Title: Eeva Aarnio - Kertomus nuorille
Author: Hellén, Immi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eeva Aarnio - Kertomus nuorille" ***


EEVA AARNIO

Kertomus nuorille

Kirj.

IMMI HELLÉN



Porvoossa,
Werner Söderström
1901.



I.


Juhlallisena kulki maantie pikkukaupungin tullista sisämaan maisemaa
kohden. Tulliportin pielessä istui muinen ahavoitunut ukonkytys, joka
kaupungin puolesta vaati viittä penniä jokaiselta ajajalta. Mutta hän
oli jo aikoja sitten jättänyt kunniapaikkansa yhtä ahavoituneelle
eukolle, joka kojussaan pöytänsä takana seisoen tarjoili leivoksia ja
virvoitusvesiä ohitse kulkeville.

Tie oli ensin leveätä kuin itse kaupungin valtakatu ja sitä
reunustivat suuret puut, enimmäkseen ikivanhat koivut, mutta siellä
täällä oli joku juhlallinen niinipuukin, joka ikäänkuin arvonsa
tuntien nosti latvaansa ja ojenteli oksiaan tuulten tuuditettaviksi.

Vähitellen harveni puurivi tiepuolessa ja loppui viimein kokonaan.
Tie, joka oli kavennut tavallisen maantien levyiseksi, laski loivaa
mäenrinnettä laaksoon, kulki siltaa myöten pienen joen poikki ja
kapusi sitten kanervaista vaaran kuvetta huipulle, josta näki kauvas.

Oli kirkas aamu toukokuun lopulla. Rattaat toistensa perästä pyörivät
kaupunkia kohti. Istuen kuormillaan hoputtivat maalaisukot hevosiaan
juoksuun. Joku hyräili iloisesti ja heilutti tyytyväisenä ohjanmutkaa
ilmassa, piti tehdä hyvät kaupat tavaroillaan torilla sinä aamuna.
Hevoset hirnahtelivat, voipytyt hyppivät rattaissa ja maitokuskien
kiiltävät astiat hölkkyivät runsauttaan tiukasti suljettujen
kantten alla. Viimeisenä tulla tuuditteli hyllyvä heinäkuorma. Sen
ajaja, veikeän näköinen nuori mies, ei näyttänyt pitävän kiirettä.
Huoletonna loikoillen suullaan kuormallaan, rallatti hän lystikseen
iloista säveltä ja kääntyi välistä välinpitämättömästi katsomaan
rattaan pyörää, joka hankasi heinähäkin kapua.

-- Niin kauniita neitiä! sanoi hän heilauttaen lippalakkiaan.

Hän ei malttanut olla hypähtämättä pystyyn katsellakseen taakseen.
Siellä näkyi vain kaksi pitkää palmikkoa, toinen tumma, toinen
vaalea, jotka valuivat hennoille vartaloille, ja tuulessa liehuvat
hatunnauhat.

Käsityksin laskivat tytöt loivaa alamäkeä. He melkein juoksivat tai
paremmin liitelivät kuin kevään keijukaiset. Elämänilon nelivaljakko
vilisti halki kukkakenttäin ja he istuivat vaunuissa.

Eeva Aarnio painoi poskensa toverinsa tummaan ohimoon, likisti häntä
vyötäisiltä ja kuiskasi:

-- Ah, kuin on ihanata elää!

Selma katsahti taakseen. Siellä käveli hänen veljensä Väinö, katse
maassa, pilvi otsalla.

-- Lähtiessä niin iloinen ja taas tuo onneton synkkyys!

Tytöt katsahtivat totisina toisiinsa ja pysähtyivät odottamaan.

Kun Väinö saavutti heidät, tarttui Eeva häntä oikeaan käteen, Selma
vasempaan ja niin sitä mentiin ritirinnan tuttua tietä.

-- Kolminaisliiton tärkein jäsen jättäytyy jälkeen, torui Selma.

-- Paha, paha poika, nuhteli Eeva, ja molemmat hemputtivat he häntä
kädestä aikalailla, aivan kuin olisivat tahtoneet ravistaa pois
jonkun pahan painajaisen, joka vaivasi heidän hyvää veljeään.

Eeva oli vasta pari päivää sitten palannut Helsingistä oltuaan vuoden
musiikkiopistossa harjoittamassa lauluopinnoita. Ja kolminaisliiton
piti heti lähteä tavanmukaiselle kevätretkelle.

Nämä kolme olivat aivan kuin sisaruksia, vaikka heitä
luonnonjärjestyksen mukaan ei voinut sanoa kaukaisiksikaan
sukulaisiksi. He olivat kaiken ikänsä asuneet samassa talossa,
tahi paremmin: kaupunginlääkäri Sommer oli asunut kauppaneuvos
Aarnion talossa, joka oli aivan kaupungin keskipisteessä, torin ja
valtakadun kulmassa. Kun jalka ei vielä oikein kyennyt kantamaan,
oli käsikkäin tallusteltu sileällä pihamaalla, oli piehtaroitu
puutarhan suvivehreässä ja helteisinä kesäpäivinä nukuttu pitkät
unet omenapuitten ja vaahterain varjossa. Ja sitten oli kasvettu
suuriksi...

He olivat ennättäneet sillalle ja pysähtyivät aivan kuin yhteisestä
päätöksestä. Äänettöminä nojasivat he kaidetta vastaan. Joki
oli tulvillaan ja sen vesi vilisti pienissä pyörteissä ohi
heinikkorantain hiljaa solisten mennessään. Pajupensas uneksi
rannalla ja tuomi kastoi valkeata kukkaansa pyörteeseen.

-- Mitä sinä ajattelet? kuiskasi Selma Eevalle, joka silmät
suljettuina näytti tarkasti kuuntelevan jotain.

Eeva ei heti vastannut. Mutta kun he äänettöminä nousivat
vaaranrinnettä, kaikui Selman äskeinen kysymys hänen korvissaan ja
hän sanoi:

-- Mitäkö ajattelen? minä ajattelen että olen kaukana täältä,
en oikein tiedä missä. Mutta kaunista siellä on. Kuulen suuren
kansanjoukon riemuitsevan ja innostuvan, ja sävelten siivillä nousen
huimaavaan korkeuteen...

-- Mutta sisimmässäni soipi kumma sävel. Se on tyyni ja
koristelematon kuin joen kevätsolina kotilaaksossani. Ja sen vieraan
maan loisto ja kunnia ja rikkaus ja maine käy mitättömäksi, kun
kuuntelen sitä säveltä. Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä
seuraan, en voi muuta...

Eeva oli puhunut hiljaisella äänellä ja hitaasti aivan kuin hänen
olisi siinä kertoessaan pitänyt nähdä ja tuntea kaikki, josta hän
puhui. Hän käveli nojaten Selman käsivarteen ja silmät suljettuina
ikäänkuin paremmin kuullakseen sisimpänsä ääntä. Leveälierinen
hattu oli luisunut niskaan ja vaalea tukka laski laineina ohimoille
ympäröiden korkeata otsaa. Piirteet, joita elähytti harvinainen
henkevyys, olivat puhtaasti säännölliset. Puhuessa oli hänen
kasvoillaan omituinen haaveksiva ilme, joka vilkkaasti vaihteli,
niinkuin veretkin nousivat ja pakenivat hänen kasvoillaan.

-- Sillä sitä minä kuuntelen ja sitä minä seuraan, en voi muuta --
lausui hän uudelleen ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakaaksi ja
päättäväiseksi.

Hetki oli omituisen juhlallinen. Tuntui siltä kuin tämä nuori, tuskin
kahdeksantoista vuotias tyttö olisi seisonut elämänsä vaikeimman
ongelman edessä ja että hänen juuri silloin täytyi ottaa ratkaiseva
askel, joka määräisi koko hänen elämänsä suunnan ja vastaiset vaiheet.

Kun Eeva aukasi suuret, haaveilevat silmänsä, kohtasi hän Väinön
katseen, ja tämä, joka tarkkaan oli seurannut jokaista hänen sanaansa
ja vivahdusta hänen kasvoillaan ja äänessään, sanoi innostuneesti:

-- Sinun ajatuksesi ovat kauniit!

Hän oli ollut sanomaisillaan:

-- kauniit niinkuin sinä itsekkin -- mutta hän huomasi ajoissa,
että se olisi kuulunut joutavalta. Niin olisi joku univormuun
puettu keikari voinut sanoa teeskentelevälle, tyhjänpäiväiselle
tytönhuitukalle, mutta hän -- Eevalle!

-- Oliko sitäpaitse, -- ajatteli hän, -- kielessä sanaa, joka
likimainkaan olisi voinut kuvata sitä ylevää kauneutta, joka oli
Eevalle ominainen, sitä suloa, joka säteili koko hänen olennostaan ja
loi hänen ympärilleen ihmeellisen tenhomaailman.

-- Tai en oikeastaan voi sanoa että ne ovat ajatuksiani -- sanoi Eeva
-- ne ovat paremminkin kuvia, jotka tietämättäni ja tahtomattani
nousevat mieleeni, viipyvät hetken ja poistuvat taas -- himmeitä
harhakuvia, mutta välistä tuntuvat ne ihmeellisen todellisilta.

Selma kääntyi Väinöön ja kuiskasi salaperäisesti:

-- Se on aavistus.

Hän tarkoitti että se oli aavistus jostain suuresta elämäntehtävästä,
johon heidän ystävänsä oli kutsuttu ja joka nosti hänet muita ylemmä.

-- Ja nyt -- jatkoi Eeva -- nyt minä ilmoitan teille sen, jota en
milloinkaan olisi luullut voivani sanoa yhdellekään ihmiselle. Se
onkin ainoastaan teille ja tässä ympäristössä -- minä elän sävelissä.
Mitä se merkitsee? Koetan selittää sen teille. Ei ole ainoatakaan
esinettä luonnossa, joka ei tuhansilla kielillä laulaisi minulle
ainaista lauluansa hamasta lapsuudestani asti. Ilma, jota hengitän
on laulun helinää. Kun kuljen tietä, visertävät ojavieret ja maahan
poljetun heinänkorren kuulen kujertavan hyljätyn valitusta. Ja
tuulten teitä leijaa luokseni säveliä, joita en ymmärrä. Vaan välistä
on kuin minäkin voisin ja minunkin täytyisi laulaa...

Eevan innostus tarttui hänen seuraajiinsakin. Ihaillen katseli Selma
häntä ja huudahti:

-- Eeva, sinusta tulee vielä jotain suurta!

Eeva joutui hämilleen. Oliko hän kenties kiitellyt ja ylistellyt
itseään, ei, niin väärin häntä ei voitu ymmärtää.

-- Minustako jotain suurta! Oi, ei milloinkaan, enkä sitä
tavoittelekkaan. Jos tietäisitte, mikä ahdistus minut usein valtaa
luonnon ja sisimpäni ääniä kuunnellessani. Sillä minä tiedän että
sitä, mikä niissä on syvintä, itse perussäveltä, sitä en kykene
tajuamaan. Mutta se on olemassa, minä tiedän sen. Ja minusta on kuin
pitäisi minun ponnistella kaikki henkeni voimat sitä tajutakseni.
Mutta minä pelkään että vaikka ponnistelisin ikäni kaiken, en
saa sitä koskaan kuulla. Ja kuitenkin _täytyy_ minun sisäisestä
pakosta laulaa, minun täytyy laulaen koettaa tulkita sitä, mitä en
milloinkaan ole kuullut -- oi, sentähden se onkin niin surkuteltavaa
kujerrusta.

-- Eeva, sinä olet kovin vaatimaton -- vakuutti Selma -- kaikki,
jotka ovat kuulleet sinun laulavan, ihailevat ääntäsi. Ja, ajatteles
mitä sanomalehdissä kerrottiin, kun julkisesti esiinnyit opiston
päättäjäisissä -- "erityistä huomiota herätti nuori..."

-- Voi, säästä minua -- rukoili Eeva -- et voi aavistaa kuinka se
kiusaa minua ja kuinka minua hävettää, itsehän tiedän parhaiten.

He olivat jo ennättäneet kukkulalle, josta näki kauvas, ja
istuutuivat siihen tiepuoleen luonnon laatimaan kalliosohvaan.

-- Täällä emme ole käyneet ainoatakaan kertaa sinun poissa ollessasi
-- sanoi Selma.

-- Tänne emme milloinkaan tulekkaan ilman sinua -- vakuutti Väinö
totisesti.

-- Voi teitä, rakas sisar ja veli -- sanoi Eeva liikutettuna. Ja hän
kertoi heille kuinka kovasti hän oli ikävöinyt lapsuutensa tovereita
ja kotiseutuaan. Kuinka hyljätty ja yksinäinen hän mielestään oli
ollut siinä suuressa, ventovieraassa kaupungissa, mutta täällä,
täällä hän oli kotonaan!

Hän hyväili rosoista kallion kylkeä ja ikäänkuin vaistomaisesti
kietoutui käsivarsi vieressä olevan nuoren koivun vartaloon. Ja
kaukaa siintäviltä vaarain rinteiltä, yli auhtojen ahojen, läpi
jylhäin hongikkojen soi tutunomainen sävel -- se oli luonnon
elämänlaulu.

Ne kolme istuivat ääneti. Kenties olivat he unohtaneet, että he
olivat tulleet elämän hyörinästä ja että heidän sinne taas piti
palata. Päivä paistoi heihin niinkuin koivuun ja kallioonkin, lauha
tuulenhenki heitäkin hyväili, he tunsivat samaa kuin kanervikko ja
männynvesa. Saraheinä työnsi elämänhaluista korttaan maasta, nuori
leppä oikoili poimuisia lehtiään. Kaikki eli, hengitti ja kasvoi,
sammalkin kallion kyljessä. -- --

Eeva riuhtasihe ensin irti lumouksesta. Hänen piti heittäytyä
kanervikkoon, piti painaa nuori rintansa maaemon povelle ja temmata
sylinsä täyteen ruskeata kanervaa. Tuuli sitä oli piessyt, talvi
kouristanut, mutta elinvoima sykki senkin suonissa ja sekin tuoksui
kevättä.

Siitä vaaran huipulta näki kauvas. Silmänkantamiin kohosi vaaraa,
vajosi laaksoa, välkähti vesiä. Päivänpaisteiset rinteet läikkyivät,
varjojen langetessa vastapuolille, hämäriin kätkien, pehmeästi
peitellen, hellästi hyväillen.

Sieltä täältä lahden poukamasta tai vaaran kupeelta kohosi savupilvi
siintävään ilmaan -- sielläkin elettiin, oltiin mukana luonnon
kevätriemussa.

Kolminaisliitto jatkoi matkaansa. He kulkivat vielä vähän matkaa
maantietä ja poikkesivat sitten metsäpolulle, joka pujottelihe
puitten välitse, kulki notkon poikki ja heille tuttua mansikka-ahon
laitaa yhä kauvemmas asutuilta mailta. Kiurut soittelivat heidän
päänsä päällä, päivänsäteet karkeloivat joka mättäällä ja aho oli
valkosenaan mansikankukkaa.

He eivät vielä olleet ennättäneet ahon päähän, kun Väinö, joka kulki
edellä, pysähtyi, kääntyi tyttöihin päin, asettui heidän eteensä ja
sanoi:

    "Päivä pääskyille tulevi,
    ilo ilman lintusille,
    ei minulle milloinkana,
    tule ei päivä polvenansa,
    ei ilo sinä ikänä."

Tytöt säpsähtivät. Mitä hän tarkoitti? Hänessä oli taipumusta
synkkämielisyyteen ja hänen puheensa oli joskus surumielisiä
vastaisuuden viittauksia. Näin keväällä tapasi se häntä aina useammin.

Tytöt tarttuivat häntä taas kumpaankin käsipuoleen kuten äsken
laskien leikkiä ja loruten aivan kuin lapselle. Pilvi haihtui Väinön
otsalta, hän oli taas iloinen ja he kulkivat eteenpäin kevein
askelin, kevein mielin sulautuneina luonnon kevätriemuun.

Polku puikkelehti nyt taajassa metsässä. Tuoksui pihkalehdille ja
havulle. Varjo lankesi sinne niin synkkänä, että kaste vielä oli
säilynyt nuoressa ruohossa. He riisuivat jalkineensa ja antoivat
aamukasteen pestä pölyt paljaista jaloistaan. -- Metsä yhä synkkeni.
Siellä vallitsi jo suuren erämaan rauha. Se viehätti salaisella
mahdilla. Teki mieli istahtaa joka mättäälle, puhella joka purolle,
vastata joka linnun viserrykseen, mutta heidän matkallaan oli määrä
ja piti rientää sinne.

Metsä yhä synkkeni. Hongat yhä suurenivat, kuuset tavoittelivat
taivasta. Tuuli huojutteli latvoja, joka oksa yhtyi suureen kuoroon,
soitti mukana suurta sinfoniiaa, jonka vertaista ei ole kuultu
ihmiskäsin rakennetussa soittosalissa, se oli kaikkien tajuttava ja
toi lohdutusta.

Väinö piteli sydänalaansa. Siellä paisui niin kummallisesti. Siellä
oli ollut niin kutistunutta, niin onttoa, niin säveletöntä. Ja, oi,
kuinka avaraksi se voi laajeta, kuinka paljon sinne mahtui metsän
huminaa, säveleitä, kevättä ja nuoruutta, kun ne vain pääsivät
vapaasti sinne virtailemaan, kun ei ollut esteitä, ei salpoja, ei
sulkuja. Mieli tuntui niin omituisesti heltiävän.

Lapsuudesta asti oli hän ollut taipusa synkkämielisyyteen. Mutta
viime keväästä, jolloin hän ei ollut läväissyt ylioppilastutkinnossa,
ei hänen elämällään tuntunut olevan tarkoitusta lainkaan. Päivä vaan
seurasi yötä, yö päivää. Kunhan aika kului, mitäpä millään väliä.
Hän sulkeutui itseensä, vältteli ihmisiä eikä puhunut mitään kotona
päiväkausiin.

Tällaista elämänriemua hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin. Mistä
se nyt tulikaan, sisältä vaiko ulkoa? Puutko sitä kuiski hänen
korvaansa? Vai tuliko se siitä armaasta olennosta, joka asteli hänen
vieressään keveänä kuin aamun keijukainen, sielu täynnä säveleitä ja
katse täynnä uskoa.

Väinö pyyhki hikihelmet otsaltaan. Hänessä kävi taistelu, hänessä oli
syntymässä jotain uutta.

-- Siinäpä se on -- sanoi hän itsekseen. -- Minä olen menettänyt
uskoni elämään ja kaikkeen siihen kauniiseen, jota kerran pidin
omanani ja jota luulin voivani toteuttaa. Oo, minä en enää ole mikään
lapsi! -- Ja minkätähden minä sen menetin? Pienen vastoinkäymisenkö
tähden? -- kuinka vähäpätöistä! Vai onko minun epäuskollani juurensa
syvemmällä. Mutta kenties voi minullekin vielä päivä paistaa, kun
vain jaksan uskoa. Niin, ihan varmaan!

Ja hänestä tuntui kuin olisi juuri se hetki ollut käännekohtana, kuin
olisi hänen tiensä kuljettuaan rynköä ja louhikkoa ja pimeätä kuilun
pohjaa, äkkiä noussut valoisille kukkuloille, jonne näkyi suvivehreä
maisema lempeine lehtoineen ja jonne nousi sävel niin kirkas kuin
satakielen ääni pohjolan kirkkaana kevätyönä.

Hänet valtasi riemu ja tyttöjen kummastukseksi huudahti hän
haltioissaan:

-- minä uskon, minä uskon!

Minkätähden hän sitten ei olisi uskonut? Olihan elämä olemassa ja
olihan jokainen sen ilmestysmuoto ihana. Tokko hän sitä milloinkaan
oli epäillytkään? -- Hän olikin vain epäillyt omaa osuuttaan siihen
ihanuuteen, -- oliko hänessä edes sen käsittäjää, saatikka sitten sen
kannattajaa ja kehittäjää?

Mutta nyt hän tunsi ettei hänellä ollut oikeutta epäillä sitäkään.
Hän tunsi uutta voimaa virtaavan lamaiseen mieleensä, uutta
uskallusta, uutta toivoa. Nyt hän jaksaisi nousta. Hän jaksaisi
taistella kuin sankari, lyödä maahan esteet, voittaa vaikeudet.
Hän jaksaisi taaskin tavoitella ihanteitaan, sillä ne elivät
todellakin vielä. Hän näki niiden nousevan unhotuksen yöstä,
jonne hänen uskottomuutensa ne oli karkoittanut. Hän näki niiden
nousevan itkenein silmin, surunvoittoinen hymy huulillaan hänen
uskottomuutensa tähden, mutta ne nousivat kuitenkin. -- --

He olivat kulkeneet vihantain holvikattojen alla, kuin pyhässä
pylväskäytävässä, ja heistä tuntui kuin olisi ystävälliset olennot
heitä siellä ympäröineet, pilkistelleet puiden runkojen välitse,
lähetelleet kirkkaita katseita ja viittoneet valkein kätösin. Ne
olivat lapsuuden muistot, sillä he olivat jo lapsina tepastelleet
tätä tietä. He olivat juosseet purojen kanssa kilpaa kasteikossa ja
leikitelleet aamun tuulten kanssa kukkaisilla mättäillä. --

He tunsivat hyvin sen äkkitaitteen, josta polku nyt lähti jyrkästi
alaspäin. Täytyi pidellä kiinni puitten rungoista, ettei menettäisi
tasapainoaan. Hetken päästä seisoivat he hengästyneinä ja punakoina
ponnistuksesta pienen metsäjärven rannalla. Ei värettä liikkunut
sen pinnalla. Tuuli lennellä löyhytteli tuolla korkealla puitten
latvoissa, sen siipi ei sattunut tänne. Jyrkkäin rantainsa suojassa
oli se kuin uinaileva ajatus. Keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi
tiheä metsä. Sen takaa tuprusi harmaa savu ilmaan.

Eeva huikkasi niinkuin paimenilla sillä paikkakunnalla oli tapana
huikata kutsuessaan karjaansa laajoilla laitumilla. Hän osasi hyvin
jälitellä joka käänteen monimutkaisessa, sanattomassa säveljaksossa,
jonka tavallisesti vain paimenet osasivat, ja veti pitkään viimeistä
ääntä. Huikkuu alkoi kiertää pitkin rantoja ja tuli takaisin,
moninkertaisena mutta yhtä heleänä kuin se oli lähtenytkin. Eevan
mielestä se takaisin tullessaan oli paljon kauniimpi, sillä metsä oli
matkalla ennättänyt lisätä siihen omia sointujaan.

Ei aikaakaan niin saaren takaa alkoi näkyä käyrä veneen kokka ja
kumarat hartiat. Siinä istui nähtävästi vanha ukko, sillä suortuvat,
jotka tavallista pitempinä riippuivat huopahatun alta, välkähtelivät
auringossa hopealle. Mutta vankasti veti käsi vielä airoa ja kohisten
läheni vene rantaa. Väinö otti vastaan, ettei keula kolahtaisi
kallioon, ja ketterästi hypähti ukko rantakivelle. He riensivät
kaikin ojentamaan hänelle kättään.

-- Jumalan terveeks -- lausui ukko liikutettuna pusertaen kunkin
heidän kättään.

-- Sain vielä nähdä teidätkin ja tämän kauniin kesän, vaikka jo
luulin tulleen lähdönajan sille pitkälle matkalle, jolta ei enään
palata.

-- Ooh, onko ukko ollut sairas? kysyivät he kaikin yhteen ääneen.

-- Sairastin talvella pitkän ja kovan taudin. Taisin kylmetä syksyllä
suo-ojalla. On sitä ennenkin seisottu syysvesissä vyötäisiä myöten,
mutta vanhuus jo taitaa ruveta vaivaamaan. Ei otettu vielä -- tottapa
en ollut vielä valmis.

-- Saimme mekin vielä nähdä teidät -- sanoi Eeva hivellen ukon
karkeata mekonhihaa.

Ukko alkoi kääntää leikiksi.

-- Se on sitä meidän muorin muotivaatetta -- sanoi hän ja oikasi
mekkonsa rintamustaa.

    -- Ei ole tuotu Turkinmaalta,
    Saksanmaalta saatettuna,
    Venäeltä varsinkana,
    täällä kasvoi kaunihisti
    kotipellon pehmoisissa.
    Tääll' on vaate valmistettu,
    lipsuttu ja loukutettu,
    kangaspuissa poukutettu.
    Hyv' on hursti haartajalle,
    vaate väljä vääntäjälle,
    kyntäjälle karkeainen,
    ojatyössä oivallinen.

Ukko pisti mielellään runoksi, kun hän oli oikein hyvällä tuulella.
Hän olisi voinut lasketella sitä vaikka kuinka pitkältä puuttumatta
sanoja ja sointuja.

    -- Hyv' on mekko miehen yllä,
    miesi vieläi parempi!

lisäsi Väinö lyöden ukkoa tuttavallisesti olalle.

-- Niin, siihen me kaikin yhdymme -- sukasi Selma ujona lomaan. Hän
oli aina hieman hämillään ukon seurassa, mutta se tuli vain siitä
suuresta kunnioituksesta, jota hän tunsi ukkoa kohtaan.

Eeva jäi mietteisiinsä. Hänkin olisi tahtonut sanoa jotain ukon
hurstimekosta, mutta ei löytänyt heti mieleisiään sanoja. Tuossa
tuokiossa oli hän valmis. Veitikkamaisesti hymyillen katsahti hän
ukkoon ja alkoi lausua:

    -- miks on mekko mieluisesi,
    ylen hyvä hurstivaate?
    Siks on mekko mieluisesi,
    kun on ystävän tekoa,
    vaimon viisaan valmistama,
    ompelema armahaisen.

Ukko siihen heti:

    -- Oikein osas Eeva-neiti,
    se sen laittoi laaullisen.
    Valkas hurstin huhtikuussa
    keväthangen heittehillä,
    sulavilla suksen teillä.
    Se sen leikkas liepsahutti
    ilman kaavan käyttämättä. --
    Vaikk' on vanha, vanha muori,
    mulle on se aina nuori.

Ukon mielestä siinä jo oli lorua kylliksi niin halvasta asiasta kuin
työmiehen hurstimekosta, mutta Eeva arveli että tässä maailmassa on
loruttu paljon halvemmistakin asioista.

-- Kas sitä Eeva-neitiäkin vain minkälaisia laskettelee! No niin,
kaikkihan me ollaan sitä samaa alkujuurta, Kalevan sukua suurta.
Väinämöisen verta meidän kaikkein suonissa juoksee joku pisara
ainakin.

Ukko oli aina ollut hiukan ylpeä suuresta syntyperästään.

-- Neitikö yhä, miksi ei pelkkä Eeva, niinkuin olen pyytänyt?
Unohdatte aivan sukulaisuutemme. Isä on nyt oikein kirkonkirjoista
ottanut selvän siitä, eikä se ole niinkään kaukaista. Eikä hän
mistään ole niin ylpeä, kuin siitä että hän polveutuu suorastaan
kansasta.

Pienen riidan jälkeen piti ukon nyt käydä perään istumaan. Väinö kävi
soutajan paikalle ja molemmat tytöt tuhdolle keskelle venettä. Se
oli ukon oma tekemä vene. Ei vuotanut pisaraakaan, sen he tiesivät
vanhastaan. Ja sillä oli oma tyylinsä: kaksihanka, kolmilaita,
kiperinä kokka, keula, eikä ole mikään seula -- se oli ukon oma
arvostelu veneestään ja sen tyylinen kuului olevan koko kuikka
kulkemaan. Keulassa oli tekijän nimikirjaimet ja vuosiluku kauniisti
kaiverrettuna. Airojen ja melan lapioihin oli kirjailtu koristeita.
Siinä oli oma runollisuutensa, siinä vanhassa tervatussa veneessä,
niinkuin kaikessa muussakin, mikä oli lähtenyt ukon kädestä.

Vene lähti hiljaa liukumaan eteenpäin. Oikein silmiä huikasi kaikki
se kirkkaus, joka säteili heitä vastaan joka taholta. Loisti yllä
ja loisti alla, rannat puineen, pensaineen, kivineen, kallioineen,
kaikki näytti sulavan siihen samaiseen väriloistoon.

Kun he äsken katselivat alas vaaralta, näkivät he kaiken tämän
kauneuden loitompaa. Nyt he olivat sen keskessä, se ikäänkuin otti
omakseen.

-- Onko täällä aina näin kaunista? sai Eeva sanotuksi kääntyen ukkoon.

-- Miksi sen kukin arvannee, toisinaan on pilvessäkin ja se on taas
kaunista omalla tavallaan.

-- Hyvä ukko, laskekaa aivan läheltä saarta -- pyytelivät tytöt.

-- Väinö, anna airojen levätä.

Kuinka se ranta siinä oli herttainen. Nuoret koivut seisoivat
salaperäisinä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa muulle metsälle:

-- Mepä tiedämme jotain, mutta emme sano, se on salaisuus.

Haapa paistoi punaiselle pelkästä uteliaisuudesta, mutta mänty
myhäili moisille lapsellisuuksille. Pihlaja koetti peitellä omaa
salaisuuttaan: sillä oli nuoret umput paisumassa lehväin alla ja se
aikoi jonakin kirkkaana aamuna hämmästyttää kaikkia puita ja rantaa
pukeutumalla valkeisiin. -- Muuten näyttivät kaikki puut alati
utelevan vedenkalvolta:

-- Mitä pidät meistä, olemmeko mielestäsi kyllin kauniita?

Mutta pajupensas oli turhamaisin kaikista. Ei kukaan koko saarella
ollut niin vaaleanvehreissä kuin se, ja se oli kaalannut kauvaksi
veteen paremmin nähdäkseen kuvaisensa.

Ukko alkoi jo hiljalleen meloskella eteenpäin.

-- Eeva-muorin kahvit siellä kohta kiehuu kuiviin, kun niin kauvan
viivytellään.

-- Arvasitteko ketä täältä oli tulossa? uteli Eeva.

-- Kyllä se kuultiin, ei ole täällä toisilla paimenilla niin ehjää
äänen juoksua.

Näin mieleistään äänensä arvostelua Eeva ei milloinkaan ennen ollut
kuullut. "Toisilla paimenilla", ooh, se oikein tuntui hyvältä
sydänjuuriin. Ollakkin täällä paimenena! Voisiko ajatella mitään
runollisempaa? Huikata karjaansa yksin laajoilla laitumilla,
syödä mättäitten marjoja, juoda metsän lähteistä ja nukkua yönsä
tuoksuvassa heinässä jollain ylisellä, jonne hatarasta katosta
pilkkisi taivaan tähdet ja kirkas kuu!

Vene lähti liikkeelle saaren suojasta ja pian tuli heille näkyviin
vähäinen mökki vastaisella rannalla. Lieneekö taiteilija konsaan
siveltimellään loihtinut esiin mitään runollisempaa kuin oli se
matala maja ympäristöineen. Ranta oli siltä kohdalta lakeampaa,
vietti vain vähäisen vedenpintaa kohden. Metsä oli vetänyt vehreätä
lievettään vähän ylöspäin antaakseen tilaa pienille peltotilkuille,
jotka levittivät vihantia sarkojaan pitkin rannikkoa. Niitten
keskitse kulki polku rakennusta kohden, jonka takana kohosi tumma
havumetsä ikäänkuin vartijana ja samalla suojana pohjoisia tuulia
vastaan. Päätypuolella ja pihamaassa kasvoi lehtipuita ja pensaita,
mutta ikäänkuin kaikkien niitten valtijana oli mökin nurkkauksella
mahtava koivu. Se oli niin suuri että pieni maja näytti melkein
katoavan sen vihantain lehväin runsauteen, joka peitti suurimman osan
kattoa ja muodosti miellyttävän verhon tuvan ikkunan yläruudun eteen.
Kaikki tämä oli siksi lähellä rantaa, että vedenkalvo loi kuvaisen
siitä.

Sitä kuvaa olisi tahtonut katsella kauvan.

-- Hyvä Väinö, anna airojen levätä -- pyyteli Eeva sama haaveellinen
ilme kasvoillaan, kuin aamulla tiellä. Väinö luki hänen katseestaan:

-- Levätköön henkemme tässä ihanuudessa, levätköön se tässä levossa,
kirkastukoon tässä kirkkaudessa.

-- Oi niin, hän kuuntelee säveleitä, joita muut eivät kuule, hän
kätkee ne sydämmensä pohjaan, ja kerran, kerran hän ne sieltä laulaa
maailmaan kaikkien kuultaviksi -- sillä hän on niitä valituita!

-- Kas, Eeva-muori huiskuttaa huiviaan rannalla! huudahti Selma
herättäen heidät haaveilusta ja he rupesivat kaikin huiskuttamaan
hänelle vastaan.

Oi sitä vanhusta! Siellä hän seisoi sunnuntaiasussaan -- hän oli siis
pukeutunut tulokasten tähden -- huivin oli hän temmannut harmailta
hapsiltaan huiskuttaakseen heille. Mutta mistä oli hän ottanut sen
ylevän ryhdin, sen hienostuneen olotavan, joka jo kaukaa katsoen
näytti olevan hänelle ominainen?

He olivat jo aivan lähellä rantaa ja oi, kuinka paljon lempeyttä
säteili heitä vastaan vanhan mummon kurttuisista kasvoista, joista
katseli lapsen viattomat silmät!

Vilpitön oli se ilo ja ystävyys, jolla tervehdykset lausuttiin pitkän
erossaolon jälkeen. Mutta ennenkun lähdettiin nousemaan majaa kohden,
piti kolminaisliiton uudistaa lapsuutensa muistoja kaalaamalla
kirkkaassa vedessä hiekkarannikolla. Valkea hiekka oli käynyt
hienoille aalloille -- siinä oli illan laine lepattanut, siihen
väsähtänyt, siihen vaimentunut, ja siinä se nukkui vieläkin nähden
unta rantaäyrään kukkasista.

He istuivat pihassa tuomen alla.

-- Tiesipä tuomikin milloin piti kukkaan puhjeta, eilen se vielä
uinaili umpuissaan -- sanoi Eeva-muori mielihyvällä katsellen
kukkeata ihmisryhmää, joka hänen mielestään niin hyvin sopi yhteen
kukkivan tuomen kanssa.

-- Nyt, nyt kukkii tuomi, huomenna taivaan tuulet jo karistavat
maahan sen hempeyden -- lausui ukko miettiväisen näköisenä. Nuoret
ymmärsivät niin hyvin mitä hän tarkoitti, hän oli pannut erityisen
painon jokaiselle sanalle ja hänen silmänsä näyttivät katselevan
jonnekkin kauvas.

    -- Et usko kevättä viehkeää,
    et muotoa ihaninta,
    sun henkes ainaista ikävää
    ei tyydytä paljas pinta.
    Sä katsot luotujen juurehen,
    sä uskot henkehen suurehen
    ja palvelet korkehinta. --

hyräili hän itsekseen.

He arvasivat että ukko itse oli sepittänyt säkeet ja että hän niissä
lauloi oman henkensä ainaisesta ikävästä. Sitä he eivät milloinkaan
ennen olleet tulleet ajatelleeksi ja se antoi heille aihetta paljoon
aprikoimiseen.

Ukon täytyi tälläkin kertaa kertoa heille se sama tarina, jonka he
olivat kuulleet jo monasti ennen, nimittäin kertomus siitä kuinka
hän ensin oli löytänyt tämän mökkinsä paikan, kuinka hän samottuaan
soita ja maita kontti selässä, kirves olalla eräänä syyskesän iltana
ensikerran oli seisonut juuri siinä paikassa, missä mökki nyt
sijaitsi. Siinä oli heti tuntunut niin tutunomaiselta, puut olivat
tuntuneet puhuvan hänelle, jylhät rannat siinä sivuilla tuntuivat
kohonneen niin korkeiksi suojellakseen sitä matalampaa rantaa ja kuu
oli juuri luonut lempeätä valoaan yksinäisen metsäjärven rauhalliseen
pintaan. Hänen päätöksensä oli heti ollut valmis. Tuossa tuokiossa
oli kontti ollut kuusen juurella ja kirves lennättelemässä lastuja
harmaan hongan kyljestä. Piti heti kaataa yksi sen paikan entisistä
haltijoista ikäänkuin voitonmerkiksi.

-- Minä olin nuori silloin -- sanoi ukko -- oikaisten kumarata
selkäänsä -- veret poltti suonissa ja käsivarsi halusi taistelua.

-- Sinusta olisi pitänyt tulla sotamies -- oli isälläni tapana sanoa.
Ja itse uskoin, että olisin jaksanut taistella vaikka koko maailmaa
vastaan.

Ei milloinkaan voisi hän unhottaa, millä jyminällä ja pauhulla se
vanha honka kaatui siihen hänen kirveensä iskuista. Kaatuessaan
murskasi se monta pienempää puuta, ja kun sen lakkapää latva vaipui
maahan ja tyvi kirposi kannosta, oli kuulunut kuin huokaus, haikea
ja syvä, ja kaiun kantamana palasi se huokaus takaisin tuhansina
huokauksina, sillä koko seutu tuntui yhtyneen siihen. Siitä nuoresta
miehestä oli tuntunut melkein siltä kuin hän olisi tehnyt jonkun
ilkityön, mutta vanhasta hongasta tuli sittemmin kolme vankkaa hirttä
hänen tupansa seinään.

Kaadettuaan puun oli hän käynyt pitkälleen sen viereen, mätäs
päänsä alla. Hän oli heti ollut kuin omalla pohjalla, melkein kuin
omassa tuvassaan, sillä hän oli varma asiastaan -- isäntä oli
antanut hänelle luvan valita minkä paikan tahansa sillä alueella
torpanmaaksi. Hänellä oli ollut aikomus nukahtaa siinä yösydäntä,
mutta uni pakeni häntä. Mielikuvitus teki joutuisaa työtään,
loihti esiin olemattomia kuutamoyössä. Siinä kohosi uuden asunnon
valkeat seinät, katto kaartui, räystäs remusi, ikkuna iloitsi,
savu hulmusi uuninpiipusta. Vieressä vihersi pellon sarka. Vilja
aaltoili tuulessa, tähkäpäät paisuivat -- se oli kaikki hänen, hänen
omaansa, hänen hikensä ja vaivansa hedelmää. Voima paisutti hänen
käsivarttaan, teki mieli hypätä pystyyn ja aloittaa heti.

Silloin kuului kimakka vihellys, kuului toinen, kuului kolmas.
Vuoriko sieltä lähti vierimään hänen päällensä, vai peikkonsako se
vain lähetti pelottelemaan yksinäistä uinailijaa? Maa vapisi hänen
allaan, tanner tömisi, kalliot kumisivat. Sitten kuului selvät
askeleet ja totisesti, ne lähenivät häntä. Ne tulivat suoraa päätä
häntä kohden, ne olivat jo aivan lähellä. Hän oli aina ollut rohkea
ja uljas, mutta veri tuntui jäähtyvän hänen suonissaan, kun puitten
välistä irvisteli häntä vastaan hirviö sellainen, jonka vertaista
hän ei ollut nähnyt, vai liekö se vasta ollut sen varjo, kuutamon
suurentama. Hän hapuili kirvestään, mutta ei löytänyt. Täytyi
heittäytyä pitkälleen ja tekeytyä kuolleeksi. Hän kuuli nyt sen
temmeltävän aivan vierellään. Se oli täydessä raivossa: hihkasi ja
paukutteli yhteen kämmeniä, kieritteli kiviä ja katkoi puita, tömisti
maata jaloillaan ja karjui niin että metsä raikui. Nuori mies makasi
suullaan ja koetti pidättää hengitystään. Ei aikaakaan niin hän
tunsi karvaisen kuonon niskassaan. Se huohotti kuumaa hengitystä. Se
nuuski tarkoin niskan ja pään, hartiat, koko selkäpuolen ja jalat.
Se koetti kuonollaan kääntää sitä kuollutta miestä, mutta luopui
yrityksestään -- mitäpä kuolleesta, se ei ole vaarallinen vihamies.
Nähtävästi oli se kuullut hongan kaatumisen ja tullut ottamaan selvää
uudesta naapuristaan, kenties taistellakseen sen kanssa elämästä ja
kuolemasta.

Nuori mies hengitti taas. Hän eli siis todellakin vielä. Hirviö
alkoi poistua. Hän katsoi sitä varovaisesti näreen takaa. Nyt se
oli hänen konttinsa kimpussa. Tutki sen tarkoin sisältä ja päältä,
piteli kämmenissään, heitti ilmaan ja otti kiinni kuin pallon.
Reikäleipä kieri maahan kontista. Sen se sieppasi suuhunsa ja lähti
leipä hampaissa lönkyttämään sinnepäin mistä oli tullutkin, mutta
nähtävästi paljon leppyisempänä kuin tullessaan.

Viisainta olisi ehkä ollut nousta heti ja livistää tiehensä peikkojen
pesästä, mutta kuin taikaiskun lyömänä, kuin salaisen voiman
pitelemänä täytyi hänen jäädä siihen pitkälleen koko yöksi. Hänen
täytyi jäädä siihen katselemaan kuinka kuu tyynesti teki kaartaan
tummalla laella, kuinka tähti toisensa perästä viritti valonsa yön
taivaalle, aamun sarastaessa sammuakseen suuremman valon tieltä.
Hänen täytyi jäädä siihen vavistakseen itseänsä voimakkaamman edessä,
sillä se yö oli hänen elämänsä merkillisin.

Metsän takaisesta suosta tuli yön kylmät usvat hiiviskellen.
Ne asettuivat puitten oksiin riippumaan, ne paneutuivat kerros
kerrokselta paksuna peitteenä järven pinnalle, ne laskivat kylmän
liepeensä nuoren miehen polttaville ohimoille, ne ahdistivat hänen
rintaansa kuin painajainen ja sulkivat häneltä tien tähtitaivaaseen.
Missä oli nyt hänen käsivarttensa suuri voima? Sinä yönä hänelle
selvisi, että se maa, jonka päällä hän makasi, oli se taistelutanner,
jolla _hänen_ sotaiset urostyönsä olivat suoritettavat, että hänen
siinä oli saatava voitto voimakkaista vihollisista tai kunnialla
kaaduttava.

Yhä raskaampina lankesivat yön usvat, vuorten onkalot kaikuivat
huuhkainten huutoa ja petojen temmellystä, mutta hän ei kuunnellut
niitä. Se tuska, joka väänteli hänen kasvonsa piirteitä ja tärisytti
koko hänen ruumistaan, oli sisällistä laatua. Nuori mies taisteli
sinä yönä ensimmäistä kertaa Jumalansa kanssa.

Ja aamun sarastaessa, kun usvat hälvenivät ja tie tähtitaivaaseen
taas oli avoinna, teki hän sotilasvalansa. Hän teki sen vapaasta
tahdosta, kenenkään vaatimatta. Hän teki sen vain itselleen ja sille,
jonka hän tunsi olevan ihmistä voimakkaamman. Hän teki sen kädet
ristissä rinnallaan ja katse tähdättynä aamun koita kohden. -- --

Sitten meni hän laskemaan mökkinsä perustusta. -- Sen nuoren miehen
palvelusaika on jo kohta päättynyt eikä hän tiedä onko hän aina
jaksanut pysyä uskollisena lupaukselleen.

Ukko oli puhunut tyynesti ja hitaasti ja omituinen kirkastettu ilme
kasvoissaan. He eivät ennen olleet nähneet häntä sellaisena. Eivätkä
he myöskään ennen olleet kuulleet sen merkillisen yön loppukohtausta.
Ukko oli ehkä tähän asti pitänyt heitä liian lapsellisina ymmärtämään
sitä. Kertomus oli aina ennen päättynyt siihen, kun karhu lähti
lönkyttämään pois reikäleipä suussa ja silloin he kaikin olivat
vetäneet helpotuksen henkäyksen, sillä jokainen heistä oli tuntenut
sen karvaisen kuonon niskassaan.

Punastuen tunnusti Eeva nyt, että hän isoon tyttöön asti oli luullut
siinä puhutun todellisesta vuoren peikosta, ukko kun ei milloinkaan
ollut maininnut petoa oikealta nimeltään. -- --

-- Kuinkas kauppaneuvos ja rouva voivat? -- uteli ukko -- en ole
jaksanut käydä kaupungissa koko talvena.

-- Kas kun unohdin aivan -- sanoi Eeva -- hyvin paljon terveisiä
heiltä. Isä sanoo oikein kaivanneensa teitä talven kuluessa,
tiedättehän että kuulutte hänen ystäviinsä. Ja äiti vakuutti etteivät
viime talviset matikat maistuneet suolta eikä maalta, kun eivät
olleet kotoisin teidän apajoistanne.

-- Sielläpä ne on matikat ja muut minulta onnekseen elelleet
Hietajärven jäitten alla, mutta ovatpahan sitten sitä suurempia ensi
talvena.

-- Ja äiti käski vieläkin kiittämään teitä puuvillakankaasta, joka
on hänen ihastuksensa -- sanoi Eeva kääntyen mummoon -- ja siihen
kiitokseen minäkin yhdyn. Äiti sanoo teitä hovikankurikseen. Nähkääs
vain uutta pukuani, tunnettehan oman käsialanne. En viihdy missään
niin hyvin kuin tässä.

Ja hän heilahtihe ympäriinsä mummon edessä vaaleansinisessä
kotileningissään, jonka alta hento vartalo näytti vieläkin
nuorteammalta kuin muuten.

-- Onpahan kuin tuossa -- naurahti mummo -- nyt sopisi kenties sanoa:
varsi se vaatteen kaunistaa.

Heillä oli niin paljon puheltavaa Eeva-muorin kanssa ja niin
paljon katselemista siinä ylt'ympärillä. Kaikki oli niin tuttua
lapsuuden ajoista asti ja kaikki oli niin ihmeellisesti ennallaan
ja kuitenkin oli siinä joka kerran oma viehättävä uutuutensa. Se
oli erityinen pieni, runollinen maailmansa, ikäänkuin erillään
kaikesta muusta. Mikä siinä sitten oli erikoisempaa kuin muualla,
sitä he eivät voineet selittää. Se vain oli varma, että nurmi
siinä pienessä pihamaassa tuntui vihannammalta kuin muualla,
tuomenterttu valkeammalta ja taivas siltä kohden kuulakammalta. Oli
kuin joka esine, joka puu olisi puhunut ihmiskorvalle tajuttavaa
kieltä. Halkopino vajan pielessä laski leikkiä lastukkaan kanssa
viimevuotisista lumista, joita he kumpikin kauvan olivat salaa
säilyttäneet allaan, mutta jotka nyt kuitenkin soljuivat viileinä
virtoina maan kamaran alla kenenkään tietämättä. Lehmitarha maahan
levitettyine lehvineen houkutteli istahtamaan aituukselle katselemaan
mummon askareita. Ja ukon suorat pellonojat ilmaisivat oivallisesti
tekijänsä luonteen. Juuri näin, ei mutkaa, ei koukkua, suoraan ja
rehellisesti.

Eeva-muori uskoi heille että ne pellonojat olivat miltei ainoa asia,
josta ukko tunsi ylpeyttä tässä maailmassa, ne ja syntyperä. --

Kolminaisliitto oli hajaantunut, mikä minnekkin. Väinö oli lähtenyt
katiskaa kokemaan ukon kanssa.

Selma istui suuren koivun juurella lyöden arpaa saraheinillä. Hän
oli niin syventynyt tehtäväänsä, että näytti kokonaan unohtaneen
ympäristönsä.

Mutta Eeva oli hiipinyt tupaan. Kuinka kaikki sielläkin oli
ennallaan. Lattiasta, laesta, joka sopesta hohti sama puhtaus kuin
ennenkin. Valkaistu takkauuni hahlaimineen täytti oviloukon, leveät
rahit kiersivät seiniä, perällä oli pöytä, istuimet ympärillä ja
keskellä peräseinää oli tuvan merkillisin huonekalu, suuri, ukon oma
tekemä seinäkello. Siihen kuului siniseksi maalattu kellokaappi,
joka ylettyi katon rajasta lattiaan asti, ja valkea taulu. Kaapin
etupuoleen oli maalattu keltaisia tähtiä ja kummallisia koukeroita
ja siitä oli ukko kerran opettanut heille tähtitiedettä. Siinä
oli aurinko keskellä, kaikki kiertotähdet ratoineen ympärillä,
pohjantähti ja ridanseula, kukin määrätyllä etäisyydellään auringosta
ja määrätyssä asennossa kunakin eri vuodenaikana. Ukko oli sanonut,
että se kello osoitti ajan kulun yhtä tarkasti kuin aurinko, eikä
sitä tarvinnut vetää kuin kerran viikossa.

Eeva-muori oli kerran uskonut heille suurena salaisuutena, että
ukko saatuaan tämän kellon valmiiksi mietiskelee toista, jota ei
tarvitsisi vetää milloinkaan, vaan joka kerran käymään pantuna
kävisi seisahtumatta maailman loppuun asti. Eeva-muori oli luullut
tietävänsä, että ukko mietiskelee sitä melkein aina. Se ainakin oli
varma, että hän usein yölläkin nousee tekemään laskujaan eikä häntä
silloin saa häiritä.

Ja tämä kello oli ukon mielestä siihen uuteen verrattuna vain
pahanpäiväinen rämppä, ei paljon parempi lehmänkelloa.

Mutta Eevan mielestä tämä vanhakin oli sangen merkillinen kello.
Sehän oli melkein kuin ihminen? Äskenkin, kun hän tuli tupaan, oli
hän ollut tervehtimäisillään sitä aivan kuin ihmistä ja hän melkein
odotti, että se alkaisi puhumaan.

Eikö se sitten puhunut? Eikö sen naksutus kuulunut lakkaamatta,
öin päivin, kesin talvin, ja eivätkö ihmiset hyvin ymmärtäneet
sen kieltä? -- Pisara pisaralta, hetki hetkeltä yhä eteenpäin, ei
seisahdusta, ei sulkua ja niin on oleva aina. Hetkien laskijat vain
vaihtuvat, viipyvät hetkisen ja häipyvät pois kuin varjot, ja niin on
oleva aina, ei seisahdusta ei sulkua.

Ja kun se sinikaappinen kello kokonaisen tunnin vaellettua pois
ikuista tietään, korottaa äänensä ilmaistakseen sen ihmisille, kuinka
lempeästi, kuinka hellävaraa soi sen ääni silloin, aivan kuin se
säälisi ihmistenlapsia, jotka laskevat sen lyönnit.

Vai helähteleekö se kenties niin hellävaraa vain tässä tuvassa, jossa
sen lyöntiä laskee kaksi vanhaa, joiden elämänhetket jo on helpot
lukea. --

Kellosta siirtyvät hänen silmänsä ukon sorvuutuoliin ja mummon
rukkiin, jotka oli siirretty uuninloukkoon odottamaan talven pitkiä
puhteita. Hän sai niin selvänä eteensä sellaisen talvi-illan salomaan
tuvassa. Sorvuutuoli surisee, lastut lentää, rukinpyörä hyrrää.
He ovat reippaita kuin nuoret. Mitä se haittaa, että pyryilma
kasvattaa korkeata kinosta seinän takana, että tuuli tuivertaa
lehdetöntä koivua ja lyö sen jäisiä oksia ikkunaan, että metsää ja
maata siinä ympärillä peittää pimento. Heidän lietensä tuli voisi
valaista synkimmänkin yön ja kesän hengettäret ovat asettuneet heidän
yksinäiseen majaansa.

Tuvassa oli kuitenkin esine, joka ensi käynnistä asti enin oli
kiinnittänyt Eevan huomion ja sen esineen tähden hän nytkin oli
hiipinyt sinne yksin ja salaa saadakseen olla kahden sen kanssa ja
kuitenkin oli hän heittänyt sen seurustelun viimeiseksi.

Vasemmalla sivuseinällä uunin ja suuren seinäkaapin välissä oli pieni
komero, se oli ikäänkuin pieni pyhättö, johon vanhukset näkyivät
keränneen ne tavaransa, jotka olivat heille rakkaimmat ja kalliimmat.
Siinä oli ensinkin nelisnurkkainen pöytä, jolle oli asetettu
monenmoista tavaraa. Muun muassa oli siinä kirjoitusneuvot -- ukko
oli jo ikämieheksi elettyään itse opetellut kirjoitustaidon. Sitten
oli siinä kaikellaisia vanhoja muistoja, isien isiltä perittyjä,
jotka hyvin olisivat puolustaneet paikkansa jonkun kansantieteellisen
museon kokoelmissa. Siinä oli muun muassa monenmoisia kivikauden
aseita ja työkauja, kummallisen näköisiä ruostuneita solkia ja
muita metallikapineita, joilla kullakin oli oma historiansa. Siinä
oli tulukset, joilla ukon isä vanhalle hyvälle tavalle uskollisena
kuolemaansa asti oli iskenyt tulta piippuunsa, vaikka tulitikutkin
lopulla hänen ikäänsä jo olivat käytännössä.

Pöydän vieressä oli hylly, jossa oli talon kirjasto. Se ei ollut
suuren suuri, muutamia nidoksia vain, mutta niitä oli viljelty
sitä ahkerammin. Siinä oli paitse raamattua ja useita muita
hartauskirjoja, joista monet olivat sangen vanhoja, Kalevala ja
Kanteletar, jotka niiden kerääjä itse oli lahjoittanut ukon isälle.
Sillä häneltä hän oli saanut monta pitkää runoa, jotka jo olivat
unohtuneet sen aikuiselta kansalta.

Mutta seinällä näitten tavarain yläpuolella riippui hirvensarven
haarassa Suomen soitin kantele, ja sen eteen pysähtyi Eeva. Ei kukaan
tietänyt sen ikää. Eeva-muori oli saanut sen perinnöksi isoäidiltään,
joka oli opettanut hänet soittamaankin sitä, ja hän taas oli perinyt
sen äidiltään, joka aikoinaan oli ollut kuuluisa kanteleen soittaja.
Niin se oli kulkenut tyttäreltä tyttärelle miespolvesta miespolveen,
eikä kenkään tietänyt sen ikää ja tuntematon oli sen tekijä. Koppa
oli vanhuuttaan mustunut. Kenties sen tumma väri myöskin oli muistona
savupirttien seiniltä, joilla se entisaikoina oli riippunut. Mutta
kielet olivat hohtavan kirkkaat ja helkkyivät hopealle, milloin
Eeva-muorin sormet niitä koskettivat.

Mitä kaikkea se olisikaan voinut kertoa!

Eeva seurasi kanteleen vaiheita hämärässä muinaisuudessa. Hän
kuuli sen soivan Sammon sodasta voittajana palaavain riemullisella
retkellä, hän kuuli sen helkkyvän Pohjolan häissä, karkelon käydessä
sileällä sillalla ja Väinämön laulun lakehen nousten. Taas itki sen
kielet katoa neidon, kuoloa kovaa ihanan immen.

Niin, se oli soittanut surussa ja ilossa, se mustunut kannel.

Pohjolan kesäöinä oli sen helkettä kaikuneet lempeät lehdot ja
hongikot jylhät. Ja kun se talvi-illan iloksi oli viritetty soimaan
ihmisten asunnossa, oli savupirtin seinä kasvanut korkeammaksi, laki
kohonnut ja lattia laajennut.

Kuinka paljon se olisikaan voinut kertoa!

Hän katseli sitä yhä, väsymättömästi ja hartaasti. -- Vaiti, eikö sen
kieli värähtänyt? eikö kuulunut kuin hiljaista soiton helinää, ja
kaihoa, kaihoa soi se sävel.

-- Mitä kaihoat sinä vanha kannel? Kaihoatko nuoruuttasi, ammoin
kadonnutta, jolloin koppasi vielä oli valkea? Loistoaikaasiko
kaihoat, jolloin sinua riemusaatossa kannettiin juhlasta juhlaan,
jolloin suuret sankarit sinua heijailivat voimakkailla käsivarsillaan
ja ihanat immet koskettelivat kieliäsi?

-- Oi, sinä vanha kannel! harvoin saat sinä enään kuulla oman äänesi.
Vanhan mummon vapiseva käsi vain joskus liikuttelee kieliäsi, muuten
olet mykkänä, sinä monikielinen!

-- Ja kuitenkin voisit sinä vielä nostaa ilon ylimmilleen nuorten
kisoissa, suurten sankarien povella voisit sinä vielä riemusta
remahdella ja sun soittos voisi vielä helkkyä niin ihanasti, että
sitä kummissaan kuuntelisi kaikki. Sillä sinä olet nuori ja siinä
on sun mahtisi. Koppasi vain on mustennut, mutta soinnussasi asuu
ikuisen kevään mahti, joka ei konsaan voi vanheta eikä kuolla. Ja
sinä olet luotu soimaan murheessa ja ilossa. -- Mutta sinä olet niin
ääneti, niin ääneti!

Eeva kuvitteli siirtyneensä muutaman satasen vuotta taaksepäin
ajassa. Hän tahtoi sen päivän olla vieraisilla muinaissuomalaisten
luona, eikä mikään siinä ympäristössä häirinnyt hänen mielikuviaan.
Ei edes sekään, kun Eeva-muori alkoi huikkailla kokoon vieraitaan
päivällisaterialle, joka oli nautittava pihamaan varjokkaimmassa
paikassa suuren pihlajapensaan suojassa. Siihen oli kannettu jykevä
honkapöytä, joka oli peitetty hohtavan valkealla palttinaliinalla,
mummon omaa tekoa. Jokaista varten oli puulautanen ja puulusikka.
Ukon mielestä oli hyvä tulla omillaan toimeen. Kalamiehet olivat
saaneet katiskasta suuren hauvin, ja siitä oli muori kodassa
valmistanut oivallisen kalakeiton. Pöydällä oli vielä puhdasta
rukiista leipää, vasta kirnuttua voita, suuri puinen viilikehlo,
jonka laidasta itsekukin söi lusikallaan, sekä kaljahaarikka. Kaikki
erinomaisen maukasta.

Ei auttanut mikään, isännän täytyi itsensä istua kunniapaikalle
pöydän päähän, ja emäntä, joka vain olisi tahtonut sivulta katsella
ja tarjoilla vierailleen, otettiin väkisin mukaan. Eeva myhäili
itsekseen. Kaikkihan oli niinkuin ollakkin piti. Eikö kunnianarvoista
ukkoa siinä pöydän päässä olisi voinut luulla miksi Kalevalan
sankariksi tahansa! Hänkin oli nyt pukeutunut sunnuntai-asuunsa
vierasten kunniaksi, joka seikka ihan liikutti nuoria.

-- Täällä käy niin harvoin vieraita, varsinkaan kaupunkilaisia,
että tuntuu oikein juhlalliselta -- sanoi ukko halkaisten hauvin
pään, jonka hän oli nostanut lautaselleen. Ei aikaakaan niin hän
jo heilautteli pitkää leukaluuta näppiensä välissä ja laususkeli
verkalleen:

    "Kuss' on koppa kanteletta?
    Hauvin suuren leukaluusta."

Eeva heläytti iloisen naurun. Sepä vasta oivallisesti kävi hänen
ohjelmaansa! -- Ja mummo siinä vieressä lempeine kasvoineen, joka
itsensä unohtaen vain piti huolta muista, eikö hän ollut kaikkien
äitien esikuva, sekä muinaisten että nykyisten. Mutta Eevan silmissä
hän oli niitä muinaisia. Ja kun hän hitaasti huojutti vartaloaan
edestakaisin, luuli Eeva hänen muistelevan jotain vanhaa runoa ja
juuri olevan aikeessa ruveta laulamaan.

Ei puuttunut siinä puhetta pöytäkunnalta, laskettiin leikkiä ja
toimettiin totisia. Pöydästä noustessa naureskeli mummo:

-- Tämmöisiä herkkuja sitä näin metsämökissä vieraille tarjotaan.

-- Herkkuja ne meistä todenperästä onkin -- sanoi Selma.

-- Eipä vain olekkaan hätää näitten herkkuin ääressä -- sanoi ukko
laskien leveän kämmenensä honkapöydän laidalle -- mutta on sitä tältä
pöydältä syöty petäjäistäkin.

-- Se oli siihen aikaan, kun halla tuli metsän takaisesta suosta ja
jääti joka tähkän heilimöivässä pellossa.

-- Ja kun kontio joskus kaatoi ainoan lehmän -- lisäsi mummo -- niin
ei ollut aina särpimestäkään tietoa.

Mutta ne olivat jo kaikki voitettuja aikoja, ja kaiketi olivat ne
olleet tarpeen ajallaan, että he nyt sitä paremmin ymmärtäisivät
antaa arvon hyville päiville. Niin vain, ei ollut heillä mitään
valittamista.

Nuoret katselivat heitä liikutuksissaan. Siinähän heillä noissa
vanhuksissa oli edessään ikäänkuin koko Suomen kansa -- kovasti
koeteltu, mutta lannistumaton, sitkeä kuin suopetäjä, aina yhtä
uskollinen ja mieli täynnä vastaisuuden luottamusta.

Ja heidän siinä istuessaan tuumaillen menneitä ja tulevia, tuli
kevätkäkönen lentää lekutellen ja istahti sen suuren koivun latvaan,
joka kasvoi mökin nurkkauksella. Siinä alkoi se kukkua helkytellä
sydämmensä pohjasta ja toinen käki vastasi sen kukuntaan toiselta
rannalta, jostain sieltä lahden takaa.

-- Osasipa taaskin mielipaikkaansa -- sanoi ukko -- sen varalta se
siihen heitettiinkin.

Ja hän alkoi maanitella sitä vanhan runon sanoilla:

    Siinä kukkuos käkönen,
    helkyttele hietarinta,
    hoiloa hopearinta,
    tinarinta riukuttele,
    kuku illoin, kuku aamuin,
    kerran keskipäivälläki
    ihanoiksi ilmojani,
    mieluisiksi metsiäni,
    rahaisiksi rantojani,
    viljaisiksi vieriäni!

Ja hän lisäsi samaan henkäykseen:

    Vielä kukkuos käkönen
    kahden vanhan vierahille,
    yksinäisten ystäville,
    kuku ehjä elon onni,
    aamu armas, päivä kirkas,
    illan taivas tähtösihin --
    sulhot sorjat neitosille
    pojalle impi ihana!

Eikä Eevan mielikuvasta enään puuttunut mitään todellisuudessa. --

Iltapuoleen vei ukko vieraansa katsomaan suoviljelystään. Silloin
hän oli oikein innostuksissaan. Sillä suuren metsäntakaisen suon
kuivaaminen oli hänen mieliajatuksiaan.

-- Nostaa hallan koko seutuun. Monta toukoa on tuhonnut, viljaa
vienyt, säälittä ahmii nälkäiseen kitaansa, mutta sen valta on
voitettavissa -- puhui ukko heidän seistessään laajan suon reunalla,
joka kasvoi matalaa mäntyä, vaivaiskoivua ja karhunsammalta.

-- Mutta minkä sille yksi mies mahtaa? Sen kimpussa pitäisi olla
kokonainen kirkkokansa. Kolmattakymmentä vuotta olen mynkinyt tätä
kuin myyrä, ja alkaissani luulin ennen iltaa pääseväni laidasta
laitaan. Päivä jo alkaa hämärtyä, illan varjot lankeevat raskaina,
enkä ole vielä ennättänyt puolitiehenkään.

Mutta nuoret ihmettelivät sitä alaa, joka siinä oli valmiiksi
ojitettuna, voisi sanoa kanavoituna, sillä leveinä kuin kanavat
kulkivat ojat poikki suon leikellen sen suoriksi saroiksi ja ne
olivat sangen syvät ja reunojaan myöten täynnä ruskeata suovettä.
Saroilta oli puut kaadettu ja suuret juurakkeet väännetty maasta sekä
kannettu rovioihin. Sammaleiset mättäät olivat kuivat kuin tuhka. Ei
olisi tarvinnut muuta kuin antaa kulon kulkea, niin siinä olisi ollut
valmis viljamaa. Mutta ukko ei joutanut katsahtamaan taakseen, hänen
silmänsä tähysti suon toista laitaa, mutta loitolla oli se vielä ja
vanhus alkoi aavistaa, että sinne hän ei ehtisi milloinkaan.

-- Enemmän sitä pitäisi olla, en ole saanut aikaan enempää minä
vähäväkinen. Saavat sitten jatkaa toiset nuoremmat. Sainpahan minäkin
piirtää vähäpätöisen puumerkkini kotimaan kamaraan. Muuta en ole
voinutkaan osaltani tehdä sen hyväksi, ja päivä jo alkaa hämärtyä,
illan varjot tummeta.

-- Ukko on kunnialla suorittanut päivätyönsä -- sanoi Eeva ja loi
häneen kiitollisen katseen -- hän on piirtänyt kauniin puumerkin
kotimaansa kamaraan.

Ja kolminaisliitto muisteli usein jälkeenkinpäin sitä kaunista
päivätyötä, jonka ukko oli suorittanut. Hän oli tehnyt sen aivan
hiljaa, nostamatta vähääkään melua ja hän oli antanut itsensä
kokonaan alttiiksi. Hänen ponnistuksiaan oli katselleet ainoastaan
korpikuuset ja suopetäjät. Ja kun hän kerran laskisi väsyneen päänsä
viimeiseen lepoon, nousisivat unhotuksen kukat hänen haudalleen eikä
jälkimaailma milloinkaan mainitsisi hänen nimeään. --

He istuivat taas pihamaalla majan edustalla ja katselivat kaiholla
kuinka nopeasti aurinko teki kaartaan länttä kohden lyhentäen heidän
viivyntäaikaansa. Sillä he olisivat tahtoneet jäädä sinne vaikka
taloksi.

-- Tämä -- virkkoi Väinö totisesti -- tämä on sitä todellista
elämää, jota ihminen maailman alusta asti on määrätty elämään, minä
tunnen sen. Me kaupunkilaiset vietämme valhe-elämää. Me nielemme
pölyn kuivilta kaduilta, me täytämme mielemme turhuudella ja meidän
ruumiimme kuihtuu luonnollisen liikkeen puutteessa. Mitä kääpiöitä
meistä kasvaakaan näihin raittiisiin luonnonlapsiin nähden! Täällä,
tässä ympäristössä minäkin vielä voisin elpyä elämään ja voisin
toimittaa jotain hyödyllistä.

Mikä heitä sitten estäisi muuttamasta tänne? Eivätkö he voisi
tulla jo huomispäivänä? Ei kukaan heistä kaivannut kaupunkia ja he
rupesivat kaikin tosissaan tuumaamaan muuttoansa salomaan mökkiin
ainakin kesäksi nyt ensin ja sitten kerran vastaisuudessa kokonaan.
Kotiväki varmaankaan ei panisi vastaan. Olivathan Eevan vanhemmat
ihastuneet ikihyväksi siellä käydessään toissa kesänä. Ja olihan
heillä jo katsottuna huvilanpaikkakin Hietajärven rannalla, aivan
lähellä mökkiä.

Ukko ja mummo kuuntelivat heitä hymyssä suin.

-- Eiköhän kävisi sentään ikäväksi pitkän päälle, kun on tottunut
toisellaiseen -- he arvelivat.

Mutta nuoret vakuuttivat, että juuri tällaisesta he pitävät, että
tämä tavaksi tullut kevätretki oli heidän hauskin päivänsä koko
vuodessa ja että he ajatuksissaan elivät sen yhä uudelleen ja
uudelleen.

Sitten muistelivat he ensimmäistä käyntiään siellä. Kuinka he vielä
ollessaan koulun alaluokilla kerran olivat lähteneet tänne kasvien
keruuretkelle, eksyneet tuntemattomassa metsässä, pelänneet susia ja
karhuja, juosseet väsyksiinsä asti ja viimein osuneet tämän saman
järven rannalle, joka nyt oli heille niin tuttu ja rakas. Nääntyneinä
olivat he istuneet rannalle itkemään ja siitä oli ukko, joka juuri
sattui olemaan rysiään kokemassa, korjannut heidät veneeseensä ja
lähtenyt viemään kotiansa "mummon syötellä ja juotella", kuten hänen
sanansa olivat sattuneet.

Perille päästyä ei mummo ollut heittänytkään heitä vähille
syöttämisille ja juottamisille, oli vielä pannut evästäkin matkan
varalle ja käskenyt tulemaan toistekin. Mutta kun hän päälle
päätteeksi oli ottanut vanhan kanteleen hirvensarven haarasta ja
soitellut heille kauneimmat laulunsa -- silloin oli heistä tullut
ainaiset ystävät, joita ei voisi eroittaa muu kuin kuolema.

-- No voittehan tulla ja ottaa haltuunne koko hovin sitten, kun aika
meistä vanhoista jättää -- tuumaili ukko -- voitte uusia kauppakirjat
isännän kanssa. Eipähän menisi silloin ihan vieraalle.

-- Niin, eipähän meillä olekkaan omia lapsia, joitten eteen raataa.
Kesäasuntona tää ainakin menisi mukiin, kun rakentaisi vähän lisää.

Mutta nuoret selittivät, että he tahtoivat tulla sinne jo ukon ja
mummon eläessä, muuten heidän aina olisi ikävä vanhoja ystäviään.
Voisihan vähän jatkaa rakennusta, että saisi kamarin tai tuvan
lisää. Ja he innostuivat jo tuumaamaan, minnepäin sitä jatkaisi
ja innostuksissaan unhottivat he, etteivät he vielä olleet oman
kohtalonsa määrääjiä.

Kenties olisivat he unhottaneet lähteä kotiinkin, ellei mummo
vanhalle hyvälle tavalle uskollisena olisi tullut tuvasta kantele
käsivarrella ja istuutunut valkean tuomen alle virittämään sen
kieliä. He kerääntyivät kaikin siihen ympärille, mutta mieliala oli
muuttunut surulliseksi, sillä he tiesivät soiton olevan jäähyväisiksi.

Tottuneella kädellä kiersi mummo kanteleen nauloja, pingoitti toista
kieltä, hellitti toista, siitä lähti oikea ääni, siitä väärä --
hänellä oli vielä sangen tarkka korva. Tuota pikaa sai hän siitä koko
ääniasteikon selvänä ja puhtaana, ei kuulunut soraääntä lainkaan.
Sitten alkoi hän soitella, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin ja
viimein varmasti, niin että kajahteli mustennut koppa, sen ihanan
suvivirren säveltä, jonka hän ennenkin oli soittanut lähdönhetkenä.
Ja kanteleen säestämänä veisasi Eeva kirkkaalla äänellään:

    "Jo joutui armas aika
    ja suvi suloinen..."

Näin kanteleen säestämänä he veisasivat koko virren.

Mutta ennenkun he olivat ennättäneet loppuun, oli koko seurue yhtynyt
säveleeseen. Ukkokin, hattukulu kädessään, veisasi sydämmensä
pohjasta värisevällä äänellään nuorten mukana suvivirren ihanaa
säveltä. -- -- "Sä Saaronin kaunis kukka, kukoistus laaksoissa..."

Ja kun viimeinen ääni oli kajahtanut heidän huuliltaan ja kanteleen
kieli oli lakannut heläjämästä, soi suvivirsi vielä yhtä ihanana
luonnossa siinä ympärillä.

Ja tuomen valkea terttu vavahteli salaisesta onnesta, ikäänkuin se ei
olisi tiennytkään, että taivaan tuulet jo huomenna karistavat maahan
sen hempeyden. --

Molemmat vanhukset lähtivät saattamaan heitä järven poikki. Sinne
he näkivät mökin häipyvän saaren taakse. Se jäi sinne iltaruskoon
ja auringon kultaan ja sen ikkuna, jonka yläreunaa peitti vehreä
varjostin, vilkutti heille jäähyväisiään aivan kuin kirkas tähti,
joka olisi tahtonut valaista heidän tietään halki elämän.

Hyvästi heiteltäessä ei tuhlattu paljon sanoja. Väinö, joka
enimmäkseen oli ollut ääneti, mietteisiinsä vaipuneena, sanoi
puistellessaan ukon kättä:

-- Se nuori mies, joka vietti ihmeellisen yön paljaan taivaan alla,
on toteuttanut ihanteensa, sillä hän uskoi itseensä.

Sitten alkoivat he notkeina kuin oravat kavuta jyrkännettä pian
saadakseen kiinni polkunsa päästä, sillä heillä oli pitkä matka
kaupunkiin.

Päästyään ylös kääntyivät he vielä kerran katsomaan taakseen. Mummo
oli taaskin temmannut huivin päästään huiskuttaakseen heille. Ukko
seisoi hattukulu kädessään, kasvot kuvastaen sisällistä kirkkautta,
kun hän huusi sinne ylös ikäänkuin vastaukseksi Väinön äskeisiin
sanoihin:

-- Se nuori mies uskoi Jumalaan ja itseensä.



II.


Samana päivänä, jolloin kolminaisliitto teki huviretkensä salomaan
mökkiin, oli rouva Aarniolla vieraita.

Henkikirjuri Heitmannin rouva tuli jo varhain aamupäivällä, sanoi
olevansa aivan yksin kotona, miehensä kun oli virkamatkoilla
maaseudulla. Hän sanoi aamulla nähneensä tämän talon nuorten
vaeltavan poispäin kaupungista salkut olalla ja hän oli tullut
töineen koko päiväksi saadakseen kerran taas pitkästä aikaa rauhassa
keskustella lapsuutensa ystävän kanssa.

Tullessaan oli hän viipynyt hetken valoisassa verannassa, joka oli
täynnä kukkain tuoksua. Siellä olivat suurten neerioiden oksat
riipallaan uhkeita vaaleanpunaisia kukkia, joitten tuoksu sekaantui
heliotroopien ja ruusujen lemuun. Auringon paahteessa tuntui siellä
oikein tukahduttavalta. Kun talonväkeä ei kuulunut, ei näkynyt,
oli hän ripustanut päällysvaatteensa eteisen naulaan ja vilkaissut
kyökkiin, josta sai kuulla kauppaneuvoksen rouvan istuvan Eeva-neidin
huoneessa. Sitten kulki hän upeasti sisustetun salin brysselimattoa
pitkin, johon jalankapse tuntui tukehtuvan, toiseen päähän huonetta,
jossa hän paksujen uutimien lomasta kopautti Eevan huoneen ovelle.

-- Sisään -- kuului sieltä iloinen ääni -- ooh, sinäkö sieltä tulet,
kuinka hauska! -- He syleilivät ja suutelivat toisiaan ja kävivät
istumaan kahden puolen pyöreätä pöytää kumpikin nojatuoliinsa.

-- Täälläpä tuntuu viileältä ja hyvältä, minun tuli oikein kuuma
matkalla. Harvinaisen varhainen kesä tänä vuonna.

-- Muutamat pelkäävät takatalvea -- sanoi rouva Aarnio.

-- Kas, enhän olisi tuntenutkaan Eevan huonetta, täällähän on
kokonaan muutettu sitten viime käyntini.

-- Eeva tahtoi näin, hän on saanut noudattaa omaa makuaan. Minä
puolestani en tästä pidä, näyttää kolkolta ja autiolta. Vai kuinka
sinun mielestäsi?

Rouva Heitman ei vastannut heti. Hänen tarkka silmänsä tähysti
huoneen joka loukkoa. Seinät ja katto olivat kokonaan valkeat.
Huonekalut olivat päällystetyt vaalean sinisellä. Siinä oli pianiino
nuotteineen, toisessa peränurkassa oli kirjahylly, toisessa
vanhanaikuinen piironki peilineen. Sohva ja tuolitkin olivat
vanhaa tyyliä, niissä oli jotain arvokasta ja samalla omituinen
kodikkaisuus. Sohvapöydällä oli ruukussa ryhmä valkeita narcisseja
ja piironginpäällystä oli täynnä puoleksi kuihtuneita kukkavihkoja
pienissä laseissaan. Muuten ei ollut ensinkään kaikkea sitä pienen
tavaran paljoutta -- viuhkoja, vaaseja, neulatyynyjä, stafliita
y.m. -- joka tavallisesti nuorten neitojen huoneihin painaa
rihkamakaupan leiman. Kaikessa vaaleudessaan teki huone katsojaan
vakavan vaikutuksen. Siinä ei ollut turhamaisuutta lainkaan, mutta
siinä oli jotain läpikuultavaa ja kirkasta. Tuntui siltä kuin nuoren
neitosen ajatukset olisivat leijailleet siellä utuisina ja täynnä
nuoruudenunelmata.

-- Oi, täällä on suloista, -- sanoi rouva Heitman kuin itsekseen --
ainoastaan Eevan huone voi olla tällainen!

Rouva Heitmannin suuriin, ruskeisiin silmiin oli tullut haaveellinen
ilme. Hän nojasi kaunista päätään tuolin selkään ja vaipui
mietteisiinsä. Nuoruudessaan oli häntä pidetty suurena kaunottarena
ja hän oli vieläkin sangen kaunis, mutta hänen kasvonsa kuvastivat
ilmeisesti väsymystä. Oliko se elämään kyllästystä. Oliko hän
onneton avioliitossaan? Vai oliko hän ylipäänsä odottanut elämältä
enemmän kuin se voi antaa? Arveltiin jos jotakin, mutta kukaan ei
tiennyt varmasti mitään. Hän ei avannut sydäntään yhdellekään, häntä
pidettiin umpimielisenä ja hieman ylpeänä ja hän seurusteli ani
harvain kanssa koko kaupungissa.

-- Hän on viehättävin tyttö, minkä minä olen nähnyt -- sanoi hän.

-- Kun et vaan luulisi liikoja -- virkkoi rouva Aarnio
nojatuolistaan, ja nauraa heläytti perään iloisesti. Hän istui siinä
neule kädessä raittiina kuin elämä itse. Vartalo oli täyteläinen,
kasvot pyöreähköt, hipiä hieno ja poskilla yhä vieläkin ruusun puna.
Hän oli ollut aika sievä nuorena tyttönä ja häntä oli yleisesti
kutsuttu hyväilynimellä "mesimarjan kukka." Hän katseli maailmaa
raittiilla sinisilmillä, joissa ei ollut haaveellisuutta rahtuakaan.

-- Ja tässä hän seurustelee taiteen hengetärten kanssa -- jatkoi
rouva Heitman äskeistä ajatustaan.

-- No niitä teidän seurustelujanne -- jota ei saa seurustelemaan edes
naapurien kanssa.

-- Että hän on Eevan äiti -- ajatteli rouva Heitman ääneti katsellen
ystävätään. He olivat olleet koulutovereita ja kasvinkumppaneita ja
kaikki heidän nuoruutensa muistot olivat yhteiset. Mitään syvempää
sympatiiaa ei ollut milloinkaan ollut heidän välillään, siksi he
olivat liian erilaiset, mutta heidän luonteensa olivat kumminkin
täydentäneet toisiaan ja he olivat vuosien kuluessa oppineet
luottamaan toistensa ystävyyteen. Viime vuosina oli heidän välinsä
vähän vieraantunut. Kullakin oli omat harrastuksensa, eikä jouduttu
usein käymään toisissaan. Sitäpaitse oli kohtalon langat kutoutuneet
kummallisesti heidän tielleen, ja oli ollut aika, jolloin rouva
Heitman oli luullut, ettei hänellä milloinkaan olisi voimaa avata
kauppaneuvos Aarnion ovia.

-- Että hän on Eevan äiti -- ajatteli hän vieläkin yhä ääneti
katsellen ystävätään. Se oli kenties kumminkin tosi, mitä hän
niin monasti, oli kuullut sanottavan -- Alma Aarnio on yksinomaan
käytännön ihminen. Hän itse ei ollut sitä ennen huomannut. Ihminen
näkee useinkin nuoruuden aikaiset ystävänsä halki elämän ensi
nuoruuden hohteessa. Nyt hän kaipasi hänessä henkisyyttä.

Mitä hän sitten vaati Eevan äidiltä? Eikö hän olisi kelvannut
kaikkien perheenemäntien esikuvaksi? Puuhasihan hän varhaisesta
aamuhetkestä iltaan myöhään uupumatta kotinsa hyväksi. Niin,
sanottiinpa että hän se oikeastaan hoiti koko talon asiat, sillä
kauppaneuvos Aarnio ei suinkaan ollut luotu asioitsijaksi. Rouvan
ansiona yleinen mielipide siis myöskin piti talon yhä kasvavaa
vaurastusta. Hän näytti olevan niitä onnen helmalapsia, joille kaikki
onnistuu, joille kultaa sataa kuin taivaasta ja joille elämä on kuin
silkkiä. Hän oli todellakin oivallinen talonemäntä.

-- Mutta ymmärtääkö hän tytärtään? -- ja rouva Heitman katseli häntä
yhä, pitkään ja kysyvästi.

Häntä sanottiin myöskin kunnianhimoiseksi. Hänen kotinsa piti
olla komein, hänen puutarhansa parhaiten hoidettu, hänen pitonsa
loistavimmat koko kaupungissa. Eikä siinä kaikessa -- sen hän nyt
huomasi -- kumminkaan ollut sitä hienostunutta makua, joka aateloi
yksinkertaisimmankin kodin.

Rouva Heitman ei ollut ennen ajatellut näitä asioita kriitillisellä
mielellä. Hän oli nähnyt ystävänsä ja kaiken, mikä koski häntä,
nuoruudenmuistojen hohteessa. Mutta kun hän nyt katseli taappäin,
muisteli menneitä aikoja ja niitä monia loistavia pitoja, joissa
hänkin oli ollut tässä kodissa, johtui hänen mieleensä, että pikku
Eeva hänen mielestään aina oli näyttänyt niin ihmeellisen vieraalta
siinä ympäristössä, että hän oli ollut kuin arka linnunpoikanen,
joka katseli ympärilleen suurin, rukoilevin silmin, aivan kuin hän
olisi tahtonut pyytää anteeksi jokaiselta, että hän esiintyi puettuna
kaiken maailman hetaleihin. Ja rouva Heitman muisti myöskin, että
hän joskus mielessään oli verrannut Eevaa johonkin jaloon kasviin,
joka oli istutettu sille sopimattomaan maaperään, jossa se kenties
kuihtuisi. Mutta hän ei ollut selvittänyt itselleen, minkätähden se
maaperä sitten olisi ollut sopimaton.

-- Kuinka minä olisin onnellinen, jos minulla olisi sellainen tytär
-- sanoi hän.

-- Sinä haaveilet Hanna -- torui rouva Aarnio. Sitten lisäsi hän
leikillisesti:

-- Mitä niistä tytönhuitukoista, sinulla on poika. Jos minä saisin
valita, ottaisin empimättä pojan.

-- Pojistapa on niin vähän iloa äideilleen, kulkevat maat ja
mantereet, ei saa nähdä vuosikausiin.

-- Kylläpä ne tytötkin näkyvät voivan kulkea, ja kun vielä joutuvat
naimisiin, menettää heidät kokonaan. Sellainen on maailman meno.

Rouva Heitman säpsähti vähän. Ei suinkaan hän voinut tarkoittaa, että
Eeva pian joutuisi naimisiin. Ei, hänhän oli vielä niin nuori, Alma
oli luonnollisesti puhunut vain ylimalkaan. Mutta hän alkoi kuitenkin
hermostuneesti astua edestakaisin lattialla. Nähtävästi oli hänellä
jotain erityistä sydämmellään, mutta hänen oli vaikea päästä puheen
alkuun. Niin, hän oli todellakin tänään tullut sinne puhuakseen
Eevasta. Hän oli aikonut puhua avomielisesti kuin ystävän kanssa
ainakin, mutta nyt se tuntui mahdottomalta. -- Kun pääsisi alkuun!
Hän pysähtyi katselemaan niitä puoleksi kuivettuneita kukkavihkoja
Eevan peilin edessä, hän otti niitä käteensä, ne tuoksuivat vielä.
Ne olivat Eevan matkakukkia, Helsingistä saatuja. Hän oli nähnyt ne
hänen rinnassaan, kun hän astui maihin laivasta.

-- Eeva on ennättänyt saada paljon ystäviä Helsingissä -- sanoi hän.

-- Ainahan nuoret ystävyydenliittoja solmivat. Heiltä se käy pikemmin
kuin meiltä vanhemmilta. Eikä ne liitot kaikki taida olla niin
pysyväistä laatua, mutta Eevalla on uskollinen sydän, minä pelkään
liiankin uskollinen.

Taas sävähti rouva Heitman. Oliko hän todellakin solminut jotain
liittoja Helsingissä? Ja jos olisi solminut, niin ei suinkaan niistä
ainakaan voisi puhua monikossa. Mutta mitä tarkoitti hän sillä,
että Eevalla olisi liian uskollinen sydän? -- Kenties he perältäkin
molemmat pelkäsivät samaa. Ei, nyt hänen täytyi rohkaista luontonsa
ja puhua suunsa puhtaaksi. Sydänalassa tuntui vain niin oudolta,
aivan kuin jokin siellä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka lähellä
se asia kuitenkin oli hänen sydäntään! -- Nyt, nyt oli otollinen
hetki! Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa päistikkaa
sukeltaakseen itse polttopisteeseen, tokasi rouva Aarnio:

-- Huomasitko sinä äsken minun uusia salinvarjostimiani?

Ei, niitä hän todellakaan ei ollut huomannut.

-- No, sinä vasta olet se ainainen haaveilija, ei se kuule, eikä näe.
Olisipa luullut niitten pistävän silmään.

-- Annas kun ravistan pois liiallisen haaveellisuutesi kuten
muinoinkin! -- Ja rouva Aarnio pyöräytti reippaasti vierastaan
vyötäisiltä ympäriinsä lattialla.

-- Nyt vien sinut katsomaan niitä.

-- Eivätkö ne ole kauniit? Ne on uusinta mallia, suorastaan
Pariisista tuodut, koko Suomessa ei mahda olla sellaisia.

Ja emäntä kierrätteli vierastaan käsipuolesta ympäri koko salin. Aina
siellä oli jotakin uutta katsottavaa jossain sopessa.

-- Kas, tässä on Eevan uusin valokuva, onko se onnistunut? -- Hän
antoi rouva Heitmannille käteen kauniin stafliin, jossa oli Eevan
muotokuva kabinetti suuruutta.

Kuinka hän oli kaunis siinä yksinkertaisessa puvussaan, pitkä
palmikko riipuksissa rinnalla ja vuokko napinreijässä! Mikä omituinen
sekoitus lasta ja täysikasvuista neitoa. Näytti siltä kuin hän olisi
katsellut tai kuunnellut jotain kaunista. Ja taas siinä vilahti sama
arka linnunpoikanen, joka suurin, rukoilevin silmin pyysi anteeksi,
että hän esiintyi näin loistavassa ympäristössä.

Rouva Heitmannin täytyi tehdä emännän kanssa pieni kiertomatka
ympäri koko talon. Ruokasalissa he istuutuivat kahvipöydän ääreen.
Se oli todellakin hauska huone, sisustettu suomalaiseen kuosiin.
Huonekalut olivat suomalaista mallia, suomalaiset koristekankaat
peittivät seiniä, suomalaiset matot lattiata. Siellä riippui oikein
supisuomalainen eväskonttikin seinällä kuin kotonaan ainakin ja
hyllyllä sen yläpuolella oli oluthaarikka hörössä korvin.

-- Tämä on isän ja Eevan aistin mukaista -- selitti rouva Aarnio.

-- Isällä ja Eevalla on hyvä aisti -- sai hän vastaukseksi.

-- Niin, minäkin jo olen alkanut tottua tähän, vaikka se ensin tuntui
oudolta. Mutta katsos tätä näköalaa, se se vasta jotain maksaa!

Siitä oli todellakin laaja ja kaunis näköala. Lähinnä oli osa
kaupunkia, joka katuineen, rakennuksineen, puutarhoineen vähitellen
vietti rantaa kohden ja sitten äärimmäisenä lavea laivalaituri. Sen
kyljessä oli nytkin pari laivaa iloisesti liehuvine lippuineen. Ja
sitten siintävä järvi ja sen metsäiset rannat.

Äärimmäinen rakennus kaupungin rannassa oli Aarnion komea
tavaramakasiini. Sen ovet näkyivät olevan auki ja sen edustalla
puuhaili monta miestä ahkerassa työssä. Tavarasäkkiä lykättiin
pikkurattaissa toisia sisään, toisia ulos, kuormia tehtiin, toisia
purettiin.

-- Kas tuollaisesta minä pidän -- sanoi rouva Aarnio -- toiminnasta
ja puuhasta. Siitä leipä kasvaa, siitä varallisuus koituu, se on
toista kuin haaveilu, se on elämän todellisuutta. -- Katsohan tuota
miestä, kun ajaa rattaan pyörän keskelle jauhosäkkiä!

Hän sieppasi kiikarin.

-- Enkös sitä arvannut, siinä on nyt jauhot laiturilla. Kas, onhan
siellä arvon meidän ukkokin. Minun silmääni vain ei vältä. Näes
Hanna, tämä on minun valtaistuimeni, tämä nojatuoli tässä ikkunan
alla. Tästä minä hallitsen valtakuntaani, pidän ohjakset käsissä ja
annan vilistää. Sillä suoraan sanoen ja meidän kesken puhutuksi --
meidän ukko on hiukan epäkäytännöllinen -- sinä kyllä tunnet hänet
vanhastaan.

-- Mutta annas olla, eikös sieltä jo hinaajalaiva tuo sokerilastia!
No totta tosiaan, ja täyttä pöllyä sittenkin, ja sitä odotettiin
vasta illalla myöhään.

Samassa heläytti hän telefoonikelloa ja komensi:

-- Silmät auki siellä alhaalla! Sokerilasti on kohta rannassa eikä
reitti ole vapaa.

Heti syöksähti miehiä venheisiin pitkät keksit kädessä. Lotjat saivat
koreasti siirtyä syrjään pienen mutta urhean hinaajalaivan tieltä,
joka jo tuprutti sankkaa savuaan jonkun kymmenen metrin päässä
rannasta. Tuota pikaa se jo huohotti laiturin kyljessä aivan kuin
uuvuksiin ajettu hevonen.

-- Hengästyikö pikku hepo? -- puhui rouva Aarnio hyvitellen -- tekisi
oikein mieli silitellä kylkiä. Se on niin virkku ja nopsa, ei sen ole
voittanutta. Ja tuollaista jättiläistä se on hinannut jälessään halki
aavain vetten!

-- Annas kun minäkin katson pitkäsiimalla -- pyysi rouva Heitman --
ah, sehän on suuri kuin vuori, ja sekö on täynnä sokeria!

-- Se niin, ja hyvää se onkin, parasta Stettiniläistä.

-- Niinkö kaukaa sitä tuodaan?

-- Niin kaukaa, ulkomaalainen on taas tätänykyä huokeampaa kuin
kotimainen. On sitä siinä monen mummon kupposeen.

Rouva Aarnio teki sitten seikkaperäisesti selkoa syistä sokerin
hinnan nousuun ja laskuun sekä kotona että ulkomailla. Ja lopuksi
luetteli hän kaikki ne sekä kaupunki- että maalaiskauppiaat, jotka
ottivat sokerinsa heiltä, ja laskipa vielä ihan pennilleen paljonko
he tavallisesti saivat voittoa kilolta.

-- Sinä olet asioimisnero, kerrassaan nero! -- huudahti rouva
Heitman, mutta hän ei ollut kuullut puoliakaan rouva Aarnion
jutuista, hän näytti olevan pelkkänä silmänä.

Hitaasti kuljetti hän kiikaria edestakaisin, mutta hän ei katsellut
jauhokulia, ei sokeritoppia eikä puuhailevia työmiehiä. Hänen
silmänsä seurasivat sitä kookasta miestä, joka rauhallisin askelin
mittasi laivasiltaa päästä päähän. Nyt hän ottaa muistikirjan
povitaskustaan. Hän pysähtyy kirjoittamaan. Tavaroitaanko hän laskee
ja suuria voittojaan? --

Hän sai niin selvänä eteensä ne kasvot, jotka kerran,
nuoruudenpäivinä olivat kuvastaneet pelkkää ihanteellisuutta.
Olikohan siitä jälellä vähääkään. Eikö hän jo ollut hukannut itseään
siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin? Hän ei
jaksanut ajatella sitä ajatusta loppuun asti.

Kuinka kirkas se otsa oli ollut, kuinka katse syvä! Siihen aikaan oli
hänen henkensä asunut aatteitten maassa, hänen, joka nyt rauhallisin
askelin mittasi laivasiltaa, ja hän oli päättänyt pyhittää elämänsä
tieteen palvelukseen. Mutta hänet oli uhrattu tai paremmin: hän oli
uhrannut itsensä. Hän ei ollut jaksanut vastustaa äidin kyyneleitä,
hänen oli pitänyt pelastaa perhe vauriotilasta. Hän oli naimisliiton
mukana saanut sievän omaisuuden ja nousemassa olevan liikkeen
haltuunsa ja hänestä oli tullut kauppamies.

Hän katseli tarkasti niitä kasvoja. Missä oli nyt niitten entinen
ihanteellisuus, niitten nuoruudenpäiväin henkevyys? Oliko sitä
olemassakaan? Kenties piili se kumminkin jossain siellä silmäluomien
alla tai varjossa tuuhean poskiparran, vai oliko se ehkä sukeltanut
niihin syviin vakoihin, jotka aika oli uurtanut molemmin puolin
suupieliä. Oi, jos se entinen nuorukainen olisi hetkeksi vain astunut
esiin sieltä naamarin takaa, näyttäytynyt edes vilahdukselta, kun
hän vain olisi tiennyt sen elävän, vaikka se sitten taas olisikin
ainiaaksi pukeutunut mahtavan kauppaneuvoksen naamariin!

Hän pysähtyy taas tekemään muistiinpanoja. -- Tavaroitaanko hän
laskee ja suuria voittojaan? Katselijan sydäntä alkaa kouristaa. --

Siellä käy myräkkä laivasillalla. Sokerilastia puretaan, miehet
häärii, rattaat jyrrää. Mutta hän, joka rauhallisin askelin mittaa
laivalaituria, tietääkö hän mitään siitä, mitä hänen ympärillään
tapahtuu? Tuskin vain.

Nyt vasta kiikarilla katsojan silmät alkaa auveta. "Minun mieheni on
hiukan epäkäytännöllinen" -- niin hän todellakin näkyy olevan. Kuinka
väärin hän oli arvostellut häntä. Ilmaisivatko ne kasvot sitten
halpaa voitonpyyntiä? Ken tiesi kuinka siintävän kuulakka se aatteen
maailma oli, jossa hänen henkensä liiteli sokerikuormain jyristessä
siitä ohitse.

-- Näkyykö siellä meidän ukkoa? -- kysyi rouva Aarnio punakkana
emännänpuuhista -- päivällinen olisi valmis.

-- Taisi se kävellä siellä.

-- Taisiko vain, etkö sinä tarkemmin nähnyt, vaikka niin kauvan siinä
tähystelit. Te olette molemmat juuri yhtä maata, ei sekään kuule eikä
näe. Mihinkähän te joutuisitte, jos olisitte maailmassa sattuneet
pariskunnaksi? nauroi rouva Aarnio.

-- Eipä niitä satuteta yhteen niin sopimattomia -- vastasi vieras
hämillään.

-- Kah, kosteathan tämän on lasit, eihän tällä näekkään. Ethän vain
ole itkenyt?

Hän katsoi rouva Heitmannia tutkivasti silmiin. Tämä tuli yhä enemmän
hämilleen.

-- Katselin kenties liian kauvan, rasitin ehkä silmiäni.

-- Hanna, rakas ystävä, oletko pahoillasi? Olenko loukannut sinua?
Enhän minä mitään pahaa tarkoita, muuten vain lasken leikkiä siitä
ainaisesta haaveellisuudesta. Tiedänhän hyvin etteivät kaikki ihmiset
voi olla saman kaavan mukaan tehtyjä ja johan tämä maailma hukkuisi
pelkkään aineellisuuteen, jos kaikki olisivat yhtä proosallisia kuin
esimerkiksi minä. Päin vastoin minä melkein ihailen sitä ominaisuutta
muissa. Sehän minun muinen sai ukkoonikin ihastumaan. Ja mitä sinuun
tulee, niin tiedänhän oivallisesti hoitavasi taloutesi...

-- Rauhoitu, rakas ystävä -- keskeytti hänet rouva Heitman -- minäkö
olisin loukkaantunut sinuun, ja mistä syystä? -- hui hai!

Rouvat olivat jo ehtineet vilkkaaseen keskusteluun kasvien hoidosta
-- se asia heitä ainakin huvitti molempia yhtä paljon -- kun
kauppaneuvos astui sisään.

-- Ooh, niin harvinainen vieras, mustaan puuhun pilkka!

Rouva Heitman hymyili vain vastaukseksi. Hän katsahti tulijaan
kysyvästi -- oliko hän jo ennättänyt vetää naamarin silmilleen?

-- Etpä arvaa, Kaarlo, mitä me täällä olemme tehneet. Me olemme
leikitelleet koulua. Minä olen, näet, selittänyt Hannalle
kauppataidon salaisuuksia ja hän on ollut erittäin harras oppilas.
Asian käytännöllistä puolta olemme saaneet tutkia laivasillalta, jota
vuoron perään olemme tähystelleet, niin että silmät ovat olleet jäädä
kiikariin.

-- No, sitten olette nähneet siellä minutkin -- sanoi Aarnio.

-- Niin, me näimme teidät ja te olitte unohtaneet vetää naamarin
kasvoillenne -- vastasi rouva Heitman.

Mitä hän olikaan sanonut? Hän säikähti omaa ääntään, se oli soinut
niin oudosti. Ja oliko häntä edes ymmärretty oikein. Seurasi
hiljaisuus eikä hän pitkään aikaan uskaltanut katsahtaa Aarnioon.

Oli jo istuttu pöytään. Rouva Heitmannin katse kierteli
seinäkoristeissa. Hetki oli kiusallinen. Silloin kuuli hän
kauppaneuvoksen tyynen äänen, niin, siinä oli hellyyttä hänen
äänessään, kun hän sanoi rouvalleen:

-- Alma, emmekös mekin ole leikitelleet koulua? Emmekös me ole
leikitelleet sitä jo parikymmentä vuotta, me kaksi. Sinä olet
selitellyt minulle kauppataidon salaisuuksia ja asian käytännöllistä
puolta olemme tutkineet laivasillalla ja makasiineissa. Mutta sinulla
on ollut kehno oppilas, sangen kehno, eikö niin, Almaseni.

Kauppaneuvos katseli rouvaansa lempeästi, miltei säälitellen. Mutta
rouva Heitmannin mielessä kummitteli arka linnunpoikanen, joka pyysi
anteeksi, ettei häntä oltu luotu kauppamieheksi.

-- Kuinka lieneekin -- vastasi rouva Aarnio iloisesti -- tyytymätön
en ainakaan ole ollut oppilaaseeni.

-- Se tulee siitä että sinulla on niin paljon kärsivällisyyttä --
sanoi kauppaneuvos taputellen rouvaansa olalle -- niin vain "rakkaus
on kärsivällinen ja laupias."

Se pieni perhekohtaus, jota näkemään rouva Heitman näin
äkkiarvaamatta oli joutunut, teki hänet onnelliseksi. Hän tiesi
nyt, ettei Kaarlo Aarnio kumminkaan ollut hukannut parempaa itseään
siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin. Ja hän
tiesi vielä, että jos se vaimo, jonka kohtalo oli antanut hänen
osakseen, ei täysin kyennytkään ymmärtämään häntä, niin antoi
hän kumminkin hänelle hellyyttä ja teki hänen kotinsa lämpimäksi
tyyssijaksi, jossa täytyi viihtyä. Kenties hän ei kaivannutkaan
muuta, kenties hän oli täydellisesti onnellinen.

Kauppaneuvos käänsi keskustelun politiikkaan, mutta kun rouvat eivät
sanottavasti ottaneet siihen osaa, lakkasi puhelu hetkeksi kokonaan.

-- Näittekö te, hyvät ystävät -- katkaisi rouva Aarnio äänettömyyden
-- niitä silkkimustia, jotka tässä taas kävivät pihassa aamusella
kuopien, korskuen? Minä niitä ihailen joka päivä. Juuri sellainen
vaunupari pitäisi meilläkin olla. Pätisipä silloin liikkua! En ole
vielä saanut ukkoa suostumaan, mutta annahan ajan ehtiä, ajetaan
se vielä perille sekin asia. Sitten, Hanna, käymme usein yhdessä
ajelemassa ukkoinemme -- hän iski veitikkamaisesti silmää rouva
Heitmannille.

-- Vai otetaan ukotkin mukaan -- myhäili Aarnio ja jatkoi totisesti:

-- Ei taida tohtori Sommer saada miestä pelastetuksi elämälle.

-- Minkätähden sitten valitakkin lääkärikseen juuri Sommer -- sanoi
rouva Aarnio -- ketäpä hän ennenkään lie parantanut?

-- Ja kieltämättä on hän kuitenkin lahjakas -- puolusteli rouva
Heitman -- hänestähän odotettiin niin paljon, luultiin hänen kuolevan
vähintäin professorina yliopistossa. Ja etevänä tiedemiehenä
häntä kai vieläkin pidetään. Hänen on vain vähän vaikea suoriutua
käytännöllisessä elämässä, niinkuin monen muun. Suuret surut ovat
sitäpaitse kenties tehneet miehen hiukan hajamieliseksi.

-- Minä yhdyn täydellisesti viimeiseen puhujaan -- vakuutti Aarnio
-- hyvä mies ja nerokas, tunnen hänet hyvin ylioppilasajoiltani.
Ikävä vain että hän muutamain erhetysten tähden todellakin näkyy
menettäneen yleisön luottamuksen. Eihän lääkärikään ole muu kuin
ihminen. Sääli on lapsia.

-- Säälipä kyllä -- sanoi rouva Aarnio -- pojasta nyt ainakaan ei
mitään tule. Tässä hän on kuleksinut tyhjäntoimittajana koko pitkän
talven pää kallellaan, kolmannella kymmenellä oleva mies. Ei puhu, ei
pukahda, mitä hautonee mielessään.

-- Ikävintä oli ettei hän mennyt uusimaan ylioppilaskirjoitusta
keväällä -- tuumi kauppaneuvos -- sillä nyt häneltä ainakin on tie
suljettu virkamieheksi pääsyyn ja pojan uppiniskaisuus on syynä
siihen, että välit isän kanssa nyt on kokonaan rikotut.

-- Niin, mutta hänpä kuuluukin aikovan taiteilijaksi -- sanoi rouva
Aarnio hiukan ivallisesti.

-- Hm, senkin asian laita on vähän niin ja näin -- virkkoi Aarnio.
Kun Väinö hylättiin ylioppilaskirjoituksissa, oli isä heti
kiivaudessaan polttanut maalauskojeet, hän piti niitä syynä siihen,
että tutkinto kävi huonosti. Eikä hän kuulu tahtovan tietää mitään
koko taiteen harrastuksesta.

-- Minun mielestäni se ei ole oikea menettelytapa -- puolusteli rouva
Heitman -- jokaisen pitäisi saada seurata luonnollista taipumustaan,
ja minä uskon todellakin, että Väinöllä on taitelijalahjoja.
Jo piennä poikana jälitteli hän luontoa niin, että sitä täytyi
ihmetellä. Ja muotokuvia hän oli ihan mestari tekemään, niinkuin
hyvin tiedätte. Otti kuvan ihmisestä, joka kulki katua hänen
ikkunansa ohitse, kuin valokuvauskoneella vain. Entäs kumppaneista
ja opettajista koulussa, ei sellaiset synny ilman luontoperäistä
taipumusta.

-- Sangen ihmeellistä muuten on -- jatkoi Aarnio -- että hänen
tutkintonsa kalpaten kävi. Hän oli aina ollut luokkansa parhaimpia,
lahjakas ja ahkera myöskin.

-- Hyvä ystävä, puhukaamme nyt suoraan kerrankin -- sanoi rouva
Aarnio koko kaupunkihan sen tietää, minkätähden Väinön tutkinto niin
kävi: hyvin yksinkertaisesti sentähden, että hän juuri polttavimman
matemaattisen koetteen aikana sattui saamaan sen onnettoman
kohtauksen, joka häntä välistä tapaa. Ja sanottakoon sitä millä
kauniilla nimellä tahansa, niin tosiasia kuitenkin on ja sinä pysyy,
että hän silloin kokonaan menettää ajatuskykynsä.

-- Hänen kohtalonsa on todellakin kova -- sanoi rouva Heitman ja
kyyneleet nousivat hänelle silmiin -- muistelen kuulleeni, että hän
pienenä olisi pahasti säikähtänyt tai jotain sellaista.

-- Ties sen -- sanoi rouva Aarnio -- heikkohermoinen hän aina on
ollut niinkuin äitinsäkin, joka nuorena kuolikin.

-- On olemassa niin paljon salaperäistä, jota emme voi selittää
-- sanoi Hanna -- näyttää joskus siltä, kuin luonnon oikku olisi
määrääjänä ja se tekee mielen toivottomaksi. Hän sattui vaan saamaan
heikomman ruumiin ja hänen asemansa tässä taistelussa voipi käydä
tukalaksi.

-- Lapsi raukat ovat tässä kasvaneet melkein kuin meidän perheessä --
jatkoi rouva Aarnio -- olen rakastanut heitä milten yhtä paljon, kuin
jos olisivat olleet omiani, kun ovat olleet niin orpoja.

-- Mutta tänäpäivänä sinä puhut katkerasti -- sanoi kauppaneuvos
totisesti.

-- Jos puhun katkerasti, niin on minulla siihen omat syyni.

He nousivat pois pöydästä ja kävivät saliin. Mieliala oli käynyt
raskaaksi eikä keskustelu tahtonut sujua. Kauppaneuvos asteli sikari
hampaissa edestakaisin brysselimattoa pitkin ja pysähtyi ikkunan alle.

-- Siellä hän nyt kävelee -- sanoi hän. Molemmat rouvat tulivat
ikkunaan. Siellä alhaalla asteli tohtori Sommer puutarhankäytävätä
vasta lehteen puhjenneitten vaahterain alla. Hänellä oli yllään pitkä
aamutakki vehreästä verasta, kaulus ja vyö olivat punaiset, samaten
pyöreä lakki, joka peitti päälakea. Jalassa oli hänellä tohvelit.

-- Tämä sama puku on hänellä ollut jo monta herran vuotta -- kertoi
rouva Aarnio -- kumma että kestääkin. Tohveleita vain joskus
uusitaan. Ja tässä puvussa hän usein ottaa vastaan potilaansakin,
varsinkin niinä päivinä, jolloin hän on "tieteillyt" niinkuin
esimerkiksi tänäin. Hän on taas kaiken päivää keitellyt kemiallisia
liuvoksiaan, on saanut tässä vain pitää sekä ikkunoitaan että
oviaan suljettuina, ettei tukahuttava kaasu heidän puoleltaan
pääsisi sisään. Minä olisin sangen iloinen sinä päivänä, jolloin hän
muuttaisi meidän talosta, ja iloinen monestakin syystä.

Rouva Aarnio oli pannut erityisen painon viimeisille sanoilleen, ja
koko viimeisen lauseen oli hän kuiskannut rouva Heitmannin korvaan,
sillä hän ei tahtonut että miehensä tietäisi hänen ajatustaan
ainakaan vielä.

Rouva Heitman katseli tarkasti vaeltavaa tiedemiestä. Hän oli
todellakin hauskan näköinen punaisessa lakissaan. Olisiko
tavallisella, jokapäiväisellä miehellä ollut rohkeutta esiintyä
tuossa puvussa? Tukka oli pikimusta, samaten viikset ja poskiparta,
kasvojen muoto jalo, nenä korkea, silmät kuin yö. Rouva Heitman teki
sen huomion, että hän oli harvinaisen kaunis mies ja että Väinö oli
ilmeinen isänsä kuva.

-- No totta tosiaan -- nauroi rouva Aarnio -- etteikös sen ole nenä
noessa! No niin se käy kokille. Voi minun päiviäni, ei nyt tarvitsisi
muuta kuin että tulisi joku potilas.

Nyt se rypistää ankarasti kulmakarvojaan, vilkaisee sitten
taskukelloaan. Sen on odotusaika, eikä kuulu potilaita. Hän rypistää
yhä enemmän otsaansa, astuu yhä vinhakammin, heilauttaa käsivarttaan,
napsauttaa sormillaan. Nyt hän jo melkein juoksee -- kumma ettei
lyö päätään puun runkoon. Hän on kovin huonolla tuulella, kun on
vastaanottoaika eikä kuulu potilaita.

Ei, rouva Aarnio, tohtori Sommer ei ensinkään odota potilaita, hän
päin vastoin pelkää niitten tulevan. Hän on tiedemies. Hän ajattelee
kemiallista liuvostaan, se on jäähtymässä; kun sen ainekset ovat
kiteytyneet, on hänellä oleva kädessään uusi, ennen tuntematon
aineyhdistys, joka kenties tulee olemaan kuinka tärkeä ihmiskunnan
kehitykselle. Hän on varma siitä, sitä merkitsee sormien napsutus.
Hän laskee vielä kerran liuvoksensa ainesuhteet, sitä tietää
otsan rypistäminen. Huomenna jo kenties lentää hänen keksintönsä
tiedekunnalle Helsinkiin, sitä merkitsee kävelijän tuima vauhti. Eikä
tohtori Sommer lainkaan lyö päätään puun runkoon.

Rouva Heitman tuli ehdottomasti verranneeksi toisiinsa niitä kahta
miestä, joita hän tänään oli katsellut sivulta päin ja joitten
sielunelämään hän tarmonsa takaa oli koettanut tunkeutua, ja hän
kysyi itseltään:

-- Kumpi heistä on onnellisempi?

Toisen astuttavaksi näytti elämä asettaneen kauniimmat kenttänsä,
pehmeimmät pientarensa. Elämän onni hymyili hänelle lämpimän kodin
jokaisesta sopesta. Hän nautti kanssaihmistensä kunnioitusta ja
luottamusta. Aineellisen varallisuuden mukana kasvoi hänen arvonsa
päivä päivältä. Hänen laivansa viiltelivät vesiä, hänen metsänsä
huminoivat penikulmain laajuudelta, hänen nimellään oli kaikua. Mutta
hänen sisimmässään kävi taistelu, hänen täytyi voittaa itsensä,
tekeytyä toiseksi kuin hän oli, ja hänen elämänsä olisi kuitenkin
voinut olla toisellainen.

Tohtori Sommerin ulkonaiset elämänehdot eivät olleet niinkään
loistavat. Murheen maljasta häntä juotettiin. Ja kuitenkin oli hän
onnellinen mies. Itselleen uskollisena eli hän sisimmässään ehyttä
elämää, jota ei vaikeimmatkaan ulkonaiset olot voineet häritä.

-- Kas kuinka hän astuu tuolla pää pystyssä, voitostaan varmana. Hän
on kuin kuningas valtakunnassaan!

Pieni tyttö tulee puutarhaan. Hänellä on käsi kääreessä, hän etsii
tohtoria. Pelosta kalpeana niiaa hän käytävän reunassa. Tohtori ei
huomaa, hän elää tieteen maailmassa. Hän ei muista omia raskaita
huoliaan, hän ei näe heräävää kevättä ympärillään eikä hän huomaa
kalpeata lasta, joka yhä uudelleen niiaa käytävän reunassa. Viimein
tyttö rohkaisee luontonsa. Hän asettuu niiaamaan keskelle käytävätä
juuri hänen eteensä. Nyt hän huomaa hänet. Kuinka ystävällisesti hän
tarttuu tyttöä käteen ja taluttaa hänet sisään hellästi kuin isä
lapsensa.

-- Sellainen hän on -- sanoi Aarnio -- aina ystävällinen varsinkin
vähempiosaisia kohtaan, ja köyhiltä hän ei ota penniäkään.

-- Ja on sitten itse niin köyhä, ettei edes jaksa vuokraansa maksaa
-- huomautti rouva Aarnio ovessa mennessään talouttaan katsomaan.

Kauppaneuvosta itseään kutsuttiin konttoriin ja rouva Heitman jäi
yksin. Hän aukaisi ikkunan. Iltatuuli tuuditteli puutarhan nuorta
vehreyttä. Lehmus loi varjoa ja poppeli tuoksui. Hän hengitti syvään.
Hänenkin rinnassaan kierteli keväinen tuulahdus. Tuntui kuin siellä
jotain olisi sulanut, jotain vapautunut. Nuoruudenunelmat, maahan
tallatut, kuoloon tuomitut, uskalsivat kohottaa ruususiipensä paljon
romun alta. Mitä kaikkea niiden peitteeksi olikaan heitetty vuosien
kuluessa. Siinähän oli kokonainen vuori niiden hautakumpuna ja olihan
sen haudan partaalla unhotuksen sävelkin jo ammoin loppuun soinut. --
Lennelkää, te ruususiipiset nuoruudenunelmat illan viileässä! Eläkää
vielä hetkinen, sillä te ette enään ole vaarallisia. Te olette vain
varjo entisestänne, ettekä te enään voi tuottaa kärsimystä.

Hän istui siinä kauvan unelmiin vaipuneena. Poissa oli raukeus hänen
kasvoistaan. Hän oli sinä päivänä nähnyt niin paljon kaunista, että
ne muistot taas elähyttäisivät mieltä pitkiksi ajoiksi.

Hiekassa siellä käytävällä näkyivät vielä tohtori Sommerin jäljet,
tiedemiehen, joka oli muukalainen ihmisten keskellä, -- suurten,
kömpelöiden tohvelien jäljet ja niitten vieressä pienet, sirot,
paljaan lapsenjalan painamat.

Ja kenties näkyivät ne vielä jossain muuallakin kuin
puutarhan-käytävän löyhässä hiekassa. --

Alkoi kuulua askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Rouva Heitman
säikähti. Hän tahtoi olla yksin, hän tahtoi ajatella rauhassa. Hän
pakeni Eevan kamariin. Hän sulki oven ja heittäytyi nojatuoliin.
Kuinka helppo siinä oli hengittää. Kuinka hyvin hän ymmärsi sen
lapsen mielen. Kuinka hyvin hän tajusi hänen tarpeensa luoda
tällainen oma pieni maailmansa itselleen ja ajatuksilleen. Sehän
oli kuin virkistävä kosteikko keskellä väsyttävää aavikkoa, tämän
maailman turhamaisuuden ikävää aavikkoa.

Rouva Heitman ajatteli itseään ja omia ajatuksiaan ja sitä asiaa,
jota varten hän oikeastaan oli tullut tänne. Ja hän naurahti sen
vähäpätöisyydelle. Eevan kuvan edessä, täytyi kaiken, mikä oli
itsekästä ja halpaa ja pientä sulautua pois aivan kuin usvat
haihtuvat auringonsäteitten tieltä. Ja hän päätti, että se asia saisi
ainiaaksi jäädä ajamatta.

Eevan soittokoneen kansi oli jäänyt auki. Tuntui kuin koskettimet
vielä olisivat liikkuneet, kuin viimeinen sävel vielä olisi
värähdellyt huoneessa. Nuottivihko oli auki telineellä. Rouva Heitman
nousi katsomaan, mitä siinä oli esillä. Se oli kansanlaulu.

Pöydällä oli avattu kirja ylösalaisin käännettynä, se oli
nähtävästi kesken lukemisen. Hän otti sen käteensä. Se oli eräs
englanninkielestä käännetty romaani. Lukija oli lyijykynällä
merkinnyt reunoihin mieluisimpansa kohdat. Rouva Heitman luki
sellaisen.

"Oi musiikki, sinä ihanin niistä hengistä, jotka Jumalata palvelevat,
millä olen ansainnut että niin usein käyt luonani? Se on liiaksi
paljon, sinä suuri ja jumalallinen henki, että sinä laskeut sen
luo, joka on halvin palvelijoistasi! Sillä minä olen liian kurja
voidakseni sanoa maailmalle, kuinka kaunis pelkkä siipeisi suhina
on, kuinka suloinen huultesi huokaus, kuinka ihana hiljaisin
kuiskeesi! Viivy siellä, sinä Luojan äänen ylevin muoto, viivy siinä
puhtaassa ja värittömässä eetterissä, joka yksin on sinulle sovelias
olinsija! Minun ääneni sinua kauhistuttanee. Oi rakkaimpani, olkoon
palvelijallesi kylliksi, saada uneksia sinusta ja kuolla!" --

-- Ihanteitten maassa sinä asustat Eeva, kantakoon siipesi kauvas --
sanoi rouva Heitman laskien kirjan kädestään.

Kun rouva Aarnio myöhemmin tuli vieraansa luo, löysi hän hänet
soittokoneen äärestä, sillä hän oli taitava pianon soittaja. Sävelten
aalloilla oli hän liidellyt merta kirkasta ja karitonta pois
olevaisuuden ahtailta aloilta.

-- Johan sinä soitollas minutkin viet mukanas -- sanoi Alma Aarnio
-- mieheni olet sinä aivan lumonnut. Hän on koko ajan istunut kuin
kivettyneenä tässä ikkunan alla ja siellä hän näkyy istuvan vieläkin,
enkä minä suinkaan nyt soisi herättää häntä, sillä tahtoisin puhua
kanssasi kahdenkesken eräästä asiasta, joka hyvin rasittaa mieltäni.

Rouva Heitman aavisti hämärästi minnepäin puheet nyt kääntyisivät ja
hänen olisi tehnyt mieli paeta pois niitä kuulemasta.

-- Sinä et soita enään, Alma -- sanoi hän vältellen -- se on vahinko,
sinulla on kuitenkin taipumusta, ja äänesikin oli oikein kaunis.
Kenties Eeva sinulta onkin perinyt laululahjansa.

-- Ne on jo laulettu minun lauluni ja soiteltu minun soittoni --
vastasi Alma Aarnio hiukan surumielisesti -- tässä maailmassa
valitettavasti ei tulla toimeen pelkällä musiikilla. Kuules,
Hanna, sinun täytyy kuunnella minua muutamassa asiassa, joka on
huolenani, mutta josta en ole voinut hiiskua edes miehellenikään.
Minä luotan sinun arvostelukykyysi ja minä tiedän sinun ottavan
osaa toisen suruun aivan kuin jos se olisi omasi. Sanos, Hanna,
uskotko sinä että lapsuuden ystävyys nuoren naisen ja miehen välillä
kehittyneemmälläkin ikäkaudella voi pysyä pelkkänä ystävyytenä.

-- On sanottu että se ei sitä tee -- vastasi Hanna Heitman -- mutta
minun uskoni on toinen. Minä uskon että miehen ja naisen välillä
voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys millä ikäkaudella
tahansa, ilman että siihen tarvitsee sekoittua rahtuistakaan
lemmellisyyttä. Mutta se riippuu luonteista, kehityskannasta ja
monesta muusta seikasta.

-- Puhukaamme peittelemättä, sanoi Alma Aarnio ja hänen äänensä
vähän värähteli -- sinä tiedät ketä minä tarkoitan ja miksi minä
ylimalkaan puhun näistä asioista. Tässä minun silmäni alla ovat he
kuin sisaruksina leikitelleet lapsuutensa viattomat leikit. He ovat
ylenneet nuorukaiseksi ja neidoksi ja veljeksi ja sisareksi he yhä
sanovatkin toisiaan, mutta kuka voi tutkia sydänten salaisuudet? Ken
tietää mitä voi herätä nuoressa mielessä, kun kävellään käsityksin
kevätillan viehkeydessä. Tämä pelko ei ole milloinkaan ennen
pujahtanut mieleeni, mutta näinä päivinä on se vaivannut minua kuin
paha aavistus.

-- Onko sinulla sitten mitään erityisiä syitä pelkoosi? -- kysyi
Hanna Heitman ja katsoi Almaa tutkivasti silmiin.

-- Ei varsinaisesti. Sen vain olen huomannut että heidän katseensa
liian kauvan viipyvät toisissaan, ja että Väinö Eevan tultua on ihan
kuin uusi ihminen, hän on iloinen, puhuu ja nauraa, näkee ja kuulee
aivan niinkuin muutkin. Mutta hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan
äänen ja puhuu ainoastaan Eevalle. Ja sitten hänen mustain silmäinsä
kiilto on välistä ihan peloittava, on kuin niistä katselisi noituuden
henget, ja minä vapisen valvattini puolesta onko hän jo saanut hänet
lumoihinsa?

-- Olisiko sinusta sitten niin suuri onnettomuus, jos Eeva rakastuisi
Väinöön? -- kysyi Hanna Heitman.

-- Hanna, Hanna, ja sitä sinä kysyt, sinä, joka olet meidän perheen
läheinen ystävä! Täytyyhän sinun ymmärtää, jos vähänkin ajattelet,
että se olisi kaikkein suurin onnettomuus, mikä meidän perhettä voisi
kohdata. Ajatteles, puolihupsu haaveilija, josta ei milloinkaan voi
mitään tulla, ja meidän ainoa lapsemme! Ei, se ei saa tapahtua, ennen
antaisin hänet tuonen neitten tuuditella. Minun täytyy keksiä keinoja
saadakseni heidät eroitetuksi. "Mikä on kaukana silmästä, se on
kaukana sydämmestäkin" sanotaan.

-- Meidän äitien keinot auttavat valitettavasti niin vähän -- sanoi
Hanna Heitman ja huokasi syvään --

    mitä taidamme ihmiset poloiset
    elon lankojen kehrääjille?

-- Ja kun vielä tuntee Eevan luonteen -- jatkoi Alma Aarnio
levottomana minkä hän kerran on saanut päähänsä, sitä ei mikään mahti
ota sieltä. Sanotaan että hän on perinyt sen ominaisuuden minulta, en
tiedä, mutta hänessä se ainakin esiintyy moninkertaisena. Se vain on
varma, että jos Eeva kerran mieltyisi Väinöön, niin hän ei hänestä
luopuisi, tuli mitä tuli.

Hanna Heitman kuunteli häntä aivan tyynenä. Hän vain ihmetteli
itseänsä ja mielensä muutosta. Hän oli aamulla tullut tänne sydän
täynnä pelkoa juuri saman asian tähden, joka ahdisti Eevan äidin
mieltä, vaikka toisesta syystä. Hän oli tullut tänne pyytääkseen
Alma Aarniota ajoissa torjumaan onnettomuutta kodistaan ja hän oli
uskotellut itselleen, että hän teki sen sulasta ystävyydestä Eevaa ja
koko Aarnion perhettä kohtaan.

-- Koeta rauhoittua, hyvä ystävä -- sanoi hän tarttuen Almaa käteen
-- minä uskon ihan varmaan, että pelkosi on kokonaan perusteeton.
Sanoin äsken mielipiteenäni, että miehen ja naisen välillä millä
ikäkaudella tahansa voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys,
pelkkä ystävyys, mutta että se riippuu luonteista, kehityskannasta ja
monesta muusta seikasta. Väinön luonnetta en niin tarkoilleen tunne,
mutta Eevan luulen tuntevani juuri sellaiseksi ystävyys-luonteeksi.
Sukkamielen, sulohaltijan, en luule vielä jalkaansa astuneen hänen
kukkamaihinsa, hänen kuiskeilleen on hänen korvansa kuuro, ainakin
vastaiseksi. Se on minun varma vakaumukseni, ja minua on aina pidetty
ihmistuntijana. Pelkäät Väinön jo kenties saaneen hänet lumoihinsa.
Ei, hyvä ystävä, niinpäin se ei konsaan käy. Sielutieteellinen
tosiasia on, että voimakkaampi henki aina vie mukanaan heikomman,
ja näistä kahdesta on Eeva epäilemättä voimakkain. Jos jompikumpi
heistä on lumoihin joutunut, on se ollut poikarukka. Ja omista
sanoistasi päättäen on niin jo käynyt -- hän näkee vain Eevan, kuulee
vain Eevan äänen. -- Sanoit siitä asiasta siis olemme selvillä.
Sanoin: poikarukka, mutta sillä en suinkaan tarkoittanut, että hänen
kohtalonsa tässä suhteessa olisi säälittävä, päinvastoin. Sillä se
maailma, johon Eeva hänet vie mukanaan, on ihanteen kirkas maailma,
ja jos Väinö jaksaisi seurata häntä sinne, kenties soisi siellä
hänellekin sävel, joka nostaisi lamaisen mielen ja antaisi elämisen
rohkeutta.

-- Mielikuvitusta, ystäväni -- sanoi Alma Aarnio surullisesti -- sinä
elät mielikuvitusten maailmassa ja katselet olevia oloja haaveitten
hunnun lävitse. Mutta jonkun verran perää voi puheessasi kuitenkin
olla, varsinkin mitä lumoukseen tulee. Ja minun täytyy tunnustaa,
että mieleni nyt on koko joukon rauhallisempi kuin alkaissani tätä
keskustelua. Mutta jonkinlaisiin varokeinoihin minun kumminkin täytyy
ryhtyä.

Vähitellen katosi levottomuus kokonaan hänen kasvoistaan, joihin sen
sijaan tuli päättäväisyyttä ja rohkeutta. Hän oli niin tyytyväisen
näköinen, että näytti siltä kuin hän jo olisi ollut aivan selvillä
ohjelmastaan.

Nuoruudenystävät istuivat vastakkain, ääneti, kumpikin vaipuneena
ajatusmaailmaansa. He istuivat lähekkäin, pieni pöytä vain oli
välillä narcissikukkineen, ja kuitenkin olivat he kaukana toisistaan.
Olivatko he oikeastaan milloinkaan ymmärtäneet toisiaan!

Läheisyydessä olevan vanhan kirkon kello löi yksitoista kumeata
lyöntiä.

-- Hyvänen aika, yö on tulossa ja aamulla varhain he jo lähtivät.

Hanna Heitman nousi lähteäkseen. Kesäillan viileässä kulki hän
hiljaista katua kotiaan kohti.

Mutta kun hän tuli sille nurkkaukselle, josta hänen olisi pitänyt
kääntyä rantakadulle, jonka varrella hänen kotinsa oli, niin hän
kääntyikin toisaalle. Ilta oli niin kaunis, että se vietteli hänet
vielä lähtemään kävelylle. Ajattelematta minnepäin hän menisi, kulki
hän kuin vaistomaisesti valtakatua pitkin tulliporttia kohden. Ei
ollut enään juuri ketään liikkeessä. Siellä täällä porttikäytävissä
seisoi palvelustyttöjä ja nuoria työmiehiä iloisesti keskustellen.
Jostakusta avonaisesta ikkunasta kurkisti uteliaat kasvot myöhäistä
vaeltajaa. Hän kulki kiireisin askelin aivan kuin hän olisi paennut
jotakuta. Ketä sitten? itseäänkö ja omia ajatuksiaan?

Hän ajatteli miestään, joka kierteli maaseutua vaivaloisilla
virkamatkoilla ja joka aina oli ollut hänelle hellä ja hyvä.

Sitten ajatteli hän poikaansa, ainoata lastaan, josta hänellä tähän
asti oli ollut vain iloa. Hän seurasi häntä sinne kauvas Elben
rannoille, jossa hän oli opintoja harjoittamassa. Hän oli vasta niin
nuori, Väinön ijässä, yhdenkolmatta, ja hän oli jo ennättänyt niin
kauvas opin tiellä. Mutta, oi kuinka kaukana hän oli kotimaastaan ja
äidistään, yksin ventovieraissa. Hanna Heitmannin teki mieli istuutua
tiepuoleen itkemään. -- Ja hänen oli ikävä siellä, hän tiesi sen,
vaikka hän kirjeissään huolellisesti karttoikin sitä sanomasta.
Surumielisyys puhui kumminkin rivien välistä, vaikka hän koettikin
reippaasti kertoa opinnoistaan, jotka häntä huvittivat ja suuren
kaupungin loistoelämästä, joka oli hänelle niin uutta.

Sitä paitse pelkäsi äiti, että hänen sydäntään kalvoi syvempikin
suru kuin koti-ikävä. Minkätähden hän ei milloinkaan maininnut Eevan
nimeä? Ei kirjeissäänkään koskaan sanallakaan kysynyt niinkuin muita
vähemmänkin tuttuja kotipuolen ihmisiä. Ja Eevan seurassa oli hän
viime vuosina ollut jäykkä ja äänetön. Eikä hänen tunteensa olleet
tuulten ajeltavissa.

Hanna Heitman oli jo ennättänyt viertotielle. Oli jo melkein
puolenyön aika. Heikosti vain punersi enään lännen ranta. Iltatuuli
oli tyyntynyt, ei värähtänyt koivun vaalea lehvä, eikä huojunut oksa
niinipuun. Kesäyön kirkkaus loi joka esineeseen tenhoisaa valoaan.
Hanna Heitman pysähtyi, hän katseli alaspäin loivaa rinnettä ja yhä
kapenevaa maantietä. Vieläkö hän jatkaisi kävelyään vai täytyisikö
jo palata kaupunkiin? Mutta ennenkuin hän ennätti tehdä päätöksensä,
näki hän kaukaa kolme ihmisolentoa, jotka olivat tulossa kaupunkiin
päin. Hän tunsi heidät heti. Eikö hän ollutkin lähtenyt heitä
vastaanottamaan? Oliko hänen nyt kääntyminen vai astuttava eteenpäin?
Hän ei tahtonut häiritä heitä. Hän poikkesi tiepuoleen ja istuutui
suuren niinipuun alle, joka tuuheilla, alasriippuvilla oksillaan
kokonaan peitti hänet näkyvistä.

Ryhmä läheni hitaasti, ja yhä hitaammin jota lähemmäksi se tuli,
aivan kuin he olisivat pelänneet, että matka loppuu liian pian. Eeva
käveli keskessä, sen hän näki jo kaukaa. Nyt saattoi jo eroittaa
heidän ulkomuotonsa yksityisseikkoihin asti. Siinä oli paljon
kauneutta koolla kasvojen jalostuneissa piirteissä ja hentojen
vartaloiden nuorteissa muodoissa.

Nyt kuului jo puhekkin. Se oli Eevan ääni:

-- -- mutta se on kuitenkin olemassa! me sen tiedämme, ja minä
uskon että kaikki nuoret sen tietävät. Mutta sitten tulee elämä,
arkielämä kiistoineen. On kuin paneutuisi unhotuksen huntu heidän
silmilleen tai kasvaisi epäilyksen kaihit. Ja kun he eivät enään näe
selvästi, eivät he enään jaksa uskoakkaan. Ani harvat, taiteilijat
ja runoilijaluonteet sen säilyttävät läpi elämän. Niinpä ystävämme,
vanhukset salomaan mökissä.

-- Rakas sisar ja veli, jos me todella päätämme uhrata elämämme
korkeimman kauneuden palvelukseen, niin emme saa säikähtää
suurimpiakaan vaikeuksia, meidän täytyy antaa itsemme kokonaan
alttiiksi, niinkuin...

Enempää ei rouva Heitman voinut selvästi eroittaa. Hän näki heidän
pysähtyvän lyömään kättä toistensa kanssa ikäänkuin lupauksen
vahvikkeeksi ja pian he katosivat hänen näkyvistään.



III.


Seuraavana aamuna ani varhain istui kauppaneuvos Aarnio pulpettinsa
ääressä työhuoneessaan. Hänellä oli vieressään korkea pinkka
tilikirjoja, konttoristien tekemiä, jotka hänen oli katsottava
lävitse, ja hän selaili parhaillaan sellaista laskien yhteen
sivumääriä ikäviä numeroita, verraten summia toisiinsa ja seuraten
tarkalleen kaksinkertaisen kirjanpidon mutkikasta kulkua. Tuon
tuostakin veti hän aimo savun väkevästä sikarista ikäänkuin
huumatakseen itseään ja saadakseen innostusta, jota häneltä toden
teolla kokonaan näytti puuttuvan. Muuten hän ei nostanut katsettaan
tilikirjasta, rivi riviltä, sivu sivulta yhä eteenpäin. Joskus
vain vilkasi hän korkeata pinkkaa siinä vierellään, hän loi siihen
toivottoman katseen -- tulisiko siitä loppua milloinkaan! Mahdotonta,
sillä toisella puolen pihaa konttorihuoneessa kävi yhtämittainen
rapina paperille aamusta iltaan, siellä syntyi yhä uusia pinkkoja,
yhtä korkeita ja yhtä loppumattomia.

Telefooni soi. Hänen piti varmalla äänellä antaa määräyksiä, joiden
pätevyydestä hän usein itse oli jotenkin epävarma. Hänen piti
ratkaista tärkeitä asioita yhtäkkiä vain, ja siinä tehtävässä täytyi
hänen usein turvautua vaimonsa vilkkaaseen ajatuksen juoksuun ja
syntyperäiseen asioimisneroon.

Taas painausi hän tilikirjaan. Rivi riviltä, sivu sivulta! Eikö
hänen hartiansa jo näyttäneet kumarilta kuin vanhuksen? Ja hän
oli kuitenkin mies parhaassa ijässään. Hänen kasvonsa ilmaisivat
väsymystä ja samalla päättäväisyyttä. Niistä saattoi lukea: minä olen
päättänyt täyttää sangen ikävän velvollisuuden.

Välillä huudettiin häntä makasiiniin. Oli tekeillä tärkeitä
kauppasopimuksia, hänen piti itsensä olla mukana vertailemassa
tavaroita, laskemassa arvioita.

Ja taas hän sukelsi numerojen valtamereen, saarettomaan,
rannattomaan. Hän laski tarkkaan ja täsmällisesti joka numeron.
Vetämättä helpotuksen henkäystä siirsi hän pois valmiin kirjan ja
ojensi kätensä ottamaan uutta.

Silloin kuuli hän hiljaista sipsutusta tuolinsa takaa ja hennot kädet
laskettiin hänen silmilleen.

-- Arvaa ken olen -- sanoi ääni, joka oli olevinaan karhea.

Tämä oli tavaksi tullut leikki, ja se lie ollut hauska pikku tytöstä,
jonka oli täytynyt kiivetä tuolille yltääkseen painamaan somat,
pehmeät kätensä isän silmille. Ja sitä leikkiä jatkettiin yhä vielä,
vaikka jo tultiin toimeen tuolittakin. Tuolille kiipeejä tyttö oli
päässyt istumaan isän polvelle, hän oli saanut selailla suuren
tilikirjan lehtiä, ja kun hän oli luonut siniset silmänsä isään ja
kummeksien kysynyt:

-- Minkätähden sinä aina lasket?

Isä oli suudellut häntä poskelle ja vastannut:

-- Pikku Eevan tähden.

Hänestä oli ollut hauskinta ajatella asiata siltä kannalta.

Se, joka jo tuli toimeen tuolinkin avutta, istuutui siihen vastapäätä
toiselle puolen pulpettia. Hän ei enään tehnyt lapsuuden aikaista
kysymystään, mutta hän loi numeroita laskevaan mieheen katseen pitkän
ja tutkivan, joka samalla oli täynnä hellyyttä. -- Olikohan sielläkin
jo kaihet kasvamassa? ja jos niin olisi, täytyisi niiden sulaa pois
hänen rakkautensa loisteessa!

Sitten kietoi hän käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi hymyillen:

-- Pikku Eevan tähden, eikö niin?

Isä ei ensin vastannut mitään, mutta hänen kasvoihinsa tuli
tuskallinen ilme. Tiesikö hän itsekkään minkätähden? Sitten sanoi hän
hellästi:

-- Jos siihen ensinkään syytä on olemassa, on parhain syy se minkä
mainitsit.

-- Oi isä -- sanoi Eeva, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä
-- kerran minä tahtoisin tehdä sinun puolestasi jotain suurta ja
ihanata, niin, sen pitäisi olla suurinta ja ihaninta, mitä ihminen
toisen puolesta tehdä voi! Ja minä tahtoisin antaa itseni kokonaan
alttiiksi. Mutta minä en vielä tiedä, mitä se olisi. Se hetki tulee
kuitenkin kerran, minä aavistan sen.

Ja numerojen valtamerta purjehtivalle tuntui kuin siihen äkkiä olisi
noussut vihanta saari hänen eteensä, missä pysähtäin sai levähtää.

Telefoonin soitto herätti heidät todellisuuteen. --

-- Isä rukka, niinhän sinä olet jauhossa kuin mylläri -- nauroi
Eeva, kun he taas olivat rauhassa, ja iloisesti laulaen: "mylläri,
miksei käy sun myllys?" puisteli hän hänen harteitaan ja hihojaan
kelpolailla laulun tahdissa.

-- Mylläri -- toisti isä -- juuri niin, sepä oivallinen vertaus!
parempaa ei ole tarvis. Tämän myllärin mylly se vain ei jouda
seisomaan. Lakkaamatta sen rattaat jyskää ja ryskää. Tulee jauhoja,
paljon jauhoja, ei kumma, jos tarttuisi takkiinkin, jos tunkisi
silmiin ja sieramiin.

-- Ken mylläriksi on luotu, hän rakastaa myllynsä jyrinää. Ken ei ole
mylläriksi luotu, hän kuulee siinä vain soraäänet.

-- Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.

Eeva katseli häntä kummissaan. Hän ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti.
Sen, minkä hän nyt kuuli, oli hän jo aikoja sitten aavistanut. Mutta
että hän todellakin sanoi sen hänelle näin suoraan! Hänen teki mieli
langeta isän kaulaan ja kiittää häntä siitä avomielisyydestä, mutta
hän jäi tyynesti paikalleen. Sitten sanoi hän kuin itsekseen:

Minkätähden sitten rakentaa niin suuria myllyjä?

-- Se on maailman meno. Baabelin tornin ajoista asti ovat ihmiset
niitä yritelleet. Se mies kenen rakennus korkeimmalle kohoisi, kenen
katto pilviä viistäisi, kenen myllynjyrinä kuuluisi kauvimmaksi.

-- Minusta on kuin ihmisten sielunrauhan täytyisi paeta suurten ja
raskasten myllynkivien jyrinää, rauhan ja onnen.

-- He eivät rakasta sielun rauhaa sanoi vanhempi puhujista --
rauhattomuutta he rakastavat, sitä he etsivät ja sen he löytävät.

-- Mutta onnea he rakastavat ja sitä he ennen kaikkia etsivät, ja
sitä he eivät löydä ilman rauhaa.

-- He ainakin luulevat sen löytäneensä.

He riemuitsevat kuin lapsi, joka on saanut käteensä kiiltävän
leikkikalun, joka ennen pitkää hajoaa sen käteen kuin saippuakupla,
jättäen sen itkemään turhia kyyneleitä.

-- Oi isä, kenties rakastavat he sitä jyrinää vain sentähden, että se
huumaa heidän korvansa kuulemasta toista ääntä, jota he eivät jaksa
kuunnella, kun eivät jaksa sitä seurata. --

Kauppaneuvos Aarnio katseli tytärtään ilomielin. Se oli hänen
lapsensa! Millä oli hän ansainnut niin suuren onnen, hän joka
pyöritteli raskaita myllynkiviä? Niin oli siis kuitenkin olemassa
ikuinen rakkaus -- jota hän joskus oli epäillyt -- joka johtaa
ihmistenlapsia heidän teillään, joka vetää heitä puoleensa. Hänelle
oli tytär sen ikuisen lähettiläs.

Kauppaneuvosta kutsuttiin konttoriin -- mylly kaipasi mylläriä.

Eeva katseli häntä ikkunasta, kun hän kulki pihan poikki. Kuinka tämä
yksi vuosi, jonka hän oli ollut poissa, oli ennättänyt vanhentaa
häntä. Hänen askeleensa olivat raskaat, melkein kuin vanhuksen.

Eeva oli oikeastaan tullut isänsä huoneeseen puhuakseen salomaan
mökistä ja mieliteostaan muuttaa sinne. Onni ettei hän vielä ollut
ennättänyt! Sillä isää hän todellakaan ei saisi, ei hennoisi heittää.



IV.


Iltapuoleen samana päivänä, jona Eeva oli keskustellut isänsä
kanssa, oli kolminaisliitto taas koolla. He istuivat Aarniolan
puutarhan kulmassa lehmusmajassa, joka kesillä oli heidän tavallinen
kokouspaikkansa ja jonka he olivat nimittäneet "muistojen majaksi."

Ijänikuisten puitten rungot kasvoivat sammalta, mutta niiden
vihannuus oli yhtä tuore kuin konsaan nuorempainkin puitten. Ne
olivat rouva Aarnion kantaisän istuttamat, niitä oli aikain kuluessa
pidetty melkein kuin pyhinä puina ja ne olivat sentähden saaneet
kasvaa oman sisäisen suunnitelmansa mukaan. Ei kenkään ollut
taittanut oksaa, ei leikannut lehvää paitse kenties syysmyrsky
joskus laistessaan yli kaupungin. Mutta sekin tuntui pidelleen niitä
hellävaraa -- monta muuta oli se taittanut tai temmannut juurineen
maasta, monta nuorempaakin kuin nämä.

Siellä oli turvepenkit niiden juurella ja sinne saattoi kokonaan
piiloutua muulta maailmalta tuuheain oksain alle, jotka muodostivat
sekä seinät että katon, joka oli niin tiivis, että vaikka olisi
satanut kuinka rankasti, ei pisaraakaan tunkeutunut lävitse.

Sillä majalla oli perheen kesken oma utuinen tarunsa, jota kerrottiin
polvesta polveen ja joka oli kuin runon tuulahdus menneisyyden
hämäristä.

Eeva oli juuri kertonut tovereilleen kantaisänsä, toiskätisen
huilunsoittajan tarun, jota muuten pidettiin melkein kuin
perhesalaisuutena, ja siellä sammaltuneitten lehmusten salaperäisessä
varjossa teki se omituisen vaikutuksen nuoriin mieliin. Kun lauha
kevättuuli humahteli vehreässä katossa heidän päänsä päällä, luulivat
he kuulevansa jälkikaikuja metsänimmen, huilunsoittajan armaan
äänestä, kun hän lauloi nuorta onneaan, joka oli ollut kaunis mutta
lyhytaikainen. Ja taas soi siellä yksin jääneen valitus huilun
sävelten sammuvina katkelmina.

Kuinka paljon ne puut olivat nähneet ihmisten iloja ja ihmisten
suruja! Kuinka moni siinä oli uneksinut niiden juurella, nyt oli
heidän vuoronsa, sitten tulisi toisten.

He istuivat siellä kauvan kuunnellen muinaisia tarinoita ja he olivat
yksimieliset siitä, että elämä kuitenkin on rikas, vaikka se onkin
kuin lyhyt välähdys taivaan ranteella, kuin huilun sävelen sammuva
katkelma. Ja se on rikas siinä määrässä kuin se oli iki-ihanteen
tavoittelemista. -- --

-- Siskot -- sanoi Väinö -- ennenkuin tänä iltana lähdemme täältä,
täytyy minunkin vähäisen uskoa teille sielunelämääni, sen verran kuin
se yleensä toiselle on uskottavissa. Se on vaikea tehtävä varsinkin
minulle, joka aina olen ollut umpimielinen ja jonka sielunelämä on
ollut kaikille kuin suljettu kirja. Oi, jos voisin nyt avata sen
eteenne, luettavaksenne, sillä teiltä en tahtoisi salata mitään.

-- Älkää säikähtäkö, vaikkei minun tunnustukseni tulekkaan olemaan
niin valoisa kuin Eevan eilinen, siinä on synkät varjonsa. Te ette
tunne minun kärsimyksiäni! Yksin olen minä ne kantanut ja yksin
pitäisi minun ehkä kantaa ne hautaan asti, mutta ettette odottaisi
minulta liikoja, teen minä sen.

"Muistojen majassa" vallitsi salaperäinen hämärä, ja Väinö alkoi.

-- Pienenä minä pelkäsin peikkoja, senhän muistatte. Nyt seuraa
minua tumma haltija. Se hiiviskelee minun ympärilläni ja se on
minun vihamieheni. Kun elämässäni on joku ratkaiseva hetki, kas
silloin on tumma haltijani valppain. Hän se seisoi minun vierelläni
matemaattisen kokeenkin aikana ja kateellisella kädellä pyyhki pois
ja hämmensi numerot paperistani, sillä laskea minä kyllä taidan. Ja
minä tiedän, että se seuraavalla kerralla olisi tehnyt juuri samalla
tavalla, sentähden en yrittänytkään.

Väinö painoi molemmat kätensä ohimoihinsa, epätoivo kuvastui hänen
kasvoissaan ja hänen huulensa vapisivat, kun hän jatkoi:

-- Minä tiedän mitä se tumma haltija kernaimmin tahtoisi, minä
ymmärrän sen aikeet: niinkuin se kateellisella kädellään pyyhki
pois ja hämmensi numerot paperistani, niin tahtoisi se hämmentää
ajatuksenikin. -- Kumpa vain en itse olisi syypää kärsimykseeni. --

-- Mutta sitä se ei milloinkaan voi -- huudahti Eeva. -- Sillä se,
joka sen valon viritti, on voimakkaampi kuin kaikki pimeyden vallat
yhteensä. On niitä olemassa haltijoita muitakin kuin tummia! -- Hänen
äänensä soi vakuutusta ja uskoa.

Selma piteli Väinön kättä ja itki hiljaa.

-- Ei, tämä on raukkamaista! -- huudahti Väinö nousten istuviltaan.

-- Anteeksi, minä olen säikäyttänyt teitä. Sitä en tahtonut,
senverran minussa toki on miehuutta. Tulin kenties liioitelleeksikin.
Se oli vain yksi sivu, synkin sivu sisimpäni kirjasta. Kun käännetään
lehteä, voi toinen sivu olla valoisampi.

-- Mitä siinä on?

-- Kaihoa syvää, epäröiviä askeleita, turhaa tavoittelua, mutta se ei
kuitenkaan ole kokonaan toivotonta. Siinä on aina joku valonvälähdys
pilven lomasta, ja välistä, niinkuin eilisellä retkellä, ratkeaa
päivä paistamaan täydeltä terältään karkoittaen kaiken epäilyksen.

-- Sillä minunkin, murheen lapsen, on annettu aavistaa ihanne!
Sentähden rohkenin eilen lyödä kättä kanssanne liiton vahvikkeeksi.
Ja minä tein sen mieli täynnä uskallusta ja tulevaisuuden toivoa.
Sitten yön yksinäisyydessä alkoi kaunis rakennukseni horjua
perustuksillaan. Minusta tuntui kuin olisin luvannut liikoja, kuin
olisin esiintynyt pettäjänä teidän edessänne. Se ajatus kiusasi minua
yöllä ja sentähden täytyi minun tehdä tunnustukseni. Kun vaivuin
uneen, näin meidät kaikki matkaan lähdössä. Meillä oli kullakin
purtemme ja me lähdimme aavalle merelle. Teidän purtenne olivat uudet
ja uljaat. Tuuli täytti valkeat purjeet ja onnen käet kukkuivat
mastojen huipuissa. Keveästi viilsi vene vettä ja te istuitte perässä
iloisesti laulellen.

-- Minun venheeni oli lahonut ja vuotava. Mastopuut olivat poikki
ja purjeet riippuivat repaleina. Yritin soutamalla saavuttaa teitä,
mutta airot olivat paripuolet ja käsivarteni tuntuivat puutuneilta.
Te viitoitte minulle ja huutelitte tulemaan, mutta minä en
jaksanut. Ja minä heräsin juuri silloin, kun vuotava venheeni oli
uppoamaisillaan aaltojen alle.

-- Näin on laita teidän matkatoverinne. Onko hänellä oikeutta
lainkaan pyrkiä teidän mukaanne? Kenties on hän vain esteeksi
teillekin.

-- Väinö, noin sinä et saa puhua -- huudahti Eeva -- mekö
heittäisimme sinut yksin taistelemaan! Senkö verran sinä luotat
meihin? Ei, rinnatusten sitä mennään, purren laita purren laidassa,
ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä se aavan
takainen. Ja mitä, vaikkei saavutettaisikaan -- onhan kumminkin oltu
sitä varten matkalla.

-- Siskot -- sanoi Väinö -- teidän rakkautenne tekee minut
onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin kenties voitte aavistaakkaan,
eikä se kuitenkaan voi minua auttaa ratkaisevana hetkenä. Ymmärtäkää
minua oikein. Se voi tosin antaa minulle innostusta ja voimaa
ponnistelemaan, mutta itse kilvoitusta, sitä on käytävä yksin ja omin
neuvoin. -- Elämä on opettava meille paljon, jota emme vielä voi
ymmärtää.

-- Elämä on opettava meille paljon -- toisti Selma.

-- Ja meidän on uskottava elämään -- jatkoi Eeva -- ja itseemme ja
siihen, joka...

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kirkonkellot rupesivat
soimaan siinä aivan lähellä. Kuinka kovalta niiden ääni kuului,
kuinka kylmältä ja tylyltä. Se ihan peljätti. Soittamistavasta kuuli,
että ne olivat hautaus- tai sielukellot.

-- Joku on päättänyt retkensä -- sanoi Väinö. -- Minun luullakseni
kuolemanhetki on onnellisin ihmisen elämässä.

Hän nojasi päätään niinipuun sammaleiseen runkoon ja hänen
kasvoissaan kuvastui sielunrauha. Oliko se sama muoto, joka äsken
kuvasti tuskaa? Kuinka kaunis se oli näin levossaan!

-- Ne eivät peloita -- lausui Väinö jatkaen äskeistä ajatustaan
-- kuulkaa, kuinka niiden ääni on lauhtunut lempeäksi! Siinä on
lohdutusta ja sovintoa.

-- Minusta on aina tuntunut siltä, kuin kuolema olisi armahtavaisempi
kuin elämä.

Tytöt katselivat häntä ihmeissään. He tunsivat niin hyvin valot ja
varjot hänen kauniilla otsallaan, vaikk'eivät he olleetkaan tietäneet
syvimpiä syitä niiden vaihteluun. Mutta olivatko he milloinkaan ennen
nähneet häntä näin kauniina, otsaa näin varjotonna ja huulia näin
onnellisessa hymyssä, kuin nyt hänen puhuessaan kuolemasta.

-- Täällä "muistojen majassa" on niin painostavaa tänä iltana --
sanoi Selma -- menkäämme Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, tulkaa,
sisko ja veli.

-- Vaan nytpä onkin isän kahvin aika -- jatkoi hän -- minun on
mentävä niihin hommiin -- ja niin sanoen juoksi hän sisään.

Väinö ja Eeva rupesivat kuokkimaan uutta kukkalavaa, joka työ heiltä
päivällä oli jäänyt kesken.

Ilta oli mitä ihanin. Nuorta viehkeätä elämää uhkui heitä vastaan
joka taholta: omenapuu paisutti umppujaan, pääskypari rakensi
pesäänsä huvihuoneen räystääseen. Ilma soi tuhansia ääniä: sirkan
sirinää, sääsken soittoa ja laululintujen liverrystä. Heidän
kääntäessään turpeita nousi toukkaa ja muurahaista näkyviin.

-- Kuinka suuri ja valtava se henki onkaan -- puhkesi Eeva
puhumaan -- joka elähyttää kaikkia olentoja, joka ikäänkuin kantaa
niitä voimakkailla käsivarsillaan ja antaa kullekin tehtävänsä
olentojen suuressa sarjassa. Vaikkei silmäni voikkaan nähdä luonnon
salaisuuksiin, ovat ne kuitenkin auvenneet näkemään jokaisessa sen
olennossa sen hengen ilmauksen. Sentähden onkin minulle jokainen
olento sen hengen pyhittämä, eikä minulla ole mitään oikeutta suotta
sortaa sen elämää.

-- Juuri niin minäkin ajattelen -- innostui Väinö -- samallahan
estäisin sen täyttämästä tarkoitustaan, ja tarkoituksen täyttäminen
lienee alemmalla asteella olevalle yhtä kallis velvollisuus kuin
ylemmälläkin.

Heidän allaan vihersi nuori nurmi tuhansine eri muotoineen. Siinä oli
kortta korren vieressä ja siellä täällä kehitti joku tänne eksynyt
metsäkukkanen varttaan ja lehviään avatakseen teränsä auringolle joko
sinisenä, valkeana tai kullankeltaisena.

-- Minua on välistä huvittanut ajatella -- sanoi Eeva -- että
kukkasillakin on sielu niinkuin meillä ihmisilläkin ja että niiden
ulkonainen olemus on enemmän tai vähemmän onnistunut kuva siitä
sielusta, niinkuin meidän ihmistenkin.

-- Ja niin se onkin -- sanoi Väinö kiihkeästi -- ne saavat vain
vapaasti seurata sisäistä kutsumustaan. Luonto hellittelee lapsiaan
povellaan. Se antaa jokaisen heistä täyttää tarkoituksensa vapaasti
ja ilman esteitä. Valo antaa runsaan värivarastonsa kukkasten
käytettäväksi ja taivaan kaste kirkkaimmat helmensä. Onko kumma että
ne jaksavat toteuttaa ihanteensa!

Kirkonkellot soivat yhä. Niiden ääni tuntui todellakin lauhtuneen
lempeämmäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa ja kuitenkin tuntui
niiden väräjävä helke laskevan kuin suruharsona yli nuortean luonnon,
yli kukkaan puhkeavan omenapuun ja nuortean ihmisryhmän sen juurella.

-- Aivan toista on ihmislapsen -- jatkoi Väinö äskeistä ajatustaan --
hänelle useinkin asettuu rajat ja esteet, häntä vaaditaan kasvamaan
kaavain mukaan, mukautumaan muotoihin, jotka ovat hänen hengelleen
vastenmieliset ja vieraat. Ja jaksaako hän kehittää ihmisyytensä
ihanteen puhtautta?

Hänen äänensä, joka ensin oli ollut katkera, oli muuttunut
surumieliseksi.

Hän asettui seisomaan tyttöjen eteen, painoi kätensä povelleen ja
sanoi:

-- Uskotteko te, että jumalkipinä tässäkin povessa polttaa? Kehno
minä olen sitä kantamaan, mutta se on kuitenkin uskottu minun
huostaani -- suruksiko vai iloksi itselleni ja muille, sitä en tiedä.
Sen tiedän vain, että se polttaa kuin kuluttava tuli -- se vaatii
minua ilmaisemaan itsensä jollakin tavoin. Minun pitäisi pukea se
korkeimman kauneuden muotoon ja näyttää se maailmalle. Mutta onko
minussa sen tekijää? Jos minä olisin saanut jäädä sinne niiden
luonnonihmisten pariin, tuntuu minusta siltä kuin siellä olisin
jaksanut tehdä työtä ja minusta olisi elpynyt uusi ihminen. --

Silloin avasi tohtori Sommer työhuoneensa ikkunan, josta pöllähti
kokonainen pilvi kirpeän hajuista alkaalikeitoksen höyryä, ja sen
pilven takaa katselivat hänen tavallisesti totiset tiedemieskasvonsa
niin loistavina, että nuoret ihan hämmästyivät. Ja kuinka hellästi
hänen äänensä soi, kun hän huusi sinne alas:

-- Väinö, tules tänne!

-- Nyt on jotakin tapahtunut -- sanoi Selma -- jotain aivan
tavatonta. Olisiko isän työ viimeinkin onnistunut, hänen monivuotinen
työnsä?

Mutta miksi hän ei ollut kutsunut heitä molempia, miksi vain Väinön?
Kenties oli hän kutsunut Väinön sanoakseen hänelle:

-- Seuraa vapaasti taipumustasi! Minä en enään pane esteitä. Tänään
tilaan sinulle siveltimet ja värit ehommat entisiä.

Tytöt seisoivat odotuksissaan tohtorin porrasten edessä. Ja Selma
kertoi Eevalle kuinka tuskalliselta hänelle oli tuntunut nähdä isän
ja pojan välit niin särkyneinä kuin ne olivat olleet koko pitkän
talven. Tuskin olivat he sanaa vaihtaneet, ja milloin tohtori oli
puhutellut Väinöä, oli hänen äänensä kuulunut kovalta, hänen,
joka muuten oli ystävällinen ja lempeä jokaiselle. Kenties nyt
tapahtuisikin muutos jonkun onnellisen sattuman kautta.

He seisoivat yhä porrasten edustalla odotellen selitystä, kun Väinö
hiljaa avasi ikkunan ja sanoi heille:

-- Isän koe on onnistunut, minä kirjoitan hänen sanelunsa mukaan
kirjettä tiedekunnalle.

-- Eeva -- sanoi Selma -- nyt on hetki käsissä, jolloin meidän on
toimittava.

-- Niin, meidän on todellakin taottava niin kauvan, kuin rauta
on kuuma -- lausui Eeva innostuen -- huomenna, kenties jo olisi
myöhäistä.

-- Sinun, Eeva, on puhuttava hänen puolestaan, sinun sanaasi hän
parhaiten kuuntelee. Isä kun niin pitää sinusta.

-- Minä puhun hänen puolestaan vielä tänä iltana -- sanoi Eeva
vakaasti. -- Ja kyllä hän suostuu. Tällä hetkellä menen minä hänen
luokseen.

Ja hän astui ylös portaita varmoin askelin, ilman vähintäkään
epäilystä. Mikä ryhti siinä hennossa vartalossa, mikä päättäväisyys
pään asennossa!

Selma jäi odottamaan. Mitä isä sanoisi? Kenties hän jyrkästi
kieltäisi, kenties kävisi vielä kovemmaksi Väinöä kohtaan.

Sisältä ei kuulunut mitään. Selmaa ihan peloitti.

Mutta sitten ajatteli hän häntä, joka viimeksi oli kulkenut niitä
portaita niin rauhallisena, niin voitostaan varmana. Hänkö ei
onnistuisi! Kävihän kaikki, mihin hän vain kajosi, kuin itsestään.
Eikä hän peljännyt mitään, sillä hänellä oli kaikki hyvät henget
liittolaisinaan.

Näitä miettiessään rauhoittui Selma kokonaan. Hän vain odotti Eevaa
palaavaksi, mutta hän viipyi kauvan.

Vihdoin viimeinkin aukeni tohtorin ovi ja iloisena tuli Eeva Selman
luo.

-- Kaikki on hyvin -- sanoi hän -- Väinö saa lähteä vaikka
huomispäivänä!

Niin suurta onnea he tuskin olivat rohjenneet toivoa. Ja se kohtasi
Väinöä, heidän veljeään, jonka mieli äsken vielä oli ollut niin
masennuksissa. Nyt se nousisi kuin maahan tallattu nurmi. Vielä ne
hänenkin purtensa mastoissa onnen käet kukkuisivat ja ritirinnan
heidän venheensä viillättäisivät elämän ulapalla.

-- Mutta kuinka sinä niin kauvan viivyit? -- kysyi Selma silitellen
hänen vaaleata palmikkoaan.

-- Ooh, me puhuimme paljon -- vastasi Eeva -- minä sain aivan kuin
vahingossa vilkaista hänen sydämmensä salatuimpiin ja minä näin
siellä pelkkää kultaa.

-- Hän tosin ei sanonut sitä -- jatkoi Eeva -- mutta minä luulen että
hän on surrut, surrut enemmän kuin iloinnut elämässään, sinun hyvä
isäsi.

-- Sen minä kyllä olen tiennyt -- sanoi Selma ja hänen kauniit mustat
silmänsä herahtivat täyteen kyyneleitä -- mutta minun luullakseni on
hän tehnyt työtä vielä enemmän kuin surrut. Oi, kuulisitpa vain hänen
puhuvan työn siunauksesta! Työtä hän tekee päivän kaikki hetket ja
sitä hän ylistää kuin parhainta toveriansa.

-- Jospa olisit nähnyt kuinka onnellinen hän oli äsken tehtyään
päätöksensä Väinöstä. Hän oli ihan hyvillään siitä, että olin tullut
hänen puheilleen ja siten auttanut häntä voittamaan oman itsekkään
luontonsa, -- sillä kunkin meistä -- sanoi hän -- on taisteltava
painajaista vastaan omassa povessamme.

-- Isä rukka -- huokasi Selma -- hänen taistelunsa on kyllä ollut
vaikea.

-- Nyt hän olisi valmis mihin uhrauksiin tahansa Väinön puolesta.
Hän esitti itse, että hän saisi matkustaa jonkun etevän taiteilijan
opastettavaksi. Mutta minä selitin hänen halunsa vetävän vain
Hietarannan mökkiin. Luulisin sitä valintaa onnellisimmaksi,
varsinkin kun Väinö koulun piirustusopettajalta sai niin hyvät
alkeet, että hän helposti voi tehdä pieniä harjoitelmia ominpäinsä
luonnon mukaan. Eikä puutu Hietarannassa kauniita aiheita.

-- Minustakin tuntuisi turvallisimmalta -- sanoi Selma -- jos hän
olisi Hietarannassa. Siellä hänen rauhaton mielensä varmaan parhaiten
rauhoittuisi. Koko siinä ympäristössä on jotain viihdyttävää, jotain
erikoisesti hänelle sopivaa, sen hän sanoi jo siellä ollessamme.

-- Ja ennen kaikkia -- lisäsi Eeva -- on siellä ukko ja mummo ja
heidän mukanaan vankka henkinen valta hänen tukenaan.

-- En ihmettele, että isä mielellään päästää hänet Hietarantaan, hän
kun ihastui ikihyväksi mummoon sinä kesänä, jona mummo oli hänen
potilaanaan, ja ukkoa hän tavallisesti sanoo patriarkaksi.

-- Sinne me saatamme hänet jo huomenna, minä autan sinua
matkavalmistuksissa -- innostui Eeva.

-- Voi kuinka sinä aina olet hyvä! -- iloitsi Selma -- minne minä
joutuisin ilman sinun ystävyyttäsi? Elämäni olisi kuin yksinäisen
orvokin elämä ahon laidassa.

Oli jo myöhä, mutta he eivät malttaneet vielä erota. He istuivat
vielä hetkeksi nuorelle nurmelle nauttiakseen illan rauhasta.
Sielukellot olivat jo aikaa sitten lakanneet soimasta ja suruharso,
jonka niiden väräjävä helke tuntui laskeneen yli uinailevan luonnon,
oli haihtunut pois jättääkseen illan rusohohteen leikittelemään
omenapuun aukeavilla umpuilla ja nuorten neitten kukkeilla kasvoilla.
Puutarhan siivekkäät asujamet virittelivät viimeisiä iltavirsiään
pian painaakseen päänsä siiven alle nukkuakseen uuden pesän
pehmoisissa. Kuulakka oli taivas, kuulakka vaahteran vieno lehti.

       *       *       *       *       *

Sinä yönä Eeva ei ollut saada unta silmiinsä ensinkään. Päivän
tapahtumat pyörivät hänen edessään kuin panoraaman kirjavat kuvat. Ne
täyttivät koko hänen olentonsa, antoivat työtä aivoille ja panivat
tunteet vilkkaaseen toimintaan.

Se olikin ollut merkillinen päivä hänen elämässään.

Ensinkin keskustelu isän kanssa aamulla oli auvaissut hänen silmänsä
selvästi näkemään sen, minkä hän tähän asti oli vain hämärästi
aavistanut. Ja se, minkä isä kuvaannollisissa lauseparsissa oli
uskonut hänelle omasta sielunelämästään ja käsityskannastaan, herätti
hänessä vain iloa, joskin toiselta puolen sääli pyrki puhumaan
surunvoittoista kieltään riemun lomasta. Mitä kaikkea hän olikaan
kärsinyt vuosien kuluessa, hänen rakas isänsä! Kärsinyt vaieten,
avaamatta sisimpäänsä yhdellekään ihmiselle, nyt vasta hänelle,
lapselle -- hän oli siitä onnellinen.

Mutta kun hän ajatteli omia puheitaan aamullisessa keskustelussa,
tuntuivat ne nyt hänestä niin merkillisen vierailta. Mitä hän
oikeastaan tiesi ihmissielun suurista taisteluista, joista hän oli
puhunut kuin asiantuntija? Ja mikä oli se ihmeellinen hetki, jona
hänen sallittaisi isänsä puolesta tehdä jotain? Eikö ne kaikki
olleet vain hänen oman haaveellisen mielensä hourailuja, vai olisiko
todellakin hänelle kangastanut tulevaisten tapahtumain kaukainen
ranta.

Sitten kohtaus "muistojen majassa" oli omiaan vieläkin tärisyttämään
hänen hermostonsa hienoa kudosta. Ja hän lupasi itselleen, että hän
tästä lähtein koettaisi olla valoisana haltijana veljensä vierellä.
Ja hän luuli tuntevansa, että jumalallinen tahto oli määrännyt hänet
siihen tehtävään.

Yön hetket kuluivat. Hänen jo ollessa uneen uupumaisillaan kaikui
vielä hänen korvissaan sielukellojen surullinen helke. Ja hän muisti
Väinön sanat:

-- Minusta on aina tuntunut siltä kuin kuolema olisi armahtavaisempi
kuin elämä.

Hän oli jo siirtynyt unten maihin. Hän oli olevinaan suuressa
monikerroksisessa myllyssä. Sen rattaitten jyrinä oli kuin kosken
valtava pauhu. Sen pölypilvet olivat tukahuttaa hänet ja hänet
valtasi ahdistus. Ja jostain alhaalta, hyvin syvältä, kuin raskaitten
painojen alta kuului väsynyt ääni, se oli hänen isänsä ääni:

-- Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.



V.


Kesäkuu oli alkanut riemullisena ja täynnä toiveita.
Kuumeentapaisella kiireellä näytti kaikki kehittyvän maaemon
uhkuvalla povella päivänterän paahtaessa. Oli tyyni ilta. Rouva
Aarnio kykki puutarhalavan ääressä. Hän kylvi ruokakasveja mustaan,
muhisevaan multaan. Sen työn hän aina tahtoi suorittaa omalla
kädellään. Hän oli varma siitä, että siemen silloin parhaiten itäisi,
juuri työntyisi joutuisammin ja kasvu tulisi kahta kauniimpi. Hänen
kyökkikasvinsa olivatkin aina tuottaneet hänelle kunniaa. Ne olivat
saaneet ensimmäisen palkinnon pääkaupunginkin puutarhanäyttelyssä.
Hänen nimensä oli ollut lehdissä kaikkien luettavana, ja
_ensimmäisenä_, se oli sentään jotain!

Hän mietti näitä, tottuneella kädellä vetäessään suoraa vakoa
pehmeään multaan, ja ehdottomasti vetäytyi hänen suunsa
tyytyväisyyden hymyyn. Siemenet sirotteli hän määrätyn matkan päähän
toisistaan, kattoi vain hyppysillään ja tasoitteli kämmenellä
taputellen, ikäänkuin hyväillen. Jos hän olisi ollut taikauskoinen,
olisi hän varmaan lukenut jonkun vanhan loihdun manatakseen Mannun
ukkoa panemaan "turpeen tunkemahan, maan väkevän vääntämähän,
tuhansin nostamaan neniä, saoin haaroja hajottamaan", mutta hän ei
ollut lainkaan taikauskoinen.

Siinä oli pitkä rivi lavaa lavan vieressä, lyhyttä ja pitkää,
kullakin oma tarkoituksensa. Oli siinä kylvää kyyhätellä moneksikin
illaksi, mutta se työ ei tuntunut lainkaan työläältä rouva Aarniosta,
vaikka täytyikin kykkiä kumaraisissaan ja välistä paneutua
polvilleenkin. Antoipa kesän lämmittää ja syksyn kypsytellä, niin
saattoi siitä taaskin koitua kunniaa ja ratketa rahaakin.

Innostuksen puna hehkui hänen kasvoillaan, kun hän heitti hernettä,
painoi papua muhevaan peltoonsa. Ei hän joutanut katselemaan
kauneutta ympärillään, eikä suuresti kuuntelemaan lintujen iloääniä
varjoa luovain puiden oksilla.

Oli kuitenkin yksi ääni, joka erityisesti näytti herättävän hänen
huomiotaan. Hän saattoi hetkeksi unohtaa vakonsa peittämättä ja
vajota unelmiin sitä kuunnellessaan. -- Se oli Eevan ääni, joka
helähteli hänen huoneensa avoimesta ikkunasta, pulppusi kuin
kevätpuro metsän helmassa, helkkyen hopealle ja matkien metsän
sointuja.

Rouva Aarnio peitti vakonsa, tasoitteli kämmenellä taputellen ja
kuunteli taas. -- Minkätähden se juuri sinä iltana teki häneen niin
syvän vaikutuksen?

Laulun lomasta ja mukana kuului säestys pehmeänä ja täyteläisenä
seuraten laulajan tunnetta.

Ei kukaan muu kuin Hanna Heitman voinut soittaa sillä tavalla, eikä
kenenkään toisen säestys niin hyvin käynyt yhteen Eevan laulun kanssa.

Alma Aarnio kylvi vakonsa, peitti ja tasoitteli. Huokaukset kuolivat
pois itsestään. Hän täytti vain velvollisuutensa. Ja pian oli hän
yhtä innostunut työhönsä kuin äsken.

Mutta sitten tapahtui jotain, joka sai hänet ihan pois suunniltaan.

Aavistamatta mitään pahaa astua toikkaroi tohtori Sommer
hajamielisyydessään suurella tohvelijalallaan keskelle hänen vasta
tasoitettua lavaansa. Tohtori Sommer, joka taas oli "tieteillyt" koko
päivän, teki tavallisia harppauksiaan iltasella puutarhassa ja oli
ollut kompastumaisillaan kylväjään.

Alma Aarnio ei ollut juuri heikkohermoinen, mutta se pieni kolttonen,
joka muuten olisi mennyt nauruna, suututti nyt häntä.

-- Kuinka kelvotonta!

-- Säästäkää toki edes lavojani ellette minua säästä! -- huusi hän
ärtyisästi tohtorin jälkeen, joka säikäyksissään juoksi hänestä
toiselle käytävälle aamunutun liepeet levällään ja lakki toisella
korvallisella.

Alma Aarnion muuten tavallisesti lempeät sinisilmät tummenivat
suuttumuksesta, kun hän katseli sen kömpelön herrasmiehen liikkeitä.
Ja tämä kolttonen ei suinkaan vähentänyt sitä vastenmielisyyttä, jota
hän ennestään tunsi tohtoria kohtaan.

Mutta mistä se vastenmielisyys johtui, siitä hän ei itsekkään ollut
oikein selvillä. Ja se olikin oikeastaan herännyt hänessä vasta
viime aikoina. Minkäpähän tohtori sille taisi, että hänen liikkeensä
olivat kömpelöt, eikä ne semmoiset seikat häntä itseään suinkaan
huolestuttaneet.

Siinä kutoutui yhteen niin monta seikkaa, jotka olivat omiaan
herättämään vastenmielisyyttä rouva Aarniossa -- tukahuttavat
alkaalihöyryt, maksamattomat vuokrat, naurettava puku ja Väinö! --
niin, kenties viimeksi mainittu syy olikin painavin.

Mutta kun hän muisti äskeistä kömpelyyden kohtausta, niin häntä
ihan puistatti. Kompastua häneen ja sitten astua suorastaan hänen
lavaansa. No kaikkia ollakkin pitää!

-- Tulisiko tuo mies häntä vielä miten nöyryyttämään? -- Semmoinen
taikauskoinen ajatus vilahti hänen mielessään.

-- Joutavia -- jupisi hän itsekseen -- kuinka se voisi olla
mahdollista!

Tyytyväisyyden hymy palasi hänen huulilleen, kun hän sitten ajatteli
Väinön pikaista poistumista näyttämöltä. Kuinka helposti se oli
käynyt! -- Eivätkö pelkät hänen ajatuksensa olleet karkoittaneet
häntä, ennenkuin hän edes oli ennättänyt panna toimeen ohjelmansa
ensimmäistäkään kohtaa!

Sisältä kuului yhä laulu ja soitto, aaria oli vain muuttunut
kansanlauluksi. Alma Aarnio arvasi etteivät he hevillä väsyisi, kun
kerran taas olivat saaneet yhteen pitkästä aikaa. Ja hän nautti
heidän laulustaan ja soitostaan yhä jatkaen työtään. Se rauhoitti ja
poisti katkerat tunteet.

Sitäpaitse hän oli iloinen siitä että Eeva, joka useinkin oli sangen
itsepäinen, sinä iltana ainoastaan heikon vastarinnan jälkeen oli
suostunut äitinsä pyyntöön esiintyä siinä iltamassa, jonka kaupungin
rouvat pian panisivat toimeen köyhäin hyväksi.

Sitä varten kai he nyt harjoittelivatkin.

Alma Aarnio oli juuri lopettanut sen päiväisen urkkonsa, kun
postimies ilmestyi pihaan ja, nähtyään rouvan puutarhassa, tuli
suoraan hänen luokseen.

Siinä oli pääkaupungin ja joku ulkomainenkin sanomalehti ja paksu
pinkka kirjeitä niinkuin tavallisesti -- ikäviä asiakirjeitä. Mutta
Alma Aarniolle niissä oli erityinen viehätyksensä. Hän istuutui
puutarhasohvalle ja laski postin sen edessä olevalle pöydälle.
Ensimmäiseksi vilkasi hän lehdestä, oliko Venäjän kurssi noussut vai
laskenut, ja alkoi sitten selailemaan kirjeitä eroittaen ulkomailta
tulleet kotimaisella postimerkillä varustetuista. Ne olivat
tosin kaikki osoitetut hänen miehelleen, mutta hän oli tottunut
aukaisemaan ne kuin omansa. Yhteen aikaan oli hän yksin hoitanut koko
kirjevaihdon, mutta vuosien varrella oli se kasvanut niin suureksi,
että siinä oli työtä useammallekin.

Hän otti ensiksi ulkomaalaiset kirjeet, vetäsi auki kuorten laidat ja
luki lyhyet ilmoitukset sekä pitkät hintaluettelot. Se kävi melkein
koneentapaisesti. Useimmissa oli vain tavarantarjouksia ja jokainen
luonnollisesti kiitti omaansa parhaimmaksi ja huokeimmaksi.

-- Tuo ei olisi hullumpaa, eikä tuo -- innostui hän sanomaan
ääneensä, ja veti punaisella liidulla suuren "Huom!" jokaiseen
kuoreen, jonka sisällys erityisesti oli herättänyt hänen huomionsa.

Kotimaisten kirjeiden joukosta löysi hän yhden, joka ulkoasultaan
kokonaan erosi kaikista muista. Huolimatta siitä että käsiala oli
huonompaa ja päällekirjoitus kulki vähän vinoon, viehätti se häntä
erikoisuudellaan. Se ei ainakaan ollut jähmettynyt asiakirjeitten
tavalliseen kaavaan, vaan oli siinä ominainen luonteensa ja sen
vehreästä kuoresta tuoksahti jonkun verran runollisuutta.

Alma Aarnio käänteli ja katseli sitä kirjettä ensin ulkoapäin. Mistä
se mahtoi olla ja kenen kirjoittama? Siinä oli vain "kauppias"
"kauppaneuvoksen" asemesta, mutta kumma kyllä se ei harmittanut häntä
juuri ensinkään. Jos asiakirjeessä olisi ollut sellainen pukki, olisi
hän pitänyt sen loukkauksena.

Vaikka hän olikin tottunut empimättä aukaisemaan kaikki miehensä
kirjeet, tuli hän ajatelleeksi, että olikohan hänellä oikeus aukaista
tätä. Se näytti niin salaperäiseltä. Uteliaisuus voitti kuitenkin ja
pian oli hän lukemassa hienolta postipaperiarkilta seuraavaa:

"Herra kauppias! Teidän tyttärellänne on harvinainen laulunlahja,
ehkä meillä ennen kuulumaton. Jos teille on mahdollista, älkää
katkaisko hänen kehitystään, sillä hänestä voisi vielä varttua
sellainen laulaja, jonka ääni kantaisi yli merten ja mannerten. Mutta
hänen täytyy välttämättä päästä ulkomaille..."

Enempää Alma Aarnio ei nähnyt, kirjaimet alkoivat hyppiä niin
omituisesti hänen silmissään. Se tuli niin odottamatta. Hän tiesi
kyllä, että Eevalla on kaunis ääni, mutta niinhän on monella muulla.
Tällainen ajatus ei ollut päässyt pujahtamaan hänen rohkeimpiinkaan
unelmiinsa.

Untako hän näki vai oliko se täyttä totta!

Hänen pieni Eevansa, se hento lapsi, jota hän aina oli nuhdellut
liiallisesta haaveellisuudesta, jota hän korkeintaan oli ajatellut
virkamiehen rouvana heidän kelpo kaupungissaan -- hänenkö tiensä nyt
kävisikin kunnian kukkuloille!

Hän ei kyennyt sitä täysin tajuamaan näin äkkiä, täytyi vähitellen
tottua siihen ajatukseen.

Hän luki kirjeen uudelleen ja pääsi tällä kertaa loppuun asti. Siinä
oli alla musiikkiopiston johtajan nimi ja lopulla kirjettä antaa hän
käytännöllisiä neuvoja opintopaikan valinnasta ja tarjoutuu itse
hänen saattajakseen sinne, koska hän muutenkin syyspuolella aikoi
käydä ulkomailla.

Sinä iltana unohti Alma Aarnio postin puutarhan pöydälle, ja se oli
aivan tavaton tapaus hänen elämässään. Siellä nyt tuuli lennätteli
tärkeitä asiakirjeitä pitkin pientareita ja nurmia Alma Aarnion
ajatusten kierrellessä tyttärensä kunniakkaassa vastaisuudessa.

Heidän perheelleen oli siis tulemassa uusi ajanjakso, joka kokonaan
poikkesi hänen suunnitelmastaan.

Hän päätti näyttää kirjeen miehelleen vasta iltasella, kun he
olisivat kahden makuuhuoneessa.

Eeva saisi tietää asiasta vasta seuraavana aamuna.

Käytännöllinen, järkiperäinen Alma Aarnioko siellä todellakin kulki
unelmissaan, laiminlyöden sekä liikkeenhoitajan hommat että emännän
velvollisuudet.

Sisäkkö kävi kutsumassa illalliselle.

Portaita noustessaan oli hän niin ajatuksissaan ettei ollut huomata
Hanna Heitmannia, joka siinä kotiinlähdössä tuli häntä vastaan.

-- Kas, sinäkö, kiitos kauniista soitosta! Etkö jää illalliselle?

Hänen teki mieli näyttää kirje Hannalle, mutta päätti kuitenkin
vastaiseksi olla näyttämättä.

-- Miksi juuri vieraalle ensimmäiseksi?

-- Mutta oliko hän oikeastaan vieras heidän perheessään? Eikö hän
itse, äiti, ollut paljoa vieraampi tyttärelleen?

Illallispöydässä ajatteli Alma Aarnio:

-- Kenties hän vielä nousee kunnian kukkuloille, ja niitä rinteitä
noustessaan vetäisi hän muitakin hetken matkaa mukanaan.

-- Kuinka minä olen ollut sokea, näkyyhän se koko hänen olennostaan.



VI.


Oli ollut monta sadepäivää perätysten.

Se oli hiljaista, lämmintä kesäsadetta, joka hautoi ja paisutti sitä,
minkä piti kehittyä ja kasvaa. Se tunki maakamaran alle, syvälle
salaisiin elämän keskuksiin. Se nousi hienoja juuria myöten elämän
nesteenä runkoihin ja väräjäviin lehviin. Se pesi puhtaaksi kalliot
ja kentät ja juoksi sameina puroina katuojissa.

Ei tehnyt mieli liikkua ulkona.

Selma istui Eevan luona hänen kamarissaan. He olivat vetäneet esiin
kaikki lapsuuden muistot laatikkojen komeroista. Selmakin oli tuonut
tavaransa sinne. Ne piti tarkastaa vielä viimeisen kerran ja sitten
polttaa ne, mitkä olivat joutavia.

Siellä oli vielä säilössä paperinuket monen monituisine kirjavine
pukuineen. Ne katselivat heitä uskollisin sinisilmin, ne hymyilivät
kuin ennenkin, ja niitten mukana heräsi eloon kokonainen
mielikuvituksen maailma, rikas ja rajaton ja jossa ei ollut mitään
mahdottomuuksia.

-- Poltetaanko? -- kysyi Selma, mutta hänen äänensä ei ilmaissut
vähintäkään hävittämishalua.

-- Ei toki. Niistä voi olla seuraa vielä istuessaan ryppyisenä,
valkomyssyisenä mummonakin -- kenties yksin.

Ja armoitetut paperinuket pääsivät entiseen kätköönsä.

Sitten tuli esille koko joukko kuihtuneita kukkasvihkoja ja
yksityisiä kukkiakin. Ne nyt ainakin joutaisivat liekkien uhriksi.

He alkoivat tarkastella kutakin erikseen. Ihmeellistä kuinka niiden
muoto oli säilynyt, vaikka kahisivatkin kuivuuttaan. Useaan oli
kiinnitetty kapea paperikaistale, johon lapsellisella käsialalla oli
kirjoitettu joku sana vihkosen merkityksestä.

-- Ensimmäiset vuokot keväällä 188. Poimittiin hengenuhalla
Mäntyvaaran jyrkimmältä rinteeltä ja Väinön saapas jäi hankeen.

-- Selmalta syntymäpäivänä. Nyt olen yhdeksän vuotta ja sain sen mitä
enin olin toivonut.

Eeva naurahti. Mitä se oli mahtanut olla? Senaikuiset toiveet eivät
liene olleet varsin vaikeat täyttää.

-- Viimeinen sinikello. Löydettiin marraskuun 17 päivänä rannalta
kiven vierestä, varsi oli taittunut ja satoi lunta, mutta se eli
vielä ja tuotiin sisälle vesilasiin.

Eeva muisti selvästi kuinka hänen hyppysiään oli paleltanut, kun hän
hellävaraa oli kantanut sitä ja puhallellut lämmintä henkäystä sen
kupuun, ettei se jäätyisi matkalla.

-- Poltetaanko? -- kysyi Eeva vuorostaan, äänessä heräävä kaiho.

-- Voisiko polttaa keväimen tuoksut ja elämänsä aamukoitteen? --
sanoi Selma sovitellen kuihtuneita kukkia takaisin laatikkoon.

Hän nosti huulilleen kuivettuneen orjanruusun, jonka historiaa hän ei
muistanut eikä siihen oltu liitetty ainoatakaan sanaa. Mutta se puhui
itse puolestaan, sillä se paistoi vielä punervalle ja oli säilyttänyt
vienon tuoksunsa.

Kirjeet olivat vielä katselematta. Niitä oli kummallakin iso
käärö sitaistuna kokoon vehreällä silkkinauhalla. Useimmat niistä
sisälsivät vain muutaman sanan, jotka olivat kirjoitetut suurilla,
epätasaisilla kirjaimilla, rivien kulkiessa viistoon. Niitä oli
lähetetty Aarnion entisen Mustin mukana rakennuksesta rakennukseen,
jota tointa se viisas elukka oli pitänyt erittäin tärkeänä ja
kunniakkaana. Muutamain kulmissa näkyi vielä suurten hammasten sijat.

Eeva luki sieltä:

-- Minä näin sinut eilen kun ajoit isäsi sylissä ruunan reessä mikset
sinä katsonut meidän ikkunaan.

W. S.

Eräs Selmalta Eevalle tullut kirje herätti erikseen huomiota, sillä
sen sisältä putosi pieni pastellimaalaus, joka esitti pikku tyttöä
sini- ja punaraitaisessa leningissä.

Se oli ilmetty Eeva niiltä ajoilta.

Tytöt katselivat sitä ihastuksella. Sehän oli oikea taideteos,
vaikk'eivät he olleet ymmärtäneet sitä siihen aikaan.

Pieni kenkä näytti nahkasta tehdyltä, leningin runsaat poimut olivat
kohollaan ja vaikka suu hymyili, asui silmässä totisuus.

Kirje, jonka sisältä se putosi, oli vähän myöhemmältä ajalta ja
kuului näin:

-- Väinö sanoo että sinun pitäisi ottaa illalla lastenjuhlaan sini- ja
punaraitainen leninkisi. Hän sanoo että siinä on tyyliä ja se
pukee sinua parhaiten värien puolesta. Ajatteles, vaikka hän on poika
ymmärtää hän sellaisia asioita paremmin kuin me, Hänellä on jotain
eriskummallista silmissään, joka tekee että hän näkee paremmin kuin
muut. -- Tässä saat kuvasi, joka on aivan kuin sinä itse, mutta hän
ei pidä sitä onnistuneena ja lupaa kerran vielä tehdä paremmankin.

-- Näistä kai tehdään aimo rovio -- sanoi Selma tekeytyen totiseksi.

-- Voisithan polttaa mielesi uskollisuuden ja siteet, jotka liittävät
sydämmen sydämmeen.

Kuinka paljon niitä olikin punoutuneina heidän välilleen, niitä
siteitä! Ne olivat syöpyneet sinne, kutoutuneet kultalangoiksi, joita
ei mikään tuli kykenisi kuluttamaan, vaikka kaikki niiden ulkonaiset
merkit joutuisivatkin liekkeihin.

-- En polta tätäkään -- sanoi Selma pidellen kädessään pientä
valkeata käärylää, ja hänen kasvoihinsa tuli jotain selittämätöntä.

-- Eroittaako se meidät? -- kysyi Eeva arasti.

-- Sekö eroittaisi! kuulee että sinä et tiedä mitä se merkitsee. Nyt
vasta tiedän mitä rakkaus on omaisiinikin ja ystäviini ja kaikkiin
olennoihin. Oi, minä olen niin rikas, niin rikas! On kuin nyt
vasta olisin herännyt eloon ja kuin pienin hetki nykyistä elämääni
sisältäisi enemmän kuin koko edellinen elämäni yhteensä. Oi, sitä ei
voi selittää, se täytyy itsensä kokea.

-- Mutta sinä et kuitenkaan ole sama kuin ennen. Ennen ainakin
luulin tietäväni salaisimmatkin ajatuksesi. Meidän välillä ei
ollut mitään hämäryyttä, ei mitään salaperäistä tunnemaailmaa, ei
mitään selittämätöntä. Nyt kun vaivut unelmiisi, tuntuu minusta
kuin siirtyisit jonnekkin hyvin kauvas, minne minä en milloinkaan
voi seurata sinua, ja minusta on kuin sinä olisit hävinnyt minulta
kokonaan.

Eeva taisteli kyyneleitä vastaan, mutta koetti kuitenkin näyttää
iloiselta. Hän ei tahtonut häiritä ystävänsä onnea.

-- Niin, minä todellakaan en ole sama kuin ennen -- sanoi Selma
hyväillen häntä -- mutta nyt minä päin vastoin olen paljon lähempänä
sinua kuin ennen. Nyt minun tunteeni sinua kohtaan on ehjempi ja
syvempi. Ja nyt minäkin koko sydämmestäni voin huudahtaa:

-- Ah, kuin on ihanata elää!

Eeva silitteli hänen tummaa tukkaansa ja katseli häntä ihmeissään.
Hän ajatteli, että kauniimmaksi se kumminkin teki hänet ja
hellemmäksi, se hänelle itselleen tuntematon, jota ei voinut
selittää, vaan jota itsensä täytyi kokea. Ja hän päätti olla aivan
levollinen siitä asiasta.

Selma oli sillä välin kehittänyt koko joukon valkeata silkkipaperia
käärylästään pöydän kulmalle, ja piteli nyt kädessään jotain tummaa
rihmamaista, josta olisi ollut vaikea sanoa, mikä se aikoinaan oli
ollut.

-- Se on lemmenkukka -- sanoi hän hiljaa, sivellen sen lakastunutta
vartaloa.

-- Oletko sinä saanut sen? -- kuiskasi Eeva arasti. Hän melkein
pelkäsi sitä tuntematonta, jota hän itse tuskin milloinkaan tulisi
kokemaan.

-- En -- sanoi Selma -- minä olen löytänyt sen. Minä näin, kun se
putosi hänen rintapielestään ja kenenkään huomaamatta nostin sen
maasta.

Kun hän lausui "hänen", levisi heleä puna hänen kasvoilleen, jotka
muuten tavallisesti olivat kalpeat.

-- Hänkin rakastaa sinua -- sai Eeva sanotuksi.

-- En tiedä oikein -- sopersi Selma -- mutta minä luulen niin. Hän
katsoi minuun kerran niin kauniisti.

-- Tiettävästi hän rakastaa, -- ajatteli Eeva, -- kuinka voisi olla
häntä rakastamatta! Hänen mielestään ei kenkään voinut olla kauniimpi
kuin Selma, seistessään siinä rusohohteissaan, silmät loistaen
salaperäistä onnea.

Ja koska Selma nyt kerran oli ollut näin avomielinen, uskalsi Eevakin
vielä kysyä:

-- Onko hän tällä seudulla?

-- Nyt hän on kaukana -- vastasi Selma huoahtaen.

-- Ja sinä kaipaat häntä?

-- Kaipaan, enkä kaipaa. Jos näkisin hänen tulevan, juoksisin varmaan
pakoon. Hän saisi asua vaikka toisessa tähdessä, kun hän vain joskus
ajattelisi minua.

-- Ja kuinka usein pitäisi hänen ajatella sinua, sinä pieni veitikka?
-- uskalsi Eeva jo lyödä leikiksi.

-- Kuinkako usein? sitä todellakaan en ole ajatellut. Mutta kun nyt
ajattelen, niin varmaan pitäisi hänen muistella minua yhtä usein kuin
minäkin häntä.

-- Ja kuinka usein sinä häntä muistelet? -- kysyi Eeva tekeytyen
totiseksi.

-- Niin minä -- minä ajattelen häntä aina.

-- Siinä nyt ollaan kumminkin -- häntä aina. Milloinka sitten meitä
muita?

-- Oi, sinä et ymmärrä minua, sinä et tiedä, millä tavalla minä häntä
ajattelen. Ajatella häntä on sama kuin ajatella kaikkea sitä, mikä
on hyvää ja kaunista. Hänen kuvansa ei karkoita sydämmestäni entisiä
ystäviä, se päinvastoin ikäänkuin kirkastaa heidätkin. Se kirkastaa
siellä jokaisen komeron ja, jos minussa jotakin hyvää on ollut,
vaikka vain uinuvana mahdollisuutena, niin on se saanut sen eloon
herätetyksi. Minä kuljen kuin ruusumaissa. Ja minä rakastan sinua,
Eeva, enemmän kuin milloinkaan ennen. Oi, jos sinä voisit uskoa minua!

Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen kauniille kasvoilleen.

-- Nyt minä sen uskon -- sanoi Eeva -- minä uskon kaikki mitä sinä
sanot. Anteeksi että epäilin! Se tuli vain tietämättömyydestä.

Hän pyyhki pois kyyneleet ystävänsä kasvoilta ja sulki hänet syliinsä.

Mutta hän oli kuitenkin ongelman edessä.

Kuinka saattoi ihmistä sillä tavalla rakastaa?

Epäilemättä oli Selman tunne suuri ja kaunis, maasta kohoova,
taivasta tavoitteleva, mutta että se kohdistui ihmiseen, kuoleman
alaiseen, pieneen ja heikkoon, tai että ihminen oli sen herättäjä --
sitä hän ei ymmärtänyt.

Taidetta, ylevää, jumalaista, sitä hän ylinnä kaikesta rakasti. Se
hänet sai haltioihinsa, se hänen eteensä avasi ruusutarhat. Se puhui
hänelle kuolematonta kieltään, se nosti hänet maasta. Se, se yksin
oli lemmen arvoinen!

Mutta Selma rakasti ihmistä.

Eevasta tuntui että, jos hän alkaisi sillä tavalla ihmistä
rakastamaan, olisi se epäilemättä taantumista.

Mutta hän vaikeni.

Ken voi nähdä toisen sisimpään? Ken voi tietää, mikä siellä on
suurinta? Kenties se mikä meistä näyttää vähäarvoisimmalta.

Mutta millainen olikaan se ihminen, joka sellaisen tunteen oli
saanut hereille. Oliko hän koskaan nähnyt sitä? Tältä paikkakunnalta
kotoisin, mutta nyt kaukana. Hän tiesi vain yhden. Hänessä alkoi
herätä aavistus. Mutta hänellä ei ollut oikeutta arvailemiseen. Selma
ei ollut uskonut sitä hänelle, sillä hyvä. Joutava uteliaisuus oli
aina ollut hänestä vastenmielistä. --

Ne, mitkä olisi olleet poltettavat, pääsivät takaisin laatikkojen
komeroihin, joskus pitkäin vuosien kuluttua kenties taas otettaviksi
sieltä loihtimaan esiin lapsuusmaailman kimmeltäviä muistoja. Pitkäin
vuosien, jotka veisivät lapsuudenystäväin purret elämän ulapalle
tuulten tuuditella, aaltojen ajella kenties kauvaksi toisistaan.

He ajattelivat samaa asiaa, ja vaikka he olivat ääneti, tiesivät he
toistensa ajatukset.

Tulevaisuus, verhon kätkemä, houkutteleva ja peloittava, mitä toisi
se mukanaan?

-- Onnea sinulle ainakin, onnenlapselle -- sanoi Selma varmasti --
meistä muista ei tiedä kuinka kohtalomme langat kiertynee.

Ja oli kuin pilven varjo olisi liitänyt hänen äsken onnesta
loistavain kasvojensa yli.

-- Ei Selma, se onni on minulle vähäarvoinen, jota en saa jakaa
teidän kanssanne. Etkö muista: rinnatusten, purren laita purren
laidassa, ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä
se aavan takainen. Minä puolestani en rupea seuranpettäjäksi.

Hän pani erityisen painon sanalle _minä_ ja hänen äänensä soi hieman
nuhtelevalta, kun hän lausui viimeiset sanat.

Mutta Selma ei huomannut sitä. --

       *       *       *       *       *

Oli lakannut satamasta.

Äkkiä välähti aurinko esiin häipyväin pilvien lomasta. Tytöt
tervehtivät sitä ilolla. Oli jo alkanut tuntua painostavalta, kun se
niin kauvan oli kateissa ollut.

Kuinka kaikki heti muutti muotoa. Yksin uunikin nurkassaan ja seinät
näyttivät ilostuvan, ja narcissikukat Eevan pöydällä käänsivät
valkeita kupujaan sädetten suudeltaviksi.

Eeva aukaisi molemmat ikkunapuoliskot, ja he istuutuivat
ikkunalaudalle.

Lukemattomat vesihelmet väreilivät puitten lehvillä ja nurmikolla.
Auringonsäteiden taittuessa niihin tuikehtivat ne joko seitsenvärin
sätehissä tai kuultivat kullalle ja hopealle. Ja äsken valjulla
taivaanranteella upeili kaunis sateenkaari.

-- Näes, Selma -- sanoi Eeva -- kun puhuimme tulevaisuudestamme ja
epätietoisina katselimme ilman usviin, aukesi eteemme tämä ihanuus.
Minusta se ikäänkuin ennustaa meille -- näin kirkas, näin toiveita
täynnä on se oleva! Oi, miksei ole Väinökin sitä nyt kanssamme
katselemassa, että hänkin siihen uskoisi!

He olivat niin vaipuneina kirkkaan tulevaisuutensa katselemiseen,
etteivät huomanneet maalaisnaista, joka arastellen aukaisi puutarhan
portin ja nähtyään tytöt ikkunassa hiljalleen lähestyi heitä. Hän oli
jo aivan heidän edessään, kun Selma havahtui ja kysyi:

-- Lääkäriäkö etsitte?

-- Een -- vastasi nuori nainen verkalleen -- minulla olisi vain
täällä kirje. Tuolta metsäkyliltä kulkeissani annettiin se
tuodakseni. Kun eihän olisi kastunut sateessa.

Ja hän veti huivinsa alta rintapielestään paksun kirjeen.

Tytöt kumartuivat lukemaan päällekirjoitusta.

-- Neiti Selma Som...

-- Se on Väinöltä -- huudahti Selma ihastuneena. -- Käsialan tunnen
kaukaakin.

Ja juuri kun me kaipasimme häntä -- riemuitsi Eeva.

Eeva kiiruhti toimittamaan jotain sen tuojalle.

Kun hän hetken päästä palasi huoneeseen, oli Selma jo auvaissut
sateessa liuvonneen kuoren, ja Eevan mielestä koko huone oli täynnä
metsän tuoksuja, joita kastunut kirje oli tuonut mukanaan.

-- Luetaan yhdessä, ääneen -- ehdotti Selma -- se on luonnollisesti
meille yhteinen.

-- Niinpä lue sinä -- pyyteli Eeva asettuen mukavaan asentoon
nojatuoliin.

He koettivat kumpikin salata toisiltaan sitä levottomuutta, joka
yhdistyi heidän iloonsa kirjeen saannista.

Selma luki:

    -- Siskot!

    Minä en rupea kirjoittamaan Teille tavallista kirjettä,
    mutta lähetän tässä jokapäiväiset muistiinpanoni, jotka ovat
    tehdyt päiväkirjan muodossa. Näistä parhaiten näette nykyisen
    mielentilani, toiveeni ja tuumani. Sillä minä olen todellakin
    niin itserakas, että luulen Teidän mielenkiinnolla seuraavan
    elämääni täällä. -- Terve!

    Veljenne

    W. S.

_1 p. kesäkuuta_. Ensimmäinen aamu täällä. He ovat itse muuttaneet
aittaan ja antaneet tuvan kokonaan minun haltuuni. Sanovat kesällä
aina nukkuvansa aitassa eikä päivillä paljon joutuvansa olemaan
seinäin suojassa.

Nukuin heidän sängyssään. Allani oli puhtaat oljet ja palttinainen
raiti, peitteenä suomalainen ryijy. En ole mahtanut nukkua niin
hyvästi siitä asti kuin piennä kehdossa äitini tuutimana.

Heräsin, kun tuttava seinäkello löi neljä. Uniset silmäni sattuivat
ikkunan vehreään varjostimeen, ja olin heti selvillä olinpaikastani.
Tuossa tuokiossa olin ulkona.

Maa oli aamukasteissaan. Kuljin polkua myöten metsään päin. Ei
taipunut oksa, ei liikkunut lehti, mutta väräjävä ilma oli täynnä
lintuin säveleitä.

Minä surkuttelin teitä, jotka vielä venyitte vuoteissane. Minä
surkuttelin kaikkia muita paitse itseäni. Astuin pää pystyssä,
hartiat suorina ja ylpeilin siitä että olin ensimmäisenä ylhäällä.
Vanhukset varmaankin hämmästyisivät!

En ajatellut tieni suuntaa, astuin vain hengittäen syvään, laajentaen
kutistunutta rintakehääni.

Niin tuli äkkiä eteeni aukea paikka. Se oli ukon suo. Näin sarat ja
kanavat, roviot ja juurakkeet, ja aivan kuin maan alta kohosi eteeni
kumarat hartiat, joille hattukulun alta valui hopeaiset hapset. Ja
minä olin luullut olevani ensimmäinen! Kuinka pieneksi tunsin itseni
hänen edessään, kuinka unteloksi ja laiskaksi!

Astuin lähemmäs. Hän ei huomannut minua. Hän seisoi ruskeassa
suovedessä vyötäisiään myöten. Hänen käsivartensa liikkuivat aivan
kuin marssin tahdissa. Lapio nousi ja laski, ja noustessaan toi se
paljon mustaa suomutaa korkealle ojanpaulalle.

Joskus pysähtyi hän hetkeksi hengähtämään. Näin hien valuvan hänen
otsaltaan, ja kädellään varjostaen silmiään näin hänen huolestuneesti
tähystävän suon toista laitaa.

Sitten puristi suonikas käsi taas lapionvartta ja käsivarret alkoivat
liikkua kuin tahdissa. Kumarat hartiat kumartuivat yhä syvempään ja
valkea hapsi heilahti.

Eikö minun, joka olen nuori, olisi pitänyt astua sinne hänen
sijaansa, pyytää häntä oikaisemaan koukkuista selkäänsä ja pyyhkimään
hikeä vuosien ja murheitten uurtamalta otsalta?

Minä nauroin ivanaurua itselleni ja käännyin astumaan takaisin mökkiä
kohden puhuttelematta ukkoa, joka ei ollut huomannut minua.

Tässä nyt istun pöytäni ääressä, sen saman honkapöydän, jolta
vastikään söimme herkullisen aterian. Että minä todellakin nyt olen
täällä ja että minä saan olla täällä koko kesän!

Maalaustarpeeni levitin tähän heti tultuani. Tässä on väriputkilot
edessäni, tässä paletti. Voi teitä, sirot siveltimeni, tunnuttehan
lasten leikkikaluilta nyt, kun vastikään katselin ukon lapiota!
Ja kuitenkin tekisi minunkin mieleni piirtää teillä puumerkkini
jonnekkin. Tänäin en vielä aloita työtäni. Täytyy ensin olla silmänä.

_Illalla_. Onnellinen päivä! Tunnen kasvaneeni kuluessasi. Olen
saanut ilmaa keuhkoihini ja rauhan mieleeni. En muistele mitään, en
toivo mitään, en pelkää mitään. Täällä minun ei tarvitse peljätä
mitään! Tämä huone on täynnä taikakaluja. Hämärässä muinaisuudessa
manattiin niillä hornan henget, karkoitettiin pahuuden voimat. Tämä
huone on täynnä taikakaluja ja se on täynnä kahden hurskaan ajatuksia.

He menivät jo levolle. Vastikään pani ukko aitan oven säppiin.

Mummo, mummo, minä kuulen vielä sinun sorjan soittosi! Minä nukun sen
helinään ja vielä unissanikin hivelee se korvaani.

_2 p_. Te nostatte taas päätänne, te minun entiset ihanteeni. Oi
nouskaa, levittäkää siipenne lentoon! Minun uskottomuuteni älköön
milloinkaan enään painako teitä unhotuksen aallokkoon.

On eräs asia, joka antaa minulle uskon itseeni, joka sytyttää
sammuneen hiillokseni ja muuttaa mustankin valkeaksi. Mutta en tahdo
sitä sanoin lausua. Pelkään että jo ajatuksenkin keveä kosketus
loukkaa sitä.

Heräsin tänäin, kun aamurusko väreili ikkunani pienillä ruuduilla.
Katselin sen sulavia värivivahduksia. Nekin ovat täällä ehjemmät kuin
muualla.

Kuulin, kun säppi liikahti aitan ovessa. Minä tiesin mitä se
merkitsi. Samassa liitikin suuri varjo pitkin huoneeni seinää, sillä
oli kumarat hartiat ja lapio olalla. -- --

Luonto, sinä vedät minua puoleesi. Sinä olet minun äitini, suo minun
olla lapsenasi. Minun askeleeni horjuvat, minun käteni vapisee. Sulje
minut syliisi, anna minun juoda voimaa poveltasi. Avaa minun silmäni
näkemään salatuimpiisi!

Aamun hohteessa kiersin metsäjärven pysytellen harjanteilla. Katselin
väylää, jota venheemme silloin kiiti, saarta, jonka sivuutimme,
polkuja, joita astelimme. Enkä ollut yksin, tunsin teidät vierelläni.
Muuten en olisikaan jaksanut kantaa kaikkea sitä kauneutta, sitä
kaihoa, jonka se herätti mielessäni.

Ooh, minä tiedän, mitä tekisin, jos voisin kastaa siveltimeni
rusopilven punaan, metsän tuoksuvaan vehreyteen ja rannan hopeoihin!

_3 p_. Nyt se alkaa. Pöytäni on täynnä sammalta ja jäkälää, pyöreitä
kiviä ja monenmuotoisia lehtiä. On parasta pysytellä maan pinnalla
ja alkaa sen alhaisimmista muodoista, vähitellen, askel askeleelta
uskaltaakseen ylemmäs.

-- Kehityksessä ei ole hyppyjä -- sanoi opettajani muinen.

Luuletteko että on helppo maalata muuramenlehteä niin, että luulisi
sen mättäältä taitetuksi tai sammalta niin että se tuoksuu suolle?

Minä tiedän että, kun alan sitä yritellä, saan antaa alttiiksi
mieleni tyyneyden ja öitteni unen. Ja minä saan kuolla koko muulle
maailmalle. Ja kuitenkin minä nyt tunnen eläväni sitä elämää, joka
tekee minut onnelliseksi ja johon kauvan olen kaihonnut.

_4 p_. Näytin tänäin harjotelmiani vanhuksille. He eivät olleet
tyytyväisiä niihin, ja minä luotan heidän arvosteluunsa. Pitää
yrittää uudestaan.

-- Muuramenlehti ei koskaan ole noin vaalea -- sanoi mummo.

-- Ja karhunsammal vivahtaa usein enemmän punaiseen -- väitti ukko,
ja hän kai sen tietää jos kukaan.

Tästä minulle selviää, että minun onkin muutettava työpaikkani suon
syrjään.

Iltasilla meillä aina on hauskin. -- Silloin me huvittelemme omalla
tavallamme. Eilen esimerkiksi oltiin vesillä koko ilta. Koeteltiin
ukon kanssa kaikki kalastuskeinot tuiki huonolla menestyksellä.

-- Puusta kai se nyt tulee tehtäväksi kalan kuva -- arveli ukko --
kalatkin näkyvät viisastuneen nykyaikana, vähemmilläkin vehkeillä sai
heidät ennen vanhaan uskotelluksi.

Huonon kalaonnen unhotimme kokonaan mummon kahvipannun ääressä, jonka
hän oli kiehauttanut kivenkolossa saaren rannalla. Ja ukko kertoi
niin hauskoja kaskuja muinaisilta ajoilta, että oli helppo unhoittaa,
että rantakala sillä kertaa oli jäänyt keittämättä. --

Sitä paitse on minulla pieni salaisuus, jolla aion hämmästyttää
teitä, kun tulen käymään kaupungissa. Siihen minun täytyy käyttää
ukon ja mummonkin aikaa, jota palkitakseni minäkin puolestani tahdon
auttaa heitä.

Oltiin vasta mummon kanssa kantamassa karjanrehua riihestä ja
laitettiin siitä kodassa tulelle aimo keitos.

Mummo tahtoo aina estellä.

-- Ei herroista ole tällaisiin töihin, muuta kuin tahraavat hyvät
vaatteensa.

Mitä hän sanoneekaan, kun illalla menen hänen kanssaan juottamaan
Punikkia. Sillä minä tahdon tästä puolin kantaa kaikki vedet. Olen
nähnyt kuinka monasti hänen täytyy pysähtyä hengähtämään noustessaan
vesisanko kädessä loivaa rantamäkeä.

Niin vain minä kuulun nyt heihin.

_5 p_. Jos minä kerran voin toteuttaa jotakin elämässä, niin ei
se ole minun oma ansioni. On olemassa kaksi asiaa, jotka ovat sen
vaikuttaneet. Toista en tahdo mainita, mutta toinen on se, että olen
saanut olla näiden ihmisten parissa.

Täällä olen katsellut elämän todellisuutta kasvoista kasvoihin. Ja
täällä olen oppinut alttiiksi antamisen suuren taidon, jota paitse
on mahdoton nousta jyrkänteitä, jota paitse turhaan kokotat käsiäsi
pyhintä kohden.

Ja luonto, sinä minun suuri lohduttajani, täällä minä tunnen sinun
vahvain valtasuontesi tykinnän. Minä saan painaa pääni sinun
viihdyttävään helmaasi, minä saan tuntea kuinka tyynesti sinun
suonesi sykkii ja minä saan maistaa sinun rauhasi runsauden.

Ja kun minä kuljen täältä, vien minä mukanani aarteen, jota elämän
huiminkaan pyörre ei voi minulta ryöstää. Mutta minä en tahdo
ajatella lähtöäni täältä. Minä en muistele mitään, en toivo mitään,
en pelkää mitään.

Minä olen vain onnellinen.

Mutta kun minä tulen täältä -- sillä minun on kumminkin tultava --
niin minä tulen uutena ihmisenä!

Selma oli lukenut kaikki yhteen jaksoon heidän vaihtamatta sanaakaan.
Hän oli lukenut hitaasti ja omituinen juhlallisuus äänessään ja
näytti siltä kuin hän aina lehteä kääntäessään olisi pelännyt, mitä
uusi sivu mahdollisesti toisi mukanaan. Viimeiset sanat lausui hän
voitonriemulla ja katsahti Eevaan.

Eeva istui samassa asennossa, johon hän oli asettunut aljettaissa,
pää painettuna taaksepäin tuolin selkänojaa vastaan ja silmät
suljettuina.

-- Luojan kiitos -- sanoi hän hiljaa -- se oli enemmän kuin olin
odottanut.

Selma nousi istuviltaan, astui Eevan eteen ja kumartuen hänen
puoleensa, kysyi hän:

-- Mitä luulet hänen tarkoittavan sillä eräällä, joka antaa hänelle
uskon itseensä, muuttaa mustankin valkeaksi ja jota hän ei tahdo
sanoin lausua?

-- Sisko -- sanoi Eeva tarttuen Selman käsiin -- etkö ymmärrä, sitä
korkeinta ihannetta hän sillä tarkoittaa.

-- Niinkö?

-- Epäiletkö sinä sitä sitten?

-- En epäile, ajattelin vain että eikö se korkein ihanne joskus voisi
pukeutua ihmisen muotoon?

Eeva säpsähti. Mutta sitten hän sanoi vakuuttavasti:

-- Sitä se ei voi, sillä ei ole muotoa ensinkään.



VII.


Ei ollut oikeastaan enään mikään iltamien aika, kun juhannus jo oli
viikon, parin päässä, mutta J:n kaupungissa oli parhaillaan iltama
käymässä. Sen olivat toimeenpanneet kaupungin porvarisrouvat, sillä
niinkutsuttu intelligenssi, johon kuului lyseon opettajien ja muiden
virkamiesten perheet, oli jo siirtynyt kesätiloilleen.

Iltaman varsinaisena tarkoituksena oli erään ahdinkotilaan joutuneen
perheen auttaminen, joka muuten hyvin olisi käynyt päinsä kaikessa
hiljaisuudessa toimeenpannulla keräykselläkin. Mutta kauppiasten
rouvat ajattelivat, että saisivathan samalla vähän huvitella hekin,
joita velvollisuudet piti kaupungissa kaiken kesää. Iltama olikin
alussa aiottu viettää vain perheiltamana tuttuin kesken, mutta kun
ohjelma kuvaelmineen ja soitto- sekä laulunumeroineen yhdistetyin
voimin saatiin jotakuinkin rikkaaksi, päätettiin panna ilmoitus
siitä paikkakunnan lehteen. Ja seurauksena oli, että kaupungin
seurahuone oli kertynyt täpösen täyteen huvitteluhaluista yleisöä,
vaikka olikin kesä. Ne kaupunkilaiset, joiden kesäasunnot olivat
läheisyydessä, olivat järjestään saapuneet, ja olipa tullut useita
maalaisperheitäkin.

Istuttiin pilkkosen pimeässä salissa odotellen esiripun nousemista.
Alma Aarnio istui nojatuolissa ensimmäisessä rivissä, pormestarin
rouva oikealla ja viskaalinrouva vasemmalla puolellaan, jotka
molemmat olivat saapuneet maalta kunnioittamaan iltamaa läsnäolollaan.

Rouvat olivat ennen aina itse olleet kuvaelmia järjestämässä, mutta
tällä kertaa oli se homma heitetty kokonaan nuorten käsiin. Ei oltu
arvattu tulevan näin paljon vieraita, jotka katselevat arvostelevin
silmin ja joilla luonnollisesti on vaatimuksensa.

He lausuivat julki toisilleen levottomuutensa kuvaelmien
onnistumisesta. Katselijain joukossa kuului sattumalta olevan
pääkaupunkilaisiakin, muiden muassa eräs etevä taiteilijakin.
Hankaisihan se koko kaupungin kunniaan, jos ne eivät onnistuisi.

-- Minä en pelkäisi puoleksikaan niin paljon, jos Eeva olisi mukana
-- kuiskasi pormestarinrouva Alma Aarnion korvaan -- voi, miksei hän
ruvennut?

-- Hänpä kun esiintyy laulajana -- kuiskasi Alma takaisin.

-- Hän sitten kumminkin laulullaan pelastaa meidän kunniamme, joskaan
kuvaelmat eivät onnistuisi.

Alma Aarnio kummeksi pormestarinrouvan harvinaista tuttavallisuutta
sinä iltana. Hän oli muuten parantumaton aristokraatti ja Alma Aarnio
oli ennen aina luullut huomaavansa jonkinlaista alentuvaa ylhäisyyttä
hänen käytöksessään itseään kohtaan, vaikka he kyllä olivat sinätkin.
Mutta nyt hän rupesi harvinaisen tuttavalliseksi, taputteli hänen
kättään ja oli kuin ystävä ainakin. Alentuvaa ylhäisyyttä ei tuntunut
nimeksikään.

Esirippu nousi.

Kuvaelma esitti mustalaisleiriä kirjavine pukuineen, kitaroineen ja
hurjine lauluineen. Se onnistui mainiosti. Suosionosoituksista ei
ollut tulla loppua. Täytyi näyttää yhä uudelleen.

Kuvaelman henkilöistä veti erikseen huomion puoleensa eräs nuori
mies, jonka naamari oli erinomaisen hyvä ja joka lauloi mainiosti.

-- Kuka se on tuo herra? -- kysyi viskaalinrouva uteliaana Alma
Aarniolta.

-- Sitä tässä itsekkin ihmettelen -- vastasi Alma -- mutta elleivät
aistimeni kokonaan petä, on se totisesti Armas Heitman. Enkä minä
edes ole tiennyt, että hän on saapunut kotiin. Hänenhän piti olla
ulkomailla vielä toinenkin vuosi yhtä kyytiä.

-- Ulkomaista puhuen -- kuiskasi pormestarinrouva ystävällisimmällä
äänellään -- Eevahan kuuluu kohta matkustavan Berliiniin.

Ahaa, ajatteli Alma, sieltäpäinkö tuuli käykin, sekö siihen olikin
syynä? Tässä taitaakin arvo olla nousemassa.

Mutta hän vastasi niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin voi:

-- Siihenhän se taitaa käydä.

-- Se onnenlapsi -- jatkoi pormestarinrouva -- mutta eikö sinua
peloita lähettää lastasi yksin suureen maailmankaupunkiin? Minusta
tuntuu kuin en uskaltaisi sinun sijassasi lähtemättä itse mukaan.

-- Onhan siellä toisetkin toimeen tulleet -- vastasi Alma -- hänen
opettajansa seuraa mukana ja hän toimitetaan hyvään perheeseen
asumaan. Mikäpä siellä sitten on hätänä!

-- Kenties mikä loistotähti hänestä vielä nousee laulumaailman
taivaalle -- sanoi viskaalinrouva, joka oli seurannut heidän
keskusteluaan.

-- Eihän noista vielä tiedä tähdistä eikä taivaista näin edeltäkäsin
-- vastasi Alma pysytellen arvokkaan välinpitämättömänä.

-- Sanotaan että hänestä on olemassa joku vanha ennustus -- pitkitti
pormestarinrouva -- joka on yhteydessä kantaisän tarun ja "muistojen
majan" kanssa -- onko siinä perää?

-- Kaikki ne tuleekin kuulluksi -- ihmetteli Alma Aarnio yhtä
välinpitämättömän arvokkaana.

-- Se on tiettykin, että kaikki nyt tulee kuulluksi, mikä teidän
perhettä koskee -- selitti viskaalinrouva -- sillä koko kaupunkihan
nyt puhuu vain teistä. --

Esirippu nousi.

Katsojilla oli edessään Döbeln Juuttaalla. Armas Heitman näytteli
Döbelniä ja voitti suosiota.

Alma Aarnio ei kuullut ei nähnyt. Sen hän vain tiesi, että hänen
perheensä nyt jo oli ja vastedes yhä suuremmassa määrässä tulisi
olemaan yleisen huomion esineenä.

Oliko se sitten oikeastaan hänelle mikään outo ajatus? Eikö hän
ollutkin aina pyrkinyt juuri siihen?

Mutta että se tuli tässä muodossa!

Hänen entinen osansa oli siis nyt loppuun näytelty. Tähän asti hänen
oli pitänyt edustaa toiminimi "kauppaneuvos-Aarniota" ja hän toivoi
tehneensä sen tarpeellisen arvokkaasti. Mutta tästä lähtein tulisi
hänen edustaa taidetta ja hän epäili omaa kykyään siinä suhteessa. --

Oli vielä jäljellä yksi kuvaelma. Sitä odotellessa soitti
torviseitsikko kotimaisia säveleitä ja surinana kävi salissa vilkas
keskustelu.

Alma Aarnio istui nojatuolissaan suorana kuin kynttilä. Hän koetti
tarkistaa korviaan kuullakseen, mistä oli puhe hänen ympärillään,
mutta se kävi mahdottomaksi. Hän tiesi vain olevansa yleisen huomion
esineenä. Ei ollut yhdentekevä kuinka hän liikutti päätään, kuinka
hän puhui, kuinka hän nauroi, kuinka hän piti käsiään. Se samalla
sekä kiusasi häntä että tuotti nautintoa.

Viimeisen kuvaelman jälkeen oli Eevan määrä esiintyä.

Äiti alkoi olla levoton hänen puolestaan. Hän tiesi kyllä hänen
kunnialla suoriutuvan tehtävästään, mutta hänen levottomuutensa koski
enemmän hänen ulkoasuaan.

Että hän oli jättänytkin hänet kotia itse valvomatta hänen
pukeutumistaan! Eeva oli todellakin niin välinpitämätön vaatteista,
että hän olisi voinut esiintyä missä asussa tahansa.

Alma Aarnio koetti rauhoitella mieltään sillä, että hän itse
omalla kädellään oli asettanut esille Eevan huoneeseen kaikki,
mitä kuului hänen sen iltaiseen pukuunsa. Siellä oli vaalea, aivan
uusi villaleninki pitkine vyölle solmittavine silkkinauhoineen. Ja
pöydällä oli valkeat ranskalaiset hansikkaat pitsinenäliinan ja
puutarhurin laittaman kukkakimpun vieressä. Tottapahan aikainen tyttö
osaa siitä ottaa ylleen valmiit vaatteet.

Alma Aarnio oli tahtonut laittaa hakemaan kampaajaneitiä laittamaan
hänen tukkansa kauniille solmulle päälaelle niinkuin muilla hänen
ikäisillään neidoilla jo oli, mutta siitä Eeva ei ollut antanut
puhuakkaan.

Soitto lakkasi, esirippu nousi. Näyttämöltä kuului lausuntoa ja
laulua, mutta Alma Aarnio ei kuolemakseenkaan olisi voinut sanoa,
mistä siellä oli puhe.

Hänen levottomuutensa kiihtyi.

Esirippu laski viimeisen kerran. Salissa alkoi taas käydä surina,
aivan kuin se olisi ollut suuri ampiais- tai mettiäispesä, mutta hän
ei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa.

Esirippu nousi taas. Soittokone oli vedetty esille. Vahtimestari
puuhasi siellä sytytellen kynttilöitä kumminkin puolin
nuottitelinettä ja siirtäen soittotuolin paikoilleen.

Alma Aarnio näki kaikki kuin unessa.

Surina salissa alkoi vähitellen hiljetä. Ihmiset katselivat
ohjelmiaan. Kuului vain paperin kahinaa. Joku vilkaisi kelloaan.

Sitten oli aivan hiljaista, peloittavan hiljaista.

Kuului astuntaa. Hän säpsähti. Ei, se ei ollut näyttämöltä. Joku
käveli salin pitkää keskikäytävää ovensuusta perälle päin. Askeleet
lähenivät. Aivan heidän eitensä kulki sorja nuori mies ja istuutui
tyhjälle tuolille viskaalinrouvan viereen.

-- Taiteilija F. Helsingistä, hieno mies -- kuiskasi pormestarinrouva
Alman korvaan -- meillä on ollut kunnia pitää häntä vieraanamme
maatilallamme.

Alma katsahti häneen syrjästä. Hienot, älykkäät kasvot. Puku vähän
erikoinen. Hän tarkasti ohjelmaa. Alma tiesi hänen lukevan sieltä:

-- Laulua pianon säestyksellä, esittää laulunharrastaja.

Hänen levottomuutensa, jota taiteilijan ilmestyminen hiukan oli
laimentanut, yltyi uudestaan.

-- Hän antaa odottaa itseään liian kauvan -- huomautti
pormestarinrouva.

-- Pitäisikö minun kenties lähteä hakemaan häntä -- ajatteli Alma.
Mutta hän tunsi että hänen jalkansa tuskin kantaisivat. Ja hän jäi
istumaan.

Samassa aukesikin näyttämön sivuovi ja Hanna Heitman tuli sisään
nuottivihko kädessä ja heti hänen jäljessään Eeva.

Alma Aarnio olisi tahtonut vajota maan alle -- Eeva tuli
pumpulileningissä, siniristikkäisessä arkileningissä, ja avokäsin.

Alma ei nähnyt enään, maailma musteni hänen silmissään ja hän luuli
kuulevansa terävän äänen selkänsä takaa:

-- Sehän on häpeä.

"Aamulla varhain, kun aurinko nousi" helkkyi sieltä heleänä kuin
taikahuilun säveleet, mutta Alma Aarnion ensi hämmennys oli muuttunut
suuttumukseksi.

-- Aamulla varhain sinun olisi pitänyt pukeutua ihmisiksi, sinä
uppiniskainen lapsi, niin äitisi ei tarvitsisi suuren yleisön edessä
hävetä silmiään maalle. Tottelematon tyttö, sinä olet kasvatettu
liiaksi hemmoitellen. --

Ensimmäinen laulu palkittiin innokkailla suosionosoituksilla.

Alma Aarnio uskalsi jo katsoa näyttämölle.

Siellä hän seisoi niin tyynenä kuin koko tämä maailma pukuineen ja
suosionosoituksineen ei olisi liikuttanut häntä lainkaan.

"Taivas on sininen ja valkoinen" soi sieltä kirkkaana kuin ilmatarten
iltalaulut, mutta Alma Aarnion suuttumus ei ollut vieläkään asettunut.

-- Taivaan nimessä, mikset sinä ottanut yllesi sitä kaunista pukua,
jonka vaseti olin hankkinut tätä tilaisuutta varten!

Eikä hän voinut unhoittaa niitä hienoja ranskalaishansikkaita, jotka
nyt ilman aikojaan viruivat Eevan pöydällä ja hukkaan kuihtuvaa
kukkavihkoa, johon oli taitettu kaupungin ansarin kauneimmat kukkaset.

Mutta Eeva seisoi siellä sinisessä pumpulileningissään ja vihkonen
metsäorvokkia kädessään kauniimpana kuin milloinkaan ennen.
Liikuttiko häntä ranskalaishansikkaat enempää kuin mikään muukaan
tämän maailman turhuus.

Hän oli ottanut ohjelmaansa vain kansanlauluja, ja kun ne
luontoperäisessä, koristelemattomassa kauneudessaan helkkyivät hänen
huuliltaan, vei hän kuulijansa mukanaan laulun ihannemaihin.

Viimeiseksi lauloi hän "miksi laulan", ja kun sen viime sävel oli
kajahtanut, vallitsi salissa ehdoton hiljaisuus. Ei mitään räikeätä
kätten paukutusta, ei mitään myrskyä.

Vasta kun Hanna Heitman oli noussut tuoliltaan ja Eeva hänen
jäljessään oli alkanut poistua, tyynesti niinkuin hän oli tullutkin,
kajahti kuin yhteisestä päätöksestä eläköönhuuto. --

Alma Aarnio oli Eevan laulaessa erikseen koettanut huomata, minkä
vaikutuksen laulu tekisi helsinkiläiseen taiteilijaan. Hän oli heti
ottanut huomioonsa, ettei hän ainoatakaan kertaa yhtynyt kätten
paukutukseen. Oliko hän siis tyytymätön?

Alma Aarnio ei ollut mikään kasvonilmeistä lukija, mutta vaikea
ei ollut hänenkään nähdä, että taiteilija ilmeisesti nautti Eevan
laulusta. Hän nojasi päätään taaksepäin ja piti välistä silmiään
suljettuina ja silloin hänen ilmeikkäät kasvonsa väreilivät kuin
sisällisesti liikutuksesta. -- --

Tuolirivit oli siirretty pois ja yleisen tanssin piti alkaa. Osa
yleisöä oli asettunut istumaan pitkin salin seiniä, toiset olivat
vetäytyneet sivuhuoneisiin.

Eeva istui eräässä sivuhuoneessa äitinsä ja Hanna Heitmannin
keskessä. Hän tähysteli lakkaamatta saliin. Hän etsi mustaa
kiharapäätä, jonka hän laulaessaan varmasti oli nähnyt väikkyvän
jossain siellä takana. Nyt sitä ei näkynyt missään.

Selman hän näki salin alapäässä. Hän oli mustissaan, mutta Eevan
mielestä kumminkin kauniimpi kuin kaikki ne muut vaaleisiin puetut
tytöt yhteensä.

Torviseitsikko soitti ensimmäisen valssin, mutta ei ilmestynyt
ainoatakaan paria lattialle. Maisteri H., joka talven kuluessa aina
oli avannut tanssijaiset pormestarin Elsan kanssa, oli poissa. Ja
Elsa istua nöpötti äitinsä vieressä valkeissaan ja viuhka kädessä
salin peräseinällä turhaan odotellen tanssittajaa.

Ensimmäisen valssin säveleet yhä raikuivat kuin kuuroille korville.
Siitähän oli ihan häpeät tulossa.

-- Minun täytyy pelastaa kaupungin kunnia -- ajatteli
pormestarinrouva.

Hän nousi ja kulki varmoin askelin suorastaan helsinkiläisen
taiteilijan luo, joka seisoi vapaassa asennossa nojaten herrain
huoneen ovipieleen.

Herttaisesti tervehdittyään häntä sanoi hän:

-- Herra F., pelastakaa meidät tästä kiusallisesta pulmasta. Meidän
tanssivat herrat eivät satu olemaan kaupungissa, ei ole ketään, ken
rohkenisi ottaa ensi askeleet tanssisalin lattialla.

-- Rouvani, -- vastasi herra F. tehden syvän kumarruksen -- minä
tosin olen huono tanssija, mutta jos voin tehdä teille palveluksen,
niin rohkenen koetella.

Tyytyväisenä palasi pormestarinrouva paikoilleen. Hän oli varma
siitä, että taiteilija pyytäisi hänen Elsansa ensi tanssiin,
tuskinpa hän tunsikaan paikkakunnan muita nuoria neitoja. Sehän oli
luonnollista.

Hän näki taiteilijan hätäisesti vilkaisevan ympärilleen. Hän etsi
tanssitoveria. Eikö hän nyt heti huomannut Elsaa, joka kiireestä
kantapäähän oli hienoimmin puettu kaikista.

Hän näytti valinneen. Kiireisin askelin kulki hän salin poikki.

Elsa sävähti punaiseksi kuin marja.

Taiteilija kulki salin poikki Elsan ja hänen harmista kalpenevan
äitinsä ohitse siihen sivuhuoneeseen, jossa Eeva istui.

Hän sanoi nimensä ja pyysi Eevaa tanssiin.

Eeva esteli.

-- Minä tanssin niin huonosti -- sanoi hän.

-- Sittenhän hyvin sovimme yhteen, minäkään en ole mestari sillä
alalla -- naurahti taiteilija -- sallikaa minulle, neiti Aarnio, se
kunnia ja ilo -- lisäsi hän katsoen Eevaa avonaisesti silmiin.

Eeva kiinnitti metsäorvokkinsa, joita hän yhä vielä oli pidellyt
kädessään, rintapieleensä ja laski kätensä taiteilijan käsivarrelle.

He pyörähtivät pariin kertaan salin ympäri ja taiteilija toi
hänet entiseen paikkaansa. Pusertaen Eevan kättä jäähyväisiksi ja
kiitokseksi, sanoi hän:

-- Te kannatte omaa symboolianne povellanne, neiti, tuokaa se yhtä
tuoksuvana ja metsäisen raittiina takaisin maailmankaupungista. --

Pormestarinrouva oli harmissaan. Hän oli varma siitä, että kaikki
olivat huomanneet hänen pettymyksensä.

Jollakin tavalla piti hänen harminsa päästä purkautumaan.

Sopivassa tilassa istuutui hän Alma Aarnion viereen ja hänen
olotavassaan ja äänessään oli taas entistä alentuvaa ylhäisyyttä, kun
hän pisteliäästi sanoi:

-- Sietääkin Eevan päästä kotoa, jos ei muuten niin ainakin
oppiakseen seurustelutaidon alkeita ja pukeutumisen ensimmäisiä
sääntöjä. Minun täytyy tunnustaa, että olen kelpolailla hävennyt
hänen puolestaan tänä iltana.

Alma Aarnion lauhkeat silmät näyttivät tummenevan ja hänen äänensä
värähteli hillittyä suuttumusta, kun hän vastasi:

-- Ooh, rauhoitu, kyllä minä kannan ne häpeät, mitkä hänen puolestaan
tarvitsee kantaa.

Eivätkä rouvat sen koommin nähneet toisiaan sinä iltana.

Helsinkiläinen taiteilija käveli kiihkeästi edestakaisin herrain
huoneen lattiata. Hän näytti kokonaan unohtaneen, ettei hän ollut
yksin, vaan että hänellä oli ympärillään joukko pikku kaupungin
porvareita, jotka uteliain katsein seurasivat jokaista hänen
liikettään.

Soitto taukosi ja tanssivat parit hävisivät lattialta.

Taiteilija oikasihe ja astui saliin. Hän kulki keskelle lattiaa ja
pysähtyi.

-- Arvoisa seura -- alkoi hän -- minä rohkenen korottaa ääneni
keskuudessanne, vaikka olen vieras ja muukalainen paikkakunnalla. --
Meillä on tänä iltana ollut harvinainen taidenautinto. On olemassa
onnenlapsia, joille on uskottu avaimet taiteen pyhimpään. Heidän
asiansa on valvoa, ettei alttarin tuli milloinkaan pääse sammumaan,
ja heidän asiansa on antaa sen tulen joskus leimahtaa ulkopuolella
odottavan joukon nähtäväksi.

Me olemme tänä iltana olleet sinä ulkopuolella odottavana joukkona.

Me emme ole ainoastaan kuulleet kansanlaulua sen ylevässä,
yksinkertaisessa kauneudessa, me olemme myöskin nähneet sen edessämme
koristelemattomassa kainoudessaan, metsäorvokin raittius olennossaan.

Minä kiitän sen esittäjää ja olen varma siitä, että me kaikin yhdymme
siihen kiitokseen. --

Hän kumarsihe ja poistui.

Eeva oli puheen aikana koettanut piiloutua Selman taakse, jonka
rinnalle hän juuri oli päässyt istumaan. Hänellä oli hämärä aavistus
siitä, että hänen olisi pitänyt nousta seisaalleen, mutta se olisi
ollut mahdotonta. Ja heti kun taiteilija oli poistunut ja salissa
kaikki alkoi olla ennallaan, otti hän Selmaa käsivarresta ja veti
hänet eteiseen. Sieltä he vetäysivät lasiverannan kaukaisimpaan
kolkkaan, jossa he viimeinkin olivat kahden.

-- Minä en voi, en voi olla täällä näin yleisen huomion esineenä --
tuskaili Eeva -- se kiusaa minua niin sanomattomasti. Poistukaamme
kenenkään huomaamatta.

-- Voi sinua -- sanoi Selma hyväillen hänen kättään -- metsäorvokki,
se on kaunein vertaus ja siksi minä sinua kutsun tästä lähtein.

-- Mutta Selma, mikä sinua vaivaa -- huudahti Eeva säikähtyneenä --
nyt vasta huomaan kuinka kalpea olet, oletko sinä sairas?

Selma ei heti vastannut. Hän hymyili niin omituisesti. Hän koetti
tekeytyä levolliseksi. Ei häntä mikään vaivannut.

-- Ei Selma, minua sinä et petä -- sanoi Eeva vakaasti -- jotain on
tapahtunut, älä teeskentele.

-- Sinua minä en tahdokkaan pettää -- vastasi Selma -- jos lienen
tavallista kalpeampi, tulee se kenties siitä, että hän on täällä.

Kolme viimeistä sanaa lausui hän kuiskaamalla.

-- Niin, minäkin näin hänet laulaissani -- sanoi Eeva -- ja hänelle
minä juuri omistin lauluni, hänelle ja sinulle, teille molemmille.
Minä ajattelin koko ajan, että olimme kolmen kesken jossain kaukana,
jonkun tyynen järven rannalla. Näin järvenpinnan kimaltelevan
ilta-auringossa, näin rannan puut ja näin teidät vierelläni -- muita
en nähnyt. Jos vähääkään onnistuin, oli se vain sentähden. Mutta
miksi tekee hänen täällä olonsa sinut levottomaksi? Etsikäämme hänet
ja poistukaamme kaikin yhdessä.

-- Me puhumme eri henkilöistä -- naurahti Selma -- minä en tarkoita
Väinöä.

-- Ah, nyt minä vasta ymmärrän, onko hän todellakin täällä? No sitten
sinä et tahdokkaan poistua.

-- Minä tahdon -- sanoi Selma totisesti -- ja juuri sentähden, että
hän on täällä. Etkö muista sanoneeni: jos hän tulisi, juoksisin
varmaankin pakoon. Lähtekäämme heti. Väinö on jo mennyt.

-- Mennyt? -- ihmetteli Eeva.

-- Niin -- vastasi Selma -- silloin kun sinä tanssit taiteilijan
kanssa, näin hänen nuolena kiitävän alas portaita.

He tulivat kotia. He etsivät tohtorin puolelta, puutarhasta,
"muistojen majasta", ei missään jälkeäkään Väinöstä. Palvelustytöltä
saivat he kumminkin tietää, että hän oli lähtenyt takaisin maalle
"omaan valtakuntaansa", kuten hän oli sanonut.

Rauhoittuneina kävivät tytöt Eevan huoneeseen.

Heti sisään tultuaan huomasivat he ikkunalla isohkon paperikäärylän,
joka keskeltä oli sitaistu yhteen vanamokukan varsilla ja kenties
juuri siitä syystä oli niin ihmeen hauskan näköinen. Se oli
nähtävästi puutarhan puolelta pistetty sisään iltamaan lähdettäissä
auki jääneestä ikkunasta.

Eeva luki käärepaperista:

-- Eeva Aarniolle eräältä, joka ei ole taiteilija.

Seuraavassa hetkessä lausuivat tytöt ilohuudahduksella kaksi rakasta
ystävää tervetulleiksi luokseen. Seinältä hymyili heille Hietarannan
ukko ja Eeva-muori ilmielävinä.

Siinä siis oli salaisuus, jolla Väinö oli tahtonut heitä hämmästyttää
ja johon hänen oli täytynyt käyttää vanhustenkin aikaa, jota
palkitakseen hän kantoi karjanrehua ja juotti Punikkia.

-- Oi sitä poikaa! Ja hänkö ei olisi taiteilija!

Vanhukset toivat mukanaan oman maailmansa, johon tyttöjen oli niin
helppo vajoutua. Heidän mielessään se oli keväisen kirkas, täynnä
kanteleen säveleitä ja tuomen tuoksua.

Mutta kun he tarkemmin katselivat niitä kasvoja, joissa jokainen
kurttu oli heille ennestään tuttu, oli heistä niinkuin he olisivat
lukeneet vanhaa tarua kärsityistä tappioista, unhotetuista toiveista
ja illan rauhasta viisasten asunnossa.



VIII.


Heti juhannukselta aljettiin Aarniolassa valmistella tytärtä
Berliinin matkaa varten. Ompelukone hyrräsi aamusta iltaan.
Pääkaupungista oli tuotettu taitava ompelija, joka Pariisin uusimpain
muotilehtien mukaan valmisteli pukuja, toisen toistaan komeamman. Ei
säästetty silkkiä ei samettia, ei helmiä, ei helyjä. Piti näkyä jo
kengänkärjestä ja helman hiepsinnästä, ettei sitä tyhjästä talosta
tytärtä lähdetty ulkomaille suorimaan.

Hän itse oli vaipunut omaan ajatusmaailmaansa ja vietti suurimman
osan päivästä soittokoneensa ääressä. Ompelija sai useinkin
väsymään asti odottaa häntä koettelemaan uutta leninginylistä, joka
koetteleminen tavallisesti tapahtui salin suuren peilin edessä rouva
Aarnion läsnäollessa.

-- Ei ole vaikea saada käymään sille varrelle -- kiitteli ompelija --
ei vedä viistoon, ei tee ryppyä, ei lyö laskosta.

Tai:

-- Sopisippa se vartalo vaikka kuninkaan tyttärelle.

-- Katso nyt itsekkin vähäsen -- nuhteli äiti -- täytyy sitä jo
sinun ijälläsi oppia itsekkin pitämään huolta. Eipähän sinne
kamarineitsyttä laiteta täältä mukaan Berliiniinkään.

Mutta hänellä näkyi olevan hyvin tarkkaamaton oppilas. Eeva tuskin
kuuli äitinsä kehoituksia. Muualla hänen ajatuksensa asuivat.

Tähän aikaan rupesi hän kirjoittamaan päiväkirjaa. Ei senvuoksi että
hän olisi aikonut näyttää sitä kenellekään, tai joskus jättää sen
jälkimaailmalle luettavaksi. Hän kirjoitti sitä vain omaksi huviksi.
Siten hän sai ajatustensa vallattomat lintuset, joiden lentoa muuten
oli vaikea hillitä, ikäänkuin siivestään kiinni kytketyiksi ja
oman harkintansa alaisiksi. Salaisimmatkin ajatuksensa uskoi hän
yksinäisinä hetkinä päiväkirjansa valkealle lehdelle, mutta ihmisten
seurassa muuttui hän entistäänkin vähäpuheisemmaksi, josta syystä
jotkut luulivat häntä ylpeäksikin. -- --

-- Vieras maailma -- kirjoitti hän sinne -- minä pelkään sinua, ja
sinä vedät minua puoleesi. Unissani olen minä nähnyt sinun loistosi.
Se on huikaissut silmiäni, se on huumannut mieleni. Se on nostanut
minut korkealle, se on painanut minut alas. Ja sen huipuilla
ollessani olen minä kyllästyneenä kääntänyt sille selkäni.

Vieras maailma, sinä verhojen takainen, minä tunnen sinut, enkä
minä tunne sinua. Sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö
sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta,
jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin
aarteeni. Sanos, avaatko sinä minun silmäni näkemään salatuita
maailmoita, vai teetkö sinä minut entistänikin sokeammaksi.

Vieras maailma, minä pelkään sinua ja kuitenkin vedät sinä minua
puoleesi. --

Ei mikään ole minulle hämärämpää kuin oman sisimpäni äänet. Ken ne
minulle selittäisi?

Mitä sinä minulle kuiskaat, ääni tuttu ja tuntematon? Vaikken ymmärrä
sinua, täytyy minun kuitenkin aina sinua kuunnella. Päivän hälinässä,
arkitöitten touhussa kuulen sinut, ja kun minulle avautuu taiteen
kirkas maailma ja minun sallitaan laulun siivillä liihoitella sen
autereisilla aloilla, soit sinä kumminkin aina siellä pohjalla. --

Minä rakastan taidetta. Siinä asuu jumala, se avaa taivaat ihmisen
eteen, se nostaa hänet maasta, se on korkeinta mitä minä tiedän. Yksi
päivä sen esikartanoissa on parempi kuin tuhannen muualla.

Vieras maailma, sinä vedät minua puoleesi, sillä sinä viet minut
niihin esikartanoihin. Kohta, kohta olen minä niissä! Mutta minä
tahdon tulla sinne nöyränä kuin lapsi, sillä minä olen pienin sinun
palvelijoistasi. --

Välistä tuntuu minusta kuin jos taiteenkin takana, vaikka se
onkin niin pyhä ja korkea, olisi jotain vielä pyhempää, jotain
vielä ihanampaa. Ja minusta on kuin sisimpäni ääni tähtäisi niitä
maailmoita.

Vieras maailma, jos minä tietäisin, että sinä avaat minun korvani
tajuamaan sen, mikä minulle on hämärätä, niin minä rientäisin sinun
rajoillesi pyhiinvaeltajan halvassa asussa. Minä tulisin kuin
kerjäläinen, sauva kädessä ja jalat verinaarmuilla matkan vaivoista,
mutta minä tulisin vavisten onnesta.

Sisimpäni ääni, minä rakastan sinua, vaikka sinä tuotat minulle
suurinta tuskaa. Ja kerran minä vielä tajuan sinut ja silloin minä
seuraan yksin sinua, eikä mikään voi estää minua sinua seuraamasta. --

Onko minun sitten välttämättä lähdettävä? Keneltä minä sitä kysyisin?

Äidiltänikö?

Hän vastaa minulle silkkien ja samettien, helmien ja helyjen takaa:

-- Ymmärtämätön lapsi, sinun luonnollisesti on lähdettävä.

Isältänikö?

Minä käyn hänen työhuoneeseensa. Hän on painautuneena
tilikirjoihinsa. Hartiat alkavat käydä kumariksi. Päähän on
ilmestynyt harmaata -- pikku Eevan tähden. Hän kohottaa päätään.
Katseen raukeus on poissa. Vastenmielinen on muuttunut mieluisaksi.
Minä luen hänen onnellisista kasvoistaan:

-- Ei siis aivan turhaan.

Ja minä tunnen, että riistäisin häneltä suuren onnen, jos olisin
lähtemättä.

Teiltäkö kysynen, te lapsuuteni leikkien toverit, te nuoruusunelmain
uskolliset kumppanit?

Eronkyynelten takaa näen teidän heittelevän muistonkukkasia sille
tielle, joka vie minut luotanne, mutta joka kumminkaan ei voi meitä
ainaiseksi eroittaa.

Ja jos se meidät eroittaisi?

Taivaan nimessä, koska se vie minut sen korkeimman kauneuden
esikartanoihin, minä astuisin sille silmääni räväyttämättä ja
katsahtamatta taakseni. Sillä sille retkelle lähteissä minulla ei saa
olla esteitä. Kylmällä kädellä repäisen minä rikki kaikki sydänten
väliset utuhienot siteet kuin hämähäkin verkot, jos ne yrittävät
esteinä paneuta tielleni. Kyynel ei saa sumentaa silmääni näkemästä
tähteni loistoa, joka viittaa minua ennen aavistamattomiin.

Ja kuitenkin, eronkyynelten takaa, näen minä teidän heittelevän
kukkia tielleni, mutta minä en käänny niitä poimimaan, sillä sitä en
saa tehdä.

Olenko minä siis pettänyt teidät?

Tahtomattani olen sen tehnyt. Olen puhunut asioista, joita en ole
selvään tajunnut, olen tehnyt lupauksia, joihin minulla ei ole ollut
oikeutta. Se on ollut erehdys ja erehdys on korjattava.

Mutta te ette soimaa minua, te annatte minulle kaikki anteeksi, sillä
teillä on se rakkaus minua kohtaan, joka ei omaansa etsi, ei pahaa
ajattele.

Te heittelette kukkia minun tielleni ja te tiedätte minun noudattavan
korkeinta lakia. --

Kysynkö vielä teiltä, te ystäväni siellä seinällä?

Teidän arvosteluunne luotan ehkä eniten. Elämän viisaus asuu teidän
otsallanne, se puhuu teidän silmäinne syvyydestä, teidän kasvojenne
kurtuista.

Mutta te vaikenette.

Kun olen ollut parissanne, on minusta aina tuntunut siltä kuin te
tietäisitte enemmän kuin mitä tahdotte sanoa. Ja siltä minusta tuntuu
nytkin.

-- Se täytyy itsensä kokea -- kuulen teidän vastaavan.

Mutta minä tahtoisin tietää sen, ennenkuin nivukseni ovat käyneet
hopeoihin ja kasvoni kurttuun.

Te vanhat ystäväni, miksi mieleni heltyy joka kerran, kun katson
teitä? Kulunutta elämäännekö ajattelen, kieltäymyksessä elettyä? Vai
sitäkö pelkään, että tienne päähän enään on vain vähäisen taivalta
jäljellä.

Ei elämäänne eikä kuolemaanne ajatellessani nouse kyyneleet silmiini,
sillä te olette onnellisimmat kaikista niistä ihmisistä, jotka minä
tunnen. Mutta minusta on niin ihmeellistä ajatella, että onnenkin
ajalla teidän henkenne on tuntenut ainaista ikäväänsä johonkin
pyhempään, johonkin saavuttamattomaan.

Vanhat ystäväni, minä en kysele teiltä, vaikka elämän viisaus asuukin
otsallanne, en teiltä enkä muilta. Sillä minun ei tarvitse, minä en
saa kysyä keneltäkään.

Kun elämäni suurin kysymys nousee eteeni pelottavassa
juhlallisuudessaan, seison minä vavisten sen edessä, mutta minä olen
yksin ja minun täytyy olla yksin.

Kun tähteni minua viittaa ylevässä kirkkaudessaan, seuraan minä sen
säteitä, vaikka tieni veisi pitkin hautain partaita, poikki tuonen
virran. --

Mutta, vanhat ystäväni, elämän aavoille lähteissäni tahdon minä
ottaa teidän kuvanne mukaani, että muisto teistä varjelisi minua
takertumasta tämän maailman turhuuteen. --

Hämärintä kaikesta on minulle kuitenkin sisimpäni ääni, ja minä
odotan sen selittäjää.



IX.


Kesä kului kulumistaan. Se alkoi jo kallistua loppupuolilleen. Eevan
vaatevarastoon oli karttunut monta uutta uljasta pukua, "jotka
kenties voisivat kelvata arkena", niinkuin rouva Aarnio sanoi.
Hienoimmat leningit, ne, joissa hän sitten esiintyisi valmistuttuaan,
piti tehtämän Berliinissä ja ne saisivat maksaa mitä tahansa.

-- Onneksi meillä on mistä ottaa -- iloitsi rouva Aarnio -- ei sitä
suotta ole aherrettu ja kerätty aittoihin elämän varrella. --

Muuten oli elämä yksitoikkoista, uneliasta. Satoi ja paahtoi
vuorottain. Kärpäset surisivat ja kylänurmikko rehoitti
katukäytävillä.

Kesän merkkitapauksia oli Väinön toisen kirjeen saapuminen.

Hän oli vaiennut kauvan, mutta tytöt olivat levollisia, sillä he
olivat usein saaneet ukon ja mummon suusanalliset terveiset hänen
hyvinvoinnistaan.

Tällä kertaa lähetti hän vain päiväkirjan muodossa tehdyt
muistiinpanonsa ilman minkäänlaista kirjeellistä omistusta heille,
mutta nämä muistiinpanot tuntuivat monesti yksinomaan heitä varten
kirjoitetuilta. Ensimmäisen kerran oli hän kirjoittanut iltaman
jälkeisenä päivänä ja sanoo silloin:

-- Että yksi ainoa yö voi olla niin pitkä! Että yksi ainoa yö voi
tehdä nuorukaisesta vanhuksen! Eilen minä olin nuori, se on: minä
olin kuningas rajattomassa valtakunnassa. Minä omistin kaikki ne
aarteet, mitkä konsaan ovat viehättäneet ihmislapsen silmää ja
saaneet hänet uneksimaan onnesta. Valohon minä katselin, ihanuutta
minä imehdin, se minut nosti tenhomaailmaansa ja minä liitelin yli
inhan todellisuuden, loukkaamatta jalkaani sen teräviin harkkoihin.

Tänäin minä olen vanha, se on: minä en enään ole kuningas. Minun
aarteeni ovat ryöstetyt, minun taivaani on samea, minua ahdistaa joka
puolelta synkät seinät. En enään usko omaan voimaani.

Minkätähden pitää sen kuolla, joka on kaikkein kauneinta? Senkötähden
ettei sen asunto ole tässä alhossa?

Mutta miksen minä nouse taistelemaan sen puolesta? Miksen minä luo
taivasta sen asunnoksi? Miksen minä pelasta sitä kuolemasta?

Nuku pois sinä pieni sinisilmäinen lapsi, sinun asuntosi todellakaan
ei ole tässä alhossa. Minä en itke sinun haudallasi, en itke enkä
naura, en edes ivanaurua omalle itselleni. --

Viime yönä täytyi minun taistella painajaisen kanssa.

Se rietas rohkeni siis pyrkiä tähänkin pyhättöön.

Ensi kerran kävin minä siitä taistelusta voittajana. Mutta yksin minä
en sitä voittanut, en yksin enkä omalla voimallani. Minun täytyi
manata esiin kuva niin kirkas, että kaikki pimeyden vallat sitä
vapisevat.

Sillä sinä olet kuitenkin olemassa. Hädän hetkenä seisoit sinä minun
vierelläni, vaikka minä jo pidin sinua sairaan mielikuvitukseni
harhakuvana.

Sinä olet ollut minua niin lähellä. Minä olen nähnyt vain sinut,
kuullut vain sinun äänesi, puhutellut vain sinua. Minä olen ollut
niin sulautuneena sinuun, että jos kaunis ajatus on välähtänyt
mielessäni, en ole tietänyt onko se omani vaiko sinun.

Mutta eilen sinut temmattiin minusta niin kauvas, kauvas. Valtameren
aallot nousivat pauhaamaan välillemme ja korkeat tunturit nostivat
välillemme lumiset huippunsa -- eikö ajatuskin väsyneenä pysähtyisi
niitten juurelle?

Ja minä tunsin että niin täytyy olla aina. Ja kuitenkin seisoit sinä
minun vierelläni hädän hetkenä, vaikka sinä olet niin kaukana ja
vaikka sinä aina tulet olemaan niin kaukana minusta. --

Äsken revin siekaleiksi muutamia harjotelmiani, joita ensin pidin
onnistuneina. Siekaleet tallasin jalkaini alle, sillä ne ovat
viheliäisintä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Luulenpa että näköni
on tullut tarkemmaksi. Kenties olen myöskin saanut enemmän terästä
jäntereihini.

Ei, minä en olekkaan vanhus -- mies minä olen! Mies, joka tietää
mitä hän tahtoo ja tekee mitä hän tahtoo. Se pitkä yö on tehnyt
nuorukaisesta miehen.

Mutta jos minä jotakin saisin aikaan elämässä, niin ansio ei olisi
minun. Sinun se olisi, sinun, joka olet niin kaukana ja jota minä
kuitenkaan en konsaan laske luotani.

Minä näen sinut aina, ja kuitenkaan en milloinkaan enään tahdo nähdä
sinua näillä silmillä. Sillä minä olen nähnyt sinut ihanimmillasi ja
sellaisena tahdon sinut aina muistaa. -- --

Kumartuen Eevan puoleen ja silmät kyynelissä kysyi Selma:

-- Kenestä luulet hänen puhuvan?

-- Sisko -- vastasi Eeva ääni värähdellen liikutuksesta -- minä
luulen hänen puhuvan siitä korkeimmasta ihanteesta, sillä hairahdusta
olisi kaikki muu.

-- Niin -- sanoi Selma -- siitä hän puhuu, siitä juuri, mutta hänelle
se on pukeutunut ihmisen muotoon, ja, Eeva, minä tunnen sen ihmisen.

Kalpeana seisoi Eeva hänen edessään. Selma kuuli hänen äänensä,
joka oli täynnä sääliä. Mutta Selman korvaan kuului se kovalta kuin
teräksen kalke:

-- Sitä sen ei olisi pitänyt tehdä. -- --

He lukivat eteenpäin.

_Heinäkuun 7:tenä_ päivänä oli Väinö kirjoittanut: Älkää luulko
että koko sisintäni uskon lentävälle paperiarkille. Se olisi liian
kevytmielistä, ja jotakin sitä täytyy pitää yksinomaan itseänsäkin
varten.

Te sanoitte muinoin, että valot ja varjot vaihettelivat minun
otsallani -- mielessäni ne ainakin vaihettelevat, lyövät leikkiänsä
kuin vallattomat lapset, ja minä katselen niiden leikkiä voimatta
niitä hillitä. --

Minun on täällä hyvä olla. Minä en kaipaa ketään, enkä mitään. Ja
te teette minulle suuren palveluksen, jos olette käymättä täällä.
Minulla on omat syyni tähän pyyntöön.

Paitse vanhuksia, jotka muuttumatta aina ovat samat, on minulla
täällä eräs ystävä, joka tekee minut onnelliseksi ja jonka
uskollisuus ei konsaan tule pettämään, kun minä vain jaksan pysytellä
sille uskollisena. Se on työ.

Olen pyytänyt mummoa herättämään itseäni joka aamu silloin, kun hän
itsekkin nousee, ja uskollisesti on hänen vanha kätensä heläyttänyt
ikkunaani. Ja vaikka jo olen antanut merkin heräämisestäni, olen
nähnyt sen vielä viipyvän ruudulla vehreän varjostimen alla ikäänkuin
siunaten.

Hänen runolliselle mielelleen lienee kumminkin se herättämistäpä
ollut liian runoton, koska hän viime aikoina on vaihettanut sen
toiseen. Nyt saan joka aamu herätä kanteleen soittoon, ja joka aamu
on hänellä uusi ohjelma. Kun siihen on herännyt, pysyy kaiken päivää
hyvällä tuulella ja työ käy kuin itsestään. --

Minkätähden pyytäisin minä mitään erikoisempaa elämänonnea? Eikö
siinä ole kyllä, että saan tehdä työtä.

Olenhan täällä saanut katsella elämän todellisuutta silmiin? Eivätkö
turhat haaveilut haihdu olemattomiin tämän pöydän ääressä, jolta
aikoinaan on syöty petäjäistäkin. --

Tuolla he kävelevät yhdessä peltonsa paulaa. Auringon kullassa
näyttää heidän halpa työasunsa kauneimmalta juhlapuvulta. He
pysähtyvät katselemaan heilimöivää ruista, joka hiljaa aaltoilee
illan tuulessa.

En malta mieltäni. Minun täytyy juosta sinne kolmanneksi.

_Heinäkuun 8 p_. Taaskin äitini! Hän ilmestyy minulle nykyään niin
usein unissani. Se on aina juuri sama uni. Minä olen olevinani
pieni lapsi ja lepään hänen helmassaan. Minä katselen hänen mustiin
silmiinsä, jotka minä niin hyvin muistan, mutta hänen katseensa
on käännettynä toisaalle. Hän ei huomaa minua ensinkään enkä minä
uskalla muistuttaa häntä olemassaolostani. Se on tuskallinen uni.

Viime yönä muutti se muotoa. Hän katsoi minuun rajattoman hellästi
eikä laskenutkaan minua luotaan.

_Heinäkuun 9 p_. Että kumminkin piti käymän niin! Hän on sitä kyllä
aavistellut kaiken kesää, se viisas ukko, jonka silmä näyttää
tunkeneen luonnon salaisuutten perille, ja joka vanhoista merkeistä
edeltäpäin tietää laskea tuultenkin tiet. Päätänsä puistellen on
hän katsellut kiirehtivää kesää ja suonsa ojalla olen kuullut hänen
pakinoivan:

-- Paljon on sun povessasi vielä vihollista viljelyksen, jot'ei
käsivartein taltutella jaksanunna. Sorru suomutiin inha irvihammas.
Ahmi kitahasi sammalta ja jäkäliä. Sua varten suorittu ei viljamaita.

Heräsin aamun sarastaessa. Luulin kuulleeni liikettä. Aivan oikein,
siellä he seisoivat peltonsa paulalla. Arvasin mitä oli tapahtunut
ja kiiruhdin heidän luokseen. Olin aikonut lausua lohdutuksen sanan,
mutta vaikenin, sillä he todellakaan eivät olleet sen tarpeessa.

Kun päivän säteet iloisesti leikittelivät jäätyneissä tähkäpäissä,
nosti ukko hattukulua harmailta hapsiltaan, kohotti kättään sinilakea
kohden ja sanoi:

-- Hän tuolla ylhäällä, Hän kyllä tietää mitä Hän tekee. -- --

       *       *       *       *       *

Kesän toinen merkkitapaus oli vähäpätöisempää laatua, mutta ei ollut
kuitenkaan jättämättä jälkiä nuoriin mieliin.

Selma ja Eeva olivat juuri kyhäämässä yhteistä kirjettä Väinölle
Eevan kamarissa, kun tultiin sanomaan, että oli tullut vieraita.
Samassa alkoikin salista kuulua tuttuja ääniä.

-- Hanna Heitman ja Armas! -- huudahti Eeva ja rientäessään
tervehtimään heitä tarttui hän Selman käteen viedäkseen hänet
mukanaan. Mutta Selma olikin muuttunut kivipatsaaksi ja mahdoton oli
saada häntä hievahtamaan paikaltaan.

-- Älä sano että olen täällä -- pyysi hän niin nöyrä rukous
äänessään, että Eeva ehdottomasti lupasi täyttää hänen pyyntönsä.

Kun Eeva hetken kuluttua tuli ottamaan nuottivihkojaan huoneestaan,
oli Selma poissa. Olisiko hän piiloutunut? Eeva haki häntä
huonekalujen takaa ja kurkisti vaatekaappiinkin. Poissa hän oli.
Paennut ikkunasta.

Nyt hän oli varma siitä. Kuinka kummallista sentään! --

Armasta olisi tuskin tuntenut entisestään. Ennen hän aina oli istua
nyhjöttänyt nurkassa hiiskumatta sanaakaan, nyt hän liikkui ja puheli
vapaasti. Hänen olotavassaan oli sitä huoletonta, jota tulee niihin,
jotka ovat oleskelleet suurissa maailmankaupungeissa. Hän kertoi
paljon ylioppilaselämästä Berliinissä, varsinkin siellä opiskelevista
muukalaisista, matkoistaan Saksan muissakin kaupungeissa, museoista
ja taidekokoelmista, teaattereista ja konserteista. Ja hän onnitteli
Eevaa sinne pääsön johdosta.

-- Sillä -- sanoi hän -- ulkomailla liikkuminen aukoo eteemme
laajemmat näköalat, on kuin raittiit tuulahdukset siellä
puhaltaisivat päällitsemme ja...

-- ja ennen kaikkea -- keskeytti Hanna Heittnan -- avaa se silmämme
näkemään kuinka kallis meille on kotimaamme, eikö niin, Armas? Minä
tiedän erään opiskelevan nuoren miehen, jonka kesken töitään ja
kesken kaikkea kauneutta piti päästä edes käväsemään kotimaassaan,
kun ei tullut muuten toimeen.

Eikä Hanna Heitman malttanut olla hyväilemättä poikansa
päivänpaahtamaa poskea.

-- Juuri niin, äiti, -- naurahti Armas -- ja se nuori mies on tullut
huomaamaan, ettei missään kuitenkaan ole niin hyvä kuin täällä ja
että tämä on parhain maa auringon alla.

-- Armas on ollut pitkällä pyöräretkellä -- selitti Hanna Heitman --
kiertänyt Savot ja Karjalat ja sanoo olleensa kuin seitsemännessä
taivaassa. Sentähden on hän näin päivänpaahtama ja sentähden vasta
nyt olemme teilläkin, vaikka hän jo huomenna taas lähtee jatkamaan
opinnoitaan.

Eeva oli koko ajalla tuskin kuullut, mistä oli puhe. Hän oli
tuijottanut Armaaseen kysyvin katsein. Hänestä oli vain niin
ihmeellistä. Oliko hänessä sitten mitään erikoisempaa? -- Ei hän
ainakaan sitä keksinyt. Ei hän edes ollut erinomaisen kaunis, Väinö
oli paljon kauniimpi. Jotain reipasta ja miellyttävää hänessä oli,
mutta sitähän on kaikissa nuorissa ihmisissä.

Ja Selmassa hän oli saanut aikaan sellaisia ihmeitä!

-- Mennään puutarhaan -- ehdotti Alma Aarnio.

-- Niin todellakin sanoi Armas -- ilta onkin ihanimmillaan.

Ja he menivät kaikin Aarnion kauniiseen puutarhaan, jota Alma
mielihyvällä näytteli vierailleen.

Alma otti heti Hannaa käsipuolesta ja vei hänet katsomaan
kyökkipuutarhaansa, sillä se sentään oli hänen varsinainen ilonsa ja
ylpeytensä.

Sepä vasta rehotti. Silmissä tuntui se työntävän vartta ja maa muhisi
ja halkeili tehden tilaa paisuville juurille.

-- Lähetät varmaankin taas näyttelyyn -- sanoi Hanna.

-- Kenties, jos onnistuu myönteli Alma -- itse olen kylvänyt joka
siemenen.

-- Se minun keväällinen pelkoni näkyy olleen perätön -- sanoi Alma,
kun he tehtyään kierroksen puutarhan ympäri istuutuivat vehreään
puusohvaan.

-- Sanoinhan sen -- vastasi Hanna -- muissa maailmoissa Eeva
elää. Näyttää siltä kuin hän ei paljoa tietäisi siitä, mitä hänen
ympärillään tapahtuu.

Ja he siirtyivät puhumaan Eevan matkasta ja siitä, miten hän
oikeastaan tulee selviämään oudoissa oloissa, hajamielinen kun on ja
elää muissa maailmoissa. --

Jäätyään kahdenkesken Eevan kanssa näytti Armas menettäneen
puhelahjansa ja maailmaa nähnyt gentlemanni muuttui yhtäkkiä ujoksi
koulupojaksi. Hän yritti sanoa jotain, mutta sanat kuolivat huulille.

-- Ah ajatteli Eeva -- hän kaipaa Selmaa, hän yritti kysyä jotain
hänestä, mutta ei saanut tehneeksi sitä, poika rukka.

He kulkivat juuri tohtorin rakennuksen ohitse. Sieltä ei kuulunut
hiiskahdusta, ikkunat olivat suljetut eikä näkynyt ketään.

-- Että Selma kuitenkin saattaa olla niin kova häntä kohtaan!

Huilunsoittajan lehmusmajan luona pysähtyivät he. Vanhat niinipuut
olivat juuri täydessä kukassa ja iltatuulen mukana levisi niistä
vieno tuoksu yli koko seudun.

Eeva hyräili: "niinipuun kukkiessa, kesä on kaunoisin, armahin
auringon loiste, suotuisin siimeskin."

-- "Niinipuun kukkiessa" olen kerran ennenkin seisonut niiden
juurella -- alkoi Armas ja hänen äänensä tuntui tulevan kuin
haudasta. -- Siitä on jo kauvan, olin silloin vasta pieni poika.

-- Näetkö, Eeva, tuota pientä reikää puutarhan aidassa? Siellä
takana minä seisoin ja tuosta reiästä tirkistelin minä tänne sisään.
Täällä leikki kolme minun ikäistäni lasta. He näyttivät onnellisilta
yhdessä, mutta minä olin niin yksin aidan takana.

-- Näin pienen kultakutrisen tytön heittelevän lentosuudelmia
leivoselle ilmaan ja taputtelevan vanhain niinipuitten runkoja
kiitokseksi heidän hyvästä tuoksustaan. Siitä asti olen minä
rakastanut näitä puita, sillä ne tuoksuivat silloin minullekin sinne
aidan taakse. Näes Eeva, on olemassa tapahtumia ja asioita, joita ei
milloinkaan voi unhottaa.

-- Niin se on -- minun osani elämässä on aidanraosta tirkistellä
toisten onnea.

Hän oli katsonut Eevaan niin kauniisti ja niin surullisesti, että
Eeva oli heltyä itkuun.

Mutta minkätähden hän ei puhunut mitään pienestä tummakutrisesta
tytöstä?

Eeva ajatteli sitä koko illan ja jokin tunne hänessä kielsi häntä
mainitsemasta tätä tapahtumaa Selmalle.



X.


Oli varhainen aamu. Ilma tuntui kolakalta ja oli vielä täynnä syysyön
usvia. Siitä huolimatta näytti koko kaupunki jo olevan jalkeillaan,
vaikka se muuten tavallisesti tähän aikaan vuorokaudesta vielä uinui
herttaista yöuntaan.

Rantakatu vilisi alaspäin rientäviä ihmisiä ja laivasillalla niitä
tungeskeli taajassa.

Matkustajalaiva puhki laiturin kyljessä, hetken päästä kääntääkseen
keulansa ulapalle sankkaan usvaan.

Ihmispaljous laivasillalla oli saattojoukkoa, mutta saatettava ei
ollut vielä saapunut. Unisimmat hieroivat pois unta silmistään,
toiset kävelivät kiivaasti edestakaisin lämpimikseen, sillä
kiireissään olivat he juosseet alas ohkaisissa kesäpukimissaan.
Muutamilla oli käsissään kukkakimppuja, nähtävästi aiotut
annettaviksi lähtevälle.

Ken se sitten oli?

Hän, joka ikäänkuin yhteisesti sinä aamuna oli laitettava maailmaan
hankkimaan kunniaa ja maineen loistoa pienelle syntymäkaupungilleen,
joka muuten kuului unhotettuihin tässä maailmassa, joka ikänsä
kaiken -- eikä se enään ollut nuorimpia -- oli uinaillut sisäjärven
rannalla kuunnellen sydänmaan metsäin huountaa, uskaltamatta kohottaa
puurakennustensa kattoja varsin korkealle. Tuskinpa milloinkaan
suuruuden tavoittelu oli kuulunut sen rehellisten porvarein
ohjelmaan. Syrjäisestä asemastaan olivat he seuranneet suuren
maailman tapahtumia ja menoa melkein kuin jotain pilventakaista,
jonka laineet eivät milloinkaan voisi suoranaisesti saavuttaa heidän
rauhallisia rantojaan.

Ja niukat olivat ne kukkaset, joita taiteen hengetär oli kylvänyt
heidän sarkoihinsa. Heidän maaperänsä oli liian karu, heidän
ilmastonsa liian kolakka niin hentojen tainten kukintapaikaksi.

Jos suuri maailma joskus oli laittanut jonkun taiteen
edustajan, esimerkiksi laulajan -- eikä se kuitenkaan koskaan
laittanut parhaimpiaan -- heidän kaupunkiinsa, oli sitä pidetty
merkkitapauksena, vaikka tämä taiteilija poikkesikin heidän luokseen
vain ohimennen suurempain kaupunkien väliä kulkeissaan.

Että tämä heidän oma pieni kylänsä itse milloinkaan voisi olla
edustettuna siellä, missä loistotähdet levittävät valoaan, sellainen
ajatus ei koskaan ollut juolahtanut heidän mieleensä.

Vaan nyt se oli tapahtumaisillaan.

Tämä ajatus kohotti kunkin heidän itsetuntoaan, kun he aamukylmässä
värjöttivät laivasillalla hengittäen syysyön usvia ja odotellen
matkaan lähtijän saapumista.

Matkustajalaivan vieressä keljotti Aarnion urhea hinaajalaiva. Se oli
saapunut yöllä suuren vehnäjauholastin kanssa ja purkaustyö oli jo
alkanut. Tavaramakasiinin ovet olivat selkosen selällään ja sieltä
levisi tympeyttävä siirtomaantavaran haju sekaantuen sankkaan usvaan.
Jauhosäkkien täyttämiä käsirattaita työntävät miehet tungeskelivat
taajan ihmisjoukon lävitse.

-- Tuo on liian runotonta tällaisella hetkellä -- sanoi kauppias
Leivo naapurilleen, raatimies Rimmelle -- se loukkaa minun
kauneudenaistiani ja häiritsee sitäpaitse koko juhlatunteen. Se olisi
kiellettävä.

-- Anna jyristä -- vastasi Rimpi -- ei nyt jouda Aarnion pajan
palkeet jouten lytjöttämään, lietsoa pitää kiivaastikkin. Ei niitä
tyhjällä tehdä tällaisia matkoja.

Leivolla oli kädessään kimppu tulipunaisia astereita, ja hän oli
aikeessa pitää pienen jäähyväispuheen.

-- Eiköhän noita liene jo ennen lietsotuita -- vastasi Leivo tahtoen
lopettaa keskustelun siihen saadakseen uudelleen vaipua runollisen
jäähyväispuheensa valmisteluun.

-- Tokko noita liikoja liene -- arveli Rimpi -- leveä elämä vetää
paljon.

Laivan kello oli jo kalkattanut ensimmäisen lähtösoittonsa eikä
asianomainen vielä ollut rannassa.

-- Kenties hän ei tulekkaan -- sanoi pormestarinrouva vieressään
seisovalle viskaalinrouvalle.

Edellinen oli sangen huonolla tuulella, hän oli jauhonnut uuden
plyyssinuttunsa vehnäjauhosäkin kylkeen ja hän jatkoi äreällä äänellä:

-- Se olisi hyvin Eevan tapaista. Viime hetkellä olisi hän saanut sen
päähänpiston, ettei hän lähdekkään ja sillä hyvä. Siinä ei kerrassaan
auttaisi rukoukset eikä uhkaukset, sillä itsepäinen hän on ja on aina
saanut seurata omia mielijohteitaan.

Saattojoukko alkoi käydä levottomaksi. Kaikkien silmät tähystivät
rantakatua kohden, mutta siellä katkasi usvaseinä näköalan. Piti vain
rauhoittua ja malttaa mielensä.

-- Siinä hän on -- kuului maanpuolella äärimmäisen odottajan ääni. Ja
surina laivasillalla muuttui hiljaisuudeksi.

Hän tuli nojaten isänsä käsivarteen yksinkertaisessa mustassa
puvussaan ja vaalea letti riippuen vyötäisille.

Rouva Aarnio kulki hiukan jälestä. Hänen kasvonsa ilmaisivat
mielenliikutusta, mutta se oli pikemmin suuttumusta kuin surua. Hänen
oli ollut mahdoton saada Eevaa pukeutumaan siihen upeaan matkapukuun,
jonka helsinkiläinen ompelija varta vasten oli valmistanut.

Laivasillalle päästyä saarti saattojoukko heidät niin, etteivät he
päässeet askeltakaan eteenpäin. Tutut ja tuntemattomat ojensivat
hänelle kukkavihkojaan ja aivan outojenkin kädet sovittelivat niitä
ystävällisesti hänen rintapieliinsä.

Tämä odottamaton ystävyyden osotus liikutti Eevaa kyyneliin asti.
Millä oli hän sen ansainnut, hän joka aina oli pysytellyt niin
erillään kaikista näistä, vieraana ja melkein välinpitämättömänä? Nyt
eronhetkellä olisi hän tahtonut syleillä jokaista, sanoa jokaiselle
ystävällisen sanan.

Miten herttaiselta hän siinä näytti kyynelissään ja kukissaan.

-- Minkä lapsen, minkä kokemattoman me laitamme sinne!

Mutta kun hän kolmannen soiton jälkeen yksin seisoi laivan kannella,
oli lapsesta tullut nainen, joka tiesi, mitä hän tahtoi. Vakaa ilme
hänen kasvoissaan sanoi selvemmin kuin sanat:

-- Kokonaan siihen, ei puolittain! -- yksi päivä sinun
esikartanoissasi on parempi kuin tuhannen muualla. --

Viime hetkellä tunkihe kauppias Leivo esiin tulipunaisine astereineen
ja alkoi juhlallisella äänellä:

-- Neiti Aarnio, nämä yksinkertaiset kukkaset tulkkinani toivotan
teille kaikkein meidän puolesta onnea pitkälle matkallenne. Te olette
meidän lapsiamme, sentähden tuntuukin eronhetken haikeus jokaisen
mielessä. Kohotkaa loistoon, saavuttakaa mainetta! Me seuraamme
teidän menestystänne, sillä se on meidänkin, koska te olette meidän
omamme. Ja kun teidän purtenne keula taas kääntyy kotirantaa kohden
kunnian käet mastopuissa kukkumassa, niin me olemme tässä teitä
vastassa ylpeillen ja iloiten...

Liikutus valtasi hänet, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa.

Hämmästyneenä, miltei säikähtyneenä oli Eeva kuunnellut häntä.

-- Hänen lähtöään voi siis katsella siltäkin kannalta. Kuinka
vähäpätöistä, kuinka surkuteltavan halpaa -- maineen ja kunnian
tähden!

Hän tunsi pyhää harmia. Hänen teki mieli riuhtaista kukkakimput
rintapielistään ja singahuttaa ne sinne alas, antaa ne takaisin
niille, jotka eivät jaksaneet kohottaa katsettaan sen korkeammalle.

Mitä hän teki heidän kukkasillaan? Oliko hänellä mitään yhteistä
heidän kanssaan!

Mutta kun hän taas, laivan köysiä jo päästeltäessä laiturista,
katsahti sinne alas ja näki heidän viittovan hänelle jäähyväisiksi
silmissään toivo, jota hän tuskin tulisi täyttämään, muuttui hänen
harminsa syväksi sääliksi.

Minkä taisivat he sille, että unhotuksen huntu oli paneutunut heidän
silmilleen ja kasvaneet epäilyksen kaihet.

Hänen sydäntään kouristi. -- Eikö siellä sitten ollut ketään, joka
olisi voinut häntä ymmärtää?

Laiva eteni jo hiljalleen laiturista. Hän näki isänsä seisovan
äärimmäisenä, hattu kädessään ja kasvoissaan syvä suru. Hän sen
tiesi, minkätähden "pikku Eeva" nyt lähti matkaan.

Ja kun hän katsoi isäänsä, joka seisoi siellä niin surullisena, tunsi
hän kalvavaa kipua sydämmessään ja taas välähti hänen mielessään
hämärä aavistus jostain hetkestä, jona hänen sallittaisi tehdä hänen
puolestaan jotain erinomaista.

Isänsä vieressä näki hän Hanna Heitmannin. Hän ei näyttänyt katsovan
Eevaan niinkuin kaikki muut. Hänen katseensa näytti terävältä
ja oli tähdättynä usvaseinään aivan kuin hän sen lävitse olisi
tahtonut nähdä ne aavan takaiset rannat, joihin se onnenlapsi pääsi
purjehtimaan.

-- Hänkin sen tietää -- ajatteli Eeva -- ja sitten on jälellä vain
yksi, -- se solakka tyttönen, joka seisoi mustissaan laiturin
kulmalla vähän erillään kaikista muista.

Eevan korvissa kaikui vielä hänen illalliset sanansa:

-- Nyt sen tiedän. Minuun hän silloin katsoi niin kauniisti vain
sentähden, että olen _sinun_ ystäväsi. --

Laituri saattojoukkoineen oli jo katoamaisillaan usvaan.

Samassa alkoi vilvakka tuuli puhallella maan puolelta.

Se puhdisti äkkiä ilman siltä puolen ja jo välähti esiin aamuauringon
armaat säteet. Laiva oli jo niin kaukana rannasta, ettei voinut
eroittaa yksityisiä esineitä. Mutta hänellä oli edessään rauhallinen
pikkukaupunki, joka oli hänet kasvattanut ja tuttu sisämaan maisema
sen ympärillä. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa. Hän
näki ne aamuhohteissaan. Aurinko kultasi rinteet ja huiput. Hän luuli
kuulevansa metsän humun ja purojen kevätsolinan.

-- Noin, noilla paikoin... -- Ja hän nyökki sinnepäin, vaikkei
kenkään nähnytkään hänen tervehdystään.

-- Kenties juuri tällä hetkellä värisevä käsi siunaten viipyy
pienellä ikkunaruudulla vehreän varjostimen alla.

-- Kenties juuri tällä hetkellä kaksi käsivartta nousee kohden
kukkuloita...

Ja hän riemuitsi siitä, että se tie, jota hän nyt oli kulkemassa,
ei eroittaisi häntä niistä harvoista, jotka häntä ymmärsivät. Hänen
ei tarvinnut kylmällä kädellä katkoa sydänten välisiä utuhienoja
siteitä, sillä ne eivät paneutuneet esteinä hänen tielleen. Ne
päinvastoin auttaisivat häntä pysymään uskollisena loppuun asti,
sillä hän oli päättänyt antautua kokonaan. --

Aavemmalle ulapalle tultua oli laiva taas kokonaan usvan ympäröimänä.
Se oli niin sankkaa, että tuskin voi nähdä eteensä kyynärää
pitemmältä. Eeva katseli laivan keulaa kohden ja hän ajatteli,
että usvaseinä hänen edessänsä oli kuin se verho, joka esti häntä
näkemästä tulevia tapahtumia.

Ja taas nousi hänen mielessään kysymys:

-- Vieras maailma, sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö
sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta,
jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin
aarteeni. --

Ja hänen sisimpänsä ääni havahtui taas puhumaan hämärätä kieltään,
jota hän ei voinut selvittää. --

Silloin rupesi kuulumaan askeleita, jotka lähenivät laivan keulasta
perää kohden, ja usvasta astui hänen eteensä mies, jota hän ennen
ei ollut nähnyt. Hän pysähtyi Eevan eteen ja Eeva katsoi häntä
suoraan silmiin. Tuntemattoman miehen kasvot olivat lempeät ja hänen
ihmeelliset silmänsä näyttivät voivan katsoa toista sielun pohjaan.

Eeva ei tiennyt kuinka kauvan he olivat seisoneet näin vastakkain,
hän tiesi vain, että se oli ollut merkillinen hetki hänen elämässään.

Tuntematon mies oli sitten kääntynyt ja kadonnut usvaan, josta hän
oli tullutkin eikä Eeva sen koommin nähnyt häntä koko matkalla.

Mutta hänestä tuntui, että se mies olisi voinut selvittää hänelle
hänen sisimpänsä äänen, että hän olisi voinut selvittää hänelle
kaiken, mikä hänelle oli hämärätä.

Ja hänestä tuntui, että siihen mieheen hän olisi voinut varmasti
luottaa, sillä se veisi hänet siihen, mikä on ehdottomasti oikeata.

Ja jokin aavistus sanoi hänelle, että he kerran vielä kohtaavat
toisensa.



XI.


Syksy ja talvi oli mennyt menojaan. Huhtikuun viimeinen päivä oli
käsissä.

Kauppaneuvos Aarniolla odotettiin vieraita. Talossa oli ollut suuri
siistintä. Paikat kiilsivät ja hohtivat puhtautta. Eevankin huone,
joka koko talven oli ollut suljettuna, oli laitettu kuntoon ja sen
ovi oli ystävällisesti levällään saliin.

Alma Aarnio kulki huoneesta huoneeseen heittääkseen viime silmäyksen
joka soppeen. Joka pöydällä oli kukkiva ruusu, talon omia kasvatteja.
Hän käänteli ja asetteli kukka-astioita, että kasvin kaunein puoli
parhaiten tulisi näkyviin. Tultuaan vakuutetuksi siitä että talo
kokonaisuudessaan kestäisi ankarimmankin tarkastuksen, jäi hän peilin
eteen vielä kerran silmätäkseen omaa pukuaan. Se oli todellakin
nuhteeton: musta hame hienoa silkkikukallista villakangasta ja
sinipunerva silkkipusero koristettu mustilla pitseillä kaunisti häntä.

Tyytyväisenä istuutui hän salin kiikkutuoliin ja hänen katseensa
eksyi uuteen katossa riippuvaan kristalliruunuun, jonka hiotut lasit
välkähtelivät kevätillan sammuvassa hohteessa.

Hänen mielensä heltyi niin kummallisesti, kun hän ajatteli tämän
viimeksi kuluneen vuoden tapahtumia. Ensiksikin musiikkiopiston
johtajan kesällinen kirje, sitten koko pitkän talven kestävä
mielenjännitys, sillä Eeva oli itsepäisesti kirjeissään vaiennut
töistään ja edistyksestään. Näitä viimepäiväin iloisia uutisia taas
tuskin jaksoi kantaa menettämättä mielensä tasapainoa.

Verraten lyhyen opintoajan jälkeen oli hän jo saanut esiintyä
Berliinin suuressa oopperassa ja sanomalehdet olivat häntä kilvan
kiitelleet.

Hänen pikku Eevansa, joka oli kasvanut tässä hänen silmäinsä alla,
joka aina oli ollut hiljainen ja liiankin vaatimaton ja jota
hän, oma äiti, niin vähän oli ymmärtänyt -- hän oli hurmannut
maailmankaupungin hienostuneen yleisön, jolla oli suuret taiteen
vaatimukset! Musikaalisissa piireissä puhuttiin vain hänestä ja
sanomalehtien palstoilla lensi hänen nimensä yli koko sivistyneen
maailman.

Alma Aarnio siirtyi ikkunan ääreen, otti sanomalehden pöydältä
ja luki ainakin sadannen kerran, mitä siinä sanottiin hänen
tyttärestään, sillä hän tuskin rohkeni uskoa silmiään...

Huhtikuun viimeistä päivää oli jo monta vuotta vietetty Aarnion
perheessä pienellä juhlallisuudella. Se oli Eevan syntymäpäivä. Tänä
vuonna se oli luvultaan 20:nes. Ja tänä vuonna oli perhejuhlalla
sitäpaitse erityinen merkityksensä, jonkatähden Alma Aarnio olikin
pitänyt erityistä huolta sen onnistumisesta. Piti juoda Eevan malja
kuohuvassa samppanjassa ja lopuksi piti syödä oikein juhlaillalliset.

Alma Aarnio istui siinä odotellen vieraitaan ja ihmetellen tulisiko
pormestarinrouva. Heidän välinsä oli viime keväisestä iltamasta asti
olleet vähän kiinteät ja he olivat mielellään vältelleet toisiaan.
Alma olisi nyt kumminkin suonut hänen tulevan. Näin onnenhetkellä
antoi hän niin mielellään anteeksi toisen pikkuviat.

Hänen toivonsa toteutuikin, sillä pormestari koko perheineen olivat
ensimmäiset tulokkaat ja pian oli koko sali täynnä onnittelevia
syntymäpäivävieraita.

Siitä tuli todellinen perhejuhla siinä merkityksessä, että kaikki
tunsivat olevansa kuin yhtä perhettä, jolla oli yhteinen ilonaihe,
sillä yhteisesti he olivat laittaneet hänet sinne niittämään kunniaa,
nousemaan loistoon, josta heijastus lankeisi heidänkin syrjäiseen
kyläänsä, koska hän oli heidän.

Keskustelu koski luonnollisesti melkein koko ajan Eevaa. Katseltiin
hänen valokuviaan, joita oli hyvinkin nuorilta päiviltä, pienestä
paitaressusta asti solakkaan neitoon. Pari oli Berliinistäkin
lähetettyä. Katselijat huomasivat, että hän niissä kaikissa oli ihan
sama: sama kysyvä katse, samat viattomat lapsenkasvot.

Kaikki rouvat muistivat niin hyvin, minkä näköinen hän oli ollut
yksivuotiaana, kun häntä vaunuissa vedeltiin pitkin katuja, kaksi,
kolmi-, neljä- ja viisivuotiaana j.n.e. Hänet oli huomannut
erikseen muista lapsista, sillä hänessä oli jo silloin ollut jotain
erikoisempaa. Ken vain kerran oli nähnyt hänen katseensa, ei voinut
sitä milloinkaan unhoittaa. Samalla kuin se näytti kysyvältä, oli
siinä jotain verhottua, joka teki että näytti siltä, kuin hän koko
ajan olisi katsellut tai paremmin kuunnellut jotain kaukaista
kaunista.

-- Minulla on vielä tallessa hänen kastinpukunsakin -- sanoi
Alma Aarnio tuoden esiin mitä somimman valkeasta harsosta ja
pitseistä tehdyn laahusniekka pikku leningin, eessä vaaleanpunaisia
silkkiruusukkeita.

-- Kuinka hauskaa nähdä -- iloitsivat kaikki -- kuinka soma!

Ja kastinpuku kulki kädestä käteen ihmettelyn ja ihailun esineenä.
Useat herratkin, joita sellaiset asiat muuten eivät huvita, ottivat
sen hellävaraa käteensä kuin minkä ihmekapineen.

-- Ja minulla oli kunnia kastaa hänet -- sanoi vanha pastori Winter
hymyillen herttaisinta hymyään -- ja te rouva Heitman olitte
sylikummina ettekä osannut päästää auki myssynnauhoja. Voitteko
kieltää ettei minulla ole hyvä muisti?

Hanna Heitman punastui ja alkoi puolusteleita.

-- Niin, nähkääs, se tuli siitä että unhotuin katselemaan sen
ihmelapsen kasvoja. Koko ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään ja
hän näytti kysyvän minulta:

-- Ken sinä olet ja mitä kaikki tämä merkitsee?

-- Niin, kuka silloin olisi voinut aavistaa -- sanoi vanha pastori
silitellen paljasta päätään -- mutta kerronpa teille, hyvät ystävät,
muutaman tapahtuman hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta. Se muistui
heti mieleeni, kun nää kuulumiset tulivat.

-- Eräänä kesäiltana tulin käymään täällä Aarniossa. En löytänyt
ketään sisältä, niin pistäysin puutarhaan. Siellä näin pikku Eevan,
joka silloin oli korkeintaan kolmivuotias eikä osannut vielä selvään
puhua, polvillaan puun alla, jonka alimmalla oksalla peippo visersi.
Hän oli samassa asennossa hievahtamatta niin kauvan, että minua ihan
ihmetytti.

-- Mitä Eeva niin tarkkaan katselee? kysyin viimein.

-- Eeva kattoo kuinka lintu panee suunsa, kun laulaa -- vastasi lapsi
kuiskaamalla, ettei säikäyttäisi pois lintua.

-- Niin -- sanoi kauppaneuvos, joka oli ollut ääneti Eevasta
puhuttaessa -- linnut hänen ensimmäiset opinantajansa olivat. Niitä
matkimalla hän alkoi laulajauransa.

-- Senpätähden -- huudahti kauppias Leivo, joka ei enään jaksanut
hillitä innostustaan -- senpätähden soikin hänen äänensä kuin
leivojen ja satakielten! Niin, onpa kuin kuulisi siinä kaikki metsän
parhaat lauluäänet yhtäaikaa. Sellainen mestari oli hän jo sinne
lähteissään, millaisena hän sieltä sitte palanneekaan! --

Luettiin sitten vielä ääneensä sanomalehtiarvostelu juhlallisuuden
vuoksi, vaikka kaikki jo sen tunsivat ennestään.

Maisteri Müller, lyseon saksankielen opettaja, joka oli asunut
Berliinissä ja piti saksalaisia lehtiä, tiesi vielä enemmän kuin
muut. Hän veti taskustaan paperin, johon hän oli suomentanut parin
muun lehden arvostelun Eevan ensimmäisestä esiintymisestä.

Hän asettui salin kristalliruunun alle ja luki juhlallisella äänellä:

"-- -- Ei ole pitkiin aikoihin kuultu niin taipuisaa ääntä, jossa on
mehevä, terve sointuisuus, ääntä, jossa on täyteläisyyttä ja loistava
väri, jossa huomaa nuoruuden rikkauden kaikessa kulumattomassa
voimassaan. Hän laulaa koko sielustaan ja kykenee antamaan
erilaisille tunteille viehätystä ja makua..."

Toinen lehti sanoo muun muassa:

"Viehkeys täyttää hänen neitseellisen äänensä ja viattomuus loistaa
hänen lapsenkatseestaan..."

-- Se, se kuuluu joltain -- sanoivat herrat, ja naisten silmissä
näkyi kyyneleitä.

-- Lapsenkatseestaan, se on oikea sana -- sanoi Hanna Heitman kuin
itsekseen.

-- Jumalankiitos -- sanoi vanha pastori pannen kätensä ristiin
-- Jumalankiitos että hän on pysynyt samallaisena kuin hän oli
lähteissään!

Müllerillä oli vielä taskussaan eräs lausunto, mutta sen hän säästi
vähän tuonnemmaksi. Ei auttanut antaa liian paljon hyvää yhtäaikaa.

Kuulijat eivät tyytyneet siihen yhteen lukemiseen. Käännökset
kiertelivät kädestä käteen.

-- Hullunkurisinta on -- kertoi Müller -- että Berliinissä
kuuluu miehestä mieheen kulkevan mitä omituisimpia taruja
hänen syntyperästään ja lapsuudestaan. Toiset tietävät hänen
viistoistavuotiaaseen tyttöön asti paimenena huikkailleen kotimaansa
laajoilla laitumilla, kunnes joku taiteen ystävä sattumalta tapasi
hänet ja laittoi hänet ihmisten ilmoille.

-- Toiset taas luulevat hänen saaneen ihmeellisen äänensä omituisten
taikatemppujen kautta, mitkä eräs kuuluisa Lapin noita olisi
neuvonut hänelle, ja että hänen silloin olisi täytynyt luvata nuoren
sydämmensä ainaisen lemmen säveleille. Niin pian kuin maallinen
lempi pääsisi pujahtamaan hänen sydämmeensä, menettäisi hän kokonaan
lauluäänensä.

Müllerin kertomus huvitti suuresti seuraa. Mutta Alma Aarnion
mielestä berliiniläisten kumminkin olisi pitänyt saada tietää, että
heidän suosikkinsa oli kasvanut rehellisessä porvarisperheessä, ettei
hänellä ollut vähintäkään tekemistä Lapin noitain kanssa ja ettei hän
itse, vaan hänen kantaäitinsä se oli, joka hämärässä muinaisuudessa
paimenena oli huikkaillut kotimaansa laitumilla ja joka oli lausunut
sen ennustuksen, että hänen suvussaan kerran vielä syntyy sellainen
laulaja, jonka ääni kantaa yli merten ja mannerten.

-- Hänen istuttamansa niinipuut ovat vielä meidän puutarhan
nurkkauksessa vanhuuttaan sammaleisina -- lisäsi hän.

Ja seuran piti heti päästä katsomaan niitä.

Kevätillan hämärässä kerääntyivät he kaikin niiden juurelle. He
ihmettelivät sammaleisia jättiläisrunkoja ja valtavia latvoja, jotka
jo paisuttivat kevään umppuja. Kaikin he kyllä tunsivat ne puut
ennestäänkin. Näkyiväthän ne yli koko kaupungin ja täyttiväthän ne
kukinta-aikanaan koko tienoon tuoksullaan. Mutta nyt katseltiin niitä
tarun taikahohteessa. Ne olivat nähneet heidän kaupunkinsa kasvavan
siihen vähitellen, uuden ja taas uuden kodin nostavan lakeaan. Ne
olivat nähneet vanhain sortuvan hautoihinsa ja nuorten nousevan
jatkamaan heidän kesken jäänyttä rakentamistaan. Ne olivat kuin
muistomerkit entisajan haudalla ja niiden humu oli kuin isäin ääni
nuoremmille sukupolville. --

Aarnion syntymäpäivävieraat olivat joutuneet runollisen tunteen
valtaan. He kävelivät ryhmittäin pitkin puutarhan käytäviä ja
muistelivat sitä pientä tyttöä, jonka ainoana maailmana tämä puutarha
kerran oli ollut ja jonka maailma nyt oli laajennut niin suuren
suureksi.

Eräs rouvaryhmä sattui pysähtymään tohtorin rakennuksen eteen.
Alaslaskettujen varjostinten lomasta näkyi valoa. Kuului puheen
hyminää. Rouvat tarkistivat korviaan. Sointuva, kaunis miehen ääni
puhui pitkään. Sanoja ei voinut eroittaa. Sitten alkoi kuulua
kuorolaulua. Siinä oli enimmäkseen nuorten naisten ääniä, joihin
sulavasti yhtyi joku syvä bassokin.

Alma Aarnio pudisteli päätään. -- Taas yksi uhri -- sanoi hän.

-- Selma on siis myöskin liittynyt heihin.

-- Ihmeellinen vaikutusvoima sillä miehellä muuten on -- sanoi Hanna
Heitman -- kokonaisia perheitä on hän käännyttänyt.

-- Ja varsinkin on hänen vaikutusvoimansa suuri nuoriin naisiin --
sanoi pormestarinrouva -- olen ajatellut että heidät hän varmaan
suorastaan hypnotiseeraa kummallisella katseellaan. Minä vain en
uskaltaisi laskea Elsaa hänen seuroihinsa.

-- Hänen silmänsä ovat todellakin ihmeelliset -- sanoi Hanna Heitman
-- jokin lumousvoima niissä mahtaa olla. Kun hän vain kadulla vastaan
tullessaan iskee katseensa ihmiseen, tuntuu se tunkevan luihin ja
ytimiin asti.

-- En luule sitä miksikään erinomaiseksi lumousvoimaksi -- puuttui
viskaalinrouva puheeseen -- mutta hänen katseensa puhuu sisäistä
vakaumusta, suurta innostusta ja...

-- ja kiihkoilua -- keskeytti pormestarinrouva -- sitä etupäässä, se
on varma. Maltillisuus on hyvä kaikessa.

-- Sanottakoon hänestä mitä tahansa -- jatkoi viskaalinrouva -- ylevä
ihminen hän kumminkin on ja pyrkii elämässään toteuttamaan sitä, mitä
hän opettaa.

-- Taidat jo sinäkin kuulua hänen seurakuntaansa -- ilkkui joku.

-- Enkä kuulu, mutta en sitä häpeänäkään pitäisi.

-- Se vain on varma -- vakuutti pormestarinrouva -- että papit kohta
saavat saarnata tyhjille seinille. Enkä ymmärrä missä suhteessa tämä
lahkolaisuus olisi rehellistä kirkonkäyntiä parempi. Mitä lie tyhjää
tunteiden kuohuttamista.

-- Vai mitä meidän pastori arvelee? -- lisäsi hän kääntyen pastori
Winteriin, joka sattumalta läheni rouvain ryhmää.

-- Mitä kiista koskee, arvoisat rouvat? -- kysyi pastori tehden
kumarruksen.

-- Meidän uutta apostolia -- vastasi joku joukosta -- eli
"siirappisaarnaajaa", kuten häntä jokapäiväisessä puheessa nimitetään.

-- Minä puolestani en tahdo tuomita ketään -- sanoi pastori tyynesti
-- meille on sanottu: "joka ei ole meitä vastaan, hän on meidän
puolestamme" -- ja hän kulki edelleen jättäen rouvat kiistelemään.

-- Niin se vain on -- jatkoi pormestarinrouva -- papit saavat
saarnata tyhjille seinille ja iltamat jäävät ilman yleisöä. Kuinka
oli esimerkiksi laita viime suomalaisenseuran? Oikein hävetti, kun
oli parisenkymmentä henkeä ja tuskin yhtään tanssikelpoista naista.
Aivan kuin viaton huvittelu olisi syntiä. He ottavat elämän liian
synkältä kannalta, ihmisraukat.

-- Ja pahinta on -- sanoi Alma Aarnio -- että se helposti voi johtaa
tekopyhyyteen. Tässä he kulkevat pää kallellaan ja Sankeynlaulut
huulilla uskaltaen tuskin puhutella meitä vaivaisia syntisiä ja
vältellen meidän seuraamme, kenties pelosta tulla saastutetuiksi. Ei
sopinut Selmankaan tulla edes meille tänäiltana. Ja hän oli kumminkin
Eevan paras ystävä. Tästä en henno edes kirjoittaa Eevalle, hän
tulisi niin pahoilleen.

-- Niin, heillähän oli oikein liitto -- sanoi pilkallinen ääni
joukosta -- kolminaisliitto, vai kuinka? Eivätkä he paljo nähneetkään
muita ikäisiään.

-- Ei hyvät vieraat -- keskeytti Alma -- nyt meidän on käytävä
sisään, ilta on viileä ja kostea, voisimme vilustua.

Ja rouvaryhmä lähti liikkeelle Sankeynlaulun tunteellisen sävelen
kaikuessa heidän jälkeensä illan hämärään. Eivätkä he voineet
kieltää, että laulu oli kaunista.

Useimmat muut vieraat olivat jo edellä ennättäneet talon loistavaan
saliin, jonka katossa kristalliruunu sädehti ja hohti kuin aurinko
juhannuksen aikaan.

Keskustelu kävi surinanaan eri ryhmissä.

Pormestarinrouva kertoi äskeiselle kuulijakunnalleen tietävänsä
monta kotia, joissa tämä uudenaikainen uskonto on katkaissut
pyhät perhesiteet ja synnyttänyt katkeruutta ja eripuraisuutta
aviopuolisoiden tai lasten ja vanhempain väliin, kun toiset heistä
ovat sen omistaneet, toisten toki säilyttäessä järkensä.

-- Varjelkoon sellaisesta -- huokasi Alma Aarnio täyttäessään
vierastensa viinilasit vanhanaikuisesta hopeakannusta -- maljanne!
tämä lämmittää kylmästä tultua.

Muutamat herroista tulivat kilistämään lasia rouvain kanssa. --

-- Taiteen hengettäret mahtavat viihtyä tässä ilmapiirissä --
sanoi lyseon piirustuksenopettaja, hienonnäköinen hoikka mies,
lyöden lasinsa laitaa Alma Aarnion lasiin -- herrasväki ei taida
tietääkkään, että tästä talosta on tänä vuonna lähtenyt maailmalle
siipiänsä koettamaan toinenkin taiteilija-aines, vaikka eri alalla.
Tarkoitan Väinö Sommeria, joka koko talven hyvällä menestyksellä on
harjoittanut maalausta pääkaupungissa sekä oppilaana Ateneumissa
että yksityisesti taiteilijan johdolla. Tapasin hänen opettajansa
äskettäin käydessäni Helsingissä ja hänellä tuntui olevan mitä
parhaat toiveet Väinöstä. Sanoi hänen harjotelmainsa tulevan olemaan
oppilasnäyttelyn kaunistuksena keväällä.

-- Kun vain pysyisi tervennä kaikinpuolin poika-rukka -- sanoi
säälittelevä ääni joukosta.

-- Ooh, kyllä hän siitä reipastuu -- vakuutti piirustuksenopettaja.
-- Nyt kun hän on päässyt omalle alalleen, on hän kuin kala vedessä.
Ja työtä hän kuuluu tekevän kuin mies -- hänen maljansa, onnea
pojalle!

Rouvat jäivät puistelemaan päätään ja kuiskailemaan toisilleen.

Illallispöydässä kiertyivät puheet taas yksinomaan Eevaan.

Vierasten ihaillessa ruokahuoneen supisuomalaista sisustusta, selitti
kauppaneuvos, että se oli syntynyt Eevan aistin mukaan ja oli hänen
hartaan toivonsa tuote.

Katseltiin mielihyvällä suomalaista eväskonttia ja kaljahaarikkaa,
jotka olivat päässeet seinäkoristeiksi, ja nostettiin korkea
lapsentuoli nurkastaan pöydän ääreen.

-- Tässä näin sen paikka muinen oli -- sanoi Aarnio ja siirsi tuolin
toiseen kohti.

Sinä iltana tuntui kuin he kaikin olisivat muuttuneet lapsiksi. Teki
mieli heittää pois kaikki jäykkyys ja juhlallisuus ja leikitellä
lasten lailla tulen ympärillä, joka loimusi ruokasalin suomalaisessa
takassa levittäen kodikkaisuuden tunteen joka soppeen ja jokaisen
mieleen.

Mielialan ollessa hilpeimmillään veti maisteri Müller taskustaan
säästämänsä paperin.

-- Minulla on vielä erään saksalaisen kirjailijan lausunto neiti
Aarniosta.

Suurimmatkin herkuttelijat unohtivat heti lautasensa. Jokaisen katse
kääntyi Mülleriin, joka alkoi yhtä juhlallisesti kuin äsken:

-- Ei kukaan muu voi äänellään niin erinomaisella tavalla tuoda
esiin ihannetta ja unelmia kuin hän. Kun kuulee hänen laulavan,
tulee ehdottomasti ajatelleeksi sitä kaukaista maata, joka on hänet
kasvattanut ja sen runollista laulajakansaa, joka tuntuu tälle
lapselleen antaneen kauneimmat lahjansa. Ajatus siirtyy sinne
kankaille Kalevan, jossa on kaunis taistelu käymässä aseilla hengen.
Ja me uskomme sen kansan tulevaisuuteen, sillä se kansa, jonka
hengenlahjat ovat niin runsaat, on luotu elämään...

Tämä se vasta sai vieraat oikein juhlamielelle. Melkein jokainen
silmä oli kostea.

Pyyhkien kyyneleet silmäkulmistaan, sanoi vanha pastori Winter:

-- Oi sitä lasta, hän ei edusta ainoastaan tätä kaunista kotiaan
ja syntymäkaupunkiaan, koko syntymämaataan hän edustaa, ja niin
kauniilla tavalla. Maineen kukkulat on hän saavuttamaisillaan, ja on
kuitenkin säilyttänyt viattoman ja nöyrän lapsenmielensä. -- Jumala
häntä siunatkoon tuhatkertaisesti!

-- Mutta milloin saamme nähdä hänet? Tulee kai hän kotia kesäksi? --
kysyi joku.

-- Niin, milloin hän tulee kotia? kuului monelta haaralta.

-- Se on epätietoista -- vastasi kauppaneuvos -- kesän hän tulee
viettämään Etelä-Ranskassa erään kuuluisan laulajattaren perheessä
saadakseen hänen johdollaan katkaisematta harjoittaa opinnoitaan,
joita hän sitten talven kuluessa taas jatkaa konservatoriossa.

-- Kas se tyttö tekee asiansa perusteellisesti -- tuumailivat herrat.

-- Eeva on niitä ehjiä luonteita -- selitti Hanna Heitman -- kokonaan
hän antautuu, sydämmellään ja sielullaan, puolinaisuus on hänelle
ventovierasta. --

-- Minulla olisi eräs esitys arvoisalle seuralle -- sanoi maisteri
Müller -- eiköhän olisi paikallaan, että laittaisimme yhteisen
onnittelusähkösanoman Eeva-neidille Berliiniin vai mitä arvelette?

Esitys otettiin ilolla vastaan. Ja pian oli Berliiniä kohden
kulkemassa "kotoisen takkavalkean äärestä terveiset" ja pitkä jono
nimiä, joiden omistajat itse eivät milloinkaan tulisi näkemään sitä
kaupunkia.

Illallisen päätyttyä ja seuran iloisesti pakistessa mokkakahvin
ääressä, vei Alma Aarnio Hanna Heitmannin Eevan kamariin uskoakseen
hänelle muutamia salaisuuksia, joita koko kaupungin vielä ei
tarvinnut tietää.

-- Tiedäppäs Hanna -- alkoi hän -- nämä oli viimeiset kemut tämän
katon alla.

Hanna katsoi häneen hämmästyneenä -- mitä se merkitsi?

-- Vihon viimeiset tämän katon alla ja näiden seinäin suojassa, niin,
sinä luonnollisesti et ymmärrä minua, ennenkuin selitän. Näes, Hanna,
minä saan aina niitä päähänpistoja ja yksi sellainen on jo kauvan
minua ahdistellut karkoittaen öittenikin unen. Nyt on asia selvillä
ja ohjelma valmis ja huomispäivänä aletaan sitä panemaan toimeen.
Kenenkä luulisit vievän meidän taloa eteenpäin ellen minä sitä
tekisi? -- Jos kaikki hyvin käy nähdään näillä samoilla perustuksilla
ensi vuonna uhkea kivitalo!

Hanna Heitman oli kuin pilvistä pudonnut -- ja mikä tätä sitten
vaivaa?

-- Hanna, minä puhun sinulle kuin ystävälle, sinä tunnet heikkouteni
eräässä suhteessa, sinä tiedät että minä mielelläni tahdon kulkea
etunenässä. Eihän koko meidän kaupungissa ole kunnollista kivitaloa,
joku vanhanaikuinen, kaksikerroksinen, pahanpäiväinen remeli. Tämä
meidän tulee kolmikerroksinen, korkeat ikkunat ja uljaat pihtipielet,
minulla on jo piirustukset laatikossani. Kaarlo on kauvan ollut
vastaan, mutta ainahan minä asiani perille ajan, ja nää viime päiväin
uutiset ovat olleet omiaan saamaan hänetkin innostumaan asiasta.
Täytyyhän meidän toki valmistua arvokkaalla tavalla ottamaan vastaan
tytärtämme. Niin, Hanna, kun Eeva kotirantaan saapuu, saa hän ajaa
hurauttaa silkkimustilla kivilinnan eteen -- mitä arvelet siitä
asiasta?

Hanna vaikeni hetken aikaa.

-- Älä pahastu, Alma -- alkoi hän sitten -- mutta jos oikein tunnen
Eevan, niin hän kernaimmin kävelisi rannasta ja astuisi iloisemmalla
mielellä tuttuun tupaan kuin uljaimpaankaan kivilinnaan, minkä voit
saada aikaan. Ulkonainen loisto ei kuulu hänen erikoisalaansa.

-- Ei niin -- naurahti Alma -- sehän seikka se muinen oli meidän
ainaisena riidan aiheenamme. Mutta tottumus on toinen luonto, usko
pois, siinä suhteessa hän ainakin palaa toisellaisena, kuin hän
lähti. Mikäs on auttanut? Sitä on pakostakin ollut esimerkiksi
pukeutuminen ihmisittäin esiintyessä, minä kyllä tiedän, joka olen
maksanut ompelijain laskut. Sitä paitse komea vastaanotto itse teossa
ymmärrettävästi ei olekkaan niin paljon Eevan itsensä tähden, kuin
muun maailman, jonka huomion ja arvostelun alaisina me tästä lähtein
tulemme olemaan kaikin puolin.

-- Huomenna keskipäivän aikaan jo tulevat työmiehet repimään alas
pientä rakennusta.

-- Entäs tohtorin? -- kysyi Hanna kummastuneena.

-- He muuttavat aamulla.

-- Sinun harras toivosi siis toteutuu, olet varmaankin iloinen.

-- En yhtä paljon kuin luulin edeltäpäin -- vastasi Alma, jota
loukkasi moite Hannan äänessä -- nyt on se välttämättömyyden pakosta,
täytyyhän meidän toki saada rakentaa.

-- Ja minnekkä he muuttavat?

-- Rantakadulle -- vastasi Alma hämillään.

-- Siihen rapistuneeseen rakennukseen kenties, joka on ollut
kylmillään koko talven.

-- Niin, mutta sitä on korjattu -- sanoi Alma joutuen yhä enemmän
hämilleen. -- Omituista sentään -- ajatteli hän -- soimasiko Hanna
häntä siitä, että he uskalsivat rakentaa, vaikka tohtori Sommer
sattuikin asumaan heidän talossaan, vaikka hän oli sattunut asumaan
heillä parikymmentä vuotta, jopa kykenemättä maksamaan vuokraansa
koko ajalta. He todellakin olisivat tarvinneet rahansa nyt ryhtyessä
rakentamaan, kun täytyi itsensäkin tehdä velkaa. Soimasiko Hanna
häntä siitä?

Ei hän soimannutkaan. Hänen mieleensä muistui vain niin selvästi eräs
kevätpäivä, jolloin pienet avojalan jäljet näkyivät hiekassa suurten
tohvelin jälkien vierellä. Ja omituisen varmana tuli hänen mieleensä:

-- Sellaiselle käy vielä hyvin jo tässäkin elämässä!

-- Luulet ehkä minulla vieläkin olevan kaunaa Väinöä kohtaan -- sanoi
Alma -- mutta siinä erehdyt kokonaan, päinvastoin käy minun häntä
kovin sääliksi. Äsken esimerkiksi en suorastaan hennonut kaikkien
aikana sanoa suoraa totuutta hänestä. Sillä minun tiedossani on
tuoreemmat viestit hänestä kuin maljan esittäjällä.

-- Noo -- huudahti Hanna jääden säikähtyneenä tuijottamaan Almaan.

-- Ne harjotelmat, joista hän puhui, kyllä eivät tule olemaan minkään
näyttelyn kaunistuksena. Niihin on Väinö perästäpäin piirtänyt mustia
käden kuvia, muka tumman haltijan käsiä, jotka kateellisina pyyhkivät
pois kaiken onnen hänen elämästään. Se on muka symbolismia.

-- Se kovanonnen lapsi! Mutta Eevalle sitä älköön kirjoitettako, se
voisi häiritä hänen työtään. --

-- Mutta miksi, miksi on toinen luotu kärsimään, toinen nauttimaan?
Onko se vain kohtalon leikkiä, vai onko kaiken takana syvemmät syyt,
joita emme kykene tajuamaan? -- --

Oli jo puolenyön aika, kun Aarnion vieraat kulkivat kukin kotiansa
läpi nukkuvan kaupungin.

Se oli ollut hauska ilta, oikein juhlailta, sen kaikki myönsivät, ja
se oli vienyt heidät kaikki lähemmäksi toisiaan. --

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna ani varhain heräsi Hanna Heitman kovaan jyrinään
kadulta.

Aivan oikein, siellä pyöri tohtorin tavarakuorma verkalleen eteenpäin
rantakatua kohden. Kaapit olivat kumollaan rattaiden pohjissa ja
tuolien jalat sojossa taivasta kohden.

Hetken päästä tulivat tohtori ja Selma kumpikin kantaen tohtorin
kemiallisia koneita.

Tohtori käveli otsa rypyssä ja näytti tarkasti miettivän jotain,
kenties jotakin uutta aineyhdistystä, jonka perille hän oli
pääsemäisillään.

Mutta Selma oli itkenyt.



XII.


Eeva oli kotimatkalla.

Hän oli lentänyt pikajunassa halki Euroopan. Itämeren aallot olivat
tuuditelleet häntä kotimaan rannoille ja nyt istui hän jo taas
samassa laivassa, joka lähes kaksi vuotta sitten sankan usvan lävitse
oli kuljettanut hänet laajan ulapan päässä olevalle rautatieasemalle.

Hänellä oli oma pieni hyttinsä salongin takana. Hän oli matkustanut
yöjunassa Hangosta ja häntä raukasi. Nukkua hän kuitenkaan ei olisi
voinut. Hän oli nojallaan vuoteen patjoja vastaan ja katseli ulos
ikkunasta, jonka hän oli avannut.

Ulappa aaltoili hiljalleen ja sen pinta sädehti ja kimmelsi
auringossa. Kone jyskytti säännöllisesti ja kohisten vetäytyi vesi
loitommas laivan kyljestä.

Siinä kohinassa oli jotain rauhoittavaa, jotain lepoon viihdyttävää.

Silmät huikenivat, kun katseli vedenpinnan kimmellystä, sentähden
sulkikin hän silmänsä ja kuunteli vain veden kohinaa.

Ikkunasta virtaava raitis aamuilma vilvoitti hänen polttavaa
otsaansa ja tykkiviä ohimoitaan. Hän oli kuin virkoamassa jostain
huumaustilasta, kaksi vuotta kestäneestä huumeesta.

Miksipä hän muuksikaan olisi voinut sitä nimittää? Oliko hän ollut
oma itsensä hetkeäkään koko ajalla? Ja oliko hän ollut onnellinen?

Hän oli palvellut taidetta, joka oli suurinta mitä hän tiesi. Niin
oli hän sanonut itselleen joka päivä, kun hän väsymään asti oli
harjoittanut loppumattomia mutkikkaita säveljaksoja. Niin oli hän
sanonut itselleen, kun hänen silkkiin ja harsoon puettuna oli pitänyt
esiintyä meluavan joukon edessä ja ottaa vastaan sen myrskyisä suosio.

Kun hän nyt ajatteli sitä kaikkea, puistatti vastenmielisyyden
tunne koko hänen hentoa elimistöään. Hänestä tuntui kuin hän koko
ajan olisi pettänyt itseään ja muita ja kuin hänen nyt juuri siinä
nojatessaan vuoteen patjoihin ja kuunnellessaan veden kohinaa ulkoa,
olisi pitänyt tehdä tiliä jonkun edessä, mutta hän ei oikein tiennyt
kenen.

Hän eli taas uudelleen ne kaksi vuotta kaikkine yksityiskohtineen,
kärsi niitten kärsimykset ja tunsi niitten riemut.

Välistä kaalasi hän erämaan polttavassa hiekassa. Erämaan kuuma tuuli
oli tukahuttaa hänet ja toivotonna oli hän nääntymäisillään kesken
taivalta.

Mutta sitten aukeni taas hänen eteensä vilvakka keidas. Hän lepäsi
sen siimeksessä, hän joi voimaa sen pulppuavista lähteistä, hän
hengitti sen viileyttä.

Ne oli ne hetket, jolloin hän vajonneena suurten mestarien teoksiin,
unohtaen koko maailman, eli kokonaan niissä. Ne hetket oli hän elänyt
yksin huoneessaan, kuulematta arvostelua, kuulematta joukon ylistystä.

Hän viipyi niissä nytkin mielellään, mutta muut kuvat hämmensivät
hänen nautintoaan ja hänen täytyi yhä tehdä tiliä.

Hän muisti niin selvään, millä tunteilla hän viimeksi oli kulkenut
tätä ulappaa, kuinka hän oli päättänyt antautua kokonaan ja kuinka
hän siten oli luullut saavuttavansa ihanteen.

Oliko hän nyt askeltakaan lähempänä sitä kuin lähteissään?

Se oli paennut häntä, väistynyt pois hänen tieltään. Hän ei ollut
mahdollinen näkemään sitä taikka tuntemaan sen läheisyyttä. Hän ei
ollut etsinyt sitä oikealla tavalla. Syy oli hänessä itsessään.

Hän tunsi masentavaa pettymystä, peljättävää tyhjyyttä mielessään.

Sitä, mitä hän ei ollut etsinyt, oli liiankin runsaasti tullut hänen
osakseen. Hänen nimensä oli kulkenut maineen siivillä kaupungista
kaupunkiin, ja oopperain tirehtöörit olivat alkaneet hänestä
kilpailla. Hän oli sitoutunut kahdeksi vuodeksi Berliinin oopperaan
ja hänen piti palata sinne syksyllä.

Tällä hetkellä tuntui se tuiki mahdottomalta. Mutta se tuli kenties
vain väsymyksestä.

Laiva pysähtyi laituriin. Tuli lisää matkustavaisia. Eukkoja nyytit
kädessä ja miehiä piippunysä hampaissa. Eeva katseli ikkunasta,
kuinka he kaalasivat vedessä, sillä vesi oli tulvillaan ja laituri
veden alla. Harmaarunkoiset lepät ja rantakoivut näyttivät kasvavan
järvessä.

Puut olivat jo kerinneet suureen lehteen. Päivänen paahtoi ja
oli nähtävästi kuuma, sillä rannalla seisojat pyyhkielivät hikeä
otsaltaan. Vähän ylempänä rantatörmällä oli vasta tervattu vene
kumollaan ja tervan haju tunki Eevan luo hyttiin asti.

Hän katseli tätä kaikkea kuin hyvin kaukaa. Hän katseli sitä kuin
omia mielikuviaan. Hän ei ollut vielä päässyt selvästi käsittämään,
että se oli todellista. Matka oli käynyt niin joutuisaan, niin
huimaavan kiireesti.

Laiva viillätti jo taas aukealla ulapalla. Oli tyyntynyt kokonaan.
Veenkalvon kimmellys huikasi silmiä. Hän kuunteli vain kohinaa laivan
kyljessä ja nukahti siihen. -- --

Hän heräsi kovaan pamaukseen. Säikähtyneenä hypähti hän pystyyn ja
katsahti ulos. Taivas ja vesi olivat peloittavan mustat. Salamat
risteilivät tummalla pohjalla. Välistä aukesi kuin tulimeri
taivaanranteelle.

Rajumyrsky heitteli laivaa armottomasti. Aallot nousivat niin
korkealle, että kokonaan peittivät hytin ikkunan.

Eevan jäsenet olivat jähmettyneinä pelosta. Teki mieli mennä
etsimään ihmisiä, mutta ei päässyt liikahtamaan. Hän peitti kasvonsa
käsillään, mutta se ei estänyt häntä näkemästä taivaan tulten
hirveätä leikkiä. Laivan kannelta hänen päänsä päältä kuului kova
jyske. Hän luuli tuntevansa, että laiva oli vaipumaisillaan aaltojen
alle.

Ahdistus valtasi hänet. Pitikö hänen nyt kuolla? -- kuolla, kuolla
-- häntä kauhistutti se ajatus. Näin lähellä häntä se ei ollut
milloinkaan ennen ollut. Hän luuli jo kuulevansa aaltojen kuohunnan
päänsä päältä. Hän lyyhistyi vuoteen soppeen, painoi päänsä patjaan
ja koetti sopertaa lapsena oppimaansa rukousta, mutta huulet olivat
jäykät, kieli oli kankeana hänen suussaan.

Silloin alkoi salongista kuulua laulua. Sävel, jota hän ei muistanut
ennen kuulleensa, oli yksinkertainen ja täynnä hartautta. Se oli
tyyni ja levollinen kuolemankin uhatessa. Se rauhoitti häntä
ihmeellisesti.

Hän nosti päänsä patjoista. Taivas yhä salamoi, aallot yhä kuohuivat.
Hän peitti kasvonsa käsillään ja kuunteli salongista kuuluvaa laulua.

Kun se vaikeni, puhui syvä ja soinnukas miehen ääni:

-- Jos hän nyt olisi ihmisen muodossa meidän keskellämme, niin hän
nuhtelisi meitä heikkouskoisia ja ainoalla sanalla asettaisi hän
aaltojen pauhun, sillä tuuletkin ja meri olivat hänelle kuuliaiset.

-- Taikka jos minulla olisi usko, että minä vuoret siirtäisin, niin
minä huutaisin yli raivoavan ulapan: vaikene! ja se laskeutuisi
äänetönnä minun eteeni, päilyvään pintaansa heti kuvastaen taivaan
kirkkaan sinen...

Hän sanoi vielä jotain, mutta Eeva ei voinut eroittaa mitä se oli.

Ja taas alkoi kuulua yksinkertainen, harras laulun sävel. Kuuli että
siellä oli useampia laulamassa.

Ken oli se puhuja? Hänen pelkkä äänensä sointu vaikutti
rauhoittavasti ja hänen sanansa tuntuivat tunkevan läpi luiden ja
ytimien.

Eeva oli varma siitä, että se oli sama mies, joka kaksi vuotta
takaperin oli astunut hänen eteensä sankasta usvasta ja jonka
katsetta hän sittemmin ei ollut voinut unhoittaa. Se oli usein
tullut hänen eteensä yksinäisinä hetkinä ja joskus oli se jäänyt
tuijottamaan häneen, kun hän lamppujen huikaisevassa valossa otti
vastaan kukkasateen innostuneelta yleisöltä.

Sattuma oli taas tehnyt heidät matkatovereiksi.

Kummallista, hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli kuin pois pyyhästy.

Hän oli koko ajan istunut kädet kasvoillaan ja kun hän nyt katsahti
ikkunasta, oli säässä jo tapahtunut muutos. Kajaat näkyivät taivaan
ranteella, salamat olivat sammuneet ja aallokko näytti olevan
asettumaisillaan.

Olivatko luonnonvoimat jo aikansa temmeltäneet ja lakkasivat
luonnostaan, vai hänkö oli tehnyt ihmetyön? Hän oli lausunut sanan
"vaikene" sellaisella voimalla, että olisi luullut pimeydenkin
valtain täytyvän sitä totella.

Eevan teki mieli nähdä hänet uudestaan ja kuitenkin pelkäsi hän sitä
kohtausta.

Laivan tarjoilijaneiti tuli katsomaan, oliko hän vielä hengissä.

-- Herra varjelkoon, tällaista rajuilmaa eivät vanhatkaan muista
nähneensä -- sanoi hän.

-- Kutka laulavat? -- kysyi Eeva kääntämättä päätään häneen.

-- Uskovaiset pitävät hartaushetkeä -- kuiskasi hän, ääni vielä
vavisten säikähdyksestä -- he ehkä ovat meidät pelastaneet.

Eeva jäi istumaan vuoteelle. Hän kuunteli salongista kuuluvaa laulua
ja katseli yhä kirkastuvaan luontoon. Ja niinkuin kuohupäät siellä
vaimenemistaan vaimenivat, niin vaimenivat hänenkin mielensä kuohut,
kunnes oli aivan tyyntä sisällä ja ulkona. -- --

Siinä väipähti ohi tuttu saari. Siinä sivuutettiin niemi ennen nähty.

Hän oli siis todellakin kotona! Se ajatus täytti nyt kokonaan hänen
mielensä. Tunkien syrjään kaiken muun, tempasi se hänet huimaavaan
onnentunteeseen.

Nyt ei häntä enään pidellyt mikään. Tyhjän salongin kautta pujahti
hän kannelle, jonne kaikki matkustajat olivat kerääntyneet. Jokin
erityinen seikka näytti kiinnittävän heidän huomionsa, sillä he
seisoivat kaikin laivan oikean puolisella laidalla katsellen ulapalle.

Eevakin, joka oli tullut ylös vain tervehtiäkseen kotipuolen tuttua
luontoa, liittyi heihin. Ja hän tuli parhaiksi nähdäkseen äitinsä
suuren sokerilastin vajoavan ahventen valtakuntaan.

-- Paras stettiniläinen meni parempiin suihin -- kuuli hän jonkun
laivamiehistä ilkkuen sanovan.

Karin reunassa oli urhea hinaajalaiva surkeasti kyljellään. Se oli
rajuilman tuhotyötä.

Se viestikö hänen nyt piti viedä äidilleen?

Koko tapaus tuntui hänestä kiusalliselta.

Jospa hän ei olisi joutunutkaan sen todistajaksi!

Kun oli sivuutettu kari, jonka kylkeen hinaajalaiva oli lyyhistynyt,
hajaantuivat matkustajat kukin haaralleen.

Eeva seurasi erikseen erästä pientä parvea, joka oli asettunut laivan
välikannelle, tahi paremmin vain yhtä heistä, joka näytti olevan
päätä pitempi kaikkia muita.

Hän ei ollut erehtynyt, hän oli nähnyt hänet kerran ennen.

Ja kun hän nyt katseli hänen jalostunutta muotoaan, hänen kalpeita
kasvojaan, joissa voitettujen taistelujen jäljet tuskin enään
näkyivätkään ja joista säteili vain rauha ja rakkaus, alkoi hänestä
taas tuntua kuin hänen olisi pitänyt tehdä tiliä.

-- Hänellekö?

-- Ei, ihmiselle hänen ei sitä tarvinnut tehdä, sen hän ainakin
tiesi. Ja hän kääntyi toisaalle.

Ulappa oli jo iltahohteissaan. Se ei enään huikaissut silmää, se vain
kuvasti sinisen taivaan ja keveät pilvenhattarat.

Rannat kiitivät ohi yhä tutumpina.

Pian, pian olisi hän siellä! Hän istuu jo muistojen majassa. Hän
painaa päätään sammaleiseen runkoon. Ja hänellä on vierellään ne,
jotka häntä ymmärtävät.

Lepoa hän tarvitsi, lepoa ja rauhaa.



XIII.


Hän oli ajaa hurauttanut silkkimustilla kivilinnan eteen.

Hän oli luullut tulevansa kotiinsa, mutta koti oli paennut pois tämän
uuden talon tieltä, joka oli hänelle ventovieras. Tämän tieltä oli
"muistojen majakin" saanut siirtyä...

-- Äiti, äiti, sitä sinun kumminkaan ei olisi pitänyt tehdä!

Tämän tieltä oli ihmistenkin pitänyt paeta, niiden, jotka olivat
hänelle rakkaimmat, joita paitse hänellä ei tuntunut kotia olevankaan.

-- Äiti, missä oli sinun sydämmesi?

Oli yö, mutta hän ei voinut nukkua.

Hän painoi polttavaa otsaansa kiviseinään. Hän tiesi nyt kaikki.
Väinö asui maaseudulla erään leskirouvan luona, mutta hän ei ollut
oikein terve. Toivoa hänestä kuitenkin oli. Hän teki työtä sielläkin
ja hänen sairautensa ilmeni oikeastaan vain siinä, ettei hän mistään
hinnasta tahtonut nähdä omaisiaan.

Selmaa hän tuskin tunsi entisestään. Eeva oli kysynyt häneltä taas,
kuten kerran ennen:

-- Eroittaako se meidät?

-- Sitä en tiedä -- oli hän vastannut -- mutta sen tiedän, että se
yhdistää minut kaikkeen siihen, mikä kärsii ja huokaa vapautusta.

Eeva ajatteli sitä vastausta valoisana kevätyönä valvoessaan siinä
uudessa huoneessa, joka oli valmistettu hänen varalleen ja jossa
häntä ympäröi mukavuus ja komeus, mutta jossa hän kuitenkaan ei
tuntenut olevansa kotonaan.

Eikö hänkin sitten kärsinyt? Hän oli tahtonut kokonaan antautua
jollekin, joka hänen mielestään oli ollut suurinta kaikesta ja joka
oli sen arvoista, että sille ansaitsi antaa koko elämänsä.

Omituista kuinka vähiin se nyt tuntui hupenevan.

Ja hänen elämänsä, jonka piti olla niin ehyttä ihanteen palveluksessa
-- miksi tuntui se nyt näin rikkirevityltä?

Jos hän ei olisi lähtenytkään, kuinka toisin olisi kaikki!

Hän arvasi että hänen tähtensä muka tämä kivitalo oli noussut
ylpeilemään entisen kodin perustuksille, karkoittaen kaiken
runollisuuden mahtavuudellaan.

Hänen tähtensä silkkimustatkin tallissa korskuivat.

Häntä kiusasi sanomattomasti kaikki nää edistyspuuhat ja hän
oli luullut huomanneensa, että ne olivat vastenmieliset hänen
isälleenkin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin tämä kivitalo olisi
painanut isän hartioilla, jotka näyttivät käyneen kumarammiksi.

Ja kaikki oli hänen syynsä.

Hän istui ikkunansa ääressä, joka oli jokseenkin samalla kohdalla
kuin hänen entisen huoneensa ikkuna. Tämä uusi oli vain paljoa
leveämpi ja korkeampi. Hän katseli puutarhaan, joka sekin oli
muuttanut muotoa. Uudistuspuuhat olivat sitäkin repineet ja
raastaneet.

Se olikin kenties hyväksi. Entisillään olisi se säilyttänyt liian
monta muistoa.

Hän katseli tätä uutta aivan kuin jotakin vierasta, joka ei
liikuttanut häntä.

Mutta hänen mieltään ahdisti yhä enemmän, jota pitemmälle yön hetket
kuluivat.

-- Oliko sitten kaikki hänen syynsä? sekin että Väinö oli poissa?

Hän vapisi sen kysymyksen edessä, eikä se antanut hänelle rauhaa. Hän
koetti paeta sitä, kutsua mieleensä muita ajatuksia, mutta se tuli
itsepintaisesti yhä uudelleen.

Jos hän vain olisi ollut kotona, jos hän vain olisi pysytellyt hänen
vierellään! Mutta hän oli ollut uskoton lupaukselleen.

Kuinka vähäpätöiseksi kävikään nyt kaikki se, mitä hän oli
tavoitellut ja jonka tieltä kaikki muu oli saanut väistyä.

Kuinka paljoa enemmän merkitsi yksi ainoa elävä ihminen, joka
tarvitsi hänen apuaan, kuin kaikki utuiset ihanteet yhteensä, joita
kuitenkaan ei voinut saavuttaa.

Hänen täytyi sovittaa kaikki, mitä hän oli rikkonut -- tästä lähtein
piti hänen palvella ihmisiä.

Mutta taide, niin, hän rakasti sitä kuitenkin, ja hän oli luullut
täyttävänsä velvollisuuden. Minkätähden ahdisti nyt sitten näin hänen
mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?

Hän muisti kaksivuotista sitoumustaan ja tunsi olevansa kuin
kahleissa.

Hän muisti että hänen huomispäivänä, levättyään kaksi vuorokautta
matkan jälkeen, piti esiintyä kotiseutunsa yleisön edessä, piti pitää
tuliaiskonsertti.

Minkätähden tuntuikaan se nyt niin vastenmieliseltä? Kun vain olisi
voinut paeta pois, heittää kaikki, laulajaiset ja muut!

Mutta sitä hän ei voinut. --

Aamun sarastaessa paneutui hän vuoteelleen ja nukkui painostava tunne
sydänalassaan.



XIV.


Seurahuoneen sali oli äärin vierin väkeä. Oli tullut
maaseutulaisiakin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, tahtoivat
nähdä ja kuulla häntä, josta niin paljon oli puhuttu kotimaassa ja
maailmalla.

Hän seisoi heidän edessään valkeassa silkkileningissä, joka oli
matala kaulasta ja jonka pitkä laahustin oli paneutunut poimuihin
lattialle. Kauniit hivukset laskivat nytkin luonnollisina laineina
ohimoille, mutta olivat vasten entistä tapaa kierrettyinä
kreikkalaiselle solmulle niskassa.

Ohjelman ensimmäisenä numerona oli Wagnerin "Elsas Traum" ja
kuului siihen vielä suomalaisia ja norjalaisia sävellyksiä. Ja
vaikka hän oli sangen väsynyt alussa ja hänestä esiintyminen
tuntui vastenmieliseltä, lauloi hän kuitenkin mielensä lämpimiin
varsinkin muutamia numeroita esittäessään. Mutta selvästi näkyi että
suosionosoitukset olivat hänelle vastenmieliset, ja kun hän tuli
kiittämään niistä, oli hänen hymyilynsä surumielinen ja raukea.

Alma Aarnio istui miehensä rinnalla ensi rivissä. Hänen mielestään
yleisö pysyi aivan liian maltillisena. Oliko se ehkä odottanut
enemmän? Itsepuolestaan hän ei voinut antaa minkäänlaista arvostelua,
hänen mielensä oli siksi liian levoton ja kiihoittunut.

Puku ainakin oli nuhteeton, sen hän näki. Mutta edukseen Eeva ei
ollut, sen olisi huomannut sokeakin. Hän ei siis kumminkaan jaksanut
voittaa alakuloisuutta, joka häntä oli vaivannut kaiken kotonaoloajan.

Ja harmillisinta oli ettei hän lopulta ensinkään pysynyt ohjelmassa.
Lauloi mitä mieleen sattui, ja mieleen sattui vain mollissa
käypiä kappaleita, kaikkein traagillisimmat sävelsepustukset ja
surunvoittoisimmat kansanlaulut.

Salissa alkoi Alma Aarnion mielestä vähitellen vallita
hautajaismieliala.

Kun kaikki oli loppuun suoritettu, huudettiin häntä kuitenkin
innokkaasti esille.

Alma Aarnio pujahti pukuhuoneeseen.

-- Rakas Eeva, koeta voittaa itsesi, näytä että sinulla on luja
tahto. Sinun täytyy lopuksi laulaa jotain iloisempaa, jotain oikein
reipasta.

Hän rukoili niin hartaasti, että Eeva päätti noudattaa hänen mieltään.

Hän valitsi espanjalaisen laulun, huiman ja vallattoman, ja hän oli
huima ja vallaton esittäessään sitä, vaikka sydänalaa ahdisti.

Se nosti myrskyn salissa ja äänekkäästi huudettiin sitä uudestaan.

Hän tuli esille koettaakseen yhä vieläkin voittaa itsensä.

Yleisö oli jo noussut paikoiltaan täyttäen keskikäytävän. Etäämpänä
istuneet koettivat tungeskella niin lähelle laululavaa kuin suinkin
ja kurkistelivat häntä uteliain katsein.

Hän ei saanut heti alkaneeksi huimaa espanjalaista lauluaan. Teki
mieli hiukan tarkastella aaltoilevaa yleisöä. Olikohan siellä
montakin tuttua?

Ja hänen mieleensä muistui se ilta, jona hän viimeksi oli seisonut
tällä lavalla. Silloin oli hän etäällä nähnyt mustan sykkyräisen pään
ja Selma, hänen siskonsa, oli seurannut häntä armain katsein. Ja hän
oli laulanut heille.

Nyt ei näkynyt kumpaakaan.

Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa antaakseen vallattoman
espanjalaisen laulun helkkyä huuliltaan odottavan yleisön
ihastukseksi, kun hän yleisön joukossa tunsi kaksi henkilöä, joiden
läsnäolo oli hänelle tuiki odottamaton -- Hietarannan ukon ja mummon.

He seisoivat hiukan erillään muista, kahden tuolirivin välissä
jotensakin lähellä lavaa -- kyllin lähellä, että Eeva selvästi
eroitti heidän kasvojensa ilmeen ja koko ulkoasunsa.

Hattukulu ukon kädessä oli sama entinen, monen kesän vaalentama vanha
tuttu. Ja mummon tummansininen pumpulileninki oli ollut hänen ainoana
juhlaleninkinään kaiken heidän tuttavuutensa ajan.

Eeva huomasi heti, että he olivat paljon vanhentuneet sitten
viimenäkemisen. Ja nyt seisoivat he siellä katsellen häntä
surunvoittoinen ilme kasvoissaan.

Hänelle selvisi kaikki. He olivat seuranneet häntä kaiken ajan, alati
muistelleet, joka päivä rukoilleet hänen puolestaan. Sillä heidän
uskollisuutensa oli järkkymätön. Nyt olivat he paikkakunnan lehdestä
lukeneet ilmoituksen laulajaisista. Ukko oli lähtenyt suo-ojaltaan,
mummo kangaspuista. He olivat pukeutuneet kirkkovaatteisiinsa,
kulkeneet pitkän matkan, maksaneet ovirahansa, vaivalla ansaitun, ja
pysähtyneet jonnekkin ovipieleen, missä vähimmän olisivat toisten
tiellä.

Nyt olivat he rohjenneet näin lähennellä, hekin nähdäksensä häntä
tarkemmin.

Ja hän seisoi heidän edessään silkissä ja kullassa, vallaton
espanjalainen laulu huulillaan!

Hänen mielessään vilahti kolminaisliiton kevätretket, mustunut
kannel, hallayöt, pettuleivät...

Ja hänen teki mielensä juosta heidän luokseen, langeta heille kaulaan
ja pyytää anteeksi.

Hän koetti voittaa mielenliikutustaan, mutta se kävi hänelle ylen
valtavaksi ja hän ratkesi hillittömään itkuun.

Yleisö katsoa tuijotti häneen tuiki hämmästyneenä. Mistä tämä nyt
tuli? äsken hän vasta oli iloinen kuin päivänsäde.

Kauvan hän ei ollut mielenliikutuksen vallassa. Hänenhän piti laulaa.

Hän ei uskaltanut katsahtaa isäänsä eikä äitiinsä -- kuinka
onnettomilta he mahtoivatkaan näyttää tämän välikohtauksen tähden?

Se hänellä vain oli selvillä, että nyt hänen piti laulaa ukolle ja
mummolle. Mitä olivat he välittäneet monimutkaisista aarioista ja
espanjalaisista rallatuksista? Nyt oli heidän vuoronsa.

Hän muisti sillä hetkellä vain yhden laulun, josta hän tiesi heidän
varmaan pitävän. Hän pyyhki kyyneleensä, oikaisihe, astui aivan
laululavan reunaan ollakseen lähempänä heitä ja alkoi kuin ennen
mummon säestämänä valkean tuomen alla:

    "Jo joutui armas aika..."

Veisattuaan kaksi ensimmäistä värsyä poistui hän kiireisin askelin.
Näytti aivan siltä kuin hän olisi tahtonut paeta silkkisen
laahustimensa kahinaa.

Pukuhuoneessa heittäytyi hän sohvaan itkeäkseen kyllältään. Se
virvoitti kuin keväinen sade ja painostava tunne hänen sydänalassaan
muuttui keveämmäksi.

Hän oli nähnyt kuinka heidän kasvonsa kirkastuivat, ja se teki hänet
onnelliseksi. Eikä hänen mieltänsä rasittanut ajatus siitä, mitä muu
yleisö ajatteli hänen käytöstavastaan.

-- Se oli meille -- sanoi Eeva-muori ukon rinnalla laskiessaan
seurahuoneen portaita -- sitä lasta! Silkkienkin alla on hänen
sydämmensä ennallaan.

Ja kyynel kieri kurttuiselle poskelle.

-- Saammepa nähdä -- kuiskasi pormestarinrouva viskaalinrouvalle --
että hänestä vielä kuuluu outoja. Se loppukohtaus ei ollut hyvän enne.

Ja yleisön kulkiessa kotiinsa pitkin hiljaisia katuja, tunnusti moni
itselleen tai toverilleen, että hän sentään oli odottanut enempää.

-- Hän oli kenties vielä väsynyt pitkästä matkasta, pääteltiin,
ja muutenkin liiaksi rasittunut, näyttikin surkastuneelta ja
kuihtuneelta entiseen nähden.

Mutta joku tarkkasilmäisempi luuli huomaavansa, että hänen mieltänsä
ahdisti salainen suru.



XV.


Vaikka kevätilta olikin kauneimmillaan, ajoivat Aarniolaiset kotiin
laulajaisista katetuissa vaunuissa. Matkalla ei vaihdettu sanaakaan.
Eeva luuli huomanneensa, että hänen äitinsä oli sangen tyytymätön.
Isän mielialasta hän ei ollut selvillä. Hän istui Eevaa vastapäätä
pidellen tyttären saamaa kaunista kukkalyyryä polvellaan ja kumartui
tuon tuostakin nauttimaan sen tuoksusta.

Porrasten edessä auttoi hän Eevaa vaunuista, ja silloin isä ja tytär
vaihtoivat pitkän katseen.

-- Nuhdetta siinä katseessa ei ollut -- ajatteli Eeva hengittäen
keveämmästi -- isä kyllä häntä ymmärsi.

Illallispöytä oli katettu, mutta Eeva kieltäytyi tulemasta ruualle.

Hän riensi omaan huoneeseensa ja alkoi kiihkeästi riisuutua.
Silkkileningin ylinen tuntui polttavan hänen hentoa vartaloaan ja
pitkä laahustin ihan inhoitti häntä.

Hermostuneesti vetäsi hän kyynäspäitten yläpuolelle ulottuvat
ranskalaishansikkaat kädestään, pyöräytti ne palloksi ja viskasi
vaatekaapin pohjaan.

Isältä saamansa kultasen rannerenkaan ja paksut kaulavitjat laittoi
hän pieneen pyöreään laatikkoonsa pumpuleihin, niinkuin ne olivat
olleet, kun hän sai ne. Ja kun hän ripusti laahusniekka leninkiä ja
hienoja, pitsihelma alushameita kaapin nauloihin, tuntui hänestä
siltä, kuin hän ei milloinkaan enään tarvitsisi näitä helyjä ja
hetaleita. -- --

Ja sinä yönä hän taisteli Jumalansa kanssa.

Seuraavana aamuna hän etsi esille yksinkertaisimman pukunsa, vanhan
mustan leningin ja pukeutui siihen. Hän pysytteli huoneessaan koko
päivän.

Sydänalaa ahdisti vielä. Mutta kun iltakaste alkoi helmeillä
puutarhan kevätvehreässä, täytyi hänen päästä ulos, saada hengittää
raitista ilmaa.

Ja ennen kaikkea täytyi hänen saada tavata Selmaa, keskustella hänen
kanssaan, avata hänelle koko sielunsa niinkuin ennen! Sanoa hänelle
kuinka tyhjältä, vähäpätöiseltä, joutavalta hänen nykyinen elämänsä
hänestä tuntui. Ja ne vuodet Berliinissä, kiihoituksessa, humussa
eletyt -- kuinka hukkaan menneiltä! Hän oli ollut kuin kuumesairas,
jonka silmiin kuvastaikse olemattomat, joka elää harhakuvien keskellä
pitäen niitä tosina. Hän oli jo luullut olleensa saavuttamaisillaan
unelmainsa ihanteen, joinakin hetkinä oli se jo ollut ihan hänen
omanaan, oli täyttänyt hänen olentonsa autuudella samalla kuin
hän oli vavissut sen edessä. Ja hänen oli muka pitänyt näyttää se
maailmalle. -- Ja mille maailmalle!

Hän näki edessään berliiniläissalongin täynnä nautinnonhaluista,
hienostunutta yleisöä. Veltot, väsyneet piirteet sai hän hetkeksi
vilkastumaan. Hän näki taas kukkasateet ja kiiluvat katseet, hän
kuuli kiihkeät hyvähuudot, joista hän joskus oli nauttinut, mutta
jotka taas toiste olivat herättäneet hänessä selittämätöntä pelkoa.
Näin kaukaa luuli hän paremmin voivansa arvostella sitä kaikkea. Hän
luuli nyt voivansa selittää, miksi pelko ja ahdistus niin usein oli
vallannut hänet keskellä voitonriemua, kun häntä oli tahdottu käsillä
kantaa ja hänen nimeään oli mainittu kiihkeästi ja hellästi.

Hän luuli nyt tietävänsä, että häntä sellaisina hetkinä oli
ympäröinyt irtipäästetty nautinnonhimo. Ja sille yleisölle oli hän
tahtonut näyttää sen, mikä hänelle oli pyhintä kaikesta -- sillä
kauneuden etsintä oli hänelle uskontoa.

Hänen täytyi tehdä tiliä itselleen laskiessaan kotikaupunkinsa
hiljaista torinviertä rantakatua kohden, jonka varrella Selma nyt
asui.

-- Kuinka juuri olikaan hänen laitansa ollut? Kuka voipi selittää,
mitä nuoren ihmisen mieleen voi nousta, kun hän näkee maailman
jalkainsa juuressa? -- Oliko hän kenties kerjännyt heidän
ylistelyään. Oliko hän ehkä pettänyt itseään? Oman kunnian himoko
olikin ollut hänen johtotähtenään?

Hän huudahti kauhusta valjuna hoiperrellessaan vehreäksi maalatun
puutalon seinustaa.

-- Ja senkötähden se oli häntä paennut? Senkötähden tunsi hän nyt
itsensä näin toivottoman köyhäksi, näin masennetuksi?

Hänen täytyi saada sanoa Selmalle kaikki, tunnustaa hänelle, mitä
hän ei vielä ollut itselleenkään tunnustanut, mitä hän ei selvästi
tiennyt eikä tajunnut. Selma kyllä ymmärtäisi häntä nyt niinkuin
ennenkin.

Tietämättään oli hän pysähtynyt miettimään, selvittämään ajatuksiaan.
Silloin kuuli hän hiljaista puhelua päänsä päältä. Hän katsahti
ylös ja näki kuinka pormestarinrouva, Elsa ja joku kolmas, jota
hän ei tuntenut, äkkiä vetäysivät ikkunauudinten taa, josta kuului
tukahdutettua nauruntirskuntaa.

-- Niin tosiaankin, se vehreä rakennus siinä torin laidassa, sehän
oli pormestarin. Sen edustalla oli hän joskus lasna leikitellyt Elsan
ja toisten lasten kanssa, ja täti oli heitellyt heille ikkunasta
makeistötteröitä, joita he olivat ottaneet ilmasta vastaan -- kuinka
pitkä, pitkä aika siitä oli. -- Nyt hänelle naurettiin uudinten
takana.

Ja ristiriitaan hänen sielussaan yhtyi kalvava katkeruudentunne.

-- Että hän olikin sattunut pysähtymään juuri sen ikkunan alle!

Hän melkein juoksi seuraavaan kulmaan. Tuntui ikäänkuin helpottavan
sydänalaa, kun sai kääntyä rantakadulle. Järvi oli tyyni, ja
iltataivaan hohde kuvastui sen heleään pintaan. Puut siinä rannalla
hiukan säännöttömässä rivissä, uneksien kevätunelmiaan, kuinka
tuttuja ne olivat hänelle. Ja kuinka tuttu oli hänelle se kevään
tuoksu, joka huokui häntä vastaan rannan ruohikosta ja vihannista
latvoista. Kuinka usein niiden alla oli uneksittu heleitä,
kauvastähtääviä kevätunelmia, mutta hän ei ollut yksin silloin.

Ei tehnyt mieli uneksia nyt. Todellisuus oli liian tyly, liian kova
ja se oli riistänyt häneltä kaikki.

Hän kysyi taas niinkuin yöllä valvoessaan: minkätähden ahdisti sitten
näin hänen mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?

Hän oli pysähtynyt vanhan piilipuun alle ja nojaten sen kyhmyiseen
runkoon katseli hän järven vastaista rantaa, joka näytti nousevan
kirkkaudesta ja pyrkivän kirkkauteen. Se oli kuin käärittynä
salaperäisyyden verhoon. Mutta sen tummain latvain alta tuntuivat
rauhan ja lohdutuksen henget puhuvan hänelle äänetöntä kieltään ja
hän jäi kuulemaan niiden kuiskeita.

Hänelle muistui niin elävästi mieleen heidän enin rakastetun
opettajansa jäähyväispuhe tyttökoulusta erotessa.

-- Jos teillä on suruja elämässä, oli hän sanonut -- niin paetkaa
luontoon, siellä olette ikäänkuin lähempänä Jumalaa -- --

Hänellä oli nyt suru, suuri suru. Ja kenties hänen juuri olisi
pitänyt päästä lähemmäksi Jumalaa saadakseen rauhan.

Kuu nousi vastaisen rannan metsän takaa. Kevätillan taivaalla oli se
kuin aave entisestään, mutta kuvastui kuitenkin pitkänä keltaisena
juovana järveen.

Siihen laski vene rantaan. Siitä nousi muutamia huviretkeilijöitä
salkut ja kopat kädessä. Rantaa lähetessään olivat he väitelleet
kiivaasti, mutta vaikenivat huomatessaan Eevan. Heidän kuljettuaan
ohitse kuuli hän matalan naisäänen kuiskaavan: -- siinä hän oli.

Väittely oli siis koskenut häntä. Tavallisessa mielentilassa olisi
se käynyt häneen paljoa kiusallisemmin. Nyt herätti se vain heti
ohimenevän vastenmielisyyden tunteen. Hänen sydämmensä oli liian
täynnä surua ja ahdistusta ollakseen herkkä muille vaikutuksille.

Pieni poika juoksi pitkin rantaäyrästä ongenvapa toisessa läkkikannu
toisessa kädessä. Hän muutteli paikasta toiseen koettaakseen
kalaonneaan. Hänellä oli housun lahkeet käärittyinä yläpuolelle
polvea ja tuontuostakin hän kaalasi nousuveden poikki päästäkseen
kivelle, joka nosti rosoista päätään pinnan yli ikäänkuin oudoksuen
veden paljoutta.

Kaksi palvelustyttöä kulki hartaasti keskustellen vesisangot kädessä
pyykkilaituria kohti. Nyt pysähtyivät he kuuntelemaan soittoa, joka
hiljaisena hyminänä kuului niemen takaa varsinaisesta rantapuistosta.

Koko kaupunki olikin siis siellä, ja sentähden oli tällä rannalla
niin hiljaista, niin yksinäistä.

Eeva näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui kuin unessa. Hän oli
kuin ulkopuolella itseään, katseli kuin jostain muualta sitä nuorta
surevaa tyttöä, joka seisoi nojaten piilipuun runkoon, ja hänen kävi
häntä sääli. Sillä hän tunsi kuinka rajusti hänen sydämmensä löi ja
kuinka hän kärsi...

Ensin oli hän nauttinut yksinäisyydestä tai paremmin luonnon rauhasta
ympärillään, mutta sekin alkoi ankaraksi. Oli kuin sekin olisi
vaatinut häntä tilille.

-- Niin, hänhän olikin matkalla Selman luo. Hän kyllä häntä
ymmärtäisi, hän kyllä voisi häntä lohduttaa. Kivenheitto vain, siellä
näkyi jo vanha rapistunut rakennus.

Hän kulki kiireisin askelin, mutta ennenkuin hän ennätti tohtori
Sommerin asunnolle, pysähtyi hän äkkiä kuin taikaiskun lyömänä erään
rantakadun varrella olevan matalahkon rakennuksen kohdalle. Ikkuna
oli auki ja huoneesta kuului sama vakava ja soinnukas miehen ääni,
jota hän laivassa oli kuunnellut. Hän joutui heti omituisen tenhon
valtaan. Hän kuuli selvästi joka sanan.

"Rauhani minä annan teille, en minä anna teille niinkuin maailma
antaa."

Rauhaa -- niin sitäpä häneltä puuttui, muuta hän ei tarvinnutkaan.

"Tulkaa minun tyköni kaikki... minä tahdon teitä virvoittaa" -- --

Kävelikö hän itse siihen huoneeseen vai veikö hänet joku toinen?
Omastako vai toisen tahdosta hän joutui sinne -- sitä hän ei tiennyt
itsekkään.

Se vain oli varmaa, että hän siitä illasta kuului heihin.



XVI.


Varhain seuraavana aamuna oli Eeva taas menossa rantaan päin. Hänellä
oli kirje kädessä. Se oli vietävä laivan postilaatikkoon. Hän
kulki nopeasti ja kevein askelin. Hänen koko olennossaan oli sama
itsetietoinen, päättävä ryhti, joka oli hänelle ominainen, mutta joka
viime päivinä näytti luopuneen hänestä.

-- Ei, hän ei katunut sanaakaan siitä mitä hän oli kirjoittanut.
Muulla tavalla hän ei voinut menetellä. Nyt hänellä ei saanut olla
siteitä, ei pauloja. Kaikki mikä sitoi hänet siihen, joka oli
valhetta, oli säälittä reväistävä rikki. Nyt, näkevänä, oli hänellä
oikeus korjata sokeana tekemänsä erehdykset.

Hän kulki nopeasti eteenpäin heiluttaen sitä tärkeätä kirjettä
kädessään. Mutta hänen kasvoissaan kuvastui voitonriemu ja rauha.

Hanna Heitman, joka palasi viemästä kirjettä pojalleen, tuli häntä
vastaan kadunkulmassa, mutta Eeva ei huomannut häntä.

Eevassa oli jotain, joka esti Hannaakin puhuttelemasta häntä. Mutta
ohi kuljettuaan pysähtyi hän ja katseli melkein säikähtyneenä Eevan
jälkeen.

-- Olisiko hänkin? -- sanoi hän puoliääneen.

-- Ei, se ei voi olla mahdollista -- mutta se tuli hänen silmissään
ei tiennyt hyvää. --

Eeva ennätti rantaan parahiksi laivan lähtöön. Kirje liukui sievästi
hänen kädestään laivan kyljessä olevaan postilaatikon aukkoon ja
synnytti pienen kolinan ennättäessään pohjaan.

-- Nyt oli siis palauttamaton teko tehty, askel astuttu.

Ja kevein mielin lähti hän nousemaan loivasti kohoovaa rantaäyrästä
ylöspäin.

Se kirje rikkoi hänen kaksivuotisen sitoumuksensa.



XVII.


Lapsi, lapsi -- nyyhkytti Alma Aarnio Eevan sohvan kulmassa -- mitä
olet sinä tehnyt! tai mitä olet sinä aikeessa tehdä, sillä totena
minä todellakaan en vielä voi sitä pitää, niin kova sinä et voi olla
meitä kohtaan.

-- Mutta sinähän et tiedäkkään kaikkea. Kun kaikki kuulet, olen varma
että taivut.

-- Meitä on pidetty varakkaina, ja me olemme itsekkin tottuneet
siihen ajatukseen, että aineellinen asemamme olisi taattu. Mutta on
ollut asianhaaroja... emme ole voineet laskea kaikkea edeltäkäsin...
meillä on ehkä ollut kadehtijoitakin... ja -- miksi en sanoisi sitä
suoraan? -- emme ole tahtoneet kieltää mitään sinulta, ainoalta
lapseltamme. Sinulle on uhrattu kaikki, sinun tähtesi on tehty
kaikki, mitä tehty on. Tämä uusi rakennuskin, joka veti enemmän kuin
ensin oli arveltukaan. Oli niin helppo saada lainaa, kun oli niin
valoisat toiveet. Eeva, Eeva, sinun kädessäsi on meidän onnemme tai
perikatomme!

-- Heti kun huhu sinun luopumisestasi levisi kaupungille, sanottiin
suurin sitoumus irti -- me olemme hukassa! -- Tämä rakennus horjuu
perustuksillaan. -- Mutta ei, me emme ole hukassa! Eikö niin Eeva?
Hädän hetkenä panemme kaiken toivomme sinuun, sinä voit meitä
auttaa yhdellä ainoalla sanalla. Sinä teet meidät vielä rikkaiksi,
sinä annat meille takaisin, mitä olemme uhranneet, sinä et riko
sopimusta. Nyt on sinulla tilaisuus näyttää kuinka paljon rakastat
vanhempiasi... lapsi, lapsi!

Hän oli puhunut katkonaisesti, pidätellen nyyhkytystä ja jäi
hyväilemään Eevan kättä.

Ensimmäinen tunne, minkä äidin hyökkäys Eevassa herätti, oli
vastenmielisyys. Mutta jota kauvemmin hän katseli sitä surun murtamaa
naista, joka sielunahdistuksessa rukoili häntä, sitä syvempi sääli
heräsi hänessä häntä kohtaan.

-- Äiti raukkani -- sanoi hän istuutuen hänen viereensä -- ja sitä
sinä suret niin syvästi! Niin, nehän ovat sinun tavaroitasi, ja
"kussa teidän tavaranne on, siellä on teidän sydämmenne." -- Sinun
rakennuksesi horjuu -- jatkoi hän lempeästi -- sannalle sinä sen
perustit ja kun sade lankeaa ja virrat tulevat ja tuulet puhaltavat,
täytyy sen kukistua, kuinka voisi se muuta!

-- Mutta ihmiselle on sanottu: "jos sinun oikea silmäs pahentaa
sinun, niin puhkaise se, ja jos sinun oikea kätes pahentaa sinun,
niin hakkaa se poikki ja heitä pois luotasi: sillä parempi on
sinulle..."

-- Äiti rakkaani, parempi on sinullekin, että sinun sannalle
rakennettu huoneesi kukistuu ja sinä rakennat uuden, avaramman ja
ihanamman ja perustat sen kalliolle!

Eevan koko olennosta henki toivo ja luottamus ja hänen katseensa
etsi äidin katsetta saadakseen antaa surevalle edes rahtusen omasta
onnestaan.

Mutta Alma Aarnio nousi kalveten.

-- Sekö on ainoa lohdutus, mikä sinulla on antaa -- vaikeroi hän.

-- Se on ainoa ja parhain.

-- Kiittämätön lapsi, minusta et olekkaan koskaan välittänyt, mutta
isän tähden toivon sinun vielä heltyvän. --

Äiti oli poistunut. Eeva istui pitkissä mietteissä. Uudet ajatukset
tulivat lentäen liitäen sitä vauhtia. Ensin ne häntä hämmästyttivät,
melkeinpä säikäyttivät, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rakasti
niitä. Sillä ne aukoivat hänen eteensä uudet alat, hänen sielulleen
mieluisat. Hän rakasti niitä kuin taivaan lähettiläitä, jotka
tahtoivat hänen parastaan.

-- Äiti raukkani, totta sinä sanoit, vähän olen sinusta välittänyt,
mutta tästä lähtein saat nähdä kuinka paljon minä sinusta välitän.

-- Ja isä, isä -- nyt on hetki tullut, josta aina olen uneksinut, nyt
minä saan tehdä sinun puolestasi jotain ennen arvaamatonta. Mutta
että se tuli tässä muodossa!

-- Nyt minä sinut vapautan vaikeasta taakasta. Oikaise jälleen
kumarat hartiasi ja ole oma itsesi! Sinuun se ei voi käydä niin
kipeästi, sinun halusi on aina ollut ylempiin. Minä kuulen jo sinun
vetävän helpotuksen henkäyksen.

-- Sillä suuret ja raskaat ovat myllynkivet.

       *       *       *       *       *

Eeva ei nähnyt isäänsä koko sinä päivänä. Hän oli sulkeutunut
huoneeseensa. Mutta illalla löysi hän pöydältään suljetun kirjeen,
johon hänen nimensä oli kirjoitettu isän käsialalla. Väristen onnesta
luki hän:

-- Älä anna rukousten ja kyynelten horjuttaa itseäsi vakaumuksestasi,
niinkuin eräs teki ennen sinua. -- Se surmaa ihmisen. --

-- Hän sitä siis ei pyydä. Ooh, kuinka hän on ylevä ja vapaa! Ja
vielä vapaammaksi pitää hänen päästä! -- Se surmaa ihmisen. --
Itsestäänkö hän puhui? Kuinka olikaan hän kärsinyt! Mutta nyt
muuttuisi kaikki.

Nyt saisivat he nähdä kuinka paljon hän rakasti heitä. Nyt hän alati
palvelisi heitä eikä luopuisi heistä milloinkaan.

Ja hän antaisi itsensä kokonaan.



XVIII.


Oli kuin kaikki liike hetkeksi olisi lakannut siinä pienessä
kaupungissa. Aarnion kauppapuodin ovet, jotka muuten tavallisesti
näin kesäiseen aikaan aina olivat ystävällisesti levällään ja joissa
hiljaisempinakin aikoina sentään aina oli tulijaa, menijää, olivat
nyt tiukasti suljetut. Rautakisko kulki tylynä pielestä pieleen
ja sen toisessa päässä riippui suuri ulkolukko mykkänä ja paljon
merkitsevänä.

Laivasillalla oli niin oudon hiljaista. Missä olivat nyt jyryävät
käsirattaat, jauhoiset rengit ja pyylevät kahvisäkit?

Aarnion tavaramakasiini törötti siinä suljetuin ovin, sekin ikäänkuin
oudoksuen moista hiljaisuutta.

Koko kaupunki oli hämmästyksissään. Useimmille oli se tullut kuin
salaman isku, mutta toiset pitivät sitä liiallisen suurentelemisen
luonnollisena seurauksena ja sanoivat vain odottaneensa tätä
loppukohtausta. Toiset surkuttelivat, toiset tunsivat kenties
vahingoniloa, niinkuin maailmassa aina on tavallista.

Silkkimustat korskuivat Aarnion tallissa ja kiiltäväin vaunujen
olisi tehnyt mieli vieriskellä pitkin katuja ja puistoteitä ihmisten
ihailtavina. Se olisi toki ollut toista kuin torkkua pimeässä
liiterissä pölyn laskeutuessa peitteeksi koko niitten komeudelle.

Mutta ei kuulunut ajajaa.

Puutarhassa tekivät syksyllä istutetut saksankuuset nuorta telkkää
ja sen entiset asukkaat riippakoivu ja orapihlaja ihmettelivät,
missä viipyi vireä vaalija. Pitkät ruokakasvilavat olivat kuin
odotuksissaan nekin, muhisivat päivänpaisteessa ja työnsivät
saviheinää jalompain tainten puutteessa. Myyrä pilkisti uteliaana
reiästään. Hänenkö haltuunsa se valtakunta nyt heitettiinkin?

Missä viipyi siementen sirottaja, kussa kylväjä kotoinen? --

Alaslaskettujen uudinten takana, piilossa maailmalta, masentuneena,
murtuneena, toivotonna.

-- Huomenna ei ole seinäin suojaa, ei kuhun päänsä kallistaa. Vieras
vie valtaistuimeni, outo ottaa kotini kauniin. Minne paeta häpeätä
ja maailman pilkkaa? Pitäisi toimia talon ainoan toimelijaan --
haaveilijoita ovat toiset -- hankkia asuntoa, tehdä muuttoa.

Poissa on toimintakyky, saamatonna ja sairaana ennen vireä emäntä.

Ovelle kolkutetaan.

-- Kuinka kiusallista! Pitääkö vielä ottaa vastaan vieraitakin?

Tohtori Sommer matkapuvussa, hämillään:

-- Anteeksi rouva, miehenne ei ole kotona ja minun täytyy siis
toimittaa asiani teille. Olen matkaan lähdössä, minua on kutsuttu
muualle, tulin ajatelleeksi... tekisitte minulle todellakin ilon, jos
tahtoisitte ottaa haltuunne nykyisen asuntoni. Huoneet ovat oikein
siistit, vaikka rakennus päältäpäin näyttääkin hiukan ränstyneeltä.
Enkä huoli ruveta viemään huonekalujakaan mukanani...

Hän heitti hyvästi ja poistui, ennenkuin Alma Aarnio ennätti tointua
hämmästyksestään.

-- Että apu oli tuleva sieltäpäin! -- Siitä hän ei olisi voinut
uneksiakkaan.

-- Tämäkö nyt on se nöyryytys, joka joskus on vilahtanut mielessäni?
-- ajatteli Alma Aarnio.

Mutta, kumma kyllä, ei se tuntunut niin suurelta nöyryytykseltä. Ei
ollut hituistakaan halveksimista, pilkkaa tai vahingoniloa sen miehen
kasvoissa. Päin vastoin oli niissä kuvastunut vilpitön ystävyys ja
osanotto.

Omantunnon ääni alkoi puhua Alma Aarnion povessa ankaraa kieltään,
mutta samalla oli kuin joku lempeästi olisi kuiskaillut anteeksiantoa
ja sovintoa. Siellä oli jotain kovaa ja jähmettynyttä, joka alkoi
sulaa kuin routa päivänpaisteessa. --

Tohtori Sommeria oli kutsuttu Helsinkiin -- tieteen palvelukseen --
niinkuin kirjeessä oli ollut. -- Meillä ei ole varaa jättää sellaista
kykyä maaseudulla maatumaan.

Muutaman päivän kuluttua asuivat Aarniolaiset rantakadulla. Alkoi jo
olla täysi kesä. Siinä oli vihannuutta ja laineläikkyä ikkunain alla,
päivänpaistetta yltäkyllin ulkopuolella ja sisällä.

Kauppaneuvos asui tohtorin entisessä työhuoneessa, jonne hän
oli pelastanut nuoruutensa aikuisen kirjaston. Naamarin oli hän
ainaiseksi riisunut kasvoiltaan. Ja istuessaan entisten rakkaitten
kirjainsa ääressä unohtaen menneisyyden ja tulevaisuuden, tuntui
hänestä joskus kuin elämä vasta olisi alkamaisillaan ja hänkin saisi
ottaa siihen osaa hengittäen vapaasti siinä ilmapiirissä, jossa hän
oli luotu elämään ja jossa hän tunsi itsensä onnelliseksi.

Alma Aarnio oli valinnut pihan puoleisen huoneen. Häntä, joka ennen
niin paljon oli rakastanut päivänpaistetta, tuntui se nyt vain
rasittavan. Ja kun se vielä tuli ulapalta päin, jossa hinaajalaivat
suitsuttivat savujaan ja tavara-alukset arvonsa tuntien halkoivat
vettä ja rannassa kyhesivät leveätä kylkeään laituriin! -- --

Mutta hänen toimintahalunsa, joka ensi iskusta oli ollut kuin
lamauksisssa, alkoi vähitellen virota henkiin ja luoda itselleen
uusia aloja, vaikka ne vastaiseksi pääsivätkin toteutumaan vain
mielikuvituksen maailmassa.

Ja Eeva kulki heidän keskellään palvellen ja lohdutellen ja
hellempänä kuin milloinkaan ennen.



XIX.


Selma oli käymässä entisessä kotikaupungissaan kaksivuotisen
poissaolon jälkeen. He olivat Eevan kanssa matkalla Hietarannan
mökkiin. Käsikkäin niinkuin ennenkin laskivat he kapenevaa maantietä
laaksoon, jonka pohjassa pieni joki välkytteli vettään pensaikkojen
suojassa. Siinä sillalla oli niin usein seisottu nojaten kaiteeseen
ja kuunneltu joen kevätsolinaa -- se oli jäänyt mieleen sävelenä
soimaan halki koko elämän.

He muistelivat molemmat samaa asiaa, vaikka olivat ääneti --
kolminaisliiton viimeistä kevätretkeä. Se tuntui olevan niin kaukana,
lapsuuden päivänpaisteisilla rinteillä, jonnekka ei enään palata. Ja
elämän todellisuus oli alkanut heille kummallekin niin varhain.

Kun he nousivat kanervaista vaaran kuvetta kukkulalle, josta näki
kauvas, tuli raitis tuulenhenki heitä vastaan lauleskellen ainaista
lauluaan -- iloistako vai surullista -- sen määräsi kunkin kuulijan
oma mielentila. Metsän tuoksuja oli sillä mukanaan, se heilutteli
kukkivan kanervan latvaa ja peitti kullankeltaisen haavanlehden sinne
alle -- ei toki, ei toki vielä vanhuuden merkkiä, uhkuihan kaikki
vielä elämänintoa ja voimaa.

Kahden istuivat he luonnon laatimaan kalliosohvaan -- kussa oli
kolmas?

-- Kussa on kolmas? -- kysyi tummanvehreä lepikko tiepuolessa.

-- Kussa on kolmas? -- suhisi saraheinä kallion kyljessä.

-- Kussa on kolmas? -- uteli tuuli löyhytellen Selman synkkää
suruharsoa.

-- Kussa, kussa hän on? -- kysyi ääni Eevan sisimmässä -- niinkö
kaukana, niinkö korkealla ettei siivekkäinkään maallinen ajatus
voinut häntä saavuttaa, vai niinkö lähellä että hän saattoi tuntea
kuinka ihmissydän värähteli sanatonta suruaan tai huimaavaa
autuutta...

Eeva puhui taukoamatta, kertoi pikkuasioita, sivuseikkoja aivan kuin
peljäten että tultaisiin pääasiaan.

Hän kertoi olevansa täysin onnellinen. Ulkonaisetkin olosuhteet
olivat muodostuneet mitä parhaimmiksi. Työ tyttökoulun
laulunopettajattarena oli hänelle mieluista. Hän tiesi kyllä että
maailma häntä tuomitsi. Hän oli ollut uskoton asialleen, oli kaivanut
leiviskänsä maahan... Mutta maailman tuomio ei voinut häiritä hänen
onneaan. Ja hänen valtakuntansa oli niin laaja, siinä ei ollut ääriä
ensinkään, sillä se käsitti kaiken sen mikä eli ja hengitti...

-- Kas sielläkin tulee minun joukkoani! -- ja hän tempasi ryysyisen
tytön maantieltä helmaansa ja painoi hänet rintaansa vastaan hehkuen
rakkautta.

Selma katseli häntä tutkivasti: ulkomuodoltaan hän ei näyttänyt
lainkaan muuttuneen näitten vuosien kuluessa, sama hento vartalo,
samat henkevät kasvot, joissa yhtaikaa kuvastui lapsen herkkä mieli
ja luja päättäväisyys. Ja niinkuin ennen antautui hän nytkin koko
sielullaan sille asialle, jonka hän oli ottanut omakseen.

Selma ymmärsi hänet niin hyvin. Lapsuudesta asti luuli hän tuntevansa
miltei joka vivahduksen hänen luonteessaan. Joskus oli hän kuitenkin
jäänyt seisomaan aivan kuin ongelman eteen. Oli vilahtanut esiin
jotain aivan outoa, aivan selittämätöntä. Mutta Selma, joka oli
tottunut pitämään Eevaa paljoa ylempänä tavallisia ihmisiä, siis
itseäänkin, oli tyytynyt siihen selitykseen, ettei hän kaikessa
kyennyt kohoamaan Eevan kannalle.

Nytkin oli hän ongelman edessä. Kuinka jaksoi Eeva olla niin täysin
onnellinen juuri nyt? Eikö hän sitten tiennyt, että oli ollut
olemassa eräs, joka kenties oli kärsinyt paljon hänen tähtensä, joka
ainakin oli alati häntä ajatellut ja joka vastikään oli kuollut hänen
nimensä huulillaan.

Oliko hän sitten enempi kuin ihminen? Vai kylmäkö hän vain oli,
kova ja säälimätön? Ja ensikerran heräsi Selmassa jonkunlainen
katkeruudentunne Eevaa kohtaan. --

Hietarannassa vietiin heidät tupaan, jonka seinät olivat täynnä
muistoja kesäasukkaasta.

-- Se on kuin unta vain, unta vain -- sanoi ukko huojutellen harmaata
päätään -- unta vain koko elämä.

-- Hän heitti ne uuninloukkoon lähteissään -- selitti mummo, kun
näki vierastensa silmäin seuraavan öljymaalausharjotelmia seinällä
-- käski minun sytyttää niillä tulta takkaani. -- Vai sytykkeiksikö
minä niitä! On niitä vielä tuohiakin ja tervaksia. Siinä on nyt suvi
ollut seinällämme kaiken talven. Pienimmätkin liuskat pelastin. Tähän
näin on yritetty ihmisen nivuksia, pehmeitä, laineisia. Letti siinä
alempana näyttää juuri lähteneen sirojen sormien lomista. Täällä taas
on palanen siniruutuista pumpulivaatetta, näkee selvästi että se on
pumpulia. Siinä vieressä se jo paneutuu poimuihin. Ja tuolla kulmassa
on leninginhiha. -- Siihen kesken jäivät.

-- Mutta sitten hän ne yhdisti -- sanoi Selma hilliten
mielenliikutustaan -- ja hän sai aikaan jotain aivan harvinaista.
Taiteilijat ovat käyneet sitä ihailemassa ja he vakuuttavat, että
se voisi kaunistaa mitä taulukokoelmaa tahansa. Se on nuori tyttö
luonnollisen suurena. Hän laulaa. Luulee kuulevansa sävelet. Hänellä
on kimppu metsäorvokkia kädessään. Tuntee niiden tuoksun. Se ei ole
maalattu kuva, se on elävä ihminen. Se ei ole liioitellun kaunis,
mutta siinä on sitä henkevyyttä, jota ainoastaan ne valitut voivat
vaatteelle kiinnittää silmin katseltavaksi.

Reunaan oli kirjoitettu:

-- Tämän maailman turhuus viettäköön katoavaista riemuaan -- se ei
liikuta häntä...

-- Minä tavoittelin puhtautta, ja se pakeni minua, mutta minä
saavutan sen kuitenkin. --

Selma katsahti Eevaan, joka oli vetäytynyt sen pienen ikkunan luo,
jota vehreä varjostin puoleksi peitti. Hän ei saanut tietää, mitä
hänen kertomuksensa oli vaikuttanut, sillä Eeva painoi kasvojaan
ruutuun ja tuntui olevan saavuttamattoman kaukana...

Kun he vanhalle tavalle uskollisina, ennen lähtöä olivat yhdessä
laulaneet mummon säestykseen, toi mummo mustuneen kanteleensa Eevan
helmaan virkahtaen:

-- Ei ole minussa enään sen soittajata, liian ovat jo sormeni
kangistuneet. Te sitä tästä lähtein helkytelkää notkein hyppysin,
soitelkaa suruja ja iloja, ja menneitten muistoja kertokoon kumiseva
koppa. Ei ole minulla muuta muistia antaa teille uskollisesta
ystävyydestänne meitä vanhoja kohtaan.

Hän hyväili sen kylkiä kurttuisella kädellään kuin jäähyväisiksi.

-- Mummo, mummo -- sanoi Eeva liikutettuna -- ainoan aarteenne te
antaisitte. En henno ottaa sitä -- en ainakaan vielä. Kenties sitten
kerran, aikaan, joka vielä olkoon kaukana...

Ja hän juoksutti sen tupaan entiselle paikalleen hirvensarven haaraan
unelmoimaan nuoruutensa sammuneesta loistosta, aavistamatta että
sillä vielä oli edessään uusi ajanjakso täynnä nuoruusriemuja ja
heleintä onnea...

-- Kävitte niin kiireekseltänne -- sanoi ukko saatettuaan heidät
järven poikki -- emme ennättäneet käydä edes suomaallani. On sen
vähän sentään lähennyt toinen laita ja vanhimmissa saroissa versoo
nyt rukiinoras. On se olemassa se, joka muistaa meikäläistäkin ja
_Hän elää, vaikka ihmiset kuolevat_...



XX.


Syysilta peitti jo varjoillaan seudun, kun Selma ja Eeva astuivat
metsäpolkua kaupunkia kohden. Oli viileää ja tyyntä. Ei kuulunut
muuta kuin kuivain lehtien kahinaa, joita heidän jalkansa tallasivat.
Mansikka-ahon laidassa tuli yksinäinen vaeltaja heitä vastaan
pyssy olalla, ja syvällä petäjikössä takoi tikka puun kylkeä -- ei
elonmerkkiä muuta.

Puiden latvojen ja runkojen välitse laittoi kuu säteensä kirjailemaan
maata. Kellastuneet mättäät välkähtelivät kummasti. He eivät
tunteneet metsäänsä siinä valaistuksessa. He kulkivat kuin oudossa
maassa, kumman kauniissa, jossa myrsky on viihtynyt lepoon, tuulet
tauvonneet, sota sammunut.

Eeva nojasi Selman käsivarteen ja Selma tunsi, että hetki oli tullut,
jolloin hän saattoi puhua.

-- Muistatko Eeva sitä iltaa "muistojen majassa" -- alkoi hän hiljaa
-- kun lauha kevättuuli humahteli lehmusten latvoissa ja hän nojasi
päätään sammaleiseen runkoon, korkea otsa kokonaan varjotonna? --
Juuri sellaisena minä sitten näin hänet, vaikka vieläkin kauniimpana.
Ja minä ajattelin, että kuolema varmaankin oli ollut hänelle
armahtavaisempi kuin elämä...

-- Vähää ennen kuin hän sairastui, oli hän saanut työnsä valmiiksi ja
silloin oli hän useita kertoja huudahtanut kuin haltioissaan:

-- Nyt he saavat tulla... tulkoot vain kaikin... hänkin.

-- Ankara kuumetauti liikkui paikkakunnalla. Se tarttui häneen. Isä
ja minä lähdimme heti matkaan tiedon saatuamme, mutta myöhästyimme...

Selma tunsi Eevan käden värisevän omassaan, ja kesti kauvan,
ennenkuin hän vastasi:

-- Enkö muistaisi sitä iltaa! Kirkonkellojen ääni oli lauhtunut
lempeäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa... Sisko, jos kyynel nyt
vierähtää silmästämme, olkoon se ilokyynel, sillä se puhtaus, johon
hän pyrki ja joka täällä pakeni häntä, sen on hän nyt saavuttanut...

-- Oletko sinä varma siitä? -- kysyi Selma kiihkeästi, seisahtuen
Eevan eteen -- oi, jos minä vain tietäisin, että hän on onnellinen!
Mutta minä olen ollut sanomattomasti levoton. Mehän tiedämme, että
on olemassa vain yksi tie, ja minä pelkään, että hän ei ollut sitä
löytänyt.

Eeva ei vastannut heti. Hän kietasi käsivartensa Selman vyötäisille
ja he kulkivat hiljalleen eteenpäin. Kuuvalo oli käynyt yhä
kirkkaammaksi. Näytti siltä kuin se olisi pyrkinyt poistamaan kaiken,
mikä oli hämärätä, epäselvää ja synkeätä. Taivaankansi oli ikäänkuin
kohonnut ja tähti tähdeltä ilmestyi pilkkimään illan tyynessä.

Eeva katseli sinne siintäviin aivan kuin olisi hän tahtonut tähdistä
lukea utuisia ihmiskohtaloita. Ja aivan kuin hän olisi sieltä saanut
vastauksen, pysähtyi hän Selman eteen ja sanoi:

-- Minäkin olen varma siitä... Minä olen ollut levoton. Mutta tänä
iltana tässä kävellessämme tähtitaivaan alla on se selvinnyt minulle
niin ihmeellisesti... Minä näen hänet edessäni niin elävänä nuoruuden
innossa koko sielullaan tavoittelemassa ihannetta, hartaampana
kuin kumpikaan meistä. Ja vaikka hän harhailikin ja ajoi unikuvia
takaa niinkuin me ihmistenlapset usein teemme, niin mikseikäs Hän,
joka pani kipinän polttamaan hänen poveensa, mikseikäs Hän voinut
selvittää hänelle kaikkea, ennenkuin otti hänet ijäisiin. Mikseikäs
Hän voinut näyttää hänelle iki-ihannetta. -- Niin, sen hän teki
määrättömästä armostaan. --

Metsäpolku oli jäänyt heidän taakseen ja he olivat jo nousseet
maantietä kukkulalle, josta näki kauvas. Veet välkkyivät kuun
hopeassa, ja jyrkät rannat loivat vakaita varjojaan. Tähtein
sarja oli jo lukematon aivan, ja alhaalta sieltä pilkkivät valot
pikkukaupungista, ihmisten asunnoista...

Sieltä nousi joku vaaran kuvetta heitä vastaan. Hän ei kulkenut
ohitse, vaan kääntyi takaisin, päästyään heidän kohdalleen ja liittyi
sanaakaan sanomatta kolmanneksi heihin.

Se oli Hanna Heitman.

He olivat astuneet ääneti aina sinne asti, missä maantie rupesi
levenemään ja missä vanhat puut tiepuolessa ikäänkuin arvonsa tuntien
nostivat latvojansa ja ojentelivat oksiaan tuulten tuuditeltaviksi.
Mutta ei tuuditellut nyt tuuli latvaa eikä oksaa, ei hentoista
heinänkorttakaan. Kolme naista vain hiiviskeli hiljaa tietä pitkin,
ja kolme pitkää varjoa seurasi heitä tiepuolessa yhtä äänetönnä kuin
he itsekkin olivat.

Viimein puhkesi Hanna puhumaan:

-- Kenties siellä sentään jossain, tähtitarhoissa tai niiden takana
on olemassa paikka, jonne ihmisen henki leijaa heitettyään nää
maalliset, ja jossa sekin, jonka elämäntyö näyttää kesken jääneeltä,
täydellisempään muotoon puettuna saa jatkaa kehitystään nousten
kirkkaudesta kirkkauteen... Ja kenties siellä on vastassa ikuinen
rakkaus, jonka edessä yksityinen ihminen merkitsee yhtä paljon kuin
ne lukemattomat maailmat, jotka ovat Hänen käsialojaan ja joita Hänen
henkensä kannattaa...

Tähtein välkettä silmissään katsoi Eeva häneen ja kysyi:

-- Epäiletkö sinä sitä sitten?

-- Minä olen sitä epäillyt, mutta nyt minä sen uskon.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eeva Aarnio - Kertomus nuorille" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.