Title: Tuukan poika - Jatkoa näytelmään "Tuukan tappelu" 3 sivuinen tarina
Author: Numers, Gustaf von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tuukan poika - Jatkoa näytelmään "Tuukan tappelu" 3 sivuinen tarina" ***


TUUKAN POIKA

Jatkoa näytelmään "Tuukkalan tappelu" 3 sivuinen tarina

Luonnos

Kirj.

GUSTAF v. NUMERS

Suomentanut

Eero Alpi



Hämeenlinnassa,
Boman & Karlssonin kustannuksella,
1903.



SILMÄYS NÄYTELMÄÄN "TUUKKALAN TAPPELU"


Pieni joukko heimostaan eksyneitä hämäläisiä on asettunut Pähkäselän
rannoille. Siellä he ovat urheasti taistelleet päälleryntääviä
karjalaisia vastaan, joita osa asuskelee läheisen Louhijärven seutuja.

Hanka on rutivanha, saita karjalainen. Suden tavoin on hän nuorempana
maita kierrellyt, ahnaana itselleen aarteita kooten. Hän on hyökännyt
lappalaisten laitumille, ryöstänyt kansaa, ottanut niitä orjiksi ja
myynyt ne kultia vastaan. Aarteensa eivät ole vähäiset, ja
huolellisesti säilyttääkin tuo ijäkäs kitupiikki ne lattiahirren alla,
jotta ei kenkään saisi niistä vihiä. Vaan kuitenkin tietää kansa, että
rikas on vanha Hanka, rikkaampi kuin kukaan muu, vaikka taloansa ei
edes kunnolla hoitaa raski. Kurja onkin pirtti; huoneet kaatumaisillaan
ja kuinka olisikaan, ell'eivät hänen lapsensa, Irja ja Ennu, töitä
tekisi, ja talon ainoa orja, Lapin ryöstönainen, Vaina, talon hyväksi
raataisi. Hänetkin on julma Hanka Lapista raahannut, lapsensa myynyt
orjiksi, ja tämä onkin ainoa, joka alituisesti muistuttaa Hankaa hänen
entisistä veritöistään. Tämä härnää ja loitsuillaan uhkaa tuota
saamatonta saituria. Tämä ennustaa, että vielä kerran Hangan kullat
lehdiksi kuivuvat ja vielä joutuu haudanpartaalla oleva verikoira
Lemmen vihoihin. Hiisi hänelle julmistuu ja alkaa vainoomaan Lapin
lasten sortajaa.

Irja on haaveksiva karjalaistyttö. Ei ole impi perinyt isänsä kurjaa
luonnetta. Hän on puhdas kuin pulmunen, kaunis kuin keväinen
auringonsäde. Omalla iloisella luonnollaan hän yksitoikkoiset päivänsä
imanteiksi kirkastuttaa. Suru mieleen tulee tyttörukalle kuitenkin
välisti, kun hän pelkosydämellä ajattelee, kenellehän isänsä mahtaa
hänet vaimoksi myydä -- kenelle hyvänsä, kun vaan saa hyvän hinnan ja
pääsee myötäjäisiä maksamasta.

Eräänä iltana ovat nuoret tanhualla tanssimassa. Karkeloita katsomaan
on saapunut pari Hämeenpuolen poikaakin, nimittäin upporikas,
jöröluontoinen Tuukka, iloisen veljensä Orvon kera. -- Tuukka, jykevä
hämäläispäällikkö, asustaa äitinsä Elkan ja veljensä kanssa upeaa
Tuukkalaa Pähkäselän rannalla. Hänellä on suuret määrät rikkauksia:
viljaa, riistaa, kultaa, orjia ja karjaa. -- Pistääpä silloin Tuukan
silmään tanssissa muuan karjalaistyttö ja ei aikaakaan, ennenkuin tämä
saa mielitietyn aseman hänen sydämessään. Tyttö on kaunis Hangan Irja.

On kesäinen ilta. Irja ja Ennu ovat lehdessä metsässä ja ovat jo
aikeissa palata kotiin kerppoineen, kun Tuukka äkkiä yllättää
lehdikössä Irjan, jota veljensä kera ovat soutaneet Pähkänpuolelta
kosimaan. Harvasanaisena ja jörönä hämäläisenä ei Tuukka kykene täysin
tulkitsemaan sydämensä tunteita, lahjoittaa vaan Irjalle komeat
kultaketjut ja lupaa tulla pian takaisin. Sijan näyttää Tuukkakin
saaneen Irjan sydämessä, koska hän vienosti kuiskaa hämäläiselle
hyvästiksi: "Älä unhota minua!" ja silloin hidasteleva Tuukkakin sulaa,
ja kiihkoisasti käy hän tyttöä kädestä, huudahtaen: "En, en ikänä!"

Saita Hanka tietää kauniin tyttärensä olevan kultanen syötti rikkaille
poikamiehille, ja hän toivookin saavansa hänestä hyvän hinnan.
Etupäässä odottelee Hanka mahtavaa karjalaista Usua Irjaa kosimaan. Usu
tuleekin. Ei lupaa muuta kuin tavallisen hinnan: viisi lammasta. Sanoo
tyttöä heikoksi ja vähäveriseksi. Hanka vaan viekastelee, juottaa
vieraalle olutta ja ylentelee hintaa. Kuuluupa silloin kumea humu. Se
on Hämeen uhkea Tuukka, joka komeissa varustuksissa, suuren seurueen
kanssa on hänkin puolestaan saapunut kosimaan Karjalan kauneinta
kukkaa. Lupaa hyvän hinnan ja vaatii tyttöä. Vanha Hanka, joka huomaa
myyjän aseman edulliseksi, kun on useampia ostajia, hieroo vaan kauppaa
hiljakseen ja kestitsee vieraitaan oluella. Silloin julmistuu Tuukka,
koppoo Irjan käsivarsilleen, kantaa hänet rantaan ja vie impensä
Hämeeseen. Kauhistuu ijäkäs Hanka. Sokeena vihasta huutaa tuo ikäloppu
saita kähisten jousta ja kalpaa -- häneltä livahtivat käsistä lihavat
lampaat, kultakäädyt. Usu on vimmoissaan, Ennu raivoo ja tahtoo
veneillä mennä ajamaan takaa ryöstäjää, vaan hämäläiset ovat hakanneet
veneiden pohjat täyteen läpiä. Tuskissaan tuvassa kysyy Hanka Vainalta:
"Mitä tekevät Ennu ja Usu". "Ulvovat rannalla, käpälät järvessä",
vastaa Lapin noita voitonriemuisena. Kalvistuu Hanka, herponee vihasta
ja kuolee vihdoin mielipuolena kiemuroiden kultakasansa päällä, Vainan
häntä saatanallisesti kiusatessa.

Tapaamme sitten Irjan Hämeessä, Tuukkalan nuorena emäntänä, talon
ilolintuna, Tuukan päivänpaisteena ja Orvon rattoisana seurakumppanina.
Onnellinen olisi Irja, ei ikävöisi Karjalaan, ell'ei Tuukan vanha äiti,
Elkka, häntä alituisesti härnäisi. Hän ei kärsi Karjalan ryöstönaista,
poikansa lehtolemmikkiä ja käyttää jos jonkinmoisia keinoja, saadakseen
Tuukan rakkauden Irjaa kohtaan kylmenemään. Virittelee pauloja
monenlaisia tuo hämäläisnainen, jonka sanotaan olevan erään muinaisen
takavetten kaunottaren, orjattaren äpärälapsi. Elkka rupeaa Tuukalle
syöttämään, että Irja ja Orvo rakastavat salassa toisiaan, ja väittää
Irjaa kavalaksi petturiksi. Orvo rakastaakin Irjaa, se on tosi, ja
yrittääpä vietellä omakseenkin veljensä vaimoa. Tukahuttaa kumminkin
nuori mies tunteensa ja antaa ajatuksensa muualle, sillä kuuluu huhuja,
että karjalaiset valmistelevat sotaretkeä Hämeeseen, kostaakseen
naisenryöstön. -- Yhäti kiehuu Elkka; kuin käärmeen suhina ruohikossa
viiltää tämä Tuukan korvia. Alkaa jo Tuukkakin uskoa äitinsä parjauksia
ja erään kerran äkillisen vihan vallassa haavoittaakin veljeään, vaan
katuu kuitenkin jälleen. Orvokin syöntyy ja tunnustaa rakastavansa
Irjaa, vaan silloin tämä lempeästi kääntyen Tuukan puoleen sanoo,
ett'ei kukaan voi heitä toisistaan eroittaa, sillä Lempi on Tuukan ja
hänen yhteen liittänyt; pyytääpä vielä mieheltään armoakin Orvolle.
Silloin huomaa Orvo Irjan suhteen pettyneensä -- luuli Irjan häntä
rakastaneen. Samassa huomataan Hangan Vaina mielipuolena ja hurjana
vuorelle nousemassa, viitaten sauvallaan itää kohti. Tämä on merkki,
että karjalaiset tulevat. Kotikahakka Tuukkalassa unohtuu tähän, sillä
sota on tulossa ja kiireesti varustetaan puolustusta. Irja itse tarttuu
rumpuun ja päristää kokoon hämäläiset. Kansaa tulee, ja ei aikaakaan,
ennenkuin Tuukkalassa tapellaan. Verta vuotaa, aseet kalskahtelevat.
Sotamelske kovenee, hurjenee. -- -- Kiihkoissaan katselee Elkka
ihaillen taistelevia poikiaan "kahta suhisevaa käärmettä", jotka
kotiaan puolustavat. Hän nauttii louhelaisten veren vuodannasta -- hän
syytää kirouksia karjalaisille. Sekamelske on täydellinen. Naisia
juoksee hädissään sinne, tänne, miehiä pakenee, ruumiita lisääntyy.
Juoksee Irjakin epätoivoisena, hajallahiuksin, esiin, vaipuu maahan
käsiään tuskissaan väännellen ja huudahtaa: "Kaikki tämä veri minun
tähteni!" Siinä huomaa hänet Usu, hyökkää hänen kimppuunsa ja sitoo
hänet. Joutuu paikalle myös Tuukka. Tulinen tappelu syntyy -- -- ja
hullun Vainan kamala ääni kuuluu vuorelta: "Katsokaa, kuinka Lapin
jumalat kostavat!"

Sotamelske alkaa hiljetä ja yö joutuu. Vaina hurjana riemuitsee,
nähdessään sortajiensa nyt toinen toisiansa repivän, Usu uhittelee
köytetylle Irjalle ja karjalaiset juovat hämäläisten hautajaisia,
tuleen sytytettyjen talojen valaistessa julmaa taistelutannerta. Riemu
voittajien keskellä on juuri hurjimmillaan, kun Vaina äkkiä huomaa
Irjan, tuntee hänet, katkoo hänen köytensä ja ojentaa hänelle puukon.
Irja hypähtää ylös, työntää puukon Usun rintaan ja pakenee pimeyteen.

Hävittäneet ovat karjalaiset Hämeen puolen. Tuukkala on raunioina ja
kasottain lepää ruumiita maassa, joiden joukossa muiden muassa ovat
Tuukka, Orvo ja Ennu. -- On pimeä keskiyö. Kaikki on jo kuoleman
hiljaista tappotantereella. Haamun tavoin harhaa Elkka kuolleiden
keskellä, ja saavutettuaan poikiensa ruumiit, laulaa hän heille
surullisen kuolinlaulun. Saapuu Irjakin sinne kuolleita tarkastellen,
ja Tuukan huomattuaan heittäytyy hän epätoivoisena sen ylitse. Elkka
huomaa Irjan, ja katkeran vihan vallassa alkaa hän tätä vimmoissaan
pilkkaamaan: "Riemuitse! Sinä olet vapaa! Häme on hävitetty -- minä
vihaan sinua, sinä riistit minulta penikkani ja tapoit ne". Tuskissaan
ja käsiään väännellen puhkee silloin sanoiksi Irja-raukka:

    "Parempi mun oisi ollut,
    Parempi poloisen raukan
    Syntymättä, kasvamatta
    Näille päiville pahoille,
    Ilmoille ilottomille".

Huutaa vaan edelleen julmana Elkka: "Ole kirottu sinä kansani turma!"
Silloin vaikertaa Irja: "Älä kiroa minua -- kuolee Tuukan lapsi
sydämeni alla!" Nyt huudahtaa riemusta Elkka, kuullessaan Irjan olevan
raskaana. Hän käy miniäänsä tulisesti kädestä kiinni ja riemuitsee:
"Vielä kerran kostetaan Hämeen häväistys! Paetkaamme vuorille! Sinussa
elää Hämeen heimon kosto!"

E. A.



HENKILÖT:

ELKKA, sokea ja kuuro.
IRJA.
TUUKAN POIKA, 17 vuotias
LAUSON KUKKA, 14 vuotias.
ENNU, Irjan veli, päällikkö Karjalassa. Jätetty kuolleena "Tuukkalan
   tappelun" viimeiseen näytökseen, vaan virkosi horrostilastaan.
OTSO, vanha hämäläinen.
LYYTIKKÄLÄ, suuresti kunnioitettu karjalainen.
HÄMÄLÄISIÄ ja KARJALAISIA.

Hämäläiset omistavat Pähkäselän, karjalaiset Louhijärven. Näiden
välillä on n.k. Suurkoski.



ENSIMÄINEN SIVU


Metsämaisema. Oikealla vanha petäjä, jonka latva ylettyy korkealle
kulissien yli, niin ett'eivät katsojat voi sitä nähdä.

TUUKAN POIKA istuu tuumiskelevana pää käsiin nojautuneena.

OTSO tulee esiin metso olalla.

TUUKAN POIKA katsoo ylös. Terve Otso, sinullahan on ollut mainio
aamuonni.

OTSO. No -- kyllä.

TUUKAN POIKA. Tiedätkö muuten mitään uutta?

OTSO. Hm, kyllä.

    Äänettömyys.

OTSO kynsäisten korvallistaan. Katso päällikkö! On näet siten, että
muutamat meistä vanhoista puhelevat, ett'emme voi koskaan unohtaa
lampaitamme ja vuohiamme, jotka karjalaiset teurastivat siinä suuressa
taistelussa. Sentähden olemme ajatelleet, että kun nuoria jo löytyy
yhteensä viisikymmentä, ja meitä vanhoja korvilleen kaksikymmentä
kelpaavaa miestä, pitäisi meidän tehdä öinen hyökkäys johonkin kylään
Louhijärven kupeella, surmata väki ja ottaa niin paljon karjaa kuin
kynsiimme saamme ja sitten pitkin jokea vetäytyä länttä kohti, missä
heimomme esi-isäin sanotaan pitävän suuria käräjiä.

TUUKAN POIKA. Vai niin. -- Minä tiedän, että te kuulutte isoäidin
puolueeseen. Voi kyllä olla, että te vanhat ikävöitte rikkauksianne, ja
voitte jättää tämän alueen, missä olette saaneet päivänne ainoasti
taistella, mutta me nuoret, jotka emme ole mitään kadottaneet, me emme
tule koskaan hylkäämään näitä rantamia. Muutenkin on meitä vielä liian
vähän. Karjalaiset laskevat miehiään sadottain. Ja mitä minuun itseeni
tulee, rakastan minä rauhaa, enkä koskaan anna lupaa mihinkään
yörynnäkköön. Teillä on hyvä aika asiaa ajatella. Syyskäräjät tulevat
kuuden kuunkierron perästä ja silloin voitte esittää, mitä teillä on
sanomista.

OTSO menee päätään pudistaen. Hm, hm. Paljon Irjaa, aivan liian paljon
Irjaa.

TUUKAN POIKA vaipuu jälleen ajatuksiinsa. Männynkäpy tulee hypähdellen
ja putoaa hänen syliinsä, pian jälkeen useampia, kunnes hän lopuksi saa
kokonaisen kuuron päälleen. Hyppää ylös ja pudistaa kävyt päältään.
Mitä ihmettä! Onko täällä oravia? Ei, susi-ilveksen täytyy sen olla.
(Kiertää puun ympäri ja tarkastelee keskimäisiä oksia. Saa jälleen
käpykuuron päälleen.) Ei, tätä en tosiansa ymmärrä. En näe edes
varpusta.

    Sydämellistä tytönnaurua kuuluu ylhäältä latvasta.

TYTTÖ. Kuule, menehän tuonne koivun luokse, niin saan nähdä oksien
välistä -- oletko todellakin kaunis poika.

TUUKAN POIKA menee nauraen käskettyyn suuntaan.

TYTTÖ. No, kelpaathan sinä johonkin.

TUUKAN POIKA. Mutta millä kummalla olet joutunut sinne ylös ja kuinka
pysyt siellä?

TYTTÖ nauraa sydämellisesti. Linnuthan ne ovat opettaneet.

TUUKAN POIKA. Vai niin. No, mikä nimesi on?

TYTTÖ. Minunko? Mikäs sinun?

TUUKAN POIKA. Tuukan poika.

TYTTÖ. Sehän on lysti nimi! Minua sanotaan vaan Lauson Kukaksi.

TUUKAN POIKA. Se vasta lysti nimi!

LAUSON KUKKA. Mahtaisikohan uskaltaa tulla alas!

TUUKAN POIKA. Tule pois, niin saan nähdä sinut tarkemmin, mutta elä
putoa.

LAUSON KUKKA nauraen. Koska sinä olet nähnyt oravien putoavan? (Tulee
raahustain alas ja istautuu alimmille oksille. Hän on puettuna
ainoastaan kahteen lammasnahkaan, jotka ovat varpuvitsoilla
yhteensidotut.) Mutta lupautko olla koskematta minuun, muuten kiipeen
ylös jälleen. Kaikki pojat ovat niin ikäviä ja tuskastuttavia.

TUUKAN POIKA. Ole rauhassa, tule alas vaan.

LAUSON KUKKA hyppää yhdellä hyppäyksellä alas maahan.

TUUKAN POIKA. Mutta kaunis olet!

LAUSON KUKKA. Niinpä ne sanovat kaikki, vaan kaunis olet sinäkin.
(Nauraa sydämellisesti.) Ja niin olemme me molemmat kauniita.
(Huudahtaa äkkiä.) Huu! Mitä nuo?

TUUKAN POIKA kuulostaa puiden välistä. Vai niin, äiti ja isoäitihän ne
ovat. Mihin kummaan ne nyt näin varhain menevät? Siksi aikaa lienee
sinulle parasta, karjalaistyttö, että laitat itsesi puuhun jälleen.

IRJA tulee taluttaen Elkkaa, joka on hirveän näköinen. Pysähtyvät.

ELKKA. Minkätähden pysähdymme?

IRJA. Poikamme on täällä.

ELKKA hapuilee eteensä. Tule tänne pojanpoikani, että saan koettaa
leukaasi, joko parta rupeaa kasvamaan. Niin, niin, pian lentää nuori
kotkani kohti Karjalaa surmaamaan -- surmaamaan.

IRJA Tuukan pojalle. Muori on pahimmillaan tänään. Hän tahtoi
välttämättömästi alas taistelutantereelle kirouksiaan ja
kostoloitsujaan laulamaan.

TUUKAN POIKA. Sen huomaan.

ELKKA. Mennään eteenpäin Irja. (Mutisee niinkauvan kuin on näkyvissä):
Tuho karjalaisheimolle, kirottu olkoon Louhen väki!

LAUSON KUKKA hyppää alas puusta. Hyi, miten tuo isoäitisi oli
äärettömän ruma.

TUUKAN POIKA. Hm, muori on vanha.

LAUSON KUKKA. Tulevatkohan ne pian takaisin?

TUUKAN POIKA. Eivät, mummolla on tapana viipyä.

LAUSON KUKKA. Sinä olet niin kovin äitisi näköinen.

TUUKAN POIKA. Ehkä.

LAUSON KUKKA. Saanko minä istua polvellasi?

TUUKAN POIKA hieman kainostellen. Tule, kuten tahdot, mutta minunhan ei
pitänyt saada koskea sinuun.

LAUSON KUKKA nauraa, kömpii hänen syliinsä ja lepää hetken
hekumallisesti hänen käsivarsillaan. Pian nousee hän ylös, kietoutuu
Tuukan poikaan ja suutelee häntä kiihkoisasti. Sinä olet niin
äärettömän kaunis!

    Esirippu laskee.



TOINEN SIVU


Suvisydän. Hämäläisten käräjäkenttä. Taustalla karkeatekoinen
kunniaistuin. Tuukan poika istuu vähänmatkaa siitä ja veistelee nuolta.

LAUSON KUKKA huutaa metsässä. Pikku Tuukka huhuu!

TUUKAN POIKA. Lauson Kukka hohoo!

LAUSON KUKKA. Onko siellä ketään; saanko tulla sinne?

TUUKAN POIKA. Tule pois vaan.

LAUSON KUKKA (tulee äärettömän iloisena ja riemastuneena, istautuu
hänen viereensä. Hiukan märkänä). Tiedätkö, pikku Tuukka, nyt kerron
sinulle jotain merkillistä. Tunsin vähän aikaa sitten, ett'en ollut
oikein terve, uin Sorsa-vanhuksen luo, joka kaikki tietää, ja hän
sanoi: "Tiedätkö Lauson Kukka, että parin kuukauden perästä saat
pojan". Eikö siitä tule hirveän hauskaa, pikku Tuukka? Minä vien sen
ylös petäjänlatvaan, uin sen kanssa yli järven, ja opetan sitä
Suurkoskessa sukeltamaan.

TUUKAN POIKA joka on karannut ylös, seisoo hetkisen ja katsoo eteensä,
syleilee sitten häntä tulisesti ja kauvan. Nyt ymmärrän minä. Lauson
Kukka tulee Tuukan kukkaseksi ja hämäläisten äidiksi. (Puoliksi
itsekseen.) Ensin Irja, sitten hän, se sitoo -- rauhaa.

LAUSON KUKKA. En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat.

TUUKAN POIKA. Et, sitä et voikaan.

LAUSON KUKKA vähän ajan kuluttua. Kuule Tuukka, kuinka suuri on lapsi,
kun se on juuri äsken syntynyt?

TUUKAN POIKA nauraa. Etkö sinä ole nähnyt pikkulapsia Karjalassa, pieni
metsäkyyhky?

LAUSON KUKKA suutaan vääristäen. Hyi! Saanko minäkin yhtäpienen lapsen?
No, samahan se. Minä kannan sitä ympäri metsiä ja maita, laulelen sille
kosken lauluja ja joutsenten tarinoita. Kuule, Tuukka, minä ymmärrän
kaikki, mitä ne sanovat.

TUUKAN POIKA. Mutta tästälähin saat pysytellä alhaalla petäjänlatvasta.
Nyt menehän hieman sivulle. Olemme pitäneet käräjiä aikaisesta
eilisaamusta asti. Kansa meni kotiin syömään, mutta alkaa hämärtyä,
meidän täytyy alkaa jälleen. Elä nyt laisinkaan pelkää.

    Ottaa palikan ja lyö kolme voimakasta lyöntiä käräjärumpuun.
    Hämäläisiä alkaa kokoontua. Elkka ja Irja asettuvat vasemmalle
    puolelle Tuukan poikaa, joka nousee kunniaistuimelle. Hämäläiset
    tunkeilevat ympärille ja istuvat maahan piiriin jalat ristissä.
    [Niin tekevät vieläkin karjalaiset syrjäisemmillä seuduilla.]

TUUKAN POIKA. No, Otso, sinä joka olet asian alottanut, mitä sinulla on
sanomista?

    Muuan nuori hämäläinen on lähestynyt Lauson Kukkaa ja koettaa
    hyväillä häntä. Tuukan poika huomaa sen, hyppää ylös, tempaa
    jousensa, joka on ollut pystyssä nojautuneena kunniaistuinta
    vastaan, jännittää sen ja ärjäsee:

Päästä tyttö, hän on minun!

    Irja syöksähtää esiin, näyttää hämmästyneeltä ja katselee
    jännityksellä Lauson Kukkaa. Hieman hämminkiä käräjissä.

TUUKAN POIKA istuu, heittää jousen pois. Rauhallisesti: Niin, Otso,
mitä sinulla olikaan sanomista?

OTSO. Hm, niin, minä arvelen, että meidän on ottaminen takaisin, mitä
olemme kadottaneetkin, hiipiä yöllä johonkin Louhijärven varakkaimmista
taloista, ottaa niin paljon karjaa kuin kynsiimme saamme ja sitten
vetäytyä Akaan ympäri heimolaisiemme luo länteenpäin.

NUORI HÄMÄLÄINEN. Heillä on yhtä ahdasta siellä. Auran Tuomas piispa
munkkineen tungettelee niinkuin novgorodilaiset.

TOINEN NUORI HÄMÄLÄINEN tulisesti. Me emme ota koskaan muuta isänmaata
kuin tämä.

YLEINEN HUUTO NUORTEN KESKUUDESTA. Ei, ei, me emme kulkuun!

TUUKAN POIKA. Käräjät ovat siis päättäneet rauhaa ja että pysytään
kotona. Minä myöskin olen nyt rauhanmielisempi kuin ennen.

    Äänettömyys.

Meillä ei ole siis täällä enempää tekemistä, ell'ei jollain ole jotain
erikoista käräjiltä kysyttävää. (Muuan nuori ja vanha hämäläinen
astuvat esiin piiristä. Tuukan poika nuoremmalle): No, Orava, mitä
sinulla on kerrottavaa?

NUORI HÄMÄLÄINEN. Niin, Utro ja minä löimme aamulla vetoa
pieksuparista, tulisiko käräjien päätökseksi sotaako vai rauhaa. Minä
voitin ja katsokaa, mitä hän on minulle antanut. Kaksisataa vuotta
vanhat pukinnahkaruojut, jotka hänen isoisänsä on tehnyt ja neljätoista
läpeä. (Näyttää käräjäväelle parin vanhoja pieksuja.) Katsokaa, vaikka
orava voisi lentää sisään tällaisesta lävestä. Pitäisikö minun nyt olla
näihin tyytyväisen.

TUUKAN POIKA hymyilee Utrolle. Vai niin. Olette taas riidelleet. Mitä
teillä on vastattavaa?

UTRO. Niin, ei ollut ollenkaan puhetta siitä, minkälaisten piti
pieksujen olla ja jo eilen ajattelin näitä.

TUUKAN POIKA. No, Orava, kun kerran olet antanut pettää itseäsi, niin
saat olla tyytyväinen.

    Miehet poistuvat piiristä käräjäväen pilkatessa.

TUUKAN POIKA. Kokoonnumme siis jälleen keväällä kuuden kuukauden
perästä, mutta muistakaa: Ei pienintäkään väkivaltaa karjalaisille,
sillä sellaisen rankaisen minä ankarasti. Menkää nyt Tuukkalaan.
Oluttynnörit seisovat valmiina ja lampaat pihisevät tulella. Toivon
teille hauskaa käräjäpäiväiltaa. Tulen itse heti.

    Kansa nousee ja hajaantuu. Tuukan poika istuu hetken
    kunniaistuimellaan, nousee ylös, ottaa Irjaa kädestä
    ja vie hänet Lauson Kukan luokse.

Äiti, ota valvontaasi ja rakasta minun pientä metsäkukkaani. Hänestä on
tuleva päivänpaisteeni Tuukkalassa, niinkuin sinäkin olit isäni.

    Molemmat naiset syleilevät toisiansa.

ELKKA nousee ylös ja sanoo tuimasti: Käräjät luullakseni ovat loppuneet
ja meidän täytyy nyt kotia Irja, missä olet? (Hän hapuilee käsillään ja
kohottaa ne sattumalta polvistuneiden naisten yli.) Karjalan miehet
pitää tapettaman, naiset ja lapset hukutettaman, talot poltettaman,
kostoa, kostoa!

    (Esirippu laskee).



KOLMAS SIVU


Karjalaisten käräjäpirtti. Ennu istuu kunniaistuimella. Hänen edessään
on pöytä. Oikeaan hänestä istuu suurikasvuinen Lyytikkälä valkeine
partoineen, joka ulettuu alas aina suolivyölle.

Esiripun noustessa on käräjäpirtti täynnä meluavaa väkeä; puukkoja ja
kirveitä näkyy kaikkialla. Hurjaa rähinää.

ENNU lyö täydessä vihan vimmassa kepillään ja käräjänuijalla pöytään;
huutaa tavan takaa: Vaiti! hiljaa! päällikkö puhuu.

    (Kun tappelua yhä vaan jatkuu, hyppää hän ylös tuoliltaan
    täydessä raivossa ja asettuu sen viereen. Ylikuuluvasti):

Karjalaiset, minä kieltäydyn olemasta päällikkönänne, ja se tuottaa
teille häpeää.

    (Tappelu herkenee ja melu hiljenee.)

Mitä tämä on? Tällaista ei ole vielä miesmuistiin tapahtunut. Pois
veitset ja paikalla kirveet seinälle! Tänään tuomitsen käräjät sadan
lampaan sakkoon. Metsolan Netto on tavattu varastamassa sikaa Turtolan
sikoläätistä. Käräjät ovat senvuoksi tuominneet hänen maksamaan sakkoa
kymmenen lammasta, ja tämän sakon tulee hänen maksaa -- --

MUUAN KARJALAINEN huutaa: Sitä sakkoa ei Netto koskaan maksa.

ENNU lyö tulisesti nuijan pöytään. Laki sanoo: joka keskeyttää
päällikköä käyvillä käräjillä, sakotetaan kahdellatoista lampaalla.
Sakko nostetaan aikaisin huomisaamuna. (Karjalainen istautuu
joltisenkin nolona.) Jokaisella käräjämiehellä on vapaa sananvalta. On
luvatonta, erittäinkin käräjillä, että tapellaan siitä, kuinka on
äänestetty, ja sellaista ei vasta saa tapahtua. -- Käräjäin päätökset
ovat jo sauvaan merkityt ja niitä en muuta, vaikka teurastaisitte
toinen toisenne siinä minun edessäni. -- Netto sakotetaan ja minä
nostan sakon.

Mutta ryhtykäämme toiseen kysymykseen. Viime aikoina on paljon puhuttu
uudesta sotaretkestä hämäläisiä vastaan. Onko kellään tästä asiasta
jotain sanottavaa?

    Kaikki näyttävät huvitetuilta.

ENSIMÄINEN KARJALAINEN. Mitä siitä sen enempää; me otamme matkaan
viisisataa miestä ja tapamme ne kaikki.

TOINEN KARJALAINEN. Puolet menevät kylän ympäri ja hyökkäävät
pohjoisesta päin; me muut tulemme etelästä; kun kylä sitten on
saarrettu, on se asia pian lopussa.

KOLMAS KARJALAINEN. Minä olen kuullut, että Tuukka on jättänyt
jälkeensä pojan, joka kuuluu olevan suuri ja väkevä. Se on surmattava.

USEAT ÄÄNET. Niin, poika on tapettava.

NELJÄS KARJALAINEN. Ja Irjan tuomme kotiin.

VIIDES KARJALAINEN. Kerrotaan, että hämäläiset varustelevat hyökkäystä
tänne ja sitten aikovat vetäytyä länteenpäin heimonsa luo.

    Tyytymättömyyden huutoja.

KUUDES KARJALAINEN. Parasta on kiirehtiä, meillä on viiden päivän
perästä kuuton yö, silloin sopii se mainiosti.

SEITSEMÄS KARJALAINEN hurjasti. Poltettaman pitää heidän
käräjäpaikkansa ja pyhät lehtonsa ja rantansa kärvennettämän, niin että
Pähkän puoli kaikkina aikoina todistaa karjalaisten kostoa.

ENNU toistaen harvakseen. Käräjät ovat niinmuodoin päättäneet, että
viiden päivän perästä, kuunvaihdoksen aikana, tehdään sotaretki
hämäläisiä vastaan. Me hyökkäämme vähintäin viidensadan miehen
väkisinä, heidän kylänsä poltetaan, ja kaikki, joilla on henki,
tapetaan; myöskin Tuukan perillinen. Heidän käräjäkenttänsä ja pyhät
lehtonsa poltetaan, rannat kärvennetään ja Irja tuodaan kotiin. Onko se
käräjäin mielipide.

HUUTOJA KAIKKIALTA. On, on, on!

ENNU ottaa esiin kirjosauvan, merkitäkseen käräjäin päätöksen, mutta
asettaa sen hitaasti takaisin pöydälle, kun ovi avataan ja Tuukan poika
suuren seurueen kanssa ja täydessä päällikkövarustuksissaan astuu
sisään. Hämäläisjoukkue järjestyy oven luokse ja Tuukan poika astuu
keskelle käräjäpirttiä tyynenä ja levollisena. Äänekästä nurinaa
karjalaisten joukosta.

TUUKAN POIKA. Olen Tuukan poika, hämäläisten päällikkö; isäni oli
väkevä Tuukka ja äitini Hangan Irja. Tulen maastani ja tarjoan rauhaa
ja sovintoa. Jättäkäämme nämä veriset taistelut. Meidän syöntimaamme
ovat kaukana toisistaan houkutellakseen. Mitä auttavat meitä nämä
ainaiset tappelut.

MUUAN KARJALAINEN huutaa. Ei, rauhaa et koskaan saa, sotaa siksi kuin
olette hävitetyt maanpäältä.

TOINEN KARJALAINEN. Ukko on luonut hämäläiset ja karjalaiset
vihollisiksi. He eivät voi koskaan tehdä liittoa.

ENNU lyö voimakkaasti nuijan pöytään. Vaiti siellä!

TUUKAN POIKA jatkaa. Verikostot ovat meille hämäläisille yhtä pyhät
kuin teillekin karjalaiset. Lauson Usu on surmannut isäni -- --

MUUAN KARJALAINEN. Se oli oikein.

ENNU lyö sauvaa pöytään. Vaikene, Pasko!

TUUKAN POIKA. Senvuoksi tulisikin minun surmata koko hänen sukunsa,
mutta jätänkin koston Tapiolle. (Viittaa seurueeseen päin.) Kukka, tule
tänne! (Lauson Kukka hiipii pelokkaasti hänen luoksensa.) Tässä näette
Lauson Usun tyttären; häntä pyydän teiltä emännäksi Tuukkalaan -- --

MUUAN HURJA KARJALAINEN. Ei, Usun tytärtä et koskaan saa. Sinut ja
joukkosi surmaamme me tänä yönä ja tällä lattialla.

ENNU hyppää ylös. Issa, lakimme sanoo, että muukalaisella on sama
oikeus tuoda asiansa esiin käräjillä kuin karjalaisellakin, ja ett'ei
kukaan saa häntä keskeyttää. Istu, sinä sakotetaan kymmenellä
lampaalla.

    Ukko Lyytikkälä, joka koko käräjien ajan on istunut rähinöistä
    välittämättä, tarkasteli alussa visusti Tuukan poikaa, samalla
    nähtävästi ajatuksiinsa vaipuen. Hän nousee nyt hitaasti ja
    luuvalon vaivaamana.

LYYTIKKÄLÄ. Minä, Lyytikkälä, olen tarkasti punninnut, mitä tämä nuori
päällikkö on sanonut ja päättänyt, että Usun tytär olkoon hänen, sekä
ehdotuksensa rauhasta ja sovinnosta hyväksyttäköön.

    Istuu jälleen hitaasti. Pirtissä seuraa täydellinen hiljaisuus.
    Vähän myöhemmin alkavat muutamat karjalaiset kuiskia keskenään
    ja tehdä liikkeitä.

ENNU nousee ylös ja nilkuttaa sauvansa nojassa Tuukan pojan luo, ottaa
häntä kädestä ja puristaa sitä voimakkaasti. Sukulainen! Sinä olet
onnistunut voittamaan karjalaisten käräjillä yhtenä niiden pahimpana
hetkenä. Huomenna lähetän sinulle kymmenen lammasta alas koskelle, te
saatte lähettää niin monta kuin haluatte, uhriksi Ukolle naapurisovun
jatkumiseksi.

    Nilkuttaa jälleen takaisin tuolilleen.

JÄTTILÄISSUURI HÄMÄLÄINEN astuu äkkiä sisään ja lähestyy Tuukan poikaa.
Päällikköni! Sinun ja meidän kaikkien äiti Irja on lähettänyt minut
tänne tervehdyksellä: Elkka on kuollut!

Esirippu laskee.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tuukan poika - Jatkoa näytelmään "Tuukan tappelu" 3 sivuinen tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.