Title: Runoja
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Runoja" ***


RUNOJA

Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1908.

Vihtori Kososen kirjapaino.



SISÄLLYS:

 Linna.

 1.

 Kohtalon käsky.
 Pilvien rusko --
 Usko.
 Raskas pisare.
 Tuska.
 Jähmetys.
 Pelko.
 Valkeat vallat.
 Pilvi.
 Ohi kuva kumma hiipi --
 Korkealla taivahalla --
 Voimakkaammalleni.
 Taivas niinkuin Luojan lempi --
 Tuntemattomalle.
 Tahto.
 Uhri.

 2.

 Ruusut.
 Tulit tuska.
 Tahtovat mun kasvatella --
 Valkea yö.
 Lintu puussa --
 Kukka, joka hallahan rakastuu --
 Valkeana valhetöissä --
 Barcarola.
 Kivikova armas --
 Tyhjässä tyhjyyden kammoin --
 Lähtö.
 Sydämeni.
 Poloinen rinta --
 Resitatiivi.
 Halla.
 Kuoleman saari.
 Mato.
 Mulla ennen ilot rinnan --
 Elegia.
 Sydämessä hiljaa, varmaan --

 3.

 Yölintu.
 Tuutilaulu.
 Kuutamo-meri.
 Auringon ruusu.
 Lähteensilmä.
 Muulinviejä.
 Kesän merkki.
 Nuorallatanssija.
 Neuvo.
 Painajainen.
 Tonttu.
 Révérence.
 Ystävälle.
 Surusi on mennyt hukkaan --
 Magdalena.
 Megairan laulu.
 Surmattujen laulu.
 Nainen.
 Aamun armahan laps --
 Syksy.
 Kuolon kukka.
 Merituuli.
 Talvi.
 Kalliokirkko.
 Kaksi kuvaa.

 4.

 Hopeinen tähti.
 Kaipaus.
 Kuljit ennen --
 Jo nyt minä ritarin silmät näin --
 Miksi, oi armas --
 Vieras.
 Tumma tuttu.
 Hän oli kuin --
 Aave.
 Mistä löydän ma sun --
 Hän on --
 Halavan alla.
 Tule, tule --
 Käy lempimään!
 Harmaa, kalsa katunainen --
 Keskellä saloa --
 Kukkia vaan.

 5.

 Kumminlahjat.
 Mater dolorosa.
 Etsijä.
 Vanhus.
 Erakko.
 Tietäjä.
 Kokonpolttaja.
 Hovinarrin ilta-aaria.
 Absintisti.
 Kaupunki allani --
 Äiti ja poika.
 Vikapää.



LINNA.


    On jäinen kenttä, jäässä kiertorauma,
    ja kivilinna keskeen lyöty sen,
    kuin vihanheitto jättein muinaisten,
    kirojen kirkko, harmaa, sammal-sauma.

    Vaan tuon jos sisään käyt, sun kohtaa lauma
    heleä huomensilmä-lapsien,
    sulossa suven niittu hopeinen,
    kultainen kunnahalla vilja-auma.

    Ja vastaas samoo herra satusarkain,
    niin hieno, herkkä, outo, hiljainen,
    kuin mielikuva aavistusten arkain,

    kuin parhain palo kaiken kauneuden,
    mi maailmassa syöstiin kanteesen
    ja nyt saa elää onneansa varkain.



1.



KOHTALON KÄSKY.


    Väkevät käymään ylhäällä yksin,
    heikot sortumaan sylityksin!

    Väkevät pahoiksi pusertumaan,
    heikot hellinä musertumaan!



PILVIEN RUSKO --


    Pilvien rusko ja unien lento,
    ohitse vaan!
    Viimeisen päiväni viimeinen ilta,
    ohitse vaan!

    Pimeiden aivojen autio kumina
    täyttää maan.

    Viimeisen yöni viimeiset hetket,
    tulkaa vaan!



USKO.


    Oikein määrää elon Herra
    kantamukset rinnan:
    sille paljon, joka jaksoi
    maksaa paljon hinnan.

    Oikein määrää elon Herra
    ihmisille eron:
    kuka syntyi kullat syliin,
    tuokoon kullan veron!



RASKAS PISARE.


    Raskas pisare hullun päähän,
    sade talvisäähän...
    Jokaiselta
    pisarelta
    halkee railo jäähän.

    Raskas pisare halki aivon,
    halki takaraivon...
    Järjen lakoon,
    tyhjään vakoon
    painuu taakka taivon.



TUSKA.


    Kovettumaan, kivettymään
    kaimaksi kallion kimmelpään.

    Ylentymään, alentumaan
    peikon rinnalle pimentolaan.

    Unhottumaan, vanhettumaan
    tuhansia vuosia paikallaan.



JÄHMETYS.


    Nyt on hullun hyvä olla,
    hiljainen ja tyyni,
    nyt ei paina pahuus muiden
    eikä omat syyni.

    Kaukaa katsoo kalvahtanut
    myrskyisätä merta,
    muistaa tarun lainehilta
    kesäisiltä kerta.

    Seisoo syyttä sydämetön,
    hyhmä jäinen saartuu,
    eikä tunne eikä tiedä:
    kinos päällä kaartuu...



PELKO.


    Puissa tuulen vongahtelu,
    sadeliukkaat kalliot...
    -- -- -- -- --
    Vaiti, seis! -- -- --
    -- -- -- Nyt mikä kiilsi?
    Kirkas, jäinen jättikyynel.
    Mikä korvahan viilsi?
    Avuttoman lapsen huuto.
    -- -- -- -- --
    Hiivi hiljaa,
    kuiski silmin:
    peikot asuu mailla näillä...
    Hiivi hiljaa varpaanpäillä...



VALKEAT VALLAT.


    Teihin ma uskoa tahdon,
    valkeat vallat,
    vaikkakin yö yhä lankeaa pakkaispieli.
    Teihin ma katsehen kannan,
    kuolottomat,
    vaikka mun sieluni silmissä kauneus kuolee.



PILVI.


    Sammuksissa silmä päivän.
    Mikä siellä?
    Pieni pilvi keskitiellä.

    Valtavuolla valoisalla
    pilvi mistä?
    Varjo öistä mennehistä.

    Miksi varjo yli-öinen
    mustan pelin?
    Itse yli yöni elin.



OHI KUVA KUMMA HIIPI --


    Ohi kuva kumma hiipi:
    viisti maata Herran siipi.
    Katsoin hetken, katsoin kaksi,
    siitä sorruin sokeaksi.

    Pimeys taas yllä, alla,
    taivas maasta korkealla,
    Herra maalla etäisellä,
    hulluus Herran nähnehellä.

    Lumi lankee hiljaa, hiljaa...
    Paina pääsi, valmis vilja,
    painu jälleen jäähän, hankeen,
    alle illan aavan, ankeen!



KORKEALLA TAIVAHALLA --


    Korkealla taivahalla houkutus huilun;
    ympärillä yösilmät kuoleman kuilun.

    Sinisillä kukkuloilla onnellisten kulku;
    alhaalla pimeys ja ahdistus ja sulku.

    Silmissä loittonevat elon tulitukset;
    sydämessä avartuvat tuonen uni-ukset.



VOIMAKKAAMMALLENI.


    Kun olen minä mieleltä pakana,
    sun Kohtaloksi ma sanon.
    Sua rukoile en,
    sua pelkää en,

    et kuule, jos kuinkakin anon.
    Olet heltymätön
    ja hengetön,

    olet voima, mi rattahaks paatui.
    Vain kuoleman ylitse käypi sun ties,
    ei konsana kohoa maasta se mies,
    joka kulkusi alle kaatui.



TAIVAS NIINKUIN LUOJAN LEMPI --


    Taivas niinkuin Luojan lempi,
    valkeata valkoisempi,
    yllä autioiden teiden,
    aivoin maaksi maatuneiden.

    Kuulto kylmä, aikaa vailla,
    Herran henki kalman mailla.
    Liikkumatta, pylväs jäinen,
    yössä lapsi yksinäinen.



TUNTEMATTOMALLE.


    Ah, julma herättäjä lyhven elon,
    mi sokkopäätä kansaa kuljetat
    ja taakse tuskan uuden karkkoat,
    jos vanhan selitystä sulta velon,

    jos pyydän syyn ja seurauksen selon
    ja nähdä kahden puolen valkamat,
    sen väylän, jota laivat liukuvat
    ja aina alla arvoituksen pelon,

    niin heittelet kuin kissa hiirenpoikaa,
    näin joka iskun väliin hymyillen:
    nyt iloitkaa ja uljahasti voikaa!

    Ja kuka uskoi helyyn hetkien,
    vain kahta varmemmasti kaadat sen.
    Ah, hautakellot lakkaamatta soikaa!



TAHTO.


    Nyt minä tahdon:
    murskaksi menköön
    vapahan virran
    vaappuva pato,
    tulkohon nälkä ja kato,
    suistukoon soraan
    saitojen perintösato!

    Nyt minä tahdon:
    synkkänä syököön
    vainiot valmiit
    lakkapää lahti,
    nouskohon maahisen mahti,
    soikohon korkean
    kohtalon kaatava tahti!

    Nyt minä tahdon:
    nouskohon ilojen
    heljälle hiekalle
    surupää surma,
    nouskohon tuho ja turma
    tuhojen tuojalle
    uuden luomisen hurma!



UHRI.


    Lankee halla härmähinen.
    Syön kuin särkkä,
    särkkä tuhatsärmähinen.

    Vartoo joukko sakeneva:
    missä viipyy,
    viipyy otus pakeneva?

    Rahvaan armo tyrkytetty.
    Viekää loitos!
    Viuhuu nuoli myrkytetty.

    Yltyy riemu sapettava:
    joutuu juhla,
    juhlaan uhri tapettava.

    Käskyt mulla ylhemmissä.
    Kun ma kaadun,
    kaadun öissä jylhemmissä.



2.



RUUSUT.


    Puhkee suuret tuliruusut
    taivahalla.
    Kukkii pienet lumiruusut
    pilven alla.

    Ajatusten aarniliekit
    räiskyy, palaa.
    Sydämessä kuolon kukat
    aukee salaa.



TULIT TUSKA.


    Tulit tuska
    niinkuin pieni tyttö,
    repaleinen,
    kalpee kulkutyttö;
    tulit varkain,
    tulit varoin,
    syrjäsilmäyksin aroin.

    Tulit tuska
    niinkuin Herran miesi,
    pyhän-käyjä,
    kovan-käyjä miesi,
    jaloin paljain
    kautta saloin,
    kautta tylypäisten taloin.

    Tulit tuska
    niinkuin viestintuoja
    armahalta,
    unisuukon suoja;
    tulit hiljaa
    tulppa suulla,
    istuit vaiti kangaspuulla.

    Tulit tuska
    niinkuin armas itse,
    ainukainen,
    ikävöity armas;
    tulit soutain
    elon kaarta
    kohti Manan höyhensaarta.



TAHTOVAT MUN KASVATELLA --


    Tahtovat mun kasvatella
    töihin tarkan tasapäisiin,
    kutsuvat mua kullallansa
    yhtymähän päiväläisiin.

    Turha kutsu, turha kulta!
    Tunnen elontyöni vanteen:
    yksinäisten hetkein hehku
    taottava taivaan kanteen.



VALKEA YÖ.


    Valkea yö,
    kalsea yö
    vartoen akkunalautaan lyö.

    Maaliskuu,
    Marjatan kuu.
    Hermot herkkinä seisoo puu.

    Kylmentyy,
    tähdittyy...
    Paljaana paistaa sydämen syy.



LINTU PUUSSA --


    Lintu puussa, kukka maassa,
    päivä puoleen kääntymässä.
    Aatos yksin, sydän jäässä,
    sielu nälkään nääntymässä.

    Putoo lehti, hijoo halla
    viikatetta viljallensa.
    Tuntee sielu illan tuulen,
    hymyy hyyssä hiljallensa.



KUKKA, JOKA HALLAHAN RAKASTUU --


    Kukka, joka hallahan rakastuu,
    umppunsa hehkuhun lakastuu.

    Poven, jolle armain on erämaan yö,
    paljaalta autio pakkanen syö.



VALKEANA VALHETÖISSÄ --


    Valkeana valhetöissä,
    syyttömänä synnin öissä,
    rikoksissa tahraa vailla,
    vilpin tiellä lapsen lailla...



BARCAROLA.


    Usvat uivat merta pitkin
    raskaana ja hiljaa.
    Minä etsin ulapoilta
    hukkunutta liljaa.

    Usvat uivat merta pitkin
    raskaana ja hiljaa.
    Alas, alas, mielipuoli,
    niin saat sata liljaa!



KIVIKOVA ARMAS --


    Kivikova armas, millaisen painon,
    millaisen synkän syöjätär-vainon
    langetit ylleni mun!
    Törmältä syöstynä, synnillinen,
    nään minä sammuvan taivaani sinen,
    taivaani kadotetun.

    Ah, tätä valhetta, mielien mätää!
    Näätkö sä sydämeni synkkää hätää,
    kohtalo ilvehinen?
    Käske mun tutkia Tuonelan syitä,
    kiviä kyntää, kitkeä kyitä,
    kivikova armahinen!



TYHJÄSSÄ TYHJYYDEN KAMMOIN --


    Tyhjässä tyhjyyden kammoin,
    onnessa olleessa ammoin
    vaiti ma kärsin ja käyn.

    Särkyvin, säikkyvin rinnoin,
    kivisin kimmelpinnoin
    kukilla kulkevaks näyn.



LÄHTÖ.


    Yksin
    meren kuultoa vasten ja taivaan,
    yksin
    yön vihkimä vaaraan ja vaivaan.
    Ah, hyvästi jääkää!
    Konsana en minä palaa.

    Ankkurit poikki ja pohjaan!
    Itseni irti nyt ohjaan.
    Sallikaa, jumalat korkeat,
    kantava tuuli
    sille ken kutsunne kuuli!
    Luokaa lempeä hauta,
    ell'en ma yllä
    kunne mun sieluni halaa!



SYDÄMENI.


    Mun sydämeni huojui kuin sammal ja suo
    ja kuulsi kuin kaste ja vieri kuin vuo,
    Ja siin' oli mun lempiä,
    levätä ja itkeä armas.

    Ah, aalto sa arka, et hetkeä sama,
    nyt maan elon ankaran armastama.
    Ei liiku kivi, ei lemmi kova,
    ei kyynelöi kallionparmas.



POLOINEN RINTA --


    Poloinen rinta ja poloinen pää
    kultapaltehin päätty,
    leirien leivällä ruokittu
    ja leirien lempehen säätty!

    Poloinen rinta ja poloinen pää
    vaivan vantehin väätty,
    taivahan tulilla taiottu
    ja sankarin sylihin säätty!



RESITATIIVI.


    Henki kohoo korkeana,
    riemuisana, rikkahana.
    Kirkkaat, aavat avaruudet
    viittaa, johtaa,
    tähdin hohtaa
    maailman kylmä,
    selvä, jäinen syksy.

    Maantien virstottua viertä
    kaikkein jalat kiertää,
    minä tahdon teitä muita
    salatuita,
    surmasuita.
    Tahdon mennä rajain yli,
    kullan, kunniankin yli,
    outoihin ja öisiin kyliin,
    syntisien syliin.

    Metsänpeikon huutelema,
    suutelema,
    tahdon olla;
    sill' on uskoon, rikkauteen
    valta vasta,
    jok' ei huoli ensimäisen
    eksyväisen
    satamasta,
    joka tohti
    outoa ja aavaa kohti.



HALLA.


    Kujatonta kulmakylää
    harmenevaan halla-yöhön
    painu taakse katsomatta
    vähäpäisten tyhjään työhön!

    Painu, tunto, niinkuin halla
    kukkamailta ihmislasten!
    Näin me käydään, kalsa kalma,
    kilpaa, rinta rintaa vasten.



KUOLEMAN SAARI.


    Tuolla on kuoleman saari,
    rannalla paari...
    Kuka minut joen yli kantaa?

    Rientävät tarjolle hullut.
    Vielä ei tullut
    hän, joka unen armot antaa.



MATO.


    Kukka kasvaa, mato kalvaa...
    Oboet ja huilut helää.
    -- Jos ma lähden, saatto seuraa,
    rikos kerran tehty elää.

    Joka askel, jonka astuin,
    oli käärme, jonka kätkin.
    Eessä teot ammoin tehdyt,
    eessä tekemättömätkin. --



MULLA ENNEN ILOT RINNAN --


    Mulla ennen ilot rinnan,
    tarhat auki pilvilinnan.

    Kohtaloiden kova tähti
    tietä neuvomahan lähti.

    Rakastamaan synkkää syytä,
    kaulaamahan kalman kyytä.

    Otti opistansa hinnan:
    sulki tarhat pilvilinnan.



ELEGIA.


    Miksi juuri sen vaikeista vaikehimman
    määräsit tiekseni mun,
    peikon tehtävän tehtäväks heltyvimmän
    lapsies joukossa sun,
    voi, kova kohtalo, tuskaa
    väärähän talutetun!

    Kylmänä astua uusien arvojen uumiin,
    käskysi ankaran saan,
    kantani alle heität sa armahan ruumiin:
    ylitse astua vaan!
    En saa säikkyä, heltyä,
    katsoa taaksenikaan...



SYDÄMESSÄ HILJAA, VARMAAN --


    Sydämessä hiljaa, varmaan,
    iva kylmä itää.
    Luonnonvoimat ainettansa
    pilkkanansa pitää.

    Sydämessä hiljaa, varmaan,
    ovet kiinni painuu.
    Kylmät, kalmat kahtialta
    toisiansa vainuu.



3.



YÖLINTU.


    Yölinnulla on siivessään
    surullinen sulo,
    lento korvin kuulumaton
    niinkuin illan tulo.

    Yölinnulla on silmässään
    himmee, hieno hiilu,
    kuulto liekin kaukahisen
    niinkuin kulon kiilu.

    Yölinnulla on äänessään
    sielu, jok'ei laula,
    joll'on suru suuri vaan
    ja vaitiolon paula.



TUUTILAULU.


    Mikä vaivaa valkeaa lasta?
       Kalma on katsonut akkunasta.

    Kuningasko vai kerjäläinen?
       Kruunu häll' oli hankipäinen.

    Kertoiko keväästä kultamurun?
       Suossa kuuvalo-kukka surun.

    Tuuti tuuti valkeaa lasta.
       Taivas on katsonut akkunasta.



KUUTAMO-MERI.


    Kylmä ja kirkas,
    kilpihirviö hopeasuomuinen,
    valkee ja tumma,
    uinuva peto, pettäväjuomuinen.

    Sireeni laulaa:
    palaa välkkinä surmien sulottaren.
    Ystävä itkee:
    kärsien hymyy hirviö hirtehinen.



AURINGON RUUSU.


    Auringon ruusu, keltainen umppu,
    suortuvi täyteen kukkaan.
    Syttyös, suuri punainen päivä,
    taikka se heräsi hukkaan!
    Hetehet helmien helinää nuokuu,
    silkkinen hipiä hiipuen huokuu:
    paista, jumalan punainen päivä!

    Auringon ruusun, päiväsen lapsen,
    rakehet ruoskia tohti.
    Väristen seisoo kultainen kukka
    huutaen taivasta kohti:
    kaikilla ei ole hartiat huolen,
    annatko onnen taikka ma kuolen,
    paista, elämän punainen päivä!



LÄHTEENSILMÄ.


    Lähteensilmä, lähteensilmä
    sinisempi muita;
    pyhät, pahat siunaelit,
    päästit kirotuita.

    Syötit, juotit synnilliset,
    malja lohdutarten,
    maantie-silmä, maantie-sielu,
    kulkureita varten.

    Moni otti, harva kiitti,
    ohi kulki monta;
    ällös, lähde lämmin-sielu,
    muista uskotonta!

    Maantie-rosvot, maantie-koirat
    veivät silmän sinen;
    hiljaa huokaa sammuvainen:
    minä onnellinen! --

    Peittyy peili kyynel-kaunis,
    kalvo kasvaa umpeen.
    Loitos seuraa matkamiestä
    luomi valjun lumpeen.



MUULINVIEJÄ.


    Kaunis kunnas kasvamassa
    kukkaisia,
    kelta-, kultatukkaisia...

    Kaihda, musta muulinviejä,
    keltaisia, kultaisia,
    varo niille laskemasta
    käsiäsi multaisia!



KESÄN MERKKI.


    Mistä tuntee meidän kesän,
    viinistäkö, viljoistako,
    lemupäistä liljoistako?

    Enpä tiedä, talven tuttu,
    leivät nään ma sekoisina,
    kukat keinotekoisina;

    vasta tänään löysin varsin
    ensimäisen merkin kesän:
    -- hävitetyn linnunpesän.



NUORALLA TANSSIJA.


    Jaksettu, maksettu markoin
    pilkkani hinta.
    Singota, lingota vastaan
    lempi ja -- halveksinta!



NEUVO.


    Kaipaat mainetta ja rahaa,
    valittelet aikaa pahaa,
    jok' on parhain, armahaisin
    tuta tunnoin sinunlaisin.

    Sanot, jalka alta liipee;
    älä huoli, kiipee, kiipee!
    porraspuilla onni monten,
    laiho laaja lahjatonten.



PAINAJAINEN.


    Kun mua painajainen joskus painaa,
    ei se tartu öisin rintapieliin
    niinkuin tuosta taru vanha kielii,
    vaan se sulaa koko maailman muotoon,
    muuttuu loitos merelliseen luotoon,
    nostaa pystyyn mantereen ja veden,
    taivaan, pilven, kevehimmän keden,
    pystyyn niinkuin seinä synkän vuonon
    taikka taulu taiteilijan huonon...
    Pistävinä kuvan kasvot painaa
    läpi maailman onton, ilmattoman,
    tukehtavan, saidan, sanattoman,
    seisovan kuin puuta vasten vainaa...
    Onko sua, kaiken tuntevainen,
    tullut vastaan tämä painajainen?



TONTTU.


    Minä tunnen tontun,
    oikean tontun,
    lippalakki-tontun,
    kepposten tekijän
    kamaritontun.

    Hän saapastelee,
    hän viisastelee
    ja nippii ja näppii,
    tuo pikkuinen pakana.
    Mut koetapas kiinni,
    niin haihtuu kuin akana;
    ja murrin purrin
    käyt työhösi jälleen.

    Vaan maltapas hetki:
    jo höltyvät siteet
    ja haipuvat ilmaan
    vaivalla hankitut
    mielipiteet...
    Siin' on hän taas
    tuo nurin-kurin-tonttu,
    näyttäen jälleen
    emännälleen
    loppumatonta pitkää nenää.

    Väittääkö kuka,
    ett'ei ole tonttuja enää?



RÉVÉRENCE.


    Luot ja lahjot, luonto luopa,
    paistaa päivä, lankee sade
    kasvaa maasta kansa kade,
    kansa pieni, pahansuopa,

    levenee kuin syksyn sieni
    sadepäivän saatuansa.
    Anteeks, sievä sienikansa,
    tästä yli käypi tieni...!



YSTÄVÄLLE.


    Oi ystävä, turhia harhaat.
    Tien vaikean heltehet heitä!
    Ovat kohtalon valjakot parhaat
    jo valmiina viemähän meitä.



SURUSI ON MENNYT HUKKAAN --


    Surusi on mennyt hukkaan,
    lapsi parka, etkö tiedä,
    mitä uinut?
    Tuli palaa, riemu elää...
    Katsoit kauan,
    liian kauan tuonen kukkaan.

    Suruni ei mennyt hukkaan,
    sen ma tunnen, sen ma tiedän,
    vaikka sydän
    nyt on kylmä, mykkä, valkee...
    Katson vielä,
    katson aina tuonen kukkaan.



MAGDALENA.


    Magdalena, Magdalena,
    ihanainen lapsi!
    Salamoista silmän-iskut,
    idän yöstä hapsi,
    joutsenkaula, aaltovarsi,
    valkolilja käsi...
    -- Sulosi on synnillistä,
    leiki synnilläsi! --

    Magdalena, Magdalena,
    illan liekit palaa,
    syttyy hehkut hekumoihin,
    haaveet herää, halaa...
    -- Katsos, tytär Israelin,
    tähdet kulkee yli...
    Iankee taivaat jalkoihisi,
    avaa, avaa syli! --

    Magdalena, Magdalena,
    ihanainen impi!
    Harvoin astui synnin tietä
    jalka kaunihimpi...
    Suuret tähdet, kuumat tähdet
    kehää sulle kutoo,
    kun sa viittaat, vallat vaipuu,
    helmaas kruunut putoo...

    Magdalena, Magdalena,
    kaunis katuja-nainen!
    -- Joko näit sa miten murtuu,
    mustuu mahti mainen?
    -- Ah niin, kirkas Jumalanpoika,
    synnillistä auta!
    Sull' on mahdit korkeammat,
    aate aistin hauta...

    Magdalena, Magdalena,
    sankaritar sadun!
    -- Piirsitkö sa inehmoiden
    kohtaloille ladun:
    kevehissä keinumahan
    lähemmäksi syvää,
    erehissä etsimähän
    loputonta hyvää?...



MEGAIRAN LAULU.


    Tuu tuu, huu huu,
    vihan vilja tuleentuu.
    Vaino pellon vakoi,
    sorto sirpin takoi,
    liekit löi, liekit löi;
    heelmät heilimöi.

    Riippuu raskaat rypäleet:
    kyyneleet, kyyneleet...
    Kuka kylvi veren,
    vihki vihan meren?
    Rientäkää, rientäkää!
    sato kerkeää.

    Elokuu, elokuu,
    elonkorjuun kuuma kuu!
    Vartoo sirppi säitä,
    tähkät kruunupäitä. --
    Pitkä syy, pitkä syy;
    kylvö kypsentyy.



SURMATTUJEN LAULU.


    Soita, soita,
    portto-noita!
    Vainaat valtahas astuu...
    Naura, naura,
    velho-nainen:
    huules hurmehin kastuu...

    Halpa hinta,
    valkorinta:
    hymy kruunupäistä.
    Kallis hinta,
    vilppirinta:
    henki joka häistä!



NAINEN.


    Nainen kevyt ja julkea,
    moni sai kauttasi ammoiset arvet,
    kammoksi kasvavat uhrien parvet,
    aika jo ovesi sulkea.

    -- Ihminen surusta sokea
    kolkutti ovelleni: päästä, päästä!
    sydämelleni: säästä, säästä,
    kova on talvea kokea!

    Nainen valheessa valkea,
    lemmettä vuoteesi lemmellä vyötit,
    omaan nälkääsi sydämiä syötit,
    eikö sun rintasi halkea?

    -- Onneni, jäissä otellut,
    kirkkaampi on kuin kirkas kukaan
    palanut tähtien tahdon mukaan,
    kohtalon kirjoja totellut.



AAMUN ARMAHAN LAPS --


    Aamun armahan laps,
    et sinä ymmärrä mua...
    Kutsut luoksesi helmahan heleän kedon,
    soiton helinään keinuvan huomen-kellon,
    tarjoat kastehelmiä välkkyvän hetken
    ja öiden lepoa lempeää onnellisten...
    Paistavin silmin ja sydämin aurinko-aukein
    yhä sa kutsut...
    Armas aurinko-laps,
    et sinä ymmärrä mua!

    Näätkö, sa lapsonen, ah,
    mun täytyvi kulkea ohi!
    Näätkö, mun päiväni laskee,
    näätkö, mun iltani joutuu,
    ja pääni päällä jo pilvessä seisoo
    rannaton yö...
    Näätkö, se hetkiä laskee saiturin sormin,
    kiertää kirpehin innoin
    kimmoista lankaa nuolta sinkovan kaaren.
    Näätkö, jo iltani joutuu,
    näätkö, jo hämäryys lankee,
    ja vielä on taipale pitkä astujan eessä. --
    Ah, sinä aurinko-laps,
    et sinä ymmärrä mua!



SYKSY.


    Keltainen lehti ja punainen lehti
    makaa maassa rinnan.
    Syksyn kylmä käärme kiipii
    yli jäisen pinnan.

    Kuiskasi kalpea: siunattu rauha,
    kestinkin loppuun asti!
    Virkahti verinen: katkesin kesken,
    katkesin kauniimmasti!

    Vaiti vainaat, haudat hiljaa!
    Madot maita mataa.
    Lentää, lentää uudet lehdet,
    syksyn sadut sataa...



KUOLON KUKKA.


    Orvon otsasi ma keksin kerta
    tomun halki, alta askelten;
    terästäsi tihkui vaivan verta,
    kuvat kuulsi illan varjojen.

    Tahdoin kyynelillä kylmän pestä,
    auttaa alta taakan tomuisen,
    silloin synkeästä sydämestä
    puhkes helavalkee heteiden.

    Vaan ma lähdin niinkuin orja, loinen,
    huulin kelmein, polvin hoippuvin;
    maailma sama, minä outo, toinen:
    kuolon kukkaa, hullu, suutelin!



MERITUULI.


    Ah, merituuli,
    haltia lakkapään laineen,
    aavojen lintu,
    vapaa vallasta aineen,
    milloin tulet
    ja päästät mun rintani paineen

    Ah, merituuli,
    milloin särjet sa jäät,
    vapautat valkeat
    unteni uhmapäät?
    Ah, merituuli,
    silloin on sieluni häät!



TALVI.


    Vaappumaton nietos-seinä.
    Lumet, jäät
    piikkipäät
    riippuu rauta-rypäleinä.

    Vaarallinen, julma huvi.
    Yksi yö
    tappaa, syö
    enemmän kuin koko suvi.

    Vakaa niinkuin valheen ansa.
    Ainainen
    saarto sen.
    Sulaa, palaa uudestansa.



KALLIOKIRKKO.


    Patsaat harmaat templin suulla
    aukenevan yöhön ylhään,
    alkuvirteen ajastaikain,
    jumaluuteen vuorijylhään.

    Katsoo kansaa näkemättä
    silmäkivi peikon kärkeen,
    niinkuin Luojan lepopäivä
    vuosisatain pieneen arkeen...

    Mutta sinä, arkilapsi
    armas, varo porraspuita!
    tääll' on varsin täysi määrä
    suistuneiden pyhäin luita...



KAKSI KUVAA.


    Taivaalla kyyhky valkonen,
    myrskyssä hernepalkonen.

    Merellä kuuvalo kelmeä,
    haudalla tuhannen helmeä.



4.



HOPEINEN TÄHTI.


    Hopeinen tähti
    helmassa hämärän yön.
    Armahin lähti,
    murheeni kannelta lyön.

    Pois pyhä lähti.
    Kestänkö arkeni työn?
    Hopeinen tähti
    värisee kannella yön.



KAIPAUS.


    Ijäisyys on hyvin vierryt siitä,
    kun ma viimeks kyyneleitä itkin.
    Lumet, rakeet vain on tietä tehneet
    talven-kylmää poskipäätä pitkin.

    Ijäisyys on siitä, kun mun luonain
    käynyt enkeli on kaipauksen.
    Vieraat vain on tulleet, vieraat menneet,
    pilkoin pieksittyinä alta uksen.

    Saapui enkeli jo kaipauksen,
    aukes lähteet sielun syvänteihin...
    Tahdotko, sa rakas, raskas vieras,
    että kuolen lemmen kyyneleihin?



KULJIT ENNEN --


    Kuljit ennen, neito nuori,
    vaattehissa valkehissa.
    Noettihin valkeainen
    pahan pajan palkehissa.

    Kaunihimpi kaunis mieli
    mustissakin vaattehissa
    kuin on sydän kukkakuori
    alhaisissa aattehissa.



JO NYT MINÄ RITARIN SILMÄT NÄIN --


    Jo nyt minä ritarin silmät näin.
    Tuli rintahan kuuvalo-lampi;
    on maailma paljon kauniimpi
    ja onni on armahampi.

    Minä tuijotan tummahan syvyyteen
    kuin aarniotulten paloon
    ja synkeän lähtehen sydämeen
    kuin hiisien peijaistaloon.

    Ja varjosta valtias vastaan käy
    kuin sankari vanhan Hellaan,
    ei käske hän eikä kumarra
    vaan sitoo suuruudellaan.

    Minä orjien haluja halveksin,
    en käskijää minä siedä,
    mut joka minut vapaana valloittaa,
    sen annan ma kaikkeni viedä.



MIKSI, OI ARMAS --


    Miksi, oi armas, luotani lähdet?
    Musta on yö eikä tähdet
    taivahan loista.

    Syystuuli lempemme lehtiä riipii.
    Yön sumu ympäri hiipii
    soutava soista.

    Ah, sinä armas, jää meistä toinen
    uhriksi yön; -- minä voinen
    olla se toinen.



VIERAS.


    Varrellasi vieras outo
    välkkyy musta viitta,
    kutreillasi kiiltää jäinen,
    pakkas-öinen riitta.

    Otsallasi uivat unet
    yötäs valkeammat
    untuviinsa ummistaen
    päivän palo-vammat.

    Silmässäsi vartoo vaiti
    tuonen tumma lampi.
    -- Sikskö tulit, ett' ois eron
    murhe raskahampi? --



TUMMA TUTTU.


    Tuli kerran keski-yöllä,
    kerran ainoastaan,
    mailmassa autiossa
    tumma tuttu vastaan.

    Sielu varkain värähti:
    -- sa kuka, kusta, kunne?
    Toinen virkki vierastaen:
    -- en ma sua tunne.

    Ohi astui tumma tuttu
    tummaa tietä pitkin.
    Paistoi päähän orvon tähti.
    Minä hiljaa itkin.

    Häntä siunaa, taivaan Herra,
    vaikka ohi astui:
    hällä sydän sykähti
    ja silmä kaunis kastui.

    Saatoin häntä katsein kauas
    maantien viime mutkaan.
    Tunsin tumman ystäväksi,
    vaikk' ei vastannutkaan.



HÄN OLI KUIN --


    Hän oli kuin erakon ilmestys
    ja ohitse helkkyvä hetki,
    vain yöllinen yhtehen yllätys
    ja varjojen sekunti-retki.

    Oi, terve, sa sanaton sankari!
    Jo tunsin ma sukuni kerta.
    Oli lehtolapsi hän leirien,
    mut suonissa suurten verta.



AAVE.


    Aave outo päätä painaa:
    tykkii jälleen sydän vainaa.

    Milloin hautapatsaan saikaan?
    Ah, jo silloin vanhaan aikaan.

    Missä muisto mielen nuoren?
    Alla vankan rautakuoren,

    alla järjen roudan jäisen,
    alla aidan piikkipäisen.

    Mikä nyt, kun liikkuu aave,
    ilkkuu ammoin lyöty haave?

    Seison, katson silmät veessä,
    seison niinkuin Herran eessä.

    Veri velkoo, sydän painaa.
    Ottaa oikeutensa vainaa.



MISTÄ LÖYDÄN MA SUN --


    Mistä löydän ma sun,
    kadotetun,
    askelet poloisen armaan?
    Tuliko syö
    vai laineko lyö
    vai kivikirot vankilan harmaan?

    Mistä löydän ma sun,
    kadotetun,
    lempeni taittaman tumman?
    Rinnassa jää,
    tulessa pää,
    niinkö elät surusi summan?



HÄN ON ---


    Hän on kärsimysteni kaunehin yö
    ja tuskani puhtain palo.
    Ja se palo on elämäni parhain työ
    ja se yö sen valkehin valo.

    Hän on murheeni musta ritari,
    älä, Luojani, vie häntä multa,
    suo tuskani suurena langeta vaan
    kuin laavalainehen kulta!

    Hän on surujeni sairas sankari,
    en häntä ma koskaan jätä,
    ovat minulle tuttuja tuoni ja yö
    ja heikkojen hetkien hätä.

    Hän on kaihoni aurinko-kangastus
    ja unissa-kulkijan usko,
    joka silloinkin vielä on lämmin ja sees,
    kun muilta jo sammui rusko.



HALAVAN ALLA.

(Mukaelma ranskasta.)


    Kaunis lapsi halavan varjossa huokaa,
    yöt ja päivät valkeena rukoillen...
    Laula, halava himmee, hiljaa huokaa:
    mitä sa tiedät tuskasta rakkauden?

    Purot pienet, kyynelvirtani juokaa,
    niin on aaltoinne aaluva ainainen!

    Varjot mustat, mustin viittanne suokaa
    lemmenpeitteheks iltani ikuisen!
    Laula, halava himmee, hiljaa huokaa:
    mitä sa tiedät tuskasta rakkauden?

    Vilvehet lehvät, saartukaa seppelkaarin
    ympäri nuorena kuolleen immen paarin!
    Kaikki muuttui, tummui ritarin tunto;
    ei vaan tummu lempeni ikuinen...

    Yksin luen ma rikokset rintasi taulun,
    muille sa ollos sankari maineen, laulun.
    Mitä hän sanoo? kysytkö, halava himmee!
    Mitä sa tiedät tuskasta rakkauden! --
    -- "Toista jo lemmin, vaihtakaa, armahinen!"



TULE, TULE --


    Tule, tule, tumma poika,
    tummaa neittä vastaan!
    tuikkaa, tuikkaa tummillekin
    tulet taivahasta.

    Tule, tule, tumma poika,
    tumman tytön myötä!
    kaksi yötä yhdistyy
    ja kaksi tähtivyötä.



KÄY LEMPIMÄÄN!

(Mukaelma ranskasta.)


    Käy lempimään,
    ei yöhyt siihen riitä!
    Käy haaveiloon,
    ei päivin kylliks siitä!
    Jäljettömiin hetket häviää,
    omiksemme onnen muistot jää.

    Liian lyhyt
    ruusun kukoistus,
    liian lyhyt
    pisin rakkaus,
    liian lyhyt lempeen vuosi uus,
    liian lyhyt siihen ikuisuus.



HARMAA, KALSA KATUNAINEN --


    Harmaa, kalsa katunainen
    sinusta nyt armahainen.
    Ja hän armahainen miksi?
    Minun koidon kostimiksi.

    Lempi ilkamoiva ansa.
    Kuka kesti paikallansa?
    Kantoi sydän uuden oraan,
    painui toinen puuksi soraan.



KESKELLÄ SALOA --


    Keskellä saloa
    huiskutan valoa,
    armasta etsin...
    Ah, tätä sydämeni synkkää paloa!

    Maailma on lakea,
    summaton, sakea,
    yötalo inha...
    Kuolemaani asti saanen ma hakea.



KUKKIA VAAN.


    Kukkia vaan ja kuihtumusta,
    ei mitään muuta!
    Ei syty uusia valoja meistä,
    ei aurinkoa, ei kuuta,
    ei mitään suurta.
    Kukkia vaan ja kuihtumusta,
    lentäviä lehtiä,
    ilman elämän juurta!



5.



KUMMINLAHJAT.


    Korkealla seisoi kummit ylhät;
    lankes lahjat kauniit, jylhät.

    Musta antoi murheen,
    helee heitti erheen,
    kolmas laulun lakkapäisen,
    läikkyväisen
    yllä öisen veen.
    Kaikki sydämelle hennon lapsen.

    Niinkuin tuuli hiertää merten pintaa
    suru soitti lapsen rintaa.

    Huokas laulavainen laulun alta:
    lakkaa, lakkaa,
    halki hajoo sydän!

    Painui murhe,
    päättyi erhe,
    nousi yöstä päivä.

    Pitkin päivää
    kirkas, lauluton ja kylmä rinta
    vartoo yötä niinkuin armahinta.



MATER DOLOROSA.


    Kolkko korpi, vuori.
    Alla äiti nuori.
    Sata sarvipäistä
    kaartaa yksinäistä.

    Kaunis maailman kulta,
    kylmä kirkon multa.
    Nyt on sielus vuoro!
    laulaa pirunkuoro.

    Tuska niinkuin vuori.
    Pakoon äiti nuori.
    Päälle kiviparinaan
    jättää lapsen armaan.



ETSIJÄ.


    Etsin, etsin suurta tulta
    kautta kirjavan elämän.

    Näin ma monta valkeaista,
    liekkiä lepattavaista
    ihmissielujen sysissä.
    Hetken hehkuja olivat,
    ajan aarnivalkeoita,
    niinkuin itse ihminenkin,
    punahiilien himoa
    tunti ennen tummumista.

    Etsin, etsin suurta tulta.
    Itsekö elämä oisit
    tuli suuri tummumaton,
    valkea iän-ikuinen?



VANHUS.


    Missä on polveni, sukuni suuri?
    Yksin kantona kasvan.

    Opit jo opin, yhtä en oppinut:
    mitä on unikuva elon?

    Näin minä syntymän, tuonen tulon,
    kaatuvan kasken ja kiitävän kulon
    ylitse ylpeän kansan,
    joll' oli kultaiset kirkot ja linnat,
    komeat miehet ja heleät naiset,
    pystyt, notkeat nuorukaiset
    ja neidot ripeärinnat...

    Kaikk' olen saattanut häihin ja hautaan,
    lyönyt naulan lemmityn lautaan,
    ja yhä minä yksin seison...

    Mistä he tulivat, minne he menivät,
    kaikki ne ammoin armaat?
    Sitä ei kerro tietäjän kirjat
    eikä hapseni harmaat.



ERAKKO.


    Kaikki valoasi anoo,
    Herra kitsas,
    vaan en minä.
    Langeta vaan pimee pilves,
    olen vanha luola-ilves,
    joll' on pitkä, villi viha
    joka päivän kerää kohtaan.

    Kaikki apuasi huutaa,
    Herra julma,
    vaan en minä.
    Vaikk' on mieli sairas, polo,
    kestää ylpee vaitiolo.
    Oman asees, Herra julma,
    löysin tuskan erämaissa...



TIETÄJÄ.


    Uskoin ma joskus:
    vanhuuden tunnen,
    kun mun kauttani vierivät kaikki
    elämäntunnot,
    kun mun aivoni ahdinko-hullut
    kuljettivat kulkuhietaa
    elämäntiedon,
    kun minä itse, tietäjä, tuntija,
    vaelsin varmana
    kaikkia teitä,
    ymmärrys-ylväänä hymyten
    kaikille muille...

    Nuoruuden unia!
    Nyt minä tiedän,
    koska alkavi vanhuus:
    koska kaikkien polkujen
    polkenehelle
    aukeaa äkkiä jaloissa joukon
    käymätön taival;
    huutavi nimeäs inhaa
    oman rintasi hukka,
    laulavi lintuna puussa
    omain untesi houra;
    tulevat vaatien vastaan
    taakat taakse jo jääneet,
    päätäsi vanteena kahlii
    kohtalon koura.

    Silloin alkavi vanhuus,
    koska alkavi sielun
    vaikea yksinkulku,
    kutsumus ankara sinne,
    kunne aukeaa taival
    kaikkien teiden.



KOKONPOLTTAJA.


    Vilkkaa saaren kalliolta
    kokkotuli salainen,
    vastaa varkain noidanpeili,
    liekki meren-alainen.

    Uhoo kuuma uhrisauhu
    taakse taivaanrantaman.
    Hymyy huulet vesivelhon
    meren kansan kantaman:

    Tähystornit pohjatähden,
    tehkää tarkat arviot!
    Alas, alas, ansanpannut,
    ylös neitoparviot!

    Sammuu saaren kalliolta
    kokkotuli salainen,
    sammuu kera valkeansa
    tahto taian-alainen...



HOVINARRIN ILTA-AARIA.


    Terve, terve, juhlivaiset,
    hienot herrat, kauniit naiset!
    Ylhäisehen yhdyn sukuun:
    hännät kuuluu juhlapukuun.

    Kumartakaa, armon herrat:
    tääll' on toiset toisten verrat.
    Kellä sarvi, kellä kaksi,
    siit' ei tulla huonommaksi!

    Tanssi, tanssi, kansajoukko:
    kruunattu on suurin houkko.
    Kapinoijat vieköön hiisi,
    valtio on paratiisi!

    Kulta kuolevaisten kunto,
    laki loisten omatunto...
    Juokaa, juuttaat, vähän juoneet,
    jumalat on viinin suoneet!

    Syökää, juokaa, juhlat raukee,
    huomenna jo haudat aukee!
    Kuolemattomuuden takaa
    hautapatsaan hyve vakaa.

    Hullu miettii, millä kurin
    maailma kerran lensi nurin!
    Naurakaa ja viisastelkaa,
    muuten mulle jäätte velkaa!



ABSINTISTI.


    Vain tummana taittuvan tuijotuksen
    lähetän elämän luo
    ja raotan hälinän hämärän uksen,
    kun hyllyy allani suo
    sammale-sametin kelmeä
    heijaten henkeni helmeä...
    Kuka on peljännyt joskus
    elämän pahaa,
    valuvaa vahaa,
    rannalla kaukaisen taivaan
    vihmovaa vettä...!
    Ah, sieluni juo
    viherää, viileää mettä!
    Niin hellänä ohitse solisee
    autuas vuo...



KAUPUNKI ALLANI --


    Kaupunki allani
    liekeissä pimeä,
    humina ja hurmaus
    ilman nimeä,
    tuskainen ilo,
    mustien mielten
    punapää kilo.

    Kaupunki allani
    salaisen sadun,
    lyhtykoura tontut
    käänteissä kadun...
    Vahvemmat taiat
    tahtoas pilkkaa:
    kavahda valkeaa
    piruttaren nilkkaa!



ÄITI JA POIKA.


    Ah, mun lapseni, vihdoin tulit,
    kauan maailmanrantaa kulit.

    -- Pitkä ranta, pitkä koulu,
    tunnu tuoll' ei kekri, joulu.

    -- Ah, mun lapseni, Kiesus auta,
    kädessäs on ruunun rauta!

    -- Siinä minä missä toinen,
    siell' on käden-anto moinen.

    -- Ah, mun lapseni, kenen sainkaan?
    nauruas en tunne lainkaan.

    -- Näin se nauraa, jok' ei sure,
    jot' ei paina patto, mure.

    -- Annat syödä synnin madon,
    minkälaisen saanet sadon?

    -- Vihan kirkkaan, selväpäisen,
    yli maailman yltäväisen.



VIKAPÄÄ.


    Kurkisti kuoleva kohtalon kirjaan
    Jäätyi julkean veri.
    Ijäti salpa sen tietäjän suulla,
    jonka sallimus peri.

    Kammoten väistyvi syrjähän kansa:
    vikapää mies ohi kulki!
    Ijäti kiinni sen kielen lukko,
    jonka jumalat sulki.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.