Title: Murtoviivoja - Novelleja
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Murtoviivoja - Novelleja" ***


MURTOVIIVOJA

Novelleja


Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Otava
1909.



SISÄLLYS:

Onni
Marketta Salminen
Meiri
Kuvittelija
Itsenäinen nainen
Äänet
Luonnonlaki
Elämä kuoleman jälkeen
Manja Pavlovna
Kati
Viha
Lankeemus



ONNI


Heikki Vaulo odotti joka hetki vaimoaan palaavaksi. Tai oikeastaan hän
ei odottanut, pikemmin toivoi hän, että tämä viipyisi vielä...

Hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos. Kaikki oli hiljaista, kaikki
ennallaan. Pienen pihamaan tukevarunkoiset palmut katsoivat häneen
hievahtamattomin viuhkoin ja nurmikon keskellä kihelmöivän
suihkulähteen vesi pisaroi laiskasti maahan pitkin sammaltuneen
kivialustan kuvetta. Kummallista! Hän näki tuon saman joka päivä ja
aina oli se hänestä yhtä ihmeellistä. Hän ei voinut koskaan tottua
tähän etelämaan ainaiseen kesään.

Väsyneesti istahti hän ikkunanlaidalle. Tästä saattoi hän kuulla Elisan
askeleet. Kauan hän viipyikin kaupungilla... Tummasti punertavaa
taivasta vastaan lenteli jo kömpelöitä yölepakoita ja pitkin pimentyvää
maata alkoivat lyhdyt syttyä toinen toisensa jälkeen kuin lukemattomat
heleän-viheriät kiiltomadot. Kaukana jollakin sillalla kulki pitkä
sotilasjono soittaen yksitoikkoista säveltä.

Satuahan tämä kaikki vain oli ja unta, niin hänestä tuntui. Joksikin
tällaiseksi oli hän kuvitellut sitä aurinko-kajastusta, joka kerran
kirkastaisi hänen pitkien ponnistustensa kaukaisen lopun; joksikin
tällaiseksi oli hän kuvitellut onnea. Ja nyt se oli tullut, ja hän ei
ollutkaan onnellinen. Mutta miksi, mistä syystä? Sitä kyseli hän
nykyään itseltään lakkaamatta ja siksi oli hänellä tarve olla yksin.
Mutta miksi oli tämä yksinäisyyden ikäväkin tullut nyt vasta, nyt
juuri, kun hän oli lopettanut yksinolonsa ja mennyt naimisiin? Ennen
hän ei suinkaan välittänyt mistään kahdenkeskeisistä puheluista itsensä
kanssa eikä hänellä silloin edes ollutkaan mitään sisällisiä
arvoituksia. Hänellä ei ollut, suoraan sanoen, tilaisuutta, ei aikaa
eikä varaa sellaiseen. Ulkonainen taistelu oli vaatinut kaiken. Aina
oli hän saanut olla varuillaan ja haarniskassa, aina valmiina kynsin
hampain ryöstämään itselleen pienimmänkin osuuden elämästä. Mutta
sitten oli taistelu äkkiä lakannut, onnettomuus loppunut ja hänen
salaisimmat siunauksen pyyteensä kuin ihmeen kautta toteutuneet. Hän
oli nyt itsenäinen mies, vapaa omaan työhön, siinä suuressa
aurinkoisessa maailmassa, jota hän entisen ahdinkotilansa aikana oli
katein mielin ajatellut, ja omisti sen naisen, jota aina oli omakseen
toivotellut. Ja nyt tuntuikin tämä autuus niin joutavalle, tämä avara
maailma niin tyhjälle ja hän itse sen sylissä niin tuiki mitättömälle,
sekä hän että hänen työnsä. Hän ei nähtävästi osannut elää onnellisen
miehen elämää, jota ei ollut koskaan opetellut. Oli kuin olisi elämän
ponnistin jollakin lailla vikaantunut ja löyhtynyt. Hän tunsi olevansa
kuin vetämätön kello ja turhaan koetti hän tyrkyttää itselleen levon
nautintoa tai työn iloa. Kumpikin oli yhtä mahdotonta ja joka kerta
yksin jäätyään vaipui hän synkkiin mietteisiin. Sillä hän tahtoi tulla
selville siitä missä oli vika, ajatella niidenkin vuosien puolesta,
joina hän ei ollut ehtinyt mitään ajatella. Mutta mitä enemmän hän
tuijotti omaan sieluunsa, sitä oudommaksi vain kävi se hänelle, ja hän
huomasi nyt vasta, että hän kaikki nämä vuodet oli kantanut itsessään
maailmaa, josta hän ei tiennyt mitään. Hän oli luullut olevansa jo niin
varma ja voimakas, niin täyteen mittaansa kasvanut, ja nyt, esiin
kutsuttuna, nousikin hänen sielunsa hänelle aivan toisena: värjöttävänä
ja keskenkasvuisena ja avuttomana kuin laiminlyöty lapsi. Se pyyhkäisi
kerrassaan pois hänen iloisen itseluottonsa ja rohkeutensa. Hän kävi
alakuloiseksi ja araksi ja tuli lopulta siihen päätökseen, että hänen
entinen työvoimansakin oli ollut pelkkää petosta. Se ei ollut johtunut
hänen vapaasta tahdostaan. Se oli ollut vain luonnonlapsen sokeaa
itsesäilytysviettiä, jonka kiihottimena oli ollut ja täytyi olla se
alkeellisin ja alhaisin sysäys: vastavoima ja viha. Mikään muu ei
pannut häntä liikkeelle. Hän oli vapauteen vallan kypsymätön. Hän ei
kyennyt tekemään enää mitään. Hän tunsi vain vajoavansa kuin jonnekin
syvään kuiluun, josta ei ollut enää poispääsyä. Ja hän saattoi salaa
toivoa takaisin pakkoa ja piiskaa ja halveksia itseään...

Heikki oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei ollut muistanutkaan
kuunnella Elisan tuloa. Hän heräsi vasta siihen, kun ovi narahti. Ja
samassa laskeutui kaksi pehmeää käsivartta hänen kaulalleen.

-- Mitä sinä mietit, Heikki? kysyi Elisa.

-- Minä! En mitään. Katselen vain tätä helmikuun kesää...

-- Mutta sinähän et pidä siitä, minä tiedän sen, naurahti Elisa. Sinä
tahtoisit oikeaa talvea, lunta, hankia ja kaikkea sitä...

Heikki ei vastannut.

Elisa kävi surulliseksi. Hän ei nauranut enää.

-- Heikki, kuiskasi Elisa, miksi sinä olet minulle vihainen?

-- Vihainen! Enhän toki, en suinkaan. Mistä olet tuollaista saanut
päähäsi!

-- Minä olen kyllä huomannut jo kauan, jatkoi Elisa, että olet ollut
niin kummallinen ja alakuloinen. Sano minulle, millä olen sinua
pahoittanut?

Heikki oli yllätetty ja hämmästynyt. Elisan ääni tuli niin oudon
syvältä.

-- Älä sinä huoli siitä, Elisa, sanoi hän pakotetun keveästi. Ei se ole
mitään vaarallista. Eikä se ole sinun syysi ollenkaan. Minulla on vain
sellainen raskas luonne. En minä osaa sitä selittää...

-- Niin, sinä et rakasta minua enää.

-- Mutta Elisa, sinähän tiedät...

Heikki ei voinut jatkaa. Hänestä tuntui kiusalliselta kiistellä tästä
asiasta.

-- Sinä olet kokonaan muuttunut, jatkoi Elisa itsepäisesti.

-- Olosuhteet ovat muuttuneet, siitä se riippuu. Tiedäthän, pikku
Elisa, minä tulen niin raskaasta päivätyöstä. Salli minun siksi nyt
huoahtaa!

-- Voi, Heikki, enhän minä muuta toivoisi kuin että nyt kerrankin
oikein levähtäisit kaikesta ja olisit oikein onnellinen. Mutta kun minä
näen, että sinä et ole onnellinen. Jokin on hullusti. Sano, mikä se on!
Mikä sinua vaivaa?

Elisa pelkäsi loukkaavansa. Ja tämä pelko teki hänen äänensä niin
hyväilevän araksi ja ohueksi, että se tuskin kosketti ilmaa. Mutta
juuri sentähden vaikutti se Heikkiin tuskallisesti. Hän ei tiennyt mitä
vastata.

-- Minua ei vaivaa oikeastaan mikään, ei mikään ulkonainen ainakaan.
Syy on aivan minussa itsessäni. Mikä se on, en tiedä vielä. Minä en ole
nähtävästi luotu lepäämään. Mutta työkään ei suju. Tämä on niin outoa.
Tai olen kenties ennen tehnyt työtä liiaksi, elänyt liian pohjoisessa
elääkseni nyt näin etelässä, ollut liian onneton, liian kauan,
kuuletko, osatakseni tottua onneen. Älä suutu, Elisa! Et ole
varmaankaan koskaan ennen nähnyt ihmistä, jolle onni käy taakaksi.

Heikki katsoi Elisaa avoimesti silmiin, mutta Elisa siirsi katseensa
sivulle.

-- Minä käyn sinulle taakaksi, sanoi hän matalasti. Miksi et sano sitä
suoraan? Sinun on ikävä olla minun kanssani, minä näen sen.

Heikki säpsähti. Jompikumpi heistä oli sanonut jotakin sellaista, jota
ei olisi saanut sanoa. Joko se nyt alkoi heissäkin tuo rakkauden
kuolinkamppailu, tuo kohtaus kohtaukselta etenevä sielujen-tauti, tuo
kautta kotien kulkeva rutto, joka hävitti maailmasta kaiken
perhe-onnen? Sitä oli hän aina kauhulla katsellut muissa, sitä aina
itse pelännyt. Ja siksi oli tämä saavuttamisen siunauskin ollut hänestä
koko ajan niin luonnoton: se oli varmasti salainen kirouksen enne,
hänen vahingokseen viritetty ansa, kukkulalle pääsy vain laskeutumisen
vuoksi. Muuta tietä ei ollut. Huipulta alaspäin nyt vain, onnesta
poispäin niin että hurisi! Miksi hän ei ollutkin vielä kukkulan tuolla
puolen!

Kaikki tämä välähti salaman-nopeudella läpi hänen aivojensa. Hän kuuli
Elisan jatkavan:

-- Minä en riitä sinulle. Sinä kaipaat muuta seuraa...

Ja hän tunsi sillä hetkellä rajua vihaa tuota säälimätöntä ääntä
kohtaan, joka välittämättä mistään teki hävitystyötään nauliten hänen
salaisimmat epäilynsä lyönti lyönniltä auttamattomaksi todellisuudeksi.
Turmion alku oli nyt valmis. Tästä se nyt lähti se huima alamäki. Mutta
hermo-ärsytys käski hänen vielä lisäämään vauhtia.

-- En minä seuraa kaipaa, vaan yksinäisyyttä, murahti hän.

-- Minä olen siis liikaa, näethän nyt. Sinä tahdot jo päästä minusta
erilleen, sanoi Elisa koettaen yhä vielä pysytellä tyynenä, mutta ääni
värähteli jo petollisesti.

Nyt vasta katsahti Heikki Elisaan. Hän oli painautunut nurkkaan ja
seisoi siinä kalpeana ja jäykkänä taistellen kyyneleitään vastaan.
Heikin tuli paha olla. Hänen kävi sääliksi heitä kumpaakin, mutta
etenkin lasta tuossa, joka ei vielä tiennyt mistään, ei aavistanut
mitään elämänkulusta, ei ymmärtänyt olla edes varovainen. Hän tunsi,
että hänen oli sanottava jotakin kaunista ja lohdullista, vaikkapa
sitten kuinka valheellista. Hän ei voinut sanoa totuutta, jos totuus
oli se, minkä hän äsken oli sielussaan läpikäynyt.

Hän meni Elisan luo.

-- Älä ymmärrä minua väärin, rakas Elisa, sanoi hän lempeästi.
Sinun pitää aina olla minun luonani. Ja sinä oletkin aina,
yksinäisyydessäkin. Silloin minä ikävöin Elisaa, uneksin Elisasta...

-- Niin, niin, keskeytti Elisa nopeasti. Sinä tahdot vain uneksia
minusta, et elää minun kanssani. Siinä se on. Voi miten kauheasti olen
erehtynyt! Sinä tarvitsit vain unelman ja minä annoin itseni...

Ja Elisa rupesi itkemään.

Heikin valtasi kummallinen raukeus. Mitä auttaisi tässä selittelyt?
Julma kohtalo yksin puhui Elisan suun kautta, eihän hän itse olisi noin
osannutkaan. Jokainen uusi sana oli uusi pyövelin isku. Tämä oli
ensimäinen kohtaus heidän välillään. Näin tulisi nyt jatkumaan, yhä
useampia ja useampia, siksi kunnes kaikki oli lyöty rikki...

-- Minkätähden sinä nyt oikeastaan itket, kun ei ole mitään syytä?
kysyi hän väsyneesti.

-- Kun sinä et ole onnellinen minun kanssani, nyyhkytti Elisa.

-- Onko ihminen sitten koskaan niin täydellisesti onnellinen! Oletko
itse?

-- Minä olin, en ole enää...

Heikki aikoi vastata, mutta hän hillitsi itsensä. Elisa oli oikeassa.
Hänkin tiesi sen jo. Poispäin onnesta nyt vain, auringon-silmästä kohti
pimeyttä! Kukkula, kultapilvi, päivännousu se oli vain sinä yhtenä
ainoana saavuttamisen silmänräpäyksenä. Ah, sitä huminaa silloin, sitä
jumalallista juhlariemua, sitä yläpuolella kaiken maailman lentämistä!
Niin, niin, hän muisti sen kyllä, mutta kuinka lapsellinen hän oli,
että hän sitä koetti pidättää. Nyt vain alaspäin. Ja laskeutuminen oli
varmasti oleva vielä vaikeampaa kuin nousu. Nyt vasta tuntui tulevankin
se oikea taistelu. Ja kummallista, että se alkoi nyt juuri, jolloin
kaikki näennäisesti oli hymyilevintä. Siinä se olikin, se vaikein.
Taistelu oli siirtynyt ulkoa sisälle, vihollinen vieraista omaan
kotiin, vihan piiristä rakkauden turviin. Se oli muutoksen ydin.
Sitähän se ennustikin tämä outo rauha...

Ja Heikki tunsi itsensä äkkiä niin tyyneksi ja vanhaksi. Miten tyhmä
hän oli ollut vielä äsken, miten väärältä tasolta alkanut tämän uuden
taistelun! Ikäänkuin toinen ihminen koskaan voisi ymmärtää toista ja
lisäksi vielä nainen! Oli vain annettava illusioni ymmärtämyksestä,
vain se, minkä toinen saattoi ottaa vastaan, niin pitkällinen
harhaluulo kuin suinkin. Sitä tarkoitti tämä uusi taistelu...

Hän laski kätensä isällisesti Elisan olalle.

-- Lapsi, lapsi, alkoi hän puhua niinkuin vanha isä. Sellaista on
rakkaus. Se tahtoo tietää kaikki ja sanoa kaikki ja sitten se siitä
särkyy. Nuo salaiset hämärä-kuvitelmat olivat arinta mitä minussa oli,
suurinta millä saatoin todistaa rakkauteni ja uskoni sinuun. Ja sinä
käsitit sen päinvastoin. Näet itse, että minun olisi ollut parempi
piiloutua yksinäisyyteen. Toiste teenkin sen, sillä en tahdo nähdä
sinun itkevän.

Elisa nosti Heikkiin itkettyneet silmänsä hämmästyneenä. Hän tunsi,
että syyllisyyden paino oli muuttunut hänen puolelleen.

-- Ei, ei, rakas Heikki, huudahti hän avuttomassa tuskassa, älä mene
pois minun luotani! Älä sulkeudu minulta! Anna minulle anteeksi!
Tästälähin en väärin ymmärrä sinua koskaan. Sinun pitää kertoa minulle
kaikki, kaikki!

-- Ja sitten olet siitä onneton...

-- Ei, ei, päinvastoin olen siitä niin onnellinen, et voi aavistaakaan!
Minä kuolisin, jos tietäisin sinun salaavan minulta jotakin tai
arkailevan minua. Sinun pitää olla aivan sellainen kuin olet, Heikki,
ja kertoa minulle kaikki, kaikki...

Ja Elisa kiersi kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä nyyhkien hänen
rinnalleen.

-- Et tiedä, mitä pyydät, puhui Heikki kuin itsekseen, sanaan "kaikki"
mahtuu niin paljon, niinkuin ihmisen sieluunkin: hetkellisiä tunnelmia,
haihtuvia mielialoja, huhtikuun-petosta keskellä varminta kevättä. Minä
olen juuri sellainen huhtikuu, tunnelma-ihminen, melkein kuin nainen,
ainakin nykyään. Silloin kun olen virkeä, on kaikki valoista, kun olen
väsynyt, on kaikki ikävän-sinistä siimestä. Ja minä olen hyvin väsynyt
entisestä. Tämä on aivan luonnollinen lamautuminen liikaponnistuksen
jälkeen. Minä olen kuin potilas. Kohtele minua siksi armiaasti, Elisa!
Se menee kyllä ohitse. Itse suuri luonto pakottaa minut hetkeksi
lepoon. Mutta se on niin outoa, siksi ajatus kapinoitsee ja
mielikuvitus harhailee kummallisissa kuvituksissa...

Elisa oli kirkastunut kuin kesäinen päivä pilvisestä aamusta. Ei
koskaan ollut Heikki vielä hänen mielestään puhunut noin hyvästi ja
välittömästi. Hänen siniset lapsen-silmänsä välkkyivät kaikissa
sateenkaaren väreissä ja sanomattoman kiitollisena hän kuiskasi:

-- Sinä olet niin viisas ja hyvä, minä vain olen tuhma. Ethän ole
minulle suuttunut! Olen sinulle tästä lähin oikein, oikein hyvä,
parempi kuin koskaan ennen, enkä milloinkaan enää väärin ymmärrä sinua.

-- No sittenhän on kaikki hyvin. Älä itke enää, Elisa. Unohdetaan tämä,
sanoi Heikki. Mutta sisimmässään tunsi hän, ettei hän koskaan voisi
unohtaa tätä ja että tuo nainen, tuo hänen rakastettunsa, oli hänestä
tänä iltana etääntynyt jonnekin äärettömän kauas. He tulisivat tästä
lähin kohtaamaan toisensa jollakin aivan vieraalla, aivan
keinotekoisella tasolla. Siitä oli hän kyllä pitävä huolen. Nyt oli hän
selvillä asemastaaa.

-- Mutta olemmehan aivan unohtaneet sinun herkkusi, pikku Elisa, jatkoi
hän tekeytyen iloiseksi. Mitä mahdoit tuoda kaupungilta? Olisimme
mielestäni ansainneet jo pienen ruumiillisen virkistyksen, lisäsi hän
leikillisesti.

Tämä nopea anteeksi-anto valkaisi kerrassaan Elisan mielen ja hän ei
parempaa pyytänyt kuin saada jollakin palveluksella hyvittää Heikkiä.
Näppärästi alkoi hän asetella pöydälle kahvikuppeja ja leivoksia.

Välttääkseen uuden vaitiolon vaaroja heittäytyi Heikki puhelemaan
kaikenlaisista asioista. Ja hän koetti pitää ne niin pinnalla kuin
suinkin, kertoili vaan keveitä tarinoita ja tahallisesti tarkoitettuja
hyväntuulen-juttuja.

Ukkosen painostus ilmasta haihtui.

Elisa paistoi jälleen kuin aurinko pelkästä kiitollisuudesta. Ja pian
häipyi hänen mielestään kokonaan äskeisen jännityksen muisto ja hän
purskahti helisevään nauruun.

Heikki huoahti helpotuksesta.

Tuntui kuin olisi kivi vierähtänyt pois hänen omaltatunnoltaan. Tällä
kertaa oli hän siis päässyt onnelliseen loppuun. Ja toiste hän kyllä
varoisi...



MARKETTA SALMINEN



Marketta oli väsynyt ja hänen päähänsä koski. Hän toivoi vain, että
kello pian tulisi seitsemän ja koneen jytkytys viereisestä huoneesta
vihdoinkin lakkaisi. Odotellessaan veti hän esiin pöytälaatikosta
muistikirjansa tehdäkseen vielä jonkinlaisen yhteenvedon sen päivän
tilauksista.

Hän ei ollut oikeastaan mikään vanha nainen, kolmekymmentäkahdeksan
vuotta ainoastaan, mutta näytti paljon vanhemmalle, sillä hänen
kasvonsa olivat kuivat ja elottomat. Niistä ei uhonnut enää mitään
selittämätöntä suloa, ei mitään tuollaista hämärä-tunnelmien kajoa tai
salaperäisten unelmien hymyä, joka naisille yleensä on niin ominaista
ja joka voi tehdä rumimmatkin piirteet vielä ijäkkäinä niin
sanomattoman viehättäviksi. Marketan kasvot olivat säännöllisistä
piirteistään huolimatta ainoastaan arkipäiväiset ja asialliset. Ja hän
tiesi sen itse vallan hyvin eikä voinut antaa sitä asiaa anteeksi
kohtalolleen. Se oli ollut liian kova, siksi oli Marketankin täytynyt
tulla liian kovaksi. Sillä hän oli voimakas luonne, joka ei tahtonut
murtua ja jolle ulkonaiset vastukset olivat leikintekoa, mutta ei niin
voimakas, että hän samalla olisi jaksanut voittaa viholliset voimat
omassa rinnassaan. Katkeruus jäi häneen. Ja tämä katkeruus se oli, joka
lopultakin syövytti hänen elämänsä, se kutisti hänen sielunsa ja löi
merkin hänen ruumiiseensa, se muutti hänen luonteenlujuutensa
kovuudeksi ja hänen oikeudentuntonsa karsaudeksi ja
suvaitsemattomuudeksi.

Ja tietoisuus tästä sisällisestä kuihtumisesta, salainen tunne siitä,
että hän sittenkin, kaikesta huolimatta, oli joutunut alakynteen,
lisäsi vain hänen kalvavaa kaunaansa. Miksi juuri hänen hartioilleen
oli laskettu tämä taakka? Miksi juuri hänen piti tehdä rumentavaa
pakkotyötä, sillä aikaa kuin muut naiset saivat lekotella miestensä
ylellisissä haaremeissa ja paistaa kuin kukkaset suloista tyhjyyttään
ja edesvastuuttoman elämänsä hurmaavaa heikkoutta? Miksi juuri hänen,
joka alkuaan oli ollut herkkä ja heikko kuten muutkin, piti karistaa
maahan tämä avuton naisellisuutensa ja ottaa osalleen olemassa-olon
karu leipäkamppailu? Miksi? Vain siksi, että hän oli ollut parempi kuin
toiset, rehellisempi ja ylpeämpi kuin toiset, vain siksi, että hän oli
tuntenut velvollisuudekseen kestää tämän yhden elämän omilla
voimillaan. Juuri siitä oli hän saanut raa'an ja rahanhimoisen nimen,
juuri siitä olivat ihmiset tulleet hänelle niin vihamielisiksi ja
sulkeneet häneltä ovensa. Mutta jos hän olisi sortunut, murtunut,
heittäytynyt heidän jalkoihinsa ja näytellyt heille itkussa silmin
särkynyttä sydäntään, pettyneitä toiveitaan, kuolemansairaita
hermojaan, kaikkia noita vikaantuneita ihanuuksia, jotka eivät enää
sallineet hänen panna tikkua ristiin, kas silloin olisi hän kyllä
kelvannut! Silloin olisivat he ihailleet hänen hienoa sieluaan ja hänen
jaloja vaikuttimiaan, kunnioittaneet hänen harvinaista kärsimyskykyään
ja kaunista personallisuuttaan. Silloin olisivat he silitelleet hänen
päätään ja koonneet hänelle kolehtia ja pitäneet häntä pystyssä
yhteisvoimin. Ja tällä hetkellä olisi hän nyt varakas pelkistä
lähimmäistensä hyvistä-töistä ja vahingonkorvauksista ja muuten mitä
mieltäkiinnittävin ja suosituin ilmiö. Kuten hänen miehensäkin.

Nämä ajatukset olivat Marketan päässä valmiissa muodossa kuin
väitöskirja. Tuskin kului päivääkään, ettei hän niitä joltakin kohdalta
kerrannut. Mutta synkimmäksi kohosi hänen vanha kaunansa ja yksinäinen
katkeruutensa aina silloin, kun hän muisti entisen miehensä. Ei koskaan
voisi hän antaa anteeksi hänelle, ei haudassakaan! Mies oli ollut
Marketalle kuin opetusväline, miehen kautta oli elämän ankaruus tullut
hänen luokseen ja miestä käytti Marketta yhä vielä ainoana mittanaan
tunnustellessaan ihmisiä. Kaikki, mikä vähänkin muistutti hänestä,
merkitsi Marketalle alhaista ja hyljättävää. Naisen tavallisella
sokealla yleistämisellä oli hän siten häikäilemättä pyyhkinyt pois
suuret alat elämänarvoja. Jokaisessa iloisessa ilmeessä näki hän huonon
ja huikentelevaisen luonteen, jokaisessa hienossa puvussa katalan
varkauden, jokaisessa rikkaassa ja mukavassa kodissa edesvastuuttoman
ja epäoikeutetun aseman. Ainoastaan kaikista karuimmat elämänmuodot ja
kaikista alkeellisimmat velvollisuuden käsitteet saivat armon hänen
paatuneessa mielessään. Ihminen merkitsi vain työtä, työ rahaa
ja raha itsenäisyyttä, siinä oli Marketan koko yksinkertainen
yhteiskunta-siveys. Työ, josta ei tullut rahaa, oli huvittelua, ja
ihminen, joka ei elättänyt itseään, oli rikollinen. Tällaisia olivat
kaikki säveltäjät, maalarit, runoilijat, laulajat ja yleensä kaikki ne,
jotka kutsuivat itseään taiteilijoiksi ja tämän nimen perusteella
katsoivat oikeudekseen olla ansaitsematta, elää velalla, huvitella ja
mellastaa niinkuin viimeistä päivää. Se oli mahdollista ainoastaan niin
kauan kuin ihmiset olivat tyhmiä ja antoivat vetää itseään nenästä,
kuten Markettakin aikoinaan oli antanut. Hänen miehensä oli myös
väittänyt olevansa taiteilija ja esittänyt tämän lieventävän
asianhaaran aina puolustuksenaan jokaisessa epävarmassa tilaisuudessa.
Sitäpaitsi oli hän saanut Marketalle uskotetuksi, että taide todellakin
oli jotakin korkeata ja etuoikeuttavaa ja että arki-ihmisen ainoa
velvollisuus oli auttaa ja palvella taiteilijaa. Että Marketta tämän
uskoi siihen aikaan ei ollut laisinkaan ihmeellistä, sillä hän oli
silloin ainoastaan yksinkertainen maalaistyttö ja hänen miehensä
kaunopuheinen kaupunkilainen, joka jo pelkällä olennollaan häikäisi.
Hän oli yksi noita kalpeita, romantisen kauniita tyhjäntoimittajia,
jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan nuorten,
haaveellisten tyttölasten kuutamoritareja. Hän oli tullut maailmaan
aivan kuin vain sitä varten, ollakseen hyväilty ja hemmoiteltu,
ainainen apua tarvitseva potilas, suloiset sanat huulilla ja sydämessä
synkkä epätoivo. Sillä hän oli syntynyt onnettoman tähden alla, sekin
kuului asiaan. Aina hänelle sattui odottamattomia tapaturmia ja
hirveitä hairahduksia. Aina oli hän jalo, liikuttava ja syyntakeeton,
pahan maailman viaton uhri. Hän oli liian hieno sielu tullakseen
toimeen siinä, missä tavalliset ihmiset. Hänen täytyi saada olla
vapaana arkihuolista, ilossa, humussa ja huumauksessa, voidakseen elää
ja ennen kaikkea voidakseen tehdä taidetta. -- Alussa koetti Marketta
parhaansa mukaan tyydyttää näitä tarpeita. Hän hoiti miehensä sekavat
asiat, selvitti ja sovitti hänen ainaiset hulluntekonsa ja maksoi hänen
elatuksensa. Ja niin oli se pieni omaisuus minkä Marketta oli perinyt
isältään, vanhalta maalaiskauppiaalta, pian loppuun kulutettu. Sitten
sai hän keksiä toisia rahalähteitä, turvautua kaikenlaisiin pikkutöihin
ja keinotteluihin. Muuta neuvoa ei ollut. Sillä taiteilijan ei sopinut
tehdä työtä rahapakosta, se olisi voinut vahingoittaa hänen
inspiratsioniaan. Arki-ihminen oli luotu riippumaan kurjasta aineesta,
ei taiteilija, arki-ihminen saattoi ostaa ja myydä, tinkiä ja punnita,
taiteilija ainoastaan antaa ja ottaa. Ja mitä enemmän toinen upposi
näkymättömien kauneuksiensa huolettomaan maailmaan, sitä
porvarillisemmaksi ja laskevammaksi vain täytyi Marketan käydä,
voidakseen suoriutua käytännöllisistä vaikeuksista. Mies palkitsi hänet
puolestaan kauniilla puheilla ja liikuttavilla tunnustuksilla. Alinomaa
vakuutti hän, että Marketta oli hänelle kaikki kaikessa, hänen suuri
rakkautensa, ainoa, joka ymmärsi hänet ja jonka luokse hän saattoi
tulla hädän hetkellä. Mutta paljosta rasituksesta ja ainaisista
ikävyyksistä alkoi Marketan vankka maalaisrealismi vähitellen herätä.
Hänestä tuli epäileväinen. Suuret sanat alkoivat kadottaa merkityksensä
ja taiteen käsittämättömällä olemuksella ei ollut enää entistä
taikavoimaa hänen ylitseen. Hän huomasi vain karkeat tosiseikat: sen,
että hän yksin sai raataa ja väsyä, sill'aikaa kuin toinen eli
laiskuudessa ja elämän mukavuudessa. Oliko hän hullu? Mikä velvollisuus
oli vaimolla elättää suurta, tervettä miestä? Hän tuli kapinalliseksi
ja katkeraksi ja rupesi näkemään kaikki asiat uudessa valossa. Hän
huomasi, että häntä oli petetty, ja tämän huomion jälkeen tuli hän
aivan kuuroksi kaikille rukouksille ja kiitoksille. Ennen olisi saanut
kiven heltymään kuin hänen loukatun sydämensä. Hän näki mielessään,
miten hänen viatonta tuhmuuttaan oli väärinkäytetty koko ajan, miten
toiset naiset kenties olivat puettaneet itsensä silkkiin hänen
säälittävillä säästöillään ja tuhlanneet hänen armeliaan rakkautensa
humussa ja nautinnoissa. Ja hän itse oli mielettömällä työllään vielä
lisännyt tätä sosialista vääryyttä! -- Huomattuaan, että Marketta oli
tullut vastaanottamattomaksi imarruksille, koetti mies vastakkaista
keinoa: järkyttää hänen mieltään todistamalla hänet raa'aksi ja
sivistymättömäksi ja sellaisena kaikkeen itsenäiseen arvosteluun
kypsymättömäksi. Mutta silloin otti Marketta viisivuotiasta tytärtään
käsipuolesta kiinni ja lähti...

Ja sillä tiellä hän oli.

Marketta katsahti kelloonsa kiusaantuneesti. Viisi minuuttia vailla
seitsemän. Pian lakkaisi siis vihdoinkin, jumalan kiitos, tuo
sietämätön jytinä ompelusalissa. Aina siellä vain jytkytti ja takoi,
niin että päässä kumahteli. Kutoi hääpaitoja niille todellisille
naisille, niille, joilla oli lupa olla hienoja, heikkoja ja avuttomia,
hoitaa hellää sieluaan ja kaunista ruumistaan ja maata autuaan
alennustilansa untuvilla. Marketalla oli aina tunne siitä, että siinä
oli jotakin synnillistä ja julmaa, että juuri hänen luonaan tehtiin
sellaista työtä ja että hän näin palvelevaisella hahmolla hoiti oman
kostonsa asiaa. Sillä sitä hän ei koskaan unohtanut. Kateellisella ja
halveksivalla ivalla tarkasteli hän aina niitä salaperäisesti
hymyileviä äitejä ja tyttäriä, jotka tulivat häneltä hääkomua
tilaamaan. Piikkipaitoja tahtoi hän heille kutoa, häväistyksen
hursteja, joilla oli saanut itsekin maata...

Kello löi viereisessä huoneessa seitsemän. Koneen jyrinä taukosi ja
Marketta kuuli, miten ompelutytöt toinen toisensa jälkeen lähtivät...

Hän nousi, sulki suuren ompelusalin ulko-oven sisältäpäin, avasi siellä
kaikki ikkunat ja lähti omalle puolelleen.

Marketan äkisti astuessa sisälle ruokasaliin, sävähti nuori tyttö
pöydän ääressä tulipunaiseksi. Hämillään ja hajamielisesti alkoi hän
nostella ja selailla edessään olevia kirjoja.

Marketta katsoi häneen terävästi.

-- Hellin, sinä et taaskaan lukenut läksyjäsi. Minä näin sen. Mitä sinä
kätkit minun sisälle tullessani? Joku romaani varmaankin taas. Anna
tänne se!

Tyttö ojensi arasti kätkemänsä kirjan.

-- Rakkautta, rakkautta vaan sitä luetaan. Enkö arvannutkin! Se tekee
sinut vielä onnettomaksi. Anna olla viimeinen kerta! Ei elämä ole
mitään romaania. Ja jos sinä vielä kerran jäät luokalle, saat siirtyä
tuonne toiseen huoneeseen ansaitsemaan, muista se. Olenhan sanonut sen.
Ihmisen täytyy oppia jotakin työtä, jolla voi ansaita elatuksensa. Se
on se kaikista ensimäinen. Mutta sinä vain laiskottelet ja haaveksit ja
uneksit. Voi Hellin parka, mikä sinustakin mahtaa tulla!

Hellin katsoi alas ja hänen raskaiden silmäluomiensa alta alkoi
tipahdella kyyneleitä.

-- Ja sitten sinä aina itket! Ikäänkuin sillä mikään olisi sovitettu
tai elämä siitä parantuisi!

Marketta kääntyi astiakaapille järjestelläkseen teekuppeja pöydälle.

Hellin nousi äänettömästi ja vetäytyi nurkkaan. Hän tunsi, että hänelle
tehtiin vääryyttä, ja unelma ja uhma taistelivat hänen sielussaan.
Elämä oli hänestä niin raskasta ja käsittämätöntä. Ja siitä muka piti
hänen maksaa! Miksi? Siksikö, että se joka päivä kiusasi häntä, oli
kade ja kitsas, köyhä ja pahansuopainen? Siksikö, että se vei hänen
silmistään kaiken kauneuden, kielsi pienimmän ilon, viattomimman
mielikuvitelman? Mutta eihän elämä ollut sellainen. Ainoastaan äiti oli
sellainen ja hän näki elämän itsensä näköisenä. Hänen aatepiirinsä oli
ahdas ja vanhan-aikainen, hänen onnensa kurkotti pelkkää aineellista
hyvää, hänen viisautensa oli elämäntaitoa ilman elämää. Hellin tunsi
sen niin varmasti. Sillä sen äärettömän kärsimyksen ja kaihon takana,
jonka ainoastaan viisitoista-vuotiaan mielikuvitus jaksaa kannattaa,
kuulsi niin kummallisesti houkutteleva kuva siitä oikeasta elämästä. Se
oli täynnä vapauden välkettä ja suuria vastakohtia. Siihen mahtui
kaikkea: voimaa ja heikkoutta, autuutta ja kurjuutta, satua ja
seikkailua, ja sitten niin rajattoman paljon rakkautta ja
anteeksi-antoa...

-- Hellin, tule kattamaan pöytää, käski Marketta.

Hellin totteli vastaamatta.

Marketta istuutui keinutuoliin ottaen sukankutimen käteensä. Hellin
kulki lattialla vielä itkusta punottavin poskin ja pitkät silmäripset
alasluotuina.

Siinä katsellessaan Helliniä valtasi Marketan kummallinen tunnelma.
Tuollainen oli hänkin ollut nuorena, melkein noin sievä ja herkkä.
Mutta juuri siksi olikin hän vähällä joutua perikatoon. Ankaraa
kuritusta oli hän saanut käyttää itsensä suhteen pelastuakseen. Täytyi
tulla kovaksi, jos tahtoi kestää elämän. Sentähden hän vain Helliniäkin
opasti, säästääkseen hänet omalta kohtaloltaan. Mutta tämä loukkautui
aina hänen neuvoistaan ja ymmärsi ne väärin. Ja se tuntui Marketasta
niin raskaalta. Kenties ei hän osannut kasvattaa lasta oikein, siitä
syytti hän usein itseään. Viha ja rakkaus tekivät hänen mielensä
epätasaiseksi, hän tiesi sen, mutta hän ei voinut sille mitään, sillä
koko äidinrakkautensa voimalla vihasi hän Hellinissä kaikkea, mikä
suinkin saattoi muistuttaa siitä toisesta... Mutta sehän ei ollut
lapsen syy. Itse oli hän vain syypää ja kasvatukseen kykenemätön. Ja
kuinka olisikaan hän osannut hoitaa toisen asioita, kun ei ollut
osannut hoitaa omiaankaan!

-- Hellin parka, sinun parastasihan minä vain tarkoitan, huokasi
Marketta.

Vasta nyt nosti Hellin päänsä ja loi äitiinsä pitkän, kimaltavan
silmäyksen, josta leimahti syytös ja uhma, koko se loukattu
oikeudentunto ja leppymätön vastavoima, jolla nuori polvi aina astuu
vanhan ylitse. Se on parantumaton. Se ei käytä hyväkseen heidän
kokemuksiaan, jotka se saisi ilmaiseksi, se ei opi mitään, jota se ei
itse ole elänyt, ei tunnusta mitään, jota se ei tunne. Se tempaa
itselleen vapaat ohjat ja lankeaa vanhoihin ketunloukkuihin...

Marketta luki Hellinin katseesta tämän mykän vastalauseen ja hänen
sisimpänsä sylkähti sekä surusta että suuttumuksesta. Se oli taas se
toinen, joka siellä nosti päätään. Hellinkin liittoutui hänen
vihollisiinsa. Hän oli sittenkin saanut kasvaa liian suuressa
vapaudessa. Kuria täytyi koventaa. Mutta kun Marketta rupesi
ajattelemaan sitä asiaa lähemmin, tuntui se hänestä taas niin
mahdottomalta. Se ei ollut varmaankaan oikea tapa. Hellin oli niin
arka. Hän ottaisi rakkautensa pois tai sitten tulisi hän rumaksi, kuten
Marketta itsekin oli tullut. Ja hän oli niin kaunis juuri noin. Mutta,
hyvä jumala, miksi piti kaiken kauniin olla niin heikkoa! Mitä oli
tehtävä?

Ja Marketta huokasi raskaasti.



MEIRI


Meiri istuu ikkunassa ja katselee hämärtyvää iltaa. Korkealta rinteeltä
alas laaksoon, yli puiden ja kirkontapulien, yli sinipunaisessa rusossa
kypenöivän kylän ja kaukaisen virran.

Se on kaunista, mutta Meirin mieli on pimeä ja ikävä. Hän ei välitä
näköaloista, hän on niihin jo liiaksi tottunut. Sillä lukemattomia
kertoja on hän näin saanut istua, eri paikoissa Europaa, aina samalla
lailla, katsellen yksinäisestä ikkunastaan vieraita, mallikelpoisia
maisemia. Hän ei niitä edes enää erottanut toisistaan. Ne olivat
hänestä kaikki samanlaisia. Ja kaikki muukin oli samanlaista. Aina sama
yksinäisyys, sama huone, sama ikkuna, sama sivu-ovi oikealle, josta ei
koskaan saanut mennä sisälle ja jonka takana tutki ja kirjoitti tohtori
Koli, hänen miehensä.

Näin oli ollut jo kauan. Tohtori Koli oli tullut silloin, kun Meiri jäi
orvoksi, tullut kuin toinen isä, ja siirtänyt hänet hiljaa sivulleen
kuin pienen valkean kyyhkyn, joka ei vielä osaa lentää. Melkein
huomaamatta oli Meiri luisunut isän kodista miehen kotiin, ilman että
ainoakaan pikkutytön-unelma oli vielä ehtinyt liikahtaa salaperäisessä
umpussaan ja ennenkuin ainoakaan hänen tunteistaan oli kypsä aukeamaan
elämälle. Ja niin oli hän jäänyt kuoreensa. Hän seurasi miehensä työtä
ja matkoja kuin unessa löytämättä hapuileville mielikuvilleen
minkäänlaista jalansijaa todellisuuden maailmassa. Tohtorin oli näillä
matkoilla määrä tehdä työtä ja Meirin nauttia, nauttia kaikesta, mistä
yleensä nautitaan, mutta Meiri ei osannut. Yhä useammin ja useammin
vain alkoi häntä vaivata ajatus, että hän oli häkissä. Mutta joka
kerralla oli hänellä siitä omantunnon vaivoja ja hän koetti torjua sen
pois, mutta se palasi aina takaisin. Ja hän tunsi olevansa kiittämätön
ja paha eikä voinut itsekään selittää itselleen, miksi hän kärsi...

Ja kuitenkin olisi hän tahtonut nauttia. Ja kuitenkin oli hänellä
vapaus tehdä mitä hyvänsä, mennä minne hyvänsä.

Mutta hän ei ollut koskaan käyttänyt tuota vapautta. Hän tiesi, ettei
se sittenkään olisi riittänyt hänelle, että se oli liian pinnalla.
Sillä noina lukemattomina iltahämärinä, jolloin hän kuten nyt, oli
katsellut ikkunastaan kaukaisten kaupunkien savuja tai etäisten
viinitarhojen kuumottavia kukkuloita, oli hän oppinut tuntemaan
itsessään pelottavan voiman, jonkin hirveän ja hillittömän, joka iski
hänen päähänsä kuin verisyöksy ja kuiski hänen korvaansa hulluja
houkutuksia. Hän tiesi kyllä, että hän olisi saanut mennä noihin
kaupunkeihin, ostaa sieltä itselleen kaikki, minkä rahalla voi saada,
laskea jalkoihinsa niiden huvit ja herkut ja vieläpä lisäksi sen
kunnioittavan ritarinkin, joka saattoi hänet kotiin ja jonka hänen
miehensä milloin tahansa olisi ollut valmis laajasta tuttavapiiristään
hänelle valitsemaan. Mutta hän ei tahtonut. Hän tiesi myös, että hän
olisi saanut komentaa lasiinsa sen kultaisena helmeilevän nesteen, joka
pusertui ulos noiden kuumottavien viinikukkuloiden rinnoista. Mutta hän
ei tahtonut. Sillä se hirveä ja hillitön hänen povessaan nauroi koko
tuolle suurelle vapaudelle kuin narripelille ja ääni hänen korvissaan
lauloi: ei näköaloja vaan näkymättömiä syvyyksiä, ei ritaruutta vaan
rakkautta, ei elämänmuotoja vaan itse elämää, elämää sinä tarvitset!

Hullu ääni! Mutta juuri sentähden ei hän koskaan ollut uskaltanut
laskeutua noihin laaksoihin, joiden hämärät alati houkuttivat ja
itkivät hänen ikkunallaan.

Meiri istui liikkumatta ja tuijotti. Kauas laaksoon...

Varjot pitenivät. Rusotus kylässä leveni kuin raskas purppura-aalto
niellen kaikki, puut, kukkulat ja katot... Ainoastaan kirkontapulien
korkeimmat huiput pistivät enää esiin hämärä-merestä.

Meirin mieli oli pimeä ja ikävä. Hän tuijotti, mutta ei muistanut
katsella...

Äkkiä jostakin, syvältä, hämäristä, näkymättömistä, alkoi soida
tanssin-sävel...

Pieni, kypenöivä kylä se oli, joka tanssi. Raskaan purppuransa alle
piiloutuneena se nyt leikitteli, vapaudestaan huimapäisenä ja
kevytjalkaisena.

Meiri kimmahti seisaalleen kuin sähköiskun saanut. Jokainen
tanssin-korostus tuolla kaukana oli kuin vieterinveto hänen uneksivalle
olemukselleen. Oli kuin nyt vasta, ensi kerran, olisi alkanut sydän
sykkiä, silmä palaa ja jäsenet väristä elämää. Ah, kuinka monta vuotta
olikaan siitä kuin hän viimeksi oli saanut tanssia! Sitähän hän juuri
kaipasi ja tarvitsi. Mutta hän ei ollut sitä tiennyt ennenkuin nyt,
jolloin tuo yksinkertainen sävel äkkiä oli lähettänyt kaikki nuoruuden
aistimusten kuumat laavavirrat hänen ylitseen.

Ja se oli ainoastaan joku vanha böhmiläinen kansantanssi!

Mutta Meiri oli nuori. Hänen mielensä oli kuuma ja pimeä... Hän olisi
tahtonut tanssia nyt juuri. Jonkun kanssa, jonka silmästä edes hän
olisi saanut arvata ja lukea sen, mitä hänelle ei kukaan vielä ollut
sanonut. Jollekin, jonka katseille edes hän olisi voinut antaa ja
luovuttaa sen, mitä hän ei vielä ollut kenellekään antanut... Meiri oli
niin nuori ja tuli tykytti hänen suonissaan, mutta yksinäisyys
ympärillä oli kuin kuolema.

Jokin kamala tunnelma värisytti häntä. Se oli kai illan sumu. Hän sulki
ikkunan. Mutta pelko ei hävinnyt. Kaikki oli haudan hiljaista nyt...

Kuin aaveen ajamana syöksyi hän sisään siitä ovesta, josta hänen ei
oikeastaan ollut lupa mennä sisälle...

-- Valter! huokasi Meiri hiljaa oven suussa.

Tohtori nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja painoi sen heti
taas takaisin papereihinsa.

Meiri lähestyi tohtoria. Hiljaa laski hän kätensä hänen olalleen.

-- Valter! huokasi hän uudestaan.

-- Mitä, lapsukaiseni? kysäsi tohtori jatkaen työtään.

Meiri jäi seisomaan hänen selkänsä taakse eikä vastannut...

Minuutit kuluivat. Kello naksutti uunin reunuksella. Kukaan ei puhunut.

Meiri tuijotti mieheensä.

-- Ystäväni, sanoi vihdoin tohtori äkkiä käännähtäen, minä en oikein
jaksa hallita ajatuksiani, jos seisot noin aivan lähellä...

-- Mitä sinä sitten ajattelet?

-- Tässä on minulla juuri esillä sangen tärkeä kohta. Et sinä sitä
ymmärrä, Meiri pikkuinen, mutta siitä riippuu kaikki.

-- Oh, tuotako sinä vain ajattelitkin!

-- Mitä sinä sitten luulit minun ajattelevani!

-- Minua...

-- Sinua!

Keskustelun surunvoittoinen hullunkurisuus oli kokonaan herättänyt
tohtorin. Hämmästyneenä katsahti hän Meiriin, mutta samalla levisi
hänen kasvoilleen jo ymmärtävä ja hyväntahtoinen ilomielisyys.

-- Pikku linnulla on taas ollut ikävä, eikö niin? sanoi hän pehmeästi
tarttuen Meirin molempiin käsiin.

Silloin Meirissä laukesi jokin, ja hillittömään itkuun purskahtaen
lankesi hän miehensä kaulaan.

-- No, no, Meiri, pikku lintu, älä toki itke, älä itke, lohdutteli
tohtori avuttomana, nostaen hänet kömpelösti polvelleen. Ymmärränhän
minä sinut. Sinä olet vielä niin nuori. Sinä tarvitset seuraa. Tämä ei
mitenkään käy. Ja minullakin on aina tämä työni... Kuule, ilostui hän
äkkiä ikäänkuin keksien jotakin, kuule, minä voin todellakin ottaa
itselleni lomaa näistä ainaisista papereistani, joksikin viikoksi
vaikka... Ja sitten minä vien sinut ihmisten pariin taas, Meiri. Minä
tulen sinun kanssasi, minne vain tahdot. Älä itke, Meiri! Jo huomenna
voimme lähteä esimerkiksi pienelle ajelulle. Tilaamme isännältä vaunut
ja ne suuret harmaat hevoset, joista sinä niin pidät, ja sitten
painumme alas pitkin jokirinnettä ja nautimme kauniista näköaloista ja
ihanasta ilmasta. Eikö niin? Vai tahdotko mieluummin, että teemme
matkan kaupunkiin? Olen kokonaan sinun käytettävissäsi, muista nyt se.
Pääset konsertteihin ja teattereihin näkemään iloisia ihmisiä ja
vilisevää elämää. Se tulee tekemään sinulle hyvää, eikä se pahaa tehne
minullekaan, vuoden päiviin en ole käynyt missään...

Tohtori keinutteli Meiriä polvellaan kuin lasta. Meirin nyyhkytykset
lakkasivat vähitellen. Lasittunein silmin jäi hän tuijottamaan pimeään,
jonka takana oli se kypenöivä kylä ja vanha böhmiläinen kansantanssi.



KUVITTELIJA


Hänen nimensä oli Tuulos, ja hän oli hyvin yksinäinen ja hyvin rikas.
Ilman näitä suojaavia ominaisuuksia olisikin hän jo aikoja sitten
istunut joko houruinhuoneessa tai vaivaistalossa, sillä niin
mahdottomilla ominaisuuksilla oli taivaallinen isä lähettänyt hänet
tänne elämäntaisteluun. Mutta onneksi sai hän elää taipumustensa
mukaisesti: elämäntaistelun ulkopuolella.

Ensimäinen vaikutelma, jonka hänestä sain, oli vastenmielinen. En tiedä
miksi. Tai kenties oli se jotakin hämärää sukua sille vaistomaiselle
vihamielisyydelle, jolla köyhälistön riveissä kasvanut aina katselee
rikasta ja työmies elämän mukavuuksilla lepäilevää vapaamatkustajaa.
Sillä mitkään eivät ole niin arasti epäluuloisia kuin vasta-vapautetut
nousukasaivot. Pienimmässäkin poikkeus-ilmiössä aavistavat ne väärän
asenteen tai suoranaisen solvauksen.

Tuulos herätti alussa tavatonta ihmettelyä siinä pikkukylässä, minne
hän oli asettunut viettämään kesää. Ja hän oli todellakin "originaali"
sekä ulkomuodoltaan että käytökseltään. Pitkä, hintelä mies. Kulki
vähän kumarassa ja käytti sangallisia silmälaseja, mutta näytti siltä
kuin olisivat ne pikemmin olleet silmien peittona kuin kirkastajina.
Sillä hän ei koskaan nähnyt ketään, ei tuntenut edes oman talonsa
väkeä eikä tervehtinyt ainoatakaan ihmistä. Vaelteli vain kaiket
päivät itsekseen, kädet selän takana ja pää kenossa. Ja hänen
kasvonpiirteensä, jotka ikäänkuin kiertyivät renkaiksi silmien
elottomien lasisuojusten ympärille, eivät ilmaisseet pienintäkään
inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta.

Mutta häneen totuttiin vähitellen. Ja kun hän ei tehnyt kenellekään
mitään, ei hyvää eikä pahaa, karisivat epäystävälliset laatusanatkin
ennen pitkää pois hänen ympäriltään ja hänelle jäi ainoastaan
rauhallisen hullun hiljainen maine. Silloin vasta alkoi tehdä mieleni
häntä lähestyä. Ja eräänä iltana, jolloin taas tavallisuuden mukaan
kohtasimme toisemme suurella maantiellä, liityin hänen seuraansa. Mutta
jo seuraavana sekuntina tunsin, ettei minun olisi pitänyt sitä tehdä.
Me kävelimme ja kävelimme tietämättä kumpikaan mitä sanoa. Vihdoin
minä, joka katsoin olevani syyllinen tähän vaikeaan tunnelmaan, aloin
ohjata keskustelua. Koetin olla kohtelias, johdin puheen taiteeseen,
koska otaksuin hänen sielunsa rikkaiden originaalien tavoin palavan
joissakin hyper-esteettisissä kilvoituksissa. Mutta hän ei langennut
ansaani. Hän vastaili kyllä jotakin, mutta silmin-nähtävästi aivan
ulkopuolelta itseään, ja hänen sanoissaan oli joka kerta turvaton,
melkein säikähtynyt sointi.

-- Mitä te pidätte tohtori Tainion uudesta huvilasta?

-- Mistä huvilasta?

-- Tarkoitan tuota kuuluisaa huvilaa, jonka arkkitehti Siltala on
rakentanut.

-- En tiedä... En tunne...

-- Mutta sehän on aivan tässä vieressä.

-- Missä?

-- Menimme juuri sen ohitse.

-- En tullut sitä huomanneeksi.

-- Mutta tehän asutte aivan vastapäätä, kuljette joka päivä siitä
sivuitse. Ettekö todellakaan ole nähnyt sitä?

-- En...

Minusta se oli mahdotonta. Katsoin häneen pitkästi. Mikä syy oli
hänellä noin leikitellä? Kuitenkin huomasin heti, että hän puhui totta,
sillä hän oli itse vielä enemmän hämmästynyt ja hämillään kuin minä ja
hänen pyöreät silmänsä tuijottivat ammottavina ja apua pyytävinä. Minun
tuntooni koski. Miksi en ollut heti uskonut hänen hapuilevasta ja
pingoitetusta äänestään? Miksi olin tahallani piiskannut hänestä esille
hänen heikkoutensa? Tunsin tehneeni hänelle veristä vääryyttä alusta
alkaen. Hän ei ollutkaan pöyhkeilijä eikä teeskentelijä. Ja minä
häpesin aivan kuin olisin harjoittanut pahuutta tai väkivaltaa.

Mutta sen kerran perästä tuli meistä ystävät. Ja Tuulos tuli vähitellen
avomielisemmäksi, vieläpä oikein puheliaaksikin, kun hän huomasi, ettei
hänen enää tarvinnut pelätä olevansa naurettava. En ole koskaan
kenelläkään nähnyt niin herkkää vaistoa.

Ja kuitenkin otin sittemmin oikein tavakseni kiusoitella häntä
pitämällä tutkintoa kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän ei
sentään ollut nähnyt. Kyselin, minkä värinen oli talo, jossa hän asui,
montako ikkunaa siitä näkyi maantielle, montako koivua kasvoi hänen
pihamaallaan, minkä väriset silmät oli hänen emännällään, minkä
näköiset seinäpaperit hänen seinillään, ja näin jatkaen aivan
rajattomiin asti mitä lapsellisimpia asioita. Ja säännöllisesti oli hän
aivan rehellinen hölmö eikä tiennyt niistä mitään, ei ollut huomannut
koskaan. Annoin hänelle välistä oikeita läksyjä, jotta hän oppisi edes
sen, minkä tavallinen ihminen oppii tietämättään. -- Näin me
leikittelimme. Mutta leikin ohella tunsin olevani koko ajan vakava.
Jotakin pelottavaa ja salaperäistä uhosi aina vastaani tuon kummallisen
miehen tutkimattomasta sielusta. Jokainen pieni kysymys, jonka
kisaillen heitin hänelle, kimmosi takaisin itselleni mykäksi ja
hirvittäväksi muuttuneena, omaan rajattomuuteensa raukeavana. Tylsä hän
ei ollut. Mutta kuinka outojen kuilujen partailla hän mahtoikaan
kulkea! Mitä tuntemattomia maailmoja tuntea, mitä näkymättömiä nähdä?
Ja yhä vaikeammaksi kävi leikintekoni.

Ja kerran sitten ikäänkuin aavistaen ajatukseni pysähdytti hän minut
keskellä pilaa.

-- Älkää viitsikö enää, sanoi hän. Tehän tiedätte, etten huomaa noita
asioita. Mutta onko se niin vaarallista? Ettehän tekään näe niitä,
joita minä näen...

Hänen äänensä oli vallan vieras. Minua värisytti.

-- Mitä te sitten näette? kysyin.

Hän hymyili omituisesti.

-- Tänään, vastasi hän, olen nähnyt ainoastaan keltaisen lehden. Sen,
joka juuri äsken lensi ohitse. Siksi en voinut enää nauraa...

-- Mikä keltainen lehti...?

-- Katsokaa nyt, ette huomannutkaan! riemuitsi hän aivan oudon
äänekkäästi. Sanoinhan minä, arvasinhan minä!

Typerryin ja tulin melkein alakuloiseksi. En ymmärtänyt mitään. Hän oli
sittenkin aivan hullu.

Tuulos katsoi minuun pitkästi, aivan silmiin, jota hän ei muuten
koskaan tehnyt. Ja ikäänkuin peläten loukanneensa kiirehti hän
selittämään:

-- Näittehän te sen pienen tytön?

Nyökkäsin.

-- Niin, ja hän kantoi sormiensa viimeisissä nipukoissa keltaista
lehteä. Hänen silmänsäkin välähtivät keltaiseen. Se oli vain sen lehden
heijastusta. Ja tiedättekö, mikä se lehti oli? Se oli hänen sielunsa,
joka oli lähtenyt irti. Siksi kantoi hän sitä niin sievästi ja
varovaisesti. Se oli vasta kaunista!

En uskaltanut vastata. Jokin selittämätön kauhu valtasi minut.
Katsahdin salaa hänen silmiinsä ja ne paistoivat mielestäni aivan
kuparilta.

Olimme kapealla metsäpolulla. Ja se tuntui minusta nyt äkkiä niin
turvattoman yksinäiseltä. Puut olivat vierillä niin luonnottoman
korkeat ja erämaa ympärillä niin loppumattoman syvä...

-- Mutta näittehän te sen tytön ja sen keltaisen lehden? kertasi hän
itsepäisesti.

-- En minä mitään keltaista lehteä nähnyt. Mistä se olisi tullut?
Nythän on vasta kesäkuu, äännähdin vaivaloisesti palvellakseni vielä
viimeisillä voimillani viisautta.

-- Älkää sanoko, ettei sitä ollut, vaikk'ette nähnytkään. Enhän
minäkään väittänyt, ettei tohtori Tainion huvilaa ollut olemassa,
vaikk'en ollutkaan sitä koskaan nähnyt.

Uudestaan hämmästyen katsahdin häneen. Kykenikö hän vielä
tuollaiseenkin? Mutta joka tapauksessa tämä ovela ajatusleikki, joka
oli lausuttu muuten mitä iloisimmalla äänellä, nosti minut jälleen
metafysiikan kuiluista pinnalle. Voitin pelkoni.

Sittemmin totuin tällaiseen. Ja samantapaista sattui useasti.
Leikillinen suhteemme sai vähän toiset muodot. Välitimme nyt
molemminpuolisesti toisillemme näkemyksiä: hän sisällisiä, minä
ulkonaisia. Emme milloinkaan kiistelleet mistään emmekä väittäneet
vastaan. Ja tästä luottamuksesta kävi Tuulos päivä päivältä yhä
iloisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Silloin vasta olin tilaisuudessa
saamaan pienen käsityksen hänen hourailevan intelligensinsä
tavattomasta rikkaudesta ja hedelmällisyydestä.

Sitten en nähnyt häntä pariin vuoteen, kunnes muutamana talvi-iltana
istuessani eräässä pääkaupungin kahvilassa sanomalehteä lukemassa hän
äkkiä ilmestyy eteeni, rengas-silmät vielä kuparinkiiltoisempina kuin
ennen. Hän oli hyvin kalpea ja kiihottunut.

-- Vihdoinkin näen teidät, alkoi hän tervehtimättä. Nyt minulla on
jotakin kerrottavaa. Nyt se on tapahtunut. Nyt olen löytänyt, nyt olen
nähnyt hänet...

-- Kenen?

-- Rakastettuni, vastasi hän merkitsevällä ja ylpeällä hymyllä.

-- Kuka hän on sitten?

-- Hän on tietysti se, joka hänen pitää olla. Hermafroditi! Kauneuden
täydellisyys! Ihmisen täydellisyys! Johon ei koskaan väsy, joka antaa
riutumuksen uskollisuuden, joka antaa, mutta ei antaudu, ymmärrättekö,
joka silmänkaarroksessaan kantaa kaikkeutta! Ja sen silmänkaarroksen
olen minä nyt nähnyt. Voitteko uskoa? Se on kuin kypsä, kuihtumaton
marja, kuin pisara, joka on putoamaisillaan, mutta ei putoa, kuin
ajatus, joka on valmis, mutta jota ei lausuta, kuin tunnelma, joka ei
koskaan muutu tunteeksi, kuin tahto, joka ei purkaudu tekoon, mutta
joka vaan on, on, ymmärrättekö, kuin itsetietoisuuden unelma, kuin
hekkuman hiljaisuus, kuin suuren voiman suloinen liikkumattomuus, kuin
iankaikkinen pidättyvä ja kutsuva vastarinta...

Hän huohotti innostuksesta, jommoista en hänessä koskaan ollut nähnyt.
Sanat ryöppysivät kuin koski hänen huuliltaan. Kauhuissani ja
ihmeissäni kuuntelin tätä hulluuden ja nerouden kamppailua.

-- Ymmärrättekö? Uskotteko, että minä todellakin olen nähnyt tämän
kaiken?

Hän katsoi minuun julmasti. Ja minä tunsin että tämä kiihko milloin
tahansa saattoi muuttua raivoksi.

-- Uskon, uskon... Mutta kuka on sitten tämä...?

-- Hermafroditi, hermafroditi! Ettekö tiedä kuka se on!

-- Mille näyttää hän noin tavallisen ihmisen silmissä? Käykö hän miehen
vai naisen pukimissa? koetin vielä leikitellä entiseen tapaani.

Tuulos jäykistyi. Hän katsoi minuun pitkään.

-- En minä sitä tiedä, sanoi hän äärettömän halveksivasti.

Tämän jälkeen en ole nähnyt häntä enää. Ja mahdollista onkin, että joku
jalo ihmisystävä, joka on huomannut hänen näkevän tai puhuvan jotakin
sellaista, mihin eivät vielä mitkään lait eivätkä evankeliumit oikeuta,
on pistänyt hänet salpojen taakse, ettei hän pääsisi kylvämään
epäterveitä mielikuvia tai hämäriä elämän-ongelmoita rauhallisten
kansalaisten selkeihin ja hyvin-järjestettyihin aivoihin.



ITSENÄINEN NAINEN


Ilmi ja Aino istuivat tohtorin salissa suuren pystyvalkean ääressä
viettämässä hämärää. Tohtori itse oli pitäjällä sairaskäynneillään.

Oli aivan hiljaista. Ainoastaan suuret salomaat kohisivat syksyisesti
talon ympärillä. Tuli räiskähti silloin tällöin takassa ja liekit
heittelivät epätasaisia kuvittelujaan huoneen keltaisille
puu-istuimille.

Aino katsahti salaa Ilmiin. Tämä istui pää käsien varassa tuijottaen
tuleen niinkuin joskus hyvin kauan sitten, jolloin he koulutyttöinä
olivat asuneet yhdessä.

Aino tunsi, että hänen olisi pitänyt paremmin hoitaa
emännän-velvollisuuksia, puhua jotakin ja olla hauska, mutta hän ei
tiennyt mitä sanoa vanhalle ystävälleen, jota hän ei ollut tavannut
kuuteen pitkään vuoteen. Kaikki tämä oli tullut senjälkeen, tämä aivan
uusi elämä ja uudet elämänkokemukset. Joku outo maailma oli nyt heidän
välillään, joka olisi ollut ensin valloitettava, ennenkuin he oikein
saattoivat yhtyä. Mutta Aino oli arka ja Ilmi suljettu, kuten ennenkin.
Ja heti kun he olivat jääneet kahden, olivat he vaienneet... Sitäpaitsi
oli Ilmistä sillä aikaa tullut kuuluisa nainen ja oppinut. Kenties
huvitti häntä vain yksinomaan sellaiset asiat... Aino katsahti Ilmiin
uudestaan epätietoisena.

Ilmi näytti surulliselta, melkein lapselliselta, ja Ainon teki mieli
sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja sydämellistä.

-- Olethan sinä yhä vielä sama Ilmi, sanoi hän hiljaa laskien kätensä
hänen polvelleen.

Ilmi puristi ystävänsä kättä.

-- Olen ikävöinyt sinua paljon. Muuten en olisi tullutkaan. Sinun
ympärilläsi on aina viihtynyt sellainen kaunis ja lämmin kodintunne,
sellainen oikea, jota ei ole missään muualla...

Samassa aukeni ovi ja sisään ryntäsi pieni kolmivuotias poika, joka
sukelsi päänsä suoraan Ainon syliin.

Aino rauhoitteli lasta ja silitteli hänen päätään melkein hämillään.

-- Hänen nimensä on Jorma, tai johan sinä tiedätkin... Hän on koko
minun maailmani nyt. Niin pieni se on...

-- Minulla ei ole sitäkään, sanoi Ilmi kuin itsekseen.

-- Mutta sinulle on koko se muu avara maailma avoinna. Vaikka en minä
sitä tahtoisi vaihtaa omaani, virkkoi Aino naurahtaen ja tuntien
samalla helpotuksella kuoren heidän väliltään alkavan sulaa. Minusta
vain tuntuu, että minulla on se paras. Et tietysti ymmärrä sellaista,
niinkuin en minäkään sinun onneasi...

-- Ymmärtää vain sen, minkä itse kokee...

-- Ja mitä enemmän kokee, sitä enemmän ymmärtää. Sinä olet varmaan
paljon kokenut?

-- En tuotakaan, naurahti Ilmi osoittaen lasta. En sitä, mitä jokainen
muu, jokainen luontokappalekin, en elämän ydinvaistoja: jatkuvaisuutta,
iankaikkisuutta...

Aino nosti lapsen syliinsä ja vei hänet pois. Nyt ei hän enää ollenkaan
peljännyt olla kahden Ilmin kanssa. Palatessaan sulki hän oven ja veti
tuolinsa lähemmäksi.

-- Niin, puhui hän, onhan tämäkin eräs laji iankaikkisuutta, sen kyllä
tunnen, mutta eihän sen tarvitse olla ainoa... Sinä toteutat sitä samaa
henkisesti. Sinun henkesi ja työsi jää elämään...

-- Kenties, muun puutteessa!

-- Miksi sanot: puutteessa? Itsehän olet valinnut kohtalosi, tarkoitan:
julkisen elämän ulkopuolella kodin. Olisithan sinäkin saanut tämän,
mutta sinä et tahtonut. Se oli kai sinusta niin tavallista. Sinä et
koskaan ole ollut oikein niinkuin me muut naiset. Me emme voisi elää
ilman kotia yksin tuossa suuressa, kylmässä maailmassa. Huu!

-- Kun täytyy. Se on kyllä kovaa...

-- Mutta miksi sinä sitten...?

Aino ei jatkanut. Ilmin silmät olivat kyyneltyneet.

-- Rakas Ilmi, kuiskasi hän, rakas Ilmi!

Ilmi itki. Aino silitteli häntä hiljaa aivan kuin lasta äsken: älä
itke, älä...

-- Anna minun itkeä. Sinä et tiedä, miten hyvää se tekee. Saada olla
kerrankin heikko... En ole koko ajalla saanut, en voinut, siellä
maailmalla. Ei ole ketään muuta sellaista kuin sinä...

Aino istui äänettömänä ja silitteli yhä Ilmin hiuksia. Hänen silmissään
oli kostea ja lämmin kiilto. Hän oli oikeastaan niin kiitollinen tästä
antautumisesta. Mutta hän olisi mielellään tahtonut vielä kysyä
jotakin, lohduttaa, mutta hän ei osannut eikä uskaltanut. Pyhää oli
toisen ihmisen sanaton suru...

Ilmi katsoi häneen.

-- Aino, sanoi hän, minä näen, että silmäsi kysyvät.

-- Ei, ei, torjui Aino säikähtäen omaa läpinäkyväisyyttään, en minä
tahdo tietää mitään, jota et tahdo sanoa. Minä niin ajattelemattomasti
äsken johdin sinut ikävään mielialaan, aivan tahtomattani. Anna minulle
anteeksi. Ymmärrän tuskan, vaikka en ymmärräkään sinua. Ei sinun
tarvitse selittää, jos et tahdo...

-- Mutta kun tahdon. Sitä juuri tahtoisin, Aino, kerrankin, jollekin,
ja juuri sinulle... Et voi aavistaa, miten raskasta on kantaa tuskaa,
jolle ei koskaan saa ilmaisumuotoa ja joka vaan sisällisesti syö ja
polttaa aivoja. Jos siitä voi puhua, on se jo kuin kauempana, kuin
voitettu kanta, kuin joku irrallinen, vaaraton kappale. Ennen en olisi
koskaan voinut. Se oli vielä liian lähellä. Mutta nyt... Sinä teet
minulle hyvän työn, jos kuuntelet... Uskallatko, vaikka se olisikin
sinusta rumaa ja pahaa?

Aino puristi hänen kättään.

Ilmi jatkoi:

-- Sinä ihmettelet tietysti sitä, ettei minulla ole miestä eikä lasta.
Ja luulet siksi, että minulla on toisenlainen sydän kuin teillä
muilla. En tiedä. Tiedän vain, että kaipaan kotia ja että kärsin
yksinäisyydestäni kauheasti, mutta en sittenkään sovi toisen ihmisen
läheisyyteen. Siinä on se ristiriita, joka vihdoin murtaa minut ja
onkin jo murtanut. Ainoa, jolla koetan viivyttää lopullista kuolemaa,
on työ, ainainen ulkopuolinen kiire, joka vie minut pois omasta
itsestäni, joka ei jätä minulle aikaa kärsiä. Mutta voi miten kaukana
tuo kaikki on minun oikeasta luonnostani! Ei se riitä minun onnekseni,
ei hetkeksikään, eikä tule koskaan riittämään. Mutta onnea ei ole
tuolla toisellakaan taholla, rakkaudessa... Olen koettanut...

-- Niin, kun et ole löytänyt sitä omaasi, jolle olisit voinut oikein
antautua...

Ilmi oli hetken ääneti.

-- Kenties en, sanoi hän sitten harvakseen, mutta sentään olen
antautunut. Olen ollut kahden miehen vaimo.

Syntyi parin minuutin outo vaitiolo, sellainen hermojännityksen
värähtämätön hiljaisuus, että melkein kuuli, miten aivot kehräsivät.

Ilmi tarkasti Ainoa. Tämä koetti näyttää välinpitämättömältä ja
tyyneltä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta ihmisen sielu ei
ole yhtä nopeasti kypsä kuin hänen tahtonsa on altis. Ja luonnottomasti
pingoitettu jäykkyys Ainon suupielissä todisti, miten tottumaton hän
oli kuulemaan ja käsittämään tällaisia tunnustuksia.

-- Sinä olet niin hyvä, Aino, jatkoi Ilmi hiljaa. Kyllä minä näen,
miten koetat hillitä mielenliikutustasi, jott'et loukkaisi minua, ja
ymmärtää, vaikk'et ymmärrä mitään. Tahtoisit olla hellä ja lohduttava,
vaikka sisin olemuksesi vapisee kauhusta. Ei sinun tarvitse panna
mitään pakkoa itsellesi. En tarkoittanut niin. En kerro siksi, että
saisin sinulta ymmärtämystä tai lohdutusta, vielä vähemmän
hyväksymistä, teen sen ainoastaan voittaakseni oman sairauteni. Puhuttu
sanakin on jo teko, kuten kirjoitettu, se vapauttaa, muuttaa asian
toiselle tasolle. On asioita, jotka eivät ole olemassa ennenkuin ne
sanotaan ja jotka samalla lakkaavat olemasta... Ymmärrätkö? Niinkuin
kirjailijallekin hänen kirjansa. Hän pääsee siinä aivojensa
liikapainosta, mutta kadottaa samalla kertaa arimman kauneutensa, sen
vaarallisimman. Kaikki ne utuiset kuvittelut, jotka siihen asti ovat
eläneet yksinomaan hänen sielunsa salatuissa maailmoissa ja kuuluneet
oleellisesti häneen, muuttuvat sillä kertaa tosi seikoiksi, katoavat
kodistaan ja alkavat elää omaa elämäänsä jossakin ulkopuolella. Se on
tapa parantua, näetkö, julma tapa kylläkin, mutta tehokas, kuten
leikkaus, joka hetken raakuudella voi pelastaa elämän. Ymmärrän niin
hyvin, miksi katolisissa maissa tunnustuksella on synninpäästön
merkitys. Se perustuu niin syvään inhimilliseen sielun-lakiin. Sen,
minkä antaa muille, sitä ei ole enää itsellään. Koko painopiste
siirtyy... Siksi minäkin vain puhun. Todistaakseni itselleni, että
minulla on mahdollisuus parantua, jonkinlainen yli-ote omiin
kokemuksiini. Älä sentähden käsitä minua väärin. En laske
omalletunnollesi mitään velvoitusta enkä salaisuutta, muista se. Tiedän
varsin hyvin, että heti kun olen kertonut nuo asiat, en omista niitä
enää, ne ovat silloin jo maailmalla irrallisina ja itsenäisesti
liikkuvina...

-- Mitä sinä luuletkaan minusta! keskeytti Aino punastuen hiusrajaansa
myöten. Että minä kertoisin maailmalle minulle uskottua salaisuutta!
Etkö luota sen verran vanhaan ystävääsi?

Ilmi huomasi loukanneensa. Tietysti mittasi Aino omalla mittapuullaan,
suurimmalla mahdollisella, mikä hänellä oli...

-- Luotan, tietysti luotan sinuun, sanoi hän. Mutta tämä ei ole mikään
varsinainen salaisuus, sitä minä tarkoitin. Pieni elämäntarina vain.
Tahdotko kuulla lisää?

Aino nyykähytti päätään juhlallisesti.

-- No niin. Sinähän tunnet minut. Muistat, millainen olin kymmenen
vuotta takaperin: herkkä, tunteellinen, oikukas ja hyvin
vallanhimoinen. Minulla oli siihen aikaan suuret käsitykset itsestäni
kuten ainakin koulupriimuksella, joka on lukenut läksynsä hyvin, mutta
ei vielä tiedä elämästä mitään. Kuuntelin mielelläni imarruksia ja
seurustelin mielelläni miesten kanssa ainoastaan sentähden, että he
ymmärsivät ihailla minua. Ja minä valitsin heistä itselleni hänet, joka
ihaili minua enin.

Ainon täytyi hymyillä.

-- Älä naura, se on aivan totta. Mutta se ei johtunut sentään
pelkästään vallanhimosta ja itserakkaudesta, vaan myös siitä, että
tunsin juuri hänen minua parhaiten ymmärtävän. Hän oli kuin peili,
jossa lakkaamatta sain kaunista itseäni heijastella. Hän imi jokaisen
sanani, ahmi silmillään jokaisen liikkeeni, omaksui jokaisen
mielialani. Hän oli olemassa ainoastaan minua varten. Aina hän palveli,
ymmärsi ja ihaili. En ole eläissäni nähnyt niin suurta rakkautta. Minä
olin hänelle se ilma, jota hän hengitti, se maa, joka hänet ravitsi, se
aurinko, jonka valossa hän näki koko maailman. Minä suoraan sanoen
elätin hänet. Ja kun minä huomasin sen, alkoi se minua ahdistaa ja
painaa. Tunsin, että hän kulutti minua, että minä vain aina annoin
saamatta mitään takaisin, aina vain kannatin voimatta itse koskaan
heittäytyä suurempani varaan. Minä rakastin häntä kuin lasta,
ala-ikäistä, holhokkia, mutta halveksin häntä heti, kun muistin, että
hän oli mieheni...

-- Sen ymmärrän hyvin, virkahti Aino. Tietysti oli sinussa niin paljon
naista, että tahdoit katsoa ylös rakastamaasi mieheen. Miehen täytyy
olla korkeampi ja voimakkaampi puoli...

-- Olen senkin kokenut, mutta liian myöhään. Sillä tuona aikana,
jolloin edesvastuu oli jäänyt yksinomaan minun hartioilleni, olin
itsekin ehtinyt yksilöllisesti kasvaa. En hakenut miestä enää pelkillä
vaistoillani, vaan jokaisella sielunkyvylläni erikseen. Kaikilla
lahjoillani mittasin häntä, kaikilla kokemuksillani punnitsin ja ani
harvoin havaitsin hänet edes vertaisekseni. Ja kun minä sitten kohtasin
miehen, jonka todellakin tunnustin voimakkaammaksi, oli se samalla
minun rakkauteni tunnustus. Minun hetkeni oli tullut antautua. Ja minä
rakastin häntä ensi kerran niinkuin nainen rakastaa miestä. Mutta se ei
ollut onni enää. Se ei käynyt enää. Joka kerta kun muistin sen, niin
häpesin, vielä enemmän kuin ensimäisellä kerralla, sisimmän ihmiseni,
personallisen vapauteni, koko kuvitellun itsenäisyyteni puolesta. Sillä
kaikki tämä hävisi jäljettömiin. Päivä päivältä tunsin, miten yhä
enemmän ja enemmän lakkasin olemasta, vajosin häneen, aloin ajatella
hänen päällään, tuntea hänen tuntohermoillaan. Koetin taistella sitä
vastaan, mutta turhaan. Ah, sen minä sanon, että helpompi on naiselle,
joka rakastaa, kantaa vaikka tuhannen heikon ihmishengen kantamus kuin
taistella yhtä voimakasta vastaan! Tunsin, että minun oli luovuttava
joko personallisuudestani tai rakkaudestani. Kumpikin tuntui yhtä
mahdottomalta. Mutta sammuvan yksilöllisyyteni kuolemankauhu oli
minussa sittenkin niin ääretön, että se myrkytti minulta jokaisen
hetken, vei minun antautumiseltani ilon ja vapauden ja minun
rakkaudeltani kaiken itse-hyväksymisen. Se teki minun elämästäni
suoranaisen helvetin ja antoi minulle lopulta voimaa riistäytyä irti...

Ilmi vaikeni. Pitkään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Aino tuijotti
ajatuksissaan lattiaan.

-- Etkö sinä koskaan... koskaan ole katunut sitä? kysyi hän sitten.

Ilmi naurahti katkerasti.

-- Ei minulla ole varaa itkeä menneisyyttä. Mitä se hyödyttäisi! En
olisi sentään voinut tehdä toisin. Minä olen nyt sellainen. Koko minun
voimani menee nykyään siihen, että koetan aivan väkipakolla ylläpitää
sitä henkistä minääni, joka on särkenyt minulta rakkauden onnen. Mutta
en tahdo kieltää, että minun sydämessäni asuu tavaton tyhjyys ja
pettymys. Yksinäisyys kauhistaa niin usein ja silloin aina kaipaan
heitä kahta, jotka minun naisellisuuteni ja ihmisyyteni ajoivat pois...

-- Tahtoisin kysyä jotakin, mutta en tiedä, uskallanko, sanoi Aino
arasti.

-- Kysy vaan.

-- Kumpaako heistä rakastit sinä enemmän? Sanotaanhan, että ihminen
lopultakin palaa ensimäiseen rakkauteensa. Onko se totta?

Ilmin silmissä välähti.

-- Mitä ovat kaiken maailman ensilemmet viimeisen rinnalla! huudahti
hän. Ensimäinen rakkaus on vain suuren luonnon yhteishuminaa, vain
alku-ihmisen sokeaa, varhaista vaistoa, sen esineen määrää sattuma, se
voi olla kuka tahansa, jota vastoin rakkaus yksilöksi kehittyneen
ihmisen sielussa on kuin uskontunnustus, pyhä, yksinäinen,
vapaa-ehtoinen valikoiminen, jonka esine ei voi olla enää kukaan muu
kuin tuo yksi ainoa koko maailmassa. Hänen ympärilleen keskittyy
silloin kaikki, mikä ihmisessä on vakavinta, omintakeisinta ja
ikuisinta. Hänen kerallaan alkaa ja loppuu elämä. Häntä ennen ja hänen
jälkeensä ei ole ketään!

-- Ja sinä olet kokenut tuon?

-- Olen.

He vaikenivat. Aino nousi kohentamaan tulta.

-- Ja sellaisen rakkauden olet sinä voinut jättää! Miten kummallinen
nainen sinä sentään olet, Ilmi, puhui Aino kuin itsekseen. Et voi
antautua sille, jota rakastat ja kuitenkin uhraat itsesi ventovieraille
ihmisille, kärsit yksinäisyydestäsi ja sentään hylkäät kalleimman
ystäväsi... Sinulle on siis personallisuuden asia ollut niin kallis.
Siinä mahtaa sittenkin olla jotakin, koska voit siitä noin äärettömästi
maksaa. Ja onhan siinä, minä tunnen sen. Kun vertaan sinua itseeni.
Minulla ei ole koskaan ollut muuta kuin minun rakkauteni. Ja minä itse
olen ollut niin yhtä rakkauteni kanssa... Aino pysähtyi epäröiden.
Sitten hän äkillisesti työnnähti:

-- Kuule Ilmi! Minä olen jäänyt ensimäiseen rakkauteeni. Ajattele, jos
se minussakin oli vain tuollaisen tajuttoman yhteisluonnon huminaa, jos
se oli sellainen sattuma, josta puhuit! Minulla on ollut hyvä, mutta
ehkä se on ollut siksi, etten ole tiennyt paremmasta, että olen
tukahtunut omaan alkusoluuni. Hän on minut kasvattanut, hän on
kehittänyt aivoni ja suunnannut tunne-elämäni. Ja itsensä mukaan,
tietysti. Olin aivan lapsi, kun tapasin hänet. Ajattele, jos olenkin
kasvanut väärään suuntaan, vasten minussa asuvia voimia, kutistunut
joksikin toiseksi kuin miksi alkuaan olin aiottu! En ole sitä koskaan
ennen tullut ajatelleeksi, mutta nyt kun sinä sanot sen, tuntuu se
minusta niin luonnolliselta. Niin, se on aivan varmaan niin, se ei voi
olla toisin! En tahdo olla kiittämätön. Olen ollut hyvin onnellinen.
Mutta eikö se juuri olekin alemman olotilan, kehittymättömyyden
tunnusmerkki. En tiedä. Sano sinä, joka tiedät! Sano, enkö ole
mielestäsi hyvin kehittymätön? Puhu totta, Ilmi! Varmasti sinä omalta
kannaltasi, itsenäisen naisen kannalta, halveksit minua, joka olen vain
köynnös, heijastus miehestä.

Ilmi hymähti.

-- Niin olen minäkin. Minussa ei ole mitään omaa. Se, mitä nyt omanani
käytän, on vain perintöä häneltä, jota rakastin. Hän viljeli minunkin
aivoni ja suuntasi tunne-elämäni. Hän antoi minulle elämäntyön.
Tottelen yksinänikin ollen yhä vain hänen henkeään, joka jäi minuun
asumaan. Minun itsenäisyyteni on nimellinen, minun irtautumiseni miehen
tahdosta vain näennäinen. Ja minä vakuutan sinulle: koko itsenäinen
nainen on vain käsite, turha sanaleikki. Häntä ei ole olemassakaan.
Siltä kannalta katsottuna ei meissä siis ole eroa ollenkaan.

Mutta Ainon ajatukset olivat saaneet ikäänkuin uuden, ryöppyävän uran.
Ensi kertaa elämässään tunsi hän niiden käyvän mullistaen ja
kapinoiden. Kiihottuneena käveli hän edestakaisin lattialla.

-- Älä koeta puhua noin minun mielikseni, vastusti hän. Kyllä minä
tiedän. Myönnä, ettet vaihtaisi onnettomuuttasi minun onneeni. Se on
arvokkaampaa, se on suurempaa kuin minun suojattu, riippuvainen
asemani. Minä tunnen sen. Mutta se vaatii niin hirveästi voimaa. Sitä
minulla ei olisi koskaan ollut, ei koskaan. Siinä se on ero. Ja sen
tähden sinulla onkin oikeus olla viisaampi minua!

Ilmi hymyili surullisesti.

-- Tule tänne viereeni, Aino, niin sanon sinulle jotakin oikein
viisasta.

Aino istahti.

-- Mitä sinä aioit sanoa?

-- Sitä ainoastaan, että sinä olet ollut paljon viisaampi kuin minä,
sillä sinä olet osannut elää elämäsi oikeassa järjestyksessä. Hankit
ensin itseäsi voimakkaamman miehessä ja sitten itseäsi heikomman
lapsessa. Ne pitävät toisensa tasapainossa. Se on se ainoa oikea. Niin
minäkin olisin tahtonut, mutta se ei ollut minua varten...

Ilmi vaikeni.

Hiilloksen punainen hehku kajotti noiden kahden pään ympärillä, jotka
vaistomaisesti olivat painautuneet lähemmäksi toisiaan. Outo maailma
heidän välillään oli alkanut antautua ja se kutoi heidän silmiinsä
kummallisia kangastuksia.

Aino oli kokonaan unohtanut ensimäisen säikähdyksensä ja ennen
tuntematonta ajatussumua satoi kuin kirjavaa tulta hänen aivoihinsa:
vapaus, sielun yksinäinen kulku halki kaukaisen elämän, mitä mahtoi se
olla?...

Mutta Ilmi melkein kadehti Ainoa sentähden, että hänen oli sallittu
alkaa siitä oikeasta päästä.



ÄÄNET


Valkoisen talon edustalla on pitkä keinulauta ja sen ympärillä suuri
puutarha, joka syys-illan yksinäisyydessä hiljaa kohisee, vaikka onkin
aivan tyyni.

Keinulaudalla pimeän kätkössä istuu kaksi ihmistä, joita ei erota ja
jotka eivät itse edes näe toisiaan. Äänet ainoastaan tapaavat ja äänet
seurustelevat. Ne kumpuavat esiin kuin tuntemattomista kuiluista, ne
kaartelevat ja leikittelevät kaikissa äänilajeissa, ne syyttävät ja
syleilevät toisiaan. Jokainen sana sotii toista vastaan ja sentään ne
uivat yhdessä pois, hukkuen leukoijain tuoksujen kera lempeään yöhön.

-- Kaksi kohtaa sinun elämässäsi on, joita en ymmärrä: sinun lähtösi
silloin ja sinun paluusi nyt...

-- Siinä olikin elämäni kaikki. Oliko se sinulle pettymys?

-- Oli, kymmenen vuotta takaperin.

-- Ja nyt?

-- Kymmenen vuotta olet sinä kulkenut minusta poispäin. Olet aikoja
sitten lakannut olemasta minulle pettymys tai toivo. Kaukaisena
arvoituksena siinnät minulle enää.

-- Mistä päätät minun kulkeneen poispäin sinusta? Entä jos olisikin
päinvastoin! Vai tunnunko mielestäsi nyt niin vieraalta?

-- Äänesi on yhtä kotoinen kuin ennenkin. Mutta minä en usko siihen
enää...

-- Minkätähden?

-- Tiedäthän. Kerran uskoin ja siitä alkoi onnettomuuteni.

-- Samana hetkenä alkoi minunkin.

-- Kerran lupauduin minä omaksesi ja sinä hetkenä lakkasit sinä minua
rakastamasta...

-- Erosin sinusta silloin, kun sinua eniten rakastin.

-- Oudosti sinä minua rakastit! Katkaisit minut irti itsestäsi kuin
kuivan oksan. Annoit minun pudota kaulaltasi niinkuin luisulta
kalliolta pudotaan syvyyteen.

-- Älä puhu. Se on elämäni tuskallisin muisto. Mutta suuret jumalat
mahtoivat tahtoa niin...

-- Suuret jumalat eivät voi kärkkyä kuolevaisen lyhkäistä onnea.

-- En tiedä. Mutta ainakin he silloin houkuttivat minut petollisilla
unilla ja myrkyttivät rakkauteni epä-inhimillisellä ylpeydellään. He
näyttivät minulle tahdon, joka ei tunne muuta siveyttä kuin voiman,
tunteen, jolle onnettomuus on ainoa arvokas ja älyn, joka on kylmä kuin
kohtalon laki. He antoivat minun aavistaa, että on olemassa kauneus
korkeampi kuin kodin-onni ja syvempi kuin tunnon-rauha, sopusointu,
joka on sodan jumalan tytär. Minulla oli hyvin julmat jumalat.

-- Itsesi kaltaiset ainoastaan.

-- Kenties. Mutta sitten ne löivätkin minut omilla aseillani. Ja sydän
halkesi kuin hauras kuori, elämä syöksyi sylistä kuin salama.

-- Älä puhu sydämestä. Sinulla ei ole koskaan ollut sydäntä.

-- Mistä tiedät?

-- Jolla on sydän, hänellä on sydämensä kohtalo: syttyminen ja
sammuminen kera rakkautensa.

-- Minun rakkauteni ei ole sammunut. Näethän, minä palaan...

-- Minun rakkauteni sammui.

-- Työnnätkö minut taas pois kuten silloin?

-- Silloin! Silloinhan turhaan rukoilin sinua jäämään.

-- Sanoit toisin kuin tunsit. Olit kylmä kuin jää. Rakkauden tuli oli
sinulle tuntematon, muuten ei lempeni olisi ollut sinulle loukkaus.

-- Lempesi oli himoa. Ja minä olin lapsi, jossa hekkuma ei vielä ollut
herännyt. Uskoin vain sielujen yhtymiseen.

-- Ja siksi riistäydyit sinä irti sylistäni...

-- Ja siksi hylkäsit sinä minut...

-- Miten hullu minä olin!

-- Ja miten turhaa oli minun torjumiseni! Sillä se ainoa syleily ehti
jo raiskata minut. Sinun himosi jäi minuun kytemään ja minä jäin
palamaan alkuun-ärsytettyjen aistieni ja tyydyttämättömien pyyteitteni
hiillokselle. Sinä muutuit minun elämäni kuluttavana kypenöiväksi
tulirihmaksi ja minusta tuli se, joksi sinä himosi hetkellä minut
toivoit....

-- Ja sinä teit minusta hiljaisen miehen. Sinä muutuit minulle pyhäksi
muistoksi, kaiken keskenjäämisen unohtumattomaksi tunnelmaksi,
sellaiseksi riuduttavaksi, sisäänpäin syöpyväksi kaihomieleksi, joka
varisti minusta kaikki itsekkäät pyyteet... Sinä olet ollut minun hyvä
henkeni nämä vuodet. Olen tullut sanoakseni sen sinulle. Nyt osaan
rakastaa sinua oikein. Jos nyt uskallat antaa minulle sydämesi,
palvelen minä sitä kuin puhtauden unelmaa, jos nyt kiedot kätesi minun
kaulaani, suojelen sinua hengelläni ja kannan sinut yli syvyyksien
korkealla kuin autuuden toivon. Nyt osaan minä rakastaa sielullani.

-- Liian myöhäistä. Minulla ei ole enää sielua.

-- Jos sinä työnnätkin minut pois, en lähde enää. Jään odottamaan sinun
ovellesi, siksi kunnes kutsut minua. Tahdon kuolla yhdessä sinun
kanssasi.

-- Liian myöhäistä. Minä en voi kuolla enää toista kertaa.

-- Mitä sinä puhut, armas! Sinähän olet siinä ja minä tässä. Olemme
jälleen yhdessä.

-- Jo ammoin menimme toistemme ohitse.

-- En voi uskoa. Sinun äänesi on sama kuin silloin. Anna minulle
kätesi, armas!

-- Tavoitat menneisyyden haamua. Minua ei ole. Usko se! Minä sammuin,
silloin kun minun rakkautenikin...

Äänet helisevät ja vaikenevat. Mitään ei tapahdu, mitään ei näy. Kun
aurinko nousee, on kaikki pois puhallettua. Ja sanat ovat haihtuneet
niinkuin leukoijain tuoksut syksyiseen yöhön.



LUONNONLAKI


Nuorukainen vilkaisi ikkunaan.

"Aamu valkenee", mutisi hän hampaittensa välistä, "minä en tahdo nähdä
enää aamua".

Ja hän jatkoi kirjoittamistaan kuumeisella kiireellä:

-- -- -- -- -- "Olen kirjoittanut näin pitkältä, jotta sinä
ymmärtäisit, että olen täydellisesti itsetietoinen ja tyyni ja että
tämä ei ole mikään sokean epätoivon teko tai hetkellinen päähänpisto.
Olen aavistanut tämän kaiken jo hyvin kauan ja siksi olen viime aikoina
lakkaamatta tehnyt tiliä itseni kanssa. Olen punninnut ominaisuuksiani
eri puolilta, perinnöllisiä ja yksilöllisiä, olen verrannut, laskenut,
ajatellut. Olen vaarin-ottanut vaistojani, tutkinut tunnelmiani ja
kuunnellut suuren luonnon lahjomatonta huminaa sielun hämärissä. Kaikki
on vienyt yksiin. Nyt olen valmis ja aivan varma: minun aikani on
tullut poistua. Se ei ole väkivaltaa luontoa vastaan, vaan itse
luonnonlaki, en voi lakata sitä toistamasta. Minä putoan vain kuin
kypsä omena puusta. Minä teen sen siksi, että en voi tehdä toisin,
sisäisten voimien pakosta, kuten kaikki tapahtuu ulkona luonnossakin,
ja ainoastaan itseni tähden. Muut eivät minua liikuta. En tahdo olla
heille hyvän- enkä pahantekijä enkä edes voi, vaikka tahtoisinkin.
Sillä kukin ihminen on vain omista synty-syistään kasvava ja katoava
itsetarkoitus. Niin ainakin uskon. Ja tämä usko on ainoa, joka tekee
minulle vielä mahdolliseksi kunnioittaa yksilöä ja niin ollen myös
itseäni. Muuten en näkisi muuta lähestymisen tietä kuin halveksinnan.
Sillä minä olen heikko ja elämän kauneus on voima. Mutta vaikka minä
olenkin sen ulkopuolella, jaksan minä sentään kunnioittaa sen kulkua,
ja vaikka minä itse vaivunkin varjoon, tahdon minä vaipuessani vielä
palvella elämän kauneutta ja pyhittää sille parhaimman, mikä minussa
on: rakkauteni sinuun. Sillä nyt on minun suuri hetkeni tullut. Nyt
tahdon minä jaksaa sen kaikista vaikeimman: tahdon nostaa rakkauteni
kaiken heltymisen ja hentomielisyyden yläpuolelle ja sinut itsesi niin
korkealle, ett'eivät mitkään pyyteen tai säälin sameat ilmakerrostumat
enää yllä sinuun. Siksi en myöskään ota huomioon sitä hetkellistä
tuskaa, jonka tiedän tuottavani sinulle. Sinä olet terve ja siksi sinä
suruistasi kasvat, sinä olet nuori ja siksi sinä kestät kauan ja ehdit
etäälle. Ja sentähden juuri rakastan minä sinua niin äärettömästi. Koko
minun sairas elimistöni pyrkii sinua kohti imeäkseen sinusta verevyyttä
ja toiminta-tarmoa. Sinun silmissäsi on leveän päivän lämmintä ja
hipiälläsi tuoreen pihkan tuoksua, joka päihdyttää minut ihanalla
elämän-innolla, mutta jota minä en kuitenkaan kestä. Älä sano, että se
on merkki rakkaudesta: se on merkki siitä, että olen kuolemaan
tuomittu. Minun sairauteni on varma ja parantumaton. Ja syyt ovat monet
ja syvällä, ja syvin ei riipu minusta itsestäni: olen syntynyt
vanhaksi. Sinä et tiedä, mitä se merkitsee, sinä, joka saat alkaa
elämäsi alusta, maa-emon väkeviltä parmailta. Minussa on kaikki jo
ennen elettyä. Minun aineeni on ohueksi jauhettua, se on kulutettua ja
poltettua monessa polvessa. Pitkien sukusarjojen painava pakko sadoissa
haudoissa huutaa minua jo luokseen. Minä tiedän sen ja sitäpaitsi minä
tunnen sen. Ja se, mitä tunnen, on jotakin kauheata. Tai voiko olla
mitään pahempaa kuin oman heikkoutensa alituinen aavistelu! Nähdä,
ettei pysty siihen mihin pyrkii, ei jaksa sitä mitä tahtoo, ei kykene
luomaan aineestaan enää mitään sellaisia tekoja, jotka tekisivät elämän
elämisen arvoiseksi! Niin on minun laitani. Minun solurakenteeni ei
kestä enää sitä olemassa-olon kovaa taistelua, joka ihmisen on
kestettävä. Se on luotu jo niin arkoja ja hienoja elin-ehtoja varten,
etten sellaisia voi sille hankkia, en edes tahdo. Sillä ihmisellä on
mielestäni elämän-oikeus vain niin kauan kuin hän jaksaa siitä
rehellisesti maksaa säilyttämällä itsenäisyytensä ja työryhtinsä. Mutta
vapaaseen työhön olen liian heikko ja pakkotyöhön liian ylpeä. Mitä jää
jäljelle? Loisen asema, toisien voimilla, rahoilla ja armoilla
eläminen, kaikki se, mitä eniten halveksin tässä elämässä. Sinä näet,
ettei ole mitään mahdollisuutta. Älä koeta uskotella, että minun
työstäni olisi voinut tulla jotakin. Kuka hyvänsä voi sen tehdä
paremmin kuin minä. Ehkä se ei ole totta, mutta mikä on totta, on se,
etten enää hetkeksikään voi päästä erilleni itse-epäilyn
kaikkituhoavasta painajaisesta. Sen alla varisevat minun mitättömät
mielikuvani kuin kuivat lehdet, minun ajatukseni loppuvat alkuunsa ja
teko ei ole enää minun tavoitettavissani. Kaikki minkä olen pelastanut
perikadosta, on tässä kirjeessä: rajansa tunteva inhimillinen äly,
ainakin kuolemanhetkensä hallitseva vapaa tahto, koko minun surullinen
itsetietoisuuteni, ainoa ja paras, mikä on voinut puristua esiin minun
pehmenevistä aivoistani. Ja sen jätän minä perinnöksi sinulle, ojennan
huomenlahjaksi saavuttamattomalle armaalleni! Se riittää minulle...

"Älä ajattele, että olisit tahtonut tulla minun luokseni, älä ajattele,
että olisit voinut auttaa minua! Olet kuullut vääriä satuja siitä, että
suuri rakkaus tekee ihmiset titaaneiksi ja vääriä opetuksia siitä, että
heikkoja pitää auttaa. Toisin opettaa luonnonlaki: heikon on
siirryttävä pois voimakkaamman tieltä, jott'ei elämän taso luisuisi
alas eikä voimien virta koskaan ehtyisi. Ainoastaan lajien korkeimmat,
henkisen ja ruumiillisen voiman valiot ovat kutsutut jäämään. Heikon,
mädännäisen, vanhan ja rapistuneen täytyy pois! Sentähden täytyy
maailmassa myös olla kuolemaa, paljon kuolemaa, nopeaa ja
vastustamatonta. Miksi emme alistu tähän luonnon hyvään hallitukseen?
Miksi emme anna murtumisen tyynesti tapahtua? Miksi taistelee
ihmiskunta raukkamaisen rakkautensa nimessä omaa ikuista nuortumistaan
vastaan? Miksi on sen sydän niin pieni ja heikko, että se on tehnyt
maailmastaan vaivaistalon, kun se olisi voinut tehdä siitä
kuninkaallisen linnan! Miksi se on laatinut laitoksia, joissa lyödään
päät poikki lajien parhailta, hävitetään yksinäisyys, säädetään terveet
hoitamaan haaskoja ja hukataan voimat heikkouden ylläpitoon! Ei anneta
niiden kuolla, jotka ikävöivät kuolemaa eikä niiden elää, joille elämä
on rakas. Jokaisen asia on vain kieltää itsensä, pönkittää toisia,
antaa, vaikk'ei olisi mitään annettavaakaan, taistella omaa tahtoaan ja
syvimpiä elinvaistojaan vastaan: uhrautua, kuten se kaunis sana kuuluu.
Muka ihmiskunnan onnellistuttamiseksi! Ja ihmetellään, miksi sittenkin
kaikki on niin juuretonta, kurjaa ja kumaraa! Ikäänkuin sellaisesta
luonnonvastaisesta kasvatuksesta koskaan voisi noustakaan muuta kuin
orjuutta ja epätoivoa, sekä elämän että kuoleman kälvettävää kammoa!

"Olen ajatellut näitä asioita paljon, sentähden että itsekin olen vain
näiden olosuhteiden ruhjottu tulos. Voi kuinka syvästi ja masentavasti
tunnen sen! Huolimatta siitä, että kaikki, mikä minussa on järkeä ja
ylpeyttä, kaikki, mikä minussa on kunnian-kovaa ja siveellistä, on jo
aikoja sitten tuominnut ja hyljännyt heikon hyvyyden ja armoittavan
rakkauden, tunnen sittenkin suonissani tuon parantumattoman myrkyn
lakkaamatta tekevän hävitystyötään. Minun tunne-elämäni on madonsyömä
ja sairas. Se on valmis antautumiseen ja silittävään sääliin, se on
valmis vielä viimeisellä alennuksen asteellaan riippumaan kiinni elämän
kurjuudessa ja rukoilemaan heltymystä ja hyväilyä siltä, joka sitä
polkee. Ja tämä on pahempi kuin kaikki muut perinnölliset
elimistönviat. Olen taistellut sitä vastaan, päivä päivältä, olen
heittelehtinyt kuin haaksirikkoinen alus ylpeyden ja hentomielisyyden,
kovien ja pehmeiden elämän-arvojen välillä. Koko minun olemukseni on
kuin suuri haava, rikkiraastettu ja itselleen vihollinen. Nyt on
ratkaisun hetki tullut. Sitä ei voi enää viivyttää. Ja minä olen
tuominnut itseni pois. Sen täytyy nyt tapahtua. Tämä on ainoa teko,
jonka jätän jälelleni, ja tahtoisinpa lisätä: ihmisystävällinen teko.
Sillä kaikki muu filantropia, paitsi oman sielunsa kauneuden
kaitseminen, on valheellista. Itsestään on ihmisellä ainoa ja ankarin
edesvastuu. Mikään ei katoa, ei pienin pyrkimys, ei hetkellisin
mielikuva. Kaikki jää: muodostamaan uusia kehitys-yhtymiä ja
tulevaisuutta. Ja se ajatus, että minun elämäni, kaikesta
heikkoudestani huolimatta, kerran tulee vaaituksi kovien arvojen
vaa'alla niinkuin voimakasten, tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi. Ja
tiedätkö, mikä on se kovien arvojen mitta? Se on: oikeudentunto
yläpuolelle armon, totuus itseään kohtaan korkeammalle kuin rakkaus,
omantunnon tunnustus ylhäisemmäksi kuin kaiken maailman kulta ja
kunnia! En jaksaisi tämän tunnuslauseen mukaan elää; kuolla sen mukaan
on ainoa keinoni voittaa. Ja minä tahdon suoriutua tästä taistelusta
voittajana, niin kauan kuin vielä voin, niin kauan kuin vielä olen
rajallinen, vapaasti tahtova yksilö.

"Pian en enää olisi mitään. Nyt olen juuri rajalla. Minun elämänkaareni
painuu huimaavalla vauhdilla alaspäin, kohti maata ja yötä, kohti
suurta, rajatonta alkulähdettään. En ole koskaan tuntenut sitä niin
hirvittävän selvästi kuin nyt... Ulkona humisee kevät, hanget hohtavat
ja ilmassa, metsässä, maassa punertavat jo uuden elämän herkät
hermoverkot. Ne helisevät ja soittavat sekä hää- että hautauskelloja.
Silloin on vanhan kaaduttava ja nuoren noustava, silloin syttyvät
ihmiset rakkauteen ja silloin kuolevat ihmiset. Minua työntävät ne
vastustamattomalla voimalla kohti sinua, elämän aurinkoa ja rakkautta
tavoittamaan. Mutta painavat samalla alas, sillä sinä olet minua
väkevämpi. Minä ikäänkuin irtaudun liitoksistani, sulan suurempaani,
putoan kuin hukkuva pisara rajattomaan mereen. Minä en ole sinun
yhteydessäsi enää yksilö, minulla ei ole omaa tahtoa, ei omaa
liikuntakykyä. Minä en tule enää ollenkaan toimeen omillani. En ole
enää terve ja siksi en voi olla yksinäinen. En voi elää ilman sinua.
Olen sinun armoillasi, syön sinun voimaasi, kulutan sinun ainettasi.
Sinä näet, miten minun rakkauteni on rikollinen. Ei ole lupa yhtyä,
ennenkuin osaa olla yksin. Meidän kodistamme tulisi vaivaistalo.

"Minunlaisiani varten on olemassa vain yksi koti: maa-emon suuri syli,
kaikki-upottavan luonnonhengen lempeä helma. Ja se on jo kauan vetänyt
minua puoleensa, purkaen haurasta rakennettani yhä hauraammaksi. Se on
antanut minun jo maistaa autuutensa esimakua myrkkyjen suomissa
nautinnoissa, hämärryttävissä huumioissa, viinien vaivuttavassa
unhotuksessa. Se on ollut ainoa onneni. Älä soimaa! Kuolema on
merkinnyt minut. En ole voinut sille mitään...

"Älä vaivaa itseäsi teorioilla hyvästä ja pahasta, oikeasta ja
väärästä. Kuka niistä tietää! Minä tiedän vain sen, että minussa
täyttyy järkkymätön luonnonlaki. Ja sittenkin lyö minun hukkuva
ihmishenkeni vielä sammuessaan pienen vapaan voimankipinän. Sillä minun
heikko sydämeni tahtoisi yhä jäädä hiipumaan. Se tahtoisi jäädä
lepäämään sinun silmiesi aurinkoon ja kuolemaan suloisesti sinun
rinnoillasi. Ah, kun minä taas muistan sinut, pimentää sairas vereni
heikon pääni. Ja nyt juuri, tällä hetkellä, tahtoisin minä syöksyä
sinun turviisi, langeta sinun jalkoihisi, suudella sinua ja rakastaa,
rakastaa, kaikella mitä minussa on, järjelläni, tunteillani,
vaistoillani, koko epätoivoisen elämänrakkauteni mielettömyydellä, sinä
aurinko ja elämä, sinä valo ja liikkuva ilma! Ah, ei ole kukaan koskaan
ihmistä vielä niin rakastanut kuin minä sinua..."

Pitkä päivänsäde loimahti yli pöydän. Nuorukainen hätkähti.

Hitaasti kokosi hän paperit, sulki ne suureen kuoreen ja kirjoitti
siihen osotteen.

Sitten puhalsi hän lampun sammuksiin ja veti uutimet alas -- -- -- --



ELÄMÄ KUOLEMAN JÄLKEEN


-- Ei, Reino, sinä puhut hullutuksia! Elämä kuoleman jälkeen ei ole
mitään elämää, se ei ole iän jatkoa, ei nautittavaa eikä tavoitettavaa,
ei kerrassaan mitään, koska minua itseäni ei ole enää. Sehän on päivän
selvä. Mitä minua sitten enää hyödyttää sellainen autio, manalainen
maine! Nimi, joka jää johonkin kirjaan, kirja, joka jää jonnekin
hyllylle, elämäkerta kenties, jolla joku tyhmyri parin sadan vuoden
päästä ostaa itselleen tohtorintittelin! Mutta tämä on pahaa pilaa.
Kuka minua silloin enää muistaisi! Ja jos muistaisikin, niin mitä se
minua liikuttaa! Pölyä, tuhkaa se silloin on. Nyt pitäisi sen maineen
olla, nyt, kuten sinullakin, ja samanlainen kuin sinulla, sellainen,
jota voi käyttää, jolla voi leikata kultaa ja iloisia päiviä, kuten
sinä teet... Se on jotakin todellista se!

Sulo Kuusinen käveli kiihottuneena matalan vinttikamarinsa lattialla,
joka oli niin pieni, että hän mahtui siinä liikkumaan ainoastaan seinän
vieruksia kierrellen.

Oopperalaulaja Reino Palomaa seisoi hajareisin neliön muotoisen
ikkunaristikon ääressä. Hän rummutteli sormillaan ruutuun ja vihelteli.

-- No tuo on nyt kerrankin miehen puhetta, naurahti hän. Jokohan
vihdoinkin alat viisastua! Onhan sulaa hulluutta valita itselleen näin
niukka ja nurinkurinen kohtalo, asua tällaisessa pirunkolossa, juoda
vettä ja syödä kuivia sämpylöitä pelkästä itsepäisyydestä, sillä aikaa
kuin tuolla, noiden kattojen alla... ah...

Palomaa viittasi merkitsevästi kaupunkiin pilvenä kiertelevien savujen
alla.

-- Minulla ei ole rahaa, sinä tiedät...

-- Raha on sen, joka sen ottaa. Rahasta pitää ottaa osansa niinkuin
elämästäkin. Kas niin, ole nyt järkevä taas. Lähde pois!

Palomaa kaiveli taskustaan kultarahoja.

-- Tuota minä en tarkoittanut, sanoi Kuusinen synkästi. Minä en voi
ottaa noita sinulta, en voi...

-- No sepä ihme, enhän minä ole näitä rahoja tehnyt. Ja että ne tällä
hetkellä sattuvat olemaan minun taskussani, ei merkitse mitään.
Sitäpaitsi vakuutan sinulle, minä en tarvitse niitä nyt ollenkaan, en
tee niillä mitään. Tai soisitko mieluummin, että jakelisin ne
kevytmielisille naisille, pudottelisin ne kadulle tai söisin ja joisin
itseni kuoliaaksi niillä?

-- Soisin.

Palomaa hymähti:

-- Sinä olet todellakin parantumaton ja sitäpaitsi sangen huono ystävä.

-- Olet oikeassa... Mutta minä olen huonompi ystävä kuin luuletkaan.
Minä kadehdin sinua...

Palomaa sytytti paksun sikaarin ja hymyili hyväntahtoisesti.

-- Rahoja sinä et huoli. No sitten en ymmärrä, mitä minussa olisi
himoittavaa. Ellet kenties tätä pulskaa vatsaani tarkoita. Ja Palomaa
silitteli tyytyväisesti samettiliivinsä mahtavaa rinnustaa. Mutta se
kuuluu minun ammattiini, näes. Ei se sopisi sinulle ollenkaan. Sinä
imponeeraat parhaiten noin. Kirjailijalle sopii juuri tuollainen ohut
ja eteerinen ja sielukas ulkomuoto...

-- Niin, niin, kyllä tiedän. Kirjailijalle sopii elää nälänkuoliona. On
hyvä sanoa. On hyvä katsella noin sivulta päin, mutisi Kuusinen
heittäytyen hermostuneena selälleen sänkyyn.

-- Oletpas sinä tänään kiukkuisella tuulella.

-- Köyhällä pitäisi tietysti vielä olla lampaan lauhkeus ja karitsan
kärsivällisyys.

-- No jos köyhyys alkaa noin käydä taakaksi ja kärsimykseksi, niin
laita itsesi rikkaaksi sitten, äläkä siinä, saakeli soi, rupea
itkuvirsiä vetelemään!

Kuusinen ponnahti ylös vuoteeltaan kiivastuneena.

-- Laita itsesi rikkaaksi! On helppo sanoa. Millä minä laitan itseni
rikkaaksi?

-- Sillä millä muutkin. Työllä ja toimella!

-- Työllä! Milloin sinä olet kuullut, että kukaan vielä on tullut
rikkaaksi rehellisellä työllä? Ja mitä minun työhöni tulee, niin sitä
ei ainakaan näy kukaan tahtovan eikä tarvitsevan!

-- Onko sitten pakko tehdä niin tyhmän rehellistä työtä kuin sinä? Jos
tahtoo palkan, saa tehdä sitä, mitä teetetään, astua ammatin ikeeseen
yksinkertaisesti. Niin muutkin saavat tehdä. Tavara yleisön mukaan.
Joka tahtoo rikastua, saa luvan raaistua.

-- Kuten sinä!

Palomaa kumarsi leikillisesti.

-- Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli, sanoi hän. Olenpa
kyllä nähnyt, että sinä sieltä henkisen ylpeytesi kukkuloilta katsot
minuun kuin johonkin huonompaan ihmislajiin... Ja voitpa olla
sitäpaitsi oikeassakin. Mutta minä nyt en ole luotu miksikään
marttyyriksi, minä. Saattaa olla paha näin, mutta olisi toisin vielä
pahempi. Eikä minulle ole mikään asia niin kallis, että sen tähden
tahtoisin uhrata jotakin tästä tämän maailman mukavuudesta.

-- Siinäpä se, siinäpä se, murahteli Kuusinen. Sinulle ei ole mikään
pyhää, siksi sinä voit tehdä kaikkea mitä teet. Muuten et kehtaisikaan
käyttää sellaisia reklaameja kuin käytät. Vaikka olen ystäväsi, sanon
sen sinulle. Se ei ole taiteilijan arvoista. Se on alhainen puoli
sinussa.

-- Käytännöllinen puoli ainoastaan. Keinot ihmisten mukaan. Mikä on sen
luonnollisempaa? Jos nimittäin tahtoo pysyä päälläpäin eikä tahdo
lahjoittaa elämänsä esikoisoikeutta noin vain kiltisti muille kuten
sinä. No silloin tulee puristetuksi tällaiseen häkkiin ja kuolee
kunnialla nälkään. Mutta ei, saakeli soikoon, se ainakaan minua
houkuta. Raha on pääasia. Ja kun on rahaa, on vapaa kuin taivaan lintu.

-- Ja sinä kuvittelet olevasi vapaa, sinä, joka joka hetki alistut
elämään toisten suosiolla ja keinotekoisilla sovitteluilla. Se ei ole
taiteilijan arvoista, ei koskaan! Taiteellinen portto sinä oikeastaan
vain olet: myyt itsesi, keikailet rahvaalle, vetoat sen alhaisimpiin
vaistoihin, puet itsesi prinssiksi, isket silmää sille lavalta,
näyttelet kuviasi kadun kulmissa ja ostat kotimaiset suositukset
ulkomaalaisilla. Eikö se kaikki ole humbuugia, myönnä itse!

-- On tietenkin, mutta se nyt kuuluu kerta kaikkiaan tähän ammattiin.

-- Mutta miksi sitten noin kurjaa ammattia kutsutaan taiteeksi? Se on
väärin ja petollista. Miksi muuksi tahansa! Ooppera! Mikä on
porvarillisempi huvittelutilaisuus kuin se? Häpeällinen välimuoto se
on, sekä sävel- että näyttämötaiteen kustannukselle tekaistu
sekamelska. Ja siinä sinä viitsit kiekua, olla ymmärrettävä niille,
jotka eivät mitään ymmärrä, tarjota muka taidetta niille, jotka eivät
taidetta laisinkaan kaipaa. Joll'en minä niin syvästi halveksisi sinun
taidettasi, kadehtisin minä sitä. Sillä se on tätä elämää varten,
lyhyttä, helppoa, kunniakasta, nopeasti opittua ja hyvin maksettua. Ja
vain sentähden, että se on roskaa! Se menee kyllä. Mutta kaikki suuri
ja rehellinen, se painetaan alas, se tapetaan, jotta sille sitten
voitaisiin lahjoittaa tuo hauska kuoleman takainen maine. Eikö se ole
väärin? Ja juuri te esittävät taideniekat, kaikki te, jotka vain
näyttelette ja jäljennätte, te viette leivän ja tilan niiltä, jotka
jotakin luovat. Te olette ne sydämettömät hyvänpäivän lapset, jotka
keveällä mielellä kokoatte lautasillenne toisten kunnian ja toisille
kuuluvat rahat, koristatte tyhjät päänne niillä laakereilla, joita
toisten nero on kylvänyt ja annatte kuljettaa itsenne juhlasaatoissa
niinkuin jumalat niillä teillä, joita toisten työ on tasoittanut. Te
sokaisette maailman hetkellisillä helyillänne ja täytätte sen
reklaamienne helskeellä, niin ettei sille jää varaa ainoallekaan
vakavalle ja itsenäiselle hengelle. He kuolevat nälkään, ellette _te_
harjoita hyväntekeväisyyttä! Eikö se ole veristä ivaa?

Kuusinen puhui ja huitoi käsillään huumautuneena omista sanoistaan.

-- Sinä naurat vain, jatkoi hän hiljaisemmin. Tietysti sinä et ymmärrä
minua, et ymmärrä ollenkaan...

-- Niin, en minä ymmärrä, mikä syy sinulla on niskotella minulle tuosta
kaikesta. Voisit pikemmin kiittää. Ilman minua ei sinulla varmaankaan
olisi noin suurta oman ylemmyydentunnon nautintoa. Ja sitäpaitsi, pidä
se vaan kaikessa rauhassa. Kernaasti minun puolestani saat inhota
rahojani ja halveksia ammattiani, jos se sinua huvittaa. Kukin on
sellainen kuin on ja sovittaa tietysti elämän itsensä mukaiseksi
voidakseen siinä viihtyä. Sehän on luonnollista. Ja sinä nyt olet niitä
merkillisiä, jotka mieluummin elävät köyhinä kuin rikkaina ja nauttivat
enemmän ihmisten pahansuopaisuudesta kuin heidän suosiostaan.

-- Nautin köyhyydestä ja ihmisten pahansuopaisuudesta! Oletko hullu!

-- Tietysti nautit. Sinusta on hauska uhallakin sanoa sellaista, mitä
muut eivät siedä kuulla, tarjota kaupaksi sellaista, jota ei kukaan
osta, vaikka varsin hyvin tiedät, ettei sellainen kannata, ettei sitä
kukaan ymmärrä...

-- Tuleva polvi ymmärtää, keskeytti Kuusinen, olen aivan varma siitä.
Sille minä kuulun, minä tunnen sen.

-- No, se sinut sitten palkitseekin. Siltä saat sitten sen
kuolemanjälkeisen elämän. Itse olet sen valinnut. Mutta älä sitten
vaadi, että tämä polvi maksaisi sinulle muiden puolesta. Hyvä kun oman
velkansakin suorittaa.

-- Tuo on ajatusleikkiä. Täytyyhän minun jollakin elää, saada työstäni
maksu nyt jo. Mutta minä en saa, en saa koskaan mitään. Ja toiset
saavat ilmaiseksi ja liiaksi. Se on väärin!...

Kuusinen alkoi taas kiivastua. Ja Palomaakin oli vastoin tapaansa
tullut vakavaksi. Kuusisen äänessä oli liian rehellinen väritys
ollakseen loukkaamatta. Jo monta kertaa oli Palomaa tuntenut
ärsyttyvänsä, mutta nyt hän suorastaan kuohahti.

-- Tarkoitat, että minä saan ilmaiseksi, tiuskasi hän. Mutta se ei ole
totta. En saa edes tarpeeksi! Ja vaikka minun jalkoihini koottaisiin
kaikki maailman kulta ja kunnia, ei se sittenkään riittäisi
palkitsemaan minua. Niin paljon tunnen minä antavani. Kaikkeni minä
annan, elämäni minä annan. Ja minulla ei ole muuta kuin tämä yksi
lyhkäinen elämä, joka loppuu sinä hetkenä, jolloin ruumiini suvaitsee
tehdä lakon. Minusta ei jää mitään haudantakaista, ei mitään kiihotinta
tulevalle polvelle, ei pienintä merkkiä maailman kaikkisuuteen. Minä
kuulun kokonaan tälle nyt elävälle ihmiskunnalle, siihen minä olen
sidottu, siltä minun pitää pyytää palkkani ja tunnustukseni, siitä
löytää ainoa autuuteni. Siksi minä olen saanut opetella temppuni
uusimman muodin mukaan, joka tämän-päivän lapsia miellyttää. Minun on
pakko heitä miellyttää, ymmärrätkö, maksaa kaikellani tästä ainoasta
lyhkäisestä elämästä. Minun täytyy totella heidän taputustaan ja
vihellystään, olla riippuvainen heidän mitättömistä mieliteoistaan ja
tuhmasta virityksestään, olla aina comme il faut, lyhentää, missä on
liikaa, venyttää, missä on liian vähän. Tietysti minä silloin olen
raaka ja raajarikko, valehtelija ja taiteellinen portto, mitä vaan
tahdot! Mutta kun minun täytyy, täytyy, näetkö, voidakseni taas
puolestani hallita heitä, virittää heidät omaan viritykseeni,
avonaisiksi, vastaan-ottoisiksi itselleni, tai ei, ei itselleni vaan
juuri kaikille niille varhais-syntyneille neroille, niille
suurluojille, joista sinä äsken puhuit, mutta jotka eivät olisi mitään
ilman meitä. Eivät mitään he olisi, sanon minä, ilman meitä vaivaisia.
Pala kuollutta paperia vain! Heidän työnsä hukkuisi vuosisatojen alle
kuin tomu. Vasta me, me tyhjäpäiset tulkit ja ilveilijät ja mitä
lienemmekin, me puhallamme siihen tomuun elävän hengen ja pidämme siten
hereillä maailman suuren sielun, joka muuten uinuisi ainaisessa
horrostilassa. Ainoastaan meidän kauttamme he ovat olemassa. Ja mitä
onkaan meidän hetkelliset pahat-tekomme teidän julmuuteenne
verrattuina, te kuolemattomat. Me himmennämme teidän elämästänne joskus
kenties jonkun varhaisen vuoden, mutta te, te istutte sitten kuin
ikuiset peikot, kuin ainaiset leppymättömät kostonhaltiat ihmiskunnan
kynnyksellä ja halki vuosituhansien te hallitsette ja imette elämän
kuiviin miljoonista raukoista rinnoista, jotta teidän kuihtumaton
nuoruutenne kestäisi. Me muut, me vain palvelemme teitä, heijastamme
teitä, olemme vain se alati syttyvä ja sammuva ruumis, jossa teidän
kuolematon henkenne vaeltaa. Me juuri olemme ne, jotka kuljetamme sen
korkealla halki aikojen vaihtelujen ja annamme sille sielun, jonka
ihmiset voivat ymmärtää. Oma sielumme täytyy meidän antaa. Mutta meidän
sielumme lakastuvat siitä kosketuksesta ja meidän ruumiimme kuolevat
lopullisella kuolemalla. Meille ei jää mitään, ei mitään ylitse. Onko
ihme, jos tahdomme tästä jonkun korvauksen! Ja meille on maksettava nyt
heti, tämän polven, jonka taiteellisiksi portoiksi me olemme saaneet
alentua.

Kuusinen kuunteli ihmeissään.

-- Sinä olet suuttunut minulle tuosta sanasta, sanoi hän kesysti. Anna
minulle anteeksi. En tarkoittanut niin pahasti. Minulla on vain niin
paha luonto...

Palomaa tunsi itsensä kiusatuksi. Paatos oli hänelle oikeastaan
vierasta ja hän katui jo antautumistaan eikä vastannut mitään.

-- Hm, sanoi hän vihdoin nyreästi, sellaiseksi tulee ihminen, kun istuu
niin paljon yksin. Ei pitäisi päästää itseään liian lähelle, ei
koskaan, loitontaa, loitontaa vain...

-- Onko siihen oikeutta?

-- En minä tiedä, enkä oikeastaan muiden asioista mitään. Tiedän vain
sen, että minun henkeni kuolee yht'aikaa kuin minun ruumiinikin ja
siksi mittaan asiani sen mukaan. Mutta sinulla voi kyllä olla varaa
halveksia näitä maallisia...

-- Älä nyt pilkkaa, Reino, sovitaan pois!

-- No lähdetkö illalliselle kaupunkiin?

-- Minulla ei ole rahaa, johan tiedät.

-- Etkä siis huoli...

Kuusinen tunsi olevansa äkkiä omituisen naurettava ja hän häpesi.
Häpesi ottaa ja häpesi kieltää.

-- En tahdo tyrkyttää. Sinulla on varaa olla köyhä ja ylpeä, kun
sinulla on vielä jälellä se elämä kuoleman jälkeen. Mutta ei minusta,
ole tuollaisten suurmiesten pariin, tunnen sen aivan...

-- Heitä jo ivasi! Minusta ei ikinä tule mitään suurmiestä!

-- Ainakin uskot siihen itse. Muuten et varmasti jaksaisi noin
itsepäisesti nähdä nälkää etkä katsoisi muihin ihmisiin noin hiivatin
korkeasta satulasta. Eivät ihmiset ole niin pahoja, eivät ollenkaan.
Heitä pitää vain osata katsoa oikein, alhaaltapäin, aivan
vaatimattomasti, ja tunnustaa heidät siksi, mitä he ovat, seuraa
rakastaviksi eläimiksi. Silloin valmistavat he ainoastaan iloisia
yllätyksiä, heistä voi oikein pitää. Mutta sinun tapaisiasi voi vain
ihailla, ei rakastaa. Te olette lemmon ikävää väkeä. Hyvästi siis!

Palomaa lähti.

Kuusinen tarttui kahden käden päähänsä. Tuntui kuin olisi huimannut.
Hänellä oli tosiaankin nälkä. Se oli luvattoman romantista kurjuutta
häneltä. Miten tyhmä hän oli ollut vielä äsken! Nähnyt kultaa,
irrallista kultaa, jota ei kukaan tarvinnut, eikä hän ollut ottanut. Ja
aamupäivällä sitten! Evännyt hyvän paikan eräästä sanomalehdestä, joka
muka ei vastannut hänen vakaumuksiaan. Kirottu ylpeys! Sehän ei käynyt.
Ja miten lapsellista samalla kulkea aina ikäänkuin sydän kämmenellään!
Miksi ei hän saattaisi tehdä kuten muutkin: myydä huonomman itsensä ja
pitää paremman itsellään! Silloin toimisi hän sekä hienosti että
viisaasti. Näin ollen oli hän vain epähieno ja tuhma.

Kuusinen jäi ajatuksissaan katsomaan yli mustien kattojen
katu-kuiluihin, joista kuului helinä ja helske ja vilkutti monivärisiä
valoja. Noiden kattojen alla oli kaikki...

Kuusinen kääntyi pois. Hänen silmänsä osuivat pieneen seinäpeiliin.
Siitä tuijotti häntä vastaan hänen oma kuvansa. Se oli kuin aave. Kaksi
kiiluvaa silmää ja ympärillä syvälle painuneet mustat renkaat kuin
kuolleilla. Elämä kuoleman jälkeen! Se oli jotakin kauheata, se oli
pelkkää kuolemaa, tyhjyyttä, ei muuta. Ennen nuorempana oli hän sitä
ajatellut aivan rohkeasti, toivonut, pyytänyt kaksintaisteluun,
uhmaten, ilkamoiden, kapinoiden. Ja nyt? Se väristi vain kuin viileä
ilta. Hän ei tahtonut sitä muistaa, mutta yhä useammin vain sen varjo
saarsi hänen aivojaan. Se tuli aivan huomaamatta, siirsi kuin
hiljaiseen siimekseen, vähitellen, vähitellen. Se vei uhman, kapinan ja
kaunan, se vaivutti mielen niin kummalliseen, surunvoittoiseen
alistumiseen. Se oli varmaankin jo vanhuutta, kuoleman-ennettä...
Kuusinen vavahti omille mielikuvilleen.

Ulkona oli alkanut tuulla. Se työntäytyi raskaasti talonseinuksiin, se
kolisteli kattoja ja ulvoi. Kaksi suurta puuta, jotka kasvoivat pihalla
ja joiden latvat näkyivät vintin-ikkunaan, painoivat lehtensä nurin ja
huojuivat hopeanharmaana raippana niinkuin piiskatut. Nuokin olivat
ikuisempia kuin ihminen, nuokin jäisivät hänen jälkeensä. Luonto oli
ainainen kuoleman-kannel ihmisen korvissa. Eikä ollut mitään sen
kammottavampaa. Siksi oli ihminen hyljännyt luonnon, että se hylkäisi
ihmisen ja lakkaisi laulamasta pahaa lauluaan. Siksi oli se työnnetty
syrjään, näkymättömiin ja kuulumattomiin, että yksinäisten erämaiden
ennehuudot vaientuisivat. Oli pantu toiset sävelet soimaan, kansoitettu
kaupungit, sytytetty sähköt syksyiseen yöhön ja viritetty orkesterit
pauhaamaan kuoleman kohua voimakkaammin...

Noiden kattojen alla oli sittenkin kaikki. Tällä kertaa ainakin.

Kuusinen teki päässään pikaisen laskelman. Hän ehtisi kenties vielä
saavuttaa Palomaan ja hänen kultarahansa. Hän arvasi kyllä, minne hän
oli mennyt. Palomaa oli hyvä poika. Miksi olikin hän turhan tähden
hänet suututtanut! Mutta hän lainaisi kyllä joksikin päiväksi, siksi
kunnes hän ehtisi järjestää asiansa sanomalehden kanssa.

Ja Kuusinen heitti nopeasti päällystakin ylleen ja kiirehti ulos.



MANJA PAVLOVNA


-- Manja!

Manja ei vastannut. Hän seisoi ikkunan luona katsellen suuren
boulevardin ihmisvilinää ja ohut-oksaisia puiden latvoja, jotka
hienoilla verkoillaan peittivät taivaan tummenevan ruskotuksen vanhan
Luxembourg-linnan yllä.

Hitaasti kääri hän keltaisen silkkihuivin tiukemmin ympärilleen ja jäi
samaan asentoon.

Dimitri Miljukoff seurasi koko ajan silmillään hänen liikkeitään. Hän
ei koskaan väsynyt katselemaan Manjan kaunista, sitkeää vartaloa ja
hänen hiljaista, ylpeää ryhtiään. Mutta tällä kertaa hän oli näkevinään
niissä jotakin aivan erikoista tai ainakin sellaista, mitä hän ei ennen
ollut tullut huomanneeksi. Noin laiskasti uskalsivat liikkua ainoastaan
pedot, noin pehmeästi ainoastaan ne, jotka osasivat purra. Mitä jos
Manjakin joskus... Tai nyt... Mitä mahtoi tarkoittaa hänen äskeinen
pilansa?

-- Manja Pavlovna! äänsi hän uudestaan melkein rukoilevasti.

-- Näetkö, Dimitri, puhui Manja kuulematta häntä ja yhä katsellen ulos,
näetkö, miten kaunista. Ei missään koko maailmassa ole auringonlaskun
hetki niin huumaava ja lyhkäinen kuin Parisissa. Ilma hehkuu,
ääriviivat pehmenevät ja irtautuvat; silmät vain välkähtävät
hämy-merestä ja valkeat jäsenet. Se on joka päivä palanen Watteaun
unelmaa, ainaista lähtöä Cythére-saarelle, yhä vielä. En tahdo
Parisista mukaani muuta muistoa kuin tämän lyhkäisen tuli-hämärän...

-- Manja Pavlovna, sehän ei voi olla totta, mitä sanoit äsken?

Manja kääntyi. Hän oli kovin kalpea, mutta se vain lisäsi hänen
kasvojensa henkevää ilmehikkyyttä. Hänen piirteensä olivat niitä, jotka
vaikuttavat sekä kauniisti että voimakkaasti kuitenkaan olematta itse
asiassa kumpaakaan.

Hän pysähtyi Dimitrin eteen.

-- Totta on mitä sanoin: minä matkustan huomenna.

Dimitri Miljukoff hypähti ylös.

-- Mutta minne, minne ja minkätähden?

-- Olenhan sanonut: Moskovaan. Mitä ihmeellistä siinä on? Palaan vain
sinne, mistä olen tullutkin. Minulla on siellä kaikki tallella, usko
pois, kaunis linna, vaikuttava asema ja ystävät, jotka valmistavat
minulle loistavan vastaan-oton... Olen ollut pienellä huvimatkalla
ainoastaan!

Manjan ääni oli ärsyttävän viehkeä ja tahallisesti näyttelevä.

-- Mitä sinä puhutkaan, Manja! huudahti Dimitri. Että sinä palaisit
siihen kaikkeen! Se on mahdotonta, aivan mahdotonta! Minne muualle
tahansa, ei sinne! Etkä sinä voisikaan enää kääntyä entisille
jäljillesi, vaikka tahtoisit.

-- Minun ei tarvitse ollenkaan kääntyä. Entisyys tulee vastaan
ainoastaan, aivan itsestään, aivan sievästi. Tulee jokaiselle, joka
elää kyllin kauan. Elämä on iankaikkinen -- onhan sinulle opetettu.
Niinkuin rengas, Dimitri, niinkuin rengas. Mistä sitä muuten riittäisi.
Kaikki palautuu, alku ja alkuperäkin. Emme koskaan pääse pois siitä,
mihin kuulumme, on hullua pyrkiä siitä pois...

-- Niin, olet oikeassa. Ja sinä, Manja, kuulut meille, meidän
asiallemme, suuren onnettoman kansasi asialle!

-- Suuren kansan, hymähti Manja. Miten kaukana minun alkuperäni jo on
siitä! Unohdat, että minä olen synnyltäni ja syntymälahjoiltani
ruhtinatar. Olen vaistoiltani ja taipumuksiltani ylimyksellinen ja
juuriltani julma niinkuin se hallituskausi, johon kuulun. Vallanhimo on
ihmiselle jotakin oleellista. Asemasta riippuu sitten joutuuko hän
vallankumouksellisten tai vallansäilyttäjien riveihin. Ja minä, minä
kuulun silloin kokonaan ancien régime'en! Miksi hämmästyt, etkö
muistakaan, mistä tulen? Minä muistan kyllä. Tulen elämästä, joka
tuhlaa työtä ja ihmishenkiä, loistosta, joka on mahdollinen ainoastaan
miljoonien sortuessa, pienen kevytmielisen roturyhmän keskestä, joka
koskemattomana ja kultavaunuissa ajaa yli kurjan kuolevan kansan, yli
ruton ja mädäntyvän isänmaan. Sen aika on pian ohitse, minä tiedän.
Siksi minulla onkin niin kiire. Sillä minä tahdon vielä kerran tuntea
tuon nautinnon ennenkuin se maailmasta hukkuu, kokea taas tyranniriemut
ja välkkyä silkissä ja jalokivissä kuin byzantilainen kirkko pimeyden
ja taika-uskon taustalla. Sitten? Après nous le déluge! Niinhän se oli
ennenkin...

Dimitri Miljukoffin silmät paloivat. Hän tarttui Manjaa kiivaasti ja
kovasti ranteeseen.

-- Oletko tullut mielipuoleksi? Sinä et saa, et saa noin! Millä
nautinnolla lausutkaan nuo kylmät ja kamalat sanat! Sehän ei voi olla
totta! Vai... olisitko...

Dimitri pysähtyi ja painoi käden otsalleen.

-- Provokaattori, jatkoi Manja hymyillen ja irroittaen lempeästi
kätensä. Ole huoleti! Unohdat taas, että olen ruhtinatar. En koskaan
ole palvellut vielä ketään muuta kuin itseäni. En teitäkään... Kaikki
on ollut vain leikittelyä, huvittelua, näyttelemistä!

-- Leikittelyä, huvittelua, näyttelemistä, kertasi Dimitri kuin
unessa, pudistaen päätään. Kaksi vuotta, näissä oloissa, tässä
kuolemanvakavuudessa! Etkä sentään olisi rakastanut muuta kuin itseäsi,
et kansaasi, et vallankumouksen pyhää asiaa, kaikkea, jolle...

-- Minä rakastin sinua, Dimitri Miljukoff.

Dimitri tuijotti synkkänä lattiaan.

-- Ja nyt? kysyi hän melkein kuulumattomasti.

-- Minä rakastan sinua yhä vielä, Dimitri Miljukoff. Ja juuri sentähden
täytyy minun lähteä.

-- En ymmärrä...

-- Etkö? Manjan tumma ääni soi pehmeänä ja surullisena. Ja asia on niin
yksinkertainen. Minähän en voi muuta. En voi käydä vuosikausia ja
kurkottaa sinulle rakkautta, jota et huoli, etenkään senjälkeen, kun
suorastaan olet heittänyt sen maantielle. Omasta tahdostani saatan
kyllä vaeltaa vaikka kerjäläisen asussa, mutta en tulla työnnetyksi
maantielle. Voin kyllä kulkea rahvaan parissa, mutta en tulla
vaihdetuksi heihin, en hukkua heihin, en hetkeksikään. Minä olen
ruhtinatar. Mieluummin sitten rikoksiin...! Nyt ymmärrät...

-- Mitä tarkoitat, mistä puhut, Manja Pavlovna?

-- Dimitri, sinä tiedät.

Dimitrin pää painui alas.

-- Manja, ethän toki sen vuoksi... Ethän toki, tuosta mitättömyydestä,
tuosta joutavasta jutusta... Tiedäthän että se ei merkinnyt minulle
mitään....

-- Ei, ainoastaan minulle.

-- Ja kun siitä mainitsin, hymyilit sinä vain ja sanoit ymmärtäväsi. Ja
minä uskoin siihen, en olisi muuten kertonutkaan, en koskaan
tavalliselle naiselle. Sekin oli vain merkki siitä, kuinka korkealle
yli kaikkien muiden asetan sinut, kuinka rajaton minun luottamukseni
on, kuinka kestäväksi ja puhtaaksi olen aina tuntenut suhteemme. En
sekunniksikaan ole vaihtanut sinua keneenkään. Kuinka voit edes
kuvitella! Joka hetki olen palvellut sinua sielussani niinkuin
jumalatarta. Eikö se riitä minun ruhtinattarelleni?

-- Ei, niin kauan kuin sinulla on muruakaan vietävänä muualle! Sano,
Dimitri, Manja alensi äänensä, miksi sinä menit muualle? Eikö totta,
sinulla oli jotakin sellaista, jota et voinut etkä tahtonut näyttää
minulle? Enkö ole oikeassa? Älä kiellä, Dimitri...

Manja oli tullut aivan lähelle. Hän hiveli kädellään kerran keveästi
yli Dimitrin otsan. Tämä hengitti raskaasti.

-- Armas, miksi sinä nyt noin? Mitä minä sanoisin? alkoi hän
vaivaloisesti. Kuinka selittäisin? Ihmisellä on myöskin yöpuolensa,
ymmärrätkö. Joku ruma ja rikollinen, jonka tietää olevaksi, mutta jolle
ei voi mitään. Jokin eläimellinen ja vaistomainen, joka äkkiä saattaa
puhjeta... Sitä olen koettanut torjua katseiltasi. Olen tahtonut antaa
sinulle ainoastaan parhaani.

Manjan silmät olivat alkaneet hehkua kuin hiilet.

-- Sinun olisi pitänyt antaa kaikki, kuiskasi hän intohimoisesti, ja
ennen kaikkea juuri se eläimellinen ja vaistomainen. Se kuuluu
naiselle, sille naiselle, jota mies rakastaa. Ja minä, minä olen saanut
olla ilman sitä. Olen sitä turhaan odottanut, janonnut, himoinnut! Ja
nyt sinä olet vienyt sen muualle! Käsitätkö mitä se merkitsee minulle?
Minussakin piilee nuoren kansani hurja vaisto-elämä, aisti-ilojen
päihdyttävä tarve. Ja jos se painetaan alas, jos se suljetaan pois
rakkaudesta, erotetaan elämän suuresta päivästä, niin silloin siitä
_voi_ tulla se yöpuoli, josta puhut, se ruma ja rikollinen, jolla ei
ole rajoja, se, jonka me joka päivä näemme ympärillämme. Minä olen
tehty kuten kaikki ne miljoonat...

Manjan ääni humisi kuumana ja vetävänä.

Dimitri käveli kiivaasti edestakaisin lattialla pidellen päätään
molemmin käsin.

-- Ei, ei, älä puhu noin! Et tiedä, mitä sanot, mitä pyydät. Minäkö
voisin tuoda sinulle itsessäni asuvan alhaisen, sinulle, jolle ylhäisin
ei ole tarpeeksi ylhäistä, sinulle, joka itse olet täydellinen,
sellainen, josta muuten vain uneksitaan, sellainen, joka minä soisin
olevani, mutta en osaa. Ja sinä sanot olevasi tehty kuten ne miljoonat,
sinä, joka olet niin kokonaan erilainen! Sinä et enää kuulu tähän
raakaan rotuun, mihin me muut, tähän väkivaltaiseen ja väärään aikaan.
Sinä olet jo kaukaisen tulevaisuuden kaunis henki, sen ajan, jolloin
ihminen ei enää sorra toista eikä alenna itseään. Ah, jumala, jos jo
nyt olisi enemmän sellaisia kuin sinä, edes muutamia siellä täällä,
edes pieni kantajoukko, niin ei Venäjän suuri kansa tällä hetkellä
olisi maailman kurjin ja sorretuin, ei meidän tyranneillamme olisi enää
huomista päivää! Ja kuitenkin meillä on käytettävissä nytkin suuria
sydämiä, on sivistystäkin, on sankarillisuutta. Mutta meidän
yrityksemme epäonnistuvat, meidän paras nuorisomme joutuu hirsipuuhun
ja summatonta kansakuntaa komentavat muutamat tomppelit. Miksi? Juuri
siksi, ettei ole toisia sellaisia kuin sinä, ei ole päätä, systeemiä,
kylmäverisyyttä, ei laskutaitoa, ei järjestävää järkeä. Meissä on vielä
yöpuoli voitolla, se vaistomainen, joka vie vain rikoksiin tai hirteen.
Mitä siitä tulee? Ei mitään. Me olemme lapsia kaikki! Kun me
innostumme, niin me hyökkäämme, kun me mielistymme, annamme henkemme,
kun ajattelemme, lausumme sen ääneen, kun tunnemme jotakin, teemme heti
tunnustuksen, aina hetken mukaan. Mutta sehän ei käy sodassa. Ja siksi
me joudummekin aina alakynteen. Sinä olet ainoa kylmä ja viisas ja
hyväpäinen meidän joukossamme, ja sinäkin olet nainen. Eikö se ole
ihmeellistä? Me muut olemme aina valmiit tyhmyyksiin, sinä et koskaan.
Tiedän tämän itsestänikin, mutta en voi sille mitään. Olen vain
uneksija, suurmies kuvittelujen maailmassa, mutta kun ratkaiseva hetki,
teon hetki lähestyy, tulen heti ala-ikäiseksi taas. Ja sellaisia ovat
muutkin. Siksi sinä Manja olet meille vallan välttämätön, korvaamaton
koko kansallesi. Sinulla on elämäntehtävä sen keskuudessa, suurempi
kuin kellään. Ja siksi sinulla ei ole oikeutta kadehtia alempaasi,
vaistojen ja rikosten maailmaa, joka ei ole sinua varten. Ja sinulla ei
ole lupa edes leikitellä niin julmasti kuin äsken, niin vakavilla
asioilla. Manja Pavlovna, ihmisyyden tähden ei!

Dimitri Miljukoff oli puhunut hyvin nopeasti ja hyvin kiihkeästi. Manja
kuunteli liikkumattomana nojaten päätään seinään.

-- Ihmisyyden tähden, kertasi hän hitaasti. Ihmisyys ei ole ainoastaan
meidän ulkopuolellamme, Dimitri, jatkoi hän surullisesti. Ihmisyys ei
ole myöskään ainoastaan päässä, Dimitri. Ihmisessä on myöskin toinen
puolensa. Ja jos se pääsee surkastumaan... No niin... Näethän, miten
meidän on käynyt, kun olemme jääneet elämään vain ajatuksillamme. Mitä
auttavat meitä nyt kauniit teoriat ja toistemme ihannoiminen? Ole
oikein rehellinen nyt, Dimitri, minä vaadin sen. Myönnät silloin
oikeaksi mitä sanon. Meissä elää vain pää ja se on kauheata. Me
olemme kuin kaksi paljaaltaan jauhavaa myllynkiveä, kaikki murenee
nuuskaksi, me itse etenkin. Ja pian olemme kuin kärpäset syksyisessä
ikkunan-ruudussa: haurasta tomua. Elämän-ajatus ilman elämää,
ihmisyyden teoria ilman omaa ihmisyyttä, ei Dimitri, sitä ei kestä!
Ymmärrän liiankin hyvin, että pakenit sitä. Älä kutsu sitä yöpuoleksi
tai eläimellisyydeksi, se oli ainoastaan pahoin pidelty elämän-rakkaus,
joka ajoi sinua. Ja se heitti sinut tahtomattasikin tiepuoleen,
etsimään vieraan sylistä hetken hekkumaa... Minä en pääse niin vähällä.
Minulla on toinen luonne, minut se upottaa rikoksiin... Minä tunnen
sen, nyt kun sinä olet mennyt pois minulta... Sano, Dimitri, miksi sinä
menit pois minun luotani? Ainoastaan sen tahdon tietää. Ole oikein
rehellinen. Älä puhu päivästä ja yöstä, valosta ja pimeästä, kauniista
ja rumasta, kaikesta tuosta, josta me tavallisesti... Se on teoriaa.
Sano vain, miksi sinun elämänhalusi vieroi minua, miksi et sallinut
minun tulla siitä osalliseksi, kun en ole muuta tehnyt kuin odottanut
sitä. Täytyihän sinun se tuntea. Minähän en ole mikään aivokummitus
minäkään, en mikään pelkkä pyörivä pää, minä olen elävä ihminen, jossa
on kaikki, kaikki! Minkätähden et huolinut minua kokonaan, miksi menit
pois minun tyköäni, sano, Dimitri, sano kaikki! Minä lähden
kuitenkin...

Manjan suuret, vihreän-harmaat silmät säteilivät lempeinä ja
levollisina.

Dimitri oli istuutunut nojatuoliin. Hän katsoi raskaasti eteensä.
Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä pudonnut jonnekin hyvin syvälle,
ikäänkuin kaivon pohjalle, jossa kaikaa, jossa kammottaa puhua, jossa
oma ääni pelottaa.

-- Voi Manja, äänsi hän vihdoin matalasti, et siis voi jättää sitä
asiaa. Mutta minä olen sen jo selittänyt tavallani. Minun on niin
vaikea muuten. Ne ovat niitä kaikkein himmeimpiä ja arimpia kieliä, ne,
joita nyt kosketat. Mutta onhan sinulla oikeus. Ja minä sanoisin, minä
selittäisin niin mielelläni, mutta on asioita, joita sielu ei uskalla
edes tunnelmissa määritellä, vielä vähemmin sanoissa...

-- Niin, niin, keskeytti Manja. Sanat ovat aina suuria valheita,
törkeyksiä, ylimalkaisuuksia, synteesejä. Tiedänhän sen. Siksi juuri
voit minulle niin hyvin puhua. Mikään ei muutu enää. Minä lähden
kuitenkin...

Dimitri taisteli itsensä kanssa.

-- Sinä luulet, alkoi hän vihdoin vaikeasti, että pelkään, että tahdon
salata jotakin, kaunistella, päästä edesvastuusta. Älä syytä siitä. En
minä totuutta pelkää, mutta on asioita, joista emme tiedä mitään,
joista puhuminen on suurempi valhe kuin vaitiolo. Ja minua on eräs
sellainen selittämätön vaivannut jo kauan, kuin ennustus, aavistus
jostakin onnettomuudesta. Olen koettanut painaa sen alas, tukahduttaa,
estää sitä pääsemästä selväksi ajatukseksi. Pelkoahan se sittenkin on
ollut. Mutta joko se nyt tapahtuu, jumalani, jumalani!

-- Ja se aavistus?

-- Että tulisin kadottamaan sinut...

He vaikenivat. Ja Dimitriä kammotti omien sanojensa kantavuus. Miksi
oli hänet pakotettu lausumaan ne ääneen!

-- Sinä itse tahdoit, äännähti Manja.

-- Minäkö? En suinkaan! vastasi Dimitri väsyneesti. On asioita, jotka
eivät riipu meistä itsestämme! Miksi me muuten menemme erillemme
toisistamme, vaikka emme muuta tahdo kuin yhtyä ja olla yhdessä? Se on
se, jota toiset sanovat kohtaloksi. Voihan sen kenties selittää,
määritellä, entä sitten! Kun se kuitenkin on sellaista, joka ei riipu
meistä. Kaikella on tietysti syynsä...

-- Ja seurauksensa.

-- Niin, niin, tulistui Dimitri uudestaan, Sinä aina viittaat minun
syyhyni! Tietysti kestän seuraukset, jos juuri siitä jotakin seuraa.
Enhän ole pyytänyt sinulta edes anteeksi. Olisinhan voinut tehdä sen.
Kenties odotit. Mutta mitä se merkitsi? Ei mitään. Asia pysyy
ennallaan. Olen ollut uskoton sinulle. Mitä se sanoista paranee? Tiedät
kaikki. Voisin uudestaan ja uudestaan vain sanoa samat asiat, että se
oli hetkellistä oikkua, mitätöntä hulluttelua, sitä, mitä ihmiset
kutsuvat erheeksi ja hairahdukseksi, ja että sinä yksin olet ainoa,
ainoa, jota rakastan ja kunnioitan. Sinähän tiedät tuon kaiken... Ja
sentään, sentään. Siinä voi olla jotakin, jota en ymmärrä itsekään. Tai
oikeastaan ymmärrän... Olen paljon ajatellut sitä.

-- Me ajattelemme yleensä liian paljon. Siinä on kaiken pahan syy,
Dimitri. Eikö ollut totta, mitä sanoin äsken? Me olemme enää vain
kaksi alati arvostelevaa, järjestelevää intelligensiä ilman mitään
kulutus-ainetta siinä välillä. Ja siksi me kulutamme toistamme,
poljemme oman raukan luontomme kuoliaaksi pelkillä aatteilla ja
suunnitelmilla. Mikä hullu ja epä-inhimillinen mielijohde ruveta
Venäjän kansan johtavaksi järjeksi! Mikä kurja osa sen onnen
parantajilla! Vakuutan sinulle, Dimitri, he ovat paljon onnellisempia
omassa verevässä maailmassaan kuin me tässä pyhässä ohutilmaisuudessa.
Se on totta, minä kadehdin heitä todellakin, tuota ala-arvoista rotua,
joka syntyy kevytmielisestä sattumasta ja kuolee järjettömästä
tapaturmasta. Heissä on sitä ainetta, joka meiltä puuttuu, heissä on
väriä, mehua, antautumista, jota vastoin me jytkytämme tässä vastakkain
kuin rasvaamattomat koneet ja kulutamme itseämme hiljaisella
sairaudella. Ja miksi minun juuri pitäisi sammua askeettisuuteen? En
käsitä. Siksikö, että olen hyvä, kaunis ja viisas, kuten sanot! Silloin
en tahdo olla mitään siitä kaikesta. Tahdon ainoastaan elää ennenkuin
kuolen. Sinun kanssasi, Dimitri, se olisi ollut autuasta. Nyt saa
elämästäni tulla rikos ja synti, en siitä välitä! Olen kadotettu.
Miksi, miksi et pelastanut minuakin, kun olisit voinut?

Manjan kädet lepäsivät hyväillen Dimitrin kaulalla, niin että niiden
kuuma, pehmeä iho kosketti hänen poskiaan.

-- Manja, armas, mitä sinä puhut! Istu tähän polvelleni, pitkästä
aikaa, noin! Tunnustan sinulle kaikki, kaikki. Se oli niinkuin äsken
sanoin. Sinä olet niin puhdas ja kylmä, niin korkea ja viisas. En olisi
sietänyt sinun silmääsi itsetiedottoman hulluuden hetkenä. Olisin
hävennyt. Sinä et ollenkaan aavista, miten raakoja ja villiä
mielihaluja kansanlapsen povessa voi elää, sinä, joka olet niin hieno
ja ylhäis-sukuinen ja viljelty. Jos sinussa onkin jokin yöpuoli, on se
aivan toinen kuin meissä. Jos olisin näyttänyt sitä, olisit sinä
varmasti paennut, säikähtänyt minun karkeuttani, halveksinut minun
voitettua tahtoani ja synnillistä himoani. Ja olisit ollut oikeassa.
Koko ajan olet sinä ollut minun näkyväinen omatuntoni, kaiken älyllisen
itsekunnioitukseni kannatin, minun parempi itseni. Etkä voi olla
minulle muuta, et voi merkitä minulle mitään pahaa. En saata vähääkään
valehdella tai heittäytyä epäjaloihin nautintoihin, kun sinä olet
läsnä. Sinä näet kaikki, tiedät kaikki kuin jumala, syvimmät ja
salatuimmat alkusyytkin. Sinun silmäsi alla rapistuu ajatukseton vietti
narrimaiseksi ja synninhalu halpamaiseksi, niinkuin sen pitää ollakin.
Minä tiedän sen. Ja kuitenkin on välistä ikävää olla siveä, myönnän
sen. Ihmisen huonompi puoli pyytää syntiä. Ja -- sanonko nyt koko
totuuden -- silloin, sillä kerralla menin pois sinun luotasi ainoastaan
synninhimosta, voidakseni tehdä väärin, rikkoa, heittäytyä eläimeksi...
Ja minä hain sellaisia, jotka eivät arvanneet minua ajatuksiltani
itseään korkeammaksi, luonnonlapsia, jotka eivät ollenkaan
aavistaneet, että antautumiseni oli itsetietoista pahetta, näennäinen
tasa-arvoisuuteni sairasta herkuttelua ja hurjuuteni heidän parissaan
hermojen lepuutusta tuhmuuden kustannuksella. Jos he olisivat sen
tienneet, olisivat he loukkautuneet. Ja minä voin loukata ihmisiä
ainoastaan salassa, niin ettei kukaan näe, kuinka halpamainen olen.

-- Miksi et ennen puhunut noin, huudahti Manja kiiluvin silmin, jotta
me olisimme voineet yhdessä tehdä syntiä! Me olisimme osanneet, me,
sillä ei ole suloisempaa syntiä kuin se, mikä tapahtuu itsetietoisen
ihmisen aivoissa! Ajattele, miten me olisimme voineet nauttia, sen
sijaan että nyt olemme kuluttaneet aikamme ikävässä siveydessä ja
voimiemme pakollisessa patoamisessa! Ja kuka on tullut siitä
onnelliseksi, emme itse ainakaan! Ja ensimäinen velvollisuus on
itseämme kohtaan, ensimäinen tehtävä on vapauttaa itsemme. Toisista
emme tiedä mitään. Luulemme kenties heitä parantavamme ja olemmekin
pahantekijöitä, luulemme nostavamme ja harjoitammekin sortoa. Mutta nyt
se on oleva lopussa. Nyt, nyt on minulla edessäni vapaus syntiin. Etkö
kadehdi minua, Dimitri?

Manja oli noussut. Hänessä oli taas jotakin julmaa ja kissamaista.

Veri suhisi Dimitrin korvissa.

-- Ethän sinäkään koskaan ennen ole ollut tuollainen, et koskaan, et
koskaan. Mikä sinun on Manja? Ei, ei! Tuo ei ole oikein! Ajatuksen
täytyy painaa vaa'assa enemmän kuin vaiston, hyvän enemmän kuin
pahan...

-- Ha-ha-haa. Olet punninnut väärin, alun pitäen, väärin, väärin! Minä
tunnen itsessäni tälläkin hetkellä kuohuvan ja riehuvan valtoja, jotka
jaksaisivat painaa maahan koko maailman hyvyyden ja viisauden,
kuiluihin, joissa ei vielä kukaan kuolevainen ole käynyt. Ja minä olen
tekevä sen!

Manja hiipi ympäri huonetta kuin vangittu pantteri, välkäytellen
keltaista huiviaan.

Dimitri seurasi häntä silmillään kuin hypnotisoitu.

-- Miksi herätät leijonan povessani? Miksi sinä ärsytät, kun et
kuitenkaan ole tuollainen? Tai sitten erehdyt. Katsot johonkin
murto-osaan sielussasi. Sinä leikit vain... Dimitri puhui
katkonaisesti.

Manja pysähtyi pitkään kummalliseen hymyyn. Nähdessään Dimitrin
kiihkon, tuli hän jälleen aivan hiljaiseksi. Lempeästi hän tarttui
hänen käteensä ja vetäen häntä puolittain väkisin mukanaan sanoi hän:

-- Tule istumaan tänne, Dimitri, niin kerron sinulle sadun lumotusta
prinsessasta, joka sai oman muotonsa vasta sitten kun oli menettänyt
valtakuntansa.

-- Älä leikittele enää! Sinä teet minut hulluksi. Minä en tahdo nyt
kuulla mitään satuja, ainoastaan totuuden. Sinun täytyy sanoa, mitä
tämä kaikki merkitsee, mikä tässä on totta, mikä ei. Millainen sitten
oikeastaan olet?

-- Minä olen juuri tällainen. Kaikki on totta, vastasi Manja
hiljaisesti. Nyt puhuu minun oikea itseni. Mutta kaikki muu tätä ennen,
se on ollut valhetta, mitättömän murto-osan potenseerausta. Nyt vasta
voin sen tunnustaa.

-- Miksi nyt vasta?

-- Siksi, että nyt olen kadottanut sinut. Minulla ei ole enää mitään
varottavaa, ei mitään peljättävää koko taivaan kannen alla. Pahin on
nyt tapahtunut. Se juuri, jota tahdoin välttää, se juuri, jonka tähden
olen tehnyt tämän kaiken. Kaikki oli vain sinua varten. Oman rakkauteni
asiaa minä vain ajoin. Ja miten kurjan huonosti! Miten heikkoja ja
lyhytnäköisiä me olemme, me ihmiset! Ah jumala, miten hulluja, miten
voimattomia sen suurimman edessä!

Manja värisi kuin vilusta koko ruumiiltaan ja hän horjahti. Dimitri
nosti hänet syliinsä väkevin käsivarsin.

-- Manja, minun armaani, minun kaikkeni, mitä sinä puhut! Minuthan sinä
omistat aina, iäisesti, vaikka kaikki lakkaisi...

-- Kaikki on lakannut, supisi Manja nytkähdellen ja niinkuin unessa.

-- Minä rakastan sinua!

Dimitri kumartui ja suuteli häntä pitkään. Manja salli sen tapahtua.
Hän makasi Dimitrin sylissä niinkuin kuollut, silmät ummessa, kasvoilla
selittämätön hymy.

-- Dimitri Miljukoff, alkoi hän puhua, avaamatta silmiään. Minä
rakastin sinua jo ennenkuin olin nähnyt sinut. Sinä olit ensimäinen,
joka annoit minun uneksivalle olemukselleni muodon. Jokaisen sanan,
jonka kirjoitit, kirjoitit minun sydämeeni. Enkä minä tehnyt muuta kuin
odotin sinun tuloasi. Ja kun sinä sitten tulit, olit sinä samalla minun
lakini ja evankeliumini. Sinä sanoit: täällä tarvitaan viisautta ja
kylmäverisyyttä. Ja minusta tuli viisas ja kylmä. Sinä sanoit: täällä
tarvitaan uskallusta ja uhrausta. Ja minusta tuli sankarillinen ja
kova. Kaikki vain sentähden, että saisin sinun rakkautesi. Ja sitten
kun olen kaiken tämän tehnyt, sanot sinä minulle: madame, kunnioitan
teitä niin suuresti, etten voi teitä rakastaa...

-- Manja Pavlovna, puhui Dimitri, miten kaunis sinä nyt olet.
Samanlainen kuin silloin, kun ensi kerran näin sinut. Silloin löivät
vereni kuin pysty-aallokot minun rinnassani. Ei kukaan nainen ollut
herättänyt minussa vielä niin väkevää ja julmaa pyydettä. Sinä olit
niin ylhäinen, niin hieno, niin korkealla. Olisin melkein tahtonut
rääkätä sinua pelkästä rakkauden ja vihan risti-himosta. Mutta sitten
-- silloin jo -- minä häpesin. Sinä olitkin pyhä. Sinä tulit minun
elämäni tielle kuin suuri tuomiopäivä, kohosit kuin jumalan silmä, kuin
valkea aurinko minun keski-yöni tummalle taivaalle. Ja minun raa'at
vaistoni vaientuivat ja himoni varisi sinun puhtaan kauneutesi
edessä. Vasta silloin tuli minusta vakava ihminen ja oikea
vallankumouksellinen. Ja silloin opin pelkäämään raakuutta ja
raukkamaisuutta, silloin tunsin, että minun täytyi teoillani vastata
suurista sanoistani. Sinun tähtesi, jott'ei minun tarvitsisi hävetä
sinua eikä kaihtaa sinun tuomarikatsettasi.

-- Minä en tullut sinua tuomitsemaan, vaan rakastamaan. Sinulle yksin
tahdoin antautua ja sinä et ottanut minua vastaan. Sinä lahjoitit minut
kansalle. Senkin häväistyksen minä kestin saadakseni olla sinun
lähelläsi. Sillä minä toivoin, että kerran tulisi aika, jolloin sinä
rakastaisit minua vain itseni tähden ja jolloin sallisit minun heittää
pois nämä palkkalaisen rääsyt, tämän valepuvun, joka ei minun arvolleni
sovi. Ja nyt olet heittänytkin minut itseni maantielle. Kaikki toivoni
ja työni on rauennut tyhjiin. Nyt ei minulla ole syytä viipyä täällä
enää hetkeäkään. Menen Moskovaan jatkamaan siitä, mihin lopetin kaksi
vuotta takaperin.

-- Sinä et mene Manja, se ei ole totta, et Moskovaan ikinä. Vaikka et
sietäisikään enää minua... Minä olen rikkonut. Minua voit rangaista,
mutta et niitä tuhansia viattomia, jotka luottavat sinuun, joiden elämä
on sinun käsissäsi, joille voit tehdä mitä tahdot...

-- En tahdo tehdä heille mitään, myhähti Manja raukeasti.

-- Ja sitten sinulla on oma suuri elämäntehtäväsi. Älä unohda sitä!

-- Olen sen jo unohtanut. Minulla ei ole mitään elämäntehtävää ilman
sinua. Se oli vain sinun mielikuvasi, niinkuin minun kehuttu kylmyyteni
ja uhraavaisuuteni vain sinun toivottelujesi tulos. Keino miellyttää!
Kaikki se raukesi samalla hetkellä, jolloin tunsin kadottaneeni sinut.
Vielä äsken olisin ilolla mennyt kuolemaan, mutta nyt on minulle jo
pienimmästäkin mukavuudesta kieltäytyminen aivan sietämätöntä...

Manja riuhtasi itsensä irti Dimitrin sylistä.

-- Katso minun pukuani! Se on palkkapiian eikä ruhtinattaren. Katso
tätä huonetta! Se on moukkaa eikä aatelisnaista varten. Ja näin olen
elänyt voidakseni antaa rahani noille inhoittaville, likaisille
maankiertäjille. Ja luuletko, että on ollut helppoa ja hauskaa olla
heidän seurassaan! Mutta nyt se saa ollakin lopussa, ainaiseksi. Sinä
et usko vieläkään. Tule katsomaan!

Ja Manja veti Dimitrin viereisen huoneen ovelle.

-- Näetkö, tuossa ovat matkakirstuni valmiina! Tuossa passini! Tuossa
matkapukuni! Palaan jälleen kuin ruhtinatar.

-- Pue se päällesi, Manja, nyt, kuiskasi Dimitri käheästi, nyt juuri!

-- Se on matkaa varten.

-- Niin, niin, niin...

Manja alkoi tyynesti muuttaa. Dimitri tuijotti häneen silmät kekäleinä.

-- Että he saisivat sinut noin, noin... mutisi hän.

-- He eivät saa mitään. Minä ainoastaan tulen saamaan...

-- Ja mitä sinä tulet saamaan?

-- Ylpeyteni takaisin.

-- Etkö voi olla ylpeä täällä?

-- Minulla oli täällä vain yksi ylpeys: minun rakkauteni. Ja sinä teit
sen häpeälliseksi.

-- Rikolliseksi, synnilliseksi, suloiseksi! Sinähän itse tahdot syntiä,
Manja... Jää ruhtinatar! Minä teen kaikki sinun tähtesi. Pyydä, mitä
tahansa!

Ja Dimitri syöksyi Manjan jalkoihin. Hän suuteli häntä hurjasti, hänen
käsiään, polviaan, vaatteittensa poimuja.

Manja hymyili:

-- Mitä rikoksia osaat sinä tehdä?

-- Kun sinä olet kysymyksessä: kaikkia!

-- Mikä minä olen sinulle, jota kärsivä isänmaasi ja kansasi kutsuu?

-- Sinä olet minulle kaikki, ainoa. Minä vihaan kärsivää isänmaata ja
sen kurjaa kansaa, jos se vie minulta sinut, jos se on tiellä minun
rakkauteni! Kaikki minä voin kadottaa, paitsi en sinua!

-- Suuret unelmasi, omantunnon-rauhasi, itsekunnioituksesi, paremman
itsesi?

-- Kaikki, kaikki, sinun tähtesi, ruhtinatar!

-- Niin, sanoi Manja ojentuen suoraksi, noin pitää ruhtinatarta
rakastaa, nyt vasta sen osaat...

Dimitri riemastui.

-- Sinä jäät siis, Manja, et lähde koskaan luotani. Me menemme jonnekin
kahden, jätämme kaikki, nyt juuri...!

-- Nyt juuri, naurahti Manja kylmästi, on kokous, jonka itse olet
kutsunut kokoon ja josta riippuu tuhansien kohtalo, tärkein koko
vuonna.

-- Sinä olet tärkein. Nielköön taivaan tuli sitten heidät ja meidät.

-- Olet vannonut, ettet petä kansan asiaa, olet vannonut palvelevasi
vallankumouksellisia.

-- Minä palvelen ruhtinatarta! Ja sinä jäät minun valtiattarekseni.

-- Huomenna minä matkustan.

-- Huomiseen on vielä yksi yö, kaikki voi muuttua. Jos olemme
erehtyneet molemmat, korjaamme sen nyt. Tahdon tehdä sinut
onnelliseksi.

Manja säteili sisällisestä kirkastuksesta.

-- Olen nähnyt rakkautesi, Dimitri, vihdoinkin, se riittää. Ja minä
tahdon muistaa aina, että kerran olisit ollut valmis minun tähteni
antamaan tämän pienen ihmiskunnan. Tahdon muistaa aina tämän lyhkäisen
tulihämärän yön kynnyksellä...

Ja Manja kietoi käsivartensa Dimitrin kaulaan ja tämä sulki hänet
tukahduttavaan suudelmaan.

-- Miten sinä olet kaunis, Manja, ihasteli Dimitri, et ikänäsi vielä
ole ollut noin kaunis... Tämä yö ainakin on meidän. Ja me lähdemme nyt
jonnekin, sinne, minne ruhtinatar käskee. Après nous le déluge!

-- Ah, nyt ymmärrät senkin, huudahti Manja.

Dimitri auttoi Manjan päälle kävelyvaipan.

-- Miten sinä olet kaunis, miten sinä olet kaunis, kuiskutti hän koko
ajan kuin kuumeessa.

Ja melkein kantaen talutti hän Manjan alas portaita.

-- Sinä et lähde koskaan minun luotani, Manja.

-- Minun täytyy.

Dimitri viittasi suljetun vaunun.

-- Sitä päivää ei tule.

-- Huomenna.

-- He eivät saa sinua, huohotti Dimitri Manjan korvaan nostaessaan
hänet vaunuihin. He eivät saa sinua, ennemmin minä tapan sinut...

Ja vaunu hävisi suuren, valaistun boulevardin vilinään.



KATI


Suuri kartano nukkuu.

Maaliskuisessa yön-jäätämässä maapinnassa rapisee keveinkin askel.
Kaikkien muiden askel paitsi Katin. Mutta hänellä onkin pantterin
käynti, niin kuulumaton ja pehmeä, ettei ainoakaan tyttö koko
maailmassa kykenisi hänelle siinä vertoja vetämään. Hän on kuin luotu
yössä-hiipijäksi.

Mutta nyt on hän ulkona ainoastaan sentähden, että hänellä on sulhanen.

-- Kati, miksi olet niin levoton tänä iltana? Onko sinulla vielä kiire
jonnekin? kysyy sulhanen, terävä ja maailmaa kulkenut Karri.

-- Minäkö! helähtää Kati keveästi säpsähtäen. Enhän minä muuten...
mutta jos joku sattuisi pitämään silmällä kartanon akkunoista...

-- Jos pitäisikin! Mitä me heistä, sinä hupakko!

-- Saattaisi näyttää pahalle...

-- Entä sitten. Näytti mille näytti! Minähän olen luvannut naida sinut.

-- Pistosanoja saan joka tapauksessa huomenna taas...

-- Keltä?

-- Yläkerran herroilta.

-- Montako niitä siellä on?

-- Kolme.

-- Ja jokainen pitää sinua silmällä öisin -- niinkö?

-- Mitä tarkoitat? Kati vavahtaa ärsytyksestä.

-- Ja jokainen antaa sitten pistosanan päivällä -- niinkö?

-- Sinä ilkeä mies! Kati polkaisee jalkaa.

-- Niin, niin, minä ymmärrän. Kati parka, siitä voi todellakin tulla
levottomaksi...

-- Sinun kanssasihan ei voi olla!

-- Sen minä kyllä uskon, koska heitä on kokonaista kolme...

Kati häviää kiukkuisena kuin ilveskissa.

Karri tuijottaa tiukasti häneen jälkeensä.

-- Kaunis tyttö...

       *       *       *       *       *

Taas toinen yö, yhtä kirsinen ja kevättä kimaltava.

-- Sinä olet tavallista kauniimpi tänä yönä, Kati, sanoo Karri
harvakseen. Ja luulenpa, että olet oikein uusissa juhlatamineissakin...

-- Niin, näyttääkseni sinulle... Minä en ole niin köyhä kuin luulet.
Olen lapsesta saakka tehnyt työtä ja koonnut... Ollut melkein kuin
ottotytär... Eihän se ole ihmettä... puhuu Kati nopeasti ja nauraen.

-- Soo-o. Sinä oikein yllätät minut. Mutta luulen, että pidin sinusta
enemmän silloin, kun olit köyhä, ja -- sinäkin minusta... Vai mitä?
Kuule, Kati, minä olen vain yksinkertainen mies, mutta karski. Pelataan
selvää peliä. Sano suoraan, rakastatko sinä minua?

-- Aina sinä sitä samaa... Siitähän on niin monesti puhuttu...

-- Mutta nyt. Jumalan nimessä, nyt juuri tällä hetkellä! Rakastatko
sinä minua? Vastaa, Kati, kiemurtelematta! Muutoin en huoli sinusta.

-- Tietysti, tietysti minä rakastan... Milloin olet ajatellut häitä...?

-- Häitä, ha-ha-ha! Minä tahdon ensin nähdä myötäjäisiä. Minä pidän
selvästä pelistä... On ruvennut käymään huhuja viime aikoina...

-- Minustako?

-- Eipähän aivan... vaan että siellä on ruvennut tissuttamaan ja
tassuttamaan siellä kartanon yläkerrassa, aivan niiden kolmen herran
huoneiden kohdalla... Oletko sinä kuullut mitään semmoista!

-- Syytätkö sinä minua, sinä...!

-- Jumala varjelkoon, kaunis Kati! Ihmiset puhuvat vain...

-- Ihmiset puhuvat aina niin paljon...

-- Se on totta. Ihmiset puhuvat aina niin paljon... Mitä me heistä!
Mehän rakastamme toisiamme... Vaikka sitä ei uskoisi! Tiedätkö, mistä
rakkauden tuntee? Siitä että se antaa, antautuu, ymmärrätkö...? Minä
tahtoisin nyt kerrankin nähdä sen rakkauden, josta niin monesti on
puhuttu. Kati, minä en usko enää muuten... Kati... vielä tänä yönä...
taikka minä lähden... Kati...

-- Sinä puhut niin kummallisia... Katin silmät väistivät.

-- Luonnollisia. Kun kerran sanoo toiselle: minä rakastan sinua,
merkitsee se: minä olen sinun omasi. Kati, oletko sinä minun? Tai --
pitääkö minun lähteä?

-- Lähdet kuitenkin... Ja jätät...

-- Yhdessä tapauksessa ainoastaan. Jumal'avita! minä en osaa olla kuten
nämä talonpojat, jotka voivat ottaa kaikkensa vastaan herroilta.

-- Sinä epäilet minua taas. Ja häväiset!

-- Niinkuin et itse epäilisi. Riiput kiinni häistä kuin mistäkin
autuuden sarvesta. Mutta siinä on alla jotakin, Kati, minä olen nähnyt
sen... Sinä et uskalla!

-- Minä vihaan sinua, mene, mene, mene!

-- Raukka, raukka.

-- Mene, mene, mene!

Ja hullu naurahdus kiirielee tyhjässä -- -- --

       *       *       *       *       *

Kolmas kirsinen ja kylmä yö.

Kenenkään askel ei rapise routaisella pihamaalla.

Ainoastaan maantiellä kulkee joku. Ohitse nukkuvan kartanon,
ohitse -- --

Mutta yläkerrassa paksujen uutimien takana istuu pantterijalkainen
Kati. Istuu nuoren, hienohipiäisen ja hentojäsenisen maalarin-alun
polvilla ja nauraa...

-- Sinun naurusi on niin helisevää ja kuumaa. Sinun pitää aina nauraa
noin, noin rohkeasti, puhuu maalari pidellen Katin notkuvaa ruumista
käsivarsissaan. Mutta ainoastaan minulle, muistakin se, ainoastaan
minulle! Minä olen jo edeltäpäin sinusta mustasukkainen jokaiselle
siellä kaupungissa... Mutta ensi viikolla lähdemme joka tapauksessa, se
on siis päätetty asia. Ja se on hyvin viisas päätös, Kati. Minä
tarvitsen juuri sinunlaistasi... Ja sinä et ole luotu maatöitä etkä
maalaisia varten. Rotu-nainen sinä olet pienimpään yksityiskohtaasi
asti, liian kaunis tänne, aivan liian kaunis... Noin juuri,
tuollaisena! Miten kummasti sinun poskesi hehkuvatkin tänä iltana! Ai,
ai, ne palavat outoja himoja kohden, Kati, Kati...

-- Täällä on niin tukahduttavan kuuma!

Maalari nousee, avaa ikkunan.

Yö-ilma virtaa viileänä sisään.

Maantiellä rasahtelee tasainen askel.

Kati säpsähtää...

Sitten hän kääntyy pois. Heittäytyy äkkiä maalarin syliin ja alkaa taas
nauraa, ylettömästi, yltiöpäisesti...



VIHA


He söivät päivällistä Luodon lasiparvekkeella puhumattomina ja
ikävystyneen näköisinä, kuten tekevät tavallisesti avioparit, jotka
ovat olleet muutaman vuoden naimisissa.

Heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen.

Heidän kehityksensä oli ollut sama kuin lukemattomien muidenkin.
Tottumus, talttuminen, sopiviin rajoihin hillitty kyllästyminen oli
heidän elämässään jo aikoja sitten korvannut ensi-aikojen uteliaan ja
herkän hermo-ilon. Se on se yleinen sovinto-oikeus, joka astuu voimaan
senjälkeen, kun kaksi ihmistä eivät voi tarjota toisilleen enää mitään
uutta, ei hengen kiihotusta eikä aistien ärsytystä, ei mitään siitä
kaikesta, joka miehen ja naisen ensi-yhtymässä muodostaa tuon
selittämättömän, kaikkivoittavan huumauksen. Yhtä ankara kuin on ollut
syttyvän lemmen ehdottomuuden vaatimus, yhtä ankaraksi tulee jatkuvassa
rakkaudessa sovittelun tarve. Sillä jos nämä kaksi ihmistä ovat
hyvin-kasvatettuja, eivät he syökse itseään turmioon turhasta, ei
tuulentupien tähden ainakaan. He ottavat elämän sellaisena kuin se on.
He vanhettuvat ja viisastuvat vähitellen ja antavat viisaudelleen vielä
varmuuden vuoksi jonkun käytännöllisen, kunnioitusta herättävän
nimen kuten: velvollisuuden-tunto, välttämättömyyden-laki tai
elämän-vakavuus. Ja niin saa kaikki taas tyydyttävän, sopusointuisen
luonteen. Heidän elämänsä muodostuu tuoksi hieman yksitoikkoiseksi,
mutta juuri sentähden niin moitteettomaksi ja mallikelpoiseksi
perhe-elämäksi, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme. Mies menee
takaisin, mistä on tullutkin. Hän hukkuu päiviksi virkaansa ja illoiksi
klubeihin tai pienille juomingeille nuoren-miehen aikuisiin
kapakkahuoneustoihin. Ja vaimo hakee esiin sekä vanhat tyttö-ystävänsä
että uudet rouvatuttavansa ja painuu hänkin omaan maailmaansa. Heidän
yhteis-elämänsä, mikäli se vielä tulee kysymykseen, on etupäässä vain
julkista ja edustavaa: päivälliskutsuja, iltamiin ajelua, teattereissa
istumista y.m.s. yhtä miellyttävää kuin viatontakin laatua. Tosin kyllä
voi sattua, että kaikista näistä miellyttävyyksistä huolimatta miehen
ajattelu-tapa on hieman kyynillinen ja naisen tunnepohja vähän katkera,
mutta noin vain salassa, ettei sitä kukaan huomaa, tai jos huomaakin,
on se tietysti luettava yksinkertaisesti ja yksinomaan tämän
nykyaikaisen hermoille käyvän sivistys-elämän syyksi...

Jotenkin tämäntapaisiin ulkonaisiin puitteisiin oli myös järjestynyt
sen pariskunnan elämä, joka eräänä kauniina syyskuun päivänä aterioitsi
Luodon lasiparvekkeella.

Kaikki vuoroliike muiden ihmisten kanssa kävi heiltä verrattain hyvin.
Pahinta oli, kun he joskus vielä sattuivat jäämään kahden kuten nyt.
Silloin eivät tahtoneet muodot kestää sitä sisällisen valheen,
tyhjyyden ja yhteenkuulumattomuuden tunnetta, joka kummankin puolen
yllytti sotaan. Mutta he eivät voineet sallia tälle tyytymättömyydelle
mitään ilmaisumuotoa: se olisi ollut vielä liian suuri rakkauden-näyte,
tunnustus siitä, ett'eivät he olleetkaan niin tuiki välinpitämättömiä
ja toisistaan riippumattomia kuin he tahtoivat uskotella. Ja tätä iloa
he eivät mitenkään voineet suoda toisilleen. Siksi he ylpeästi kätkivät
sisälliset kuohahtelunsa näennäisen kylmyyden ja velttouden varjoon.

He olivat lopettaneet päivällisen ja odottelivat kahvia. Koko ajalla ei
kumpikaan ollut puhunut sanaakaan. Lähistöllä ei istunut ketään
tuttuja, joiden vuoksi olisi täytynyt ylläpitää sopivia muotoja.
Kuitenkin alkoi tämän liika-luonnollisen asenteen kaameus hermostuttaa.
Mies, joka oli katsellut merelle, vilkaisi kuin ohimennen vaimoonsa.
Ikäänkuin sattumalta käänsi tämä juuri sillä hetkellä päänsä toisaalle.
Miestä kiusasi aina hänen tyyni ja hapan naamansa, mutta tällä kertaa
se häntä todenteolla suututti. Miksi ei pitänyt hänkin huolta omasta
virastaan! Tällaista ei saanut sattua enää. Jäädä kotona ilman
päivällistä ja sitten päällepäätteeksi lähteä saareen kahden kuin
rakastavat... Mikä järjetön päähänpisto häneltä itseltäänkin suostua
tällaiseen. Hän sytytti sikaarin ja kaivoi taskustaan esiin aamullisen
sanomalehden, vaikka olikin sen jo lukenut, ja alkoi näön vuoksi tutkia
sitä uudestaan.

Nyt katsahti vaimokin mieheensä. Hän oli vielä nuori, mutta hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja lakastuneet ja yhteenpuristetuissa, ohuissa
huulissa oli vanhan naisen kova ja katkera ilme. Se oli tullut
avioliiton aikana. Hänen ulkomuotonsa oli vioittunut yht'aikaa kuin
hänen sielunsakin. Sen saattoi nähdä jokainen; ainakin hän sitä
pelkäsi. Hän tiesi olevansa huono näyttelijätär ja sentähden hän aivan
epätoivon vimmalla koetti onnistua, sentähden hän seurassa lakkaamatta
hymyili. Ja jokainen hymy syvensi vain pakotettua ilmettä suun
ympärillä, hymykuoppien kohdalle syntyi ilkeä, ilmi-antava viiva...
Mutta sittenkään ei hän voinut heittää otettaan eikä antautua
luonnolliseksi, sillä hän ei tahtonut päästää ketään liian lähelle. Hän
oli yhä vielä niin äärettömän arka, aivan kuin lapsena, aivan kuin
heidän avioliittonsa ensi-aikoina. Tosin oli hän jo oppinut jonkin
verran peittämään tätä arkatuntoisuuttaan, mutta sisimmässään ei hän
ollut siitä vähääkään parantunut, vaikka oli koettanut. Yhä vaan oli se
hänen suuri salainen määrääjänsä kaikessa, vaikka hän kyllä aavisti,
että sen määräykset olivat järjettömät ja että se juuri oli syynä
kaikkeen pahaan hänen elämässään, koko siihen yhteis-onnettomuuteen,
jossa he molemmat nyt elivät ja jota hän tahtoi salata keinolla millä
tahansa.

Hän katsahti uudelleen mieheensä, käytännölliseen ja selväpäiseen
mieheensä... Ja tässä mykässä hiljaisuudessa alkoi häntä taas
sydän-alasta niin kummallisesti puristaa...

Samassa tuli tarjoilija tuoden kahvin. Nopeasti käänsi vaimo kasvonsa
merelle päin peljäten kyynelten nousevan silmiinsä.

Aurinko oli jo laskemassa. Meri välkähteli suurina väripintoina ja
valkeita purjeveneitä liukui lakkaamatta ohitse kadoten toinen toisensa
jälkeen saarten lomiin tummeneville vesille. Mutta satama loimotti
vielä väkevässä purppuran-keltaisessa ruskotuksessa. Rantatalojen
ikkunat iskivät kipinöitä ja ankkuroituneiden laivojen pitkät, punaiset
vesirajat paistoivat kuin tulenlieskat pimenevän kaupungin juurella...

Vaimo jäi katselemaan auringonlaskua -- näön vuoksi kuten mieskin
sanomalehteään -- ilman että sen iloinen kauneus jaksoi herättää
hänessä minkäänlaista vastakaikua. Päinvastoin kävi hänen mielensä vain
synkemmäksi. Tuo kammottava kaksin-vaikeneminen oli kerrassaan
järkyttänyt hänen tasapainonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hänen arin
itsensä taas ikäänkuin revähtänyt, ja yhä uudelleen ja uudelleen täytyi
hänen painaa sormi siihen haavaan... Kuinka oli tämä kaikki
mahdollista? Kuinka oli elämästä voinut tulla kuolema, niin suuresta
onnesta niin suuri onnettomuus? Kuinka oli se tapahtunut? Ja
ymmärtääkseen täytyi hänen taas kerrata mielessään kaikki...

Hän oli uneksinut kaikkea niin toisenlaiseksi silloin alussa, jolloin
hän oli astunut elämään tai ainakin tahtonut astua, silloin, jolloin
hän meni naimisiin. Ja silloin oli ollutkin toisin. Hän itse oli
lapsellinen ja kokematon ja todenperästä rakastunut nykyiseen
mieheensä, syvästi ja ihailevasti niinkuin nuoret tytöt ainakin, silmät
täynnä näkymättömiä pilvilinnoja ja sydän tulvillaan hellyyttä ja
ymmärtämyksen ja antautumisen tarvetta. Mies oli häntä koko
joukon vanhempi ja tämän etuennätyksen perusteella myös aivan
itse-oikeutetusti viisaampi, voimakkaampi ja hallitsevampi. Mutta mitä
enemmän se tuli näkyviin, sitä enemmän ylpeili hän miehestään, sitä
enemmän nautti hän vain oman alemmuutensa ja heikkoutensa hivuttavasta
tunteesta, seuraten siinä rakastavan naisen pohjimmaisia vaistoja.
Alussa oli kaikki hyvin, kunnes miehen aistit väsyivät. Silloin lakkasi
hän kerrassaan hemmoittelemasta, ymmärtämästä ja ohjaamasta. Ja kun
vaimo ihmeissään kyseli siihen syytä, sai hän vastaukseksi, että
hänenkin jo oli aika tulla täysikasvuiseksi ihmiseksi ja toimeen
omillaan. Ja kun vaimo valitti yksinäisiä iltojaan ja ikäväänsä, puhui
mies työkiireistään ja tärkeistä kokouksistaan. Mutta kun vaimo
sittenkin yhä vielä itsepintaisesti pysyi hiljaisissa syytteissään
verraten aina entistä nykyiseen ja muistuttaen, miten hän ennen oli
ollut tärkeämpi kuin kaikki kokoukset, niin silloin suuttui mies. Ja
silloin piti hän vaimolleen ensi kerran vakavan puheen, jossa hän
selitti, ettei elämä voinut olla pelkkää sunnuntaita eikä suitsutusta,
vaan että sillä oli myöskin arkipäivänsä ja arkityönsä ja että sitä
juuri tarkoitti avioliitto. Senjälkeen seurasi kolaus kolausta ja
loukkaus loukkausta kahden puolen, heidän tietämättään ja
tahtomattaankin. Jokainen sana, silmäys, ajatuksen käänne, pienin teko
oli toisen mielestä tahallisesti tarkoitettu tähtäys. Ja vaimo itki ja
koetti puhua, puolustaa ja selittää, jott'ei vain jäisi mitään
väärin-ymmärrystä heidän välilleen, sillä hänellä oli yhä vielä tarve
olla kuin avonainen kirja rakastetulleen. Mutta tämä vain pahensi
asiaa. Miestä se rasitti ja ikävystytti eikä hän nähnyt siinä mitään
järkeä. Hän selitti sen pelkäksi naiselliseksi oikuttelun-haluksi,
jolle ajoissa oli pantava tiukat rajat, jott'ei se pääsisi nielemään
hänen aikaansa ja voimiaan. Siksi alkoi hän opettaa vaimolleen järkeä:
mitä oikea rakkaus oli ja miten sen tuli esiintyä. Sen tuli olla
itsehillitsemistä, ikävien vaikutelmien karttamista kahden puolen ja
yleensä avio-elämän rauhallisuuden turvaamista. Siten sulki hän
kerrassaan tämän herkän, avonaiseksi luodun mielen. Sillä vaimo tahtoi
niin kernaasti olla hänelle mieliksi ja säästää häntä ikävyyksiltä eikä
hän mitään maailmassa niin peljännyt kuin miehensä tyytymättömyyttä.
Yhdellä katseella, sanalla, äänenpainolla saattoi tämä lyödä hänet
puolikuoliaaksi. Hän oli niin hirveän voimakas. Häntä täytyi sekä
rakastaa että peljätä jostakin syvältä, sisä- ja ulkopuolelta itseään,
ikäänkuin pakosta. Siksi kätki hän sittemmin jokaisen uuden,
esiinpyrkivän mielentilan. Hän lakkasi selittämästä ja tasoittamasta
heidän alituisia ristiriitojaan tuntien sen kaiken miehelleen
sietämättömäksi. Täten alkoi levitä kuilu heidän välillään. He eivät
puhuneet enää ajatuksiaan. He eivät riidelleet eivätkä hyväilleet. He
kaarsivat kaukaa niinkuin kaksi, jotka eivät tahdo astua toistensa
varpaille. Mutta salassa vaimo itki. Itki ensin yöt päivät sielunsa
suurta hätäytymistä. Mies näki hänen itkettyneet silmänsä ja ihmetteli.
Ei ollut tapahtunut mitään, kaikki oli hyvin, ja kuitenkin piti itkeä!
Mutta sitten mies vähitellen tottui ja tyyntyi, katsoen tämän piirteen
myös kuuluvan tuon käsittämättömän nais-sielun moniin ominaisuuksiin,
joita ei koskaan opi ymmärtämään ja joihin sen tähden on paras olla
kiinnittämättä mitään huomiota. Heissä ei tietysti ollut mitään
järkevää, ei mitään syyn ja seurausten lakia kuten muissa ihmisissä. Ja
tämän asian merkittyään ei mikään tuollainen pikku-seikka häirinnyt
hänen rauhaansa enää. Tai ainakin oli se hänen päätöksensä. Hän koetti
olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan, ja itse asiassa hän silloin
tällöin toivoikin, että tuo kuvitelma olisi ollut totta. Sillä häntä
vaivasi sittenkin tämän ainainen surumielisyys enemmän kuin hän
oikeastaan olisi tahtonut itselleenkään myöntää. Miksi juuri häntä
kohtaan tämä tyytymättömyys ja potilas-humööri? Hän ei koskaan
häirinnyt vaimoaan millään, ei rasittanut häntä työllä eikä rajoittanut
hänen vapauttaan, päinvastoin koetti hän tehdä hänen elämänsä niin
mukavaksi ja suruttomaksi kuin suinkin ja siitä sai hän sitten
palkakseen pahaa tuulta ja happamia eleitä! Mikä kiittämätön olento oli
sentään nainen! Vaimonsa hahmossa vihasi hän koko nais-sukupuolta,
jolla ei ollut muuta tehtävää tässä maailmassa kuin olla miehen
viettelyksenä ja vitsauksena. Mutta koska oli hyödytöntä ja turhaa
toivoa, että mikään muuttuisi, piti hän arvottomana antaa sisälliselle
loukkautumiselleen mitään näkyvää muotoa. Se keskittyi kaikki tähän
ainoaan asenteeseen: olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan. Vaimo
tunsi tämän ja silloin tyrehtyivät hänenkin kyyneleensä. Lapsekas
hädänhuuto muuttui mykäksi suruksi ja liikkuva tuska kiviseksi
jähmetykseksi. Hän huomasi, että maailma oli paha. Ja silloin tuli hän
vanhaksi. Silloin vioittui hänen sielunsa ja huulensa saivat katkeran
kaarroksen. Hän tuli teeskenteleväksi vieraissa ja kömpelöksi kotonaan,
jossa ei kukaan enää kysynyt hänen sirouttaan ja sulojaan. Ne jättivät
hänet kuten laiminlyödyt _Gratiat_, ja hän tunsi itsensä nyt
heikommaksi kuin koskaan ennen, sillä niissä oli ollut _hänen_ ainoa
voimansa. Mutta kun rakkaus kerran oli paleltunut, ei alistuminen ja
antautuminen enää ollut suloista. Hän alkoi tuntea joka kohdassa miehen
äärettömän ja itsekkään väkivaltaisuuden. Ja se painoi häntä kuin vuori
ja puristi kuin vankila, aina, joka hetki. Kun he neuvottelivat kotinsa
välttämättömimmästä yhteisjärjestyksestä, kävivät heidän mielipiteensä
aina vastakkain, mutta vaimo, joka oli pehmeämpää ainesta, sai antaa
myöten. Kun he kävelivät kadulla, oli heillä eri tahti, mutta
näennäisen tasapainon saavuttamiseksi sai vaimo ponnistautua pysymään
rinnalla. Kun he olivat kutsuissa tai matkoilla, anasti mies
tietämättään, vanhasta tottumuksesta, aina paremman paikan ja vaimo
mitättömämpänä oliona sai mukautua. Mies ei vaatinut palveluksia, mutta
ei myöskään käyttäytynyt ritarillisesti, ja heikompana tunsi vaimo aina
jäävänsä huonommalle osalle. Mutta jokainen askel, jokainen sovittelu
lisäsi sitä synkkää lumivuorta, joka lepäsi hänen sydämellään: vihaa.
Se oli ainoa, jolla hän saattoi merkitä itsenäisyytensä tuon
taipumattoman väkivallan suhteen. Hän totteli kyllä, sillä hän arvasi
vastustuksen turhaksi ja kaiken sodan heidän välillään epätasaiseksi,
mutta mitä enemmän hän alistui ulkonaiseen pakkoon, sitä enemmän kasvoi
hänen sisäinen itsenäisyytensä, sitä suuremman arvon antoi hän heikon
sydämensä hillittömälle kapinalle. Viha muuttui hänen kunnia-asiakseen
ja ainoaksi onnekseen. Viha tuli hänen paremmaksi itsekseen, hänen
riutuvan ihmis-arvonsa viimeiseksi aseenkantajaksi. Viha oli hänen
kadotetun taistelunsa synkkä lohdutus, sen näkymätön voitonmerkki,
merkki siitä, ettei hän sittenkään ollut kokonaan antautunut, että
hänessä sittenkin vielä eli jokin, joka uskalsi nousta puolustamaan
hänen raukkaa, raiskattua rakkauttaan ja viskata vastalauseen elämän
ääretöntä rumuutta ja vääryyttä vastaan. Väärä se oli, ainakin hänelle,
kenties muillekin, kenties kauttaaltaan. Sillä hänen täytyi olla paha
vain sentähden, että hän oli ollut hyvä ja vihata siksi, että hän oli
luotu rakastamaan...

Mies oli jo lopettanut sanomalehti-tutkistelunsa ja kahvinjuontinsa.
Hän katsoi kelloaan.

-- Jo onkin aika lähteä, sanoi hän. Vaimo hätkähti ajatuksistaan.
Sitten nousi hän kiltisti, kokosi pöydältä hansikkaansa ja alkoi
pujotella niitä sormiinsa.



LANKEEMUS


Mies katsoi vaimoonsa ihmetellen.

-- Tietysti olet vapaa tekemään mitä tahdot, sanoi hän. Jos sinua
huvittaa lähteä, jos siitä on sinulle jotakin iloa, niin enhän minä
tahdo estää. Lähde vaan!

-- Se ei ole ollenkaan mikään ilo minulle, keskeytti vaimo hänet
kiivaasti. Ei ollenkaan, minä vakuutan sinulle! Jos edes kieltäisit
minua, jos edes koettaisit estää ja pidättää, silloin voisi se olla
jokin ilo. Mutta näin!

Ja Ertta teki käsillään hermostuneen liikkeen.

Miehen ihmettely kasvoi.

-- Miksi sitten oikuttelet? Jää siis, älä lähde mihinkään!

-- Ei, nyt en ainakaan voi jäädä. Tämä sinun ääretön
välinpitämättömyytesi on vain uusi todistus siitä, etten lainkaan ole
sinulle tarpeellinen. Sinä sanoit: lähde vaan!

-- Minähän sanoin myöskin: jää. Tee niinkuin itsellesi parhaaksi näet.

-- Oh, tuo sinun ainainen oikeudentuntosi ja vapauden-antosi saattaa
minut hulluksi! Se on merkki siitä, ettet rakasta minua, et
rahtustakaan.

-- Päinvastoin Ertta. Rakkaus juuri tekee minulle mahdottomaksi
pakottaa sinua mihinkään. Sinä tiedät...

-- En tiedä mitään.

-- Mutta kun minä sanon...

-- En tiedä sitä sittenkään, sillä minä en tunne sitä. En tunne sitä
koskaan, en missään! Sitä ei ole! Jos sinä rakastaisit, et seisoisi
siinä nytkään kuin kivipatsas, vaan tulisit luokseni, sulkisit minut
syliisi, pidättäisit minut vaikka väkisin, etkä antaisi minun mennä...

Ertta kääntyi selin salatakseen mielenliikutustaan.

-- En minä osaa noita ulkonaisia, vastasi mies pimeästi. Minun tunteeni
ovat syvemmällä ja toiset ehkä kuin tahtoisit. Minusta on kauniimpi
ajatella sinua vapaana ja tasa-arvoisena. En tahdo sinua väkisin
pidättää enkä pakottaa. En voi.

-- Et voi, et voi, kertasi Ertta katkerasti. Mutta minä en siedä
tällaista kauneutta, minä palellun tästä tasa-arvoisuudesta. Etkö näe?
Huuleni sinistyvät ja silmäni kadottavat välkkeensä, ja sydän käy niin
kammottavan autioksi. Ne ovat kaikki tehdyt vain rakkautta varten.
Minkä minä mahdan sille! Minun on ikävä tällä yksitoikkoisella
tasapinnalla, jolla ei enää tapahdu mitään. Minä tahtoisin ympärilleni
liikuntoa ja elämää. Minun pitäisi saada antaa ja vastaan-ottaa
hellyyttä, palvella sinua, hoitaa, hyväillä ja lämmittää...

-- Miksi et tee sitä?

-- Siksi, että se olisi luonnotonta ja turhaa, koska et kaipaa sitä, et
välitä siitä, et pane sille mitään arvoa. Tulet toimeen ilmankin minua.
Minun elämäni täällä on niin tarpeeton. Minulla pitäisi olla joku,
jolle olisin aivan välttämätön, jolle voisin kokonaan uhrautua...

-- Olet aivan liian hyvä uhrautumaan kenellekään. Jokainen ihminen on
liian hyvä uhratakseen mitään. Mittaat sangen halvan rakkauden mukaan
nyt, Ertta. Minun on vaikeata kuulla sitä.

-- Vihdoinkin sanot sen, mitä aina olen aavistanut. Sinulle minun
rakkauteni on rumaa, halpaa ja ala-arvoista, ja kun näytän sitä, tuntuu
se sinusta kiusalliselta. Mutta on niitäkin, joista se olisi korkeaa,
kaunista ja autuaallista. Minä tiedän. Ja heille minä kuulun.

-- Nyt särjet sinä kauneimman unelmani...

-- Unelman ainoastaan! Heiltä, jotka ennen jätin, särkyi sydän.

-- Ja sinä toivoisit, että minunkin sydämeni särkyisi?

-- Niin. Sillä silloin voisin minä jäädä sinun luoksesi. Silloin et
olisi noin varma ja yksinäisyydestäsi ylpeä, kuten nyt. Silloin
tarvitsisit minua, pitäisit kiinni minusta niinkuin ainoasta
elin-ehdostasi. Silloin ymmärtäisit antaa arvon sille, mikä minun
rakkaudessani on oleellisinta ja parhainta.

-- Mikä se on siis?

-- Lämpö! Lämpö, joka luo elämää ja liikuntoa, lämpö, joka parantaa
sydämet ja varjelee kuoleman vaarasta!

-- Valo varjelee ihmistä paremmin.

-- Niin, se on sinun tunnus-sanasi, minä tiedän. Mutta se ei ole minua
varten. Se on niitä varten, jotka voivat jo täällä elää iankaikkisuuden
jää-ilmassa, joille kaikki heikon mielen hetkelliset heittelyt ovat
voitettu kanta, jotka ovat tulleet maailmaan vain tullakseen
täydellisiksi, kuten sinä. Minä olen niin toisenlainen. Minä en ole
sinun tyyniä ja kirkkaita kukkuloitasi varten. Minulla ei ole mitään
omia tarkoitusperiä eikä yksilöllisiä kehitysmahdollisuuksia, niinkuin
kenties olet luullut. Olen vain täytettä, maailmanhenkeä, keinuvaa
kaaosta, joka lankeaa sinnekin, missä kuilu on syvin ja rotko pimein.
Olen ainoastaan yhtä tarkoitusta varten: ettei tyhjyyttä syntyisi.
Siksi olin valmis jo sinä päivänä, jolloin synnyin. Minun olemustani ei
voida nostaa eikä painaa alas, ei estää eikä edistää, sillä minä en ole
tullut itseäni rakentamaan, vaan muiden rakennuksia kannattamaan. Minun
täytyy saada olla keveänä ja näkymättömänä kuin ilma, kuin veri, kuin
maanmehu ja elämän hermosto, joka on kaikessa, mikä elää ja jota ilman
ei mikään elä. Se olen minä, minä tunnen sen. Hulluutta oli sinun
yrityksesi pitää minua tasapinnalla ja itseäni ihailevana kuvapatsaana.
Sinä luulit minua, naista, itsesi kaltaiseksi, mies!

-- Muistin sinut ihmiseksi, en naiseksi. _Se_ oli minun unelmani
korkein huippu.

-- Mitä on unelma ja unelman huippu! Ei mitään. Tyhjää utua, aivosumua
ainoastaan. Se pettää. Ihmistä ei ole olemassakaan muualla kuin
filosofin pääkopassa tai maailmanparantajan haaveissa. On vain mies ja
nainen, ei muuta!

-- Miehessä on paljon naista ja naisessa miestä. Ja tämä yhteis-ala
heidän välillään on sitä puhtaasti inhimillistä, joka on korkeinta,
kauneinta ja tavoitettavinta. He ovat voimakkaimmat siinä, mikä heidät
yhdistää.

-- Ei, siinä mikä heidät erottaa. Kaikki muu on sovittelua, luonnotonta
välirauhaa, kalpeiden ajatusjohdannaisten valhetta. Et ikinä vielä ole
ihmistä nähnyt!

-- Minä luulin sinua siksi. Toveriksi elämän matkalla, vapaaksi ja
tasa-arvoiseksi...

-- Kovin erehdyit. Minä en ole luotu miehen toveriksi, vaan
rakastajattareksi, en hänen kaltaisekseen missään, en kilparadalle
hänen kerallaan, en mitattavaksi samoilla mitoilla, vaan yhtä paljon
sitten yläpuolelle kuin alapuolelle, yhtä paljon hänen hallitsijakseen
kuin hänen orjakseen!

-- En ole uskoa korviani. En tunne sinua enää. Sinäkö puhut noin, sinä,
Ertta, nykyhetken ihminen ja sinun kehityskannallasi! Sehän on
mahdotonta! Sehän on taka-askel muinaisen ajan ajattelu-tapoihin,
lankeemus jonnekin hämäriin eläimellisiin vaistoihin...

-- Lankeemus, niinkö sinä sanoit! keskeytti Ertta kiivaasti. Ja sinä
kutsut tätä minun elämän-tunnustustani sillä nimellä tietysti
sentähden, että luulet sen tapahtuvan heikkoudesta. Minä vannon
sinulle: tämän suuren luonnon pohjalta olen minä paljon väkevämpi
sinua. Sieltä alhaalta hallitsen minä sinut vasten tahtoasikin ja
määrään sinun ajatustesi suunnan niinkuin maankamara määrää ukkosen
iskut. Sinä et voi minua syrjäyttää. Et saa olla välinpitämätön minun
suhteeni. Minun täytyy merkitä sinulle joko tukea tai hävitystä.
Sinulla ei ole oikeutta olla itsenäinen. Etkä sinä ole sitä, vaikka
luulet. Mutta koska et antanut _minun_ palvella sinua, saat _sinä_
palvella minua. Et pääse minusta vapaaksi ennenkuin haudassa. Minä olen
oleva ainainen mato sinun juurissasi, luonnonmullistus sinun
keinotekoisessa maailman-rakenteessasi, hajalle-repivä ja pimittävä
myrsky sinun korkeissa näkötorneissasi. Koska et antanut minun virrata
elämänvirtana, olen vaikuttava vahingonmyrkkynä. Niinkuin pilaantunut
ilma olen minä keinuva sinun ympärilläsi, niinkuin vihollinen veri olen
minä soutava sinun omissa suonissasi, niinkuin sairas hermosto olen
minä hallitseva sinun jumalallisen aivokoppasi mitätöntä koneistoa.
Sillä elämä on voimakkaampi kuin elämän teoria ja elämä on minun
puolellani. Näethän, nyt jo luhistuvat sinun ilmalinnojesi harjat, nyt
jo särkyvät sinun unelmiesi huiput. Yhden naisen lankeemus ne
langettaa. Näetkö, miten heikko olet minun rinnallani! Näetkö, miten
minä nyt jo hallitsen sinua!

Ertta oli huutanut viimeiset sanat melkein hurjasti, niinkuin
päihtynyt. Se oli tullut kaikki purskahtaen kuin odottamaton tulivuoren
purkaus pitkien pidätysten uumenista, kuin äkillinen pyörremyrsky liian
liikkumattomien päivien perästä.

Nyt hän vasta heräsi ikäänkuin jostakin huumauksesta. Mitä oli
tapahtunut, mitä oli hän uskaltanut tässä ilman-alassa, joka ei vielä
koskaan ollut nähnyt kärsiväin sydänten höyryäviä laavavirtoja?

Hän olisi tahtonut sanomattomaksi joka ainoan sanan. Hän ei ajatellut
niin, ei tarkoittanut niin, ei tuntenut niin. Hän oli ollut
syyntakeeton. Joku muu oli puhunut, joku käsittämätön, joku
virran-pyörre alkanut viedä...

Mitä oli hän tehnytkään? Hetkellisestä päähänpistosta kohtalon,
mitättömästä matkasuunnitelmasta iankaikkisen eron, vastaväittelyn
oikusta kokonaisen elämän tragedian. Joistakin tuntemattomista
syvyyksistä oli hän ammentanut, antanut salaperäisten vaistojen
huumata, sanojen viekoittaa, vasten vakaumustaan ja parempaa itseään.
Hänenhän oli ollut hyvä eikä hän ollenkaan pyrkinyt pois kodistaan eikä
tahtonut särkeä mitään. Mikä outo voima ajoikin häntä omaa
onnettomuuttaan kohti! Totisesti oli tämä lankeemus!

Ja Ertta tuijotti mieheensä säikähdyksestä ja kauhusta kalpeana.

Tämä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana. Ei mikään hänen
kasvoillaan ilmaissut tasapainon järkkymistä. Hän oli täydellinen,
yli-inhimillinen. Hänelle oli kaikki erehtyminen ja lankeemus vierasta.
Hän ei vihannut eikä rakastanut sokeasti. Valo varjeli häntä. Hän vain
pani merkille, arvioi, teki johtopäätöksiä. Hän ei unohtanut mitään, ei
antanut mitään anteeksi. Hän ei tehnyt koskaan väärin, ei mitään
rikollista eikä arvotonta. Hänen oikeudentuntonsa oli lahjomaton, hänen
viisautensa pettämätön. Hän otti kaikki todeksi. Mitään pelastusta ei
ollut enää.

Silmänräpäyksen ajan tunsi Ertta halua heittäytyä maahan kasvoilleen,
polvilleen, pyytää armoa ja anteeksi-antoa. Mutta heti taas muisti hän,
että se oli turhaa. Hän oli syössyt elämänsä auttamattomaan turmioon.
Mies ei pidättäisi. Hän sanoisi uudestaan: lähde vaan!

Ertta seisoi kuin jähmettynyt jäätönkkä. Hänestä tuntui kuin olisivat
hänen jalkansa kasvaneet kiinni lattiaan. Ei milloinkaan avautuisi
hänen suunsa enää, ei milloinkaan paistaisi aurinko enää hänen
silmiinsä, ei milloinkaan hyväilisi rakastetun käsi enää hänen
paleltunutta, kaunista ruumisparkaansa. Ei milloinkaan loppuisi
rangaistus...

Hänen silmissään pimeni ja parahtaen mielipuoliseen itkuun syöksyi hän
ovesta ulos.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Murtoviivoja - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.