Title: Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna II: Tuomio
Author: Stjernström, Louise
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna II: Tuomio" ***


STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIINA GYLLENSTJERNA II: TUOMIO

Historiallis-romanttinen kuvaus


Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]


Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.



SISÄLLYS:

  1. Yhä synkkenee.
  2. Kavaltaja.
  3. Oikeus näyttää voittavan.
  4. Haamu.
  5. Anekauppiaat.
  6. Sovitus kuolemassa.
  7. Kavala kuningas.
  8. Suurin edellä.
  9. Pahuuden valta pääsee ylikynteen.
 10. Anna Bjelke.
 11. Tuomio.
 12. Leijonan kaatuminen.
 13. Tähän asti, ei edemmäksi.
 14. Loppu.



1.

YHÄ SYNKKENEE.


Olemme Roomassa. Kaksi miestä kulki hitaasti, keskusteluun
syventyneenä, ulos Porta Piasta ja suuntasivat kulkunsa Santa Agnesen
kirkkoa kohden.

Molemmat olivat pukeutuneet pappispukuun, ja toisen tarmokkaat
piirteet ja ryhti osoittivat hänen olevan pohjoismaalaisen; toisen
ulkonäöstä olisi voinut päätellä, että ainoastaan Italian auringon
alla saattoi kehkeytyä jotakin niin mallikelpoista. Kuitenkin oli
Desiderius Erasmus syntynyt Rotterdamissa; harvoin löi miehekkääseen
kauneuteen ajatusten rikkaus ja hienon tarkkaajan tyyni kirkkaus
siinä määrin leimansa; siromuotoinen nenä, sulkeutunut suu ja leveä
leuka ilmaisivat miettiväisyyttä ja toimeliaisuutta, mutta ei
ainoakaan piirre todistanut pelottomuudesta ja rohkeudesta. Hieno
iho, vaalea tukka ja siniset silmät antoivat hänen olennolleen
naisellisen vivahduksen ja muodostivat mitä jyrkimmän vastakohdan
hänen seuralaisensa ulkomuodon rinnalla.

Synkkä katse syvällä piilevistä silmistä, raudanlujat kasvonpiirteet,
joita ei lieventänyt hymyn vivahduskaan, olivat kuvaavimmat piirteet,
jotka tähän aikaan painoivat leimansa tuskin nelikymmenvuotiaaseen,
äskennimitettyyn Ruotsin arkkipiispaan Kustaa Trolleen.

Tohtori Erasmus oli paavi Leon ja melkein kaikkien kardinaalien
uskottu ja ystävä; hän oli sentähden tullut Kustaa herrankin
uskotuksi ystäväksi. Hän oli aikansa oppineimpia miehiä ja
työskenteli ahkerasti tutkiskellen kreikkalaista kirjallisuutta,
tunsi sitä paitsi tarkoin kaikki uudet liikkeet, joita oli herännyt
niin kirkon piirissä kuin sen ulkopuolellakin, ja oli sentähden mies,
johon kannatti tutustua.

Mutta Erasmus ei arastellutkaan paljastaa aikansa virheitä ja
epäkohtia; hän ruoski säälimättömästi munkkien elämää ja toimia
ja oli messu-uhrin ja anekaupan terävä ja säälimätön vihollinen.
Hän oli puhunut näistä asioista vasta yksityisille ystävilleen ja
ihailijoilleen, ja juuri tällaista lupaamaansa yksityiskeskustelua
varten hän nyt seurasi Kustaa herraa Santa Agnesiin, jossa tällä oli
pienessä luostarissa asuntonsa.

"On epäilemätöntä, että teidän kreikkalainen Uuden Testamentin
painoksenne on tekevä nimenne kuolemattomaksi!" virkkoi Kustaa herra
kohteliaasti.

Tohtori kumarsi vastaamatta mitään; hän pysähtyi ihaillen upean
mosaiikin eteen, joka koristi kirkonporttia. "Täällä Roomassa", sanoi
hän, "on jokainen käsityöläinen taiteilija, on aivan kuin kauneus ja
taiteellisuus uhkuisi ilmassa, jota roomalainen hengittää."

"Erittäinkin roomattaret!" lisäsi Kustaa herra ivallisesti ja luoden
toiseen syrjäkatseen.

"Kukaan ei voi kieltää, että he ovat kauniita", vastasi toinen
keveästi huokaisten.

Taivallusta jatkettiin luostaripihan poikki, mutta kun he tällöin
sivuuttivat keittiön, tuntui sieltä lemahdus raa'asta kalasta.
Erasmus vetäisi äkkiä vahvasti hajuvedelle lemuavan nenäliinansa ja
painoi sen nenäänsä vasten rientäessään eteenpäin.

Vasta Kustaa herran kamariin saavuttuaan otti hän sen pois virkkaen:
"En siedä minkään raa'an näköä tai hajua, en henkisessä enkä
ruumiillisessa merkityksessä."

"Sentähden kai, ettei se ole vielä saanut eikä kadottanut
kauneudenleimaa; eikös niin?"

"Oikein arvattu!"

"Ettekö tahdo huuhtoa raa'an kalan muiston pois pullollisella oikeaa
falernoa?"

"En juo koskaan muuta kuin mietoja ranskalaisia viinejä", vastasi
Erasmus torjuen ja otti esiin paperin, jota hän kantoi povellaan.

"Ah, häväistyskirjoitus on siinä?"

"Sellaisen nimityksen antaa sille ainoastaan se, johon se sattuu,
muulle maailmalle on se totuuden kuvastin, joka paljastaa
viheliäisyyden."

"Kiihotatte uteliaisuuttani."

"Tyydytän sen heti!" Tohtori avasi paperin, pyyhkäisi sitä kädellään
ilmeisellä mielihyvällä ja luki siitä:

"On _kolme_ asiaa, jotka pitävät yllä Rooman arvoasemaa:
paavinkunnioitus, pyhimysten luut ja anekauppa."

"Ja moista uskalletaan sanoa?"

"_Kolme_ asiaa, jotka ovat lukemattomat Roomassa: irstaat naiset,
papit ja kirjurit."

"Totta!"

"_Kolme_ asiaa, jotka ovat julistetut pannaan Roomassa:
yksinkertaisuus, kohtuus ja hurskaus."

"Hm!"

"_Kolme_ asiaa, joita jokainen toivoo Roomassa: lyhyet messut, paljon
rahaa ja hekumallinen elämä."

"Hävytön väite!"

"_Kolme_ asiaa, joista ei siellä mielellään kuulla puhuttavan:
yleinen kirkolliskokous, hengellisen säädyn uudistus ja se että
saksalaiset alkavat sitä ajatella."

"Kuka on kirjoittaja?"

"_Kolmella_ asialla käyvät roomalaiset kauppaa: Kristuksella,
hengellisillä läänityksillä ja naisilla."

Kustaa herra myhäili.

"_Kolmesta_ asiasta ei Roomassa saada koskaan kyllikseen:
piispanistuinten lunastusrahoista, paavillisista vuosi- ja
kuukausirahoista."

Hän nyökäytti myöntävästi päätään.

"_Kolme_ asiaa ei roomalaisten mielestä paljoa paina: hyvä omatunto,
hartaus ja valat."

"Rohkea väite!"

"_Kolme_ asiaa vievät toivioretkeläiset tavallisesti Roomasta
mukanaan: epäpuhtaan omantunnon, huonon vatsan ja tyhjän kukkaron."

"Saavat syyttää itseään."

"_Kolmesta_ asiasta eivät saksalaiset ole tähän asti päässeet
selville: ruhtinasten hitaudesta, tieteen rappiosta ja kansan
taikauskosta."

"Siitä tuntee saksalaisen."

"_Kolmea_ asiaa pelätään Roomassa: että ruhtinaat tulevat
yksimielisiksi, että kansa saa silmänsä auki ja että lukemattomat
petokset kerran tulevat päivänvaloon."

"Kuinka sellainen olisi mahdollista?"

"Sen voi myös saada aikaan _kolme_ asiaa: ruhtinasten vakavuus,
kansan kärsimättömyys ja turkkilainen sotajoukko Rooman porttien
edessä!"

"Kuka on kirjoittaja?"

"Kuulkaahan ensin edelleen: Vuosisatoihin ei Pietarin istuimella
ole istunut ketään todellista Pietarin seuraajaa, mutta kyllä Neron
ja Heliogabaluksen vertaisia ja seuraajia. Paavin hovikunta on
allikko, täynnänsä kaikkinaista saastaa... Siellä on maanpiirin suuri
jyväaitta, minkä keskellä koskaan kyllästymätön viljamato, joka
ahmii rajattomat määrät maanhedelmiä, istuu ympärillään nälkäinen
toverilauma, joka ensin on imenyt veremme, sen jälkeen kalunnut
lihan, mutta nyt on ehtinyt ytimiin ja murskannut itse luut ja kaiken
minkä voi jauhaa rikki."

"Tämä menee liian pitkälle", puuskahti Kustaa herra, "se on kaiken
olevaisen kukistusta."

Erasmus nyökäytti myöntävästi päätänsä ja jatkoi: "Eikö silloin olisi
saksalaisten tartuttava aseihin ja rynnättävä taisteluun tulella ja
miekalla? Sillä he ovat isänmaamme sortajia, jotka täyttävät vatsansa
ja tyydyttävät himojaan meidän hiellämme ja vaivallamme. Meidän
kustannuksellamme pitävät he hevosia, koiria, muuliaaseja ja (oi,
mikä häpeä) ilotyttöjä ja... tyydyttääkseen aistillisia himojaan.
Meidän rahoillamme pitävät he yllä paheitaan, viettävät hyviä
päiviä, pukeutuvat purppuraan, kirjailevat kullalla hevosensa ja
rakentavat palatseja pelkästä marmorista. Vaikka he ovat hurskauden
valvojia, eivät he ainoastaan lyö sitä laimin, vaan halveksuvat,
loukkaavat, tahraavat, vieläpä häpäisevätkin. Vaikkakin he ovat
ennen käyttäneet imartelua syöttinään ja valheilla, metkuilla ja
viekasteluilla ymmärtäneet meiltä houkutella rahoja, niin ryhtyvät
he nyt pelotteluihin, uhkauksiin ja väkivaltaan ryöstääkseen meitä
nälkäisten susien tavoin. Ja kuitenkaan emme uskalla heitä löylyttää,
emme edes lähestyäkään. Milloinkahan me kostamme alennuksemme ja
yhteiset tappiomme? Eikö hätä ole meidät vihdoin pakottava siihen?"

Erasmus oli lopettanut... Hymyillen laittoi hän paperin laskoksilleen
ja pisti povelleen. Sisällys oli niin suuressa määrin kiinnittänyt
hänen mieltään, että hän oli unhottanut, että hänellä oli kuulijakin.
Melkein sattumalta tuli hän luoneeksi katseen Kustaa herraan.

Tämä istui nojautuneena taaksepäin tuolissaan, niin kiintyneenä
ajatuksiinsa, että saattoi joutua epäilyksiin, oliko hän kuullut
luetun vai ei. Nyt kohotti hän kuitenkin päänsä ja kysyi kiihkeästi:

"Kuka on kirjoittaja?"

"Eräs nuori mies, Martti Luther nimeltään."

"Hänet poltetaan!"

"Niin, jos hän antautuu heidän kynsiinsä!"

"Onko kirjoitus painettu?"

"Ei vielä, luultavasti ei valmiskaan. Ainoastaan onnellisen sattuman
kautta olen onnistunut saamaan tämän otteen, mutta se on lupaava,
eikö totta?"

"Se on hirvittävä!"

"Sattuvien totuuksiensa tähden."

"Eivät kaikki totuudet ole hyödyllisiä tietää."

"Onko pimeys teistä parempi?"

"Kansan täytyy kulkea talutusnuorassa!"

"Ah, sitäkö mieltä olette?"

"Kuinkas muuten voisi heitä hallita?"

"Ette ole mikään valistuksen ystävä!"

"Kyllä asianomaisiin, mutta en rahvaaseen nähden."

"Ettehän kuitenkaan voi ummistaa silmiänne niiltä uusilta liikkeiltä,
jotka pyrkivät valtaan maailmassa."

"Ne täytyy tukahuttaa!"

"Mutta se ei luonnistu!"

"Sen täytyy, Ruotsissa ainakin."

"Toivoisin, että koko ihmiskunnalle suotaisiin joku määrä tietoa, se
levittäisi mielihyvää elämän vaivojen ylitse ja saisi meidät paremmin
niihin tyytymään."

"Raa'oille joukoille ei kukaan ymmärrä parempaa nautintoa kuin
luonnontarpeittensa tyydyttämisen!"

"Paha, jos niin on; en ole mikään Martti Lutherin ihailija; filosofia
on vapauttanut minut tuosta mystillisestä uskosta, joka käsittää
uskonnon oman minuutensa ja sen johdon luovuttamiseksi Jumalalle.
Minusta on siveellisyys ja kaunotiede oikea tie taivaaseen."

"Mutta varsinainen kansa tuntee sitä yhtä vähän kuin pystyy sitä
kulkemaankaan; samoinkuin luontokappaleet kurittomina ruumiillisilla
voimillaan pääsisivät herroiksemme, niin orjatkin pääsisivät
paljoutensa avulla, jollemme ymmärtäisi sitoa niitä henkisiä voimia,
jotka, vaikkakin nukkuvina, epäilemättä ovat heihin kätketyt."

"Puhutte vakaumuksen varmuudella!"

"Ja kokemuksen! Omassa maassani ovat juurtuneet juuri ne aatteet,
joita puollatte. Valtionhoitajat ovat koettaneet muodostaa
kansanvallan aatelistoa vastaan; kuinka hyvin he ovat siinä
onnistuneet, todistaa se, että Ruotsin suurmiesten pontevasta
vastarinnasta huolimatta kansa teki yhdeksäntoistavuotiaan Sten
Sturen maan päämieheksi!"

"Sehän on suurta!" sanoi Erasmus ihaillen.

"Se vie talonpoikaishallitukseen, herrasluokan sortoon."

"Ja olisi siten sivistyksen surma?"

"Niin, tietysti!"

"Se nyt ei ole niin sanomatta selvää, mutta tunnustan sentään, että
kaikki nuo henkiset sairaudet, jotka ilmenevät ruoskijaretkissä
ja tanssitaudeissa, näyttävät minusta todistavan tympäisevää
tietämättömyyttä ja sielun raakuutta."

"He tekevät vastarintaa roomalaiselle istuimelle."

"He pukeutuvat sotisopaan sen paheita vastaan."

"Eivätkö ne rehota kansankin keskuudessa?"

"Kun eivät ylhäiset tahdo muussa vajota joukkoihin, ei heidän pitäisi
tehdä sitä siinäkään, mikä asettaa ihmisen eläintä alemmaksi."

"Olette ankara!"

"Sitä vaatii yhdenvertaisuus."

"Eikö kerma ole imenyt maidon mehua ja kohoa kuitenkin sen ylle?"

"Tarkoitatte kai, että sillä sentähden on syytä synnyttää enemmän
matoja!" tokaisi Erasmus nauraen. "Kenties olette oikeassa, mutta
epäilen, myöntäisikö muuan tapaamani nuori maanmiehenne sitä. Tuskin
tiedän ennen kohdanneeni niin pontevaa kaikkien luokkaerotusten
vastustajaa."

"Missä tapasitte hänet?"

"Leipzigissä!"

"Hänen ammattinsa?"

"Pappismies!"

"Nimi?"

"Kirjoitin sen muistiin!" Erasmus avasi pienen päiväkirjan ja luki
siitä: "Veli Pentti Ruotsista; sangen nuori; jalot kasvonpiirteet,
munkkien vihaaja."

"Tiedättekö mistä osasta maata hän on tullut?"

"Hän oli varovainen lausunnoissaan; olin taipuvainen luulemaan, että
hänellä oli jotakin salattavaa."

"Hm! Kuinka tutustuitte häneen?"

"Olin matkoilla kaupungissa ja istuin vierassalissa ruokapöydän
ääressä, sangen tyytyväisenä päästyäni katon alle, sillä sade
virtaili ulkona. Silloin astui sisään aivan nuori mies ja pyysi
yösijaa. Hänen ulkonäkönsä hämmästytti minua, ja minä pyysin häntä
ottamaan osaa ateriaani."

"Hän suostui siihen?"

"Aikalailla epäröiden. Vasta aterian jälkeen hän muuttui
puheliaammaksi."

"Mainitsiko hän mitään varmaa paikkaa?"

"Sattumalta kerran Vadstenan."

"Hän se on!"

"Kuka hän?"

"Henkilö, jota olen kauan etsinyt; hän on paennut luostarista."

"Arvasin sen!"

"Tiedättekö mihin hän lähti?"

"Hän ei tiennyt sitä itsekään. Hänen kassansa laita oli huonosti, ja
punastuen, enemmän hämillään kuin lahja ansaitsi, otti hän vastaan
pienen raha-avun."

"Teidän ei olisi pitänyt antaa hänelle mitään."

"Hän otti sen ainoastaan lainana."

"Toivoisin tietäväni, mistä löytäisin hänet."

"Lutherin ja Zwinglin luota luultavasti, molemmista heistä hän puhui
nuorekkaalla innostuksella."

"Ei olisi muuta kuin oikein, jos hän saisi seurata jompaakumpaa
heistä polttoroviolle."

"Ah! Olette hänen vihollisensa?"

"Hänen olemassaolonsa on häpeäksi suvulleni?"

"Se oli toinen asia."

"Jos voitte auttaa minua löytämään hänet, olisin teille iäti
kiitollinen."

"Minä jätän hänen tuntomerkkinsä varmalle ja taitavalle
vainukoiralle."

"Jonka vaivat minä tahdon runsaasti palkita. Mies on karannut
ruotsalaisesta luostarista, jonka priori, isä Laurentius on minulle
siitä kirjoittanut. En tahdo, että hänet lähetetään takaisin,
vaan ainoastaan että hänet suletaan telkien taakse elinajakseen
ja kielletään pääsemästä yhteyteen kenenkään kanssa luostarin
ulkopuolella."

"Jätättekö tehtävän minulle?"

"Olisin sangen kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa sen."

"Voinhan ottaa, teidän tähtenne!" vastasi Erasmus lyhyen
äänettömyyden jälkeen.

"Sitten tahdon heti kirjoittaa teille valtakirjan!"

Kustaa Trolle otti esille pergamentin ja kirjoitti sille korein
kirjaimin tohtori Desiderius Erasmukselle valtuutuksen ottaa kiinni
Vadstenan luostariveljen Pentin, joka oli luvattomasti karannut,
ja sulkea hänet soveliaaseen luostariin, ankarasti kieltäen hänet
koskaan sieltä lähtemästä.

Ilmeisellä mielihyvällä kiinnitti hän sen alle ensi kerran
arkkipiispallisen sinettinsä.

Kun hän jätti asiakirjan Erasmukselle, lisäsi hän: "Tehtäväni ei
ole tähän päättynyt; kirotulla munkilla on elossa äiti, ja se on
etsimässä häntä tästä maasta."

"Onko hän kirjoittanut äidilleen?"

"Sitä en usko."

"Ja nainen kuvittelee..."

"Niin, hänellä täytyy olla luja usko äidinvaistoonsa, mutta meidän on
pidettävä huoli siitä, että se edelleen vie hänet harhaan."

"Miten hän matkustaa?"

"Katumuksentekijänä; on jo useita kuukausia siitä, kun hän lähti
Tanskasta."

"Poikaansa etsimään?"

"Aviotonta poikaansa!"

"Äidinsydän ei tee mitään erotusta."

"Mutta loukattu puoliso?"

"Puolison olemassaolo tekee hänen itseuhrauksensa vielä ylevämmäksi,
koska se todistaa rakkauden kaikki valtaa."

"Toivon, ettei tämä näkökohta vähennä teidän intoanne asiassa!"

"Ei millään tavoin."

"Tässä on kaksisataa tukaattia; siinä on kaikki, mitä tällä hetkellä
voin luovuttaa, mutta Ruotsiin saavuttuani pyydän teitä ilmoittamaan
mitä tarvitsette, ja rahat lähetän teille kiireimmiten."

"Voi tapahtua, että vaadin vastapalveluksen."

"Vaatikaa vain mitä tahdotte!"

"Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis oli yhteen aikaan
piispana ruotsalaisessa hiippakunnassa."

"Linköpingin! Hän ei käynyt siellä koskaan."

"Mutta nautti kuitenkin tulot."

"Nyt tahdotte...?"

"Että minulla on tie auki, jos tahdon sitä käydä."

"Pyhän isän suostumuksella ja minun pontevalla puolenpidollani
voitte nyt jo katsoa asian ratkaistuksi; olisi suuri kunnia köyhälle
maalleni, jos tahtoisitte ainakin kerran käydä siellä."

"Olkaa varma, että tulen!"

"Mutta teidän täytyy odottaa."

"Kuinka kauan?"

"Kunnes olen ehtinyt puhdistaa rikkaruohojen paljouden, joka nyt on
noussut ilmoille."

"Kyllä odotan!"

Tohtori uudisti vielä kerran lupauksensa etsiä pakolaisen käsiinsä,
sanoi sen jälkeen jäähyväiset ja palasi takaisin kaupunkiin.

Kustaa Trolle oli jälleen yksin... Vastoin hänen tahtoaankin
palasivat ajatukset takaisin niihin uhkaaviin liikkeihin, joita
havaittiin kaikkialla. Tosin oli Pietarin kallio luja, mutta voisiko
se kestää kaikki rajut hyökkäykset, joita tehtiin sitä vastaan?
Monet Saksan ruhtinaista tulisivat asettumaan uusien reformaattorien
puolelle, kansa asettuisi heidän taakseen.

Yhä syvempiin ryppyihin vetääntyivät synkät kulmat, mutta niiden alla
välähtelivät salamat, ja muutamia minuutteja syvästi mietittyään hän
huudahti:

"Mitä liikuttaa minua muu maailma; Ruotsiin ne eivät tule, nämä
uudistusten havittelijat... Siitä minä pidän huolen, ja voi sitä,
joka koettaa panna minun valtani kysymykseen, hän saa katkerasti
katua."

Kun tiikerikissa synnyttää poikasia, perivät nämä äitinsä
ominaisuudet; samoin on ihmisenkin laita, äidin taipumukset
periytyvät lapsiin, ja Kustaa Trollella oli samat viettymykset kuin
äidillään. Kasvatuksen ja omien ponnistusten avulla olisi niitä
voinut vastustaa, johtaa uusiin uomiin, mutta olosuhteet eivät olleet
suotuisat, ja se hirmuvalta, jolla Ingeborg rouva hallitsi miestään
ja taloaan, kehitti hänen pojassaan verisen vihan kaikkia niitä
kohtaan, jotka tavalla tai toisella olivat asettuneet hänen tielleen,
ja tätä vihaa ei voinut sammuttaa muuten kuin poltolla, murhalla ja
hävityksellä.

Hän vihasi verisesti Sture-sukua; hänen isänsä kärsimä häväistys
oli tuhatta syvemmin haavoittanut häntä ja huusi alituiseen kostoa
hänen korviinsa. Mutta hän vihasi tätä sukua senkin tähden, että
hänen äitipuolensa kuului syntyperältään Gyllenstjernoihin ja
oli siis Sturein sukulainen. Jo lapsena kantoi hän kaunaa Kirsti
Gyllenstjernaa vastaan; he olivat molemmat olleet alusta alkaen
vihamieliset toisiaan kohtaan, ja sisarpuoltensa kanssa eli Kustaa
alituisessa sodassa. Ei voinut tulla pahempaa kuin jo oli hänen
saatuaan tietoonsa Kirsti rouvan aviolliset suhteet. Hän teki kaiken
minkä voi taivuttaakseen isänsä eroon, mutta tämä oli taipumaton.
Hän väitti, että huhu petti, ja selitti lopulta hänelle tavattomalla
jyrkkyydellä, ettei hän voinut elää ilman vaimoaan ja tyttäriään.

Kustaa herran täytyi antaa myöten, mutta hän päätti kostaa. Sentähden
ei hänelle ollut ollenkaan mieliin, kun kuuli kolmen sisaruksen
avioliitosta. He olivat välttäneet hänen kostonsa.

Hänen isänsä kirjoitti ja kertoi Kirsti rouvan aiotusta
toivioretkestä. Eräs luuntaittuma oli viivyttänyt matkaa useita
kuukausia, mutta voimiinsa palattuaan oli hän, herransa rukouksista
huolimatta, lähtenyt matkalle. Erik herra ilmaisi niin kovaa ikävää
ja niin suurta ihailua moisen sankariteon johdosta, että pojan
epäilykset tai vastustus olisi rikkonut heidän välinsä.

Jo aikaisemmin oli isä Laurentius ilmoittanut tulevalle
arkkipiispalleen Pentin paosta; hän ei arastellut rikkoa valaansa
ilmaisemalla salaisuuden, joka oli uskottu hänelle ripissä, ja Kustaa
herra arvasi heti, että Kirsti rouvan katumusmatkan tarkoituksena oli
etsiä kadonnutta poikaansa.

Nyt olivat hänellä siis vihollisensa käsissään ja hän hekumoi
ajatellessaan kostoa, jonka oli suorittava.

Niiden lukuisain vierasten kesken, jotka kävivät Ekholmassa, oli hän
usein kuullut teräviä vihjauksia isäänsä vastaan, ja hänen sappensa
oli silloin kiehunut kiukusta. Unhottaa ei hän voinut, vielä vähemmän
antaa anteeksi; viha ulottui yksityisistä koko sukuun, ja kosto,
kosto oli ja pysyi hänen ainoana hartaana halunaan.

Kun viha siten polttaa ihmisen sielua, kantaa hän jo täällä maan
päällä helvettiä rinnassaan.

Syksyllä 1515 lähti Kustaa herra paluumatkalle Ruotsiin.

Hän oli sitä ennen kirjoittanut isälleen, että tämä järjestäisi
kaiken hänen tuloaan varten Almare-Stäketiin, niin pian kuin vanhus
Jaakko Ulfinpoika oli sieltä muuttanut; hän ei tahtonut tulla
ennenkuin tämä oli tapahtunut.

Jo elokuussa sai hän kirjelmän Kristian kuninkaalta, joka vakuutti
hänelle kuninkaallista suosiollisuuttaan ja sen todistukseksi lähetti
ystävänlahjana neljäsataa markkaa hopeassa.

Yhä enemmän paisutti Kustaan mieltä ylpeys ja tyydytetty
turhamaisuus; kuninkaan ystävä hän tahtoi osoittaa olevansa;
tanskalaisten ystävä ja Ruotsin vihollinen.

Niin lähti hän matkalle.

Suureksi ilokseen ja yllätyksekseen kohtasi hän Kristian kuninkaan
persoonallisesti Lyypekissä; nyt saatiin tilaisuus neuvotella
tulevista toimenpiteistä, ja kun hän oli melkoisen suuren seurueen
kera noussut ruotsalaiseen laivaan, joka oli lähetetty häntä
noutamaan, kangasteli hänen silmiensä edessä arkkipiispallinen
valtionhoitaja hänen edeltäjänsä Jöns Pentinpojan tapaan,
mutta erotukseksi tästä tahtoi hän jo alusta alkaen osoittaa
valtionhoitajalle ylpeyttä ja kopeutta, joka lähenteli halveksumista.

Matkalle lähtiessään sai Kustaa herra kirjeen isältään, jossa tämä
ilmoitti, että Tukholmassa tehtiin suuria valmistuksia arkkipiispan
vastaanottamiseksi. "Rakas poikani!" kirjoitti isä. "Sten herra tekee
kaiken voitavansa valmistaakseen teille arvokkaan vastaanoton, ja
valmistuksista päättäen tullee siitä paljon loistavampi kuin minkä
hän itse sai tänne tullessaan; olen sentähden monista syistä sitä
mieltä, ettei teidän ole sitä hylättävä."

"Ikäänkuin hän ymmärtäisi moista!" jupisi vihastunut arkkipiispa.

Tukholman saaristoon saavuttua käski hän, että oli asetettava
purjevene hänen käytettäväkseen, sillä tahtoi hän purjehtia Tunan
arkkipiispantaloon. Turhaan sanottiin hänelle, että Tukholmassa oli
kaikki järjestetty hänen juhlallista vastaanottoaan varten.

"Minulle on kerrottu", sanoi hän, "että Sten herra on ottanut
Stäketin läänin kruunulle, mutta koska hän on antanut minun pitää
linnan, tahdon hänelle näyttää millä oikeudella arkkipiispalle kuuluu
läänikin; teemme kyllä hänet taipuvaiseksi antamaan kirkon pitää
omansa hyvänään."

Tällaisin kaikkea muuta kuin lempein sanoin astui hän veneeseen,
mukanaan niin monta kuin mahtui, ja purjehti suotuisalla tuulella.

Tunasta ajoi hän maitse Upsalaan. Erik herra valmisti hänelle
juhlallisen vastaanoton, kaikki kellot soivat, ja useita piispoja ja
pappeja oli hänen vastassaan.

Mutta kaikkia kohtaan osoitti hän töykeää umpimielisyyttä, ei edes
hänen oma isänsäkään saanut osakseen ystävällistä kohtelua.

Jaakko Ulfinpoika oli juhlallisesti luvannut, ettei luovuttaisi
arkkipiispan virkaa Kustaa herralle ennenkuin tämä oli vannonut
uskollisuutta Sten herralle ja Ruotsin kruunulle; mutta nyt oli
vanhus jo muuttanut Mariefrediin, jossa hänen sanottiin makaavan
sairaana, ja Kustaa herra astui heti virkaan.

Mutta muutamia päiviä saapumisensa jälkeen kirjoitti hän Sten
herralle ja vaati rangaistusta kaikille niille, jotka tavalla tai
toisella olivat loukanneet arkkipiispa Jaakkoa, hänen omaa isoisäänsä
Arvid Trollea ja isäänsä Erik Trollea sekä kaikkia hänen esi-isiään.

Valtionhoitaja vastasi, ettei hän panisi mitään esteitä lain
säännölliselle kululle, mutta näkisi mieluimmin, että jokainen
sopimus, niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa, voitaisiin
saavuttaa hyvällä ja kaikessa ystävyydessä.

Mutta uusi arkkipiispa oli umpikuuro sellaisille puheille. Hän
tahtoi kostaa niille, kirjoitti hän, jotka olivat olleet vahingoksi
hänen ystävilleen, eikä hän itse ollut valtionhoitajan, vaan paavin
vallanalainen.

Kohta sen jälkeen muutti hän Stäketiin, jota hän heti alkoi
linnoittaa. Hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa lisääntyi samassa
määrin kuin hän huomasi Sten Sturen olevan suopean ja myöntyväisen.
Sitä paitsi esiintyi hän ulkonaisesti sellaisella loistolla ja
upeudella, joka aivan häikäisi valtionhoitajan esiintymisen,
niin palvelijain, hovipoikien ja asemiesten lukuun kuin heidän
prameileviin varustuksiinsakin nähden.

Stäketissä vietti hän ruhtinaallista elämää ja vaati samaa
kunnioitusta kuin osoitettiin kuninkaalliselle henkilölle.

Eräänä päivänä ilmoitettiin, että Vårfrubergan luostarin abbedissa
pyrki hänen puheilleen.

Kustaa herra oli huomaavinaan, että läsnäolevain asemiesten kasvoille
häivahti hymy, mutta hän oli liian ylpeä kyselläkseen, käski
ainoastaan -- synkin katsein -- että vieras oli heti tuotava sisään.

Mutta hänen hämmästyksensä oli kuvaamaton nähdessään rouva Bontin
hyvin syötetyn olennon. Vakavan nunnapuvun päälle oli hän ripustanut
muutamia kallisarvoisia koristuksia ja molemmissa käsissä oli hänellä
sormuksia. Heleä puna paloi hänen poskillaan ja itsetyytyväisyys
pilkisteli pienistä, pyöreistä silmistä.

Kun hän oli ehtinyt arkkipiispan luo, lankesi hän hänen jalkoihinsa
huudahtaen: "Armollisin herra!" Mutta tällöin ei hän katsonut ylös
armolliseen herraan kuten katuvainen syntinen, vaan kuten se, joka
odottaa pääsevänsä nauttimaan jotakin suurta etua.

Asemiehet saattoivat tuskin pidättää nauruaan.

Arkkipiispa näki sen ja vihastuneella äänellä huudahti hän: "Kuka te
olette?"

"Kukako olen?" Hän ei luullut kuulleensa oikein.

"Vastatkaa!" kajahti ääni yhä uhkaavampana.

"Vårfrubergan abbedissa!" vastasi hän koettaen nousta, mutta se ei
luonnistunut.

"Kuka on tehnyt teidät siksi?"

"Hänen armonsa arkkipiispa Jaakko!"

"Oletteko jo vihitty?"

"En, tahdoin, että sen tekisi itse siunattu Kustaa herrani!"

Nyt karahti arkkipiispa vuorostaan punaiseksi. "Armosta ja suosiosta
voitte päästä luostarin portinvartiaksi tai keittäjättäreksi, mutta
ette koskaan abbedissaksi!" huudahti hän äänellä, joka vapisi
kiukusta.

"Mitä se merkitsee?" Ja rouva Bonti teki turhia yrityksiä päästä
jaloilleen.

Ainoastaan pelko ankaran herran edessä saattoi pidättää asemiesten
äänekästä naurua.

"Olette kuullut tahtoni, mukautukaa siihen?" lisäsi hänen armonsa ja
käänsi hänelle selkänsä.

Kovalla ponnistuksella oli rouva Bonti onnistunut pääsemään pystyyn;
nopeasti kuin nuoli kimmahti hän arkkipiispan jälkeen ja tarttui
papintakkiin.

"Silläkö tavoin palkitsette hyvättyöni ja unhotatte lupauksenne ja
valanne!" sanoi hän melkein kirkuen ja kohotti uhkaavasti kätensä
piispaa kohden.

"Nainen on hullu; heittäkää hänet vankeuteen!" käski suuttunut
ylipappi.

Käsky täytettiin samassa kuin se oli annettukin. Nuori asemiesparvi
ympäröi katkeroituneen naisen, ja hänen huudoistaan ja epätoivoisesta
vastarinnastaan huolimatta vietiin hänet alas linnanvankilaan.
Asemiehet kuulivat hänen huutonsa ja kolkutuksensa vielä kauan hänet
jätettyään, mutta he eivät tunteneet sääliä, sillä hän oli ollut
iätkaiket heidän kiusanhenkensä, kompastuskivensä, ja he iloitsivat
siitä, että hän nyt sai kantaa palkan siitä pahasta, mitä oli saanut
aikaan.

Kun rouva Bonti oli herennyt huutamasta, valtasi hänet uudestaan
pimeän pelko; muisto piirsi monet kamalat kuvat, jotka saivat hänet
värisemään. Ken unhottaa syntinsä elämän valoisina päivinä, hänen on
pakko muistella niitä yön pimeydessä, mutta rouva Bonti oli tarmokas
nainen, ja hän ajoi pois synkät kuvittelut.

"Minä erehdyin", tuumi hän itsekseen. "Hän ei voinut asemiesten
tähden menetellä toisin, mutta hän tulee kyllä tänne... hiljaa...
enkö jo kuulekin askeleita!" Ja hän kuunteli, ponnisteli äärimmilleen
erottaakseen ääniä... "Ei, ei vielä, mutta ei ole mitään vaaraa, hän
tulee kyllä."

Niin odotti hän tunti tunnilta, mutta ketään ei tullut.

Vihdoin, vihdoin! Nyt tosiaankin lähestyi... Se ei voinut olla kukaan
muu kuin arkkipiispa. Maltahan, kun hän saisi miehen kahdenkesken
käsilleen, silloin hän lukisi lakia, niinkuin oli lukenut ennenkin
kirkon päämiehelle.

Nyt pantiin avain lukkoon ja väännettiin. "Se ei taida olla
helppoa, luulen!... Hän häpeää ja sen suon hänelle, moiselle
kiittämättömälle... moiselle..."

Tässä katkesi hänen sanatulvansa, ovi aukeni ja sisään astui,
ei arkkipiispa, vaan vanha vanginvartia, jonka rouva Bonti oli
niin monia kertoja yllyttänyt jumalattomaan julmuuteen, vieläpä
pahempaankin...:

Hänet nähdessään hän parkaisi.

Mies pani lyhdyn pois ja katsoi häneen hymyillen vanhaan tapaansa.
"Näin korean linnun en olisi ikinä osannut toivoa joutuvan häkkiini",
sanoi hän.

"Se on taivaaseen huutava vääryys, vanha Edil. Tulet kai viemään
minut täältä pois?"

"En, Jumala auttakoon, tuon ainoastaan vanginmuonaa."

"Vanginmuonaa! Minulle?"

"Muona on sellaista kuin itse olette määrännyt... Huonompaa vuosi
vuodelta... Mutta ette tahtonut koskaan kuulla valituksiani; sanoitte
vain: 'Se on kyllin hyvää heille'... Maistelkaa nyt itse!"

Silloin muisti rouva Bonti, kuinka hän monet kerrat, kun joku
vanki uhkasi käydä kiusalliseksi, oli antanut Edilille pienen
valkoisen pulverin, joka ei huomattavasti samentanut vettä, mutta
vaiensi valitukset ainaiseksi... Jollei Kustaa herra tahtonut häntä
puhutella, niin varmaankin aikoi hän vapautua vangistaan, ja juuri
häneltähän myrkky oli saatu ennenkin.

Nämä ajatukset säikähdyttivät vanhaa naista silmittömästi, mutta hän
ei tahtonut sitä näyttää, vaan sanoi niin tyynesti kuin voi: "Juo
itse, vanha Edil."

Mies katsoi nauraen häneen. "Entä jollen tahdo?"

Hän kaatoi äkkiä sisällön lattialle.

"Nyt saatte olla ilman huomiseen!"

"Auta minut täältä pois, Edil!"

"Kuinkas silloin kävisi minulle?"

"Annan sinulle tämän koristuksen!"

"Teillä on useampiakin... Antakaa yksi päivässä, niin kauan voitte
olla turvassa..."

"Ettekö voi toimittaa minulle tilaisuutta päästä hänen armonsa
puheille?"

"Kyllä koetan!" vastasi mies hymyillen.

Tämänkin oli rouva Bonti hänelle opettanut. "Syötä heitä turhilla
toiveilla", oli hän sanonut... Tietysti teki mies nytkin niin, ja
rouva Bonti tunsi olevansa hänen vallassaan ja samalla hukassa.

Miehen mentyä heittäytyi hän lattialle hurjasti epätoivoissaan...
Hänen kuolemanpelkonsa oli niin suuri, että hän mieluummin tahtoi
elää ainaisessa vankeudessa kuin kuolla!... Olipa kuolema synnin
palkka tai kaiken loppu, näytti se hänestä yhtä pelottavalta, ja hän
tahtoi saada sen lykätyksi niin kauas kuin suinkin.

Mutta nälkä alkoi käydä tuntuvaksi, ja hän nakersi murusia kovasta,
mustasta vanginleivästä, jota hän itse oli leivotuttanut, ja kun hän
tunsi sen suolattomuuden, silloin hän ensi kerran sadatteli omaa
ahneuttaan.

Jano oli vielä kiduttavampi, hän koetti nukkua, mutta hän kuuli
rapinaa ja liikettä ympärillään kostean vankikopin maapermannolla, ja
pelko, kauhu piti hänet valveilla läpi yön.

Vihdoin koitti aamu ja vanginvartia saapui lyhtyineen.

"Tulkaa ja seuratkaa minua!" olivat hänen ensi sanansa.

"Arkkipiispan luo?" kysyi vanki innokkaasti.

"Ei tällä kertaa!"

Mies hymyili kuten tavallisesti, viittasi häntä seuraamaan ja meni
edeltä.

Ja hän tunsi kaikki tiet ja oli vain utelias tietämään, mitä
mentäisiin.

Vinnillä arkkipiispan makuukamarin yläpuolella oli pieni vinnikoppi,
tarkoitettu tunnustusvankeja varten; hienoista puheputkista kuului
sieltä ääni alas, ja kun tosiasiassa yksinäinen tuntee tarvetta
kuulla omaa ääntänsä ja silloin puhuu, mitä sydän on täysinnään,
niin siten arkkipiispa yksinkertaisimmalla tavalla sai tiedon hänen
salaisimmista ajatuksistaan. Rouva Bontilla ei ollut niinkään pieni
osansa keksinnössä, ja kokemus osoitti hänelle sen oivallisuuden.

Ja nyt oli hänen itsensä asuttava samassa kopissa!

Valo lankesi sisään kopista, koko huonekalustona oli ainoastaan kurja
sänky ja siinä hieman olkia, vanha pöytä ja tuoli; hän oli itse
valinnut huonointa mitä löytyi, ja nyt täytyi hänen itsensä pitää se
hyvänään! Kenellekään ei hän uskaltanut valittaa hätäänsä, sillä hän
ei tiennyt, milloin arkkipiispa saattoi sen kuulla.

Mikä kammottava elämä häntä odottikaan; kaikki se sydämettömyys, jota
hän oli osoittanut muille, kohdistui nyt häneen itseensä; hän sai
itse kokea, kuinka uskollisesti hänen toimeenpanemaansa menettelyä
noudatettiin; jokaisen määräyksen tarkoituksen hän tiesi edeltäpäin
ja pelkäsi ainoastaan niitä enteellisiä merkkejä, jotka viittasivat
siihen, että hänestä aiottiin vapautua ainaiseksi.

Edilin kautta saattoi hän koristeillaan hankkia parempaa ravintoa,
mutta kun ne jonakin päivänä loppuivat, kuinkas sitten?... Hän ei
uskaltanut sitä ajatella.

Vinnikopissa oli runsaasti rottia, ja niiden kanssa jakoi hän
ruokansa, ei säälistä, vaan vakuuttautuakseen sen vahingottomuudesta.
Niin eli hän tämän jälkeen eläimen elämää, mutta eläimet olivat
onnellisimpia kuin hän. sillä ne eivät tunteneet sitä kalvavaa
tuskaa, joka häntä kidutti.

Kustaa Trolle hymyili mielessään. Rouva Bonti oli kerran ollut hänen
suunnitelmiensa välikappaleena; silloin voiteli hän sitä hienoimmalla
öljyllä, jotta se kävisi helposti, nyt ei hän sitä enää tarvinnut,
olipa se hänen tielläänkin ja hän oli aikonut raivata sen pois.
Silloin nainen meni itse ansaan ja sai siellä istua kunnes hän
mahdollisesti tätä tarvitsi, jollei, tiesi hän kyllä keinon hänestä
päästäkseen, miten varovainen hän mahtoi ollakin.

Päinvastoin kuin Jaakko Ulfinpoika, joka ulkonaisella
esiintymisellään teki kaikkensa voittaakseen sydämiä, osoitti Kustaa
Trolle ylpeää halveksumista joukkojen suosiolle. Hän ei näyttäytynyt
koskaan muuten kuin loistavan saattueen ympäröimänä ja vaati samoja
kunnianosoituksia kuin olisi annettu hänen pyhyydelleen paaville.

Yli joulunkin asui hän yhä edelleen Stäketissä ja matkusti ainoastaan
väliin Upsalaan.

Pappeja ja piispoja kutsuttiin vieraisille eikä sen loisteliaampaa
ollut Kööpenhaminan linnassakaan, mutta arkkipiispa puhui enimmäkseen
kaikesta siitä vääryydestä mitä oli tehty häntä vastaan, ja että hän
aikoi loistavasti kostaa.

Eräänä päivänä näytti hän nauraen erästä kirjettä, jonka oli
saanut valtionhoitajalta ja missä tämä ystävällisin sanoin ilmaisi
halukkaisuutensa sovintoon. Hän nimitti arkkipiispaa isäksi ja kutsui
häntä kummiksi tyttärelleen.

"Huonosti tuntee hän minut, jos luulee minut moisella voitettavan",
huudahti hän heittäen kirjeen halveksivasti luotaan.

"Aiotteko vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä, herra poikani",
uskalsi Erik herra kysyä. "Minusta tuntuu muuten, että se on
kirjoitettu nöyrään ja kunnioittavaan sanansävyyn."

"En aio vastata siihen ensinkään."

"Eikö se osoittaisi ylenkatsetta, joka..."

"Herra isäni, toimiani Ruotsin kirkon pääpiispana en salli kenenkään
tuomita; tahdon teille sanoa ainoastaan sen, että herra Sten
Svantenpoika tulee katkerasti katumaan sitä päivää, jona asettuu
minun tahtoani ja toimiani vastaan."

"Luulen hänen kyllä mukautuvan teidän armonne tahtoon, kun näkee,
ettei mikään muu auta", puuttui Skaran piispa puheeseen.

Strengnäsin piispa Vincentius oli saanut Sten herralta ja Kristina
rouvalta osakseen paljon hyväntahtoisuutta, ja virkkoi sentähden
täydellä vakaumuksella:

"Nuori valtionhoitaja on jo viisaudellaan osoittanut olevansa
täysikelpoinen korkeaan asemaansa; lempeällä esiintymisellään voittaa
hän kansan sydämet ja luottamuksen."

"Minua vähät liikuttaa, mitä keinoja hän käyttää", vastasi
arkkipiispa ylpeästi; "hänelle on tarpeen tavoitella kansansuosiota,
samoinkuin minun tarvitsee pelon avulla saavuttaa se kunnioitus, jota
vaadin niin hyvin Sten herralta kuin piispoilta ja papeiltakin."

Katse, joka seurasi sanoja, oli niin synkkä ja uhkaava, että
Strengnäsin piispa vaikeni, mutta kyllä hän koetti mielessään
aprikoida, millaiseksi uusi komento mahtoi muodostua. Alku ei ollut
lupaava.

Mutta hänen armonsa arkkipiispa kirjoitti vanhan Vincentiuksen nimen
muistiinsa, ja kun hänestä näytti Mathias tuntevan myötätuntoa
virkaveljeään kohtaan, sai tämäkin mennä mukana; muut äänettömät
kuulijat silmäilivät niin kunnioittavasti ja alamaisesti ylipäähänsä,
ettei ollut mitään syytä muistutuksiin heitä vastaan.

Kun hän myöhemmin jäi Erik herran kanssa kahden, kysyi hän häneltä
ankarasti, olivatko heidän tiensä eroavat vai kulkisivatko ne
edelleen rinnatusten.

"Rakas poikani, rakas poikani!" jupisi tämä melkein itkien.
"Eikö koko elämäni ole ollut ainoaa aherrusta teidän etujenne ja
toivomustenne puolesta."

"Ei kuulunut äsken juuri siltä."

"Jos tunnustamme vastustajamme ansiot, on meillä silloin suurempi
oikeus puhua hänen vioistaan."

"Sellaisen oikeuden otan kaikessa tapauksessa ja tahdon katsoa
kasvoihin sitä, joka minulta sen kieltää."

"Minä en sitä tee!"

"Siihen luotan, erittäinkin nyt, kun toiminnan aika lähestyy
lähestymistään. Kristian kuningas odottaa viestiäni tehdäkseen
hyökkäyksen."

"Nyköpingistä?"

"Niin, se on vanha suunnitelma."

"Oletteko, herra poikani, itse asettunut yhteyteen hyvän Pernilla
rouvan kanssa?"

"Olen kyllä!"

"Mitä pidätte hänestä?"

"Hän on viisas nainen ja Tanskan ystävä."

"Hänen herransa ei ole."

"Hän ei uskalla ryhtyä mihinkään ilman emäntäänsä."

"Se on totta!"

"Kuulkaas nyt suunnitelmaani. Teidän on palattava Tukholmaan ja
otettava vastaan vieraita yhtä paljon kuin tavallisesti."

"Mutta emäntäni on poissa ja..."

"Saatte selviytyä ilman häntä; rauhanystäväin täytyy kokoontua
ja heitä täytyy kehottaa pysymään valmiina. Viini tekee ihmiset
puheliaammiksi, sitä ei teidän ole säästettävä; teidän luotanne
saavat sitten vieraat tulla minun luokseni; kun heitä aluksi on
valmistettu, neuvon heille, mitä edelleen on tehtävä. Toivon, että
olette ymmärtänyt minut?"

"Olen kyllä! Ja jollei päivä olisi niin pitkälle kulunut, lähtisin
heti matkalle."

"Viipykää huomiseen, kyllä ehtii sittenkin."

Ja kuuliainen isä lähti vehkeilemään poikansa puolesta; hän tunsi
salaista toivoa, että kotiin palatessaan saisi kirjeen rakkaalta
puolisoltaan. Ja hän rakasti tätä suuresti; tämä ei pojan tavoin
halveksinut häntä vierasten ollessa läsnä, vaan ylisti hänen oppiaan
ja hänen jaloa ritarillista mieltään. Sitä pahaa, mitä hänen
emännästään puhuttiin, ei hän tahtonut uskoa; häntä loukkasi ja
suretti, että tämä oli lähtenyt matkalle halpana katumuksentekijänä,
mutta monet jalot rouvat olivat sen tehneet ennenkin, ja se antoi
hänelle pyhyyden maineen, jota ei ollut halveksuttava, ja kylläpähän
sieltä palaisi; erohetkenä oli hän sen luvannut.

Rakasta poikaansa, pelättyä Kustaa herraanhan aikoi palvella miten
parhaiten voi, mutta Kirsti rouvan palattua tahtoi hän jättää
politiikan sikseen. Kirsti rouva oli monta kertaa varoittaen sanonut,
että se vie hänet onnettomuuteen, ja nyt tunsi hän ikäänkuin
aavistusta, että ennustus toteutuu. Kuitenkaan ei hän uskaltanut olla
lähettämättä kirjeitä kaikille puoluelaisilleen ja kutsumatta heitä
Ekholmaan; kavallussuunnitelman, että valmistettaisiin tilaisuus
salakähmäisesti tunkeutua valtakuntaan, olivat Abraham Lejonhufvud
ja Didrik Slagheck ilmoittaneet Kristian kuninkaalle, molemmat
Alfinpojat paloivat kostonhimosta, ja tanskalaiselta taholta kuului
ainoastaan kehotuksia joutuisuuteen; nyt oli saatava selville,
olivatko ruotsalaiset valmiit avaamaan viholliselle tien ja itse
rupeamaan isänmaansa kavaltajiksi.



2.

KAVALTAJA.


Tukholman linnassa oli marraskuun alussa vietetty Kalmarin
linnanpäällikön, herra Juhana Maununpojan ja jalon neitsyen Anna
Bjelken häitä. Valtionhoitaja herra Sten Sture ja hänen emäntänsä
Kristina Gyllenstjerna olivat tällöin edustaneet morsiamen
vanhempia, kun ei ketään hänen omista lähimmistä sukulaisistaan
ollut saapuvilla. Muiden huomattavain henkilöjen joukossa kohdistui
mielenkiinto erittäinkin sulhasen molempiin poikiin, jotka nyt olivat
sulhaspoikina.

Kuiskailtiin, että molemmat olivat olleet rakastuneita nuoreen
äitipuoleensa, mutta että tämä oli antanut etusijan heidän isälleen.
Heidän olennossaan havaittiin jotakin, joka antoi tukea tälle
arvailulle: vanhemman silmien hehku hänen kiinnittäessään katseensa
Annaan ja nuoremman kalpeat posket ja alasluodut silmät.

Mutta nuorta morsianta näytti elähyttävän toinen rakkaus kuin mitä
maa saattoi tarjota; avoimesti ja epäröimättä katsoi hän puolisoaan
ja poikapuoliaan silmiin; ensiksimainittu näki taivaan autuuden
hänen suloisesta katseestaan, hehkuvat silmät muuttuivat nöyriksi
ja alistuvaisiksi, kun ne kohtasivat hänen katseensa, ja kalpeille
poskille lehahti hento puna, ja alasluotu katse kohosi, kun hänen
suloinen äänensä virkkoi Åkelle: "Tule veljekseni!"

Åke vei kunnioittavasti hänen kätensä huulilleen. Tosin poltti
kyynel, joka sille putosi, mutta hän tiesi antaneensa nuorelle
ritarille lohdutusta, osoittaneensa tälle paikkansa, ja sitä hän
yksin tahtoi.

Ainoastaan muutamia päiviä häiden jälkeen matkustivat äskennaineet
Kalmariin.

"Etkö kadu?" kysyi Kristina erotessa.

"En, tunnen olevani oikealla tiellä."

"Mihin?"

"Sen tietää Jumala yksin!"

"Lupaathan kirjoittaa?"

"Kaikesta!"

Molemmat nuoret naiset sulkivat toisensa syliinsä; kummallakaan
heistä ei ollut aavistusta siitä elämänvaiheiden yhtäläisyydestä,
jonka tulevaisuus oli heille varannut, kumpikaan ei myös tuntenut
pelkoa; molemmat olivat laskeneet kätensä Jumalan käteen, ja koko
heidän elämänviisautensa sisältyi kolmeen sanaan:

"Tapahtukoon sinun tahtosi!"

       *       *       *       *       *

Vähän ennen joulua oli Kristina lahjoittanut herralleen tyttären, ja
kuten tiedämme, oli Kustaa Trollea kutsuttu kummiksi. Hän kieltäytyi
tulemasta, ja Sten herra oli siten saanut uuden todisteen hänen
nurjasta mielialastaan valtionhoitajaa kohtaan.

Tohtori Hemming oli tullut Tukholmaan juhlille, viime aikoina oli
hän osoittanut Sten herraa ja valtakunnan asioita kohtaan suurempaa
mielenkiintoa kuin ennen. "Pitäkää varanne!" sanoi hän. "Kustaa
Trolle on leppymätön vihamiehenne!"

"Olen tehnyt hänelle ainoastaan palveluksia."

"Hän tahtoo sotaa ja saakoon sen, sitä parempi mitä pikemmin.
Tiedättekö, että hän linnoittaa Stäketiä?"

"Olen kuullut siitä."

"No, tarvitsetteko enemmän todistuksia!"

"Ajatelkaahan, elektus, olisiko minun, valtionhoitajan, alotettava
sisäinen kansalaissota?"

"Eikö teidän täydy, kun kerran päästitte vihollisen maahan."

"Voinko sitä estää?"

"Se ei ollut niin helppoa, vanha kettu osasi tehdä vastustuksen
hyödyttömäksi."

"Erik Trolle houkutteli minutkin antamaan ääneni."

"Ja keitä ei vallattu houkuttelemalla, ne ostettiin; sillä tavoin
tuli kutsumus yleiseksi."

"Tahdon piakkoin matkustaa Upsalaan ja vierasten miesten läsnäollessa
vaatia hänen vastaustaan ja selitystä hänen osoittamansa ynseyden
johdosta."

"Minua haluttaisi seurata."

"Tehkää se!"

"Mutta jollen voi pidättää suutani."

"Silloin teette pahan entistään pahemmaksi."

"Sitten odotan täällä Tukholmassa paluutanne."

Ja tapansa mukaan matkusti Sten herra pienen seurueen kera Upsalaan,
mutta arkkipiispa ei ollut tietävinään, että hänen vanhan tavan
mukaan oli majoitettava valtionhoitajaa, vaan tämä sijoittui erääseen
kaupungin ulkoreunalla olevaan luostariin.

Mutta heti sen jälkeen kutsui hän koolle kaupungin pormestarin ja
neuvoston ja sanoi heille, että hän tahtoi heidän läsnäollessaan
kohdata arkkipiispan ja tulisi se tapahtumaan jo samana päivänä
kirkon sakaristossa. Tästä lähetettiin sana ylipapille, joka lupasi
tulla omana määräämänään aikana.

Sten herra mukautui siihen mielellään; seurassaan ainoastaan
uskollinen Jöns Jönsinpoika ja muutamia asemiehiä ja palvelijoita,
niiden joukossa Esbjörn, lähti hän määrättyyn kokouspaikkaan. Hyvän
hetken määräaikaa myöhemmin saapui hänen armonsa arkkipiispa,
seurueenaan niin suuri joukko ritareita, asemiehiä ja hovipoikia,
että suurimman osan heistä täytyi jäädä kirkon ulkopuolelle
neuvottelun ajaksi.

Valtionhoitaja ojensi viholliselleen kätensä tervehdykseksi, mutta
tämä tuskin viitsi sitä koskettaa.

Hän sanoi iloitsevansa tästä kohtauksesta, sillä jos jotakin oli
heidän välillään, uskoi hän nyt, kun he joutuivat puheisiin, siitä
helposti sovittavan.

Mutta silloin korotti arkkipiispa äänensä ja sanoi, että niin
solvaavat puheet kuin hänestä oli puhuttu, sellaiset salajuonet,
joita oli punottu hänen tuhoamisekseen, olivat kohottaneet hänen ja
Sten herran välille muurin, jota ei mikään mahti maailmassa voinut
jaottaa maahan.

"Hämmästytätte minua suuresti", vastasi tämä, "ja pyydän hartaimmiten
teitä sanomaan, milloin tämä on tapahtunut."

Mutta sen ylipappi selitti olevan hänen arvonsa alapuolella; kuinka
vähässä arvossa hän piti nykyään vallitsevia olosuhteita, sen hän
kerran tulee osoittamaan, ja se kosto, johon hän ryhtyy vastustajiaan
kohtaan, tulee maailmalle antamaan oikean käsityksen hänen
todellisesta ajatustavastaan! Näin sanoen poistui hän sakaristosta ja
palasi koko seurueensa kera piispantaloon.

Sten Sture saattoi tuskin uskoa, että hän oli täydessä järjessään.

"Niin pitkälle voi ilkeys mennä", sanoi Hemming, kun valtionhoitaja
kotiin palattuaan kertoi tästä.

"Rakas herra, ette kai vielä jätä sovinnon toivoa?" kysyi Kristina.

"Joka ei hyödyttäisi mitään", liitti Hemming. "Se on tyynnyttävä
omiatuntojamme", sanoi Sten ja tarttui Kristinan käteen. "Voi tulla
hetkiä, jolloin on hyvä tietää, ettei ole mitään lyönyt laimin."

Vanha Hemming ei ollut oikein tyytyväinen aikailemiseen. "On helpompi
padota puroa kuin jokea", sanoi hän, "ja mahtava vihollinen on
kukistettava ennenkuin hän on! ehtinyt hankkia puoluelaisia."

Soturiveri kannusti uudestaan toimintaan, mutta kun hän käsitti,
ettei siitä vielä tullut mitään, sanoi hän tyytymätönnä jäähyväiset
ja palasi Rönöhön.

"Antakaa minulle sysäys, kun aika on", olivat hänen viimeiset sanansa.

Valppain katsein pitivät valtionhoitajan harvat, mutta uskolliset
ystävät ankarasti silmällä kaikkea mitä tapahtui. Uupumaton Esbjörn
oli sanonut herralleen, että hän tahtoi lähteä pois, mutta Jöns
Jönsinpojalle uskoi hän tarkoituksensa olevan mennä joksikin aikaa
arkkipiispan palvelukseen.

Tämä hyväksyi tuuman, ja hän lähti taipaleelle. Muutamia onnellisia
kuukausia saivat Sten ja Kristina taasen viettää yhdessä kootakseen
voimia tuleviin tapauksiin. Molemmat olivat tietoiset siitä,
ettei aina voinut olla tällaista, ja he olivat yhtä mieltä siitä,
että nykyhetken onni oli oleva heille kallisarvoisena muistona
vastoinkäymisen katkerina hetkinä.

Toukokuun lopulla, helluntain aikaan, matkusti valtionhoitaja
valtakunnan asioissa alaspäin Kalmariin ja Ölantiin.

Vähän aikaa sen jälkeen tuli Esbjörn valepuvussa Tukholmaan, hän
pyrki ja pääsi heti linnanpäällikön ja Kristinan puheille.

"Nyt on piru merrassa", sanoi hän. "Valtionhoitaja oli tuskin
poistunut Keski-Ruotsista, ennenkuin arkkipiispan luona syntyi elämää
ja liikettä."

"Tiedän, että monet rauhanystävistä ovat menneet sinne", puuttui Jöns
Jönsinpoika puheeseen.

"Herrat Sten Kristerinpoika ja Pietari Turenpoika tuskin
aikonevatkaan lähteä sieltä."

"Miksi niin?" kysyi Kristina rouva.

"He ikäänkuin vartioivat toisiaan, en tiedä mistä syystä", jatkoi
Esbjörn. "Stäketissä pidetään päivittäin kokouksia, ja minä voin
vakuuttaa, että he melkein kaikki puhuvat pahaa ja hautovat kavaloita
tuumia valtionhoitajaa vastaan."

"Eivät siis aivan kaikki?"

"Herra Pietari Turenpoika vaikenee."

"Mutta hän on mukana!"

"On kyllä!"

"Kuulostaa kuin tekin olisitte mukana, Esbjörn", virkkoi
linnanpäällikkö epäluuloisesti.

"Niin olenkin."

"Kuinka se käy päinsä?"

"Rahalla saa mitä tahansa!"

"On siis joku petturi?"

"Vanki, jonka luo kulen katon kautta."

"Miksei hän kule samaa tietä?"

"Lihavuutensa tähden", vastasi Esbjörn nauraen. "Vangin koppi on
vinnillä ja sen lattiassa olen keksinyt pienen luukun, josta voin
nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtuu piispan makuukamarissa, ja
juuri siellä neuvottelut pidetään."

"Mitä sanoo arkkipiispa?"

"Että täytyy kostaa valtion päämiehelle, hän ei välitä vähintäkään
maan eduista, vaan katsoo ainoastaan omaa parastaan. Olkaa varma
siitä, hän osaa sovitella sanansa, ja herrat säestävät."

"Ja Erik herra?"

"Hän soittaa aivan samaa säveltä; molemmat ovat ottaneet tehtäväkseen
taivuttaa herrat pettämään oikean isänmaansa, kunniansa, valansa ja
kaiken rehellisyyden."

"Ne kurjat!"

"Siinä olette oikeassa, jalo rouva, he ovat päättäneet saada Kristian
kuninkaan valtakuntaan, vieläpä niin pian kuin vain käy päinsä."

"Vilpillä ja petoksella?"

"Sitä ensin koetetaan!"

"Ja tämän olet itse kuullut, Esbjörn?"

"Omin korvin olen kuullut heidän hylkäävän oman herransa ja
sitoutuvan tallaamaan hänet ja kaikki hänen kannattajansa maahan
maan tasalle! Jos minulla olisi ollut ladattu pyssy, en vastaa,
etten olisi sitä laukaissut korkeimman kavaltajan kalloon. Vaikkapa
se olisi maksanut iankaikkisen autuuteni, niin siten kenties olisin
pelastanut heraani hengen!"

Rehellinen palvelija puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin, ja suuret
kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiaan.

Kristina rouva pani tyynnyttäen kätensä hänen olalleen. "Hyvä Jumala
voi kyllä häntä suojella", sanoi hän, "sen näemme siitäkin, kun hän
on antanut Sten herralle niin uskollisen palvelijan."

"Minä voin niin vähän!"

"Olet varoittanut!... Se on jo paljon."

"Oletko kuullut mitään siitä, miten Kristian kuningas aiotaan
toimittaa tänne maahan?" kysyi Jöns Jönsinpoika. "Se näyttää olevan
vanha suunnitelma, jonka Kaarina Eliaantytär sai selville."

"Minä puhun siitä hänen kanssansa", sanoi Kristina. "Olen kuullut,
että on ryhdytty neuvotteluihin venäläisten kanssa, niin että
odotetaan heidän hyökkäävän toiselta puolen ja tanskalaisten
toiselta."

"Yhäkö hän jatkaa Stäketin linnoitusta?"

"Niin, kaikin voimin."

"Sitä odotinkin!"

"Öisin tuodaan sinne ruokatavaroita suurin kuormin, usein tuodaan
monta kuormaa samalla kertaa."

"Hän odottaa piiritystä."

"Kauan ei kestä, ennenkuin hän jättää rauhan varjonkin", jatkoi
Esbjörn. "Hänen koko olennossaan ilmenee sellainen levottomuus aivan
kuin paholaisen vaaniessa saalistaan."

"Onko sinun aikomuksesi palata sinne?"

"Vanha lohikäärme, vanki näet, lupasi ilmoittaa minulle, mitä on
tapahtunut poissaollessani, kun vain tahdon tulla takaisin. Hän vihaa
pääpappia yhtä suuresti kuin minäkin ja on sitä paitsi niin ahne,
etten ole kuunaan nähnyt hänen veroistaan."

Mutta Kristina rouva ja linnanpäällikkö eivät tätä kuunnelleet: he
neuvottelivat mihin oli ryhdyttävä, ja varma lähetti lähetettiin
viemään Sten herralle kirjeitä, joissa kerrottiin mitä oli tapahtunut.

Esbjörn lähti seuraavana yönä Stäketiin, mutta päivän tultua
pysyttäytyi hän piilosalla.

Liittoutuneet eivät itsekään voineet pitää salassa tekemiään
päätöksiä. Niin Tukholmassa kuin maaseudullakin levisi huhu
arkkipiispan ja herrojen vehkeistä, puhuttiinpa jo, että Stäket
piiritettäisiin, ja niin vähässä määrin oli Kustaa Trolle osannut
saavuttaa suosiota, etteivät häntä kohtaan tunteneet osanottoa muut
kuin hänen omat puoluelaisensa.

Syntyi yleinen levottomuus mielissä; odotettiin uutta sotaa ja
lisäksi vielä sisäistä; kaikkien ajatukset kääntyivät nyt pelolla
siihen, mitä oli tuleva.

Heinäkuun alussa palasi valtionhoitaja Etelä-Ruotsista; hän
oli kaikkialla saanut osakseen hyväntahtoisuutta ja auliutta,
ei ainoastaan rahvaalta ja kauppakaupunkien miehiltä, vaan
aatelisiltakin. Hänen matkansa oli yhä lujemmaksi solminnut siteen
hänen, nuoren aateliston ja kansan välillä.

Toisin oli laita vanhojen, joita nyttemmin tuki Kustaa Trolle.
Matkallaan oli hän saanut kirjeitä, joissa kerrottiin kokouksista
Stäketissä, niistä puhuttiin paljon kautta maan, ja käsitettiin, että
ratkaisun täytyi tapahtua, jotta kerrankin saataisiin rauha maahan.

Mutta Sten herra tahtoi viimeiseen saakka koettaa hyviä sanoja ja
sävyisyyttä; hänen rauhallinen ja kärsivällinen mielensä ei tahtonut
panna ratkaisua keihään kärkeen niin kauan kuin saattoi toivoa
rauhallista selvitystä.

Teljeen oli kutsuttu herrainkokous, hän lähti sinne kohta palattuaan,
ja herrat, etupäässä nuoremmat, saapuivat jokseenkin miehissä. Mutta
arkkipiispa Jaakko ei saapunut, ei myöskään herra Kustaa Trolle ja
hänen isänsä. Samoin jäi pois myöskin herra Sten Kristerinpoika,
Nyköpingin linnanpäällikkö. Valtionhoitaja kirjoittikin heille
ystävällisesti ja kohteliaasti, kehottaen heitä saapumaan. Ylpeä
nuori arkkipiispa ei katsonut hyväksi edes vastata, ja toiset
vastasivat kieltävästi.

Kokouksen täytyi siis alottaa neuvottelut ilman heitä.

Oli jo edeltäpäin määrätty, että kysymys Stäketin läänistä ja
Upsalan kaupungista oli tässä kokouksessa esitettävä neuvoston
käsiteltäväksi. Tämän asian laita oli niin, että valtionhoitaja oli
kruunun puolesta vaatinut lääniä, jota kruunu hänen mielestään ei
ollut luovuttanut ikuiseksi omaisuudeksi arkkipiispanistuimelle,
vaan ainoastaan erään määrätyn arkkipiispan ajaksi, eikä kukaan
sitä paitsi voinut omistaa lääniä vannomatta valtion päämiehelle
uskollisuutta. Jos nyt valtaneuvosto tahtoisi myöntää Kustaa
Trollelle tämän edun, ei hän voisi saada läänioikeutta ennenkuin
olisi tehnyt valan. Arkkipiispa Jaakko oli muuten saanut läänityksen
Hannu kuninkaalta jo 1497.

Oli ilmeistä, että arkkipiispan jutusta tulisi kokouksen pääkysymys.

Valtionhoitaja lausui suoraan, ettei hän voinut muuten selittää
arkkipiispan poisjäämistä ja äänettömyyttä kuin halveksimisen
ilmaisuna häntä ja Ruotsin valtaneuvostoa kohtaan, mutta kun
sellaista ei voinut eikä saanut sietää, jätti hän herroille
yhteisesti ja valtaneuvostolle erityisesti ratkaistavaksi kysymyksen
mihin nyt oli ryhdyttävä.

Silloin nousi Upsalan tuomiorovasti ja luki Upsalan tuomiokapitulin
kirjelmän, jonka hän yhdessä tohtori Erik Gitingin kanssa oli jo
edellisenä vuonna esittänyt ja lukenut valtionhoitajalle, joka
silloin oleskeli Svartsjössä. Siinä ehdotettiin asia lykättäväksi
valtakunnan edun tähden, mutta oheen oli liitetty tuomiokapitulin
esitys ja toivomus, että nykyinen arkkipiispa saisi nauttia samoja
etuja kuin edellinenkin.

"Juuri tämän käyntinne ja luetun kirjelmän johdosta", vastasi Sten
herra, "kirjoitin arkkipiispalle ja kapitulille, että he pääsevät
oikeuksiinsa niin pian kuin lailliset todistukset esitetään. Mutta
kun sellaisista ei kuulunut mitään, lähetin voutini lääniin kuukautta
myöhemmin kantamaan kruunun verot, ja siitä vastaan kernaasti teidän
kaikkien edessä, jos joku tahtoo minua syyttää."

Silloin nousi Johannes Laurentius ja sanoi, että moisella
epäluottamuksella oli arkkipiispaa syvästi loukattu; sen sijaan,
että olisi auliudella koettanut saavuttaa hänen luottamustaan, oli
valtionhoitaja heti heittänyt hänelle taisteluhansikkaan vasten
kasvoja, ja sellaista loukkausta ei hän voinut eikä saanut sallia.

Yhä useammat arkkipiispan ystävät ja puoluelaiset esiintyivät
viittauksin, ettei valtionhoitaja ollut koskaan ollut herra Kustaa
Trollen ystävä, vaan koettanut häntä vastustaa kaikessa missä oli
voinut. Se kummastus, jota valtionhoitaja ei ollut voinut salata, kun
herra Kustaa Trolle sai yksimielisen kutsumuksen arkkipiispanvirkaan
ilmaisi hänen sisäisimmän mielensä ja hänen salaisen ynseytensä;
mutta vaalin odottamattoman tuloksen olisi pitänyt osoittaa hänelle,
että se vaikutusvalta, minkä hän luuli itsellään olevan, ei ollut
kyllin mahtava estämään sitä, mikä oli koko kansan hartain toivomus.

Sten herran avoin, ujostelematon katse siirtyi toisesta
esiintyvästä puhujasta toiseen; hänen ei johtunut mieleensäkään
keskeyttää heidän sanatulvaansa, tosin huomasi väliin hämmästyksen
ilmeen vilpittömillä, kauneilla kasvoilla, mutta ei vähintäkään
tyytymättömyyttä tai ynseyttä.

Kun syytökset näyttivät olevan lopussa, kysyi hän eikö kenelläkään
ollut mitään lisättävää; hän mielellään tahtoisi kuulla ne kaikki
yhdellä kertaa vastatakseen niihin samassa lausunnossa.

Mutta kun kaikki pysyivät vaiti, silloin teki hän seikkaperäisesti
selkoa menettelystään arkkipiispaan nähden, aina ensi hetkestä,
kun kysymys herätettiin Jaakko herran erosta ja Kustaa Trollen
valitsemisesta hänen seuraajakseen. "Muistan aivan hyvin", sanoi
hän, "että eräänä päivänä syksyllä 1514, kun oleskelin Upsalassa,
tuli tuomiorovasti Kristoffer luokseni tuoden arkkipiispa Jaakolta
pyynnön, että kävisin hänen luonansa aterian jälkeen. Menin sitä
ennen ja keskustelin hänen armonsa kanssa uutimien takana, kuten
hän toivoi. Hän sanoi minulle silloin, että hän vanhuutensa tähden
tahtoi erota piispanvirasta ja kysyi ketä pidin parhaimpana sijalle.
Minä vastasin heti, etten tiennyt siihen ketään parempaa kuin hänen
armonsa itsensä niin kauan kuin Jumala katsoi otolliseksi suoda
hänelle elinpäiviä.

"Muutamia viikkoja myöhemmin tuli herra Erik Trolle Tukholmaan ja
pyysi minua puoltamaan arkkipiispa Jaakolle ja tuomiokapitulille
poikaansa arkkiteininvirkaan. Suostuin heti siihen, sillä tiesin,
että Kustaa herra oli arkkipiispalle rakas ja tahdoin sitä paitsi
mielelläni täyttää Erik herran toivomuksen. Mutta muutamia kuukausia
sen jälkeen tuli tämä jalo herra uudestaan, mukanaan kirjoitus
arkkipiispa Jaakolta, joka ilmoitti kapitulin kera päättäneensä
valita herra Kustaa Trollen arkkipiispaksi.

"Tämä ei ollut tapahtunut yksissä neuvoin minun kanssani, mutta
minä taivuin herrojen toivomukseen, jäsenkirjeluonnoksen, jonka
arkkipiispa Jaakko laati pyhälle isälle, hyväksyin ja allekirjoitin
minäkin hänen armonsa pyynnöstä ja siten valmistaakseni ilon herra
Kustaa Trollelle!"

Kuului hyväksymisen surina kautta kokouksen, avoin, rehellinen
selitys oli saavuttanut kaikkien tunnustuksen, jokainen ymmärsi,
ettei tässä ollut mitään vilppiä.

Sen jälkeen teki valtionhoitaja selkoa Stäketin läänistä.
"Ennenkuin kirjoitin Roomaan", sanoi hän, "oli arkkipiispa Jaakko
luvannut minulle, ettei hän jättäisi Kustaa herran haltuun Upsalan
tuomiokirkkoa, ei arkkipiispanistuinta eikä mitään muuta, ennenkuin
tämä oli vannonut uskollisuutta Ruotsin kruunulle ja minulle. Kuinka
tämä lupaus oli pidetty, sen tietää hänen armonsa paraiten ja sen
voitte te kaikki todistaa.

"Olin tosin odottanut, että arkkipiispa Kustaa noudattaisi
kutsukirjettäni ja saapuisi tänne meille kaikille vakuuttamaan
uskollisuuttaan valtakuntaa kohtaan ja vannomaan neuvosvalansa, kuten
laissa säädetään. Keitä hänen armollaan on neuvonantajina tai mitä
hän tarkoittaa, sitä en tiedä. Mutta tämän kaiken tahdon kirjoittaa
paperille, niin ettei kukaan voi väännellä sanojani, kuten äsken
on tapahtunut teidän kaikkien kuullen. Jos joku tahtoo levittää
minusta arvottomia huhuja tai sanoa, että olen toisin esiintynyt
hänen armoonsa nähden, niin on avoin kirjeeni osoittava, että moiset
syytökset ovat vääriä."

Nämä yksinkertaiset sanat tekivät syvän vaikutuksen sen saattoi
huomata lausunnoista, joita annettiin.

"Hän ei syytä eikä tuomitse ketään!"

"Valtakunnan herrat ja miehet hän asettaa tuomariksi itsensä ja
arkkipiispan ylitse."

"He eivät voi muuta kuin ottaa hänen asiansa omakseen."

"Jos he kieltäytyvät, on koko kansa tekevä sen."

"Kuinka arvokkaasti hän puhui!"

"Jalosti ja miehekkäästi, kuten valtionhoitajan tuleekin esiintyä."

"Piispaa on rangaistava."

"Tiehensä hän!"

"Tanskaan, sinne kuuluvat Trollet."

"Siksipä hän onkin Sten herran vihamies."

"Kiitos Stureille!"

"He ovat aina seisseet kansan puolella!"

"Siksipä kansa heitä rakastaakin."

Sten herran luo tunkeutui joukko talonpoikia hartaasti puristaen
hänen kättään.

"Jumala siunatkoon!"

"Te olette meidän miehiämme!"

"Tartummeko miekkaan?"

"Kapula kiertämään!"

"Tulemme heti."

"Trollet ovat tanskalaisia!"

"Stäket on revittävä maahan!"

"Tahdomme kernaasti auttaa."

"Kiitos, rakkaat, uskolliset ystävät!" vastasi nuori valtionhoitaja.
"Tiedän kyllä, ettette petä minua ettekä isänmaata, kun tulee tosi
eteen."

Sten herran luottavainen esiintyminen oli herättänyt vastaavaa
luottamusta, sentähden ei hän kohdannutkaan mitään vastarintaa.
Arkkipiispan puoluelaiset vetäytyivät arastellen syrjään, ja kun
Teljen kokous oli päättynyt ja herrat lähtivät omilleen, oli
valtionhoitajalla useimmat heistä puolellaan.

Sten herra palasi Tukholmaan, hän kiitti Jumalaa saavuttamistaan
voitoista ja toivoi, että voittaisi siten ilman miekaniskua kaikki
vastustajansa; mitä vihollisiin tuli, tiesi hän kyllä, että sota ja
vaino oli tulossa.

       *       *       *       *       *

Esbjörnin tiedonannot olivat kuin sinettinä niille huhuille, joita
yleensä oli liikkeessä; tämä uskollinen palvelija ei ollut vielä
palannut kotiin, ja oli luultavaa, että hän teki parhaallaan
tiedusteluja.

Valtaneuvoston kesken neuvoteltiin, mihin oli ryhdyttävä arkkipiispaa
vastaan, mutta tällä oli neuvosten joukossa useita ystäviä, ja he
yhtyivät siihen mielipiteeseen, että ankaroita toimenpiteitä oli
viivytettävä niin kauan kuin mahdollista, ja Sten herra taipui
toistaiseksi siihen.

Varhain eräänä aamuna herätti hänet rähjäinen olento, joka
ilmoittamatta astui sisään.

"Esbjörn!" huudahti valtionhoitaja iloisesti.

"Älkää panko pahaksenne tomuista takkiani, herra, olen tehnyt nopean
matkan."

"Mistä?"

"Nyköpingistä!"

"Silloin mahtavat olla lepakot liikkeellä!"

"Oletteko kerrotuttanut Kaarinalla noiden hänellä olleiden kirjeiden
sisällön?"

"Olen kyllä!"

"Sitten tunnette koko jutun."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Olen oleskellut linnassa lähemmäs kaksi viikkoa."

"Tuntematonna?"

"Tuntematonna ja näkymätönnä; se on muuttunut ammatikseni."

"Ja olet keksinyt...?"

"Sillaikaa kuin Teljessä pidettiin kokousta, oli herra Sten
Kristerinpojan luona Kristian kuninkaan kirjuri, hän laati koko
suunnitelman ja Pernilla rouva kuunteli ja pisti tuontuostakin
sanansa väliin."

"Eikö siellä ollut muita ketään."

"Kyllä, herra Pietari Turenpoika."

"Eikö hän ottanut osaa neuvotteluihin?"

"Hän vastaili ainoastaan Pernilla rouvan kysymyksiin, joko pudistaen
päätänsä tai hyväksyvällä katseella. Monta sanaa ei hän vaihtanut."

"Tiedätkö, milloin suunnitelma pannaan toimeen?"

"Heti kun kuningas ehtii tänne. Arkkipiispan asemies, Pietari Juutti,
on mennyt kirjurin mukana Kööpenhaminaan, mutta he palaavat laivaston
mukana."

Sten Sture hypähti pystyyn ja pukeutui kiireimmiten. "Ehätämme ennen
heitä!" sanoi hän.

Lähetettiin noutamaan Jöns Jönsinpoikaa; ryhdyttiin pikaisiin
toimiin; kaikki käyttökelpoinen väki asestettiin, ja jo samana
päivänä lähti valtionhoitaja taipaleelle ratsumiesparven eturinnassa.
Siitä tuli tuima ratsastus, mutta jo seuraavana päivänä olivat he
Nyköpingissä.

Valtionhoitaja sanoi miehilleen, että he taistelun jälkeen saavat
levätä; nyt oli heti rynnättävä linnaa vastaan. He vastasivat
jatkuvin riemuhuudoin.

Ja niin tapahtui ensimäinen hyökkäys; sillä oli sellainen menestys,
ettei linnanherra uskaltanut odottaa uutta rynnäkköä, vaan nostatti
hatun muurille merkiksi, että hän tahtoi ryhtyä pakkosopimuksen
hierontaan.

Sten herra käski sanoa, ettei hän ryhtynyt neuvotteluihin kavaltajan
kanssa, ja vaati, että linnanportit heti avattaisiin.

Tämä tapahtui, mutta valtionhoitajan saapuessa sisään ei näkynyt Sten
herraa eikä Pernilla rouvaa.

Hänen kysymykseensä vastasi palvelija hämillään, että Sten herra oli
salaportista paennut raatihuoneelle. Pernilla rouva oli matkoilla.

"Ja kuka jättää linnan minulle?" kysyi ritari.

"Sen olen minä ottanut tehdäkseni", vastasi Pietari Turenpoika, joka
vihdoin astui sisään.

"Tekö, Pietari herra?"

Ääni oli niin nuhteleva, että se ajoi häpeän punan ritarin poskille.

"En tiedä, että herra Sten Kristerinpoika olisi todistettu syypääksi
petturuuteen", vastasi hän.

"Aiotteko ruveta hänen asiamiehekseen?"

"Hän odottaa teidän herruuttanne raatihuoneella."

"Te, Pietari herra, matkustatte heti Tukholmaan vastaamaan
puolestanne."

Valtionhoitaja viittasi Esbjörnille: "Sinä seuraat ritaria!" käski
hän.

"Eikö sanani riitä?" puuskahti tämä.

"Petturin sana?"

"Kuka uskaltaa sanoa niin?"

"Teidän ulkomuotonne!"

Ritarin huulilta pääsi epätoivoisen sydämen tuskanhuuto, kun hän
syöksyi huoneesta, muutaman minuutin kuluttua lähteäkseen täyttä
laukkaa taipaleelle Tukholmaan. Esbjörn seurasi jälestä loitompana.

Pormestari ja raatimiehet tulivat kiireimmiten vakuuttamaan
valtionhoitajalle alamaisuuttaan ja kuuliaisuuttaan.

He sanoivat, että linnanpäällikkö kovasti hädissään odotti hänen
saapumistaan raatihuoneelle, ja pyysivät, että valtionhoitaja hänen
kivulloisuutensa tähden tahtoisi olla armelias häntä kohtaan.

"Hän käyttää sitä väärin!"

"Suurin syy on hänen emäntänsä", rohkeni muuan raatimiehistä sanoa.

"Missä hän on?"

"Poissa, kukaan ei tiedä missä."

Sten herra meni raatihuoneelle; hänen astuessaan sisään syöksähti
onneton linnanpäällikkö polvilleen ja purskahti kyyneliin ja
nyyhkytyksiin.

"Nouskaa, herra ritari", käski valtionhoitaja, "ja tehkää tili
hallituksestanne."

"Sitä minä en voi", vastasi tämä vaivoin nousten; mutta hän näytti
niin heikolta ja hoippuvalta, että Sten Sture todellisella osanotolla
kehotti häntä jälleen istumaan.

"Tahdotteko kiertelemättä vastata kysymyksiini?"

"Tahdon!"

"Miksi ette saapunut kokoukseen Teljeen?"

"Arkkipiispa kielsi minua."

"Kumpi?"

"Herra Kustaa Trolle."

"Olitte luvannut luovuttaa linnan Tanskan kuninkaalle?"

"Niin!"

"Pakotettuna?"

"Herra Erik Trolle ja viekas Niilo Boonpoika eivät antaneet minulle
mitään rauhaa; vuoroon he rukoilivat, vuoroon uhittelivat."

"Ja Pietari Turenpoika."

"Hän ei ole sanonut mitään."

"Ja kuitenkin...?"

"Kuitenkin olen pelännyt häntä enimmän kaikista."

"Miksi?"

"Säälikää minua, sallikaa sen jäädä sanomatta", pyysi ritari
tuskitellen. "Se ei koske ketään muita kuin minua."

"Milloin kuningasta odotetaan?"

"Hän ei tule!"

"Saa siis varoituksen?"

"Niin!"

"Keneltä?"

"Emännältäni!"

"Hän on matkustanut Kööpenhaminaan?"

"Ja jääkin sinne."

"Ja jättää teidät pulaan, kärsimään juonittelujensa seuraukset?"

"Olen siihen tyytyväinen, nyt saan toimia kuten hyväksi katson,
pelottomasti..." Hän purskahti uudestaan itkuun. "En pahimmallekaan
vihamiehelleni toivo, mitä olen saanut kärsiä", nyyhkytti hän.

"Eikö miehellä täydy olla tarmoa viedä tahtonsa läpi?" kysyi
valtionhoitaja melkein halveksivasti.

"Ah, herra, naiset voivat olla joko enkeleitä tai paholaisia, teidän
osaksenne on tullut edellistä lajia, minun jälkimäistä!... Kuinka te
voitte tuomita."

"Teidän on valmistuttava matkalle Tukholmaan, herra ritari."

"Siihen olen heti valmis. Tulen terveeksi heti, kun pääsen sinne.
Teidän ja valtaneuvosten läsnäollessa tahdon paljastaa ne kavalat
juonittelut, joita Stäketissä ja Ekholmassa harjoitetaan."

"Kutsukaa sitten palvelijanne ja laittautukaa kuntoon."

"Valtionhoitaja kirjoitti Jöns Jönsinpojalle, että sairasta ritaria
oli hoidettava mitä huolellisimmin, ja emäntäänsä pyysi hän väliin
käymään hänen luonaan. Hän on nähnyt paljon pahaa, mutta nyt
halajaa hän hyvää ja sentähden luulen hänelle olevan lohtua sinun
näkemisestäsi."

Nähtyään linnanpäällikön lähdön jätti hän linnanisännyyden ritari
Erik Sparrelle ja lähti heti sen jälkeen Vesteråsiin.

Pikaviestillä oli hän jo edeltäpäin kutsunut rahvaan koolle ja teki
pontevin sanoin selkoa siitä, mitä oli tapahtunut.

Taalalaiset pudistelivat päitään; heidän mielestään oli heidän rakas
Sten herransa toimittanut kaiken hyvin, ja he kysyivät mitä hän
tahtoi heidän tekevän.

"Olkaa valmiit!" vastasi hän. "Vihollinen voi olla oven edessä,
milloin vähimmän häntä odotamme."

Sen lupasivat he kättä lyöden, ja niin hän erosi heistä.

Ainoastaan muutamiksi tunneiksi jäi hän Vesteråsiin. Märta rouva oli
muuttanut sieltä poikapuoltensa luo Kööpenhaminaan, siellä ei mikään
häntä pidättänyt.

Nyt lasketettiin täyttä laukkaa Svartsjöhön, joka oli ainoastaan
peninkulman päässä Stäketistä. Ryhdyttiin heti tarpeellisiin
toimenpiteihin Stäketin saartamista varten, mutta valtionhoitaja
kirjoitti myös tuomiokapitulille Upsalaan ja kehotti sitä
taivuttamaan arkkipiispaa heti jättämään kavalat juonittelunsa.

Mutta tuomiokapituli ei suinkaan ollut halukas noudattamaan
valtionhoitajan toivomusta. Se teki verukkeita, puolustautui sillä,
ettei voinut mitään, ja koetti sillävälin haalia kannattajia
arkkipiispalle.

Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. Sten Sture kirjoitti sille
ankaran ja uhkaavan kirjeen.

... "Moista en voi sietää kauemmin, ja tahdon nyt vakavasti teille
ilmoittaa, että kenen teistä tästedes havaitaan häärivän moisissa
vehkeissä, häntä rangaistaan kuten ainakin sitä, joka tahtoo pahaa
isänmaalleen."

Mutta tuomiokapituli ei kuitenkaan antanut perään, se piti edelleen
arkkipiispan puolta, eikä auttanut edes sekään, että Sten herra
lähetti sille jäljennöksen saamastaan paavinkirjeestä, missä hänen
pyhyytensä puolusti myöntyväisyyttä ja sovinnollista ratkaisua.

Arvokkaammin esiintyivät muut tuomiokapitulit. Piispa Vincentius
Skarassa, Mathias Strengnäsissä, Otto Vesteråsissa ja Arvi Kurki
Turussa, kaikki pyysivät kirjallisesti, "että hänen armonsa
arkkipiispa jättäisi sikseen sen vastakannan, johon oli ryhtynyt
valtakuntaa ja valtionhoitajaa vastaan, eikä panisi kirkkoa, itseään
ja papistoaan vaaraan Kristian kuninkaan tähden."

Mutta mikään ei vaikuttanut taipumattomaan Kustaa Trolleen, hän aivan
vimmastui siitä, että oli uskallettu moittia hänen toimintaansa, ja
päätti mielessään kostaa.

Herra Erik Trolle oleskeli tähän aikaan vanhan Jaakko herran luona
Piispan-Arnössä. Hänen innokkaista pyynnöistään kirjoitti tämä
valtionhoitajalle ja pyysi häntä liikuttavin sanoin luopumaan
piirityksestä ja suostumaan sovinnolliseen ratkaisuun. Oli ilmeistä,
että hän oli jälleen tullut siihen ajatukseen, että valtakunta
varmimmasti pääsisi rauhaan alistumalla Tanskan kuninkaan valtaan.
Erik herra puhui niistä suurista eduista, joita maalle siitä
koituisi, eikä isä Johannes enää seissut vanhan arkkipiispan rinnalla.

Mutta valtionhoitaja ei jäänyt vastauksen velkaan; hän kirjoitti
muistuttaen muinaisista ajoista, jolloin arkkipiispa Jöns Jönsinpoika
vehkeili Kaarle kuningasta vastaan ja vihdoin onnistuikin saamaan
Tanskan kuninkaan valtakuntaan. Koituiko se kansan onneksi, ja kuinka
paljon verta maksoikaan ennenkuin hänet jälleen ajettiin pois? Ei
suinkaan Jaakko herra tahtonut ojentaa kättänsä auttamaan maan
viemisessä perikatoon?

Sillävälin jatkettiin piiritystyötä, mutta tahallaan niin hitaasti,
että Kustaa herra saisi riittävästi ajatusaikaa. Hän sai vapaasti
tulla ja mennä kuten hyväksi näki, mutta ylväs pääpappi sulkeutui
linnaan aivan kuin mikäkin vanki, ivaten piirityshommia ja unhottaen
Upsalan tuomiokirkon, joka silloin joutui suureen vaaraan.
Hiippakunta jäi ilman johtajaa, kaikki joutui tuuliajolle; käskynsä
alaisten virkamiesten kanssa ei hän tahtonut neuvotella, eivätkä nämä
ilman häntä tahtoneet ryhtyä mihinkään.

Tarkoitus oli silminnähtävästi saada aikaan eripuraisuutta ja
kapinaa; rauhanystävät koettivat Sten Sturelle terottaa myöntymisen
välttämättömyyttä, mutta hän oli taipumaton. "Niin kauan kuin sekä
ylhäiset että alhaiset eivät valitse häntä valtionpäämieheksi",
sanoi hän, "on minun velvollisuuteni puolustaa sitä niin koti- kuin
ulkomaisiakin vihollisia vastaan, ja minä en katso läpi sormien
ketään kavaltajaa, vaikkapa hän olisi arkkipiispakin."

Hänen pontevuutensa ja toimeliaisuutensa hämmästytti vastapuoluetta
ja herätti sen kunnioitusta.

Svartsjöhön sijoitettiin pieni sotavoima taitavan päällikön johdolla,
sen oli pidettävä tarkoin silmällä Stäketiä ja sen ympäristöä ja
erittäinkin katsoa, ettei tanskalaisia veneitä päässyt maihin.

Tukholmassa piti Sten Kristerinpojan asian tulla esille; ja kun
Kristina rouva kirjoitti herralleen, että hänellä oli tärkeitä
asioita ilmoitettavana arkkipiispaan nähden, päätti Sten Sture palata
sinne. Jos Stäketissä tapahtuisi jotakin tärkeää, oli siitä heti
ilmoitettava hänelle.

Esbjörn, jonka tarkkaavaisuus ei koskaan laimentunut, ilmoitti
valtionhoitajalle, että herra Erik Trolle oli kaupungissa pitäen
tärkeitä neuvotteluja puoluemiestensä kanssa, mutta hän pysyttäytyi
varovasti piilossa, otti vastaan vieraita, mutta ei itse vieraillut
missään.

Herra Pietari Turenpoika eli aivan erikseen ja liikkui harvoin
ulkosalla, vaikka hänellä oli vapautensa.

Herra Niilo Boonpoika sitä vastoin oli alituiseen liikkeellä. "Hän on
kuin rotta loukussa", sanoi Esbjörn, "hän etsii aukkoa päästäkseen
livistämään, mutta tietää edeltäpäin, ettei sellaista ole."

Sellaisia olivat uskollisen palvelijan ilmoitukset, ja Sten Sture
ryhtyi sen jälkeen toimenpiteihinsä.

Kutsuttiin suuri kokous Tukholman raatihuoneelle, kutsuttiin
saapuville ei ainoastaan pormestari ja raati, vaan valtaneuvoksetkin.

Samana päivänä kuin kokous oli pidettävä, lähetettiin sana herroille
Erik Trollelle, Pietari Turenpojalle ja Niilo Boonpojalle, että he
saapuisivat viipymättä.

Ensiksi- ja viimeksi mainittua pidettiin tarkoin silmällä, etteivät
he jäisi tulematta; ainoastaan näön vuoksi saivat he pitää vapautensa.

Suuri raatihuoneen sali oli ihmisiä täytenään, kun Erik Trolle astui
sisään. Hän valitti sitä, että hänelle oli niin myöhään ilmoitettu
kokouksesta, hän olisi voinut olla poissa eikä tilaisuudessa
olemaan läsnä... Mutta tyhjien sanojen takaa saattoi havaita sen
levottomuuden, jonka vallassa hän oli.

Sillävälin oli Niilo Boonpoika käynyt muutamain neuvosherrojen
kimppuun ja kertoi kuiskaillen heille, että hän oli aina ollut
Sturein ynseyden esineenä, ja kuitenkin oli hän yhtä hyvä isänmaan
ystävä kuin hekin.

Valtionhoitajan saapuminen teki lopun kaikesta
yksityiskeskusteluista; herrat asettuivat paikoilleen, ja Sten
Kristerinpoika tuotiin sisään.

Kuului tukahutettu kauhun huuto kautta kokouksen; tämä kuiva,
kyyristynyt ukko ulkonevine poskiluineen ja syvälle vaipuneine
silmineen, saattoiko hän olla kookas, eloisa ja ylpeä aatelismies
Sten Kristerinpoika?

Hän nojasi keppiin, mutta jalat vapisivat hänen allansa ja hän voi
vain vaivoin pysyä pystyssä. Valtionhoitaja käski heti, että hänelle
tuotaisiin tuoli, mutta hän käytti sitä ainoastaan tukenaan.

"Te osoitatte minulle hyvyyttä viimeiseen saakka", sanoi hän
kohottaen katseensa Sten Stureen. "Jumala on siunaava teitä siitä,
ja ne palavat hiilet, joita olette koonnut pääni päälle, eivät minua
enää polta, sillä minä tiedän, että vilpitöntä tunnustustani seuraa
anteeksianto ja unhotus... Sentähden en pelkää kuolemaa, vaan kaipaan
sitä..." Tässä tukehtui ääni... ei äännähdystäkään kuulunut salista...
Kaikki tunsivat syvää sääliä ja odottivat melkein pelolla, mitä oli
tapahtuva.

Silloin kohotti Sten Kristerinpoika päänsä ja silmäili kokoontuneita.

Ah, hän tunsi heidät kaikki; hän oli ollut heidän mukanaan monissa
iloisissa seuroissa, juonut ja laskenut leikkiä, vehkeillyt ja
pilkannut... Nyt loivat he katseensa maahan tai katsoivat pois...
Mutta se oli tarpeetonta, hän näki tuskin heitä, niin sieluton oli
katse. Mutta se saattoi vielä saada eloa. Kas, kuinka äsken niin
raukeat silmät iskevät salamoita! Herra Erik Trolle vääntelehtää
tuskissaan, sillä häneen ne ovat tähdätyt.

"Voi teitä petollisuutenne ja kavaluutenne tähden!" sanoi hän ja
kohotti uhkaavasti nyrkkinsä.

"Mistä syytätte minua?" kysyi Erik Trolle uhmaten.

"Siitä, että olette houkutellut ja viekoitellut minut oikeasta
herrastani ja päälliköstäni... Olin palannut harhateiltäni ja
oikealla tolalla, mutta silloin sommiteltiin ja laitettiin kavala
suunnitelma."

"Oliko se minusta lähtöisin?" huudahti Erik herra varomattomasti,
siten tunnustaen osallisuutensa, ja kun kaikki katsoivat häneen,
kalpeni hän pelosta.

"Osaksi oli! Ettekö muista, kuinka viekkaasti te ja hän, viime
kertaa vieraillessani arkkipiispan luona Stäketissä, kavaloin juonin
neuvoitte minua kerrassaan luopumaan oikeasta päälliköstäni, herra
Sten Sturesta, ja liittymään teihin ja teidän kätyreihinne, toimimaan
hänen vahingokseen ja turmiokseen... Luullakseni ette voi sitä
kieltää?"

"Todistuksia!" huusi Erik Trolle.

"Tässä, omat kirjeenne!" Vapisevin käsin otti hän poveltaan esiin
muutamia kirjeitä.

Erik herra päästi huudahduksen ja tahtoi tarttua niihin, mutta se
estettiin.

"Sanon teille, jalot herrat ja ritarit", jatkoi Sten Kristerinpoika,
"moista petturia kuin herra Kustaa Trolle ei toista ole maassa, hän
hengittää ainoastaan vihaa ja kostoa, ja jollette supista hänen
valtaansa, lienevät varmaankin huonot ajat tulossa."

"Veli Sten puhuu houreissaan", vastasi herra Erik Trolle leppeällä
äänellä, "ja pienestä liekistä tekee hän suuren ja pelottavan
tulipalon."

"Seison haudan partaalla, ja silloin ei valehdella!" jatkoi toinen.
"Sanon tästä hetkestä irti sen veljeyden ja liiton, jota kerran
teille lupasin, ja jos jotakin voisin, tekisin kaikkeni teitä
vastaan!... Voi teitä, herra Erik Trolle, teidän viime hetkenänne,
silloin tulette kyllä muistamaan vehkeilynne aina Svante herran ensi
ajoista tähän päivään; mutta sen sanon teille, että sellaiset muistot
ovat teräviä okaita kuolinvuoteella."

Ääni oli heikko ja sammuva, mutta sanat tulivat esiin selvinä ja
terävinä kuin miekansäilät, ja moni poski kalpeni silloin, ja herra
Erik Trolle taivutti päänsä syvään salatakseen liikutustaan.

Sen jälkeen kysyttiin herra Sten Kristerinpojalta, oliko hän ottanut
osaa niihin kokouksiin, joita oli pidetty tohtori Rytingin talossa
Pohjoisportilla?

"Tiesin niistä ainoastaan herra Niilo Boonpojalta", vastasi hän.

"Toiselta kavaltajalta!" puuttui herra Sten Sture puheeseen.

"Minä en ole kavaltaja!" huudahti herra Niilo Boonpoika ja tunkeutui
Sten Kristerinpojan luo. "Voi olla hyvä isänmaan ystävä ja kuitenkin
yhdessä hyvien ystäväin kanssa toivoo nykyisyyden vaihtuvan johonkin
parempaan. Luulen, että monet yhtyvät minuun."

Niilo Boonpoika oli tottunut käyttämään kiemurtelevia korulauseita
ja odotti äänekkäitä suosionosoituksia; vaikka tämä olikin monille
tilinteon päivä, ei kuitenkaan kukaan tahtonut asettua syypääksi
todistetun rinnalle... Kyllä, muuan teki sen!

Kävi kohahdus kautta kokouksen, kun Pietari Turenpoika asettui Niilo
herran rinnalle.

Mutta Sten Kristerinpoika kääntyi tähän viimeksimainittuun:
"Millainen on tuleva hallituksesta, jossa monet tahdot riuhtovat
ristiin, sen olette te ja minä ja monet muut osoittaneet sillä
levottomuudella, jonka olemme saaneet maassa aikaan! Mutta vähän
saavutitte kokouksellanne Pohjoisportilla, vainaja asettui tiellenne!"

Niilo Boonpoika karahti punaiseksi ja salissa tuli hiljaista; huhu
kummallisesta tapauksesta oli saapunut kaikkien korviin.

Silloin pyysi Pietari Turenpoika sanan vuoroa. Hän tunnusti
ottaneensa osaa salaliittoon, ei katsonut herra Sten Sturea
täysikelpoiseksi suureen ja tähdelliseen tehtäväänsä, hänen
mielestään oli kuningasvalta Ruotsin ainoa pelastus, ja kun ei ollut
miehiä, joiden väliltä valita, oli unioni jälleen saatettava kuntoon
ja Kristian toinen tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi.

Hänen miehekäs puheensa vaikutti jossakin määrin. Silloin nousi Sten
Sture ja virkkoi:

"Onko meidän kutsuttava kansa koolle vielä kerran kuullaksemme sen
mieltä, vai tiedämmekö jo sen? On vielä sellaisia, jotka muistavat
tanskalaisen hallituksen, ja he eivät toivo sitä takaisin."

"Jos kerran valtionhoitajan vaali on vahvistettu enemmistön tahdolla
ja toisten myöntymyksellä, niin häntä on pidettävä arvossa ja
toteltava, hänellä on oikeuden miekka kädessään rangaistakseen
petosta, eikä hän saa osoittaa armoa rikolliselle, vaikkapa tämä
seisoisikin yhteiskunnan ylimmillä portailla. Tämän nojalla vaadin,
että herra Erik Trolle heti vangitaan; valtaneuvosto tuomitkoon
hänelle sitten sen rangaistuksen minkä hän ansaitsee!"

Vanha ritari pani kätensä silmilleen, hän itki eikä hänellä ollut
sanaakaan puolustuksekseen.

Hieman neuvoteltuaan hyväksyi valtaneuvosto valtionhoitajan
vaatimuksen.

Herra Sten Kristerinpoika oli vietävä takaisin vankeuteensa.

"Olen totisesti siellä onnellisempi kuin muualla", huudahti syvästi
murtunut mies. "Taivaan enkeli käy väliin luonani ja suo minun luoda
katseen autuasten asunnoihin."

Valtionhoitaja otti uudestaan sananvuoron.

"Herra Pietari Turenpoika on itse tunnustanut tienneensä
salaliitosta, hän on lausunut mielipiteitä, jotka eivät suinkaan sovi
uskolliselle alamaiselle, ja velvollisuuteni mukaisesti täytyy minun
selittää hänet arvottomaksi siihen tärkeään päällikön asemaan, jossa
hän on, ja vaatia häneltä Stäkeholman avaimet. En voi muuta, kuinka
suuresti se minua surettaakin!"

Herrojen mielestä oli tämä hyvin ankaraa, ja Pietari herralta
kysyttiin, eikö hän tahtonut lausua mitään puolustuksekseen.

"En voi", sanoi hän. "Valtionhoitajan sijassa olisin menetellyt kuten
hän."

Tuomio siis vahvistettiin.

Nyt oli jälellä vain Niilo Boonpoika, mutta tämä oli valtionhoitajan
mielestä liian merkityksetön mies, ja kun hänellä ei ollut mitään
läänitystä hallussaan, ei maksanut vaivaa tuomita häntä mihinkään
rangaistukseen.

Mutta Niilo Boonpoika ei epäröinyt puhuessaan; valtionhoitaja oli
sanonut häntä petturiksi ja kavaltajaksi, ja tämä suretti häntä
katkerasti: kaikki ilo elämässä oli häneltä mennyttä, jollei niin
jalo herra tahtonut jälleen olla hänelle suosiollinen; koskaan ei hän
tekisi itseään siihen arvottomaksi.

"Tapahtunut olkoon siis unhotettu", vastasi valtionhoitaja ojentaen
hänelle kätensä.

Niin oli tämä asia ratkaistu. Herra Erik Trolle joutui lievään
vankeuteen Tukholman linnaan ja pyysi ainoana suosiona, että jos tuli
joitakin kirjeitä hänen rakkaalta emännältään, niin ne annettaisiin
hänelle. Kun Sten Sture lupasi sen, näytti hän aivan onnelliselta,
arvellen, että se tyyneys ja hiljaisuus, missä hän sai elää, olisi
kyllä hänelle hyödyllinen. Kirjeillä ja esityksillä tahtoi hän tehdä
voitavansa vaikuttaakseen arkkipiispaankin.

Herra Pietari Turenpoika oli saanut pitää vapautensa, mutta hän oli
aivan kuin kadonnut; luultavasti oli hän matkustanut, kukaan ei
tiennyt mihin.

Ainoa, joka tätä kysyi, oli Sten Kristerinpoika, vieläpä sellaisella
levottomuudella, kuin se olisi ollut hänelle aivan sydämenasia; mutta
jos joku kysyi syytä, vastasi hän vain: "Älkää kysykö sitä minulta."

Upsalasta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat, että tuomiokapitulin
keskuudessa oli syntynyt kiihkeitä puoluetaisteluja. Eivät
kaikki pitäneet arkkipiispan puolta, muutamat olivat luopuneet
hänestä, ja tämä vei äärimäiseen erimielisyyteen papillisista
toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Se oli mennyt niin pitkälle,
että jumalanpalvelukset lyötiin laimin ja messut jätettiin pitämättä
rahvaanmiesten suureksi suuttumukseksi.

Sten Sture oli epätietoinen siitä, mitä oli tehtävä. "Jos kansa ei
saanut hengellistä lohdutusta ja mielenylennystä, oli tämä omansa
yllyttämään kapinaan."

"Kirjoita Jaakko herralle!" pyysi Kristina rouva.

"Olenhan tehnyt sen moneen kertaan?"

"Mutta saamatta vastausta."

"Samoin kävisi nytkin!"

Molemmat istuivat mietteissään muutamia minuutteja.

"Minä tiedän keinon!" huudahti Kristina.

"No?"

"Puhuit kerran eräästä sormuksesta."

"Sormuksesta?"

"Jonka olit saanut hänen armoltaan."

"Niin, se on totta."

"Vielä kai se on sinulla?"

"Luullakseni on."

"Etsi se, rakkahin ystävä!"

"Mitä varten?"

"Oletko unhottanut, että hän lupasi suostua mihin pyyntöön tahansa,
kun lähettäisit sen hänelle?" kysyi Kristina nuhtelevalla äänellä.

"Mitä minun tarvitsee muistaa, kun sinä teet sen!" virkkoi Sten
lemmekkäästi.

"Nyt on se avaava tien hänelle."

"Nainen on paljon viisaampi ja kekseliäämpi kuin mies."

"Hänen muistinsa on sydämessä."

"Sentähden noudatan neuvoasi. Lähetän Esbjörnin sormuksen kera;
saadaanpas nähdä, mitä hän vastaa, kun pyydän häntä kohdata."

"Hänen täytyy suostua."

Sten herra kirjoitti kirjeen ja pani sormuksen siihen.; Esbjörn
satuloi rivakan ratsunsa, ja kiitävää vauhtia riensi hän sen jälkeen
Piispan-Arnöhön.

Sten herra odotti kärsimättömästi hänen paluutaan. Hän viipyi poissa
neljä päivää; hänen armonsa oli ollut vaikea tehdä päätöstään.
Vihdoin määräsi hän, että kohtaus tapahtuisi seuraavana päivänä
Granin pappilassa. Jaakko herra tahtoi ottaa muutamia pappismiehiä
mukaansa ja kehotti valtionhoitajaa ottamaan muutamia valtaneuvoksia
mukaansa.

"Jumala suokoon menestystä!" sanoi Kristina erotessa.

"Jollei tällä tiellä, niin muilla keinoin!" vastasi hänen herransa.
"Nyt täytyy ratkaisun tulla."

Vanha arkkipiispa otti Sten herran vastaan kaikin ystävällisyyden
osoituksin; sanoi häntä rakkaaksi pojakseen ja vakuutti ikävöineensä
häntä nähdä, ainoastaan heikko terveys oli estänyt pyytämästä aikoja
sitten häntä tulemaan.

Sormuksesta hän ei maininnut mitään, ja kun vihdoin tuli puheeksi syy
kohtaukseen, silloin oli hän kovasti hämillään ja sanoi, että häntä
suretti, kun ei voinut täyttää kaikkien toivomuksia kuten tahtoi.

Nuori valtionhoitaja pyysi häntä kohteliaasti kiinnittämään huomionsa
ainoastaan siihen, mikä kirkon ja uskonnon tähden oli äärimäisen
tärkeää.

"Tiedätte, kunnianarvoisa isä", sanoi hän, "että jumalanpalvelukset
jätetään pitämättä, kirkot pidetään suljettuina, ja ripille ja
herranehtoolliselle täytyy kansan mennä maalaiskirkkoihin. Sairaista
ja kuolevista ei pidetä lukua!... Mistä tämä kaikki johtuu", lisäsi
hän kasvavalla liikutuksella, "jollei siitä, että olette vastoin
lupaustanne jättänyt kirkon asiat miehen käsiin, jota ei sido vala,
velvollisuus eikä omatunto ja joka sentähden huolettomasti lyö laimin
ne pyhät velvollisuudet ja sen kallisarvoisen luottamuksen, minkä
olette hänelle antanut."

"Tunnette minut huonosti, jos luulette minun toimineen muuten kuin
parhaimmassa tarkoituksessa", vastasi vanhus. "On mahdollista, että
olen voinut erehtyä, mutta kuitenkin on luultavampaa, että näette
vaaroja ja juonia siellä, missä sellaisia ei ole lainkaan."

"Siitä voimme heti saada varmuuden. Tuomiorovasti Kristoffer voinee
ilmoittaa, ovatko minun tiedonantoni oikeita vai liioiteltuja."

Puhuteltu näytti joutuvan kysymyksestä hämilleen; hän änkytti,
yski ja virkkoi vihdoin, "ettei kertomuksiin ja huhuihin aina ole
luottamista".

"Tahdotteko sillä sanoa, ettei kirkkoja pidetä suljettuina?"

"Valitettava väärinkäsitys, joka on johtunut hänen armonsa
arkkipiispan poissaolosta, on syynä siihen."

"Pidetäänkö messuja ja esirukouksia?"

"Onnettomuudeksi ei!"

"Siinä kuulette, teidän armonne! Mitä tähän asti olette
vuosikymmenien kuluessa rakentanut, sitä tahdotte nyt olla mukana
repimässä maahan... Ei sentään, se on mahdotonta, ette voi tuhota
omaa elämäntyötänne."

"En voi nyt enää mitään."

"Teidän armonne voi kaiken! Herra Kustaa Trolle ei ole vielä vannonut
uskollisuutta kruunulle ja minulle, häntä ei voida siis asettaa
virkaan. Olette edelleen Ruotsin arkkipiispa, rukoilen teidän
armoanne pyhän lupauksenne tähden valvomaan ja suojelemaan Ruotsin
kirkkoa isänmaan onneksi ja menestykseksi; teidän omien kunniakkaiden
muistojenne nimessä: älkää seisko neuvotonna ja epäröivänä näin
tärkeänä hetkenä, matkustakaa Upsalaan, asettukaa jälleen paikalle,
jota teidän ei olisi pitänyt koskaan jättää, astukaa Herran
temppeliin, ja saarnatkaa hänen sanaansa! Teitä ei ole koskaan
tervehditty sellaisella riemulla kuin mikä teitä silloin odottaa."

Äänessä oli terästä, hänen puheessaan nuorekasta innostusta, ja vanha
Jaakko Ulfinpoika tuijotti häneen hämmästyneenä ja ihastuneena.

"En matkusta nyt heti", sanoi hän. "Mutta lupaan tehdä sen viime
hetkessä."

"Se ei viivy kauan. Vielä kerran lupaan kirjoittaa herra Kustaa
Trollelle ja sanoa hänelle, että jos hän heti tahtoo palata
tuomiokirkkoonsa ja muuten käyttäytyä kuten oikean arkkipiispan tulee
ja sopii, silloin tahdon hänet pitää kunnioitettavana isänäni ja
kristillisenä herranani mutta jollei niin tapahdu, ilmivihollisenani,
jota minun kirkon ja isänmaan tähden täytyy vastustaa."

Niin erosi hän arkkipiispasta, lujasti ja vilpittömäsi tahtoen
säilyttää rauhaa pyrkimällä Kustaa Trollen kanssa sovintoon.

Mutta jos rauha täytyi rikkoa, niin tiesi hän, että Ruotsin rahvas
rakkaudella ja luottamuksella seisoi hänen apunaan vaikkapa
jouduttaisiin otteluun uuden arkkipiispankin kanssa.

Vanhuksen oli vaikea käsittää, ettei tämä mies ollut ensimäinen
Sten Sture, jonka hän oli nähnyt edessään Granin pappilassa. Näin
terhakasti oli hänenkin tapansa esiintyä. Mutta että lapsesta,
pojasta, jonka hän oli nähnyt kasvavan, oli voinut tulla sellainen
mies, sitä ei hän ollut odottanut, ja jollei hän itse olisi nähnyt ja
kuullut, ei hän olisi lainkaan uskonut sitä.

Lupauksensa oli hän -- kenties ajattelematta -- antanut mutta hänen
oli se pidettävä. Isä Johanneskin oli saanut sen, ja tämä saattoi
ilmestyä minä päivänä tahansa ja kysyä kuinka hän oli pysynyt siinä
lujana... Missähän hän nyt mahtoi majailla, itsepäinen, jäyhä mies,
joka mieluummin söi köyhien kanssa laihaa leipää kuin eli hyviä
päiviä hänen armonsa arkkipiispan luona.

Väliin tapasi korkea herra itsensä mietiskelemästä etteiköhän isä
Johannes itse asiassa elänyt onnellisempaa suruttomampaa elämää kuin
hän itse. Silloin kaipasi hän häntä kaksin verroin, ikäänkuin siten
saisi tilaisuuden ottaa osaa hänen onneensa.

Tähän aikaan päätti Sten Kristerinpoika surullisen elämänsä. Kristina
rouva ilmoitti tästä kirjeessä herralleen "Hän sai lohdutusta
läsnäolostani", kirjoitti hän, "mutta oli iloinen täältä päästessään;
hartaasti oli hän pyytänyt ettei Sten herra soimaisi häntä siitä,
mitä hän oli rikkonut ja itse oli hän kaikesta sydämestään antanut
anteeksi vihamiehilleen. Olen kirjoittanut Pernilla rouvalle hänen
herransa kuolemasta", lisäsi Kristina rouva; "se voi koitua hänelle
herätykseksi, ja juuri sentähden toivon, ettei rakas herrani paheksu
menettelyäni."

Vastaukseksi viimeiseen kirjeeseensä, jonka valtionhoitaja kirjoitti
herra Kustaa Trollelle, kirjoitti tämä, että hän tahtoi määrätä
yhtymispäivän Sten herran kanssa.

Kokous määrättiin pidettäväksi Arbogassa, mihin hän sanoi tahtovansa
tulla. Jaakko Ulfinpoikakin aikoi sinne, sanottiin, jollei pakkanen
kovin yltynyt. Kokous oli pidettävä vuoden 1517 alussa, mutta monet
ihmettelivät, mitä arkkipiispa mahtoi tarkoittaa, kun tahtoi määrätä
päivän Sten herran kanssa.

Kun kokous oli koolla eikä arkkipiispoista näkynyt kumpaakaan, tuli
tämä puheeksi.

Monet kysyivät Sten Sturelta mitä hän arveli. "Minulle on salavihkaa
sanottu", vastasi hän, "että Kustaa herra aikoi tuoda tänne niin
paljon väkeä mukanaan, että jollen suostuisi ottamaan kuningasta
valtakuntaan vastoin kansan tahtoa, niin hän tarttuisi apureineen
kurkkuuni ja veisi minut Tanskaan, Halmstadin herrainkokoukseen, joka
pidetään kynttilä messun aikoihin, ja siellä Kustaa herra luovuttaisi
valtakunnan, minut ja teidät kaikki Kristian kuninkaan käsiin. Mutta
tämän, rakkaat ystävät, olen estänyt antamalla hänen tietää, että
juoni oli paljastettu, ja tahdon tulevaisuudessakin kaikkivaltiaan
Jumalan ja kaikkien valtakunnan pyhien suojeluspyhimysten avulla
suojella teitä ja koko Ruotsin rahvasta, ettei hän nyt eikä vastedes
saa tätä aiettaan toteutumaan."

"Olisitte antanut hänen tulla!".

"Olisimme antaneet hänelle kolauksen!"

"Hengissä ei hän olisi päässyt täältä."

"Ei hän eivätkä hänen puoluelaisensa!"

"Siitä olisi tullut verinen leikki."

"Joka olisi antanut Stäketin käsiimme."

"Kokouksesta olisi koitunut alku sisäiseen kansalaissotaan",
huudahti Sten herra. "Syy olisi lykätty meidän niskoillemme, ja ne,
jotka nyt ovat epävarmoja, mille puolelle kääntyisivät, olisivat
asettuneet vastaamme. Rakkaat ystävät, meidän on meneteltävä
varovaisesti ollaksemme aina varmat voitosta, ei koskaan annettava
aseita vastustajaimme käsiin, ei koskaan lyötävä itseämme! Sinä
päivänä, jona valtaneuvoston suostumuksella käymme maan vihollisia
vastaan, tulemme näyttämään, että kärsivällisyyttä voi seurata voima
käydä vihollisen kimppuun, niin että siitä koituu meille voitto,
herättämättä paheksumista."

Useimmat myönsivät Sten herran olevan oikeassa, mutta päätettiin,
että Stäketin piiritystä oli jatkettava, ja jotta koetettaisiin
viimeiseen saakka, pyydettiin valtionhoitajaa vielä kerran koettamaan
saada aikaan persoonallinen neuvottelu arkkipiispan kanssa,
luonnollisesti tarkoituksella saada hänet hyvällä luovuttamaan
Stäketin linnan; ja palaamaan Upsalaan ja kirkkoon, kuten hänen
velvollisuutensa oli.

Sten herra lupasi noudattaa kokouksen päätöstä.

Kokouksen vielä jatkuessa saapui tieto, että Kristian kuningas oli
syysmyöhällä Lyypekin satamassa anastanut muutaman ruotsalaisen
laivan, joka oli ollut tavaralastissa. Laiva oli viety Kööpenhaminaan
ja miehistö oli vangittu.

Uutinen herätti suunnatonta huomiota; nyt ei enää saattanut olla
kysymystäkään ennen päätetystä kokouksesta Halmstadissa. Kun Kristian
kuningas ei ollut pitänyt nimenomaan päätettyä aselepoa, ei saatettu
luottaa hänen muihinkaan vakuutuksiinsa, ja äänekkäästi sanottiin,
etteivät ruotsalaiset koskaan tahtoneet ottaa häntä herrakseen ja
kuninkaakseen.

Sten herran rinnalla nähtiin koko kokouksen ajan hieno-, melkein
hentopiirteinen nuorukainen. Se oli hänen emäntänsä sisarenpoika,
herra Kustaa Erikinpoika (Vaasa) Hänen nuori sydämensä sykki
lämpimästi isänmaalle, ja hän paloi halusta taistella sen vapauden
ja itsenäisyyden puolesta; nähtiin hyvin, että oli odotettavissa
taistelu Stäketin edustalla, ja hänen oli nyt veistettävä ensimäiset
oppilaslastunsa valtionhoitajan johdolla.

       *       *       *       *       *

Kaikesta, mitä tapahtui kokouksessa, sai arkkipiispa tiedon
urkkijoiltaan. Hän kuohui kiukusta; häntä liikutti vähät, mitä
herra Erik Trollen täytyi kärsiä hänen tähtensä, hänet saattoi
kostonvimmaan se häväistys, joka isän vangitseminen oli hänelle,
arkkipiispalle. Viha ja mielipuolisuus ovat toisiaan hyvin lähellä,
ja on luultavaa, ettei ihminen, joka antautuu edellisen valtoihin,
ole täydessä järjessään.

Hiljaisena, arvoituksellisena sulkeutui hän Stäketiin, jossa hän
kulki kalpein kasvoin ja mustin tuumin, odottaen joka päivä saavansa
Tanskasta ja Kristian kuninkaalta varman viestin, että verinen leikki
oli alkava.

Arbogan kokous oli päättynyt, ja hän ihmetteli, mihin nyt aiottiin
ryhtyä.

Silloin ilmoitettiin, että useita ruotsalaisia herroja kokouksen
päätöksen johdosta pyysi päästä hänen puheilleen.

Hän antoi heidän odottaa jokseenkin kauan, ennenkuin alentui ottamaan
heidät vastaan.

He olivat Hemming Gadd, Niilo Eskilinpoika ja Magnus Gren muutamain
valtaneuvosten keralla.

Niilo herra sai ensin sanoiksi ja pyysi hänen armoaan ajattelemaan,
mitä rauhattomuutta hän sai maassa aikaan. Stäketin linnan
piirityksestä saisi Kristian kuningas tervetulleen aiheen alottaa
sodan ja tunkeutua maahan, samoin kuin tapahtui muinoin, kun
arkkipiispa Jöns avasi tien vanhalle Kristian kuninkaalle ja
arkkipiispa Jaakko Hannu kuninkaalle.

Ylpeä ylipappi ojentautui koko pituuteensa. "En ota mitään neuvoja
vastaan", sanoi hän, "enkä minä vastaa toimenpiteistäni kenellekään."

"Jos teidän armonne katsoo sen oikeudekseen", virkkoi Hemming
pisteliäästi, "niin lienee meilläkin oikeus menetellä teihin nähden
samoin kuin suureen edeltäjäänne, Jöns arkkipiispaan."

"Pianpahan nähdään, kenen käsivarsi ulottuu pitemmälle!" virkkoi
vihastunut piispa jälleen.

"Kieltäydytte siis mukautumasta valtaneuvoston ja herrainkokouksen
päätöksiin?"

"En luovu Stäketin linnasta niin kauan kuin sydän on ehjä rinnassani!"

Näin sanoen käänsi arkkipiispa herroille ylpeästi selkänsä ja poistui
huoneesta.

Mutta tuskin olivat nämä lähteneet linnasta, ennenkuin hän käski,
että tykit oli laukaistava heidän jälkeensä. Jos johonkin heistä
olisi sattunut, olisi hän nähnyt sen mielellään.

Ennenkuin viikko oli päättynyt päähän, kuuli hän Tukholmasta, että
hänen menettelynsä oli herättänyt paljon paheksumista. Muuan mies
arkkipiispan omista puoluelaisista oli otettu vangiksi sentähden,
että hän oli koettanut yllyttää rahvasta, ja hän oli avoimesti
tunnustanut, että se oli tapahtunut arkkipiispan käskystä.

Mutta kun sitten saapui uusia tietoja, että valtionhoitaja kokosi
väkeä Keski-Ruotsin kauppakaupungeista aikoen rynnätä Stäketiä
vastaan, silloin veti arkkipiispa korvansa luimuun ja lähetti
viestin, että tahtoi keskustella Sten herran kanssa.

Keskustelun oli tapahduttava linnan edustalla. Mutta vaikka
arkkipiispalla oli suurilukuinen parvi seurueenaan, vaati hän
panttivankia. Kuusi nuorta aatelismiestä lähti sentähden linnaan,
niiden joukossa nuori Kustaa Erikinpoika, ja arkkipiispa käski,
että jos häntä uhkasi pieninkään vaara, oli nuoret aatelismiehet
heti hirtettävä linnanmuurien edustalle rangaistukseksi rikotusta
suojelusluvasta.

Hyvällä syyllä luuli valtionhoitaja, että pääpappi oli muuttanut
mieltänsä nähtyään, että oli tosi edessä, ja hyvässä luottamuksessa
hän sentähden lähti kohtauspaikalle ja häntä seuraavain herrojen
ollessa läsnä uudisti ennen tekemänsä tarjoukset.

Lieneekö Sten Sturen yksinkertainen esiintyminen, ja se vilkas
into, jolla hän teki ehdotuksensa melkein koko maan toivomukseksi,
kiihottanut arkkipiispan vastustushalua, vai lieneekö hän pienen
piiritys joukon nähdessään ajatellut, ettei tämä voinut mitään,
kaikessa tapauksessa hän, kun Sten herra oli lakannut puhumasta,
mittaili häntä tapansa mukaan päästä jalkoihin ja virkkoi
halveksivasti:

"Olen äskettäin saanut kirjeen Kristian kuninkaalta, joka ankarasti
kieltää minua luovuttamasta linnaa teille, Sten herra, vaan käskee
sen varaamaan Tanskan kruunulle. Kuninkaallisella valallaan on hänen
majesteettinsa luvannut minulle apua vapunpäivän aikaan."

"Onko tämä teidän vastauksenne?" huudahti katkeroitunut
valtionhoitaja, hämmästyneenä moisesta rohkeudesta.

"Voin vastata toisinkin kielin", vastasi ylimielinen pappisvaltias ja
vilkaisi ylpeydellä linnantykkeihin.

"Muistakaa, että se kysyy maanmiesten verta!"

"Jos ne asettuvat minua vastaan, saavat he syyttää itseään, samoin
kuin tekin, Sten herra... Ja nyt Jumalan haltuun!"

Ja niin palasi hän takaisin linnaansa ja hieroi tyytyväisenä käsiään,
kun oli yksinkertaista valtionhoitajaa jälleen pitänyt narrinaan.

Mutta kun hän kysyi panttivankeja ja hänelle sanottiin, että nuoret
miehet oli päästetty vapaiksi samalla hetkellä kuin hän palasi
linnaan, niin hän vihastui rajattomasti.

"Olisivatpa he olleet täällä, eivät he olisi päässeet pois koskaan!"
huudahti hän.

On itsestään selvää, että Sten Sturen sydän paisui harmista. Hemming
Gadd tuumi, että jollei nyt kärsivällisyys ollut saavuttanut
äärimäisiä rajojaan, oli sitä nimitettävä peloksi. Nuori soturiparvi
paloi halusta alkamaan piiritystä, ja koolle kutsuttu sotaneuvosto
päätti, että se oli alotettava jo samana yönä.

Linnan edustalle oli rakennettu kokonainen joukko ulkovarustuksia,
joita sanottiin "kiistanokiksi"; nämä olivat oivallisena suojana
sisälläolijoille.

Arkkipiispa sai varoituksen, ja linnanväki oli paikoillaan.

Luultavasti tämä oli syynä hyökkäyksen epäonnistumiseen; talonpojat
hakattiin armotta maahan, ja kaatuneet, joita ei voitu yön aikana
kulettaa pois, ryösti aamulla linnanväki ja ne saivat maata
alastomina maassa "koirien, korppien ja sikojen raadeltavina
kuin muutkin sieluttomat elukat." Vasta seuraavan yön pimeällä
onnistui Sten Sturen väen noutaa ruumiit ja viedä ne kirkkomaahan
haudattaviksi.

Tämä julmuus nostatti jos mahdollista vielä enemmän katkeruutta
arkkipiispaa kohtaan.

Hänessä ja hänen väessään piti rohkeutta yllä kuningas Kristianilta
odotettavan apuväen toivo, eikä hänen armonsa lakannutkaan koskaan
siitä puhumasta.

"Pääsiäiseksi", sanoi hän tuontuostakin, "saamme apua ystäviltäni ja
sukulaisiltani Tanskasta, sitä älkää epäilkö, tanskalaisystävät."

Pääsiäinen tuli, mutta apua ei kuulunut; silloin odotti piispa
etelätuulta, jonka mukana saapuisi kuningas Kristian; hän oli
luvannut korvata jokaisen vahingon, mitä kärsittäisiin taistelussa
hänen puolestaan.

Sillävälin jatkettiin piiritystä, mutta ulkovarustukset olivat niin
vahvat, ettei oltu onnistuttu valtaamaan ainoatakaan niistä.

Eräänä päivänä, jolloin oli taas tehty ryntäys, ja useita
linnanväestä oli kaatunut, näki Esbjörn kaatuneiden joukossa vanhan
Edilin.

"Nyt pääsee hän tuolla ylhäällä kiusanhengestään", ajatteli hän,
"jollei kenties joudu vieläkin pahemman kanssa tekemisiin."

Mutta hän sai muuta ajattelemista; venhe lähestyi maata etelästä
päin, ja piti koettaa siepata sen tuomiset.

Mutta venemies oli sukkela liikkeiltään ja hän pääsi pakoon linnaan.

Hän toi mukanaan tärkeitä kirjeitä arkkipiispalle, ja heti senjälkeen
istui tämä sulkeutuneena salakamariinsa niitä lukien.

Lundin piispalta Gunnarinpojalta oli tullut pitkä kirjelmä. Hän
kirjoitti, että koskei Kustaa herra kai ollut saanut pitkiin aikoihin
tietoja Kööpenhaminasta, tahtoi hän kertoa mikä siihen oli syynä.

Kuningasta oli kohdannut kauhea suru, josta hänen ei luultu hengissä
suoriutuvan; koko hänen mielensäkin on muuttunut, ja mitä siitä
seurasi, sitä ei tiedetty. "Olettehan kaiketikin kuullut", kirjoitti
piispa, "kuinka hän melkeinpä mielettömästi rakasti kaunista
Dyvekaa." Norjan arkkipiispa Erik Walkendorf, joka oli tutustuttanut
hänet tähän, koetti kaikella kaunopuheisuudellaan saada kuningasta
naimisensa jälkeen luopumaan naisesta, mutta hän oli puhunut
kuuroille korville.

Kuiskailtiin, että kaunis syntinen, joka äitinsä pakotuksesta oli
ruvennut kuninkaan jalkavaimoksi, oli kääntynyt arkkipiispan puoleen
ja pyytänyt häntä vapauttamaan hänet siteestä, mikä saattoi hänet
kansan vihoihin ja mitä hän itse inhosi. Piispa oli ainoana keinona
neuvonut häntä menemään naimisiin. Mutta ei löytyisi monta miestä,
joka uskaltaisi panna itsensä alttiiksi kostolle, mikä kohtaisi sitä,
joka uskaltaisi ulottaa kätensä kuninkaan omaisuuteen; sen oli hän
myöskin peittelemättä sanonut hänelle.

Dyveka oli myöntänyt hänen olevan oikeassa, mutta lisännyt, että hän
luuli kumminkin löytyvän yhden sellaisen.

Runsaiden kyynelten vuotaessa oli hän ilmaissut, että hänen äitinsä
pitäisi jäädä tietämättömäksi aikeesta, tämä ei koskaan suostuisi
siihen. 'En edes tiedä kuka pappi rohkenisi uhmata kuninkaan vihaa
vihkimällä minut jonkun toisen kanssa', oli hän sanonut.

'Jos olin kyllin ajattelematon näyttäessäni teidät hänelle', oli
Walkendorf sanonut, 'hyvitän sen niin hyvin kuin voin täyttämällä
toivomuksenne.'

Kööpenhaminan linnanpäällikkö herra Torben Oxe, nuori, komea herra ja
kuninkaan lähin mies, oli monien muiden muassa rakastunut kauniiseen
tyttöön ja pyytänyt hänen kättään ja omaisuuttaan.

On epätietoista, oliko se täyttä totta, koskapa hän epäröi, kun tyttö
ilmaisi hänelle suunnitelmansa. Tämä pettymys koski häneen syvästi,
sillä hän oli todellakin mieltynyt nuoreen ritariin; ritari ei
kumminkaan tahtonut erota hänestä, vaan puhui sukulaisuussuhteistaan
ja menetti aikaa. Hän sanoi tälle, että niin pian kuin kuningas oli
matkustanut pois, antaisivat he vihkiä itsensä.

Pettyikö tyttö hänen lupaustensa suhteen, en tiedä, mutta on
luultavaa, että ritari on sen nojalla käyttäytynyt liian vapaasti,
mikä koski häneen kipeästi, sillä käydessään uudelleen arkkipiispan
luona oli hän sanonut, että mieltymys, mitä hän oli tuntenut Torben
Oxea kohtaan, oli muuttunut inhoksi, eikä hän tiennyt enää mitään
pelastuksen keinoa.

Kunnianarvoisa isä oli kehottanut häntä kärsivällisyyteen ja sanonut,
että kuolema irroittaa kaikki kahleet.

Muutamia päiviä senjälkeen levisi kuin kulovalkea läpi Kööpenhaminan
tieto Dyvekan kuolemasta. Hänet oli nähty ulkona edellisenä päivänä,
ei epäilystäkään, ettei hän olisi saanut myrkkyä. Piispa yksin uskoi
hänen itsensä ottaneen sitä. Hän meni äidin luo ja kertoi tälle
tyttären käynneistä hänen luonaan sekä tälle viimeiseksi sanomansa
sanat.

'Silloin olette te syypää hänen kuolemaansa', huudahti epätoivoinen
nainen, mutta kumminkin oli hän pyytänyt piispaa salaamaan
kuninkaalta, mitä oli hänelle uskonut. Piispa ei nähnyt siinä mitään
vaaraa ja suostui siis.

Kuninkaan suru oli ensi päivinä melkein mieletöntä, sitten heräsi
kostonhimo, ja hän puhui siitä Sigbritin kanssa.

Tämä viittasi hänelle Torben Oxoen.

Oli vaikeata houkutella häntä tunnustamaan, mutta kuningas teki sen
itse.

Ystävyyden naamariin kätkeytyneenä houkutteli hän Torbenin uskomaan
itselleen rakkautensa kauniiseen tyttöön, tämä ei kertonut aiotusta
avioliittosuunnitelmasta, mutta sen sijaan sanoi hän, että Dyvekan
kylmyys oli saattanut hänet epätoivoon.

Johtopäätös oli helppo tehdä, ja Torben Oxea syytettiin
valtaneuvoston edessä siitä, että hän oli tahtonut käyttää väkivaltaa
Dyvekaa vastaan. Herrat vapauttivat linnanpäällikön ainoan
kuulustelun jälkeen. Silloin raivostui kuningas.

'Olisipa minulla ollut yhtä monta ystävää neuvostossa kuin
Torbenilla', sanoi hän, 'olisi tuomio ollut toisenlainen, mutta
vaikkapa hänellä olisikin paksu kaula kuin härällä, katkeaa se
sittenkin.' Sitten muodosti hän oikeuden kahdestatoista talonpojasta,
jotka kirjallisesti selittivät, etteivät he tuominneet Torben Oxenia,
vaan että hänen omat tekonsa tuomitsivat hänet.

Ylhäiset sukulaiset polvistuivat, kuningatar kaikkine rouvineen ja
neitosineen rukoili armoa, kuningas oli ja jäi leppymättömäksi, ja
tuomio pantiin täytäntöön.

Sigbrit rouva sanoi heltiämättä, että piispa Erik Walkendorf oli
varsinainen syyllinen hänen tyttärensä kuolemaan.

Kuningas synkkeni hänet nähdessään, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä
mihinkään toimenpiteisiin häntä vastaan.

"Sellainen on asema", kirjoitti piispa Gunnar, "kukaan ei voi tietää,
mitä tästä seuraa; melkein koko päivät viettää hänen armonsa Sigbrit
rouvan luona. Tiedämme, ettei tämä ole ruotsinmielinen, ja siksi
onkin uskottavaa, että kun ensimäinen kiihkein suru on mennyt ohitse,
kuningas suuremmalla voimalla käy sotaan käsiksi."

"Viivytys naisen tähden", jupisi herra Kustaa Trolle ja hymyili
ylenkatseellisesti.

Hän asetti mietteissään kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti.
Hänen oma asemansa alkoi näyttää hänestä epävarmalta, mutta perään ei
hän tahtonut antaa; piiritystyö edistyi äärettömän hitaasti; apua voi
tulla minä päivänä tahansa, ei, perään ei hän anna.

Mutta päivä kului toisensa jälkeen eikä mitään apua tullut. Keskikesä
oli jo käsissä, piiritys kävi yhä ankarammaksi. Palavat sytykkeet
olivat jo kerran vähällä sytyttää linnan. Kustaa herra ei ollut
mikään sankari, ja nyt lähetti hän sanan leiriin ja pyysi saada
puhutella valtionhoitajaa.

Tämä oli sillä hetkellä Tukholmassa, mutta luvattiin lähettää sana
hänelle.

Samaan aikaan tuli Kööpenhaminasta kirje, jossa ilmoitettiin, että
nyt lähti tanskalainen laivasto liikkeelle Tukholmaa kohden.

Sillävälin kiiruhti Sten herra muutamien neuvosherrain seuraamana
leiriin Stäketin edustalle. Hän antoi nostaa hatun suojavallille
ja odotti arkkipiispaa linnasta. Sinä päivänä oli oikea herran
ilma tuulineen ja sateineen, mutta sittenkin seisoi Sten herra ja
toiset herrat ja odottivat kokonaista kaksi tuntia, mutta mitään
arkkipiispaa ei kuulunut. Herroilla ei ollut rihman vertaa kuivaa
ruumiillaan, kun vihdoinkin muutamia palvelijoita tuli linnasta.

Sanoma, minkä he toivat herraltaan sisälsi, "ettei linnan
luovutuksella ollut kiirettä, kuukauteen, tahi kuuteen viikkoon
ei tulisi kysymystäkään mistään pakkosopimuksesta, niin suurta
levottomuutta oli kuninkaan kirje linnassa herättänyt".

Sillä tavoin leikitteli arkkipiispa valtakunnan päämiehen kanssa, ja
kun paha aina saavuttaa jossakin määrin menestystä, niin onnistui
hän pitämään vireillä asemiestensä rohkeutta ja toiveita, vaikkakin
muuan itsessään vähäpätöinen tapaus oli vähällä saattaa heidän
luottamuksensa häpeään.

Tiedämme, että Esbjörn oli nähnyt vanhan Edilin ruumiin ja että
tämä näky vei hetkeksi hänen ajatuksensa ylhäällä tornissa olevaan
noitaan, jonka hän ensin oli vähällä säikyttää kuoliaaksi ja joka
sitten tervehti hänen käyntejään ilolla, osaksi rahojen ja herkkujen
tähden, joita hän toi muassaan, osaksi sentähden, että hän toi
hänelle tietoja asemasta alhaalla.

Aukko lattiassa, minkä Esbjörn tavallisella terävällä katseellaan oli
keksinyt, soi hänelle mieluista ajanvietettä.

Hän tunsi siksi hyvin vanhat olosuhteet, että voi vaikeudetta
tottua uusiin. Julma tuska, mitä hän kärsi, oli muuttanut hänen
mielipiteensä, ja kun hän kuuli Kustaa Trollen lausuvan halveksien
ja pilkalla mielipiteensä Jaakko herrasta, jota hänen kumminkin
oli kiittäminen nykyisestä suuruudestaan, muuttui hänen muinoinen
ihailunsa inhoksi, ja jollei hän olisi pelännyt henkensä tähden,
olisi hän kyllä sanonut sen hänelle.

Hänen ainoana nautintonaan oli nyt ravita sappeaan kuuntelemalla
häntä. Basiliski ei tarkastele uhriaan terävämmin eikä himoitse
ahneemmin kostoa.

Vanha Edil ei lyönyt koskaan laimin kantaa hänelle päivittäin parasta
ruokaa, sillä hän maksoi hyvin, ja vaikkakin hän ihmetteli, että
hänellä niin hyvin riitti rahat, piti hän ne kuitenkin hyvänään.
Vaikkapa paholainen itse olisi kantanut ne hänelle, välitti hän vähät
siitä, ne kävivät hyvin kaupaksi, ja se oli pääasia.

Mutta eräänä päivänä oli Edil poissa. "Vanha rähjä on syönyt liiaksi,
kiitos rahojeni", ajatteli hän. "Hän on sairas."

Kaikkien ahneiden tavoin oli hän kätkenyt erittäinkin viiniä, leipää
ja kakkuja.

Muutaman päivän oli hän mielellään ilman Ediliä, pianhan tämä tulisi
terveeksi jälleen.

Mutta viikot kuluivat eikä hän tullut. Silloin iski hänen mieleensä,
että tämä oli kuollut. Viini- ja leipävarat eivät olleet vielä
lopussa, mutta pitkälle ne eivät voisi riittää; hänen täytyi säästää.

Niin suuri oli hänen pelkonsa arkkipiispaa kohtaan, ettei hän
uskaltanut ilmaista tälle itseään.

Siksi jakoi hän ruokavaransa moneen osaan, mutta kun hän ajatteli,
että niiden kerran loputtua täytyisi hänen ilman pelastusta kuolla,
silloin jakoi hän taas. Hänen pitäisi syödä ainoastaan niin paljon,
että voi pysyä hengissä.

Laukaukset vihollisten leiristä kaikuivat kuin musiikki hänen
korvissaan, jonakin päivänä saapuisi vapahdus, silloin kertoisi hän,
mitä oli kärsinyt ja mitä oli saanut tietoonsa. Niin alkoi uusi
ruokajärjestys; alussa varsinkin oli se vaikeaa, mutta rouva Bonti
eli entisillä lihoillaan ja ne riittivät hänelle koko kauaksi.

Enimmät ajat makasi hän suullaan lattialla ja katseli alas siepaten
joka sanan minkä kuuli.

Jonkun ajan perästä saattoi tapahtua, että hän äkkipäätä nukahti, ja
herätessään löysi hän ihmeekseen itsensä samasta paikasta.

Mutta sitten älysi hän sen sangen mukavaksi, varsinkin kun nälkä
ei tuntunut silloin niin kaivelevan, ja oli merkillistä miten jano
sammui hänen oikein katsellessaan piispan iltajuomaa tuolla alhaalla.

Mutta eräänä päivänä meni hänen päänsä aivan sekaisin. Pikari, joka
seisoi pöydällä, kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi sen lähenevän hänen
huuliaan, ja että hän ulottuisi siihen, kunhan vaan kurotti päätään.
Ketään ei ollut huoneessa, sen näki hän selvästi.

Samassa teki hän voimakkaan ponnistuksen... se onnistui...
pikari, missä se oli?... Niin, tuolla... Hän kallisti päätään...
Kauhea kuva irvisti häntä vastaan sieltä... Hän tahtoi huutaa,
mutta sanat tarttuivat kiinni, suulaki oli niin kuiva, ja sitten
kuuli hän askelia ja tahtoi vetäytyä takaisin... Mahdotonta!...
Yksi ainoa kauhunhuuto, ja hänen kurjuutensa oli loppunut tässä
maailmassa. Mutta sisäänastuja ei ollut arkkipiispa, vaan eräs hänen
asemiehistään. Hän oli kuullut huudon, se kiinnitti hänen huomiotaan,
ja näky, mikä häntä kohtasi, sai hänet päistikkaa syöksymään ovelle.

Ei epäilystäkään, ettei itse piru ollut arkkipiispan makuukamarissa.

Hänen armonsa oli sillä hetkellä keskustelemassa
linnanpuolustuksesta, joten asemiesjoukko tohti miehissä lähteä
makuukamariin katsomaan hirveää näkyä.

Ja hirveä se olikin, moni kääntyi pois ensi silmäyksellä, rohkeimmat
jäivät ja tarkastelivat kauhulla mustanruskeita, sisäänpainuneita
kasvoja, joiden teräviä, ulkonevia luita peitti pitkälle riippuva
nahka, nipottavina ulkonevia, loisteettomia, tuijottavia silmiä ja
takkuista harmaata tukkaa, mikä osaksi oli riipuksissa; suu oli
jäänyt selälleen ja kivettynyt kauhunhuutoon, antaen mitä kiihkeimmän
pelästyksen leiman elottomille kasvoille.

Useimmat asemiehistä olivat nähneet rouva Bontin, mutta ainoankaan
mieleen ei juolahtanut, että se olisi hän.

"Itse ilmetty paholainen!"

"Hornasta tullut!"

"Paha tunnusmerkki!"

"Nyt alkaa rangaistus!"

"Kristus auttakoon meitä!"

Siten he keskenään kuiskailivat.

Kuka ilmoittaisi piispalle?

Kukaan ei tahtonut.

"Vanhin?"

"En, en, ennemmin pois täältä!"

"Nuorin?"

"Hän lyö minut kuoliaaksi!"

"Hänen palvelijansa sanokoon sen hänelle."

Asemiehet lähtivät pois, mutta pysyttelivät lähistöllä sopiakseen sen
jälkeen, oliko heidän lähdettävä linnasta vaiko jäätävä edelleen.

Palvelija ilmoitti hänen armolleen, joka sanoi tämän kadottaneen
järkensä, mutta lähti siitä huolimatta heti makuukamariin nähdäkseen
mikä oli hätänä.

Hänenkin kovaa luontoaan näytti näky järkyttävän, varsinkin kun hän
ei voinut käsittää, miten se oli sinne tullut. "Voi sitä, joka on
tämän minulle tehnyt!" huusi hän. "Hänen päänsä naulaan tuonne, missä
tuo nyt on! Tikapuut pian tänne!"

Ne tuotiin, ja palvelija kiiruhti ylös ottaakseen alas kauhean pään.

Mutta yrittäessään tarttua siihen päästi hän kauhean huudon.

"Heittiö!"

"Teidän armonne, se on vielä aivan lämmin ja ruumis on siinä mukana."

"Hän on hullu, heti alas! Ulos ja pieksäkää häntä, niin ettei hän
liikuta jäsentäkään."

Eräs toinen palvelija kiiruhti käskemättä ylös. Hän käänsi heti kohta
kalpeat kasvot arkkipiispaan: "Ankara herra, ruumis on sen mukana."

"Mahdotonta", huudahti piispa ja polki lattiaa, "näkisinhän silloin
sen."

Nyt selitti palvelija, että onneton on voinut tulla ylhäältä alas,
siellä oli aukko.

Nyt kalpeni arkkipiispa vuorostaan, hän muisti vihdoin, että muuatta
ihmistä oli pidetty vankina tuolla ylhäällä, ja hän oli saanut kuolla
nälkään.

Hän mietti hetkisen.

"Vihollisten lähetti, joka on urkkinut minua", sanoi hän, "mutta
jonka herra on lyönyt kuoliaaksi. Siinä näette, millainen rangaistus
odottaa vastustajiani!"

Palvelijat ristivät silmänsä hämmästyksen valtaamina.

"Pian, hankkikaa minulle avain tuonne ylös, tahdon itse lähettää
urkkijan takaisin."

Ja kun hänen armonsa oli sen saanut, juoksi hän portaita ylös kurjaan
hökkeliin. Mieletönnä kiiruhti hän tarttumaan ruumiiseen, se oli
ihmeellisen kevyt, mutta häntäkin värisytti, sillä se ei ollut vielä
täysin kylmennyt. Mutta siitä huolimatta otti hän sen mukaansa; aivan
hökkelin vieressä oli pieni porras, mikä vei linnankatolle -- samaa
tietä oli Esbjörn käyttänyt. Hän tarttui ruumiiseen ja heitti sen
pois voimakkain käsivarsin. "Tuossa on sinulle pyhäksijulistus, minkä
lupasin", jupisi hän, "on oma asiasi, jos se vie sinut helvettiin."

"Mikähän suuri lintu lentää linnan katolta?" kyseltiin leirissä.

"Sanotaan, että piru voi ottaa linnun muodon, kun se ilmestyy
palvelijoilleen!" lisäsi toinen.

Mutta ruumis putosi alas tielle, erään vanhan kulkijan lähelle,
joka astui reippain askelin eteenpäin. Hänkin oli nähnyt lennon ja
pysähtyi nyt osaaottaen ja ihmetellen kummallisen ilmestyksen eteen,
mutta heti nähtyään sen olevan ihmisen, nosti hän sen käsivarsilleen
ja huolimatta siitä, että se oli kuollut, kantoi hän sen mukanaan
aivan kuin olisi se ollut elävä.

Hänen armonsa arkkipiispa oli mennyt takaisin hökkeliin. Uteliaana
tarkasteli hän jaettuja muruja, mitkä olivat jälellä hänen edessään,
ja hän laski, kuinka monta päivää oli hän laskenut voivansa vielä
pitää yllä henkeänsä... Viisiviidettä päivää!

"Niin kurja elämä, eikä sittenkään tahtonut siitä erota!" sanoi hän
ja nosti ylös viinipullon toisensa perästä. "Hän oli yksissä tuumin
Edilin, tuon lurjuksen kanssa, kaikki tyyni ovat kotoisin minun
viinikellaristani!" Kaksi pulloa oli vielä koskematta. "Ahneus,
viheliäinen, kurja ahneus!"

Lattialuukun kautta, minkä hän oli keksinyt ja mistä ei
arkkipiispalla ollut aavistustakaan, oli vanki saanut tiedon
hänen salaisista keskusteluistaan salaliittolaisten kanssa, mutta
hänen täytyi olla liitossa jonkun kanssa, sillä paljon oli tullut
tunnetuksi käsittämättömällä tavalla. Hän oli syönyt tiedon puusta,
siksi pelkäsi hän ilmaista itseänsä. Hän tiesi, että arkkipiispa
olisi ottanut hänet hengiltä, yhtä hyvin kuin arkkipiispa itsekin
tiesi, että olisi niin tehnyt, jos vanki olisi ilmaissut itsensä.

Arkkipiispa potkaisi kasaan viheliäiset ruokavarat ja heitti pullot
läjään, ja kun hän meni ulos, sulki hän oven jälkeensä, mutta avaimen
piti hän itse, kenelläkään ei ollut siellä tekemistä.

Eivät asemiehet eivätkä palvelijat uskaltaneet tehdä kysymyksiä, ja
niin painui asia vähitellen unhotuksiin.

Mutta pimeän tullen eivät palvelijat mielellään menneet piispan
makuukamariin. He vannoivat kuulleensa sipsuttelevia askelia
juoksevan edestakaisin siellä ylhäällä ja pullojen kalinaa, kun niitä
lyötiin vastakkain.

Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan siitä hänen armolleen.

Oltiin jo elokuun ensi päivässä, eikä vieläkään kuulunut luvattua
apulähetystä; silloin tuskastui arkkipiispa, alkoi näyttää huonolta
koko apulähetyksen laita.

Mutta toisen päivän illalla syöksyi eräs asemiehistä hänen luoksensa
ja ilmoitti että suuri tulenloimu näkyi Tukholmasta päin; oli
ilmeistä että se paloi saaristossa, kenties oli tulessa itse
pääkaupunkikin.

Silloin kiiruhti arkkipiispa katolle nähdäkseen ikävöidyn näyn, ja
kun taivas näytti tulimereltä, loistivat hänen silmänsä ilosta. Hän
taputti asemiestä olkapäälle ja hymyili melkeinpä ystävällisesti
sanoessaan: "Nyt on piiritys pian lopussa, nyt ovat ystäväni
saapuneet Tanskasta saaristoon ja Tukholmaan. Rohkaiskaa nyt vaan
mielenne, apu on lähellä; jos olette jotain menettäneet, saatte sen
nyt nelinkertaisesti takaisin. Aika on käsissä, jolloin siunaan tätä
kansaa terävin kalvoin."

Sellaisin sanoin otti Ruotsin arkkipiispa vastaan tiedon vihollisten
tulosta, ja mitä korkeammalle liekit kohosivat sytytetyistä kylistä
ja kartanoista, sitä enempi riemuitsi hän mielessään.

Muutamia päiviä myöhemmin saapui Krister Pentinpoika muutamain
Tukholman raatimiesten ja porvarien kera Stäketiin; koetettiin vielä
kerran saada arkkipiispaa taipumaan.

Tämä otti lähetystön vastaan melkein loukkaavan halveksuvasti ja
kysyi mitä he tahtoivat.

Herra Krister Pentinpoika sanoi, "että kalvat olivat paljastettuina
molemmin puolin ja pyysi että arkkipiispa Jumalan tähden tahtoisi
katsoa omaa parastaan ja säästää kirkkoa, itseään, papistoa, omaa
isäänsä sekä kaikkia niitä, jotka hänen kerallaan olivat saattaneet
valtakunnalle tämän pahan aikaan, jota eivät kyenneet sovittamaan."

Vielä kerran uudistivat he jo tehdyn tarjouksen ehdolla, että hän
kirjoittaisi sedälleen, ettei kuninkaan väen tarvinnut toivoa
Stäketistä eikä häneltä mitään, sillä hän ei tahtonut pettää maatansa.

Mutta Kustaa herra nauroi hänelle ja sanoi, "että tanskalaiset olivat
hänestä sydämellisesti tervetulleet, hän avaa Stäketin portit seposen
selälleen ja osoittaa heille kaikkea kunniaa parhaansa mukaan."

Siten sai Krister herra palata kotiin niine hyvineen. Ratkaisu
riippui nyt keihään kärestä.



3.

OIKEUS NÄYTTÄÄ VOITTAVAN.


Elokuun kolmantena päivänä saapui ensimäinen tieto Tukholmaan, että
vihollisten laivasto purjehti läpi saariston. Sotajoukon johtajina
olivat herra Joachim Trolle, arkkipiispan setä, herra Severin Norrby
ja valtionhoitajan velipuoli herra Kaarle Alfinpoika.

Eräs laivoista laski maihin Biskopstunan luona, josta oli lähin
matka Stäketiin, aiottiin näet tuotapikaa lähteä sinne. Mutta
valtionhoitaja oli saanut aikanaan varoituksen, pieni, urhea joukko
oli vihollista vastassa ja pakotti sen peräytymään laivalle. Tämä
tapahtui elokuun seitsemäntenä päivänä.

Seuraavana päivänä lähestyivät vihollisten laivat Tukholmaa ja
alkoivat purkaa maihin koko miesvoimaansa rynnätäkseen senjälkeen
Stäketiin yhtynein voimin.

Sten Sture näki, että nyt oli hetki käsissä, hetki, jolloin maan
kohtalo ratkaistaisiin taistelun arvanheitolla. Hän puhui Kristina
rouvan kanssa, mitä silloin tehtäisiin, jos ruotsalaisten aseet
pettäisivät. Hän oli kyllä lähettänyt sanan arkkipiispalle, mutta
hänhän tiesi ennestään, ettei sieltä ollut mitään odotettavissa.

Nuori, rohkea nainen oli tosin kalpea kasvoiltaan, mutta hän sanoi
herralleen, ettei tämän pitänyt olla levoton hänen tähtensä. Hän oli
niin kauan valmistautunut tätä hetkeä varten, ettei tuntenut yhtään
pelkoa. Herransa ja maansa kohtalon jätti hän Jumalan käsiin, ja
omissa toimissaan hän lupasi noudattaa tarkoin niitä määräyksiä, mitä
oli saanut, ainoatakaan niistä unhottamatta.

Samalla kertaa alistuvasti ja luottavasti sanoivat he jäähyväiset
toisilleen, ja sitten meni kumpikin taholleen.

Sten herra kokosi väkensä ja lähti Tukholmasta vihollista vastaan,
joka oli noussut maihin Tukholman kaakkoispuolella olevalle niemelle,
minkä nimi oli Vädla, Nachan pitäjässä. Valtionhoitajan mukana
seurasi nuori Kustaa Erikinpoika. Hän ratsasti Sten herran sivulla
sotajoukon etunenässä ja oli esimerkkinä kaikille reippaudessaan
ja hartaassa luottamuksessaan Sten herran ja isänmaan oikean asian
menestykseen. Häntä katsellessaan muistui mieleen kauan sitten mennyt
aika, jolloin vanha Sten herra nuoruuspäivinään taisteli Niilo Sturen
rinnalla metsässä Harrakerin luona.

Tanskalaisilla oli taitava johtaja ja he näyttivät itsekin olevan
urhoollisia ja rohkeita miehiä; he kävivät alussa kimppuun kolmelta
taholta, mutta ruotsalaisista taisteli joka mies kodin ja isänmaan
edestä eivätkä he olisi väistyneet vihollisen tieltä, vaikka se
olisi ollut kahtavertaa väkevämpi. Linnaan kuuluva karjakartano
näytti Kaarle Alfinpojasta olevan helposti saavutettava saalis.
Miehet uhittelivat sitä polttamaan, ikäänkuin siten suurenkin kunnian
saavuttaakseen. Kaarle Alfinpoika kehotti heitä käymään urhakasti
kimppuun, hän itse tahtoi käydä etunenässä. Niin johti hän heidät
karjakartanolle.

Juuri tätä osastoa vastaan kääntyi Sten Sture. Palavain eläinten
mylvinä ja mölinä, miesten huuto ja kirkuna sekaantui aseiden
kalinaan, mutta häpeällinen ilkityö suututti ruotsalaisia enimmän,
ja he hakkasivat armotta. Juuri kun Kaarle herran piti mennä pihan
poikki, tuli Sten herra niin lähelle, että sai annetuksi hänelle
iskun, mutta ei kumminkaan onnistunut tuottamaan hänelle suurempaa
vahinkoa.

Taistelu kävi joka tapauksessa tuimaksi, Severin Norrby oli kokenut
ja urhea soturi eikä suinkaan tottunut hetimiten väistymään. Hän
antoi miestensä muodostaa linnan keskelle pihaa ja vältti siten
saamasta vihollista selkäänsä. Mutta Sten Sture ja Hemming Gadd
hyökkäsivät linnaan; he olivat molemmatkin kelpo johtajia, ja
ruotsalaiset menivät miehissä taisteluun lauluin ja riemuhuudoin,
vastarinta murrettiin pian, tanskalaisten täytyi pelastautua
pakenemalla, ja onnellinen se, joka ensinnä pääsi piiloon.

Suuri joukko tanskalaisia oli kaatunut, monta sataa hukkui
koettaessaan päästä laivoihin, ja vankeja saatiin joukoittain.

Nuori valtionhoitaja oli saavuttanut täydellisen voiton, ja
tärkeimpänä seurauksenaan oli tämä voitto tehnyt tyhjäksi Kristian
kuninkaan tuuman, että hän lähettämällä arkkipiispalle apua saattaisi
tämän pystyväksi taistelemaan valtionhoitajaa vastaan ja senjälkeen
valtaisi Ruotsin.

Vanha Hemming hieroi tyytyväisenä käsiään. Tanskalaisviha liekehti
yhtä korkealla kuin ennenkin, verileikki miellytti häntä, ja
rauhanystäväin pelästynyt ilme osoitti, että isku oli sattunut
heihin, mutta porvaristossa, kansassa ja nuoressa aatelistossa
oli menestys herättänyt ihailua onnekasta valtionhoitajaa kohtaan
ja monin verroin vahvistunein voimin päätettiin rohkeasti käydä
lähestyviä vaaroja kohden, voittaa nuoren sankarin keralla tai kuolla!

Tämä oli näkymätön, mutta ei siltä vähemmän todellinen voitto ensi
taistelusta.

Menomatkallaan tuhosi tanskalaisten laivasto Ruotsin rannikkoa.
Söderköpingiltä kiristettiin paloveroa, Westervik ja Stäkeholma
poltettiin, mutta mitään todellista hyötyä ei tästä retkestä ollut
kuningas Kristianille.

Voiton jälkeisenä päivänä lähetettiin muutamia vangittuja
tanskalaisia Stäketiin tekemään arkkipiispalle selkoa taistelun
menosta ja selittämään hänelle, kuinka turhaa oli kaikki jatkuva
vastustus.

Mutta asemiehet saivat ensiksi tiedon ja, sillävälin kun tanskalaiset
kertoivat heidän herrallensa, keskustelivat he innokkaasti siitä,
mitä oli tehtävä, jos hänen armonsa näytti edelleenkin pysyvän
vanhoissa mielipiteissään, joka saattaisi heidät kaikki turmioon.

Tanskalaisten mentyä lähtivät he miehissä ankaran herran luo; rohkein
sai sanoiksi ja selitti hänelle, kuinka turhanpäiväiseltä oli luottaa
tanskalaisten apuun.

Toinen lisäsi, ettei heidän juuri kannattanut yksin taistella Sten
Sturea ja koko Ruotsia vastaan. Jos ruotsalaiset olivat kerta
voittaneet tanskalaisten sotajoukon, oli Stäketin valloittaminen
heille silloin mitätön asia, jos he vain välittivät sen voittamisesta.

Kun piispa yhä edelleen vaikeni, alkoivat useat kiihkeästi
pyytää häntä ajoissa vaatimaan loukkaamattomuutta itselleen ja
tanskalaisille asemiehilleen ja yhtymään ystävyydessä ruotsalaisiin
herroihin.

Mutta ankaran herransa jatkuvan vaikenemisen johdosta yhä
rohkeammaksi käynyt asemiesjoukko huusi yhdestä suusta, ettei heillä
ollut aikomusta enää panna henkeään vaaranalaiseksi hänen kanssaan ja
joutua sotaan koko valtakuntaa vastaan.

Silloin kuohahti Kustaa Trollen sappi, raivo salamoi hänen synkistä
silmistään; hän oli hillinnyt itseänsä äärimmilleen saadakseen tietää
heidän sydämensä ajatukset, nyt saivat he tietää hänen.

Sattumalta oli hänen luonansa Juhana mestari, joka tuomiokapitulin
nimessä johti puolta sotajoukkoa ja muuten vihasi Ruotsia ja
ruotsalaisia vähintään yhtä suuresti kuin arkkipiispakin.

Tämän rangaistavaksi jätti hän petturit, jotka olivat uskaltaneet
olla eri mieltä hänen kanssaan.

Kaikki ne asemiehet, jotka olivat ilmaisseet aikeensa, pistettiin
torniin rautoihin, ja muutamat kidutettiin ja rääkättiin kuoliaiksi,
toisille varoitukseksi.

Mutta Juhana mestarille hän sanoi, että tanskalaisten vankien lähetys
oli vain konnankoukku valtionhoitajan puolelta. Apujoukkoa ei oltu
voitettu, ja hän voisi odottaa sitä joka päivä Stäketiin.

Hän ei kumminkaan luottanut omiin sanoihinsa. Pelko ja tuska kiusasi
häntä ja ajoi unen pois hänen makuusijoiltaan.

Oliko se kuvittelua, vai kuuliko hän todellakin naurua ylhäältä
vinnihökkelistä? Hän oli aina tuuminut itsekseen, että rotat
nakertelivat siellä leivänpaloja, mitkä hän oli jättänyt. Nyt
kuuli hän selvästi askelia... Kattoluukku, minkä hän oli sulkenut,
kiskaistiin auki ja lyötiin taas kiinni yhä uudestaan. Hänestä tuntui
vihdoin koko katto hänen päällänsä olevan täynnä pikku luukkuja, ja
minne hän katsoikin hämärässä elokuun yövalossa, luuli hän näkevänsä
tuon kauhean pään avonaisine kitoineen, ja hurja nauru kaikui
viiltävänä hänen korvissaan.

Kustaa herra nousi kiiruusti ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui.
Hän tahtoi itse nähdä, mitä paholaisen kujeita harjoitettiin siellä
ylhäällä; aaveita ei hän uskonut eikä hän myöskään ollut pelkuri.
Avain oli hänen kirjoituspöydällään, hän otti sen toiseen ja
kynttilän toiseen käteensä "En pelkää itse paholaistakaan", jupisi
hän ja lähestyi ovea. Samassa silmänräpäyksessä koputti joku sille.
"Sisään!" huusi hän.

Mutta kun ei ketään tullut, vetäisi hän itse auki sen. Oliko tämäkin
kuvittelua!

Kuollut seisoi ilmielävänä hänen edessään ja kohotti uhkaavasti
kätensä.

Mutta kynttilä putosi lattialle ja sammui. Kustaa Trolle vaipui
tajutonna lattialle.

Herätessään värisi hän vilusta, hiipi hiljaa vuoteeseensa ja veti
peitteen päänsä yli, nukkua ei hän uskaltanut, mutta ei myöskään
uskaltanut katsoa ylös. Kun hän vihdoin nukkui rauhattomaan uneen,
pelottelivat häntä hirveät unet. Nyt oli hänestä tullut pelkuri.

Seuraavana päivänä oli hän hyvin erilainen, ja kun uusia tietoja
saapui Vädlan taistelusta, eivät ne tehneet parempaa vaikutusta.

Nyt alkoi ylpeä, jäykkä mies vihdoinkin taipua, ja hän lähetti
sanan Sten herralle, että tahtoisi luovuttaa linnan ja mennä
tuomiokirkkoonsa ja jäädä sinne.

Sten herra vastasi, "että hänen olisi pitänyt puhua sillä tavoin
ennemmin, niin olisi elänyt moni mies, joka hänen tähtensä on
kuollut". Hän lisäsi, "että koska arkkipiispa oli syypää niin monen
miehen kuolemaan ja koska hänestä oli tullut murhaaja, ei hän
kauempaa ole kelvollinen arkkipiispan virkaan."

Mutta tämä oli rohkeampaa puhetta kuin Kustaa Trolle voi sietää.
Kaikkien niiden edessä, jotka olivat tilaisuudessa läsnä, vastasi hän:

"Kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen pyhyytensä paavin
suostumuksella. Hän on antanut minulle vallan käyttää niin
hengellistä kuin maallistakin miekkaa, eikä sentähden kenenkään sovi
nimittää minua murhaajaksi, joskin moni on minun tähteni menettänyt
päänsä. Tervehtikää herra Sten Sturea ja sanokaa se hänelle." Ja
voimattomassa vihassaan käänsi hän selkänsä lähetille.

Mutta nyt ei enää kukaan kuunnellut hänen puolustuksiaan, kaikkien
mielestä samoin kuin valtionhoitajankin olisi hänen pitänyt sellaiset
puheensa puhua aikoja sitten.

Välttämätöntä oli kuitenkin ratkaista asia lopullisesti. Arkkipiispan
tappio oli pannut piispain ja pappien suut suppuun. He tunsivat
tarpeelliseksi alistua sen tahdon alaiseksi, jolla oli korkein valta,
eikä siksi näin suotuisaa tilaisuutta sen vallan lujittamiseksi
saanut laiminlyödä.

Marraskuun lopussa kutsui valtionhoitaja kokouksen Tukholmaan.
Sinne tuli Linköpingin piispa Hannu Brask, Strengnäsin piispa
Mathias, Vesteråsin piispa Otto ja Turun Arvid piispa, sitä paitsi
Hemming Gadd, suuri joukko ritareita, vapaasukuisia rälssimiehiä,
kuparivuorimiehiä, taalalaisia sekä Tukholman pormestari ja raati.
Vihdoin saapui myös arkkipiispa Kustaa Trollekin valtionhoitajan
suojelusluvalla vastaamaan puolestaan, jos hän ylimalkaan voi
puolustaa asiaansa.

Mutta hänen astuessaan suureen kokoussaliin paloi hänen silmissään
villi tuli, hän heitti päänsä ylpeästi taapäin ja tarkasteli kokousta
aivankuin olisi hän tullut tuomitsemaan eikä tuomittavaksi.

Silloin nousi Sten Sture. Rauhallisin ja arvokkain sanoin puhui
hän siitä, kuinka herra Kustaa Trolle jo valtakunnan arkkipiispana
Ruotsiin saapuessaan oli osoittanut olevansa maan vihollinen, kuinka
hän oli antanut pahoinpidellä kaatuneiden ruotsalaisten ruumiita, ja
monta monituista kertaa vastoin annettuja lupauksia rikkonut rauhan,
tehdyn aselevon aikana antanut laukaista linnankanuunat mitään pahaa
aavistamatonta piiritysjoukkoa vastaan ja saanut siten aikaan suuren
mieshukan. Hän oli avoimesti tunnustanut olevansa kuningas Kristianin
mies ja siten selvästi näyttänyt toteen petollisen mielenlaatunsa ja
osoittanut arvottomuutensa ei ainoastaan olemaan ruotsalaisen kirkon
päänä, vaan myöskin yhtenä sen jäsenistä.

Paheksuva nurina kävi läpi kokouksen, kaikkien katseet kiintyivät
arkkipiispaan, useimpain uhkaavin ilmein, toisten melkein häveten;
tuomiokapituli ei uskaltanut virkkaa mitään hänen puolustuksekseen.

Mutta pappien kuunnellessa syytöksiä kovenivat hänen kasvonpiirteensä
ja olivat kuin raudasta valetut. Mitä se häneen kuului, mitä nuo
toiset ajattelivat ja tuumivat.

Petturuuden syytöksen heitti hän takaisin valtionhoitajalle, joka oli
nostanut aseensa maan oikeata herraa ja kuningasta vastaan.

Omasta puolestaan ei hänen tarvinnut seisoa tämän kokouksen edessä
tekemässä tiliä töistään; pyhää sauvaa, minkä hän oli vastaanottanut
Pietarin huoneenhaltijalta, ei mikään maallinen herra voi ottaa
häneltä, ja herjauksista ei hän välittänyt.

Tuollainen puhe voi ainoastaan lisätä katkeruutta, petturuushan
oli kyllin selvä, ja mieliala kiihottui äärimmilleen ivallisesta
esiintymisestä yhä enemmän rakastettua valtionhoitajaa kohtaan.

Asia oli siten helposti ratkaistu, ja valtiopäiväin tuomio
arkkipiispan asiassa kuului seuraavasti:

"Sen suunnattoman vahingon ja tuhon tähden, jota Stäketin linna on
tuottanut Ruotsin asujamille siitä pitäen kuin se rakennettiin, ensin
arkkipiispa Jönsin aikaan ottamalla Kristianin valtakuntaan, sitten
arkkipiispa Jaakon aikaan ottamalla Hannu kuninkaan ja nyt lopuksi
arkkipiispa Kustaan aikaan ottamalla nuoren Kristian kuninkaan, -- on
Stäketin linna revittävä ja hävitettävä maan tasalle, niin etteivät
tämän jälkeen kotimaan kavaltajat saa siellä tyyssijaansa."

Mutta arkkipiispaan nähden langetettiin seuraava tuomio:

"Koska herra Kustaa Trolle on tuottanut muukalaista sotaväkeä
synnyinmaansa niskoille ja koska hän on kantanut nurjaa kilpeä
herraansa ja päämiestänsä, Ruotsin valtakunnan valtionhoitajaa
vastaan, olemme me kaikki yksimielisesti jaa-huudoin ja kohotetuin
käsin vannoneet ja luvanneet, ettemme ikipäivinämme tahdo häntä
arkkipiispaksi tähän valtakuntaan, mutta hän saakoon nauttia sitä
suojeluslupaa, jonka hänelle meidän rakas herramme ja päämiehemme
antanut on."

Lisäksi sitoutuivat kaikki läsnäolijat, "koska he olivat kaikki
yhdessä liitossa tässä asiassa, keskinäisesti auttamaan ja tukemaan
toisiaan siinä tapauksessa, että joku sen johdosta, mitä oli
tapahtunut, saattaisi valtakunnan rappioon ja kirkonkiroukseen,
milloin ja missä tällaiseen, joko pyhän isän paavin huoneesta tai
muilta tahoilta, ryhtyä saatettaisiin."

Kun tuomio siten oli langetettu ja asianmukaisesti kirjaan merkitty,
kirjoittivat läsnäolijat nimensä alle, ja valtakunnan leima pantiin
siihen lisäksi allekirjoittajain "riippuvain sinettien" kera. Mutta
piispa Brask, joka ei ollut tuomioon tyytyväinen, mutta ei uskaltanut
kieltäytyäkään, käytti "viekasta pappisjuonta" ja kirjoitti pienelle
paperilapulle: "Tähän olin minä pakotettu." Sitten pani hän kenenkään
huomaamatta lapun vahasuojuksessa sinetin alle.

Tämä päätös tehtiin 23 marraskuuta 1517.

Siten päättyi tämä merkillinen kokous!

Erinäisiä kirjeitä tämän kokouksen tapauksista ja päätöksistä
laadittiin, ja yksi ja toinen osanottajista vei niitä mukanaan
kotiseudulleen.

Norrköpingin kaupunkia varten laati valtionhoitaja itse kirjelmän; se
alkaa selonteolla kokouksesta, mutta päättyy näin:

    "Rakkaat ystävät, kiitän teitä kaikkia hyvin sydämellisesti
    uskollisuudestanne ja hyväntahtoisuudestanne, jota minulle ja
    isänmaallenne olette aina osoittaneet, rehellisten ja uskollisten
    miesten tavoin joka suhteessa toivoen enkä ollenkaan epäillen,
    ettette tahtoisi tehdä tämän mukaan. Sentähden kehotan minä
    teitä kaikkia valtakunnan puolesta ja käsken ankarasti kaikkia
    hankkimaan itselleen hyvät aseet. Jos emme mitenkään saa olla
    rauhassa tanskalaisilta, niin tahdomme me, kun oikea aika on
    tullut, käydä heidän kimppuunsa sellaisella voimalla, että he
    lähinnä Jumalan apua itse mielellään rukoilevat Jumalalta rauhaa."

Päivän hengähdysajan soi Sten herra itselleen; Kristina rouva kokosi
hänen ympärilleen muutamia rakkaita ystäviä, joiden kanssa hän voisi
keskustella ilman pakkoa äsken tapahtuneista tärkeistä asioista.
Niiden joukossa oli myös Kristinan isä, herra Erikki Juhananpoika,
joka oli ollut yksi arkkipiispan tuomareista. Muiden muassa oli
myöskin Hemming Gadd ja nuori Kustaa Erikinpoika sekä linnanpäällikkö
Jöns Jönsinpoika.

"Aika on rientänyt pitkin askelin eteenpäin", huudahti tohtori
Hemming. "Siitähän ei ole kuin viisikymmentä vuotta, kun Jöns
Pentinpoika johti samanlaista taistelua kuin tämäkin valtakunnan
edusmiestä vastaan, joka silloin sattui olemaan kuningas. Silloin
pääsi voittajaksi kirkon päämies, ja maallinen majesteetti kadotti
sekä kruunun että valtakunnan. Nyt sitä vastoin on ruotsalainen
isänmaallisuusintomme saavuttanut sellaisen voiman ja merkityksen,
että kun valtionhoitaja puhuu sen puolesta, seisoo koko kansa hänen
takanaan yhtenä miehenä. Se sysää pois jokaisen, joka asettuu kansan
edistyksen tielle, huolimatta siitä, vaikka se onkin valtakunnan
arkkipiispa!"

"Luulen", puuttui herra Erikki Juhananpoika puheeseen, "että äsken
voitetun taistelun suurin ja oikein merkitys on siinä, että siitä
huokuu syvä kansallishenki, joka luopuu traditsioneistaan ja
kunnioituksestaan papillista arvoa kohtaan, kun on kysymyksessä
olemassaolon suojeleminen ja itsensä varjeleminen."

"Ketkä miehet ovat vaikuttaneet tämän nopean kehityksen", virkkoi
Jöns Jönsinpoika. "Viisikymmentä vuotta sitten, voidaan hyvin
sanoa, kantoi Ruotsin kansa vielä orjan kahleita, ja katsokaa nyt
kuinka itsetietoisena se kohottaa päätään. Valtionhoitajiaan sen on
kiittäminen vapautumisestaan tanskalaisesta ylivallasta. Mutta vielä
tärkeämpää on, että kansa on näiltä oppinut ajattelemaan omin päin,
että siitä on noussut vapaita, itsenäisiä miehiä. Tämä kallisarvoinen
lahja on kulkeva perintönä polvesta polveen, ja kun mitään Stureja ei
ole enää olemassa, tulevat heidän kylvämänsä valistuksen ja vapauden
siemenet kantamaan siunattuja hedelmiä ikuisiin aikoihin!"

"Älkäämme unhottako sitä, joka teki ensi alun!" puuttui Sten herra
puheeseen. "Jollei Engelbrekt olisi urennut oikealle tielle, kuka
tietää, olisivatko hänen seuraajansa tehneet sen. Esimerkillä on
mahtava vaikutus; kansanmies kulki edeltä, ja seuraajat jatkoivat
hänen työtään. Herra kaikkivaltias on ihmeellisesti siunannut
kaikkia Sten Sturen toimia; hänestä juontui maamme koko kehitys,
ja hänen kylvämänsä kehityksen siemenet ovat kantaneet hedelmän.
Rakas isäni ei saanut aikaa kokea muuta kuin sodan vaaroja, ja kun
katson taaksepäin, mitä on tämä aika ollut muuta kuin suurta työtä
vapauttamiseksemme turmiollisesta unionista Tanskan kanssa; se
oli kohdaltaan kiirastuli, jonka oli temmattava maa pimeydestä ja
tietämättömyydestä, babylonialainen vankeus, jonka oli pakotettava
meidät pyrkimään valoon ja vapauteen. Minusta näyttää, kuin Herran
käsi olisi koko ajan suojelevana ojentunut yllemme, ja onneaan saavat
kiittää ne, jotka ovat olleet välikappaleina toteuttamassa hänen
pyhää tahtoaan!"

Ja niin joivat he illan yhdessä.

Nuori herra Kustaa Erikinpoika kertoi Kristina rouvalle, kuinka
urhoollisesti hänen herransa oli menetellyt, kuinka kaikkien silmät
olivat luottamuksella tähdätyt häneen ja kuinka hän oli ylhäisten ja
alhaisten rakastama.

Ja nämä sanat soivat suloisina Kristinan korvissa, hän tunsi
itsensä niin äärettömän onnelliseksi, ettei suurempaa onnea voinut
tulla ihmisen osaksi. Sitten ajatteli hän, että kenties miekka
tulisi lävistämään hänenkin sielunsa, hän tiesi, että koetukset
ja kärsimykset olivat välttämättömät, että hän kerran voisi
puhdistuneena, koeteltuna sanoa sydämessään:

"Katso, Herran palvelija!"

       *       *       *       *       *

Kuten päätetty oli, palasi arkkipiispa vahingoittumattomana takaisin
linnaansa.

Mutta monta päivää ei viipynyt, ennenkuin valtionhoitaja seurasi
jälestä. Nyt oli piiritystä jatkettava suurella voimalla ja
vakavuudella.

Tämä oli sitä välttämättömämpää, kun Lundin arkkipiispa, Birger
Gunnarinpoika, kehotti kirjeellisesti valtionhoitajaa lakkaamaan
piirittämästä Stäketiä, muussa tapauksessa hän paavin lähettiläänä ja
Ruotsin kirkon pääpiispana julistaisi hänet kirkonkiroukseen moisesta
väkivallanteosta.

Sten herra pani vakavan vastalauseen tätä uhkausta vastaan; Lundin
arkkipiispa, joka niin monella tavoin oli riippuvainen Kristian
kuninkaasta, ei voinut langettaa tuomiota Ruotsin ja Tanskan välillä.

"Kun ei Tanskan kuningasta ole tunnustettu Ruotsin kuninkaaksi,
ei hänen asettamansa arkkipiispakaan voine tulla meidän
arkkipiispaksemme", puuttui Hemming Gadd puheeseen. "Sitä paitsi
pannajulistus merkitsee vähän enää nykyään."

"Se vetää huomion meihin ja voi viedä siihen, että hänen pyhyytensä
paavi tahtoo sekaantua asioihimme."

"Alistuisitteko siihen?"

"En, kautta elävän Jumalan!"

Hemming hymyili tyytyväisenä. "Se vastaus oli kullan arvoinen", sanoi
hän. "Tahtoisin olla neljäkymmentä vuotta nuorempi voidakseni vielä
kappaleen matkaa seurata teitä elämän tiellä."

"Minun tieni voi päättyä ennenkuin teidän."

"Jumala siitä varjelkoon!"

       *       *       *       *       *

Mielettömyydessään aikoi Kustaa Trolle tosiaankin edelleen
puolustautua Stäketin linnassa. Hän uskoi lujasti, että Tanskasta
viipymättä saapuisi uusi avunlähetys.

Mutta hänen väkensä mieliala ei enää ollut sellainen, että hän
uhkauksilla ja selityksillä olisi voinut saada heidät tottelemaan.

Tiedämme jo, kuinka Juhana mestari, ankaran herransa käskystä, oli
menetellyt asemiehiin nähden.

Saatuaan takaisin vapautensa eivät he olleet tulleet ollenkaan
nöyremmiksi, ja kun hänen armonsa sanoi heille tahtonsa olevan,
että linnaa puolustettiin viimeiseen mieheen, silloin kieltäytyivät
he siitä joka mies ja vaativat melkein uhmaillen, että linna oli
luovutettava.

Ja ylimielisyys väistyi pelon tieltä. Kustaa Trolle kuvitteli
mielessään, että asemiehet tahtoivat äkkiylläköllä käydä hänen
kimppuunsa, kenties riistää hänen henkensäkin.

Hän ei uskaltanut turvautua huolissaan kehenkään, hänellä ei ollut
ainoatakaan luotettavaa ystävää tai palvelijaa. Eräänä yönä hiipi
hän pahantekijän tavoin linnastaan, vartijan huutoon ei hän tohtinut
vastata, ja oli lähellä, ettei häntä ammuttu urkkijana. Rannalla oli
pieni vene, hän sen vapautti ja souti eräälle saarelle, joka oli
aivan lähellä. Siellä piiloutui hän yöksi vuorenluolaan.

Seuraavana aamuna, kun hänen havaittiin olevan poissa, nousi linnassa
suuri hälinä.

"Onkohan hän päättänyt päivänsä?" kyseltiin keskenään.

"Siihen on hän liian arka."

"Kurja!"

"Hän oli koko paholainen!"

"Kenties piru on hänet noutanut."

"Moinen herra!"

"Minä ainakin pyrin Sten herran palvelukseen!"

"Kunpa uskaltaisi!"

"Hänestä puhutaan pelkkää hyvää!"

"Koettakaamme!"

Kenen onni pettää, hänellä ei ole mitään ystäviä; sen sai
arkkipiispakin kokea; samat miehet, jotka olivat kumartaneet maahan
hänet nähdessään, ivasivat ja pilkkasivat nyt hänen muistoaan.

Koko asemiesparvi lähti leiriin pyytämään, että valtionhoitaja
ottaisi linnan haltuunsa. Mutta heillä oli toinenkin nöyrä anomus.

"Mikä niin?"

"Että teidän armonne tahtoisi ottaa meidät palvelukseensa."

Hän lupasi pitää huolen heidän viennistään Tanskaan. "Tanskalaisten
tulee pysyä Tanskan palveluksessa", sanoi hän, mutta kysyi lisäksi,
missä heidän herransa oli tavattavissa.

Kukaan ei voinut sitä sanoa.

Muuan köyhä kalastaja teki sen.

Hän oli kaivannut venettään ja löytänyt sen pienen saaren rannalta.
Siellä puuhaili muuan ihminenkin, joka, kun hän huomasi, että
vastakkaisella rannalla liikuskelevat ihmiset olivat hänet keksineet,
riensi nopeasti pois.

Uutinen arkkipiispan katoamisesta oli jo ehtinyt levitä, ja
luonnollinen johtopäätös oli, että mahdollisesti juuri hän oli
etsinyt tyyssijansa saarelta.

Katkeruus kansan kesken oli yleinen, kunnioitus hänen virkaansa
kohtaan oli kadonnut, heillä oli kova halu saada miekkonen käsiinsä.

Hankittiin vene ja siihen tuppautui niin useita, että se oli
vajoamaisillaan. Onneksi pääsi se perille; joka mies taittoi seipään
käteensä ja niin hajosivat he ympäri saaren etsimään.

He löysivät hänet vihdoin; aivan kuin metsänpeto istui hän
kyyristyneenä parin kiven väliin, ja mulkoili heihin silmin, jotka
paloivat kuin tuliset hiilet.

He aivan ällistyivät hänet nähdessään ja vilkuivat ihmeissään ja
epäröiden toisiinsa.

"Nyt ei hän liene vaarallinen. Menkäämme lähemmäksi." Ja he
lähestyivät muutamia askelia.

"Hän näyttää voivan vaikka purrakin!"

"Hiokaamme vähän hänen hampaitaan!"

"Tuollaiset suden silmät!"

"Pistäkäämme ne puhki!" He menivät yhä lähemmäksi.

Ja Kustaa Trollen valtasi sanomaton pelko, hän luuli viimeisen
hetkensä tulleen.

"Tuletkos esiin sieltä!" huudettiin joukosta. He olivat unhottaneet
hänen korkean säätynsä ja papillisen arvonsa ja näkivät ainoastaan
villipedon.

Sillävälin oli Sten herralle ilmoitettu, että piispan pakopaikka
oli keksitty ja että talonpojat luultavasti itse tulisivat istumaan
oikeutta. Nopeasti riensi hän paikalle muutamani miesten seuraamana
ja joutui parahiksi estämään aiottua tihutyötä.

"Mitä ajattelette, rakkaat ystävät", sanoi hän talonpojille.
"Tahdotteko ehättää lain edelle ja ruveta tuomareiksi; onko nyt
maassa tapa sellainen?"

He vetäytyivät häpeissään syrjään, mutta jupisivat keskenään, että
jolleivät he olisi niin kauan vitkastelleet, olisi nyt asia ratkaistu
aikoja sitten.

Mutta Sten herra sanoi kohteliaasti, että jos hänen armonsa tahtoi
seurata häntä ja hänen miehiään, pääsisi hän täydessä turvassa
takaisin.

Tässä ei ollut varaa valita, hänen oli vihattua valtionhoitajaa
kiittäminen hengestään. Ja sanomatta sanaakaan, luomatta katsettakaan
viholliseensa luikki hän rannalle ja istuutui veneeseen.

Mutta rahvas nimitti saarta siitä pitäen piispansaareksi.

Sten herra virkkoi taipaleella, että hänen armonsa saattoi tarvita
varmaa suojaa ja kysyi sentähden, mihin luostariin hän halusi itsensä
vietävän.

"Vesteråsiin!" oli vastaus.

Muutamia tunteja täytyi hänen kuitenkin odottaa leirissä; hän pyysi
päästä yksin, mutta ensin täytyi hänen allekirjoittaa sitoumus, jossa
hän luopui kirkostaan ja arkkipiispuudestaan, ja tämän hän vahvisti
sinetillään.

Sen jälkeen vietiin hänet varmasti vartioituna Vesteråsiin; kukaan
hänen asemiehistään ei pyytänyt päästä häntä seuraamaan, eikä hän
luottanut kenenkään, ei kysynyt ketään; kaikki hänen ajatuksensa
ja toivomuksensa kohdistuivat vihaan ja kostoon; sitä hän hautoi
katkeroituneessa mielessään päivin ja öin.



4.

HAAMU.


Piispan-Arnöhön oli tullut rakas ja kaivattu vieras. Vanha Jaakko
herra näki olevansa vanhojen ystäviensä ja ihailijainsa hylkäämä,
sentähden oli isä Johannes sitä tervetulleempi. Hurskaista, iäkkäistä
kasvoista loisti sellainen rauha, sellainen tyyni, tasainen mieli,
jota mitkään elämän myrskyt eivät voineet kukistaa; ne murtuivat sitä
vasten kuin kallioseinää vasten.

Oli omituista isä Johannekselle, että hän tuli yhä iloisemmaksi ja
melkeinpä voimakkaammaksikin vuosien mukana. Hänen Herransa työ
kävi hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja hän oli onnellinen
saadessaan vaikuttaa sen puolesta. Hänen viettämänsä liikkuvainen,
yksinkertainen elämä, se hellyys ja ystävyys, joka säteili häntä
kohtaan kaikkien silmistä, lämmitti ja ikäänkuin toi uutta elinvoimaa
vanhaan sydämeen.

"Missä olet ollut niin kauan, karkuri!" virkkoi hänen armonsa häntä
syleillen.

"Maailma on suuri, ja minun luuni alkavat väsyä", vastasi Johannes.

"Ainoastaan _alkavat_, kun minun ovat upiuupuneet jo aikoja sitten!
Jos minulla olisi sinun voimasi, en olisi epätietoinen, mitä minun on
tehtävä."

"Ei teidän ole oltava nytkään, vaan vaikutettava niin kauan kuin
voimanne sallivat."

"Tiedätkö, mitä tarkoitan?"

"Luullakseni petollista huoneenhaltijaa."

"Nyt käytät kovia sanoja."

"Minun täytyy."

"Tapasi ei ole tuomita ankarasti."

"Minua on siis uskottava, kun sen teen."

"Palaamme toiste asiaan!"

Seuraavana päivänä sai hänen armonsa muutamia kirjeitä, ja nämä
kädessään tuli hän Johanneksen luo.

"Roskaväki loukkaa tuomiokapitulin jäseniä", sanoi hän
kiihdyksissään. "Jumalanpalvelusta ei enää pidetä pyhänä."

"Upsalassa?" kysyi Johannes.

"Minun vanhassa, kunniakkaassa hiippakunnassani!"

"Juuri herättääkseen kansan mielissä vanhan kunnioituksen tahtoo Sten
herra taivuttaa tuomiokapitulin uuteen vaaliin."

"Neuvon Sten herraa sekaantumaan hengellisiin ja kirkollisiin
vaaleihin niin vähän kuin mahdollista."

"Mutta Kustaa herrahan on itse luopunut virastaan, silloin täytyy kai
asettaa joku toinen."

"Luopuminen ei merkitse mitään ilman paavin vahvistusta, varsinkaan
kun sen ei voi katsoa tapahtuneen ilman väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa;
sen on Linköpingin Hannu piispa valtionhoitajalle kirjoittanut."

"Jäikö Sten herra vastauksen velkaan?"

"Sitä hän ei jää koskaan. Hän vastasi, ettei pyhä isämme paavi
ja kirkon laki voi sietää sellaisia kirkon esimiehiä, jotka sen
sijaan, että olisivat maallikoille esikuvana, harjoittavat ilmeistä
kavallusta, erittäinkin omaa isänmaataan vastaan."

"Minusta se ajatus on Sten herralle kunniaksi, vaikkei se oikein
hyvin sovellu roomalaisen kirkon periaatteihin."

"Totisesti en sittenkään ota uskoakseni, Johannes, että sinäkin
olisit kiintynyt uuden ajan aatteihin."

"Sen vaikuttaa uusi arkkipiispa."

"Kuinka niin?"

"Eikö hän tule Roomasta!"

"Entä sitten?"

"Ja sen häpeälliset tavat ja käsitteet hänellä on."

"Johannes! Hän on minun ystäväni!"

"Se hän ei ole ollut koskaan."

"Todista vastakohta!"

"Todistakaa hänen ystävyytensä!"

Jaakko herra tuumi kotvan. "Minulla on siitä monia todistuksia",
sanoi hän. "Muistathan, että minulla oli syytä tyytymättömyyteen
rouva Bontiin nähden."

"Niin, kyllä muistan!"

"Hän on vapauttanut minut hänestä."

"Millä tavoin?"

"Hän teki omalla vastuullaan hänet Vårfrubergan luostarin
abbedissaksi."

"Hän on siis siellä?"

"Luultavasti vihitty jo aikoja sitten, kosken ole kuullut hänestä
mitään."

"Teidän pitäisi toki tiedustella."

"Miksi niin?"

"Hän on seurannut teitä niin kauan."

"Ja kiusannut ja kiduttanut minua."

"Luulin teillä olevan vanhaa syytä."

"Sen olen jo moneen kertaan sovittanut."

"Mutta ette unhottanut, luulen. Lähettäkää viesti Vårfrubergaan ja
toivottakaa hänelle onnea."

"Kuka tietää, miten se käsitettäisiin?"

"Voittehan lähettää muutamia pyhäinjäännöksiä luostariin."

Hänen armonsa ei ollut oikein halukas. "Tuskin tiedän, miksi taivun
mielesi mukaan", sanoi hän. "Kai siksi, että pysyisin sovussa
rippi-isäni kanssa."

Koottiin muutamia todella kallisarvoisia kirkkokoristeita ja pyhiä
esineitä, ja muuan uskottu palvelija lähetettiin viemään niitä
Vårfrubergaan. Kalleudet oli vietävä abbedissalle asetettaviksi
luostariin; hänelle itselleen lähetti hänen armonsa tervehdyksensä.

"Toivon, ettei hän vain tämän jälkeen kunnioita minua käynnillään",
sanoi hän melkein katuen.

"Sitä en luule hänen tekevän."

Palvelijan lähdettyä näytti siltä, kuin isä Johannes olisi tullut
tyynemmäksi; hän ei antanut enää mitään teräviä vastauksia, ja suurin
sopusointu näytti palaavan.

"Onko sinulla tuttavia Saksassa?" kysyi vanhus Johannekselta.

"Ei tietääkseni."

"Täällä on kotvan aikaa odottanut sinua muuan kirje."

"Kirje minulle, mistä sitten?"

"Luullakseni Baselista."

"Siellä ei minua tuntene kukaan."

Piispa otti esille suuren kirjeen, jonka jätti Johannekselle.

"Tätä en ymmärrä", sanoi hän ja poistui lukeakseen sen rauhassa.

Mutta muutamia tunteja myöhemmin palasi hän ja kysyi, tahtoiko hänen
armonsa ottaa hänet vastaan.

"Nykyään ei minua enää estä mikään!" vastasi tämä surumielisesti
hymyillen.

Mutta Johanneksen kasvot loistivat ilosta.

"Niin onnellisena en ole nähnyt sinua koskaan ennen, rakas ystävä,
mitä on tapahtunut?"

"Jumala on kuullut palvelijansa rukouksen!"

"Kirje, jonka sait?"

"Ilmoittaa minulle siitä!" Ja nyt kertoi hän karanneesta
vadstenalaisveljestä, joka kävi hänen puheillaan hänen armonsa luona,
jota hän neuvoi pakenemaan vieraille maille ja josta hän sittemmin
ei ollut kuullut vähintäkään. "Luulin, että hän oli kuollut tai
vankilassa", lisäsi Johannes.

"Mutta nyt kirjoittaa hän minulle ja kysyy, olenko löytänyt hänen
rakkaan Kaarinansa, jota hän sanoo ajattelevansa öin ja päivin."

"Pappi!"

"Niin, se näyttää oudolta!"

"Missä hän oleskelee?"

"Zürichissä, yhdessä Zwinglin kanssa. Hän kirjoittaa, että vasta
tältä mieheltä on hän oppinut ymmärryksellä lukemaan Jumalan pyhää
sanaa. Hän kertoo laajasti hänen opistaan, joka ei kuulu paljoakaan
eroavan tohtori Martti Lutherin opista. Luenko?"

"Kuulen mielelläni."

Johannes luki uskonvoimaa uhkuvan kirjeen. Se päättyi näin:

    "Lopuksi täytyy minun kertoa teille, että Octenbachin
    nunnat Zürichissä ovat anoneet neuvostolta vapautumista
    luostarilupauksestaan. Hallitus, joka luuli, että he
    kaipasivat mukavampaa elämää, hyväksyi monia vapauksia,
    jotka luostarisäännöt olivat tähän asti kieltäneet. Mutta
    he vastasivat, etteivät he pyytäneet mitään myönnytyksiä
    ruumiilleen; heidän sieluilleen oli tultava avuksi ja
    kevennettävä heidän omiatuntojaan, Jumalan laupeuden tähden oli
    heitä pidettävä viattomina vankeina ja vapautettava heidät.

    Olen tämän johdosta puhunut Zwinglin kanssa avioliitosta, ja hän
    on sanonut, ettei missään paikassa pyhiä kirjoja ole pappeja
    kielletty menemästä naimisiin, ja läsnäolollaan Kaanaan häissä on
    Kristus pyhittänyt ja vahvistanut jokaisen sellaisen liiton.

    En voi kirjoittaa teille, kunnianarvoisa isä, mitä silloin
    tunsin. Jos Zwingli menee naimisiin, voin minäkin tehdä sen. Olen
    tosin karkoitettuna isänmaastani, mutta olen varma, että Kaarina
    tahtoo tulla tänne luokseni.

    Kautta kaiken, mikä teille on rakasta, rukoilen, että tahdotte
    antaa minulle tietoja hänestä; riutuuko hän vielä luostarissa?
    Huntua ei hän kuitenkaan ole vielä ottanut, sen hän lupasi, ja
    olen varma, ettei hän petä sanaansa. Sanokaa hänelle tuhannet
    terveiset ja ottakaa itse vastaan nöyrät terveiseni.

              Teille kiitollinen ja kuuliainen _Pentti Pentinpoika_.

    Osoitteeni on: tohtori Zwingli, Zürich."

Johannes taittoi kirjeen laskoksilleen, mutta kun hän kohotti
katseensa, hämmästytti häntä se mielenkuohu, joka kuvastui
arkkipiispan kasvoilla. Hänen poskillaan paloi heleä puna, ja rinta
kohoili kiihkeästi. "Mikä teitä vaivaa, herra?"

"Selibaatti lakkautettu. Se on mahdotonta!"

"Jumala suokoon, että siihen tultaisiin!"

"Toivotko sitä, Johannes?"

"Ettekö te ole koskaan toivonut?"

Muutamia suuria kyyneliä vierähti vanhan ylipapin poskille, ne olivat
nyt yhtä kalpeat kuin ennenkin.

"Jos tämä olisi tapahtunut viitisenkymmentä vuotta sitten", sanoi
hän, "en totisesti olisi kauaksi aikaa jäänyt Ruotsin kirkon
pääpiispaksi, mutta kuinka paljon onnellisempi sitä vastoin olisin
ollut!" Hän kätki päänsä käsiinsä ja vaipui ajatuksiinsa.

Samoin teki isä Johanneskin, hän tunsi ihmeellistä mielenkiintoa
niihin uusiin ajatuksiin, jotka raivasivat tietään kautta maailman.
Ne olivat kuin valonsäteet pimeässä yössä, ja hän kiitti Jumalaa
siitä, että oli saanut elää niin kauan, että oli nähnyt valon tulevan.

Piispa, vanha, itsekäs, ajatteli etupäässä mitä hän itse oli
menettänyt. Toisessa sijassa aprikoi hän, missä määrin kirkko
menettäisi arvoaan, jos uudet aatteet pääsisivät vallalle.
"Tiedätkös, Johannes, olen iloinen päästessäni pois kaikesta tästä.
Se päättyy huonosti!"

"Minun uskoni on, että se vie hyvään!"

"Se järkyttää kirkon perustuksia."

"Silloin ei se ole rakennettu raamatun opille."

"Minä pidän enemmän Erasmuksesta", jatkoi piispa melkein itsekseen.
"Hän harrasti vain vanhojen kielten tuntemista; se oli tosin alku,
mutta hän ei pyrkinyt koskaan pitemmälle."

"Silloin on hänen työnsä täytetty, toiset ovat jatkaneet ja menneet
pitemmälle."

"Luther on kääntänyt uuden testamentin."

"Joku toinen on sen tuova meillekin."

"Toivon, ettei se tapahdu."

"Miksi?"

"Koska se sytyttäisi kuin tuli."

"Ja puhdistaisi kuonan kullasta."

"Kenties joutuisi rahvaankin käsiin."

"Silloin tulee jokaisesta oma pappinsa!"

"Ja ihmiset eivät anna johtaa itseään kuten nyt, tarkoitat kai?
Tunnet vähän maailmaa, jos luulet, että valistus on tekevä ihmiset
paremmiksi. Ei, huonommiksi, paljon huonommiksi, se on vakaumukseni."

"Mihin sen perustatte?"

"Kokemukseen! Kaikilla pettureilla on hyvät päät; anna heille
valistusta, niin he käyttävät lahjojaan ihmiskunnan turmioksi."

"Opettakaa heitä oikein lukemaan ja ymmärtämään pyhää kirjaa, niin
se on tuleva heille ensin pakkopaidaksi ja sitten pelastukseksi ja
lohdutukseksi."

"Sinäkin tahtoisit luoda uudestaan koko maailmanjärjestyksen."

"Jospa voisin!"

"Mutta sitä et voi sinä eikä kukaan muu, sentähden ei ole päästettävä
näkyviin enemmän valoa kuin heikkonäköiset voivat sietää. Minä estän
sen."

"Te, herra?"

Hänen armonsa hymyili ivallisesti. "Sanotaan, että Strengnäsin piispa
Mathias on aiottu arkkipiispaksi. Puhun hänelle asiasta."

"Mutta valtionhoitajan tarkoitus on toinen, ja sen hyväksi
vaikuttamaan olen saapunut tänne."

"Pitäisikö minun palata Upsalaan?"

"Niin, ja ottaa takaisin virkanne."

"Tehdä herra Kustaa Trolle vihamiehekseni?"

"Mitä teidän tarvitsee häntä pelätä?"

"Hänellä on Kristian kuningas takanaan!"

"Sten herra pitää hänet kyllä poissa."

"Jos hän _voi_!"

"Kun jokainen tekee velvollisuutensa, silloin pitää Jumala huolen
lopusta."

"Mikä sinun velvollisuutesi on?"

"Kun olen ensin saanut herra Jaakko Ulfinpojan täyttämään omansa,
lähden alamaahan päin. Tiedätte, että maassa on liikkeessä paavin
anekauppias seurueineen, ja minä aion mennä häntä vastaan."

"Mitä aiot?"

"Jos he levittävät harhaluuloja kansan keskuuteen, tahdon valistaa
niin monta kuin voin."

"Kukaan ei usko sinua!"

"Kyllä, jos puhun Herran innoittamana."

"Odota, kunnes kaupustelijat tulevat tänne."

"Minulla ei ole aikaa", vastasi Johannes viitaten kauniiseen
harmaaseen päähänsä.

Vårfrubergaan lähetetty viesti viipyi kauan ennenkuin palasi. Hänen
armonsa ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotaan, mutta Johannes
kiinnitti sitä enemmän, vaikka hän melkein arvasi syyn.

Vihdoin eräänä päivänä tuli vanha Jaakko herra melkoisesti
kiihdyksissään vanhan ystävänsä luo, sanoen: "Lähettiläs on tosin
palannut Vårfrubergasta, mutta hän puhuu niin kummia, etten minä voi
siihen panna luottamusta."

"Lähetittehän luotettavan palvelijan?"

"Hän sanoo, että Beat... että entinen abbedissa on kadonnut, hän
tapasi uuden."

"Eikö hän tehnyt mitään kysymyksiä?"

Hänen armonsa heittäytyi penkille, tarttui kelloon ja soitti
kiihkeästi.

Muuan palvelija astui sisään.

"Kutsu Anselmo tänne."

Tämä tuli heti.

"Kerro alusta alkaen!" käski ylipappi.

"Minä en sanonut heti, mistä tulin", alotti palvelija. "Sanoin
ainoastaan tuovani lahjoja luostarille. Minut vietiin refektoriumiin,
ja abbedissa tuli heti minua vastaan. Ääni oli aivan vieras, ja minä
kysäisin rouva Bontia."

"Miksette jatka...?"

"Hm, hän vastasi niin kummallisesti."

"Kerro se?"

"Se kurja nainen ei ole koskaan ollut Vårfrubergan abbedissana."

"Oliko siinä kaikki?"

"Minä väitin, että hänet oli ainakin aiottu siksi ja että toin
luostarille kalliita lahjoja hänen armoltaan, herra Jaakko
Ulfinpojalta."

"Sitä ei sinun pitänyt sanoa!" puuttui tämä puheeseen.

"Tahdoin häntä pehmittää, ja se tepsikin. Katseltuaan kyllikseen
kallisarvoisia lahjoja sanoi hän: 'Vie hänen armolleen luostarin
nöyrät kiitokset ja sano hänelle, että siunattu äitimme katosi täältä
jo kolme kuukautta sitten. En tiedä otettiinko hänet elävänä ylös
taivaaseen, sillä kukaan ei ole nähnyt sitä, mutta luultavaa se on'."

"Oliko siinä kaikki?"

"Sellaista lirumlarua hän vain lasketteli. Mutta minä kyselin
luostarin ulkopuolella."

"Tiesikö kukaan mitään?"

"Kolmet, neljät silmät olivat nähneet hengellisen äidin lähtevän
useain palvelijain kera luostarista. Palvelijat olivat palanneet,
mutta hän ei kuunaan."

"Eivätkö palvelijat kertoneet mitään?"

"He olivat ensi päivänä saavuttuaan kertoneet, että he tulivat
Stäketistä, että rouva Bonti oli puhjennut karkeisiin solvauksiin
arkkipiispaa kohtaan ja että hänet sen jälkeen oli pistetty
vankeuteen. Asemiehet olivat arvelleet, ettei hän sieltä pääsisi
hengissä. Muutamia päiviä myöhemmin olivat he peruuttaneet kaiken
ja sanoneet, etteivät tienneet eivätkä olleet kuulleet kerrassaan
mitään."

Huoneessa oli haudanhiljaisuus. Jaakko herra istui suorana kalpein
poskin, mutta koko hänen olemuksessaan huomasi hiljaisen väristyksen.

Johannes katseli häntä tarkkaavaisesti. "Jätä meidät Anselmo!"

Palvelija meni.

Tuli jälleen muutamien minuuttien hiljaisuus.

"Tahdotteko, herra, että rukoilemme hänen sielunsa puolesta?"

"Luulet siis, että hän on kuollut?"

"Tiedän sen!"

"Etkä ole sanonut mitään?"

"Teitä piti valmistaa."

"Kuoliko hän ilman synninpäästöä?"

"Pelkään niin."

"Sano minulle kaikki!"

"Oletteko kyllin vahva sitä kuulemaan?"

"Se on sitten jotakin kamalaa?"

"Niin, herra!"

"Ja syyllinen?"

"Herra Kustaa Trolle!"

"Oletko varma siitä?"

"Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen."

Jaakko Ulfinpoika taisteli kovaa taistelua. "Epävarmuus surmaisi
minut", sanoi hän. "Kerro kaikki."

Ja isä Johannes kertoi, kuinka hän oli ollut taipaleella leiriin;
sattumalta oli hän tullut kohottaneeksi katseensa Stäketiin ja
huomannut katolla erään henkilön; hän oli nähnyt tämän heittävän
jotakin alas, ja tämä outo esine oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Kun
hän kauhukseen oli nähnyt, että se oli ihminen, oli hän uudestaan
kohottanut katseensa linnankatolle ja silloin selvästi tuntenut
jälleen Kustaa herran, joka oli kurottautunut kaidepuun ylitse, mutta
heti vetäytynyt takaisin, nähtyään että häntä tarkasteltiin.

Jaakko Ulfinpoika tuijotti eteensä aivan kuin olisi nähnyt
kummituksen, hän värisi kuin kouristuksen käsissä.

"Ette kestä, herra."

"Kyllä, kyllä, tahdon tietää kaiken!"

"Kun nostin vainajan käsivarsilleni, olivat jäsenet vielä pehmeät."

"Kamalaa, kamalaa!"

"Hän oli kuollut vain hetkinen sitten."

"Tunsitteko hänet heti?"

"En, hän oli vain nahkaa ja luuta."

"Onko hän tappanut hänet nälkään?"

"Siltä näyttää!"

"Kirous hänelle!"

"En tuntenut, kuten sanottu, heti vainajaa, mutta kannoin
taakkani leiriin saadakseni sen lasketuksi vihittyyn maahan.
Pyhänhengentalolta kutsuttiin muutamia palvelijattaria pesemään
vainajaa ja panemaan hänet kirstuun. He jättivät minulle kaksi
kirjettä, jotka hänellä olivat olleet povellaan. Niissä luki: 'Rouva
Bontille!' Silloin tunsin hänet. Niin, tosiaankin se oli hän, mutta
kuinka muuttuneena! Hänet haudattiin pieneen kirkkotarhaan ja minä
toimitin pienet maahanpaniaiset."

"Johannes!" Piispa nojasi häneen, ja vanha mies itki kuin lapsi.

"Keneltä kirjeet olivat?"

"Herra Kustaa Trollelta."

"Miltä ajoilta?"

"Toinen oli kirjoitettu 1490, toinen 1501, mutta molemmissa puhuttiin
niistä suurista taivaallisista aarteista, jotka hän saisi palkakseen
niistä maallisista lahjoista, jotka lähettäisi Kustaa herralle."

"Hän varasti minulta?"

"Sentähden, että Kustaa herra oli luvannut hänelle pyhimyssäteikön;
ilmeisesti mies on käyttänyt häntä tarkoituksiinsa, ja nyt on hän
saanut palkintonsa."

"Ansion mukaan, Johannes!"

"Herra olkoon kiitetty, kun rangaistus alkoi täällä alhaalla! Kenties
on se avannut hänen silmänsä."

"Missä ovat kirjeet?"

"Minä lähetin ne herra Kustaa Trollelle!"

"Mikset antanut niitä minulle?"

"Silloin olisitte antanut kiihtyneiden tunteittenne johtaa toimianne,
ja kirjeet olisivat alinomaa antaneet niille uutta ravintoa. Nyt sitä
vastoin olette vapaa!"

Mutta Jaakko Ulfinpoika oli aivan kuin ukkosen iskemä; hän saattoi
istua kokonaisia tunteja hiljaa ja liikkumatonna samalla paikalla,
vaipuneena muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja etteivät nämä juuri
olleet iloisinta laatua, sen näki kalpeista surullisista kasvoista.

Isä Johannes odotti kärsivällisesti, että hän vapautuisi tästä
tylsyyden tilasta, puhui väliin ystävällisiä, lohduttavia sanoja.

Valtionhoitajalta saapui arkkipiispalle kirje, jossa kysyttiin eikö
viimeinen hetki jo ollut käsissä.

Taistelu oli lyhyt! "Minä matkustan takaisin Upsalaan ja ryhdyn
uudestaan arkkipiispan virkaani", huudahti Jaakko Ulfinpoika suurella
ponnella. "Mikä seuraus on, en tiedä, jätän sen Jumalan haltuun."

"Silloin käy kaikki parhain päin", vastasi Johannes.

Nyt ei häntä enää mikään pidättänyt täällä. Jönköpingin lähistöllä
oli luostari, joka ankarien, vakavain tapojensa tähden suuresti
lähenteli kartusiaaneja. Johanneksella oli heidän joukossaan monia
hyviä ystäviä ja häntä oli usein pyydetty tulemaan sinne. Hänelle
oli kirjoitettu, että sistersiiniluostari, joka oli kappaleen matkan
päässä sieltä, oli luovutettu asuinpaikaksi paavin lähettiläille. Jos
hän pitäisi kiirettä, joutuisi hän näkemään ja arvostelemaan omin
silmin.

Arkkipiispa ei mielellään suostunut eroon, eikä hän sallinut,
että Johannes taivaltaisi niin pitkän matkan jalkaisin; hevoisin
ja ajoneuvoin hänen oli matkustettava, saipa hänen armonsa hänet
ottamaan palvelijankin seuralaisekseen.

Ja niin isä Johannes matkusti ja asettui asumaan luostariin.



5.

ANEKAUPPIAAT.


Jönköpingissä oli kaupungin koko väestö liikkeellä, se paavillisen
lähetystön osasto, jota odotettiin, oli aivan kaupungin edustalla.
Sistersiiniluostarista lähtivät munkit liikkeelle juhlallisessa
kulkueessa ristein ja liehuvin lipuin. Kaikki kirkonkellot soivat,
kansa oli innostuksesta poissa suunniltaan; nyt tulivat he saamaan
anteeksi kaikki syntinsä.

Kaupungin portilla kohdattiin paavin lähettilään Arcimboldin
komissario Johan Tezel, useita ulkomaalaisia seurasi jälestä, mutta
hänen edessään kannettiin punaista ristiä, jossa oli paavin vaakuna,
ja paavillista anebullaa samettityynyllä.

Suunnattoman kansanjoukon ympäröimänä taivalsi Tezel seurueineen
luostarikirkkoon, jossa risti asetettiin kuoriin; töllistelevälle,
tietämättömälle joukolle vakuutti hän; että sillä oli sama voima ja
teho kuin Kristuksen omalla ristillä.

Muuan hänen seuralaisistaan kuiskasi läheisimmille, että "jos he
oikein yksivakaisesti katselivat ristiä, saattoivat he nähdä siitä
Kristuksen veren hiljaa vuotavan."

Ristin punainen väri, jos sitä katsoi silmää räpäyttämättä, saattoi
herkkäuskoiset helposti tuudittaa sellaiseen harhanäköön, ja innostus
ei pian tiennyt mitään rajoja.

Messun ja rukouksen jälkeen lähti juhlakulkue kirkosta torille, ja
siellä alkoi anekauppa. Synnit sai anteeksi kuudesta ja kymmenestä
taalarista, ja myyjäin ympärillä oli tungos niin suuri, että
monet tallattiin jalkoihin. Silloin huusi Tezel heille: "Antakaa
rikkaiden ja ylhäisaatelisten tulla ensiksi, te muut saatte sitten
synninpäästön huokeammalla."

Ja kaupan käydessä huutelivat kaupustelijat ostajille:

    "Kun raha kirstuun kilahtaa,
    taivaaseen sielu vilahtaa."

Mutta kun anekirjeiden suuri joukko oli huvennut, silloin
vetääntyivät kaupanvälittäjät luostariin, luvaten tulla uudestaan
seuraavana päivänä, mutta luostarissa juotiin ja pidettiin iloa koko
yö aina valoisaan päivään.

Seuraavana päivänä alkoi sama näytelmä. Nytkin huusivat kaupustelijat
köyhille, jotka hekin tahtoivat tunkeilla luullulle lohdutuksen
lähteelle: "Hyvät ihmiset, älkää tunkeilko niin tuimasti, antakaa
ensin tulla niiden, joilla on rahaa; ne, joilla ei ole, saavat sitten
päästökirjan." Anekirjeet olivat rikkaille kirjoitetut pergamentille,
köyhille paperille. Kaikesta saattoi saada synninpäästön, vieläpä
tekemättömistäkin synneistä jo edeltäpäin.

Koko kaupungin väestö aaltoili kuin kuohuva meri; helposti
saatava synninpäästö antoi hyvän aiheen päästämään himot vapaasti
valloilleen; kun pelastus oli niin mukavasti saatavissa, oli
pidettävä varansa.

Isä Johannes hämmästyi näkemänsä johdosta; tosin koetti hän puhua
järkeä yhdelle ja toiselle, mutta he näyttivät hänelle anekirjojaan
ja arvelivat siten vapautuneensa synneistään. Turhaan sanoi hän, että
kristitty, joka elää Jumalalle otollista elämää saa anteeksiannon
ja sovituksen ilman kaikkia anekirjeitä. Se oli puhetta kuuroille
korville, kukaan ei häntä kuunnellut.

Tosin oli viisaita ja ajatteleviakin miehiä, mutta nämä arvelivat,
että oli parasta antaa hurmauksen mennä menoaan; kukaan ei voinut
sitä kuitenkaan hillitä.

Kun anekauppa ei enää käynyt niin vilkkaasti, silloin otettiin
pyhäinjäännökset esille, ja ne menivät heti kuin kuumille kiville.
Jokaiseen niistä liittyi todistus, että ne olivat oikeita; ne olivat,
sanottiin, käyneet läpi tulikoetuksensa ja niillä oli ihmeitä tekevä
voima. Onnellinen se, joka oli kyllin rikas voidakseen ostaa muutaman
sellaisen. Mutta kalliita ne olivat, ja monet myivät kalleimpansa
hankkiakseen niin verrattoman aarteen.

Kun kerrottiin, että enin osa pyhäinjäännöksistä oli mennyttä,
hyökättiin luostariin aivan rynnäköllä, jotta saataisiin
jälelläolevat, joista maksettiin satumaisia summia. Kahden päivän
kuluttua oli niitä jälleen saatavissa yhtä paljon kuin ennenkin,
Roomasta oli saapunut uusi lähetys ja siinäkin olivat kaikki esineet
todistetut oikeaperäisiksi.

Tähän aikaan kertoi muuan veljistä Johannekselle, että kaupungissa
oli tehty hirveä varkaus. Useissa paikoin oli kuolleet kaivettu
haudoistaan kirkkotarhassa ja viety pois.

Ei tietty, kuka tihutyön oli tehnyt, mutta ihmeellisiä huhuja oli
liikkeellä.

Sillä välin retkeili Tezel palvelijoineen kautta kaupungin. Hänen
edellään kannettiin ristiä, ja hän pani kätensä kaikkien sairaiden ja
raajarikkojen päälle, jotka kohtasi, ja he tulivat heti terveiksi.

"Kas, kas", huusi kansa ympärillä, "hän tekee ihmeitä kuten Kristus!"

Ja he kantoivat häntä käsillään.

Eräänä päivänä tuli muuan nuori talonpoikaistyttö taluttaen vanhaa,
sokeaa isäänsä; hän polvistui ihmeidentekijän eteen ja pyysi, että
hänen isänsä saisi näkönsä jälleen.

Tezel oli katsovinaan sairaan silmiin, mutta hän katsoi kuitenkin
enemmän kauniiseen neitoon.

"Isälläsi ei ole uskoa", sanoi hän.

"Tiedän vain, että hän on sokea", vastasi tyttö itkien, "eikä hän voi
enää tehdä työtä."

"Enkö tiennyt, ettei hän voi mitään!" jupisi sokea kääntyen
lähteäkseen.

"Tahdon todistaa sinulle vastakohdan hurskaan tyttäresi tähden",
vastasi Tezel. "Kautta Marian, tulkoon hän luostariin, ja minä annan
avun hänen sairaalle isälleen; ja huomenna tähän aikaan on hän itse
ilmoittava teille, kuinka ukon on käynyt."

Kuka ihmettelee, vaikka seuraavana päivänä kansanjoukko oli vieläkin
taajempi. Tezel ja hänen apurinsa saapuivat, he tekivät ihmeitään
kuten tavallisesti, mutta siihen ei kiinnitetty niin suurta huomiota.
Kaikki odottivat tyttöä.

"Tuolla hän tulee!" huusivat useat.

Tezel ei kohottanut päätänsä; hän sanoi vain hymähtäen: "Epäilijät!"

Tyttö lähestyi vitkaan, hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet ja
hän katsoi alas maahan.

Tultuaan ihmeidentekijän luo, lankesi hän jälleen polvilleen ja
koetti puhua, mutta kyynelet tukehduttivat äänen.

Ihmeidentekijän kasvot värähtelivät, ja kun hänen kärsimättömyytensä
alkoi tarttua ympäröiviinkin, kumartui hän ja jupisi muutamia sanoja
pannen kätensä tytön päähän.

Tämä nousi nopeasti ja sanoi verrattain varmalla äänellä: "Isäni sai
näkönsä jälleen!"

Joukko päästi rajattoman riemuhuudon.

Tezel antoi heille merkin vaieta. "Tytöllä näyttää olevan enemmänkin
sanottavaa."

Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti.

"Mutta hän kuoli kohta sen jälkeen", jatkoi tyttö. "Sillä hänellä ei
ollut uskoa."

"Onko hän kuollut?" kysyi Tezel teennäisellä hämmästyksellä.

"On, ankara herra!"

"Ja sinä olet yksin maailmassa?"

"Aivan yksin!"

"Jos tahdot minut isäksesi, niin pane kätesi käteeni!" sanoi
ihmeidentekijä lempeästi.

Tyttö teki kuten hän käski, mutta palava puna lehahti hänen
poskilleen.

"Mene, hautaa isäsi ja valmistaudu sitten seuraamaan minua milloin
käsken."

Tyttö suuteli hänen kättään ja riensi pois.

Kuka uskalsi nyt epäillä pyhän miehen voimaa. Eikö Jumala itse ollut
rangaissut epäilijää kuolemalla!

Mutta sillaikaa kuin suurin osa väestöstä antautui yhä yltyvään
jumaloimiseen, kuiskailtiin hiljaisuudessa inhottavista irstailuista
ja juomingeista luostarissa; nuori tyttökin olisi voinut niistä
kertoa yhtä ja toista, jollei vala olisi sitonut hänen kieltänsä.

Mutta suurinkin kuuluisuus saattaa aikaa voittaen muuttua
vastakohdakseen. Vähitellen näyttäytyi, ettei kaikilla niillä
luuvaloisilla, jotka Tezel oli parantanut, ollut niitä vammoja, joita
he valittivat, ja muutamat tunnustivat, että heidät oli ostettu
olemaan rujoina ja rampoina. Alussa eivät monet tahtoneet uskoa
moiseen, mutta ne kävivät yhä useammiksi.

Mutta vielä ei Tezel ollut kylliksi nylkenyt kaupunkia ja sen
ympäristöä, hän katsoi olevan enemmänkin otettavaa ja tahtoi
sentähden viipyä jonkun aikaa.

Luostari, missä hän oleskeli, oli joutunut hänen tähtensä huonoon
maineeseen, sanoivat abbotti ja munkit. Hän sanoi, ettei sillä
ollut parempaa mainetta ennestäänkään; mutta koska nyt sen arvo oli
pienempi kuin naapuriluostarin, joka oli voittanut monia ystäviä ja
kannattajia ankaralla kartusiaanisella suunnallaan, niin tahtoi hän
auttaa sistersiinejä lyömään vaaralliset naapurinsa laudalta.

Äkkiä levisi nyt kaupunkiin huhu että sistersiinikirkon Mariankuva
itki verikyyneliä; kansa virtaili sinne suurin laumoin, tämä
ihme herätti kauhua ja oli enteenä siitä raskaasta Jumalan
rangaistuksesta, joka uhkasi piammiten kaupunkia.

Samalla oli anekauppa saanut uutta vauhtia. Tezel harjoitti sitä
luostarin pihalla.

Saapui muuankin aatelismies pyytämään synninpäästöä rosvoretkestä,
jonka hän aikoi tehdä seuraavana yönä. Tezel sanoi, että se kävi
kalliiksi, mutta aatelismies oli valmis siihen ja maksoi sievoisen
summan synninpäästöstä. Silloin huudahti Tezel, että hän näki,
kuinka sielut liitelivät kiirastulesta ylös taivaaseen ja että häntä
ilahutti, kun oli voinut niin monille tuhansille näyttää tien sinne,
ennenkuin nyt pian eroaisi heistä.

Isä Johannes ei kaiken tämän hulluuden aikana ollut toimetonna,
hän oli kulkenut ympärinsä kaikkialla kaupungissa ja varoittanut
antautumasta petoksen uhriksi. Mutta hyvin saattoi hän sanoa: "Kuka
kuulee meidän saarnaamme!"

Abbotti siinä luostarissa, jossa hän oleskeli, oli varoittanut häntä
julkisesti sekaantumasta Tezelin vehkeihin. Mutta kun kerrottiin,
että madonna itki verikyyneliä, silloin ei enää mikään voinut häntä
pitää poissa sistersiinien kirkosta.

Se oli ihmisiä täytenään, muutamat makasivat polvillaan, itkivät ja
vaikeroivat, toiset jupisivat rukouksia ja tekivät ristinmerkkejä.

Muutamat harvat seisoivat epäillen ja katsoivat ylös Mariankuvaan,
jonka silmistä tippuivat harvakseen verikyyneleet. Kuvan edessä
seisoi kaksi munkkia, jotka keräilivät ne, myydäkseen niitä sitten
uskovaisille suuresta rahasta.

Kiihdyksissään, poissa suunniltaan hävyttömän petoksen tähden ja
välittämättä vanhuudestaan tunkeutui Johannes alttarin luo; ennenkuin
kukaan ajattelikaan sitä estää, hypähti hän portaita ylös, kosketti
kuvaa sormillaan ja huusi äänellä, joka kajahti kautta kirkon: "Se on
ainoastaan punaista väriä, ja kaikki tyyni on pelkkää petosta!"

Seurasi sekunniksi haudanhiljaisuus, kuten tuulenhenkäys ennenkuin
myrsky purkautuu valloilleen, sitten seurasi hurja, läpitunkeva huuto
satojen ihmisten suista, hämmästyksen ja mielipahan nostattamana.

Harvat epäilijät, jotka olivat läsnä, iloitsivat tosin
paljastuksesta, mutta heidän lukunsa oli ainoastaan mitätön murto-osa
niistä, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin että heidät
petettäisiin.

Seurasi vimmainen metakka, ja jolleivät kaupungin viranomaiset olisi
siihen sekaantuneet, olisi Johannekselle kenties käynyt pahoin.

Kirkko tyhjennettiin, ja Tezel sai vihjauksen poistua kaupungista.

Mutta yöllä herätettiin hänet sanoen, että muuan ylhäinen herra
halusi häntä puhutella.

Hän pukeutui nopeasti ja riensi alas pihalle, jossa hänen sanottiin
odottavan.

"Minä se ostin anekirjan aiottua rosvoretkeä varten", virkkoi vieras.

"Tahdotteko vielä yhden?" kysäisi saksalainen.

"En, tahdon ainoastaan tuoda terveiset sokean miehen tyttäreltä!"
Ja nopealla otteella heitti hän Tezelin maahan ja antoi niin
perinpohjaisen selkäsaunan, ettei miekkonen pystynyt nousemaan
pönkilleen.

"Kun aion tehdä tämän uudestaan, ostan teiltä uuden anekirjeen!"
sanoi vieras ja lähti.

Syntinen voi töintuskin laahautua pois pihalta; hän vannoi
hirveästi kostavansa, mutta seuraavana päivänä nousi hän raskaihin,
kolmivaljakon vetämiin vaunuihinsa ja lähti kaupungista.

Niin hurjasti kuin hänen lähettiläänsä, ei itse Arcimboldus tosin
menetellyt, mutta Johannes kuuli kerrottavan, että anekirjeitä
kaupiteltiin yli koko maan ja että synninpäästöjä ostettiin yksin
vainajillekin. Hän ymmärsi siitä, että puijaus pyhimmillä asioilla
oli saavuttanut huippunsa.

       *       *       *       *       *

Arcimboldin, paavin edusmiehen, esiintyminen herätti erittäinkin
naisten keskuudessa suurinta hälinää. Muutamia se suuressa määrin
loukkasikin.

Näiden viimeksimainittujen joukossa oli Kristina rouvakin, niin
omasta kuin neitsyttensä ja piikastensakin puolesta.

Noudattaakseen herransa toivomusta oli hän Tukholman ylhäisimpäin
rouvien kera käynyt korkeaa herraa tervehtimässä tämän saavuttua
kaupunkiin. Ja silloin oli häntä loukannut muukalaisen häikäilemätön
ihailu; mutta kun tämä sitten tuli linnaan, värisi hän
silminnähtävästi nähdessään niin paljon nuoruutta ja kauneutta.

Mutta hän unhotti kaikki muut Kaarinan tähden. Tämän kalpeat kasvot
ja suruisa katse miellytti häntä enemmän kuin ruusuiset posket ja
iloinen hymy. Hän vakuutti Kristina rouvalle, ettei etelässä ollut
koskaan kehittynyt sellaista kaunotarta.

Kristina rouva johti keskustelun muihin asioihin ja osoitti selvästi,
ettei hänellä ollut halua enempää keskustella tästä aineesta.

Silloin paavin lähettiläs jätti hänet, ja aivan oikein älyten,
ettei Kristina rouvan ympäristössä ollut ketään, joka suosi hänen
tuumiaan, oli hän olevinaan Kaarinaan nähden välinpitämätön ja
omisti ihailunsa hovin nuorille neitsyille. Hänen tummat, salamoivat
silmänsä ja miehekäs ryhtinsä yhdessä sen loiston kanssa, joka häntä
ympäröi, ei jättänytkään tekemättä vaikutustaan. Suloisointuinen
italiankieli, jota monet lukivat, sai hänen kauniista ääntämisestään
omituisen viehätyksen. Kun hän puhui aneiden eduista, ei hän
lukenut niihin ainoastaan synninpäästön, oikeuden paaston aikanakin
syödä maitoruokia ja juustoa y.m., vaan lupasi myös täydellisen
synninpäästön kaikista heikkoudensynneistä. Ja samalla lähettiläs
teki vihjauksia, jotka ajoivat veret monen neitosen poskille.

Kristinaa kauhistutti se vaikutus, minkä tämä mies saavutti
muutamissa tunneissa. Miehet ja naiset ihastuivat häneen.

Hän jakeli suuren joukon arvonimiä hovin herroille; Tukholman
pormestarista, joka sattumalta oli läsnä, teki hän paavillisen
notaarion; kaksi siviilivirkamiestä sai tohtorindiploomin, ja
kuitenkin ehti hän vielä kuiskata nuorille kaunottarille, mihin
aikaan hän toivoi heidän itsensä tulevan noutamaan anekirjeitään.

Lähettiläällä oli asiamiehiä ei ainoastaan maaseuduilla, vaan itse
pääkaupungissakin. Hän myi itse ainoastaan ylhäisimmille, ja hänen
kätyrinsä kulkivat ympärinsä kaduilla ja toreilla, pystyttivät
ristinsä, pitivät puheita ja jakoivat synninpäästöjä ja taikaesineitä
käteistä maksua vastaan.

Monet eivät enää välittäneet tunnustaa syntejään, olivathan he
saaneet ne anteeksi etukäteen. Muuan käsityöläinen, jonka vaimo äkkiä
kuoli, kieltäytyi maksamasta muutamia messuja, koska vainaja oli niin
äsken ostanut aneet, ettei vielä ollut ehtinyt syntiä tehdä.

Mutta muuan toinen, jolla ei ollut millä maksaa, sanoi, että paavit
olivat lurjuksia, sillä he saattoivat pelastaa sieluja kiirastulesta
eivätkä tehneet sitä muuten kuin hyvästä maksusta.

Mielet olivat levottomat ja kiihdyksissään, ja papisto ilmoitti asian
arkkipiispalle.

Jaakko Ulfinpoika kirjoitti lähettiläälle, että hän katsoi olevan
syytä kertoa hänen pyhyydelleen asiain tilasta; mutta Arcimboldus
vastasi, että hän oli jo aikeissa lähteä Tukholmasta ja että hän
monien ystäväinsä tähden antoi vastustajilleen anteeksi.

Kristina oli varoittanut Kaarinaa Arcimboldukseen nähden, mutta tämä
näytti hänelle veitsen, jota kantoi vyöllään, sanoen: "Minulla ei ole
mitään pelättävää."

Tähän aikaan tuli kirje isä Johannekselta; hän kirjoitti Kaarinalle,
että Pentti eli ja rakasti häntä yhtä uskollisesti kuin ennenkin.
Silloin muuttui suru iloksi. Kaarina heittäytyi rakastetun rouvansa
jalkoihin ja pyysi tätä antamaan anteeksi sen välinpitämättömyyden,
mitä hän oli ilmaissut; nyt oli epätoivo hälvennyt hänen sielustaan,
nyt hän tahtoi elää!

"Ja mieluummin välttää vaaraa kuin mennä sitä vastaan?" sanoi
Kristina kysyvästi.

"Teen kaiken, mitä tahdotte, jalo rouva."

"Vieraat henkilöt hiipivät linnassa ympäri", jatkoi Kristina.
"Esbjörn on ilmoittanut minulle siitä, mutta he sanovat aina olevansa
lähetetyt anekirjeiden kaupalle, enkä minä uskalla karkoittaa heitä
pois. Ja viimeiseen saakka tahdon varoa huolestuttamasta Sten herraa."

"Teettekö kaiken tämän minun tähteni?" kysyi Kaarina suurimmasti
kummissaan.

"Kenenkäs sitten!"

"Milläpä minä olen ansainnut sellaista hyvyyttä."

"Et tiedä, Kaarina, kuinka rakas olet minulle."

"Koetan ansaita sen!" vastasi nuori tyttö itkien ja suudellen
Kristinan kättä. "Nyt tuntuu minusta kuin elämäni olisi saanut
sellaisen arvon, mitä sillä ei ole koskaan ollut!"

Lähettilään kaikki ponnistukset olivat hyödyttömät. Hänen kätyrinsä
vaanivat nuorta tyttöä, mutta eivät saaneet häntä valtaansa.

Lähdön aika lähestyi, ainoastaan muutamia päiviä oli jälellä, eikä
hän ollut vielä saanut tyttöä puhutellakaan.

Silloin saapui Esbjörn eräänä päivänä lastenkamariin, jossa Kristina
ja Kaarina vaalivat pienokaisia.

Hän pysähtyi ovelle, kuten palvelijoille sopi, odottaen että häntä
puhuteltiin.

"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Kristina.

"Kauniin Kaarinan täytyy lähteä pois, jalo rouva!"

"Onko nyt vaara ovella?" kysyi reipas tyttö mennen häntä vastaan.

"Luulen niin!"

"Tiedättekö mitä, minua haluttaisi astua julkean lähettilään silmien
eteen ja sanoa hänelle ajatukseni suoraan."

"Se auttanee vähän, hän miettii jotakin rohkeaa kepposta saadakseen
teidät valtaansa."

"En lähetä Kaarinaa täältä pois", virkkoi Kristina pontevasti, "sillä
en tiedä mikä häntä kohtaisi taipaleella. Jos rakas sisareni Cecilia
olisi kaupungissa, veisin itse hänet sinne, koska hän siellä kenties
olisi paremmassa turvassa. Nyt täytyy hänen pysyä täällä, ja kehnosti
olisi, jollen itse voisi häntä suojella."

"Jos tahdotte, jalo rouva, voin pysyttäytyä piilossa pukuhuoneessa",
tuumi Kaarina.

"Tee se, kukaan ei saa tietää siitä mitään, tahdon itse kantaa sinne
sinulle ruuankin!"

"Ette tunne noita paholaisen lähettejä!" huudahti Esbjörn. "Jos
heillä on jokin syy luulla, että hän on sittenkin täällä, eivät he
hellitä ennenkuin ovat saaneet hänet käsiinsä. Hänet viedään heti
maasta pois, ja kuka uskaltaa syyttää niin vaikutusvaltaista miestä."

"Olisipa Sten herra kaupungissa!"

"Juuri siksi, että hän on poissa, pitää lähettiläs varansa. Hän aikoo
olla tiposen tiessään, ennenkuin valtionhoitaja palaa."

"Siinä hän tekeekin viisaimmin."

"Saanko nyt sanoa teille tuumani."

"Tietysti sinulla on aina tuuma varalla, rehellinen Esbjörn."

"Huomenna tulee hän sanomaan hyvästejä. Olkaa silloin valmis, jalo
rouva!"

"Mihin?"

"Siihen, että hän pyytää Kaarinaa teiltä."

"Kuinka hän uskaltaisi?"

"Luulen kyllä uskaltavan."

"Tarkoitatko, että minun on silloin vastattava, että hän on poissa?"

"Matkustanut vanhempainsa luo Vadstenaan."

"Hän ei usko sitä."

"Huomisiltana ajetaan umpinaiset vaunut linnanpihaan. Niitä
vartioimassa on muutamia miehiä. Niihin astuu hunnutettu naishenkilö,
ja sen jälkeen kiitävät ne Eteläporttia kohden."

"Kuka on nainen?"

"Minä, jalo rouva!"

"Sinä, Esbjörn!" huudahti Kaarina.

"Niin, siinä on pelastus!" lisäsi Kristina. "Olen varma, että
lähettiläs sen jälkeen heti lähtee tiehensä."

"Siihen juuri luotankin."

"Saat puvun, jota tavallisesti käytän", sanoi Kaarina. "Annan sinulle
mustan hameen riippumaan sen alta, niin et näytä niin pitkältä.
Odota silmänräpäys, niin saat kaikki!" Ja hän riensi pois liitelevin
askelin.

"Eikö tästä koidu vaaraa sinulle?" kysyi Kristina rouva levottomasti.

"Jumala on auttanut minut monista vaaroista, ja jos hän tahtoo
käyttää minua vitsana kädessään, niin kyllä minua tällä kertaa
lyöminen miellyttää."

"Ajatteles, että olet yksin monta vastaan."

"Voimalla voin vähän, mutta viekkaudella sitä enemmän."

Kaarina palasi pieni nyytti ja vaippa käsivarrellaan.

"Pituudeltaan luulen sen kyllä menettelevän", sanoi hän, "ja kun
vaippa riippuu hartioilla, ei kukaan voi nähdä, miten puku käy."

Esbjörn tarkasti vaatekertaa. "Niitä pikku liivejä ei maksa
koetella", sanoi hän. "Tarvitsen ainoastaan hameen ja vaipan."

"Sinun täytyy opetella käymään lyhyin askelin."

"Sitä tahdon harjoitella. Tahdotteko nyt ottaa nämä kaikki takaisin
ja antaa minulle kamarinne avaimen; pukeudun siellä ja lähden sieltä
matkalle."

"Jumala palkitkoon sinulle, mitä olet tehnyt hyväkseni", sanoi
Kaarina antaen hänelle sen.

"Tiedän kyllä, kuka on tehnyt enemmän minun hyväkseni", vastasi
Esbjörn ja katsoi ylös Sten Sturen kuvaan, joka riippui seinällä.

Sovittiin siitä, että muuan vanha palvelijatar, joka oli hyvin
kiintynyt Kaarinaan, seuraisi Esbjörniä portaita alas vaunujen luo ja
hyvästellessään ilmaisisi surunsa.

"Olkaa varma, että meitä tähystelevät silmät kaikista nurkista ja
loukoista", sanoi Esbjörn. "Tunnen vanhastaan munkkien ja pirujen
juonet."

Niin jätti hän heidät, ja Kaarina riensi järjestämään majoittumistaan
pukuhuoneeseen.

"Mitä sinä aiot siellä askarrella?" kysyi Kristina rouva
osanottavasti.

"Luen Pentin rakasta kirjettä", vastasi hän.

"Aiotko vastata siihen?"

"Se ei ole minulle."

"Etkö luule, että se ilahuttaisi häntä?"

"Kyllä, mutta hän on pappi, ja minä luulen, että hänen ajatuksensa
ovat syntisiä."

Tällöin vierivät kyyneleet poskia pitkin, ja nähtyään, ettei voinut
niitä pidättää, pani hän molemmat kätensä silmilleen ja itki hiljaa.

Kristina veti hänet syliinsä ja kuiskasi: "Puhdas ja viaton rakkaus
ei voi olla Jumalalle epämieluinen, ja olen varma siitä, että jos
Pentin kirje olisi sisältänyt jotakin paheksuttavaa, ei isä Johannes
olisi lähettänyt sitä sinulle."

Kaarina katsoi Kristinan silmiin aivan kuin olisi nähnyt avoimen
taivaan.

"Tulihan sekin ajatus mieleeni", sanoi hän, "mutta olen luullut, että
se oli kiusaus."

"Olen puhunut siitä Sten herran kanssa, kaikkina aikoina ei ole ollut
kielletty pappien meno naimisiin."

"Ja nyt hän luulee..."

"Että kielto voidaan lakkauttaa; sillä Jumalan laissa ei sitä ole
säädetty."

Kaarina painoi käsiään rintaansa vasten, hän luuli sen pakahtuvan
ilosta. "Nyt tiedän, mitä kirjoitan hänelle", sanoi hän. "Jos hän
on varma siitä, ettei se ole synti, tahdon mielelläni tulla hänen
vaimokseen; jollei, tiedän, että pääsemme taivaassa yhteen, sillä
täällä maan päällä en tahdo kuulua kenellekään muulle kuin hänelle."

Ja niin otti kaunis Kaarina pukukammion haltuunsa, ja joka kerta, kun
Kristina tuli sinne sisälle, näytti hänestä kuin koko huone olisi
ollut täynnä auringon valoa, niin säteilivät Kaarinan kauniit silmät.

Mutta seuraavana päivänä ilmoitettiin paavin lähettiläs Angelus
Arcimboldus, hän tuli sanomaan jäähyväisiä ja pyysi, että hänet
otettaisiin heti vastaan.

Kristina oli valmistunut ja otti hänet vastaan juhlasalissa rouviensa
ja neitsyttensä ympäröimänä.

Tämä näytti olevan vastoin hänen laskujaan, mutta kauan ei hän ollut
ymmällä, ja tavallisella rohkeudellaan virkkoi hän kaikkien kuullen
vaikkakin kääntyneenä Kristinaan:

"Tiedättekös, jalo rouva, että tällä hetkellä luulen olevani
siirtynyt etelään!"

"En ymmärrä syytä siihen."

"Olette itse auringonkukka, ansiokas nostettavaksi keisarin povelle,
ja täällä kaikkinaisia kukkia, joita ansaitsee tavoitella ja voittaa."

"Ne viihtyvät parhaiten siinä maaperässä, joka ne on kasvattanut."

"Kuitenkin kaipaan _yhtä_, ja sanon sen suoraan, kauneinta kaikista.
Miksi ette ole hänen sallinut tulla näkyviini, ei kai pelosta?"

"Minkä pelosta?" kysyi Kristina kummissaan.

"En tahdo lausua sellaista, mikä olisi minulle aivan liian
imartelevaa."

Harmin puna lehahti Kristinan poskille, mutta hän hillitsi itsensä.

"En voikaan jättää teitä siihen uskoon. Kaarina ei ole enää täällä."

"Sitten pyydän, että lähetätte häntä noutamaan."

"Mitä varten?" kysäisi loukattu nainen ja katsoi hävytöntä terävästi
silmiin.

"Hänelle on aiottu suuri ja suunnaton armo: teillä ei ole mitään
aihetta estää häntä saamasta sitä!" huudahti kiihottunut lähettiläs.

"Hänen on silloin saatava jonkun toisen kautta, eikä minun, sillä
kuten olen jo sanonut teidän armollenne, ette voi tavata häntä
täällä."

Ääni oli niin tyyni, sanat niin päättäväiset, ettei mies voinut
toivoakaan saavansa häntä taipumaan.

Mutta himo oli valtavampi kuin hänen ymmärryksensä. "Miksi tahdotte
häntä estää!" huudahti hän. "Ettekö tiedä, että minun valtani on
rajaton, voin korottaa hänet pyhimykseksi ja voin vaivuttaa hänet
tomuun. Minulle, aneiden jakajalle, ei ole olemassa mitään syntiä;
vaikkapa olisin vietellyt itsensä pyhän neitsyt Marian, saisin sen
kyllä anteeksi!"

Kristina oli noussut ja koko hänen naisseuransa hänen mukanaan. Inho
ja syvä paheksuminen oli luettavana kaikkien heidän kasvoillaan.

"Olen jo sanonut teille, ettei hän ole täällä tavattavissa!" virkkoi
syvästi loukattu nainen. "Ja toivon teille muuten onnellista matkaa."

Kumartaen poistui hän koko hovinsa keralla.

Arcimboldus luultavasti katui äkkipikaisuudessa päästämäänsä lausetta
ja käsitti menneensä liian pitkälle, mutta siltä ei hän aikonut
luopua toiveistaan, kaunis tyttö oli tuleva hänen omakseen, maksoi
mitä maksoi; vastustus vain kiihotti häntä, ja hän oli kyllä löytävä
keinoja.

Mutta kun Kristina rouva oli yksin rouviensa ja neitsyttensä kanssa,
virkkoi hän:

"Tämäkin sanoo itseään Herran palvelijaksi!"

Millä levottomuudella odottikaan hän nuoren suojattinsa kera tulevaa
yötä.

Esbjörn oli oikeassa, kaikista nurkista ja loukoista kiilui väijyviä
silmiä. Muuan lähettilään kätyri oli kolkuttanut Kaarinan huoneen
ovelle ja käskenyt häntä avaamaan, kaikkialla linnassa oli piilossa
hänen tovereitaan. Linnanpäällikkö tiesi sen, mutta hän ei uskaltanut
ryhtyä mihinkään heitä vastaan; he olivat kerta kaikkiaan kirkon
suojeluksessa.

Tarvittiin Esbjörnin peloton rohkeus antautuakseen alttiiksi siihen
vaaraan, joka uhkasi siinä tapauksessa, että hänet keksittiin.

Mutta rohkeutta seuraa tavallisesti oma menestyksensä. Esbjörn pääsi
koskematonna vaunuihin, ja ne ajoivat sen jälkeen pois täyttä laukkaa.

Muuatta tuntia myöhemmin pyysi Jöns Jönsinpoika puhutella rouva
Kristinaa.

"Olkaa nyt huoletta, jalo rouva", sanoi hän. "Haukat ovat poissa,
linna on puhdistettu ja suljettu."

"Ovatko he lähteneet?"

"Kaikki tyyni! Näyttää siltä, kuin ne olisivat valmistelleet täksi
yöksi jotakin rohkeaa tepposta ja aikoneet sen jälkeen heti lähteä;
muuten en voi selittää sitä, että he niin pian olivat valmiit.
Rahavaunut lähtivät jo aamulla."

"Kuinka kauan Esbjörnillä oli aikaa jätättää?"

"Tuskin puolta tuntia."

"Jumala häntä suojelkoon!"

"Ja palkitkoon hylkiöt ansionsa mukaan."

"Se on hirveä toivomus."

"Mutta oikeuden mukainen!"



6.

SOVITUS KUOLEMASSA.


Sten herra oli ollut Upsalassa neuvotellakseen arkkipiispan
kanssa, eikä tämä ollut koskaan ennen ollut niin ystävällinen ja
myötämielinen häntä kohtaan.

"Minun silmäni olivat sokaistut", sanoi hän. "Mutta koetan Herran
avulla korjata ne vammat, jotka olen saanut aikaan."

Tukholmaan palattuaan, kun hän sai tiedon siitä, mitä oli tapahtunut,
puuskahti valtionhoitaja: "Minun täytyy kiittää Jumalaa, etten ollut
täällä, sillä paavin lähettiläälle olisi käynyt huonosti, mitä
hänestä sitten olisi seurannutkaan."

Sittemmin saapui viestejä, että lähetystö oli melkein suoraan
lähtenyt maasta. Arcimboldus oli pienen seurueen kera poikennut
Vadstenaan ja vieraillut luostarissa muutamia tunteja, kukaan ei
tiennyt kertoa enempää.

Puolisentoista viikkoa sen jälkeen palasi Esbjörn takaisin. Hän oli
houkutellut takaa-ajajansa harhapolulle metsään, näreikköjen ja
rämeiden keskelle.

"Minun oli vaikea osata sieltä pois", sanoi hän, "ja toivoin,
etteivät he koskaan olisi voineet sitä tehdä; mutta jos meidän
Herramme auttoi minua, niin auttoi heitä itse piru. Kauniin Kaarinan
kirjava hame, jonka jätin sinne, oli heidän ainoa saaliinsa, mutta se
sai myös heidät siihen uskoon, että hän oli joutunut metsänpetojen
uhriksi."

"Et ole enää palvelijani", sanoi Sten herra, "vaan asemieheni, tahdon
nimittää sinut siksi kaikkien asemiesteni ollessa läsnä."

"Palvelija voi hyödyttää herraansa enemmän kuin asemies", vastasi
Esbjörn. "Antakaa vain jäädä ennalleen. Minä en sovi muuhun."

Ja hänen tahtonsa tapahtui.

Tähän aikaan saapui Sten herralle useita kirjeitä kaikista maan
ääristä. Kaikkialla ilmeni suurta alttiutta ja uhrautuvaisuutta
uhkaavaan sotaan nähden. Kansa ei pelännyt taistelua, se päinvastoin
ikävöi koettamaan käsivoimiaan vanhaa verivihollista vastaan. Ja
Hemming Gadd retkeili alamaassa päin, hän sytytti monet untelot
miehet ja lietsoi isänmaanrakkautta, niin että liekit leimahtelivat
taivaalle.

Sten Sture oli antanut Tukholman linnan päällikölle määräyksensä
linnan puolustukseen nähden, hän oli sanonut Kristinalle, mitä tämän
oli tehtävä, ja valmistautui nyt lähtemään Vesteråsiin, jossa hän
kohtaisi sotajoukkonsa.

Muutamia päiviä ennen lähtöä ilmoitettiin Kristina rouvalle, että
muuan tiiviisti hunnutettu nainen pyysi salaista keskustelua hänen
kanssaan.

Sten herra oli läsnä, ja Kristina loi kysyvän silmäyksen häneen.

"Ota vastaan hänet, Kristina, hän kenties tarvitsee meitä", vastasi
Sten.

Kun Kristina oli tullut huoneeseen, johon vieras oli viety,
kummastutti häntä tämän ylpeä ryhti katujanpuvun alla. Puvun yllä oli
paksu, musta huntu, joka teki tuntemisen mahdottomaksi.

"Rouva Kristina Gyllenstjerna!" sanoi vieras.

"Tunnetteko minut?"

"Tunnen!" Hän tarttui kädellään tuolinselustaan ikäänkuin
pysyttäytyäkseen pystyssä.

Kristina tarttui toiseen käteen. "Tulkaa tänne istumaan", sanoi hän
vieden vieraan leposohvaan. "Jollette tahdo sanoa minulle nimeänne,
niin ilmaiskaa ainakin huolenne; olisin iloinen, jos voisin niitä
lieventää."

Vieras purskahti niin rajuun itkuun, että värisi aivan kuin
kouristuksen käsissä.

"Mitä voin tehdä hyväksenne?" kysyi Kristina osanotolla.

"Päästäkää huntu!" kuului melkein käskevä vastaus. Se oli kiinnitetty
niskaan suurella neulalla, ja Kristina täytti hänen toivomuksensa.

Huntu putosi alas. "Tunnetko vielä minut?" kysyi vieras melkein
uhmaavalla ryhdillä.

Kristina tuijotti hämmästyneenä häneen. "Rouva Kirsti Gyllenstjerna!"
huudahti hän.

"Miksi et käänny pois minusta. Sellaiseen olen nyttemmin tottunut."

"Rakkahin sukulainen... yllätys... odotin niin vähän näkeväni
teidät... uskokaa, että sydämeni vuotaa verta ajatellessani suruja,
joita olette saanut kestää. Tuletteko tapaamaan herraanne?"

"Sitäkin varten!"

"Menen heti kutsumaan Sten herraa."

"Ei vielä, tarvitsen hieman toipua."

"Sallikaa minun sitten ottaa teidät hoitooni. Levätkää muutamia
tunteja vuoteella tuolla sisällä, se on vahvistava teitä keskusteluun
valtionhoitajan kanssa. Jos tahdotte, voidaan se jättää huomiseen."

Ja hän vei hänet naisparvelle ja sai hänet levolle. Rouva rukalle
oli käynyt harvinaiseksi osanottavain käsien vaalinta; hän tunsi
sen johdosta niin suurta mielihyvää, että hän epäröimättä jättäytyi
Kristinan ja Kaarinan käsiin.

Hän oli siinä määrin tylsynyt, ettei hän enää tuntenut Kaarinaa.

Melkein tainnoksissaan nautti hän muutamia viiniin kastettuja
öylättejä ja vaipui sen jälkeen syvään uneen.

"Ja tämä on kaunis Kirsti Gyllenstjerna!" ajatteli Kristina katsellen
kalpeita, lopen laihtuneita kasvoja, joille surut olivat painaneet
vanhuuden leiman. "Oi Jumala, kuinka katoava ja arvoton on maallinen
kauneus!"

"Tuskin häntä enää tunnen!" kuiskasi Kaarina rouvalleen.

"Tahdotko ottaa hänet hoitoosi?"

"Teen sen parhaan vointini mukaan."

Ja Kristina rouva riensi rakkaan herransa luo ilmoittamaan kuka
vieras oli.

Kirsti rouva nukkui raskaasti, ja Kaarina istui vuoteen ääressä ja
muisti niin elävästi mitä oli taannoisena vuonna elänyt Ekholmassa
ja kuinka kummalliselta ja oikukkaalta ylhäinen rouva oli silloin
hänestä tuntunut.

Mutta hetken kuluttua alkoi nukkuva levottomasti liikahdella; hän
näytti uneksivan, ja huulet liikkuivat ikäänkuin hän tahtoisi puhua.

Kaarina siveli hänen otsaansa etikalla ja antoi hänen hengittää sen
tuoksua.

"Kiitos!" kuiskasivat vaaleat huulet, ja sen jälkeen nukkui hän
uudestaan.

Ja Kaarina antoi ajatustensa liidellä yli vetten ja maiden, sydämensä
rakastetun luo.

"Pentti!"

Sairas se huudahti:

"Penttini!"

"Hänen? Houriiko hän?"

"Älä lähde luotani!"

Kaarina tuijotti pelästyneenä häneen.

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että sennimisiä oli useitakin.
"Mitä saattoi olla yhteistä ylhäisen rouvan ja halvan luostariveljen
välillä?" Hän tahtoi karkoittaa pois hassut ajatukset, mutta ne
olivat vallanneet hänet niin, että hän oli näkevinään heissä
yhtäläisyyttäkin.

Hän katseli tutkivasti nukkuvaa, ja yhtäläisyys pisti yhä enemmän
silmään. Sehän oli hulluutta, hän houraili hänkin. Ja hän riensi
ikkunan luo ja katseli ulos haihduttaakseen kuvittelut, jotka
hämmensivät hänen ymmärryksensä.

Niin istui hän pitkän hetken ja koetti olla ajattelematta mitään.

"Olenko nukkunut?"

Taivaan vallat, äänikin muistutti Pentin ääntä!

"Olette, jalo rouva!"

"Kauanko?"

"Lähes nelisen tuntia."

"Olen nähnyt unta!"

"Silloin ette ole nukkunut tyynesti!"

"Kyllä, nukkuu tyynesti uneksiessaan siitä, jota rakastaa!"

Kirsti rouva oli puhunut melkein avaamatta silmiään.

"Olen hyvin janoissani!"

Kaarina vei pikarin hänen huulilleen. "Kristina rouva on valmistanut
teille tämän virvoitusjuoman", sanoi hän.

"Kiitos!"

Kaarina pani pois pikarin.

"Missä on Kristina rouva?"

"Tahdotteko, että menen häntä noutamaan?"

"Ei vielä! Täällä on niin pimeä!"

Kaarina veti syrjään raskaat uutimet, ja nyt virtaili huhtikuun
päiväpaiste huoneeseen.

Mutta silloin sattuivat Kirsti rouvan silmät Kaarinaan, ja niistä
loisti hämmästys ja kauhu.

"Mikä teitä vaivaa?" huudahti Kaarina pelästyneenä.

"Mene, mene?" Ja hän pani kädet silmilleen.

Mutta Kaarina ei ollut halukas menemään.

"Ettekö tunne minua, Kirsti rouva?" sanoi hän mennen häntä lähemmäksi.

"Kyllä tunnen sinut?"

"Koskaan en ole tehnyt teille mitään pahaa."

Ei mitään vastausta. Hän piti yhä kätensä kasvoillaan.

"On toinen kysymys, voitteko te sanoa samaa."

"Sinä olet ottanut hänet minulta. Sinun tähtesi on hän pettänyt
kaikki lupauksensa."

"Kenestä puhutte?" kysyi Kaarina tuskin kuuluvasti.

Ei vastausta.

"Pentistäkö?"

Kirsti rouva nyökäytti päätänsä hyväksymisen merkiksi.

"Mitä hän on teille? Te ette ole mitään hänelle, mutta jos olette
syypää hänen kärsimyksiinsä, silloin tahdon rukoilla pyhää neitsyttä,
että saatte niittää hedelmät siitä, te julma, sydämetön nainen."

Kirsti rouva ojentautui ikäänkuin noustakseen, mutta vaipui
parkaisten tiedotonna paikoilleen.

Kaarina katseli häntä pelästyneenä.

"Hän on kuollut", sanoi hän.

Kristina oli kuullut huudon ja riensi huoneeseen.

"Mitä nyt, Kaarina!"

Tämä ei voinut vastata, vaan viittasi ainoastaan elottomaan Kirsti
rouvaan.

"Pyhä Jumalan äiti, mistä tämä?"

"Minä olen syypää!"

"Sinä, Kaarina?"

"Hän sanoi, että olen ottanut Pentin häneltä. Paitsi minua on siis
joku toinenkin, jota hän rakastaa."

Hänen sanoissaan ja kasvoillaan kuvastui niin lohduton epätoivo, että
Kristina rouvan täytyi ensin huolehtia hänestä.

"Mieletön! Eikö sitten voi olla muita siteitä?" Ja kun hän samalla
loi katseen Kirsti rouvaan, lisäsi hän melkein tietämättään:
"Ajatteles Kaarina, jos hän on Pentin äiti!"

"Hänen äitinsä!"

"Etkö näe yhteyttä heidän välillään?"

"Ja jos nyt olen surmannut hänet?"

"Hän on ainoastaan vaipunut tainnoksiin."

"Pyhä Jumalan äiti, auta minua herättämään hänet eloon!" Ja nuori
tyttö vaali häntä mitä hellimmin; oli aivan kuin hänen oma elämänsä
riippuisi toisen elpymisestä.

Kun vihdoin elonväri palasi kalmankalpeille kasvoille, kuiskasi
Kristina.

"Älä ilmaise kenellekään, mitä sanoin, se oli ainoastaan arvelua,
mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan."

"Antaa hänen pitää salaisuutensa, tämän jälkeen en sitä tarvitse."

Sairas avasi silmänsä.

Hänen katseensa harhaili Kristinasta Kaarinaan. Hän koetti nousta.
"Auttakaa minut pystyyn!" sanoi hän.

"Pyydän teitä, rakas sukulainen, levätkää paikoillanne!" sanoi
Kristina.

"Iäisen sielunrauhani tähden, auttakaa minut pystyyn!"

"Mihin aiotte?"

"Pystyyn, ainoastaan pystyyn!"

Kristinan ja Kaarinan avulla ja omalla lujalla tahdonvoimallaan hän
pääsi todellakin pystyyn.

"Päästäkää minut nyt!"

"Ette voi pysyä pystyssä omin voimin!"

"Kyllä, kyllä!"

Heidän täytyi taipua hänen tahtoonsa.

"Katsokaas! Herra auttaa minua!" sanoi hän. "Hän katsoo armossaan
minun syntisraukan puoleen!"

Näin sanoen vaipui hän hiljaa polvilleen Kaarinan eteen.

He tahtoivat nostaa hänet. Hän tarttui Kaarinan käteen.

"Niinkuin nyt lepään jalkojesi edessä, niin olen äsken maannut
hänen jaloissaan!" sanoi hän. "Hän on antanut anteeksi sen, että
synnytin hänet maailmaan voimatta antaa hänelle kunniallista
nimeä; hän on antanut anteeksi sen, että vilpillä ja juonittelulla
pakotin hänet papilliselle uralle, ja Jumala on kääntänyt sen
minulle rangaistukseksi, sillä oma poikani on kieltänyt minulta
synninpäästön, hän on langettanut oman pääni päälle sen kirouksen,
jonka olisi ollut kohdattava häntä, kun hän rikkoi papinvalan.
Oi, minä olen kärsinyt kamalasti! Hän on armotta pakottanut minut
tunnustamaan kaikki syntini. Enkä minä saa hänen siunaustaan
ennenkuin sinä annat anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt
sinulle, ei ennenkuin sanot minua äidiksi. Sillä hän sanoo, ettei
avioliitto teidän välillänne ole enää rikos, ja kaikki ne kurjat
sukuluulot, jotka ovat täyttäneet sieluni, ovat puhalletut pois, kuin
akanat tuuleen! Oi, sano, sano, että annat anteeksi!"

"Jalo rouva..."

"Sano minua äidiksi!"

"Äiti!" virkkoi Kaarina ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
"Oi, Jumala, onko tämä unta!"

"Pentti, Pentti!" huudahti onneton. "Kuuletko, hän antaa minulle
anteeksi!"

Nyt hän vihdoin salli, että hänet vietiin takaisin vuoteeseen, mutta
hän piti Kaarinan käden lujasti sulettuna omaansa. Se näytti hänestä
olevan ikäänkuin vahvistus rakkaan poikansa anteeksiannolle.

Hän uinahti tuokion, mutta äkkiä sävähti hän valveille, ja veti
Kaarinan itseään vasten.

"Sormus!" kuiskasi hän.

"Jonka olen saanut häneltä?"

"Niin, juuri se."

Kaarina kantoi sitä nauhassa kaulassaan; nyt hän otti sen ja antoi
hänelle.

Kirsti rouva pani sen tytön vasempaan käteen. "Nyt olen kihlannut
sinut pojalleni", sanoi hän. "Rakas lapsi, sano, että tahdot pysyä
hänelle uskollisena!"

"Elämässä ja kuolemassa!" vastasi Kaarina liikutettuna.

Kristina oli lähettänyt sanan lääkärille ja ilmoittanut herralleen.
Nämä molemmat astuivat yhtaikaa sairaan luo. Edellinen tunnusteli
hänen valtimoaan, mutta kun hän ei sanonut olevan itsellään mitään
kipuja, ei lääkäri tiennyt mitä määrätä.

"Antaa hänen mennä!" sanoi Kirsti rouva.

Sen jälkeen tarttui hän Sten herran käteen ja tahtoi viedä sen
huulilleen.

Sten suuteli hänen kättänsä virkkaen osanottavasti: "Mitä haluatte
minulta, jalo rouva?"

"Olen tehnyt pahaa teillekin!"

"Sen annan sydämestäni anteeksi."

"Mutta herrani ja isäntäni?"

"Tahdotteko, että noudan hänet heti?"

"Tunnin kuluttua; minun täytyy hieman tointua."

Sten herra riensi torniin, jossa Erik herralla oli asuntonsa.

Hän oli sinne hankkinut joukon oppineita teoksia, ja se tyyneys,
missä hän eli, antoi hänelle tilaisuuden tutkia niitä sydämensä
halusta.

Sten herran nähdessään tuli hän hieman ymmälle. "Ettehän vain tulle
ottamaan minulta näitä rakkaita ystäviäni?" kysyi hän viitaten
kirjoihinsa.

"En suinkaan, ja minua ilahuttaa suuresti, että olette, löytänyt
puuhaa, joka teitä huvittaa."

"Huvittaa suurestikin, sen voin vakuuttaa teille, ja jos vain rakas
emäntäni..."

"Tulen tuomaan terveisiä häneltä."

"Ei, todellakin!" Ja hän sysäsi kirjat luotaan. "Tuleeko hän pian
kotiin?"

"Hän on tullut!"

"Ekholmaan?"

"Ei, hän on täällä!"

"Täällä?" toisti hän. "Tukholmassa?"

"Täällä linnassa, Kristina rouvan luona."

Erik herra näytti siltä, kuin tuskin uskoisi korviaan. Sangen
nöyrästi lisäsi hän: "Sallitte kai hänen käydä luonani?"

"Tahdon heti viedä teidät hänen luoksensa."

"Todellakin! Minä pukeudun heti ja siistiydyn."

"Sitä teidän ei tarvitse, Erik herra; Kirsti rouva on sairas!"

"Hänellä on tapana usein voida pahoin", vastasi Erik herra ja
nyökäytti hymyillen päätänsä. "Tiedättekös, minua melkein huvittaa,
että hän on säilyttänyt vanhat tapansa."

Ja puhellessaan suori hän tukkaansa ja laittoi kaulaliinaansa,
unhottaen että valtionhoitaja oli saapuvilla.

"Pelkään, että sairaus on vakavaa laatua", lisäsi Sten herra, joka
katsoi täytyvän valmistaa häntä.

"Ah, sitä minä en usko! Vieraasta voi vain näyttää siltä. Kaikessa
tapauksessa otan mukaani erään lääkesekoituksen, jonka olen itse
valmistanut ja josta hän pitää paljon." Hän etsi käsiin pikku
pullosen, jonka kätki takkinsa alle. "Nyt olen valmis! Jumala
auttakoon minua, tämä oli odottamaton ilo."

Sten herra vei hänet naisparvelle.

Kristina rouva tuli heitä vastaan.

"Teitä odottaa suuri suru, herra ritari", sanoi hän ojentaen
osanottavasti kätensä.

Erik herra suuteli sitä ritarillisella kohteliaisuudella. "Ei
suinkaan se liene niin vaarallista", sanoi hän hymyillen. "Hän on
usein näyttänyt kuolinsairaalta kaikista muista paitsi minusta."

"Älkää pettäkö itseänne turhilla toiveilla, tässä tuskin on sijaa
toivolle."

"Pyhä neitsyt, tehän aivan säikyttelette minua!" Ja nopein askelin
meni hän Kristinan rinnalla sairashuoneeseen.

Siellä oli kaikki ennallaan. Kirsti rouva makasi silmät puoliummessa,
ei tiennyt nukkuiko hän vai oliko valveilla. Kaarina oli polvillaan
vuoteen vieressä, ja sairas piteli yhä hänen kättään.

Erik herra pysähtyi ovelle. Oliko tämä Kirsti rouva, hänen kaunis,
säteilevä emäntänsä? Hän ei tuntenut häntä.

Melkein hätääntyneenä käänsi hän katseensa Kristina rouvaan. "Onko
tämä tosiaankin emäntäni?" kysyi hän.

Samassa avasi sairas silmänsä.

"Erik!" sanoi hän.

"Ei epäilystäkään enää!"

Hän riensi hänen luoksensa.

"Kirsti, rakastettu Kirstini!"

Mutta sairas työnsi hänet hiljaa luotansa.

"Ei ennen kuin olen saanut sinulta anteeksi", sanoi hän.

"Mitä minulla on anteeksiannettavaa? Kas tässä, rakkahin, minulla
on mukanani sinun oma mikstuuripullosi, ota siitä lusikallinen, se
vahvistaa sinua!" Pullo vapisi hänen kädessään.

"Jätä kaikki moiset, minun viime hetkeni on käsissä."

"Miksi huolestutat itseäsi ja minua sellaisilla ajatuksilla. Sinun on
tultava terveeksi jälleen ja..."

"Ei, Erik, minä kuolen, mutta ensin täytyy minun tehdä sinulle
tunnustus."

"Sinulla ei ole mitään tunnustettavaa enkä minä tahdo tietää
mitään..."

"Oi Jumalani!" huokasi sairas. Nyt vasta päästi hän Kaarinan käden ja
ojensi molemmat käsivartensa puolisoaan kohden. "Kaiken sen rakkauden
nimessä, mitä olette osoittanut minulle, herra, rukoilen teitä
kuulemaan minua!"

Erik herra katsoi huolissaan, melkein peloissaan sairaaseen
vaimoonsa; kenties tunsi hän nyt, että kaikki ne kauniit harhaluulot,
joilla hän tähän asti oli hurmannut itseään, tulisivat kerta
kaikkiaan luhistumaan. Jos hän oli pettänyt itseään, miksei toinen
antanut hänen pysyä onnellisessa uskossaan? Mutta sairas katsoi yhä
rukoillen häneen. Hän ei ollut koskaan kieltäytynyt täyttämästä tämän
toivomuksia, kuinka voisi hän nyt tehdä sen? Ja niin polvistui hän
vuoteen viereen ja sanoi väristen:

"Olen valmis!"

"Jättäkää meidät kahden!" kuiskasi Kirsti rouva.

Mitä näillä kahdella oli sanottavaa toisilleen, sen tietäköön yksin
hän, joka sydämet ja munaskuut tutkii ja näkee salatuimmatkin asiat.

Kolme tuntia he olivat häiritsemättä.

Sen jälkeen tuli Erik herra ulos ja pyysi Kaarinaa menemään Kirsti
rouvan luo.

Mutta kun Kaarina oli mennyt, heittäytyi Erik herra tuolille ja
purskahti hillittömään itkuun.

Kristina puhui lohduttavia sanoja, mutta Erik herra puristi vain
hänen kättänsä.

Kun puuska oli asettunut hieman, sanoi hän nyyhkyttäen: "Kaiken,
kaiken voin kestää, en vain menettää häntä. Uskotteko hänen kuolevan?"

"Hän itse uskoo niin?" vastasi Kristina hiljaa.

"Hän voi pettyä. Ah, Kristina rouva, kun vain saan pitää hänet, en
halua, en toivo muuta mitään. Ette voi aavistaa, kuinka suuresti
rakastan kaunista, ylpeää, ihanaa Kirstiäni!"

"Teidän sananne vakuuttavat minut siitä, jalo herra; ja tahdomme
tehdä hänen hyväkseen kaiken, mikä ihmisen voimissa on."

"Luuletteko", lisäsi hän hämillään, "että Sten herra sallii minun
jäädä tänne?"

"Kyllä, sillä se tyynnyttää sairasta. Tuomme kirjanne tänne alas."

"Vähät kirjoista, kun saan olla hänen luonaan."

Erik herra osoitti Kaarinaa kohtaan melkein isällistä
huomaavaisuutta, erittäinkin sairashuoneessa; oli ilmeistä, että
Kirsti rouva oli puhunut tytön suhteesta poikaansa, ja Erik herra
tahtoi ikäänkuin vahvistaa sen.

Yhdessä vaalivat he sairasta, ja oli liikuttavaa nähdä, millä
hellällä huolenpidolla Erik herra tarkkasi tautia. Hänen
lääkärikirjansa tuotiin pian alas, hän piti neuvotteluja lääkärin
kanssa, mutta päivä päivältä alenivat hänen toiveensa, ja
eräänä päivänä tuli hän Kristina rouvan luo ja sanoi kyynelten
tukehduttamalla äänellä.

"Nyt käsitän, että hän kuolee!"

"Hän näyttää niin tyyneltä ja onnelliselta!"

"Ja miten hyvä hän on! Mitä hyvänsä laitankin, ottaa hän
vastaväitteittä. Sitä ei hän ole tehnyt koskaan ennen."

"Hän on sangen kiitollinen teitä kohtaan."

"Mistäpä hänellä on syytä minua kiittää! Minulla sitä vastoin...
Tiedättekö, Kristina rouva, mihin tautiin hän kuolee?" lisäsi hän
melkein epätoivoissaan.

"Hänet surmaa kenties surunsa?"

"Hänen sydämensä on murtunut! Kaikki kirjani puhuvat siinä yhteen!"

Kymmenentenä päivänä vaipui hän tosiaankin kuolonuneen.

Ketään pappia ei kutsuttu.

"Olen ripittänyt itseni niille, joita vastaan olen rikkonut", sanoi
hän. "Kun he ovat antaneet anteeksi, uskallan toivoa, että Jumalakin
laupeudessaan tekee sen. Pappeja en usko!"

Painaen päänsä Erik herran olkaa vasten hän veti viimeisen
henkäyksensä. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Anna meille meidän
syntimme anteeksi!"

Oli odotettu, että jälkeenjääneen puolison suru olisi hillitön, mutta
niin ei tapahtunut, hän itki harvoin, puhui tuskin vainajasta, mutta
saattoi istua tunnin toisensa jälkeen aivan liikahtamatta samalla
paikalla ja pitämättä väliä mistään mitä tapahtui.

Hautajaisten jälkeen, jotka vietettiin kaikella sillä loistolla,
minkä vainajan sääty vaati, sanoi Erik herra, että ruumis oli vietävä
Ekholman perhehautaan. "Sinne ovat minun -- hänen tyttärensäkin
kerran koottavat", lisäsi hän.

Silloin esitti Kristina rouva herransa määräyksen, että oli Erik
herran vapaassa vallassa seurata itse mukana ja jäädä Ekholmaan
poikansa, Kustaa herran luo.

"Kiittäkää häntä!" vastasi hän liikutettuna. "Sten herra menettelee
totisesti ritarillisemmin meitä kohtaan kuin me olemme menetelleet
häntä vastaan."

Ja niin lähti hän matkalle.



7.

KAVALA KUNINGAS.


Häpeä Vädlan tappion tähden ja harmi sen johdosta, ettei ollut
voittanut ruotsalaisia, poltti kuin tuli Kristian kuninkaan mieltä.

Sigbrit rouva oli tavallisella oveluudellaan johtanut hänen surunsa
uomaan, jossa se joutui tehokkaimmin palvelemaan hänen tuumiaan.
Sodan kauhuista löytäisi kuningas unhotuksen ja sota veisi hänet
siihen maaliin, jota hän nyt ennen muuta tavoitteli: Ruotsin
valloitukseen.

Kun hän Dyvekan kuoltua heittäytyi melkein mielettömään epätoivoon,
silloin Sigbrit unhotti oman surunsa näyttääkseen kuninkaalle
tulevaisuudenkuvan, joka alituiseen kajasti hänen omiin silmiinsä.

Ja molemmat aivan hekumoivat kuvitteluissaan, että murha ja veri,
tuli, palo ja häväistys hukuttaisi kansan, jota he rajattomasti
vihasivat sen sotaisen sankariuden ja kuolemanhalveksumisen tähden.

Kristian kuningas ei enää välittänyt salata, mikä oli ollut Tanskan
kuninkaiden tarkoituksena aina siitä päivin kuin, Oldenburgilaiset
nousivat valtaistuimelle. Heidän suurten uhraustensa päämaalina oli
ollut panna Ruotsi maakuntana Tanskan vallan alle.

Kesäkuun 16 päivänä 1518 nousi Kristian kuningas laivaan, ja hänen
laivastonsa oli hyvin miehitetty tykkiväellä ja saksalaisilla
palkkasotureilla, jotka enimmäkseen olivat irtainta roistoväkeä.
Joukko tanskalaisia ritareita ja herroja seurasi mukana.

Kotvan ennen juhannusta purjehti laivasto Tukholman saaristoon.
Laivat laskivat maihin kaupungin pohjoispuolella, mutta kun joukot
olivat ehtineet järjestyä, marssitti kuningas ne ensin Brunkevuorelle
ja sitten Södermalmiin, johon hän leiriytyi ja valmistautui
hyökkäykseen.

Sten Sture oli viime aikoina ryhtynyt suurisuuntaisiin
puolustusvarustuksiin, Tukholman linnoituksia oli lujitettu, ja
miesten mielet paloivat innosta koettaa voimiaan vihollisen kanssa;
koskaan eivät he olleet olleet varmemmat voitosta.

Valtionhoitaja johti itse pääjoukkoa. Hemming Gadd oli
vestmanlantilaisten ja taalalaisten eturinnassa, ja nuori asemies
Kustaa Erikinpoika kantoi Ruotsin lippua.

Tukholman linnassa piti Jöns Jönsinpoika kaikkea tarkoin silmällä,
ja Kristina rouva oli valmis neitsyineen ja palvelijoineen ottamaan
huostaansa sairaat ja haavoittuneet. Kaikki odottivat, kaikki olivat
valmiit uhraamaan henkensä ja verensä rakkaan isänmaan vapauden ja
itsenäisyyden puolesta.

Ollakseen varmempi menestyksestä tahtoi kuningas toimia varovaisesti,
ja niin käski hän hyökätä Eteläportin äärimäistä tornia vastaan.

Hemming Gadd johti puolustusta, eikä kalliokaan seiso lujempana kuin
ruotsalaiset tällöin seisoivat.

Tanskalaiset menettivät paljon väkeä, mutta eivät voittaneet maata
tuuman leveydeltäkään.

Hyökkäys uudistettiin seuraavana päivänä ja vielä seuraavinakin,
mutta samalla tuloksella. Kaupunki puolustautui pontevasti, eikä
valtionhoitaja kuitenkaan ollut mukana, hän oli lähtenyt Brännkyrkaan.

Siellä oli hän Örbyn tiluksille rakennuttanut nelisnurkkaisen
vallituksen, jota ympäröivät syvät kaivannot; nämä oli
peitetty kuusenhavuilla, ja sisäpuolelle olivat ruotsalaiset
talonpoikaisjoukot sijoitetut. Pienoinen osasto sai käskyn tehdä
uhkaavia liikkeitä vihollisen selän takana, mutta sen lähestyessä
vetäytyä takaisin ja siten houkutella sen jälkeensä.

Toisen pienehkön ryhmän kera lähti Sten herra Teljeen pitääkseen
rannikon selvänä.

Kun tanskalaiset havaitsivat kaikki muut hankkeensa hyödyttömiksi,
lähtivät he Brännkyrkaan suurella parvella ratsain ja jalkaisin.

On luultavaa, että kuninkaan päätökseen vaikutti sekin, että hän
pelkäsi hyökkäystä selkäänsä.

Hänen vakoilijansa olivat ilmoittaneet hänelle, mihin suuri osa
ruotsalaista sotajoukkoa oli sijoitettu, ja häntä halutti yllättää
heidät.

Sentähden lähti tanskalainen sotajoukko liikkeelle keskellä yötä ja
marssi niin hiljaa kuin voi.

Hyökkäyksen oli tapahduttava heinäkuun 22 päivänä.

Kuningas löysi väelleen hyvän aseman Brännkyrkan luota, ja kun
luultiin, että ruotsalaiset olivat valmistumattomat, puhallettiin
hyökkäykseen.

Sten Sture oli saanut varoituksen ja riensi täyttä laukkaa leiriin.

Silloin kohtasi hän ryntäävän vihollisen. Tosin oli ruotsalaisten
parvi pieni luvultaan, mutta sotahalu ja rohkeus leimusi kaikkien
sydämissä; nuori valtionhoitaja ryntäsi eteenpäin kuin sankari, ja
sankareita seurasi hänen jälestään. Vimmatusti kävi pieni parvi
tanskalaisten kimppuun lyöden ja pistäen.

Mutta Kristian kuningas oli sanonut, että tänään oli hänen niitettävä
voitto, ja kiroten uhkasi hän itse hakata pään poikki siltä, joka
käänsi viholliselle selkänsä, mutta lupasi kultaa ja kunniaa niille,
jotka löivät maahan nämä kurjat ruotsalaiset, jotka pettivät
lailliselle herralleen ja kuninkaalleen vannomansa valat.

Itse osoitti hän tavatonta urhoollisuutta, ja hänen henkensä elähytti
hänen miehiäänkin.

Talonpoikaisjoukko oli rynnännyt ulos vallituksistaan; se taisteli
sellaisella tyynellä rohkeudella, joka aikaa saatuaan käy
voitokkaana taistelusta. Kaksi kertaa kävivät ruotsalaiset kimppuun
ja kaksi kertaa lyötiin heidät takaisin. Näytti melkein siltä,
kuin tanskalaiset voittaisivat; he jo riemuitsivat voitostaan ja
se teki heidät rohkeammiksi. Silloin huomasi Sten Sture, kuinka
tanskalaisten rivit erosivat toisistaan, ja kerallaan pieni parvi
rohkeimpia miehiään hän tunkeutui heidän väliinsä. Ruotsalaisten
säilät välähtelivät kuin salamat, kuka ajatteli omaa elämäänsä,
kun oli kysymys voitosta tai kaatumisesta? Nyt näyttäytyi mikä ero
on soturilla, joka taistelee pyhimpien oikeuksien puolesta, ja
palkkalaisella, joka ainoastaan kurjaa voittoa tavoittelee. Kuninkaan
palkkasoturit eivät voineet seista ruotsalaisia vastaan, ja pian
syntyi yleinen pako. Maa melkein virtaili verta, ja harvat pääsivät
pakoon.

Ja min oli taistelu jatkunut aamusta iltaan.

Kuningas miehineen ratsasti pakoon minkä kavioista kerkesi urheasti
ryntääväin ruotsalaisten edestä, joita johti valtionhoitaja itse.
Mutta hätäisessä paossaan eivät edelliset huomanneet, että maa alkoi
antaa perään kavioiden alla, ennenkuin he olivat keskellä rämeikköä.
Monet heistä vajosivat rimpinevaan.

Takaa-ajajat välttivät vaaran. Valtionhoitaja pysähdytti väkensä ja
kokosi riveihin.

Tämä oli toinen voitto, minkä Sten Sture oli saavuttanut maalleen.
Kun hän ja hänen miehensä marssivat Tukholmaan vankeineen, silloin
oli riemu ja innostus yhtä suuri linnassa kuin matalassa majassakin;
jos moni silmä olikin sammunut, hervonnut moni käsivarsi, joka
aamulla uhkui elämää ja voimaa, niin oli uhri kannettu isänmaan
alttarille; oli oikeus itkeä ja kaivata hiljaisuudessa, mutta samalla
oli kiitettävä ja ylistettävä Jumalaa, joka oli auttanut hädän
hetkenä.

Ja kirkot täyttyivät rukoilevain joukoista, ylistyslaulut nousivat
pilviin, yksi ainoa halleluja, kiitos ja ylistys helkkyi kaikissa
rinnoissa, houkutteli kyyneleet kaikkiin silmiin. Mutta kun
jumalanpalvelus oli lopussa, silloin ystävät ja sukulaiset etsivät
toisiaan, silloin pudistivat tutut ja tuntemattomat toistensa kättä
ja puhuivat siitä, mitä oli tapahtunut.

Jos silloin sanottiin, että sen tai tämän naapurivaimon isä,
mies, veli, tai poika oli mennyt manalle, silloin pantiin toimeen
nopea keräys; moni leskenropo silloin pantiin lippaaseen, niiden,
jotka olivat menettäneet kaiken, täytyi saada osa niiltä, jotka
eivät olleet menettäneet mitään, ja niin saatiin lohdutustakin
surunmaljaan; sillä paras lievennys, kun sydän suree, on toisilta
saatu osanotto -- se vuodattaa palsamia sydämeen ja kuivaa kyyneleet.

Ja Kristina rouva kulki ympäri kuin lohdutuksen enkeli; hän teki
hyvää kaikille, ja kaikki häntä siunasivat.

Mutta jos tulevaisuus häämötti iloisin toivein valtionhoitajalle
ja hänen uskollisille ystävilleen, niin oli Kristian kuningas sitä
synkempi mieleltään. Harmi ja katkeruus kiehui hänen mielessään, kun
hän kirkkaana kesäiltana ratsasti pois sotakentältä ja etsi suojaa
linnoitetussa leirissään. Vaikkei hän voinut siellä mitään toimittaa,
jäi hän kuitenkin joksikin aikaa sinne paikoilleen, kenties toivoen,
että joku petturi avaisi hänelle tien. Niin kulutti hän turhaan
kuutisen viikkoa; Tukholman piiritys oli koitunut hänelle uudeksi
häpeäksi, ja nyt täytyi hänen siitä luopua.

Hänen väkensä nousi jälleen laivoihin, mutta se tapahtui niin
vähäisellä huolellisuudella, että leiri samalla jäi aivan
turvattomaksi.

Sten Sture käytti tilaisuutta hyväkseen, teki pikaisen hyökkäyksen
kaupungista, kaasi suuren joukon vihollisia, ajoi toiset mereen ja
sai kolmesataa vankia.

Loput kuninkaan väestä juoksivat päätäpahkaa laivoihin, mutta silloin
nousi niin kova vastatuuli, ettei hän uskaltanut lähteä merille, vaan
hänen täytyi jäädä saaristoon. Mutta elintarpeiden puute laivastossa
kävi yhä tuntuvammaksi, ja joukko miehiä lähetettiin maihin
ryöstämään.

Nämä retkeilivät aina Upsalaan saakka hävittäen ja polttaen; mutta
joukko talonpoikia lyöttäytyi yhteen tuhoten rosvoparven, ja
ne, jotka pääsivät elossa, palasivat kiireimmiten kuninkaan luo
laivastoon.

Vastatuuli yhä jatkui, mitään ruokatavaroita ei ollut odotettavissa
maista, ja viimeinen villitys näytti käyvän ensimäistä pahemmaksi.
Suuri joukko saksalaista palkkaväkeä karkasi laivastosta ja tarjoutui
Sten herran palvelukseen. Nälänhätä ahdisti yhä ankarammin.

Synkin otsin kulki kuningas laivalla edestakaisin; kukaan ei tahtonut
häntä puhutella, eikä hän puhutellut ketään muuten kuin vihaisin ja
uhkaavin sanoin.

Eräänä aamuna hän nukkui pitempään kuin tavallisesti; mutta kun hän
vihdoin nousi, oli hänen katseensa leppeämpi ja hän oli puheliaampi
kuin tavallisesti. Hän käski heti pystyttämään rauhanlipun, hän
tahtoi ryhtyä neuvotteluihin Sten herran kanssa.

Lähettiläs palasi vakuuttaen, ettei valtionhoitaja toivonut mitään
hartaammin. Kun hän oli kuullut, että laivastolla oli puute
elintarpeista, tahtoi hän lähettää niin suuren varaston kuin voi
hankkia.

Mutta Kristian ei ymmärtänyt, että hyvänsuopeudella saattoi olla
muukin syy kuin pelko, ja heti alkoi hän rehennellä ja vaati, että
hänet oli otettava Ruotsin kuninkaaksi tai maksettava vuotuinen
korvaussumma. Herra Kustaa Trollen oli saatava vapautensa ja
vahingonkorvausta.

Mutta valtionhoitaja vastasi, ettei hän sellaisilla ehdoilla voinut
ryhtyä neuvotteluihin.

Silloin kosketti Kristian kuningas toista kieltä, hän tahtoi
neuvotella ystävällisesti Sten herran kanssa ja tehdä ikuisen
rauhan valtioiden välillä; sentähden oli sovittava Uus-Varbergissa
heinäkuussa 1519 pidettävästä unionikokouksesta, mihin paavin
lähettiläs ja hansakaupunkien asiamiehet ottaisivat osaa välittäjinä.
Lisäksi oli aselevon heti alettava ja jatkuttava Varbergin kokoukseen
saakka tai, jos siitä ei tulisi mitään, edelleen vielä vuosikausi,
jollaikaa ei asetettaisi mitään esteitä Ruotsin ja hansakaupunkien
väliselle kaupalle.

Nämä olivat kaikki hyväksyttäviä ehtoja, ja Sten herra ilmoitti
olevansa halukas neuvottelemaan kuninkaan kanssa.

Taasen ei kuulunut mitään muutamiin päiviin, mutta sitten lähetti
kuningas uudestaan lähettilään Tukholmaan pyytämään, että Sten herra
tahtoisi persoonallisesti saapua tanskalaiselle laivastolle, silloin
saataisiin tilaisuus suullisesti keskustella keskenään.

Panttivankeina tahtoi kuningas lähettää muutamia ritareita ja
aatelismiehiä.

Sten herra sanoi olevansa taipuvainen siihen, mutta hänen täytyi
ensin kuulla valtaneuvoston mieltä.

Neuvokset kutsuttiin koolle linnaan, samoin pormestari ja raati,
monia ritareita ja korkeita herroja.

Valtionhoitaja ilmoitti heille kuninkaan ehdotukset, ne näyttivät
hänestä niin hyviltä, että hän arveli täytyvän osoittaa
myöntyväisyyttä hänen armonsa toivomuksiin, ja Sten herra oli
sentähden taipuvainen lähtemään laivastoon.

Mutta nyt kohtasi häntä vastarinta, jollaista hän ei ollut odottanut

"Ette saa lähteä sinne!" huusivat useat.

"Se olisi mieletöntä!"

"Kuka voi luottaa kurjaan kuninkaaseen!"

"Milloin on hän pitänyt sanansa!"

Sellaista vastustusta ei Sten herra ollut koskaan saanut osakseen.
Herrat huusivat kilvan, ja hän sai töintuskin sananvuoroa. Vihdoin se
onnistui.

"Täytyyhän jokaisella ihmisellä olla hyviäkin puolia", sanoi hän. "Ja
se luottamus, jota osoitan Kristian kuninkaalle saapumisellani, on
herättävä luottamusta hänessäkin."

"Iskekää sitten ensin miekka rintaani, sillä muilla ehdoin ette pääse
täältä", huusi Hemming Gadd.

"Tekin, tohtori, sitä en odottanut!"

"Enkö ole sanonut, että juutit ja juuttaat ovat samaa maata, ja
kuningas on tanskalaisista pahin."

"Mutta minä en ole sitä uskonut."

"Paha kyllä!"

"Ajatelkaa, herra", virkkoi Erik Juhananpoika, "jos teitä kohtaisi
jokin onnettomuus!"

"Emme salli hänen mennä."

"Emme, emme!"

Mutta nyt kuohahti Sten herran mieli. "Onhan minulla toki vapaa
tahtoni!" sanoi hän harmissaan.

"Ei Ruotsin valtionhoitajana!"

"Ette saa päästää häntä!" huusi Hemming Gadd. "En suostu koskaan
siihen."

Näin sanoen Hemming tohtori poistui salista, ja Sten Sture uteli
tahtomattaankin, mihin hän oli mennyt. "Oli paha, että hän meni,
hänen tähtensä yksin olisin voinut antaa myöten." Hän alkoi käsittää
olevansa liian itsepäinen, mutta ylpeys käski häntä pysymään
aikeessaan.

Silloin tunsi hän pehmeän käsivarren pistäytyvän kainaloonsa, ja
tuttu rakas ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Rakas Sten, minun
tähteni!"

"Isä!" säesti lapsenääni, ja lämpimät lapsenhuulet painuivat vasten
hänen kättänsä.

Nyt oli vastakynsi taipunut. Luoden lemmekkään katseen Kristinaan
irroittautui hän hänestä ja meni kokoontuneita lähemmäksi, virkkaen
vilkkaasti:

"Ettekö tahdo, että suostun kuninkaan kutsuun?"

"Emme!" kajahti kautta salin.

"No, hyvä; en tee sitä sitten; määrätkää nyt itse, minkä vastauksen
annamme."

Sitä ei näyttänyt kukaan ajatelleen.

Syntyi muutamien minuuttien hiljaisuus.

"Kuningas antaa panttivangit!" tuumi herra Lauri Siggenpoika. "Sen
voitte tehdä tekin."

"Onko useampia, jotka siihen suostuvat?"

Ensin kuului muutama "jaa", sitten huudettiin miehissä:

"Panttivangit!"

"Ettekö katso näiden joutuvan vaaraan."

"Onhan meillä kuninkaan panttivangit."

"Tosin kyllä!"

Silloin astui nuori asemies Kustaa Erikinpoika (Vaasa) esiin ja
notkisti polvensa valtionhoitajan edessä.

"Tiedän tosin, että tässä on vähäinen vaara ja vähäinen kunnia
voitettavana, mutta kuitenkin olisi minusta suuri onni, jos minut
katsottaisiin kelpoiseksi teidän panttivangiksenne, jalo sukulainen."

"Niin kallisarvoista panttivankia en olisi tahtonut lähettää, mutta
tapahtukoon tahtosi, nuori sukulainen."

Nyt astui esiin Lauri Siggenpoika.

"Hyväksyttekö minut?" sanoi hän.

"Sen teen täydellisesti!"

"Ja minut?" lisäsi Yrjänä Siggenpoika.

"Urhea herra ja jalo ritari!"

"Silloin saan kai minäkin mennä mukaan!" virkahti terhakka Olavi
Ryning hymyillen.

"Pitämään nuorisoa kurissa! Menkää sitten!"

"Silloin täytyy hänellä olla komentosana mukanaan, ja sellaisena
minut tunnetaan", tokaisi Pentti Niilonpoika (Färla). "Tiedättehän,
Sten herra, että me kuulumme yhteen kuin pata ja kapusta."

Kaikuva nauru palkitsi sutkauksen.

"Kunhan vain ei kauha ammenna liian kuumia suullisia padasta",
vastasi valtionhoitaja. "Tanskalaiset panisivat pahakseen, jos
polttaisivat kielensä."

"Seis!" huusi Hemming, kun näki useiden lähestyvän. "Nyt on minun
vuoroni!"

"Teidän, tohtori?"

"Niin, minä tahdon myös mukaan!"

"Tanskan laivastoon?"

"Minulla on kaksi syytä; ensiksi huvittaa minua muutamia tunteja
saada esimakua helvetistä, sitten olen saanut kirjeen eräältä
jalosukuiselta rouvalta Kööpenhaminasta; hän tahtoo minua luokseen
vierailemaan, mutta kun minulla ei ole siihen halua, luovutan
oikeuteni pahimmalle sipuliasyövälle tanskalaiselle, jonka onnistun
nuuskimaan tanskalaiselta laivalta."

Salissa kaikui äänekäs nauru.

"Neuvon vain teitä pitämään suunne supussa, tohtori."

"Tahdon pitää siinä vettä."

"Ette suinkaan luullekaan heidän tarjoavan muuta", tuumi Pentti
Niilonpoika uteliaana.

"Heidänkö tarjoavan? Ette tunne tanskalaisia, he eivät tarjoa
koskaan, ainoastaan ottavat vastaan."

Kuului naurua ja leikinlaskua ylteen ympärinsä.

"Tiedän hyvin, ettei teillä ole mitään pelättävää", sanoi Sten herra
sen jälkeen Hemmingille. "Kuitenkin olisin toivonut, ettei kukaan
teistä olisi lähtenyt panttivangiksi."

Kokoontuneet sopivat nyt, että lähetettäisiin viestinviejä kuninkaan
luo, joka tällä haavaa oli Dalarössä, ilmoittamaan neuvoston
päätöksestä. Heti hänen vastauksensa saavuttua olisivat valitut
panttivangit valmiit lähtemään. Kuningas vastasi, että hän oli
halukkaampi kohtaukseen maajalassa ja määräsi yhtymäpaikaksi
Österhanningen kirkon, johon valtionhoitajan oli seuraavana päivänä
saavuttava. Tämä suostui heti.

Kungsholmasta oli aluksen lähdettävä viemään ruotsalaisia herroja
ja odotettiin tanskalaisten saapuvan. Silloin nähtiin lujasti
asestettu alus, joka lähestyi tanskalaisesta laivastosta, ja kun ei
saattanut olla epäilystä siitä, keitä se toi mukanaan, ja kohtauksen
aika oli pian käsissä, lähti valtionhoitaja pienen seurueensa kera
Österhanningeen. Hän odotti kaksi päivää, mutta kuningasta ei
kuulunut eikä hänen lähettilästäänkään.

Vilpittömän Sten herran mieleenkään ei juolahtanut, että mitään
petosta saattoi olla kysymyksessä; hän ihmetteli vain, mikä mahtoi
olla viivykkinä.

Kolmantena päivänä hän päätti matkustaa takaisin Tukholmaan.

Siellä hän sai tiedon, että ruotsalaiset herrat oli otettu
tanskalaiselle alukselle ja viety tanskalaiseen laivastoon. Tuuli oli
kääntynyt ja käynyt suotuisaksi kuninkaalle, sentähden nostivat he
ankkurin, ja laivasto purjehti aavalle merelle matkalla Tanskaan, ja
ruotsalaiset saivat seurata mukana.

Djurhaminasta kirjoitti kuningas syyskuun 26 päivänä 1518 suurmestari
Albrektille ja Danzigiin, ettei ruotsalaisille, jotka nyt olivat
kuninkaan vihollisia, saisi tuoda mitään tavaraa Preussista. Samasta
satamasta lähetti hän lokakuun 2 päivänä kirjoituksia Tukholman
kaupungille ja koko Ruotsin kansalle, ilmoittaen peruuttavansa äsken
päätetyn aselevon sillä verukkeella, ettei Sten herrakaan ollut muka
sitä pitänyt.

Muutamia päiviä myöhemmin nostatti hän ankkurin ja purjehti Tanskaan
vieden vastoin lupauksiaan mukanaan kuusi ruotsalaista panttivankia.

Niin päättyi Kristian kuninkaan toinen yritys saada Ruotsin kruunu
päähänsä.

Vilppiä ja petosta alusta loppuun, häpeämättömiä oikeudenloukkauksia;
tämäkin uusi vilpillisyys herätti Ruotsissa aivan rajatonta
katkeruutta.



8.

SUURIN EDELLÄ.


Valtionhoitaja oli vuoden vieriessä voittanut monta kelpo taistelua,
ja kun hän joulun aikaan 1519 istui kotonaan Tukholman linnassa, niin
lankesi luonnostaan, että Kristinan kera kahden ollessaan he puhuivat
siitä, kuinka ihmeellisesti Jumala oli suojellut häntä koko ajan
tähän asti.

Tämä tunne ja tietoisuus suojeluksesta ei ainoastaan ollut
pitänyt yllä heidän rohkeuttaan, vaan säilytti myös lujana heidän
luottamuksensa, kun monilta tahoilta saapui tietoja niistä
hämmästyttävistä varustuksista, joita Kristian teki Ruotsin
perikadoksi.

Sellaisissa tilaisuuksissa katsoi Kristina rouva herraansa, ja hänen
nähdessään lujan tyyneyden tämän katseessa väistyi kaikki pelko hänen
sielustaan. Kenties olivat hänen rukouksensa palavammat kuin ennen,
mutta silloin täytti sydämen toivo ja luottamus, ja hän antautui
täydellisesti Jumalan haltuun, kuten ainoastaan naissielu saattaa
tehdä.

Kun sitten joulukynttilät oli sytytetty niin palatsissa kuin
matalassa majassakin, kun kellot kutsuivat koolle aikaisena
aamuhetkenä ja kansa riensi kirkkoihin suurin joukoin, silloin
seisoivat nämä molemmat käsitysten ja katselivat tähtikirkkaalle
taivaalle; he puhuivat siitä, kuinka monet niistä, jotka nyt uhkuivat
elämänhalua, ennen pitkää tulisivat olemaan raajarikkoja tai
vainajia, ja utelivat, miltä kaikki tulisi näyttämään ensi jouluna.

Mutta rajattomassa laupeudessaan pitää Herra hunnun ihmisten silmäin
edessä; hän ei saa tietää, mitä piilee tulevaisuuden synkän esiripun
takana; toiveet, aikeet, suunnitelmat ovat ihmisen itsensä, mutta
niiden menestys tai vastoinkäyminen ei näytä olevan suurinkaan
riippuvainen niiden puhtaudesta tai tarkoitusperästä, päinvastoin:
parhaat menevät ensin myttyyn, huonojen täytyy päästä ilmoille
kantamaan katkeroita hedelmiään! Sentähden näyttää ihmissilmästä
elämän meno ihmeelliseltä; tekee mieli kysymään, onko kaiken
luhistuttava kasaan ja haihduttava tyhjiin. Mutta Herralla on
luotirihma kädessään, ja Hän yksin tietää oikean hetken koota
hajonneet osat ja viedä ihmiskuntaa askeleen eteenpäin.

"Tiedät, rakkahin Kristina, kaiken, mikä jää sinun
toimitettavaksesi", sanoi valtionhoitaja kalpealle emännälleen,
sanottuaan vielä viime kerran hyvästit ja ollessaan nyt hänen
kanssansa kahden salakamarissa.

"Tiedän sen!" vastasi Kristina ponnistetulla tyyneydellä.

"Jos käy mahdolliseksi lyödä tanskalainen sotajoukko
Länsi-Göötanmaalla tai Smoolannissa, silloin ei ole mitään vaaraa
tarjolla. Mutta jos käy niin, että vihollinen tunkeutuu tänne, tai
jos meren puolelta tanskalainen sotajoukko piirittää Tukholman?"

"Silloin me puolustaudumme!"

"Viime tingassa voit etsiä apua Puolasta, sen kuningas on minulle
suosiollinen."

"Kyllä muistan sen."

"Mutta yksi täytyy sinun luvata ennen kaikkea pitää mielessäsi."

"Mikä, herra?"

"Älä luota Kristianin lupauksiin, älä seuraa, kuinka hän
houkutteleekin."

"Sen lupaan!"

"En ole mitään katkerammin katunut kuin että lähetin hänen käsiinsä
Hemming Gaddin ja niin monta muuta uskollista isänmaan ystävää."

"Jumala kääntää kyllä kaiken parhain päin."

"Jos vaara uhkaa, niin kirjoita maaseuduille, rahvas on meille
uskollinen."

"_Sinulle_, Sten!"

"Me kaksihan olemme yhtä!"

"Ja sinun tähtesi tahtovat he hyvää minullekin!" vastasi Kristina.

Ja kun he sulkivat toisensa syliinsä, tuntui heistä, ettei heitä
voinut erottaa mikään maailmassa, ei kuolemakaan.

"Luota minuun!" sanoi Kristina hyvästellessä.

"Viime hengenvetoon!"

Niin he erosivat.

Lukuisan ratsumiesparvensa eturinnassa kiiti Sten herra pois uljaalla
ratsullaan.

Kun Kristina ei enää voinut häntä nähdä, silloin lankesi hän
polvilleen taistellen sanomatonta epätoivoa vastaan. Mutta rukous
tyynnytti sen, ja hän rukoili palavasti, kunnes usko ja luottamus
valoi palsamia kirveleviin haavoihin ja hän taasen saattoi nöyrin
mielin sanoa: "Tapahtukoon sinun tahtosi!"

       *       *       *       *       *

Tammikuussa 1520 tunkeutui vahva sotajoukko, tanskalaisia ja
saksalaisia, ranskalaisia ja skotlantilaisia, Smoolantiin ja edelleen
Länsi-Göötanmaalle kuninkaan suosikin, asemies Otto Krumpenin
johdolla.

Oli kova talvi, niin että kaikki suot ja järvet kannattivat, ja se
edisti suuresti heidän marssiaan eteenpäin. Åtranin jäätä pitkin
retkeili sotajoukko Länsi-Göötanmaalle ja leiriytyi Kalfin pappilaan.

Tätä mahtavaa sotataitoista ja monissa taisteluissa koeteltua
sotajoukkoa vastaan ei Ruotsin valtionhoitajalla ollut antaa muita
miehiä kuin ne, jotka olivat taistelleet ja niittäneet voittoja
Holavedenin rannalla, Harakerin metsissä ja Brunkevuorella. Nyt kuten
aina oli Ruotsin rahvas kuullut kutsua astua aseihin ja rynnätä
vihollista vastaan, joka jälleen saaliinhimoisena kävi heidän maansa
kimppuun.

Samalla rohkeudella ja luottamuksella, jolla vanha Sten herra kerran
pukeutui sotisopaan rajua tanskalaista ritarijoukkoa vastaan, oli
nuori Sten Sture lähettänyt viestin rahvaalle, ja samoin kuin silloin
paloi vieläkin talonpojan rinnassa rakkaus valtakunnan päämiestä
kohtaan.

Kymmenentuhannen talonpojan ja vapaamiehen kera oli Sten herra
marssinut läpi Länsi-Göötanmaan Bogesundiin Åsundenin rannalla.
Siellä hän lepäili muutamia päiviä odotellen vielä lisää väkeä, mutta
samalla pitäen tarkoin silmällä vihollista Kalfin pappilassa.

Åsundenin kaakkoispäässä, pohjoisesta päin laskevan Ätranin rannalla,
sijaitsi koko huomattava Bogesundin kaupunki; sieltä meni tie
Hallantiin ja ylöspäin Falköpinkiin.

Luonto oli muovannut tänne monia kauniita seutuja koristellen
lukemattomat kukkulat ja laaksot havu- ja lehtimetsillä; nyt peitti
lumi metsät ja Åsundenin jää levisi tasaisena kenttänä ruotsalaisen
talonpoikaisjoukon edessä.

Iloisin ja rohkein mielin ryhtyi Sten herra tärkeihin
toimenpiteihinsä.

Hänen ei ollut ainoastaan pidettävä huolta väkensä hyvinvoinnista,
vaan myös ryhdyttävä varokeinoihin vihollista vastaan. Hän hakkautti
jäävalleja sotajoukkonsa eteen ja kaivatti vallituksia sataman
sivustoille, siten estääkseen yllätykset sivuilta ja takaapäin.

Hän tiesi, että sotajoukko, jota vastaan hänen oli taisteltava, oli
monin kerroin voimakkaampi, ja siksi hänen tarkoituksensa oli odottaa
täällä lisäväkeä.

Hänen uskollinen Esbjörninsä se tavallisesti oli tähystelemässä; hän
kiipesi korkeimpiin puihin ja näki siten laajalle yli seudun.

Niinpä ilmoitti hän eräänä päivänä, että tanskalainen ylipäällikkö
oli lähtenyt pappilasta ja näytti olevan aikeissa lähteä sisämaahan
päin. Joukot olivat liikkeessä ja seurasivat miehissä jälestä.

Tammikuun 19 päivänä varhain aamulla nousi valtionhoitaja itsekin
tähystelemään korkeaan tammeen, joka oli lähistöllä; oli tähtikirkas
yö, ja hän saattoi nähdä vihollisjoukon, joka järjestäytyi hänen
väkeään vastaan ja valmistautui taisteluun.

Hän riensi heti alas antamaan välttämättömät menettelyohjeet, mutta
päivän tultua kiipesi hän jälleen puuhun tutustuakseen tarkemmin
vihollisen asemaan.

Tanskalaiset keksivät tähystelijät ja alkoivat ammuskella tammea,
mutta valtionhoitaja pääsi alas jälleen, ja tammi sai kantaa
amputammen nimeä niin kauan kuin seisoi paikoillaan.

Otto Krumpen teki tulisen hyökkäyksen, mutta hänet lyötiin takaisin.

Ulkomaalaiset soturit kummastelivat sitä, että joukko talonpoikia,
joilla oli aseinaan ainoastaan keihäitä ja jousia, uskalsi käydä
taisteluun heitä vastaan. Ratsumiehiä oli vähän; sellaisen vihollisen
voittaminen näytti ylväistä herroista pikku asialta.

Tämän talonpoikaisjoukon entiset voitot olivat osaksi unhotetut,
osaksi tunnettiin ne vain korvakuulolta, mutta Sten herra tunsi
ne, ja sentähden tämä rakastettu päällikkö iloisella rohkeudella
ja lujalla luottamuksella oikean asiansa menestykseen ratsasti
sotajoukkonsa edessä järjestäen ja kehotellen. Alku oli ollut hyvä,
ja jatko oli Herran avulla oleva samanlainen.

Ja talonpojat katsoivat ylös häneen tuskin huomattava hymy tuimilla
kasvoillaan niinkuin päivän säteily vanhojen honkien latvoilla. He
näyttivät olevan yhtä vakavia, yhtä uhkaavia kuin ennenkin, mutta
kuitenkin oli heidän kasvoillaan omituista kirkkautta.

Sten herra ratsasti raisulla päistäriköllä, joka oli tottunut
taistelussa sekä puremaan että potkimaan. Kun nyt nuori päällikkö
ratsasti urhojensa eturinnassa, heitähteli eläin levottomasti milloin
eteen, milloin taa, ikäänkuin sillä olisi aavistus uhkaavasta
onnettomuudesta, mutta ratsastajan varma käsi ohjasti sitä ja
pakoitti elukan tottelemaan herransa tahtoa.

Silloin tuli muuan kuula vinkuen tanskalaisten leiristä.

Ällistyneet soturit näkivät Sten herran kaatuvan maahan ratsuineen.
Kuula oli sattunut hänen reiteensä, mutta mennyt läpi hevosen.

Hämmästys ja suru valtasi kaikki mielet. Luultiin, että rakastettu
herra oli ammuttu kuoliaaksi. Vihollisen luotien vinkuessa ympärinsä
vetivät hänen uskolliset ystävänsä hänet esiin hevosen alta. Silloin
he näkivät, että hän vielä eli, mutta haava ja kenties vielä enemmän
hevosen paino oli tehnyt hänet aivan voimattomaksi.

Hankittiin reki paikalle. Esbjörn, joka aina oli herransa
läheisyydessä, pyysi päästä ajamaan, ja hän vei haavoitetun nopeasti
turvaan.

Mutta koko sotajoukkoon levisi salamannopeudella tieto siitä,
mitä oli tapahtunut, ja samassa oli kadonnut ajatuskin
käymisestä taisteluun vihollista vastaan. Sotajoukko hajaantui,
suuressa sekamelskassa peräytyivät talonpoikain parvet, jättäen
Länsi-Göötanmaan alttiiksi vihollisen säälimättömälle temmellykselle.

Ja herra Otto Krumpen ja tanskalaiset eivät jättäneet käyttämättä
hyväkseen helposti saavuttamaansa voittoa Bogesundin luona; he
seurasivat lakkaamatta pakenevan ruotsalaisen sotajoukon kintereillä.

Mutta paetessa juolahti ruotsalaisten mieleen, että toista oli Sten
herra heiltä odottanut; muutamain mielessä välähti vanha miehuus,
he häpesivät arkuuttaan ja Tivedenin jäälle pysähtyi suurin osa
sotajoukosta. Täällä saivat he viestin Sten herralta.

Esbjörn oli vienyt herransa muutamaan läheiseen taloon, mutta
niin pian kuin tämä oli palannut tajuunsa, tahtoi hän heti palata
sotajoukkoon, ja tieto siitä, että ruotsalaiset olivat peräytyneet,
kannusti siihen sitäkin enemmän.

Heti saatuaan varman tiedon, että he olivat leiriytyneet Tivedenin
jäälle, vietätti hän itsensä sinne. Rajattomalla riemulla tervehtivät
talonpojat hänet tervetulleeksi, sanoen tekevänsä kaiken mitä hän
tahtoi.

Silloin sanoi hän heille, että hän tahtoi ottaa osaa puolustukseen
niin paljon kuin voi ja hänen vaarallinen haavansa salli. Hänen
käskystään hakattiin murrosaita metsään Ramundabodan luo, ja
sotajoukko sijoitettiin sen suojaan.

Kynttilämessun aattona marssitti Otto herra väkensä murrosaitaa
vastaan ja ryhtyi hyökkäykseen.

Ranskalaiset ne olivat saaneet rynnäkön tehtäväkseen, ja he kävivät
urheasti eteenpäin, mutta saivat sellaisen vastaanoton, että puolet
kaatuivat kahden päällikön keralla.

Nyt näytti synkältä tanskalaisten pääsy läpi. Tiveden näytti uhkaavan
käydä heille toiseksi Holavedeniksi; tieto siitä, että valtionhoitaja
oli mukana, kohotti kaksin verroin ruotsalaisten soturien rohkeutta.

Silloin hiipi muuan ruotsalainen herra kiertoteitä tanskalaisten
leiriin; hän oli herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud), joka tahtoi
tavata herra Otto Krumpenin. "Kaikki kävi hyvin!" virkahti hän. Mutta
Otto herra oli synkällä tuulella. "Minä en pääse täältä voittajana",
sanoi hän. "Luoti on tehnyt tehtävänsä ainoastaan puolittain."

"Sitten teen minä toisen puolen."

"Miten voitte sen?"

"Viemällä teidät murrosaidan ympäri."

"Voiko sen tehdä?"

"Olen pitänyt siitä huolen!"

"Silloin on Kristian kuningas pitävä huolen teistä ja
jälkeläisistänne aina viimeiseen polveen."

"Siihen luotan, sillä pahoin kävisi minulle, jos palaisin
ruotsalaisten luo."

"Sen arvaan!" vastasi Otto herra nauraen.

Ja ruotsalainen ritarismies pukeutui tanskalaiseen ratsumiehen
vaippaan ja vei seuraavana yönä koko sotajoukon murrosaidan ympäri.

Ruotsalaisessa leirissä ei kukaan ollut ajatellut kavalluksen
mahdollisuutta, ja Sten herra oli viety Örebrohon, hänen uskollinen
Esbjörninsä oli hänen mukanaan, ja niin tehtiin tuhansien toiveet
tyhjiksi yhdellä ainoalla luihulla kavalluksella.

Mutta hän, joka teki sen, Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud) oli yksi
valtaneuvoksista, Vestmanlannin ja Taalainmaan laamanni; _se_ ei
estänyt häntä vetämästä niin suurta kurjuutta maahansa, ja sentähden
olkoon kirottu hänen muistonsa!

Sillävälin oli Sten herran haava tuntuvasti pahentunut; huoli
valtakunnasta ei antanutkaan hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä.

Mutta niin kovat kuin tuskat olivatkin, lähti hän kuitenkin Örebrosta
Strengnäsiä kohden. Helmikuun 3 päivänä, kynttilämessun päivänä,
saapui hän sinne. Täällä sai hän tiedon onnettomasta lopusta
Tivedenillä; hän kuuli, että vihollinen herra Erik Abrahaminpojan
johdattamana marssi maan sydämeen, ja se koski syvästi hänen
isänmaalliseen mieleensä, sillä hän tiesi, mitä nyt oli seuraava.

Tanskalaisystävät, erotettu piispa etunenässä, yhtyisivät
vihollisjoukkoon, ja helppo oli nähdä, mikä kohtalo silloin Ruotsia
odotti.

Kuolinsairaan valtionhoitajan luona oli useita ylhäisiä herroja, ja
heidän kanssaan hän neuvotteli siitä, mitä oli tehtävä.

"Koettakaa, jos se on mahdollista, saada arkkipiispa Kustaan mieli
heltymään!" huudahti Sten Sture. "Jos hän kantaa kaunaa minua
kohtaan, niin sanokaa hänelle, että minä lähden pian pois, mutta
meidän molempain isänmaata uhkaavat suurimmat onnettomuudet, jos
se joutuu tanskalaisten käsiin! Jos Ruotsin kansa huomaa, että hän
tahtoo maan parasta, saavuttaa hän pian sen luottamuksen ja suosion;
kansa nousee taisteluun hänen johdollaan, ja sen avulla hän voi ajaa
vihollisen maasta pois."

Strengnäsin piispa Mathias ja Magnus Gren, samannimisen Erik
kuninkaan ja Kaarle Knuutinpojan aikoina niin kuuluisan miehen
pojanpoika, ottivat käydäkseen arkkipiispa Trollen luona ja
esittääkseen asian.

Herrat ajoivat Mälarin jäätä Ekholmaan, ja heidät otettiin hyvin
vastaan.

Kukaan ei tiedä, mitä Kustaa herra silloin hautoi mielessään; kenties
tahtoi hän vetää nenästä valtionhoitajaa ja hänen kannattajiaan
tai myös huvikseen nähdä sen hämmästyksen, minkä hänen sanansa
herättivät, sillä hän lausui osanottoisalla, liikutetulla äänellä:

"Jumala antakoon anteeksi niille, jotka ovat saaneet aikaan tämän
epäsovun minun ja sukulaiseni välille. Emme olleet niin kaukaisia
sukulaisia, että meidän olisi niin tarvinnut loitota toisistamme.
Valtakunnan onnettomuus on minulle yhtä raskas kuin hänellekin;
kaukana siitä, että tahtoisin auttaa Kristian kuningasta, päinvastoin
tahdon kaikin voimin seista häntä vastaan ja mielelläni tehdä
valtionhoitajalle uskollisuudenvalani!"

Herrat tiesivät tuskin, saattoivatko uskoa korviaan kuullessaan
sellaista puhetta, ja kuitenkin olivat he nyt saaneet tehtäväkseen
sanoa valtionhoitajalle, että kaikki epäsopu hänen ja arkkipiispan
välillä oli sulanut ja että tämä oli valmis milloin tahansa rupeamaan
valtionhoitajan mieheksi.

Mutta seuraavana päivänä sai herra Kustaa Trolle tiedon siitä,
kuinka tanskalaisjoukot marssivat yhä syvemmälle maahan, ja kun
hänen vanha isänsä syvällä liikutuksella puhui niin tästä kuin
kuudenkolmattavuotiaan valtionhoitajan vaarallisesta sairaudesta,
silloin hieroi hän mielissään käsiään ja sanoi tyytyväisesti nauraen:

"Nyt minun päiväni alkaa sarastaa; mitä olen kylvänyt aikoja sitten,
sen saan nyt vihdoin niittää, talonpoikainen roskajoukko saa herran,
joka on pakottava heidät vetojuhtien tavoin vetämään taakkaansa,
hengelliset saavat tietää, ketä ovat pistäneet; heidän ja Sturen
ystäväin verellä olen pesevä pois sen häväistyksen, jota minä ja koko
sukuni olemme saaneet kärsiä pitkät ajat."

Tähän asti kahlehdittu tiikeri aivan hekumoi ajatellessaan kostoa,
jonka hän oli suorittava, ja vanha, heikko isä värisi kauhistuksesta
katsellessaan julmaa, verenhimoista poikaansa.

Heti arkkipiispan viestin saatuaan tahtoi Sten herra lähteä
Tukholmaan.

Hevosta valjastettaessa viittasi hän Esbjörnille, joka ei koskaan
poistunut hänen luotaan.

Tämä lähestyi lepotuolia, jossa hänen herransa lepäsi ummessa silmin.

"Tietääkö Kristina rouva...?"

"Kyllä, herra!"

"Jollen pääse perille, niin sano..."

Esbjörn kuunteli tarkoin.

"Isän... maa... ennen... kaikkea..."

"Sanon sen."

"Pyydä, ettei hän... anna myöten."

"Sitä ei hän suinkaan tee."

"Tervehdi... lapsiani!"

"Kyllä, kyllä!"

"Viha... miehilleni... annan anteeksi."

"Sen tiedän."

"Kiitos, Esbjörn!"

Tämän kuumat kyyneleet kostuttivat Sten herran käden.

"Sinä... uskoll... linen... palvelija..."

"Joka en saanut antaa henkeäni teidän edestänne!"

"Ole Kristinan tukena!"

"Sen teen!"

"Taala... lai... sille..."

"On vietävä viesti?"

"Niin!"

"Se tehdään."

"Kiitettävä... heitä..."

"Heillä on syytä kiittää teitä kaikesta."

Sairas makasi vaiti muutamia minuutteja; pari suurta kyyneltä vieri
pitkin hänen poskiaan, ja heikolla äänellä kuiskasi hän: "Ruotsi
raukka!"

"Ettekö usko Herran sitä auttavan?"

"Aika... naan, mutta nyt..."

"Onko sen paljon kärsittävä?"

"On... on!"

"Älkää ajatelko sitä, herra!"

Silloin astui huoneeseen palvelija ilmoittaen, että reki oli kunnossa
ja hevonen valjaissa.

"Ruotsi ja Kristina..." kuiskasi vielä kerran jalo Sten Sture, ja
melkein tainnoksissa kannettiin hänet pihalle rekeen. Matka kävi
jäitse. Kulku sujui vinhaan; pian jättivät he taakseen Strengnäsin
lähimmät salmet ja saaret ja kääntyivät suuren Björkselän aukealle.

Mutta monet ylhäiset herrat, jotka olivat olleet hänen luonaan
viimeiset tunnit Strengnäsissä, seisoivat nyt katsellen poiskiitävää
rekeä, useimmat liikutetuin mielin.

"Jalompaa miestä ei ole ollut!" virkkoi herra Magnus Gren pyyhäisten
kädellään silmiään.

"Ei ainoallakaan huonolla teolla ole hän tahrannut nimeään", lisäsi
toinen.

"Lämpimästi harrasti hän hallitsijalle kuuluvia rauhantehtäviäkin."

"Kansa rakasti häntä suuresti!"

"Ja pontta hänessä oli, ja hän ymmärsikin tehdä mikä oli tarpeen..."

"Minulla on ollut kunnia olla kolme vuotta hänen kanslerinaan", sanoi
maisteri Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder). "Ja sen voin sanoa, etten
ole koskaan tavannut jalompaa, oikeamielisempää herraa. Minusta
tuntuu, kuin olisi hän ollut paljon edellä aikaansa."

Niin puhuivat he hänen ylistyksekseen.

Korkeimman tahto ei ollut, että jalo mies pääsisi vielä Ruotsin
pääkaupunkiin. Ajettaessa Björkselän jäätä veti Sten Sture viimeisen
henkäyksensä.

Surren veivät hänen miehensä rakastetun herransa ruumiin Tukholmaan
hänen uskollisen puolisonsa ja leskensä Kristina Gyllenstjernan luo.



9.

PAHUUDEN VALTA PÄÄSEE YLIKYNTEEN.


Suuri ja yleinen oli hämmästys ja pelästys, kun levisi tieto Sten
herran kuolemasta.

Ensi kertaa oli Ruotsi ilman päällikköä, kun vihollinen oli
valtakunnan sydämessä. Se vaikutti kerrassaan lamauttavasti, ei
sotakuntoiseen kansaan, vaan isänmaallisen puolueen herrasaineksiin.
Tanskalaisystävät kohottivat päätään, mutta isänmaan ystävät
hajaantuivat eri puolueihin, vallitsi neuvottomuus, joka kääntyi
kaikille tahoille löytämättä mitään mihin tarttua tai turvata.

Sotahalu paloi rahvaan mielessä, mutta mitä voi mahtava virta siellä,
missä ei ole ylevää, pontevaa tahtoa näyttämässä sille tietä oikeaan
suuntaan.

Herrojen kesken neuvoteltiin vilkkaasti kysymyksestä, mihin oli
ryhdyttävä. Valtakunnan puolustus ja valtionhoitajan vaali olivat
mitä lähimmässä yhteydessä keskenään. Jälkimäinen sillä hetkellä
polttavin. Muutamat sanoivat suoraan, etteivät tahtoneet käydä
taisteluun ennenkuin oli määrätty päämies.

Ainoastaan yhdellä oli kylliksi rohkeutta ja tarmoa katsoa vaaraa
suoraan silmiin, ja se ainoa oli nainen.

Ihmeteltävällä lujuudella oli Kristina rouva ottanut vastaan tiedon
jalon herransa manalle menosta. Kyyneletön oli hänen katkera surunsa,
mutta sitä syvempi, ja kuitenkin näytti siltä, kuin vainajan tarmo
olisi siirtynyt häneen.

Kun hänen rouvansa ja neitsyensä seisoivat valittaen hänen
ympärillään, sanoi hän heille:

"Älkää itkekö ja valittako minun ollessani läsnä, sillä minä en saa
itkeä enkä valittaa, vaan ainoastaan toimia!"

Ponnella ja päättäväisyydellä, jonka täytyy herättää kaikkien
aikojen ihailua ja joka erittäinkin tänä yleisen sekamelskan ja
epätoivon aikana heittää mitä kirkkaimman valon hänen ylitsensä,
kokosi hän ympärilleen samanmielisiä miehiä, puhui heidän kanssaan
isänmaan hädästä ja elähdytti heitä ponnistuksiin, jotka saavuttivat
odottamatonta menestystä.

Jöns Jönsinpoika seisoi uskollisesti hänen rinnallaan, esittäen
hänelle, että oli välttämätöntä laittaa kaupungin muurit ja tornit
puolustuskuntoon niin pian kuin mahdollista.

Silloin kutsui hän koolle kaupungin porvarit.

He saapuivat linnaan.

Kun mustapukuinen, kalpea nuori nainen astui heidän joukkoonsa,
silloin kyyneltyi moni silmä, ja useampi kuin yksi harmaantunut pää
kääntyi pois, ettei ilmaisisi omaa heikkouttaan tai syvää osanottoaan
häntä kohtaan.

Yksinkertaisin sanoin puhui hän heidän kanssaan uhkaavista vaaroista
ja kysyi mitä oli tehtävä.

"Teemme kaiken teidän ja rakkaan Sten herran muiston tähden!" vastasi
pormestari juhlallisesti.

"Vannokaa sitten minulle, että teette viholliselle vastarintaa
viimeiseen mieheen!" huudahti hän.

Ja he tekivät heti valan.

"Tahdotteko uskoa linnan puolustuksen minulle vai jollekulle muulle?"
kysyi hän sen jälkeen.

"Ainoastaan teille!"

"Silloin on meidän molemmin puolin tehtävä velvollisuutemme!"

Sitten neuvoteltiin, mihin toimenpiteihin oli ryhdyttävä; ja
uhrautuvaisuus oli niin suuri, ettei mitään pidetty mahdottomana niin
tärkeän ja tähdellisen asian tähden.

Seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön.

Ei pantu työhön ainoastaan kaikki käsityöläiset, jotka olivat
kaupungissa, vaan kauppamiehet, porvarit ja kaikki, jotka pystyivät
kantamaan kalkkia ja kiviä, saivat auttaa vointinsa mukaan. Täällä
joutui ylhäisinkin käskettäväksi, kunto määräsi etusijan, eikä kukaan
vetäytynyt työstä pois.

Ripeydellä ja ponnella, joka saa etsiä vertaistaan, laitettiin
kaupunki ja sen muurit ja tornit puolustuskuntoon; joka miehen
valtasi halu tehdä voitavansa kaupungin puolustukseksi, ja Kristina
rouva osoitti ajattelevaisuudellaan ja määräyksillään, että hän oli
täysin kykenevä siihen vaikeaan ja vastuunalaiseen tehtävään, jonka
oli ottanut niskoilleen.

Mutta kun häneltä kerran kysyttiin, kuinka hän niin hyvin voi saada
selon kaikesta, mitä oli tehtävä, vastasi hän:

"Kuinka minä tietäisin mitään, jollei hän olisi opettanut minua.
Kaikki työni on ainoastaan rakastetun herrani tahdon toteuttamista;
ainoastaan puutteellisuudet ovat minun osaani."

Vasta illan tultua otti hän oikeuden käydä lastensa luona. Nämä
olivat nyttemmin jätetyt palvelijatarten huostaan. Ainoastaan
vanhin seurasi äitiään koko päivän ja katsoi usein häneen viisailla
kysyvillä lapsensilmillään. Mutta kun ilta tuli, silloin oli hänellä
ne kaikki ympärillään.

Silloin ei saanut olla läsnä kukaan muu vieras kuin Kaarina.

Hänen kanssaan puhui hän vainajasta; hänen sylissään saattoi hän
itkeä.

Mutta pienokaiset tahtoivat nähdä hänet iloisena kuten muinoin; he
kysyivät isäänsä, joka niin usein oli leikkinyt heidän kanssaan, ja
kun heille sanottiin, että hän oli mennyt Jumalan luo, tahtoivat he
mennä sinne jälestä; hänen luonaan oli parempi olla kuin äidin, joka
ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan.

"Onko teillä sydäntä jättää minut yksin tänne?" kysyi Kristina rouva.

"Äiti, voittehan tulla mukaan."

"Mutta jos en saa?"

"Saatte, jos isä kutsuu!"

"Kristina rouvalla oli niin paljon ajateltavaa, mutta minä leikin
kanssanne, kun ette vain puhu noin!" lopetti Kaarina jutun.

Näihin hiljaisiin yksityissuojiin oli Esbjörnillä vapaa pääsy;
lapset ottivat hänet vastaan ilohuudolla, ja Kristina rouva näki
aina mielihyvällä uskollisen palvelijan, joka toi hänelle viime
tervehdyksen hänen herraltaan. Tavallisesti toi hän hyviä uutisia
mielialasta kaupungissa ja aina osasi hän tehdä ilmoituksensa niin,
että ne sisälsivät muistoja joistakin Sten herran toivomuksista, ja
ylhäisen rouvan ja halvan palvelijan pyrinnöt kävivät yhteen siinä,
että heille oli korkeinta kaikista _hänen_ tahtonsa toteuttaminen.

Mutta sitten Esbjörn leikki pienokaisten kanssa, kunnes ilo nousi
korkealle kattoon, eikä hän kuitenkaan koskaan hymyillyt, Esbjörnin
kasvoilla oli niin syvä surun piirre, hänen sanottiin muutamissa
kuukausissa vanhentuneen kymmenkunnan vuotta. Mutta lasten
sydämellinen ilo houkutteli hymyn Kristinan ja Kaarinan huulille, ja
tätä hän juuri näytti toivovankin.

Se rajaton luottamus, joka Kristinalle oli näihin molempiin, vei
siihen, että Esbjörnille uskottiin vietäväksi tärkeimpiä viestejä ja
silmälläpito linnan sisällä linnoitustöiden kestäessä Kaarinalle.
Reipas tyttö valvoi, että ne, jotka tarvitsivat ruokaa ja juomaa,
saivat sitä linnasta; usein vietti hän koko päivät ulkosalla eikä
arastellut olla apuna vointinsa mukaan.

Tuliluikkuja, ruutia, luoteja ja nuolia hankittiin ja pantiin varalle
erityisiin paikkoihin.

Kristina rouva esitti porvareille, että oli välttämätöntä valita
päällikkö palkatuille pyssymiehille, ja kun tämä oli tapahtunut,
kutsui hän nämä linnaan, puhui siitä vastuusta, jonka he olivat
ottaneet niskoilleen, kehotti heitä rohkeuteen ja urhoollisuuteen,
jakoi lahjoja ja sanoi iloitsevansa niistä urhoollisuuden
osoituksista, joita he tulisivat antamaan.

Ja niin suuri oli innostus, että jokainen sanoi mielellään tahtovansa
antaa lupauksensa hänelle.

Meripuolelle rakennetun paalulaitoksen puomien edustalle varustettiin
lotjia ja asestettuja aluksia. Linnoitustyöt tehtiin lujemmin kuin
konsanaan.

Mutta ei siinä kyllin. Kristina rouva päätti ensi avovedellä lähettää
tuskin seitsenvuotiaan poikansa, varman vartioston saattamana,
viemään kirjettä Puolan kuninkaalle taivuttaakseen hänet ja
Danzigin kaupungin auttamaan. Nuoren herran saattajaksi valittiin
ennenmainittu Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder), joka äskettäin oli
nimitetty Tukholman kirkkoherraksi.

Ja neuvottomille herroille, jotka epäilivät isänmaan menestystä,
kirjoitti rohkea nainen kirjeen toisensa jälkeen. Hän kehotti heitä
liikuttavin sanoin yksimielisyyteen ja miehuuteen ja esitti, että oli
välttämätöntä heti valita valtionhoitaja.

Varmaankin herroja vähän hävetti. Nöyryyttävää oli, kun nainen
täten oli heitä miehuullisempi. Ja tämä vei lopulta siihen, että
herrat kokoontuivat Eldsundiin Strengnäsin luona kohdatakseen siellä
vihollisen. Sinne riensi monia tuhansia rahvaan miehiä, herrasmiehiä,
vuorimiehiä ja talonpoikia.

Sillävälin oli Otto Krumpen tanskalaisine joukkoineen mennyt
Tivedeniltä Vesteråsiin, voitonriemuisena ja ylimielisenä kuten onnen
suosikit ainakin.

Kun sitten saapui viesti, että ruotsalainen sotajoukko kokoontui
Strengnäsiin, lähtivät tanskalaiset heti liikkeelle ja marssivat
iloisina heitä vastaan.

Mutta ruotsalaisten herrojen keskuudessa oli neuvottomuus kenties
vielä suurempi kuin ennen, kun nyt toiminnan hetki oli käsissä. Mitä
lähemmäksi vihollinen tuli, sitä välttämättömämmäksi käsitettiin
päämies, mutta mistä sellainen otettaisiin. Aika vaati voimakasta
kättä, ja kun hätä on oven edessä, silloin pelkuruus vetäytyy oven
taa.

Oli kyllä useita, jotka tahtoivat, mutta ei ketään, joka olisi
uskaltanut ottaa niskoilleen vastuunalaisen tehtävän sotajoukon ja
valtakunnan eturinnassa. Jokainen vetääntyi syrjään, ja seuraus
oli, että koko sotajoukko hajaantui. Talonpojat lähtivät tiehensä
harmissaan, mutta suurin osa aatelistosta ratsasti illalla
Tynnelsöhön, tanskalaisen sotajoukon parhaallaan rynnätessä
Strengnäsiin.

Tämä tapahtui maanantaina helmikuun 20 päivänä. Neuvottelemisen
taidossa herrat sitä vastoin olivat verrattomia. Neuvoteltuaan koko
yön tulivat he lopulta siihen päätökseen, jonka jokainen jo ennen
oli tehnyt itsekseen. Oli ryhdyttävä pakkosopimuksen hierontaan
vihollisen kanssa. Jokainen tahtoi säilyttää oman nokkansa, isänmaan
asia työnnettiin syrjään.

Otto herra suostui 11 päivän aselepoon, helmikuun 21 päivästä
maaliskuun 3 päivään, jollaikaa vihollinen ei polttaisi eikä
murhaisi; ryöstämästä ei hän tahtonut eikä voinut heitä kieltää.
Tarvitsihan heidän olla jossakin toimessa. Kristina rouva sai joka
päivä kirjeitä ja viestejä siitä, mitä tapahtui, mutta ne eivät
masentaneet hänen mieltään. Hän tiesi kyllä, että jos ruotsalaisten
herrojen sydämissä olisi sykkinyt uskollinen, isänmaallinen sydän,
eivät tanskalaiset olisi saaneet sellaista menestystä. Mutta
hänellä ja hänen ystävillään olivat vielä valtakunnan tärkeimmät
linnoitukset, Nyköping, Stegeborg ja ennen kaikkea Kalmari. Ja herrat
Maunu Gren ja Pentti Arendinpoika olivat hänen apunaan ja tukenaan.

Tosin tiesi hän, että Juhana Maununpoika oli jälleen sairastunut,
mutta Anna Bjelke eli, ja näinä hajaannuksen päivinä oli kylläkin
merkillistä, että kaksi naista oli isänmaallisen puolueen etunenässä
ja yksinään pitämässä sitä yllä.

Kristina rouva lähetti poikansa jo maaliskuun ensi päivinä Lyypekkiin
ja kirjoitti sinne liikuttavan kirjeen, puhuen siitä suopeudesta ja
osanotosta, jota hänen herransa oli kokenut siellä oleskellessaan, ja
pyysi, että he hänen muistoaan kunnioittaen tahtoisivat tulla hänen
leskensä avuksi taisteluun sen isänmaan puolesta, jota pelastaessaan
Sten Sture oli uhrannut henkensä.

Ja niin syvästi vaikutti kirje, niin yleinen oli osanotto Kristina
rouvaa kohtaan, että varustettiin laiva viemään sotaväkeä ja
elintarpeita Tukholmaan jalon naispäällikön avuksi.

Hän unhotti itsensä kokonaan, naisellinen heikkous oli kadonnut.

Esbjörn oli väsymätön. Hän hankki aina parhaat ja luotettavimmat
uutiset, häneltä saatiin ensiksi tietää, että kaikista maanääristä
kutsuttiin herroja kokoukseen Upsalaan.

Sitten saapui lähettiläs kutsuen kokoukseen myös Kristinaa ja niitä
aatelismiehiä, jotka olivat linnassa.

Neuvottelu, joka tämän johdosta pidettiin, ei ollut pitkä.

"Minä en mene sinne!" sanoi Kristina.

"Me olemme liian harvalukuisia voidaksemme kumota heidän
päätöksensä", tuumi Maunu Gren. "Meidän on osoitettava mielipiteemme
toiminnassa."

"Toiminnassa, joka pystyy kumoamaan heidän päätöksensä!" lisäsi
Pentti Arendinpoika.

Suuri oli liike Upsalassa. Arkkipiispa Kustaa Trolle oli saapunut.
Hänen viime aikoina melkein tylsä välinpitämättömyytensä oli
väistynyt kuumeisen toimeliaisuuden tieltä. Nyt oli toiminnan hetki
lyönyt, nyt voisi hän näyttää todellisen mielialansa! Kukaan ei
tuntenut sitä oikein, sen tiesi hän.

Sinne saapui myös piispa Mathias, notkeaselkäinen mies, joka Sten
herran eläessä oli pitänyt kyntensä piilossa ja ystävällisesti
hymyillyt molemminpuolin ja nyt hieroi sovintoa tanskalaisten kanssa.

Saapui Vesteråsin piispa Otto, ja Holger Kaarlonpoika, saapui Erik
Abrahaminpoika, ylpeämpänä, häikäilemättömämpänä kuin koskaan, ja
sitä tarvitsi hänen olla niiden edessä, jotka, vaikkeivät kenties
ajatuksissaan olleet parempia kuin hän, kuitenkaan eivät olleet
tehneet mitään tihutöitä.

Sinne tuli myös herra Juhana Arendinpoika, Pentti Gylta, Knut
Pentinpoika ja Knut Niilonpoika.

Ruotsalaisten herrojen joukossa olivat nämä ylhäisimmät; luku ei
ollut suuri, mutta se ei estänyt heitä esiintymästä valtaneuvoston
nimessä ja sen vallalla.

Sitä paitsi saapuivat herra Otto Krumpen ja Knut Alfinpoika, mukanaan
joukko sotaväkeä, voidakseen, jos niin tarvittiin, antaa tarpeellista
painoa niille päätöksille, jotka oli tehtävä; katsottiin sitä paitsi
edulliseksi pitää alituiseen ruotsalaisten herrojen silmien edessä
vieraan kuninkaan mahtavuus ja sotaonni.

Ikäänkuin se ei olisi kylliksi tepsinyt, näytti Otto herra
kuninkaansa valtakirjan "osoittaa suopeutta ja ystävyyttä kaikille
niille, jotka tahtoivat taipua ystävälliseen sopimukseen".

Kuinka he kumarsivat maahan hänen edessään! Herra Kustaa Trolle
esiintyi ensi kertaa puhujana. "Saattaa hyvin nähdä edeltäpäin",
sanoi hän, "että vaikkapa Kristian kuningas saataisiinkin vielä
kerran peräytymään, niin ei se paljoakaan auttaisi. Tanskan kuninkaat
ovat nyt jo pian viidenkymmenen vuoden aikana osoittaneet, etteivät
he koskaan aio luopua Ruotsin kruunusta. Jolleivät Sturet olisi
yllyttäneet Ruotsin kansaa kapinaan, niin olisi valtakunnalla
ollut alituinen rauha. Nämä pohjoismaiset valtakunnat ovat aivan
kuin luonnon määräämät yhden ainoan pään hallittaviksi; sama kieli
ja samat tavat osoittivat, että ne kuuluivat samaan heimoon. Ja
eivätkö näiden kolmen valtakunnan kansat ole sukulaisuuden ja
avioliittojen kautta niin kietoutuneet ja sitoutuneet yhteen, että
itse verisiteetkin vaativat niiden yhdistymistä? Ja niin kauan kuin
ne pysyvät yhtenä ruumiina, katselee koko Europa niitä pelolla.
Vanhempien aikojen kronikat osoittavat, että he ovat taltuttaneet
itse ylpeän Roomankin."

"Mikä meitä estää säilyttämästä samaa vaikutusvaltaa!" huudahti
Holger Kaarlonpoika.

"Ei mikään! Mutta valtakunnalla täytyy olla kuningas, ja kun
Ruotsin vanha kuningassuku on nyt kuollut sukupuuttoon, ei ketään
ruotsalaista aatelismiestä voitaisi ilman kateutta ja epäsopua
korottaa tälle kunniasijalle."

Kuului hyväksymisen murinaa.

"Kuningas Kristian", jatkoi Kustaa herra, "on vanhan ruhtinaallisen
suvun jälkeläinen. Ruotsalaisten kuninkaiden haaravesana voisi
hänellä tavallaan olla oikeuskin valtakuntaan. Voisihan hänet
hyväksyä ehdoilla ja varata itselleen kaikki mahdolliset takeet."

Kuulijat tuskin tunsivat Kustaa herraa; missä oli nyt entinen
ankaruus, hän puhui sellaisella lempeydellä ja sovinnollisuudella
kaikkia kohtaan, ettei kukaan ollut sitä odottanut.

Tanskan kuninkaan asiaa ei olisi voitu ajaa onnellisemmalla tavalla.
Ruotsalaisten urhoollisuutta ja suurta arvoa oli imarreltu, samalla
kuin toiselta puolen oli esitetty kaikki pysyvän rauhan kultaiset
hedelmät.

Innostus oli vilkas ja yleinen. Monet, jotka tähän asti olivat
tunteneet ynseyttä, alkoivat luottaa häneen.

Lisäksi saapui tieto, että Simon junkeri, kreivi von der Lippe,
marssi läpi Smålannin ja Itä-Göötanmaan tuoden tanskalaisen
sotajoukon avuksi 1,500 ratsumiestä, kaikki valioväkeä.

Niistäkin, jotka olivat taipuvaisia kallistumaan Kristinan puolelle,
näytti suorastaan mahdottomalta ajatella Ruotsin valtakunnan
ylläpitämistä.

Enempää neuvottelematta jättivät läsnäolijat arkkipiispa Kustaan ja
yllämainittujen herrojen tehtäväksi hieroa sovintoa Otto Krumpenin ja
muiden tanskalaisten sotapäällikköjen kanssa.

Nämä puolestaan olivat pelkkää ystävyyttä, he lupasivat, mitä
pyydettiin, lupasivat yhdeksät hyvät ja kahdeksat kauniit.

Ja kokoontuneet ruotsalaiset herrat lupasivat omasta ja Ruotsin
valtakunnan puolesta Kristian kuninkaalle uskollisuutta ja
alamaisuutta. Hän olisi tästedes oleva Ruotsin kuningas.

Ei tiedetä varmaan, oliko kuningas määrännyt, mitä lupauksia he
saivat antaa, mutta varmaa on, että paljon luvattiin. Kristian
kuninkaan oli hallittava valtakuntaa Ruotsin lain ja vanhan ja
hyvän tavan mukaan neuvoston avulla, pidettävä voimassa kaikkien
hengellisten ja maallisten herrojen erioikeudet ja vapaudet, samoin
pidettävä voimassa ja noudatettava kaikkia sopimuksia, jotka oli
tehty kolmen valtion kesken. Kaikki linnat ja läänit oli jätettävä
neuvoston huostaan, nekin, jotka kuninkaalla jo olivat hallussaan,
mitään raskaampaa veroa ei säädettäisi neuvoston ja aateliston
suostumuksetta, vieläpä hänen armonsa laupiaasti antaisi jokaiselle
takaisin ne tilukset, mitkä tässä taistelussa oli menetetty. Luja ja
ikuinen rauha oli vallitseva kolmen valtakunnan kesken, ja kaikki
vangit oli molemmin puolin päästettävä vapaiksi.

Tanskalaiset herrat allekirjoittivat kirjeensä Upsalassa maaliskuun 6
päivänä 1520.

Ovelasti oli kirje laadittu pyydystämään etujaan etsiviä herroja.
Aatelisto saattoi sillä vallalla, joka täten annettiin sen käsiin,
saada takaisin muinaisen merkityksensä, kun Albrekt kuningas jätti
linnat ja hallitusvallan neuvosherrojen käsiin.

On sangen merkillistä, ettei kukaan näistä herroista ajatellut,
kuinka turhia kaikki sopimukset tässä suhteessa olivat olleet ja
kuinka monet kerrat moiset laskut olivat rauenneet tyhjiin. Mutta
menneet ajat eivät olleet näille herroille mitään opettaneet.

Kun Kristian kuningas sai tiedon Upsalassa tehdystä sopimuksesta,
hyväksyi hän sen sellaisenaan. Ennen kuukauden loppua tulvehti
valtakunta täytenään kuninkaan armollisia ja suosiollisia kirjeitä.
Niitä saivat yksityiset miehetkin, eivät ainoastaan aateliset, vaan
talonpojatkin. Kukaan muu kuningas ei ole lähettänyt niin paljon
kirjeitä yhdellä kertaa, ja kirjeet pystyivät paremmin kuin miekka.
Suurin osa rahvaasta alistui, sillä eiväthän he tienneet mitään
keinoa.

Mutta vuoristossa, Taalainmaassa ja Vermlannissa, ei siihen oltu
halukkaita. Arkkipiispan lähettiläät eivät sieltä paljoakaan
hyötyneet "kuninkaankirjeineen"; töintuskin saatiin rahvas antamaan
ensin sellainen selitys, että tahdottiin muutamia kuukausia
ajatusaikaa, sitten vastaus, että jos koko Ruotsi alistui ennen ensi
heinäkuun 29 päivää, niin hekin kenties seurasivat esimerkkiä.

Mutta taalalaiset tahtoivat mieluummin jatkaa sotaa, ja värendiläiset
eivät voineet tehdä päätöstään. Mutta sillävälin tekivät virdalaiset
erikoisrauhan blekingiläisten kanssa ja päättivät puolustaa maataan
väkivaltaa vastaan.

Kuitenkin oli tärkeintä kaikista voittaa Kristina rouva ja hänen
kanssaan Tukholma.

Mieluimmin tahdottiin tehdä se ilman miekan iskua.

Niin tanskalaiset kuin ruotsalaisetkin herrat päättivät lähteä
pääkaupunkia kohden päästäkseen puheisiin hänen ja häntä kannattavain
miesten kanssa.

Spångaan saavuttuaan jättivät he sotajoukon siihen, ja arkkipiispa
lähetti erään Upsalan professorin, mestari Henrik Sledormin, ja
kanslerinsa, Mathias piispan Tukholmaan viemään kirjeitä Kristina
rouvalle ja kaikille korkeille herroille.

Molemmat miehet lähtivät taipaleelle, kenties eivät niinkään
pelkäämättä, mitä tulisivat kohtaamaan.

Kun he saapuivat Norrmalmiin, oli ulompi silta vedetty ylös, niin
etteivät he voineet päästä kaupunkiin. Kahdenvaiheilla katselivat he
toisiaan, tietämättä mihin ryhtyisivät.

Silloin kajahti "seis"-huuto heitä vastaan.

He huiskuttivat valkoliinaa merkiksi, että tulivat rauhallisilla
asioilla.

Raatimies, joka piti vahtia, meni lähemmäksi ja kysyi:

"Mitä tahdotte täältä?"

"Tuomme kirjeitä!" sanoivat he.

"Kenelle?"

"Jalolle Kristina rouvalle", vastasi kansleri.

"Ja herra Magnus Grenille", lisäsi mestari Henrik.

"Ja monille muille", jatkoi edellinen.

"Tunnetteko sisällön?"

Lähettiläät katsoivat epäröiden toisiinsa; he eivät tienneet, mikä
vastaus heidän oli annettava.

"Jollette tahdo vastata, niin laittautukaa tiehenne!"

"Me tunnemme sisällön."

"Sanokaa sitten se."

"Mutta kirjeet..."

"Sisältö, tai korjatkaa luunne!"

Upsalan professori sai sanoiksi. "Sisältö on", sanoi hän, "että
joukko ruotsalaisia herroja haluaa ja pyytää, että jalo Kristina
rouva, herra Magnus Gren ja muut ritarit ja herrat, jotka ovat
linnassa ja kaupungissa, tahtoisivat tulla heitä kohtaamaan Spångaan,
neuvottelemaan niistä tärkeistä asioista, jotka ovat jokaisen
rehellisen miehen sydämellä."

Raatimies kutsui luokseen kaksi miestä, jotka seisoivat hieman
loitompana. Näiden kanssa hän neuvotteli hiljaa ja kääntyi sitten
vieraihin.

"Ilmoitan teidät Kristina rouvalle", sanoi hän. "Riippuu hänestä,
saatteko tulla kaupunkiin vai ettekö!" Näin sanoen hän lähti.

Mutta toinen paikalle kutsutuista miehistä oli Esbjörn, ja hän meni
lähemmäksi.

"Sangen uskaliasta tulla tänne", sanoi hän.

"Kuinka niin?"

"Muistattekos niitä, kuutta herraa, panttivankeja, jotka Kristian
kuningas vilpillisesti vei mukanaan?"

"He olivat hänen alamaisiaan."

"Ovatko he lukon takana?"

"Jos ovat olleet hänelle tottelemattomat."

"Silloin saatte kytkeä ja kahlehtia koko Ruotsin, sillä ainoastaan
lurjukset alistuvat hänen tahtoonsa."

Heillä oli hyvää aikaa jutella. Odotus kesti niin kauan, että
kansleri virkkoi professorille tyytymätönnä:

"Ihmettelen, aikovatko he antaa meille mitään vastausta!"

Samassa pamahti laukaus Helgeandholmasta, ja kun molemmat miehet
pelästyneinä katsoivat sinne päin, huomasivat he, kuinka muureilta
suunnattiin serpentiinejä ja hakapyssyjä heitä kohden.

Miehet heittäytyivät suulleen maahan.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyivät he.

"Herra Maunu Gren lähettää teille tervehdyksensä!"

"Mutta vastaus?"

"Tahdotteko vielä toisen?"

"Eikö muuta vastausta annetakaan?"

"Tykinkuuliako tahdotte?"

"Auttakaa meidät pois täältä!"

"Menkää ja viekää terveisiä linnasta ja kaupungista herra Krumpenille
ja tanskalaisille herroille, että jos ne tähän asti ovat tavanneet
ainoastaan sellaisia miehiä, jotka ovat käyttäytyneet kuten heikot
naiset, niin täältä löytävät he naisen, joka toimii kuten mies!"

"Kuinka pääsemme täältä?"

"Juoskaa minkä käpälistä lähtee!"

"Mutta jos he ampuvat meitä?"

"Juoskaa sittenkin!"

Ja he juoksivat suinpäin tiehensä; kappaleen matkan päässä odottivat
heidän hevosensa; he heittäytyivät niiden selkään ja riensivät huimaa
vauhtia Spångaan kertomaan retkensä tuloksista.

Kevät teki tuloaan, jäät lähtivät tavattoman nopeasti, ja sen jälkeen
ei ollut ajattelemistakaan Tukholman piirittämistä ennenkuin laivasto
saapuisi Tanskasta; mutta kun nyt tuli tuntuva puute elintarpeista
ja oli siis vaikea pitää väkeä koossa, sijoitettiin tanskalaisesta
sotajoukosta osa Upsalan tienoille, toinen Vesteråsiin ja kolmas
Strengnäsiin. Entinen Sturein ystävä, piispa Mathias, oli väsymätön
vaikuttamaan Kristian kuninkaan puolesta ikäänkuin odottaisi
palkakseen suuria läänityksiä. Hän alentui yhdessä tanskalaisten
herrojen kanssa kiertelemään ympäri Södermanlantia, pitämään puheita
kansalle ja hieromaan sovintoa Kristian kuninkaan puolesta. Näissä
puuhissa hyöri hän koko paastoajan päästään.

Sillävälin kirjoitteli Kristina rouva eri maakuntiin. Ja mihin
hänen kirjeensä saapuivat, siellä hiottiin kirveitä ja tahkottiin
tapparoita. Nyt ei auttanut kuhnailla, tanskalaiset olivat maassa ja
heidät oli ajettava pois. Talonpojat olivat sen tehneet ennenkin, he
sen saattoivat tehdä jälleen.

Puolasta ei Kristina ollut saanut apua; sen kuningas, Sigismund, oli
liitossa Kristian kuninkaan kanssa, ja tämä viimeksimainittu piti
Kristina rouvan ulkomaalaisen avun etsinnän niin vaarallisena, että
hankki paavilta pannajulistuksen Pietari maisterille, joka oli ollut
nuoren Sturen matkatoverina. Sitä vastoin oli maassa siellä ja täällä
oikeinajattelevia miehiä, herrojakin, jotka kokosivat rahvaan miehiä
ja lähettivät useita kertoja Tukholmaan tervetullutta apua.

Mutta sitäkään ennen, vaikka näytti mitä synkimmältä, ei Kristina
koskaan kadottanut rohkeuttaan. Hän neuvotteli usein päällikköjensä
kanssa, mutta linnan ja kaupungin luovuttamisesta ei koskaan
puhuttu sanaakaan. Kaikki rouvansa ja neitsyensä oli hän lähettänyt
koteihinsa, ainoastaan Kaarina oli jälellä, sillä rohkea tyttö
oli itse pyytänyt jakaa vaarat hänen kanssansa. Heitä molempia
valvoi alituiseen Esbjörn; häntä oli mahdoton saada enää lähtemään
kaupungista, hän tahtoi aina olla saapusalla ikäänkuin olisi
varustautunut uhraamaan henkensä, jos jompaakumpaa heistä uhattaisiin.

Upsalan tienoilta saapui tieto, että talonpojat olivat siellä
kärsineet katkeran tappion. Urheasti olivat he ensin ajaneet
tanskalaiset peräytymään. Mutta kun talonpojilla ei ollut
tarpeellista johtoa, joka olisi heidät pitänyt koossa, hajaantuivat
ne. Silloin tanskalaiset kävivät kiivaasti kimppuun; osa talonpojista
hakattiin maahan, muuan joukko, joka oli turvautunut erääseen
tiilivajaan, poltettiin, osa hukkui Fyrisjokeen.

Niin päättyi tappelu Upsalan luona. Mutta menetetty tappelu ei saanut
ruotsalaisia toivottomiksi. Talonpojat joutuivat aivan raivoihinsa,
he liittyivät pieniin joukkoihin, muutamia satoja kuhunkin.

Väestössä oli herännyt epäluulo ja viha pappeja kohtaan, joka
purkautui ilmoille. Toisena pääsiäispäivänä tunkeutui muuan parvi
Vesteråsin tuomiokirkkoon, ja siellä ottivat he Otto piispan
alttarilta ja veivät linnaan säilöön. Jos he olisivat saaneet herra
Kustaa Trollen käsiinsä, olisivat hänen päivänsä olleet luetut. Mutta
varovainen herra aavisti, kuinka vähän häntä suosittiin, ja sentähden
piti hän suuren aseellisen vartioston ympärillään.

Mutta Jaakko Ulfinpoika, vanha piispa Arnon kartanossa, eikö hänkin
ollut osoittautunut Sten herran vihamieheksi; eikö hän ollut toiminut
häntä vastaan valtionhoitajan vaalissa ja eikö juuri hän toimittanut
Kustaa herraa virkaan?

Ja joukko lähti Arnöhön aikoen viedä Jaakko herran Tukholmaan
Kristinan tuomittavaksi. Vanha pääpappi oli juuri laatimassa kirjettä
Kristian kuninkaalle, kun talonpoikaisjoukko lappautui pihaan.
Pergamentti sujahti nopeasti näkyvistä, ja kun hänen pelästyneet
palvelijansa tulivat ilmoittamaan hänelle, että johtajat pyysivät
puhutella hänen armoaan, meni hän heti ystävällisesti heitä vastaan.

Mutta talonpojat olivat siksi kiihtyneessä mielentilassa, ettei tämä
vaikuttanut heihin mitään, ja he sanoivat hänelle muitta mutkitta,
että aikoivat ottaa hänet vangikseen ja kysyivät, tahtoiko hän
seurata hyvällä, muuten vietäisiin hänet väkisin.

"Mihin?" kysyi hänen armonsa.

"Tukholmaan!"

"Kristina rouva saa sitten määrätä."

Ei auttanut muu kuin lähteminen. Hänen armonsa tahtoi käyttää
vaunujaan ja siihen suostuttiin. Hänelle osoitettiin kaikkea
kohteliaisuutta, ja suuren talonpoikaissaattueen keskellä vietiin
hänet Tukholmaan.

Kaupunginportilla jätettiin hänet vartiota johtavalle raatimiehelle
vietäväksi linnaan, ja talonpojat palasivat takaisin ryhtyäkseen
uuteen partioretkeen.

Tukholmassa päätettiin lähettää joukko miehiä Mathias piispaa ja
hänen seuruettaan vastaan. Neuvoteltiin, kuka oli tuleva pienen
joukon johtajaksi.

"Jollen minä olisi niin halpa-arvoinen!" sanoi Esbjörn.

"Minä teen sinut asemiehekseni!" vastasi Kristina rouva.

"Silloin muutan nimenikin", sanoi Esbjörn. "Otan nimekseni Juhana
Terve, ja luulenpa, että se parantaa kaikki mielentuskatkin."

Kaksi muuta asemiestä, Gunnar Galle ja Lassi Göthe, oli tuleva
mukaan, ja Esbjörn valitsi omin päin muutaman palvelijan nimeltään
Pietari Perjantai. Tämä oli vähää ennen ollut hänen mukanaan, kun hän
vartioston kera saattoi Jaakko Ulfinpoikaa Gripsholmaan, missä vanhus
halusi viettää loput päivänsä.

Ja niin lähti hän matkalle pienen parvensa keralla. Saatujen tietojen
mukaan piti piispan ja hänen väkensä olla Teljen läheisyydessä, ja
sen retkeilijät pian havaitsivatkin todeksi. Sillä ojanreunoilla
istui äitejä imulapset sylissään, kuolleita ja haavoitettuja makasi
vierekkäin ja elävät pilkistelivät metsien reunoista ja katosivat
nopeasti peläten vihollisen heidät keksivän.

Pieni kylä oli tavattoman tiheästi rakennettu ja asuttu, mutta joka
tuvan ulkopuolella oli kasoittain särettyjä talouskaluja ja sisältä
kuului huutoja ja melua. Aavistettiin niin vähän mitään äkkiylläkköä,
ettei vihollisen väestä huomannut kukaan lähestyvää parvea.

Esbjörn komensi heti pysähtymään ja laskeutumaan ratsailta, väki
sai vetäytyä läheisen kirkon taa ja olla näyttäytymättä ennenkuin
annettiin merkki hyökkäykseen.

Hänen ratsumiesvaippansa muistutti suuresti tanskalaisten käyttämää,
ja hän saattoi sentähden ilman keksimisen pelkoa heittäytyä maahan
erään keski-ikäisen naisen luo, joka istui liikkumatonna aito
varressa tuijottaen pieniin tupiin, joista melu kuului.

"Ovatko he ajaneet teidät sieltä pois?" kysyi hän hiljaa.

"Tiedättehän sen", jupisi vaimo hiljaa.

"En tule sieltä."

Vaimo tuijotti vain tupiin.

"Onko teillä siellä ketä?"

"Molemmat lapseni."

"Tyttöjä?"

"Niin!"

"Kauniita?"

"Nuoria ja kauniita!" Äiti parka väänteli käsiään epätoivoissaan.

"Onko piispa siellä?"

"Ei, mutta tanskalainen kapteeni."

"Missäs piispa on?"

"Pappilassa!"

"Milloin tulivat he tänne?"

"Eilen illalla."

"Ja ajoivat teidät kotoanne."

"Niin, sillä miehet kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta ja
alamaisuutta."

"Silloin syntyi taistelu?"

"Niin!"

"Mutta en näe lainkaan kaatuneita tanskalaisia."

"He ovat vieneet ne kaikki pois ja haudanneet."

"Mutta te ette ole haudanneet omia miehiänne?"

"He kielsivät sen! Mieheni makaa kaatuneena tuolla notkelmassa.
Siihen kerääntyvät kärpäset ja paarmat päiväpaisteessa, mutta minä en
saa niitä ajaa pois. Jospa vain uskaltaisin!"

"Pelkäättekö henkeänne?"

"Tytöt voivat tarvita minua. Elsa ja Pirkitta parka! Kuulkaas, kuinka
muukalaiset elämöivät!"

"Odottakaahan, vielä siitä tulee pahempaakin! Kun näette minun
ryntäävän taloon miehineni, niin tulkaa perästä niin monta kuin teitä
on."

"Varokaa, heitä on paljon!"

"Kylläpähän pian vähenevät!"

Esbjörn hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Miesjoukko
jaettiin kolmeen parveen, neljätoista kuhunkin, ja asemiehet saivat
kukin osastonsa.

Esbjörn näytti tuvan, mihin hän hyökkäisi, toisten oli otettava
osalleen reunimmaiset molemmin puolin, ja sitten oli puhdistus
jatkuva talosta taloon.

Luultavasti saisivat he ahdistamatta tehdä hyökkäyksensä, mutta vahti
oli asetettava joka ovelle ulkopuolisten vihollisten varalta ja hänen
oli heti kaadettava se, ken aikoi hyökätä.

He lähestyivät kuulumattomin askelin; samassa kuului merkkitoitotus
loitompaa.

Tanskalaisten päitä pisti esiin kaikista ovista; samassa komennettiin
hyökkäykseen. Tuvanovien eteen koetettiin tehdä varustuksia, ja
Esbjörn huomasi, että siinä tuvassa, johon hän hyökkäsi, oli
vihollisten luku kolminkertainen hänen miehiinsä verraten.

Sen parempi; vimmatun tavoin löi hän kelpo miekallaan eteensä ja
kupeelle kummallekin. Oli kuin tahtoisi hän tanskalaisten verellä
sammuttaa sen surun ja kaipauksen, joka paloi hänen sydämessään!
Hän oli puolestaan vakuutettu, että Sten Sturen kuolemaan oli
petoksellakin osansa, ja tämän muiston leimahtaessa hänen mielessään
jatkoi hän yhä vimmatummin veristä työtään.

Huutoja ja ulvontaa, aselevon vaatimuksia, jotka kajahtelivat hänen
ympärillään, niitä ei hän kuullut. Verisen miekan, jonka hän tempasi
yhden kaatuneen vihollisensa ruumiista, upotti hän heti toiseen.

Ahtaaseen huoneeseen tuli pian tilaa viljalta, hän sai kavuta yli
ruumiskasojen, ja elävät, jotka eivät päässeet ulos, piiloutuivat
ruumiskasojen alle pelastaakseen henkensä.

Perinnä huoneessa seisoi kaksi kalpeaa naisolentoa. He näyttivät
tuskin päässeen lapsuusiästään, ja kuitenkin kuvastui heidän
kasvoillaan kauhu ja kammo, joka saattoi kuulua ainoastaan
kypsyneemmän iän kokemuksiin. He olivat kietoneet käsivartensa
toistensa ympärille ikäänkuin olisivat tahtoneet kaatua samalla
surmaniskulla.

Mutta kun Esbjörn seisoi heidän edessään, kääntyi hän ympäri. Kaikki
viholliset olivat poissa tai kaatuneet.

Hänen omasta väestään oli ainoastaan Pietari Perjantai paikalla.

"Sotamiehet?" kysäisi Esbjörn.

"He tappelevat ulkona!"

"Tulkaa", sanoi hän molemmille lapsille. "Vien teidät äitinne luo!"

Hän kietaisi käsivartensa heidän molempain ympärille ja kantoi heidät
ulos tuvasta. Perjantai raivasi tietä.

Ulkona taisteltiin hirmuisesti, mutta Perjantai kulki yhä edellä ja
Esbjörn seurasi jälestä kantamuksineen.

Silloin huomasi hän edessään piispa Mathiaan; tämä piti pyssyä
kädessään, ja kun Esbjörnin molemmat kädet olivat puolitajuttomain
lasten ympärillä, oli hänet helppo kaataa.

Laukaus pamahti ja sankari kaatui!

Mutta samassa syöksyi nainen esiin, tempasi molemmat lapset ja riensi
pois niiden keralla.

Perjantai polvistui kuoliaaksi ammutun viereen ja koetti tyrehyttää
verenvuotoa.

Silloin lähestyi piispa, hän oli mielestään hoitanut asiansa hyvin;
hän kosketti jalallaan kaatunutta ja kysyi:

"Mikä mies on nimeltään, olen nähnyt hänet ennenkin?"

Esbjörn avasi silmänsä. "Juhana Terve", vastasi hän huoaten syvään.

Ja hänen päivänsä olivat päättyneet.



10.

ANNA BJELKE.


Suuria tapauksia on tapahtunut Kalmarin linnassa viimeksi siellä
oltuamme.

Rehellinen Juhana Maununpoika oli vaipunut kuolemaan.

Puolison ja tyttären hellyydellä oli Anna häntä vaalinut; kumpikaan
pojista ei ollut saapuvilla; Juhana herra sanoi, että heidän
näyttäytymisensä häiritsisi vain sitä sopusointuista rauhaa, mitä
hän tunsi ollessaan yksin Annan kanssa. Oliko se mustasukkaisuuden
tunnetta, pelkäsikö hän, että joku kääntäisi Annan ajatukset pois
hänestä? Anna oli käynyt hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja jos
hän nyt rakasti elämää, teki hän niin Annan tähden.

"Kuka on sinua suojeleva, kun minä olen mennyt?"

"Jumala on tehnyt sen tähän asti ja on varmaan tekevä sen
tästedeskin."

"Mutta poikani?"

"Kuinka tarkoitatte, herra?"

"He rakastavat sinua!"

"Mutta kunnioittavat myös minua!"

"Mutta sinä, Anna, rakastat Åkea!"

"Sisaren rakkaudella."

"Siihen ei hän tyydy."

"Eikö ole tyytynyt tähänkin asti?"

"Mutta kun minä olen poissa..."

"Ei hän ole koskaan lausuva mitään, mikä olisi loukkaus minua
kohtaan."

"Eikä myös sietävä, että sinä kuulut jollekin toiselle."

"En mene uudestaan naimisiin. Pyysin teitä herrakseni sovittaakseni
poikanne keskenään, karkoittaakseni eripuraisuuden hengen, vetääkseni
pojat isänsä luo."

"Oi Anna, Anna!"

"Menette nyt pois luotani, juuri kun sodan liekki syttyy uudelleen;
mutta olette itse tehnyt minut asetoveriksenne, opettanut minut
puolustamaan linnoitusta, joka oli teille uskottu. Älkää pelätkö,
että petän luottamuksenne tai jätän sen toisiin käsiin vaaran ollessa
suurimmillaan. Teidän kunnianne on minunkin, ja minä puolustan sitä
viimeiseen saakka."

Häntä siunaten nukkui Juhana herra iäiseen elämään. Annalle oli
kuolema ainoastaan siirtyminen uuteen elämään; hän uskoi lujasti
jälleennäkemiseen, ja hänen kaipauksensa oli sentähden tyyni ja
luottavainen. Ensi toimekseen kirjoitti hän poikapuolilleen, ilmoitti
heille heidän isänsä kuolemasta ja kehoitti heitä heti rientämään
Kalmariin.

He saapuivat viivyttelemättä.

Kun he kuulivat, kuinka kauan hän oli ollut sairaana, kummastelivat
he, ettei heitä ollut ennen kutsuttu.

"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän. "Mutta minä pyydän, ettette
lue sitä minulle viaksi. Sota uhkasi, ja täällä oli niin paljon
kyseltävää ja hommattavaa linnoituksen puolustukseen nähden."

"Ette suinkaan aikone siihen puuttua?" huudahti Maunu. "Herrani on
uskonut sen minulle."

"Sallikaa minun auttaa teitä!" pyysi Åke. "Sen tahdon tehdä minäkin!"

"Tämä on _minun_ työni", sanoi Anna. "Teillä on toinen, hoitakaamme
kukin omamme."

Molemmat vaikenivat, mutta ilmeisesti tyytymättöminä.

Hautajaispäivänä, kun leski ja molemmat pojat ennen kirstunkannen
sulkemista olivat kolmenkesken ruumishuoneessa, sanoi Anna heille:

"Rakkaan herrani muiston kautta lupaan, että viimeiseen saakka olen
teille harras ja uskollinen sisar ja pyydän, että te puolestanne
suotte minulle veljellisen ystävyytenne." Molemmat suutelivat hänen
kättään vastaamatta mitään. Hautajaiset vietettiin linnoituksessa
suurilla juhlallisuuksilla; pääalttarin alla kirkossa oli muurattu
hauta, ja sinne vainaja kätkettiin, kunnes tyynemmän ajan tultua
hänet voitaisiin viedä sukuhautaan Göksholmaan.

Molemmilla pojilla oli yhtä ja toista toimitettavaa ennenkuin
lähtivät Kalmarin linnasta. Åke halusi ottaa vaarin tärkeistä
perhepapereista, ja Maunulla ei ollut lainkaan halua matkustaa ilman
häntä.

Anna vapisi ajatellessaan, mitä olisi tuleva; hän tapasi tosin heitä
ainoastaan aterioilla, mutta heistä toisen äänettömyys ja synkkä
katse puhui tehdystä päätöksestä, kun taasen toisen suruinen ja
levoton esiintyminen ikäänkuin varoitti uhkaavasta vaarasta.

Kuinka Anna katuikaan, ettei ollut taivuttanut herraansa poikiensa
ollessa läsnä nimittämään hänet seuraajakseen; nyt saattoivat
he evätä häneltä tämän oikeuden. Ah, hän tiesi kyllä, että he
tavoittelivat sitä ainoastaan saadakseen olla hänen läheisyydessään,
suojellakseen ja puolustaakseen häntä.

Mutta tämä ei saanut tapahtua! Heidän täytyi lähteä pois! Hän oli
luullut, että he syvästi kunnioittaisivat isänsä mustiinpukeutunutta
leskeä; mutta sitä vastoin tahtoivat he suojella häntä, erittäinkin
Maunu otti itselleen sen oikeuden.

Upseereja puhutteli hän kuten päällikkö, ja se huomaavaisuus, jota
hän heidän läsnäollessaan osoitti Annalle, oli ritarin eikä pojan
kunnioitusta.

Kokonaisen viikon olivat he olleet linnassa, eikä lähdöstä puhuttu
mitään.

Annan ystävälliset sanat sattuivat kuin kallioon. Maunu herra tiesi
kyllä hänen toivomuksensa, mutta oli lujasti päättänyt viedä tahtonsa
läpi.

Mutta niin ei saanut käydä; urhoollinen nainen päätti viedä asiansa
perille.

Eräänä päivänä sanoi hän heille molemmille, että hän halusi
keskustella heidän molempain kanssa.

"Minä en jouda", vastasi Maunu.

"Ja te, Åke herra?"

Tämä punastui. "Minulla on muutamia tärkeitä papereita
tarkastettavana läpi", sanoi hän.

"Teillä ei siis ole hetkistäkään uhrata minulle?"

"Ei nyt, kenties toiste."

"Sitten tahdon heti sanoa teille jäähyväiset", sanoi kiihottunut Anna
ja nousi ylpeästi.

"Matkustatteko?"

"Huomenna jo!"

"Se ei saa tapahtua!" huudahti Maunu aivan poissa suunniltaan. "Minä
kiellän sen!"

"Sitä ette voi, ritari!" Ja hän valmistautui jättämään huoneen.

Åke riensi jälestä. "Kuinka voi meidän läsnäolomme olla teille
kiusaksi", sanoi hän. "Mehän pyydämme vain oleskella teidän
läheisyydessänne, pitää huolta teistä."

"Mutta sitä juuri en voi sallia!"

"Miksette voisi?" huusi Maunu. "Onko kenties upseerien joukossa joku,
jota kohtaan tunnette myötätuntoa, ja pelkäätte meidän...?"

"Vaikene!" huusi Åke. "Kuinka uskallat loukata puhtainta, jalointa
naista!"

"Täytyyhän olla jokin syy siihen ilmeiseen vastahakoisuuteen, mitä
hän meille osoittaa."

"Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin!"

"Ei, sitä en tiedä."

"Hän näkee, että me molemmat rakastamme häntä."

"Ja hän vihaa meitä!"

"Teet taasen hänelle väärin."

"Totisesti et näytä tuntevan Anna rouvan ajatuksia paremmin kuin
minäkään!" vastasi Maunu, ja mustasukkaisuus tuikki hänen silmistään.

"Nyt tiedän, mitä merkitsee seista turvatonna", sanoi Anna rouva.
"Mutta tunnette minua vähän, jos luulette, että voitte pelottelemalla
muuttaa mieleni. Valitkaa, joko lähdette täältä viivyttelemättä,
muuten lähden minä."

"Minä en lähde!" huusi Maunu ja polkaisi vimmastuneena lattiaa.
"Isäni kuoltua olen hänen lähin seuraajansa ottamaan linnoituksen
päällikkyyden haltuuni, kunnes valtaneuvosto on ehtinyt asiasta
päättää."

Anna seisoi tyynenä kohottamatta päätään, muutamat kyynelet vierivät
hitaasti pitkin hänen kalpeita poskiaan, mutta ikäänkuin niitä
häveten kääntyi hän nopeasti lähteäkseen huoneesta.

"Minä tottelen teitä, Anna", sanoi Åke ja riensi hänen jälkeensä.
"Tämä käytöstapa on arvoton, ja minä vannon, etten palaa ennenkuin te
sen sallitte."

"Saatte menetellä siinä kuten haluatte", vastasi Anna. "Minä en
väisty siitä, mitä olen sanonut."

"Ja niin lähtee uljas ritari kaunista rouvaa saattamaan", huusi Maunu
melkein hurjasti. "Mutta hänellä täytyy olla kaksi saattajaa, ja
siksi lähden minä mukaan."

"Ja jätät linnoituksen?" kysäisi veli.

"Ei sitä ole minulle uskottukaan."

"Ei, se on uskottu minulle", sanoi Anna suurella arvokkuudella.
"Ja minä ansaitsen teidän loukkauksenne, kun en ole aikoja sitten
käyttänyt valtaani. Ritarit, olette minulle haitaksi, ja minä tahdon,
että lähdette täältä jo huomenna."

"Minä tottelen", vastasi Åke.

Maunu seisoi epäröiden, seuraavana sekuntina lepäsi hän polvillaan
Annan jaloissa ja huudahti intohimoisesti:

"Tiedätte, että rakastan teitä yli kaiken maailmassa, niin etten
voi sietää elämää teitä näkemättä! Oi, sallikaa minun oleskella
läheisyydessänne, ja minä vannon, että hautaan salaisuuden syvälle
sieluuni, en koskaan puhu siitä sanoin enkä katsein! Oi Anna, ole
armollinen!"

"Tarvitsiko teidän lisätä tämä uusi loukkaus entisiin", sanoi
Anna ylpeästi, "pakottaaksenne minut käsittämään, että minun on
välttämätöntä heti sanoa teille jäähyväiset iäksi?"

"Jollette sano niin", huudahti Maunu kalveten, "niin lähden heti, jos
tahdotte."

"Eikö minun ole vapautettava itseni ja teidät kohtauksista, jotka
ovat yhtä kiusalliset meille kaikille?"

"Ne eivät tule uudistumaan!" lisäsi Maunu. "Ennen puren kieleni
poikki!"

"Sen lupaan minäkin", lisäsi Åke.

"Mitä takeita tarjoatte siitä?"

"Emme tule takaisin ennenkuin te sallitte."

"_Tämäkin_ käynti on koitunut kiroukseksi! Synnin rangaistus tulee
täytäntöön. Meidän, veljesten, täytyy kärsiä samasta toivottomasta
rakkaudesta ja meidän sydämemme kääntyvät vihoissaan toisiaan
vastaan. Toinen ei suo toiselle teidän näkemistänne. Katsokaa Åkea,
hän on aikoja sitten mukautunut teidän tahtoonne, mutta hän ei mene,
sillä hän ei uskalla jättää minua teidän kanssanne kahden, vaikka hän
tietääkin, ettei se hyödytä minua mitään. Ja jos te suosisitte Åkea
hitusenkaan enemmän kuin minua, en vastaa siitä, mitä voisi tapahtua,
sillä minä uskon, pelkään, että rakastatte häntä, ja tämä ajatus voi
minut tehdä hulluksi."

"Ja te puhutte, että me vielä kerran kohtaisimme", sanoi Anna
kalmankalpeana nojaten pöytää vasten. Onni oli hänelle, että hän voi
välttää sen rukoilevan, palvovan katseen, jonka Åke upotti häneen.
Anna parka, hän luuli jokaisen jäsenensä jähmettyvän, kunnes vihdoin
kyynelvirta lievensi sorretun sydämen tuskia.

Molemmat veljekset makasivat polvillaan hänen edessään; kumpikaan ei
uskaltanut tulla häntä lähelle, mutta heidän tuskansa puhui selvemmin
kuin sanat.

Anna toipui nopeasti. "Annamme yksityisasiain vallata mielemme",
sanoi hän. "Sellaisina aikoina kuin nykyiset ovat, tulisi jokaisen
ajatella ainoastaan isänmaata." Hän kuivasi nopeasti pois kyyneleensä
ja sanoi lempeästi: "Nouskaa, rakkaat ystävät, ja unhottakaa menneet;
minä tahdon nyt kuten ennenkin olla teidän uskollinen sisarenne ja
sellaisena antaa teille hyvän neuvon, jos sallitte."

Molemmat olivat nousseet, molemmat olivat tarttuneet hänen
ojentamaansa käteen, ja molemmat sanoivat aivan kuin yhdestä suusta:
"Puhukaa!"

"Isänmaa tarvitsee teitä!"

"Minun haluni ei vedä sinnepäin", sanoi Maunu.

"Minä luulin, että kun kuolema on oven edessä, niin olisi aina halua
sitä torjumaan", vastasi Anna vapauttaen hiljaa kätensä.

"Minä lähden sotaan!" sanoi Åke.

"Etsimään kuolemaa?" lisäsi Maunu vilkkaasti. "Sitä ette voine
tahtoa, Anna."

"Se, joka menee täyttämään velvollisuuttaan, ei kysyne mitä saattaa
kohdata."

Nopea oli se katse, jonka Åke sai, mutta hän ymmärsi sen, sillä
iloisina helähtivät sanat, kun hän vastasi:

"Kuinka minä pelkäisin kuolemaa! Nyt olen varma, että te molemmat
tulette minua kaipaamaan."

Mutta nyt ei Maunukaan tahtonut jäädä miestä huonommaksi, ja niin
päättivät molemmat veljet ottaa osaa taisteluun Kristian kuningasta
vastaan. Maunu aikoi lähteä kokoamaan talonpoikaisjoukkoja ja Åke
Tukholmaan tarjoamaan Kristina rouvalle palvelustaan.

"Viekää sitten hänelle terveisiä minulta", huudahti Anna vilkkaasti.
"Sanokaa, että hänen esimerkkinsä kehottaa minua seuraamaan."

       *       *       *       *       *

Saksalaisten pursiin, jotka olivat purjehtineet ruotsalaiseen
saaristoon myymään tavaroitaan, tuli usein uutisia Tanskasta;
kertomuksia siitä, että Kristian kuningas laivastoineen pian lähtisi
Tukholmaan, liikkui jo hyvät ajat ennen kuin se tapahtui.

Saksalaiset laivurit kertoivat siitä rajattomasta ilosta mikä oli
noussut Kööpenhaminassa, kun saatiin viestejä tanskalaisten aseiden
menestyksestä Ruotsissa. Sotajoukot olivat voittoisasti retkeilleet
kautta maan, valtionhoitaja oli kaatunut, nyt varmaankin oli
kuninkaan helppo kukistaa Ruotsi lopullisesti. Huhtikuun ensi päivinä
oli jälleen lähetetty suuret tukut kirjeitä ympäri maata ja kaikki
olivat tulvehtineet täytenään mitä pyhimpiä vakuutuksia ja runsaimpia
lupauksia kuninkaan armosta ja suosiosta. Muuan sellainen kirje
saapui Kalmariinkin.

Anna rouva pani sen heti syrjään; kuninkaan uusien lupausten sijaan
puhui hän niistä monista, jotka hän oli pettänyt.

Usein nähtiin hänet suuren upseeri- ja sotamies joukon ympäröimänä.
Silloin kertoi hän aina jostakin uudesta ilkityöstä, joka oli
tehty Ruotsissa, ja varmaa on, ettei Tanskan kuninkaalla ollut
toimeliaampaa, vaikutusvaltaisempaa vastustajaa kuin Anna Bjelke.

Mutta kun hän sellaisten seurojen jälkeen palasi hiljaisiin
suojiinsa, silloin tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi ja
ikävöi, että toiminnan hetki pian löisi.

Eräänä päivänä oli hän äsken saapuneen purren mukana saanut kirjeen
Suomesta ja luki sitä juuri parhaillaan, kun Outi astui sisään.

Sorjalla neitosella oli Kalmarin linnassa väljät tanhuat
miellytyshalulleen, ja hän olikin paljon palvonnan esineenä.
Tyytyväisyydestä säteilivät hänen mustat silmänsä. Mutta nyt näytti
hän kalpealta ja pelokkaalta rientäessään esiin huudahtaen: "Jalo
rouva!"

"Mitä on tekeillä?"

"Turo on täällä!"

"Turo! Mistä hän tulee?"

"Suomesta. Isä on kuollut!"

"Niinkö, se on siis syynä liikutukseesi! Hän on ollut Viipurissa?"

"Niin, mutta..."

"Mitä on tapahtunut?"

"Turo tahtoo, että minun on mentävä hänen kanssaan naimisiin."

"Olethan luvannut sen!"

"_Silloin_, mutta nyt..."

"Tahdotko pettää lupauksesi?"

"Tahdon vain lykätä sen täyttämisen."

"Onko mielesi kiintynyt johonkin toiseen?"

"Ah, kuinka voitte luulla..."

"Minulla ei ole ollut aikaa valvoa sinua viime kuukausina, sinä olet
nyt kyllin vahva tehdäksesi sen itse."

"Minä en ole tehnyt mitään pahaa!" sanoi Outi itkien.

"Toivotaan!"

Outi heittäytyi Anna rouvan jalkoihin ja suuteli hänen hamettaan.
"Jalo rouva", sanoi hän, "taivuttakaa hänet antamaan minun olla
vapaana vielä vuosikauden."

"Mistä syystä?"

"En tahdo erota teistä!"

"Onko tämä todellinen syysi!"

"Vakuutan sen!"

"Pyydä sitten Turoa tulemaan tänne!"

"Pyhä neitsyt siunatkoon teitä!" Ja hän riensi nopeasti huoneesta,
mutta palasi hetkisen kuluttua Turon kanssa.

Turosta oli paisunut suuri ja väkevä merimies, joka uhkui elämää ja
terveyttä.

"Totisesti, Turo, tuskin tunnen sinua", huudahti kummastunut Anna
hänet nähdessään.

"Te, jalo rouva, minut veditte ylös unteloisuudestani", sanoi hän.
"Ja jos minusta on tullut jotakin, on se tapahtunut teidän avullanne,
enkä koskaan lakkaa teitä siunaamasta."

Sanoissa oli niin paljon sydämellisyyttä, että Anna oli vakuutettu,
etteivät ne olleet opetettuja, ja kuitenkin ihmetytti häntä suuresti,
missä Turo oli niin sievistynyt sanoiltaan ja käytökseltään.

Hänen kysymykseensä vastasi mies olleensa kolme viikkoa kotonaan
ennenkuin äskettäin oli erään laivurin mukana tullut Ruotsiin.

"Mitä sinulla oli niin kauan kotipuolellasi tehtävää?" kysyi Anna.

"Hautasin Outin kunniallisen isäukon ja laitoin kaiken kuntoon hänen
tuloaan varten."

"Luuletko itse tulevasi siellä maanäärillä viihtymään?"

"Tuskinpa kauan, mutta silloin lähden jälleen merille."

"Kuinkas hän silloin?"

"Jää tietysti mökille! Mummo ikävystyy yksin."

Sanat kuulostivat kovilta ja ankarilta, ja katse, jolla hän katseli
Outia, muistutti haukkaa, joka pitelee varpusta kynsissään.

Outi kääntyi pois ja itki.

"Oletteko jo riidelleet?"

"Hän on kuin pursi ilman peräsintä, nyt saa hän tutustua kompassiin."

Anna rouva antoi Outille muutamia tehtäviä suoritettavaksi, ja vasta
tämän mentyä käski hän nuoren merimiehen kertoa mitä tiesi hänen
äitinsä ja sisarensa kodista; kaikki mikä oli yhteydessä Viipurin
kanssa, oli hänelle rakasta.

Sitten kysyi hän, tiesikö Turo mitään mielialasta Suomessa, ja Turo
kertoi elävyydellä, ja lämmöllä, että suomalaisiin kansanmiehiin sai
huoletta luottaa; mutta oli siellä herrojakin, jotka olivat kunnon
miehiä. "Teidän oma lankonne, jalo herra Tönne Erikinpoika, on
ruotsalainen sielultaan ja mieleltään", sanoi hän.

"Oletko kuullut mitään herra vainajani vävystä, jalosta Åke
Yrjänänpojasta?"

"Kuulin hänen sanovan talonpojille, että niin totta kuin herra
Sten Sture oli jalo ja ylevämielinen herra, suuri toimissaan, niin
varmasti tahtoi hänkin taistella henkeen ja vereen hänen oikean
asiansa puolesta."

"Sitä odotinkin!"

"Sentähden kansa häntä rakastaa, ja äitini, joka talvikorvalla oli
Turun puolella, kertoi, kuinka piispa on kehottanut, että jokaisen
on pysyttävä uskollisena esivallalle, joka jo niin kauan on maata
parhaimmiten hoivannut."

"Et usko, Turo, kuinka sanasi lohduttavat ja ilahuttavat minua;
mielelläni olisin nähnyt, että olisit tahtonut jäädä tämän
rauhattomuuden ajaksi linnoitukseen; luotettava palvelija on suuri
aarre, eikä minulla ole sellaista ainoatakaan."

"Sen sanotte Outin tähden!"

"Sanon sen omastakin puolestani, Turo."

Turo näytti sangen epäilevältä. "On kai sama, tapahtuuko se muutamia
kuukausia ennemmin vai myöhemmin", jupisi hän.

"Samalla voisit pitää silmällä Outiakin, ja niin oppisi hän
tottelemaan; olen viime aikoina ollut vähän tekemisissä hänen
kanssaan."

"Tiedän, että hän rakastaa minua", sanoi Turo. "Hän ei ole minulle
uskoton enempää kuin minäkään hänelle; mutta en tahdo, että toiset
näkevät häntä; tosin on hän kaunis, mutta ainoastaan minulle!"

Siinä puuskahti villi esiin; kuinka vähän miekkonen tunsikaan Outia!
Anna rouva katui, että oli pyytänyt häntä lykkäämään häitä ja muisti
Esbjörnin neuvon naittaa heidät niin pian kuin mahdollista ja
lähettää heidät takaisin kotiin.

Mutta sitten ajatteli hän sitä hyötyä, mitä Turo tekisi hänelle.
Ja niin kehotti hän häntä tekemään tuttavuutta niiden saksalaisten
kanssa, joita oli linnoituksessa. "Kenties teen siinä väärin, mutta
epäilen heitä", sanoi hän. "En ole kuitenkaan uskaltanut puhua tästä
kenellekään ennenkuin nyt sinulle."

Turo selitti heti olevansa halukas; hänelle näytti olevan mieliin
saamansa luottamus, ja hän pyysi, ettei Anna mitenkään osoittaisi
häntä tuntevansa nähdessään hänet miehistön kesken. "Täytyy varoa
herättämästä heidän epäluulojaan", sanoi hän.

Kun Outi kuuli emännältään tehdystä sopimuksesta, ei se juuri
näyttänyt häntä ilahuttavan. "Nyt varmaankin hän rupeaa urkkimaan
minua", sanoi hän. "Mutta se on turhaa vaivaa, minä olen yhtä viisas
kuin hänkin!"

Toukokuu oli alullaan. Lumet ja jäät olivat lähteneet, meriliike oli
vapaa. Tornista tähysteltiin, eikö laivastoa näkyisi etelästä päin.

Eräänä aamuna ilmoitettiin, että se yöllä oli tullut Kalmarinlahteen.
Mutta se oli laskenut ankkurinsa eikä tiedetty mistä syystä.

Eräänä päivänä antoi Turo Anna rouvalle merkin, että hänellä oli
jotakin tärkeää sanottavaa. Anna oli itse ollut päällystön kanssa
linnanportilla katsomassa, että kaikki oli hyvin sulettuna; sieltä
palattuaan viittasi hän Turon seuraamaan.

Huoneeseen tultuaan sanoi Turo hänelle: "Olette oikeassa, täällä on
kapina tekeillä!"

"Keiden kesken?"

"Saksalaisten!"

"Mitä he valittavat?"

"Sitä, että heillä on nainen päällikkönä."

"Ja ruotsalaiset?"

"Ovat tyynet -- toistaiseksi."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Kaikki riippuu siitä, miten kapinahankkeet menestyvät."

"Siinä olet oikeassa!" sanoi Anna rouva hieman katkerasti. "Mutta
minä olen ollut varuillani, ja nyt tarvitsen sinun apuasi."

"Mitä minun on tehtävä?"

Anna rouva avasi oven viereiseen pienempään huoneeseen. "Hanki
työaseita ja murra täällä auki lattia; mutta sen täytyy käydä pian."

Turo katsoi häneen kummissaan. "Mitä varten?"

"Alla on ruutikellari!"

"Ja te tahdotte?"

"Pelkäätkö, Turo?"

"En enempää kuin tekään!" vastasi Turo ihaillen. "Silloin olemme
yksimieliset! Kas tässä avain huoneeseen, sinä vastaat siitä minulle."

"Luottakaa minuun!"

"Asia jää meidän kesken!"

"Tietysti!"

"Outi ei saa tietää mitään."

"Ei saakaan", vastasi Turo. Mutta Anna muisti kauan jälkeenpäin, että
hän oli huomannut ihmeellisen ilmeen Turon kasvoilla tämän sanoessa:
"Ei saakaan."

Samana päivänä alkoi jo työ.

Sen jälkeen pysyi ovi sulettuna, ja Turolla oli avain huostassaan,
mutta kukaan ei tiennyt, oliko suomalaisella merimiehellä mitään
työtä linnassa.

Ei viipynyt monta päivää, ennenkuin nähtiin muutamain tanskalaisten
laivojen lähestyvän. Ne heittivät ankkurin muutamain askelten päähän
linnoituksesta. Kuninkaan laiva oli joukossa, ja hänen sanottiin
olevan laivalla.

Toukokuun 10 päivänä nostettiin rauhanlippu ja heti sen jälkeen
saapui viestintuoja pyytäen kuninkaan lähettiläälle pääsyä kaupunkiin.

Anna rouva kielsi sen.

Silloin pyysi lähettiläs keskustella päällikön kanssa.

"Voinhan minäkin lähettää lähettilään", sanoi urhea nainen eräälle
upseereistaan. "Menkää ja ottakaa puolestani vastaan kuninkaan
viesti; tuokaa minulle se sitten."

Se oli sellainen kuin oli odotettukin.

"Hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, Tanskan kuningas Kristian
II, kehotti jaloa rouvaa Anna Bjelkeä heti luovuttamaan kaupungin ja
linnoituksen lailliselle herralleen ja kuninkaalleen."

"Tulkoon hän ja ottakoon sen!" vastasi Anna rouva.

Tämän ylpeän vastauksen kera täytyi lähettilään palata kuninkaansa
luo.

Tämä joutui vihan vimmoihin; mutta mitä eivät mahtisanat voineet, voi
kenties viekkaus saada aikaan; sentähden tahtoi hän odottaa muutamia
viikkoja.

Kaksi päivää myöhemmin saatiin kiinni saksalainen sotamies, joka
tahtoi hiipiä linnoituksesta pois; siitä saattoi huomata, että
linnoituksen puolustusväen ja tanskalaisten välillä oli jotakin
yhteyttä. Sotamiehen kulettamat kirjeet olivat kaikki kirjoitetut
salakirjaimin, mutta osoitetut laivojen päälliköille ja yksi niistä
kuninkaalle. Vartiat vahvistettiin tämän jälkeen kaksin kerroin ja
heiltä vaadittiin suurinta valppautta.

Linnassa vallitsi kolkko alakuloisuus; päällystö ja miehistö oli
jakautunut kahteen puolueeseen. Arvossapidetyimmät ruotsalaisesta
päällystöstä kuuluivat Anna Bjelke puolelle, mutta suuri joukko
horjui. Ruotsalaiset olivat ylipäätään ruotsinmielisiä, saksalaiset
taasen päällystöineen miehistöineen tanskanmielisiä; nämä ne
hankitsivat kavallusta, mutta koettivat edeltäpäin kaikin mahdollisin
keinoin vetää ruotsalaiset puolelleen.

Sillävälin oli Turo melkein päättänyt työnsä.

Mutta sen aikana oli hän päässyt varmuuteen, joka melkein kauhistutti
häntä itseään.

Rakkaus Outiin täytti koko hänen sielunsa, hän saattoi olla vihainen
ja torailla tytölle, mutta hän olisi vaikka tuhat kertaa antanut
henkensä hänet pelastaakseen. Miellytyshalu, jota Outi aina osoitti,
kalvoi ja nakersi Turon mieltä, mutta hän ei luullut voivan sen
toisin ollakaan, sellaisia olivat kenties kaikki naiset luonnoltaan.
Hän ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiotaan muihin naisiin ja
sentähden tahtoi hän viedä Outin mukanaan, niin ettei kukaan muu
näkisi hänen kauneuttaan. Mutta nyt olosuhteet pakottivat viipymään
täällä ja sentähden täytyi ryhtyä toimenpiteihin.

Nämä olivat oikeastaan siinä, että hän päivittäin kävi eri aikoina
Outin luona.

Outi asui pienessä tornikamarissa Anna rouvan makuuhuoneen
yläpuolella, ja puhetorven kautta saattoi tämä kutsua häntä milloin
tahtoi.

Täällä oli hän siis melkein aina tavattavissa, mutta Turo huomasi
pian, että hänen käyntinsä siellä herättivät Outissa eräänlaista
levottomuutta; tyttö sanoi, että hänen hyvä maineensa kärsisi niistä,
ja vaikkei hän säästänyt hyväilyjään, tahtoi hän kuitenkin niin pian
kuin mahdollista päästä vieraastaan.

Jollei Turo olisi ollut mielettömästi rakastunut, olisi hänessä
varmaan ennenkin herännyt epäluuloja.

Ensi aihe siihen oli miehen hansikas, jonka hän löysi huoneesta;
huomaamatta otti hän sen ja pisti taskuunsa, mutta hän tunsi
sellaista tuskaa kuin kuolema olisi kouristanut hänen sydäntään.

Siitä huolimatta ei hän ilmaissut mitään, nauroi vain ja laski
leikkiä kuten tavallisesti, vieläpä enemmänkin!

Koskaan ei Outi ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta, niin
houkuttelevalta. Nyt oli hän varma siitä, että tyttö petti häntä, ja
hän olisi saattanut itkeä verta sentähden, sillä hän rakasti häntä
yhtä mielettömästi kuin ennenkin.

Mutta kenen oli hansikas?

Siitä täytyi hänen hankkia tieto.

Hän puhui siitä eräälle sotamiehelle ja tämä otti hansikkaan, piti
sitä ylhäällä ilmassa, kysyen kuka oli sen kadottanut.

Turo hämmästyi suuresti, kun näki erään nuoren upseerin, tanskalaisen
syntyjään, tempaavan sen kysyen: "Mistä olet löytänyt sen?"

"Täältä pihalta!" vastasi sotamies.

Kuinka mielellään olisikaan Turo taistellut hänen kanssaan elämästä
ja kuolemasta, mutta ensin täytyi hänen päästä varmuuteen.

Nyt hän vakoili.

Ja seuraavana päivänä meni hän heti kilpakosijansa jälestä Outin
kamariin.

Upseeria ei näkynyt. Turo ymmärsi, että Outi oli kätkenyt hänet.
Niinpä oli jäätävä odottamaan, ja turhaan sanoi Outi, että huoneessa
oli oltava hiljaa, sillä Anna rouva oli makuukamarissaan, turhaan
valitti hän päänsärkyä ja pyysi sulhastaan lähtemään tiehensä. Turo
vastasi, että niin kauan kuin Outi oli sairas, tahtoi hän tehdä
hänelle seuraa.

Silloin tuumi Outi, että raitis ilma tekisi hänelle hyvää, ja niin
veti hän Turon ulos mukanaan.

Sinä päivänä oli Turo lyönyt työnsä laimin melkein tykkönään, ja niin
uskaliasta kuin se olikin, täytyi hänen ryhtyä työhön yöllä.

Hän oli juuri alkanut, kun hän kuuli ääniä viereisestä suuresta
juhlasalista.

"Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi naurava naisääni. Se oli
Outin.

"Se oli hyvä keksintö", vakuutti rakastunut tanskalainen "Outi, et
tiedä, mitä kärsin seistessäni sulettuna pukuhuoneeseen."

"Entä minä sitten!"

"Sinä et rakasta Turoa?"

"Minä vihaan häntä!"

"Mutta karkoita sitten hänet pois."

"Sitä en uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi!"

"Sitten teen minä sen!"

"Jos voitte!"

"Mitä annat silloin?"

"Meillä karhu ensin ammutaan, sitten vasta nyletään!" vastasi Outi
nauraen.

Mutta hän, joka seinän takana kuunteli, mitä hänestä puhuttiin, ei
saanut ilmaista läsnäoloaan; Anna rouvalle antamansa lupaus sitoi
hänen kielensä, mutta raivosta mykistyneenä puristi hän kätensä
nyrkkiin ja vannoi, että kosto oli tuleva sitä hirmuisemmaksi. Nyt
kuiskailivat he keskenään.

He olivat istuutuneet penkille, josta Turon erotti ainoastaan ohut
lautaseinä, ja kun hän kuunteli tarkoin, saattoi hän kuulla jokaisen
sanan, joka sanottiin. "Oletko tehnyt päätöksesi?" kysyi nuori mies.
"Älkää pyytäkö sitä minulta."

"Ajattele suurta summaa!"

"Anna rouva ei antaisi kuunaan anteeksi."

"Kuka hänestä välittää, kaunis hupakkoni, hän ei pääse kuun kuuluviin
eikä päivän näkyviin."

"Kuinka se käy päinsä?"

"Lasket öiseen aikaan junkerin ja hänen miehensä makuukamariin,
he vievät hänet pois kaikessa hiljaisuudessa, valtaavat avaimet
linnoitukseen, joka heti avataan kuninkaalle."

"Tietääkö hän siitä?"

"Kyllä, hän kiittäisi itse sinua siitä, mitä teet, jos tapaisitte
toisenne."

"Niin korkea herra!"

"Joka pitää kauniista naisista. Mutta minä en tahdo, että hän näkee
sinut."

"Miksi et?"

"Sinä kuulut minulle etkä kenellekään muulle."

"Päästäkää minut, herra!"

"Vien sinut Tanskaan."

"Minua halveksitaan siellä."

"Ei, kun olet rikas. Ostat suuren talon rahoilla, jotka saat, ja
siellä saat ottaa vastaan monia hienoja junkereja, mutta et rakastaa
ketään muuta kuin minua. Lupaatko sen?"

"Kunpa ensin olisi siellä!"

"Se riippuu sinusta."

"Mistä tiedän, nukkuuko hän?"

"Voit auttaa hänet siihen."

"Millä tavoin?"

"Unijuomalla."

"Ei, sitä en tahdo!"

Syntyi tuokion hiljaisuus. "Kas tässä", sanoi nuori mies, "mitä olen
tuonut kauniille ruusulleni."

"Oh, eihän minulle sovi tuollainen."

"Ei täällä, mutta Tanskassa."

"Niin, niin, siellä tahdon kantaa tätä kallisarvoista koristetta! Ah,
kunpa jo olisin siellä!"

"Mutta kiitä minua silloin?"

Nyt ei puhuttu mitään, mutta hiki helmeili Turon otsalla, hänen
täytyi purra hampaitaan yhteen voidakseen olla huutamatta, ja hän
tarvitsi kaiken lujan tahdonvoimansa, jottei syöksähtänyt sisään
ottaakseen molemmat rikolliset hengiltä.

Mutta kuitenkaan ei hän liikahtanut paikaltaan.

"Kuului aivan kuin huokaus!" kuiskasi Outi ja tempautui rakastajansa
käsivarsilta.

"Täällä ei ole ketään, kuten hyvin näet."

Toukokuun yö oli kyllin valoisa, että saattoi erottaa kaikki esineet
huoneessa.

"Minua pelottaa!"

"Mikä?"

"Jos Turo tietäisi..."

"Älä välitä hänestä, sinä kauneista kaunein, vaan sano sen sijaan,
milloin tulee se onnellinen päivä, jolloin saan viedä sinut täältä?"

"Mistä minä sen tiedän?"

"Se riippuu sinusta."

"Onko unipulveri vaarallinen?"

"Ei vähintäkään."

"Voisin sekoittaa sen iltajuomaan?"

"Juuri niin!"

"Antakaa se sitten minulle."

"Saat huomenna sen."

"Mutta sitten en enää tahdo kohdata rouvaani."

"Sitä ei sinun tarvitsekaan."

Nyt alkoi Outi itkeä ja nyyhkyttää.

"Mikä sinua vaivaa, Outi?"

"Miksi kiusaatte minua niin kovin?"

"Eikö kunkin täydy jotakin tehdä saavuttaakseen onnensa?"

"Mutta tämä on suuri synti!"

"Tahdotko mieluummin palata Turon mukana Suomen metsiin?"

"En, en!"

"Paina sitten sanani hyvin mieleesi, Outi."

"Onko sitten vielä jotakin?"

"Ketä tahdot mieluummin palvella, Anna rouvaa vai minua, kaunis,
kukoistava Outini?"

"Sinua tietysti!"

"No, silloin tiedät, mitä sinun on tehtävä."

"Annettava hänelle unipulveria iltajuomassa?"

"Ja sitten pidettävä ovi auki junkerille."

"Niin, se oli totta."

"Siinä onkin kaikki."

"Päästäkää minut nyt!" sanoi Outi. "Anna rouva voisi kutsua minua."

"Etkö ole koskaan ollut ulkosalla näin myöhään?"

"Minäkö? Minuahan on pidetty niin kovilla." Ja he nauroivat molemmat
ja hiipivät hiljaisin askelin ulos huoneesta.

Mutta Turo seisoi kauan, kauan paikoillaan. Hän kuunteli ikäänkuin
voisi vielä kuulla heidän puheensa, ja väliin värisi hän aivan kuin
kovassa horkassa.

Vihdoin palattuaan tajuunsa meni hän huoneeseen, jossa he olivat
olleet. Hän istuutui samalle paikalle, missä he olivat istuneet, ja
pysyi siellä liikkumatonna useita tunteja. Ne tuskat, joita hän oli
kärsinyt, tahtoi hän valmistaa Outille ja hänen rakastajalleen, ja
hän mietti miettimistään, kuinka hän voisi tehdä ne niin katkeriksi
kuin mahdollista.

Äkkiä muisti hän, että luvattu työ ei ollut vielä valmis, ja palasi
takaisin huoneeseen. Tähän asti oli hän työskennellyt niin hiljaa
kuin mahdollista, nyt unhotti hän kaiken varovaisuuden, hänen ainoa
ajatuksensa oli, että se tulisi valmiiksi. Onneksi ei kukaan pannut
huomiota hänen synnyttämäänsä lautojen ryskeeseen, ja muutamain
tuntien levottoman työn jälkeen oli kaikki valmiina. Lattia oli
auki enemmän kuin puoleksi ja alhaalla syvyydessä olivat täydet
ruutitynnyrit.

Turo hymyili mieliteoissaan niitä kohden. Hän tuumi tuokion ja
hyppäsi sitten nopeasti sinne alas. Hän oli huomannut siellä pienen
nassakan, ja sen tahtoi hän saada.

Kun hän avasi sen, ei siinä näkynyt olevan paljon ruutia, mutta
sentään aivan kylliksi tarkoitukseen, mihin hän sitä tarvitsi. Hän
sitoi nassakan lujasti selkäänsä, tarttui molemmin käsin köyteen,
jonka toisen pään oli sitonut ylhäällä kiinni pilariin, ja kiipesi
sitä myöten ylös. Oli jo aivan valoisaa, aamu käsissä. Hän sulki
työhuoneensa, ottipa avaimen juhlasalistakin, etteivät rikolliset
sinne enää pääsisi.

Joutuin riensi hän omaan huoneeseensa piilottaakseen tuomansa aarteen.

Oli vielä liian aikaista lähteä Anna rouvan luo, täytyi odottaa.

Nukkua ei hän voinut, itkeä ja valittaa naisten tapaan ei hän
tahtonut, vaikka olisi ollut siihen haluakin, ja niin vaipui hän
vielä kerran sellaiseen horrosmaiseen tilaan, jossa ei luule mitään
ajattelevansa ja sieluntoiminta kuitenkin jatkuu lakkaamatta.

Äkkiä hypähti hän pystyyn; nyt täytyi olla aika mennä Anna rouvan luo.

Silloin huomasi hän tämän kävelevän edestakaisin valleilla. Hänellä
oli mukana muutamia palvelijattariaan, niiden joukossa Outikin.

Turo oli edeltäpäin ajatellut, että Outi saattoi huoneeseensa kuulla,
mitä Anna rouvan makuuhuoneessa sanottiin ja tämä täytyi estää.

Nopein askelin riensi hän torniin ja pikku portaita ylös Avain oli
ovessa, mutta hänet valtasi samassa vastustamaton halu vilaista
hieman huoneeseen.

Hän astui sisälle niin varovasti kuin konsanaan viattoman naisen
pyhättöön. Outi rakasti koreutta, ja kaikessa hänen ympärillään
havaitsi merkkejä siitä: pikku vuoteessa, jonka valkoiset
uutimet olivat tiiviisti suletut, ikkunaverhoissa, kehyksissä,
jossa oli hänen koruompeluksensa. Ainoastaan muuan seikka oli
epäjärjestyksessä. Puku, jota hän oli edellisenä päivänä pitänyt,
makasi puoleksi lattialla, puoleksi tuolilla, huolimattomasti tai
halveksivasti heitettynä pois.

"Siitä kyllä voit päästä, mutta et synnistäsi", jupisi Turo tallaten
sitä jaloillaan.

Sitten istuutui hän tuolille, jota Outi tavallisesti käytti.
Kehyksessä oli Outin käsiliina ja hän suuteli sitä; oli kuin hän
tahtoisi ottaa jäähyväiset rakkaimmilta muistoiltaan. Mutta samassa
hän hypähti pystyyn, kirosi kurjaa heikkouttaan ja riensi ulos, sulki
oven ja otti avaimen.

Silloin kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät portaita ylös;
Outi hyräili hiljaa.

Kuinka hän hätkähti! Mutta hän tiesi heti mitä hänen oli tehtävä.

"Sinä, Turo!" sanoi Outi hämillään hänet nähdessään.

"Ihmetteletkö sitä?"

"Olen kaivannutkin sinua", sanoi Outi mielistellen ja ojensi suunsa
hänelle.

Tyttö oli säteilevän kaunis. Pienet, valkoiset hampaat loistivat
puoleksi suljettujen, uhkeain punahuulien välitse, ja silmissä oli
kostea loiste.

Kiusaus oli kova. Hän olisi tahtonut puristaa hänet syliinsä, nauttia
kyllikseen hänen petollisista suudelmistaan ja hyväilyistään ja
sitten syöksyä hänen kanssaan mereen. Mutta se olisi ollut liian
pieni kosto, ja kuinka olisi hän silloin täyttänyt lupauksensa
Annalle.

"No?" sanoi Outi hieman kärsimättömästi.

"Sinä olet likainen, pese itsesi ensin, jos voit", kuului ankara
vastaus, ja niin tyrkkäsi Turo hänet jokseenkin tylysti luotaan.

"Likainen! Minä? Se ei ole totta." Ja hän juoksi kuin pyrytuuli
portaita ylöspäin.

Turo seisoi odottaen alhaalla.

"Avain!" huusi Outi. "Turo, oletko ottanut avaimen?"

"Kyllä se on itselläsi!"

"Ei, muistan hyvin..."

"Etkö luule minun nähneen, että käyntini ovat sinulle hyvin vähän
tervetulleita, ja sentähden siis..."

"Mutta kun sanon sinulle, etten ole sitä ottanut!" Outi etsi
kärsimättömästi lattialta.

"Sitten olet antanut sen jollekin toiselle."

Turo lähti alaspäin.

Ensimäiseltä palvelijattarelta, jonka tapasi, kysyi hän, oliko
Annalla aikaa päästää hänet puheilleen.

Palvelijatar meni heti kysymään.

Mielen herkkätuntoisuus on usein riippumaton yhteiskunnallisesta
asemasta ja kasvatuksesta, usein voi se oli synnynnäinen tai riippuva
loukatusta turhamaisuudesta Ei ilmaise mielellään sen vikoja ja
heikkouksia, ketä hellii lähimpänään.

Turo tunsi selvään sen nöyryytyksen, joka kohtasi häntä itseään,
jopa hänen kansaansakin sen rikoksen tähden, minkä Outi oli
tekemäisillään, ja vaikka hän olikin lujasti päättänyt rangaista, ei
hän siltä kärsinyt vähemmän.

Epävarmoin askelin hän sentähden meni Anna rouvan luo.

"Mitä nyt, Turo?", kysäisi tämä pelästyneenä hänet nähdessään.

"Ah, eipä juuri mitään."

"Oletko sairas?"

"En tietääkseni!"

"Onko jotakin tapahtunut?"

"Näkyykö se naamastani?"

"Kyllä! Et ole sama tänään kuin eilen, sen täytyy olla jotakin
hirveää!"

"Niin se onkin!"

Anna meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen. "Sano
minulle kaikki!" virkkoi hän lempeästi.

Turo loi nopean katseen häneen, mutta se osanotto, joka loisti jalon
naisen silmistä, näytti tekevän hänelle enemmän kipeää kuin hyvää, ja
hän vetäytyi arasti loitommalle sanoen: "Outi!"

Anna rouva viittasi ikäänkuin varoittaen ylöspäin.

Silloin Turo pani hymyillen avaimen pöydälle.

"Onko se hänen?"

"On!"

"Sinä olet sulkenut hänet ulos?"

"Älkää antako sitä takaisin."

"Mitä hän on tehnyt?"

"Kavaltanut teidät!"

"Se ei ole mahdollista!"

"Huonolle naiselle on kaikki mahdollista."

"Huono hän ei ole!"

"Kevytmielinen sitten, ja se on pahempaa."

"Onko sinulla todisteita?"

Turo pani kätensä silmilleen ja nyyhkytti, itkeä hän ei voinut.

"Jätä hänet sitten!"

"Pitäisittekö te hänet sen jälkeen?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta jos hän olisi tahtonut kavaltaa teidät?"

"Minut?"

"Teidät ja linnan vihollisen käsiin."

"Houritko, Turo?"

"Soisipa Jumala, että hourisin!"

"Se ei voi olla totta!"

"Ja kuitenkin se on!"

Ja nyt kertoi Turo niin lievin sanoin kuin mahdollista, mitä me jo
tiedämme.

Anna Bjelke tiesi tuskin, uskoiko omia korviaan. Turo jätti hänelle
niin juhlasalin kuin sisemmänkin huoneen avaimet.

"Ethän ole puhunut tästä asiasta kenellekään muille kuin minulle?"
kysyi Anna rouva.

"En suinkaan."

"Sitten saat olla ainoa uskottuni."

"Yhdellä ehdolla!"

"No?"

"Ensin lupaus."

"Tietämättä mitä lupaan?"

"Voitte kai ymmärtää, ettei se koske teitä."

"Mutta Outia!"

"Ettekö ole luvannut hänet minulle?"

"Turo, on rikoksellista kostaa itse!"

"Lupaan, ettei hänelle käy pahemmin kuin minullekaan", sanoi Turo
tyynnyttäen.

"Tahdot viedä hänet täältä?"

"Se on aikeeni!"

"Pakottaa hänet kuuliaisuuteen?"

"Jollei hän taivu vapaasta tahdostaan!"

"Kuinka suuresti sinun täytyy häntä rakastaa!" sanoi Anna rouva
lämpimästi. "Suostun mielelläni, kun vain lupaat, ettet kohtele häntä
ylen ankarasti."

"Ettekö te tahdo hänelle mitään kostoa?"

"Jumala on pelastanut minut sinun kauttasi."

"Mutta hän on..."

"Hänen tähtensä sinäkin palvelet minua."

"Tahdon ajaa teidän asiaanne häntäkin vastaan", sanoi Turo hymyillen.

"Mitä meidän on mielestäsi tehtävä?"

"Ennen kaikkea vangittava rikolliset."

"Sen täytyy tapahtua salassa!"

"Jättäkää se minun huostaani!"

Anna seisoi kotvan ajatuksissaan. "Luulen välttämättömäksi, että
ajamme asian loppuun niin pian kuin mahdollista."

"Se onkin parasta!"

"Sanoit, että saksalaisten päällikkö, junkeri Stein, on kapinan
johtaja?"

"Tanskalainen sanoi niin, ja se käy yksiin koko miehistön todistuksen
kanssa."

"Tanskalainen on vangittava."

"Tietenkin. Mutta sen täytyy tapahtua hissukseen, muuten tanskalaiset
nousevat vastarintaan."

"Ei, Turo, vaan avoimesti ja rehellisesti."

"Kuka on tuleva ilmiantajaksi?"

"Outi!"

Turo katsoi häneen suu selällään.

"Outi?" toisti hän.

"Eikö hän ole oikea?"

"Kyllä, mutta..."

"Sinä epäilet, ettei hän suostu."

"En, jos minä saan hänet pakottaa siihen."

"Tee se sitten heti, tunnin kuluttua kutsun päällystö kokoon."

"Siihen sen kyllä teen", vastasi Turo ja otti avaimen takaisin.
"Tuolla ylhäällä voimme puhua kahdenkesken."

Outi luulotteli tosiaankin, että hänen uusi rakastajansa oli ottanut
avaimen, ja hän oli juuri lähdössä häntä etsimään, kun muuan
kyökkipoika tuli juosten hänen luoksensa. Hän sanoi löytäneensä
avaimen.

Outi tempaisi sen häneltä ja riensi huoneeseensa, mutta heti oli
Turokin hänen jälessään. "Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi
hän.

Turon muoto, mutta kenties vielä enemmän omantuntonsa nuhteleva ääni
sai Outin kauhusta jähmettymään. Hän tiesi, että Turon oli mahdoton
tietää mitään, ja kuitenkin oli tämä toistanut ensi sanat, jotka hän
oli lausunut astuttuaan juhlasaliin.

Hän kalpeni, hämmästys ja pelko vei häneltä rohkeuden kieltää
totuutta.

"Kerro kaikki eilisiltainen!" käski Turo.

"Se ei ole mitään!" rohkaisi Outi itsensä vastaamaan.

Silloin sieppasi Turo esiin ampuma-aseen.

"Turo!" huusi Outi.

"Kerro!"

Outi heittäytyi maahan hänen jalkoihinsa itkien ja rukoillen.

"Kerro kaikki!" sanoi Turo.

Outi katsoi häneen; hänen kasvoillaan ei kuvastunut mitään armoa, ei
mitään sääliä. Mutta kuinka paljon hän tiesi?

Täytyi alottaa.

Mutta heti ensi sanoissaan poikkesi hän totuudesta.

Silloin kohotti Turo aseensa. Muutaman kerran sanoi hän myös sanasen
ilmaistakseen, että oli kuullut kaiken.

Tarkkuudella, joka osoitti, kuinka tapaus oli tulikirjaimin syöpynyt
hänen omaan sieluunsa, pakotti hän kertomaan kaiken jättämättä pois
vähintäkään, täytyipä Outin ottaa esiin koristuskin ja näyttää
hänelle. Kenties sai hän nyt jo maksaa ne tuskat, jotka Turo oli
saanut kärsiä. Hän oli vuoroin tulipunainen, vuoroin kalmankalpea,
ja kauhistunut katse harhaili ympäri huonetta ikäänkuin pelastusta
etsien. Mutta Turo ei jättänyt häntä näkyvistään, ja väliin häiläytti
hän asettaan ikäänkuin muistuttaakseen, että Outi oli hänen
vallassaan.

Vihdoin oli tunnustus tehty. Turo oli yhtä kiihottunut kuin
rikollinen nainenkin, joka lepäsi hänen jaloissaan sulaen kyyneliin.

"Lue nyt viimeinen rukouksesi!" sanoi hän.

Outi kirkaisi. "En tahdo kuolla!" Mutta kun ase kohosi, ryömi hän
polvilleen ja huusi kaikilta pyhimyksiltä apua ja armoa.

Silloin aukeni ovi ja Anna rouva astui sisään kahden asemiehensä
keralla.

Outi päästi valitushuudon, mutta hän ei uskaltanut, ei voinut nousta.
Hän ainoastaan peitti kasvonsa.

"Nouse ylös, onneton!" käski Anna, mutta hänen syvässä vakavuudessaan
ilmeni suru, joka koski syntiseen kovemmin kuin ankarimmatkaan
nuhteet olisivat koskeneet.

"Armoa!" kykeni hän vain sanomaan.

"Hän ei sitä ansaitse!" vastasi Turo.

"Hänen rikoksensa ansaitsee kuoleman!" sanoi toinen asemiehistä.

"Armoa, armoa!"

"Mitä tahdot tehdä sitä ansaitaksesi?"

"Kaiken, kaiken!" puuskahti Outi ja tarttui Anna rouvan hameeseen,
jota hän suuteli kerta toisensa jälkeen.

"Elämä on sinulle hyvin rakas!"

"Niin, yli kaiken muun."

"Mikset ajatellut sitä ennenkuin oli liian myöhäistä?" kysyi jalo
rouva.

"Hän kiusasi niin kovin!"

Anna rouva osoitti pihalle. "Mitä näet tuolla?" kysyi hän.

"Upseereja ja sotamiehiä!" huudahti Outi kauhuissaan.

"Sinun on heti seurattava minua sinne ja kaikkien läsnäollessa
syytettävä sitä, joka on tahtonut houkutella sinut mustimpaan
uskottomuuteen, katalimpaan kavallukseen."

Outi seisoi vavisten, äärimäisen kauhun kuvana. Hän avasi suunsa
puhuakseen, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan. Hänen
tuskainen katseensa kiintyi Anna rouvaan, ja hän vaipui ristissä
käsin polvilleen.

"Jaa vai ei! Valitse!"

"Saanko sitten jäädä henkiin?"

"Sitä en tiedä. Mutta ainakin toistaiseksi."

"Minä seuraan!" sanoi hän ja nousi. "Mutta minä jään tänne ylös",
vastasi Turo. "Ja tiedäthän, Outi, ennaltaan, että ammun jokaisen
otuksen silmänkantamista. Huomaa nyt tarkoin, jos et puhu niin
ääneen, että kuulen jokaisen sanan, tai pienimmässäkään määrin
poikkeat totuudesta, niin luoti pyssystäni lävistää sydämesi, niin
totta kuin kadun, ettei se ole jo ennen sitä tehnyt."

Vanha uhma palasi takaisin, hän heitti Turoon taisteluun vaativan
katseen, mutta kääntyi heti Anna rouvan puoleen ja sanoi nöyrästi:
"Tulette olemaan tyytyväinen, jalo rouva!"

Alhaalla pihalla puhuttiin yleisesti, mitä syytä mahtoi olla niin
äkilliseen kutsuun; olikohan saapunut jokin uusi viesti Kristian
kuninkaalta ja aikoiko Anna rouva suostua antautumaan.

Saksalaiset tuumivat, että se kai hänelle olisikin viisainta. Kukaan
ei tiennyt mitä muuten saattoi tapahtua.

Nuori tanskalainen upseeri, luutnantti Evens, kuiskaili salavihkaan
junkeri Steinille, ja molemmat nauroivat ääneensä, että asia
nyttemmin kernaasti sai mennä menojaan.

Ruotsalaisten kesken olivat mielipiteet ristiriitaiset; mutta pahoin
näytti heistä kaikista olevan, jos Anna rouva olisi korkeamman
päällystön kanssa keskustelematta tehnyt niin tärkeän päätöksen.

Anna rouvan astuttua ulos portaille, tervehdittiin häntä tavan mukaan
rummunpärrytyksellä. Ylhäisimmät herrat menivät häntä vastaan, ja
näiden seuraamana nousi hän pienelle lavalle, joka oli pystytetty
keskelle pihaa ja jolta hän saattoi nähdä kaikkien ylitse.

Outi seurasi häntä, mutta pysähtyi maahan.

"Mitähän nyt on tuleva!" kuiskailtiin.

Annan surullinen, vakava katse suuntautui pitkäksi aikaa
läsnäolijoihin, ja he olivat ehtineet asettua täydelliseen
hiljaisuuteen ennenkuin hän alotti: "Mitä minulla on teille
sanottavaa, on niin surettavaa, että sanat tuskin tahtovat tulla
huuliltani, ja kuitenkin täytyy sen tapahtua; olisin arvoton siihen
korkeaan paikkaan, joka on hallussani, jos arkuudesta tai pelosta
salaisin sitä, minkä olen velvollinen ilmaisemaan ja rankaisemaan."

"Meillä on kavaltajia joukossamme!"

Syntyi yleinen surina.

"Kavaltajia? Missä, missä he ovat."

"Laittaudu pois täältä!" kuiskasi junkeri kalveten.

Mutta juuri kun luutnantti kääntyi, laskivat molemmat asemiehet,
jotka olivat seuranneet Anna rouvaa, kätensä hänen olalleen ja
sanoivat: "Pysykää paikoillanne!"

Hän ei sen jälkeen liikuttanut ainoaakaan jäsentään.

"Kuka on syyttäjä?" kysyi junkeri ivallisesti.

Outin käskettiin nousta lavan portaille, ja hän totteli heti.

"Hameväkeä taas!" lisäsi junkeri.

"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin kaikilta tahoilta.

"Puhu!" käski Anna Bjelke.

Mutta pelästys oli lamauttanut Outin kielen, hän heitti Anna
rouvaan tylsän katseen. Oli niin hiljaista, että hän kuuli selvään
pyssynlukon nopsauksen. Hän katsoi ylös, ja silloin tuli eloa hänen
silmiinsä ja liikkeihinsä.

"Minä olen syyttäjä", huudahti hän vihlaisevalla äänellä, "ja häntä,
junkeri Evensiä, minä syytän siitä, että hän houkutellen ja lahjuksin
on taivutellut minua kavaltamaan jalon rouva Anna Bjelken!"

Nyt nousi yleinen hälinä. Luutnantin ällistys oli silminnähtävä, ja
asemiesten käytös antoi lisäpontta syytökselle.

"Sinä valehtelet, mieletön!" huusi hän.

"Tahdotko kieltää?" huusi Outi, nyt tosiaankin kiihdyksissään.
"Tiedätte hyvin te, hänen toverinsa, oliko hän yötä asunnossaan.
Minun luonani hän oli juhlasalissa, siellä houkutteli hän minut
lupaamaan, että tänä yönä antaisin unijuoman jalolle rouvalleni ja
sitten antaisin vihollisten viedä hänet pois."

"Kuolema kavaltajalle!"

"Ampukaa hänet!"

"Ei, hirttäkää hänet!"

"Niin, hirttäkäämme hänet!"

Vaivoin saatiin tyyneys joltisestikin palaamaan. Outi loi katseen
torniin.

"Edelleen!"

Nyt oli Outi vauhdissaan, hänestä tuntui, kuin olisi hän valittu
uhriksi, ja mitä suuremmaksi hän kuvaisi rikostoverinsa syyn, sitä
paremmin puhdistaisi hän itsensä. Nyt hän ymmärsi mitä Turo oli
tarkoittanut.

"Kun tunnustin tietäväni, missä linnoituksen avaimia säilytettiin,
kerjäsi ja rukoili hän minua, että antaisin ne hänelle."

"Mitä varten?"

"Yleisen hälinän vallitessa oli portit avattava Tanskan kuninkaalle."

"Hyvin keksitty!" nauroi junkeri von Stein. "Oliko kuninkaallekin
ilmoitettu etukäteen?"

"Kyllä, herra, juuri te olitte ilmoittanut. Sen näkee kyllä
vääristyneistä kasvoistannekin!"

"Kaikki on keksittyä valhetta!" huusi Evens. "Onko teillä mitä
todistuksia?"

"Sinä unhotat syntirahat!" huusi Outi ja heitti koristeen niin
varmalla kädellä, että se lensi hänelle vasten kasvoja. Kun ne
vääristyivät tuskasta, tervehdittiin raakaa tekoa riemuhuudolla.

Syntyi taistelu siitä, kuka sen sieppaisi, junkeri sen vihdoin sai.

Hänen käskettiin antamaan se pois, mutta hän vastasi, että sodassa
pitää kukin saaliinsa, eikä hän aikonut antaa pois omaansa.

Hänen sotamiehensä jupisivat hyväksyen, mutta ruotsalaisten joukosta
kuului paheksumisen murinaa.

Anna Bjelke piti päällystön kanssa lyhyen neuvottelun; kaikki olivat
yksimieliset siitä, että rikollinen oli heti vangittava. Ja Anna
rouva meni lavan reunalle sanoen kuuluvalla ja selvällä äänellä:

"Junker von Stein, käskekää heti vangita syytetty." Tämä katsoi ylös
linnanrouvaan, raivo kiehui hänen sisällään, mutta hän ei ollut
valmistautunut mihinkään toimenpiteihin. Rouvan tyyni ryhti herätti
epäluuloa, että mahdollisesti ruotsalaisten pyssyt olivat ladattuina.
Ja niin pani hän melkein halveksivasti toimeen annetun määräyksen.
Hän taputti nauraen vankia olalle ja kuiskasi hänelle lohduttavia
sanoja.

Saksalaiset sotamiehet näyttivät pitävän tapausta suoranaisena
loukkauksena; se ei ollut kapinaa, lupaava alku siihen.

Kun vanki oli viety pois, kutsui linnanrouva päällystön istumaan
sotaoikeutta seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, sen jälkeen
poistui hän lavalta.

Outi seurasi jälestä ja piti hyvänään kaiken sen ylistyksen, mitä
hänelle tuhlattiin sen rohkeuden ja varmuuden vuoksi, millä hän oli
esiintynyt ja pelottomasti ilmaissut totuuden.

Mutta linnaan päästyään riensi Outi portaita ylös huoneeseensa, jossa
hän äsken oli nähnyt Turon. Mutta tämä oli jo poissa.

Viisaus sanoi hänelle, että hänen oli pysyttävä täällä, ja hän teki
niin. Hän otti esiin pienen peilinsirusen ja opettelihe kauneimman ja
viattomimman ilmeen minkä voi.

Turo odotti Anna rouvaa tämän huoneessa.

"He päästävät hänet tänä yönä karkaamaan", sanoi hän, "jollemme ryhdy
varokeinoihin."

"Mitä tahdot tehdä?"

"Vartioida itse."

"Sinua tarvitaan muualla!"

Turo seisoi tuumaillen. "Päivän aikaan ei meillä ole mitään
pelättävää", sanoi hän. "Ja tottapahan yön tultua aina keino
keksitään."

"Ja Outi?"

"Hän on mennyt huoneeseensa."

"Hän teki hyvin asiansa."

"Pelosta!"

"Hän ei ole ilkeä!"

"E-ei!"

"Tiedätkös, minä kadun erästä asiaa."

"Hm!"

"Että olen antanut hänet sinun valtaasi!"

"Siitä on myöhä puhua!"

"Anna anteeksi hänelle, Turo!"

Turo pudisti päätänsä.

"Hän on nuori ja turhamainen, kiusaus oli hänelle voittamaton, hän
lankesi, mutta nousi jälleen."

"Olen vannonut."

"Mitä?"

"Heidän molempain täytyy kuolla."

"Tahdotko ottaa sellaisen synnin omalletunnollesi?"

"Minä seuraan itse mukana?"

"Oletko kristitty, Turo?"

"Onhan minut ristitty."

"Mutta tiedät niin vähän siitä, mitä siihen sisältyy."

"Silmä silmästä, hammas hampaasta!"

"Ei, Turo, antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan."

"Minä en voi!"

"Voit, jos tahdot!"

"En tahdokaan!"

"Muistatko, ettei hän tahtonut tulla kihlatuksesi."

"Muistanenhan tuon!"

"Sinä et voinut elää ilman häntä."

"En voi sitä nytkään!"

"Ota sitten hänet huostaasi, kuin olisi hän osa sinusta, korjaa mitä
minä olen lyönyt laimin; sellainen rakkaus kuin sinun voi kaiken mitä
vain vakavasti tahtoo."

"Hän on pirun juonia täynnään!"

"Aja sitten ne ulos; valloita rakkaudellasi hänen sydämensä."

Turon kasvot hieman kirkastuivat: "Saanko viedä hänet mukanani
kotiin?"

"Tietysti saat, ensi laivalla."

Turo vaikeni kotvan. "Minun aikeeni oli", sanoi hän, "panna heidät
molemmat pieneen veneeseen; minä itse olisin ollut soutumies; kun
olisimme päässeet loitommalle vesille, olisin ensin näyttänyt heille
pientä ruutinassakkaa mukanani. Sitten olisin iskenyt tulta ja
leikkinyt heidän kanssaan hetkisen, kuten kissa hiiren kanssa, kunnes
lopulta..."

"He olisivat sen estäneet!" huudahti Anna väristen.

"Olisin ottanut nuoran mukaan ja sitonut heidät. He olisivat saaneet
voimattomina katsella, mikä heitä odotti." Hänen silmänsä paloivat,
hän värisi kuvitellessaan tuskia, joita oli aikonut valmistaa
uhreilleen.

"Aja pois nämä kamalat ajatukset, Turo, ja kiitä Jumalaa siitä, että
hän on pelastanut sinut sellaisesta ilkiteosta."

"Niin, mutta... valani!"

"Etkö muista mitään muuta vannoneesi?"

Hän taisteli kovan kamppailun. Rakkaus Outiin ei ollut koskaan
ollut voimakkaampi, mutta tämän arvottomuus oli ikäänkuin peittänyt
sen rikkakasaan. Mutta tytön reipas esiintyminen ja se vauhti,
jolla hän heitti kallisarvoisen koristeen viettelijälleen, oli
Turoa miellyttänyt. Hänestä se oli hyvin tehty ja hän tiesi, että
se oli Outille suuri uhraus. Mutta erittäinkin jalon linnanrouvan
itsesyytökset ja langenneen puolustelut polttivat pois kaiken tomun
ja lastut, ja niin leimahti liekki entistään korkeammalle.

Mutta viimeiseen saakka tahtoi hän pitää puoliaan; miehen on
arvotonta antaa liian pian myöten. "En lupaa mitään", sanoi hän.

"Mene hänen luoksensa."

"Sen teen."

Ja niin hän menikin, mutta ainoastaan muutamain askelten päähän
ovesta. Äsken oli hän kerskaillut voimastaan, nyt piteli jokin häntä
takista. Oliko se pelkoa? Oliko Outi tosiaankin saanut puolustajan
hänen omasta sydämestään, joka uhkasi kumota kaikki hänen lujat
päätöksensä?

Hän tuumi jättää tytön tuskiinsa, ainakin muutamiksi tunneiksi. Mutta
silloin muisti hän jättäneensä pyssynsä sinne ylös. Ajatteles, jos
tyttö tekisi sillä tuhoja? Ei, hänen täytyi heti mennä sisään. Kun
hän avasi oven, makasi Outi lattialla nojaten päätään sohvaan ja
nukkuen.

"Hän voi nukkua!" jupisi Turo tyytymätönnä.

No, niinpä hänelläkin oli tilaisuus hieman katsella. Kaikki
pyhimykset, kuinka tyttö oli kaunis!

Kenties hän oli itkenyt itsensä nukuksiin, sillä kyynelet kimmelsivät
vieläkin silmäluomilla.

Turo rukka, hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka vaarallista oli
antautua ilokseen kaunokaista katselemaan; mutta sitä vastoin tunsi
hän elävästi, että jokaisen täytyi ihastua Outia nähdessään, ja kun
heikkoa naista houkutellaan, ei pidä lukea niin suureksi viaksi,
vaikkei hän aina voi seista vastaan; mieshän sen tekee eikä hän.

Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Herättää tyttöä ei hän tahtonut.
Äkkiä älysi hän, miten oli seissut siinä katselemassa, ja sen ei Turo
katsonut sopivan arvolleen. Pyssy oli ikkunan ääressä, sen saattoi
hän kyllä ottaa, mutta silloin Outi kuitenkin käsittäisi, että hän
oli ollut huoneessa, ja toisekseen oli... Hyi häpeää, Turo, sinähän
ikävöit sovintoa, raukka!

Turo nyökkäsi tyytyväisenä; nyt hän tiesi mitä oli tehtävä.

Hän hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Mutta ulkona
hän tömisteli ja murisi äänekkäästi; sen jälkeen tempoi hän ovea
ennenkuin oli saavinaan sen auki. Se onnistui.

Outi seisoi keskellä lattiaa, täysin valveillaan, ja pelästys
kuvastui hänen kasvoillaan.

"Pyssyni!" sanoi hän ikäänkuin selittäen ja edes katsomatta tyttöön.

Mutta samassa tunsi hän käsivarsien kiertyvän sääriensä ympärille ja
Outi katsoi ylös häneen ja sanoi rukoillen: "Turo!"

"Anna minun olla!"

"Sano, että annat minulle anteeksi!"

Nyt käsitti Turo, että tyttö pelkäsi henkeään; no, sitä parempi.

"Oletko valmis?" kysyi hän.

"Jos välttämättömästi tahdot!" nyyhkytti Outi.

"Voit kai käsittää, etten voi jättää sinua elämään tämän jälkeen."

"Voisinhan tulla paremmaksi."

"Vieläkös!"

"Ajattelin, että jos veisit minut täältä entiseen kotiini..."

"Sitähän et tahdo!"

Outi puhkesi kyyneltulvaan.

"Siellä ei ole ketään, jota voisit liehitellä."

"Saan kai elää isän tuvassa."

"Voitko viihtyä siellä?"

"Täytyy tietenkin!"

"Sieltä lähtisit pian."

"Sinun ollessasi poissa voisin mennä äitisi luo."

"Mutta jos minä jäisin kotiin?"

Outi katsoi häneen... Olisiko mahdollista, että... "Jos jäisit
kotiin, Turo?"

"Voisihan käydä niinkin."

Outi nousi hiljaa kuin kissanpoikanen. Ensin painoi hän huulensa
Turon käteen eikä tämä vetänyt sitä pois, mutta ei kuitenkaan ollut
niinä miehinäänkään, tuijotti vain kattoon.

Kaikki pyhimykset, kuinka Outia pelotti, mutta täytyi uskaltaa. Ja
niin likistäytyi hän pojan turrikkaa vasten ja sanoi rukoillen:
"Turo!"

"Mitä niin?"

"Tiedäthän, että voin hoitaa mökkiä."

"Mutta et tahdo!"

"Nyt tahdon. Ja ymmärränkin nyt paremmin kuin ennen, kuinka kaikki on
laitettava."

"Nurinkurin!"

"Ennen paloi mieleni pahaan, nyt olen parantunut tykkönään."

"Kunpa siihen olisi uskomista!"

"Pane minut koetteelle, Turo, jätä minut äitisi luo koko talveksi,
ypö yksin. Jollei hänellä ole mitään valittamista, silloin kai synti
on ajettu pois."

Tämä oli suurempi kieltäytyminen kuin Turo voi toivoakaan, ja se,
että Outi ehdotti itse asiaa, osoitti hänen aikeensa vakavuutta,
mutta ei sentään sopinut vielä antautua.

Outin silmät etsivät hätääntyneinä Turon silmiä, mutta ne olivat yhä
kiinnitetyt kattoon, Outi ymmärsi, ettei hän tahtonut nähdä häntä, ja
niin painoi hän rintansa hänen rintaansa vasten ja pani kätensä hänen
kaulaansa: "Et ole koskaan ollut minulle niin rakas kuin nyt, ja jos
tahtoisit antaa anteeksi..."

Turo ei vastannut mitään, ja hänen käsivartensa riippuivat rentonaan.
Mutta ei hän tyrkännyt tyttöä poiskaan.

"Uskon kyllä, että minusta tulisi sinulle hyvä vaimo", sanoi Outi.
"Olen nyt suuresti vikapää sinua kohtaan, ja sentähden olet minulle
hyvin rakas."

"Sanot vain niin."

"Niin rakas, että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua!"

Ei, sitä ei Outi sietänyt. Äkkiä koetti hän temmata pyssyä Turon
kädestä. Minuutin ajan oli epävarmaa, kenen elämä oli kyseessä. Mutta
kun Turo vapaasta tahdostaan pani pois pyssyn, vapisi hän ja oli
kalpea kuin kuolema.

Mutta jos Outi oli paljon uskaltanut, niin oli nyt kaikki voitettu.
Ei ollut epäilystäkään, että Turo rakasti häntä yhtä suuresti,
kenties enemmänkin kuin ennen, ja niin kietaisi hän käsivartensa
hänen kaulaansa, väänsi vastahakoisen pään itseensä päin ja suuteli
häntä.

Ja soturin aseet oli riisuttu. Kuolemaan tuomittu oli päässyt
valtiaaksi.

He menivät Annan luo, ja tämän lempeät, mutta vakavat sanat tuottivat
Outille katkerimman nöyryytyksen, koska ne pakottivat hänet katsomaan
omaan syntiseen sydämeensä ja häpeämään itseään.

Sovittiin, että Outi ei liikkuisi huoneestaan mihinkään; muutamien
päivien kuluttua vihittäisiin hänet Turon vaimoksi ja he lähtisivät
sitten ensi laivalla.

Mutta yön tultua meni Turo muiden vanginvartijain kera vartioimaan,
eikä mitään häiritsevää tapahtunut.

Varhain aamulla pyysivät muutamat korkeimmasta päällystöstä Anna
rouvaa puhutella. He sanoivat hänelle, että oli odotettavissa kapina;
ruotsalainen päällystö oli suurimmaksi osaksi lahjottu, ja nekin,
jotka eivät olleet, epäröivät silminnähtävästi.

"Mitä he tahtovat?" kysyi Anna rouva. "Jättää linnoituksen Kristian
kuninkaan käsiin."

"Petosta siis!"

"Valitettavasti!"

"Mitä mieltä te olette, jalot herrat?"

"Me voimme käydä taisteluun, uhrata henkemme ja veremme, mutta se on
hyödytöntä."

"Parempi kuolla kunnialla kuin elää häpeäkseen", puuttui toinen
tulisesti puheeseen.

"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi Anna. "Kuitenkin luulen, että
lykkäämme tämän kysymyksen sotaoikeuden istunnon jälkeen; sillävälin
voinemme hankkia lähempiä tietoja."

"Juuri silloin on kapina puhkeava!"

"Saksalaiset tulevat estämään tuomion julistamisen."

"Ja varsinkin sen toimeenpanon!"

"Ja te tiedätte tämän!" huudahti Anna.

"Olen juuri äsken saanut tietooni, ettei neljäsosa ruotsalaisista
ole halukas täyttämään velvollisuuttaan. Mitä on tehtävä sellaisissa
olosuhteissa?" Linnanpäällikön apulainen se näin puhui, ja hänen
maahanluotu katseensa ja kiihottunut ulkomuotonsa osoitti, ettei hän
itsekään ollut syytön.

"En tiedä", sanoi Anna arvokkaasti, "onko minulla syytä valittaa
silmälläpidon puutteellisuutta, sen tutkiminen kuuluu tuleville
ajoille. Linnanpäällikkönä olen vastuunalainen niistä toimenpiteistä,
joihin ryhdytään, ja toivon, ettei kukaan kiellä minulta sitä
kuuliaisuutta, johon minua kohtaan olette velvolliset."

He sanoivat kaikessa alistuvansa hänen tahtoonsa. "Ainoastaan yhden
muutoksen haluan ennen annettuihin määräyksiin. Sotaoikeuden piti
kokoontua kahdentoista aikaan, nyt tahdon, että se tapahtuu kymmenen
aikaan."

"Neljäkymmentä luotettavaa miestä tulee teidän vartioksenne."

"Kiitän teitä, herra eversti, mutta hylkään tarjouksen Sitä vastoin
tulee junkeri von Stein koko saksalaisen rykmenttinsä kera olemaan
läsnä."

"Mutta ajatelkaa!"

"Se on tahtoni! He sijoittuvat salin itäiselle seinämälle;
vastakkaiselle puolelle sijoitetaan kaikki tyytymättömät ja napisevat
ruotsalaiset, kuitenkin näkisin mielelläni, että heidän lukunsa olisi
melkoista pienempi kuin edellisten."

Viimeksi puhunut heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"Valmistatte oman tuhonne, jalo rouva", sanoi hän "Ottakaa sananne
takaisin!"

"Älkää pelätkö minun tähteni, ritari; minä olen Jumalan
suojeluksessa! Siis kymmenen aikaan, jalot herrat!" Hän taivutti
päätään ja jätti heidät.

"Nyt saavat saksalaiset helpon tehtävän!" sanoi muuan. "He
vangitsevat meidät!"

"Anna rouva on viisas nainen, kenties on hän löytänyt keinon."

"Missähän se olisi?"

"Meidän on toteltava määräystä, meitä ei voida nuhdella mistään!"

Levottomina päätöksestä riensivät kaikki asianomaiset ilmoittamaan
päällystölle, että sotaoikeus alkaa istuntonsa jo kymmenen aikaan.

Muutos ei miellyttänyt junkeri Steiniä; hänen valmistuksensa
eivät vielä olleet aivan valmiit. Mutta kun sanottiin, että koko
saksalainen rykmentti tulisi olemaan läsnä, silloin hieroi hän
tyytyväisenä käsiään, arvellen että ylivoima oli paras todistus, ja
se oli hänen puolellaan.

Sotaoikeuden piti istua juhlasalissa. Anna rouva antoi Turolle
muutamia käskyjä, ja kun hän oli täyttänyt ne, meni hän noutamaan
Outia, jonka piti myös olla läsnä.

Hänen avattuaan oven Outin huoneeseen heitti tämä häneen
voitonriemuisen katseen.

"Sinäpäs kauniisti vartioit!" sanoi tyttö.

"Onko joku ollut täällä?"

"Junkeri itse!"

"Ei suinkaan hän päässyt sisään!"

"Ei, siksipä hän puhui läpi oven."

"Mitä hän tahtoi?"

"Että minun oli peruutettava kaikki, mitä olin sanonut."

"Sinä kieltäydyit?"

"Ei, niin tuhma en ollut!"

"Silloin lupasi hän sinulle viidet vihannat, kahdeksat kauriit."

"Siihen minä en tyytynyt."

"Mitä muuta saattoi hän antaa?"

"Katso oven taa!"

Turo teki niin ja löysi pienen pussin kultarahoja täynnään; ylinnä
oli koriste.

"Näetkös nyt!"

"Voi sinua, Outi; ilmiannolla ei ole puijattu junkeria eikä
rakastajaa; he ymmärtävät, että sinut on siihen pakoitettu."

"Mutta tämä kai todistaa, että olen alkanut uuden elämän?"

"Minä en tyynny ennenkuin olen nähnyt sen kurjan verta!" huudahti
Turo.

Outi ei uskaltanut sanoa, että junkeri Stein oli tuonut vangilta sen
tervehdyksen, että tämä oli antanut anteeksi kaiken ja rakasti häntä
yhtä suuresti kuin ennenkin; kaikki ne lupaukset, jotka oli antanut,
tahtoi hän myös pitää. Outi ei sulkenut korviaan imelältä myrkyltä,
mutta hän oli niin pelon valloissa, ettei kiusaus saanut häneen
nähden mitään valtaa; sitä paitsi oli voitto hänelle, kun hirveän
Turon edessä saattoi kerskailla sillä mitä oli tehnyt.

"Ota mukaasi roska", sanoi Turo, "ja tule heti, sillä meillä ei ole
aikaa viivytellä."

Tuomiosalissa oli tehty se muutos, että pöytä oli nyt huoneen
lyhemmällä seinällä; linnanrouvan paikka aivan sivuhuoneen oven
edessä, sitä lähinnä seisoi Turo palava soihtu kädessään ja molemmin
puolin häntä kaksi miestä pertuskoineen. Anna rouvaa lähinnä istui
ylin päällystö ja huoneen toisessa päässä aivan yksin junkeri
Stein. Saksalainen miehistö täytti huoneesta enemmän kuin puolet ja
ruotsalaisia oli tuskin puoltakaan heidän määrästään.

Anna rouva astui sisään ja hänen jälestään Outi, jolle osoitettiin
paikka syrjemmässä.

Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti. Ainoastaan junkeri ei
ollut näkevinään, kun hän astui sisään, ja sitten teki ainoastaan
puolinaisen kumarruksen. Heti sen jälkeen tuotiin vanki sisään.

Mutta silloin meni Turo ja otti avaimen ovesta, josta kaikki olivat
tulleet; hän pani sen Annan eteen.

"Ettekö tahdo antaa sitä minulle, jalo rouva?" kysyi junkeri
pilkallisesti.

"Mitä varten?"

"Saan sitten avata oven teille, kun lähdette luotamme."

"Lienee vielä epävarmaa, teenkö sen."

Nyt käytiin asiaan.

Outi sai käskyn astua esiin, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän
kiinni ilmiannosta, myönsi hän sen.

Junkeri näytti hämmästyneeltä; hän vaihtoi salavihkaisen katseen
vangin kanssa ja kysyi sitten: "Eikö teitä ole uudestaan yritetty
lahjoa, kaunis Outi?"

"Otettaneenko tämä lukuun?" kysyi Outi. Linnanpäällikkö otti
kukkaron, ja kun koriste oli ylimäisenä ja Outi selitti, että se oli
hyvin samanlainen kuin se, jonka hän oli heittänyt pois edellisenä
päivänä, näytti sanoittakin jokseenkin selvältä, että junkeri oli
itse sen antanut. Hän näyttikin hämmentyneeltä, vaikka koetti sitä
salata.

Vankia käskettiin vastaamaan.

Hän nousi nopeasti ja meni hymyillen pöydän luo. "En salaa mitään",
sanoi hän. "On totta, että kehotin kaunista lasta jättämään jalon
rouvansa minun käsiini. Sillä, jalot ritarit ja herrat, tahdoin tehdä
pikaisen lopun tästä sodasta ja sentähden jättää linnan kaikkien
meidän laillisen herramme ja kuninkaamme käsiin."

"Täällä ei tarvita enempää", huusi päällikkö. "Hänen omat sanansa
tuomitsevat hänet!"

"Ei, ne asettavat hänet teidän kaikkien ylitsenne", huusi junkeri.
"Olemme kyllästyneet hamehallitukseen... Kovin paljon valkoista käy
ikäväksi ajanoloon. Kristian kuningas on rehellisesti maksanut siitä,
että avaamme portit, ja kysyn teiltä kaikilta, tahdotteko hyvällä
taipua siihen, vai onko ryhdyttävä pakkotoimiin?"

"Tiesin, että tulisi niin käymään!" kuiskasi päällikkö Annalle.

Mutta katse, jonka Anna loi häneen, oli melkein uhkaava; siinä ei
ollut vähintäkään pelkoa.

"Tehkää päätöksenne pian, jalo rouva; kuten näette, on meillä voiman
oikeus puolellamme!"

Ja saksalaiset iskivät kätensä miekkojensa kahvaan ja lähestyivät
jupisten, ikäänkuin antaakseen enemmän painoa päällikön sanoille.

"Kärsivällisyyttä, ystäväni!" sanoi tämä. "Tiedätte kai, että
kaunottaret ensin empivät ennenkuin taipuvat toiveihimme."

Raakaan sutkaukseen vastattiin raikuvalla naurulla. Mutta Anna Bjelke
ei ollut mitään kuullut, hän seisoi näköjään tyynenä ja kylmänä;
oikealla kädellään oli hän tarttunut pöydän nurkkaan, leimuava katse
kulki yli kokoontuneiden, ja laajentuneet sieraimet ja sulkeutunut
suu todisti taistelua, jota hän taisteli.

Ylpeä pää kohosi, ja katse pysähtyi junkeri Steiniin. "Teidät on
palkattu taistelemaan Ruotsin asian puolesta", sanoi hän. "Olemmeko
rikkoneet sitoumuksemme?"

"Me palvelemme mieluummin Kristian kuningasta", vastasi junkeri
häikäilemättä.

"Eikö teidän olisi pitänyt palvella meitä ainakin se aika, josta
olette saanut palkan?"

"Joutavia! Ei sellaisia oteta!" Ja junkeri kääntyi väkeensä ikäänkuin
tuntisi tarvitsevansa kannatusta. "Olette siis kavaltaja!"

"Niin olen, tätä laitonta hallitusta kohtaan!" huudahti junkeri
kieputellen hattuaan.

Saksalaiset hurrasivat.

Kaikki ruotsalaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, he
kerääntyivät ympyrään rohkean naisen ympärille. "Puolustamme
teitä viimeiseen henkeen ja vereen", huusivat he. "Jos minä olen
nostattanut myrskyn, voin sen laannuttaakin", sanoi Anna ottaen
soihdun Turon kädestä; hänen viittauksestaan avasi tämä ovet
pieneen huoneeseen. "Katsokaa kaikki tänne! Tuolla on linnoituksen
ruutivarasto, jos sivallan kerran vain tällä soihdulla, niin olemme
kaikki kuoleman omat!"

Ja tämän ensimäisen, ainoan huudahduksen jälkeen seurasi hiljaisuus
niin syvä, että olisi luullut kuoleman sinetöineen äsken niin
sadattelevat kielet.

"Olen kauan tiennyt, että tällaista tulisi", lisäsi Anna, "ja olen
valmistautunut siihen. Nyt sanon teille: alistukaa ja totelkaa, tai
minä panen uhkaukseni toimeen!"

Niin vakavalta, niin hirmuiselta näytti hän tällä hetkellä, ettei
kukaan epäillyt, että hän aikoi pitää lujasti kiinni sanoistaan, jos
tehtäisiin vähäisintäkään vastarintaa.

Kenties arveli junkeri Stein, ettei sen mikä oli peitetty, tarvinnut
siltä olla heitetty. Koska hän oli syyllisin, katsoi hän täytyvänsä
astua ensi askeleen ja sanoi sentähden teennäisellä alistuvaisuudella:

"Olette voimakkain; minä alistun!"

"Uskollisuudenvala!" käski Anna.

"Mitäs sillä..."

"Sanelkaa se!" käski Anna ankarasti.

Muuan sotapäälliköistä astui saksalaisen sotaväen eteen, ja heidän
täytyi tehdä vala.

"Lukekaa sotalait!"

Tapahtui niin, ja silloin kalpeni junkeri, hänen mieleensä juolahti,
että asia saattoi päättyä toisin kuin hän oli odottanut.

Mutta ovi oli yhä auki, ja kun Anna väsyi pitelemään soihtua, sai
Turo tukea häntä. Kukaan muu ei uskaltanut tarjoutua.

Kun lukeminen oli päättynyt, sanoi Anna tukahutetulla liikutuksella,
mutta lujalla äänellä:

"Rikolliset ovat tunnustaneet; nyt langetkoon tuomio!"

"Kuolema!" kuului vastaus.

"Tämä ei voi koskea minua!" huusi Stein pelästyksestä aivan poissa
suunniltaan.

"Minä olen ollut ainoastaan hänen välikappaleensa!" huusi Evens.
"Armoa, armoa, ankara rouva!"

Päällikkö näki, mitä tuskaa Anna kärsi. "Älkää antako myöten",
kuiskasi hän. "Saanko puhua puolestanne?"

"Puhukaa!"

Päällikkö meni pöydän ääreen. "Armo käyköön täällä oikeuden edellä",
sanoi hän. "Harhaanjohdettuja säälitään, rikolliset rangaistaan.
Saksalainen miehistö menköön vapaana, junkeri von Stein ja luutnantti
Evens käykööt kuolemaan!"

Nyt nousi hirveä metakka; molemmat tuomitut syöksyivät sotamiesten
luo ja vaativat, että näiden oli suojeltava heitä. Mutta nämä näkivät
ainoastaan uhkaavan soihdun, ja kun se nousi liehuen, päättivät
soturit itse käydä käsiksi molempiin onnettomiin upseereihin.

Kaksitoista saksalaista upseeria ja kaksi korpraalia marssi
muodostamaan vartijapiiriä.

Lähetettiin noutamaan sotapappeja, ja kaikkien ollessa läsnä saivat
kuolemaantuomitut ripittäytyä ja ottaa vastaan synninpäästön ja
ehtoollisen.

Se oli valtaava hetki, jota ei kukaan läsnäolijoista voinut ikinä
unhottaa, ja yhä seisoi Anna soihtu kädessään; kipinä siitä olisi
riittänyt tuottamaan heille kaikille kuoleman.

Kaksi ruotsalaista upseeria otti vangit huostaansa, pappi seurasi
edeltä ristiinnaulitun kuva kädessään; he seurasivat hänen jälestään.

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, jokainen kuunteli poistuvain
askelia. Kaikkien kasvot olivat aivan kuin kivettyneet.

Silloin pamahti ensimäinen laukaus. Oli kuin salama olisi iskenyt
kaikkiin läsnäolijoihin. Sitten tuli toinen.

Silloin ojensi Anna soihdun Turolle sammutettavaksi ja pani kätensä
ristiin sanoen syvällä liikutuksella: "Nyt ovat he sovittaneet
rikoksensa. Jumala antakoon heille anteeksi niinkuin minäkin annan
kaikesta sydämestäni!" Sen jälkeen meni hän hitaasti pöydän luo.

Mutta koko miehistö oli langennut polvilleen; useat heistä kuuluivat
itkevän ja nyyhkyttävän.

Anna Bjelke löi vasaralla pöytään merkiksi, että hän tahtoi puhua.

"Ne saksalaiset upseerit, jotka ovat vainajia lähinnä, astukoot
heidän sijaansa", sanoi hän. "Olkoon se, mitä on tapahtunut,
alituisena varoituksena silmienne edessä!"

"Eläköön rouva Anna Bjelke!" huusivat saksalaiset.

"Eläköön rouva Anna Bjelke!" säestivät ruotsalaiset.

"Ja olkoon hän esikuvana, joka kehottaa meitä suuriin sankarillisiin
tekoihin!" huudahti päällikkö.

Kokous hajosi, sotamiehet palasivat kasarmeihinsa, kapina oli lopussa.

Mutta niin korkealle nousi Anna Bjelke kansan silmissä, että kaikki
sanoivat suuremmaksi kunniaksi palvella häntä kuin urhoollisintakaan
sotaherraa, sillä se rohkeus, jota vaaditaan urhoolliselta soturilta,
ei ole suurempi kuin mitä hän on osoittanut rohkeassa teossaan.

Huhu siitä, mitä oli tapahtunut Kalmarissa, saapui tanskalaiseen
laivastoonkin.

Kuningasta sapetti, mutta mitä se auttoi. Linna seisoi uhkaavana
sulettuine portteineen, korkeine muureineen ja torneineen. Ja hänen
täytyi purjehtia sieltä pois, suunnaten matkansa Tukholman saaristoon.

Kehenkään ei ollut koskenut tapaus Kalmarissa niinkuin Outiin. Jos
joku koputti ovelle, hypähti hän ylös, kaikki muinoinen ylimielisyys
oli poissa, ja niin Anna rouvaa kuin Turoakin kohtaan oli hän niin
alistuvainen, etteivät he enää häntä tunteneet.

Eräänä päivänä laski maihin alus, joka tuli Suomesta ja oli pian
palaava sinne.

"Kolmen päivän kuluttua!" sanoi Turo Outille.

"Olen valmis!"

Varhain eräänä aamuna vihittiin heidät kappelissa. Anna rouva oli
läsnä; hän oli antanut heille runsaita lahjoja, ja Outi suuteli
itkien hänen kättään ja lupasi koettaa parastaan.

"Älä ole liian ankara!" olivat Annan viimeiset sanat Turolle.

Mutta Kalmarin linnassa oli kuri siitä päivin entistään ankarampi,
ja usein, kun upseerit istuivat jutellen täysien haarikkain ääressä,
puhelivat he siitä merkillisestä päivästä, jona Anna Bjelke
rohkeudellaan ja päättäväisyydellään pelasti heidät kaikki joutumasta
vihollisen käsiin.



11.

TUOMIO.


Tanskalainen laivasto purjehti siis Tukholmaan. Eräällä laivoista,
pienessä yksinäisessä kapyysissä, istui Hemming Gadd. Pienellä
pöydällä hänen edessään oli äsken päätetty kirjoitus, mutta ei hän
lukenut, tuijotti vain siihen. Hänen sielunsa ja hänen ajatuksensa
näyttivät olevan kaukana nykyisyydestä.

Kenties muisteli hän niitä lukemattomia kertoja, jotka hän oli
seissut urhoollisten soturiensa edessä tai tyyntä, mietteliästä
kansaa, johon kukaan ei voinut puhaltaa elämää kuten hän. Isänmaan
pelastus vihollisen käsistä oli ollut hänen kaikkien pyrintöjensä
maalina, ja kuinka hän olikaan ivalla ja halveksumisella puhunut
tästä vihollisesta! Ja nyt oli tapahtunut se kuulumaton, uskomaton,
että hän, Hemming Gadd, tanskalaisvihaaja, puhui vihollisen puolesta;
tuossa pöydällä hänen edessään oli avoin kirje kotoiselle kansalle,
jossa hän selitti, että Tanskan kuningas Kristian oli rehellinen
ja oikeamielinen herra, jota Ruotsin ei pitänyt sysätä pois, kun
hän tarjosi rauhaa ja unhotusta menneihin nähden. Kirjeen alle oli
Hemming Gadd kirjoittanut nimensä. Sama Hemming Gadd, joka niin usein
oli heille sanonut: "Älkää koskaan uskoko tanskalaista!"

Luottaisivatko he häneen nytkin, eivätkö he pikemmin uskoisi hänen
menettäneen ymmärryksensä? Eivätkö he voineet viitata omaan ja
isiensä kokemukseen, mitä oli seurannut joka kerta, kun vihollinen
oli päässyt pujahtamaan maahan, ja oliko mitään syytä luulla, että
tällä kertaa kävisi paremmin?

"Jos he uskovat minua, ovat he kurjia tuuliviirejä", sanoi hän, "ja
ansaitsevat kohtalonsa."

Pernilla rouva oli sanonut hänelle, että hänen kaunopuheisuutensa
pystyi kyllä saamaan sen aikaan, jos hän tahtoi sitä käyttää. Hän ei
ollut koskaan sitä uskonut, mutta nyt tahtoi hän koettaa; hän puhuisi
aivan päinvastaista mitä ajatteli, ja jos he ottivat onkeen, niin
silloin totisesti oli ovelalla naisella ollut enemmän ymmärrystä ja
ihmistuntemusta kuin hänellä, ja hän saisi ensi kerran elämässään
tunnustaa itsensä voitetuksi. Ja voittaja oli nainen, tosin nerokkain
maailmassa!

Eikö hän muuten ollutkin tullut siihen vakaumukseen, ettei maksanut
vaivaa rimpuilla vasten virtaa? Jos Sten Sture olisi elänyt, olisi se
ollut toinen asia, mutta kuka tulisi jatkamaan hänen työtään? Oliko
valtakunnan suurmiesten joukossa ketään, joka kelpasi mihinkään?
Kuinka he kaikki olivat häntä kohdelleet? Ja eikö hän ollut saanut
mitä oivallisimman tilaisuuden kostoon? Nyt täyttyisivät heidän
toivomuksensa, he saisivat tanskalaisen hallituksen, ja he saisivat
kauhukseen kokea seuraukset.

Kapyysiin astui muuan kuninkaan palvelijoista ja pyysi luvattua
kirjoitusta.

Joko mies näytti liian mitättömältä tai ruotsalaisuus otti
oikeutensa, mutta vanha leijona syöksyi pystyyn, kohotti
karhunkämmenensä ja huusi: "Luikkikaa tiehenne!"

Käsky täytettiin niin siekailematta, että hänen täytyi nauraa
sellaiselle pelkurille.

Hurja, kamala oli hänen naurunsa. Hemming oli kerran kuullut niin
nauravan erään kavaltajan, joka vietiin mestauslavalle.

Hetkisen kuluttua saapui muuan kuninkaan herroista, mutta hän jätti
oven auki näyttääkseen ne asestetut miehet, jotka häntä seurasivat.

Hemming hymyili mielessään; poiskäännetyin silmin viittasi hän
pergamenttiin, joka oli pöydällä. Hovimies otti sen ja riensi pois.

Niin oli arpa heitetty!

Hemming Gadd oli kavaltaja! Kulovalkeana oli sellainen puhe leviävä
ympäri Ruotsin maan. Ja hän löi nyrkkiä pöytään niin rajusti, että
se halkesi, ja sitten tuijotti hän halkeamaan synkin muistelmin ja
miettein.

Mutta askel oli otettu, hänen täytyi käydä eteenpäin tiellä, jolle
oli lähtenyt. Helluntain aikoihin saapuivat he Tukholman edustalle.
Kirje lähetettiin jo saaristosta ruotsalaisiin maakuntiin, ja mukana
seurasi kuninkaan kirje, jossa hän lupasi lakien, oikeuksien ja
vanhojen hyvien tapojen pyhänä pitämistä, ja rahvas oli kutsuttava
Tukholmaan valtiopäiville päättämään ikuisesta rauhasta kolmen
valtakunnan kesken. Samalla laskettiin joukko sotaväkeä maihin.

Nyt alkoi Tukholman piiritys, mutta näyttäytyi pian, että se oli
miltei yhtä mahdotonta kuin Kalmarinkin valloittaminen. Piiritettiin
niin maan kuin merenkin puolelta, mutta jokainen porvari oli ruvennut
sotamieheksi, ja yhdessä he muodostivat muurin, joka ainakin tällä
haavaa oli läpipääsemätön.

Kristina oli väsymätön, ja urhoollinen puolustusjoukko osoitti mitä
suurinta uhrautuvaisuutta. Oli kysymys isänmaasta, kotiliesistä, ja
kaikki arvelut väistyivät.

Kuningas oli synkällä tuulella, ja pian näyttäytyi, etteivät kirjeet
eivätkä lupaukset pystyneet kehenkään; Hemmingin kirjeet herättivät
suuttumusta, kuninkaan naurua.

Silloin koetettiin lahjoa ei ainoastaan herroja, vaan rahvastakin.
Erittäinkin ne, jotka olivat Tukholman läheisyydessä, tahtoi
kuningas vetää puolelleen. Niin hän itse kuin hänen lähettinsäkin
kokosivat Uplannin talonpoikia ympärilleen ja puhuttelivat heitä
ystävällisesti, ja kun he tulivat leiriin Tukholman edustalle,
kestitettiin heitä, eivätkä he palanneet sieltä koskaan saamatta
lahjaksi suolatynnyriä.

Ruotsalaisten herrojen joukosta varsinkin Mathias piispa touhusi
innokkaasti kääntääkseen kansan mielen kuninkaan puolelle. Hän ei
koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta, missä saattoi saavuttaa
jonkunlaisen hyväntekijän maineen. Kansaa miellytti hänen suopea ja
leikkisä luonteensa. Koko hänen oma persoonallisuutensa oli sulanut
yhteen ainoaan haluun, hän tahtoi miellyttää ja saada suosiota niin
kansalta kuin kuninkaaltakin. Mahdollisesti hän ajanoloon odotti
ylennystä, mutta nyt oli hänen ajettava kuninkaan asiaa rahvaan
kesken, ja suuresti mielissään oli hän kuullessaan toisten pappien
sanovan, ettei kenelläkään ollut niin suurta vaikutusvaltaa kuin
hänellä. Turhamainen vanha mies punastui kuin tyttö, kun kuningas
taputti häntä olalle ja pyysi häntä tekemään hänen asiansa hyväksi
minkä voi.

Käsi sydämellä hän sen lupasi, eikä Kristian kuninkaalla ollut
uskollisempaa palvelijaa.

Oli kyllä toisiakin, jotka eivät tahtoneet olla häntä huonompia;
huomattavimmat niistä olivat Skaran piispa Vincentius ja herrat Ture
Jönsinpoika ja Erik Abrahaminpoika.

Mutta vapaussota jatkui yhä Kalmarin läänissä, Itä-Göötanmaalla,
Vestmanlannissa ja Nerikessä. Siellä taisteli Niilo Eskilinpoika
(Banér), kunnon herra ja isänmaan ystävä; hyvin linnoitetussa
Göksholmassa valmistauduttiin vakavaan vastarintaan. Örebro oli myös
varmoissa käsissä.

Kuningas sai pian kokea, kuinka tyhjiä kaikki hänen toiveensa
olivat olleet. Vihamielinen liike häntä vastaan levisi yhä enemmän.
Vesteråsin linnan vouti lujitti linnoituksia minkä ehti. Itä-Göötan
talonpoikia, jotka piirittivät Linköpingin piispantaloa, johtivat
Sven Höök ja Pietari Smed, molemmat kelpo miehiä.

Maunu Erikinpoika lähti Vesteråsista urhean parven kera
ryntäysretkelle Strengnäsiä vastaan. Erik Abrahaminpoika sai siitä
tiedon, ja hän riensi ilmoittamaan kuninkaalle, että Vesteråsin linna
oli jätetty melkein oman onnensa nojaan ja sen kimppuun oli heti
käytävä.

Lähetettiin joukko aluksia ja veneitä, varustettuina miehin ja
pyssyin, purjehtimaan Vesteråsiin Erik herran johdolla. Varustukset
oli tehty niin hissukseen, ettei kukaan tiennyt minne matka piti,
ennenkuin he jo olivat ulapalla. Myöhään yöllä saapui pieni laivasto
määräpaikkaansa; siellä ei vaaraa aavistettukaan ennenkuin laukaukset
jyrisivät linnanporttien edustalla. Se oli täydellinen äkkiyllätys,
ja rynnäkkö menestyi siis toiveiden mukaan. Kohta sen jälkeen
lähetettiin muuan joukko kotiinpalaavaa vanhaa Maunu Erikinpoikaa
vastaan; hänetkin saatiin äkkiylläköllä vangiksi ja lähetettiin
leiriin.

Kuninkaan ilo oli ylenpalttisen suuri, ja hän ilmoitti heti Tukholman
porvaristolle saavuttamastaan voitosta. Mutta ei se täällä hänen
asiaansa yhtään edistänyt. Porvarit näyttäytyivät yhtä rohkeina
kaupungin muureilla, tehtiinpä melkein päivittäin uloskarkauksiakin
suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä. Ja tämä ärsytti kuningasta
äärimmilleen; siinä hänen käsityksensä mukaan piili julkeutta ja
ivaa, mikä kiihdytti hänet aivan mielipuolisuutta lähentelevään
raivoon.

Ja lisäksi saapui alituiseen viestejä, kuinka miehuullisena rahvas
pysyi kaikkialla. Ei edes syrjäisessä Suomessakaan saavuttanut
Kristian kuningas sitä menestystä mitä oli odottanut; vanha
stureystävä Arvi Kurki, Tönne Erikinpoika (Anna Bjelken lanko) ja
herra Åke Yrjänänpoika kannattivat kaikin voimin urhakkaa Kristina
rouvaa; he olivat päättäneet kestää tai kaatua taistelussa oikean
asian puolesta.

Asema pysyi edelleen samana aina elokuuhun, elintarpeiden puute
kävi leirissä tuntuvammaksi päivä päivältä, sillä makeilullakaan
ei kansaa saatu muonavaroja tuomaan. Eikä muutosta näyttänyt pian
olevan toivottavissakaan, ja talven tullen täytyisi kuninkaan luopua
piirityksestä ja häpeissään palata Tanskaan, saavuttamatta mitään
paljonmaksavilla varustuksillaan.

Katkerin mielin kiroili hän niitä, jotka olivat neuvoneet häntä
ryhtymään tähän sotaretkeen. Mutta silloin astui Didrik maisteri
ja neuvoi häntä yrittämään toista tietä perille. Pernilla rouva
ja itse Sigbritkin olivat kirjoittaneet ja neuvoneet lähettämään
tohtori Hemmingin Tukholmaan. Jos muutamia ruotsalaisia herroja
lähetettäisiin kaupunkiin, ei heitä voitu siellä olla ottamatta
vastaan ja hyvällä asiantuntemuksellaan pääsisivät he parempiin
tuloksiin kuin rauhanhierojat.

Kuningas kutsutti Hemming piispan luoksensa, ja tämä tuli hetkisen
kuluttua.

"Olette sanonut, että tahdotte palvella minua?"

"Niin, teidän armonne."

"Todistakaa se!"

"Millä tavoin?"

"Taivuttakaa heidät antautumaan."

Hemming seisoi hetken mietteissään. "Teen parastani", sanoi hän.

"Milloin olette valmis?"

"Milloin käskette!"

"Huomenna siis!"

"Vaikka huomenna, teidän armonne!"

Hemming Gadd lähti, ja kuningas lähetti sanan Mathiaalle ja Erik
Ryningille, että he samassa tarkoituksessa saapuisivat kaupunkiin,
mutta puhemiehenä olisi Hemming Gadd. "Jos hän epäonnistuu", huusi
kuningas, "niin lähetän hänen päänsä Pernilla rouvalle, joka pääsee
siitä käsittämään, kuinka vähän arvoinen papin kaunopuheisuus on!"

Huomenna pyysivät kolme yllämainittua herraa pääsyä kaupunkiin.
Siihen suostuttiin heti. Sillä Kristina rouva tuumi, etteivät ne
viestit, joita Hemming Gadd toi, voineet olla muita kuin hyviä, ja
sentähden ikävöi hän niitä kuulla.

Mutta kun kaupunkiin levisi tieto, että Hemming piispa oli tulossa,
silloin tunsivat kaikki ikäänkuin tuulahduksen muinaisista,
onnellisista ajoista.

Varmasti tuli hän auttamaan sorrettua kaupunkia! Kaikki, ketkä
elivät ja hengittivät, riensivät häntä vastaan. Muutamia upseereja
ja useita porvareita oli tulijaa vastassa kaupungin portilla, ja
katseluhaluisena väkijoukko muodosti kunniakujan aina linnaan saakka,
mutta he eivät nähneet ketään muita kuin Hemmingin.

"Kuinka hän punoittaa!"

"Ja tuijottaa eteensä!"

"Eikä näe meitä ensinkään!" kuiskailtiin.

Mitä hän itse vaistomaisesti tunsi, sitä ei hän perustellut. Mutta
vältti katsoa kehenkään, ettei hänen tarvinnut tervehtiä; vastoin
tahtoaan tunsi hän kiusautuvansa, hän ei voinut päästä oikeaan
oloonsa. Mutta jollei se heti käynyt, niin odottakoothan vain, kunnes
hän ehti luoda jäänsä ja näyttää mitä kantoi kilvessään. Silloin
kaikki kimmastuvat häneen, silloin on hän taasen keskellä taistelua,
ja sitten -- sitten olisi osoitettava, kuinka oikeassa hän oli
väitteissään ja kuinka vähän he ymmärsivät omia etujaan.

He saapuivat linnaan.

Suureen saliin oli kokoontunut viitisenkymmentä kaupungin
ylhäisimmistä herroista, ja kaikista etumaisena seisoi jalo rouva
Kristina Gyllenstjerna. Tämä tuli häntä vastaan ja hän seisoi
kasvotusten ystävävainajansa lesken kanssa. Hän tunsi tämän katseen
kiintyvän itseensä, mutta ei vastannut siihen, kumarsi vain syvään
hänelle ja sitten kaikille läsnäolijoille.

Ilma tuntui raskaalta ja painostavalta; jokainen aavisti mitä oli
tuleva, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan, se kuului Hemming
Gaddille. Mutta tämä haparoi sanojaan, ensi kertaa elämässään; hänen
oli vaikea tämän naisen ja näiden miesten edessä puhua ulkopuolelta
hampaitaan, tarjoten kahdeksankymmenvuotiaan huulin isänmaalleen
juudassuudelman, ja siksi hän epäröi.

"On jo kaksi vuotta siitä", sanoi hän, "kun toisten panttivankien
mukana lähdin täältä Tanskaan; toista on nähdä jokin asia etäältä,
toista läheltä. Kristian kuningas on lempeä ja armollinen herra,
hän sanoo olevansa Ruotsin laillinen kuningas, ja tästä laillisesta
oikeudestaan ei hän aio luopua koskaan, ja varmaa ja totta on, että
Ruotsi hänen valtikkansa alla kulkisi kunniakasta ja onnellista aikaa
kohden!" Kristina tuijotti häneen, aivan kuin ei tahtoisi uskoa omia
korviaan.

"Ja te, elektus, sanotte tämän!"

"Mihin vie vastarinta muuhun kuin maan perinpohjaiseen köyhtymiseen?
Kuka teille tulee apuun? Hansakaupungit, Puolan kuningas, Venäjän
suuriruhtinas, kenties Saksan keisarikin ovat valmiit ojentamaan
Tanskan kuninkaalle auttavan käden kurittamaan hänen kapinallisia
alamaisiaan. Paavi antaa pannajulistuksen toisensa jälkeen, ja,
mikä merkitsee kaikista enimmän, maan omat lapset, tarkoitan nyt
suurmiehiä, ovat suurimmaksi osaksi yksimieliset, että valtikka on
jätettävä Kristian kuninkaalle. Mitä vastarinta sitten enää auttaa?
Se ärsyttää vain kuninkaan mieltä, pitkittää sekasortoa ja tekee
kurjuuden suuremmaksi kuin se jo on."

Monet läsnäolijoista myönsivät hiljaisuudessa, että hän oli oikeassa,
mutta he vaikenivat.

Kristinan mielessä oli hämmästys väistynyt vihastuksen ja inhon
tieltä; suuttumuksen puna paloi hänen poskillaan, kun hän sanoi: "En
ikinä uskonut, että teistä voisi tulla maankavaltaja!"

Näin sanoen hän käänsi kuninkaan puhemiehille selkänsä ja laitatti
pois koko lähetystön.

Hemming Gadd lähti kaupungin raastupaan, joka oli ihmisiä
täpötäytenään.

"Vapautta elämään ja toimintaan, rauhaa vihollisiin nähden, unhotusta
ja sovitusta, kas, siinä mitä minulla on teille tarjottavaa!"
huudahti hän heille. "Oletteko Tanskan kuninkaan mies?"

"Ilvehdittekö kanssamme?"

"Ettekö tule viemään meitä sotaan tanskalaisia vastaan?" kysyi muuan
työmies, joka ovelta oli nähnyt rotevan, tarmokkaan vanhuksen.

"Pikemmin kuulostaa hän aikovan taivuttaa niskamme tanskalaisen ikeen
alle", huusi muuan taalalainen.

"Sellainen ei ole hänen tapaistaan."

"Hän, tanskalaisten tulisin vihamies!"

"Niin, niin, minä tappelin hänen johdollaan Itä-Göötanmaalla."

"Olisittepas kuulleet, kun hän puhui Lyypekissä!"

"Minun isäukkoni oli mukana Kalmarissa, kun Hannu kuningas
hirtätti joka toisen porvarin, mutta silloin tuli piispa, ja koko
tanskalaisjoukkue lähti tiehensä, ja niin puhui hän talonpojille,
kuinka heidän oli taisteltava viimeiseen mieheen, ja hän sanoi
sumeilematta antavansa henkensä Ruotsin puolesta, ja niin hurrattiin
oikein hartiavoimin urhoolliselle piispalle."

"Hurratkaamme hänelle!"

Ja he hurrasivat minkä jaksoivat, ja turhaan koetti hän saada
suunvuoroa; hänen täytyi kuulla loppumattomiin omia urotöitään; ne
pistivät kuin terävät okaat hänen sydämeensä, mutta peräytyä hän ei
tahtonut.

Hän odotti, kunnes myrsky oli ehtinyt hieman laantua ja huusi sitten:
"Tahdotteko kuulla minua?"

"Kyllä, kyllä!" huudettiin kaikilta tahoilta.

"Tahdotteko saada loppuun tämän ainaisen sodan?"

"Tahdomme kyllä!"

"Eikö jokainen tahtoisi rauhassa ja levossa palata ammattiinsa?"
kysyi piispa.

"Kyllä, kyllä!"

"Suolaa olisi aina saatava."

"Niin olisi."

"Kankaita halvemmalla."

"Paljon halvemmalla!"

"Rikkaat eivät saisi sortaa köyhiä."

"Sama oikeus kaikille!" huusi muuan.

"Sitä ei hän voi!" tokaisi toinen.

"Kenties, jos tahdotte taipua erääseen ehtoon."

"Mihin, mihin?"

"Vähät herättää, vaikka sen sanonkin, olette sellaisia härkäpäitä,
ettette koskaan tule järkiinne."

"Ehto, ehto!"

"Olen sanonut teille, mitä etuja se tuottaa."

"Me suostumme siihen!"

"Niin, niin!"

"Mikä ehto on?"

"Sopimus vihollisen kanssa!"

Ensin haudan hiljaisuus, sitten syntyi ökä ja metakka, aivan kuin
hornan henget olisivat päässeet valloilleen, Esbjörnin palvelija,
Pietari Perjantai, sai käsiinsä jyrkeän rautakangen ja kimmahutti sen
sellaisella vauhdilla Hemming Gaddia kohden, että tämä oli vähällä
saada surmaniskun.

"Hän on kavaltaja!"

"Heittäkäämme hänet yli muurin!"

Porvareilla oli täysi työ pelastaessaan vanhaa miestä kansan
raivolta, mutta niin vähän hän pelkäsi, että tahtoi mennä ulos
väkijoukkoon. Heidän vastarintansa huvitti häntä, ja hän tahtoi
nähdä, eikö lopulta saisi heitä taipumaan.

Mutta porvarien ynseys oli yhtä suuri, vaikkei yhtä äänekäs. He
sanoivat hänelle suoraan, ettei sovinnonhieronnasta voinut koitua
mitään; he olivat vakuutetut, ettei Kristian kuningas voinut vallata
kaupunkia rynnäköllä, ja avata portteja eivät he aikoneet koskaan.

Hän pyysi heitä heti ajattelemaan asiaa, heidän ei tarvinnut heti
tehdä päätöstään.

Hän sai yösijan muutaman suurporvarin luona ja hänelle ja hänen
ystävilleen terotti hän yön kuluessa etuja, mitkä oli yhtymisestä
Tanskan kanssa. Tanskalaisesta hallituksesta tulisivat herrat enimmän
kärsimään, siitä saatiin olla varmat, sillä Kristian kuningas ei voi
sietää, että hänen alamaisensa kantavat päätään korkeammalla häntä
itseään.

Mutta kun porvarit aamupuoleen palasivat koteihinsa, tuumivat he
keskenään: "Vanha Hemming on kyllä oikeassa. Antaa kuninkaan tulla
ja herrojen saada hänestä kyllikseen; eihän hänen sitten tarvitse
talossa vanheta."

Mathias piispa ei hänkään puolestaan ollut toimetonna. Kaikki
kaupungissa oleskelevat korkeat herrat ja aatelismiehet oli hän
koonnut ympärilleen, monet heistä olivat salaisuudessa suopeita hänen
asialleen, mutta vastahakoisimmatkin olivat uteliaita kuulemaan mitä
hänellä oli sanottavaa.

"Tuumikaahan oikein asiaa", sanoi hän, "ja silloin näette, ettei
tässä menetä mitään, vaan voittaa kaiken. Tästedes ette tule
ainoastaan nimellisesti olemaan 'valtakunnan herroja', vaan myös
asiallisesti! Kristian kuninkaalla ei ole aikaa eikä halua huolehtia
maan hallinnosta; se jää teidän asiaksenne, jalot herrat!"

Ja jalot herrat katsoivat myhäillen toisiinsa. Sitähän he juuri
tahtoivat.

"Sentähden ei hän ainoastaan aio vahvistaa kaikkia niitä
erivapauksia, jotka teillä jo on, vaan myöntää uusiakin! Pyytäkää,
hyvät herrat, mitä tahdotte, ja jos on kuninkaan vallassa, niin hän
heti suostuu siihen."

"Mutta hänellä on julma mieli sanotaan."

"Jos niin on, sitä vähemmän on syytä panna hänen kärsivällisyyttään
koetteelle; kuinka kauan luulette tämän tilan voivan jatkua, jalot
herrat?"

"Mutta Kristina rouva..."

"Hän on sangen ponteva ja sitkeä, mutta ymmärtää vähät maan
parhaasta."

"Hän ei suostu koskaan!"

"Hänen täytyy!"

"Porvarit ja kauppamiehet tottelevat häntä."

"Luulenpa, että Hemming Gadd tekee tyhjäksi hänen vaikutuksensa
heihin."

"Mutta jos linnanrouva kieltäytyy?"

"Valitsisitte joukostanne muutamia, jotka esittäisivät hänelle
välttämättömyyden antaa myöten..."

Herrat neuvottelivat keskenään, mutta kukaan ei ollut oikein halukas
ottamaan tehtävää suorittaakseen. Läsnäoleva herra Erik Juhananpoika
(Vaasa), panttivankina Tanskaan viedyn Kustaa Erikinpojan isä, sai
vihdoin sanoiksi:

"Kristina rouvan lähimpänä sukulaisena kuuluu minulle puhuminen
tästä asiasta; teen sen ja toivon voivani tuoda teille onnellisen
vastauksen."

Kaikki kiittivät Erik herraa; oli kuin hän olisi nostanut raskaan
kuorman heidän hartioiltaan.

Mutta Mathias piispa tuumi mielessään päässeensä arkkipiispanvirkaa
melkoista lähemmäksi; kuningas tuskin voi olla antamatta sitä
hänelle sen loistavan menestyksen jälkeen, mikä kaikesta päättäen
lähetystöllä tulisi olemaan.

       *       *       *       *       *

Kristina parka; kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut! Hän
näki, mihin jouduttaisiin, mutta kuitenkin hylkäsi hän inholla
antautumisajatuksen. Oliko hänen, kaikkien niiden lupausten jälkeen,
joita oli antanut rakastetulle herralleen, annettava myöten,
ojennettava kätensä valtakunnan viholliselle? Ja oliko hänen
petettävä kansa, joka taisteli ja kesti kaiken? Ah, kuinka hän
ajatteli huolissaan, mutta mitään enkeliä ei tullut taivaasta häntä
pelastamaan, hän ei löytänyt mitään keinoa. Hänen sydämessään oli yö,
yö hänen ympärillään, mistä oli ensi valon säde tuleva?

Silloin sanottiin hänelle, että Cecilia rouva, hänen rakas sisarensa,
ja tämän herra, Erik Juhananpoika, olivat tulleet häntä tapaamaan.

Nämä molemmat olivat Kristinan parhaita ystäviä, ja hän riensi heitä
vastaan toivoen saavansa lohdutusta ja apua.

Cecilia rouva oli aina poikansa poisviennistä ollut vaipuneena syvään
suruun; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei enää koskaan saisi
nähdä Kustaa poikaansa. Mutta tänään hämmästytti Kristinaa hänen
ulkonäkönsä; näytti kuin hänessä olisi herännyt uusia elämän toiveita.

"Rakkahin Kristina!" sanoi hän ja syleili häntä. "Sinä voit antaa
minulle elämän tai kuoleman!"

"Minä?" kysyi tämä kummissaan.

"Cecilia päästää tunteensa juoksemaan järjen edelle", puuttui hänen
herransa puheeseen.

Kristina katsoi kysyvästi molempiin.

Nyt tuntui Erik herrankin vaikealta tuoda ilmoille asiaansa.

Cecilia näki sen ja sai sanoiksi:

"Kuningas tahtoo antaa takaisin Kustaani", sanoi hän, "se riippuu nyt
vain sinusta."

"Minusta!"

"Rakkahin sukulaiseni!" puuttui Erik herra puheeseen. "Minulla on
tuotavana teille surullinen uutinen."

"Se että petollisuus yhä levenee."

"Älkää sanoko sitä siksi. Se on pelkkää huolehtimista teidän ja maan
hyvästä."

"Pyydän teitä, sukulaiseni, älkää ottako minua lukuun."

"Te olette ainoa, joka enää seisoo vastaan."

"Ovatko kaikki myöntyneet?"

"Kaikki poikkeuksetta taipuvat sovintoon."

"Tekin?"

Erik herra pääsi vahtaamasta. Tukholman pormestari ja raati pyrki
kiireimmiten jalon rouva Kristina Gyllenstjernan puheille.

"Menkää", sanoi ritari, "me odotamme täällä."

"He puhuvat kyllä teidänkin puolestanne", vastasi Kristina jäätävän
tyynesti ja poistui huoneesta.

Niin he tekivätkin. Liikuttavin sanoin esittivät he hänelle
antautumisen välttämättömyyden; niin kovina aikoina ei ollut mitään
muuta keinoa. Kaikki kaupungin varat olivat lopussa, nälkäkuolema
olisi jatkuvan piirityksen varma seuraus.

Lohdutellen lisäsivät he, että oli Sten Sture vanhempikin taipunut
pakkosopimukseen; vasta sen jälkeen saattoi hän oikein lujittaa
valtansa, kun herrat olivat päässeet käsittämään, mihin tanskalainen
hallitus ajanoloon vei.

Kristina rouva olisi voinut osoittaa heille heidän omien sanojensa
ristiriidan, mutta se ei nyt enää maksanut vaivaa; sentähden vaikeni
hän yhä ja kuunteli ainoastaan tarkkaavaisesti heidän esitystään. Kun
he olivat lopettaneet, sanoi hän:

"Annan kahden tunnin kuluttua vastaukseni."

Hän seisoi liikahtamatta, kunnes lähetystö oli mennyt, ja lähetystön
jäsenet tunsivatkin, että he jättivät Kristinan eikä tämä heitä.

Kun hän palasi sukulaistensa luo, näkivät nämä hänen kasvoistaan mitä
ulkona oli tapahtunut.

"Olethan sairas, Kristina!" huudahti Cecilia rouva.

"Sanoisit pikemmin kuollut!"

"Kärsitkö suuresti?"

"Voivatko kuolleet kärsiä? Kaikki tuntuu minussa kuolleelta!"

Cecilia tahtoi sulkea hänet syliinsä.

"Älä koske minua, se lisää vain tuskaa", sanoi hän. "Puhukaamme
siitä, mitä on tehtävä."

Erik herra sanoi, että Kristinan oli linnan päällikköjen ja kaupungin
maistraatin kera lähetettävä kirje, jossa tunnustaisivat Kristianin
kuninkaaksi ja luovuttaisivat Tukholman linnan hänelle eliniäkseen
ja sen jälkeen neuvostolle. Tämä avoin kirje olisi muutamain siihen
valittujen mukana toimitettava kuninkaalle, ja lähetystön oli
kuninkaan lähettiläiden kanssa mentävä laivastoon niin pian kuin
mahdollista.

Kristina otti vastaan määräykset ja toimi sokeasti niiden mukaan.

Hänen sielunsa oli menettänyt kaiken harrastuksensa, nyt teki hän
ainoastaan mitä muut tahtoivat.

Kirje kirjoitettiin, mutta kun tanskalaiset ja ruotsalaiset
lähettiläät lähtivät kaupungista, silloin vallitsi haudan hiljaisuus
töllisteleväin joukkojen keskuudessa; oli kuin uteliaisuuden esineenä
olisi läheiset hautajaiset, ja Ruotsin vapautta he menivät hautaamaan.

Kristian kuningas oli yhtä hämmästynyt kuin iloinen; vanha Hemming
Gadd oli sentään merkillinen mies; häntä saattoi käyttää.

Jo seuraavana päivänä, syyskuun 5 päivänä 1520, allekirjoitettiin
sopimus Kristian kuninkaan ja Tukholman kaupungin ynnä Kristina
rouvan välillä.

Sanoin ja kättä lyöden, kirjein ja sinetein, valoin ja sitoumuksin
tehtiin nyt sovinto ja rauha. Kuningas lupasi täyden unhotuksen
kaikkiin menneihin nähden ja sitoutui kirjallisesti antamaan
anteeksi kaikille niille, jotka olivat taistelleet Kristian I:ä,
Hannu kuningasta ja häntä itseään vastaan. Samoin oli kaikki
vangit päästettävä vapaiksi ja Kristina rouvalle luvattiin suuria
läänityksiä.

Seuraavana aamuna, syyskuun 7 päivänä, tahtoi kuningas saapua
kaupunkiin, jolloin Kristina rouvan yhdessä pormestarin, raadin ja
väestön kera oli otettava hänet vastaan ja luovutettava hänelle linna
ja kaupunki.

Määrätyllä hetkellä hän saapuikin; nyt oli kuninkaan mielessä
pelkkää päiväpaistetta, ja suurilla juhlallisuuksilla hänet otettiin
vastaan. Linnaan saavuttua teki hän lyhyen vierailun Kristina
rouvan luo ja tämä luovutti omin käsin hänelle linnan avaimet. Hän
hymyili kohteliaasti linnanrouvalle ottaessaan ne, mutta tämän
marmorikasvoissa ei liikahtanut ainoakaan lihas, ja siitä saattoi
kuningas päättää hänen sydämensäkin ajatukset.

Kaupungin raatimiesten joukossa oli muuan nimeltään Gorius Holsti;
tämän luona oli kuningas asunut nuorena Tukholmassa vieraillessaan
ja usein oleskellessaan linnasta poissa isäänsä peläten. Gorius
Holsti oli nyt kaikessa alamaisuudessa ilmoittanut pitäneensä huolen
juhla-ateriasta siihen tapaan kuin _prinssi_ Kristian muinen tahtoi,
ja hän anoi, että kuningas tahtoisi pitää sen hyvänään.

Tämä suostui heti; nyt ei hänen tarvinnut kutsua pöytäänsä muita
kuin ketkä häntä miellyttivät, ja niiden joukkoon eivät ylhäiset
ruotsalaiset herrat kuuluneet.

Ovela Gorius Holsti oli kuninkaan lähimpänä pöytänaapurina; häntä
nipisti hän korvasta ja lupasi tehdä hänestä kaupungin pormestarin.
Kun kuningas tyhjensi ensimäisen lasinsa, julisti torvien toitotus
palaavaa rauhaa koko kaupungille, mutta ruotsalaiset herrat olivat
aika ihmeissään, kun heidät melkein järjestään oli jätetty juhlasta
pois.

Seuraavana päivänä toi Tukholman porvaristo kuninkaalle kirjallisen
uskollisuudenlupauksensa.

Kuningas asui yhä edelleen raatimiehen luona. Hän arveli ehtivänsä
kyllä muuttaa linnaan vielä sittenkin, kun hänet oli kruunattu, ja
ensin aikoi hän pikimiten käydä Kööpenhaminassa.

Leiristä tuotiin sana, että Vesteråsin vanha linnanpäällikkö anoi
hartaasti armoa.

"Sen saa hän ansionsa mukaan, huomenna jo", vastasi kuningas
hymyillen.

Ja niin pystytettiin hänen käskystään hirsipuu Suurtorille, ja vanha
mies, joka oli sattunut joutumaan kuninkaan vangiksi, vietiin sinne
ja paloiteltiin neljään osaan, jotka ripustettiin teiliin.

"Hän varmaankin on pahoin rikkonut", kuiski kansa keskenään.

Mutta korkeat herrat arvelivat, että pitkällinen vastarinta oli syynä
kuninkaan ärtyneeseen mielentilaan, ja he sopivat, että oli kaikin
noudatettava hänen toivomuksiaan.

"He aikovat pitää minua narrinaan", ärisi kuningas, "mutta ennen
pitkää opetan heille muuta."

Herra Kustaa Trolle ja Didrik maisteri olivat hänen ainoat
uskottunsa; heidän kanssaan oli hänellä pitkiä salaisia neuvotteluja.
Mielellään kuuli hän heidän ehdotuksiaan, mutta mihinkään päätökseen
ei hän päässyt. "Siihen on kyllä aikaa, kunhan palaan Tanskasta",
sanoi hän. "Hän neuvottelee Sigbrit rouvan kanssa", kuiskasi maisteri
Kustaa herralle.

"Ymmärtääkö naisväki moista?"

"Hän ymmärtää mitä vaan!"

Arkkipiispan toivomuksesta täytettiin muutamia avoimia virkoja,
ja Mathias piispa sai tehtäväkseen mennä sisämaahan toimittamaan
rahvasta saapuville siksi kuin kuningas tuli takaisin.

Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa; mutta ne tärkeät palvelukset,
jotka hän arveli jo tehneensä, oikeuttivat hänet vastaavaan
palkintoon, ja tätä ei hän voinut olla ennen lähtöään sanomatta
kuninkaalle.

"Ettekö luule minun sitä ajatelleen", vastasi kuningas nauraen.
"Katsokaa vain, että olette täällä Tukholmassa, kun tulen takaisin, ja
minä lupaan, että palkka nousee yli rohkeimpainkin toiveidenne, niin
suuret kuin ansionne ovatkin!"

"Uskallanko kysyä..."

"Ei, piispa, salaisuuttani ette saa tietää ennen aikojaan!"

Niin täytyi Mathias piispan lähteä aprikoiden mielessään, mitä
läänityksiä vaatisi, jos kuningas antaisi vapauden valita.

Sen jälkeen kutsuttiin puheille Hemming Gadd.

Kristian kuningas vihasi tätä miestä, mutta hän ihaili häntä myös.
Hemmingin ansio oli, että Tukholma nyt oli hänen vallassaan, ja sitä
suurta tehoa, joka hänen kaunopuheisuudellaan oli ruotsalaisiin,
tahtoi kuningas edelleenkin käyttää.

Hemming Gadd astui kuninkaan huoneeseen tyynenä, tutkimatonna kuten
tavallisesti.

"Olette tehnyt minulle palveluksen", sanoi kuningas. Kumarrus oli
hänen vastauksensa. "Mitä tahdotte palkaksi?"

"Olen jo saanut sen."

"En ole antanut teille mitään!"

"Muut ovat antaneet."

"Ketkä muut?"

"Ruotsalaiset herrat."

"Millainen palkka se on?"

"Pelko, jonka näen heidän kasvoillaan."

"Mitä he pelkäävät?"

"Luultavasti Vesteråsin päällikön kohtaloa."

Kuningas hätkähti. Tiesikö sitten tämä mies, mitä hän ei ollut
uskonut kenellekään?

"Hän sai mitä oli teoillaan ansainnut."

"Niin, hänellä oli ruotsalainen mieli!"

"Ja siksi arvelette..."

"Arvelen, että jos sellaista saattoi tapahtua tuoreessa puussa, mitä
silloin tapahtuukaan kuivassa."

"Ettekö pelkää mitään omasta puolestanne?"

"Olen liian vanha pelkäämään."

"Olette aina ollut Tanskan vihollinen?"

"Niin olen!"

"Olette kenties vieläkin?"

"Enkö palvele teidän armoanne?"

"Mutta ette rakkaudesta!"

"Hm."

"Voisitte yhtä hyvin kääntää aseenne minua vastaan!" huudahti
kuningas.

"Sitä en kiellä!"

Kristian meni häntä vastaan ankarin uhkaavin katsein. "Varokaa
itseänne!" tiuskaisi hän.

Mutta nyt leimahti Hemminginkin mieli; kuulustelu ei häntä
miellyttänyt, ja sentähden kohtasi hän kuninkaan uhkaavan katseen ja
vastasi samaan sävyyn: "Kuolemaa en pelkää, mitä minulla silloin on
pelättävää, herra kuningas?"

"Minun vihani!"

"Teidän isänne ei voinut minua vahingoittaa, luullakseni ette voi
tekään!"

"Heitätän teidät vankeuteen."

"Siten menetätte palvelijan, josta voi olla teille hyötyä!"

"Mutta sitten..."

"Sitten murskataan työkalu, jota ei enää tarvita."

"Juuri niin!"

"Siihen olen valmis!"

"Teidän on matkustettava Suomeen!" Kumarrus.

"Kukistamaan kapinallisia."

"Mikäli suinkin voin!"

"Mutta minä lähetän urkkijoita jälkeenne."

"Kuten teidän armonne näkee hyväksi!"

"Ylipäällikkyys on teidän, mutta minun luottamusmieheni pitävät
huolen rikollisten rankaisemisesta."

"Siihen olen tyytyväinen."

"Milloin tahdotte lähteä."

"Heti!"

"Ettekö tahdo sanoa kenellekään jäähyväisiä?"

"En!"

"Ette Kristina Gyllenstjernallekaan?"

"Me molemmat mieluimmin vältämme toisiamme!"

"Miksi niin?"

"Hän on sanonut minua kavaltajaksi!"

"Ja se haavoitti!"

"Totuus usein tekee niin!"

"Aikanaan kyllä kostan puolestanne!"

Hemming jupisi jotakin vastaan ja kysyi sitten, milloin matkalle on
lähdettävä.

"Huomenna!" kuului vastaus.

Mutta kuningas ei sittenkään antanut hänelle lähtömerkkiä; hän näytti
tuumiskelevan jotakin. Hemming seisoi odottaen.

"Aiotteko Suomesta mennä Tanskaan?"

"Jollen jää Suomeen."

"Mistä syystä?"

"Minulle on ennustettu niin!"

"Uskotteko moista?" kysyi kuningas levottomuudella, joka osoitti,
että asia persoonallisesti koski häneen.

"Uskon, teidän armonne."

"Minulle on myös ennustettu."

"Niin tehdään kaikille suurille miehille."

"Minut muka karkoitetaan valtakunnastani!"

"Sitä ette usko!"

"Se on keksitty vain ilkeydestä."

"Aivan varmaan, teidän armonne!" Vihdoin sai Hemming mennä. Ja
kun laiva oli miehitetty ja valmis, nousi hän siihen ja lähti
purjehtimaan.



12.

LEIJONAN KAATUMINEN.


Suomeen ei vielä ollut saapunut sanomaa hallituksen vaihdoksesta
Ruotsissa, kun Hemming Gadd tanskalaisten joukkojen kera laski maihin
Turkuun.

Täällä ei oltu lainkaan valmistuttu vastarintaan, ja helppo oli
sentähden valloittaa kaupunki ja vangita linnanpäällikkö ynnä vanha,
kunnon Arvi Kurki.

Niilo von Mehlen oli Kristian kuninkaan uskottu palvelija, hän
oli laivojen päällikkö ja hänen oli valvottava herransa käskyjen
toteuttamista.

Kaupungin valtaamisen jälkeen riensi Hemming kohtaamaan vanhaa
piispaa.

Hänet otettiin kylmästi vastaan.

"Tätä olin odottanutkin", sanoi hän. "Mutta sallikaa minun nyt
selittää syyt tekoihini."

Arvi Kurki nyökkäsi myöntävästi.

Nyt selitti Hemming, miten epätoivoinen asema oli. Hän ei ollut
nähnyt mitään pelastusta, parempi silloin ajoissa alistua.

"Unhotatte erään tärkeän asian!" sanoi Arvi piispa.

"No?"

"Meidän ihmisten on taisteltava viimeiseen saakka ja luotettava
Herraan."

"Ihmetöiden aika on mennyt."

"Apu siis näyttää teistä ihmeeltä?"

"Niin kyllä!"

"Sitten tapahtuu ihme parhaillaan."

"Selittäkää!"

"Muistatteko nuorta Kustaa Erikinpoikaa, joka teidän kerallanne
vietiin Tanskaan?"

"Lahjakas nuorukainen, istuu nyt Kallon linnassa."

"Hän on paennut sieltä!"

"Reippaasti tehty!"

"Lyypekissä on hän kääntynyt viranomaisten puoleen, jotka ovat
ottaneet hänet hoiviinsa."

"Onko se mahdollista!"

"Luultavasti on hän nyt Ruotsissa!"

"Miksei hän tullut ennemmin!"

"Miksi taivutitte Tukholman antautumaan?"

"Mitäpä poikasesta on toivoa!"

"Oliko Sten Sture vanhempi?"

"Oi isänmaani!" huudahti Hemming ja pani kätensä ristiin päänsä
ylitse. "Jos sinulle vielä olisi pelastus, antaisin siitä ikuisen
autuutenikin!"

"Minusta näytätte sen jo menettäneen."

"Ei, jos isänmaani voidaan pelastaa. Kadotus on juuri siinä, kun
tietää sen olevan vihollisen kädessä."

"Käänny takaisin, Hemming Gadd!"

"Kautta elävän Jumalan tekisin sen, jos sillä voisin hyödyttää
Suomea, synnyinmaatani. Nyt luulen tekeväni enimmän hyötyä, kun pidän
huolta siitä, että mieshukka on niin pieni kuin mahdollista."

"Voitteko tehdä sen?"

"Tahdon ainakin koettaa!"

"Sitten emme eroa vihamiehinä", sanoi vanha piispa ojentaen hänelle
kätensä.

Tanskalainen päällikkö sanoi kuninkaansa tahdon olevan, että Hemming
tohtori kulkisi edellä sotaväen kera; hän tulisi jälestä pienemmän
parven keralla ja olisi avullinen, jos niin tarvittiin. Ehdotukseen
suostuttiin ilolla; Hemming tahtoi mieluummin olla omana herranaan.

Turusta kävi kulku Raumalle ja Ulvilaan; talonpoikia oli monin
paikoin kerääntynyt vastatenään, mutta heidät kukistettiin urhean,
mutta turhan ottelun jälkeen. Se oli pikemmin murhaa kuin taistelua.

Vasta Hämeenlinnassa kohdattiin vakavaa vastarintaa. Urhoollinen Åke
Yrjänänpoika oli koonnut melkoisen joukon, mutta se oli huonosti
asestettu ja pakotettiin urhean vastarinnan jälkeen lähtemään
pakosalle. Hemming Gadd tahtoi estää takaa-ajon, mutta samassa saapui
von Mehlen jälestä täyttä laukkaa, ja nyt hakattiin maahan kaikki,
ketkä yhytettiin.

Se, että Hemming Gadd kulki tanskalaisten etunenässä, ei
suomalaisissa herättänyt ainoastaan kummastusta, vaan suurta
epävarmuuttakin. He eivät voineet käsittää, että hän oli tullut
vihollisena; sentähden syntyi erimielisyyttä kansan kesken, ja
vastarinta melkoisesti heikontui.

Tanskalaiset osasivat taitavasti käyttää sitä hyödykseen; vaikkei hän
ollutkaan ottanut osaa taisteluun, oli hän kaikessa tapauksessa ollut
kilpenä, ja monta kertaa oli tässä sodassa hänen nimeään käytetty
sotahuutona.

Niin lähestyttiin Viipuria lähestymistään.

Kappaleen matkan päässä sieltä oli kokoontunut melkoinen sotavoima,
tahdottiin estää heidät pääsemästä pitemmälle.

"Vihollinen on vastassamme!" sanoi Mehlen.

Hemming Gadd antoi merkin hyökkäykseen, torvet räikkyivät. Hänen
ryntäyksessään oli jotakin hurjaa, mieletöntä. Kammottu hän oli,
mutta tahtoi vielä kammotummaksi tulla; tämä oli nyt hänen ainoa
maalinsa.

Tönne Erikinpoika oli urhea soturi, mutta hän ei ollut mikään
tottunut johtaja; hän ei ymmärtänyt väijyntää eikä äkkiylläköitä,
tuskin asettaa riittävää etuvartiotakaan. Hänen pieni sotavoimansa
miehitti maantien metsän suojassa.

Mutta von Mehlen, joka heti älysi päättömäksi tehdä äkkirynnäkköä
ilman edelläkäypää vakoilua, jakoi heti pienen ratsumiesparvensa.
Muutamat vangit saivat lupauksen, että heidät jätetään henkiin sillä
ehdolla, että näyttävät tien metsän lävitse.

Tavattiin ainoastaan muutamia harvoja ulkovartiostoja ja surmattiin;
von Mehlen onnistui äkkiylläkössään, ja suomalaiset, jotka ensi
tunteina olivat seisseet väistymättä hiuskarvan vertaa, joutuivat
aivan päättömiksi takaapäin tehdyn odottamattoman hyökkäyksen
tähden. Tämä ei ollut enää taistelua, vaan säälimätöntä, mieletöntä
murhaamista.

Kuolinkorahdukset, haavoitettujen valitus, voittajain hurjat
riemuhuudot ja aseiden kalske muodostivat yhdessä kamalan soiton.
Hemming Gaddin korva ei koskaan ennen ollut siihen kiintynyt, nyt
se teki niin. Hän näki kuinka urhea Tönne Erikinpoika kääntyi uutta
vihollista vastaan, ja omasta turvallisuudestaan välittämättä
syöksyi hän sokeasti vihollisten riveihin; nämä sulkeutuivat hänen
ympärilleen, ja hurraahuudoin kohosi kymmenkunnan miekkaa antamaan
hänelle surmaniskun.

Mutta tämä oli enemmän kuin Hemming saattoi sietää; unhottaen
aikeensa, unhottaen asemansa missä oli, kannusti hän ratsuaan
murtautuakseen läpi rivien.

Hänet nähdessään väistyivät tanskalaiset tieltä, mutta he saivat pian
kokea, että hän tuli heidän vihollisenaan.

"Kurjat tanskalaiskoirat!" huusi hän. "Onko se laitaa, että kymmenen
taistelee yhtä vastaan! Mutta kyllä minä näytän teille, mitä kaksi
suomalaista voi!"

Hän torjui iskut, jotka suunnattiin Tönne Erikinpojan päähän, hän
taisteli vimmatusti niitä vastaan, joiden johtajana oli äsken ollut,
ja molemmat urhot seisoivat kokonaisen ruumiskasan keskellä.

"Ottakaa hänet kiinni, mutta säästäkää hänen henkensä", huusi von
Mehlen. "Petturi on saava rangaistuksensa; olen ollut varma, että
näin kävisi."

Toinen olisi kenties ollut tulos, jos Hemming Gadd olisi jo alusta
ottanut suomalaisten asian omakseen. Nyt oli useimmat heistä hakattu
maahan, toiset olivat paenneet, ainoastaan pieni miesparvi oli
jälellä rakkaan johtajan ympärillä.

Hyvin tähdätty isku käsivarteen sai Hemming Gaddin pudottamaan
miekkansa; nauraen antautui hän ilman vastarintaa vangiksi.

Tönne Erikinpoika sai laukauksen sääreensä, joka samalla kertaa
kaatoi hevosen maahan, ja samalla oli myös taistelu lopussa.

Molemmat vangit kytkettiin kahleihin; vielä eivät he olleet
vaihtaneet sanaakaan keskenään.

Nyt jäivät he kahden, von Mehlenin ja hänen upseeriensa neuvotellessa
keskenään.

Silloin kääntyi Tönne Erikinpoika vankitoveriinsa. "Tahtoisin kiittää
sinua", sanoi hän, "mutta pelkään, että pitäisit sitä pilkkana."

"Kiittää minua, mistä?"

"Hengestäni!"

"Sitä et saane pitää!"

"Olet minun tähteni menettänyt omasikin."

"Siinä tapahtuu minulle vain oikein." Mutta heidän huomiotaan
vaadittiin nyt toisaalle. Tanskalaiset eivät olleet vielä
linnoituksen herroina, ja se oli voitettava.

"Voivatko he linnassa puolustautua?" kysyi Hemming.

"Eivät!"

Von Mehlen meni Tönne Erikinpojan luo. "Piiritystä välttääksemme
lupaamme, että saatte pitää henkenne. Jollette suostu, ammutaan
teidät heti."

"Vaatikaa varmat takeet!" huusi Hemming. "En anna mitään muuta kuin
sanani, ja se näyttää minusta enemmän arvoiselta kuin teidän",
vastasi herra von Mehlen jokseenkin pisteliäästi.

"Siihen olenkin tyytyväinen", keskeytti Tönne Erikinpoika. "Linnoitus
tullaan teille avaamaan."

Oli kaunista nähdä, kuinka miehekkäästi hän kantoi raskaan
kohtalonsa. Hänen viittauksestaan avattiin linnanportit.

Kaksi kalpeaa naista seisoi sisäpuolella. Nuorempi heistä päästi
huudahduksen nähdessään haavoitetun herransa, jota kaksi sotamiestä
kannatti, mutta jonka surullinen muoto osoitti katkerampaa tuskaa
kuin haava sai aikaan.

Gunilla rouva katsoi kummissaan Hemming Gaddiin. Vihollisten
päällikkö vankina? Mutta vielä merkillisempää oli, että kahleet
näyttivät olevan hänen ylpeytensä, että hän kantoi niitä ilolla.

Kun von Mehlen oli saanut selville, että linnan koko
puolustusjoukkoon kuului ainoastaan kolmekymmentä miestä, silloin hän
melkein katui lempeyttään.

Niin Tönne Erikinpoika kuin tohtori Hemmingkin saivat pitää
vapautensa siinä määrin, että he saattoivat liikuskella linnassa
ympärinsä, kuitenkin aina vartioituna. Herra von Mehlen sanoi heti
kirjoittaneensa kuninkaalle kuullakseen hänen tahtonsa heidän
tuomioonsa nähden. Joka päivä aprikoivat äiti ja tytär keskenään,
millainenkohan tuomio oli tuleva. Oli aivan kuin raskas ukkospilvi
heidän yllänsä; oliko salama iskevä häneen, jota he molemmat pitivät
niin rakkaana? Nuori vaimo painautui huolekkaalla pelolla herraansa
vasten, ja tämä, joka alistui kohtaloonsa, koetti häntä tyynnyttää ja
lohduttaa.

Kukapa ei toivoisi ja uskoisi viimeiseen saakka!

Kun päivä kului toisensa jälkeen, silloin tuntui heistä niin
luonnolliselta, että armahdus oli tuleva. Mitä oli Viipurin
linnanisäntä tehnyt muuta kuin velvollisuutensa, eikä suinkaan häntä
siitä voitu rangaista!

Pahempi oli Hemmingin laita, hän oli tehnyt ilmeisen kavalluksen;
mikä kohtalo häntä odotti?

Hän käveli ympäri äänetönnä ja mietteissään, mutta oli ilmeisesti
lempeämpi entistään.

Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun vihollinen valtasi Viipurin, ja
vielä ei ollut saapunut vastaus kuninkaalta, mutta sitä odotettiin
pelolla ja vavistuksella.

Tönne Erikinpoika oli sanonut Hemming tohtorille, ettei hänellä ollut
vähintäkään armon toivoa. Häntä suretti tosin erota vaimostaan ja
lapsistaan, mutta hän oli valmis siihen, ja enimmän oli hän levoton
jälkeen jää väin tähden; he olivat tähän asti eläneet toiveissaan,
mutta jos nyt tuli isku yhtäkkiä...

Voimakkaan miehen täytyi keskeyttää, niin liikutetuksi tuli hänen
mielensä ajatellessaan vaimoaan ja lapsiaan.

Von Mehlen ei oleskellut paljoa Viipurissa, mutta hän palasi
jokseenkin usein. Varhain eräänä aamuna sanottiin, että yöllä oli
saapunut muuan pikalähetti, ja muutamia tunteja sen jälkeen oli
päällikkö palannut.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan, mutta kaikki tiesivät, että nyt oli
tuomio lankeava.

Luodinhaava oli niin paljon parannut, että Tönne Erikinpoika saattoi
ruokasalissa nauttia suuruksensa muun perheen seurassa. Raskain
mielin oli jokainen tullut sinne tänään, ja ateria oli juuri alettu;
silloin ilmoitettiin päällikkö von Mehlen.

Hän astui heti sen jälkeen sisään.

"Pelkään, että häiritsen", sanoi hän hieman hämillään.

"Sitä ette tee, jos tahdotte ottaa osaa ateriaamme", sanoi Gunilla
rouva rakastettavalla kohteliaisuudella. "Se todistaisi myös, että
tuotte hyviä sanomia."

"Sitä vähemmän on syytä suostua tarjoukseenne."

Kaikki hypähtivät pystyyn, paitsi Hemming Gadd. Hän istui paikoillaan
nakerrellen kananpojan luuta, mutta antaakseen ystävilleen aikaa
toipua, sanoi hän hilpeästi von Mehlenille:

"Tuotteko joitakin hyviä terveisiä rakkailta ystäviltä? Oletteko
tavannut vanhaa Arvi Kurkea?"

"En!" vastasi von Mehlen hymyillen.

"Ettekö Åke Yrjänänpoikaa, jonka joukon Hämeenlinnan luona löimme
maahan?"

"En häntäkään."

"Totta kai hän on saanut vapautensa?"

"Aikoja sitten!"

"Missä hän nyt on?"

"Muutamia kyynäriä maan alla."

"Oletteko murhannut hänet?"

"Kavaltaja vain on saanut rangaistuksensa!"

Hemming hypähti pystyyn.

"Miksi vitkastelette niin kauan minuun nähden!" huudahti hän. "Minä
ikävöin pois maailmasta, missä on sellaisia hylkiöitä kuin te ja
kuninkaanne."

"Kyllä muistan sananne huomenna teloituksessa!"

"Huomenna siis, vihdoinkin!"

"Kello kahdeksan!"

"Koetan olla täsmällinen!"

"Paremman varmuuden vuoksi saatte viettää yönne vankilassa."

"Samapa se minusta."

Tönne Erikinpojalle ei vielä ollut sanottu sanaakaan. Oliko hän saava
armoa?

Nyt kääntyi von Mehlen häneen ja sanoi kunnioittavasti, luoden
sääliväisen katseen hänen rinnallaan olevaan naiseen: "Teillä sitä
vastoin on vapautenne viime hetkeen saakka."

"Viime?"

"Hänet on siis tuomittu...?"

"Kuolemaan!"

       *       *       *       *       *

Viipyi tuntikausia ennenkuin Tönne Erikinpoika onnistui herättämään
puolisonsa eleille; näytti melkein siltä kuin hän olisi mennyt edeltä
valmistamaan herralleen sijaa, mutta niin ei ollut laita.

Tönne oli melkein toivonut sitä; silloin olisivat he säästyneet
nuoren vaimon epätoivolta ja surulta.

Vihdoin Hemming Gadd sai hänetkin tyyntymään. Gunillan huulilta ei
tullut mitään valitusta, ei mitään vaikeroimista.

Nämä kolme keskustelivat keskenään kuin hyvät ystävät, joista kahden
oli lähdettävä pitkälle matkalle. Jälellejäävät tulisivat hekin
aikanaan jälestä, kukaan ei tiennyt kuinka pian; he saattoivat
tulla pian, saattoivat viipyä kauemmin, mutta oikealla hetkellä he
saapuisivat.

Tahtoiko Hemming Gadd vielä kerran koettaa hurmaavan
kaunopuheisuutensa voimaa, jollaista ei kenelläkään muulla ollut,
vai oliko hänen sielunsa niin vapautunut kaikesta maallisesta, että
se riemuitsevalla innostuksella kohotti siipensä lentoon? Varmaa on,
ettei hän koskaan ollut puhunut sellaisella lämmöllä, koskaan ei
hänen todistelunsa ollut ollut niin selvä ja vakuuttava.

Kuulijain täytyi seurata hänen ajatuksenlentoaan, yhtyä hänen
maailmankatsomukseensa, mutta ei heidän siltä tarvinnut tuntea
lyöneensä laimin omia asioitaan, sillä hän viittasi heitä
korkeimpaan, tärkeimpään.

Isänmaasta hän puhui, sen valoisasta vastaisuudesta; tietäjän katsein
näki hän tulevaisuuteen, ja tulevaisuuden arvoituksia ratkaistessaan
sanoi hän milloin Tönnelle, milloin hänen puolisolleen tai Gunilla
rouvalle:

"Sanokaa minun sanoneen; tulemme vielä kerran siitä iloitsemaan!"

"Puhutte niinkuin emme eroaisikaan", sanoi Tönne.

"Sitä emme teekään; näkyvät muodot häipyvät, mutta henki, ainoa
todellinen, elää ennallaan."

"Sekoitatte siis nykyisen ja tulevan elämän yhteen; missä on erotus?"

"Sitä ei olekaan!"

"Eikö tämä maa ole surun laakso?"

"Mutta se voi olla taivaskin!"

"Niin, se on totta!"

"Ja helvetti!"

"Monelle on se sellainen!"

"No niin; siinä näkymättömässä maailmassa, joka meitä ympäröi, on
niin taivaansa kuin helvettinsäkin, mutta älkäämme etsikö niitä
ylhäältä älkäämme alhaalta, vaan kaikkialta, missä olemme! Ja tästä
näkymättömästä maailmasta, joka meitä ympäröi, kuiskaillaan neuvoja
meidän korvaamme. Riippuu itsestämme, hylkäämmekö neuvot vai kuulemme
niitä."

"Tahdotteko tulla sellaiseksi neuvonantajaksi?"

"En, kiitos, mutta on niin äärettömän monta, jotka riippuvat kiinni
maailmassa ja sen hyörinässä tai joilla on ystäviä huolehdittavana.
Nämä jättävät vähitellen tilaa toisille, ja niin menee elämä menoaan
ikuisessa vuorovaikutuksessa."

Keskustelun katkaisi vartija, joka saapui Hemming tohtoria noutamaan.

Tämän poskilla häivahti puna. Hän meni Gunilla rouvan luo,
puristi kunnioittavasti hänen kättään ja kiitti osoitetusta
hyväntahtoisuudesta.

Molemmat puolisot sulki hän syliinsä. "He eivät ole nyt kaksi, vaan
yksi!" sanoi hän.

Sen jälkeen poistui hän nopeasti huoneesta. Tönne puhui puolisonsa ja
anoppinsa kera perheen asioista ja teki kaiken minkä voi pitääkseen
rohkeutta yllä. Lujalla luottamuksella polvistuivat he rukoukseen;
he kutsuivat sotapapin antamaan synninpäästön ja ehtoollisen neljän
aikaan aamulla.

Hän tuli heidän luokseen Hemming Gaddin vankihuoneesta, missä oli
viettänyt koko yön. "Minulla oli enemmän opittavaa häneltä kuin
hänellä minulta", sanoi hän. Pappi jäi heidän luokseen viimeiseen
saakka. Mutta eron hetkenä, silloin petti mielentyyneys, Tönne herra
suuteli vielä kerran melkein elotonta puolisoaan huulille, syleili
anoppiaan ja riensi pois. Hemming Gadd kohtasi hänet iloisin kasvoin.
"Jos minulla olisi vaali vapaana", sanoi hän, "niin en kieltäytyisi
siitä onnesta, joka nyt minulle tarjotaan."

Molemmat menivät miehinä kuolemaan; he menivät todistamaan siitä
hallitussuunnasta, joka nyt oli Ruotsissa vallalla.



13.

TÄHÄN ASTI, EI EDEMMÄKSI.


Kustaa Trolle palasi Ekholmaan kuninkaan ollessa matkalla
Kööpenhaminaan; virkaansa ei hän välittänyt astua ennenkuin
kruunauksen jälkeen.

Piispa Jöns Antinpoika seurasi häntä. Tämä mies, joka alhaisesta
yhteiskunnallisesta asemasta tietojensa ja terävän päänsä avulla oli
kohonnut piispan paikkaan, sai kuninkaaltaan luottamustehtävän, joka
pani hänen oveluutensa aika kovalle koetteelle. Oli näet todistettava
kuninkaan laillinen oikeus Ruotsin kruunuun.

Yhdessä Kustaa Trollen kanssa oli riidanalainen kysymys ratkaistava,
ja Ekholman piti arkkipiispa soveliaimpana neuvottelupaikkana. Siellä
tapaammekin molemmat miehet kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun.

"Hänen armonsa ei tahdo tietää mistään kuninkaanvaalista", virkkoi
Kustaa Trolle.

"Ei tietysti, sillä se olisi ristiriidassa hänen aikeittensa kanssa
tähän maahan nähden."

"Miksei sitä voisi julistaa valloitetuksi?"

"Kuningas tietää samoinkuin koko väestökin, ettei sitä ole otettu
aseilla."

"Mutta se voidaan kiertää."

"Sitä mieltä olen minäkin; kuningas astuu vain oikeuksiinsa, jotka
häneltä kauan on väärin evätty."

"Minkä nojalla?"

"Perinnön, tietysti!"

"Oivallista! Siten Oldenburgin suku on ikuisiksi ajoiksi varma
Ruotsin kruunusta ja jatkuvat riidat ovat mahdottomat."

"Me voimme nojata pyhän Erikin lakiin. Hannu kuninkaan poikana on
Kristian kuningas sen mukaan oikeutettu perintöön."

"Se on totta."

"Mutta hänellä on oikeus valtakuntaan Ruotsin lakikirjankin
mukaan, joka sisältää, että jos kuninkaalla on poika, joka pystyy
hallitsemaan, niin hän on lähin seuraajaksi. Se on mielestäni kyllin
selvää."

"Kuningas on kutsunut valtiokokouksen, tämä on sille vakavasti
esitettävä."

Ja Kustaa Trolle hieroi tyytyväisenä käsiään. "Tässä kaikki mitä
tarvitaan!" sanoi hän. "Voimme täydellä varmuudella sanoa, että
olemme pelin voittaneet."

"Sitä epäilen vielä."

"Millä nojalla?"

"Me uskomme, mitä toivomme, mutta toiset tahtovat päinvastaista."

"Nämä toiset on raivattava pois!"

"Kunpa luku ei olisi niin suuri!"

"He ovat kuningasvallan tiellä!"

Niin punottiin juoni Ekholmassa. Ja Jöns Antinpoika ryhtyi
kovalla innolla laatimaan todistelua, joka oli esitettävä Ruotsin
valtaneuvostolle.

Arkkipiispa odotti kärsimättömästi Didrik Slagheckiä, joka oli mennyt
kuninkaan mukana Tanskaan, mutta luvannut tulla Ruotsiin muutamia
päiviä ennen kuningasta, tuoden tietoja. Vihdoin hän tulikin, mutta
aivan pökerryksissään väkevästä oluesta, jota oli kulautellut joka
talossa tien varrella.

Vasta seuraavana päivänä puolipäivän aikaan tuli hän jotakuinkin
tolkulleen. Päättäen hymyilevistä kasvoista, joilla arkkipiispa
otti maisterin vastaan, ei hänen armonsa näyttänyt panevan tapausta
kovinkaan pahakseen. Muutaman minuutin kuluttua istuivat he
rinnatusten tuttavallisesti keskustellen.

"Sigbrit rouvasta tuuma on lähtöisin..."

"Millainen se on?"

"Hän vihaa aatelia!"

"Olen kuullut sen."

"Se on kuningasvallan tiellä ja on sentähden tuhottava sukupuuttoon."

"Minkä nojalla?"

"Heitä on syytettävä!"

"Kenen?"

"Teidän armonne!"

"Minun?"

"Olette kuninkaan ystävä, kukaan ei tiedä paremmin kuin te, ketkä
ovat hänen ja teidän salaisia vastustajia ja vihollisia."

"Tosin kyllä, mutta..."

"Kaiken on käytävä laillisesti ja oikeudenmukaisesti, kuningas on
yhtä kristillinen herra kuin teidän armonnekin eikä tahdo kenellekään
vääryyttä tapahtuvan."

"Paha on vain rangaistava."

"Juuri niin. Nyt näen, kuinka oikein ymmärrätte häntä."

"On meneteltävä varovaisesti."

"Äärimäisen varovaisesti!"

"Ei uskottava kenellekään tarkoituksiaan."

"Ne on säilytettävä meidän kolmen kesken, kuninkaan, teidän armonne
ja minun!"

Niinkuin metsänpeto kyyristyy kokoon ennenkuin ottaa vauhdin ja
syöksyy saaliinsa kimppuun, niin kyyristyi myös Kustaa Trolle
mielikuvituksessaan nauttien kostosta, jonka oli paneva toimeen.
Mitäpä hänellä oli pelättävää astuessaan esiin syyttäjänä; hänellä
oli maalinsa silmiensä edessä ja keinoista välitti hän viisi. "Olkoon
siis menneeksi!" sanoi hän.

"Kuningas käskee lisäksi sanoa teidän armollenne, ettei hän kanna
kaunaa ketään ihmistä kohtaan; hän tahtoo ainoastaan tehdä mikä
oikein on ja valtakunnalle hyödyksi. Jos hän jossakin hairahtuu,
ei se ole hänen syynsä, vaan niiden, jotka ovat häntä huonosti
neuvoneet."

"Siitä tunnen hänen hurskaan mielensä. Olen pelottomasti toimittava
saamani tehtävän ja syyttävä vihollisiamme."

"Sen jälkeen alkaa minun tehtäväni", sanoi Didrik nauraen. "Ja kautta
sieluni en räpäytä silmäänikään, kun on vietävä uhrit sille oikeuden
alttarille, jonka pystytämme." Ja neuvotteluja jatkettiin pienimpiä
erityisseikkojaan myöten; kun laitetaan juhlaa, niin ohjelma
laaditaan edeltäpäin.

Kun sitten Odensen piispa tuli hänkin mukaan, kysyi maisteri
melkoisen hämillään, mitä nimiä arkkipiispa tahtoi pantavaksi
listalle.

Jöns Antinpoika arveli, etteiköhän suurinta huomiota ollut
kiinnitettävä henkilöihin, jotka olivat vaarallisia järjestyksen
ylläpidolle.

Kustaa Trolle vastasi, ettei hän ollut koskaan ajatellut toisin.

Silloin veti Didrik Slagheck esiin listan ja luki siitä: "Herra Erik
Abrahaminpoika (Lejonhufvud)."

"Hän, joka on Tanskan uskollisin ystävä!" huudahti arkkipiispa
kummissaan.

"Kuningas ei voi sietää häntä."

"Se on toinen asia." Ja Odensen piispa kirjoitti nimen.

Ja Kustaa Trolle avasi listansa ja luki siitä: "Strengnäsin piispa
Mathias."

"Hän, joka nyt ratsastaa maassa ympäri ja menestyksellä puhuu
kuninkaan puolesta!"

"Hän on ennen ollut Sturein ystävä, ja minä olen vannonut, että hänen
on kuoltava!"

Ja Odensen piispa kirjoitti nimen.

Sitten luki Didrik Slagheck kaikkien kahdentoista valtaneuvoksen
nimet, alkaen herra Erik Juhananpoika Vaasasta. Kuitenkin tahtoi
hyvä kuningas, jottei kukaan luulisi hänen rankaisevan isää siitä,
että poika oli vastoin sanaansa ja lupauksiaan paennut vankeudesta,
armosta ja suosiosta Erik herralle suoda henkensä.

"Luullakseni ovat nämä kaksitoista vaikutusvaltaisia miehiä ja
kuninkaan vihollisia?" kysyi Jöns Antinpoika.

"He kuuluvat maan etevimpiin sukuihin ja sentähden on heidät
raivattava pois!"

Nimet lueteltiin ja kirjoitettiin. "Skaran piispa Vincentius!"
virkkoi arkkipiispa. "Hänkin?"

"Persoonallinen vihamieheni!" Jöns Antinpoika kirjoitti.

Edelleen seurasi kaupungin kolme pormestaria ja yksitoista
raatimiestä, sitten erinäisiä porvareita, joiden tunnettiin
liikkuneen ruotsalaisen puolueen asioilla. "Rouva Kristina
Gyllenstjerna." Kaikki vaikenivat hämillään. "Häntä täytyy
rangaista!" puuskahti maisteri. "Hän on Sten Sturen emäntä!" lisäsi
Kustaa herra. "Mutta vain nainen!"

"Sangen vaikutusvaltainen."

"Ja sitkeä."

"Jättäkäämme se asia kuninkaan omaan ratkaisuun."

Odensen piispan ehdotus tunnustettiin oikeaksi, ja siihen päättyi
neuvottelukin.

Kustaa Trolle antoi vierastensa matkustaa edeltäpäin, hän tarvitsi
muutamia päiviä miettiäkseen mitä oli tehtävä. Hän oli neuvottelusta
havainnut, että aiottiin mennä pitemmälle kuin hän oli tarkoittanut.
Kostaminen vihamiehilleen oli hänen ainoa toivomuksensa, ja nythän
aiottiin melkein pyyhkäistä pois koko Ruotsin aatelisto! Oliko hänen
autettava siinä? Sehän oli samaa kuin leikata omaa lihaansa, tuhota
sääty, johon itse kuului -- maan syntyperäiset herrat ja ruhtinaat.
Ensi kertaa tunsi hän pelkoa, epäilystä ja horjumista. Mitä oli hänen
tehtävä?

Epäröiden matkusti hän Tukholmaan.

Kuningas saapui muutamia päiviä myöhemmin. Suurella loistolla
otettiin hänet vastaan, ja nyt oli linna hänen kuninkaallisena
asuntonaan.

Valtiokokous oli kutsuttu marraskuun 1 päiväksi. Tähän kokoukseen oli
kutsuttu alempiakin pappeja hiippakunnista, samoin kauppakaupunkien
miehiä, vuorimiehiä ja talonpoikia jokaisesta kihlakunnasta, ja he
saapuivat melkein samaan aikaan kuin kuningaskin.

Valtaneuvosto kokoontui lokakuun 30 päivänä valmistelemaan asiaa,
ja seuraavana päivänä avattiin valtiopäivät paljaan taivaan alla
Brunkevuorella. Kuninkaalle oli pystytetty suojakatos rinteelle, ja
sen edustalle kokoontuivat kokouksen jäsenet. Kuninkaan sotaväki
kiertyi piiriin kokouksen ympärille.

Odensen piispa piti puheen, jossa todisteli Kristian kuninkaan
laillista oikeutta Ruotsin kruunuun, koska hänet oli valittu jo
isänsä aikaan ja niin edespäin. Piispa päätti puheensa kysymykseen:
"Tahdotteko tunnustaa hänet herraksenne ja kuninkaaksenne, koska
hänellä on sellainen oikeus valtakuntaan?"

Kohteliaaseen kysymykseen vastasi kokous kohteliaasti: "jaa". Ja
siten oli asia ratkaistu.

Kokous teki kuninkaalle valansa ja otti vastaan kuninkaan valan. Sen
jälkeen luvattiin ja julistettiin kaikki, mitä ennen oli kirjein ja
sinetein vahvistettu.

Sunnuntaina marraskuun 4 päivänä olivat juhlalliset kruunajaiset
pyhälle Nikolaille pyhitetyssä kirkossa. Mutta kun kirkossa oli
kaikki juhlamenot suoritettu, palasi kuningas koko seurueensa kera
linnaan. Sinne oli kutsuttu ja saapunut suuri joukko ruotsalaisiakin,
pitoja oli vietettävä kolme päivää, ja naisia ja lapsia oli mukana.
Kuningas oli tällöin pelkkää iloa ja ystävyyttä, hän keskusteli
milloin yhden, milloin toisen kanssa, syleili toisia ruotsalaisista
herroista, suuteli toisia, hyväili heidän käsiään ja vakuutti heille
suurta suosiollisuuttaan ja nauroi sitten sydämensä pohjasta,
aivan kuin kaikki olisi häntä suurimmassa määrin ilahuttanut. Ja
ruotsalaiset herrat ja heidän rouvansa pitivät häntä rakastettavana
ja kohteliaana herrana ja hymyilivät hänelle yhtä kauniisti kuin
hänkin heille.

Kristina rouva oli hänkin kutsuttu noihin juhliin, mutta hän
kieltäytyi leskensurunsa nojalla. Kohta kaupungin luovuttamisen
jälkeen oli hän muuttanut pois linnasta. Sigrid rouva, hänen äitinsä,
asui Tukholmassa herransa kuoleman jälkeen, ja tämän luo muutti hän
lastensa ja uskollisen ystävänsä, Kaarina Eliaantyttären keralla.

Juhliin oli saapunut myös herra Joakim Brahe, joka oli äskettäin
mennyt naimisiin Cecilia rouvan vanhimman tyttären kanssa. Hänen
herransa, Erik Juhananpoika, ja kunnon Magnus Gren koettivat kaikin
tavoin Kristinan huolia hälventää.

Kruunaus juhlien aikaan tuli muuan palvelija ilmoittamaan Kristina
rouvalle, että muuan vanha munkki pyysi häntä puhutella.

Se oli isä Johannes.

"Tulette siis vihdoin!" huudahti Kristina ja lankesi hänen
jalkoihinsa.

Johannes siunasi häntä ja puhui lohdutuksen sanoja.

Mutta sitten tahtoi hän toimittaa asian, jolle oli saapunut, ja pyysi
puhutella jotakuta tai muutamia Kristinan ystävistä.

Kristina rouva kutsui lankonsa, herra Joakim Brahen, Magnus Grenin,
äitinsä ja sisarensa. Ja Johannes kertoi, että hänen armonsa Jaakko
Ulfinpoika oli sanonut suuren vaaran uhkaavan Kristina rouvaa ja
kaikkia hänen sukulaisiaan ja ystäviään.

"Mikä vaara se olisi?" kysyi herra Erik Juhananpoika hieman
kärsimättömästi.

"Nuori herra Kustaa Erikinpoika..."

"Poikani!" huudahti Cecilia. "Hän on ollut Mariefredissä."

"Kaikki hyvät enkelit!"

"Hänen armonsa on kehottanut alistumaan."

"Sitä ei hän tee!" huudahti Erik herra. "Hänen mielensä ei koskaan
taivu toisten vakuutukseen."

"Yhtä salaa kuin tulikin, lähti hän Mariefredistä."

"Mihin?"

"Sitä ei hän ollut sanonut, mutta hänen muutamista sanoistaan
päätteli hänen armonsa hänen menneen Taalainmaahan."

"Hän tekee oikein!" sanoi Kristina melkein itsekseen.

"Mutta meillä ei siihen ole mitään osaa", puuttui Joakim Brahe
puheeseen. "En ole kuullut siitä mitään ennenkuin nyt."

"On luonnollista, että kuningas saa tiedon kaikista hänen
hommistaan", sanoi Magnus Gren. "Ja sentähden ei ole mahdotonta, että
hän tahtoo päästä varmuuteen Kustaa herran lähimpiin sukulaisiin
nähden; olen sentähden sitä mieltä, että teidän pitäisi lähteä
kaupungista."

"Se olisi samaa kuin tunnustaa itsensä syylliseksi!"

"Ei lainkaan, ainoastaan välttämätöntä varovaisuutta."

"Mikään epäluulo ei ole vielä tahrannut nimeäni", sanoi Sigrid rouva
entisen ylpeytensä vivahduksella. "Enkä aio väistyä sellaisten
tähden."

"Hänen armonsa tuntui pitävän välttämättömänä, että Kristina rouva
lähtee täältä", sanoi Johannes. "Ja luulen, että hänellä on pätevät
syynsä."

"Entisen nurjamielisyyden aikaan ei voinut ihmetellä, vaikka kuningas
oli epäluuloinen", sanoi Erik herra, "Mutta nyt puhaltaa toinen
tuuli, kansa hurraa hänet nähdessään; valtaneuvosto on täydellä
luottamuksella hyväksynyt kaikki hänen toivomuksensa."

"Ja kaupunki antanut hänelle kallisarvoisen kunnialahjan!" lisäsi
Joakim herra.

"Ette tahdo siis lähteä täältä?" sanoi Johannes surullisella äänellä.

"Herrani ei tahdo!" vastasi Cecilia rouva.

"En!" virkkoi Erik herra. "En usko täällä olevan vaaraa
tarjolla. Mutta jos niin olisikin, katson velvollisuudekseni
seista paikoillani, koska kerran olen ollut ensimäisten joukossa
kannattamassa sopimusta."

"Kuningas on huomiseksi, keskiviikoksi, kutsunut ei ainoastaan
valtaneuvokset, vaan myös pormestarit ja raatimiehet, piispat ja
muita herroja ja miehiä sikäli kuin tilaa riittää. Luulen, että hän
aikoo ilmoittaa, keille herroille poissaollessaan uskoo hallituksen
ja antaa linnaluvan."

"Vala _pakottaa_ hänet valitsemaan ruotsalaisten joukosta, ja
_viisaus_ vaatii sitä."

"Sitten riippuu siitä, kuinka sovitaan vallan jakamisesta."

"Siinä luulen piilevän suurimman vaaran."

"Teidän luottamuksenne on sangen suuri, jalot herrat", puuttui Maunu
Gren puheeseen. "Mitä sellaisesta herrahallituksesta on parempia
toiveita nyt kuin Maunu kuninkaankaan aikaan? Minä ainakin, jollen
katsoisi velvollisuudekseni jäädä jänne, asettuisin mieluummin niiden
talonpoikain etunenään, jotka eivät vielä ole laskeneet aseitaan.
Kalmari pitää puoliaan, Göksholma puolustautuu yhä urhoollisesti;
totisesti voi sanoa, että vaikka tuo suku kerran sai aikaan
isänmaalle suunnattoman vahingon, niin maksaa se nyt täydellisesti
velkansa!"

"Anna Bjelke!" huudahti Kristina kyynelsilmin. "Nyt ymmärrän sinut!"

"Niin, hän on todellakin suvun hyvä enkeli", lisäsi Maunu Gren.

"Olette osoittanut minullekin paikkani", lausui Kristina suurella
lujuudella, kyyneliään kuivaillen. "Minua voidaan tarvita täällä,
sentähden jään."

"Mutta lapseni?" kuiskasi Cecilia.

"Kuka suojelee heitä paremmin kuin heidän äitinsä."

"Täytyy kai sitten jäädä silleen", huokasi Johannes alistuvasti.

"Rakas isä, jääkää luoksemme!"

"Kyllä, toistaiseksi!"

Miehet lähtivät kuulostamaan, millainen mieliala vallitsi kaupungissa.

Isä Johanneksen kutsusta riensi Kaarina hänen luoksensa. "Kuinka paha
olen", sanoi tyttö, "kun kaikessa tässä surkeudessa ajattelen häntä,
joka minulle on rakkaampi kuin mikään muu?"

"Olen jälleen saanut kirjeen!" sanoi Johannes.

"Pentiltä?"

"Niin, häneltä."

"Hyvää?"

"Ilahuttavaa meille molemmille."

"Missä hän on?"

"Tällä haavaa Wittenbergissä tohtori Lutherin luona."

"Hänen?"

"Hän kysyy neuvoani, voiko hän palata tänne."

"Uskaltaako hän?"

"Lyypekissä on hän tavannut nuoren herra Kustaa Erikinpojan, ja nyt
haluttaa häntä palata muinoiseen ammattiinsa."

"Taivaan vallat!"

"Taistelemaan isänmaan puolesta!"

"Isä, isä!" huudahti Kaarina langeten vanhuksen jalkoihin. "Mutta
ensin tahtoo hän kuulla sinun mielesi."

"Ah, silloin täyttyy suurin toiveeni, jonka en ole uskonut koskaan
täyttyvän."

"Sitten saa hän kai tulla hieman lähemmäksikin", virkkoi vanhus
lempeästi hymyillen.

"Onko hän täällä!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Sehän olisi
mahdotonta!"

"Mikään ei ole mahdotonta!" sanoi tyttö lapsenuskolla, joka avaa
taivaan.

"Ajatuksissaan on hän kyllä luonasi, mutta todellisuudessa Kustaa
herran mukana!"

"Hänen palvelijanaan?"

"Hänen asemiehenään!"

"Missä tapasitte hänet?"

"Mariefredissä!"

"Isä, oliko hän ennallaan?"

"Iloinen ja onnellinen!"

"Niin minäkin olen, tuhansin kerroin enemmän kuin voin kuvailla!
Kuinka voinkaan oikein kiittää ja ylistää!"

"Älä rakenna ilolle!"

"Ei, se on totta!"

Pian valtasi Kaarinan halu vaalia vanhaa miestä. Hän taivutti tämän
juomaan pikarin viiniä, asetti tyynyn hänen päänsä alle ja pyysi
hartaasti häntä lepäämään.

Keskiviikko, marraskuun 7 päivä oli käsissä. Tänä muistorikkaana
päivänä kutsuttiin Odensen piispa ensiksi herransa ja kuninkaansa luo.

"Oletko tavannut Didrikiä?" kysyi tämä.

"En, teidän armonne."

"Oletteko nyt sovussa?"

"Emme erittäin."

"Mutta minä sanon, teidän _täytyy_ olla. Jollette pidä yhtä, voi
tulla onnettomuus!" Ja kuningas polkaisi vimmoissaan jalkaansa
lattiaan.

"Hän vahingoittaa enemmän kuin hyödyttää."

"Mitä hän nyt on tehnyt?"

"Eilen puhui hän meluten, että hän tahtoisi polttaa koko maan kylät
ja kaupungit, mutta suunnattomasti hän joikin."

"Oliko ketään ruotsalaisia läsnä?"

"En nähnyt ketään."

"No silloin se ei merkinnyt mitään."

"Mutta rakas, armollinen herra, hopeasta, kullasta ja rahoista, joita
hän kokoaa Tukholmasta linnaan, ei hän tee tiliä kenellekään."

"Muistan hänet aikanaan, nyt täytyy minun ensin tehdä tiliä
ruotsalaisten kanssa, ja siihen tarvitsen häntä."

"Niin, hän on mestari pystyttämään hirsipuita. Mutta tuntuu liian
kovalta työskennellä yhdessä miehen kanssa, joka suoraan sanoo
taittavansa yhtä mielellään niskat piispalta kuin koiraltakin."

"Enkös jo arvannut, että olette hammastelleet; mutta nyt sanon
sinulle, että tahdon lopun yksityisestä torasta, kunnes minun asiani
on toimitettu. Sitten voin lukea lakia teidänkin välillänne, niin
ettei kummallakaan ole valittamisen syytä."

"Mitä armollinen kuninkaani käskee?"

"Sano minulle ensin, eikö minulla ole täysi oikeus ryhtyä Ruotsissa
mihin tahansa?"

"Olettehan kruunattu maan kuninkaaksi."

"Niin olen!"

"Silloinhan teillä on oikeus hallita ja vallita."

"Yksinvaltainen oikeus, Jöns?"

"Olettehan yksinvaltias kuningas."

"Yli hengen ja verenkin?"

"Jumala on antanut miekan esivallan käteen."

"Käyttää kuten hyväksi näkee?"

"Jaa..."

"Vastaa suoraan."

"Maassa on tuomioistuimet."

"Ne kai eivät ole täällä paremmat kuin Tanskassakaan, ja siellä
tuomitaan mielivaltaisesti."

"Kaikki riippuu perimältään kuninkaasta."

"Mutta jos hän alusta alkaen tietää mitä tahtoo, miksi sitten
viivytellä?"

"Luullakseni siksi, etteivät ihmiset usko ilman todisteita."

"Siihen täytyy heidän oppia!"

"Tietenkin!"

"Eikö kuningas ole Jumalan edustaja?"

"Mitäs muuta!"

"Sitten täytyy hänen sanoillaan olla sama merkitys."

"Jumalan sanaa ei aina pidetä arvossa."

"Se, samoin kuin minunkin on tuleva jälleen kunniaan!" huudahti
kuningas melkein hurjasti. "Tiedättekös, piispa, mikä oikeuttaa
sekamelskan täällä maassa kuten kotonakin Tanskassa?"

"Aatelisto, teidän armonne."

"Siinä sanoitte toden sanan! Enkö ole oikeassa, kun sanon, että
porvarit ja talonpojat rakastavat minua, aivan kuin olisin heidän
jumalansa?"

"Niin todella olettekin!"

"Mikä sitten erottaa minut heistä?"

"Aatelisto."

"Mitä tehdään, kun on esteitä tiellä?"

"Raivataan ne pois."

"Niin juuri aion tehdäkin. Mutta täällä olen yksinvaltaisempi kuin
Tanskassa, sentähden aion alottaa täällä tanskalaisteni avulla."

"Teette oikein!"

"Sanotaan, että suurmiehet ovat tehneet minusta Ruotsin kuninkaan."

"Epäilettekö sitä?"

"En, mutta tiedättekö syyn?"

"Ikävöitiin kuninkuutta."

"Ei, vaan ritarilyöntejä, sitten he antavat palttua kuninkuudelle. He
tahtovat olla kaikki pikku kuninkaita."

"Teidän viisautenne näkee sydämet ja munaskuut."

"Saa olla ainoastaan yksi pää, joka on kaikkien muiden yläpuolella,
ja se on minun!"

"Paitsi Jumalaa!"

"Jonka kuva kuningas täällä maan päällä on! Haha, hyvät herrat,
olette tehneet laskujanne ilman isäntää! Kuinka he jakeli vatkaan
linnoja ja läänityksiä keskenään Upsalan päätöksen jälkeen; minä
luin pelkoa ja levottomuutta heidän kasvoistaan, kun he sopimusta
tehdessä pyysivät minua vahvistamaan omavaltaista asiakirjaansa...
Mutta minä kirjoitin alle enkä ollut tietääksenikään; mitä varmempia
ja tyynempiä he ovat, sitä varmemmin on minun kostoni ukkosena iskevä
heihin!"

Didrik mestarilla oli vapaa pääsy kuninkaan luo, ja hän astui sisään.

"Vieraat alkavat jo saapua saliin", sanoi hän. "On kai naisetkin
käsketty?"

"Kristina, hänen äitinsä ja tyttärensä."

"Kustaa Erikinpojan lähimmät sukulaiset!" sanoi piispa. "Nyt ovat
he minun vallassani!" sanoi kuningas katse taivasta kohden. "Ovatko
palvelijani valmiina?"

"Kyllä, teidän armonne!" vastasi Didrik mestari. "Sotamiehet on
sijoitettu linnaan. Klaus Bille ja Severin Norrby ovat salissa muiden
joukossa."

"Se on hyvä, ja tuomioistuimen jäsenet?"

"Arkkipiispa on nimittänyt, paitsi itseään ja Linköpingin piispaa
Hannu Braskia ja Vesteråsin Otto piispaa, viisi kaniikkia Upsalasta.
Viimeksimainitut ajetaan sitten neuvottelemaan erääseen pimeään
koppiin; luulenpa, että pelästys vie heiltä sen ymmärryksen, mikä
heillä mahdollisesti on ollut."

"Se tapahtuu kaikki näön vuoksi", sanoi kuningas. "Heidän tuomionsa
on jo langetettu!"

"Ja sen toimeenpanosta vastaan minä!" lisäsi Didrik mestari.

"Mutta miksei Kustaa herra tule?"

"Teidän armonne!" sanoi Didrik mestari epäröiden.

"No, pettääkö hän?"

"Jos uskaltaa!"

"Se ei ole mahdollista!"

"Hän on itsekin ruotsalainen aatelismies!"

"Entä sitten!"

"Ei korppi korpin silmää puhkaise."

"Mitä hän on sanonut?"

"Ei mitään, teidän armonne!"

"Mutta olet huomannut?"

"Levottomuutta ja pelkoa, joka on uutta hänessä ja sentähden
merkitsevää."

"Missä hän on nyt?"

"Salissa!"

"Kutsu hänet tänne!"

Didrik mestari meni ja Odensen piispa kohta hänen jälestään. Kustaa
Trolle astui pian sisään maisterin keralla.

Hänen ulkonäkönsä oli tosiaankin muuttunut, se todisti taisteluista,
jotka eivät vielä olleet taistellut loppuun.

Kuningas tuskin vastasi hänen nöyrään tervehdykseensä, mutta virkkoi
terävästi: "Mikä teitä vaivaa?"

"Tunnen itseni sairaaksi!"

"Petturi!" huusi Kristian ja tarttui kiihkeästi hänen
takinkaulukseensa. "Herra, kuningas!"

"Aiotte pettää minut!"

"En, en!"

"Tahdotteko esiintyä syyttäjänä?"

"Jos teidän armonne käskee."

"Henkenne uhalla!"

"Kyllä tottelen."

"Epäröimättä?"

"Kuten tulee uskollisen palvelijan!"

Mutta kuninkaan palava katse ei häntä jättänyt. "Kuulkaahan",
sanoi hän hymyillen. "Tahdon antaa teille hyvän luonnonvahvikkeen.
Uskollinen Didrikini on seisova rinnallanne, kun esitätte
syytöstänne; jos petätte tehtävässänne, upottaa hän minun
linkkuveitseni selkäänne. Katsokaas, terä kelpaa!"

Hieno terä välkkyi arkkipiispan silmien edessä, mutta hän ei
räpäyttänyt silmäänsäkään, sanoi vain: "En ollut ansainnut tätä
kuninkaaltani!"

"Ettekö?"

"Tekoni tulevat puhumaan!"

"Siihen olenkin parhaiten tyytyväinen. Mene, Didrik, ja ilmoita
meille, kun aika on käsissä!"

       *       *       *       *       *

Suuressa linnansalissa oli suuri joukko valtaneuvoksia ja muita
ylhäisiä herroja ja naisia sekä arvossapidettyjä porvareita. Kaikki
olivat iloisia mieleltään heille osoitetun ystävällisyyden, tähden;
jokainen näki tulevaisuuden mitä kirkkaimmassa valossa ja tuumi
itsekseen tai lähimpäinsä kanssa, mitä omasta kohdastaan pyytäisi
kansa rakkaalta kuninkaalta.

Kristina rouvaakin oli kohteliain sanoin pyydetty tulemaan; kuningas
halusi saada häneltä erinäisiä tietoja; samoin olisi hänen armostaan
mieluista nähdä tässä tilaisuudessa myös Sigrid ja Cecilia rouvat.
Viimeksimainittu ajatteli, että hän mahdollisesti voisi sanoa hyvän
sanan ymmärtämättömän poikansa puolesta, ja vanhus näki mielellään
jotakin juhlallisuuksista.

Mutta Kristina rouva otti mukaansa papereita, jotka mahdollisesti
saattoivat antaa aihetta huomautuksiin, erittäinkin Kustaa Trolleen
nähden, joka nyt oli suuressa suosiossa.

Kun nämä kolme jaloa rouvaa astuivat saliin, vaikeni äänekäs pakina
ja kaikki nousivat Kristina rouvaa tervehtimään. Ja kun hiljainen
pakina jälleen alkoi kohdistui se kaikilla tahoilla häneen.

"Mutta mitä nyt? Kas, kuinka kaikki ovet suljetaan!" sanoi äkkiä
muuan porvari toiselle.

"Luullakseni, Jumala minua auttakoon, portit myös", virkkoi toinen.

Tosiaankin oli laita niin. Portit olivat suletut. Ne avattiin niille,
jotka tahtoivat tulla sisään. Mutta kas, kas! Kokonainen parvi tahtoi
tunkeutua ulos, mutta heidät ajettiin takaisin pyssynperillä.

"Mitä on tekeillä?"

"Onko jotakin tapahtunut?"

Nyt ei enää pakinoitu ääneen, mutta kuiskailtiin sitä enemmän.

"Onkohan mitään vaaraa?"

"Kristina rouva näyttää yhtä tyyneltä kuin ennenkin."

"Mutta Sigrid rouva näyttää pelästyneeltä."

Kristina rauhoitteli häntä, taputtaen tyynnyttävästi hänen kättään.

"Tämä tuntuu epäilyttävältä", sanoi Joakim herra.

"Nyt luulen sen alkavan."

"Minkä?"

"Tuomion ja tutkinnon."

"Täällä ei ole mitään vääryyttä tapahtunut."

"Hiljaa, kuningas tulee!"

Kuningas astui sisään ylhäisin ja ylpein ryhdein, hänen jälestään
tulivat arkkipiispa ja Odensen piispa, Didrik Slagheck ja suuri
joukko tanskalaisia herroja.

Kaikki läsnäolevat nousivat ja jäivät seisomaan, kuninkaan
istuutuessa valtaistuimelle.

Silloin lennähti hänen katseensa yli kokouksen, se viivähti muutaman
sekunnin Kristinassa ja valtaneuvoksissa, jotka istuivat hänen
lähellään.

Herra Erik Abrahaminpoika oli huomaavinaan silmänräpäytyksen, kun
kuningas katsoi häneen. Sitten osoitti hän Strengnäsin ja Skaran
piispoille saman kunnian. Mathias herra kumarsi aina maahan saakka;
Tanskan kuningas oli tullut siksi jumalaksi, jolta hän odotti
palkkaansa.

Salainen levottomuus ja haudanhiljaisuus vallitsi salissa.

Silloin astui arkkipiispa valtaistuimen eteen; hän vaati hyvitystä
kaikesta siitä, mitä hän, herra Jaakko Ulfinpoika, Otto piispa ja
muut olivat kärsineet sekä muistutti kuningasta siitä valasta, jonka
oli vannonut: suojella kirkkoa.

Kuninkaan kysymyksen johdosta, mistä hän valitti, kutsuttiin muuan
Upsalan kaniikki, jolle Kustaa herra antoi syytekohdat sisältävän
paperin ja tämä sai käskyn lukea sen.

Syytekirjoitus sisälsi, että häntä vastaan olivat tehneet suurta
vääryyttä ja väkivaltaa herra Sten Sture vainaja, hänen leskensä
Kristina rouva ja monet läsnäolevat valtaneuvokset ja miehet,
samalla kuin he olivat rikkoneet kirkon rauhan ja sortaneet sen
miehiä -- vanhaa arkkipiispa Jaakkoa ja Vesteråsin Otto piispaa --
jonkatähden he myös olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Sen jälkeen
luettiin myös pannajulistuskirje herra Sten Sturea ja hänen apurejaan
vastaan. Tämän nojalla selitti Kustaa herra, että yllämainitut herrat
olivat suletut pois pyhästä kirkosta ja pidettävät kerettiläisinä,
joita kuningasta kruunauksessa vannomansa valan nojalla vaadittiin
rankaisemaan.

Kuningas kysyi, mitä hyvitystä arkkipiispa tästä vaati.

Tämä pyysi rahakorvausta omasta ja Jaakko herran puolesta, yhteensä
500,000 markkaa hopeassa, ja lisäksi Stäketin rakentamista ennalleen.

Salissa kuului äänekästä sorinaa.

Kuningaskin rypisti kulmiaan, ja antoi piispalle aiheen lisätä, että
hän taivuttaisi Jaakko herran hieman alentamaan vaatimuksiaan.

Kuningas vaikeni kotvan, mutta oli helppo nähdä, että hänen sisunsa
kuohui.

Silloin kuiskasi Didrik Slagheck Kustaa herran korvaan: "Ajatelkaa,
henkenne on vaarassa!"

Kalpeana kuin kuolema kohotti tämä päätään, hänen ensi katseensa
kohtasi Mathias piispan eikä enempää tarvittu palauttamaan hänen
rohkeuttaan.

"Vaadin sitä paitsi", sanoi hän, "että kaikki ne henkilöt, joita
vastaan on syytös tehty, vangitaan ja ankarasti vartioituina
säilytetään, kunnes kuningas on langettanut heidän tuomionsa, ja
kuningas on saapa iäisen palkinnon Jumalalta ja koko kristikunta on
häntä ylistävä siitä rangaistuksesta, minkä hän tuomitsee näille
kerettiläisille, jotka ovat ansainneet iankaikkisen kadotuksen."

Pelästys ja kauhu valtasi kaikki läsnäolijat, mutta kukaan ei
rohennut virkkaa sanaakaan.

Silloin nousi Kristina.

Hän meni valtaistuimen eteen, loi katseensa kuninkaaseen ja sanoi
tyynellä ja lujalla äänellä:

"Herra kuningas, sallikaa minun johdattaa muistoonne Upsalan
päätöksen sisällys, jonka itse olette juhlallisesti vahvistanut,
ja pyhät lupauksenne ja vakuutuksenne, että annatte kaiken menneen
unhottua. Sen pyhän sakramentin kautta, jonka silloin otitte,
rukoilen teitä jättämään kuolleen herrani rauhaan ja osoittamaan
lempeyttä naiselle, jonka ainoa rikos on siinä, että hän on täyttänyt
velvollisuutensa, ja jolla nyt ei ole muita aseita kuin kyyneleensä!"

Nämä yksinkertaiset, selvästi lausutut sanat tunkeutuivat kautta
salin; niin miehet kuin naisetkin näyttivät liikutetuilta, ja
kuningaskin otti sellaisen muodon, kuin Kristina rouvan sanat
olisivat tunkeutuneet hänen sydämeensä.

"En tahdo tehdä ketään levottomaksi", sanoi hän, "mutta jokaiselle
täytyy minun suoda oikeutensa ja katson sentähden velvollisuudekseni
lykätä tämän asian hengellisten isien tuomittavaksi."

"Kas tässä", sanoi Kristina jalolla arvokkuudella, antaen
kuninkaalle asiapaperin, "tässä on säätyjen päätös, jonka mukaan
herra Kustaa Trolle on julistettu isänmaansa kavaltajaksi ja sen
nojalla menettämään arkkipiispallisen arvonsa. Valtakunnan-oikeuden
päätöksen nojalla on Stäket revitty maahan. Katsokaa itse, teidän
korkea armonne; kaikki allekirjoittajat ovat sitoutuneet yhteiseen
vastuuseen. Keneltäkään ei voitane tuomita henkeään ja omaisuuttaan
teosta, joka on tehty koko kansan nimessä?"

Kuningas otti paperin ja käänteli sitä hämillään ja epäröiden.

Kristina ei epäillyt, että hän tämän päätöksen esittämisellä, ei
ainoastaan puhdistanut rakkaan herransa muistoa, vaan myös osoittanut
niin hänen kuin omansa ja kaikkien syytettyjen viattomuuden.
Kuninkaan hämmennys näytti osoittavan sen.

Mutta silloin nousi Didrik Slagheck kuninkaan takaa ja kuiskasi
jotakin hänen korvaansa.

Hän hymyili sille, ikäänkuin se olisi ollut jotakin ilahuttavaa,
mutta kohta tämän jälkeen kävivät hänen kasvonsa synkemmiksi
entistään. "Olen luvannut ja vannonut", sanoi hän, "pitää antamani
sanan, mutta tässä on paavin pannakirja kädessäni, ja pyhän isän
tahdon toimeenpanijana olen velkapää tulella ja miekalla hävittämään
kaikki kerettiläiset. Sentähden onkin pyhän Pietarin kostonmiekka
annettu käteeni! Asiakirja, joka nyt on minulle annettu, osoittaa,
että on tehty suuri rikos marraskuun 29 päivänä 1517, ja kaikki ne,
jotka ovat allekirjoittaneet päätöksen, ovat sentähden itse jättäneet
todistuksen rikollisuudestaan tuomarinsa käsiin!"

"Sikäli kuin tunnustavat sen", kuiskasi Didrik.

"Sikäli kuin tunnustavat sen", toisti kuningas vitkastellen,
ikäänkuin pelkäisi uhrien pääsevän käsistään.

"Astukaa esiin, herrat valtaneuvokset, ja sanokaa, onko tämä kunkin
omakätinen allekirjoitus", sanoi kuningas vielä kuuluvammalla äänellä
ja jätti asiakirjan Didrik Slagheckille, joka asettui valtaistuimen
eteen paperi kädessään. Kristina seisoi kangistuneena kauhusta ja
hämmästyksestä; tämä meni yli hänen kaikkien odotustensa.

Ensiksi astui esiin herra Erik Juhananpoika (Vaasa).

"Herra Kustaa Trolle", sanoi hän, "ei ollut koskaan vannonut
uskollisuutta maan laeille, vaan alusta alkaen pikemmin osoittanut
olevansa isänmaan vihollinen kuin sen ystävä; olen sentähden
omantuntoni mukaan tuominnut hänet menettämään virkansa.
Allekirjoitus on omani."

Sen jälkeen esiintyi herra Erik Pentinpoika (Byning).

"Vaikka se maksaisi pääni, kirjoittaisin tuomion alle uudestaan",
sanoi hän.

"Skaran piispa Vincentius."

Hän näytti kalpealta astuessaan esiin, mutta oli hän sentään hyvässä
tolkussaan: "Minä arvelin, että jalo Kustaa herra olisi parhaiten
mielissään, kun pääsisi kaikesta erilleen."

"Mathias, Strengnäsin piispa!"

Kurjempaa raukkamaisuuden kuvaa ei voisi nähdä; hän lähestyi melkein
ryömien.

"Armollisin herra!" sammalsi hän.

"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?"

"Jumalan ja pyhän neitsyen tähden!"

"Oletteko omin käsin allekirjoittanut tämän?"

"Kaikki hyvät pyhimykset!"

"Jaa vai ei?"

"Ei..."

"Mitä, kiellättekö?"

"Minä en ole sitä tehnyt!"

"Kyllä, hän on tehnyt sen!" huusivat useat.

"Tämä käsi kenties, mutta ei tieten, tahtoen. Kättä rangaistakoon,
jos niin täytyy tapahtua, mutta armosta ja suosiosta säästettäköön
minua!"

Onneton työnnettiin syrjään.

"Herra Erik Niilonpoika (Gyllenstjerna)!"

Kristina rouva katsoi sukulaiseensa. Oliko tämä tahraava nimen, jota
kantoi?

"Nimeni olen kirjoittanut omalla kädelläni", sanoi hän, "vapaasta
tahdostani ja täydestä vakaumuksestani!"

"Herra Eskil Niilonpoika (Baner)!"

"Minä tein kuten muutkin", sanoi hän, "ja kirjoitin alle!"

"Herra Magnus Gren!"

Kuuluvalla äänellä sanoi hän: "Allekirjoituksellani olen tahtonut
ilmaista, että herra Kustaa Trolle on arvoton, ei ainoastaan
arkkipiispan virkaan, vaan mihin virkaan tahansa tässä maassa. Kiitän
teidän armoanne siitä, että olen saanut tilaisuuden avoimesti lausua
tämän mielipiteeni."

Kustaa Trolle seisoi liikkumatonna, mutta hän karahti punaiseksi.

"Piispa Brask Linköpingistä!"

Hän astui esiin reippaasti ja näköjään pelottomasti. "Pelastin sillä
kertaa ainoastaan henkeni", sanoi hän. "Nyt nähdään, viekö se, mitä
silloin tein, nytkin samaan tulokseen!" Sen jälkeen otti hän pienen
veitsen, avasi sillä vahasuojuksen sinettinsä päältä ja veti esiin
hienon, kääröön kierretyn paperiliuskareen, jonka antoi kumartaen
kuninkaalleen.

Tämä avasi sen ja luki:

"Siihen pakotettuna."

Kuningas nauroi, viittasi piispan luokseen ja ojensi hänelle kätensä
suudeltavaksi.

"Herra Erik Kruse!"

Tämä oli nuori herra, jolla oli rohkeutta rinnassaan, hän oli
urheasti taistellut kansanvapauden puolesta ja vihasi sydämestään
vierasta ylimysvaltaa.

"Herra Kustaa Trolle on kavaltaja", huudahti hän. "Sen sanon niin
kauan kuin kieleni liikkuu!"

"Tunnustatte siis allekirjoituksen!"

"Kirjoitan kernaasti nimeni uudestaan."

"Herra Olavi Björninpoika!"

Tämä astui reippaasti esiin ja katsoi kuningasta nauraen silmiin:
"Pitäkää varanne, herra kuningas, hän voi pettää teidätkin, jos vain
saa tilaisuuden. Ken on voinut tehdä niin suuren petoksen, häneen ei
pidä kenenkään uskoa!"

"Tunnustatte siis allekirjoituksen?"

"Olen iloinen nähdessäni nimeni niin monien kunniakkaiden nimien
joukossa."

"Herra Joakim Brahe!"

Kalpein huulin ja kalpein poskin astui hän esiin. Hän oli nuori,
rikas ja onnellinen, elämä oli hänelle täynnään päiväpaistetta ja
ruusuja, ja nyt tuli kuolema ja pyyhkäisi kaiken pois. Sentähden
värisi hänen äänensä, kun hän sanoi: "Allekirjoitus on minun!"

Mutta kun hän sitten kääntyi, oli toivoton surun ilme hänen
kasvoillaan.

"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)!"

"Minäkö?" parahti tämä. "Se ei ole mahdollista... Armollinen herra,
ette suinkaan voi tahtoa..."

"Onko allekirjoitus teidän?"

"Ei, ei!"

"Todistakaa muut!"

Kaikki vaikenivat.

"Äänettömyys on myönnytyksen merkki!" huusi Didrik.

"Hän on liian suuri roisto suostuakseen oikeudenmukaiseen tekoon!"
huudahti Magnus Gren.

"Säästäkää hänet, herra kuningas", tokaisi Erik Kruse. "Hän ansaitsee
päästä lähimmäksi mieheksenne."

"Olen viaton!" ulvoi hylkiö ja vääntelehti maassa valtaistuimen
edessä.

"Viekää hänet pois!" huusi kuningas.

Ja niin jatkettiin nimenhuutoa.

Mutta kuka voi kuvailla sitä kauhua ja hälinää, joka vallitsi
salissa. Huudettiin ja itkettiin; naiset makasivat tainnoksissa
tai kouristuskohtauksissa. Turhaan vaativat kuninkaan miehet
hiljaisuutta, se ei auttanut mitään.

Piispojen ja neuvosherrojen jälkeen tulivat pormestarit ja
raatimiehet. Heidät tuomittiin kuolemaan sen niskoittelun tähden,
millä he olivat niin kauan kuningasta vastustaneet. Hänet oli Jumala
asettanut heidän herrakseen, ja he olisivat olleet velvolliset heti
tottelemaan hänen tahtoaan ja avaamaan kaupungin portit hänelle.

Huuto ja melu jatkui. Tuli pimeä, mutta kynttilöitä tuotiin sisään ja
niinsanottua tutkintoa jatkettiin myöhään yöhön.

Vihdoin ovet avattiin, ja suuren lyhtyjä ja soihtuja kantavan
sotamiesparven etunenässä astuivat saliin Klaus Bille ja Severin
Norrby, ja niin vietiin sieltä suuri joukko miehiä ja naisia
torniin. Valtaneuvokset vietiin eri huoneeseen, samoin piispat,
samoin pormestarit raatimiesten keralla, ja sulettiin sinne kuin
teurastettavat lampaat karsinaan.

Hannu Brask, Vesteråsin Otto piispa ja kaniikit ajettiin pieneen
pimeään huoneeseen, mihin saivat jäädä yöksi. Kun yksi joukko
onnettomia oli viety pois, tulivat sotamiehet noutamaan toisia. Nyt
oli helppo ymmärtää, mikä heitä odotti, ja sentähden oli valitus yhtä
yleinen kuin sydäntäsärkeväkin.

Kristina luuli melkein, että hänet oli unhotettu. Cecilia makasi
kuolontapaisessa horrostilassa, Sigrid rouva oli nukkunut Kristinan
syliin. Siinä istui hän kyyneletönnä, kuinka monta ja keitä
vietiinkin pois. Jos hänen oli mentävä kuolemaan, kuka silloin oli
vaaliva hänen lapsiaan, kelle voisi hän uskoa heidät, kun hän ei
tiennyt, kuka eläisi seuraavana päivänä?

Ajatusten niin harhaillessa ympäri ilman mitään kiintokohtaa näki hän
viimeiset vietävän sieltä pois. Klaus Bille seurasi heidän mukanaan,
mutta Severin Norrby lähestyi kunnioittavasti häntä. "Jalo rouva!"
sanoi hän. Kristina ainoastaan katsoi häneen. "Teidän kohtalonne
koskee minuun syvästi!"

"Ette suinkaan tahtone tehdä mitään sitä lieventääksenne?"

"Kaiken minkä voin."

"Antakaa vähän viiniä ja leipää äidilleni!"

"Äänessä oli sävy, joka koski tuiman soturin sydämeen."

"Ei täällä", sanoi hän. "Sallikaa minun viedä teidät siihen
huoneeseen linnassa, joka on minulle jätetty."

"Vankina?"

"Niin kauan kuin voin suojella teitä, olette vapaa!"

"Kiitän teitä!"

Hän otti Sigrid rouvan käsivarsilleen; muuan soturi kantoi Cecilia
rouvaa, ja linnankäytäviä, jotka Kristina niin hyvin tunsi, vietiin
hänet muutamaan omista huoneistaan, joka oli luovutettu herra Severin
Norrbylle.

Hänen äitinsä laskettiin vuoteelle; ritari pyysi häntä sulkemaan
oven ja riensi hankkimaan mitä tarvittiin. Kristinan täytyi yksin
huolehtia äidistään ja sisarestaan.

Ritari palasi tuoden pyydetyt ravintoaineet, ja viinissä kastettu
leipä näytti Sigrid rouvasta maistuvan hyvin. Hän söi sen
puoliunissaan, tietämättä missä oli.

"Olen nähnyt hirveää unta", sanoi hän. "Mutta sen kerron huomenna."

Ja samassa hän nukkui sikeästi.

Kristina oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja hirvittäväin näkemiensä
muistoihin, ettei hän jaksanut ajatella mitään tulevia.

"Pyytäisin kysyä, enkö voi tehdä mitään hyväksenne?" kysyi ritari.

Kristina kohotti päätään.

"Lapseni?"

"Tahdotteko saada heidät tänne?"

"En, en!"

"Tahdotteko, että teidät viedään heidän luoksensa?"

Kristina katsoi äitiinsä ja sisariinsa. "Kuinka pääsen, täällä?"
sanoi hän.

"Minusta kyllä olisi parasta, että lapsenne noudettaisiin tänne;
vastaan hengelläni kaikesta, mikä kuuluu teille! Täällä voin antaa
teille suojaa, mutta kotonanne on se minulle mahdotonta."

"Ettekö luule kotirauhaa pidettävän kunniassa?"

"Nyt ei näytä pidettävän kunniassa mitään."

"Kuka lapset noutaisi?"

"Minä itse!"

"Sallikaa minun tulla mukaan!"

Ehdotus näytti ritaria miellyttävän. "On mahdollista", sanoi hän,
"ettei minuun luotettaisi, jos menisin yksin. Mutta teidän on
otettava miehen hattu ja viitta, niin pääsemme huomaamatta."

Kristina pukeutui nopeasti ja he lähtivät. Ritari sulki molemmat
nukkuvat sairaat lukon taa ja otti avaimen talteensa.

Kadut olivat melkein autiot ja tyhjät. Siellä ja täällä paloi joku
lyhty, mutta kaikki ikkunat olivat suletut ja pimeät. Kristina rouvan
koti oli aivan pyhän Jaakopin kirkon lähellä, ja he suuntasivat
askeleensa sinne. Portin edessä seisoi kaksi henkilöä, jotka
nähdessään Kristinan äkkiä tempasivat hatun päästään.

"Kristina rouva!" huudahtivat molemmat.

"Uskolliset palvelijani!" sanoi hän.

Portti aukeni, Kaarina ja Niilo syöksähtivät häntä vastaan.

"Äiti, miksi olet viipynyt niin kauan!" huusi poika.

Mutta sisältä kaikuivat lasten äänet. "Pienokaiseni!" huudahti
Kristina, ja unhottaen ritarin riensi hän heidän luoksensa heittäen
viitan Kaarinalle.

Tämä, nähtyään että saattaja oli ylhäinen herra, pyysi tätä astumaan
huoneeseen. Severin herra teki sen uteliaisuudella, joka kummastutti
häntä itseäänkin. Kaikki mikä kuului tälle naiselle, alkoi
merkillisesti kiinnittää hänen mieltään, ja hän antautui mielihyvällä
siihen.

Huoneessa oli vanha, harmaahapsinen pappi; vieraan nähdessään kysyi
hän heti, eikö linnassa tarvittaisi häntä. Ritari sanoi jättävänsä
sen Kristinan päätettäväksi.

"Niin, hän tuntee minut", sanoi pappi.

Kristina tuli kohta ja lankesi isä Johanneksen jalkoihin. "Nyt on
katkerin hetki tullut", sanoi hän.

"Neuvoni...?"

"Sitä olisi minun pitänyt seurata!"

"Jumala teitä auttakoon!"

"Rukoilkaa kanssamme puolestamme!"

"Sen teen!"

"Rakas isä, tahdotteko seurata meitä?"

"Vaikkapa synkimpäänkin vankilaan!"

"Sen tiesin!" Kristina suuteli hänen kättään ja nousi. "Herra
ritari!" sanoi hän rukoillen. "Sallikaa minun ottaa kaikki nämä
mukaan."

"He saavat seurata!"

Hankittiin kantotuoli ja siihen sullottiin kaikki lapset ja joukko
tyynyjä. Kolme pienintä nukkuivat jo, Niilon ja Ilianan käskettiin
olla hiljaa. Neljä palvelijaa tuli tuolia kantamaan. Kaarina ja isä
Johannes kulkivat kukin puolellaan, Kristina rouva ja herra Severin
Norrby seurasivat jälestä.

Linnan portilla ei kukaan rohennut kysyä mitään ritarin nähdessään.
Ritari näytti tietä, vihdoin olivat he ovella, ja koko saattue astui
sisään. Cecilia rouva oli valveilla ja kertoi, että oli aiottu
sillaikaa murtautua sisään.

"He ovat etsineet minua!" sanoi Severin Norrby. "Menen heti kuninkaan
luo. Hankin teille mitä tarvitsette, mutta älkää avatko kenellekään
muille kuin minulle."

Kaarina oli poiminut pienokaiset pois kantotuolista, ja kantajat
poistuivat ritarin mukana.

Tyynyistä laitettiin vuode lattialle, ja lapset pantiin siihen maata.
Cecilia kertoi sillävälin isä Johannekselle, mitä oli tapahtunut,
sikäli kuin saattoi epätoivoissaan rakkaan herransa ja vävynsä tähden.

"Tiedättekö, missä he ovat?" kysyi Johannes.

"Täällä linnassa."

"Kyselen sitten."

"Aiotteko mennä heidän luoksensa?"

"Kyllä, he voivat tarvita minua."

"Taivas teitä siunatkoon! Sanokaa hänelle, ettei eromme ole oleva
pitkä, vaikka hänen... täytyisi mennä edeltä..."

Kotvan kuluttua kuului koputus ovelle.

"Kuka siellä?" kysyi Kaarina.

"Severin Norrby."

Ovi aukeni, ja Kristinan levoton, kysyvä katse suuntautui ritariin.

"Tuon hyviä uutisia!"

"Puhukaa, herra!"

"Tässä", sanoi ritari pannen pienen pergamenttipalan hänen käteensä.
"Se on kuninkaalta."

Kristina luki:

    "Herra Erik Juhananpoika olkoon heti vapaa.

                        _Kristian kuningas_."

"Tekö olette saanut tämän aikaan?"

"Pyysin sitä."

Cecilian ilo oli yhtä kiihkeä kuin oli ollut hänen surunsakin.
"Herrani kyllä toimittaa toisetkin vapaiksi!" huudahti hän iloissaan.

Severin herran neuvosta päätettiin, että isä Johannes tämän
kallisarvoisen paperin avulla hankkisi pääsyn vankien luo. Ritari
hankkisi tiedon, missä he olivat, ja ilmoittaisi sen.

"Omasta puolestanne ei teillä ole enää mitään pelättävää", sanoi
Norrby Kristinalle.

"Kuninkaan sydän on siis lauhtunut?"

"Sitä en tahdo sanoa, mutta hän on hyväksynyt takaukseni."

"Nyt tunnen köyhyyteni", sanoi Kristina. "Voin ainoastaan ottaa
vastaan hyviä töitä, enkä osoittaa kiitollisuuttani."

"Kenties tulee päivä, jolloin voitte sen", sanoi ritari hieman
liikutettuna. "Siihen mennessä teen kaiken voitavani palvellakseni
teitä."

Kohta tämän jälkeen hän lähti, ja isä Johannes seurasi häntä.

Kristina ei ollut huomannut ritarissa mitään erikoista, hänen ei
juolahtanut mieleensäkään, että kukaan uskalsi himoita häntä, Sten
Sturen leskeä. Mutta Kaarina oli nähnyt ritarin silmistä, mitä
hänen mielessään liikkui, ja hänet valtasi hämmästys ja inho.
Millään hinnalla ei hän tahtonut ilmaista Kristina rouvalle tätä
hävyttömyyttä.

Ei edes Severin Norrby voinut avata ovea vankien huoneeseen. Kuningas
oli ankarasti kieltänyt sen; päivänkoitteessa oli heidät vietävä
linnasta, silloin saivat heitä puhutella, ketkä olivat läheisyydessä.

Isä Johannes jäi ovelle odottamaan.

Vihdoin aamun ensi kajossa avattiin ovi vangittujen huoneeseen, ja
sotilaskujan läpi vietiin heidät linnansaliin. Johannes seurasi
jälestä, paperi, joka hänellä oli kädessään, avasi hänelle tien.

Tuokion kuluttua astui vastakkaiselta puolelta saliin Didrik
Slagheck parvi sotaväkeä mukanaan. Hänellä oli kädessään paperi,
jonka avasi ja luki. Se sisälsi pannaanjulistettujen kerettiläisten
kuolemantuomion, jonka hengellinen tuomioistuin oli henkensä
uhalla allekirjoittanut ja kuningas vertavuotavin sydämin katsonut
velvollisuudekseen vahvistaa.

Didrik Slagheck lisäsi, että tuomio oli kahden tunnin kuluttua
pantava toimeen. Sen jälkeen poistui hän huoneesta sotureineen.

Isä Johannes kuuli oven sulkeutuvan, ja hän kiitti Jumalaa, kun sai
huomaamatta jäädä tänne, täällä saattoi hän olla hyödyksi.

Seurasi kamala näytelmä. Kun ihminen seisoo iäisyys silmien edessä,
silloin esiintyy hän omana itsenään. Siinä kirottiin ja sadateltiin,
rukoiltiin ja vaikeroitiin ja kieriteltiin lattialla. Vain harvat
kestivät miehinä kohtalonsa ja iloitsivat melkein, kun pääsivät
paremman hallituksen alamaisiksi.

Erik Juhananpoika (Vaasa) seisoi pystypäin; hän näytti koettavan
rohkaista kauhistunutta Joakim Brahea, joka ainoastaan itki ja
nyyhkytti kuin heikko nainen.

Isä Johannes meni Erik herran luo, sillä tällehän hänellä etupäässä
oli asiaa. Tämä tunsi hänet heti.

"Tuotte viestejä minulle", sanoi Erik herra vilkkaasti.

"Niin", vastasi Johannes, "viestejä ja terveisiä." Näin sanoen antoi
hän paperin.

Erik herra luki, ja hänen kasvoillaan näkyi punan häivähdys.
Hymyillen taittoi hän paperin kokoon ja sanoi sen jälkeen: "Oletteko
tavannut Cecilia rouvaa?"

"Kyllä, herra!"

"Kuinka hän voi?"

"On vaipunut rukouksiin puolestanne."

"Mutta hänen oma mielialansa?"

"Se on nöyrä ja alistuvainen!"

"Luojan kiitos! Sanokaa hänelle, että tulen menettelemään kuten
kunniallinen ritari."

Sen jälkeen kääntyi jalo herra onnettomuustovereihinsa ja sanoi
kuuluvalla äänellä:

"Rakkaat ystävät, Jumala on laupeudessaan lähettänyt meille yhden
palvelijoistaan; ettekö tahdo, että hän valmistaa meidät kaikki
viimeiselle matkalle?"

"Kyllä, kyllä!" huusivat kaikki ylen äänekkäästi.

"Jättäkäämme siis kaikki maalliset ja ajatelkaamme ainoastaan
iäisyyttä", lisäsi Erik herra. "Minulle on tosin tarjottu armoa,
kas tässä kuninkaan omakätinen allekirjoitus, mutta kanssaveljeni
ovat kunniallisia herroja, ja Jumalan nimessä tahdon kuolla heidän
kanssansa."

Näin sanoen repäisi hän pergamenttiliuskan kahtia ja heitti lattialle.

Kuului ihailun hälinää.

"Ja nyt, jalot herrat, alkakaamme!"

Isä Johannes oli valmis ja alotti hartaan rukouksen.

Puolipäivän rinnassa avautuivat jälleen ovet linnansaliin, suuri
joukko sotaväkeä astui sisään Klaus Billen ja Didrik Slagheckin
johdolla. He tapasivat vangit polvillaan ja Johanneksen heitä
siunaamasta.

"Mitä tämä on!" huusi Didrik Slagheck. "Kuinka pappi on tullut tänne?"

Herrat nousivat vitkaan, kukaan ei välittänyt vastata.

"Vastatkaa, mitä on teillä täällä tekemistä?"

"Saarnaan lohdutuksen ja sovituksen sanaa", sanoi Johannes. "Jumala
on ollut kanssamme!"

"Jumalan tahto on, että kerettiläisten on kuoltava synneissään, ja
te olette pirun lähettiläs!" huusi Didrik heiluttaen uhkaavasti
miekkaansa.

"Älkää koskeko häneen!" huudahti Magnus Gren. "Me menemme pelkäämättä
kuolemaan, hän on vuodattanut sen ylle taivaan valoa!"

"Silloin on hän valhetellut! Pian, pappi, sano, että kaikki nämä ovat
kadotuksen omat!"

"Pelastetut he ovat, kuten toivon."

"Tottele, tai olet surman oma!"

"Jos Jumala niin tahtoo. Jollei hän tahdo, et voi minulle mitään."

"Sepähän nähdään!" Ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä, oli hän
pistänyt.

Kuului yleinen kauhun huuto! Kaikki hypähtivät luo.

Erik Juhananpoika otti hänet syliinsä.

"Anna hänelle anteeksi, o Jumalani!" Näin sanoen jätti jaloin sielu
maallisen tomumajansa käyden itse tietä, jonka oli niin monta kertaa
näyttänyt muille.

Ja hänen esikuvaansa seuraten lähtivät toisetkin rohkeasti
taipaleelle.

Jo ennemmin oli kuningas valepuvussa ja miestensä ympäröimänä
mennyt raatihuoneelle, josta hän tahtoi eräästä ikiomasta katsella
näytelmää. Parvekkeella seisoi joukko herroja peittäen ikkunan takana
seisovan kuninkaan joukkojen katseilta.

Suurtorilla muodostivat kuninkaan sotamiehet keihäsaidan, ja sen
sisäpuolella seisoi pyöveli paljastetuin miekoin. Kuninkaan käskystä
oli kuulutettu torvia toitottaen, että jokaisen oli tultava torille
näkemään, mihin kuningas aikoi ryhtyä, ja väki oli virrannut torille
keihäsaidan ympärille.

He näkivät linnanporttien avautuvan.

"Katsokaas!" huusi muuan vanha työmies. "Tuolla tulevat piispat
sotamiesten vartioimina..."

"Herran tähden, hehän ovat kahleissa!"

"Katsokaas ritareita, jotka tulevat edeltä!"

"Hekin kahleissa!"

"Isä", kuiskasi muuan nuorukainen, "mitä pahaa nuo maan mahtavimmat
herrat ovat tehneet?"

"Jättäneet valtakunnan vihollisen käsiin, muuta minä en tiedä."

Kuolemaan tuomitut vietiin keihäsaitaukseen.

Herra Niilo Lycken oli raatihuoneen parvekkeelta puhuttava kansalle.
Hän sanoi jokseenkin hiljaisella äänellä, ettei kukaan kauhistuisi
sitä mitä oli tapahtuva. Vangitut herrat olivat kaikki kerettiläisiä,
joita täytyi rangaista. "Se on tosin aivan vastoin kuninkaan tahtoa
ja toivomusta", sanoi hän, "mutta hänen täytyy panna toimeen paavin
pannajulistus, arkkipiispa Kustaa Trolle on kolme kertaa rukoillut
häneltä sitä polvistuen ja kyynelissään..."

Joukosta kuului vihaista murinaa.

"Sitä paitsi ovat nämä herrat vehkeilleet kuninkaan henkeä vastaan",
lisäsi Niilo herra.

Silloin kuului kirkas ja sointuisa ääni keihäsaitauksen sisältä.
Vanha Vincentius se keskeytti tanskalaisen salamoivin sanoin:

"Tanskan kuningas Kristian valehtelee ja pettää niin sanoin kuin
teoinkin. Petollisesti on hän menetellyt ruotsalaisia miehiä kohtaan.
Miksei meitä ole asetettu laillisen tuomioistuimen eteen, että
ainakin saisimme tietää, miksi meidän on kuoltava. Nyt tapahtuu se
ilman tutkintoa ja tuomiota. Mutta me vetoamme asiassamme kuningasten
kuninkaaseen; hänen rangaistuksensa on kohtaava kruunatunkin
rikollisen, ja muisto siitä väkivallasta, jota hän on tehnyt vapaille
miehille, on katkeroittava hänen viime hetkensä."

Piispa tahtoi puhua vielä enemmänkin, mutta torvet toitottivat
jälleen ja rummut rämisivät. Nyt tulivat pormestarit ja raatimiehet
ja heidän jälestään suuri joukko käsityöläisiä taottuina kahleihin.

Väkijoukosta kuului huudahduksia ja nyyhkytyksiä ja siihen sekaantui
aseiden kalske.

Kuningas janosi pedon tavoin verta. Hän antoi merkin.

"Alkakaa!" käski Didrik Slagheck.

Piispa Mathias oli ensimäinen.

Kaikilla katoilla, kaikissa lyhtypatsaissa, jokaisessa ikkunassa
näkyi ihmisiä, ja he valittivat ja kirkuivat joka kerran, kun uusi
pää putosi. Keihäsaidan ympärillä tunkeili ihmisiä tuhansittain,
naisia makasi maassa itkien ja vaikeroiden, monet miehistä seisoivat
kalpeina, palavin silmin ja kädet nyrkissä.

Mutta kun veri alkoi valua katuja virtoinaan, silloin kiihtyi
katkeruus yhä enemmän, nurina nousi nousemistaan, kunnes se puhkesi
hirmuiseen, jatkuvaan huutoon, läpitunkevaan kostonhuutoon, joka sai
vastakaikua jokaisessa sydämessä.

Väkijoukko ryntäsi keihäsaitaa kohden, mutta sotamiehet tarttuivat
lähimpiin ja heittivät heidät sen sisäpuolelle. Ulkopuolella seisovat
näkivät heidän päidensä putoavan.

Kuningasta ärsytti joukon rääkynä ja hän kutsui Didrik Slagheckin
puheilleen. Tämä tuli verissään, ja kuningas kuiski hänelle
hymyillen. Ja pian nähtiin sotamiesjoukkojen ryntäävän pitkin toria
ja katuja ja tunkeutuvan taloihinkin. Tätä nähdessä valtasi kansan
sellainen pakokauhu, että he syöksyivät koteihinsa, sulkivat ovet
ja luukut ja piiloutuivat kellareihin ja ulkohuoneihin. Teloituksen
loputtua olivat kadut ja torit autiot ja tyhjät.

Mutta Suurtoria peitti 82 kuollutta.

Illalla piti kuningas suuret pidot miehilleen, hovipojat juoksivat
ympärinsä täyttäen pikareita, mutta hänen armonsa sanoi heille,
etteivät häntä miellyttäneet kalpeat posket eivätkä vapisevat kädet.
Jolleivät he tienneet miten saivat verta poskiinsa, saattoi hän
auttaa.

Kaikkien täytyi olla iloisia, ja ensiksi esitti kuningas Skaran ja
Strengnäsin piispojen maljan.

       *       *       *       *       *

Didrik Slagheck oli kertonut kuninkaalle, miten Severin Norrby oli
rakastunut Kristina rouvaan.

Teurastuksen jälkeisenä päivänä astui Severin herra itse kuninkaan
luo.

"Mitä kuuluu?"

"Tahtoisin vain kysyä, onko Kristina rouva tuomittu kuolemaan."

"Rakastatko häntä, Severin?"

"Ei suinkaan hänen siksi tarvinne kuolla?"

"Siinä voi olla syytä anteeksiantoon, ja hän saa olla kiitollinen
rakkaudestasi."

"Siitä ei hän tiedä mitään."

"Mitä? Etkö ole sanonut hänelle..."

"En mitään, teidän armonne, minun täytyy ensin ansaita onneni."

"Mutta jos hän kieltäytyy?"

"Toivon, ettei hän tee sitä! Kaikessa tapauksessa on minulla teidän
armonne sana."

"Se sinulla on!"

"Tahdon vain lisätä yhden asian. Jos Kristina rouva nyt kuolee tai
vastaisuudessa tapahtuu hänelle jotakin pahaa, lähden heti teidän
armonne palveluksesta ja tarjoudun jollekin vieraalle ruhtinaalle.
Pohjolaan en jää."

"Miksi sanot sen minulle nyt?"

"Sentähden, että teidän armonne minun tähteni kiinnittäisi mielensä
häneen."

"Tahdot kai vapauttaa hänet?"

"Jääköön hän vankeuteen, mutta ei ankarampaan kuin minä hänet panen."

"Täällä maassa?"

"Täällä linnassa."

"Kunnes noudat hänet?"

"Niin, jos hän suostuu!"

"Mutta jollei hän tee niin?"

"Silloin voi teidän armonne viedä hänet Kööpenhaminaan, jos hyväksi
näkee."

"Torniin! Sen teen; tekisin sen heti, mutta sinun tähtesi jääköön..."

Mutta siellä ja täällä jatkettiin yhä murhatöitä.

Vasta marraskuun kymmenentenä päivänä korjattiin ruumiit torilta.
Mutta jotta niiden luku olisi täydellinen, täytyi valtionhoitajan
ruumis olla mukana, ja se kaivettiin haudastaan. Södermalmiin
laitettiin suunnattoman suuri rovio, ja siellä ne poltettiin.

Niin pitkälle oli päästy pääkaupungissa, mutta mitä muualla maassa
sanottiin ja tehtiin? Saapui sanomia Kustaa Erikinpojan nostattamasta
talonpoikaiskapinasta, mutta siihen kiinnitettiin vain vähän
huomiota. Sen ei katsottu paljoa merkitsevän, mutta kuitenkin
lähetettiin mieliä rauhoittamaan kautta koko maan kuninkaan nimessä
kirjelmä, jossa veritöitä seliteltiin.

Tanskalaiset riemuitsivat. Nyt he luulivat saavuttaneensa
päämääränsä, Ruotsin kukistamisen. Kaikki linnat ja läänit annettiin
tanskalaisten haltuun, heille uskottiin myös kaikki tärkeät virat.
Didrik Slagheck tuli piispaksi Skaraan. Arkkipiispa Kustaa Trollen ja
hänen isänsä huostaan uskottiin valtakunnan hallitus. Ja niin lähti
kuningas Ruotsista omille mailleen.

Mitä oli tuleva, sitä ei mikään ihmissilmä pystynyt näkemään. Mutta
Tanskan kuningas oli pian huomaava, ettei hän ollut voittanut kansaa,
vaan ollut ainoastaan herran rankaisevana vitsana niille, jotka
itsekkyydestä, voitonhimoisten laskujensa ja kurjan kateuden tähden
olivat olleet valmiit kavaltamaan isänmaansa.

       *       *       *       *       *

Helmikuussa 1521 saapui Tukholmaan sanoma, että Taalain
kuparivuorimiehet olivat valinneet Kustaa Erikinpojan johtajakseen.

Pääkaupunki oli tanskalaisten vallassa ja he mellastivat kaikkialla.
Mutta missä ainoakaan ruotsalainen sydän sykki, siellä täyttyi se
iloisin toivein, ja kuiskaillen rukoiltiin hankkeelle menestystä.

Tukholman linnan vangeillekin saapui vihdoin tämä sykähyttävä uutinen.

Vankila valostui siitä, suru kadotti kärkensä, ja kieltäymykset
olivat helpot kantaa; hartaina, jos mahdollista vielä palavampina
kuin ennen kohosivat rukoukset taivaalle rakastetun pojan ja
sukulaisen puolesta.

Severin Norrby oli lähtenyt Tukholmasta hyvän aikaa ennen kuningasta;
syksyllä oli hän piirittänyt Kalmaria ja vihdoin sen valloittanutkin.
Urhea Anna Bjelke oli ottanut osaa puolustukseen, vihollisen kuula
kaasi hänet maahan, ja hän oli niin onnellinen, että sai kuolla
ennenkuin tarvitsi väistyä paikaltaan.

Voittaja oli siksi ritarillinen, että käski antaa hänelle
sotilaallisen hautauksen kaikella sillä loistolla, mikä päällikölle
kuului, ja niin voittajat kuin voitetutkin seisoivat haudalla paljain
päin. Maahanlaskemisen jälkeen ammuttiin haudalla kiväärin laukaus,
ja Severin Norrby virkkoi kovalla äänellä: "Kymmenen sellaista naista
kuin Anna Bjelke tekisivät maan voittamattomaksi. Kunnia hänen
muistolleen!" Tanskalainen merisankari jäi muutamiksi kuukausiksi
Kalmariin. Mutta eräänä talvipäivänä ilmestyi hän äkkiarvaamatta
Tukholman linnaan ja ilmoittautui Kristina rouvalle. Tämä kalpeni
hieman, mutta otti sitten hänet vastaan äitinsä ja sisarensa keralla.

Lyhyen aikaa keskusteltuaan läsnäolijain kanssa pyysi hän puhutella
Kristina rouvaa kahdenkesken.

Toiset aavistivat, mistä oli kysymys, ei vain hän. Kuinka he
katuivatkaan, etteivät olleet häntä valmistaneet.

"Hän tehköön kuinka tahtoo", sanoi Sigrid rouva. "Mutta ennemmin
tahdon, että minut pistetään säkkiin ja hukutetaan, kuin näen hänet
tanskalaisen miehen omana."

"Poikani pahimman vihollisen!" huokasi Cecilia rouva. He olivat
väärässä, Kristina tiesi, mitä oli tuleva. Hän kalpeni ajatellessaan
kohtaloa, joka tämän jälkeen odotti hänen lapsiaan ja sukulaisiaan.

Mutta hän ei ilmaissut, mitä hänen mielessään liikkui. Samalla
arvokkuudella sanoissa ja eleissä, joka oli ollut valtionhoitajan
puolisolle ominainen, pyysi hän ritaria istuutumaan eräällä niistä
kurjista puutuoleista, jotka olivat huoneen ainoat huonekalut.

Itse istuutui hän toiselle ja odotti hiljaa, mitä ritarilla oli
sanottavaa.

Tämän silmissä oli suru Kristina rouvan vain kaunistanut, ja hän
rakasti häntä sanomattomasti. Tunteitaan ei hän voinut pukea
sanoihin, ja niin alkoi hän lyhyin, katkonaisin lausein puhua
asemasta Ruotsissa. Kuningas katui mitä oli tapahtunut... hän tahtoi
hyvittää minkä voi... nimittää käskynhaltijan, jolla olisi rajaton
valta. Hänet, Severin Norrby, oli siksi ajateltu, mutta hän ei
tahtonut ottaa tarjousta vastaan muilla ehdoin kuin että Kristina
rouva suostuisi tulemaan hänen puolisokseen.

Kristina hylkäsi tyynesti ja arvokkaasti hänen tarjouksensa. Alussa
ei ritari voinut löytää sanoja, sitten puhkesi hän kiihkeihin
soimauksiin. Kristina oli osoittanut hänelle suopeutta, ottanut
vastaan hänen palveluksiaan, puhunut kiitollisuudestaan...

"Se on aina teitä seuraava", vastasi Kristina. "Ja todistuksena siitä
pyydän teitä ottamaan vastaan tämän sormuksen, ainoan kalleuden, joka
minulla on jälellä muinaisilta päiviltä."

Hän otti sormuksen sormestaan ja ojensi sen ritarille.

Ritari taisteli liikutustaan vastaan. Sellaista muistoa Kristina
Gyllenstjernalta ei hän voinut hylätä, ja niin vei hän käden
kunnioittavasti huulilleen ja otti sormuksen sanoen: "Tämä on
kallisarvoisin muisto mitä minulla on!" Syvään kumartaen riensi hän
pois; nöyryytys, loukattu turhamaisuus pani hänen verensä kuohuksiin.
"Suojelkoon hän itseään niin hyvin kuin voi!" jupisi hän itsekseen.
"Minä en siitä enää tästedes välitä!"

Ja muutaman viikon kuluttua tuli kuninkaalta käsky, että ruotsalaiset
rouvat oli ensi avovedellä vietävä Kööpenhaminaan ja pantava Siniseen
torniin.

Huhtikuun lopulla vietiin heidät sinne viheliäisellä tanskalaisella
aluksella. Monet ylhäiset rouvat, joiden miehet oli teloitettu,
saivat saman kohtalon. Kaikki toivoivat, että vapahtaja oli pian
tuleva ja päästävä heidät kahleistaan.



14.

LOPPU.


Vanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika vietti päiviään Mariefredin
luostarissa eräänlaisessa vapaaehtoisessa vankeudessa. Hänen korkean
arvonsa tähden oli hänelle laitettu kaikki mukavuudet, mitä luostari
voi hankkia, ja uutiset ulkomaailmasta tuotiin ensiksi hänelle.

Tukholman verilöyly sai hänet kauhuihinsa, mutta tieto vanhan
ystävänsä, hurskaan Johanneksen kuolemasta liikutti hänet kyyneliin.

"Nyt ei minulla ole enää ketään, ketään maailmassa!" huudahti hän
katkeralla surulla.

Kristina rouva ja monet ylhäiset herrat ja rouvat lähettivät viestejä
ja kirjeitä rukoillen häntä Kristuksen nimessä, että hän koettaisi
hellyttää Kristianin julmaa ja kovaa mieltä.

Samaan aikaan saapui nuori herra Kustaa Erikinpoika pakolaisena
hänen luoksensa, pyytäen neuvoa ja apua. Hän ei tarkoittanut mitään
vähempää kuin kuninkaan vallan musertamista ja isänmaan vapauttamista
tanskalaisesta sorrosta.

Mutta pettynein toivein täytyi nuoren Kustaan hiipiä salavihkaa pois,
ja vanha piispa katsoi menetelleensä sangen jalomielisesti, kun ei
antanut ilmi pakolaista. Mutta jos hän sen jälkeen olisi kirjoittanut
kuninkaalle ja pyytänyt armoa joillekin vihoihin joutuneille, olisi
se saattanut heittää epäluuloja hänen itsensä ylle. Ja sentähden
jätti hän kaikki kirjeet vastaamatta, hän oli liian vanha enää
sekaantuakseen mihinkään maallisiin asioihin.

Tieto siitä, että kuningas vihdoin oli matkustanut Tukholmasta,
tuntui hänestä huojennukselta. Mutta tieto julmuuksista, joita hän
pani toimeen matkalla, vaikutti lamauttavasti jokaisen ruotsalaisen
mieleen. Pelolla ja vavistuksella odotti arkkipiispakin mitä oli
tuleva.

Tosin kerrottiin salavihkaa miehestä mieheen, että nuori Kustaa
Erikinpoika oli huudettu Taalainmaan päämieheksi, mutta siitä ei
uskaltanut paljon toivoa, ja vanha piispa huusi vaikeroiden, että
nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut; ankara kuningas ei antaisi
koskaan anteeksi sitä, ettei hän ollut lähettänyt Kustaa herraa
Tukholmaan sidottuna käsistä ja jaloista.

Niin monet sieluntäristykset päättyivät siihen, että vanhus vaipui
sairasvuoteelle. Veljet pitivät hänestä suurinta huolta, mutta
kuitenkin valitti hän alituiseen, että hänet lyötiin laimin ja että
kaikki hänen hoitajansa olivat Kristianin lähettejä, joilla oli
salainen käsky ottaa hänet hengiltä.

Silloin ilmoittautui eräänä päivänä palveleva sisar läheisestä
luostarista ja antoi abbedissalta kirjeen luostarin priorille. Niin
pian kuin tämä oli sen lukenut, päästettiin sisar sisään.

Nunnalla oli tiheä huntu kasvoillaan, mutta hänen liikkeistään ja
äänestään saattoi havaita, että hän oli vanha nainen.

"Tahdotte ottaa hoitaaksenne hänen armoaan arkkipiispaa?" kysyi
priori katsellen häntä uteliaasti.

"Niin, jos se sallitaan minulle."

"Hän ei anna hoitajalleen rauhaa yöllä eikä päivällä."

"Minä tarvitsen niin vähän unta."

"Voitte saada apua, milloin haluatte."

"Jos sitä tarvitaan."

Priori epäröi tuokion. "Seuratkaa minua!" sanoi hän sitten äkkiä ja
meni hänen edellään. Kun he tulivat piispan huoneen ovelle, sanoi
palveleva veli, joka avasi oven heille, että hänen armonsa nukkui.

"Meidän täytyy odottaa hänen heräämistään", sanoi priori. "En voi
täyttää pyyntöänne ilman armollisen herran suostumusta."

"Hän nukkuu tyynesti", sanoi nunna, joka katseli piispaa
tarkkaavaisesti. "Voitte huoletta jättää minut yksin hänen kanssaan."

"Abbedissan puoltolause on sellainen, että uskallan sen tehdä",
vastasi priori, joka vielä kerran oli lukenut kirjeen lävitse.
"Soittakaa kelloa, jos tarvitsette jotakin."

Priori ja palvelijat menivät, ja nunna jäi yksin nukkuvan luo.

Hän katseli häntä yhä; oli kuin tahtoisi hän nähdä läpi vanhojen,
ryppyisten kasvojen saadakseen näkyviin sen, jonka muinoin oli
tuntenut.

Tällöin oli huntu luisunut syrjään ja paljastanut kalpeat, hienot
kasvot, joissa ei ollut ainoatakaan ryppyä. Valkoinen tukka oli
sileäksi kammattuna sivuille. Silmät olivat kyynelissään, ja suun
ympärillä oli surun ja alistuvaisuuden ilme. Hän sanoi hiljaa:

"Mitä hänen onkaan täytynyt kärsiä!"

Sen jälkeen istuutui hän penkille ikkunan ääreen ja otti esille
ompeluksen. Mutta tuontuostakin kohosi hänen katseensa kiitollisena
ja luottavaisena taivasta kohden ja kääntyi sitten melkein
äidillisellä hellyydellä nukkuvaan Jaakko Ulfinpoikaan.

Tämä heräsi äkkiä, katsoi takan ääreen, missä palvelevalla veljellä
oli tapana istua, ja jupisi:

"Kuten tavallisesti... ei ketään luonani!"

Hän haparoi kädellään soittokelloa, joka tavallisesti oli yöpöydällä.
Ei löytynyt sitäkään.

"Ne hylkiöt!" Hän löi sängynreunaan.

"Tahdotteko saada virvoitusjuomanne, herra?" kysyi nunna ojentaen sen
hänelle.

Nyt vasta vanhus näki hänet ja huudahti kiivaasti: "Kuka olette?"

"Vanha nainen, tottunut hoitamaan sairaita."

"Nimenne?"

Nunna epäröi vastatessaan.

"Nimenne!" toisti vanhus kärsimättömästi.

"Elsa Posse."

Vanhus nousi kärsimättömästi... oliko hän kuullut väärin... "Sanokaas
se uudestaan", lisäsi hän.

"Elsa Posse."

"Pois huntu!"

"Ette tuntisi minua."

"Kyllä, kyllä, kuinka en tuntisi!"

Elsa avasi hunnun ja Jaakko vanhus kohtasi vielä kerran näiden hyvien
silmien katseen, silmien, joiden ilmettä ei ollut koskaan unhottanut.
Hän tuijotti häneen kauan ja katsettaan kääntämättä, kunnes kyynelet
virtailivat pitkin hänen poskiaan. "Kyllä, tunnen sinut!" nyyhkytti
hän ja peitti kasvonsa käsiinsä.

"Juokaa!" sanoi Elsa lempeästi ja ojensi hänelle pikarin. Vanhus
piteli hänen kädestään. "Menetkö pian?"

"En, jään tänne."

"Ainaiseksi?"

"Viimeiseen hengenvetoonne."

"Se ei viipyne kauan; Kristian kuningas vaanii henkeäni."

"Hän on lähtenyt maasta, ja Kustaa Erikinpoika ei salli hänen palata."

"Mitäpä hän voi?"

"Kaiken, jos Herra on lähettänyt hänet kansaa pelastamaan."

"Hm!" Jaakko vanhus otti hänen ojentamansa pikarin ja joi vitkaan;
sitten pani hän sen itse pöydälle ja piti Elsan kättä molempain
käsiensä välissä. "Sinulla on vielä lapsuususkosi jälellä, Elsa?"

"Se on nyt koeteltu ja puhdistettu kokemuksen koulussa."

"Herrasi ja tyttäresi ovat kuolleet?"

"He ovat menneet minulle sijaa valmistamaan."

"Ja nyt olet yksin maailmassa."

"En, minulla on monta alustalaista, joita ajattelen."

"Etkö ole nunna?"

"En vihitty."

"Muistan, ettet tahtonut siksi koskaan; mutta puku...?"

"Olen ottanut sen päästäkseni teidän luoksenne", vastasi hän
yksinkertaisesti.

Piispan kasvoille lehahti hymy, hän puristi lujemmin Elsan kättä ja
voi vain kuiskata: "Herra siunatkoon sinua!"

Siitä päivästä lähtien ei Jaakko Ulfinpoika ollut sama kuin ennen;
tyytyväisenä kaikkeen, ystävällisenä kaikkia kohtaan pyysi hän
ainoastaan, että "sisar" olisi hänen luonaan.

Pienessä etuhuoneessa oli Elsan vaatimaton vuode; kun hän aamuisin
kysyi, oliko hänen armonsa nukkunut hyvin, koskei ollut kutsunut
häntä, vastasi tämä:

"Olen kuunnellut sinun tyyntä hengitystäsi, ja se on tehnyt minulle
paljon parempaa kuin nukkuminen."

Kaikki saapuneet kirjeet luki Elsa, ja kun Jaakko Ulfinpojan täytyi
ottaa vastaan vieraita, tahtoi hän että Elsan oli oltava saapuvilla.
Ja sitten kahden jäätyään puhuivat he päivän suurista tapauksista.
Tanskasta saapui uutisia, että juutit uhkasivat nousta kapinaan,
kuninkaan setä tavoitteli kruunua, ja todennäköisesti koko maa
joutuisi hänen haltuunsa ja Kristian II saisi lähteä maanpakoon.
Ruotsista ei siellä joudettu paljon välittämään, ja nämä ulkonaiset
olosuhteet ikäänkuin raivasivat tien Kustaa Erikinpojalle.
Taalainmaasta riensi hän nostattamaan Helsinglannin talonpoikia,
valloitti maakunnan toisensa perästä kaupunkeineen ja linnoineen,
ja kaikkialla liittyi kansa häneen kymmenin tuhansin. Tuskin kolmea
kuukautta kesti hänen voittokulkunsa, kun hän jo oli Tukholman
edustalla.

Kuumeisella levottomuudella odotti arkkipiispa viestejä ja kirjeitä;
kaiken tahtoi hän tietää, ja hänelle oli sanomaton helpotus, kun
hänellä oli läheisyydessään henkilö, jonka kanssa saattoi tästä
luottavasti keskustella. Kaikesta, mitä tapahtui, ei mikään lyönyt
häntä sellaisella hämmästyksellä kuin se, että itse piispa Hannu
Brask oli sanonut irti kuuliaisuutensa Kristianille ja ruvennut
Kustaan mieheksi.

"Brask, joka ei koskaan ole toiminut ilman suunnitelmaa", sanoi hän,
"on pitänyt Kristianin asian toivottomana."

"Enimmän miellyttää minua se, että hän on pelottomasti asettunut
Kustaa herran puolelle", vastasi Elsa.

"Minä tein sen vielä aikaisemmin, kun päästin hänet täältä menemään."

"Mutta siitä on johtunut teille suurta levottomuutta."

"Tosin kyllä, mutta nyt ilahuttaa minua, etten asettunut urheaa
soturia vastaan."

Hyvät viestit ja Elsa Possen läheisyys saivat vanhan elämänlampun
vielä kerran leimahtamaan. Jaakko Ulfinpoika tuumi, että hän oli
melkein terve, mutta hän pysyi vuoteessaan, kenties pelosta, että
Elsa muuten jättäisi hänet.

Tanskasta saapui vuoden 1523 alussa melkein uskomattomia uutisia.
Kuninkaan setä, joka oli asettunut kapinallisten juuttien etunenään,
oli heti sen jälkeen huudattanut itsensä kuninkaaksi, ja Kristian oli
menettänyt silloin niin mielenmalttinsa, että kuningattaren ja muiden
lähimpiensä kera oli viipymättä purjehtinut Saksaan apua etsimään.

Vähäistä ennen oli hän teloituttanut Didrik Slagheckin; samoin
kerrottiin, että Jöns Antinpoika oli joko tapettu tai sulettu
vankeuteen. Kustaa Trolle oli yritettyään sotia Kustaa Erikinpoikaa
vastaan, vihdoin ollut pakoitettu pakenemaan Tanskaan hänkin, eikä
kukaan tiennyt oliko hän seurannut kuningasta, mutta poissa hän vain
oli.

Mutta niin merkillistä kuin tämä kaikki olikin, ei se tehnyt
niin syvää vaikutusta Jaakko Ulfinpoikaan kuin se uutinen, että
kuningatar Elisabeth salaa suosi Lutherin kerettiläisoppia ja että
muuan protestanttinen pappi oli saanut kenenkään koskematta saarnata
Kööpenhaminassa. "Silloin ovat he tuominneet itsensä perikatoon.
Kirkon pannasalama on iskevä heihin!" huudahti piispa hujauttaen
vapisevaa kättään.

"Uusi oppi on rikas rakkaudesta ja anteeksiannosta", vastasi Elsa
lempeästi.

"Helvetin oppi se on!"

"Se perustuu raamatun omaan sanaan."

"Kuka sen tietää?... Jokaisella ei ole oikeutta lukea raamattua, se
on yksin pappien asia."

"Niin on ollut, mutta ei ole enää, tässä on jo kirja jokaisen käteen."

"Raamattuko...?"

"Evankeliumien käännös! Martti Lutherin tekemä saksannos."

"Niinkö!" Hänen armonsa vääntelehti levotonna vuoteessaan.

"Muuan vadstenalainen munkki on kääntänyt ne ruotsiksikin."

"Hänet tullaan panemaan pannaan!" kähisi vanha pappisvaltias.

"Hän on jälleen palannut entiseen ammattiinsa, soturiksi, ja
taistelee Kustaa herran lipun alla".

"Pannanuoli voi sattua häneenkin, jos ottaa petturin suojelukseensa."

"Hän ei ole mikään petturi, ja isä Johanneskin oli samassa uskossa",
vastasi Elsa.

"Mikä vadstenalaismunkki on nimeltään?"

"Pentti."

"Pentti?... Hänkö, jolle Johannes valmisti tilaisuuden paeta?"

"Niin, juuri sama."

"Ja hän pakeni syntisen rakkautensa tähden nunnaan."

"En tiedä oliko se synnillistä", vastasi Elsa ja keveä puna lehahti
hänen kalpeille poskilleen. "Tiedän vain, että he nyt ovat menneet
naimisiin."

"Naimisiin!... Munkki ja nunna?"

"Se ei ole kielletty missään paikassa pyhissä kirjoissa."

"Mutta kirkko..."

"Protestanttisuus sitä melkein vaatii, ja tohtori Luther on
esimerkillään osoittanut, että täytyy kuulla enemmän Jumalaa kuin
ihmisiä."

Piispa kääntyi pois. "Tahdon koettaa nukkua", sanoi hän. Mutta
niin ei ollut laita, hän oli saanut niin paljon mietittävää.
Viisikymmentä vuotta sitten oli Elsa näyttänyt hänelle sen, mitä
nyt oli tapahtunut. Elsa oli tarjonnut hänelle suuren rakkautensa,
kun hän vain katkaisi ne kahleet, jotka häntä kytkivät. Häntä oli
suututtanut, kun Elsa ei antanut myöten hänen intohimoilleen, ja
hän tarjosi ainoastaan häpeää rakastetulleen. Mitä kunnioitusta ja
luottamusta oli hänellä ollut siihen uskontoon, jonka juhlamenojen
yliohjaajana hän oli? Sen etuja edistääkseen oli hän uhrannut
puhtaat, inhimilliset tunteet, jotka kehottivat häntä suuriin
tekoihin pitkän elinikänsä. Hän oli kieltänyt jaloimmatkin
harrastuksensa, isänmaansa parhaankin, palvellakseen kirkkoa, jota
sydämessään halveksi.

Kuva toisensa jälkeen vieri menneisyydestä hänen sielunsa silmien
eteen. Mikä vilinä erilaisia ihmisiä! Enimmät esiintyivät utuisina
varjoina, toisia muistaessaan tunsi hän pistoksen sydämessään; yksi
ainoa seisoi aina näkyvissä, tutut piirteet olivat tulipiirtoina
syöpyneet hänen sieluunsa; hienoin säikein piti Beatrice häntä
sidottuna, ja hänen täytyi mennä, mihin ei tahtonut. Sillä naisella
oli hänen ylitsensä valta, josta hän ei voinut vapautua, se nainen
oli hänen öidensä painajainen ja päiviensä kirous.

"Mene pois luotani, paha henki!" ähkyi hän hien helmeillessä hänen
otsalleen. "Oi Elsa, Elsa!"

"Tässä olen, herra!" sanoi lempeä ääni.

"Sinä olet minun hyvä enkelini!" Hän katsoi hätääntyneenä Elsaan.
"Sano minulle vielä kerran, että olen ollut sinulle rakas, vaikka
olenkin paljon rikkonut."

"Hyvin rakas!" kuiskasi Elsa.

"Luuletko, että Jumala koskaan antaa minulle anteeksi, mitä olen
rikkonut häntä vastaan?"

"Kyllä, jos rukoilette sitä oikein hartaasti häneltä."

"Rukoile kanssani!"

Siitä päivästä olivat heidän osansa vaihtuneet. Elsa luki ääneen
kiellettyä raamatunkäännöstä, he puhelivat keskenään, ja valo hiipi
huomaamatta pimitettyyn sieluun.

Viime aikojen sielunjännitys oli suuresti rasittanut heikontuneita
ruumiin voimia, ja vanha arkkipiispa tunsi loppunsa lähenevän.

Mutta hänen kuolemanpelkonsa oli kadonnut. "Olen iloinen päästessäni
täältä", sanoi hän. "Ainoa toiveeni on, että sinä tulet pian jälestä."

"Siellä ylhäällä ette kaipaa minua", vastasi Elsa melkein kyynelten
tukehuttamalla äänellä.

"Minä odotan oven edessä kunnes tulet. Minusta tuntuu, että sinä
yksin voit minulle avata taivaan."

"Eikö se ole synnillinen ajatus?"

"Ei, Elsa, ken on ollut hyvä enkelini maan päällä, pysyy sellaisena
ylhäällä Jumalan luonakin!"

Hän pyysi Elsaa, ettei tämä viime hetkellä kutsuisi saapuville
prioria eikä munkkeja. "Anna minun vain pidellä kättäsi", sanoi hän,
"ja niin minä kuolen onnellisena."

Elsa noudatti hänen toivomustaan. Ainoakaan ihmiskorva ei kuullut
niitä lohdullisia toivonsanoja, joita hän kuiskasi eron hetkellä.
Mutta rauhan ilme, joka lepäsi vainajan kasvoilla, näytti
luostariveljistä aivan selittämättömältä, kun hän oli kuollut
saamatta viimeistä voiteluaan.

Elsa poistui yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin oli tullutkin ja
palasi suomalaisille kotirannoilleen, missä oli hänen puolisonsa
ja tyttärensä hauta. Hän ei ollut sydämessään oikein varma, eikö
hän rikkonut uskollisuuttaan heitä kohtaan, kun lähti huolehtimaan
vieraasta. Mutta katumuksen sijaan tunsi hän rauhaisan ilon tunnetta,
jollaista voi tuntea ainoastaan pyhän velvollisuuden täytettyään.

Hän omisti tästälähin kaiken huolenpitonsa lukuisille
alustalaisilleen, mutta se ei estänyt häntä mitä vilkkaimmalla
mielenkiinnolla kuulostelemasta uutisia Ruotsista.

Hän oli nähnyt Kustaa herran pienenä lapsena Tukholman linnassa, ja
nyt oli lapsesta sukeutunut suuri sankari ja sotapäällikkö, viisas ja
toimelias herra.

Kesäkuun 7 päivänä 1523 valittiin hänet kuninkaaksi, ja seuraavana
juhannusaattona marssi hän Tukholmaan pirstaleiksi ammutusta
portista, ohi talojen raunioiden.

Mutta siitä huolimatta oli ilo yleinen. Maa oli vapaa, ja vapauttajan
seikkailurikas nuoruuden elämä heitti hänen persoonansa ylle
kimmellyksen, joka liikutti kaikkien sydämiä. Hänen urotöistään
laulettiin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, ja näissä kansanlauluissa
kuohui iloa ja ylpeyttä, mutta säkeiden välistä saattoi kuulla lujan
lupauksen: "Nyt kuten aina olemme valmiit henkeen ja vereen saakka
puolustamaan armasta synnyinmaatamme!"

Elsa kuunteli laulua iloisin mielin.

"Niin, niin", tuumi hän itsekseen. "Vanha on mennyt, uusi aika alkaa!
Maa on vapaa, ja kun uusi siunattu oppi levittää kirkkaan valonsa yli
kansan ja maan, silloin on varmaan onni, rauha ja sopusointu saapuva."

Ihmeellistä on elää mukana tällaisessa ajassa, hyvä poistua täältä ja
jättää tilaa toisille. Meidän päivätyömme on lopussa, heidän alkaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna II: Tuomio" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.