Title: Petsamon rata - Isänmaallinen unelma
Author: Kara, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Petsamon rata - Isänmaallinen unelma" ***


PETSAMON RATA

Isänmaallinen unelma


Kirj.

KAPTEENI TERÄS [Jalmari Kara]



        Aseensa aamu seppelöi:
        maan kaiho raitioon kantakaa,
        ett' elon valtaa heilimöi
        puutarhan lailla laaja maa!

                     O. Manninen.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.

Karlsson & Jantunen Osakeyhtiön Kirjapaino.



ENSIMMÄINEN KIRJA



I.


Valtioneuvoston kulkulaitosministeriön toinen esittelijäsihteeri
kumartui kuin kumartuikin avaimenreijästä katsomaan
kulkulaitosministerin huoneeseen, ja hänen sileiksi ajetuilta, hieman
naisellisilta kasvoiltaan kuvastui uteliaisuuden pingotus. Aivan
oikein, ministeri toimi kuin kone. Kuten aina kahvin juotuaan hän
hetken seisoi akkunasta ulos katsellen, silmissä hiukan hajamielinen
ja raskas ilme, toinen käsi housun taskussa, toisessa hammastikku.
Nyt hän astui pöydän luo, kopeloi laatikostaan sikarin ollenkaan
katsomatta käsiinsä, katkaisi sen kärjen, ei veitsellä eikä purren,
vaan omituisen taitavasti kynsillään, otti tulta ja sitten, tietysti,
kuten aina ennenkin, istuutui sohvalle hieman selkäkenoon ja
tuprutteli lyhyitä sauhuja. Tuon pienen levon hän oli vuosikausia
katsonut voivansa suoda itselleen. Hän istui siinä noin kymmenisen
minuuttia mietteisiinsä vajonneena, rasvoittumaan pyrkivä vatsa
pullollaan, sauhun jollakin tavoin pehmentäessä hänen hiuksiensa ja
partansa hopeoituneiden karvain väriä.

Esittelijäsihteeri tiesi, että tämä oli työpäivän ainoa hetki, jona
ministeri katkaisi rasittavan ja hermojakuluttavan työnsä ja jolloin
saattoi uskaltaa jotakin sellaista kuin hänellä nyt oli mielessä:
kysellä jotakin aivan kuin viran ulkopuolella. Hän koputti ovelle ja
pyyhkäisi levottomana otsaansa; sitten kuului lyhyt ja hiljainen:
sisään.

-- Olen saanut esiteltäväkseni erään mielestäni sangen merkillisen
anomuksen, joka näyttää vaativan laajan mietinnön ja jonka
ratkaisuehdotusta laatiessani varmaankin hyvin usein olen pakotettu
etukäteen neuvottelemaan Teidän kanssanne, herra ministeri. Mutta jo
suunnitelman teko mietintöä varten näyttää minusta tässä tapauksessa
sellaiselta, että se tarvitsee viitoituksianne. Vaikka on ilmeistä,
että sekä rautatiehallituksen että maanviljelyshallituksen on
annettava asiasta lausuntonsa, saattaa mielestäni olla tarpeellista
hankkia lausuntoja niin monelta muulta taholta, että pyytäisin herra
ministeriltä ohjeita, vaikka en vielä ole läheskään perehtynyt saati
sitten syventynyt asiaan.

-- Ja mistä sitten olisi kysymys? sanoi ministeri hiukan haluttomalla
ja väsähtäneellä äänellä.

-- Tarkoitan Osakeyhtiö Petsamon anomusta saada rakentaa rautatie
Rovaniemeltä Petsamon satamaan kaikkine siihen liittyvine, etupäässä
maanviljelystä ja vuoriteollisuutta koskevine seikkoineen.

-- Mitä koskevine seikkoineen? kysyi ministeri ärtyneesti, kohoutuen
nopeasti suorempaan asentoon ja rypistäen kulmiaan.

-- Kysymyksessä ei ole todellakaan vähempää kuin rautatien
rakentaminen Petsamoon, minkä yhtiö tarjoutuu erinäisillä ehdoilla
suorittamaan omalla kustannuksellaan ja luovuttamaan sittemmin
maksutta Suomen valtiolle.

Hiukan punaa syöksähti ministerin uurtuneille poskille, ja esittelijä
tiesi, että se monesti saattoi olla myrskyn merkki.

-- Hyvä herra, mitä hassutuksia te nyt näette hyväksi ladella
minulle! Ette kai tarkoita, että valtioneuvostossa ryhdyttäisiin
vakavasti käsittelemään jonkun yltiöpään houreita, jotakin mieletöntä
anomusta, jonka lähettäminen tänne on ennen kuulumaton teko!
Itsehän tietänette, mihin summiin Petsamon radan ylimalkaisinkin
kustannusarvio nousee. Ette kai väittäne, että mikään yksityinen tai
yhtiö ottaisi sen tehdäkseen ilmaiseksi Suomen valtiolle!

-- Herra ministeri, anomus on kuitenkin sitä laatua, ettei sitä
voida palauttaa yksinkertaisella epäävällä päätöksellä. Siihen
nimittäin liittyy asiakirjoja, karttaluonnoksia, rautatierakennusta,
voima-asemia, maanviljelystöitä y.m. koskevia piirustuksia, joiden
laatiminen on ollut ainakin satojen tuhansien, mutta kenties
miljoonien asia. Saan huomauttaa Teille, herra ministeri, että
sama yhtiö pyysi ja sai kaksi vuotta sitten luvan tutkia ja
linjoittaa Petsamon radan kulkureitin, silloinkin kokonaan omalla
kustannuksellaan.

Syntyi hiljaisuus. Esittelijän tyyni käytös ja varma sanavalmius
tuntuivat suuresti tehoavan ministeriin. Pari kolme minuuttia sai
sikari itsekseen savuta ja ministerin omituisesti avautuneet silmät
näyttivät tuijotuksellaan naulitsevan esittelijän seinään. Ihmeekseen
esittelijä huomasi, että hänen esimiehensä oli mitä suurimmassa
määrin ällistynyt, tämä samainen kuuluisa kulkulaitosministeri, joka
saattoi hiukan hermostua, hiukan suutahtaa, mutta joka ei joutunut
sanattomaksi kenenkään edessä eikä mistään hämmästynyt.

Kun äänettömyyttä yhä kesti, alkoi esittelijä menettää henkistä
tasapainoansa. Ministerin yhtämittainen ja kummallinen tuijotus
vaikutti hänen hermostoonsa niin, että hänen oli vaikeata liikkumatta
seisoa alallaan. Kun hän viimeinkin ryhtyi puhumaan, ei hän voinut
estää ääntään omituisesti väräjämästä.

-- Itse anomus ei ole pitkä, sanoi hän kaivaen paperia salkustaan.
Mutta se ei myöskään semmoisenaan pysty tekemään vakuuttavaa
vaikutusta. Vasta siihen liittyvien asiakirjojen ja suunnitelmien
tarkastelu kykenee antamaan painoa sen yksinkertaisille ja, myönnän
kyllä, mielettömiltä tuntuville sanoille.

Ja kumartaen esittelijä ojensi ministerilleen sen merkillisen
anomuskirjan, jonka vaikutus sittemmin oli käänteentekevää laatua
sangen monille maamme elämänkehityksen haaroille.

    _Valtioneuvostolle_.

    Aina siitä asti, jolloin Suomen Tasavallan omistusoikeus n.s.
    Petsamon maahan Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä tehdyssä
    rauhansopimuksessa v. 1920 vahvistettiin, on kysymys Etelä-Suomen
    yhdistämisestä rautatien avulla Petsamon jäämerensatamaan
    ollut maallemme ja eritoten liike-elämällemme päivänpolttava.
    Millään taholla ei ole voitu kieltää sitä suurta merkitystä,
    mikä mainitulla radalla tulisi olemaan, se kun avaisi sekä
    Atlantille että Siperiaan suuntautuvat kauppatiet ja uuden
    kulkusuunnan Jäämeren kalastuksen tuotteille, tukisi mitä
    edullisimmalla tavalla puutavarateollisuuden, vuoritöiden, mutta
    myöskin maanviljelyksen kehitystä Pohjois-Suomessa ja olisi
    monella muullakin tavalla siunaukseksi maamme elinkeinoelämälle.
    Rahataloudellisista syistä ei Valtio ole näihin saakka kuitenkaan
    voinut ryhtyä rakentamaan mainittua rataa, jonka valmistukseen
    liittyy huomattavia vaikeuksia ja jonka kannattavuus varsinkin
    alussa saattaa olla epäilyksenalaista. Kun ei ole vakuuttavia
    toiveita valtiovarain sellaisesta lisääntymisestä, että mainitun
    radan rakennustöihin voitaisiin lähitulevaisuudessa ryhtyä,
    saa Osakeyhtiö Petsamo kunnioittaen anoa, että Valtioneuvosto
    harkitsisi oikeaksi myöntää yhtiöllemme oikeuden rakentaa
    Etelä-Suomea ja Petsamon satamaa yhdistävän rautatien seuraavilla
    ehdoilla:

    Yhtiö rakentaa radan kokonaan omalla kustannuksellaan, sitoutuen
    saattamaan sen käyttökuntoon viiden vuoden kuluessa, laskettuna
    rakennusluvan myöntämispäivästä.

    Kun yhtiön tutkituttama ratalinja melkoisesti poikkeaa niistä
    suunnitelmista, joita Valtion asettama rautatiekomitea
    aikaisemmin on esittänyt, saa yhtiö huomauttaa, ettei se radan
    kulkusuuntaan nähden katso voivansa poiketa suunnitelmistaan;
    muista seikoista on yhtiö valmis neuvotteluihin Valtion
    edustajain kanssa.

    Niinpian kuin rata on avattu yleiselle liikenteelle, luovuttaa
    yhtiö sen ilman korvausta, henkilökunta ja liikkuva kalusto
    mukaan luettuna, Valtion haltuun, sitoutuen samalla korvaamaan
    Valtiolle kaiken sen tappion, minkä liikenne mainitulla radalla
    mahdollisesti tuottaa kymmenenä ensimäisenä vuotena radan
    avaamispäivästä lukien.

    Valtio luovuttaa määräajaksi yhtiölle Paatsjoessa, Boris Glebin
    luona ja kokonaan Suomen alueella sijaitsevan Kolttakosken
    sekä oikeuden Paatsjoen varrella sijaitseviin malmisuoniin
    niiden rajojen sisällä, jotka yhtiön tutkijakunta oheellisissa
    erikoissuunnitelmissa on lähemmin määritellyt ja kartoittanut.

    Mikäli Suomen Valtiolla on omistusoikeutta siihen
    Kemijärvi-Suolijärvi-Simojärven vaiheilla sijaitsevaan 20,000
    ha käsittävään maa-alueeseen, mukaan lukien mainitun maa-alueen
    sisään lankeavan Kemijoen osan koskineen, jonka yhtiön
    tutkijakunta erikoissuunnitelmissa on tarkemmin rajoittanut ja
    kartoittanut, luopuu Valtio määräajaksi tästä omistusoikeudestaan
    yhtiön hyväksi.

    Yhtiö sitoutuu lunastamaan Valtiolta päivän käypiin hintoihin ne
    metsät, jotka se aikoo hakkauttaa yllämainituilla maa-alueilla
    niiden maanviljelystä ja vuorityötä koskevien tarkoitusperien
    saavuttamiseksi, jotka erikoissuunnitelmat selittävät. Niitä
    Valtion metsiä, jotka Petsamon ratalinjan varrelta kaadetaan, ei
    yhtiö korvaa.

    Viiden vuoden kuluttua siitä päivästä lukien, jolloin Petsamon
    rata on jätetty Valtion haltuun, luovuttaa yhtiö tässä mainitut,
    Paatsjoen ja Kemijoen varressa sijaitsevat maa-alueet ja kosket
    kaikkine laitoksineen ilman korvausta Suomen Valtion haltuun ja
    omaisuudeksi.

    Lopuksi pyytää yhtiö kunnioittaen huomauttaa, että se ei tähtää
    mihinkään liikeyritykseen, joka sille tuottaisi tai saattaisi
    tuottaa voittoa, vaan on sen tarjousta pidettävä lahjoituksen
    luontoisena isänmaallisena tekona.

                                         _Osakeyhtiö Petsamo_.
                                             Antti Jäkälä.

Ministeri luki anomuksen kahteen kertaan, erittäin huolellisesti.
Hänen ilmeensä osoitti jonkinlaista tuskastumista ja hänen otsallaan
vaelsi pilventapaisia varjoja. Vielä senkin jälkeen, kun hän jo
oli ojentanut paperin takaisin, seisoi hän kauan aikaa aivan
liikkumattomana, katsellen hajamielisen näköisenä ulos ja rummuttaen
pöytää hiljaa sormillaan.

-- Ja erikoissuunnitelmat? kysyi hän vihdoin.

-- Minulla on mukanani vain rataa koskevat selitykset ja
piirustukset; maa-alueita käsittelevät suunnitelmat lienee
välttämätöntä siirtää maanviljelysministeriöön, vastasi esittelijä,
vetäen salkustaan kaksi paksua nidosta, joiden loistelias ulkonainen
asu oli omiaan kiinnittämään huomiota puoleensa.

Ministeri selaili pitkän aikaa piirustuksia, syventyen tuon
tuostakin johonkin yksityiskohtaan. Esittelijä kuuli hänen
mumisevan katkonaisia sanoja, joista korvaan pisti jonkinlaisella
tyytyväisyydellä lausuttu "sähkö" ja epäilystä ilmaiseva huudahdus
"yksikisko", jota seurasi pään pudistus ja kulmien rypistys.

Vihdoin ministeri sanoi:

-- Tässä näkyy suunnitellun rataa yksikiskoiseksi. Mutta entä sitten
Rovaniemellä, missä vanha kaksikiskoinen rata alkaa! Onko tarkoitus,
että siellä puretaan ja lastataan vaunut toistamiseen!

-- Mikäli olen selityksiin tutustunut, näyttävät ne minusta siksi
huolellisilta, että en voi uskoa tuollaisen silmiinpistävän seikan
jääneen huomioon ottamatta. Piirustuksissa esiintyy omituinen
pyöräkonstruktsioni, jonka tarkoituksena lienee saattaa vaunut
käyttökelpoisiksi sekä yksi- että kaksikiskoradalla.

Taas syntyi äänettömyys.

-- Ja mikä sitten on tämä Osakeyhtiö Petsamo?

-- Se perustettiin kaksi vuotta sitten Petsamon ratalinjan tutkimista
varten; muista sen puuhista ei minulla tosiaankaan ole tietoa.

-- Ja mitä takeita yhtiö esittää?

-- Ei kerrassaan mitään.

-- Ei mitään! Vaikka on kysymyksessä yritys, jonka kustannukset
nousevat huimaaviin summiin!

-- Ei. Mutta osakkaina on kyllä maan ensimmäisiä rahamiehiä, esim. J.
V. Laakso, viljelyskone-kuningas.

-- No niin, niin tietysti. Yhtiö on ajatellut, että tältä taholta
kyllä otetaan sen varallisuussuhteista selvä, aivan niin, aivan niin,
saneli ministeri kuin itsekseen. Sitten muisti hän sikarinsa, sytytti
sen ja veti pari savua. Yhtäkkiä hän näytti vilkastuvan ja silmiin
tuli eloa.

-- Olkaa hyvä ja lähettäkää vahtimestari kysymään, voiko
maanviljelysministeri ottaa minut puheilleen nyt heti.

Esittelijäsihteeri kumarsi ja meni.



II.


Kun palvelija ilmoitti keskuspoliisin päällikön, nousi
kulkulaitosministeri nojatuolistaan ja riensi tulijaa vastaan.

-- Kas siinähän te olette, yhtä huolettoman näköisenä kuin koska
tahansa, sanoi hän, ojentaen kätensä ja senjälkeen viitaten tuolia.

Poliisipäällikkö oli pitkä, vaalea, vielä melkoisen nuori mies, jonka
keikarimainen puku, kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja omituisen
väsähtäneet vaaleansiniset mantelisilmät tuntuivat pikemmin kuuluvan
salonkimiehelle kuin järjestyksen valvojalle.

-- Ajatelkaahan, herra ministeri, olen menossa tanssiaisiin! Niin
merkilliseltä kuin se kuuluneekin, teen välistä työtäni paremmin
liehuessani parkettilattialla mitä suloisimman naisen ritarina kuin
valvoessani pohtimassa ratkaisematonta arvoitusta. Mutta minähän
kulutan aikaanne joutavuuksilla. Teitä huvittavat tietysti vain
Osakeyhtiö Petsamon asiat, ja huvittavia ne kyllä ovatkin, nähdäkseni.

-- Ja oletteko niistä nyt täysin selvillä?

-- Selvilläkö? En. Täysin selville niistä on luullakseni mahdoton
päästä. Mutta yhtä ja toista valaisevaa on minulla tiedossani.
Tutkimuksia koskevat asiakirjat ovat tekeillä, jopa valmistumassa,
mutta ne ovat ikäviä. Muutamiin seikkoihin nähden olen noudattanut
äärimmäistä varovaisuutta, aivan määräyksen mukaisesti. Oletan teidän
kuitenkin tällä kertaa haluavan minulta vain suusanallisia tietoja.

-- Olisin teille niistä kiitollinen.

-- No niin, mutta mistä sitten alottaisimme tämän sotkuisen vyyhden?
Huomautan jo etukäteen, että voin antaa ainoastaan vihjeitä,
luetella tosiasioita, mutta minä en mene tekemään niiden perusteella
johtopäätöksiä enkä sellaisia rohkeita yhdistelmiä, joihin ne
saattaisivat antaa aihetta.

-- Kuten tiedätte, perustettiin yhtiö kaksi vuotta sitten. Se oli
meillä verraten harvinainen n.s. simultaninen osakeyhtiö, jonka
osakepääoma oli miljoona markkaa ja osakkaina viisi tunnettua
rahamiestä. Sen tarkoitus oli edistää rautatieverkon laajentamista
sekä maanviljelyksen ja vuorityön kehitystä Pohjois-Suomessa,
toimeenpanemalla tutkimuksia sekä ryhtymällä sellaisiin
toimenpiteisiin kuin johtokunta harkitsee parhaaksi. Se tutkitutti
Petsamon ratalinjan ja sen tutkijakuntia on liikkunut Lapin
vuoristoissa. Saan huomauttaa, että sen tähänastinen toiminta on
ollut sitä laatua, että se on tuottanut yhtiölle yksinomaan tappiota.

-- Ja sitten, yhtäkkiä, viimevuotinen yhtiökokous lisää yhtiön
osakepääoman 300 miljoonaan markkaan -- summa, johon maassamme vv.
1900--1910 perustettujen, noin kahden ja puolen tuhannen osakeyhtiön
yhteenlaskettu osakepääoma tuskin kohosi. Mutta ei siinä kyllin.
Yhtiökokous päätti, että jos yhtiölle annetaan lupa rakentaa anomansa
Petsamon rata, niin yhtiön jäsenet luovuttavat tätä tarkoitusta
varten vapaaehtoisen lahjoituksen kautta yhden miljardin. Ja
sitten! Yhtiöllä ei ollut aina siihen asti, jolloin tuo kuuluisa
anomus jätettiin valtioneuvostoon, juuri minkäänlaista kiinteätä
omaisuutta. Mutta yhtäkkiä se hankki mitä omituisinten luovutusten
ja ostojen kautta jättiläis-omaisuuden. Sen Pohjois-Pohjanmaalla
ja Karjalassa sijaitsevien metsien arvo lasketaan noin 200
miljoonaksi; sen omistamien maatilojen summittainen arviointi
on 30 miljoonaa. Sen haltuun on oston kautta siirtynyt J. V.
Laakson maanviljelyskonepaja Kivikoskella, se omistaa kymmenen
valtamerilaivaa, gyroskopi-sähkövaunutehtaan Chicagossa, ja lopuksi,
se huomatkaa, suuren spriitehtaan Virossa ja osake-enemmistön eräässä
ranskalaisessa väkijuomafirmassa. Lyhyesti sanoen, sen äkkinäinen
maailmanvalloitus tuntuu kuuluvan tarun aikaan. Se saa kuitenkin
jonkunlaisen käsitettävyyden, kun huomaamme, että ne viisi miestä,
jotka ovat perustaneet Oy. Petsamon, ovat jo vuosikausia olleet
äskenmainittujen liikeyritysten kanssa tekemisissä ja suuremmalta tai
pienemmältä osalta omistaneet nyt yhtiön haltuun siirtyneitä metsiä
ja maa-aloja.

-- On itsestään selvää, että uteliaisuus kohdistuu viiteen
osakkeenomistajaan, jotka eivät vielä koskaan ole päästäneet
ainoatakaan Oy. Petsamon osakepaperia markkinoille. Kaikki he ovat
teknikkoja, kaikki suunnilleen yhdenikäisiä miehiä. On jo mainittu
viljelyskonekuningas J. V. Laakso. On vielä tuoreessa muistissa hänen
suorittamansa viljelyskone-keinottelu: tuomalla suuren varaston
maanviljelyskoneita Amerikasta ja, kuten epäillään, myömällä ne
kolmeen neljään kertaan verrattain pitkällä lähetys-ajalla, hän
kykeni pudottamaan maanviljelyskoneiden hinnat noin 30%:lla,
jolloin hänen kätyrinsä yhtäkkiä ostivat ne kaikki ja myivät
suunnattomalla voitolla Venäjälle. Juttu on äärimmäisen sekava,
mutta hänen sanottiin ansainneen noin 40 tai 50 miljoonaa. Mutta
sanokaapa, herra ministeri, mistä hän ensin sai rahat! -- Toinen
herra, pankkiiri Väinö Kaski, on mies, jonka huhutaan taitavalla
pörssispekulatsioonilla voittaneen noin 100 miljoonaa. Muistattehan
tuon kummallisen tapauksen, jolloin Suomen markan kurssi kolmen
viikon aikana vaihtui noin 60 %:lla. Kolmas on yhtiön meriliikkeen
päämies kapteeni A. Liir, jonka kerrotaan eräänä kulkukautena
temmanneen taivaasta neljä valtamerialusta ja ansainneen samana
kulkukautena niiden hinnan kolmeen kertaan. Neljäs on Chicagon
vaunutehtaan teknillinen johtaja, insinööri Johansson, ja viides
insinööri Antti Jäkälä, mies, "jonka jalat ovat siten muodostuneet,
että jäljet jäävät niiden alle", käyttääkseni Kierkegaardin sanoja.
Hän on johtokunnan puheenjohtaja ja nähtävästi koko yhtiön sielu.

-- Minä tahdon huomauttaa, että kaikki nämä henkilöt ovat
arvossapidettyjä kunnian miehiä; kaikki huhut keinotteluista
saattavat olla taruja, joka tapauksessa niitä on hyvin vaikea
todistaa. Mutta mikä ei ole tarua ja mitä ei ole vaikea näyttää
toteen, se on näiden miesten suunnaton omaisuus, joka näyttää olevan
tuulesta temmattu. Kaikki he ovat isänmaanrakkaudestaan mainittuja
ja yleisö näyttää heitä suuresti suosivan. Ja nyt pyydän teitä
panemaan merkille erään pikkuseikan, jonka johdosta itse tehnette
johtopäätöksenne, mikäli katsotte olevan syytä sellaisiin: kaikki
nämä miehet käyttävät kaulanauhassaan kultaneulaa, jonka päässä on
musta, soikea onyx-kivi. Hah, hah, hah! Eikö totta, herra ministeri,
kun tällaisen vähäpätöisyyden mainitsee keskellä vakavaa selostusta,
ei se milloinkaan jää vaikutusta vaille!

Ministeri hiukan naurahti ja silitti hitaasti partaansa.

-- Teiltä ei koskaan puutu huvittavia käänteitä, senhän tiedän jo
vanhastaan, huomautti hän kohteliaasti.

Poliisipäällikkö kumarsi kuin ensimmäinen rakastaja ja sytytti
savukkeen. Hän näytti perin huolettomalta, mutta hänen poskilleen oli
kohonnut punaiset läikät.

-- Ja sitten johdatan Teidät iloisiin ylioppilaspiireihin, jos
suvaitsette. Mutta en tahtoisi ikävystyttää Teitä äärimmilleen.
Aion, luvallanne, kertoa kuin romaanintekijä; asiakirjat tulevat
sitä puisempia. Kuvittelemme eteemme huoneen, jossa viisi nuorta
ylioppilasta pitää kokousta. Se, joka istuu puheenjohtajan paikalla,
puhuu suunnilleen tähän tapaan:

"... Siis näiden toimenpiteiden kautta maamme oli vihdoinkin saanut
itsenäisen aseman kansakuntien joukossa. Mutta ei siinä kyllin,
selvästi ilmeni, että se oli saava myöskin alueellisen lisäyksen,
se oli saava avosataman Jäämeren rannalla. Nyt voimme kysyä, mikä
oli tälle uudelle valtiolle kaikkein silmään pistävintä, senjälkeen
kuin sen itsenäisyys oli tunnustettu? Ja vastaus kuuluu epäilemättä:
rahan tarve. Perustettava armeija vaati ylläpitoonsa suuria summia,
maan edustus ulospäin vaati rahaa, mutta kaikkein suurimmassa määrin
olisi sitä vaatinut kulkulaitosten ja teiden rakentaminen. On
huomattava, että kauppa oli lamassa, teollisuus oli lamassa, tuonti
oli vientiä suunnattomasti suurempi ja maa oli köyhä. Sen rikkaudet
piilivät ehkä pohjoisissa osissa, metsissä, vaaroissa, tuntureissa,
soissa, mutta ne olivat luoksepääsemättömät ja kulkulaitoksia varten
ei ollut rahaa. Rahan hankkimiseksi oli tuskin muita keinoja kuin
raskaat verot ja tulot väkijuomakaupasta. Suomen eduskunta ratkaisi
asian siten, että se lisäsi verotaakan suunnattomaksi ja hyväksyi --
kieltolain.

"Onko kummempaa tekoa kuultu! Jos kieltolaki olisi hyväksytty
kahtakymmentä vuotta aikaisemmin, tai jos se olisi siirretty
kaksikymmentä vuotta eteenpäin, niin miksei, mutta se vahvistettiin
juuri silloin, kun maan oli onnistunut katkaista kapalonsa, kun
rahan tarve oli kipein. Ja selitys oli aivan yksinkertainen: ellei
kansa voinut pysyä pystyssä ilman sellaisia keinoja, jotka olivat
omiaan alentamaan sen siveellistä tasoa, niin se sai kaatua. -- On
siis katsottava, miten tämä kansamme siveellinen taso on kieltolain
vaikutuksesta noussut. Ravintoloissa juodaan, mutta ei enää kuten
ennen, sivistyneesti ja hienosti, vaan suhdattomasti, terveydelle
vaarallisia aineita. Nuoret tytöt sekoittavat väkevää spriitä kahvin
sekaan, tekevät 'suutareita', joita entinen jätkä olisi kauhistunut.
Maalaisnuoriso särpii pontikkaa. Jokainenhan meistä tietää voivansa
tunnin kuluessa hakea vaikka kymmenestä eri paikasta väkijuomia;
se on vain rahakysymys. Juominen siis jatkuu entistä paljon
raaemmassa muodossa. Tilastomiehet tosin osoittavat sen vähenevän,
mutta tilastolla voi osoittaa mitä tahansa. Tulee muistaa, kutka
antavat tilastonkerääjille tiedot: kruununpalvelijat, kunnanmiehet,
papit, yleensä henkilöt, joiden tehtäviin enemmän tai vähemmän
kuuluu kieltolain valvominen; eivät he voi ilmoittaa juoppouden
piirissään lisääntyvän, sillä silloin he saavat muistutuksen,
kenties eron toimestaan. Ja vaikka väkijuomain käyttö vähenisikin,
vastaako se lähimainkaan sitä rappiotilaa, johon kansan moraali on
joutunut, silloin kun se ei enää tunnusta lain pyhyyttä. Ei Suomen
kansa hyväksy kieltolakia, se ei ilmianna salakauppiaita eikä
salapolttajia. Tuomari tosin sakottaa kiinnijoutunutta, mutta on
monesti valmis ottamaan illalla sakon saaneen kanssa ryypyn.

"Kieltolain seuraukset ovat siis selvät: Ensinnäkin, se ehkä
jossain määrin vähentää juoppoutta, mutta tekee sen entistä paljoa
raaemmaksi ja epäterveellisemmäksi. Toiseksi se alentaa kansan
moraalista tasoa riistämällä entisen lainkunnioituksen; (mennäpä nyt
kerskumaan sorron aikaisesta lain kuuliaisuudesta, -- ensimmäinen
vastaantuleva humalainen kumoaa väitteet). Kolmanneksi kieltolaki on
synnyttänyt kokonaisen hyödyttömän kansanluokan, jonka suuruus on
arvaamaton ja jonka elinkeino on lain rikkominen: salakauppiaitten
ja salapolttajien luokan. Neljänneksi kieltolaki riistää valtion
rahastosta vähintään 500 miljoonaa vuosittain."

-- Herra ministeri, tähän tapaan luullakseni ylioppilas puhui. Syntyi
ehkä erimielisyyksiä, kiisteltiin ja väiteltiin. Nyt tulee muistaa
ajan kohta. Rintamaelämä oli puhaltanut nuorisoon isänmaallista
innostusta, joka nyt voittoisan taistelun jälkeen kasvoi suuruuden
unelmaksi. Suur-Suomen ajatusta lietsottiin sanomalehdissä;
sankarihalut olivat syttyneet. Mutta palatkaamme ylioppilaaseen.

"Toverit! Emme voi ehkä vähentää kansamme juomahalua, kieltolaki
on hävittänyt sekä raittiusseurat että raittiusaatteen. Emme ehkä
voi saada kansaamme kunnioittamaan kieltolain pyhyyttä; kuinka se
oppisi tajuamaan, että ryypyn ottaminen on yhtä suuri rikos kuin
hevosenvarkaus! Mutta (ja tässä puhuja alensi ääntään) emmekö voi
tehdä mitään hyödyttömän salakauppiasparven pienentämiseksi, ja ennen
kaikkea, emmekö voi pelastaa valtiolle noita miljoonia? Toverit,
ajatelkaapa sitä."

-- Kokoushuoneessa syntyi hiljaisuus. Sitten alkoi kuulua
huudahduksia: puhu, selitä, mitä sinä tarkoitat, onko sinulla jokin
suunnitelma!

"Jos... Jos liikemieslahjoilla varustettu henkilö tai yhtiö
ottaisi järjestääkseen maamme salakaupan. Jos se toiminnallaan
kukistaisi kaikki ala-arvoiset 'trokarit'. Jos se levittämällä
hyvin organisoitua liikettään tekisi lopun salapolttajista.
Jos se hankkimalla hyviä aineita estäisi kaikki ne surulliset
kuolemantapaukset ja sairaudet, jotka epäterveelliset ja ala-arvoiset
väkijuomat synnyttävät, jos se pelastaisi tulevien sukupolvien
terveyden tarjoamalla ihmisille juomia, jotka eivät kärventäisi
heidän sisäelimiään turmiolle. Ja jos se ei vähimmälläkään tavalla
koettaisi estää valtiovaltaa kieltolain valvontatoiminnassa, niin
sanokaapa, mitä vahinkoa se tuottaisi maalle?"

-- Kokouksen osanottajat tuijottivat puhujaan ihmetyksestä vaaleina,
jäykin, avautunein silmin ja tiheästi hengittäen. Heidän ajatuksensa
sekaantuivat, he eivät tahtoneet uskoa korviaan. Mitään tällaista he
eivät olleet osanneet uneksiakaan.

"Jos tuo henkilö, jatkoi puhuja kuiskaavalla, kiihkeällä äänellä,
jos hän tekisi kaiken oman otsansa uhalla, jos hän ei käyttäisi
ansaitsemastaan suunnattomasta voitosta penniäkään omaksi hyväkseen,
jos hän kokoaisi tuhansia, satojatuhansia, miljoonia, jos hän vaalisi
niitä kuin elämäänsä ja sitten kerran lahjoittaisi ne isänmaalleen,
kansalleen, olisiko hänen tekonsa epäsiveellinen teko?"

"Mutta hänhän toimisi vastoin vahvistettua lakia, häneltä puuttuisi
pohja, perustus; jokainen hänen askeleensa olisi lain mukaan
rangaistava."

"Niin, sen lain mukaan, jonka pyhyyttä Suomen kansa ei tunnusta...
Muistakaa, että jääkärit toimivat vasten lakia: he vapauttivat maan."

"Niin, niin, mutta tämän lain on Suomen kansa itse laatinut ja itse
vahvistanut."

"Aivan. Erotus on olemassa... Kuitenkaan, sen toistan, Suomen kansa
ei kunnioita omaa laatimaansa lakia, vaan rikkoo sitä."

Hiljaisuus.

"Mutta huomatkaa. _Siltä henkilöltä, joka toteuttaisi tämän
epämoraalisen suunnitelman, vaadittaisiin kerrassaan harvinaista
siveellistä voimaa_. Eikö se ole omituista?"

"Mutta myöskin pääomaa, kykyä, suhteita!"

"Ja entäpä, jos pääoma olisi tarjolla! Jos ainakin olisi verrattain
helppoa sitä hankkia!"

-- -- --

Poliisipäällikkö vaikeni ja tuijotti pitkän aikaa hajamielisen
näköisenä suoraan eteensä. Ministeri ei häirinnyt häntä. Sitten
hän otti taskustaan lompakon ja haki sieltä suljetun kirjekuoren.
Revittyään sen auki, hän ikäänkuin epäröiden veti esille repaleisen,
kellastuneen paperipalan ja luki omituisen vaikeasti, heikolla
äänellä:

    lä tavalla, kuin mainitussa kokouksessa päätämme.

    10 §.

    Kaiken sen kautta, mikä meille on pyhää, me vannomme
    säilyttävämme ja kartuttavamme tätä pääomaa kuin uhria
    isänmaalle, älköönkä siitä rahtua langetko omaksi hyv

    Hels

Ovelle koputettiin; palvelijatar toi teetä.

Poliisipäällikkö heitti paperin huolimattoman näköisesti pöydälle,
mutta vilkaisi kuitenkin omituisen hätäisesti, oliko kirjoituspuoli
jäänyt alaspäin.

-- Kylläpä teillä on ihanatuoksuista teetä, herra ministeri. Ei
mikään virkistä enempää. Minä olenkin ehkä ikävystyttänyt teitä.
Olen taas poikennut syrjään, sehän se on ainainen virheeni. No niin,
palatkaamme sitten asiaan. Kuulkaahan, minäpä unohdin äsken, että
Antti Jäkälällä on siinä onyx-neulassa pieni kultainen ilveksen
käpälä, aivan ylimmäisenä. Se on kuin kruunu.

Ministerin huulet liikahtivat kuin jotakin kysyäkseen, mutta nopeasti
hän käänsi katseensa maahan ja ryyppäsi lasistaan. Hetken kuluttua
hän sanoi:

-- Pankaa toki tuo lappu talteen. Poliisipäällikkö ei näyttänyt
kuulevankaan.

-- Oh! Tuollahan varmaankin on piipputupakkaa, laatikossa?
Sallitteko...?

Ministeri ojensi laatikon kohteliaasti.

-- Olkaa hyvä. Mutta onko teillä piippua?... Poliisipäällikkö tuli
yhtäkkiä kalpeaksi kuin vaha.

Hänen ystävälliset, raukeat silmänsä muuttuivat pistäviksi ja niiden
terät laajenivat. Hän lakkasi hengittämästä ja näytti kuin olisi hän
ponnistanut kaiken voimansa sanoessaan käheällä äännellä:

-- Ajattelin tehdä siitä palturin.

Ministeri hätkähti. Hän ei liikahtanutkaan eikä nostanut silmiään
maasta. Poliisipäällikkö pisti lapun kupariseen tuhkakuppiin ja
sytytti sen savukkeellaan vavahtelevin käsin. Sitten maisteli hän
teetään kaikessa rauhassa ja jatkoi entiseen keveään tapaansa:

-- Nähtävästi minun on kerrottava kaikki, mitä tiedän Antti
Jäkälästä. Oletteko muuten koskaan nähnyt häntä? Keskikokoinen,
laihakas, mutta kuitenkin tanakalta näyttävä mies, kirkkaat harmaat
silmät valtavien otsaluiden alla, pienet tummat viikset, piirteet
kulmikkaat ja lujat, ontuu hiukan vasenta jalkaa silloin kun ei tiedä
itseään katseltavan. Hän on kotoisin Oulusta, missä isä oli osakkaana
eräässä olutpanimossa. Vihdoin kääntyivät asiat niin, että ukko sai
panimon yksin haltuunsa, vaikka tosin velkaantui pahanlaisesti.
Sitten alkoivat onnettomuudet: ensin huikea takaussumma joutui
maksettavaksi, sitten syöksivät velkojat kimppuun. Ja vihdoin teki
alkoholikielto ukosta kokonaan lopun. Ajatelkaahan tuollaisen
olutpomon osaa, herra ministeri. Kuka hänen huolistaan olisi
välittänyt! Hänen kurjuudelleen naurettiin. "Missä ovat ne tuhannet,
jotka olet riistänyt meidän lapsiemme ruokarahoista", pilkkasivat
perheenäidit. Ukko ei jaksanut, hän laukaisi revolverin suuhunsa.

-- Poika, Antti, oli sillävälin tullut ylioppilaaksi ja harjoitti
opintoja Teknillisessä Korkeakoulussa. Vapaussota keskeytti hänen
lukunsa, mutta teki hänestä reservivänrikin. Kun hän vihdoin
oli sotapalveluksesta vapaa, esti isän köyhyys häntä jatkamasta
lukujaan. Ja kun sitten sattui tuo isän surullinen kuolemantapaus,
näytti epätoivo valtaavan nuorukaisen. Hän liittyi vapaaehtoisena
rajavartiojoukkoihin ja vapaaehtoisena hän otti osaa siihen
kuuluisaan retkikuntaan, joka tunkeutui Petsamoon. Jos vaivaudutte
tutkimaan jääkärimajuri Valleniuksen selontekoa Petsamon retkestä,
jota selontekoa säilytetään ulkoministeriön arkistossa, näette hänen
nimensä niiden miesten joukossa, jotka onnettomassa Salmijärven
taistelussa joutuivat kadoksiin.

-- Kului enemmän kuin puoli vuotta, eikä hänestä tiedetty mitään;
hänen äitinsä vain kuoli sillä välin, kenties vanhuuttaan, kenties
surusta, tai kenties köyhyydestä. Mutta yhtäkkiä Antti Jäkälä
ilmestyi Teknilliseen Korkeakouluun kaikessa rauhassa jatkamaan
lukujaan. Hänen ympärillään oli seikkailijan sädekehä. Salmijärven
taistelussa oli hän saanut kuulan vasempaan jalkaansa, pyrkinyt
uuvuksissa pakoon korpea kohti, mutta joutunut bolshevikien
vangiksi. Myöhemmin syyskesällä oli hänen kuitenkin onnistunut paeta
Kantalahdesta suoraan metsien halki ja monta kovaa koettuaan Suomen
rajan poikki Oulankajoelle ja sieltä Kuusamoon.

-- Kokemuksistaan hän puhui vastenmielisesti ja vähän. Mutta
opinnoissaan hän edistyi mainiosti, oli tavattoman työteliäs ja
jonkunmoinen johtotähti toveripiireissään. Hänen päästödiplomiaan
tie- ja vesirakennuksen opintosuunnassa seurasi korkein arvosana
"oivallinen".

-- Sitten alkaa tämän nuoren ja lahjakkaan insinöörin elämässä
kummallinen vaellusaika. Hänen ensimmäinen julkinen toimensa
oli toisen johtajan toimi Oulangan kuparikaivoksella -- hiukan
omituinen homma tie- ja vesirakentajalle. Kun Oulangan Kuparikaivos
Oy. myi liikkeensä eräälle venäläiselle yhtiölle, matkusti Jäkälä
Amerikkaan, jossa harjoitti sähköteknillisiä ja vuoritieteellisiä
opinnoita. Täällä hän myöskin meni naimisiin. Hän oli nähtävästi jo
opintoaikanaan Helsingissä kiintynyt kortteerirouvansa tyttäreen.
Rouva oli köyhä, tyttö elätti itseään ompelemalla. Jäkälä lähetti
tytön Amerikkaan, kustantaen hänet joihinkin oppilaitoksiin, joissa
hänestä muokattiin amerikkalaisella vauhdilla maailmannainen, tai
joka tapauksessa sopiva puoliso insinöörille.

-- Tästä lähtien insinööri Jäkälän jäljet häviävät maailman
turulle. Hän rakensi Amerikassa yhdessä toverinsa Johanssonin
kanssa yksikiskoisen sähköradan, joka herätti melkoista huomiota.
Hän suunnitteli insinööri J. V. Laakson maanviljelyskonepajan uuden
uutukaiset sähkölaitteet. Hän sai suuren palkinnon ja saksalaisen
kunniatohtorin arvonimen niistä tutkimuksista, jotka hän oli tehnyt
soveltaessaan vahvavirtatekniikkaan tanskalaisten insinöörien Alfr.
Johnsenin ja Knud Rahbekin v. 1917 tekemää keksintöä, jonka mukaan
lehtikullalla peitetty litografinen kivi osoitti aivan uudenlaatuisia
sähkömagneettisia ominaisuuksia. Hän on hakenut kaikissa maissa
patentin kolmelle eri keksinnölle, jotka tuottavat hänelle miljoonia.
Hänen nimensä ei ole tuntematon Virossa. Hän on tehnyt korjaustöitä
Ruotsissa valtakunnan rajan ja Kirunan välisellä sähköradalla,
hän on parantanut Narvikin lumisella radalla, käytännössä olevaa
pyörö-lumiauraa. -- Lyhyesti sanoen: hän on ollut kaikkialla -- eikä
missään.

Poliisipäällikkö nousi ja katsoi kelloaan; näytti siltä kuin aikoisi
hän lopettaa.

-- Mutta, hyvä herra, ettehän toki vielä aio lähteä. Minua suuresti
kiinnittää teidän kertomuksenne, sanoi ministeri eräänlaisen
pettymyksen kuvastuessa hänen äänestään.

-- Herra ministeri, kylläpäs te olette utelias. Te pumppaatte minut
yksinkertaisesti kuiviin.

-- Istukaahan kuitenkin hetkinen vielä. Teillä on tietoja niin
monelta alalta, mutta aina te olette vaatimaton. Se on ihan
teeskentelyä. Kuulkaahan, te mainitsitte Oulangan Kaivosyhtiön. Se
kiinnitti mieltäni.

-- Tuo kaivosyhtiökö? Niinpä tosiaankin, huomatkaahan, ne valtaukset,
joilla yhtiö työskenteli, olivat kaikki Antti Jäkälän.

-- Jäkälän!

-- Saman Jäkälän, joka -- karkasi Kantalahdesta, vastasi
poliisipäällikkö. Syntyi hiljaisuus.

-- Omituisinta, jatkoi poliisipäällikkö kuin itsekseen, omituisinta
kuitenkin oli, että yhtiö myi kaivoksensa eräälle venäläiselle
yhtiölle. Uusi yhtiö teki koeporauksia monella paikalla ja laajensi
kaivosta. Sitten alkoi yhtäkkiä levitä huhu, jonka mukaan yhtiön
piti löytää kultaa. Kun huhu oli kasvanut niin voimakkaaksi,
että tutkimuksia oli toimeenpantava, oli kaivos täydellisessä
lakkotilassa, työt oli lopetettu pari viikkoa sitten ja kaikki oli
autiota kuin erämaassa. Mutta mikä ihmeellisempää, tutkijat totesivat
selvästi, että kultaa oli saatu ja sitä oli saatu verraten runsaasti.
Alettiin etsiä venäläisen yhtiön johtomiehiä; he olivat kaikki
Venäjällä. Mutta viikkoa aikaisemmin entinen Oulangan Kaivos-Oy. oli
-- ostanut kaivoksen takaisin. Vanha yhtiö saattoi päivänselvästi
todistaa, ettei sen toimintakautena oltu kultaa löydetty, ei oltu
edes tehty kaivauksia kultasuonten seutuvilla. -- Kuten tiedätte,
saadaan Oulangasta nytkin vielä kultaa, vaikka verrattain vähässä
määrin.

-- Niin, tuon jutun olen kyllä kuullut ennenkin.

-- Siitä nyt näette, ettei minulla enää ole mitään uutta.
Muistanette, että se oli Oulangan Kaivosyhtiö, joka antoi
maanviljelysinsinööri J. V. Laaksolle korottoman lainan, kun hän
lähti Kanadan vehnäkentille tutkimaan amerikalaisia viljelystapoja ja
koneita. Sama yhtiö lähetti köyhän Johansson nimisen polyteekkarin
amerikkalaiseen sähköteknilliseen opistoon -- meikäläisessä
korkeakoulussa kuuluu olevan kerrassaan huono laboratorio. Sama yhtiö
maksoi...

-- Mitä te tarkoitatte? keskeytti ministeri kulmakarvat koholla.

-- En enempää kuin sanon, kuului vastaus.

Äkkiä poliisipäällikkö hyppäsi ripeästi tuolilta ja sanoi kokonaan
toisella äänellä:

-- Ei, mutta kylläpä minä kulutan lörpötyksilläni teidän aikaanne.

Silloin vastasi ministeri verrattomalla, hillityllä sukkeluudella,
jota tältä hopeahapsiselta mieheltä tuskin olisi saattanut odottaa:

-- Tosiaankin, te myöhästytte minun takiani ensimmäisestä valssista.

Poliisipäällikön hyväntahtoisista silmistä välähti iloinen sädekimppu:

-- Sallittehan, että saatan kotiin tyttärenne, herra ministeri?

-- Jos se teitä huvittaa, vanha poika, vastasi ministeri hymähtäen.



III.


Kipinästä syttyy metsäpalo; se leviää ensin hiljaa ja tasaisesti,
mutta kun tuuli herää, silloin se vasta hulmahtaa täyteen liekkiin.

Oy. Petsamon jutussa oli kieltämättä tuulena J. V. Laakson hyvä-tuuli.

Sanomalehtien uutiset olivat todellakin ensin pieniä kuin kipinät.
Porvarislehtien palstoilta kuvastui se sanoaksemme konditsionaalinen
ja syrjäänvetääntyvä tyyli, jonka nämä lehdet olivat ottaneet
uskonnokseen ja kehittäneet huippuunsa.

    _Huomiotaherättävä anomus_.

    _Säästyvätkö valtiolta Petsamon radan kustannukset?_

    Saamiemme tietojen mukaan on Osakeyhtiö Petsamo jättänyt
    valtioneuvoston kirjaajankonttoriin anomuksen, jossa yhtiö
    pyytää -- ei enempää eikä vähempää kuin lupaa rakennuttaa radan
    Rovaniemeltä Petsamon Jäämeren satamaan. Yhtiö tarjoutunee,
    vaikka erinäisillä ehdoilla, suorittamaan itse kaikki radan
    aiheuttamat kustannukset ja, mikä omituisinta, sitoutunee
    korvauksetta luovuttamaan radan valtiolle niin pian kuin se on
    valmistunut.

    Mielestämme näyttää tarpeettomalta ratkaiseva kannanotto
    anomukseen nähden, kunnes asiantuntijat ovat antaneet siitä
    lausuntonsa ja asianomaiset virastot sen käsitelleet.
    Merkillepantavana seikkana lienee kuitenkin mainittava, että
    mikäli luotettavalta taholta olemme kuulleet, Oy Petsamo on
    äskettäin kohottanut osakepääomansa 300 miljoonaan markkaan ja
    ollevat osakkaat maan ensimmäisiä rahamiehiä. Näyttäisi siis
    mielestämme kuin olisi isänmaan etua ja kehitystä harrastavain
    kansalaisten syytä toivoa, että tämä ihmeellinen anomus, jonka
    vertaista tuskin löytynee maamme kehityshistoriassa, saattaisi
    kauan päiväjärjestyksessä olleen Petsamon ratakysymyksen
    onnelliseen ja liike-elämällemme suotuisaan ratkaisuun.

Suomen Sosiaalidemokraatin äänilaji oli jo kokonaan toinen. Heti
otsakkeissa oli tyypillinen leima:

    _Ensi luokan anomus_.

    _Mikä käryää suurporvariston nenään pohjoisessa?_

Se selitti anomuksen paljoa tarkemmin kuin porvarilehdet, sijoittaen
sinne tänne sulkeiden välissä olevia huuto- ja kysymysmerkkejä
erinomaisella taidolla. Ja sitten se lausui:

    -- -- --

    Vielä enemmän kuin itse anomus ihmetyttää meitä anojan
    loppuhuomautus, joka kaiketi pyytää olla jonkinlainen
    isänmaallisuuden vakuutus. Meidän on suoraan tunnustettava,
    että me emme ole koskaan tällaista isänmaallisuutta porvareissa
    huomanneet. Miten he ovatkin silanneet toimenpiteensä
    suurisanaisella isänmaallisuuden kullalla, aina on sen alta
    rumasti irvistänyt itsekkäitä pyyteitä. Mutta kenties Oy Petsamo
    tahtoo näyttää, että suuryhtiöittemme joukossa, jotka niin
    verrattomalla taidolla ovat kiertäneet itsensä veroista vapaaksi,
    on yksi sellainenkin, joka antaa enemmän kuin pyydetään. Miten
    tahansa, syytä on joka tapauksessa kysyä: mikä käryää pohjoisessa
    porvarin nokkaan?

Mutta Suomen Työmies ampui heti järeällä tykistöllä. Sekin selosti
anomuksen tarkkaan ja hyökkäsi sitten suoraa päätä asian ytimeen,
ilman minkäänmoisia turhanpäiväisiä hienosteluja:

    _Kapitaalin uusi rynnistys_.

    _Silmät auki, proletaarit!_

    -- -- --

    Kas siinä porvariston uusi loistotemppu, mutta
    luokkatietoisuuteen heränneitä työläisiä ei sillä petetä!
    Työläiset, ottakaa huomioon, millä rahalla porvaristo rakentaa
    tuon ratansa. Se on sen puristanut hikenä teidän ruumiistanne, se
    on sen takonut teidän lastenne leivästä. Ja kuitenkin se sanoo
    tekevänsä lahjoituksen isänmaalle! Mutta mitä se lahjoittaa?
    Teidän tuskanne, terveytenne, teidän lastenne terveyden se
    heittää kuin pelaaja pöydälle, yhä suuremman voiton toivossa,
    menettämättä itse mitään. Porvaristo pitää kynsin hampain kiinni
    yksityisomaisuuden säilyttämisestä. Kuinka se silloin uhraisi
    mitään valtiolle, yhteiskunnalle, ellei sillä olisi voiton
    toiveita? Silmät auki, köyhälistö! Sitä rataa pitkin, jonka
    se rakentaa, se kuljettaa työläiset nääntymään Lapin metsiin,
    kaivoksiin, tunturien pakkaseen. Se vie teitä tuhansittain
    erämaahan kuolemaan ja kasvattaa kapitaaliaan. Muistakaa
    pohjoisia tukkityömaita täisine kämppineen! Mutta herännyt
    proletariaatti on nouseva puolustamaan oikeuksiaan.

Nämä sanomalehtikirjoitukset, jotka pieneltä osaltaan niin selvästi
kuvastivat maamme puolue-elämää, otti yleisö vastaan väsähtäneellä
äänettömyydellä. Se ei jaksanut syventyä siihen, mitä anomus sisälsi,
ja sitäpaitsi useat pitivät koko juttua pelkkänä humpuukina. Se
oli tottunut paljoa jännittävämpiin tapahtumiin, suurkavalluksiin,
murhiin, parjauksiin.

Mutta keinottelijat nostivat päätään ja vainusivat ilmaa. Maatilojen,
metsien ja koskien ostajia syöksyi pohjoiseen. He pyöriskelivät
niiden maa-alueiden ympärillä, joita anomuksessa oli kosketeltu,
mutta pahasti heidän nenänsä kärähtivät: yhtiö oli jo ostanut
ne tilukset, jotka se oli katsonut tarpeellisiksi, ja ympärillä
olevat omistajat olivat suunnattomasti kohottaneet hintoja, joka
omisti neliömetrin maata, se ei myönyt sitä enää millään, vaan
odotti joka hetki löytävänsä siitä puhdasta kultaa, tai saavansa
suonpalasesta miljoonan. Huhu oli ehtinyt pohjan perille ennemmin
kuin keinottelijat; uskossaan lujan kansan murtumaton rintama oli
heitä vastassa.

Tämä taas vuorostaan antoi jutulle uutta pohjaa. Yhtiö oli ostanut
maa-aloja, se oli kiinnittänyt niihin rahaa, siis sillä täytyi olla
tosi mielessä. Sanomalehdet vaikenivat, mutta huhu suureni ja sai yhä
kummallisempia muotoja. Vihdoin se sai sanomalehtien haastattelijat
valtaansa.

Nämä ryntäsivät sankoin parvin yhtiön osakkaiden kimppuun, ja
mitä jyrkempää vastarintaa he kohtasivat, sitä innokkaammiksi he
tulivat. Pankkiiri Kaski vastaili rahamiehen kohteliaisuudella,
ettei hän tiennyt suunnitelmista kerrassaan mitään, ne kun olivat
yhtiön teknikkojen laatimat ja johtokunnan tarkastamat, eikä hän
kuulunut johtokuntaan. Kapteeni Liir oli onneksi merellä ja insinööri
Johansson Chicagossa, uhrina ei ollut enää muita kuin insinööri
Jäkälä ja J. V. Laakso. Mutta Jäkälä ei ottanut ketään vastaan ja
Laakso puhui pelkkiä hassutuksia.

Silloin neekerit kerrassaan raivostuivat. Joku heistä yritteli
runoilla, oli tietävinään enemmän kuin tiesikään, mutta silloin
olivat toiset yksimielisinä kiskomassa häntä alas piedestaaliltaan.
Sanomalehtien palstoilla alkoi näkyä miltei seisovana otsikkona "Oy.
Petsamon juttu", mutta sen alla ei ollut suuria ja yleisö alkoi
hermostua.

Jäkälän hotellihuoneistossa, jossa hän tilapäisesti asui, kävi tuon
tuostakin nuuskijoita, mutta hän käänsi, kuten sanottu, heidät
ovelta. Eräälle hän joutui kerran itse avaamaan oven.

-- Saisinko silmänräpäyksen puhutella insinööriä?

-- Ei hän ole kotona.

-- Mutta tunnenhan minä teidät, herra insinööri! Silloin Jäkälä
kohotti suuren harppinsa, joka hänelle oli unohtunut käteen ja joka
välähti kuin tikarin terä. Hän tiuskaisi hirveällä äänellä:

-- Ja kuitenkin seisotte siinä vielä!

Tunkeilija kääntyi kuin tuulenkela ja syöksyi alas portaita kolme
askelta kerrallaan, kaikuvan naurunhohotuksen saattamana.

Kipinästä oli syttynyt tulipalo; mutta silloin tuli luuli, J. V.
Laakson hyvä-tuuli.

J. V. Laakson piirustuskonttorissa oli piirtäjänä muuan
teollisuuskoulun käynyt mies, joka oli kommunisti. Mies oli nuori
ja perin hiljainen, täydellinen kalpeakasvoinen uneksijatyyppi.
Erikoisen lahjakas hän ei ollut, mutta hän oli työteliäs ja hänen
piirustuksensa olivat niin viivakauniit ja puhtaat kuin painosta
tulleet. Ja J. V. Laakso oli mies, joka osasi käyttää hyväkseen
tällaista kykyä ja maksaa kunnollisia palkkoja.

Mutta sitten yllätti J. V. Laakso Suomen Työmiehen neekerin
haastattelemasta tätä piirtäjää. Ovensa läpi hän kuuli selvästi:

--... Niin, jos saan mitään tietää. Mutta en minä tiedä mitään.

-- Tietysti sitten omalle lehdelle. Ei toki muille, missään
tapauksessa.

-- No kyllä, kyllä.

Silloin J. V. Laakson ihravatsa alkoi hyllyä, pienet silmät
kiiluivat ja siristyivät, ja terve hammasrivistö alkoi kuin mikäkin
syöttölaitos rullata sikaria suupielestä toiseen lerpallaan olevan
ja aina vähän mustan alahuulen päällä. Hän otti kynän, rullasi vielä
hetken aikaa sikaria ja alkoi sitten kirjoittaa.

Kun hän oli saanut tekeleensä valmiiksi, kutsutti hän piirtäjän
luokseen.

-- Minä olen kuullut, että te olette kommunisti, jyrähti kuin
ukkospilvestä paksukarvaisten kulmien rypistyessä.

Mies vastasi aivan suoraan, hiljaisella äänellään:

-- Kyllä minä lukeudun siihen puolueeseen. Silloin jysähti J. V.
Laakson lihava nyrkki pöytään.

-- Vai sillä tavalla! Te vähäksytte palkkaanne! Te katsotte, että
minä imen teidän hikenne ja verenne! Mutta sellaisia miehiä minä en
tarvitse, hyvä herra. En jumaliste!

-- Ei... eihän se sitä, herra tirehtööri. Ky-kyllä palkkani on
hyvä... kovin hyvä.

-- Niin minäkin arvelen.

Syntyi hiljaisuus, mutta sitten J. V. Laakso jatkoi:

-- Tiedättekö, mikä se paikka on, jossa te teette työtä?

Ei vastausta.

-- Se on minun piirustuskonttorini, minun piirustuskonttorini, herra.
Mutta tietäkää, ettei se ole mikään tietotoimisto.

Ei vieläkään vastausta.

-- Minä en elätä sanomalehtimiehiä piirustuskonttorissani. Joka ei
elä minun työstäni, se saa mennä.

J. V. Laakso piti taiteellisen paussin; sitten hän jatkoi paljoa
tyynemmin:

-- Minä olen tavannut nuuskijoita luonanne. Jos tahdotte jäädä
paikallenne, niin ottakaa tämä, kirjoittakaa se puhtaaksi ja
lähettäkää tuolle nuuskijalle nimikirjoituksellanne varustettuna.
Sanokaa saaneenne sen vaikka helvetistä, se ei minua liikuta.

Tuskan hiki kihoili miehen otsalta ja käsi vavahteli, kun hän
ankaralta isännältään otti paperin ja alkoi sitä lukea. Mutta pian
hän rauhoittui, jonkinlainen valo levisi kasvoille ja hän huomautti:

-- Eivät he tätä paina, herra tirehtööri.

-- Painavatpa tai ei, ette ole siitä vastuussa. Te vain lähetätte
sen, ettekä selitä sanaakaan. Työhön!

Mutta piirtäjä erehtyi. Suomen Työmies painoi sepustuksen.
Tapahtumalla oli ensinnäkin se seuraus, että piirtäjä erosi
puolueesta, jonka arvostelukykyä hänen oli pakko vähäksyä, ja
kunnostautui sittemmin loistavalla tavalla Petsamon rata-asiassa.
Mutta sillä oli paljon muitakin seurauksia.

Tekele itse, sellaisena kuin sen Suomen Työmies painoi, kuului
seuraavasti:

    _Petsamon ratasuunnitelma_.

    Luotettavalta taholta saamiemme tietojen mukaan on Oy. Petsamon
    paljon puhuttu ratasuunnitelma seuraava:

    Kuten tunnettua on kaikkien arktisten ratojen suhteen huomattava,
    että itse rakennustyö jää verrattain vähäpätöiseksi niihin
    vaikeuksiin verraten, jotka sittemmin esiintyvät, kun rata on
    suojattava lumelta ja pidettävä selvänä. Tämän huomatakseen
    tarvitsee vain palauttaa muistiin ne usein vuorokausia kestävät
    liikenneseisaukset, jotka ovat sattuneet Narvikin radalla,
    vaikka siellä olosuhteet ovat paljoa suotuisemmat kuin meillä.
    Tästä syystä on yhtiö suunnitellut Petsamon radan ilmaradaksi,
    mikä suunnitelma lienee ainoa mahdollinen. Suurin vaikeus on
    jännitystornien rakentamisessa. Kun aiotaan käyttää dermitoitua
    peronaali-teräsköyttä, jonka kestävyyskokeet, kuten muistettanee,
    puolitoista vuotta sitten herättivät koko tieteellisen ja
    teknillisen maailman hämmästystä, toivoo yhtiö voivansa tehdä
    jännevälit 20 km. pitkiksi. (Kordillieerien vastavalmistuneella
    radalla ne ovat kuten tunnettua 12 km.) Kuljetusvoimana on sähkö.
    Vaunut tehdään Lagrangen menettelytavan mukaan kovennetusta
    aluminiumi-selluloidista, joten ne saadaan sekä keveiksi
    että siromuotoisiksi. -- Suuria vaikeuksia on esiintynyt
    ratkaistaessa, miten ilmaradan lastivaunut siirretään ilman uutta
    purkamista ja lastausta tavallisiin rautatievaunuihin. Yhtiö
    aikoo tehdä lukuisan määrän lavettia, joiden päälle ilmaradan
    vaunut ilman muuta lasketaan. Laskeminen tapahtuu insinööri
    Johanssonin kaksitasoisen liukusillan avulla, jolla Chicagon
    tehdasradoilla on hyvällä menestyksellä kokeiltu.

Yleisöä nauratti, mutta vielä enemmän nauratti sanomalehtimiehiä.
Heitä nauratti niin, että heitä lopulta alkoi säälittää, ja heidän
ivansa ei enää ollut ilkeätä, vaan suopean sydämellistä. Uutinen
kierteli kaikki maan sanomalehdet, edustaen maailman suurinta ankkaa.
Siihen liitettiin erinomaisen vaatimattomia huomautuksia: "Me emme
tosin ole koskaan kuulleet Kordillieerien radasta, jonka j.n.e."
"Emme ole tilaisuudessa toteamaan, missä määrin Lagrangen kovennettu
aluminiumiselluloidi, jota emme tunne, on omiaan j.n.e."

Mutta J. V. Laakso ei osannut pitää suutaan kiinni; yleisö sai kuin
saikin tietää, mistä uutinen oli lähtöisin. "Tuulispää", jolleka
koko juttu oli mitä oivallisin herkkupala, julkaisi koko sivun
kuvan, jossa J. V. Laakso kiiti huimaavassa korkeudessa ja mitä
fantastisimmassa vaunussa istuen yli lumipeitteisten tunturien.
Kuvassa oli kolme loistokohtaa: J. V. Laakson vatsa, alahuuli ja
puolen metrin pituinen sikaari. Ja alhaalla ihmetteli Suomen Työmies
jätkän puvussa: "ihminen ei ole mikään rautalangalla kävelijä."
Yläotsikkona oli Petsamon rata ja alhaalla: J. V. Laakso kiitää
"dermitoitua peronaali-teräsköyttä" pitkin...

Mutta silloin raivostunut ja kostonhaluinen Suomen Työmies löysi
onnellisemmat kalavedet. Sen puoluepiiriin kuului henkilöitä, jotka
olivat paljon nähneet; kaivosmiehiä, lastaajia, tehtaantyöläisiä.
Yhtäkkiä se veti päivänvaloon kokonaisen unohtuneiden tapausten
sarjan.

Ensin se teki ärsyttävän kysymyksen:

Mistä on Oy. Petsamo saanut miljoonansa?

Sitten se julkaisi seuraavan palasen:

    -- -- --

    "Tahdomme palauttaa yleisön mieleen osia siitä lausunnosta, jonka
    tullihallituksen pääjohtaja _V. Poppius_ antoi Uuden Suomen
    haastattelijalle jo v. 1920. (Haastattelu on julkaistu Uuden
    Suomen numerossa marraskuun 19 p:ltä 1920.)

    "Kaikesta päättäen ei salakuljetus täällä, kuten ei osin
    muuallakaan, ole pelkkää yksityistä yritteliäisyyttä, vaan on
    muodostettu _vankkoja yhtiöitä_ [harvennus meidän], jotka jakavat
    voitot ja tappiot.

    "Tiheän puhelinverkon, merkkitulien ja laukausten avulla saavat
    'liikemiehet' aina väestöltä tiedon, jos vaara uhkaa.

    "Suurilla voitoillaan kykenevät salakuljettajat hankkimaan
    nopeakulkuisia aluksia, joiden kanssa valtion alukset eivät
    kykene kilpailemaan."

Sen jälkeen se alkoi ladella yksityistapauksia:

Oliko unohdettu Ab. Spritförädling Oy:n juttu? Mainittu yhtiö oli
kieltolain takia pakotettu panemaan tehtaansa seisomaan. Mutta
jonkun ajan kuluttua sen vuokrasi salaperäinen yhtymä, joka tarvitsi
tislauskoneita konsentreerattujen happojen valmistukseen. Tehdas
toimi kuukausimääriä erinomaisella menestyksellä, kunnes huhu
tiesi kertoa, että tehtaan valmistama happo on mitä oivallisinta
pöytäviinaa. Tutkimus pantiin toimeen, pieni, mutta mitättömän
pieni viinamäärä takavarikoitiin -- mutta salaperäinen yhtymä oli
tipotiessään. Ab. Spritförädling Oy. saattoi päivänselvästi osoittaa,
että se oli vuokrannut tehtaansa koneineen tarkoitusta varten,
joka ei ollut rikollinen. Kieltolain perusteella se siis sai pitää
tehtaansa ja tislauskojeensa. -- Mutta nyt me kysymme: kuka oli
takaamassa salaperäistä kadonnutta yhtymää? Vastaus kuuluu J. V.
Laakso.

Entäs Berglundin apteekin juttu! Tutkimukset osoittivat, että noin
vuoden ajan oli apteekista myöty väkijuomia aivan vapaasti, kuten
vanhanaikaisesta väkijuomakaupasta. Mutta apteekkari oli koko ajan
oleskellut ulkomailla ja liikettä hoiti proviisori Lange -- mies,
jota kauan etsittiin eikä mistään löydetty. Kuka oli tämä proviisori?
Pankkiiri Väinö Kasken serkku. Ja missä viipyi apteekkari Berglund?
Chicagossa, insinööri Johanssonin vieraana.

Entäs höyrylaiva "Onyx"? Se poikkesi Turun satamaan, mutta sitä
ei laskettu maihin, koska saatiin selville, että se oli täynnä
virolaista spriitä. Kapteeni tosin päivänselvästi osoitti, että
kaikki sprii oli maksettu ja laillisessa järjestyksessä tilattu
Tukholmaan, jonne laiva oli matkalla, vaikka se tärkeitten asioiden
takia oli poikennut Turkuun. Mutta huhu tietää kertoa, ettei tämä
spriilasti koskaan tullut Tukholmaan. Olipa miten tahansa, laivan
omisti kapteeni A. Liir ja sprii oli kotoisin virolaisesta tehtaasta,
jonka pääosakas oli insinööri Antti Jäkälä.

Me huomautamme, että näissä jutuissa loistaa viisi kirkasta tähteä,
viisi nimeä: Oy. Petsamon osakkeenomistajien nimet. Ja me kysymme:
Mistä on Oy. Petsamo saanut satalukuiset miljoonansa?

Nousi hirmuinen myrsky. Sanomalehdet vatkasivat asiaa sinne ja
tänne. Yhä uusia juttuja keksittiin, omituisia tapahtumia, joihin
Petsamo yhtiön osakkaiden nimet olivat sekaantuneet. Mutta kaikki
ne olivat yhtä hämäriä, ja puolustajia löytyi yhtä paljon kuin
syyttäjiäkin. Kuten meillä kaikki asiat, niin tämäkin tehtiin
puoluekysymykseksi. Porvarislehdet koettivat säilyttää maltillisen
puolueettomuuden varjon, Sosialidemokraatti ivasi: sen uutiset olivat
asiallisia, mutta otsikot puhuivat selvää kieltä. Ja kommunistilehdet
ärhentelivät kuin koira suden kimpussa.

Kipinästä oli syttynyt palo; se leveni ensin tasaisesti; mutta sitten
sattui siihen tuuli ja se hulmahti täyteen liekkiin; se oli J. V.
Laakson hyvä-tuuli.

Ja loppupisteenä oli Sosialidemokraatin kirjoitus:

    -- -- --

    Näiden seikkojen johdosta me palautamme lukijakunnan
    mieleen ne huhut, jotka varsin itsepäisinä liikkuivat maan
    sanomalehdistössä joitakuita vuosia sitten: Silloinhan
    väitettiin, että oli olemassa kokonainen liikemiesten yhtymä,
    joka oli vallannut maassa rehoittavan väkijuomien salakaupan ja
    tehnyt siitä miljoonia tuottavan afäärin. Se tutkijakunta, joka
    sosialiministeriön raittiusosaston johdolla määrättiin ottamaan
    selvää asiasta, ei voinut paljastaa liigan olemassaoloa, mutta
    ei se saattanut sitä kieltääkään. Me emme tahdo väittää mitään,
    mutta me kiinnitämme huomiota siihen, että tutkintopöytäkirjoissa
    hyvin usein toistuvat Oy. Petsamon kuuluisiksi tulleiden
    osakkaiden nimet.

    Mutta me vaadimme ehdottomasti, että asiassa on toimeenpantava
    tutkimus. Valtio ei ole oikeutettu vastaanottamaan sellaisen
    yhtiön tarjousta, jonka rahavarat saattavat olla hankitut
    voimassaolevia lakeja rikkomalla. Sellaista ei tämä kansa koskaan
    salli tapahtuvan. Pantakoon toimeen perusteellinen tutkimus, se
    on jyrkkä vaatimuksemme.

Tämän kirjoituksen jälkeen tuli hiljaisuus: sanomalehdissä kierteli
vain uutinen, että Oy. Petsamo, joka niin kylmäverisesti tähän
asti oli vaiennut, oli nostanut kanteen Suomen Työmiestä vastaan
julkisesta häväistyksestä.

Juttu kesti kauan ja pöytäkirjat venyivät hirveän laajoiksi. Mutta
muuten se oli yhtiölle loistava: ei ainoatakaan parjausta voitu
näyttää toteen, vieläpä osakkaiden kuuluisat keinottelujututkin
selvenivät ja esiintyivät toisessa valossa, niissä ei ollut mitään
rikollista. Suomen Työmies tuomittiin sakkoihin ja oikeus puhdisti
Oy. Petsamon maineen kirkkaaksi kuin aurinko.

Kun päätös jutussa oli annettu, oli se heti luettavana maan kaikissa
tunnetuimmissa sanomalehdissä, suurena kokosivun ilmoituksena ja
isoilla kirjasimilla painettuna.

Silloin julkinen sana vaikeni.

       *       *       *       *       *

Mutta sillä aikaa kiertelivät Oy:n erikoissuunnitelmat virastojen
ja asiantuntijain tutkittavina. Niitä seurasi yhtiön nimenomainen
määräys, jonka mukaan, siihen nähden, että ne sisälsivät suunnitelmia
ja laitteita, jotka teknillisesti katsoen olivat kokonaan uusia,
ehdottomasti kiellettiin antamasta niistä mitään tietoa julkisuuteen.



IV.


Rouva Aune Jäkälä istui akkunansa ääressä käsin poskeen, kyynärpäin
pöytään nojaten ja tuijotti liikkumatta ulos. Vaikka hänen
profiilinsa ei ollut puhdas, oli hänen asennossaan, hänen vaalean
tukkansa maljan muotoisessa kampauksessa, hänen herkän suunsa
jaloissa ääriviivoissa ja hänen kauniin kätensä kaaressa jotakin niin
plastillista, että hän muistutti veistokuvaa. Hänen tummansinisten
silmiensä uneksivassa tuijotuksessa ja nuorten, kapeitten
kasvojen ilmeessä oli niin raskas surumielisyys, että hän siinä
liikkumattomana istuessaan oli kuin personoitunut melankolia.

Näköala, joka hänen eteensä avartui, oli alakuloinen: pala harmaata
seinää, kattoja, jonkun puun lehdettömiä ritvoja, jotka hiljaa
häälyivät hämärtyvän illan tuulessa.

Hänen rintaansa kaihersi niin kipeä ja alkusyistään tiedoton kaipaus,
että se tuotti hänelle miltei ruumiillista tuskaa ja kohotti
kosteuden hänen silmiinsä. Eikä hän kuitenkaan tietänyt, mitä kaipasi.

    Mun polttaa sydäntäin,
       mua unettaa, oon raukea,
    oon kuolon uupunut,
       kuin oisin juonut valmun hunajaa
    tai katkoyrtin mettä maistellut.

Taaskin hän toisti hiljaa näitä Keatsin satakielelle kirjoittaman
oodin ihania sanoja. Hän tunsi sydämensä janoavan tämän ihmeellisen
runon suloista ikävää, ja etsiessään kokoelmaa pöytänsä alahyllyltä
hän ulkomuististaan jatkoi:

    Oi, maljan viiniä ken mulle tois,
       maan mullan tuoksuvaista, viileää,
    joss' auringon ja ajan kaiho ois
       ja laulun, tanssin, lemmen ikävää...

Kuumeisin käsin selaili hän lehtiä ja joi, joi kuin huumaantunut
noita taivaallisia säkeitä:

    Oi malja täysi maiden lämpöisten,
       jonk' elon kirkas neste punertais,
          jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin,
             nyt joisin pohjaan sen, --
    maan harhat unhottuis ja katoais
       sun kanssas tumman metsän kätköihin.

    Pois luokses paeta ma tahtoisin
       en Bakkus-kulkueessa, pantterein,
    vaan runon siivin kuulumattomin,
       joit' avuks' vartoo tylsä aatoksein.
    Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää,
       kuu, kuningatar, tähtisaatossaan
          tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain,
             vaan tääll' on himmeää,
    miss' sammalteiden tummaan vihantaan
       yön tuuli kevein huulin koskee vain.

    Sa kuolematon oot, oot ikuinen!
       Ei kehnot sukupolvet tallanneet
    sua, jonka ääntä ajan ammoisen
       on keisarit ja orjat kuunnelleet;
    tuon laulus loihtuisan jo kuulla voi
       Ruut suruinen, kun kotiin itkien
          hän seisoi vainioilla vieraan maan,
             ja sama laulu soi,
    miss' aallot teiltä meren kuohujen
       toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.

    Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois
       mun luotas elämäni köyhyyteen!
    Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois,
       ei pettää voi ne peikon-taruineen.
    Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa,
       ja raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen
          ja kankahalle, viimein vaieten
             pois kukkuloiden taa.
    On laannut soitto. Mitä itse teen?
       Kaikk' unta vaan? Sen näinkö valvoen?

Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä, niin ettei hän lopulta enää
nähnytkään mitään. Hän sulki kirjan, painoi vaalean päänsä
käsivarttaan vasten ja nyyhkytti hiljaa, sydämensä pohjasta,
omituisen, suloisen ikävän hurmiossa.

"Mutta minähän olen mieletön, mieletön! Eihän minulta puutu mitään",
kuiskaili hän itsekseen, ravistaen päätään, kyynelten noruessa
pitkäripsisten luomien alta.

Mikään ei häntä tosiaan vaivannutkaan; kaikki oli vain herkän mielen
tilapäistä ailahtelua, Hän kuivasi nenäliinalla kasvojaan ja hengitti
hiukan hajuveden raikasta tuoksua. Sitten hän jo rauhoittuikin ja
mielikuvitus alkoi levitellä kultaista kudelmaansa.

Hän tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi rakastaa tuollaista
runoilijaa, kuunnella häntä, hoitaa, lohduttaa, vaalia kuin lastaan
ja koettaa ymmärtää? Palvella hänen oikkujaan kuin orjatar ja
kuunnella, oi kuunnella hänen sydämensä ihmeellisiä säveliä. Hänen
mieleensä johtui, että Pekka Johansson oli miltei sellainen: kuinka
hän väliin tuli kalpeaksi ja sai kyyneleet silmiinsä soittaessaan
viulua! Mutta ei, ei hän kuitenkaan ollut sellainen, seuraavana
hetkenä oli hän aika veitikka, niin... Ei hänestä kai oikein ollut
tukea naiselle... Tukea! Oliko kestään runoilijasta sellaista
tukea... puhuttiinhan niin paljon.

Huomaamattaan hän tuli vilkaisseeksi ovelle. Sen takana istui
Antti. Hän aivan näki hänet: kumartuneena yli piirustusten,
harppi, laskutikku, ties mikä kädessä, mittaamassa, laskemassa,
tarkastamassa... Hänen piirteensä miltei kovenivat. Niin, Antti,
hänestä oli tukea, hän oli kuin vuori, hän kiersi käsivartensa kuin
rautarenkaan vyötäisille... Kuinka se joskus saattoi huumata, mutta
joskus pelottaa, ahdistaa... vain joskus... Oi, mutta sellainen
runoilija! Joka kuohahtaisi, joka nousisi puolustamaan naista ja
syöksyisi vaikka kuolemaan, epäröimättä, voimiaan arvioimatta!...
Ja sitten hoitaa häntä, kun hän olisi sortunut epätoivoisessa
taistelussa, ihailla häntä, lohduttaa... rakastaa.

Etteikö Antti olisi valmis kuolemaan hänen tähtensä! Kyllä, varmasti.
Mutta hän seisoisi siinä niinkuin ei ymmärtäisi mitään, niinkuin
ei vaaraa olisikaan, vaikka luoti otsaa uhkaisi. Ja sillävälin hän
arvioisi, ajattelisi, keksisi mahdollisuuksia, suunnittelisi pääsyä
pälkähästä, aivojensa kaikella voimalla. Ja kun kaikki olisi ohi:
sitten ei kiitosta, ei hyväilyä, ei sanaakaan, niitä hän ei haluaisi.
"Aune, luulen, että kadotin tulitikkuni siinä leikissä. Olet hyvä,
jos sytytät piippuni."

Aune rouva naurahti omaa mielijohdettaan. Mutta sitten hän säikähti.
Minkälaisia ajatuksia hänellä oli Antista! Eikö hän rakastanutkaan
miestään?... Oi kyllä, kyllä... kyllä. Hetkeäkään hän ei tahtoisi
elää, jos Antti kuolisi... Mutta siellä hän vain laski, laski ja
suunnitteli.

Taas nousi kosteus hänen silmiinsä ja hänen kaitaiset kasvonsa
näyttivät hämärässä niin hennoilta ja surullisilta. Hän tuijotti
oveen pitkän aikaa ajattelematta mitään; sitten hän nousi ja raotti
sitä hiukan.

-- Kuule... sanoi hän hiljaa.

Ei vastausta. Antti istui piirustuksen yli kumartuneena ja rouva
tiesi, ettei hän kuullut.

-- Antti!

Nimen lausuminen tehosi aina; insinööri Jäkälä nosti päätään ja
kääntyi ovea kohti. Hänen harmaat silmänsä olivat kirkkaat, mutta
poskilla paloi kuume.

-- Niin, mitä sitten?

Silloin Aune rouva tuli neuvottomaksi; ei hän ollut ajatellut, mitä
sitten sanoisi. Hän hapuili hetken.

-- Minä ajattelin... Emmekö lähtisi hiukan ulos?

-- Nytkö? Ja minne?

-- Jonnekin, minne tahansa, kävelemään. Insinööri Jäkälä ei voinut
estää ääneensä pääsemästä eräänlaista kärsimättömyyden vivahdusta.

-- Minulla on kiireellistä työtä, Aune.

Silloin rouvan katse harhaili kuin apua etsien ympäri huonetta ja
pysähtyi maahan.

-- Niin, niin, tiedänhän minä. En minä oikeastaan tahtonutkaan.
Minä... minä vaan halusin... sanoa sinulle jotakin. Älä häiriinny,
hän sanoi heikolla, värähtelevällä äänellä.

Insinööri katsoi häneen äänettömänä, kauan aikaa. Sitten levisi hymy
hänen huulilleen ja silmiin tuli ystävällinen ilme.

-- Ikävässäkö sinä taas olet, Aune?

Rouva ravisti päätään moneen kertaan, kasvoilla väkinäinen hymy ja
kaikin voimin taistellen esiinpyrkiviä kyyneleitä vastaan.

-- Istuin vaan hämärässä, yksin. Mutta nyt väännän valoa, sanoi hän
hätäisesti, poistuen, ja hiljaa sulkien oven jälkeensä.

Lamppua hän ei kuitenkaan sytyttänyt, vaan istuutui sohvalle silmät
auenneina miettivään tuijotukseen. Hänen mieleensä johtui heidän
rakkauselämänsä alkuvaiheet, niiltä ajoin, jolloin hän asui äitinsä
kanssa ja ompeli. Heillä oli kaksi kamaria ja keittiö, mutta toisen
kamarin he vuokrasivat aina ylioppilaille; ja niin joutui se eräänä
syksynä Antti Jäkälän asunnoksi.

Hän oli kokonaan toisenlainen kuin kaikki edelliset, säännöllinen,
työteliäs ja hiljainen. Hänen kirjansa ja paperinsa olivat aina
erinomaisessa järjestyksessä; milloinkaan ei pöydälle jäänyt
konseptia tai pahaista paperipalaa, joka olisi kertonut, mitä
hän puuhaili, mitä tilapäisesti oli hänen mielessään; toiset
ylioppilaathan usein olivat kirjoitelleet arkin täyteen laulunpätkiä,
numeroita, hyvin usein pelkkää omaa nimeään. Samoin oli tupakka-asian
laita. Vaikka Jäkälä poltti ahkerasti piippua, ei lattialla ollut
koskaan tuhkaa, ei vahingossakaan tulitikun pätkää, eikä hänellä
kuitenkaan ollut kuin yksi pieni tuhkakuppi. Hän oli määrännyt
aamukahvin tuotavaksi puoli kahdeksalta, mutta ei kertaakaan
sattunut, ettei hän jo silloin olisi ollut täysin puettuna. Ja kuun
viimeisenä päivänä hän säännöllisesti ojensi suljetun kirjekuoren.
"Neiti on hyvä ja antaa tämän äidilleen, en tahdo häntä näin varhain
häiritä." Kuoressa oli vuokraraha.

Aune rouva muisti, kuinka hänet jo alusta alkaen oli vallannut
pelonsekainen kunnioitus tätä vuokralaista kohtaan, niin että oli
ollut vaikeata viedä hänelle aamukahvia tai yleensä mennä hänen
huoneeseensa. Ja kun hän sitten oli huomannut ylioppilaan kirkkaiden
silmien toisinaan tutkivasti, toisinaan hieman veitikkamaisesti
viipyvän itsessään, oli veri syöksähtänyt kuumana poskille ja hänen
oli ollut pakko pitää katseensa maassa. Se oli sanomattomasti
harmittanut: "Mokomakin mykkä, joka oli säännöllinen kuin seinäkello."

Sitten eräänä iltana oli ylioppilaalle tullut vieraita. Ja ihme! Tämä
pyytää kuumaa vettä, laseja, sokeria; alkoivat juoda totia. Mutta
kuinka hiljaa he olivat, hiljaista naurua, lauluakin, mutta kovin
aikaisin vieraat lähtivät. Kun hän oli mennyt hakemaan laseja ja
valmistamaan vuodetta, istui ylioppilas posket hehkuvina ja tuijotti
häneen koko ajan. "Oletteko hyvä ja pyydätte äidiltänne anteeksi,
neiti. Taisimme häiritä. Oli syntymäpäiväni." Millätavoin he olisivat
häirinneet! Mutta silloin oli ylioppilas tullut aivan hänen viereensä
ja hymyillyt omituisesti. "Ettekö ollenkaan halua minua onnitella?"
Neuvottomana oli hän ojentanut kätensä ja ylioppilas oli pitänyt sitä
hiukan liian kauan ja katsonut niin, että se vieläkin huumasi häntä.

Sitten oli Jäkälä toisinaan vienyt hänet konsertteihin. "Sallitteko,
rouva, että vien neidin konserttiin?" Hän olisi mieluummin käynyt
teatterissa, mutta Jäkälä ei pitänyt näytelmätaiteesta, vaan
rakasti musiikkia. Ja musiikki teki hänet totiseksi ja vielä
harvasanaisemmaksi.

Ja niin tapahtui ratkaisu: Kun he eräänä iltana palasivat
konsertista, tuli pimeissä portaissa pari humalaista miestä heitä
vastaan. Vaistomaisesti hän silloin tarttui ylioppilaan käsivarteen.
"Olisiko teidän turvallista siinä?" kysyi tämä, kun he jo olivat
ehtineet miltei ovelle. Ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä kysymys
tarkoittikaan, kiertyi ylioppilaan käsi hänen vyötäisilleen. Se
kiertyi kuin rautavanne, niin että sen salaperäinen voima huumasi
hänet, ja kun ylioppilas suuteli häntä, ei hänellä ollut kykyä
vähääkään estellä, eikä hän tahtonutkaan.

Ne olivat onnellisia aikoja, mutta sitten alkoivat vaikeudet.
Hänen piti Amerikkaan. "Toivon voivani kohottaa sinut verrattain
hyvään yhteiskunnalliseen asemaan, enkä tahdo, että tunnet itsesi
siinä vieraaksi." Se oli Antin tahto, joka aina määräsi, joka
teki hänet sanomattoman onnelliseksi, mutta joka samalla tuotti
hänelle levottomuutta ja ahdistusta. Hän, neulojatyttö, Amerikkaan!
Mutta äiti oli aina Antin puolella, vaikka haikein mielin luopui
tyttärestään. Kylläpä hän oli saanut kestää vaikeuksia vieraassa
maassa, niellä monta karvasta palaa ja alituisesti olla ikävässä.
Varmaankin hän olisi kuollut, ellei olisi ollut Pekka Johanssonia,
joka samaan aikaan opiskeli amerikkalaisessa teknillisessä
korkeakoulussa. Niin, Pekka! Hän oli kokonaan toisenlainen kuin
Antti, nauroi, lörpötteli, hassutteli. Ja kuinka hän soitti viulua!
Väkisin kyyneleet nousivat silmiin, kun hän soitti kotimaan lauluja.

Aune rouva muisti, että Pekka kerran oli vähällä suudella häntä.
Mutta kuin näkymättömänä Antin tahto oli ollut läsnä, sitonut,
velvoittanut, pakoittanut. Kuolon kalpeana hän oli irroittanut Pekan
kädet, työntänyt hänet pois. Ja sitten oli Pekka vähän ryypiskellyt,
tehnyt työtä ja ryypiskellyt -- ja hassutellut taas kuin ennenkin,
viulu vain joskus ikäänkuin puhui.

Aune tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi ollut, jos hän silloin ei
olisi työntänyt pois Pekkaa. Sitten hän säpsähti. Hyvä Jumala, mitä
johtuikin hänen mieleensä! Hänkö olisi luopunut Antista, Antista! Ei
koskaan, ei kuoleman uhallakaan!... Mutta Antti oli aina työssä. He
kulkivat kaupungista kaupunkiin, maasta maahan, hotellista hotelliin
ja hän oli niin yksin. Antilla oli työnsä, mutta hänellä, mitä hän
olisi osannut tehdä? Toisinaan oli niin kuolettavan ikävää... Eikä
heillä ollut lasta... Miksi Jumala ei antanut heille lasta?

Äitikin oli kuollut hänen ollessaan ulkomailla. Äiti parka. Kylläpä
hänen oli ollut yksinäistä... Aune rouva tunsi taas kyynelten
kohoavan silmiinsä... Olisiko ehkä ollut onnellisempaa, jos hän
olisi pysynyt neulojatyttönä, jos... jos Anttia ei olisi ollutkaan?
Eläisikö äiti ehkä vielä?

Äkkiä hänet valtasi omituinen mielijohde: mitä, jos hän menisi
katsomaan entistä kotiaan, heidän entisiä huoneitaan. Ketä mahtoi nyt
asua niissä? Kenties puutetta-kärsiviä. Mutta senpä hän tekeekin,
hän menee sinne aivan vieraana, sanoo jonkun tekosyyn, antaa pienen
lahjan heille.

Hän väänsi valoa ja pukeutui. Hetken aikaa hän tuijotti ajatuksissaan
Antin oveen. Mutta eipäs. Mitä hän siitä Antille kertomaan, tuskin
Antti siitä olisi oikein hyvilläänkään.

Mutta ei hänellä ollut mitään iloa käynnistään. Porraskäytävässä oli
hän joutunut niin suuren mielenliikutuksen valtaan, että hänen oli
täytynyt itkeä; kylläpä hän tänään oli herkkä ja huonolla päällä. Ja
kun hän silmät punertavina astui sisään, oli hänet heti tunnettu.
Huoneistossa asui muuan koneenkäyttäjä, jonka vaimo ihmeissään
tarjosi "rouva Jäkälälle" tuolia. Äärimmäisen hämillään Aune rouva
selitteli jotakin, otti pienen, rohkean pojan syliinsä, leperteli
hetken jonninjoutavaa ja poistui sitten kiireesti, silmät kosteina,
työntäen pienokaisen käteen tukun seteleitä.

Niin, tähän oli Antti hänet saattanut! Hän ei voinut ottaa enää
askeltakaan uteliaitten silmien häntä seuraamatta. "Suomen
kuvalehti", "Maailma", "Otava", kaikki ne julkaisivat hänen kuviaan.
"Insinööri Jäkälä rouvineen aamiaisella hotellin ruokasalissa",
"Insinööri Antti Jäkälän rouva astumassa raitiotievaunuun". Se oli
sanomalehtireportterien työtä: kun Antti ei ottanut heitä vastaan,
niin he näppäilivät salaa valokuvia. Mutta sellaisen huomion esineenä
hän ei ollenkaan tahtonut olla!

Rouva Jäkälä kulki perin hitaasti ja mietteissään. Kun hän oli
ehtinyt Bulevardille, tunsi hän mielihyvää, että katu oli miltei
tyhjänä ihmisistä, ja ehdittyään kirkkopuistoon, missä juhlalliset,
lumiset puut seisoivat liikkumattomina, hänen mielensä rauhoittui.
Mutta hiljainen puisto sinisine varjoineen herätti hänessä jälleen
ikävän. Minne hän menisi? Kotiin...? Siellä oli Antti, joka laiminlöi
hänet niin kokonaan näihin aikoihin. Mutta mitä, jos hän lähtisi
teatteriin! Mikä kappale siellä mahtoikaan olla menossa? Heti hän
ajatteli pukuaan. Mutta se ei ollut sopimaton, eikähän nyt ollut
ensi-iltakaan. Hän innostui ja kiihdytti askeleitaan. Hänpä soittaa
Antille. Mutta sitten hänen päänsä jälleen painui: eihän Antti
välittänyt teatterista ja hänellä oli työtä... Konserttiin Antti ehkä
olisi lähtenyt, mutta teatteriin, ei... Oli oikeastaan omituista se
Antin kiintymys musiikkiin. Aune rouvan mieleen johtui, kuinka Antti
toisinaan lähti konsertista kesken pois, kuultuaan kappaleen, joka
oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän ei tahtonut enää sekoittaa
tuota vaikutelmaa, vaan lähti, ja oli sitten pitkän aikaa kuin
toisessa maailmassa, kuin musiikin lumoissa. Kuinka usein hän miltei
pahastui Pekka Johanssonille ja katsoi häneen ääneti ja ihmeissään,
kun tämä, soitettuaan viulullaan jonkun ihanan kappaleen, heti
saattoi naureskella, lasketella jonninjoutavuuksia tai vingahuttaa
kiperän polkan yhteen menoon, ikäänkuin haihduttaakseen omaa
liikutustaan.

Ihmisvilinä Ylioppilastalon kulmauksessa tuskastutti Aune rouvaa
ja hän kääntyi menemään pitkin Heikinkatua. Hän kulki niin
ajatuksissaan, että heräsi vasta kun huomasi olevansa asematorilla.
Yleisöä meni teatteriin... Hän sai äkkinäisen päähänpiston: hänpä
menee sinne ypöyksin. Kellä siihen olisi mitään sanottavaa! Hän ei
lähde kotiin istumaan!

Ensimmäisellä väliajalla hän teki sen virheen, että lähti käytävään
kävelemään. Ihmiset tunsivat hänet ja tarkastelivat häntä nenäkkäällä
tavallaan. Täällä oli rouvia, joille hän aikoinaan oli ommellut
pukuja, ja he muistivat hänet siltä ajalta ja suuntasivat häneen
katseen, joka etsi hänestä virheitä. Jos hänen luonteensa olisi ollut
toisenlainen, olisi hän nauttinut kaikesta tästä, ehkäpä pöyhkeillyt,
mutta nyt se vain tuskastutti häntä ja hänen hermonsa kärsivät
uskomattomasti. Kylläpä ne nyt ihmettelivät, miksi hän oli yksin. Kun
tulikin tultua! Kylläpä tänään oli onneton päivä.

Toisilla väliajoilla ei hän enää liikkunut paikoiltaan, mutta hänen
mielialansa oli pilalla, eikä näytelmäkään ollenkaan ollut hänen
makuunsa eikä voinut häntä kiinnittää. Pois lähdettäessä hän ei
pitänyt kiirettä, vaan antoi ihmisten rynnätä pukujaan noutamaan ja
jättäytyi jälkeen. Kun tulikin tultua! Missähän Anttikin luuli hänen
oikein olevan?... Hän hymähti hiukan katkerasti: jos Antti ensinkään
oli huomannut hänen poissaoloaan...? Niin no, illallisen takia ehkä...

Kun hän pani päällystakkia ylleen, riensi muuan keski-ikäinen herra
erittäin kohteliaasti häntä auttamaan. "Saanko auttaa, rouva?"
Käytävässä ei enää ollut kuin muutamia harvoja ihmisiä.

"Minä tunsin teidät ulkomuodosta, rouva Jäkälä. Sallitteko, että
sanon nimeni, tukkukauppias X; tässä on vaimoni." Aune rouva ojensi
kätensä hämillään.

"Huomaan teidän olevan yksin. Ollaanko teitä ehkä ulkona vastassa?"

"Ei... ei olla", sammalsi Aune rouva punan syöksyessä kasvoille.

"Olemme iloisia, jos suvaitsette, että viemme teidät kotiin autolla."

Rouva Jäkälää tuskastutti. Kylläpä tämä oli ihmeellistä. Mutta ei hän
osannut kieltäytyäkään; hän kiitti yksinkertaisesti ja seurasi kuin
talutusnuorasta.

Ja sitten matkalla:

"Miehenne on ehkä matkoilla, vai kuinka?"

"Ei, hän tekee työtä", pääsi Aune rouvalta kuin epätoivon purkaus
ja hänen äänensäkin petti. Seuraavana hetkenä hän katui sanojaan
ja pureskeli huuliaan miltei veriin asti. Minkätähden hän ei
valehdellut? Miksi näiden vierasten tarvitsi tietää mitään? Nyt he
tietysti alkavat häneltä udella kuin sanomalehtinuuskijat... Minkä
ihmeen tautta hän oli heidän kanssaan lähtenytkään?

Hotellin ovenvartia kumarsi syvään ja kunnioittavasti, kun Aune
rouva nopeasti, ikäänkuin jonkinlaisen hermostuksen vallassa, mutta
liihoittelevan keveästi riensi portaita ylös. Puhelin kilisi; Antti
kuului jotakin vastaavan; siellähän hän siis istui työssään kiinni,
entisellä sijallaan. Aune rouva riipaisi päällystakin yltään ja astui
miehensä huoneeseen, mutta tämä ei näyttänyt häntä huomaavankaan.

-- Antti!

-- Jaa, kuului lyhyt vastaus ja insinööri Jäkälä käänsi työstä
hehkuvat kasvonsa vaimoaan kohti.

-- Terveisiä teatterista, Olin siellä yksin, sanoi Aune rouva
hillityllä, väräjävällä katkeruudella.

Insinööri Jäkälä näytti jollaintavoin hämmästyvän ja vilkaisi
hätäisesti kelloansa.

-- Onko kello niin paljon jo? Aune, oletko ystävällinen ja soitat
teetä; on ehkä myöhäistä syödä illallista enää, mutisi hän
tyytymättömänä ja kääntyi sitten työhönsä.

-- Olin siellä yksin, kuten täälläkin, kuten aina... Antti, sinä
kasvatit neulojatytöstä itsellesi vaimon. Sitäkö varten, että... että
saat kokonaan laiminlyödä hänet?

Se tuli esiin katkonaisesti ja vaikeasti ja äänessä värisi katkeruus.

Mutta insinööri Jäkälä istui jo selin, kumartuneena piirustuksen yli
ja tarkkaavaisesti siirtäen laskutikun kieltä edes takaisin. Hän
merkitsi numeron paperille ja kysyi sitten hajamielisesti:

-- Niin mitä sinä sanoit, kultaseni?

Mutta nähtävästi hän ei odottanutkaan vastausta, sillä seuraavana
hetkenä hän jo kirjoitti paperille jotakin.

Syntyi hiljaisuus. Aune rouvan silmät kävivät hehkuviksi ja niiden
terät laajenivat. Hänen povensa aaltosi kuin meri, yhä tiheämmin,
yhä valtavammin; hänen kasvonsa kalpenivat ja herkät sieraimet
värähtelivät.

Yhtäkkiä syöksähti hän kuin raivossa miehensä työpöydän ääreen,
tempasi hänen edestään piirustuksen ja repi sen kuumeesta vapisevin
käsin niin pieniksi kappaleiksi kuin suinkin jaksoi. Kaikella
voimallaan hän paiskasi palaset pöydälle, niin että osa niistä
singahti insinöörin kasvoille ja syöksyi sitten ulos, paiskaten oven
kiinni jälkeensä.

Äärimmilleen hämmästyneenä insinööri Jäkälä jäi tuolilleen istumaan.
Hänen kulmakarvansa kohosivat, hänen silmissään oli miltei
tyhmännäköinen tuijotus ja suu avautui puoleksi. Pitkän aikaa viipyi
hän aivan liikkumattomana, mutta nousi sitten ja meni vaimonsa
huoneeseen.

Aune rouva oli mennyt makuukamariin ja makasi suullaan vuoteella,
kasvot painettuina tyynyyn, täysissä vaatteissaan ja ankarasti
nyyhkyttäen.

Jäkälä istuutui tuolille hänen viereensä, laski kätensä hänen
hiuksilleen ja kysyi hiljaa:

-- Aune, mikä sinun on?

Nyyhkytykset lakkasivat, mutta vastausta ei kuulunut? Hiljaisuutta
kesti pitkän aikaa.

-- Olenko minä loukannut sinua, Aune?

Se tuli vieläkin hiljaisemmin ja Jäkälä hyväili vaimonsa olkapäätä,
kuljettaen kättään hermostuneesti edestakaisin, sormien toisinaan
puristuessa suonenvedon tapaisesti.

Silloin alkoivat nyyhkytykset uudestaan.

-- Sinä et enää vähääkään välitä minusta, Antti. Minä seuraan sinua
kuin painajainen, kuin kiusanhenki, joka sinun on majoitettava, josta
sinun on pidettävä huolta, mutta joka vain häiritsee työtäsi... Mutta
mitä varten sinä sitten otitkaan minut, Antti...? Lähetä minut sitten
pois, se on parempi... Parempi, koska et rakasta minua... et enää
rakasta minua, Antti.

Ja sitten jatkuivat sydämen pohjasta tulevat nyyhkytykset
hiljaisuuden vallitessa. Jäkälä nosti pois kätensä rouvansa
olkapäältä ja kääntyi sivuttain, tuijottaen verhoamatta jääneestä
akkunasta ulos pimeyteen.

-- En ehkä osaa rakastaa sinua niinkuin tahtoisit, Aune... Vaikka
kyllä rakastan sinua.

Se sanottiin tukahtuneella äänellä, jonka alla tuntui kuuma tulivuori
hehkuvan. Heti paikalla Aune rouva lakkasi nyyhkyttämästä. Hän nosti
päätään ja katsoi mieheensä. Tämä istui raskaasti hengittäen ja niin
kalpeana, ettei veren tippaa ollut hänen kasvoillaan.

Ahdistavassa tuskassa Aune rouva hypähti vuoteelta, heittäytyi maahan
miehensä jalkoihin, syleili kaikella voimallaan hänen polviaan ja
itki, itki kuin mieletön.

-- Anna anteeksi, Antti, anna minulle anteeksi. Minä turmelen
elämäsi... Kaiken rauhan minä riistän sinulta... Mutta minä rakastan
sinua, Antti, voi kuinka minä rakastan sinua.

Vavahtelevin käsin Jäkälä hyväili vaimonsa vaaleata päätä.

-- Kun voisit vähän rauhoittua, Aune... Kylläpä minä olen pahoittanut
mielesi, tahtomattani, ihan tahtomattani... tiedäthän.

-- Voi, minähän se, minähän se revin sinun suunnitelmasi. Vaikka
tiesin, että olit pannut siihen monen viikon työn.

-- Kyllä se korjaantuu, kyllä se siitä korjaantuu. Kunhan vain voisit
hiukan rauhoittua.

-- Minä olin niin hermostunut. Minä kerron sinulle...

-- Nousehan, Aune. Riisuudu ja käy vuoteelle. Sitten kerrot, kun
vähän rauhoitut.

Ja Jäkälä nosti maasta vaimonsa, painaen hänet hellästi vuoteelle
istumaan ja kumartuen ottamaan kenkiä hänen jaloistaan. Rouva antoi
sen tapahtua katsoen miestään anteeksipyytävin, kuivunein silmin,
suloisen onnentunteen virratessa sydämeen.

Ja kun vihdoin Anttikin oli ehtinyt sänkyyn, silloin hiipi Aune
rouva hänen luokseen, suuteli lukemattomat kerrat hänen rintaansa,
suutaan, silmiään, kertoen ikävästään ja surustaan, pyytäen anteeksi
yhä uudestaan ja uudestaan ja itkien onnesta ja suloisesta tuskasta.
"Tällainen hupakko minä olen, ei minusta ole sinulle." "Oi, älä
välitä, vaikka itken. Olen niin onnellinen, kun saan rakastaa sinua."
Sellaisia lauseita toisti hän moneen kertaan, painaen päätään Antin
rintaa vasten ja väliin kuunnellen äänettömänä hänen sydämensä
voimakkaita lyöntejä.

Antti makasi aivan hiljaa, hyväillen kädellään vaimonsa hiuksia. Kun
Aune vihdoin nukahti, nosti hän varovasti vaimonsa pään rintansa
päältä tyynylle ja katseli kauan aikaa hänen kaitaisia, hentoja
kasvojaan. Kelmeä lyhdynvalo tunkeusi verhottomasta akkunasta
huoneeseen; sen himmeässä loisteessa kimmelsi kyynel pitkäripsisen,
sulkeutuneen luomen raossa.

       *       *       *       *       *

Yöllä Aune rouva heräsi. Mutta missä oli Antti? Hän väänsi valoa ja
katsoi kelloa. Se oli puoli viisi jo. Sitten kuuli hän pehmeitä,
hitaita askeleita, edestakaisin, edestakaisin. Hän hiipi ovelle
ja painoi korvansa sitä vasten sydämen sykkiessä levottomasti.
Oi, saattoihan hän sen jo arvata. Antti ei voinut nukkua. Päiviä,
viikkoja, kuukausia pysyisi eilinen kohtaus hänen mielessään ja hän
miettisi sitä, joka puolelta, yhä ja yhä, lukemattomien itsesyytösten
tulviessa mieleen. Ja sitten ei sanaakaan, ei viittaustakaan.

Aunen teki mieli uudestaan syöksyä hänen jalkoihinsa, rukoilla häntä
unohtamaan, itkeä uudestaan hänen rinnallaan. Mutta hän tiesi,
ettei se auttaisi mitään. "Kylläpä sinä olet herkkä luulottelemaan,
Aune. En minä ajattele mitään sellaista." Siihen tapaan olisi hänen
miehensä vastannut. Mutta hänen silmissään, hänen äänessään olisi
kuitenkin piillyt alistunut suru ja alakuloisuus.

"En koskaan, en koskaan enää näytä hänelle ikävääni, vaikka siihen
nääntyisin. En koskaan enää tuota hänelle tätä tuskaa", ajatteli Aune
rouva itsekseen. Sitten hän kiiruhti vuoteeseensa, veti peitteen
päänsä yli ja nyyhkytti hiljaa.



V.


Senjälkeen kuin Oy. Petsamon ja Suomen Työmiehen välinen oikeusjuttu
oli päättynyt, oli sanomalehdissä esiintynyt verrattain vähäisiä
tietoja Petsamon ratahankkeista. Yleisön mielenkiinto asiaa kohtaan
ei kuitenkaan suinkaan ollut vähentynyt. Sitä todistivat ne lukuisat
kyselyt ja tiedustelut, jotka aivan syrjässä-olevien henkilöiden
taholta tehtiin kulkulaitosministeriön esittelijälle sinä tunnin
kestävänä vastaanottoaikana, joka esittelijäsihteerillä päivittäin
oli.

Vihdoin koitti hetki, jona kysymys esiintyi siinä esityslistassa,
joka kahta päivää ennen asian käsittelyä jaetaan valtioneuvoston
jäsenille.

On tuskin kiellettävissä, että valtioneuvoston jäsenienkin kasvoilta
kuvastui eräänlainen jännitys, tai ainakin harras vakavuus, kun
he kokoontuivat istuntosaliin ja asettuivat haan muotoisen pöydän
ympärille, sijoittuen keskellä istuvan pääministerin kahden puolen,
virkaikäjärjestyksessä. Ensinnä esille joutuvat asiat käsiteltiin
pingoittuneella lyhytsanaisuudella ja päätökset seurasivat nopeasti
toinen toistaan. Kun pääministeri vihdoin luki esityslistasta
Petsamon kysymyksen, astui kulkulaitosministeriön esittelijä
ylimääräisen kopistin seuraamana sisään ja pysähtyi esittelijälle
varatun pöydän ääreen.

Ensin hän luki itse anomuksen, lausuen sen johdosta muutaman sanan ja
siirtyi sitten yksityiskohtaisiin suunnitteluihin.

Mitä ensinnäkin tuli yhtiön valitseman ratalinjan suuntaan,
niin se poikkesi melkoisesti siitä suunnitelmasta, jonka
hallituksen asettama rautatiekomitea aikaisemmin oli tehnyt. Se
ei nimittäin kulkenut suoraan Rovaniemeltä Sodankylään ja siitä
Kyröön, kuten komitea oli ajatellut, vaan lähti ensin, Kemijoen
kulkusuuntaa seuraten, Rovaniemeltä Kemijärven lounaispuolella
olevaan Kemijoen mutkaan ja teki siinä äkkikäännöksen suoraan
Sodankylää kohti. Yhtiö oli valinnut tämän suunnan senvuoksi,
että se oli suunnitellut radan sähköradaksi ja että sen toinen
voima-asema tulisi sijaitsemaan juuri Keminjoen mutkassa, jonka
tähden kaikissa tapauksissa olisi välttämätöntä rakentaa rata
mainitun mutkan ja Rovaniemen välille. Mutta valitsemaansa suuntaa
yhtiö puolusti monella muullakin tavalla. Mitä ensinnäkin tuli
Kemijoen mutka-Sodankylä rataosaan, niin oli huomattava, että se
yhtiön linjaa käyttäen tuli kulkemaan aivan läheltä Pyhätunturin
rikasta rauta-aluetta. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin ottaa
huomioon se sisämaan rata, joka vastaisuudessa tulisi yhdistämään
Kemijärven ja Kajaanin. Rautatiekomitea oli tosin suunnitellut sen
kulkemaan suuntaa Kajaani-Suomussalmi-Taivalkoski-Kuusamo-Oulangan
kuparialue-Kemijärvi. Suorittamiensa tutkimuksien perusteella oli
yhtiö kuitenkin sitä mieltä, että tämän radan luonnollisin kulkuväylä
oli Suomussalmelta lähdettäessä suoraan Taivalkosken kautta Kemijoen
mutkaan. Kuusamo, Oulangan kupari-alue ja Kuolajärvi oli tähän rataan
yhdistettävä haararadoilla. Oli otettava huomioon, että ehdotuksen
tekijä itse omisti Oulangan kuparikaivokset.

Yhtiön tarkoituksena oli saada aikaan maan keskitse kulkeva
valtarata, joka strateegisessa suhteessa oli erittäin tärkeä.
Oli näet huomattava, että rata Petsamo--Rovaniemi--Oulu voitiin
lännestä suuntautuvan hyökkäyksen sattuessa hyvin helposti katkaista
Rovaniemen ja Kemin välisellä linjalla. Se nimittäin kulki Kemijoen
länsirantaa, ja oli huomioonotettava, että Kemijoki oli länttä
vastaan ensimmäinen vankka puolustuslinja.

Esittelijä luki senjälkeen ne kohdat rautatiehallituksen ja
erinäisten asiantuntijain lausunnoista, jotka koskivat yhtiön
valitseman ratalinjan suuntaa ja viittasi lopuksi siihen seikkaan,
että yhtiö anomuksessaan nimenomaan huomautti, ettei se voinut
myöntyä tekemään muutoksia radan suuntaan nähden.

Sitten esittelijä siirtyi itse ratasuunnitelmaan. Oli tarkoitus
tehdä yksikiskoinen sähkörata, siten, että radan kummassakin päässä
olisi voima-asema. Toinen voima-asema oli suunniteltu Paatsjoessa
sijaitsevaan, 30,000 hevosvoimaa kehittävään Kolttakoskeen, toinen
Kemijoen mutkaan. Yhtiö aikoi mahtavilla patolaitoksilla kerätä
Kemijoen mutkan lukuisten koskien voiman, joista koskista ensikädessä
oli mainittava Kuukkanen, Juukoski, Pisiö ja Pirttikoski, ja
rakentaa noin 50,000 hevosvoimaa kehittävän voimalaitoksen. Tämän
laitoksen voimaa oli kylläkin tarkoitus käyttää toteuttamaan yhtiön
muitakin suunnitelmia, joista myöhemmin oli tuleva puhe. Valittu
virtasysteemi oli yksivaihevirta 20,000 voltin jännityksellä,
jolla m.m. Preussissa oli kokeiltu hyvällä tuloksella ja jonka
esim. Sveitsin hallitus oli hyväksynyt käytettäväksi Sveitsin
valtion rautateillä. (Kuten tunnettua, aiottiin Sveitsin radat
lähitulevaisuudessa muuttaa sähköradoiksi, vaikka siellä jännitys oli
valittu 5,000 volttia matalammaksi kuin yhtiön suunnitelmissa.) Tämän
20,000 voltin virran aikoi yhtiö johtaa kuhunkin veturiin kahdella
pantografinivelillä varustetulla ottokojeella suoraan johtolangasta.
Mutta se ei tulisi käyttämään yksifaasikoneita kuten Sveitsi ja Saksa
olivat suunnitelleet, vaan aikoi muuttaa virran vaihekääntäjällä
kolmivaiheiseksi -- tapa, jota jo vuosia sitten Westinghouse yhtiö
oli käyttänyt Norfolk-Western radalla Amerikassa. Ennenkuin virta
johdettiin moottoreihin, muunnettiin se veturissa sijaitsevilla
transformaattoreilla 350 volttiseksi.

Suurinta erimielisyyttä oli herättänyt se seikka, että yhtiö oli
suunnitellut ratansa yksikiskoiseksi. Oli kuitenkin muistettava,
että gyroskooppivaunujen luotettavaisuus voitiin viimeaikaisen
nopean kehityksen perusteella katsoa täysin taatuksi. Niinpä oli
Amerikka siinä suunnitelmassa, joka tarkoitti Chicago--Milwaukee--St.
Paulin tasavirtaradan laajennusta ja uudistusta, hyväksynyt
yksikisko-systeemin käytäntöön otettavaksi ja pääasiassa juuri
Chicagon gyroskooppivaunuyhtiön ehdotuksen nojalla -- saman
yhtiön, joka oli suunnitellut Petsamonkin radan. Sitäpaitsi oli
selvästi osoitettu, että yksikiskorata oli paljoa helpommin
suojattavissa lumimyrskyiltä ja pidettävissä puhtaana kuin tavallinen
kaksikiskoinen rautatie.

Esittelijä luki jälleen laajoja lausuntoja, joissa asiaa oli
käsitelty monelta puolelta. Sitten hän kosketteli muutamalla sanalla
niitä maa-alueita, joita yhtiö oli vaatinut valtiolta. Oli pantava
merkille, että yhtiö olisi voinut tavallista valtaustietä saada
Paatsjoen varrelta haluamansa alueet haltuunsa. Kun se kuitenkin
aikoi 10 vuoden kuluttua luovuttaa alueen takaisin valtiolle, oli
se luopunut tästä menetelmästä. Se aikoi perustaa rautakaivoksen
Suomen puoleiselle rannalle, vastapäätä norjalaista kaivosta ja
käyttää hyväkseen Kolttakosken voimalaitoksen kehittämää sähkövoimaa.
Ne himokkaat pyyteet, jotka Norjalla olivat olleet Boris Glebin
alueeseen nähden, silloin kun Petsamon luovutus Suomelle oli ollut
ratkaisuvaiheessaan, olivat viitanneet siihen, että Suomenkin
puolella oli olemassa malmisuonia, ja yhtiön tutkijakunta olikin
niitä löytänyt, verrattain supistetulla alueella kyllä, mutta sitä
rikkaampia.

Se 20,000 ha käsittävä maa-alue, jonka yhtiö halusi Kemijoen
mutkasta, oli tarkoitettu käytettäväksi maanviljelykseen. Yhtiö
oli ostanut kaikki ne alueet, jotka tämän valtavan palstan rajojen
sisällä kuuluivat yksityisille. Siitä huolimatta se kymmenen
vuoden perästä tapahtuvassa luovutuksessa oli valmis jättämään
valtion haltuun koko palstan semmoisenaan, ilman minkäänmoisia
korvausvaatimuksia. Se aikoi käyttää maanmuokkaukseen Kemijoen
voimalaitoksen suunnatonta tehomäärää. Sen suoviljelystä koskevat
suunnitelmat olivat saaneet maanviljelyshallituksen lausunnossa
varsin kiittävän arvostelun, eikä varmaankaan voitaisi kieltää
sitä tavatonta esimerkillistä vaikutusta, mikä tällaisella
jättiläisviljelyksellä tulisi olemaan koko maan, mutta varsinkin
Pohjois-Suomen maanviljelijöihin nähden -- se toteuttaisi ne unelmat,
joita agrikulttuuria harrastavissa piireissä Suomen suot olivat
aina herättäneet ja joita valtio muutamin paikoin, esim. Pelson
suunnattomalla suolla, oli koettanut saada toteutetuiksi, vaikka ylen
hitaasti.

Lopuksi tahtoi esittelijä kiinnittää huomiota yhtiön tarumaiseen
omaisuuteen. Niin hämmästyttävä ja ensi näkemältä mahdottomalta
tuntuva kuin yhtiön anomus olikin, sai se kuitenkin kokonaan toisen
luonteen, kun otettiin huomioon yhtiön varallisuus, josta se kykeni
esittämään täysin luotettavat takeet. Oli ilmeisesti kysymyksessä
suurisuuntainen lahjoitus isänmaalle, lahjoitus, joka haki
vertaistaan kaikkien aikojen ja kaikkien kansakuntien historiassa.
Sentähden oli syrjäytettävä ne muodolliset ja lakiopilliset seikat,
joihin muutamissa lausunnoissa oli kiinnitetty huomiota. Sentähden
esittelijä myöskin toivoi, että valtioneuvosto asettuisi yhtiötä
puoltavalle kannalle, esittäessään asian presidentin ja eduskunnan
ratkaistavaksi.

Esittelijän puhe oli kestänyt noin puolitoista tuntia ja
valtioneuvoston jäsenet olivat kuunnelleet häntä niin kärsivällisesti
ja hiljaa kuin lapset satua jättiläisistä. Esittelijä ei ollut
lukenut mietintöään papereista, vaan puhunut vapaasti, ja niin kuivia
asiatietoja kuin hänellä olikin ollut kerrottavanaan, oli hänen
äänestään, hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja loistavista silmistään
kuvastunut sellainen nuorekas innostus, joka väkisinkin oli temmannut
mukaansa kylmään harkintaan tottuneet ministerit.

Tämän jälkeen lausui mielipiteensä kulkulaitosministeri, joka
kuivakiskoisella tavallaan toi esille muutamia näkökohtia ja
pääasiallisesti yhtyi esittelijään; sitten maanviljelysministeri,
joka selitteli verraten laajasti yhtiön maanviljelystä koskevia
suunnitelmia, painostaen yhtiön suorittamien tutkimustöiden
huolellisuutta ja suunnitelmien uudenaikaista etevyyttä. Kauppa-
ja teollisuusministeri tarkasteli asiaa siltä puolelta, voisiko
yhtiön salaiseksi tarkoitusperäksi mitenkään ajatella rohkeata
liikeyritystä, mutta tuli esittämiensä tosiasioiden perusteella
siihen lopputulokseen, ettei voinut tosiaankaan olla muu kysymyksessä
kuin ihmeteltävä, suurisuuntainen lahjoitus.

Oikeusministerin lausunto oli erittäin mielenkiintoinen. Kieltämättä
anomus antoi ratkaistavaksi vaikeita juriidisia probleemeja,
joista hyvin useat olivat sellaisia, ettei niille ollut mitään
prejudikaattia olemassa. Valtion maa-alueiden luovuttaminen, tai
paremmin vuokraaminen, herätti omituisia lainopillisia kysymyksiä,
joista ministeri kehitteli muutamia valtioneuvoston jäsenten
kuultaviksi. Mutta samalla hän ratkaisi ne yhtiölle eduksi
erinomaisella, leikillisyyteen vivahtavalla terävyydellä. Lopuksi hän
huomautti, että kun ilmeisesti oli kysymys mitä suurisuuntaisimmasta
ja hyvää tarkoittavimmasta lahjoituksesta, ei hänen nähdäkseen ollut
olemassa mitään sellaisia lainopillisia seikkoja, jotka olisivat
pakoittaneet epäämään yhtiön anomuksen. Missä lain kirjaimen
mukaisella tulkinnalla oli vastustava luonne, siinä oli otettava
huomioon, että nyt oli kysymyksessä isänmaan ja yhteiskunnan parasta
tarkoittava teko, jonka toteutumista jokaisen kansalaisen oli
velvollisuus auttaa ja tukea.

Harvinaisen yksimielisesti valtioneuvosto päätti esittää presidentin
ja eduskunnan hyväksyttäväksi ehdotuksen, jonka mukaan hallitus,
asettuen puoltamaan Oy. Petsamon anomusta, toivoi eduskunnalta
sellaisia valtuuksia, joita yksityiskohtaisten sopimusten teko anojan
kanssa edellytti.

       *       *       *       *       *

Istuntosalin oven ulkopuolella oli valtioneuvoston tietotoimiston
edustaja sillävälin rauhattomana kävellyt edestakaisin. Kun
esittelijäsihteeri asian päätyttyä astui ulos, rinta omituisesta
riemusta tulvillaan ja kasvot hehkuvina, huudahti hän ensimmäiseksi
yhden ainoan sanan:

-- Läpi!

Silloin tietotoimiston edustaja hetkeäkään viivyttelemättä riensi
puhelimeen ja soitti.

-- Halloo. Onko hotelli X.?

-- On kyllä.

-- Insinööri Jäkälälle, pyydän.

-- Yhdistän.

-- Onko insinööri Jäkälä?

-- On.

-- Tämä on valtioneuvoston tietotoimistosta. Tämän päivän
täysi-istunnossa on valtioneuvosto yksimielisesti asettunut Oy.
Petsamon anomukseen nähden puoltavalle kannalle.

-- Kiitän ilmoituksesta, kuului kuiva vastaus. Nuori tietotoimiston
edustaja tunsi hiukan nolostuvansa, eikä hetkeen osannut sanoa
mitään. Sitten soitti hän puhelimen kiinni hyvästiä sanomatta.



VI.


Koputuksen kuultuaan insinööri Jäkälä avasi ovensa. Hotellin
palvelija ojensi käyntikortin. Insinööri vilkaisi siihen.

-- Tehkää hyvin ja kutsukaa vieras sisään. Insinööri meni vaimonsa
huoneeseen.

-- Aune. Kulkulaitosministeri tulee meitä tapaamaan. Toimitathan,
että meille tarjotaan jotakin.

Aune rouva heitti pois kirjan, jota oli lukenut.

-- Tunnetko hänet ennestään, Antti?

-- En tunne. Arvattavasti hän tulee anomuksen johdosta.

       *       *       *       *       *

-- Enhän minä häiritse teitä, insinööri Jäkälä? Tulen aivan
yksityisenä ihmisenä, virkatoimeni ulkopuolella. Vieläpä
uteliaisuudesta, suoraan sanoen, sanoi ministeri tervehtiessään
sillä kuivakiskoisella leikillisyydellä, joka hänelle toisinaan oli
ominaista.

-- Joka tapauksessa minulle suuri kunnia, vastasi Jäkälä kumartaen ja
osoittaen kohteliaalla liikkeellä tuolia.

-- Edustamanne yhtiön merkillinen anomus on niin kiinteässä
yhteydessä niiden seikkojen kanssa, joita minun virkatoimeni tätä
nykyä koskee, että minä sain halun nähdä sitä miestä, joka on yhtiön
johdossa.

-- Olen kokonaan käytettävissänne, herra ministeri.

-- Olittehan eilen eduskunnassa, kun asianne lähetettiin valiokuntaan?

-- En. En ollut. Vaimoni kyllä kertoi yrittäneensä, mutta ihmisiä oli
ollut niin paljon, ettei hän ollut saanut tilaa.

-- Parvekkeet olivat tosiaankin pakaten täynnä. Mutta keskustelu jäi
sangen vähään. Pääministerin lausunnon tuntenette sanomalehdistä,
mahdollisesti myöskin kommunisteihin lukeutuvan Koivun puheen
-- mikäli olette lukenut sosialistisia lehtiä. Minä en voi olla
vakuutettu, uskoiko hän itsekään sanoihinsa. Tietenkin epäilyä
siitä, että koko hanke on aito porvarillinen liikeyritys, suorastaan
keinottelua. Ilkeitä viittauksia siihen, ettei porvarien taholta
ennen ole osoitettu tällaista uhraamishalua yhteiskunnan hyväksi, ja
todistelukoe, jonka piti näyttää, että tällä keinoin, jättämällä asia
yksityisten yrittäjien haltuun, rakennettiin Petsamon rata kokonaan
työläisten kustannuksella, porvaristo vain vähensi verojaan.

-- Sehän on luonnollista, vastasi Jäkälä hymyillen. Vaikka olisimme
tahtoneet rakentaa tuhat uutta työväentaloa, niin sen puolueen miehet
eivät sittenkään olisi tekoamme hyväksyneet.

-- Mutta kyllä kokoomuslainen P. antoikin hänelle takaisin.
Johtomotiivina näytti olevan: itsestään paha lain lukee. Jos
porvarit olivat pyrkineet saamaan suuria liikevoittoja, niin
olkoon, ei hän tahtonut tässä tilaisuudessa sitä kumota. Mutta
varmasti oli porvariston taholla aina esiintynyt voimakas halu
auttaa yhteiskuntaa ja isänmaata. Kokonaisia omaisuuksia oli
porvariston taholta lahjoitettu yleishyödyllisiin tarkoituksiin,
vieläpä tarkoituksiin, jotka yksinomaan tähtäsivät juuri köyhän
kansan hyvinvoinnin kohottamiseen. Milloin maailmassa sosialistit
olivat edes yrittäneetkään sellaista? Vaikka heidän oppinsa
kulmakivinä oli vapaus, veljeys ja tasa-arvo, vaikka he halusivat
yhteiskunnallistuttaa mahdolliset ja mahdottomat asiat, niin
milloin oli nähty heidän uhraavan ropoakaan muuhun kuin mitä
itsekkäinten puoluepyyteiden perilleviemiseen. Heidän oli mahdoton
osoittaa ainoatakaan tekoa, jolloin he olisivat unohtaneet omat
etunsa isänmaan yhteisen hyvän vuoksi. Oli häpeä ja oli rikos
kansalaisvelvollisuuksia vastaan, että sellaiset henkilöt rohkenivat
kylvää myrkyllistä epäilyään nyt, kun oli kysymyksessä teko,
jonka suuruus ja jalous kävi kokonaan yli heidän matalamielisen
käsityskykynsä. -- Kieltämättä puhuja, ollakseen valtioviisaana
pidetty edusmies, jossain määrin liikaa innostui, mutta ilo oli
kuulla hänen kuohuvaa esitystään. Muitta mutkitta asia lähetettiin
valiokuntaan ja sitä voi pitää jo nyt ratkaistuna.

-- Olisikin ihmeellistä, jos sen kaltainen anomus, kuin nyt kyseessä
oleva, hyljättäisiin. Eikö totta, herra ministeri?

-- Kyllä, kyllä varmasti.

Syntyi hetken hiljaisuus. Ministeri tarkasteli mielenkiinnolla
Jäkälän hieman karkeita kasvoja, hänen lujaa suutaan, hänen
kirkkaita, harmaita silmiään ja sanoi sitten.

-- Mutta sanokaapa minulle, insinööri Jäkälä, onko teillä
kysymyksessä liikeyritys vai ei? Kuten tiedätte, asiaanne voi jo
pitää täysin ratkaistuna, joten ilmoituksenne ei vaikuta sinne eikä
tänne. Kysyn pelkästä uteliaisuudesta.

-- Liikeyrityskö? Kuinka se olisi mahdollista?

-- Voisihan ajatella tutkijakuntainne löytäneen jotakin hyvin
kallisarvoista, hopeaa, kuparia, kenties kultaa, niin että
kuljetustien rakentaminen, vaikkapa silläkin suurenmoisella tavalla
kuin nyt on kysymyksessä, jäisi vähäiseksi sivuasiaksi.

-- Ei, asian laita ei ole niin. Puhun nyt teille aivan
yksityishenkilönä, minäkin puolestani. Kyllä yhtiön ainoana
tarkoitusperänä on tehdä selvä lahjoitus isänmaalle.

-- Merkillistä... merkillistä, mutisi ministeri puoliääneen.

Jäkälä tuntui vähän lämpenevän.

-- Mutta sanokaahan minulle, herra ministeri, luuletteko, että
Petsamon ratahankkeista olisi tullut yhtään mitään neljään
viiteenkymmeneen vuoteen ilman yhtiön väliintuloa?

-- Ehkäpä ei. Valtion rahavarat ovat huonot.

-- Kerrassaan huonot. Koko sisäpolitiikka on omituisesti kääntynyt
idealistiseen suuntaan -- varmaankin yksikamarijärjestelmän ja
yleisen yhtäläisen äänioikeuden seurauksia. Tuolle suunnalle on
rahakysymys toisarvoinen, etten sanoisi alentava.

-- Idealistiseen suuntaan! Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Mutta ajatelkaahan, herra ministeri, koko viimeaikaista
lainsäädäntöämme. Maa ei vielä ollut päässyt kapaloistaan eikä
saavuttanut itsenäisyyttään, kun se asettui mitä radikaalisimpien
uudistajien etunenään, niin, suorastaan tarjoutui koekaniiniksi.
Ensinnä työväenlainsäädännön uudistus! Suomi ei sinne päinkään
ollut teollisuusmaa, mutta ensimmäisten joukossa se hyväksyi
kahdeksan tunnin työaikalain, ulottaen sen koskemaan niin laajaa
elinkeino-yritysten alaa, ettei koko maailmassa vertaa. Ja kuitenkin
on laki vain suurteollisuuslaki. Eihän voi rinnastaa kahta sellaista
työntekijää kuin esimerkiksi amerikalaisen Ford-biilitehtaan
työmies ja tavallinen meikäläinen viilaaja. Edellinen seisoo kahden
kuljetussillan risteyksessä, toinen silta kuljettaa biilin rungon,
toinen pyörän ja mies ei tee muuta kuin pistää pyörän akselitappiin,
yhä ja yhä, päivästä päivään, viikosta viikkoon. Hän on ilmeisesti
koneeksi muuttunut ihminen, jonka työ on ihmisarvolle alentavaa,
tylsistyttävää ja jolle kahdeksan tunnin työaika on liiankin pitkä.
Viilaaja meikäläisessä pikkuverstaassa sitävastoin tekee tänään
lukkoa, huomenna korjaa moottoria, ylihuomenna dynamoa; hänen
työnsä vaatii älyä, hän saattaa tuntea työn iloa ja hänen aikansa
livahtaa huomaamatta. No niin, kahdeksan tunnin työaikalakihan
onkin aiheuttanut yhä toistuvan, yhä jatkuvan poikkeusmyönnytysten
sekasorron, josta ei kukaan ole täysin selvillä ja työläiset itse
ovat ensimmäisinä valmiit sitä rikkomaan. -- Sitten seurasi kuuluisat
elintarve- ja säännöstelylait, mutta tilapäisinä ne kyllä jollain
tavoin puolustavat paikkaansa. Ja lopuksi kaiken huippu: kieltolaki.

-- Te ette kannata kieltolakia? kysyi ministeri luoden insinööriin
terävän silmäyksen. Hänen katseensa sattui Jäkälän kaulanauhaan.
Siinä loisti himmeästi musta, soikea onyx neula ja sen yläpäässä
pieni kultainen pilkku; kultainen ilveksen käpälä, niinhän
poliisipäällikkö oli sanonut.

-- Kannattavatko hallitusmiehet sitä, herra ministeri?

-- Suoraan sanoen eivät. Yksityisinä ihmisinä he eivät -- joitakuita
poikkeuksia lukuunottamatta -- sitä hyväksy. Mutta virkamiehinä heitä
tietysti sitoo voimassaoleva laki.

-- Siinäpä se. Käytännöllisellä järjellä varustetun ihmisen on
vaikeata hyväksyä sitä lakia. Sehän lienee syntynyt siten, että
ensin joku puolue otti sen vaalivaltikseen ja sitten toiset puolueet
perässä -- kunnes Suomen eduskunta antoi sille siunauksensa.
Tällaista käytännöllisyyden ja terveen järjen puutettahan juuri
nimittäisin idealistiseksi suunnaksi maamme sisäpolitiikassa!

Syntyi jälleen hiljaisuus.

-- Muuten, niin teidän yhtiöllännehän oli ikävyyksiä samaisen
kieltolain takia... Mutta sanokaapa, insinööri Jäkälä, sanokaapa
aivan näin kahden kesken, yksityiselle miehelle, joka niinikään ei
kuulu kieltolain kannattajiin: oliko noissa huhuissa rahtuakaan
perää, oliko niillä mitään pohjaa?

-- Uskotteko tekin mokomiin taruihin? kysyi Jäkälä omituisesti
hymyillen.

Ministeri viivytti vastaustaan.

-- En... enpä juuri... Mutta kerran minä näin erään sitoumuksen...
oikeastaan kymmenennen pykälän eräästä valalla vahvistetusta
sitoumuksesta. Se oli vanha paperi... mielenkiintoinen paperi.
Sanottiin eräiden ylioppilasten... No niin, varmaankin se kaikki oli
joutavaa...

Kaksi terävää katsetta risteili kuin säilän terät ja hiljaisuutta
kesti kauan aikaa.

-- Sellaista paperia olisi huvittava tarkastaa, sanoi Jäkälä vihdoin,
muuttuneella äänellä. -- Kenties juuri tuommoisesta on etsittävä
alkusyy niihin parjauksiin, jotka ovat tulleet yhtiön osaksi, mutta
joista oikeus kaikeksi onneksi on voinut sen kokonaan puhdistaa.

Silloin ministeri huomautti kuivalla sukkeluudellaan:

-- Ajatelkaahan, poliisipäällikkö teki siitä hajamielisyydessään
palturin.

Jäkälä hämmästyi niin, ettei hän muistanut salata ilmettään.

-- Minkä teki?

-- Palturin... samaisesta puheenaolleesta paperista... Juuri sama
mies, joka kerran sanoi minulle, ettei mikään tee niin yllättävää
vaikutusta kuin tyhjänpäiväisen asian mainitseminen keskellä vakavaa
keskustelua.

Jäkälä katsoi ministeriin pitkän aikaa kirkkailla harmailla
silmillään. Sitten hän hymyili ystävällisesti:

-- Kylläpä teillä on omaperäinen tapa laskea leikkiä, herra ministeri.

-- Niinkö arvelette? Mutta minä kulutan suotta aikaanne, jota
itsellänikin on niukalti. Kiitän teitä ystävällisyydestänne. Oli
mielenkiintoista tutustua teihin, varsinkin kun on varmaa, että
suuren työnne aikana joudumme vielä kosketuksiin.

-- Olette erinomaisen ystävällinen. Teillä on kiire? Minä olisin
pitänyt erinomaisena kunniana saada esittää teidät vaimolleni, mutta
en suinkaan halua riistää aikaanne. Toistan vakuutukseni, että olen
kokonaan käytettävissänne, jos, niinkuin rohkenen olettaa, haluatte
läheltä seurata rakennustöitämme.

Silloin iäkäs, hopeahiuksinen ministeri vastasi äänellä, jota hänen
uurtuneitten kasvojensa verraton ilme tuki:

-- Naisten takia ei mikään aika ole hukkaan mennyttä. Olen
onnellinen, jos rouva Jäkälä haluaa ottaa minut vastaan.

Insinööri Jäkälä avasi oven ja kumarsi kunnioittavasti ministerille.



TOINEN KIRJA



I.


Talvikuukaudet Oy. Petsamo käytti valmistelutöihin.

Se palkkasi suuren miesjoukon ja rakennutti uskomattomalla nopeudella
suunnattomat varastohuoneet Rovaniemelle. Se ei välittänyt pakkasesta
eikä lumesta, sen tarkoituskin oli vain tilapäisesti suojata
rakennustöihin tarvittavat tavarat. Karihaara, Kuusiluoto, Röyttä ja
Rovaniemen sahat valmistivat sille lautoja, ja ihmiset saivat nähdä
pitkien parakkien kohoavan kuin taikavoimasta.

Se tilasi ratapölkkyjä, kiskoja, profiilirautoja, sementtiä.
Taalintehdas, Fiskars, Värtsilä, Oy. Lokomo ja monet muut saivat
siltä kiireellisiä tilauksia. Tampereen kattohuopatehdas valmisti
sille kattohuopaa ja Puuvilla ja Rautateollisuus Oy. oli saanut
tehdäkseen sen seitsemän 10,000 hevosvoiman Francis-turpiinia.

Sillä aikaa kaatoi kaksisataa miestä Kemijärvellä metsää ja ajoi
tukkeja Kemijoen rantaan. He olivat karaistuneita, raakoja poikia,
jotka Kemi ja Uleå-yhtiöiden pohjoisilla metsätyömailla olivat
tottuneet ankariin elintapoihin. He söivät amerikan-läskiä ja
viettivät yönsä tilapäisesti kyhätyissä, täisissä kämpissä, joko
lavoilla maaten tai pelaten korttia avonaisten takkojen hohteessa.
Mutta päivisin heidän sahansa sihisivät ja kirveensä ja petkeleensä
heiluivat ja yhtiön pomomiehet kiihoittivat heitä raa'alla
karjunnallaan.

Yhtiön kymmenen valtamerilaivaa kiikkui Atlantilla kuljettaen
rakennustarpeita ja muonaa. Ne toivat valtavia pinkkoja onttoja,
amerikkalaisia sementtilevyjä Petsamon vuonon rannalle työväen
asuntoja varten.

Ylhäällä Jäämeren rannalla yhtiö olikin kohdannut vaikeuksia. Turhaan
oli se pyytänyt Norjan mahtimiehiltä lupaa kuljettaa tarveaineensa
Kirkenesiin ja sieltä norjalaista kaivosrataa pitkin ylemmäs
Paatsjokivarteen. Norjalaiset olivat katkeria ja kateellisia. Koko
Petsamon luovutus Suomelle oli heille ollut vastenmielistä, hehän
olivat niin voimallisesti himoinneet haltuunsa Paatsjoki-laaksoa.
Nyt he seurasivat mustin mielin suomalaisten rakennuspuuhia, joita
he eivät ainakaan tahtoneet auttaa. Se vielä olisi puuttunut! Entä
kuinka oli heitä kohdeltu, kun he aikoinaan olivat yrittäneet
pystyttää voimalaitoksen Jäniskoskeen? Venäjän hallitus ei ollut
antanut siihen lupaa, ei millään ehdolla. (Muuten, tämä oli J. V.
Laakson mielestä ryssän ainoa viisas teko.) Mutta he olivat saaneet
kaivoksensa kuntoon kuitenkin, vieläpä sulkeneet sen hyväpalkkaiset
työmaat itäisiltä naapureiltaan täydellisesti. Ja nyt rohjettiin
toivoa heiltä apua!

Yhtiö ei pyytänyt kahta kertaa. Se muutti suunnitelmaa. Se valitsi
lähtökohdaksi Petsamon vuonon ja päätti tehdä ensin tilapäisen
kaksikiskoradan Petsamon vuonosta Salmijärven pohjoispäähän, Töllevin
paikkeille, ja siitä ylös Kolttakoskelle. Tätä rataa pitkin se aikoi
kuljettaa tarveaineet Kolttakosken voimalaitosta ja kaivosta varten,
ja vasta sitten, kun sähkövoima oli saatavissa, se muuttaisi radan
yksikiskoiseksi.

Tämä kaikki alkoi ensin varsin hiljaa ja tasaisesti. Vain
tavaravarastojen jatkuvasta suurentumisesta yleisö saattoi huomata,
että nyt oli tekeillä jotakin, joka ei suinkaan ollut mitään
"nappipeliä", kuten jätkät sanoivat.

Mutta sitten julkinaulattiin yhtiön ilmoitusplakaatit, joiden
sisältö samanaikaisesti kierteli ilmoituksena maan sanomalehdissä.
Yläosan täytti kummallinen, petoeläintä muistuttava veturin kuva
loimuavine lyhtysilmineen, sähkökipinöitä ja fosforitulta syöksevine
sieraimineen. Se lepäsi yhden kiskon varassa kuin kyyristynyt peto,
valmiina syöksymään eteenpäin, murskaamaan ja tallaamaan.

Ja sitten:

_10,000 työmiestä_.

Kymmenentuhatta työmiestä otettiin heti Oy. Petsamon palvelukseen!
Seurasi palkkatariffi. Yhtiön palkat olivat Rovaniemi--Kemijärven
linjalla noin 40 %, mutta ylhäällä Paatsjoki--Petsamon alueella
60-70 % paremmat kuin minkään muun työnantajan tarjoamat. Sitten
ilmoitettiin yhtiön pestauskonttorit, joita oli kaikkialla,
pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä, ympäri maata. Lopussa
oli erikoishuomautus suurin kirjaimin:

    Huomatkaa työläiset! Se rata, jonka rakennustyöhön teitä nyt
    kutsutaan, ei ole muuta kuin tie omaan onneenne. Mitä pikemmin
    se valmistuu, sitä pikemmin avaa se uusia mahdollisuuksia
    yrittäjille. Mutta sitä suuremmaksi kasvaa myöskin työväestön
    kysyntä, sitä korkeammalle kohoo palkkataso. Yhtiö vaatii teiltä
    ankaraa työtä ja ehdotonta kuuliaisuutta. Mutta se maksaa teille
    hyvin, eikä se tahdo hyötyä työstänne, joka kokonaan tulee
    isänmaan ja oman onnenne hyväksi.

Ja miestä alkoi virrata. Tuli vilkkaita, hoikkia karjalaisia,
viekkaita, laiskanpulskeita savolaisia, jotka "hoastaa lotistivat"
leveätä murrettaan, hitaita, juroja, härkäharteisia hämäläisiä, mutta
eniten tuli ylpeitä, synkkäsilmäisiä pohjalaisia, jotka astuskelivat
itsetietoisina kuin olisi "mies syöty ja toinen menossa".

Ja yhtiön päällysmiehet kirjoittivat heidät luetteloihin, jakoivat
heidät eri työmaille, karjuivat, huusivat, järjestelivät.

Heti Rovaniemelle jäi suuri osa. Siellä, lukuunottamatta alituista
tarveaineiden vastaanottoa, jakoa ja lähetystä, rakennettiin
rautatiesiltaa Kemijoen yli. Siellä liikkuivat insinöörit
mittauskojeineen, kivimiehet porasivat ja räjäyttelivät punaisten
merkkilippujensa luona, kitisevät vintturit ja nostokoneet
heiluttivat ilmassa suunnattomia profiilirautoja ja kiviä,
niittauskoneet sihisivät ja hehkuivat. Ja vesihirviöitä muistuttavat
sukeltajat, kummallisine silmineen, pukuineen ja hengitysletkuineen
laskeutuivat virran aaltoihin, jotka ikäänkuin pelon ja ihmetyksen
vallassa sulkivat heidät asumattomilta tuntureilta periytyneeseen
hiljaisuuteensa.

Kemijärven metsänkaatajia lisättiin. Tuhansia hehtaareja käsittäviä
aukeita alkoi syntyä, tarkoin noudattaen yhtiön viljelyssuunnitelmia.
Patolaitoksia varten tehtiin jättiläismäisiä raivaustöitä
jokivarressa. Kaikkialla hääri yhtiön maanmittareita ja kivimiehiä.

Suurin osa työmiehistä hävisi korpiin. Heitä virtasi kaikkialle,
telefoonimiehinä, metsänkaatajina, ajomiehinä, linjan raivaajina.
Työn pauhu, kuume ja hälinä oli täyttänyt koko Pohjolan.



II.


Kesällä työt järjestettiin kolmeen vuoroon ja työväkeä lisättiin yhä
ja yhä.

Mutta kaikkialle kerääntyi kuin taikavoimasta A. Liirin onttoja
sementtilevyjä, joita yhtiön laivat kuljettivat Amerikasta
Petsamoon ja Kemiin. Niitä ladottiin vaunuihin kuin kivilaattoja,
ne olivat keveitä ja käytännöllisiä. Tuossa tuokiossa pantiin
niistä työväenasunnot kasaan ja nämä asunnot olivat hyviä, helposti
puhdistettavia ja hauskan näköisiä. Sitäpaitsi niitä voitiin
mukavasti siirtää.

Työmiesten elämä oli järjestetty sotilaalliseen tapaan. Yhtiö piti
huolen heidän ruuastaan, hankki keittiöt, kenttäkeittiöt, kokit, osti
vuoteet, sänkyvaatteet, yleensä kaikki, mitä välttämättä tarvittiin.
Mutta samalla se vaati ankaraa puhtautta ja järjestystä. Oli
palkatuita järjestysmiehiä, jotka eivät tehneet muuta kuin kulkivat
työväen asunnoissa katsomassa, olivatko kaikki paikat asianmukaisessa
kunnossa. Huolimattomia sakotettiin ankarasti ja sakkorahat
lankesivat sairasapukassan hyväksi. Oli selvää, ettei yhtiö sallinut
työmiestensä tuoda lapsiaan ja vaimojaan näihin asuntoihin. Asunnot
eivät olleet siten laaditutkaan, että se olisi ollut mahdollista. Ne
muistuttivat parakkeja, joissa asui kymmenkunta työmiestä kussakin,
toisissa enemmänkin.

Kemijärvelle, Petsamoon, Kolttakoskelle ja Töllevin varastopaikalle
syntyi näistä asunnoista kokonaisia kyliä, milteipä kaupunkeja.
Niissä oli erinomaisesti järjestetyt sidehuoneet ja sairaalat,
saunat, kirjastot ja lukusalit. Sunnuntaisin yhtiön palkkaamat
luennoitsijat pitivät esitelmiä, mutta ne eivät puhuneet
puolueasioista, eivätkä ihanteista, vaan pelkästään käytännöllistä
elämää ja ammattityötä koskevista seikoista. Pakollisissa
iltakouluissa, joihin vapaavuorossa olevien oli mentävä, opetettiin
laskentoa, kirjoitusta ja ammattiaineita.

Pohjois-Suomen lentojätkät kiroilivat ja ravistelivat takkuisia
päitään. Mutta yhtiön järjestysmiehet, jotka kulkivat kaksi
revolveria vyöllä joka paikassa, ottivat heiltä kortit pois ja
panivat heidät paikkaamaan takkejaan ja housujaan. Järjestys oli niin
ankara, etteivät miehet saaneet ruokaa, ennenkuin olivat erityiselle
valvojalle näyttäneet, että kädet olivat puhtaat.

Ja työväkeä yhä vain lisättiin.

       *       *       *       *       *

Työhuoneessaan Rovaniemellä istui insinööri Jäkälä aamusta iltaan,
melkeinpä yötkin, alituisessa touhussa. Hänen silmänsä olivat yhtä
kirkkaat kuin ennenkin, hänen poskillaan oli usein kuumeen punaa,
mutta hän ei väsynyt koskaan, eikä hän näyttänyt kiihtyvän koskaan.
Yhtämittaa tuli sähkösanomia, yhtämittaa pärisi puhelin, mutta
hänen hermonsa kestivät hyvin, eipä hän näyttänyt edes erityisemmin
kiirehtivän.

Nyt tuli Aune rouva hänen työhuoneeseensa. Rouva ei sanonut mitään,
ei koettanutkaan puhutella työn yli kumartunutta miestään, otti vain
hellävaroen, mutta varmasti kynän hänen kädestään, nosti käsivarresta
hänet seisomaan ja sanoi:

-- Aamiainen on pöydässä, Antti.

Oli koomillista nähdä, kuinka insinööri ensin, niin kauan kuin hänen
ajatuksensa olivat työssä kiinni, vaistomaisesti koetti taistella
häntä vastaan. Hänen kulmansa rypistyivät hieman ja eräänlainen
kärsimättömyyden ilme levisi hänen kasvoilleen. Mutta sitten hän
vilkaisi vaimoonsa ja alistui heti kuin lapsi.

Tällä kertaa ei rouvalla kuitenkaan ollut onnea. Juuri kun hän oli
saamassa miehensä ulos ovesta, ilmaantui lähettipoika toiselle ovelle
ja ilmoitti, että kolme herraa tahtoi tavata insinööriä.

-- Keitä he ovat? kysyi Jäkälä.

-- Työnantajien edustajia Oulusta.

-- Pyydä heitä sisään.

-- Mutta ruoka ensin, Antti! Voivathan he odottaa.

-- Ei. En voi antaa heidän odottaa. Tulen aivan heti, Aune. En luule,
että heillä on paljoa sanomista.

Silloin Aune rouva tiesi, että oli joutunut alakynteen, eikä
yrittänytkään horjuttaa miehensä päätöstä.

Mutta työnantajien edustajat esittivät asian, joka ei suinkaan ollut
vähäinen. Se oli kokonainen syyte- ja valituskirjelmä.

Oliko Petsamo Oy. ollenkaan selvillä siitä, että se oli
tukehuttamaisillaan koko Pohjois-Suomen teollisuuden? Ei tarvinnut
muuta kuin tarkastaa esim. puuteollisuutta. Yhtiön ratasuunnitelma
oli ensinnäkin kohottanut metsien hinnat kuulumattomiin maan
pohjoisilla seuduilla. Yhtiön käyttämä suunnaton työntekijäin määrä
sai aikaan puutteen työväestä. Mutta ei siinä kyllin. Ilman pakkoa
yhtiö oli ruvennut maksamaan niin hyviä palkkoja, että se oli saattaa
työnantajat epätoivoon. Samanlaisia, vieläpä parempia palkkoja
vaadittiin nyt heiltä. Työväestö muutti pois heidän palveluksestaan,
se ei enää ollut tyytyväinen asunto-oloihinsa, se vaati niin
suurisuuntaisia ruokailu-, puku- ja pesuhuoneita, ettei sellaisia
voitu laittaa. Ja aina se viittasi esimerkillisesti Oy. Petsamoon,
joka kuitenkin työskenteli korvessa. Mutta se ei ottanut huomioon,
ettei heillä, työnantajilla, ollut Oy. Petsamon miljaardeja.

-- Mihin oikeastaan tahdotte tulla? kysyi insinööri Jäkälä lyhyesti.

-- Tahdomme osoittaa, että yhtiönne, joka väittää toimivansa maan
etuja silmälläpitäen, kuitenkin tappaa pienemmät teollisuuden
harjoittajat aito trustimaisella tavalla.

-- Tarkoitatteko siis, että yhtiön olisi lopetettava rakennustyönsä?

-- Emme suinkaan! Ei tietenkään! Mutta yhtiö voisi palkkaukseen
nähden noudattaa meidän taksaamme. Ja yhtiö voisi jättää kokeilematta
sen nähdäksemme kommunistisen työjärjestelmän, jonka se nyt on
omaksunut suunnattomaksi tappioksi itselleen ja meidän tuhoksemme. Se
ei kuitenkaan muuta vaikuta kuin tyytymättömyyttä työväen luokassa.

-- Onko vielä jotakin? kysyi insinööri jäätävän kylmästi.

Silloin vieraat vaikenivat ja syntyi hiljaisuus.

-- Luulen tuntevani yhtiöittenne aseman, alkoi Jäkälä. Viimeisten
vuosien aikana ne ovat lisänneet osakepääomaansa miljoonilla ja
perustaneet miljoonia käsittäviä vararahastoja. Siitä huolimatta
on osakkaille jaettu niin suuria voitto-osuuksia, että se ei
julkisuudessa ole käynyt muuten laatuun kuin lisä-osakkeita
lahjoittamalla. Oy. Petsamon työt saattavat mahdollisesti aiheuttaa
sen, että vararahastoja ei niin suunnattomasti nyt kartuteta ja
että voitto-osuudet pienenevät. Mutta vasta kun tilikirjoillanne
todistatte kärsineenne tappioita, vasta silloin panen painoa
sanoillenne. Petsamo-yhtiö, rakentaessaan Petsamon radan, ei tarkoita
ainoastaan tehdä palvelusta isänmaalle ja avata teille tietä uusien
voittojen saamiseksi, vaan se tahtoo samalla osoittaa, miten työtä on
tehtävä ja työväkeä kohdeltava, jotta se kommunistinen kummitus, jota
näytätte pelkäävän, katoaisi työväestön keskuudesta.

Ja lopuksi huomautti hän ivallisesti:

-- Yhtiön työ on tilapäinen, se kestää vain vähän aikaa. Jos se
nyt pienentää voittojanne, niin käyttäkää vararahastojanne, sitä
vartenhan ne ovat olemassa. Kun rata on valmis ja rakennustyöväestö
vapautuu, silloin syntyy työn puutetta. Ottakaa silloin takaisin niin
monikertaisesti kuin omatuntonne oikeaksi harkitsee.

       *       *       *       *       *

Rouva Jäkälän kasvoille levisi valo ja hänen siniset silmänsä ihan
tuhlasivat säteitä kun Antti astui huoneeseen.

-- Pianpa sinä tulitkin.

Jäkälä katsoi tutkivasti vaimoonsa.

-- Joko sinä ehdit pahastua minuun?

-- En tällä kertaa. Mutta tiedä se, ettei käy laatuun tuolla
tavoin syödä sanaansa. Niin. Sinä olet antanut minulle
ylivallan ruoka-asioissa ja minä tahdon sen säilyttää. Sinun on
yksinkertaisesti tultava silloin kun noudan sinut, enkä minä hyväksy
sellaisia verukkeita kuin tänään. Kun en voi sille mitään, että
työskentelet itsesi kuoliaaksi, niin ainakin pidän huolen siitä,
että syöt säännöllisesti, etkä unohda sitä. En tahdo nähdä sinun
huonontuvan.

-- Minäpä pelkään, Aune, että syöttäisit minut kuoliaaksi. Mutta
itsesi sinä lyöt laimin. Sinä olet laihtunut Rovaniemellä.

Rouva Jäkälän hennot kasvot olivat tosiaankin menettäneet jotakin.
Niiden ilme oli usein alakuloinen ja painunut, mutta urhoollisesti
hän koetti näyttää tyytyväiseltä.

-- Sanopa minulle, Aune, etkö ikävöi täällä? Sinä olet niin herkkä
sellaiselle, kysyi Antti yhtäkkiä.

Aune rouva loi hämmästystä ilmaisevat silmänsä mieheensä. Kylläpä
Antti nyt oli hyvällä tuulella. Tällainen osanotto oli niin
harvinaista, että omituinen hellyys kuohutti Aune rouvan sydäntä ja
pani hänen äänensä liikutuksesta väräjämään.

-- Ikäväkö?... Ei. Niin no, joskus, vähäisen. Täällä on niin paljon
työmiehiä ja aina melua... Mutta vähäisen vaan, Antti.

-- Haluaisitko ehkä muuttaa majaa?

Säikähtyneenä Aune rouva katsoi mieheensä; hänen kasvonsakin ihan
kalpenivat.

-- Mutta tahdotko sitten kokonaan lähettää minut pois?

Aune rouva taisteli kaikin voimin, mutta sittenkin kohosi kosteus
hänen silmiinsä ja kurkussa tuntui karvaalle. Ja Antti nauroi oikein
hohottamalla. Sellaista ei Aune rouva ollut nähnyt kuukausi- kenties
vuosimääriin. Kostuneitten ripsiensä alta rouva katseli häneen
ihmeissään. Mutta tuo nauru tarttui, se sai väkisinkin suun hymyyn ja
jollakin tavoin häpeissään Aune rouva sanoi:

-- Mitä sinä naurat?... Ilkeä olet. Tahdot kiusata minua.

Mutta Antin silmissä säteili yhä nauru.

-- Tiedätkö, Pekka Johansson on tullut.

-- Amerikasta?

-- Niin, Amerikasta tietenkin. Hän on Kolttakoskella. Hän johtaa
töitä koko pohjoisella rataosalla.

-- Pekkako? Voi, sehän on hauskaa... Kolttakoskella... Mutta
sittenhän on yhdentekevää, vaikka hän olisi pysynyt Amerikassa. Yhtä
kaukanahan hän on Lapissa.

-- Siihenpä juuri tahdoin tulla. Katsohan, asiat järjestyvät nyt
vähän toisin kuin tähän asti. Rovaniemelle tulee insinööri Aaltonen,
Kemijärvellä on Laakso, Kolttakoskella Johansson, Petsamossa
Kivimäki, Töllevin varastopaikalla Grönberg. Suurin piirtein katsoen
Laakso hoitaa eteläpuolta, Johansson pohjoista osaa. Liir pitää
huolta meriliikenteestä, Kaski raha-asioista, joten vähitellen minä
jään aivan toimettomaksi. Saan olla joka paikassa, enkä missään,
toisin sanoen alituisesti matkoilla. Lapissa on kaunista, etkä ole
käynyt siellä. Tulen olemaan siellä yhtä paljon, tai kenties enemmän
kuin Rovaniemellä. Etkö halua muuttaa kesäksi Kolttakoskelle? Pekka
soittaa sinulle viulua ja hassuttelee sinut iloiseksi ja minä tulen
olemaan siellä hyvin usein.

-- Mutta eihän siellä ole asuntoakaan!

-- On siellä, vastasi Jäkälä hiljaisella tavallaan.

-- Mutta sehän ei ole hullumpaa. Kun vain olet siellä usein ja kauan.



III.


Tulvaveden aikana yhtiön laivat kuljettivat lakkaamatta tavaraa
Kemijokea pitkin.

Milloin oli lastina pienempiä profiilirautoja johtopylväitä varten,
milloin kuparilankaa ja suuria korkeajännitysisolaattoreita.
Sitten vietiin ensimmäinen valmistunut turpiini, jonka valtavaa
johtopyörää, omituisesti taivutettuja siipiä ja hirmuisen suuria
imuputken osia yleisö ihmetteli. Sitten seurasi öljykatkaisijoita,
transformaattoreja, valtavia yksivaihe-generaattoreja, kojetauluja,
joiden marmori välähteli, mittauskojeita, reostaatteja, jos jotakin.
Sitten alkoivat laivat kuljettaa maanviljelyskoneita, oja-auroja,
suunnattoman painavia suojyriä, äkeitä, leikkuukoneita ja kokonaisia
vuoria teräsköyttä.

Sillävälin valmistui Rovaniemen silta. Sen kaaret pingottuivat
komeina ja odottamattoman sirotekoisina. Vesi solisi hiljaa sen
kivestä ja betonista tehtyä keskustukea vasten.

       *       *       *       *       *

J. V. Laakso vilkaisi sikarinsa takaa puolittain äkäisesti ovelle,
jota hänen mielestään koputettiin sikamaisen rohkeasti.

-- Jaa, esille vaan! hän huudahti. Hän oli muuten paitahihasillaan,
kaulus auki ja puhkui siitä huolimatta kuin veturi.

Mutta kovasti hän ällistyi, kun Jäkälä astui sisään. Ketterästi kuin
koulupoika hän hypähti tuoliltaan, ojensi jo pöydän luona kätensä ja
riensi tulijaa vastaan.

-- Terve! Joko sinä nyt olet täällä? En minä jaksanut seista rannalla
laivaa odottamassa, ilmankin sulaa tähän helteeseen.

-- Tyhjää. Mutta kylläpä täällä jo alkaa olla komean näköistä.
Voima-asema on sentään luonnossa kokonaan toista kuin paperilla.

-- Tahdotko suuhusi jotakin, ruokaa, juomaa, sikarin?

-- En.

-- No sitten mennään.

Siinä seisoi Pirttikosken voima-asema tosiaankin, mahtavana,
uutena, komeana. Se oli siihen ilmestynyt kuin taivaasta pudonneena
lyhyemmässä ajassa kuin rakentajat olivat itsekään toivoneet. Sen
tulevasta neljästä turpiinista ei tosin ollut muuta kuin yksi
paikoillaan, eikä sekään voinut kehittää kuin 8000 hevosvoimaa.
Patolaitteet eivät näet vielä läheskään olleet valmiit, tämä turpiini
kävi yksinomaan Pirttikosken voimalla ja se oli aivan väliaikaisesti
sijoitettu.

-- Kuinka kauan sinä eilen käytit tätä? kysyi Jäkälä heidän
astuessaan suureen generaattorihuoneeseen.

-- Noin nelisen tuntia... Pesonen, hoi! Pesonen!

-- Täällä, herra tirehtööri.

-- Ann' hurrata:

Kuului, kun vesi kohisten syöksyi turpiiniin. Öljykatkaisija
suljettiin, faasilamput syttyivät, ampére- ja volttimittarien
viisarit värähtelivät, generaattorit surisivat ja suuri
transformaattori ulvoi. Jäkälä tarkasteli generaattorin harjoja,
jotka kipinöivät hiukan, ja huusi jotakin Laaksolle, joka seisoi
kojetaulun ääressä. Sitten he menivät akkumulaattorihuoneeseen,
korkeajännityskoppiin, he tarkastivat juurta jaksain koko laitoksen.

-- Niin se pörisee kuin mamma-vainaan rukki, sanoi Laakso, pyyhkien
ainaista sikarin-mustaa riippuvasta alahuulestaan.

He jättivät aseman ja menivät korjauspajaan, valimoon,
puusepänverstaaseen. Lamput paloivat kaikkialla ja he koettelivat
sorvien, höyläkoneitten, sirkkelisahain ja porakoneitten toimintaa.
Sitten he tarkastivat rakenteilla olevan meijerin, loivat pikaisen
silmäyksen sivummalla sijaitsevaan navetta- ja tallirakennukseen,
tervehtivät kirjanpitäjiä ja konttoristeja, kävivät heidän uusissa
ajanmukaisissa asunnoissaan ja nyökyttelivät tuhansille työmiehille,
jotka kunnioittaen nostelivat hattujaan.

Sitten heille tuotiin ratsut. Uskomattomalla keveydellä ihravatsainen
Laakso hypähti selkään.

-- Sinä se olet kuin kiinnikasvanut siihen satulaasi, huomautti
Jäkälä.

-- Amerikan muistoja. Vanha cowboy, kuului vastaus.

He tulivat viljelyksille, jotka aukenivat silmänkantamattomiin,
mutta kaikki oli vasta alullaan. Siellä pisti heti silmään Laakson
hirmuiset vintturirivit. Ne olivat painaneet kuin petoeläimet
kyntensä syvälle maahan, ne seisoivat horjumattomina ankkuriensa
varassa ja kuitenkin oli niitä verrattain helppo siirtää paikasta
toiseen. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää virta moottoriin, silloin
alkoi vintturin köysikela kitistä ja pyöriä, kiskoen ahnaasti
kiiltävää teräsköyttä vatsansa ympäri. Ja köyden toisessa päässä
kulki aura, jyrä, ojakone, mikä milloinkin, myllertäen maata
kauheilla terillään. Tuolla kiskoi vintturi ylös monijuurisia
kantoja, jotka ponnahtivat maasta kuin satalonkeroinen hirviö, jääden
rikotuin, katkennein jäsenin kellettämään. Ja kaikkialla työmiehiä,
aina vain työmiehiä, jotka hikisinä ja maan mustaamina ahersivat
heinäkuun auringon alla.

J. V. Laakso nauroi heille ja laski leikkiä. Toisille hän kirosi ja
ärjyi; väliin hän heitteli heille sikareja, mutta uhkasi hirttää
heidät, jos he polttavat ne työaikana. Mutta tämä kaikki tapahtui
vain sivumennen, ohi ajaessa, he eivät vielä olleet tulleet sinne,
mihin J. V. Laakso tahtoi heidät johtaa ja missä hänellä oli
Jäkälälle jotakin näytettävää.

-- Sinulla on merkillinen kyky tulla toimeen työmiesten kanssa, sanoi
Jäkälä. -- Suomalainen mies ei niinkään hevillä siedä tuollaista
haukkumista.

-- Ei siedä! Sepä saakelia! Mutta kun minä haukkuessani olen
oikeassa, niin heidän on se siedettävä. Muuten mars.

Mutta siinäpä jo ponnistelikin J. V. Laakson ylpeys suoperäisellä
maalla. _The gopher plow_, salaojitus-aura! Se oli kuin suunnaton
koukkuun taivutettu teräskäsivarsi, joka jännityksestä vapisevan
teräsköyden pakottamana teki taivalta. Sen terä leikkasi maahan
halkeaman ja upotti teräksisen taltan noin metrin syvälle multaan.
Taltta viilsi maata syvällä ja salassa ja sen perässä kulki
teräksinen, sokeritopanmuotoinen keila, joka jätti jälkeensä pyöreän
torven syvälle maan sisään, mutta maan päällä ilmaisi torven
olemassaolon vain naarmumainen viillos.

-- Annapa aukaista tuota, että saan katsoa, huomautti Jäkälä.

Lapiomiehet kaivoivat viilloksen auki kahdesta kohden ja insinööri
Jäkälä kumartui katsomaan ojaa.

-- Sen seinät ihan kiiltävät, niin kireät ne näyttävät olevan.
Luuletko sen kestävän kauan?

-- Ei minulla ole tarkkoja kokemuksia, kuinka kauan se pysyy auki.
Mutta jos se täyttyy, niin lasketaan uusi. Tämä kulkee nelisen
kilometriä tunnissa, niin että kyllä ehtii.

Ja yhtäkkiä J. V. Laakso itse hyppäsi auran istuimelle ja tarttui
ohjauspyörään.

-- Hei siellä! Täysi virta päälle; niinhän tämä liikkuu kuin
kemijärveläisen hevoskaakin vetämänä!

Silloin teräksinen vetoköysi alkoi väristä kuin viulun kieli ja
Laakson lempilapsi, the gopher plow kiirehti vaivaloista kulkuaan,
seuraten nöyrästi kuin orja herransa tahtoa.

Jäkälä nousi ratsulle ja tarkasteli satalukuista karjalaumaa, joka
etäämpänä vaelsi laitumella.

       *       *       *       *       *

Viljelykseltä palattuaan he ratsastivat tarkastamaan patotöitä.
Kaikki oli vielä yhtenä ainoana kaaoksena. Puita, kantoja, porattuja
kiviä, kokonaisia vuoria kaivettua maata, sitten rautakasoja, tyhjiä
sementtitynnyreitä, pelkkää rojua. Töitä johti insinööri Perttula,
nuori ja terävä, mutta hiukan kokematon mies, joka yhtiön rahoilla
oli tehnyt tutkimusmatkan ulkomaille.

Mutta Jäkälä ei ollenkaan ollut tyytyväinen. Hän kulki miltei
kiihtyneenä paikasta paikkaan, hänen kulmansa olivat rypyssä ja
pahaenteinen puna kohosi hänen kasvoilleen. Sitten kutsui hän
insinööri Perttulan ja Laakson sivummalle ja haukkui heidät,
kuivalla, asiallisella, pistävällä tavallaan. Ja koko ajan hän
etupäässä syytti Laaksoa, ylivalvojaa, vaikka tämä ei suuriakaan
ymmärtänyt koko patohommista. Laakso kuljetti sikaria hyllymäisen
alahuulensa päällä suupielestä toiseen ja sieti, sieti ihmeen kauan,
mulkoillen onnettomana seisovaan Perttulaan. Mutta vihdoin hän
sähähti Jäkälälle, ollenkaan välittämättä Perttulasta:

-- Sinä olet sika! Minun syynikö tämä on!

Silloin Jäkälän silmät räiskähtivät.

-- Herra, puhun yhtiön ylijohtajana, enkä siedä vastustusta.

Laakson iloiset silmät rävähtivät pari kertaa, huuli valahti vieläkin
alemmas ja vaieten hän katsoi maahan.

-- Korjatkaa virheet ensi kerraksi. Ei hutilustyötä, muistakaa se.
Hyvästi, sanoi Jäkälä Perttulalle, joka kumarsi syvään ja niin
sydämeensä saakka pahoillaan, että se selvästi kuvastui hänen
kasvoistaan.

Laakso oli ääneti koko paluumatkan, kunnes Jäkälä huomautti:

-- Pidä silmällä patoa. Perttula on terävä, mutta liian
hyvänahkainen. Urakkamiehet pettävät häntä.

       *       *       *       *       *

Jäkälä palasi ratalinjaa pitkin Rovaniemelle. Kemijärven puoleinen
pääkin oli jo aukaistu ja ojitettu, mutta valmis rata alkoi vasta
noin puolen matkan paikkeilla.

Siellä toimi vimmatulla vauhdilla Bycurus hiekankauhomiskone. Ryskyen
se käänsi jättiläiskäsivartensa, laski ahnaan, teräshampaisen kitansa
hiekkaan, kahmaisi sen täyteen, nousi puhkuen ja kitisten ja tyhjensi
sen hiekkavaunuun. --

Täällä olivat myöskin johtopylväät jo pystyssä. Ne seisoivat 80
metrin päässä toisistaan, vuorotellen tien keskiviivan kummallakin
puolella. Niiden välille oli pingotettu kireä kannatusköysi, johon
varsinainen kontaktilanka oli kiinnitetty piipronssi-kannattimilla.
Valkeat, lähes puolen metrin korkuiset porsliinieristäjät säihkyivät
kauniisti auringon helteisessä valossa.

Työmiehiä hääräili täälläkin kuin muurahaisia ja johtajien huudot
kajahtelivat vaaroista. Tuolla vedettiin hiekkaa, tuolla purettiin
impregnoituja ratapölkkyjä, täällä kiinnitettiin korkeita,
omituisenmallisia kiskoja peräkkäin, niin että keskellä rataa näytti
kulkevan kuin metallivirta.

Insinööri Jäkälä otti dresinan. Se oli epävakainen,
räjähdysmoottorilla käypä laitos, jonka gyroskooppihyrrät vonkuivat
ilkeästi, eivätkä kuitenkaan näyttäneet takaavan laitokselle varmaa
tasapainotilaa. Mutta Jäkälä istui itse ohjaajan paikalle. Kun kone
lähti liikkeelle, avasi hän venttiilihanat selkosen selälleen.
Vaistomaisesti kuljettajapoika tarttui istuimeensa, kun vauhti
kasvamistaan kasvoi.

-- Täydessä vauhdissa se ei heilahtele niin pahasti, huomautti Jäkälä
hänelle, avaten takkinsa vilpoiselle tuulelle.



IV.


Koskilinna, insinööri Jäkälän huvilarakennus, sijaitsi
Paatsjokivarressa, Jäniskosken rannalla, noin 7 kilometrin päässä
varsinaiselta kaivosalueelta. Se oli todellakin viihdyttävä, mukavat
huoneet suljettuina aistikkaan ulkokuoren sisään, ja paikka, jossa
se sijaitsi, oli luonnonihana. Kolttakoskelta, voimalaitoksen luota,
missä insinööri Johanssonilla oli asunto, oli rakennettu erinomainen
tie huvilalle, ja rouvan käytettävänä oli pieni auto.

Niin kauan kuin Jäkälä oli viipynyt pohjoisessa, oli täällä
ollut erittäin hauskaa. Jäkälä tosin möyri yhtenään kaivoksella
tarkastamassa porauksia, ja yökaudet he saattoivat Pekka Johanssonin
kanssa istua hapoilta käryävässä huoneessa tutkimassa malminpalasia,
vertaamassa, kokeilemassa, arvioimassa, ja he saivat toisinaan
Aune-rouvankin innostumaan. Hän oli selvillä ammattiasioista kuin
tiedemies ainakin, hän tiesi, että suomalainen malmi, magnetiitti,
jota ennen oli luultu niin köyhäksi, oli syvemmällä rikasta,
rikkaampaa kuin Norjan 35-37 prosenttinen, melkein yhtä rikasta
kuin Ruotsin kuuluisilla rauta-alueilla. Tosinaan hän taas kuuli
Pekan noituvan ja sadattelevan, kun monen päivän etsintä oli tuonut
esille harmaakivensekaista köyhää "moskaa", joka oli moneen kertaan
puhdistettava, ennenkuin sen saattoi työntää masuuniin.

Mutta toisinaan ottivat insinöörit hänet mukaansa, kun he lähtivät
linjoille. He voitelivat hänet pikiöljyllä, upottivat sääskenhuppuun
ja nauroivat, kun hän taisteli ja tuskaili sääskien käsissä, tai
valitti pikiöljyn vastenmielistä hajua. Siellä heiluivat kuokat
ja lapiot, hietavaunut kitisivät, nostojuntat jymähtelivät, ja
hehkuvan auringon paahteessa jännittyivät puolialastomain miesten
käsivarsi-lihakset sitkeinä ja kovina kuin teräsjouset. Kaikki nämä
raa'at miehet tuntuivat saavan kuin tulta suoniinsa, kun he näkivät
Jäkälän. Heidän toimintansa kiihtyi, heidän puheensa lakkasi ja kun
he kuulivat hänen äänensä, jonka kovaa sointua Aune rouva ihmetteli,
niin he näyttivät vavahtavan.

Suurella leikkauksella hän kuuli Antin kiroilevan poraajille.
Vesiperäisillä mailla hän laitatti salaojia ratavallin alle ja huusi
kuin mieletön nähdessään miesten jättävän suuria kiviä valliin,
hiekan alle. Ja samassa hän saattoi kääntyä vaimoonsa päin ja
huomauttaa hiljaisella, ystävällisellä tavallaan:

"Katsos, Aune, ne laajenevat pakkasessa ja koko ratavalli kopristuu
ja kohoaa, kuten maantie roudan aikana."

Ja työmiesten oudosti välkkyvissä silmissä Aune rouva toisinaan
huomasi ilmeen, joka teki hänet levottomaksi ja miltei puistatti
häntä. Niistä silmistä kiilui erämaan yksinäisyys ja villiys, mutta
myöskin jotakin muuta, ikäänkuin hivuttavaa nälkää.

Toisinaan hän sai nähdä mitä ihanimpia seutuja, varsinkin
etelässä, Paatsjokivarressa, missä Galgamoaivi ja Kaskamoaivi
kohosivat kirkkaiden vuorijärvien partailta ja synkän äänettöminä,
sumuhuntujen, väriloistoisten rusojen tai pilvien verhoamina
vallitsivat erämaan nukkuvaa maailmaa.

Mutta sitten Antti matkusti etelään, jossa hän aikoi viipyä
vähintään neljä viikkoa. Tuli yksinäistä ja ikävää. Pekka Johansson
kyllä soitteli viuluaan, mutta hän oli työssä kiinni, niin kiinni,
että unen puute oli painanut leimansa hänen kasvoilleen. Ja Aune
rouva kuljeskeli Boris Glebin autiossa lappalaiskylässä, jonka
asukkaat olivat menneet vuonolle kalastamaan, kierteli Pekan kanssa
kaivoksella, keskusteli miesten kanssa ja pillahti joskus yksinäisinä
öinä, kun ikuisen auringon hurmaava valo herätti hänen kaipuunsa,
itkuun kuin koulutyttö.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt oli Antti tulossa.

Puhelin soi. Pekka ilmoitti, että Antti oli jo Männikkökoskella ja
arveli ajan sopivaksi lähteä häntä vastaan. Antti oli nimittäin
tullut venetietä Kyröstä Inaria ja Paatsjokea pitkin.

Muutaman minuutin kuluttua hurahti hän pyörällään Koskilinnan pihaan,
hypähti askeleella portaat ja syöksyi sisään. Hän heitti lakkinsa
tuolille, haroi kapeilla, kauniilla soittajansormillaan ruskeata,
aaltoilevaa tukkaansa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta, kun
hän ojensi rouvalle kätensä.

-- Kylläpä sinä olet tänään säteilevä, Aune rouva. Ja pikiöljy on
painanut kasvosi ruskeiksi kuin kreolittaren.

-- Mitä minun pitää ottaa mukaan, Pekka? Sano se, äläkä lörpöttele.

-- Mukaanko? Ei mitään. Ilmankin sinussa on liikaa Antille.

Insinööri Jäkälän moottoriveneellä he laskettivat yli pitkän, ihanan
Töllevijärven. Kun virta alkoi jälleen tulla vuolaaksi, laskivat
he rantaan ja matkasivat jalkaisin Saarikoskelle, missä heidän oli
määrä odottaa. Aikaa oli runsaasti. Pekka tiesi kolttain majan ja he
lähtivät sinne.

Maja oli perin kurja, uuni litteäkivestä muurattu ja sen alaosa
oli puusta, ikkuna nenäliinan kokoinen, leveät penkit seinillä ja
pöytärähjä lattialla; vuoteita ei ollut ja vaatteet sekä alkeelliset
taloustavarat olivat hujan hajan penkeillä. Vanha akka, jonka
keltaiset kasvot olivat niin rypyissä kuin kuivettunut sieni,
istui uunin luona kahvia keittäen ja imien käyrävartista piippua.
Penkillä istui nuori, puhdasvärinen, leveänenäinen ja töröhuulinen
tyttö, jonka korkea, kampaa muistuttava kansallispäähine pisti heti
silmään. Suomea eivät koltat ymmärtäneet. Pekka sai kuitenkin heidät
käsittämään, että vieraat tahtoivat kahvia. Ja sitten hän polvistui
lappalaisneidon eteen, pani käden sydämelleen ja lausui kuin
ensimmäinen rakastaja:

    Sua lemmin, niinkuin illan kaste kukkaa
    vienosti helteen jälkeen.
    Sua lemmin, niinkuin laiva lempii merta
    ja meri myrskyä mi myllertääpi
    sen olemukset pohjaan asti...

-- Mutta Pekka, oletko mieletön! huudahti Aune rouva ihmeissään.
Lappalaistytölle ei puolestaan ollenkaan näyttänyt olevan
vastenmielistä tämän ruskeatukkaisen, kauniskasvoisen herran esitys,
jonka sisällön hän arvasi silmistä, mutta jonka leikillisyyttä hän ei
täysin ymmärtänyt.

Sitten tuli Antti. He näkivät soutajien kiskovan korkeakeulaista
venettä yli Saarikosken veneenvetotaipaleen. Tämä taipale oli kosken
saareen, metsän sisään aukaistu linja, joka oli pyöreitä puita
täynnä veneen kuljetuksen helpottamiseksi; koski itse oli näet siksi
voimakas, ettei sitä käynyt laskeminen. Antti astuskeli vetäjien
jäljessä pitkävartisissa lapikkaissaan ja miettiväisen näköisenä.
Sitten työnnettiin vene jälleen vesille ja matkaa jatkettiin --
kunnes huuto ja nenäliinan heilutus rannalta kiinnitti matkaajien
huomion.

-- Oliko matka hurmaava, Antti? Varmaankin siellä oli hyvin kaunista,
huusi Aune rouva jo kaukaa. Näytti kuin olisi häntä haluttanut
syöksyä veteen.

-- Kaunistako?... Se kesti niin kauan... Männikkökoskeen tulisi vasta
hyvä voimalaitos, Pekka, vastasi Jäkälä astuessaan rannalle.

Hän tervehti ihan yksinkertaisesti, ilman lämpöä, vaikka Aune rouvan
kasvot olivat liikutuksesta kalpeat.

-- Tästähän pääsemme kai hyvin Töllevin varastoasemalle? kysyi hän
Johanssonilta.

Silloin Aune rouva ei jaksanut hillitä itseään, vaan heittäytyi
miehensä rintaa vasten:

-- Nytkö heti! Eihän, Antti. Iltakin jo tulee. Ehdithän sinne
huomenna.

Hän puhui hellällä, hiljaisella äänellä, joka värähteli omituisesti
ja hieroi poskeaan miehensä rintaa vasten, kostuneet silmät maahan
luotuina. Johansson pyörähti kuin tuulenkela, kumartui noukkimaan
juolukoita ja vihelteli kuin aika poika. Jäkälä rävähytti silmiään;
hänen kasvoilleen tuli nolostunut ilme ja häntä näytti harmittavan,
että oli tehnyt itsensä syypääksi tahdittomuuteen.

-- Ajattelin vain käväistä siellä. Mutta mennään vaan kotiin,
ehdinpähän sittemmin.

Aune rouva kyllä tiesi nuo "käväisemiset"; ne kestivät toisinaan pari
kolme vuorokautta. Hän huokasi helpotuksesta ja vaikeni.

       *       *       *       *       *

Antti sanoi nyt tulleensa kesälomalle.

Mutta mikään loma se ei ollut. Hän pysyi kyllä viikon ajan
Koskilinnassa, mutta istui alinomaa työnsä ääressä, kirjoitti
kirjeitä, lähetti telefonogrammeja, tai viipyi kaivoksella insinööri
Johanssonin seurassa. Viikon kuluttua hän lähti Petsamon vuonolle ja
otti kuin ottikin rouvansa mukaan.

Petsamossa kiintyi huomio heti uuteen asemaan, joka oli miltei
valmis, sinne tänne risteilevine kuparijohtoineen, pylväsmetsineen,
loistavine valkoisine isolaattoreineen. Satamaa laitettiin kokonaan
uuteen kuntoon. Ja töitä johti neliskulmainen, rokonarpinen Kivimäki,
jota saattoi luulla mykäksi, siksi harvoin hän sanoi mitään. Mutta
työmiehet, he näyttivät ymmärtävän hänen tarkoituksensa sanoittakin.

Kaikkialla näkyi suuria varastovajoja, joissa oli koneita,
rakennustarpeita, kuparilankaa, ruokavaroja. Ja vuonon rannalla
saattoi jo nyt havaita tulevan satamakaupungin alun. Siellä vilisi
kansaa satalukuisena; oli kauppiaita, työmiehiä, kalastajia,
keinottelijoita, jos jotakin.

Petsamon maaherra kunnioitti insinööri Jäkälää kutsumalla hänet
ja Aune rouvan vieraisille. Jäkälä meni, söi aterian, vastaili
uteliaihin kysymyksiin vältellen, sitten hänellä oli kiire Kivimäen
kanssa linjoille. Mutta maaherratar ja Aune rouva kiintyivät ensi
näkemältä toisiinsa; olivathan he molemmat naisia, jotka miesten
toimiala oli yhtäkkiä syössyt Lapin erämaihin ja joille kummallekaan
ikävä ei ollut vierasta.

He tekivät maaherran seurassa moottorimatkan Heinäsaariin, joiden
ihmeelliset kaislarannat olivat maan kuulut. Siellä oli lintuja joka
suunnalla, joka ikisessä paikassa, haahkoja, räiskiä, merimetsoja,
sorsia, alleja. Ja maa oli keltaisenaan muuraimia, suuria, erikoisen
herkullisia. Ja maaherra selitti heille, mikä rikkaus piili saarilla,
kunhan ennätettiin lainsäädännöllistä tietä estää lintujen mieletön
surmaaminen.

Antti viipyi Petsamossa kaksi viikkoa. Sitten palasi hän
Koskilinnaan, työskenteli siellä jonkun aikaa ja lähti jälleen
etelään.



V.


Työ edistyi jättiläisaskelin.

Nyt oli rataosa Petsamo--Boris Gleb väliaikaisessa käyttökunnossa.
Petsamon satamasta lähtien se kulki Knjashuhan järven eteläpuolitse
Tunturijärven ja Kuivajärven ohi Töllevin varastopaikalle, mistä
haararata kääntyi Kolttakoskelle, pääradan jatkuessa lounaiseen
käsin, Paatsjokivartta ylös. Pienikokoiset, mutta voimakkaat veturit
kiskoivat yötä päivää tällä kapearaiteisella radalla tarveaineita ja
ruokavaroja Kolttakoskelle.

Niinpian kuin Kolttakosken suuri voimalaitos oli kunnossa, saivat
työt rautakaivoksella uutta vauhtia. Voimakkaat sähköporakoneet
pureutuivat kirkuen malmisuoniin. Sinistä ja vihertävää tulta
räiskyvät, sähköllä käyvät kaivosveturit kuljettivat kapeilla
raiteilla jyriseviä malmivaunuja. Malminjauhatuslaitokset pauhasivat
ja kumisivat koskea voimakkaammin, malmiseparaattorit jyrisivät,
masuunikaasun kuumentamat pasutusuunit hehkuivat. Jättiläismäiset
sähkömasuunit, jotka olivat samantapaista, mutta paljon parannettua
rakennetta kuin Norlannissa v. 1906 oli otettu käytäntöön, syöksivät
laskuaukoistaan häikäisevän, sokaisevan metallivirran, jonka valossa
ihmisten kasvot näyttivät aavemaisilta ja kurjilta. Lasimainen,
vihertävä kuona valui kuin tulivuoren kraatterista, ja uunin
jättiläismäinen, hehkuva kita nieli ahnaasti malmia ja hiiliä.

Sitten alkoivat työt valimossa. Hehkuvana kuin aurinko sula rauta
virtasi hiekkamuotteihin tai erikokoisiin kokilleihin suurista
sangoista, joita valimoranat siirtelivät sinne tänne ja hikiset,
nääntymäisillään olevat miehet ohjasivat. Ja rakennustöitä jatkettiin
yhä; konevasaroita jättiläismäisine järkäleineen pystytettiin,
suuria valssauskoneita asetettiin paikoilleen ja veturit kuljettivat
Kjellin- ja Héroult-uuneja teräksen valmistusta varten.

Ja kihisevän työläismeren keskellä hääräili solakka, tummatukkainen
ja sinisilmäinen Johansson, huutaen ja noituen heikolla äänellään,
aina iloisena, leikkisänä, sanavalmiina, aina virkeänä, vaikka hänen
kasvonsa olivat rasituksesta käyneet laihoiksi ja vanhan näköisiksi.

Mutta Norjan puolella, Paatsjoen vastarannalla, siellä seurasivat
synkkäsilmäiset miehet kateudesta äänettöminä tätä nopeata kehitystä.
Katkerina he ajattelivat, että näin voisi olla nyt heidänkin
kaivoksellaan, elleivät kirotut ryssät olisi kieltäneet heiltä
oikeuksia koskiin. Nyt heidän oli lähetettävä louhimansa malmi
raakana Kirkenesin satamaan, kuljetettavaksi toisille työmaille,
pelkistämistä ja jalostamista varten.

       *       *       *       *       *

Aluksi seurasi yhtiön suurta yritystä erinomainen menestys. Työt
onnistuivat ja ne joutuivat nopeasti, nopeammin kuin oli odotettu.
Mutta kun vastoinkäymiset alkoivat, olivat ne kylläkin vaikeat.

Rataosan Rovaniemi--Kemijärvi valmistuttua Jäkälä työnsi suuren
vapautuneen työläisjoukon osittain linjalle Kemijärvi--Sodankylä,
mutta suuremmaksi osaksi linjalle Töllevi--Kyrö, koska tarveaineiden
hankinta pohjoista tietä osottautui helpommaksi. Turhaan Johansson
kirkui telefooniin:

-- Eihän täällä asunnotkaan riitä! Sinä teet minusta hullun, Antti.

Jäkälä kysyi tyynellä tavallaan:

-- Kuinka niin?

-- Luuletko tätä ihmisen kestävän! Täällä on kylmäkin kuin ryssän
helvetissä.

-- Joutavuuksia. Täysi höyry päälle vaan.

-- Tulepas itse minun housuihini, sähähti Johansson.

-- Haluaisitko vaihtaa paikkaa, Pekka? kysyi Jäkälä nauraen ja soitti
kiinni vastausta odottamatta.

Työväestön lisääminen sai aikaan häiriöitä muonan kuljetuksessa.
Kapteeni Liirin laivat tulivat liian harvoin, oli pakko käyttää
hätävarastoja. Johansson huomautti siitä aikoinaan ja Jäkälä lupasi
lisätä vauhtia.

Mutta sitten, helmikuun 8 päivänä sattui onnettomuus. Jäämerellä
liikkui tavattomasti ajojäitä, jotka yleensäkin haittasivat kulkua
pimeän talven aikana. Kaksi Liirin muonalaivaa, jotka kulkivat
rinnakkain kuin sisaruspari, joutui kokonaisen jäävuorimeren
keskelle. Toinen meni pohjaan kuin kivi, veipä vielä kaksi miestäkin
mennessään, toinen sai vuodon ja pelastui hädin tuskin läheiseen
norjalaiseen satamaan.

Insinööri Kivimäen neliskulmainen naama venähti suorakaiteeksi, mutta
hän vaikeni; Grönberg, Töllevin varastoaseman päällikkö, säikähti
ja veivasi puhelinta puoli päivää; kumpikin oli jo tähän mennessä
arveluttavasta käyttänyt hätämuonavarastojaan.

Jäkälän määräys oli lyhyt, hillitty ja täsmällinen:

-- Vähentäkää annoksia. Tarkka kontrolli, ettei ruokaa tuhlata.
Puolentoista, mutta viimeistään kahden viikon kuluttua saapuvat uudet
laivat Petsamoon.

Ja Johanssonille hän soitti Rovaniemeltä:

-- Ota Kirkenesistä, minkä irti saat. Norjalaisten kaivosrata saa
palvella sinua.

-- Niiltä ei kyllä heru sillin päätäkään. Yksistään kateudenkin takia.

-- _Täytyy_ herua.

Kymmenen päivää kului, eikä laivoja saapunut. Työmiehet alkoivat
käydä tyytymättömiksi ja epämääräinen, aavistuksen tapainen pelko
sai toisia valtaansa. Mutta järjestysmiehet, jotka revolverit vyöllä
ja katse tiukkana kulkivat kämpästä kämppään, katkaisivat siihen
paikkaan kaikki valitusyritykset, ja tyytymättömien murina hiljeni
uhkaavaksi äänettömyydeksi.

Johansson sai kuin saikin hankituksi Kirkenesistä muonavaroja, jotka
jotenkuten riittivät Boris Glebin kaivoksen työväestölle. Töllevin
varastosta jaettiin vain ratamiehille, jotka tähän aikaan olivat
Nautsi-suvannolla, lähellä sitä paikkaa, missä entisaikaan Suomen,
Norjan ja Venäjän rajat yhtyivät. Mutta norjalaiset selittivät,
ettei heillä ollut itselläänkään mitään liikaa ja antoivat selvästi
ymmärtää, minkälaiseksi armontyöksi he katsoivat muonavarojen
luovutuksen.

Insinööri Kivimäki ei ollut puhunut sanaakaan, mutta ilmoitti
yhtäkkiä lyhyesti, että se juna, mikä nyt oli tulossa Tölleviin,
toi viimeiset muonavarat, mitkä hän katsoi voivansa varastostaan
lähettää. Grönberg ahdisti häntä turhaan ja liioitteli hätäänsä;
Kivimäki oli järkkymätön.

Helmikuun 18 ja 19 päivinä satoi lunta. Sitä satoi uskomattomasti,
suurina, raskaina höytyvinä, jotka peittivät kymmeniä senttiä paksuun
vaippaansa koko maailman. Mutta ilma pysyi kireänlaisena, lumi oli
kovin keveää ja aurat pyyhkivät sen radalta ilman vaivaa. Sitten
taivas kävi vihertäväksi ja korkeaksi ja pakkanen kiristyi. Mutta
21 p:nä se laski jälleen ja yhtäkkiä puhkesi hirmuinen lumimyrsky.
Taivaasta sitä ei tullut, mutta tuuli oli niin raju, että se kaatoi
metsän puita kuin ruokoja ja ajoi hienoa lumijauhoa valtaviin
kinoksiin. Tämä lumijauho ruoski kasvoja sellaisella voimalla, että
tuntui kuin olisi tuhat neulankärkeä painettu ihoon ja tuuli oli niin
raju, että sitä vastaan saattoi nojautua aivan viistoon. Työnteko
Nautsisuvannolla keskeytyi luonnon pakosta ja miehet sulkeutuivat
kämppiinsä; kaivoksella se sensijaan jatkui entiseen tapaan.

Jo toisena myrskypäivänä Jäkälä sai Norjasta sähkösanoman.
Muonalaivat olivat poikenneet norjalaiseen satamaan. Ne eivät
mitenkään uskaltaneet Jäämerelle, joka oli täynnä suuria ajojäitä ja
ärjyviä kuohuja.

Puhelinlinjat olivat poikki, Jäkälä ei enää päässyt Johanssonin
ja Kivimäen yhteyteen. Mutta Kyröön asti hän pääsi. Hän käski
viemään eteenpäin määräyksen, että ruoka-annoksia oli äärimmilleen
supistettava ja kuria kovennettava. Itse hän lupasi tulla "ylös" niin
pian kuin mahdollista.

Häntä kiellettiin lähtemästä.

-- Ette mitenkään nyt pääse, varottivat asiantuntijat.

-- _Täytyy_ päästä, kuului vastaus.

Puhelimitse hän järjesti kyydit, veti sudennahkaturkkinsa ylleen ja
ajoi sitten yötä päivää, revolverilla uhaten kyyditsijöitään, syöden
ja nukkuen reessä.

       *       *       *       *       *

Lumimyrsky kesti taukoamatta neljä päivää, viidentenä se yltyi, jos
mahdollista, vieläkin rajummaksi ja sitten, yöllä, se äkkiä lakkasi.

Heti se katkaisi puhelinlinjat. (Seikka, joka sittemmin vaikutti sen,
että korkeajännitysjohdon teräksisiä kannatinköysiä lujennettiin.)
Merkillistä kyllä yhteys säilyi viimeksi pisimmällä matkalla,
Nautsisuvannon ja Töllevin välillä. Sillä linjalla se katkesi vasta
toisena päivänä.

Insinööri Johansson valitsi viisitoista hyvää hiihtäjää ja ajoi
heidät Kolttakoski--Töllevin välille korjaamaan puhelinjohtoa. Se
osottautui kuitenkin varsin vaikeaksi tällaisessa jumalan ilmassa.
Lanka oli maassa pitkiä matkoja ja monesta paikasta, suuret puut
olivat kaatuessaan taittaneet pylväitäkin. Pahinta haittaa teki
kuitenkin pimeys ja kylmyys. Mutta yöllä, toista myrskypäivää vasten,
linja oli kuin olikin hetkisen kunnossa.

Johanssonin muonanhakumiehet palasivat Norjan puolelta puolikuolleina
kylmästä ja vaatteet ja parta paksun jääkerroksen peitossa. Heidän
kuormissaan oli ruokaa tuskin päiväksikään. Norjalaiset eivät voineet
hädänkään nimessä ruveta elättämään "kokonaista kansakuntaa", heillä
alkoi olla puute itselläänkin.

Juuri silloin telefoonimiehet ilmoittivat, että linja oli kunnossa.
Johansson soitti.

-- Halloo. Onko Grönberg?

-- Minä juuri.

-- Onko teillä yhteyttä muuanne?

-- On Nautsiin. Petsamon lanka on poikki.

-- Ja mitä kuuluu Nautsiin?

-- Työt on täytynyt keskeyttää ilman takia. Kaikki ruoka lopussa.
Insinööri Latva on sulkenut miehet kämppiin ja pannut vartiat
pitämään huolta siitä, että he eivät pääse laumoittumaan. Kaikki on
rauhallista, mutta mieliala alkaa painua.

-- Oletteko lähettänyt ruokaa sinne?

-- Millä keinoin, herran nimessä? Luuletteko junan nyt pääsevän
kymmentä metriä! Ja varastot ovat lopussa.

-- Kuulkaa. Te lähetätte heti paikalla kerrassaan kaikki jäännökset,
mitä varastoista on olemassa, Nautsiin. Juuri siellä on hätä käsissä,
tottakai sen ymmärrätte! Lumiaura kenties vielä jaksaa puhdistaa
radan, mutta myöhemmin se kyllä ei siihen enää pysty. Pankaa auraan
kolmekymmentä lapiomiestä ja juna heti perään.

-- Mutta jos se ei sittenkään käy?

-- Pankaa sitten kaikki hevosenne liikkeelle, mutta ruokaa on
lähetettävä Nautsiin, kuulitteko.

-- Mutta mitä me sitten itse syömme, jos myrsky kestää?

-- Onkikaa Töllevistä ahvenia... Prrr.

Grönberg oli heikonlainen, hätääntyvä mies, mutta hänellä oli apunaan
piirtäjä Kuusi, sama mies, joka aikoinaan oli ollut J. V. Laakson
konttorissa ja kuulunut kommunisteihin. Tämän hiljainen käytöstapa
muuttui kokonaan myrskyn aikana, ääni tunkeusi terävänä kuin
piiskan isku läpi vonkuvan tuiskun ja pakoitti vastahakoiset miehet
tottelemaan. Lumiaura syöksyi radalle veturin läähättäessä. Sitä
seurasi lyhyt, toisen veturin kiskoma juna, jossa oli ruokaa kahdeksi
päiväksi Nautsin miehistölle.

Mutta kun Grönberg yritti soittaa insinööri Latvalle, että juna oli
tulossa, oli linja poikki.

       *       *       *       *       *

Epäilemättä insinööri Latva vaistosi oikein, sulkiessaan työttömät
miehet kämppiin.

-- Pysykää siellä, pojat, ja maatkaa, maatkaa itsenne sulaksi kuin
Myllykylän mustalaiset. Ja pitäkää kämpät lämpiminä. Hätää ei ole
ollenkaan, huusi hän hyvätuulisena kierrellessään leirialueella.

Ainahan löytyi rikkaalla mielikuvituksella varustettuja henkilöitä,
jotka toimettomuuden vaikutuksesta liioittelivat vaaraa ja kylvivät
ympärilleen levottomuutta, kiihoittaen toisia mielettömiin
hankkeisiin. Laumoittuminen oli ensi kädessä ehkäistävä.
Järjestysmiehet kulkivat revolverit vyöllä valvomassa, että
määräyksiä noudatettiin.

Toinen myrskypäivä kului hitaasti. Kun puhelinyhteys oli katkennut,
ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa.

Kolmantena päivänä lähetettiin kaksikymmentä linjamiestä
tarpeellisine työkaluineen ja kenkäpuhelimella varustettuina
Tölleviä kohti. Iltapäivällä nämä ilmoittivat Niilijärveltä, että
johto oli siellä maassa varsin pitkältä ja poikki monesta kohden,
mutta että he saisivat sen korjatuksi jonkun tunnin kuluessa. Mutta
mikä tärkeämpää, he olivat yhteydessä junan kanssa, joka vuorokausi
sitten oli lähetetty Töllevistä, mutta jäänyt auttamattomasti kiinni
Porojärven eteläpuolelle noin 50 kilometrin päähän Nautsisuvannolta.
Junassa oli kenttäpuhelin, mutta yhteys Tölleviin oli poikki.

Insinööri Latva lähetti kaksikymmentä hevosmiestä lapioilla ja
kangilla varustettuina Porojärveä kohti. Ei saanut hätäillä. Kuormat
pieniä ja keveitä. Matkaan!

Mutta neljännen päivän iltaan mennessä eivät he vielä olleet
palanneet. Hiipivä nälkä ahdisti odottajia, se kävi yhä
kiusaavammaksi, yhä enemmän se alkoi herättää pelkoa ja levottomuutta.

Turhaan hyvätuulinen Latva kehuskeli:

-- Ei hätääkään, pojat. Ihminen kestää syömättä neljäkymmentä
vuorokautta, irlantilainen Mac Swiney kesti yli seitsemänkymmentä. Me
saamme ruokaa jo muutaman tunnin kuluttua.

Annokset olivat niin mitättömiä, että ne kiihoittivat, eivätkä
suinkaan tyydyttäneet. Useiden järjestysmiestenkin mieli masentui,
ja laumoittuminen, jota Latva oli yrittänyt estää, alkoi siten, että
miehet vaeltelivat kämpästä kämppään, tärkeällä asialla, katsomassa
veljeään, sukulaistaan, lainaamassa kirjaa.

Illalla palasivat linjamiehet. He eivät olleet saaneet linjaa
kuntoon; kun he korjasivat sen yhdestä kohden, niin myrsky katkaisi
sen toisaalta. Mutta he olivat olleet Töllevinkin kanssa yhteydessä
kenttäpuhelimellaan. He tiesivät, että junassa oli verrattain
vähäinen ruokavarasto ja että Töllevistä ei ollut enempää odottamista.

Silloin alkoivat tyytymättömien ajatukset saada varman suunnan. Jos
kerran juna oli jäänyt kiinni Nautsiin yrittäessään, jäisi se kiinni
myöskin Petsamon ja Töllevin välillä. Vaikka siis laivoja tulisikin
Petsamoon, ei tänne asti saataisi ruokaa mitenkään kulkemaan.
Ei ainakaan myrskyn kestäessä, ja jumala ties kuinka kauan sitä
jatkuisi. Ja entä myrskyn loputtua! Kestäisi varmaankin viikon,
ennenkuin rata saataisiin selväksi.

Ei, kyllä oli mieletöntä jäädä tänne kuolemaan. Miksei lähdetä pois,
Tölleviin ja sieltä Norjan puolelle? Oltaisiinhan silloin lähempänä
varastoja. Norjassa kyllä olisi muonaa.

-- Saakaapa nähdä, hevosmiehet eivät palaa. Kylläpä he olisivat
hulluja! He tietävät, ettei Töllevistä heru enempää. He syövät
vatsansa täyteen ja painavat Norjaa kohti. Mutta me jäämme tänne
kuolemaan.

Niin tyytymättömät uhosivat.

Silloin syntyi salahanke. Oli mahdotonta sanoa, kuka oli sen
alkuunpanija. Se tuntui liihoittelevan ilmassa ja iskeytyi samaan
aikaan varmaankin sataan päähän.

Mutta sen kypsymisen huomasi kyllä. Miehet eivät enää pysyneet
kämpissä. He seisoskelivat ryhmissä jutellen keskenään, välittämättä
tuiskusta, jonka pahimmalta raivolta kämppien nurkat heitä
suojelivat. Toiset järjestysmiehet olivat niin masentuneina itsekin,
että he suhtautuivat kaikkeen välinpitämättömästi. Toiset koettivat
ärhennellä, mutta se ei paljoa auttanut. Pitihän miesten toki päästä
ulos! Tokihan sai käydä kuulemassa, joko hevosmiehet olivat palanneet!

Vihdoin eräässä kämpässä syntyi riita järjestysmiehen ja erään
kookkaan, mustakulmaisen jätkän välillä. Järjestysmies komenteli ja
vaati miehiä täyttämään tehtävänsä; silloin jätkä murahti:

-- Älä jumalauta jeessustele!

-- Suu kiinni!

-- Pidä itse, saatana, taikka annan pään kätehesi, karjasi jätkä
odottamattoman raivon vallassa ja lyödä jysäytti nyrkillään
järjestysmiestä vasten naamaa. Tämä sieppasi revolverin, laukaisi
kerran kattoon ja alkoi ärjyä.

Mutta silloin olivat hänessä kiinni kymmenet kädet. Vai vielä tässä
ihmisiä ampumaan! Ilmankin oli nälällä kiusattu henkitoreisiin!

Järjestysmies heitettiin kämpästä ulos. Mutta laukaus oli
kuulunut läpi tuulen ulvonnan. Miehiä kasaantui suureen ryhmään.
Järjestysmiehet eivät enää voineet heitä hallita ja Latva kielsi
jyrkästi ampumasta.

-- Malttakaahan pojat. Revolverimiehet kyllä tappavat meidät, kun
ruoka käy niin vähiin, ettei heille itselleenkään enää riitä.
Lähdetään pois. Olette mielettömiä, jos jäätte tänne kuolemaan,
huusivat kiihottajat.

Yhtäkkiä syöksyi lauma miehiä tallirivien luo. Toiset seurasivat
esimerkkiä. Nälkäiset hevoset valjastettiin tulisella kiireellä.
Miehiä heittäytyi rekiin. Paikoista tapeltiin verissä päin, viuhuvan
tuiskun ja tuulen keskellä.

-- Ette saa ampua! kuului Latvan voimakas ääni. -- Jos olisi päivä,
niin sitten, mutta nyt on yö, he lähtevät kuitenkin, syöksyvät
metsiin ja kuolevat sinne, jos hätyytätte heitä. Ette voi pimeässä
pitää järjestystä.

Mutta leirialue oli laaja, kämppiä oli vielä kilometrinkin päässä.
Laukaukset pamahtelivat, kuului huutoa ja uikutusta. Tuuli ulvoi.
Lumi ruoski kasvoja. Pillastuneita hevosia syöksyi tietä pitkin
kiskoen perässään rekiä, joissa ihmiset yhä tappelivat paikoista.

Mutta ne, jotka eivät olleet mahtuneet rekiin, taikka putoilleet
tielle taistellessaan, ne tulivat mielettömiksi kauhusta. He luulivat
jääneensä yksin erämaahan, lumen ja tuiskun keskelle kuolemaan. Mistä
he enää saisivat ruokaa, kuka heistä pitäisi huolta? Toiset olivat
kaikki lähteneet.

Silmittöminä kauhusta he ponnistelivat hevosmiesten jälkeen, ensin
yksitellen, harvassa jonossa, sitten matkan varrella ryhmittyen
viisi-kuusimiehisiin joukkoihin. Leirialueelle ei jäänyt muita kuin
insinöörejä, työnjohtajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia.

Melu hälveni vähitellen. Kuului vain tuulen synkkä ulvonta.

       *       *       *       *       *

Kolttakosken kaivoksilla työt jatkuivat säännöllisesti.

-- Älkää huoliko heittäytyä toimettomiksi, pojat, koetti Johansson
innostaa työmiehiään. -- Ettehän te kuitenkaan mahda mitään. Mutta
ikävä teidän tulee ja enemmän nälkä, jos rupeatte vetelehtimään.
Vannon, että kaikki, mitä hyväksenne voidaan tehdä, se myöskin
tehdään.

Mutta Johansson itse ei saanut ollenkaan nukkua näinä vaikeina
aikoina. Yhtä mittaa juoksi hänen luonaan insinöörejä ja
työnjohtajia. Työmiehet alkoivat olla tyytymättömiä ja nurista.
Hänen piti olla joka paikassa rohkaisemassa, kiihoittamassa,
laskettelemassa sukkeluuksia, näyttämässä iloista naamaa. Vuoteeseen
hän ei yrittänytkään mennä, vaan torkkui työhuoneensa sohvalla,
milloin ei ryypiskellyt väkevää teetä unensa poistamiseksi.

Milloin vaan telefoonijohto oli kunnossa, soitti rouva Jäkälä
hänelle monta kertaa päivässä, kutsui Koskilinnaan ja kyseli
kuulumisia. Mutta Johansson ei voinut muuta kuin rohkaista häntä ja
lähettää miehiä linjalle korjaamaan puhelinlankoja, jotka myrsky
yhä uudestaan ja uudestaan viskasi maahan. Siinä sai nyt Aune rouva
itsepäisyydestään! Olisi mennyt etelään, kuten Antti oli ehdottanut.
Täällä oli muka viihtyisämpää, hänelle, hennolle naiselle! Talvi
oli ihana ja erämaan rauha lumoava! No niin, mutta nyt hän sai
nähdä millaista se talven ihanuus oli... Vaikka Johansson kiitti
tietysti sydämestään, että oli saanut tänne yksinäisyyteen sellaisen
seuratoverin.

Turhaan Johansson yritti Norjan puolelta lisää muonavaroja. Jäämeri
oli sellaisessa raivossa, että norjalaiset käsittivät omienkin
muonalaivojensa viipyvän ja alkoivat jo katua, että olivat antaneet
senkään vertaa. Työ sujui kuitenkin keskeytymättä neljä päivää;
viidentenä, viimeisenä myrskypäivänä miehet lopettivat työnsä ja
nurina muuttui uhkaavaksi.

Taajoja työläisparvia liikkui levottomina tuiskussa. Johansson
kutsutti heidät koolle suojaiseen paikkaan, voima-aseman avaraan
pihaan.

-- Mitä te nyt aiotte? Miksi jätitte työnne? hän kysyi.

-- Kuinka me olisimme jaksaneet nälkäisinä työskennellä!

-- No niin, sen voin ymmärtää. Mutta miksi ette sitten makaa
kämpissänne kaikessa rauhassa? Miksi liikutte tuiskussa? Tiedättehän,
että ihminen kylmässä kuluttaa paljon enemmän ravintoa kuin
lämpimässä.

-- Me lähdemme Norjaan.

-- Ja entä sitten! Tiedättehän, että olen kuljettanut nenänne eteen
kaiken, mitä sieltä lähtee.

-- No ei sitä Petsamostakaan käsin lähde. Jos johonkin ruokaa tulee,
niin tulee sitä Kirkenesiin. Ja me tahdomme olla siellä silloin.

-- Kerjäämässäkö norjalaisilta? Ei se käy laatuun, pojat. Minähän
tuotan tänne jokaisen palukan, mikä sieltä liikenee. Pysykää
toki alallanne. Johan te teette naurunalaisiksi ennen kaikkea
itsenne, kansallisuutenne, suomalaisten maineen, joka kiittää teitä
maailman kärsivällisimmäksi kansaksi. Te teette järjestyksen pidon
Kolttakosken kaivoksilla norjalaisten ivan esineeksi. Tähän asti ovat
he katselleet menestystämme viheriäisinä kateudesta. Ajatelkaa, mitä
he sanovat, jos te satalukuisina menette kerjäämään yösijaa heidän
kämpistään ja taloistaan ja ruokaa heidän kupeistaan. Muistakaa,
pojat, että isämme ovat tämän maan edestä uhranneet verensä ja
henkensä ja kärsineet paljon kovempaa vilua ja nälkää kuin teistä
kukaan. Ja tämäkin työ, jota nyt teemme, tarkoittaa isänmaan onnea.
Sekin vaatii kestävyyttä, tarmoa, kärsivällisyyttä... Ei, veikkoset!
Te menette kauniisti kämppiinne ja panette maata. Katsokaapa minun
vatsaani. (Hän aukaisi lyhyet turkkinsa, veti vatsansa sisään ja
puristi tavattoman hoikan ruumiinsa miltei kämmeniensä väliin.) Se
on niin selkärangassa kiinni, ettei sitä saa irti kalasopallakaan.
Luuletteko, että syön enempää kuin tekään. Mutta oletteko nähneet
naamaani surkeana? Kas niin, kämppiin pojat! Mitä hyväksenne tehdä
voidaan, se tehdään.

Niin suuri vaikutus oli tällä miehellä ja niin työmiesten suosima
hän oli, että häntä nytkin toteltiin. Sekavaa murinaa tosin kuului,
mutta joukko hajaantui kuitenkin ja miehet astuskelivat härkäpäisellä
hitaudella asuntoihinsa.

Insinööri itse oli niin uupunut, että hän pakostakin heittäysi
puusohvalleen, kun jännitys oli ohi. Mutta ei ollut aikaa levähtää.
Masuuneja ei voinut jättää ilman muuta kylmenemään, sähkölaitos vaati
hoitajansa, jos mieli saada valoa, kaivoksella oli järjestämistä ja
miehiä oli lähetettävä korjaamaan puhelinjohtoa, jonka tänään ihan
mielettömänä raivonnut myrsky oli taaskin katkaissut.

Hän jakeli käskyjä insinööreilleen ja työnjohtajilleen. Hän keräsi
vapaaehtoisia sellaisiin töihin, joita ei mitenkään voitu keskeyttää.
Hän juoksi voima-asemalla, kierteli kaivoksella, tarkasti valimot,
rautasulattimot, teräsuunit. Hän tunsi askeltensa horjuvan ja päätään
oudosti pakottavan, mutta hän puri hampaitaan ja jatkoi työtään.

Kuuden aikana alkoi myrsky heikentyä. Se lakkasi nopeasti. Jo
seitsemältä oli taivas sees, pakkanen kiristyi kiristymistään ja
kuu loisti kirkkaana, heittäen sinertäviä varjojaan aaltoilevien
tunturipengermäin notkoihin.

Johansson koetti soittaa Tölleviin, mutta ei päässyt; linjamiehet
eivät vielä olleet ehtineet korjata johtoa. Sitten hän lysähti
tuolille lopen uupuneena. Hän hieroi kirveltäviä, verestäviä silmiään
ja mietti vielä kerran, mitä voisi tehdä. Mutta muuta ei ollut
tehtävissä kuin odottaa. "No, musta Pekka, luulenpa hitto soikoon,
että nyt voit nukahtaa kerrankin", mutisi hän itsekseen. Samalla hän
tunsi olevansa omituisesti hyvillään siitä, että kuitenkin oli saanut
työläiset tottelemaan.

Silloin kulkuset kulahtivat; kuului jalaksen narinaa; joku ajoi
pihaan.

Johansson raotti uutimia. Kuun kirkkaassa hohteessa hän tunsi Aune
rouvan ja heti hänen väsymyksensä oli kuin pois pyyhkäisty. Avopäin
hän syöksyi portaille.

-- Mutta oletko mieletön, Aune! Kuinka sinä olet päässyt tänne?
Hevosesi on varmaankin sukeltanut hangessa.

-- Tie on paremmassa kunnossa kuin luuletkaan, se on niin metsän
sisällä. Tietysti kinoksia. Mutta myrsky on pusertanut ne niin
lujiksi, ettei hevonen kovinkaan vajoa. Puolessatoista tunnissa
ajoimme koko matkan. Olihan se kaksi kertaa kauemmin kuin
tavallisesti. Mutta voi, kuinka siellä oli ihanaa, kuinka metsä oli
kaunis!... Mitä sinulle kuuluu, Pekka?

-- Unettomia öitä kuin ensi kertaa rakastuneelle. Vähän modernia
väsymystä. Ja huono omatunto.

-- Omatunto? Miksi niin?

-- Ritarillisuuden puutteesta esimieheni rouvaa kohtaan. Olen
jättänyt hänet rajumyrskylle alttiiksi.

-- Jonka korjaat heti, niin. Sinä istut rekeen ja tulet meille.
Tahdotko?

-- Tahdonko! Luulen, että se on väärä sana ja huonoa kieltäkin.
Minä en tahdo muuta kuin pihvin, joka on suurempi kuin kesähattusi.
Pelkäänpä tosiaan, että olen liika väsyksissä.

-- Mutta nuku, hyvä ystävä. Nuku reessä turkeissasi, nuku sohvalla
sillä aikaa kuin katan pöydän. Ja nuku vaikka syödessäsi, minä en
aio sanallakaan sinua häiritä. Mutta mukaan sinun täytyy tulla, jos
suinkin joudat. Sinä laiminlyöt itsesi ihan liikaa.

Johansson mietti hetkisen; hänellä ei todellakaan ollut nyt erikoista
kiirettä; ensi kertaa pitkästä aikaa. Hän ilmoitti insinööri Blomille
matkastaan ja määräsi hänet sijaisekseen. Sitten sukelsi hän
valtaviin turkkeihinsa ja oli tuossa tuokiossa Aune rouvan vieressä.

-- Pekka, mitenkä luulet Antin nyt voivan? Missä hän ollee? Mitä
miettinee?

-- Hänkö? Istuu tietysti Rovaniemellä ja lisää puita pesään. Ja
miettii piippu hampaissa, mitä tyhmyyksiä me täällä teemme.

-- Mutta jos hän on lähtenyt tänne.

-- Eihän toki. Luonnon voimille ei edes hänkään mitään mahda.

-- Hänkään. Sinä sanoit sen niin omituisesti. Sinäkin tunnustat hänen
voimansa.

-- Tunnustan kyllä.

Syntyi hiljaisuus. Aune rouva katseli tunturia, joka mahtavana, kuun
kirkkaasti valaisemana piirtyi tummaa taivasta vasten kuin hiljaisen
erämaan mykkä valtias. Sitten hän sanoi hiljaisella, värähtävällä
äänellä:

-- Niin, Antti... Hän on kuin tuo tunturi, lumen, jään ja kiven
peittämä... Mutta syvällä, ihan sisimmässä on tulta ja kultaa...

Pekka loi häneen omituisen syrjäsilmäyksen, mutta vaikeni. He
vaikenivat molemmat kauan aikaa. Vihdoin Aune rouva sanoi:

-- Ei, nyt en häiritse sinua enää. Saat nukkua. Kun he saapuivat
perille, heräsi Pekka tosiaankin jonkunlaisesta horroksesta. Hänen
päänsä oli raskas ja puistatukset kiitivät läpi ruumiin; varmaankin
hän oli kaivoksella vilustunut.

-- Kylläpä olet kurjan näköinen, Pekka. Silmäsi verestävät ja
ihan vapiset. Minäpä tuon filtin ympärillesi, sanoi Aune rouva
istuttaessaan Pekan mukavaan korituoliin.

-- Ei minun kuitenkaan olisi pitänyt lähteä, vastasi toinen
harvinaisen masennuksissa.

-- Tahdotko konjakkia? Antti on antanut sitä minulle kylmän varalta.

-- Kyllä, kiitos. Ehkä tosiaankin olen sen tarpeessa nyt.

Aune rouva kietoi hänet filttiin hellästi kuin oman poikansa,
toimitti tulta pesään ja toi konjakkikarahvin pöydälle.

-- Pekka parka, kylläpä olet laihtunutkin.

-- Älä sinä nyt hemmottele minua niin kovasti. Ilmankin minua
hävettää väsymykseni.

Konjakki meni tavattomasti hänen päähänsä ja nosti punan hänen
poskipäilleen. Hänen silmänsä kiiluivat oudosti kuin kuumesairaan.
Pitkän aikaa istuivat he aivan ääneti, kuunnellen tulen räiskymistä
uunissa, Aune rouvan mieli teki kysellä kuulumisia kaivokselta ja
radalta, mutta hän hillitsi itsensä ja antoi Pekan istua mietteissään.

"Kylläpä olin mieletön kun lähdin", ajatteli Pekka moneen kertaan.
Hänen oli vaikea olla. Äänettömyyskin häntä kiusasi.

Siinäpä oli hänen viulunsakin! Harvoin jouti hän sitä nykyään
soittamaan. Se oli täällä Aunen luona, joka toisinaan ikävöi sen
säveliä. Täälläpä sen paikka olikin; kaivoksella olisi sen ääni
kokonaan hukkunut työn pauhuun.

Pekka otti viulunsa ja näppäili sen kieliä. Sitten hän yritti soittaa
jotakin, mutta se ei tyydyttänyt häntä ollenkaan. Hän keijahutti
kaarta yli kielikon tuskastuneena; ruma epäsointu syntyi; hän laski
pois viulun ja huomasi käsiensä vavahtelevan. Pitkän aikaa tuijotteli
hän maahan, nieli pari kertaa kuin olisi jotakin kohonnut kurkkuun.
Sitten hän pakotti itsensä iloisen näköiseksi ja naurahti:

-- Kaikkia sitä tässä vielä yrittää!

Mutta hän ei saanut katsotuksi Auneen, joka tarkasteli häntä
osanottavainen ja hämmentynyt ilme kasvoillaan, eikä sanonut mitään.

-- -- --

Myöhemmin soi puhelin. Insinööri Johanssonia kysyttiin. Hän hoippui
vastaamaan.

Insinööri Blom ilmoitti, että vahtimiehistö napisi. Se ei tahtonut
nälkäisenä seisoa pakkasessa, kun toiset makasivat. Hän oli pulassa.

-- Koettakaa pitää heitä kurissa. Minä tulen niin pian kuin ehdin,
vastasi Johansson katkeralla, väsyneellä äänellä.

Mutta silloin syöksyi Aune rouva miltei hänen kaulaansa. Kiihtyneenä
hän hyväili hänen hartioitaan ja sanoi yhä uudestaan:

-- Sinä et saa lähteä, Pekka! Minä en päästä sinua! Sinähän olet
sairas väsymyksestä. En päästä sinua, kuuletko, en vaikka mitä
tekisit. Jopa sitten on, elleivät he tule hetkeäkään aikaan ilman
sinua!

-- Älähän, Aune hyvä. Mentävä minun on kuitenkin. Silloin Aune rouva
soitti kiivaasti:

-- Halloo. Onko Blom? Teidän on tultava toimeen ilman Johanssonia.
Hän on liian uupunut. Olette vastuussa hänen elämästään, ellette nyt
jätä häntä rauhaan. Eihän hänkään ole mikään jumala, tottakai voitte
tehdä saman kuin hänkin!

-- -- --

-- No niin. Toivon sitä. Koettakaa parhaanne. Hyvästi.

Pekka tyhjensi lasinsa eräänlaisen raivon vallassa. Hän istui maahan
tuijottaen ja hänen otsallaan oli pilvi.

-- Tuosta en pidä ollenkaan, Aune. Minä lähden kuitenkin. Anna
valjastaa hevonen.

Aune rouva vastasi liikutettuna, silmät kosteina.

-- Mutta Pekka! Kyytimieskin on jo mennyt torpalleen. Ethän sinä
lähde, sinä et saa lähteä! Tottele toki minua. Minä annan laittaa
vuoteen sohvalle ja sinä jäät kauniisti nukkumaan. Lähdet aamulla
varhain.

Ja Aune rouva istuutui hänen viereensä, otti hänen kätensä, silitti
sitä hellästi ja hiljaa. Ja ihan yhtäkkiä Pekka antoi perään, jäi
äänettömänä istumaan ja suloinen, lämmin onnen tunne sai hänet
valtaansa.

-- Kuinka heikko sinä olet, kätesi vavahtelee, puheli Aune hiljaa.

Taas eräänlainen tyytymättömyyden väre ilmaantui Pekan kasvoille.
Taas palautui hänen mieleensä: "miksi lähdinkään, kun tiesin olevani
uupunut". Mutta sitten hän alkoi puhua kiihkeästi ja katkonaisesti.
Varmaankin konjakki oli häneen vaikuttanut.

-- Kylläpä nyt säälit minua... Kylläpä käteni on heikko... Mutta sinä
et ollenkaan tiedä, mitä merkitset minulle... Mitä osaa näyttelet
elämässäni, Amerikasta saakka... Heikko... Mutta olenko viitannut
sanallakaan, ilmeelläkään!... Vai luuletko, että on leikkiä hyppiä
rinnallasi yhtä jalkaa kuin klovni!... Jaksan minä puristaakin. (Hän
puristi Aunen käsiä kapeilla, kuumeisilla sormillaan.) Sinä et päästä
minua... Et päästä minua... (Hän kohoutui äkkiä pystympään, veri
pakeni poskilta, ja silmät hehkuivat.) Mutta jos minä en nyt päästä
sinua... kerran! Jos en päästä sinua, tulkoon vaikka mitä. Vaikka
kuolema! Oi Aune!

Hän oli hirveästi kiihoittunut; hänen äänensäkin sai ihan toisen,
tukahtuneen sävyn. Odottamattomalla voimalla hän kiskaisi Aune rouvan
rintaansa vasten, syleili häntä vavahtelevin käsivarsin, suuteli
häntä.

-- Kuinka ihana sinä olet, Aune... Kuinka minä rakastan sinua, kuinka
rakastan sinua, kähisi hän rajusti huohottaen.

Aune rouva joutui oudon huumauksen valtaan. Hän tunsi hehkuvan
huuliparin suutelevan silmiään, suutaan, otsaansa. Hän tunsi niiden
kulkevan kuin polttavan virran kaulalleen, povelleen. Suloinen
ahdistus salpasi hänen hengityksensä. Hän ummisti silmänsä, ei
tiennyt enää ympäristöstään, tunsi vajoavansa kuin maan alle...

Mutta sitten näki hän kuin ilmestyksenä jättiläisen. Antin rautaiset
kasvot, Antin järkkymätön tahto, Antin silmien väistymätön kirkkaus
uhkasivat häntä kuin kummitus. Kuolon kalpeana kasvoiltaan hän
riuhtaisi itsensä irti, seisoi huohottaen kuin teatterinainen ja
kirkaisi kuin hengen hädässä yhden ainoan sanan:

-- Antti!

Pekka istui kyyryssä, kokoon lysähtäneenä ja tuijotti Aunea
pistävin silmin. Sitten, yhtäkkiä, kuvaamattoman, häpeänsekaisen
kärsimättömyyden vallassa hän tarttui karahviin, joi monta lasia
peräkkäin. Hänen päänsä valahti rinnalle, eikä hän saanut nostetuksi
katsettaan.

Mutta Aune rouva riensi huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen,
nyyhkyttäen sydämensä pohjasta ja yhä uudestaan toistaen miehensä
nimeä.

-- Antti, Antti, Antti, Antti!

Hän luuli menehtyvänsä mielipahaan, jonka syytä hän ei ymmärtänyt.
Eipä hän edes ollut loukkaantunut.

Sitten kuului outo rasahdus ja valittava, vingahtava äännähdys. Hän
säikähti, syöksyi ovelle. Aikoiko Pekka lähteä? Hän painoi korvansa
ovea vasten, mutta ei kuulunut muuta kuin raskasta hengitystä. Mutta
avata hän ei uskaltanut.

Hän astui akkunan ääreen ja painoi otsansa ruutua vasten. Kuu
loisti; valtavat kinokset kiiluivat timanteissa; metsä nukkui kuin
kivettyneenä lumivaippaansa.

Taas omituinen, suloinen ahdistus painoi häntä. Kylläpä Pekka oli
sairas tänään... Kuinka toisenlainen hän oli kuin Antti, raju...
Vieläkin hänen huuliensa jälki poltti... Yhtäkkiä Aune rouva tuli
ajatelleeksi, kuinka nyt olisi, jos hän ei olisi riistäytynyt
irti, vaan antautunut siihen hurmioon, joka oli vetänyt häntä kuin
syvyyksiin. Lämmin väristys kiiti hänen ruumiinsa läpi ja hän tunsi
poskiensa karahtavan punaisiksi.

Kylläpä salissa oli hiljaista. Hän raotti varovasti ovea. Viulu oli
matolla kaula katkaistuna; se se siis oli rasahtanut. Pekka nukkui
syvässä unessa, pää veltosti rintaa vasten.

Aune rouva haki tyynyn hänen päänsä alle, nosti hänen jalkansa
toiselle tuolille ja kietoi filtin hänen ympärilleen. Kylläpä hän
nukkui raskaasti... Kuinka punaiset hänen huulensa olivat. Ne olivat
kuin zinoberiviiru vahankalpeilla kasvoilla. Aune rouva katseli häntä
kauan aikaa. Niin suurestiko Pekka rakasti häntä yhä... Kaunis Pekka
oli! Kuinka hänen tummat hiuksensa loistivat ja ikäänkuin lainehtivat
alas otsalle... Taas Aune rouvaa lämmitti omituisesti. Kevytmielinen
loiste hiipi hänen puoleksi sulkeutuneisiin silmiinsä. Yhtäkkiä
hän kumartui ja suuteli keveästi Pekan huulia. Sitten hän riensi
kuin pahantekijä omaan huoneeseensa, väänsi oven lukkoon ja painoi
sykkivää sydäntään polttavin käsin, silmien auetessa oudon suuriksi
ja miettiviksi.

       *       *       *       *       *

Viidennen päivän iltana, kymmenen aikana, kun myrsky oli jo
täydellisesti lakannut, alkoi Nautsisuvannon miehiä saapua Tölleviin.
He ajoivat nälästä ja väsymyksestä hoippuvin hevosin, jäsenet
kankeina ja huulet sinisinä kylmästä. Heitä tuli kuorma kuorman
jälkeen, monen tunnin aikana. Toiset olivat palelluttaneet jalkansa,
toiset kätensä, muutamilla oli nenä ja poskipäät aivan valkeina.

Matkalla olivat Latvan muonanhakijat tulleet heitä vastaan. He olivat
purkaneet heidän kuormansa, riistäneet ruokavarat, ahmineet vatsansa
täydeltä -- raaka lihakin oli heille kelvannut -- ja käännyttäneet
muonanhakijat mukaansa. Toiset olivat koonneet säilykerasioita
leipäpalasia ja juustonkimpaleita laukkuihinsa. He olivat toivoneet
pääsevänsä junaan, joka Porojärvellä oli jäänyt kinokseen. Mutta
siinä he erehtyivät. Juna ja lumiaura oli saatu peräytetyksi takaisin
Tölleviin. Silloin ei heidän auttanut muu kuin hevosilla jatkaa
matkaa.

Heidän jäljessään ponnistelivat jalkamiehet. Näistä usea uupui
tuiskuun, toiset paleltuivat, toiset pääsivät taloihin ja kolttain
majoihin. Lukuisia tuli Salmijärvelle saakka, ponnisteltuaan
kinoksissa koko tuon 70 kilometriä pitkän matkan.

Edellä kulkevat hevosmiehet poikkesivat niinikään ensin Salmijärven
taloihin. Mutta nämä olivat miltei tyhjiä. Jo aikoja sitten
Töllevin miehet olivat kiskoneet isänniltä kaiken, mikä suinkin oli
otettavissa, niin että nämä kärsivät itsekin nälkää. Mutta hevoset
saivat heiniä. Salmijärvelle he eivät kuitenkaan tahtoneet jäädä.
Heitä elähytti hätäänjoutuneille ominainen toivo, he luulivat
Töllevissä olevan paratiisin. Ja uskollisesti kuin lampaat jälempänä
tulevat seurasivat etumaisten esimerkkiä. Kaikki he poikkesivat
Salmijärvelle, syöttivät hevosiaan, lämmittelivät ja jatkoivat sitten
matkaa. Menettelyynsä oli heillä sitäpaitsi toinenkin syy: heidän
reissään oli paleltuneita, jotka huusivat apua, ja lääkäri oli
Töllevissä samoin kuin sairasparakitkin.

Hätääntyvä Grönberg oli jo ensimmäisten kuormain saapuessa joutunut
suunniltaan. Minne hän majoittaisi nämä miehet, jotka vaativat
yösijaa, mistä hän saisi heille ruokaa? Hän käski heitä viemään
hevosia talleihin niin paljon kuin oli tilaa ja kehoitti miehiä
pysymään tyynesti kämpissä. Mutta hän arvasi, että pakolaisia oli
tulviva yhä ja yhä. Hän syöksyi työnjohtajiensa asuntoon; näistä
kolme ryypiskeli; silloin hän otti pari vahvaa naukkua ja sortui
sitten juomaan koko loppuyöksi.

Mutta silloin Kuusi, J. V. Laakson vanha piirtäjä, osoitti, mitä hän
oli miehiään.

-- Me tahdomme ruokaa, huusivat pakolaiset.

-- Vastahan ryöstitte kuormat tiellä, vastasi hän.

-- Ei se riitä, siitä saivat vain muutamat.

-- Ruokaa ei ole.

-- Sitten me lähdemme Boris Glebiin.

-- Menkää, siellä ei ole leivän palaa.

-- Mutta me pääsemme Kirkenesiin.

-- Ja mitä luulette sieltä lähtevän? Kolttakosken miehet ovat
ottaneet kaikki. Ja sentään he ovat nälässä, kuten tekin.

Silloin kauhu valtasi pakolaiset ja he vaikenivat.

Mutta Kuusi osoitti heille tyhjiä varastovajoja. Hän löysi neljä
rautakamiinaa eräästä varastosta, hän osoitti miehille lautoja, hän
kannatti heiniä ja teetätti makuulavoja. Savua tuli kyllä vajoihin,
mutta pakkanen ei päässyt puremaan ja miehet olivat tyytyväisiä.
Kunpa vain olisi ollut ruokaa!

Mutta pakolaisia tulvi yhä ja yhä. Vajat täyttyivät, kaikki
Töllevin työläisasunnot täyttyivät viimeistä sijaa myöten, yksinpä
sairasparakeissakin oli sekaisin terveitä ja sairaita.

-- Menkää takaisin Salmijärvelle, karjui Kuusi. Mutta ei, sinne he
eivät tahtoneet. Ei hengen uhallakaan olisi saatu heitä eroamaan
pääjoukosta.

-- Siellä ei ole mitään. Ennen kuolemme tähän, kuin käännymme
takaisin pakkaseen.

He tekivät suuria nuotioita pihaan ja värjöttivät siinä, kantaen
heiniä lumelle. Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä enemmän synkkä
raivo sai heidät valtaansa.

       *       *       *       *       *

Kello puoli kaksi yöllä kuului jalasten narinaa ja muuan reki pyrki
pihaan. Väkeä oli sen tiellä. Susiturkkeihin upotettu mies äännähti
jotakin hillitysti, mutta terävästi; ruoska vingahti, musta hevonen,
jonka kupeille sakka oli jäätynyt kuin pitsiröyhelys, karkasi kahta
jalkaa ja työläiset väistivät kaatuillen kahden puolen. Vasta kun
turkkiin kääriytynyt mies nousi reestä, tunnettiin hänet insinööri
Jäkäläksi.

-- Missä Grönberg? kysyi hän lyhyesti Kuuselta, joka ihmeissään
riensi häntä vastaan.

-- Hän ei ole sisällä tällä haavaa, kuului epäröivä vastaus.

-- Missä sitten?

-- Työnjohtajien asunnossa, luullakseni.

-- Ettekö tienneet, että olin tulossa?

-- Emme ollenkaan.

-- Niin, johdot ovat poikki. Kyrön ja Nautsin välillä ei ole ollut
yhteyttä koko myrskyn aikana... Hakekaa Grönberg.

Kun Grönberg vavisten ja tukkihumalassa hoippui konttorihuoneeseen,
istui Jäkälä pöydän takana kasvot kylmästä pöhöttyneinä, tukka
sekaisin ja kiillottomana ja harmaat, terävät silmät sameina ja
verestävinä. Grönberg ei uskaltanut nostaa katsettaan maasta.

Seurasi tuokio äänettömyyttä. Terävä ryppy kulmainsa välissä Jäkälä
katseli Töllevin varastopäällikköä. Sitten syöksähti tumma puna hänen
poskilleen, nyrkki jysähti pöytään ja hän ärjäisi:

-- Menkää ulos!

Sitten Jäkälä kutsutti luokseen työnjohtajat ja järjestysmiehet.

Neljännestunnin kuluttua pihamaalla parveilevat työläiset huomasivat,
että työnjohtajat riensivät talleihin ja alkoivat valjastaa hevosia.
Hetkistä myöhemmin Jäkälä ilmestyi avopäin kirkkaasti valaistuille
portaille.

-- Pystyyn joka mies! Nyt ne vievät meiltä hevoset, ne perkeleet! Ne
ajavat pois ja jättävät meidät tänne, huusi muuan leveäharteinen,
tavattoman roteva mies.

Silloin Jäkälä alkoi puhua.

-- Siinä on itse pääpiru! sähähti äskeinen mies, ennenkuin hän oli
päässyt alkuunkaan, mutta Jäkälä ei ollut sitä kuulevinaan.

-- Sensijaan että olisitte pysyneet Nautsissa lämpimissä kämpissänne,
te olette syöksyneet tänne kuin mielettömät, alkoi hän selvällä,
mutta erittäin rauhallisella äänellä. -- En ole ikinä nähnyt
epätoverillisempaa joukkoa. Te otitte hevoset ja pelästytitte
toverinne. Nyt on heistä kymmeniä, ellei satoja hautaantunut hankeen.
Te ryöstitte heille lähetetyt muonavarat. Sieltä, missä teitä ei
vaivannut muu kuin alkava nälkä, te raukkamaisesti karkasitte tänne,
jossa ei ole mitään.

Silloin karkasi äskeinen roteva mies portaita ylös ja häristi
valtavaa nyrkkiään insinööri Jäkälän kasvojen edessä.

-- Älä kolita nokkaasi, saatana! Veljeltäni on molemmat jalat polviin
asti jäässä. Se on sinun syytäsi!

Katsahtamattakaan kiihkoilijaan insinööri Jäkälä suuntasi
kämmensyrjällään hänen leukansa alle salaman nopean
djiu-djitsu-lyönnin. Surkeasti uikahtaen mies suistui hankeen ja jäi
liikkumattomana makaamaan, mutta insinööri jatkoi keskeyttämättä,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Kehoitan teitä rauhallisesti kuuntelemaan sanojani. Katsokaa
ympärillenne! Niin pian kuin syntyy levottomuutta, alkaa paukkua;
enemmän kuin viisikymmentä pistoolia on suunnattuna teihin.

Synkän näköisinä työläiset vilkuivat ympärilleen ja hätkähtivät.
Kirkkaassa kuutamossa he huomasivat, että järjestysmiesten ketju oli
piirittänyt heidät. Nämä seisoivat liikkumattomina noin viidentoista
tai kahdenkymmenen askeleen päässä, joka taholla, vyötäisiin saakka
lumessa, revolveri kummassakin kädessä.

Insinööri Jäkälä jatkoi:

-- Valjastutan hevosenne. Niillä lähtee osa teistä etsimään tielle
uupuneita tovereita. Toisen osan määrään lumiauran matkaan luomaan
tietä auki Petsamoon. Kolmas osa jää tänne, mutta käy heti levolle,
ainoastaan kamiinan lämmittäjät valvovat. Mutta ennen sitä tutkitaan
kaikkien eväslaukut. Tiedän, että niissä on ruokaa, jonka tänne
tullessanne ryöstitte. Kaikki se ruoka jaetaan niille, jotka nyt heti
lähtevät työhön. Ne, jotka jäävät lepäämään, eivät saa mitään.

Hän oli tarkoituksellisesti kauan aikaa ääneti ja tarkasteli joukkoa
terävin silmin. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei jalan muuttoa. Sitten
hän jatkoi paljoa ystävällisemmin.

-- Ja pysykää aivan levollisina. Jos kärsittekin nyt nälkää, ette
silti saa uupua, muuten olette hukassa. Olen vakuutettu siitä,
että muonalaivat näinä hetkinä saapuvat Petsamoon. Kun lähdin
Rovaniemeltä, olivat ne poikenneet Pohjois-Norjan satamaan odottamaan
myrskyn tyyntymistä. Mutta ennenkuin ruokavarat saadaan tänne
läpi kinosten, tarvitaan tarmoa ja ponnistusta. Vaadin ehdotonta
kuuliaisuutta ja järjestystä ja katson asiakseni ilmoittaa teille,
että tottelemattomuutta ei nyt seuraa rangaistus, vaan luoti.

Jo kello kolmen aikana yöllä oli työt saatu järjestykseen. Silloin
Jäkälä soitti Kolttakoskelle. Insinööri Blom vastasi hänelle.

-- Haluan puhutella insinööri Johanssonia Jäkälä kysyi.

-- Hän ei ole nyt tavattavissa.

-- Miksi ei?

-- Mikä olisi asiana? Kuka kysyy häntä? kuului kärsimättömästi.

-- Insinööri Jäkälä.

-- Herra insinööri, hän on Koskilinnassa, rouvanne luona.

-- Soittakaa hänelle. Kutsukaa hänet pois. Sanokaa, että minä tahdon
puhua hänen kanssaan.

Tuokion kuluttua insinööri Blom soitti uudestaan.

-- Palvelija ilmoitti, että rouva nukkuu, herra insinööri.

-- Entä sitten? Äänettömyys.

-- Entä sitten? toisti Jäkälä.

-- Enhän... tuota, enhän minä voinut kysyä insinööri Johanssonia.

-- Äsh! Voitteko yhdistää täältä suoraan Koskilinnaan?

-- Tuota... se on kyllä erikoisjohto. Olkaa hyvä ja odottakaa, minä
katson... Kyllä, minuutin kuluttua. Insinööri Jäkälä odotti.

-- Nyt on valmis.

-- Halloo! Onko Koskilinna? Mariko se on?... Herättäkää rouva!

-- -- --

-- Sinäkö se olet, Aune?

-- Hyvä Jumala, Antti! Mistä sinä soitat?

-- Töllevistä.

-- Taivas! Sinä olet täällä! Oletko sinä tosiaan täällä? Milloin sinä
olet tullut?

-- Pari tuntia sitten... Kuule, onko Pekka siellä?

-- Pekkako?... Ei, ei hän enää ole. (Ääni kuului kummallisen
epävarmana.)

-- Koska hän lähti?

-- Noin... noin puoli tuntia sitten. Hän oli niin uuvuksissa. Hän
nukahti sohvalle... Milloin tulet tänne?

-- Heti kun ennätän, Aune. Näkemiin.

Insinööri Jäkälä odotti puoli tuntia; sitten hän soitti
Kolttakoskelle.

-- Eikö insinööri Johansson vielä ole tullut?

-- Ei, herra insinööri. Hänen on mahdotonta ehtiä niin nopeasti. On
tuskin puolta tuntia siitä kun hän soitti täältä hevosen.

Jäkälän kulmakarvat kohosivat. Hän oli ääneti hyvin pitkän aikaa.
Vihdoin hän sanoi:

-- Niin, pyytäkääpä häntä heti saavuttuaan soittamaan minulle.

Hän laski hajamielisesti kuulotorven kädestään ja jäi mietteissään
tuijottamaan. "Soitti hevosen", ajatteli hän itsekseen. "Mitä ihmettä
se Aune sitten höpisi hänen lähdöstään."

       *       *       *       *       *

Mutta kun Aune rouva yöpuvussaan laski kädestään kuulotorven,
horjahti hän kuin juopunut ovelle ja painoi rajusti sykkivää
sydäntään. Taivaan Jumala! Hän oli valehdellut! Antille! Mitä varten?
Miksei hän yhtä hyvin voinut sanoa, että Pekka oli vielä täällä?

Hän muisti eilisillan kohtausta. Eihän siinä ollut mitään... Hän oli
vain... hän oli vain suudellut Pekan huulia... Kuten veljen. Kun ne
olivat niin kauniit... Oliko se rikos, joka johti toiseen, valheeseen?

Hän syöksähti uudelleen puhelimen luo. Hän soittaa. Hän peruuttaa.
Hän sanoo, että Pekka on vielä täällä... Oi, mutta mitä ajattelee
Antti silloin? Hänen mieleensä hiipii epäilys... Antin, joka ei voi
unohtaa mitään... Ei, ei hän voi soittaa... Hyvä Jumala! Kuinka hän
oli tullut valehdelleeksi äsken... unen horteessa, säikähdyksissään?

Kiireesti hän riensi kammioonsa, heitti viitan ympärilleen ja meni
saliin. Siinä nukkui Pekka, aivan samassa asennossa kuin illallakin.

-- Pekka! Kuuletko yhtään, Pekka? Antti kysyy sinua.

Insinööri Johansson heräsi ja harhaileva katse kiiti ympäri huoneen.
Nähtävästi hän ei ollenkaan tiennyt missä oli.

-- Pekka, Antti kysyy sinua. Hän on Töllevissä. Kuin piiskan iskusta
insinööri Johansson karkasi pystyyn ja riensi suoraa päätä puhelimen
luo.

Mutta Aune rouva ehätti hänen jälkeensä.

-- Et saa soittaa, Pekka! Minä... minä... Voi, minä tulin sanoneeksi
Antille, että olet jo lähtenyt.

Pekka tuijotti häneen kummallisen tylsästi pitkän aikaa. Sitten hän
kuitenkin soitti, Aune rouva tuli aivan kalpeaksi ja vapisi kuin
haavan lehti, mutta ei saanut sanaa suustaan.

-- Halloo! Onko Blom? Heti paikalla hevonen. Hiiliä hännän alle ja
kymmenen ruoskaa!

Kas sehän oli entistä Pekkaa! Aune rouva henkäisi helpotuksesta ja
yritti hymyillä.

-- Minä taisin olla eilen päissäni, Aune, sanoi Pekka syrjään
katsoen. Mutta hänen kasvoillaan oli omituinen häpeän ilme.

-- Väsyksissä sinä olit.

-- Mutta nyt olen kuin uusi mies. Tahdotko, että hyppään ilmavoltin.

Pekka koetti hymyillä kuten ennenkin, mutta kovin se oli väkinäistä.
Keskustelu sujui kuitenkin entiseen rattoisaan tapaan siihen asti
kuin hevonen tuli.

-- Näkemiin, Pekka, Koska tulet?

-- En koskaan enää, vastasi Johansson nauraen, mutta hänen naurunsa
oli kuin nyyhkytys.

-- Tietysti jo tänään. Tai viimeistään huomenna, Antin kanssa.

-- En koskaan enää, toisti Johansson, ravistaen moneen kertaan
päätään, katsomatta Aune rouvaa silmiin. Sitten hän kääntyi nopeasti
ja painalsi juoksujalkaa rekeen.

Kun Johansson oli ehtinyt Kolttakoskelle, soitti hän heti Jäkälälle.

-- Naisissako sinä näihin aikoihin? kuului pistävä kysymys.

Johansson loukkaantui tavattomasti; veri syöksyt hänen kasvoilleen.

-- Rouvasi luona, joka oli yksin koko myrskyn ajan, vastasi hän
arvokkaasti.

-- Saman tekevää. Äänettömyys.

-- Kuulehan. Myrsky lakkasi kello kuusi eilen illalla. Nyt on kello
puoli viisi. Ainakin kymmenen tuntia olet antanut mennä hukkaan.

-- Kuinka niin?

-- Onhan sinulla toinen pyöröaura? Kivimäellä on toinen.

-- Niin on.

-- No niin. Miksi et herran nimessä pannut sitä eilen heti
liikkeelle? Ainakin tänne Tölleviin asti olisi linja nyt auki. Vai
onko sinulla kenties ruokaa siellä?

Johansson tunsi ja tunnusti, kuinka oikeassa Jäkälä taaskin oli. Hän
kirosi itsekseen eilistä väsymystään, huolimattomuuttaan, ja vaikeni.

-- Siis aura heti radalle! Lapiomiehiä mukaan, muuten ei sekään
selviydy leikkauksista. Ja seuraat itse mukana, minä saatan väsyä,
kun olen ollut ulkona koko myrskyn ajan. Ja nyt tarvitaan miestä
täällä, eikä siellä.

Johanssonin teki mieli sanoa, ettei hänkään ollut aikaansa nukkuen
tuhlannut. "Itse olet maannut turkeissasi koko ajan", välähti hänen
mieleensä. Mutta samalla hän tajusi, että väärin se oli: ei siinä
ilmassa nukuttu.

Hän ei ennättänyt vastata mitään, kun Jäkälä soitti kiinni.

-- -- --

Mutta Johanssonin viimeinen matka siitä kyllä tuli. Oliko siinä
kohtalon sormi, kuten viisaat kahvirouvat sittemmin väittivät, vai
oliko siihen syynä harkinnan puute, mikä oli Jäkälän mielipide, se
on vaikea sanoa. Harkinnan puute sen vuoksi, että hän määräsi vanhan
käyttämättömänä viruneen veturin työntämään auraa.

Juuri Koskilinnaan tekemänsä matkan perusteella (kuinka omituista
sekin) hän arveli, ettei pyöröaurakaan yhden veturin voimalla
voinut päästä mihinkään. "Myrsky on pieksänyt kinokset koviksi kuin
kallio, nyt tarvitaan voimaa, pojat", oli hän sanonut. Ja niin
oli auraa työntävän veturin lisäksi laahattu huono rähjä, joka
"hengenahdistuksen" takia -- käyttääksemme kuljettajain kieltä -- jo
kuukausia sitten oli jätetty syrjään.

Ja hänellä oli ollut hirveä kiire, kuin kuolema olisi häntä kutsunut.

-- Täysi höyry! Neula viivan yli, siekailematta! Niin oli hän
käskenyt. (Neulalla hän tarkoitti manometrin osoittajaa, joka
liikapaineen vallitessa sivuuttaa asteikkoon merkityn punaisen
viivan, sallitun paineen rajan.)

Itse käytti hän moottoria, joka antoi auran pituussuuntaan kulkevalle
pyörön akselille liikkeen. Ja terät, jotka ilkeästi suristen ja
tuulimyllyn siipiä muistuttaen kieppuivat ympäri hirveällä vauhdilla,
heittivät lunta sakeana tuiskuna kymmenien metrien päähän.

Mutta sitten tuli äkkiä pysähdys: kaatunut puhelinpylväs oli
hautautunut kinokseen ja jysähti nyt auran pyöriä vasten. Veturien
sylintereissä eivät männät päässeet liikahtamaankaan. Höyry, jonka
pätsiä muistuttava uuni oli tulistanut, pinnistihe, ponnistihe,
etsi ulospääsyä, paisui ylpeänä voimastaan. Varaventtiilit
pihisivät. Sitten vanhan veturin kattilalevy repesi. Kuului hirveä,
maatajärisyttävä pamaus. Kummankaan veturin koneenkäyttäjistä ja
lämmittäjistä ei jäänyt mitään jälelle. Lapiomiehet lensivät taivasta
kohden hurjasti pyörien. Sitten oli kaikki hiljaista.

Kun insinööri Johansson neljän tunnin päästä löydettiin, makasi hän
tiedottomana kinoksessa, kuudentoista metrin päässä radalta ja hänen
vasen reisiluunsa oli taittunut kolmesta kohden. Mutta pienintäkään
naarmua ei hänen ihossaan ollut.

       *       *       *       *       *

Kirisevän kylmänä pakkasaamuna valtava pamaus kuului selvästi
Tölleviin. Viipymättä Jäkälä soitti.

-- Blom, kuulitteko sitä?

-- Kyllä kuulin.

-- Oliko kenttäpuhelin auran matkassa?

-- Oli kyllä.

-- Mutta kukaan ei ilmoita mitään. Siellä ei nyt ole asiat oikein...
Kuulkaa, ottakaa heti kaikki dresinat ja ajakaa auran luo.
Älkääkä unohtako filttejä, peitteitä, sairaspaareja. Lääkäri ja
sairaanhoitajia mukaan. Täältä käsin yritetään minkä ennätetään.

-- Jos vain saisin miehet liikkeelle, he ovat kaikki lakossa.

-- Älkää joutavoiko! Kuka nyt olisi lakossa! Onhan teillä aseet,
käyttäkää niitä. Asiat ovat nyt sillä mallilla.

Töllevin siipiaura, joka ponnisteli paraikaa Petsamoa kohti,
komennettiin heti takaisin ja suunnattiin Kolttakoskelle. Mutta
koviksi pakkautuneet kinokset hidastuttivat pahasti sen kulkua.
Nälkäiset miehet ponnistelivat niin, että hiki pisartui heidän
otsalleen pakkasesta huolimatta, ja Jäkälä kulki kaikkialla
kiihoittaen, neuvoen, rohkaisten, haukkuen. Minne tahansa hänen
vakavat askeleensa suuntautuivat, siellä näytti uutta voimaa
suihkivan miesten suoniin ja lapiot heiluivat uudella nopeudella.

Kun vihdoin päästiin Johanssonin pyöröauran luo, seisoi se
tyhjänä kuin outo kummitus; Blom oli jo ennättänyt viedä kaikki
haavoittuneet. Yliluonnollisilla ponnistuksilla särkyneet veturit
siirrettiin syrjään. Sitten kytkettiin pyöröaura veturiin ja vietiin
Tölleviin. Blom soitti.

-- Onko paljon kuolleita? kysyi Jäkälä.

-- Neljätoista miestä. Mutta on paljon sellaisia, joilta on katkennut
jäseniä tai jotka ovat saaneet ruhjevammoja. Kaikkein eniten on
pakkanen tehnyt tuhoa.

-- Entäs insinööri Johansson?

-- Molemmat jalat jäässä, vasen sitäpaitsi katkennut onnettomuudessa.
Pahasti kylmettynyt, mutta kyllä hän toipuu.

-- -- --

Kymmenen aikana aamulla kuultiin Petsamosta käsin ikäänkuin
jättiläishirviön läähätystä. Radalla työskentelevät miehet näkivät
lumen sinkoilevan läpinäkymättömänä tuiskuna kymmenien metrien
korkeuteen. Sitten sukelsi näkyviin musta, puhkuva kummitus. Se oli
insinööri Kivimäen pyöröaura.

Tanakka, kulmikas Kivimäki seisoi aurassa yhtä rauhallisena kuin
koska tahansa, viikset ja kulmakarvat paksun jään peitossa.

-- Ette ilmoittanut mitään tulostanne. Eikö Teillä ole puhelin
matkassa?

-- Tuota... Pidin sitä tarpeettomana, vastasi Kivimäki. Hän ei
osoittanut minkäänlaista hämmästystä tavatessaan täällä Jäkälän.

-- Miksi niin?

-- Tuota... kun minulla ei ole ruokaa mukana, niin ajattelin, että se
herättäisi ennenaikaista toivoa.

Jäkälän otsa tuli omituisen sileäksi ja hän tarkkasi Kivimäen
neliskulmaisia, kirveellä veistettyjä kasvoja.

-- Mutta jos nyt laivat tulevat! Lähetetäänkö Petsamosta heti muonaa?

-- Juna seisoo valmiina asemalla, lastausta vailla. Otin varastosta
ne kaksikymmentä kenttäkeittiötä, jotka siellä olivat ja sijoitin
avovaunuihin.

-- Minkätähden?

-- Ajattelin, tuota, jotta ruokaa kait sitä pitäisi heti olla. Käskin
matkalla keittämään valmiiksi sopivaa lientä. Se kun kylmä ruoka
olisi liian raakaa nälkäiselle vatsalle.

Jäkälän kirkkaista silmistä loisti eräänlainen hillitty ihailu.

-- Se on suomalaisen työtä, sanoi hän vaatimattomasti.

Mutta nuo yksinkertaiset sanat kiertelivät kuukausimääriä työmiesten
suussa ja niistä tuli sananparsi. Se oli ainoa tunnustus, minkä
Jäkälän oli kuultu koskaan antavan.

Kivimäen pyöröaura suunnattiin Nautsia kohti vereksillä lapiomiehillä
varustettuna.

Kello seitsemän illalla, myrskyn oltua kaksikymmentäviisi tuntia
tauoksissa, soitettiin Petsamosta, että muonalaivat olivat
onnellisesti saapuneet satamaan.

Kello kymmenen aikana särpivät Töllevin miehet ahnaasti lämmintä,
virkistävää lientä, jota Kivimäen kokit olivat matkalla keittäneet.
Tunnin päästä alkoi ruuan jako Kolttakoskella ja aamuyöstä Nautsissa.

Lumimyrskyn uhkaava kummitus oli voitettu.

       *       *       *       *       *

Reki pysähtyi sairaalan pihaan, Jäkälä hypähti ylös ja ojensi kätensä
vaimolleen. Tämä oli kalpea ja alakuloinen, kauniit silmät olivat
turvonneet ja tummien renkaiden ympäröimät. Tyynenä, mutta hiljaisena
Jäkälä talutti häntä portaita ylös.

Muuan sairaanhoitajatar tuli avaamaan.

-- Kuinka insinööri Johansson voi? kysyi Jäkälä hiljaa.

-- Hän nukkuu nyt, kuului vastaus.

-- Saammeko nähdä häntä? Koetamme olla niin hiljaa kuin mahdollista.

-- Tietysti, herra insinööri.

Hoitajatar avasi oven ja tulijat astuivat Johanssonin pieneen,
vaatimattomaan sairashuoneeseen. Pekka itse lepäsi vuoteella tiheästi
hengittäen; kuume oli purppuroinut hänen poskensa.

-- Onko hän toipumaan päin? kuiskasi Jäkälä.

-- Hän on kovassa kuumeessa ja hourii usein, vastasi sisar vältellen.

Aune rouva istui tuolille vuoteen ääreen ja koetti varovasti sairaan
hehkuvaa kättä. Jäkälä asettui pään taakse, nojaten uunia vasten.

Hellävaraisesta kosketuksesta huolimatta sairas näytti äkkiä
heräävän. Hän avasi kuumeesta loistavat silmänsä, joiden terät olivat
tavattomasti laajentuneet ja tuijotti Aune rouvaan. Sitten painoi hän
luomensa jälleen umpeen.

-- Sinäkö se olet, Aune?... Sinäkö se olet? kuiskasi hän tuskin
kuuluvasti. Jäkälää hän ei näyttänyt huomaavan. Sitten oli pitkän
aikaa aivan hiljaista.

-- En koskaan enää, sanoinhan sen... En koskaan enää, kuului pitkän
ajan perästä, vieläkin hiljemmin.

Kyyneleet alkoivat tipahdella suurina pisaroina Aune rouvan silmistä.

Taas sairas vähän raotti silmiään ja eräänlainen hurmio näytti
kirkastavan hänen kasvonsa.

-- Kuinka olen rakastanut sinua... koko elämäni... Sinua ainoata...
Jospa sen tietäisit!

Mutta sitten levisi heikko hymy hänen huulilleen ja vielä kerran tuli
esille jotakin entisestä, iloisesta Pekasta:

-- Mutta minä en ole voinut muuta kuin viheltää sen sinulle
kuplettilauluina.

Taas kesti tuokion äänettömyyttä.

-- Aune... Niin, sinähän se olet... Oi, etkö suutele minua?... Etkö
suutele minua?... Niinkuin silloin... eilen... vai koska se oli? Etkö
sano minulle jäähyväisiä?...

Vaistomaisesti, silmät kyynelissä, kuolon kalpeana kasvoiltaan ja
viiltävän tuskan vallassa Aune rouva vilkaisi mieheensä. Tämä seisoi
muuriin nojaten, liikkumattomana, katse syrjään luotuna, tuhkan
harmaana. Silloin Aune rouva horjahti ääntä päästämättä pyörtyneenä
lattialle.

Taas tuli näkyviin Jäkälän tavaton itsehillintä ja nopea ajatuskyky.
Hän ei rientänyt auttamaan vaimoaan, vaan sensijaan pysyi aivan
liikkumattomana. Uuniin nojaten hän seisoi vavahtelevin jäsenin,
hien pisartuessa valjulle otsalle. Hän näki sairaan vapisevan
käden hapuilevan soittokelloa. Hän ajatteli vaimoaan, mutta vielä
enemmän hän ajatteli ystäväänsä, monivuotista työtoveriaan, joka nyt
taisteli viimeisiään ja jolle hän ei millään ehdolla tahtonut näyttää
läsnäoloaan.

Vihdoinkin tuli sisar, joka säikähtyneenä huomasi ensin pyörtyneen
rouvan lattialla, sitten kalpean miehen huulille kohoavan sormen.
Vasta kun sairas varmasti oli nukkunut, hiipi Jäkälä hiljaa pois.

Kello neljän aikana seuraavana aamuna insinööri Johansson oli kuollut.



VI.


Jäljestäpäin kävi selville, että 84 työmiestä sai surmansa tai
joutui kadoksiin lumimyrskyn aikana. Niitä, jotka kylmettymisen tai
tapaturman takia jäivät raajarikoiksi, oli luetteloiden mukaan 108.
Myrsky oli siis vienyt lähes kaksisataa miestä.

Sanomalehdissä oli tieteellisiä selityksiä myrskystä, joka oli
rajuimpia, mitä vuosikymmeniin oli esiintynyt. Sitten niissä
kierteli seikkaperäisiä, monen palstan pituisia kuvauksia Petsamon
onnettomuuksista. Ne julkaisivat insinööri Johanssonin nekrologin,
verraten häntä kaatuneeseen sotilaaseen, joka oli uhrannut elämänsä
isänmaalle. Suomen Kuvastossa oli kuvia onnettomuuspaikalta; muuan
niistä: "Hankeen uupuneita", esitti kymmenkuntaa puolittain kinoksen
peitossa olevaa miestä. (Sittemmin kävi selville, että sama kuva oli
maailmansodan aikana julkaistu havainnollistuttamaan talvitaisteluja
itäisellä rintamalla.)

Osottautui, että eräissä piireissä haluttiin kernaasti mustata Oy.
Petsamon mainetta ja laskea tapahtuneet onnettomuudet laiminlyöntien
ja huolimattomuuden syyksi. Oli enemmän kuin luultavaa, että ne
yrittäjät, joiden liikevoitolle yhtiön runsas palkanmaksu ja
suuripiirteinen toiminta olivat tuottaneet kirveltävän kolauksen,
nyt tahtoivat kostaa ilkeämielisillä viittauksillaan. Suomen Työmies
ei tietenkään ollut unohtanut häviämäänsä oikeusjuttua. Mutta se ei
enää uskaltanut antautua avoimeen taisteluun, se komensi liikkeelle
sissijoukkonsa: petitikynäilijät.

    "Oi proletaari! Luo silmäsi ylös porvariin, kuten aurinkoon!
    Porvari on aina suuri ja loistava, vatsaltaan, hengeltään,
    ulkonaiselta kanssakäymiseltään. Me muistamme porvarin siltä
    ajalta, jolloin se miekallaan vapahti osan köyhälistöä puutetta
    kärsimästä, sulki toisen osan hiljaisiin paikkoihin, miettimään
    palkankoroitusanomusten epäisänmaallisuutta -- jolloin se
    yleensä 'vapautti maan.' Porvarilla oli siihen aikaan paljon
    kiiltäviä nappeja, mutta siitä kävi ulos haiskahdus, jonka
    isänmaallisuudesta kansa lausui mielipiteensä, hyväksymällä
    erään kuuluisan ja porvaria kovasti kiukuttavan lain. Nyt
    porvari on vaatimattomasti riisunut tähtensä vähemmäksi, mutta
    se on koonnut itselleen kiiltäviä markkoja, joista käy ulos
    samainen porvarillinen haiskahdus. (Huom. Porvari ei kärsi
    kilpailua, se ei pidä siitä, että muut haiskahtavat, siksi se
    aina soimaa ryssiä). Meillä on hyvä nenä, sen sieraimet värisevät
    herkästi kuin haavanlehdet. Siksi me jo aikaa sitten sanoimme,
    miltä meistä porvarin markat haiskahtivat. Mutta porvari pani
    viskaalinsa meidän niskaamme ja opetti meille hiljaisessa
    paikassa tiilen päillä kertomataulua. Ja me kun taas ymmärrämme
    viisastua vahingosta. Siksi me älyämme nyt sanoa, että Töllevin
    tärkeän varastopaikan päällikkö, Römperiksi mainittu, oli kovasti
    'väsynyt' ja pyhimykseksi tai sankariksi korotettu, muistossa
    autuas vainaja Juhanssonni, palatessaan mieltäkiinnittäviltä
    kuutamoretkiltään, oli 'uupunut' Heidän levähtäessään koottiin
    parisataa proletaaria isäinsä tykö, myrskyn soittaessa
    'vapausmarssia'. Sellainen vähäpätöisyys ei tietenkään häirinnyt
    kansan parasta tarkoittavan porvarin lepoa."

Mutta asiallinen tutkimus tuli suotuisampiin tuloksiin. Se totesi,
että luonnonvoimat olivat asettuneet yhtiön yrityksille esteeksi,
että muonalaivojen uppoaminen ja viivästyminen olivat seikkoja,
joille ei kukaan mahtanut mitään ja että onnettomuuden uhrien
runsaslukuisuus pääasiallisesti riippui työväen keskuudessa vallalle
päässeestä joukkokiihtymyksestä. Merkillistä kyllä ei onnettomuus
aiheuttanut edes oikeusjuttua.

Yhtiön työmailla oli sensijaan havaittavissa pysähtymistä ja
lamaannusta, joka vaati kuukausia korjautuakseen. Monet työläisistä
jättivät kauhun vallassa runsaspalkkaisen työmaan. Mutta vielä
useammat lähtivät pois vaimojensa ja äitiensä vaatimuksesta. Kuria ja
järjestystä oli vaikea palauttaa ja revolverimiehiä alettiin vihata.
"Kyllähän sitä nyt ärhentelette, mutta eipä teissä ollut miestä
ehkäisemään nälästä mielettömien miesten pakoa korven kinoksiin,
joihin he kuolivat." Niin sanottiin.

Insinööri Antti Jäkälä oli yhtä tyyni ja hillitty kuin ennenkin,
mutta hänen tarmonsa näytti vain kasvavan. Yhtä mittaa liikkui
hän matkoilla, käväisten vain tuolloin tällöin katsomassa suruun
vaipunutta rouvaansa. Oli omituista, hän ei enää näyttänyt juuri
ollenkaan nukkuvan ja entinen säntillisyys oli kadonnut hänen
yksityiselämästään, mutta ei suinkaan hänen työstään. Kotona
ollessaan hän torkahti tunnin tai kaksi työhuoneensa nojatuolissa
tai sohvalla -- vaimonsa kuunnellessa tuijottavin silmin, käsi
kipeällä sydämellä ja lohduttoman epätoivon vallassa oven takana
hänen hengitystään. Seuraavana päivänä hän jälleen painui Petsamoon,
Kemijärvelle, Rovaniemelle, tai korpeen radalle.

Luonnollisesti Grönberg oli saanut eronsa; hänen sijalleen määrättiin
Kuusi. Insinööri Kivimäki sai Johanssonin entisen aseman ja
vaikutusvallan. Mutta Jäkälä erotti taitavan ja kunnollisen insinööri
Latvankin.

-- En tarvitse enää teitä. Teitä ei totella, sanoi Jäkälä lyhyesti.

-- Kuitenkin yritin parastani, vastasi Latva värähtävällä äänellä ja
huomattavasti vaaleten.

-- Epäilettekö, etten minä nyt yritä parastani? huomautti Jäkälä
viiltävän hillitysti, ojentaen erotodistuksen.

Latva silmäili sitä äänettömänä; hänen ansionsa olivat siinä saaneet
tunnustuksen, joka ei jättänyt toivomisen varaa. Hänen huulensa
vavahtelivat hiukan. Sitten hän kumarsi sanaakaan sanomatta ja astui
ulos.

       *       *       *       *       *

Marraskuun 24 p:nä, noin kahdeksan kuukautta lumimyrskyn jälkeen,
tunkeili Rovaniemen uudella mutta vasta puolivalmiilla asemalla
meluava ja utelias kansanjoukko. Ilma oli kirisevän kylmä ja lunta
oli jo vahvasti maassa. Yöllä oli tuiskuttanut ja kinokset peittivät
radan.

Mutta pakkanen ei peloittanut sanomalehtimiehiä, eikä valokuvaajia,
joista toiset näkyivät tuon tuostakin veivaavan filmikonetta.

Yksikiskoisella radalla, korkean, tanakan kiskon päällä, seisoi
merkillinen kummitus. Se oli kuin matalajalkainen, kyömyselkäinen,
kiiltävän musta peto, jonka suunnattomat lyhtysilmät tuijottivat
tylsinä ja pyöreinä. Moninivelisillä tuntosarvillaan se näytti
takertuneen ylhäällä kulkevaan, teräsköyden kannattamaan
kuparilankaan, mutta siitä huolimatta se tarvitsi kummallisen
muotoiset tukipönkät pysyäkseen pystyssä. Se oli uusi sähköveturi,
jonka Liirin laivat olivat pieninä osina kuljettaneet Chicagosta.

Sen edessä seisoi samanlaisten pönkkien varassa vielä suunnattomampi
hirviö. Sillä oli silminä kaksi terässiivillä varustettua pyöröä,
yksi kummallakin puolen korkeata kiskoa ja aivan lähellä sitä.
Pyöröjen takana kiilsi kiskokenkä kuin jättiläistorahammas, valmiina
puremaan jäätä. Torahampaan yläpuolella, hiukan sen takana, ammotti
punainen putkensuu kuin tulistunut sierain, valmiina syöksemään monen
atmosfäärin paineista, tulistettua ilmaa kiskoa vasten, ja sen takana
törröttivät mustat harjat, jotka heti paikalla pyyhkivät kiskosta
viimeisetkin jäänsirut ja kosteuden. Se oli uusi lumiaura, Jäkälän
omaa patenttia.

Nyt hurahti auto kuurasta kimmeltäen asemalle; siitä nousi kaksi
miestä: Jäkälä ja J. V. Laakso.

J. V. Laakso puuskutti eteenpäin turkit avoimina; niiden välistä
kohosi hänen vatsansa valtavana kumpuna. Sikari, paksu kuin makkara,
tuprusi nytkin hänen suupielessään ja tavallisella iloisuudellaan
hän nyökkäili väistyvälle, äänettömäksi painuvalle yleisölle. Jäkälä
kulki hänen rinnallaan vaatimattomana ja hiljaisena. Moni silmä
kiintyi häneen tutkien. Hän näytti laihtuneen ja vanhettuneen,
hänen piirteisiinsä oli tullut uurteita ja ne olivat terävöityneet.
Hänen silmänsä olivat painuneet, mutta niissä oli erinomaisen kova
ja käskevä ilme. Hiuksissa, korvain luona, kiilui kuin hopeaa; ei
kuitenkaan voinut erottaa oliko se huurua.

He astuivat veturiin. Valokuvaajilla oli kiirettä. Pari
sanomalehtimiestä lähestyi Jäkälää syvään kumartaen ja riiputtaen
lakkejaan polvien kohdalla. He pyrkivät mukaan.

-- Ei käy, vastasi Jäkälä hiljaa, kuin sivumennen.

Sen he uskoivat enempää yrittämättä.

Sitten alkoivat suuret hyrrät veturin ja auran kupeilla vonkuen
pyöriä. Veturin tuntosarvet vavahtelivat ja vihreitä säkeniä räiskyi
kosketuskohdassa. Kolmas pieni hyrrä häilähteli alituisesti,
taipuisana kuin villikissa. Sitten tukipönkät yhtäkkiä lennähtivät
ylös ja kahden pyöränsä varassa hirviöt alkoivat tasaisin, joustavin
liikkein hiljaa keinua.

Jäkälä huusi jotakin auran koneenkäyttäjälle. Pyörömoottorit, jotka
väänsivät auran pituussuuntaan kulkevia akseleita, hurahtivat
käyntiin ja ilkeästi suristen pyöröjen terässiivet alkoivat liikkua.
Punainen tulisierain puuskutti aika-ajoin kuumaa hengitystään ja
puhdistusharjat pyörivät vimmatusti.

Koneenkäyttäjä väänsi kampia. Kuin piiskan iskusta veturi vavahti ja
syöksähti sitten liikkeelle, auran tupruttaessa kinoksia kymmenien
metrien korkeuteen. Moniväriset salamat säihkyivät kontaktijohdosta.
Sitten kaikki katosi valkean lumikentän hämärtyvään helmaan.

Yleisö seisoi pitkän aikaa kuin kivettyneenä, ääntäkään päästämättä.
Sitten alkoivat lakkien ja nenäliinojen heilutukset, ja yhä uudestaan
ja uudestaan moniääninen hurraa toistui.

       *       *       *       *       *

Huhtikuussa, neljää kuukautta myöhemmin, oli yleisöllä
uutta ihmeteltävää: silloin koetettiin ensi kertaa uutta
vaununvaihtaja-asemaa.

Tämä asema oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä metriä pitkä,
kuvioraudoista rakennettu, synkännäköinen häkki, jonka sisällä kiilui
mahtavia teräsparruja, suuria sähkökoneita ja hammaspyöriä. Keskellä
häkkiä oli kanava, kuten veturitalleissa. Kanavassa kulki kolme
kiskoa; siinä etelästä tuleva kaksikiskorata ja pohjoiseen lähtevä
yksikiskorata syöksyivät toistensa päälle, niin että kanavassa voi
kulkea sekä nelipyöräisiä, että kaksipyöräisiä vaunuja.

Yhtiön uudet vaunut, sekä neli- että kaksipyöräiset, olivat kokonaan
erikoista rakennetta. Ne olivat kaksiosaisia. Pyörien päälle oli
ensin kiinnitetty silta, joten ne muistuttivat muuttovaunuja. Tämän
sillan päälle oli vasta varsinainen vaunu laskettu ja kiinnitetty
siihen automaattisesti avautuvilla ja sulkeutuvilla hakalaitteilla.
Varsinaisen vaununpohjan ja sillan väliin, kahteen paikkaan, jäi
kaksi neliskulmaista, vaunun läpi ulottuvaa reikää, jotka kummallakin
sivulla suupuoleltaan suppilomaisesti laajenivat.

Nyt työnsi Kemijärveläinen veturi kanavaan, sen keskimäistä kiskoa
pitkin, viisi kuusi kaksipyöräistä vaunua. Tukipönkät painuivat
maahan, sitten lennähtivät hakalaitteet auki ja vaunut seisoivat
hetken liikkumattomina. Alkoi kuulua kumeata surinaa. Ja vähitellen
työntyi kanavan mustan teräskyljen aukoista kiiltäviä, neliskulmaisia
teräsparruja esiin. Aluksi ne kurkistivat koloistaan hyvin
varovasti kuin vihollista vainuten. Niiden suipossa kuonossa oli
pitkä, taipuisa, värähtelevä tuntosarvi kuin etanalla. Tuntosarvet
hapuilivat reikien suppiloita vaunujen kyljiltä, työntyivät
niihin, saaden vaunurivin rysähtäen liikkumaan. Sitten työntyivät
parrut reikiin. Vihdoin kuului napsahdus ja häikäisevän kirkas
sininen merkkilamppu syttyi. Se osoitti, että parrujen päät olivat
tunkeutuneet vaunujen yläosien alatse ja tarttuneet lujasti kanaalin
toisen kyljen syvennyksiin.

Vaunujen tukipönkät kohosivat jälleen, gyroskooppien vauhti
kiihtyi, sitten alkoi kanaalin pohja vajota, lastivaunujen jäädessä
teräsparrujen varaan. Veturi kiskoi tyhjät pyöräsillat pois, toinen,
nelipyöräinen veturi työnsi nelipyöräiset vaunusillat tilalle,
kanaalin pohja nousi jälleen, teräsparrut vetäytyivät koloihinsa,
kiinnityshaat sulkeutuivat ja yksiraiteisen radan kuormavaunut
alkoivat vieriä kaksiraiderataa pitkin.

Näky oli miltei kammottava voimassaan. Suorituksesta otettiin kuvia.
Ihmiset ihmettelivät ja hurrasivat. Insinööri Johanssonia, jonka
keksintöä laitos oli, kiitettiin maasta taivaaseen.



VII.


Voi Koskilinnan Aune rouvaa!

Siellä linnassaan hän yhä eleli ja yksinään vaali ikäväänsä. Antti
oli tosin parikin kertaa kysynyt, eikö hän halunnut muuttaa etelään.
Mutta tiesihän hän, että Antti tuskin tarkoitti mitä sanoi -- ja
ainakin, että hän etelässä olisi vieläkin yksinäisempi kuin täällä.
Hän oli jo oppinut rakastamaan tätä tylyä, jylhää luontoa, tätä
karua kauneutta. Täällä hän oli ollut niin onnellinen, silloin kun
Antti rakasti häntä ja kun hienoluonteinen Pekka Johansson soitteli
hänelle viuluaan. Nyt oli Pekka kuollut, ja Antti -- niin, Antti ehkä
inhosi... Ei ollut muita kuin jäykkä Kivimäki, joka kyllä palveli
häntä kuin orja, täytti kaikki hänen oikkunsakin -- ehkä herransa
käskystä. Mutta sen miehen kasvot olivat kuin graniittia; aina hän
muisti vetää esiin teräskellonsa, joka oli tarkka kuin kronometri, ja
kysyä horjahtamattoman kohteliaana: "Tuota... mihin mennessä rouva
haluaisi?" Ei Aune rouva enää paljoa halunnut, tuskinpa mitään.

Ja Antti! Hän epäili vaimoaan. Hän, joka ei koskaan kiivastunut, eikä
loukkaantunut, mutta joka ei myöskään koskaan voinut unohtaa.

Pekan kuolinvuoteella hän oli kuullut, mitä hänen ei olisi pitänyt
kuulla. Hän oli sitä miettinyt, valvonut yökaudet ja nyt hän epäili
varmaankin sellaista, mitä ei ollutkaan. Mutta hän ei puhunut, ei
viitannut sanallakaan, vaan osasi erinomaisella taidolla ehkäistä
kaikki ne yritykset alkuunsa, joita onneton Aune rouva teki,
voidakseen selittää miehelleen tuon kohtalokkaan tapauksen. "Pekka
on vainaja, Aune hyvä. Pienin kunnioitus, minkä olemme velvolliset
osoittamaan hänen muistolleen, on äänettömyys. Toivoisin, että voisit
tässä suhteessa olla yhtä mieltä kanssani." Niin sanoi Antti, yhtä
ystävällisenä aina. Mutta hänen sanojensa, koko hänen olemuksensa
pohjalla oli epäilys ja jäinen kylmyys.

Tiesihän Antti, että Pekka oli ollut Koskilinnassa onnettomuusyönä.
Mutta siitäkään hän ei antanut Aune rouvan kertoa. -- Oi, pelkäsikö,
pelkäsikö hän valhetta? Kuten puhelimessa? Tiesikö hän sen
puhelinilmoituksen valheeksi?

Mutta Antti ei enää viihtynyt kotona; hän ei koskaan viipynyt
Koskilinnassa kuin yhden yön. Hän tuli yhtä rauhallisena kuin
ennenkin, suuteli vaimoaan otsalle, kuten ennenkin -- mutta viilein
huulin. Hän selitteli suunnitelmiaan ja töiden kulkua paljoa
laveammin kuin ennen, mutta ei kajonnut heidän perhe-elämäänsä. Ja
sitten hän vetäytyi työhuoneeseensa, valvoi aamuyöhön asti, nukahti
tuolille, sohvalle. Tai meni hän kaivokselle ja viipyi Kivimäen luona
aamuun asti. Aune rouvan luokse hän ei tullut.

Ja Aune rouvaa poltti halu tunnustukseen. Se kaihersi hänen sydäntään
kuin sävel soittajan sielua, kuin taiteilijaa aihe. Se kidutti häntä
niin, että hän oli nääntyä, mutta ilmaisumahdollisuutta ei ollut.

Hän yritti puhua valheestaan, joka oli sattunut telefoonissa. Mutta
hän tiesi jo edeltäkäsin vastauksen.

"Aina sinä pysyt yhtä herkkänä, Aune. Annat joutavuuksien vaivata
itseäsi. Tietysti minä ymmärrän, että olit sekaisin sinä yönä ja olet
hyvinkin voinut puhua mitä sattui. En minä joutanut kiinnittämään
sellaiseen huomiota."

Mutta syvällä, sydämen pohjassa, äänen salaisessa väreessä, silmien
verhotussa katseessa, siellä piili se epäilys, se jää, jota Aune
rouva toisinaan epäili ivaksi ja joka tuntui sanovan:

"Ei teeskentelyä! Ei lisää valheita."

Tai yritti Aune rouva puhua Pekasta, siitä myrskyn jälkeisestä
kuutamoyöstä, jolloin Pekka oli ollut niin väsynyt ja sairas,
kohtauksesta kuolinvuoteen ääressä. Mutta se oli yhtä mahdotonta.

"Älä unohda, että hän oli monivuotinen toverini, ainoa ystäväni. Minä
en voi ymmärtää, mihin tähtäät, Aune. Ei, ystäväni, ei sanaakaan
hänestä. Ei sanaakaan."

Ja senjälkeen Antti ilmoitti, että hänellä oli paljon työtä, vetäytyi
huoneeseensa, eikä tullut -- oi, ei enää koskaan tullut vaimonsa luo,
joka yksinään vaikersi hädässään.

Toisinaan, kun Aune rouva tuskasta menehtymäisillään hiipi Antin
työhuoneen ovelle ja levottomana kuunteli paperien rapinaa,
askeleita, hengitystä, valtasi hänet kiihkeä halu heittäytyä suoraa
päätä miehensä jalkoihin. Hirveässä kuohussa hän halusi tunnustaa
kaiken, ei, huutaa, että Pekka oli häntä suudellut, että hän itse
oli rikollisesti suudellut Pekkaa, niin, että hän kenties oli sinä
hetkenä jollakin tavoin rakastanut Pekkaa. Polvillaan hän halusi
rukoilla anteeksi, kyyneltensä läpi vannoa, että Antti siitä
huolimatta oli aina merkinnyt hänelle koko elämää. Mutta Antin epäily
oli sairaalloisesti tarttunut jo häneenkin. Hän tiesi saavansa
lohduttavia sanoja, jotka ystävällisellä tavallaan syyttelivät
häntä liikaherkkyydestä, vakuutuksia siitä, että kaikki oli
vähäpätöistä, turhaa, niin, kentiespä Antin huulten kosketuksenkin --
viileiden, intohimottomien huulten. Mutta samalla hän olisi tuntenut
vaistomaisesti sen salaperäisen voiman, sen lahjomattomuuden, jolla
Antin sisäinen minä olisi noussut kapinaan, tehden mahdottomaksi
sulautumisen. Oi, Antti ei voinut, vaikka ehkä tahtoi! Niin se
varmasti olikin, hän ei voinut. Hän, joka ei itse olisi koskaan
saattanut horjahtaa... Eihän hän voinut unohtaakaan, vaikka tahtoi.

Ja sitten se viiltävä, jääkuoreen kätketty epäily:

"Näinkö pitkälle katsot voivasi tunnustaa nyt! Pitemmälle kuin
puhelimessa."

Ei, viisainta olisi syöksyä hänen jalkoihinsa kuin Mataleena
ja valehdella itsensä kurjimmaksi syntiseksi, kertoa hänelle
yhdyselämästä, aviorikoksesta, jota ei ole ollut. Ja rukoilla sitten
anteeksi. Kenties hän ymmärtäisi, kenties hän sulaisi... Ja vaikkapa
sitten tappaisi... Mutta silloin hän ehkä halveksisi, halveksisi
sanattomalla, järkkymättömällä tavallaan... Ja hänellä olisi syytä...

Ja hyvä Jumala, milloinkaan ei Aune rouva sitten enää voisi
puhdistautua. Silloin heräisi Antin epäilys uudestaan, entistä
katkerampana... Oh, mutta mahdottomiahan hän kuvitteli! Kuka nainen
voisi koskaan valehdella syyllisyyttä, pettää miestään sellaisella
valheella! Mahdotonta, mahdotonta!

Oi, miksei heillä ollut edes lasta, joka yhdistäisi, sovittaisi.

Mutta Aune rouva tahtoi olla kärsivällinen ja antaa ajan kulua. Ja se
olikin kulunut; vuosi oli mennyt; kirkas kevät oli taaskin saapunut.
Mutta se vuosi oli vienyt hänen kauneutensa -- eikä Antti näyttänyt
sitä huomaavan, Antti, joka itse kuihtui ja kärsi.

Kuinka omituisesti naiset toisinaan yhdistävät mitättömiä ja
vakavia asioita. Aune rouva ompeli miehelleen työtakkia pehmeästä,
lämpimästä kankaasta, jota hän somisti vaikeasti valmistettavilla
ruusukkeilla. Arvanneeko Antti, kuinka monta kyyneltä, kuoleman
ajatusta, mieletöntä haavetta oli syntynyt niiden satojentuhansien
neulanpistosten kestäessä, jotka koristeihin oli tuhlattu? Tuosta
takista oli Aune rouvalle muodostunut eräänlainen taikakalu,
jolle hän purki pettymyksensä, johon liitti toiveensa. Kun takki
kerran tulisi valmiiksi, kietoisi hän sen miehensä hartioille.
Sellaisena yönä... jonakin sellaisena yönä, jona tämä taaskin jäisi
työhuoneeseensa...

Sitä takkia ommellessa kului aika.

Mutta nyt oli kevät joutunut. Tunturipurot lirisivät kimmeltäen.
Koski pauhasi raivoonsa särkyvissä vaahdoissa. Oli valoisaa. Ylhäällä
tuntureilla hohti lumi tuhansin värein ja huikaisi silmät... Kuinka
yksinäisyys sentään saattoi polttaa tällaisessa ympäristössä!

       *       *       *       *       *

Kuusi viikkoa oli Antti taaskin ollut yhtä päätä matkalla. Kahdesti
oli hän soittanut tänä pitkänä aikana, eikä Aune rouva uskaltanut
häntä kyselyillään häiritä. Nyt olivat koivut jo hiirenkorvalla
ja sääsket alkoivat herätä elämään. Lapin köyhiä kukkia keinui
nurmikoilla.

Mutta eräänä päivänä puhelin odottamatta helisi.

-- Kuinka voit, Aune? kuului Antin ääni.

-- Sinäkö se olet, Antti? Kiitos... hyvin... Mistä soitat?

Aune rouvan sydän sykki niin, ettei hän tahtonut saada ääntään
kuuluviin.

-- Kyröstä.

-- Etkö sitten olekaan Sodankylässä enää?

-- En. Kitisen silta on valmis. Ajatteles, toista viikkoa aikaisemmin
kuin olin laskenut. Siitä tuli oikein hyvä, luullakseni... Niin, minä
olen tulossa kotiin käymään.

Ilon puna syöksähti Aune rouvan kalpeille kasvoille.

-- Tervetuloa! Milloin olet täällä?

-- Iltapäivällä, kuuden aikoihin.

-- Viivytkö... pääsi Aune rouvalta. Antin ääni oli kuulunut niin
ystävälliseltä, jopa iloiselta. Mutta kesken sanaa hän pysähtyi,
säpsähti ja vaikeni.

Äänettömyyttä kesti hetken.

-- Sanoitko jotakin, Aune?

-- En... en sanonut. Toivotin vain tervetuloa.

-- Näkemiin sitten.

-- Näkemiin.

Mutta puhelu oli tartuttanut Aune rouvaan kuin kuumeen. Omin käsin
pyyhki hän Antin huoneesta pienimmänkin tomuhiukkasen, järjesti,
somisti. Hän toi tuoksuvia koivunvarpuja maljakkoihin; niistähän
Antti piti, vaikka hän yleensä ei välittänyt kukista. Ja mitenkä hän
pukeutuisi? Hän tahtoi olla kaunis ja viehättävä, mutta juhla-asua ei
Antti sietänyt.

Sitten otti hän tekeillä olevan työtakin esille. Kuin kuumeessa
suihki neula. Vielä viimeiset ruusukkeet. Nyt se oli saatava
valmiiksi... Kuinka mahtavasti koski lauloi! Aune rouva avasi ikkunan
ja kuunteli. Hänen rinnassaankin kävi kuin koski... Viipyisikö Antti,
vai menisikö hän taas... kuten ennenkin?

Kas niin, siinä oli nyt takki. Liikkumattomana seisten Aune rouva
piteli sitä kauan käsissään. Pari raskasta pisaraa tipahti silmistä.
Sitten välähti mieleen uusi ajatus: hänpä menee Anttia vastaan
Tölleviin... Ja tarmokas toimintahalu valtasi hänet.

Mutta Antti näytti ainoastaan hämmästyneeltä tavatessaan vaimonsa
Töllevin asemalla; turhaan etsi Aune rouva ilon välähdystä hänen
silmistään. Hän tarjosi kätensä, suuteli keveästi vaimoaan otsalle,
vei hänet vaunuun ja riensi sitten vaihtamaan pari sanaa Kuusen
kanssa. Senjälkeen hän palasi ja juna lähti liikkeelle.

Vaunussa oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pyörien vaimentunut
jyske. Antti katseli maisemaa pingoittuneen näköisenä: tuntui kuin
olisi hänen vaikeata kohdata vaimonsa silmiä. Aune rouva istui
alistuneena, nöyränä ja kalpeana, odottaen tuska sydämessä.

-- Tosiaankin, minullahan on sinulle tuomisia, sanoi Antti vihdoin
kuin keventyneenä. Hän kopeloi matkalaukustaan ohuen paketin, jonka
ojensi vaimolleen.

-- Mitä siellä on? kysyi tämä, päästellessään lankaa auki.

-- Kirja varmaankin!... Oo, Koskenniemen uusi kokoelma! Kuinka olen
iloinen. Kiitos, sinulle, Antti, jatkoi hän, ojentaen vavahtelevan
kätensä.

Antti siveli sitä hiljaa, mutta Aune rouva huomasi, kuinka väri
katosi hänen huuliltaan ja hänen silmiinsä tuli jotakin säikähdyksen
tapaista kuin olisi hän nähnyt käärmeen. Tuskasta menehtymäisillään,
mutta kaikin voimin hilliten itseään Aune rouva loi katseensa alas
ja alkoi hermostuneesti selailla kirjaa. Kansilehdellä ei ollut
omistuskirjoitusta, kuten ennen...

-- Saathan sen kanssa aikasi kulumaan, Aune? Minun pitäisi käydä
kuljettajaa puhuttelemassa, sanoi Antti vihdoin tukahtuneella äänellä.

-- Mene sinä vaan, ystäväni, värähti tuskin kuuluva vastaus.

       *       *       *       *       *

Mutta Koskilinnassa, kun kahvi oli juotu aterian jälkeen, huomautti
Antti yksikantaan:

-- Nyt minun täytyy mennä työhöni. Suo anteeksi.

Ja varmoin askelin hän riensi työhuoneeseensa.

Keskiyöhön saakka Aune rouva odotti ahdistavan levottomuuden
vallassa, istuen ikkunan ääressä ja tuijottavin silmin katsellen
erämaan valkeata yötä. Sitten hän nousi, väänsi käsiään epätoivosta
suunniltaan ja hiipi miehensä oven taakse. Ei ääntäkään kuulunut;
varmaankin Antti istui ja mietti.

Mutta nyt ei Aune rouva tahtonut antaa ristiriitaisille ajatuksilleen
valtaa, hän ei enää tahtonut epäröidä, vaan taistella kalleimmastaan
viimeiseen asti. Ponnistaen kaikki voimansa hän koputtamatta syöksyi
sisään, horjahti Antin tuolia vasten ja puhkesi siinä kyynelettömään,
viiltävään nyyhkytykseen, joka miltei muistutti naurua.

Kun Antti tunsi vaimonsa kiharain riippuvan poskelleen, niin hän
vavahti ja yritti väistyä kuin olisi kuuma rauta häntä koskettanut.
Mutta tavattomalla voimalla hän hillitsi itsensä, nousi, talutti
lempeästi vaimonsa nojatuoliin ja antoi hänen nyyhkiä. Vihdoin hän
sanoi:

-- Kylläpä sinun on ikävä, Aune... En tahtoisi pahoittaa mieltäsi,
mutta kyllä minun täytyy sinua nuhdella. Minulla on hirveästi työtä,
melkein enemmän kuin ihminen voi tehdä. Miksi et lähde etelään, missä
saisit seuraa ja voisit huvitellakin?

Aune rouva ravisti päätään moneen kertaan kasvot käsien peitossa.

-- Eikö sitten ole mitään vapahdusta? vaikersi vihdoin epätoivoinen
ääni.

Pitkän aikaa kesti äänettömyyttä.

-- Minä en käsitä sinua nyt, sanoi Antti.

-- Inhoatko minua sitten niin, ettet voi antaa anteeksi? kuului
hiljaa ja katkonaisesti.

Antista tuntui kuin olisi häntä isketty suoraan sydämeen. Hänen
rautaiset piirteensä vääntyivät, kummallisia väreitä kiiti hänen
kasvoillaan, hänen sormensa koukistuivat ja lihakset pingoittuivat
kuin jouset. Kesti hetken, ennenkuin hän ehti taistella itsensä
tasapainoon. Mutta hänen äänensä oli kuivan käreä ja se tunkihe kuin
maan alta, kun hän vastasi.

-- Aune, tuollaiseen sinulla ei ole syytä, eikä oikeuttakaan. Sinä
teet minulle vääryyttä. Minä en ole sanallakaan mitään sellaista
ilmaissut.

-- Oi et, et. Mutta sinä epäilet minua kuitenkin. Älä kiellä sitä.

-- Itse sinä myrkytät elämäsi epäilyllä, Aune hyvä. Sinun herkkä
mielikuvituksesi johdattaa sinut luulottelujen poluille. Enhän minä
ole vaatinut sinua tilille mistään, en tehnyt viittaustakaan...

Silloin Aune rouvan kyyneleet kuivuivat yhtäkkiä.

Hän kohotti päänsä, loi silmänsä mieheensä, nuo silmät, joiden terät
hehkuivat yliluonnollisen suurina ja polttavina. Veren tippaa ei
ollut hänen kasvoillaan.

-- Ei sanaakaan enää, Antti. Ei sanaakaan, kuiskasi hän kiihkeästi.
Kauan aikaa tuijotti hän mieheensä, jonka oli pakko väistää tuota
kummallista katsetta. Hän hengitti tasaisesti ja rauhallisesti.
Sitten hän nousi ja poistui äänettömin askelin.

Mutta Antti istuutui työtuolilleen ajatuksettomana, väsyneenä nojaten
päätään kättä vasten ja silmissä raskas tuijotus. Hänen rinnassaan
soi kuin haikea laulu...

Miten kauan hän siinä lienee istunut, siitä ei hänellä ollut tietoa.
Hän ikäänkuin havahtui kuultuaan heikon koputuksen ovelleen.

-- Sinäkö, Aune? sanoi hän hiljaa.

Aune rouva astui sisään vaikeasti ja hitaasti. Hän oli kuin aave.
Hänen kädessään oli jotakin, viitta, takki.

-- En sanonut hyvää yötä äsken... Tahdotko tämän päällesi, on viileää
vielä, sanoi hän heikolla, mutta selvällä äänellä.

-- Kiitos, Aune. Mutta ei minusta tunnu kylmältä.

Aune rouva seisoi alistuneena ja murtuneena kuin kukka, jonka tuuli
on taittanut. Hän näytti yliluonnolliselta olennolta valkeudessaan.
Kauan aikaa hänen verettömät huulensa hapuilivat sanoja.

-- Olen sen itse ommellut... monena iltana.

Silloin Antin harmaissa silmissä välähti kuin pohjaton sääli ja
hermoväreitä liikkui suun vaiheilla. Mutta rauhallisella äänellä hän
vastasi:

-- Siinä tapauksessa mielelläni. Ojenna se minulle, Aune. Kiitos.

-- Hyvää yötä, Antti, toivotti Aune rouva heti kun hänen miehensä oli
ottanut takin.

-- Hyvää yötä.

Ovi sulkeutui. Antti silmäili takkia. Se oli pehmeä ja lämmin,
taidokkaasti ja suurella vaivalla koristeltu. Hän osasi antaa arvoa
työlle ja hän aavisti, mikä määrä epätoivoa ja unelmia liittyi noihin
turhanpäiväisiin kuvioihin. Nopeasti hän nousi ja syöksähti ovelle.
Hänen kovat silmänsä kostuivat. Mutta sitten tuntuivat hänen jalkansa
juurtuvan maahan, veri pakkausi sydämeen, hän vapisi kauttaaltaan ja
rinta nousi ja laski kuin kaksi kalliolaakkaa.

-- En voi, kuiskasi hän käheästi.

Ja pitkän ajan kuluttua hän toisti:

-- En voi.

Sitten hän heitti viitan luotaan kuin olisi se ollut inhoittava eläin
ja seisoi kauan aikaa liikkumattomana.

-- Sinä, Aune... ja Pekka. Te molemmat... ainoat, joita maailmassa
rakastin, äännähti hän itsekseen.



VIII.


Petsamosta Tölleviin johtava väliaikainen rata teki Tunturijärven
paikkeilla lähes neljä kilometriä pitkän mutkan, koukertaen siitä
huolimatta kuin pääsypaikkaa etsivä vuoripuro. Koko matka Petsamosta
Tölleviin oli äärimmäisen vaikea. Leikkauksia, täyttämisiä, vuoren
syrjään kaivettuja osia oli tuhka tiheässä, mutta Tunturijärvellä oli
edessä tunturi, jonka läpi oli porattava 840 metriä pitkä tunneli.

Kaartamalla pitkän matkan ja sinne tänne pujottelemalla oli
väliaikainen rata kuin ihmeen kautta löytänyt tiensä; ei näet
tahdottu ruveta tunnelitöihin, ennenkuin Kolttakosken voima-asema oli
valmis ja sähköjohdot kunnossa, koska laskettiin koneporauksen käyvän
neljä tai viisi kertaa nopeammin kuin käsiporauksen.

Mutta nyt olivat työt paraikaa käynnissä.

Tunnelin hevosenkengän muotoisen läpileikkauskuvion alapäähän
kaivettiin ensin neliönmuotoinen reikä melkoisen syvälle ja
tunnelin laskettua suuntakäyrää seuraten. Sitten puhkaistiin
pystysuora kolo, joka ulottui läpileikkauskuvion holvimaiseen
kattoon saakka, käännyttiin takaisin ja tehtiin ensinkaivetun reiän
päälle yhdensuuntainen ja suunnilleen samansuuruinen käytävä. Mutta
aikoja ennen oli jo alimmaiseen käytävään sijoitettu työraiteet,
joita pitkin sähkölläkäyvät kivivaunut jyrisivät. Ylimpää käytävää
laajennettiin, niin että se vähitellen käsitti koko tunnelin
holvimaisen yläosan. Suupuolelta puhkaistiin molempien käytävien
välinen maa, aukkoa laajennettiin läpileikkauskuvion suoriin
sivuseiniin saakka, tunnelitelineet ja holvauskaavat pystytettiin
ja betoni valettiin. Oli ahdasta, kiirettä, kuumaa. Sähköporat
kirkuivat, valonheijastajat loistivat, suuret ventilaattorit imivät
suristen räjähdyskaasuja ja raskasta ilmaa vuoren uumenista, kumeat
louhintaräjähdykset panivat maan vapisemaan. Ja kaikessa tässä
melussa hääräili hikinen työläisjoukko muistuttaen pesäänsä pyrkivää
muurahaisparvea.

Saapuessaan tunnelityömaalle oli Jäkälällä ja Kivimäellä
tarkoituksena viipyä siellä vain muutamia tunteja; he olivat matkalla
Petsamoon. Mutta silloin ilmoitti tunnelintyötä johtava insinööri,
että tunturi oli syvemmältä mitä lujinta kallioa.

-- Toistakymmentä metriä on itäisessä päässä nyt jo porattu
mitä lujimpaan kiveen, josta turhaan olen etsinyt säröjä ja
rikkinäisyyksiä. Varmasti voidaan betonimuuraus siellä jättää pois ja
työ edistyy monta vertaa nopeammin.

Silloin insinöörit jäivät tutkimaan asiaa ja viipyivät kolme päivää.

Ihmeellistä. Näiden kolmen päivän kuluessa tunkeutui jylhän vuoren
sisään, joka muutama vuosi sitten oli vielä ollut autio ja asumaton,
kaksi koko ihmiskunnan intressejä koskevaa tiedonantoa, kaksi
sähkösanomaa:

Toinen oli Lontoon maailmannäyttelystä:

    "Kovateräs Petsamo saanut kultamitalin.

                                         Liir."

Toinen Kemijärveltä:

    "Yksikiskorataa tänään koeteltu Sodankylään asti.

                                         Laakso."

       *       *       *       *       *

Petsamossa Jäkälä kutsui kaikki insinöörit ja työnjohtajat koolle.
Tyynellä, terävällä ja asiallisella tavallaan hän osoitteli tehtyjä
virheitä, lausui kirpeitä arvosteluja leväperäisyydestä ja antoi
ohjeita. Hänen edessään oli suuri pinkka satamapiirustuksia ja
laskelmia, joista hän tuon tuostakin kiinnitti kappaleen seinälle,
selittääkseen suunnittelijan tarkoitusperiä.

Juoksupoika ilmoitti, että häntä kutsuttiin puhelimeen.

-- Mistä kysytään?

-- Kolttakoskelta, herra insinööri.

Kun hän palasi, oli hän väsähtäneen ja kalpean näköinen, mutta jatkoi
esitystään entiseen tapaan.

Kun kokous oli päättynyt, huomautti satamainsinööri:

-- Mitä! Aikooko herra insinööri heti lähteä? Tokihan edes ruokaa
hiukan?

-- Onhan veturi valmiina? kysyi Jäkälä vältellen.

-- On kyllä. Mutta minä pyydän...

-- En voi viipyä. Vaimoni on hukkunut, vastasi Jäkälä vaikeasti ja
hiljaa, katsoen syrjään.

Silloin sivummalla seisoneen Kivimäen graniittinaama ensi kertaa
osoitti ällistystä. Hänen huulensa raottuivat hiukan ja pienet silmät
rävähtivät pari kertaa. Sitten hän otti Jäkälän pienen matkalaukun ja
kantoi sen sanaakaan sanomatta veturiin.

       *       *       *       *       *

-- Niin, Blom, kuinka hänet löydettiin? Jäkälä kysyi.

Muutamat poikaset huomasivat. Virta oli tuonut hänet matalikolle,
miltei rantaan, kosken alapuolella.

-- Ja milloin hän oli lähtenyt kotoa?

-- Noin kolme tuntia aikaisemmin.

-- Ei kukaan nähnyt... Ei ole epäilyjä? Blom pudisti päätään ja
viivytteli.

-- Teille on kirje pöydällä, sanoi hän vihdoin. Jäkälä nyökkäsi ja
astui biiliin.

Hän nousi Koskilinnan portaita epäröiden, raskain askelin. Synkkä
ahdistus ikäänkuin puristi häntä. Äänetön, hätääntyneen näköinen
palvelija oli häntä vastassa, mutta hän viittasi kädellään ja
palvelija poistui.

Lääkäri oli käynyt ja vainaja oli yksin, hän tiesi sen. Hän
laski jo kätensä avaimelle, mutta peräytyi, seisoi pitkän aikaa
liikkumattomana ja meni sitten omaan huoneeseensa.

Siinähän oli kirje, Aunen hennolla, pienellä käsialalla kirjoitettu.
Hän avasi sen hitaasti ja epäröiden, tukahuttavan ahdistuksen
vallassa.

    Rakas Antti.

    Käteni vapisee, kun kirjoitan Sinulle tätä viimeistä
    tervehdystäni. Oi, epätoivo on kietoutunut ympärilleni kuin
    musta sumu; minä hapuilen kuin vuoren vinkalossa, jonne ei päivä
    pääse ja josta ulospääsyä ei ole. Vaikka kuinka koetan hillitä
    itseäni, niin ajatukseni sekaantuvat, enkä saa esille sitä mitä
    tahtoisin. Kuinka olenkaan pohtinut, kirjoitanko ollenkaan,
    vai olenko kirjoittamatta. Jos olisin voimakas, jos rakkauteni
    olisi vailla itsekkyyttä, niin vaikenisin, sillä uskon, että
    Sinulle olisi keveämpää niin. Mutta minä en jaksa, en voi olla
    puhdistautumatta... tai ei, ei, suo minulle anteeksi, en minä voi
    puhdistautua, mutta minä luulen, että sinä epäilet minua vieläkin
    syyllisemmäksi.

    Minä kerron sinulle kaikki. Sinä iltana, myrskyiltana, tiedäthän,
    Pekka tuli luokseni, minä toin hänet luokseni ja hän oli väsynyt
    ja sairas. Hän olisi mennyt, mutta minä en päästänyt häntä. Ja
    silloin hän kuin huumauksissa sanoi rakastaneensa minua jo kauan,
    Amerikan ajoilta saakka ja hän suuteli minua. Olin Amerikassa
    huomannut jotain sellaista ja minä tunnustan senkin, että
    aavistelin Pekassa vielä elävän jotakin siltä ajalta, mutta en
    minä tietänyt, että se oli niin suurta. Enkä minä voinut häntä
    vastustaa. Oi Antti, voitko koskaan sitä ymmärtää, minut valtasi
    kuin lumous, syvyys veti minua, mutta kuitenkin minä jaksoin
    riistäytyä irti. Minä menin huoneeseeni ja jätin hänet, mutta
    palasin kuitenkin ja näin, että hän oli vaipunut uneen. Silloin
    minä suutelin häntä, niin hiljaa, ettei hän herännyt. Se oli
    kevytmielisyyttä, sääliä, hyvä Jumala, en edes ymmärrä sitä...
    jos tahdot Antti, niin sanon, että ehkä sinä hetkenä jollakin
    lailla rakastin häntä. Oi, en tahdo, enkä voi mitenkään itseäni
    puolustaa. Minä lankean eteesi polvilleni, minä itken kyyneleeni
    kuiviin ja rukoilen sinulta anteeksi tätä rikostani... Etkö
    sitten tahdo sitä unohtaa?

    Ja nyt olen sanonut kaikki. Antti, sinun täytyy uskoa kuolevaa.

    Kun minä mietin näitä asioita, niin epätoivo painaa minut maan
    tomuun. Mutta sinun suuri, hillitty rakkautesi on minulle
    selvinnyt. Väliin, unelmissani, se ottaa minut kuin siivilleen,
    se nostaa minut kuin väkevä ja kuuma tuuli ja kantaa minut
    pois... Ennen, kun tunsin heikkouteni ja vähäpätöisyyteni,
    minä aina luulin, ettet koskaan minusta oikein välittänyt. Nyt
    en enää luule niin... oi, mutta nyt olen ainiaaksi menettänyt
    rakkautesi. Oliko sinun sydämesi niin puhdas, oliko sielusi niin
    suuri ja voimakas, että se rikos, josta kerroin, on liika raskas
    anteeksiannettavaksi? Minä olin kuin aurinko sinulle, mutta
    se pimeni, sinä menetit uskosi sen valoon, se järkytti sinut
    sisimpää myöten, etkä enää koskaan voi saada uskoasi takaisin.
    Saanenko minä sinua ymmärtämään mitä tarkoitan? Minä muistan
    koulusta, lapsuuteni varhaisilta vuosilta, kuinka ihmettelin,
    kun opettaja selitti, että Jumalan vanhurskaudelle on pieni
    synti samanlainen kauhistus kuin suurikin. Onko minun rikokseni
    sinun rakkaudellesi sellainen kauhistus, joka ei koskaan haihdu,
    sillä sinä olet minun jumalani, minun kaikkeni? Oi, jos niin on,
    silloin toivon, ettei ikuista elämää olekaan, vaan että maadun
    tomuksi, jonka tuuli puhaltaa pois.

    Mutta väliin minä ajattelen toisella tavoin, minä yritän tarttua
    oljenkorteen kuin hukkuva. Silloin minusta tuntuu, että sinä
    voisit antaa anteeksi tämän minun rikokseni, mutta että sinä
    epäilet paljoa pahempaa -- tunnenhan minä sinun pohjattoman
    epäilysi. Kuinka monesti olenkaan halunnut tunnustaa sinulle
    kaiken ja pyytää anteeksi, olenhan minä tehnyt heikkoja
    yrityksiäkin, mutta sinä olet ne torjunut. Mutta paljoa enemmän
    kuin sinun väistämishalusi on oma epäuskoni vienyt minulta sanat.
    Oi, en saisi sinua vakuutetuksi, sinä et uskoisi minua, Antti,
    sinä et uskoisi minua! Sinä kuuntelisit minua rauhallisella
    tavallasi. Sinä sanoisit: "turhia, älä ota sitä noin raskaasti,
    Aune. Unohdetaan jo tämä asia." Mutta sinun äänesi salainen
    värähdys, sinun katseesi, kaikki sinussa paljastaisi sen epäilyn,
    joka jäisi sydämesi sisimpään. Sinun syvin olemuksesi pysyisi
    minulle suljettuna, kuten nytkin, sinä kyllä ehkä tahtoisit
    minua lähestyä, mutta et voisi, fyysillisestikin sinulle olisi
    mahdotonta ottaa minua syliisi. Ah, minä tiedän, että se kylmyys,
    se jää, joka piilee sinussa niin syvällä, että sitä on vaikea
    huomatakin, ei sula koskaan, eikä minulla ole mitään toivoa. --
    Toisinaan, kun tätä ajattelen, sinä kauhistutat minua. Sinä olet
    kuin tunturi, jonka rinteille varjot lankeavat, kun aurinko on
    painunut. Sinun jäinen kylmyytesi, joka on sekä voimasi että
    virheesi, saa minut vapisemaan.

    Näethän, rakas, kuinka epätoivo minut saartaa: Joko oli rikokseni
    sinänsä niin suuri, että se tappoi sinun rakkautesi, tai sitten
    sinun epäilysi tekee sen niin suureksi, enkä minä voi tuota
    epäilyä poistaa. Mutta nyt sinä uskot minua, eikö totta, uskothan
    sinä omaa vaimoasi kuoleman kynnyksellä? Kuinka olen siitä
    onnellinen! Älä ajattele, että syytän sinua. Minä siunaan sinua!
    Minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut kanssasi
    elää, jokaisesta muistosta, jokaisesta tuskastakin. Sillä minä
    olen elänyt vain sinun kauttasi. Ja minä rukoilen sinua: älä ole
    paha itsellesi, älä syytä itseäsi. Minähän yksin olen rikollinen!

    Rakas Antti, annatko minulle anteeksi? Annatko minulle anteeksi,
    koska sinua rakastan, koska tuohon pyyntöön sisältyy kaikki
    toivoni, kaikki rukoukseni. Onko tulevaista elämää? Siihenkin
    olen menettänyt uskoni tässä epätoivon yössä. Mutta jos on, jos
    kerran tulen vastaasi valkeana ja pienenä, jos astun eteesi yhtä
    mitättömänä kuin tähänkin asti, oi, avaatko silloin sylisi,
    Antti, painatko minut rintaasi vasten, oletko unohtanut ja
    antanut anteeksi?...

    Jää hyvästi, sinä kalleimpani maailmassa.

                                                   Aune.



IX.


Kesällä, neljäntenä vuotena, sanomalehdet tiesivät kertoa, että
Petsamon rata oli valmistunut.

Se avattiin ensin muutamaksi viikoksi väliaikaiselle liikenteelle.
Sen henkilökunta, aikataulut ja tariffit järjesteltiin.

Taaskin sanomalehdet sisälsivät palstoittain kuvauksia tämän
jättiläistyön vaiheista. Yhtiön merkillisestä anomuksesta lähtien
ne selostivat johtohenkilöiden elämänvaiheita, työtapoja, radalla
sattuneita onnettomuuksia. Niissä oli kuvia eri asemilta, Kemijärven
viljelyksiltä, voimalaitoksilta, Kolttakosken kaivoksilta.

Sitten ne ilmoittivat, että radan juhlallinen luovutus valtiolle sekä
vihkiminen tulisivat tapahtumaan syyskuun 1 päivänä.

       *       *       *       *       *

Vihkimispäivänä vilisi Rovaniemen suurella asemalla kirjavanaan
kansaa, joka odotti etelästä tulevaa vihkimisjunaa. Järjestysvalta
oli köysillä sulkenut asemasillan yleisöltä. Kapea köysikuja johti
sillalta aseman avaralle pihalle, päätyen lipuilla koristeltuun
neliöön, missä juhlamenojen piti tapahtua.

Köynnökset kiersivät raskaissa laskoksissa koko aseman. Ne
peittivät miltei kokonaan sen kunniaportin, josta neliönmuotoiselle
vihkimäpaikalle oli astuttava, ne verhosivat kuin katos avaran lavan,
jonka päällä upeili kultaa kimmeltävä Suomen vaakuna kahden liehuvan
lipun välissä. Kaikkialla näkyi lippuja, naisten kirjavia pukuja,
ja ilman täytti värähtelevä, sekava hälinä, joka vuoroin kiihtyi
ja hiljeni. Tuolla seisoi Rovaniemen vartiopataljoonan kunniavahti
järjestyneenä, tuolla kimmelsivät soittokunnan torvet auringon
kirkkaassa paisteessa, tuolla pyöri sanomalehtimiesten parvi, tuolla
valokuvaajat ja elävien kuvien ottajat asettelivat koneitaan. Suuret
kukkakimput käsissä vastaanottajanaiset liihoittelivat hermostuneina
sinne tänne asemasillalla ja poliisilla oli täysi työ ehkäistessään
uteliasta yleisöä tunkeutumasta yli aitausten.

Nyt kuului kimakka vihellys, sitten puhkiva veturi syöksähti näkyviin
ja ihmismeren yli huokui kuin maininki sekava humina:

-- Juna tulee! Juna tulee!

Kunniavahti komennettiin asentoon, soittokunta viritti Maamme-laulun,
kansanjoukko sulloutui niin tiheään, että tuskin kukaan pääsi
liikahtamaan, ja pidätti hengitystään. Kaikki tahtoivat nähdä junan.

Junasta astui presidentti, maaherra, piispa, ministereitä,
loistopukuisia kenraaleja, jotka tervehtivät yleisöä tuhatäänisten
hurraahuutojen kaikuessa.

Osakeyhtiö Petsamon edustajat, Jäkälä, Laakso, Liir ja Kaski, jotka
junan saapuessa asemalle olivat ilmestyneet asemahuoneesta, astuivat
kunniavieraita vastaan. Tervehdyksiä, juhlallisia kumarruksia,
kukkien ojentelua, hymyä! Sitten lähti loistava kulkue astumaan
köysikujaa pitkin vihkimispaikalle.

Kaksi miestä nousi koristetulle lavalle, toiselta puolen kookas,
arvokkaan ja kunnioitettavan näköinen presidentti, toiselta puolen
Antti Jäkälä, Osakeyhtiö Petsamon edustaja. Syntyi täydellinen
hiljaisuus. Yleisö tarkasteli kuin ihmetellen Jäkälää, hänen
vartaloaan, joka viime aikoina oli ikäänkuin painunut, hänen ennen
niin kirkkaitten ja kylmien silmiensä synkkäsävyistä hehkua, hänen
nopeasti harventunutta ja harmaantunutta tukkaansa, hänen laihtuneita
kasvojaan ja käskevää suutaan, jonka ympärille katkeruus oli painanut
leimansa. Sitten Jäkälä alkoi puhua hillityllä, mutta erittäin
kantavalla äänellä:

    Herra Presidentti.

    Teille, Suomen valtion päämiehelle, on minulla, Osakeyhtiö
    Petsamon valtuuttamana, kunnia ojentaa Petsamon rataa koskeva
    luovutuskirja, joka on laadittu Suomen valtion ja Osakeyhtiö
    Petsamon välillä tehdyn sopimuksen perusteella ja joka kuuluu
    seuraavasti.

Jäkälä luki luovutuskirjan, joka oli mahdollisimman lyhyt, kuiva ja
asiallinen. Sitten ojensi hän sen syvään kumartaen presidentille.

Nyt alkoi presidentti puhua.

Lyhyesti ja sattuvasti hän kuvaili vihittävänä olevan radan suurta
merkitystä isänmaalle. Sitten hän osoitti, millä suopeudella
kaitselmus oli johdattanut pientä Suomen kansaa, niin että se
nyt kärsimysten ja nöyryytysten kiirastulen läpi kuljettuaan oli
paisumassa suureksi ja voimakkaaksi, samalla kuin se oli tullut
vapaaksi ja itsenäiseksi. Hän tahtoi kiittää tästä kaikesta
kaitselmusta. Mutta kiittäessään ei hän suinkaan unohtanut, mitä
Suomen omat pojat ja tyttäret olivat tehneet isänmaansa eteen. Ei
mikään maa voinut ylpeillä siitä, että sen edestä olisi annettu
sydänverta urhoollisemmalla ja alttiimmalla mielellä. Tämä kansa
ihaili ja kunnioittikin sankareitaan, se piti heidän muistoaan
pyhänä. Se ihannoi heitä siinä määrin, että isänmaallisuuden käsite
miltei liiankin usein kytkettiin sotakenttien yhteyteen. Kuitenkin
oli jo suuri runoilijamme, kuvatessaan maaherra Vibéliusta,
osoittanut, että rauhan töissäkin tarvitaan miehuullisuutta ja
isänmaallisuutta. Juuri tällaisesta isänmaallisuudesta antoi
Osakeyhtiö Petsamon jättiläistyö, jättiläislahjoitus vakuuden. Ei
ollut minkään kansakunnan historiassa tekoa, jonka suuruus olisi
tähän verrattavissa.

Sitten presidentti otti esille loistavat Valkoisen Ruusun
kunniamerkit ja kääntyi yhtiön osakkaiden puoleen.

-- Hyvät herrat! Valtion päämiehenä saan minä lausua Teille isänmaan
kiitoksen. Olkaa vakuutetut, että siihen yhtyy koko Suomen kansa
yhtenä miehenä. Sallikaa minun jakaa teille nämä ritarimerkit,
korkeimpana kunnianosoituksena, mitä isänmaa voi antaa uskollisille
pojilleen.

Kunniamerkkejä kiinnitettäessä yleisö tarkasteli henkeä pidättäen
niiden saajia. Jäkälän kasvot verhosi kuin usva; hänen silmissään oli
kaukainen ilme, niinkuin hän ei olisi kuullut mitään. J. V. Laakso
näytti täsmälleen siltä kuin olisi hän halunnut sytyttää sikarin.
Liir seisoi hieman hajasäärin kuin laivan kannella ja liikutteli
leukojaan kuin olisi hän purrut mälliä. Pankkiiri Kasken hienostunut
naama oli kylmä ja ilmeetön, kuten maailmanmiehen ainakin.

-- Hyvät herrat, valtion päämiehenä olen nyt täyttänyt mieluisan
tehtäväni. Mutta yksityisenä ihmisenä, tämän juhlivan kansanjoukon
nähden, minä tahdon kumartaa teidän edessänne. Ottakaa vastaan
syvimmän kunnioitukseni vakuutus.

Yleisö hämmästyi presidentin viimeisiä sanoja; sen valtasi
mielenliikutuksen huumaus; useat naiset nyyhkyttivät. Sitten
tapahtui jotakin omituista. Ei seurannut fanfaareja, eikä
meluavia hurraahuutoja. Sensijaan alkoi torvisoittokunta soittaa
Maamme-laulua. Lakit lensivät päästä; kukaan ei hievahtanutkaan;
vallitsi kuolon hiljaisuus; vain pääskyset kiertoilivat korkealla
kirkkaan taivaan alla.

Keskuspoliisin päällikkö, joka ei antanut minkään tapauksen saattaa
itseään tasapainosta, kuiskasi hiljaa kulkulaitosministerin korvaan:

-- Huomaatteko onyx-neulat? Ne kiinnittävät mieltäni paljoa enemmän
kuin Valkoisen Ruusun merkit.

Ministeri tarkasteli yhtiön miehiä. Jäkälän neulassa, yläpäässä,
kiilui pieni kultainen pilkku kuin kruunu; se oli kultainen ilveksen
käpälä.

-- -- --

Sitten toimitti piispa vihkimisen kiitos- ja rukousmenoineen. Yleisö
kuunteli sitä avopäin ja liikkumattomana, mutta mielenliikutus katosi
ja rauhallinen tasapaino palasi.

Sitten mentiin juhla-aterialle. Presidentti seurueineen söi toisen
luokan odotussalissa. Mieliala oli hilpeä, lasketeltiin sukkeluuksia.
Paistiin päästyä pidettiin suuri puhe isänmaalle ja kilistettiin.

-- Huh, marjamehua! huudahti J. V. Laakso kesken kaiken niin
äänekkäästi, että Kaski nyhkäisi häntä kylkeen.

Osakeyhtiö Petsamolle pidettiin suoranaisia ylistyssaarnoja, mutta
Jäkälä ei vastannut kuin yksinkertaisella kiitoksella.

Vihdoin presidentti loistavine seurueineen astui junaan.
Tasapainohyrrät alkoivat vonkua. Sähköjohdoista räiskähti kipunoita
ja valtavien, yhä toistuvien hurraahuutojen kaikuessa veturi syöksyi
asemalta.

Kemijärvellä juhlallinen vastaanotto uudistui.

Laakso näytteli voima-asemaa, sahalaitosta, meijeriä, jonka
suurenmoisuus hämmästytti juhlavieraita, navettarakennuksiaan,
korjauspajaansa. Hän kuljetti neljällä autolla vieraita läpi
suunnattomien viljelysmaiden, näytti heille sähkövinttureita, jotka
teräsköysillä kiskoivat leikkuu- ja sitomiskoneita, kylvökoneita,
kummallisia, yhtenä jousikeränä liikkuvia maanmuokkauskoneita,
suojyriä, auroja ja oja-auroja. Hän näytti polttoturvetehdastaan
ja valtavia turvevarastojaan. Ja tunnin päästä juna oli jälleen
liikkeessä pohjoista kohti.

Kemijoen suuri silta, Pyhätunturi loistavissa, purppuraisissa
väreissä, Sodankylä ja Kitisen silta, Kyrö, Nautsisuvanto, Töllevi!
Kaikilla asemilla oli juhlivaa yleisöä. Milloin pauhasivat
soittokunnat, milloin värähteli yksinkertainen ja liikuttava
laulu, joka turhaan ponnisteli puhtauteen. Köynnöksiä, lippuja,
hurraahuutoja!

Mutta paljoa enemmän juhlavieraitten mieltä kiinnitti Lapin jylhä
luonto, tunturit, jotka aaltoilivat milloin synkeinä, harmaan
alastomina, milloin vihertävissä tai sinipunervissa väreissä, rämeet,
jotka herättivät alakuloisuutta ja jotka hiipivä syksy oli muuttanut
sitä punaisemmiksi, mitä ylemmäs pohjoista kohti tultiin.

Jäkälä sai tehdä selkoa paikannimistä, luetella tuntureita, järviä ja
koskia perätysten. Koko ajan presidentti keskusteli hänen kanssaan.

Tölleviin saavuttaessa oli ilta jo ehtinyt niin pitkälle, että
rautakaivoksen tarkastus päätettiin jättää paluumatkalle. Jäkälä
ilmoitti, ettei hän voinut hyvin ja halusi jäädä Tölleviin,
ottaakseen seuraavana päivänä palaavat vieraat vastaan. Hän liehutti
nenäliinaansa hämärtyvällä asemalla, kun juna lähti Petsamoa kohti.

Petsamon asema oli häikäisevän kirkkaasti valaistu. Suuret
valonheittäjät viskoivat oranssinvärisiä, vihertäviä ja punaisia
valokartioita kaikkialle. Ja joka paikassa häälyi lippuja, suurten
varastohuoneiden katolla, laitureilla, vieläpä työväen asunnoissakin.
Petsamon rajavartioston kunniavahti seisoi asemalla; suuri, miltei
yksinomaan työläisistä koottu kuoro lauloi Maamme-laulun. Toisinaan
valonheittäjien sädekimput kääntyivät vuonolle, valaisten etäälle sen
raskaita, lyijynkarvaisia aaltoja, jotka kimmelsivät synkästi. Suuret
valtamerihöyryt seisoivat satamassa liikkumattomina, mutta kirkkaasti
valaistuina; niiden mastot ja paksut savupiiput kuvastuivat mustina
vihertävää, pakastuvaa taivasta vasten.

Presidentti jakeli kaikkialle ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten koko
loistava seurue nousi vaunuihin, ruoskat singahtivat ja hevoset
kiitivät kohti maaherran asuntoa.

-- -- --

Mutta Töllevissä Jäkälä astui väsyneenä autoonsa. Viileä iltatuuli
hiveli hänen otsaansa ja hän hengitti syvään sen raikasta tuoksua.
Koskilinna oli pimeä, vain palvelijain huoneesta tuikki valoa. Hän
nousi portaat ja soitti.

Ilmeisesti palvelija hämmästyi isäntänsä odottamatonta paluuta.

-- Haluaako insinööri jotakin, ruokaa tai teetä? kysyi hän arasti.

-- En halua, vastasi Jäkälä heittäessään pois päällystakkia.

Sitten hän meni huoneeseensa, mutta ei vääntänyt valoa, vaan seisoi
pitkän aikaa aivan hiljaa. Äänettömin askelin hän astui vaimonsa
kammioon, sulki oven ja istuutui nojatuoliin.

Kosken humu kuului selvästi. Tunturipengermäin päällä taivas hohti
ensin kullanvärisenä, sitten punaisena, vihreänä ja keltaisena kuin
spektri, sitten värit sammuivat ja sinisenharmaa varjo hiipi yli
tunturin.

Kun aamu sarasti, istui Jäkälä yhä samalla paikalla yhtä
liikkumattomana.

       *       *       *       *       *

Taas alkoivat haastattelijat kiusata yhtiön miehiä. He tahtoivat
numerotietoja, selityksiä siitä, kuinka rata-ajatus oli syntynyt
ja kuinka se oli kypsytetty, jos jotakin. Parikin kustannusyhtiötä
tarjoili Jäkälälle huikeita summia, jos hän kirjoittaisi
muistelmateoksen, mutta Jäkälä ei suostunut. Alituiset pyynnöt häntä
kuitenkin nähtävästi kiusasivat, koska hän lopuksi lupasi Uudelle
Suomelle pari kivijalkakirjoitusta.

Heti paikalla uutiset kiertelivät maan sanomalehdissä: Jäkälä
luvannut Petsamon ratahankkeita selittäviä kirjoitelmia.

Mutta nämä kirjoitukset tuottivat yleisölle suurta pettymystä. Ne
olivat miltei puhtaasti teknillisiä; Jäkälä selosti sattuneita
vaikeuksia ja eräitä virheitä, joita vastedes oli varottava. Samalla
hän huomautti, ettei yhtiön työ läheskään vielä ollut valmiina.
Ainoastaan rata oli luovutettu valtiolle, Kemijärven viljelykset
ja Kolttakosken rautatehtaat eivät vielä olleet lopullisessa
kunnossa. Hän esitti senjälkeen numerotietoja viljatuotannon
vuotuisesta lisääntymisestä Kemijärvellä ja vertaili louhintatuloksia
Kolttakoskella norjalaisten kaivosten tuloksiin.

Mutta silloinkin, kun yhtiö saattoi luovuttaa nämä laitoksensa
valtiolle, oli suunnaton määrä työtä jäljellä. Oli keskitettävä
kaikki voimat siihen, että rata Kemijärveltä Kajaaniin saatiin
niin pian kuin mahdollista tekeille. Vasta silloin kun maan halki
kulkisi tällainen valtarata, olisi tulos tyydyttävä. Nythän ei
tarvinnut muuta kuin hyökkäys läntisestä naapurimaasta, jonka kanssa
Ahvenanmaan kysymyksen ajoilta saakka välit olivat pysyneet kyllin
kireinä, niin koko Petsamon rata oli aivan merkityksetön. Eihän ollut
sen helpompaa ja tähdellisempää tehtävää viholliselle kuin katkaista
tämä rata Kemin ja Rovaniemen välillä.

Lopuksi hän tahtoi viitata siihen kiitollisuuteen, jota yhtiölle
koko Suomen kansan taholta oli niin runsain käsin jaettu. Ei yhtiön
osakkailla ollut sellaista voimaa, että tuo kiitollisuus olisi
ollut heille yhdentekevää; vielä vähemmin he tahtoivat teeskennellä
vaatimattomuutta, että he eivät muka sitä ansaitsisi. Yhtiö oli
ponnistellut, hän oli valmis sanomaan senkin, että tuo ponnistelu
oli väliin uuvuttanut. Herkin mielin yhtiö otti vastaan yleisön
kiitokset. Se tarvitsi niitä, se joi niistä uutta voimaa kuin
raikkaasta lähteestä.

Mutta ei yhtiö myöskään halunnut mitään suuruuden gloriaa. Ne
miehet, jotka vuosisatain kuluessa olivat jääneet sotatanterille,
kutistuneet kuokkaansa, nääntyneet työhönsä, ja ne, jotka tätä rataa
rakennettaessa olivat menettäneet henkensä, ne miehet olivat tehneet
enemmän. Mutta eivät hekään olleet mitään uhranneet. "Sillä se,
joka antaa henkensä isänmaan edestä, ei uhraa mitään, vaan täyttää
ainoastaan velvollisuutensa", hän sanoi.

"Yksilön henki on mitätön", hän kirjoitti. "Maan ahtaassa piirissä
on kaikki pientä ja matalaa. On vain yksi korkea käsite, yksi suuri
sana: se on isänmaa."

"Henkilökohtaisesti on kaikki toivoni siinä, että Petsamon rata
huojentaisi elinehtoja Suomessa. Huojentaisi niitä senvuoksi,
että kansalaiset voisivat opettaa lapsiansa rakastamaan tätä
ihmeellistä maata yhtä palavasti kuin isänsäkin, mutta suuremmalla ja
puhtaammalla sydämellä."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Petsamon rata - Isänmaallinen unelma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.