Title: Uhkapeli - Arnold Bromanin papereista
Author: Kara, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uhkapeli - Arnold Bromanin papereista" ***


UHKAPELI

Arnold Bromanin papereista

Kirj.

JALMARI KARA



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa,
1912.



        Peli myöty,
        petti kortit.
        Umpeen lyöty
        unten portit.

            O. Manninen.



I.


Vihdoinkin on hetki koittanut, jolloin hämärä ainakin osaksi sielustani
katoaa ja salaiset aavistukseni ja epäilyni muuttuvat kylmäksi
todellisuudeksi. Lähes kaksi vuotta olenkin saanut kitua
tietämättömyydessä. Olen ollut kuin pimeässä kallioluolassa, josta pois
pääsy on ollut mahdotonta, ja jonka särmäisiin seiniin minä
uloshapuillessani olen suotta hangannut käteni verille. Muisto
ystävästäni ja siihen liittyvät tapaukset ovat kiusanneet minua kuin
painajainen, hermostuttaneet minua päivin ja öisin häirinneet uneni.
Niin, muisto ystävästäni, josta en kahteen vuoteen ole kuullut mitään.

Jokainen syrjästäkatsoja luulee varmaankin, että olen maailman
onnellisimpia ihmisiä. Sillä minä olen varakas ja nuori ja tämä suuri
Haukiojan kartano on minun. Se on minun, en epäile sitä enää, vaikka
monasti olen samasta kysymyksestä taistellut tuntoni kanssa. Minulla
täytyy olla siihen täysi omistusoikeus, sillä olen maksanut siitä
sydämeni veren ja sieluni rauhan.

Mikä ihana paikka tämä on! Akkunani edessä avartuu suuri puisto, jonka
ikivanhojen puiden varjossa alituinen hämärä asustaa. Oksilla linnut
visertävät ja tuulessa huojuvien, tuuheiden lehvien lomitse välähtelee
Alhojärven aaltojen himmeä valkeus. Keskellä puistoa kohoaa suunnaton,
kolmihaarainen lehmus, jonka siimeksessä, hiekotetulla maalla, on
taiteellisesti tehtyjä juurituoleja pyöreän marmoripöydän ympärillä. Ei
kukaan tiedä lehmuksen ikää, se on kai aina ollut samanlainen. Sen alla
on moni seurue viettänyt hupaisia iltahetkiä ja moni värähtävä kuiskaus
on sen varjossa rauennut kesäyön kuulakkaan hämyyn. Ja pihamaalla,
jonka laajan nurmikentän kapeat hiekkakäytävät jakavat säännöllisiin
kuvioihin, kasvaa iältään yhtä vanha lehtikuusi. Mutta se törröttää
yksinään. Ainoastaan jokunen kukkasoikio on sen läheisyydessä, ja sen
edessä kasvaa georgineja sekä virginialaista tupakkaa, jonka punaset
kukat miltei hukkuvat suurten lehtien vihreyteen. Vielä mainitsen
komean lehtokujan, joka kulkee ohi kartanon, sillä ystäväni on siitä
puhunut.

Itse kartano on pahasti ränsistynyt. Verannan permannosta on maalaus
kulunut, ja puolilahojen kaidepuiden raoista tunkeutuu ympärillä
kasvavien spirea- ja sambucuspensaiden lehviä. Muratti kiertää rehevänä
kattopylväitä, ja madonsyömissä katon nurkissa on alituisesti hämähäkin
seittiä. Seinät ovat ennen olleet valkeat, mutta nyt ne ovat
harmaantuneet, ja vanhanaikuisissa, tavattoman leveissä
vuorilaudoissa on suuria halkeamia. Koko kartano on muuten tiheän
pensaston ympäröimä ja sijaitsee korkealla mäellä, joka jyrkkänä laskee
Alhon helmaan.

Tosiaan! Kauniimpaa kesäasuntoa ei juuri voi toivoa. Sitäpaitsi käy
vieraita. Ja nuori vaimoni on iloinen ja nauraa paljon. Mutta juuri
hänen iloisuutensa on ollutkin yhtenä arvotuksena kahden viime vuoden
ajan -- niin, ja ennemminkin. Sillä hänessä on jotakin niin omituista,
etten näihin saakka ole voinut sitä ymmärtää, ja voinenko nytkään. Kun
joskus iltasin istun mietteissäni, saattaa hän hiljaa tulla luokseni ja
laskea kätensä kaulalleni. Vieläpä hän toisinaan suorastaan syöksyy
syliini ja soperrellen mielettömiä rakkauden sanoja puristaa hän minua
rintaansa vasten. Mutta hänen silmissään on kaukainen, raukea
uneksumus, ja kun häntä suutelen voivat hänen huulensa olla kylmät kuin
kuolleen. Sitäpaitsi olen huomannut hänen unissaan itkevän. Ja se, jos
mikään, on herättänyt sääliä ja kummastusta minussa.

Kaikki tämä liittyy oikeastaan päätapahtumaan, joka sattui kaksi vuotta
sitten, ja johtuu siitä suoranaisesti, välittömänä seurauksena. Mutta
vaimoni kanssa en voi puhua siitä sanaakaan. Siihen ei minulla ole
voimia, eikä rohkeutta. Ja se olisikin aivan hyödytöntä.

Kuinka voi yksi tapaus, yksi oikullinen sattuma muuttaa elämän niin
harmaaksi? Ikäänkuin repiä sen ja siirtää toisia uria kulkemaan?
Mitenkä saattaa sumu niin yhtäkkiä laskeutua ihmisen ympärille, peittää
esineiltä värit ja auringolta kirkkauden, niin että kaikki, mikä on
ollut, hämärtyy kuin uneksi, ja mikä on, siitä tuskin tietää? Ne ovat
kysymyksiä, jotka kahden vuoden ajan ovat kiusanneet minua ja
karkottaneet elämästäni ilon. Minusta on tuntunut kuin olisin tullut
äkkiä vanhaksi. Koko ympäristö on ollut minulle vieras ja etäinen. Ja
vaikka tämäkin kesä on ollut kaunis ja päivät ovat valoisia, niin että
heikko hämärä, kuin yön kaukainen varjo, liittää ne toisiinsa, niin
olen sitä tuskin huomannut. Kaikki on oudoksi muuttunut, yksinpä
tuttavatkin. Ainoastaan hänen kuvansa on lakkaamatta ollut edessäni,
hänen, joka ennen oli ystäväni, mutta nyt on poissa. Kuinka paljon
olenkaan häntä ajatellut! Tuhannesti on tuntoni soimannut minua siitä,
etten ole ymmärtänyt häntä, että olen kohdellut häntä väärin --
ajatuksissani, tarkotan, muusta ei voi kysymys ollakaan. Mutta yhtä
usein olen sadatellut häntä, sillä hänen tähtensä on elämäni näin
rikkirevittyä. Minä olen koettanut tunkeutua hänen sisimpäänsä ja etsiä
vaikutteita hänen tekoihinsa, mutta se on ollut epämääräistä, vaikeaa
ja jokseenkin turhaa työtä. Ja voimattomuudestani hermostuneena olenkin
useasti yrittänyt heittää ajatukset luotani, olen miltei rukoillut,
että jokainen entisyyden muisto kuolisi. Se ei ole auttanut. Entistä
kiihkeämpinä ovat mietteeni minut vallanneet. Sieluni on kuin erämaa,
jonka ajatusteni polttava Samum on kuivannut; ja uusia lähteitä ei enää
puhkea.

Mutta nyt on paljon minulle selvinnyt. Nyt voin ainakin jonkun verran
ymmärtää häntä. Ja myötätunto herää minussa. Ikäänkuin raskas paino on
pudonnut hartioiltani. Ja vaikkei minulle voikaan enää mikään
täydellistä lohtua tuoda, niin olen kiitollinen siitäkin, että voin
edes rauhottua ja että minulla entisen epätietoisuuden asemasta on nyt
joukko varmoja tosiasioita.

Kuitenkaan en voi tästäkään mitään sanoa vaimolleni, ja apein mielin
minä senvuoksi olen pakotettu tarttumaan kynään. Sillä minun täytyy
saada purkautua, elää jokainen hetki muistossani uudestaan: siten
luulen elämäni kirkastuvan, jos se mahdollista on. Minun täytyy polttaa
sieluani ajatusteni kiirastulessa, että se puhdistuisi. En siis kirjota
erityisemmin ketään varten. Jokainen sana on enemmän itselleni, vaikka
tietenkin toivon, että joku kuolemani jälkeen saisi paperini käsiinsä
ja niiden perusteella vaimentaisi ne ilkeät huhut, jotka nimeni
ympärillä liikkuvat. Ystäväni salaperäinen katoaminen on nimittäin
antanut aihetta monenmoisiin juorupuheisiin, joita minä olen kokonaan
voimaton ehkäsemään.

Ja nyt kerron miten pääsin asioiden perille.

Ylhäällä, ullakkokerroksessa on huone, jossa ystäväni kaikesta päättäen
on paljon oleskellut, ehkäpä osaksi kauniin näköalan vuoksi, joka
avartuu akkunasta yli Alhon. Huone on hiukan kummallinen. Seinäpaperit
ja katto ovat tumman vihreät. Kalusto on vankkaa ja yksinkertaista
tekoa. Suuri, mustalla sametilla päällystetty sohva on ovelta katsoen
vasemmalla sivuseinällä. Nurkassa, akkunan vieressä, on jykevä
kirjotuspöytä, jonka keskusta on vihreällä veralla peitetty; sen edessä
on avara, musta nojatuoli. Mitään enempää ei huoneessa olekaan. Ei niin
ainutta taulua tai asetta seinällä, ei edes kirjahyllyä. Mutta
kirjotuspöydällä komeileva lamppu on merkillinen. Sen taidokkaasti
tehty jalusta kannattaa kaarenmuotoista, kapeaa öljysäiliötä, mikä on
kuparia ja minkä päälle kolme ihmisen pääkalloa on kiinnitetty. Kun
lampun sytyttää palamaan, niin silmäreikien kohdalle asetetut linssit
heittävät voimakkaan valon keskelle pöytää, mutta muuten jää huone
omituiseen, vihertävään puolihämärään, joka antaa kasvoille aavemaisen
värin. Myönnän, että lamppu vähäsen kammottaa minua. Pääkallojen silmät
syöksevät voimakasta kirkkautta, valkeat hampaat välkkyvät, mutta
kasvoluitten ääriviivat ikäänkuin haihtuvat vihreään hämyyn. Muuta
"koristetta" ei pöydällä olekaan, sillä itse kirjotuskoje on varsin
yksinkertainen kaksine metallitolppoineen. Ja paino, joka on ollut
hänen papereittensa päällä, on vaatimaton, suorakaiteen muotoinen
marmoripala.

Tässä huoneessa on minulla ollut tapana usein viettää yksinäisiä
hetkiäni. Niinpä siis pari päivää sitten myöskin menin sinne ja
heittäydyin nojatuoliin harmaihin ajatuksiin vaipuneena. Ja kuten niin
usein ennenkin, minä nytkin hajamielisenä ja vaistomaisesti vetelin
auki kirjotuspöydän laatikoita ja sulin jälleen. Ne olivat tyhjiä
lukuunottamatta yhtä, joka sisälsi kemiallisia tarpeita. Siellä oli
pari pientä retorttia, koelaseja ja ohutseinäinen keitinpullo.
Sitäpaitsi oli siellä viottunut, kolmisärmäinen prisma, joka nähtävästi
oli kuulunut Bunsenin spektroskopiin, ja suuri joukko erilaisia kaasuja
sisältäviä Geisslerin putkia, joita hän arvattavasti oli käyttänyt
spektralianalyseissä.

En tiedä miksi nyt rupesin purkamaan laatikon sisältöä pöydälle. Otin
pois kaikki putket ja tarkastelin päälleliimatuista lapuista, mitä
mikin sisälsi. Kun olin saanut laatikon tyhjäksi, niin pisti äkkiä
silmiini -- vaikka olinkin välinpitämätön ja hajamielinen -- sen
omituinen mataluus. Uteliaana vedin minä laatikon kokonaan ulos. Sen
toisessa päässä oli pieni lista. Hermoni kiihottuivat ja tavaton
jännitys pani sydämeni sykkimään. Tartuin lujasti listaan ja vedin.
Välipohja tuli ulos kuin uunin pelti. Sen alla oli pieni vihko, jonka
ympäri keltanen side kulki. Avasin nauhan suonenvedontapaisella
kiihkeydellä. Vihko oli ystäväni kirjotusta täynnä ja sen väliin oli
pantu muutamia irtonaisia lehtiä. Jännitys laukesi. Uskomaton
voimattomuus herpasi jäseneni. Pitkään aikaan en liikkunut, en edes
ajatellut.

Kun hiukan olin tointunut, panin kaikki paikoilleen, otin vihkon ja
menin alas huoneeseeni. Sitten luin tarkasti, mitä vihko sisälsi. Kun
olin päässyt läpi, niin myötätunto värähteli rinnassani, ja
tuijottaessani ulos, kesäyön hämärään, alkoivat ajatukseni kulkea omia
polkujaan. Moni seikka, jota ennen olin vain epäillyt tai aavistanut,
selkeni minulle. Ja ymmärrän nyt, ettei hän koskaan palaa. -- Koko yönä
en voinut nukkua.

Taidan kirjottaa sekavasti, enkä tiedä, jaksaako kukaan minua ymmärtää.
Mutta mieleni on ainakin näin alussa niin ääriään myöten täynnä.
Sitäpaitsi olen hermostunut ja järkeni toimii niin kiihottuneesti, että
kenties liian nopeasti siirryn asiasta toiseen.

Tähän kohtaan kirjotustani liitän ystäväni muistelmat. Tiedän kyllä,
ettei se ole paikallaan. Sillä asiat, jotka vastedes aion kertoa
ja jotka minulle olivat arvotuksia, muuttuvat koko joukon
luonnollisemmiksi ja helposti käsitettäviksi. Kukaan ei näinollen voi
myöskään ymmärtää niitä salaperäisiä aavistuksia, kauheita ajatuksia ja
uskomattomia unia, jotka kahden vuoden ajan, ja ennemminkin, ovat
kiduttaneet minua. Mutta en välitä siitä. Minä tavallani syrjäytän
itseni. Sillä ystäväni on sittenkin pääasia.



II.

Aarne Kurimon kirjotuksia.


1.

Mitäpä muuta voisin tehdä näiden jälelläolevien viikkojen aikana, kuin
muistella menneitä vaiheitani, omituisia, entisiä tapahtumia
vähäpätöisten surujen päivinä. Olenhan nyt, yhdeksäntoistavuotiaana,
sanonut hyvästit lapsuudelle, pelkäänpä nuoruudellekin, ja silloin
tällöin vilkasen minä peiliin nähdäkseni, eikö vanhuuden ryppyjä ole jo
kasvoihini uurtunut. Kuukauden on äitini ollut kuolleena, ja koko sen
ajan on yhtämittainen hymy värehtinyt huulillani murheeni ainoana
merkkinä.

Autuaan liikutuksen vallassa minä unohdun ajattelemaan lapsuuteni
aurinkoisia kesiä, jolloin paroni Dahlin pojat olivat kartanossa
kesävieraina ja jolloin aikani kului heidän kanssaan, sekä leikissä,
että tappelussa. Mutta päiväkirjani alkaa vasta niiltä ajoin, jolloin
Märta ensimäisiä kertoja kävi Haukiojalla. Hän seurasi minua
ravustusmatkoilla. Minä nostelin hänet ojien yli ja pidin hänestä kuin
pikkusiskostani. Onnellisena minä niinä kesinä huuhtelin vaivattoman
hikeni Alhojärven aalloissa.

Mutta sitten jäin niin yksinäiseksi, kun ei Märta eivätkä Dahlin
pojatkaan enää tulleet. Talvisin kyllä olimme kaupungissa, kun minä
kävin koulua. Mutta kesäksi tulimme Haukiojalle. Olin yksin ja
omituinen kaipaus alkoi kyteä mielessäni. Ja luulin paljon tietäväni,
kun sain selville, että Haukiojan herra, tuo yksinäinen vanhapoika, oli
isäni ja että juuri hän oli lahjottanut kotimökkini äidilleni. Nyt
tiedän vain sen, etten mitään tiedä. Ja niin hillitty valo on jokaisen
mielikuvani yllä, kun muistelen tätä kaikkea ja katson tapauksia suruni
tumman harson läpi.

Minä olen päiväkirjassani hyvin laajasti kuvaillut ensimäistä päivää,
jonka olin Haukiojalla ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Olen kertonut
yksityiskohtia myöten matkani. Sillä olinhan silloin onnellinen.
Ajatukset hyväilivät ylpeyttäni. Ja taisinpa tosiaan, kuten olen
kirjottanut, riemuissani nostaa lakkia Tom-ystävälleni, kartanon
suurelle, sysimustalle new-foundlantilaiskoiralle, joka oli minuun
hyvin kiintynyt. Mutta pohjasävelenä soi kaikessa kumminkin tieto, että
Märta jälleen oli tullut kesävieraaksi. Kaikki muu on turhaa. Ja olisin
aivan yhtä hyvin voinut täyttää tuolla ainoalla lauseella jokaisen
sivun. Enhän ollut nähnyt häntä neljään vuoteen.

Väitteeni todistuksen löydän tunnelmapalasissa yksinäisiltä retkiltäni
metsissä ja Alhon rannoilla, jolloin tuntikaudet saatoin istua
kallioilla, katsellen miten vedet kuusiakasvavain saarten välissä
lainehtivat, ja jolloin tuhlasin runsaasti hyväilyjä Tomille,
uskolliselle seuralaiselleni. Minun rauhattomuuttani kuvaavat selvästi
lauseet sellaiset kuin: "Tunteekohan hän minua vielä? Tuskin. Mitäpä
hän, Märta af Silfverhorn, aatelisneito! Kylläkai hän on tullut
ylpeäksi!" Ja minä muistan katkeruuteni, kun hän vain kylmästi nyökkäsi
ensimäiseen tervehdykseeni. Hän käveli silloin lehtokujalla äitinsä
kanssa, ja hänellä oli valkea puku. Tulin tuskaiseksi. Mutta kuitenkin
täytyy minun nyt jälestäpäin sanoa, että tuolla tuskalla oli ikäänkuin
ruusujen tuoksu. Olinhan silloin vielä lapsi, silloin, puolitoista
vuotta sitten.

Minun mielialojeni ailahtelut näkyvät siitäkin, että tulin hyvin
iloiseksi kohdatessani Märtan järvellä, ongella ollessani. Nuo
tavalliset kysymykset, tuleeko kaloja j.n.e., jotka hän etäämpää
veneestään teki minulle ja joihin minä tukahtunein äänin jotakin
vastasin, ovat antaneet aihetta pitkiin muistiinpanoihin. Sitävastoin
olen aivan lyhyesti maininnut heinäniittytapauksen, joka kuitenkin nyt
tuntuu niin ihanalta.

Olin mennyt naapurin isännän edestä yöksi niittämään kartanon heinää.
Olimme jokiniityllä, jonka vaan maantie ja tiheä kuusiaita erottivat
kartanon puistosta. Ilta jo tummeni. Joku kevyt pilvi kylpi
auringonlaskun kalpenevassa kullassa. Joen päällä usva kiemurteli kuin
suunnaton, valkea käärme. Etäänpänä ruisrääkkä äänsi. Heinän tuoksu
kohosi sieramiin ja sai hengittämään syvään.

Lappasin viikatettani, aivan lähellä maantietä, laulaen:

    Olen töllistä matalasta kotosin
    vaan minkäs teen minä sille.
    Vaikka en kelpaa ma komeille
    niin ainakin halvemmille.

Silloin kuulin sointuvan äänen sanovan:

-- Vai niin. Tekö täällä laulattekin.

Säpsähdin. Valkopukuinen, solakka nainen seisoi tiellä. Hämärä teki
kasvot epäselviksi. Silmien kohdalla näkyi vain tummat varjot. Siitä
huolimatta tunsin hänet Märta-neidiksi ja nostin hattuani.

-- Taisin häiritä, suokaa anteeksi, sain sanotuksi.

-- Ei. Ette ollenkaan! Laulakaa vaan. Kuulin sen puistoon, kun olin
kävelemässä.

Syntyi pitkä äänettömyys. Minulla ei ollut mitään vastattavaa, ja oudon
tunteen puristaessa rintaani, aloin jälleen lapata... Kas vaan. Hän oli
tuntenut minut hämyssäkin... Hänen kulmiensa varjot ulottuivat niin
pitkälle poskia alas... Ja minä mietin hetken menneitä aikoja... Kun
katsoin, seisoi hän siinä vielä... Hyvänen aika! Hän kai nautti minun
neuvottomuudestani.

-- On kovasti kaunista ja viileää. Tulee vain niin aikaisin jo hämärä,
pakotin itseni sanomaan.

-- Niin. Ja täällä te niitätte läpi yön. Voi miten heinät tuoksuvat!
Siellä on kai minttuja, kun tuntuu niin väkevältä? Minä... Mutta sitten
hän lopetti ja katsoi alas...

-- Kyllä. Siellä täällä on joitakuita. Ne tuskin kukkivat vielä.

Taas pitkä vaitiolo. Avuttomuuttani peittääkseni minä kumarruin. Poimin
muutamia minttuja. Samalla huomasin ojassa kasvavan lemmikkejä. Niitä
otin joitakuita ja jäin äänettömänä seisomaan hypistellen kukkia
käsissäni. Vihdoin rohkasin itseni ja astuin maantielle.

-- Täällä on myös lemmikkejä. Kenties uskallan tarjota, jos neitiä
haluttaisi?

Märta punastui, mutta hän otti kukat ja kiitti minua. Mitään enempää ei
hän kuitenkaan sanonut.

Seisoessani siinä hänen vieressään, huomasin vasta, kuinka hän oli
muuttunut. Kulmakarvat olivat kasvaneet tuuheiksi ja niiden varjosta
suuret sinisilmät säteilivät. Hiukset ympäröivät otsaa tummana kehänä.
Punaset huulet kaareutuivat kauniisti. Sieramet olivat hienot ja
herkät. Eniten minua kuitenkin ihmetytti hänen hoikka, kehittynyt
vartalonsa. Vastahan hän oli kuusitoistavuotias... Tummanpunainen ruusu
nuokkui hänen rinnassaan.

Kun ei hän mitään puhunut, menin jälleen viikatteeni luo. Hetken aikaa
seisoin vielä äänettömyydestä kiusaantuneena. Miksei hän jo lähtenyt?
Mitä hän siinä enää seisoi?... Ja minä nostin hattuani ja aloin jälleen
niittää. Mutta kun käännyin uutta lakihista ottamaan oli hän vielä
paikallaan. Se kummastutti minua, mutta en sanonut mitään.

Olin juuri aikeessa taas ruveta niittämään, kun hän hitaasti astui
maantieltä luokseni. Hän oli ottanut ruusun rinnastaan ja pyöritteli
sitä kädessään. Hänen kasvojensa ilme oli epämääräinen ja hän katsoi
maahan. Ihmettelin häntä ja luulin hänen aikovan antaa kukan minulle.
Mutta äkkiä hän punastui. Hän katsoi toisaanne ja repi ruusun,
valkeilla, hermostuneilla sormillaan... Hiljaisuus oli aivan
sietämätön...

-- Neiti kastaa kenkänsä, heinä on jo märkää, sanoin vihdoin
omituisella äänellä, jonka tukahtunut sävy tuli siihen tahtomattani.

Hän katsoi jalkoihinsa ja levitti hiukan hamettaan nähdäkseen paremmin.

-- Minun täytyy nyt mennä. Hyvästi, sanoi hän ojentaen minulle kätensä,
joka värähteli hiukan.

Kumarsin syvään ja veri suhisi korvissani. Kun tulin jälleen
entiselleen, oli hän jo hävinnyt suurten puiden varjoon. Vai niin,
ajattelin. No... Ja mietteeni ajoivat toisiaan takaa. Viikatekin puri
kuin itsestään.

Saran alapäässä niittäjät minulle naureskelivat.

-- Taisi puhua mukavia se kartanon neiti, vai?

Minä vain hymyilin heille.

Minä muistan kaiken aivan selvästi, ja on kuin nytkin kuulisin
viikatteen yksitoikkoiset humahdukset, jotka saivat mielen niin
pehmeäksi ja kesäyön tunnelmaa täyteen. Ja vaikken olekaan kuvannut
tätä tapahtumaa päiväkirjassani, niin on sen vaikutus helposti
havaittavissa, ja olen sanonut, että "se seurasi minua kuin
salaperäinen varjo, josta ei eroon päässyt."

Mitä sitten seurasi on aivan tavallista. Ja vaikka olen merkinnyt
muistiin jokaisen yksityisen kohtauksen, pitäen kutakin aivan
harvinaisena, niin täytyy minun myöntää, että kaikki on ollut hyvin
tavallista, ja että tuo omituinen ravustusmatkakin, jolloin huulemme
ensikertaa yhtyivät, on pelkkää koulupoikaromantikkaa. Mutta sydämeni
värähtelee vielä, muistellessani idyllimäisiä kohtauksiamme vanhassa
puistossa, missä kevätiltojen kuulakka hämy kuunteli meidän mielettömiä
kuiskauksiamme. Suuren lehmuksen varjossa me istuimme onnessamme
puhtaina ja palavina.

Sinä olit oikullinen lapsi, Märta, ja kenties minäkin. Me haavotimme
toisiamme, kärsimme nuorta kipua ja annoimme taas anteeksi. Ah, Märta,
Märta, kuinka monasti sinun valkeat käsivartesi kiertyivät minun
kaulani ympäri. Ja vaikkei se aika enää palaa, eikä palata voi, niin
minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, ja minä tahtoisin vaipua
polvilleni muistojeni hartaudessa.


2.

Märta! Ylpeänä ja itsekin kärsien sinä jätit minut omaan
vähäpätöisyyteeni. Minä ajattelen ennen kaikkea viimeistä kohtaustamme
sinä kesänä, jolloin rakastit minua ja parin viikon ajan annoit minun
olla autuaana. Sinä tiesit kyllä, että kaikki se katkeruus, jolla sinua
kohtelin, oli tuskasta johtunut. Olinhan odottanut sinua turhaan jo
kolmena iltana ollenkaan tietämättä syytä poissaoloosi. Ja kun vihdoin
tulit ja tahallisen kylmästi ojensit minulle kätesi, niin en voinut
enää estää pistäviä sanojani purkautumasta. Lapsellisesti ja katkerasti
minä viittasin sinun ylhäisyyteesi ja sanoin olevani vain orpo lurjus.

Mutta sinä astuit askeleen taapäin ja silmäsi välähtivät. Huohottaen
tuijotit minua hetken. Sitten tyyneytesi palasi ja ylpeästi sinä
vastasit: "Se on aivan totta. Huomaan sen nyt itsekin." Ja kuin jostain
kaukaa minä muistan kuulleeni sinun sanovan: hyvästi. Et tiennyt miten
minä kulin kotiin sinä iltana ja minkälaisten tunteiden vallassa minä
kirjotin: "Ja kun avaan oven, niin huoneeni kolkko pimeys sulkee minut
syleilyynsä."

Sinä matkustit enkä tavannut sinua enää.

Silloin alkoi minun sairauteni. Ja vaikka minun nyt täytyy kaikelle
hymyillä, niin tunnen vieläkin outoa liikutusta. Onnettomana harhailin
yksin metsissä ja pelkäsin äitini silmiä, jotka näyttivät voivan
tunkeutua läpi sydämeni. Minä soimasin itseäni ja pilkkasin omia
tunteitani uhmaisin voimin. Onneksi oli kesä loppuun kulunut, joten
minun täytyi lähteä Helsinkiin.

Toverieni seura virkisti minua hiukan. Mutta omituinen muutos tapahtui
luonteessani. Puhetapani kävi pisteliääksi ja kiusanhaluiseksi. En
ymmärtänyt ylioppilastovereitani, joiden nuoret sydämet hehkuivat
isänmaalle ja jaloille aatteille. Minä ivasin heidän harrastuksiaan. Ja
uhmani sokeassa, lapsellisessa vimmassa rupesin ryypiskelemään. Lopetin
päiväkirjan pidon ja vakuutin itselleni etsiväni vain hetkien riemua.
Hain uskonkappaleita dekadenttisesta kirjallisuudesta. Minä loukkasin
äitiäni ja kohtelin häntä tylysti. Ja kun kuulin hänen nyyhkivän, niin
syöksyin ulos toverieni seuraan.

Niihin aikoihin minä mielettömyydessäni ja janoavassa kaipauksessani
aloin suhteeni Helvi Lindiin, jonka ihmeelliset silmät olivat
hurmanneet koko toveripiirini. Tuntematta ollenkaan lähempää
kiintymystä minä kerran, tanssiessani hänen kanssaan, tuijotin häntä
silmiin ja puristaen hänen kättään kuiskasin: minä rakastan sinua. Ja
ennenkuin hän ehti tointua hämmästyksestään, jätin hänet kumartaen, ja
hän vaipui tuolilleen vuoroin kalveten vuoroin punastuen.

Tämä uhmailuni ja kiusanhaluni jatkui vielä siten, että heti kirjotin
hänelle kirjeen, jossa selitin menehtyväni tuskani taakan alle, ellen
tunnustaisi hänelle lempeäni. Se oli mieletön teko. Kuitenkin vastasi
hän minulle sydämellisesti vaikka luotaansysäävästi. Lapsellisuudessaan
hän näytti kirjeeni uskotuilleen. Tieto levisi nopeasti ja minusta tuli
rakkauden marttyyri. Häpeäni tuskassa minä heittäydyin yhä hurjemmaksi.
Minä iskin elämälläni äitini sydämeen kuolinhaavat. Ja kaikkeen
luultiin Helvin olevan syypään.

Mutta minä voitin sittenkin Helvin rakkauden. Ylpeänä ja itserakkaana
minä join hänen huultensa hekumaa; tahdoinhan etsiä hetkien iloa. Ja
luulinpa toisinaan rakastavani häntä. Mutta minä heräsin pian ja etsin
senjälkeen vain tilaisuutta päästäkseni hänestä hiljaa ja huomaamatta.
Löysin tekosyyn. Ja olin jo niin sydämettömäksi kivettynyt että
pirullisella tyyneydellä kirjotin hänelle kaikkirikkovan kirjeen.
Sirotin siihen mielipiteitä, joita hän ei voinut sietää, syytöksiä ja
epätoivoa. Saavutin toivotun tuloksen.

Sitten seurasi aika, jolloin minä raivoisan vimman valtaamana aloin
tehdä työtä. Minä syvennyin historiaan ja rupesin sen ohessa lukemaan
kemiaa. Ja mitä vaikeammalta työ tuntui, sitä itsepintaisemmin kävin
siihen käsiksi. Se tuotti minulle omituista nautintoa, jonka ainoastaan
itsensä kidutus saattaa synnyttää.

Äitini kävi minulle helläksi, niin sydämellisen huolehtivaksi, että se
teki minulle pahaa. Otin jälleen esille päiväkirjani, ja ihmetellen
minä nyt näen, että ensimäiseksi olen kirjottanut: "Märta, minä riipun
vielä sinussa, täydellisesti!"

Mutta minä olin sairas. Jokainen ääneni vivahdus ja käteni liike ilmasi
hermostoni ärtyisyyden. Ja turhaan minä opettelin vaikeimpina hetkinäni
hymyilemään. Olin synkkä ja epätoivoinen. En ollut toivoton siinä
merkityksessä, että olisin luullut mahdottomaksi halujeni toteutumisen,
en vain tiennyt mitään, mitä olisin toivonut.


3.

Kun hermostuneena ja kiusaantuneena jälleen tulin kesälomalle, sain
ensimäiseksi tietää, että Tom oli ammuttu. Sehän oli oikeastaan pieni
asia, mutia se tuotti minulle siitä huolimatta omituista tuskaa. Hurja
toivomus valtasi minut. Olisin tahtonut, että kaikki, mikä minulle oli
kallista yhtäkkiä olisi temmattu pois minulta, jotta olisin jäänyt
yksin kuin erämaan autiuteen. Hehkuvin haluin minä toivotin itselleni
kärsimystä ja janosin tuskaa. Minä kidutin itseäni pessimistisillä
mietteillä. Sillä tämä kaikki oli ominaista sairaudelleni, jonka koko
traagillisuus oli siinä, ettei se sisältänyt muuta kuin valheellista
tragikkaa.

Mutta jo ensimäisenä iltana, maatessani Alhon rannalla, minä tunsin
huojennusta. Ihmeellinen, himmeä valo, joka läpäsi yli seudun; tyyni
järvenpinta, josta vastarannan neitseellinen metsä kuvastui ja jonka
peilikirkkaan kalvon vain joku perhoatavottava kala silloin tällöin
särki hopeisena värehtimään; valkea, uneksiva kartano lahden pohjukassa
-- kaikki tämä hurmasi minut. Entisyyden muistot hiipivät mieleeni.
Minä laskin pääni kiven varaan ja uneksin. Hieno henkäys liikahti
ilmassa. Alho värähti. Nuoret kaislat vapisivat hiljaa kuiskien.
Alhaalta lepikosta kielojen tuoksu hulmahti kasvoilleni...

Toisena päivänä tapasin Märtan. Hän istui ruohopengermällä lehtokujan
alapäässä ja luki. Hän ei ollut ensin minua huomaavinaan, ja vasta kun
olin ehtiä hänen ohitseen, hän nopeasti nousi tervehtimään. "Tekin
olette jo täällä", sanoi hän hypistellen kirjaansa. Hän tahtoi vain
lausua tervetuloa, ei muuta. Vaikka hänen teitittelynsä katkeroitti
minua, niin vastasin hymyillen: "niin, neiti", enkä kiittänyt. Tietysti
niin ylhäisellä tytöllä oli oikeus unohtaa, ajattelin. Syntyi
äänettömyys. "Tom on nyt ammuttu", sanoi hän äkkiä muuttunein äänin.
"Se taisi olla ystävänne, vai kuinka?" "Kyllä, neiti, ainoa ystäväni."
"Niin, tahdoin vain tervehtiä, hyvästi." -- Omituinen ja tukahtunut oli
keskustelumme. Ja kun nyt jälestäpäin ajattelen, voin sanoa samaa
jokaisesta sananvaihdostamme.

Mitä pitemmälti kesää kului, sitä virkistävämmin alkoi luonto minuun
vaikuttaa. Minä huomasi sen ja antauduin sille yhä täydellisemmin.
Minun synkkyyteni haihtui ja raskas mielialani suli hiljaiseksi
kaihoksi. Jotakin alkuperäisestä itsestäni palasi, vai oliko kaikki
vain etäisiä säveliä lapsuuteni maailmoista.

Ehkä koko kesä olisi kulunut yhtä hiljaa, ellen olisi sammuttanut
nokivalkeaa kartanossa. Olin ainoa, joka lahoja tikapuita myöten
uskalsin kiivetä katolle, ja kaikki olisikin käynyt hyvin, ellei paroni
Dahl, senjälkeen kun vaara oli ohitse, olisi huutanut minulle bravo ja
nostanut hattuaan. Kun siellä ylhäällä hänelle kumarsin ja samalla näin
nuoren Henrik Dahlin, joka vastikään oli Haukiojalle saapunut, seisovan
Märtan rinnalla, niin omituisen tunteen hyväilemänä minä liikaa
ripeästi lähdin alas. Tikapuut pettivät, putosin, nousin ylös ja koetin
hymyillä, sitten menin tainnoksiin. Mutta vasta kun äitini sairaana
maatessani kertoi, että Märta neiti oli huudahtaen ensimäisenä
syöksynyt luokseni ja omaan, hienoon nenäliinaansa pyyhkinyt
verivaahdon suultani, täytti haikea liikutus mieleni. Muistan hyvin
unen jonka silloin näin: Olin metsässä. Ympärilläni oli pimeää ja
ahdistavaa. Suunnattomat puut seisoivat juroina ja synkkinä ja oudot
pedot karjuivat etäämpänä. Olin vaikeasti haavottunut ja ääneen
valittaen minä harhailin eksyksissä. Minua janotti, mutta vettä ei
ollut missään. Olin aivan näännyksissä, lankesin väliin ja taas nousin.
Vihdoin astuin kapeasta rakosesta suuren puun sisään. Ihana laakso
aukeni eteeni. Päivä paistoi. Linnut visertivät. Kukat heiluivat hiljaa
tuulessa ja niiden keskellä kirkas puro lirisi. Nurmikolla lepäsi
metsänneito vaaleanviheriään harsoon kääriytyneenä. Hänen valkeat
jäsenensä säteilivät auringon kimalteessa. Minä konttasin hänen
luokseen. "Antakaa minun juoda, metsänneito, näettehän, että olen
uuvuksissa." "Mitä sanotte?" "Pyytäisin vain juoda purostanne, jos
sallitte." Hänen smaragdinvihreät silmänsä säihkyivät. Hän taittoi
vierestään suuren kellokukan, jonka terälehdet olivat kultaa ja heteinä
rubinit kimmelsivät. Hän täytti sen vedellä. "Tässä, olkaa hyvä." Minä
join juomistani. Neste ei loppunut kasvin terien maljasta, mutta
janonikaan ei sammunut. Silloin ojensi hän minulle punaset huulensa...
Katsoin häntä kasvoihin. Tuuheat kulmakarvat... Hyvänen aika, Märtan
piirteet... Heräsin ja pyysin äidiltä lasin vettä.

Sitten ei tapahtunut mitään elokuuhun asti. Sain vaan tietää, että
Märta ja Henrik usein kävelivät puistossa iltasin. Ja kun istuin kotini
pienessä puutarhassa katsellen, miten kuu valoi hopeitaan yli Alhon ja
kuunnellen, miten sorsat ruohikossa ääntelivät, niin sekavin tuntein
minä ajattelin heitä ja puiston varjoisia käytäviä. "Olenhan siellä
minäkin viettänyt hetkiä, joita muistellessani en oikein tiedä
riemustako vai murheesta hymyilisin", olen niihin aikoihin kirjottanut
päiväkirjaani.

Mutta elokuussa oli kamppitanssit kartanon suuressa vaunuvajassa. Ja
kaikki mitä siellä tapahtui on ilmielävänä mielessäni. Koko illan sinä,
Märta tuijotit minua ihmeellisillä silmilläsi, jotka lumosivat minut.
Ah, mutta en tullut sinua tanssiin pyytämään, olihan sinulla Henrik. En
voinutkaan tulla, sillä minä vapisin kauneutesi tenhoamana. Mutta äkkiä
sinä astuit luokseni. Minun silmissäni pimeni, ja tuskin tiesin
pyöriväni kanssasi, ennenkuin kuulin äänesi: "Sinä et ollenkaan
tanssita minua enää, Aarne." Sinuttelit minua jälleen, Märta. Mutta
minä vastasin tukahtuneesti, nääntymäisilläni valkean kätesi
hiljaisesta värinästä. "Eihän minun sovi tulla neitiä pyytämään." Varjo
lensi sinun kasvojesi yli; olit kauan vaiti. "Henrik ei enää taida olla
ystävänne?" kysyit. "Ei, ei hän tunne minua enää." Seurasi taas
äänettömyys. Äkkiä sinä kalpenit ja silmiesi syvyydet kimalsivat kuin
metsälähteet. Hiljaa kuiskasit "Aarne." Korvissani humisi. "Mutta etkö
sitten näe, että rakastan sinua vielä", sinä vaivoin ja vavahtelevin
huulin sanoit. Vaistomaisesti pusersin sinun kättäsi. Kuin jostain
kaukaa kuulin äänesi: "Huomenna, orapihlajan alla."

Ah, Märta, miksi lähenit minua vain kiduttaaksesi minua. Sinä sait
minut pois suunniltani ja pakotit minut mielettömiin tekoihin. Mutta en
jaksa niihin kajota. Ne ovat liian lähellä vielä.


Irtonaisia lehtiä.

                                                11.VIII.

Minä hiivin puistoon kiduttavan jännityksen vallassa ja asetun
orapihlajapensaan varjoon. Ei hiiskahdustakaan, ainoastaan sydämeni
sykkii levottomana. Kuu paistaa, mutta pensaan takana on pimeää.
Korvani tavottaa jokaisen äänen, jokaisen pienimmänkin rasahduksen, ja
säpsähdän jos lehtikin liikahtaa.

Kuulen askelia hiekkakäytävältä... Sitten hiljaista keskustelua...
Juoksen kiireesti vähän matkaa pois ja heittäydyn spireapensaan
juurelle pitkäkseni.

Tunnen Märtan ja Henrikin kuun valossa. He kulkevat käsi kädessä ohi
orapihlajan, ja Märtan nauru helisee. Näen Märtan vilkuvan sivulleen
salavihkaa, ja hän on lähellä Henrikkiä, aivan kiini Henrikissä. Minä
makaan kuin kivettynyt; onpa hyvä, etteivät he voi minua huomata. Vai
niin. Märta on taas katunut sanojaan, eilistä rohkeuttaan. Hän tahtoo
näyttää miten kokonaan olen hänen vallassaan ja miten vähän merkitsen
hänelle. No hyvä. En minäkään valita...

                                                    14.VIII

Olen menossa kartanoon käsin. Kalliolla, vähän ylempänä lehtokujan
alapäätä, huomaan Märtan vattuja syömässä. Kumma kyllä, hän on aivan
yksin. Henrikkiä ei näy missään.

Omituinen ajatus pälkähtää äkkiä päähäni. Jaha!... Ja minä riennän
hänen luokseen.

Tartun omin lupineni hänen käteensä tervehtiessäni.

-- Minun piti vain pyytää anteeksi sinulta, Märta, En voinut silloin
illalla tulla sinua tapaamaan. Olin estetty. Älä ole pahoillasi.

Hän hämmästyy. Sanani vaikuttavat niin, ettei hän osaa vastata. Mutta
minussa kiehuu kostonhalu.

-- Arvasin kyllä, että tulisit tännepäin saadaksesi tavata minua. Olet
joka päivä tainnut tässä odotella. Hyvänen aika.

Hän kalpenee raivosta ja puree huultaan. Mutta hän on niin
loukkaantunut, ettei hän saa sanaakaan suustaan ja neuvottomuus nostaa
kosteuden hänen salamoiviin silmiinsä. Vaitioloa kestää kauan.

Vihdoin outo tuska valtaa minut. Tartun uudelleen hänen käteensä ja
soperran epäselvästi.

-- Ei, ei... Anna anteeksi minulle, Märta... Märta, miksi sinä kidutat
minua?... Hyvä Jumala! Miksi olet niin oikullinen?

Hänen povensa nousee ja laskee kiihkeästi ja sieramet värähtelevät.
Pari kyyneltä kiertyy hänen silmistään. Minä vedän hänet rintaani
vasten. Ja kuin tuskan pakottamana heittäytyy hän hervottomasti
käsivarteni varaan ja kiertää kätensä kaulaani... Sanaakaan ei
vaihdeta...

Yhtäkkiä huomaan Henrikin tulevan. Kyyristyn vattupensaisiin ja
tuijotan Märtaa liikutuksesta kalpeana. Sitten sanon hänelle matalalla,
vavahtelevalla äänellä.

-- Märta! Puoli kaksitoista seison akkunasi alla.

Senjälkeen poistun nopeasti kallion toiselle puolelle vattupensaiden
suojassa.

Olen kuin juopunut. Linnut hyppelevät puiden oksilla ja metsäkaunokit
huojuvat punasina pitkissä varsissaan. Kylläpä ne keinuvat kauniisti...
Teen pitkän kierroksen metsään. Tänä iltana olen luvannut mennä. Puoli
kaksitoista tänä iltana... Kylläpä mustikat helottavat kummallisesti.
En ole sitä ennen huomannutkaan... Hyppään suurelle kivelle ja huudan:
eläköön! Kolme kertaa peräkkäin, sillä riemuni on niin valtava. Ja minä
otan lakin pois päästäni. Niin, avopäin tahdon kulkea onnessani metsän
pilariston keskellä...

Käyn kartanossa ja kun palaan, kohtaan Märtan ja Henrikin lehtokujalla
kotiin tulossa. Minä nostan lakkiani ja Märta vastaa ylpeästi. Kyllä
minä sen ymmärrän ja annan anteeksi. Henrik tuskin nyökkää, vaikka on
lapsuuden toverini. Hänen ylhäisyytensä! ajattelen. Hänen ylhäisyytensä
ja tällainen orpo saakeli. Vaikka mitäpä hänestä. Tekisi mieleni juosta
hänen luokseen ja huutaa hänen korvaansa: Terve Heikki! Täyttä kurkkua
kiljasta: terve! Ja sitten panna lakki kallelleen ja kädet
housuntaskuihin ja poislähtiessä katsoa häneen hymyillen yli olan...

Pengermällä ovat he istuneet, koska ruoho on tallattua. Ka, siinä on
hansikaskin. Tietysti unohtunut! Minä suutelen sitä ja lähden
juoksujalkaa takasinpäin.

Pysähdyn heistä parin askeleen päähän ja otan hatun pois päästäni.

-- Anteeksi. Tämä kai on neidin? Löysin sen tiepuolesta. Se on
varmaankin pudonnut.

Henrik kiiruhtaa luokseni ottaakseen hansikkaan, mutta ilkeästi
hymyillen astun minä hänen ohitseen.

-- Tämä on kai neidin, toistan.

Hieno ryppy ilmaantuu Märtan otsalle.

-- Ei, kyllä te saatte sen pitää, jos haluatte.

-- Mitenkä?

-- Saatte pitää sen. Heitin sen tahallani.

-- ???

-- Niin. Toinen meni rikki äskettäin, joten toinenkin oli aivan
viraton... Onko jotain muuta?

-- Ei, ei muuta.

He lähtevät. Tuijotan heidän jälkeensä hämmästyksestä sanattomana,
sillä tiedän, että Märta on kaiken valehdellut.

-- Niin, saatte kyllä pitää sen. Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne,
huutaa hän vielä armollisesti viitaten kädellään.

Katkeruus kiehuu rinnassani. Tällätavoin Märta kosti äskeisen
kohtauksemme. Hän lahjotti minulle hansikkaan. Oikein uuden ja hienon
hansikkaan.

Kello lähenee yhtätoista. Kulen hitaasti lehtokujaa pitkin. Poikkean
oikealle ja menen Alhon rantaa myöten kartanomäen juurelle. Nousen
varovasti ylemmäs suurten puiden suojassa. Sitten juoksen avoimen
paikan yli korkean tuijan varjoon ja jään kuuntelemaan. Ei
hiiskahdustakaan. Tulet ovat kartanossa sammutetut ja suuri valkea
rakennus näyttää nukkuvan. Alho on tyyni ja sen yllä on kuun
hopeahohde. Venesillan liput riippuvat unisina alaspäin, mutta saunan
ikkunat säihkyvät. Ruohokentillä kaste kimaltelee. Puiden ja pensaiden
varjot ovat heittäytyneet suulleen pehmeälle nurmelle, voidakseen
tukahuttaa ilmoillepyrkivän naurunsa. Puistossa Pan soittaa ja
metsänneito säestää kuun säteillä, jotka harpun kielten kaltaisina
riippuvat viistoon lehvien pienistä rei'istä.

Jatkan matkaani syrenipensaston suojassa. Hiivin pienen vaahteran alle,
ja saatan siitä nähdä Märtan huoneen puistoonpäin oleva ikkunan. Valoa
ei ole sisällä, mutta uutimia ei ole laskettu alas.

Seison vaahteran alla kauan. Sydämeni sykkii kuuluvasti ja hiki
kihoilee otsallani. Vihdoin astun mahdollisimman hiljaa hiekkakäytävän
yli ja pääsen siperialaisen hernepensaan suojaan. Siinä taas kuuntelen.
Jokiniityllä hevosenkellot kalisevat, mutta muuten ei ääntäkään.
Ainoastaan vereni kohisee korvissani. Happomarjan raakaleet välkkyvät
kuunvalossa ja hopeapensaan lehdet kiiltävät. Resedan tuoksu läheisestä
kukkasoikiosta tunkeutuu sieramiini.

Katson kelloani: aika on tullut. Hiivin lähemmäs ja kun hiekka
käytävillä rasahtaa, niin säpsähdän. Asetun hänen akkunansa alle.

Seison liikkumattomana ja tuijotan ruutuihin. En hievauta jäsentäkään.
Hetket tuntuvat iankaikkisuudelta, ja olen hiestä märkä, vaikka ilma on
niin viileä. Mutta mitään ei näy... Rattaiden kolina kuuluu selvästi
etäämpää maantieltä...

Hyvänen aika. Miksi pysyy Märtan akkuna yhä sulettuna?... Tunnen
hermostuvani... Sitten, yhtäkkiä pälkähtää päähäni ajatus: hän antoi
hansikkaansa, hansikkaansa... Vai niin. No hyvä!...

Silloin, hiljaa, valkea haamu ilmaantuu akkunaan. Ajatukseni
sekaantuvat ja sydämeni on pakahtua. Tuijotan häneen liikkumattomana
kuin patsas. Kaikki humisee ympärilläni. Kaikki on kuin unta.

Olento katselee minua hetken totisena; hänen kasvonsa näyttävät liidun
karvaisilta kuutamossa. Sitten, äänettömästi, avaa hän akkunan, ja kun
en vieläkään liikahda, ojentaa hän kätensä. Kuin kutsuakseen...

Silloin salaperäinen voima valtaa minut. Joku sisäinen pakko saa minut
ryhtymään tekoon, jota en ymmärrä, josta en ole vastuunalainen: Minä
päästän pitkän, käheän naurun ja kyyristyn koukkuun ivani pirullisessa
onnessa... Pelästyn itsekin ääneni sihinää. Valkea haamu akkunassa
vavahtaa ja peräytyy pari askelta... Sitten lähden juoksemaan.
Pois, pois, kuin henki olisi kysymyksessä. Pois metsään, missä
kukkansapudottaneet orjantappurat uneksivat ja näsimarjat loistavat
kuutamossa... Oksat risahtelevat jalkojeni alla. Minä juoksen kunnes
väsymyksestä vaivun maahan ja nyyhkytän hiljaa...


4.

Minä uskon, että ihmisen sielullinen muutos tapahtuu nopeasti ja
yhdessä hetkessä. Yksi isku voi kaiken entisen tehdä tyhjännäköiseksi
ja synnyttää kokonaan uusia sisäisiä näkemyksiä.

Minä voin näin sanoa, koska sydämessäni on suru, jota eivät
kyynelvirrat voi hukuttaa, yksinäisen itsensäkyllästämä tuska, joka on
piiloutunut huulieni hymyn taa ja jonka tuskin kuuluvia huokauksia
huoneeni pimeys ihmettelee. Tuo suru on syvä ja tyyni, ja sen syvyys on
se kauneus, joka tekee sen minulle pyhäksi ja antaa minulle voimaa
kantamaan sitä.

Minä, jos kukaan, voin sanoa saattaneeni äitini harmaat hiukset
murhein hautaan. Minä kohtelin häntä tylysti vaikka kärsin siitä.
Minä olin hänelle sulkeutunut, sillä häpesin heikkouksiani.
Mutta hän onkin ymmärtänyt, että kaikki on ollut vain sairaalloista
itsensäsäilyttämis-vaistoa, eikä hänen katkonaisissa sanoissaan, jotka
hän puhui kuolinvuoteellaan, ilmennyt ainoatakaan moitetta. Ja niin
sain minä kokea sen, että äitini kuoli kätensä minun kädessäni ja
rauhan valo kasvoillaan.

Mutta vaikka tajusin menettäneeni jotakin korvaamatonta, niin en heti
osannut muodostaa siitä itselleni käsitystä. Minun suruni puhkesi
myöhemmin, kuten syvä haava, joka oltuaan ensin valkeana, vasta pitkän
ajan perästä pulpauttaa verisuihkun. Mutta se ei puhennut kyyneleihin.

Olin kylliksi lapsellinen ja rauhaton etsiäkseni jo seuraavana päivänä
äitini kuoleman jälkeen toverieni seuraa. Minä tahdoin estää itseäni
vaipumasta synkkään epätoivoon. Ja vaikka heidän iloisuutensa ja
pisteliäät huomautuksensa kalpeudestani kirvelsivät mieltäni, niin
jaksoin hymyillä ja pysyä huomaamattomana. Se tuotti minulle outoa,
haikeaa nautintoa. Ja omituisen tunteen vallassa minä muistan hetkeä,
jolloin he olivat saaneet kaiken tietää ja kauhu ja anteeksipyyntö
kuvastui heidän kasvoiltaan.

Kun yksinäisinä hetkinä olen syventynyt itseeni, niin olen huomannut
sisäisen muutokseni. Entiset vaiheeni kuvastuvat kuin jostain etäämpää,
syrjästä. Ne näyttävät minusta vierailta, tuntuvat ikäänkuin
unennäöltä, josta vastikään olen herännyt. Häilyvät mielentilani ja
tunnelmani, äkkinäiset innostukseni ja silmänräpäyksessä päähäni
pälkähtäneet teot, ne kaikki kuuluvat menneisyyteen, enkä enää usko
voivani menetellä samoin. Tyyntymys laskeutuu ylitseni vakavana ja
raskaana. Se ei masenna minua, mutta se aukasee silmieni eteen uuden
elämän. Se näyttää minulle ikäänkuin toisen maailman, missä kukin
ihminen kulkee kokemuksineen, ottaen tyynemmin vastaan ilot ja surut.
Minun katseeni kääntyy sisäänpäin, omaan sieluuni, joka erä erältä
valkenee ja paljastuu silmieni edessä. On kuin outo kirkkaus leviäisi
ympärilleni, kuin lapsuuteni ja nuoruuteni vuodet vajoisivat muistoni
hämärimpiin sopukoihin ja uusi voima kohottaisi minut toisia päämääriä,
toista tulevaisuutta kohti. Tunnen saavani toisellaista rohkeutta, en
enää lapsellista hurjapäisyyttä, vaan todellista uskallusta elää ja
ottaa vastaan kaiken, mitä kohtalo heittää tielleni, olkoonpa se sitten
iloa tai surua, onnea tai kärsimystä.

Omituista lohdutusta tuotti minulle se seikka, että Haukiojan herra,
isäni, kirjotti minulle ja pyysi tulemaan luokseen. Hän kohteli minua
hellyydellä, jota ihmettelin, vaikkei hänellä sukuhaaransa viimeisenä
jäsenenä olekaan ketään muuta. Ja kun tein hänelle matkaehdotukseni,
niin hän suostui siihen. Se ilahutti minua kaikkein eniten. Sillä minä
janoan pois, pois maailmaan, vieraiden joukkoon, missä selvemmin tunnen
oman yksinäisyyteni.

Sain vielä toisenkin kirjeen, joka minua hämmästytti ja liikutti
varovaisesta suppeudestaan huolimatta. Outoja unia se herätti
mielessäni ja samalla se oli kuin ääni menneisyyden usvista. Nyt vasta
hän vastasi kirjeeseen, jonka jo kesälomalla ollessani hänelle lähetin:

    Aarne!

    Sinua on kohdannut suuri onnettomuus ja suru on varmaankin
    sielussasi. En tiedä mitenkä lausuisin myötätuntoni. Sanoja
    on olemassa, mutta en saa niitä esille.

    Toivoisin, että niin moni seikka välillämme olisi jäänyt
    tapahtumatta. -- Minäkään en ole ennemmin vastannut.
    Jää hyvästi, Aarne!

                                                   Märta.

    Märta.

    Minä kiitän sinua sydämellisyydestäsi ja siitä mitä on ollut,
    eikä enää ole. Niin, kaikesta siitä kauniista, mikä on katkennut.
    Jää hyvästi.

                                                   Aarne.

Muuta en voinut kirjottaa. Tämä oli ikäänkuin viimeinen työni,
viimeinen velvollisuuteni entisyyttä kohtaan. Nyt olen vapaa
matkustamaan.

Ja kun nyt, lopettaessani, katson ulos, niin pimeys on noussut
makuultaan metsästä. Se on asettunut metsänreunaan polvilleen,
rypistänyt synkästi otsansa ja katse tuimana on se heittänyt mustan
vaippansa yli kaupungin. Mutta uudinteni ylitse säteilee jokunen tähti,
jokunen väräjävä tähti.



III.


Niin, tällainen on siis ystäväni kirjotusten sisältö. Vaikka hänen
esityksensä onkin yleensä suppeaa, melkeinpä pintapuolista, on hän
merkillistä kyllä, ikäänkuin muistojensa lumoissa innostunut
seikkaperäisesti kertomaan muutamia yksityiskohtia, jopa unensakin. Ja
vaikka suru kuultaa hänen hillityn kuvauksensa läpi, niin värähtää
hänen sanoissaan toisinaan hehkuva lämpö.

Minun täytyy sanoa olevani hämmästynyt. Onko ystäväni todellakin ollut
tällainen? Onko tämä se raaka-aine, josta hänen myöhempi olemuksensa on
muodostunut? Olkoon, että kirjotus on tehty nuorena ja surun vallassa,
sittenkin sisältää se ihmeteltävässä määrässä lyyrillistä, etten
sanoisi lapsellista herkkyyttä. Sellaista en koskaan hänessä huomannut.
Ja vaikka hän jo nuorena näyttää omanneen voimaa, joka on pakottanut
hänet uhmaisiin tekoihin, niin jää hän mielestäni melkolailla
vähäpätöiseksi ihmiseksi verrattuna myöhempään itseensä. Hänen
kehityksessään on aukko, jota olen kokonaan voimaton täyttämään. Ja
minun täytyy hymyillä kuvitellessani itseäni romaaninkirjottajaksi.
Turhaan koettaisin minä sulattaa kaikkea taiteelliseksi
kokonaisuudeksi. Sitäpaitsi on omissakin vaiheissani niin paljon
ihmeellisiä sattumia, että logikan täytyy niitä palvella; taiteessa
palvelee sattumakin logikkaa.

Mutta onko ystäväni jättänyt nämä kirjotukset minulle tahallaan, vai
ovatko ne unohtuneet? Jonkunlaisesta vaistosta uskoin alussa, että hän
tahallaan on ne jättänyt. Mutta sitten heräsi kysymys, eikö hän silloin
olisi kokonaan poikennut menettelytavoistaan. Eikö se olisi ollut
kumoamaton vastalause koko hänen erikoisuudelleen ja etevyydelleen? Ja
miksi olisi hän paperit piilottanut? Pysyn kuitenkin alkuperäisessä
uskossani. Sillä luulen, että hänkin on kaivannut ihmistä tuskan
hetkenä. Hän on tahtonut antaa minulle jonkunlaisen selityksen, omankin
rauhansa tähden. Ja hän on näiden paperien kautta lähentynyt minua niin
paljon kuin hänelle on ollut mahdollista. Sitäpaitsi todistavat uskoani
ne irtonaiset lehdet, jotka hän, otaksuttavasti viime tingassa, on
revässyt päiväkirjastaan ja pannut vihkonsa väliin. Ja mitä kätkemiseen
tulee, niin on hän kenties tahtonut sillä ehkästä minua saamasta
kirjotuksia liian aikaisin käsiini, ennenkuin vielä olisin ehtinyt
tyyntyä. Että ymmärtäisin häntä ja ottaisin hänen nuoruutensa huomioon,
sen hän kyllä on tiennyt, siksi tarkoin tunsi hän minut.

Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Pääasia on, että minulla nyt on
todistuskappale, joka osottaa ennentuntemani epäilyt ja aavistukset
suunnilleen oikeiksi ja antaa minulle ainakin jonkinlaisen selityksen
hänen luonteensa omituisuuksista. Nyt näen, että hänenkin sydämensä on
ollut lämmin ja herkästitunteva ja että arat hermot ovat värähdelleet
hänen marmorinaamarinsa alla. Jo nuoruudessaan, kuten sitten
myöhemminkin, on hän siis itse ollut syypää vaiheisiinsa ja kiduttanut
itseään hetkellisillä oikuilla. Ja nuo sanat, missä hän luulee
tyyntymyksen laskeutuvan ylitseen, ovat vain hetken tunnelmaa, vailla
laajempaa kantavuutta. Tosin oli hänen ulkokuorensa kadottanut sen
avonaisuutensa ja herkkyytensä, mikä sillä varhaisimmassa nuoruudessa
lienee ollut. Hänen kasvonsa olivat kyllä kylmät ja liikkumattomat, ja
joka lihas totteli hänen tahtoaan, jopa siinä määrässä, että hänen
tyyneytensä saattoi hirvittää, mutta sisäisesti oli hän suunnilleen
sama kuin ennen. Syvemmällä -- se on ainakin minun käsitykseni -- oli
entisten oikkujen taistelutanner, ja hetkelliset mielijohteet
vainosivat häntä.

Mitä enemmän tutkin ystäväni kirjotuksia ja sen yhteydessä muistelen
menneitä tapahtumia, sitä selvemmiksi ne käyvät ja sitä
yksinkertaisemmilta ne tuntuvat. Toisinaan saatan kiihdyksissäni
luulla, että kaikki hämäryys on kadonnut ja että kaikki on ollut
luonnollista ja ymmärrettävää. Mutta kun koetan koota ajatuksiani ja
loogillisesti johtaa seuraukset syistä, niin kaikki raukeaakin
olemattomiin, ja sama hermostuttava epätietoisuus, mikä kahden vuoden
ajan on kuluttanut minua, on jälleen tuskaisena edessäni. Huomaan, että
se, mihin äsken olin tarttunut, ei olekaan mitään, ettei sanoja
löydykään joilla voisin kuvata sen, mikä juuri tuntui niin selvältä ja
että kiihottunut mielikuvitukseni on taaskin pettänyt minua. Vaikka
siis moni seikka esiintyy aivan uudessa valossa, niin on paljon vielä
sellaista, joka ratkasemattomana kiduttaa sydäntäni viettäessäni täällä
yksinäistä erakon elämää. Rauhani ei näytäkään palaavan, vaikka
ensimältä niin luulin. Turhaan koetan minä etsiä, milloin olen tehnyt
väärin ja milloin minulle on vääryyttä tehty. Olenhan nuori vielä ja
pitkä taival on edessäni. Minä tahtoisin päästä menneisyyden muistoista
vapaaksi, heittää ne luotani tutkitun teoksen lailla ja kääntää kasvoni
tulevaisuutta kohti. Mutta hermostuttava jännitys ei tahdo päästää
minua kahleistansa.

Selvitettävänäni on kuin kasa venyvää, pehmeää lankaa, joka on pahasti
hämääntynyt. Kun tartun siihen umpimähkään, leviää se helposti aivan
selvältänäyttäväksi vyyhdeksi. Mutta kun otan langan pään ja rupean
kerimään, syntyy heti entinen sekasotku.

Jätän nyt kuitenkin kaiken tämän ja siirryn kertomaan elämäni
varhaisemmista vaiheista, jotta jälempänä seuraavat tapaukset kävisivät
paremmin ymmärrettäviksi.

Isäni on nousukas. Terävän järkensä ja tavattoman työkykynsä avulla on
hän rahallisessa suhteessa kohonnut yhä ylemmäs ja on nyt hyvinkin
rikas mies.

Minä olen vanhempieni ainoa lapsi ja syntymäkaupunkini on Turku, missä
isälläni oli aluksi sekatavarakauppa. Yhdeksänvuotiaana ollessani
muuttivat vanhempani Pietariin, jonne suuria liiketuumia hautova isäni
oli perustanut komean kauppahuoneen. Siellä alotin minä kouluni. Mutta
minunkin isäni oli, kuten nousukkaat yleensä, kokonaan kykenemätön
kasvattamaan lastaan. Äitini taas oli sairaalloinen ja helläluonteinen,
ja kun olin ainoa poika, toteutettiin minun pienimmätkin mielitekoni.
Sain jo vähänä niin paljon rahaa kuin suinkin osasin tuhlata, eikä
kukaan pakottanut minua työhön. Kun koulu ennen pitkää alkoi tuntua
minusta vastenmieliseltä, sain suurempia vaikeuksia kohtaamatta
ajetuksi tahtoni perille ja otin erotodistuksen vanhempieni
suostumuksella. Olin silloin kuustoistavuotias.

Nyt aloin viettää puolittain hurjaa ja tuhlaavaista toimettoman elämää,
ja pian oli ympärilläni joukko iloisia, osittain paheisiin vaipuneita
nuorukaisia. Jo silloin ilmaantui, että korttipeli oli se intohimo,
johon luonteeni oli taipuisin ja joka pikemmin kuin mikään saattoi
viedä minut perikatoon. Sitä en silloin ajatellut, mutta nyt on se
monasti johtunut mieleeni.

Vetelehdittyäni toista vuotta, palasi kuitenkin tiedonhaluni jälleen ja
onneksi voimakkaana. Halusin ulkomaille, suuriin seikkailuihin, ja
lueskelin innokkaasti vieraita kieliä, voidakseni tulla omin päin
matkoilla toimeen. Kulinkin sittemmin useissa Europan maissa. Ja
seuraelämä sivistyksen keskipisteissä kehitti minua niin, että
parinkymmenen viiden vuoden ikäisenä olin käytöstavoiltani kokolailla
miellyttävä nuori mies. Vaikka olin vain porvari, avasi raha minulle
tien korkeihin piireihin ja kiinnitti minuun monta ylhäissukuista
henkilöä tuttavuuden siteillä.

Niihin aikoihin olin ruvennut pelaamaan entistä enemmän. Mutta
korttipeli ei koskaan saanut minua täydellisesti valtoihinsa,
niin että olisin menettänyt malttini ja rahanhimosta vavisten tärvellyt
kokonaan hermostoni. Se kyllä viehätti ja tietenkin myös kiihotti
minua, mutta seikka, että halveksin rahaa, että pidin verrattain
yhdentekevänä voitinko vai hävisin, oli omiaan pysyttämään tyyneyteni
järkähtämättömänä pelin jännittävimmissäkin käänteissä. Siitä taas
seurasi, että pelasin hyvin ja että onni oli usein puolellani, sillä
pelissä, kuten väittelyssäkin, voittaa tavallisesti maltillisin. Nautin
jännityksestä, jonka peli aina synnyttää, ja mitä pitemmälle kehityin,
sitä rohkeampia pelejä ja suurempia panoksia rupesin vaatimaan.
Kuitenkin luulottelin, että minä hetkenä tahansa olisin voinut heittää
syrjään tuon kuluttavan nautintoni ja lakata siitä täydellisesti.

Vaikka siis olin intohimoinen pelaaja, on minun ansiokseni mainittava,
että inhosin sitä irstasta elämää, joka huumaavine paheineen oli
kiehtonut monet ystäväni. Irstailun kiihottava ilmakehä oli minulle
pohjaltaan vieras ja vastenmielinen, ja minä kammoksuin niitä vanhempia
tuttaviani, joiden voimat sen syövyttävä hehku oli loppuun kuluttanut
ja jotka silmät tylsinä ja pessimismi huulilla kaikissa tilaisuuksissa
heittelivät hermostuneita sukkeluuksiaan. Tietysti minullakin oli
heikkoja hetkiä jolloin alkoholin huumaamana horjahdin. Mutta minulla
oli aina voimaa nousta, eivätkä paheet voineet vangita minua monine
valheellisine viehätyksineen. Korttipeli sitävastoin oli sellaista,
etten sitä halveksinut, enkä edes pyrkinyt irti sen siteistä. Siinä
noudatettiin mielestäni kunnian ja ritarillisuuden vaatimuksia ja
ylhäinen ylenkatse rahaa kohtaan oli sen uhrien huomattavimpia
ominaisuuksia; ainakin koettivat kaikki sitä teeskennellä. Pidin sitä
siis verrattain jalona huvituksena ja hyvä hermostoni tekikin minusta
ennen pitkää pelaajan, jonka rohkeutta ja tavatonta pelionnea moni
ammattitaituri kadehti.

Äitini kaipasi siksi paljon Suomea, että hän joka kesäksi muutti
pieneen, Turun lähellä sijaitsevaan huvilaamme. Siellä minäkin useasti
oleskelin. Ja juuri tällaisella kesäretkellä sain muutaman pelipöydän
ääressä tutustua vapaaherra af Silfverhorniin. Hän oli jalosukuinen,
mutta rappiollejoutunut ylimys. Hänen suuresta omaisuudestaan ei enää
ollut jälkeäkään jälellä, vaan raskaat velkataakat lepäsivät hänen
harteillaan. Ja pienellä maatilalla, joka hänellä vielä oli hallussaan,
hän vietti onnetonta elämäänsä tyttärensä ja vaimonsa seurassa.
Puolisonsa kanssa oli hän kuitenkin alituisesti riidassa, ja tämä
oleskelikin senvuoksi etupäässä sukulaisissaan. Mutta tytärtään kuului
vapaahera rakastavan intohimoisesti. Kerrottiin, että hän usein oli
rukoillut lapseltaan anteeksi hairahduksiaan, ja minä huomasinkin pian,
että hän oli hieno ja suurisuuntainen henkilö, vaikka niin peräti
heikko, ettei hän jaksanut voittaa pieniäkään kiusauksia.

Hän oli niitä, joita pelitaito ja rohkeus hurmaavat, ja ennen pitkää
olin hänen kanssaan suhteessa, joka hänen puoleltaan oli ihmettelyä ja
ihailua, minun puoleltani myötätuntoa ja kunnioitustakin. Siitä juuri
seurasi, että hän välttämättä tahtoi minua kotiinsa, eikä ottanut
kuuleviin korviinsakaan estelyitäni.

Kun aikaa oli liialtikin, niin käytin tilaisuutta hyväkseni. Ja tällä
vierailulla tutustuin hänen tyttäreensä Märtaan. Tuo solakka,
eksottisesti vaikuttava tyttö lumosi minut heti; niin paljon kuin jo
olinkin ennättänyt matkoillani kokea. Hänen tuuheat kulmakarvansa
olivat mustat, ja niiden varjoista pehmeät silmät loistivat kuin
sininen sametti. Hänen suunsa oli vertakihoilevan haavan kaltainen,
ikäänkuin luotu suudelmille. Mutta eritoten juuri kulmakarvat tekivät
minuun voimakkaan vaikutuksen, sillä ne antoivat hänen kasvoilleen
villin, sanoakseni sotaisen sävyn.

Koko vierailuni aikana hoiti hän talossa emännyyttä, sillä hänen
äitinsä oli tapansa mukaan poissa. Ennen oli Märtakin -- niin kertoi
vapaaherra -- ollut jossakin kartanossa kesät, mutta moneen vuoteen ei
hän enää tahtonut mennä sinne. Kuinka omituisen hyvin nyt muistankaan
vapaaherran sanat! Mutta silloin eivät ne kiinnittäneet mieltäni. En
kysynyt missä kartanossa, enkä myöskään syytä hänen poisjäämiseensä.

Tunnustan, että rakastuin Märtaan heti kuin koulupoika. Hänen omituinen
vaiteliaisuutensa ja ylhäinen, hillitty ylpeytensä tenhosivat minut
kokonaan, vaikka olin jo kahdenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Mutta
vaikka viivyin talossa viipymistäni, en vain saanut selville tuliko
vastarakkautta osakseni. Mitkään pienet merkit eivät tukeneet toivoani,
mutta mikään ei sitä myöskään vastustanut. Ja juuri tuo epätietoisuus
teki minut avuttomaksi. Minä, joka koko ikäni olin totutellut
seuraelämään, hämmennyin kokonaan hänen edessään. Puheeni ei sujunut
hyvin ja omaksi kummakseni minä huomasin vielä voivani punastua.
Minulla ei ollut rohkeutta viittailla tunteistani. Kaikki supistui vain
huomaavaan kohteliaisuuteen ja pieniin palveluksiin.

Joka aamu päätin sinä päivänä suoraan ja rehellisesti tunnustaa
rakkauteni, ja joka ilta sadattelin saamatonta arkuuttani. Sillä hän
osasi jollain salaisella keinolla aina pitää keskustelun arvokkaana,
eikä milloinkaan kevyempi tai tuttavallisempi sana päässyt hänen
huuliltaan. Kuitenkaan ei hän ollut jäykkä eikä yksitoikkoinen. Hän oli
ihmeellinen, merkillisin kaikista siihen asti tuntemistani. Ja kun
kaikki näytti toivottomalta, jätin minä vihdoin voimattomana ja
itsepilkan ärsyttämänä koko talolle hyvästit.

Palatessani äitini huvilaan olin varmasti päättänyt pyyhkiä Märtan pois
muististani. Mutta niin vähällä en asiasta suoriutunut. Vaikka
tuhannesti vakuutin itselleni, että äkkinäinen rakastumiseni oli vain
poikamaista intoilua, jolle minun ikäiseni miehen pitäisi nauraa, niin
en voinut vapautua tunteitteni pauloista. Samettinen, kauasuneksuva
silmäpari eli mielikuvitukseni maailmoissa. Se herätti sielussani
tuskaa ja hehkuvaa kaipausta, sai elämäni sietämättömäksi ja häämötti
salaperäisenä unissani. Se painosti minua niin, että itseäni soimaten
ja ironisen kiihtyneenä päätin heti lähteä matkalle. Mutta jouduinkin
kokonaan toisiin tekoihin, sillä mielettömyydessäni ja enempää
ajattelematta kirjotin vapaaherralle ja pyysin hänen tyttärensä kättä.
Tietenkin heti kaduin tekoani ja olisin tahtonut kirjeeni takasin.
Seuraavana hetkenä minä kuumeisin jännityksin ajattelin ratkasua. Ja
voimatta kauemmin odottaa, kiiruhdin jo ennen vastauksen tuloa
vapaaherran maatilalle.

Vaikka olin seikkailija ja vaikka vapaaherra oli ylpeä aateluudestaan,
antoi hän minulle suostumuksensa. Tosin tunsi hän isäni, joskin hyvin
pintapuolisesti. Mutta hänen myöntyväisyytensä ihmetytti minua
suuresti, enkä voi sitä muuten selittää, kuin että hän naimakaupassani
tyttärensä kanssa näki ainoan mahdollisuuden päästä velkojiensa
käsistä. Hänellä ei ollut kerrassaan mitään minua vastaan. Päinvastoin
sanoi hän olevansa iloinen, jos voittaisin Märtankin suosion.

Vaikka olenkin pelaaja, niin en milloinkaan ole kyennyt taiteellisesti
nauttimaan odotuksen tuskasta. Tuska on aina tehnyt minulle odotuksen
mahdottomaksi. Nytkin olin niin jännittynyt, että heti päätin etsiä
tytön käsiini päästäkseni ratkasuun.

Kun hänet tapasin, tervehti hän minua ystävällisesti, mutta oli niin
kalpea, että huomasin hänen isältään jo kaiken kuulleen. Samalla
tajusin, että jos hetkeksikin antautuisin keskustelemaan muista
asioista, menettäisin taaskin rohkeuteni. Taudinomainen tunne valtasi
minut. Kuin suonenvedon kouristus kulki läpi ruumiini. Sanoin vaivoin,
hiljaisin äänin mutta suoraan.

-- Neiti, en kykene teidän edessänne käyttämään kiertoteitä... Suokaa
anteeksi rohkeuteni, mutta te olette kokonaan lumonnut minut... Koko
elämäni onni on teidän käsissänne... Minä rakastan teitä... Tahdotteko
tulla vaimokseni?

Hän tuijotti minuun kauan, eikä minun tarvinne kuvata, minkälaisilta
hetket tuntuivat, jotka äänettöminä, raskaina ja hitaina kuluivat.
Sitten kysyi hän värähtelevin äänin:

-- Oletteko saanut vanhempieni suostumuksen?

-- Ainoastaan isänne.

Silloin miltei läpikuultava kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hänen
ylähuulensa omituisesti nytkähti ja hermoväreitä liikkui hänen
poskillaan. Hetken päästä ojensi hän minulle kätensä.

-- Olen teidän, sanoi hän äänellä, jonka tukahtunutta sävyä en voi
kuvailla.

Tuskansekainen onni täytti sydämeni. Olin kuin puristavista kahleista
vapautettu. Minä suutelin nopeasti hänen kättään ja vedin hänet hiljaa
rintaani vasten. Hän vaipui hervottomana käsivarteni varaan. Hänen
silmänsä olivat ummessa, ja kun suutelin hänen huuliaan, olivat ne
viileät, miltei kylmät. Vasta silloin huomasin, että hän oli pyörtynyt.

Tätäkään tapausta en silloin ymmärtänyt. Se herätti vain kummastustani.
Luulin häntä heikkohermoiseksi ja hyvin herkäksi ja soimasin itseäni
siitä, että olin käyttänyt liian voimakkaita ilmaisumuotoja lemmelleni.
Mutta nyt esiintyy se minulle toisessa valossa, ja luulen sen
käsittäväni.

Saimme kolmisin hänen äitinsä suostumuksen, vaikka ylpeän rouvan mieltä
pitkän aikaa karvastelikin, että olin vaan kauppiaan poika. Mutta raha
tasottaa niin monta juopaa maailmassa. Meidän kihlauksemme julkastiin.

Koko kihlausajan sain ihmetellä nuoren morsiameni omituisuuksia.
Useimmiten oli hän hyvin vakava ja puhui vähän ja verhotusti.
Sellaisella päällä ollessaan voi hän pitkän aikaa istua aivan ääneti,
silmät puoliummessa, kasvoilla vieno surumielisyys ja katseessa
kaipaava raukeus. Jos häntä silloin syleilin, säpsähti hän ja jäi
minuun tuijottamaan ikäänkuin johonkin vieraaseen. Nähtävästi oli hänen
vaikea palata unelmiensa utumaailmoista todellisuuteen.

Mutta hän saattoi myöskin yhtäkkiä, juuri kun luulin, ettei hän
haaveisiinsa vajonneena enää minua muistanutkaan, heittäytyä rintaani
vasten, kiertää kätensä ympärilleni ja kuiskata intohimoisin äänin:
Sinua minä rakastan, sinua ainoata minä rakastan. Silloin hänen
huulensa polttivat kuin tuli ja hänen suutelonsa päihdyttivät kuin
viini.

Vaan oli sellaisiakin hetkiä, jolloin hän oli tavattoman iloinen, niin
poikamaisen vallaton, että minä joskus, hämmästyneenä hänen kujeistaan,
jäin totisena tuijottamaan häneen. Silloin hän usein nipisti minua
leuasta, juoksi kovasti nauraen piiloon, tavallisesti huoneeseensa ja
kiusasi minua pitkät ajat yksinäni.

Kaikissa tapauksissa olin onnellinen ja rakkauteni häneen kasvoi päivä
päivältä. Ja eikö onni olekin täydellisin silloin kun ei sitä tunne,
lempi suloisin silloin, kun rakastetun sielu joka hetki voi tarjota
uusia aarteita, uusia, ennentuntemattomia viehätyksiä.

Häiden jälkeen olimme päättäneet tehdä pienen kiertomatkan.
Suunnitelmamme sisälsi ensin matkan Italiaan sieltä Schweitsiin ja
Ranskaan ja sitten takaisin Suomeen, kesää viettämään.



IV.


Ensikerran kohtasin ystäväni Parisissa.

Vaimoni ja minä olimme viettäneet jonkun aikaa Italiassa, etupäässä
Venetsiassa ja Napolissa, viivähtäneet pari viikkoa Schweitsin vuorilla
ja vastikään tulleet Parisiin.

Kun eräänä iltapäivänä ajoimme Champs Élysées'n sivua matkalla
kotihotelliimme, huomasin vaimoni nyökkäävän jollekin tervehdykseksi.
Ehdin vielä nähdä solakan herrasmiehen, joka hymyillen katseli meihin
ja jonka omituiset, voimakkaat kasvot painuivat mieleeni. Mutta vaimoni
oli käynyt kalpeaksi ja väisti katsettani. Sitäpaitsi vapisi hän
huomattavasti. Silloin ensikertaa salainen epäily pisti rintaani.

En tiedä onko mitään kiusallisempaa kuin tuollainen yhtäkkiä mieleen
välähtänyt epäily, jonka syytä ei oikeastaan käsitä ja joka senvuoksi
on hyvin voimakas. Sille antaa tukee mikä tahansa, etenkin kaikki
sellainen, mikä selvästi todistaa sen vastakohdan. Se valtaa mielen
niin täydellisesti, että silmä terottuu huomaamaan uusia puolia
elämästä ja se kiduttaa ajatuksia alinomaa. Minussa se puhkesi
uteliaihin sanoihin.

-- Onpa hänellä omituiset kasvot! Kuka hän on?

Ääneni terävyys loukkasi omaakin korvaani ja sai minut tuossa tuokiossa
katumaan kysymystäni.

-- Kuka niin? sanoi vaimoni ja hieno ryppy ilmaantui hänen
kulmakarvojensa väliin.

-- Hän, joka tervehti.

-- Joku suomalainen luullakseni. Ylioppilas tai jokin sellainen. En
muista tällä haavaa hänen nimeänsä.

-- Et muista!

-- En. Hänet on esitetty minulle jossain tanssitilaisuudessa tai
semmoisessa.

Hän sanoi sen äänellä, joka sai minut ehdottomasti vaikenemaan. Mutta
silti en uskonut hänen sanoihinsa. Niin, ensi kertaa epäilin häntä.
Sillä se, että hän oli kalvennut ja joutunut pois tasapainosta, herätti
mustasukkaisuuden kaltaisen kivun sydämessäni ja teki minut synkäksi.

Voi tuntua kummalliselta, että minä, joka vasta lyhyen ajan olin ollut
avioliiton paratiisissa, nyt jo rupesin kantamaan sydämessäni
kyykäärmeen sikiötä. Mutta vaimoni oli niin omituinen ja omituisuus
rakkaudessa on usein tuskan alku. Koko yhdessä olomme aikana ei hän
ollut paljastanut minulle kertaakaan sisintään, seisonut antautuneena
ja avoimena edessäni. Hän ei koskaan puhunut minulle yksityiskohtia
varhaisemmasta elämästään. Hän salasi minulta sielunsa syvimmät kätköt
tai sitten oli hän paljasta pintaa. Hän vain rakasti minua tulisella
hehkullaan, tai ilveili kanssani kuin pieni kissan pentu.

Koko matkalla emme enää vaihtaneet sanaakaan. Mutta kun pääsimme
hotelliimme, hyökkäsi hän äkkiä takaapäin kimppuuni ja sai minut
kaadetuksi leveälle sohvalle istumaan. Sitten heittäytyi hän viereeni
ja vallattomaan nauruun purskahtaen kiersi hän kätensä kaulaani. En
kuitenkaan ollut leikkisällä päällä, sillä kiihottuneet ajatukset
ärsyttivät hermostoani. Senvuoksi jäinkin totisena tuijottamaan suoraan
eteeni.

-- Jörri! sanoi hän silloin veitikkamaisesti ja suuteli minua.

Hänen suutelonsa lumosivat minut aina, enkä koskaan voinut niitä
vastustaa. Nytkin tulin heti iloisemmaksi ja vedin hänet polvelleni.
Mutta äskeinen, ulkona sattunut tapaus oli vielä siksi elävänä
mielessäni, etten jaksanut hillitä itseäni.

-- Märta, sinä et puhu totta. Mikset sano totuutta, rakas? kysyin.

Hän katsoi minuun ihmeissään, mutta olin varma, että se oli
teeskenneltyä.

-- Mitä totuutta?

-- Sitä, jonka tiedät. Kuka oli se henkilö, joka tervehti sinua? Mikset
sinä sano sitä?

-- Hyvänen aika! Ethän vain liene mustasukkainen? sanoi hän nauraen ja
nipistäen minua leuvasta, mutta huomasin selvästi kuinka hermostunutta
hänen naurunsa oli.

-- Älä viitsi nyt, Märta. Näethän, että kysymys kiusaa minua.

Silloin hieno ryppy ilmaantui taas hänen kulmainsa väliin.

-- Mutta mikä sinua oikein vaivaa, Arnold? kysyi hän muuttunein äänin.

-- Sinä et puhu totta. Se ei ollut totta, mitä sanoit hänestä.

-- Sinä siis epäilet sanojani, Arnold! Sinä siis todellakin epäilet
niitä!... Arnold, miten onnettomaksi tuleekaan avioliittomme, ellemme
luota toisiimme!

-- Ja luotatko sinä minuun! Sinä et koskaan anna minun aavistaakaan
sisäisiä mietteitäsi. Sinä pysyt aina sulettuna, etkä koskaan sano
ainoatakaan varomatonta sanaa. Sinä olet kuin sfinksi, jonka edessä
minä ennen pitkää menehdyn omaan voimattomuuteeni!... Märta, sano että
puhuit totta, vakuuta se minulle niin uskon sinua.

Ryppy hänen otsallaan syveni huomattavasti.

Hän katsoi minua pitkään, säihkyvin silmin. Sitten hän kääntyi ja
poistui huoneeseensa sanaakaan vastaamatta.

Olin asemassa, joka aina on kiusallinen. Joko katuu sanojaan, mutta ei
tahdo pyytää anteeksi, eikä nöyrtyä, tai sitten pyytää heti anteeksi ja
katuu perästäpäin nöyrtymistään. Ensin olin minäkin syöksyä hänen
jälkeensä ottaakseni sanani takasin. Mutta hillitsin itseni. Sillä
käsitin, ettei minun sopinut antaa ohjaksia kokonaan hänen käsiinsä.
Minunkin täytyi osottaa voimaani, näyttää, etten sentään kokonaan ollut
hänen vallassaan. Jäin siis tyynesti odottamaan mitä seuraisi. Mutta
hän pysyi järkähtämättömästi huoneessaan ja antoi minun olla yksinäni.
Siitä kävi mieleni katkeraksi ja ärtyisäksi, ja tunsin yhä enemmän
hermostuvani sen mukaan kuin aikaa kului.

Kun ei häntä kuulunut, lähdin viimein yksin ulos ja suuntasin askeleeni
erästä pelihuonetta kohti, missä nuorena miehenä usein olin oleskellut
ja missä siis toivoin tapaavani tuttavia. Siellä olikin pari entistä
toveriani, ja me alotimme pelin ja samppanjan juonnin aivankuin
muinaisina aikoina.

Oli tuokio kulunut. Peli oli hetkeksi lakannut ja kilistelimme paraikaa
laseja, kun ihmeekseni huomasin saman henkilön, joka äskettäin oli
vaimoani tervehtinyt, lähenevän pöytäämme. Hän ei näyttänyt minua
ollenkaan tuntevan, mistä tein sen johtopäätöksen, ettei hän
päivemmällä ollut kiinnittänyt minuun lainkaan huomiotaan. Hän laski
tuttavallisesti kätensä ystäväni vicomte de la Éen olkapäälle, jolloin
tämä nopeasti kääntyi ja tervehti hämmästyneenä ja iloisena.

Sillä aikaa oli minulla oiva tilaisuus tarkastaa vierasta. Hän oli
hiukan keskimittaa pitempi, solakka ja tavattoman huolellisesti, mutta
yksinkertaisesti puettu herrasmies, iältään ehkä hiukan minua nuorempi.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja niin omituiset, ettei niitä kerran
nähtyään enää voinut unohtaa. Niissä ei silti ollut mitään erikoista
eikä silmään pistävää, ellei kenties voimakas leuka ja hiukan
kulmikkaat piirteet. Nenä oli suora ja moitteeton, huulet kaareutuivat
nautinnonhaluissa; tukka oli tumma ja sileäksikammattu, mutta viiksensä
oli hän ajellut. Koko miehessä oli melkolailla englantilainen leima.

Keskusteltuaan hetken uuden tulokkaan kanssa, kääntyi de la Ée minun
puoleeni:

-- Teitä varmaankin huvittaa tulla tuntemaan toisenne, koska olette
molemmat suomalaisia. Saanen siis esittää: Kurimo -- Broman.

Vieras loi minuun terävän katseen; ja vasta silloin huomasin hänen
silmissään omituisuuden, jota sittemmin olen usein ihmetellyt. Hänen
silmäteränsä olivat näet tavattoman suuret, kun sitävastoin irikset
niiden ympärillä olivat vain kapeat, teräksenharmaat renkaat. Täten
näyttivät hänen silmänsä mustilta ja niiden ilme liikehti alinomaa.

Hän lausui minulle ranskaksi muutamia tavallisia kohteliaisuuksia,
jotka ovat häipyneet mielestäni ja joihin minä vastasin samaan tapaan.

Juotuamme vielä jonkun verran samppanjaa päätimme alkaa pelin uudelleen
ja sovimme summien suuruudesta. Silloin käännyin uuden tuttavani
puoleen kysyen:

-- Ettekö tekin liity peliin, herra Kurimo?

Hän hymyili kummallisesti ja vastasi syvällä, sointuvalla äänellä:

-- En. Pelaan ainoastaan uhkapeliä.

En tiedä voiko mikään loukata niin syvästi kuin ilkeä hymy. Hymyn
solvasua ei käsitä täydellisesti, se jää epämääräiseksi ja sen tarkotus
on hämärä. Senvuoksi se ärsyttääkin paljoa enemmän kuin sanat.
Loukkaavimmatkin sanat muodostavat käsitteen, jonka kokonaisuudessaan
ymmärtää ja jolle usein voi nauraa, mutta hymy tekee epätietoiseksi.
Hänenkin hymyssään, hänen kasvojensa ilmeessä ja äänensä sävyssä oli
jotakin kiihottavaa, joka sai minut raivostumaan. Sitäpaitsi alkoi
samppanja jo vaikuttaa. Ja kohtaus vaimoni kanssa oli järkyttänyt
hermostoni tasapainosta. Minä kimmahdin seisomaan, ja katsoen häntä
suoraan kasvoihin sanoin jokseenkin kiihtyneenä.

-- Hyvä herra! Niinkuin olette itse kuullut, on tässä melkoisia summia
kysymyksessä. En luule löytyvän ketään, joka sanoisi peliämme muuksi
kuin uhkapeliksi. Kieltäytymisenne syy on siis mielestäni lievimmin
sanoen omituinen.

Hän kääntyi aivan tyynesti poispäin ja kohauttaen olkapäitään
halveksivasti -- ellei se ole kiihtyneisyydestäni johtunutta
luulottelua -- sanoi hän, ollenkaan katsomatta minuun.

-- Kuten sanoin, pelaan ainoastaan uhkapeliä.

Sitten rupesi hän puhumaan vicomte de la Éelle aivan kuin ei minua
olisi ollutkaan.

Se sai minut kokonaan pois suunniltani. Verivirta syöksyi kasvoilleni
ja minulla oli täysi työ hillitessä itseäni menemästä yli rajojen. Mikä
oikeus oli hänellä ivata peliämme kuin lasten leikkiä, vaikkeivät hänen
rahansa olisi kenties ollenkaan riittäneet siihen? Mikä oikeus oli
hänellä niin halveksivasti kohdella minua?

-- Herrani! Te loukkaatte minua suuresti ylenkatseellanne! En voi
sallia, että halveksitte minua pelaajana, ja minä vaadin teitä
kunnianne nimessä kanssani peliin, joka teidänkin katsantokantanne
mukaan on uhkapeli. Olkaa hyvä ja määrätkää summa, sanoin kiukusta
vavahtelevin äänin.

Hän katsoi minuun ihmeissään. Sitten kumarsi hän kevyesti ja kaunis
hymy ilmausi hänen huulilleen.

-- Suokaa anteeksi. Tarkotukseni ei ollut loukata teitä. Valitan, etten
voi ehdottaa suurempia summia sillä en ole varakas. Mutta jos te
kunnianne tähden tahdotte...

-- Minä vaadin! keskeytin hänet karkeasti.

Hänen kasvojensa väri muuttui aivan kalpeaksi, mutta hymy ei kadonnut
huulilta. Hän oli tuokion vaiti ja näytti miettivän. Sitten sanoi hän:

-- Suostun kernaasti.

Vaikka olin äärimmilleen kiihtynyt, säpsähdin hänen muuttunutta
ääntään. Se oli kokonaan menettänyt sointunsa, se tuntui tulevan
syvältä kurkusta, se oli rätisevän kuiva, mutta ei käheä, selvästi
kuuluva, mutta soinnuton. Niin, en edes kykene sitä kuvaamaan.

-- Tehkää siis hyvin ja määrätkää ehdot.

-- Panen oikean käteni teidän oikeaa kättänne vastaan. Joka häviää, se
luopuu kädestään.

Hänen hymynsä oli hirvittävä.

Ehdotus oli niin luonnoton, että hetken tuijotin häneen sanattomana.
Nykyhetki menetti todellisuusarvonsa. Sen sekunnit pitenivät
iäisyydeksi ja jäivät mykkinä ihmettelemään omaa tyhjyyttään. En
ajatellut mitään. Olin vailla järkeä ja vapaata tahtoa, ikäänkuin
näkymättömän voiman vallassa. Kuitenkin kumarsin ja molemmat
istuuduimme.

Toisten pöytien luota olivat kaikki kerääntyneet ympärillemme. Vallitsi
syvä hiljaisuus. Nuo hurjat henkilöt, jotka hymysuin ja kompia
lasketellen antoivat vaikka viimeisten pennien vyöryä taskustaan
pelipöydälle, he vaikenivat ja silmät pyöreinä katselivat meitä kuin
lapset, joille kerrotaan taruja jättiläisistä.

Kurimo jakoi kortit ja peli alkoi. Huomasin heti olevani tyynen ja
harkitsevan pelaajan kanssa tekemisissä. Mutta omakin kykyni oli
tunnustettu. Sitäpaitsi olivat korttini siksi hyvät, että voitostani
varmana tyynnyin kokonaan. Peli kulki hitaasti. Kurimo oli niin
huolettoman näköinen kuin olisi lasten leikki ollut kysymyksessä ja
kirkas, hieno hymy valasi koko ajan hänen kasvojaan.

Kun olimme jo aivan lopussa ja minä, kauan mietittyäni ja aivan oikein,
löin pataässän pöytään, sanoi hän hyvin ystävällisellä ja iloisella
äänellä.

-- Nyt te teitte virheen, joka saattaa teidät häviöön. Pataässää seuraa
aina hertta tässä pelissä ja silloin minä voitan.

Hämmennyin kokonaan. Tietysti tuo oli vain pelilause, vain
kylmäverisyyden osotus, sillä eihän hän edes tuntenut pelitapojani.
Mutta minulle jäi todellakin herttakuningas käteeni. Aivan voimattomana
pudotin sen pöydälle... Olin menettänyt pelin.

Kun katsoin vastapelaajaani, niin syvä sääli kuvastui hänen
kasvoiltaan.

On hetkiä, jolloin ei mikään tunnu niin vastenmieliseltä kuin
myötätuntoinen ilme. Kuuntelisi ennen tuhansia pistosanoja, mutta
säälivää katsetta ei voi sietää. Minäkin jouduin uudelleen raivon
valtaan ja sanoin terävin äänin.

-- Olkaa hyvä ja antakaa minulle osotteenne. Lähetän teille vielä
tänään voittosaaliinne. Vai vaaditteko sen paikalla?

Kesti tuokion, ennenkuin hän vastasi.

-- Te käsitätte minua aivan väärin. Tarkotin tietysti vasta kuoleman
jälkeen.

Hänen hirtehis-huumorinsa pöyristytti minua. Vaikka pirullinen hymy
hänen kasvoiltaan oli hetkeksi kadonnut, ymmärsi jokainen, että hän
säälistä tai jostakin muusta yhtä vastenmielisestä vaikutteesta käänsi
ehdotuksensa tällaiseksi, ja hiljainen suhina alkoi kuulua ympäriltäni.
Se sai minut mielipuoliseen vimmaan. Nousin seisomaan ja sanoin kähein
äänin.

-- Teillä ei ole mitään oikeutta osottaa minulle myötätuntoa! Olen
varma, että tarkotuksenne oli alkujaan toinen, enkä voi sallia, että
minun nauretaan käyttävän kättäni teidän armostanne. Vai luuletteko
minua raukaksi?... Olette heti saava voittonne!

Hänen kasvonsa muuttuivat silloin ilmehikkäiksi ja sieramet
värähtelivät herkkinä. Hänen syvä, miehekästä surua ilmaseva katseensa
ei milloinkaan mene mielestäni. Vakavana, hiukan kumartaen vastasi hän
hillitysti.

-- Kunnioitan suuresti kylmäverisyyttänne ja vakuutan, etten hetkeäkään
ole epäillyt rohkeuttanne. En myöskään voi estää tekojanne. Mutta jos
nyt luovutte kädestänne minun tähteni, niin en voi pitää tappiotanne
kunniallisesti maksettuna. Tarkotukseni oli alkuaan toinen, ja te itse
annoitte minulle ehdotusoikeuden. Pidän kuitenkin teitä kunnian
miehenä, enkä luule, että voitte menetellä vastoin pelisopimuksia.

Tämän sanottuaan kumarsi hän kunnioittavasti ja poistui mennäkseen
puhuttelemaan muuatta nuorta herraa, joka juuri oli tullut ovesta ja
jonka oikea käsi oli mustalla siteellä sidottu, riippuen rinnalla,
kaulan ympäri kulkevan nauhan varassa. Jäin aivan masentuneena
paikalleni. Minulla ei ollut enää mitään vastattavaa. Turhaan koetti de
la Ée minua lohduttaa. En edes viitsinyt kuunnella hänen puhettaan.
Join pari lasia samppanjaa rauhottuakseni ja menin sitten
sivuhuoneeseen saadakseni olla yksin.

Huoneen sivuseinällä oli pieni komero ja siellä olevan sohvan
piiloisimpaan nurkkaan heittäydyin nyt voimattoman kiukun jäytäessä
mieltäni. Tunsin vihaavani Kurimoa. Ja vihani oli sitä raivokkaampi,
kun se oikeastaan kohdistui itseeni hänen kauttaan. Sillä oma
hillittömyyteni, oma päivällisten tapahtumain johdosta ärsyttynyt
hermostonihan oli sittenkin kaiken alkusyynä.

Olin viipynyt hetken ajatuksissani kun Kurimo astui sidekätisen herran
kanssa huoneeseen. Kumpikaan heistä ei näyttänyt minua huomaavan. He
pysähtyivät verraten lähelle minua pienen pöydän ääreen, jolla
komeileva tupakkakuppi oli ihmeellinen jäljennös Cellinin kuuluisasta
suola-astiasta. Vieras näytti olevan englantilainen. Hänen kasvonsa
olivat sairaan kalpeat ja suun ympärille oli kärsimys piirtänyt
merkkinsä huolimatta hänen ilmeisestä nuoruudestaan.

-- Aarne, mitä ihmeitä sinä taas olet tehnyt? Koko salihan on aivan
kiihdyksissä, kysyi vieras.

-- Rakas ystävä, ainoastaan mitättömyyksiä. Muuan herra Broman väitti
olevansa uhkapelin pelaaja ja on nyt aivan suunniltaan, vaikka on
menettänyt vain toisen kätensä, vastasi Kurimo ottaen hymyillen sikarin
kotelostaan.

Sanat ikäänkuin sokasivat minut. Ympäristö pimeni silmissäni. Tunsin
vain vihaa, vain mieletöntä raivoa, petomaista ja luonnotonta. Vapisin
kuin horkkatautinen, ja melkein tietämättäni vedin pistolin taskustani.
Kuitenkaan en kiirehtinyt. Tunne siitä, että ampuisin, oli niin varma,
etten ollenkaan hätäillyt, mikä usein tapahtuu epäröidessä. Hitaasti
kohotin käteni ja ojensin aseeni Kurimoa kohti.

Hän oli vastikään pannut sikarin suuhunsa, mutta nyt otti hän sen
jälleen pois. Hän kääntyi minuun päin, katsoi suoraan kasvoihini ja
hänen silmänsä olivat raukeat ja surulliset. Sitten sanoi hän suomeksi,
syvällä, teatralisella äänellä ja hyvin hitaasti:

-- Tähdätkää tarkkaan herra Broman. On ikävää, jos osutte harhaan.
Senjälkeen kääntyi hän jälleen ystäväänsä päin ja sytytti rauhallisesti
sikarinsa.

Käteni vaipui kuin salaisen iskun herpasemana. Unohdin
silmänräpäyksessä äskeisen vihani ja tuo uhmaileva kylmäverisyys
pakotti minut ihailuun. Sellaista ihmistä en vielä ollut nähnyt.

Hänen ystävänsä oli sanaton hämmästyksestä. Käsitin sen helposti, sillä
hän ei ollut ensinkään huomannut läsnäoloani, vaikka Kurimo oli nähnyt
minut vastaseinän peilistä.

Hetken perästä katsoi Kurimo jälleen minuun ja tuo omituinen hymy
karehti taaskin hänen huulillaan.

-- No, sanoi hän hiljaa.

Sitten tuli hän luokseni.

-- Herra Broman, te olette liian kiihtynyt tänään. Ihailen
kylmäverisyyttänne ja olen varma, että meistä suotuisemmissa
olosuhteissa tulisi ystävät. Nytkin, huolimatta siitä, mitä on
tapahtunut, rohkenen tarjota teille käteni. Olkaa ystäväni!

Silloin liikutus valtasi minut. Kyynelinen kosteus kohosi silmiini ja
haikea herkkyys tulvehti sydämessäni. Tartuin kiihkeästi hänen käteensä
ja puristin sitä voimakkaasti.

-- Suokaa minulle anteeksi, olin aivan suunniltani.

Hän vain hymyili.

-- Ja nyt sallikaa minun esittää teille ystäväni lordi Henry Burton.

Nuori lordi ojensi minulle tuttavallisesti vasemman kätensä.

Kun jännitys näin oli lauennut tunsin niin voimakasta iloa, että
jokeltelin tyhjänpäiväisiä kuin pieni poika. Niinpä sanoin ilman
minkäänlaista syytä nauraen lordi Henrylle:

-- Onko herra Kurimo pelannut teidänkin kätenne vai onko onnettomuus
kohdannut teitä?

Silloin hirveä kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hänen piirteensä
vääristyivät ja hän katsoi minuun kauhun valtaamana. Huomasin tehneeni
tyhmyyden.

-- Suokaa anteeksi, sammalsin, huomaan loukanneeni teitä. Se ei
mitenkään ollut tarkotukseni.

-- Ystäväni käsi on vaikeasti haavottunut, sanoi, Kurimo vakavasti.
Sitten vaihtoi hän nopeasti puheenaiheen.

Palasimme jälleen saliin saadaksemme de la Éen seuraamme. Kurimo pyysi
meitä kohteliaasti ravintolan puolelle illalliselle. Keskustelimme
vilkkaasti ja tuttavallisesti.

Sain tietää, että uusi ystäväni oli kuusi vuotta oleskellut ulkomailla,
etupäässä Parisissa, mutta myöskin Lontoossa. Hän oli opiskellut
kemiaa, kunnes hän vuosi sitten oli päässyt lordi Henryn rikkaan ja
kuuluisan isän suosioon ja ollut senjälkeen nuoren lordin seuralaisena.
Minäkin kerroin hänelle omasta elämästäni. Mainitsin vaimoni nimen ja
puhuin häämatkastani. Koetin silloin tarkasti tutkia hänen kasvojaan,
mutta yksikään lihas ei niissä värähtänyt. Kysyin myöskin, eikö juuri
hän ollut tervehtinyt vaimoani päivemmällä. Siihen vastasi hän
myöntävästi ja sanoi tuntevansa vaimoni ylioppilasajoiltaan. Enempää en
tietenkään voinut kysyä.

Lordi Henry näytti kokonaan olevan Kurimon vallassa. Hän ikäänkuin ahmi
ystävänsä jokaisen sanan. Se oli minusta sitäkin kummallisempaa, kun
Kurimo oli vain suomalainen opiskelija ja hänen ystävänsä
englantilainen ylimys.

Muistaessani nyt perästäpäin, kuinka herkullisen aterian Kurimo oli
tilannut ja kuinka vastoin se oli hänen yksinkertaisia tapojaan, jotka
myöhemmin opin tuntemaan, en ollenkaan ihmettele vicomte de la Éen
sanoja:

-- Te saatte minut hämmästymään, herra Kurimo. Teistähän on tullut
täydellinen herkkusuu! Kerran te väititte minulle Platon sanoneen, että
herkuttelu on aivan yhtä vaarallista ruumiille kuin sofistien
viisastelut sielulle.

-- Olette hyvin ystävällinen, vastasi Kurimo hymyillen. Mutta Plato ei
luullakseni tarkottanut täyttä totta tuolla lauseellaan. Onpa olemassa
asianhaaroja, jotka viittaavat siihen, että hän sanoillaan olisi vain
tahtonut ärsyttää sofisteja. Ja entäpä Aristoteles, joka ankarassa
Etiikassaan luettelee kokonaista kaksikymmentäviisi eri soppalajia,
nähtävästi mitä suurimmalla mielihyvällä. Ah, kyllä entisajan ihmiset
osasivat herkutella. Ajatelkaahan vain Sicilialaista Smindyridestä,
joka kuletti mukanaan tuhat kokkia matkustaessaan Kreikkaan, taikka
Cheiripposta, jonka pojat pääsivät Atenan kansalaisiksi, syystä, että
heidän isänsä oli keksinyt uuden ruokalajin.

-- Teidän kyökkihistoriikkinne klassillisuushan on aivan hirveätä,
sanoi de la Ée nauraen.

-- Sillä on ainakin se viehättävä ominaisuus, että se on hyvin
pintapuolista -- jatkoi Kurimo heikon lämmön värähtäessä hänen
sanoistaan. -- Vai ettekö ole ensinkään huvitettu näistä asioista? Eikö
teistä Caligulan suunnattoman kalliissa aterioissa ollut jotain
ihmeellistä. Ja ajatelkaapa Vitelliusta, joka kahdeksan kuukautisena
hallitusaikanaan ehti tuhlata lähes puolitoista sataa miljonaa
herkutteluun. Tietysti sillä oli ikäviä seurauksia, eikä syyttä sanota:
Graecia victa vicit victores. Mutta sittenkin. Nuo vanhanajan ihmiset
uskalsivat uhrata rahansa nautinnolle; me uhraamme nautintomme,
ruumiimme ja sielumme rahalle.

-- Minusta teki Cleopatra kaikkein kauniimmin liuottaessaan
kallisarvoisen helmen maljaan, uskalsin minä huomauttaa.

-- Olette taiteellinen ja rakastatte yksinkertaisia keinoja. Vai onko
nykyaika opettanut teitä pitämään kivennäisjuomista? vastasi Kurimo
viehättävästi hymyillen. Sitten kääntyi hän lordi Henryn puoleen, joka
piti oluesta enemmän kuin viinistä ja juuri otti hyvän siemauksen
mielijuomaansa.

-- Sinä olet parantumaton! Sinä annat vaikka maailman jaloimpien
viinien juosta kuiviin kunhan sinulle vaan jää oluesi!... Jos te, herra
Broman, joskus tahdotte tehdä ystävälleni mieliksi niin ostakaa hänelle
Diodorus Siculuksen teoksia. Hän puhuu oluesta ja väittää sitä Osiris
jumalan keksimäksi. Se onkin ystäväni parhain puolustus. Hän kerskuu
aina sillä, että egyptiläiset jo aikaa ennen Kristusta tunsivat oluen
ja kantoivat sitä katakombeihinsa.

Vaikka en olekaan osannut matkia Kurimon paradoksalista esitystapaa,
olen kuitenkin kirjottanut tämän vähäpätöisen keskustelun, koska tein
siitä silloin hyvin todennäköisen johtopäätöksen. Luulin näet, että
uusi ystäväni oli henkilö, joka kaikissa tilaisuuksissa tahtoi herättää
huomiota ja loistaa omituisuudellaan. Mutta myöhemmin tulin näkemään
kuinka täydellisesti tässäkin erehdyin.

Hyvästi jättäessään kertoi Kurimo pian lähtevänsä kotimaahan ja
toivotti näkemiin siltäkin varalta, ettemme enää Parisissa tapaisi.
Pyysin häntä käymään vaimoani tervehtimässä, mutta hän sanoi aikansa
olevan täpärän.

Palasin kotiin de la Éen seurassa, ja häneltä sain kuulla, että Kurimo
oli päässyt Burton-perheen suosioon pelastamalla lordi Henryn henkensä
uhalla jostakin hirvittävästä vaarasta. Kukaan ei tiennyt asiaa
tarkemmin, ainoastaan pöyristyttäviä huhuja liikkui siitä. Se oli
salaisuus, joka kätkeytyi yön pimeyteen synkkine kauhuineen. Mutta
siitä lähtien oli lordi Henry kantanut kättään siteessä ja luopunut
kokonaan hurjasta irstailustaan.

Saavuttuani perille oli vaimoni vielä ylhäällä vaikka puoliyö oli jo
käsillä. Hän riensi vastaani hymyillen ja silmät veitikkaa säteillen.

-- Kuinka kauan sinä paha poika olet antanut minun odottaa! Et
milloinkaan saa sitä anteeksi... No, oletko yhä huonolla tuulella?
torui hän.

Silloin minä hellästi sulin hänet syliini, mutta täysin onnellinen en
ollut.

On verraten helppoa säilyttää salaisuus, jos on sitoutunut vaikenemaan,
mutta olla kertomatta tapausta, joka itsessään ei ole mikään salaisuus,
vaan jonka julkituomista käsittämättömät aavistukset vastustavat, se on
hirveää. Joka hetki pelkää, että se sivultapäin tulee tiedoksi ja
samalla toivoo sitä salaisesti. Minäkään en voinut sanoa mitään
vaimolleni. Omituiset vaistot pakottivat minut vaikenemaan ja olemaan
varovainen. Sillä päivällisten selkkausten perusteella pelkäsin sopumme
uudelleen rikkoutuvan, ellen osaisi vaieta.

Kun nyt jälestäpäin ajattelen näitä seikkoja, on minun ensiksi
todettava, että niiden sattuessa olin kiihtyneempi ja hillittömämpi
kuin koskaan ennemmin elämässäni. Tapaukset tuntuvat nyt hämärältä
unelta ja niiden tavaton luonnottomuus herättää minussa epäluuloa. Mikä
toi Kurimon pelisaliin? Vaikka hän oli taitava pelaaja, ei hän silti
ollut pelisalin vieraita. Jos hän edes olisi ollut lordi Henryn
seurassa -- de la Ée kertoi minulle, että he joskus tapasivat siellä
käydä, sillä nuori lordi oli ennen ollut intohimoinen pelaaja -- mutta
hän tuli yksin, edeltäkäsin, eikä nähtävästi odottanut toveriaan. Hän
ei vähintäkään hämmästynyt huomatessaan minut, eikä värähdystäkään
liikahtanut hänen kasvoillaan kuin ilmasin vaimoni nimen. Tämä on saada
minut uskomaan, että hän tahallisesti oli seurannut minua pelisaliin,
että hän siis oli nähnyt minun sinne menevän. Oliko hänen kummallinen
käytöksensä teeskentelyä, tarkoin harkittua petosta, jonka takana piili
halu tutustua minuun, vaikuttaa minuun ja saada ihailua osakseen?
Tahtoiko hän jostakin syystä päästä ystäväkseni? Sitä on ainakin omiaan
todistamaan hänen luonnoton ystävyydentarjouksensa. Mutta voi yhtähyvin
olla toisinkin, sillä myöhemminkään ei ilmaantunut mitään seikkoja,
jotka tukisivat epäilyjäni. Vaikka hänestä tulikin ystäväni, en voi
toiselta puolen uskoa, että hän käytti sitä lasketusti tarkotustensa
perilleviemiseen. En edes luule hänellä olleen mitään tarkotuksia.
Kaikki saattoi siis olla aivan satunnaista ja kulkea luonnollista
tietään mielentilojemme käänteiden mukaan. Joka tapauksessa tuntuu
näiden seikkojen eriskummallisuus tavattoman teennäiseltä, enkä kaiketi
milloinkaan voi tyydyttävästi selittää enemmän omaani kuin ystävänikään
menettelyä.



V.


En enää tavannut Kurimoa koko Parisissa oleskelumme aikana. Vaikka
tähystelin ympärilleni kaduilla ja vaimoni kanssa kävimme julkisissa
paikoissa, ei häntä missään näkynyt. Ystäväni de la Ée ei hänestä
tiennyt sen enempää.

Vaimoni ja minä elimme kerrassaan onnellista elämää -- ainakin
ulkonaisesti. Se epäily, jonka hänen omituinen käytöksensä oli
herättänyt, iti kyllä sielussani. Se muodosti välillemme kuilun, mutta
vielä en tuntenut sen hämäriä syvyyksiä. Minä osasin vaieta. Sillä
tiesin, että jos kerran vaimoni oli ollut jossakin suhteessa tuohon
merkilliseen mieheen, oli minun turhaa koettaa sitä udella. Olisin vain
pilannut asiani, tuottanut vaimolleni tuskaa ja tehnyt oman elämäni
onnettomaksi. Olin siis kokonaan ääneti ja odotin mitä tulisi, milloin
sumu ympäriltäni hälvenisi ja kohtaloni päähermo värähtelisi
paljastettuna edessäni. Sillä aavistin -- vaikken käsittänyt
aavistukseni perussyitä -- että Kurimo oli henkilö, joka vielä tulisi
vaikuttamaan elämääni. Ikäänkuin salaperäisen vaiston avulla tunsin
kohdanneeni ihmisen, jonka kohtalo oli minun kohtalooni sidottu ja
jonka voimakas personallisuus kerran saisi minut kauhusta vapisemaan.
Siitä huolimatta olisin tahtonut olla hänen seurassaan ja tutustua
tarkemmin häneen. Minä suorastaan kaipasin häntä ja odotin
jännittyneenä hetkeä, jolloin saisin jälleen tavata hänet. Olin
samallaisessa kuumeisessa tilassa, joka meille on niin ominainen suuren
vaaran uhatessa. Me etsimme sitä, jos se kätkeytyy. Me ajamme sitä
takaa jos se pakenee. Ja kun se vihdoin on edessämme, tuijotamme sitä
tuhkanharmaina ja kauhusta sanattomina.

Parisista matkustimme vähäksi aikaa Skottlantiin ja huhtikuun lopulla
palasimme Turkuun. Vietimme kesän äitini huvilassa ja kävimme
Pietarissa katsomassa isääni.

Syksyllä vuokrasimme Helsingistä soman huoneuston asunnoksemme, sillä
vaimoni tahtoi kaikin mokomin olla talven siellä. Elelimme sitten
hiljaisesti ja verraten suletusti, ja onni ja tyytyväisyys viihtyivät
luonamme.

Kun eräänä iltapäivänä rauhallisesti astuskelin Bulevardilla, kuulin
sointuvan äänen sivullani sanovan:

-- Hyvää päivää, herra Broman! Tervetuloa kotimaahan!

Käännyttyäni näin ihmeekseni Kurimon hymyilevät kasvot. Siitä minä
ilostuin ja puristin sydämellisesti hänen kättään.

Hän kertoi minulle lähteneensä Parisista pari päivää tapaamisemme
jälkeen erään perintöasian vuoksi. Haukiojan kartanon omistaja oli
kuollut, ja kun Kurimo oli tämän yksinäisen vanhanpojan lapsi,
vaikkakin avioton, oli hän testamentissään määrännyt kartanonsa ja koko
omaisuutensa pojalleen.

Kun nyt jälestäpäin muistan, miten avomielisesti hän kertoi jokaisen
yksityiskohdankin, niin en taaskaan saata olla ihmettelemättä.
Hän ei peitellyt mitään. Ja kuitenkin sain myöhemmin kokea
kuinka läpitunkemattoman itseensäsulkeutunut hän oli, yksinpä
vähäpätöisimmissäkin asioissa.

Keskustelun kestäessä olimme tulleet aivan kotini lähelle, joten pyysin
Kurimoa sisään tervehtimään vaimoani. Pyyntöni oli ensin laimea, mutta
hänen omituiset estelynsä virittivät minut äkkiä kuin jousen. Polttava
liekki syttyi sieluuni. Kaikki ajatukseni kääntyivät siinä määrin
sisäänpäin, etten oikeastaan tietänyt mitä ympärilläni tapahtui, ja ne
hartaat pyynnöt, joilla rupesin häntä ahdistamaan, tulvivat huuliltani
vaistomaisesti ja sisäisestä pakosta. Enempää vastustelematta hän
suostuikin.

Vaimoni otti meidät vastaan kalpeana ja silmät hämmästyksestä synkkinä.
Omituinen, vääristynyt hymy vavahteli hänen huulillaan. On selvää että
tarkastelin häntä nautinnolla.

-- Minun ei tarvinne esitellä teitä. Tehän olette vanhoja tuttuja, vai
kuinka? sanoin.

-- Tuttavuutemme on vain vähäpätöinen. Epäilen tokko rouva enää muistaa
minua näin pitkän ajan perästä, vastasi ystäväni.

Säpsähdin hänen ääntään. Vaikka hymy valasi hänen kasvonsa, oli ääni
kuiva ja tukahtunut. Palava tulivuori tuntui hehkuvan sen hillityn
sävyn takana, Se oli samallainen kuin kerran pelisalissa. Toistamiseen
elämässäni kuulin sen muuttuneena.

Vaimoni oli sillävälin saanut takasin tyyneytensä ja ojensi nyt aivan
rauhallisesti ja luonnollisesti kätensä uudelle ystävälleni.

-- Muistan teidät varsin hyvin herra Kurimo. Mutta miten ihmeessä
olette nyt täällä? Luulin nähneeni teidät Parisissa keväällä.

-- Tekin, rouva, olitte silloin siellä, vastasi ystäväni sointuvin
äänin ja niin koomillisesti, että kaikki purskahdimme nauruun ja
jännitys väliltämme laukesi.

-- Mutta milloin maailmassa te olette mieheeni tutustunut? Arnold ei
ole siitä koskaan maininnut, kysyi vaimoni meidän asettuessamme
istumaan.

Kurimo katsoi minuun terävästi kissan silmillään.

-- Tuttavuutemme on aivan uusi. Tapasimme toisemme sattumalta
Parisissa, ja miehenne on varmaankin unohtanut koko jutun, vastasi hän.

-- En voinut siitä puhua, kultaseni. Ystävyytemme syntyi pelisalissa,
eikä sellaisesta voi kertoa kuherruskuukausien aikana, sanoin minä
hymyillen.

Vaimoni nauroi ja häristi minulle sormeaan.

Mitään erityisempää ei puhuttu. Kurimolla oli kiire, -- ainakin hän
väitti sitä -- ja kaikista estelyistämme huolimatta lähti hän pian.
Mutta elämä ei tahtonut tuntua enää samallaiselta sen jälkeen. Kerroin
vaimolleni pelitapahtumat niin lievässä muodossa kuin suinkin
mahdollista, mutta salasin sen, että olin aikonut ampua Kurimoa. Märta
vain naureskeli koko jutulle ja teki minulle kiusaa. Kuitenkin
huomasin, että hän oli hermostunut ja rauhaton ja kun suutelin häntä,
olivat hänen huulensa kylmät ja hän värisi huomattavasti.

Nyt alkoi aika, jonka kuluessa yhä kiinteämmin liityin Kurimoon.
Päästyään perinnön kautta varakkaaksi mieheksi, oli hän jättänyt kaikki
huolet aineellisesta toimeentulosta ja järjestänyt elämänsä kokonaan
mielensä mukaan. Hän oli vuokrannut sievän huoneuston. Itsellään oli
hänellä joltisenkin runsas kirjasto ja oma laboratorio, jossa hän teki
merkillisiä kemiallisia kokeita.

Minusta tuli suorastaan hänen kiusanhenkensä. Keskellä hänen
työaikaansa tunkeuduin laboratorioon, missä hän istui pullojen,
lasiputkien ja retorttein keskellä kellertävään mekkoon puettuna.
Siellä kyselin häneltä monellaisia asioita, vieläpä sain hänet
selittämään kemiaa itselleni ja näyttämään muutamia kokeita.

Me kulimme yhdessä teatterit ja konsertit sen vähän minkä niitä yleensä
Helsingissä oli. Hän rakasti suuresti näytelmätaidetta, ja musiikkia
hän suorastaan jumaloi. Hän piti sitä aristokraattisempana kuin mitään
muuta. Sen vaikutus oli hänestä ylhäisempi kuin toisten taiteiden. Se
kohotti mielen korkeihin ilmapiireihin, jossa kaikki oli puhdasta ja
eterisen läpinäkyvää. Tietenkin ihaili hän myös maalareita, ja sain
usein ihmetellä hänen omituista makuaan ja rakkauttaan hillittyihin
väreihin. Hän tiesi taiteenkin alalta suunnattomasti enemmän kuin minä
ja syvensi melkoisesti käsityskantaani.

Mitä hänen ulkonaisiin tapoihinsa tulee, on minun mainittava muutamia
ominaisuuksia.

Milloinkaan ei hän juonut itseään päihdyksiin. Hän otti vain pari
lasillista ja lopetti sitten jyrkästi, niin jyrkästi ettei mikään
saanut häntä horjumaan. Jos kehotti häntä, vastasi hän kohteliaasti
"kiitos, kyllähän minä", mutta siinä olikin kaikki. Kuitenkaan ei hän
koskaan hermostunut eikä poistunut kesken, vaikka seuramme toisinaan
oli hurja jopa räyhääväkin erikoisissa tilaisuuksissa. Päinvastoin!
Joka kerta kun kilistimme, nosti hänkin lasinsa huulilleen, mutta laski
sen täyteläisenä takasin pöydälle.

Kuten jo kerran olen maininnut, olin saanut hänestä ystävyytemme
syntyessä sen käsityksen, että hän kaikin tavoin koetti herättää
huomiota. Mutta asianlaita olikin aivan päinvastainen. Hänellä, jos
kellään, oli se harvinainen ominaisuus, että hän osasi kuunnella mitä
toiset sanoivat, pyrkimättä itse sekaantumaan keskusteluun. Hän ei
missään tilaisuudessa tahtonut "esiintyä", eikä milloinkaan ottanut
omaa personaansa puheenalaiseksi. Istuen aivan alallaan ja
hermostuneita liikkeitä tekemättä, hän tarkkaavasti kuunteli ketä
tahansa, kohtelias ilme kasvoillaan. Silti ei hän ollut äänettömänä.
Hän osasi pistellä väliin keveitä lauseita, paradokseja ja omituisia
epigrammeja, mutta hän ei korostanut niitä, eikä mitenkään tahtonut
tehdä niillä itseään huomatuksi. Hänellä tuntui olevan ehtymätön
varasto kaksimielisiä lauseita, joiden näennäinen merkitys oli aivan
tavallinen, mutta jotka tarkemmin ajatellen saattoi selittää toisin,
jopa varsin ilkeästikin joskus. Mutta hän viskeli niitä niin hillitysti
ja sivumennen, että ainoastaan hyvin tarkkaavainen korva huomasi niissä
kären.

Se mikä hänessä minua kuitenkin eniten ihmetytti, oli hänen tavaton
salaperäisyytensä. Hän oli kääriytynyt kuin läpinäkymättömään vaippaan,
josta hän mystillisenä ja tutkimattomana tähysteli maailmaa. Ei kukaan
päässyt näkemään vilahdustakaan hänen sisimmästään, ei kukaan tiennyt
hänen suunnitelmistaan tai aikeistaan, olivatpa ne miten vähäpätöisiä
tahansa. Jos kysyi häneltä häntä itseään koskevia asioita, vastasi hän
kohteliaasti ja laajasti. Mutta siitä ei paljoa viisastunut. Itse asian
ydin eteni ja häipyi olemattomiin, mutta ympärillä olevat sivuseikat
tuntuivat kohoavan vähäpätöisestä asemastaan ja liittyvän yhteen
eksyttäväksi kokonaisuudeksi. Minä suorastaan ihmettelin sitä neroutta,
millä hän selviytyi pulmallisimmistakin kysymyksistä, ilmasematta
mitään erityisempää.

Tuollainen salaperäisyys on verho, jonka taakse -- joko kätkeäkseen
entiset tekonsa, tai salatakseen uusien suunnitelmat -- turmeltuneet
sielut usein vetäytyvät. Mutta en voi uskoa hänessä olleen mitään
rikollista. Hän pikemmin tutki itseään salaperäisyydessään, tai sitten
salaperäisyytensä vaikutusta muihin. Hän jollaintavoin nautti itsekseen
sulkeutumisestaan, samalla kuin sen mystillinen vaikutus toisiin
henkilöihin tuotti hänelle hiljaista iloa. Läpitunkemattomuus teki
hänet mielenkiintoiseksi ympärilläoleville, lumosi heidät ja pakotti
heidät uteliaisuuteen, ja tuo helposti havaittava uteliaisuus teki
hänelle toiset värikkäämmiksi ja tuotti hänelle salaista nautintoa.
Onhan ehkä tenhoavaa, omistaa kätkö, johon kellään ei ole avainta,
sielu, jonka syvyyksiä ei kukaan voi paljastaa ja jonka edessä
senvuoksi toisten sielut itsestään avautuvat. Salaperäisyys oli hänessä
voimaa, jota kantamaan hän kuitenkin oli liikaa terve; siksi oli se
samalla hänen vikansa. Mutta voi olla myöskin mahdollista, että erehdyn
luullessani häntä tällaiseksi nautiskelijaksi. Kenties kaikki olikin
luonnollisuutta. Kenties hän todellakin oli niin yksinäinen, että
kosketus jonkun toisen henkilön kanssa olisi tuottanut hänelle tuskaa.

Vaikka hän siis oli itseensäsulkeutunut ja pysytteli syrjässä, jouduin
ennenpitkää kokonaan hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hänen katseensa
ikäänkuin tunkeutui läpi sisimpäni ja lumosi minut hypnottisella
voimalla. Hänen äänensä syvä sointu ja värikäs vivahdusrikkaus
tenhosivat minut, ja hänen salaperäisyytensä kiihotti uteliaisuuttani.
Mutta minuunkaan ei hän luottanut. Hän oli kyllä toisinaan
tavattoman avomielinen ja kertoi muutamia elämänkokemuksiaan aivan
yksityiskohtaisesti. Mutta hän tiesi aina tarkoin mitä sanoi, eikä
koskaan ilmassut enempää kuin tahtoi. Minä sitävastoin olin kuin avoin
kirja hänelle. Hän tunsi jokaisen askeleeni, eikä minulla ollut
salaisuutta, jota hän ei olisi saanut selville. Kuitenkaan ei hän
milloinkaan kysellyt suoraan, hän pakotti minut puhumaan. Hän kietoi
minut niin taitavasti pauloihinsa, etten huomannutkaan ennenkuin oli
myöhäistä.

Oli omituista kuulla hänen mielipiteitään, kun hän joskus, kahden
ollessamme hairahtui niitä esittämään. Ne olivat aina varmoja ja
tarkasti harkituita, enkä kuitenkaan usko niiden olleen hänelle
itselleenkään todellisia. Minulla olisi ollut paljonkin
vastaansanomista, mutta en voinut väitellä hänen kanssaan. Sillä minun
käsitykseni monesta asiasta olivat ennakkoluulojen rajottamia. Hänen
mielipiteensä teki taas ennakkoluulottomuus liikaa yksilöllisiksi.

Meille ei hän tahtonut tulla usein. Hän vakuutti, ettei hän voinut
viihtyä perheissä, koska niissä vallitsi aina niin huono sopu, että
syötiin liikaa kiukusta. Vaikka parhaani mukaan koetin todistaa hänen
väitteensä valheellisuuden, ainakin minun suhteeni, pysyi hän siitä
huolimatta periaatteelleen uskollisena. Se tietysti oli omiaan
kiihottamaan salaista epäilyäni, jolle kaikin tavoin koetin saada
perusteita. Mutta hän näki minun lävitseni. Hän tiesi mitä sielussani
liikkui. Minä huomasin sen ja se raivostutti minua. Tietenkin hän
silloin tällöin pistäytyi vaimoani tervehtimässä, mutta hän viipyi vaan
lyhyen ajan, ja ainoastaan pari kertaa koko talvessa sain hänet jäämään
päivälliselle. Hän puhui vaimolleni hyvin ylimalkaisista asioista, tai
leikitteli hymyillen paradokseillaan. Ja vaikka kuuntelin tarkasti, en
milloinkaan huomannut heidän keskustelussaan salaisia viittauksia
entisyyteen. Kuitenkin varmentui aavistukseni, että heillä joskus oli
ollut jonkinlaisia yhdyssiteitä, vaikka ne sittemmin olivat rauenneet.

Hänen elämänsä kulki omituisissa jaksoissa, ollen sisäisessä
merkityksessä hyvin levotonta ja hapuilevaa. Jokin ahdistus näytti
häntä vaivaavan. Toisin ajoin syventyi hän viikkomääriksi kemiaansa,
toisinaan heitti hän sen kokonaan sikseen. Edellisessä tapauksessa
koetti hän luullakseni hukuttaa tunteensa työhön ja työn avulla
tukahuttaa levottomat äänet sielussaan, jälkimäisessä ahdisti häntä
työnsä tunteettomuus ja hän pyrki sisäänpäin kääntyneiden tutkimusten
kautta rauhaan ja selvyyteen. Tästä syntyi ristiriita, josta ei hän
kaiketi milloinkaan ollut vapaa.

Työjakson kestäessä oli hän alituisesti laboratoriossaan. Silloin oli
hän tavattoman vaitelias ja ajatuksiinsa vaipunut. Niin, hän puhui
tuskin mitään. Mutta vaikka mihin aikaan olisin mennyt hänen luokseen,
ei hän hermostunut, eikä tullut kärsimättömäksi.

-- Jaksatko odottaa muutaman minuutin, Arnold? En mielelläni jättäisi
koettani aivan keskeneräiseksi, sanoi hän lasiputkiaan tarkastellen.

Silloin seisoin usein hänen vieressään katsellen hänen hommiaan,
vaikken niistä suuriakaan ymmärtänyt. Ja kun hän oli saanut "keittonsa"
valmiiksi, riisui hän mekkonsa ja vei minut toiseen huoneeseen.

Mutta kerran oli hän sulkeutunut lukon taa. Kun koputin ovelle ja
ilmotin nimeni, sanoi hän hyvin kiihtyneesti.

-- Rakas Arnold, suo anteeksi, nyt en voi ottaa sinua vastaan. Tule
tunnin perästä uudelleen, jos tahdot minua tavata.

-- Olen kirjastossasi niinkauan, vastasin hänelle

Kului kuitenkin lähes kaksi tuntia, ennenkuin kuulin hänen askeleensa.
Kun hän astui ovesta sisään, olivat hänen kasvonsa harmaankalpeat ja
kauhu kuvastui hänen silmistään.

Niinä aikoina, jolloin hän kokonaan oli erossa laboratoriotöistään
oli hän raskasmielinen, mutta puhui enemmän. Hän luki silloin
kaunokirjallisuutta ja omisti kaiken huomionsa taiteelle. Klassikot
olivat hänen mieliluettavaansa, mutta myöskin vanhat kansanmyytit ja
eritoten Ossianin laulut. Ne tunsi hän tarkoin ja hän selitti minulle
usein niiden kauneuksia.

Oli merkillistä kuulla hänen puhuvan taiteesta. Toisinaan lasketteli
hän mitä kummallisimpia ja ristiriitaisimpia aforismeja. Silloin
sauhusi sikari yhtämittaa hänen hampaissaan ja hänen huulillaan leikki
tuo omituinen hymy, joka kärjistyi ivaksi suupielissä, ympäröi
sydämellisenä oikean posken hymykuoppaa, ja eteni kauemmas kasvoille
liikehtivänä, kuin kevyen harson varjo. "Filosofia on usein vain
runoutta", saattoi hän esim. sanoa, "mutta runous ilman filosofiaa on
vain epäoikeutettua luonnon jäljittelyä. Tiede on vain sikäli
filosofiaa, mikäli siinä erehdykset voivat tulla kysymykseen, mutta
taide on vain sikäli tosirunoutta, mikäli siinä filosofia ei ole
tiedettä." Luulen hänen kuitenkin tahtoneen yksinomaan hämmästyttää
minua ja tutkia minua sellaisessa mielentilassa. -- Toisinaan hän taas
vakavasti innostui selittämään minulle jotakin kirjateosta. Silloin
tavaton lämpö värähteli hänen sanoistaan ja puna kohosi hänen kalpeille
kasvoilleen. Hän esitti minulle monta seikkaa kokonaan uudessa ja
ennentuntemattomassa valossa. Hän kiinnitti usein huomionsa
pikkuseikkoihin ja teki niistä johtopäätöksiä, jotka saivat minut
ihmettelemään. Hän sanoi aina, ettei kirjaa pitänyt ensikertaa lukiessa
ollenkaan arvostella. Tuli vain antautua sen tunnelman tuuditettavaksi,
joka runoilijan mielessä oli luodessa liikkunut. Tuli tarkistaa
korvansa teoksen salaisia säveliä kuulemaan, sulautua niihin,
heittäytyä niiden aalloille ja unohtaa hetkeksi kaikki muu. Arvostelu
ja tutkimus saivat jäädä tuonnemmas.

Hän kokosi huoneisiinsa mitä omituisimpia veistoksia, usein sellaisia,
jotka minun mielestäni olivat varsin vähäpätöisiä, ja hänen seinillään
oli tauluja, joiden kauneusarvoja en ollenkaan ymmärtänyt. Mutta kun
kerran rohkenin väittää erästä Venus-veistosta epäsiveelliseksi, jopa
suorastaan aistillisesti kiihottavaksi, ryhtyi hän sitä puolustamaan
innolla, jota en luullut hänen edes omaavan. Jäin kuuntelemaan hänen
sanojensa vuolasta tulvaa kuin kosken kohinaa hämärässä korvessa. Hänen
mielikuvituksensa väririkkaus lumosi minut. Hänen äänensä sointu ja
lauseiden hillitty hehku tenhosivat minut. Minä kohosin ikäänkuin
korkeampiin ilmapiireihin, missä uusi, voimakas kirkkaus valasi
sieluni. Aistillisuus ikäänkuin puhdistui ja kuona sen ympäriltä katosi
hänen sanojensa ahjossa. Se muuttui mielestäni luonnollisuudeksi. Se
tuntui valtavalta hymniltä, joka luonnossa humajaa silloin, kuin
tuoreus ja elinnesteet ovat runsaimmillaan ja salaperäinen luomisvoima
tykähtelee sen kätketyissä valtimoissa. Itse Venus-kuva näytti saavan
glorian ympärilleen, se ikäänkuin kohosi jalustalle, jonka ympärillä
viinirypäleet kypsyneinä kimaltelivat; raikas, vavahduttava tuoksu
lähti sen valkeista jäsenistä ja äsken saastaisina pitämäni kasvot
aukenivat eteeni kuin lilja, jonka lehdillä yökaste kyynelehtii.
Ympäristön ääriviivat hukkuivat ja ajan humaltuneet hetket sykkivät
valheellisina kuin unessa. Olin joutunut mielentilaan joka siihen asti
oli ollut minulle täydellisesti vieras. Uudet, hienovivahduksiset
tunnelmat värisyttivät sieluani, ja minä kuuntelin kuin hypnotisoitu,
silmät ihastuksesta jäykkinä.

Tuo hiljainen mies, joka seuroissa oli vaitelias ja
itseensäsulkeutunut, saattoi siis puhua hyvin kuin klassillinen
kaunopuhuja. Hän osasi sanojensa musikilla herättää uusia näkemyksiä
toisessa henkilössä ja saada toisen sydämessä ennentuntemattomat kielet
väräjämään. Hän hurmasi minut niin täydellisesti, etten pitkään aikaan
osannut puhua mitään. Ja kun lumouksesta vapautuminen vihdoinkin salli
minun käyttää kieltäni niin huudahdin innostuksen valtaamana.

-- Mutta sinähän olet mainio! Mikset sinä koskaan esiinny? Sinun
pitäisi esitelmöidä ja pitää puheita!

Silloin hymy palasi hänen kasvoilleen ja hän sulkeutui jälleen
kuoreensa. Tehden kädellään torjuvan liikkeen sanoi hän:

-- Rakas ystävä. Sinä näet hyväksi imarrella minua. Puhe on aina
kokonaan hyödytöntä. Sen viehätys on vain siinä, että niin yleisö kuin
itse puhujakin ovat sen seuraavana päivänä täysin unohtaneet, ja sen
ainoa etu on siinä, että se totuttaa kuulijoita kärsivällisyyteen.

Hänen sulkeutuneisuutensa sai minut väliin epätoivoiseksi, ja monasti
päätin pysytellä pois hänen seurastaan. Tahdoin nöyryyttää häntä, olla
kylmä ja välinpitämätön ja antaa hänen tulla tiedustelemaan poissaoloni
syytä. Mutta olin hänen suhteensa kokonaan voimaton. Hänelle näytti
olevan aivan samantekevää, olinko maailmassa olemassakaan. Hän ei
etsinyt minua, eikä tullut minua hakemaan seuraansa. Silloin
salaperäinen voima, jonka olemusta en ensinkään käsittänyt, mutta jonka
vaikutus oli sitä tuntuvampi, veti minua hänen luokseen. Jos viivyin
poissa muutaman päivän, tulin niin rauhattomaksi, etten saanut tilojani
missään. Tuhansia asioita ilmaantui, joista olisin tahtonut hänelle
puhua, tuhansia pikkuseikkoja, jotka sytyttivät minussa kiihkeän halun,
niin, suorastaan pakottivat minut häntä tapaamaan. Ja kun vihdoin
väsyin ja antausin, niin ei hän edes huomauttanut pitkästä
poissaolostani. Vai näkikö hän aina lävitseni? Tunsiko hän nämätkin
taisteluni?

Vietimme vaimoni kanssa tyyntä elämää. Hän oli oppinut luottamaan
minuun ja sydämellisyyteni teki hänet herttaiseksi. Kuitenkin oli
välillämme juopa, joka leveni päivä päivältä, kuin sumuvyöhyke, jonka
harmaus kävi yhä selvemmäksi. Keskustelumme rajottuivat. Ne
pysyttelivät aina määrätyillä aloilla, joiden ulkopuolelle en
uskaltanut ainakaan kauas tunkeutua. En tohtinut kosketella hänen
entisyyttään, sillä hän muuttui aina omituisesti -- vaikka hän koetti
sen huolellisesti salata -- jos siitä tuli puhe. Niinikään oli Kurimo
harvoin puheenaiheenamme. Olin niin varovainen kuin mahdollista, enkä
tahtonut loukata vaimoani, vaikka epäily kyti sydämessäni. Sillä minä
rakastin häntä. Minä jumaloin hänen ylhäistä ylpeyttään. Ja olin siinä
uskossa, etten mistään olisi voinut löytää mieleisempää puolisoa.
Hänkään ei rasittanut minua pikkumaisilla nuhteilla tai kyselyillä. Jos
milloin viivyin myöhään poissa ei hän näyttänyt hapanta naamaa, eikä
hysterinen, hermostuttava sanatulva odottanut minua palatessani. Siitä
oli seurauksena, että sanoin hänelle usein minne menin ja pyysin häntä
mukaani, vaikkapa vain muodollisesti. Se oli myöskin omiaan tekemään
seurusteluni Kurimon kanssa miltei jokapäiväiseksi.

Tietenkin oli vaimoni mukana kun kävimme konserteissa tai muissa
sellaisissa. Ja minun täytyy sanoa, ettei Kurimoa miellyttävämpää
konserttitoveria juuri voinut toivoa. Hienoilla, terävillä
huomautuksillaan sai hän vaimonikin usein haltioihinsa.

Mutta minä pidin aina ystävääni silmällä. Joka tilaisuudessa vakoilin
häntä ja punnitsin hänen sanojaan. Sillä palava halu tietää, mitä
ystäväni kivisen kuoren alle oli kätkettynä, vaivasi minua alituisesti.
Olisin tahtonut saada selville, vieläkö hänen sydämensä oli lämmin, vai
olivatko tunteet jähmettyneet ja omatunto menettänyt herkkyytensä. Mitä
tuskia, mitä koettelemuksia olikaan tarvittu, ennenkuin noin kylmä
liikkumattomuus oli asettunut hänen kasvoilleen? Mitä sisäisiä
taisteluja hän olikaan kestänyt? Nämä kysymykset pyörivät aivoissani
koko talven, ja niihin liittyi omituinen aavistus siitä, että jos minun
kerran onnistuisi halkasta hänen panssarinsa, jos kerran näkisin hänen
sielunsa kätköt, niin omakin kohtaloni seisoisi edessäni alastomana ja
värähtelevin jäsenin.

       *       *       *       *       *

Kun nyt tarkastelen kirjotuksiani, niin avuttomuus ja outo tuska saavat
minut valtoihinsa. Luulin noiden vaiheiden, jotka selvinä elävät
mielikuvituksessani, olevan helposti kuvattavissa. Uskoin saavani ne
tunteet ja mielentilat, jotka nuo tapaukset minussa synnyttivät vähin
vaivoin ymmärrettäviksi. Mutta nämät rivit eivät ilmasekaan mitään. Ne
ovat sekavia ja antavat huonon, kenties epätodellisen kuvan
ystävästäni. Ja ne hienot salaperäiset vivahdukset, jotka milloin
jännittivät hermoni äärimmilleen, ja tuottivat minulle kauhunsekaista
tuskaa, milloin hurmasivat minut ja herättivät ihmettelyäni, pysyvät
kokonaan salassa vieraan silmältä. Ne olivat senlaatuisia
yksityiskohtia, ettei taitoni riitä niitä kuvailemaan. Omaamatta kykyä
tunkeutua välittömästi ihmissieluun, minä olen ollut pakotettu
turvautumaan deskriptivisiin keinoihin ja syrjäyttämään erikoiset
tapahtumat. Sillä jos yrittäisin niitä esittää, niin luulen, etten
itsekään olisi työhöni tyytyväinen. Ja toisten mielestä tuntuisivat nuo
seikat varmaankin liian vähäpätöisiltä, pelkäänpä naurettavilta.
Kuitenkin minä hartaasti toivoisin, että jokainen pulmallinen kysymys
sielussani saisi ratkasunsa, että jokainen varjo sieltä pakenisi ja
minä voisin rauhallisena kääntää katseeni tulevaisuutta kohti.



VI.


Koko talven aikana kävi Kurimo vain muutamia kertoja maatilallaan,
viipyen siellä ainoastaan joitakuita päiviä. Mutta kesäksi aikoi hän
muuttaa sinne.

Vaimoni ja minä olimme päättäneet oleskella vuoroin äitini huvilassa,
vuoroin vapaaherra af Silfverhornin kartanossa; väliin pistäytyisimme
saaristoon huviretkelle.

Lähtiessään pyysi Kurimo minua kaikin mokomin käymään luonaan. Ainakin
syksymmällä, jolloin metsästys hänen suurissa saloissaan tuottaisi
minulle varmasti nautintoa.

Suvi kului hupaisesti, mutta kaipasin usein ystävääni. Olin monasti
aikeessa noudattaa hänen kutsuaan. Kuitenkin sain hillityksi itseni,
niin että ainoastaan kirjotin hänelle muutaman sanan. Sillä ymmärsin,
että välinpitämättömyys, kylmyys ja teennäinen etääntyminen olivat
ainoat keinot, joiden avulla voin päästä häntä lähemmäksi. Sitäpaitsi
tunsin jonkunlaista pelkoa, vai oliko se itsesäilytysvaistoa. En
tahtonut näyttää, että hän merkitsi niin paljon minulle. En tahtonut
antaa hänen salaisesti riemuita vallastaan ylitseni ja vaikutuksestaan
minuun.

Mutta kun syyskuun alussa palasimme Helsinkiin ja hän yhä viipyi
poissa, tuli janoni nähdä häntä ja kuulla hänen ääntään niin
voimakkaaksi, että oloni tuntui tuskalliselta. Olinhan niin yksin, ja
suhteeni Märtaankin oli omituinen, sanoisinko alakuloinen. Ulkonaisesti
oli kyllä kaikki ennallaan, mutta sisäisesti olimme yhä enemmän
eristyneet ja vieraantuneet toisistamme, ja meitä kumpaakin ahdisti se,
ettei vielä ollut toivoakaan perillisestä. Kun siis, viettäessäni
tällaista yksitoikkoista elämää, sain Kurimolta kirjeen, jossa hän
jälleen uudisti kutsunsa, niin on helposti ymmärrettävää, etten voinut
kauemmin kaipaustani vastustaa. Mutta enhän saattanut lähteä yksin ja
jättää vaimoani kaupunkiin. Ehdotin siis hänelle matkaa niin varovasti
kuin mahdollista. Hän kuitenkin kieltäytyi viitaten siihen, ettei
ystäväni ollut häntä erityisesti kutsunut. Silloin hurja halu sai minut
valtaansa. Tahdoin nähdä heidät vierekkäin, jokapäiväisessä
seurustelussa toistensa kanssa ja siten saada selville kaiken mikä
yleensä oli selvillesaatavaa. Ja tuon ajatuksen, tuon äkkinäisen
mielijohteen kiihottamana esitin pyyntöni niin hartaasti, että vaimoni
suostui siihen.

Kun saavuimme Haukiojalle, ihastutti valtava luonto minua suuresti.
Puistossa huminoivat ikivanhat puut. Keltaset lehdet lentelivät
kahisten tuulessa ja sambucuspensaiden marjat punottivat. Jylhän järven
aallot solisivat hiljaa, ja saarissa kohottivat suuret kuuset latvojaan
kuin jättiläiset. Itse kartanokin oli lumoava pensasten ja murattien
keskellä.

Kun huomautin tästä vaimolleni, niin hän ainoastaan nyökkäsi ja hänen
kasvonsa olivat kalpeat. Silmät katsoivat raukeina jonnekin etäälle.
Hän näytti uneksivan. Se kummastutti minua, mutta koetin uskotella
itselleni kaiken johtuvan väsymyksestä. Sillä en tiennyt silloin --
niin omituiselta kuin se kuuluneekin -- että hän ennen oli ollut
Haukiojalla.

Kurimo oli portailla meitä vastassa.

-- Hyvää päivää, herra Kurimo! Älkää nyt vain olko pahoillanne, että
omin lupineni tunkeudun kotiinne. Syy onkin enemmän Arnoldin kuin
minun, huusi vaimoni nauraen.

-- Olette sydämellisesti tervetullut, rouva! Olen hyvin kiitollinen,
että teitte Arnoldille seuraa. Muuten hän olisikin menehtynyt ikävään
täällä yksinäisyydessä, vastasi ystäväni herttaisesti hymyillen, mitä
lieneekin ollut hänen hymynsä takana.

Oli verraten myöhäinen iltahetki parisen päivää saapumisemme jälkeen.
Istuimme kaikki kolme suuressa, vanhanaikaisessa salongissa, jonne
ystäväni oli sijottanut vastaostamansa pianon. Olimme juuri juoneet
teetä. Ja kun keskustelu ei tahtonut sujua, pyysi Kurimo vaimoani
soittamaan.

Salongissa oli hämärä. Ainoastaan kaksi kynttilää, joita pianoon
kiinnitetyt, kullatut jalustat kannattivat, levitti soittokoneen
ympärille himmeää valoa, mikä ei kuitenkaan jaksanut huoneen
etäisimpiin osiin. Kuu valoi hopeitaan läpi akkunoiden. Ja kynttilöiden
sekä kuun yhteisvaikutuksesta kävi pimeys läpikuultavaksi. Se keveni
utuiseksi hämyksi, joka ikäänkuin keinui sävelten aalloilla ja herätti
mielessä mystillisen tunnelman. Esineiden ääriviivat erottautuivat
pehmeinä ja epäselvinä. Ja kun nopeastikiitävät pilvenhattarat kulkivat
yli kuun, niin salaperäiset varjot liitelivät huoneessa. Ne kiiruhtivat
yli lattian, ajoivat toisiaan takaa seinillä, heittäytyivät sohvalla
toistensa syliin ja häipyivät äänettöminä suuren muurin nurkkaan.

Vaimoni soitti pari Chopinin kappaletta. Niiden omituinen, valtava
surumielisyys ja aristokrattinen ylevyys vaikuttivat puolihämyssä
melkein ahdistavasti ja aavistus siitä tunteesta, joka ne oli
taiteilijasta pusertanut, kulki liikuttavana läpi sydämen. Autio,
alakuloinen tunto tuuditti mielen olemattomia kaipaavaksi. Silmissä
hupeni kaikki kuin uneksi. Ja tuntui kuin olisivat suonetkin alkaneet
tykähdellä samassa tahdissa riutuvien sävelten kanssa.

Kun viimeinenkin sävel oli sammunut ja sen kaiku vähitellen kuollut,
niin hiljaisuutta huoneessa kesti kauan. Kukaan ei liikahtanut.
Kynttiläin liekit lekottivat hitaasti ja varjot leikkivät lattialla. Ei
hiiskahdustakaan kuulunut, ennenkuin vaimoni kääntyi meihinpäin ja
hymyillen lausui:

-- No?

Vasta silloin näytti ystäväni heräävän unelmistaan ja minäkin ikäänkuin
säpsähdin.

-- Te soitatte mainiosti, rouva. Teidän esityksessänne on tunnetta ja
sielukkuutta, joka tempaa mukaansa. Suokaa anteeksi, mutta en
todellakaan luullut kykyänne näin suureksi. Olette taiteilija, sanoi
Kurimo pehmeällä äänellä, jonka sointu hillittynä värähteli läpi
kuutamoisen hämärän.

-- Kuinka hirveästi te imartelette! Tosiaan, aivan liikaa punastuakseni
tai tullakseni hämilleni!

-- En ollenkaan huoli teitä imarrella. Sanon ihan suoraan, ettei
teknikkanne ole vielä lähimainkaan huipussaan. Mutta olen kuullut
esityksiä, jotka uskomattoman etevästä teknillisestä suorituksesta
huolimatta, tekevät kylmän ja vieraan vaikutuksen. Sielukkuus ja syvä
musikalinen tunne, ne juuri valtaavat kuulijan. Ja ne ominaisuudet
havaitsin soitossanne niin voimakkaina, että moni taiteilija niitä
varmaan kadehtisi teiltä.

He alkoivat nyt puhua musikista ja suurista säveltäjistä lähtien aina
Palestrinan ajoilta asti. He vertasivat Niccolinin ihania luomia
Galeazzin teoksiin, kertoivat tapauksia Bachin, Beethovenin ja Chopinin
elämästä ja analysoivat kuuluisaa Lisztiä, jonka kättä Kurimo oli
saanut lordi Burtonin kodissa puristaa. Heidän puheensa omituisesti
luisui asiasta toiseen -- mikä keskustelulle juuri on ominaista -- ja
ennen pitkää olivat he siirtyneet käsittelemään elämän ongelmia. Heidän
vuorosanansa muuttuivat jonkunlaiseksi hämäräfilosofiaksi, joka puki
heidän ajatuksensa lauseiksi, niin että ne välittöminä ja alakuloisin
rytmein pulpahtelivat kuuluviin kuin suoraan palavista ihmissydämistä.

Minä kuuntelin heitä äänettömänä ja ihmettelyni kasvoi kasvamistaan.
Mitä pitemmälle he tulivat, sitä vaikeampi minun tuli olla ja sitä
enemmän outo ahdistus pusersi sydäntäni. Ja vihdoin, yhtäkkiä, nousin
ylös ja sanoin, pakottaessani huuleni hymyyn.

-- Älkää antako poistumiseni häiritä itseänne. Minulla olisi pari
kirjettä kirjotettavana.

-- Työhuoneesta löydät mitä tarvitset, sanoi ystäväni sivumennen.

Senjälkeen jätin heidät kahden.

Kun nyt jälestäpäin ajattelen tätä tapausta, on minun turhaa koettaa
uskotella itselleni, että mainitsemani kirjeet olisivat olleet
todellisena syynä poislähtemiseeni. Tosin pälkähti muisto tuosta
velvollisuudestani aivan äkkiä päähäni. Vieläpä olivat kirjeet
tärkeitä. Mutta sittenkin. Olisinhan voinut ne kirjottaa yhtähyvin
vähää myöhemminkin. Pikemmin olivat ne vain satunnaisena keinona, jolla
koetin pettää sekä heitä että itseäni, myöskin itseäni. Sillä koskaan
ennen ei ystäväni ollut puhunut vaimolleni tällätavoin. Koskaan ei hän
ollut näin teeskentelemättä ja avoimesti ilmassut omia mietteitään.
Ainoastaan minulle olivat hänen sanansa joskus hehkuneet yhtä hartaina
ja mukaansatempaavina. Ja vaimoni! Milloinkaan en olisi uskonut hänelle
olevan mahdollista pukea ajatuksiansa näin sointuviin lauseihin. En
edes tiennyt hänen mielipiteittensä olevan näin varmoja ja harkittuja.
Hänen sielustaan paljastui syvyyksiä, jotka olivat minulle kokonaan
vieraita ja joiden salaisissa sopukoissa varmaankin moni kallis helmi
kimalteli. Huomasin hänen sisimmässään elävän elämää, joka oli pysynyt
minulle tuntemattomana ja jonka kulku nytkin kuului salattuna kuin
maanalaisten vetten kohina.

Mitä kauemmin heitä kuuntelin, sitä kiusaantuneemmaksi tunsin itseni ja
sitä enemmän katkeruutta tulvi sydämeeni. Käsitin olevani kokonaan
tarpeeton ja syrjäytetty. Kykyni ei täysin riittänyt ottaakseni osaa
heidän keskusteluunsa, enkä sitä -- jostakin salaisesta syystä --
erityisemmin tahtonutkaan. Minun täytyi vaieta. Minun täytyi syrjästä
katsella miten toinen mies sai vaimoni avaamaan pyhäkkönsä ja
esiintuomaan kätketyt aarteensa. Se teki minuun niin masentavan
vaikutuksen, että oloni rupesi tuntumaan tuskalliselta. Ja kun vihdoin
mieleeni välähti äskenmainitsemani tekosyy, niin poistuin heidän
paristaan, missä oma mitättömyyteni kuvastui selvänä kuin peilistä.

Tätä tukee sekin seikka, ettei kirjottamisestani tullut mitään. En edes
pannut huoneeseen, jonne tulin, lamppua palamaan, vaan heittäysin
nojatuoliin. Sytytin sikarin. Ja kun pimeässä näkymätön sauhu pöllähti
kuun valojuovaan, esiintyi se vihertävänä, läpikuultavana pilvenä.
Annoin mielikuvien syntyä, kehittyä huippuunsa ja sitten raueta
jälkeentulevien tieltä. Olin siksi kiihottuneessa mielentilassa, ettei
minulla ollut mitään tietoa ajan kulusta.

Muita yhtäkkiä epäluulo pisti sydäntäni. Se jännitti jokaisen lihakseni
ja herätti minut tuosta niinsanoakseni veltosta uinailusta. Tuo
salainen epäily, joka toista vuotta oli rinnassani kytenyt, sai nyt
voimakkuuden, jota en ennen ollut tuntenut. Se painoi ja kiusasi minua
niin, että päätin lähteä takasin salonkiin.

Kun avasin oven oli huone kuitenkin tyhjä. Ääntäkään ei kuulunut,
ainoastaan kynttilöiden liekit lepattivat ja varjot jatkoivat entistä
leikkiään. Mutta yhtäkkiä huomasin jotain, joka sai minut pysähtymään
kuin kivettyneenä paikalleni.

Salongista johti ovi pienelle takaverannalle, josta ihana näköala
avartui yli Alhon. Kun katsoin läpi akkunan, näin verannalla ystäväni
ja vaimoni. Kurimo istui tuolilla selin minuun, mutta vaimoni seisoi
kaidepuuta vasten nojaten, ja kuu valasi hänen kasvonsa.

Sydämeni rupesi kiihkeästi sykkimään. Vaivuin tuolille aivan pianon
lähelle ja toivoin ensin, että he olisivat minut huomanneet. Mutta kun
kuu pääsi esiin kevyen pilven alta ja kirkasti täydellisesti vaimoni
kasvot, niin huomasin ihmeekseni niiden ilmasevan syvää tuskaa. Silloin
hermoni jännittyivät ja jouduin hyvin ristiriitaisten mielialojen
valtaan. Seurasin tarkkaavasti heidän pienimpiäkin liikkeitään, enkä
kuitenkaan olisi tahtonut heitä vakoilla. Toivoin joka hetki, että he
olisivat keksineet minut ja varoin kuitenkin synnyttämästä
vähäisintäkään ääntä.

Mutta he eivät huomanneet minua, sillä jokin mieltäkiinnittävä
keskustelun aihe näytti vaativan kaiken heidän tarkkaavaisuutensa.

Yhtäkkiä astui vaimoni askeleen eteenpäin. Hänen vartalonsa kumartui
hiukan ja kuin suunnattoman epätoivon vallassa väänteli hän käsiään ja
tuijotti ystävääni. Mutta Kurimo istui liikkumattomana. Hän näytti
katsovan ohitse vaimoni, kauas yli Alhon, jonka hiljaiset laineet
välähtelivät kuutamossa. Vihdoin hän nousi nopeasti, kääntyi vaimooni
päin ja tarttui hänen käteensä silmissään ilme, jota en milloinkaan
unohda. Ja kuin tuskan pakottamana heittäytyi puolisoni hänen
kaulaansa.

Tuntui kun sydän olisi riistetty rinnastani. En ollut uskoa omia
silmiäni. Oma vaimoni, jota olin rakastanut ja rakastin ja jonka luulin
itseäni rakastavan, hän heittäytyi tuon kirotun miehen syliin kuin
kurja ilotyttö. Tuo hieno, ylpeä olento oli siis petollinen ja alentui
halveksittavaan aviorikokseen. Raivoissani olisin tahtonut syöksyä
heidän eteensä, lyödä heitä, huutaa heille vasten kasvoja tekonsa
kauheuden. Mutta tuska vei minulta voimat. En voinut jäsentäkään
liikauttaa, enkä ääntä päästää. Olin kuin kivettynyt tai maahan
juurtunut. Mutta silmäni tuijottivat koko ajan heihin ja huomasin
heidän jokaisen liikkeensä. Äkkiä ystäväni säpsähti ikäänkuin olisi
terävä katseeni jollaintavoin koskettanut häntä. Nopeasti vilkasi hän
läpi akkunan salonkiin ja -- siitä olen aivan varma -- huomasi minut,
sillä hän muuttui heti entiselleen ja vetääntyi erilleen vaimostani.
Märtakin käänsi hätäisesti päätään minua kohden ja koetti ottaa
arvokkaamman asennon.

He viipyivät vielä verannalla jonkun aikaa, tietenkin rauhottuakseen.
Sillävälin minäkin hiukan tyynnyin. Mutta vapisin vielä huomattavasti
ja hiki kohosi otsalleni. Vaikka hetkisen olin aikeessa poistua, niin
viivyin kuin lamaantunut paikallani ja varsin pian unohdin koko
ajatuksen.

Sensijaan valtasi minut tunto, jota olen ihmetellyt enemmän
kuin mitään muuta itsessäni. Tunto siitä, etten voisi mitään
sanoa heille kummallekaan. Tuo omituinen mielijohde ei ollut
itsensähillitsemiskykyä, niin paljon voimaa en omannut, se ei myöskään
ollut harkinnan tulos -- olinhan siksi kiihottuneessa mielentilassa,
että järkeni tuskin toimi -- vaan pikemmin oli se vaisto. Ja minun
täytyy nyt jälestäpäin myöntää, että se vaisto oli oikea. Sillä miten
olisinkaan kohdistanut hyökkäykseni Kurimoon, tuohon kylmään mieheen,
jonka tyyneyttä ei mikään voinut järkyttää? Hän olisi vain hymyillyt
ylenkatseellisesti ja halveksinut minua vaitiolollaan. Ja mitä olisin
sanonut vaimolleni, hänelle, jota olen rakastanut ja rakastan ja jota
rakastin ehkä eniten silloin kun hän petti minua. Mutta minä vihasin
Kurimoa. Ja tuntiessani oman voimattomuuteni, muuttui se raivoksi, joka
äänettömyydessään oli käydä yli voimieni. Kuitenkaan en voinut syyttää
yksinomaan häntä. Sillä olinhan itse nähnyt miten vaimoni oli ottanut
ratkasevan askeleen. Hän, juuri hän oli kiertänyt käsivartensa tuon
tutkimattoman miehen kaulaan. Hänen eteensä olisi minun siis pitänyt
syöksyä syytöksineni, hänelle purkaa raivoni ja musertaa hänet tuomioni
oikeudenmukaisuudella. Mutta kuten jo sanoin, en voinut. Masentuneena,
tuskan polttaessa sydäntäni, jäin istumaan paikoilleni, ja jotakin
karheata, ikäänkuin hiljainen nyyhkytys pyrki kurkkuuni.

Vihdoin palasivat he salonkiin. Vaimoni oli kalpea ja rauhaton, mutta
Kurimon kasvoja valasi kirkas hymy, niin kirkas, että se hirvitti
minua. Tartuin nopeasti pöydällä olevaan sanomalehteen kätkeäkseni sen
taakse tuskan vääristämät piirteeni.

-- Vai niin. Sinä olet jo täällä, Arnold. Siellä on tavattoman kaunis
kuutamo, rouvasi oli siihen hyvin ihastunut, sanoi ystäväni aivan
rauhallisesti.

Hänen sanojensa pirullisuus pisti kuin käärme sydämeeni. Mutta
sanaakaan en saanut suustani. Nyökäytin vain päätäni ja ikäänkuin hyvin
syventyneenä lukemiseeni, murahdin jotakin, mikä oli vain käheää,
epäselvää ääntä.

-- Ettekö vielä tahtoisi soittaa jotakin, rouva? Jotakin tuudittavaa,
joka houkuttelisi unettaret luoksemme ja tekisi yön suloiseksi, sanoi
Kurimo viehkeimmällä äänellään.

-- Sormeni ovat kankeat kylmästä ja on jo niin myöhäistä. Menen
mieluummin nukkumaan, ellette pahastu, sai vaimoni vaivoin ja
värähtelevin äänin pakotetuksi huuliltaan.

En muista enää, mitä ystäväni hänelle vastasi. Märta toivotti
hermostuneesti hyvää yötä ja poistui.

Syntyi äänettömyys. Ainoastaan Kurimon askelten kaiku kuului onttona ja
tahdikkaana kun hän hitaasti käveli edestakasin. Olin heittänyt pois
sanomalehden ja tuijotin eteeni odotuksesta jännittyneenä. Kuin
vilunväreet kulkivat läpi ruumiini.

Hän pysähtyi eteeni, katsoen minuun terävästi kissansilmillään, jotka
kiiluivat syvinä ja mustina.

-- Täällä on liian viileää. Käykäämme toiseen huoneeseen. Kenties
polttaisit sikarin? sanoi hän tehden kädellään sulavan liikkeen.

Kummallinen aavistus siitä, että nyt tulisi tapahtumaan jotakin, joka
ikuisiksi ajoiksi painuisi mieleeni, antoi minulle uutta voimaa ja
sanaakaan vastaamatta seurasin häntä. Hän vei minut pieneen
sivuhuoneeseen ja sytytti vihreällä suojuksella varustetun lampun.
Sitten tarjosi hän minulle sikarin hopeisesta kotelostaan.

Vaitioloa kesti kauan ja oloni oli ahdistava. Vihdoin kysyi hän
vakavasti:

-- Sinä kai rakastat yhä uhkapeliä, Arnold?

Minä säpsähdin. Koko yhdessäolomme aikana emme kumpikaan olleet
hiiskuneet sanaakaan pelistä, joka kuitenkin oli tehnyt meidät
ystäviksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta olimme vaienneet ja painaneet
ikävät muistot unholaan. Mutta nyt otti hän kysymyksen jälleen esille.
-- Kauhu puistatti ruumistani. Nyökkäsin kuitenkin myöntävästi.

-- Minä ehdotan sinulle nyt pelin, jonka jännittävyys varmasti
tyydyttää sinua, jatkoi hän tuokion kuluttua.

Hänen äänensä tavaton koleus hirvitti minua. Tunsin vaipuvani ikäänkuin
kokoon tuolille. Kuin kylmä käsi puristi rintaani niin että rupesin
ahdistuksesta huohottamaan. Sillä aavistin jotain kamalaa. Tuntui kuin
yliluonnollinen hirviö olisi uhannut minua ja samalla tunsin olevani
kokonaan voimaton torjumaan sen hyökkäyksiä. Olin salaperäisillä
siteillä kiinnitetty johonkin, joka piti minua vallassaan ja ohjasi
tekoni. Epätietoisena, kauhistuneena, ja tuskallisesta odotuksesta
jännittyneenä tuijotin ystävääni.

Hän viivytteli kauan ennenkuin jatkoi.

-- Panen koko omaisuuteni, minulla ei ole valitettavasti arvokkaampaa,
ja sinä -- vaimosi... Suostutko?

Nuo tukahtunein äänin lausutut sanat löivät kuin kauhea isku vasten
kasvojani. Luulin vereni jähmettyvän ja suonieni lakkaavan tykkimästä.
Tunsin piirteitteni vääristyvän suonenvedon tapaisesti. En enää
käsittänyt mitään selvästi. Ympäristö pimeni. Aivoni eivät toimineet.
Ja minä tunsin olevani kuin suunnattoman jättiläisolennon vallassa,
jonka edessä en ollut mitään, jonka silmien synkkä ja uhkaava tuli
vaikutti minuun hypnottisella voimalla ja pakotti minut tekoihin,
joista en ole vastuunalainen. Hermoni olivat niin kiusaantuneet, että
ruumiini vääntelehti tahdottomasti. Kylmä hiki kohosi otsalleni, ja
tuijotin ystävääni jäätävän kauhun synkentämin silmin.

Olen aina ollut epäilijä ja epäilen nyt, ajatellessani tätä omituista
peliehdotusta, että se vieraasta tuntuu kenties naurettavalta. Enkä
ihmettele sitä ollenkaan, sillä kukaan ei ole kuullut ääntä, jolla se
lausuttiin. Sanotaan muutamien fagotinpuhaltajien tulevan hulluiksi
siitä, että joku sävel rupeaa alituisesti soimaan heidän korvissaan.
Minun korvissani viipyy yöt päivät noiden sanojen soinnuton kaiku. Se
seuraa minua eroamattomana kuin oma varjoni. Eikä minulla ole toivoa,
sanoisinko lohdutusta, että se tekisi minut mielipuoleksi.

Kun hiukan toinnuin, herätti hänen ehdotuksensa julkeus ja tavaton
luonnottomuus minussa raivoa, joka lähenteli mielipuolisuutta. Olisin
tappanut hänet, jos voimani olisivat sen sallineet. Nautinnolla olisin
survassut tikarin hänen sydämeensä. Mutta olin niin kiihottunut, ettei
ääntäkään tullut kurkustani. Hengityksenikin kulki lyhyesti ja
ahtaasti. Ja raivossani, yliluonnollisessa tuskassani, jota kukaan ei
voi käsittää, tein hänelle myöntävän eleen.

Hän otti nyt korttipakan pieneltä tupakkapöydältä, ja laski sen eteeni.
Sitten asettui hän istumaan minua vastapäätä ja syvä sääli -- mikä
minua ärsytti pahemmin kuin iva -- kuvastui hänen kasvoiltaan kun hän
äänettömänä katseli minua.

-- Pelaamme aivan yksinkertaisesti, viidellä kortilla. "Viimeistä
voittoa", ymmärräthän, sanoi hän hiljaa, synkästi.

Syntyi painostava vaitiolo. Nostimme kumpiko jakaisi. Se lankesi minun
osakseni. Hermostuneena, vapisevin käsin jaoin kortit. Peli alkoi.

Ei hiiskahdustakaan kuulunut. Ainoastaan lamppu sihisi pöydällä ja
sydämet rinnoissamme jyskivät. Kun ystäväni miettiväisenä ja kauan
katseli korttejaan olivat hänen piirteensä kylmät ja liikkumattomat.

On kummallinen tosiasia, mitenkä jännittävinä hetkinä mielialat
nopeasti vaihtelevat. Kun siinä tarkastelin korttejani -- sen vähän,
minkä sitä yleensä tein -- tyyntyi raivoni äkkiä. Tunsin vain haikeaa
lohduttomuutta ja kipeää tuskaa. Olin kokonaan avuttomana hänen
vallassaan, kokonaan tahdoton ja taipuvainen mihin tahansa. Jouduin
yksinäisen ja orvon tunnon lumoihin. Minulla ei ollut mielestäni mitään
menetettävää, eikä mitään voitettavaa. Oli yhdentekevää pelasinko
vaimoni, elämäni tai mitä hyvänsä. Kuin hiljainen nyyhkytys soi
sielussani. Jos häviäisin, niin enhän oikeastaan mitään menettäisi.
Sillä vaimoni rakasti toista, oli toisen ja peli oli vain muodollisuus
ja sivuseikka. Jos voittaisin, niin kääntyisi voittonikin tappioksi.
Mitä merkitsi minulle Kurimon omaisuus, olihan minulla varoja kylliksi.
Ja mitä merkitsi vaimo jonka lämpimimmät ajatukset olivat toiselle
omistetut! Ei! Tappio olisi toivottavampi jos mitään toivoa enää
saattoi ajatellakaan.

Tämä kaikki teki minut levolliseksi. Tunsin itseni masentuneeksi ja
välinpitämättömäksi. Ilman jännitystä pudottelin korttejani pöydälle.

Kun viimeisetkin kortit olivat käsistämme irtauneet, nuo mitättömät
paperipalaset, joiden kuvioista kuitenkin niin paljon riippui, niin
ystäväni nousi valjuna kuin vaate.

-- Olet siis voittanut, sanoi hän äänellä, jonka kuvaamattoman synkkä
ja suruinen sointu säilyy muistissani elämäni loppuun. Sitten astui hän
akkunan luo. Kuu valoi hopeitaan sen läpi. Ja rummuttaen ruutua hiljaa
sormillaan laski hän otsansa kylmää lasia vasten.

Olin siis voittanut. Mutta sensijaan että olisin iloinnut siitä,
ivaillut ystävääni ja kostanut siten hänen julkeutensa, jäinkin vain
liikutettuna tuijottamaan häneen. Ikäänkuin aavistuksen tai vaiston
kautta tunsin, että tässä oli tapahtunut jotain, jonka alkusyyt olivat
minulle vieraat. Käsitin, ettei minulla ollut oikeutta tuomita ystävää,
jonka sisäistä ihmistä en ymmärtänyt. Tämä oli sitäkin omituisempaa kun
hän kuitenkin oli niin paljon rikkonut minua vastaan. -- Tai lieneekö
kaikki johtunutkin vain siitä, että jännitys oli lauennut ja voimani
loppuneet, sitä on vaikea ratkasta. Mutta jouduin joka tapauksessa niin
haikean tunnon valtaan, että rupesin hiljaa nyyhkyttämään. Kumpikaan ei
sanonut mitään. Ystäväni tuijotti ulos akkunasta ja minä laskin kuuman
otsani käteni varaan.

En milloinkaan ole elänyt niin kauheita hetkiä. Yksikään monista
seikkailuistani ei ole ollut niin kammottava kuin tämä yksinkertainen
tapahtuma. Sen jälkeen tuntui kaikki vieraalta ja sammuneelta. Itsekin
olin kuin elävä muumio.

-- On kai jo aika mennä levolle, Arnold, sanoi ystäväni lempein,
pehmein äänin. Hänen katseensa oli särkynyt ja uneksiva.

Nousin heti. Ja kun kulin läpi huoneiden, niin Kurimo näytti minulle
valoa.

Vaimoni oli nukkuvinaan ja minä annoin hänen olla rauhassa. Mutta itse
en saanut unta silmiini. Hermostuneena vääntelehdin minä vuoteellani ja
kuume poltti ohimoillani. Mitenkä paljon mahtoi Märta aavistaa
tapahtumasta? Mitähän liikkui hänen mielessään? Ja ystäväni? Mitä
myrskyjä riehui hänen kylmän kuorensa alla? Se jäi minulle arvotukseksi
-- se on ja pysyy sellaisena.

Aamulla toi palvelija minulle kirjeen, jonka osote oli ystäväni
käsialaa.

"Jää hyvästi, Arnold..."

Sellainen oli sen lyhyt sisältö.

-- Missä on isäntäsi? kysyin palvelijalta tuskan vallassa?

-- Hän matkusti aamulla varhain, kuului vastaus.

Kukaan ei tiennyt minne hän oli lähtenyt.

Luin yhä uudelleen ja uudelleen hänen hyvästijättönsä. Sen
kolme lyhyttä sanaa näyttivät sisältävän rajattoman määrän eri
tunnelmavivahduksia, riippuen lausumistavasta. Ja minusta tuntui kuin
olisi ystäväni mieli sitä kirjottaessaan ollut niin tulvillaan ettei
hän voinutkaan enää jatkaa. Ei niin sanaa lisätä. Mutta ehkä siinäkin
erehdyin.

Kun kerroin vaimolleni -- myönnän sen ensin tuottaneen minulle
jonkunlaista nautintoa -- että ystäväni oli matkustanut, niin tavaton
kalpeus levisi hänen kasvoillensa. Hän vaipui kuin kokoon ja tuijotti
minuun kuin tuomariinsa. Hänen silmänsä sulkeutuivat. Hän huohotti
raskaasti, ja luulin joka hetki hänen pyörtyvän. Istuuduin hänen
viereensä ja tartuin hänen käsivarteensa tukeakseni häntä. Ja
mielialan vallassa, joka sisälsi sekä myötätuntoa että uteliasta
säälimättömyyttä, kerroin hänelle tapahtuman. Kuvasin miten Kurimo oli
pakottanut minut peliin, mutta en maininnut mitään siitä, että hänkin,
vaimoni, oli ollut kysymyksessä.

Puhuessani huomasin miten omituisia, kirjavia värivivahduksia kulki yli
hänen kasvojensa. Hänen silmänsä säihkyivät ja hän puri huultaan. Ja
ponnistaen viimeiset voimansa -- mikä minuun koski tavattomasti, kun
huomasin sen selvästi -- sai hän nostetuksi kätensä kaulaani ja
kuiskatuksi tukahtunein äänin:

-- Sinua minä rakastan. Sinua yksin minä rakastan.

Kaksi teräväreunaista, hehkuvaa täplää ilmaantui hänen poskilleen. Ne
olivat minusta kuin kuoleman ruskotusta. Ja kun katsoin häneen, niin
huomasin hänen alahuulestaan tihkuvan verta.

Ystäväni taloudenhoitaja antoi kaikki arvopaperit ja käteiset rahat
asianmukaisessa järjestyksessä haltuuni. Senjälkeen otti hän eron
virastaan.

Kaksi tuskallisen pitkää vuotta on nyt kulunut. Kaksi tuskallista
ikuisuutta. Mitä tapahtui, sen vaimoni aavistaa ja mitä hän aavistaa,
siitä olen minä selvillä. Mutta kumpikaan ei näitä asioita koskettele,
kummallakaan ei ole kylliksi voimaa. Ja kuten jo alussa sanoin koettaa
vaimoni olla iloinen, mutta yöllä ovat silmänsä kyynelissä. Välillämme
on kuilu, jonka yli en voi päästä, ja me vaellamme kuin kaksi vierasta,
joille vaan muukalaisuuden tunne on elämässä yhteistä. Kuitenkin on
kaikki ulkonaisesti ennallaan.

En ole mitään kuullut ystävästäni. Kukaan ei tiedä minne hän on mennyt.
Kuinka paljon olenkaan häntä ajatellut! Tuhannesti olen hänet tuominnut
ja yhtä usein surrut hänen kohtaloaan. Nyt ymmärrän häntä paremmin.
Mutta hän ei koskaan palaa.

Tiedän, että on tuskallista kun ihmiseltä on kaikki mennyt, mutta
useilla on silloin vielä toivo jälellä.

Minulla on kaikki jälellä, mutta toivo on mennyt.

       *       *       *       *       *

Jokunen päivä on kulunut siitä, kun masentuneena kirjotin lauseen
"minulla on kaikki jälellä, mutta toivo on mennyt", aikoen siten
lopettaa muistelmani. Tuo lause oli kauan soinut korvissani.
Lakkaamatta minä kävelyretkilläni toistin sitä, sillä luulin sen
sisältävän järkähtämättömän totuuden, totuuden, joka tulisi olemaan
koko lopun elämäni sisältönä. Mutta tapahtuikin käänne. Ja vaikkei se,
mitä vielä tulen kertomaan, enää kuulukaan varsinaisesti asiaan, niin
en malta vaieta. Mieleni on niin täynnä. Kuin kevätpurojen solina soi
sielussani.

Päivänä, jona kirjotukseni lopetin, heittäysin ponnistuksesta väsyneenä
sohvalle ja sytytin sikarin. Oli kova helle. Ja kun makasin siinä,
paljosta ajattelusta raukeana, katsellen, miten siniharmaat savurenkaat
kohosivat ilmaan ja kuunnellen kärpäsen yksitoikkoista pompotusta
katossa, niin en ollenkaan ihmettele, että silmäni painuivat umpeen.

Heräsin siihen, että kuulin jonkun hillittömästi nyyhkivän. Katsoin
ympärilleni. Illan hämy oli hiipinyt huoneeseen. En tahtonut muistaa,
missä olin.

Tuolilla, kirjotuspöytäni ääressä, istui Märta nyyhkien, pää pöydän yli
kumartuneena ja otsa käsivarren varassa. Tajusin nopeasti, että hän oli
lukenut kirjotukseni, enkä voinut hillitä itseäni nousemasta ylös.
Menin hänen luokseen. Hän säpsähti. Ja hänelle niin ominaisella
voimalla pakotti hän kovan ilmeen kasvoilleen. Hänen silmänsä hehkuivat
kuin tuli ja kyyneleet näyttivät yhtäkkiä kuivuneen. Hän nousi
seisomaan ja suoristi ylpeästi vartalonsa. Terävä ryppy oli hänen
otsallaan ja huulet liikkuivat kuin jotain sanoakseen. Koko hänen
ulkomuotonsa ilmasi neuvotonta vihaa. -- Rintaani pusersi kipeästi.
Sanaakaan sanomatta minä astuin akkunan luo ja aloin katsella ulos.
Kuulin hänen nopeasti lähenevän ovea.

Kun hän nyt oli saanut tietää, että mielettömyydessäni olin pelannut
hänestä, niin luulin hänen ikipäiviksi lähtevän luotani. Luulin hänen
heränneen tuosta horroksesta, jossa hän koko yhdessäolomme ajan oli
ollut, ja voimakkaana katkasevan kaikki siteet väliltämme ja
jättävän minut omaan heikkouteeni. Kuitenkaan en kuullut hänen
poistuvan huoneesta. Verrattain pitkä aika kului. Olin menettää
kärsivällisyyteni. Mutta omituinen arkuus esti minua liikkumasta tai
kääntämästä edes päätäni.

Yhtäkkiä tunsin käden hiljaa painavan olkapäätäni, ja sydäntä vihlovaan
itkuun purskahtaen nojasi vaimoni päätään minuun. Hänen katseensa oli
kyynelistä rukousta. Tartuin häntä vyötäisiltä ja annoin hänen itkeä.
Sitten kuletin hänet sohvalle ja pusersin häntä hiljaa rintaani vasten.

Ikinä en ollut nähnyt hänen itkevän, siksi sydämeni suli niin herkäksi.
Käsitin, että hän oli taistellut vaikean sisäisen taistelun. Koskaan en
ollutkaan vaimoani ymmärtänyt. En ollut huomannut hänessä mitään
kehitystä koko avioliittomme aikana ja hänen elämänsä kulku oli pysynyt
minulta täydellisesti salassa. Olin useasti ihmetellyt, miten
passivista osaa hän oli näytellyt Kurimon ja minun välisissä
tapahtumissa, enkä tiennyt mitä olisin ajatellut hänen vaihemielisistä
häilähtelyistään. Mutta nyt, kun hän ensikertaa elämässäni itki
sylissäni, nyt ymmärsin, kuinka suuri muutos hänessä oli tapahtunut ja
kuinka kokonaan hän oli toinen kuin ennen.

Hänen nyyhkeensä kiihtyi yhä. Hermoväreitä liikkui hänen poskillaan.
Hänen sormensa koukistuivat suonenvedon tapaisesti, kun hän edestakasin
kuletti kättään pitkin käsivarttani ja olkapäätäni. Hänen povensa
aaltosi kuin meri ja hän vapisi kauttaaltaan.

Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi. Syvä kärsimys kuvastui hänen
kasvoiltaan, ja hän tarttui käteeni ja pusersi sitä hiljaa.

Jos voisin kuvailla mitä tunsin tuona hetkenä, jolloin käsi kädessä
istuimme pehmeän hämärän helmassa! Sanaakaan ei vaihdettu. Kyyneleet
olivat kohonneet minunkin silmiini ja harras mieliala valtasi minut.
Tuntui kuin olisivat sielumme sinä hetkenä lähentyneet toisiaan ja
sulautuneet toisiinsa. Ilmassa väreili kuin kaukainen urkujen soitto,
kuin matalan virren hiljainen humina tai yötuulen huokaus korven
hongissa. Paljaina ja nöyrtyneinä me olimme toistemme edessä. Ensi
kertaa koko elämämme tuskaisella taipaleella.

Tuon kohtauksen jälkeen on niin paljon muuttunut. Minun tuskani ja
epäilyni olivatkin jo sulautuneet yhdeksi ainoaksi epätoivon tunteeksi,
joka oli niin painostava, että sielunelämäni turtui liikkumattomaksi.
Se ei enää sisältänyt vivahduksia. Ikäänkuin haihtumaton usva verhosi
sisäisen maailmani. Mutta nyt on kaikki toisin ja uusi, hiljainen onni,
josta en vielä ole täysin selvillä, asuu luonani. Ehkä olin itse syypää
onnettomuuteeni. Ehken ymmärtänyt vaimoani, ehken toden teolla
avoimesti ja vilpittömästi pyrkinyt häntä lähemmäs. Nöyrästi minä
tunnustan erehdykseni.

Nyt olen hänet löytänyt. Ja vaikken saatakaan toivoa, että kaikki
epäsoinnut hälvenisivät ja täydellinen onni odottaisi minua, niin uskon
kuitenkin voivani rauhallisesti katsoa tuleviin aikoihin. Luulen että
jälelläolevan elämäni ylitse lepää kesäyön hillitty valo. Ei mikään
enää loista. Kirkkaat värit eivät häikäse silmää, eivätkä sytytä
tunnetta ilmiliekkiin. Mutta synkkiä varjojakaan ei ole olemassa.
Ainakin minä näin toivon. Ja minä tahtoisin hartaudesta vaipua
polvilleni ja kiittää elämää kaikesta, ja etenkin siitä, että toivoni
on palannut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uhkapeli - Arnold Bromanin papereista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.