Title: Lapsikuningas ja hänen soturinsa - Historiallinen seikkailuromaani
Author: Finne, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lapsikuningas ja hänen soturinsa - Historiallinen seikkailuromaani" ***


LAPSIKUNINGAS JA HÄNEN SOTURINSA

Historiallinen seikkailuromaani


Kirj.

JALMARI FINNE



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.



SISÄLLYS:

     I. Matkasuunnitelmia.
    II. Ansassa.
   III. Kukko ja kana.
    IV. Paul Moijin valloitusretki.
     V. Mikon yritys.
    VI. Tyrmässä.
   VII. Napukan toimet.
  VIII. Samuelin elämänvaiheet.
    IX. Manaus.
     X. Äiti ja poika.
    XI. Yliopiston vahtimestari.
   XII. Jälleen ansassa.
  XIII. Isäpuolen luona.
   XIV. Matkalla.
    XV. Yhtyminen.
   XVI. Kreivin kirjuri.
  XVII. Kuninkaan tahto.
 XVIII. Lapsikuninkaan soturit.
   XIX. Jälleen Turussa.
    XX. Ruttokummitus.
   XXI. Tulevaisuuden tuumia.
  XXII. Sukulaiset ja sukulaisten sukulaiset.
 XXIII. Isänmaa.



I.

Matkasuunnitelmia.


Oli kirpeän kova pakkanen Viipurissa helmikuun alkupäivinä vuonna
1671.

Kaupungin eteläpuolisen muurin keskellä olevan Haakonin tornin
porttiaukossa, jonka kautta päästiin sataman kivilaiturille, minkä
ääressä kaupungin rikkaitten kauppiaitten suuret, ulkomailla käyvät
purjelaivat olivat talvehtimassa, asteli iltahämärässä yksinäinen
mies. Hän oli kaupungin suutari, Jaakko Heikinpoika, joka oli
vahtivuoroaan suorittamassa ja asteli peitsi olallaan edes ja
takaisin porttiaukon suulla tömistellen jalkojaan pysytelläkseen
lämpimänä. Jos hän olisi ollut rikas, olisi hän maksanut vuotuisen
vahtiveron ja olisi siten, äveriäitten porvarien tavoin, ollut vapaa
tästä toimesta. Mutta kun hän oli vain käsityöläinen, ei kuulunut
siihen ruotsalaiseen ja saksalaiseen kansanainekseen, joka Viipurissa
oli anastanut kaiken vallan käsiinsä, kun hänellä ei ollut suurta
kauppaliikettä, ei kivitaloa "Linnoituksen" sisäpuolella, ei muuta
kuin oma kurja ammattinsa ja mökkipahanen niinsanotussa "Vallissa"
kaupungin itäpuolella, niin hän sai pakkaspäivinä lähteä lämpimästä
suojastaan vartioimaan, jotta kukaan ei päässyt tuomaan kaupunkiin
tullaamatonta tavaraa tai muuten harjoittamaan pahuutta ja koiruutta.

Oli aivan hiljaista. Vahti kuuli, kuinka lähellä olevan tuomiokirkon
tornin kello löi. Tunnit eivät aina olleet tasaisia, sillä
kellonsoittaja, ukko Trajanus, useinkin istahti juttelemaan
tuttaviensa seuraan aivan liian pitkäksi aikaa ja unohti virkansa,
josta seurauksena oli ollut se, että eräänä päivänä mäellä, tornin
lähellä olevan kimnaasin pojat suuttuneina tällaisesta muutamien
tuntien liiallisesta venyttämisestä olivat antaneet ukolle kelpo
selkäsaunan. Haakonin tornista kuului silloin tällöin kahleitten
kilinää, kun vangit kylmissä tyrmissään koettivat pysytellä lämpiminä
liikkumalla kopissaan sinne ja tänne. Vahti tiesi varsin hyvin, että
tornissa istui tällä hetkellä muutamia ammattilaisia, jotka olivat
rikkoneet ammattikuntien säännöt ja odottivat rangaistustaan: "kalun
päällä istumista". Vahtia värisytti ajatellessaan, että hänkin
jostain syystä voisi joutua tuohon piinaan ja kidutukseen, saisi
tuntikausia torilla istua puisen, teräväselkäisen hevosen selässä
raskaat painot kummassakin jalassaan.

Nämä hänen mietteensä katkaisi keskikaupungilta päin kuuluva melu
ja huuto. Ensi alussa vahti tarttui tukevasti peitseensä ollakseen
valmiina puolustautumaan ja asettui portin vieressä olevan, muuriin
kiinnitetyn kellon viereen, jonka avulla hän saattoi kutsua torin
varrella olevasta päävahdista apua. Mutta pian hän jälleen alkoikin
astella entiseen tapaansa, sillä hän tunsi varsin hyvin, mistä
tällaiset huudot saivat alkunsa. Kaupungin nuoret miehet siellä vain
ajoivat "grassatim" pitkin katuja huutaen ja räyhäten niin, että
ihmiset ja jumalat sellaisesta saattoivat suuttua.

Ja huuto läheni. Karjaportinkadulta päin se tuli, sitten varmaankin
kääntyi Piispankadulle ja siitä Kuningattarenkatua pitkin torille.
Olihan tie avara ja mukava tällaista hurjaa ajoa varten, sillä näillä
kaduilla oli jo pantu toimeen Pietari Brahen määräämä järjestely,
kadut tehty suoriksi ja rakennuksia muuteltu niin, että ne tulivat
olemaan suorassa viivassa kadun kanssa.

Nyt ajajat kääntyivät sille kapealle kujalle, joka torilta vei
Haakonin portille päin. Vahti asettui aivan seinän viereen ja seisoi
siinä pää etukumarana tarkastaakseen, keitä nämä ajajat olivat,
voidakseen sitten heitä syyttää luvattomasta meluamisesta. Jo pujahti
kadunkaan teestä reki huimaa vauhtia porttia kohden. Reessä istui
joukko nuoria miehiä ja tyttöjä. Miehet painoivat karvalakkinsa
syvälle silmilleen, ja naiset vetivät huiviaan alemmaksi, jotta vahti
ei heitä tuntisi. Ja reki kiisi portista jäälle vahdin kiroillessa
sitä, ettei ollut sulkenut porttia, siten pidättääkseen ajajat.
Jäällä reki hurjaa kyytiä kierteli sinne ja tänne, kiisi Tervaniemen
kärkeen asti, kaupungin tervamakasiinien luo, kääntyi ja ajoi
Haakonin portin sekä purjelaivojen ohi linnaa kohden, pujahti korkean
Turun sillan alitse ja katosi kokonaan vahdin näkyvistä. Huudoista
saattoi vahti, joka oli kivisillalle tullut katselemaan tätä hurjaa
menoa, päättää, että ajajat palasivat kaupunkiin Revonhännän puolelta
Vesiportin kautta.

-- Ja naisiakin siinä oli, sanoi suutari reen hävittyä. Koreita
tyttöjä tässä kaupungissa on, ja uljaita ovat rouvatkin järjestään,
mutta kova halu niillä on huutaa ja pitää pahaa elämää. Mistähän
sellainenkin villitys naisiin tulee?

Hän olisi varmaankin jatkanut näitä mietteitään naisten
turmeluksesta, ellei hänen palatessaan tornin portin suojaan
huomionsa olisi kääntynyt lähellä olevaan Pietari Frese vainajan
taloon. Talon ovi näet aukeni, ja turkkiviittaan verhottu nuori mies
läksi astelemaan toria kohden.

-- Taitaa olla nuori Jokkim Frese, ajatteli suutari. Hänhän on
äskettäin ulkovalloista tullut kotiaan. Aikookohan tuo ottaa
isävainajansa kauppaliikkeen huostaansa, se kun on ollut vieraitten
käsissä? Mutta mitä hän suotta niskaansa väsyttäisi tilikirjojen
ääressä ja tavaroita punnitsemalla, kun on niin rikas, että voi vain
elää lellottaa. Minnekähän hänkin nyt on menossa? Kapakkaan kai
lämmittämään vatsaansa tai tyttöjen luo lämmittämään sieluaan.

Ja kateellisena alkoi suutari ajatella Frese-suvun rikkautta, ja
huokaus nousi rinnasta hänen muistellessaan nähneensä, kuinka
Pietari Fresen kuoltua hänen leskensä Katarina Lehusen kerran maksoi
velkansa, viisisataa taaleria, ja neliskulmaisia plootuja heitettiin
talon kellarista kadulle aivan kuin halkoja.

Jokkim Freseksi nimitetty nuori mies kietoi viittansa tiukempaan
ympärilleen ja alkoi astella kujaa pitkin torille päin. Hän sivuutti
Mumsin lesken suuren talon, jonka oven pielissä oli renkaat soihtujen
pitämistä varten ja jonka tammiovi oli suurilla, taotusta kuparista
tehdyillä koristuksilla kaunistettu. Talon vieressä oli kauppakojuja,
joissa rikas "Mumska" markkinoiden aikana itse seisoi usein
kaupittelemassa ja nosti jumalattoman mellakan, jos tarkastusmiehet,
epäillen jonkun kangaspakan tulleen kaupunkiin tullin kautta
käymättä, etsivät valtion leimaa siitä, eikä muori silloin säästänyt
suutaan eikä käsiäänkään, vaan tillikka saattoi helposti paukahtaa
tungettelevan tarkastajan korvalle. Nuoren miehen vasemmalle
puolelle jäi Vogelin kivikartano. Hänen oikealla puolellaan siinä,
missä Kuningattarenkatu päättyi torille, oli Barthold Ruuthin
talo. Täällä nuori mies usein oleskeli, sillä nuoruudessaan paljon
suomalaisuuden puolesta rettelöineen ja riehuneen kauppiaan vaimo oli
hänen äitinsä, Katarina Lehusen oli nimittäin Pietari Fresen kuoltua
mennyt uusiin naimisiin kovasti velkaantuneen piispa Bjuggin kanssa
ja sitten, haudattuaan toisen miehensä, iskenyt Barthold Ruuthiin,
ja kerrottiinpa, että mies sen jälkeen oli kovasti kesyttynyt. Mutta
kiivaitta otteluitta ei tämä ollut tapahtunut, vaan kuului usein
kadulle asti pahaa metakkaa ja kiukkuisia sanoja.

Tähän taloon nuori mies aikoi poiketa ja tarttuikin jo
ovenkolkuttimeen, kun muutti mieltään ja astui kadun toiselle
puolelle, jossa Kuningattarenkadun ja torin kulmauksessa oli
kaupungin puoliksi valmis raatihuone. Talo oli kaksikerroksinen,
ja useat yläkerran ikkuna-aukot olivat tiilillä suljetut ja vain
harvassa kohdassa oli ikkunoita. Mutta alakerta oli sen sijaan aivan
kunnossa, sillä siellä oli kaupungin kellari, josta kuului laulua
ja puheen sorinaa torille. Mutta nuori mies ei poikennut sinne. Hän
vilkaisi vasemmalle puolelleen torin laidassa olevaan päävahtiin,
"korttikaariin" päin, jonka edessä paloi lyhty. Kaupungin muurissa
oleva portti oli auki, ja talvista tähtitaivasta vastaan kohosi
muurin takaa linnan korkea Olavin torni.

Jokkim Frese sivuutti torin keskellä olevan kaakinpuun ja meni
vastapäätä päävahtia olevaa, Hollannista aikoinaan muuttaneen
Antonius Borchardtin upeaa kivitaloa kohden. Rakennuksen
lasimaalauksilla koristetuista ikkunoista loisti valo, varmaankin
kauppiaan toisella puolisolla Gertrud Tavastilla oli luonaan
kaupungin rouvia vieraissa. Nuori mies ei kuitenkaan lähestynyt
porttia, josta päästiin pääovelle, vaan pujahti sisään kauppiaan
krouviin, kellarikerroksessa, kauppavarastojen vieressä olevaan
kapakkaan, jonka oven avatessaan lämpimän ilman ja tupakan sauhun
löyhkä tuli häntä vastaan.

Oven suussa hän hetkisen epäröi, sitten hän kysäisi lähinnä olevalta
mieheltä:

-- Onko kauppiaan kirjuri Paul Moij täällä?

Mies kääntyi kysyjään ja vastasi:

-- Paul herra istuu tavallisesti kauppiaan toisessa kapakassa,
Piispankadun varrella.

Ja kun hän otaksui tulijan muukalaiseksi, lisäsi hän:

-- Heti kun herra kääntyy Kuningattarenkadulta vasemmalle päin pitkin
Piispankatua, niin on se toinen talo täältä mennessä vasemmalla
puolella, piispan talon vastapäätä, Hannu Schmidtin ja Croellin
talojen välissä. Kyllä sen helposti löytää.

Jokkim Frese kumarsi ja palasi torille, sivuutti raatihuoneen ja
poikkesi Piispankadulle.

Helposti hän huomasi, missä kapakan ovi oli, sillä sen ovesta tuli ja
meni väkeä.

Kellaritupa, jonne hän saapui, oli ahdinkoon asti väkeä täynnä.
Paljon oli siellä linnan varusväen upseereita, mutta runsaasti
oli siellä kaupunkiin tulleita talonpoikiakin, jotka vietyään
hevosensa joko "Vallin" puolella olevaan majataloon tai, noudattaen
yleistä "maimeseri-tapaa", tuttujen kauppiaitten pihalle olivat
saapuneet tänne iltaansa viettämään. Hiukan syrjemmässä istui joukko
käsityöläisiä, jotka olivat tänne saapuneet korttia pelaamaan, arpaa
heittämään, tupakkaa polttamaan ja ryyppäämään. Tämä joukko puhui
monta eri kieltä, suomea, ruotsia, saksaa, jopa hollantiakin, sillä
olihan moni kaupunkiin muuttaneista suvuista hollantilainen, ja
kun näihin kuuluvat miehet kohtasivat toisensa, niin he mielellään
käyttivät puheessaan pehmeästi sointuvaa äidinkieltään.

Krouvia hoiti muuan saksalainen, kauan Viipurissa oleskellut Nikolai
Schaaf, jota kaikki yleensä kutsuivat Nike mestariksi. Nähdessään
nuoren, komeapukuisen miehen viivyttelevän oven suussa riensi hän
tätä vastaan ja sanoi syvään ja matelevasti kumartaen:

-- Mikä tuottaa kapakalleni sen kunnian, että armollinen herra Jokkim
Frese sinne astuu jalallaan?

Sanat koettivat olla ystävällisiä, mutta niiden takana piili hieno
iva, jonka Jokkimin terävä korva kyllä huomasi.

-- Tunnettehan Antonius Borchardtin kirjurin Paul Moijin? kysyi
Jokkim.

-- Totta kai minä hänet tunnen. Hänhän on tämän kaupungin iloisin
mies, vastasi Nike. Ja niin kauan kuin hän kapakassani viipyy, tiedän
jokaisen istuttavan paikan olevan miestä täynnä, sillä hän osaa
kertoa hupaisia juttuja enemmän kuin kukaan muu. Ja missä juttuja
kerrotaan, siellä juomatavaratkin menevät kaupaksi.

-- Onko hän täällä? kysyi Jokkim koettaen tupakan sauhusta samean
ilman läpi nähdä, keitä kapakassa oli.

-- Ei vielä, vastasi krouvari. Kolmessa paikassa Paul herra oleksii,
isäntänsä kauppahuoneessa tilikirjojensa ääressä, tässä kapakassa
viinituopin takana ja kaupungin naitujen tai naimattomien naisten
kammioissa heidän vieressään.

-- Niin, niin, kyllä tiedän, sanoi Jokkim Frese nauraen, että hän
ainakin viimeksimainituissa paikoissa oleksii paljon.

-- Mutta aina hän lopulta kuitenkin eksyy tänne, sanoi Nike, sillä
hän on isäntänsä erikoisessa suosiossa ja saa juoda täällä ilmaiseksi
niin paljon kuin nahkansa kestää.

-- Kyllä Paul herra kohta tulee, hän sanoi sen minulle, kuului
kapakan isännän vierestä pojan ääni.

Jokkim katsahti puhujaan ja näki kahdentoistavuotiaan,
pienikasvuisen, vilkassilmäisen ja kalpean pojan. Jokainen kapakkaan
poikennut tunsi erinomaisen hyvin Niken pojan, mutta Jokkimille, joka
ensi kertaa jalallaan oli astunut krouviin, oli hän vieras.

-- Mitä poikani Napukka, joksi kaikki häntä täällä nimittävät,
Paul herrasta ilmoittaa, on totta, sillä hän on tämän herran suuri
ihailija ja tuntee ja tietää tarkoin hänen matkansa. Niin, niin,
olen ollut huomaavinani, että Paul herra usein käyttää tätä poikaa
rakkauskirjeitten kuljettajana, sillä olen tuon naskalin käsissä
usein nähnyt makeita leivoksia, joita valmistetaan vain kaupungin
rikkaimmissa kodeissa.

Ja nauraen taputti Nike poikaansa olalle.

-- Jään siis odottamaan, sanoi Jokkim. Voitteko hankkia minulle
sopivan istuinpaikan?

-- Se on tuossa tuokiossa toimitettu, sanoi Nike rientäen kellarin
perälle.

Hän ajoi kellarin perällä, korkealla laudoituksella varustetun seinän
vierestä, muista erillään olevan pienen pöydän luota pois pari miestä
ja viittasi Jokkimia tulemaan istumaan sinne.

-- Istukaa tähän, armollinen herra, sanoi krouvari syvään kumartaen.
Tuon teille maistettavaksi syksyllä saapunutta parasta hispanialaista.

Nuoren Jokkim Fresen tulo herätti huomiota, ja kellarissa vallinnut
hälinä oli laannut kaikkien kääntäessä katseensa häneen. Olihan
hän kaupungin varakkaimpia miehiä hänen isänsä oli ollut kaupungin
sotaväen kapteenina ja tuomiokirkon esimiehenä, hänen äitinsä taas,
tuo kovista kouristaan ja suuresta suustaan tunnettu Katarina
rouva, oli kaikkien kisällien kauhistus, hän kun tahtoi kaiken
työn tehtäväksi melkein ilmaiseksi ja aina oli suoritettuun työhön
tyytymätön. Hänen astuessaan kellarin toiseen päähän oli aivan
hiljaista, mutta pian alkoi jälleen puheen läpinä ja laulun renkutus.

Jokkim heitti turkki viittansa hartioiltaan, ja silloin näkyi hänen
hollantilaiseen kuosiin valmistettu musta samettipukunsa, jonka
arvokkaisuutta lisäsi leveä, brysseliläisistä pitseistä valmistettu
kaulus. Hän erosi tämän samalla yksinkertaisen, mutta aistikkaan
asunsa kautta kaikista muista huoneessa-olijoista, joiden puvuissa
oli noudatettu saksalaista kirjavuutta.

Nike palasi tuoden suuren hopeatuopillisen viiniä ja laskiessaan sen
pöydälle sanoi:

-- Jos armollinen herra aikansa kuluksi tahtoo saada sopivaa seuraa,
niin pyydän tänne tulemaan herra Vitus Besolduksen. Kai hänestä on
kuultu, sillä hänhän tässä kaupungissa ajaa asioita oikeudessa.
Hän opettaa pojalleni viisauden alkeita ja senvuoksi saakin täällä
ilmaiseksi juoda. Olutta kyllä, mutta aivan ilmaiseksi. Katsokaahan,
minäkin tahdon tehdä pojastani oppineen herran, aivan samanlaisen
kuin armollinen herrakin on. Kovasti Vitus herra soimaa poikani päätä
kovaksi ja sanoo, että hänen opettamisensa on oikeata Herkuleen
työtä, ja väittää, ettei sellaista lusikkaa eikä Nyrenbergin
rattia ole, jolla voisi hänen päähänsä tietoa ammentaa. Napukka on
viisas poika, mutta laiska, kovin laiska. Kun armollinen herra ja
Vitus herra pääsisivät keskustelemaan, niin kyllä siitä viisautta
irtaantuisi meidän tyhmempienkin varalta.

-- Olen mieluummin yksin, sanoi Jokkim.

-- Niinkuin armollinen herra itse tahtoo, sanoi Nike ja meni syvään
kumarrellen pois.

Kun krouvari joukon läpi pujotteli pois, niin muuan tummatukkainen
ja pitkäviiksinen mies, joka puvustaan päättäen oli linnan varusväen
upseeri, viittasi hänet luokseen, ja Jokkimiin suunnatuista katseista
saattoi tämä päättää hänestä keskusteltavan.

Huonetta valaisi talikynttilät, joiden niistäminen oli kapakan
isännän pojan, Napukan, tehtävänä. Hän toi vähän ajan päästä Jokkimin
pöydälle jalustan, jossa paloi kaksi kynttilää.

-- Luuletko Paul Moijin vielä kauankin viipyvän? kysyi Jokkim häneltä.

-- Hänen pitäisi jo olla täällä, sillä minulla olisi tärkeitä tietoja
hänelle annettavana ja hän odottaa niitä hartaasti, vastasi poika.

Hän odotti vieraan vielä kyselevän jotain, mutta kun tämä ainoastaan
levottomana tömisteli jalallaan kellarin kivipermantoon, väistyi
Napukka kellarin toiseen päähän, mutta joka kerta, kun Jokkim sattui
suuntaamaan katseensa sinnepäin, näki hän pojan kirkkaitten silmien
tarkastavan häntä.

-- Tein varmaankin ajattelemattomasti tullessani tänne, mutisi
nuori Frese itsekseen, sillä olenhan herättänyt aivan liian suurta
huomiota, ja sitähän minun tällä hetkellä tulisi ennenkaikkea
välttää. Mutta kun kerran olen tullut, niin täytyy minun jäädäkin,
sillä lähtöni herättäisi vieläkin suurempaa huomiota, ja minun on
ehdottomasti tänä iltana saatava puhutella Paul Moijia.

Pian oli kapakassa oleva joukko unohtanut huoneen nurkassa istuvan
nuoren miehen, pitkäviiksinen upseeri vain silloin tällöin loi
tutkivan katseen häneen.

Vähän ajan päästä Jokkim näki upseerin nousevan paikaltaan ja
lähestyvän häntä. Tultuaan Fresen pöydän luo hän kohteliaasti nosti
leveäreunaista ja sulkatöyhtöistä hattuaan, kumarsi syvään ja sanoi:

-- Nuori Jokkim Frese ei varmaankaan enää tunne minua? sanoi upseeri.
Nimeni on Didrik König. Sallitte varmaankin minun hetkiseksi istua
seuraanne.

-- Ei minulla ole mitään sitä vastaan odottaessani toista, sanoi
Jokkim jäykästi.

Kuultuaan nuoren miehen nimen hän muisti juuri vähää ennen ulkomaille
menoaan tämän saman saaneen aikaan rettelöitä perheessä, jossa hän,
Jokkim, paljon oleskeli. Raatimies Pietari Ruuthin leski, Sigrid,
Viipurin entisen linnanherran Henrik Caréelin tytär, oli ollut
iloinen nainen ja oli ihastunut Didrik Königiin. Alussa heidän
välinsä lienevät olleet sangen hellät, mutta sitten Sigrid kyllästyi
ihailijaansa, ja kun asessori Johannes Vassenius Turusta, jouduttuaan
leskeksi, tuli häntä kosimaan, niin Sigrid suostui menemään hänen
vaimokseen. Mutta silloin Didrik nosti mellakan ja väitti, että
hänellä oli aikaisemmat oikeudet tähän naiseen. Koko kaupunki puhui
tästä asiasta, ja juoruämmillä oli runsaasti keskustelun aihetta.
Lopun lopuksi Sigrid meni Turkuun vieden mukanaan edellisestä
avioliitostaan saamansa lapset, Henrikin, Jakobin ja Barbaran.
Usein oli Jokkim kaipauksella muistellut kaunista Barbaraa, joka
Viipurista lähtiessään oli vielä hento tyttö, mutta nyt jo varmaankin
niinä kolmena vuotena, jotka hän oli ollut Viipurista poissa, oli
neidoksi kehittynyt. Muistellessaan tätä kaikkea tunsi Jokkim
vastenmielisyyttä tätä miestä kohtaan.

-- Tarvitsette häntä varmaankin lemmenasioissa? sanoi König nauraen.

-- Minulla ei ole mitään lemmenasioita, sanoi Jokkim niin tiukasti,
ettei upseeri tohtinut enää jatkaa keskustelua tähän suuntaan.

-- Paul Moij lainaa myöskin rahoja jokseenkin suurta hyvitystä
vastaan, jatkoi Didrik. Mutta eihän rikkaan Fresen tarvitse
sellaisissa asioissa kääntyä hänen puoleensa.

Tämä kuulustelu ja tiedusteleminen tuntui Jokkimista niin
vastenmieliseltä, että hän varmaankin olisi jättänyt miehen ja
lähtenyt, ellei samassa olisi huoneen toisesta päästä kuulunut
riemuhuutoa.

Paul Moij oli astunut kapakkaan.

Hän oli keikarimaisesti puettu, vaaleatukkainen nuori mies. Hän
tervehti iloisesti hymyillen kapakassa-olijoita ja aikoi mennä erään
pöydän ääreen istumaan, kun Nike riensi hänen luokseen ja viittasi
kapakan perällä olevaan pöytään päin.

Paul heitti päällys takkinsa Napukalle, joka oli rientänyt häntä
vastaanottamaan, ja astui huoneen poikki Jokkim Fresen luo.

Tämän nähdessään Didrik König kohteliaasti kumartaen väistyi ja meni
puhuttelemaan krouvaria.

-- Olettehan Paul Moij? kysyi Jokkim.

-- Olen, vastasi Paul sirosti taivuttaen päätään.

-- Nimeni on Jokkim Frese ja olen teitä levottomana odotellut.
Istukaamme puhelemaan.

Paul vetäisi hienosta sinisestä verasta tehdyn takkinsa liepeestä,
saadakseen pukunsa siten kiinteämmin mukautumaan hartioihinsa, ja
istahti vastapäätä Jokkimia, ensin korjattuaan kädellään valetukkansa
vasemman korvan juuressa olevaa nauhalla sidottua kähärää; sen
tehtyään hän sormillaan hiukan levitti leveitä punaisenruskeita
samettihousujaan ja kysyi:

-- Miten voin armollista herraa palvella?

-- Tulollanne jo teitte minulle palveluksen, vastasi Jokkim.

-- Mitenkä se oli mahdollista?

-- Vapautitte minut vastenmielisestä seurasta.

Tarkoitatte Didrik Königiä, sanoi Paul. Toivon että kaikessa olemme
yhtä paljon samaa mieltä kuin tässäkin, sillä tuo mies on mielestäni
ilettävä.

-- Samaa toivon minäkin, lausui Jokkim, sillä minulla on tärkeitä
asioita teille kerrottavana.

-- Sallikaa minun sitä ennen pyytää itselleni malja viiniä, sillä
ulkona on kylmä ilma ja ruumiini kaipaa lämmikettä, sanoi Paul.

Hän viittasi luokseen Napukan, joka lähestyi kantaen hänen
päällystakkiaan käsivarrellaan. Poika laski päällystakin penkille
Paulin viereen ja juoksi noutamaan viiniä. Pian hän palasi tuoden
hopeisen tuopin.

-- Voinko puhua täällä kenenkään kuulematta? kysyi Jokkim.

-- Voitte. Tämän turvallisempaa paikkaa ette olisi voinut etsiä,
vaikkapa salaliiton tekemistä varten. Kapakka on täynnä väkeä, olemme
aivan huoneen nurkassa, kukaan ei voi meitä kuunnella.

Jokkim nyökkäsi, vilkaisi ympärilleen ja sanoi sitten:

-- Tiedän teidät kuninkaalle ja hallitukselle uskolliseksi mieheksi.

-- Siinä olette oikeassa, sanoi Paul. Mutta vielä oikeammin
sanoisitte, jos lisäisitte: tälle maalle ja kansalle. Vaikka äitini
kautta olenkin syntyäni hollantilainen, niin isäni kautta olen
suomalainen ja olen tänne tultuani kokonaan kiintynyt tähän maahan,
rakastan sitä koko sydämelläni, vaikka en ole sokea tämän kansan
vioillekaan. Niin, olen hollantilainen. Isäni purjehti Amsterdamiin
täältä Suomesta ja aikansa kuluksi rakastui erääseen hollantilaiseen
tyttöön. Minä olen tuon iltahetken viettämisen tulos.

-- Olen kuullut, että isäntänne, Antonius Borchardt, lainasi viime
sodan aikana kuninkaalle suuret määrät rahaa, ja että hän silloin
käytti teitä, aivan nuorta miestä, välittäjänä. Onko se totta? kysyi
Jokkim.

-- Vein muutaman nelikollisen plootuja Tukholmaan, vastasi Paul. Tein
sen mielelläni, sillä olen aina halusta sekaantunut suuriin asioihin.

-- Voin siis täydellisesti luottaa teihin?

-- Ehdottomasti, kaikessa siinä, mikä koskee tätä maata ja kansaa.
Ja, lisäsi hän hymyillen, mitä rakkausjuttuihin tulee, niin olen
niissä aivan verraton opastaja, sillä jollain tapaa olen ollut
tekemisissä jokaisen tämän kaupungin kauniin naisen kanssa.

-- Siinä suhteessa en apua kaipaa. Tarvitsen luotettavan henkilön
seuraamaan minua ainakin Turkuun, ellei Tukholmaan asti, miehen,
jonka seurassa aivan kenenkään huomiota herättämättä voin poistua
kaupungista. Voitteko hankkia minulle sellaisen?

-- Sattuma, joka niin usein leikkii meidän onneksemme, on tuonut
tänne juuri sellaisen miehen kuin tarvitsette. Hän voi aivan
turvallisesti saattaa teidät vaikka Turkuun asti. Hän odottaa tässä
huoneessa minua, vaikka en vielä ole ennättänyt häntä huomata.

-- Luotatteko häneen täydellisesti? kysyi Jokkim.

-- Aivan kuin omaan itseeni. Hän on oikea suomalainen talonpoika,
sanoissa hidas, mutta teoissa nopea.

-- Kummastelette varmaan, sanoi Jokkim, miksi en ota ketään oman
taloni väestä. Olen vasta aivan lyhyen ajan oleillut Viipurissa enkä
tunne ketään niin hyvin, että voisin häneen täydellisesti luottaa.

-- Mutta ettehän tunne minuakaan? sanoi Paul.

-- Tukholmassa sain teistä tiedot, joiden perustuksella luotan teihin
täydellisesti.

Tätä sanoessaan Jokkim aivan kuin sattumalta laski oikean kätensä
pöydälle siten, että muu käsi oli nyrkissä, paitsi etu- ja
keskisormi, jotka olivat ojennettuina suoraan eteenpäin.

Tämä pieni liike teki Pauliin odottamattoman vaikutuksen; hänen
kasvoilleen levisi ilon puna, ja hän tarttui Jokkimin käteen ja
pusersi sitä lujasti.

-- Siis tekin kuulutte liittoon! sanoi hän säteilevin silmin. Ja
olemme olleet samassa kaupungissa tietämättä toisistamme mitään!

-- Te ette minusta tietänyt mitään, sanoi nuori Frese, mutta minä
kyllä teistä. Tukholmassa sain teistä tiedot, mutta en katsonut
tarpeelliseksi mitenkään lähestyä teitä, jotta emme herättäisi
huomiota.

-- Luulin olevani yksinäni täällä kuninkaan soturina, sanoi Paul, ja
nyt onkin minulla toveri ja liittolainen!

-- Viipuri on monessa suhteessa epäluotettava kaupunki, sanoi Jokkim.
Tänne ei voi eksyä montakaan meidän kaltaistamme miestä. Siksi
täytyykin meidän sitä voimakkaammin toimia yhdessä. Viipurissa on
hyvin voimakas saksalainen kansanaines, ja se on melkein enemmän
tekemisissä ulkomaiden kuin muun Suomen kanssa, täällä on siis voitu
kylvää tuota turmiollista oppia, jonka tarkoituksena on Ruotsin jäsen
ohella Suomenkin onnen paneminen vaaraan.

-- Tarkoitatte herttua Adolf Johanin vehkeilyjä, joilla hän tahtoo
saada Ruotsin kruunun itselleen ja syrjäyttää nuoren kuninkaamme.

Molemmat nuoret miehet, jotka tähän asti olivat olleet aivan
ventovieraita toisilleen, olivat tulleet äkkiä hyviksi ystäviksi
sen kautta, että heidän molempien ajatukset olivat kohdistuneet
niihin suuriin valtiollisiin vehkeilyihin, joita Tukholmassa
harjoitettiin. Kun kuningas Kaarle X kuoli, niin hän määräsi
seuraajakseen poikansa ja asetti valtakunnan asioita hoitamaan
holhoojahallituksen, johon kuului monen ylhäisen ruotsalaisen herran
ohella leskikuningatar ja kuninkaan veli. Kuningattaren sallivat
ruotsalaiset istua tässä hallituksessa, mutta kaikilla oli suuri
vastenmielisyys juonittelevaa herttua Adolf Johania vastaan. Säädyt
kokoontuivat heti kuninkaan kuoltua ja päättivät syrjäyttää hänet.
Tätä herttua ei koskaan antanut anteeksi ruotsalaisille. Ainoa mies,
jota hän todella pelkäsi Tukholmassa, oli hänen vaimovainajansa isä,
Pietari Brahe. Kun herttua meni uusiin naimisiin Pietari Brahen
veljentyttären kanssa, niin hän sai tästä naisesta aviopuolison,
joka alkoi yllyttää miestään vallan anastamiseen. Kaikki, mitä
naisellinen viekkaus ja salakähmäisyys voi saada aikaan, ilmaantui
silloin. Maassa vallitsi suuri tyytymättömyys holhoojahallitusta
kohtaan, jonka aikana maa oli tavattoman suuressa määrässä köyhtynyt.
Yleensä toivottiin holhoojahallituksen kukistumista, ja suuri
liitto, johon kuului jäseniä kaikista kansankerroksista säätyjen
mielipiteen valmistamiseksi, toimi siihen suuntaan, että nuori
kuningas, joka läheni viidettätoista ikävuottaan, julistettaisiin
täysi-ikäiseksi. Jos maassa vallitsi kaksi puoluetta, toinen
kannattaen holhoojahallitusta, toinen sotien sitä vastaan, niin oli
vielä kolmas ja vaarallisin, herttuan puolue, joka kaikkialta osasi
värvätä itselleen puoluelaisia, luvaten heille suuria etuja siinä
tapauksessa, että hän pääsee valtaan, ensin holhoojaksi ja sitten
sitä tietä pitemmällekin.

-- Ja oletteko saanut tietää jotain erikoista tässä kaupungissa,
kysyi Paul, koska olette minua etsinyt?

-- Sain Tukholmassa määräyksen pitää silmällä Viipurin maaherraa
Konrad Gyllenstjernaa, vastasi nuori Frese.

-- Minä en koskaan ole luottanut tuohon tummaan herraan, sanoi Paul.
Hänessä ei ole mitään muuta hyvää ja miellyttävää minun mielestäni
kuin hänen kaunis nuori rouvansa. Mutta jättäkäämme naiset tällä
kertaa. Tiedättekö siis jotain varmaa hänestä?

-- Sattuma, joka usein saa suurta aikaan, on leikkinyt maaherran
turmioksi, sanoi Jokkim. Muuan ajomieheni, joka toi ulkokartanostani
halkoja, kohtasi tiellä lähettisotilaan, jonka hevonen oli
kompastunut ja siinä nyrjäyttänyt jalkansa, ja mies senvuoksi pyysi
päästä Viipuriin ajomieheni kuorman päällä. Tämä tapahtui tänään
iltapäivällä, ehkä noin kaksi tuntia sitten. Ajomieheni on jokseenkin
paljon väkeviin menevä, hänellä oli taskussaan "miehenvirkistäjä",
ja yhdessä he lämpimikseen alkoivat kallistella sitä. Seurauksena
siitä oli, että lähetti tullessaan linnan luo oli niin pehmoinen,
että unohti rekeen laukkunsa, jonka ajomies toi minulle. Avasin sen,
koska minua oli käsketty pitämään maaherraa silmällä, ja silloin
löysin muutamia kirjeitä, jotka aivan selvästi osoittavat hänen
vehkeilynsä herttuan hyväksi. Nyt nämä kirjeet ovat heti saatavat
Tukholmaan Pietari Brahelle, joka on kuninkaan puolella. Minun täytyy
oitis lähteä täältä. Jotta matkani pysyisi salassa, en voi turvautua
sukulaisiini, sillä en ole heidän mielipiteistään aivan selvillä.
Teidän nimenne sain kuulla Tukholmassa, siksi turvaudun teihin.
Mainitsitte luottavanne erääseen mieheen, joka voi seurata minua
matkallani. Mikä on hänen nimensä?

-- Mikko Heikinpoika.

-- Talonpoikako?

-- Niin.

-- Mistä?

-- Vihdin pitäjästä, Kaukolan Ylitalosta.

-- Ja miksi tuo mies on täällä?

-- Hän on hyvin erikoinen vanhus, jäntevä kuin tervaskanto,
harvapuheinen, mutta paljon ajatteleva. Hän on viime vuonna
luovuttanut tilansa pojalleen ja tämän apelle ja on siis nyt vapaa
kulkemaan missä mielii. Hän on tuonut kaupunkiin jotain lännestä päin
tulleita matkustajia, sillä hänen talonsa on jo kauan ollut tunnettu
siitä, että se on jonkinmoisena kestikievarina. Ukko ei pelkää pitkiä
matkoja ja käy mielellään suurissa kaupungeissa.

-- Hän on juuri sellainen mies kuin tarvitsenkin, sanoi Jokkim. Hän
voi viedä minut nopeasti ja varmasti Turkuun.

-- Hänen seurassaan olette aivan turvassa, sillä Mikko on varovainen
ja viisas eikä tee mitään tarkoin punnitsematta. Sitäpaitsi on hän
iästään huolimatta ja lyhyestä vartalostaan välittämättä niin väkevä,
että voi vääntää hevosenkengän suoraksi.

-- Voiko hän siinä tapauksessa, että vastustajani jollain tavoin
tekevät matkani jatkamisen mahdottomaksi, yksinään mennä Tukholmaan
Pietari Brahen luo?

-- Mikko ei pelkää mitään, hän menee minne häntä käskee, jos hän
nimittäin vain pitää ajamaansa asiaa oikeana, sanoi Paul. Mutta kun
matkanne voi todellakin olla vaarallinen, niin enkö minä saa seurata
teitä? Ilmoitan isännälleni jonkun tekosyyn, kauppa-asioissahan on
nyt hiljainen aika, hän päästää minut varmasti.

-- Teidän lähtönne herättäisi heti huomiota, sanoi Jokkim. Minä
olen niin vähän aikaa ollut kaupungissa, että minun poistumistani
ei huomatakaan. Sitäpaitsi voi jokainen olettaa minun palanneen
Tukholmaan, jossa viimeksi olen ollut. Kutsukaa tuo mies tänne!

Paul vilkaisi kapakassa-olijoihin ja viittasi eräälle
lyhytkasvuiselle, sileäksi ajellulle, teräväsilmäiselle
talonpoikaisvanhukselle, joka heti lähti liikkeelle, lähestyi nuoria
miehiä ja jäi heidän viereensä seisomaan.

-- Tämä herra on Jokkim Frese ja tarvitsee sinun apuasi, Mikko, sanoi
Paul.

Mikko nyökkäsi ja katsoi harmailla, terävillä silmillään tutkivasti
Jokkimiin.

-- Asia koskee maata ja kansaa, sanoi Jokkim hiljaa ja vakavasti.

Mikko ojensi hänelle kätensä ja puristi sitä lujasti.

-- Panen teidät ehkä vaaraan, sanoi Jokkim.

-- Ei se tee mitään, kyllä mies kaikesta suoriutuu, sanoi Mikko
hymähtäen.

-- Jos matkalla minun jotenkin käy huonosti, niin täytyy teidän voida
jatkaa yksinänne Tukholmaan, sanoi Jokkim.

-- Kyllä mennään, vastasi Matti.

-- Voimme siis lähteä, sanoi Jokkim ja nousi.

Paul ojensi kätensä nuorelle Freselle ja sanoi, äänensä hiukan
värähdellessä:

-- Olette tänä iltana saanut minusta ystävän, joka on puolestanne
valmis panemaan kaikki alttiiksi.

-- Lähdetään sitten, mitä tässä suotta viivytellään, jos kiire on,
sanoi Mikko.

-- Jotta mitään epäilyksiä ei syntyisi, sillä en luota hitustakaan
tämän kapakan isäntään, sanoi Paul, saa Mikko lähteä edeltäpäin
Siikaniemen puolelle ja odottaa uuden kirkon luona siksi, kunnes tämä
herra saapuu.

-- Se on viisaasti ajateltu, sanoi Jokkim. Kun nähdään minun yksinäni
ajavan kaupungin portista, niin ei kukaan epäile mitään. Onhan nyt
kuutamo ja jäällä ajelijoita paljon, äskenkin vähää ennen tänne
tuloani ajoi muuan joukkio asuntoni ohitse. Voidaan luulla minun
menevän armastani tapaamaan.

Jokkim oli iloisella tuulella ja nauroi.

-- Minä siis menen, ja tunnin päästä tavataan Siikaniemen kirkon
luona, sanoi Matti ja läksi astelemaan ovea kohden.

Jokkim istui jälleen pöydän ääreen, mutta juuri kun Mikko oli
kadonnut ovesta, hän aivan kuin näytti muistavan jotain ja riensi
hänen jälestään. Vähän ajan päästä hän palasi. Hän istui Paulin
seuraan juttuamaan, ja jokainen sivullinen olisi voinut luulla heidän
puhelevan kaikenlaisista hupaisista asioista, niinkuin nuorten
miesten tapana on.

Jonkun ajan kuluttua Jokkim otti taskustaan nyrnbergiläisen,
munanmuotoisen taskukellon ja sanoi:

-- Kaupungin portit suljetaan kello yhdeksältä, minun täytyy sitä
ennen poiketa kotiani järjestämään hieman asioitani.

Molemmat kättelivät toisiaan ja Jokkim poistui. Lähtiessään hän
silmillään etsi kapakan isäntää maksaakseen hänelle juomansa viinin.
Nikeä ei näkynyt missään, mutta kun Jokkim tuli eteishuoneeseen,
niin tuli krouvari eräästä sivuovesta, josta epäilemättä mentiin
varastokellareihin, ja lähestyi syvään kumarrellen Jokkimia:

-- Joko armollinen herra nyt lähtee? kysyi hän.

-- Olen jo toimittanut asiani, sanoi Jokkim. Tässä on maksu viinistä.

Hän ojensi Nikelle hopearahan. Kapakan isäntä saattoi häntä kadulle
asti ja seurasi katseillaan, miten Jokkim viittaansa kiedottuna
kiirein askelin kulki pitkin Piispankatua Kuningattarenkadun poikki
ja tuomiokirkon ohitse omaa taloaan kohden Haakonin portin luo.

Niken palatessa kapakkaan oli Paul jo keskellä permantoa kertomassa
kaskuja suurella riemulla kuuntelevalle joukolle.

Paul huomasi kesken kaikkea, miten Nike viittasi Didrik Königille.
Tämä kiirehti krouvarin luo, ja he puhuivat hiljaa kiihkeästi
jonkun aikaa keskenään. Sitten upseeri nopeasti poistui kapakasta.
Paul ihmetteli hänen äkkinäistä lähtöään, sillä aina oli tuo mies
istunut kapakassa siihen asti, kunnes se raadin määräyksen mukaan oli
suljettava.

Paul huomasi myös Napukan viittaavan jotain hänelle, mutta kun
Paul tuli häntä kohden, niin Nike karjaisi jotain pojalleen, joka
kiireimmän kautta riensi ovesta ulos.

Hieman levottomana palasi Paul entiselle paikalleen kaskuja kertomaan.



II.

Ansassa.


Iloista seuranpitoa oli kapakassa jo jatkunut pitkän aikaa. Paul oli
aivan paraimmassa vireessään, ja toinen hauska kasku seurasi toistaan.

Noin tunti Jokkimin lähdön jälkeen palasi Didrik König kellariin
ja tullessaan nyökkäsi Nikelle. Tämä nyökkääminen ei herättänyt
kenessäkään mitään erikoista huomiota, ei Paulkaan olisi sille mitään
painoa pannut, ellei hän olisi huomannut ilon leimahtavan krouvarin
kasvoille. Pelko heräsi Paulissa. Oliko Königin poistuminen ja
palaaminen jossain yhteydessä Jokkimin kanssa?

Vähän myöhemmin saapui Napukka ja tultuaan sisään tömisteli
jaloistaan lunta ja puhalteli sormiinsa. Paul huomasi siitä kaikesta
hänen käyneen ulkona, ja kun heidän katseensa yhtyivät, niin tiesi
Paul Napukan päännyökkäyksestä, että tällä oli hänelle jotain tärkeää
ilmoitettavana.

Kun Napukka pyrki Paulia kohden, niin tarttuikin Didrik hänen
niskaansa ja talutti vastaan haraavan pojan isänsä luo kuiskaten
muutaman sanan Niken korvaan. Tämä tarttui heti poikaansa käsiksi
ja Napukan vastustelemista ja huudoista huolimatta talutti hänet
kapakasta pois.

-- Eivät nuo poikaviikarit koskaan tahdo ajoissa mennä levolle, sanoi
Didrik König nauraen.

Kaikki muut paitsi Paul yhtyivät nauruun.

-- Onko nuori Frese päässyt matkalle vai eikö? ajatteli hän. Piileekö
tämän kaiken takana jotain, vai kuvitteleeko levottomuuteni turhia
vaaroja? Millä kummalla pääsen täyteen varmuuteen siitä, onko hän
matkustanut pois vai eikö?

Kapakassa-olijat pyysivät Paulia jälleen kertomaan kaskujaan.
Hän tahtoi lähteä, mutta väkipakolla pidätettiin häntä. Ja minne
hän olisikaan mennyt ottamaan selkoa siitä, oliko Frese lähtenyt
kaupungista? Jos jotain on tapahtunut, niin varmaankin Mikko tulee
siitä ilmoittamaan. Viisainta oli odottaa. Ja hän alkoi jälleen
kertoa kaskujaan.

Hän oli paraillaan kertomassa eräästä hullunkurisesta
kalastusmatkasta, kun hän joukon keskellä näki Mikon vakavat kasvot.

Paul ponnahti heti paikaltaan ja sanoi:

-- Vaikka nyt minut hirttäisitte, niin nyt minä taukoan. Enhän ole
mikään jutturumpu, jota saa mielinmäärin pärryttää.

Hän meni Mikon luo ja veti hänet saman pöydän ääreen, missä oli
aikaisemmin istunut Jokkimin seurassa.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän heti.

-- Olen odotellut Siikaniemen kirkon luona siihen asti, kunnes
kuulin tuomiokirkon kellon lyövän määrätunnin. Sitten odotin vielä
tunnin ajan. Kun mitään ei kuulunut, niin ajattelin, että jotain on
tapahtunut. Palasin kaupunkiin. Portti oli kiinni. Kiipesin muurin
yli. Menin Fresen taloon. Vanha renki sanoi herransa jo kaksi tuntia
sitten lähteneen ajelemaan ja erään sotilaan tuoneen reen ja hevosen
kotia. Kun tämän kuulin, niin tulin Paul herraa etsimään.

-- Hän on joutunut satimeen! huudahti Paul.

-- Hiljaa! sanoi Mikko. Minä huomaan tuolla, jossa tuo mustaviiksinen
upseeri istuu, pidettävän meitä silmällä. Ollaan aivan niinkuin
puhuisimme kauppa-asioista.

Paul jatkoi puhettaan ja sen aikana aivan ajatuksissaan otti pöydälle
jääneen leivänpalan ja alkoi sen pehmeästä sisällyksestä muodostaa
palloja. Saatuaan ne valmiiksi hän sormiensa levottomana leikkiessä
pisti pallon vieressään olevan seinän laudoituksessa olevaan reikään,
joka oli syntynyt siten, että oksantappi oli pudonnut pois.

-- Mutta kuka on voinut saada tiedon siitä, millä asioilla hän
liikkui? sanoi Paul.

-- Kyllähän urkkijoita aina on, vastasi Mikko. Niistä ei maailmassa
koskaan ole ollut puutetta.

-- Ja tuo asia? kysyi Paul. Miten sen käy, jos hän on joutunut
vihollistensa käsiin?

-- Kyllä siitä asiasta aina selvä tulee, sanoi Mikko.

-- Mitenkä?

Mikko aikoi juuri vastata, kun samassa Paulin oksan reikään pistämä
leipäpallo putosi pöydälle.

Huomatessaan tämän Paul viittasi Mikkoa vaikenemaan ja katsoi
terävästi seinään. Sitten hän katseillaan etsi kapakan isäntää. Kun
tätä ei missään näkynyt, alkoi hän puhua Mikolle:

-- Isäntäni suolavarat ovat tänä vuonna niin suuret, että kestävät
varmaankin paljon yli avojäiden. Kysyit tervakaupasta. Isäntäni on
kruunulta saanut oikeuden ostaa hiukan enemmän tervaa kuin tähän
asti, vaikka Hannu Schmidt onkin suurimman määrän varannut itselleen;
voit siis aivan turvassa tuoda tervan Lappeen markkinoille syksyllä.
Onhan sinun tervasi aina ollut hyvästi ransittua, jotenka sitä
mielellään ostaa. Hinta on tietysti se, minkä kruunu tervan hinnaksi
on määrännyt.

Mikko katsoi silmät pystyssä Pauliin ymmärtämättä sanaakaan tämän
omituisesta puheesta. Paul ei antanut hänelle aikaa vastata, vaan
jatkoi:

-- On jo myöhäistä, on aika mennä levolle. Sinä, Mikko, voit tulla
yöksi meidän talon renkitupaan, siellä on kyllä sinulle tilaa
niinkuin aina ennenkin.

Yhdessä he lähtivät ja eteistuvassa kohtasivat Niken, joka tuli
varastokellariin vievästä ovesta.

-- No, minne sellainen kiire on? sanoi krouvari. Eihän Paul herran
vielä tarvitse levolle mennä. Jaksaahan nuori mies valvoa vaikka
monta yötä yhteen kyytiin.

-- Onhan tuota jo tullut valvotuksi oikein runsaasti, sanoi Paul
nauraen. Täytyy mennä levolle, jotta näkee hellunsa edes unissaan.

Mikko ja Paul menivät kadulle. Tarkastettuaan, ettei Nike heitä
seurannut, sanoi Paul nopeasti ja hiljaa Mikolle:

-- Tuon pöydän vieressä olevassa seinälaudoituksessa on reikä, josta
Nike on kuullut nuoren Fresen puheet. Hän ilmoitti kuulemansa Didrik
Königille, joka taas vuorostaan on toiminut. Meidän täytyy saada
tietää, miten ystävämme on käynyt.

-- Mutta millä keinoin? kysyi Mikko.

-- Huomasin Napukan viittoilevan minulle, sanoi Paul. Tuo poika on
minulle uskollinen ja tuli varmaankin ilmoittamaan minulle yhtä ja
toista. Mieleni tekee saada tavata tuo poika. Mutta missä hän on, se
on minulle epätietoista. Näin Niken tarttuvan pojan niskaan ja vievän
hänet jonnekin. Minne, sitä en tiedä.

-- Etsitään.

-- Se on vaikeata, sanoi Paul. Yksi keino on vielä olemassa. Kaunis
mies saa aina tietää mitä tahtoo, naisten kautta nimittäin. Menkäämme
tapaamaan piika-ihmisiä.

He pujahtivat talon portin alitse ja hiipien seinän viertä tulivat
eräälle pienelle ovelle, josta päästiin väentupaan. Kun Paul avasi
oven, niin olivat kaikki jo levolla, paitsi muuan pullea piika, jonka
silmät olivat tihruiset, tukka kuin valkoisen lehmän hännänpää ja suu
aina raollaan.

-- Iltaa, Maikku! sanoi Paul.

-- Paul herrako se on! huudahti tyttö iloissaan. Mitä kummaa herra
täältä hakee?

-- Sinua, ei muuta kuin sinua tällä hetkellä.

-- Että sekin ilo minulle kerran taivaasta annettiin! sanoi piika
pannen kätensä ristiin.

-- Missä on Napukka?

-- Napukkako? sanoi Maikku. Tuonnehan kellariin isäntä näkyi häntä
raahaavan.

-- Anna tänne pian kellarin avain! sanoi Paul.

-- Se on isännällä.

-- Mene hakemaan se häneltä. Sano, että sinulla on kellariin asiaa.

-- Ei hän anna. Hän ei koskaan anna meille palkollisille kellarin
avainta käsiin. Sanoo meidän varastavan.

-- Vie minut sitten edes kellarin ovelle.

-- Ulko-ovelle kyllä voin viedä, sanoi Maikku, mutta poika on
varmasti sisimmässä kellarissa, eikä sinne kuulu sanaakaan siitä,
mitä ulko-oven takana puhuu.

-- Mitä me nyt teemme? sanoi Paul Mikolle.

-- Mitä tärkeää asiaa Paul herralla pojalle olisi? Joko taas olisi
rakkauskirjeitä kuljetettava?

-- Niissähän asioissa minä liikun, vastasi Paul. Tai oikeammin
sanoen, haluan tietoa siitä, miten hän on asiansa toimittanut.

Maikku näytti hetkisen tuumivan.

-- Jos menemme kellarin luukulle, niin siitä kuuluu puhe kyllä
keskikellariin ja siitä sisimpään, sanoi hän.

-- Pian siis sinne.

Maikku läksi edeltä tuvasta, ja Paul ja Mikko seurasivat häntä.
Tultuaan pihalle näytti Maikku muuatta luukkua ja sanoi:

-- Tuossa se läpi on. Mutta nyt minä menen pois, sillä jos isäntä
näkee, että olen lähtenyt väentuvasta juuri siihen aikaan, kun
kapakka suljetaan ja siis astioita on korjattava, niin antaa hän
minulle huikeasti selkään. Ja sitä ruumiini osaa varjelen visusti.

-- Mene, mene! sanoi Paul. Ja tuossa on sinulle ulkomaanherkkua
pureskeltavaksi.

Hän pisti kouransa taskuunsa, otti sieltä manteleita ja ojensi ne
Maikulle. Tämä kiitteli ja juoksi tupaan.

-- Napukka tuntee minun ääneni, sanoi Paul. Epäluulojen välttämiseksi
on parasta turvautua lauluun. Sehän on kaikkien tunteiden kaunis
esilletuoja.

Sointuvalla äänellä hän alkoi laulaa:

    Missä on mun ystävän,
    jos sen tiedät, niin ilmoita!

Hän odotti. Ei kuulunut mitään. Hän lauloi saman säkeen uudestaan ja
odotti.

Silloin kaikui jostain kaukaa lapsen ääni:

    Ne karkasi kimppuhun ystävän
    ja panivat hänet kiinni.
    Ja linnassa saa nyt istua hän
    ja olla kuin herra fiini.

-- Napukka on nähnyt, että nuori Frese on vangittu ja viety linnaan,
sanoi Paul hiljaa Mikolle.

Sitten hän jälleen alkoi laulaa:

    Nyt lähteä mun täytyy
    taas tietä kulkemaan,
    kai kohta aika joutuu,
    kun sinut nähdä saan.

-- Nyt nopeasti toimeen! jatkoi Paul ja läksi yhdessä Mikon kanssa
kadulle.

-- Tuo herra olisi siis otettava linnasta pois, sanoi Mikko. Emme kai
me häntä sinne jätä.

-- Tuumikaamme, niin kyllä keinon siihen keksimme, sanoi Paul.
Vapauttaa hänet tahdon, vaikka oma henkeni menisi. Hän luotti minuun,
kertoi minulle kaiken, ja nyt hän saattaa epäillä, että minä olen
hänet ilmaissut maaherralle. Jos hän on menettänyt kirjeet, jos ne
ovat joutuneet vihollisen käsiin, niin onhan hänellä ainakin sanat
suussaan, joilla voi väittää täällä petosta harjoitettavan.

-- Kirjeet ovat tallella, jos niitä kaivataan! sanoi Mikko.

-- Missä?

-- Täällähän ne ovat minun povessani.

-- Miten ne sinulle ovat joutuneet?

-- Ollessani menossa pois riensi hän jälestäni ja pisti ne käteeni
sanoen: Pistä nämä poveesi, sinua ei kukaan epäile, jos vaara sattuu
uhkaamaan!

-- Mikä viisaus, mikä varovaisuus, huudahti Paul, oikein sitä
ilokseen kuuntelee! Asia on siis pelastettu, mutta mieskin on
pelastettava.

-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, lausui Mikko.

-- Kaikille muille on sellainen asia vaikeaa, mutta ei minulle, sanoi
Paul. Minulla on kaksi suurta auttajaa. Toinen on lipeä kieleni,
jolla miehet johdatan, toinen kaunis muotoni, jolla naisia kuljetan.
Huomenna ryhdymme toimeen. Päässäni on syntynyt pieni tuuman alku,
mutta sitä on unella vahvistettava. Huomenna siis saamme nähdä, mitä
minä voin. Vielä ei tässä kaupungissa ole ollut sellaista ovea, jota
ei olisi avattu, kun minä otan oikein sunnuntaihymyni huulilleni,
välkytän silmiäni ja supostelen. Maaherra Konrad Gyllenstjerna on
ruma mies, ja hänellä on kaunis vaimo. Siitä minun tuumani alkunsa
saa.

Näin puhellen olivat he saapuneet rantatorin laitaan Antonius
Borchardtin upean talon edustalle.

-- Tuo herra luotti minuun, sanoi Mikko, ja hän saa kyllä nähdä, että
Mikko Heikinpoikaan voi todellakin luottaa. Ellette te onnistu, niin
sitten koetan minä voimiani. Minulla ei ole kaunista muotoa eikä
lipeätä kieltä, mutta minulla on kourat, jotka murskaavat sen, mihin
tarttuvat.

Ja aivan kuin koettaakseen voimiaan, mihin ne pystyvät, tarttui Mikko
talon nurkalla olevaan kulmanväistökiveen ja nosti sen maasta.



III.

Kukko ja kana.


Seuraavana aamuna Paul meni Jokkim Fresen asunnolle saamaan tarkempia
tietoja. Kartanolla hän tapasi talon vanhan rengin.

-- Onko nuori herra Frese kotona? kysyi Paul.

-- Ei ole, hän on lähtenyt matkoille, vastasi renki.

-- Minne?

-- Tukholmaan.

-- Yksinkö?

-- Ei yksinään, vaan osa linnanväen sotilaita läksi, kuulin minä,
viime yönä Turkua kohden, ja hän liittyi niiden seuraan.

-- Mistä sen tiedät?

-- Täällä kävi tänä aamuna muuan linnan sotilaista tuoden kirjeen,
jossa Jokkim herra ilmoitti lähteneensä Tukholmaan.

-- Ja tuo kirje puhui totta?

-- Tietysti se totta puhui. Jokkim herra läksi eilisiltana ajelemaan,
mutta vähän ajan päästä tuotiin hevonen ja reki kotia, ja tänä aamuna
vahvistettiin kirjeellisesti se, mitä hevosen tuoja eilisiltana oli
sanonut.

-- Miksi et illalla kysellyt, minne hän aikoi, kun hän läksi talosta?

-- Kuinka minä sellaista tohtisin mennä isännältäni tiedustelemaan?
Arvelin, että ainahan lopulta tulee tietoon, missä suuret herrat
liikkuvat.

Paul läksi Kuningattarenkadun ja torin kulmassa olevaan suureen
Ruuthin taloon ja pyysi tavata Katarina rouvaa, Jokkim Fresen äitiä.
Pyylevänä, mahtavana ja karkeaäänisenä tuli tämä Paulin luo.

-- Mitä tämä västäräkki hakee? kysyi Katarina.

-- Tahtoisin tietää, missä nuori Frese, poikanne, on tällä hetkellä?

-- En minä ole mikään täysikasvuisen pojan vartioitsija, vastasi
Katarina. Hänellä on lupa mennä minne itse tahtoo.

-- Eikö hän itse ole ilmoittanut, minne hän on mennyt?

-- Ei ole.

-- Ette siis tiedä, missä hän on?

-- Tiedän kyllä. Ja jos nuori naskalikin sen tietää tahtoo, niin
sanonkin. Hän on matkalla Tukholmaan. Hän päätti eilisiltana myöhään
matkastaan eikä sen vuoksi tullut enää siitä meille ilmoittamaan.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Maaherran sotilas kävi tänä aamuna ilmoittamassa, että Jokkim oli
liittynyt seurueeseen, joka saattoi maaherran vierasta Turkuun.

-- Hän on siis turvassa?

-- Täydellisesti turvassa. Mitä asiaa sinulla olisi hänelle ollut?
Tunnen sinut varsin hyvin. Sinähän olet Borchardtin sydämensä
palavuudesta ja kielensä lipeydestä tunnettu kirjuri.

-- Sama kauhistus!

-- Mitä tekemistä sinulla on poikani kanssa? kysyi Katarina rouva
tiukasti.

-- Ainahan nuorilla miehillä yhteisiä hommia on, vastasi Paul.

-- Ne hommat ovat nyt menneet poikki, sanoi Katarina. Ja hyvä olikin,
sillä minä en tahdo sukuuni mitään luhdin ovien tarkastajaa.

-- Rouva kai tietää, että sellaisia miehet pyrkivät avaamaan. Ehkä on
lähellä sellaista väkeä.

Paul viittasi tällä hurjasta elämästään tunnettuun Barthold Ruuthiin.

Samassa läiskähti tillikka Paulin korvalle, ja hän sai tavallista
kovempaa kyytiä kadota portaita alas.

Kadulle tultuaan tuumi Paul:

-- Ne ovat menetelleet viisaasti, sen huomaan. Ovat lähettäneet
tiedon nuoren herran matkasta Tukholmaan, jolloin kukaan ei osaa
häntä kaivatakaan. Linnasta tietysti en mitään saa tietää. Napukka on
jotain nähnyt, mutta millä saan hänet käsiini? Isä näyttää varjelevan
poikaansa visusti. Mutta laulullahan ne Jerikonkin muurit sortuivat.
Niin teen minäkin sille kellarin seinälle, jonka takana tuo poika
viikari on.

Hän meni Borchardtin kapakkaan. Se oli aamulla aivan autio. Nike vain
siellä yksinään hääri.

-- Huomenta, sanoi Paul, ja kiitoksia eilisestä illasta, sillä se oli
tavallista hauskempi. Täällähän oli oikea ilon mylly, minä olin sen
jauhattaja, ja te saitte rasvaa kaataa rattaisiin, jotta ne eivät
päässeet natisemaan. Missä Napukka on? Minulla olisi hänelle asiaa.

-- Poika on eilen ollut luvattomilla teillä, ja minä olen pannut
hänet salpojen taakse katumaan tekojaan, vastasi Nike katsoen
vakoilevasti Pauliin.

-- Millä luvattomilla teillä? sanoi Paul aivan viattomasti. Ette kai
sillä tarkoita sitä, että hän oli viemässä muuatta rakkauskirjettäni?

-- Niin te sanotte, mutta minulla on omat ajatukseni siitä, missä hän
on ollut, lausui Nike.

-- Enkö saisi kuitenkin kysäistä häneltä, miten hän on asiansa
toimittanut? sanoi Paul.

-- Jos teillä todellakin on ollut asioita hänen kanssaan, joita en
häntä suinkaan tahdo kieltää toimittamasta, sillä maksattehan siitä
pojalle runsaasti, niin pääsemme siitä piankin selville. Tulkaa, niin
saatte minun läsnäollessani kysellä häneltä.

-- Kyllä Napukka ja minä sinua vielä nenästä vedämme! ajatteli Paul
astuessaan Niken seurassa portaita alas kellariin.

Tultuaan sisimmän kellarin ovelle sanoi Nike hiljaa:

-- Nyt kysykää, jos tahdotte. Minä seison tässä vieressä. Poika ei
tiedä minun täällä olevankaan ja puhuu siis aivan niin kuin asiat
ovat. Saammepahan nähdä, missä hän eilisiltana myöhään oli. Jos
epäilykseni ovat oikeat, niin paha hänet perii, sillä minä en kärsi
talossani vakoilijoita, minä, joka olen kunniallinen mies.

Nike sanoi tämän aivan hiljaa, jotta poika ei kuulisi oven toiselle
puolelle mitään.

-- Kysykää nyt, lisäsi hän.

-- Oletko siellä, Napukka? kysyi Paul.

-- Olen. Tekö se olette, Paul herra? Oletteko yksin?

-- Olen.

-- Sanokaa: olen aivan yksin, lausui Nike hiljaa Paulin korvaan.

-- Olen, olen aivan yksin, sanoi Paul.

-- Millä pääsitte tänne asti, isällähän on avaimet? kysyi Napukka.

-- Vastatkaa: varastin ne hänen taskustaan, kuiskasi Nike taas.

-- Varastin ne hänen taskustaan, sanoi Paul.

-- Hyvä on, kuului Napukan ääni. Nyt minä ymmärrän kaikki.

-- Mehän ymmärrämme aina toisemme puolestakin sanasta, lausui Paul.
Niin tietysti nytkin.

-- Tietysti, vastasi Napukka. Minä olen yhtä teidän kanssanne,
niinkuin suutarin piki ja lanka.

-- Toimititko asiani eilisiltana?

-- Minkä asian?

-- Sen rakkausasian, jonka otit ajaaksesi. Mitä sanoi ystäväni?

-- Hän käski sanomaan, ettei hän pitkään aikaan voi teitä tavata ja
että kaikki on hullusti menossa. Niin hän sanoi.

-- Sepä on ikävää!

-- Sitä minäkin olen täällä surrut, sanoi Napukka.

-- Kysykää nyt häneltä, missä hän oli eilisiltana myöhään? kuiskasi
Nike Paulin korvaan.

-- Missä olit eilisiltana myöhään? sanoi Paul.

-- Sitä en voi kertoa.

-- Miksi et?

-- Se on oma asiani.

-- Etkö voi edes viitata mitään sinnepäin?

-- Minä voin vain laulaa:

    Kukko se käveli kannallansa,
    kana se kulki varpaillansa.

Niinkuin laulussa sanotaan. Ettekö siitä arvaa?

-- En.

-- Koettakaa kuitenkin.

-- Siitä huomaatte, että hänellä on jotain salattavana, sanoi
Nike. Tulkaa pois, Paul herra. Poika saa olla siellä siksi, kunnes
tunnustaa, missä oli eilen.

Kellarista tullessaan koetti Paul miettiä, mitä kummaa Napukka
mahtoi tarkoittaa tuolla laulullaan, sillä hän ymmärsi, että poika
ei mitenkään syyttä suotta olisi alkanut tuollaista järjetöntä
renkutusta laulaa.

-- Ymmärsittekö, mitä hän tarkoitti tuolla kukolla ja kanalla? kysyi
Nike.

-- En, vastasi Paul.

-- Mutta minä sen ymmärsin.

-- Mitä se oli?

-- Kas, juuri siinä onkin salaisuus, jota en voi teille ilmoittaa.
Napukka tietää asioita, joita hänen ei ole hyvä tietää. Ja siksi hän
saakin olla tuolla siksi, kunnes asiat kehittyvät hiukan pitemmälle.

-- Mutta hänhän kuolee siellä nälkään.

-- Minunko kellarissani? Joutavia. Siellä on niin paljon ruokaa, että
hän voisi elää siellä aivan huoleti vaikka viisi vuotta.

Nike kumarsi Paulille ja sanoi ivallisesti:

-- Nythän olette siis saanut tietää, että rakkausjuttunne on huonolla
tolalla, siksi kai naamanne on noin murheellisen näköinen. Koettakaa
miettiä, mitä Napukka tuolla kukolla ja kanalla tarkoitti, ehkä ne
ovat jossain yhteydessä teidän asioittenne kanssa.

Nike kumarsi kerta vielä ja jätti Paulin kartanolle seisomaan.

-- Onpa ihme ja kumma, ellen saa sinua puijatuksi, sinä vanha konna
ja vakooja! sanoi Paul kiukuissaan itsekseen.

Astellessaan asuntoaan kohden hän matkalla tuumi, mitä merkillistä
Napukka mahtoikaan tarkoittaa tuolla kukolla ja kanalla. Äkkiä hänen
kasvonsa kirkastuivat. Hän oli arvannut Napukan tarkoituksen.

Juoksujalkaa hän saapui Antonius Borchardtin päätaloon torin varrelle
ja päästyään pihaan juoksi suoraa päätä talliin. Siellä istui talon
siipikarja orrella talvimajoillaan. Varovaisesti lähestyen sieppasi
Paul komean kukon kiinni. Mutta mikä meteli syntyikään silloin muussa
siipikarjassa, kun heidän herransa ja komentajansa sillä tavoin oli
joutunut vangiksi! Paul ei siitä välittänyt, vaan kietoi nuoranpätkän
kukon jalkojen ympärille, laski sen maahan ja pani vielä varmuuden
vuoksi vasun nurinpäin sen päälle. Sitten hän läksi tavoittamaan
kanaa. Monen yrityksen jälkeen, jolloin talon hevoset jo olivat
ennättäneet käydä levottomiksi, kanojen lennellessä hätääntyneinä
orrelta orrelle ja pilttuusta pilttuuseen, sai Paul kanankin kiinni
ja pian hän senkin oli pistänyt sidottuna vasun alle.

Tämä tapahtui viime tingassa, sillä talon hevosrenki tuli
juoksujalkaa katsomaan, mikä melu tallissa oli. Nähdessään Paulin
kysyi hän:

-- Mikä kaakotus täällä on vallan päällä? Ovatko kanat kapinassa
herraansa vastaan, ja ovatko hevoset sitä säikähtyneet?

-- En tiedä, vastasi Paul nauraen koettaen piilotella vasua. Minä
tulin sisään, ja heti täällä syntyi jumalaton melske.

Epäillen rengin viipyessään viimein huomaavan, mitä aikeita hänellä
oli, tahtoi hän jollain tavoin saada tämän lähtemään pois ja lausui
senvuoksi:

-- Menehän ilmoittamaan kanamummolle!

Renki läksi tallista, ja sinä aikana Paul kiireimmän kautta sieppasi
vanhan matonkappaleen ja peitti sillä koriin kukon ja kanan, kiipesi
kartanon aidan yli seuraavan talon pihalle ja siitä samassa kaupungin
korttelissa olevan Borchardtin kapakkatalon pihalle. Nokkelasti hän
pujahti krouvarin talliin ja pisti korin lintuineen sinne.

Palatessaan oman talon talliin oli kanamummo siellä paraillaan
siunailemassa ja voivottelemassa, kuinka talon kukko ja muuan kana
oli varastettu.

Paul oli tyytyväinen. Tällainen tapaus, sen hän tiesi, pian tiedetään
viereisissä taloissa. Hän ei ollutkaan pettynyt, sillä muutaman
tunnin päästä ilmestyi Napukka hänen luokseen.

-- Arvasittepa oikein, mitä minä laulullani tarkoitin, sanoi Napukka
Paulille. Isäukko päästi minut kellarista maalle ja kiittelikin
vielä, kun sillä tavoin olin talon varallisuutta kartuttanut.

-- Meillä ei nyt ole aikaa keskustella isästäsi, sanoi Paul, vaan
ilmoita heti, mitä tiedät Jokkimista ja hänen katoamisestaan?

-- Kun näin Didrik Königin katoavan meidän kapakasta ennen sen
sulkemista, niin arvasin heti, että hän oli menossa jotain tärkeää
toimittamaan. Hän meni sellaista kyytiä linnaa kohden, ettei
kurkistanut kertaakaan taakseen eikä huomannut, että minä häntä
seurasin. Pian hän palasi linnasta muutaman sotilaan keralla ja
asettui jäälle linnan viereen piiloon odottamaan. Nuori Frese herra
ajoi jäälle Haakonin portista ja aikoi sivuuttaa linnan, mutta
samassa sotilaat ryntäsivät hänen luokseen ja vangitsivat hänet. Tämä
kaikki tapahtui pikemmin kuin olen kertonutkaan. He sitoivat nuoren
herran ja veivät hänet linnaan. Minä tulin heti Didrikin jälestä
tänne ja aioin antaa teille joitain tietoja, mutta silloinpa nuo
kirotut ottivat minut kiinni ja sadatellen vei isä minut kellariin.
Kun kuulin teidän tulevan sinne, niin arvasin heti, että isä oli
seurassanne ja tahtoi tietää, missä olin edellisenä iltana ollut.
Mutta sitäkös minä hänelle olisin sanonut! Kun tiesin, että varkaus
on ainoa seikka, jota hän pitää kunniallisena, niin koetin saada
teidät ymmärtämään, mitä halusin. Ja kun kukko ja kana sitten
ilmestyivät meidän talliin, niin hän heti päästi minut vapaaksi.

-- Sinä olet viisas ja sukkela poika, sanoi Paul taputtaen Napukkaa
päähän. Nyt meidän täytyy ajatella, millä tavoin vapautamme nuoren
Fresen.

-- Kai siitä jotain tulee, kun me kaksi panemme viisaat päämme
yhteen, sanoi Napukka itse tietoisesti.

-- Mitä keinoa sinä ehdotat? sanoi Paul hymyillen Napukan suurelle
varmuudelle.

-- Olen tätä asiaa miettinyt kellarissa istuessani, sanoi Napukka, ja
olen tullut siihen ajatukseen, että se tapahtuu joko väkirynnäköllä
tai viekkaudella.

Kauan he keskustelivat, ja lopputuloksena oli se, että vielä samana
päivänä Napukka meni linnaan ja pyrki maaherra Konrad Gyllenstjernan
puolison Martan puheille. Hänellä oli mukanaan kirje, jossa Paul
siroin sanoin tunnusti rakkautensa. Kirjeen alla ei ollut nimeä.

Kun Napukka oli päässyt Martta rouvan luo ja tämä oli lukenut
kirjeen, katsoi tämä vuoroin kädessään olevaan kirjeeseen ja kirjeen
tuojaan.

Napukka seisoi hänen edessään hajasäärin, pää hiukan kallellaan, suu
hymyssä ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.

Hieno puna levisi Martta rouvan poskille. Hän aikoi sanoa jotain,
mutta ei saanutkaan suustaan muuta kuin yskähdyksen. Hän hypisteli
kädessään kirjettä ja mietti, mitä hänen tuli tehdä ja sanoa.
Viimein hän näytti tehneen päätöksensä. Hän viittasi Napukkaa
seuraamaan häntä pieneen kammioon, jossa he menivät istumaan
ikkunakomeron penkille, talvipäivän valon tullessa sisään huoneeseen
lasimaalauksilla varustettujen ruutujen läpi.



IV.

Paul Moijin valloitusretki.


Konrad Gyllenstjernan puoliso Martta Ulfsparre oli vilkas,
tummatukkainen ja tummasilmäinen nainen, hento ja aivan tyttömäinen,
sillä hän oli vasta seitsemäntoistavuotias. Suku oli naittanut hänet,
kysymättä laisinkaan hänen mielipidettään, Konrad Gyllenstjernalle,
joka oli nuorta vaimoaan kahdeksan vuotta vanhempi. Heti häiden
jälkeen oli hän saapunut Viipuriin, jonne Gyllenstjerna oli
neljä vuotta sitten päässyt mahtavan sukulaisensa Pietari Brahen
suosituksen nojalla, sillä valtakunnan drotsin äiti oli syntyjään
Gyllenstjerna. Martta rouva oli vasta häiden jälkeen tullut
huomaamaan, että hän paljoa mieluummin olisikin mennyt naimisiin
miehensä vuotta nuoremman veljen Gustafin kanssa, joka juuri nyt
nuoruudestaan huolimatta oli päässyt Tukholmassa oikeusrevisionin
presidentiksi.

Linnan yksinäisyydessä istuessaan vailla nuorta virkeätä seuraa
oli Martta kaivannut jotain seikkailua, kaivannut sitä aivan niin
kuin kaipaa nuori nainen, joka ei vielä tunteestaan ole päässyt
täydelliseen selvyyteen ja toivoo elämäänsä saapuvan olennon, joka
kaiken muuttaisi aivan toiseksi, paljoa rikkaammaksi ja suuremmaksi
kuin se oli, mitä hän tähän asti oli elänyt ja kokenut.

Ja nyt oli äkkiä tällainen seikka tullut. Hän oli saanut
rakkauskirjeen. Ensi alussa hän olisi mielellään tahtonut heittää
sen pois, olla loukkaantunut ja ylpeä, mutta uteliaisuus oli niin
suuri, että hän ei voinut sitä tehdä. Istuttuaan ikkunakomeroon ja
viitattuaan Napukkaa tulemaan lähelleen hän kysyi:

-- Kuka tämän kirjeen on lähettänyt?

-- Eikö armollinen rouva arvaa? sanoi Napukka, joka muisti, mitä Paul
oli neuvonut häntä sanomaan.

-- En vähääkään. Kirjeen laadusta ja sävystä päättäen on hän
sivistynyt ja hieno mies.

-- Hän onkin tämän kaupungin hienoin herra.

-- Ja hän on minuun rakastunut? Niinkö sanot?

-- Te olette katseillanne haavoittanut hänen sydäntään, sanoi Napukka
lapsellisen juhlallisesti.

-- Hänkö sillä tavoin on käskenyt sinua sanomaan minulle?

-- Niin.

-- Se on kauniisti sanottu!

Martta rouva oli hetkisen vaiti ja katseli ikkunan kautta häämöttävää
talviauringon valaisemaa maisemaa, Turun siltaa ja sen takana olevaa
niemeä. Hän tahtoi tietää kaikki, mutta häntä hävetti udella tuolta
pojalta. Viimein uteliaisuus kuitenkin sai voiton.

-- Mikä on hänen nimensä? Kautta kunniani, en arvaa, ketä olen
katseillani haavoittanut.

-- Hänen nimensä on Paul Moij, vastasi Napukka.

-- Paul Moij? Onko hän sama mies, joka viime sunnuntaina oli
tuomiokirkossa puettuna leveihin punaisiin samettihousuihin ja
siniseen takkiin? Hänen jalassaan oli hienot ruskeat saappaat. Hänen
tukkansa on hyvin vaalea, ja vasemman korvan kohdalla on nauharuusu,
jolla kiharat pidetään koossa. Onko se hän?

-- Kyllä hän noista tuntomerkeistä päättäen on sama mies.

-- Hän on hirveän kaunis mies!

-- Niin onkin. Ja urhoollinen hän on ja viisas, viisaampi kuin kaikki
muut. Kun tulen hiukan vanhemmaksi, niin menen hänen palvelukseensa.

-- Hänestä saat varmaankin hyvän isännän.

-- Minä olen valmis vaikka hengelläni auttamaan häntä.

-- Sinä sanoit, että hän on urhoollinen, miksi hän ei silloin
tohtinut panna nimeään kirjeen alle.

-- Hän pelkäsi kirjeen joutuvan vieraisiin käsiin ja siitä silloin
tulevan armolliselle rouvalle ikävyyksiä.

-- Nyt minä ymmärrän, sanoi Martta. Odottiko hän minun jotain
vastaavan hänelle?

-- Hän käski sanomaan tällä lailla: Jos armollinen rouva on suopea,
niin tahtoisi hänen kuolemaan asti haavoitettu uhrinsa tulla häntä
tapaamaan.

-- Sehän on aivan mahdotonta! huudahti Martta. Unohdin aivan olevani
naimisissa. Jos mieheni saa tietää minun saaneen rakkauskirjeen
tuntemattomalta mieheltä, niin hän nostaa suuren mellakan. Ei, sinun
täytyy mennä hänen luokseen sanomaan, että tästälähin ei hän saa
minulle kirjoittaa enää sanaakaan.

Hän oli hetkisen vaiti ja lisäsi sitten:

-- Paitsi jos hänellä on jotain oikein tärkeää asiaa ilmoitettavana,
niin voit sinä tulla tänne siitä tuomaan sanaa.

-- Paul herra käski sanomaan, että hän kyllä voi tulla tänne sillä
tavoin, ettei kukaan aavistakaan hänen käyneen täällä, sanoi Napukka.

-- Olisipa hauskaa häntä tavata. Mutta hän ei saa millään tavoin
panna minua vaaraan.

-- Hän ei pane ketään vaaraan, sanoi Napukka. Saan kai mennä
sanomaan, että hän saa kyllä tulla, jos mielensä tekee, kyllä
armollinen rouva ottaa vastaan.

-- En tiedä mitä sanoisin, lausui Martta hätääntyneenä. En minä
mieheni tietämättä voi ottaa vierasta miestä vastaan. Jos mieheni
olisi poissa, niin se kävisi jollain tavoin päinsä, mutta eihän hän
nyt keskellä talvea minnekään lähde.

Napukka nousi paikaltaan, löi käsiään yhteen ja sanoi tiukasti:

-- Tuleeko tästä mitään vai eikö? Minä en jouda näin kauaa jauhamaan
samaa asiaa.

Hän oli käynyt kärsimättömäksi ja katsoi vihaisesti Marttaa. Tämä
ensiksi ällistyi pojan äkkinäistä muutosta, sitten hän painoi hänet
istumaan ja sanoi:

-- Älähän hätäile, vaan anna minun miettiä. Kun asiaa oikein tutkin
ja punnitsen, niin mitä pahaa siinä on, että tapaan vieraan miehen.
Mutta en minä kuitenkaan muiden ihmisten puheitten tähden voi häntä
tänne päästää. Mutta jos hän voi tulla sellaisella tavalla, ettei
kukaan siitä tiedä mitään, niin ei minulla siinä tapauksessa ole
mitään hänen käyntiään vastaan.

Napukka nousi jälleen ja sanoi:

-- Tämä ainakin on selvää puhetta. Minä menen antamaan hänelle tiedon.

-- Mene vain, mutta sano, että hänen tulee toimia sillä tapaa, ettei
mieheni mitään huomaa.

-- Kyllä hän sen osaa tehdä, vakuutti Napukka. Häneltähän minäkin
olen oppinut menettelemään sillä tapaa, ettei toinen huomaa mitään,
ei niin paljoa, että kynnellä raapaisisi.

Asiansa onnellisesti toimitettuaan läksi Napukka livistämään Paulin
luo.

Päästyään Paulin huoneen ovelle ja avattuaan sen hän huusi:

-- No, nyt on teeri ansassa, ei muuta kuin menee ja ottaa kiinni!

Samassa hän vaikeni, sillä huoneessa ei hän nähnytkään Paulia,
vaan hienon naisen, joka venetsialaista lasia olevan peilin edessä
laitteli hienoa päähinettä koristuksensa kukkaseksi.

-- Arvasinhan, että hän suostuisi, sillä nainen on aina nainen, ja
kun mies häntä kauniisti lähestyy, niin taipuu hän aina!

-- Häh! sai Napukka vain sanotuksi, niin hän hämmästyi huomatessaan,
että tuo naisen pukuun verhottu olento olikin Paul itse.

-- Älä siinä seiso silmät päästä putoamassa, sanoi Paul
vilkaisten Napukkaan. Minähän se olen. Minä olin niin varma hänen
suostumuksestaan, että olen pannut sotajuoneni alulle.

-- Yksilahkeisenako te sinne menettekin? sanoi Napukka.

-- Luuletko sinä, poika, että miehen muodossa pääsisin nuoren rouva
luo. Kyllä minut siitä estettäisiin, ja Didrik König olisi kyllä
kaikella tavoin minua aikeissani häiritsemässä. Mutta naisena avataan
minulle kaikki ovet, siitä olen varma.

Hän nousi ja käveli huoneessa edes ja takaisin jalallaan aina
kauniisti heittäen hameen laahoa kääntyessään.

-- Miten hame minun ylleni sopii? sanoi hän.

-- Aivan niin kuin aina olisitte sellaisissa vehkeissä ollut.

-- Sitä minäkin arvelen.

-- Mistä te tuon puvun olette siepannut?

-- Mistäkö? Raatimies Hannu Schmidtin puoliso, Beata, on minulle
ollut aina suopea, ja kun selitin hänelle asiani, niin hän toimitti
tämän minulle.

Napukka katseli Paulia hetkisen suurella ihailulla ja sanoi sitten
äkkiä:

-- Mutta viikset!

-- Ai, perhana! sanoi Paul. Nehän ovat leikattavat pois. No, samapa
tuo, uhrataan sitten karvatkin ystävyydelle.

Hän meni peilin eteen ja leikkasi kauniit, hyvästi hoidetut, vaaleat
viiksensä pois.

-- Kas niin, nyt olen aivan kuin nainen, sanoi hän mielihyvillään
katsellen kuvaansa. Ja nyt lähdemme heti valloitusretkelle. Sinä saat
tulla minua saattamaan.

Hän otti oman, sulilla koristetun hattunsa ja pani sen Napukan
päähän, sekä puki hänen ylleen komean, nahalla vuoratun takin.

-- Kas niin, nyt sinä olet niinkuin ainakin hienon naisen palvelija.
Ja nyt lähtekäämme.

Yhdessä he astelivat toria kohden, Paul edellä ja Napukka nenä
pystyssä jälessä. Muutamat päävahdissa olevat sotilaat kumarsivat jo
kaukaa heille kohteliaasti, ja Paul vastasi kumarrukseen armollisen
alentuvasti. Portista he menivät sillalle ja hitaasti astelivat
linnaa kohden.

Sen portilla oleva vartijasotilas päästi heidät heti sisään, ja he
astelivat pääportin yläpuolelle rakennettuun maaherran asuntoon
vieviä portaita kohden.

-- Mene edeltä ilmoittamaan Martta rouvalle, että hänelle tulee
vieraita! sanoi Paul hiljaa Napukalle.

Tämä kiisi heti linnan portaita ylös ja palasi vähän ajan päästä
parin palvelijan seurassa, jotka kunnioittavina odottivat portaitten
juurella siksi, kunnes Paul oli astunut heidän ohitseen.

-- Odota minua täällä portailla, sanoi Paul niin suloisella äänellä
kuin suinkin osasi Napukalle.

Tämä jäi portaille, ja Paul astui sisään.

Hänen tullessaan huoneeseen odotti Martta rouva siellä häntä.
Huoneessa oli paitsi häntä Didrik König ja pari upseeria sekä
palvelijoita, jotka juuri olivat kattamassa pöytää.

Rohkeasti Paul meni Martan luo ja sanoi:

-- Etkö sinä Martta, enää minua tunnekaan?

-- En kuolemaksenikaan voi muistaa, kuka te olette, sanoi tämä
pitkään katsoen Pauliin.

Mutta Paul ei häikäillyt, hän meni Martan luo, sulki hänet syliinsä
ja sanoi hiljaa:

-- Minä olen Paul Moij! Älkää huutako tai tehkö mitään hämmästystä
osoittavaa liikettä.

Viimeinen varoitus oli turha, sillä heti Paulin nimen kuullessaan
Martta kiljaisi ja lykkäsi hänet luotaan. Mutta Paul oli odottanut
tätä ja piti häntä lujasti sylissään sekä suuteli häntä keskelle
suuta, jolloin hänen huudahduksensa saattoi kuulua ilohuudolta.

Tämä kaikki oli niin odottamatonta, että Martta ei osannut tehdä
mitään, ei sanoa mitään, hän vain seisoi paikallaan ja antoi Paulin
syleillä itseään. Mutta Paul kääntyi huoneessa olevien puoleen ja
sanoi suloisesti:

-- Minä pyydän herroja ystävällisesti lähtemään, sillä meillä
sukulaisilla olisi hiukan puheltavaa toistemme kanssa.

Herrat kumarsivat ja läksivät. Kun palvelijat olivat huoneesta
menneet, sanoi Paul Martalle, joka yhä vielä seisoi paikallaan
katsoen ällistyneenä Pauliin:

-- Näette, etten pelkää mitään vaaroja ja että olen valmistanut
kaiken niin, ettei teille tule mitään ikävyyksiä. Tässä puvussa ei
kukaan minua tunne.

Jo tointui Martta ensimäisestä hämmästyksestään ja hänen luontainen
iloisuutensa pääsi valloilleen. Hän alkoi nauraa kirkkaasti ja
hillittömästi.

-- Mikä seikkailu, sanoi hän, mikä seikkailu!

Kun ensimäinen jää tällä tavoin heidän väliltään oli murrettu, käytti
Paul heti asemaa hyväkseen ja alkoi tunnustaa rakkauttaan Martalle.
Tämä kuunteli hartaasti ja silmät ummessa häntä.

-- Te puhutte niin kauniisti, sanoi hän viimein, että en laisinkaan
ihmettele, miksi kaikki kaupungin naiset ovat aivan hullaantuneita
teihin.

-- Hullaantuneita, sitä ei voi sentään sanoa, väitti Paul.

-- Aivan varmaan. Minun luonani kävi eräänä päivänä kaupungin
torvensoittajan Pirsdorffin vaimo. Hän on nilkku, kierosilmä ja laiha
kuin humalasalko, mutta oli hänkin teidät huomannut. Ja tiedättekö,
mitä hän sanoi kaupungin nuorten naisten opettelevan?

-- En tiedä.

-- Lausumaan teidän nimenne Moij niin, että samalla kuuluu
muiskahdus. Se oli minun mielestäni niin hullunkurista, että koetin
sitä vuorostani. Ja minä osasin heti!

-- Te olette suloinen, suorastaan suloinen! sanoi Paul.

-- Niin te sanotte, lausui Martta huokaisten, jospa miehenikin
sanoisi samaa. Hän ei ajattele minua laisinkaan, aina vain
valtiollisia asioitaan. Ja niistä minä en ymmärrä yhtään mitään.
Eilen hän oli aivan raivoissaan. Koko illan hän oli levoton ja
rauhaton ja puhui minulle, että hänen täytyy saada haltuunsa muuan
vaarallinen vihollinen.

-- Hänellä on siis vihollisia? kysyi Paul viattomasti.

-- On, paljonkin, ainakin hän itse niin väittää. Hän sanoi eilen
minulle, että ellei hän saa käsiinsä tuota miestä, niin hänen oma
henkensä on vaarassa.

-- Ja kuinka kävi?

-- Tuo mies ajoi eilen linnan ohitse, ja silloin Konrad otatti hänet
kiinni. Nyt hän on turvassa linnan vankilassa, ja mieheni on siis
pelastettu.

-- Mutta jos hän karkaa?

-- Hän ei pääse karkaamaan. Vankilaan on vain yksi avain ja se on
aina tuolla seinällä riippumassa samassa naulassa, johon illalla
kaupungin porttien avaimet tuodaan. Vartija tulee hakemaan sen
silloin, kun hän menee viemään vangille ruokaa.

-- Vai niin. Kuka tuo vihollinen on?

-- Mieheni ei sanonut hänen nimeään. Mutta mitä me hänestä puhumme,
puhukaamme toisistamme. Sanokaa ihan suoraan, että liioittelette, kun
sanotte rakastavanne minua. Ettehän tunne minua laisinkaan.

-- Minä vakuutan, lausui Paul, että sen jälkeen kuin teidät ensi
kertaa näin, en ole saanut unta silmiini, en ole ajatellut mitään
muuta kuin teitä.

Samassa kuului askeleita portailta.

-- Hyvä Jumala, mieheni! huudahti Martta. Jos hän näkee teidät
täällä, niin hän surmaa teidät ja minut. Menkää piiloon, paetkaa!

-- Se on myöhäistä! sanoi Paul nopeasti. Antakaa minun toimia, kyllä
minä tästä suoriudun.

Konrad Gyllenstjerna astui sisään. Hän oli tuiman näköinen,
karkeapuheinen, viidenkolmattavuotias mies.

-- König sanoi tänne tulleen vieraita. Keitä täällä on? kysyi hän.

-- Minä täällä vain olen, serkku, sanoi Paul makealla äänellä.

-- Tervetuloa, serkku, sanoi maaherra, mutta minä en mitenkään voi
muistaa, kuka te olette.

-- Rouvanne täti ja minun äitini olivat pikkuserkut, sanoi Paul. Olen
Sigrid Sparre.

-- Vai niin, vai niin. Rouvani suku on hyvin kirjava ja laajalle
levinnyt. En tunne lähimainkaan kaikkia hänen heimolaisiaan vielä,
sanoi maaherra ojentaen kätensä Paulille. Tervetuloa! Hauskaa, että
nuoria naisia tulee Martan seuraksi, sillä hän valittaa täällä
kovasti yksinäisyyttä.

-- Ja yksinäisyys on aina vaarallinen nuorelle, kauniille naiselle,
sanoi Paul veikeästi.

-- Kuinka niin? kysyi maaherra.

-- Saattaa niin helposti ruveta leikkimään toisten kuin oman miehensä
kanssa.

-- Martta on vielä niin nuori, ettei hän sellaista tee, sanoi
maaherra.

Martta rouva oli miehensä tultua kalpeana seisonut paikallaan ja
tuijottanut vuoroin häneen, vuoroin Pauliin.

-- Onko rouvani edes tarjonnut teille viiniä tervetuliaisiksi? kysyi
maaherra.

-- Ei vielä, sanoi Paul. Ymmärrän sen varsin hyvin, sillä ensi ilossa
tuskin muistimme, että sellaista onkaan maailmassa kuin ruoka ja
juoma.

-- Sellainen on korjattava heti, sanoi maaherra ja meni huoneessa
olevan astiakaapin luo, otti siitä hopeisen maljan ja kaasi kannusta
siihen viiniä.

Tänä aikana Paul kuiskasi Martalle:

-- Olkaa iloisempi ja huolettomampi, muuten kaikki menee hullusti!

-- Helppohan teidän on sanoa, joka voitte päästä karkuun, sanoi
Martta, mutta minä onneton, joka jään mieheni valtaan heti, kun
kaikki tulee ilmi. Teidän täytyy millä tekosyyllä tahansa päästä pois
täältä.

-- Minä menen, jos annatte minulle vankilan avaimen.

-- Avaimen. Miksi?

-- Tuo vangittu mies on minun ystäväni. Minä tahdon hänet pelastaa.
Ja siinä te saatte minua auttaa.

Mutta enhän minä voi pettää miestäni.

-- Petos sinne tai tänne, kun pelastatte sen kautta nahkanne.

-- Mutta jos hän huomaa avaimen kadonneen?

-- Minä toimitan sen tunnin päästä takaisin. Annan vain ottaa siitä
mallin ja valmistaa uuden itseäni varten. Siten ei kukaan tiedäkään
teidän olleen osallisena hänen pakoonsa, kun oikea avain on täällä.

-- Mihin kaikkeen te minut pakotattekaan!

-- Suostutteko?

-- Täytyyhän minun suostua!

Tämä keskustelu oli tapahtunut Martan ja Paulin välillä nopeasti ja
niin hiljaa, että maaherra ei sitä kuullutkaan. Hän lähestyi malja
kädessään Paulia ja tarjosi sen hänelle.

-- Serkku on ystävällinen ja maistaa viiniä tervetuliaisiksi!

Kiittäen otti Paul maljan ja maistoi siitä. Kun maaherra vuorostaan
vei maljan huulilleen, niin Paul seurasi katseillaan, miten Martta
meni huoneen toiseen päähän ja otti sieltä naulasta suuren avaimen,
jonka kätki pukunsa laskoksiin, ja sitten lähestyi heitä. Kun hän
oli tullut Paulin viereen, pisti hän avaimen tämän käteen, ja sinä
aikana, jona maaherra vei maljan pöydälle, kätki Paul avaimen
hameensa taskuun.

Maaherra viittasi Paulia ja vaimoaan istumaan. Molemmat olivat
aivan kuin tulisilla hiilillä. Paul ajatteli vain, miten pääsisi
pakenemaan, sillä joka hetki hän pelkäsi tavalla tai toisella kaiken
tulevan ilmi. Martta istui kalpeana ja rukoili ainoaa rukousta, jonka
hän sinä hetkenä muisti, nimittäin hautauslukua.

Hetkisen puheltuaan Paul pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen
täytyi kiirehtiä kaupungille, mutta maaherran pyynnöistä hän suostui
palaamaan illemmalla linnaan ja jäämään sinne yöksi.

Ero oli hyvin sydämellinen. Gyllenstjerna suuteli uutta sukulaistaan,
ja Paul teki samoin Martalle, jonka huulet olivat aivan kylmät.

-- Jumalan kiitos! sanoi Martta itsekseen, kun ovi sulkeutui Paulin
jälkeen.

-- Ja nyt karkuun niinkuin lennossa, sanoi Paul nopeasti Napukalle,
joka portaitten yläpäässä häntä odotti. Minulla on vankilan avain.
Kun vain pääsemme täältä pois, niin kyllä sitten pelastamme nuoren
Fresen.

Kun hän juoksi portaita alas ja sitten kääntyi portille, näki hän
siinä seisovan kaksi miestä. Hän tunsi molemmat; toinen oli kaupungin
entinen raatimies, vanhuudenheikko ja höperö Barkhusen, ja toinen
kaupungin tuomiokirkon tornin kellonsoittaja, ukko Trajanus.

Paulin aikoessa väistää miehiä töytäsivätkin molemmat häntä vastaan,
ja pian olivat kaikki kolme maassa nurin niskoin. Nopeasti aikoi Paul
nousta, mutta kaatuikin uudelleen, sillä vanha raatimies oli kaatunut
hänen hameensa laahon päälle ja tarrasi nyt siihen kiinni.

-- Mitä tämä on, mitä tämä on? höpisi ukko.

-- Se on nainen, se on nainen! huusi kellonsoittaja.

-- Mikä nainen se on, joka karkaa kirkkaalla päivällä, ihan
kirkkaalla, valkoisella päivällä ihmisten päälle? sanoi raatimies ja
veti hameesta täyttä voimaa.

-- Onko hän humalassa? kysyi kellonsoittaja.

-- Hyvät miehet, antakaa minun mennä! huusi Paul ja ponnisti
eteenpäin, mutta turhaan.

Kellonsoittaja oli tarrannut hänen niskaansa kiinni ja siitä piteli
häntä.

-- Auttakaa herran nimessä! huusi Paul.

Napukka oli koettanut lykkiä raatimiestä syrjään, mutta tämä ei
hellittänyt otettaan, vaan veti yhä kovempaa hameesta.

Samassa Paul näki erään sotilaan tulevan ja hän huusi:

-- Kunnon sotilas, pelastakaa yksinäinen nainen, jonka kaksi vanhaa
miestä tahtoo vietellä keskellä linnan pihaa.

Tämä väite oli niin röyhkeä, että molemmat ukot samassa päästivät
otteensa irti ja Paul nousi jalkeilleen. Mutta samassa putosikin alas
hame, joka oli ratkennut, ja hänen miespuolinen pukunsa tuli näkyviin.

-- Sehän onkin mies! sanoi sotilas, joka oli Didrik König. Kuka
täällä tällä tavoin ilveilee?

-- Nyt olen hukassa, ajatteli Paul. Auta nyt, järki, minua, muuten
menee kaikki ympäri kuin köyhän maailma!

Hän aikoi lähteä karkuun, mutta samassa olivatkin portilla vahdissa
olleet sotilaat rientäneet saapuville ja ottivat Paulin kiinni.

-- Vai niin, vai niin, sanoi ilkkuen Didrik. Kyllä minä ymmärrän,
mitä tekemistä Paul Moijilla on tässä talossa. Mutta nyt ne tuumat
menivätkin myttyyn!

Napukka, huomattuaan Paulin joutuneen kiinni, läksi pakoon.

-- Ottakaa tuo poika kiinni, hän on samassa juonessa! huusi Didrik.

Mutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä Napukka oli
ketteräjalkainen ja kiisi minkä alta pääsi. Pari sotilasta läksi
hänen jälkeensä tavoittamaan häntä, mutta turhaan.

Tänä aikana seisoi Paul hammasta purren kiukuissaan kahden sotilaan
kiinnipitelemänä. Hän tiesi yrityksensä epäonnistuneen ja ajatteli
vain, millä tavoin pelastaisi Martan joutumasta vaaraan.

Gyllenstjerna tuli rouvineen linnan portaille ja kysyi, mikä
melun oli aiheuttanut. Muutamalla sanalla Didrik selitti kaiken.
Gyllenstjernan silmät iskivät tulta hänen kuullessaan, mitä varten
Paul oli tullut linnaan, ja huomatessaan, miten vaimonsa oli
tavallaan ollut osallisena tähän kaikkeen. Hän etsi silmillään
Marttaa, mutta tämä oli jo ennättänyt paeta huoneeseensa. Sinne
päästyään hän vaipui tainnoksissa maahan.

Nyt kääntyi maaherran koko huomio Pauliin. Hän astui lähemmäksi ja
karjaisi hänelle:

-- Nyt ymmärrän koko tämän juonen! Vankilaan sinut suljen, ja kauan
saat odottaa, ennenkuin sieltä jälleen ilmoille tulet. Tuokaa avain
tänne!

-- Avain on tässä, sanoi Didrik ja ojensi Gyllenstjernalle avaimen,
jonka Paul oli Martalta saanut ja joka oli pudonnut hameen taskusta,
kun muuan sotilas oli sen nostanut maasta.

-- Tuuma oli oivallisesti laadittu, mutta myttyyn se meni, huusi
maaherra. Ja nyt telkien taakse mies!

Sotilaat läksivät kuljettamaan Paulia vankitornia kohden.



V.

Mikon yritys.


-- Nyt sitä kai saa isänsä majan hyljätä ja mennä vieraille maille,
sanoi Napukka itsekseen, päästyään kaupungin puolelle turvaan
piiloutumalla niihin sokkeloisiin katuihin, jotka olivat tuomiokirkon
ympärillä.

Istuttuaan aikansa erään vajan katoksen alla ja arvellessaan, että
kukaan ei häntä enää aja takaa, hän uskalsi hiipiä esiin ja varovasti
silmäillen ympärilleen mennä Paul Moijin asuntoa kohden. Täällä hän
toivoi tapaavansa Mikon, jonka hän tiesi olleen tietoisen siitä
matkasta, mille Jokkim Frese oli aikonut lähteä ja joka niin perin
surullisesti oli päättynyt.

Kauppiaan väentuvassa hän tapasikin Mikon rauhallisesti vetämässä
haikuja piippunysästä. Napukka meni hänen luokseen ja vihkaisi
hänelle:

-- Isäntä tulisi minun kanssani hiukan erilleen näistä muista!

Mikko katsoi pitkään poikaan, nousi, naputti perskat piipustaan
lieteen sen ohi mennessään ja asteli Napukan jälestä.

-- Mennään Paul herran huoneeseen, sanoi Napukka. Siellä ei kukaan
kuule meidän keskusteluamme.

-- Mennään vaan, vastasi Mikko ja seurasi. Tultuaan Paulin huoneeseen
ja suljettuaan visusti oven sanoi Napukka:

-- Nyt on saavi nurinpäin ja taikina permannolla!

-- Vai on, vastasi Mikko.

-- Sekä Fresen herra että Paul herra istuvat nyt molemmat linnan
kanakopissa kaakottamassa.

-- Mitä sinä poika sanot! lausui Mikko ja tarttui kovasti kiinni
Napukan käsivarteen.

-- Tulen juuri linnasta, jossa oli pihalla kova melu ja melske ja
näin, miten...

Samassa kuului ovelle ankaraa jyskettä.

-- Mikä paholainen siellä nyt on naputtelemassa? huusi Napukka.

-- Avatkaa ovi! huusi karkea ääni oven takaa.

-- Se on Samuel, se on Samuel! kiljui Napukka iloissaan ja riensi
avaamaan oven.

Huoneeseen astui kummallinen olento, jonka kaulaan Napukka heti
hyppäsi. Mies oli tavallista pitempi ja pelottavan laiha, oikea
luuranko ihmiseksi. Yllään oli hänellä kulunut puku, jonka monista
laikollisista kohdista saattoi päättää, että se oli saanut kestää
monet sateet ja tuiskut. Hänen kupeellaan riippui pitkä miekka,
joka toisinaan hänen kiivaasti liikahdellessaan solui hänen
laihojen sääriensä väliin ja esti hänen käyntiään. Hän oli noin
neljänkymmenenviidenvuotias.

Miehen naama oli laiha, silmät suuret ja ulospäin pullistuneet, nenä
oli terävä ja riippui ylähuulen päälle, varjostaen pitkiä punertavia
viiksiä, jotka roikkuivat suun kummallekin puolen. Leuassa oli
likaisen värinen suippoparta.

-- No, ukuli, sanoi Samueliksi nimitetty mies, missä on Paul herra?

-- Missäkö, vastasi Napukka, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän on
joutunut hiirenloukkuun.

-- Minä aivan tyrmistyn, sanoi Samuel. Kuka on uskaltanut sellaisen
miehen kuin Paul Moijin pistää lukkojen taakse?

-- Maaherra sen on tehnyt.

-- Me menemme ja otamme hänet siitä lävestä pois!

-- Nuori Frese on siellä myöskin hänen seuranaan. Paul herra ei tule,
ellemme pelasta heitä yhdessä.

-- Vaikka siellä olisi viisikymmentä, niin kyllä minä linnan muurien
sisältä otan heidät! sanoi Samuel.

-- Nyt sinä, roikale, taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Napukka. Älä siinä
kerskaile, vaan keskustele tämän miehen kanssa, joka on Paul herran
ystävä samoin kuin mekin molemmat, miten toimimme.

Samuel katsoi Napukan viittauksesta Mikkoon.

Tarkastus oli varmaankin Mikolle edullinen, sillä Samuel ojensi
hänelle kouransa ja pusersi lujaa miehen kättä. Ja näin he solmivat
ystävyyden heti ensi näkemällä.

-- Ja nyt sinä heti kerrot, mitä täällä on tapahtunut, sanoi Samuel
kääntyen Napukan puoleen.

-- Pianhan ikävät asiat kertoo! vastasi Napukka.

Hän kertoi nyt tarkkaan kuuntelevalle Samuelille Fresen hommista,
kuinka hän oli joutunut vangiksi, ja kuinka Nike oli teljennyt oman
poikansa kellariin, kuinka Paul oli koettanut vapauttaa ystäväänsä,
ja kuinka he molemmat viimein olivat joutuneet linnan vankityrmään.

Siinä he nyt yhdessä istuivat neuvottelemassa, ja monta tuumaa
laadittiin, mutta mikään ei herättänyt Mikon täyttä luottamusta.

-- Varmin keino on aina väkivalta, sanoi Samuel. Me menemme linnaan
Matin reiän kautta, sitä vedenalaista käytävää myöten, joka päättyy
tänne aivan lähelle.

-- Käytävän kaupunginpuoleisessa päässä on vartija, sanoi Mikko.

-- Me tapamme sen! huusi Samuel.

-- Linnanpuoleisessa päässä on suuri ovi, jossa on isot lukot, jatkoi
Mikko.

-- Me rikomme sen!

-- Sen takana on vartija.

-- Me tapamme senkin!

-- Ennenkuin ensimäinen vartija on surmattu, lukko murrettu auki ja
toinen vartija heittänyt henkensä, niin on jo syntynyt sellainen
melske, että koko kaupunki sen kuulee, sanoi Mikko. Ja kun olemme
linnan pihalla, niin emme vielä tiedä, missä vangitut ovatkaan. Jos
jotain tahdomme saada aikaan, niin ensin on päästävä siitä selville.

Mikko oli tämän kaiken sanonut harvaan ja tyynesti, niinkuin hänen
tapansa oli puhua.

Samuel myönsi tämän kaiken oikeaksi ja hieroi päätään löytääkseen
tuuman, jonka avulla voitaisiin päästä selville siitä, missä molemmat
vangit olivat.

Napukka keinon keksi ja ilmoitti sen toisille.

-- Me emme pääse linnaan kenenkään huomaamatta pääportista, siis on
mentävä muurin yli. Mukavin tie on Revonhännän puoleinen muuri. Siinä
on kaikenlaisia rakoja, niin että kyllä sitä myöten pääsee kiipeämään.

-- Mutta vartijat! sanoi Samuel. Nehän ovat muurilla ja huomaavat
kaiken.

-- Olen minä sitäkin ajatellut, sanoi Napukka. Meidän täytyy panna
toimeen linnan toisella puolen sellaista, että jokainen rientää sitä
katsomaan. Silloin voi kenenkään huomaamatta kiivetä linnanpihaan.
Ja kun kerran siellä on, niin voi aina ottaa yhdestä ja toisesta
seikasta selkoa.

-- Millä tavoin tuo huomio olisi herätettävä? kysyi Samuel.

-- Siihenkin minulla on oma tuumani, vastasi Napukka. Pormestari
Hannu Schmidtillä on kesy kettu. Me varastamme sen ja viemme jäälle.
Sinä, Samuel setä, joka olet muutenkin tavoissasi ja olossasi
merkillinen, saat kuljettaa sitä. Sitten sidomme sen häntään
tappuroita suuren tukon ja sytytämme tuleen. Siitäkös illan hämärässä
tulee sellainen iloinen valkeus, että kaikki linnasta ryntäävät sitä
katsomaan. Ja kun ihmetys on oikein suuri, niin kiipeän minä Mikon
kanssa linnaan.

-- Suurenmoinen tuuma, sanoi Samuel. Sen pojan ajatus juoksee aivan
hyrränä. Kyllä minä kettua jäällä tanssautan niin, ettei sen paremmin
karhuntanssittaja sitä tee Lappeen markkinoilla.

Matti istui tyynenä kuunnellen ehdotusta. Kun hän oli sen joka
puolelta ajatuksissaan punninnut, niin hän lausui mielipiteensä.
Hän suostui tuumaan, mutta sillä ehdolla, että hän yksinään kiipeää
muurin yli. Kun Napukka tahtoi kaikin mokomin ottaa retkeen osaa,
niin sanoi Mikko, että yhden täytyi jäädä laatimaan uusia tuumia, jos
tämäkin osoittautui tehottomaksi.

Illalla tuuma toteutettiin. Kun Samuel pitkänä ruipelona asteli
jäälle taluttaen kesyä kettua sen kaulaan pannusta hihnasta, niin
seurasi häntä suuri poikalauma huutaen ja meluten. Kettu oli tottunut
ihmisten seuraan ja vain näytteli hampaitaan pojille, kun nämä
tuontuostakin nappasivat sen tuuheaan häntään käsiksi.

Linnan lähelle jäälle tultuaan sitoi Samuel ketun häntään suuren
tappuratukon, joka oli hänen kainalossaan. Tämä toimitus ei ollut
muuten mahdollinen kuin siten, että hän otti ketun pään sääriensä
väliin ja sitten sieppasi hännän käteensä. Pojat remusivat ja
huusivat jäällä niin, että kaupungin asukkaita alkoi tirkistellä
kaupungin portilta ja Siikaniemen puolelta, ja jo näkyi linnan
muurillakin toinen utelias pää toisensa vieressä.

Ja sitten Samuel sytytti tappurat tuleen.

Kettu läksi heti täyttä vauhtia karkaamaan, ja pojat huusivat
riemusta. Kettu juoksi ensin hädissään sinne ja tänne, sitten se
ryntäsi kaupunkia kohden, mutta kun pelättiin koko kaupungin syttyvän
tuleen, niin pantiin portti heti kiinni. Nyt kääntyi kettu linnaa
kohden ja yritti sinne. Siellä syntyi suuri hälinä, ja koko linnan
väestö oli liikkeellä. Kun ei kettu tännekään päässyt turvaan,
niin se alkoi aivan linnan lähellä kiemurrella itseään lumessa
sammuttaakseen palavan tukon. Tätä leikkiä kesti jokseenkin kauan, ja
se käänsi linnassa olevien kaiken huomion puoleensa.

Napukka oli tullut toisten poikien joukossa jäälle ja katsellessaan
tätä ketun piehtaroimista sanoi Samuelille hiljaa:

-- Niin se tekee aivan kuin tilauksesta tekisi. Kyllä minä sille tänä
iltana vielä syötän kokonaisen kanan.

Viimein sammui tappuratukko ja kettu läksi juoksemaan kaupunkia
kohden, ensin hampain kiskottuaan tukon hännästään.

Paulin huoneessa odottivat Samuel ja Napukka Mikon paluuta. Ajan
kuluksi kertoi Samuel matkoistaan, joilla hän oli ollut. Eiväthän
nuo matkat mitään aivan rehellisen miehen matkoja olleet, sillä moni
varkaus ja kaikenlainen muu pahanteko oli niiden sisältönä, mutta
ihastuksella Napukka niitä kuunteli.

Samuel oli ollut Turussa jonkun vuoden ylioppilaana ja sitten
sotilaana, joka ei missään joukossa ollut pysynyt kauaa aikaa. Hän
joi liikaa, ei ollut aivan rehellinen, ja kun hän sai hiukan humalaa
päähänsä, oli hän niin kerskaileva, että toisia aivan hirvitti. Hän
oli jättänyt sotilaallisen ammattinsa, vaikka hän yhä kantoikin
miekkaa, ja oli ollut jo parisen vuotta Paulin asioita hoitamassa
pitkin Savoa ja Hämettä. Hän puijasi talonpoikia Paulin eduksi,
osteli tervaa etukäteen ja maksoi siitä vähemmän kuin mitä kruunu
määräsi. Hän tunsi kaikki seudut ja kaikki varakkaimmat talonpojat.
Napukkaan hän oli kovasti kiintynyt, ja jokaiselta matkaltaan hän
aina toi jotain tuliaisiksi lemmikilleen.

Heidän odoteltuaan pitkän aikaa ilmestyi Mikko viimein. Hän oli
kiivennyt linnan pihaan, oli siellä harhaillut sinne ja tänne
ja pujahtanut sisään vankitornin ovesta, joka oli kuudentoista
ratsumiehen rintahaarniskalla raudoitettu, vähän sen jälkeen kuin
vartija pujahti katsomaan, mikä melu jäällä oli. Vankihuoneen
lattiassa oli luukkuovi, jonka alta Mikko oli kuulevinaan ääniä. Hän
alkoi huutaa ja Paul vastasi. Samassa vartija tuli ja ajoi Mikon pois.

Nyt ei ollut enää mitään muuta jälellä kuin keksiä keino, minkä
avulla päästään torniin, ja miten tuodaan vangit vapauteen.

-- Kun kerran tiedämme, missä he ovat, sanoi Napukka, niin on ihme ja
kumma, ellemme heitä sieltä tuo poiskin. Ja minä lupaan ja vannon,
että minä tämän kaiken kyllä niin järjestän, että tässä huoneessa
vielä kaikin yhdessä istumme ja iloitsemme.

-- Tuo poika puhuu melkein yhtä suurellisesti kuin minäkin, sanoi
Samuel nauraen. Mutta kun hän kerran jotain lupaa, niin hän sen
pitääkin, jota minä en aina tee.



VI.

Tyrmässä.


Kun raskas luukku rämähti Paulin yläpuolella kiinni, niin hän alkoi
hapuella eteenpäin. Astuttuaan muutaman askeleen kuuli hän äänen
sanovan:

-- Kuka siellä?

Paul tunsi heti äänen ja vastasi:

-- Minä, Paul Moij, täällä olen, nuori herra Frese, ja pyydän
anteeksi, kun näin tulen häiritsemään teitä.

-- Hyvä Jumala, mitenkä tekin tänne olette joutunut?

-- Liian vilkkaan mielikuvitukseni rangaistukseksi.

-- Kuinka niin?

-- Keksin mielestäni oivallisen keinon vapauttaakseni teidät täältä
ja nyt olenkin itse joutunut ansaan.

-- Nuo tärkeät paperit, ne ovat kai sentään pysyneet joutumatta
maaherran käsiin?

-- Ne ovat Mikko Heikinpojalla, ja tiedän, että hän ei niitä päästä
huostastaan muuten kuin henkensä keralla.

-- Hän teki täydellisesti luotettavan vaikutuksen, ja olenkin ollut
noiden syytöspapereitten suhteen aivan rauhallinen. Mutta niillä ei
ole mitään tehoisaa voimaa, ellei niitä viedä Tukholmaan sellaisen
miehen käsiin, joka voi toimia tämän maan hyväksi.

-- Sen käsitän kyllä, sanoi Paul. Mutta sitä varten on meistä
jommankumman, tai vaikkapa molempienkin, päästävä tästä vankilasta
pois.

-- Se voi kestää hyvinkin kauan.

-- Sitä en usko.

-- Teillä on siis jo pakokeino keksittynä?

-- Ei ole.

-- Mitenkä siis voitte noin sanoa?

-- Sattuma toi meidät tänne ja sattuma kyllä meidät auttaa
vapaaksikin. Minä olen sattuman kanssa aina ollut erinomaisessa
sovussa. Se vilkuttaa minulle aina silmää silloin, kun menee
ohitseni. Ja minä tartun siihen ja hyödyn aina. Sattuma on nainen,
ja minä olen aina kaiken naisellisen kanssa tullut erinomaisen hyvin
toimeen.

Jokkim purskahti nauruun kuullessaan Paulin puheet.

-- Te taidatte olla erinomaisen iloinen ihminen, sanoi hän.

-- Olen iloisuudella ainoastaan vuorattu, vastasi Paul.

-- Kuinka niin?

-- Pohjaltaan on luonteeni hyvin vakava, sanoi Paul, vaikka kukaan ei
sitä tahdo uskoa. Iloisuus on ainoastaan jonkinmoisena vuorilautana.
Sen alla on kyllä lujaa ja varmaa perustaa, sen takaan.

Iloinen keskustelu haihdutti miesten mielestä hetkiseksi kaiken
alakuloisuuden. Paul johtui, kertoessaan käynnistään Martta rouvan
luona, juttuamaan kaikenlaisista seikkailuistaan naisten kera, ja
toinen hupaisa kasku seurasi toistaan.

-- Niin ikävää kuin onkin tällainen vankityrmässä istuminen, niin
on siitä kuitenkin se hyöty, sanoi Jokkim, että meillä on tilaisuus
lähemmin tutustua toisiimme.

-- Samaa minäkin tässä olen ajatellut, vastasi Paul. Olen kauan
kaivannut sopivaa seuraa itselleni, löytämättä sitä. Nyt olen
kohdannut teidät ja siksi aionkin riippua kiinni teissä siksi, kunnes
minuun väsytte ja ajatte minut luotanne pois.

-- Minä käsitin, että teillä on seuraa vaikka kuinka paljon, sanoi
Jokkim.

-- On kyllä, mutta melkein aina sellaista, jota minä joko huvitan tai
käsken. Ja siihen sellaiseen väsyy ajan mittaan. Ja sitten naiset!
Kun mies helposti voittaa naisten suosion, ei hän sille pane enää
mitään arvoa. Nainen on ajankulu, ei muuta.

-- Olemme molemmat olleet kauppa-asioissa, sanoi Jokkim, ja
siksi sallikaa minun tehdä teille pieni vertaus sen perusteella.
Kauppa-asioissa on usein paljous edullisempi kuin laatu, sillä
paljoudella voi pettää ostajan. Rakkaudessa paljous pilaa laadun!

Näin puhelivat miehet vankilan pimeydessä. Kohteliaita ja
huomaavaisia he olivat toisiaan kohtaan, niin huomaavaisia, että
kun Paul vähäksi aikaa otti takkinsa yltään, hän sen johdosta pyysi
anteeksi tyrmätoveriltaan.

-- Niin hauskaa kuin seuranne onkin, sanoi Paul, niin kaipaan
kuitenkin vapauteen. Paljoa mieluummin keskustelisin kanssanne
silloin, kun saisin nähdä kasvonnekin. Ihminen on vasta silloin
toisen seurassa kotonaan, kun katse yhtyy katseeseen ja siitä voi
lukea kaiken sen, mille ei ole sanoja keksitty.

-- Kukaan ei tiedä täälläolostamme, sanoi Jokkim. Kuinka siis kukaan
voi ryhtyä puuhaamaan vapautustammekaan?

-- Teidän poissaoloanne ei varmaankaan kaivata, sen tiedän siitä,
että itse olin kyselemässä ja omaisenne uskovat teidän lähteneen
länttä kohden. Mutta minun poissaoloni kyllä huomataan, sillä olen
jokaisen viikonpäivän luvannut jollekin neitoselle. Kun minua ei
kuulu, niin syntyy tietysti suuri kysely, ja lopulta tulee kaikki
ilmi. Olen aivan varma siitä, että naiset panevat toimeen täydellisen
sotaretken vapauttaakseen minut...

Vanginvartija avasi lyhty kädessään luukkuoven ja laski nuoralla
vasun vangeille. Vasussa oli paistettu pyy ja olutruukku.

-- Mistä tämä ylellisyys tulee? sanoi Paul.

-- Armollinen rouva lähetti kaikessa hiljaisuudessa nämä, sanoi
vanginvartija.

-- Sotaretki on alkanut! sanoi Paul nauraen.

Kääntyen Fresen puoleen hän jatkoi:

-- Enkö ollut oikeassa? Vanginvartijan poistuttua sanoi Paul:

-- Naisten pelastamiskykyyn en kuitenkaan luota täydellisesti, sillä
vaaran hetkenä nainen aina hätääntyy. Mutta Napukan uskon toimivan
tänä hetkenä eduksemme. Se poika on viisaampi kuin kukaan arvaakaan.
Ja jos hän ilmestyy tuolle luukkuovelle, niin en siitä laisinkaan
hämmästy. Hän on vangitsemisenne johdosta jo osoittanut sellaista
harvinaista kekseliäisyyttä, että vähällä piti, etten olisi niin
hienon hienoa älykkäisyyttä ymmärtänytkään.

Ja Paul kertoi, miten Napukka oli pakottanut Paulin varastamaan kukon
ja kanan isäntänsä tallista.

-- Kun olen varma siitä, että jokseenkin pian pääsemme täältä
vapaiksi, sanoi Paul, niin käyttäkäämme aikaa hyväksemme
tuumiaksemme, millä tavoin Tukholmassa pääsemme toiveittemme perille
ja saamme hallituksen silmät näkemään, millainen mies on Viipurin
maaherrana.

-- Kuningas on vielä lapsi, sanoi Jokkim. Ainoa mies Ruotsissa, jolla
todellakin on rakkautta Suomea kohtaan, on Pietari Brahe. Hän kuuluu
holhoojahallitukseen ja on sen arvokkain ja mahtavin henkilö. Hänelle
voimme puhua kaikki suoraan. Jos meillä on todistuksia näytettävinä,
niin on voittomme varma. Ruotsin täytyy entistä enemmän ottaa varteen
tämä maa ja sen kansa. Me emme ole ainoastaan Ruotsin sotaväen
hankkija ja verojen maksaja, vaan on meillä oikeuksiakin. Ne Ruotsi
niin mielellään unohtaa. Ruotsin puolella on niin paljoa helpompi
tulla toimeen, että laumoittainhan viime vuosikymmeninä on muuttanut
ihmisiä täältä lahden toiselle puolen. Minä en voisi sitä tehdä.
Minulla on yksi ainoa maa omani, se, jossa olen syntynyt. Minä en voi
siitä erota, en voi sitä heittää pois.

Hänen äänensä värisi voimakkaasta sisällisestä liikutuksesta.

Paul tarttui lujasti hänen käteensä ja pusersi sitä.

-- Minä olen vieraassa maassa syntynyt, sanoi hän. Olen oksa, joka
olen istutettu uuteen maahan, ja tunnen siinä hyötyväni. Minä en
kuitenkaan aina jaksa uskoa kylliksi voimakkaasti, auttakaa te minua
silloin, kun tulen heikoksi.

Tyrmässä oli kauan aikaa aivan hiljaista, kun molemmat miehet
istuivat pahnoilla ja lujasti puristivat toistensa kättä, kumpikin
vannoen sielussaan valan, että he eivät toisiaan minään vaaran
hetkenä tule hylkäämään.



VII.

Napukan toimet.


Seuraavana päivänä Napukka läksi pienelle tarkastusmatkalle
aivan yksinään. Lähellä Borchardtin taloa oli vallituksen takana
lautakatoksen suojassa sen käytävän suu, jonka kautta kaupungista
vaaran hetkenä saatettiin päästä salmen alitse linnaan. Käytävän
suulla istui vahti, koettaen lammasnahkaturkkiin käärittynä pysyä
lämpimänä.

-- Jos pakkanen tulee tiukemmaksi, niin silloin olen hyvällä alulla,
tuumi Napukka.

Usein ennenkin oli Napukka tullut tälle paikalle keskustelemaan
vahtisotilaitten kanssa ja tuonut heille kapakasta milloin mitäkin
suuhun pantavaa. Kun hän nyt ilmestyi, niin oli hänen kainalossaan
ravintolan vanha kollikissa.

-- Minne sinä tuota elukkaa roikotat? kysyi vahdissa oleva sotilas.

-- Pahojahan minulla on mielessä, vastasi Napukka viattomasti.
Aion opettaa sitä ottamaan kiinni rottia, jotka tuossa käytävässä
asustavat.

-- Sinne et pääse, sanoi sotilas. Sinne pääsy on ankarasti kielletty.
Miksi minä muuten tässä istuisin palelemassa, jos sinne saisi mennä
kuka tahansa. Sitten eilispäivän on annettu aivan tiukka määräys,
että jokainen, joka yrittää tästä käytävästä mennä sisään, on vaikka
tapettava, ellei muulla keinolla saa häntä seisahtumaan.

-- Olenhan minä ennenkin siellä ollut, sanoi Napukka. Mikä hätä nyt
on, kun ei sinne päästetä enää ketään?

-- En tiedä mitä maaherra pelkää, vastasi sotilas.

Napukka kääntyi menemään ja sanoi:

-- Ei sitten mikään muu auta kuin mennä tämän jalon elukkani kanssa
muualle harjoittamaan metsästystä.

-- Älähän mene nyt heti, poika, pois, sanoi sotilas, vaan jää tänne
minua vähäksi ajaksi hauskuuttamaan. Minä kerron sinulle kyllä
kaikenlaisia hupaisia juttuja siitä, mitä olen ulkomailla sattunut
näkemään.

Napukka istui sotilaan viereen, ja tämä alkoi haastella matkoistaan
Saksaan ja Hollantiin. Hän kertoi suurista kaupungeista ja kertoi
ihmeellisistä eläimistä, joita oli sattunut näkemään Alankomaissa,
minne niitä kaukaisilta mailta oli tuotu. Hän kertoi nähneensä
ihmeellisiä petoja ja kummallisia lintuja, joista muuankin, jota
papukaijaksi sanottiin, osasi puhua. Mies, joka sitä oli näyttänyt
rahan edestä, oli ansainnut suuret summat.

-- Minunkin pitäisi saada sellainen ihme-elävä, jota voisin rahan
edestä näyttää, sanoi Napukka, jonka päässä kertomusta kuullessa oli
syntynyt ihmeellinen tuuma.

-- Ei niitä tänne asti tuoda, sanoi sotilas. Kyllä sinä saat tyytyä
tämän maan eläimiin.

-- Mutta jos minä laittaisin tästä vanhasta kollikissasta uuden ja
ihmeellisen eläimen, sanoi Napukka.

-- Millä tavoin?

-- Panisin sille siivet ja sitoisin suuren pyrstön sen häntään.
Eiköhän jokainen tulisi katsomaan sellaista eläintä, joka ei olisi
kissa eikä lintu, vaan molemmat yhtaikaa?

-- Totta totisesti tulisikin.

-- Pidähän tätä, niin minä menen noutamaan meiltä metson siivet ja
pyrstön.

Napukka laski kissan sotilaan käsivarsille ja läksi kiireimmän kautta
juoksemaan. Ensiksi hän livisti Paulin huoneeseen, jossa Mikko ja
Samuel istuivat tuumimassa.

-- Nyt minulla on keino tiedossa, millä pääsen linnaan, huusi Napukka
hengästyneenä.

-- Mikä se on, kysyivät toiset?

-- Sen saatte nähdä vielä tänä iltana. Tänään me pimeän tultua
menemme linnaan ja tuomme miehet pois.

Näin sanottuaan hän livahti ovesta pois omaan kotiinsa. Pian hän
sieltä palasi tuoden metson siivet ja pyrstön, jotka hän Maikulta oli
kerjännyt, sekä narua.

Sotilaan luokse tultuaan, joka oli pannut kissan turkkinsa alle
lämpimiin, hän innostuneena alkoi selittää, että nyt se ulkomaanelävä
tehdään yksissä. Sotilas alkoi nauraa ja auttoi Napukkaa sitomaan
kiukkuisesti pyristelevän ja vimmatusti raapivan kollin hartioihin
metson siivet ja häntään pyrstön. Kun ihme-elävä näin oli saatu
valmiiksi, otti Napukka sen syliinsä ja seisoen maanalaisen käytävän
suulla laski kissan aivan kuin epähuomiossa maahan. Kissa läksi heti
täyttä kyytiä pakoon käytävään.

-- Sinne se meni ja sinne katosivat ansiot! ruikutti Napukka. Minun
täytyy mennä ottamaan se kiinni, ennenkuin rotat sen syövät ilmi
elävältä, kun se noissa siivissään ei osaa pitää puoliaan.

-- Käytävään ei saa päästää ketään! sanoi sotilas.

-- Mutta eihän kukaan tiedä minun sinne menneen, sanoi Napukka. Ethän
voi antaa viattoman elukan kuolla sellaisella surkealla tavalla!

Huomatessaan sotilaan alkavan miettiä sanoi Napukka hiljaa.

-- Jos päästät, ja miksi et päästäisi, kun ei kukaan meitä kuitenkaan
näe eikä kukaan tiedä minun siellä käyneen, niin sieppaan isäni
kellarista pullon oikein hyvää viiniä ja kuljetan iltahämyssä tänne.

Tämä lupaus teki vilusta värisevään mieheen heti vaikutuksensa. Hän
vilkaisi ympärilleen, ja kun ei lähettyvillä ollut ketään, niin hän
kuiskasi:

-- Mene sitten sukkelaan ja hae kollisi pois! Napukka livahti
käytävään.

Päästyään portaita alas saapui hän pimeässä salmen-alaiseen osastoon,
joka oli rakennettu paksuista paaluista. Vettä tihkui paalujen
välistä, ja käytävän pohja oli jäätynyt iljangoksi. Napukka tapasi
piankin kissan, joka kynsin hampain repi koristuksiaan pois. Mutta
poika ei hänestä välittänyt, vaan asteli yhä eteenpäin. Viimein
hän saapui käytävän päähän, nousi liukkaita kiviportaita ja tuli
tammiovelle.

Hän tutki ovea. Se oli lukossa.

-- Kyllä tämän jollain rikotuksi saisi, ajatteli hän, mutta toisella
puolella on varmaankin vahti, ja siitäkös syntyy taas melske ja
mellakka.

Hän palasi peläten sotilaan tulevan levottomaksi hänen
viipymisestään, koppasi matkalla kissan syliinsä ja saapui käytävän
kaupunginpuoleiseen päähän.

-- Siellä se kissa luisteli liukkaalla jäällä, sanoi hän päästyään
sotilaan viereen. Se oli paennut aivan perimpään sopukkaan, suuren
oven luo. Jos se olisi ollut auki, niin kylläpä sitten olisi saanut
tätä elukkaa hakea.

-- Ole huoleti, se ovi on aina kiinni, ja avain on minun taskussani,
sanoi sotilas.

-- Vai niin, sanoi Napukka siihen aivan kuin ohimennen, mutta hänen
silmissään välähti omituinen tuli. Minä menen nyt, mutta kyllä palaan
illalla, kun ei kukaan huomaa, ja silloin tuon sellaista viiniä, että
on aivan kuin tuli kiertäisi suonissasi.

Maiskuttaen suutaan ja vilkaisten sotilaaseen veitikkamaisesti hän
läksi juoksemaan pois roikottaen kollia kainalossaan.

Hän aikoi poiketa Paulin asuntoon ilmoittamaan Matille ja Samuelille,
mihin tuloksiin hän oli tullut ja mitä hän aikoi, mutta samassa
heräsi hänessä uusi ajatus.

-- Mitähän, jos aivan yksin hommaisin koko tämän jutun! Kylläpä
Paul herra tulee iloiseksi, kun hän vapaudestaan saa minua kiittää!
Osaanhan minä tässä yksinkin toimia.

Iltahämärässä Napukka hiipi isänsä kellariin varastettuaan hänen
avaimensa ja toi sylissään kokonaista kuusi viinipulloa parasta
mehua, mitä siellä oli. Pullot hän kätki vasuun ja se kainalossaan
hän läksi astelemaan maanalaisen käytävän suuta kohden.

Sotilas otti hänet suurella riemulla vastaan. Pian oli pullo hänen
suunsa kohdalla ja hän otti siitä oikein tuntuvan kulauksen. Napukka
tunsi jokaisen viinilajin vaikutuksen ja tiesi tämän voimakkaimmaksi.
Pian oli humala noussut vahtisotilaan päähän, hän tuli tunteelliseksi
ja alkoi kertoa Napukalle elämäntarinaansa ja onnetonta rakkauttaan.

-- Kummallista, sanoi Napukka, miksi te miehet aina humalassa puhutte
naisista! Onhan maailmassa muutakin kuin naiset.

-- Sinä et vielä tiedä, mitä nainen on, sopersi sotilas. Hän on
elämän tunkiolla kasvava ruusunnuppu, jonka lemu miehen päätä
pyörryttää.

-- Kylläpä sinä kestät paljon, ajatteli Napukka nähdessään, ettei
sotilas tullut aivan tajuttomaksi, niinkuin hän oli odottanut.

Näin hän istui ja usutti sotilasta juomaan yhä enemmän, ja pian
olikin väkevä viini tehnyt toivotun vaikutuksen, sotilaan pää
retkahti rinnalle ja hän alkoi kuorsata.

Silloin Napukka alkoi kopeloida hänen taskujaan ja löysi avaimen.
Varovaisesti hän sen sieppasi ja pujahti käytävään. Tultuaan oven
luo hän avasi sen. Hän seisoi paikallaan ja odotti. Ei kuulunut
hiiskaustakaan.

-- Aijai, sanoi Napukka, kuinka ne ovat huolimattomia, kun eivät
olekaan tänne panneet vartijaa.

Hän tuli linnan pihalle ja hiipi vankitorniin, jonka ovi oli
raollaan. Tornin sisällä istui vartija.

Sotilas otti lyhyn, valaisi sillä Napukkaa ja kysyi:

-- Kuka sinä olet?

-- Hiljaa, sanoi Napukka, ei saa huutaa, ettei kukaan kuule. Se
toinen sotilas siellä Matin-reiän toisessa päässä tilasi viiniä
itselleen, antoi minulle avaimen ja käski tuomaan tännekin.

-- Se on kunnon mies, kun pakkasessa muistaa toveriaan, sanoi sotilas.

-- Tässä on, sanoi Napukka ja ojensi pullon sotilaalle.

Pian alkoi viini vaikuttaa vilustuneessa miehessä. Ensiksi hän
kiitteli Napukkaa ja tahtoi aivan välttämättömästi syleillä häntä
kiitollisuuttaan osoittaakseen.

Sitten hän vaati poikaa istumaan viereensä ja alkoi kertoa
elämäntarinaansa.

-- Jos tätä jatkuu tällä tapaa, ajatteli Napukka, niin mitä ihmeitä
minä saankaan kuulla!

Mies pääsi viimein elämäkertansa loppuun, jota ladellessaan hän
tavantakaa kysyi Napukalta:

-- Ymmärrätkö, kai sinä ymmärrät? Ja Napukka vastasi joka kerta:

-- Ymmärrän, aivan kuin olisi omaa elämääni. Toinen pullollinen sai
sen aikaan, että sotilas alkoi kertoa heilastaan, joka oli hänet
hyljännyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin.

-- Ne ovat aivan merkillisiä, ajatteli Napukka, kun ne kaikki
tarraavat naisiin humalaan tultuaan.

Napukan täytyi juottaa kolmaskin pullollinen tälle miehelle,
ennenkuin hän väsyi siksi, että vaipui uneen. Napukka odotti. Kun
miehen hengitys kävi tasaiseksi ja hän alkoi kuorsata, arvasi poika
otollisen hetken tulleen ja naputti luukkuovelle tavalla, jonka Paul
hyvin tunsi.

-- Kuka siellä on? kysyi vähän ajan päästä Paulin ääni.

-- Napukka, kuiskasi poika. Odottakaa! Hän kopeloi vartijan taskuja
aivan hiljaa ja löysi avaimen, jolla luukkuoven lukko aukeni. Tämän
jälkeen hän heitti vartijan vieressä olevan köyden alas ja pian
olivat ystävykset nousseet sitä myöten Napukan rinnalle.

-- Nyt pian pakoon, ennenkuin kukaan aavistaa mitään! sanoi Napukka.

Hän kulki edellä ja Paul sekä Jokkim hänen jälessään.

Napukka johti molemmat miehet Matin-reiän suulle, he sulkivat oven ja
ottivat avaimen pois.

Käytävän toisessa päässä oleva sotilas oli vaipunut sikeään uneen.
Napukka pisti avaimen hänen taskuunsa, ja kiireesti läksivät Paul,
Jokkim ja Napukka astelemaan Borchardtin taloa kohden.

Mikon ja Samuelin riemu oli suuri heidän tavatessaan taas vankilasta
vapaiksi päässeet nuoret miehet.

-- Meidän täytyy vielä tänä iltana, ennenkuin kaupungin portit
suljetaan, päästä pois. Sinä, Mikko, saat mennä noutamaan hevosesi
tänne Siikaniemen puolelta.

Sanaakaan sanomatta Mikko läksi. Hänen mentyään meni Paul
puhuttelemaan isäntäänsä, Antonius Borchardtia, ja sopivasti sanansa
sovittaen sai tältä luvan lähteä omissa asioissaan joksikin aikaa
Viipurista. Hänen palatessaan huoneeseensa puhelivat Jokkim ja
Samuel, jonka syliin Napukka oli nukkunut.

Hiljaa laski Samuel pojan sylistään vuoteelleen ja varpaillaan
hiipivät he huoneesta pois. Mutta ovella kääntyi Jokkim vielä pojan
luo, kumartui hänen puoleensa, ja kuului heikkoa kilinää, kun hän
laski pojan viereen suuren joukon kirkkaita hopearahoja.

Pihalle tultuaan ja lähestyessään Mikon rekeä sanoi Paul:

-- Nyt meidän on mentävä niin, ettei linnasta kukaan huomaa
matkaamme. Paras keino on, että menemme me kolmisin suullemme reen
pohjalle, Mikko peittää meidät, ja jos linnasta joku huomaakin tämän
reen, niin arvelee hän ainoastaan Mikon kuljettavan kauppatavaroita.

Niin tehtiin, ja hiljalleen ajoi Mikko kuormaansa Borchardtin
pihalta, kääntyi torille ja siitä kaupungin portille ajaen kaakinpuun
ohitse. Päävahdista tuli sotilas kysymään, mikä kuorma siinä oli.

-- Tavaraahan tässä ainoastaan kuljetetaan, sanoi Mikko tyynesti,
koska tulen tuolta Borchardtin talosta.

-- Anna mennä! sanoi sotilas. Mikko ajoi kuorman jäälle.

Linnan ohi ajettaessa huusi portilla oleva sotilas:

-- Seis! Mitä reessäsi on?

-- Kauppatavaraahan täällä on, sanoi Mikko. Hän pysähtyi, kaivoi
taskustaan piipun, pisti siihen tupakkaa, tarjosi sitä sotilaallekin,
joka omasta taskustaan otti nysänsä. He puhelivat hetkisen kovasta
pakkasesta ja oivallisesta rekikelistä. Sitten Mikko nykäisi
ohjaksista ja alkoi ajaa hitaasti eteenpäin.

Siikaniemen puolella pysäytti tullivartija paaluaitauksessa olevan
Riihimäen portin luona hänet vielä kerran. Mikko kertoi reessään
olevan ainoastaan tullattua tavaraa ja pisti miehen kouraan yhden
niistä viinipulloista, jotka Napukan vasuun olivat jääneet. Mies
toivotti hänelle hyvää matkaa, ja Mikko läksi ajamaan hiljalleen
eteenpäin. Etäältä kuului tuomiokirkon tornista kellon lyöntejä.
Matkamiehet tiesivät, että silloin portit suljetaan.

-- Kyllä minä laiha olen, mutta laihemmaksi luulen tulleeni tässä
maatessani kuorman alimmaisena, sanoi Samuel, kun he nousivat
turvallisen matkan päähän päästyään reen pohjalta. Se viinipullon
antaminen minua harmitti! lisäsi hän. Minä jo aioin nousta ja
olisinkin noussut, ellei joku olisi niin vietävästi nipistänyt
kintustani.

-- Minä se olin, sanoi Paul, sillä tunnen hyvästi luontosi ja arvasin
heti, mitä mielessäsi liikkui.

-- Ja minne meidän matkamme nyt oikeastaan suuntautuu? sanoi Samuel.
Olen tässä ollut sellaisessa touhussa, etten ole tullut kysyneeksi
sitä.

-- Tukholmaan, vastasi Paul.

-- Ja minkä tähden sinne asti näin talvipakkasella?

-- Etsimään turvaa isänmaan pelastamiseksi erään konnan aikeista.

-- Sellaisessa minä aina olen koko kourallani mukana, sanoi Samuel,
sillä minulla on niin kovasti hempeä mieli heti, kun puhutaan
isänmaasta. Tämä maa ei ole minulle ainoastaan mikään vakinainen
paidanmuuttopaikka, vaan...

-- Kyllä minä tiedän, mikä tämä maa on sinulle, sanoi Paul nauraen.
Se on laidun, jossa sinä harjoitat kaikkea sitä pahaa, josta kerran
tulet riippumaan hirsipuussa.

-- Mutta oman maan puusta sekin tehdään ja oman maan köysi on pantava
minun kaulaani, sen minä sanon! lausui Samuel.



VIII.

Samuelin elämänvaiheet.


Leveässä reessä yhdessä istuessaan ja käännyttyään syrjäteille,
eksyttääkseen mahdollisesti takaa-ajavia maaherran miehiä, kuluttivat
miehet aikaansa juttuamalla milloin mitäkin. Heti toisena päivänä
tahtoi Samuel kaikin mokomin kertoa elämäkertansa Mikolle ja
Jokkimille.

-- Katsokaahan, minulla on siinä suhteessa omituinen luonnonlaatu,
että minä niin mielelläni puhun itsestäni, alotti hän. Tässä ei
olisi mitään kummallista ja merkille pantavaa, jos olisin kuuluisa
henkilö, mies, joka on tehnyt paljon kunnollista, mutta kun minä olen
tällainen hutiloimalla tehty ihminen, niin ihmettelen monasti, miksi
minun oma elämäni tuntuu minusta niin kovasti merkilliseltä.

-- Olethan sinä jollain tavoin yläpuolella muita, sanoi Paul nauraen,
sillä äitisi on syntyessään mahtanut sinua kovasti venyttää.

-- Kuinkahan senkin asian laita on, sanoi Samuel, en tiedä. Milloinka
olen syntynyt, en tiedä muuta kuin oman muistini mukaan, ja se on sen
asian suhteen hiukan häilyväinen, kun ei ollut siinä tuvassa, jossa
maailman valon näin, mitään kelloa eikä edes pappia sanomassa, mikä
kuukaudenpäivä oli kulumassa. Äitini kuoli unohtaen sanoa minulle,
kuka oli isäni. Äitini kuuluu olleen lihava nainen, niin että tämän
tavattoman laihuuteni on varmaankin isäni minulle perinnöksi antanut,
samoin tämän nenän, joka ihanasti roikkuu suuni päälle ja aina tuppaa
lusikkaan ja lasiin, kun niitä suuhuni yritän viemään. Minä elin
lapsuuteni muiden ihmisten kodissa, sillä minulla ei ole koskaan
ollut mitään varmaa asuntoa. Lukea ja kirjoittaa minä osaan, sillä
olin silloin saapuvilla, kun parille pahankuriselle poikaviikarille
koetettiin aakkosia saada päähän mahtumaan. Minä kuuntelin vieressä
ja sain siten ilmaiseksi kaiken opetuksen. Kun vartuin, niin olin
jo ennättänyt tehdä niin paljon pahoja töitä, että sain muuttaa
pitäjästä pitäjään päästäkseni hiukankaan pakoon. Näin opin
vähitellen tekemään mitä ikänä itse tahdon ja pidin kaikkea oikeana,
kunhan vain en joutunut kiinni. Hän pisti kätensä taskuunsa, otti
sieltä rahakukkaron ja ojensi sen Jokkimille sanoen:

-- Tämä on teidän tavaraanne.

-- Mistä se sinulle on joutunut? sanoi Paul terävästi.

-- Älähän nyt suutu, sanoi Samuel tehden kädellään lepyttävän
liikkeen. Annahan minun kertoa. Minä en huomannut siinä reen
pohjalla maatessani, että päälläni olikin tuttua väkeä. Kuin siinä
hapuelin, niin tunsin erään taskun suun. Ja kun minä aina olen mennyt
siitä sisään, mikä on ollut auki, niin tietysti vanhan tottumuksen
mukaan annoin sormieni leikitellä taskun suulla ja siitä ne aivan
huomaamattani menivät syvemmälle. Ja arvaahan jokainen sen, että kun
käsi kerran on toisen taskussa ja siellä on kukkaro, niin totta kai
kukkaroon kiinni käy.

-- Parasta on, kun pyydät kauniisti anteeksi, sanoi Paul suuttuneena,
sillä helposti saattaa käydä, että jätän sinut tällaisen tekosi
palkaksi maantielle, keskelle pitkää taipaletta.

-- Sinä olet ihan oikeassa, ihan oikeassa, sanoi Samuel nöyrästi.
Niin minä makaisin silloin tien vieressä kuin reestä pudonnut,
jäätynyt matikka, kankeana ja käpristyneenä. Mutta miksi sinä sen
tekisit, kun minä annan kaikki takaisin, kun tunnustan tehneeni
väärin ja nöyrästi kadun tekoani. Ja totta totisesti, nöyrästi minä
kadun. Niin nöyrää ihmistä ei ole raamatussakaan, kuin mitä tänä
hetkenä minä olen.

-- Jokainen tekee luontonsa mukaan, minkä sille voi, sanoi Jokkim
lepytellen. Kun hän kerran on antanut omaisuuteni minulle takaisin,
niin annetaan asian raueta. Jatka elämäkertaasi!

-- Armollinen herra on aivan samanlainen hyvyydessään kuin se
pappikin, joka koetti minusta miestä tehdä, sanoi Samuel. Hän elätti
minua ja pani minut lukemaan aamusta iltaan jumalisia kirjoja.
Niistä minä tulin huomaamaan, että maailmassa on paljoa enemmän
pahuutta, kuin mitä siihen asti omasta luonnostani olin osannut. Minä
lähdin hänen luotaan kerran salavihkaa pois, ja taisi silloin tulla
laukkuuni yhtä ja toista sellaista, joka ei ollut suorastaan minun
omaani. Mutta kun tuo pappi aina oli saarnannut sitä, että meidän
tule antaa anteeksi lähimmäisellemme, niin kai hän sulki silmänsä ja
antoi minullekin anteeksi. Silloin menin Turun yliopistoon. Se oli
herran vuonna 1643. Pian sain sieltä kadota, sillä konsistoriumilla
oli minusta liian paljon vaivaa ja huolta. Vanhempana tahdottiin
minusta tehdä ihan väkisin sotamies ja panna minut Saksanmaalle
armollisen kuningasvainajamme Kaarle X:n aikana. Minä harasin niin
vastaan, että jouduin muutaman muun kanssa lukkojen taakse odottamaan
sitä hetkeä, jolloin laiva oli valmis viemään meidät vieraalle
maalle. Minä katosin vankilasta ja nuo toverini seurassani.

-- Sinä et siis olekaan valmis puolustamaan isänmaatasi, sanoi Jokkim.

-- Totisesti minä sitä puolustan, vakuutti Samuel. Ei kukaan
rakasta heilaansakaan niin tulisesti kuin minä isänmaata. Kerronko
jotain, jotta uskotte? Kun olin Viipurissa tässä takavuosina, niin
suutuin kerran silmittömästi venäläisten piirittäessä kaupunkia. Ja
arvaatteko mistä? Ette voi arvata, vaikka kuinka koettaisitte. Minä
tunsin eräänä päivänä ruumiissani niin kummallista puremista. Ja
minä arvasin heti, että jollain tavoin oli venäläinen kirppu osunut
minuun. Minä riisuin silloin keskellä toria itseni ihan ilkoalasti ja
etsin siksi, kunnes sain sen hyppysiini.

-- Mitä ihmiset tätä nähdessään sanoivat? kysyi Paul.

-- He kääntyivät poispäin, vastasi Samuel, sillä en ole kaunis
vaatteet päällä, ja vähenee sekin, mitä on, vielä enemmän, kun olen
ensimäisen syntymäpäiväni pukimissa. Mutta kirpun minä sain kiinni ja
silloin sen henki meni. Ja sittenkös minä lähdin oikein vimmaisena
taistelemaan. Siitä tulee nyt kesällä viisitoista vuotta. Te olitte
silloin pikkupoikia ettekä taida oikein muistaa mimmoinen into ja
palava tuli meissä kaikissa oli. Minä kokosin koulupojat ympärilleni,
ja valleilla pidimme vahtia, ja kun venäläinen tuli, niin sai se
kyllä tuntea, missä minun armeijani oli. Kun ei ollut kylliksi
kuulia, niin oli meissä ainakin ääntä. Me huusimme niin, että luulin
Viipurin muurien toisinaan käyvän samoin kuin Jerikon vallitusten
kävi, ne kun paljaasta huudosta menivät kumoon. Ja pakoon vihollinen
livisti, niin että kantapäitä saimme katsella. Tämän jälkeen minä
innostuin sotilaalliseen uraan.

-- Mutta ethän sillä ole pysynyt? sanoi Paul.

-- Niin, kun aina tuli erimielisyyksiä kaikista pikkuasioista.

-- Niinkuin toisen omaisuudesta ynnä muusta, sanoi Paul.

-- Juuri niin. Jos missään on eri mieltä ihmisillä, niin kyllä siinä,
jatkoi Samuel. Ja sitten kun kuningas äkkiä kuoli, niin muuttuivat
olot sellaisiksi, että niissä en viihtynyt. Katsokaahan nyt,
millaista sen jälkeen on ollut, kun kuningas katosi ja lapsi tuli
hänen sijaansa? Tarpeettomia sotia, aatelisten ylivaltaa, vääryyttä
ja kaikenlaista muuta pahaa. Sellaista se on, kun yksi ei ole
määräämässä, mitä maassa saa tapahtua, vaan oikea holhoojahallitus.
Naiset, nuo juupelit, tietysti silloin aina meluavat liiaksi. Minä en
tahdo sanoa mitään pahaa kuningattaresta, mutta merkillistä kuitenkin
on, kuinka miehen käsissä kaikki on aivan toista kuin naisen. Minua
tämä jo niin paljon äköötti, että arvelin palata yliopistoon ja
ruveta siellä lukemaan papiksi.

Toiset remahtivat nauruun tämän kuullessaan.

-- Sinä papiksi, hohotti Paul. Sinä papiksi! Millainenhan sekin
seurakunta olisi, jonka sielunpaimenena sinä olisit.

-- Eiköhän viran ohella ihminen tasaantuisi, höylääntyisi, niinkuin
sanotaan, sanoi Samuel. Kyllä minusta pappi olisi tullut yhtä hyvin
kuin monesta muustakin, ellei olisi tarvinnut lukea. Kun minä
huomasin, että päähäni ei mahdu niin paljon asioita kuin olisi
tarvittu, ennenkuin papin pönttöön olisin päässyt, niin aloin tutkia
papin vihollisten oppia. Ja nyt minä tiedän, miten paholainen tulee
esiin, miten sitä huudetaan.

-- Älä sinä mene sellaisiin oppeihin, varoitti Paul, sillä muuten
henkesi on vaarassa.

-- Ei hätää, ei hätää, sanoi Samuel. En minä usko siihen itse, mutta
kyllä muut uskovat, kun minä selitän Tästä taidostani onkin tullut
hyvä tulolähde, ja ulkomuotoni, joka muuten on aina ollut haitaksi,
onkin aivan kuin omiansa silloin, kun tahtoo pahaa huutaa esiin.

-- Nyt olisi kai hyvä huutaa pahaa avuksi! sanoi Mikko, joka
kertomuksen aikana silloin tällöin oli vilkaissut taakseen.

-- Kuinka niin? kysyi Samuel. Mitä on tapahtunut?

-- Tuolla tulee takanamme sellainen joukko, että se aivan varmaan on
Viipurin linnasta kotoisin.

-- Missä ovat paperit? kysyi Paul kiihkeästi Mikolta.

-- Povessani ne ovat, sanoi Mikko tyynesti. Ja niin lujaan ne olen
sinne istuttanut, että hengen täytyy mukana mennä, jos tahdotaan ne
ottaa pois.

-- Anna ne minulle, sanoi Paul.

-- Minä olen varmempi, vastasi Mikko. Minun huostastani haetaan niitä
kuitenkin viimeksi.

Jo lähenivät takaa-ajajat. He ajoivat täyttä laukkaa ratsain,
etumaisena Didrik König, joka jo matkan päästä huusi:

-- Seisauttakaa, taikka henkenne on mennyt!

-- Viisainta on pysäyttää, sanoi Paul hiljaa Jokkimille, Mikolle ja
Samuelille. Juonen täytyy tässä auttaa, se on minun ajatukseni.



IX.

Manaus.


Kymmenen ratsumiehen saartamana ajoivat ystävykset eteenpäin lähinnä
olevaa taloa kohden.

-- Aivan kuin kuninkaallisia saatetaan meitä, sanoi Paul. Meillähän
on oikea kunniavartiosto ympärillämme. Mistä tämä johtuu?

-- Sen saatte kohta nähdä, kun kuulustelu alkaa, sanoi Didrik äreästi.

Jo ajoivat talon pihaan, kun Paul kumartui Samuelin puoleen ja
kuiskasi hänelle:

-- Kutsu nyt avuksi koko helvetillinen sotajoukko, muuten meidän käy
hullusti!

Reestä nousivat miehet, Samuel viimeisenä. Kun hän oikaisi pitkän
luisevan vartalonsa ja laski jalkansa maahan, päästi hän samassa
pahan mölähdyksen, joka pakotti kaikki kääntymään häneen päin.
Kaksi ratsumiestä tarttui heti häneen, arvellen Samuelin aikovan
lähteä pakoon. Tämä antoi miesten rauhallisesti tarttua käsiinsä ja
asteli heidän välissään tuvan ovea kohden. Äkkiä hän pysähtyi, hänen
ulkonevat silmänsä seisoivat aivan tappina päässä, suunsa vetäytyi
aivan nenän suojaan, niin että pitkät viikset tulivat entistään
lähemmäksi toisiansa ja niiden kärjet sekaantuivat likaiseen
leukapartaan, ja hän huusi korkealla äänellä:

-- Minä näen, minä näen!

-- Mitä sinä näet, veliseni? kysyi Paul teeskennellen suurta
hätääntymistä.

-- Koko sen suuren lauman suuria ja pieniä kattilan keittäjiä, ja
kaikilla niillä on piikit kädessään valmiina hyökkäämään meidän
kimppuumme!

-- Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää hänestä kiinni! huusi Paul
ratsumiehille. Hän näkee helvetin voimia oikein kasoittain.

Paulin huudolla oli odotettu vaikutus, ratsumiehet päästivät
hätääntyneinä Samuelin vapaaksi. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan,
vaan asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden harpaten ja nostaen joka
askeleella jalkojaan korkealle aivan kuin näkemättä, mitä oli hänen
edessään.

-- Mitä venkailua tämä on? huusi Didrik suuttuneena. Miksi päästätte
hänet vapaaksi? Ettekö näe, että hän on pahin koko joukosta?

-- Hän näkee pimeyden ruhtinaan aivan ilmi elävänä joukossamme, sanoi
muuan ratsumies hätääntyneenä.

-- Vaikka hän näkisi niitä tusinan yksintein, niin ei sittenkään saa
päästää häntä vapaaksi.

-- Eihän hän karkaa, puolusteli ratsumies. Kas, hän menee aivan
vapaaehtoisesti tupaa kohden.

Paul loi merkitsevän katseen Jokkimiin, joka nyökkäsi muiden
huomaamatta hänelle. Mikko asteli tyynesti eteenpäin. Hänen
kasvoillaan ei näkynyt mitään ilmettä, mutta huulet olivat lujasti
pusertautuneet yhteen ja silmissä oli teräksenharmaa kiilto.

Tuvassa, jonne he astuivat, syntyi sotilaitten tullessa suuri hälinä.
Emäntä riensi parin parkuvan lapsen seurassa karsinaan pakoon. Isäntä
tuli kalpeana ja hätääntyneenä keskipermannolle ja kysyi väräjävällä
äänellä:

-- Mitä tämä on? Miksi tullaan rauhalliseen asuntooni tällaisen
sotavoiman keralla?

-- Suotta säikähdyt, sanoi Didrik. Sinulle emme mitään pahaa tee, jos
olet kruunun ja kuninkaan uskollinen palvelija. Me olemme saaneet
nämä pahantekijät tiellä kiinni ja tahdomme täällä heitä tarkastaa.
Kaksi miestä ovelle, kaksi vartioi pihalla hevosia, muut saavat
ryhtyä tarkastamaan taskuja.

Didrikin käskyjä noudatettiin. Kaksi miestä piteli Paulia, kaksi
samoin Jokkimia ja Mikkoa, mutta kukaan ei uskaltanut tarttua
Samueliin, joka harppasi aivan tuvan keskipermannolle, nousi yhdelle
jalalleen seisomaan ja huusi:

-- Älä tule, sinä sarvipää, tänne, sillä täällä minä sinut manaan
sillä pyhällä sanalla, joka on minun vallassani. Täällä ei ole sinun
karjaasi. Väisty pois, väisty pois!

Hän alkoi huitoa käsillään oikealle ja vasemmalle, kyyristyi sitten
permannolle, hyppäsi ilmaan niin korkealle, että hänen päänsä tapaili
tuvan kattoa, ja huusi taas:

-- Älä kieputa sitä häntääsi minun nenäni edessä, siinä on paha
löyhkä. Ellet ole alallasi, niin manaan sinut näiden toisten kimppuun!

Sotilaat katsoivat arkaillen Samueliin, ja karsinassa oleva vaimo
alkoi rukoilla ääneen.

-- Älkää välittäkö tuon hullun puheista, sanoi Didrik, vaan ryhtykää
etsimään papereita! Ensin nuoren Fresen kimppuun!

Kaksi sotilasta aikoi pistää kätensä hänen taskuihinsa ja etsiä hänen
povestaankin, kun samassa Samuel huikeasti huusi:

-- Seis! Jos vielä sormennekin ojennatte, niin ette voi tästä
hetkestä alkaen enää käsiänne liikuttaa. Minä, jolle on salaiset
voimat annettu, jonka ystävät ja heimolaiset ovat rinnallani, minä
sanon teille: Voi sitä, joka näihin miehiin koskee, hänen kätensä
kuivettukoon!

Didrikin ääni oli hiukan epävarma sanoessaan:

-- Mitä viivyttelette? Alkakaa etsiä! Miehet ojensivat taas
kätensä, mutta uudelleen parkaisi Samuel pahasti ja miehet jäivät
liikkumattomina paikoilleen.

-- Siinä seisokaa kivettyneinä ja kangistuneina, manasi laiha mies
kolkolla äänellä. Ette voi liikuttaa jäsentäkään, ette saa ääntäkään
suustanne, ette voi muuta kuin hengittää. Noin, noin! Katsokaa te,
jotka minun sanojani epäilette, katsokaa, jäykkinä he seisovat
paikallaan, eikä mikään heitä enää pelasta, ei mikään muu kuin minun
tahtoni jyrkkä noudattaminen.

-- Mitä tämä tietää? huusi Didrik. Ellette te voi sitä tehdä, jos
pelkäätte tuota hourailevaa miestä, niin minä sen uskallan tehdä.

Hän astui askeleen Freseä kohden, mutta samassa Samuel ojensi
käskevästi kätensä häntä kohden ja sanoi:

-- Katsokaa te kaikki, jotka minua epäilette, katsokaa, kuinka hänen
kasvonsa muuttuvat harmaiksi. Kohta veri niistä kokonaan katoo,
sitten päästä, sitten rinnasta, sitten vatsasta ja viimein jaloista,
kunnes kaikki veri virtaa ison varpaan kautta maalle.

-- Armahda meitä, älä syökse meitä turmioon, me tottelemme sinua!
ruikutti emäntä karsinasta. Hävitä heidät kaikki, mutta säästä talon
väkeä ja lapsiani, sillä emmehän me ole sinulle mitään pahaa tehneet.

-- Polvillesi, polvillesi! huusi Samuel. Emäntä tuli arkana
karsinasta esiin ja meni lapsineen Samuelin eteen polvilleen. Jota
korkeammalle keskellä permantoa olevan miehen ääni nousi, sitä
kimakampia valitusääniä päästi emäntäkin. Pian oli isäntäkin hänen
rinnallaan.

Tuntiessaan olevansa herra tässä tilaisuudessa ja huomatessaan, minkä
vaikutuksen sanansa olivat saaneet aikaan, ojensi Samuel laihat
kätensä sotilaita kohden ja lausui käskevällä, haudanjylhällä äänellä:

-- Polvillenne, te maan matoset, polvillenne! Viimeinen hetki on
tullut ja kaiken loppu uhkaa meitä! Ettekö näe merkkejä taivaassa ja
maassa, ettekö kuule ympärillänne sitä pyhää melskettä, pauhinaa,
rähinää ja äänten suurta kohinaa, joka tietää, että kohta kaikki
nousee haudoistaan ja eläväisen elämän loppu tulee? Polvillenne,
polvillenne!

Niin vakuuttava oli hänen äänensä, että sotilaat toinen toisensa
jälkeen vasten tahtoaan polvistuivat. Paul viittasi Jokkimille ja
Mikolle ja molemmat nämäkin vaipuivat heti alas. Vielä oli Didrik
seisaallaan. Hän taisteli tätä hullutusta vastaan. Hän alkoi kiroilla
ja sadatella sotilaita, meni ovelle ja kutsui kaksi pihalle jäänyttä
sisään auttamaan häntä pakolaisten tutkimisessa, mutta tuskin olivat
sotilaat tulleet tupaan, ennenkuin he, nähdessään toverinsa maassa
polvillaan ja kuullessaan emännän ruikutukset ja Samuelin huikeat
äänet, vaipuivat vuorostaan polvilleen.

Didrik meni nyrkit pystyssä Samuelia kohden. Tämä ojensi pitkät
sormensa häntä kohden ja sanoi:

-- Minä näen sinun takanasi itse helvetin suuren ruhtinaan. Hänen
päässään on tulinen kruunu ja valtikkana hänellä on paistinvarras,
jossa vielä roikkuu syntisten käristynyttä lihaa. Katso, ettei hän
sitä sinun ruumiiseesi pistä ja sinua aivan kuin kanaa paista ikuisen
tulen edessä.

Samassa tuvassa olevat orrellaan kyyköttävät kanat alkoivat lepattaa
ja lennellä. Muuan pyrähti Didrikin olkapäälle, jolloin tämä
säikähtyneenä vaipui polvilleen. Nyt olivat kaikki maassa, Samuel
vain yksinään seisoi keskellä permantoa ja teki kummallisia liikkeitä
toisten yli.

-- Katsokaa, sanoi hän hiljaa, katsokaa, tuolla hän tulee minua
kohden, kieli pitkällä ja häntä kieppuen ilmassa! Tuolla hän tulee!
Älkää liikkuko paikaltanne, ettei hän huomaa teitä! Minä kyllä hänet
taltutan, sillä enpä ensi kertaa ole hänen seurassaan.

Hän otti hitaasti miekan kupeeltaan huotrasta ja sivalsi sillä äkkiä
kautta ilman.

-- Noin! huusi hän riemuiten. Hännän päässä olevat karvat menivät
poikki. Ettekö tunne pahaa käryä?

-- Tunnemme, tunnemme, ruikutti emäntä. Aja hänet, hyvä mies,
armollinen herra, kauas meidän talostamme!

Samuel sivalsi toisen kerran, nyt niin, että miekka iski permantoon.

-- Siinä meni Belsebubin varva poikki. Kuuletteko, kuinka hän
ruikuttaa, kuuletteko?

-- Kuulemme, kuulemme! vakuutti emäntä.

Ja sotilaittenkin suusta kuului mutinaa, jota saattoi pitää
myöntymyksenä.

-- Mutta hän ei tyydykään tähän, vaan katsokaa, tuolla tulee oikea
lauma! Tuolla on se kolmisilmäinen, joka niin usein kristittyjä
ahdistaa! Tuolla on paholaisen anoppikin! Hui, kuinka hän on ruma ja
karvainen ja kuinka hänen silmänsä mulkoilevat! Hänellä on kädessään
pieni kattila, jossa hän kaikkia tauteja kiehauttaa ja sitten niitä
ihmisiin heittää. Mutta minä otan pyhän sanan avukseni ja huudan:
Anateema, anateema! Roppeli, hoppeli, tunttula, hoijaa! Kuinka hän
vapisee ja kuinka hän katsoo kiukkuisesti minuun! Älkää liikkuko
paikaltanne, ettei hän huomaa teitä, jotka maassa olette. Antaa hänen
iskeä vihansa minuun, sillä minä hänet osaan torjua.

Hän oli seuraavinaan katseillaan näkymättömän olennon liikkeitä.
Äkkiä hän kiljaisi:

-- Nyt ne menevät kaikin tuonne nurkkaan, sillä perimmässä nurkassa
on turvallisin olla! Mutta me ajamme heidät sieltä vielä pois!

Kaikkien katseet kääntyivät tuvan perintä nurkkaa kohden. Paul
huomasi Samuelin tarkoituksen, viittasi Jokkimille ja Mikolle, ja he
alkoivat hiljaa polvillaan siirtyä tuvan ovea kohden. Kun Samuel näki
tovereittensa noudattavan hänen tahtoaan, alkoi hän yhä kiihkeämmin
viittoilla tuvan peränurkkaa kohden ja kuiskasi:

-- Näettekö tuon, jolla on viheriäinen häntä ja punaiset sarvet? Se
on se sama, joka nuoria tyttöjä kiusaa ja houkuttelee riettauden
teille. Ja tuolla on se, joka kirppuja ja luteita hoitaa ja
kasvattaa. Ja tuolla on tuo aivan pikkuinen, mutta sitä ilkeämmin
naurava. Älä irvistä, kyllä minä sinut tunnen! Sinä olet se sama,
joka pilaat hevoset ja lehmät, jotta ne menevät soihin ja sinne
uppoavat. Mutta täällä on oikea uskon armeija, joka ei teitä pelkää.
Meillä on pyhät sanat huulillamme ja miekka on meillä jokaisella.

Hän viittasi sotilaille ja sanoi korkealla äänellä:

-- Älkää pelätkö, vaan iskekää heihin ja iskekää oikein vimmatusti,
jotta nämä maailmasta katoavat.

Hän huusi ja alkoi itse pistellä miekallaan tuvan nurkkaa kohden.
Sieltä kuului pahaa sähinää, jolloin kaikki säikähdyksestä
parkaisivat.

Samassa pujahtivat Paul, Jokkim ja Mikko kartanolle. Samuel huomasi
tämän ja alkoi entistään enemmän riehua. Hän iski oikealle ja
vasemmalle ja kun hän miekallaan lävisti talon kissan, joka nurkassa
oli syljeskellyt, niin nousi kaikkien sokea into korkeimmilleen.
Pian olivat kaikki täydellisessä sodassa näkymätöntä vihollista
vastaan. Jokainen iski miekallaan tuvan seiniin, silpoen mitä eteen
tuli. Kohta ei ollut huoneessa ainoatakaan penkkiä, ei pöytää eikä
jakkaraa, joka ei olisi joutunut heidän hävityksensä uhriksi.

Isännän alkaessa kirveellä jyskyttää seinään ja huutaessa
tappelevansa pääisän kanssa livahti Samuel ovesta. Hän loikkasi
niin pitkillä askelilla kuin suinkin voi, hyppäsi lähimpänä olevan
hevosen selkään, tarttui parin muun hevosen suitsiin ja läksi ajamaan
toisten seuratessa häntä ratsain ja Mikon ajaessa reellä tietä pitkin
poispäin.

Mutta Didrik oli huomannut Samuelin paon ja kiirehti hänen jälestään.
Hän jäi kiroillen kartanolle seisomaan. Vähän matkan päässä ajoivat
pakolaiset ja olivat vieneet kaikki heidän hevosensakin mukanaan!

Didrik ryntäsi tupaan ja kutsui sotilaat pihalle. Kun nämä näkivät
pakolaisten kiitävän eteenpäin, niin he äkkiä heräsivät siitä
lumouksesta, johon Samuel loihtimisellaan oli heidät saanut, ja
alkoivat juosta pakenevien jälkeen saadakseen hevosensa.

Mutta turhaan he yrittivät kahlata lumessa.

Samuel kääntyi katsomaan taakseen ja huusi niin että metsä kaikui:

-- Ottakaa pieni ryyppy viinaa jokainen, niin kyllä toinnutte taas
pelästyksestänne!

Noloina seisoivat ratsumiehet paikoillaan. He olivat kaukana salolla
etäällä Viipurista, vailla hevosia, keskellä helmikuun pakkasta, eikä
tietoa kellään, millä tavoin pääsisivät takaisin kaupunkiin.

Mutta ennätettyään metsän suojaan hidastuttivat pakolaiset kiihkeätä
ajoaan ja alkoivat nauraa. He nauroivat pitkän aikaa voimatta saada
sanaakaan sanotuksi.

-- Minäkin innostuin siinä kesken kaikkea niin, että kun näin tuon
kissan nurkassa, luulin totisesti sitä itse pääpapaksi, jonka
kiiluvat silmät siellä tuijottivat minuun, sanoi Samuel. Ja silloin
minä ymmärsin, miksi ihmiset uskovat mitä tahansa, kun heille vain
oikein uskottaa.



X.

Äiti ja poika.


Ylitalon avarassa vierastuvassa Vihdissä istui Mikko Heikinpojan
vaimo Marketta illan hämärässä yksinään lieden ääressä kehräämässä.
Jo oli kolmas päivä kulunut siitä, kun hänen miehensä oli luvannut
tulla kotia, eikä häntä vieläkään kuulunut. Outoa tämä oli
Marketasta, sillä tarkoinhan Mikko aina sanansa piti, tuli juuri sinä
päivänä, jona oli luvannut.

Toisinaan Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosteli. Ulkoa ei
kuulunut hiiskaustakaan. Toisinaan vain halli haukahti, muuten oli
aivan hiljaista.

Marketta nousi paikaltaan, meni porstuaan ja tunnusteli, olivatko
palkolliset sulkeneet oven. Sitten hän seisahtui hetkiseksi väentuvan
ovelle ja kuunteli. Kaikki oli siellä hiljaista, rauhassa nukkuivat
siellä talon palkolliset ja hänen miehensä ensimäisestä avioliitosta
olevat lapset. Varovaisesti avasi Marketta oven ja katsoi lieteen,
oliko tuli huolellisesti sammutettu ja hiillos peitetty seuraavan
päivän varalta tuhan alle kytemään. Kaikki oli niinkuin hän oli
määrännyt, sillä mielellään palkolliset noudattivat hiljaisen
Marketan määräyksiä, ja haluttu palveluspaikka olikin tämä talo,
sillä ei pitkien matkojen päässä tiedetty toista taloa, jossa
palkollista olisi kohdeltu niinkuin tässä, aivan kuin omaa lasta.

Marketta palasi vierastupaan, meni pitkän valkoisen pöydän luo, jolle
hän oli näinä päivinä odotellessaan miestään vielä iltamyöhäänkin
aterian valmistanut. Kun hän oli ruuan korjannut, asteli hän siihen
pieneen huoneeseen, joka oli molempien tupien välissä ja jonne vain
isäntäväen tuvasta päästiin. Hän jätti oven auki tupaan, jotenka
heikko kajastus ulottui sinne.

Huoneen nurkassa oli hänen morsiuskirstunsa. Sen ääreen hän laskeutui
polvilleen, otti vyössään riippuvasta avainkimpusta avaimen ja
avasi arkun. Taitavasti hän nosteli arkun avoimelle kannelle niitä
vaatekappaleitaan, joita hän siellä säilytti, silitti muutaman
laskoksen ja nosti toisen vaatteen toisensa jälkeen. Rikas hän
oli, hyvin rikas. Kaiken tämän oli Mikko hänelle antanut, sillä
varoja talossa oli, ja aina markkinoilla käydessään oli isäntä
tuonut runsaat tuliaiset vaimolleen. Ja suurin rikkaus oli
kolmetoistalevyinen raskas hopeavyö. Niin, rikas hän oli nyt, mutta
aina ei ollut niin ollut. Nuorena jo oli Mikko häntä vaimokseen
halunnut, mutta toiselle Marketta meni, meni onnettomuudekseen ja
surukseen. Hänen miehensä oli hurja ja hillitön. Rakas hän oli
alussa ja hellä, mutta pian hän muuttui, ja kun poika oli Marketalle
syntynyt, niin läksi hän erään toisen naisen seurassa karkuteille.
Kirkon avullahan Marketta olisi voinut miehensä pakottaa luokseen,
mutta siksi ylpeä hän oli, ettei tahtonut tähän keinoon turvautua.
Miestään hän ei enää ajatellutkaan, koetti vain ahkeralla työllä
tulla toimeen ja hankkia elatuksen itselleen ja lapselleen. Ja
poika varttui ja hänestä tuli isänsä kaltainen. Kun Uolevi oli
kahdenkymmenenvuotias, karkasi hän kotoaan ja läksi etsimään onneaan.
Silloin tuli Mikko onnettoman luo ja pyysi häntä ensimäisen vaimonsa
kuoltua omakseen, ja Marketta suostui.

Raskaalta oli Marketasta tuntunut elämä sen jälkeen, kun poikansa oli
mennyt pois, kovin raskaalta. Neljä vuotta oli Uolevi ollut kateissa.
Silloin hän eräänä iltana, juuri samanlaisena kuin tämäkin oli, oli
kolkuttanut talon ovelle. Yksinään oli silloinkin Marketta ollut.
Rikoksen oli nuori mies tehnyt, murhannut humalapäissään toisen
miehen, ja häntä ajettiin takaa. Nyt hän tuli etsimään turvaa ja apua
äidiltään.

Ja niin paljon saattoi Marketta antaa pojalleen anteeksi, että
auttoi Uolevia pakoon, kätki hänen veriset vaatteensa kirstuun
morsiusvaatteittensa alle, antoi hänelle hevosen tallista ja
kukkarollisen rahaa.

Kaksi vuotta siitä illasta oli kulunut, eikä Marketta sen jälkeen
ollut mitään hänestä tiennyt. Nyt kaikki palasi mieleen, sillä eilen
oli kirkolta tuotu sana hänelle, että talvikäräjissä tulee Uolevin
rikos tuomittavaksi, että hänkin tulee kuulusteltavaksi. Ja siksi
hän nyt tahtoi hävittää vaatteet, jotta ei mitään jäisi jälelle,
joka voisi ilmaista, että poikansa oli niillä mailla liikkunut.
Omaa itseään, omaa vapauttaan ei Marketta ajatellut, vaan syvä
kiitollisuus ja lämmin rakkaus oli hänellä mieheensä Mikkoon, ja
tältä hän tahtoi säästää kaiken häpeän. Mikko Heikinpojan vaimo ei
koskaan saisi istua syytettyjen penkillä eikä joutua linnaan istumaan
sen vuoksi, että oli murhaajaa auttanut pakomatkalla.

Hän otti veriset vaatteet ja vei ne tupaan ja siellä hän ne heitti
tuleen. Hän seisoi lieden luona katsellen, miten vähitellen liekki
söi kangasta, kohenteli niitä siksi, kunnes viimeinenkin kaistale oli
tuhkana.

Hän hengähti helpotuksesta. Nyt hän tunsi olevansa vapaa pojastaan;
nuo vaatteet arkussa olivat ainaisena muistona, ja niin kauan kuin
hän tiesi niiden olevan talossa, niin kauan hän ikäänkuin lumottuna
ajatteli lastaan ja toivoi hänen palaavan.

Hän lisäsi muutaman halon takkaan, meni pieneen huoneeseen, pani
tavarat paikoilleen arkkuun, sulki sen ja palasi rukkinsa ääreen. Ja
siinä hän hiljaa alkoi hyräillä virttä, ja tasaisesti solui pellava
kuontalosta, ja hänen sormiensa välissä lanka tuli yhä hienommaksi
ja kiertyi rukin rullan ympärille. Rauhallista oli istua näin
hiljaisessa talossa vailla kaikkia huolia, sillä edellisenä vuonna
oli Mikko luovuttanut talon vanhimmalle pojalleen Heikille ja tämän
apelle, Simo Matinpojalle, ja asui nuorempien lastensa keralla
"omalla puolellaan".

Näin hän istui kauan, ja virren ohella hänen ajatuksensa
viivähtelivät miehessään, joka talvipakkasessa ehkä juuri nyt
paraillaan ajoi kotiaan kohden. Ensi kerran Mikko oli viipynyt
lupaustaan kauemmin, mutta ei Marketta kuitenkaan ollut levoton,
sillä hän tunsi miehensä varovaiseksi ja viisaaksi ja tiesi, että
aina suoriutuu vaaroista hänen hiljainen, harvasanainen, mutta
tarmokas miehensä.

Jo oli pitkälle yötäkin kulunut, mutta vielä ei emäntä ollut levolle
mennyt, toinen kuontalo toisensa jälkeen oli sinä iltana kehrätty,
ja kun päivä oli heräävä, niin silloin hän oli istuva kangaspuitten
ääreen ja kutova hienoa palttinaansa, joka koko pitäjässä oli
kauneudestaan kuuluisaa.

Äkkiä halli alkoi kiivaasti ja vihaisesti haukkua. Vieras lähestyi
taloa, sillä noin ei halli tervehtinyt isäntää, jonka se jo kaukaa
tunsi.

Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosti. Ulkoa kuului ääntä, joka
koetti lepytellä koiraa. Ja sitten aivan hiljaa kolkutettiin
ulko-ovelle.

Emäntä nousi ja astui eteiseen, kysyen oven takaa:

-- Kuka siellä?

-- Minä se olen, äiti, kuului vastaus. Marketan sydän sävähti, hän
oli tuntenut poikansa äänen. Hänen kätensä vapisi, kun hän veti
teljen syrjään ja avasi oven talviyöhön. Portailla oven edessä seisoi
nuori mies.

Tämä astui sisään, telkesi oven jälkeensä ja seurasi äitiään tupaan.

-- Iltaa, sanoi hän suljettuaan senkin oven.

-- Jumala antakoon, vastasi Marketta väräjävällä äänellä. Mikä sinut
tänne tuo? Joko vaara taas sinua uhkaa?

-- Ole huoleti, äiti, ei minua enää mikään vaara uhkaa, sanoi Uolevi
nauraen. Katsohan pukuani ja sano, onko tämän näköinen se mies, joka
jotain saa pelätä?

Marketta loi katseen poikansa asuun. Tämä oli puoleksi
sotilaallisesti puettu, mutta vaatetus osoitti varallisuutta ja
arvoasemaa.

-- Minä olen nyt suurien herrojen palveluksessa, sanoi Uolevi. Olen
seurueeni kanssa poikennut yöksi Lohjalle ja tulin katsomaan sinua
näyttääkseni, että minun on maailmassa käynyt hyvin.

-- Jumala siunatkoon sinua, sanoi Marketta. Hän oli kuullut
rukoukseni, kun usein olen tuskissani sinua ajatellessani kääntynyt
hänen puoleensa.

-- Onko isäpuoli kotosalla? kysyi Uolevi haluamatta jatkaa
keskustelua uskonnolliseen suuntaan.

-- Ei ole. Hän on Viipurissa ja on jo viipynyt kolme päivää kauemmin
kuin lupasi. Lienee sattunut esteitä.

-- Kun hän palaa, niin voit hänelle ilmoittaa, että nyt olen hyvillä
jälillä, ja että jos tässä maassa kerran vaaroja tulee, niin voi hän
luottaa siihen, että minä hänet kyllä pelastan.

Marketta katsoi lieden loimossa pitkään poikaansa. Tätä sanoessa
oli Uolevin suupieliin tullut tuo omituinen piirto, jonka Marketta
niin hyvin muisti nähneensä ensimäisen miehensä kasvoilla silloin,
kun tämä tuumi joitain pahoja tekoja. Häntä puistatti, mutta hän
karkoitti kaikki synkät ajatukset ja sanoi:

-- Onko sinun nälkä? Katanko sinulle pöydän?

-- En jouda niin kauaa viipymään, vastasi Uolevi. Jo aamulla varhain
on minun lähdettävä Viipuria kohden. Siellä minua odotetaan. Olen
ollut viemässä tärkeitä uutisia, ja vastausta kaivataan.

-- Lähdetkö heti tultuasi äitisi luota pois? sanoi Marketta hellästi
moittien.

-- Tässä pitäjässä en mielelläni viivy, vastasi Uolevi. Tässä puvussa
ei minua hämärässä vielä ole kukaan tuntenut, mutta helpostihan
voi sattua, että niin käy, ja silloin minut varmaankin pidätetään,
sillä olenhan vuosia sitten tehnyt tässä pitäjässä yhtä ja toista
sellaista, josta laki ja minä olemme eri mieltä.

-- Eilen kuulin, että talvikäräjillä aiotaan kohta ottaa tuo
murhajuttu esille, sanoi Marketta.

-- Mutta silloin ei minua täällä enää nähdä, sanoi nuori mies
nauraen. Minulla ei ole aikaa istua vankityrmässä, vaan nyt, kun
elämäni on saanut uuden alun, tahdon olla vapaa.

-- Täällä sinä olet turvassa, sanoi Marketta. Kukaan ei tiedä sinua
täältä etsiä. Älä nyt lähde pois. Jää edes täksi yöksi luokseni.
Jos kartat isäpuoltasi, niin ei hän varmaankan vielä tule tänä
yönä. Huomisaamuna lähde matkoihisi jälleen, ja Herra silloin sinua
johdattakoon, jotta elämässäsi voit sen kaiken sovittaa, mitä olet
rikkonut. Jää tänne!

Marketta oli astunut poikansa luo, laski molemmat kätensä hänen
olkapäilleen ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.

-- Olen sinun tähtesi saanut niin paljon surra, lisäsi hän hiljaa.
Anna minulle edes yksi lyhykäinen ilon aika.

Uolevi koetti kestää äitinsä katsetta, mutta ei voinut. Hän mutisi
hiljaa jotain itsekseen, sitten näytti miettivän ja sanoi viimein:

-- Minä jään, mutta ainoastaan aamuhämärään asti. Kauempaa en uskalla
olla.

-- Jumala sinua siunatkoon siitä, että siksikin aikaa jäät, sanoi
Marketta, ja kaunis hymy levisi hänen kasvoilleen.

Hän vei poikansa istumaan rahille lieden ääreen, ja siinä he kauan
aikaa puhelivat, ja usein tarttui Marketan käsi poikansa käteen ja
sitä hellästi pusersi.

Jo oli yö pitkälle kulunut, kun äkkiä ulkoa alkoi kuulua ääniä.

Uolevi ponnahti heti säikähtyneenä seisaalleen.

-- Ne etsivät varmaankin minua, sanoi hän. Kätke minut äiti, kätke,
piilota, auta pakenemaan!

-- Sinä säikähdyt aivan suotta, sanoi Marketta. Isäpuolesi siellä
varmaankin tulee, koska halli niin iloisesti haukahtelee.

-- Mutta hän ei ole yksin, kuulethan puhetta, sanoi Uolevi.

-- Varmaankin matkatovereita, joiden retki kulkee tästä ohi. Ovat
matkalla liittyneet turvallisuuden vuoksi yhteen ja nyt poikkeavat
kaikin tänne.

-- Olkoot keitä tahansa, minä en tahdo kohdata vieraita miehiä, sanoi
Uolevi. Minä menen tänne perähuoneeseen kätköön. Kun he ovat joko
menneet tai panneet levolle, niin silloin katoan.

-- Mitä sinä pelkäät? sanoi Marketta levottomasti.

-- Minulla on huostassani tärkeitä papereita, jotka eivät saa joutua
kenenkään vieraan käsiin. Minun täytyy varjella niitä aivan kuin
silmäterääni.

-- Mene siis, sanoi Marketta. Isäpuolesi avulla sinut kyllä
turvallisesti johdatamme pois.

Uolevi meni nopeasti tupien välissä olevaan huoneeseen, ja Marketta
riensi avaamaan ulko-ovea.

Lämpimästi kätteli Mikko vaimoaan kohdatessaan hänet.

-- Olet kai ollut hieman levoton, kun näin kauan olen viipynyt, sanoi
hän. Kerron sinulle vielä kaikki. Nyt riennä valmistamaan meille
jotain suuhun pantavaa, sillä kiireellisesti olemme ajaneet, eikä
meillä ole ollut aikaa poiketa monastikaan aterioimaan toisten luo.

Marketta astui edeltä tupaan, jonne Mikko, Paul, Jokkim ja Samuel
häntä seurasivat.

Iloisesti puhellen alkoivat matkatoverit riisua talvitamineita yltään
ja lämmitellä lieden ääressä, johon Mikko heitti useita suuria
halkoja. Niihin tuli ahnaasti tarttui, ja pian leimusi korkea lieska,
joka valaisi huoneen.

Uutterasti hyöri Marketta, vikkelästi hän liikkui tuvasta toiseen ja
pian hän oli unisen piian avulla valmistanut pirtin pöydälle aterian,
jonka ääreen matkamiehet ahneina astuivat. Silloin Marketta lähetti
piian jälleen levolle toiseen tupaan.

Marketta tahtoi miehelleen ilmoittaa, että Uolevi oli saapunut,
mutta häntä hävetti monen vieraan kuullen siitä puhua ja odotti vain
sopivaa hetkeä, jolloin saisi olla hetkisen kahdenkesken miehensä
kanssa.

Mutta Mikko istuikin vieraittensa keskeen ja siinä hartaina ja
kiiluvin silmin kuunteli näiden puheita. Kun Marketta aikoi mennä
perähuoneeseen, niin hän huusi:

-- Vaimo, tulehan tänne pöydän ääreen, niin kerron sinulle
matkastani, sillä tilittäähän minun täytyy viipymiseni sinulle.

Mutta kun hän aikoi ryhtyä kertomukseen, tunsi hän oman kankeutensa
ja pyysi Paul Moijia juttelemaan, millaisten seikkailuiden alaisina
he olivat olleet.

Ja Paul alkoi kertomuksensa, puhui kaikesta aivan yksityiskohtia
myöten, oli niin huvittava toisille tuttuja asioita ladellessaan,
väritti kaiken niin hupaiseksi, että makea naurunräjähdys kaikui
tuontuostakin.

Mutta kertomuksen aikana loi Marketta usein hellän katseen mieheensä
kuullessaan, miten tämä oli pannut henkensä alttiiksi, ihaili hänen
tyyneyttään vaaran hetkenä, kun hän kuljetti reessään ystäviään
Viipurista. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti puhtaasta ilosta.
Juuri tuollainen oli hänen miehensä, ei paljoa puhunut, ei suuria
lupaillut, mutta teki aina sitä enemmän.

Mutta jo alkoi miehiä lämpimässä tuvassa uuvuttaa, ja Marketta laati
heille leposijat. Kun he valmistautuivat niille, sanoi Mikko:

-- Mutta ensin on minun pantava nämä tärkeät paperit turvaan.

Hän kaivoi povestaan tukun papereita, jotka Jokkim oli hänelle
jättänyt, ja ojensi ne hänelle. Tämä pisti ne takkinsa taskuun sanoen:

-- Kun huomenna jatkamme matkaa Tukholmaa kohden, niin pian kai
päästään eroon petollisesta Viipurin maaherrasta.

He menivät kaikin levolle, jona aikana Marketta korjaili pöydältä
aterian jätteet. Kun hän oli tämän toimensa lopettanut, niin hän
aikoi mennä Mikolle puhumaan, kuka talossa oleili, mutta kunhan
miestään lähestyi, niin tämä olikin jo ennättänyt vaipua sikeään
uneen.

Marketta paineli takassa olevat puut kytemään tuhan suojaan, ja kun
hämärä täytti huoneen, jossa miehet jo nukkuivat, hiipi hän hiljaa
viereiseen huoneeseen katsomaan poikaansa.

-- Minä en ole ennättänyt vielä isällesi ilmoittaa mitään
täälläolostasi, sanoi Marketta hiljaa.

-- Ei tarvitsekaan, sanoi Uolevi. Vai sellaisilla asioilla isä
liikkuukin! Olipa hyvä, että satuin tänne poikkeamaan.

-- Mikko liikkuu aina oikeilla asioilla, sanoi Marketta hiukan
kalveten kuullessaan poikansa sanat.

-- Niin sinun mielestäsi, mutta ei toisten, ei ainakaan minun.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Marketta.

-- Joko he nukkuvat? kysyi Uolevi vastaamatta äitinsä kysymykseen.

-- Jo.

-- Sikeästikö?

-- Varmaankin, sillä he ovat pitkästä matkasta uupuneita. Silloin
nukkuu aina raskaasti.

-- Kuka otti nuo paperit?

-- Mitkä paperit?

-- Jotka isäpuoli antoi povestaan.

-- Se herra, joka oli komeimmin puettu, se tummapukuinen ja hiljainen.

-- Missä hän makaa?

-- Hän nukkuu lavitsalla lähinnä pöytää. Miksi sitä kysyt?

-- Haluanpa vain tietää. Minne hän pani paperit?

-- Takkinsa taskuun näin hänen ne panevan. Mutta mitä tämä kaikki
tietää?

-- Sen kyllä saat vielä nähdä.

Uolevi meni ovelle, avasi sen hiljaa ja kuunteli. Sitten hän kääntyi
äitinsä puoleen ja sanoi terävästi, mutta aivan hiljaa:

-- Sinä et liiku paikaltasi, vaan odotat minua täällä!

-- Minkä tähden? Mitä sinä aiot?

-- Mitä minä aion, ei kuulu sinuun!

-- Sinä aiot tehdä jotain väärää, huudahti Marketta. Minä en sitä
salli. Minä menen herättämään Mikon.

-- Sinä olet nyt alallasi, ellet tahdo, että he minut surmaavat.
Odota täällä hetkinen, kyllä sitten selitän sinulle kaikki.

Sydänalaansa pidellen jäi Marketta huoneeseen Uolevin hiljaa
hiipiessä tupaan. Mitä aikoi hänen poikansa? Miksi kysyi hän niin
tarkoin noista papereista? Aikoiko hän ne anastaa? Mutta jos hän sen
teki, niin silloinhan hän petti maan, sillä nuo paperit paljastivat
juuri petolliset juonet. Jos niin oli laita, jos hänen poikansa
todellakin oli varas, niin mitä hänen tuli tehdä, tuliko ilmaista
kaikki toisille, tuliko antaa oma lapsensa ilmi, ehkä syöstä hänet
turmioon? Hänen ohimoitaan kivisti ja hän tarttui päähänsä saadakseen
ajatuksensa selviämään.

Uolevi palasi tuvasta ja kuiskasi äidilleen suljettuaan ensin oven:

-- Hanki tänne kynttilä, jotta näen!

Konemaisesti meni Marketta huoneen nurkassa olevan kaapin luo ja otti
sen päältä kolmihaaraisen vahakynttilän.

-- Tässä on joulukynttilä vielä jälellä, sanoi hän.

Hän näki, miten kipinät lensivät tuluksista, kun Uolevi koetti
sytyttää taulaa. Pian siinä oli tuli ja hän sytytti kynttilät.

-- Laske kynttilä pöydälle, käski hän äitiään.

Marketta totteli kalpeana.

Uolevi astui pöydän luo ja avasi käärön, jonka oli tuonut tuvasta
käsissään.

-- Mitä sinä teet? sanoi Marketta hätääntyneenä. Nehän ovat heidän
papereitaan.

-- Mutta nyt ne ovat minun, sanoi Uolevi. Älä sekaannu tähän asiaan,
et sitä kuitenkaan ymmärrä.

Ja Uolevi alkoi kiihkeästi selailla papereita. Hän kalpeni, ja hänen
kätensä alkoivat vapista. Sitten hän kääri paperit yhteen tukkoon ja
pisti ne taskuunsa.

-- Aiotko sinä viedä heidän paperinsa? huudahti Marketta.

-- Hiljaa! kuiskasi Uolevi tiukasti. Minun elämäni riippuu näistä
papereista. Sinun täytyy johdattaa minut täältä pois, ennenkuin
kukaan herää.

Marketta oli nyt selvillä. Hän ei voinut tällä tavoin mukautua
kaikkeen.

-- Minä en päästä sinua, sanoi hän, ellet selvitä tarkoin, millä
asioilla liikut.

Uolevi mietti hetkisen ja sanoi sitten:

-- Tiedän voivani sinuun täydellisesti luottaa, sillä sinä et
ainakaan anna minua ilmi. Kuule siis. Olen juuri tuo saman maaherran
palveluksessa, jota he ahdistavat ja aikovat kukistaa. Jos hän
kaatuu, niin kaadun minäkin. Jos nämä paperit eivät joudu Tukholmaan,
niin olen pelastettu. Siinä on totuus.

-- Sinä olet siis maanpetturin palveluksessa! sanoi Marketta.

-- Kuka on petturi, sen käsittää jokainen omalla tavallaan, sanoi
Uolevi. Nyt kun tiedät kaikki, ymmärrät varsin hyvin, että minun
täytyy lähteä täältä pois niin, ettei kukaan tiedä minun täällä
käyneenkään.

-- Mutta papereitten katoaminen? Kenen syyksi se tulee?

-- Se on heidän ajateltavansa eikä minun.

-- He syyttävät minua, ajattele, he syyttävät minua! Minähän olen
vieras, minähän olen kuullut, mistä on kysymys, olen nähnyt, missä
ne olivat. Minähän olen ollut valveilla, kun muut ovat nukkuneet.
Minähän tulen syylliseksi. Sitäkö tahdot?

-- Sinulle he eivät mitään kuitenkaan tee. Ja voithan valehdella,
sanoa, ettet tiedä koko asiasta mitään.

Marketta seisoi kynttilän lepattavassa valossa ja katsoi pitkään
poikaansa. Murhaaja tämä oli, sen hän jo ennestään tiesi, varas ja
vielä maansa kavaltajakin. Nuo tuolla tuvassa nukkuvat olivat panneet
henkensä vaaraan pelastaakseen maansa, eikö hän voisi mitään uhrata,
hän, niin nainen kuin olikin:

-- Mitä siinä mietit, sanoi Uolevi, tule avaamaan ovi. Ellet sitä
tee, niin osaan minä yksinkin täältä mennä.

-- Sinä et mene minnekään, sanoi Marketta. Anna paperit minulle,
silloin saat mennä. Minä en tahdo antaa sinua ilmi, en puhu
tapaamisestamme mitään, en ilmaise mitään miehellenikään, joka
kuitenkin kaiken, mikä hänen elämässään on, aina minulle suoraan
kertoo. Anna paperit minulle!

-- Ne ovat nyt minulla ja niitä en anna.

-- Sitten ilmaisen kaikki heille.

-- Sitä et tee!

-- Miksi en?

-- Et tohdi.

-- Miksi en tohtisi?

-- Sillä silloin he minut surmaavat. Joko nyt ymmärrät?

Uolevi astui muutaman askeleen ovea kohden, mutta samassa oli
Marketta jo hänen tiellään ja asettui käsivarret harallaan oven eteen.

Nuori mies tarttui hänen käsivarsiinsa ja aikoi siirtää hänet syrjään.

-- Jos kosket minuun, niin huudan heidät avukseni, sanoi Marketta.
Anna paperit minulle!

-- Jos ne annan, niin silloin ei minulla ole enää tässä maassa
turvaa, ymmärrätkö? sanoi Uolevi kiihkeästi. Minä olen myyty mies,
jos ne viedään Tukholmaan.

-- Kaiken sen nimessä, mikä on maailmassa pyhää, sanoi Marketta
tuskissaan väännellen käsiään, anon ja pyydän sinua, älä syökse
itseäsi ja minua onnettomuuteen. Jätä kaikki, ilmaise heille entinen
elämäsi, ja minä rukoilen heiltä sinulle anteeksiantamusta. Tee
parannus, niin silloin sinun käy hyvin maailmassa.

-- Ei minulla ole aikaa saarnoja kuunnella, sanoi Uolevi ja meni
ottamaan pöydältä lakkinsa.

Samassa Marketta pujahti ovesta tupaan ja huusi:

-- Te olette petetyt, herätkää!

Miehet hyppäsivät pystyyn. Uolevi juoksi tupaan ja aikoi päästä
eteiseen, kun Samuel syöksyi hänen tielleen ja huusi:

-- Seis! Minne matka?

-- Hän on varastanut teidän paperinne! huusi Marketta.

-- Kirottu, karjaisi Paul ja hyökkäsi miekka kädessään Uolevia kohden.

-- Yksi ainoastaan yhtä miestä vastaan! huusi Samuel, joka miekallaan
alkoi ahdistaa Uolevia.

Taistelu oli lyhyt, ja pian oli Samuelin miekka lävistänyt hänen
rintansa. Ääntäkään päästämättä Uolevi kaatui lattialle.

Samuel kumartui kaatuneen puoleen ja kohensi liedessä tulta
nähdäkseen, kuka kaatunut oli.

Nähdessään Uolevin kaatuvan oli Marketta kirkaissut. Nyt hän horjui
häntä kohden ja sanoi Samuelille, joka etsi jotain kuolleen povesta:

-- Siellä ne ovat! Hän kätki ne sinne!

Paul kumartui myöskin kaatuneen puoleen, ja pian oli hänen käsissään
kadonnut paperikäärö, mutta samalla toinenkin.

-- Kynttilä tänne! huusi hän nähdessään tulen välkkyvän perähuoneesta.

Jokkim riensi sen noutamaan, ja pian olivat miehet kumartuneet pöydän
yli tarkastamaan niitä papereita, jotka Paul oli löytänyt.

-- Täällähän on petturien täydellinen kirjeenvaihto, sanoi Paul. Nyt
he ovat kaikki käsissämme.

-- Ja siitä me saamme kiittää emäntää, sanoi Samuel.

Kaikki kääntyivät katsomaan Markettaan, joka oli vaipunut kuolleen
viereen ja oli nostanut hänen päänsä syliinsä.

-- Teillä on täysi syy iloita, emäntä, sanoi Paul, olette tehnyt
isänmaalle suuren palveluksen.

Marketan rinnasta nousi syvä nyyhkytys, ja hän sanoi:

-- Antakaa minun itkeä häntä, hän oli poikani!

Tuvassa oli kauan aikaa aivan hiljaista. Kukaan ei liikkunut
paikaltaan. Kuului ainoastaan Marketan sydäntävihlovaa nyyhkytystä.

Mikko astui hitaasti permannon poikki vaimoaan kohden, siirsi
hellästi kuolleen hänen sylistään ja nosti Marketan seisomaan. Ja tuo
hiljainen mies tarttui sanaakaan sanomatta molemmin käsin lujasti
vaimonsa olkapäihin ja kirkkain silmin katsoi häneen. Mutta Marketta
tyrskähti itkuun ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

Kauan he näin seisoivat. Sitten talutti Mikko vaimonsa pöydän ääreen
lavitsalle istumaan ja siinä hiljaa hiveli hänen tukkaansa. Ja
vähitellen vaimeni itkun tyrske, ja Marketan pää lepäsi miehen olkaa
vastaan.

Mutta hälinän kuullessaan oli talon palvelusväki levottomana
kokoontunut porstuaan ja pyrki tupaan. Paul koetti heitä rauhoittaa
ovea avaamatta. Kun väki kuitenkin levottomana tiedusti, miten isäntä
ja emäntä voivat, vastasi Mikko tyynesti:

-- Menkää rauhassa nukkumaan, ei täällä ole mitään tapahtunut!

Hän kääntyi jälleen vaimonsa puoleen, ja eteisessä ollut palvelusväki
hiipi toiseen tupaan levolle.

-- Minä en voinut tehdä toisin, minä en voinut tehdä toisin! sanoi
Marketta hiljaa miehelleen.

-- Sinä teit oikein, vastasi Mikko ja hänen äänensä värisi.

Kun Marketta kohotti kasvonsa katsoakseen kuollutta, niin olikin
ruumis poissa, ja matkavieraat olivat kadonneet.

-- Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta.

-- Teon jäljet ovat peitettävät niin, ettei kukaan saa siitä mitään
tietää, sanoi Mikko.

-- Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta uudelleen.

-- Varmaankin Hiisveden pohjaan upottaneet.

-- Eikö hän saa siis edes maata siunatussa maassa?

-- Sinä rukoilet koko elämäsi ajan hänen puolestaan, sen tiedän,
sanoi Mikko. Ja meidän Herramme ja Jumalamme kuulee kyllä huutosi
eikä viimeisellä tuomiolla ole hänelle liian ankara.



XI.

Yliopiston vahtimestari.


Pari päivää viipyivät ystävykset Mikon talossa, ennenkuin läksivät
Turkua kohden ajamaan. Mikko tahtoi seurata heitä, mutta Paul
puheli hänen kanssaan ja selitti, että tänä aikana oli hänen
velvollisuutensa jäädä vaimonsa luo, häntä tukemaan ja lohduttamaan.
Kun Mikko oli levoton siitä, että toverukset mahdollisesti eivät
löytäisikään kaikkia talviteitä ja siis suorinta matkaa tulisi
Turkuun, vakuutti Samuel pitävänsä siitä huolta, sillä hänhän oli
kierrellyt maata ristiin ja rastiin koskaan eksymättä.

Turkuun saavuttuaan he tiedustelivat, milloin suurempi seurue
turkulaisia aikoi lähteä Tukholmaan ajamaan Maarianhaminan kautta.
Meri oli kyllä jäätynyt, mutta vaara uhkasi sittenkin aina, ja jos
tahtoi varmasti päästä perille, niin oli turvallisinta liittyä
suureen joukkioon. Neljän päivän päästä piti tällaisen kulkueen
lähteä liikkeellepä sitä jäivät ystävykset odottamaan.

Aikaansa viettääkseen meni Paul saksalaisten kauppiaitten Turkuun
rakentamaan majataloon asustamaan, Jokkim Frese meni tapaamaan
viipurilaisia tuttaviaan, ja Samuel läksi vaeltamaan yliopiston
vahtimestarin luo.

Hänen astuessaan Kalle Fläskin asuntoon tuomiokirkon luona olevaan
yliopistorakennukseen oli tämän luona paraillaan kaupungin parturi ja
välskäri, vanha ukko Paavali Deinert sitelemässä vahtimestarin päässä
olevia haavoja, jotka hän oli saanut humalaisten ylioppilaitten
edellisenä iltana kadulla hyökätessä hänen kimppuunsa.

Nähdessään Samuelin koko pituudessaan ja laihuudessaan astuvan sisään
ja tuntiessaan hänen naamataulunsa hän huudahti:

-- Servus, domine frater!

Kalle Fläskillä oli näet piintynyt tapa puhua mahdollisimman paljon
latinaa, siten tullakseen professorien luokkaan luetuksi.

-- Servus, servus! vastasi Samuel. Salve in domum teum!

-- Gratias, gratias! vastasi Kalle.

Kalle oli hyvin laiha, pikkuinen ukon käppyrä, jolla oli kalju pää ja
pukinparta. Hän kiirehti parturia jouduttamaan tointaan, ja kun tämä
oli tehtävänsä loppuun suorittanut, kääntyi hän Samuelin puoleen ja
kysyi:

-- Qua de causa te video?

-- Quam in Turkum saapunus sum, te video haluan, vastasi Samuel
vakavasti.

Kalle nyrpisti nenäänsä tälle puutteelliselle latinalle ja jatkoi:

-- Quod tibi jessus est?

Samuel arvasi Kallen tällä lauseellaan tarkoittavan, mitä hänelle
kuului, ja vastasi:

-- Vita mea maxima vaihtelevaitudine est, sed nunc magnas res in
Stokholmam agere päättävääbö. In Turkum cum duos kamratibus venio et
post qvartam diem matkam alkamus. Patria in magna vaara est, et nos
patriam pelastaare aikomus.

-- Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, sanoi Kalle, mutta huomaan
sinun paljon unohtaneen siitä, jolloin luonani otit ensimäisiä
latinankielen opetuksia, jonka vuoksi lienee parasta meidän omalla
rakkaalla äidinkielellämme pitää suukopua.

-- Kyllähän minäkin itse huomaan latinan menevän kankeasti, sanoi
Samuel. En näet ole pitkään aikaan enää saanut olla sellaisten
oppineiden miesten seurassa kuin sinä olet.

-- Niin, niin, oppi vähenee kovasti, sen minä olen huomannut. Et voi
arvatakaan, kuinka huonoa latinaa nykyään ylioppilaatkin keskenään
puhuvat. Ellei olisi professoreja, joiden kanssa joka päivä saan
kieltä harjoittaa, niin unhottaisin minäkin roomalaisten jalot
lauseet.

Kalle nousi, meni huoneessa olevalle avainkaapille ja sanoi:

-- Käyn noutamassa sinulle hiukan viiniä, koska kerran olet asuntooni
tullut.

-- Mistä menet noutamaan, ethän vain krouvista asti? kysyi Samuel.

-- Minulla on oma pieni varastoni kirkon kellarissa, sanoi Kalle ja
poistui.

Vähän ajan päästä hän tuli, kainalossaan suuri pullo, josta hän
kaatoi kahteen viinituoppiin.

-- Kun nyt voimme taas pitkän ajan päästä juoda toistemme seurassa,
sanoi Kalle, niin onneksi olkoon!

-- Samoin sinun! vastasi Samuel. Viini on hyvää ja makeaa.

-- Parasta, mitä kirkko voi tarjota, parasta... niin, tarkoitan,
mitä minä voin tarjota, sanoi Kalle. Kerroit olevasi täällä toisten
seurassa ja aikovasi Tukholmaan, ja puheestasi käsitin, että isänmaa
on vaarassa. Kummallista, kuinka se aina vain on vaarassa. Minun
mielestäni on isänmaa aivan kuin nuori tyttö, jota joka puolelta
ahdistetaan, ja joka aina huutaa hädässään. Tätä en sano suinkaan
millään pahalla tarkoituksella, sillä rakastanhan isänmaata niinkuin
yliopistollisen miehen tulee, mutta sittenkin, miksi aina puhutaan
vaarasta! Eihän vain taas uusi sota ole päälle karkaamassa.

-- Ellei tässä toimita ajoissa, niin tiesi miten käy, sanoi Samuel.

Hän katsahti ympärilleen ja sanoi hiljaa:

-- Eihän vain kukaan meitä kuule?

-- Tämä on yliopiston rakennuksia, ei täällä ole ketään kuulijoita.
Karsserissakaan ei, kummallista kyllä, ole tänä hetkenä ketään. Ja
jos siellä olisi, niin kyllä melu kuuluisi kauas. Sehän on tämän
kaupungin pahin hoiluu- ja rallatuspaikka. Puhu siis rauhassa, jos
jotain on sydämelläsi.

-- Olemme saaneet käsiimme muutamia erinomaisen vaarallisia kirjeitä.

-- Aijai, aijai!

-- Ja nyt matkustamme Tukholmaan antamaan suuret herrat ilmi.

-- Sinä olet aivan ihmeellinen. Sinä antamassa ilmi? Ehdin jo tässä
ajatella, että muut olivat sinua ilmiantamassa, ja että tulit
luokseni etsimään turvaa.

-- Ei sen vuoksi Tukholmaan mennä, sanoi Samuel, kyllä minut tässäkin
maassa tuomita osataan. Asia on paljoa suurempi, valtionkavallus.

-- Hirtettämän sellaiset pitää, jotka isänmaataan kavaltavat,
huudahti Kalle innoissaan.

-- Samaahan me juuri olemmekin hommaamassa. Tämä kaikki olisi
varsin mahdollista, sillä todistuskappaleet ovat hallussamme, mutta
niitä koetetaan meiltä anastaa. En voi kertoakaan kaikkia niitä
seikkailuja, joiden alaisina olemme olleet näiden papereitten
tähden. En olisi sinulle tullut puhumaan mitään, ellei minulla
olisi omat epäilykseni siitä, että tässä kaupungissa on miehiä,
jotka ovat Viipurista asti ajaneet meitä takaa. Kerran ne petin
oikein perinpohjin, ja he jäivät jälkeemme. Mutta viivyimme Vihdissä
kauemmin kuin ensin aioimmekaan, ja sillä välin on varmaankin tuo
ahdistajamme päässyt jälillemme. Olin näkevinäni hänet täällä
kaupungissa, aivan kaupungin portin luona. Hän kääntyi kyllä
poispäin, mutta minä tunsin hänet sittenkin.

-- Sinä puhut kerrassaan kummallisia asioita.

-- Ainoa ihminen, joka voi ottaa tässä kaupungissa selkoa mistä
tahansa muiden huomaamatta ja aavistamatta, olet juuri sinä. Virkasi
pakottaa sinut kiertämään pitkin kaupunkia, poikkeamaan kaikkiin
kapakkoihin. Nyt tulisi sinun ajaa tuota miestä takaa. Ja kun hänet
olet saanut käsiisi, ilmoittaa siitä minulle.

-- Ja sinä sanot, että hän aikoo maalle pahaa.

-- Minä tiedän sen varmaan.

-- Oletko ilmoittanut tästä asiasta tovereillesi?

-- En.

-- Miksi et?

-- Arvelin, että minä yksinäni nutistaisin hänet. Katsohan, siellä
Viipurissa tapahtui jo yhtä ja toista, ja meitä auttoi eräs
kahdentoistavuotias poika. Minua hävetti hiukan, kun sellainen
ennätti minun edelleni. Sitten on meidät turvannut eräs talonpoika ja
hänen vaimonsa. Minä vain en ole tehnyt mitään, en muuta kuin kerran
ilveillyt niin paljon, että pelastuimme. Nyt tahtoisin näyttää, että
minäkin kykenen johonkin.

-- Sinulla on jalo sydän, vaikka oletkin suuri roisto monessa muussa
asiassa, sanoi Kalle Fläski. Sinä olet aivan kuin lantakasa, jolla
kukoistaa ihmeellisiä kukkasia. Minä voisin tästä asiasta sanoa
monta latinaista lausetta, mutta kun et niitä ymmärrä, niin jääkööt
sikseen. Ymmärrän aivan hyvin tarkoituksesi. Ja koska isänmaa
on vaarassa, niin tietysti minä teen vaikka mitä. Ilmoita siis,
millainen tuo mies on, niin minä menen häntä etsimään. Jos hän
on tavallinen mies, niin hän on tällä hetkellä jossain kaupungin
kapakassa, siitä olen varma. Mies on aivan kuin sammakko, se joutuu
aina siihen, missä on märkää.

Heidän keskustellessaan oli päivä jo alkanut hämärtää. Päätettyään,
millä tavoin antaisi tiedon Samuelille tutkimustensa onnistumisesta,
ja saatuaan kuulla, minkä näköinen ja millä tavoin puettu tuo
etsittävä mies oli, puki Kalle talvitamineet ylleen, otti käteensä
pahkurasauvan ja läksi tutkimusretkelleen. Ensiksi hän meni Anders
Merthenin kapakkaan, jossa aina oli väkeä eniten koolla.

Kapakassa oli suuri määrä ylioppilaita ja nämä ottivat Kalle Fläskin
tulon suurella huudolla vastaan.

-- Siinähän se meidän latinankielentaitoisin miehemme tulee, huusi
muuan ylioppilas, jonka nimi oli Abraham Poppius. Tulehan tänne
keskustelemaan maailman asioista meidän kanssamme. Quid tibi videtur?
Pacem aut bellum?

Kaikki odottivat suurella jännityksellä Kallen vastausta, sillä
jo monasti oli hän saanut ylioppilaat remahtamaan makeaan nauruun
ihmeellisellä latinallaan. Mutta Kalle olikin tällä kertaa päättänyt
olla sekaantumatta ylioppilaitten ilveilyyn ja vastasi senvuoksi:

-- En minä ole mikään pilli, jota te saatte oman halunne mukaan
puhallella.

-- Pilli et olekaan, vaan oikea klaneetti, joka pärisee yhtä ääntä,
sanoi Nikolai Varpuinen niminen ylioppilas. Eilenkin tuli sinusta
oikein korkeita ääniä, kun sinua hiukan puristelimme. Kuinka on
sinun pupukartanosi laita tällä hetkellä? Huomaan, että olet antanut
Deinertin laittaa katoksia ja suojia.

Kalle ei vastannut mitään, vaan loi tutkivia katseita hämärästi
valaistuun huoneeseen nähdäkseen, oliko siellä etsimäänsä miestä.
Kaikki olivat tuttuja, ei ollut ketään vierasta. Hän aikoi mennä, kun
ylioppilaat tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän ääreen
istumaan.

-- Vis du mi contradisare, sanoi Poppius matkien Kallen puhetapaa ja
käytöstä.

-- Sinä heittiö! ärähti Fläski.

-- Da mihi meliorem verbum, sanoi Poppius kerraten toista Kallen
epäonnistunutta latinalaista lausetta, joka oli jäänyt heidän
mieleensä.

-- Ingratus cuculus! sanoi vahtimestari. Tällä tavoin sinä minua
kohtelet, vaikka olen sinua niin monta kertaa auttanut, kun olet
karsserissa istunut.

-- Siksi minä tahdonkin sinua palkita, sanoi Poppius ja huusi
krouvaria tuomaan haarikan olutta.

Tämä teko hiukan lepytti Kallea, ja hän istui pöydän ääreen.

-- Sanonko teille kaikille yhteisesti jotain, sanoi hän juotuaan
tuopista. Te olette erinomaisen hyviä poikia, mutta kapakassa istutte
liikaa, ja siitä teissä herää hurjuus, villiys ja kaikki pahat.
Tämäkin kapakka on oikea pahojentöiden kutupaikka, jossa te iltaisin
kyykötätte. Jo kauas kadulle kuulee, kuinka täällä tyhmien puheiden
kutu käy. Huomenna kyllä suussanne on toiset puheet, kun saatte tulla
konsistoriumin eteen vastaamaan siitä, että minun päähäni teitte,
niinkuin sanoitte, henkireikiä.

-- Ole sinä sitten se valkoinen sammakko, joka opetat meille parempia
tapoja, sanoi Poppius.

-- Kyllä minä teille tapoja opetan! huusi Kalle. Hän aikoi jatkaa,
kun kapakan ovi samassa aukeni, ja sisään astui mies, jonka
vahtimestari heti tunsi siksi, jota Samuel oli käskenyt häntä
etsimään. Hän kääntyi heti ylioppilaitten puoleen ja sanoi hiljaa:

-- Konsistoriumin tulevassa kokouksessa päätetään stipendeistä. Moni
teistä voi sen kadottaa, jos minä nyt syytän teitä pahoinpitelystä.
Tahdotteko päästä siitä vapaaksi? Tietysti tahdotte, kyllä
minä arvaan. Jos teette tuolle tänne äsken tulleelle miehelle
kaiken sellaisen koiruuden, että hän neljäksi päiväksi tulee
kykenemättömäksi liikkumaan ja ainoastaan suullaan voi maata
vuoteessa, niin en puhu rehtorille mitään, en tee mitään valitusta.

-- Hän on suorastaan jalo mies! sanoi Varpuinen. Sinä aiot siis
palkata meidät kostamaan puolestasi? Jos lupaat kolme haarikallista
olutta vielä kaiken muun lupaamasi lisäksi, niin kyllä annamme hänen
nähdä tanssivia taivaankappaleita.

-- Saatte jokainen haarikallisen viiniäkin kaupan päällisiksi, sanoi
Kalle.

-- No sitten hän saa rukoilla jumalaansa, että hänen henkensä
säästyisi, sanoi Varpuinen.

Ylioppilaat pitivät pientä neuvottelua keskenään ja sitten he
alkoivat ilveilynsä.

Kaikki nousivat seisomaan ja Nikolai Varpuinen astui juhlallisena
Didrikin eteen, kumarsi syvään ja lausui:

-- Tervetuloa sankariseuraan!

Didrik hiukan sävähti nähdessään ylioppilaitten tulevan häntä
kohden; hän näet pelkäsi näiden jollain tavoin tietävän hänestä
pahoja, ja nuoria sekä innostuneita kun olivat, voisivat nämä ryhtyä
väkivaltaisuuksiin. Mutta kun hän näki kaikkien juhlallisesti
kumartavan hänelle, haihtui epäilys ja hän vastasi tervehdykseen.

-- Kiitän kunniasta!

-- Kunnia on kokonaan meidän puolellamme, vastasi Nikolai Varpuinen.

-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Didrik.

-- Sitä, että kunniaa emme anna muille. Me pidämme sen omanamme.

-- Tahdotteko loukata? vastasi Didrik kiukkuisesta

-- En tiedä, mikä loukkaus sanoissani voisi piillä, sanoi Varpuinen
hyvin kohteliaasti. Oletteko ehkä kunnian puutteessa, koska niin
iskette tähän sanaan?

Didrik puri huultaan eikä vastannut mitään.

-- Kohdelkaa arvokkaasti sellaista herraa, kuin tämä on, sanoi
Kalle. Hän on Viipurin kaunistus ja kunnia ja on tullut tänne meidän
joukkoomme loistamaan.

-- Siinä tapauksessa istukoon hän meidän keskessämme valkeutena,
sanoivat ylioppilaat.

Ja Nikolai lisäsi:

-- Armollinen herra, älkää väistykö seurastamme, vaan olkaa aivan
kuin kynttilä valaisemassa meitä. Kyllä me niistämme, jos niin
tarvitaan.

-- Mitä tämä ilveily oikeastaan tarkoittaa? huusi Didrik. Mitä
tekemistä teillä on minun kanssani. Varokaa, ettei täällä synny
kilinä!

-- Tarkoitatte sillä varmaankin, että aiotte ottaa kättä pitemmän
esiin, lausui Nikolai. Meilläkin on sellainen ja olemme sen
käyttämisessä kaiket päivät itseämme harjoittaneet. Mutta miksi
saivartelemme sanoja, tulkaa armollinen herra joukkoomme, niinkuin
olemme pyytäneet.

Didrik katsoi epäilevästi nuoriin ylioppilaihin, mutta kun nämä
pysyivät aivan vakavina, niin hän katsoi viisaimmaksi suostua heidän
ehdotukseensa ja siirtyi huoneen perälle pöydän ääreen. Hän aikoi
istua laidimmaiselle rahille, mutta ylioppilaat pakottivat hänet
kohteliain elein siirtymään aivan perälle nurkkaan, ja kun hän sinne
oli mennyt, niin saarsivat ylioppilaat rahit niin, ettei Didrik olisi
voinut päästä sieltä pois muuten kuin toisten siirryttyä paikoiltaan.

-- Ensiksi kuninkaan ja isänmaan malja! sanoi Kalle kohottaen
haarikkaansa.

Didrik rypisti silmäkulmiaan, tarttui maljaansa, mutta ei nostanut
sitä huulilleen.

-- Mitä tämä tietää, huusi Nikolai, ettekö juo kuninkaamme ja Suomen
maljaa? Huono on se mies, joka sitä ei tee.

Didrik nosti haarikan suulleen ja joi.

-- Hän on varovainen, mutisi Kalle Fläski itsekseen. Millähän pojat
tuon linnun aikovat saada pehmitetyksi?

Mutta nyt jo iski Nikolai Didrik Königiin.

-- Teidän naamataulunne ei oikein miellytä minua, sanoi hän. Siinä on
jotain kavalaa ja petollista.

-- Ellei miellytä, niin olkaa sitten erillänne minusta, sanoi Didrik.
Minä en aio kasvojani muuttaa jokaisen nulikan tähden.

-- Nulikan, sanoitko nulikan? karjaisi Nikolai. Minä en ole mikään
nulikka, minä, joka olen ollut jo viisitoista vuotta ylioppilaana ja
vuoden naimisissa. Vai nulikan?

-- Minä sanon mitä sanon, vastasi Didrik ja hapueli miekkansa kahvaa.

-- Mutta täällä ei saa sanoa mitä sanoo, vastasi Nikolai tiukasti.
Olenko minä nulikka?

-- Olet, kakara, vesa, pahankurinen vekara, jos tahdot tietää.
Antakaa minun nousta, minä en tahdo olla täällä!

-- Vai et tahdo, mutta saatkin olla, koska kerran kunniallisesti
olemme seuraamme kutsuneet. Ellei armollinen herra nyt istu alallaan,
niin tulee tästä sellainen leikki ruumiiseenne, että kirput saavat
punaisessa meressä uida!

-- Mitä te oikeastaan minusta tahdotte, karjaisi Didrik. Enkö saa
olla siellä, missä tahdon, ja mennä sinne, minne tahdon?

-- Ette. Te olette siellä, missä me tahdomme, uhkaili Nikolai.

-- Tuossa on sinulle, suulaalle vekaralle, sanoi Didrik ja sivalsi
häntä korvalle.

-- Näittekö pojat, näittekö? sanoi Nikolai hammasta purren. Hän löi
minua. Näittekö?

-- Näimme, vakuuttivat toiset.

-- Hän harrastaa luvattomia käsitöitä, jatkoi Nikolai. Sellainen on
rangaistava. Antakaamme hänelle hiukan veljellistä kuria.

-- Tule tänne, jos uskallat, sinä senkin hunsvotti ja pennaali! huusi
Didrik nousten paikaltaan ja aikoen hyökätä Nikolaihin käsiksi.
Mutta tämä oli toisten kanssa varuillaan, ja pian oli pöytä kumossa
ja miehet toistensa kimpussa. Didrik oli notkea ja oli jo vähällä
päästä toisten käsistä ja oli menossa ovea kohden, kun Kalle Fläski
pisti kädessään olevan pahkurasauvan hänen koipiensa väliin, ja mies
retkahti permannolle.

Samassa oli Nikolai hänen selässään ja repi suuria tukkoja hiuksia
hänen päästään.

-- Harjoitetaanhan hiukan kaskenpolttoa, sanoi hän. Ensin kaadetaan
ja sitten poltetaan. Kekäle tänne pian!

Muuan ylioppilas sieppasi palavan kekäleen takasta, ja sillä alkoi
Nikolai kärventää Didrikin päätä. Mies parkaisi pahasti ja ponnahti
sellaisella voimalla maasta, että Nikolai lensi kauas. Didrik pääsi
jalkeilleen, sieppasi miekkansa huotrastaan ja aikoi sillä lävistää
Nikolain. Mutta samassa oli jo viisi kuusi ylioppilasta hyökännyt
häneen takaapäin ja kaatanut hänet uudelleen maahan. Ja nyt alkoi
jumalaton möykytys. Nikolai jyskytti Didrikin päätä permantoon ja
huusi koko ajan:

-- Etkö jo tuperru, sinä senkin viipurilainen, etkö jo tuperru!

Vähitellen tuli Didrik aivan hervottomaksi ja makasi tajuttomana
lattialla. Silloin ylioppilaat päästivät hänet ja sanoivat Kallelle:

-- Toimita nyt juotavaa, sillä totisesti sen olemme rehellisesti
ansainneet.

Pian olivat nuoret miehet vetäneet nahkaansa saatavansa, jonka
jälkeen he katsoivat viisaimmaksi lähteä tiehensä, sitä ennen
kuitenkin ankarasti varoittaen krouvaria olemaan ilmoittamatta
kellekään heidän nimiään, muuten uhaten heitellä hänen ikkunansa
säpäleiksi.

Kadulle tultuaan arveli Kalle Fläski:

-- Mutta muistakaamme, mitä laupias samarialainen teki, kun hän näki
rosvojen käsiin joutuneen miehen. Hän auttoi. Niin mekin tehkäämme.

Hän meni kaupungin vahtihuoneeseen, joka oli torin keskellä ja jota
nimitettiin korttikaariksi, ja sanoi sinne tultuaan:

-- Menkäähän, rakkaat ystävät, Merthenin kellariin auttamaan. Siellä
on taas ollut aivan jumalaton melske ja mellakka. Ketkä rosvot
ja pahantekijät lienevätkään lyöneet aivan tainnottomaksi erään
muukalaisen. Menkää ja hakekaa haavurikin, jotta tämä häntä auttaisi.

Tämän tehtyään ja ylistettyään suurta lähimmäisenrakkauttaan meni
Kalle Fläski etsimään Samuelia ja ilmoitti hänelle, että tuo
viipurilainen nyt makasi aivan tajuttomana kapakan permannolla eikä
siitä nouse moneen päivään.

-- Kyllä sen miehen ruumis nyt mahtaa olla yhtä kirjava kuin
sateenkaari, sanoi hän. Ja jos hänen päässään ei kihise ja pihise
aivan kuin tuoreet puut liedessä, niin sitten turkulaisten
ylioppilaitten hyppyset eivät ole entisen veroiset, vaan ovat
pakkasessa kangistuneet.

Samuel tuli tämän kuultuaan niin hyvälle tuulelle, että alkoi vähän
ajan päästä itkeä, syleili Kalle Fläskiä ja sanoi:

-- Sinä olet sentään oikea ystävä, joka et toista pahassa pulassa
hylkää. Sinä olisit kaikin puolin muuten erinomainen ihminen, kun et
vain tahtoisi puhua latinaa. Nyt olet tehnyt isänmaalle sellaisen
palveluksen, että haudallasi minä laulan varmasti juhlallisen laulun,
vieläpä latinan kielellä.



XII.

Jälleen ansassa.


Varattuaan itselleen makuupaikan saksalaisten kauppiaitten
majatalossa päätti Paul Moij mennä kaupunkia katselemaan. Tätä ennen
hän siisti pukunsa, kampasi huolellisesti tukkansa, sitoi oikealle
korvalleen nauharuusun pitämään koossa kiharoita, asetti peilin
ääressä lakkinsa hiukan kallelleen päähänsä ja pani hienot, nahalla
vuoratut hansikkaat käsiinsä.

Hitaasti ja arvokkaasti hän asteli, toinen käsi miekan kahvassa,
toisen heilahdellessa sivulla ja makea hymy suupielissään.

Hän etsi seikkailua. Kuinka olisi hän saattanut viettää kolme päivää
kaupungissa etsimättä naisseuraa? Hän loi jokaiseen kauniinpuoleiseen
naiseen tutkivan katseen, hän kääntyi toisinaan katsomaan heidän
jälkeensäkin, mutta kukaan ei antanut hänelle merkkiä seuraamaan.
Hieman pahalla tuulella hän senvuoksi palasi majataloon ja mutisi
itsekseen:

-- Tämän kaupungin naiset eivät ymmärrä, mikä on todella hienoa.
Arvaahan sen, kun täällä on suuri lauma ylioppilaita, jotka eivät
suinkaan ole mitään koreakäytöksisen herran esikuvia; eivät he ole
edes tottuneet vaatimaan sopivaa pukeutumista ja arvokasta käytöstä.
Viipuri on paljoa enemmän tekemisissä ulkomaiden kanssa kuin Turku,
siksi siellä ymmärretäänkin tällaisia asioita paljoa paremmin. Olisin
minä kävellyt tällä tavoin Viipurissa, niin kylläpä olisi jokaisen
oven raossa ja jokaisen ikkunan takana kaksi kaunista silmäparia
katsomassa minun ohikulkuani.

Kauaakaan ei hän ollut näissä synkissä mietiskelyissään ollut,
kun hänet herätti niistä muuan vanha vaimo, joka syvään niiaillen
lähestyi häntä.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi Paul hieman äreästi.

-- Täällähän minä tämän kauniin herran näen silmieni edessä, sanoi
akka niiaten entistään syvempään.

-- Tuossa on kolikko sinulle, jos sitä tulit kerjäämään, sanoi Paul
heittäen vaimolle rahan.

-- Enhän minä kerjää itselleni, vaan toiselle, en minä rahaa tahdo,
vaan rakkautta, sanoi akka imelästi.

-- Mitä järjettömyyksiä sinä latelet? Osaako ja saako tuollainen
kuvatus puhua rakkaudesta? ärähti Paul.

-- Niin armollinen herra nyt on kiukkuinen kuin kissa vastapäivää
sitä silitellessä, mutta jos tässä olisi se, joka minut lähetti, joka
nyt huokaa ja puhisee, niin kyllä äänenne sulaisi. Minä olen vanha
kekäle, hän on kuin kirkas valkea, niin korea, silmät on hänellä
taivaansiniset ja nenä kuin palko, niin sileä, ja mikä suu, sellainen
punainen nyplykkä, jota katsellessa toisen suuta oikein kutkuttaa.

-- Mitä sinä, haaska, höliset? sanoi Paul. Kuka sinut on lähettänyt?

-- Kun armollinen herra tänään itseään näytti ja muita katseli, niin
sattui minun neitoseni silmät osumaan tuohon kauniiseen vartaloon ja
ihanaan naamaan, ja hän on tullut aivan kuin kipeäksi. Niin, kipeä
hän on, ei tee muuta kuin istuu paikallaan ja puhisee. Ja teitä hän
haluaisi nähdä.

-- Missä hän asuu, kysyi Paul, ja milloin hän tahtoo minun saapuvan
hänen luokseen?

-- Nyt heti, kiiruimman kautta, sanoi akka. Minä olen tullut
noutamaan.

-- Sinä varmaankin liioittelet tuon neitosen kauneutta, mutta
samapahan tuo...

-- Minäkö liioittelen? Puhun niin totta kuin tosi on. En ole niin
kaunista neitosta ennen nähnyt, en totisesti ole, ja ovat monet häntä
tavoitelleet, mutta kukaan ei vielä ole saanut omakseen.

Kuinka siinä puhelivatkaan, niin heräsi Paulissa sellainen
uteliaisuus nähdä tuo nainen, joka heti ensi silmäyksellä oli häneen
ihastunut, että hän suostui seuraamaan vanhaa vaimoa.

Oli jo aivan hämärä, kun he tulivat kadulle. He astelivat sillan
poikki Linnankadulle. Erään kujan kulmassa vaimo kuiskasi Paulille:

-- Nyt armollisen herran täytyy antaa sitoa silmänsä, sillä muuten ei
hän ota luokseen.

-- Miksi ei?

-- Kun hän pelkää tämän tulevan ilmi ja kun hän ei vielä tiedä,
kuinka paljon voi luottaa armollisen herran rakkauden laatuun ja
tapaan.

-- Sido sitten pian, sanoi Paul, sillä haluan jo päästä tuon naisen
puheille.

Vanha vaimo sitoi silkkisen liinan Paulin silmille ja alkoi häntä
taluttaa. He astelivat eräästä portista sisään, muuan ovi aukeni,
he tulivat käytävään, joka päättyi oveen, jolle vaimo kolkutti.
Ovi aukeni, ja Paul astui sisään huoneeseen, josta suloinen lämmin
lehahti häntä vastaan.

Hän ojensi kätensä ollen varma siitä, että armaat naisen sormet
niihin tarttuisivat, kun hän äkkiä tunsikin molemmin puolin
rautaisten kourien tarttuvan häneen ja samassa vääntävän hänen
kätensä selän taakse, jossa ne äkkiä nuoralla sidottiin.

Paul tempoili kyllä, mutta hyökkäys oli ollut niin odottamaton, että
hän ei millään voinut itseään puolustaa.

Hänen silmiltään otettiin liina pois, ja silloin hän näki edessään
kolme aivan ventovierasta miestä, jotka nauraen katsoivat häneen.

-- Onko hän sama mies? kysyi akka, joka Paulin oli tähän ansaan
saattanut.

-- Emme tiedä varmasti, sanoi muuan pitkä ja tumma mies, joka
näytti olevan joukon johtaja, mutta merkeistä päättäen hän on sama.
Joka tapauksessa sitokaamme hänen jalkansakin, jotta hän ei pääse
laisinkaan liikkumaan.

Paulin ponnistuksista huolimatta sidottiin köysillä hänen
jalkansakin. Kun tämä oli tehty, sanoi joukon johtaja:

-- Missä se herra on, joka tämän käski tekemään?

-- Hän sanoi menevänsä lyhyeksi aikaa Merthenin kellariin
virkistämään kurkkuaan, sanoi joukon nuorin, muuan kalpea mies.

-- Mene häntä noutamaan ja ilmoita, että saalis on pauloissa, sanoi
tumma mies.

Nuori mies läksi nopeasti ovesta.

-- Mitä te minusta tahdotte? sanoi Paul kiukkuisena, koetellen
vapautua köysistä.

-- Älä siinä suotta tempoile, kyllä ne kestävät, sanoi tumma mies
pilkallisesti. Mitäkö me tahdomme, sen saat kuulla sitten, kun se
herra tulee, jolla on sinulle asiaa.

Paul huomasi kaiken vapautumisyrityksen olevan turhaa. Hän makasi
maassa selällään ja katseli huonetta. Se oli aivan yksinkertainen
ja oli varmaankin jossain aivan syrjässä olevassa rakennuksessa.
Hän turvautui avunhuutoon, mutta tuskin hän oli ensimäisen huudon
päästänyt, kun jo äskeinen tumma mies oli tukkinut hänen suunsa
vaatteella.

-- Keneksi he minua luulevat ja miksi he minut ovat vanginneet? tuumi
Paul viruessaan lattialla sidottuna.

Tumma mies ja hänen seuralaisensa, joka tähän asti oli pysynyt aivan
vaiti, sekä vanha vaimo istuivat pöydän ääreen ja alkoivat ryypätä
viinaa, jota tumma mies tarjosi taskussaan olevasta pullosta.

He kuiskailivat jotain keskenään. Paul ei erottanut siitä muuta, kuin
että heidän tuli saada jokseenkin suuri palkkio siltä mieheltä, jota
joukon nuorin oli mennyt etsimään.

Jonkun ajan kuluttua tämä nuori mies saapui ja kertoi, että etsimänsä
herra oli maannut haavurin sidottavana kapakan permannolla. Joukko
tuntemattomia miehiä oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja pidellyt
häntä pahoin. Hän oli kuitenkin ollut siksi tajussaan, että oli
käskenyt heitä hyvin vartioimaan saalista siksi, kunnes hän voi tulla
tutkimaan. Rahat hän lupasi suorittaa vasta sitten, kun on nähnyt,
onko mies oikea vai eikö.

-- Totta kai hän oikea on, sanoi tumma mies. Onhan hän sama, jota
hän kaupungin portilla minulle osoitti, kun nuo kolme miestä ajoivat
kaupunkiin. Hän on varmasti sama. Mutta mitä me nyt teemme? Missä me
pidämme tätä miestä?

-- Jättäkää hänet tänne minun asuntooni, sanoi vanha vaimo. Kyllä
minä häntä vartioin.

-- Mutta jos tänne tulee joku ja näkee lattialla makaavan sidotun
miehen, niin voi siitä syntyä kova mellakka? lausui tumma mies.

-- Pankaamme hänet piiloon aivan varmaan paikkaan, sanoi akka.

Hän nosti lattiassa olevaa luukkua. Miehet tarttuivat Pauliin ja
kantoivat hänet sidottuna kellariin.

Luukku laskeutui hänen päälleen, ja hän oli yksin.

Maattuaan pitkän aikaa odotellen jotain muutosta tapahtuvan
elämäänsä, joko sitten hyvään tai pahaan päin, alkoi hän tuumiskella:

-- Kullakin ihmisellä on sellainen kohta, joka hänet houkuttelee
vaaraan. Minulla ovat naiset. Heti kun vain kuulen puhuttavan, että
tuollainen yksilahkeinen muka on minuun ihastunut, niin unohdan
kaiken varovaisuuden ja ryntään häntä kohtaamaan. Ja tässä minä nyt
olen sidottuna, aivan kuin sika ennen teurastusta. En voi käsittää
muuta, kuin että Viipurista on tänne saapunut joku, joka on yrittänyt
ottaa minut käsiinsä. Ja arvaan kyllä miksi.

Myöhään illalla tuli vanha vaimo katsomaan, miten vankinsa voi.
Seuraavana aamuna hän toi hiukan keitosta ja pisteli sitä Paulin
suuhun, otettuaan ensin siteen pois.

Oli päivä kulunut puoleensa, kun äkkiä kellarin luukku avattiin,
ja nuo kolme miestä tulivat Paulin luo, nostivat hänet maasta ja
kantoivat luukusta tupaan.

Paul näki edessään Konrad Gyllenstjernan.

-- Hän ei ole oikea mies! sanoi tämä miehille.

-- Hauskaa kuulla, lausui siihen Paul. Äkkiä nähdessäni teidät luulin
teidän tulevan jatkamaan hellää keskustelua vaimonne serkun kanssa.

Gyllenstjernan silmät iskivät tulta.

-- Parasta on teidän säästää pilkkanne toiseen kertaan, sanoi hän,
sillä nyt aion panna toimeen ankaran tutkimuksen. Etsikää ensin
kaikki hänen taskunsa.

Miehet alkoivat kopeloida pitkin Paulin ruumista.

-- Jos etsitte kirjeitä, niin on tämä toimitus aivan turhaa, sanoi
Paul. Olen ne pannut paljoa turvallisempaan paikkaan kuin mitä oman
ruumiini vuorilautojen väli on.

Maaherra tutki itse tarkkaan Paulin poven. Kun hän ei sieltä löytänyt
mitään, sanoi hän:

-- Missä on Didrik König?

-- Hän makaa sairaana majatalossa, vastasi tumma mies. Eilen oli
joukko rosvoja pidellyt häntä pahoin Merthenin kellarissa.

-- Minä olen tässä! kuului ääni ovelta. Sisään astui Didrik König
sidottuna ja laastaroituna.

-- Olette siis päässyt jälleen jaloillenne? sanoi maaherra.

-- Vähällä oli, ettei päälleni pantu puupalttoota, sanoi Didrik,
niin perin pahasti joukko nuoria miehiä, joita luulen ylioppilaiksi,
piteli minua eilen. Mutta välskärin ja oman luontoni avulla olen
jälleen päässyt jalkeille.

Hän kääntyi Paulin puoleen ja sanoi:

-- Tuonko he ovatkin ottaneet kiinni?

-- He ovat erehtyneet miehestä, sanoi maaherra, mutta vielähän meillä
on aikaa saada tuo toinenkin ansaan, sillä varmaankaan hän ei ole
vielä ennättänyt kaupungista poistua.

-- Olisin melkein suonut hänen sijassaan tuossa näkeväni sen
laihan ruipelon, joka väkeni pirullisilla tempuillaan lumosi ja
varasti hevoseni, lausui Didrik. Hän liikuskelee kaupungilla, mutta
vuoteeseen sidottuna kun olin, en ole voinut häntä saada käsiini.

-- Kirjeet ovat joko hänellä taikka nuorella Fresellä. Meidän täytyy
saada molemmat käsiimme, sanoi maaherra.

Hän kääntyi kolmen miehen ja vanhan vaimon puoleen ja lausui:

-- Vartioikaa tätä tarkasti, jotta hän ei pääse karkaamaan eikä siis
voi auttaa noita toisia. Ja nyt heidän luokseen.

Maaherra läksi Didrikin seurassa. Miehet kantoivat Paulin kellariin.
Noustessaan sieltä aikoivat he sulkea luukun, mutta vanha vaimo sanoi:

-- Jättäkää se auki, jotta voin häntä paremmin pitää silmällä, sillä
kuka tietää, eikö hän jollain tavoin voi keksiä keinoa, millä pääsee
siteistään.

Miehet poistuivat, ja akka alkoi kartata villoja, samalla veisaten
virttä.

-- Sellaista naista ei vielä ole tähän maailmaan tullut, joka
jouduttuaan miehen kanssa samaan huoneeseen ei alkaisi hänen kanssaan
keskustella, arveli Paul. Odottakaamme siis.

Akka karttasi ja veisasi. Silloin tällöin hän kumartui katsomaan,
liikkuiko Paul vai oliko paikallaan.

Kului aikaa kotvasen, virsi loppui, akka kakisteli kurkkuaan,
vilkaisi Pauliin ja sanoi:

-- Eikö tule kovaksi maata?

-- Eihän tuota. Minun ruumiini on tehty ympärimaattavaksi.

-- Aina vain hyvällä tuulella, sanoi akka nauraen.

-- Mihinkä sitä tällainen mies riitingistään pääsee, vastasi Paul.

-- Ei pitäisi tuollaisen korean nuoren miehen ruveta vehkeilemään
suuria herroja vastaan. Sellaisesta tulee aina ikävyyksiä.

Hän katseli pää kallellaan hetkisen Paulia ja sanoi sitten:

-- Toisinkohan sinne hiukan olkia alle, jotta olisi mukavampaa?

Hän nousi ja kapusi vähän ajan päästä kellariin, sylissään kupo
olkia, jotka hän asetti Paulin viereen ja sitten auttoi häntä
siirtymään tälle vuoteelle.

-- Teillä on kovasti hyvä sydän, sanoi Paul niin makoisesti kuin
suinkin osasi.

-- Tuleehan sellainen ihmiselle ihan väkisin, kun kauan elää ja
paljon kaikenlaista saa nähdä. Ja kun on yksinään.

-- Eikö teillä ole lapsia?

-- Mitäs niistä vanhan ihmisen lapsista, menevät maailmalle heti
vartuttuaan.

-- Mitä te oikeastaan hommailette?

-- Niin, minäkö? Minä olen maa-akkana, autan ihmisiä tulemaan
maailmaan.

-- Voisitte sitten auttaa minuakin pääsemään maailmaan taas, sanoi
Paul.

-- Ei herra saa sillä tavoin puhua. Henkenihän menisi, jos auttaisin
pakenemaan. Minä olen luvannut vartioida, ja minun täytyy se tehdä.

-- Jos kuitenkin palvelisitte minua ettekä noita toisia, kyllä minä
sellaisen palveluksen aina muistaisin.

-- Minä menen herran luota pois, kun sillä lailla puhuu, sanoi akka
ja kiipesi portaita ylös tupaan.

Hän istui entiselle paikalleen ja alkoi karttaamisen ja virrenveisuun
uudelleen.

Tätä jatkui kauan aikaa. Hän alotti heti toisen virren, kun toinen
loppui.

Päivä alkoi jo hämärtää, kun tupaan tuli muuan nuori tyttö. Akka
sulki heti hänen tullessaan kellarin luukun, jotenka Paul ei
ennättänyt nähdä, millainen tyttö oli. Hän vain äänestä arvasi, että
tämä oli nuori.

Hän kuuli päänsä päältä astuntaa, ja sitten luukku avattiin ja vanha
vaimo sanoi:

-- Katsohan nyt, Justiina, kuinka kaunis herra minulla on
vartioitavana!

Paul näki luukun laidan yli kumartuvan kauniit, verevät tytönkasvot.

-- Mutta muista valasi, ettet kellekään kerro, että täällä sellainen
on, sanoi akka.

-- En kerro, en kerro, vakuutti tyttö. Voitte olla, mummo, aivan
rauhassa.

-- No, nyt on turvauduttava varmaan keinoon, ajatteli Paul.

Hän alkoi äkkiä valittaa ja sanoi:

-- Kylläpä tuo side painaa pahasti; saisi olla lievemmällä.

-- Kyllä minä tulen auttamaan, sanoi Justiina ja alkoi kiivetä
portaita alas.

-- Kun et vain päästä häntä vapaaksi, sanoi mummo.

-- En päästä, en! vakuutti Justiina.

Hän tuli Paulin luo. Kumartuessaan hänen puoleensa ei hän voinut olla
hymyilemättä.

-- Jo nappaa, jo nappaa! arveli Paul. Hän kuiskasi tytölle:

-- Kaunis neito, tehkää minulle pieni palvelus.

-- Hiljaa, ettei mummoni kuule, sanoi tyttö.

-- Etkö jo tule valmiiksi kohta? sanoi akka kurkistaen luukusta
kellariin.

-- Kohta, mummo, kohta, vastasi tyttö. Hän kumartui aivan Paulin
lähelle.

-- Auttakaa minua, kuiskasi Paul.

-- Mitä tahdotte? kysyi Justiina aivan hiljaa.

-- Menkää saksalaisten kauppiaitten majataloon ja ilmoittakaa Jokkim
Freselle, että hän pelastaakseen asiamme heti paikalla lähtee
Tukholmaan. Minä tulen pian jälestä.

-- Kyllä menen, vastasi tyttö.

-- Mutta älkää viivytelkö. Ilmoittakaa missä olen.

-- Sitä en tohdi tehdä.

-- Samapa se, kun vain viette sanani perille.

-- Etkö jo sieltä tule? sanoi akka tuvasta.

-- Johan minä tulen.

-- Hän on auttanut jo käteni oikeaan kuntoon, sanoi Paul. Tahtoisin
maksaa palkan. Kun minulla ei ole rahaa, niin antaisin sen
sanoillani. Kumartukaahan, kaunis neito, hiukan lähemmäksi, jotta
voin kuiskata.

-- En minä tohdi, sanoi Justiina, mutta painoi päätään hiukan
lähemmäksi.

-- Mitä siellä viivyttelet, sanoi akka. Nopeasti hameitaan kokoellen
Justiina juoksi portaita ylös.

-- Mies hallitsee maailmaa naisen kautta! sanoi Paul itsekseen.

Tyttö sanoi mummolleen hyvästi, nyökkäsi vielä luukusta kerran ja
meni.

Vanha vaimo tuli hänen mentyään luukun ääreen ja sanoi:

-- Se oli minun tyttäreni tytär, oikein kaunismuotoinen lapsi.
Ja niin hyvä, niin kovasti hyvä, kyllähän herra sen huomasi. Hän
käy aina silloin tällöin minua katsomassa ja tuo jotain hyvää
syötäväkseni.

Vähän ajan päästä akka tuli Paulin luo ja ruokki häntä keitoksella,
jota Justiina oli tuonut.

-- On sitä sentään kovin surkea katsella, kun noin komea mies makaa
kädet sidottuina, sanoi vaimo Paulille. Tekeehän tuollainen mies aina
käsillään kaikenlaista hyvää.

-- Päästäkää ne auki, sanoi Paul, koska niin säälitte minua.

-- Kyllähän minä päästäisin, ellen tietäisi siitä tulevan minulle
yhtä ja toista pahaa.

Noustessaan portaita ylös hän kääntyi Paulin puoleen ja sanoi:

-- Odotetaanhan, eiköhän tässä vielä jotain keinoa ilmesty.

Paulin sydän oikein sävähti tätä kuullessaan. Hän aikoi jotain
kysyä, kun samassa kuului ovi käyvän, ja äänestä tunsi Paul
vangitsijoittensa tulleen huoneeseen.

-- Onko hän tallella? kysyi tumman miehen ääni.

-- Totta kai hän tallella on, sanoi akka. Tulen juuri tarkastamasta
siteitä.

Miehet katselivat aukosta Paulia, ja sitten luukku suljettiin.



XIII.

Isäpuolen luona.


Erottuaan ystävistään meni Jokkim Frese kohtaamaan Turun hovioikeuden
asessoria Johannes Vasseniusta, joka oli naimisissa viipurilaisen
raatimiehen Hannu Ruuthin lesken Sigridin kanssa, tuon saman naisen,
jota Didrik König aikoinaan kaikin voimin oli tahtonut saada
omakseen. Jokkimin mielessä paloi ikävä saada nähdä jälleen Barbara,
tuo ihana neito, jonka kanssa hän lapsena oli Viipurissa leikkinyt,
mutta jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt.

Asessori Vassenius asui Aurajoen lähellä Luostarijoen-kadun varrella
omassa talossaan, jonka taitavasti koristeltu portti jo jokaisen
sivukulkijankin pani aavistamaan, kuinka upeata mahtoikaan olla
portin sisäpuolella, jossa asui hovioikeuden asessori ja Sääksmäen
kihlakunnan tuomari.

Jokkim vietiin saliin, jonka seinät olivat puoliväliin
verhotut punaisella piukilla; katossa riippui suuri messinkinen
kahdeksanhaarainen kynttiläkruunu, seinällä komeili venetsialainen
lasipeili, korkeaselkäiset tuolit olivat kuositellulla nahalla
päällystetyt, ja miehenkorkuisen, leikkauksilla varustetun kaapin
päällä oli suuria hopeisia kannuja ja vateja. Kaikkialla ilmeni halu
näyttää, kuinka varakas talo oli.

Kun Jokkim astui tähän huoneeseen, nousi ikkunan luota ompelutyönsä
äärestä heti talon rouva Sigrid ja hetkisen tunnusteltuaan, kuka
tulija oli, riensi hänen luokseen ilosta huudahtaen ja sulkien hänet
syliinsä:

-- Sehän on Jokkim Pietarinpoika, sanoi hän. Sepä on hauskaa, että
viipurilaisiakin tänne taas eksyy!

-- Olen matkalla Tukholmaan, vastasi Jokkim, ja odottaessani
matkaseuraani poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.

Jokkimin nimen kuullessaan riensi heti hänen luokseen kaksi nuorta
miestä, Sigridin ensimäisestä avioliitosta olevat pojat, Henrik ja
Jakob, jotka äitinsä mentyä naimisiin olivat joutuneet isäpuolensa,
asessori Vasseniuksen holhottaviksi.

Huoneessa oli kolmaskin, noin yhdeksäntoistavuotias solakka nuori
mies, jonka koko olemus ilmaisi suurta itsetietoisuutta. Hän lähestyi
Jokkimia ja ojensi hänelle kätensä.

Kun Sigrid rouva huomasi Jokkimin oudoksuen katsovan nuoreen mieheen,
sanoi hän nauraen:

-- Älä, Jokkim, noin kummastellen katso poikapuoleeni, vaan ojenna
kättä Johanille.

Mutta yhtä vielä kaipasi Jokkim talon nuoresta väestä, Barbaraa.
Tämä oli istunut ikkunan luona äitinsä vieressä ja vieraan tullessa
sisään oli ensin arkana painautunut ikkunanpieleen varjoon, mutta
kuullessaan Jokkimin nimen hitaasti noussut ja epäröiden seisoi
paikallaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli suoritettu, huomasi
Sigrid, että yksi vielä ei ollut käynyt tulijaa tervehtimässä, ja
kääntyi senvuoksi Barbaraan päin sanoen:

-- No, Barbara, etkö tule sanomaan päivää entiselle leikkitoverillesi?

Punastuen astui nuori tyttö Jokkimia kohden ja ojensi hänelle
kätensä. Sigrid rouva seisoi vieressä, ja kun nuoret aikoivat
supistaa tervehdyksensä tähän, nauroi hän heleästi ja huudahti:

-- Oletteko ihan hulluja, suudelkaa toki toisianne, olettehan vanhoja
lapsuudenystäviä!

Verilaine nousi kummankin kasvoille, Jokkim kumartui tyttöä kohden
ja kepeästi huulillaan kosketti hänen huuliaan. Tämä senaikuinen
tervehdystäpä oli sinä hetkenä Jokkimille jotain ihmeellistä ja
pyhää. Koskettaessaan huulillaan Barbaran huulia tunsi hän, miten
koko ruumiinsa aivan sävähti; se häntä riemastutti ja samalla teki
hänet araksi. Aivan kuin päästäkseen selville omasta itsestään hän
katsahti ympärilleen ja kohtasi nuoren Vasseniuksen kiukkuiset
silmät. Sinä hetkenä molemmat miehet tiesivät, että heidän välillään
oli elämässä syntyvä taistelu tämän naisen omistamisesta. Barbarakin
oli tämän katseen huomannut ja väistyi hiukan loitommalle.

Muut huoneessa-olijoista eivät olleet kääntäneet huomiotaan tähän
seikkaan. Sigrid rouva arveli Barbaran väistymisen johtuvan hänen
arkuudestaan ja sanoi nauraen:

-- Ei uskoisi, että sinä, Barbara, olet minun tyttäreni, niin hirveän
kaino sinä olet. Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei mieleni tehnyt
mitään niin kovasti kuin saada tavata nuoria poikia. Sinä olet aivan
kuin vierasta verta. Ja mitä sinä nyt noin säikyt ja ujostelet Jokkim
Freseä? Etkö muista, mitä tässä eräänä päivänä sanoit, kun Johan
uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin?

-- Ette saa sanoa, äiti, lausui Barbara hätäillen.

-- Joutavia, vastasi Sigrid nauraen. Kyllä sellaisista asioista saa
puhua koska tahansa. Hän uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin,
Jokkim. Ja silloinpa Johan suuttui niin, että isä sai tulla väliin.

Sigrid rouva oli komea nainen, kirkassilmäinen ja hiukan kovaääninen,
nauroi mielellään ja piti toisia ilokseen pilkkansa esineenä. Hän
oli nyt kovasti huvitettu nähdessään, miten Barbara punastui,
Jokkim joutui hämilleen ja Johan kiukustui. Hän alkoi heleästi
nauraa onnistuneelle ilveelleen. Epäilemättä hän olisi jatkanut
tätä leikkiään nuorten suureksi vaivaksi, ellei hänen jokapäiväinen
ilonlähteensä olisi ilmestynyt huoneeseen. Ovesta astui sisään
nuorten miesten kotiopettaja, laiha ja näivettyneen näköinen
keski-ikäinen mies, Alexandre du Cloux.

-- No, pojat, sanoi Sigrid nuorille miehille. Täällä tulee teidän
suuri mestarinne, munsjööri Alexandre du Cloux.

Ja kääntyen Jokkimin puoleen hän jatkoi:

-- Poikani ovat hirveän laiskoja, oikeita viipurilaisia siinä
suhteessa, etteivät tahdo oppia mitään tieteen viisauksista.
Mieheni aikoi panna heidät yliopistoon, mutta siitä ei tullut
mitään, ei vaikka he olisivat päässeet sinne suorittamatta mitään
tutkintoa, aivan kuin aatelisten pojat. He sanoivat tahtovansa
ruveta kauppa-alalle. Mieheni palkkasi silloin tämän herran antamaan
heille vieraiden kielten opetusta ja erään suomalaisen opettamaan
kirjanpitoa. Mutta aina kun opetuksen hetki tulee, niin poikien
naamat venyvät hyvin pitkäksi ja he kai mieluummin menisivät mäkeä
laskemaan kuin istumaan kirjojen ääreen. Mutta jos he ainoaltakaan
tunnilta olisivat poissa, niin silloin asessori heille kyllä
näyttäisi perhekuria.

Pojat punastuivat, kun vieraan kuullen muistutettiin siitä, että he
saattoivat saada selkäänsä aivan kuin pikkupojat, ja lopettaakseen
tämän keskustelun he poistuivat huoneesta opettajansa seurassa.

Johan, joka jo oli viidettä vuotta yliopistossa, oli opetuksesta
vapaa ja jäi huoneeseen Henrikin ja Jakobin mentyä.

Sigrid vei vieraansa istumaan ikkunan luo ja alkoi tiedustella
häneltä Viipurin kuulumisia. Hän tahtoi tietää, mitä kussakin
perheessä oli tapahtunut, kuinka kukin aviopari pysyi sovussa, ja
kuka nuori mies mielisteli kutakin nuorta tyttöä. Hänelle oli kyllä
silloin tällöin tullut tietoja Viipurista, ja oli hän kuullut Paul
Moijistakin, jonka suuret valloitukset olivat tulleet Turkuun asti
tunnetuiksi. Sigrid rouva aivan riemastui kuullessaan, että tämä
ihmeellinen, kaikki naiset lumoava mies oli Turussa, ja pyysi, että
Jokkim kaikin mokomin toisi ystävänsä heidän taloonsa. Kun nuori
Frese oli tämän luvannut tehdä, ryhtyi asessorin rouva uudelleen
tiedustelemaan sukulaisperheistään ja niin tarkkaan hän tiesi
kaikkien perhesuhteet, että Jokkim hänen seurassaan sai enemmän
tietää kuin mitä saattoi uutta ilmoittaa.

Tämä tällainen keskustelun muoto ei ollut Jokkimin mieleen,
ja senvuoksi hän hengähti helpotuksesta, kun huoneeseen astui
talon herra, lihavahko, harmaatukkainen ja harmaapartainen,
viiskymmenvuotias asessori Johannes Vassenius. Kuultuaan, kuka
huoneessa-olija oli, hän hyvin ystävällisesti tervehti rikkaudestaan
tunnettua nuorta miestä.

Keskustelu kääntyi hyvinkin pian valtiolliselle alalle, ja Jokkim
huomasi asessorin olevan holhoojahallituksen innokkaan kannattajan.
Hän puhui mitä suurimmalla ihastuksella valtion kanslerista Magnus
de la Gardiesta, ja pian Jokkim arvasi siihen syynkin, sillä hiukan
myöhemmin puhuessaan pojastaan asessori ilmoitti tämän pääsevän
Tukholmaan kamarikollegiumin sihteeriksi. Jokkim oli aikonut
taloon tullessaan mainita, millä asioilla hän liikkui, mitä hän
oli saanut tietoonsa, voidakseen kuulla, millä tavoin hänen oli
viisainta menetellä, mutta pian hän huomasi tällaisen keskustelun
vaaralliseksi, kuullessaan asessorin lausuvan mielipiteensä nuoresta
kuninkaasta.

-- Hänen majesteetistaan, lapsikuninkaastamme, en tahdo tietysti
sanoa muuta kuin hyvää, lausui hän, sillä onhan hän jumalan armosta
meidän hallitsijamme, mutta parasta on, että holhoojahallitus
mahdollisimman kauan pysyy vallassa, eikä mitään tule tuosta
pyrkimyksestä, jolla koetetaan saada valta nuoren kuninkaan käsiin
jo ennen kuin hän onkaan täysi-ikäinen. Hän on vilkas poika, sen
myönnän, eikä hän ole tyhmäkään, kaukana siitä, mutta hänen kaikki
pyrkimyksensä ovat kohdistuneet sotilaallisiin harjoituksiin ja
poikain leikkeihin. Jos hän pääsisi valtaan, niin hän epäilemättä
syöksisi maan hyvinkin pian vaarallisiin ulkomaansotiin, joiden
vaurioita holhoojahallitus juuri parhaalla tahdollaan ja suurella
uhrautuvaisuudella on koettanut saada poistetuiksi.

Asessori oli talossaan tottunut puhumaan keskeyttämättä, niin kauan
kuin itse tahtoi. Sigrid rouva ei senvuoksi hiiskahtanut sanaakaan,
nyökkäsi vain päätään, sillä ilmaistakseen hyväksyvänsä miehensä
mielipiteet.

-- Tapasin kadulla tänne tullessani, jatkoi asessori, Viipurin
maaherran, Konrad Gyllenstjernan, joka vielä tänään lupasi poiketa
taloomme tervehtimään meitä. Puhelimme valtiollisesta tilasta, sillä
mistä tähän aikaan ajattelevat henkilöt muusta puhuisi vatkaan, ja
hän oli kaikessa aivan samaa mieltä kuin minäkin.

Nyt oli Jokkim aivan varma siitä, ettei millään tavoin voisi
asessorille ilmaista mitään siitä, millä retkillä liikkui.

Jonkun aikaa keskustelua jatkettua täytyi asessorin lähteä jälleen
hovioikeuteen, jolloin Jokkimkin poistui talosta mennäkseen tapaamaan
Paulia. Majataloon tullessaan hän sai kuulla, että Paul oli poistunut
ilmoittamatta, milloin aikoi palata. Tietämättä minne nyt menisi jäi
Jokkim saksalaisten kauppiasten majataloon. Parin tunnin kuluttua
ilmestyivät Henrik ja Jakob hänen luokseen kutsuen häntä tulemaan
heidän kanssaan mäkeä laskemaan Korpolaisvuoren rinteelle.

-- Barbara meni jo edeltäpäin sinne, sanoi Henrik.

Tämä seikka sai Jokkimin heti tekemään päätöksensä. Astellessaan
kelkkoja vetäen Aurajoen jäätä pitkin linnaa vastapäätä olevaa vuorta
kohden, juttelivat Henrik ja Jakob olostaan Jokkimille.

-- Isäukko ei tahtoisi päästää meitä talostaan pois, vaan tahtoo
pitää meidät täällä niin kauan kuin mahdollista, sillä hän saa
suuret summat meidän ruokkimisestamme, sanoi Henrik. Jos me jäisimme
hänen taloonsa koko elinajaksemme, niin hän varmaankin olisi hyvin
iloinen. Mutta sitä minä en teekään. Minä tahdon päästä Lontooseen
ja sieltäpäin harjoittaa kauppaa Suomen kanssa. Vielä ei ole kukaan
meikäläinen sieltäpäin hommaillut mitään, ja siksi on rikastumisen
mahdollisuus sitä suurempi.

-- Meillä oli isäpuolen kanssa hirveä riita tässä äskettäin, sanoi
Jakob, kun minä sanoin, että me kohta lähdemme kaikin pois ja
tahdomme saada perintömme.

-- Ukon naama venyi ensin hyvin pitkäksi, jatkoi Henrik nauraen,
sillä hän tahtoo pitää kolikoista kiinni. Mutta tässä ei auta
mikään muu lopulta, kuin saa hän vain ruveta lastaamaan plootuja
nelikkoihin. Jos Barbara olisi rohkeampi, niin pianhan me pääsisimme
irti tästä pesästä, mutta hän ei uskalla avata suutaan. Hän taitaa
odottaa rauhassa siksi, kunnes Johan hänet nai, niinkuin tämän isä
toivoo. Kyllä minä olen huomannut, että isäpuoli pitäisi hänen
rahansa mielellään omassa talossaan.

Jokkim ei osannut vastata mitään tähän purkaukseen, jolla nuoret
miehet ilmaisivat kiukkuaan.

-- Ja näithän, millä tavoin hän muka kasvattaa meitä, jatkoi Jakob.
Hän muka opettaa meille suuria tietoja. Kaikkia vielä. Tiedätkö,
mitä me saamme tehdä hänelle? Kirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan,
kirjoittaa asiapapereita puhtaaksi, sitä me saamme tehdä. Ukko
nostaa sitten meidän töistämme täyden maksun, mutta ei anna meille
ropoakaan. Tätä hän sanoo meidän kasvattamiseksemme.

Pojat olisivat kertoneet vaikka kuinka paljon perheasioistaan,
saadessaan kerrankin käsiinsä henkilön, jolle sen saattoivat vaaratta
tehdä, mutta kaikeksi onneksi he saapuivat vuoren juurelle, jossa
Barbara jo odotteli.

Mäenlasku, nuorison ainainen suuri huvitus, alkoi piankin. Jyrkkää
rinnettä laskivat pojat riemuissaan kauas jäälle. Jokkim joutui
Barbaran kelkkaa ohjaamaan, ja sillä tavoin he tulivat olleeksi
paljon yhdessä. Barbaran ujous haihtui piankin, ja keskustelu
molempien nuorten välillä sujui luontevasti. Kotia palatessaan he jo
olivat mitä parhaita ystäviä, ja Jokkim oli jo hetkiseksi unhottanut,
miksi oli tullut Turkuun ja minne oli matkalla.

Hieman levoton hän oli palatessaan majataloon ja kuullessaan, ettei
Paulia ollut näkynytkään. Mutta kun hän seuraavana päivänä jälleen
meni asessorin perheeseen ja onnellisen sattuman kautta sai olla
tunnin ajan kahdenkesken Barbaran seurassa, olivat kaikki levottomat
ajatukset karkoittuneet. Heräävä tunne oli hänessä, ja sen tieltä
väistyivät muut ajatukset. Hän näki edessään olennon, joka ensi
hetkestä alkaen oli hänessä herättänyt onnen suuren ikävöimisen, ja
hän tahtoi valmistaa itselleen tietä tämän saavuttamiseen.

Ja hetket kuluivat tässä onnellisessa mielentilassa, kunnes
velvollisuus isänmaata kohtaan jälleen syrjäytti kaiken muun ja teki
uneksijasta toimivan miehen.



XIV.

Matkalla.


Justiina kiirehti heti tapaamaan Jokkim Freseä ja ilmoitti hänelle
Paulin käskyn. Jokkim tiedusteli, missä Paul oli, mutta sitä tyttö ei
sanonut voivansa ilmoittaa. Tyttö pujahti heti sanan vietyään pakoon,
eikä Jokkim saanut häntä kiinni, vaikka kiirehtikin heti hänen
jälestään. Tyttö oli varmaankin piiloutunut jonnekin.

Levottomana asteli Jokkim, miettien, mitä hänen tuli tehdä.
Tuollaista sanaa ei Paul mitenkään ollut lähettänyt, ellei hänellä
ollut siihen pakottavaa syytä. Hänen tuli siis noudattaa määräystä.
Toiselta puolen hän kuitenkin oli levoton ystävänsä kohtalosta eikä
olisi hänen seurattaan tahtonut lähteä matkalle.

Hän odotti Samuelia keskustellakseen hänen kanssaan. Jotain
vaarallista oli ilmassa, sen hän oli huomannut, sillä edellisenä
iltana liikkuessaan kadulla oli hän nähnyt pari epäilyttävää miestä
lähettyvillään. Kun hän oli Vasseniusten lapsipuolten seurassa, niin
nämä eivät tohtineet tulla aivan hänen lähelleen. Sitten oli samana
aamuna liikuskellut muuan mies majatalon pihalla ja oli tiedustellut
palvelusväeltä, oliko Jokkim Frese asettunut asumaan taloon. Kun
Jokkim oli tullut pihalle, oli mies kadonnut.

Jos Viipurin maaherra todellakin oli kaupungissa, silloin oli toden
totta viisainta mahdollisimman pian lähteä matkaan.

Hänen tavatessaan Samuelin ja kerrottuaan hänelle huomionsa ja
Paulin lähettämän sanan arveli tämä, että heidän ehdottomasti oli
noudatettava hänen määräystään ja lähdettävä matkalle, vaikkakaan
Paul ei ollut seurana.

Kaikkien mahdollisuuksien varalta he pitivät viisaimpana, että
kumpikin otti oman hevosen ja reen, jotta vaaran hetkenä, toisen
hevosen uuvuttua tai muuten vahingoituttua, voivat ajaa yhdessä.
Samuel päätti itse ohjata hevostaan, jotavastoin Jokkimin tuli ottaa
varma ajaja.

Jokkim oli tuumaan suostuvainen, mutta sitä ennen hän kuitenkin
tahtoi jotenkin päästä selville siitä, miten Paulin oli käynyt.

-- Jos hän kerran saattoi lähettää sanan, niin ei hän silloin ole
pahassa ahdingossa, sanoi Samuel. Ja lupasihan hän seurata meitä.

Kaksi tuntia myöhemmin olivat molemmat matkalla Tukholmaa kohden.
Molemmat olivat antaneet valjastaa reen eteen yhden niistä hevosista,
jotka he olivat siepanneet ratsumiehiltä.

Jokkimin ajajana oli muuan turkulainen mies, joka monasti oli tämän
matkan tehnyt ja siis tarkoin tunsi tien.

Ilta oli jo myöhäinen, kun he saapuivat Korpoon, jossa he tunnin ajan
syöttivät hevosia ja sitten läksivät matkaa jatkamaan yötä myöten,
toivoen aamulla pääsevänsä Kumlingeen. Pian oli laaja selkä heidän
edessään.

Jokkim ajoi edellä ja Samuel hänen jälessään. Hän oli sitonut
ohjakset kiinni ja makasi reen pohjalla paksuihin vällyihin
kiedottuna, antaen hevosen itsestään juosta toisen hevosen jälessä.

Jää oli heikkoa, sillä paikka oli virtainen, ja siinä maatessaan
kuuli Samuel, kuinka jää soi. Oli aivan kuin kaukaa olisi kuulunut
kirkonkellojen pauhua. Tätä hän hartaana kuunteli, ja hänen mielensä
tuli leppoiseksi ja sovinnolliseksi kaikkia ihmisiä kohtaan.

He olivat jo niin kaukana, että tähtiyössä taakse jäänyt ranta
häämötti vain heikkona viivana. Äkkiä Samuel kavahti istualleen.
Hänen tarkka korvansa oli erottanut takaa hevosten kavioiden tasaista
ääntä. Hän huusi edellä ajavia hiukkasen seisahtumaan. Turvallistahan
oli odottaa lisää seuraa ja sitten suuremmassa saattueessa jatkaa
matkaa.

Samuel makasi ryntäillään reessä ja katsoi taakseen. Rivakkaa vauhtia
lähestyivät tulijat. Samuelin tarkka silmä erotti jo ajajan, joka oli
hänelle outo.

Tulijan hevonen korskui, ja Samuel oli utelias tietämään, kuka sillä
tavoin ajoi aivan kuin tavoittaakseen heidät. Hän tarkasti yhä
lähenevää rekeä.

Äkkiä pääsi kirous hänen suustaan. Reessä olija oli kumartunut hiukan
sivulle, ja silloin Samuel tunsi hänet. Hän oli Konrad Gyllenstjerna.

Reki oli vain muutaman hevosenpituuden päässä Samuelista, kun hän
tämän huomion teki.

-- Ajakaa minkä alta pääsette! huusi hän Jokkimille. Täällä tulee
pahaa väkeä. Ajakaa, minä pidätän heitä!

Jokkim antoi määräyksen ajajalle, tämä löi hevosta, ja se lähti
huimaa vauhtia kiitämään eteenpäin virkistyneenä levosta, joka sille
oli suotu.

Takaa-ajajat löivät minkä ennättivät hevostaan ja koettivat päästä
jälestä. Samuel pidätti ohjaksista omaa hevostaan ja odotti. Juuri
kun takaa-ajava reki oli hänen kohdallaan, hyppäsi hän reestä jäälle
ja tarrasi tulijoiden aisaan. Hevoset laahasivat häntä jonkun matkaa
jäällä mukanaan ja sitten seisahtuivat. Jokkim kiisi reellään
eteenpäin, ja Samuelin säikähtynyt hevonen riensi jälestä.

Konrad Gyllenstjerna hyppäsi reestään, sieppasi miekkansa, ja aikoi
iskeä Samueliin, mutta tämä väisti ovelasti, ja maaherran miekka
osuikin hänen hevosensa jalkaan, joka pillastui ja väistyi syrjään,
ollen vähällä kaataa reen, ellei ajaja olisi saanut sitä hillityksi.

Samuel hyppäsi jalkeilleen, otti miekkansa ja alkoi taistella
maaherran kanssa. Taistelua olisi varmaankin jatkunut kauan, sillä
molemmat olivat yhtä taitavia, ellei reessä makaava toinen mies,
jonka Samuel äänestä tunsi Didrik Königiksi, olisi hillinnyt
herraansa ja sanonut:

-- Pian rekeen, muuten hän pääsee karkuun! Jättäkää tämä jäälle. Se
on sopiva rangaistus hänelle.

Maaherra heittäytyi rekeen, ja ajaja piiskasi hevosia menemään huimaa
vauhtia eteenpäin. Samuel oli hetkisen aivan ymmällä. Hän kuuli vain,
miten Didrik pilkallisesti huusi:

-- Kutsu nyt pahathenget lämmittelemään itseäsi, muuten jäädyt jäälle!

Ja reki loittoni. Samuel seisoi miekka kädessään jäällä ja kiroillen
katseli heidän jälkeensä. Hän oli kiukkua täynnä, ja toinen karkea
sana toisensa jälkeen sinkoili hänen suustaan. Mutta pian hän remahti
nauruun ja huusi niin, että kuului kauas:

-- Ajakaa vaan, ette te häntä kiinni saa! Hän oli näet huomannut,
että takaa-ajajien hevonen nilkutti, ja välimatka heidän ja Jokkimin
välillä tuli yhä suuremmaksi.

Katseltuaan tätä jonkun aikaa hän alkoi silmäillä ympärilleen ja
sanoi:

-- Keskellä helmikuun pakkasta selvällä meren selällä liukkaalla
jäällä! Tässä saa katsella, eikö joudu vielä ensi yöksi sinne toiseen
maailmaan lämmittelemään.

Hän tuumi, menisikö eteenpäin vai palaisiko takaisin. Hän oli juuri
keskivälissä. Yhtä vaikeata oli palaaminen kuin matkan jatkaminenkin.

-- Yrittäähän kirppukin henkensä edestä hyppiä, mitä sitten mies!
sanoi hän.

Hän teki päätöksensä, pisti miekkansa tuppeen ja alkoi astella Korpoa
kohden.

-- Tule nyt, iloinen sieluni, lämmittämään asuntoasi, jotta eivät
seinät pääse halkeilemaan. Sanotaan, että ihmisellä on mitä tahansa,
kun hän oikein lujasti uskoo. Lämmin on kuitenkin sellaista laatua,
ettei sitä uskomalla saa, kyllä siihen valkea tarvitaan. Jotain tässä
tiedän kadottavani pakkasen kautta. Varpaan antaisin mennä, antaisin
sormenkin ja korvat, mutta nenä-kulta pahimmassa vaarassa näyttää
olevan. Mitä minun naamastani enää jäisi jälelle kaunista, jos
nenä siinä olisi keskustana aivan kuin kokonainen kukkanurmi, niin
kirjavana ja monenkarvaisena.

Hän hieroi nenäänsä ja asteli eteenpäin.

-- Molemmin puolin tuolla näyttää olevan maata. Mutta sinne en
uskalla mennä, sillä saatan eksyä alastomille kallioille. Eteenpäin
minun täytyy mennä, yhä eteenpäin, siksi kunnes tulen Korpoon. Jos
Paul herra todellakin seuraa meitä, niin sitä tietä hänkin tulee ja
pääsen hänen seurassaan matkaa jatkamaan.

Pakkanen tuli yhä tiukemmaksi, ja tähdet kiiluivat hänen päänsä
päällä.

-- Olisipa hauskaa tietää, kuka noinkin monta reikää on joutanut
taivaan kanteen pistelemään. Kummallista, ettei siinä halkeimia
näe muulloin kuin kesällä ukkosilmalla. Sanotaan että siellä on
autuaitten asunto. Mahtaa siellä olla aika riemu, ja tekisi sinne
mieli kurkistaa kerran. Mutta kun on sattunut elämään sillä tavoin
kuin minäkin olen tehnyt, niin pidetään tuon viimeisen majatalon
portti kiinni, ja minä saan mennä riihen puolelle lepäämään. Oikein
sellaista kuumaa paikkaa ilokseen ajatteleekin tällaisella ilmalla.

Hän kiirehti kulkuaan, välillä seisahtuen ja huitoen käsiään
pysytelläkseen lämpimänä.

-- Minkähän tähden minä aina olen tupannut niin kovasti muita
ihmisiä rakastamaan, vaikkei kukaan ole minua rakastanut? Olen ollut
aivan kuin orja muutamien ihmisten lähettyvillä. Millaiseltahan tuo
olisi tuntunut, jos jonkun kerran olisi osunut tielleni sellainen
ihminen, joka olisi ollut oikein hyvä minulle, olisi tehnyt hyvää
minulle, hoidellut minua ja antanut silloin tällöin kauniin sanan
lihaviipaleen sijasta silloin, kun ei olisi ollut muuta syötävää
ollut kuin leipää? Millaiseltahan sellainen olisi tuntunut?

Hän asteli eteenpäin, nyt ei enää yhtä reippaasti kuin alussa.
Hänen käyntinsä oli hidastunut, ja hän kulki hiukan kumarassa. Ja
pakkanen tuli yhä voimakkaammaksi. Hän tunsi kummallista uupumusta
ruumiissaan, teki mieli istahtaa jäälle ja laskeutua levolle. Mutta
samassa hän taas ponnisti voimiaan, sillä hän tiesi sellaisen teon
tuottavan kuoleman.

Hän koetti seurata reen jälkiä jäällä, sillä ainoastaan siten hän
tiesi voivansa pysyä eksymättä.

Aamu alkoi idässä heikosti kajastaa, mutta vieläkään ei ollut matka
loppunut. Molemmin puolin oli kyllä jo kallioisia rantoja, ja hän
tiesi, että pieni ponnistus vielä ja hän pääsisi majataloon, Korpoon.

Ja aurinko nousi. Taivaan ranta hohti kalpeanpunaisena. Mies
seisahtui ja katsoi kohden korkeutta. Hän oli unohtanut matkan,
vilun, kärsimykset. Hän katsoi vain kohden aamuaurinkoa ja pani
hiljaa kätensä ristiin. Ja suloinen uupumus täytti koko hänen
olemuksensa; hän vaipui polvilleen jäälle ja alkoi hiljaa rukoilla:

-- Isäksi tohtivat muut mainita sinua siellä ylhäällä. Ethän suutu,
jos minä vaivainen ja sinusta loitolle eksynyt nyt sanon sinua
sedäksi. En tahdo tulla sinun luoksesi niinkuin lapsi tulee kotiaan,
vaan niinkuin sukulaisen luo tullaan, köyhä sukulainen rikkaan
sukulaisen luo. En minä paljoa pyydä sinulta, en muuta kuin pienen
kolkan, jossa saan toisten iloa katsella, oven pielessä lavitsalla.
Ja kun sinun kodissasi iloiset pidot ovat ja tanssi liehuu, niin
ethän silloin suutu, jos minä hihkaisen joukkoon toisinaan. Oven
pieleen vain, ei muualle, oven pieleen! Siinä minä sitten katselen,
ketkä oikeastaan sinun valtakuntaasi saavat tulla. Ja jos pikku
Napukka siellä kerran on, niin ethän ole huomaavinasi, jos hän
rikkaasta pöydästäsi nousee ja minulle salavihkaa jotain pistää
kouraan.

Hän vaipui jäälle, ja hänen silmänsä olivat suunnattuina nousevaa
aurinkoa kohden.



XV.

Yhtyminen.


Samuel heräsi siihen, että joku kaatoi hänen suuhunsa viinaa ja että
hänet sen jälkeen nostettiin rekeen.

Kun hän avasi silmänsä, kumartui Paul Moij hänen puoleensa ja kysyi
levottomana:

-- Ethän vain ole palelluttanut jäseniäsi?

-- Eihän sellaista taida tietää, ennenkuin koettaa, vastasi Samuel.

Paul riisui saappaat hänen jalastaan ja alkoi yhdessä ajomiehen
kanssa lumella hieroa niitä, sitten hierottiin kädet ja kasvotkin
varmuuden vuoksi. Kun Paul aikoi kaataa mukanaan olleesta
viinapullosta viinaa kylmettyneille jäsenille, niin Samuel huusi:

-- Älä herran nimessä sinne kaada, sehän on voiteen haaskausta. Kaada
suuhun, kielikin tarvitsee voiteita.

-- Koska jälleen voit puhua, sanoi Paul antaen hänen ryypätä oikein
tuntuvasti, niin kerro, mitä on tapahtunut ja miksi löydän sinut
puolikuolleena jäältä.

-- Viipurin maaherra ja König olivat kintereillämme, minä hyppäsin
reestä ja pidätin heitä, jossa metakassa heidän hevosensa vikaantui.
Tällä tavoin pääsi nuori Frese ajamaan huoleti eteenpäin, ja minun
hevoseni piti enemmän hänen hevosestaan kuin minusta ja läksi samalle
matkalle. Minä jäin yksin jäälle ja aloin jo mietiskellä tämän
elämännuoran loppua, kun sinä tulit ja pelastit minut.

-- Sinä luulet siis, että Jokkim herra on turvassa? kysyi Paul.

-- Aivan varmasti, jos hän vain on ajanut eteenpäin, sillä
takaa-ajajat jäivät jälkeen, ja heidän hevosensa nilkutti.

-- Siinä tapauksessa voimme aivan huoleti palata Korpoon hoitamaan
sinua. Kun hiukan olet toipunut, niin lähdemme uusilla voimilla
Tukholmaa kohden.

-- Sinne minunkin mieleni tekee, sillä pelkään, että noiden paperien
tähden syntyy vielä monta merkillistä kujetta.

Hevonen käännettiin ja he palasivat Korpoon, jossa menivät erääseen
taloon lämmittelemään.

Syötyään kunnollisen aterian kysyi Samuel:

-- Mutta kerrohan, miten sinulle on käynyt ja miksi lähetit
varoituslauseen meille, mutta et tullut itse seuraamme?

-- Sillä kertaa makasin eräässä kellarissa, sääret ja kädet
köytettyinä ja vanha ämmä vartioimassa minua, aivan kuin olisin ollut
pikku lapsi, jonka pelätään kehdosta putoavan.

-- No, sinä putosit siitä kuitenkin, koska tässä olet, kaikesta
vartioimisesta huolimatta.

-- Eihän minun tehnyt mieleni jäädä kellariin maata. Kun siis tuli
luokseni muuan soma tytönnypykkä, aloin katsella häneen sillä omalla
tavallani, jonka vaikutuksen erinomaisen hyvin tunnen. Seuraus siitä
oli se, että tyttö eräänä hetkenä, kun ei ketään ollut enää minua
vartioimassa, päästi minut vapaaksi. Pelkään, että tämä tapahtui
ämmänkin tieten.

Pian oli Samuel siksi paljon toipunut, että vahvoihin vällyihin
käärittynä voitiin ajatella matkan jatkamista Tukholmaan päin. Paul
oli kyllä kehottanut Samuelia jäämään Korpoon ja sieltä pyrkimään
Turkuun, mutta Samuel ei mitenkään tahtonut tähän suostua, vaan
sanoi, että Tukholman matka epäilemättä aivan epäonnistuu, ellei hän
ota siihen osaa.

Kumlingeen tullessaan he saivat kuulla, että muuan nuori herra, joka
kaikista merkeistä päättäen oli ollut Jokkim Frese, oli onnellisesti
päässyt matkaansa jatkamaan. Sitävastoin oli kaksi hänen jälkeensä
tullutta herraa parisen tuntia sitten lähtenyt kylästä. Heidän
hevosensa oli pahasti ontunut ja se oli matkaa viivyttänyt. He olivat
kiroilleet kovasti kuullessaan, että paras ja luotettavin talvivene,
joka matkustavia kuljetti sulana olevan Teilin yli, oli ennättänyt
lähteä viemään Jokkim Freseä. Heidän oli silloin täytynyt turvautua
toiseen, paljoa pienempään veneeseen.

-- Kyllä heidät vielä kiinni saa, sanoi tämän kertoja Paulille ja
Samuelille, jos herrat pitävät kiirettä, sillä veneen lykkääminen
jäätä pitkin käy hitaasti.

Samuel oli aivan innoissaan siitä, että he yhdessä Gyllenstjernan ja
Königin kanssa matkustaisivat Tukholmaan. Paul vastusti tällaista
uhkarohkeata tuumaa ensi alussa, mutta lopulta suostui siihen, sillä
seikkailu sellaisenaan huvitti häntä, ja hän tiesi saapuvansa aivan
liian myöhään Tukholmaan, jos jäisi odottamaan seuraavaa venettä.

Jätettyään hevosensa talon isännän hoitoon he siis alkoivat
reippaasti astella osoitettuun suuntaan.

Jo etäältä näkyi vene, jota jäätä myöten lykättiin kohden Teilin
avointa kohtaa. Venettä oli kuljettamassa kolme miestä, ja sen
jälessä asteli Gyllenstjerna taluttaen Königiä, joka ei vielä ollut
täydellisesti toipunut Merthenin kellarissa saamastaan selkäsaunasta.

Veitikka Paulissa pääsi valloilleen. Hän kiirehti kulkuaan ja
päästyään edellään astelevien rinnalle hän kohteliaasti nosti
hattuaan ja sanoi:

-- Hauskaa kohdata viipurilaisia. Meistä kai tulee matkaseuraa!

Maaherra vastasi tähän tervehdykseen pitkällä kiroilulla ja tarttui
miekkaansa aikoen hyökätä Paulin kimppuun. Mutta ennenkuin hän
ennätti sitä tehdä, olikin Paul jo paljastanut oman miekkansa, samoin
Samuel, ja molemmat seisoivat hymyillen maaherran edessä uhaten
miekkojensa kärjellä häntä.

-- Unohdatte, armollinen herra, sanoi Paul, että meitä on kaksi
tervettä miestä, jotavastoin kumppaninne on aivan voimaton.
Lopputuloksena olisi se, että me yksinämme lähtisimme veneellä
matkaa jatkamaan. Jos käyttäisimme sitä tapaa, jota te olette meidän
suhteemme käyttäneet, niin sitoisimme teidät ja jättäisimme teidät
jäälle makaamaan odottamaan sitä, että joku sattumalta tulee tätä
tietä. Kun tahdon taistella rehellisesti kanssanne, niin ehdotan,
että yhdessä jatkamme matkaamme, olemme hyviä ystäviä siksi, kunnes
tulemme Tukholmaan, ja siellä vasta jälleen alotamme taistelumme.

Maaherra näytti miettivän ehdotusta. Hän katsahti seuralaiseensa ja
huomasi hänet todellakin kykenemättömäksi taistelemaan. Paul näki
hänen epäröivän ja jatkoi senvuoksi:

-- Meidän kaikkien täytyy päästä Tukholmaan, se on pääasia, päästä
niin pian kuin mahdollista. Jos ystäväni, jolla on teille erittäin
turmiolliset kirjeet taskussaan, ei olisi ennättänyt ennen meitä
ja siis luultavasti on jo toimittanut asiaansa, kun me saavumme
Tukholmaan, -- ellei hän siis olisi ennättänyt ennen, niin varmaankin
menettelisin toisin ja raivaisin hänelle tietä. Mutta asiain näin
ollen näen hyvin mielelläni, että saavutte Tukholmaan vangittavaksi.

-- Se ei ole varmaa, niinkuin näytätte luulevan, sanoi Gyllenstjerna.

-- Ei olekaan, jatkoi Paul Moij. Teidän ja meidän kohtalomme ovat
aivan kuin arpanappulat maljassa; vielä ei ole niitä kaadettu, emmekä
siis vielä laisinkaan tiedä, miten lopulta käy. Juuri tämä seikka
herättääkin jännityksen minussa, enkä senvuoksi mitenkään tahtoisi,
että te olisitte poissa Tukholmasta, kun malja käännetään nurin.

Samuel kumarsi syvään ja sanoi:

-- Jos sallitaan minun, joka olen tässä seurassa aivan arvoton
henkilö ja jonka ajatukset ovat hiukan jäätyneet, lausua halpa
mielipiteeni, niin leikkikäämme kissaa ja hiirtä. Me olemme kissa
ja te olette hiiri. Kissakin päästää hiiren toisinaan vähäksi aikaa
vapaaksi nähdäkseen, pääseekö se karkuun. Me annamme teille saman
mahdollisuuden. Jokin reikä on vielä olemassa, johon voitte pujahtaa.
Tämän kaiken teemme tietysti ainoastaan sen vuoksi, että olette
samalta seudulta kotoisin, ja pitäähän aina auttaa oman puolen miehiä
heidän pyrinnöissään.

Gyllenstjerna tunsi hyvästi pilkan, jolla nämä ehdotukset tehtiin.
Hänen itserakkautensa oli loukattu, mutta olihan nyt koko hänen
elämänsä kysymyksessä, hän ei siis voinut heittää pienintäkään voiton
mahdollisuutta hukkaan. Nuo miehet tekivät seikkailuhalusta tällaisen
tarjouksen, miksi ei hän siihen suostuisi, koska siten heikko voiton
mahdollisuus tarjoutui hänelle.

-- Tehkäämme siis välirauha, sanoi hän. Tukholmaan tultuamme voimme
alottaa taistelun uudelleen. Ja voi silloin sitä, joka jää tappiolle!

Herrat kumarsivat syvään toisilleen ja läksivät yhdessä astelemaan
venettä kohden, jonka kuljettajat olivat pysähtyneet avoimen veden
lähelle odottamaan tulijoita.

Samuel astui Didrikin luo ja sanoi kohteliaasti:

-- Sallitte kai minun taluttaa teitä? Minähän olen tavallani syypää
teidän heikkoon tilaanne, sillä palkkasin nuo nuoret miehet antamaan
teille selkään. Mutta eihän meidän kannata siitä kantaa enää vihaa
toisillemme, koska te toimititte minut keskelle jäätä ja olin jo
menettää henkeni, ellei sattuma olisi tullut avukseni.

Didrik mutisi jotain hampaittensa välistä, mutta suostui kuitenkin
nojautumaan Samueliin tämän taluttaessa häntä ja nostaessa hänet
syliinsä veneen luokse tullessaan.

-- Elämä on yhtäkaikki hyvin mutkikas laitos, sanoi Samuel
nostettuaan Didrikin veneeseen istumaan ja asetuttuaan hänen
viereensä. Vielä äsken me halusimme toistemme henkeä ja nyt me
rakastamme toisiamme niin, että liikutuksella katselee omaa
hyvyyttään.

Gyllenstjerna ja Paul Moij kumartelivat toisilleen ja kaikin mokomin
tahtoivat, että toinen ensiksi astuisi veneeseen.

Monien sirojen lauseitten jälkeen maaherra kuitenkin ensiksi astui
laidan yli.

Miehet lykkäsivät veneen vesille ja alkoivat soutaa Teilin yli.

-- Onkohan maailman historia ennen nähnyt sellaista tapausta kuin
tämä on, sanoi Samuel, että keskenään riitelevät miehet sovussa
keskustelevat? Jos näin aina maailmassa meneteltäisiin, niin tulisi
riiteleminen oikein hauskaksi.

-- Kaikkihan johtuu siitä, että tällä hetkellä emme parhaalla
tahdollakaan voisi saada mitään aikaan kummallakaan puolen, sanoi
Paul Moij. Me olemme aivan kuin härkiä, joiden sarvet ovat katkotut
ja jotka senvuoksi eivät enää puske toisiaan.

-- Mutta Tukholmassa taas alotamme leikin oikein täydellä voimalla,
sanoi Samuel ystävällisesti nyökäten maaherralle. Ja kaikista
merkeistä päättäen voitto on silloin meidän.

-- Siitä ette voi olla perin varma, sanoi Gyllenstjerna.

-- Jokkim Frese on päivää ennen meitä päässyt perille, hän on
kiireimmän kautta mennyt Pietari Brahen puheille, ja kun Tukholman
rantaan astumme, niin on siellä joukko meitä vastaanottamassa, sanoi
Paul.

-- Saammepahan nähdä, sanoi siihen maaherra, ja hänen äänensä värisi
hiukan ja kätensä leikki levottomana miekan kahvassa.



XVI.

Kreivin kirjuri.


Tukholman rantaan tullessaan ottivat yhdessä matkustaneet toisiltaan
kohteliaat jäähyväiset ja läksivät kukin omaan suuntaansa. Paul ja
Samuel menivät etsimään Jokkimia saadakseen kuulla, mihin tuloksiin
hän oli tullut.

Heidän kadottuaan sanoi maaherra Didrik Königille.

-- Nyt on nopeasti toimittava voittaaksemme sen, mikä vielä on
voitettavissa. Ensiksi riennän kreivi Brahen asuntoon saadakseni
siellä tietää yhtä ja toista. Saamieni tietojen perusteella voimme
sitten toimia. Jos kaikki on kadotettu, niin kiirehdimme pakoon, jos
vielä voimme voittaa jotain, niin kukistamme vastustajamme.

Didrik, joka matkalla oli kovasti heikontunut, meni erääseen
majataloon lepäämään. Maaherra kääriytyi viittaansa ja läksi
astelemaan Pyhänhengen saarta kohden, jonka rannalla pohjoisen
virtaväylän luona oli Pietari Brahen uusi kolmikerroksinen
kivirakennus.

Tultuaan taloon hän ihastui huomatessaan, että eteishuoneessa oleva
palvelija ei ollutkaan kreivin uskollinen vanha kamaripalvelija,
Jaakko Hannunpoika, joka varmaankin olisi hänet tuntenut, vaan
toinen, aivan nuori mies. Tältä maaherra kysyi, ottaako kreivi
vieraita vastaan, mutta saikin kuulla, että kreivi paraillaan piti
neuvottelua valtion kanslerin, Magnus de la Gardien kanssa.

Maaherra sävähti, hänessä heräsi ensi hetkessä se varmuus, että
kreivi oli jo saanut kaiken tietää ja piti neuvottelua siitä, mihin
toimiin olisi ryhdyttävä. Tästä hänen kuitenkin täytyi päästä
varmuuteen ja hän kysyi sen vuoksi niin rauhallisella äänellä kuin
suinkin voi:

-- Tiedätte varmaankin, onko matkatoverini, josta jäin hiukan
jälelle, muuan viipurilainen herra, Jokkim Frese, käynyt kreiviä
tapaamassa?

-- Sellainen mies kyllä kävi täällä eilen, sanoi palvelija. Muistan
sen varsin hyvin, sillä olin silloin täällä ja menin ilmoittamaan
kreiville hänen tuloaan. Mutta kreivi ei joutanutkaan ottamaan häntä
puheilleen.

Konrad Gyllenstjerna hengähti helpotuksesta.

-- Ilmoittiko hän teille asiansa? kysyi hän.

-- Ilmoitti kyllä.

-- Maankavallusjutun?

-- Niin.

-- Ja mainitsitteko sen kreiville?

-- Mainitsin kyllä.

-- Mitä kreivi siihen sanoi?

-- Hän kohautti olkapäitään ja sanoi lähettävänsä kyllä sanan,
milloin hän voi ottaa tämän herran puheilleen.

-- Tiedätte siis, missä matkatoverini asuu? kysyi maaherra, joka
huomasi vielä kaiken olevan pelastettavissa ja senvuoksi päätti
nopeasti toimia.

-- Tiedän, vastasi palvelija. Hän ilmoitti ottaneensa asunnon Kolmen
kruunun majataloon. Miksi sitä kysytte?

-- Saavuin tänne hänen jälkeensä, vastasi maaherra, en ole häntä
vielä kohdannut ja haluan tavata häntä. Kiitän teitä ystävällisestä
tiedonannostanne.

Hän kumarsi syvään ja kohteliaasti kreivin palvelijalle ja läksi
astelemaan poispäin.

-- Vielä on muutama tunti aikaa, mutisi hän itsekseen. Vielä ei
kreivi ole saanut kirjeitä huostaansa, vielä minulla on voiton
mahdollisuus.

Hän kietoi viitan lujemmin ympärilleen, painoi hatun syvemmälle
silmilleen ja alkoi astella keskikaupunkia kohden.

Jokkim Frese käveli levottomana majatalossa huoneessaan. Kaupungille
ei hän uskaltanut lähteä, sillä mikä hetki tahansa saattoi kreivi
lähettää häntä noutamaan luokseen. Hän tunsi itsensä turvattomaksi
näin yksinään ja kaipasi Samuelin ja Paulin seuraa. Murheellisena
hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että molemmat ehkä olivat jääneet
saarroksiin ja menettäneet henkensä asian vuoksi, jota hän oli
pyytänyt heitä ajamaan.

Hän otti kirjeet taskustaan ja selaili niitä, sekä Viipurista
tuomiaan että Vihdissä saamiaan. Salaliitto tuli niistä täydellisesti
selville, se oli suurempi ja paljoa vaarallisempi kuin saattoi
aavistaakaan. Edellisen kuninkaan aikana oli alettu peruuttaa valtion
lahjoittamia tiluksia jälleen kruunun huostaan, jotta valtion huonot
raha-asiat saataisiin korjaantumaan. Nyt herttua oli luvannut niille,
jotka häntä valtaan auttaisivat, runsaasti tiluksia ja läänityksiä.
Salaliiton avulla pääsisi muukalainen mies määräämään maan asioista,
ja samalla aateliston valta, jota oli koetettu murtaa, nousisi
jälleen entiseen voimaansa. Porvarina Jokkim tämän vaaran hyvin
ymmärsi.

Todistuskappaleet hänellä oli käsissään, niiden avulla suuri
liitto voitaisiin paljastaa. Kun hän nyt oli lähellä määräävää
tekoa, kun jättämällä kirjeet toisen henkilön huostaan kaikki
tulisi ilmi, niin Jokkim Frese alkoi epäröidä. Oliko Pietari Brahe
oikea mies tätä tarkoitusta varten? Entistä vävyään herttua Adolf
Johania ei hän suinkaan rakastanut, sillä edellisellä kerralla
Tukholmassa ollessaan oli Jokkim kuullut herttuan, jota velkojat
kovasti ahdistivat, rettelöineen vaimonsa perinnön vuoksi kreivin
kanssa, mutta eihän Jokkim tietänyt, kuuluiko Pietari Brahe siihen
liittoon, jonka tarkoituksena oli saada nuori kuningas niin pian kuin
mahdollista julistetuksi täysi-ikäiseksi. Hollannissa ollessaan oli
Jokkim erään tuttavansa kautta joutunut pitämään silmällä Ruotsin
etuja ja oli häneltä oppinut merkin, jonka kautta liiton jäsenet
tunsivat toisensa. Tukholmaan tullessaan oli hän suosituskirje
taskussaan mennyt Niilo Gyldenstolpen luo, ja tämä oli antanut ne
määräykset, joiden perusteella Jokkim Viipurissa oli toiminut.
Mutta nyt oli Niilo herra poissa Tukholmasta, Viipurin maaherra
ajoi Jokkimia takaa ja saattoi mikä hetki tahansa saavuttaa hänet
ja anastaa kirjeet. Vanha seitsemänkymmenvuotias Pietari Brahe,
valtion drotsi, oli ainoa, jonka puoleen hän tällaisena hetkenä
saattoi kääntyä. Tämä mieshän aina oli katsonut talonpojan puolta,
kaikessa koettanut edistää maan vaurastumista, hänhän muutama vuosi
sitten oli pannut toimeen tutkimuksen, joka todistaisi, mikä oli
syynä maan huonoon taloudelliseen tilaan, hän oli ainoa mies, joka
ehdottomasti toimi valtakunnan hyväksi. Konrad Gyllenstjerna oli
kyllä hänen sukulaisensa, mutta eihän sukulaisuus tälle jalolle
miehelle mitään merkinnyt valtakunnan rinnalla, sillä pelastaakseen
maan turmiollisesta vaikutuksesta oli hän itse estänyt entistä omaa
vävyään pääsemästä holhoojahallitukseen kuningasvainajan määräyksestä
huolimatta.

Kuinka kipeästi Jokkim tänä hetkenä kaipasi Paulia voidakseen hänen
kanssaan neuvotella!

Hän sävähti ja heräsi mietteistään kuullessaan ovelle kolkutettavan.
Hämärään huoneeseen astui kohteliaasti kumarrellen mies.

-- Onhan minulla varmaankin kunnia puhutella Jokkim Freseä? kysyi
tulija.

-- Minä se olen, vastasi nuori mies.

-- Olen valtion drotsin, kreivi Pietari Brahen kirjuri Daniel
Gyldenstolpe. Kreivi lähetti minut luoksenne puhelemaan asiasta,
jonka tähden olette saapunut Suomesta tänne.

Gyldenstolpen nimi teki Jokkimiin heti rauhoittavan vaikutuksen,
sillä olihan tulija siis Niilo Gyldenstolpen veli, joka häntä oli
ohjannut valvomaan maan turvallisuutta sen itärajalla. Ja kun tulija
vielä sanoi olevansa Pietari Brahen kirjuri, niin ei Jokkim voinut
olla huudahtamatta:

-- Saavutte aivan oikeaan aikaan, sillä tässä olin jo vaipumaisillani
epätoivoon, kun en tietänyt, millä tavoin minun tulisi toimia
saadakseni asiani mahdollisimman pian toimitetuksi. Milloin kreivi
voi ottaa minut luokseen puheilleen?

-- Vielä tänään, vastasi kreivin kirjuri, jos paperinne sitä
ennen ovat näyttäneet todeksi sen, mitä väitätte. Hän on siinä
tarkoituksessa lähettänyt minut tänne.

-- Teidän ei tarvitse montakaan sivua lukea, sanoi Jokkim, ennenkuin
olette huomannut, kuinka vaarallisen salaliiton perille olen tullut.

-- Sitä en epäilekään, sanoi kirjuri kohteliaasti, mutta
ymmärrättehän, että kreivin täytyy menetellä varovaisesti.
Tuhkatiheään saapuu tuollaisia ilmiantoja, sillä maa on tänä hetkenä
juonittelujen alaisena. Tavallisesti ne ovat aivan perusteettomia,
eikä kreivi voi kuluttaa aikaansa sellaisten kuulemiseen ja
tutkimiseen. Kreivi keskustelee teidän kanssanne ainoastaan siinä
tapauksessa, että kirjeet todella ovat sitovia.

-- Ne saatte heti nähdä, sanoi Jokkim ottaen taskustaan kirjekäärön
ja ojentaen sen kirjurille. Kohta huomaatte, että velvollisuuteni
on ollut rientää mahdollisimman pian tänne ilmoittamaan kaikesta
hallitukselle.

Kumartaen tarttui kirjuri kirjeisiin ja meni ne kädessään pienen
ikkunan luo, josta talvipäivä heikosti kajasti sisään. Hän luki
kirjeet huolellisesti, kääntäen selkänsä Jokkimiin päin, joka oli
istunut lieden ääreen odottamaan. Kauan hän luki ja tarkkaavaisesti.

Pitkän ajan kuluttua, jolloin kuului vain puiden pauke liedessä ja
paperien kahina kirjurin käsitellessä kirjeitä, astui tämä Jokkimin
luo, joka hänen lähestyessään nousi seisaalleen, ja ojensi kirjeet
jälleen kääröksi koottuina.

-- Kirjeet ovat todellakin tärkeitä, sanoi kirjuri. Mainitsen sen
herra kreiville. Hän käski teitä siinä tapauksessa, että olen
tarkastukseeni tyytyväinen, saapumaan tunnin kuluttua hänen luokseen.

Kohteliaasti kumarrellen poistui kreivin kirjuri. Päästyään
majatalosta hän kietoi viitan lujempaan ympärilleen ja katosi
erääseen ahtaaseen kujaan.

Tyytyväisenä hyräillen siisti Jokkim asuaan, kun äkkiä huoneen ovi
aukeni, ja sisään astuivat Samuel ja Paul.

-- No tässä tämä mies nyt on! huudahti Paul riemuissaan. Olemme
jokaisesta majatalosta kyselleet ja viimein tulleet tännekin.

Ystävysten kohtaaminen oli hyvin sydämellinen. Jokkim riemuitsi
nähdessään molemmat ystävänsä terveinä ja hyvänvointisina edessään;
nämä taas alkoivat heti tiedustella, kuinka pitkällä hän oli
ilmiannossaan. Heidän ilokseen saattoi Jokkim ilmoittaa, että Pietari
Brahen kirjuri vähän aikaa sitten oli lähtenyt hänen luotaan ja oli
ollut häntä käskemässä saapumaan kreivin puheille.

Ennen Jokkimin lähtöä kertoi Paul matkaseikkailuistaan, ja makeasti
he nauroivat sille, että vastustajat yhdessä olivat tulleet
Ahvenanmeren poikki ja sitten hevosella jatkaneet matkaansa.

Kepein mielin, käskettyään tovereitaan odottamaan häntä majatalossa,
läksi Jokkim Frese astelemaan Pietari Brahen asuntoa kohden.

Saapuessaan kreivin talon luo hän huomasi heti takanaan saapuvan
pienen joukkueen sotilaita, joita johti solakka poika. Tämän
nähdessään tunsi Jokkim hänet heti Kaarle XI:ksi, lapsikuninkaaksi,
jonka puolesta hän oli valmis uhraamaan kaiken, olennoksi, josta maa
toivoi itselleen pelastajaa, suuren kuninkaan suureksi kehittyväksi
pojaksi.

Kuninkaan tullessa kreivin talon eteen riensivät drotsin
henkisotilaat, Erik ja Haakon, avaamaan leveät ovet, ja kreivin
torvensoittaja Maunu Stark asettui keskelle oviaukkoa ja päästi
ilmoille komean törähdyksen torvestaan kuninkaan kunniaksi.

Jokkim oli kuninkaan tullessa paljastanut päänsä, ja oli Kaarle
hänelle ystävällisesti nyökännyt. Nähdessään kuninkaan astuvan
taloon arveli Jokkim oikean hetken tulleen hänellekin ja läksi häntä
seuraamaan. Palvelijat, jotka arvelivat Jokkimin kuuluvan kuninkaan
seuraan, eivät häntä pidättäneet, ja pian he olivat portaita myöten
astuneet toiseen kerrokseen, missä drotsin avarat suojat olivat.

Huoneessa, jonne Jokkim nuoren kuninkaan jälestä saapui, oli
kaksi henkilöä. Toisen hän tiesi vanhaksi kreivi Braheksi, joka
leiniänsä potevana vaivalloisesti asteli lattian poikki holhokkiansa
kohden. Toinen mies on valtion kansleri, tuhlailevaisuudestaan ja
huolettomuudestaan tunnettu Magnus de la Gardie.

-- Mikä saattaa hänen majesteettinsa minun luokseni? kysyi Brahe.

-- Nyt minä olen saanut omat sotilaani hyvästi marssimaan, sanoi
lapsikuningas nauraen, ja tulin teille molemmille niitä näyttämään.
Katsoitteko ikkunasta, kun minä tulin, kuinka hyvin he astuivat,
kuinka tasaisesti, kuinka varmasti!

Pietari Brahe aikoi juuri vastata tähän, kun hän huomasi Jokkimin ja
kääntyen hänen puoleensa kysyi:

-- Mitä etsitte?

-- Teidän armonne on lähettänyt minulle sanan ja käskenyt tulemaan...
vastasi Jokkim.

-- Kuka olette? Nimenne!

-- Olen Jokkim Frese ja saavun Viipurista ilmoittamaan salaliitosta,
jonka perille olen päässyt.

-- Tiedän, tiedän, sanoi kreivi huolettomasti. Olette siis sama, joka
eilen saavuitte luokseni. Miksi ette ole odottanut määräystä, milloin
saatte tulla puheilleni?

Jokkim katsahti kummastuneena kreiviin ja vastasi:

-- Juuri sitä olen noudattanut. Tunti sitten oli teidän ylhäisyytenne
kirjuri Daniel Gyldenstolpe luonani ja käski minua saapumaan tänne.

-- Tässä on erehdys tapahtunut, sanoi kreivi. En ole lähettänyt sen
nimistä kirjuriani luoksenne. Mutta kun kerran olette saapunut, niin
ilmoittakaa lyhyesti asia hänen majesteettinsa ja valtion kanslerin
läsnäollessa.

Jokkim kumarsi syvään ensin kuninkaalle, sitten kreiville ja
viimeksi kanslerille. Pietari Brahe oli ensin aikonut lähettää tämän
tungettelijan luotaan pois, mutta Jokkimin hieno käytös ja hänen
avoin katseensa miellytti vanhaa drotsia ja hän hymyili nuorelle
miehelle ystävällisesti:

-- Siis asiaan! sanoi hän.

-- Onnellisen sattuman kautta joutui käsiini kirjeitä, joista
selvästi tulee ilmi, miten Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna
juonittelee hallitusta vastaan.

-- Nuori mies, sanoi Pietari Brahe tiukasti, jos miestä syytetään,
niin syytös todistetaan!

-- Tässä ovat todistuskappaleet, sanoi Jokkim ottaen kirjeet
taskustaan. Ja tässä on lisääkin, kirjevaihto, jonka kautta
salaliitto kokonaisuudessaan tulee ilmi.

Pietari Brahe oli vaiti, samoin muutkin huoneessa-olijat. Vanha kreivi
astui vaivalloisesti muutaman askeleen Jokkimia kohden, pysähtyi
hänen eteensä ja katsoi häneen terävästi. Nuori mies kesti hänen
tutkivan katseensa. Kreivi nyökkäsi ja sanoi:

-- Jos sananne ovat tosia, niin olette tehnyt maalle ja kuninkaalle
suuren palveluksen. Hän kääntyi lapsikuninkaan puoleen ja sanoi:

-- Teidän majesteettinne varmaankin sallii, että heti ryhdyn ottamaan
tästä asiasta selkoa?

-- Minä kuuntelen, sanoi kuningas ja siirtyi ikkunan luona olevaan
tuoliin istumaan.

-- Olette siis suorittanut matkan Viipurista tänne yksin? kysyi
Pietari Brahe Jokkimilta.

-- En yksinäni, vastasi Jokkim, vaan seurassani oli paljon muitakin.
Muuan suomalainen talonpoika Vihdistä, Mikko Heikinpoika, seurasi
minua Viipurista Vihtiin asti. Hänen luonaan joutuivat ne kirjeet,
jotka paljastavat koko salaliiton, käsiini. Tämä talonpoika
oli toisissa naimisissa lesken kanssa, ja hänen vaimollaan oli
ensimäisestä avioliitostaan poika, joka oli salaliittolaisten
palveluksessa. Taloon yöpyessämme hän varasti taskustani Konrad
Gyllenstjernaa koskevat paperit. Hänen oma äitinsä huusi silloin
meidät hereille, ja poika surmattiin.

-- Antoiko tuo nainen oman poikansa ilmi pelastaakseen maan? kysyi
lapsikuningas.

-- Antoi, vastasi Jokkim Frese. Huoneessa oli aivan hiljaista.
Vaitiolon katkaisi kreivi sanoen Jokkimille:

-- Jatkakaa!

-- Tämän miehen taskusta löytyi se kirjejoukko, joka todistaa
salaliiton kokonaisuudessaan, ja joka on tässä, sanoi Jokkim
osoittaen kädessään olevaa kirjekääröä. Mikko Heikinpoika jäi meistä
taloonsa. Turkuun tullessamme oli meistä kolme jälellä. Näistä jäi
muuan viipurilaisen kauppiaan kirjuri, Paul Moij, ansaan, jonka
maaherra meitä seuratessaan oli hänelle laatinut. Pääsin lähtemään
jälelle jääneen toverini kanssa. Meidät ennätettiin vähää ennen
Ahvenanmaalle tuloamme, toverini pelastaakseen minut heittäytyi
reestä, jolloin hänen hevosensa pääsi karkuun. Kahakassa maaherran
hevonen vikaantui siksi paljon, ettei hän tavoittanut minua, vaan
saavuin päivää ennen häntä tänne.

-- Hän on siis seurannut teitä? kysyi Magnus de la Gardie.

-- Matkatoverini lopulta yhtyivät juuri maaherran ja hänen
seuralaisensa kanssa ja saapuivat yhdessä tänne. He tekivät
ylimenomatkan ajaksi aselevon.

Kansleri nauroi, samoin kuningas.

-- Tämähän on oikeata seikkailua, sanoi de la Gardie. Mutta nuo
valtiopetoksen todistukset?

-- Niin, antakaa ne tänne! sanoi Pietari Brahe ja ojensi kätensä.

-- Tässä ne ovat! sanoi Jokkim antaen paperit kreiville.

Tämä tarttui kiihkeästi kääröön avasi sen. Hän selaili vähän aikaa
papereita ja katsoi sitten silmäkulmiaan rypistäen nuoreen mieheen.

-- Mitä tämä tietää? sanoi hän kiivaasti. Ilveilettekö minun ja hänen
majesteettinsa kanssa?

-- Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa? kysyi Jokkim kalveten.

-- Eiväthän nämä ole mitään kirjeitä, vaan ainoastaan tyhjiä
papereita.

Hän ojensi kääröt Jokkimille. Tämä tuli kalmankalpeaksi huomatessaan
kreivin puhuneen totta. Hän seisoi hetkisen aivan hervottomana,
sitten paperit putosivat hänen käsistään lattialle.

-- Millä tämän selitätte? sanoi kreivi tiukasti.

Äkkiä selvisi Jokkimille asian todellinen laita.

-- Ennenkuin minua syytätte, armollinen herra, sanoi hän, sallikaa
minun tehdä pari kysymystä.

-- Mitä kysymystä?

-- Lähettikö teidän armonne luokseni kirjurinsa tarkastamaan näitä
papereita?

-- En, vastasi kreivi. Johan tänne tullessanne huomautin, että
saapumisenne oli odottamaton.

-- Silloin kaikki selviää. Niin erikoiselta ja tavallisuudesta
poikkeavalta kuin saattaakin tuntua se, mitä nyt teidän armollenne
kerron, niin rukoilen teitä uskomaan kaiken sen nimessä, mikä
maailmassa on oikeaa ja pyhää, minun nyt puhuvan totta.

-- Puhukaa!

-- Luokseni tuli mies, joka sanoi olevansa teidän armonne kirjuri.
Hän tahtoi nähdä nuo kirjeet. Annoin ne hänelle. Luottavaisena istuin
lieden ääreen, hänen tarkastaessaan niitä ikkunan luona. Sinä aikana
hän varmaankin vaihtoi oikeat paperit vääriin.

-- Ja kuka tuo mies oli?

-- Sitä en tiedä.

-- Kuinka siis voitte luulla minun luottavan teidän sanoihinne?

Kreivi katsoi terävästi Jokkimiin, mutta tämä kesti hänen katseensa
tyynesti.

-- Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna, sanoi kreivin vanha
kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avaten salin oven.

-- Tuo mies oli hän! sanoi Jokkim viitaten huoneeseen tyynesti
astuvaan maaherraan.



XVII.

Kuninkaan tahto.


Konrad Gyllenstjerna ymmärsi heti, mitä Jokkim Frese tällä
lauseellaan tarkoitti, sillä nuoren miehen tarkkaava silmä huomasi
hänen puristavan huulensa entistään lujemmin yhteen. Hän teeskenteli
kuitenkin tyyneyttä ja astui muutaman askeleen huoneeseen, kumarsi
syvään kuninkaalle ja sitten kanslerille ja viimeksi drotsille,
omalle sukulaiselleen.

-- Tulette juuri parahiksi, serkku, sanoi Pietari Brahe. Täällä teitä
syytetään valtiokavalluksesta ja varkaudesta.

Konrad Gyllenstjerna loi Jokkimiin halveksivan katseen ja sanoi:

-- Tunnen miehen varsin hyvin. Mitä hänen syytöksiinsä tulee, niin on
minulla kohta tilaisuus ne kumoamaan ja näyttämään toteen, että juuri
hän on valtiolle vaarallinen vihollinen. Onhan hän viipurilainen
kauppias, ja nämä ovat aina olleet läheisissä tekemisissä Saksan
ja Venäjän kanssa. Tultuani tämän miehen aikeitten perille riensin
tänne hallitukselle ilmoittamaan, mitä olin saanut tietää. Hän onkin
ennättänyt ennen minua, niinkuin huomaan.

Tämän syytöksen jälkeen oli huoneessa hetkisen aivan hiljaista.
Kreivi katsoi terävästi molempiin miehiin. Nuori kuningas kumartui
istuessaan eteenpäin ja piti molempia miehiä silmällä.

-- Te molemmat syytätte toisianne samasta rikoksesta, sanoi kreivi.
Kumpi teistä on oikeassa? Kumpi on petturi, kumpi isänmaan ystävä?
Todistakaa!

-- Minä en suinkaan olisi tohtinut toista syyttää sellaisesta
rikoksesta, sanoi maaherra, ellei minulla olisi sitovia todistuksia.

-- Aivan samaa väitti tämä nuori mies tässä äsken, sanoi kreivi,
mutta kun hän ojensi paperit minulle, niin ne olivatkin tyhjiä.
Silloin hän väitti teidän kirjurin muodossa tulleen hänen luokseen ja
varastaneen ne.

-- Siinä väitteessä hän on aivan oikeassa, sanoi maaherra. Kävin
todellakin kirjurinanne hänen luonaan.

Jokainen huoneessa oleva sävähti, sillä tämä myöntymys saattoi asian
aivan toiseen, odottamattomaan valoon.

Maaherra nautti hetkisen siitä vaikutuksesta, minkä hänen sanansa
olivat saaneet aikaan, ja lisäsi sitten:

-- Sain häneltä nuo paperit ja katsoessani maan ja valtakunnan
parasta vaihdoin ne itselleni. Ja tässä ne ovat.

Näin sanoen hän ojensi kreiville kaksi kirjekääröä.

Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin paperien
rapina, kun kreivi niitä käsitteli.

Kun hän oli lukemisensa lopettanut, katsahti hän Jokkimin puoleen,
joka tämän katseen edessä aivan vaistomaisesti punastui.

-- Nuori mies, sanoi Pietari Brahe, näissä kirjeissä olevien
syytösten perusteella täytyy minun vangita teidät maankavaltajana.

-- Minutko? huudahti Jokkim syvästi kummastuneena. Minutko? Minäkö
olisin maankavaltaja!

-- Niin, sanoi kreivi jyrisevällä äänellä. Juuri te. Tässä on joukko
kirjeitä, joiden alla on teidän nimenne ja joissa keskustellaan
Viipurin luovuttamisesta venäläisille.

Jokkim katsoi kreiviin ja sitten maaherraan, jonka suupielissä leikki
voittajan hymy.

-- Teidän majesteettinne suvaitsee katsoa, sanoi kreivi ojentaen
kirjetukun kuninkaalle.

Nuori kuningas nousi, piti kirjeitä hetkisen käsissään, astui ikkunan
luo, palasi sanaakaan sanomatta kreivin luo ja ojensi hänelle kirjeet
takaisin.

-- Kirjeitten alla on hänen nimensä todellakin, sanoi kuningas.

-- Asioiden näin ollen on velvollisuuteni vangita teidät, lausui
kreivi.

Hän kääntyi oveen päin ja huusi:

-- Vahti!

Kaksi sotilasta astui sisään.

-- Vangitkaa tämä nuori mies, sanoi kreivi osoittaen sotilaille
Jokkimia, ja vartioikaa häntä esihuoneessa siksi, kunnes vastedes
toisin määrään.

Jokkim oli aivan kuin tupertunut. Hän ei osannut enää millään
itseään puolustaa. Hän antautui aivan tahdottomana sotilaitten
kuljetettavaksi.

Hänen mentyään kääntyi kreivi nuoren kuninkaan puoleen sanoen:

-- Liian varhain olen nuorta mieltänne rasittanut raskailla asioilla.
Kruunua kantaen kuitenkin saa poika jo oppia määräämään ihmisten
kohtaloita.

Nuori kuningas näytti miettiväiseltä. Hän ei katsonutkaan kreiviin,
vaan hänen katseensa oli suunnattuna oveen, jonka kautta Jokkim oli
kadonnut.

-- Minä lähden, lausui hän ja kääntyi astelemaan, toisten nöyrinä
kumartaessa hänelle, ovea kohden.

Ovi sulkeutui nuoren kuninkaan jälkeen ja hänen seurassaan olleet
sotilaat, jotka ulkona odottivat häntä, järjestyivät riveihin. Juuri
kun kuningas oli astumaisillaan ulko-ovesta, näki hän Jokkimin, joka
eräällä rahilla istui nojaten päätään molempiin käsiinsä sotilaan
seisoessa hänen kummallakin puolellaan.

Nuori kuningas seisahtui, näytti tuumivan jotain, astui jo muutaman
askeleen oveen päin, kun hän kääntyikin, viittasi seuruettaan
siirtymään syrjään, käski kädenliikkeellä Jokkimia vartioivia
sotilaita väistymään ja meni istumaan rahille Jokkimin viereen. Hän
laski kätensä hiljaa nuoren miehen olalle ja sanoi:

-- Puhelkaamme nyt me kaksi! Tuntiessaan kosketuksen kohotti Jokkim
Frese päätään ja nähdessään kuninkaan vieressään hän kunnioittavana
aikoi nousta, mutta Kaarle kuningas veti hänet takaisin istumaan ja
sanoi:

-- Älä suotta nouse! Puhelkaamme kaikessa rauhassa.

Kuningas katsoi pitkään kauan aikaa Jokkimiin, joka tyynenä kesti
hänen katseensa ja sanoi:

-- Sinä et ole syyllinen!

Niin voimakas riemun välke näkyi Jokkimin kasvoilla, että jo siitäkin
yksinään olisi voinut lukea täyden todistuksen hänen syyttömyydestään.

-- Jos sinä olisit ollut syyllinen, niin olisit kovasti puolustanut
itseäsi silloin, kun kreivi sanoi, että sinä olet maankavaltaja,
jatkoi kuningas. Katsohan, minä tiedän sen aivan hyvin. Kun minä olen
jotain pahaa tehnyt, niin minä silloin aina mietin, millä tavoin
itseäni puolustan. Jos ole syytön, en sano yhtään mitään.

Syvä kiitollisuus ja riemu valtasi Jokkimin. Hän koetti sanoa jotain,
mutta ei osannut, hän siirtyi istumasta polvilleen kuninkaan eteen ja
suuteli hänen kättään.

-- Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin kaikki muutkin, sanoi nuori
kuningas. Nousetko siitä! En minä viitsi katsella sinua tuossa.

Hän löi kädellään Jokkimia olalle ja sanoi:

-- Etkö jo nouse siitä!

Ilon kyyneleet olivat Jokkimin silmissä, kun hän nousi jälleen
rahille istumaan ja kunnioittavana väistyi hiukan loitommalle
kuninkaasta.

-- Sinä olit niin toisenlainen kuin kaikki muut silloin, kun kerroit
seikkailustasi, sanoi kuningas. Olisinpa minä saanut olla niissä
mukana! Kuulehan, päästä minut polvellesi istumaan ja kerro minulle
niistä lisää.

Kun Jokkim arkaili, sanoi hän hieman suuttuneena:

-- Älä siinä ole samanlainen kuin hoviherratkin, vaan ole niinkuin
aikamiehet ovat poikien seurassa. Minun on niin ikävä aina olla
kuningas.

Hän hyppäsi Jokkimin polvelle istumaan ja sanoi:

-- Ja kerro nyt matkastasi tarkemmin! Jokkimin oli taas hyvä ja
helppo olla. Hän unohti, että kuningas istui hänen polvellaan,
unohti sen helposti, niinkuin onnellinen ihminen unohtaa kaiken muun
kuin oman onnensa, ja alkoi kertoa retkestään. Kuninkaan riemu oli
tavattoman suuri, kun kerrottiin Napukasta, joka oli melkein hänen
ikäisensä.

-- Se vasta on poika, se! sanoi hän monta kertaa kesken kertomusta.
Semmoinen minäkin tahtoisin olla.

Kun Jokkim oli päässyt kertomuksensa loppuun, hyppäsi Kaarle kuningas
hänen polveltaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

-- Nyt minun täytyy jo mennä, ennenkuin äiti lähettää noutamaan.

Astuttuaan muutaman askeleen näki hän vahtisotilaitten palaavan
paikoilleen Jokkimin viereen.

-- Mitä te molemmat roikaleet siinä teette? kysyi kuningas.

-- Vartioimme kreivin käskyn mukaan, sanoi toinen sotilas.

-- Tuo mies on vapaa! sanoi Kaarle. Sotilaat katsoivat hiukan
ymmällään toisiinsa.

Nuori kuningas oikaisi vartalonsa ja sanoi hieman kiivaalla äänellä:

-- Ettekö kuule, mitä minä sanon? Tuo mies on vapaa.

-- Mutta kun kreivi on käskenyt... koetti toinen sotilas puolustautua.

-- Kreivi on kreivi ja minä olen kuningas! sanoi Kaarle.

-- Mutta kreivin tahto...

-- Kreivin tahdon yläpuolella on kuninkaan tahto!

Majesteettius kuvastui hänen hennossa ruumiissaan. Hän loi sotilaihin
tuiman katseen ja sanoi sitten Jokkimille:

-- Tule pois!

Jokkim arkaili hiukan, mutta ei voinut olla tottelematta käskevää
ääntä ja astui kuninkaan luo.

-- Mennään täältä pois, sanoi kuningas ja läksi ovea kohden.

Nähdessään molempien vahtisotilaitten aikovan seurata heitä kääntyi
hän ja pui nyrkkiään heille sanoen:

-- Pysykää siellä alallanne!

Miehet jäivät kuin naulattuina paikoilleen. Kadulle tultuaan sanoi
kuningas:

-- Missä päin sinä asut?

-- Kolmen kruunun majatalossa, vastasi Jokkim.

-- Jotta kukaan ei sinua enää ahdistaisi, niin tulen minä saattamaan
sinua, sanoi kuningas. Mutta palkaksi saatkin koko matkan kertoa
minulle tuosta pikku pojasta, tuosta, joka kissalle laittoi siivet.

Ja lapsikuningas asteli Jokkimin rinnalla kuunnellen hänen puhettaan,
ja molemmin puolin heitä kulki sotilasrivi.

-- Jos joku aikoo sinua ahdistaa, niin muista silloin minua, kyllä
minä sanon taas jonkun kovan sanan, lausui lapsikuningas erotessaan.

Jokkim ei osannut sanoa mitään. Kaikki tämä oli ollut aivan kuin
unta, vangitseminen ja vapautuminen jälleen. Hän seisoi majatalon
ovella vielä senkin jälkeen, kun kuningas joukkoineen jo oli
alkanut poistua. Hän katsoi kuninkaan jälkeen ja riemuitsi, kun
kadun kulmassa Kaarle vielä vilkaisi taakseen ja heilutti kättään
tervehdykseksi.

Päästyään jonkun matkaa pysähtyi Kaarle äkkiä ja samalla koko hänen
saattueensa seisahtui.

-- Antakaahan, kun minä ajattelen, sanoi kuningas.

Hän mietti hetkisen ja sitten sanoi sotilaille:

-- Takaisin kreivin luo!

Kun hän astui Pietari Brahen asuntoon, niin tämä oli juuri tuimana
astumaisillaan talostaan.

-- Olin juuri tulossa etsimään teidän majesteettianne, sanoi kreivi.
Minulla on vakavaa keskusteltavaa teidän kanssanne.

-- Niin minullakin teidän kanssanne, sanoi Kaarle. Astukaamme sisään.

Kun ovi oli sulkeutunut, seisahtui kreivi nuoren kuninkaan eteen ja
sanoi:

-- Kuinka teidän majesteettinne saattaa mennä antamaan määräyksiä,
jotka sotivat minun antamiani vastaan?

-- Kuinka te, vanha ihminen, voitte mennä tekemään niin suuria
tyhmyyksiä, että vangitsette syyttömän? sanoi kuningas.

-- Tyhmyyksiäkö? sanoi kreivi suuttuneena.

-- Niin juuri, tyhmyyksiä? Te sanotte aina minulle, että minä teen
tyhmyyksiä, mutta kerran tekin teitte. Minä tiedän sen aivan varmaan.

-- Minulla oli todistukset tuon miehen syyllisyydestä, sanoi kreivi.

-- Niin, tuon toisen syyllisyydestä, Gyllenstjernan, ne teillä oli.

-- Minä toivon, että teidän majesteettinne, nuori kun on, ei sekaannu
niihin asioihin, joita tuolla iällä ei vielä voida käsittää.

-- Lörpötystä! sanoi kuningas.

Kun kreivi aikoi vastata jotain, jatkoi hän:

-- Minä en ensin tullut ajatelleeksi kaikkea sitä, mitä nyt
ajattelen. Hän oli minun mielestäni syytön, ja siksi päästin hänet
vapaaksi. Mutta kun olin saattanut hänet kotiaan, niin tulin tiellä
ajatelleeksi, minkä mellakan te ja äiti tästä nostatte vielä, ja
silloin muistin sen, mikä minun olisi tullut heti huomata. Nuo
kirjeet, jotka linnanherra teille antoi, olivat väärennettyjä.

-- Väärennettyjäkö? kysyi kreivi kummastuneena.

-- Niin. Minä seisoin ikkunan luona katsellessani niitä ja silloin
näin paperin läpi. Monessa kohdassa oli ensin puukolla raapittu, ja
sitten kirjoitettu jotain toista sijaan. Minä en silloin ymmärtänyt,
mitä se oli, mutta nyt ymmärrän. Antakaa tänne kirjeet.

Kreivi oli hämmästynyt nuoren kuninkaan sanoista; hän otti pöydällä
olleet kirjeet ja alkoi niitä tarkastaa valoa vastaan. Tehtyään sen
hän kääntyi Kaarlen puoleen ja sanoi nöyrästi kumartaen:

-- Teidän majesteettinne on oikeassa!

-- Ja hyi teitä, vanha mies, kun sillä tavoin erehdytte kunnon
miehistä, sanoi kuningas nauraen.

Hän oli jälleen poika, joka oli iloinen jonkin asian onnistumisesta,
hän taputti käsiään ja pyöri lattialla ympäri.

-- Nyt minä olen iloinen, nyt minä olen iloinen, huusi hän. Sellainen
suuri valtiomies, kuin te olette, joutuu ansaan.

Kreivi hymyili nuoren kuninkaan ilolle. Kuinka syvästi hän
rakastikaan tuota kuninkaallista lasta, joka oli annettu hänen
kasvatettavakseen, kuinka koko hänen sydämensä oli häneen
kiintynyt! Ja tämä teko, tämä terävä huomio oli osoittanut vanhalle
valtiomiehelle, mikä oivallisen hallitsijan mieli tuossa lapsessa
vallitsi, kuinka hänen sydämensä sanoi, mikä oli oikeaa, mikä väärää.

-- Herra valtiondrotsi, sanoi kuningas, saanko vetää teitä korvasta,
saanko?

Ja Pietari Brahe kumartui, jotta lapsikuningas saattoi tarttua
hänen korvaansa, ja irvisti pojan suureksi iloksi tämän nipistäessä
voimiensa takaa häntä korvalehdestä.

-- Ja nyt minä kerron teille jotain oikein hauskaa, sanoi kuningas.

Hän pakotti kreivin istumaan tuoliin ja itse seisoi permannolla
kertoen koko lapsen suurella ihastuksella viipurilaisesta Napukasta
ja hänen ihmeellisistä urotöistään.

Kun kuningas oli mennyt, seisoi Pietari Brahe yksinään huoneessaan ja
rukoili:

-- Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, anna nuoren kuninkaan varttua
suojassasi tämän suuren kansan kelvolliseksi kuninkaaksi, Ruotsin ja
Suomen onneksi ja siunaukseksi.

Rukouksen päätyttyä hän käveli hetkisen huoneessaan miettien.

-- Gyllenstjerna on syyllinen, sen kaikesta huomaan, vaikka minulla
ei olekaan sitovia todistuksia häntä vastaan. Hän on sukulaiseni,
on nuori, miksi häntä liian ankarasti tuomitsisin. Tahdon hänet
pelastaa, jos vain voin.



XVIII.

Lapsikuninkaan soturit.


Seuraavana päivänä saapui Pietari Brahen henkisotilas Erik
Amundinpoika Jokkimin asuntoon tuoden herraltaan kirjeen, jossa tämä
ystävällisin sanoin pyysi nuorta miestä saapumaan luokseen.

Jokkim näytti kirjeen ystävilleen, jotka siitä suuresti ilahtuivat.

-- Sinä olet sentään yhtäkaikki onnen poika, sanoi Samuel, kun suuret
herrat sinua luokseen kutsuvat ja kirjeitä sinulle kirjoittelevat.
Minulle ne ovat kirjoittaneet nimiään ainoastaan oikeudenpäätösten
alle.

-- Ellen erehdy, niin johtuu tämä ystävällisyys siitä, että Viipurin
maaherra on sukulaisensa edessä saanut taipua ja talttua, ja nyt
koetetaan lepyttää sinun mieltäsi, sanoi Paul Moij. Pidä häntä
kireällä, ja jos suostut olemaan vaiti, niin anna hänen ainakin
vähän aikaa olla olla siinä uskossa, että mestauslava häntä odottaa.
Silloin armahduksesi tuntuu sitä suloisemmalta. Niin tyttölapsetkin
oikein riemusta huutavat, kun ensin heille sanoo hylkäävänsä heidät
ja sitten äkkiä lausuukin päinvastoin.

-- Kuninkaamme armahti minua ja pelasti henkeni, sanoi Jokkim Frese,
enkö silloin menettelisi samoin!

Hän läksi seuraamaan odottavaa sotilasta ja saapui kreivin asunnolle,
jossa kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avasi hänelle oven samaan
huoneeseen kuin edellisenäkin päivänä.

Ovesta astuessaan sisään näki Jokkim Frese huoneessa vanhan kreivin,
Magnus de la Gardien ja Konrad Gyllenstjernan.

Jokkim ei vielä ollut ennättänyt kumartaa jokaiselle erittäin, kun
Pietari Brahe jo nousi paikaltaan ja kepillä tukien käyntiään astui
muutaman askeleen häntä kohden.

-- Astukaa lähemmäksi, nuori mies, sillä minulla on paljon teiltä
anteeksipyydettävää. Olen eilen pahoin rikkonut teitä vastaan.
Kaikki on selvinnyt, te olette ollut syytöksessänne oikeassa, Konrad
Gyllenstjerna on tunnustanut kaiken.

Nämä kreivin sanat saivat Jokkimin niin hämilleen, että hän ei
osannut vastata mitään, sopersi vain muutamia sanoja.

-- Jumala, joka ihmeellisellä tavalla johtaa ihmisten kohtaloita, on
lapsen kautta eilen ilmoittanut minulle totuuden, jota koetettiin
salata, jatkoi kreivi. Olen sen jälkeen ottanut asian ankaran
tutkimuksen alaiseksi. Eilen olin vielä teidän tuomarinanne, nyt
olette te tuomitsemassa. Yhtä syvästi kuin Jokkim edellisenä
päivänä oli tuntenut loukkauksen kreivin syyttäessä häntä
valtionkavalluksesta ja käskiessä hänet vangita, yhtä voimakkaasti
vaikutti nyt kreivin puhe häneen. Tuo kuuluisa valtiomies, Ruotsin
valtakunnan todellinen hallitsija, suuri isänmaan ystävä, hän
alistui hänen, vähäpätöisen viipurilaisen kauppiaan edessä! Hän
olisi tahtonut katkaista kreivin puheen, olisi tahtonut sanoa
hänelle, kuinka syvästi hän katui tuottaneensa pienintäkään
mielipahaa vanhukselle, joka Suomessa ollessaan niin voimakkaasti oli
vaikuttanut sen kehitykseen ja kaikkien olojen järjestymiseen.

Hän avasi jo suunsa sanoakseen jotain, kun kreivi kädenliikkeellä
pidätti häntä ja lausui:

-- Sallikaa minun lopettaa ensin. Tämä nuori mies, sukulaiseni ja
perheeni ystävä, on innoissaan erehtynyt siitä, mikä on oleva tämän
maan onni, ja on asettunut liittoon kuningasvainajamme veljen kanssa,
jonka valtaanpääseminen olisi suoranainen turmio maalle. Tunnen
herttuan paremmin kuin kukaan muu enkä väitettäni lausu muuten kuin
pitkän harkinnan ja suuren, surullisen kokemuksen perusteella. Konrad
Gyllenstjerna on tunnustanut minulle kaikki ja on valmis sovittamaan
sen, minkä on rikkonut. Mutta se ei riitä. Vaikkakin voisin kaiken
unohtaa ja uskoa hänen parannuksensa, niin väite on jälellä ja se
elää teissä. Vaikka syyttävät paperit ovatkin kadonneet, niin syytös
elää ja sekin sellaisenaan voi heittää pahan varjon nuoren miehen
elämään. Hänen kohtalonsa riippuu nyt teistä yksinään. Te voitte
siirtää kaiken turmion pois. Päättäkää!

Jokkim tiesi, että Pietari Brahe oli tunnettu suuresta
jumalisuudestaan ja horjumattomasta rehellisyydestään, ja ymmärsi,
että hän tänäkin hetkenä menetteli omantuntonsa määräysten mukaan,
että hän olisi ollut valmis, samoin kuin hän maaherrallekin teki,
auttamaan jokaista elämässään hairahtunutta jälleen pääsemään
jaloilleen. Jokkim katsoi sellaisella suurella rakkaudella ja
ihailulla kreiviin, että tämä ei voinut olla käsittämättä oikein
hänen ajatuksiaan. Siksi hän lähestyi nuorta miestä ja tarttui hänen
käteensä sanon:

-- Minä luen katseestanne kaiken. Te tahdotte ja voitte unohtaa sen,
mitä tiedätte.

Hän viittasi Konrad Gyllenstjernaa astumaan lähemmäksi. Tämä riensi
Jokkimin luo ja puristi lujasti hänen kättään sanaakaan sanomatta.

Näin oli näiden miesten välillä solmittu liitto, tehty sovinto
montakaan sanaa vaihtamatta.

-- Mutta vielä ovat ystävänne, sanoi kreivi, nuo matkatoverinne. He
tietävät asiat ja voivat ne ilmaista.

-- Minä takaan heistä aivan kuin itsestäni, sanoi Jokkim.

Tätä sanoessaan hän nosti kätensä valaan ja ojensi etu- ja
keskisormen eteenpäin samalla pitäen muut sormet nyrkissä. Tämän
liikkeen hän oli tehnyt vaistomaisesti ja katsoessaan toisiin hän
hämmästyi nähdessään kanslerin, Magnus de la Gardien hymyilevän
hänelle. Jokkimin katse viivähti silloin hänessä.

Äkkiä hän sävähti ja lensi punaiseksi. Oliko hän nähnyt oikein, ei
hän suinkaan vain erehtynyt? Kanslerin oikea käsi teki saman merkin
kuin hänenkin kätensä. Tuo suuri valtiomies, kuninkaan holhooja,
kuului samaan liittoon kuin hänkin! Hän ehkä siis oli tämän laajan
liiton johtaja -- kuka muu se saattoikaan olla -- hän valmisti
kautta maan sitä yleistä mielipidettä, että nuori kuningas oli
mahdollisimman pian julistettava täysi-ikäiseksi, jotta kukistuisi
holhoojahallitus, mihin hän itse kuului!

Pietari Brahe huomasi nuoren miehen punastumisen ja käsitti sen
omalla tavallaan. Tämä seitsemänkymmenenvuotias vanhus, jolla
itsellään ei ollut lapsia enää elossa, joka iloitsi jokaisesta
nuoresta, voimakkaasta luonteesta, mikä osui hänen tielleen, oli
kautta elämänsä, keskellä suurta valtiollista toimintaakin pysynyt
suurena haaveilijana. Hän näki mielialojen leiskahtelevan nuoren
miehen sielussa, ja se häntä ilahdutti. Tulta täytyi ihmisen mielessä
olla, jotta hän jotain saisi maailmassa aikaankin.

Huoneessa vallitsi juhlallinen mieliala. Sen vanha kreivi tiesi
sammuvan ja jälkeä jättämättä katoavan, jos sitä liian pitkälle
venytettäisiin. Senvuoksi hän tahtoi kääntää kaiken toiselle tolalle
ja viitaten nuorta miestä istumaan hän alkoi tiedustella Viipurin
kuulumisia.

Hartaasti kreivi oli aina maasta lähdettyäänkin seurannut Suomen
oloja, tämän maan, jossa hänellä oli suuret läänityksensä, muun
muassa koko Kajaanin lääni. Hän tiedusteli, kuinka suuressa määrässä
oli pantu toimeen se järjestely, jonka hän oli määrännyt Viipurissa
toteutettavaksi, käytyään siellä ja nähtyään, miten likainen ja
säännötön oli niinsanotun linnoituksen sisäpuolella oleva kaupunki.
Hän kysyi kauppasuhteita, joiden edistämiseksi hän oli saanut aikaan
monta hallinnollista määräystä. Ja kun hän oli saanut kaipaamansa
tiedot, niin hän alkoi puhua kaikista niistä mahdollisuuksista,
mitä Suomella oli taloudelliseen kehitykseen. Ja vanhus kertoi
suurella innolla viimeisestä taloudellisesta keksinnöstään,
nimittäin lipeäsuolatehtaan perustamisesta Siikajoen Palokoskeen.
Tehtaan perustamisen ja kuntoon asettamisen hän oli uskonut eräälle
saksalaiselle Leutpold-nimiselle miehelle. Hän näytti kirjeen, jossa
ilmoitettiin rakennusten alkavan valmistua ja seuraavana vuonna ehkä
tehtaan jo olevan kunnossa.

Vanhus vilkastui tavattomasti puhellessaan kaikista näistä seikoista.
Hän ei enää ollut valtiomies, vaan suuri tiluksien hoitaja,
joka tahtoi niistä saada mahdollisimman suuret tulot ja samalla
valmistaa asukkaille paremmat elinehdot. Ja kansasta puhuttaessa hän
kertoi kaikista niistä oppilaitoksista, jotka hän oli perustanut
kreivikuntaansa Vising-saarelle sekä omille alueilleen Suomessa. Hän
tiedusteli oloja Turun yliopistossa, joka hänen suureksi ilokseen oli
suuresti edistynyt niinä kolmenakymmenenä vuotena, mitkä se jo oli
ollut olemassa.

-- Turusta sain aina silloin runsaasti tietoja, kun Daniel
Gyldenstolpe oli sihteerinäni, sillä hänhän oli rehtori Wexoniuksen
poika ja hänellä oli Turussa paljon sekä sukua että talojakin.
Sinne hän tahtoikin mielellään palata, ja toimitin hänet viime
vuonna asessoriksi hovioikeuteen. Hän ei siis enää ole sihteerinäni,
niinkuin sinä, serkku, käydessäsi Jokkim Fresen luona ilmoitit. Hän
kirjoitti hiljattain minulle ja sanoi, että suomalaiset eivät ole
entisestään muuttuneet, vaan ovat yhtä valittavaisia kuin ennenkin.
Merkillinen kansa, he kirjoittavat minulle tavantakaa kaikenlaisia
kirjeitä, joissa pyydetään vaikka mitä vähäpätöistä. En luule
minkään kansan niin suuressa määrässä tekevän kirjallisia valituksia
kuin juuri suomalaisten. Suurin suru on Kajaanin seuduilla ollut
mustalaisista. Olen koettanut saada heidät jäämään paikoilleen ja
olen tarjonnut heille tiluksia viljeltäviksi. Noin satakunta heitä
asettui sinne aluksi asumaan, mutta nyt he ovat kaikki karanneet
taloistaan, jättäen ne autioiksi. Merkillisiä ihmisiä, jotka
eivät mitenkään voi pysyä paikallaan! Ja kuitenkin olisi heistä
ollut paljon hyötyä, sillä he ovat taitavia hevosenkasvattajia ja
käsitöissä käteviä.

Näin puheli kreivi yhtä ja toista hallittavinaan olevien seutujen
vaurastuttamisesta; aika vieri eteenpäin, ja Jokkimissa kasvoi
levottomuus yhä suuremmaksi. Hän odotti hetkeä, jolloin voisi päästä
kahdenkesken de la Gardien kanssa saadakseen tarkempia tietoja
liitosta, johon he molemmat kuuluivat.

Viimein kreivi ystävällisesti hyvästellen päästi Jokkimin luotaan,
käskien häntä Turkuun poiketessaan viemään tervehdyksiä kreivin
tuttaville. Mainitessaan Johannes Vasseniuksen nimen hän lisäsi
hymyillen:

-- Miehellä on suuri halu päästä aateliseksi. Hän ei suinkaan
ole vailla ansioita ja tulee hän tuon haluamansa arvon vielä
saavuttamaan. Sanokaa se hänelle.

Samalla kuin Jokkim valmistautui lähtemään, jätteli de la Gardiekin
hyvästit kreiville. Kadulle tultuaan sanoi kansleri:

-- Seuratkaa minua!

De la Gardie nousi hevosen selkään, jota hänen palvelijansa piteli
oven edustalla. Jokkim läksi astumaan hänen rinnallaan.

Päästyään kanslerin asunnolle seurasi Jokkim Frese häntä huoneeseen,
jonne tultuaan kansleri lausui:

-- Jo eilen tiesin, että olitte lapsikuninkaan sotureita, sillä
Niilo Gyldenstolpe oli aikaisemmin teistä minulle maininnut. Ellei
kuninkaamme olisi teitä pelastanut, niin olisin toiminut. Eilisiltana
oli minulla keskustelu kreivin kanssa; silloin kutsuttiin maaherrakin
saapuville, ja lopputulos oli se, minkä tänään näitte. Pelastaakseen
sukulaisensa kutsutti Pietari Brahe teidät luokseen. Tänä aamuna
ollessani kuningattaren luona kysyi Kaarle kuningas teistä. Hän pyysi
minua toimittamaan niin, että hän ennen lähtöänne vielä voisi teidät
tavata. Hän voi siis minä hetkenä tahansa olla täällä.

-- Hän voitti eilen kokonaan sydämeni, sanoi Jokkim. Ellen jo
ennestään olisi vannonut tekeväni kaiken hänen tähtensä, niin olisin
nyt ollut valmis siihen valaan.

-- Hän on huonosti ja huolimattomasti kasvatettu, mutta sydän
hänellä on paikallaan, sanoi kansleri. Äitinsä häntä hemmottelee
ja Horn, jonka huostaan pojan varsinainen kasvatus on jätetty, on
sekä liian vanha että liian paljon soturi. Hän ei puhu pojalle
mistään muusta kuin taisteluista ja sotaväestä. Valtion tärkeimpiä
asioita kyllä käsitellään nuoren kuninkaan läsnäollessa, mutta
niihin hän tähän asti ei ole ottanut paljoakaan osaa. Jos hän
saa vallan, niin varmasti hänessä silloin herää isänsä voimakas
luonne ja valtion surkea tila silloin parantuu. Me tarvitsemme
ehdottomasti herran, joka lopettaa tämän turhan arvotaistelun,
mikä ylhäisön keskuudessa nykyään vallitsee. Tänä aikana, jona maa
kaipaa kaikkia voimia sisäisen tilan parantamiseksi ja valtakunnan
turvaamiseksi ulkovaltoja vastaan, emme saisi riidellä siitä, kuka
arvossa on korkein, kenen on oikeus ensiksi ovessa käydä ja kuka
kirkon penkissä saa istua lähinnä alttaria. Ellei tämä kaikki olisi
niin perin surkeaa, niin nauraisin tuolle naistenkin vimmalle
saada kaikessa etusija miehensä kustannuksella. Olette Viipurissa,
aivan maan rajalla, teidän tehtävänne on siellä valmistaa maa-alaa
ja mielipidettä siihen suuntaan, että sieltä valtiopäiville ensi
vuodeksi kutsuttava henkilö on sellainen, että hän puolustaa
kuninkaan julistamista täysi-ikäiseksi. Säädyt nimittäin yksinään
voivat tämän saada aikaan. Kun kuningas on saanut täyden vallan,
silloin herttuankin pyrkimykset itsestään kaatuvat. Niin kauan kuin
on holhoojahallitus, on maassa eri puolueita, jotka riitelevät siitä,
minkä valtion kanssa Ruotsin on edullisinta joutua liittoon. Toiset
kannattavat Saksaa, toiset Tanskaa, ja meitä on joukko, jotka pidämme
Ranskan etevää hallitsijaa Ludvig XIV:ä edullisimpana liittolaisena.

Keskustelun katkaisi nuori kuningas, joka juosten saapui huoneeseen.

-- Nyt minä taas olen karannut niiden käsistä! huusi Kaarle kuningas.
Minä kiipesin ikkunasta silloin, kun he luulivat minun olevan
lukemassa läksyjäni.

Nuori kuningas oli niin huvitettu tästä omasta mielestään
onnistuneesta kepposesta, että kanslerinkin täytyi ehdottomasti
nauraa.

-- Mutta Krister Horn, mitä hän sanoo! huudahti Magnus de la Gardie.

-- Hän on käynyt monta sotaa ja ollut monessa taistelussa, mutta
tässä hänen sotaherrataitonsa joutuu niin kireälle, että hän itsekin
ällistyy.

Äkkiä kävi lapsikuningas vakavaksi. Mielialat vaihtelivat hänessä
tavattoman nopeasti, niin äkkiä, että niihin tottumattoman oli hyvin
vaikea käsittää, että sama henkilö muutaman silmänräpäyksen aikana
aivan täydellisesti saattoi tulla toiseksi.

Kaarle kääntyi kanslerin puoleen ja kysyi:

-- Joko hän tietää?

-- Jo.

-- Hän on osoittanut eilen olleensa minulle uskollinen, sitä en tule
unohtamaan, kun valtaan pääsen.

Jokkim huomasi keskustelun kääntyneen häneen ja aikoi väistyä, mutta
kuningas pidätti häntä.

-- Jääkää, sanoi hän. Ennenkuin meitä jälleen häiritään, tahdon
puhua muutaman sanan teille. Minä tahdon saada vallan käsiini, sillä
Jumala on sen minulle määrännyt. Minä tahdon saada aikaan hyvää ja
tahdon itse valita sitä varten neuvonantajani. He luulevat, etten
minä mitään ymmärrä, kun neuvoston kokouksissa leikin piiskallani tai
silittelen koiraani. Mutta minä kuulen kaiken ja odotan vain sopivaa
hetkeä, jolloin saan ottaa ohjakset käsiini. Minä tahdon sen, ja mitä
minä tahdon, sen minä säänkin!

Hän lausui nämä viimeiset sanat täydellisen itsetietoisesti; hän ei
ollut enää poika, vaan kuningas, jolla on hallitsemisen tarve ja
hallitsemisen voima.

-- Ensi kuussa ovat herrat luvanneet, että saan olla jokaisessa
neuvoston kokouksessa läsnä, jatkoi kuningas. Kuinka he silloin taas
riitelevät keskenään, sen tiedän, vallasta, arvosta ja asemasta!
Mutta heti, kun viisitoista olen täyttänyt, tahdon tehdä lopun tästä.

Magnus de la Gardie oli kuninkaan puhuessa myöntävästi koko ajan
nyökännyt.

-- Tunnettehan Viipurissa erään Lifmanin? kysyi kuningas.

-- Tunnen, vastasi Jokkim.

-- Hän on asialle uskollinen. Hänet on valittava ensi vuonna
säätykokoukseen. Tunnetteko Turussa Sveno Rydeniuksen, pormestarin?

-- Olen kuullut hänestäkin.

-- Hänkin on luotettava ja on valittava. Tunnetteko...

Kuningas aikoi jatkaa, kun samassa ovi aukeni ja vanha Krister Horn,
kuninkaan kasvattaja, hengästyneenä astui huoneeseen.

-- Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne! sopersi hän.

-- Mikä nyt on hätänä? kysyi Kaarle nauraen.

-- Teidän majesteettinne on taas jättänyt läksynsä kesken. Mitä
teidän kuninkaallinen äitinne taas sanoo kuullessaan, miten on käynyt!

-- Äiti ei sano mitään, hän rakastaa minua! lausui kuningas.

-- Mutta kun Ruotsin historia jää aivan kesken!

-- Mitä se tekee. Minä luon uuden, jota toiset saavat lukea!

Horn oli hetkisen aivan ymmällä. Sitten hän jatkoi:

-- Mutta täytyyhän kuninkaan tietää edeltäjistään!

-- Miksi? Ettehän tekään itse tiedä maan historiaa. Alanko kysellä?
Muistatteko, kuinka väärin osasitte viime kerralla? Ja teistä on
tullut kuitenkin hyvä soturi. Miksi ei minustakin voisi tulla hyvää
soturia ja kuningasta, vaikka en olekaan kirjatoukka.

-- Mutta säädyt?

-- Mitä heistä?

-- Kaksi vuotta sitten jo sain säädyiltä varoituksen, kun teidän
majesteettinne ei ole oppinut mitään.

-- Sen jälkeen olen oppinut paljon, sen voi kansleri todistaa, sanoi
Kaarle iskien silmää de la Gardielle.

Krister Horn oli niin avuttoman ja onnettoman näköinen, että Kaarle
ei voinut olla häntä armahtamatta, vaan sanoi:

-- Lähtekäämme siis linnaan takaisin. Hornin katse aivan loisti.

-- Ja minä lupaan oppia tämän päivän läksyn, jos tekin sen opitte.
Niin, niin, minä tarkoitan, että te saatte painaa päähänne kaiken
sen, minkä minäkin.

-- Ja että ihmisellä voi olla näin paljon vaivaa toisen ihmisen
lapsista! oli ainoa, mitä Horn sai sanotuksi kuullessaan, mitä hänen
sinä päivänä oli tehtävä.

Kuningas ojensi kätensä Jokkimille ja sanoi:

-- Minä en teitä unohda. Jos kerran muistutatte minulle aikaa
Tukholmassa helmikuussa 1671, niin täytän mitä silloin pyydätte.

Ystävällisesti nyökäten kuningas läksi opettajansa seurassa.

-- Hänessä on vallan jano, ja kun hän sen saa, niin osaa hän sitä
käyttääkin kyllä, sanoi kansleri. Hän on Kaarle X Kustaan oikea poika.



XIX.

Jälleen Turussa.


Muutamia päiviä Tukholmassa viivyttyään läksivät ystävykset jälleen
Suomea kohden ja saapuvat onnellisesti Turkuun.

Jokkim riensi heti Vasseniuksen perheeseen, nähdäkseen Barbaran
ja viedäkseen perille Pietari Brahen terveiset. Hän odotti Sigrid
rouvan ottavan hänet yhtä ystävällisesti vastaan kuin edelliselläkin
kerralla. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun vastaanotto olikin
kylmä.

Pian hän kuitenkin sai tähän käytökseen selityksen. Henrik Ruuth,
Barbaran veli, ilmaisi nimittäin, että joku aika sitten oli Viipurin
maaherra Konrad Gyllenstjerna palatessaan Tukholmasta poikennut
asessorin luo. Henrik oli sattunut kuulemaan keskustelusta osan.
Asessori oli nuoruudessaan ollut herttua Adolf Johanin kirjurina ja
oli siitä ajasta asti säilyttänyt mieltymyksen tätä juonittelijaa
kohtaan. Viipurin maaherra oli kertonut matkastaan Tukholmaan ja
kirjeistä, jotka hän viekkaudella oli saanut anastetuksi Jokkim
Freseltä. Hän mainitsi myöskin Pietari Brahen menettelystä ja kuinka
tämä oli nuorelta mieheltä ottanut valan, jotta tämä ei mitenkään
koettaisi syöstä Konrad Gyllenstjernaa turmioon. Näin ollen oli
maaherra vapaa toimimaan oman mielensä mukaan. Hän oli neuvotellut,
millä tavoin Jokkim Frese paraiten voitaisiin tehdä vaarattomaksi.

Henrik jatkoi kertomustaan:

-- Talossa on ollut tietysti hirveä melske tämän johdosta. Herttuan
asia on jälleen ollut esillä, ja mekin pojat olemme uskaltaneet
avata suumme. Me sisarukset olemme tietysti kuninkaan väkeä, mutta
velipuolemme noudattaa kaikessa isänsä mielipiteitä. Kun huomattiin,
että sinä, Jokkim, katselit mielelläsi Barbaraa, niin tahtoo
isäpuolemme nyt kaikin mokomin naittaa hänet omalle pojalleen.
Barbara on itkenyt, niinkuin tytöt aina tekevät silloin, kun paha
eteen tulee, mutta minä ja veljeni päätimme, että ellei tästä muuten
selvää tule, niin me karkaamme Viipuriin ja vaadimme isäpuolta
antamaan meille osuutemme isän perinnöstä. Hän on niin jumalattoman
saita, että raha venyy hänen käsissään, ja olen varma siitä, että hän
itkee katkeria kyyneleitä, ennenkun luovuttaa omamme meille.

Kaikesta tästä puheesta selvisi Jokkimille, että hän oli
kadottamaisillaan Barbaran, ellei toimi nopeasti ja varmasti. Pako
olisi todellakin hyvä keino. Viipuriin saattoi Barbara veljineen
erinomaisen hyvin lähteä ja asettua asumaan setänsä Barthold Ruuthin
luo, joka oli Jokkimin äidin kanssa naimisissa. Tällä tavoin he
olisivat turvattuja, sillä Barthold oli kiivas mies, eikä koskaan
ollut suosinut ylpeätä turkulaista asessoria, jonka mielestä
viipurilaiset kauppiaat olivat aivan ala-arvoisia olentoja. Jos
lapset siis hänen turviinsa pakenisivat, niin ei mikään mahti voisi
heitä riistää Barthold Ruuthin ja Katarina Lehusenin huostasta.

Mutta pako ja tällainen ryövääminen oli Jokkimin hienotunteiselle
luonteelle tavattoman vastenmielistä. Kuultuaan, millä kannalla asiat
olivat, hän meni neuvottelemaan Paul Moijin kanssa.

Tämä kuunteli kertomuksen loppuun asti, välillä sanomatta sanaakaan.
Kun Jokkim oli lopettanut, lausui hän:

-- Tämä pulma on paljoa vaikeampi kuin se, mikä meidät saattoi
Tukholmaan. Naisenryöstö voi tulla meille hyvin kalliiksi, varsinkin
kun Viipurin maaherra ja Turun hovioikeuden asessori voivat ottaa sen
tekosyyksi, jonka avulla he pääsevät haitallisista henkilöistä. Jos
olisin heidän sijassaan, niin oikein ilahtuisin kuullessani, että
vastustajani tekee sellaisia tyhmiä tekoja, kuin nyt aikomamme ovat.

-- Mutta enhän voi sallia, että se nainen, -- jonka aion puolisokseni
ottaa, oman arkuuteni tähden joutuu toisen omaksi, sanoi Jokkim.

-- Ihminen joutuu aina lopulta jonkun kanssa naimisiin, se on minun
mielipiteeni, sanoi Paul. Miksi tahdot juuri tämän?

-- Sinä olet leikkinyt niin paljon tunteella, ettet käsitäkään sitä,
että hän on koko elämäni.

Jokkim lausui nämä sanat aivan yksinkertaisesti, ilman mitään
suurellisuutta. Paul katsoi häneen pitkään, ojensi hänelle kätensä ja
lausui:

-- Ei puhuta sitten tästä sen enempää, vaan toimitaan sitä
kiinteämmin.

Hän meni etsimään Samuelia ja kertoi tälle asian. Samuel löi kätensä
ihmetellen yhteen ja lausui:

-- Kylläpä tämä maailma on kovasti merkillinen! Muutamia saa varjella
yhteen menemästä, ja toiset silloin vahtaavat henki kurkussa, ettei
vaan mitään tapahtuisi. Toisinaan taas saa panna kaikki voimansa
liikkeelle, jotta kaksi rakastavaista pääsee yhteen. Mutta vaikka
minun täytyisi enkeli käydä taivaasta noutamassa Jokkim herralle
vaimoksi, niin tekisin sen, ja silloin saisi vaikka taivas syttyä
ilmituleen, kyllä minä siitäkin läpi hänet toisin. Minulla on kerran
sellainen luonto, että kun jotain päätän, niin sen teenkin.

Paul nauroi ja sanoi:

-- Suuret sanat sinulla on ennen kaikkea muuta. Mutta hyvä apulainen
sinä olet ja sovit minun seuraani, sillä vielä ei ole tullut
sellaista mutkaa, josta me kaksi emme olisi kunnialla suoriutuneet.

-- Kyllä minä tiedän, mistä se johtuu, sanoi Samuel.

-- No mistä?

-- Siitä, että me olemme aivan kuin tämän maailman reunalla. Me emme
pelkää, jos horjahtaisimmekin, sillä eihän kukaan meitä kahta sure.
Ja kun ei mitään sure, niin silloin uskaltaa vaikka mitä.

Tuumittuaan asiaa perin pohjin he päättivät jo samana iltana
lähteä yhdessä Viipuria kohden. Matka tulisi kyllä olemaan hyvin
vaikea, sillä olihan Vasseniuksella, joka oli suuri herra, aina
käytettävänään vaikka millaisia apulaisia tahansa saadakseen
pakolaiset kiinni.

Jokkim saatuaan tietää, millä kannalla asia oli, toimitti sanan
Henrikille ja Jakobille, Barbaran veljille. Nämä tulivat majataloon
kohtaamaan nuorta Freseä. Nuoret miehet olivat aivan innoissaan
kuullessaan, että pakoretki näin pian toteutuisi. He lupasivat
tehdä kaiken voitavansa päästäkseen kenenkään huomaamatta talosta
katoamaan. Mutta vanhan opettajansa Alexandre du Clouxin he tahtoivat
kaikin mokomin ottaa mukaansa, sillä jos hän jäisi taloon, niin
varmaankin asessori panisi hänet vankilaan osallisuudesta pakoretken
toimeenpanemiseen.

-- Niinhän meitä siis tulee oikein suuri joukko, sanoi Jokkim.
Kokonaista seitsemän henkeä.

-- Sitä paremmin voimme vastustaa takaa-ajajia, tuumivat pojat.

Illalla ilmestyi asessorin taloon vanha ämmä, joka käheällä äänellään
pyysi kaikin mokomin päästä rouvan puheille. Sigrid kummasteli, mitä
tuo vanha akka hänestä tahtoi, mutta kuullessaan, että vaimo halusi
ennustaa hänelle tulevia asioita, hän vei vaimon vierashuoneeseen ja
kutsui miehensäkin saapuville.

Vanha vaimo oli kovin ryppyinen ja pitkä roikale. Luisevilla
käsillään hän piteli kortteja ja puhui niistä menneitä asioita,
joiden tarkka tunteminen Sigridiä suuresti kummastutti. Hän pyysi
kananmunan ja siitä katseli lisää kohtaloita, otti Sigridin
kultasormuksen ja kiinnittäen sen hiukseen antoi sen liukua
edestakaisin, selitellen sen heilahduksia. Asessori ensi alussa
nauroi tälle kaikelle, mutta kun vanha vaimo puhui asioita, joita ei
vielä kukaan tiennyt, kertoi, että hänet aiottiin korottaa suureen
arvoon, ja asessori huomasi sen osuvan yhteen niiden tietojen kanssa,
jotka hän oli saanut Pietari Brahelta Jokkimin kautta, niin hän kävi
uskovaiseksi ja tiedusteli lisää.

Kauan vanha vaimo viipyi talossa ja läksi vasta silloin, kun jäältä
talon alapuolelta kuului kimeä vihellys. Rukoillen, että talon väki
kaikin mokomin pitäisi salassa hänen käyntinsä, jotta piispa ei
pääsisi häntä ahdistamaan, läksi hän syvään niiaillen.

Mutta tuskin hän oli päässyt talon portista, kun hän pimeässä
kokosikin hameensa liepeet korkealle ja juoksi, minkä alta pääsi,
jäälle, jossa hyppäsi rekeen, missä istui vanha du Cloux ja Barbaran
nuorin veli.

-- Nyt ne ovat jääneet miettimään ihmeellistä tulevaisuuttaan eivätkä
tule ajatelleeksikaan, että talon nuori väki on mennyt karkuun, vaan
luulevat heidän menneen levolle! sanoi akaksi puettuna ollut Samuel.

-- Kaikeksi onneksi oli Johan mennyt ylioppilastuttaviensa kanssa
kapakkaan, sanoi du Cloux, sillä muuten hän olisi voinut pidättää
meidät ja antaa koko retken ilmi.

Heidän tultuaan kaupungin portille oli se jo lukossa, mutta
tarjoamalla runsaasti rahaa ja vakuuttamalla, että kuljettivat
kuolevaa reessään, sai Paul vartijan avaamaan portin.

Ja nyt he olivat matkalla Viipuria kohden. Ensimäisessä reessä istui
Jokkim Paulin, Barbaran ja Henrikin seurassa. Toisessa olivat Samuel,
du Cloux ja Jakob. Rekien perään oli kiinnitetty kääröjä, joissa
oli niitä tavaroita, mitkä nuoret olivat pitäneet välttämättöminä
matkalla.



XX.

Ruttokummitus.


Pakolaiset olivat retkellään päässeet jo niin pitkälle, että
arvelivat olevansa turvassa, ja päättivät senvuoksi poiketa erääseen
taloon hetkiseksi lepäämään ja vahvistamaan voimiaan ruualla.

Matkan alussa vallinnut pelon aiheuttama vakavuus oli kadonnut, he
olivat nyt jälleen joukko nuoria ihmisiä, jotka tunsivat päässeensä
vapaiksi kahleista, ja senvuoksi antoivat ilon vapaasti tulla
valloilleen. Jokainen pieninkin sanasutkaus herätti riemunrähinän,
jokainen puheenkäänne heleän naurun.

Jokkim ja Barbara ainoastaan vielä pysyttelivät vakavina, sillä
nuoren onnen ihmeellinen aavistus eli heissä. He tiesivät tämän
pakoretken kautta olevansa sidotut toisiinsa, mutta heillä ei vielä
ollut rohkeutta tunnustaa sitä toisilleen. He ujostelivat nuorta
onneaan ja iloitsivat siitä, että niin paljon oli seurassa toisia,
jotka estivät heitä sanomasta mitään tunnettaan koskevaa toisilleen.
Kun Paul veitikkamaisesti huomautti häistä, niin molemmat punastuivat
ja tunsivat itsensä aivan kuin jollain tavoin syyllisiksi.

Paul sen sijaan oli hyvin vallattomalla tuulella. Olihan Tukholman
matka onnistunut hyvästi, he olivat saaneet, ellei juuri voittoa,
niin ainakin suuren tunnustuksen sellaisilta suurilta herroilta
kuin Pietari Brahe ja Magnus de la Gardie, heille oli uskottu
toimia, joista riippui maan onni ja pelastus itärajalla. Uusi
seikkailu oli jälleen edessä, seikkailu sellainen, josta hän saattoi
ihailijattarilleen Viipurissa kertoa laajalti. Eihän naisenryöväys
ollut mitään aivan tavallista tai jokapäiväistä.

Samuel oli heti matkan alussa riisunut vanhan ämmän vaatteet yltään
ja pukeutunut jälleen miesasuunsa.

Kun he nyt istuivat pöydän ääressä, niin ei Paul voinut olla
pilkkaamatta Samuelin puhdasta leukaa ja viiksetöntä ylähuulta.

-- Sinä olet saanut uhrata kasvohaivenesi ystävyydelle, sanoi hän,
aivan samoin kuin minäkin olen tehnyt.

-- En minä sitä suurestikaan sure, sanoi Samuel, sillä kyllä ne
piankin kasvavat tällaisen miehen suun ympärille, paljon pikemmin
kuin muiden.

-- Miksi sinun suusi ympärille pikemmin kuin muiden? kysyi Paul.

-- Etkö ole koskaan huomannut, että niillä, jotka ovat siivoja
puheissaan ja haastelevat kukkasista, perhosista, tuumivat elämän
syvyyttä ja haaveilevat, on huono parrankasvu? Mutta pahasanaisten
suun ympäristö on oikeana metsikkönä. Tämä johtuu siitä samasta
suuresta laista luomakunnassa kuin viljankasvukin. Ellei peltoa
lannoita, ei ruis kasva. Ellei roskaa puhu, ei parta kasva.

-- Kylläpä sinä kaikki asiat käännät ja väännät oman mielesi mukaan,
sanoi Paul nauraen.

-- Minä tarkoitan ihan täyttä totta, sanoi Samuel. Ajatelkaahan,
miten eri tavalla eri ikäasteella olevat kertovat satuja. Parraton
kertoo aina ihania kertomuksia ihmeellisistä seikkailuista ja
suurista vaaroista, joissa sankari viimein voittaa kaikki esteet.
Heidän kertomuksissaan on vain kauneutta. Mutta annahan olla, kun
tuollainen parrakas mies pääsee juttujaan latelemaan, niin onpa siinä
kaksimielisiä lauseita, käänteitä sellaisia, että aivan hämmästyy. Ja
jos kolme sellaista miestä joutuu yhdessä istumaan, voi olla varma
siitä, ettei ole kulunut kauaakaan, kun he jo kertovat sikamaisia
juttuja.

-- Miksi juuri silloin, kun heitä on kolme, miksei silloin, kun heitä
on kaksi? kysyi Paul.

-- Kaksi häpeää sentään aina toisiaan, mutta kolmen kesken voi aina
purra hävyn pään poikki, selitti Samuel.

-- Mutta entäs vanhukset, heillähän myöskin on parta? sanoi Paul. He
eivät puhukaan enää sopimattomia juttuja.

-- Heidän partansa vaalenee siksi, että suusta tulee niin paljon
elämän viisauksia, sitä taivaallista kirkkautta. Ja aivan samoin kuin
aurinkokin vaalentaa ja haalistuttaa kaiken, niin elämän viisauskin
tekee parran valkoiseksi. Rivon miehen parta harvoin harmaantuu, se
pysyy aina oikeassa värissään.

He olisivat kauankin tällaista iloista keskustelua jatkaneet, ellei
Barbaran nuorin veli, Jakob, joka oli pistäytynyt pihalle juottamaan
hevosia, olisi rynnännyt sisään ja huutanut:

-- Minä näin kaukaa tulevan ratsujoukon. Olen aivan varma, että rakas
velipuoleni ajaa meitä takaa.

Kaikki huoneessa-olijat ponnahtivat pystyyn. Vaara oli siis jälleen
kintereillä, ja keinolla millä tahansa oli päästävä pakoon.
Kätkeytyminen oli mahdotonta, reellä pakeneminen mahdotonta, sillä
kuinka he sillä keinolla olisivat päässeet ratsastajia välttämään.

Ei siis auttanut mikään muu kuin jälleen keksiä jokin tuuma, keino,
jonka avulla voitaisiin vainoojia petkuttaa.

Samuel, joka oli istunut kumarassa pöytään nojaten, ponnahti suoraksi
aivan kuin vireestä päässyt ansan jousi ja huusi:

-- Nytpähän rutto taas pääsi irti!

Samassa kun hän tämän lauseen oli sanonut, hän myöskin keksi keinon,
ja lisäsi riemuissaan:

-- Rutto, rutto, niin, siinäpä juuri onkin sopiva pelastuskeino!

Hän kääntyi huoneessa-olijoiden puoleen ja sanoi:

-- Odottakaahan ja antakaahan, kun minä tässä taas käyttelen järkeni
aseita, ja silloin me kyllä tästä vielä loistolla suoriudumme.
Kekseliäisyyshän on se napa, jonka ympäri kaikkien muiden ajatuksia
huiputetaan. Antakaahan minun mennä heitä vastaan, niin kyllä koko
joukon karkoitan, vaikka olisi armeija tulossa.

Neuvottuaan toisia jäämään tupaan ja siellä rauhassa odottamaan hän
juoksi tuvasta ja käsivarret harallaan riensi kujaa myöten ajavaa
ratsujoukkoa vastaan.

-- Herra teitä hyvästi siunatkoon, kun tulette minun turvattoman
avuksi, ruikutti Samuel ojentaen kapealla kujalla pitkät käsivartensa
niin leveälle, että ratsastajajoukon täytyi pysähtyä.

-- Päästä, hullu mies, meidät eteenpäin, huusi Johan Vassenius, joka
joukon etunenässä ratsasti.

-- Päästänhän minä teidät, päästänhän minä teidät ja kiitänkin vielä,
jos minun talooni poikkeatte, sanoi Samuel, sillä kauhea onnettomuus
on minun huonettani kohdannut. Rutto on minun majassani!

Tämän sanan vaikutus oli suuri kaikkiin ratsastajiin; he pysähtyivät
samassa silmänräpäyksessä.

-- Mitä sinä höpiset? sanoi nuori Vassenius hiukan väräjävällä
äänellä.

Muutamia vuosia aikaisemmin oli rutto raivonnut pitkin maata,
varsinkin Viipurissa ja Turussa, ja vaatinut itselleen monta uhria.
Rutto oli siis pelottava kummitus.

Samuel huomasi piankin, kuinka voimakas hänen sanojensa vaikutus oli
ollut ratsastajiin, ja hän päätti käyttää tätä keinoa viimeiseen
asti. Hän ojensi rukoilevasti kätensä ratsastajien puoleen ja sanoi:

-- Hyvät ihmiset, armahtakaa minua, minun vaimoani ja lapsiani,
appeani ja anoppiani, setääni ja tätiäni, palkollisiani ja
loisiani, sillä kaikki ovat tuolla tuvassa jo osaksi kuolleet tai
kuolemaisillaan. Olemme kaikki haudan partaalla rämpineet, ja olen
minäkin ollut vähällä siihen pudota, mutta vielähän tässä sentään
krekkalehdin, sillä tauti ei ole tietänyt, mihin kohtaan näin
laihassa ruumiissa iskisi.

Tuijottaen kuuntelivat ratsumiehet hänen puheitaan.

-- Hiljattain meni tästä ohitse kaksi reellistä nuorta väkeä, jatkoi
Samuel. Minä rukoilin heitä poikkeamaan, mutta he ajoivat ohitse
armahtamatta minua. Älkää te, hyvät ihmiset, tehkö samalla lailla!
Tulkaa luoksemme, että joku edes olisi, joka meidät hautaisi, jos
tässä koko joukko satumme kuolemaan.

Ratsastavan joukon viimeiset miehet käänsivät hevosensa, mutta nuori
Vassenius vielä näytti epäröivän.

-- Tästä on siis ajanut muuan joukko ohitse? sanoi hän. Oliko siinä
eräs nuori tyttö ja kaksi poikaiässä olevaa?

-- Semmoinen joukkohan se oli, sanoi Samuel. Ja he olivat
sydämettömiä ja armottomia, ajoivat ohitse, eivät jääneet.

Samuel lähestyi häntä ja ojensi kätensä aivan kuin tarttuakseen
häneen, sillä tavoin estääkseen häntä lähtemästä pois. Mutta samassa
nuori Vassenius sieppasikin piiskansa ja sillä läimäytti Samuelia
huutaen:

-- Pois alta, taikka lamataan! Mitä sinun sukusi meihin kuuluu! Pysy
sinä heidän kanssaan, ja kuolkaa vaikka joka sorkka, mitä se meitä
liikuttaa!

Mutta Samuel ei välittänyt piiskaniskusta, vaan lähestyi häntä yhä
enemmän.

Silloin nuori mies kannusti hevostaan ja läksi ajamaan eteenpäin.
Samuel oli pakotettu väistymään. Toiset ratsumiehet seurasivat
johtajaansa, ja Samuel juoksi heidän jälestään huutaen ja valittaen,
huitoen käsillään ja rukoillen apua.

Vasta kun he olivat kadonneet tien mutkaan metsän suojaan, palasi
Samuel tupaan ja ilmoitti siellä-oleville, että nyt vainoojat olivat
ajaneet talon ohitse, tie siis oli vapaa, koska takaa-ajajat olivat
edellä.

Samuel oli niin iloissaan tästä juonensa onnistumisesta, että aivan
hyppi pitkin tuvan permantoa.

Pian olivat hevoset valjaissa ja pakolaiset saattoivat turvassa
lähteä Viipuria kohden.



XXI.

Tulevaisuudentuumia.


Kohtaamatta enää mitään esteitä tiellään olivat matkamiehet saapuneet
Vihtiin, jossa he poikkesivat lepäämään Mikko Heikinpojan luo.
Pakkanen oli äkkiä lauhtunut; oli kirkas, kaunis, auringonpaisteinen
päivä.

Paul ja Jokkim puhelivat Mikon ja hänen vaimonsa Marketan kanssa
Henrikin, Jakobin ja de Clouxin kuunnellessa heitä.

Entistään hiljaisemmaksi oli Marketta tullut tänä aikana. Hänen
kasvoillaan oli aivan kuin ihmeellinen kirkkaus. Mikon äänen sointu
oli tullut pehmeämmäksi ja syvemmäksi, ja hänen katseessaan oli hellä
sävy, kun se suuntautui huoneessa hiljaa askartelevaan vaimoon.

Siitä tärisyttävästä tapauksesta, jonka todistajina muutamat
läsnäolijoista olivat olleet, ei puhuttu, mutta kaikkien mielessä se
eli. Jokainen ajatteli suurella kunnioituksella ja ihailulla tuota
naista, joka oli tehnyt suurimman uhrin, minkä kukaan voi maalleen
antaa, luovuttanut oman poikansa, kun tämä oli maansa pettänyt.
Siksi näiden ihmisten yhdessäolo oli juhlallinen, ja tuntui aivan
siltä, kuin olisi huone ollut temppeli, jossa on korkealta kattoon
ja laajalta seinään ja jossa ihminen tuntee itsensä pieneksi, ja
arvottomaksi. Ja kun ikkunasta tuleva talvipäivä osui Marketan
harmaaseen tukkaan ja kasvojen tyyniin piirteisiin, oli hän aivan
kuin toisesta maasta kotoisin oleva olento, ihminen, joka eli elämän
suuremmin, ehjemmin ja kokonaisemmin kuin muut.

Samuel ensimäisenä erosi heidän seurastaan, meni reen luokse, otti
sieltä säkin ja puheli näin itsekseen:

-- Eväskaurat ovat loppuneet ja lisää olisi saatava. Jos Paul herra
tahtoo ostaa niitä Mikolta, niin tämä ei millään ehdolla ota maksua,
eikä Paul herra taas palkitsematta niitä tahdo ottaa vastaan. Miksi
saattaisin herrani ja kunnon Mikon tähän ikävään asemaan? Onhan minun
velvollisuuteni järjestää asiat niin, että tämä tuskallinen hetki
syrjäytetään. Helpostihan minä sen voin tehdä. Parasta on, että menen
itse aittaan ja täytän säkin kauroilla. Jos Mikko sen huomaa, ei hän
siitä mitään sano. Mitä herraani tulee, pitää hän sitä varkautena,
mutta onhan hän niin monen monta kertaa saanut sellaiseen minun
suhteeni tottua.

Tämän vuoksi Samuel jonkun aikaa maleksi pihamaalla ja aivan kuin
ohimennen siirtyi jyväaittaa kohden, seisoskeli hetkisen portailla
aivan kuin ihaillen kaunista talvipäivää ja kimaltelevaa hankea.

Sitten hän kuin ajatuksissaan avasi aitan oven ja pujahti sisälle.

Mutta eivät Barbara eikä Jokkim viihtyneet toisten seurassa. Voimakas
ikävä paloi heissä, heidän täytyi saada olla kahden, olla vaikkapa
sanaakaan haastamatta toisilleen, tuntea ainoastaan, että toisen
ajatukset suuntautuivat samaan kuin omatkin, ja saada siitä tieto
joko pienen katseen tai kädenpuristuksen kautta.

Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta he sanaakaan vaihtamatta
siirtyivät tuvasta pois ja astelivat pihamaalle. He tulivat aivan
aitan lähelle, pysähtyivät ja katselivat yhdessä talvisen luonnon
ihmeellistä kauneutta.

Vaitiolo tuli viimein niin painostavaksi, että Jokkimin täytyi se
katkaista. Hän tarttui Barbaran käteen ja sanoi hiljaa:

-- Meidän elämämme on nyt sidottu yhteen, eikä meitä enää voida
millään irti repiä. Ethän kadu minua seuranneesi? Ethän?

-- Kuinka minä sitä katuisin?

Ja he seisoivat siinä kauan ja puhelivat nuoresta onnestaan,
puhelivat noilla katkonaisilla sanoilla, jotka ovat aivan
jokapäiväisiä; mutta tunteen ihmeellinen heleys kaikuu äänen
painossa, ja jokainen ihan tavallinenkin sana saa silloin aivan kuin
uuden merkityksen, uuden tarkoituksen.

Ja Samuel aitassa oven takana kuunteli, naurahteli itsekseen, hymyili
sitten; lopulta hän lakkasi ahtamasta kauroja, nojautui laarin laitaa
vastaan, kuunteli aivan vakavana silmiensä tuijottaessa eteenpäin ja
puheli hiljaa itsekseen:

-- Kuinka monen kauniin seikan ohitse olenkaan elämässäni kulkenut,
kun en ole nuorena mennyt naimisiin. Olen ollut aivan kuin sadun
poika, joka ei huolinut varsasta, vaan tahtoi hevosen. Niin
minäkin nuorena vaadin onnen täydellisenä enkä ymmärtänyt, että
onni kehittyy ja kasvaa, että toinen hyvä seikka syntyy toisesta,
toinen iloinen asia saa toisesta alkunsa. Onni on aivan kuin
tammahevonen, joka usein saa varsan ja jonka hyvä suku siten
lisääntyy. Minun elämänonneni on nykyään aivan kuin valakka, josta
ei enää mitään lisää tule. Elämäni ei kelpaa enää miksikään, muuksi
kuin vetojuhdaksi. Ja minun on pidettävä huolta sitä, että se edes
sellaisena hyvästi tekee tehtävänsä. Jokkim herra on ollut viisas,
hän on tarttunut onneensa. Hän on siinä suhteessa aivan toisenlainen
kuin Paul herra, joka ei mihinkään takerru, vaan aina toisten onnesta
tahtoo saada pienen murusen itselleen. Hän on minun mielestäni aivan
kuin lyhdynsytyttäjä. Hän panee nuorten tyttöjen sydämet palamaan,
ja toinen mies sitten niiden valosta nauttii. Ja käypä hän toisinaan
naitujenkin naisten sydämiä korjailemassa, ja jos lyhdyssä oleva
kynttilä sattuu käryämään siksi, ettei ole ollut sen niistäjää, ja
valo on heikko, ja tali valuu pitkin pilaten kaiken, silloin tulee
Paul, tarttuu sydämeen, nipistää siitä hiukan pois, ja liekki on
jälleen kunnossa ja valaisee kirkkaasti. Näin hän tekee rouvien
sydämille, ja aviomiehet siitä sitten saavat hyötyä.

Hän kuunteli jälleen nuorten keskustelua. Ujous oli heidän väliltään
kadonnut, ja he alkoivat haastella lapsuudestaan. Nauraen kertoi
Barbara:

-- Muistan erinomaisen hyvin sen ajan, jolloin kerran äitini kanssa
kävellessäni -- olin silloin vasta yhdentoista vuoden vanha -- sanoin
äidilleni: Katsohan, tuolla menee Jokkim Frese! Äitini silloin
kummastuneena kääntyi minuun ja kysyi: No, mitä hänestä? Minä silloin
ujosti lausuin näin: Minä en tiedä, mistä syystä, mutta joka kerta,
kun hänet näen, tulen niin kovasti iloiseksi. Enhän minä, pieni
lapsi, silloin vielä ymmärtänyt, mitä tämän tunteen takana oli. Ja
kun sinä sitten läksit pois ja minä muutin Turkuun, niin ajattelin
usein sinua ja olin aivan varma siitä, että kerran se päivä koittaa,
jolloin joudumme yhteen. Jumala ei voi olla niin armoton, että meidät
erottaisi. Ja nyt se päivä on tullut.

-- Etkö pelkää isäpuoltasi? kysyi Jokkim.

-- Miksi minä häntä pelkäisin? Setäni Bartold Ruuth ei koskaan ole
pitänyt ylpeästä asessorista. Ja olen aivan varma siitä, että setäni
on iloinen saadessaan tilaisuuden, jossa hän voi tälle miehelle tehdä
kiusaa.

Senvuoksi hän kohtelee varmasti minua erinomaisen ystävällisesti,
heti kun vain saavun Viipuriin. Ja kun sinä, Jokkim, olet tehnyt
tyhmyyden ryöstämällä naisen, niin onhan setäni puoliso sinun äitisi
ja panee kaiken voimansa liikkeelle suojatakseen omaa poikaansa.
Vai mitä luulet, etkö ole siitä aivan varma? Meidän ei tarvitse
tehdä yhtään mitään, rauhassa vain odotamme siksi, kunnes nuo vanhat
ihmiset ovat tapelleet keskenään, ja voitto on silloin meidän.

Jokkim nauroi heleästi ja sanoi:

-- Olet varmaankin oikeassa, ja olen vakuutettu siitä, että tämä on
oleva ensimäinen asia, jossa äitini ja isäpuoleni ovat yhtä mieltä ja
vetävät samaa köyttä.

-- Tästä taas huomaa, että naiset käyttävät meitä miehiä siihen,
että saavat elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista, tuumi Samuel
tätä kuullessaan. Tuokin tyttö juveeli tässä panee kaikki keskenään
tappelemaan saadakseen avioliittonsa oikealle tolalle.

-- Mitä taas äitiini tulee, sanoi Barbara, niin hänestä minä olen
aivan varma, hän ei uskalla nousta tätä avioliittoa vastaan. Äiti
parka, hän on hyvin ikävässä välikädessä. Toiselta puolen hän pelkää
isäpuoltani, toiselta puolen hän pelkää viipurilaisia. Tehdäkseen
isäpuolelleni mieliksi hän varmaankin haluaisi minun menevän Johanin
kanssa naimisiin. Jos taas viipurilaiset suuttuvat häneen, niin he
voivat nostaa aika kysymyksen noista äitini entisistä seikkailuista
Didrik Königin kanssa. Olen sen vuoksi varma, että äitini,
säilyttääkseen jonkinmoisen hyvän aseman, on valmis olemaan vaiti
ja sekaantumatta mihinkään. Jokkim oli nauraen kuunnellut Barbaran
puheita ja sanoi:

-- Enpä olisi luullut, että tuollainen pikkuinen tyttö olisi noin
taitava asioita punnitsemaan.

-- Sainhan minä lapsena kuunnella vain kauppa-asioita, sanoi Barbara.
Opin silloin tuntemaan kaikkien erikoiset ominaisuudet ja vartuttuani
olen osannut niitä käyttää hyväkseni. Useiden ihmisten kanssa ei
saakaan puhua tunteista, ei muusta kuin rahoista. Olen aivan varma
siitä, että viipurilaiset ovat valmiit tekemään mitä tahansa, jotta
sinne jäisivät perintörahani, sillä onhan Viipuri aina mustasukkainen
Turulle, ja aivan yhtä halveksivaisesti kuin turkulaiset puhuvat
viipurilaisista kamasaksoista, yhtä halveksivaisesti puhuvat
viipurilaiset turkulaisista ylimyksistä.

-- Jos esteitä tuleekin, sanoi Jokkim, niin olemmehan nuoria ihmisiä
ja jaksamme odottaa. Ja kerranhan se päivä kuitenkin koittaa, jolloin
olemme toistemme omat, ja silloin on onnemme oleva täydellinen.

He läksivät hiljalleen astelemaan aitan luota pois, eikä Samuel siis
enää kuullut heidän keskustelunsa jatkoa.

Odotettuaan hetkisen astui Samuel aitasta kantaen kaurasäkkiä, vei
sen rekeen ja sitten palasi tupaan.

Viitattuaan Paulia saapumaan keskustelemaan kanssaan Samuel hänelle
kertoi, mitä oli kuullut.

-- Taitaa Viipurissa syntyä ankara mellakka, ennenkuin nämä nuoret
ovat saaneet toisensa, lausui Samuel lopuksi.

-- Minä olen päättänyt, että heidän täytyy saada toisensa, sanoi
Paul. Jos kaikki muut keinot pettävät, niin onhan meillä jälellä
vielä kuningas.

-- Kuningasko? kysyi Samuel hämmästyneenä.

-- Kaikista merkeistä päättäen olen tullut huomaamaan, että asessori
kuuluu juuri siihen puolueeseen, jota koetimme kukistaa. Onhan hän
aikoinaan ollut herttuan sihteerinä. Jos hän vastustelee liiaksi,
niin silloinhan voimme häntä uhata. Pelastaakseen arvoasemansa täytyy
hänen ehdottomasti taipua. Tunnen itseni oikein suureksi herraksi
ajatellessani, millainen mahtivoima on hallussamme. Ellei kaksi
nuorta ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, pääse yhteen, niin silloin
voimme vaikka hallitukseen turvautua.

Jotainhan tehtävää täytyy hallituksellakin olla!

Paul nauroi tälle leikinlaskulleen sydämestään.

Saman päivän iltana he kaikin läksivät Viipuria kohden.

Hiljalleen ajaen he jo olivat päässeet Kymijoen toiselle puolelle
ja retken päämäärä oli enää vain parin päivän matkan päässä, kun he
erääseen taloon yövyttyään heräsivät siihen, että talon pihaan ajoi
ratsastajajoukko.

Matkustajat tunsivat itsensä aivan noloiksi, kun tupaan astui Konrad
Gyllenstjerna ja Didrik König.

-- Täällähän pakolaiset saamme kiinni, sanoi maaherra. Tarjoan
teille turvallisen saaton Viipuriin asti. Kun sinne pääsemme, niin
alkaa uusi leikki siellä. Tapaatte muutaman päivän päästä rakkaita
tuttavia, sillä asessori Vassenius on vaimonsa seurassa tulossa
meidän jälestämme. He tahtovat nimittäin tulla kihlajaisiin, joihin
jätitte heidät kutsumatta.

Maaherran ilkkuva puhe saattoi Paulin aivan kiukkuunsa. Epäilemättä
hän olisi noussut vastakynteen, ellei Barbara olisi astunut maaherran
luo ja sanonut rauhallisesti:

-- Sepä on hauskaa, että äiti ja isäpuoli tulevat, silloinhan saamme
tästä asiasta oikein rauhassa keskustella.



XXII.

Sukulaiset ja sukulaisten sukulaiset.


Bartold Ruuth, Jokkimin isäpuoli ja Barbaran setä, oli kiivas
ja kiukkuinen herrasmies. Nuoruudessaan hän oli kuulunut siihen
puolueeseen, joka kaikin tavoin oli vastustanut saksalaisista
kansanaineksista muodostunutta raatia ja saksalaismielisiä
pormestareita. Tänä kuumeisena aikana oli koko kaupunki jakaantunut
kahteen suureen puolueeseen, ja Bartold Ruuth oli toisen johtajana.
Suomalainen väestö, joka pääasiassa asui n.s. Vallissa, oli hänen
suuri ihailijansa.

Iän mukana tuleva tasaantuminen oli kyllä jotain hänen voimistaan
riistänyt, mutta yhtäkaikki vielä nytkin, kun jotain tärkeää ja
huomattavaa oli kaupungissa tapahtuva, tiedettiin, että Bartold
Ruuth aina oli niitä henkilöitä, jotka olivat valmiit katsomaan
vähempivaraisten parasta, ja että hän oli häikäilemättä ja
pelkäämättä valmis astumaan eturintamaan.

Kun Viipurin kauppiassuvut olivat avioliittojen kautta tulleet
läheiseen yhteyteen toistensa kanssa, tapahtui lopulta niin, että
Bartold Ruuth oli sukua puolen kaupungin kanssa ja riidassa toisen
puolen kanssa.

Hänen puolisonsa, joka oli hänet valinnut kolmanneksi aviomiehekseen,
ei suinkaan tuittupäisyydessä ja kiivaudessa ollut miestään miedompi.
Komeana ja pyylevänä hän liikkui kotona ja kaupungilla, kirkon
penkissä hän vaati itselleen paraimman paikan, jopa hän kerran
virsikirjalla oli lyönytkin toista naista, joka tuppautui siihen
penkkiin, minkä Katarina piti itselleen kuuluvana.

Viipuriin saavuttua Konrad Gyllenstjerna olisi kovin mielellään
tahtonut vangita pakolaiset ja viedä heidät linnaan turvaan, mutta
ei uskaltanut tätä tehdä, vaan päästi heidät vapaaksi, ottaen heiltä
kuitenkin kunniasanan, että he eivät poistu kaupungista, ennenkuin
asessori Vassenius Turusta on ennättänyt sinne saapua. Ajettuaan
kaupungin linnanpuoleisesta portista sisään läksi Paul Samuelin
seurassa Antonius Borchardtin kartanoa kohden, jotavastoin Jokkim
Barbaran, hänen veljiensä ja Alexandre de Clouxin kanssa ajoi
Kuningattarenkadun ja torin kulmassa olevan Bartold Ruuthin talon
pihalle.

Nuoret olivat reestä astuessaan hyvin vaiteliaita, sillä vaikka he
tähän asti olivatkin olleet aivan varmoja siitä, että voitto lopulta
kallistuu heidän puolelleen, niin he kuitenkin jonkinmoisella pelolla
ajattelivat kiivasta Bartold Ruuthia ja hänen vielä kiivaampaa
Katarinaansa.

-- Kun eivät vain molemmat sattuisi yhtaikaa olemaan kotosalla! sanoi
Barbara Jokkimille.

Hänen toivomuksensa täyttyikin, sillä ainoastaan Bartold oli kotona,
Katarina rouva sitävastoin oli lähtenyt vierailulle kadun toisella
puolella asuvan Hannu Schmidtin rouvan Beatan luokse, joka hänkin
oli syntyään Ruuth. Iloisena riensi Bartold sukulaisiaan vastaan ja
huudahti:

-- Kas, kaukamatkaisia sukulaisia! Mikä odottamaton seikka teidät tuo
tänne näin keskellä talvea? Oletteko nuoret yksinänne, vai ovatko
asessorikin ja hänen vaimonsa tulleet?

Jokkim arveli viisaimmaksi heti puhua asioista suoraan ja lausui
senvuoksi:

-- Isäpuoli, me olemme tulleet sinun luoksesi etsimään turvaa.

-- Turvaa, minkä vuoksi? kysyi Bartold hämmästyneenä.

-- Nämä nuoret ovat paenneet asessorin luota, ja minä olen ottanut
heidät turvaani sekä luvannut, että he saavat kodin ja suojan täällä
sinun luonasi siksi, kunnes asiat ovat järjestyneet.

-- Häh! oli ainoa, mitä Bartold hämmästyksissään saattoi sanoa.

Hetkisen kuluttua hän pystyi kysymään:

-- Mitä kummia melskeitä siellä Turussa nyt äkkiä on tapahtunut,
koska te tällä tavoin lähdette karkumatkalle?

Barbara vastasi tähän:

-- Isäpuoleni tahtoi naittaa minut omalle pojalleen, Johanille. Kun
tämä ei minua laisinkaan miellyttänyt, vaan paljoa mieluummin tahdoin
ottaa miehekseni Jokkimin, niin lähdin silloin hänen seurastaan.
Veljiäni isäpuoleni taas on pidellyt niin huonosti, että he katsoivat
viisaammaksi lähteä yksin tein toiseen päähän maata.

-- Mitä asessori tähän kaikkeen on sanonut?

-- Sitä emme ole joutaneet kysymään, mutta varmasti hän on suuttunut,
lausui Henrik. Hän onkin meitä takaa-ajamassa ja on ehkä parin päivän
päästä täällä.

-- Hänen suuttumisensa minua suuresti ilahuttaa, sanoi Bartold.
Tuolle ylpeälle asessorille tekee sellainen pikkuinen suuttumuksen
puuska erinomaisen hyvää. Tässä suhteessa en suinkaan ole
pakoretkeänne vastaan. Mutta on asiassa toinenkin puoli, se, että
tästä voi koitua hyvinkin ikävät oikeudelliset rettelöt. Oletteko
sitä ajatelleet?

-- Olemme kyllä, sanoi Barbara, mutta olemme ajatelleet myöskin,
että setä, joka muutenkin on tottunut pitämään lain kanssa suukopua,
tässäkin asettuu meidän puolellemme ja kääntää niinkuin muissakin
asioissa kaikki hyvään päin.

Nuoret huomasivat, kuinka tämä mielistely vaikutti heille edullisesti
Bartoldiin.

-- No, mikäli asiat minusta riippuvat, tahdon tehdä kaikki teidän
toivomustenne mukaan, sanoi Bartold Ruuth, vaikkapa ei muun vuoksi
kuin siksi, että tiedän sillä tuottavani tavattoman suuren harmin
asessorille. Minun puolestani olette siis turvassa. Mutta täällä on
muuan toinen henkilö, joka teidän on otettava varteen.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi Jokkim, tarkoitat äitiäni.

-- Juuri häntä, sanoi Bartold. Tiedättehän, ettei Katarina suinkaan
ole niitä maailman lempeimpiä naisia ja että hän kaikessa tahtoo
pitää oman päänsä. Mutta olkaa nyt vaiti, tuolla kuulen hänen jykevät
askeleensa, hän saapuu portaita ylös.

Vähän ajan päästä astui huoneeseen Katarina Lehusen. Nähdessään
poikansa ei hän millään erikoisella hellyydellä ottanut häntä
vastaan, sillä karkean luonteensa vuoksi ei hän millään tavoin ollut
taipuvainen osoittamaan sydämellisyyttä.

Nähdessään Barbaran ja hänen molemmat veljensä hän heti kysyi syytä
heidän Viipurissa-oloonsa. Bartold Ruuth ei antanut nuorten vastata,
vaan kääntyi itse Katarinan puoleen ja sanoi:

-- Ajattelehan, muija, mitä Turussa on tapahtunut! Muistathan
asessori Vasseniuksen?

-- Kuinka en minä häntä muistaisi, sanoi Katarina. Aina kun vain
häntä ajattelen, olen kiukkuuni haljeta ja niin sapettaa, että aivan
kyljistä kivistää. Sehän mies on niin suunnattoman ylpeä, että,
mennessään veljesi lesken kanssa naimisiin ja tultuaan sen kautta
sukulaisekseni, hävyttömyydessään kieltäytyi minua sinuttelemasta,
vieläpä koko hääjoukon kuullen, aivan kuin minä en olisi yhtä hyvä
kristitty kuin hänkin. Rahaa minulla on ainakin enemmän kuin hänellä,
ja kauppiaan vaimo on aina yhtä hyvä kuin asessori.

-- Ellei hiukan parempikin, sanoi Bartold yllyttääkseen vaimoaan.

-- Niin, ellei parempikin, lisäsi siihen Katarina. En minä jumalaa
tavallisesti ole turhilla rukouksilla vaivannut, sillä olen arvellut,
että ihminen kaikki maalliset asiat itse voi parhain päin kääntää,
mutta sitä minä usein olen rukouksissani maininnut, että jos minä
jotain hyvää olen tehnyt, niin tahtoisin palkaksi sen, että sattuisi
sellainen tapaus, jolloin saisin tuolle ylpeälle asessorille antaa
pienen letkauksen, jotta hän kerran näkisi, että olen minä yhtä hyvä
kuin hänkin.

-- No, sellainen tilaisuus on sinulle nyt oikein koko komeudessaan
tullut, sanoi Bartold.

-- Kuinka niin? kysyi Katarina.

-- Ukko aikoi naittaa Barbaran pojallensa.

-- Sillekö laihalle ruipelolle. Kyllä minä ymmärrän, hän tahtoo
siten saada ne rahat, joita hän tähän asti on hoitanut Barbaran
perintönä, ikuisiksi ajoiksi. Kylläpä hän kiireimmän kautta naimisiin
mennessään niitä sinulta kopisti. Mistä tuollainen köyhä kirkonrotta
muuten rahoja saisi! Ja kun Barbara nyt jo on tullut siihen ikään,
että hänen pitäisi ruveta katselemaan, mikä erotus on pojan ja
tytön välillä, niin tietysti hän silloin ensi sijassa ajatteli
omaa nulikkaansa ja tahtoi nämä rahat varata tälle. Mutta jos tuo
kakara nyt olisi tässä, niin totisesti antaisin hänelle sellaisen
läimäyksen, että hänestä ei olisi jälellä mitään muuta kuin märkä
läiskä, mokomallekin, joka tulisi saamaan ne rahat, joita yhtä hyvin
Viipurissakin hoidettaisiin. Niin minä antaisin, että soisi!

Ja todistaakseen sanansa löi Katarina, niin että jysähti, nyrkillään
pöytään.

Bartold Ruuth kuunteli tyytyväisenä vaimonsa kiivasta puhetta. Hän
huomasi asioiden kääntyvän sille tolalle, kuin hän tahtoikin.

-- Sinun pitäisi oikeastaan ottaa tämä asia omiin hoteisiisi,
sanoi hän. Olethan sinä aina naima-asioissa ollut hyvin ponteva ja
tarmokas, sillä eihän minustakaan muuten olisi aviomiestä tullut,
ellet sinä sellaisella vimmalla olisi minuun hyökännyt.

-- No, no, älä nyt puhu sellaisia lasten kuullen, sanoi Katarina.
Mitä ne meistä ajattelevat?

-- Sinun suureksi kunniaksesihan tämä kaikki vain on, sanoi Bartold.
Sinutta minä vielä olisin riitelemässä puolen kaupungin kanssa. Mutta
kun sinä otit minut hoteisiisi, niin on minusta tullut suhteellisen
rauhallinen ihminen, joka en sekaannu mihinkään muuhun kuin
sellaiseen, josta tiedän varmasti voiton tulevan minun puolelleni.
Nyt minua yleisesti kunnioitetaan ja pelätään, sillä onhan sinulla
ollut muuan etu, joka on tehnyt minut tärkeäksi henkilöksi tässä
kaupungissa. Tarkoitan plootujasi, joita oikein nelikoittain meidän
taloon kannettiin.

Bartold tiesi varsin hyvin, että vaimonsa oli pehmoinen kuin sula voi
joka kerta, kun huomautettiin hänen rikkaudestaan ja kun miehensä
alensi omaa arvoaan ja teki itsensä köyhäksi.

-- Niinkuin sanoin, tulisi sinun ottaa näiden nuorten onni aivan
omiin hoteisiisi! lausui Bartold.

-- Kenenkä nuorten? kysyi Katarina. Tahtooko Barbara siis mennä
jonkun muun kanssa naimisiin, koska hän ei asessorin vekarasta
piittaa?

-- No, meidän sukuummehan tyttö aivan väkipakolla tahtoo tulla, sanoi
Bartold nauraen.

-- Eihän vain Jokkimin kanssa, sanoi Katarina, koska he noin tuossa
yhdessä rinnatusten seisovat!

-- Sinnepäinhän asiat ovat kallistuneet, sanoi hänen miehensä.

-- No voi kirkot ja tapulit, huudahti Katarina lyöden riemuissaan
kätensä yhteen. Onpa hyvä, että Jokkimkin tässä on miehen töitä
ruvennut tekemään.

Hän sulki molemmat nuoret syliinsä, ja vähän ajan päästä valui pari
ilonkyyneltäkin hänen silmäkulmistaan. Hän pyyhkäisi ne pois ja
niisti pärskyttäen sormillaan nenäänsä.

-- No, onpa tämä ilon päivä, totisesti onkin! lisäsi hän ja iloaan
osoittaakseen hän vielä varmuuden vuoksi kättelikin molempia nuoria.
En olisi luullut tuon hiljaisen poikani näin navakasti toimivan.

-- Tyttöhän tässä oikeastaan toiminut on, sanoi Bartold nauraen. Hän
sieppasi pojan Turusta kiinni ja toi hänet tänne.

Nuoret purskahtivat nauruun kuullessaan, miten Bartold selitti heidän
karkausmatkansa.

-- Tarmokas tyttö, sanoi Katarina katsellen jonkinmoisella
ihastuksella Barbaraa. Mutta tarmokashan hänen isänsäkin oli,
kovin tarmokas, eipä ole ihme, että sellainen ominaisuus on jäänyt
perinnöksi.

-- Jokkim aikoi kai lähteä ulkomaille, sanoi Bartold, koska meille
sanan lähetti matkastaan, mutta eipä taitanut poika Turkua pitemmälle
päästä, koska siellä jo kopattiin kiinni ja tuotiin karkuri takaisin.

-- Kyllä minä arvaan, että asia ei ole juuri niin kuin sinä selität,
sanoi Katarina, ja puheistasi päättäen olet käyttänyt sanojasi
saadaksesi minut toimimaan tämän nuoren parin eduksi. Eiköhän tässä
vain ole jonkinmoinen ryöväys tapahtunut, ja siis kaikenmoisia
ikävyyksiä koituu taloon? Mutta vähät siitä, jos minä tuolle ylpeälle
asessorille voin tuottaa harmia, niin olen valmis tekemään vaikka
mitä, vaikka oma kunniani menisi niin, ettei siitä olisi muuta kuin
siekaleet jälellä. Vähät minun kunniastani, se on kuin sukka, sen
saan aina parsituksi, mutta toista on tuollaisen asessorin, jos hän
kerran joutuu pahaan satimeen, silloin hänen revennyttä kunniaansa ei
enää helposti korjatakaan. Mutta pitäisikö meidän tässä nyt kesken
kaiken kiireen ja talvipakkasella lähteä Turkuun näitä asioita
selvittelemään?

-- Sitä ei tarvita, sanoi Bartold, sillä asessori kuuluu vaimonsa
seurassa olevan tulossa tänne.

-- Vai on Sigridkin tulossa, lausui Katarina; onpa hauskaa saada
sanoa muutama sana hänellekin. Minä en ole koskaan, Barbara, sinun
äidistäsi oikein pitänyt, sillä hän on ollut tavattoman ylpeä
heiskale. Saahan minun mielestäni nainen mennä vaikka kuinka monta
kertaa tahansa naimisiin, ja olen minäkin sen jo kolme kertaa
tehnyt, mutta mennessään toisesta naimisesta toiseen on naisen
elettävä siivosti eikä saa pitää mitään silmäpeliä ja suukopua
kaikenlaisten herrojen kanssa, niinkuin hän siihen aikaan teki Didrik
Königin seurassa. Ihan minä pihisin kiukusta, kun tuo mies siihen
aikaan väitti, että hänellä muka oli vanhempia oikeuksia naiseen.
No, en minä tahdo lasten kuullen jatkaa, Sigrid on komea nainen
ja verihän hänelläkin on. Odottakaamme siis vain, kunnes asessori
saapuu tänne. Ja koska minä kuitenkin olen varma siitä, että voitto
minun puolelleni kallistuu, niin tahdon hänelle hankkia pienen
nöyryytyksen siitä hyvästä, ettei hän takavuosina tahtonut minun
kanssani siskonmuiskua maistaa. Minäpä panen täällä toimeen sellaiset
pidot, että koko kaupunki on niissä saapuvilla. Ja kun asessori
saapuu tänne, niin otetaan asiat selvittelyn alaiseksi, ja silloinhan
saadaan nähdä, mitä ääntä herra pillillään soittaa.

Ja niinkuin viisas talon emäntä ainakin, ei Katarina sen enempää
aikaansa tuhlannut, vaan poistui jo kaukaa huutaen piikojaan, ja
monen oven läpi kaikui hänen karkea äänensä määräyksiään jakaessaan.

Tätä kuullessaan Bartold tyytyväisenä hymyili ja vilkutti nuorille
silmää.

-- Katsokaahan, näin minä vaimoani komentelen, sanoi hän. Hänet saa
taipumaan melkein mihin tahansa, kun vain hänelle uskottelee, että
hän on tämän yhteiskunnan pylväs, se tolppa, jonka päälle kaikki on
rakennettu. Mutta annahan olla, jos häntä vastaan rupeaa haraamaan,
kyllä silloin syntyy sellainen melske ja meteli, että hiukset
pöllyävät ja kylmä karmii pitkin selkäpiitä.

Nuoret hengähtivät helpotuksesta. Asiathan näyttivät olevan hyvällä
tolalla. Jonkun ajan kuluttua Katarina saapui huoneeseen täydessä
touhussa ja sanoi:

-- Järjestäkää itse olonne täällä niinkuin parhaaksi katsotte
ja mukavinta ruumiille on. Minulla ei nyt ole aikaa olla teidän
seurassanne. Täytyyhän tässä muillekin ihmisille mennä ilmoittamaan
mitä tulossa on. Että se asessori tänne tulee ja että minä saan
häntä hiukan nutistaa, on kuitenkin elämäni suuri ilo! Varmasti minä
jouluksi lahjoitan tuomiokirkkoon uuden komean kynttiläkruunun. Kävin
äsken Schmidtin navetassa ja näin, että Beatalla on kolme tavattoman
hyvää juottovasikkaa. Ne hän on minulle velvollinen luovuttamaan,
sillä minä annoin Hannun päivinä viime vuonna hänelle kymmenen haukea.

Hän kiisi huoneesta pois ja pian hän oli poikennut viiteen kuuteen
arvokkaimpaan perheeseen ja niissä kiireimmän kautta ilmoittanut
tämän suuren uutisen ja sen tapahtuman, joka oli odotettavissa.

Jo samana iltana oli kautta kaupungin levinnyt tieto siitä, kuinka
Jokkim Frese Turussa käydessään oli valinnut Barbaran morsiamekseen
ja tuonut hänet isäpuolen vastustuksista huolimatta mukanaan
Viipuriin.

Tämä oli jotain aivan odottamatonta, jotain aivan uutta.

Kaupungin nuoret naiset, jotka jälleen olivat suureksi riemukseen
tavanneet Paul Moijin, kyselivät häneltä, eikä tämä tietystikään
ollut vaiti, vaan kirkkain värein kuvaili heidän matkaansa ja kaikkia
niitä vaaroja, joiden alaisina he olivat olleet.

Samuel, joka ruttokummituksella oli pelottanut takaa-ajajia, oli
oikea sankari, ja Borchardtin kellari, jossa hän istui, oli aivan
tungokseen asti täynnä hartaita kuuntelijoita.

Nuorten aika kului heidän jännitettyinä odottaessaan asessori
Vasseniuksen saapumista.

Napukka, joka suurella ilolla oli ottanut vastaan ystävänsä ja
riemuinnut kuullessaan, miten heidän matkansa oli suoriutunut, ja
aivan oli punastunut, kun Jokkim mainitsi, mitä nuori kuningas oli
hänestä lausunut, oli asettunut Siikaniemen puolelle majataloon
ja siellä vartioi odottaen, milloin asessori ja hänen rouvansa,
joiden tuntomerkit Jokkim oli hänelle antanut, ajaisivat kaupunkiin
tulliportin kautta.

Kaksi päivää odotettuaan hän henki kurkussa juoksi Bartold Ruuthin
taloon ja huusi täyttä suuta:

-- Nyt turkulaiset ovat tulleet ja ajaneet linnan portista sisään!

Katarina riemuitsi, koston suloinen hetki oli kohta hänen edessään.
Talo kaikui hänen äänestään ja korvatillikoista, joita hän jakeli
oikealle ja vasemmalle. Rengit juoksivat ilmoittamaan kaupungin
arvokkaimmille perheille, että sinä iltana oli kaikkien saavuttava
pitoihin, ja keittiössä vallitsi tulinen kiire.

Yhtäkkiä Katarina muisti jotain, läksi suuren vasun kera kaupungille
ja palasi jonkun ajan kuluttua kuljettaen vasuun kätkettyinä
suurta määrää hopeamaljoja ja muita tarjoiluesineitä, joita
hän oli läheisiltä sukulaisiltaan lainannut omien aarteittensa
lisäksi. Hänellä oli suuria hopeisia kannuja, hopeatuoppeja, olipa
hopeavatejakin. Katarina oli tahtonut tehdä pitonsa niin loistaviksi
kuin mahdollista häikäistäkseen ylpeää asessoria.

Iltapäivä tuli. Leveänä ja upeana paksusta sametista tehdyssä
hameessaan, joka oli kaikenmoisilla ompeluilla koristettu
ja jonka vyötäisillä leveä, vatsalle riippuva, paksuilla
hopealevyillä varustettu vyö komeili, puvussaan, jonka arvon, helyjä
lukuunottamatta, koko kaupunki tiesi sadaksiviideksikymmeneksi
kupariplootuksi, seisoi Katarina kirkkaasti valaistun vierastuvan
permannolla vastaanottamassa saapuvia sukulaisiaan, ystäviään ja
tuttaviaan. Koulupojat hän oli tilannut soittamaan, ja aina kun joku
arvokkaampi henkilö astui huoneeseen, päästivät nämä huoneen perältä
tuiman toitotuksen.

Pian olivat huoneet ahdinkoon asti väkeä täynnä. Kaikki kaupungin
pormestarit olivat saapuneet perheineen, samoin raadin jäsenet ja
varakkaimmat kauppiaat olivat koolla mieslukuisesti. Jokainen kyseli,
kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet, ja Katarina tunsi itsensä
erinomaisen tärkeäksi henkilöksi saadessaan ilmoittaa, että asessori
oli saapunut kaupunkiin ja toistaiseksi poikennut linnaan. Häntä
voitiin siis odottaa mikä silmänräpäys tahansa.

Vihdoin koitti tuo jännityksellä odotettu hetki.

Kun Vassenius ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, takanaan
poikansa, joka eksyttyään tiellä oli matkan varrella yhtynyt
vanhempiinsa, ja hiukan heidän jälestään maaherra ja Didrik König,
syntyi huoneessa kuolemanhiljaisuus.

Pyylevänä ja tanakkana seisoi Katarina rouva paikoillaan siten
ilmaistakseen jyrkkää kantaansa. Bartold Ruuth meni asessoria ja
maaherraa vastaan ja lausui heidät tervetulleiksi.

-- Täällähän on pidot, sanoi Vassenius, tulen siis sopimattomaan
aikaan.

-- Juuri teidän kunniaksenne pidot ovatkin valmistetut, sanoi
Katarina. Kuulin teidän tulleen ja tahdoin senvuoksi, että kaikki
kaupungin arvokkaimmat henkilöt olisivat teitä vastaanottamassa.

Hän lausui tämän äänellä, josta asessori selvästi huomasi hänen
vihamielisen kantansa.

Kun Vassenius ei tahtonut omia perheasioitaan saattaa koko kaupungin
kuultavaksi, lausui hän:

-- Varmaankin tiedätte, minkä vuoksi olen saapunut, ja koska en tahdo
näistä asioista kaikkien kuullen puhella, niin palaan huomenna.

Hän kääntyi lähtemään, mutta Katarina tarttuikin hänen käsivarteensa.
Hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut jättää käyttämättä hetkeä, kun
oli jo tilannut kuulijoiksi koko kaupungin.

-- Ei mennä nyt sillä lailla pois, sanoi hän, kyllähän minä ne asiat
tiedän ja minun mielestäni voidaan niistä varsin hyvin kaikkien
kuullenkin puhella. Minun poikani on tahtonut mennä naimisiin
tytärpuolenne kanssa, ja siitäkös te olette vimmoissanne. Mutta niin
totisesti, kuin minä tällä paikalla seison, naimisiin heidän täytyy
päästä!

-- Siinä asiassa kai minä määrään tyttäreni suhteen, ettekä te! sanoi
asessori kiivaasti.

-- Älähän nyt viitsi tässä, vaan tule pois! sopotti Sigrid koettaen
rauhoittaa miestään.

Mutta asessori, joka huomasi, että Katarina tahtoi julkisesti häntä
häväistä, ja kun lähtö olisi näyttänyt pelkuruudelta, lykkäsi hänet
syrjään ja sanoi:

-- Koska asia kerran on tehty julkiseksi, niin näyttäisihän siltä,
että teitä pelkään, jos nyt poistuisin. Senvuoksi puhukaamme asioista
suoraan. Teidän poikanne on ryövännyt tyttäreni. Varmaankin tiedätte,
kuinka ankara laki on siinä suhteessa.

-- Viis minä laista silloin, kun tahdon poikani naittaa! sanoi
Katarina.

Ärsyttääkseen asessoria hän päätti ruveta yhtäkkiä häntä
sinuttelemaan.

-- Kai sinä tiedät, että Barbara on viipurilainen, sanoi hän.
Eiköhän silloin hänelle viipurilainen mieskin kelpaa? Jokkim on
sitäpaitsi varakas, jota ei sanota kaikista tytön kosijoista.
Poikaruipelollesiko hänet tahdot välttämättä naittaa?

-- Se on asia, joka ei teihin laisinkaan kuulu, sanoi asessori
kiivaasti.

-- Kuuluu kuin kuuluukin! ärähti Katarina. Keskustelu kävi yhä
kiivaammaksi, ja kaikki läsnäolijat seurasivat sitä suurella
tarkkuudella. Turhaan Sigrid koetti hillitä miestään.

-- Lain mukaan on minulla oikeus valvoa lapsipuoleni asemaa, sanoi
asessori. Eikä tässä ole kysymys ainoastaan Barbarasta, vaan myöskin
hänen veljistänsä, jotka sisarensa seurassa ovat karanneet kotoa.
Heidän kasvatuksensa on minun huostassani. En voi jättää sitä
keskeneräiseksi.

-- On sekin kasvatusta! sanoi siihen Katarina, joka edellisenä
päivänä oli pojilta ottanut selkoa, millä tavoin heidän isäpuolensa
heitä kohteli. Sanot muka heille kustantavasi opettajia, jotta he
saisivat tiedon vieraista kielistä ja kirjanpidosta. Itseäsi sinä
vain olet ajatellut. Olet pitänyt näitä lapsia orjuudessa, olet
antanut niiden kirjoitella kirjeitä, siten säästääksesi sihteerin
palkan. Jos heitä on kasvatettava, niin täällä heistä jotain tulee.
Turussa heistä tehdään herroja, mutta täällä rehellisiä kauppiaita,
jommoisia heidän isänsä ovat olleet monta sukupolvea taaksepäin.

-- Nyt tämä jo riittää! sanoi asessori. Elleivät lapset heti hyvällä
seuraa minua, täytyy minun turvautua lain voimaan.

-- Minun mielestäni on tästä turhasta riitelemisestä tehtävä loppu,
sanoi maaherra.

Hän antoi pienen merkin oven suuhun jääneelle Didrik Königille, joka
vuorostaan viittasi eteiseen. Huoneeseen astui kuusi sotilasta.

Tämä oli jo Katarinan mielestä liikaa.

-- Pois minun talostani! huusi hän ja pui nyrkkiä sotilaille.

Nämä varsin hyvin tunsivat kiivaan rouvan ja astuivat askeleen
taaksepäin. Mutta samassa maaherra viittasi heille ja huusi:

-- Vangitkaa tuo nainen, joka on uskaltanut vastustaa hallituksen
virkamiestä!

Katarina ponnahti eteenpäin aivan kuin olisi saanut aika töytäyksen
ruumiinsa takaosaan.

-- Tulkaapas tänne, jos uskallatte! huusi hän. Vai vangita minut!
Onko ennen kuultu mokomaa hävyttömyyttä!

Maaherra viittasi sotilaita käymään käsiksi Katarinaan, josta syystä
tämän kiukku nousi korkeimmilleen.

-- Jos vain uskallattekin kajota minuun, niin täältä tulee niin, että
läjähtää! huusi hän.

-- Jos tappelemaan ruvetaan, niin kyllä täällä on miesväkeäkin sitä
varten, kuului samalla ovensuusta.

Samuel koko laihassa pituudessaan oli ilmestynyt ovelle. Hän
paljasti miekkansa ja seisoi kynnyksellä uhkaavana. Asema näytti
arveluttavalta.

Naiset väistyivät parkuen nurkkaan, miehet kävivät välittävinä
riitelevien luo. Nähdessään äitiään uhattavan Jokkimin veri kuohahti.
Hän astui maaherran eteen ja lausui tiukasti:

-- Millä oikeudella sekaannutte perheasioihin?

-- Millako oikeudella, sanoi siihen Konrad Gyllenstjerna. Sillä
oikeudella, jonka laki minulle antaa. Rikoksenne kautta olette tullut
lain alaiseksi, älkää silloin hämmästykö, jos laki teihin tarttuu.

Huoneessa vallitsi tavattoman suuri levottomuus, kaikki puhuivat
yhtaikaa. Kellään vieraista ei ollut aseita, he eivät siis voineet
hyökätä sotilaiden kimppuun, vaikka mielensä kovasti tekikin.

Katarina näki poikaansa uhattavan. Hän katseli ympärilleen etsien
asetta. Hän ei löytänyt mitään mielestään kylliksi tanakkaa ja
jykevää, sellaista, joka olisi hänen käsissään kestänyt. Samassa
hän muisti viereisessä huoneessa uunin kolkassa olevan miehensä
pahkurasauvan. Hän lykkäsi tieltään muutamia henkilöitä, ryntäsi
toiseen huoneeseen, löysi kepin ja aikoi palata vierastupaan. Mutta
hän ei päässytkään.

Paul Moij oli seurannut häntä, oli sulkenut oven ja seisoi nyt häntä
estämässä.

-- Mene pois tieltä, sinä senkin västäräkki! huusi Katarina.

-- Tyyntykää, rouva, tyyntykää, antakaa minun puhua! sanoi Paul.

-- Ei minulla ole aikaa sellaiseen, kun poikani aiotaan viedä
vankeuteen. Ei minulla ole aikaa puhua silloin, kun mieleni tekee
lyödä!

Hän nosti keppinsä iskeäkseen sillä Paulia, siten raivatakseen tietä
vierastupaan, josta kuului kova melu. Mutta samassa Paul olikin
tarttunut keppiin ja sanoi:

-- Odottakaa vain silmänräpäys, kuulkaa muutama sana! Tiedän keinon,
jolla voitte kaikki asiat toiseksi muuttaa.

-- Minä en tarvitse toisten keinoja, kun minulla paras on omassa
kädessäni, ja tällä asiat toiseksi muutetaan, sen minä takaan!

Hän koetti kiskaista keppiä vapaaksi.

-- Tämän kepin otan teiltä pois, sanoi Paul terävästi. Otan sen
siksi, että te vain vahingoitatte asiaa ja panette nuorten onnen
vaaraan.

-- Minun täytyy saada niitä nuijia! huusi Katarina.

-- Minä annan teille oikein aika nuijan, jos vain kuulette, sanoi
Paul, sellaisen, että he menevät ihan pyörryksiin.

Paulin ääni oli niin vakuuttava, että Katarina hetkiseksi tyyntyi.

-- Ja mikä on tuo nuija?

-- Menkää huoneeseen ja syyttäkää julkeasti, että maaherra ja
asessori kuuluvat siihen liittoon, jonka tarkoituksena on saada
herttua valtaan ja kukistaa ajan mittaan nuori kuningas.

-- Oletko sinä ihan pähkähullu, mies! sanoi Katarina. Kuinka kukaan
tässä kaupungissa uskaltaisi sellaista ajatellakaan?

-- He eivät ainoastaan ajattele, vaan vielä toimivatkin, sanoi Paul
Moij. Tiedättekö, minkä tähden poikanne oli matkoilla? Hän oli saanut
käsiinsä tärkeitä kirjeitä, jotka koskivat tätä salaliittoa, ja
vei ne Tukholmaan. Siltä matkalta me nyt juuri palaamme. Maaherra
on kyllä saanut pahattekonsa anteeksi, kaduttuaan tekojaan. Mutta
asessori, joka tällä hetkellä on vaarallisin vihollisenne, joutuu
turmioon, jos hänen aikeensa tulevat ilmi. Käyttäkää nyt sitä
hyväksenne.

-- Taitaa sinulla olla muuhunkin järkeä kuin vain tyttölasten
houkuttelemiseen, sanoi Katarina katsoen terävästi Pauliin. Jos
oikeassa olet, niin vissisti sinut ruhtinaallisesti palkitsen.
Odotappahan! Tuossa on keppi, anna se sitten minulle, ellei sanan
voima auta, sillä siihen minä nyt turvaudun.

Paul väistyi. Ovi lennähti selälleen, kun Katarina voimakkaasti
rivasta veti, ja leveänä, majesteetillisena, koko pukunsa komeudessa
hän astui vierashuoneeseen.

Edellisen aikana oli ennättänyt tapahtua paljon. Maaherran avulla
oli asessori, Bartoldin pyynnöistä, rauhoittavista lauseista ja
uhkauksistakin huolimatta, vangituttanut Jokkimin, Barbaran ja
molemmat hänen veljensä.

Nähdessään tämän oli Samuel aikonut hyökätä sotilaitten kimppuun,
mutta muutamat tarttuivat häneen takaapäin. Samuel aikoi riuhtaista
itsensä irti, mutta Napukka, joka koko ajan oli ollut pitkän
ystävänsä lähettyvillä, pujahti hänen jalkojensa väliin, teki
konnankoukun, ja koko pitkä ruipelo romahti permannolle.

Vangitut nuoret olivat juuri sotilaitten ympäröiminä, kun Katarina
astui sisään.

-- Kuka täällä uskaltaa vangita kuninkaalle uskollisia alamaisia?
huusi hän.

Vassenius nähdessään jälleen Katarinan edessään aikoi ärjäistä
hänelle, mutta ennenkuin hän ennättikään avata suunsa, huusi jo
Katarina:

-- Sinä möhömaha siinä, joka tulet tänne määräämään asioista, jotka
eivät sinuun laisinkaan kuulu, sinä, joka tahdot estää kahta nuorta
ihmistä menemästä yhteen, silloin kun heidän mielensä sitä kovasti
tekee, pysy alallasi! Kyllä minä tiedän, mitä sinä olet. Sanonko
sinulle, sanonko? Jos Tukholman hallitukselle ilmoitan kaiken sen,
mitä tällä hetkellä on tiedossani, niin varmasti virkasi sinulta
otetaan pois, niin että napsahtaa, ja romahdat arvoasemastasi, niin
että istuinpaikoissasi tunnet.

Tästä odottamattomasta syytöksestä sävähti asessori niin paljon,
että Katarina siitä huomasi Paulin olleen oikeassa. Kun hän siis oli
varma, millä voi vastustajaansa iskeä, hän lähestyi Vasseniusta ja
kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä voinut
kuulla:

-- Sinun salaisuutesi on nyt minun huostassani. Sanonko sen kaikkien
näiden kuullen? Jos sen ilmoitan, niin voit olla aivan varma siitä,
että koko tämä joukko hyökkää kimppuusi, ryntää sellaisella voimalla,
että vähän ajan päästä ei monikaan paikka ruumiissasi ole enää
tavallisen ihon väristä.

-- Tämä syytös on väärä, sanoi asessori.

-- Että se on tosi, sen näen naamataulustasi, sanoi Katarina. Ellet
usko, niin kyllä sinulle kaiken todistan. Mutta jos nuo nuoret
päästät vapaaksi, niin silloin vannon pyhästi, että olen hiiskumatta
kaikesta.

-- Vannotte sen?

-- Vannon.

-- Kaiken pyhän nimessä?

-- Kaiken sen nimessä, mikä minulle maailmassa on ollut pyhää.
Kaikkien aviomiesteni autuuden nimessä!

Kaikki huoneessa-olijat olivat kummastuneina katselleet, kuinka
nämä kaksi keskellä huonetta kuiskailivat. Kun maaherra viittasi
sotilailleen käskien näitä viemään vangitut pois, viittasi asessori
heitä jäämään ja sanoi:

-- Huomaan, että kiivaudessamme olemme molemmin puolin sanoneet
liian paljon ja olemme teoissakin menneet liian pitkälle. Emme voita
sillä mitään, jos tämän kaiken teemme rikosasiaksi. Täytyyhän meidän
järkevästi voida tästä asiasta keskustella.

Sotilaat katsoivat ymmällään maaherraan.

Kun tämä ei heille mitään merkkiä antanut, suuntautuivat heidän
silmänsä Johannes Vasseniukseen, ja hänen viittauksestaan he
väistyivät epäröiden vangittujen luota.

Asessori katsoi viisaimmaksi poistua talosta niin pian
kuin mahdollista, ennenkuin läsnäolijat olivat ennättäneet
hämmästyksestään tointua. Hän lähestyi maaherraa ja sanoi hänelle
hiljaa:

-- Tuo nainen tietää minun valtiollisista mielipiteistäni, hän voi
turmella kaikki ilmaisemalla salaisuuden. Lähtekäämme! He ovat
tänään saaneet meistä voiton, mutta huomispäivä voi antaa meille
tilaisuuden, jolloin voimme heihin vuorostamme iskeä.

Asessorin lauseet kuullessaan maaherra sävähti. Hän muisti, kuinka
lähellä hirsipuuta hän Tukholmassa oli ollut, ymmärsi, että paljon
joutuisi vaaraan, jos nyt julkisesti puhuttaisiin siitä, miten hän
oli toiminut. Kun Vassenius oli ollut hänen uskollinen ystävänsä,
niin hän ei mitenkään voinut tätä jättää pulaan. Hän senvuoksi
kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja sanoi:

-- Koska asessori Johannes Vassenius luopuu vangitsemismääräyksestä,
niin on minun tehtäväni tässä talossa loppunut.

Hän viittasi sotilaille, kumarsi ja läksi. Vassenius vaimonsa ja
poikansa keralla seurasi häntä.

Tämä asioiden odottamaton käänne vaikutti kaikkiin niin
hämmästyttävästi, että pitkään aikaan ei kukaan osannut sanoa mitään.

Bartold Ruuth aivan ällistyneenä katsoi vaimoonsa, sillä hän ei
voinut käsittää, mitä ihmeellistä vaimonsa oli lausunut asessorille,
koska tämä äkkiä oli tullut aivan lauhkeaksi ja peruutti kaikki
entiset määräyksensä.

Hämmästynyt oli Katarinakin. Hän seisoi kauan paikallaan ähkien ja
puhkien, aivan kuin olisi jonkun aikaa ollut tukehtumaisillaan, ja
nyt yritteli, miten henki taas kurkussa kulki.

Äkkiä kuitenkin tämä mielialansa vaihtui remuavaan riemuun. Hän
kääntyi pelokkaina nurkassa seisoviin koulupoikiin ja huusi:

-- Mitä te, nulikat, siellä laiskoina seisotte, tarttukaa
pelivärkkeihinne ja päästäkää ilmoille sellainen tanssi, että huone
tärisee. Nyt minäkin tahdon hyppiä ja onpa minulla siihen syytäkin.
Tänäänhän vietetään täällä poikani Jokkimin ja Barbara Ruuthin
kihlajaisia. Milloin häät ovat, sitä en vielä tiedä. Päästäkää,
pojat, irti sellainen tanssi, että jokaisen polvi notkuu, kyllä tämän
talon palkit keikkua kestävät.

Tanssi alkoi. Pian kaikki pyörähtelivät permannolla. Innokkaimmin
hyppeli Katarina rouva, keikkui niin, että naamansa lopulta hohti
aivan kuin kattilan kylki ja hiki valui virtana. Hän ei sittenkään
tahtonut vielä lopettaa. Hänen korkea povensa aaltoili, hän painoi
kädellään rintaansa peläten tukehtuvansa, aukoi pukunsa rinnan
kohdalta ja jatkoi hyppyään.

Kesken tätä riemuaan hän näytti muistavan jotain, seisahtui, taputti
käsiään yhteen, niin että läikyi, saadakseen soiton vaikenemaan. Kun
tanssi oli tauonnut, hän hengästyneenä huusi piikoja tuomaan viiniä
ja maljoja.

-- Lapsikuningasta me tavallaan saamme tästä kaikesta kiittää,
sanoi hän. Hänen maljansa on siis juotava. Seisaallaan on jokaisen
se tehtävä. Jos joku istua uskaltaa, niin kyllä häntä sillä tavoin
käsittelen, ettei hän ainakaan kahteen viikkoon istumaan kykene.

Ensimäiseksi Katarina otti kelpo kulauksen suuresta maljasta ja pani
sen sitten kiertämään. Monta maljaa kulki huoneessa kädestä käteen,
ja kauan aikaa kaikui eläköönhuutoja lapsikuninkaan kunniaksi.

Muista syrjässä, kaikkien unohtamana seisoi vanha Alexandre de Cloux.
Kun eräs malja tuli Jakobin käteen, niin hän kääntyi opettajansa
puoleen ja ojensi sen hänelle. Vakavaksi tuli poika katsellessaan
vanhuksen silmiin, joista kyyneleet valuivat virtanaan. Käsi vapisi
hänen tarttuessaan maljaan, ja ryypättyään siitä hän sopersi
nyyhkyttävällä äänellä:

-- Minun kuninkaani, minun kuninkaani! Huomatessaan, kuinka
lämpimästi kaikki ajattelivat kuningasta, päätti Jokkim valmistaa
mielipiteitä sen varalta, että kuningas julistettaisiin
täysi-ikäiseksi. Hän senvuoksi sanoi sointuvalla ja kirkkaalla
äänellään:

-- Saavun juuri Tukholmasta ja olen tavannut lapsikuninkaan. Lapsi
hän on, mutta miehen mieli hänessä elää. Toivokaamme, että hän kohta
saa vallan käsiinsä, silloin meidän porvareittenkin taas kelpaa elää.

Kun tanssi jälleen oli täydessä vauhdissa, vei Bartold Katarinan
syrjään ja sanoi hänelle.

-- Kuulehan, muija, mikä ihme sinuun tänään on tullut? Sinähän olet
täällä komennellut suuria herroja sillä tapaa, että he ovat totelleet
aivan kuin koirat? Mitä sinä oikeastaan tiedät ja mitä olet heille
sanonut?

-- Voinhan minäkin tietää muutamia valtiollisia salaisuuksia, sanoi
Katarina ylpeästi.

-- Mitä salaisuuksia sinä tiedät?

-- Niitäkös minä menisin sinulle kertomaan? Täytyyhän minulla olla
jotain omiakin asioita tiedossa.

Syyt illan odottamattomiin vaiheisiin saivat Jokkim ja Barbara kuulla
Paulilta.

-- Kyllähän minä siitä varma olin, että nuori kuningas jollain tavoin
tähänkin asiaan sekaantuu, sanoi hän päätettyään selityksensä. Jotain
hyötyä siis meidän matkastamme Tukholmaan on ollut.

-- Ainakin se, että tällä tavoin olen löytänyt onneni, sanoi Jokkim.

-- Ja minä tiedän ainiaaksi voittaneeni Katarina rouvan suosion,
sanoi Paul nauraen. Hän olikin ainoa tämän kaupungin naisista, joka
ei vielä ole ollut minuun ihastunut. Mutta nyt en jouda enää kauempaa
olemaan seurassanne, sillä jo kauan on pormestari Havemannin rouva
luonut minuun helliä katseita, ja merkeistä päättäen olen tullut
huomaamaan, että pormestari Schmidtin Beata rouvakin haluaa vaihtaa
pari sanaa kanssani.

Tanssia seurasi pian ateria, runsas ja moniruokainen; toinen herkku
toisensa jälkeen kannettiin sisään, monenmoiset paistit ja keitokset.

Aterian ajaksi olivat soittajat menneet väentupaan, josta iloista
hyörinää kuului kauas kadulle. Sinne oli kokoontunut suuri joukko
kutsumattomia vieraita, jotka ihastuksella juttelivat topakasta talon
rouvasta.

Talviaamu jo valkeni, ennenkuin viimeiset vieraat talosta poistuivat,
ja niin runsas oli ollut kestitseminen, että moni aviovaimo sai
taluttaa miestään tämän kotia kulkiessa.

Ukko Trajanus, tuomiokirkon kellonsoittaja, oli eksynyt juhlaan ja
oli sieltä palatessaan niin sekaisin, että aamulla, kellon ollessa jo
kuusi, hän vasta löi kahdentoista lyönnit.

Vieraitten mentyä ei Katarina rouva malttanut laskeutua levolle,
vaan seisoi itse väentuvassa jakelemassa kaupungin köyhille pitojen
runsaita jätteitä. Ja kun oli sunnuntai-aamu jo tullut, niin hän
jokaista saajaa varoitti sinä päivänä tavallista hartaammin lukemaan
jumalanpalveluksen aikana rukouksen kuninkaan edestä.

-- Silloin sitä vasta oikein tietää, mitä kuningas on, sanoi hän, kun
hän kouraisee elämään ja hänen nimensä saa kaikki oikealle tolalleen
jälleen. Sellainen pikkuinen kuningas, sellainen lapsi, mutta niin
armollinen! Tiedättekö, että poikani on ollut hänen puheillaan, ja
armollinen majesteetti on istunut hänen polvellaan. Ihanhan se on
samaa, kuin hän olisi silloin minunkin polvellani ollut.

Ja kaikkien suureksi ihmeeksi itki jäykkä Katarina ilosta.

Kun Napukka tuli ilmoittamaan, että vähän juhlasta poistumisensa
jälkeen asessori oli vaimonsa ja poikansa seurassa lähtenyt Turkua
kohden, riemastui Katarina niin, että meni kellarista noutamaan
kupariplootun ja pani sen pojan syliin.

-- Tämän sinä tästä ilosta olet hyvästi ansainnut! sanoi hän. Ei
sitä vain viipurilainen vaimo aina asessoreja saakaan pehmoiseksi
möykyttää!



XXIII.

Isänmaa.


Pitojen päätyttyä eivät Jokkim ja Barbara tahtoneetkaan mennä
levolle, vaikka heitä siihen kehotettiin. Nuoren onnensa varmuus
täytti suurella ilolla koko heidän olemuksensa, ja he tahtoivat
olla toistensa seurassa, juuri sinä hetkenä. Mutta talossa, jossa
parhaillaan korjattiin juhlan jätteitä syrjään ja siivottiin
huoneita, eivät he viihtyneet, he kaipasivat raitista ilmaa ja
kirkasta päivää. Yhdessä he läksivät astelemaan kaupungin katuja
pitkin, menivät Karjaportin torniaukosta, kulkivat Vallin ohitse ja
suuntasivat kulkunsa Kolikkoinmäelle.

Talvipäivä paistoi kirkkaasti, hanki hohti, ilmassa tuntui keväinen
tuulahdus, vaikka vasta olikin helmikuun loppu. Oli aivan kuin
keväällä olisi ollut niin suuri ikävä, että se ennen aikojaan tahtoi
herätä.

He kiipesivät mäen kukkulalle ja sieltä katselivat kaupunkia.

Korkealle kohden taivaan miehekästä sineä nousi linnan Olavintorni
huippukattoineen. Lähempänä oli kaupunki monine mataloine torneineen
ja muureineen, joiden keskeltä kohosi tuomiokirkon kellotorni ja
sen eteläpuolella luostarikirkon pieni tapuli. Kolikkoinmäelle
päin erottautui linnan muurista Valli, se kaupunginosa, jossa
vähempivaraiset asuivat pienissä puuhökkeleissään. Tämän
kaupunginosan suojana oli maavalli ja sen vieressä syvä kaivos. Lumi
peitti korjaamatta jääneet vallinosat ja teki kaiken tasaiseksi
ja juhlallisen komeaksi. Puhtaalta ja sirolta näytti kaupunki
lumenpeittämine kattoineen etäältä katsottuna.

-- Onkohan missään kaupunkia, joka olisi Viipuria kauniimpi, sanoi
Jokkim. Joka kerta kun sen uudelleen näen, tunnen kuinka sydämeni
lämpenee ja kuinka veri suonissani virtaa voimakkaana. Tämä on se
maan kolkka, se etäinen paikka, johon olen kasvanut kiinni. Koko
lapsuuteni, elämäni on sidottu tuon pienen rajoitetun piirin sisään.
Jokainen katu, jokainen talo muistuttaa mieleeni tapahtuman, ja nämä
liittyvät toisiinsa ja ovat aivan kuin viittoja tien varrella. Tänne
minä kuulun, tämä on se paikka, jossa tunnen itseni onnelliseksi.

Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli kirkkain silmin kotikaupunkiaan
kohden, ja hänen kätensä pusersi lujasti vieressä olevan Barbaran
kättä.

-- Mitä siitä, että kaupunki on pieni, jatkoi hän. Tämä on kuitenkin
valtakunnan turvapaikka itää vastaan. Vähät silloin pienuudesta, kun
sillä on oma suuri tehtävänsä. Samoinhan on meidän ihmistenkin laita.
Mitä siitä, kuinka vähäpätöinen kukin on, kun hänellä vain on jotain,
jonka puolesta hänen on taisteltava ja toimittava. Kuinka toisen
muodon saikaan oma elämäni sen jälkeen, kun nuoren kuninkaan näin ja
ymmärsin, mitä minä voin täällä saada aikaan, kuinka paljon merkitsee
koko maalle, että täällä toimin kaikkien hyväksi. Puolustamalla hänen
asiaansa voin saada suurta aikaan ja tuottaa onnea tuhansille. Mikä
ihana ajatus, mikä rauhoittava ajatus!

Barbara painoi päänsä hänen olkaansa vasten ja hymyili.

-- Monasti kapinallisuuden hetkinä olen ajatellut, miksi me ihmiset
yhden olennon teemme kuninkaaksemme ja häntä palvelemme, sanoi
Jokkim. Nyt tiedän toisin. Hallitsija on sitä, miksi maa hänet
tekee. Jokainen kasvaa tehtävänsä keralla, ja toisten rakkaus ja
luottamus herättää hänessä voimia, joiden olemassaolosta hänellä
ei ole aavistustakaan ollut. Onnellinen aika on silloin tullut,
kun maa rakastaa kuningastaan ja tämä maataan. Tehtävä on minulla
täällä, suuri tehtävä, siitä iloitsen. Ja toivon, että kerran poikani
ylpeillen voi lausua: Minä olen viipurilainen! Kun hän sen sanoisi,
niin silloin hän aivan kuin kruunun laskisi omaan päähänsä. Tue sinä
minua, niin minusta voi jotain tulla. Ole turvani silloin, kun tulen
heikoksi, ja opasta silloin, kun en osaa nähdä toisten parasta.

Jokkim vaikeni. Yhdessä he katsoivat kaupunkia, ja pyhä riemu täytti
heidän mielensä siitä, että juuri tämä paikka oli heidän kotinsa, se,
missä he saivat elää ja toimia.

Isänmaa, tuo pyhä ja kultainen sana, se, joka jokaisen oikean teon
takana on ohjaajana ja kannustajana, oli heidän huulillaan, mutta
he eivät sitä tohtineet ääneen lausua. Isänmaa oli heille tänä
juhlallisena hetkenä aivan kuin heidän oman onnensa avain, se, jonka
avulla päästään elämän salatusta portista siihen maahan, jossa
jokainen teko saa suuren merkityksen, jokainen ajatus laajuuden ja
kantavuuden. Isänmaa ei ollut heille kuollut sana, jolla itsekkäisyys
peitetään, vaan se oli heissä elävä voima, joka ihmisen elämän
suuntaa oikealle uralle ja antaa sille tarkoituksen.

Kun he loivat katseensa ympärilleen itään päin, josta aurinko
helotti, niin he näkivät jonkun matkan päässä yksinäisen miehen,
joka samoin kuin hekin lumottuna katseli päivänpaisteessa kohoavaa
Viipuria.

Yksinäinen mies oli huomannut heidät ja astui heidän luokseen. Hän
oli Alexandre de Cloux. Vanhus ei kysynyt mitään, ei ihmetellyt
sitä, että nuoret tänne olivat saapuneet. Kaikki oli hänestä niin
päivänselvää, kaiken täytyi juuri näin tapahtua.

-- Kuulin sanasi, nuori mies, lausui hän. Salli minun nyt kertoa
tälle neidolle, joka elämässäsi tulee olemaan rinnallasi, tarina,
joka hänelle voi opastaa tietä eteenpäin.

Hän vaikeni hetkiseksi ja alkoi sitten:

-- Vuosisatoja sitten, kun linna juuri oli valmistunut turvaksi itää
vastaan, oli täällä nuori ritari, Sigge Lake oli hänen nimensä. Hän
rakasti linnanherran tytärtä ja tämä nuorukaista. Mutta mies ei
tahtonut onneaan taivaalta ilmaiseksi ottaa vastaan, vaan tahtoi sen
ansaita. Ja kun vihollinen valloitti Käkisalmen, silloin hän sanoi:
"Minä tahdon sen takaisin valloittaa! Jos minuun horjumattomasti
uskot, niin minä voin sen tehdä!" Ja neito hymyili hänelle ja
lausui: "Minä uskon." Silloin ritari läksi pienoisen joukon keralla
Käkisalmea kohden. Hän valloitti linnan ja miehitti sen. Mutta kun
ei pitkään aikaan mitään tietoja linnaan saapunutkaan, niin neidon
usko alkoi horjua. Etäällä Sigge Lake sen tunsi, ja oli aivan
kuin vähitellen hänestä olisi tarmo väistynyt ja veri suonissa
virrannut kuiviin. Ja jota heikommaksi hän tuli, sitä aremmiksi
tulivat hänen soturinsakin. Eräänä päivänä vihollinen ryntäsi niin
suurella joukolla heitä vastaan, että heissä, jotka siihen asti
olivat olleet uljaita, syntyi pelko. He päättivät lähteä linnasta
ja raivata vihollisten rivien läpi tiensä. Kaikki kaatuivat, kaikki
muut paitsi Sigge Lake, joka haavoitettuna ja kuolevana saapui
Viipuriin. Ei hän moitteen sanaa lausunut, ei valitusta tullut hänen
huuliltaan kuullessaan, että neito oli hänet unohtanut ja toisen
kanssa lähtenyt Ruotsiin. Vihollinen oli lähestynyt linnaa, se tuli
yhä rohkeammaksi, yhä lähemmäksi se saapui, ja linnan väestössä
heräsi pelko ja kauhistus. Jo päättivät he luovuttaa linnan. Mutta
silloin Sigge Lake, joka tunsi kuoleman saapuvan, antoi kantaa
itsensä muurin harjalle, asettui seisovaan asentoon peitseensä
ja kilpeensä nojautuneena. Siinä hän oli valmis viimeisen kerran
ottamaan vihollista vastaan. Elämä oli hänestä jo sammunut, yhä vielä
hän seisoi paikallaan. Vihollinen tuli linnan luo, se jo kiipesi
vallitukselle, mutta kauhistuneena se kääntyi pakoon nähdessään
jäykän sotilaan, joka kuolleena heitä siinä odotti. Sigge Lake oli
elävänä heidät voittanut, hän voitti vielä kuolleenakin. Kauhun
vallassa vihollinen väistyi, ja linna oli pelastettu.

Vanhus vaikeni ja sanoi sitten hiljaa:

-- Jokainen ihminen voi tulla suureksi, jos häneen horjumattomasti
luotetaan! Minä olen vieraasta maasta tänne tullut ja tämän ottanut
kodikseni. Ja niinkuin osaton lapsi täydellä sydämellään kiintyy
siihen, joka hänelle rakkauttaan osoittaa, niin olen minäkin tehnyt.
Minä rakastan tätä maata aivan kuin omaani. Ja minä vannon sen
puolesta tekeväni kaiken.

Hän nosti kätensä valaan. Jokkim säpsähti, siltä vanhuksen oikea käsi
teki saman merkin, josta lapsikuninkaan soturit toisensa tunsivat.

-- Siis tekin kuulutte meihin? sanoi Jokkim riemuissaan.

-- Minä tässä maassa kaiken olen johtanutkin, vastasi vanhus
hymyillen. Kun olin sinut nähnyt ja olin huomannut, että Barbara
sinua rakasti, niin minä vähitellen Tukholmassa ollessasi valmistin
lasten mielet siihen, että he lähtisivät pois miehen luota, joka
ei ollut maallensa uskollinen. Minä ymmärsin, että teidän kahden
täytyi kuulua toisillenne, sillä sinä kaipaat naisen uskoa tullaksesi
joksikin, ja tunnen tuon hennon lapsen, hänellä on valoisa mieli,
joka esteet voi voittaa ja tehdä miehen onnelliseksi.

Heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa. Hiljaa he seisoivat.
Samassa alkoivat tuomiokirkon kellot kumahdella, ja tyynessä
talvipäivässä niiden kirkas sointu lainehti kauas. Ja oli aivan kuin
taivaan kirkas kupulaki olisi kohonnut korkeammalle ja ihmisten olisi
sen alla ollut helpompi hengittää.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lapsikuningas ja hänen soturinsa - Historiallinen seikkailuromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.