Title: Matkustus Suomessa
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Matkustus Suomessa" ***


MATKUSTUS SUOMESSA

Kirj.

Z. Topelius



Helsingissä,
F. Tilgmann,
1873.

Suomalaisen Kirjallisuuden-seuran kirjapainossa Helsingissä.



SISÄLLYS:

Maa.

Kansa.

Matkustuksia Suomessa.

Maan ja kansan kuvia.

  1. Maisema Savossa.
  2. Talonpoikais-väkeä Vaasan seuduilta.
  3. Helsingin satama.
  4. Kalastajan mökki Tammisaaren kaupungin saaristossa.
  5. Tyynen aikana Ahvenan laivassa.
  6. Turun linna ja Auran suu.
  7- Imatra.
  8. Talvi-ilta Somerossa.
  9. Porvoon kaupunki.
 10. Maisema Pirkkalassa.
 11. Jääsken kirkkotiellä.
 12. Viipurin kaupunki.
 13. Kaskimaa Iisalmessa.
 14. Pentti Lyytinen lukee runojansa Savossa.
 15. Tammisaaren kaupunki.
 16. Metsäseutu Hauhossa.
 17. Paja Turun lähistössä.
 18. Hämeen linna.
 19. Maantie Tampereen seudulla.
 20. Iltahetki Aurajoella.
 21. Maantali.
 22. Yksi Roineen selkä.
 23. Salainen viinanpoltto-kota Loviisan saaristossa.
 24. Tampereen kaupunki.
 25. Imatran alku.
 26. Juustilan sulku.
 27. Savon linna ynnä osa Savonlinnan kaupunkia.
 28. Varkauden koski.
 29. Lohipato Vuoksessa.
 30. Loviisan kaupunki.
 31. Silakanpyynti Uudenmaan saaristossa.
 32. Silakan suolaus.
 33. Kuopion kaupunki.
 34. Laatokka.
 35. Kotiin-tulo linnunpyynniltä.
 36. Mikkelin kaupunki.

Loppusanat.



Maa.


Valtameren vallitsija kerta istui koralli-istuimellansa, jaellen
myötäjäisiä tyttärilleen. Aasia-tyttärellensä hän soi vallan valtikan,
Afrikalle auringon kultakruunun, Amerikalle hempeyden ja
hedelmällisyyden, Austraalialle Ahtolan aartehet. Mutta kun tuli
Euroopan, pesän kuopuksen, vuoro, ei ollutkaan isällä enää mitään
eri-lahjaa annettavana. Ottipa hän siis kourallisen kaikkein toisten
tytärtensä lahjoista ja levitti sen Euroopan syliin, tällä tavoin
suoden nuorimman tyttärensä osaksi lahjain moninaisuuden.

Kaikki tyttäret sitten joutuivat naimiseen vuorikuningasten kanssa, ja
heistä sukeutui monta monituista maata sekä kansaa, joille jokaiselle
on tullut omaksi joku osa peri-emänsä perinnöstä.

Mutta Pohjolan Hiisi oli kosinut kolme valtameren vallitsijan
tyttäristä ja saanut rukkaset. Siitä vihastuksissaan vaati hän heitä
valtoihinsa toisella tavalla, sanoen että he muka olivat hänen
perintö-orjiaan. Johonkin määrään saikin hän tämän vaatimuksensa
täytetyksi kahden tyttären suhteen: hän kiinnitti kahleihinsa kolmannen
osan Aasia-kuningattaresta ynnä myös Amerikka-kuningattaren hartiot.
Mutta kun hän samalla tavoin myös pyysi Eurooppaa valtoihinsa, ojensi
Valtameri molemmat väkevät käsivartensa, syleillen ja suojellen niillä
tytärtään. Ja oli hänen oikea käsivartensa, Välimeri, niin väkevä ettei
siihen Pohjolan kahle pystynyt; vasempaan käsivarteen, Itämereen, kahle
kietoutuu joka vuosi aina vähäksi aikaa, vaan katkean sitten jälleen,
koska käsivarren suonet vihasta ovat paisuneet.

Eurooppa-kuningattarella oli monta lasta, ja muutamana päivänä kokoutti
hän heidät kaikki ympärillensä, jakaakseen isänsä lahjat heidän kesken.
Pyysipä silloin Espanja itselleen tulisen Xeres-viinin, Franska
vaahtoilevan sampanjan, Italia hyvänhajuiset apelsiini-puut, Kreikka
laakerin, Saksa renskan-viinin, Venäjä nisut, Englanti meren helmet,
Tanska pyökkipuun, Norja silli-kalan, Ruotsi raudan, ja niin kukin mitä
paraaksi katsoi. Mutta ta'impana joukossa seisoi vielä yksi tytär, joka
ei ollut pyytänyt eikä saanut mitään. Ja puhui Eurooppa-kuningatar
hänelle nämät sanat:

"Miksis seisot sinä, Suomi-tyttäreni, syrjässä, etkä pyydä mitään
äitiltäs?"

"Jalo kuningatar", vastasi kaino impi Pohjan rajoilta, "mitä mielimmin
haluaisin, sen olet jo lahjoittanut siskoilleni Etelässä. Minunkin
olisi tehnyt mieli saada päivä pitkän yöni valaisemiseksi." -- --

"Päivän lämmintä en voi antaa sinulle", lausui kuningatar, "sillä sen
olen jo kaikkityyni pannut viinimarjaan, laakeriin, apelsiiniin ja
nisuun. Mutta annanpa sinun kuitenkin nauttia päivän valoa pitkät
yöttömät kuukaudet. Sinä saat nähdä päivän kuvastelevan muotoansa
tuhannen tuhansiin järvihisi, joilla ei ole vertaa maailmassa, ja minä
ompelen pukimesi täyteen kirkkahimpia timantteja. Sinä olet viimeinen
lapseni, köyhin, syrjimmäinen lapseni, vaan oletpa kuitenkin minun
lapseni. Vanno ettet luovu äitisi nimestä, ja minä laitan sinulle
asuntosi meren rannalle, jotta aina voit käydä sisään ja ulos talossani
ja saada suojaa Pohjolan vihaista viimaa vastaan."

"Kiitos sinulle, jalo kuningatar", vastasi impi Pohjolan rajoilta.
"Minä tahdon kaikessa halpuudessani aina pitää muistossa että olen
sinun tyttäresi, ja tahdon olla sinun rajavartijanasi ikuisen lumen
rynnäköitä vastaan." -- --

       *       *       *       *       *

Tästä Euroopan viimeisestä, köyhimmästä, syrjimmäisestä tyttärestä
tulee nyt puhe näissä lehdissä. Viimeinen on hän: sillä viimeiseksi
kaikista Euroopan tyttäristä on se kohonnut merestä, ja kohoaa
kohoamistaan yhä vielä. Köyhin on hän: sillä hän ei ole koskaan
jaksanut kokonaan temmata itseänsä irti Pohjolan Hiiden käsistä, joka
taistelee hänestä Euroopan, ihmiskunnan kanssa. Syrjimmäinen on hän:
sillä vasta nyt on hän alkanut astua esille synkästä hongikosta, jonka
kätkössä hän vietti yksinäisen lapsuuden-aikansa, puoleksi taistellen,
puoleksi mietiskellen.

       *       *       *       *       *

Pohjoisempi Valtameren käsivarsista, jotka Eurooppaa suojelevat, kajoo
Suomi-tyttäreen. Eteläisempi käsivarsi, ihanainen, lämpöinen Välimeri,
lainehtivi viljavain maiden, rikasten kansain välillä; sen rannikoille
on vetäyneet meidän maan-osamme komeimmat vallat, kirkkain kunnia.
Pohjoisempi käsivarsi, kylmä, myrskyinen Itämeri, hietasärkkineen,
kallio-äyräineen, ja merenkultineen, jää-lohkareineen, se on puolestaan
koonnut ympärilleen maineen ja muiston Pohjan kansain sankaritöistä.
Kumpikin ovat he tuhatvuotisia kulkuväyliä kansain rauhan-askareille ja
sota-retkille. Mutta Välimeren kylki lepää Afrikan paahteista hietikkoa
vasten ja tuntee sen kuuman hengähdyksen, Samumin; Itämeri sitä vastaan
ulottuu Pohjolan rajoille asti ja saapi sen tuimia lumituiskuja kokea.

Jalo höyry-orit ajaa hyrskien Juutinrauman kautta. Hänen taakseen jääpi
Pohjois-meri ja Kattegat; hänen eteensä leviääpi Itämeren sini-selkä,
kantaen satoja purjehia, jotka kaikki pyrkivät sisään tai ulos samasta
ahtaasta portista. Kuinka erilainen on luonne laineella kummin puolin
tuosta ahtaasta portista! Pohjoismeren laine on raskas ja suolainen; se
kohoaa luoteen voimalla; se vyöryy jyristen rannan hietasärkkiä vastaan
ja vierii hitaasti, majesteetillisesti takaisin; sen paino rutistaa,
musertaa vahvimmatkin laivankaaret. Itämeren laine sitä vastaan näyttää
kevykäiselle niinkuin sateen vihma; se herkähtää liikkeelle
pienimmästäkin tuulen puuskauksesta; se melkein vaan liekahtain läikkyy
kallioita vastaan ja pakenee yhtä kiireesti takaisin, rikkomatta
kala-venehenkään heikkoa kuvetta. Itämeren laine onkin puolekseen
jokivettä, 20 %, vähemmin suolainen kuin Pohjoismeren. Se ei enää tunne
eikä tiedä mitään luoteesta ja vuoksesta; se nousee ja pakenee aina
tuulia myöten. Sen pinta on 8 jalkaa korkeampi kuin Pohjoismeren.
Pohjoisempana on eroitus vielä suurempi, sillä Pohjoismeren kapea
kurkku ei kerkiä niellä yhtä paljon vettä kuin mitä Itämereen yhä
karttuu kaikista sen jo'ista. Merenvirta vaihteleepi, vaan käypi
kuitenkin lakkaamatta ulospäin. Juutinraumassa ja molemmissa
Bält-salmissa käypi aina kaksi virtaa vastakkain; väkevämpi, keveämpi
viepi Itämeren vesiä pois pintaa myöten; heikompi, raskaampi tuopi
Pohjoismeren vesiä pohjaa myöten.

Höyry-orit kulkee hyrskien eteenpäin. Valtameren kasvikunta ja
monenlaatuiset elävät ovat kadonneet; Itämeressä asuu pienemmät
merikasvit, vähäisemmät elävät. Ei täällä enää merisika ruiskuta
vesisuihkuansa ilmoihin; hylje vaan kohottelee harmaata päätään
läikkyvän laineen harjalle. Kalat ovat toisellaiset, pienemmät. Ei näy
enää hummeria eikä osteria; niiden sijaan on tulleet pikku meri-rapunen
ja pienet simpukat. Veden syvyyskin on vähempi: Itämeri on matala
mereksi; sen syvyys muutamin paikoin keskiselällä ylettyy 160:een
syltään, mutta tavallisesti se ainoasti vaihtelee 40:n ja 60:n välillä.

Mihinkä höyry-oriin matka pitää? Köpenhaminaanko vai Tukholmaan,
Pietariin, Riikahanko vai Danzigiin, Helsinkiin vai Ouluhun? Kapteeni
levittää merikartan. Siinä näet pitkänläntäisen sisämeren, jonka
pääsuunta antaa etelästä pohjoseen. Sen muoto kartassa on ikään kuin
merineitosen näköinen, jonka kasvot on itää kohden. Hänen päänsä,
kumarruksissaan eteenpäin, Lapin lumet kiireellänsä, katselee
Suomenmaata. Hänen kaulassaan on koristeena saariston vihriäinen
helmivyö. Hänen selkänsä, raskaasta taakastansa koukuissaan, kantaa
Skandinaviaa. Hänen käsivartensa on ojennettu Venäjää kohti,
tarkoittaneeko se uhkausta vai lieneekö hyväilemistä? Viro, Liivinmaa
ja yhdistyneen Saksan pohjois-ranta, ne ovat hänen hameensa liepehenä.
Mutta alapäässään merenneitosen pitkä vartalo kääntyy mutkaiseksi
kalanpurstoksi, Tanskan saariston ja Juutinmaan välitse, ja vajouu
näkymättömiin Pohjoismeren aaltoihin.

Maatiede on leikillään niin laittanut, että tämä meren-neito halailee
Suomennientä ja että hänen sydämensä lyö Suomen rintaa vasten. Kaikki
muut Itämeren rantamaat katsovat myös toiseen suuntaan, Suomi vaan
katselee yksistään Itämerta kohti. Siitä se on kohonnut; sinnepäin sen
ranta viettää; sinne se lähettää kaikkein lukemattomain järviensä
vedet. Itämeri on Suomen kasvattaja, Suomen imettäjä, Suomen kätkyt;
sen syliin on Eurooppa pannut nuorimman tyttärensä, hoidettavaksi
vuosisatoja tuntemattomia varten, siksi kun neiti olisi täys-ikäiseksi
varttunut. Itämeren laineet yhä laulelevat sille kätkytlauluja ja
lahjoittelevat sille yhä uusia rantoja leluiksi, samoinkuin
kevätaurinkokin joka vuosi lahjoittaa sille uuden vihriäisen hamehen.

Suomi-tytär osoittaa kiitollisuuttaan tätä kasvattajaansa kohtaan sillä
että vartioitsee Itämeren pohjoisia lahtia. Suomen asunto on siinä
kulmauksessa, jossa on merenneidon vyötäisten, käsivarsien ja rinnan
liitospaikka. Suomi vartioitsee sitä kohtaa, jossa Ahvenan saarivyö
ympäröipi merenneidon vyötäiset; senpätähden ovatkin kaikki Itämeren
kosijat ensiksi aina suostutelleet Suomea. Saksalainen, Tanskalainen,
Ruotsalainen, Puolalainen, Venäläinen ovat kukin vuorostansa pyytäneet
omakseen meidän pohjoisen neidon kättä -- sydämestä on vähemmin lukua
pidetty -- ja Suomen hallitsija on aina myös samassa ollut Itämeren
vallitsijana. Kylläpä Suomi kallioinensa, myrskyinensä ja jäinensä,
aina on ollut oakas ruusu poimittavaksi; eikä ole hän myös ollut kovin
kärkäs suomaan kättänsä ensiksi tulleelle. Vasten tahtoansa on hän
ottanut osaa mahtavain pitkälliseen taisteluun vallasta Itämeren yli;
virtana ovat hänen verensä vuotaneet, punaten meren aallot, punaten
manteren lumikinokset aamuruskon karvaisiksi. -- -- --

Suomi on, samoin kuin muinoin Afrodite, kohonnut meren sylistä. Oli
aika semmoinen, jolloin Itämeri sujuttelihe Pohjois-jäämeren lahtena,
jolloin jäiset aallot, kantaen jäisiä kallioita, läikkyivät kaiken
manteren ylitse tällä Euroopan kulmalla. Mursu täällä piehtaroitsi,
ojennellen ruumis-vantturataan; luvuttomat laumat Pohjanperän lintuja
liitelivät, laatelivat sumussa näiden kolkkojen vesien yli. Aution
ulapan pinnasta ei kohonnut mikään muu, paitsi Skandinavian vuoriharjun
kukkulat, jotka pitkänä kaarena itäänpäin myös kiertävät Suomen
pohjoispuolen, ja haaroineen, jatkoineen ovat meidän maamme
selkärankana. Tämän harjukaaren eteläpuolella oli meri täynnä
lukemattomia salakareja, pohjasta ylöspistävien harju-haarojen
huippuja. Näistä kareista oli vähitellen maatuva Suomen mantere.

Mutta syvällä meren pohjan alla ponnisteli maanalan tuli. Se on
täällä vahvan, lujan kannen alla piilossa; ei ole täällä mitään
Hekla-tulivuorta, mitään Geysir-suihkulähdettä, ei edes mitään
tavallistakaan kuuman veden hetettä; harvoin vaan liikahtaa maa
pienestä, heikosta täristyksestä. Maan-alan tuli tekee työtänsä salaa
syvyydessä ja kohottelee hitaasti, lakkaamatta, jättiläis-voimalla sitä
harmaa-kivistä kallioperustusta, jolla Suomi sekä Pohjois-Skandinavia
lepäävät. Pohjanlahden molemmilla rannikoilla on jo pitkät ajat
ihmeellä huomattu, että meri vähitellen pakenemistaan pakenee. Missä
muinoin suuret laivat kulki, siellä on nyt tuskin venosenkaan varalle
vettä; missä kalastajaukko nuorena poikana laski verkkojansa, siellä
nyt lehmät syövät heinää vihriällä luhtaniityllä. Luotoja ja salakareja
ilmauu, joista ei ennen aikaan tietänyt kukaan; ne kasvavat saariksi;
saaret maatuvat kiinni toisihinsa ja mantereesen, satamat mataloituvat,
rannikot laajenevat, aura kyntää ja viikate niittää muinaista
meren-pohjaa. Uusi maa joka ihmispolven kuluessa kohoaa merestä, ja
joka vuosisata lahjoittaa Suomelle koko ruhtinaskunnan lisään.

Kaikki tää on hehkuvan tulen työtä, joka ponnistelee syvällä meidän
jalkojemme alla maan sydämessä. Turhaan pyytää se halkaista paksua
kuorta, joka siltä ilmiin-pääsön sulkee ja kasvaa kasvamistaan yhä
Pohjolan pakkasten voimalla. Se ei saa toimeen enempää kuin muutaman
kurtun manteren pintaan; tään kohdan se kohottaa, tuon paikan se
vajottaa. Koko Itämeren pohjanotkelma näkyy laineen tavalla liikkuvan;
pohjosessa se kohoaa, etelässä se alenee. Mutta se on laine, jonka
kohoamista ja alenemista ei käy tavallisilla mitoilla mittaaminen; se
on ikilaine, joka majesteetillisena vieree vuosituhannesta
vuosituhanteen.

Ei ole vielä saatu täysi selvä tästä vahvan mannerpinnan
lainehtimisesta meidän Pohjanmailla. Vanhoista, rantakallioihin
hakatuista merkeistä on vaan arveltu voitavan päättää että
Pohjois-Ruotsi sekä Pohjois-Suomi kohoavat noin 4 jalkaa vuosisadassa,
vaan Etelä-Suomi sekä Keski-Ruotsi ainoasti 2 jalkaa samalla ajalla.
Ruotsin rannikolla kohoaminen lakkaa muutamien peninkulmien päässä
eteläpuolella Tukholmaa; ja Skoonen sekä Pommerin rantoja myöten on
arveltu maan vähitellen vajoovan.

Suomenmaa kohoaa; se on luomisen lakkaamatonta jatkoa. Vuosituhansia on
meidän maamme tällä lailla, tuuma tuumalta, kohottanut ja yhä vielä
kohottelee honka-seppeleisiä vuoriansa, vihertäviä laaksojansa ja
avaria kanervikko-kankaitansa merestä, joka ennen muinoin koko sen
pinnan peitti. Tämä pinta on sangen epätasainen. Manteren kohotessa ja
meren paetessa on siis yksi osa meren vesistä jäänyt notkelmiin; se on
Suomen epälukuisten järvein synty. Alussa meidän suuret järvet olivat
meren-lahtia, ja lahtien suut vähitellen maatuivat yhä kapeammiksi
salmiksi. Mutta koska, maan yhä vielä kohotessa, viete merelle päin
tuli jyrkemmäksi, niin salmet muuttuivat jo'iksi, jotka kuljettavat
järvien liikavedet mereen. Nämät joet olivat ensi-alussa syvät, aluksin
kuljettavat; mutta vietteen kohotessa jyrkemmäksi ne tulivat
matalammiksi, virtavammiksi. Jäät, keväällä lähtiessään, tempasivat
kiviä rannoilta. Kivet vajosivat pohjaan joen ahtaisin paikkoihin, se
oli koskien synty, jotka nyt niin monessa paikassa estävät venekulkua
Suomen jo'issa, ja jotka yhä vieläkin, jäiden lähtiessä, muuttavat
sijaansa tai suurenevat. Mutta järvien vesi, kun ei se ollut enää
välittömässä yhteydessä meren kanssa, muuttui, sateen ja lähdesuonien
vaikuttaessa, suolaisesta suolattomaksi. Ne elävät ja kasvit, jotka
vaan suolaisessa vedessä tulevat toimeen, kuolivat pois, ja suolattoman
veden asukkaita sikisi heidän sijallansa. Ovatpa sentään useammat
kalalajit, jotka nyt umpijärvissäkin, umpilammissakin vilskuvat,
alkuansa kotoisin merestä, ja maan kohotessa jääneet salpauksiin
nykyisiin ahtaisin kammioihinsa.

Meri ei siis ole nytkään vielä jättänyt kasvattiansa. Se syleilee häntä
molemmilla käsivarsillaan, Suomen ja Pohjan lahdella, ja hänen
rintahansa se on jättänyt lukemattomia ihania vesisuonia. Nämät kaksi
merta ovat näkyvissä: ulkonainen ja sisällinen. Mutta onpa vielä
kolmaskin meri, joka tuntuu, vaan ei näy: ne on maan-alaiset vedet.
Sillä osaksi on tuo muinainen meri vajonnut Suomessa maanpinnan alle ja
synnyttänyt äärettömiä soita, tuhannen tuhansia lähteen silmiä. Nämät
vedet venyvät liikkumatta umpilaaksoissa, taikka vuotavat nekin
näkymättöminä vietettä myöten, kartuttaen jokien sekä purojen voimaa.
Ei ole Suomenmaalla vertaistansa maailmassa vesirikkauden puolesta:
sillä on vettä ympärillään, vettä sisässään, vettä allansa.

Suomen järvet eivät ole niinkuin muut järvet, sen joet eivät ole
niinkuin muut joet, sen suot eivät ole niinkuin muut suot. Täällä
vaikuttaa suuri voima ääneti, pauhaamatta, aina pyrkien määrättyä
tietänsä. Muualla maailmassa on joki-vesistöjä, täällä järvistöjä.
Suomenmaa viettää etelään ja lounaasen päin; näihin molempiin suuntiin
pyrkivät järvet levähtämättä, pyrkivät emänsä Itämeren syliin. Ei ole
yksikään järvi liikkumatta, pyrkimättä; jos ei sillä ole näkyväistä
lasku-suuta, niin siristelee se vesiänsä pois salaa maan sisässä. Mutta
useimmat, avarimmat järvet ovat liittyneet yhteen suuriksi yhtenäisiksi
vesistöiksi, jotka vallitsevat äärettömiä alustoja. He laskevat toinen
toisellensa, välin kohisevan kosken, välin hiljaa virtaavan salmen
kautta; he leviävät välistä suuriksi seljiksi, välistä haarautuvat
moneksi lahdelmaksi, noudattaen kaikkia maan vietteen mutkia, siksi kun
löytävät kapean joki-kuurnan, joka viepi yhdistyneet vedet merehen.
Joki Suomenmaassa ei ole muuta kuin järven viimeinen harppaus. Joki
täällä ei synny korkeassa vuoristossa, sitä ei imetä Alppien sulava
lumi. Hän syntyy usein kenenkään huomaamatta syrjäisestä suosta tahi
nimettömästä lammesta. Eikä aikaakaan, niin hän katoaa järvi-jaksoon,
joiden vedet hän ottaa saatellakseen alas rantamaille. Kun hän sitten
jälleen ilmauu joeksi ja on olevinansa itsenäinen, eipä hän olekaan
kuitenkaan muuta kuin järvien käskyläinen ja kuormankantaja, --
verovouti, joka viepi merelle manteren veron -- ja hän harppaa
vesitaakkoineen, jäälohkareineen, pölkkylauttoineen koskelta koskelle
äkkipäätään mereen.

Tällä lailla merestä kasvanut Suomi on niemimaa, joka länteen ja itään
leviää 38° 35' ja 50° 2' F. välillä, täyttäen 83 1/2 maatieteellistä
peninkulmaa; pituutensa pohjoseen ja etelään -- 59° 48' ja 70° 6'
pohjoista leveyttä -- on 154 1/2 maatieteellistä peninkulmaa. Pinnan
avaruus on luettu 6,844 maatieteelliseksi peninkulmaksi.

Siihen aikaan kun Preussi ei vielä ollut tulvannut 1815 vuoden rajojen
yli, kävi yksi meidän maanmiehemme Berlinissä, ja sattuipa kerta, hänen
ollessaan seurassa oppineitten miesten kanssa, Suomenmaa puheen
aineeksi. -- "Suomi?" virkkoi yksi läsnä-olijoista. "Sehän taitaa olla
pikkuinen maa tuolla Pohjan perällä; kuinka suuri se voinee olla?" --
"Kyllä niin", vastasi siihen meidän maanmiehemme, "onhan se pieni,
aivan mitätön maa: ainoasti senkokoinen kuin Preussi, Baijeri ja
Würtembergi yhteensä." -- Suomi onkin todella semmoinen maa, jonka
jokainen maakunta kooltansa vetää vertaa kuningaskunnalle. Mutta onpa
sentään jotakin enempää tarvis paitsi pituutta ja leveyttä, jos tahtoo
maan mahtavien verroille vetäitä, ja vielä päälliseksi on Suomi Venäjän
rinnalla niinkuin puolukkamarja meloni-hedelmän vieressä.

Pohjanmaiden selkäranka, se jylhä tunturi-sarja, joka perimmäisessä
pohjosessa ympäröipi Suomen kiireen, sitoo meidän maamme yhteen
Skandinavian niemimaan kanssa. Se merenrauma on kuivunut, joka muinoin
yhdisti Jäämeren Itämereen ja Suomenmaasta ynnä Skandinaviasta teki
erinäisen saaren tai saari-ryhmän; sen kuivumisen perästä on Suomenmaa
idässä kasvanut kiinni Venäjänmaahan, jonka kautta sen ainoa maatie
Euroopan mannermaalle käy. Tuon muinaisen merenrauman sijassa on nyt
erittäin vesiperäinen vyöhyke, täynnä järviä ja soita, korpia ja
erämaita. Tähän ovat valtiomiehet ja rauhanpäätökset, hamasta 1323
vuodesta asti, piirtäneet valtiollisen rajan Suomen ja Venäjän välille;
mutta kansatieteellinen ja luonnontieteellinen raja käypi paljon
idempänä. Kolmelta tahkolta: etelässä, lännessä ja pohjosessa, on
Suomenmaalla vahvat, luonnolliset rajansa; mutta luoteinen raja Ruotsin
puolella ja koko itäraja Venäjätä kohti on vaan tekemällä tehty. Näissä
seikoissa ynnä myös maan asemassa Itämeren molempien lahtien välillä on
selitys Suomen valtiolliseen kohtaloon. Pohjoisessa ilmanlaadussa,
kallioperustuksessa ja syntymisessä merestä, niissä on selitys Suomen
sivistyshistoriaan.

Suomenmaa on siltana Pohjois-Euroopan Länsi- ja Itämaan välillä. Luonto
ja kansa, sivistys ja historia, kaikki todistaa tätä Suomen
välitysvirkaa niiden maiden välillä, joissa nykyisen Euroopan
mahtavimmat kansakunnat, Germanilaiset ja Slavilaiset, asuvat. Täällä
nähdään paljon Skandinavian luonteen mukaista, paljon Venäjän luonteen
tapaista, ja kuitenkin Suomen luonne kumpaisistakin eriää, Skandinavian
vuoret, ennen kuin katoovat Venäjän hieta-aroihin tahi viljaviin
savimaihin, ensiksi leviävät koko Suomen yli matalina harjuina ja
litteinä kallioina. Ei ole täällä korkeita kukkuloita, ei ole täällä
avaria alankoja, Suomen koko pinta kohoaa ja alenee vienoilla
viettehillä laineitten tavalla; kovaa harmaata-kiveä, pehmeätä
vedenjättämää maata, alin-omaista viljamaan ja korven vaihtelemista.
Skandinavialle omituiset järvet ja Venäjällä laajalta vallitsevaiset
hietakankaat kumpaisetkin vasta Suomessa osoittavat koko
majesteetillisen ihanuutensa ja täyden jylhän jaloutensa. Kasvikunta ja
eläinkunta täällä samaten ovat välitysnivelenä Skandinavian ja Venäjän
eri luontoisten lajien välillä; niissä yhdistyy jotain toisen
kuin toisenkin omituisuudesta: Länsi-Suomessa vähän enemmän
skandinavilaista, Itä-Suomessa vähän enemmän venäjän-tapaista. Niinpä
kansakin, vaikka muuten niin omituisesti eriää sekä Skandinavian että
Venäjän kansan luonteesta, on lännessä omistanut jotain edellisestä,
idässä jälkimmäisestä, ja on kuitenkin vento vieras kummallenkin.
Suomalaista pidetään Ruotsissa puolena Aasialaisena, Venäjällä puolena
Ruotsalaisena. Maanviljelys, kaskineen, riihineen, on yhtä omituinen;
samaten hengenviljelys, joka länsimaisella perustuksella rehoittaa,
vaan kuitenkin on saanut omituisen luonteensa omituisesta kansan
hengestä. Suomen koko historia on välikädessä länsimaan ja itämaan
taistelevain valtain välillä; se on suvantona kahden vastakkain
vyöryvän myrskylaineen kohtaamiskohdassa, joista välistä toinen tai
toinen voittaa, välistä kumpainenkin voimattomina vaipuvat.

Nerokas Ruotsalainen Israel Hvasser on kaikesta tästä päättäen
ennustanut, että Suomesta aikanansa tulee se silta, josta
Länsi-Euroopan sivistys on kulkeva avaraan Venäjään sisään ja sieltä
sitten leviävä kaikille Aasian barhari-kansoille. Epäilijä, realista,
nähdessään tämän köyhän, vähälukuisen kansan, joka itsekin vielä on
niin suuresti valistuksen tarpeessa ja säilymisestänsä taistellen
melkein mitättömäksi katoo Idän jättiläisen sylissä -- epäilijä,
realista on kovinkin naurava sitä ennustusta. Mutta tämä nerokkaan
Ruotsalaisen unelma, jolla onkin hiukka tukea historian kokemuksessa,
tuopi esiin niin tärkeän, niin jalon tehtävän Suomelle ja
ihmiskunnalle, että se kyllä ansaitsee muistoon-panemista tulevaisten
polvikuntain varalle.

Suomenniemi on Itämeren notkelman koillispuolinen rinne. Itämereen siis
laskeuvat kaikki sen vedet, paitsi muutamat harvat Pohjan perällä,
jotka juoksevat Jäämereen. Vedenjakajana Itämeren ja Jäämeren välillä
on tuo tunturi-jakso, joka, lähtien Skandinavian harjanteesta,
haaroineen, mutkineen seisoo Suomenmaan vahvana, harmaakivisenä
alku-ytimenä. Tälle meidän pää-selänteelle, jonka mutkat itään ja
etelään syleilevät Suomea, pannaan erittäin nimeksi _Maanselkä_.

Maanselästä sitten lähtee Suomen muut harjanteet haaroineen,
eri-nimillä ja eri-pituudella, eri-korkeudella. Sisimmät ja tärkeimmät
niistä ovat _Suomenselkä_, joka Maanselän koilliskulmasta lähtien
käypi halki koko maan Pohjanlahden rannikon keskipalkoille, ja
_Salpausselkä_, joka Maanselän eteläisimmästä päästä kaaritteleikse
länteen päin Etelä-Suomen kautta, rantavallina Suomenlahtea vastaan.
Näiden molempien vallien sisäpuolella leviävät suuret järvi-ylängöt;
niiden ulkopuolella viettävät matalat, viljavat rantalaaksot
vähitellen, jatkautuen meren pinnan alatse.

Vuoria ja vesiä -- kas siinä on Suomenmaa! Kova harmaakivi on koko maan
perustuksena. Hänessä on syvä, salainen voima; mutta se ei ihmeytä,
sillä korkeus puuttuu. Harmaakivi on peitossa maanpinnan alla, taikka
sujutteleikse pitkinä, matalina laineharjuina halki maan. Ainoasti
Maanselkä Pohjan perällä tekee syvän vaikutuksen tunturiensa kolkon
majesteetillisuuden kautta. Siellä ikivuoret ovat latouneet päällekkäin
korkeiksi röykkiöiksi taikka törröttävät yksinäisinä, jylhinä
kukkuloina, kohoten 2-3,000 jalan korkeuteen meren pinnan yli.
Haarautuessaan ja ikäänkuin vietettä alaspäin virratessaan, tämä
emäharju yhä enemmän menettää omituista tunturi-jylhyyttänsä. Korkeus
vähenee, harjanne alenee l,200:aan, jopa 800:aan jalkaan, ja lähempänä
rannikoita kohoavat kukkulat harvoin 4-500 jalkaa korkeammalle meren
pinnan yli.

Harjanteet maan sisemmissä ja eteläisemmissä osissa usein katkeavat,
jättäen väliin loiroja tahi laaksoja, Toisinaan haarautuvat ne pitkiksi
hietasärkiksi, jotka ovat muinaisten meren-aaltoin kokoon-ajamia;
toisinaan hajoovat yksinäisiksi kukkuloiksi, joilla on padantapaiset
laaksot välillään. Usein ovat vuoret maanjäristyksistä, jäästä ja
vedestä aivan pirstoutuneet, ja irtonaiset kalliolohkareet ladotut
päällekkäin jättiläisröykkiöiksi, taikkapa myös piroitetut yltympärille
lukemattomiksi erikokoisiksi ja eriskummallisen muotoisiksi
vieru-kiviksi. Mutta kaikilla näillä röykkiöillä sekä erinäisillä
kivillä on se yhteinen omituisuus, että kulmat ja särmät ovat kuluneet
tasaisiksi noiden muinaisten mylläysten voimalla, jotka net ovat
mättäneet päällekkäin. Itse vuorten pinta on pohjoispuoleltaan sileäksi
hivottu taikka täynnä rinnakkain käyviä viiruja, johon on ollut syynä,
muutamain mielestä jäätikköin kulku, toisen arvelun mukaan hirmuinen,
koillisesta tullut merentulva.

Ylämaan laaksot ovat kaikki järvinotkelmia: jokaisen pohjassa aina on
järvi. Järviä on siis yhtä äärettömän paljon kuin laaksonpohjiakin.
Suomea sanotaan tuhantten järvein maaksi, mutta tämä luku ei tule vielä
totta likellekään. On joskus kohtalaisesti suurten maa-talojen
alustalla aina 60:een järvehen. On niitä joskus pienenlaisessakin
pitäjässä melkein 200. Koko lukua ei tiedä kukaan, mutta 1/8 Suomen
sydänmaasta on veden vallassa. Maan yhä kohotessa ja sen vietteen
kallistuessa jyrkemmäksi vähenee kuitenkin näiden äärettömien vesien
ala vähenemistään. Pienemmissä, matalammissa järvissä on tämä seikka
selvään nähtävä; suurissa, syvissä on vaan välittäistä nousemista ja
alenemista huomattu.

Onpa myös jo aivan tyhjiksi kuivuneita järviä, joiden pohjassa kuusia
seisoo, ylettyen latvoillansa ympäröivien vuorten harjun tasalle.

Rannikko-laaksot ovat alangoita, joiden kautta monilukuisia virtoja,
jokia sekä puroja juoksee -- meren imutorvia, joilla se juopi itseensä
järvien liiat vedet. Näiden rannikko-laaksojen viljava mutamulta tekee
maanviljelyksen loistavaksi. Näillä seuduin asuu kansa tiheimmässä;
näille seuduin ovat vanhimmat kaupungit syntyneet; näillä seuduin on
teollisuuden, tieteitten, taiteitten, sivistyksen pesäpaikka Suomessa.
Tänne on myös hallitus perustanut keskuspaikkansa, tänne historia
asettanut taistelu-tanterensa. Meidän maata voisi verrata mahdottoman
suureen lumipalloon, joka ulkopiiristään ensiksi on alkanut sulaa.

Vanhinna viljelysmaana on lounainen rannikkolaakso: _Varsinais-Suomen_
maakunta, johon myös kuuluu _Ahvenan_ avara saaristo ja maan entinen
pää-kaupunki _Turku_. Sitä lähinnä raivattiin viljelykselle eteläinen
rannikkolaakso: _Uudenmaan_ maakunta, joka sisältää uuden pää-kaupungin
_Helsingin_. Sitten kaakkoinen rantalaakso: _Karjalan_ maakunta, leveä
kannas Suomenlahden sekä Laatokan vesien välillä, ja paitsi sitä myös
leviten avaroina, harvassa asuttuina saloina pitkät matkat pohjoiseen.
Pohjanlahtea myöten käyvät myöhemmän-aikuiset viljelysmaat:
Kokemäenjoen notkelma pistäikse _Satakunnan_ maakuntana kauas itään
päin ja tuo pitkä luoteinen rannikko käsittää _Pohjanmaan_.

Vesirikas ylänkö, jonka pohjois-osat vielä 16:n vuosisadan alkupuolella
olivat Lappalaisten kulkupaikkoina, jakautuu kolmeen suureen
järvi-notkelmaan: äärimmäisenä idässä, Saimaan notkelmassa _Savon_
maakunta; sitä lähinnä, Päijänteen notkelmassa _Hämeen_ maakunta, ja
läntisimpänä Näsijärven notkelma, jonka enimmät osat on luettu
_Satakuntaan_. Ylänkömaahan kuuluu paitsi näitä vielä idässä
Pielisjärven notkelma eli Pohjois-Karjala, ynnä Kainuun notkelma
Oulunjärven ympärillä, joka kuuluu Pohjanmaahan. Samaan maakuntaan
luetaan myös Koillis-Suomen järvilaaksot, korkeimmat meidän maassa.
Maanselän tunturein molemmin puolin leviävät perimmäisessä pohjosessa
Lapin erämaat, joista pohjoisimmat laskevat vetensä Inarijärven
notkelmasta Jäämereen.

Suurten järvienkin rantamaat, samoin kuin meren, ovat viljavat,
tiheämmässä asutut; niillä on viljelys saanut vakavan jalansijan ja
historian tapaukset tanteren. Niiden takana piilee syrjäisessä,
rauhallisessa varjossansa ihana, maailmalle tuntematon maa.

Laatokka on kyllä lähettänyt punaista porfyrikiveänsä Napoleon'in
hautakummulle, Ruskeala marmorapatsaitansa Iisakin kirkkoon Pietariin.
Mutta harmaakivi, josta Aleksanteri I:n jättiläis-patsas on tehty, on
niin yksinvaltainen meidän maassa, että se vaan aika harvoin suopi
sijaa muille kivikunnan lajeille. Runsaasti on tosin Suomessa kalkkia,
mutta valitettavasti ei mitään toivoakaan kivihiilistä. Kaikkia
metalleja on suku Suomen vuorissa; vaan kateelliset Manalaiset
vartioivat tarkasti niitä aarteitansa. Niin niukasti suovat he niistä
osaa, että luulisi Suomen vuorten olevan köyhimmät koko maailmassa, ja
kuitenkin on nyt viimein vihdoinkin ruvettu ryöstämään kultaa meidän
Lapista. Rauta ja vaski ovat muuten ainoat metallit, joita tähän asti
on löydetty runsaammalta. Raudasta ovat Itä-Suomen järvet sekä suot
erittäin rikkaat; se peittää niiden pohjan tummanruskeana lattiana,
joka kasvaa uudelleen 30:n vuoden kuluessa, jos sitä on pois kuorittu.
Kaikki multa ja sora Suomessa on raudansekaista; samoin myös
lukemattomat lähteet. Luojan mielestä ei tämä maa vielä ollut tarpeeksi
kova: hän varusti sentähden vielä kalliotkin rauta-silauksella.

Hiekka ja savi vaihtelevat täällä muinaismeren jättämän mudan kanssa.
Se on kovaa maa-perää, joka vaatii vahvoja käsiä. Vaan kuitenkin olisi
Suomi hyvinkin viljava maa, kunhan vaan meillä olisi lämpimämpi
aurinko.

Mutta päivän säteet täällä 60:n ja 70:n pohjoisen leveyspiirin välillä
käyvät vinoon maata kohti. Pohjan perän Hiisi jäisillä käsivarsillaan
yhä tavoittelee vastahakoista morsianta. Suomi joutuisi hänen
saaliikseen, jos ei suopeammat luonnonvoimat olisi estelemässä hänen
voitolle-pääsöänsä. Maamme viettää etelään ja lounaasen päin, se
kääntää kasvonsa puolipäivän ja iltapäivän lämpimän auringon puoleen.
Sen suojana pohjosta vastaan ovat Maanselän tunturit. Sen pinta ei ole
kovin korkealla; sillä on syvät vedet sisustassaan ja ympärillään.
Sille on suotu hiukka osaa golf-virran lauhduttavasta lämpimästä.
Kaikesta tästä tulee että Suomella kaikista maista maan päällä,
Skandinavia pois luettuna, on lauhkein ilman-ala näin kaukaisella
Pohjan perällä. Sillä on 66:n leveyspiirin kohdalla yhtä paljon
lämmintä kuin Pohjois-Aasialla 54:n ja Eteläis-Labrador'illa Amerikassa
48:n paikoilla.

Onpa sentään Pohjan kolkkouttakin tarpeeksi. Vuotuinen keskilämpö on
eteläisessä Espanjassa +18 pykälää, Franskassa +12, Englannissa ja
Pohjois-Saksassa +8, Ruotsissa ja Norjassa +3-4, vaan Suomessa 2 1/2
Cels. Venäjällä ei keskilämpö niin pohjoisissa paikoissa kuin Suomi
ylety täyteen yhteenkään pykälään. Suomenmaan suuri pituus tietysti
tekee että lämpö on sangen epätasaisesti jaettu. Turussa se on
keskimäärältään +4,61, vaan Enontekiäisissä Lapin rajalla -2,68.
Samalla aikaa kun kirsikkapuut ovat täydessä kukassa Turun seudulla,
Lappalainen ajaa ahkiossaan, iloiten hyvästä Juhannus-kelistä. Mutta
jos vaan Heinäkuun vertaamme, niin on Lapissa kuuma Etelä-Suomeen
verraten. Kostea rannikko-ilma on lauhkeampi ja tasaisempi kuin
kuivempi ilma sydänmaalla; Länsi-Suomi on lämpimämpi Itä-Suomea.

Meidän ilman-alasta on sanottu: Suomessa on yhdeksän kuukautta talvea
ja kolme kuukautta kesätöntä aikaa. Leikki aina omiaan lisää; onpa
kyllin siinäkin että talven valta kestää koko toisen puolen vuotta.
Marras- ja Joulukuu: syystalvi; Tammi- ja Helmikuu: sydäntalvi;
Maalis- ja Huhtikuu: kevät-talvi; Touko- ja Kesäkuu: kevät; Heinä- ja
Elokuu: kesä; Syys- ja Lokakuu: syksy. Kukat on kerkeät kulumaan, hanget
hitaiset. Muutamat lyhyet viikot vaan kestää elävän luonnon vuotuinen
elin-aika. Suuri osa kuluu Huhtikuuta Etelä-Suomessa, suuri osa
Toukokuuta Pohjois-Suomessa ennenkuin lumet on sulaneet. Mutta silloin
jäät lähtee, meri ja järvet alkavat sinertää jälleen, joet katkaisevat
kahlehensa, muuttolinnut palaavat. Sitten on maa vielä jonkun aikaa
kuloheinän vallassa ja ilmat kolkot, tuuliset; sen perästä tulee
lämmintä ja sateita, ja parin viikon, jopa monesti parin päivän
kuluessa kesä saapi täyden voiton. Sanoin ei voi selittää, kielin ei
kertoa mitä tunteita tuo uudesti heränneen elinvoiman näkö nostaa, ja
siihen vielä tulee lisäksi pimenemättömän valon vaikutus. Koko kolme
kuukautta kestää sitten Pohjois-Suomessa yhtä päivää. Yökin paistaa,
ilta- ja aamu-rusko suutelevat toisiansa. Tässä lakkaamattomassa
valossa hyötyy kasvikunta ihmeellisellä nopeudella. Oraan, korren,
kukan ja hedelmän välillä on vaan yksi ainoa pitkä päivä, ja kun se
päivä on lopussa, kun ensimmäinen hämärä levittää peittonsa maan yli,
ja ensimmäinen tähti taas alkaa pilkoittaa iltataivahalla, silloin on
ikäänkuin iltakelloin sointi-aika nurmille ja pelloille, käsky
luonnolle jälleen käydä pitkälliselle levolleen. Yhtä kerkeästi kuin se
tuli, katoaakin myös kesän ihanuus; yksi halla-yö, yksi pohjosen
puhallus, ja syksy seisoo surullisesti koreassa, karisevassa
lehtipuvussaan. Syksy täällä tuopi viljan leikkuun, vaan ei yhtään
viinimarjaa, harvat hedelmät. Talvi tullessaan ei tuo niinkuin
Keski-Euroopassa sumuja ja kolkkoja sateita, se tulee selkeänä,
pirteänä, virkistävänä, ei vihollisena, pikemmin hyvänä liittolaisena.
Se salvoo siltoja, se tasaa teitä, se lyhentää välit, se aukaisee
pääsemättömät korvotkin ihmisten kuljettaviksi. Niin rakas on meille
talvi ynnä sen komeat pohjosen-palot, sen valkoiset hanget, sen
kilisevät kulkuset, sen liukkaat sukset ja sen hauska koto-elämä, että
jokainen Pohjan lapsi Etelässä mielellään vaihtaisi tuon ijankaikkisen
kesän yhteen kouralliseen lunta.

Muutamat luonnon tutkijat arvelevat huomanneensa että Suomen ilman-ala
viime vuosisadan kuluessa muka on tullut epävakaisemmaksi, kesät
kylmemmiksi, talvet lauhkeammiksi, ja väli-ajat, syksy sekä kevät
pitemmiksi. Jos niin todella on laita, sitten on syy siihen maan
viljelemisessä ja korpien kaatamisessa, ehkä myös ilmavirroissa,
joiden synnystä ei ole tietoa. Talvella tuulet enimmiten käyvät
Etelästä, kesällä Lännestä. Kuivin on pohjoistuuli, sateisin itä.
Valtameren huurut kohoavat yli-ilmoihin, sakenevat avaran mannermaan
yli Idässä ja laskeuvat sieltä sateina maahan. Vakinainen kesä ja
vakinainen talvi aina alkavat itätuulella.

       *       *       *       *       *

Ihmeyttäväinen ja opettavainen on elävän luonnon taistelu Pohjanperän
voimaa vastaan. Jos matkustat eteläisestä Suomesta pohjoiseen ja niin
edespäin Lapin autioille tuntureille, niin on sinusta aina, jokaisen
peninkulma-kymmenen päähän päästyäs, tuntuva ikään kuin kulkisit
elämästä kuolemaa kohti. Ja päinvastoin kullankaivaja ja
luonnontutkija, Pohjan periltä palatessaan etelämaille, mielestään
aivan kuin kulkee kuolemasta elämään. Toden todella ei ole kuitenkaan
elämä missään aivan kuollut: ikilumienkin rajalla se vielä aina
taistelee.

Suomen maan asema on Pohjoispiirin molemmin puolin, kylmän ja lauhkean
ilma-vyöhykkeen rajalla; se käsittää siis kumpaistenkin kasvi- ja
eläinkunnan. Kasvit ja elävät saavat täällä kaiken sen puutteen ja
taistelun, voiton ja kadotuksen kokea, jonka alainen elämä on näillä
Pohjan perillä. Pohjois-piirin tuolla puolen nähdään kasvi- ja
eläinkunnan alhaisempia luokkia paljon runsaammalta kuin korkeampia. Ei
ole sitä paikkaa 70:n leveys-asteen seuduilla, jossa ei maa-perä ja
kalliotkin viljalta kasvaisi sammalia tai jäkäliä; vaan ainoat puut,
jotka tunturi-lakeiden yksitoikkoisuuteen tuovat vaihettelevaisuutta,
ovat vaivais-koivu, katajapehko, paju sekä maanpintaa myöten mateleva
kuusi. Toiselta puolen ilma on täynnä tuhannen tuhansia itikoita,
lukemattomat vesilintu-parvet vilisevät kaikilla rannoilla, ja vedet
ovat upi-rikkaat kaloista.

Ensimmäinen maanviljelyksen alku nähdään 68:n ja 69:n leveys-asteen
vaiheilla Inarijärven eteläpäässä. Se ilmautuu ohrapellon muodossa: se
on rohkea vaatimus taisteluun Pohjan perän haltijalle, ja useammin
täällä korjaakin ohrat halla kuin kylväjä; mutta ne ilahuttavat
kuitenkin vaeltajan silmää. Samalta rajalta alkaa vaivainen mänty,
ensimmäinen leppä, haapa, tuomi, raita, viimeinpä myös pihlaja ja
koivu, kaikki arasti pysytellen itsiänsä vuorten päivärinteillä.
Päivän-paisteisilla mättäillä nyt jo myös nähdään Pohjan perän marjoja:
ensiksi suo-muuramia, sitten puoloja, mustikoita, juovukoita,
karpaloita. Vaaraimet, mansikat, orjantappuran marjat sekä
maa-muuraimet eli mesimarjat alkavat vasta Maanselän eteläpuolelta.

Päästyämme 67:n leveysasteen paikoille, onpi kasvikunta tunturein
suojassa jo suuresti vaurastunut. Ensimmäiset metsät alkavat Kemin
joki-notkelmassa; jalo, korkea honka kohottaikse pilviä kohti. Se
tarvitsee 180 vuotta joutuakseen täyteen pituuteensa, sen ikä on
neljättä sataa vuotta; mutta se onkin sitten enemmän kuin 60 jalkaa
korkeudeltaan, neljättä jalkaa läpimitaten. Tästä 67:stä aina 63:een
leveys-asteesen kasvikunta yhä varttuu, voimistuu. Pohjan perän
omituinen kasvisto katoaa ja jättää sijaa Pohjois-Euroopan yleisille
ruohoille sekä puille. Eteläisemmistä puista halava ulottuu
pohjaisimmalle. Sitä lähinnä lehmus ja vaahtera, sitten jalava,
pähkinäpuu sekä ora-pihlaja; vaan tammi, saarni ja ulkomaalta tuotettu
saksan-kuusi eivät menesty muualla kuin pitkin eteläistä rannikkoa.
Hedelmäpuut ovat meillä vaan kylmästä väriseviä vieraita lämpimämmiltä
ilman-aloilta; ovat ne sentään usein suotuisat, anteliaat, välistä
jalotkin luonteeltaan. Omenapuu kasvaa hamassa Oulussa asti 65:n
leveysasteen kohdalla; vaan ei se siellä tuota muuta kuin kukkia, ei
mitään hedelmää. Vasta 63:n asteen paikoilla muodostuu kukista
lämpiminä kesinä happamia omenia; 62:sta asteesta aikain omenat
kelpaavat syötäviksi, 61:sta tulevat hyviksi. Päärynöitä, luumuja,
kirsikoita kasvatetaan enemmän huvin kuin hyödyn vuoksi.

Vielä meidänkin aikanamme on puoli maata suurta metsää. Mutta ei mikään
maa tuhlaa tätä kallista aarrettansa niinkuin Suomi. Aikanansa oli
metsän raivaaminen viljelyksen ensi-työnä; siitä ajasta asti on
talonpoika yhä vielä metsän vihollinen, kun pitäisi olla sen suojelija,
Puut metsässä ovat joka miehen haaskattavana. Kirves kaataa, sahat
hävittää, metsävalkeat polttavat, huono hoito turmelee äärettömiä
salomaita. Talonpoika kaataa hirsimetsää saadaksensa sen tuhkista
kahdet, kolmet viljat, ja jättää kasken sitten autioksi. Lapset ja
naiset käyvät lehtiä hakemassa lampaita varten; he kaatavat koko puun
siksi että olisi mukavampi sen lehdet riipoa. Aika oli että maamme sai
metsäviraston, sillä avarat maa-alat ovat jo aivan lakeina, ja
merikaupunkein täytyy tuottaa laiva-aineensa 10-20 peninkulman takaa.

Luonto itsekin on paha metsän haaskaaja. Koska metsä kasvaa tiheästi,
niin että ilma ja päivä eivät enää pääse juuriin vaikuttamaan, silloin
syntyy lätäköitä, jotka keväällä vuoroin sulavat, vuoroin jäätyvät, ja
vahingoittavat puiden juuria. Vähitellen muuttuu koko metsä vetiseksi
korveksi, puut lahoovat, ja myrsky sen kaataa. Tällä lailla ovat
Lapin suuret salot kadonneet. Pohjoinen ilma rauentaa kasvikunnan
elinvoimaa. Metsän raunioille syntyy jänkä ja suo. Suomen alasta on 632
neliöpeninkulmaa metsäisiä rämeitä ja 1648 neliöpeninkulmaa metsättömiä
rahkasoita. Kaikki tämä erämaa on syntynyt varsinaisen, vahvan metsän
häviöllä, ja sitä on kolmas osa koko Suomen alaa, Tätä yhä levenevää
erämaata vastaan viljelys taistelee ahkerasti, väsymättä ja
lopullisesti voitolla. Hävittäväiset hallat, turmeltuneet touot
saattavat tätä voittoa viivyttää, vaan ei estää. Nyt pellot, niityt,
tiet sekä asuntopaikat vasta täyttävät 1/19 maan alaa. Tulevan ajan
tehtäväksi jääpi kelvottomaksi muuttuneen kolmannen osan valloittaminen
viljelyksen omaksi.

Havumetsä on maanviljelyksen emä. Sen tuhkiin, paloon, on Suomalainen
ikimuistoisista ajoista saakka kylvänyt ohransa, joka viljalaji oli
ensimmäinen täällä tietty. Tämä kiertolais-maanviljelys vaati paljon
metsää, ja vaarojen hongikkoin harvettua astui kansa alemmaksi ja
ryhtyi viljelemään lehtometsän alustaa viljavissa notkelmissa.
Lehtometsässä syntyi karjanhoito ja vakinainen maanviljelys; ne
tuottivat vakinaiset asuntopaikat. Siitä syystä ovatkin havumetsän ja
lehtometsän eri alustat ikään kuin Suomenmaan asuttamista kuvaava
kartta. Tätä nykyä viljellään enimmin ruista, sitä lähinnä ohraa,
sitten kauraa ynnä hiukka nisua sekä tattaria. Potaatit, jotka tuotiin
maahan noin vuosisata takaperin, antavat nyt 1/3 kansan ravintoa;
niiden verralla ovat muut juurikasvit ynnä myös herneet ja kaalit aivan
vähäpätöiset. Tärkeämpi maanviljelijälle on pellava, hamppu ja humala
ynnä tuo pikkuinen tupakka-maa talonpojan navetan päiväpuolella.

Metsästys ja kalastus olivat maan alku-elatuskeinot ja kasvattivat
rohkean, vaivoja pelkäämättömän kansan. Molemmat ovat ne kuitenkin
huonontuneet huonontumistaan. Metsän vilja on harvennut metsän
harvetessa, kala on paennut pois metsättömiltä rannoilta, joilla ei
ollut enää entinen matojen ja toukkien paljous tarjona hänen
ravinnokseen. Jalo hirvi on melkein sukupuuttoon hävitetty ja nähdään
nyt vaan aika ajoin syrjäisillä takamailla. Vielä pitää kuitenkin
metsän kaltainen kuningas, mahtava mesikämmen, ikivaltansa. Sutta
ahdistellaan maan pahimpana vihollisena. Kettuja, ilveksiä, saukkoja,
näätiä, oravia, jäniksiä ynnä muita pyssymiehen tavallisia saaliita
saadaan joka vuosi suurin määrin. Samoin hylkeitä pitkin merenrantaa.
Harvinaisempi on ahma; harvinaisin kaikista ennen muinoin tiheässä
asuva majava. Muuten on Suomen eläimistö sama kuin muuallakin
Pohjois-Euroopassa. Koti-eläimet ovat samat kuin Skandinaviassa; mutta
peura ei viihdy tällä puolen pohjois-piiriä. Erittäin ansaitsee
mainitsemista Suomen pieni, ulkonäöltään mitätön, mutta erin-omaisen
kestävä hevonen, jolla on tärkeä osa monessa Suomen ratsumiesten
mainioimmassa voitossa.

Lintulajeja luetaan 237; niissä 29 petolintua joiden rosvopäällikkönä
on suuri maa-kotka eli kokko. Joskus kuuluu satakielisen ruikutus
Suomen eteläisellä rannikolla; Laatokan rannalla on se yleinen.
Vähemmin vaihtelevainen säveliltään, mutta ihastuttavan suloinen on
myös kyntörastaan laulu autiossa metsässä, valoisalla kesä-yöllä.

Mateliaisia on vähän, ja ainoasti yksi käärme myrkyllinen. Kalat
puolestaan ovat monilajiset, monilukuiset, ja tärkeitä asukkaita niin
vesirikkaassa maassa. Suurimmat heistä ovat monni Hämeen järvissä ja
sampi Laatokassa. Lohi nousee kaikkiin jokihin ja saadaan monesta
järvestä. Siikaa löytyy täällä myös runsaasti. Sillin vaellukset ei
enää ulotu tänne Itämereen, mutta hänen pienempi sukulaisensa silakka
eli haili vilisee pitkin kaikkia merenrantoja, ja on, ynnä järvissä
asuvan muikun kanssa, kansan yleisenä särpimenä. Lukuisimmat on sekä
suolaisessa että suolattomassa vedessä hauki -- veden susi -- ahven,
kiiski, lahna, säynäjä, särki, salakka; harvemmaisia kuha ja
nahkiainen. Valtameren kaloista nähdään meidän rannoillamme ainoasti
turska, kammelias ja simppu. Joskus eksyy tänne joku valaskala taikka
meri-sika ja hämmästyttää kalastajaväkeä.

Alhaisista elävistä on äyriäinen eli krapu yleinen eteläisessä ja
keskimmäisessä Suomessa. Mehiläis-hoito on joutunut unohduksiin; sitä
viljellään nyt enää vaan muutamin seuduin eteläisellä rantamaalla,
Kotisirkka on tuttava ystävä talonpojan tuvassa, ja sääski eli itikka
koko Pohjan perän vitsaus. Alimmaiseen eläinkuntaan kuuluvista asuu
melkein kaikissa Suomen jo'issa helmi, piillen mutaisessa simpukassaan,
ja pyydetään vielä joskus koristeeksi rouvasväen korvarenkaisin.

Kaikki tämä näyttää meille maan, jossa ihmisen täytyy hankkia
eläkkeensä maasta ja vedestä lakkaamattomalla taistelulla. Niin vähä on
täällä Etelän suloisesta ihanuudesta ja suruttomasta viljavuudesta,
että Suomessa ilo on kerkeä päivän kajanne, rikkaus ihmesatu, ja
luonnon kirkkahin kauneus hetken-aikuinen unennäkö. Ankara vakaisuus ja
alakuloinen hymy sekaisin, semmoinen on aina Suomen kasvoin muoto. Sen
ihanuus on usein vaalakka niinkuin pohjosen palo, kylmä niinkuin
valkean hangen loisto, autio ja mietiskeleväinen niinkuin synkkä
kuusikko. Toinen puoli sen elämätä on peitetty pimeään yöhön, toinen
puoli paistaa sammumattomassa valossa.

Voipiko rakastaa maata niin kolkkoa, niin kylmää, niin paljon itsensä
kieltämistä vaativaa? Kysy tältä kansalta, jonka Luojan sallimus on
asettanut tänne Pohjan perän raukoille rajoille, ja sinä saat sen
vastauksen: "Me sitä rakastamme yli kaiken muun, sillä sen hyväksi
taidamme kaikki uhrata. Me sitä rakastamme, koska se on meidän juuremme
ja meidän olentomme perustus, ja me olemme semmoiset, mimmoisiksi tämä
maa on meidät luonut -- tyly, kylmä, taistelevainen kansa -- me olemme
sulava lumihanki, joka janoo päivää ja avaa sylinsä koittavalle
aamuruskolle."



Kansa.


Tää kansa, jolla on asuntonsa Suomen harmaakivisellä perustuksella, on
vanhin tietty asukas itäisessä, pohjoisessa ja suureksi osaksi myös
läntisessä Euroopassa. Se oli noilla mailla laajalta levinnyt ennen
kaiken historian alkua, ennen kaiken tarun alkua. Se häämöittää siellä
näköpiirin ja muistin hämäränä, utuisena peränä. Sitä jo kohta meidän
ajanlukumme alussa tavataan _Fen'in eli Fin'in_ nimellä, jonka
alkujuurena on keltiläinen sana _fen_ -- soturi. Itse puolestaan se on
aina nimittänyt itseään _Sam'iksi, Samelaisiksi, Suomalaisiksi_ -- joka
laajalla löytyvä nimi on synnyttänyt paljon väitettä, vaan vielä jäänyt
selitystä paitsi. Ja tästä kansasta, jonka asunnot puolen maan-osamme
käsittivät, ovat molemmat yllämainitut nimet viimeinkin tulleet
perinnöksi Itämeren notkelman koilliskulmalle, keltiläinen nimi
_Finlandina_, oma _Suomena eli Suomenmaana_. Suomen kansa itse on
ikivanhasta muinaisajasta alkain yhä peräynyt kaakosta luoteesen päin,
Median vuorilta Altain tuntureille, Altaista Uralille, ja sieltä
Eurooppaan. Koko tällä pitkällä tiellä, jota he kulkivat, on
jokapaikassa kansa-tähteitä, joita nyt ainoasti kielitutkija saattaa
keksiä ja yhdeksi heimokunnaksi yhteen lukea. Enin osa Venäjän avaraa
alaa, joka ennen muinoin oli suomensukuisten kansain asuntona ja
valtana, on ikään kuin täyteen kylvetty näitä katoavia kansatähteitä,
jotka vähitellen sulauvat slavilaiseen kansallisuuteen. Ainoasti
Suomen- ja Pohjanlahden rantamailla on voimallisempi, jalompi-avuinen
jäännös tuosta muinaiskansasta -- Virolaiset ja Suomalaiset -- löytänyt
turvapaikan merien ja jäiden takana, jossa heidän on onnistunut kohota
korkeammalle sivistyksen kannalle. Virolaiset, pitkät ajat vastaan
ponnisteltuaan, kukistettiin saksalaisten ritarein vallan alle ja
saivat palvella näitä perintö-orjina. Suomalaiset samaten, kovan
vastarinnan perästä, joutuivat Ruotsalaisten alamaisiksi, ja saivat
heidän kauttansa länsimaisen sivistyksen.

Madjarit ja Bjarmit ovat ainoat suomensukuiset kansat, jotka ovat
valtakuntia perustaneet. Kaikki muut ovat olleet valtiollista
perustamiskykyä vailla. Enin osa niitä kansoja, jotka v. 862 kutsuivat
Rurik'in Ilmenjärven rannikoille, oli Suomalaisia, vaan kuitenkaan ei
syntynyt silloin suomalainen, vaan slavilainen suuri valta.

Lappalaiset pois lukien, ovat kaikki länsisuomalaiset kansat olleet
sotaisat, mutta heidän sota-intonsa on käynyt suojelukseen, ei
valloitukseen. Kolme erää täytyi Ruotsalaisten tuoda tänne
sota-aseensa, ennen kuin saivat harvasti asutun, keskinäisistä
eripuraisuuksista hajanaisen Suomenmaan valtansa alle.

Silloin oli ristiretkien aikakausi, jolloin taivaallinen autuus
palkitsi sotaa kirkon vihollisia vastaan. Rooman kirkko tahtoi
laajentaa alustaansa Pohjan mailla, voidaksensa pitää vastapainoa
Kreikan kirkolle, joka yli Venäjän oli levinnyt. Ristiretkeläis-parvia
tulvaili kaikille Itämeren rantamaille. Äsken kristin-uskoon kääntynyt
Ruotsi, joka ei vielä ollut vikingi-aikaansa unohtanut, nousi paavi
Hadrianus IV:n käskystä ja ryntäsi palavalla uskonkiihkolla Suomen
pakanain päälle. V. 1157 Ruotsin ja Götin kuningas Eerik
Jodvard'inpoika, Pyhä liikanimeltään, valloitti verisellä voitolla
Suomen niemen lounaiskulman ynnä osan etelärannikkoa. Turun linna
perustettiin; Suomalaiset ajettiin kastettavaksi Kupittaan
lähteelle; Englantilainen Henrik tuli Suomalaisten ensimmäiseksi
uskonsaarnaajaksi, ensimmäiseksi marttiraksi, ainoaksi pyhäksi-mieheksi
ja semmoisena maamme suojeluspyhäksi.

Vanha, taruissa mainio Kainulais-kansa oli jo tietymättömiin
kadonnut, ja tähän aikaan asui Suomessa kaksi keskenään heimolaista,
puoli-metsäläistä kansaa: _Karjalaiset_ maan itäisellä, _Hämäläiset_
eteläisellä ja läntisellä puolella. Nämät kansat olivat alin-omaisessa
sodassa keskenään, ja Karjalaiset, joilla oli Novgorodin Slavilaiset
liittoveljinä, olivat karkoittaneet Hämäläiset pois erämailta Laatokan
eteläpuolella. Molemmat heimot olivat urhokkaat ja sotaisat, varsinkin
hirmuiset olivat heidän vikingi- eli merirosvo-laivastonsa; mutta
kumpikin olivat ne säännöllistä hallitusta vailla. He tottelivat
suvun-vanhimpiansa, sota-aikoina heimon-vanhimpiansa, samaan tapaan
kuin muinoin _clan'it_ Skotlannissa; mutta heillä ei ollut yhteistä
kuningasta, he eivät rakentaneet kaupungeita, eikä linnojakaan muita
kuin ympärysvalleja jyrkille vuorille. He olivat metsästäjiä,
kalastajia, kaskenviljelijöitä, puoleksi paimentolaisia, puoleksi
vakinaisilla paikoilla asuvia, tunsivat metallien käyttämisen ja
kehuttiin ikivanhoista ajoista taitaviksi sepiksi.

Kaikki tämä osoittaisi alhaista sivistyskantaa, jos emme samassa
kuitenkin tapaisi näillä kansoilla ihmeellisiä muistelmia ja itämaan
taruja, ikäänkuin jäännöksiä muinaisesta korkeammasta sivistyksestä.
Sen verran kuin sopii päättää runoista, jotka meidän aikoihimme asti
ovat Karjalan runoniekkain muistossa säilyneet, olivat Suomen pakanat
auringon- ja tulen-palvelijoita, samoin kuin useimmat Itämaan
kansat, ja kaikissa heidän muinaistaruissaan ilmautuu liikuttava
rakkaus valoon. Pitkä, talvinen Pohjolan yö oli täyttänyt heidän
mielensä hirmukuvillaan; heidän loitsutaitonsa oli peloituksena
naapurikansoille. Itse he lujasti uskoivat että ihminen sanalla saattaa
hallita luonnonvoimia, jopa että sana se on luonut koko maailman. He
eivät palvelleet luonnon ulkonaista ilmaumaa, vaan sen sisällistä,
jumalallista henkeä, ihmishengen kuvaa. Metsän jumala Tapio, veden
jumala Ahti, taivaan hallitsija Jumala, jonka nimi sitten muuttui
kristittyin Jumalan nimeksi, kaikki nämät olivat elementteihinsä
sidottuja, personoittuja luonnonvoimia. Kaikilla kappaleilla, niin
Suomalaiset luulivat, oli henki: jokaisella puulla, joka lähteellä oli
elävä haltijansa, joka ei kuitenkaan voinut elää erillään puustansa tai
lähteestänsä. Se oli lempeä luonnon-usko, jonka vaikutus myös
ilmautui lempeissä perheellisissä oloissa. Harvassa kansassa nähdään
luonnon-usko näin henkisessä muodossa. Ei ollut temppeleitä, ei
jumalain kuvia; oli viisaita tietäjiä, ei pappeja. Pyhien järvien tai
lähteitten äärellä, pyhillä vuorilla, pyhissä lehdoissa uhrattiin
metsän-antimia tai maan lahjoja näkyväisiin kappaleisin kätkeyneille
näkymättömille hengille.

Kansan taruissa suuret sankarit vähitellen siirtyivät ominaisten
jumalien sijaan. Ho olivat sankareita runointaidossa ja viisauden
tiedossa: kaikista kuuluisimpana Kalevalan sankarisuku, runoin isä
Wäinämöinen ja ikitakoja Ilmarinen. Skandinavein Odin oli viisain mies,
_sentähden_ kun hän samassa myös oli väkevin uros. Suomalaisten
Wäinämöinen oli väkevin uros, _sentähden_ kun samassa oli viisain mies.
Siinä onkin pää-raja, joka eroittaa Suomalaisten maailman-katsannon
skandinavilaisesta taikka ylimalkaan arilaisesta, joka aina on pitänyt
miekkamelskeen sankarivoiman omana ilmaumana. Suomalaisten mielestä
sankarivoima on henkistä luonnetta: henki se hallitsee koko maailmaa,
väkevyys on vaan viisauden seuraus, ja väkevyys ilman viisaudetta
tulee, niinkuin Lemminkäisessä ja Kullervossa, naurun-alaiseksi tai
turmiolliseksi. Ihmeen syvää totuutta suomen kansanruno osoittaa
siinäkin, että se sallii rakkaimpienkin sankareinsa, viisaimpienkin
kaikista kuoleman-alaisista, joskus joutua mielettömiin tekoihin ja
pilkattavaksi. Kaikki ihmisviisaus kumartuu nöyrästi korkeamman järjen
eteen, tunnustaen voimattomuutensa ja sokeutensa sen verralla.

Karjalaiset ovat kansantarut säilyttäneet; Karjalaiset ovat Suomen
runokansa ja samassa myös Suomen varsinainen sivistyskansa, verrattain
puheliaat, hilpeät, avosydämiset, kuvastellen kaikkia ulkonaisia
vaikutuksia samoin kuin heidän järviensä kirkas pinta. Hämäläiset ovat
hitaita, umpimielisiä ja jyrkästi itsepäisiä jöröjä, mutta samassa
lujempaa mielenlaatua kuin heimolaisensa; kovat ja sitkeät
vastaan-ottamaan ulkonaisia vaikutuksia, aivan kuin hiekkakankaat
heidän saloissaan. Tämä eriluonteisuus Suomen kansan päivä- ja
yö-puolessa, siksi niitä sopisi sanoa, on ollut erittäin tärkeä. Sillä
Karjalaisilla idässä on ollut sivistymättömiä ja viime aikoihin asti
vihollisia kansoja rajanaapureina. Hämäläiset lännessä puolestaan ovat
olleet koko ruotsin mahtavuuden ja länsimaisen sivistyksen voiman
alaiset. Tämä seikka toiselta puolen on Suomen sivistyksen edistymistä
suuresti hidastuttanut; toiselta puolen on se Suomen kansallisuuden
paremmin säilyttänyt.

Vuonna 1157 ei ollutkaan vielä mitään Suomen kansaa olemassa; ainoasti
kaksi puoli-metsäläistä, keskenään sotivaa heimokuntaa Suomessa.
Historia se on, joka kansanhengen kasvattaa. Nykyinen Suomalaiskansa
sai alkunsa silloin, kun Hämäläiset ja Karjalaiset, joilla oli yksi
kieli, yksi sukuperä, tunsivat toinen toisensa veljikseen, kun he
olivat molemmat suljetut yhden valtakunnan, yhden kirkon, yksien lakien
ja yhden kotimaan piirin sisälle. Tämä kaikki oli tapahtunut 14:n
vuosisadan alussa.

Hämäläiset lujasti vastustivat kristin-uskon tuontia ja Ruotsin vallan
leviämistä. Koko 90 vuotta puolustivat he itsepäisellä vimmalla
vapauttansa ja kotimaisia jumaliaan. Ruotsin voima oli lamassa
sisällisten kruununperintö-riitain tähden; turhaan paavit julistivat
bulliansa, turhaan dominikolainen Tuomas täällä saarnaeli tulella ja
miekalla. Keskipaikoilla 13:tta vuosisataa kristin-usko ja ruotsin
valta Suomessa näkyivät olevan hukassa; mutta samaan aikaan juuri nousi
Mälarin rannalla Folkungi-suvun peri-isä Birger Jarl ja yhdisti
kaikki Ruotsin voimat väkevään käteensä. Rooma houkutti hänet
liittolaisekseen, kaupan hinnaksi luopuen muutamista veroista ja
ylivalta-oikeuksista; jarli purjehti meren taakse v. 1249, voitti
Hämäläiset ja rakensi linnan, Hämeenlinnan, heidän maansa
sydänpaikkaan. Ruotsissa valvottava kuningasvaali keskeytti hänen
voittoretkensä; vaan 44 vuotta sen perästä vei hänen pojanpoikansa
sotamarski, Torkel Knuutinpoika, taas toisen ristijoukon meren yli,
täytti jarlin yrityksen, voitti Karjalaiset ja liitti kokoon Wiipurin
muurit Itä-Suomen hillittimeksi ja turvaksi. Verikasteen perästä
seurasi vesikaste; koko Etelä-Suomi joutui paavin ja Ruotsin vallan
alle, jotka sitten, sitä myöten kuin maan asutus leveni, vuosisatojen
kuluessa tunkeutuivat yhä edemmäksi maamme sisempiin ja pohjoisiin
seutuihin.

Tällä tavoin oli Ruotsin valta tullut naapuriksi Venäjän vallan
sydämelle, mahtavalle Novgorodille, joka oli laskenut allensa Bjarmien
maan ja katsoi Karjalaiset veron-alaisiksensa. Rooman ja Kreikan kirkon
uskonsaarnaajat kilvoittelivat myös meidän maassa, ja tämä kaksinainen,
sekä valtiollinen että uskonnollinen kilvoittelu synnytti sotia, jotka,
välistä pitemmäksi, välistä lyhemmäksi ajaksi levähtäen, kestivät viisi
vuosisataa; kaiken sen ajan oli Suomi verisenä Eris-omenana.
Rauhanpäätökset sanottiin ijan-ikuisiksi, mutta olivat todentodella
ainoasti sotilakkoja. Ensimmäinen rauhanpäätös, Pähkinälinnassa v.
1323, halkaisi Karjalaisten maan kahteen puoliskoon, venäläiseen ja
ruotsalaiseen, ja siitä ajasta yksi osa Karjalan heimokuntaa ijäksi
päiviksi erosi muusta Suomesta. Silloin säätty raja pysyi voimassa
vuoteen 1617, jolloin Ruotsi Stolbovan rauhasovinnossa taas sai yhden
osan Karjalata lisään, nimittäin valloitti Inkerinmaan, siirsi Suomen
rajan Laatokan rantaan asti, ja sulki Venäläiset Itämerestä.
Tämmöisenä pysyi raja sitten taas vuoteen 1721, jolloin Ruotsi
Uudenkaupungin rauhasovinnossa luopui, paitsi Liivin- ja Vironmaasta,
etuvarustuksestaan Inkeristä sekä vahvasta rajalinnastansa Wiipurista
ynnä sen alle kuuluvan läänin kanssa. V. 1743 siirsi Venäjä rajansa
Kyminjokeen asti, ja v. 1809 se tähteetkin sai haltuunsa.

Tällä tavoin ovat molemminpuoliset naapurit, Ruotsi ja Venäjä, kumpikin
vuorostaan vähitellen nielleet Suomen suuhunsa, edellinen 136:n,
jälkimmäinen 106:n vuoden kuluessa, josta näkyy että meidän maa on
ollut sitkeä ruokapalanen. Jo v. 1703, uuden pääkaupunkinsa perustukset
laskettuaan, präntätti tsaari Pietari metaljin, jossa nähdään meren
jumala, kolmihaarukka kädessään, ja ympärillä reunaa myöten nää
uhkaavaiset, profeetalliset sanat: _Ecce, Finnia, tridentem!_ Se
ennustus kävi toteen, Suomi sai kokea kolmihaarukan voimaa, mutta
Aleksanteri I oli oikeamielinen ja jalosydäminen; hän yhdisti v. 1811
jälleen Suomeen ne osat, jotka siitä v. 1721 ja 1743 oli erilleen
tempaistu, ja antoi meidän maalle näin tavoin taas 1617 vuoden rajan.

Valtijain taistelutanterena jaloin poljettuna ja rikki raadeltuna,
Suomi ei suinkaan voinut liioin kiittää onneansa. Kerta kertansa
perästä hävitettiin sen viljelys mustan mullan tasalle, kohosi jälleen
ja hävitettiin uudelleen. Suomi maksoi Kustaa Aadolfin maineen puolilla
viljavaroillaan ja 100,000:n poikansa verillä. Vielä kalliimman hinnan
se maksoi Kaarle XII:n voitoista, ja vielä, sittenkin kun hän oli
voitettu, taisteli yksinään, kenenkään auttamatta, viimeiseen
veripisaraansa asti. Nälkä ja rutto aina samosivat sodan jäljissä,
mutta ei mikään voima saattanut murtaa kansaa, joka kätkyestä alkain
oli oppinut puutetta kärsimään ja kestämään. Kerran kertansa perästä
tarjosi sille milloin Tanska, milloin Puola, milloin Venäjä apuansa ja
suojaansa, houkuttaen sitä vapauttamaan itsensä liitosta, jonka kautta
se yhä joutui häviön partaalle; mutta Suomi aina itsepäisesti ja
uskollisesti kielsi ja piti kiinni velvollisuudestaan. Ei ole Suomi
yhtään ainoaakaan kertaa nostanut kapinaa laillista hallitustaan
vastaan. Kaksi kertaa, 1457 ja 1596, on se kyllä ollut kahteen
eripuraiseen eriseuraan jaettuna, jotka kumpikin pitivät oman
kruununpyytäjänsä puolta; mutta molemmat kerrat oli tähän ainoasti se
syynä, että oltiin kahden vaiheella kumpiko oli laillisen esivallan
oikea omistaja. Kolmannella kerralla, v. 1788, osa sotavoiman
päälliköitä nousi kuningastansa vastustamaan; mutta koko kansa niinkuin
yhdestä suustansa ilmoitti vihastuksensa siitä ja tuomitsi heidän
rikollisen tekonsa ansion mukaan.

Vaan ei Suomi sentään ole seurannut valloittajiensa lippua orjan tai
aseen tavalla, jolla ei olisi omaa tahtoa. Se sai ensimmäiset
valtiolliset oikeutensa v. 1362; silloin Ruotsin kuningaskunta
oikeastaan vasta oli liittovalta, jonka puoli-itsenäiset maakunnat
eivät totelleet mitään muuta hallitusta kuin sitä, jolle itse olivat
antaneet suostumuksensa. Suomi pääsi näiden entisten maakuntain
vertaiseksi, sai ottaa osaa kuningas- ja valtionhoitaja-vaaleihin sekä
veroin säätämiseen, ja lähetti edusmiehensä yhteisille valtiopäiville.
Hallituksen ja kansan vallan raja oli sangen sekava; hallitsijat olivat
usein sangen itsevaltaiset ja päätösvalta valtiollisissa asioissa oli
Tukholmassa. Mutta maamme erinäinen asema meren takana, sen avaruus, ja
mahtava katolinen piispa Turussa, joka katsoi kunnian-asiakseen pitää
Suomen puolta, tekivät että meillä oli monessa suhteessa itsenäiset
olot. Tämä seikka muuttui silloin kun Ruotsi tuli vaalivaltakunnasta
perintövallaksi. Kustaa Waasan ajasta alkain oli Suomi todellinen
Ruotsin alusmaa, mutta yhä kuitenkin semmoinen alusmaa, joka Helsingin
maapäivillä 1616 lausui vapaat sanansa Ruotsin kansalle ja jota aina
pidettiin valtakunnan toisena pää-osana.

Keski-ajalla mainittiin meidän maata välistä herttuakunnaksi, Juhana
III koroitti sen suuriruhtinaskunnan arvoon. Hallitusmiehinä oli sillä
linnan-isännät Turussa, Hämeenlinnassa, Wiipurissa, Raseporissa,
Kastelholmassa, Kokemäenkartanossa, Korsholmassa ja Olavinlinnassa eli
Savonlinnassa; Kuusisto oli piispan linnana. Näistä linnan-alueista
syntyi sitten, tiheään muutellen, nykyiset kahdeksan lääniä,
kukin maaherransa kaittavana, ja ylin hoito uskottiin viimein
pääkuvernöörille. Uuden-aikuiset keskuskunnalliset olot vahvisti
Suomessa Kustaa Aadolf ja järjesti Pietari Brahe "kreivin ajalla."
Ruotsin laki oli tullut muinaisten, pakanuuden-aikuisten oikeustapojen
sijaan, ja tämä laki oli lujasti rakennettu vapauden perustukselle,
eikä mitkään väärinkäytökset, ei mikään pappisvalta, mikään
soturivalta, mikään aatelisvalta sitten voinut saada kumoon näitä sen
jaloja peri-ajatuksia: että joka ihmisellä on oikeutensa ja kaikki ovat
lain edessä yhdenvertaiset, joiden turvassa Suomen kansa on varttunut
vastaista onneansa kestämään. Orjuus, joka ei täällä ollut koskaan
ollut raskas, hävitettiin jo v. 1335. Koko muu Eurooppa sai vielä
pitkät ajat huokaella perintöorjuuden kahleissa; Suomi ynnä Ruotsin ja
Norjan kanssa saa kehua kunniaksensa, että tuo häpeällinen ies ei ole
sen hartioita koskaan painanut. Vuodesta 1335 alkain on joka orja, niin
pian kun on astunut Suomen maalle ja tullut sen lakien suojan alle,
ollut vapaa mies.

Katolinen kirkko Suomessa, jonka Hemming piispa järjesti ja joka Maunu
Tavast'in aikana kohosi korkeimmilleen, osoitti, alku-aikaisten
verikasteitten perästä, lempeätä, maan sivistymistä harrastavaa
luonnetta. Turun hiipan kantajat olivat ihmeyttävä jakso jaloja,
kotimaata rakastavia miehiä, ja harvat luostarit, joista
franciskolais-luostari Raumalla ja brigittalais-luostari Naantalissa
ovat kuuluisimmat, vaikuttivat paljon hyvää kouluillaan sekä laupiailla
laitoksillaan. Katolinen kirkko meillä sortui valtiollisten myrskyin
ahdistaissa; se oli vielä kansalle rakas, ei, niin kuin muissa maissa,
joutunut inhottavaksi vallanhimonsa ja tapainturmionsa tähden.
Uskonpuhdistus tapahtui hiljaa, ilman myrskyittä; -- köyhä maisteri,
Pietari Särkilahti, on sen ainoa tietty asian-ajaja; mutta vuosisata
kului ennen kuin hänen saarnansa siemen oikein juurtui. Koko 16:s
vuosisata oli vaihe-aika, täynnä jaloja, vaikka vielä epäselviä
parannus-tuumia, horjuvainen valtiollisissakin samoin kuin
uskonnollisissa asioissa. Suomen sivistys näkyi pikemmin taantuvan kuin
edistyvän, mutta kun tuumat olivat selvenneet Kustaa II Aadolfin,
Kristiinan ja kolmen Kaarlen aikoina, niin alkoi evankelinen uskonto
näyttää mahtavaa voimaansa. Tämä uskonto oli nyt tullut kansan omaksi;
se virtaeli elämän kaikkien suonien läpi, se loi kirjallisuuden alun,
se vihki yliopiston, se opetti jokaiselle lapselle Suomessa tuon vielä
harvinaisen lukutaidon, Agricola raivasi suomen kielelle tien kirkon,
kirjapainon ja yleisen sivistyksen aloille. Juusten piirsi Suomen
historian perustuspiirit, Rothovius lausui siunauksen Turun alkavalle
akatemialle, Gezeliukset rakensivat kirkon järjestyksen perustukselle,
lujalle kuin kallio.

Ruotsin suuret kuninkaat kohottivat myös Suomalaisten kansallistuntoa.
Kylmäverinen vakavuus, sitkeä voima ja kuolemata pelkäämätön urhous,
jota meidän miehet tällä myrskyisellä ajalla osoittivat, ansaitsi
heille paikan Euroopan kuuluisimpain soturein rinnalla. Heidän
sota-oriinsa ovat juoneet Tonavasta ja Rhemistä, Weiksel-, Neva- ja
Moskova-joesta; heidän mustasarkaiset rivinsä ovat kestäneet kahakoissa
Pappenheim'in Walloneja, Kronenberg'in "ikivoittoisia", Juhana
Kasimir'in puolalaisia husaareja vastaan; heidän luunsa valkenevat
melkein kaikilla Euroopan sotatanterilla aina Ukrain'iin asti. Maailma,
joka nyt melkein on unohtanut heidän nimensä, silloin vapisi joka kerta
kun kuuli heidän "hakkaa päälle"-huutonsa. Heidän saloistansa läksi
mainioita sotapäälliköitä, myöhempinä aikoina myös kuuluisia
valtiomiehiä. Mutta heidän kulumattomin kunniansa on kuitenkin aina
ollut siinä että he raivasivat Pohjan perän korvet viljelysmaiksi.

Vuodelta 1721 alkoi uusi ajanjakso, jolla Suomi ynnä Ruotsin kanssa oli
vapaavaltana, kuninkaaksi nimitetyn presidentin johdon alla. Entinen
mahtavuus oli nyt rauennut, lohdutteeksi otettiin vapaus. Tää oli
hyödyllisyyden aikakausi. Ojitettiin soita kuiviksi, murrettiin
metalleja vuorista ja perustettiin tehtaita. Suomenmaa edistyi
edistymistään, vaikka kaksi hurjasti aloitettua sotaa tuli esteeksi;
meidän maassamme nyt alkoi tiedemiehiäkin syntyä.

Viimein vihdoin jäi vaan tyhjä nimi vapaus-ajasta jäljelle ja Kustaa
III:n loistoisat päivät koitti. Suomi vaurastui, kaupungeita
rakennettiin, meidän laivamme alkoivat kyntää kaikkia meriä, ja laulun
sävel kajahti Auran rannoilta. Mutta vielä kerran syttyi, Kustaa III:n
ja Katarina II:n välillä, rohkea taistelu herruudesta Pohjan mailla,
Suomi taas tuli sotatantereksi -- näki voittoja, näki tappioita, näki
kuningasta petettävän Anjalassa, näki hänen kostavan Yhdistys- ja
Vakuutus-säännöllä, ja kaatuvan Ankarström'in luodista. Suuren
Vallankumouksen laineet alkoivat Pariisista levitä maailman yli.
Franzén ja Choraeus tervehtivät ihmiskunnan uudestisyntymistä nuoruuden
palavalla innolla; mutta valtiaat eivät nähneet muuta kuin tuon
punaisen kummituksen ja kokivat kukistaa sitä sillä että kahlitsivat
ajatuksen vapauden. Uskollisena kuin aina seisoi kuitenkin Suomi nuoren
Kustaa IV Aadolfin edessä, unohtaen hänen hairauksensa ja hänen
valtiollisen hulluutensa, muistaen ainoasti oman velvollisuutensa, Tuli
silloin se päivä, jolloin Napoleon ja Aleksanteri I hetkeksi löivät
kättä Tilsit'issä v. 1807, ja se kädenlyönti määräsi Suomen vastaisen
kohtalon. Kustaa IV Aadolf muka piti rangaistaman vihastansa Napoleonia
vastaan, mutta todenteolla se oli monisatavuotinen ajatus, joka
täytetyksi tuli, koska Venäjän sotajoukot Helmikuulla 1808 marssivat
Suomen rajan yli, ja meidän maamme, urhoollisimman vastarinnan perästä,
liitettiin yhteen Aleksanteri I:n äärettömän valtakunnan kanssa.

Ennen jo kuin Ruotsi, kaatuneen valta-istuimen raunioilla seisoen,
suostui Haminan rauhasovintoon, jossa Syysk. 17 p. 1809 antoi Suomen
omaksi Venäjän keisarille, oli tämä kutsunut maamme säädyt kokoon
Porvoosen ja siellä, pärmäkirjalla, jolla on vapaitten liittomiesten
välillä tehdyn sovinnon arvo, vakuuttanut Suomelle edelleenkin omat
lakinsa ja perustussääntönsä, sillä ehdolla että se muuten olisi
eroittamattomassa yhteydessä Venäjän valtakunnan kanssa.
Suomi puolestansa oli vannonut uskollisuusvalan keisarille,
suuriruhtinaalleen; tälle sovinnolle perustautuu maamme nykyinen
valtiollinen asema.

Tästä lähtien alkoi Suomen kansa, "koroitettuna kansojen joukkoon",
astua uusia teitä. Vanha ijältänsä ollen, on se valtiollisissa
suhteissansa kuitenkin vielä varsin nuori, ja jokainen siemen vaatii
itämisen aikaa. Vuodesta 1809-63 oli täällä virkavallan aika, jolla
virkamiehillä yksin oli sanan sija, maan säädyt olivat aivan ääneti.
V. 1863 kuului jälleen, perustuslaissa säätyllä tavalla, kansan ääni
niillä valtiopäivillä, jotka maamme jalomielinen suuriruhtinas oli
kokoon kutsunut, lopettaen lainsäädännön viisikymmeuvuotisen unenajan,
ja v. 1869 sama suuri hallitsija laajensi Suomen perustuslain, tehden
valtiopäivät määrä-aikaisiksi. V. 1812 muutettiin maan pääkaupunki
ja 1828 myös yliopisto Turusta Helsinkiin, jossa erinäiset
valtiolaitoksemme vähitellen ovat saaneet nykyisen muotonsa.

Suomen kansa, kansatieteellisesti katsoen, on se, joka kieleltään ja
sukuperältään kuuluu varsinaisesti suomalaiseen kansakuntaan, nimittäin
veljeksiksi liittäyneet Karjalaiset ja Hämäläiset, ynnä myös
Lappalaisten, Kainulaisten ja Wirolaisten jälkeläiset. Mutta Suomen
kansaan, historialliselta, kansalliselta ja valtiolliselta kannalta
puhuen, ovat yllämainittujen lisäksi vielä luettavat ikivanhoista
ajoista täällä asuvat ruotsalaiset siirtolaiset ynnä myös meidän
kanssamme yhteen sulauneet muuttolaiset muista maista, varsinkin
Saksasta ja Wenäjältä. Ruotsalainen väestö on ijältänsä kolmeen lahkoon
jaettava. Vanhin on se Ahvenan saaristossa, sitten Uudellamaalla,
viimein Pohjanmaalla.

Varsinaisesti suomalainen väestö on luvultaan monin verroin suurempi;
se se onkin siis muodostanut koko kansan yleisen mielenlaadun ja
ulkonaisen näön kaltaisekseen: suomalainen on maamme asukasten
lyhytläntäinen, hartiokas, jäntevä vartalo, kalvakas iho, pruuninen
tukka, vakava, hidas ryhti, totinen, miettiväinen luonne ja tuo
käsityksen hitaisuus, josta kansamme silmäänpistävät viat ja
silmäänpistävät hyvät avut kaikki ovat saaneet syntynsä.

Varsinaisesti ruotsalainen väestö on kuitenkin Ruotsin vallan ja
Ruotsin korkeamman sivistyksen kautta saanut verrattavasti suuren äänen
sijan. Aina 16:sta vuosisadasta aikain, jolloin suomi enimmiten oli
puhekielenä myös korkeammissa ja korkeimmissa säädyissä, sivistys
Suomessa puhui ruotsia, milloin se ei puhunut latinaa. Mutta
asianhaarat ovat 1809 vuoden perästä suuresti muuttuneet. Itsekseen
jääneenä on Suomen täytynyt omasta itsestään hakea sivistyksensä
sisällys ja ulkomuoto, ja tuo voimakas herätys, joka nyt
kansallisuuksien aikakaudella panee kaikki kansat liikkeelle, on
nostanut myös Suomen kansan tähän asti mykät joukot. Sen perästä kun
Lönnrot kokosi ja Kalevalaksi yhdisti suomen kansanrunot; sen perästä
kun Castrén'in onnistui saada eheäksi suomen muinaistarun ja suomen
heimokuntain katkenneet sitehet, sen perästä kun muut innokkaat
työntekijät ovat saaneet toimeen suomenkielisen kirjallisuuden alun, on
pyrintö tasa-arvoon kaikilla sivistyksen ja keskuskunnallisen elämän
aloilla, jota vastustajat suomikiihkoksi nimittävät, tullut
vastaanseisomattomaksi. Mutta samassa on sallimus, ikään kuin
hillitäksensä suomen vahvistuvaa kansallisuushenkeä turmiollisesta
yksipuolisuudesta, lahjoittanut tälle maalle runoniekan ylintä laatua,
joka on solminut yhteen ruotsin kielen ja isänmaan jaloimmat
sankarimuistot. Lönnrot ja Runeberg, Kalevala ja Vänrikki Stool -- kas
siinä on koko Suomen kansa, semmoisena kuin se on ollut ja semmoisena
kuin se on! Mitä Herra Jumala niin monta vuosisataa on pitänyt
yhdistettynä yhdessä maassa, sitä ei ihminen saa mielettömästi
eroittaa. Kaksi merta Suomessa roiskuu yhden maan rannoille; kaksi
hengen virtaa laskeutuu yhteen kansan sydämeen. Yhtenä he olkoon ja
aina pysyköön!



Matkustuksia Suomessa.


Lukija, tahdotkos seurata meitä maita ja vesiä myöten. Valloittakaamme
Suomenmaa penselillä ja piirustimella. Valloittakaamme tämä maa silmän
ja ajatuksen omaksi; yhdistäkäämme se -- sen verran kuin sen taide voi
tehdä -- Eurooppaan, koko ihmiskuntaan.

Matka tulee pitkäksi, vaan ei yksitoikkoiseksi. Tämä maa tulee meidän
valloittaa kappale kappaleelta, samoin kuin naapurivallatkin ovat
tehneet; sillä sen vuoria ei saata sulattaa _yhdessä_ kattilassa, eikä
sen järviä ammentaa tyhjäksi _yhdellä_ viskaimen otolla. Mutta me emme
voi, sillä tavoin kuin kunnioitettavat naapurit ovat tehneet, ottaa
likimpiä paikkoja ensin, kaukaisempia sitten. Meidän matkustuksemme on
oikullisen unennäön kaltainen; me kotkan lailla iskemme alas suoraan
tavoitettavamme päälle. Välistä lähdemme soutamaan Savon vesiä, välistä
kaatamaan Hämeen honkia; milloin viskaamme nuottamme Suomenlahden
rantamaininkiin, milloin sauvoamme venettä Pohjolan koskia ylös.
Toisinaan käymme kolkuttamassa kaupunkein portteja, toisinaan
katselemaan elonleikkaajan puuhaa kellastuneella viljapellolla, tai
merimiehen huvia tyynellä ilmalla, taikkapa talon-emännän askaroimista
takan äärellä talvi-iltana. Tämä on alussa tuntuva kirjavalle,
hajanaiselle, mutta vaihtelevat piirteet ovat kuitenkin viimein
yhdistyvät kokonais-kuvaksi, tämä on saava oikean värinsä siitä
valosta, joka kaikissa eri-kuvissa on yhteinen.

Matkustamista Suomessa pidettiin ennen aikaan kovinkin vaarallisena
työnä. Pohjolan pimeys peitti meidän maan ja teki että se
naapurikansain silmissä näytti aivan mustalle. Hirvittävät korvet,
vielä hirvittävämmät noidat peloittivat muukalaista tulemasta. Nuoren
sankarin Lemminkäisen täytyi osoitella tietänsä tulikoskien läpitse,
hehkuvien hautojen kautta ja näiden vartijoina olevain kauheiden
petojen keskitse. Ruotsalaiset luulivat Suomessa asuvan julmia hiisiä
sekä jättiläisiä, jotka pelkäsivät päivän valoa, koska auringon
ensimmäinen säde kohta muutti heidät kiviksi. Se maa, niin he
kertoivat, on niin täynnä haltijoita sekä noitia, että metsään
huutaessa saapi heiltä vastausta joka haaralta. Koska joku matkalle tai
sotaretkelle Suomeen läksi, nähtiin jäähyväis-otossa yhtä hartaat
halaukset, yhtä katkerat kyyneleet, kuin jos lähtijä olisi ollut
menolla Surman suuhun, Kalman kitahan. Vielä kun kuningas Aadolf
Fredrik v. 1752 kävi kiertomatkallaan Suomessa, kehuttiin hänen mukavaa
kulkuansa kuninkaallisessa fregatti-laivassa sekä pehmeätyynyisessä
vaunussa ihmeteltäväksi pelkäämättömän urhouden osoitukseksi. Ja olipa
kuningasta niin peloitettu tarinoilla kovin vaarallisesta ja
myrkyllisestä itikasta, nimeltä _voden_, joka muka täällä uhkasi hänen
kallista henkeänsä, että hän, säilyäksensä tuosta kauheasta vaarasta,
piti vaunuinsa ikkunat aivan ummessa koko ajan, niin kauan kun
matkusteli pitkin Pohjanmaan rantoja.

Meidän aikana ei ole näitä Pohjan periä peittävä tuntemattomuuden
pimeys enää yhtä paksu. Huvimatkalaisia hyörii ja pyörii nyt joka
paikassa Suomenniemen rannikoilla. Höyrylaivat vievät heidät Aavasaksaa
ja yöllistä aurinkoa ihailemaan. Kanavat sekä postivaunut saattavat
heidät lauluissa ylistetyn Imatran äyräälle. Rautatiet ja höyryveneet
kuljettavat heidät Tampereelle asti. Mutta yhä vielä ovat kuitenkin
Suomen sisimmät, ihanimmat seudut immellisessä koskemattomuudessaan,
maailmalle tuntemattomana. Ei ole mikään onkiva Englantilainen, mikään
lörpöttelevä Franskalainen, mikään matkakertomuksia kyhäilevä
Saksalainen vielä piirustellut tunteitansa niiden koviin,
harmaakivisiin kallioihin eikä niiden valkokuorisiin koivuihin. Harvoin
vaan joku kauppamatkailija, joku tukkien ostaja, joku lohisaksa, joku
kielitutkija tahi kasvein kerääjä osoittelee tietänsä harvakansaisten
sydänmaan-laaksojen kautta.

Syynä tähän on se että Suomessa saa koettaa kaikkein maiden, kaikkein
aikain kulkuneuvoja, elehvantit, kamelit, aasit sekä kantotuolit pois
luettua. Muinais-aikuinen jalkapatikka on kesäisinä aikoina viljeltävä
Lapin tuntureilla sekä Koillis-Suomen jylhillä saloilla. Välin saa
kulkea pitkät matkat veneisin, välin henkensä uhalla vilistellä koskia
alas. Maanteitä löytyy kaikkia mahdollisia lajeja, alkaen kelpo
rapakivi-tiestä hamaan porras-siltoihin upottavien soiden poikki, jotka
koettavat sielua ruumiista ulos hytkyttää. Mutta nämät tiet, vaikka
useimmiten kovat niinkuin lattia, ovat ainoasti rantamailla jotenkin
tasaiset ja suorat. Maan sisä-osissa ne ovat syntyneet muinaisista
jalkapoluista taikka ratsashuikuista, jonkatähden hapuelevat ylös ja
alas mäkiä, huolimatta kierreskellä niiden kupeiden ympäri. Siellä ahde
ahteen perässä kohoaa huimauttavaan korkeuteen; veitsenviilto-jyrkkä
usein ammottaa aivan tien vieressä; matalat käsipuut vaan käyvät pitkin
sen reunaa, usein ei niitäkään. Jalka jalassa kuljetaan ylös, jalka
jalassa myös ensin alas, mutta pian muuttuu tämä kulku hurjaksi
hypyleäksi, joka ei ole luotu heikkohermoisia varten. Hevosten
älykkäisyys kuitenkin paljon vähentää vaaran. Nämät ylimaan kasvatit
osaavat ihmeteltävällä luonnon-aistilla arvata mäen vietteen ja
kuormansa raskauden suhteen; ne käyttävät hyväkseen vähimmänkin
jalansijan; ne kulkevat ylöspäin polvitellen, siksi että pyörät niin
paljon kuin mahdollista kävisivät poikin tietä; ne pitävät alasmennessä
niin kovasti vastaan, että niitä usein täytyy kehoittaa vietteen
helpoitusta edukseen käyttämään. Se, joka syksyisenä yönä lähtisi
tämmöisiä ahteita ajamaan, olisi itsemurhaajaksi sanottava, jos ei
hevosen aistiin saisi luottaa; täten saattaa posti, jonka ei ole lupa
yötä pitää, pilkkopimeällä tämmöisiä teitä kulkea!

Jos maantiet sopii sanoa maan valtasuoniin, niin ovat sitten ajokalut
verihelminä, jotka yhä maan ruumiin ympäri kulkevat. Minkälaisetpa ovat
Suomessa ajokalut, joiden turviin matkustavainen antaa henkensä ja
eheät jäsenensä.

Kestikievarein taksassa kyllä on myös määrätty maksu vaunusta ja
ratsuhevosesta satuloineen; mutta toden todella ei niitä juuri kukaan
kysykään. Ratsain kulkua nyt enää viljellään ainoasti jollakulla
salokulmalla, kirkolle mentäessä, ja tämä vanhan-aikuinen, ritarillinen
ajoneuvo jääpi yhä enemmän pois tavasta. Vaunu on ylellisyyskalu, joka
kaupunkienkin kestikievareissa on harvinainen, maalla aivan tuntematon.
Nelipyöräisiä kärryjä, venäjän tavan mukaan, nähdään ainoasti siellä,
täällä itärajoilla. Muutamin seuduin kyllä varakkaat talon-isännät
kirkkoretkillänsä koreilevat kaksipyöräisillä kieseillä taikka
resoori-kärryillä, mutta tämä kalu, joka niin suuren arvon antaa, ei
joudakaan kenen hyvänsä kulutettavaksi. Matkustaja parka, jos ei sulia
ole oma vipu-vaunusi mukanas, etkä myös ole jostakin kaupungista saanut
kallishyyryisiä kiesejä, niin olet melkein auttamattomasti annettu
alttiiksi kuuluisalle, hirmuiselle kiduttimelle, nimeltä
"_kyytikärryt_."

Mitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja
hullunhevosen (velocipedin) avut ovat yhdistyneet. Kaksi tavallista
pyörää, akseli välissään; akselin päällä lautakyhäys, jonka jatkona
aisat ovat. Laitoja myöten välistä käy häkki, useimmin mataloita
lautoja. Niiden päältä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus
varustettu kankeilla puu-resooreilla, useimmin ilman mitään välitintä
kiinnitetty akseliin. Jokainen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun
jaloissas ja selässäs, aivan kuin istuisit kiireesti kulkevan
ruuvilaivan koneen päällä. Jokainen pikku kivi maantiellä kostaa siitä
kun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrkkäyksen tyrkkäystä
vastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa
vihastustansa. Ajapas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet
kurittanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis
ansiollisempi, kuin jos olisit toimittanut toivioretken Roomaan,
herneitä kengissäsi.

Mutta kaikkeenhan ihminen tottuu! Tuo maakansa, joka sinulle tulee
vastaan, ja joka ei ole pehmeiden vaunutyynyin kautta hempeytynyt,
nauttii nähtävällä mielihyvällä kärryin mukavuutta. Väsynyt jalkamies
katselee sitä halullisilla, ikävöivillä silmillä; nuori kylän teikkari,
joka ajaa markkinoille tahi kirkolle, yksi kaunotar kummallakin
polvellaan, istuu iloisempana puu-istuimellaan, kuin moni pankkiiri
vaunuinsa samettityynyillä.

Talvella ei matkustaminen täälläkään tuota niin vaikeita vaivoja.
Tuppauta hyvin heiniä ympärilles, peitä karhuntalja tai muu peite
päälles, niin tulet hyvin toimeen tuossa matalassa, kepeässä reessä,
jota sinulle tarjotaan. Monenkaltainen on muuten tämä ajokalu
muodoltaan. Välistä on reki leveä, veneenmuotoinen, välistä kaitainen
niinkuin pavun palko; joskus on se häkillä ympäröitty, joskus siivillä
varustettu. Itä-Suomessa ja niin myös osaksi pohjoiskulmalla on istuin,
lasten sekä vaimoin paremmaksi suojaksi, varustettu kuperalla,
niinimatoista tehdyllä kuomulla. Lapin ahkion eteen, joka on keskeltä
katkenneen veneen näköinen, ei valjasteta muuta kuin poroja.

Valjaat ovat monellaiset, usein ylellisesti koristetut. Itäpuolella on
niillä venäjäntapaiset muodot, lännessä skandinaviankaltaiset.
Kaarenmuotoinen, heleillä väreillä paistava vemmel sekä valkeilla
siloilla koristetut nahkavaljaat kohta vetävät muukalaisen huomion
puoleensa. Iloisesti heliseviä kulkusia paitsi ei aja kukaan talvella,
ja posti ynnä muut, jotka tahtovat arvoansa osoittaa, ilmoittavat jo
kaukaa tuloansa porokellon rämpätyksellä. Kovin surkuteltava on
matkustavainen, jos hän, niinkuin muutamin paikoin Hämeessä, saa kokea
noita valjaita, joissa muutamat nuoranpalaset, olkisen satulatyynyn
nojassa, kannattavat koko kärryjä. Toisellaisia alku-aikaisia valjaita
viljellään Waasan läänissä työ-re'issä: koveraa muotoista juurta, josta
on syntynyt tuo siellä seuduin tavallinen sananparsi: "Jos kaikki olisi
oikein tässä maailmassa, mistäs sitten kakkulapuu saataisiin?"

Matkakulku Suomessa on likeisimmässä yhteydessä erään laitoksen kanssa,
joka Eerik XIV:n sekä Kustaa IV Aadolfin aikana sai alkunsa ja on tuttu
hollikyydin nimellä. Mitäs se sitten hollikyyti on? Se on maanviljelijä
ajuriksi, työhevonen postijuhdaksi muuttuneena. Maan-omistajan täytyy
määrätyiksi ajoiksi lähettää hevonen ajokaluineen, ajomiehineen
kestikievariin. Hevonen syöpi ha'assa, kyytimies nukkuu tai lyöpi
kortteja, odotellessaan matkustavaisen tuloa. Viimeinkin on tämmöinen
herra niin armollinen ja tulee. Se hevonen pannaan valjaisin, jonka on
vuoro, kyytimies -- tahi poika, tyttö tai akka, sillä usein saadaan
lapsi, ja Pohjanmaalla hyvin usein vaimo-ihminen kuskiksi -- kiipee
ylös epämukavalle, kuperikeikkaa uhkaavalle, viluttavalle paikalleen
kärryin istuimen taakse, ja sitten annetaan mennä! On niitä
matkalaisia, jotka ihmisen tavalla ajavat; mutta onpa niitäkin --
varsinkin korkeita herroja -- jotka aivan armottomasti ajavat. Laki
kyllä säätää, vaan vanha tapa päättää. Tultua toiseen kestikievariin,
suoritetaan säätty kyytiraha, markka peninkulmalta, ynnä vielä lisäksi
vähäinen maksu ajokalusta, jos ei se ole matkustavaisen oma. Sitten
tämä lähtee edelleen ajamaan, ja kyytimies -- siis useinkin vaimo tai
lapsi -- saa mennä paluumatkalleen omissa kärryissään, jos onni on
ollut niin myötäinen, vaan tavallisesti satulattoman hevosensa selässä,
sateesen ja tuuleen, syksyn pilkkopimeään ja talven tuimaan pakkaseen,
autioita saloja myöten, ja perille tultuansa hän taas odottelee toista
kyytiä, siksi kun vuoron päivät ovat lopussa.

Tästä näkyy että tämä kyytilaitos on mukava matkustavaiselle, vaan
rasittava kyytivelvolliselle, josta syystä hollikyydillä ajamisen
oikeus onkin suotu ainoasti tuolle paljon vaativalle säädylle, jota
sanotaan herrasväeksi ja jonka hämärä raja käypi sarkanutun ja
verkatakin välitse. Mutta jos hollikyyti ei olis olemassa, niin olisi
enin osa Suomen maata säännöllistä matkaneuvoa vailla. Tällä nykyisellä
tavalla matka on joutuisa ja huokea -- 12-16 peninkulmaa vuorokaudessa
itseään liian vaivaamatta ja hevosiakin rääkkäämättä -- ja se on
välttämätön asia maassa, jossa on matkat pitkät, asukkaat harvassa. Kas
siinä syy, miksi, parempain kulkuneuvoin toivossa, vielä kärsitään tätä
rasittavaa laitosta, joka on kahta vuosisataa jäljellä aikaansa.

Kestikievarit ovat sangen tärkeitä levähdyspaikkoja. Siksi valitaan
maantien viereisiä, peninkulman tai kaksi, kolmekin toisistaan olevia
taloja, ja maksetaan niille vähäinen vuosipalkka; salomailla saavat
tähän virkaan rupeavat, kaukana toisistaan olevat uudistalot
veronvapauden ynnä muitakin etuja lisäksi. Matkustavainen, joka
talvi-illan hämärässä on reessä torkkuellut, herää yht'äkkiä siitä että
hevonen seisahtuu ja kulkuset vaikenee. Hän mataa ulos paksusta
ulkokuorestaan, pärevalkea näyttää hänelle tietä aina varalla olevaan
vierastupaan, jona välin on pieni kammarinen, välin avara sali,
varustettu niin komeasti kuin talon on kannattanut tehdä. Pari sänkyä,
kirjavat villavaipat peittoina, suuri, maalattu pöytä, sen päällä
levälleen avattu päiväkirja, johon matkalaisen tulee kirjoittaa nimensä
karsinoittuneella kynällä ja monta kertaa vetelöityllä läkillä;
muutamat tuolit, joilla on jokaisella eri muotonsa -- kas se sinulle on
tarjona tässä komeudesta tietämättömässä ravintolassa. Seinillä riippuu
koreilla väreillä maalattuja puupiirroksia, joissa ilmautuva vapaa
kuvaustaito olisi kunniaksi Egyptin muumia-hautojenkin maalareille:
keisareita ja kuninkaita ratsain, jäykkänä kuin puupölkyt,
eriskummallisia Raamatusta otettuja tapauksia, ja niiden rinnalla
onnentoivotuksia nimipäiviin, joissa nähdään palavia sydämiä sekä
pöyhkeitä värssyjä. Talikynttilä sytytetään; ilma tuntuu vähän
umpinaiselle, sillä ilman-vaihetus on täällä vielä tuntematon keksintö,
ja lattiamattoin puhtaus on hiukan epäiltävä. Mutta pian lekkuu suuri
pystyvalkea valkeaksi kalkitussa uunissa, ehtoisa emäntä kantaa sisään
yksinkertaisen ilta-aterian, ja koko huone tuntuu sun mielestäs
kodikkaaksi ja hauskaksi, joka ei olekaan kumma, kun muistelet lumista,
kylmää, autiota, talvista saloa, josta olet tullut. Jos et aivan
liikoja vaadi, niin olet sillä hauskalla tiedolla, että sinulla täällä
on valoa, lämmintä ja ihmisiä ympärilläs metsän petojen sijasta,
tyytyväisenä menevä levolle päivän vaivojen perästä, nukkuva hyvään
uneen kovalle, rimpiläkaisloilla täytetylle matrassille ja aamulla
virkistynein voimin heräävä höyryävää kahvikuppia nauttimaan.

Niitä monia erilaisia näköjä, jotka muuten tarjoutuvat matkustajan
katseltavaksi noilla salomailla, koska hän kesäisenä päivänä kiertelee
sinijärvien rantoja, taikka koska hän syys-iltana kulkee kuusikon
kautta, jonka latvoja myöten kuu kiitää kilpaa hänen kanssaan, taikkapa
koska hän talvisena aamuna ajaa luikahtelee paistavan valkoisilla
jäillä, niitä kaikkia saamme vielä monta tilaisuutta kuvaella. Vaikka
Suomessa kulkiessa täytyy olla niin paljo mukavuutta vailla, on
kuitenkin yksi seikka, joka matkustuksen erittäin hauskaksi tekee, jos
vaan välttävästi tullaan toimeen maan kielessä; tämä seikka on tuo
kursailematon, koristelematon hyväntahtoisuus, jolla joka paikassa,
paitsi kovin lähellä kaupungeita, kohdellaan matkalaisia. Kansan
silmissä matkamies on vieraille tullut tuttava, jolta maksu ruoasta
sekä juomasta otetaan vastaan, koska niin on säätty, vaan ei sitä
vaadita; ja harvoin pannaan lukuun tuommoisia mitättömiä kuin huone,
lämmin, valo, kohtalainen makuusija taikka vahvalla kädellä annettu apu
ajokaluja korjuusen pannessa tahi kapineita kantaessa. Seinällä
riippuva, läänin kuvernöörin säätämä taksa määrää kaikkein tarpeitten
hinnan; mutta samaten kun matkamies tekee hyvin jos ei vaadi enempää
kuin mitä talossa saatavana on, niin ei myös emännälle satu päähän
vaatia täyttä maksua taksan mukaan. Useimmissa tapauksissa matkustaja
saa syyttää omaa käytöstänsä, jos ei häntä kohdella niin kuin talon
ystävää.

Kaupungeissa ja niiden ympäristössä ynnä myös suuriliikkeisillä
maanteillä tosin osataan paremmin ottaa maksua taksan mukaan, useinpa
enemmänkin. Rautateillä, höyrylaivoissa ja kanavoilla ovat
eurooppalaiset tavat -- ja myös hinnatkin voimassa. Jos emme ota lukuun
näkö-alojen sekä viini-hintojen erilaisuutta ynnä myös täällä
tavallista seura-elämän jäykkyyttä, niin voisi niillä luulla
matkustelevansa Pohjois-Saksassa. Suomalainen on liiankin taipuvainen
matkimaan muun Euroopan vaatepartta, ruokaa sekä mukavuutta, vaikka,
meidän maan vähiin varoihin katsoen, pitäis mielimmin etsiä parempata,
jossa rupeaisi kilpailemaan ulkomaalaisen kanssa.

B. Reinhold'in piirustus tämän kuviston kansilehdessä näyttää meille
pari noista vanhantapaisista, vähään tyytyvistä matkustajista, joita
joka paikassa tavataan ylimaassa. Me näemme kaksi lihavaa maapatrunaa
ajamassa häkkikärryissä; valjaissa on vahva työhevonen, joka ei
hätäile. Tie käypi alasmäkeä; takana seisova kyytimies kertoo jotain,
mikä on tapahtunut tuon likeisen järven rannalla. Veräjä sulkee tien;
luulis sen olevan laitetun vartavasten siksi että tuon mökin pienet
asukkaat saisivat vähäisen lisätulon sivuitse kulkijoilta. Poikanen
tavallisessa, kepeässä kesäpuvussaan, jossa ei häntä rasita muu kuin
paitansa yksistään, on aukaissut veräjän; vähän huolellisemmin
vaatetettu sisarensa hänen takanaan uteliaasti odottelee saadakseen
nähdä vierasten läpikulkua. Luultavasti nämät eivät ajakaan edemmäksi,
suorittamatta pennilanttia veroksi -- kukapaties viskannevat viidenkin
pennin kappaleen, joka jo olisi ääretön summa -- niin kumminkin pikku
mies epäilemättä salaa toivoskelee. Koira hätyyttelee matkamiehiä
viattomalla haukunnalla, ikään kuin vaan muistuttaaksensa heitä heidän
velvollisuudestaan paikan asujaimia kohtaan. Virstapatsas tien ja aidan
välillä osoittaa toisessa poskessaan kuinka pitkä matka jo on ajettu
edellisestä kestikievarista, toisessa kuinka pitkä matka vielä on
ajettavana ensintulevaan; se on hyvin käytännöllinen laitos, jota ei
kukaan matkalainen mielellään olis vailla. Näkö-ala, mäkineen järven
takana ja lehtoineen tuolla vasemmalla puolella, on muuten niitä, joita
joka paikassa tavataan ja jotka siis jokainen kohta tuntee. Harva
suomalainen lukija nähnee tämän kuvan, ajattelematta: "Tuostapa
veräjästä olen minäkin läpi kulkenut!"

Ja saman veräjän kautta mekin nyt ajamme, lähteäksemme katselemaan
kaikkia monivaiheisia kuvia, joita tämä kuvisto tarjoo. Me otamme esiin
ja selitämme kuvat siinä säännöttömässä järjestyksessä, jossa ne
astuvat meidän silmiemme eteen. Mutta jakson lopussa aiomme järjestää
ne eri maakuntia ja sisällystä myöten, niin että niiden sisällinen
yhteys tulisi paremmin käsitettäväksi ja kunkin paikka kokonaisuudessa
selvemmin silmään astuisi.



Maan ja Kansan kuvia.



1. Maisema Savossa.

(B. Lindholm.)


On kirkas kesä-aamu. Paimenpoika ajaa karjaansa laitumelle. Viidakosta
taitetulla varvalla kiirehdyttää hän lehmien hidasta astuntaa. Hän
laulelee iloista laulua; jokainen sävel on heleä niinkuin käen ruikutus
ja kaikuu takaisin vaaralta. Karjalle on tämä laulu tuttu, se säestää
sitä epäsoinnullisella äänellään. Kyntörastaskin lehdossa yhtyy samaan
lauluun, mutta koko tämä iloinen konsertti jääpi meiltä nauttimatta,
koska ei sitä piirustajan kynä voi nähtäväksi saattaa.

Tie kohoaa mäen rinnettä myöten; jyrkän reunaa pitkin vasemmalla
puolella käy matalat käsipuut, oikealla puolella lehtometsä,
sekoitettuna männyillä; siinä tarjoutuu meille tuo hauska
tummanviherjän ja heleänviherjän vaihtelo, joka aivan on kuin toden
tekoa ja leikkiä sekaisin. Vasemmalla puolella seisoo kolme nuorta
petäjää, joista aikaa myöten varttuu honkia, jos taivaan tuulet ja
maamiehen kirves sen sallii. Vielä reunempana vasemmalla on kallioita,
kuusia, mäntyjä ja yksinäisen järven tyyni selkä. Perällä niemi, nuori
viidakko ja kaukainen kylä. Karja ei pitemmältä jatka kulkuaan
maantietä myöten, jonka ojavierut ovat tyhjäksi syödyt; se poikkee
syrjäpolulle, joka viepi järven rannalle; siellä on mehuisampi ruoho ja
siellä vilppaampi tuuli karkoittaa sääsket.

Vieno tuulonen löyhähtelee vihriän mäen yli. Töin tuskin vaan se saa
järven veden pienille väreille, mutta täällä ylhäällä se jo suhisee
suuremmalla voimalla, niin että taivuttaa nuoren petäjän latvan vähän
kallelleen oikealle puolelle. Tämä tuuli ei kuitenkaan ole voimistuva
myrskyksi. Se vaan raasii aamutaivaan kevykäiset pilvet pehmoisiksi
kuin pumpuli; ei se aio taittaa murskintakaan oksaa metsässä.

Tarkkaa nyt tätä nuorta hongan alkua kuvan edustalla: se on
kumarruksissa lounaasen päin. Mistäpä sen tietää että se lounaasen päin
kumartuu? Siitä että kaikki Suomen havumetsät ovat luotettavia
kompasseja. Meidän ilman-alalla, jossa keskipäivän, päältäpäin paistava
aurinko kaikkeen elävään vaikuttaa niin monta vertaa voimallisemmin
kuin matalalta kannaltaan säteilevä aamu- ja ilta-aurinko; tällä
ilman-alalla, jossa on niin suuri eroitus sydän-yön kylmyyden ja
keskipäivän helteen välillä ja jossa etelä on yhtä kuin valo ja elämä,
pohjoinen samaa kuin yö ja kuolema; -- tällä ilman-alalla on
ilmansuuntain vaikutus kasvullisuuteen silmään pistävä. Selvästi on se
huomattava useimmista puista ynnä myös monista pensaista sekä
ruohoista; selvimmin kuitenkin havumetsästä. Puiden etelä- eli
_suvi_-puoli on helppo tuntea monista vahvoista, pitkistä oksista sekä
niiden tuuheammista havuista, itä- ja länsipuoli ovat heikommat
kasvullisuudestaan, pohjoispuoli törröttää vaan muutamilla
kuihtuneiden, kuivuneiden oksain tynkillä. Senvuoksi Suomen tiettömillä
saloilla eksynyt kulkija kohta saapi selvän oikeasta suunnasta, jos
vaan muistaa tarkata puita. Mäntyin sekä kuusten pohjoispuoli on niin
silmään pistävä että äkkinäisinkin sen voi helposti tuntea. Tämä
yleinen sääntö ei petä tässäkään nuoressa petäjässä kuvan edustalla;
sen paljasta pohjoispuolta näkyy hiukka vasemmalle päin. Päivän paiste
tulee vielä enemmän vasemmalta -- koillisesta siis, josta tuulikin käy
-- ja siitä voi, Savon horisonttiin katsoen, jokseenkin varmaan päättää
että kello nyt on viiden paikoin aamulla Kesäkuulla. Petäjän varjo,
koska aurinko tähän aikaan päivää on niin matalalla, olisi hyvin pitkä;
mutta se ei annakaan valaistulle tielle, jolla se olisi helposti
nähtävä, vaan kokonaan vielä varjoon peitetylle notkolle, vasemmalla
puolella tiestä, jossa ei sitä voi eroittaa.

Maiseman luonne on rivakka ja aamuraikas. Metsä elää, laulaa, ja
riemuitsee äsken heränneestä päivästä, vaan syvä lahtema on vielä
puoleksi peitetty yön varjolla.



2. Talonpoikais-väkeä Waasan seuduilta.

(A. von Becker.)


Eteläpuoli tuota suurta Pohjanmaan alamaata on viljavaa,
tiheäkansaista, mereen päin viettävää tasankoa. Tiet polvittelevat
lainehtivain peltoin ja komeataloisten, varakkaitten kyläin välitse.
Rantakansa, paitsi yhdessä ainoassa paikassa, on ruotsalaista sukua;
suomalainen väestö alkaa vasta 2:n, 3:n, jopa neljänkin peninkulman
päässä meren äyräältä. Sopisi sanoa tämän maan monilukuisilla jo'illa
olevan suomalaisen lähteen, ruotsalaisen suun; keskinen virta kohistaa
koskissansa välin ruotsin lauluja, välin suomen runoja. Yhteinen
maanluonne, yhteiset kohtalot ovat myös molempien väestöin luonteesen
painaneet muutamat yhteiset maakuntais-omituisuudet. Mutta erilaisuudet
ovat kuitenkin sangen tuntuvaiset; joka pitäjä, jopa jokainen kyläkin
eroaa jyrkästi naapureistaan -- Ruotsalaisetkin Ruotsalaisista,
Suomalaiset Suomalaisista.

Eteläisimpänä tämän tasangon rannikolla ovat Närpiö ja Lapväärtti,
ennen muinoin yksi pitäjä. Niiden asukkaat ovat puhtaammin kuin mitkään
muut säilyttäneet ruotsalaisuutensa kielessä, luonteessa ja tavoissa.
Kieli on täynnä ikivanhoja sanoja, taivutuksia sekä omituisia
äännös-sääntöjä, niin ettei outo korva sitä juuri helpolla ymmärräkään.
Kansa on rohkeaa, rivakasta, häilyväistä, kepeämmästä aineesta kuin
mitä muualla tässä maassa tavataan, josta syystä se useinkin joutuu
naapuriensa pilkan alle. Se on keväällä hylkeen-ampujana, kesällä
maanviljelijänä, syksyllä merimiehenä, talvella kauppiaana, liikkuu,
puuhaa, koettaa vähän kutakin. Se on sotaisaa väkeä: nuoriso
rauhan-aikoinakin harjoittaa mielellään leikkisotaa. Lauvantai-illalla
on kylä kylän kimpussa, Lapväärtin joki on rajana kahden vihollismaan
välillä, leikki on kova, mutta pyhä-aamun ajaksi julistetaan vanhaa
Jumalan rauhaa, jota ei kukaan saa rikkoa. Taistelijat menevät silloin
sovulla ja suosiolla yhdessä kirkkoon; mutta illalla, sabatin loputtua,
leikki alkaa uudestaan. Tosisodassa on tämä kansa osoittanut
järjestymätöntä urhoutta, jota sopii Uusi-Kreikkalaisten tahi
Skotlannin vuorelaisten sotatapoihin verrata. Tähän seutuun on
kiintynyt, verisiä muistoja vuosilta 1596 ja 1597, 1713 ja 1714, ja
vielä 1808. Närpiössä viimeinmainittuna vuonna kansa ensiksi nousi
aseisin; raskaat, aina pettämättömät hyljepyssyt tähtäsivät läheneviä
partiojoukkoja ja keikahuttelivat maahan miehen toisensa perästä
hirvittävällä tarkkuudella. Mutta partiosota ei kestänytkään kauan;
säännölliset pataljonat pääsivät voitolle, ja vastarinta sammutettiin
verentulvalla.

v. Beckerin kuva on tehty Lapväärtissä, jonka kirkko näkyy perällä,
oikealla puolella. On elonleikkuun aika, ja lähimpänä tasangolla, joka
silmän siintämättömiin ulottuu, nähdään nykyjään leikattu ruispelto.
Suuri osa viljaa on jo suurina kuhilaina kuivamassa, toinen osa
par'aikaa kaatumassa sirpin voimalla. Useimmat työntekijät ovat naisia;
miehet kukaties ovat korjaamassa odottelevan riihen olkikattoa.
Pohjanmaan naiset toimittavat kaikkia ulkotöitä rinnoin miesten kanssa;
kapalolapsensa jättävät he tupaan, maitosarvi suuhun. Jos tämä
tämmöinen imetystapa ei lasta tapa, niin on hyvä; jos lapsi kuolee,
niin on Jumala sen ottanut, ja se on heidän mielestään vielä parempi.
Näissä pitäjissä kuoleekin joka kolmas lapsi jo ensimmäisinä
elinvuosinaan. Ei siellä ole puutosta rakkaudesta, vaan puutos
ymmärryksestä. Naispuoli on pää-asiassa muka työntekijäksi luotu;
äitinvelvollisuutensa toimittaa hän vaan työn loma-aikoina, ja ainoasti
vahvimmat lapset elävät niin kauan että kätkyestä ulos pääsevät.

Nuori mies vaimonsa sekä toisen vanhemman naisen kanssa astuu kotiin
pellolta. Hänellä on vasemmassa kädessään sirppi, oikealla olalla
olkikupo, navettaan aiottu. Hän astuu tuota retustelevaa, vakavaa
käyntiä, polvet vähän koukussa, josta ruotsinkielinen Pohjalainen kohta
tunnetaan. Vartalonsa on hoikka, keskikokoinen; -- matala verkalakki,
pumpulihuivi, paitahihat paljaana, kirjavat viilekkeet, harmaat housut
ynnä siihen aina kuuluva puukkovyö; jalassa pieksut, leveällä
villanauhalla sääriin sidottuna. Nuoremmalla naisella en pieni,
punainen, tiukka myssy, punainen huivi, valkoiset paidan hihat,
punaiset liivit, lyhyt, punainen, pitkinpäin mustaviiruinen villahame;
sen yli vihriäinen, sonnustettu päällyshame, ja pieksut sitä soukempaa
lajia, jota naispuolet käyttää. Hän on ahkera vaimo; ei hän edes työstä
palatessaan unhoita luopumatonta sukankutomista. Vanhemmankin naisen
puku on melkein samallainen, mutta hänellä on ruutuinen pumpuliliina
päässä; hän astuu säästäväisyyden tähden paljain jaloin, kengät
kainalossa, jossa hän myös kantaa suurta, ympyriäistä leiliä, jolla toi
piimää leikkuuväelle. Oikean käden kohdalla on piipun kaltainen
pytkylä. Polttaako hän tupakkaa? Mahdotonta se ei ole, vaan älkäämme
häntä kuitenkaan pahoin luulko. Sirpin varsihan tuo pytkylä on.

Nuorempana on hän ollut kaunis nais-ihminen; sillä kaunista kansaa
näillä seuduin asuu, suorempaa luonteeltaan kuin muualla. Mutta kukapa
on se nainen? Onko hän täksi kiireiseksi työ-ajaksi palkattu
päiväläinen? Voipi olla; mutta voipi hän yhtähyvin olla nuoren miehen
äiti. Kuinka hän sitten astuisi oman poikansa perässä? Miksi ei poika
kanna äitinsä taakkaa? Näin on maan tapa; nainen on miehen vallan alla.
Nuoruutensa kukoistuksessa tyttö on nuorten miesten hallitsija, pitojen
kuningatar, häntä mielistellään, imarrellaan niinkuin muuallakin
maailmassa. Tämän seudun nuorukaisissa on vielä hitunen normannilaista
ritarihenkeä tallella: he voivat tappaa itsensä taikkapa toisensa sen
tytön tähden, jota rakastavat. Taru kertoo kuinka kolme nuorta miestä
oli kosimassa yhtä morsianta; hän kuoli ennenkuin oli kerjinnyt
valita. Silloin menivät ne kolme nuorukaista kellojalkaan tytölle
hautauskelloja soittamaan. Mutta sill'aikaa kun he siellä kilpailivat
kuka vainajalle parhaimmin osoittaisi viimeistä kunniaa, niin juohtui
heille, kellon vonkuessa, mieleen, että koko elämä heille oli mitätön,
nyt kun se oli poissa, josta elämä oli kaiken suloisuutensa saanut. He
päättivät kuolla, kaatua vilpittömään keskinäiseen taisteluun -- he
vetivät puukkonsa tupesta ja tappelivat siitä kunniasta kuka saisi
hautauskellon viimeisen kerran soittaneeksi. Viimeiseksi henkiinjäänyt
ei kyennyt enää muuta kuin vähän helähdyttää raskasta kelloa, ja sen
heikon, haihtuvan kaiun kanssa lensi hänen sielunsa pois mielitietyn
saapuville.

Näin suuri on nuoren immen valta miessydänten yli näissä seuduissa.
Mutta vihki-alttarin edessä lahjoittaa tyttö pois sekä vapautensa että
valtansakin, Hänen hienot kätösensä kamartuvat kovassa työssä, hänen
ihastuttava kauneutensa ei enää lumoa miestä, sen perästä kun hän
vaimon herraksi on tullut. Nuorena puolisona astuu vaimo kuitenkin
vielä, ystävällisesti puhellen, miehensä rinnalla; mutta vanhaksi
tultuansa hän vapaehtoisesti astuu aikamieheksi kasvaneen, talon
isännäksi tulleen poikansa takana. Kumpikaan heistä ei siinä seikassa
näe mitään alentavaa; äitin ja pojan väli voi kuitenkin olla hyvä, jopa
täynnä rakkautta, mutta vanha tapa näin vaatii ja sitä noudatetaan
enempää arvelematta.

Suomalaisessa kansassa ei naisen ja miehen väli näin heilu
ylenpuolettomuudesta toiseen. Nuorukaisen rakkaus ei ole niin hurja,
vaikka kuitenkin on yhtä uskollinen; naitu vaimo on vapaampi, emännän
sana mahtavampi, suuremmassa arvossa pidetty. Tavalla tässäkin, samoin
kuin germanilais-kansoissa, on vahvat juurensa ikivanhassa, esi-isistä
perityssä säännössä. Suomalainen sulhanen ennen muinoin osti itselleen
puolison, jos ei väkisen ryöstänyt omakseen; mutta naituna vaimo, joka
siihen asti oli ollut isänsä orjana, tuli miehensä vertaiseksi.

v. Becker'in maalauksessa ei saa eroittaa maiseman luonnetta
ihmiskuvain luonteesta. Tää avara, viljava tasanko, jolla ei ole muuta
rajaa kuin taivaan pilvet, sopii aivan yhteen asukasten kanssa. Tässä
nyt näemme rauhallista, vakavaa, ahkeraa työtä, tyytyväistä
turvallisuutta koska on runsas viljan saanti. Mutta toisinaan myrskyt
möyryävät tällä samalla tasangolla; meren levottomat laineet aina
roiskuvat sen rannoille. Kaikkein näiden vaihtelevaisten vaikutusten
mukaan vaihtelee myös kansan mieli; mutta jotain avaran lakeuden
laajasta näköalasta tullutta kuitenkin aina pysyy sen luonteessa ja
houkuttaa sen halua kaukaisuuteen uusille elinhaaroille.



3. Helsingin Satama.

(B. Reinhold.)


Siihen aikaan, jolloin Martti Luther tempasi valtikkaan Leo X:n kädestä
ja jolloin Kaarle V taisteli Frans I:n kanssa Euroopan ohjaksista,
siihen aikaan hallitsi Pohjan maita kuningas Kristian II, joka
Ruotsalaisilta sai nimen Kristian Tyranni. Hän oli vilpillinen,
väkivaltainen mies, tahrattu paljolla verellä; mutta hänessä oli
yhtähyvin myös loistava nero, suuria tuumia Pohjanmaiden hyväksi.
Näihin tuumiin kuului sekin että hän tahtoi vapauttaa kolme
valtakuntaansa Hansa-kaupunkein rasittavasta kauppa-yksinoikeudesta, ja
siksi aikoi hän perustaa linnoituksilla varustettuja satamakaupungeita
pitkin Hämeen rantoja, vetääksensä etuisan Wenäjän kaupan näille
kauppapaikoille.

Mutta ennen kuin tämä toimeen tuli, kaatuikin Kristian kuningas,
kompastuen omarakentamiin mestauslavoihinsa, ja Kustaa Waasa, joka nyt
Ruotsin kruunun päähänsä pani, peri myös, monen muun asian kanssa,
edeltäjänsä tuumat kaupan suhteen. Rääveli, siihen aikaan Hansan liiton
jäsen, kukoisti Wenäjän kaupan kautta; Kustaa Waasa siis päätti nostaa
sille kilpaveljen vastapäätä olevalla Suomen rannalla. Hän keksi siellä
kelpo sataman, jonka suojana itään päin oli saari, nimeltä Sandhamn.
Tätä saarta hän aikoi siksi mitä Rääveli siihen asti oli ollut ja miksi
Pietari vasta oli tuleva -- keskuspaikaksi kaupalle avarain itämaiden
kanssa. Silloin leikattiin vuosi 1550.

Kuninkaat, senluonteiset kuin Kustaa Waasa, saavat paljon toimeen; vaan
teiden määräämiseen kaupalle, kas siihen eivät hekään aina pysty.
Turhaan tuhlattiin houkuttelevia etuuksia, turhaan julistettiin käsky
että puolet Suomen silloisista harvoista kaupungeista piti jätettämän
autioiksi ja niiden porvarein muuttaa uuteen Sandhamn'in kaupunkiin.
Autiona pysyi se saari sittenkin ja autiona on se vieläkin,
hietiköineen, kuusikoineen ja kallioineen todistaen kuinka mitätön
kuninkaankin voima on, koska se ryhtyy mestaroimaan vapaata keskuutta
kansain välillä.

Vähän matkaa Sandhamn'ista, Uudenmaan manterella, on pienen Wantaanjoen
suu. Siihen paikkaan asettausi vähitellen muutamia porvareita, sillä
tavoin kiertäen kuninkaallisen käskyn; siihen paikkaan syntyi näin
kauppala, joka likeisestä koskesta sai nimen _Helsingfors_. Tämä nimi
sisältää muistoa Helsinglannin miehistä, jotka olivat Eerik IX:n
sotajoukon ydinnä, ja joista Uudenmaan ruotsalainen väestö osaksi on
tainnut saada alkunsa. Rääveli vähä aikaa sen perästä antautui Ruotsin
alamaiseksi, ja koska ei silloin siis enää ollut mitään syytä nostaa
sille kilpaveljiä, niin yllämainittu kauppala, joka oli rohjennut
syntyä toiseen paikkaan kuin mitä kuningas oli käskenyt, sai
ensimmäiset etuuksensa v. 1569.

Meidän uusi kaupunki sai pian nähdä suuren tapauksen. Tässä nuori
kuningas Kustaa Adolf v. 1616, keskellä sotaansa Wenäjää ja Puolaa
vastaan, piti puheen Suomenmaan kokoutuneille säädyille ja sai sen
miehuullisen vastauksen, että Suomi tahtoi taistella vihoviimeiseen
veripisaraan sankarikuninkaansa puolesta. Tämä tapaus jo ennusti että
Helsinki oli tuleva Suomen pääkaupungiksi.

Mutta jos Kustaa Waasa oli erehtynyt, pyytäissänsä perustaa uutta
Tyrusta viljattomalle kalliosaarelle, niin huomattiinpa pian että
porvaritkin saattavat erehtyä yhtä hyvin kuin kuninkaat.
Yhdeksänkymmentä vuotta tuskin oli vierryt siitä päivästä kun pikku
Helsinki perustettiin Wantaanjoen suulle, niin jo nähtiin että sataman
sisempi, kaupunkia lähin perukka oli käynyt liian matalaksi rannikon
kohoamisen syystä. Suomen merikaupunkein on tuon tuostakin aina
täytynyt lähteä pois-pakenevaa merta takaa ajamaan; Helsinki niin-ikään
jo v. 1639, Kristiinan hallitessa, muutettiin puolen peninkulman matkan
lännemmäksi, syvemmän veden äyräälle. Viisasta oli että luonnon antamaa
varoitusta silloin toteltiin; sillä entinen satama on nyt puolekseen
viherjöivää kaislikkoa, jonka läpi Wantaan mutainen virta vaivaloisesti
kyntelee itselleen pääsöväylää mereen.

Uusi Helsinki oli tuskin rakennettu kallioilleen, niin sen jo taas
hävitti tulipalo v. 1657. Kuningatar Hedvig Eleonoran auliilla avulla
se kohosi jälleen tuhkistansa, mutta pysyi vielä sata vuotta
pikkukaupunkina, joka oli kaikkea arvoa, vaikkei kuitenkaan historiaa,
vailla. Nälän kauhistus v. 1697, rutto v. 1710 ja kaksi vihollisen
käyntiä, v. 1712 sekä 1713, on mainittu sen aikakirjassa.
Jälkimmäisellä kerralla, pyhäaamuna Elok. 12 p., Suomen sotaväki
peräytyessään sytytti kaupungin tuleen, niin että se toisen eränsä
paloi tanteren tasalle. Kahdeksan vuotta makasi sitten Helsinki
autiona, tyhjäksi hylättynä; sen kadut olivat täynnä ruhkakasoja ja
kasvoivat pitkää heinää. Rauhanpäätöksen perästä v. 1721 palautuivat
asukkaat, kaupunki rakennettiin uudestaan, ja sai Elok. 23 p:nä 1742
nähdä Ruotsin sotavoiman häpeällisen antaumuksen Wenäjän sodassa.

Miksikä tuo avara, syvä, kelpo satama, johon kaikki Itämeren
laivastot mahtuisivat, oli seisova avoinna, alttiina kaikille
vihollisrynnäköille? Ruotsilla ja Suomella oli silloin se onni, että
heille oli kohonnut nero etevintä laatua, kreivi Augustin Ehrensvärd.
Hän muurasi, v. 1749 ja seuraavina vuosina, Viaporin linnat niille
kallioille, jotka vartioitsevat Helsingin sataman kapeita suita, ja
Pohjanmaiden Gibraltarin suojassa kasvoi sitten pikku Helsinki niin
kiireesti että sitä jo 18:n vuosisadan loppupuolella luettiin
Suomenmaan toiseksi kaupungiksi. Vihollis-laivastot 1788 vuoden sodassa
eivät rohjenneet likelle lähetä; täällä Kustaa III vietti juhlan
Suursaaren meritappelun kunniaksi ja täällä saivat hautansa etevimmät
siinä tilaisuudessa kaatuneista. Mutta v. 1808 Maaliskuulla Wenäjän
sotavoima, mannerpuolelta tullen, valloitti kaupungin, linnakin pantiin
piiritykseen ja antautui yleiseksi hämmästykseksi Toukok. 3:na p:nä.
Kaksi viikkoa myöhemmin riehahti tulipalo, joka kolmanneksi kerraksi
teki kaupungista tuhkaläjän. Sota ja palo olivat joka kerta täällä aina
käyneet käsikkäin.

Tämä kolmenkertainen tulikaste oli ollut ikäänkuin koetus, joka
Helsingin tulevaan korkeuteen valmisti. Kristian II:n toimeen panematta
jäänyt tuuma, Kustaa Waasan kesken rauennut yritys, Kustaa Aadolfin
keskustelu Suomen kokoutuneen kansan kanssa, Kristiinan ja Hetaa
Eleonoran kuninkaallinen apu, Kaarlen ajan voitot, vastoinkäymiset ja
perikato, vapausajan mustin tahra ja Kustaa III:n loistoisimmat, mutta
turhat toivot, kaikki nämät profeetalliset aavistukset, varoitukset ja
muistot olivat painaneet jälkensä tähän paikkaan, koska Aleksander I v.
1812 Maalisk. 27 p. julisti Helsingin Suomenmaan pääkaupungiksi. V.
1819 muutti tänne Suomen senaatti, tuoden kanssansa kaikkein virastoin
keskuskunnat, v. 1828 siirti yliopistokin runottarineen majansa tuhkaan
vajonneesta Turusta tähän uuteen pääkaupunkiin. Kruunun avut satoivat
kultasateena näille paljaille kallioille; kartanoita yhteisiä tarpeita
varten, niin suuria ettei Suomi vielä ollut niiden vertaa nähnyt,
kohosi torien varrelle; kaupunki järjestettiin, laajennettiin ja
kaunistettiin yhteisillä kävelypaikoilla; asukasluku karttui
seitsenkertaiseksi 50:n vuoden kuluessa. Kaikki mitä hallituksen,
kansanedustuksen, virastoin, kulkuneuvoin, sivistyksen ja rahavarain
keskusten sijoittaminen tänne on voinut saada aikaan, se on
tuhlaavaisella runsaudella tullut tälle uuden ajan onnen-kantamoiselle
osaksi, eikä ole luontokaan ollut hitaampi sille lahjoja suomaan. Meren
kirkkaat selät ja leveät kulkutiet ympäröivät sitä kallionientä, jolla
Helsingin tornit seisovat, katsoen Rääveliä kohti Suomenlahden poikki.
Monipoukamaiset lahtemat ja niemet, salmet ja saaret muodostavat
kolmella haaralla ihania näköaloja. Wuorten luonnon luomat
harmaakivi-vallit kohoavat täällä Ehrensvärd'in linnoitusten
vastapäätä. Myrskyiset tuulet, tunkeutuessaan tästä Suomenlahden
kapeimmasta kurkusta, puhdistavat ilmaa ja murentavat jäitä. Suomenmaan
monenlaisista luonnon-ihanuuksista ei puutu Helsingissä edes
erämaankaan jylhyys. Mitä eräs Franskalainen kirjailija [X. Marmier,
Lettres sur le Nord 1843] 30 vuotta takaperin lausui, että "Helsingissä
vaan on yksi askel sivistyksen ja erämaan välillä", se on vielä tätä
nykyäkin totta. Täällä on tarjona hiukka kaikkea mitä meidän maassa
löytyy, yksin vaan umpilampein tyyneys, kansan elämän koreilemattomuus,
vanhan ajan tapa ja harmaan muinaisajan muistot aivan puuttuvat.
Helsinki ei myös ole kirkon, ei kaupan, ei teollisuuden, eikä
suomalaisen kansanhengen pääkaupunki. Se on, vaikka kyllä kolmensadan
vuoden vanha, kuitenkin nyky-ajan lapsi; se kiehuu ja kuohuu uusista,
sikisoki liikkuvista, yhteen sopeutumattomista aineksista, jotka vielä
eivät ole vakautuneet selvään muotoon, ja jotka horjahtelevat idän ja
lännen, etelän ja pohjosen vaikutusten välillä. Helsinki on kasa
valkeata vaahtoa, jonka merituulet ovat ajaneet ylös näille kallioille
ja joka kaukaa nähden näyttää isolle kaupungille. Se on liian likellä
Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian likellä Itämerta,
ollaksensa eurooppalaisia tuulenpuuskia tuntematta, ja kuitenkin kiinni
Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän ympärystän
äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan luotu
voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan
vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai
turmeleva. Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunki ole muuta kuin uudistalo
tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän
ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila meren-äyräällä, missä pieni
kansanen, joka ei vielä ole maailman rantaa kokenut ja joka nuoren
elinvoimansa tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri.

Helsinki leviää särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse
eteläänpäin Suomen lahteen ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen.
Perustana on jokapaikassa harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi
valleiksi, välin törröttää yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä
vedenjätemulta ja savi on notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän
niemimaahan leikannut monta lahdelmaa ja poukamaa. Saaristo, täynnä
lukemattomia saaria, luotoja, sekä paljaita kallioita, ympäröipi
seppeleen tavoin sen rannikoita, uhaten vihollislaivastoille tuhoa.
Suuri lahti pistäytyy mannermaahan kumminkin puolin: lännessä
Espoonlahti, jonka rannikko kesämajoista vilisee; idässä se leveä
selkä, jonka rajana on Sandhamn'in saari, jonka suojana on Wiapori, ja
jonka sisimmän pohjukan äyräälle vanha Helsinki oli rakennettu.

Tänne pääsee kolmen kapean salmen kautta, kanuunien suun alatse.
Nykyisen (ulkopuolisen) sataman jakaa ulospistävä niemi -- Katajanokka
-- kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen. B. Reinhold'in kuvassa
näemme osan eteläsatamaa lähinnä kaupungin keskustaa. Wasemmalla on
pienempi salmi, oikealla suuri valtaväylä. Wiapori on ulompana
oikealla, kuvan äärten ulkopuolella.

Kuva on maalattu yhdellä noita pieniä luotoja, jotka romustelevat
edustalla linnan ja kaupungin välillä, ja joille Wenäläiset asettivat
muutamia pattereitaan v. 1808. Jos Helsingistä olis tullut se miksi
Kustaa Waasa sitä aikoi, niin näillä saarilla, tavarain säilypaikkoina,
olisi toinen arvo kuin nyt.

Wasemmalla näkyy osa niitä vuoria, jotka kuningatar Ulrika Eleonorasta
ovat saaneet nimen Ulrikanlinna ja joilla muinoin Ruotsin aikana seisoi
kanssi salmen lukkona. Nyt siellä kohoaa tähtitorni ja sen takana on
etukaupunki, puisto, kylpypaikka sekä terveysvesi-laitos. Monista
Ulrikaporin huviloista näkyy ainoasti Kalliolinna. Kaupungista näkyy
yksi huonerivi, joka on kaikkein komeimpia; sen yli kohoavat Helsingin
isoimman lutherilaisen kirkon tornit; keskustassa nähdään pienempi
lutherilainen, rakennuslaadultaan sekalainen, ja oikealla
kreikkalaiskirkko puhdasta byzantilais-tyyliä. Tästä Helsingin komeasta
näöstä, eteläsatamasta päin katsellen, sanoa tokaisi kolmekymmentä
vuotta sitten muuan sukkela matkalainen: "Korea kuori, tyhjä takana!"
Silloin oli se lause johonkin määrään tosi; mutta nyt jo on sangen
suuri joukko mahtavia kartanoita ja ihania kävelypuistoja kätkettynä
tuon pitkän, valkean esplanadi-rivin taakse, joka merelle näkyy.

Höyry- ja purjelaivain liike satamassa tarjoo pikemmin köyhän
kuin ihmeyttävän näön, jos sitä verrataan Euroopan suurempiin
merikaupungeihin. Astuessansa höyrylaivan kannelta suoraan kaupungin
keskustaan ja nähdessään takanansa tuon syvän, avaran, kaikin puolin
suojellun selän, joka ikäänkuin levittää avoimen, turvallisen sylinsä
kaikelle pohjanmaiden merenkululle, matkalainen arvelee itsekseen, että
historia tässä on turmellut maantiedon luoman, ja että Kustaa Waasa oli
oikeassa, viimein kuluneet kolme vuosisataa väärässä. Jos niin todella
lienee, niin voipi siihen vastata, että Wenäjä tarvitsi 840 vuotta
ennen kuin se Nevajoen tärkeyden älysi, ja että Ruotsi 1000 vuotta
haki, ennenkuin keksi Tukholman.

Reinhold'in kuva on taiteen vaatimusten mukaan rajoitettu, josta syystä
ei siitä saa kokonaista Suomen pääkaupungin näköä. Mutta se tarjoo
meille sievän maallemeno-paikan, josta voimme etäisemmille retkille
lähteä.



4. Kalastajan mökki Tammisaaren kaupungin saaristossa.

(H. Munsterhjelm.)


Jos emme ota lukuun muutamia harvoja avoimia paikkoja pitkin
Pohjanlahtea, niin käy koko Suomen satapenikulmaista rannikkoa myöten
monisaarinen saaristo. Tyynenmeren saarilla on koralli-karinsa
ympärillään, Alankomaiden, Jutlannin sekä Preussin rannikoilla on
suojelusmuureina hiekkasärkkiä ("_Dünet_"). Suomi, harmaakiven maa, on
laittanut itselleen kallioaituuksen. Nämät kalliot, jotka ympäröivät
meidän rantaa, ovat monellaisia niin muodoltansa kuin myös
suuruudeltaan. Wälin ne piilevät veden pinnalla salakareina, jotka
merimies tuntee meren vaaleammasta väristä sekä omituisesta hyrskystä;
välin ne kohoavat vedestä paljaina, laineitten nuolusta sileiksi
hivoutuneina luotoina; välin kuusikko-vuorina; välin viehättävällä
nurmikkovaipalla peitettyinä saarina. Pohjanlahden pohjoispäässä, missä
maa vuosisadassa 4 jalkaa kohoaa, on saaristo matalaa mutamaata, joka
enimmiten lehtipuita kasvaa, ja meri ympärillä on myös matala.
Etelä-Suomen rannikkoa pitkin sitä vastaan vesi on syvä, saaristo
kallioinen, havupuinen.

Kolme on näistä saaristoista, jotka sekä monimuotoisuutensa että myös
laajuutensa puolesta voittavat kaikki muut -- Ahvenan, Waasan ja
Tammisaaren saaristo. Meidän kuvamme kuuluu viimeinmainittuun.

Salpausselästä, joka on Suomen eteläisenä rantamuurina, haarautuu
Lohjanselkä, muodostaa Hankoniemen harjun ja alenee sitten meren
pohjaan. Mutta aaltoin allakin se vielä jatkautuu moniin haaroihin,
varsinkin itään päin. Meren pohjassa on siinä vuoristo, jonka kukkulat,
useampia satoja luvultansa, kohoavat veden pinnan yli, ja niiden
välillä on vedellä peitettyjä laaksoja sekä äkkijyrkkiä juopia.
Kukkulat me näemme eriskummallisimmalla tavalla vaihtelevaisen
saariston muodossa: saari saaren, niemi niemen, salmi salmen vieressä.
Purjehdusväylät polvittelevat kallio-labyrintin läpitse. Höyrylaiva
toisinaan laskee suoraan rantaa kohti, ja muukalaisen silmä kummastelee
kallioseinää, jota vastaan kulku näkyy käyvän. Mutta yhtäkkiä harmaa
kallio avautuu, vihriä metsä jakautuu kahden puolen, ja kokan eteen
ilmautuu sinertävä salmi, joka pian aavaksi seläksi leviää. Höyryn
kanssa rinnatusten purjehtii kalastajan vene -- yht'äkkiä se on
kallioon kadonnut. Sinä katsot kummastuneena ja huomaat kaitaisen
vesisuonen; se on veneväylä, joka salaa polvittelee muutamia kyynäriä
leveää, pitkää luonnontekemää kaivantoa myöten, kallioseinien välitse.

Tullivarkaille tämmöiset vedet ovat mieleen, ja koko seutu onkin täynnä
muistelmia heidän seikkailuksistaan. Muinaisina sota-aikoina oli
saaristo turvallisena lymypaikkana, johon ei kukaan vihollinen
uskaltanut tunkeutua. Nyt kulkee Tammisaaren rannikkoa pitkin
höyrylaivoja ristiin ja rastiin; Suomen luotsit ovat tutkineet
kulkuväylät, Wenäjän insinörit ovat maalanneet merkkejä kallioihin sekä
kokoonlatoneet lukemattomia reimareita Ariadnen-langaksi tuossa
eksyttävässä labyrintissä.

Tässä saaristossa on ikimuistoisista ajoista saakka asunut
harvalukuinen väestö, ruotsalainen sukuperältään sekä kieleltään. Se on
kalastajakansaa, ja mistäs muualta se elatuksensa saisi, jos ei
merestä? Noilla kolkoilla, myrskyssä seisovilla kallioilla ei ole muuta
vihriää paitsi havumetsä. Joskus harvoin vaan tammi, vaahtera, lehmus,
saarni ovat löytäneet lymypaikan jossain notkelmassa. Joskus istutetaan
potaatteja hauraheiniin, jotka meri on rantaan ajanut; mutta
viljansiementä aika harvoin kylvetään, ja karjalla on laiha
syöttöpaikka vuorten vietteillä. Yhden vero-tilan alle saattaa kuulua
30, 40 ja enemmänkin saarta, joilla ei asu muu kuin ympäri kuljeksivia
lammaslaumoja. Saarelaiset hakkaavat metsää, vievät halot Rääveliin ja
jättävät lakeiksi tulleet luodot autioiksi. Mutta meri se on heidän
peltonaan, niittynään, heidän maitolehmänään, heidän pää-omanaan,
heidän taistelutanterenaan, tuleepa myös monta kertaa heidän aikaiseksi
haudaksensa.

Ne, jotka pitkin Suomen etelä-rannikkoa merta kulkevat, tuntevat hyvin
_Esping- eli Esp-skär_ nimisen saaren, jonka kallioin kukkulalla seisoo
kauas näkyvä luotsitupa. Siellä on ihana näkö-ala tarjona: Tammisaaren
saaristo puolentoista peninkulman päässä kaupungista. Itsessään ei ole
Esping-skär kauniimpi eikä rumempikaan kuin moni muu vihriöivä luoto
sillä seudulla. Mutta on sen kalastajan-mökeissä useinkin ollut
kesävieraita mannermaalta, jotka tahtoivat raitista meri-ilmaa
hengehtiä; kävipä siellä yhtenä kesänä maalari Munsterhjelm, ja sillä
tämä saari on ikuisesti muistettavien joukkoon päässyt.

On pilvinen Elokuu-ilta. Hämärän varjot leviävät seudun yli, ja
savenkarvainen taivas ennustelee lähenevää sadetta. Kalamiehen mökki
seisoo kallio-äyrään kukkulalla, salmen rannalla. Walkeata paistaa
kahdesta ikkunasta; se on matala, köyhä tupa, jossa maalari asui ja
jossa hänen kuvansa on syntynyt. Keskipalkoilla huonetta nähdään
porstuan ovi; suoraan oven kohdalla on pienoinen kammari, ja oikealla
puolella asuu talon väki avarassa, suurella uunilla varustetussa
tuvassa -- tämmöinen on seudun rakennustapa. Savu tupruelee katon
piipusta; tuvassa illallinen on tekeillä, kala kiehumassa, ja teekannu
kihisee vierasten varalle salissa. Polku käy polvitellen rappusista
rantaan. Täällä nähdään yksi noita matalapohjaisia ruuhia maalle
vedettynä, joilla saarelainen soutelee -- raskaita, könttyräisiä,
muodoltansa juuri samallaisia kuin arvoisan isän-isän isän aikana.
Mitäs sitä täällä hätäilisikään ja turhaan rupeaisi uusiin muoteihin?
Ruuhen vieressä näkyy aitta lepistön varjossa ja sen takana on laituri,
josta ei kuitenkaan näe muuta kuin vähän alkua. Tämä laituri on
rappiolla, niskaa taittava kulkea; siinä kylliksi että sen
puolilahonneisin pölkkyihin, jotka merivedestä ovat vihriän
limaskaisiksi tulleet, voipi kiinnittää purjeveneitä. Ja kuitenkin on
se rakas meriläiselle, joka sen turvalliseen suojaan palautuu
levottomilta lainehilta ja latoo saalihinsa sen päälle aitan
ulospistävän katon alle. Monta, monta vuotta jo on se ollut sekä
raskasten että kepeäin askelten astuttavana ja on varmaan vielä koko
miespolven ajan kantava tulot päivän vaivoista ennenkuin ne suolattuina
pannaan aittaan tallelle.

Laine on ankara tuolla ulkona selkämerellä; se näkyy salmen mainingista
ja taivaan pilvi-jängistä. Pieni höyrylaiva salmensuussa rientää
suojapaikkaan ennen hämärää, sillä meren hyrsky lyöpi kovasti
salakareja vasten. Waralastissa oleva galeasi-laiva on jo saapunut
satamaan; luultavasti se tulee ottamaan halkoja Helsinkiin tahi
Rääveliin viedäkseen, ja uhkaelee kokkapuullaan tuota aitta-rähjää.
Kaksi miestä ruuhessa soutaa soluttelee sen kokan edessä; luultavasti
he tahtovat kiinnittää laivan köyden odottavaan vaajaan.

Tässä näössä on jotakin myrskyisesti synkeää ja samassa rauhallisesti
viehättävää. Luulisi kuulevansa myrskyn suhinaa sekä meren aaltoin
sanomattomasti jylhää majesteetillista kohinaa iltahämärässä. Mutta
tästä uhkaavasta taivaasta ja yön tietymättömistä vaaroista silmä
mielellänsä kääntyy tuon pienen mökin ja sen molempain valaistuin
ikkunain puoleen, tietäen että siellä on tarjona turvallisuus ja
hauskuus, ihmisten seura ja levollinen yö-uni. Tämmöinen on kalamiehen
elämä -- alin-omaista pyrkimistä taisteluun elementtien kanssa, ja
alin-omaista pyrkimistä siitä takaisin rauhalliseen kotihin.

Usein kalamies nuotalta tahi verkolta palatessaan tulee niin vähän
saaliin kanssa, että siitä tuskin tulee kattilan täysi hänen
ruo'anhalullisille lapsilleen. Silloin sytyttää hän, kovaa onneansa
valittamatta, piippunsa, kuivaa kostuneen takkinsa, odottaa parempia
päiviä ja nukkuu aika lailla. Toisen kerran taas, koska hän syvässä
vedessä vetää syvää nuottaansa rantaan, huomaitaan jo pian omituisia
vireitä vedenpinnalla apajan sisässä, ja kohta ensimmäisissäkin,
vedestä nousevissa verkonsilmukoissa jo ilmautuu joku hopeanhohtava
silakka. Silloin kirkastuvat kaikki silmät, kaikki kädet ryhtyvät
vireämpään työhön tuossa yhteisessä nuottakunnassa; nuoret nauravat ja
laskevat leikkiä, vanhat pitävät huolellisesti vaarin kalliista
apajasta. Nuotta karttuu yhä paksumpaan kasaan rannalle ja hohtaa yhä
hopeisemmalta; viimein lähenee nuotan perä maata, ja pojat telmäävät
minkä voivat tarpoimillaan, ajaaksensa nuotan perään lukemattomia
pyristeleviä ja sekaisin vilskuvia kaloja. Kalat ponnistelevat kaikin
voimin, pyrkien pakoon vankeudesta, ne singahtelevat tuiskuna aituuksen
yli; mutta armottomat vanginvartijat juoksevat ulos veteen, nostavat
miehissä raskaan nuotan-perän vedestä ja kaatavat sen sisällyksen
saapuvilla olevaan veneesen. Silloinkos nousee riemua kalamiehen
mökissä! Wanhat sekä nuoret saavat käydä käsin saaliisen, ja istuvat
sitten päivät, yöt, huolimatta päivän helteestä tai sateesta, siinä
hupaisessa työssään tuolla rappiollisella laiturilla, jonka ranta-aitta
meidän kuvassamme puoleksi peittää näkyvistä.



5. Tyynen aikana Ahvenan laivassa.

(K. E. Jansson.)


Me siirrymme nyt Tammisaaren seudun luodoista Ahvenan avaraan
saaristoon. Se on erinäisenä saarivaltiona Ruotsin ja Suomen välillä;
vaan oikeastaan me näemme siinä Suomen ja Ruotsin meren-alaisena
yhdistyssiteenä olevan vuoriharjun korkeimmat kukkulat. Meren väljät
vedet ovat tässä kuvassa näkymättömänä; näköpiiri on supistettu
ahvenalaisen talonpoikais-laivan matalaan kajuuttaan. Tässä me näemme
merimiehen hänen lepohetkenään, koska lippu roikkuu liikkumatonna
mastosta eikä höllistyneissä purjeissa tunnu vähintäkään tuulen henkeä.

Tässä ahtaassa kajuutassa asuvat merimiehet eivät juuri vaadi liikaa
mukavuutta elämässä. Pari kaitaa vuodetta ja kaksi, kolme arkkua, jotka
samassa myös tuolien ja pöydän virkaa toimittavat, ne jo täyttävät
melkein koko huoneen. Pienellä, seinään naulatulla lautasella nähdään
puinen tuoppi täynnä kaljaa, juomalasi sekä veitsi. Katon alla riippuu
kuivia reikäleipiä, nuoraan pujotettuna. Muutamat vaatekappaleet ovat
viskatut sinne tänne, aavistamatta että niiden pahasiivoinen tila oli
kulumattomasti kiintyvä maalarin kankaalle. Lattialla on kirves,
perällä näkyy muurattu takka ja sen päällä kahvipannu ynnä muutamia
merimiehen jokapäiväisiä tarvekaluja.

Neljä henkilöä on kajuutassa ja lisäksi yksi makaava koira. Helppo on
tuntea miehet Ahvenalaisiksi, jotka ovat maanviljelijöitä, merimiehiä
sekä kalastajia; jälkimmäiset molemmat virat heissä kuitenkin
voittavat. Nyt on kesä, mutta meren vaihettelevaiset ilmat eivät
salli kepeätä kesäpukua. Ukolla tuolla oikealla puolella on paksut
kengät, villasukat, kellertävänvihriäiset nahkapöksyt, resettipuun
värinen villatröijy, sen päällä viiruiset liivit pumpulikankaasta,
ja päässään lämmin neulottu villalakki. Toiset miehet ovat
sarkanutuissa, sarkahousuissa, päässä heillä on toisella leveäpesäinen
manterelais-lakki, toisella merimiehen tuttu "sydvesthattu." Poika
yksin on paljain päin ja ohukaisessa, valkoisessa pumpulikoltissa,
punainen huivi kaulassa; hän on nuori, hänen verensä eivät ole vielä
jäähtyneet kylmästä kevät-tuulesta.

Kajuutan asukkaat eivät ole mitään tyhjäntoimittajoita. He ovat äsken
sälyttäneet Tukholmaan vietävän kalkkikuorman alukseensa ja sitten
syöneet yhteisen aterian -- yhden noista seitsemästä ateriasta, joilla
Ahvenalaisen sanotaan pitävän henkeänsä vireillä haluttavassa
meri-ilmassaan; onpa kuitenkin niitäkin, jotka väittävät että
Ahvenan-mies ainoasti viiteen syömä-erään päivässä on tottunut. Työ on
nyt tehty, merellä on rasvatyyni, ja talonpoikais-laivan ei kannata
pitää höyry-apukonetta tämmöisiä tilaisuuksia varten varalla. Eihän nyt
sovi aivan ristissä kädet istua; otetaan siis kortit ja lasketaan
turakkaa. Maalarin on onnistunut saada tähän kuvaansa omituisia
vastakohtia, joiden silminnähtävä totuus olisi kaunistukseksi
täyden mestarinkin teoksessa. Ei kukaan voi olla älyämättä tuon
perirehellisen, herkkä-uskoisen ukon luonnetta, joka, piippu suussa,
niin huolekkaasti miettii mitä hänen pitää panna risti-ässän päälle,
jonka vastustajansa voittoriemulla on pöytään lyönyt. Kunnon miesrukka
auttamattomasti on jäävä tappiolle; kumppali hänen vieressään, lakki
kallellaan ja silmät viekkaasti karsaana, on yhtä silminnähtävästi
noita peri-oppineita tämän maailman viisaita, joiden kimpussa ei
vanhan-aikuinen rehellisyys kestä. Älköön katselija kuitenkaan olko
milläänkään, ei tässä hengen hätää ole; tässä pelataan kenties
tupakkapurusta taikka enintänsä kymmenpennisestä, kukaties vaan pelkän
huvin tähden, mutta asia kuitenkin on sama, kelmin koukku on
silminnähtävä. Wakaisina, vaikka hartaina, muut katselevat peliä. Tuo
"sydvesti-pää" ei vilkahdakaan; hän on mereen tottunut lietsari, joka
kylmin verin katsoo kuinka taitavasti toinen laskee koukkuista väylää,
ja poika, ikänsä onnellisessa kevytmielisyydessä, arvelee aika
hupaiseksi nähdä kuinka arvoisaa ukkovaaria nenästä vedetään. Henkilöin
asema on erin-omainen: ilmi-elävä, todellinen ja omituinen on tämä
mestarillinen ryhmä-kuva, johon makaava koira on täyttävänä lisäkkeenä.

Pian tuuli on jälleen heräävä, sillä Ahvenan aallot eivät koskaan nuku
kauvan. Silloin nämät samat kädet hylkäävät petolliset kortit ja
ryhtyvät rehelliseen merimiehen työhön. "Sydvesti-pää" silloin on
hallitseva ruotelia, tuo, jolla on kallelleen roikkuva lakki, on
karsasteleva ylös liehuvaan kokkapurjeesen, ukko on kiinnittävä
pääpurjeen köyttä, ja pikku poika on kapuava mastoon, vikkelänä kuin
orava, prami-purjetta auki päästämään; sillä näiden rannikoiden monista
rohkeista merimiehistä Ahvenalainen on kaikkein rohkeimpia. Hän
rakentelee kaiken-kokoisia laivoja, on yhtä tuttu Pohjois- kuin
Itämeren kanssa, asuu suurissa tuvissa, elää hyvästi ja syöpi kuin aika
mies. Ahvenanmaa on likinnä Ruotsia; siitä syystä se onkin ruotsalaisin
maakunta Suomessa; mutta se on kuitenkin aina meidän maahan kuulunut ja
ollut samain historiallisten vaiheitten alaisena. Kieli ja kansanluonne
ovat aivan ruotsalaiset; harva jälki on vaan säilynyt Lappalaisista
sekä Suomalaisista, jotka olivat tämän saariston asukkaina kaukaisina
aikoina. Ahvenalaiset ovat iloiset, vilkkaat ja puheliaat, varakkaat,
monissa ammateissa taitavat; he ovat monikeinollisemmat muita
maanmiehiänsä, vaan kuitenkin tarpeeksi hidasmieliset, niin ettei voi
sanoa heitä Suomen asukasten yhteisestä luonteesta luopuneiksi.
Kansallisuudeltansa ei Ahvenalainen kuitenkaan mielellään lue itseänsä
Suomalaiseksi, vaan eipä myös Ruotsalaiseksi; hän on muka vaan
Ahvenalainen, mies aivan itsekseen.

Tilaisuus ei ole puuttuva vasta ottamaan esiin Ahvenan historiallisia
muistoja. Nyt me olemme suljetut tähän pieneen kajuuttaan ja katselemme
kansaa, jolla ei näy olevan muuta tekemistä maailmassa kuin korttien
pelaaminen. Waan yhtähyvin, jos tarkemmin katselemme näitä vahvoja
miehiä ja heidän vaihtelevaa kasvoin-näköänsä, niin voimme nähdä että
he ovat kallioin ja meren kasvatteja, myrskyin ja hyrskyin
karskittamia, ja, että he, vaikka tällä hetkellä veltot, toisella
hetkellä ovat valmiit kaikkia vaaroja kestämään. Huudapas vaan heille:
"Nostakaa ankkuri!" -- niin samassa heidän jänterensä jännistyvät, ja
he lähtevät levottoman laineen kanssa pelaamaan elosta ja kuolosta
samalla vakaisuudella, jolla he nyt katselevat risti-ässää tuossa.



Turun linna ja Auran suu.

(B. Reinhold).


Silmiemme edessä on Suomenniemen muistorikkain paikka. Lauluissa
ylistetty _Aura_ [Aura on latinaksi tuulonen, ja myös: loisto, ihanuus]
-- jonka itse ääni on sulosointua ja jonka suomalainen merkitys on yhtä
profeetallinen kuin latinalainenkin -- Aura levittää meitä kohti
suunsa, aivan kuin syliänsä avaisi. Oikeanpuolisella jokivarrella,
vasemmalla katselijasta, kohoaa harmain muureinensa Suomen vanhin
linna, ja toisella rannalla perempänä ylenee korkea tornin huippu
arvoisasta tuomiokirkosta, joka on monta vuosisataa ollut maamme
kirkollisena keskus-paikkana. Nämät kolme -- linna, kirkko, joki --
ovat ilmi-eläviä muistoja valtiollisesta vallasta, hengellisestä
elinvoimasta ja sivistyksen virrasta. Seitsemän vuosisataa on tässä
edessämme näillä rannoilla. Linna puhuu vielä ristiretkistä, kirkko
romalaisen pappisvallan suuruudesta, ja Aura, vaikka Suomen vähimpiä
jokia, on vakonut leveän väylän vuosisatojen läpi.

Turun linna on rakennettu harmaasta kivestä sekä tiileistä, siihen
aikaan kun Ruotsalaiset ensin tulivat Suomea valloittamaan; likemmin ei
aikaa tiedetä, eikä myöskään sen tekijää. Se oli Kristin-uskon ja
Ruotsin vallan ensimmäisenä suojana pakanoita vastaan, ja Auran suun
lukkona siihen aikaan, jolloin ei vielä osattu kanuunilla kaukaa murtaa
muureja. Se oli alkujansa rakennettu maan asukkaita vastaan, mutta tuli
seuraavina vuosisatoina heidän suojelusmuurikseen, seisoen Suomenniemen
tutkaimessa, sillä tärkeällä paikalla, missä Itämeren kolme suurta
selkää yhtyy yhteen. Neljännellätoista, viidennellätoista, vieläpä
vähän kuudennellatoistakin vuosisadalla luettiin Turun linnaa
valtakunnan parasten varustusten joukkoon; mutta sen arvo aleni mitä
enemmän tykistö edistyi ja koska huomaittiin että läheisiltä vuorilta
saattoi ampua linnan sisään. Kauemmin vielä piti se kuitenkin sen arvon
että sai olla korkeain herrain asuntona. Täällä prinssi Juhana 16:lla
vuosisadalla piti hovia Suomen herttuana kuninkaallisen puolisonsa
Katarina Jagellottaren kanssa. Täällä istui Kuningas Eerik XIV vankina
ahtaassa tornikammarissa, jonka ainoa, rautaristikolla suljettu ikkuna
antoi kaitaista käytävää kohti. Täällä asuivat Kaarle IX sekä Kustaa II
Aadolf tiheillä käynneillänsä Turussa. Täällä myös piti asentoa
mainioin Suomen pääkuvernööreistä, kreivi Pietari Brahe, ja tästä hänen
asennostansa otti alkunsa se juhlavaellus, joka meni v. 1640 vihkimään
Suomen yliopistoa.

Linnan vanhemmat vaiheet ovat tietymättömät; mutta 14:n vuosisadan
keskipalkoilta 17:nen alkuun asti on sillä ollut osansa kaikissa maamme
puolueriidoissa ja kaikissa taisteluissa Ruotsin kruunusta. V. 1364 se
kauan ja urhoollisesti vastusti Albert Meklenburgilaista. Sitten se sai
nähdä milloin minkin herran komentajanaan, milloin minkin kansan miehiä
väestönään -- Suomalaisia, Ruotsalaisia, Tanskalaisia, Puolalaisia --
sai nähdä niin hyvin pettuutta kuin miehuutta, joutui välin Tanskan-,
välin Ruotsin-mielisen puolueen käsiin, mutta piti usein jäykästi
puoltansa, esim. v. 1457, 1502 ja 1521. Viimeinmainittuna vuonna oli
Kristian II:n urhoollinen, vaan julmaluontoinen alapäällikkö, Tuomas
junkkari, Turun linnan isäntänä. Sillä aikaa kuin häntä Kustaa Waasan
sotavoima siellä turhaan piiritteli, tuli verikäsky Köpenhaminasta, ja
linnan piha kastui vangiksi otettuin paraitten Suomen herrain verillä.
Ainoasti nuori Eerik Fleming pelastui viekkautensa kautta ja otti
vuorostaan seuraavana keväänä julman Tuomas junkkarin vangiksi
Tukholman saaristossa; vaan linna antautui kuitenkin vasta Elokuussa
1523.

Lähin, sitten syttynyt sota oli veljessota. V. 1563 Toukokuussa laittoi
Eerik kuningas sotajoukon ja laivaston veljeänsä Juhana herttuaa
vastaan. Silloin sai Turun linna taas kokea monta tuimaa verilöylyä ja
puolusti itseänsä urhoollisesti Elokuun 12 päivään saakka, jolloin
herttuan täytyi antautua. Melkeinpä olisi hän samassa saanut myös
heittää henkensäkin, sillä Antti Sabelfana karkasi häntä vastaan,
paljastettu väkipuukko kädessään. Surma-isku silloin estettiin, vaan
herttua vietiin vangiksi Gripsholmaan, ja hänen puoluelaisensa
rangaistiin verisellä tavalla kapinallisuudestaan laillista kuningasta
vastaan.

Kolmekymmentä-neljä vuotta myöhemmin Eerikin ja Juhanan työt ja toimet
tässä elämässä olivat loppuneet, mutta perintöriidat Waasan suvussa
eivät olleet loppuneet: herttua Kaarle ja kuningas Sigismund seisoivat
vastakkain, aseet kädessä, ja Suomi oli tulvillaan Nuijasodassa
vuodatetusta verestä. Kaarle purjehti Turun rantaan ja karkoitti pois
Suomen sotavoiman, joka puolusti Sigismundin kruunua. Mutta Turun linna
uppiniskaisesti kielsi, kun sitä kehoitettiin porttiansa avaamaan.
Klaus Fleming'in rohkeamielinen leski, Ebha Stenbock, istui linnassa
eikä ollut millänsäkään uhkauksista eikä luodeista, Vimmastunut herttua
ammutti linnaa ankarasti; yksi luoti lensi tornin ikkunasta sisään,
juuri kun rukouksella oltiin, ja repi säpäleiksi miehen Ebban vierestä,
mutta rouva ammutti urhollisesti takaisin, tehden piirittäjälle paljon
vahinkoa. Nytpä alkoi pettuus punoa salapaulojansa linnan muurien
sisäpuolella. Ylioppilas Taneli Hjorth -- jonka J. Wecksell sitten pani
pääsankariksi oivalliseen, samannimiseen murhenäytelmäänsä --
viekoitteli salassa väestöä kapinallisuuteen, ja Ebba rouvan täytyi
antaa linna herttualle Syysk. 30 p. 1597. Tässä tilaisuudessa tyly
Kaarle, siitä syystä että huhu kävi Klaus Flemingin vielä olevan
elossa, meni hänen ruumistansa katsomaan, nykäisi kuollutta parrasta ja
huusi: "Jos vielä eläisit, eipä nyt pääsi olisi ollut kovin lujassa!"
-- Ja siihen Ebba rouva hänelle vastasi: "Jos olis puoliso vainajani
ollut elossa, niin ettepä te, armollinen herttua, olisikaan päässeet
tänne sisään!"

Talveksi Ruotsiin palatessaan herttua jätti Turun linnan kahden
Fleming-veljen haltuun, jotka olivat toista sukua eivätkä olleet
ottaneet osaa vastarinnassa häntä vastaan. Nämät sitten Joulu-aikana
suostuivat antamaan linnan takaisin Sigismundin asettamalle, uudelle
pää-maaherralle Suomessa, pelottomalle ja iloiselle Arve Stålarmille.
Mutta Stångebron tappelu Ruotsissa tempasi ijäksi kruunun Sigismundin
päästä, ja Heinäkuussa 1599 laittoi herttua amiraalinsa Joakim Scheerin
uppiniskaista Turun linnaa kukistamaan. Nyt alkoi taas ankara piiritys
ja kova vastarinta. Stålarm, koska muuri alkoi raueta, rakensi
hakulin sen sisäpuolelle ja uhkasi räjähyttää linnaa ilmaan, jos ei
saisi hyviä antaumis-ehtoja. Scheel vastasi sillä että mestautti
seitsemän vangittua suomalaista päällikköä ja panetti päät teiliin
Korpolais-vuorelle vastapäätä linnaa. Kun sitten Suomen sotajoukko oli
menettänyt Marttilan tappelun ja kun ei mitään avuntoivoa Puolasta
ollut, täytyi Stålarm'in viimein antautua herttuan armoille Syysk. 28
p. 1599, niille ehdoille että linnalaisten tulisi oikeuden edessä
vastata teoistansa. Kaarlen oikeus aina piti kirveenvarresta kiinni;
kuolemantuomio tehtiin laillisia muotoja noudattamalla; Stålarm ja
Kurki sentään säästettiin, vaan muiden Suomen herrain, niissä Klaus
Flemingin ritarillisen pojan Juhanan sekä tämän aviottoman velipuolen
Olovin, täytyi laskea päänsä mestauspölkylle.

Se oli Turun linnan viimeinen piiritys. Viisitoista vuotta sen perästä,
koska kuningas Kustaa Aadolf par'-aikaa istui illallisella alasalissa,
syttyi tulipalo ylikerrassa ja linnan vanhin osa joutui nopeasti
valkean saaliiksi aivan kuninkaan silmien edessä. Se osa, jonka Juhana
herttua oli rakennuttanut ja aikansa tyylin mukaan komeasti varustanut,
jäi kuitenkin eheämmäksi, niin että jo vuonna 1615 Suomen silloinen
yli-maaherra, kuuluisa Jaakko De la Gardie, saattoi siinä asua. Pietari
Brahe sitten taas koristi linnan ruhtinaallisella tavalla; mutta v.
1693 muutettiin ylimaaherran asunto kaupunkiin, ja siitä ajoin alkoi
linna jäädä rappiolle. V. 1711 Heinäk. 19 p. iski siihen ukkonen, ja se
seisoi puoli-autiona, koska Wenäläiset v. 1713 tulivat ja tekivät sen
aivan autioksi. V. 1714 vahvistivat he sitten linnan turve-valleilla
ja rakensivat kaksi etuvarustusta Auran suun suojaksi Ruotsin
kaleerilaivoja vastaan. Rauha palautui viimein ja Wenäläiset läksivät
jälleen, mutta linnan loiston aika oli ollut ja mennyt; sitä käytettiin
nyt enään vaan vara-aittana kruuteja, sota-aseita sekä univormuja
varten; sille jäi vaan pienen pienoinen miehistö ynnä se arvo, joka
muinais-ajan muistomerkeille kuuluu. Vähitellen sekin haihtui, unhotus
levitti peittonsa autioin salein yli, ajan hiiren-hampaat kalusivat
Juhana herttuan laittamia kalliita seinän-laudoituksia, ja viimein
hyödyn aikakaudella katsottiin sopivaksi käyttää harvat kelvollisessa
kunnossa olevat huoneet, muutamat vilja-aitoiksi, muutamat vankein
asunnoksi. Samoihin tarpeisin käytetään niitä vielä nytkin, mutta
ulkopuolelta on linna tullut hiukan korjatuksi, ja sisustaakin on
parannettu, missä se ilman suuritta kustannuksitta kävi laatuun. Eerik
kuninkaan vankihuone on aina vielä vanhoillaan -- kaikki hävittävä aika
on ikäänkuin piloillaan juuri sen huoneen säilyttänyt.

Maalari on taitavasti valinnut paikan, josta katsoen kuvansa teki; se
on samojen vuorien vietteellä, vasemmalla joen varrella, joille Joakim
Scheel v. 1599 asetti Suomalaisten herrain päät teiliin. Katsojasta
vasempaan on linna ja Kaleolan vuori kauas näkyvän vankihuoneensa
kanssa; taustalla näkyy joki, vielä perempänä kaupunki; oikealla
puolella kohoavat taidon koristamat vuoret, joilla entinen tähtitorni
-- tieteen autioksi jäänyt linna -- seisoo korkealla seudun yli. Aura
muistoinensa, höyrylaivoinensa ja kalkuttelevin tehtaineen pitkin
rantoja, virtaa hiljaan miettiväisenä ulos kolmihaaraiseen
Linnaselkään. Vasemmalla puolella, kuvan kansien takana olisi nyt
sillalla mannermaahan yhdistetty _Ruissalo_ kuuluisain tammiensa,
Choraeus'en lähteen ja monilukuisten sieväin kesä-asuntoin kanssa.

Turun kaupungilla, samoin kuin myös Turun tuomiokirkolla, on oma
erinäinen historiansa. Kaupunki on, ujon lapsen tavalla, turvautunut
kirkko-äitinsä rauhalliseen, suojelevaan syliin, peläten linna-isänsä
ympärillä melskaavia sota-aseita. Kaupunki ja kirkko tässä kuvassa ovat
näköpiirin äärimmäisellä reunalla ja odottavat eri kuvaansa.



7. Imatra.


    Kolm' on koskea kovoa,
    Kolme järveä jaloa,
    Kolme vuorta korkeata
    Tämän ilman kannen alla.

Niin laulaa Kalevala, ja niissä:

    Ei ole Vuoksen voittanutta,
    Ylikäynyttä Imatran.

Moni koski sentään voittaa sen korkeuden, muutamat leveydenkin suhteen
-- Pletschbach syökseytyy 925 jalan korkeudelta, Rhein-virran putomus
Schaffhausen'in luona on 340 jalkaa leveä -- mutta veden äärettömän
paljouden suhteen ei Imatraa mikään koski Euroopassa voita. Aivan sen
alkupäässä on koetettu sitä paljoutta arvioita ja on laskettu että se
nielee 18,823 kuutiojalkaa sekunnissa kitaansa, siis 67 miljonaa 64,600
kuutiojalkaa tunnissa. Ei se ole vaan yksi joki, joka täällä syökseytyy
kallioin raon kautta, se on koko suuri järvistö, monta neliöpeninkulman
alaa vettä, jotka täällä, suullaan ahdistettuna, halkaisevat esteenä
olevan vuorimuurin ja karkaavat ulos mereen.

Buuri Saimaan vesistö laskee vetensä Wuoksen kautta Laatokkaan. Wuoksi
halkaisee Saimaan etelärannan Harakka-nimisen pienen kylän kohdalla,
noin 56:n Wenäjän virstan päässä Wiipurista ja 3 virstaa idempänä
Saimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7
syltää syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikään kuin olisi se
vaan emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren
kohdalla, alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa,
tyynesti, ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta
emonsylistä. Pian tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka
supistavat väylän ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä
ilmaantuu Wuoksen pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin
kiertääksensä kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee
yhä joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi
laineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle.
Wuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enään anna hillitä itseänsä, hän
leviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää
kovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki
hyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin-syöstynä jälleen. Taaspa
tulee kallio-seiniä vastaan; nyt Wuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen
ihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas,
läpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka
syökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, Tainio koskesta, jota myös
"Pikku Imatraksi" sanotaan.

Wuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä
vielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle
lauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän
kaltainen kohina Imatrasta.

Siitolan alapuolella on vaan yksi pienempi koski enää, Linnakoski.
Sitten leviää virta majesteetilliseen leveyteen 1,140 jalkaan saakka.
Mutta yht'äkkiä se sitten joutuisalla juoksullansa ehtii ahtaalle
kalliosolalle, jonka harmaakivisten seinäin välillä sen summaton veden
paljous kutistuu 139 jalan levyiseksi ja syökseytyy, 2,950 jalan
matkalla, 63 jalkaa alemmaksi. Tässä se on Imatra.

Imatran näkö on huimauttavan jylhä. Sen jytinä kuuluu 6:n virstan
päähän, ja kuuluisi vieläkin etemmäksi, jos ei se sekaantuisi
ylipuolella olevain pienempäin koskien kohinaan. Kovinkaan huuto ei
kuulu rannasta rantaan. Vesi ei ole nyt yhdessä ainoassakaan kohdassa
säilyttänyt luonnollista väriänsä; se on kellertävä; se ei virtaa enää,
se syökseytyy katselijan sivuitse huimauttavalla vauhdilla.

Kosken alkupäässä vyöryy vesi penkerettäin tasaista pintaa myöten,
mutta pian se kohtaa vuorivinkelon pohjasta kohoovia, monikärkisiä
kallioita. Näitä vastaan sattuessaan, virran laine pirskahtaa hajalleen
vaahdoksi; se tyrskähtää ylös valkeiksi vesipatsaiksi, jotka kuitenkin
jälleen loiskahtavat alas, ennen kuin ovat täyteen korkeuteensa
kohonneet, ja jättävät sijan uusille. Kosken alipuoli on yhtä kiehuvaa,
kuohuvaa, utuun peitettyä nielua. Hopeanhohtavaa vesihuimia aina
väikkyy sen yli, vivahdellen päivänpaisteessa kaikille vesikaaren
väreille. Harmaakiviset kallioseinät vapisevat tuntuvasti, ikään kuin
olisi niiden alla joka hetki uusia kruutiräjähdyksiä sytytetty. Ei
mikään voima taida mitään Imatran kauheata vyöryä vastaan. Väkevinkin
meidän maan kaloista, lohi, joka kaikki muut kosket ja putoukset
voittaa, ei pääse Imatrassa mihinkään. Joskus sattuu kosken yläpuolelta
vahva pölkky virran valtaan, ja Imatran alipuolelle päästyään
tulee se jälleen näkyviin pieninä pirstoina. Täälläkin samoin kuin
Niagara-putouksen rannoilla, kerrotaan taruja varomattomista
venemiehistä, jotka kosken yläpuolella yrittivät soutaa poikki virran,
vaan joutuivat nieluun. Repale vaatteista, lastunen veneestä on sitten
jälleen tullut näkyviin; he itse ovat kadonneet näkymättömiin,
kuulumattomiin.

Imatra on katseltava kumpaiseltakin puolelta, ja siksi kuin kahlesilta
joskus vasta on molemmat rannat yhdistävä, saamme koettaa rohkeuttamme
vasussa, joka kahleihin kiinnitettynä vedetään yli. Äyräät molemmin
puolin ovat äkkijyrkkiä, aina kosteita, liukkaita, vaarallisia
kallioseiniä, jotka tässä kuvassa näyttävät matalammalle kuin mitä
todella ovat. Jaloimman näön, joka ei myöskään kuvassa näy, saapi kun
seisoo alimmaisella kalliolla kosken oikealla puolella; sinne näkyy
Imatran ylin suu hohtavan hopeaisena porttina, jonka kautta helmipilvi
syökseytyy ulos. Värivivahdukset ovat siinä monellaiset, aina auringon
aseman ja äyräitten luoman varjon mukaan. Sanomattoman synkkä ja
ihmeyttävä on Imatra syksyisenä kuutamo-yöuä, koska mustat varjot
ympäröitsevät kiehuvaa, yhäti säkenöivää nielua, jonka jytinä
hämmästyttää hiljaista yötä.

Oikeanpuoliselle rannalle on ravintola sekä lystihuoneita rakennettuna,
jotka tässä jylhän-ihanassa luonnonkuvassa edustavat Eurooppaa ja
nyky-aikaa. Hillimättömät luonnonvoimat ja kappale erämaata ovat aina
viehättävä näkö hienotunteisille sivistyneitten joukoille. Ihmeellä
katselevat he noita hiiden patoja, jotka vesi on sorvannut
kallioihin, niin myös niin kutsuttuja Imatran kiviä, eriskummallisia
savi-liuskakiven kappaleita, joita lapset siellä myöskentelevät
matkalaisille, ja joita muualla ei löydy missään, paitsi hiukka
Nevajoessa ja paikoittain Pohjois-Amerikassa. Vasemmanpuolisella
rannalla yksi noita kosken sorvaamia kivitorvia on puoleksi rikottu.
Muutama lapsi kerta yritti läpi pujotteleimaan, vaan puuttui kiinni,
eikä saatu sitä pelastetuksi muulla keinoin kuin että kivi lyötiin
rikki.

Imatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudella.
Mutta sen alipuolellakin vielä Wuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen
tyyntyen, välistä taas kuohahtain. Se tarjoo vielä monta ihanaa
näkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan
liman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia,
ja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta
koskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itään päin ja laskeutuu
viimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan
avaraan syliin.

Kuva on tehty kesällä 1872 ja näyttää meille kosken oikeanpuolisella
rannalla (kuvan vasemmalla kulmalla) muutamia silloisista
monilukuisista kävijöistä. Imatra-hotelli on vielä enemmän vasempaan
katsojasta, äyrään kukkulalla, kuvan kansien takana peitossa.

Kuvan koko on kovin pieni, voidaksensa tuoda silmiemme eteen näkö-alan
täyden majesteetillisuuden. Sanotaan kyllä: "Imatra ei ole mikään veden
putous, se on vaan paljas koski". Oikein niin, mutta se on koski, josta
koko järvistö ulos syökseytyy. Euroopassa ei sillä ole yhtään
vertaistansa. Se on lakkaamaton vallankumous luonnossa, luotu puoleksi
jäätyneesen maahan, rauhallisimman kansan keskeen, ikään kuin molempien
herättämiseksi unen horroksista. Näitä vesiä, jotka ovat murtaneet
itsellensä pääsön vuoren läpi, onkin usein kyllä verrattu sorretuihin
kansoihin, jotka raivaavat itselleen tietä vapauteen.



8. Talvi-ilta Somerossa.

(R. W. Ekman).


Mikä se on Somero? Syrjäinen seutu Hämeen lounaiskulmalla, noin 5:n
peninkulman päässä merenrannasta ja 7 peninkulmaa itäpuolella Turkua.
Vuoriharju on seudun pohjois-rajana, ja sen juurella leviää viljava
alanko. Suurten saloin harvettua, elää täällä ahkera, maata viljelevä
rajakansa, johon on tarttunut hiukka rantalaisen hilpeydestä, vaan
jossa kuitenkin on sen verta jäykkyyttä tallella, niin että näkyy ettei
Somerolainen ole Hämäläis-heimostansa luopunut.

Suomen parhain historia-maalari, jalolahjainen Robert Ekman, Roomasta
palattuaan, päätti ruveta kuvaamaan omaa kansaansa. Suomen maata ympäri
matkustellen, maalaili hän kuvia kansan elämästä rakkaudella ja
uskollisuudella, jota hänen ihanteellinen käsitystapansa ja hänen
italialaiset muistonsa ainoasti kirkastivat, vaan eivät poistaneet.
Tämä tuvan sisusta Somerossa on yksi noita monia kuvaelmia ja
verrattavasti realisempi toisia.

Talvisen illan pimeyttä valaisee tuli takassa sekä päre-valkea,
pistetty pöydällä seisoviin pihteihin. Emäntä takan äärellä ei ole
nuori eikä kaunis: ruutuinen pumpuliliina, punaviiruinen esiliina ja
pruuninen hame todistavat ettei hän ole pukenut päälleen suuren yleisön
katseltavaksi. Mutta jotakin ilomielistä ja tyytyväistä on hänen
muodossaan, kun hän samall'aikaa hoitaa äidin sekä emännän
velvollisuuksia. Kiehuva puuropata, jota hän hämmentelee, ei estä häntä
puhelemasta yhtä ilomielisen miehensä kanssa, joka istuu vähän
tuonnempana. Puheen aine on helppo arvata. Se on tuo pikku piimäsuu,
molempien vanhempien sydänkäpy, joka vallatonna leikiten ojentaa isälle
rievuista kyhättyä vauvaansa. Tämä viimeinmainittu miellyttävä henkilö
tarvitsee hevosta rekineen, voidakseen matkustaa tuvan ympäri, ja siitä
juuri nyt keskustellaan. Isä, valkeassa mekossa, nahkavyöllä
vyötettynä, harmaissa sarka-housuissa, koirannahkainen lakki päässä,
väittelee olevansa par'-aikaa tärkeämmässä työssä: hän veistelee
viikatteen vartta, ja hänen jalkainsa juuressa näemme kirveellä vähän
alustetut työkärryin aineet. Kuitenkin voimme olla varmat siitä ettei
hän kauan saata vastustaa pereellistä liittokuntaa, joka on Somerossa
yhtä voimallinen kuin suinkin loistavimmassa Euroopan hoveista.

Likellä takkaa istuu seitsenvuotinen poika, aapiskirja kädessä. Huolta
ja vaivaapa on opista tässäkin syrjäisessä maailman-nurkassa. Ensi
maanantaina on lukukinkeri, ja tämä päivä on Suomen poikanulikoille
yhtä hirvittävä kuin inqvisition'in istunto muinoin espanjalaiselle
väärä-uskoiselle, sillä mikä poika voi päästä vapaaksi luuloista hyvin
järjestetyssä lukukinkerissä? Miksikä puuropadan hiljainen porina tuota
meidän paljasjalkaista, kepeimpään pukuun puettua pikku syntisparkaa
kiusaileekin, houkutellen maallisiin mietteisin, koska hän ensikerran
on kirjan salaisuuksia ykstotisesti tutkimassa?

Kuvan lisäkoristeina ovat lastut lattialla, korvo eli saavi ja
voi-kirnu nurkassa, kaljatuoppi pöydällä, reikäleipä laessa,
pärekimppuja hyllyllä ikkunan yli, ynnä paljon muuta, joka kuuluu
köyhästi varustetun tuvan kalustoon. Kaiken tämän yli luopi takkavalkea
mieluisen valonsa, ja nokisen uunin takaa kuuluu kodikkaan sirkan
yksitoikkoinen laulanto.



9. Porvoon kaupunki.

(J. Knutson).


Noin 5:n Ruotsin peninkulman päässä itäänpäin Wantaanjoen suusta ja
Helsingistä laskeutuu Suomenlahteen pienoinen, vaan kuitenkin aluksilla
kuljettava Porvoon-joki. Tämä nimi, väännetty ruotsalaisesta Borg-å, on
otettu vankasta, joen äyräälle rakennetusta linnasta, josta vielä
jokseenkin suuria hiekkavalleja on jäljellä. Kenenkä rakentama tämä
muinais-linna on ja mihinkä aikaan rakennettu, sitä ei tiedä kukaan; se
on ollut siellä ennen historian ja ihmisten muiston vanhimpia aikoja.
Se jo oli paljaana rauniona, koska ensi-kerta tuli puhe Porvoon
kaupungista, puoli vuosituhansi takaperin, ja ainoa epävakainen arvelu
sen synnystä on, että tuo vanha linnoitus niinkutsutulla Linnamäellä
(Borgbacken) mahtaa olla noita hiekkavallituksia, joita Ruotsin
kuninkaan, Eerik Emundin pojan, Wäderhatt liikanimeltään, tarinoidaan
rakentaneen tämän rannikon metsäläis-kansoja vastaan.

Vähän matkaa linnasta on kylä nimeltä Saxby; sinne luultavasti
saapuivat Hansa-kaupunkein alukset vaihtamaan suolaa Pohjolan kalliisin
turkiksiin. Tähän syntyi täten kauppapaikka, joka kuuluu 14:n
vuosisadan keskipalkoilla (1346) saaneen kaupungin-oikeudet kuningas
Maunu Eerikinpojalta, liikanimeltä Liehakko. Pormestari ja raati oli
Porvoolla kumminkin jo v. 1424; mutta ensimmäiset varmaan tietyt
oikeutensa sai se vasta Kustaa Waasalta v. 1546. Yhtähyvin käski
kuningas jo neljä vuotta myöhemmin Porvoolaisten muuttaa hänen uuteen
lemmikki-kaupunkiinsa Santahaminaan (Helsinkiin). Uudenkaupungin
rauhasovinnon perästä v. 1721 muutettiin piispan istuin sekä kymnaasi
kadotetusta Wiipurista tänne Porvoosen. Ja koska valtakunnan raja v.
1743 siirtyi Kymijoelle, arveli Ruotsin hallitus taas siirtää piispan
tuomiokapituleinensa vielä poikemmaksi, aina Kokkolaan; tämä tuuma
Porvoon tuomiokapitulia niin kauheasti peloitti, että se, vaaran ohitse
mentyä v. 1746, piirustutti sinettiinsä sen vuosiluvun ynnä Noakin
arkin, ja ympärikirjoituksen, joka ilmoittaa, että arkki, nyt aaltojen
ajosta pelastuttuaan, lepää turvallisena tulevaisuuden kalliolla.

Aikakirjoissa ei ole mitään puhetta Porvoon uutterasta
toimeliaisuudesta, siihen aikaan kun hallituksen hyväätarkoittava
suosio kuristeli kauppaliikettä säätelemisillään, aina 1830:een asti,
jolloin Porvookin viimein sai esteettömän merenkulku-oikeuden. Sen
sijaan ovat aikakirjat lehtihinsä muistoon panneet kaikki
sotatapaukset, alkaen vuosista 1571, 1578 ja 1590, jolloin Venäläiset
joka kerta perinjuurin hävittivät kaupungin, niin että sen perästä
ainoasti puhutaan "Porvoon kylästä". Sata kahdeksantoista vuotta
myöhemmin, koska Porvoo jo aikaa sitten oli unhottanut minkänäköinen
sota on, astui Toukok. 11 p. 1708 venäläinen partio maalle; 80 nuorta
miestä oli siltaa puolustamassa, ja vihollinen syöstiin tappiolla
takaisin. Mutta seuraavana päivänä se tuli rantaan toiseen paikkaan,
Porvoon pojat voitettiin, kaupunki ryöstettiin paljaaksi ja poltettiin,
samoin myös muutamat läheiset herraskartanot. Se oli vasta ensi-alkua,
Venäläiset läksivät silloin jälleen, mutta palautuivat v. 1713, ja
hävitetty, autio kaupunki pysyi sitten heidän vallassansa vuoteen 1721.
Rauha tuli, Porvoo kohosi taas tuhastaan, säilyi melkein eheänä
seuraavilta sodilta ja sai sitten kunnian aloittaa uutta, koko
isänmaalle merkillistä aikakautta.

Maaliskuun 25 p. 1809 julistettiin Porvoon valtiopäivät alkaneiksi, ja
Maalisk. 27 p. ottivat täällä ko'ossa olevat Suomen säädyt vastaan
Aleksanteri I:n vakuutuksen uskonnolleen, perustuslailleen ynnä
kaikille etuuksille, jotka Suomen asukkailla siihen asti oli
olleet. Maalisk. 29 p. vastaan-otti keisari itse Suomen säätyin
uskollisuus-valan. Koska tämä valtiollinen teko tapahtui ennen kuin
Ruotsin kuningas Syysk. 17 p. samaa vuotta Haminan rauhanpäätöksellä
luopui Suomen suuriruhtinaskunnasta ja antoi sen Venäjän keisarin
valtaan, niin oli siis tässä, valtio-oikeuden kannalta katsoen,
keskinäinen sovinto tehty vapaitten asianomaisten välillä, ja Suomen
valtio-oikeudellinen asema seisoo tämän sovinnon perustuksella, jota ei
yksipuolisesti saa rikkoa.

Valtiopäivät lopetettiin, keisarin läsnä-ollessa, Heinäk. 19 p., sen
perästä kun oli järjestetty ne uudet olot, jotka seurasivat Suomen
suuriruhtinaskunnan yhdistyksestä Venäjän keisarikunnan kanssa. Näiden
uutta aikakautta alkavain valtiopäiväin ja Aleksanteri I:n jalon
personan muistoa säilyttää, jos se muutoinkaan voisi haihtua,
historiallinen maalauskuva, joka säätyin uskollisuusvalaa osoittaa, ja
joka riippuu kaupungin korkeimman opiston, entisen kymnaasin, nykyisen
lyseon, juhlasalissa.

Sillä aikaa kun hallitsijat ja säädyt viitoittavat kansain kuljettavat
tiet koko maailman silmäin edessä, tekevät sivistyksen voimat hiljaa ja
näkymättöminä työtänsä, kehitellen kansain tulevaisuutta. Sama pieni
Porvoo, jolle oli suotu nähdä tärkein tapaus Suomen uudemmassa
historiassa, sai myös kunnian olla Suomen suurimman runoniekan
työhuoneena. V. 1837 muutti Porvoosen kreikan kielen lehtoriksi
kymnaasiin määrätty Juhana Ludvik Runeberg. Täällä ja osaksi myös
kesämajassansa, vihriöivässä Kroksnäs'issä läheisessä saaristossa,
kirjoitti hän ijätimuistettavat runoteoksensa, jotka aina tulevat
luettaviksi jaloimpain joukkoon 19:n vuosisadan kirjallisuudessa, ja
joista kaksi erittäin, Hirvenampujat ja Vänrikki Stool'in Tarinat, ovat
mahtavasti vaikuttaneet Suomen kehkiytymiseen. Porvoo on ylpeä
Runeberg'istansa ja on saanut osansa hänen leviävästä maineestansa. Oli
aika, jolloin muukalaisia idästä, lännestä ja etelästä, kilvoitellen
oman maan eteväin miesten sekä ihastuneen nuorison kanssa, keräytyi
mitättömään Porvoon kaupunkiin, ei toki suinkaan sen vanhaa linnamäkeä
katsomaan; oli aika, jolloin Porvoon nimi runoniekan nimen kuvajaisena
lensi maailman ympäri. Vierasten joukot ovat nyt poistuneet yhdessä
terveyden päiväin kanssa runoniekan vieraanvaraisesta majasta; katu sen
ulkopuolella kajahtelee nyt vaan aika harvoin laulusta ja
hurraamisesta; Porvoo seisoo äänettömänä, arvoa osoittavaisena
kunnianvartijajoukkona sen miehen ympärillä, josta se ylpeilee.

Kuvassa me näemme joen suun sekä kaupungin kaiken muun yli kohoovan,
arvoisan, vanhan tuomiokirkkonsa kanssa, joka on rakennettu noin 1418.
Tulipalot ovat Suomessa ottaneet vaivaksensa järjestää vanhat kaupungit
ajanmukaisemmalla tavalla, mutta Porvoo ei ole tämmöistä järjestäjää
odottanut. Se on viime vuosikymmeninä tullut järjestetyksi uuden
peruskaavan mukaan, suorakulmion muotoon; sillä on leveät kadut, ja
tori niin äärettömän avara, että matalat huoneet sen ympärillä katoovat
aivan mitättömiin ja että, pilkkakirveitten kertomuksen mukaan, siellä
vielä 20 vuotta takaperin oli sangen hyvä kettuin saalis. Mutta vanha
kaupunki hyvin hitaasti muuttelee muotoansa ja polvittelee vielä
mutkallisten, kapeain katuinsa kanssa uuden-aikuisen, leveänä
pöyhkeilevän osan vieressä. Porvoon lähin ympäristö on ruotsinkielinen;
meren puolella ympäröipi sitä ihana saaristo. Tämä hiljainen, hauska
kaupunki, täynnä pappis-kauhtanoita ja kymnaasilaisunivormuja, on jo
kauan ollut turvapaikkana eläkkeellä eläville vanhuksille ja leskille,
jotka tahtovat rauhaa ja huokeata elantoa; mutta nyt uhkaa heitä
ratiseva rautatie, joka on tehnyt Porvoosta ikäänkuin Helsingin
etukaupungin.



10. Maisema Pirkkalassa.

(W. Holmberg).


Lämpimänä kesäpäivänä v. 1858 retkeili nuori kuvamaalari, nimeltä
Werner Holmberg, rivakkana, vaivoja pelkäämättä, Pirkkalan vuoria ja
laaksoja myöten. Hän oli jo asunut muutamia päiviä tuossa sievässä
talossa, joka näkyy tuolla Sorvanselän rannalla, ja hän oli joka aamu
uiskennellut sen peilinkirkkaisessa vedessä, jonka läpi valkea
hietapohja näkyi hänelle selvään kolmen syllän syvyydestä. Seutu on
maan mainio ihanuudestaan; ja moni muukalainen on huudahtanut
ihastuksesta, päästyänsä ylös tuolle metsäiselle harjulle vähän
vasemmalle päin kuvan keskustassa. Seudun asukkaat olivat jo nähneet
monen ylioppilaan poimiskelevan heiniä heidän ahoiltansa taikka
pujottelevan itikoita neuloihin. Mutta he eivät vielä olleet nähneet
kenenkään tämän nuoren herran tavalla retkeilevän metsiä ja mäkiä
myöten, paperikannet kainalossa. Näiden suurten kirjakansien sisässä ei
ollut mitään latinaista pränttiä, siinä oli vaan irtonaisia
paperilehtiä, täynnä koukeroita, jotka olivat aivan puiden ja
huoneitten näköiset, ja näitä tämmöisiä koukeroita karttui siihen päivä
päivältä lisään. Talonpoikaisraiskat vaivasivat päätänsä ja ajattelivat
mitä tuokin mahtoi tietää kun se herra tuli Pirkkalaan ja tuhraeli
paperia tuolla lailla.

Eräänä päivänä Heinäkuussa oli Holmberg istahtanut lepäämään pitkän --
tässä kuvassa näkymättömän -- koivun juureen, ja avannut kantensa
etehensä, aikoen ruveta maisemaa paperille piirustamaan. Talon isäntä,
matkallaan heinäniitylle, huomasi hänet ja seisahtui uteliaasti hänen
viereensä.

"No mikäs tuosta syntyy?" kysyi hän sillä tuttavalla tavalla, jolla jo
oli tottunut puhelemaan iloisen, ystävällisen vieraan kanssa.

"Minä piirustan kuvaa teidän talostanne ja tuosta vuoresta tuolla",
vastasi maalari.

"Teettekö sen kruunun käskystä?" kysyi taas talonpoika, vähän
luulokkaana, kuu arveli sen ehkä olevan jotakin maamittarin suinin
kaltaista, joista usein tulee oikeudenkäymisiä, aina rahankulunkia.

"Minä sen teen omaksi tarpeekseni enkä kruunua varten", selitti
Holmberg hymyillen. "Kruunu ei huoli semmoisista kuin minä, meillä ei
ole säätyluokkaa, eikä virkaa, eikä palkkaa; meillä ei ole mitään
rintatähtiä, eikä koreita arvonimiä. Me olemme vaan Herran Jumalan
työmiehiä, ja Hän pitää meistä huolen niinkuin pitää taivaan
lintusista".

"Mutta mitä hyötyä on tästä?" tutki yksipäinen talonpoika yhä edelleen.

Maalari koetti selittää hänelle että tämä lyyjyskynän piirustus sitten
tulisi öljyvärillä maalattavaksi kankaalle ja että syntyisi uskollinen
kuva heillä silmäin edessä olevasta seudusta. Se oli oleva monelle
iloksi ja kenties tuottava kultaa palkkioksi.

Tämän viimeisen selityksen talonpoika paremmin ymmärsi. "Kyllä nyt
ymmärrän", sanoi hän; "nuot lehmät ne varmaan on, joista rahaa
annetaan, koska ne ovat niin lihavat. Mutta kuka teille antaa
penniäkään noista joutavista puista, ja paimentytöstä, ja lapsista,
jotka astuvat, mansikka-tuohinen kädessä, ja minun talostani tuolla?
Ettehän toki aikone myödä pois minun taloani?"

"Älkää pahaksi panko, mutta kyllä mä senkin myön", sanoi maalari
leikillään, "enkä ainoasti teidän taloanne, vaan puolen Suomennientä
lisäksi. Tästä joutavasta koivun lengosta minä saan enemmän rahaa, kuin
jos te siitä veistäisitte kaksikymmentä kirvesvartta; minun kankaallani
ovat nuot lapset poimivat mansikoita koko sata vuotta, ja teidän
talonne on siinä rehoitteleva, koska jo täällä kaikki sen seinähirret
ovat ruhjaksi lahonneet".

"Joutavia!" nauroi talonpoika ja jatkoi käyntiänsä, kahtaalla päin
aikoiko herra vaan tehdä pilaa kysyjästä, vai oliko se kenties viisas
tietäjä. Seuraavana päivänä Holmberg läksi takaisin Helsinkiin ja
sieltä Düsseldorfiin, jossa öljyvärillä maalasi kotimaasta tuodut
kuvan-aineet. Vilkas, luontoa uskollisesti kuvaava maalaustapa niissä,
sulava ja kuitenkin voimakas väritys, perspektivin, valo- ja
pimentopaikkain taiteellinen täydellisyys, ja varsinkin omituisesti
kaunis käsitys Suomen maisemain peräpohjoisesta luonteesta, kaikki tämä
suostutti yhä useampia hyväksyjöitä, pianpa hartaita ihastelijoita
Holmbergin maalauksiin. Düsseldorfin maalari-parvessa kohosi nuoren
Suomalaisen Holmbergin nimi pian etumaisten riviin, hänen kuvansa
kävivät kaupaksi ja levisivät ylt'ympäri Eurooppaa, hänen isänmaansa
ylpeili hänestä ja hänen maineensa jo alkoi paistaa kirkkaimmalla
loistolla -- silloin Tuoni tempasi hänet v. 1860 pois taiteelta,
ystäviltä ja surevalta synnyinmaalta, koska hän vasta oli 30 vuotta
täyttänyt.

Mutta oikein hän oli talonpojalle lausunut: nuot koivut ovat tuottaneet
kultaa, tuo tupa on vielä paikallansa, nuot mansikat hajahtelevat yhä
vielä. Kesä on tässä vielä ennallansa, katoomattomassa viherjyydessään;
me näemme nuot tuoreet lehtovaarat, nuot ihanat rannat, nuot sinertävät
veden selät ja nuot kepeästi kiitävät aamupilvet. Moni talvi on jo
peittänyt lehdikkomäen lumillaan, moni jääkahle on jo sitonut kirkkaan
Sorvanselän pinnan, sen perästä kun Werner Holmberg, vanhan koivun
juurella istuen, piirusti Pirkkalan kuvan. Nämät lehmät maantiellä ovat
jo aikaa sitten lopettaneet käyntinsä ahomailla; nämät lapset ovat nyt
jo aika-ihmisiä; maalarin käsi, joka kuvan teki, on rauennut. Mutta
kuvan ihana kesämaisema tässä on aivan muuttumatta: tässä ei ole lunta,
ei jäätä, ei lakastusta; kaikki on aivan niin kuin oli mainittuna
päivänä Heinäkuussa 1858, ja kaste päilyy vielä kosteana mäkien
pohjoiskupeilla. Voi taiteen ihmevoima, joka ei huoli ajasta, voittaa
kuolon, ja kiinnittää katoomattomaksi yhden katoovaisen hetken luonnon
ja ihmis-elämän yhä muuttelevissa vaiheissa!



11. Jääsken kirkkotiellä.

(R. W. Ekman).


On Palmusunnuntai ja aikainen kevään alku. Jääsken talonpoika kulkee
nuoren vaimonsa kanssa kirkolle. Kylän nuoriso on jo varhain aamulla
käynyt talolta talolle, pajuvarpuja kädessä, ja nauraen, leikkiä
laskien löylytellyt jokaista uniin liioin vaipunutta hyvää ystävää.
Toisia viattomampia pajuvarpuja on emäntä joka talossa kiinnittänyt
navettansa lakeen, saadaksensa sillä lehmät sileiksi, voin hyväksi.
Mutta kirkosta poisjääminen näin merkillisenä päivänä tekisi kaiken
taian tehottomaksi, ja tällä tavoin sopivat kristin-usko ja pakanuuden
tavat yhteen, niin hyvin kuin mahdollista, tämän iloisen,
taika-uskoisen kansan mielessä.

Mies -- ylvästellen siitä että hän on tuota ikivanhaa, omituista
Jääsken kansaa, jonka oikeana pesäpaikkana hänen pitäjäänsä pidetään --
on puettu juhlavaatteisinsa: hänellä on yllään pitkä, valkoinen
villaviitta, vyö vyöllään, pitkävartiset saappaat jalassa ja
leveäreunainen, suurisolkinen hattu päässä. Vaimolla me näemme
kuuluisan Jääsken puvun: valkean, kaitaisen tröijyn, valkean,
hetaleilla koristetun keltaviiruisen esiliinan, mustan, punareunaisen
villahameen sekä päässä valkoisen "hunnun", jonka muoto eri pitäjissä
suuresti vaihtelee, vaan Jääskessä on leveä, laskeutuva niskoille
pitkänä, leveänä kaistaleena. Huntu on naidun vaimon kunniamerkkinä,
jota ei päivällä koskaan riisuta; naimattomilla ei olekaan lupa sillä
peittää hiuksiansa. Omituisin koriste, suuri hopeasolki, jolla tröijy
rinnan kohdalla on kiinnitetty, on tässä peitossa lapsen takana, jota
vaimo kantaa, kirkolle, siksi että sekin saisi osansa palmusunnuntain
hyvistä siunauksista.

Kirkkotiellä tulee tuttava vastaan: se on nuori talonpoika, joka ajaa
raskailla, nelipyöräisillä kuormakärryillä. Hänen pukunsa on parempi
kuin tavallisten kuormamiesten: paidankaulus valkoinen, tröijy
(jäntrikkä) sinisestä venäjän verasta, hatussa hopeasolki, piippu
varustettu koreasti maalatulla porsliinikopalla. Hän katselee elämätä
huolettomalta kannalta ja sitäpä hänen kannattaakin tehdä. Tosin lienee
voitto hänen matkastansa tuskin enempi kuin mitä hänen ja hevosen ruoka
maksaa; mutta niin kauas ei ulotu hänen luvunlasku-taitonsa. Matkoilla
liikkuminen, kaupunkien ja ihmisten näkeminen, jonkun rahasumman
kokoonsaaminen, joka yhtä kiireesti taas vierähtää pois käsistä,
asioiden alulle paneminen, jotka _saattaisivat_ menestyä, vaan eivät
niin tee, kas se on hänen virkansa, joka hänen mielestään on kultainen;
kuinka paljon siihen aikaa ja vaivaa kuluu, siitä ei mitään lukua.
Karjalainen on mielestään luotu kauppamieheksi, hänen halunsa on
matkoihin sekä kauppa-asioihin, ja koska ei leipää ole, silloin syödään
vehnäsiä, se sanalasku paraiten kuvaa hänen luonnettaan.

Tällä nuorella kauppamatkustajalla ei ole ollut aikaa viipyä kirkossa,
mutta kylläpä hän sentään joutaa kuluttaa hetkisen maantiellä
kielenpieksämisellä, sillä aikaa kuin hänen hevosensa tienvierellä
hakee kulon alta jotakuta ehkä jo puhjennutta heinän alkua. Miehet
lyövät kättä keskenään ja heidän puheestamme saamme kuulla kuormamiehen
vievän jäniksen sekä ketun nahkoja, pajunkuoria ynnä pari kimppua
lankaa Pietariin, josta toivoo saavansa nahkakuorman Kuopioon
kuljetettavaksi ennenkuin jäät lähtee Saimaan kanavasta ja vievät hänen
leipänsä mennessään. Muuten vielä haastellaan voin ja jauhoin hinnasta
Venäjän pääkaupungissa. Nämät torihinnat ovat kaiken puheen
mieluisimpana aineena noilla rajaseuduilla, ja Pietariin kelpaakin
kaikki, jopa harmaakivikin.

Ylös, kuormamies, älä kauemmin viivy! Aika rientää, virta juoksee,
höyryjuna vilisee, ja se pian tempaa pois sinun nahkakuormasi, sinun
lankavihkosi, sinun voi-tynnyrisi, sinun jauhomattosi, jopa sinut
itseskin ja kaikki ostajasi. Se ei odottele hitaan konisi
köntistelemistä, se ei arvele niinkuin sinä että on päivä huomennakin;
se on luonut siivet minuutille, se lukee tunnit markoittain ja
peninkulmittain. Palaja takaisin pellollesi, jonka olet laimiinlyönyt,
käsityöhös, jota ylenkatsot, ja lastesi luoksi, jotka joutilaina
maleksivat, toivoen myöskin vuorostaan saavansa viettää elämänsä
maantiellä niinkuin isä tekee. Ja sinä, lieruhattu matkamies, jouduta
askelesi ettei tuo lapsi hyppää alas äitinsä käsivarrelta ja astu
sivuitsesi; sillä se aika on tullut ettei kukaan enää saa seisoa jouten
ja paikallansa; kaikkien on rientäminen eteenpäin, niinpä sinunkin,
vaikka repiytyisikin kiireissä pitkän viittasi liepeet pois --
edespäin, edespäin riennä koko maasi kanssa!



12. Wiipurin kaupunki.

(B. Reinhold).


Suomenlahden kaakkoiskulmalla meri tungeikse leveänä poukamana
pohjoseen. Tämä poukama soukkenee viimein kaidaksi Uuraan salmeksi,
jonka kautta purjehditaan 12 virstan pituisen Wiipurin lahden sisään.
Tämä puolestaan on kolmen salmen kautta yhteydessä pitkän, kaidan
lahteman kansa, nimeltä Suomenveden pohja, joka idässä liittyy Wuoksen
virran haaroihin ja pohjosessa Saimaan kanavalla on yhdistetty Saimaan
avaraan vesistöön.

Hamasta 10:stä vuosisadasta asti kävi näillä seuduin tiheästi
kauppalaivoja, sillä Koivistolla oli silloin Itämaan tavarain
vaihtopaikka. V. 1293 purjehti Ruotsin valtiomarski Torkel Knuutinpoika
Wiipurin lahteen sisään, tuoden mahtavan laivaston sekä sotavoiman,
joilla hän Karjalaiset voitti ja kasteesen pakoitti, ja tähän paikkaan,
salmen keskellä olevalle saarelle, rakensi hän kivilinnan, joka
viidettä vuosisataa oli Ruotsinvallan vahvimpana suojana itäänpäin.
Tämä ikivanha linna on yhä vielä tallella vahvain muuriensa, katottoman
torninsa ja rikkaan historiansa kanssa.

Mahtava Novgorod karsain silmin näki tämän linnan kohoovan sen
rajamaille, se lähetti kerran kertansa perästä sotajoukkojansa Wiipurin
muureja maan tasalle murtamaan. Mutta niiden vahvuuteen murtuivat
kaikki idän hyrskyt; rynnäköt ja piiritykset torjuttiin urhoollisesti
takaisin (1322, 1359). Vähitellen syntyi linnan suojassa kaupunki
salmen toiselle rannalle. Dominikolaismunkit perustivat siihen jo v.
1318 luostarin; pian tulivat Franciskolaisetkin perästä. Wiipurin
kaupunki sai ensimmäiset etuuskirjansa Eerik XIII:lta v. 1403; se oli
Keski-ajalla Suomen toisena kaupunkina ja olisi rikkauden suhteen
varmaan ensimmäiseksikin varttunut, jos ei hallitus siinäkin olisi
ruvennut säätelemään ohjeita vapaalle kaupalle. Alussa oli kaupunki
suojaton; mutta v. 1477 se ympäröitiin muureilla ja varustettiin sitten
yhä vahvemmaksi, niin että sitä ynnä vanhan linnansa kanssa aina meidän
vuosisadan alkuun asti luettiin paraitten linnoitusten joukkoon. Mutta
sota ja kauppa eivät sovi yhteen paremmin kuin tuli ja männikkö;
siemeniä kyllä itää, mutta ne ovat tuhkiin kylvetyt. Wiipurin kaupunki
sai maksaa sotaisan maineensa ankarilla ahdistuksilla.

V. 1495 Marrask. 30 p. tapahtui täällä tuo aikoinansa niin kuuluisa
"Wiipurin pamaus". Mahtava tsaari Iivana III Wasilinpoika, Venäjän
vapauttaja Mongolien ikeestä, vei Wiipurin edustalle sotavoiman, jonka
lukumäärä oli "kuin puita metsässä". Isot tykit, 24 jalkaa pitkät,
tuiskuttivat kaupungin päälle lyyjyä, rautaa sekä kiviä, "suuria kuin
tynnyrin pohja". Kaksi tornia murtui maahan; kolmanteen tuli loukko
niin leveä "että humalasäkki mahtui sen läpi sisään". Tätä hirvittävää
vihollista vastaan, jonka leiri levisi kolmen virstan laajuudelle
kaupungin ympärillä, oli linnanisännällä, Knuutti Possella,
ainoasti 200 täysin varustettua soturia, paitsi porvareita sekä
harjaantumattomia talonpoikia. Mutta Knuutti Posse oli yhtä viisas kuin
urhoisakin; hän oli käynyt Pariisin yliopistoa ja huhu hoki hänen
olevan liitossa Paholaisen kanssa. Kansantaru kertoo että Posse kun
merenrannalla istuessaan vaan piirusti laivan hietaan, niin todellinen
laiva jo kohta läikkyi lainehilla; ja koska hän linnatornin ikkunasta
pudisti polstarin höyhenet ulos ilmaan, niin luulivat viholliset
näkevänsä suuren laivaston merellä. Tämmöinen mies tiesi neuvon vaikka
missäkin pulassa keksiä. Koska ahdistus oli ankarimmallaan, sanotaan
hänen lähettäneen urhoollisen miehen, nimeltä Winholt, muurin
suojelijoita johtamaan; itsepä hän meni alimmaiseen kellarihin ja
keitti isossa padassa "hirmutus-ainetta", johon oli pantu "käärmeitä,
konnikaisia, elävää hopeaa, lipeää sekä suolaa". Tämän keitoksensa hän
sitten kannatti ainoan vielä pystyssä seisovan tornin holvin alle ja
laittoi käskyn omalle väelleen että kaikki, merkkiä annettaessa,
pistäisivät korvansa umpitäyteen vaksia. Myöhäisen syksy-aamun
valjetessa Venäläiset tuosta kävivät rynnäkölle, kavuten yhdeksää
suurta tikapuuta myöten ylös muureille. Seitsemän tuntia piti linnan
väki urhokkaasti puoltansa, vierittäin alas palavaa tervaa vihollisten
päälle; mutta uusia laumoja yhä tunkeutui esiin kaatuvien sijaan, ja
ryntääjät alkoivat jo suurin joukoin päästä muurin yli, ajaen
puolustajia edeltään.

Silloinpa annettiin sovittu merkki. Maa järähti, tulipatsas tuprahti
tornin perustusten alta, ilma tuli täyteen savua ja soraa, torni kaatui
maahan, ruhjaten sisällä-olijat, ja kaikki viholliset, jotka eivät
olleet kuolleet tahikka pyörryksissä, riensivät hirmustuneina pakoon.
Knuutti Posse joukkoinensa karkasi ulos, teloitti viholliset verisellä
tavalla, sai äärettömän saaliin, ja Wiipuri oli pelastettu.

Semmoinen oli siihen aikaan kruutiräjäkdyksen vaikutus. Mutta Wiipuria
kohtasivat yhä uudet ahdistukset; Venäjän kotka yhä liiteli, laateli
sen muurien ympärillä, koetellen siipiänsä. Tammikuussa 1556 melkoinen
sotavoima ilmaantui Wiipurin alle, vaan sai tyhjin toimin palata. Oli
lumeton talvi, ja yhtenä yönä tuotiin Pitkää Siltaa myöten kärryillä
heiniä Vanhan Wiipurin latokartanosta kaupunkiin. Vihollinen, kun
pimeällä yöllä kuuli töminän, ei voinut sitä käsittää muuksi kuin että
suuri apujoukko oli tulossa; siitä syystä Venäläiset kiireimmiten
läksivät tiehensä. -- Iivana Hirmuisen aikana v. 1572, 1576, 1577
suitsusi koko Itä-Suomi kekäleinä hävittäjien jäljissä; mutta
Wiipurihin ei tohtinut kukaan koskeakaan.

V. 1599 Syyskuussa Södermanlannin herttua Kaarle marssi Wiipuria
vastaan, jossa Sigismund kuninkaan puolue piti valtaa. Pormestari
Herman Bröijer kuitenkin laittoi salasanoman amiraali Stolpelle, joka
kaupunkia meren puolelta piti saarroksissa, ja päästi Ruotsalaiset
Vesiportista sisään. Näin valloitettiin kaupunki, vaan yksi osa
Sigismundilaisista etsi turvaa linnassa. Ruvettiin sitten sitä
kaupungin muureilta tykeillä ampumaan ja linnalaisten täytyi antautua.
Vanha linnanisäntä Tavast otti herttuan vastaan portissa, polvillaan
seisoen, mutta ei se auttanut. Yksitoista vangittua herraa, niissä
muutamia Suomen etevimmistä aatelissuvuista, mestattiin Syysk. 27 p.
munkkilähteen vieressä kaupungin edustalla; kuusi teilattiin ja päät
pistettiin rautakankien nenään Karjaportin yli.

V. 1656 sai Karjala taas kokea hirmuista hävitystä Venäläisten
puolelta. Wiipuri taas tuli puolustuksen keskuspaikaksi;
kymnaasilaisetkin sekä koululaiset tarttuivat aseisin, ja viholliset
ajettiin takaisin. Nyt kului viidettä vuosikymmentä ennen kuin Suomi
jälleen näki vihollisen rajainsa sisällä.

Mutta siihen aikaan kun Kaarle XII voitteli hyödyttömiä voittojansa
Puolassa, alkoi "Isonvihan" rajuilma nousta idästä. Alussa Lokakuuta
1706 tuli tsaari Pietari itse 20,000 miehen ja 200 laivan kanssa
Wiipurin edustalle ja sulki sen niin hyvin meri- kuin maapuolelta.
Kenraali Maydel oli ylinnä päällikkönä kaupungissa; hänellä ei ollut
muuta kuin 1,000 miestä harjoitettua sotaväkeä; mutta hän poltti
etukaupungit poroksi ja alkoi pitää miehen tavalla puoltansa. Pitkä
patterikaari ympäröitsi kaupunkia, rakeina sateli pommeja sekä
tulikuulia sen päälle, tehden tuhotöitänsä. Wiipuri näkyi olevan
hukassa, koska köyhä akka, pakolainen Inkeristä, astui papiston
eteen ja kertoi näkemänsä eriskummallisen unen. Wiipurin vanha
tuomiokirkko oli jo kauan aikaa ollut rappiolla ja jauhomakasiinina;
sitä muka oli unennäössä käsketty puhdistaa ja rukouksilla sekä
virrenveisuulla pyhittää; sillä keinoin oli kaupunki pelastuva,
muuten se oli välttämättömästi hukassa. Hätähetkinä ihminen unenkin
keksimiin neuvoihin turvaa; kirkko puhdistettiin ja laitettiin;
jumalanpalvelukseen kokoutui siihen kaikki sotaväen päälliköt sekä
etevimmät porvarit; veisattiin virsi N:o 100.

Nytpä vasta vihollisen tuli oikein alkoi kiihtyä; jo oli 1,067 pommia
viskattu sisään, mutta yht'-äkkiä tuli aivan hiljaa. Yöllä Lokak.
29:ttä päivää vasten purki tsaari Pietari leirinsä ja läksi pois
sotavoimansa kanssa, jättäen suuren joukon piiritysvärkkejä jäljilleen.
Syytä tähän äkilliseen lähtöön ei ole koskaan saatu oikein selvilleen;
muutamat arvelevat puutosta olleen muonasta; toiset sanovat tsaarin
pelänneen joutuvansa ahdinkoon kaupungin ja lähenevän apuvoiman väliin.

Pitkää huo'ahdushetkeä ei ollut, sentään Wiipurille sallittu.
Maaliskuussa 1710 ilmautui taas venäläinen piiritysvoima, jota
keväämpänä laivasto ja tsaari itse seurasi. Wiipuri oli tällä kertaa
vahvemmassa varustuksessa; paljon oli tykkejä sekä kaikellaisia varoja,
ja puolustusväkenä 4,000 Kaarle kuninkaan uljaista miehistä eversti
Maunu Stjernstrålen johdon alla. Taistelu Suomenmaan avaimesta tuli
niin ankaraksi kuin riita-aineen tärkeys vaati. Koska ensimmäinen
rynnäkkö oli verisellä tappiolla takaisin lyöty, päätti tsaari
ratkaista taistelun tykeillänsä. Kahdeksankymmentä suurta kanuunaa ja
kuuskolmatta mörsäriä alkoi nyt paukutella yöt, päivät, kaupunki
raukesi raunioiksi, asukkaat menivät syvimpiin kellareihin piiloon, ja
päivä päivältä harvenivat puolustajoiden rivit. Mutta koko kolmetoista
viikkoa kestivät "Kaarlolaiset" tuota hirmuista taistelua. Vasta kun
ihmisvoiman äärimmäiselle rajalle oli tultu, kun viimeinen avun toivo
oli pettänyt, koska muuri 700 syllän pituudelta oli tantereksi
tasoitettu, niin että kokonainen armeija estämättä olis saanut marssia
sisään, vasta silloin antautui Wiipuri Kesäk. 10 p. 1710. Puolustajille
oli luvattu kunniallisia ehtoja, jotka he miehuudellansa olivatkin
ansainneet, mutta valitettavasti ei lupausta täytetty. Linnaväki ynnä
vähäinen tähde Wiipurin asukkaista, vanhukset, vaimot ja lapsetkin,
vietiin vankeuteen Venäjälle, ja Suomenmaa oli avoinna voittajan
sotajoukoille.

Nyt tuli Wiipuri venäläisen kuvernementin pääkaupungiksi; tsaari
Pietari rakennutti sen muurit uudelleen, ja keisarinna Anna ne
vielä vahvisti v. 1738. Wiipuri nyt tästä lähtein oli Pietarin
suojelusvarustuksena, niinkuin ennen Suomenmaan, ja esti Ruotsin voiman
edistymistä v. 1741, 1788, 1790. Viimein mainittuna vuonna se näki sen
kuuluisan meritappelun, jossa Kustaa III umpisolaan joutuneen
laivastonsa kanssa raivasi itselleen tietä tuhansien tulikitain
sivuitse. Vielä vuonna 1808 oli Wiipuri Suomessa sotivien Venäen
voimain selkävarana; mutta siihen sitten sen pitkällinen sotaisa virka
näkyy loppuneen. Noita ahtaita muureja, jotka estivät paisuvan
kaupungin kasvamista, murretaan nyt murtamistaan maahan, ja rauhaisa
kauppa yhä enemmän valtaa omakseen tätä paikkaa, jolle sekä luonto että
ihmiset niin runsaasti ovat osoittaneet suosiotansa, suodessaan sille
sen etuisan aseman Saimaan kanavan ynnä rautatien junain kanssa, jotka
yhä sivutse suhisevat matkallansa Pietarin ja Helsingin välillä.

Kahdeksan kertaa ovat niin sanoakseni suuret yksityiset, nimittäin
sodasta seuraamattomat, tulipalot hävittäneet Wiipuria: 1457, 1575,
1682, 1690, 1738 (perinjuurinen), 1793 (melkein samaten), 1817 ja 1834.
Yhtähyvin kokoutui kaupunki yhä uutena tuhasta, vieläpä tulvasi ulos
muureinsa ulkopuolelle ja loi Tervaniemen (muinoin Siikaniemen),
Neitsytniemen, Saunalahden, Hiekan, Pietarin ja Pantsarlakden
etukaupungit. Kauppa on tänne ko'onnut rikkautta, tointa, älyä. Itämaan
ja Länsimaan vaikutus tässä taistelee vastakkain, synnyttäen
eriskummallisen puhekielen sekamelskeen -- suomea, ruotsia, saksaa ja
venäjää vuoroitellen. Wiipuri on Suomen kaupunkien joukossa
kosmopoliitta, maailmalainen, vaan ei suinkaan sentään vähemmin
isänmaallinen. Suomi on yhä enemmän ja enemmän valloittanut takaisin
tätä vanhaa, vahvaa ulkomuuriaan. Wiipuri on päivä päivältä enemmän
saanut takaisin entisen kunniavirkansa olla maansa rajasuojana, ja
vahvempana raukenevia valleja nyt isänmaallisen sivistyksen näkymätön
muuri kaikkia muukalaisten valloittelemis-kokeita vastustaa.

Reinhold'in kuva on piirustettu koillisesta päin. Edustalla näemme
Salakkalahden ja savua suitsuttavan rautatie-junan, keskellä kuvaa
kaupungin torneineen, taustalla Wiipurin lahden, ja oikealla puolella
ikivanhan linnan, jonka katto syttyi ja paloi silloin kun kaupunki
Syysk. 7 p. 1856 Saimaan kanavan vihkiäisjuhlassa oli valaistu.



13. Kaskimaa Iisalmessa.

(B. Lindholm).


Sydänkesä lämpimänä ja vihreänä vallitsee Savon vaaroilla. Taivas on
pilvissä, sadetta käkee. Vieno tuulenhenkinen koillisesta suhistelee
honkain latvoja, vaan ei kykene piirtää väreille lammin pintaa. Harmaa,
kipunansekainen savu nousee metsäiseltä mäeltä tuolla lammin rannalla
ja peittää, tuulosessa kieriskellen, takana seisovat puut näkymästä.
Räiskyvä tuli tupruttelee, liekki liehahtelee kantoista kivikköä
myöten, mustaten kanervan varret juuriin saakka. Mitä tää tuli
tarkoittaa? Vihollinenkos se on vai ystävä?

Varmaanhan se on ystävä,, muuten ei nuo hongan alut tuolla seisoisi
noin huolettomina, muuten ei nuot viisi miestä noin rauhallisesti
tekisi työtänsä palavan mäenrinteen reunalla. He eivät yritäkään
sammuttaa tulta, päinvastoin kiihdyttelevät sitä vereksillä
poltto-aineella, joita viskaavat sen piiriin. Ole varma kuitenkin että
he sentään vartioivat valkean kulkua; se ei saa astua askelettakaan
sille määrätyn rajan yli, se ei saa puuttua metsään tuolla vasemmalla
eikä myös halkopinoon oikealla puolella. Miehet ovat valinneet
semmoisen päivän, jolloin tuuli on vieno ja vie kipunat lampiin päin,
mihin ne vahingoitsematta sammuvat. Myrskyisenä päivänä eivät he
suinkaan olisi päästäneet tulipetoa valloilleen. Mutta onko täällä
sentään täysi turva? Kuka takaa ettei raju-ilma ole kätkössä noiden
pilvien povessa, joka on paisuttava viattoman liekin turmiolliseksi,
saloa tuhoovaiseksi kulovalkeaksi?

Mitähän tuolla tulella sitten on virkana? Onko se viritetty hyödyksi
vaiko vaan huviksi? Katsasta tätä karua hietakangasta, tätä kivikkoa,
kannostoa, mättäikköä ja kuivaa kanervikkoa. Aura ei tähän voi mitään
-- senvuoksi metsä tässä paikassa hakataan maahan, kaadetut puut
jätetään tarpeen mukaan kuivumaan, sitten ne sytytetään palamaan, ja
viljaa antavaan tuhkaan kylvetään siemenet. Vilja kasvaa siihen tiheä
ja tähkäpäät tulevat järeäjyväisiksi; kahdet, kolmet viljat otetaan
samasta kaskesta, ja sitten jätetään tyhjä aho luonnon äidillisen
hoidon alle.

Tämmöistä on kaskenviljelys, joka täällä Suomessa joka paikassa on
ollut säännöllisen maanviljelyksen alkuna, ja joka vielä nytkin on
tavallinen monessa maamme osassa. Kasken polttaminen on paimentolaisen
maanviljelystä semmoisessa maassa, missä metsällä ei ole mitään arvoa;
mutta se ei sovi yhteen korkeamman viljelyksen kanssa, ja missä
semmoinen jo on alulla, siellä kasken poltto on huvittelemista. Muuten
niin ihanassa Savonmaassa rasittaa silmää yhä pitkä sarja aivan
autioita, varsin kasvamattomia harjuja ja mäkiä, joiden hietaperä
ainoasti vaillinaisesti on peitetty harvalla, huonolla ruoholla.
Attilan hevonen ei se ole, jonka kavio on nämät paikat viljattomiksi
polkenut; kaskien tuli on täällä kulkenut yhä, siksi kuin kaikki
viljava ruokamulta oli pois palanut. Annettuansa kaikki ravitsevaiset
aineensa viljalle, tuhka vaan on hienona, köykäisenä tomuna, jonka
tuuli lennättää pois ja sadevesi viepi mennessänsä alas harjujen
rinteiltä. Monta, monta lahoovien kasvien polvikuntaa sitten pitää
tulla ennen kuin taas syntyy uutta ruokamultaa, ja näin jääpi
kaskenpoltosta usein -- ei sentään aina -- polttomerkki Suomen
kukoistaviin poskihin.

Mutta sitä ei miehet tuolla salomaalla ajattele. Heidän mielestänsä
metsä aina vielä on vanha, arvoton este viljelijän jaloissa, ja jos
sillä arvoa lienee, niin kyllä muka Jumala sen uudelleen-kasvamisesta
huolen pitää. Kauemmaksi kuin kahden, kolmen viljan ottoon ei ulotu
kaskenpolttajan luvunlasku. Hän ilolla katselee tuota liehuvaa liekkiä,
tupruavaa savua, viljavaa tuhkaa, suurijyväisiä tähkiä, ja pienet
lapsetkin, jotka uteliaina viskelevät kuivia risuja tuleen,
taputtelevat nokisia kätösiänsä, riemuiten kipunain lentelemisestä
pilvistä aamutaivasta kohti.



14. Pentti Lyytinen lukee runojansa Savossa.

(R. W. Ekman).


Kaski on sammunut, siemen on kylvetty viljavaan tuhkaan, peltomies
palajaa avaraan kotitupahansa. Hän on varakas mies, hänen asuntonsa,
vaikka koristelematon, on varustettu kaikilla tarpeilla, joita hänen
vaatimaton mielensä haluaa. Keskipäivän aurinko paistaa sisään matalan
ikkunan kahdeksasta pienestä ruudusta; nämät pienet ikkunat ovat vielä
muistoja savupirtistä, jossa päivänpaiste oli liikaa ylellisyyttä, ja
Pohjoissuomalainen ei näin vähään valoon tyytyisikään. Päivänpaiste
sädehtii pöydälle, joka päivällis-ateriaa odottelee; sen sijasta sen
päällä nyt seisoo kahvipannu, sillä rakas vieras on tullut taloon.
Isäntä katselee häntä kunnioituksella melkein kuin pyhää miestä, vanha
emäntä kuultelee tarkimmalla huomiolla, sievä miniä, ripoittaissansa
jauhoja pannuun, kääntyy häneen päin, ja lapsenlapsi mummon sylissä ei
yhtäkään kainostele vierasta.

Kuka tää vieras sitten on, jota kaikki niin yksinmielin ihmettelevät?
Hän istuu pöydän peräpäässä, paperi kädessä, läkki-tötterö edessään.
Onko se oppinut herra, joka lukee viisauttansa oppimattomalle
talonpojalle, vai onko se kenties pappi, ainoasti kaulustansa vailla,
joka näin ennalta koettelee ensi sunnuntaina pidettävän saarnansa
voimaa?

Eipä se olekaan oppinut herra, eikä papiksi vihitty, eipä edes
oppineempi mies kuin moni muukin ajattelevainen talonpoika,
ja sininen sarkanuttu myös ilmoittaa säätyä, jota puoli-oppinut
rikkiviisaudessansa pitää paljon halvempana itseään. Tämä mies on,
sanalla sanoen, halpa keskievari, isäntä Toholahdessa Suonenjoen
pitäjässä, mies, jonka virkana on luonansa majoitella ja eteenpäin
matkalle saatella kaikenlaisia matkalaisia, niin hyviä kuin pahojakin;
kenties on hän joskus valjastuttanut hevosen sinunkin rekesi eteen, jos
olet sattunut noilla Savon seuduilla kulkemaan. Mutta yhtähyvin näet
tässä edessäsi yhden niistä valituista, joille kaikkivaltias Luoja
runsaammin kuin muille kuoleman-alaisille on suonut kipunan
taivaallisesta valostaan. "Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja sinä kuulet
sen äänen, vaan et tiedä kusta se tulee ja kunne se menee; niin on myös
jokainen, joka Hengestä syntynyt on". Mitä Hän siitä huolii mihin hänen
siemenensä sattuu, korkeimman sivistyksen kukkuloilleko vai halpaisen
talonpojan syrjäiseen mökkihin?

Pentti Lyytisen elämäkerta ei ole pitkä, sillä sisällinen elämä
peittäytyy ulkoa-katsojan silmiltä näkymättömäksi. Hän syntyi
Suonenjoella ja oli jo lapsena iloinen, hauska, opinhaluinen poika,
mutta ei saanut koskaan enempää oppia, kuin mitä itse saattoi
poimia kokoon sen ajan harvalukuisista suomalaisista kirjoista. Jo
24-vuotisena rupesi hän keskievariksi kotitalossaan ja piti tätä
vähävoittoista virkaa sitten lakkaamatta kaiken pitkän ikänsä, koko 64
vuotta. Kukapaties hän siinä tulikin tilaisuuteen enemmän kuin moni muu
nähdäkseen ja puhutellakseen korkeampioppisia ja enemmän kokeneita
miehiä. Hänkin mielellään noudatteli matkustelevain herrojensa
esimerkkiä ja kävi pienillä matkoilla pienen maailmansa rajain sisällä,
Savon ihanilla rannikoilla, ja niillä matkoillaan hän ripoitteli
ympärilleen niitä hetken innossa valmistuneita runoja, jotka ovat
tehneet hänen nimensä kuuluisaksi ja rakkaaksi kotiseuduilla. Hän
lauleli häntä likimpänä olevista aineista -- uudesta kirkosta, vanhasta
talosta, maanviljelijän suruista sekä iloista, ajan kerkeästä kulusta,
kotiseudun vaihtelevista kohtaloista, työmiehen kunniasta ja
laiskurin hulluudesta; hän vitsaili pahoja tapoja sillä terävällä
kokkapuheisuudella, joka on meidän kansallemme omituinen; mutta
toisena, myös perisuomalaisena sävelenä hänen runoissaan oli tuo lempeä
tyytyväisyys Luojan sallimukseen, jonka hymyilyssäkin piilee kyynel
elämän kerkeästi katoovaisesta ihanuudesta. Ja näin tuli hän vanhaksi,
sill'aikaa kuin hänen runonsa aina vielä nuorina elelivät kansan
suussa. Hän kuoli Helmikuussa 1871 kahdeksan-yhdeksättä vuotta vanhana.

Suomen kansanrunoudessa on ollut parempilahjaisia, suurempi-oppisia
runoseppiä kuin "Pieni Pentti, lyhyt Lyytinen"; mutta eipä ollut monta,
jotka paremmin olisivat osanneet laulaa kansan sydämestä. Sentähden on
hänellekin sallittava paikkansa näissä kuvaelmissa Suomen maasta ja
kansasta.

Kuvan allekirjoitus on vahingossa tullut väärin pannuksi. Pentti
Lyytinen ei "soitakaan kanteletta"; hän on vaan, niinkuin hänellä usein
oli tapana, kirjoittanut muistoon runon, jonka oli juuri ennen
valmistaumatta sepittänyt ja laulanut, ja lukee sen nyt ihmetteleville,
ihaileville kuulijoillensa. Tämä hänen käsikirjoituksensa kenties
kopioidaan ja sillä lailla hänen laulunsa leviävät ilman kirjapainon
avuttakin. Ainoasti vähäinen osa hänen lauluistansa on painettu;
useimmat säilyvät käsikirjoituksina taikka laulajain muistossa; suuri
joukko luultavasti on ijäksi kadonnut. Suomen talonpoikaiset runoniekat
laulaessaan välistä viljelevät kanteletta mukasoittimena, vaan useimmin
ovat ilman. Muinoin lauloivat he aina kaksittain yhdessä, niin että
toinen lauloi säkeen, jonka toinen sitten kertoi eli _säesti_, ja
sitten ensimmäinen jälleen ryhtyi jatkamaan seuraavalla värsyllä.
Molemmat runojat silloin istuivat vastakkain, käsi käden lomassa, ja
kumartelivat laulun innossa toinen toiseensa päin. Nuotti oli yksi
kaikilla runoilla, ikivanha, surullinen, aivan yksinkertainen; se
kanteleen viiden kielen ahtaassa piirissä ainoasti osoitti laulun
peruslaatua, vaan ajatuksen ja tunteen koko rikkaus ilmoitti itsensä
runon sanoissa. Muinaiset runomme usein kohoutuivat ylevimpiin
syntylukuihin luomisen salaisuuksista taikka lauloivat elämän jaloimpia
aineita. Uudemmat runojat, verratessaan esi-isiin, itsekin tunnustavat
olevansa heikompia; mutta minkä he ovatkin syvyyden ja ylevyyden
suhteen kadottaneet, sen ovat moninaisuuden ja tunteikkaisuuden
puolesta voittaneet. Muinainen runomitta omituisin alkusointuineen ja
alin-omaisin kertomisineen on yhä vielä rakas ja viljelty, mutta sen
rinnalla on nyt kohonnut uuden-aikuinen runouslaatu, vaihtelevaisempi
muodoiltaan, nuoteiltaan sekä sisällykseltään. Paljon kuonan seassa
löytyy siitä myös koko joukko pelkkää kultaa, ja tätä uudempaa laulua
harjoitetaan ahkerasti ympäri koko Suomen nientä.

Savonmaa ja Karjala ovat kuitenkin yhä edelleen Suomen kansarunouden
parhaana pesäpaikkana, josta sen lämpimät, elähdyttelevät lähteet
uhkuilevat kevätpurojen tavalla. Ja missäs laulu kaikuisikin, jos ei
siellä, missä, kaukana maailman melusta, luonto itse on runo ihaninta
laatua ja jossa elämän ei tarvitse muuta kuin kuvastella luonnon
unennäönkaltaista kauneutta.



15. Tammisaaren kaupunki.

(O. Kleineh).


Hankoniemen itäpuolella pistää Suomen lahti mantereesen pitkän, kaidan
poukaman, nimeltä _Pohjanlahti_. [Tätä pientä Pohjanlahtea (ruots.
Pojoviken) älköön suinkaan sekoitettako Pohjanlahden kanssa, joka
Suomen ja Ruotsin eroittaa.] Merivesi siinä pian menettää
suolaisuutensa, Hankoniemen valkeat rantahiedat muuttuvat
vihriöitseviksi nurmikoiksi, ja kansakkaat kylät, suuria
herraskartanolta ja ruohoisia laitumia välillään, todistavat seudun
viljavuutta.

Pohjanlahti, jota purje- ja höyry-alukset yhä kyntelevät, on luotu
kulkuväyläksi ja kauppatieksi läntiselle Uudellemaalle. Lahden
soukimmalle paikalle, puolen peninkulman päähän pohjoispuolelle sen
suuta, syntyi 14:llä vuosisadalla kauppala, joka sai nimeksi
_Tammisaari_ (Eknäs), koska sen ympäristö silloin oli täynnä tuuheita
tammistoja. Tammisaari kuului vähän matkaa sieltä olevan _Raseporin_
linnan alle, jossa silloin läntisen Uudenmaan maaherra asui, ja noin
mahtavan miehen suojan alla katsottiin kuninkaalta hankittavat
kaupungin-oikeuskirjat tarpeettomiksi. Kauppalasta vähitellen kasvoi
pieni merikaupunki, jota sen suojelijat välin auttelivat, välin
ryöstelivät, sillä Raseporin linnanisännät eivät suinkaan laiminlyöneet
käyttämättä, niin paljon kuin vaan heillä valtaa oli, tuosta heidän
alusmaallaan olevasta runsastuloisesta satamasta saatavia etuja. V.
1546 viimeinkin sai Tammisaari Kustaa Waasalta kaupungin-oikeudet,
jotka sitten useammat kerrat uudistettiin, vaikkei niistä sentään
lähtenyt enempää apua kuin muistakaan papereista ja pärmäkirjoista
noina levottomina väkivallan aikoina. Raseporin lääni oli silloin
Leijonhufvud kreivien omana aina Suureen Ryöstöön saakka; he
hallitsivat Tammisaarta itsevaltaisella kädellä, välistä anteliaina
suojelusherroina, useammin porvarein ja talonpoikain sortajina. Vasta
kun Rasepori Kaarle XI:n aikana otettiin kruunun omaksi ja tehtiin
Uudenmaan rykmentin everstin virkataloksi, silloin vasta Tammisaari
pääsi tuosta suojasta, jota se monta kertaa oli saanut maksaa kalliilla
hinnalla.

Sen sijaan nyt kruunu otti kaupungin holhousvaltansa alle ja saikin
hyväntahtoisilla säätelemisillään vapaan kaupan niin peräti
kuristetuksi, että Tammisaari, silloin kun se v. 1765 sai laajennetun
ja v. 1830 täyden merenkulun-oikeuden, jo oli aivan mitätön. Itseksensä
jätettynä olisi se edullisen asemansa avulla luultavasti tullut
kukoistavaksi kauppapaikaksi; nyt se on vaan toimellinen
nurkkakaupunki, jossa ympäristön kalastajat vaihtelevat saalistansa
suoloihin, tupakkaan sekä pellaviin. Tammisaaren kuuluisimpana
tuotteena entisinä aikoina oli Suomen ensimmäinen oppinut mies,
mathematikko ja tähtitutkija Sipri Aaroninpoika Forsius, joka täällä
kirkkoherrana lopettikin päivänsä. Uudempina aikoina on Tammisaari
ollut mainio kilohaileistaan, humalistaan, sormikkaistaan sekä
ihanista tyttösistänsä. Katoamaisillaan on muuten nyt se onnellinen
rauhallisuus ja se patriarkallinen elämänlaatu, joista Tammisaarta aina
kehuttiin. V. 1830 osti kaupunki 50,000:lla ruplalla läheisyydessään
olevan säterikartanon, nimeltä Latukartano; sen rakennukset ynnä
myös avaran alustan kanssa sitten nyt v. 1870 lahjoitettiin
nais-opettaja-seminarioksi maamme ruotsinkielistä rahvasta varten.
V. 1871 toi tämä opisto kanssansa uuden aikakauden sekä tuoreen
nuoruuden-hengen tuohon ikivanhaan kaupunkiin. Ja v. 1873 uusi rautatie
tempaisee Tammisaaren kokonaan irti kaikista totutuista tavoistaan ja
viskaa sen, vasten tahtoa, jos ei myöten, siihen kuohuvaan
liikevirtaan, joka pian on vilisevä Pietarin ja Hankoniemen välillä.
Kilpailu uuden kaupungin kanssa, joka on syntyvä rautatien loppupäähän,
niemen nenään, on oleva Tammisaarelle taistelu olemisesta tai
olemattomuudesta, loistavasta tulevaisuudesta taikka perikadosta.
Rautatie on rakentanut komean siltansa Pohjanlahden poikki; kaupungin
täytyy rakentaa oma silta sen viereen taikka on se hukassa.
Rahoja tulvailee sivuitse; ympäristön kansa on kuin pyörryksissä;
tavarain ja työn hinta kohoaa. Loppunut on pienten vaatimusten, nöyräin
tapojen aika; pikku Tammisaaren on käynyt kuin miehen, joka illalla
satamassa meni laivaan ja aamulla herää pauhaavalla merellä, jolla
tuulet ja laineet ajavat hänen alustansa teille tietämättömille.

Kaikesta siitä tämä rauhallinen kuva ei tiedä mitään. Keskustassa
näemme kauas selälle näkyvän valkean tornin; se kuuluu kaupungin
vahvaan, harmaakiviseen kirkkoon, jonka v. 1653-66 Tammisaaren
silloinen mahtava herra ja suojelija, valtaneuvos Kustaa Aadolf
Leijonhufvud rakennutti ja varusti taiteellisessa suhteessa hyvin
kallis-arvoisella, luultavasti kolmekymmenvuotisesta sodasta saadulla,
alttaritaululla. Sen ympärillä seisovat ryhmittäin mäkien kukkuloilla
sekä vietteillä kaupungin matalat huoneet, puoleksi peittyneenä
puutarhojensa vihriäisyyteen, ja edustalla näkyy osa lahden lähimpää
selkää. Mutta uuden ajan kolmea merkillisyyttä, jotka pian ovat
muuttavat Tammisaaren koko muodon -- höyrylaiva-laituria ynnä siihen
kuuluvan, "Knipan"-(Sotka) nimisen, sievän uima- ja ravintohuoneen
kanssa, seminaarin rakennuksia kankahalla kaupungin takana ja
rautatie-siltaa Pohjanlahden poikki -- niitä kolmea ei kuva meille
näytäkään.

Maalari on mielemmin tahtonut kuvata meille sen Tammisaaren, joka on
katoamassa, tuon vanhan-aikuisen, yksinkertaisen kaupungin, jommoisena
se oli eilen ja vielä suureksi osaksi tänäänkin on, vaan ei enää ole
huomenna oleva. Uuden ajan uudet laitokset tuovat vilkkautta ja
liikettä; mutta vanhat, rauhalliset olot paremmin miellyttävät
taideniekkaa ja hiljaista katselijaa. Nuot matalat huoneet, joiden
katot menneen vuosisadan tavan mukaan ovat useammassa taitoksessa, nuot
monet turvekatot täynnä heinää ja lehmänherutinkukkia, nuot monet
sievät puutarhat, tuo viheliäisyys, tuo kukkashaju, tuo lintuin laulu
joka haaralla, tuo tuore meri-ilma ja laineitten läike kolmella
puolella -- se kaikki tekee omituisen, lempeän, viihdyttelevän
vaikutuksen. Se matkalainen, joka on isoin kaupunkein mukavuuteen
tottunut, kaivatkoon täällä niiden komeita ravintolakartanoita ja
lörpöitteleviä passareita; Tammisaari, joka osakseen on saanut kauniin
luonteen ja kodikkaan hauskuuden, saattaa vielä hänelle sanoa: "Mene
sitten vaan minun sivuitseni!" Mutta pian on se itsekin tuleva täyteen
komeita ravintolakartanoita, prameutta ja ylellisyyttä -- jos ei se
kaikki virtaa sen sivuitse uuteen Hankoniemen kaupunkiin -- ja se, joka
kolmenkymmenen vuoden kuluttua katselee tätä kuvaa "Matkustuksessa
Suomessa", on ihmetellen kysyvä: "Tuokos se on Tammisaari?" Ei, niin
silloin kuuluu vastaus, _se on ollut!_ Ainoasti vanha, kunnianarvoinen
Herran-huone korkean, valkoisen torninsa kanssa on silloinkin, samoin
kuin nyt, katseleva lahden selkien yli Hvitsand'ille päin, ja, itse
muuttumatta seisoen niinkuin ijankaikkisuuden henki, puhuva
tulevaisille polville niistä päivistä, jotka on olleet ja mennehet.



16. Metsäseutu Hauhossa.

(H. Munsterhjelm).


Lunta on Alpeilla, Karpateilla, Pyreneoilla, onpa Atlas-vuorillakin
Afrikan paahtavan päivän alla, mutta vilkasta elämätä lumen päällä ei
nähdä muualla kuin pohjoismailla. Täällä, missä tietön, poluton salo
aina on lähellä asunnon kynnystä, ovat siltoja rakentava ensimmäinen
jää ja tietä tasoittava ensimmäinen lumi aina tervetulleita vierahia.
Heitä paitsi meidän tukkimetsämme jäisivät kannoilleen lahoomaan,
meidän laivamme kulkisivat tyhjinä, meidän karjamme kuolisivat nälkään
ja tuli takassamme sammuisi talvisella pimeällä. Me itse olisimme
puolet vuotta suljetut erille naapureistamme, ja pitkällinen pimeys
tuntuisi meistä yksinäisyydessämme kahta synkemmältä.

Ensimmäinen valkoinen lumi Marraskuussa on aivan kuin päivänsäde
kajanteesta aikaisemmin syksyllä. Ilma selkiää, tiet valkenee, pellot
ovat ikäänkuin sokeria olis päälle ripoitettu, koko luonto muuttaa
lakastuksen toivottoman puvun hienoon, paistavan valkoiseen paitaan,
jossa nukkuen se odottelee toista kevättä. Silloin visertää pulmunen,
silloin virkistyy jälleen ihmisen nolo mieli, reki rientää, kevykäisenä
kuin lentävä pilvi, ja Munsterhjelm'in kuva on valmis.

Edessämme on luminen salo Hämeenmaassa. Hanki on peittänyt
hienovartiset kanervat, monikulmaiset kalliot, viidakot, kannot, puiden
oksat. Havumetsä seisoo lakastumattomasti vihriäisenä, vaan lumi-taakan
alla vaipuneena, ja tuossa rotkossa oikealla puolella on kenties
karhulla talvipesänsä. Katsoppas tuota taivaan kaistaletta, joka
vasemmalla puolella tuolla perällä näkyy! Se on paksu, harmaa uudin,
joka ennen iltaa on tuiskuttava alas uusia, miehenkorkuisia nietoksia
lisään; mutta tälle kuvalle ei olisi voinut keksiä sopivampaa taustaa,
sillä sen päällä näkyvät puitten kaikki haarat ihmeteltävällä
hienoudella.. Kaikki on levolla, vaiti, jylhää ja jaloa. Luonto näkyy
miettivän omaa salaisuuttansa. Välistä vaan risahduttaa orava
hypätessään oksalta oksalle, ja ripoittelee metsäkana hienoja jälkiänsä
äsken sataneesen lumi-vitihin.

Kaksi elävää, hengehtivää olentoa tässä kuvassa vaan näkyy. Mitä
toimittaa tuo mies harmaassa mekossa ja pruunisessa puuhkalakissa,
seisoessaan kumarruksissaan tuon nuoren hongan vieressä? Hän hakkasi
polttopuu-tarpeensa täällä mennä talvena. Hän latoi ne silloin pinoihin
mäen juurelle, antoi niiden kuivaa kesän-ajan ja tuli nyt niitä kotiin
talohonsa kuljettamaan. Siksi aikaa kuin mättää kuormaa re'elle, on hän
ohjaksilla sitonut hevosensa kiinni nuoreen mäntyyn. Tarpeetonta
varovaisuutta! Uskollinen juhta seisoo tuossa, pää alaspäin, vemmel
kaulan yli, niin maltillisesti odotellen, niin nöyrästi tyytyneenä
kohtaloonsa, kuin olisi sillä tallin seinä ja seimi edessään, eikä
puoli peninkulmaa kelvotonta metsätietä ja takanansa raskas kuorma.

Hetken kuluttua on mies hevosineen jälleen kadonnut näkyvistä, ja metsä
silloin seisoo häiritsemättömässä yksinäisyydessään. Ei liikahda
havukaan kuusen oksalla, mutta paksupilviseltä, harmaalta taivahalta
alkaa laskeutua isoja, pehmeitä lumihöytäleitä, valkoisia kuin
joutsenen untuvat, yksinäisen seudun päälle. Lumihöytäleet tarttuvat
tyviin ja oksihin; ne satavat yhä tiheämpään ja suoraan alas; näyttää
siltä kuin valkoinen esirippu laskeutuisi alas taivaan ja maan väliin;
mahdoton on selittää mistä ilma alkaa, mihin nietos päättyy. Ei voi
nähdä kahdenkymmenen askelen päähän, kaikki on aivan ääneti -- ja
kuitenkin on täällä kolme elementtiä kuiskuttelemassa toinen toiselleen
luonnon umpisalaisella kielellä. Kuulumatta latoutuu nietos nietoksen
päälle, ja Hämeenmaa on peitossa lumen alla.



17. Paja Turun lähistössä.

(R. W. Ekman).


Muutamana päivänä Lokakuussa Matti Aitto jostakin rajapitäjästä Hämeen
puolella on tullut Turkuun ruis- ja hamppu-kuormansa kanssa. Syksyinen
sää on sateinen ja tie kuoppainen. Kärryt raskaan kuormansa kanssa ovat
kauan aikaa horjahdelleet kuopasta kuoppaan, aivan kuin laiva
myrskyisellä merellä, siksi kun vasempi pyörä viimein väsähtyy leikkiin
ja ottaa katketaksensa. Matti Aitto vääntelee matalaa huopahattuansa
pari kertaa päässään, arvelee ajattelee jonkun aikaa vahinkoansa, sitoo
sitten pyörän kokoon nuorilla niin hyvin kuin voi ja pääsee näin
kutakuinkin perille. Saatuaan tavaransa myödyksi, tahtoo hän jälleen
lähteä kotiin suolakuorman kanssa, mutta ei voi sitä ennen olla
korjauttamatta pyöräänsä. Perinpohjin asian mietittyänsä ja useammin
kerroin tehtyänsä tuota tuttua temppua että tempaa kädellään korvan
taustaa, menee hän viimein vihdoin pajaan Aurajoen vasemmalla varrella
ja ilmoittaa asiansa. Seppä, jolla aina on runsaasti työtä
laivatehtaassa, joka aikanansa on käynyt ali-alkeiskoulua ja jossa
näkyy hyvä kappale ylpeyttä siitä että hän on mestarina sepäntaidosta
kuuluisassa Turussa, pitkään aikaan ei suvaitse luoda silmäystäkään
sisääntulijaan, kunnes viimein muutamien hopeamarkkain kaunopuheinen
helähdys taivuttaa hänet suomaan apuansa hätään joutuneelle
talonpojalle. Työhön ryhdytään paikalla, mestari on asettanut
katkenneen pyöränvanteen ahjohonsa eikä katso halvennukseksi itse nyt
painaa paljetta, jolla aikaa oppipoika pitää pyörää. Matti Aitto istuu
tyytyväisenä vanhan arkun päällä, hiilivasun vieressä, pistää tupakkaa
piippuunsa ja antautuu puheisin vähemmin herrastelevan oppipojan
kanssa, joka mielellään kieltänsä pieksää, sill'aikaa kuin kädet saavat
levätä, ja joka suurella halulla tiedustelee nauriitten hintaa. Sinä
hetkenä Ekman astuu sisään.

Meidän maalarimme on, pari tuntia kotona työtä tehtyään, lähtenyt
tavalliselle kävelyllensä lämpimenä syys-aamuna ja poikkee nyt pajaan
vaihdellaksensa pari leikkipuhetta ystävänsä sepän kanssa, sillä Ekman
tutkistelee kaikkia kansan elämän haaroja ja erittäinkin rakastaa
seppiä sekä pajoja, luultavasti tuon ahjosta lähtevän loistavan valon
tähden. Tarkalla silmällänsä hän paikalla älyää tässä kuvaksi sopivan
aineen, kaappaa lyyjyskynänsä ja piirustaa muutamilla harvoilla, mutta
vilkkailla piirteillä kaikki nuo kolme miestä ynnä myös koko pajan
sisustan monin monellaisin kaluineen -- ahjon, palkeen, alaisimen,
ruuvipenkin, hiilivasut, vesi-astian, vasarat, lapiot j.n.e. vieläpä
lisäksi avonaisen ovenkin ja sen kautta näkyvän jokirannan sekä
kaukaisen tuomiokirkon sumuisessa syys-ilmassa. Ei unhota hän sepän
koiraakaan, joka uhkaavaisena seisoo oven suussa (tämä, sivumennen
sanoen, on tässä teräspiirroksessa tullut jokseenkin epäselväksi).
Ainoa, jota maalari ei ole muistanut, on oma itsensä.

Ekman on perinjuurinen idealisti, olkoon se sanottu hänen kunniakseen,
sillä se ei kuitenkaan estä häntä, niinkuin esim. tässä paikassa,
suurimmalla tarkkuudella kuvaamasta arkipäiväisimpiäkin aineita. Mutta
jos joku realisti tekisi sen muistutuksen että tässä pajassa ainoasti
hiilet ovat oikein nokiset ja että varsinkin tuota nuorta oppipoikaa
milt'ei voisi luulla valepukuun kätkeyneeksi tyttöseksi, niin emme
tiedä muuta vastausta, kuin että ainoa, joka siihen olisi selityksen
voinut antaa, ei nyt enää ole elävien joukossa. Seppä itse sitä vastoin
on ilmisestä elämästä otettu kuva, ja kukapa talonpojan koko muodossa
ei huomaisi sitä mestarillista veitikkamaisuutta, jota Ekman yksin on
osannut sovittaa jäykkiin, jörömäisiin suomalaisiin naamoihin, ja joka
niissä todentodella aina on näkyvissä meidän kansalle omituisen,
leikkiä ja pilaa rakastavan luonteen ilmoituksena?

Ei se ole paljasta sattumusta, että tämä paja on saanut sijansa näissä
kuvissa. Sepän työ on ollut Suomen kansan ensimmäisenä käsityönä ja on
vanhimmista ajoista saattanut Suomalaiset mainioiksi. Suomen
muinais-tarukin, kun tahtoi kuvata miestä täydessä voimassaan ja
viisaudessaan, valitsi esikuvakseen ijän-ikuisen takojan Ilmarisen. Ja
pakanuuden ajoista alkain on Suomen kansa pitänyt seppää sekä
sepäntyötä erinomaisessa kunniassa. Se mies, joka kovan raudan
taivuttaa, saapi myös kovan maankin taipumaan; hän taivuttaa myös kovan
onnen, hän on "onnensa seppä". Sen tiesi Ekman: hän tunsi Suomen kansan
ja Suomen tarun, hän ei tahtonut että muukalaiselta tällä hänen
matkustuksellansa Suomessa jäisi seppä näkemättä.



18. Hämeen linna.


Samana vuonna -- 1249 -- jolloin Ludvik Pyhä onnettomalla retkellänsä
Egyptiin joutui vangiksi Damiettessa, rakensi Ruotsalainen Birger Jarl
Wanajaveden viehättävälle rannalle linnan, Hämeen pakanain kurissa
pitäjäksi. Mahtava jarli, joka muutamia vuosia myöhemmin "laittoi lukon
Mälarinjärven suulle", sillä kun Tukholman perusti, laittoi täälläkin
lukon pitkän järvijakson suulle ja sulki pois Hämäläiset heidän
luonnollisilta kulkuväyliltänsä. Niin taitavasti olikin tää paikka
valittu, että sotaisin kaikista Suomen kansan heimoista siitä hetkestä
tunsi olevansa kahleissa ja lakkasi satavuotisesta vimmaisesta
taistelustaan Ruotsin valtaa vastaan.

Birger Jarlin rakennusta mainittiin yhteen aikaan yleisesti
_Kruununlinnahsi_ (Kronoborg), mutta se on nyt paremmin tuttu
_Hämeenlinnan_ nimellä. Sillä oli vettä ympärillään kolmella puolella
ja luultiin olevan tarpeeksi turvaa omista paksuista tiilimuureista;
mutta yhtähyvin sai se myöhemmin vielä paremmaksi vahvikkeekseen
kivivallit kaivantoineen. Se oli välin annettu läänitykseksi mahtaville
herroille, välin asuntona kuninkaan maaherralla Hämeen maakunnassa. Se
paloi aina kellariholveja myöten Kesäk. 5 p. 1659, korjattiin jälleen,
tuli sitten Suomen armeijan varaston säily-aitaksi, viimein
vankihuoneeksi. Rikas kuin Suomen historia on sodista ja urhotöistä, on
kuitenkin harvoin muu veri kuin mestattuin valtio-vankein punannut
Hämeenlinnan muureja, eikä ole koskaan pitkällinen piiritys näiden
muurein vahvuutta koettanut. Keski-ajan sotien aikana oli se kovin
syrjässä, ja nyky-ajan tykkejä vastaan ei se olisi kestänyt. Se on
tyytynyt nöyrempään virkaan, ollen rauhattomina aikoina asevarastona ja
peräytyvän sotavoiman tukena; ja näin se on vanhentunut niinkuin
sotavanhus linnanvartijana. Kaikkein viimeeksi se nyt on tullut
kuritushuoneeksi ja koppi-vankihuoneeksi; olihan se alustakin
rakennettu maan poikien _kuritukseksi_.

Kauniin-näköinenpä se linna on vieläkin keskiaikuisessa muodossaan, ja
vuosisadat ovat sitä varovaisesti kätelleet; vasta nyky-ajan
käytännöllistä hyötyä tavoitteleva henki on osaksi sen valleista
kukkulat pois-vienyt. Yhdessä tornissa oli ennen aikaan nähtävänä
Birger Jarlin kuva, kalkki toisessa, monikielinen ruoska toisessa
kädessään, oikein voimallisen lähetyssaarnaajan esikuvana. Kapean,
yhteen torniin vievän käytävän nurkassa on komero, johon tarinan mukaan
jarlin sisar elävältä muurattiin sisään, siitä syystä että oli yhteen
pakanallisista Suomalaisista rakastunut. Historia tosin tästä ei tiedä
mitään, mutta onpa muutama romantisuuden rakastaja katsonut aineen
novelliksi kelpaavaksi.

Suomen vanhimmat kaupungit ovat kaikki syntyneet kauppapaikoille meren
rantamailla, ja pitkä aika kului ennenkuin Birger Jarlin linnan
edustalle kasvoi pieni kauppala. Se otti paikkansa salmen äyräälle,
linnan eteläpuolelle, sai ensimmäiset oikeuskirjansa Pietari Brahelta
v. 1650; sillä oli kahdet markkinat vuodessa, mutta kauan aikaa antoi
-- virallisen tilastotieteen sanoilla puhuen -- "krouvinpito sille
vähäisen elantonsa": -- sotamiehillä tavallisesti on kurkku kuiva.
Vuosi 1770, jolloin se vielä kappaleen etelämmäksi muutettiin, on vasta
Hämeenlinnan kaupungin oikea syntymävuosi; uusi asemanjärjestys tuli
valmiiksi vasta v. 1798. Parolan nummi, jossa avaralla hietakankaalla
100,000 miestä aivan mukavasti saattaisi pitää sotaa, oli hamasta
Kustaa III:n ajoista kuuluisana leiripaikkana Suomen armeijan kokouksia
sekä sotaharjoituksia varten. Täällä, katselmusta pitäessä, putosi se
nerokas kuningas hevosen selästä ja katkaisi jalkansa v. 1782; täällä
myös Aleksanteri II katsasti uudestaan kokoonpannun Suomen ruotuväen
v. 1863, ja tälle paikalle tämän väen upseerit, ikään kuin aavistaen
meidän armeijan pian tapahtuvaa, surettavaa hajottamista, asettivat
komean vaskileijonan, joka samassa on muistopatsas rakkaalle
hallitsijalle sekä kuolemaan asti uskolliselle soturi-sukukunnalle.
Tällä vaskileijonallakin on historiansa, mutta se on jälkimaailman
kirjoitettava.

Hämeenlinnan kaupungista paloi 2/3 osaa Syysk. 14 p. 1831 ja on se sen
perästä "ehdompana entistänsä" kohonnut tuhastaan. Eräs maaherra,
vapaaherra Rehbinder, on rakentanut itselleen kestävämmän muistopatsaan
kuin mitä aikalaisensa käsittivät. Hän on kuritusvankien työllä luonut
pohjoispuolelle kaupunkia mitä ihanimman puiston mäkien, lahtien ja
salmien välille. Ja toisellakin puolella salmea on hän raivannut tien
jyrkkäseinäiselle Aulangon vuorelle, jossa katselijan silmien eteen
avautuu näkö-ala niin jylhä, järvi niin pimentoinen, kuin ainoasti
Skotlannissa ja Suomessa voi saada nähdä.

Munsterhjelm on maalannut kuvansa puiston puolelta. Me näemme salmen
ynnä siinä kulkevan pienen höyryn kanssa vasemmalla puolella, ja
edustalla pienessä veneessä kaksi herraa nuottaa laskemassa. Tuolla
sievällä niemellä seisoo rakennuksia täällä majailevan Venäjän sotaväen
varalle, sillä Hämeenlinna yhä edelleen on asevarasto ja sodan aikana
tärkeä paikka. Perempänä näkyy linna, sen takana osa kaupunkia
omituisen kirkkonsa kanssa, jolla on pyörön muoto, saarnatuoli
keskikohdassa. Oikealla sivulla näemme kappaleen niitä lehto-kujia,
jotka kaupunkiin saattavat; aivan perällä Wanajaveden sulku-rajoina
olevat vuoriharjut. Koko seutu on rikas ihanista näköaloista.

Hämeenlinna on nyt muuttunut Helsingin etukaupungiksi. Sen ulkonainen
muoto, elämäntavat ja hinnat mukaantuvat yhä enemmän pääkaupunkia
myöten, vaan yhtähyvin tuntuu kohta, että täällä ollaan kymmenen
peninkulman päässä meren rannalta. Kesäilma on täynnä havumetsäin
hajua, keväät ovat aikaisemmat, vikeriäisyys tuuheampi, luonnon
vaikutus vähemmin häiritty. Rautatie, kauppaliike, sotaväki voivat
ainoasti hetkeksi synnyttää jotain liikunnon tapaista. Hetken päästä on
jo Suomen luonto jälleen päässyt yksin valtahansa; sanoin selittämätön
yksinäisyyden tunne leviää vastustamattomalla voimalla koreain,
säännöllisten katujen, ihanain puistojen, rauhaisain järvien,
vuoriharjujen ja tasaisen, avaran, äärettömän kankaan yli.



19. Maantie Tampereen seudulla.

(H. Munsterhjelm).


Syyskuu-päivä sateen perästä. Kaikki ojat täynnä vettä, puiden
latvoista tippuu. Pilvet tulevat ohuemmiksi; järvi makaa hiljaa,
synkkämielisenä, ääneti.

Maantie, muulloin niin kova ja tasainen, on nyt kuopautunut rattaitten
jäljistä. Se on tiheäliikkeinen tie. Suomen rautateitten nykyisestä
pohjoispäästä, Hämeenlinnasta, virtaa liike pohjoseenpäin Tampereelle,
tehdaskaupunkiin. Monilukuiset matkustavaiset yhä kiistelevät
raskaitten tavarakuormien kanssa puolesta tiestä. Tällä kertaa näemme
kuitenkin ainoasti yhdet ajopelit, yksi hevonen edessä, jotka
pohjoseenpäin kulkevat. Tilavat kyytikärryt ne on, joissa on puiset
resorit, ketaroista tehty häkki; tämmöistä ajovärkkiä vähempivaraiset
usein käyttävät matkoilla. Oikealla puolella kärryillä istuva on
luultavasti talonvuokraaja tai vähempi maan-omistaja, joka menee
syysmarkkinoille Tampereelle, kyytimies istuu hänen vieressään,
puhellen hänen kanssaan vuoden pellavasaaliista. Sääty-ylpeydestä ei
ole puutetta Suomessa, vaan ei sillä ole sijaa maantiellä. Suomen
keskuskunnallisen olon perustuksena on kaikkein yhdenvertaisuus lain
edessä; se seisoo siis kansavallan leveällä pohjalla -- miksi siis ei
köyhä kyytimies saisi istua maan-omistajan vieressä.

Maisema tässä kuvassa ei ole minkään puolesta ihmeyttävä, millään
tavoin merkillinen. Tämmöiset näkö-alat tulevat matkaajalle yhä
vastaan. Nuot kaukaiset kukkulat tuolla, tuo uinahtunut lampi, nuot
mylleröidyt kivet tiepuolessa, tuo metsätöyry oikealla puolella
vaihettelevin lehti- ja havupuinensa, sylenpituisiin pinoihin ladotut
halot, itse maantiekin sitä sulkevan aidan ja avatun portin kanssa, ne
ovat kaikkein tavallisimpia näköjä jokaisella retkellä meidän maassa.
Mutta huomaapas tyvenyyttä tässä kuvassa! Se on syyspäivän liikuttavaa
nöyrää tyytymistä kohtaloonsa, koska elämän vuotuinen kierto on likellä
loppuaan ja lakastumisen aika alkaa. Ei itkua, ei valitusta, ei
alaspainavaa alakuloisuutta; ainoasti vieno, tuskin tuntuva
surumielisyyden vivahdus on levinnyt tämän yksinkertaisen syys-maiseman
yli. Luonto näkyy, luoden suoran, pelottoman silmäyksen hiljaista
järveä ja pilvistä taivasta kohti, katselevan katoomisen alkua. Jos
vaskipiirros saattaisi koivujen kirjavat värit kuvata, niin huomaisimme
jo siellä, täällä niiden viheriäisyydessä kellastuneen lehden; vaan
mäntyihin, noihin yksivakaisiin jöröihin, ei syksyn vaikutus ole
pystynyt. Me näkisimme maankarvaiset kanervanvarret koristettuna
vaaleanpunertavilla kukkasilla, näkisimme katajan tarjoilevan
marjojansa ihmisille lääkkeeksi, näkisimme ruohon tiepuolessa
vihannoida heloittavan niinkuin kevään alussa. Ja tämä luonne luonnon
ilmiössä kuvasteleikse myös ihmismielessä. Jos saattaisimme nyt
katsahtaa sisään kansan majoihin, jotka ovat piilossa tuolla metsän ja
harjujen takana, niin näkisimme saman pelottoman, vakaisen, nöyrän
onneensa tyytymisen, joka valittelematta kärsii välttämättömät.

Munsterhjelm on perinpohjin tutustunut näihin Suomenmaan osiin. Hän on,
niin sanoakseni, saanut Suomen luonnon elävältä käsihinsä; sen
omituinen luonne valuu hänen tekemättänsä hänen pensselistään. Siitä
syystä huokuukin meille tästä syksyisestä maisemasta lämpöinen
rakkauden hengähdys vastaan, ja paksuin sadepilvien takaa aavistelee jo
tulevainen uusi kevät.



20. Iltahetki Aurajoella.

(B. Reinhold).


Tämän kuvan voisi sanoa pohjois-eurooppalaiseksi, ei vaan
suomalaiseksi. Riikalainen luulisi tässä tuntevansa Väinäjoen,
Lybekiläinen Traven, Hampurilainen Elben ynnä noihin jokihin kuuluvan
kalastaja- ja merimies-väen kanssa. Tuo mies tuolla, joka, nojallaan
mastoa vasten, huolettomasti tupruttelee savuja piippunysästänsä ja
katselee jokea, saattaisi yhtähyvin olla Hollantilainen, Ruotsalainen
taikka Tanskalainen. Meriväellä on jokapaikassa sukulaisuus keskenään,
ja mikä nimeltään se joki lieneekin, jossa aluksensa on päässyt
satamaan, niin näet merimiehen kasvoissa jokapaikassa saman suruttoman,
vakaisen näön.

Kalastajaperhe saaristosta on kiinnittänyt aluksensa alisen sillan
kaaren alle. Illallinen on syöty; siksi päivää ei ole enää mitään
tekemistä. Yksi mies on jo mennyt levolle tuohon purjeista kyhätyn
teltan suojaan. Se on ukko-vaari, joka vanhuuden etu-oikeutta hyväkseen
käyttää. Poikansa yhä vielä nautiskelee illan ihanuutta, ahkera miniä
levittelee mattoa etukokassa, ja kuusivuotinen tytön tynkkä,
ponnistellen Nukku-Mattia vastaan, katselee kaupungin ihmeitä. Vene on
saapunut perille niin myöhäisellä päivän ajalla, että enin osa
kuormasta vielä jäi myömättä. Puolikot tuolla, täynnä silakoita sekä
turskakaloja, ovat huomenna vaihdettavat suoloihin, jauhoihin, kahviin,
tupakkaan sekä heliseviin markkoihin.

Kaikki on hiljaa, helinä kaduilla on hälvennyt, yksi joen pienistä
höyryveneistä päästää höyrynsä tähteet ilmaan; pian on koko toimelias
Turku vaipuva uneen. Mutta vielä välkkyy kajahdus valppaasta Heinäkuun
auringosta hehkuvissa ikkunalaseissa, puutarhoissa, rannassa sekä joen
kuvastelevassa pinnassa. Kesä-ilta on valoisa, lämmin, tyyni; ei sillan
kaarikaan saata luoda pimentävää varjoa veneessä istuvan perheen
päälle. Autuas rauha! Toisen päivän tullen, on sama alus kenties
turhaan osoitteleva satamaan jonakuna myrskyisenä syys-iltana,
pilkkopimeässä, hyrskyvien karien keskellä -- mutta sitä ei nyt
muistele kukaan. Myrsky on nukahtanut, pimeyden voima on rauennut, ja
alus on kiinni rauhallisessa rannassa yöttömänä suvi-iltana.



21. Naantali.

(B. Lindholm).


Alkupuolella 15:ttä vuosisataa hallitsi Suomen seurakuntaa Maunu
Olavinpoika Tavast, Turun piispa. Se oli mahtava, loistava
kirkko-ylimys; ei ole katolisuus koskaan ennen eikä koskaan myöhemmin
ollut Suomessa yhtä majesteetillinen, yhtä voimallinen kuin silloin.
Maunu Tavast v. 1443 muutti kymmenen vuotta ennen perustetun
Birgittalais-luostarin meren rannikolle Raision pitäjään, puolentoista
peninkulman päähän Turusta, ja rakennutti itselleenkin kartanon sen
läheisyyteen. Täällä vietti tuo mahtava piispa sitten loppupäivänsä
rauhassa, ja elettyänsä 95 vuoden ikään, saatuansa kyllin sekä ikää
että kunniaa, kuoli hän täällä, sammuvat silmänsä yhä vielä kääntyneenä
hänelle niin rakkaasen luostariin päin.

Nimeksi sille oli pantu _Vallis Gratiae_ (ruots. _Nådens Dal_, suom.
Armon Laakso), ja tuli siitä pian rikkain ja arvokkain luostari koko
Suomen maassa. Birgittalais-nunnia sekä Dominikolais-munkkeja eli
siellä eri konventeissa, noudattaen sangen ankaria sääntöjä samaan
malliin kuin Wadstenan luostari Ruotsissa. Pahaa ei kuulunut tästä
Armon laakson luostarista, mutta kyllä paljo hyvää, sillä se
harjoitti hyvin runsaasti laupeuden töitä, hoiteli kaikkia seudun
vaivasia, sairaita sekä sokeita, ja soi anteliaasti vieraanvaraa
toivioretkeläisille majakartanoissaan; siihen kuului lastenkoulu ynnä
myös kaunis puisto täynnä hedelmäpuita sekä kaikellaisia harvinaisia
kasveja; sen maa-tilat olivat parhaiten viljeltyjä koko maassa. Pian
syntyi luostarin edustalle kauppapaikka, sillä paljon kansaa vaelteli
tänne paikan pyhyyden tähden, saadakseen anekirjan synteinsä
anteeksi-antamiseksi. Pieni kaupunki kohosi tälle rauhoitetulle
turvapaikalle, se kasvoi joutuisasti, ja 15:llä vuosisadalla sillä oli
kaksi pormestaria. Mutta tämä kaupunki kukoisti ja lakastui yhdessä
luostarinsa kanssa, ja sen kukoistus-aika oli sangon lyhyt.

Uskonpuhdistus tuli Suomeen hiljakseen, melkein ääneti, ja ankara vuosi
1527 kukisti yht'-äkkiä, niinkuin maanjäristys, katolisen kirkon
maahan. Naantalin luostarille tuli sama kohtalo kuin sen muille
veljille; sen maa-tilat annettiin entisten lahjoittajain suvuille tai
kruunulle, sen kalleudet ryöstettiin: sen hurskaat, nyt periköyhät
asujaimet saivat kuitenkin vielä vähän aikaa armoilla elää vanhalla
paikallaan. V. 1569 viimeinen abbedissa Naantalissa, Birgitta Kurki
rukoili kuningas Juhana III:lta Jumalan tähden apua muutamille
vanhoille, aivan hyljätyille luostarisisaruksille, jotka vielä olivat
entisessä konventissa jäljellä. Juhana kuningas tämän liikuttavan
rukouksen kuuli; hän antoi luostarille takaisin pienen maa-tilan
vuotuiset tulot, korjautti kirkon ja ilmoitti puolilla sanoilla, ei
olevan hänellä mitään sitä vastaan, jos toisetkin vanhanpuoliset lesket
tai neidet panisivat nunnahunnun päähänsä. Mutta nunnahuntujen aika jo
oli auttamattomasti ollut ja mennyt. V. 1577 kuoli Birgitta Kurki, ja
hänen kuoltuaan oli vaan kolme nunnaa enää jäljellä, jotka tarjosivat
luostarinsa vielä tallella olevat kalleusten tähteet kuninkaalle, sillä
ehdolla että sen sijaan saisivat pienen talon omakseen. V. 1581 oli
vaan yksi heistä elossa, jota ahneet voudit näkyvät ahdistelleen, sillä
kuningas uhkaa ankarinta vihaansa sekä epäsuosiotansa niille, jotka
Naantalin "yksinäisen nunnan" eläkettä supistaisivat. Sama uhkaus
uudistettiin v. 1590. "Antakaa viimein vihdoinkin Naantalin nunnan,
Elina Knuutintyttären, saada saatavansa". Kuinka kauan sitten tämä
"katolisuuden leski" vielä eli, sitä ei tiedetä; mutta näin köyhänä,
näin turvatonna, näin yksikseen hyljättynä katosi hänen kanssaan
katolinen kirkko Suomessa, joka aikanansa oli ollut niin rikas ja
mahtava! Naantalin luostari on sen kirkkaimman loiston ja sen halvimman
alennuksen kuvana.

Luther'in usko katsoi velvollisuudekseen hävittää kaikki "paavilaisen
taika-uskon" jäljet. Luostarin rakennukset purettiin tanteren tasalle;
ainoasti luostarikirkko, nyt lutherilaisena, kohottaa vielä nytkin
mahtavat, kauas meren seljille näkyvät muurinsa kallioiselta rannalta.
Pyhäin miesten kuvia, messupukuja, alttarivaatteita, kalkinpeittoja,
jotka häviöstä ovat säilyneet, ynnä myös kahta (nyt haudattua) muumiata
kirkon-alaisissa holveissa on viime aikoihin asti näytetty uteliaille
jälkeisille. Taruja salaisista holveista sekä maan-alaisista käytävistä
ei ole puuttunut; aukisilmäinen tutkintokin puolestaan on paljastanut
ja kuvannut luostarin perustusmuurit. Jäännöstä nunnien uutterasta
kätevyydestä ovat villasukat ja villavauvat, joita nykyisessä
Naantalissa kudotaan.

Pyssymies eräänä päivänä ajeli lintua takaa, joka viimein valitsi
turvapaikakseen kirkon rauhoitetun katon. Pyssymies ei pitänyt lukua
pyhän Birgitan rauhasta; hän laukaisi, ja lintu putosi kuoliana maahan.
Mutta latingin palava tappuratukko sytytti kirkon katon, kirkko rupesi
palamaan, pyssymies sen näki ja tuli samana hetkenä -- niin taru kertoo
-- sokeaksi. Se tapahtui Maalisk. 4;nä p:nä 1628. Paksut seinät
kuitenkin kestivät tulen voiman, kirkko korjattiin jälleen ja
laitettiin nyt nykyään täyteen kuntoon Suomen kruunun kustannuksella.
Torni rakennettiin siihen v. 1797.

Naantalin kaupunki, jossa jokainen talo on pitänyt oman sukunimensä, on
vaivalla ja tuskalla elää nytkytellyt vuosisadan vuosisatansa perästä,
masentuneena mahtavan kilpaveljensä Turun likeisyydestä.

Meidän aikoinamme vaeltelee taas suuria toivioretkeläis-parvia tuolle
muinaiselle pyhälle paikalle, mutta he eivät tulekaan enää pyhältä
Birgitalta apua rukoilemaan, vaan pakanalliselta veden-jumalalta, tai
hakevat Naantalin terveellisestä mudasta parannusta kivuilleen.
Naantalin kylpylaitos on rikkain kävijöistä koko Suomessa; näille
kaljuille kallioille kokoutuu joka kesä monta sataa kaikilta Suomen
haaroilta tullutta kylpyvierasta, Itämeren tuoretta ilmaa hengehtimään
ja Turkuun tai Turusta kulkevien höyrylaivojen savua katselemaan.

Lindholmin kuva näyttää meille kallioisen niemen, sinisen meren,
tien täynnä käveleviä kylpyvieraita, pikkuisen kaupungin ja jalon
kirkon; mutta kylpylaitoksesta näkyy vaan jokunen hämärä piirre
vasemmalla puolella. Suomessa on monta nientä ihanampaa, vaan ei
yhtään muistorikkaampaa. Kuvaa mielessäsi nämät rannat täyteen
romalais-katolisen kirkon loistavia juhlasaattoja; kuvaa tähän päivän
paisteessa loistavat, liehuvat liput, pyhäin-kuvat, kullatut
pyhäinluu-arkut sekä luostarin kirjavat ikkunat; anna kellojen helistä;
anna Dominikolais-munkkein mustissa, punaisella ristillä varustetuissa
kaavuissansa, nuora vöillä, anna Birgittalais-nunnien harmaissa
puvuissaan, mustissa hunnuissaan, hitaasti astua sivuitse, anna
kuoripoikien veisata _jubilate_-virttä ja harrasmielisten ihmisparvien
sadoittain ma'ata polvillaan Neitsy Maarian taikka S;t Birgitan kuvan
edessä; ajattele siihen lisäksi välkkyvä meri, täynnä kymmeniä valkeita
purjeita -- sitten sinä näet Naantalin entisessä muodossansa. Anna
sitten kaiken tuon komeuden savuna haihtua; hävitä pois maan päältä tuo
mahtava luostari kaikin vierasmajoineen, asukkaineen; aseta sen sijaan
matalia mökkejä, kukkastarhoja ympärille, kukkaspottuja ikkunoille,
sukkaa kutovia akkoja sekä hyväntahtoisia, säästeleviä porvareita,
aseta määrä-aikoinaan sinne, tänne, kaljuille, harvaa männikköä
kasvaville kallioille muutamia kylpyvieraita; anna tämän kaiken yli
kaareutuvan pilvisen taivaan katsoa alas aution meren, suuren kirkon,
pienen, köyhän, hiljaisen, unohdetun kaupungin puoleen -- sitten sinä
näet nykyisen Naantalin. Suomen Avignon'illa ei ole edes komeita
raunioita muistomerkkeinä lyhyt-aikaisen loistonsa haudalla. Se on
"yksinäisen nunnan" kaltainen, joka istuu muistoihinsa vaipuneena ja
oudoksuvin silmin kallioltaan katselee uutta aikakautta.



22. Yksi Roineen selkä.

(H. Munsterhjelm).


Roine on kallihimpia helmiä Näsijärven vesistön laajassa järvijaksossa
ja levittelee selkiänsä Hämeen sekä Yli-Satakunnan rajoilla. Keskellä
metsäisiä kukkuloita ja viljavia peltoja pujahteleikse tämä kirkas
järvi, 277 jalan korkeudessa meren pinnan yli, monina selkinä ja
salmina, seudun kautta, joka on Suomen ihanimpia, huuhtoellen idässä
Kangas-alan harjun juurta. Tämän vesistön monet suuret sekä pienet
järvet, Längelmävesi, Roine, Mallasvesi, laskevat Valkeakosken kautta
Vanajaveteen, josta sitten, toisen järvijakson läpi juostuaan,
kuljettavat vetensä Kokemäenjoen kautta mereen.

Näät suuret vedet näillä seuduilla ovat useammin kerroin
väkivaltaisilla myllähdyksillä raivanneet itsillensä uusia
laskupaikkoja. Suuret veden nousemiset ja äkilliset alenemiset ovat
silloin muutelleet maisemain koko näköä. Estääkseen Längelmäveden
tulvia, kaivatti Suomen kruunu v. 1829 läpi sen 200 kyynärää leveän ja
43 jalkaa korkean kannaksen, joka on mainitun järven sekä 6 1/2 jalkaa
alemman Roineen välillä. Työ oli suurella huolella tehty valmiiksi,
silta rakennettu kaivannon yli ja osa toetta varovasti avattu, koska
vesi, yöllä Huhtik. 3:tta päivää vasten 1830, sai harjun löyhän hiedan
läpileikatuksi, huuhtoi pois paalutuksen perustan ja viimein vei
mennessään tokeen, sillan sekä kaivannon kivetyt reunaimet.
Längelmävesi kauhealla voimalla kuohahti Roineesen. Muutamien tuntien
kuluessa oli aukko levennyt 10:stä syllästä 20:ksi, Roineen rannikot
joutuivat veden valtaan eikä kosken vimma asettunut ennen kuin
molempain järvien pinta oli tasan. Silloin oli Längelmävesi alennut 5
jalkaa, 4,500 tynnyrin-alaa oli viljelyksen omaksi saatu, ja Roineen
paisuneet vedet vähitellen vuodattivat liikansa muihin alempana oleviin
järvihin.

Kukaties on se aavistus tuosta suuresta voimasta, joka ihanan
hopeakalvon alla piilee, josta Roineen sinertävät selät ovat saaneet
viehättävän vaikutuksensa, Munsterhjelm on kuvannut yhden sen
pienemmistä seljistä, joka leikitellen loiskii oikullisesti
polvitteleville rannoille. Me näemme mutkallisen tien, yksinäisen
purjeen, ilmoihin nousevan savun ja perempänä salmia, jotka toisille
seljille vievät. Vasemmalla puolella, aivan reunalla katoaa kaitainen
järvikaistale siintymättömiin. Tämän saman Roineen rannalla, Liuksialan
kartanossa, itki Eerik XIV:n puoliso, Kaarina Maununtytär, monta pitkää
vuotta poikaansa, kruunuansa ja kotimaatansa: hänen kyyneleistänsä,
jotka näihin vesiin tippuivat, on Roineen pinta saanut hopealle
hohtavan välkkeensä.



23. Salainen viinanpoltto-kota Loviisan saaristossa.

(B. Lindholm).


Kerrotaan Walter Scott'ista, joka itse oli lakimies ja rauhatuomari,
että hän välistä ei voinut olla tuntematta mieltymystä rohkeita
tullivarkaita taikka muita heidän kaltaisiansa kohtaan. Mutta yhtä
vähän kuin sen vuoksi tuon mainion romaaninkirjoittajan laintottelemus
on ollut epäluulon-alainen, yhtä vähän myös syytettäneen meidän
maalaria luvattomasta työstä, jos joku lainvartija tästä huomaisikin
hänen olleen salaisten viinanpolttajain epäluulon-alaisessa seurassa.
Hyvänä kansalaisena hänkin varmaan sydämestään soisi, että nuot kolme,
jotka tuossa hänen kuvassaan puuhaelevat raskaan viina-ankkurin
poiskuljettamisessa, pian joutuisivat lain kynsihin, ja jos jotakin
sopisi lukea hänen syykseen, niin se on se, ettei hän ole pannut
nimismiehen kiiltäviä nappeja eikä siltavoudin vahvaa sauvaa
vilahtamaan hoikkain mäntyin välistä. Hän näkyy tahallaan kuvanneen
tuon laittoman työn aivan häiritsemättömäksi, sitä varmemmin voidakseen
tuoda kaikki kolme lainrikkojaa tänne yleisen mielen oikeuden eteen.

Maantieto on pitänyt huolen siitä että Loviisan kaupunki saaristoineen,
Uudenmaan kaakkois-kulmalla, ilman syyttänsä tulisi pahaan maineesen.
Eihän toki voi vaatia, että joku kaupunki tai saaristo siirtyisivät
pois edulliselta asemaltaan, senvuoksi että vastapäätä sattuu
olemaan Viron rannikko, josta monta monituista veneen täyttä
paloviina-tynnyreitä on tullin ohitse salaa tuotu tänne mustina
syksy-öinä, kunnes muutamille meidän omista rantalaisista tuli kiusaus
itse keittää herkkunestettä Viron votkan sijaan. Ja vieläkin
lopullisesti rauhoittaaksemme lainkuuliaisen lukijamme omaatuntoa,
voimme lisätä, että maalari tässä on kuvannut tapauksen olleilta ja
menneiltä ajoilta, jolloin talollisilta otettiin pois heidän kallis
oikeutensa saada itse muuttaa peltonsa vilja myrkyksi, ja jolloin
ensi-aikoina salaisia viinakotia kasvoi maasta niinkuin sieniä sateen
perästä. Sitten tuli hätyytys-aika varanimismiehineen, palkintoineen
ilmi-antajille sekä tuntuvin sakkoineen lainrikkojille, ja seuraus oli
se onnellinen, että noista luvattomista viinatehtaista pian vaan oli
rauniot jäljellä, kummastukseksi jälkimaailmalle, samoin kuin muinaiset
rosvopesät, joita vielä näytetään siellä, täällä Suomen maanteitten
varrella. Tämmöisen raunion on meidän maalari löytänyt ja taiteen
oikeudella pannut sen tässä jälleen täyteen toimeen, aivan niinkuin
muinaisen rosvopesänkin kuva tietysti tulisi siitä elävämmäksi, jos
siihen kuvataan lisäksi puoli tusina oikeita rosvoja täydessä saaliin
jaon puuhassa.

Paikka on hyvin valittu: yksinäinen, autio saari, tiheä hongikko, ja
likellä ranta, joka monin salasolineen, lahdenpohjukka-piiloineen on
ikään kuin luotu tullivarkaita varten. Viinatehdas on yksinkertaisinta
laatua rakennukseltaan: siihen vaan tarvitaan havu-katos, juuri niin
suuri että suojaa ja kätkee laittoman viinapannun ynnä muut siihen
kuuluvat astiat ja jäähdytyskorvot sekä valmiin viinan. Yhtä helposti
kuin tavara on tehty, yhtä helposti se myös saadaan kaupaksi, eikä ole
auttavista ystävistä koskaan puutetta. Nuot molemmat miehet vasemmalla
puolella ovat nähtävästi merimiehiä, jotka luvatusta voiton osasta
kernaasti ovat apuna. Tuo lihava vaari, joka itsekseen kantaa toista
viina-ankkuria ja niin rakkaasti likistelee sitä koukkuisia polviansa
vasten, taitaa olla varakas rusthollari, joka jo ennalta on tarkoin
lukenut voittonsa markoittain, jopa pennittäin. Pitäähän pyytää
itselleen elatusta otsansa hiessä tässä maailmassa. Ponnistus
ja liikkuminen on terveellinen hänen pönkä-vatsalleen, ja
muutama raippapari tuohon leveään selkään mahtaisi olla vieläkin
terveellisempää.

Paloviinan valta näillä kylmillä Pohjan perillä on kovin suuri ja
turmiollinen, että se olisi voinut mainitsematta jäädä millään matkalla
Pohjanmailla. Tarina kertoo että, koska Herra Jumala oli ihmisen
luonut, paha henkikin tahtoi kilvoitella hänen kanssaan, ja loi apinan.
Jotain samallaista varmaan myös tapahtui, koska Luoja teki viinin
ilahduttajaksi ihmisen sydämelle: kohta ryhtyi paha henkikin puolestaan
työhön ja opetti ihmistä viinaa polttamaan. Turhaan on viiniköynnös
täällä ikäänkuin laskeunut maan tasalle; turhaan on viinimarja täällä
muuttunut jaloimmiksi marjoiksi. Viluinen Pohjanperäläinen tahtoo
kiihoitus-ainetta jähmettyneille jäsenilleen, eikä voi mikään, ei laki,
ei järki, ei armahtavaisuuden tunne, estää häntä uuttamasta alkoholia
leiväksi aiotusta viljasta, Kas se on pimentopilvi Pohjanmaiden yli,
mustempi sen mustimpaa syksy-yötä.

Mutta sitä ei ajattele tuo lihava rusthollari tuolla, kallis taakkansa
sylissään. Hän vaan lukee voittoansa, ottaen äänettömän hongikon
todistajakseen, ettei hän ole koskaan varastanut muuta paitsi
perhekuntain onnea, ei ole koskaan murhannut muita paitsi juomareita.
Voi sinua rehellistä miestä, kuinka väärin sinun rehellisyyttäs on
tuomittu!



Tampereen kaupunki.

(J. Knutson).


Kaljuja harmaakivi-kallioita, mataloita huoneita säännöttömissä
riveissä, yksi kirkko, yksi koivu, kaksi korkeaa savupiippua, pari
järven lahtemaa, ja tuolla perällä harjuja, joiden epätasainen linja
polvittelee taivasrannassa -- siinäkös se onkin kaikki? Siinäkös se on
Tampere, johon matkalaiset kulkevat, nähdäkseen kappaleen Suomen
sydäntä ja ihaillakseen sen tuhansien järvien loistoa.

Ei, ei tämä ole kaikki. Maalari on huviksensa tähän maalannut
kuva-arvoituksen, jossa jotain suurta on piilossa ulkonäön
mitättömyyden takana. Laajenna kuvan näkö-piiri, niin että näet avaran,
välkkyvän järvenselän, niin pitkältä kuin vaan silmäs ulottuu; johda
siitä alaspäin leveä, valkeavaahtoinen juova, kulkuväyläksi ankaralle
koskelle, joka juopi satojen järvien vedet ja kuitenkin yhä janoo
lisää; aseta sen äyräille kuusikerroksisia jättiläis-rakennuksia,
joista höyryn, vesi-rattaitten ja koneitten pauhina uupumattomalla
uutteruudella yöt, päivät kuuluu, saattaen kosken kohinankin
kuulumattomaksi; ympäröi tämä näky jyrkkävietteisillä, metsäharjaisilla
selänteillä sekä silmäs eteen avaralle leviävillä viljavilla
notkelmilla; silloin se olisi Tampere. Tämä kuva näyttää meille
ainoasti yhtä jättiläisen helmankulmaa.

Tampereen kaupunki on Kustaa III:n luoma, mutta itse ajatus kuuluu jo
häntä edelliseen "hyödyn aikakauteen". Veden summaton työvoima oli
täälläkin, niinkuin muualla Suomessa, kuohunut käyttämättä sivuitse, ja
kun nähtiin sen ankaran kosken siellä, täällä pyörittelevän jonkun
mitättömän jauhomyllyn ratasta, niin olisi luullut näkevänsä Suomen
runon Kullervon -- titanien vertaisen voimaltaan -- joka oli pantu
pientä lasta keinuttamaan. Hyödyn aikakausi keksi että hänen hillitöntä
voimaansa saattaisi hyödyllisempiin toimiin käyttää, ja Tampereen
kaupunki perustettiin Lokak. 1 p. 1779. Yksi Hattu-puolueen
päälliköistä Suomessa, presidentti vapaaherra Boije, soi siihen suuren
apunsa, sillä että kaupunkia varten antoi kosken oikeanpuolisen rannan,
jota vastaan vasemmanpuolinen yhä vielä kuuluu Hatanpään kartanon
alle.

Vv. 1821, 1824 sai Tampere vapaakaupungin oikeudet, jota paitsi
suurilla suojelustulleilla masennettiin kaikki kilvoittelu sen kanssa.
Tehtaita siihen syntyi englantilaisten rahavarain avulla; mutta
kaikesta suojeluksesta teollisuuden uutteruus vaan laimenee. Vasta
vapaamielisempäin kauppa-asetusten valtaan päästyä kohosi täälläkin
tehdasliike meidän ajan vaatimusten tasalle. Koski nieli miljonia
kitahansa, mutta ajoi ne monenkertaiseksi karttuneina jälleen ylös
rannoillensa, ikäänkuin kultahietaa. Nyt sen työvoima kehrää ja kutoo
villa-, pumpuli- sekä liinakankaita, sotkee ryysyjä paperiksi, ja panee
liikkeelle konepajoja ynnä kaikellaisia muita tehtaita. Enemmän kuin
6,000 henkeä työväkeä tottelee työkellojen kutsua; heidän lapsensa
kokoutuvat kouluihin; purjevenheet tuovat yhä vereksiä joukkoja
kaupungin karttuvan asukasluvun lisäksi. Aikaa on kestänyt, ennen kuin
vapautta rakastava, autioissa saloissa kasvanut kansa on tottunut
tehtaitten väentunkeesen, umpinaiseen ilmaan sekä yksitoikkoiseen
työhön. Mutta kärsivällinen, kestäväinen, oppimaan taipuvainen
suomalainen luonne on vähitellen siihenkin tottunut, ja Tampereelta on
uusi sivistysmuoto -- tehdasteollisuus -- levinnyt maamme eteläisten ja
läntisten kulmain yli. Tampereen tehtaitten teokset enimmäksi osaksi
menevät Venäjälle; mutta omassa maassa kuuluu yhä harvemmassa rukin
hauska surina, sukkula on sujahtanut pois emännän ahkerasta kädestä,
talon tyttäret eivät enää käy kotikutomissa, vaan puodista ostetuissa
vaatteissa, ja tehtaat ostavat pellavat kun ne vielä pellolla kasvavat.
Kaikki tämä hiljaa, vaan perinjuurin muuttaa kansantapoja;
koneellisuuden rauta-aika on jo saapunut Suomen keskisydämeen. Kone on
herrana, ja sen rätiseväin hammasrattaitten välillä liikkuu työväki
kaasun valossa, vaaleana ja äänettömänä, niin kuin haahmoparvi.

Kaikesta siitä ei tämä kuva anna mitään tietoa. Se on tehty pohjosesta
päin katsoen; avara Näsijärvi on siis alapuolella kuvan kansia, ja
siitä lähtevä, tässä samaten näkymätön, ankara koski, kulkee aivan
oikealla reunalla noitten tehdasrakennusten sivuitse, jotka tässä vaan
parilla törröttävällä savupiipulla osoittavat olevansa olemassa.
Vesikaistale tuolla kuvan taustassa kuuluu viherjäisillä kukkuloilla,
niemillä sekä saarilla niin kauniisti seppelöityyn Pyhäjärveen --
keskusjärveen, joka eri haaroilta ottaa vastaan Näsijärven vesistön
vedet ja viepi ne majesteetillisen Nokiakosken kautta sekä läntisten
järvien läpi Kokemäenjokehen. Tehtaitten alin-omainen pauhu ei ole
voinut tukehduttaa Tamperelaisten ihastusta kauniisen ympäristöhönsä.
Ihanat puutarhat kylpevät kosken ryöpsähyttelemässä vesihuurussa, ja
kaukana kohinasta ja pauhusta saa väsynyt kävelijä korkealla
Pyynikki-vuorella levähdyttää mieltänsä kaukaa kimaltelevain
vedenselkäin ihaelemisella.



25. Imatran alku.


Vierasmajasta oikealla virranrannalla käypi polku ylös putouksen
niskalle päin. Harva matkustavainen jättänee tämän käynnin tekemättä,
ja penkkejä on sille paikalle asetettu, leposijaksi niille, jotka eivät
tahdo epätasaisilla kallioilla istua.

Murhenäytelmän kolme eri kohtaa -- syy, lankeemus ja sovitus -- ovat
selvästi eroitettavana tässä luonnon suuressa draama-runoelmassa. Nyt
nähtävänä olevassa kuvassa on maalari tuonut etehemme ensimmäisen
kohdan, syyn. Virta on lähtenyt hiljaisesta kodistansa, järvestä,
kulkien niinkuin ihminenkin elämässään, välin hyrskypaikkoja, välin
suvantoa. Hän on alkukoskissa oppinut nuoren voimansa tuntemaan; hän on
nuori jättiläinen, jonka sydän kuohuu halusta tulla mainioksi tämän
elämän taistelussa, raivata itselleen tietä kalliomuurien läpi,
kunnialla kruunattuna päästä tuntemattoman meren syliin. Hän ei pelkää
mitään, hän ei tiedä että raskaudenluonnon-sääntö on häntä itseään
voimallisempi, hän ei tiedä että hän itse, parhaan voittonsa hetkenä,
on räiskähtävä miljoniksi vaahtopisaroiksi. Hän kuvaa itsekästä voimaa,
joka ainoasti omaan itsehensä luottaa, tietämättä että silläkin on
korkeampi valta ylitsensä, valta, joka häntä johtaa ja on ennaltaan
määrännyt hänelle pyrinnön perän sekä tien. Näkemättä vastustamatonta
sallimusta, joka häntä syvyyteen sysää, hän kuitenkin tuntee itsessään
jonkunlaisen levottomuuden. Katsele näitä ristiin rastiin käyviä
kuohu-aaltoja, jotka jo kaukana jyrkkyyden reunasta saattavat mahtavan
virran rinnan kohoamaan, ennustaen sen pian tapahtuvaa lankeemusta.
Mikä vertauskuva tässä luonnon ilmiössä! Nämät levottomat laineet ovat
aivan kuin lakkaamatta vastakkain käyvät, lakkaamatta toisiansa vastaan
riitelevät aavistukset, ajatukset ja himot kadotukseen rientävän
ihmisen sielussa. Mahtavimmatkin historian jättiläisistä --
Aleksanterit, Caesar'it, Napoleonit -- ovat kaatumisensa edellisenä
iltana tunteneet sielunsa salaisimmassa pohjukassa noita ennustelevia,
ristinriitaisia, kalvavia laineita, ja heidän teoissaan on tämä
sisällinen taistelu ollut nähtävänä. He ovat voittaneet tämän
aavistelevan tunteen, sanoen sitä heikkoudeksi, he ovat rohkeasti
niinkuin Imatrakin käyneet tietänsä eteenpäin, ja syvyys on heidät
niellyt.

Itse tämä kaikki-nielevä syvyys on jo ollut kuvattuna toisessa paikassa
tässä teoksessa. Kolmas kohta, Imatra putouksensa alapuolella, on vielä
näkemättä -- se hetki, jolloin erilleen ryöpsähtäneet pisarat jälleen
yhdistyvät uuteen elämään, ja jolloin loppuun kuluneesta tapauksesta on
jäljellä ainoasti tragillisen suuruuden vuosisatoja ihmeyttävä työ:
särjetyt muurit ja vapauteen raivattu tie.

Luonnon vertauskuvien vaikutus ihmis-sieluun on huomaamaton, vaan
ihmeellisen voimallinen. Harva ihminen -- vaikka kuinkin hiljainen,
hidasmielinen, mielikuvitusta vailla oleva -- lienee kauemmin aikaa
katsellut Imatraa sen näljäiseltä, liukkaalta äyräältä, tuntematta
itsessään käsittämätöntä, melkein kuin pahan hengen viekoituksesta
tulevaa halua syöksemään itsensä alas tuohon kiehuvaan pyörteesen.
Moni, sitä tunnetta tunnettuaan, ei ole toista kertaa tohtinut tulla
Imatran salaisen viekoitus-voiman piiriin, ja hän on siinä tehnyt
oikein, sillä onpa joskus tapahtunut, että kiusaus on tullut kovin
suureksi -- tapaturmioita on tapahtunut, joiden syyksi on luultu
kallioin liukkautta -- mutta Jumala yksin tietää Imatran uhrit ja
ihmis-sielun synkät syvyydet.

Noita huvimatkalaisia tuolla ei näy tämmöinen pelko vaivaavan. He
nauttivat kesäpäivän ihanuutta koivujen varjossa, ja yksi tyttönen
likiseudulta tarjoilee heille mansikoita kaupaksi. Levottomasti
lainehtivan, melkein tuskallisen kosken rinnalla tekee Suomen luonnolle
omituinen rauhallisuus virran rannoilla ja tuossa lehtosaaressa kuvan
taustassa sanomattomasti hauskan vaikutuksen. Tässä ovat elämän
molemmat suuret vastakohdat aivan rinnakkain, tehden toinen toisensa
kauneuden vielä täydellisemmäksi, vielä ihastuttavammaksi.



26. Juustilan sulku.

(B. Reinhold).


Taaskin eurooppalainen kuva; mutta samassa myös suuren kansallisen työn
kuva, Juustilassa on viimeinen, eteläisin Saimaan kanavan 28:sta
sulusta.

Saimaan avaralla vesistöllä, jonka alimmat selät ovat 256 1/2 jalkaa
Suomenlahden pinnan yli, on luonnollisena viemärinään Vuoksi, joka
Laatokkaan laskee. Mutta Vuoksi syökseytyy niin jyrkkiä könkäitä
(putouksia) ja niin ankaria koskia myöten alas, että enin osa sen
juoksua on mahdoton aluksin kulkea, eikä se siis voi olla kulkuväylänä
Saimaan ja meren välillä. Jo 1600-luvun alussa ruvettiin siis kaivamaan
kaivantoa Saimaan ja Suomenlahden välille; mutta se työ lakkasi kesken,
ja hyvä onni se olikin, voipi sanoa. Sillä siihen aikaan oli sulkuin
rakentamisen taito vielä sangen huonolla kannalla, ja Savon suurten
järviselkäin vedet olisivat siis luultavasti hirmuisena tulvavirtana
ryöpsähtäneet rantamaan ylitse. Kaivannon kaivamisen tuuma heräsi
sitten uudestaan vasta v. 1826, jolloin 13 talonpoikaa tuli Savosta,
tuoden anomusta siitä maamme suuriruhtinaan etehen. Hankkeita ja
valmistuksia siihen johti Suomen tie- ja vesi-yhdistysten silloinen
päällikkö, paroni Kaarle v. Rosenkampff, joka kaatuikin taisteluun
tämän tuuman puolesta, vaivoista murtuen. Saimaan kanavan kaivaminen
päätettiin keisarin kirjeellä Syysk. 21:ltä päivältä 1844, kanava
avattiin kululle Syysk. 7 p. 1856 ja tuli aivan valmiiksi v. 1858.

Sanomattomat vaikeudet olivat tässä työssä voitettavat. Kanavan koko
läpi kuljettava matka mereen asti, 55 1/2 virstaa pituudeltaan, oli
peri-vetinen. Siellä oli matalia järviä, joissa piti kulkuväylä
syventää, polvittelevia jokia, jotka piti syrjälle johtaa, pohjattomia
soita, jotka piti täyttää, ja höllä maaperä, joka teki että laidat
kerta kertansa perästä vyörivät kaiventoon. Mutta kymmenvuotinen
uutteruus, viisaus ja suuttumattomuus voitti kaikki esteet, ja Suomen
insinöörit, joiden ylijohtajana oli Ruotsalainen, eversti Niilo
Erikson, kuuluisan Amerikkalaisen veli, saattoivat viimein antaa maansa
käytettäväksi työn, joka on jaloimpia lajiansa Euroopassa ja on vaan
maksanut verrattavasti pienen summan, 12 miljonaa 381,000 Suomen
markkaa.

Saimaan kanava yhdistää mereen järvirannikoita sadoin peninkulmin,
ylimaan kaupungeita on koko joukko tullut merikaupungeiksi, salojen
korkeat hongat pääsevät ulos maailmoille, kauppa ja sivistys
pääsevät sisään syrjäisiin takamaihin. Tämmöisen työn loppupaikka
maksaa muistamisen vaivan. Juustilan sulussa, kanavan suulla,
Suomenvedenpohjan ylimmäisessä päässä, on meillä tilaisuus nähdä
kuinka lujasti, huolellisesti se suuri työ on tehty. Kanavan laidat
ovat hienosti silitetyllä harmaakivellä päällystetyt; me näemme
sulkukammion, joka on vuoreen hakattu, vahvoilla porteilla suljettu, ja
jonka yli käy sievä vääntämällä aukeava silta. Veden pinnan korkeuden
eroitus sulkujen yli- ja alapuolella on keskimäärin vähän kymmenettä
jalkaa. Kanavan leveys on vaihtelevainen 31:stä jalasta, vedenpintaa
myöten lukien, missä se käy suoraan, aina 90:äänkin jalkaan
polvipaikoissa; syvyys on 9 jalkaa.

On päiväpaisteinen suvipäivä kohta päivällis-ajan perästä. Ylöspäin
kulkeva höyrylaiva on juuri tullut sulun sisään Viipurin puolelta,
sulunvartijat par'-aikaa ovat sulkemassa alaporttia, ja laivan edessä
oleva silta on jo vasemmalle auki väännetty. Kaksi laivan matkalaisista
on, käyttäen tätä viivytystä hyväkseen, astunut maalle kävelläkseen, ja
saavat kohta tuon pääsemättömän marjatytön kimppuhunsa; toiset
matkalaiset kärsivällisesti istuvat laivassa, kulun jatkamista
odotellen; muutamat katselijat silmäilevät laivan menemistä sulun
kautta. Sulunvartijan tupa vasemmalla puolella, sievä metsä oikealla
ynnä kanavaa myöten käyvä tie edustalla, muuta ei seudusta näe, sillä
kanavan sininen vyö pokjoiseenpäin on peitossa sillan takana. Ei
myöskään näy niitä monia somia huviloita, jotka kanavan varsia yhä
koristelevat ja matkustajan silmiä ihastuttelevat. Höyrylaiva on
saattava niille meidän terveisemme ja on turvallisella, hauskalla
matkallaan epäilemättä saava monta vastatervehdystä niistä liehuvilla
nenäliinoilla.



27. Savon linna ynnä osa Savonlinnan kaupunkia.

(H. Munsterhjelm).


Kustaa III:n sihteeri Ehrenström kertoo seuraavan jutun. Muutamana
kolkkona iltana keväällä 1790 oli Kustaa III Drottningholmen
huvilinnassa, ajatellen sotatuumiansa ja lähtöä Suomeen. Kuningas
seisoi miettiväisenä, lämmitellen itseään takan edessä, ja kääntyi
yht'-äkkiä Leopold'in puoleen näillä sanoilla: "Mais il faut avoir le
diable au corps, que de quitter toutes ces aisances çi, pour aller
s'enfoncer dans les déserts du Savolax -- kylläpä pitää olla pirun
riivaama, jättääksensä kaiken tämän mukavuuden täällä ja tunkeutuakseen
Savon salomaiden sydämeen!" -- Tämä kuva näyttää meille yhden noita
"Savon salomaita", joiden tähden se nerokas kuningas rohkeni uhrata
mukavan olentonsa. Mutta jos Savon linnassa ei olekaan koskaan voinut
olla Drottningholman linnan vertaa hienossa, jalossa ylellisyydessä,
voipa se sentään luonnon kauneuden puolesta vetää vertaa vaikka
millekin kuninkaalliselle huvilinnalle.

Tuo vanha linna keskellä kuvaa syntyi v. 1475, jolloin rohkea
ritari Eerik Akselinpoika Tott rakensi sen suojaksi Venäläisten
päällekarkauksia vastaan; -- se oli sama ritari, joka omin päin julisti
sotaa Venäjän suuriruhtinaalle, peloittavalle Iivana III:lle
Wasilinpojalle, ja teki suuren hävitysretken hänen alueelleen, saattaen
20-30 peninkulman avaralta maan ani-autioksi. Savon linnaa -- eli
sen-aikuisella nimellään _Olavinlinnaa_ -- rakennettaessa oli ajat niin
rauhattomat, että työmiehillä, käydessään hiekkaa, kiviä, ja kalkkia
hakemassa, aina piti olla sotamiehiä myötä suojanansa. Se saikin sitten
monta kertaa, vihollisten ahdistaessa, koettaa muuriensa lujuutta, ja
jos se ei olekaan voinut kestää säännöllistä piiritystä, niin on se
kuitenkin sitä useammin torjunut ensimmäisen rynnäkön ja täten
kiitettävällä tavalla täyttänyt velvollisuutensa rajalinnana. Savon
linna oli alussa erityisen läänin pääpaikkana, vaan kuului sitten
välin Wiipurin, välin Käkisalmen alle. Se on ollut vuoroitellen
Ruotsalaisten, Tanskalaisten sekä Venäläisten hallussa; se tuli 1743
vuoden rauhasovinnossa lopullisesti Venäjän vallan alle; turhaan
pitivät sitä Ruotsalaiset saarroksissa v. 1788. Siinä asuva pieni
venäläinen linnaväki marssi pois v. 1849, jättäen sen haltijain
vartioittavaksi. Aika vei voittamattomat pataljonansa rynnäkölle sitä
vastaan ja alkoi sen vanhoja seiniä murentaa; mutta Suomen kruunu
lähetti muutamia tuhansia markkoja puolustusväeksi, ja Savon linna oli
vielä kerran pelastettu. Se on pieni linna, mutta jalolta näyttävät
kuitenkin sen kolme paksua tornia, sen lujat seinät, sen uhkaavat
vallinkulmat, -- se on kaunein, eheimpänä säilynyt keski-ajan linna
mikä meillä on Suomessa.

Savon linna on rakennettu saareen, keskelle Kyrönsalmea, joka yhdistää
kaksi kaunista, Saimaan vesistöön kuuluvaa järveä, Haukiveden
pohjois- ja Pihlajaveden eteläpuolella. Kaupunki on saanut sijansa
toiseen likeiseen saareen ja on luultavasti yksin ajoin syntynyt kuin
linnakin; se on ollut linnan ruoka-aittana ja ulkohuoneena, jonka
kohtaloksi aina tuli: vihollisten saapuessa palaa tuhaksi. Vasta v.
1723 ilmautuu Savonlinnakin näkyviin Ruotsin vallan kaupunkien
luettelossa; 1741 ja 1788 vuosien sodissa se oli kavalain valtiollisten
juonien pesäpaikkana. Meidän aikanamme on se Saimaan kanavan kautta
saanut avaramman hengehtimisen sijan. Savon voi ei ole saattanut
virrata sivuitse, johonkin määrään lihoittamatta kaupunkia; Savon nero
ei ole myös jälkiä jättämättä kulkenut sivuitse. Savonlinna, järvi- ja
lehdikkomäkireunoinensa olisi epäilemättä kehuttu ihanimmaksi
kaupungiksi, jos ei sen maineen loistoa vielä ihanampi maakunta
pimentäisi.

Meidän kuvassamme näemme talvisen maiseman. Ensimmäiset köykäiset
Marraskuun-lumet ovat valkaisseet katot ja kukkulat, mutta Kyrönsalmen
jää on kirkas kuin tanssisalin permanto. Kuka voi tämmöistä
tanssikutsua vastaanseisoa? Huomatkaatte luistinten piirtämät viivat
jäässä, jotka maalari sekä vaskeenpiirtäjä ovat niin mestarillisesti
kuvanneet! Kouluilla on joutopäivä, nuoriso virtaa ulos, posket
ruusuisena, jalka teräkseen puettuna, ja vanha, harmaa, synkkä linna
katsastelee ykstotisesti tuota nyky-ajan hyörinää.



28. Varkauden koski.

(H. Munsterhjelm).


Leppävirtain pitäjän läpi käyvät Saimaan vesistön lahtemat ja selänteet
ristiin ja rastiin, niin että se on pikemmin saaristoa, kuin
mannermaata. Siinä on lukematon joukko saaria, niemiä, salmia ja
lahtia. Kaikki vedet virtaavat eteläänpäin. Pohjoiset järvet purkavat
vetensä Kallavedestä (277 jalkaa meren pinnasta) Konnuskosken kautta
Unnukkaveteen; vaan Konnuksen kaivanto viekkaasti kiertää kosken
sivuitse. Unnukkavesi vuorostaan vyöryy kohinalla Varkauden kosken
kautta 18 jalkaa alempaan Äimisveten; mutta senkin kosken kiertää taas
yhtä viekkaasti Taipaleen kaivanto, joka kahden sulun avulla viepi
laivat tuon vaarallisen paikan ohitse. Äimisvesi puolestaan on Saimaan
vesistön keskusjärven, Enoveden, pohjoisin selkä.

Varkauden kosken varrella on samanniminen tehdas, suurenmoinen laitos,
jossa on iso saha ja rautaa valmistava masuuni. Pitkä silta, jonka alla
nieriäiset loiskuttelevat, liittää tehtaan -- tekispä mieli jo nytkin
sanoa: _kaupungin_ -- toiseen rantaan. Kuvassa näemme ainoasti pienen
osan tehtaan monista, kaunispaikkaisista rakennuksista.

On sydäntalvi, Tammikuu. Koivut seisovat lehdettömänä, männyt lumella
peitettynä, ja kosken huurun synnyttämä härmä on hopealla siloittanut
vanhan, pahkaisen, väärän pihlajan. Lumen peitossa ovat kaikki katot,
kivet ja rannat; savu nousee hauskannäköisten huoneitten piipuista,
luvaten matkalaiselle runsaasti vieraanvaraa. Kaikessa ilmoittautuu
pohjoisen talvipäivän hauska rauhallisuus, -- kaikessa paitsi tuossa
aina rauhattomasti pauhaavassa koskessa. Se ei kärsi päällään mitään
kahletta, se ei tottele pakkasta, se kuohuu edelleen, aina vaahtoisena,
aina vapaana. Se on ainoa nyt elossa oleva vesi täällä; suvannot sen
ylipuolella ja alipuolella ovat kuolleet. Tää avara, musta vesi
edustalla kyllä myös liikkuu, mutta se liikkuu hitaasti, raskaasti
hengehtien, melkein kuoleman teossa, sillä se on täynnä jääsohjaa, se
on kohta lujaksi jääksi jähmettyvä. Eipä kuitenkaan lujaksi, vaan aina
petolliseksi jääksi; sillä virralla on täälläkin vielä sen verran
voimaa, että se lakkaamatta kalvaa kahlettansa: se jäätyy ja sulaa
vuoroitellen, jää on epätasainen, niinkuin olisi vesi laineina
kohmettunut -- varokoon itseään se, joka tälle epäluotettavalle
sillalle astuu! Teollisuus yksin on saanut vedenhaltijat täydesti
valtoihinsa: ne pauhaavat ja peuhaavat, takoen ja sahaten; ne
pureksivat rautaa, ne viilaisevat honkaa, ja menevät sitten, suu täynnä
raudan kuonaa sekä sahajauhoja, puhdistamaan itseänsä kylvyllä Saimaan
kristallinkirkkaisessa altahassa.



29. Lohipato.

(A. v. Becker ja B. Lindholm).


Me olomme alapuolella Imatraa, Jääsken pitäjässä, noin kolme
peninkulmaa koillispuolella Viipurista.

Vuoksi ei ole suuren hyppäyksensä perästä kauan levähtänyt. Se
syökseytyy, vielä innoissaan ensimmäisestä sankartyöstään, taas toisiin
koskiin. Niissä on sama näkö nähtävänä kuin Imatrassakin, vaikka paljon
pienemmässä määrässä: samat nuolena kiitävät laineenreunat, sama
pyöriskelevä vaahto, samat aina kosteat, kallioiset, metsäkupeiset
rannat. Imatrasta ei lohi taida ylipäästä; se on hänenkin pontevalle
voimallensa liian jyrkkä este, liian ankara vastustus. Mutta näistä
pienemmistä koskista se joka vuosi kulkee ylös, totellen luonteensa
vietytystä. Tällä rohkealla retkellänsä se sangen usein puuttuu tässä
kuvassa nähtävään satimeen.

Suuret lohipadot ovat rakennetut suurella taidolla ja tarkalla virran
suunnan arvioimisella. Ne ovat seipäistä nuolenkärjen muotoon
rakennetuita tarhoja, joiden kärki on käännetty vasten virtaa ja kulman
kainalossa on aukko. Uidessaan ylöspäin virtaa, kohtaa lohi aituuksen,
jota myöten etsien pääsöpaikkaa pujahtaa pelkäämättä aukosta sisään,
tottunut kuin se on ahtaita kivien lomia kulkemaan. Mutta taas tulee
hänelle toispuolinen aituus eteen; virta viskaa hänet tarhan
syrjäsoppiin, joista hän ei enää pääse minnekään. Pyytäjä, kun käypi
pyydöstään kokemassa, nostaa koko patomuksen ulos vedestä ja antaa
veden valua ulos; lohi silloin vengottelee kuivillaan pohjassa ja
tapetaan nuijan sivalluksella vasten kuonoa.

Tällä tavoin saadaan Pohjanmaan jo'ista monesti toista sataa lohta
kerrassaan. Tässä kuvassa nähtävä patomus on vähemmin konstikkaalla
tavalla rakennettu, vaan kuitenkin samaa petosta tarkoittava. Se on
laitettu johonkuhun kosken sivuhaaroista, muutamien kivien päälle
asetettuin kuorimattomain pölkkyin avulla. Patomus tässä ei ole vedestä
nostettava, vaan siihen sattuneet lohet otetaan ulos väkäisellä
ahraimella. Seisominen noilla aina kosteilla ja liukkailla pölkyillä
vaatii rohkeutta ja varovaisuutta. Kalastaja, sitä tehdessään, on
paljain jaloin, samoin kuin poikanenkin, joka lapsimaisella
uteliaisuudella katselee päivän saalista. Sama uteliaisuus on myös
viekoittanut kaksi nuorta, koreaan Jääsken vaateparteen puetettua
naista ulos tuolle vaaralliselle portaalle, mutta jopa he katuvat
rohkeata yritystään ja alkavat pakoon pötkiä. Kukaties ei liene aivan
väärin, jos arvaamme, että tytöt enemmän ovat tulleet katsomaan tuota
nuorta, rohkeaa kalastajaa kuin itse lohia, joista yksi jo on vasuun
pantu, Viipurin tai Pietarin herkkusuiden pöydälle lähetettäväksi.

Ilmi-elävät henkilöin kuvat tässä ovat A. v. Beckerin, ja itse hauska
koski-maisema B. Lindholmin maalaamat molemmat otetut kansan
jokapäiväisestä elämästä jalomuotoisen luonnon keskellä.



30. Loviisan kaupunki.

(O. Kleineh).


Koska Kyminjoki v. 1743 oli tullut Suomenmaan ja Ruotsin vallan rajaksi
Venäjän keisarikuntaa vastaan, pyysivät muutamat kauppiaat Venäjän
vallan alle joutuneissa Haminan ja Lappeenrannan kaupungeissa lupaa,
saadakseen muuttaa kauppansa Pernon pitäjään sisäänpistävän merenlahden
rannalle, puolentoista peninkulman päähän Kymin suusta. Ruotsin
hallitus katsoi hyödylliseksi että siihen rajakaupunki syntyisi, osti
300:lla vaskitaalarilla Degerbyn seterikartanon Porvoon kymnaasin
lehtorilta Kraftman'ilta ja julisti Kesäk. 26 p. 1745 perustuskirjan
uudelle _Degerbyn_ kaupungille.

Ruotsi ja Suomi olivat tosin silloin tasavaltana, kuningaskunnan
nimellä, mutta "luonto se kuitenkin voitti", eikä ole koskaan
nöyremmästi kumarrettu kuninkaallista nimeä, kuin juuri tällä
Vapauden-ajalla. Ylinmäärin suureksi kunniaksi katsottiin siis, että
kuningas Aadolf Fredrik, Suomessa matkustelussaan v. 1752, myös kävi
tässä uudessa kaupungissa ja soi sille nimen Loviisa, muistoksi hänen
puolisostaan Loviisa Ulrikasta, joka silloisessa historiassa
kyllin on tuttu. Kuninkaan puolison kaimaa pidettiin nyt onnen
kantamoisena ja ennustettiin sille suurta tulevaisuutta, Se sai kohta
merikaupungin-oikeuden, jota niin suuresti kadehdittiin; se sai
runsaasti alusmaata ynnä muita etuja. Kyminkartanon maaherra otti
siihen asuntonsa ja 500 miestä sotaväkeä siihen majoitettiin rajan
vartijoiksi.

Ensi-alussa oli Loviisa myös rajalinnaksi aiottu. Muurien alkuja
nähdään sen itä- ja koillis-puolella; kasarmit ja ekseerauskenttä ovat
myös todistuksena kaupungin sotaisasta lapsuuden-ajasta. Mutta sitten
muuttui hallitsevain tuumat. _Svarthohnan_ saari lahden suussa
linnoitettiin; mutta ei sekään täyttänyt maan toivoa seuraavissa
sodissa. Sen lyhyt historia päättyi Maaliskuussa 1808 arvaamattomalla
antaumuksella.

Sillä välin oli Loviisan kaupunki joutuisasti vaurastunut, niin että
sillä tämän vuosisadan alussa oli 2,700 asukasta, suuri määrä kyllä
siihen aikaan. Loviisa oli nähnyt sotatapaukset sekä salaliitot
naapuristossaan 1788 vuoden sodan aikana; se oli hurrannut Kustaa
III:lle, huvittanut itseään vapaamuurari-salatempuilla, vienyt ulos
rautaa sekä puuta, saanut oman historiankirjoittajansa, Henrik
Backman'in, v. 1776, ja havaitsi v. 1809 arvaamatta joutuneensa Venäjän
puolelle Ruotsin rajaa. Siihen aikaan jo oli kaupungin lyhyt
kukoistus-aika lähennyt syksyään. Loviisa kuningatar oli jo aikaa
kuollut, loppunut oli jo käytännöllisyyden aikakausi, kuollut Kustaa
III, ja pian olivat myös Kyminkartanon maaherranlääni sekä Kymin raja
muuttuneet paljaiksi, aikakirjoihin kätketyiksi muistoiksi. Maaherra
oli jo v. 1779 siirtänyt asuntonsa Heinolaan, Loviisan satama oli
mataloitunut ja laivain pääsö sen rantaan tullut vaikeaksi, kauppa sai
pahoja loukauksia useampain haaksirikkoin kautta ja raukeni. Tästä
ajoin on kuninkaan puolison kaima ollut vapauden-ajan nöyränä leskenä
Suomessa, kyllin nuorena yhtähyvin seurustellaksensa uuden ajan kanssa
ja ottaaksensa osaa sen toimihin. Se on nyt tiheästi asutun, varakkaan
maanseudun asiamiehenä, koristelee itseänsä kukkasilla ja rakastaa
taiteita. Pentti Lindholm on sen poikia, mutta on, peläten että hän ei
voisi tasapuolisesti kuvata äitinsä kauneutta, antanut sen toimen O.
Kleineh'lle.

Tässä me näemme kaupungin maapuolelta, puuryhmiä ympärillään, korkea
kirkko keskellään. Se on pieni soma kaupunki, joka vielä on somistunut
palonsa perästä yöllä Heinäk. 5-6 p. 1855, eikä ole suinkaan
sennäköinen kuin olisi se vaan lakastunut lehti menneeltä suvelta. Näin
tuuheita vaahteria kuin täällä ei näe monin paikoin Suomessa, Loviisa
Ulrika olisi ihastuksissaan niistä, ja ne ovat vihriäisenä seppelenä
hänen muistopatsaansa päällä.



31. Silakanpyynti Uudenmaan saaristossa.

(B. Lindholm.)


Maassa, jolla on sata peninkulmaa merenrannikkoa sekä monta sataa
peninkulmaa järvirantoja, kalastus tietysti on sangen tärkeä
elatuskeino. Harva mies Suomessa ei ole joskus pyytänyt veden karjaa;
harva nainen ei ole joskus huuhtonut kalansuomuksia hyppysiltään; harva
lapsi ei ole joskus pitänyt onkivapaa kädessään.

Kalastusta täällä harjoitetaan huvina, sivutulona taikkapa
pää-elatuskeinona. Rantamaan kansa kalan pyynnissä ovat mestareita ja
ylenkatsovat meitä muita tilapäisiä kalastajia. Miehet, jotka yöt,
päivät kiikkuvat heikossa veneessään, keskellä meren myrskyjä, pitävät
onkimista ainoasti laiskurin virkana. Tavallinen suomukalan pyynti on
vaivan ja joudon vaihettelua. Lohi, siika, silakka, turska, ne ne
koettavat kalastajan miehuutta alin-omaisella raskaalla työllä,
vahvistavat hänen käsiensä voiman ja kasvattavat hyviä merimiehiä.

Ennen muinoin saatiin sillejä jokapaikasta Itämerestä. Mutta mitä
suolattomammaksi Itämeri on tullut siihen yhä laskeutuvien monien
jokien vedestä, ja mitä enemmän sen vesikasvien lajit siitä syystä ovat
muuttuneet, sitä enemmän on silli paennut, jättäen sijansa pienemmälle,
heikommalle sukulaiselleen, hopeanhohtavalle, säkenöivälle silakalle.
Tälläkin on sama taipumus suuriin seuroihin ynnä myös halu pitkiin
matkustuksiin. Koko legionat näitä pieniä kaloja, joitten koko
vaihettelee sillin suuruudesta aina salakan suuruuteen asti, täyttävät
tiheillä parvillansa meidän rantavetemme, kulkien välin rannoilta
syvyyteen, välin syvyydestä rantalahtemiin. Lukemattomin joukoin
pyydetään niitä Huhtikuusta Lokakuuhun, vieläpä toisinaan
kevättalvellakin, ja viedään suolattuina ylimaahan. Suomen talonpoika,
joka harvoin näkee herkuttomalla pöydällään muuta liharuokaa paitsi
joulukinkkua, viljelee yleisesti suolattua silakkaa särpimenä ja
höystimenä ruisleivällensä sekä potaateilleen. Näissä on samoin
varakkaan talollisen kuin myös köyhän ruotuvaivaisen jokapäiväinen
ruoka, jos ei kato- ja nälkävuosi pakoita molempia pettuleipään
turvaamaan. Silakka on meillä kansallisin, enimmin haluttu kaikista
veden asujaimista. Sen hintaa markkinoilla aina ensiksi tiedustellaan;
jos sitä on runsaasti, arvelee niin varakas kuin köyhäkin ei olevan
mitään hätää ruoasta; jos sitä on vähän ja hinta kallis, ei ole muuta
sijaan panna kuin muikku, ja muikku -- järvikalan laji -- ei löydy niin
runsain määrin eikä kaikin paikoinkaan.

Silakkaa pyydetään taikka nuotalla taikka jataverkolla, Nuotta on
vanhempi näistä pyydyksistä, jataverkko on uuden-aikuisempi,
hienosilmuisempi, joskus 5:nkin syllän syvyinen. Se lasketaan yöksi
luotopaikalle mereen, missä on 6-10 syltää vettä; taikkapa pannaan se,
Gotlannin tavalla, pulloilla varustettuna, laineita myöten ajelemaan
juuri veden pinnan alla. Tämä kalanpyynti on kaikista vaarallisin ja
vaivaloisin, mutta myös parhain saalista antava. Usein nousee pimeällä
yöllä myrsky. Kalastajalla on kallioluodollaan mökkinsä katolla
tuulihyrrä; monta kertaa yöllä hän herkistää korviaan sen ääntä
kuultelemaan, ja jos se myrskyn tuloa ennustaa, rientää hän viipymättä
veneelleen ja lähtee korjaamaan pois kalliimman tavaransa mustista
lainehista. Taikkapa myös on hän kiinnittänyt veneensä ankkurin pohjaan
samaan luotoon, mille on jataverkkonsa laskenut, useamman peninkulman
päässä lähimmästä maasta. Yksi mies vuoroitellen valvoo; myrsky nousee,
sade rapisee, ja usein täytyy silloin hakata ankkuriköysi poikki,
jättää kalliit pyydykset veteen, ja laskea vene tuulta myöten menemään,
minne meneekin kaukaisille, vieraille rannoille, sillä se on ainoa
hengen pelastus.

Nuottamies ei ole näiden vaarojen alainen. Hänellä tosin on raskas työ,
usein sateessa ja pakkasessa; hänen on ponnisteleminen tuulta ja virtaa
vastaan; mutta hän pyytää saalistansa myrskyltä suojatuista lahtemista,
ja käypi tavallisesti makaamaan, jos aalto jonakuna päivänä on kovin
ankara. Lindholmin ensimmäisessä kuvassa näemme lahteman, jolla on
syvät, kallioiset rannat, ja lahtemalla kolme venettä väkineen. Kaksi
niistä on rantaan kiinnitettynä; valkea on viritetty, ja pata tarjoo
lämpimiä potaatteja, luvaten toisella kerralla antaa täytensä silakkaa.
Kaksi miestä seisoo jouten, nälkäisen näköisenä; poikanen lämmittelee
kohmettuneita käsiänsä valkealla. Kaikki odottelevat kolmatta venettä,
joka pian on saanut nuottansa ulospannuksi.

Tätä venettä pannaan, Uudenmaan tavan mukaan, liikkeelle niin, että
yhdellä airolla kokassa soudetaan, toisella perässä huovataan.
Soutamassa on vaimonpuoli harmaissa vaatteissa. Monestikin on puolet
nuottaväkeä naisia, hameet ylös-sonnustettuna, rivakoita soutajia ja
kaikkiin vaivoihin tottuneita, yhtä paljon kuin miehetkin. Etukokan
kärjellä ratsastaa pikku, hyvää toivoa itsestään herättävä Jouto-Jussi,
punatupsu lakissa, ikään kuin täten oikein mukavalla tavalla opiskellen
vastaista virkaansa. Viidentoistavuotinen poika paitahihasillaan
huopaelee; ahvettunut mies pruunisessa jakussa, lakki silmille
vedettynä, on ottanut osakseen raskaimman työn, nimittäin nuotan
ulospanon, jolla aikaa kahdentoistavuotinen apumies selittelee verkkoa,
ettei se veneessä sekaannu. Pian on vene menevä rantaan; vaimonpuoli --
aina etumaisena, aina uupumattomimpana -- on käyvä istumaan
polkuveivilleen toiseen veneesen ja hitaasti jaloin polkien hinaava
sisään toisen nuotansivun köyttä. Mies ja pojat aivan mukavasti
rannalta auttavat nuotan vetämistä, ja näin on se väljä piiri, joka
meren vapaat asukkaat on kietonut, ahdistuva ahdistumistaan, kunnes
koko kalakarja sätkyttelee nuotanperässä. Minkälainen on saalis tuleva?
Niinkö runsas, että kaikki saavat hauskaa työtä yltäkyllin, vai
ainoasti muutamia yksinäisiä karkureita merenkuninkaan väestä, tuskin
niin paljon että pata rannalla tulee täyteen? Sitä ei tiedä kukaan,
mutta kaikki silmät ovat nöyrällä onneensa tyytymyksellä kääntyneet
toivotun saaliin puoleen. Tulkoon kapallinen, tulkoon nelikollinen,
tulkoon 50 tynnöriä kalastaja on tottunut saamaan erilaisia lippuja
onnen arpapyörästä, ja hän odottelee vakaisella mielellä.



32. Silakan suolaus.


Nähtävästi on saalis ollut runsas, sillä toisessa kuvassa näemme
kalamiehet täydessä kalojen suolaamisen puuhassa. Edessämme on yksi
noita pieniä lahtiloukeroita, jotka ovat veneille soveljaita
satamapaikkoja. Ranta asuinhuoneen edessä on viettävää, punertavaista
kalliota, jonka muinaiset meren-aallot ovat sileäksi nuolleet. Oikealla
puolella näemme jokseenkin rappiolla olevan kala-aitan, vasemmalla
pitkiä parsia, nojallaan patsaita vasten, joille ripustetaan nuotta
kuivumaan. Yksi mies ja yksi poika ovat juuri tässä toimessa. Veneet
ovat kaikki kolme rannassa. Vaimonpuoli, hihat ylöskäärittynä, tuopi
silakoita veneestä; se on sama "kalamies", joka taannoin souteli, mutta
hänen pruuninen hameensa ei ole enää sonnustettuna. Toinen vaimo istuu,
kalalauta edessään, ja ottaa juuri-vasun sisällystä vastaan. Nuori,
paljasjalkainen tyttö seisoo hänen vieressään, ja katselee, varjoten
silmiänsä kädellä, ohitse-purjehtivaa alusta. Vielä enemmän oikealla
näemme toisenkin vanhanpuolisen vaimon, sininen huivi kaulassa, joka
myöskin, kalalauta edessään, odottaa perattavia vasusta saadakseen.
Yksi mies kaataa kapasta suoloja puoleksi täytettyyn nelikkoon, ja
koska tämä tulee täyteen kalaa, on hän paneva painon kannelle. Kahdella
muulla miehellä aitan vieressä on työnä jo täytettyin nelikkoin
vanteitten tiukemmaksi lyöminen.

Tämä näkö täällä saattaisi olla hiukan toisellainen toisessa
apajapaikassa. Kala-aitta on tavallisesti aivan venelaiturin vieressä,
ja nuottaparret enimmiten ovat vaakasuorassa asemassa. Mutta kalastajan
elämä kuitenkin on samallainen joka paikassa -- samaa taistelua
hillittömiä luonnonvoimia vastaan, samaa vaivaa, samaa nöyrää
kohtaloonsa tyytymistä, jos pyynti on ollut huono, ja samaa riemua, jos
se hyvin onnistui -- kädet suomuksisena, posket ahvettuneena,
leikkipuhetta kaikilla huulilla, ja iloisia lapsia, jotka matkivat
aika-ihmisten toimia.



33. Kuopion kaupunki.

(H. Munsterhjelm).


V. 1650 sai kreivi Pietari Brahe kuningatar Kristiinalta Kajaanin
vapaherrakunnan läänityksekseen. Se oli avaruudeltaan kuningaskunnan
vertainen, se sisälsi äärettömiä saloja, järviä sekä soita Pohjanmaan
koilliskulmassa sekä Savon pohjois-sopessa, mutta se oli vaan hongan ja
karhun kotimaata, siinä ei ollut yhtään ainoatakaan kaupunkia. Pietari
Brahe aikoi perustaa kaupungin, Kallaveden rannalle, Kuopion kirkon
likeisyyteen. Pohjapiirros tulikin jo valmiiksi, mutta ei sitä kerjitty
toimeen panna, ennen kuin Suuri Kruunun-ryöstö tempasi pois tämän
vapaaherrakunnan niinkuin muutkin suuret läänitykset. Sata
kaksikymmentä kuusi vuotta sen perästä lähetti maantiedon kirjoittaja
Tuneld Pietari Brahen pohjapiirroksen Kustaa III:lle ja koska kuningas
tahtoi asettaa eri maaherran Savonmaahan, niin perustettiin Kuopion
kaupunki v. 1776 Koljolan talon maalle, Kallaveteen ulospistävälle
niemelle. Perustuskirja on Maalisk. 4:ltä päivältä 1782.

Niinkuin kaikki kuninkaanlapset, sai Kuopiokin erityiset etuuksensa,
muun muassa myös ammattivapauden, mutta kaikki sille osaksi tullut
suosio olisi ollut turha, jos ei se paikka olisi ollut erittäin
sovelias kaupalle ja jos ei ympäristö olisi ollut Savon parhaiten
viljeltyjä ja tiheimmin asuttuja seutuja. Karjalaisen kauppias-taidosta
on myös hänen nuorempi veljensä, Savolainen, saanut osansa. Koska
Viipuri oli Venäjän vallan alla, tuli Kuopio koko ruotsinpuolisen
Itä-Suomen kauppakeskukseksi, ilman kilpailijatta likempänä kilin 30
peninkulman päässä. Sen markkinat olivat suurimmat koko maassa ja
välittivät tavarain vaihtoa idän ja lännen välillä. Kun sitten Viipuri
taas Suomeen yhdistettiin ja aloitetun Saimaan kanavan kautta näkyi
aikovan vetää koko liikkeen puolehensa, sai Kuopio taas toisellaisen
korvauksen, sillä että siihen v. 1844 perustettiin kymnaasi ja v. 1851
asetettiin piispa asumaan. Markkinat alkoivat vähentyä, mutta Kuopio
sen sijaan tuli opin ja kirkon pesäpaikaksi, synnytti Snellman'in
sanomalehden, uutta aikakautta aloittavan Saima-lehdon, ja väitteli
Raamatusta Savon kerettiläisten kanssa.

Eipä ole sen historia sotamuistojakaan vailla. Kuopio sekä lähellä,
koillisessa, oleva Toivalan salmi olivat 1808 vuoden sodassa tanterena
Sandels'in, Malm'in ja Duncker'in mainioilla urhotöillä. Yöllä Toukok.
12:tta päivää vasten valloitti Malm 180:n Savon jääkärin ynnä muutamien
satojen talonpoikien kanssa Kuopion, nelituntisen kovan taistelun
perästä, ja sai enemmän vankeja, kuin mitä hänellä itsellään oli
miehiä. Vihollinen tuli takaisin suuremmalla voimalla: Kuopio tuli
taistelun aineeksi; kaksi kertaa, Kesäk. 26 p. sekä Heinäk. 1 p.,
ryntäsi Sandels rohkeasti päälle, vaan torjuttiin takaisin. Nyt toivat
Venäläiset tykkivenheistön Kallaveden seljille; alkoi pieni vesisota
täynnä romantillisia tappeluita maallenousuineen, yöllisin
päällekarkauksineen, viekkain temppuineen sekä urhotekoineen molemmin
puolin. Sandels oli peräytynyt Toivalaan, jota salmea sitten puolusti
ihmeteltävällä rohkeudella, siksi kuin hänen, takaapäin lähenevän
vihollisjoukon tähden, täytyi peräytyä, saadakseen loistavan voittonsa
Virran sillan luona.

Kuopio on rakennettu tasangolle, jolla on vettä kolmella taholla, ja
sen pitkissä riveissä venyvien, matalien huoneitten yli kohoaa v. 1815
valmistunut tuomiokirkko. Täyttä käsitystä Kuopion kauneudesta ei voi
kuitenkaan saada, ennen kuin on noussut tuolle kuvan taustassa
kohoavalle harjulle, Pujovuorelle, joka ylöskiipeemisen vaivan
palkitsee ihanimmalla näöllä Kallaveden selkien ynnä niiden satojen
saarien, luotojen, salmien, lahtien, ruokorantojen, savuavain
höyrylaivain ja kaukaa paistavain purjeitten yli.



34. Laatokka.

(B. Lindholm).


Laatokka on avarin ja syvin notkelma Euroopan manterella. Siihen jäi
osa valtameren vesiä, koska muinainen leveä salmi Vienanmeren ja
Itämeren välillä maatui umpeen, ja tällä tavoin syntynyt järvi kadotti
vähitellen suolaisuutensa monien siihen virtaavain jokien kautta. Jos
Suomenmaan ja Skandinavian poisluemme, niin koko muun Euroopan järvet
yhteensä eivät täyttäisi Laatokkaa. Se on 17 peninkulmaa pitkä, 10 1/2
leveä, 292 neliöpeninkulmaa avara, ja syvyys muutamin kohdin sen
etelä-osassa, missä laskinluoti ei 200:nkaan syllan päästä vielä tapaa
pohjaa, on suurempi kuin yhdessäkään paikassa Itämeressä, Laatokan
muoto on soikulaisen pyöreä taikka paremmin sanoen on se suorakulmiona,
joka eteläänpäin kaariutuu; suurin pituus käy pohjois-luoteesta
eteläkaakkoiseen. Laatokkaan valuu 70:n suuremman ja pienemmän joen
kautta tuhansien järvien vedet Maanselän kumpaiseltakin vietteeltä, ja
Nevajoki ne sitten vie Laatokasta ulos Suomenlahteen. Lukemattomat.
Vellamon tyttäret vievät täten veronsa tälle hallitsevalle, suurimmalle
sisarelleen -- vievät vetensä läpikuultavat, kirkkahat kuin kristalli,
liian viattomat oikeastaan, tullakseen suuren pääkaupungin
saastaisuuden huuhtojiksi.

Ympärillä asuvat kansat sanovat Laatokkaa _mereksi_, ja meri onkin
hyvin sopiva nimi järvelle, jonka rannoilta ei mikään silmä voi toista
rantaa eroittaa, Sen nimeä arvellaan väännellyksi alkuperäisemmästä
nimestä, _Aldogas_ (= Aallokas); sen eteläisellä rannalla olikin
muinoin vanha vikingi-linna Aldeigja-borg. Ja aallokaspa onkin Laatokka
enemmän kuin moni muu vesi; sen kepeät vedet kuohahtavat pienimmästäkin
tuulen puuskahduksesta ja nielevät monta alusta pelättyyn poveensa.
Laatokan aallolla onkin eri nimensä suomen kielellä: sitä mainitaan
_kareeksi_, joskus _mainingiksi_. Kylminä talvina jäätyy koko tää suuri
järvi lopulla Tammikuuta, mutta alkaa siintää jälleen Helmikuun
lopulla. On oltu havaitsevinaan että sen pinta aikakausittain nousee ja
laskeutuu.

Laatokan pää-selkä on ääretön vesilakeus, jossa ei näy ainoatakaan
saarta; saaristoa on tässä järvessä ainoasti pitkin korkeakukkulaista,
monilahtemaista pohjois-rannikkoa, ja kolmen peninkulman päässä
rannasta kohoovat sillä kulmalla keskiselästä ne saaret, joilta
kuuluisan Valamon luostarin kullatut torninhuiput välkähtelevät.
Etelässä on Laatokka huuhtonut kolme leveää poukamaa Inkerin
pehmeämpään maahan.

Laatokka tätä nykyä kuuluu puoleksi Venäjän keisarikuntaan, puoleksi
Suomen suuriruhtinaanmaahan; meidän on koko pohjoinen ranta ja melkein
kaikki läntinenkin. Mutta itäiselläkin rannalla paikoittain asuu
Suomalaisia, ja monta vuosisataa takaperin oli Laatokka keskustana
läntisen Suomalaisheimon alueessa. Tämän järven rannat ovat olleet sen
vanhimman, hämärän historian tanterena; näistä rannoista on se
taistellut jo ammoin unohdettuja taisteluita. Täällä arvellaan
Kalevalan ja Pohjolan muinoin taistelleen Sammosta; täältä myös
muutamat arvelevat Rurikin lähteneen, koska hänet kutsuttiin Venäjän
vallan perustajaksi. Laatokan kautta kävi Keski-ajan koko
loppupuoliskolla länsimaiden suuri kauppatie Novgorodiin ja itämaille;
Laatokan kautta imee Pietari nytkin vielä suuren osan sille idästä ja
pohjosesta virtaavia tarpeitaan. Laatokka yhä vieläkin, niinkuin
muinoin, on itäsuomalaisen kaupan suurena valtasuonena.

Lindholmin kuvassa me näemme edustassa aution vuorimaiseman Laatokan
läntisrannalla, Suomen puolella, Kurkijoen pitäjässä. Muutamat harvat
männyt sekä kuuset törröttävät kallioin raoista, pieni lammaslauma
hakee tästä niukkaa ravintoansa, ja paimenpoika puhelee vuorten yli
poikkitietä tulleen miehen kanssa. Kauempana näkyy tiheä lehto; siellä
satakieli laulelee; sen sisässä kenties piilee joku kalastajan mökki.
Kaitainen lahdeke tunkeutuu kallioiden lomaan, ja sen takana leviää
silmiemme eteen Laatokan ääretön avaruus. Se makaa nyt rauhallisena,
hopeanhohtavaisena, välkkyen kajanteesta pilkistävän auringon
paisteessa, niin tyynenä ja kirkkaana, kuin ei tietäisi se mitään
myrskyin möyrynnästä, kuin ei olisi koskaan merimiesten henki, jopa
koko känsäinkin kohtalo ollut sen läikkyväin lainehien nojalla. Vesien
haltija nukkuu -- älkäämme häiritkö sen lyhyt-aikuista unta, nyt kun
aution erämaan hiljaisuus sen on viihdyksiin saattanut.



35. Kotiin-tulo linnunpyynniltä.

(A. Edelfelt).


Talonpoikais-tupa Uudenmaan rannikolla.

On iltapäivä lopulla Elokuuta, jolloin telkänpojat ovat tulleet
"syötäviksi" ja kallis-arvoinen nahka ei enää ole lain suojan alla,
Eerik Fagerholm on kovin viisas metsästäjä, ettei hän pitäisi
metsästyssääntöä pyhänä. Hän ei tosin katso kaikkia noita herrain
keksimiä uusia metsäviljan suojelemisen keinoja niin erittäin
viisaiksi. Hän ei myös huoli toimittaa poliisin virkaa kaikkia
lainrikkojia vastaan, jotka aikaiseen kesällä soutelevat saaresta
saareen, poimien merilintuin munia ja ampuen emiäkin kuvilla. Mutta
Eerik Fagerholm tietää että, jos hän luvattomalla ajalla vie lintuja
Helsinkiin, niin joutuu hänen saaliinsa, vieläpä hän itsekin
ensimmäisen kalasatamassa vastaantulevan poliisikonstapelin kynsiin.
Sitä hän syystä pitää ikävänä seikkana ja päättää senvuoksi luvallista
aikaa odottaa.

Hänen nuottansa on nyt par'-aikaa korjattavana, ja hän käyttää tämän
loma-ajan linturetkeen. Huomattuansa telkkäpoikuuden kaidan salmen
likeisyydessä, on hän parilla myötään-viedyllä verkolla sulkenut tämän
salmen suun ulkopuolelta. Sitten on hän kokeneen linnustajan
varovaisuudella ja taidolla ajanut poikuuden sisäselältä salmeen ja
oikealla ajalla päästänyt haulinsa ratisemaan veden pintaa myöten.
Muutamiin on sattunut, toiset ovat menneet sukelluksiin ja koettaneet,
uiden veden alatse, päästä ulkoselälle. Juuri sepä olikin linnustajan
tarkoitus. Hän poimii huolettomasti ensin kaikki jääneet kokoon, ja
lähtee sitten verkkojansa kokemaan. Niistä hän löytää useimmat
poikuuden onnettomista pakolaisista, kaula puuttuneena silmukoihin.
Tuskin on yksi tai kaksi päässyt pakoon.

Eerik Fagerholm on tullut kotiin tupahansa. Ilta-aurinko paistaa
ikkunoista sisään lattialle, takalle sekä, kaksin kerroksin kohoavalle,
seinässä kiinni olevalle, pumpuli-uutimilla varustetulle sängylle. Sen
alla seisoo arkku, joka talon harvoja kalleuksia talleltaa ja vieressä
juurivasu villakerää sekä muuta pientä varten. Likellä ikkunaa riippuu
kivipiirros -- muotokuva -- mustissa kansissa. Silmämme kaipaa noita
tavallisia kirjavia nimipäivä-onnentoivotuksia: ne koristavat
luultavasti toista seinää, joka ei tässä näy, vastapäätä sänkyä.
Työkaluin puute ei todista kovin suurta taitoa kotiteollisuudessa.

Karoliina emäntä, vielä verevä, vaikka jo kolmansilla kymmenillä,
paitahihasillaan ja viiruhameessa, pumpuli-liina päässä, on täydessä
nuotan paikkaamisen toimessa; hänellä on yksi kappale edessään; muut --
niin monta kuin talon osaksi tulee -- ovat heitetyt tuolille. Tästä
työstä sanoo tuttu arvoitus: _hakee mitä ei soisi löytävänsä_,
nimittäin reikiä. Emännän vieressä seisoo rasiallinen nuottarihmaa ja
pieni saavi eli korvo. Emäntä on ahkera nainen, hän ei tahdo istua
kädet ristissä, sillä aikaa kuin perunat eli potaatit kiehuu.

Tällä hetkellä astuu mies sisään ja näyttää aika hahkaa, jonka
pehmoiset untuvat kenties ovat aiotut emännän omaan pään-alaiseen.
Eerik on roteva mies, noin 40 vuotta ijältään, sinisessä tröijyssä,
harmaissa housuissa, pitkävartisissa, hyvin rasvatuissa, vettä
päästämättömissä saappaissa. Hänellä ei ole tapana hätäillä
merimies-hatun päästään ostamisessa. Emäntä vaihettelee hänen kanssaan
pari sanaa, työstään lakkaamatta. Sitä enemmän on lasten uteliaisuus
hereillä. Kymmenvuotisella Eemil'illä on ollut se onni että sai seurata
isän kanssa; hän on nyt jo ennen kiirehtinyt kotiin, tuoden kimpun
tapettuja lintuja, jonka on viskannut lattialle, ja kaikki ne urhotyöt
aikaan-saaneen pyssyn on hän asettanut tuolin nojalle. Eemil hiukan
ylpeilee. Lakki niskassa, nostaa hän pari lintua maasta ja kertoelee
ihmettelevälle siskollensa, viidenvuotiselle Edlalle, retken
eriskummallisista tapauksista. Edla kädellään silittelee linnun
pehmeitä höyheniä, ja hänen hellempi sydämensä pikemmin soisi että
lintuset vielä olisivat hengissä. Mutta Eemil vakuuttaa että ainoasti
kuolleita lintuja voi höyhentää ja paistaa, ei eläviä. Tähän
selitykseen Edla tyytyy ja pyytää jo ennalta luvan saada muutamat
kaikkein koreimmista sulkasista.

Itse kuva, nuoren taideniekan tekemä, on täynnä elämää ja totuutta. Kun
Eerik Fagerholm jo aikaa sitten on laskenut pyssyn vanhuudesta
rauentuneesta kädestään, kun hänen vaimonsa Karoliina on jo aikaa
sitten lakannut näkemästä nuotan repiämiä, niin, kun Eemil ja Edlakin
jo aika-ihmisinä ja vanhuksina ovat soutaneet Uudenmaan rantoja -- on
tämä kuva yhä vielä säilyttävä muiston tästä ihanasta Elokuu-illasta,
jolloin lintumies saaliinensa tuli kotiin vesiltä.



36. Mikkelin kaupunki.

(J. Knutson.)


Neljännellätoista vuosisadalla ei ollut Savossa enempää kuin yksi ainoa
kirkko, ja sitä sanottiin Suur-Savon eli S:t Mikaelin kirkoksi. Saimaan
viljavat ja kalaiset rannat olivat jo silloin tiheään asutut, uusia
kirkkoja rakennettiin yks toisensa perästä, mutta maakauppa kulki yhä
vielä kolmen salmen, Väätämänsalmen, Vuolteensalmen ja Siikasalmen
kautta tuohon vanhaan keskuskohtaan. Mikkelin kirkonkylään asetettiin
1743 vuoden rauhan perästä postikonttori sekä raja-tullikammari.
Ruotsin hallituksella oli jo silloin aikomus perustaa tähän kaupunkia,
mutta tämä aikomus toteutui vasta meidän aikana, jolloin kirjoituksella
Maalisk. 7:ltä p:ltä 1838 Mikkelin kaupunki perustettiin Olkkalan ja
Maunusalon talojen maalle, syvän Saimaasta maahan tunkeuvan salmen
rannalle.

Mikkeli on siis nuorimpia kaupungeita Suomessa. Sen alku oli nöyrä. Se
oli varakas kylä, joka oli saanut ylimaan kaupungin oikeudet ja
kaupitteli hevosia, pellavia, viljaa sekä voita markkinoillaan, jotka
olivat suurimmat koko Suomessa, Kuopion markkinain perästä. Mutta 1843
muutettiin tänne kuvernöörin asunto Heinolasta, ja v. 1872 perustettiin
tähän uusi täydellinen lyseo. Me näemme kaupungin leviävän likeisiltä
kukkuloilta alas tuolle suurelle, metsättömälle lakeudelle päin,
johonka kasket ovat painaneet poltinmerkin ja jotka aura on vakoilut
viljaviksi pelloiksi. Katsos noita äärettömiä, yksitoikkoisia
lakeuksia, joita vasta tuolla kaukana matalat harjut rajoittavat! Mutta
jos nousisimme tuolle kukkulalle, jonne meille näkyisivät Saimaan
läntiset selät lakeuksien takaa, silloin näkisimme ettei Mikkelikään
ole kauneuden puolesta jäänyt osattomammaksi kuin muu Savon maa.

Arki-enkelin kaupungin toki pitäisi ennen muita olla vahva ja valtava.
Kaupunki on kuitenkin liian nuori, että olisi vielä itse sotaa nähnyt.
Sen likeisyydessä on kuitenkin Vuolteensalmi, jossa 1788 vuoden sota
sai alkunsa, sillä että Hastfehr'in suomalaiset rakuunat, Venäläisiksi
puettuna, tekivät päällekarkauksen. Ja 3/4 peninkulmaa täältä on
kuuluisa Porrassalmi, jossa Aminoff 500:n Savolaisen kanssa -- vasta
lopulla tuli Porilaisia ja Pohjalaisia avuksi -- Kesäk. 12 ja 13 p.
1789 piti puoltansa 23 tuntia paljoa lukuisampaa vihollista vastaan.
Täällä Adlerereutz ja Döheln leikkasivat ensimmäiset laakerinsa. Koko
tuon pitkän taistelun aikana istuivat Mikkelin äidit ja nuoret tyttäret
Kellovuorella, tykyttävin sydämin katsellen poikiensa ja veljiensä
sankaritekoja.



Loppusanat.


Tähän loppuvat selitykset tämän "Matkustuksen Suomessa" ensimmäiseen
jaksoon. Hyvin epätasaisesti on tähän tullut kuvia eri maakunnista,
Pohjanmaalta on ainoasti yksi kuva (n:o 2); Ahvenanmaalta samaten yksi
(n:o 5); Hämeestä 3 (n:o 8, 16, 18); Varsinais-Suomesta 4 (n:o 6, 17,
20, 21); Satakunnasta niin-ikään 4 (n:o 10, 19, 22, 24); Savosta 7 (n:o
1, 13, 14, 27, 28, 33, 36); Karjalasta saman verran (n:o 7, 11, 12, 25,
26, 29, 34); Uudeltamaalta 9 (n:o 3, 4, 9, 15, 23, 30-32, 35).

Syyt tähän epätasaisuuteen ovat helpot selittää. Helsingissä asuvat
taideniekat ovat ensiksi kuvanneet ne maamme osat, jotka olivat likinnä
tai joihin oli helpoin päästä. Mutta tämän jakson perästä on tuleva
toinen, missä nyt niin syrjään jääneet pohjoiset ja läntiset seudut
ynnä myös maamme keskikohdat saavat vuoronsa.

Aika, milloin tämä toinen jakso on seuraava, riippuu siitä että
ensimmäisen jakson suuret kustannukset saataisiin takaisin. Muistettava
näet on että melkein jokainen näistä kuvista on teräkseen piirretty
varsituisesti sitä varten tehdyn alkuperäisen maalauksen mukaan.
Holmbergin maisema Pirkkalassa, Ekmanin Lyytinen sekä Janssonin
kajuutta ovat ainoat vanhemmat alkukuvat.

Suomen yleisö, kuinka suuresti se rakastaakin kotimaatansa, ei jaksa
kuitenkaan yksinään kannattaa tätä teosta. Siitä syystä toimitetaan
paitsi ruotsalaista alkuperäistä tekstiä ynnä sen suomennosta vielä
franskalainen, saksalainen, venäläinen, kukaties englantilainenkin
painos.

Koska kerran kaikki Suomen maakunnat, niin täydellisesti kuin tässä on
mahdollista, ovat kuvatut, niin hyvin luontonsa kuin kansan-elämänsäkin
puolesta, niin on selityksistäkin selvemmin näkyvä mikä missäkin on
omituista ja mikä yhteinen side kaikki yhdistää.

Helsingissä Marrask. 25 p. 1873.

Z. T.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Matkustus Suomessa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.