Title: Sudenpyytäjät
Author: Curwood, James Oliver
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sudenpyytäjät" ***


SUDENPYYTÄJÄT

Kirj.

James Oliver Curwood

Alkuperäinen nimi: "The Wolf Hunters"



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1922.



SISÄLLYS:

  1. Taistelu metsässä.
  2. Kuinka Vabigunista tuli valkoinen mies.
  3. Roderick näkee jalanjälkiä.
  4. Rod pääsee eräelämän makuun.
  5. Salaperäisiä laukauksia salolla.
  6. Mukoki häiritsee vainajien kotirauhaa.
  7. Roderick keksii pukinnahkapussin.
  8. Kuinka sudesta tuli ihmisen seuralainen.
  9. Susi kostaa heimolaisilleen.
 10. Rod tutkii rotkoa.
 11. Rod näkee unta.
 12. Luurankomiehen salaisuus.
 13. Kinosten keskellä.
 14. Vabin vapauttaminen.
 15. Rod pitää rosvoja tiukalla.
 16. Yllätyksiä kauppa-asemalla.



1.

TAISTELU METSÄSSÄ


Kanadan saloilla oli pakkastalvi. Kuu kohosi niiden ylle punaisena
pallona; se valoi kimmeltävää kumotustaan yön rajattomaan
hiljaisuuteen. Ei risahduskaan särkenyt lumilakeuksien aavemaista
äänettömyyttä. Hetki oli liian myöhäinen päivän hyörinälle, liian
aikainen yöeläinten karjunnalle ja sipatukselle. Järven jäätynyt
pinta kuvasteli kuun kelmeätä valoa ja miljoonien tähtien tuiketta.
Sen reunamilla kohosi pihtakuusimetsä mustana ja yrmeänä. Aivan
rannoilla, miltei hämärään peittyneenä, kasvoi lumen ja jään sortamaa
lehtikuusinäreikköä.

Suunnattoman iso valkea pöllö lentää lepatteli esiin tuosta
pimennosta, palasi sitten takaisin turvapaikkaansa, ja sen
siipien ensimmäinen havina kuului pehmeänä yön salamyhkäisessä
äänettömyydessä. Päivällinen lumipyry oli tauonnut; ei ainoakaan
ilmanhenkäys huojuttanut puiden lumipeitteisiä oksia. Mutta jäätävän
kylmä oli -- niin kylmä, että liikkumattomaksi jättäytynyt mies olisi
tunnissa muuttunut jääkimpaleeksi.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden tavaton, rämähtelevä ääni, joka muistutti
syvää huokausta, mutta ei ihmisen rinnasta kohonnutta; ääni, joka sai
veren hyytymään suonissa ja sormet näppäilemään pyssynliipaisinta. Se
tuntui tulevan lehtikuusivesakon pimennosta. Sitten oli hiljaisuus
ankarampi kuin koskaan ennen, ja äänettömän lumihaituvan tavoin
katosi pöllökin järven jäätyneen pinnan yli vastakkaiselle puolelle.

Hetken kuluttua ääni kuului uudelleen, tällä kertaa äskeistä
heikommin. Metsänkävijä olisi sukeltanut syvemmälle pimennon turviin
ja sieltä kuulostellut ja tähystellyt, sillä hänen korvansa olisi
erottanut tuossa äänessä haavoitetun villieläimen kärsimyksen ja
tuskan pusertamaa hurjaa, tukahdettua särähtelyä.

Hitaasti ja varovasti astui suunnaton hirvi esiin pimennosta kuun
valoon. Sen komea pää, jota raskaasti painoi mahtava sarvipari,
kääntyi vainuten järven pohjoisrantaa kohti. Sieraimet värähtelivät
ja silmät leimusivat, ja jäljistä jäi hangelle verinen juova.
Puolisen mailia kuljettuaan se pääsi pihtakuusimetsikön reunaan ja
etsiytyi vaistonsa ohjaamana tiheikön suojaan. Metsämiehen silmä
olisi nähnyt, että kahlatessaan jalankorkuista lumihankea eläin oli
henkihieveriin haavoittunut.

Viitisenkymmenen metrin päässä lehtikuusiryteikön takana se pysähtyi
pää korkealla, pitkät korvat eteenpäin kääntyneinä ja sieraimet
kohotettuina taivasta kohti. Tässä asennossa hirvi kuulostelee
erottaessaan lohenmullon loiskauksen kolmen neljännesmailin päästä.

Oli yhä äänetöntä. Hiljaisuuden rikkoi vain järven vastakkaisella
rannalla huhuilevan pöllön vaikeroiva huuto. Silti iso sarvas seisoi
yhä hievahtamatta alallaan, ja lumeen sen etujalkojen kohdalle valui
pieni verilätäkkö.

Mikä salamyhkäinen hirmu väijyikään tuolta etäisen metsän pimennosta?
Oliko se jokin vaara? Tarkinkaan ihmiskorva ei olisi sieltä erottanut
yhtään mitään. Mutta hirvihärän pitkät hoikat korvat, jotka
heilahtelivat jykevien sarvien takana, tavoittivat jonkin äänen.
Eläin nosti päänsä vielä korkeammalle, haisteli itään, länteen ja
lehtikuusiviidakon pimentoon päin. Pohjoinen suunta kiinnitti eniten
sen huomiota.

Jopa kuului siltä suunnalta pihtakuusivyöhykkeen takaa ääni, jonka
ihmiskorvakin olisi erottanut. Minuutti minuutilta se kävi yhä
selvemmäksi, valittava huuto, joka väliin kohosi, väliin haipui
melkein kuulumattomiin ja tuli hetki hetkeltä yhä lähemmäksi --
susiparven etäinen saalistusulvonta! Saaliinsa jäljillä olevan
susilauman huhuileva ulvonta merkitsee haavoittuneelle eläimelle
samaa kuin pyövelin hirttosilmukka kuolemaan tuomitulle murhamiehelle
tai kohotettujen pyssyjen kiiltävät piiput kiinni joutuneelle
vakoojalle.

Vaisto sanoi tämän vanhalle sarvaallekin. Sen pää laskeutui, mahtavat
sarvet painuivat hartioiden tasalle, ja se lähti verkkaista ravia
itään päin. Kulku avoimen jäätikön poikki oli vaarallista, mutta
pihtakuusimetsä oli sen koti ja sieltä se voi odottaa löytävänsä
turvan. Kehittymättömillä aivoillaan se päätteli ennättävänsä sinne
ennen kuin sudet olivat saaneet sen näkyviinsä. Ja sitten...

Jälleen sarvas seisahtui ja niin äkkiä, että etujalat lyhistyivät
sen alla ja se syöksähti rinnoilleen lumeen. Tällä kertaa kuului
susilauman suunnalta pyssynlaukauksen kiirivä kaiku. Sen kajahdus
kantautui mailin tai parinkin takaa, mutta kaukaisenakin se sai
salojen kuninkaan sävähtämään. Samana päivänä se oli kuullut
samanlaisen pamahduksen, ja se oli tuottanut tuon salaperäisen ja
piinallisen tuskan sen sisäisiin elimiin. Äärimmäisellä vaivalla
eläin ponnistautui pystyyn, nuuhkaisi vielä kerran pohjoisen, idän ja
lännen suuntaan ja kätkeytyi sitten lehtikuusien mustaan ryteikköön.

Hiljaisuus seurasi pyssynlaukausta. Sitä kesti ehkä viisi, kymmenen
minuuttia, sitten kajahti järven jäältä pitkä, yksinäinen ulvahdus.
Se päättyi pyyntiretkellä olevan suden lyhyeen terävään huhuiluun,
ja hetkistä myöhemmin siihen yhtyi toisia samanlaisia ääniä, kunnes
koko lauma oli jälleen täydessä ulinassa. Samaan aikaan syöksyi
metsikön reunasta jäälle ihmisolento. Juostuaan kymmenkunta askelta
se pysähtyi ja käännähti ympäri kuusien mustaa muuria kohti.

-- Etkö jo joudu, Vabi?

Ääni vastasi metsästä. -- Heti. Ala painua -- juokse!

Toinen kääntyi jälleen selälle päin. Hän oli nuorukainen, tuskin
vielä kahdeksantoista vuoden ikäinen. Oikeassa kädessään hän piti
nuijaa. Vasen käsivarsi näytti pahoin loukkaantuneelta, koskapa
riippui kaulaliinasta solmitussa siteessä. Kasvot olivat veriset
ja täynnä raapimahaavoja, ja pojan koko olemus ilmaisi äärimmäistä
väsymystä. Hän juoksi vähän matkaa hangessa, sitten hän herpaantui
horjahtelevaan käyntiin. Hengitys kulki tuskallisesti haukkoen. Nuija
putosi hänen hervottomasta kädestään, ja tuntiessaan yhä enemmän
uupuvansa hän ei kumartunut sitä ottamaan. Askel askelelta hän
ponnisteli eteenpäin, kunnes jalat äkkiä antoivat perään hänen allaan
ja hän lankesi kasvoilleen lumeen.

Metsikön reunasta juoksi nyt nuori intiaani alas jäälle. Hänkin
hengitti kiivaasti, mutta se johtui pikemminkin saaliinajon
aiheuttamasta kiihtymyksestä kuin väsymyksestä.

Takaapäin, vajaan puolen mailin päästä hän saattoi kuulla susilauman
nopeasti lähenevän ulvonnan, ja hetkiseksi hän taivutti solakan
vartalonsa lähelle hangen pintaa arvioidakseen välimatkan vainoojista.

Sitten hän tähysti valkoista toveriaan, mutta tämä makasi
liikkumattomana hangella eikä punaisen metsästäjän silmä tavoittanut
häntä. Intiaani näytti säikähtyneeltä, ja työntäen pyssyn polviensa
väliin hän pani molemmat kätensä torveksi suun eteen ja päästi
merkkihuudon, joka tällaisena hiljaisena yönä kuului mailin päähän.

-- Va-huu-u-u-u-u-u! Va-huu-u-u-u-u-u!

Siitä huudosta uupunut poikakin heräsi tajuihinsa, hoiperteli pystyyn
ja vastasi samanlaisella heikolla luikahduksella, joka töin tuskin
kuului intiaanin korviin. Pian hän kuitenkin juoksi toveriaan kohti.
Parin kolmen minuutin päästä Vabi oli hänen luonansa.

-- Jaksatko vielä ponnistaa, Rod? hän kysyi.

Toinen yritti vastata, mutta hänen huuliltaan kuului vain käheä
läähätys. Samassa hän menetti viimeisetkin voimansa ja kaatui
toistamiseen hankeen.

-- Pelkään -- etten -- jaksa -- Vabi, hän kuiskasi. -- Olen --
lopussa...

Nuori intiaani pudotti pyssynsä ja polvistui haavoittuneen pojan
viereen kannatellen tämän päätä huohotuksesta kohoilevaa hartiaansa
vasten.

-- Rannalle on vain vähän matkaa enää, Rod, hän rohkaisi. Kyllä
me sinne asti jaksamme, ja siellä kiipeämme puuhun. Meidän olisi
pitänyt kiivetä puuhun jo tuolla toisella rannalla, mutta en tiennyt
sinun olevan niin lopussa; ja siellä oli mielestäni hyvä tilaisuus
leiriytyä ja säästää viimeiset kolme panostamme aukealle selälle.

-- Kolmeko vain?

-- Siinä kaikki mitä on jäljellä, mutta luultavasti tulemme
kahdellakin toimeen näin valoisana yönä. Kuulehan, nojaudu nyt
olkaani vasten! Joutuin!

Hän kumartui puolipyörtyneen toverinsa eteen. Heidän takanaan kajahti
susiparven äkillinen ulvonta kovemmin ja lähempää kuin ennen.

-- Ne ovat keksineet aukean ja ovat jäällä jo parin minuutin perästä,
Vabi huudahti. Ojenna käsivartesi, Rod! Kas noin! Voitko pidellä
pyssyä?

Hoiperrellen raskaan taakkansa alla hän suoristautui ja alkoi painaa
puolijuoksua etäistä lehtikuusinäreikköä kohti. Jokainen lihas hänen
voimakkaassa nuoressa ruumiissaan oli jännittynyt äärimmilleen. Hän
käsitti selän takaa uhkaavan vaaran paljon selvemmin kuin hänen
avuton kannettavansa.

Kolme neljä minuuttia vielä, ja sitten...

Hirvittävä kuva poltti Vabin aivoja. Hän muisti nähneensä poikasena
lapsen, jonka sudet olivat repineet ja raadelleet hänen silmäinsä
edessä, ja häntä puistatti. Hän tiesi hyvin mikä kohtalo heidät
perisi, jollei hän saisi noita kolmea viimeistä luotiaan osumaan
oikein ja jollei näreikön turviin ennätettäisi ajoissa.

Vabin mieleen välähti viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hänhän
voisi pudottaa haavoittuneen toverinsa jäälle ja pelastua itse
turvaan. Mutta tuo ajatus sai hänet vain jämeästi hymähtämään.
Eiväthän he nyt ensi kertaa panneet henkeään yhdessä vaaraan, samana
päivänä oli Roderick urheasti taistellut hänen puolestaan ja joutunut
siitä kärsimään. Jos heidän oli määrä kuolla, niin he kuolisivat
yhdessä.

Päätettyään tämän Vabi puristi toverinsa kiinteämmin syliinsä. Hän
oli aivan varma, että kuolema pian irvistäisi heille kummallekin.
He saattaisivat pelastua susilta, mutta puussa, tuo raivoisa parvi
heidän alapuolellaan, heitä odotti paleltumiskuolema. Nuorukainen
joudutti silti kulkuaan hankisen selän poikki kuunnellen susien
ulinaa ja tuntien joka hetki voimiensa nopeasti menehtyvän.

Sitten susilauma -- jostakin Vabille käsittämättömästä syystä
-- lakkasi ulvomasta. Hänen arvioimansa kahden armon minuutin
sijasta kului kokonaista viisi, eikä susia näkynyt järvellä: Oliko
mahdollista, että ne olivat eksyneet heidän jäljiltään?

Sitten intiaanin mieleen juolahti, että hän ehkä oli haavoittanut
yhtä vainoojista ja että toiset nyt veren hajuun päästyään olivat
käyneet toverinsa kimppuun antaen siten pakolaisille hengähdyksen
aikaa. Tuskin tuo ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän
kuuli säpsähtäen kokonaisen sarjan pitkiä ulvahduksia, ja taakseen
silmätessään hän näki tusinan verran mustia varjoja liikkuvan
vireästi heidän jälkiään pitkin.

Ei kahtasataakaan metriä ollut enää suojaisaan näreikköön.
Varmastikin Rod kykenisi kulkemaan yksinkin sen matkan!

-- Ala juosta, Rod! Vabi huusi. Nyt olet jo levännyt. Minä jään tähän
pidättämään susia!

Hän laski toisen sylistään, ja samalla putosi hänen pyssynsä
valkoisen pojan hervottomasta kädestä ja hautautui lumeen. Päästyään
taakastaan hän nyt vasta ensi kertaa huomasi toverinsa kelmeät kasvot
ja puoleksi ummistuneet silmät. Uusi kauhu täytti hänen sydämensä,
kun hän polvistui kankean ja elottomalta näyttävän toverinsa viereen.
Hän pälyi Rodin jäykistyneistä kasvoista lähestyviin petoihin pyssy
valmiina kädessään.

Hän voi nyt, erottaa, kuinka susia lappoi metsikön reunalta jäälle
kuin muurahaisia. Tusinan verran niitä oli jo melkein ampumamatkan
päässä. Vabi tiesi, että tämän etujoukon kimppuun hänen oli käytävä,
jos mieli pysäyttää perässä tulevat parvet.

Hän odotti kunnes etumaiset olivat vain puolensadan metrin päässä.
Silloin hän äkkiä kohosi pystyyn kovasti hoilaten ja lähestyi
niitä pelottomasti. Tästä odottamattomasta liikkeestä säpsähtäen
etuparvi pysähtyi niin kuin hän oli odottanutkin tiheään ryhmään, ja
tätä suotuisaa tilaisuutta hyväkseen käyttäen Vabi viskasi pyssyn
poskelleen ja laukaisi melkein tähtäämättä.

Pitkä tuskallinen ulvonta kertoi laukauksen osuneen hyvin. Tuskin
se oli kajahtanut, kun Vabi ampui uudestaan. Satutettu susi
lennähti korkealle ilmaan ja putosi sitten ääntäkään päästämättä ja
hengettömänä toisten joukkoon.

Vabi palasi kiireesti pyörtyneen Roderickin luo, nosti tämän
sukkelasti selkäänsä, pujotti pyssyn toiseen kainaloonsa ja samosi
uudelleen viidakkoa kohti. Vain kerran hän katsahti taakseen ja
näki susien kerääntyneen rähiseväksi ryhmäksi ammuttujen toveriensa
ympärille. Vasta viidakon suojelevaan pimentoon tultuaan hän laski
taakkansa lumelle ja heittäytyi itsekin uupuneena hangelle, mustat
silmät koko ajan tähystäen verenhimoista petolaumaa.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän voi erottaa mustien varjojen
hajaantuvan valkealle hangelle. Arvaten herkuttelun päättyneen hän
kiipesi erään pihtakuusen matalille alaoksille ja veti Roderickin
perästään sinne turvaan. Vasta silloin haavoittunut poika näytti
jälleen elonmerkkejä. Hitaasti hän tuli tajuihinsa ja kykeni vähän
ajan perästä Vabin avulla kapuamaan korkeammalle oksalle varmempaan
turvaan.

-- Tämä on jo toinen kerta, Vabi, hän sanoi laskien liikuttuneena
kätensä toisen olkapäälle. Kerran hukkumasta, kerran susien suusta.
Minä olen sinulle paljon velkaa!

-- Et lainkaan sen jälkeen mitä tänään päivällä tapahtui!

Intiaani kohotti tummia kasvojaan, ja nuorukaiset katsoivat toisiinsa
lujasti. Mutta vain lyhyen hetken, sitten heidän katseensa kääntyivät
vaistomaisesti järven jäälle. Susilauma oli selvästi näkyvissä. Se
oli suurin lauma, jonka Vabi oli koko erämiesaikanaan nähnyt; hän
laski ainakin puolisataa petoa.

Kuin raivohullut koirat ne ärhentelivät ympäri jäätä etsien
lihamurenetta, joka mahdollisesti olisi jäänyt niiltä vielä
huomaamatta. Sitten yksi susista pysähtyi vainuten jäljet ja
istahtaen kuono taivasta kohti päästi pitkän, valittavan pyyntiulinan.

-- Siinä on kaksi parvea. Arvasinkin sen, sillä niitä oli liian
paljon vain yhdeksi, huudahti intiaani. Katsohan! Osa niistä lähtee
lönkyttämään jälkiä pitkin ja toiset jäävät kaluamaan syötyjen
toveriensa luita. Olisipa meillä vain enemmän ammuksia ja sinulla
vielä pyssysi, niin pitäisimme nuo irvihampaat etäällä ja saisimme
hyvän saaliin. Mitä ihmettä...?

Vabi pysähtyi kesken puhettaan äkkiä ja tiukensi otettaan Rodin
vyötäisiltä, niin että haavoittuneen pojan täytyi älähtää.

Pojat tuijottivat silmät levällään ja ääntä päästämättä jäälle.
Sudet olivat kerääntyneet yhteen hangelle viidakon ja äskeisen
herkuttelupaikan puoliväliin. Nälkäiset pedot näyttivät tavattoman
kiihottuneilta. Ne olivat keksineet verilätäkön ja punaiset jäljet,
joita kuoleva hirvi oli äsken tehnyt lumeen.

-- Mitä tuo merkitsee, Vabi? kuiskasi Rod tukahtuneella äänellä.

Intiaani ei vastannut. Hänen mustista silmistään leimusi uusi
tuli, hänen huulensa olivat raollaan kiihkeästä jännityksestä.
Haavoittunut poika toisti kysymyksensä, ja ikään kuin vastaukseksi
siihen susilauma kääntyi länttä kohti ja lönkytti äänettömänä mustana
jonona rantaviidakkoon lähes sadan metrin päähän nuorten erämiesten
piilopaikasta.

-- Uudet jäljet! läähätti Vabi. Ne ovat löytäneet uudet jäljet ja
painuvat niitä pitkin tulista vauhtia. Kuulehan vain! Ne liikkuvat
aivan äänettömästi. Niin ne tekevät aina kun tietävät olevansa varmat
saaliistaan.

He näkivät viimeistenkin susien katoavan viidakkoon. Hetken aikaa oli
aivan hiljaista, sitten kajahti moniääninen ulvonta heidän takanaan
olevasta metsästä.

-- Nyt on meidän vuoromme! huusi intiaani. Ne ovat jälleen
liikkeellä, ja niiden saalis...

Hän oli jo hellittänyt kannattavan otteensa Rodin vyötäisiltä ja
aikoi laskeutua maahan, kun petolauma jälleen pyörähti heitä kohti.
Viidakosta kuuluva ratina sai Vabin poukkoamaan jälleen pallona
äskeiseen turvapaikkaan.

-- Pian ylemmäs! hän varoitti hätääntyneenä toveriaan. Ne tulevat
taas tänne -- suoraan allemme! Jos pääsemme niin ylös, etteivät ne
voi nähdä eivätkä vainuta meitä...

Sanat olivat tuskin lähteneet hänen suustaan, kun iso tumma hahmo
syöksähti ohi ehkä viidentoista metrin päässä siitä pihtakuusesta,
jonka oksilla pojat kyyhöttivät. Molemmat tunsivat sen heti
uroshirveksi, vaikka heidän päähänsä ei pälkähtänyt, että se oli sama
eläin, jota Vabi oli ampunut aikaisemmin samana päivänä.

Hirven kintereillä samosi petojen verenhimoinen lauma. Niiden päät
olivat painuneet verisiin jälkiin, nälkäisiä murajavia ääni kuului
niiden ammollaan olevista kidoista; ne kulkivat melkein poikien
jalkojen alla olevan pienen aukeaman yli. Tuollaista näkyä ei Rod
ollut odottanut koskaan näkevänsä, ja eränkäyntiin tottuneempaa
Vabiakin se kiihotti.

Ei hiiskaustakaan päässyt nuorukaisten huulilta, kun he katselivat
tuota hurjaa menoa. Intiaanin tarkka silmä näki valkeassa kuutamossa
monia pitkiä ja laihoja, miltei luuksi ja nahaksi nälkiintyneitä
eläimiä; hänen toverinsa näki lauman kiihkeästi liikkuvia,
voimakkaita petoja, jotka olivat aivan hullaantuneet päästessään niin
lähelle lihavaa saalista.

Kuin leimauksessa vainottu ja vainoojat olivat menneet menojaan,
mutta tuo hetki syöpyi lähtemättömäksi kuvaksi Roderick Drew'n
mieleen. Ja sitä seurasi toinen vielä järkyttävämpi näky. Hän näki
kuolemaan tuomitun vanhan sarvaan kääntyvän vainolaisiaan päin,
kuuli hiljaisessa yössä näiden leukaperien loksahtavan yhteen,
nälkiintyneiden petojen kumeaa murahtelua ja vielä erään äänen,
joka saattoi yhtä hyvin olla mahtava, väräjävä kuolinparahdus kuin
tukahtunut ulvahduskin.

Vabin suonissa veri kiehui kuumana samasta kiihkosta, joka oli saanut
hänen esi-isänsä lähtemään sotapoluille. Erämaiden pojan silmät
tarkkasivat lumoutuneina tuota murhenäytelmää, joka paraikaa tapahtui
hänen alapuolellaan.

Se oli komea kamppailu. Hän tiesi, että vanha sarvas kuoli hitaasti
mutta varmasti tuossa voimainkoetuksessa ja että sen päätyttyä muukin
kuin pelkkä kaluttu luuranko pidättäisi verenhimoisia ahmatteja
taistelupaikalla.

Hyvin varovasti hän suoristautui ja kosketti toverinsa polvea.

-- Nyt on sopiva hetki, hän sanoi. Nyt lähdemme -- aivan hiljaa -- ja
puun tältä puolelta!

Hän laskeutui verkalleen auttaen samalla Rodia, ja kun molemmat
olivat päässeet maahan, kumartui intiaani kuten aikaisemminkin, jotta
toinen nousisi hänen selkäänsä.

-- Minä jaksan omin voiminkin, Vabi, kuiskasi haavoittunut poika. Tue
minua vain vähän.

Intiaani kietoi käsivartensa Rodin vyötäisille, ja yhdessä
pojat lähtivät painumaan syvemmälle viidakkoon. Neljännestunnin
kuljettuaan he pääsivät pienen jäätyneen joen rantatöyräälle.
Vastakkaisella rannalla, satasen metriä alempana, he havaitsivat
näyn, joka sai kummankin huudahtamaan ilosta. Aivan joen partaalla,
tiheän pihtakuusiryhmän peitossa, paloi iloinen leirinuotio. Vabin
kajautettua äänekkään huhuilun tuli valkean viereen tumma varjo, joka
vastasi huutoon.

-- Mukoki! huusi intiaani.

-- Mukoki! riemuitsi Rodkin tietäessään, että vaivojen loppu oli niin
lähellä.

Äkkiä hän horjahti puoliksi tajuttomana, ja Vabi pudotti kiväärinsä
estääkseen toveriaan putoamasta alas rantatöyräältä.



2.

KUINKA VABIGUNISTA TULI VALKOINEN MIES


Jos nuoret eränkävijät olisivat voineet nähdä tulevaisuuteen, olisi
tämä Ombabika-joen rannalle viritetty leirinuotio varmaan jäänyt
heidän viimeisekseen ja he olisivat kiireimmän kaupalla palanneet
sivistyksen rintamaille. Jos he taas olisivat nähneet vielä
pitemmälle, seikkailujensa onnelliseen päätökseen, he olisivat kai
sittenkin jatkaneet eräelämää, sillä kenenpä pojan veri ei vetäisi
seikkailuihin.

Mutta Vabilla ja Rodilla ei ollut näkijänlahjaa enempää kuin
muillakaan kuolevaisilla, ja vasta vuosien kuluttua, kun he istuivat
omaistensa kanssa iltatakan ääressä, saattoivat he nähdä seikkailunsa
ehyenä kuvasarjana.

Vajaat kolmekymmentä vuotta ennen tässä kerrottuja tapahtumia
lähti John Newsome-niminen nuori mies Lontoosta etsimään onneaan
uudesta maailmasta. Varaton nuorukainen saapui Montrealin kaupunkiin
Kanadaan, ja koska hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja hänellä oli
hyvä annos tervettä kunnianhimoa, hänen onnistui pian saavuttaa
isäntiensä luottamus niin että hänet nimitettiin Vabinosh-nimisen
turkiskauppa-aseman hoitajaksi Nipigon-järveä ympäröivien erämaiden
sydämeen.

Hänen hallitessaan toista vuotta Vabinoshissa -- turkiskauppias on
noilla salomailla tavallaan todellinen kuningas alueellaan -- saapui
myymälään Vabigun-niminen intiaanipäällikkö tyttärensä Minnetakin
kanssa, jonka kauneuden ja hyveiden kunniaksi myöhemmin muuan
kaupunki sai hänen nimensä.

Minnetaki oli silloin juuri kukkaan puhkeava, harvinaisen kaunis
neito. Jos rakastuminen ensi näkemältä on mahdollista, niin se tuli
John Newsomen kohtaloksi sinä hetkenä, jolloin tuo ruskeaihoinen
prinsessa ensi kertaa astui hänen silmäinsä eteen. Niin sitten kävi,
että hänkin oli vuorostaan ahkera vieras Vabigunin kylässä, joka
sijaitsi kolmisenkymmentä mailia kauempana erämaassa.

Tarina tietää että Minnetaki jo alusta alkaen vastasi nuoren
kauppiaan helliin tunteisiin, mutta avioliiton solmimiselle oli muuan
pätevä este. Jo pitkät ajat oli Minnetakia tulisesti kosiskellut
muuan mahtava Vunga-niminen nuori päällikkö, jota kaunotar itse tosin
inhosi sydämensä pohjasta, mutta josta kokonaan riippui hänen isänsä
menestys näiden seutujen metsästysmailla.

Jo nuoren kauppiaan ensimmäisestä käynnistä lähtien syntyi katkeran
kiivas kilpailu molempien kosijain välillä, ja lopputuloksena oli
parikin murhayritystä Newsomea vastaan. Lopulta Vunga vaati tytön
isältä ratkaisua. Minnetaki vastasi hänelle itse -- tavalla, joka
sytytti vihan ja kostonhimon ilmiliekkiin hyljeksityn kosijan
rinnassa.

Eräänä pimeänä yönä Vunga hyökkäsi parinkymmenen heimolaisensa
etunenässä Vabigunin kylään aikoen ryöstää neitosen mukaansa.
Hyökkäys onnistui osaksi, mutta sen päätarkoitus meni karille.
Vabigun ja tusinan verran hänen heimolaisiaan sai surmansa, mutta
lopulta karkotettiin murhanhimoiset kosijat matkoihinsa.

Nopeajalkainen pikalähetti toi sanoman yöllisestä hyökkäyksestä ja
vanhan päällikön kuolemasta Vabinoshiin, ja Newsome kiiruhti miestensä
kanssa morsiamensa ja tämän kansan avuksi. Vastahyökkäys tehtiin
oitis Vungan kylään, tämä kärsi suuren tappion ja työnnettiin vielä
syvemmälle sydänmaille. Kolmea päivää myöhemmin Minnetaki vihittiin
Newsomen vaimoksi Hudson Bay-yhtiön pääasemalla.

Siitä hetkestä lähtien alkoi jakso kaikkein verisimpiä kahakoita,
mitä tuon suuren kauppaseuran historia tuntee; ja ne taistelut
jatkuivat, kuten saamme nähdä, vielä seuraavankin sukupolven aikana.

Vunga ja hänen miehensä ryhtyivät tappionsa jälkeen laittomiksi
maankiertäjiksi ja ahdistivat niin kiukkuisesti Vabigunin heimon
jätteitä, että nämä kuolivat miltei sukupuuttoon. Nekin, jotka
muuttivat Vabinoshin lähistölle ja antautuivat yhtiön vakinaisiksi
metsästäjiksi, joutuivat enimmäkseen väijyksiin ja surmattiin.
Intiaaneja, jotka tulivat asemalle kauppaa tekemään, katsottiin
karsaasti ja epäillen, eikä veriviha ottanut loppuakseen vuosienkaan
kuluessa. Kaikki intiaanien keskuudessa elävät henkipatot murhamiehet
saivat yhteisnimekseen "vungat", ja jokaista vungaa pidettiin hyvänä
maalitauluna kelpo miehen kiväärille.

Newsomen ja hänen kauniin intiaanivaimonsa onnellisesta avioliitosta
kasvoi kaksi lasta. Vanhempi niistä oli poika ja sai vanhan
päällikkövainajan kunniaksi nimen Vabigun, joka tavallisesti
lyhennettiin Vabiksi. Toinen oli neljää vuotta nuorempi tyttö, jolle
ylpeä isä vaati nimeksi Minnetaki.

Omituista kyllä, Vabi peri punaisten esi-isiensä veren melkein
puhtaana, kun sen sijaan Minnetaki vanhemmaksi varttuessaan näytti
vähemmässä määrässä omistavan äitinsä villiä kauneutta ja enemmän
valkoisen rodun pehmoisempia piirteitä; hänen pehmeä sysimusta
tukkansa ja isot tummat silmänsä olivat merkillisenä vastakohtana
isältä peritylle valkealle iholle. Vabi sitä vastoin oli täysverinen
intiaani mokkasiinikengistä kankeaan mustaan harjastukkaan saakka,
liikkeissään notkea kuin ilves.

Newsomen suurimpia iloja oli ollut intiaaninuorikkonsa totuttaminen
valkoisten tapoihin, ja molempien kunnianhimona oli kasvattaa pieni
Minnetaki ja hänen veljensä valkoisten lasten tavalla. Siispä isä
ja äiti aloittivat kasvatuksen jo kotona; sitten lapset lähetettiin
kauppayhtiön kouluun Port Arthuriin, jossa he viettivät kaksi talvea
saaden täysin eurooppalaista opetusta.

Lapset osoittivatkin olevansa erinomaisen teräväpäisiä oppilaita, ja
kun Vabi oli kuusitoista- ja Minnetaki kaksitoistavuotias, ei heidän
puheestaan ja käyttäytymisestään olisi voinut arvata, että heillä oli
intiaaniverta suonissaan. Mutta vanhempien yhteisestä toivomuksesta
he olivat perehtyneet myös intiaanielämään ja puhuivat sujuvasti
äitinsä heimon murretta.

Näinä aikoina alkoivat vungat käydä erittäin uskaliaiksi
rosvoretkillään. Nuo henkipatot metsäläiset rosvosivat erämiehiä ja
toisia intiaaneja ilman erotusta ryöstellen, polttaen ja murhaten
missä vain voivat joutumatta itse vaaraan.

Heidän vihansa Vabinoshin väkeä vastaan kulki perintönä isältä
pojalle, vungain lapset imivät sitä äidinmaidosta ja isän puheista,
Verivihan alkusyy oli jo moneltakin unohtunut, mutta ei päällikkö
Vungalta itseltään. Vihdoin tuo uskalikko tuli niin röyhkeäksi,
että maakunnan hallitus lupasi palkinnon hänen ja hänen etevimpien
tovereidensa päistä. Joksikin aikaa ryövärijoukko saatiin
karkotetuksi seudulta, mutta verenhimoista päällikköä ei koskaan
saatu kiinni.

Vabin ollessa seitsentoistavuotias päätettiin, että hänet
lähetettäisiin johonkin Yhdysvaltain kouluun. Tätä tuumaa vastaan
nuori intiaani -- useimmat pitivät häntä puhdasverisenä intiaanina
ja hän itse oli rodustaan ylpeä -- taisteli kaikin voimin. Hän
rakasti intohimoisesti villien salojen elämää. Hän oli kuohuksissaan
ajatellessaan, että hän joutuisi jonnekin isoon kaupunkiin, jonka
kadut olivat täynnä ihmisvilinää, melua ja likaa. Silloin Minnetaki
rupesi taivuttelemaan häntä. Hän pyysi veljeään lähtemään vaikkapa
vain yhdeksi vuodeksi ja sitten kotiin palattuaan opettamaan
sisarelleen kaiken mitä itse oli oppinut ja nähnyt. Vabi rakasti
kaunista pikku siskoaan eniten maan päällä. Tämän rukoukset
vaikuttivat enemmän kuin vanhempain suostuttelut, ja niin hän päätti
lopulta lähteä.

Kolmen kuukauden aikana Vabi antautui uskollisesti
opintoihinsa Detroitissa. Mutta jokainen viikko lisäsi hänen
yksinäisyydentunnettaan ja ikäväänsä. Sisarelleen hän kirjoitti
kolmesti viikossa, ja yhtä usein Vabinoshin pikku neitonen lähetti
veljelleen pitkiä helliä kirjeitä -- vaikkakin ne saapuivat Vabin
käsiin ainoastaan kahdesti kuussa, sillä postin viejä lähti harvoin
matkaan kotikylästä.

Ikävänä kouluaikanaan Vabigun tutustui Roderick Drew'hun.
Roderickille oli kohtalo ollut kova; isäänsä, joka oli kuollut hänen
varhaisessa lapsuudessaan, hän ei voinut enää muistaa, ja isän
jälkeen jättämä omaisuus oli vuosien kuluessa huvennut olemattomiin.

Vabiin tutustuessaan Rod vietti koulussa viimeistä viikkoaan. Köyhyys
oli nyt tullut hänelle ankaraksi oppimestariksi, ja hänen oli pakko
erota koulusta ja lähteä ansiotyöhön. Hän kertoi intiaaniystävälleen,
kuinka hänen äitinsä oli taistellut viimeiseen asti pitääkseen häntä
koulussa, mutta nyt hän oli pakko taipua välttämättömyyteen.

Vabille tämä valkoinen nuorukainen merkitsi samaa kuin
aavikonkulkijalle vihanta keidas. Tuossa paikassa heistä oli tullut
erottamattomat ystävät, ja heidän ystävyytensä lujittui yhä, kun Vabi
siirtyi asumaan Drew'n kotiin. Rouva Drew oli sivistynyt ja hieno
nainen ja kohteli Vabigunia melkein äidillisellä hellyydellä.

Tässä ympäristössä hioutuivat intiaanipojan luonteesta pahimmat
särmät, ja Minnetakille lähettämissään kirjeissä hän kertoi yhä
innostuneemmin uusista ystävistään. Jonkin ajan kuluttua rouva Drew
sai kauniin kiitoskirjeen Vabinoshin prinsessa-äidiltä, ja siitä
lähtien molempien poikien äidit olivat kirjeenvaihdossa keskenään.

Nyt oli pojilla aniharvoin yksinäisiä ja ikäviä hetkiä. Pitkinä
talvi-iltoina, kun Roderick oli lopettanut päivätyönsä ja Vabi
päättänyt läksynlukunsa, he istuivat valkean ääressä ja nuori
intiaani kuvaili pohjolan suurten salojen elämää, ja päivä päivältä,
viikko viikolta kasvoi Roderickin mielessä kaipuu päästä itse
näkemään ja kokemaan sitä. Tuhansia tuumia pohdittiin, tuhannet
jännittävät seikkailut elettiin etukäteen, ja äiti kuunteli hymysuin
heidän juttujaan ja otti itsekin osaa suunnitelmien tekoon.

Mutta kaikella on loppunsa, niin iloilla kuin suruillakin, ja tuli
aika, jolloin Vabi palasi prinsessa-äidin ja Minnetakin luo ja
rakkaisiin metsiinsä. Eronhetkenä molempien poikien silmät kostuivat,
ja äitikin itki intiaanipoikaa, joka nyt lähti takaisin omaistensa
pariin.

Roderick Drew'lle alkoi tuskallinen aika. Yhdessä vietetyt kahdeksan
kuukautta olivat kehittäneet hänen luonteessaan uuden puolen esiin,
ja Vabin lähdettyä hänestä tuntui, kuin hän olisi samalla kadottanut
paremman osan omaa elämäänsä. Kevät tuli ja meni ja sen jälkeen
kesäkin. Jokainen posti toi Vabinoshista kirjeitä Drew'n perheelle,
eikä kirjeenkuljettajaintiaani kertaakaan poikennut ylämaan
kauppakylään tuomatta samalla kirjekääröä Vabigunille.

Sitten varhain syksyllä, kun syyskuun ensi pakkaset pukivat pohjolan
lehtipuut kultaan ja purppuraan, tuli Vabilta pitkä kirje, joka
aiheutti kiihkeää iloa ja arkailevaa epäröintiä Drew'n pienessä
kodissa. Sen mukana seurasi kirje kaupanhoitajalta itseltään, toinen
prinsessa-äidiltä ja lisäksi vielä pieni lippunen Minnetakilta --
kaikki he pyysivät rouva Drew'ta ja Roderickia viettämään seuraavan
talven heidän luonaan Vabinoshissa.

"Sinun ei tarvitse välittää, vaikka menettäisitkin paikkasi",
kirjoitti Vabigun. "Me keräämme täällä talven kuluessa enemmän rahaa
kuin sinä Detroitissa hankkisit kolmessa vuodessa. Me rupeamme
pyytämään susia. Seudut aivan vilisevät niitä, ja hallitus maksaa
tapporahaa viisitoista dollaria joka päänahasta. Toissa talvena
tapoin niitä nelisenkymmentä eikä siinä ollut suurtakaan konstia.
Minulla on kesy susi, jota käytämme houkuttimena. Älä huolehdi
pyssystä ja ampumatarvikkeista. Meillä on niitä täällä yllin kyllin."

Monena päivänä rouva Drew ja hänen poikansa pohtivat asiaa ennen kuin
kirjoittivat vastauksen Newsomeille. Roderick hehkui lähtöintoa,
mutta äiti oli epäröivä. Heidän varansa olivat pelottavan vähäiset,
ja Rod varmastikin menettäisi sen pikku ansion, joka tähän asti oli
auttanut heitä eteenpäin. Hänen tulevaisuutensa näytti juuri nyt
lupaavalta, ja talveksi oli määrä korottaa hänen palkkansa kymmeneen
dollariin viikolta. Lopulta äiti ja poika sopivat asiasta. Rouva Drew
ei lähtisi Vabinoshiin, mutta sen sijaan Roderick saisi viettää talven
siellä. Tällainen vastaus lähetettiin Newsomen perheelle.

Kolme viikkoa myöhemmin tuli Vabigunin vastaus. Lokakuun kymmenentenä
päivänä hän olisi Rodia vastassa Pihtakuusimetsän asemalla Mustan
Sampijoen varrella. Sieltä he jatkaisivat matkaa kanootilla
Sampijärvelle, kantaisivat sitten kanootin ja matkatavarat maitse
Nipigon-järvelle ja saapuisivat Vabinoshiin ennen kuin järvet
jäätyisivät.

Matkavalmistuksiin ei jäänyt paljonkaan aikaa, ja neljäntenä päivänä
Vabin kirjeen tulon jälkeen Rod ja hänen äitinsä odottelivat asemalla
junaa, joka veisi pojan uuteen houkuttelevaan elämään. Vasta
yhdentenätoista päivänä hän saapui Pihtakuusimetsään. Vabi oli siellä
häntä vastassa mukanaan eräs kauppapaikan intiaani, ja saman päivän
iltapuolella alkoi matka Mustaa Sampijokea ylöspäin.



3.

RODERICK NÄKEE JALANJÄLKIÄ


Rod oli nyt ensi kertaa elämässään suurilla sydänmailla.

Istuen kokassa tuohikanootissa, joka kuljetti heitä Sampijokea
ylöspäin, Vabin meloessa hänen selkänsä takana, hän nautti täysin
siemauksin aarniometsien ja hetteisten nevojen jylhästä kauneudesta,
kun he kiitivät vettä pitkin äänettömästi kuin varjot. Hänen
sydämensä löi rajusti ja hänen silmänsä tähystelivät herkeämättä
jälkiä suuresta metsänriistasta, jota Vabi sanoi vilisevän
joka taholla heidän ympärillään. Hänen polvillaan lepäsi Vabin
repeteripyssy valmiina poskelle vietäväksi.

Ilma oli kirpeän raitis edellisten öiden hallapakkasten jälkeen.
Väliin heitä ympäröi kullan- ja purppurankarvainen lehtimetsä,
välistä joki kiemurteli juhlallisen tummien pihtakuusien lomitse;
toisinaan kuljettiin laajojen lehtikuusivesakkoja kasvavien nevojen
halki.

Tässä äärettömässä erämaassa vallitsi salamyhkäinen hiljaisuus, jota
vain joskus metsäneläinten äänet rikkoivat. Ammuttaessa kumahti
salo jylhästi vastaan, sorsaparvia kohosi lentoon tiheinä pilvinä
kahisevin siivin, ja kerran -- ensimmäisen matkapäivän iltana
-- Rodin sydän säpsähti mieluisesti hänen kuullessaan rapinaa
rantaviidakosta tuskin kivenheiton päässä kanootista. Hän näki oksien
taipuvan ja taittuvan ja kuuli Vabin kuiskaavan selkänsä takaa:

-- Hirvi!

Tuo sana pani Rodin kädet vapisemaan ja koko hänen ruumiinsa
värähtelemään odotuksen kiihkosta. Hänessä ei vielä ollut metsästäjän
kylmäverisyyttä, sitä miltei stoalaista tyyneyttä, jolla pohjolan
erämiehet tarkkailevat villien eläinten merkkejä ympärillään.

Oli helakka iltapäivä. Kanootti oli kiertänyt kevyesti erään
joenpolven. Sen takana oli veden kuljettamia ajopuita kasautunut
ruuhkaksi rantaan, ja kun ilta-aurinko samassa painui metsänreunaan,
helotti kasa lämpimän keltaisessa hohteessa. Ja siinä hohteessa
lämmitteli muuan eläin, joka sai Rodin huudahtamaan. Hän oli heti
tuntenut eläimen karhuksi. Peto oli yllätetty äkkiarvaamatta, eikä
se ollut kanootista kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Sukkelasti
kuin leimaus ja itsekään tuskin tietäen mitä teki nosti poika pyssyn
poskelleen, tähtäsi nopeasti ja laukasi.

Karhu oli juuri kompuroimassa ajopuita pitkin rantaan päin, mutta
pysähtyi pamauksen kuullessaan, horjahti sitten ikään kuin olisi
jalkansa livettänyt -- ja jatkoi taas rauhallisesti peräytymistään.

-- Sinä osuit siihen, älähti Vabi. Sukkelaan -- yritä uudelleen!

Rodin toisella laukauksella ei näyttänyt olleen mitään vaikutusta.
Kiihdyksissään hän unohti olevansa kiikkerässä tuohiveneessä,
kimposi pystyyn ja laski viimeisen kutinsa otuksen perään juuri
kun se oli katoamassa puukasan reunalta rantavesakkoon. Sekä Vabi
että intiaanisoutaja heittäytyivät kanootin rannanpuoleiselle
reunalle ja pistivät melansa syvälle veteen pitääkseen siten
venettä tasapainossa. Mutta se ei riittänyt pelastamaan heidän
ajattelematonta toveriaan: saatuaan pyssynperästä aika tärähdyksen
olkapäähänsä Rod horjahti ja putosi selkä edellä jokeen.

Vabi käänsi kanootin kiireesti kohdalle ja sai siepatuksi poikaa
käsivarresta kiinni ennen kuin hän ennätti upota.

-- Älä hievahdakaan -- ja pidä kiinni pyssystä! hän varoitti. Olemme
joka mies joessa, jos koetamme saada sinut tässä ongituksi veneeseen.

Hän viittasi intiaanille, joka meloi kanoottia verkalleen rantaan
päin. Sitten hän irvisti iloisesti vasten Rodin onnetonta märkää
naamaa.

-- Vie sun metsähinen, tuo viime laukauksesi oli ensikertalaiselle
oikea mestarisattuma! Sinä kaadoit karhusi!

Epämukavasta asennostaan huolimatta Rod päästi ilon ulvonnan, ja
kohta kun hänen jalkansa tapasi pohjan, hän tempautui irti Vabin
otteesta ja kapusi ajopuuruuhkalle. Aivan sen reunalla hän tapasi
kontion, joka oli kuollut kuin kivi saatuaan luodin kylkeensä ja
toisen päähänsä. Seisten vettä valuvana ja väristen ilosta ja vilusta
ensimmäisen suursaaliinsa vierellä hän katseli rantaan melovia
tovereitaan ja luikkasi pitkään ja riemullisesti, niin että sen voi
kuulla puolen mailin päähän.

-- Nyt sinä ansaitset leirin ja nuotion lämpimiksesi, nauroi Vabi
kiiruhtaen hänen luokseen. Enpä olisi uskonut, että sinua onnistaisi
näin hyvin. Tänä iltana me pidämme juhlan ja rakennamme oivan nuotion
näistä ajopuista, jotta saat oikean käsityksen eräelämän ihanuudesta.
Hoi, Muki, hän hoilasi vanhalle intiaanille, paloittelepas tämä
veikkonen. Minä laitan leirin kuntoon.

-- Emmekö voi ottaa nahkaa talteen? hätäili Rod. Sehän on minun
ensimmäinen saaliini, näetkös, ja...

-- Tietysti otamme. Tule auttamaan minua nuotion rakentamisessa, se
pitää kylmän sinusta etäällä.

Viehättyneenä ensimmäisen leirin valmistelusta Rod melkein unohti
olevansa likomärkä ja että pakkasyö oli tulossa. Ensimmäinen tehtävä
oli nuotion rakentaminen, ja pian roihusikin mahtava, rätisevä ja
miltei savuamaton valkea hohdellen valoa ja lämpöä kymmenen metrin
päähän.

Sitten Vabi nouti huopapeitteet kanootista, kiskoi osan vaatteita
yltään ja auttoi Rodia riisuutumaan tyyten. Kohta poika oli kapaloitu
kuiviin huopiin ja märät vaatteet riippuivat kuivumassa puunoksilla
lähellä valkeata.

Ensi kertaa elämässään Rod näki miten erämaja rakennettiin.
Huolettomasti vihellellen Vabi haki kirveen kanootista, kävi
punasetrimännikön laitaan ja katkoi sieltä sylillisen toisensa
perästä tuuheita oksia ja vesoja. Huopapeitteisiin kietoutuneena Rod
auttoi kantamaan niitä nuotion lähelle nauraen itsekin täyttä kurkkua
eriskummalliselle ulkoasulleen ja hullunkurisille kompastuksilleen.

Puolen tunnin aherruksen jälkeen havumaja alkoi saada hahmoa. Kaksi
haaralatvaista setrivesaa työnnettiin maaperään lähes kolmen metrin
päähän toisistaan, ja molempien haarukkoihin sovitettiin kolmas,
joka sitten muodosti majan "kurkihirren". Sitä vasten asetettiin
vinosti maahan puolisen tusinaa muita vesoja, joiden väliin sitten
pujoteltiin pitkinpäin tuuheita oksia.

Jokseenkin samaan aikaan kun vanha intiaani oli saanut karhun
nyljetyksi ja paloitelluksi, oli erämajakin valmis. Istuessaan
siinä raittiilta tuoksuva katto päänsä päällä ja seinä selkänsä
takana, pehmeä havuvuode allaan ja jylhä, äänetön erämaa ympärillään
Rod tunsi mielessään sanoin kuvaamatonta viehätystä, jolle eivät
mitkään romaaniseikkailut voineet vetää vertoja. Ja kun vähän
myöhemmin karhunlihakimpaleet käristyivät vartaassa hiilloksella ja
kahvintuoksu yhtyi pannussa paistettujen jauhokakkujen lemuun, hän
tiesi rakkaimpien unelmiensa käyneen toteen.

Illalla nuotion ääressä Vabi ja vanha intiaani kertoivat jännittäviä
eräjuttuja, ja Rod virui valveilla lähes päivänkoittoon saakka
kuunnellen joen salaperäistä liplatusta ja yölintujen kimakoita
huutoja. Seuraavien kolmen päivän kuluessa hänellä oli vaihtelevia
kokemuksia; eräänä pakkasaamuna hän ennen toisten heräämistä pujahti
leiristä Vabin pyssy mukanaan ja ampui kahdesti punahirveä, mutta
ei osunut kummallakaan kerralla; kerran ajettiin kanootilla takaa
Sampijärven poikki uivaa peuraa, mutta silloinkin turhaan.

Kuulakkaana syksyisenä iltapäivänä Vabin tarkka silmä keksi
kauppa-aseman honkahirsiset rakennukset näköjään loppumattomiin
jatkuvan metsän reunalta. Lähemmäksi tultaessa hän esitteli
seuralaiselleen eri rakennukset -- turkisyhtiön avarat varastosuojat,
apulaisten kotien pikku ryhmän ja kaupanhoitajan ison talon, jossa
Rodia odotti lämmin vastaanotto. Heidän selältä katsellessaan
kauppapaikkaa työntyi rannalta ulos yksinäinen kanootti, josta
joku heilutti valkeaa liinaa nuorille metsästäjille. Vabi vastasi
tervehdykseen ilonhuudolla ja ampui pyssynsä tyhjäksi ilmaan.

-- Se on Minnetaki! hän riemuitsi. Hän lupasikin tähystää tuloamme ja
soutaa meitä vastaan.

Minnetaki! Rod tunsi hiukan hermostuneen ujouden väreitä. Vabi
oli kuvaillut hänelle Minnetakia kymmeniä kertoja; hän oli ylpeä
sisarestaan, ja Rodkin oli vähitellen oppinut pitämään tytöstä vaikka
ei ollut häntä koskaan nähnyt.

Molemmat kanootit lähenivät nopeasti toisiaan ja ennättivät pian
vieri viereen. Iloisesti nauraen ja huudahtaen kumartui Minnetaki
suutelemaan veljeään luoden samalla mustista silmistään nopean,
uteliaan katseen vieraaseen nuorukaiseen, josta oli kuullut niin
paljon.

Tähän aikaan Minnetaki oli viidentoista vuoden vanha. Kuten äitinsä
rodun naiset yleensä hän oli hoikka ja miltei täysikasvuisen naisen
mittainen; liikkeiltään hän oli suloinen ja vilkas kuin peuranvasa.
Hiukan aaltoileva korpinmusta tukka ympäröi kasvoja, jotka Rodin
mielestä olivat tavattoman kauniit; raskas silkinpehmeä palmikko
oli viskattu olan yli. Tukkaan ja hartioille oli karissut punaisia
syyslehtiä.

Suoristautuessaan tyttö loi uudestaan hymyilevän katseen Rodiin; tämä
tervehti kohteliaasti sivistyneeseen tapaan kohottamalla lakkiaan,
jonka äkillinen tuulenpuuska kuitenkin tempasi hänen kädestään ja
lennätti järveen.

Siitä syntyi yleinen ilo ja nauru, johon jämeäpiirteinen vanha
intiaanikin yhtyi. Tuo pikku onnettomuus tutustutti nuoret toisiinsa
paremmin kuin pitkät esittelyt, ja katsoen Rodia nauraen silmiin
Minnetaki meloi kanoottinsa hukkuvan lakin avuksi.

-- Te ette saisi pitää tällaista kapinetta ennen kuin tulee kylmä,
hän sanoi ojentaen märän päähineen hämmentyneelle pojalle. Vabi kyllä
tekee niin -- mutta en minä.

-- Sitten en minäkään, vakuutti Rod kohteliaasti, ja Vabin
purskahtaessa nauramaan molemmat lensivät punaisiksi.

Ensimmäistä iltaa istuttaessa kauppa-asemalla Rod sai tietää,
että Vabi oli jo suunnitellut heidän tulevan eräretkensä
pääpiirteissään valmiiksi, ja huoneessaan häntä odottivat täydelliset
metsästysvarusteet -- todella tappavalta näyttävä makasiinikivääri,
samanlainen kuin Vabillakin oli, pitkäpiippuinen ja isoreikäinen
revolveri, lumikengät ja tusinan verran muita esineitä, jotka olivat
tarpeen pitkällä erämatkalla.

Vabi oli piirtänyt karttaluonnoksen heidän tulevista
metsästysmaistaan. Kauppapaikan lähitienoilla olivat sudet
intiaanien ja yhtiön metsästäjien hätyyttäminä vähentyneet, mutta
koskemattomilla saloilla noin sadan mailin päässä pohjoiseen ja itään
päin niitä oikein kihisi, ja ne tekivät pahaa tuhoa hirvi-, peura- ja
punahirvilaumoille.

Niille seuduille Vabi oli suunnitellut heidän talvimatkansa. Eikä
aikaa ollut enää yhtään hukattavana, sillä metsämaja, jossa he
tulisivat viettämään kipakan kylmät talvikuukaudet, oli rakennettava
ennen kuin lunta tulisi liian runsaasti. Sen vuoksi päätettiin lähteä
viikon kuluttua; nuoria metsänkävijöitä seuraisi vanha intiaani
Mukoki -- surmatun Vabigunin serkku -- jonka Vabi oli ristinyt
Mukiksi ja joka oli ollut hänen uskollinen seuralaisensa jo hänen
varhaisimmasta lapsuudestaan saakka.

Odotusviikolla, kun Vabi autteli liikeasiain hoidossa
kauppakonttorissa isänsä ollessa satunnaisesti Port Arthurissa, antoi
Minnetaki Rodille ensi opetusta erätaidossa. Kanootin hoidossa,
pyssyn käyttelyssä, rastien tuntemisessa ja metsäneläinten jälkien
tunnustelemisessa Vabin sisar oli sangen taitava ja sulavan ketterä.
Viikon lopulla Minnetakista ja Rodista oli jo ennättänyt tulla hyvät
ystävät.

Minnetaki oli aamuvirkuimpia koko asemalla, eikä Rodkaan antanut
hänelle paljon perään. Mutta lähtöpäivän aamuna poika nukkui myöhään
ja kuuli tytön viheltelevän ulkona jo puoli tuntia ennen kuin hän oli
päässyt pukeisiinsa -- Minnetaki osasikin viheltää niin taitavasti,
että pojan kävi välistä kateeksi.

Rodin tullessa pihalle tyttö oli jo kadonnut metsänreunaan ja Vabi,
joka myös oli noussut varhain, puuhaili Mukokin kanssa sälyttäen
matkakapineita kantamuksiksi. Aamu oli ihana, kirkas ja kirpeän
raitis, ja järvellä Rod näki hienon jääriitteen. Pari kertaa Vabi
huuteli sisartaan metsään päin, mutta ei saanut vastausta.

-- En ymmärrä, miksi ei Minnetakia kuulu, hän huomautti huolettomasti
toverilleen kiinnittäessään olkainhihnan erääseen kantamukseen.
Aamiainen on valmiina tuossa tuokiossa. Käypä hakemassa hänet kotiin,
Rod.

Rod lähti juoksemaan rivakasti muuatta polkua pitkin, jolla hän
tiesi Minnetakin mielellään kävelevän, ja saapui pian soraiselle
rantakaistaleelle, jonne tyttö tavallisesti jätti kanoottinsa. Hän
huomasi tämän äskettäinkin käyneen paikalla; kanootin peräpuolelta
oli jääriite rikkoutunut, ja se osoitti, että tyttö oli koetellut
jään vahvuutta lykkäämällä venettä vähän matkaa järveen. Minnetakin
jalanjälkiä näkyi rantasorassa ja metsänreunalla.

-- Minnetaki -- Minnetakii-i-i!

Rod huuteli kovaa ja jäi kuuntelemaan. Vastausta ei kuulunut. Jokin
selittämätön aavistus sai pojan juoksemaan polkua pitkin syvemmälle
metsään. Kului viisi minuuttia -- kymmenen minuuttia -- hän luikkasi
uudelleen. Ei nytkään vastausta. Vähän etempänä oli polulla pehmeä
kohta, kohta, johon kauan sitten oli mädännyt iso kaatunut puunrunko.
Siinä Rod kumartuessaan näki Minnetakin mokkasiinien selvät jäljet.

Kokonaisen minuutin hän seisoi paikallaan kuunnellen, mutta hänen
korvansa ei erottanut mitään. Hän tiesi nyt olevansa puolen mailin
päässä asemalta. Tuon minuutin ajan hän vaistomaisesti katseli
tarkemmin maaperässä olevia jälkiä. Kuinka pienet jalat tuolla
kauniilla intiaanitytöllä olikaan!

Äkkiä Rodin korviin kantautui jostakin heikko huuto. Hänen sydämensä
tuntui taukoavan sykkimästä -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän
painui polkua eteenpäin nopeasti kuin peura. Noin sadan metrin päässä
äskeisestä paikasta metsä aukeni polun kohdalla joskus raivonneen
kulon jäljiltä pyöreäksi lakeaksi, ja sen keskellä hän näki näyn,
joka pani hänet värisemään luita ja ytimiä myöten.

Tuolla aukeamalla oli Minnetaki, pitkä musta tukka hajallaan selässä
ja vaate sidottuna pään ympäri -- ja hänen molemmilla puolillaan
juoksi intiaani raastaen häntä nopeata vauhtia syvemmälle metsään!

Kauhusta jäykistyneenä Rod seisoi ehkä kolmen hengenvedon ajan
tuijotellen tuota näkyä. Sitten hänen pelästyksensä laukesi ja
jokainen lihas hänen ruumiissaan jännittyi päättävään toimintaan. Hän
oli viime päivinä harjoitellut revolverilla ampumista; ase oli nytkin
kotelossa hänen kupeellaan. Käyttäisikö hän nyt sitä? Mutta entä jos
luoti osuisi Minnetakiin?

Jalkainsa juuressa hän huomasi tukevan karahkan; hän sieppasi sen
käteensä ja lähti livistämään aukeamalle. Pehmeä maaperä teki hänen
askelensa kuulumattomaksi. Hänen päästyään muutaman askelen päähän
ryöstäjistä Minnetaki kompastui, ja kun toinen intiaani puolittain
käännähti riuhtaistakseen hänet jälleen pystyyn, hän näki takanaan
raivoisan nuorukaisen, joka nuijaansa heilutellen läheni heitä kuin
paha henki.

Kuului kaksi kiljahdusta, Rodin raivokas ja intiaanin varoittava, ja
sitten alkoi vimmattu kamppailu. Musertavalla voimalla iski raskas
nuija toista intiaania olkaan, ja ennen kuin tämä oli kerinnyt
tointua pökerryksestään, oli Rod hypännyt toisen selkään takaa päin
ja kietonut kätensä tämän kurkkuun.

Odottamaton hyökkäys oli vapauttanut Minnetakin, ja hän sieppasi
joutuin siteen silmiltään ja suultaan.

Silmänräpäyksessä hän tajusi tilanteen. Hänen jalkainsa juuressa
rimpuili iskun saanut intiaani pyrkien jälleen pystyyn, ja parin
askelen päässä reuhtoivat maassa Rod ja toinen intiaani raivoisassa
syleilyssä.

Tyttö näki villin saaneen kiinni Rodin kurkusta, hän näki tämän
kasvojen käyvän tummanpunaisiksi ja silmien pullistuvan ulos päästä,
ja parahtaen hän tarttui maahan pudonneeseen nuijaan ja iski kaikin
voimin intiaania kalloon. Kahdesti, kolmesti nuija kohosi ja putosi,
ja ote heltisi Rodin kurkusta. Ase kohosi neljännen kerran, mutta ei
päässyt enää putoamaan, sillä siihen tartuttiin kiinni takaapäin, ja
iso tumma koura kävi urhean tytön kurkkuun niin että hänen huutonsa
tukahtui.

Mutta Rod oli saanut aikaa hengähtää. Kädet vavisten kiireestä hän
sai revolverin esiin kotelosta ja painoi sen kiinni vastustajansa
ruumiiseen. Kumea paukaus kuului, ja kiljaisten intiaani kellahti
selälleen.

Laukauksen kuultuaan ei toinen intiaani jäänyt odottamaan osaansa,
vaan hellitti tytön kurkusta ja lähti painumaan suojelevaan metsään.
Nähdessään Minnetakin kiemurtelevan maassa nyyhkien Rod unohti
takaa-ajamisen ja kiirehti lohduttamaan tyttöä.

Vabi ja vanha intiaani löysivät heidät viisi minuuttia myöhemmin.
Kuultuaan Rodin ensimmäisen hyökkäyskarjunnan he olivat heittäneet
puuhansa ja lähteneet juoksemaan paikalle. Heidän kintereillään
seurasi kaksi kauppa-aseman apulaista.

Vabin sisaren ryöstö, Rodin väliintulo ja toisen konnan kuolema --
hänet tunnettiin Vungan mieheksi -- antoivat sitten kauppakylässä
kiihkeää puheenaihetta kokonaiseksi viikoksi.

Tietenkin nuorten erämiesten matkaanlähtö lykkääntyi. Ilmeistä
oli, että Vungan joukkoa parveili lähistöllä, ja monena päivänä
risteilivät Vabi ja Rod sekä parikymmentä intiaania ja yhtiön
metsästäjää metsissä ja nevoilla. Mutta rosvot katosivat yhtä äkkiä
kuin he olivat ilmestyneetkin. Vasta sitten kun Vabi oli saanut
sisareltaan lupauksen, ettei tämä enää kertaakaan lähtisi yksinään
metsiin ja järvelle, saattoivat Vabi ja Rod jälleen ajatella lähtöä.

Minnetaki oli ollut aivan aseman lähettyvillä, kun vungat olivat
äkkiä karanneet metsästä hänen kimppuunsa ja tukahduttaneet tytön
huudot kietomalla vaatteen hänen päänsä ympäri.

Tämä tapaus kiihotti aseman kymmentä perhettä ponteviin
toimenpiteisiin. Neljä yhtiön palveluksessa olevaa intiaanien
vainoojaa sai yksinomaiseksi urakakseen olla jalkeilla yötä päivää
ja seurata rosvojen jälkiä kymmenen mailin alueella. Näillä
varokeinoilla uskottiin Minnetakin ja muiden nuorten tyttöjen olevan
turvassa rosvojen vastaisilta hyökkäyksiltä.

Siten Rod, Vabi ja Mukoki pääsivät vasta marraskuun neljäntenä
päivänä lähtemään asemalta kohti talvisia seikkailuja, jotka
odottivat heitä pohjolan suurilla saloilla.



4.

ROD PÄÄSEE ERÄELÄMÄN MAKUUN


Tähän aikaan oli ankara pakkanen. Järvet ja joet olivat jäätyneet
syvältä, ja maata peitti ohut lumi. Kaksi viikkoa myöhemmin kuin
alkuaan oli suunniteltu joutuivat nuoret erämiehet ja vanha
intiaani pikamarssissa Nipigon-järven pohjoisille kaltaille, ja
kuudentena matkapäivänä pakotti tuima lumimyrsky heidät pysähtymään
Ombabika-joelle.

Sinne rakennettiin tilapäinen leiri, ja sitä pystytettäessä Mukoki
keksi susien jälkiä. Tämän johdosta päätettiin viipyä täällä päivä
tai pari ja tutkia tienoon metsästysmaita. Toisen päivän aamulla Vabi
sai haavoitetuksi vanhaa uroshirveä, joka myöhemmin päivän kuluessa
sai edellä kerrotun järkyttävän lopun. Samana aamuna pojat lähtivät
pitkälle tiedustelumatkalle pohjoiseen päin toivoen tulleensa hyville
riistamaille ja saavansa oivallisen sudennahkasaaliin.

Mukoki jäi yksin leiriin. Kun eränkävijäin tarkoituksena oli perehtyä
seutuun mahdollisimman laajalti, eivät he olleet missään pysähtyneet
kaatamaan riistaa syötäväksi. Siksi heidän ainoana ravintonaan
noina kuutena matkapäivänä oli ollut suolainen läski ja kuivattu
peuranliha. Mukoki, jolla oli mainio kyky vainuta ja pyytää riistaa
valtavan ruokahalunsa tyydykkeeksi, päätti toisten poissa ollessa
hankkia tuoretta lihaa ja lähti sen vuoksi myöhään iltapäivällä
pyyntiretkelle arvellen viipyvänsä ainakin tunnin.

Hän otti mukaansa kahdet äkeät sudenraudat, joita kantoi olallaan.
Kulkiessaan varovaisesti rantaa pitkin silmät ja korvat tarkkoina
Mukoki tapasi yhtäkkiä jäätyneen ja puoleksi syödyn punahirven
raadon. Ilmeisesti sudet olivat tappaneet eläimen joko samana päivänä
tai edellisenä yönä, ja lumessa olevista jäljistä näkyi, että petoja
oli ollut vain neljä. Kokeneena sudenpyytäjänä Mukoki arvasi, että
ne kohta palaisivat jatkamaan ateriaansa; siksi hän asetti rautansa
raadon viereen peittäen ne huolellisesti kymmenen sentin vahvuisella
lumikerroksella.

Jatkaessaan pyyntiretkeään vanha intiaani pian keksi toisenkin hirven
verekset jäljet. Hän arveli, ettei eläin kulkisi pitkällekään syvässä
lumessa, ja lähti seuraamaan jälkiä. Puolisen mailia kuljettuaan hän
äkkiä pysähtyi äännähtäen hämmästyksestä. Joku toinen metsästäjä oli
hänen edellään samoilla jäljillä!

Mukoki kulki entistä varovaisemmin. Muutaman kymmenen metrin päässä
näkyi ajoon yhtyneen toinen mokkasiinijalkainen mies ja myöhemmin
vielä kolmas.

Uteliaana intiaani puikahti nopeasti ja äänettömästi jälkiä myöten
metsään. Pihtakuusitiheikön toisella puolella häntä kohtasi jälleen
uusi yllätys, sillä hän kompastui samaan naarashirven raatoon, jota
hän oli väijymässä. Lyhyen tarkastelun jälkeen hän totesi, että se
oli ammuttu viimeistään pari tuntia sitten. Nuo kolme metsästäjää
olivat leikanneet saaliista vain sydämen, maksan ja kielen sekä
takareidet. Minkähän vuoksi he eivät olleet ottaneet mukaansa edes
nahkaa.

Mukokin uteliaisuus virisi uudelleen, ja hän kävi tarkasti tutkimaan
mokkasiinin jälkiä. Pian hän keksi, että hänen edellään kulkevilla
intiaaneilla oli ollut tulinen kiire ja että he leikattuaan hirvestä
maukkaimmat osat olivat lähteneet jatkamaan matkaa juoksujalkaa!

Murahtaen taas hämmästyksestä vanha intiaani palasi raadon luo, nylki
joutuin nahan, kääri siihen etukoivet ja kyljet ja lähti taakka
selässään kotimatkalle. Oli jo pimeä, kun hän joutui leiriin. Vabi
ja Rod eivät olleet vielä palanneet. Rakennettuaan ison nuotion ja
ripustettuaan kylkipalat paistumaan vartaaseen hän jäi odottamaan
poikia.

Puolta tuntia myöhemmin hän kuuli läheltä laukauksen, joka joudutti
hänet nopeasti paikalle, missä Vabi piteli puolipyörtynyttä Rodia
sylissään.

Leiriin saavuttiin tuota pikaa, ja vasta sitten kun Rod oli asetettu
pitkäkseen huopakasalle lämmittävän nuotion ääreen, ennätti Vabi
selittää toverinsa vammat vanhalle intiaanille.

-- Hänen olkavarrenluunsa taitaa olla poikki, Muki, hän sanoi. Onko
sinulla kuumaa vettä?

-- Ampumahaavako? kysyi vanha intiaani välittämättä lainkaan
kysymyksestä. Hän polvistui Rodin viereen sormet hätäisesti harallaan.

-- Ei -- nuijanisku. Yhdyimme metsässä kolmeen intiaaniin, jotka
olivat laittaneet leirin ja pyysivät meitä syömään kanssaan. Meidän
murkinoidessamme ne peijoonat hyppäsivät niskaamme. Rod sai silloin
tuon iskun ja menetti kiväärinsä.

Mukoki riisui näppärästi päällysvaatteet sairaan pojan yltä ja
paljasti hänen vasemman käsivartensa ja kylkensä. Käsivarsi oli
turvonnut mustanpuhuvaksi, ja vyötäisten yläpuolella oli pitkä
sininen juova.

Mukokissa oli vähän haavurin vikaa. Kovakouraisesti hän tutki vammaa
puristellen ja väännellen lihaa ja luuta, kunnes Rodin täytyi älähtää
tuskasta. Mutta tutkimuksen loputtua oli ruskean lääkärin järeillä
kasvoilla iloinen ilme kun hän sanoi:

-- Ei mikään luu poikki -- pahempi vika täällä! -- Hän kosketti
sinervää juovaa. -- Kylkiluu melkein poikki -- ei vallan. Puristaa
henki ulos ja tekee julman kova kipu. Tarvitsee vain vahva illallinen
ja kuuma kahvi -- hieroa karhunihralla, sitten tulee parempi!

Rod oli avannut silmänsä ja hymyili heikosti. Vabi ei voinut pidättää
ilonhuutoa.

-- Laitasi ei olekaan niin hullusti kuin me ajattelimme, kuuletko
Rod? hän huudahti. Mukia ei kukaan pane pussiin. Jos hän sanoo,
että käsivartesi ei ole poikki, niin se ei ole, ja muutapa ei nyt
kaivatakaan. Annahan kun laitan sinulle oikean vuoteen noista
huovista, ja sitten saamme kohta illallista, joka pitää sinusta kivun
loitolla. Odotas -- minä tunnen lihan -- tuoreen lihan tuoksua!

Nauraa hihittäen Mukoki kimposi pystyyn ja juoksi nuotiolle, jossa
naarashirven kylkikappaleet hiljaa pihisivät vartaissa. Ne olivat jo
käristyneet korean ruskeiksi, ja niistä tippuva rasva toi sieraimiin
ruokahalua kiihottavan tuoksun. Ja kun Vabi oli Mukokin ohjeiden
mukaan voidellut toverinsa vammat ja laittanut niihin siteet,
levitettiin houkutteleva ateria heidän eteensä. Nähdessään aimo
annoksen hirvenkyljyksiä ynnä ohrajauhokakkuja ja ison kupin kiehuvaa
kahvia Rodilta pääsi onnellinen vaikka vähän hämillinen nauru.

-- Minua hävettää, Vabi, hän sanoi. Tässä olen ollut teidän
hoidettavananne ja kannettavananne kuin vaivainen vasikka; ja nyt
saan tietää, ettei minulla ole luunmurtumaakaan, ja nälkäinen minä
olen kuin karhu! Eikö olekin viheliäistä? Aivan kuin muka olisin
henkihieverissä! Melkeinpä toivoisin, että käsivarteni olisi poikki!

Mukoki oli upottanut hampaansa mahtavaan lihaiseen luuhun, mutta
laski sen nyt suustaan päästääkseen kajahtavan naurunröhkäisyn. Hänen
naamansa kiilsi paksusta rasvasta.

-- Olee joka mies nyt kipi! hän huusi suu täynnä lihaa. Olee paljon
enempi kipi -- julman kipi! Ehkä sitten oksennus auttaa!

-- Hei vain! älähti Vabikin riemuissaan. Mitä sanot niin iloisista
uutisista, Rod?

Hänen riemahtelunsa kajahti kauas äänettömälle salolle. Mutta äkkiä
hän hillitsi itsensä ja kurkisti nuotion loimon takana olevaan
pimeyteen.

-- Mitäs sanot, jos ne veitikat seuraavat jälkiämme? hän kysyi.

Kaikki kävivät hiljaisiksi, ja sitten nuori intiaani kertoi häthätää
päivän seikkailut Mukokille -- kuinka he metsän sydämessä monen
mailin päässä olivat yhtyneet intiaanimetsästäjiin ja kuinka isännät
sitten kesken ateriaa olivat salakavalasti käyneet heidän kimppuunsa.

Niin äkkiarvaamaton oli hyökkäys ollut, että yksi intiaaneista oli
saanut siepatuksi Rodin kiväärin, patruunavyön ja revolverin ja
karannut tiehensä ennen kuin pojat tointuivat hämmästyksestään. Vabi
oli joutunut kahden intiaanin alle, ja Rod tuli hänen avukseen,
mutta sai joko nuijasta tai pyssynperästä nuo kaksi tuimaa iskua
ruumiiseensa. Sitten Vabi oli päässyt heiluttamaan asettaan, ja
lyhyen ottelun jälkeen päällekarkaajat olivat livistäneet tiheään
viidakkoon ilmeisesti tyytyväisinä kun olivat saaneet toisen
vastustajansa koko asevaraston saaliikseen.

-- Ne olivat varmastikin Vungan väkeä, päätti Vabi kertomuksensa.
Se minua vain ihmetyttää, että he eivät surmanneet meitä. Heillä
oli montakin mahdollisuutta ampua meidät, mutta he eivät näyttäneet
tahtovan muuta kuin ryöstää aseemme. Ehkäpä asemalla aloitetut
toimenpiteet ovat taltuttaneet heidät, tai...

Hän vaikeni ja tuijotti ymmällään eteensä. Kohta alkoi Mukoki kertoa
omista kokemuksistaan ja siitä salamyhkäisestä kiireestä, jolla nuo
kolme intiaania olivat teurastaneet naarashirven.

-- Olipa se tosiaan merkillistä, myönsi Vabi. He eivät voineet olla
samoja, jotka me tapasimme, mutta arvattavasti he kuuluivat samaan
joukkoon. Enkä hämmästyisi, jos olisimme sattuneet keksimään Vungan
pesäpaikan. Olemme aina luulleet hänen pysyttelevän lännempänä, ja
isä on häntä paraikaa vainuamassa Ukkoslahden puolella. Olemmepa
joutuneet koko ampiaispesään, Muki, ja ainoa keino säilyttää nahkansa
eheänä on suoriutua tiehensä koko näiltä mailta.

Samassa kuului hänen takaansa vieno rasahdus, aivan kuin jokin elävä
olento olisi varovasti tunkeutunut pihtakuusivesakon läpi. Risahdusta
seurasi omituinen nuuskiva ääni ja vihdoin kuului matalaa vikinää.

-- Kuulkaahan!

Vabi kumartui jännittyneenä vesakkoon, raotti oksia varovasti ja
työnsi päänsä verkalleen aukkoon.

-- Hei, Susi! hän kuiskutti kutsuvasti. Mikä nyt on hätänä?

Käsivarren matkan päässä hänestä seisoi pienen kuusinäreikön reunassa
laiha, koiran näköinen eläin ruumis jäykkänä ja korvat pystyssä.
Tarkemmin katsoen kuitenkin huomasi, että se ei ollut koira, vaan
täysikasvuinen susi. Vabi oli opettanut sen pienestä penikasta pitäen
koiran tavoille, mutta isommaksi kasvaessaan se oli säilyttänyt
rotunsa villit vaistot. Olisipa kiinnityshihna vain katkennut tai
kaularemmi luiskahtanut korvien yli, niin varmastikin Susi olisi
ilomielin viilettänyt metsiin esi-isäinsä pyyntimaille. Nyt oli
nahkahihna kireällä kuin jousen jänne. Suden turpa oli kääntynyt
kohti taivasta, sen korvat olivat valppaasti pystyssä ja kurkusta
kuului tukahtunutta murinaa.

-- Jokin otus on lähellä leiriämme, ilmoitti Vabi toisille ja
vetäytyi sukkelaan ulos pensaasta. Muki...

Hänet keskeytti aljusuden pitkä valittava ulina.

Muki kavahti pystyyn valppaana kuin kissa, puikahti pyssy kädessä
ulos havumajasta ja katosi pimentoon. Vabi tarttui toiseen jäljellä
olevaan pyssyyn ja seurasi häntä Rodin jäädessä makaamaan paikoilleen.

-- Makaa vain siinä varjossa äläkä anna valkean loimun ilmaista
itseäsi, varoitti toveri matalalla äänellä. Ehkäpä vain jokin
metsänelävä on sattumalta törmännyt leiriimme, mutta parasta on joka
tapauksessa ottaa asiasta selvä.

Kymmenen minuutin perästä nuori metsästäjä palasi yksinään.

-- Turha hälytys! hän nauroi iloisesti. Vähän matkan päässä tuolla
puron varrella on susien tappama punahirven raato, ja Susi haistaa
joitakin sukulaisiaan, jotka kokoontuvat sinne juhlaan. Muki on
pannut sinne raudat, ja aamulla ehkä saamme ensimmäisten susiemme
nahat.

-- Entä Muki?

-- Vahdissa. Hän kiertää vartiota vähän yli keskiyön ja sitten tulee
minun vuoroni. Emme voi olla kyllin varovaisia, kun Vungan joukkoa
maleksii lähistöllä.

Rod heittelehti kärsimättömästi vuoteellaan.

-- Mitäs me teemme -- huomenna? hän kysyi haikeasti.

-- Lähdemme liikkeelle! tuli vastaus kuin pyssyn suusta. Sitten
epäröivämmin: Jos nimittäin sinä kykenet kävelemään. Mukokin kertoman
mukaan ja omasta kokemuksestamme tiedämme, että Vungan väkeä oleilee
järventakaisissa metsissä. Me kuljemme pari kolme päivää Ombabikan
vartta ylöspäin ennen kuin taas leiriydymme. Sinä ja Muki voitte
lähteä heti kun on tarpeeksi valoisaa.

-- Entä sinä...? aloitti Rod.

-- Minä käväisen vanhoilla sudenjäljillämme noutamassa tänään
ampumiemme otusten päänahat. Sinne jäi sinulta yhden kuukauden
palkka, Rod! No, käydään nyt levolle. Hyvää yötä -- nuku sikeästi --
ja herää varmasti huomenna varhain.

Päivän seikkailuista uupuneina pojat nukahtivat heti. Ja vaikka
keskiyö tuli ja tunti kului toisensa perästä, ei uskollinen
Mukoki hennonut heitä herättää. Antamatta valppautensa herpaantua
hetkeksikään vanha intiaani kierteli väsymättä leiripaikkaa. Harmaan
aamusarastuksen puhjetessa hän lisäsi rovioon vähän syttyä niin että
se leimahti roihuavaan liekkiin, veti syrjään ison kasan hehkuvia
hiiliä ja valmisti niiden päällä hyvän aamiaisen. Herätessään Vabi
yllätti hänet tästä puuhasta.

-- Enpä olisi luullut sinun tekevän minulle moista kepposta, Muki,
hän sanoi moittivasti, ja punerrus lensi hänen ruskeille kasvoilleen.
Teit kyllä kauhean kiltisti, mutta tahtoisin, ettet enää kohtelisi
minua kuin mitäkin pientä lasta.

Hän laski kätensä polvillaan olevan Mukokin olalle, ja vanha
metsänkävijä silmäsi häneen onnellinen ja tyytyväinen irvistys
ahavoituneilla kasvoillaan, joille lähes viisikymmenvuotinen eräelämä
oli piirrellyt ryppyjä tiheään kuin karttaan.

Mukoki oli ollut Vabin ensimmäisenä lapsenhoitajana ja kannellut
pientä palleroista olallaan metsiin; hän oli leikkinyt poikasen
kanssa ja perehdyttänyt hänet jo pienestä pitäen metsäneläinten
tapoihin, ja yhdessä pikku Minnetakin kanssa hän oli surrut, kun Vabi
oli lähetetty kouluun. Kaikki hellyys ja rakkaus, mikä piili jämeän
vanhan punanahan sydämessä, oli omistettu intiaaninuorukaiselle ja
hänen sisarelleen; Mukoki oli heille toinen isä.

-- Sinulla eilen julman paha päivä, hän vastasi Vabille. Väsyy
kovin. Minulla hyvä olo. -- Hän nousi pystyyn ja ojensi Vabille
pitkän haarukkakepin, jolla hän oli hoidellut vartaassa käristyviä
lihapalasia. Tuolla sinä kääntelee paisti, hän lisäsi. Minä katselen
raudat.

Rod, joka myös oli tällä välin herännyt ja kuullut viime sanat, huusi
havumajasta:

-- Odottakaahan minuutti, Mukoki. Minä lähden mukaanne. Jos olette
saanut suden, tahtoisin nähdä sen.

Hetkisen perästä hän ilmestyi näkyviin täysin pukeutuneena ja
kasvoillaan paljon terveempi väri kuin eilen illalla nukkumaan
käydessä. Hän seisahtui tulen ääreen, ojensi ensin toista kättä ja
sitten toista sen lämpimään, irvisti vähän tuskasta ja ilmoitti
huolestuneille tovereilleen, että hän oli entisellään, paitsi että
käsivarsi ja kylki olivat vielä hyvin hellät.

Kävellen verkalleen, jotta Rod "tottuisi jälleen koipiinsa", kuten
Vabi sanoi, Mukoki ja Rod lähtivät virran vartta ylöspäin. Aamu oli
harmaa ja hämärä, ja silloin tällöin tipahteli isoja lumihiutaleita
ennustaen, että päivän pitkään oli odotettavissa uusi lumimyrsky.
Mukokin sudenraudat olivat parinsadan metrin päässä leiristä, ja kun
he olivat kiertäneet erään joen polven, pysähtyi vanha metsästäjä
äkisti ja päästi hohottavan mielihyvän murahduksen. Katsoessaan hänen
osoittamaansa suuntaan Rod näki vähän matkan päässä mustan hahmon
hangella.

-- Siinä se on! huudahti intiaani.

Heidän lähetessään mustaan hahmoon tuli äkkiä eloa, se rimpuili ja
teutaroi lumessa kuin kuolemanhädässä. Muutaman askelen otettuaan he
jo seisoivat lähellä vankiaan.

-- Naarassusi! huudahti Mukoki.

Hän tarttui vyöllään olevaan kirveeseen ja läheni kyrmistelevää
petoa parin askelen päähän. Rod huomasi, että toinen noista
isoista teräsansoista oli pureutunut kiinni suden etujalkaan ja
toinen takajalkaan. Sen tähden ei eläinparka kyennyt lainkaan
puolustautumaan, vaan kyyristyi luimistellen vatsalleen, valkoiset
hammasrivit vihaisessa irvessä ja silmät liekehtien kipua ja kiukkua,
ja vain laihassa, surkean nälkiintyneessä ruumiissa voi nähdä pelon
värinää kun surmaaja lähestyi. Rodia olisi suden avuton tila kovin
säälittänyt, jollei hän olisi muistanut, kuinka tiukalla hänen ja
Vabin pelastus oli eilen ollut kokonaisen petolauman käsistä.

Pari kolme nopeaa kirveeniskua lopetti eläimen tuskat. Mukoki otti
veitsensä ja leikkasi rodulleen ominaisella taidolla syvän uurteen
pedon pään ympäri korvien alapuolelta ja irrotti sitten kerran
ylöspäin, kerran alaspäin ja kahdesti sivuille nyhtäisten päänahan
verestävästä kallosta.

Silloin Rodilta pääsi äkkiä, aivan ajattelematta, kysymys:

-- Tuollako tapaa te ihmisiltäkin nyljette päänahan?

Mukoki silmäsi häneen ällistyneenä, hänen leukansa loksahti -- ja
sitten hän ensi kertaa Rodin kuullen päästi oikean naurunremahduksen.
Kun Mukoki nauroi, kuului vain jonkinlaista puoleksi hihittävää,
puoleksi korisevaa röhkinää, jota ei Rodin eikä edes Vabinkaan
onnistunut matkia.

-- Ei ikinä nylkee valkea mies, puhisi Mukoki naurunsa keskeltä. Isä
ennen teki niin -- nuori mies kun oli. Otti monet päänahat!

Mukokin nauru ei ottanut loppuakseen edes heidän leirille palattuaan.

Aamiainen ahmaistiin vajaassa kymmenessä minuutissa. Lunta alkoi jo
putoilla tiheään, ja jos metsästäjät lähtisivät oitis matkaan, heidän
jälkensä epäilemättä peittyisivät aivan näkymättömiin puolenpäivän
aikaan, mistä voisi olla paljon hyötyä liikuttaessa vungien
mailla. Toiselta puolen Vabi tahtoi välttämättä palata eiliselle
sudensurmapaikalle korjaamaan päänahat ennen kuin lumi ennätti
peittää jäljet. Ei ollut vaaraa, että he eksyisivät toisistaan, sillä
olihan sovittu, että Rod ja Mukoki kulkisivat jäätyneen joen vartta
ylöspäin. Vabi tavoittaisi heidät ennen pimeän tuloa.

Pyssy, revolveri, veitsi ja vyössä kannettava terävä kirves
mukanaan Vabi lähti leiristä. Neljännestunnin kuluttua hän läheni
varovaisesti sitä järvenpäätä, jossa vanha uroshirvi oli kamppaillut
kuolinkamppailunsa taistellen susilaumaa vastaan. Yhdellä ainoalla
silmäyksellä hän totesi miten taistelu oli päättynyt -- hangella
näkyi joukko tyhjiksi kaluttuja luita ja mahtava sarvipari.

Taistelutantereella seistessään Vabi toivoi, että Rod olisi ollut
hänen kanssaan katselemassa valtavan kamppailun jälkiä. Tuolla makasi
voitettu hirvi -- tosin vain luukasana. Mutta valtava pää sarvineen
oli jäljellä. Se oli suurin hirvenpää jonka intiaaninuorukainen
pitkänä eräaikanaan oli nähnyt, ja hänen mieleensä juolahti, että
jos sen voisi sopivalla tavalla käsitellä, se olisi ainakin sadan
dollarin arvoinen.

Mutta vanha härkä ei ollut myynyt henkeään ilmaiseksi. Parinkymmenen
metrin päässä siitä oli kuolleen ja syödyn suden luut, ja hirven
luurangon alla olivat toisenkin harmaaturkin jäännökset. Kummassakin
oli päänahat tallella, ja ne nyljettyään Vabi kiiruhti seuraamaan
sudenjälkiä.

Puolivälissä järven jäätä, missä hän oli ampunut molemmat viimeiset
luotinsa, oli kahden muun suden luut, ja kuusimetsän reunalta hän
löysi vielä kolmannen jätteet. Tämä eläin oli ilmeisesti haavoittunut
jossakin kauempana, ja verenhaju oli saanut lauman iskemään
siihen täällä kiinni. Puolisen mailin päässä Vabi tuli siihen
kohtaan, jossa hän oli tyhjentänyt kokonaisen viisipatruunaisen
makasiinin susilaumaan, ja sieltä hän löysi vielä kahden suden luut.
Paluumatkalle lähtiessään hänellä oli siis seitsemän päänahkaa
vyössään.

Vanhan uroshirven jäännösten luona Vabi jälleen pysähtyi. Hän
tiesi intiaanien usein säilyttävän hirven- ja peuranpäitä talven
yli jäädyttämällä ne, ja tuo hänen edessään oleva pää oli todella
säilyttämisen arvoinen.

Mutta minne hän kätkisi sen heidän paluuseensa saakka? Retkihän
kestäisi useita kuukausia. Puunoksaan sitä ei voinut ripustaa,
sillä siitä sen joku ohikulkeva metsästäjä varastaisi tai se menisi
piloille kevätlämpimäin tullessa.

Äkkiä hän sai hyvän aatteen. Miksi hän ei voisi säilyttää sitä
"intiaanien jääkaapissa", niin kuin valkoiset metsästäjät sanoivat?
Hän kävi heti toimeen. Suurella vaivalla hän raahasi tuon
suunnattoman sarviniekkapään lehtikuusinäreikköön. Sudet olivat
tosin sitä pahasti kalvaneet, mutta Vabi oli nähnyt intiaanien
kauppa-asemalla taitavasti käsittelevän paljon pahemminkin
haaskautuneita päitä.

Pihtakuusimetsikön pimennossa, jonne päivänsäteitä harvoin pääsi
tunkeutumaan, nuori intiaani kävi ahkeraan työhön. Puolitoista tuntia
aherrettuaan hän sai valmiiksi maakuopan, joka oli metrin syvyinen ja
toista metriä sivuilleen. Sen pohjalle hän loi noin kymmenen sentin
vahvuisen lumikerroksen, jonka takoi pyssynsä perällä niin tiiviiksi
kuin mahdollista. Sitten hän sovitti pään sarvineen kuoppaan, täytti
sen lumella ja loi jäätyneet maakokkareet tiiviisti ylle. Työnsä
jäljet hän peitti lumikerroksella, teki kirveellään rastit kahteen
lähellä kasvavaan puuhun ja lähti sitten jatkamaan matkaa.

-- Sinne on haudattuna kolmekymmentä dollaria miestä kohden, se on
varma, hän puheli hyvillään itsekseen kiiruhtaessaan Ombabika-joelle
päin. -- Maaperä sulaa siellä vasta kesäkuuksi. Hirvenpää ja
kahdeksan suden päänahat ei ole niinkään huono päiväansio, Rod
poikaseni!

Hän oli tehnyt taivalta kolmisen tuntia. Lunta oli tuprutellut
tasaisesti, ja leirille jouduttuaan hän huomasi, että Rodin ja
Mukokin jättämät jäljet olivat jo osittain peittyneet. He olivat siis
lähteneet matkaan melko aikaisin.

Vabi kiirehti oitis toveriensa perään. Lumipyryssä ei nähnyt
puoltasataa metriä kauemmaksi, ja ajoittain joen toinen ranta katosi
kokonaan näkyvistä. Jos sää olisi ollut selkeämpi, heidän ei olisi
onnistunutkaan paeta Vungan tyyssijoilta, arveli nuori metsämies
itsekseen. Mutta illalla he olisivat jo monen mailin päässä joen
yläjuoksun varrella, eivätkä mitkään merkit kielisi vainoojille
heidän oleskelupaikkaansa ja heidän kulkusuuntaansa.

Kaksi tuntia Vabi tarpoi uupumatta toveriensa jälkiä, jotka kävivät
yhä selvemmiksi.

Kolme tuntia taivallettuaan Vabi arvioi kulkeneensa ainakin kymmenen
mailia. Hän istahti huokaamaan ja nauttimaan eväitä, jotka oli lyönyt
laukkuunsa aamullisesta ateriasta. Hän ihmetteli Rodin kestävyyttä.
Hän ei epäillytkään, että tämä ja Mukoki olivat vielä kolmen
tai neljän mailin päässä hänen edellään, jolleivät hekin olleet
käyneet istumaan ja syömään päivällistä, mikä tuntui hänestä hyvin
uskottavalta.

Salo hänen ympärillään oli sykähdyttävän hiljainen. Ei edes pulmusten
siritystä kuulunut. Pitkän aikaa Vabi istui liikahtamatta kannon
päässä, lepuutti jalkojaan ja kuunteli jännittyneenä. Tällainen
päivä tuntui hänestä omituisen ja sanomattoman viehättävältä. Tuntui
kuin koko maailma olisi tauonnut hengittämästä; vain luminen taivas
levitti maan yli valkean alttarivaatteen.

Kesken tätä juhlallista hiljaisuutta kiiri hänen korvaansa yhtäkkiä
ääni, joka sai hänet huudahtamaan kauhusta. Selvä, kauas kajahteleva
pyssynlaukaus!

Sitä seurasi kohta toinen ja kolmas, kunnes hän sai lasketuksi viisi
laukausta.

Mitä tuo tarkoitti? Hän kavahti pystyyn kannolta -- hänen sydämensä
löi rajusti ja joka hermo jännittyi. Hän olisi voinut vannoa, että
se oli Mukokin pyssyn ääni -- mutta hänenhän ei pitänyt tänään ampua
ollenkaan riistaa! Siitä he olivat aamulla sopineet keskenään.

Oliko Rodin ja vanhan intiaanin kimppuun hyökätty? Seuraavassa
tuokiossa Vabi jo tarpoi jälkiä pitkin notkeasti kuin peura.



5.

SALAPERÄISIÄ LAUKAUKSIA SALOLLA


Samotessaan jälkiä pitkin laukausten suuntaan nuori intiaani unohti
kokonaan varovaisuutensa. Hänen vertaan kuohutti tietoisuus, ettei
hetkeäkään ollut hukattavana -- että hän ehkä joka tapauksessa
saapuisi liian myöhään auttaakseen tovereitaan ahdingosta.

Hänen pelkoaan enensi laukausten jälkeen seurannut syvä hiljaisuus.
Kiihkeästi hän toivoi kuulevansa muita taistelunmerkkejä -- Mukokin
revolverin pamahduksia, voittajain riemuhuutoja. Jos ystävät olivat
joutuneet väijytykseen, niin verinen työ oli tällä hetkellä jo
lopussa. Jokaisena sekuntina tuo kolkko vakaumus yhä vahvistui, ja
kun hän kulkiessaan ojensi kiväärinsä piipun eteenpäin, haparoi
sormillaan liipaisinta ja tähysteli pyryn sokaisemin silmin
tanssivaan lumimyrskyyn, hänen huuliltaan pääsi nyyhkytyksen tapainen
huokaus.

Hänen edessään joen uoma kapenemistaan kapeni, kunnes se viimein
aivan hautautui tornimaisten punasetrien pimentoon. Iltahämärä oli
jo painunut maiseman ylle. Vabi pysähtyi vielä kerran hetkiseksi
kuulostamaan ennen kuin sukelsi setrimetsän synkkään katveeseen.
Mutta hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kumahtelevat lyönnit.
Salon rajaton hiljaisuus oli kerrassaan masentava. Ja mitä kauemmin
hän kuunteli, sitä enemmän jokin selittämätön voima tuntui pidättävän
häntä paikallaan. Pelkoa se ei ollut, mutta...

Mitä oikein oli tuolla etumaisten setrien takana, mikä siellä hiipi
väijyen ja varovaisesti eteenpäin lumen kajasteessa?

Miltei eläimellinen vaisto, tiedostamaton ja ylivoimainen, viskasi
Vabin polvilleen. Hän ei ollut nähnyt mitään, ei kuullut mitään,
millä olisi ollut selvä ruumiillinen hahmo, mutta hän kyyristyi
kokoon, kunnes ei ollut väijyvää, kyrmyselkäistä sutta suurempi, ja
käänsi päättäväisesti rihlansa suun läheisen metsän yhä tummuvaa
katvetta kohti. Jokin sieltä varmasti läheni, varovaisesti ja
perin verkalleen. Intiaanipoika vaistosi tuon kaiken, mutta
kuolemakseenkaan hän ei olisi osannut selittää sitä kauhua, joka
hänet oli vallannut.

Hän kyyristyi yhä matalammaksi lumeen, ja hänen silmänsä paloivat
kuin hiilet. Minuutti kului toisensa jälkeen, hirvittävän hitaasti,
mutta mitään ääntä ei kuulunut.

Vihdoin Vabi erotti setrien hämärästä kujanteesta lentoon pyrähtäneen
riekon hätääntynyttä ujerrusta. Tätä varoitusta hän oli monien
vuosien kokemuksesta oppinut pitämään arvossa. Ehkäpä saalinhimoinen
kettu oli pelottanut linnun tai se oli säpsähtänyt lähestyvän hirven
tai peuran astuntaa.

Vabi tiesi, että riekon nopea, pehmeä ujerrus merkitsi ihmisen
läheisyyttä. Hän hypähti pystyyn, painui rantaa paartavien setrien
pimentoon ja lähti sitten etenemään varovasti puiden lomitse
pysytellen koko ajan jäätyneen joen partaalla.

Vähän matkaa kuljettuaan hän pysähtyi jälleen ja kyyristyi kaatuneen
puun taakse. Siitä hän saattoi nähdä puiden välistä valjusti
kilottavalle lumelle, eikä kukaan ohitse pyrkivä voinut välttyä hänen
silmältään.

Hänen jännityksensä kasvoi hetki hetkeltä. Nyt hän kuuli oravankin
pitävän rähäkkää, ja se oli paljon lähempänä kuin äskeinen riekko.
Kerran hän luuli kuulleensa kahden esineen lyövän yhteen, aivan kuin
pyssynpiippu olisi sattunut lyömään kuivaa kelo-oksaa vasten.

Äkkiä Vabi luuli näkevänsäkin jotakin -- epämääräisen varjon,
joka kumotti lumella kadoten ja tullen jälleen näkyviin. Hän
pyyhkäisi kintaallaan veden ja lumirännän silmistään ja katseli
uudestaan tiukasti ja kauan. Varjo katosi ja tuli sitten jälleen
näkyviin entistä isompana ja selvempänä. Ei ollut enää erehtymisen
mahdollisuutta. Mikä hyvänsä tuo riekkoa säikyttänyt olento olikin,
se oli nyt lähestymässä verkalleen ja äänettömästi.

Vabi nosti pyssyn poskelleen. Lähestyjän elämä ja kuolema riippui
liipaisimella olevan etusormen painalluksesta. Mutta hän oli siksi
kokenut eränkävijä, ettei ampunut umpimähkään tietämättä mikä otus
ammuttava oli.

Metri metriltä varjo lähestyi -- ja jakautui äkkiä kahdeksi! Vabi
erotti nyt selvästi, että tulijat olivat miehiä. Molemmat lähestyivät
perin varovaisesti, miltei ryömien, aivan kuin olisivat pelänneet
kohtaavansa vihollisia.

Vabin sydän hypähti helpotuksesta ja ilosta. Oli aivan varmaa, että
Mukoki ja Rod olivat vielä hengissä; miksi vungat muuten olisivat
kierrelleet noin varovaisesti? Mutta ilon ailahdus sammui äkisti, ja
Vabista tuntui kuin kylmä koura olisi karannut hänen kurkkuunsa, kun
tilanne äkkiä selvisi hänelle. Hänen ystävänsä _olivat_ kierroksessa,
ja nuo kaksi vungaa hiipivät jälkiä pitkin _hänen_ kimppuunsa!
Hyvin hitaasti ja kevyesti nuoren intiaanin sormi painautui pyssyn
liipaisimelle.

Varjot olivat pysähtyneet ja näyttivät neuvottelevan keskenään. Ne
olivat Vabista vain parinkymmenen metrin päässä. Hän laski tuokioksi
aseensa ja kuunteli jännittyneenä ja tarkkaavaisesti, mutta erotti
ainoastaan matalaäänistä mutinaa. Mutta sitten hänen korviinsa
kantautui selvemmin vastaus toisen varovaiseen kysymykseen:

-- No, olkoon menneeksi!

Tuo ei ollut vungien kieltä! Sehän kuulosti aivan kuin... Samassa
Vabi huudahti hiljaa:

-- Hoi, Muki -- Muki -- Rod!

Seuraavassa tuokiossa kaikki kolme sudenpyytäjää olivat jälleen
yhdessä ja pusersivat äänettöminä toistensa käsiä.

-- Sinä ampui? kuiskasi Mukoki.

-- En! vastasi Vabi, ja hänen silmänsä levisivät ällistyksestä. Etkö
_sinä_ ampunut?

-- En.

Tuo yksisanainen vastaus sisälsi uuden pelottavan varoituksen. Kuka
sitten oli ampunut nuo viisi laukausta? Metsästäjät silmäilivät
ymmällään toisiaan. Yhä äänettömänä vanha intiaani osoitti kädellään
tumman setrihongikon keskeltä hohtavaa joenuomaa. Ilmeisesti hän
arveli laukausten tulleen sieltä. Vabi pudisti päätään.

-- Siellä ei ollut jälkiä, hän kuiskasi. Kukaan ei ole tullut joen
poikki.

-- Minä luulin kuulleeni laukaukset tuolta päin! läähätti Rod ja
viittasi metsään. -- Mutta Mukoki sanoi ei.

Pitkän aikaa kaikki kolme seisoivat liikahtamatta ja kuuntelivat.
Puolisen mailin päästä kauempaa metsästä he kuulivat yksinäisen suden
huhuilua. Vabi katsahti uteliaasti vanhan intiaanin silmiin.

-- Tuo susi vainuaa ihmisjälkiä, hän kuiskasi. Mutta minun jälkiäni
ne eivät ole!

-- Eivät meidänkään, virkkoi Rod.

Tuo pitkä suden ulvonta oli ainoa ääni, joka häiritsi lähestyvän yön
syvää hiljaisuutta. Mukoki kääntyi takaisin entisille jäljilleen
ja toiset seurasivat häntä. Neljännesmailin päässä joki tuli yhä
kapeammaksi ja puristui jyrkkien kallioiden väliin, jotka hiukan
etempänä rannasta kohosivat vähäisten vuorten korkuisiksi.

Metsästäjäin kävi mahdottomaksi enää seurata sulana kohisevan
koskisarjan uomaa, joten heidän oli pakko poiketa valtavien
kalliojärkäleiden lomitse sisemmälle metsään. Vihdoin heidän polkunsa
vei harjanteen huipulle, jossa ison paaden suojassa vielä kyti Rodin
ja Mukokin leirinuotion jäännöksiä. Täällä he olivat odotelleet Vabia
ja kuulleet nuo salaperäiset laukaukset, joita hekin olivat aluksi
otaksuneet väijyvien rosvojen ampumiksi.

Havumaja odotteli heitä kallion kyljessä, ja nuotion vieressä
virui iso kimpale käristettyä lihaa, joka oli pudonnut varrasta
hoidelleen Mukokin kädestä hänen kuullessaan laukaukset. Tämä jylhien
kallioiden joka haaralta saartama aukea, jonne vain kaita sola johti,
oli ihanteellinen leiripaikka, ja koko päivän hangessa kahlanneet
ja peräti uupuneet metsästäjät silmäilivät sitä tyytyväisinä
välittämättä enää vihollisista, joiden tiesivät kiertelevän
lähistöllä.

Vabi ja Rod olivat juuri käyneet uudestaan virittämään valkeata, kun
Mukokin omituinen käytös kiinnitti heidän huomiotaan. Vanha soturi
nojautui pyssyynsä hievahtamatta ja katseli paheksuvasti poikien
puuhia. Polvillaan oleva Vabi silmäsi häneen kysyvästi.

-- Ei tänne tekee valkea, sanoi Mukoki päätään pudistaen. -- Ei tohdi
olla täällä. Menee pois -- vuoren taa!

Suoristaen selkäänsä hän ojensi pitkän käsivartensa pohjoista kohti.

-- Joki juoksee kuin hullu pitkin vuoren reuna, hän jatkoi. --
Pauhaa ja parkuu kun kulkee kallion puhki, sitten leviää rämesuoksi
-- sitten juoksee taas vuoren halki ja lopulta on taas leveä, tyyni
joki. Me menee pois vuorten taa. Sataa lunta koko yö. Huomenna ei
mitä jälkiä Vungan nähdä. Jos ollaan täällä yö tulee huomenna iso
jälki. Vunga on meidän kintereillä kuin paha henki -- saa kohta nähdä!

Vabi nousi pystyyn hyvin pettyneen näköisenä. Varhaisesta aamusta
alkaen hän oli ollut jalkeilla, kävellyt koko päivän, jopa pannut
välistä juoksuksikin, ja nyt hän tunsi itsensä niin uupuneeksi, että
olisi kernaasti alistunut vaaroihinkin saadakseen rauhassa syödä ja
viskautua nukkumaan. Rodin laita oli vielä huonommin, vaikka hän oli
kävellyt vähemmän.

Tuokion pojat katselivat äänettöminä toisiaan salaamatta lainkaan
mielipahaansa. Mutta Vabi oli siksi järkevä ja kokenut, ettei käynyt
vastustamaan vanhaa eränkävijää. Jos Mukoki kerran sanoi, että heidän
yöpymisensä tänne oli vaarallista, niin sen täytyi olla vaarallista;
vastaan väittäminen ei auttanut. Hän tiesi, että Mukoki oli heimonsa
mainioin metsänkävijä, oikea vainukoira, ja Mukokin sana oli aina
toisille laki. Vabi siis nyökkäsi ja irvisti iloisesti Rodille, joka
tosiaan tarvitsi rohkaisua, ja rupesi jälleen köyttämään selkäänsä
reppua, jonka oli vastikään heittänyt maahan.

-- Vuorelle ei kovin pitkä matka. Kaksi kolme mailia -- sitten leiri,
rohkaisi Mukoki. Astuu hiljaa -- sitten syö vahvasti.

Vain joitakin tarvekaluja oli ennätetty purkaa kelkasta, jota
retkeläiset vetivät mukanaan erämaassa, ja ne Mukoki sälytti joutuin
paikoilleen. Sitten nuo kolme seikkailijaa lähtivät tarpomaan
eteenpäin pitkin jylhää harjua.

Vabi johti kulkua selkä kumarassa raskaan taakan alla, valiten
helpoimman tien kelkalle ja katkoen näreitä ja vesoja terävällä
vyökirveellään. Muutaman askelen päässä hänestä kulki Mukoki vetäen
kelkkaa, ja reen perässä seurasi Susi, joka oli nahkahihnalla
kiinnitetty rekeen. Jälkijoukkona oli Rod, joka ei vielä ollut
perehtynyt raiteen polkemiseen.

Alkoi nopeasti pimetä. Vaikka Vabi oli Rodista vain kymmenkunnan
askelen päässä, voi tämä vain silloin tällöin nähdä hänestä
vilauksen lumen kilotusta vasten; ja Mukikin, joka kulki selkä
kumarassa valjaissaan, näkyi vain hämäränä pilkkuna. Vain Susi oli
kyllin lähellä ollakseen seuraksi ylen uupuneelle ja masentuneelle
poikaparalle.

Rod ei helposti tullut alakuloiseksi, mutta nyt hän kaipasi
kauppa-aseman leppoisaa rauhaa. Minnetakin kuva kohosi hänen
mieleensä; kuinka hauskaa olisikaan tällä hetkellä istua tytön
vieressä ja kuunnella hänen herttaisia tarinoitaan linnuista ja
metsän eläimistä!

Harjun selkä jyrkkeni ja kapeni sitä mukaa kuin matkue eteni. Kaukaa
sen juurelta kuului kosken pauhua, ja sen suunnasta Rod päätteli
heidän olevan jo lähellä äkkijyrkännettä. Jylhät jättiläispaadet ja
irtaimet kallionkappaleet, joita maankuoren liikkuminen oli aikojen
hämärissä kasannut kukkulan laelle, vaikeuttivat heidän kulkuaan;
jokainen askel oli otettava mitä varovaisimmin. Kosken mylvinä koveni
kovenemistaan, ja toisella laidalla Rod luuli erottavansa hämärän,
jylhän kallioseinän kohoavan korkeuteen kuin varjomainen jättimuuri.
Hän päätteli, että siinä oli tuo äkkijyrkänne. Mukoki ja Vabi
vaihtoivat paikkaa.

-- Mukoki on käynyt täällä ennenkin, karjui Vabi Rodin korvaan. Siitä
huolimatta oli hänen äänensä hukkua heidän alapuoleltaan kuuluvaan
pauhuun. -- Tässä kohdassa joki puhkaisee vuoren.

Rod unohti tykkänään väsymyksensä ja raihnaisuutensa. Ei
hurjimmissakaan seikkailu-unelmissaan hän ollut arvannut mitään
tämäntapaista.

Jokainen askel tuntui vievän heidät yhä lähemmäksi avaraa
vuorensolaa, josta vesi kiehuen ja kohisten syöksyi alas, mutta vielä
hän ei nähnyt siitä merkkiäkään. Hän jännitti silmiään ja korviaan
odottaen joka hetki kuulevansa vanhan erämiehen varoittavan äänen.

Yhtäkkiä -- niin äkkiä että hän hätkähti -- hän näki äskeisen
jättiläisvarjon heitä lähellä, mutta vastakkaisella puolella, ja nyt
hän ensi kertaa käsitti heidän asemansa. Vasemmalla puolella oli
äkkijyrkänne -- oikealla vuoren pystysuora seinä. Kuinkahan leveä
olikaan se reunama, jota myöten he kulkivat? Rodin jalka takertui
lumeen hautautuneeseen oksaan. Hän sieppasi sen ja viskasi alas
syvyyteen; sitten hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta putoavan oksan
ääntä ei kuulunut. Jyrkänne oli aivan vierellä -- kylmä väristys
puistatti Rodia. Tällaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut.

Vaikka pimeässä ei voinut nähdä mitään, Rod tiesi reunaman johtavan
ylös laelle. Hän kuuli Vabigunin ähkivän, kun tämä kiskoi raskasta
kelkkaa pehmeässä lumessa, ja hän rupesi auttamaan lykkäämällä sitä
takaapäin. Puolisen tuntia tätä työlästä taivallusta jatkui, kunnes
virran kohina oli haihtunut aivan kuulumattomiin. Ja nyt ei oikealla
puolella ollut enää vuoriseinääkään. Viittä minuuttia myöhemmin
Mukoki komensi pysähtymään.

-- Huipulla ollaan, sanoi hän lyhyesti. Tässä leiri tehdään!

Rod ei voinut pidättää ilon huudahdusta, ja Vabikin murahti
tyytyväisenä riisuutuessaan valjaista. Mukoki, joka ei tuntunut
koskaan väsyvän, rupesi kohta etsimään sopivaa leiripaikkaa, ja
hetken hengähdettyään toisetkin yhtyivät häneen.

Paikka valittiin ison kallion suojaiselta puolelta, ja Mukokin
luodessa lunta syrjään nuoret metsästäjät kävivät kirveillään
katkomaan lähellä kasvavasta palsamimäntymetsiköstä taipuisia
hyvänhajuisia vesoja ja oksia, joita he kantoivat sylillisen toisensa
perästä leiripaikalle. Tunnin kuluttua oli mukava havumaja pystyssä
ja sen edessä iloinen nuotio, joka viskasi räiskyviä liekkejä ja
säkeniä pimeään yöhön.

Ensi kerran koko päivänä he tunsivat nyt kuinka nälkäisiä he oikein
olivat. Mukoki rupesi laittamaan ruokaa sillä aikaa kun Vabi ja Rod
kokoilivat polttopuita yön varalle. Onneksi he löysivät läheltä
muutamia kuivia poppelinrunkoja, maailman parasta nuotiopuuta, ja
paistin ja kahvin valmistuessa heillä oli jo hakattuna aikamoinen
pino halkoja.

Mukoki oli kattanut juhla-aterian majan oviaukkoon, jossa
valkean loimu lämmitti heitä edestä ja takaa heijastuessaan
kallionseinämästä. Ei ollut ihme, että tämä runsas lämmin ja vankka
illallinen kävikin pojille ylivoimaiseksi. Rod kykeni vaivoin
ryömimään majan perälle, missä hän kääri huopia ympärilleen,
hautautui raitistuoksuisiin palsamihavuihin ja veteli tuota pikaa
autuaallisia unia.

Hänen viimeinen aistimuksensa oli epäselvä kuva Mukokista, joka
läjäsi lisää syttyä nuotioon, niin että liekit räiskähtivät monen
metrin korkeuteen valaisten kallio järkäleiden villiä amfiteatteria,
jonka takana, yllä ja ympärillä oli sysipimeä, salamyhkäinen erämaa.



6.

MUKOKI HÄIRITSEE VAINAJIEN KOTIRAUHAA


Mutta Roderick Drew näki vain levottomia ja tukalia unia, sillä
hänen jokaista jäsentään särki ja kolotti edellisen päivän kovista
ponnistuksista. Vabin ja vanhan intiaanin vedellessä sikeitä unia
Rodin ajatukset harhailivat levonkin aikana mitä merkillisimmissä
ja järkyttävimmissä seikkailuissa, joista hän monesti havahtui
äänekkäästi parkaisten ja kavahtaen istualleen.

Kerran herätessään hän luuli kuulevansa askelia majan läheltä.
Hän kohosi kyynärpäänsä varaan, hieroskeli silmiään ja tuijotti
typertyneenä toveriensa tummia, liikkumattomia hahmoja. Hän painautui
uudestaan vuoteelleen, mutta istui vähän ajan perästä jälleen
pystyssä aivan virkeänä. Hän olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa
tällä kertaa todellisia askelia -- pehmeää, varovaista ryömimistä
hangessa miltei päänsä kohdalla.

Henkeä pidättäen hän kuunteli, mutta ei erottanut muuta ääntä
kuin sammuvien hiilten risahtelua nuotiosta. Siis pelkkää unta!
Vielä kerran hän heittäytyi pitkäkseen ja kietoi peitteen tiukasti
ympärilleen. Sitten hän henkäisi pitkään, ja rauhattomuus tuntui
tyyten katoavan hänen verestään.

Mitä tuo oli?

Nyt hän oli täysin valveilla, joka hermo jännittyneenä. Hän oli
sittenkin kuullut -- askelia! Hitaita, hyvin varovaisia tällä kertaa.
Hän kohottautui. Hän kuuli selvästi kevyttä kahinaa hangelta. Ääni
kuului tulevan majan takaa -- etenevän ja sitten taukoavan. Sammuvan
nuotion häälyvä kajastus leikitteli yhä vielä ison kallion kyljessä.
Yhtäkkiä näkyi jotakin tummaa liikkuvan kallion äärimmäisen reunan
kohdalla.

Jokin olento läheni varovasti ryömien nukkuvaa leiriä.

Ensi silmänräpäyksessä tuo järkyttävä havainto aivan turrutti Rodin.
Mutta seuraavassa tuokiossa hän tajusi tilanteen kuin salamanvalossa.
Vungat olivat seuranneet heidän kintereillään! He aikoivat nyt
hyökätä avuttomien nukkujien niskaan!

Sattumalta hänen kätensä kosketti Vabin pyssyn piippua. Kylmän
teräksen kosketus palautti hänet tajuihinsa. Ei ollut aikaa herättää
tovereita. Samassa kun hän veti aseen luokseen hän näki lähestyvän
hahmon kasvavan yhä suuremmaksi kallion laidalla -- nyt se seisoi
kyyristyneenä kuin tehdäkseen surmanhypyn.

Lyhyt, läähättävä hengähdys -- jyrähtävä pamaus -- murajava
tuskankiljahdus -- ja sitten koko leiri oli hereillä!

-- Ne karkaavat meidän kimppuumme! karjaisi Rod. Sukkelaan pystyyn --
Vabi -- Mukoki!

Valkoinen poika oli nyt polvillaan, savuava ase yhä suunnattuna
kallionreunaa kohti. Siellä näkyi tumma ruumis kiemurtelevan
ja potkivan henkitoreissaan. Seuraavana tuokiona oli vanha
intiaanisoturi polvillaan Rodin vierellä, pyssy poskella, ja
heidän päittensä yli kurottautui Vabin käsivarsi pidellen järeätä
revolveria, jonka piippu kiilteli heikossa tulenloimussa.

Kokonaisen minuutin he odottivat vihollista täydessä
ampuma-asennossa, henkeään pidättäen.

-- Ne ovat menneet menojaan! huohotti Vabi.

-- Minä osuin yhteen! vastasi Rod käheästi kuiskaten.

Mukoki vetäytyi majan perälle, puhkaisi sivuseinään aukon, josta
kurkisti ulos. Hän ei voinut nähdä mitään merkillistä. Varovaisesti
hän työntyi ulos pitäen pyssyään ojennettuna.

Toiset kuuntelivat jännittyneinä hänen kulkuaan. Askel askeleelta
vanha soturi eteni selkä kumarassa kallion reunaa kohti. Nyt hän oli
jo aivan lähellä sitä, nyt...

Nuorukaiset näkivät hänen äkkiä ojentuvan suoraksi. Sitten he
kuulivat hänen päästävän matalan naurunhihityksen. Hän kumartui ja
nosti lumesta jonkin möhkäleen, jonka viskasi nuotionloimon piiriin.

-- Hirmuttu iso vunga! Tappaa soma lihava ilves!

Vaikertaen puoliksi tosissaan, puoliksi piloillaan Rod paiskautui
selälleen havukasalle, mutta Vabi puhkesi naurunhohotukseen, joka
kajahti kauas hiljaiseen yöhön. Mukokin naaman oli leveä irvistys
uurtanut tuhansiin ryppyihin.

-- Hirmuttu iso vunga totta! hän toisti hihittäen. Päästää kuti
ilvestä päin naamaa.

Kun Rod viimein tuli majasta toisten seuraan, hän punoitti koko
naamaltaan ja irvisti kuin lammas, kuten Vabi sanoi.

-- Kyllähän teidän kelpaa minulle nauraa, Rod puolustelihe. Mutta
entä jos vungat todellakin olisivat hyökänneet kimppuumme -- mitäs
sitten? En totta vie enää toista kertaa pane rikkaakaan ristiin, jos
päällemme käydään. Te junkkarit saatte silloin itse pitää huolen
kaikesta!

Mutta vaikka olikin ärtyvinään toisten pilanteosta, Rod oli itse
asiassa suunnattoman ylpeä ensimmäisestä ilveksestään. Se olikin
lajinsa suurimpia otuksia, ja nälkä oli varmaan ajanut sen leirille
tavoittelemaan illallisen jätteitä. Kesy Susi, jota vaisto oli
varoittanut antautumasta otteluun tämän sukunsa verivihollisen
kanssa, oli pelkurimaisesti puikahtanut havumajaansa.

Mukoki rupesi nylkemään kaunista turkkia.

-- Te pojat nukkumaan taas, hän sanoi tovereilleen. Mukoki laittaa
iso kokko -- sitten nukkua.

Seikkailun jännitys oli karkottanut Rodin painajaisunet; hän nukkui
sikeästi ja heräsi vasta myöhään seuraavana aamuna. Hänen ihmeekseen
aurinko paistoi heleästi. Vabi ja vanha intiaani olivat jo tulen
ääressä aamiaista laittamassa, ja Vabin huolettomasta vihellyksestä
Rod päätteli, ettei vungain taholta ollut enää mitään pelättävää.
Viivyttelemättä hän yhtyi toisten puuhiin.

Ylt'ympäriinsä peitti tienoon häikäisevä hanki. Kalliot, puut ja
heidän takanaan kohoava harju olivat hautautuneet lähes metrin
vahvuiseen lumeen.

Mutta vasta pohjoiseen päin katsahtaessaan Rod näki korven koko
mahtavuudessaan. Leiri oli tehty harjanteen äärimmäiseen nokkaan,
ja siltä hän voi nähdä jylhää, neitseellisen valkeata erämaata
maileittain aina suuren Hudson-lahden kaltaille asti. Hurmion
vallassa hän katseli koskemattomia metsiä, seurasi luikertelevan
joen uomaa siksi kunnes se katosi etäisyyteen, ja lepuutti silmiään
siellä täällä kimaltelevilla järvenselillä, jotka paistoivat heleinä
läikkinä metsien tummasta kohdusta. Tämähän oli todellinen satumaa!
Hänen suonensa sykkivät, hänen kasvonsa punoittivat, tuskin hän
uskalsi hengittää.

Mukoki oli äänettömästi tullut hänen vierelleen ja lausui nyt
matalalla kurkkuäänellään eteensä osoittaen:

-- Kakskymmentä tuhatta hirviä tuolla -- kakskymmentä tuhatta
karibua! Ei ihmistä -- ei taloa -- ei mitään kakskymmentä tuhatta
mailin matkalla!

Yhä väristen mahtavasta mielenliikutuksesta Roderick katseli vanhaa
soturia. Mukokin silmissä oli omituinen kostea loiste. Hän tuijotti
avaraa metsäulappaa, aivan kuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua
sen äärimmäisten rajojen taa. Vabikin tuli toisten luo ja laski
kätensä Rodin olalle.

-- Muki on syntynyt tuolla kaukana -- paljon kauempana kuin me
täältä voimme nähdäkään, hän sanoi. Kaikki nuo tienoot olivat hänen
metsästysmaitaan hänen poikana ollessaan. Katsohan tuota etäistä
kukkulaa -- se näyttää matalalta pilvenhattaralta. Sinne on täältä
matkaa kolmekymmentä mailia. Entä tuo järvenselkä tuolla melkein
kohdallamme -- sinnekin on viitisen mailia! Jos hirvi tai peura tai
susi sattuisi kulkemaan jään poikki, niin näkisit sen selvästi.

Hetkisen kaikki kolme seisoivat äänettöminä; sitten Vabi ja vanha
intiaani palasivat valmistamaan aamiaista jättäen Rodin yksikseen
lumoukseensa. Mitä selvittämättömiä salaisuuksia, mitä kertomatta
jääneitä murhenäytelmiä, mitä jännittäviä romaanin aiheita, mitä
taru- ja kulta-aarteita tämä autio pohjola mahtoikaan kätkeä avaraan
kohtuunsa!

Aamiaiskutsu keskeytti Rodin ajatukset miltei epämieluisasti. Mutta
haaveilut eivät silti olleet vähentäneet hänen ruokahaluaan. Vabi ja
Mukoki olivat jo päättäneet, ettei tänä päivänä tehtäisi lainkaan
taivalta, vaan pysyttäisiin leirissä. Siihen oli montakin syytä.

-- Nyt emme voi kulkea ilman lumikenkiä, selitti Vabi Rodille, ja
tarvitsemme päiväkauden totuttaaksemme sinua niiden käyttämiseen.
Toiseksi makaavat kaikki riistaeläimet tähän aikaan hiljaa aloillaan.
Hirvet, peurat ja varsinkin sudet lähtevät liikkeelle vasta illalla,
ja nyt päivällä emme saisi lainkaan tietää, millaiseen riistaseutuun
olemme joutuneet. Ja juuri se on nykyään kaikkein tärkeintä. Heti
kun me lähipäivinä huomaamme tulleemme ensiluokkaiseen riistamaahan,
pysähdymme ja rakennamme itsellemme talvimajan.

-- Luuletteko siis meidän olevan tarpeeksi etäällä vungista? kysyi
Rod.

Mukoki murahti.

-- Ei uskoo että vungat tulee vuoren yli. Sen takana niillä on
julmettu hyvä metsästysmaa. Sinne ne jää.

Murkinoitaessa valkoinen poika teki satoja kysymyksiä suurista
saloista, jotka suunnattomana tauluna levisivät heidän alapuolellaan
ja ympärillään. Heti syötyään hän ilmoitti haluavansa opetella
lumikengillä kulkemista, ja tunnin verran Vabi ja Mukoki harjoittivat
häntä harjun selänteellä taputtaen hyväksyvästi käsiään, kun hän otti
erikoisen ripeitä harppauksia, ja räjähtäen tuon tuostakin nauramaan
hänen kuperkeikoilleen. Puolenpäivän aikaan Rod arveli jo osaavansa
tämänkin taidon.

Tämä leirissä vietetty päivä oli Rodista erinomaisen hauska, mutta
hän huomasi Vabin mielen olevan painuksissa. Useammin kuin kerran
hän keksi tämän istuvan yksikseen majassa, äänettömänä ja ilmeisesti
alakuloisiin mietteisiin painuneena, ja lopulta hän pyysi toista
kertomaan huolensa.

-- Mikä sinua oikein vaivaa, Vabi? hän kysyi. Onko jokin hullusti?

Vabi kimposi pystyyn ja naurahti heikosti.

-- Etkö sinä ole koskaan nähnyt unia, jotka kiusaavat sinua vielä
valveilla ollessasi? Minä näin sellaisen viime yönä, ja siitä lähtien
-- jollain tapaa -- en voi olla miettimättä kotolaisia ja nimenomaan
Minnetakia. Siinä koko juttu. Mitä siitä arvelet, tyhjää loruako
kaikki? Hiljaa -- kuuntelehan! Eikö tuo ollut aivan kuin Minnetakin
vihellystä?

Tuskin olivat sanat päässeet hänen suustaan, kun Mukoki tuli aika
joutua jyrkänteen reunalta.

-- Katsoo hauskaa! hän huusi hiljaa. Pian -- katsoo tuonne! Hän
kääntyi ja harppasi takaisin harjanteen äärimmäiselle reunalle
poikien seuratessa aivan hänen kintereillään.

-- Karibu-u-u! hän kuiskutti kiihkeästi, kun toiset olivat kerinneet
hänen rinnalleen. Karibu-u-u leikkii iso hyppy!

Hän osoitti alas lumiselle salolle. Kolmen neljännesmailin
päässä heistä -- vaikka Rodin silmissä matka näytti vain yhdeltä
neljännekseltä -- piti puolisen tusinaa isoja eläimiä merkillistä
peliä eräällä vuoren ja metsänreunan välisellä aukeamalla. Nyt Rod
sai nähdä ensimmäisen vilahduksen tästä pohjolan ihmeellisestä
eläimestä, josta hän oli lukenut niin paljon.

-- Mikä niitä oikein vaivaa? hän huudahti ihmeissään, ja hänen
äänensä värisi innostuksesta. Mitä ihmettä ne noin...

-- Ne leikkii iso hyppy! hihitti Mukoki vetäen pojat ison paaden
taakse piiloon peurojen näkyvistä.

Vabi oli kastellut etusormen suussansa ja kohottanut sen päänsä
yli -- intiaanien luotettavin keino tuulen suunnan määräämiseksi.
Tuulenpuoleinen osa sormesta kuivui tuota pikaa toisen puolen
jäädessä kosteaksi ja kylmäksi.

-- Tuuli käy meitä vastaan, Muki, hän sanoi. Nyt olisi mainio
ampumatilaisuus. Lähde sinä! Rod ja minä jäämme tänne katselemaan
niiden peliä.

Rod kuuli hänen sanansa -- tiesi että Mukoki paraikaa hiipi takaisin
leiriin pyssyä noutamaan -- mutta hän oli kuin lumottu eikä
hetkeksikään siirtänyt silmiään alapuolella olevasta ihmeellisestä
näytelmästä. Kaksi uutta peuraa oli yhtynyt ilonpitäjiin. Rod voi
nähdä auringon kimaltelevan niiden sarvissa, kun ne nyökyttivät
päätään tanssin tahdissa. Tavan takaa seurasta erosi äkkiä kolme
tai neljä peuraa, jotka kiitivät nuolen nopeasti hankea pitkin
aivan kuin kuolema olisi ollut niiden kintereillä. Pari-kolmesataa
metriä juostuaan ne pysähtyivät yhtä äkkiä pyörien ympäri huimassa
karkelossa, aivan kuin pakotiet olisivat olleet tukossa joka
puolelta; sitten ne palasivat yhtä joutuin muuhun laumaan. Mutta
vielä enemmän kiehtoi Rodin mieltä eräs toinen temppu, jolle hän
olisi nauranut -- kuten Vabi teki hänen selkänsä takana -- jollei
se hänelle olisi ollut niin uusi ja ihmeellinen. Tanssijoista
erosi jälleen joku vikkeläjalkainen otus, mutta ei kauaksi, pyöri
ympäri kuin väkkärä, tepasteli, potki ja noikkaili joka haaralle ja
lopuksi hyppeli tasakäpälää ilmaan aivan kuin huvittaakseen siten
tovereitaan, ja kun tuo temppu oli suoritettu loppuun, se paineli
hurjaa vauhtia etemmäksi muun lauman seuratessa jäljestä.

-- Ne ovat pohjolan kaikkein sukkelimpia, älykkäimpiä ja
leikillisimpiä eläimiä, sanoi Vabi. Ne voivat vainuta ihmisen
vuorenkin yli jos tuuli on myötäinen ja näkevät puolen mailin päähän.
Katsohan tuonne!

Hän viittasi alaspäin Rodin olan yli. Mukoki oli jo päässyt
harjanteen juurelle ja kulki varovaisesti suoraan peuroja kohti. Rod
huudahti hiljaa ihmetyksestä.

-- Taivaan tasakäpälät, nehän näkevät hänet, eivätkös näekin?

-- Eivät sentään, jos Mukokilla on järki tallella, Vabi vastasi
hymyillen. Muistahan toki, että me näemme kaikki ylhäältäpäin.
Täältä on vapaa näköala joka suunnalle, mutta tuolla alhaalla on
viidakkoa ja lumikumpareita estämässä näkyvyyttä. Arvaan ettei Muki
näe sataakaan askelta suoraan eteensä. Hän kulkee suoraan karibuita
kohti, mutta ei näe niitä ennen kuin joutuu tuon aukeaman reunaan.

Rodin jännitys kasvoi minuutti minuutilla. Yhä lähemmäksi pääsi
vanha soturi saalistaan. Kului viisi, kymmenen, viisitoista
minuuttia. He voivat nähdä Mukokin pysähtyvän ja tunnustelevan
sormellaan tuulensuuntaa. Sitten hän ryömi kumarassa eteenpäin, askel
askeleelta, niin verkalleen että näytti kulkevan nelin kontin.

-- Hän voi kuulla niiden äänet, mutta ei nähdä niitä! läähätti Vabi
toverinsa korvaan. Katsopas! Hän laskee korvansa hangelle! Nyt hän
on jälleen oikeassa suunnassa -- menossa kohtisuoraan laumaan päin!
Kelpo vanha Muki!

Vanha intiaani ryömi edelleen. Kiihtyneenä Rod puristi kätensä
nyrkkiin ja uskalsi tuskin hengittääkään. Miksi Mukoki ei ampunut?
Eihän hän tuntunut aikovan _ikinä_ ampua! Nyt hän jo näytti olevan
vajaan kivenheiton päässä peuraparvesta.

-- Kuinka pitkän matkan päässä hän niistä on, Vabi?

-- Neljän-, ehkäpä viidensadan askelen päässä, vastasi nuori
intiaani. Se on liian pitkä ampumamatka. Hän ei vieläkään voi nähdä
niitä.

Rod tarttui ystävänsä käsivarteen.

Mukoki oli jälleen pysähtynyt. Sitten hän heittäytyi kasvoilleen
hankeen ja ryömi perin varovaisesti eteenpäin näyttäen vain tummalta
pilkulta valkoista lunta vasten.

-- No nyt!

Aukeamalla tuli äkkiä aivan hiljaista. Kesken leikkiään eläimet
hätkähtivät liikkumattomiksi, aivan kuin typertyneiksi, aavistaen
läheltä uhkaavan vaaran; ja samassa tuokiossa vuoren harjalla
seisovat nuorukaiset kuulivat pamahduksen Mukokin pyssystä.

-- Ei onnistunut! huudahti Vabi.

Kiihtyneenä hänkin kavahti pystyyn.

Peuraparvi oli kääntynyt pakoon ja livisti tuulen nopeudella
aukeaman yli. Taas pamahti laukaus, vielä toinen -- kolme kertaa
aivan peräkkäin -- ja yksi pakenevista peuroista kellistyi, mutta
nousi hoippuen polvilleen -- ja lähti jälleen vilistämään! Vielä
viides laukaus pamahti -- viimeinen Mukokin makasiinista! Äsken
haavoitettu eläin kellistyi uudestaan, ponnistihe polvilleen, sitten
etujaloilleen -- ja kaatui uudestaan.

-- Hyvin kävi! Osuma viidensadan askelen matkalta -- ei lainkaan
hullumpaa! riemuitsi Vabi ja naurahti hyvillään. Kas nyt me saamme
tuoretta paistia illalliseksi, Rod!

Mukoki ilmestyi uudestaan aukeamalle pyssyään ladaten ja lopetti
nopeasti haavoitetun eläimen tuskat.

-- Minä lähden alas auttamaan Mukia, sanoi Vabi. Arvaan että sinun
sääresi ovat vielä aika hellät, eikä alas kapuaminen ole leikintekoa.
Hoitele sinä siis nuotiota, niin Mukoki ja minä noudamme lihat.

Seuraavien tuntien kuluessa Rod kokoili ahkerasti polttopuita illan
ja yön varalle sekä harjoitteli lumikengillä kulkemista. Häntä
itseäänkin ihmetytti kuinka helposti liikkuminen alkoi sujua ja hän
arveli hyvinkin voivansa tehdä niillä taivalta parikymmentä mailia
päivässä.

Sitten hänen ajatuksensa vielä kerran palasivat Vungan joukkoon ja
Minnetakiin. Minkä vuoksi Vabi oli äsken ollut niin alakuloinen?
Rod ei voinut uskoa, että pelkkä uni oli toveria huolestuttanut.
Ehkäpä heillä oli täälläkin syytä pelätä ahdistajiaan. Miksi nämä
eivät aivan hyvin voisi tunkeutua tälle harjulle? Nämä ajatukset
askarruttivat hänen mieltään usein siitä huolimatta, että sekä Mukoki
että Vabi tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä heidän päästyään kauaksi
Vungan metsästysmailta.

Oli jo alkanut hämärtää, kun Vabi ja vanha intiaani palasivat leiriin
tuoden kaadetun karibun lihat mukanaan. Illallisen laittoon käytiin
heti käsiksi; metsämiehet olivat päättäneet aloittaa huomisen
taivalluksen jo aamuhämärissä ja lopettaa sen vasta iltapimeässä,
joten heidän oli päästävä nukkumaan niin pian kuin suinkin.

-- Jos sinä vain jaksat seurata mukana, sanoi Vabi nyökäten Rodille
mahtavan paistinkimpaleensa yli, niin emme tästä alkaen tahdo
menettää minuuttiakaan turhaan. Meidän täytyy huomenna kulkea
viisikolmatta tai kolmekymmentä mailia metsien halki. Saatamme tavata
hyvät metsästysmaat ehkä jo puolenpäivän aikaan, mutta yhtä hyvin
siihen voi kulua pari kolmekin päivää; mutta missään tapauksessa ei
meillä kuitenkaan ole liialti aikaa.

Rodista tuntui, että hän sinä yönä tuskin oli vielä ennättänyt saada
edes unesta kiinni, kun joku alkoi tyrkkiä häntä havuvuoteella.
Avatessaan silmänsä hän näki Vabin nauravan naaman, jota räiskyvä
nuotion loimo valaisi.

-- Jo tuli unesta loppu! luikkasi Vabi hilpeästi. Kömmi pystyyn,
Rod! Aamiaispaisti kihisee jo kuumana, kaikki on sälytetty valmiiksi
reppuihin, ja sinä tässä vielä uneksit -- niin mistä, sanopas?

-- Minnetakista! täräytti toveri vastaan rehellisesti ja edes
punastumatta.

Pian hänkin oli jo ulkosalla silitellen rypistyneitä vaatteitaan
ja suorien pörröistä tukkaansa. Oli vielä hyvin pimeä, mutta
Rodin kello näytti jo lähes neljää. Mukoki oli kattanut aamiaisen
lakealle kivelle tulen viereen, ja sen kimppuun käytäessä ei Vabin
suunnitelman mukaan todellakaan hukattu minuuttiakaan.

Aamuhämärän kumottaessa seikkailijamme lähtivät matkaan
vuorileiristään. Kipeämmin kuin vielä milloinkaan tähän asti Rod
tunsi, minkä tappion hän oli kärsinyt kadottaessaan kiväärinsä.
Oltiinhan erämiesten paratiisin kynnyksellä -- ja hänen piti olla
ilman ampuma-asetta! Vabi lohdutteli häntä parhaansa mukaan ja keksi
oivallisen ratkaisun: he käyttäisivät vuoropäivin hänen kivääriään;
samoin vuoroteltaisiin Vabin järeällä revolverilla, niin ettei
kummankaan tarvinnut käydä aseettomana.

Päästyään vihdoinkin alas harjun jyrkiltä ja rosoisilta rinteiltä
kävivät molemmat nuorukaiset yksissä voimin vetämään ja lykkäämään
kuormakelkkaa Mukokin polkiessa heille latua. Päivän yhä valjetessa
Rod seurasi tarkasti Mukokin lumikenkien liikettä, ja nyt vasta
hänelle ensi kerran selvisi, mitä "ladun tallaaminen" oikein
merkitsi. Vanha intiaani oli heimonsa etevin poluntekijä ja
uranuurtaja, hänen askelensa olivat suunnattoman pitkät, ja joka
askelella hän tuprutti lunta kasoittain syrjään, niin että jäljelle
jäi leveä, siloinen latu, jonka hän oli ruumiinsa painolla polkenut
jokseenkin kannattavaksi toisten tulla.

Puolen mailin päässä harjanteesta Mukoki pysähtyi ja odotteli toisia.

-- Hirvi! hän luikkasi ja osoitti omituista jälkeä lumessa. Rod
kumartui innokkaasti tarkastelemaan sitä.

-- Hanki säröilee vieläkin ja murtuu siitä mihin sen jalka on
astunut, sanoi Vabi. Katsohan tuotakin pientä säröä, Rod. Katso
-- se murtuu -- murtuu -- ja putoaa alas! Aika veikkonen tästä on
kulkenutkin -- iso härkä oikein -- eikä siitä ole vielä tuntiakaan
aikaa.

Yhä tiheämpään metsästäjät tapasivat salon asukkaiden öisiä jälkiä.
Moneen kertaan he joutuivat kulkemaan ketunpolkujen poikki, ja
etempänä he tulivat paikalle, missä tuo yöllinen rosvo ja murhamies
oli surmannut ja syönyt ison jäniksen. Veriläikät ja karvatukut
peittivät hankea, ja suurin osa luita oli jäänyt syömättä.

Vabi unohti tuokioksi, että heidän piti pitää kiirettä, ja pysähtyi
hetkiseksi tutkimaan tarkemmin jälkiä.

-- Kunpa vain tietäisimme, minkälainen kettu tässä on mellastellut,
hän virkkoi Rodille. Mutta sitä on jäljistä mahdoton päätellä. Jospa
eri kettulajeilla olisi erilaiset jäljet, niin meistä pojista voisi
tulla äveriäitä miehiä!

-- Kuinka niin? tiedusti Rod.

Mukoki hihitti ja röhisi, aivan kuin pelkkä ajatuskin sellaisesta
onnenpotkauksesta olisi riemastuttanut häntä.

-- No katsopas, tämä veikko on saattanut olla vain tavallinen
punakettu, selitti nuori intiaani. Siinä tapauksessa saalis olisi
vain kymmenen tai enintään kahdenkymmenen dollarin arvoinen; mustan
ketun hinta sitä vastoin on kuutisenkymmentä dollaria. Ja jos onni
potkaisisi tiellemme ristiketun, joka on hopeaketun ja mustan ketun
ristisiitos, niin tietäisimme saavamme sen turkista jopa sata
dollaria. Tai jos...

-- Sattuu oikea hopeekettu! keskeytti Mukoki hihittäen.

-- Niin, oikea hopeakettu, sanoi Vabi. Kehnoimmankin hopeaketun
nahasta maksetaan kaksisataa dollaria, ja oikein hyvästä nahasta
viidestäsadasta aina tuhanteen dollariin kappaleelta. No nyt näet
minkä vuoksi tahtoisin, että eri lajeilla olisi erilaiset jäljet.
Jos tuokin veijari, joka on syönyt tässä aamiaistaan, olisi hopea-,
risti- tai mustakettu, niin lähtisimme oitis seuraamaan sitä, mutta
kaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut vain tavallinen punakettu.

Pitkin päivää kaupunkilaispojan tuntemus metsänväestä yhä lisääntyi.
Ensi kertaa eläessään hän tutustui sudenpolkuihin, joissa näkyi aivan
kuin koiranjälkiä, punapeuran hentoihin sorkanjälkiin ja maassa
kiertelevän ilveksen leveiden harittavien jalkojen painannaisiin; hän
kuvitteli hirven suunnatonta ruhoa sen mahtavien jälkien perusteella,
jotka olivat hänen päänsä kokoiset, pääsi selville hirvenvasikan ja
ison karibun jälkien erilaisuudesta ja oppi miltei joka maililla
jotain uutta. Alituisesti he kohtasivat ihanteellisia talvimajan
paikkoja; heidän kulkunsa kävi yhä verkkaisemmaksi ja he alkoivat
tähystellä yhä tarkemmin.

He tulivat melko korkean, tasaisesti viettävän ylämäen juurelle, ja
Mukoki kävi johtamaan nousua. Huipulle tultuaan kaikki seisahtuivat
iloisesti hämmästyneinä. Kunnaan toisella puolella heidän jalkainsa
juuressa levisi lähes viiden hehtaarin laajuinen notko, jonka
keskellä oli punasetrien, palsamimäntyjen ja koivujen osittain
paartama pieni järvi. Jollei ohikulkija olisi sattunut nousemaan
mäenharjalle, olisi tuo pienoinen erämaan paratiisi pysynyt
piilossa hänen silmiltään. Sanaakaan sanomatta Mukoki heitti
raskaan selkäreppunsa hangelle ja Vabi riisuutui valjaista. Heidän
esimerkkiään seuraten Rodikin irrotti pienen kantamuksensa selästään,
ja yksinpä Susikin nyki hihnaansa ja kurotteli katselemaan alas
notkoon, aivan kuin arvaten että siellä heidän talvimajansa tulisi
olemaan.

Vabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan.

-- Mitäs pidät tästä, Muki? hän kysyi.

Mukoki hihitti ylen tyytyväisenä.

-- Oikein hyvä paikka. Ei pääse paha tuuli tuonne -- ei koskaan näky
savu sieltä -- paljon polttopuuta -- paljon vettä.

Metsästäjät jättivät Suden kelkan vahdiksi ja alkoivat laskeutua
alas järven jäälle. Mutta tuskin he olivat päässeet sinne, kun
Vabi pysähtyi kuin naulittuna, huudahti hämmästyksestä ja osoitti
kädellään vastapäiseen metsään.

-- Katsokaapa tuonne!

Satasen metrin päässä heistä seisoi hirsimökki miltei piilossa puiden
keskellä. Jo näinkin kaukaa he voivat huomata sen asumattomaksi.
Lumikinokset kohosivat korkeina sen seinänvierillä. Katolla ei ollut
savupiippua. Ei missään näkynyt merkkiä asukkaista eikä mistään
elollisesta.

Verkalleen he lähenivät majaa. Ilmeisesti tuo metsämaja oli hyvin
vanha. Seinähirret olivat paikoin lahot. Mädänneellä katolla kasvoi
tiheä ryhmä setrin- ja männynvesoja. Ovi, joka oli tehty kirveellä
halkaistuista honkalaudoista ja aukeni järvelle päin, oli lukossa;
myös ainoa ikkuna oli järvelle päin ja sitä peitti luukku.

Mukoki ravisteli ovea, mutta sepä ei ottanutkaan auetakseen.
Ilmeisesti se oli sisäpuolelta vankasti teljetty.

Uteliaisuus muuttui nyt ihmetykseksi.

Kuinka voi oven ja ikkunan sulkea sisäpuolelta, jos kerran sisällä ei
ollut ketään?

-- Tuopa tuntuu merkilliseltä, vai mitä? kysyi Vabi hiljaa.

Mukoki oli laskeutunut polvilleen ja painanut korvansa kiinni
oveen. Hän ei kuullut sisältä hiiskahdustakaan. Sitten hän potkaisi
lumikengät jalastaan, tarttui vyökirveeseensä ja kävi ikkunaluukkujen
kimppuun.

Kymmenkunta iskua riitti; ne putosivat kappaleina lumeen. Vanha
intiaani katsoi epäluuloisesti sisään. Tympeä, tukahduttava ilma
virtasi sieltä hänen sieraimiinsa, mutta ääntäkään ei kuulunut.
Sitten hän työnsi päänsä ja hartiansa ikkunasta, ja kun hänen
silmänsä tottuivat mökissä vallitsevaan pimeyteen, hän rupesi
työntymään aukosta sisään. Puolimatkassa hän äkkiä pysähtyi.

-- Pidä kiirettä, Muki, hoputti Vabi hänen selkänsä takaa.

Mutta vanha intiaani ei vastannut. Kokonaisen minuutin hän kyyrötti
vyötäisiään myöten ikkuna-aukossa liikkumattomana kuin kivi,
äänettömänä kuin kuolema.

Sitten hän hyvin verkalleen -- tuuma tuumalta aivan kuin peläten
herättää jotain sisäpuolella nukkuvaa olentoa -- laskeutui takaisin
lumelle. Kun hän kääntyi nuoriin tovereihinsa päin, oli hänen
kasvoillaan ilme, jollaista ei edes Vabi ollut vielä koskaan niillä
nähnyt.

-- Mitä siellä on, Mukoki?

Vanha soturi läähätti aivan kuin haukkoakseen raitista ilmaa.

-- Siellä olee -- kakskymmentä tuhatta kuollutta miestä! hän vastasi.



7.

RODERICK KEKSII PUKINNAHKAPUSSIN


Hyvän aikaa Vabi ja Rod tuijottivat silmät suurina iäkkääseen
toveriinsa, ällistyneinä hänen omituisesta ilmeestään.

-- Kakskymmentätuhatta kuollutta miestä, toisti vanha soturi. Hän
kohotti kättään vahvistaakseen väitettään ja pyyhkäistäkseen samalla
hämähäkinseittejä kasvoiltaan. Pojat näkivät käden vapisevan, ja
sitäkään ei Vabi ollut vielä koskaan huomannut Mukokista.

-- Huh!

Seuraavassa tuokiossa riippui jo Vabikin ikkunassa, pää ja
hartiat sisäpuolella kuten Mukokilla äsken. Vähän ajan perästä
hän vetäytyi jälleen ulos, ja katsahtaessaan Rodiin hän naurahti
eriskummallisesti. Hänkin oli nähtävästi säikähtänyt vaikka ei niin
paljon kuin Mukoki, joka oli jo valmistanut häntä kohtaamaan jotakin
tavatonta.

-- Kurkistapas sinäkin, Rod!

Hiukan epäröiden valkoinen poika lähestyi mustana ammottavaa aukkoa.
Omituinen arkuus valtasi hänet -- pelkoa se ei juuri ollut, mutta
aavistusta jostakin kammottavasta. Hitaasti hän työnsi päänsä
sisäpuolelle. Siellä oli pimeätä kuin säkissä. Mutta vähitellen
esineet rupesivat erottumaan hämärästi. Hän näki edessään mökin
toisen pitkän seinän. Sen vierellä oli pöytä, jonka päät haihtuivat
pimentoon, ja pöydän vieressä oli jonkinlainen kasa, jota hän ei
voinut selvään erottaa; kasaa vasten oli kumossa tuoli, jonka
selkälaudalla riippui vanhan vaaterääsyn tapaista.

Hänen päänsä työntyi syvemmälle mökin sisään. Ulkopuolella seisovat
Vabi ja Mukoki kuulivat hänen päästävän hämmästyneen, puolittain
tukahtuneen huudon. Hänen kätensä tarrautuivat ikkunanpieliin. Kuin
lumottuna hän tuijotti olentoon, joka oli miltei hänen kätensä
ulottuvilla.

Ikkunanpieltä vasten nojasi olento, joka puolisen vuosisataa sitten
tahi kauemminkin oli ollut elävä ihminen! Nyt siitä oli jäljellä
ainoastaan luuranko, aavemainen, kamala luuläjä, jonka tyhjät
silmäkuopat kimaltelivat himmeästi ikkunasta virtaavassa hämärässä
valossa ja jonka huuleton hammasrivi irvisteli suoraan häntä kohti!

Rod pudottautui alas, kelmeänä ja koko ruumis vapisten.

-- Minä näin vain yhden! hän läähätti muistaen Mukokin sanat.

Vabi, joka oli saanut takaisin mielenmalttinsa, räjähti nauramaan ja
iski häntä leikkisästi selkään. Mukoki tyytyi vain murahtelemaan.

-- Sinä et katsellut tarpeeksi, Rod! huusi Vabi. Tuo ikkunan
vierellä istuva veikkonen kävi liian kovasti sinun hermoillesi. En
kuitenkaan tahdo moittia sinua siitä. Tuhat tulimmaista, arvaanpa
että Mukokillakin kulki kylmät väreet pitkin selkäpiitä, kun hän ensi
kerran äkkäsi nuo kummitukset! Mutta nyt käyn avaamassa oven.

Epäröimättä nuori intiaani kapusi sisään ikkunasta. Rodin hermot
saivat jälleen tasapainonsa; hän kiiruhti seuraamaan toveriaan,
ja Mukoki heittäytyi koko painollaan ovea vasten. Muutamalla
kirveeniskulla Vabi sai oven painumaan sisäänpäin niin äkkiä, että
vanha intiaani lennähti pää edellä ja nelin kontin pirttiin.

Nyt oli mökin sisällä täysin valoisaa. Vaistomaisesti Rodin silmät
etsivät ensiksi hänen ikkunan vieressä näkemäänsä luurankoa. Aivan
lähellä tätä makasi toinen luuranko pitkällään lattialla, ja
kumollaan olevan tuolin vieressä oli pieni läjä luita, jotka voi
heti tuntea jonkin eläimen jäännöksiksi. Rod ja Vabi aikoivat juuri
ruveta lähemmin tarkastamaan ikkunapenkillä istuvaa luurankoa,
kun Mukokin päästämä huudahdus kiinnitti heidän huomionsa. Vanha
eränkävijä oli polvillaan lattialla viruvan luurangon vieressä, ja
poikien lähestyessä hän perin hämmästyneenä osoitti heille pitkällä
etusormellaan jotakin luurangon rintakehässä olevaa esinettä.

-- Puukko -- tappelu -- tämä mies surmattu!

Nyt pojatkin näkivät vainajan kylkiluiden välissä ison puukon, jossa
oli pitkä ja lopen ruostunut terä -- yhä pystyssä siinä asennossa,
johon murhaaja oli sen iskenyt.

Rod oli vaipunut polvilleen ja tuijotti toisiin silmät suurina;
melkein ajattelematta mitä sanoi hän kysyi:

-- Kuka -- sen teki?

Mukoki nyykäytti päätään ikkunanpieleen nojautuvaan kummitukseen päin.

-- Tuo tuossa!

Vaistomaisesti kaikki kolme kumartuivat jälleen ensimmäisen luurangon
puoleen. Toinen sen pitkistä käsivarsista nojasi astiaan, joka joskus
oli ollut sanko, mutta jonka laudat jo ammoin sitten olivat lahonneet
ja luhistuneet kokoon vanteiden väliin. Sormet olivat vieläkin
nyrkissä ja pitelivät tiukasti tuohenpalasta. Vasen käsivarsi
riippui sivulla; tarkasti tutkiessaan samanpuoleista kylkeä keksi
Mukoki suureksi tyytyväisyydekseen lyhyen, nirhamaisen kolon yhdessä
kylkiluussa.

-- Kas tähän kuolema tuli! hän huudahti. Pistää julmettu puukko
toisen kylkeen. Huono tapa kuolla! Paljon kärsii -- ei aina kuole
kohta. Kehno tapa tappaa toinen.

-- Huh! Rodia puistatti. Tätä tupaa ei ole tuuletettu varmaan sataan
vuoteen. Lähdetään ulos!

Lähtiessään Mukoki otti tuolin vieressä viruvasta luukasasta
pääkallon.

-- Koira! hän mutisi. Ovi kiinni -- ikkuna tukossa -- miehet tappelee
-- molemmat kuolee! Koirapaha kuolee nälkään!

Heidän palatessaan harjulle, missä Susi vartioi kuormakelkkaa, Rodin
mielikuvitus rakenteli kuvaa siitä kammottavasta tapaussarjasta,
jonka näyttämönä tuo vanha metsämaja oli kauan sitten ollut. Mukokin
ja Vabin mielestä luurankojen löytyminen oli kolkkoudessaankin
vain vähäpätöinen tapaus, pieni katkelma erämaiden jatkuvasta
murhenäytelmästä. Mutta Rodille tämä karmea löytö oli traagillinen ja
järkyttävä elämys.

Hän kuvitteli mielessään yksinäisessä metsämajassa käytyä
kaksintaistelua. Hän näki miesten riitaantuvan ja ryntäävän toistensa
kimppuun, hän oli miltei tuntevinaan sen hirvittävän iskun, jonka
jälkeen toinen miehistä lysähti hengettömänä maahan ja toinen
vetäytyi riemuitsevana, verta vuotaen istumaan seinän vierelle.

Entä koira! Mikä osuus sillä oli ollut ottelussa? Ja sitten,
päiväkausia, kenties viikkokausia oli eläinparka ollut teljettynä
yksinäiseen sydänmaan mökkiin kuolleiden isäntiensä kanssa,
nälkäisenä ja janoisena, kunnes sekin tuntien kuoleman tulevan oli
käpristynyt kokoon lattialle ja heittänyt henkensä. -- Mutta mistä
miehille oikein oli tullut riita? Roderick päätteli kammottavan
taistelun tapahtuneen öiseen aikaan, koskapa ovi oli ollut teljettynä
ja ikkunaluukut vedettyinä kiinni. Hänen ajatuksensa askartelivat
ahkerasti tuon kaamean ongelman selvittämiseksi.

Vasta kummun huipulla hänet tempaistiin kirkkaaseen todellisuuteen.
Vabi, joka oli jo käynyt valjaisiin kelkkaa vetämään, oli hilpeällä
tuulella.

-- Tuo metsämökki on oikea löytö! hän huudahti Rodin tullessa. Meiltä
olisi mennyt ainakin kaksi viikkoa sellaisen rakentamiseen. Eikös
tämä ollut meille onnenpotkaus?

-- Muutammeko me siihen asumaan? tiedusteli hänen toverinsa.

-- Niinpä luulisin. Se on kolme kertaa isompi kuin se hökkeli, jonka
aioimme rakentaa. Minusta nuo veikkoset eivät kahden tarvitse niin
isoa pirttiä. Mitä sinä arvelet, Muki?

Mukoki pudisti päätään. Ilmeisesti koko asia meni yli hänen
ymmärryksensä -- lukuunottamatta sitä tosiasiaa, että mökin muinaiset
asukkaat olivat tappaneet toisensa.

Talvivarusteet oli pian saatu kuljetetuksi kukkulalta alas ja läjätty
metsämajan oven viereen.

-- Nyt alkaa suursiivous, huudahti Vabi iloisesti. Muki, autatko
minua luiden poisraivaamisessa? Rod voi nuuskia ympäri tupaa ja
korjata mitä haluaa.

Se olikin kaupunkilaispojan mieleen. Entäpä jos hän sattumalta
keksisi ongelman avaimen?

Muuan kysymys varsinkin kajahteli lakkaamatta hänen aivoissaan. Minkä
vuoksi nuo miehet olivat tapelleet? _Mistä he olivat tapelleet_?

Noita sanoja hän toisteli äänettömästi itsekseen ruvetessaan
auttamaan pirtin raivaamisessa. Hän kurkisti kumollaan olevan vanhan
tuolin yli, joka oli valmistettu yhteennaulatuista kuorimattomista
näreenrungoista, tutki sen alla olevaa roskakasaa, joka hajosi
tomuksi hänen koskettaessaan sitä, ja päästi riemuhuudon, kun keksi
pirtin perimmäisestä loukosta kaksi vanhaa pyssyä. Niiden tukit
olivat lahoamistilassa, lukot ja piiput ruosteen runtelemat. Miltei
hellävaroen hän otti toisen käteensä. Se oli ikivanhaa mallia ja
melkein hänen pituisensa.

-- Katsopas vain -- vanhoja Hudson Bay-yhtiön pyssyjä -- sellaisia
käytettiin ennen kuin isäni vielä oli syntynytkään! huudahti Vabi.

Kiivaasti hengittäen ja sydän pamppaillen Rod jatkoi etsiskelyään.
Seinällä olevasta naulasta hän keksi vanhan hatturisan jäännökset
-- sekin hajosi siekaleiksi hänen koskettaessaan; hän löysi
hajoamistilassa olevia vaatekappaleita ja muuta roskaa, josta ei enää
edes tiennyt mitä se oli ollut.

Pöydällä oli ruosteisia paistinpannuja, peltisanko, rautakattila ja
vanhojen veitsien, haarukkain ja lusikkain jätteitä. Pöydänkulmalla
hän huomasi oudon näköisen esineen, joka ei hänen koskettaessaan
murentunut niin kuin muut löydöt. Se oli pieni pukinnahasta tehty
pussi, joka oli kurenauhoilla solmittu kiinni -- ja tuntui aika
raskaalta. Vapisevin sormin hän ratkoi mädäntyneen kurenauhan
auki, jolloin pöydälle rapisi kourallinen mustanvihreitä, piikiven
kaltaisia rakeita.

Rod huudahti terävästi, miltei hätääntyneesti.

Vabi ja Mukoki olivat juuri saaneet kannetuksi pirtistä ulos
viimeisen kaamean kuormansa ja palasivat huudon kuullessaan jälleen
sisään. Nuori intiaani kiirehti toverinsa luo, otti yhden tuollaisen
rakeen kämmenelleen ja punnitsi sitä arvelevaisesti.

-- Se on lyijyä tahi...

-- Kultaa! täydensi Rod hengitystään pidättäen.

Hän voi kuulla sydämensä rajun sykinnän, kun Vabi vei
rakeen lähemmäksi valoa ovelle ja rupesi tunnustelemaan sitä
tuppipuukollaan. Terävä veitsi upposi paikalla metalliin, ja ennen
kuin Rod ennätti kurkistaa veitsen tekemää jälkeä, päästi Vabi
vuorostaan kiihkeän ilohuudon:

-- Se onkin kultarae!

-- Ja juuri noista miehille syntyikin riita! huudahti Rod riemuiten.

Hän oli toivonut voivansa ratkaista metsämajan arvoituksen -- ja nyt
hän oli sen ratkaissut. Aluksi tuo onnistuminen tuntui hänestä jopa
tärkeämmältä kuin kultalöytö, josta Vabi ja Mukoki olivat innostuneet
valtavasti.

Pukinnahkapussi tyhjennettiin kokonaan pöydälle, jolta kaikki
muu roju oli raivattu tarkoin pois, ja jok'ikinen rae ja jyvänen
tutkittiin mitä huolellisimmin. Aarteenetsijät tuskin malttoivat
puhellakaan keskenään. Sellaisen kuumeen synnyttää kullan löytäminen
jokaisessa ihmisessä.

Sitten koko pirtti joutui huomion kohteeksi, kaikki sopet ja
roskatunkiot pengottiin ja seulottiin mitä tarkimmin, mutta
etsittyään tunnin verran kaikki kolme olivat jokseenkin ymmällään ja
pettyneet.

-- Pussissa taitaa olla kaikki, sanoi Vabi.

Se oli pisin lause, mitä hän puoleen tuntiin oli puhunut.

-- Nyt meillä ei enää ole muuta tehtävää, pojat, kuin raivata pirtti
puhtaaksi ja repiä huomenna permanto. Eihän tiedä mitä sen alta voi
löytyä, ja joka tapauksessa mökki tarvitsee uuden permannon. Alkaa
jo hämärtää, ja jos aiomme maata yömme pirtissä, niin saamme pitää
kiirettä.

Ulos kannettujen roskaläjien tutkimiseen ei enää tuhlattu aikaa,
ja hämärän laskeutuessa oli lattialle jo levitetty tuoksuvia
palsamimännyn havuja, huopapeitteet oli viritetty kuivumaan, kelkasta
puretut tavarat ja selkäreput läjätty nurkkaan ja pirtti tehty niin
kodikkaaksi kuin suinkin kävi päinsä.

Iso nuotio rakennettiin muutaman askelen päähän oven ulkopuolelle,
ja siitä hohtava valo teki pirtin aika rattoisaksi, varsinkin kun
tunnelmaa lisättiin sytyttämällä pari kynttilääkin. Mukoki oli
valmistanut oikein juhla-aterian -- keitettyä peuranlihaa, kylmiä
papuja, jotka olivat säästyneet edelliseltä leiriltä, lämpimiä
jauhokakkuja ja kuumaa kahvia. Nuo kolme onnellista miekkosta söivät
kuin eivät olisi nähneet ruokaa viikkoon.

Vaikka päivä olikin ollut uuvuttava, oli heillä sen kuluessa ollut
niin paljon jännitystä, etteivät he illallisen syötyään käyneet
suoraa päätä nukkumaan niin kuin heidän tapansa muuten oli.
Tiesiväthän he, että kovin urakka oli jo ohi. Huomenna heidän ei enää
tarvinnut lähteä tarpomaan pitkää taivalta. Leiri oli kunnossa, itse
he olivat valmiit aloittamaan talven suururheilun, ja tästä lähtien
illat olivat heidän omansa ja he voivat käyttää niitä miten parhaiten
mielivät.

Niinpä istuivat Rod, Mukoki ja Vabi sinä iltana valveilla tuntikausia
tarinoiden ja pitäen oven edessä roihuavaa nuotiota vireillä.
Kymmenet kerrat he yhä uudelleen palasivat puheissaan vanhan
metsämajan murhenäytelmään, kymmenet kerrat he punnitsivat tuota
kookasta, painavaa kultanokaretta kämmenillään, he kuvittelivat
mielessään sitä aikaa, jolloin kaikki nämä avarat salot olivat vielä
olleet kuin avaamaton kirja valkoiselle miehelle.

Pirtin tarina kävi heille nyt hyvin selväksi. Nuo miehet olivat
olleet kullanetsijöitä, ja he olivat keksineet kultaa. Perästäpäin
he sitten olivat riitaantuneet, ehkäpä saaliin jaosta -- ehkäpä
juuri näiden samojen nokareiden omistamisesta, joita metsästäjät
nyt pyörittelivät kämmenillään, ja riidan kiihtyessä olivat puukot
lennähtäneet tupesta.

Mutta mistä he sitten olivat keksineet kultaa? Tuo kysymys ennen
kaikkea kiinnitti seikkailijaimme mieltä, ja sitä pohdittiin puoleen
yöhön saakka. Ei pirtissä eikä sen ympäristössä ollut kullankaivajan
työkaluja, ei lapiota, kuokkaa, ei huuhtomapannua. Siitä he
päättelivät majanrakentajien olleen erämiehiä, jotka aivan sattumalta
olivat löytäneet kultaa ja koonneet sen tuohon pukinnahkapussiin
huuhtelupannua käyttämättä.

Nukkumisesta ei sinä yönä tullut paljon mitään, ja kohta päivän
valjetessa kaikki kolme olivat jälleen täydessä puuhassa. Heti kun
aamiainen oli syöty, käytiin repimään vanhaa lahonnutta lattiaa.

Pala palalta hakattiin permantolaudat irti ja kannettiin ulos
nuotiotarvikkeiksi, kunnes musta maa ammotti paljaana alta. Sitä
käännettiin huolellisesti ja tarkoin tutkien lapiolla, joka kuului
matkavarustuksiin; niskahirretkin väännettiin sijoiltaan ja pantiin
uudestaan paikoilleen; yksinpä seinänrakoihin tilkityt sammaletkin
kaivettiin ulos, niin että puolenpäivän aikaan ei koko pirtissä ollut
neliötuumankaan alaa, jota ei olisi tarkoin pengottu.

Mutta enempää kultaa ei löydetty.

Tavallaan se oli helpotuskin. Sekä Vabi että Rod rauhoittuivat
vähitellen. Kultakuume haihtui heidän mielestään; eräelämän ilo
ja jännitys valtasi heidät. Mukoki ryhtyi kaatamaan setripuita ja
halkomaan niistä uusia permantolautoja, pojat puolestaan pesivät
seinähirret sisäpuolelta järvestä noutamallaan vedellä sekä kokosivat
monta sylillistä sammalia uusiksi tilkkeiksi.

Illallinen keitettiin pienellä rautakamiinalla, joka oli tuotu mukana
kelkassa ja joka sijoitettiin raunioiksi rapistuneen kivilieden
tilalle. Kynttilänvalossa sujui tilkitsemistyö vireästi. Vabi puhkesi
vähän päästä vetelemään hurjia intiaanilauluja, Rod vihelteli niin
että kurkku kävi karheaksi, ja Mukoki hihitti ja röhisteli ja pakisi
tyytyväisenä. Tuon tuostakin he onnittelivat toisiaan tähänastisten
saavutusten johdosta. Kahdeksan suden päänahat, kaunis ilveksentalja
ja lähes kaksisataa dollaria puhtaana kultana -- siinä viikon saalis!

Illalla Mukoki keitti padallisen karibun ihraa ja papuja, ja kun
Rod kysyi mitä keittoa hän oikein valmisti, hän vastasi työntämällä
kourallisen teräsansoja kiehuvaan liemeen.

-- Tekee hyvänhajuiset raudat ketuille, susille, vesikoille ja
näädille -- ne pitää paljon rasvanhajusta.

-- Jollei ansoja kasta rasvaan, lisäsi Vabi, niin yhdeksän
turkiseläintä kymmenestä, ja ennen kaikkea susi, aristelee lähestyä
syöttiä. Ne vainuavat ihmisen hajun. Mutta rasva haihduttaa sen ja
vetää riistaa puoleensa.

Kun erämiehet sinä iltana kääriytyivät makuuhuopiinsa, oli heidän
metsäsaunansa kunnossa. Vielä oli tosin laitettava laudoista kolme
makuulavitsaa pirtin nurkkiin, ja sen työn sai suorittaa joutohetkinä
kuka kulloinkin sattui olemaan kotosalla. Huomenissa he lähtisivät
ansoineen ensimmäisille pyyntipoluilleen pitäen silmällä erikoisesti
sudenjälkiä, sillä Mukoki oli Hudson-lahden seutujen suurin
sudenpyytäjä.



8.

KUINKA SUDESTA TULI IHMISEN SEURALAINEN


Kahdesti sinä yönä Rod heräsi Mukokin avatessa pirtin oven. Toisen
kerran hän kohosi kyynärpäilleen ja katseli vanhan soturin toimia.
Oli häikäisevän kuulas yö, kirkas kuutamo valaisi lumikenttiä ja
virtasi sisään avoimesta ovesta. Hän voi kuulla Mukokin hihittelevän
ja mutisevan itsekseen; vihdoin ei nuorukainen enää malttanut pysyä
vuoteellaan, vaan kääräisi huovan ympärilleen ja meni ovelle vanhan
intiaanin viereen.

Mukoki katsella tirrotti ulos lumiselle aukeamalle. Rod noudatti
hänen katsettaan. Kuu oli aivan majan kohdalla. Ei pilvenhiventä
ollut korkeudessa, ja ilma oli niin sees ja taivas niin kirkas, että
järven toisella rannalla kasvavat puut erottuivat aivan selvästi.
Mutta kylmä oli -- sellainen pakkanen, että Rodin kasvoja alkoi
kirpelöidä hänen seisoessaan avoimessa ovessa. Hän huomasi kaiken
tämän, mutta ihmetteli miksi Mukoki katseli taivaalle -- jollei hän
ihaillut yön juhlallista kauneutta.

-- Mitä te katselette, Mukoki? hän viimein kysyi.

Vanha intiaani katsoi häneen hetken vastaamatta, ja jokainen piirre
ja ryppy hänen kasvoillaan ilmaisi salamyhkäistä, koko hänen
olemuksensa täyttävää iloa.

-- Susiyö! hän viimein kuiskasi.

Hän silmäsi taakseen, missä Vabi vielä nukkui sikeästi.

-- Susiyö! hän toisti ja pujahti kuin varjo nukkuvan nuorukaisen
kupeelle. Rod katseli yhä enemmän ihmeissään hänen merkillistä
käytöstään. Hän näki intiaanin kumartuvan Vabin yli, pudistelevan
häntä hartiasta ja kuuli hänen toistelevan: -- Susiyö! Susiyö!

Vabi havahtui. Hän nousi torkuksissa istumaan, ja Mukoki palasi
ovelle. Hän oli jo aikaisemmin pukeutunut täysiin tamineisiinsa ja
pujahti nyt pyssy kädessä ulos hiljaiseen yöhön. Nuori intiaani
oli tullut seisomaan Rodin viereen avoimelle ovelle, ja yhdessä he
katselivat, kuinka Mukokin pitkä laiha hahmo harppasi ripein askelin
järven jään yli, kapusi sitten kunnasta ylös ja katosi vihdoin sen
takaiselle salolle.

Katsahtaessaan sattumalta Vabiin Rod näki tämän tuijottelevan
jäykästi ulos suurin silmin ja kasvoillaan merkillisen pelästynyt ja
kauhistunut ilme. Sanaakaan sanomatta Vabi kävi pöydän luo, sytytti
kynttilät ja rupesi pukeutumaan. Hänen kasvoillaan oli yhä tuo jäykkä
ja jännittynyt ilme.

Vabi juoksi takaisin ovelle ja vihelsi. Mökin viereen laitetusta
kopistaan vastasi kesy susi murisevasti vinkuen. Jälleen hän vihelsi
kymmenen, kaksikymmentä kertaa, mutta ei saanut vastausta järven
takaa. Paljon nopeammin kuin äsken Mukoki juoksi nuori intiaani
järven yli ja kunnaan huipulle. Mukoki oli kadonnut jäljettömiin
valkeana ja salaperäisenä kimaltelevaan erämaahan, joka ulottui hänen
jalkojensa juuresta silmänkantamattomiin.

Kun Vabi jälleen palasi pirttiin, oli Rod laittanut räiskyvän valkean
rautauuniin. Vabi istahti sen viereen ja lämmitteli sinisiksi
kohmettuneita käsiään.

-- Huh! Onpa siellä aika pakkanen! hän sanoi väristen. Hän
naurahti hiukan epävarmasti, mutta hänen katseessaan oli tuttua
leikillisyyttä. Sitten hän yhtäkkiä kysäisi:

-- Kertoiko Minnetaki sinulle koskaan jotain merkillistä Mukokista,
Rod?

-- Ei sen enempää kuin mitä sinä itsekin olet kertonut.

-- No niin, joskus sattuu käymään niin, että Mukoki saa jonkinlaisen
hulluudenpuuskan, joutuu hiukan pyörälle päästään. En ole koskaan
päässyt oikein selville, onko hän silloin todella järjiltään vai ei.
Välistä luulen että hän on ja välistä en. Mutta aseman intiaanit
uskovat hänen joskus tulevan hulluksi raivosta susia kohtaan.

-- Susiako? huudahti Rod ihmeissään.

-- Niin, susia juuri. Ja hänellä on kyllä syytäkin. Monta vuotta
sitten, niihin aikoihin jolloin sinä ja minä olimme juuri syntyneet,
oli Mukokilla vaimo ja lapsi. Äitini ja toisetkin aseman asukkaat
sanovat, että hän oli aivan hullaantunut pikkuiseensa. Hän istui
päiväkaudet mökissään leikkien lapsukaisensa kanssa ja opettaen sille
metsänkävijätaitoja, ja kun hän lähti metsästämään, hänellä oli lapsi
usein repussa selässään, vaikka se oli vasta pikkuinen parkusuu. Hän
oli onnellisin intiaani koko tienoolla ja samalla kaikkein köyhimpiä.
Eräänä päivänä Mukoki toi myymälään vähäisen käärön nahkoja ja
vaihtoi niillä, kuten äiti kertoi, miltei yksinomaan lapsen
tarvikkeita. Hän saapui asemalle myöhään illalla ja toivoi pääsevänsä
palaamaan seuraavan päivän puolivälissä, jotta joutuisi kotiin ennen
pimeän tuloa. Mutta jokin asia viivytti häntä, niin että hän pääsi
lähtemään vasta ylihuomisaamuna. No niin, myöhään saman päivän
iltapäivällä, jolloin hänen oli alkuaan määrä palata kotiin, hänen
vaimonsa kääri lapsen selkäreppuun ja lähti häntä vastaan. Sitten...

Vangitun suden kopista kuuluva vaikeroiva ulina keskeytti Vabin
hetkiseksi.

-- No niin, vaimo lähti lapsensa kanssa taipaleelle eikä tietysti
tavannut miestään. Ja matkalla, niin asemalla kerrotaan, vaimo
lienee kaatunut ja loukannut itseään, niin että kulku kävi hänelle
vaikeaksi. Joka tapauksessa kävi niin, että palatessaan seuraavana
päivänä asemalta Mukoki löysi vaimonsa ja lapsensa taipaleelta
susien puoleksi syöminä. Siitä päivästä lähtien Mukoki muuttui
kerrassaan. Hänestä tuli koko pohjanperän suurin sudenpyytäjä. Kohta
tuon perhettään kohdanneen onnettomuuden jälkeen hän muutti asumaan
asemalle, ja siitä lähtien hän ei ole jättänyt Minnetakia ja minua.
Joskus pitkien väliaikojen jälkeen, kun talviset yöt ovat pisimmät
ja kuu kirkkaimmillaan ja ulkona paukkuva pakkanen, näyttää Muki
parka saavan raivokohtauksen. Hän sanoo sellaista yötä 'susiyöksi'.
Ei mikään voi pidättää häntä lähtemästä ulos, ei kukaan saa häntä
puhumaan, eikä hän kärsi silloin ketään seurassaan. Silloin hän
tarpoo mailin toisensa jälkeen pitkin saloja. Mutta aina hän palaa
takaisin. Ja palatessaan hän on yhtä terve ja järkevä kuin sinä
ja minä; ja jos kysyt häneltä missä hän on ollut, niin hän sanoo
käyneensä katsastamassa, olisiko ollut mitään ammuttavaa.

Rod oli kuunnellut hartaasti. Tutustuessaan Mukokin elämän suureen
murhenäytelmään hänestä tuo vanha intiaani tuntui muuttuvan aivan
toiseksi olennoksi. Hän ei enää ollut pelkkä villi, joka vain vähän
erosi erämaiden kesyttömästä ympäristöstä. Rodin rinnassa syttyi
suuri myötätunto kovaosaista miestä kohtaan, ja kynttiläin himmeässä
valossa hänen silmissään kiilteli kyyneliä, joita hän ei huolinut
salata.

-- Mitä Mukoki oikeastaan tarkoittaa tuolla "susiyöllä"? hän kysyi.

-- Muki on tietäjä, kun on kysymys sudenpyynnistä, jatkoi Vabi
kertomustaan. Hän tuntee susien tavat ja luonteen paremmin kuin
kaikki muut metsästäjät yhteensä koko maassa. Hän saa niitä
jok'ikiseen pyydykseen jonka hän vain virittää, eikä se onnistu
yhdellekään toiselle metsästäjälle koko maailmassa; hän voisi
kertoa sinulle sata erilaista yksityispiirrettä yhdestä ainoasta
sudesta pelkästään sen jälkien perusteella, ja tuo hänen ihmeellinen
asiantuntemuksensa yhdessä jonkinlaisen yliluonnollisen vaiston
kanssa sanoo hänelle, milloin 'susiyö' tulee. Jokin seikka tänä yönä
-- taivaalla -- kuussa -- pelkässä erämaan näössä kertoo hänelle,
että hajallaan kuljeskelevat sudet parveilevat ja kulkevat joukossa
ja että aamulla on kirkas päivänpaiste ja että susia tapaa silloin
kunnaiden päivänpuoleisilla rinteillä. Saatpa vain nähdä enkö ole
oikeassa. Huomenillalla, jos Mukoki silloin palaa takaisin, pääsemme
jännittävään sudenpyyntiin, ja silloin saat myös nähdä, kuinka meidän
kesy Sutemme hoitaa ammattinsa.

Seurasi pitkä äänettömyys. Tuli räiskyi takassa, rautauuni hehkui
punaisena, ja pojat istuivat ja katselivat ja kuuntelivat. Rod otti
kellonsa esiin. Puoliyön hetkestä uupui vain kymmenen minuuttia.
Mutta kumpaakaan ei tuntunut haluttavan käydä jatkamaan keskeytynyttä
lepoa.

-- Tuo Susi on merkillinen otus, pakisi Vabi edelleen hiljakseen.
Luulet sen ehkä juonittelevan omia sukulaisiaan vastaan, olevan
rotunsa petturi, joka ilkeydestä houkuttelee niitä varmaan kuolemaan.
Mutta sellainen se ei ole. Sudella on aivan samoin kuten Mukillakin
hyvät syynsä. Oletko koskaan pannut merkille, että se on menettänyt
puolet toisesta korvanlehdestään? Ja jos kohotat sen päätä
taaksepäin, niin näet sen kurkussa julman arven, ja sen vasemmasta
kyljestä aivan etujalan takaa on puolen kämmeneni kokoinen lihapala
reväisty pois.

-- Me löysimme Suden ilveksen ansasta, Mukoki ja minä. Se ei silloin
ollut juuri pentua suurempi, kuukauden vanhaksi Muki sitä sanoi. Ja
sen potkiessa ansassa avuttomana ärhenteli sen ympärillä kolme tai
neljä rakastettavaa serkkua haluten saada siitä itselleen aamiaisen.
Me jouduimme juuri parhaiksi hätään ajaaksemme rosvot tiehensä. Me
jätimme Suden henkiin, ompelimme kiinni sen haavat ja kesytimme sitä
vähitellen -- ja huomenna saat nähdä, kuinka se Mukokin opettamana
käy sotaa omia heimolaisiaan vastaan.

Vasta pari tuntia myöhemmin pojat väsyneinä sammuttivat kynttilät ja
kävivät uudestaan levolle. Ja vielä tuntikauden sen jälkeen Rod virui
valveilla. Hän ihmetteli mielessään, missä Mukoki nytkin kuljeskeli
-- mitä hän puuhaili ja miten hän löytäisi hulluutensa puuskassa
tiensä poluttomassa korvessa.

Kun Rod sitten viimein vaipui uneen, hän uneksi poloisesta
intiaaniäidistä ja tämän pikku lapsesta; hetken perästä ei lasta
enää ollutkaan ja vaimo oli muuttunut Minnetakiksi ja verenhimoiset
sudet yhtä verenhimoisiksi intiaaneiksi. Tästä tuskallisesta unesta
hän heräsi tuntiessaan kylkeensä tuupattavan, ja avatessaan silmänsä
hän näki Vabin hereillä huopiensa alla nyökkäilevän päätään ja salaa
viittailevan hänen selkänsä taakse. Rod käännähti ympäri ja pidätti
henkeään.

Siellä istui Mukoki -- kuorimassa perunoita!

-- Halloo, Muki! hän luikkasi.

Vanha intiaani katsahti ylös työstään ja irvisti vastaan. Hän
nyökkäsi iloisesti ja jatkoi aamiaisen laittamista yhtä huolettomasti
kuin olisi vasta noussut makuusijaltaan nukuttuaan koko yön rauhassa.

-- Nousee pystyyn jo, hän kehotti. Edessä iso saalistus. Hyvin kaunis
päivä tänään. Löytää susia mäiltä -- julman paljon susia.

Pojat pyörähtivät pystyyn peitteistään ja rupesivat pukeutumaan.

-- Mihin aikaan sinä tulit takaisin? tiedusteli Vabi.

-- Nyt, vastasi Mukoki viitaten höyryävään kamiinaan ja kuorimiinsa
perunoihin. Juuri laittaa hyvä valkea.

Vabi loi Rodiin merkitsevän katseen, kun vanha intiaani kumartui
tulisijan yli.

-- Mitä sinä yöllä oikein toimitit? hän uteli edelleen.

-- Iso kuu -- piti ampua, vastasi Mukoki mutisten. Näki ilves mäen
päällä. Näki suden jälki punahirven polulla. Ei ampunut.

Sen verran onnistui poikien saada selvää Mukokin yöllisistä
matkoista. Aamiaista syötäessä vilkutti Vabi jälleen silmää Rodille,
ja kun Mukoki nousi pöydästä sulkemaan kamiinan vetoluukkua, hän
kuiskasi toverilleen:

-- Saatpa nähdä enkö ollut oikeassa. Hän valitsee kukkulat omalle
osalleen.

Ja kun vanha intiaani palasi pöytään, hän sanoi hyvin viattomasti:

-- Eikö meidän olisi parasta hajaantua tänä aamuna eri teille, vai
mitä arvelet, Muki? Minusta näyttää siltä, että meillä on kaksikin
mainiota mahdollisuutta minne asetella ansoja -- ensiksikin harjun
taakse, missä tuo puro leikkaa uransa itään päin, ja sitten sen
toisen puron vartta pitkin, joka juoksee mäkimaiden halki pohjoista
kohti. Mitäs tuumit?

-- Hyvä! rykäisi vanha metsästäjä. Te kaksi lähteä pohjoista kohti --
minä ottaa harju.

-- Eipäs vaan te ja minä lähdemme harjulle ja Vabi lähtee yksinään
pohjoiseen, pyysi Rod hartaasti. Minä tahdon lähteä teidän kanssanne,
Mukoki!

Mukoki oli ilmeisesti hyvillään valkoisen nuorukaisen valinnasta,
ja hän irvisteli ja hihitti ja rupesi kertomaan vähän laajemmalti
suunnitelmistaan. Sovittiin, että kaikki yhtyisivät jälleen
metsäsaunalla aikaisin iltapäivällä, sillä vanha intiaani piti
varmana, että he saisivat ensimmäiset sutensa yöllä.

Rod pani merkille, ettei Susi saanut ollenkaan aamiaista, ja hän
arvasi helposti syyn siihen.

Ansoja käytiin sitten jakamaan. Kauppa-asemalta oli niitä tuotu
kolmea eri kokoa -- viisikymmentä pientä vesikoille, näädille
ja muille pienille turkiseläimille, viidettoista ketunraudat ja
yhtä monet isommat ilveksille ja susille. Vabi varusti mukaansa
kaksikymmentä pientä ansaa sekä neljät ketun- ja neljät sudenraudat,
ja Rod ja Mukoki ottivat yhteensä neljäkymmentä ansaa. Karibun lihan
jäännökset leikeltiin sitten viipaleiksi ja jaettiin pyytäjäin kesken
syöteiksi.

Aurinko oli juuri ruvennut pilkistämään esiin metsänreunan takaa,
kun metsästäjät lähtivät leiriltä. Kuten Mukoki oli ennustanut, oli
tulossa ihana talvipäivä, tuollainen pilvetön, kirpeä pakkaspäivä,
jolloin intiaanit luulevat Suuren Hengen riistävän koko muulta
maailmalta auringonvalon antaakseen sen paistaa yksinomaan heidän
saloilleen. Lähikukkulalta Rod katseli kimaltelevien metsien ja
järvien yli äänettömänä ja lumoutuneena, mutta vain hetkeksi pyytäjät
pysähtyivät siellä, sitten he hajaantuivat eri tahoilleen.

Kukkulan juurella Mukoki ja hänen valkoinen toverinsa tulivat
purolle, jonka vartta he lähtivät seuraamaan. Parisataa metriä
astuttuaan vanha intiaani pysähtyi ja osoitti kaatunutta puunrunkoa,
joka oli kaartunut sillaksi puron yli. Tukkia peittävä lumikerros oli
täynnä pienoisia jalanjälkiä. Mukoki katseli niitä kotvan aikaa, loi
tarkastelevan silmäyksen edemmäksi eläinten polulle ja rupesi sitten
irrottamaan selkäreppuaan.

-- Vesikko! hän selitti.

Hän kulki jäätyneen puron poikki varoen tarkasti koskettamasta
kaatuneeseen puuhun. Vastakkaisella puolella jäljet hajaantuivat
tuulen kaatamien puunrunkojen yli.

-- Täällä elää koko vesikkoperhe, jatkoi Mukoki. Kolme -- ehkä neljä
viisi. Me rakentaa sadin just tähän!

Koskaan ennen ei Rod ollut nähnyt sellaista pyyntivehjettä, jota
vanha intiaani nyt ryhtyi laittamaan. Aivan kaatuneen puunrungon
pään lähelle hän rakensi oksista intiaanimajan muotoisen pikkuruisen
suojuksen. Sen takaosaan asetettiin peuranlihapalanen ja sen eteen,
niin että eläimen täytyi syöttiin päästäkseen astua yli, sovitettiin
ansa, joka peitettiin huolellisesti lumella ja kuivilla lehdillä.
Parissakymmenessä minuutissa Mukoki oli rakentanut kaksi sellaista
sadinta.

-- Minkä vuoksi te rakennatte tuollaisia majoja? kysyi Rod heidän
jatkaessaan matkaa.

-- Paljon lumi tulee talvella, selitti intiaani. Tuollainen maja
pitää lumi poissa ansan päältä. Muuten täytyy alituisesti kaivaa ansa
ylös. Kun vesikko haistaa syötti, menee se majaan ja astuu ansaan.
Laittaa sellaisia majan sisään kaikille pikku eläimille. Ei kelpaa
ilvekselle. Se näkee majan -- kiertää ympäri ja ympäri ja ympäri - ja
menee matkoihin. Ilves viisas otus. Niin myös kettu ja susi.

-- Paljonko arvoinen vesikon nahka on?

-- Viisi dollaria -- ei vähempi. Seitsemän kahdeksan hyvä nahka.

Seuraavan mailin matkalla rakennettiin vielä kuusi vesikonsadinta.
Puro kääntyi nyt kulkemaan korkean kallionselänteen juurta pitkin, ja
Mukokin silmät rupesivat loistamaan. Hän ei enää tuntunut ajattelevan
pelkästään turkiseläinten jälkiä. Hänen katseensa tähysti tarkasti
harjun päivänpuoleista rinnettä, ja hänen askelensa olivat verkkaiset
ja varovaiset. Hän puheli vain kuiskaamalla, ja Rod seurasi hänen
esimerkkiään.

Tuon tuostakin molemmat pysähtyivät tähystelemään elonmerkkejä
yläpuolellaan olevilta metsänaukeamilta. Kahdesti he asettivat
hankeen ketunraudat nähdessään selviä saalista etsivän repolaisen
jälkiä; jylhässä rotkossa, jonka pohjaa peittivät irtaimet
kallionjärkäleet ja kaatuneet puunrungot, he tapasivat ilveksen
jäljet ja panivat raudat rotkon kumpaankin päähän: mutta yhä vielä
harhaili Mukokin katse etsivästi pitkin vuorenrinnettä.

Metsästäjät kulkivat nyt peräkanaa, puolisensadan metrin päässä
toisistaan, kun Rod kuuli äkkiä edestään matalan huudahduksen ja näki
toverinsa innokkaasti viittoilevan hänelle.

-- Susi! kuiskasi Mukoki.

Lumella oli lukuisia eläimenjälkiä, jotka Rodista näyttivät koiran
tekemiltä.

-- Kolme susia, jatkoi intiaani riemuiten. Kulkee tästä varhain
aamulla. Nyt ne lekottelee jossakin päivänpaisteessa harjun päällä.

He lähtivät seuraamaan sudenjälkiä. Vähän matkaa kuljettuaan Rod
huomasi jäniksenraadon tähteen ja sen ympärillä ketunjälkiä. Siihen
Mukoki pani taas yhdet raudat.

Vähän edempänä keksittiin soopelinpolku, ja sille asetettiin ansa.
Karibun ja punapeuran jälkiä kulki ristiin rastiin puron poikki,
mutta niistä intiaani ei paljoa piitannut. Uudet sudenjäljet
osoittivat neljännen hukan yhtyneen parveen, sitten viidennen, ja
seuraavan puolituntisen kuluessa keksittiin kolmen muun suden jäljet,
jotka kulkivat kohtisuorasti metsästäjien seuraamien jälkien poikki
ja hävisivät tiheämetsäiselle alangolle. Mukokin naama oli ilon
irveessä.

-- Paljon susia täällä! hän huudahti. Paljon menee tuonne päin ja
tuonne päin ja tuonne päin. Hyvä paikka ensi yöksi.

Pian puro erosi harjusta ja lähti kiertämään loivana kaarena pienen
rämesuon halki. Täälläkös vasta näkyi metsän villin elämän merkkejä,
jotka panivat Rodin veret kuumana kohisemaan. Paikoittain oli hanki
poljettu täpösen täyteen peuranjälkiä. Polut haarautuivat joka
taholle ja lukemattomista näreistä oli kuorta hankautunut rikki ja
oksia taittunut.

Mukokin varovaisuus kävi hänen kokemattomalle toverilleen melkein
tuskastuttavaksi. Jokainen tielle sattuva oksa oli taitettava syrjään
äänettömästi, ja kerran kun Rodin lumikenkä sattui kolahtamaan männyn
kylkeen, kohotti intiaani hirmustuneena molemmat kätensä korkeutta
kohti. Kymmenen minuuttia -- viisitoista -- kaksikymmentä kului
tällaisessa hiipivässä kulussa nevan poikki.

Äkkiä Mukoki seisahtui ja heristi kättään varoittavasti taakseen.
Sitten hän katsahti seuralaiseensa, ja hänen kasvoistaan Rod huomasi,
että hän näki jonkin eläimen edessään. Tuuma tuumalta hän hiihti
eteenpäin lumikengillään ja viittasi Rodiakin lähestymään hitaasti ja
varovaisesti.

Pojan tultua aivan hänen taakseen hän ojensi tälle pyssynsä, ja hänen
huultensa liikkeestä Rod erotti hiljaisen komentosanan:

-- Ampuu!

Vapisevin käsin Rod otti pyssyn vastaan ja loi katseensa nevan
reunaan Mukokin kumartuessa kyyryyn hänen edessään. Näky pani hänen
hermonsa väräjämään kuin kuumeessa. Noin sadan metrin päässä hänestä
seisoi komea urospeura napsien suuhunsa pähkinäpensaan nuoria
latvoja, ja aivan sen takana oli kaksi naaraspeuraa. Ponnistellen
Rod sai malttinsa takaisin. Urospeura seisoi kylki häneen päin, pää
ja kaula koholla, niin että se tarjosi mainion tähtäystilaisuuden
arimpaan paikkaansa etulavan taakse. Siihen nuori metsästäjä
tähtäsikin ja ampui. Satutettu eläin hypähti korkealle ja putosi
sitten kuolleena hangelle.

Tuskin Rod oli ennättänyt todeta osuneensa, kun Mukoki riensi
joutuisasti kaatunutta eläintä kohti kiskoen samalla reppua
selästään. Nuorukaisen kerittyä saaliinsa luo oli vanha intiaani
saanut repustaan esiin ison pullon; sitten hän katkaisi vielä
värisevältä peuralta kurkun ja täytti pullonsa siitä pulppuavalla
verellä.

-- Veri olee hyvä susille. Ne pitää paljon verestä. Haistaa veri --
tulee isossa joukossa yöllä ammuttavaksi.

Mukoki ei enää noudattanut tähänastista varovaisuuttaan, ja
ilmeisesti hän piti päivän töitä jo päättyneinä. Leikattuaan
saaliista sydämen, maksan ja toisen takakoiven hän otti repustaan
esiin vahvan nahkahihnan, sitoi sen toisen pään peuran kaulaan,
heitti toisen pään lähellä kasvavan puunoksan yli ja hinasi toverinsa
avustamana saaliin niin korkealle, etteivät sudet ja muut pedot
päässeet siihen käsiksi.

Sitten molemmat jatkoivat kulkuaan nevan poikki. Sen äärimmäisessä
päässä maa kohosi puronuomasta lähtien loivasti ylös harjulle
päin, ja tämä rinne oli ylt'yleensä vierinkivikasojen ja tiheän
pihtakuusi- ja koivuviidakon peittämä. Aivan puronmutkassa Rod näki
jättiläiskallion, jonka äkkijyrkät seinät tekivät mahdottomaksi
kavuta lattealle huipulle muualta kuin yhdeltä reunalta, ja
silloinkin vain seipään avulla. Mukoki tarkasteli kalliota
tyytyväisesti murahtaen.

-- Hyvä paikka susia ampua, hän sanoi hihittäen. Monta susia tällä
nevalla ja harjulla. Täällä me voittaa ne peijakkaat. Tuolta hyvä
ampua!

Hän osoitti puolensadan metrin päähän muuatta pihtakuusinäreikössä
olevaa aukkoa.

Rodin kello näytti jo puolipäivän hetkeä, ja molemmat istahtivat
syömään eväsvoileipiään. Muutaman minuutin perästä he jo patikoivat
kotiin päin. Kun he olivat päässeet nevalta, Mukoki johti kulun
kohtisuorasti heidän ansalinjaansa vastaan ja sitten ylös harjulle,
joka tulomatkalla oli koko ajan ollut heidän oikealla sivullaan ja
jonka yli pääsi oikaisemaan hyvän mutkan kotimökille mentäessä.

Rod katseli harjulta avautuvaa näköalaa. Toinen rinne vietti
loivasti tasangolle, toinen taas putosi miltei äkkijyrkkänä, noin
sadanviidenkymmenen metrin korkuisena seinämänä kapeaan, pimeään
rotkoon, jonka pohjalla kiemurteli pienoinen joki. Mukoki kumartui
katselemaan jyrkänteen reunan yli rotkoon.

-- Keväällä tuolla hirmusti karhuja, hän selitti.

Mutta Rod ei joutanut ajattelemaan karhuja. Jälleen pyöri kulta
hänen aivoissaan. Ehkäpä juuri tuo jylhä ja pimeä rotko kätki
sen kallisarvoisen salaisuuden, joka oli kuollut noiden kahden
kullanetsijän mukana puoli vuosisataa sitten.

Rotko olikin kuin omiaan salaisuuden hautapaikaksi -- sinne ei
päivä paistanut eikä kuu kumottanut; jylhät vuoriseinät suojelivat
sitä taivaan tuulilta; siellä vallitsi ikuinen kuoleman rauha ja
hiljaisuus; arkaillen ja aivan kuin varkain pujotteli purokin
polveilevaa uraansa sen pohjalla.

Olikohan vainajien salaisuus haudattu tuohon rotkoon?

Yhä uudelleen Rod teki itselleen tuon kysymyksen tarpoessaan Mukokin
kintereillä kotimökille, ja mitä useammin hän sitä toisteli, sitä
lähemmäksi hän luuli tulevansa vastausta, kunnes viimein merkillinen,
sykähdyttävä varmuus pani hänen verensä kuumana kiehumaan. Tarttuen
kiivaasti toveriaan käsivarteen hän viittasi taakseen ja sanoi:

-- Mukoki -- se kulta löydettiin tuolta noiden kahden jyrkänteen
välistä!



9.

SUSI KOSTAA HEIMOLAISILLEEN


Siitä hetkestä alkaen Roderick Drew oli oudon, vastustamattoman
mielihalun lumoissa. Hän olisi kernaasti luopunut talvisesta
metsästyksestäkin noudattaakseen kokonaan tuota mielihalua --
kulta-aarteen etsimistä. Hän oli nyt täysin selvillä vanhan
metsämökin, luurankojen ja pukinnahkapussin sisällön tarinasta.

Nuo luurangot olivat aikoinaan olleet eläviä miehiä. He olivat
löytäneet kultasuonen -- paikan, josta he olivat omin käsin
korjanneet pussissa olleet kultanokareet. Ja tuo löytöpaikka oli
jossakin lähellä.

Nyt häntä ei enää lainkaan ihmetyttänyt, miksi he olivat löytäneet
vain niin vähän kultaa metsämajasta. Kuin salaman valossa hänelle
selvisi koko salaisuus. Miehet olivat juuri keksineet kultasuonen,
kun he riitaantuivat. Voiko muuta ratkaisua ajatellakaan?
Päivän, kaksi, kolmekin he olivat riidelleet saaliinjaosta,
vakuusoikeuksista. Juuri näin oli heidän riitaantumisensa
selitettävissä. Ehkäpä toinen oli keksinyt kultasuonen ja vaatinut
sen vuoksi itselleen suurempaa osuutta saaliista. Joka tapauksessa
pukinnahkapussissa oli vain muutaman päivän työn tulos. Rod oli siitä
aivan varma.

Mukoki oli irvistänyt epäilevästi ja kohauttanut hartioitaan, kun Rod
oli väittänyt kultasuonen sijaitsevan vuoren rotkossa, ja sen vuoksi
nuorukainen piti uudet johtopäätöksensä omana salaisuutenaan.

Kotimatkalla oli kumpikin äänetön. Rodin ajatukset askartelivat liian
kiihkeästi uuden ratkaisun kimpussa ja hän painoi niin ahkerasti
muistiinsa merkkipaikkoja, ettei joutanut kyselemään toveriltaan
mitään; Mukoki taas ei yleensä katkaissut äänettömyyttä, jos häneltä
ei kysytty mitään.

Vaikka Rod tarkasti valppaasti ympäristöä, ei hän nähnyt missään
sopivaa paikkaa, josta olisi voinut laskeutua rotkoon. Hän oli hieman
pettynyt, sillä hän oli päättänyt käydä ensi tilassa tutkimassa tuota
rotkoa. Hän oli varma, että saisi Vabinkin taivutetuksi toverikseen.
Tai kyllä hän saattoi ryhtyä yksinkin toimeen. Hän oli jokseenkin
varma siitä, että rotkoon voisi laskeutua jostakin kohdasta
vastakkaiselta harjulta.

Vabi oli jo leirillä heidän sinne saapuessaan. Hän oli asettanut
kahdeksantoista ansaa ja ampunut kaksi pyytä. Linnut olivat jo
valmiiksi kynityt illallista varten. Ateriaa valmisteltaessa Rod
kuvaili toverilleen rotkoa ja kertoi jonkin verran luuloistaan, mutta
Vabi tuntui kuuntelevan vain puolella korvalla.

Vabi oli omissa ajatuksissaan. Hän seisoi joutilaana kädet taskussa,
kun Rod ja Mukoki touhusivat jouduttaakseen ateriaa. Vihdoin hän
ravistihe äänettömyydestään ja otti taskustaan hylsyn, jota hän
näytti vanhalle intiaanille.

-- Katsohan tuota, hän sanoi. En tahdo herättää sinussa turhaa pelkoa
-- mutta tämän minä löysin tänään polulta.

Mukoki sieppasi hylsyn käteensä kerkeästi kuin se olisi ollut
kultakimpale. Hylsy oli tyhjäksi ammuttu. Sen pohjasta voi vielä
selvästi lukea "35 Rem.".

-- Mitä, tämähän...

-- Niin juuri -- Rodin pyssyn hylsy!

Rod ja Mukoki tuijottivat ällistyneinä nuoreen intiaaniin.

-- Se on 35 kaliberin Remington, jatkoi Vabi, ja se on
automaattikiväärin hylsy. Sellaisia aseita on vain kolme kappaletta
näillä seuduilla. Minulla on yksi, Mukokilla toinen -- kolmas oli se,
jonka Rod menetti Vungan miesten kanssa tapellessamme!

Peuranpaistikimpale uhkasi jo palaa, ja Mukoki siirsi sen joutuin
pöydälle. Äänettöminä kaikki kolme istuivat aterialle.

-- Vungan miehet ovat siis jäljillämme, sanoi Rod vihdoin.

-- Sitähän minäkin olen miettinyt koko iltapäivän, vastasi Vabi. He
ovat selvästi vuoren tällä puolen, tai ovat ainakin aivan äskettäin
käyneet täällä. Mutta en usko heidän tietävän meistä mitään. Heidän
polkunsa kulki lähes viiden mailin päässä täältä, ja se oli ainakin
kaksi päivää vanha.

-- Oliko heitä monta? kysyi Rod.

-- Vain kolme miestä. He olivat taivaltaneet pohjoista kohti,
ja kun seurasin heidän jälkiään taaksepäin, huomasin heidän
tulleenkin pohjoisesta. Minä luulen, että he olivat aivan sattumalta
metsästysretkellä poikenneet näin kauas etelään. Nyt he ovat menneet
takaisin leirilleen enkä usko heidän tulevan enää näille seuduin.

Mukoki nyökkäsi; Vabin selitys tuntui hänestä oikealta. Siitä
huolimatta uutinen kiihdytti kaikkien mieltä.

Aterian aikana punottiin sotasuunnitelmaa. Metsästäjät eivät aikoneet
jäädä ristissä käsin odottelemaan vungien hyökkäystä. He päättivät
pitää vihollista jatkuvasti silmällä ja ryhtyä itse hyökkäykseen
mikäli tilanne niin vaati.

Aurinko oli juuri laskemassa etäisten lounaisten harjujen taa, kun
metsästäjät lähtivät jälleen leiriltä. Susi ei ollut edellisestä
illasta lähtien saanut mitään syödäkseen, ja sen levottomat liikkeet
ja kärsimättömästi pälyilevät silmät kertoivat sen olevan nälissään.
Mukoki kiinnitti tyytyväisenä toisten huomion noihin oireisiin.

Aikainen iltahämärä oli jo laskeutunut, kun nuo kolme metsästäjää
saapuivat sille paikalle, jossa Rod oli ampunut uroshirven. Hänen
kantaessaan pyssyjä ja selkäreppuja kiskoivat Mukoki ja Vabi
hirvenraadon välissään suunnattomalle lattealle paadelle. Useita
näreitä katkottiin ja hirvenraato hinattiin nahkahihnalla kallion
kylkeä ylös, kunnes se varmasti lepäsi lattealla harjalla.

Raadon kaulasta johdettiin hihna kalliolta setrimännikköön, jossa
metsästäjäin oli määrä väijyä. Kahteen setriin rakennettiin
katkotuista näreistä noin neljän metrin korkeuteen hät'hätää kolme
lavaa, joilla metsästäjät voivat mukavasti oleilla tulematta
itse huomatuiksi. Pimeän tullessa oli sadinkin valmis, erästä
yksityiskohtaa lukuunottamatta, jonka suorittamista Rod seurasi
suurella mielenkiinnolla.

Vaatteidensa sisäpuolelta Mukoki otti esiin verellä täyttämänsä
pullon, jota hän oli pitänyt lämpimänä ruumistaan vasten. Kolmannen
osan sen sisällöstä hän kaatoi kallion harjalle ja lumeen sen
juurelle. Lopun hän tiputti pisara pisaralta nevalle ja tasangolle
vieville jäljille.

Sitten metsästäjät palasivat Suden luo, joka oli köytetty kiinni
puoliväliin harjunrinnettä. Erään ison kallion suojaan rakennettiin
vähäinen nuotio, ja metsästäjät kuluttivat aikaa paistamalla ja
syömällä peuranlihaviipaleita ja kertaamalla jälleen muistissaan
päivän kaikki tapahtumat.

Vasta kello yhdeksän korvissa nousi kuu kumottamaan korven ylitse.
Rod ei lakannut ihmettelemästä tätä pohjolan öiden suurta lamppua.
Se hiipi lieskuvana, punaisena tulipallona esiin metsänreunan takaa,
sumun ja autereen ollenkaan himmentämättä sen yksinäistä uraa näillä
talottomilla taipaleilla; ja kohotessaan se kadotti verenkarvaisen
värinsä, kunnes helotti leppeästi kullan- ja hopeanhohtoisena. Koko
alla oleva maailma tuntui käyvän valoisaksi. Silloin Mukoki viittasi
toisia seuraamaan ja lähti Susi rinnallaan astumaan rinnettä alas.

Kiertäen avarassa kaaressa lattean paaden taakse Mukoki seisahtui
noin seitsemän metrin päähän hirvenraadosta ja solmi Suden
kiinnitysköyden puuhun.

Vangittu eläin rupesi heti näyttämään kiihtymyksen merkkejä. Se
tepasteli hermostuneesti edestakaisin, nuuski ilmaa joka suunnalle,
ja sen leukaperät loksahtivat muristen kiinni. Sitten se haistoi
lumelle tiputettua verta.

-- Tule, kuiskasi Vabi nykäisten Rodia käsivarteen. Joudu --
varovasti!

He hiipivät pihtakuusien pimentoon ja katselivat äänettöminä Sutta.
Se seisoi nyt ruumis jäykkänä ja nuuski veritäpliä. Sen pää oli
vihaisesti huiskivan hännän tasalla, korvat olivat luimussa ja
sieraimet vainusivat kiihkeästi tuota outoa, hurmaavaa hajua, joka
lehahti kuutamoisen maiseman halki. Sen väräjävissä sieraimissa oli
veren hajua.

Pikainen mielijohde sai sen vilkaisemaan ymmällään taakseen, minne
sen vangitsijat olivat jääneet. Mutta nämä olivat menneet menojaan.
Se ei voinut nähdä eikä kuulla heitä. Se vainusi kyllä ihmisten
läsnäolon, mutta tuo vainu oli sillä alituisesti, eikä se nytkään
hämmentänyt sen mieltä. Veren haju sitä vastoin viehätti sitä -- ja
metsästyksen jännitys - metsästyksen, joka läheni joka hetki.

Se kyyristyi jälleen tarkastelemaan veriläikkiä. Se vainusi niitä
kauempaakin edestään, ja metsästäjät voivat kuulla sen päästävän
pitkän, matalan vikinän, joka tuntui päättyvän suden ulvontaan.
Verijäljet houkuttelivat sitä saalista kohti. Se pureskeli
raivoissaan nahkahihnaa, joka vangitsi sen alalleen, repi ja kiskoi
sitä kuin vihainen koira ja unohti tykkänään pitkän kokemuksen
antaman opetuksen.

Joka minuutti tuntui lisäävän sen kiihkoa. Se juoksi pitkin näreikön
rintaa, ahmi suuntäydet veristä lunta, ja jokainen suullinen vei sen
yhä lähemmäksi paadella makaavaa hirvenraatoa. Saalis oli jossain
aivan lähellä. Eläimellinen vaisto ilmaisi sen vangitulle sudelle.
Oh, mikä rajaton, värisyttävä himo sillä oli päästä tappamaan --
tappamaan -- tappamaan!

Se teki uuden ryntäyksen niin että lumi sen edessä pyrysi;
raivoisasti se yritti murtautua irti pidättelevästä köydestä
seuratakseen verensä iloista kutsua. Mutta taas oli ryntäys turha ja
se jäi väristen ja surkeasti vikisten paikalleen.

Sitten se istahti köydelleen.

Hetkiseksi se käänsi nokkansa kirkkaalle taivaalle, pitkä kuono
kohtisuoraan hartioita vastaan.

Sitten alkoi matala, vaikeroiva vikinä, samanlainen kuin
käheä-äänisen koiran "kalman ulvonta" -- mutta kohta tuo vikinä
kasvoi voimakkaammaksi, pitemmäksi ja korkeammaksi, kunnes se
kajahteli kunnailta ja tasangoilta saaliin jäljillä olevan suden
metsästysulvontana, joka maanitteli korven nälkiintyneitä,
harmaaturkkisia heimolaisia paikalle niin kuin torvensoittajan
hälytyssoitto kokoaa aseveljiä taistelutantereelle.

Kolme kertaa kohosi tuo verta sykähdyttävä ulvonta vangitun suden
kurkusta, ja ennen kuin sen kaiku oli ennättänyt kuolla, olivat
metsästäjät kavunneet pihtakuusissa oleville ampumalavoilleen.

Sitten vasta herännyt korpi painui pahaenteiseen, aavistelevaan
äänettömyyteen. Rod voi kuulla oman sydämensä rajun sykinnän. Hän
unohti polttavan pakkasenkin. Hänen hermonsa värisivät kuin kireälle
viritetyt viulunjänteet. Hän katsahti loputtomille tasangoille, jotka
kimmelsivät valkoisina ja salaperäisen ihanina kuutamossa. Vabi tiesi
paremmin kuin hän, mitä kohta tulisi tapahtumaan.

Ylt'ympäri korven laajan lakeuden oli kiirinyt Suden kutsuva,
maanitteleva ääni. Alempana, missä järvi uinui jääpeitteensä alla,
säikähti pelokas naaraspeura ääntä; harjun takana nosti iso uroshirvi
sarviniekan päänsä ja tuijotteli ympärilleen taistelunhaluisena;
puolen mailin päässä pysähtyi repolainen hiipiessään jäniksen
perässä; ja siellä täällä kääntyivät Suden harmaaturkkiset
heimolaiset poluiltaan kohti heille kajahtanutta merkkihuutoa.

Sitten katkesi äänettömyys. Matkojen päästä -- ehkäpä kokonaisen
mailinkin takaa -- kajahti vastaushuuto, ja tuon äänen kuullessaan
vangittu susi törmäsi jälleen pystyyn ja lähetti heimolaisilleen
sanan, että se oli löytänyt veriset jäljet ja saalis oli lähellä.

Pihtakuusien turvissa piileskelevät väijyjät eivät virkkaneet
sanaakaan toisilleen eivätkä liikauttaneet oksaakaan. Mukoki oli
heittäytynyt takakenoon päästäkseen ampuma-asentoon. Vabi tuki
itseään toisella jalallaan ja piti pyssyä polveen nojaten poskellaan.
Rodilla oli tänään järeä revolveri, ja hän nojasi tähdätessään
käsivarttaan puunoksaan.

Hetken perästä kuului tasangolta jälleen etäinen suden ulvonta,
ja tällä kertaa sitä seurasi toinen jostakin lännen suunnalta.
Sitten kuului tasangolta kaksi huutoa, ja sitten edelleen idästä
ja pohjoisesta. Ensi kerran koko yönä Rod ja Vabi kuulivat Mukokin
hiljaa hihittelevän kuusessaan.

Veljiensä vastauksen kuullessaan Susi yltyi raivoon. Tuoreen
veren ja haavoitetun riistan haju oli tehdä sen aivan hulluksi
kiihkosta. Mutta nyt se ei enää kuluttanut voimiaan hyödyttömään
hihnan tempoilemiseen. Se tiesi, että huudot toivat paikalle isomman
pyytäjäparven. Yhä lähempää kuuluivat johtajasusien huudot, ja sen
tajutessaan Susi lähetteli kutsujaan entistä kiihkeämmin kaikkiin
ilmansuuntiin.

Äkkiä kuului nevalta nopea, kiihkeä, luskuttava vastaus, ja Vabi
nykäsi Rodia käsivarteen.

-- Se on tullut sille paikalle, missä sinä ammuit tuon uroshirven,
hän kuiskasi. Nyt tässä tulee kiire!

Tuskin hän oli saanut tuon sanotuksi, kun nevalta kajahti kokonainen
sarja kiihkeitä huutoja, ja yhä lähemmäksi uskalsi tasangon
nälkiintyneiden rosvojen parvi seuraten intiaanien niille laittamaa
tuoksuvaa syöttipolkua hirvenraatoa kohti. Seuraavassa tuokiossa
tähystäjät näkivät laihan varjon syöksyvän esiin nevan reunalta ja
juoksevan nopeasti hangen yli Sutta kohti.

Samassa kun pedot kohtasivat toisensa ne vaikenivat; sitten molemmat
kohottivat vaikeroivan metsästysulvonnan, vapaa susi rohkeni tulla
aivan kallion viereen ja nostaa etujalkansa sitä vasten. Sen ulvonta
kertoi entistä sykähdyttävämmin kauempana oleville tovereille, että
saalis oli näkösällä.

Nopeasti yhtyivät nämäkin leikkiin. Harjun laelta tuli muuan ja
liittyi kallion luona ärhentelevään sukulaiseensa. Nevalta tuli
kolmipäinen parvi, ja paaden ympärillä alkoi raivoisa luskuttaminen
ja hyppeleminen susien pyrkiessä tavoittamaan houkuttelevaa
saalista, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin vaikeasti
saavutettavissa. Ja parinkymmenen metrin päässä kyrmisteli kesy
susi katsellen heimolaistensa ponnisteluja ja läähättäen turhista
vapautumisyrityksistä, kunnes se viimein vaipui myrtyneeseen
äänettömyyteen aivan kuin olisi tiennyt, että tuo jännittävä kohtaus
vaihtuisi kohta julmaksi murhenäytelmäksi.

Silloin Mukoki sanoi, että Susi kosti heimolaisilleen.

Mukoki kuiskasi hiljaisen varoituksen tovereilleen, ja Vabi nosti
pyssyn poskelleen. Kallion juurelle oli tällöin kokoontunut ainakin
parikymmentä harmaaturkkia. Vanha intiaani rupesi kiskomaan
nahkahihnaa, jonka toinen pää ulottui paaden laella makaavaan
hirvenraatoon -- kiskoi kaikin voimin -- ja syötin voitiin nähdä
verkalleen liukuvan hangelle. Vielä yksi tempaisu, ja se putosi
ärhentelevän susijoukon keskeen.

Kuin kärpäset sokeripalan kimppuun syöksyivät nuo nälkiintyneet
hurtat tappelemaan saaliista, ja silloin Mukoki antoi ampumiskäskyn.

Viiden sekunnin ajan valaisi harjunrinnettä aseiden suista
välkähtävät tulenliekit, ja kahden pyssyn ja järeän Colt-pistoolin
pamahdukset tukahtuivat petojen ulvontaan ja rähinään. Viisitoista
laukausta oli ammuttu noina viitenä sekuntina, ja niiden jälkeen
vallitsi jälleen pohjolan yön äänetön, ihana rauha. Kallion ympärillä
oli hiljaista; kuului vain henkihieverissä viruvien eläinten
läähätystä.

Puista kuului makasiiniin työnnettyjen luotien helinää.

Vabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan:

-- Tänään taisimmekin tehdä kelpo jälkeä, Mukoki!

Vastaamatta Mukoki kapusi alas puusta. Toiset seurasivat hänen
perässään ja kiirehtivät kalliota kohti. Viisi hengetöntä ruhoa
makasi lumella. Kuudes susi vetäytyi kallion taakse piiloon, mutta
Mukoki lopetti sen päivät vyökirveellään. Seitsemäs oli juossut
puolisensataa metriä pakoon, mutta verinen ura näytti tien ja kun
Vabi ja Rod saapuivat eläimen luo, se tempoili jo henkitoreissaan.

-- Seitsemän kappaletta! huudahti nuori intiaani. Tämä oli kaikkein
parhaita saaliitamme. Sata ja viisi dollaria yhtenä yönä ei ole
lainkaan huono ansio, vai mitä Rod?

Vabi ja Rod palasivat kallion juurelle vetäen sudenraatoa perässään.
Mukoki seisoi kuutamossa liikkumattomana kuin kuvapatsas, katsellen
tiukasti pohjoiseen. Hän viittasi lakeuden yli ja sanoi päätään
kääntämättä:

-- Katsoo!

Kaukana metsästäjät näkivät tulenlieskan kohoavan korkeuteen.
Katkeamattomana säkenevirtana se kiipesi yhä ylemmäksi, kunnes
värjäsi taivaanrannan kolkkoon loimuunsa, joka loi valjua kajastetta
nevalle ja lakeuden puihin.

-- Se on palava katajapensas, sanoi Vabi.

-- Palava katajapensas -- niin on, myönsi vanha soturi. Sitten hän
lisäsi: -- Vungan miesten merkkituli.



10.

ROD TUTKII ROTKOA


Rodin mielestä palava pensas näytti olevan melko lähellä -- ehkä
mailin päässä tai hiukan kauempana. Huomatessaan intiaanien
tuijottavan äänettöminä tuota outoa valoa hän alkoi aavistella
pahaa. Mukokin katseessa oli myrtynyt, äkeä leimu, samanlainen kuin
raivoisan metsänpedon silmissä. Vabin poskilla oli kiihtymyksen puna,
Rod huomasi hänen katsahtavan kysyvästi Mukokiin.

Näiden metsäläisten pronssinkarvaisilla kasvoilla kuvastuivat heidän
kauan hillityt rotuvaistonsa. Rod piti heitä tarkoin silmällä, ja hän
tunsi sydämensä värähtävän. Vanhassa erämajassa he olivat julistaneet
sodan Vungan väelle. Sekä Mukoki että Vabi olivat hellittäneet
ohjaksia, jotka olivat niin kauan pidättäneet heitä kostamasta
heimonsa verivihollisille. Nyt oli suotuisa tilaisuus tullut.

Vielä viitisen minuuttia paloi tuo etäinen merkkivalkea, sitten se
vähitellen aleni ja sammui suitsevaksi savupilveksi. Mutta yhä vielä
Mukoki tuijotti äänettömänä ja tuimasti pohjoiseen taivaanrantaan.
Vihdoin Vabi katkaisi äänettömyyden.

-- Kuinka pitkä matka sinne on, Muki?

-- Kolme mailia, vastasi vanha soturi epäröimättä.

-- Sitten ennättäisimme sinne neljässäkymmenessä minuutissa.

-- Aivan oikein.

Vabi kääntyi Rodin puoleen.

-- Osaisitko sinä yksinäsi palata leirille? hän kysyi.

-- En, jos te aiotte lähteä tuonne, kivahti Rod. Minä lähden mukaan.

Mukoki purskahti yrmeään nauruun.

-- Ei mennä. Ei mennä sinne nyt. -- Hän pudisti päätään. -- Viisi
minuuttia, niin ei näke savu enää. Paha löytää Vungan leiri yöllä.
Huomenna lähtee. Seuraa jäljet päivällä, sitten ampuu.

Rod tunsi mielensä keventyneeksi vanhan intiaanin ratkaisusta. Hän
ei pelännyt taistelua; itse asiassa hän oli innokas kohtaamaan nuo
rosvot, jotka olivat varastaneet hänen kiväärinsä.

Mutta juuri nyt olisi taisteluun ryhtyminen hämmentänyt pahasti
hänen omia suunnitelmiaan. Rodin ajatuksia askarrutti näet nykyään
lakkaamatta "Luurankokaivos", joksi hän oli mielessään ruvennut
nimittämään vuorenrotkoa. Epäilemättä hän löytäisi aarteen, jos vain
saisi aikaa etsiä sitä.

Toisaalta hän ei voinut uskoa, että Vungan miesten leirille tehty
hyökkäys onnistuisi; edessä oli joko tuho tai nopea pako. Täytyihän
jopa taisteluintoisen Vabinkin myöntää, ettei heidän kolmen hyökkäys
voinut olla erityisen tehokas -- siitäkään syystä, että yhdellä
heistä oli aseenaan vain revolveri.

Rod oli siis hyvillään, kun Mukoki ja Vabi ryhtyivät kaikessa
rauhassa ilta-askareisiin. Kaadetuilta pedoilta nyljettiin päänahat,
ja Susi sai vaivojensa palkaksi ahmittavakseen koko hirvenraadon.

Sinä yönä ei erämajassa nukuttu paljonkaan. Lähes neljään kolmikko
istui kuumana hehkuvan kamiinan ääressä pohtimassa tilannetta. Rod
huomasi ihmeekseen, että hänen rauhalliset toverinsa olivat joutuneet
yllättävän kiihtymyksen valtaan.

Tuosta yöllisestä keskustelusta tuli oikea sotaneuvottelu. Maja
päätettiin heti laittaa puolustuskuntoon. Kaikkiin seiniin oli
hakattava ampumareikiä, oveen tehtävä vankat teljet ja ikkunat
varustettava sisäluukuilla. Niin kauan kuin taisteluun joutumisen
vaara oli olemassa, piti yhden joukosta aina jäädä vartioimaan taloa.

Päivän koittaessa Mukoki aikoi lähteä tarkastamaan Vabin ansapolkua
tutustuakseen siihen; samalla hän virittäisi polun päähän lisää
ansoja. Myöhemmin päivällä oli Vabin vuoro käydä tarkastamassa
Mukokin satimet ja rakentaa uusia samaan linjaan. Rodin tehtävänä oli
vartioida sillä aikaa erämajaa.

Mukoki havahtui lyhyestä unestaan ensimmäisen harmaan aamuhämärän
koittaessa, mutta ei herättänyt väsyneitä tovereitaan ennen kuin oli
saanut aamiaisen valmiiksi. Sen syötyään hän tarttui pyssyynsä ja
sanoi aikovansa ensin käydä katsastamassa vesikkosatimiaan harjun
takana ennen kuin lähtisi pitkälle päiväretkelleen. Rod liittyi hänen
mukaansa ja jätti Vabin huolehtimaan astiainpesusta.

He joutuivatkin pian puron varrelle rakennetuille satimille.
Vaistomaisesti molempien katseet olivat kiintyneet näihin, eikä
kumpikaan tullut tarkastaneeksi ympäristöä. Siksi molemmat
säpsähtivätkin kuullessaan äkkiä korskumista ja hangen risahtelua
aivan läheltä. Pienestä leppäviidakosta törmäsi esiin iso uroshirvi,
joka syöksähti harjunrinnettä ylös salomökkiä kohti, ilmeisesti
toivoen pääsevänsä notkon turvaan.

-- Odottaa, kunnes se pääsee harjun laelle! huudahti Mukoki vieden
nopeasti pyssyn poskelleen. Odottaa!

Ampumamatka oli mainio, ja Rod tunsi kiusausta laukaista vanhan
intiaanin varoituksesta huolimatta. Mutta hän pidätti syhyäviä
sormiaan liipaisimelta. Heti kun eläimen mahtava sarvekas pää nousi
näkyviin taivaanrantaa vasten intiaani luikkasi uudestaan, ja Rod
laukaisi repeterikiväärinsä kolme kertaa peräkkäin. Välimatka oli
kuutisenkymmentä metriä, ja Mukoki ampui vain kerran, silloin kun
hirvi oli kokonaan näkyvissä harjun laella.

Seuraavana sekuntina saalis oli mennyt menojaan. Rod oli juuri
syöksymässä sen perään, kun Mukoki tarttui häntä käsivarteen.

-- Kyllä me saa se, irvisteli intiaani hyvillään. Se juoksee alas,
sitten kaatuu aivan lähelle leiri. Sieltä hyvä kantaa lihat majaan.

Tyvenesti intiaani alkoi astella satimiaan kohti. Rod seisoi kuin
naulittuna paikoillaan.

-- Nyt kokemaan sadin! hoputti Mukoki. Paluumatkalla ottaa hirvi.

Mutta Rod, joka ei ikipäivinä aikaisemmin ollut pyydystänyt suurempaa
riistaa kuin rottia, ei toki malttanut jättää hirveä sikseen; hän
oli jo kapuamassa rinnettä ylös. Harjun laella hän näki lumessa
verisen kuopan siinä kohdassa, johon hirvi oli ensiksi kaatunut
kuolettavan luodin saatuaan, ja kummun toisella puolella eläin makasi
hengettömänä, juuri niin kuin vanha intiaani oli ennustanut.

Laukausten houkuttelemana juoksi Vabikin kiireesti jään yli, ja
pojat tulivat hirven luo yhtä aikaa. Rod tarkasteli hyvillään luodin
jälkiä. Yksi, joka ilmeisesti oli lähtenyt Mukokin tarkasta pyssystä,
oli sattunut etulavan takana oleviin arkoihin elimiin; lisäksi hän
löysi kaksi muuta osumaa, jotka nekin olivat olleet kuolettavia.

Huomattuaan, että kaksi hänen omaa laukaustaan oli osunut saaliiseen,
poika tuli täyteen intoa, ja hän oli juuri haltioituneena
kuvailemassa Vabille tapausta, kun vanha intiaani tuli näkyviin
harjulta ja näytti hihitellen heille satimesta saamaansa komeaa
kärppää.

Päivä ei olisi voinut alkaa onnellisemmin entein, ja kun Mukoki
erosi toisista lähteäkseen pitkälle taivallukselleen, olivat kaikki
perin hilpeitä. Hyvä metsäonni ja aurinkoinen päivä olivat omiaan
hälventämään heidän edellisen yön pelkojaan.

Vabi jäi leiriin heidän varhaiseen päivälliseensä saakka korjaten
sillä välin kotiin ammutusta hirvestä hyviä paloja ja auttaen Rodia
varustamaan mökkiä puolustuskuntoon. Päivä ei ollut vielä puolessa,
kun hän lähti tarkastusmatkalleen Mukokin ansoille.

Kun Rod jäi yksin, hänen ajatuksensa palasivat jälleen salaperäiseen
rotkoon. Hän oli harjun laelta huomannut, että rotkossa ei ollut
paljon lunta, ja hän paloi halusta päästä tutkimaan paikkaa ennen
kuin joulukuun tuimat lumimyrskyt täyttäisivät sen tykkänään
kinoksilla.

Myöhemmin iltapäivällä hän otti vanhan pukinnahkapussin seinänraosta
ja tarkasti vielä kerran huolellisesti kaikki kultarakeet. Hän
havaitsi niiden pyöristyneen aivan sileiksi, kuten hän oli
odottanutkin. Rodin mieliaineena koulussa oli ollut geologia ja
mineralogia, ja hän tiesi, että vain juokseva vesi voi kuluttaa kovat
esineet noin siloisiksi. Niinpä hän uskoi varmasti, että kultarakeet
olivat löytyneet virtaavasta joesta tai sen rannalta. Ja tuo joki
virtasi rotkon pohjalla, siitä hän oli varma.

Mutta Rodin aikeet päästä pian tutkimaan rotkon salaisuutta menivät
myttyyn, kun Mukoki ja Rod palasivat leiriin myöhemmin iltapäivällä.
Mukoki toi saaliinaan punaketun ja kärpän ja Vabi soopelin, joka
Rodista muistutti aivan pientä koiranpenikkaa.

Heillä oli myös kerrottavanaan huolestuttavia uutisia. Mukoki oli
keksinyt viime yönä poltetun katajapensaan jätteet ja sen ympärillä
kolmen intiaanin mokkasiininjäljet. Yhdet niistä olivat tulleet
pohjoisesta ja kahdet lännestä päin, ja Mukoki arveli merkkivalkean
sytytetyn lännestä tulijoita varten. Heidän oman ansalinjansa
äärimmäisestä päästä, jonne erämajalta oli nelisen mailia, hän oli
löytänyt vielä neljännetkin jäljet, jotka olivat kääntyneet suoraan
pohjoista kohti.

Nämä huomiot pakottivat muuttamaan edellisenä yönä tehtyjä päätöksiä.
Tästä lähtien käytäisiin kokemassa ainoastaan yhtä ansalinjaa joka
päivä ja kotia puolustaisi kaksi miestä, joilla molemmilla olisi
pyssyt. Rod tajusi, että hänen täytyi ainakin toistaiseksi luopua
ajatuksestaan käydä tutkimassa rotkoa.

Päivät kuluivat kuitenkin rauhallisesti, ja kolmikko voi jälleen
toivoa saavansa olla rauhassa korven sydämessä. Mukoki ja Vabi
eivät olleet vielä koskaan käyneet niin hyvillä metsästysmailla,
ja jokainen päivä lisäsi heidän turkisaarrettaan. Paitsi useita
kärppiä ja yhtä soopelia, kahta punakettua ja yhtä ilvestä he saivat
seuraavien kolmen viikon kuluessa vielä kaksi kaunista "ristikettua"
ja kolme sutta. Aikaisin keväällä palatessaan Vabinoshiin heillä olisi
pieni omaisuus saaliinaan.

Rod puolestaan kuvitteli, mitä iloa heidän hyvä onnensa tuottaisi
satojen mailien päässä olevaan pikku kotiin, missä hän tiesi äitinsä
odottelevan häntä ja rukoilevan hänen puolestaan joka päivä; ja
silloin tällöin hänenkin ajatuksensa varastautuivat siihen hetkeen,
jolloin he palaisivat kauppa-asemalle ja Minnetakin luo.

Kaikesta huolimatta hän ei kuitenkaan luopunut aikeestaan käydä
tutkimassa rotkoa. Alusta pitäen olivat Mukoki ja Vabi kiinnittäneet
vain vähän huomiota koko asiaan; heidän mielestään oli mahdotonta
kaivaa kultaa lumen alta, vaikka sitä siellä olisikin. Sen tähden
Rod jäi odottelemaan, milloin hän yksin voisi lähteä toteuttamaan
tuumansa.

Eräänä kauniina päivänä syyskuun loppupuolella, kun aurinko nousi
väräjävän kirkkaana, tuo tilaisuus tuli. Vabin oli määrä jäädä yksin
kotivahdiksi, ja Mukoki, joka uskoi heidän jälleen olevan turvassa
Vungan rosvojoukolta, lähti kokemaan ansoja. Rod puolestaan otti
mukaansa eväitä, Vabin pyssyn, kaksi patruunamakasiinia, puukon,
vyökirveen ja ison huovan ja lähti tarpomaan rotkolle. Vabi nauroi
katsellessaan ovella hänen lähtöään.

-- Paljon onnea matkalle, Rod; muista palata kultakuorma mukanasi,
hän huusi hilpeästi ja huiskutti lähtijälle kättään.

-- Jollen palaa illaksi kotiin, niin älkää veikkoset siitä vihoitelko
minulle, huusi poika jälkeensä. Jos asiat näyttävät rotkossa käyvän
hyvin, niin yövyn sinne ja aloitan etsiskelyn jälleen huomenna.

Hän asteli vireästi takimmaiselle harjulle, sillä kokemuksesta hän
tiesi mahdottomaksi laskeutua rotkoon ensimmäiseltä harjulta. Sinne
oli majalta vain mailin verran matkaa, ja vaikka retkeilijät eivät
olleet käyneet siellä, Rod oli varma ettei hän eksyisi niin kauan
kuin hän tarkoin seuraisi rotkon reunaa, joka oli pettämätön opas.

Suureksi pettymyksekseen hän havaitsi, että etelänpuoleinenkin
jyrkänne oli yhtä pystysuora kuin vastakkainen, ja kaksi tuntia hän
kierteli turhaan reunaa pitkin etsien paikkaa, josta voisi laskeutua
alas. Seutu kävi hyvin tiheämetsäiseksi, ja ison riistan jälkiä näkyi
taajassa.

Vihdoin hän tuli paikalle, jossa metsä laskeutui alas jyrkännettä
pitkin, ja suureksi ilokseen hän huomasi, että irrottamalla
lumikengät jalastaan ja sitomalla ne selkäänsä hän voi kavuta alas
käsillään auttamalla.

Neljännestuntia myöhemmin hän seisoi rotkon pohjalla, hengästyneenä
mutta riemuiten. Hänen oikealla puolellaan nousi pieni setrimetsä
korkeutta kohti; vasemmalla puolella oli vain jylhiä, mustia
kallioita. Ja hänen jalkojensa juuressa lirisi pieni joki, jolla oli
niin tärkeä osa hänen kultahaaveissaan.

Vähän matkan päässä hänen edessään oli kolkko ja synkkä rotkon
osa, jonne ei päivä koskaan paistanut ja johon hän oli niin usein
kurkistanut pohjoiselta reunamalta. Edetessään askel askelelta
sen synkkään syliin, silmät terävinä ja hermot jännittyneinä, hän
kuvitteli tunkeutuvansa lumottuun maahan, jota kenties tälläkin
hetkellä aaveina vartioivat ne kaksi miestä, joille aarre oli
tuottanut kuoleman.

Yhä lähemmäksi toisiaan vetäytyivät hänen päänsä päällä olevat
reunamat. Ainoatakaan päivänsädettä ei tunkeutunut rotkon jylhyyteen.
Ei kuulunut linnun ujerrusta; ainoastaan puron yksitoikkoinen lorina
häiritsi painostavaa hiljaisuutta. Kaikki oli kuin kuollutta.

Yhtäkkiä kajahti rotkon pimeydestä jyrähtävä ääni, joka sai hänet
hätkähtäen pysähtymään ja viemään pyssyn puolitiehen poskelleen.
Mutta sitten hän näki, että säikyttäjä oli ollut vain iso pöllö, ja
jatkoi tyyntyneenä kulkuaan.

Tavan takaa hän pysähtyi puron reunalla ja otti kourallisen
pohjasoraa, ja hänen sydämensä löi rajusti, kun hän näki jotain
kiiltävää. Joka kerta hän huomasi erehtyneensä, mutta ei silti
antanut pettymykselle valtaa: täällä oli kultaa -- jossakin. Hän
oli siitä yhtä varma kuin että hän itse eli ja hengitti. Kaikki
oli omiaan saamaan hänet vakuuttuneeksi siitä; halkonaiset ja
murskautuneet vuoriseinämät, joita puro oli huuhdellut ja murentanut
jo ammoisista ajoista lähtien, leveät sorareunusteet puron varsilla
-- kaikki tyynni, yksinpä rotkon salaperäinen kalmantunnelmakin.

Tämä selittämätön salaperäisyys, joka värisi ilmassa, pani
nuorukaisen astelemaan varovaisesti ja äänettömästi eteenpäin, aivan
kuin pelkkä jalkojen risahdus olisi voinut herättää mitä hirmuisimpia
vihollisia. Ja varovaisen käyntinsä ansiosta hän pääsi lähelle
jotakin elävää olentoa säikyttämättä sitä. Viitisentoista metrin
päässä itsestään hän näki jonkin liikkuvan paasien välissä. Se oli
kettu. Ennen kuin eläin ehti havaita häntä, oli hän tähdännyt ja
laukaissut.

Laukaus synnytti hirvittävät kaiut. Ne vyöryivät jylhästi jyristen ja
yhä kasvaen rotkoa pitkin, niin että hän jo vähän värisi seistessään
siinä vuoriseinien pimennossa. Vasta kun kaiut olivat vihdoin
kokonaan hälvenneet, hän rohkeni lähestyä hangelle kellistynyttä
saalista. Se ei ollut punakettu. Eikä mustakettukaan. Se ei ollut...

Hänen sydämensä löi rajusti. Tuo hänen jaloissaan verissään viruva
eläin oli kaunein mitä hän oli milloinkaan nähnyt -- ja sen paksun
mustan turkin pisimmät karvat välkähtivät hopealta.

Silloin kajahti kaameassa rotkossa äänekäs ilonhuuto.

-- Hopeakettu!

Rod oli huutanut tuon sanan ääneen. Viisi minuuttia hän seisoi
katsellen saalistaan. Hän nosti sen ylös valjua valonkumotusta vasten
ja silitti sen turkkia. Päättäen siitä, mitä Vabi ja Mukoki olivat
hänelle jutelleet, hän tiesi että tämän siron eläimen silkkitalja oli
kallisarvoisempi kuin kaikki heidän tähänastiset saaliinsa yhteensä.

Hän ei ruvennut nylkemään kettua, vaan pisti sen selkäreppuunsa ja
lähti uudelleen kultaa etsimään.

Hän oli jo ennättänyt sivuuttaa ne rotkon tienoot, joita hänen oli
tähän asti onnistunut nähdä jyrkänteen reunalta. Yhä jylhemmäksi ja
villimmäksi kävi tämä maanalainen maailma. Toisinaan vuoriseinät
näyttivät yhtyvän korkealla hänen päänsä päällä; jättiläismäisinä,
kammottavina väijyivät joka haaralla yön varjot.

Mahtavassa, kolkossa ympäristössä Rod aivan unohti ajan kulun. Mailin
toisensa perään hän tarpoi eteenpäin. Hänellä ei ollut halua edes
syödä. Vain kerran hän pysähtyi juomaan purosta. Ja katsahtaessaan
viimein kelloonsa hän näki ihmeekseen sen jo olevan kolme
iltapäivällä.

Nyt oli jo liian myöhäistä palata erämajaan. Tunnin kuluessa
rotkon hämäryys tihenisi aivan yön pimeydeksi. Niinpä Rod pysähtyi
ensimmäiseen sopivaan leiripaikkaan, heitti kantamuksen selästään
ja rupesi ensi työkseen rakentamaan itselleen havumajaa punasetrien
oksista ja vesoista. Vasta kun se oli valmistunut ja polttopuuta
hankittu riittävästi yön varalle, hän kävi laittamaan illallista.
Hänellä oli pannu mukanaan, ja pian nousi ilmaan virkistävä kahvin ja
peuranpaistin lemu.

Yö oli laskeutunut kallioseinien väliin, kun Rod istahti illallisensa
ääreen.



11.

ROD NÄKEE UNTA


Värisyttävä yksinäisyyden tunne hiipi nuoren seikkailijan mieleen.
Syödessäänkin hän koetti lävistää katseillaan ympäröivää pimeyttä.
Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään. Hän ei ollut pelkuri,
ainakaan hän ei uskonut olevansa. Mutta sittenkin tuo rajaton, miltei
julma äänettömyys, pelkkä tietoisuus siitä että hän oleili yksinään
paikassa, minne ei ihmisjalka ollut astunut kokonaiseen puoleen
vuosisataan, järkytti hänen hermojaan. Mitä kummia salaisuuksia tämä
rotko mahtoikaan kätkeä? Mitä kaikkea täällä saattaisikaan tapahtua
-- täällä, missä kaikki oli niin eriskummallista, niin karmeata, niin
erilaista kuin maan päällä?

Rod yritti nauraa hermostuneisuudelleen, mutta hänen oma äänensä
kuului hänestä kaamealta. Se aiheutti luonnottomasti väreileviä
kaikuja -- matala, ontto naurun irvikuva kajahti vastaan
kiviseinistä; oikea naurun kummitus, Rod ajatteli, ja se sai hänet
painautumaan hyvin lähelle nuotiota.

Ja kun Rod pinottuaan tuleen uutta syttyä ryömi havumajansa
lämpimään, hän tunsi nimetöntä pelkoa. Häntä ei lainkaan nukuttanut,
hän ei tajunnut edes väsymystä; hän tunsi olevansa vain rajattoman
yksinäinen kummitusrotkon kolkon autiuden keskellä.

Parhaalla tahdollaankaan hän ei saanut pois mielestään metsämajasta
löydettyjä luurankoja. Kauan, kauan aikaa sitten nuo luurankomiehet
olivat laskeutuneet tähän samaan rotkoon.

He olivat juoneet samasta purosta kuin hän, he olivat kavunneet
samojen kallioiden yli kuin hän, ja he olivat ehkä leiriytyneet
samaan paikkaan kuin hänkin nyt! Hekin olivat kuulostelleet jylhän
äänettömyyden kuiskailuja, tuijotelleet nuotionsa lepattelevaan
loimuun -- ja he olivat löytäneet kultaa!

Jos Rod tänä tuokiona olisi kyennyt loihtimaan, hän olisi mielellään
loihtinut itsensä toveriensa luo metsämajaan. Hän heristi korviaan.
Jostakin kaukaa samalta suunnalta, josta hän aamulla oli tänne
tullut, kuului yksinäinen, valittava, miltei nyyhkyttävä huuto.

-- Alloo -- alloo -- alloo!

Se kuulosti aivan kaukaiselta ihmisääneltä, mutta Rod tiesi,
että se oli "ihmispöllön" öinen huuto. Sen kaiut uusiutuivat yhä
pehmoisempina, kunnes koko musta autius hänen ympärillään tuntui
olevan täynnä noita aavemaisia ääniä.

-- Alloo -- alloo -- alloo!

Poikaa värisytti, ja hän laski pyssynsä kaiken varalta polvilleen.
Pyssy antoi kantajalleen ihmeen turvallisen tunteen. Rod hyväili sitä
käsissään, hankasi sen piippua kintaallaan, kiillotti sen perää,
joskus aamuyöllä hän nukahti pidellen pyssyä yhä tiukasti käsissään.

Rod näki tukalaa, tuskallista unta, jossa hänen pelkonsa pukeutui
julman todelliseen muotoon. Hän puolittain makasi, puolittain istui
havuvuoteellaan, pää rinnalle vajonneena ja jalat ojennettuina
nuotiota kohti. Tuon tuostakin hänen huuliltaan pääsi sekavia ääniä,
ja välistä hän äkkiä kohosi kuin herätäkseen, mutta vaipui joka kerta
taas alas puristaen yhä kiinni pyssystä.

Sitten alkoivat hänen unikuvansa saada kiinteämpää hahmoa. Hän
oli jälleen seuraavinaan metsänelävien polkua ja tuli vanhalle
erämajalle. Mutta tällä kertaa hän oli yksin. Mökin ikkunaluukku
oli auki, mutta ovi oli teljetty tiukasti sisältäpäin. Hän läheni
varovaisesti. Mitä outoja ääniä kuuluikaan sisältä -- aivan kuin
luita olisi kalisteltu yhteen!

Askel askelelta hän unessaan läheni ikkunaa ja kurkisti sisään.
Ja siellä hän näki näyn, joka oli hyydyttää hänet ytimiin saakka.
Kaksi valtavaa luurankoa otteli keskenään kammottavasti painien.
Hän ei kuullut muita ääniä kuin luiden kalinaa. Hän näki puukkojen
välähtelevän sormiluiden välissä ja huomasi, että kumpikin yritti
tavoittaa jotakin pöydällä olevaa esinettä.

Luiden kalina kävi yhä kovemmaksi, kamppailu yhä tulisemmaksi, ja
luurankokäsien heiluttamat aseet nousivat ja laskivat tuimasti.
Sitten toinen taistelija horjahti lattialle ja jäi makaamaan
hervottomana.

Hetkisen hoippui voittajakin, mutta pääsi pöydän luo ja sieppasi
salaperäisen esineen hyppysiinsä.

Horjahtaessaan ikkunapenkille tuo haamu piti saalistaan valoa vasten
-- ja Rod näki, että se oli tuohikääry!

Kekäle paukahti sammuvassa nuotiossa kuin pienen pistoolin laukaus,
ja se havahdutti nukkujan. Hän lennähti istumaan ja tuijotti
jäykästi eteensä joka jäsen vapisten. Miten hirvittävä uni! Hän
nousi turtuneille polvilleen ja lähestyi valkeata pidellen toisessa
kädessään pyssyä ja toisella syytäen lisää syttyä nuotioon.

Häntä puistatti jälleen. Hän tähysteli ympärilleen paksuun pimeyteen,
ja koko ajan hänen aivoissaan välähteli uni, jonka hän oli nähnyt.

Hän istahti uudelleen ja katseli liekkien leiskuamista. Valo ja lämpö
uuvuttivat häntä, ja vähän ajan perästä hän yritti taas nukahtaa.
Mutta hän tunsi itseänsä kovin hiottavan. Hän otti lakin päästään ja
huomasi otsansa ja tukkansa aivan märäksi.

Kaikki unen eri jaksot palaavat havahduttua usein muistiin, ja
äkisti kuin pyssynpamaus iski Rodin mieleen, että tuo luurankomiehen
kourassaan pitelemä esine oli ollut tuohikääry. Ja heti sen perästä
hän muisti, että tuo todellinen luurankomies oli pitänyt tuohikääryä
sormiluittensa välissä!

Voiko olla mahdollista, että käpristynyt tuohenpala sisälsi
unohtuneen kultakaivoksen salaisuuden?

Senkö omistamisesta -- eikä pukinnahkapussin -- nuo miehet olivat
kamppailleet ja kuolleet?

Minuuttien vieriessä Rod unohti yksinäisyytensä, unohti hermojensa
värinän ja ajatteli ainoastaan, voiko tuo hänen unessa saamansa
johtolanka ratkaista ongelman. Vabi ja Mukoki olivat myös nähneet
luurangon pitelemän esineen, mutta eivät olleet kiinnittäneet siihen
huomiota enempää kuin hänkään.

Rod muisti nyt, etteivät he olleet mökistä löytäneet muita tuohia,
ja tietenkin niitä olisi ollut varastossa, jos vainajat eläessään
olisivat käyttäneet niitä valkean virittämiseen. Vähitellen hän kävi
muistissaan läpi kaikki esineet, joita he olivat erämajasta löytäneet
ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että tuohikääryllä oli sittenkin jokin
merkitys.

Hän lisäili yhä nuotiotaan ja odotteli kärsimättömästi päivän
valkenemista. Neljän aikaan, ennen kuin ensimmäinen aamuhämärä
vielä oli tunkeutunut rotkon kolkkoon nieluun, hän keitti itselleen
aamiaista ja pakkasi selkäreppunsa lähteäkseen kotimatkalle. Pian sen
jälkeen pilkisti kapea valonsäde kuilun seinälle ja hiipi verkalleen
yhä alemmaksi, niin että nuori metsästäjä voi erottaa lähellä olevat
esineet ja lähimmän ympäristönsä.

Se vähäinen ura, jota pitkin hän oli tullut leiripaikalleen, oli yhä
varjojen peittämä. Hän kulki sitä yhtä tarkkaavaisena kuin eilen ja
piti koko ajan silmällä kalliota ja puroa. Hän oli löytänyt elämää
rotkosta -- kenties hän kohta löytäisi vielä jotain muutakin.

Päivä valkeni nopeasti, ja sitä mukaa nuorukaisen vauhtikin
lisääntyi. Hän arveli, että jollei hän enää kuluttaisi aikaa puron
tarkasteluun, hän saapuisi leirille puolenpäivän aikaan, ja sitten he
kaivaisivat luurangot heti päivänvaloon. Jos tuohikääry ratkaisisi
kullan löytöpaikan salaisuuden, voisivat he käydä kaivaustöihin ennen
kuin rotkoon ennätti sataa enemmän lunta.

Paikalla, missä hän oli ampunut hopeaketun, Rod pysähtyi. Hän pohti
mielessään, kulkivatko ketut koskaan pareittain, ja katui ettei
ollut tullut koskaan kysyneeksi sitä Vabilta tai Mukokilta. Hän voi
huomata, mistä kohden kettu oli laskeutunut alas mustan kallioseinän
kyljeltä. Uteliaisuudesta hän lähti seuraamaan jälkiä.

Pari sataa metriä kuljettuaan hän äkkiä pysähtyi yllättyneenä. Hän
näki selvästi edessään lumessa lumikenkien painannaiset! Ken hyvänsä
tuosta oli kulkenutkin, se oli tapahtunut vasta sen jälkeen kun hän
oli ampunut ketun, sillä eläimen jäljet olivat hautautuneet noiden
uusien alle.

Kuka toinen oli käynyt rotkossa?

Oliko se Vabi?

Oliko hän tai Mukoki käynyt etsimässä häntä? Tai...

Hän tarkasti jälleen huolellisesti painannaisia. Ne olivat muodoltaan
omituiset -- toisenlaiset kuin hänen omien lumikenkiensä tekemät --
jalan verran pitemmät ja vähän kapeammat. Eivät Vabin eivätkä Mukokin
lumikengät jättäisi tuollaista jälkeä!

Oudot jäljet katosivat kohta vuoriseinämän kyljessä olevien
kallioiden väliin, ja Rodin mieleen juolahti, ettei vieras kenties
ollut lainkaan keksinyt hänen olevan rotkossa.

Mutta toive näyttäytyi pian turhaksi. Kuljettuaan satasen metriä
hyvin varovaisesti, silmät vaanien jokaista mahdollista kätköpaikkaa
ja pyssy valmiina poskelle vietäväksi, hän huomasi vieraan
pysähtyneen, ja jäljistä Rod saattoi päätellä hänen seisseen jonkin
aikaa alallaan kuulostellen ja tarkastellen. Tästä jäljet kääntyivät
vinosti puron partaalle päin, kunnes vieras erään ison kallion takaa
oli varovaisesti lähtenyt astumaan valkoisen nuorukaisen jälkiä.

Oli ilmeistä, että salaperäinen vieras oli tahtonut tarkoin välttää
jälkiensä keksimistä, sillä jonkin matkaa Rodin jälkiä astuttuaan hän
oli pujahtanut lumettoman vuorenrinteen turviin.

Rod oli perin ällistynyt. Hän totesi vaaran uhkaavan, mutta ei
keksinyt miten voisi välttää sitä. Epäilemättä vakooja oli joku
Vungan miehistä, joka kenties paraikaa väijyi häntä jossakin
kallioiden kätkössä. Seuraisiko hän polkua, vai oliko varmempaa
pujahtaa rotkon vastakkaisella seinämällä olevien kallioiden suojaan?

Hän oli jo päättänyt turvautua jälkimmäiseen keinoon, kun hän äkkiä
keksi vasemmanpuoleisessa kallionkyljessä kapean, vaakasuoran
repeämän, johon vieraat jäljet näyttivät johtavan. Pyssy
ampumavalmiina nuorukainen lähestyi verkalleen aukkoa ja hämmästyi
huomatessaan, että se hitaasti kohoten johti harjun laelle. Sen
loppupäässä vieras oli irrottanut lumikengät jalastaan päästäkseen
kapuamaan kynnyksen yli.

Suurta helpotusta tuntien Rod palasi joutuin vuoren juurelle ja
lähti kulkemaan entistä uraansa pysytellen tarkasti varjossa, jotta
näkymättömän vihollisen silmä ei häntä keksisi.

Hän ei enää pelännyt vaaraa. Vieraan pako vuorenkyljessä olevasta
solasta ja se huolellisuus, jolla tämä koetti peittää jälkensä,
saivat Rodin uskomaan, ettei vakoojalla ainakaan tällä kertaa ollut
murha-aikeita. Hän näytti ennen kaikkea tahtoneen pysytellä salassa.

Tämä seikka ihmetytti Rodia. Hänellä oli koko ajan ollut omat
ajatuksensa Vungan miesten liikkeistä; hänen käsityksensä mukaan nuo
punaiset rosvot olivat koko ajan tienneet, että he asuivat erämajassa.

Rod oli luonteeltaan harkitsevainen ja järkevä, ja tämänpäiväinen
huomio vahvisti hänen epäluulojaan, vaikka hän ei voinutkaan ymmärtää
vakoojan tarkoitusta.

Rodin erehdys oli siinä, että hän piti omat arvelunsa ja
mielipiteensä salassa. Hän näet luotti sokeasti Vabiin ja Mukokiin,
joiden hän tiesi tuntevan erämaan vaarat ja tavat.



12.

LUURANKOMIEHEN SALAISUUS


Vähän ennen puoltapäivää Rod saapui harjun laelle, josta hän voi
nähdä leiripaikan. Hän oli tyytyväinen matkaansa ja odotti vielä
parempaa kotiin saavuttuaan, ja siksipä hänen suunsa olikin makeassa
hymyssä kun hän laskeutui laaksonnotkoon -- olihan hän keksinyt
salaperäisen rotkon aarteen.

Siitä muistutti häntä mieluisasti hartioita painava hopeakettu, ja
hän kuvitteli mielessään, kuinka toverien hyväntahtoinen pilanteko
äkkiä vaihtuisi ällistykseksi ja iloksi.

Mökkiä lähetessään Rod koetti saada kasvoilleen pettymystä ja
mielipahaa kuvastavan ilmeen ja onnistuikin siinä melko hyvin,
vaikka hänen mielensä teki purskahtaa nauruun. Vabi kohtasi hänet
ovella irvistellen leveästi, ja Mukoki tervehti häntä verrattomilla
hihityksillään.

-- Ahaa, siinähän Rod palaa reppu täynnä kultaa! huudahti nuori
intiaani ja oli olevinaan hyvin jännittynyt. Etkö näytä meille
aarrettasi?

Naljailustaan huolimatta hän näytti hyvin iloiselta Rodin saapumisen
johdosta.

Valkoinen poika heitti reppunsa huolimattomasti lattialle ja
heittäytyi rahille uupuneen näköisenä.

-- Avatkaa itse laukku, hän vastasi. Minä olen väsynyt ja nälissäni
kuin koira.

Vabin käytös muuttui oitis vilpittömän myötätuntoiseksi.

-- Kyllä arvaan että sinua väsyttää, Rod. Olet tietysti myös
kuolemassa nälkään. Me laitamme päivällisen tuotapikaa. Hei, Muki,
pistäpäs paisti pannuun, ole kiltti.

Liedeltä alkoi kohta kuulua pannujen ja kattilain helinää, ja nuori
intiaani läimäytti Rodia iloisesti selkään kiiruhtaessaan kattamaan
pöytää. Hän oli ilmeisesti hyvillään ja päästeli laulunpätkänkin
leikatessaan leipää.

-- Hauskaa että olet jälleen kotona, hän myönsi, sillä aloin jo vähän
hätäillä kun viivyit. Meillä oli eilen ansoilla aikamoinen onni.
Jälleen tuli uusi ristikettu ja kolme kärppää. Näitkö sinä matkallasi
mitään?

-- Etkö aio kurkistaa reppuun?

Vabi käännähti toveriinsa päin ja tuijotti häneen puolittain
uteliaasti, puolittain epäilevästi hymyillen.

-- Onko siinä mitään?

-- Kuulkaas nyt, pojat, huudahti Rod innoissaan unohtaen tykkänään
äskeisen päätöksensä. Minähän väitin, että tuolla rotkossa oli aarre,
ja aarre siellä olikin. Minä löysin sen. Katsokaa reppuun, jos teitä
haluttaa.

Vabi pudotti pöydälle veitsen, jolla hän oli juuri leikannut leipää,
ja kävi repun luo. Hän kosketti sitä kenkänsä kärjellä, nosti sen
sitten lattialta ja katsahti uudestaan Rodiin.

-- Ethän vain laske leikkiä? hän kysyi.

-- En.

Rod käänsi selkänsä ja rupesi riisumaan takkiaan, aivan kuin hänelle
olisi jokapäiväinen juttu tuoda kotiin hopeakettuja selkärepussaan.
Vasta kun Vabi päästi tukahtuneen älähdyksen, hän kääntyi katsomaan
ja näki nuoren intiaanin seisovan suorana ja riiputtavan hopeakettua
hännästä ällistyneen Mukokin edessä.

-- Kelpaako se? kysyi Rod.

-- Se on kerrassaan kaunotar! läähätti Vabi.

Mukoki oli ottanut eläimen käteensä ja tarkasti sitä asiantuntevasti.

-- Kaunis! hän totesi. Asemalla sinä saa tästä viisisata dollaria --
Montrealissa kolmesataa enempi.

Vabi astui lattian poikki ja ojensi kätensä.

-- Tartu tuohon, Rod!

Heidän puristaessaan toistensa käsiä Vabi kääntyi Mukokiin ja sanoi
juhlallisesti:

-- Sinä voit todistaa, Mukoki, että tämä nuori herrasmies ei enää ole
vasta-alkaja. Hän on ampunut hopeaketun. Hän on yhtenä päivänä tehnyt
koko talven työn. Minä kohotan teille lakkiani, herra Drew!

Rod punastui mielihyvästä.

-- Eikä siinä vielä kaikki, Vabi, hän sanoi. Hänen katseessaan oli
niin harrasta vakavuutta, että Vabi unohti päästää irti toverinsa
käden.

-- Ethän vain tarkoita, että löysit...

-- En, kultaa en löytänyt, sanoi Rod. Mutta kultaa siellä sittenkin
on! Minä tiedän sen. Ja luulenpa keksineeni johtolangan sen
löytämiseksi. Muistattehan että sillä ikkunapenkillä istuvalla
luurangolla oli kourassaan jokin tuohikäärön tapainen? No niin,
minäpä luulen että tuossa tuohipalasessa on arvoituksen selitys!

Mukoki oli tullut heidän viereensä ja katseli Rodiin hyvin
tarkkaavaisesti. Vabin silmissä oli puolittain epäilevä, puolittain
hyväksyvä katse.

-- Voihan niin olla, hän vihdoin virkkoi hitaasti. Eihän ole pahaksi
ottaa asiasta selko.

Hän kävi lieden luo ja siirsi syrjään puoleksi kypsyneen paistin.
Rod otti takin ja lakin ylleen, ja Mukoki haki käsiin vyökirveensä
ja lapion. Sanaakaan ei sanottu, mutta yhteinen päätös oli, että
asiasta otettaisiin selvää ennen aterialle rupeamista. Vabi oli
vaitelias ja miettiväinen, ja Rod huomasi toverinsa ilmeestä, että
hänen väitteensä oli tähän tehnyt syvän vaikutuksen. Mukokin silmiin
tuli sama hehku kuin silloin, kun maja tutkittiin läpikotaisin
kulta-aarretta etsittäessä.

Luurangot oli haudattu jäätyneeseen maahan jokseenkin matalalle,
niin että Mukoki sai ne pian näkösälle. Ensimmäisenä paljastui tuo
tuohikääröä pitelevä vainaja. Heti paikalla Rod lankesi polvilleen
kaameaan urakkaansa.

Häntä puistatti, kun hän väänsi kylmät, koukistuneet sormiluut
erilleen toisistaan. Muuan niistä katkesi naksahtaen, ja kun poika
jälleen nousi pystyyn, olivat hänen kasvonsa aivan verettömät.
Vainajat kuopattiin uudelleen, ja kolmikko palasi mökkiin.

Yhä äänettöminä he kokoontuivat pöydän ympärille. Vanhettuessaan
koivuntuohi kovettuu ja käpristyy, ja kääry tuntui Rodista melkein
teräslevykierukalta. Joka rahtuselta avattaessa se riksahteli ja
pyrki jälleen käpristymään. Metsästäjät voivat nähdä, että se oli
yhtenäinen tuohilevy, noin viisikolmatta senttimetriä pitkä ja
viisitoista leveä. Kaksi, kolme, neljä kierrettä väännettiin auki
-- ja yhä pysyi sileä pinta puhtaana kirjoituksesta. Vielä puoli
kierrettä, ja kääryä tuntui mahdottomalta saada enää aukeamaan.

-- Varovasti! kuiskasi Vabi.

Hän hellitti puukkonsa kärjellä kiinnikovettunutta kierrettä.

-- Siellä -- taitaa olla -- jotakin..., aloitti Rod.

Hän keskeytti lauseensa henkeään pidättäen. Tuohen pinnassa näkyi
kuin ilman aikojaan piirretty musta viiva, joka alkoi yläreunasta ja
jatkui kierteen sisään.

Alempana tuohon viivaan näytti yhtyvän toinenkin, ja sitten kääry
aukeni yhtäkkiä itsestään aivan kuin vieterin ponnahduttamana -- ja
kolmen sudenpyytäjän silmien eteen paljastui luurankomiehen salaisuus.

Heillä oli edessään jonkinlainen karttaluonnos, johon oli piirretty
joukko suoria ja käyriä viivoja sekä niiden selitykseksi joitakin
osittain poiskuluneita sanoja. Paikoin oli sanoja ollut enemmänkin,
mutta ne olivat kuluneet aivan käsittämättömiksi.

Mutta eniten kiinnitti Rodin ja hänen toverinsa huomiota
karttaluonnoksen alareuna. Siihen oli selvästi ollut kirjoitettuna
joukko rivejä, jotka kuitenkin olivat kuluneet pois; sen sijaan näkyi
yhdellä rivillä kolme nimeä. Roderick luki ne ääneen:

-- John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.

John Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, joka oli miltei
hävittänyt kirjaimet, ja rivin loppuun oli sulkumerkkien väliin
kirjoitettu ranskankielinen sana, jonka Vabi nopeasti käänsi.

-- Kuollut! hän läähätti. Ranskalaiset tappoivat hänet!

Sanat sinkosivat hänen huuliltaan kuin pyssynsuusta.

Rod ei virkkanut mitään. Verkalleen hän kuljetti vapisevaa sormeaan
karttaluonnoksella. Ensimmäinen sana oli käsittämätön. Seuraavasta
hän voi erottaa vain yhden kirjaimen, josta ei ollut vähintäkään
hyötyä. Ilmeisesti karttaa piirrettäessä oli käytetty heikompaa
kirjoitusainetta kuin nimiä kirjoitettaessa. Hän seurasi edelleen
ensimmäistä suoraa mustaa viivaa, ja siinä kohdassa, missä se yhtyi
mutkittelevaan viivaan, voi selvästi lukea kaksi sanaa:

-- Toinen koski.

Hiukan sen alapuolella Rod voi erottaa kirjaimet K, L ja M; kaikki
muu oli nyhjäytynyt pois.

-- Tuo tarkoittaa varmastikin kolmatta koskea, hän huudahti
kiihkeästi.

Siinä kohdassa karttaluonnoksen karkeat viivat loppuivat tykkänään,
ja alareunassa oli kartan ja nimikirjoitusten välissä tuo äsken
mainittu tyhjä tila, jossa ilmeisesti oli ollut kirjoitusta. Tämä
kirjoitus olisi epäilemättä ilmaissut kullan löytöpaikan.

Rod katsahti ylös pettyneenä. Hän tiesi, että hänellä oli kädessään
kaikki mitä enää oli jäljellä suuren salaisuuden ratkaisusta.
Mutta hän oli entistäkin enemmän ymmällään. Jossakin päin näillä
rajattomilla sydänmailla oli kolme koskea, ja jossakin kolmannen
kosken vaiheilla tuo englantilainen ja nuo kaksi ranskalaista olivat
löytäneet kultaa. Siinä kaikki, mitä hän sai selville. Rotkossa hän
ei ainakaan ollut nähnyt minkäänlaista koskea, eivätkä he olleet
tavanneet sellaista muuallakaan metsästys- ja ansanasetteluretkillään.

Vabi katsahti häneen hyvin miettiväisenä. Äkkiä hän sieppasi tuohen
käteensä ja tarkasteli sitä läheltä. Hänen kasvoilleen levisi
vähitellen punerrus, hänen silmänsä rupesivat loistamaan, ja vihdoin
hän päästi kiihkeän huudahduksen.

-- Taivaan tasakäpälät, luulenpa että me voimme nylkeä tämän! Katsos
tuota, Muki! Hän työnsi tuohipalan aivan vanhan intiaanin nenän
eteen. Mukokin kädet rupesivat vapisemaan.

-- Koivuntuohessa on päällekkäin monta kerrosta, ja jokainen kerros
on ohut kuin kaikkein ohuin paperi, Vabi selitti Rodille Mukokin
hypistellessä tuohipalan reunaa. Jos meidän onnistuu nylkeä tästä
tuohenkappaleesta päällimmäinen kerros ja sitten pidämme sitä valoa
vasten, niin näemme selvästi jok'ainoan sille kirjoitetun sanan
jäljen -- vaikkapa se olisi kirjoitettu jo satakin vuotta sitten!

Mukoki oli mennyt ovelle ja käännähti nyt toisiin irvistellen
riemuissaan.

-- Nylkee hyvästi.

Hän näytti kuinka hän oli nurkasta kiskonut tuota kalvomaista
päällyskerrosta jonkin matkaa irti. Sitten hän istahti kynnykselle
pää kumartuneena, ja monta minuuttia hän työskenteli mitä
varovaisimmin tarkassa urakassaan toisten seuratessa häntä henkeään
pidättäen. Puolen tunnin perästä Mukoki oikaisi selkänsä, nousi
pystyyn ja ojensi kallisarvoisen kalvon Rodille.

Hellävaroen kuin hänen henkensä olisi siitä riippunut Rod piteli
miltei läpinäkyvää, silkkimäistä tuohikalvoa valoa vasten. Häneltä
pääsi huuto, ja seuraavassa tuokiossa myös Vabilta. Ja sitten
seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä kuului vain heidän katkonaista
hengitystään ja sydämensä ankaraa tykytystä.

Nuo karttalehteen aikoinaan kirjoitetut salaperäiset sanat
paljastuivat niin selkeinä kuin ne olisi vasta eilen piirretty
siihen. Siinä missä Rod aikaisemmin oli nähnyt vain nuo kolme
kirjainta, näkyi nyt selvästi "kolmas koski", ja aivan lähellä näitä
sanoja "majassa". Alempana oli äskeisen tyhjän tilan kohdalla useita
rivejä. Hitaasti ja vapisevalla äänellä Rod luki ne tovereilleen.

/#
    'Me, John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante, olemme löytäneet
    kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan kaiken
    saaliin tasan keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja
    työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala
    meitä auttakoon.

    John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.'
#/

Aivan karttaluonnoksen yläreunassa olevat painannaiset kiinnittivät
Rodin huomiota. Ne olivat kaikkia toisia paljon selvemmät, mutta hän
luki ne äänettömästi itsekseen hitaasti, sana sanalta. Tuohikalvo
näytti väräjävän hänen silmissään, ja hänestä tuntui kuin hänen
sydämensä olisi hypähtänyt ylös kurkkuun. Vabin hengitys poltti hänen
niskaansa, ja Vabi luki nuo sanat ääneen:

-- Majassa rotkon päässä.

Rod kiersi pöydän taakse ja istahti kallisarvoinen tuohikalvo yhä
vapisevissa käsissään. Mukoki oli kuunnellut ääneti toisia, ja hänkin
näytti huumautuneen heidän löydöstään. Mutta nyt hänen mielensä
palasi arkitoimiin ja lähinnä peuranpaistiin, ja hän asettui jälleen
lieden ääreen. Vabi seisoi kädet taskussa, ja vähän ajan perästä hän
naurahti lyhyesti -- onnellista naurua.

-- Kas niin, Rod, nyt olet löytänyt kultakaivoksesi. Oletpa jo pieni
pohatta!

-- Tarkoitat kai, että me olemme löytäneet kaivoksemme, oikaisi
valkoinen poika. Meitähän on kolme, ja me sovimme hyvin astumaan John
Ballin, Henri Langlois'n ja Peter Planten tilalle. He kaikki ovat nyt
kuolleet. Kulta on nyt meidän!

Vabi otti vuorostaan kartan käteensä.

-- Minusta tuntuu, ettei ole lainkaan mahdotonta löytää kaivosta,
hän sanoi. Suunnat on merkitty tähän päivänselvästi. Me seuraamme
rotkoa, ja jossakin sen pohjalla me kohtaamme kosken. Vähän kauempana
puro yhtyy isompaan jokeen, jota me sitten seuraamme, kunnes
tulemme toiselle ja sitten kolmannelle koskelle. Siellä on jossain
lähettyvillä maja, eikä kultakaan voi olla siitä kaukana.

Hän vei kartan jälleen ovelle päivänvaloon, ja Rod seurasi häntä.

-- Mutta tässä kartassa ei ole minkäänlaista mittakaavaa, josta
saisimme matkat selville, jatkoi Vabi. Kuinka pitkälle luulet eilen
kulkeneesi rotkossa?

-- Ainakin kymmenen mailia, Rod vastasi.

-- Etkä löytänyt koskea?

-- En.

Kynnyksestä kiskomallaan tikunpätkällä Vabi mittasi kartalle
merkittyjen eri paikkojen välimatkat.

-- On aivan varmaa, että John Ball piirusti tämän kartan, hän sanoi
hetken vaiti oltuaan. Kaikki tuntuu minusta viittaavan siihen.
Huomaatko, että kaikki on kirjoitettu samalla käsialalla, paitsi
Langlois'n ja Planten nimikirjoitukset, ja niistä sinä tuskin saisit
selvääkään, jollet tuntisi niitä jo tuosta kirjoituksesta. Mutta
Ballilla näkyy olleen hyvä käsiala, ja sopimuksen sujuva sanamuoto
todistaa hänen olleen sivistynyt mies. Vai mitä luulet? No niin,
hänellä tuntuu myös olleen karttaluonnosta tehdessään jonkin verran
käsitystä välimatkoista. Toinen koski on vain puoleksi niin kaukana
ensimmäisestä kuin kolmas on toisesta. Jollei hän olisi tietänyt sitä
varmasti, ei hän olisi merkinnyt välimatkoja täten karttaansakaan.

-- Sittenhän me, jos löydämme ensimmäisen kosken, voimme myös
päätellä, kuinka kaukana rotkon pää on viimeisestä koskesta, arveli
Rod.

-- Aivan niin. Minusta tuntuu, että etäisyys majaltamme ensimmäiselle
koskelle selvittää meille koko jutun.

Rod otti lyijykynän ja rupesi piirustelemaan jotain lattialta
ottamansa kirveenlastun sileälle puolelle.

-- Kullan täytyy joka tapauksessa olla sangen kaukana täältä,
Vabi. Minä tutkin eilen rotkoa ainakin kymmenen mailin pituudelta.
Otaksutaan nyt, että tapaamme ensimmäisen kosken viidentoista
mailin päässä. Kartan mukaan olisi toiselle koskelle siitä matkaa
parikymmentä mailia, ja toiselta koskelta kolmannelle nelisenkymmentä
mailia. Jos ensimmäinen putous siis olisi viidentoista mailin päässä
täältä, niin viimeiselle olisi matkaa vähintään viisikahdeksatta
mailia.

Vabi nyökkäsi.

-- Mutta ehkä emme tapaakaan tuota ensimmäistä koskea vielä
viidentoista mailin päässä, hän sanoi. Mutta vie sun...

Hän vaikeni ja katseli Rodiin omituisesti epäröiden.

-- Jos kultaa on viidenkahdeksatta tahi vaikkapa sadankin mailin
päässä täältä, niin mitä hittoa nuo miehet sitten tekivät
täällä, ja vain kourallinen kultarakeita hallussaan? Olisiko
mahdollista, etteivät he löytäneetkään enempää kultaa kuin tuossa
pukinnahkapussissa oli?

-- Mutta jos niin oli laita, niin miksi he sitten rupesivat
puukottamaan toisiaan hengiltä kartan takia? ihmetteli Rod.

Mukoki käänteli paistia pannussa. Hän ei ollut avannut suutaan
toisten järkeillessä, mutta nyt hän virkkoi:

-- Ehkä ruoka loppunut ja miehet hakee lisää asemalta.

-- Semmoisella matkalla he totta tosiaan olivatkin! huudahti nuori
intiaani hyvillään. Muki, sinä et puhu paljon, mutta nyt sinä
ratkaisit koko ongelman. Tietysti he olivat lähteneet hakemaan lisää
ruokatarvikkeita. Eivätkä he tapelleetkaan kartasta -- ei ainakaan
yksin kartasta!

Hänen kasvonsa punoittivat ihastuksesta.

-- Ehkä isken kiveen, mutta minusta koko juttu tuntuu nyt ihan
selvältä, hän jatkoi. Ball ja nuo molemmat ranskalaiset ahersivat
huuhtomollaan siksi kunnes ruokavarat loppuivat. Vabinoshin
kauppa-asemalla on ikää jo satakunta vuotta, ja viisikymmentä vuotta
sitten se oli lähin paikka, minne he saattoivat lähteä hankkimaan
muonaa. Jollain tapaa ranskalaiset joutuivat lähtemään. Miehet olivat
luultavasti kasanneet jo kosolti kultaa, ja ennen kuin nuo hirtehiset
lähtivät matkaan, he ensi työkseen murhasivat John Ballin. Mukaansa
he ottivat vain sen verran kultarakeita kuin ostoksiin tarvittiin
välttääkseen asemalla ehkä maleksivien seikkailijoiden epäluuloja.
Tässä majassa yritti sitten joko Langlois tai Plante surmata
kumppaninsa päästäkseen yksinään aarteen isännäksi, ja taistelussa
sai kumpikin loppunsa. Ehkä olen väärässä, mutta totisesti tuo kaikki
tuntuu minusta hyvin uskottavalta!

-- Ja kultansa he olivat haudanneet jonnekin kolmannen kosken
lähettyville?

-- Niin, sillä muutenhan he olisivat tuoneet sen mukanaan ja
haudanneet jonnekin tämän mökin tienoille!

Mukoki keskeytti heidät.

-- Ruoka on pöydässä! hän huusi.



13.

KINOSTEN KESKELLÄ


Rod oli unohtanut kertoa tovereilleen rotkotiellä tapaamistaan
salaperäisistä jäljistä, sillä kiihtymys oli pyyhkäissyt hänen
mielestään kaikki muut asiat. Vasta päivälliselle käytäessä hän
kertoi toisille vakoojasta ja tämän omituisista tempuista.

Sekä Vabi että Mukoki olivat kuulemastaan pikemmin iloisia kuin
huolestuneita. Näyttihän päivänselvältä, että Vungan miehet jostakin
käsittämättömästä syystä väittelivät heitä. Tuo vakooja olisi
rotkossa voinut helposti käydä Rodin kimppuun nuoren metsästäjän
aavistamatta mitään pahaa. Taistelun tulos olisi silloin ollut
edeltäpäin tietty.

Rodin kertomus vain rauhoitti toisia, ja sen sijaan että olisi käyty
ottamaan tarkempaa selkoa noista jäljistä, päätettiin lähteä etsimään
ensimmäistä koskea.

Mukoki oli kaikkein nopein ja väsymättömin lumikengillä kulkija
näillä mailla, ja hän tarjoutui lähtemään ensimmäiselle
etsintäretkelle. Hänen oli määrä lähteä seuraavana aamuna eväspussi
mukanaan, ja hänen poissaollessaan Rod ja Vabigun vuoron perään
kokisivat ansoja.

-- Meidän täytyy saada selville tuon ensimmäisen kosken paikka ennen
kuin palaamme kotiin, selitti Vabi. Jos sieltä käsin sitten keksimme,
että kolmas koski on kauempana kuin sadan mailin päässä leiristämme,
on meidän mahdotonta lähteä etsimään kultaa tämän retkemme aikana.
Siinä tapauksessa meidän on pakko palata Vabinoshiin ja varustaa uusi
retkikunta. Ja sitä emme missään tapauksessa voi tehdä ennen kuin
kevättulvat ovat ohi.

-- Minäkin olen ajatellut samoin, sanoi Rod ja hänen silmänsä
kostuivat. Tiedäthän, että äitini on aivan yksin, ja hänellä...

-- Ymmärrän kyllä, keskeytti intiaaninuorukainen ja laski kätensä
toverin käsivarrelle.

-- Hänellä on hyvin vähän varoja, niin kuin tiedät, päätti Rod
lauseensa. Jos hän on ollut sairaana -- tai -- mitä muuta hyvänsä --
on saattanut sattua...

-- Niin juuri, meidän on palattava kotiin turkisaarteinemme, auttoi
Vabi. Ja jollet pane pahaksi, Rod, niin minäkin saattaisin pistäytyä
sinun kanssasi Detroitiin. Luulisitko sen olevan hänelle mieleen?

-- Luulenko! huudahti Rod ja tarttui kiivaasti Vabia käsivarteen.
Totta tosiaan! Hänhän pitää sinusta yhtä paljon kuin minustakin,
Vabi! Hän tulisi hulluksi ilosta! Tarkoitatko sinä täyttä totta?

Vabin pronssinkarvaisille poskille valahti tumma puna ystävän
ihastuksen johdosta.

-- En lupaa mitään varmaa, hän sanoi. Mutta näkisin mielelläni hänet
-- ehkä yhtä mielelläni kuin sinäkin. Lähden mukaasi, jos vain pääsen.

Rodin kasvot säteilivät ilosta.

-- Ja minä palaan sinun kanssasi kohta kevätkesästä, ja sitten
lähdemme yhdessä etsimään kultaa, hän huudahti. Hän hyppäsi pystyyn
ja läimäytti riemuissaan Mukokia selkään. Ja te lähdette myös
meidän kanssamme etelään, Mukoki, eikö niin? Minä järjestän teille
kaupungissa niin paljon hauskaa, ettette ole vielä ikänänne mokomaa
kokenut!

Vanha intiaani irvisteli ja hihitti ja mumisi, mutta ei vastannut
mitään. Vabi nauroi ja vastasi hänen puolestaan.

-- Hänellä on liian kiire päästä jälleen Minnetakin orjaksi, Rod. Ei,
Muki ei lähde minnekään, siitä panen pääni pantiksi. Hän jää asemalle
pitämään silmällä, ettei tyttö paha joudu eksyksiin eikä vungien
saaliiksi. Eikös niin, Mukoki?

Mukoki nyökkäsi ja irvisti ystävällisesti. Sitten hän meni ovelle,
avasi sen ja katsoi ulos.

-- Hittoja -- lunta! hän älähti. Tulee lunta kuin kakskymmentä
tuhatta paholaista!

Se oli mahtavin vakuutus, millä Mukoki voi ilmaista ajatuksensa
vieraalla kielellä, ja tällä kertaa se tuntui sisältävän enemmänkin
kuin tavallisesti. Vabi ja Rod riensivät joutuin ovelle.

Elämässään ei kaupunkilaispoika ollut vielä nähnyt mokomaa
lumituiskua. Suuri pohjoismyrsky oli tullut -- tuollainen tavaton
lumimyrsky, joka säännöllisesti kerran talvessa pyyhkäisee
pohjoisnavalta napapiirin molemmilla puolilla oleviin rajattomiin
korpiin. Päiviä ja viikkoja molemmat intiaanit olivat sitä odotelleet
ja ihmetelleet sen viipymistä.

Lumi putoili pehmoisesti ja äänettömästi, eikä tuulenhenkäyskään
ryöpyttänyt sitä; oli kuin taivaalta olisi valunut alas leppoinen
valkoinen untuvameri, niin läpinäkymätön ja tiheä, että se tuntui
salpaavan ihmisiltä näön ja hengityksen. Rod ojensi kätensä ulos, ja
oitis oli se täynnä lunta. Hän käveli ulos hiutaleiden keskelle, ja
muutaman metrin päässä hän oli miltei kadonnut toisten näkyvistä.
Palatessaan minuutin perästä takaisin hän toi tupaan kokonaisen
kantamuksen lunta.

Koko iltapäivän putoili lunta isoina hiutaleina, ja tuiskua jatkui
koko yön. Mutta aamulla herätessään Rod kuuli puhurin pauhaavan
puiden latvoissa ja mökin nurkissa. Hän nousi ylös ja rakensi toisten
vielä nukkuessa valkean kamiinaan. Sitten hän yritti avata oven,
mutta se oli kuin teljetty ulkoapäin. Hän avasi ikkunan sisäluukun,
ja kuormallinen lunta moksahti sisään. Hän ei voinut lainkaan nähdä
päivänvaloa, ja kun hän kummissaan kääntyi ympäri, näki hän Vabin
istuvan vuoteessaan ja nauravan hiljaa hänen ällistykselleen.

-- Mitä ihmettä... hän läähätti.

-- Olemme hautautuneet kinoksiin, irvisti Vabi hänelle vastaan.
Vetääkö savutorvi?

-- Vetää, vastasi Rod ja katseli ihmeissään reippaasti kohisevaan
valkeaan. Ethän tarkoita...

-- Emme ole siis vielä kokonaan hautautuneet, keskeytti toinen hänet.
Ainakin savutorven huippu pistää vielä näkyviin!

Mukokikin nousi istualleen ja venytteli jäseniään.

-- Jopa tuulee, hän sanoi, kun väkevä puhuri kuului pyyhkäisevän
mökin katon yli. Kohta tuulee julmasti enempi!

Rod loi ikkunasta syöksyneen lumen nurkkaan ja sovitti sisäluukun
paikoilleen.

-- Tämä tietää meille kokonaisen viikon urakkaa ansojen esiin
kaivamisessa, sanoi Vabi. Ja ainoastaan Mukin Suuri Henki tietää,
kuinka kauan lumimyrskyä vielä kestää. Ei nyt voi lähteä koskea
etsimään mokomalla säällä.

-- Voimmehan vaikka pelata dominoa, ehdotti Rod iloisesti. Meillähän
jäi asemalla kilpailusarjamme kesken. Mutta ethän vain tahtone
uskotella minulle, että eilen iltapäivällä ja viime yönä on tullut
niin paljon lunta, että se kykenisi hautaamaan koko mökin umpeen,
Vabi?

-- Lunta ei liene juuri niin paljon satanut, selitti hänen toverinsa.
Mutta sittenkin se on peittänyt meidät umpeen. Tämä mökki, näetkös,
on notkon suussa, ja sen vuoksi tuuli ensimmäiseksi riepottaa
kinoksia sen ympärille. Jos myrskyä jatkuu vielä vähänkin, niin
päällemme on iltaan mennessä kasaantunut oikea pienoinen lumivuori.

-- Mutta eikö se -- muserra meidät alleen? kysyi Rod vapisevalla
äänellä.

Vabi räjähti nauramaan kaupunkilaispojan pelolle, ja lieden ääreltä,
missä Mukoki paloitteli peuranpaistia pöytään pantavaksi, paukahti
kokonainen kuuro hihityksiä.

-- Lumen alla makaa hyvin mukavasti, hän sanoi sitten painokkaasti.

-- Jos satut saamaan lumivuoren niskaasi, niin voit elää todella
mukavasti sen alla, selitti Vabi, jollet vain sitä ennen ole
murskaantunut kuoliaaksi. Lumi näet on täynnä ilmaa. Mukoki joutui
kerran lumivyöryn alle ja oli siellä kymmenen tuntia kymmenen metrin
paksuisen lumikerroksen alla. Hän oli kaivanut siellä itselleen
aika soman pesän, kuin minkäkin ison tynnörin, ja eleli täydessä
rauhassa, kun me viimein saimme hänet kaivetuksi esiin. Eikä meiltä
nyt kulu paljon puitakaan, sillä lumi lämmittää.

Aamiaisen jälkeen pojat irrottivat ikkunan sisäluukun ja Vabi rupesi
pudottelemaan lapiolla lunta mökkiin. Kolmannella tai neljännellä
lapiollisella ikkunasta työntyi sisään mahdoton lumimöhkäle, joka
peitti pojat vyötäisiä myöten, ja ulos katsahtaessaan he voivat nähdä
päivän valon ja kuulla puhurin pauhaavan päänsä päällä.

-- Lunta on katon tasalta! läähätti Rod. Hyvänen aika, minkälainen
tuisku!

-- Nyt saadaan nähdä hauskaa, huudahti nuori intiaani. Lähde mukaan,
Rod, jos haluat olla osallisena.

Hän kömpi ikkunasta ulkopuolelle tekemäänsä aukkoon ja Rod seurasi
perästä. Vabi odotteli ilkikurisesti hymyillen, ja toverin saavuttua
hän rupesi työntelemään lapiotaan kinosten juuriin. Muutaman nopean
työntäisyn jälkeen heidän päälleen humahti kokonainen lumivuori,
joka vähäksi aikaa hautasi heidät kokonaan huppuun. Lumen paino
ja odottamattoman nopea sortuminen paiskasi Rodin polvilleen; hän
huohotti ja päästeli hätähuutoja. Potkien ja pyristellen kuin
koukkuun käynyt kala hän sai ensin jalkansa vapaiksi ja sitten
vähitellen muunkin ruumiinsa, ja silloin hän näki Vabin, jolla jo
oli pää ja hartiat vapaina, kiemurtelevan naurusta katsoessaan hänen
avutonta sätkimistään.

-- Sinä aloitat väärästä päästä, Rod, kun työnnät ensin jalkasi ylös,
hän ilakoi. Vau -- vau!

Hän tarttui toveriaan jalkoihin ja kiskoi hänet esiin pehmoisesta,
kepeästä lumesta, ja sitten hän seisoi täristen ja nauraen sydämensä
pohjasta, kunnes heittäytyi perin hengästyneenä jälleen kinokseen.
Rod näyttikin hullunkuriselta. Hänen silmänsä olivat selällään ja
räpyttelivät vimmatusti, ja hänellä oli suu, korvat, jopa niskakin
lunta täynnä. Vähitellen hän tointui ällistyksestään, näki Vabin ja
Mukokin vääntelehtivän naurusta -- ja yhtyi itsekin heidän iloonsa.

Poikien ei ollut vaikeaa raivata itselleen tietä pehmoisessa lumessa,
ja kohta he jo seisoivat vyötäisiä myöten kinoksissa parinkymmenen
metrin päässä pirtistä.

-- Lunta ei täällä aukealla ole kuin vähän yli metrin, sanoi Vabi.
Mutta katsopas tuonne!

Hän viittasi erämajaan päin, tahi oikeastaan siihen pienoiseen osaan,
mikä siitä vielä pisti ilmoille. Koko mökistä ei näkynyt muuta kuin
katon harja ja suitseva savutorvi.

Rod katseli ympärilleen. Pyry oli hiukan helpottanut, niin että hän
näki järven taakse ja vastakkaiselle kunnaalle asti. Ei missään
näkynyt tummaa läikkääkään; jok'ikinen kallio ja kivi oli piilossa,
puut nuokkuivat värähtämättä raskaissa lumivaipoissaan.

Puoleenpäivään saakka erämiehet loivat ahkerasti ovensa edustaa
vapaaksi kinoksista. Mutta päivän mittaan myrsky jälleen terästyi,
niin että illan tullen heidän oli mahdotonta olla ulkosalla. Kolme
päivää tätä menoa jatkui, mutta neljännen aamulla taivas oli taasen
pilvetön ja aurinko nousi häikäisevänä kimmeltävän erämaan yli.
Rod huomasi kärsivänsä siitä ilkeästä vammasta, jolle jokainen
aloitteleva erämies pohjanperillä on altis -- lumisokeudesta. Kun hän
oli muutaman minuutin katsellut tuota huikaisevaa lumilakeutta, hänen
silmiänsä rupesi pahoin kirveltämään, ja hänestä tuntui kuin näkisi
hän sähkökipinöitä edessään.

Myrskyn jälkeisenä päivänä sonnusti Mukoki itsensä matkaan ja lähti
seuraamaan rotkon pohjaa etsiäkseen ensimmäistä koskea. Sillä välin
Vabi otti tehtäväkseen kaivaa ansat esiin kinoksista ja virittää ne
uudestaan. Rod tuli hänen avukseen heti kun hänen silmänsä alkoivat
tottua valkeuteen.

Se olikin aika työläs urakka; kalliot ja merkkipaikat olivat
tykkänään hankien peitossa, ja ahkerasta etsiskelystä huolimatta
jäi paljon ansoja kadoksiin. Vasta seuraavan päivän iltaan mennessä
nuoret erämiehet olivat päässeet pitkin harjun juurta kulkevan
ansalinjan päähän, ja kun he hämärtyessä kääntyivät kotiin päin,
olivat he varmoja, että Mukoki jo odotti heitä majalla.

Mutta vanhuspa ei ollut vielä palannut. Kului koko seuraava päivä ja
pitkälti toistakin, eikä miestä vain kuulunut. Heidän odottelunsa
alkoi vaihtua peloksi. Kolmessa päivässä Mukokin kaltainen
eränkävijä kykeni kulkemaan satakin mailia. Oliko hänelle tapahtunut
jotakin? Kerran toisensa jälkeen Rod ajatteli rotkossa kohtaamaansa
vihollisväijyjää. Oliko hän tai joku hänen heimolaisensa osunut
Mukokin jäljille ja surmannut hänet?

Ei kummallakaan nuorukaisella ollut halua lähteä ulos sinä
päivänä. Ansat antoivat tosin tähän aikaan erinomaisia saaliita,
koska eläimillä oli lumenpaljouden takia ruokaa niukalti. Suuren
lumimyrskyn jälkeen he olivat saaneet pyydyksiinsä yhden suden, kaksi
ilvestä, punaketun ja kahdeksan kärppää. Mutta Mukokin viipyminen
lamaannutti heidän metsästysintonsa.

Katsellessaan iltapäivällä ulos he näkivät yksinäisen hahmon
laskeutuvan väsyneesti järven takaista kunnasta.

Se oli Mukoki.

Ilosta huutaen pojat kiiruhtivat hankien yli tulijaa vastaan. Vanha
intiaani irvisteli heille väsyneesti ystävälliseen tapaansa ja
vastasi päännyökkäyksellä heidän silmissään kiiluvaan kysymykseen.

-- Löysi koski. Viiskymmentä mailia vuoren takana, hän vastasi
yksikantaan.

Pirttiin päästyään hän keikahti uupuneena rahille, ja molemmat
pojat kävivät riisumaan häneltä lumikenkiä ja muita matkatamineita.
Ilmeisesti Mukokilla oli kova matka takanaan, sillä vain kerran
tai pari muisti Vabi nähneensä hänet noin menehtyneenä. Joutuin
nuorukainen laittoi valtavan lihakimpaleen paistumaan ja Rod pisti
ylimääräisen kourallisen kahvia pannuun.

-- Viisikymmentä mailia! huudahti Vabi kerran toisensa perästä. Olipa
sinulla hirvittävä urakka, Muki!

-- Raskasta -- raskasta kuin julmettu vuorten yli, vastasi Mukoki.
Ei niin siloa kuin tuolla! -- Hän heilautti kättään halveksuvasti
rotkoon päin.

Rod seisoi vaiti ja kummissaan, silmät suurina. Oliko mahdollista,
että tuo vanha eränkävijä oli kulkenut vielä villimmän seudun halki
kuin hänen rotkonsa oli?

-- Siellä pieni pieni koski, jatkoi Mukoki, jonka kasvot kirkastuivat
ja mieli virkistyi kahvin ja paistin tuoksusta. Ei tuota korkeempi!
-- Hän näytti pirtin kattoon.

Rod piirteli jotain pöydänlevyyn. Kohta hän katsahti ylös.

-- Mukokin kertomuksen ja kartan viittausten mukaan on kolmannelle
koskelle täältä matkaa vähintään puolen kolmatta sataa mailia, hän
sanoi.

Mukoki kohautti hartioitaan, ja hänen naamansa kävi miettiväisiin
ryppyihin.

-- Hudson Bay, hän viimein murahti. Vabi käännähti hämmästyneenä.

-- Eikö rotko sitten jatkukaan itää kohti? hän huudahti.

-- Ei. Kääntyy -- suoraan pohjoista kohti.

Rod ei voinut käsittää Vabin kasvojen muuttunutta ilmettä.

-- Pojat, sanoi Vabi viimein harvakseen, jos niin on laita, niin
minäpä sanon teille, missäpäin kulta on. Jos rotkon pohjalla kulkeva
joki kääntyy pohjoista kohti, niin se voi yhtyä vain Albany-virtaan,
ja Albany-virta laskee James-lahteen! Tuo kolmas koski, jossa
aarteemme odottelee meitä, on pohjoisen Kanadan kaikkein jylhimmässä
ja villeimmässä erämaassa. Siellä se on hyvässä tallessa. Ei kukaan
ihminen ole sitä sieltä keksinyt. Mutta sen saavuttaminen tietää
meille pisintä ja vaarallisinta eräretkeä mitä milloinkaan olemme
suunnitelleet!

-- Sopii! luikkasi Rod. Sopii mainiosti!

Hän oli innoissaan ponnahtanut pystyyn. Kulta oli hyvässä tallessa
ja sen hakeminen johtaisi heidät kiehtovan pohjolan äärimmäisille
perille!

-- Ensi keväänä siis, Vabi! Hän kurotti kiihkeästi kätensä, ja
molemmat pojat vahvistivat päätöksensä iloisella kädenlyönnillä.

-- Ensi keväänä! toisti Vabi.

-- Ja sitten lähtee kanootilla, yhtyi Mukoki iloon. Puro kasvaa yhä
suuremmaksi. Rakentaa koivukanootti ensi kosken kohdalla.

-- Yhä parempaa, myönsi Vabi. Siitä tuleekin mainio matka! Me
otamme kolmannelle koskelle tultuamme vähän lomaa ja käväisemme
Albany-virtaa pitkin Hudson-lahdella.

-- James-lahti on kai sama kuin Hudson-lahti, eikö olekin? tiedusti
Rod.

-- Niin on. En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi sitä sanotaan
James-lahdeksi. Todellisuudessa se on vain Hudson-lahden alapohjukka.

Sinä päivänä ei ansoille menosta tietenkään tullut mitään, mutta
seuraavana päivänä Mukoki tahtoi matkaväsymyksestään huolimatta
väkistenkin lähteä Rodin mukaan. Hänen jäsenensä vain jäykistyisivät,
jos hän pysyttelisi pirtissä, hän väitti, ja Vabi arveli hänen olevan
oikeassa.

Sitten seurasi parisen viikkoa mitä ihanteellisinta pyyntisäätä.
Vabinoshista lähdöstä oli nyt kulunut kolmatta kuukautta, ja Rod
rupesi jo mielessään laskemaan kuinka monta päivää oli vielä
paluumatkaan.

Vabi oli arvioinut, että heillä oli turkiksia ja päänahkoja jo
tuhannen kuudensadan dollarin arvosta ja puhdasta kultaa kahdensadan
dollarin arvosta; ja valkoinen nuorukainen ajatteli tyytyväisenä
paluuta äitinsä luo saaliinaan kuudensadan dollarin osuus -- summa,
jonka kokoamiseen häneltä olisi kaupunkitoimessaan kulunut kokonainen
vuosi.

Sydämensä syvyydessä Rod hautoi salaista toivoa, että hän saisi
prinsessa-äidin taivutetuksi siihen, että tämä sallisi Minnetakin
lähteä Vabin ja hänen mukanaan Detroitiin. Hän tiesi varmasti oman
äitinsä oitis mieltyvän kauniiseen pieneen pohjolan tyttäreen.

Kolmannella viikolla suuren lumimyrskyn jälkeen olivat Rod ja
Mukoki lähteneet kokemaan harjun takaista ansalinjaa, ja Vabi
oli jäänyt yksin kotiin. He olivat päättäneet, että seuraavalla
viikolla lähdettäisiin paluumatkalle Vabinoshiin. He saapuisivat
sinne helmikuun ensimmäisen päivän paikkeilla, ja Rod oli päätökseen
tyytyväinen.

He olivat kääntyneet kotimatkalle varhain iltapäivällä. Kohta kun
he olivat kulkeneet nevan poikki, Rod oli sanonut haluavansa nousta
harjun laelle, josta toivoi saavansa ammutuksi jotain riistaa
tuomisiksi. Mukoki puolestaan oli päättänyt lähteä suorempaa ja
mukavampaa tietä kotiin.

Harjun laelle tultuaan Rod pysähtyi tarkastamaan edessään leviävää
seutua. Hän voi nähdä Mukokin tarpovan eteenpäin alangon reunalla
pienenä tummana pilkkuna; pohjoisessa levisi samanlainen kiehtova,
rantoja vailla oleva kunnas- ja tasankomaisema hänen silmiensä eteen;
idässä hän näki parin mailin päässä jonkin liikkuvan hahmon, jonka
hän arvasi hirveksi tai karibuksi; ja lännessä --

Vaistomaisesti hänen katseensa etsi heidän leiripaikkaansa. Ja
samassa tuokiossa hänen silmissään pimeni. Hän päästi tahtomattaan
kauhistuneen huudon ja luikkasi kohta sen jälkeen kutsuvasti
Mukokille.

Siltä kohdalta, missä hän tiesi heidän metsämökkinsä sijaitsevan,
hän näki nyt nousevan suuren savupilven, joka tummensi sen puoleisen
taivaan. Ja kohta Mukokille luikattuaan hän oli kuulevinaan
pyssynpauketta samalta suunnalta.

-- Mukoki! Mukoki! hän huusi uudelleen keuhkojensa koko voimalla,
mutta tiesi itsekin sen olevan turhaa. Vanha intiaani oli jo
kuulomatkan ulkopuolella.

Äkkiä Rod muisti heidän retkensä alussa sopineen hätämerkistä. Piti
ampua kaksi laukausta peräkanaa, ja sitten lyhyen tuokion perästä
vielä kolme yhtä nopeasti.

Hän heitti pyssyn poskelleen ja ampui ilmaan; kerran, kahdesti -- ja
sitten kolme kertaa peräkkäin niin nopeasti kuin vain ehti painaa
liipaisinta.

Katsellessaan Mukokia hän pani pyssyynsä uuden makasiinin. Hän näki
intiaanin seisahtuvan ja katsovan taakseen harjulle päin.

Jälleen kiirivät hätälaukausten kaiut pitkin saloja. Muutaman
silmänräpäyksen perästä kaiku tapasi Mukokinkin korvan, ja vanha
soturi alkoi juosta nopeasti takaisin.

Rod syöksyi rinnettä alas häntä vastaan ampuen edelleen harvakseen
ilmaistakseen toiselle missä päin hän oli, ja neljännestunnin
kuluttua Mukoki jo ryntäsi loivaa rinnettä ylös.

-- Vungat, läähätti Rod. He ovat hyökänneet leiriin! Katsokaahan! --
Hän viittasi savupilveä kohti. -- Minä kuulin laukauksiakin!

Siunaaman ajan katseli jämeä vanha eränkävijä palavan leirin
suuntaan, ja sitten hän sanaakaan sanomatta aikoi painua hirvittävää
vauhtia rinnettä jälleen alas.

Seuraavaa puoli tuntia kestävää kilpajuoksua Rod ei unohtanut ikinä.
Hänen oli mahdotonta myöhemmin käsittää, kuinka hänen oikein onnistui
pysytellä Mukokin kintereillä. Heidän jouduttuaan sille kunnaalle,
jonka takana laaksonnotko ja leiri sijaitsivat, olivat hänen kasvonsa
veressä oksien repimistä naarmuista, hänen sydämensä jyskytti aivan
revetäkseen, hengitys kulki vinkuen, eikä hän kyennyt lainkaan
puhumaan. Mutta kunnaan harjalle hän joutui heti Mukokin jäljestä,
pyssy ladattuna ja varmistettuna. Laelle päästyään he pysähtyivät.

Metsämajasta näkyi vain savuava rauniokasa. Elämästä ei merkkiäkään.

Mutta --

Läähättävästi parkaisten Rod sieppasi kiinni Mukokin käsivarresta
ja osoitti hangella makaavaa olentoa kymmenkunnan askelen päässä
mökinpaikasta.

Vanha soturikin oli nähnyt sen. Hän kääntyi valkoiseen nuorukaiseen,
ja sellaista ilmettä Rod ei olisi osannut kuvitellakaan koskaan
näkevänsä ihmiskasvoilla. Jos tuo hangella makaava olento oli
Vabi -- jos Vabi oli saanut surmansa -- millainen Mukokin kosto
olisikaan! Hänen toverinsa ei enää ollut sama Mukoki, jonka hän oli
oppinut tuntemaan, hän oli villi, verenhimoinen metsähiisi. Tuossa
hirvittävässä katseessa ei ollut rahtuakaan sääliä, ei rahtuakaan
inhimillisyyttä. Jos tuo hangella makaava olento oli Vabi --

He syöksähtivät kunnaalta alas rotkoon, poikki järven jään, ja
kohta oli Mukoki polvillaan lumessa makaavan hahmon vieressä. Hän
käänsi sen selälleen ja nousi sitten pystyyn sanaakaan virkkaamatta
tähystäen verestävillä silmillään savuaviin raunioihin.

Rod kumartui myös katsomaan, ja häntä puistatti.

Hangella viruva ruumis ei ollut Vabin.

Se oli muu, outo, hirveän näköinen olento -- jättimäinen intiaani,
jonka jäsenet olivat kouristuneet kuolinkamppailussa -- ja puolet
pääkallosta oli ammuttu olemattomiin!

Kun hän jälleen silmäsi Mukokiin, liikkui vanha intiaani kuumien
kekäleiden keskellä potkien niitä lumikengillään ja käännellen
savuavia hirsiä pyssynsä perällä.



14.

VABIN VAPAUTTAMINEN


Rod oli vaipunut hangelle ruumiin viereen. Hänen hermojännityksensä
oli lauennut, ja hän tunsi itsensä heikoksi kuin pieni lapsi. Hän
seurasi Mukokin jokaista liikettä, näki tämän jokaisen katseen ja
tuli miltei kipeäksi pelosta aina kun vanha soturi kumartui tutkimaan
jotain esinettä.

Oliko Vabi saanut surmansa -- ja palanut noiden raunioiden mukana?

Tuuma tuumalta Mukoki etsi. Hänen kenkänsä kuumentuivat; palavan
nahan käry nousi Rodin sieraimiin; palavia hiiliä lenteli hänen
jalkojensa ympärillä. Mutta vanha intiaani ei tuntenut kipua. Kaksi
tunnetta oli täyttänyt kokonaan hänen sielunsa: rakkaus Minnetakiin,
ja rakkaus Vabiguniin. Ja yksi ainoa vieras tunne voi tulla niiden
tilalle -- säälimätön, kyltymätön, villi kostonhimo.

Vungat olivat käärmeinä madelleet Vabin kimppuun. Hän tiesi sen. Ne
olivat tavoittaneet hänet varkain, sillä he olivat pelkureita. Ehkä
poika oli nyt kuollut, ehkä hänen hiiltynyt ruumiinsa virui jossakin
näiden raunioiden keskellä!

Hän etsi tuuma tuumalta, kunnes hänen jalkineensa olivat tyyten
kärventyneet. Sitten hän lähti pois kyteviltä raunioilta savusta
mustuneena, mutta kasvojen hirvittävä tuimuus jonkin verran
lieventyneenä.

-- Ei ole tuolla, hän sanoi vihdoin.

Jälleen molemmat kyyristyivät kuolleen miehen viereen, ja Mukoki
irvisteli Rodille riemuitsevasti ja hihittäen.

-- Paljon kuollu! hän sanoi ruumista osoittaen.

Mutta samassa oli tuo irvistys kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hän
lähti vielä kerran kiertämään leiripaikkaa Rodin jäädessä lepäämään.
Ylt'ympäriinsä oli hanki ihmisjälkien tallaama. Mukoki näki mistä
rosvot olivat hiipineet aukealle ja näki myös mistä he olivat menneet
matkoihinsa. Viisi miestä oli tullut punasetrien pimennosta, ja vain
neljä oli poistunut paikalta!

Missä Vabi sitten oli?

Jos hänet oli otettu vangiksi ja kuljetettu pois, niin
lähtöpolullakin olisi pitänyt näkyä viidet jäljet. Rod käsitti sen
yhtä hyvin kuin Mukoki, ja hän käsitti myös minkä vuoksi hänen
toverinsa lähti uudestaan tarkastelemaan kytevää rauniokasaa. Mutta
tämän uuden etsimisen jälkeen oli Mukoki varma, että Vabin ruumista
ei ollut viskattu tuleen.

Oli vain yksi mahdollisuus: nuorukainen oli tehnyt raivoisaa
vastarintaa ja hänet oli haavoittuneena kannettu pois. Vabi ja hänen
vangitsijansa eivät voineet vielä olla kauempana kuin parin kolmen
mailin päässä. Heidät voisi tavoittaa tunnissa.

Mukoki tuli jälleen Rodin vierelle.

-- Minä lähtee ja tappaa! hän sanoi. Tappaa noin moni -- oitis! Hän
osoitti poisvieviä jälkiä. Sinä jää...

Rod kompuroi pystyyn.

-- Tarkoitatte kai, että _me_ tapamme heidät, hän keskeytti. Nyt
jaksan taas kulkea. Lähdetään.

Mukokin pyssyn varmuuslaite helähti lukkoon.

-- Kovasti hiljaa, kuiskutti vanha intiaani varoittaen, kun he olivat
ennättäneet notkon toiseen laitaan. Ei tekee yhtikäs melua -- pääsee
kohta niiden luo -- sitten ampua.

Rosvojen jäljet kääntyivät notkosta pohjoiseen johtaville metsäisille
alangoille, ja Mukoki seurasi niitä nopeasti kumarassa ja pyssy
ojossa. Kuljettuaan ehkä satasen askelta vanha metsästäjä pysähtyi
jälleen katselemaan jälkiä, joista yhdet olivat toisia paljon
syvemmät.

-- Oikein arvaa -- ne kantaa Vabia, hän sanoi hiljaa. Mut... -- Hänen
silmänsä rupesivat äkkiä loistamaan. -- Kulkee kovin hitaasti! Ei
pitää yhtikäs kiirettä!

Rod pani nyt vasta merkille, että rosvojen askelet olivat paljon
lyhyemmät kuin heidän; sen sijaan että olisivat pitäneet kiirettä
vungat astelivat hyvin verkalleen.

Sitä ei ollut helppo selittää. Eivätkö rosvot lainkaan pelänneet,
että heitä ajettaisiin takaa? Oliko mahdollista, että he arvelivat
toisten metsästäjien pelkäävän antautua taisteluun? Vai luottivatko
he ylivoimaansa?

Mukokin kulku rupesi nyt hidastumaan ja käymään varovaisemmaksi.
Hänen tarkat silmänsä tähystelivät jokaista edessä olevaa puuta ja
pensasryhmää. Ainoastaan silloin kun hän näki edessä olevan aukeata
pitkälti, hän kääntyi katsomaan seuralaiseensa.

Mutta äkkiä hän keksi seikan, joka pani hänet murahtamaan
ällistyksestä. Polulla näkyi nyt viidennetkin jäljet! Kysymättäkin
Rod arvasi, mitä se tiesi. Vabi oli laskettu maahan kantajansa
selästä ja sai kävellä omin voimin. Hänellä oli lumikengät jalassa,
ja hänen askelensa olivat yhtä tasaiset ja yhtä pitkät kuin
toistenkin. Ilmeisesti hän ei ainakaan ollut pahoin haavoittunut.

Puolisen mailin päässä heidän edessään oli korkea mäki, ja heidän ja
tämän mäen välillä oli tiheä setrimännikkö, täynnä tuulen kaatamia
runkoja.

Se olisi ollut ihanteellinen väijymispaikka, mutta vanha soturi ei
epäröinyt eikä hidastellut. Vungat olivat seuranneet hirvenpolkua,
joka nähtävästi oli heille hyvin tuttu, ja sitä myöten oli helppo
kulkea.

Mutta Rodia värisytti tahtomattakin, kun hän näki tuon tiheän
ryteikön, jonka halki polku vei. Joka silmänräpäys hän odotti
kuulevansa sieltä pyssyn pamauksen ja näkevänsä Mukokin suistuvan
pää edellä lumeen. Näin lyhyeltä matkalta ei yksikään laukaus voisi
mennä harhaan. Eikö Mukoki tajunnut sitä? Vai oliko hän hurjuudessaan
menettänyt kaiken mielenmalttinsa ja järkevyytensä?

Mutta kun Rod katsahti toverinsa kasvoihin ja luki hänen katseestaan
kylmää, järeää päättäväisyyttä, palasi hänen luottamuksensa vanhaan
eränkävijään. Jostakin syystä Mukoki tiesi, ettei ryteikössä
odottanut väijytystä.

Takaa-ajajat seurasivat nyt hirvenpolkua kiireesti ja olivat tuota
pikaa korkean mäen juurella. Sitä olivat vungatkin kiivenneet, heidän
jälkensä johtivat selvästi ja poikkeamatta rinnettä ylös. Nyt Mukoki
pysäytti varoittavalla eleellä Rodin ja osoitti muuatta lumikengän
jälkeä. Hangenpinta murtuili vieläkin ja putoili painannaisen
reunoilta.

-- Ihka lähellä, kuiskasi vanha intiaani.

Mukokin silmissä paloi nyt toisenlainen tuli kuin pyyntiretkillä, ja
hänen kuiskauksensa värisi jännityksestä. Hän hiipi rinnettä ylös.
Rod seurasi niin tiiviisti hänen kintereillään, että olisi ylettynyt
koskettamaan häneen.

Laelle päästyään Mukoki laskeutui kyyrysilleen kuin piilotteleva
eläin ja juoksi sitten kumarassa nopeasti aukean yli kivääri
tanassa. Sieltä avautui silmien eteen näky, joka vanhan intiaanin
varoituksesta huolimatta sai Rodin hiljaa parahtamaan.

Mäen juurella olevan aukean laidalla he näkivät rosvot ja vangin.
Koko joukko kulki hanhenmarssissa, Vabi heti johtajan perässä, ja
tähystäjät voivat huomata, että hänen kätensä olivat köytetyt selän
taakse.

Mutta ei tämä näky, vaan toinen sai Rodin parahtamaan.

Puolisen mailin päässä rosvojoukon edessä oli pieni järvi. Sen
rannalta nousi kahden leirinuotion savut, ja Rod ja Mukoki voivat
erottaa ainakin parikymmentä tummaa hahmoa nuotioiden ympärillä.

Vain pyssynkantaman päässä, milteipä äänen kuuluvissa, oli siis
hyökkäyksen tehneiden lisäksi ainakin kolmannes vungain asekuntoista
heimoa!

Rod käsitti täysin, kuinka toivoton tilanne oli. Jos he nyt kävivät
noiden neljän riiviön kimppuun vapauttaakseen Vabin, saisivat
he viidessä minuutissa kimppuunsa valtavan ylivoiman; jos he
taas jättäisivät Vabin rosvojen käsiin... Häntä puistatti tuo
ajatus, sillä hän tiesi kuinka säälimättömästi vungat käyttäisivät
tilaisuutta kostaakseen Vabinoshin väelle.

Hänen miettiessään näitä kolkkoja mahdollisuuksia oli uskollinen
vanha soturi jo suunnitellut valmiiksi oman sotajuonensa. Hän tahtoi
kernaasti kuolla yhdessä Vabin kanssa, mutta hän ei halunnut nähdä
Vabin kuolevan yksin. Mukoki kuiskasi sanan, loi viimeisen katseen
kiväärinsä lukkoon ja riensi sitten tuulena rinnettä alas.

Juurelle tultuaan hän poikkesi rosvojen jäljiltä. Rod
ymmärsi, että hän aikoi tehdä nopean puolikierroksen ja hyökätä
vihollisten kimppuun yllättämällä sivulta eikä takaapäin. Jälleen
kaupunkilaispoika sai panna parastaan pysyäkseen eteenpäin syöksyvän
vanhuksen kintereillä. Vajaan kymmenen minuutin perästä Mukoki
pysähtyi, kurkisteli varovaisesti lumisten pähkinäpensasten lomasta
ja katsahti sitten tyytyväinen irvistys kasvoillaan Rodiin.

-- Jo tulee, hän kuiskutti tuskin kuuluvasti. Ne tulee.

Rod kurkisti hänen olkansa yli, ja jälleen hän tunsi sydämensä
hypähtävän kurkkuun. Pahaa aavistamatta vungat lähenivät parinsadan
askelen päässä. Mukoki silmäsi miltei rukoilevasti nuoren toverinsa
kasvoihin ja laski ruskean, ryppyisen kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Sinä ottaa etumies -- Vabin edestä, hän kuiskutti. Minä ottaa muut
kolme. Sinä näkee tuo puu -- koivu, josta on tuohi pois kyljestä?
Ampuu just silloin kun se tulee siinä kohtaa. Käsi ei vapise? Ei
ampua ohi?

-- En, vastasi Rod. Hän tarttui ruskeaan käteen ja puristi sitä
lujasti. Minä ammun hänet yhdellä laukauksella!

He voivat jo kuulla rosvojen puhelevan keskenään, ja kohta he näkivät
Vabin veriset kasvot.

Askel askelelta vungat lähenivät, verkalleen ja huolettomina. Nyt
he olivat jo viidenkymmenen metrin päässä merkkikoivusta -- nyt
neljänkymmenen -- kolmenkymmenen -- nyt vain kymmenen metrin päässä.
Rodilla oli pyssy poskellaan. Sen piippu osoitti uhkaavasti johtajan
rintaa kohti.

Vielä viisi metriä.

Etumainen rosvo katosi koivun taa; kun hän tuli jälleen esiin,
Rod painoi liipaisinta. Johtaja pysähtyi äkkiä. Ennen kuin hän
oli ehtinyt lyyhistyä hangelle, rätisi Mukokin kivääristä oikea
luotisade; saatuaan pyssyn jälleen poskelleen Rod näki nelimiehisestä
vainolaisparvesta vain yhden olevan pystyssä, ja tämä hoippui
ja piteli rintaansa. Mutta onnettomuudeksi oli eräs kaatuneista
intiaaneista ennättänyt päästää hurjan kajahtavan huudon, ja kun
Rod ja Mukoki juoksivat vapauttamaan Vabia, kuului vungain leiriltä
huikea vastaushuuto.

Mukokilla oli juostessaan puukko paljaana kädessään, ja parilla
sivalluksella hän katkoi Vabin käsiä kahlehtineet nuorat.

-- Haava -- paha? hän kysyi hätäisesti.

-- Ei -- ei lainkaan! vastasi Vabi. Tiesin että te tulisitte, pojat
-- vanhat kelpo ystävät!

Vielä puhuessaan hän astui kuolleen johtajan ruumiin luo ja otti
tältä pyssyn ja revolverin, jotka Rod tunsi omikseen -- siinä olivat
vungain varastamat aseet. Mukoki oli vuorostaan keksinyt heidän
kallisarvoisen turkismyttynsä erään rosvon selästä, ja kylmäverisesti
hän heitti sen omaan selkäänsä.

-- Näittekö te niiden leiriä? kysyi Vabi hätäisesti.

-- Näimme.

-- Ne ovat tuossa paikassa niskassamme! Minnepäin, Muki?

-- Rotkoon! huudahti Rod hiljaa. Rotkoon! Jos vain pääsemme sinne.

-- Aivan niin, rotkoon! toisti Vabikin.

Mukoki oli jäänyt viimeiseksi ja viittasi poikia käymään edeltä.
Yhä edelleenkin hän valitsi vaarallisimman paikan suojellakseen
lemmikkiään takaa-ajajilta.

Ei ollut aikaa kinastelemiseen, ja niinpä Vabi lähti painelemaan
eteenpäin vinhaa vauhtia. Takaapäin kuului kilahdus, kun Mukoki
kesken juoksua työnsi uuden makasiinin pyssyynsä. Rod oli ennättänyt
ladata kiväärinsä taistelupaikalla, mutta kun Vabi tarkasteli
takaisin vallattua asettaan, venähti hänen naamansa pitkäksi.

-- Montako panosta sinulla on, Rod? hän kysyi olkansa yli.

-- Yhtä vaille viisikymmentä.

-- Tässä vyössä on enää vain neljä, ja pyssyssä on viisi. Annahan
minulle muutamia.

Pysähtymättä Rod poimi vyöstään tusinan verran panoksia ja kurotti ne
toverilleen.

Nyt he olivat jo päässeet mäen päälle. Siellä he pysähtyivät
hetkiseksi hengähtämään ja katselemaan intiaanileiriä.

Nuotiosijat olivat jääneet autioiksi. Neljännesmailin päässä he
näkivät viisi, kuusi takaa-ajajaa rientämässä vinhaa vauhtia sitä
kunnasta kohti, jonka laella he seisoivat. Etumaiset olivat jo
ehtineet sen juurella kasvavaan tiheikköön.

-- Meidän täytyy joutua ennen niitä rotkoon! sanoi Vabi ja lähti
uudelleen painamaan eteenpäin.

Rodin sydän tuntui raskaana valahtavan jonnekin hyvin alas. Vabin
sanat saivat hänet äkkiä tajuamaan, että hänen voimansa olivat jo
melkein lopussa. Hänen kilpajuoksunsa Mukokin kanssa palavalle
metsämökille tuntui imeneen kaiken mehun hänen lihaksistaan, ja joka
askelella hänen heikkoutensa lisääntyi.

Rotko oli mailin päässä leirinotkon takana, ja sieltä oli sen suulle
vielä kaksi mailia. Kolme mailia siis! Kestäisikö hän?

Hän kuuli Mukokin harppovan takanaan, ja hänen edessään Vabi
tietämättään yhä lisäsi välimatkaa. Hän ponnisteli urheasti
päästäkseen toverin rinnalle, mutta ei jaksanut. Sitten hän kuuli
aivan takanaan vanhan intiaanin varoittavan huudon, joka sai Vabin
kääntymään ympäri.

-- Hän juoksi kolme mailia tulipalopaikalle, sanoi Mukoki. Ei jaksa
rotkoon!

Rod oli kelmeä kuin kuolema ja huohotti niin raskaasti, ettei kyennyt
puhumaan. Vabi tajusi oitis tilanteen.

-- Sitten meidän ei auta muu, Muki, kuin pysäyttää vungat
leirinotkoon. Me nousemme järven takaisen kunnaan laelle ja
paukutamme heitä sieltä. Saamme ehkä kaadetuksi kolme tai neljä,
ja silloin eivät toiset rohkene tulla suoraan meitä vastaan. He
luulevat että aiomme jäädä sinne puolustusasemaan, ja kun he rupeavat
saartamaan meitä metsiä myöten, voitamme aikaa. Silloin voimme hyvin
lähteä jälleen rotkolle päin.

Hän rupesi jälleen johtamaan kulkua, tällä kertaa vähän
verkkaisemmin. Kolmen minuutin perästä he saapuivat notkelmaan,
kulkivat turvallisesti järven jään yli ja olivat jo päässeet kunnaan
juurelle, kun notkon vastakkaiselta laidalta kajahti riemu-ulvonta,
joka kuohutti heidän veriään.

-- Sukkelaan! luikkasi Vabi. Ne peijakkaat näkevät meidät!

Hänen vielä puhuessaan pamahti järven takaa laukaus.

Bzzzzzzz-inggggggg!

Ensi kertaa elämässään Rod kuuli pyssynluodin hirveän kuolonlaulun
aivan korvansa juuresta ja näki lumen ryöpsähtävän muutaman askelen
päässä nuoren intiaanin edessä.

Parinkymmenen sekunnin ajan oli hiljaista, sitten kuului uusi laukaus
ja kohta sen jälkeen kolme muuta aivan peräkkäin. Vabi kaatui
nenälleen.

-- Ei sattunut! hän huusi toisille kompuroidessaan pystyyn. Tuo
vietävän kivi vain kampesi minut!

Hän pääsi kunnaan laelle Rod aivan kintereillään. Silloin tuli järven
toiselta rannalta oikea luotisade -- puolisen tusinaa laukausta
yhtaikaa. Vaistomaisesti Rod heittäytyi suinpäin lumeen. Ja samassa
tuokiossa hän hangella maatessaan kuuli luodin naksahtavan kiinteään
esineeseen ja Mukoki päästi äkkiä kimakan kiljahduksen. Mutta vanhus
kapusi hänen rinnalleen, ja yhdessä he pääsivät kunnaan harjan taakse
turvaan.

-- Sattuiko pahasti? Sattuiko pahasti, Muki? Sattuiko pahasti...

Vabi melkein nyyhkytti toistellessaan hätääntyneitä kysymyksiään ja
kietoi käsivartensa vanhan ystävänsä vyötäisille. -- Sattuiko sinuun
-- pahasti?

Mukoki horjahti, mutta jännittäytyi jälleen suoraksi.

-- Tähän sattui, hän sanoi painaen kädellään vasenta olkaansa. Ei --
ole -- paha. Hän hymyili pojille taistellen haavan tuottamaa tuskaa
vastaan heittäessään turkismytyn selästään hangelle. -- Me antaa
vielä -- noille hittolaisille!

Kahdeksan lumikengillä kulkevaa takaa-ajajaa oli keskellä notkoa;
kuusi heistä oli päässyt jo jäälle. Rod laski kohotetun kiväärinsä.
Hän tiesi, että hänen oli nyt tärkeintä kunnollisesti huoahtaa, ja
hän veti ilmaa isoin siemauksin keuhkoihinsa sillä aikaa kun hänen
toverinsa käyttelivät pyssyjään.

Kylmäverisesti ja päättäväisesti Mukoki ja Vabi tähtäsivät. Mukoki
ampui ensin; kerran -- toisen kerran, pitäen sekunnin ajan väliä
-- ja muuan puolitiehen jäätä päässyt rosvo kellistyi lumeen.
Tämän kaatuessa Vabikin laukasi kerran, ja jälleen kajahti jäältä
tuskanhuuto, kun toinen mies sääri lävistettynä tuupertui tantereelle.

Pyssynpamahdukset ja kaatuvien huudot tulistuttivat Rodinkin veren,
niin että hän vei aseen poskelleen, ja kuorossa alkoivat kiväärit nyt
kunnaan laelta sylkeä tulta ja kuolemaa notkon pohjalle.

Vain kolme kahdeksasta vungasta oli jäänyt pystyyn, ja nämä
kääntyivät ympäri ja livistivät kiireesti setrimännikön suojaan.

-- Eläköön! kiljaisi Rod.

Kiihtyneenä hän kavahti pystyyn ja lasketti viidennen ja viimeisen
luotinsa pakenevien vihollisten perään.

-- Eläköön! Lähdetään niiden jälkeen!

-- Heti alas hankeen! komensi Vabi. Lataa sukkelaan pyssysi!

Klink -- klink -- klink, sanoivat pyssyt, kun Vabi ja Mukoki
työnsivät uudet panokset makasiiniin. Viiden sekunnin kuluttua he
lähettivät hirvittävän luotisateen männikön laitaan -- kaikkiaan
kymmenen laukausta -- ja kun Rod oli saanut pyssynsä ladatuksi, ei
hän enää nähnyt mitään ammuttavaa.

-- Tuo pidättelee niitä hetken aikaa, sanoi Vabi. Useimmat niistä
tulivat sellaisella kiireellä, että unohtivat sitoa lumikengät
jalkaansa. Me ennätämme rotkoon ennen niitä -- hyvinkin! -- Hän
kietoi käsivartensa vanhan intiaanin ympärille, joka makaili yhä
vatsallaan lumessa. -- Annahan minun katsoa, Muki -- anna minun
katsoa...

-- Rotko ensin, vastasi Mukoki. Ei paha. Luu ehjä. Ei verta -- paljon.

Takaapäin Rod saattoi nähdä, että Mukokin takin selässä oli yhä
suureneva punainen läikkä.

-- Oletko varma -- jaksatko kulkea rotkoon saakka?

-- Jaksaa kyllä.

Puheensa vahvistukseksi vanha intiaani nousi pystyyn ja aikoi ottaa
turkismytyn jälleen selkäänsä. Vabi ehätti ennen häntä ja sovitti sen
omille hartioilleen.

-- Sinä ja Rod saatte johtaa, hän sanoi. Te tiedätte, mistä rotkoon
päästään. Minä en ole siellä koskaan käynyt.

Mukoki lähti painumaan alas kunnaalta, ja astuessaan hänen
kintereillään Rod voi kuulla hänen läähättävän. Valkoinen poika ei
enää pelännyt omasta puolestaan, vaan tuon järeän vanhan soturin
puolesta, joka voi kuolla paikalleen päästämättä valituksen sanaa ja
peloton hymy huulillaan.



15.

ROD PITÄÄ ROSVOJA TIUKALLA


He kulkivat nyt hitaammin, ja Rod tunsi voimiensa ja vireytensä
vähitellen palaavan. Heidän tultuaan etumaisen harjanteen kohdalle
hän tarttui Mukokin kainaloon ja auttoi häntä kapuamaan ylös, ja
vanha intiaani salli sen vastustelematta. Jo tuo seikka puhui hänen
heikkoudestaan selvemmin kuin monet sanat.

Harjanteen laelta saattoi nähdä neljännesmailin verran laaksoon,
josta he olivat juuri tulleet, ja sen vuoksi Rod ehdotti, että hän
jäisi vartioimaan muutamiksi minuuteiksi sillä aikaa kun Vabi ja
Mukoki jatkaisivat matkaa. Molemmat nuorukaiset voivat nähdä, että
vanha soturi heikkeni joka askelella eikä Mukoki yrittänyt sitä
salatakaan, vaikka koetti yhä urheasti pysytellä pystyssä.

-- Haava on varmaan hyvin paha, kuiskasi Vabi posket kelmeinä
Rodille. Se on luultavasti paljon pahempi kuin osaamme kuvitellakaan.
Hän menettää paljon verta. Sinun tuumasi on hyvä. Vahdi sinä täällä,
ja jos Vungan miehiä ilmestyy laaksoon, niin lasketa niitä päin
naamaa. Minä jätän sinulle omankin pyssyni, niin että ne luulevat
meidän kaikkien jääneen tänne kahakoimaan. Se pidättää niitä jonkin
aikaa. Minä autan Mukokia kapuamaan vähän ylemmäksi ja sidon hänen
haavansa. Muuten hänen verensä vuotaa kuiviin.

-- Ja sitten te jatkatte matkaa edelleen, lisäsi Rod. Alkaa pysähtykö
vaikka kuulette minun ampuvan, vaan rientäkää rotkoon. Minä osaan
sinne yksinkin. Nyt olen yhtä vahva kuin ennenkin, ja saan teidät
helposti kiinni kun Mukokin täytyy kulkea hiljaa.

Tämän lyhyen sananvaihdon aikana Mukoki oli hiljakseen jatkanut
matkaa harjannetta pitkin, ja Vabi riensi hänen peräänsä. Yksin
jäätyään Rod painautui piiloon erään kallion taakse, mistä hän voi
nähdä vapaasti laaksoon ja nimenomaan siihen suuntaan, mistä odotteli
vihollista tulevaksi.

Hän katseli ahkerasti kelloaan, ja joka minuutti hänen jännityksensä
lisääntyi. Hän arvioi kymmenisen minuuttia menevän Mukokin haavan
sitomiseen. Sitten olisi jokainen sekunti kallisarvoinen.

Neljännestunnin ajan hän tähysteli hievahtamatta heidän äskeisille
jäljilleen. Varmastikin vungat olivat jo varustaneet lumikengät
jalkaansa! Oliko mahdollista, että he olivat luopuneet takaa-ajosta
-- että mieshukka oli pelottanut heitä antautumasta pitempään
taisteluun?

Rod ei voinut uskoa sitä. Hän oli varma, että vungat tiesivät
Vabin olevan Vabinoshin isännän poika. Sen vuoksi he ponnistaisivat
kaikkensa saadakseen hänet käsiinsä, vaikkapa saisivat kulkea
mailimäärin ja uhrata tusinan verran miehiään.

Rod huomasi jonkin liikkuvan laakson hangella. Hän suoristautui, ja
hänen hengityksensä kulki kiivaammin. Kaksi tummaa hahmoa oli astunut
aukealle. Toisia seurasi kohta perästä, ja jälleen tuli lisää,
kunnes tähystäjä voi laskea hahmoja olevan kuusitoista. Kaikilla oli
jalassaan lumikengät ja he tarpoivat vinhasti pakolaisten jälkiä
pitkin.

Nuori erämies katsahti jälleen kelloonsa. Viisikolmatta minuuttia oli
jo kulunut. Mukoki ja Vabi olivat varmasti jo puolitiessä. Jos hänen
onnistuisi pidättää vainolaisia laaksossa vielä neljännestunnin ajan
-- vain viisitoista lyhyttä minuuttia -- niin toverit olisivat ehkä
jo päässeet rotkon suulle.

Tietäessään että heidän kaikkien henki riippui hänen sitkeydestään
valkoinen nuorukainen pysyi tyynenä. Hänen kätensä ei värissyt eikä
mikään pilannut tähtäyksen tarkkuutta, mikään ei sekoittanut hänen
aivojaan arvioimaan väärin ampumamatkaa. Hän päätti mielessään ampua
vasta, sitten kun viholliset olivat tulleet neljänsadan askelen
päähän. Silloin hän tiesi varmasti kaatavansa ainakin pari niistä.

Hän arvioi ampumamatkan eräästä laaksossa kasvavasta näreestä, ja kun
kaksi etumaista vungaa oli tullut sen kohdalle, hän laukaisi. Hän
näki lumen ryöpsähtävän parin metrin päässä johtajan edessä.

Hän ampui uudestaan ja vielä uudestaan, ja toisella näistä
laukauksista kellahti toinen kärkimies hangelle. Johtaja oli
pujahtanut näreikön taakse turvaan, ja Rod lähetti luodin viheltämään
hänen peräänsä. Viidennen luotinsa hän laski pääjoukkoon, ja siepaten
sitten Vabin pyssyn hän purki samaan maaliin viisi luotia yhtä
monessa sekunnissa.

Ne tehosivat oitis. Rosvot hajaantuivat pakoon, ja Rod näki toisenkin
liikkumattoman hahmon viruvan lumessa. Hän rupesi lataamaan uudestaan
molempia pyssyjään ja saatuaan sen tehdyksi hän näki vungain kahdeksi
joukkioksi jakaantuneina painuvan harjun molemmille sivuille.
Viimeisen kerran hän silmäsi kelloaan. Vabi ja Mukoki olivat olleet
matkalla jo viisineljättä minuuttia.

Poika ryömi pois suojakallionsa takaa, oikaisi selkäänsä ja lähti
tarpomaan toveriensa latua. Hän arvioi kuluvan kymmenen minuuttia
ennen kuin vungat keksisivät hänen pakonsa, ja silloin hänellä
olisi jo mailin verran etumatkaa. Pysähtymättä hän näki, missä Vabi
oli sitonut Mukokin haavan. Lumella oli veripilkkuja ja verisiä
vaatetilkkuja. Puolen mailin päässä he olivat jälleen pysähtyneet, ja
siinä hän näki Mukokin levänneen. Siitä lähtien he olivat lepäilleet
suunnilleen joka neljännesmailin perästä, ja pian Rod näkikin heidän
tarpovan vaivalloisesti hankea pitkin hänen edessään.

Hän pani juoksuksi ja tavoitti heidät hengästyneenä ja hätääntyneenä.

-- Kuinka...? hän aloitti. Vabi katsahti häneen tuimasti.

-- Vieläkö on pitkälti, Rod? hän kysyi.

-- Ei puoltakaan mailia.

Vabi viittasi häntä tarttumaan Mukokin toiseen käsivarteen.

-- Hän on menettänyt aika paljon verta, hän sanoi.

Vabin äänessä oli omituinen haikea sointu, joka sai Rodin
säpsähtämään, ja hän pidätti henkeään, kun toinen loi häneen
merkitsevän katseen vanhan soturin kumaraisten hartiain yli.

Nyt he kulkivat rivakammin, miltei kantaen haavoittunutta toveriaan
keskellään. Äkkiä Vabi pysähtyi, heitti pyssyn poskelleen ja ampui.
Muutaman metrin päässä heidän edessään iso jänis rääkäisi ja heitti
korkean kuperkeikan.

-- Jos pääsemme rotkolle asti, niin Muki saa tästä paistin; hänen
täytyy saada ehdottomasti syödä jotakin.

-- Kyllä me pääsemme! huohotti Rod. Kyllä pääsemme! Tuollahan on jo
reunametsäkin! Tästä me painumme alas!

He panivat melkein juoksuksi. Mukokin lumikengät laahasivat hankea
heidän välissään, ja viittä minuuttia myöhemmin he kantoivat
puolitajuttoman vanhan urhon jyrkännettä alas rotkon pohjalle.
Sinne päästyään Vabi kääntyi katsomaan taakseen, ja hänen silmänsä
leimusivat.

-- Nyt, te paholaiset, hän karjaisi ylöspäin ja heristi nyrkkiään,
tulkaahan nyt vain!

Mukoki kompuroi hetkeksi pystyyn, ja Rod auttoi hänet seinän suojaan.
Hän keksi sopivan komeron kahden ison paaden välissä ja laski
haavoittuneen siihen pitkäkseen; sitten hän riensi Vabin luo.

-- Pidä sinä taas tässä vahtia, Rod, tämä sanoi. Meidän pitää paistaa
tuo jänis ja hankkia Mukokille edes vähän voimia takaisin. Luulen
että verenvuoto on jo lakannut, mutta katson vielä uudestaan. Jos
saamme hänet nauttimaan jotain kuumaa, niin uskonpa että hän kykenee
jälleen kulkemaan. Jäikö sinulta mitään jäljelle tämänpäiväisistä
eväistäsi?

Rod irrotti pienen eväsreppunsa ja tutki sen sisällystä.

-- Onhan täällä pari kourallista kahvia, kupillinen teetä, suolaa
yllin kyllin ja vähän leipää, hän sanoi.

-- Hyvä. Ei siinä ole paljoa kolmelle nälkäiselle miehelle
tällaisessa korvessa, mutta ainakin se pelastaa Mukokin hengen.

Vabi ryhtyi keittopuuhiin, ja Rod rupesi kallion takaa pitämään
silmällä rotkon kapeata suu-aukkoa. Hän jo melkein toivoi, että
vungat rohkenisivat käydä hyökkäämään, sillä tästä paikasta Vabi
ja hän tuottaisivat heille revolvereilla ja kolmella kiväärillä
ratkaisevan tuhon jo ennen kuin he olisivat päässeet laskeutumaan
rotkon pohjallekaan.

Ylhäältä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin hän tiesi rosvojen
olevan jossain lähellä -- he odottelivat vain yön pimeyttä
hyökkäyksensä suojaksi.

Hän kuuli Vabin nuotion räiskähtelevän, ja iltatuuli toi kahvin lemua
hänen sieraimiinsa. Vabi, joka tiesi vungain jo olevan perillä heidän
piilopaikastaan, rupesi viheltelemään iloisesti. Kohta hän tuli Rodin
luokse vartiokallion taakse.

-- Ne vietävät ovat niskassamme kohta kun tulee tyyni ja pimeä, hän
sanoi levollisesti. Jos he nimittäin löytävät meidät. Kohta kun
rupeaa hämärtämään, niin etteivät he näe ylhäältä rotkon pohjalle, on
meidän etsittävä itsellemme jokin piilopaikka. Mukoki kyllä kykenee
siihen mennessä kävelemään.

Silloin Rodin mieleen muistui hänen kallionseinämässä keksimänsä
repeämä, ja hän kuvasi sen nopeasti toverilleen. Se tarjosi tosiaan
hyvän piilopaikan yöksi, ja jos Mukoki olisi jo kylliksi voimissaan,
voisivat he varhain aamulla pujahtaa solaa myöten ulos rotkosta
ja ennättää hyvän matkaa etelään päin ennen kuin vungat aamulla
keksisivät heidän pakonsa. Vain yksi seikka voi tehdä tyhjäksi tuon
tuuman. Jollei se vakooja, joka oli väijynyt Rodia rotkossa, nyt
ollut kuolleiden tai haavoittuneiden joukossa, voi solan yläpää olla
vartioitu tai vungat saattaisivat itse laskeutua sitä pitkin rotkoon.

-- Kannattaahan tuota ainakin koettaa, sanoi Vabi. Voi olla
mahdollista, että sinun keksimäsi vakooja vain sattumalta oli
joutunut solaan ja että hänen toverinsa eivät tiedä siitä mitään.
Eivätkä he tänä iltana seuraa jälkiämme rotkon pohjalle, saat olla
varma. Yön turvin ne pujottautuvat jonnekin kallioiden suojaan,
josta sitten päivän valjetessa käyvät hyökkäämään. Silloin me olemme
jo matkalla etelää kohti, ja jos he sitten löytävät jälkemme ja
haastavat tappelua, niin syyttäkööt itseään.

-- Milloin voimme sitten lähteä?

-- Tunnin päästä.

Kotvan aikaa seisoivat molemmat vaiti ja tähystivät eteensä. Äkkiä
Rod kysäisi:

-- Missä Susi on?

Vabi purskahti iloiseen nauruun.

-- Palannut takaisin kansansa luo! Tänä yönä sekin on varmasti
saalistamassa ja ulvomassa. Kelpo vanha Susi. Nauru kuoli hänen
huuliltaan, ja hänen äänensä kävi vähän haikeaksi kun hän jatkoi: --
Vungat tulivat majan takaa -- yllättivät minut oivalla kepposella
-- ja meillä oli monta minuuttia kestävä kuuma ja ankara kahakka
keskenämme. Siinä rytäkässä kellahdimme koko joukolla sinne, missä
Susi makasi kytkyessään, ja juuri kun ne saivat minut köysiin, minun
onnistui kädessäni olevalla puukolla katkaista sen kiinnityshihna.

-- Eikö se sekaantunut tappeluun?

-- Vähäksi aikaa. Sitten yksi rosvoista ampui sitä jalkaan, ja se
liikkasi tiehensä viidakkoon.

-- Merkillistä, etteivät he odotelleet Mukokia ja minua, mutisi
Rod puolittain itselleen. Sanopas, minkä vuoksi he eivät jääneet
väijymään meitä?

-- Siksi etteivät he välittäneet teistä ja he luulivat varmasti
joutuvansa leirilleen ennen teidän paluutanne. Juuri minut he
halusivatkin. Saatuaan minut kynsiinsä oli heidän aikomuksensa päästä
puheisiin teidän molempien kanssa ja lähettää teidät asemalle viemään
sanaa heidän vaatimistaan lunnaista. He olisivat kiskoneet isältäni
jokaisen pennin minkä tämä omistaa -- ja sitten surmanneet minut. Oh,
ne riiviöt ilmaisivat minulle kyllin selvästi aikeensa!

Ylhäältä jyrkänteen reunalta kuului jotakin melua, ja pojat pitivät
pyssynsä valmiina ampumaan. Yhä lähempää kuului tuo ryskävä ääni,
kunnes viimein pieni kivi vierähti heidän ohitseen rotkon pohjalle.

-- Kas sielläpä he tulevatkin, irvisteli Vabi laskien aseensa.
Tuo kivi pääsi vahingossa luistamaan, mutta parasta on että pidät
silmäsi auki. Lyönpä vetoa, että koko joukko on valmis murhaamaan sen
veikkosen, jolle tuo vahinko sattui!

Hän hiipi varovaisesti takaisin Mukokin luo, ja Rod kyyristyi
vatsalleen kapealle polulle, joka toi harjun laelta alas rotkoon.
Illan varjot alkoivat jo laskeutua puiden väliin, ja Rod päätti
ampua, missä hän vain näkisi vähintäkin liikettä. Neljännestunnin
kuluttua Vabi palasi hänen luokseen kaluten ahnaasti jäniksenreittä.

-- Minä join jo kahvini, hän tervehti toista suu täynnä. Mene sinä
nyt syömään ja juomaan ja lisäile syttyä nuotioon. Älä välitä, vaikka
kuulet minun ampuvankin. Minä paukutan vain siinä tarkoituksessa,
että vungat tietäisivät meidän olevan varuillamme, ja sitten me
pujahdamme siitä sinun solastasi ylös harjulle.

Rodin päästessä Mukokin luo tällä oli jäniksenkylki toisessa
kädessään ja kahvikuppi toisessa. Kun haavoittunut intiaani hymyili
tulijalle, oli hänen katseessaan jo rahtunen vanhaa leikillisyyttä,
ja Rodin sydämeltä vierähti valtava kivi.

-- Taidattekin jo voida paremmin? hän kysyi.

-- Mainiosti! vastasi Mukoki. Pikku osuma vain. Pystyy vielä vähän
tappelemaan. Vabi sanoo: ei, sinä istuu! Mukokin kasvot vetäytyivät
tuhansiin kurttuihin, mikä osoitti kuinka syvästi hän paheksui Vabin
taipumattomuutta.

Rod laittoi eteensä lihaa ja kahvia; hänellä oli sudennälkä. Hänen
päätettyään ateriansa jäi vielä jäljelle vähän lihaa ja korppuja,
jotka lyötiin selkäreppuun huomispäivän eväiksi. Kohta sen jälkeen
kajahti reunakallioilta kaksi laukausta, ja ennen kuin niiden kaiut
olivat lakanneet kumahtelemasta rotkossa, nähtiin Vabin lähestyvän
yhä sakenevasta iltahämärästä.

Metsästäjäin oli helppo hiipiä kapeata rotkoa eteenpäin, ja vaikkapa
vastakkaisella jyrkänteellä olisi ollutkin valvovia silmiä, eivät ne
olisi erottaneet mitään rotkon pimennosta. Kulkua jatkettiin mitä
varovaisimmin, jotta ei vähäisinkään risahdus ilmaisisi pakenijoita
vakoojalle, jollainen mahdollisesti seisoi jyrkänteen reunalla. Kun
oli kuljettu puolisen tuntia, alkoi Mukoki, joka oli etumiehenä,
jotta hänen voimansa määräisivät kulun nopeuden, jouduttaa askeliaan.
Rod oli taas hänen kintereillään tähystellen herkeämättä rotkon
kiviseiniin huomatakseen, milloin tultiin ylös johtavaan solaan.
Äkkiä Vabi seisahtui ja päästi matalan vihellyksen, joka pysähdytti
toisetkin.

-- Alkaa tulla lunta! hän kuiskutti.

Mukoki katsoi ylös. Isoja lumihiutaleita putoili harvakseen hänen
kasvoilleen.

-- Pian tulee paljon lunta -- julmasti paljon. Peittää lumikengän
jälki.

-- Jospa tulisikin, niin olisimme turvassa! -- Vabin ääni värisi
ilosta.

Kokonaisen minuutin Mukoki piti kasvojaan taivasta kohti.

-- Kuulee pikku tuuli rotkon päältä, hän sanoi. Se tulee etelän
puolelta. Tuo tullessaan kovasti paljon lunta -- kas noin!

He jatkoivat kulkuaan uuden toivon elähdyttäminä. Rod tunsi
kasvoillaan, kuinka lumihiutaleita putoili yhä taajempaan. Kaikki
kolme pysyttelivät aivan kiinni solan seinässä etsiessään repeämää.
Kuinka perin toisenlaiselta kaikki tuntuikaan tänä yönä!

Rod tunsi vuoroin uutta toivoa, vuoroin epäilystä, jopa tukahduttavaa
pelkoakin. Entä jos hän ei enää löytäisikään solatietä? Jos se oli
pimeässä jäänyt jo heidän taakseen? Hän ei nähnyt yhtään kalliota,
jonka hän olisi tuntenut viime käynniltä, ei mitään seinästä jylhästi
ulospistävää järkälettä, ei minkäänlaista merkkiä. Hän pysähtyi, ja
hänen äänestään värähti tuskallinen epävarmuus kun hän kysyi:

-- Kuinka pitkälti luulette meidän jo kulkeneen?

Mukoki oli kulkenut jonkin askelen eteenpäin, ja ennen kuin Vabi
ennätti vastata, kuultiin vanhan intiaanin kutsuvan heitä hiljaa
kallioseinämältä. Toiset kiiruhtivat hänen luokseen ja näkivät hänen
seisovan solan aukossa.

-- Tässä!

Vabi antoi pyssynsä Rodille.

-- Minä lähden edeltä, hän sanoi. Jos solan yläpää on miehittämätön,
niin vihellän teille.

Muutaman minuutin ajan Mukoki ja Rod voivat kuulla hänen kapuavan
jyrkkää sola-aukkoa ylös. Sitten oli aivan äänetöntä. Neljännestunnin
kuluttua kuului heidän korviinsa ylhäältä hiljainen vihellys, ja
kohta seisoivat kaikki kolme jälleen harjanteen laella -- Rod ja
haavoittunut Mukoki voivat ponnistuksiltaan tuskin saada henkeä
kulkemaan.

Kotvan aikaa he istuivat hangella ja odottelivat, tähystelivät ja
kuuntelivat; ja Rodin sydämestä nousi taivaalle äänetön kiitos, sillä
lunta sateli taajaan -- hänestä tuntui kuin Jumala olisi lähettänyt
lumipyryn nimenomaan peittämään heidän jälkensä ja auttamaan heidät
turvallisesti kotiin.

Kun hän viimein nousi, oli Vabikin aivan ääneti, ja toverukset
puristivat lujasti toistensa käsiä kiitollisina ihmeellisestä
pelastuksestaan.

Yhä äänettöminä he kääntyivät vielä, kerran katselemaan rotkon
toisella puolella leviävää tummaa autiutta -- he muistelivat
suuria valkoisia saloja, joilla he olivat viettäneet niin monia
viikkoja, ja heidän tuijotellessaan vanhoille asuinsijoilleen ja
riistatanterilleen kuului kaukana heidän korviinsa yksinäisen suden
valittava ulvonta.

-- Onkohan se, sanoi Vabi hiljaa, onkohan se Susi?

Ja sitten he kääntyivät tarpomaan hanhenmarssissa etelää kohti.



16.

YLLÄTYKSIÄ KAUPPA-ASEMALLA


Siitä hetkestä alkaen, jolloin seikkailijamme käänsivät selkänsä
Vungan maille, otti Mukoki jälleen johdon. Vaikka lumisade olikin
heille eduksi, riippui koko matkan onnistuminen vanhan eränkävijän
älykkyydestä ja kokemuksesta.

Ei ollut kuuta eikä tuulta heille oppaana, ja yksinpä Vabikin tunsi,
ettei hän olisi kyennyt valitsemaan suorinta tietä kotia kohti näillä
oudoilla seuduilla ja yöllisessä lumimyrskyssä. Mutta Mukokilla
tuntui olevan metsäläisen salaperäinen kuudes aisti, jota sanotaan
suunnanmääräysvaistoksi -- tuo miltei yliluonnollinen vaisto, joka
vie kirjekyyhkysen nuolensuoraa tietä kotiin satojenkin virstojen
päästä.

Tuon tuostakin pojat kyselivät tuon jännittävän yön kuluessa vanhalta
intiaanilta, missäpäin Vabinosh sijaitsi, ja epäröimättä hän osoitti
heille suunnan. Ja joka kerralla hän tuntui kaupunkilaispojan
mielestä näyttävän eri suuntaan; siitä hän huomasi kuinka helposti
maallikko voi joutua eksyksiin määrättömillä saloilla taivaltaessaan.

Vasta puoliyön aikaan he pysähtyivät lepäämään. He olivat kulkeneet
verkkaista mutta tasaista vauhtia, ja Vabi arvioi heidän ennättäneen
viitisentoista mailin päähän rotkolta. Viidellä viimeisellä maililla
oli lumi täydellisesti peittänyt heidän jälkensä. Aamulla olisi
vungain mahdotonta arvailla, mihin suuntaan pakolaiset olivat
lähteneet.

-- Ne uskovat varmastikin meidän kääntyneen suoraan länttä kohti
asemalle päin, virkkoi Vabi. Aamulla olemme heistä jo viidenkymmenen
mailin päässä.

Levähdettäessä rakennettiin vähäinen nuotio kaatuneen kelohongan
suojaan, ja sen ääressä metsästäjät virkistäytyivät pannullisella
väkevää kahvia ja eväiden lopuilla. Sitten alkoi taivallus uudelleen.

Rodista tuntui, että he kiipeilivät lukemattomien harjujen yli
ja sukeltautuivat yhtä lukemattomiin suonotkoihin, ja hän tunsi
suunnatonta huojennusta, kun Mukoki viimein johti heidät helpommin
kuljettaville aukeille tasangoille.

Vanha opas ei näyttänyt lainkaan muistavan haavaansa, ja Rod oli
niin uupunut, että oli langeta polulle tuon tuostakin. Tuntia ennen
päivän koittoa komennettiin lepäämään. Mukoki oli varma siitä, että
vaaralliset seudut oli jo kokonaan jätetty taakse, ja räiskyvä nuotio
uskallettiin rakentaa pihtakuusitiheikön suojaan.

-- Aamulla ampuu pari pyy, sanoi Mukoki ilahduttaen nälkäisiä
tovereitaan. Täällä niitä paljon aamiaiseksi.

-- Mistä sen tiedätte? kysäsi Rod, jonka suolia nälkä ehkä äkäisimmin
kurni.

-- Sievä pihtakuusitiheikkö tässä, linnut kaikki notkossa yötä
pitämässä, selitti vanha intiaani. Oikea lintuin talvisija.

Vabi oli tällä välin avannut turkismytyn ja jakanut isommat saaliit,
nimenomaan kuusi ilveksen- ja kolme erikoisen kaunista sudennahkaa,
kolmeen läjään.

-- Näistä tulee mainiot makuusijat, jos pysytte aivan tulen
lähettyvillä, hän sanoi. Käy katkomassa vähän kuusenhavuja, Rod.
Laita niistä vuoteenpohjat ja levitä sudennahat päälle. Kahdesta
ilveksennahasta saat lämpimimmän peitteen minkä alla koskaan olet
maannut.

Rod noudatti kerkeästi kehotusta, ja puolen tunnin perästä hän jo
nukkui sikeästi. Mukoki ja Vabi, jotka olivat paremmin tottuneet
eräelämän rasituksiin, torkahtivat vain lyhyiksi rupeamiksi ja
heräsivät tuon tuostakin korjaamaan valkeaa. Heti kun tuli kyllin
valoisaa, lähtivät Vabi ja Mukoki pyssyineen varovasti kuusikkoon,
josta heidän laukauksensa pian herättivät Rodinkin. Palatessaan oli
toveruksilla kolme pyytä saaliina.

-- Siellä on niitä vaikka kuinka paljon, sanoi Vabi, mutta juuri nyt
emme halua ampua enempää kuin on välttämätöntä. Oletko tarkastellut
meidän viimeöisiä jälkiämme?

Rod hieroskeli silmiään ja tunnusti, ettei hän vielä ollut lainkaan
pujahtanut peittojensa alta.

-- No niin, jos kävelet satasen metriä lakealle, niin et näe niistä
merkkiäkään. Lumi on peittänyt ne aivan umpeen.

Vaikka aamiaisena olikin pelkkää lihaa, oli se kuusimetsän
siimeksessä nautittuna metsästäjäin mielestä paras ateria koko heidän
eräretkensä aikana, ja pyyt kaluttiin tunnollisesti, kunnes vain luut
olivat jäljellä. Ei ollut enää juuri syytä pelätä vungia, sillä lunta
sateli yhtä mittaa ja viholliset olivat ainakin viisikolmatta mailia
pohjoisempana. Se ei kuitenkaan pidättänyt retkeläisiä lähtemästä
varhain taipaleelle, ja he tarpoivat lumipyryssä etelää kohti aina
puolipäivään saakka, jolloin taas rakennettiin rovio ja lepäiltiin
aina seuraavaan päivään saakka.

-- Meidän täytyy jo olla jossain Kenogamiin vievän tien lähimailla,
Vabi huomautti Mukokille. Ehkä olemme jo kulkeneet sen ohikin.

-- Ei ohi vielä, vastasi Mukoki. Se tuolla edessä. -- Hän viittasi
etelään.

-- Kenogamin tie on rekitie, joka vie rautatien varrella olevasta
Nipigonin pikkukaupungista Kenogamiin, joka on Hudson Bay-yhtiön
kauppa-asema Pitkän järven päässä, selitti Vabi valkoiselle
toverilleen. Kenogamin aseman hoitaja on hyvä ystävämme ja me olemme
usein vierailleet toistemme luona, mutta Kenogamin tietä olen
kulkenut vain yhden kerran. Mukokille se on vanha tuttu.

Päivälliseksi oli ammuttu muutamia jäniksiä. Iltapäivällä ei enää
metsästetty, vaan itse kukin lepäili pehmeitten nahkojen sisässä. Kun
Rod heräsi, hän huomasi, että lumentulo oli tauonnut ja että oli jo
melkein pimeä.

Mukokin haava rupesi jälleen ärtymään, jonka vuoksi päätettiin viipyä
leirissä vielä osa seuraavaakin päivää, ja Rod ja Vabi yrittäisivät
pyytää joitakin eläviä, joiden rasvalla haavaa voitaisiin hoidella;
tarkoitukseen kelpasivat melkein kaikenlaiset metsänelävät lukuun
ottamatta kärppää ja jänistä.

Päivän koittaessa nuorukaiset lähtivät pyyntiretkelleen jättäen
pahoin napisevan Mukokin yksikseen leiriin. Vähän matkaa yhdessä
kuljettuaan metsästäjät erkanivat, Rod lähti itään ja Vabi etelään.

Tuntikauden Rod talsi umpimähkään metsässä näkemättä riistasta
rahtuakaan. Vihdoin hän päätti kiivetä erään etelämpänä olevan harjun
laelle, josta hän toivoi voivansa laskettaa onnistuneen laukauksen
alhaalla olevaan tiheikköön.

Hän oli vielä puolen mailin päässä harjusta, kun hän joutui paljon
ajetulle rekitielle, joka kulki melkein suoraan pohjoista kohti.
Kaksi koirarekeä oli ajanut siitä eilisen myrskyn jälkeen, koskapa
anturainjäljet olivat aivan verekset, ja rekien kummallakin puolella
oli astellut lumikenkäisiä miehiä. Näiden luvun Rod huomasi kolmeksi,
ja molempia rekiä vetämässä oli ollut ainakin tusinan verran koiria.
Hän arvasi kohta tulleensa Kenogamin tielle, ja uteliaisuudesta hän
lähti seuraamaan reenjälkiä.

Puolisen mailia kuljettuaan hän tuli paikalle, jossa huomasi
matkaseurueen pysähtyneen keittämään ruokaa. Sammuneiden kekäleiden
ja ruoanjätteiden joukosta kiinnittivät erityisesti Rodin huomiota
tavallista pienempien kenkien jäljet, joita näkyi hangella lumikengän
painannaisten ohella. Hän oli varma, että ne olivat naisen kenkien
jälkiä; ainakin yhdet niistä olivat tavattoman pienikokoiset.

Nuotiosijan lähellä hän näki yhden ainoan erillisen jäljen, joka
sai hänen sydämensä hyppäämään melkein kurkkuun. Se oli pienoisen
mokkasiinin jälki, ja mokkasiinissa oli matala korko!

Rodin mieleen muistui heti se hirveä päivä, jolloin hän oli
pysähtynyt metsäpolulla tarkastamaan vungain ryöstämän Minnetakin
jälkiä ja jolloin hän oli muistanut, että tämä yksin koko asemalla
piti korkoja mokkasiineissaan.

Tämäpä oli merkillinen yhteensattuma! Olisikohan Minnetaki kulkenut
tästä? Hänkö oli painanut tuon siron jalanjäljen lumeen?

Mahdotonta, sanoi nuoren erämiehen järki. Ja kuitenkin hänen verensä
sykki vähän kuumemmin, kun hän paljailla sormillaan tunnusteli
pienoista jälkeä. Muistuttihan se hänelle ainakin jollain tapaa
Minnetakista; tämän jalka olisi painanut aivan samanlaisen jäljen,
ja Rod mietti, olikohan tästä ohi ajanut tyttö yhtä kaunis kuin
Minnetaki.

Hän seurasi ajotietä entistä rivakammin, ja kymmenisen minuutin
kuluttua hän tuli paikalle, missä tusinan verran lumikengän jälkiä
oli tullut pohjoisesta ja yhtynyt noiden kolmen jälkiin.

-- Nähtävästi Kenogamista tulleita ystäviä, jotka olivat saapuneet
tulijoita vastaan, arveli Rod itsekseen, ja erotessaan ajotieltä
metsään hän kuvitteli, millainen matkalaisten tapaaminen oli ollut.

Hänen tullessaan leiriin Vabi oli jo palannut. Tämä oli saanut
ammutuksi pienen naaraspeuran, josta valmistettiin oikea
juhla-ateria. Huonon pyyntionnensa korvaukseksi oli Rodilla
kerrottavana rekitiellä tekemistään huomioista. Hän ei kuitenkaan
nimenomaan maininnut, että tuo pienoinen jalanjälki muistutti
Minnetakin mokkasiinin painannaista.

Huomenissa vähän ennen puoltapäivää he näkivät vihdoin erään harjun
laelta Nipigon-järven jäätyneen selän. Tuskinpa Kolumbuskaan
laskiessaan ensi kerran jalkansa juuri löytämänsä maan kamaralle
oli onnellisempi kuin Rod, joka lumiselle jäälle tultuaan heitti
lumikengät jalassa huikean kuperkeikan.

Tuolla järven toisessa päässä, ajatteli Rod -- vaivaisen sadan mailin
päässä vain -- oli asema ja Minnetaki! Vielä kolme viikkoa, ja sitten
hän näkisi äitinsä ja kotinsa. Ja Vabi tulisi hänen mukaansa! Hän
tuntui aivan väsymättömältä, hänen hilpeytensä oli menehtymätön,
hän nauroi, vihelteli, yrittipä pistää lauluksikin. Hän arvaili
itsekseen, tulisiko Minnetaki hyvin iloiseksi tavatessaan hänet
jälleen. Hän itse ainakin tiesi olevansa iloinen.

Kaksi päivää kolmikko vielä risteili järven alapäässä. Sitten he
kääntyivät pohjoista kohti, ja vielä kahta päivää myöhemmin, kun
kylmänä punoittava ilta-aurinko teki värikästä laskuaan kaukaisen
pohjanperän äärten taakse, he kiipesivät metsäisen kunnaan laelle ja
näkivät Vabinoshin kaukana jalkainsa juurella.

Ja heidän katsellessaan rakkaita kotoisia paikkoja päivän kehrän
painuessa yhä alemmaksi metsien ja kunnaiden ja lakeuksien taakse,
kiiri heidän korviinsa, ihmeen selvänä ja kauniina, kaukainen torven
kajahdus.

Vabi kuunteli ja ihmetteli, ja kun etäisen soiton viimeiset kaiut
olivat kuolleet, hän kysyi omituista iloa tuntien kuiskaamalla:

-- Mitä tuo oli?

-- Torvensoitto! sanoi Rod.

Ja samassa kuului samalta suunnalta mahtava, kauas kumahteleva
tykinlaukaus.

-- Jollen erehdy, hän lisäsi, sotaväki tervehtii laskevaa aurinkoa.
En ole tiennytkään, että teillä on sotamiehiä asemallanne!

-- Eihän meillä olekaan, vastasi nuori intiaani. Taivasten tekijät,
mitä tämä kaikki tietääkään?

Hän jouduttautui sukkelaan alas harjulta. Neljännestunnin kuluttua he
jo olivat kauppa-aseman edessä olevalla aukealla.

Omituinen muutos näkyi tapahtuneen sen jälkeen kun Rod ja
hänen toverinsa viimeksi olivat nähneet Vabinoshin. Tasangolle
oli rakennettu puolisen tusinaa tölskätekoista hirsimajaa, ja
niiden ympärillä parveili kymmenittäin punatakkisia sotilaita.
Ilonremahdukset kuolivat kotiin palaavien metsästäjäin huulille.
Sillä välin kun Vabi juoksi kotiinsa syleilemään vanhempiaan, asteli
Rod yhtiön myymälään, jossa hän ennen oli usein tavannut Minnetakin.
Mutta toive petti, ja hän palasi takaisin kaupanhoitajan taloon.
Hänen portaille päästyään avautui ovi ja prinsessa-äiti, Vabi
kintereillään, astui häntä tervehtimään.

Vabin kasvot punoittivat ja hänen silmänsä loistivat.

-- Tiedätkös mitä, Rod? hän puuskahti, kun hänen äitinsä oli palannut
laittamaan matkamiehille illallista. Hallitus on julistanut vungan
heimolle sodan ja lähettänyt kokonaisen komppanian hävittämään sen
maan päältä! Nuo hirtehiset ovat parina viime kuukautena rosvonneet
ja murhanneet niin, ettei mokomaa ole ennen kuultu! Sotamiehet
lähtevät huomenna niiden perään.

Hän miltei läähätti innoissaan.

-- Etkö sinä voi vielä jäädä -- ja liittyä mukaan? hän sanoi
rukoilevasti.

-- En voi, Rod vastasi. En voi, Vabi; minun täytyy kiiruhtaa kotiin.
Sinä tiedät miksi. Ja sinähän lähdet mukaani. Sotamiehet pääsevät
kyllä matkaan ilman sinuakin. Lähde toki minun kanssani Detroitiin --
ja taivuta äitisi päästämään myös Minnetaki meidän mukaamme.

-- Ei käy nyt laatuun, sanoi nuori intiaani tarttuen ystävänsä
käteen. Minä en pääse mukaasi -- tällä erää. Eikä liioin Minnetaki.
Täällä on ollut niin tuskalliset ajat, että isä lähetti hänet pois
kotoa. Hän tahtoi lähettää äidinkin, mutta tämä ei suostunut.

-- Onko Minnetaki lähetetty pois kotoa? läähätti Rod.

-- On. Hän lähti neljä päivää sitten Kenogamiin erään intiaanivaimon
ja kolmen oppaan saattamana. Heidän jälkensä sinä arvatenkin näit
metsätiellä.

-- Ja tuo jalanjälki...

-- Oli Minnetakin, nauroi Vabi laskien kätensä hellästi ystävänsä
olalle. Etkö jää, Rod?

-- Se on mahdotonta.

Hän lähti vanhaan huoneeseensa ja istui aina illalliskutsuun
saakka yksin, äänettömänä ja allapäin. Kaksi suurta pettymystä oli
kohdannut häntä. Vabi ei lähtenyt hänen mukaansa -- ja Minnetakia
hän ei ollut saanut nähdäkään. Tuo nuori tyttö oli jättänyt äitinsä
haltuun Rodille kirjoittamansa kirjeen, ja sitä nuorukainen luki yhä
uudestaan posket punoittaen. Minnetaki oli kirjoittaessaan luullut
olevansa takaisin Vabinoshissa ennen metsästäjäin palaamista, mutta
loppuun oli liitetty huomautus, että jollei niin sattunut käymään,
piti Rodin tulla hyvin pian uudestaan korven kauppalaan ja tuoda
äitinsäkin mukanaan.

Illallisella prinsessa-äitikin muistutti moneen kertaan tyttärensä
kehotuksesta. Hän luki pojalle myös palasia kirjeistä, jotka hän
oli talven kuluessa saanut rouva Drew'lta, ja Rod ihastui kovin
kuullessaan äitinsä olevan terve ja hänen luvanneen tulla ensi
kesänä käymään Vabinoshissa. Vabi rikkoi törkeästi hyvät pöytätavat
päästämällä ilon ulvahduksen tämän kuullessaan, ja tuo kaikki
oli omiaan nostamaan Rodinkin nuupunutta mieltä pettymysten
painostuksesta.

Illalla sitten Vabin isä tarkasti metsästäjäin tuomat nahat ja osti
ne yhtiölleen, ja Rodin osuus -- kolmannes kultarakeista mukaan
laskettuna -- nousi lähes seitsemäänsataan dollariin. Seuraavana
päivänä piti kahdesti kuussa kulkevan rekikaravaanin lähteä jälleen
asemalta sivistyneeseen maailmaan, ja Rod varustautui sen mukaan
kirjoitettuaan Minnetakille pitkän kirjeen, jonka uskollinen Mukoki
lupasi toimittaa asianomaisen omiin käsiin.

Melkein koko yön Vabi ja hänen ystävänsä valvoivat ja tarinoivat ja
laativat suunnitelmia. Yleensä uskottiin, että vungia vastaan tehty
sotaretki päättyisi lyhyeen ja noiden syntisäkkien tappioon. Keväällä
olisi kaikki hämminki saloilta lopussa.

-- Ja sinähän palaat tänne heti kun suinkin pääset? pyyteli Vabi tuon
tuostakin. Tottahan tulet jo jäiden lähdön aikaan?

-- Jos vain olen silloin hengissä, lupasi kaupunkilaispoika.

-- Ja tuot äitisikin?

-- Hän on luvannut tulla.

-- Ja sitten -- kultaa etsimään!

-- Niin, sitten kultaa etsimään!

Vabi ojensi kätensä, ja molemmat puristivat lujasti.

-- Ja silloin on Minnetakikin kotona -- sen vannon! sanoi nuori
intiaani nauraen.

Rod karahti punaiseksi.

Yksin jäätyään hän hiipi hiljaa ulos äänettömään, valkeaan yöhön;
ja hän katseli ikävöiden kaakkoa kohti, missä hän oli löytänyt tuon
kengänjäljen lumesta; ja hän kääntyi pohjoiseen ja itään ja länteen
ja viimein etelään, ja hänen katseensa tuntui kulkevan tuhat mailia
pitkän taipaleen pienoiseen kotiin suuren kaupungin liepeille, missä
hänen äitinsä paraikaa nukkui unen helmoissa. Ja kun hän vihdoin
kääntyi Vabinoshia kohti, jossa kaikki valot jo oli sammutettu, hän
puheli hiljaa itsekseen:

-- Kotia päin -- huomenna! Ja sitten hän lisäsi:

-- Mutta varmasti olen täällä taas, kun jäät lähtevät järvistä!

(Kolmen eränkävijän seikkailut jatkuvat kirjassa "Aarteenetsijät")





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sudenpyytäjät" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.