Title: Unikko ja ohdake
Author: Kara, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Unikko ja ohdake" ***


UNIKKO JA OHDAKE

Kirj.

Jalmari Kara



Helsingissä;
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1913.

Oy Weilin & Göös, Helsinki.



SISÄLLYS:

I.

Kulku-Kalle.
Tuulasvalkea.

II.

Kultainen hämähäkki.
Upoksissa.
Isä Giuseppe.

III.

Kostaja.
Ristilyönti.
Lauri Kesto.



I.



KULKU-KALLE.


Notkon yksinäinen torppa oli syvällä korvessa, sen tien varrella, jota
kyläläiset kulkivat kaupunkiin. Kylään oli noin neljän kilometrin matka
ja kaupunkiin lähes kaksi penikulmaa.

Oli myöhäinen helmikuun ilta. Ulkona oli kova pakkanen ja tuuli ajeli
tuiskulunta hankiin hukkuneiden aitojen yli. Notkon tuvassa paistoi
emäntä leipiä. Tytär kutoi kangasta, vanha ruotuvaari kurisutteli
penkillä piippunysäänsä ja renki loikoi sängyssä juritellen hiljaa
jotakin rekilaulua. Vaivainen kattolamppu tuikutti kangaspuiden lähellä
ja hiillos hehkui paadella, leivinuunin edessä.

Etehisessä kuului joku tömistelevän lunta jaloistaan. Ovi aukeni
naristen, kylmä ilmavirta syöksyi tupaan ja tulija astui sisään
pysähtyen kynnyksen luo. Hämärässä ei saattanut erottaa muuta kuin
hänen pitkän vartalonsa ääriviivat.

-- Hyvää iltaa, toivotti hän hiljaa.

-- Iltaa, iltaa, emäntä uunin vierestä vastasi, -- vieras käy
peremmälle, tässä sopisi käsiä lämmitellä.

Tulija astui uunin luo. Hän oli nuori, tummaverinen ja laihakas mies.
Yllään oli hänellä ohut, kulunut takki, ja kun ei hänellä ollut
kintaita olivat hänen kätensä sinertävät ja kylmästä kankeat. Mitään
virkkamatta ojensi hän kätensä hiillosta kohden ja hieroi niitä.

-- Mistäs kaukaa vieras tulee? kysyi emäntä.

-- Kaupungista... Olisi kylään aikomus.

-- Vai kylään. Ei lie vieras tämän paikan ihmisiä, kun ei tunneta?

-- Ei.

Ja vieras jatkoi hetken kuluttua:

-- Sehän minä olen se Kulku-Kalle, jos emäntä on sattunut kuulemaan.

-- Kyllä on kuultu. Vai se.

Senjälkeen vallitsi tuvassa äänettömyys. Päre, jonka emäntä oli uuniin
kurkistettuaan pistänyt muurinrakoon, risahteli hiljaa palaessaan
karstalle. Kangaspuut kolahtelivat tahdikkaasti; silloin tällöin
köhähti vaari penkillä. Vieras lämmitti käsiään sivulleen
katsahtamatta.

-- Näinköhän tässä saisi yötä olla? kysyi hän vihdoin kääntyen emäntään
päin.

Emännän katse oli epäilevä ja terävä.

-- No ilkeäähän ihmistä on tuollaiseen jumalanilmaankin ajaa, mutta
kyllähän tässä on kovin huonoa tilaa. Meillä on tuo vaarikin, ja miehet
ovat ahtaneet kiukaan niin puita täyteen, ettei sinnekään sovi.

Vieraalle oli emännän epäluulo tuttua, ja hänellä olisi ollut vastaus
valmiina. Olisihan hän voinut sanoa, että kulkija tyytyi mielihyvällä
viettämään penkilläkin yönsä, tai muuta semmoista. Mutta emännän
puhuessa olivat hänen silmänsä osuneet kangasta kutovaan tyttöön.
Heidän katseensa olivat kohdanneet, ja tytön silmien kirkkaus oli
saanut lämpimän laineen vierimään läpi hänen ruumiinsa. Hän muisti
ennestään nuo viattomat kasvot, joiden hipiä oli harvinaisen hieno ja
ilme avuton kuin lapsen. Ja emännän sanat olivat jo unehtuneet kun hän
jälleen kääntyi hiillosta kohti.

Syntyi äänettömyys. Emäntä riensi tuvasta. Ja tuijottaessaan hiilien
värinään muisteli vieras sitä heikkoa punaa, joka äsken oli sävähtänyt
tytön kasvoille ja joka ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Ja
yhtäkkiä ei hänen mielensä enää tehnytkään jäädä torppaan yöksi. Mitäpä
hän vasten emännän tahtoa pyrkisi, vielähän kyläänkin ehtisi. Hän
kumartui ja kääri toisen housunlahkeensa yläpuolelle polvea. Polvessa
oli veres haava, jonka siteenä oli vain mitätön tilkku ja joka ei
näyttänyt ollenkaan hyvältä kylmettymisen takia.

-- Sattuisikohan olemaan jotakin kankaanpalaa? On polveni hiukan
huonossa tupussa, kysyi vieras hiljaa.

Tyttö katsahti kangaspuilta.

-- Hyvänen aika! Mikäs polveen on sattunut?

-- Kirves luiskahti.

-- Ohhoh!... Kyllä sidettä saa.

Tyttö nouti liinaisia tilkkuja.

-- Tässä olisi.

Ja hän kumartui alas ja ojensi jo kätensä auttaakseen, kun sormus
välähti hänen silmiinsä. Säpsähtäen veti hän kätensä takasin ja tunsi
punastuvansa. Se suututti häntä. Häpesikö hän sormustaan, häpesikö
näyttää sitä tuollaiselle? Ja melkein vihaisena vilkasi hän kulkijan
kasvoihin, joilla hänen mielestään kiiti tuskin huomattava häivähdys.

-- Kiitoksia, neiti. Kyllä minä itse saan, sanoi vieras ja sitoi
huolellisesti haavansa.

Tyttö riensi omettaan puhutellakseen äitiään, sillä eihän mitenkään
voinut ajaa haavottunutta ihmistä tuollaiseen yöhön. Ja hän saikin
äitinsä myöntymään, mutta kun he palasivat tupaan, ei vierasta siellä
enää ollut. Vaari tiesi hänen heti tytön jälkeen lähteneen.

Jollain tavoin pettyneenä tyttö istahti penkille ja katseli jääkukkia,
joita pakkanen oli ruutuun muodostanut. Kulkija viipyi vielä hänen
mielessään, ja hän antoi kuvitelmien syntyä ja raueta. Hän muisti
viimekesäisen, leppeän illan kylän keinulla, missä hän Kulku-Kallen oli
tavannut. Hän oli silloin ollut herramaisemmin puettuna, eikä ollut
näyttänyt ensinkään hullummalta. Kun toiset olivat laulaneet, oli Kalle
vaan äänettömänä keinuttanut ja ollut kuin nukuksissa. Kalle oli
istunut häntä vastapäätä, ja kun hänen puolensa joskus oli noussut
hyvin korkealle, oli Kalle alhaalta selkäkenosiltaan heittänyt katseen,
joka oli ollut niin uneksiva ja epämääräinen, että oudot tunnot olivat
läikähtäneet mielessä; ei edes kärkevää sanaa ollut voinut heittää
tuolle totiselle nukkujalle.

Kun sitten oli lähdetty pois, ei hän saattanut muistaa nähneensä
Kallea. Mutta veräjän luona, josta metsä alkoi, oli Kalle seisonut
aitaa vasten liikkumattomana ja yksinään.

-- Eikö matka tunnu pitkältä yksin kulkea? oli Kalle kysynyt.

-- Tokko tuo kahden lyhenisi, oli hän vastannut.

-- Ei edes taida pelottaa, että pahat ihmiset ahdistaisivat?

-- Eivät nuo ennen ole ahdistelleet, elleivät nyt, oli hän tylysti
vastannut.

Kalle oli nostanut hattuaan ja jäänyt paikalleen. Mutta hän,
muistelija, oli jatkanut matkaansa kiirein askelin, apein mielin, ja,
ikäänkuin toisen toivomuksesta, peläten.

    Kulkijapoika näki kulkeissansa
    kukkivan orvokkikukan.
    Katsella saa, mutt' ei omistaa
    se on kulkijapojan lupa.

Niin oli hän kuullut Kallen kauempana laulavan ja ihmetellyt, miksi hän
keinulla oli koko ajan vaiennut, vaikka osasi laulaa. Koko kotimatkan
oli Kalle ollut hänen mielessään.

Sittemmin oli hän kysellyt, mikä mies se semmoinen oikeastaan oli
ollut, mutta kukaan ei ollut tiennyt juuri enempää kuin nimen. Kuului
joskus kouluja käyneen, pystyvän moneen työhön ja oleskelevan talvisin
kaupungeissa, kesäisin maalla.

Myöhemmin oli kaikki unohtunut. Ja uutena vuotena oli hän mennyt
kihloihin Ylätalon rikkaan pojan kanssa. Mutta nyt oli hän jälleen
nähnyt saman katseen... Olikohan Kalle huomannut hänen sormuksensa?
Kenties. Mutta eipä ollut mitään virkkanut siitä... "Neiti näkyy
kihloissa olevan, ei kai pahaksi pantane, jos kulkijakin onnittelee",
niin olisi kai moni hänen sijassaan sanonut... Tai ehkei
huomannutkaan?... Mutta, hyvänen aika, mitäs hän nyt sitä pohtii...
Mokoma kulkija, vaikka varas olisi. Jumala ties, minne nytkin oli
lähtenyt...

Tuvassa oli yhä hiljaista. Ainoastaan nukahtanut renki kuorsasi, ja
vaari kurisutti piippuaan. Emäntä otti rieskansa uunista, koputteli
kypsyyttä, taittoi palan, maistoi ja antoi vaarillekin.

-- Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, sanoi vaari, joka ei osannut
ääntää s-kirjainta.

Kun kukaan ei vastannut, uudisti vaari kovalla äänellä:

-- Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, kun minä hanon.

       *       *       *       *       *

Oli kaunis kesäkuun sunnuntai kun Jaakko Ylätalo pahatuulisena asteli
kotiveräjältä Koivumäelle päin. Kevyt tuuli lehautti hänen sieramiinsa
kukkien tuoksua, auringon kimallus hyppelehti pienten ristiaaltojen
harjoilla, ja ruispelto lainehti kuin kellanvihreä järvi. Mutta Jaakko
ei huomannut ympärillään olevaa kauneutta. Sitä paitsi pohti hän
alituisesti samaa asiaa, vaikka hän olikin täysin selvillä siitä.

Se oli siis totta! Kyläeukot olivat perältäkin oikeassa juorutessaan
Notkon Helmistä ja Kulku-Kallesta. Ja kuitenkin oli Helmi Jaakon
morsian.

Kulku-Kalle oli koko kevättalven oleskellut kylässä, ja viimeiset pari
viikkoa oli hän ollut Ylätalossa, Jaakon kotona, töissä. Siis rakastaja
sulhasen renkinä. Mutta vasta muutamia päiviä sitten oli Jaakon korviin
osunut se huhu, että Kalle teki öisiä retkiä Notkon torpalle. Jaakko ei
ollut ensinkään uskonut juttuun. Tunsihan hän Helmin, hän, joka itse
oli toisinaan pyrkinyt tytön aittaan, mutta aina saanut semmoisen
katseen, että oli muistanut. Ja ämmähupakot saattoivat uskoa, että joku
kulkijapahanen oli tehnyt sen, mikä hänelle oli ollut mahdotonta. Tuo
juorupuhe oli kuitenkin vienyt hänen iloisuutensa, ja kun hän oli
tarkemmin ajatellut, oli hän huomannut, miten omituinen Helmi oli
hänelle ollut viimeaikoina... Jaakko oli salavihkaa tarkastellut Kallea
ja toisinaan keihästänyt häneen katseensa nähdäkseen hänen sydämeensä.
Mutta Kallen kasvoilla oli ollut hänelle ominainen ikävystynyt ilme, ja
rauhallisena oli hän juritellut laulujaan. Hän oli ollut iloinen, jos
toiset olivat iloisia olleet, vastannut, jos oli kysytty ja kysynyt,
kun itse oli tietoja tarvinnut. Ja Jaakon mielessä oli herännyt
salainen kateus, jolle hän oli ylimielisesti hymyillyt, mutta jonka
olemassaoloa hän ei ollut saattanut kieltää. Parina iltana, Kallen
lähtiessä kylälle, oli Jaakon mieli tehnyt seurata jälkiä, mutta hän
oli kuitenkin hävennyt alentua sellaiseen ja oli ennemmin uskonut
kaikki valeeksi. Olihan Kalle kevättalvesta saakka oleksinut näillä
tienoin, eikä siis mitenkään ollut mahdollista, että suhde näin kauan
oli pysynyt salassa... Tai ehkei se muille salainen ollutkaan kuin
yksin sulhaselle?... Ja Jaakko oli alkanut epäillä Helmiä ja raivonnut
omassa itsessään kuin mielipuoli. Mutta Kallea kohtaan oli hän
pakottanut itsensä entistä ystävällisemmäksi.

Mutta nyt oli kaikki selvinnyt:

Illalla olivat he Kallen kanssa laskeneet verkot, ja kun Jaakko aamulla
oli kavunnut tallin parveen herättääkseen Kallen mukaansa niitä
nostamaan, oli omituinen tapaus sattunut. Kun hän nimittäin oli
nyhkässyt Kallea, oli tämä käännähtänyt heinissä ja kärsimättömän
näköisenä nurissut: Helmi sinä... älä viitsi... älä vielä aja pois.
Senjälkeen oli hän jälleen nukahtanut. Nuo sanat olivat naulanneet
Jaakon liikkumattomaksi kuin patsaan. Hän muisti nytkin elävästi tuon
hetken. Hän oli kuullut hevosen pärskinän ja unisen jalkain muuton
tallista ja pääskysten visertelyn katolta, hän oli nähnyt pitkän,
kultaisen juovan heinillä, jonka seinänraosta pujahtanut päivänsäde oli
heittänyt, mutta hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin seisahtuneet. Ja
kun hän hiukan oli tointunut, oli hänen mielensä tehnyt syöksyä
nukkujan päälle, mutta häneltä oli puuttunut voimaa ja hän oli
kiiruhtanut ulos ja itkenyt ja kiroillut haikean kiukun vallassa. Hän
oli nostanut yksin verkot, ja kun hän oli palannut kotiin, oli
Kulku-Kalle seisonut veräjällä paperossi hampaissa. Hän oli rientänyt
tervehtimättä ja raivon vallassa Kallen ohi ja tuntenut tämän terävän
katseen niskassaan.

Näitä miettien tuli Jaakko Koivumäelle. Alempana, suurten puiden
siimeksessä, tukkipojat pelasivat hoitoa. Kuului sekavia ääniä ja
pelaajien sanoja: "Kerta kiinni! Lappu lisää! Vielä ukko pokalle! Kaksi
siliätä ponssaria. Heivaa itsellesi. Korpi rojahti" j.n.e. Jaakko tuli
heidän luokseen, istahti välinpitämättömänä joukkoon ja liittyi peliin.
Hän pelasi uhkarohkeasti, voitti väliin, mutta menetti taas tuossa
tuokiossa voittonsa.

Hetken kuluttua saapui Kulku-Kallekin paikalle, ja Jaakon tuli paha
olla. Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei saanut sitä tehdyksi, ja
ilkeän tunteen valtaamana pelasi hän yhä hurjemmin. Mutta kun
Kulku-Kallelle sattui työ, pani Jaakko ainoastaan pieniä summia kiinni
ja hävisi tahallaan, huulilla halveksiva hymy.

-- Taitavat pelata porukassa saman talon miehet, huomautti muuan
tukkilainen.

-- Ei ensinkään. Mutta isännän ei sovi pelata renkinsä rahoja, vastasi
Jaakko pilkallisesti.

Tuskin huomattava värihäivähdys kulki Kallen kasvojen yli ja hän päätti
näyttää, ettei raha hänellekään sukua ollut, kuten tukkipojat sanovat.
Ja kun sitten Jaakko oli työmiehenä kerännyt suuren summan eteensä,
pani Kalle kaikki kiinni, aikoen menettää tahallaan. Sattumalta sai hän
kaksikymmentä yksi, siis voiton pelin. Ensin aikoi hän vielä ottaa
kortin, "kääntää metsään" itsensä, mutta nopeasti hän muutti mieltään
ja pisti hymyillen rahat taskuunsa. Kun hän vielä toisen kerran oli
sillätavoin vienyt Jaakon edestä suuren summan, nousi Jaakko kiukusta
kalpeana ja kiroillen, sillä rahattomana oli hänen erottava pelistä.

-- Kyllä minulla on lainata, huomautti Kalle ystävällisesti ja hiljaa.

Jaakko kiristi hampaitaan eikä vastannut.

Jaakko teki lähtöä ja houkutteli kaikin voimin pois koiraansa, joka
makasi Kulku-Kallen jaloissa. Mutta Vahti nosti vain päätään, eikä
noussut. Jaakko kutsui sitä yhä vihaisemmin ja kävi kiukkuisena sitä
niskaan kiinni. Se oli Vahdin mielestä kuitenkin liikaa, ja
raivokkaasti karkasi se isäntänsä käteen.

-- Saatana, sähisi Jaakko yli äyräittensä suuttuneena. Hän tarttui
koiran alaleukaan ja nykäsi toisella kädellään yläleuasta. Leukaluut
vääntyivät sijoiltaan. Koira kiemurteli maassa tuskissaan, ja vihlova
ulina tulvi sen kurkusta.

Syntyi hiljaisuus, ja kauhu vaelsi raakojen miesten parvessa.
Kulku-Kalle nauroi sydämensä pohjasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat
kuin liitu.

Vihdoin voimakas tukkijunni potkasi raudotetulla korollaan eläimen pään
mäsäksi. Jaakko meni jo kauempana.

       *       *       *       *       *

Paria päivää myöhemmin astuskeli Kulku-Kalle verkalleen kaupunkiin
päin. Hän teki muuttoa muille seuduille, sillä täällä alkoi maa jo
polttaa jalkojen alla. Hän oli osannut lähteä Ylätalosta ennenkuin
hänet oli siihen suorastaan pakotettu, ja nyt kulki hän hitaasti
metsätietä, uudet vaatteet päällä, herramaisen näköisenä.

Joelta, metsäntakaa, kuului tukkipoikain laulu:

    Hyvä olen korttia pelaamaan,
    hyvä tappelemaan ja juomaan.
    Hyvä olen likkoja riiaamaan,
    mutta huono heitä kotia tuomaan.

    Ja tän kylän ämmät, nappulanännät
    kupparit ja noidat...

Kalle saattoi erottaa sanat ja hän hymähti itsekseen. Sillä lailla,
juuri sillä lailla. Ämmien hampaissa hänkin oli ollut...

Tuuli suhisi puissa ja taivas vetäytyi pilveen. Jokunen pikkulintu
tirskahteli lepissä, joiden lehdet himmeästi kiilsivät. Kalle koetti
olla mitään ajattelematta. Olihan hän tehnyt päätöksensä, mitä siis
maksoi vaivaa miettiä...

    Sen pienen torpan hiilloksessa
    ma käsiäni lämmittelin...
    Siitä asti ne torpan tyttöä
    sanovat mun heilakseni.

Se pääsi häneltä kuin vahingossa, ja häntä suututti, että oli laulanut
sitä. Sillä sanat olivat tehdyt kuin häntä varten, ja koko kevään oli
tämä ollut hänen mielilaulunsa. Mutta nyt täytyi sen unohtua, sillä
hänen tarinansa oli lopussa.

Kuitenkaan ei hän voinut estää menneiden tapahtumain johtumista
mieleensä. Hän muisti pyryisen illan Notkon torpassa ja vielä toisenkin
talvi-illan, jolloin hän oli tuonut Helmiä reessään palatessaan
kaupungilta heinän myynniltä. Silloin olivat he istuneet äänettöminä,
hän edessä ja Helmi taampana, ja oli ollut niin hiljaista, että
palokären kirkuna oli miltei pelästyttänyt... Sitten, vappuna, oli
kaikki tapahtunut...

Nyt oli heidän onnensa tullut ilmi ja Kalle huomasi parhaaksi peräytyä.
Mitäpä hän täällä enää, rikkomassa kihlattujen väliä, sitä ei hän
tahtonut. Eipä hän tavotellut sitä, mikä ei ollut häntä varten. Olihan
elämä tämän kevään hemmotellut häntä, ja hän tyytyi niin vähään ja
osasi väistyä...

Vieläköhän poikkean sisään, ajatteli Kalle lähetessään Notkon torppaa.
Eikö olisi viisainta vetäytyä pois sanaa sanomatta? Siten herättäisi
vihan tytön sydämessä ja kaikki kävisi helpommin.

Kuitenkin poikkesi hän sisään.

-- Saisikohan jotakin juotavaa, pyrkii jano tulemaan kävellessä? sanoi
hän tervehdittyään.

-- Laskepas Helmi kaljaa. -- Kaupunkiinkos matka pitää, kun on niin
uusissaan? kysyi emäntä.

-- Sinnehän sitä nyt ensin ja sitten edemmäs.

Kaljatuoppi Helmin kädessä vavahti. Hän antoi sen Kallelle ja kiiruhti
ulos.

-- Taitaa olla mielessä muutto koko kylästä?

-- Sepä se. Johan nyt on aikakin.

Kalle kiitti emäntää ja jätti hyvästit.

Mutta portailla, seinään nojaten, seisoi Helmi silmissä kyynelsumu.
Kalle pysähtyi hänen eteensä, tahtoi sanoa jotakin, mutta kurkkua
kuivasi, eikä sanoja löytynyt. Hän tuijotti hetken, astui pari askelta,
katsoi vielä kerran taakseen ja silmiin kohosi sameus, joka himmensi
ympäristön. Sitten painoi hän hatun syvemmälle päähänsä ja riensi pois
kiirein askelin...

Tuuli alkoi puhaltaa kovemmin ja taivas synkkeni yhä. Tunnelmat
vaihtuivat hänen mielessään nopeasti, mutta hänen oli mahdotonta
ajatella. Kun hän oli päässyt Pitkäjärven kohdalle oli tullut niin
hämärä kuin syksyllä. Häntä väsytti. Hän heittäysi rantakalliolle
pitkäkseen kalliokielojen sekaan. Tuulessa maksaruohot värähtelivät.
Kellokukat ja koiranputket huojuivat kovasti sivummalla, ja aallot
pauhasivat kallion juurella. Kulku-Kalle makasi pää käsien varassa ja
vihelsi voimainsa takaa. Hänen katseensa oli tähdätty kauas Pitkäjärven
ulapalle, mistä hämäränkin läpi vilahteli aaltojen valkeat kuohut.



TUULASVALKEA.


Sirkka hiipii pimeän tullen kotikoivikon läpi Kaunisniemen
rantakalliolle. Hän melkein taistelee tuota hiipimistään vastaan, sillä
onhan se aivan turhaa, ja hän varoo synnyttämästä ääntä, vaikkei mitään
pelkäämistä ole. Sydän sylkyttää ja hengitys tihenee, ja kun hän pääsee
perille, istahtaa hän kalliolle aivan veden lähelle, katselee,
kuuntelee. On pimeä elokuun yö, eikä hiiskahdustakaan kuulu. Yllä on
syvä, sininen taivas ja taivaalla jokunen tähti, jokunen kirkas tähti,
joka värähdellen heiastuu järven tyynestä syvyydestä.

Tuulasvalkeaako hän taas on tullut katsomaan? Sitäkö hän odottaa joka
hetki, koska niin tuijottaa Viuhan rantaan, Viulu-Vallun kotirantaan?
Ei, ei ollenkaan. Luontoa hän vaan tahtoo ihailla, mitäpä hän Vallusta.
Ja hän kääntää silmänsä toiselle suunnalle ja unohtuu ajatuksiinsa.

Kyllähän hän on huomannut Viulu-Vallun lähentelyt. Senhän on
paljastanut moni epämääräinen liike, joka on ikäänkuin jäänyt kesken,
ja moni syrjäkatse Vallun syvistä silmistä, joissa hehkuu alituisesti
kuin kuume. Ja kyllähän hän Vallun arastelun saattaa ymmärtää. Valluhan
asuu isänsä kanssa pienessä mökkipahasessa ja soittelee kylällä, mutta
Sirkka on rikkaan Kaunisniemen ainoa tytär... Kun se Vallu on sellainen
juoppo ja renttu, sen paitakin on usein likainen ja takki rikki, mutta
vartalo sillä on kuin ruhtinaalla. On kai siksi joutunut hunningolle
kun jo nuorena äitinsä menetti. Töihin ei siitä liioin ole, mutta
soittaa se osaa ja ivata ja suurennella. Liekö aivan viisaskaan, kun
öisinkin kulkee metsissä tai järvellä ja yhtäkkiä yltyy laulamaan kuin
pasuuna?...

Vastarannalla välähtää ja sitten taas sammuu... Vallu on siis kuitenkin
lähtenyt... Hetkeen ei näy mitään, Sirkan sydän vain lyö kiihkeämmin...

Vähitellen alkaa tuli pilkottaa. Se suurenee, mutta kaislat estävät sen
selvästi näkymästä. Se kasvaa hitaasti, muuttuen sipulin muotoiseksi ja
alkaa liikkua... Heikko kolahdus kuuluu yli veden, airon kolahdus
varmaankin.

Tuulasvalkea, Vallun tuulastuli! Venettä ei näy, eikä miestä. Vain
suuri, tulinen sipuli liikkuu hitaasti eteenpäin, ja vedessä kuultaa
sen kuva. Kaikki on tyyntä ja juhlallista. Ei ääntäkään. Tuulasvalkea
kulkee...

Eipä Vallu välitä siitä, että tuulastus on kiellettyä. Hänelle ei
kukaan lakia lue, kun hänellä on niin terävä kieli. Eikä kukaan
haluakaan, hänhän soittaa.

Sirkka on levoton ja häntä lämmittää. Tätä kai hän onkin tullut
katsomaan, aivan kuten toissa iltanakin, myöhäiseen yöhön. Mutta
silloin kulki Vallu aivan hänen ohitseen, hiljaa meloen, sillä kallion
kohdalla on syvää, eikä siinä voi tuulastaa. Eikä hän huomannut. Ja
miten olisikaan, sillä eihän hän voinut nähdä pimeään. Pian katosi
kären -- taa...

Sirkka vaipuu niin ajatuksiinsa, ettei huomaakaan, ennenkuin tuulasmies
on aivan lähellä. Nyt saattaa jo erottaa aluksen ja miehen. Tervasten
ritinä kuuluu ja vesi väreilee läpikuultavana veneen ympärillä. Sirkka
aikoo ensin poistua, mutta jää kuitenkin. Näkeeköhän nyt, vai meneekö
taas ohi?... Ei huomaa... Ohi meloo... Oksa risahtaa Sirkan alla...

Veneessäolija varjostaa kädellä silmiään ja katsoo rannalle. Vene lipuu
hiljalleen. Kuuluu, miten vesi tippuu kohollaan olevasta melasta...
Sitten vetäsee hän pari kertaa rantaa kohti... Kokka iskee kallioon,
suu hymyssä hyppää hän maalle ja vene ponnahtaa kauas järvelle. Hän
nostaa hattuaan.

On niin hiljaista, vene vain kulkee edemmäs. Sirkan rintaa ahdistaa ja
hän on neuvoton. Mitä hän sanoisi?

-- Hyvänen aika, veneenne! Veneenne menee. Näettekö?

-- Ei hätää.

Kas niin, siinä se nyt taas oli, tuo kerskaileva äänensävy. Ei hätää.
Ei hätää, vaikka vene menee. Mitäs hyppäsikään.

-- Tyyntä yötäkö neiti katselee?

Ei vastausta.

-- Taidan häiritä.

-- Ei, ette häiritse... Niin.

Kestää kotvan äänettömyyttä.

-- Mitenkä nyt pääsette kotiin? Jäitte veneestänne.

-- Eihän kotini kaukana ole.

Sitten syntyy jälleen pitkä vaitiolo. Sirkka tuntee itsensä niin
avuttomaksi. Hyvä isä. Mitä se katsoo, eikä puhu mitään.

-- Hyvää yötä... Täytyy mennä, on jo myöhäinen.

Ei vastausta.

-- Niin... Mitä katsotte?... Hyvästi.

-- Joko menette? sanoo Viulu-Vallu vaivoin. Hän tuijottaa.

-- Joko menette? toistaa hän matalin, kähein äänin. Hän astuu askeleen
lähemmäs ja katsoo palavilla silmillään.

Sirkkaa uuvuttaa omituisesti ja silmät väistyvät. Hän tuskin tietää
mitä ympärillä tapahtuu, povi vain nousee ja laskee... Sitten, kuin
kuumeessa, tuntee hän Vallun polttavien käsien tarttuvan ranteisiinsa
ja pitkät suortuvat lehahtavat hänen poskelleen...

Tätä tapausta muistelee Sirkka nojatessaan päätään suurta Pirunkiveä
vastaan, joka on heidän yhtymäpaikkansa. Se sijaitsee lähellä
Kaunisniemen taloa, sen tien varrella, jota Vallu kulkee kylään.

On kuutamo, syyskuun kuutamo. Puut seisovat liikkumattomina, sillä on
niin tyyni. Ei edes kellastunut lehti liikahda. Suuren kiven
halkeamassa, lähellä Sirkan päätä kallioimarteet painuvat kiinni
toisiinsa. Alempaa, suosta, nousee kylmää huurua, joka selvästi näkyy
kuutamossa, ja puiden välistä, kaukaa, pilkottaa mitättömän vähäsen
järveä.

Sirkan ei ole kylmä, eikä hän välitä kuutamosta, mutta hän säpsähtää ja
kääntyy katsomaan kun kiven lähellä hiljaa kahahtaa. Ei mitään!
Siunatkoon kuinka sydän jyskii, mutta ei mitään! Koiranputki vaan, joka
tullessa on taipunut ja takertunut heiniin, on taistellut itsensä
vapaaksi ja kimmahtanut pystyyn. Se keinuu vielä edestakasin.

Niin, ei se Vallu ollut. Johan nyt! Ei kai tulekaan!... Mutta mitä
sitten on semmoinen! Ilo tekee sen hulluksi, eikä se silloin välitä
mistään. Silloin ensikerrallakin hyppäsi poislähtiessään yhtäkkiä
veteen, jotta oli säikäyttää. Tietenkin sen veneensä perään. Sitten ui
pimeässä, ja kun pääsi lähemmäs, niin riittyvien tervasten
kajastuksessa märkä pää kiilsi kuin saukon. Ja hyvä Jumala, kuinka se
hiljaa ja sihisten nauroi päästyään veneeseen. Kättään vielä heilutti,
valon lähellä, että näkyi... Entäs ne jälkipuheet! Oli muka iskenyt
suureen haukeen, joka oli kaatanut veneen, ja siksi jäänyt saaliitta.
Oli vielä varottanut, ettei semmoiseen pitäisi iskeä, sitä ei
kuitenkaan saisi, vaan kastaisi ainoastaan kyntensä.

Mutta onnellinen on Sirkka ollut näinä parina viikkona, joiden kuluessa
he ovat salaisesti tavanneet toisiaan. Vallun kuumeiset silmät ovat
lämmittäneet häntä. Mutta miksei Vallu osaa paremmin salata heidän
suhdettaan?

Toissailtanakin, tanssiaisissa... No, itse kai siitä nyt on saanut olla
nyrpeillään... Kuinka sen viulu silloin soi, aivankuin satakieli. Ja
tummain kulmainsa alta se tähtäsi koko ajan Sirkkaa. Sitten, yhtäkkiä,
heitti viulunsa jollekin pahaiselle kitkuttajalle, ja yltyi tanssimaan.
Tanssitti, pöhkö, miltei yksinomaan Sirkkaa. Tietysti Sirkka siitä oli
punasissaan, sillä toiset tytöt ilmankin pistelivät. Ja entäpä, jos hän
olisi lähtenyt Vallun kanssa kotiin? Tuskin olisi silmiään auki saanut
pilkalta! Mutta siitä juuri Vallu suutahti. Taisi tulla joku ilkeä sana
heitetyksi, kun niin nolostui. Mutta olisihan sen pitänyt käsittää,
että toisten tähden...

Sirkka kuuntelee... Aivan oikein, askeleita kuuluu tieltä, Vallu tulee.
Vallu on ymmärtänyt ja tullut, sillä tiistai on heidän vakituinen
kohtauspäivänsä.

Sirkka tekee levottomia liikkeitä. Häntä ahdistaa, eikä hän uskalla
kurkistaa kiventakaa... Sitten alkavat askeleet kuulua yhä etäämpää...
Hyvä Jumala, Vallu ei tulekaan!... Hän menee ohi.

    Ja vaikka ma olen vain pikkunen poika,
    ei tarvitse irvistellä...

Vallun ääni se on, heleä ja kuuluva. Mutta Sirkan tarkka korva huomaa,
että Vallu on humalassa.

Sirkka puree huultaan. Vai niin... Sitten haikea tunto pyrkii tuomaan
kyyneleet silmiin. Voi, että hän Vallun suututtikaan.

Mutta niin vähästä ei Vallun olisi tarvinnut sydäntyä. Ja Sirkka nakkaa
päänsä pystyyn. Vallu! Juoppo-Vallu! Pyh! Saadaanpas nähdä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina, keinulla, Sirkka kosti.

Oli näet tapa semmoinen, että sinä syyskuun sunnuntaina, joka sattui
täydenkuun aikaan, mentiin viimeisen kerran keinulle, iloittiin ja
laulettiin, ja sitten pojat kantoivat keinun talvikorjuun. Miehissä oli
nytkin tultu.

Sirkka on parhaalla tuulellaan. Hän hymyilee Vallulle niin, että
valkeat hampaat välkkyvät, ja jos kuka laulaa, niin ainakin Sirkka
puolestaan. Vallun rintaa lämmittää.

Tuli palaa keinukunnaalla, ja ne pojista, jotka eivät mahdu keinuun,
pelaavat raminaa nuotion valossa.

-- Hei, uusia keinuttajia, vanhat väsyvät!... Vallukin siellä pelaa
koko illan, vaikka laulajaa tarvitaan.

Se on Sirkan ääni ja Vallu kavahtaa pystyyn. Tietenkin hän on valmis.

-- Alota nyt Vallu, sinähän ne kaiken maailman veisut osaat, sanoo
joku.

Ja Vallu alottaa:

    Tässä on manu, joka maata ei tallaa
    ja astele santaaleissa...

-- Ei sitä, ei sitä, se on niin hurja. Ja Vallu alottaa uuden laulun.

Kylläpä Sirkka katsoo häneen lumoavasti. Vallun veri kiihtyy. Hän
heittää, että luvipuut ryskyvät: joku tyttö kirahtaa hiljaa. Eihän
Vallu tiedä, että kaikki on Sirkan juonia, kostoa. Ja kun hän sen
ymmärtää on jo liian myöhäistä. Sillä Sirkka nousee pois keinusta
päänkipua valittaen, juttelee jotakin Kaltulan Eetulle, joka seisoo
keinun vieressä nytepuuhun nojaten, lähtee kävelemään Eetun kanssa ja
sille tielleen jää. Kyllä Vallu tietää, että Eetu on ennenkin Sirkkaa
tähtäillyt ja Sirkalle etuillut. Mutta jos Sirkka luulee, ettei Vallu
huomannut sitä välkähtävää, kiehtovaa ja häijyä syrjäsilmäystä, minkä
hän lähtiessään heitti, niin hän erehtyy. Vallu näki sen kyllä ja
ymmärsi kohta. Vai niin, ajatteli hän, mitenkäs muuten, kulmainsa alta
vielä vilkasi seurasinko mukana... Ja hän heittää yhä hurjemmin.

Sirkan käy kuitenkin vaikeaksi kestää tekonsa seurauksia. Päiviä kuluu,
yksi toisensa jälkeen, mutta Vallua ei näy eikä kuulu. Missään ei enää
kajahtele hänen äänensä. Että kuitenkin tuli Vallua loukattua, Sirkka
ajattelee. Sen kasvoillakin kulki silloin niin outo häivähdys. Mutta
mitä sitten on semmoinen.

Tulee kylmä. Lehdet yhä kellastuvat, putoilevat ja lentelevät kahisten
ympäri. Ei edes ketään kyläläisiä käy... Iltasin tuli loistaa Viuhan
mökistä.

Sitten tulee pimeä ja kuu katoaa. Sirkka pitää varalta. Nyt kai Vallu
lähtee tuulaalle jonakin tyynenä iltana.

Ja kerran Vallu lähteekin. Hänen tuulasvalkeansa syttyy, kasvaa ja
lähtee lipumaan. Sirkka tarkkaa sen liikkeitä jännittyneempänä kuin
milloinkaan. On niin tyyni, niin ahdistavan tyyni, mutta veri hyrskyää
Sirkan suonissa. Tulinen sipuli hitaasti lähenee.

Nyt saattaa hän jo nähdä Vallun, kun se kumarassa tähystelee
ympärilleen veteen. Tavan takaa lykkää hän ahraimen varrella venettä
eteenpäin. Tuli valasee osan lepikkoa ja muutamia rantakiviä... Nyt
iskee ja näkyy saaneen jotakin... Ruohisto loppuu. Hän istuutuu ja
alkaa meloa kalliorannan ohi.

Huomaakohan?... Ei edes katso. Ohi meloo... Sirkka taittaa oksan...

Veneessäolijan hartiat vavahtavat, mutta hän ei käännä päätään.
Supistaa vain huulensa tiukemmalle ja meloo kiivaammin. Oksa katkesi,
ajattelee hän.

-- Vallu, kuuluu rannalta hiljaa.

Vallu lakkaa melomasta.

Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin veden tipahtelu. Sitten painaa Vallu
melan jälleen veteen.

-- Vallu, kuuluu rannalta vielä kerran, hiljemmin.

Veneessäolija ei katso sivulleen. Tervakset sihisevät hänen korvansa
lähellä. Hän alkaa voimakkaasti meloa eteenpäin...

Rannalla, aivan kallion partaalla seisoo Sirkka kädet ojennettuna
Vallua kohti. Hänen huulensa liikahtelevat, mutta sanoja ei synny.
Heikko kajastus valasee hänen kelmeät kasvonsa.



II.



KULTAINEN HÄMÄHÄKKI.


Eräänä iltana, pienen tuttavapiirin kuunnellessa, kertoi pankinjohtaja
Lindell seuraavan tarinan.

Muutamana kesäiltana, noin kymmenisen vuotta sitten, kyyrötin jotenkin
tyytymättömänä kyytimiehen rattailla, matkalla Kiviniemen kartanoon
kotiopettajaksi. Vaikka ilma oli ihana ja luonto ympärilläni henki
kesää, ei nyreä mielialani ottanut paetakseen. Ajattelin tulevaa
oppilastani, herra Brummerin nuorta tytärtä, joka minun oli
valmistettava ylioppilastutkintoon. Ja kun ennestään tiesin, kuinka
vieraita matematikka ja naisen pää tavallisesti ovat toisilleen, olin
epätietoinen, miten suhtautuisin tuohon hienoon ja hemmoteltuun
tyttöön, joka varmaankin loukkaantuisi pienimmästäkin huomautuksesta.
Tajusin hyvin kotiopettajan kiusallisen aseman tuollaisten tyttöjen
suhteen. Jos he läpäsivät tutkinnosta, oli se kokonaan heidän omaa
ansiotaan; elleivät he tulleet hyväksytyiksi, oli se yksinomaan
kotiopettajan vika. Sitäpaitsi en ollenkaan tuntenut herra Brummeria,
tai oikeammin sanoen en tiennyt, ettei häntä voi oppia tuntemaan. Olin
vain kuullut hänestä huhuja, jotka eivät minua suinkaan lohduttaneet,
vaikka niiden salaperäisyys kiihottikin uteliaisuuttani.

Perilletultuani olivat sekä itse herra Brummer että myöskin hänen
tyttärensä minua vastaanottamassa kuin hyvinkin ylhäistä vierasta. Ja
aivan niinkuin olin olettanutkin oli vanha herra hyvin ystävällinen ja
hymyilevä, mutta ei kuitenkaan niin kohtelias kuin vastenmielisille
vieraille tavallisesti ollaan. Minulle oli varattu kodikas kamari, ja
palvelijat tottelivat minua yhtä nopeasti kuin isäntäväkeäkin.

Talossa oli kaikki aistikasta ja tarkasti valikoitua. Pyrkimys
yksinkertaisuuteen, jonka kuitenkin kallisarvoisuus väärensi, oli
huomattavissa talon isännässä, tuo hienostuneiden sairaus, jota
nousukkaissa vastaa arvottomien helyjen himo. Herra Brummer itse oli
noin viisikymmenvuotias leskimies, jonka kasvot olivat miellyttävät ja
alituisesti läpitunkemattoman hymyn peittämät. Hän puhui aina
ystävällisesti, mutta oli niitä henkilöitä, jotka eivät sanoillaan
ollenkaan ilmase itseään. Astrid neiti oli kahdeksantoistavuotias,
kaunis ja vilkas, eikä hän ensinkään kohdellut minua ylimielisesti.

Yleensä sain olla hyvin vapaasti. Herra Brummer kehotti minua mielin
määrin käyttämään suurta kirjastoaan. Itse oleskeli hän melkein aina
työhuoneessaan, joka oli kirjaston takana.

Olin tavattomasti hämmästynyt siitä terävyydestä ja aivan erinomaisesta
edistyksestä, jota Astrid osotti opinnoissaan. Matematikan oppiminen
oli hänelle leikkiä. Ainoa, mikä minua alussa huolestutti oli se, ettei
hän mitenkään suostunut määrätunneilla opetettavakseni. Kävelyretkillä,
päivällispöydässä, milloin missäkin hän kyseli minulta, teki toisinaan
monta tuntia peräkkäin työtä, eikä sitten vähiin aikoihin tahtonut
kuullakaan lukemisesta. Hänen rohkea ja rasavilli luonteensa tenhosi
minut. Ja kahden viikon kuluttua en ollut ehtinyt opettaa hänelle
ainoastaan melkoista määrää matematikkaa, vaan myöskin suutelojen
salaisuuden.

On selvää, etten näihin aikoihin suuriakaan välittänyt vanhasta
herrasta. Tapasin hänet ainoastaan ruokapöydässä tai kirjastossa, ja
toisinaan lasketteli hän minulle kevyttä, henkevää pilaa. Sattui
kuitenkin tapaus, joka sai minut lähemmin tarkastelemaan häntä.

Kun eräänä päivänä tulin kirjastosta, näin ruokasalin avonaisesta
ovesta herra Brummerin polvillaan lattialla ja hänen vieressään
hätääntyneen näköisen palvelijan. Vanha herra kuuli askeleeni, katsahti
minuun ja sanoi iloisin äänin.

-- Herra Lindell, tulkaahan toki katsomaan, kuinka ihmeellisesti malja
voi särkyä. Lasinpalaset ovat pelkkiä matemattisia kuvioita. Tuossa on
kartioidi, jota jokainen tyttö varmaankin pitäisi sydämenkuvana, tuossa
astroidi, tuossa pallokolmioita, suorakaiteita, mitä tahansa. Luulenpa
todellakin, että ainoastaan kolmesataa vuotta vanha malja voi särkyä
näin säännöllisesti.

Olin ihmeissäni. Tuo malja oli hienon hieno kiinalainen taideteos,
jonka reunoissa oli ollut himmeitä, suuria ja hyvin kallisarvoisia
helmiä. Se oli kulkenut perintönä suvussa yli kolmesataa vuotta, ja
sitä säilytettiin tarkemmin kuin mitään muuta koko talossa. Olin nähnyt
sen tätä ennen ainoastaan kerran, juhannuksena, jolloin vanha herra oli
siitä kertonut. Ja nyt oli se sirpaleina, jotka tosiaankin olivat
ihmeen säännöllisiä ja suuria, ja helmet olivat vierineet ympäri
lattian. En kuitenkaan paljoakaan kiinnittänyt huomiotani herra
Brummerin lausuntoon palasten muodosta, vaan ihmettelin sitä tyyneyttä,
sitä hilpeätä uteliaisuutta, minkä vallassa hän näytti siruja tutkivan,
ikäänkuin vahinko olisi ollut aivan mitätön. Palvelija seisoi hänen
vieressään kasvot valjuina, silmissä tuskan ilme.

-- Mikä suunnaton vahinko, sammalsin ymmällä. Herra Brummer ei
näyttänyt sitä ollenkaan kuulevan, vaan jatkoi äänettömänä
tarkastelujaan.

-- Suokaa... suokaa anteeksi herra... se putosi vahingossa, änkötti
palvelija vapisevin äänin.

-- Tietysti, ystäväni, olisi julkeata otaksua, että heititte sen
tahallanne, vastasi hänen isäntänsä.

Tuskallinen ilme palvelijan kasvoilla kävi selvemmäksi.

-- No, älkää nyt olko noin lohduton. Maljakin oli vain katoavainen
kappale, jatkoi vanha herra hetken kuluttua. Sitten hän kumartui ja
otti helmen lattialta.

-- Kas tässä, pitäkää tämä tapauksen muistona. Se on paljoa kauniimpi
kuin kyyneleenne ja ennen kaikkea pysyvämpi.

Palvelija kalpeni, kumarsi ja poistui. Seuraavana päivänä en häntä enää
nähnyt talossa.

Tämän tapahtuman jälkeen aloin katsella vanhaa herraa paljoa
suuremmalla mielenkiinnolla. Hänessä oli jotain erikoista. Vaikka
vaalea täysiparta ja tuuheat viikset salasivat ilmeen hänen suunsa
ympärillä, osottivat huulet voimaa ja tarmoa. Hänen harmaitten
silmiensä katse oli kylmä ja kirkas, mutta kuitenkin niin verhottu,
ettei voinut nähdä syvemmälle, ja hänen korkealla otsallaan näytti
silloin tällöin vaeltavan heikko varjo. Yleensä sain sen käsityksen,
että hänessä piili jotakin salaperäistä, jonka hän taitavasti peitti
teennäisellä iloisuudellaan.

Mutta vielä enemmän hämmästytti hän minua erään toisen kerran. Silloin
istuin kirjastossa selaillen jotakin kirjaa. Herra Brummer oli
työhuoneessaan, sillä kuulin hänen yskivän. Syvennyin lukemaan muuatta
novellia, enkä voi tarkkaan sanoa, miten kauan aikaa kului, kun Astrid
tuli huoneeseen.

-- Onko isäni työhuoneessaan, herra Lindell? kysyi tyttö iskien
veitikkamaisesti silmää.

-- On kyllä, neiti, vastasin arvokkaasti.

Kun Astrid katsoi ovesta oli huone kuitenkin tyhjä.

-- Valehtelit veitikka, sanoi Astrid heristäen sormeaan.

-- Tein paljoa pahemman synnin, minä erehdyin, vastasin hieman
kummastellen.

Notkeasti hiipi tyttö polvilleni ja kiersi kätensä kaulaani.

Kesken kuhertelujemme aukeni kuitenkin työhuoneen ovi ja herra Brummer
tuli näkyviin. Ketterästi, mutta kovasti punehtuen hypähti Astrid
sylistäni. Vanha herra ei ollut meitä huomaavinaankaan, vaan meni ulos
suoraan eteensä tuijottaen, ikäänkuin syvissä mietteissä.

Mitenkä nyt saattoi olla mahdollista, että herra Brummer ei ollut
huoneessaan ja kuitenkin tuli sieltä? Huoneeseen ei johtanut muita
ovia, eikä siellä myöskään ollut sellaisia esineitä, joiden takana hän
sattumalta olisi voinut olla. Ellei tehnyt sitä hullunkurista oletusta,
että hän oli kulkenut läpi ikkunan, näytti asia yliluonnolliselta.

Olipa arvotuksen laita miten tahansa, se näytti kuitenkin varmalta,
että hän oli huomannut meidän kuhertelumme, enkä saata kieltää, että
salaa kunnioitin ylhäistä miestä, joka noin täydellisesti hillitsi
itsensä, nähdessään kotiopettajan suutelevan tytärtään.

Mahdollisesti olisi hän sittenkin saattanut olla niin ajatuksiinsa
vajonneena, että kaikki olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Ettei
asianlaita kuitenkaan niin ollut, se selvisi minulle seuraavana
päivänä. Kun nimittäin söimme päivällistä, kysyi herra Brummer ilman
muuta.

-- No, Astrid, mitenkä nyt on sinun matematikkasi laita? Alkaako se
luistaa?

-- Mainiosti isä! Luulen täysin osaavani kurssin, vieläpä paljon sen
ylikin.

-- Todellako! No sepä hauskaa. Suonet kuitenkin anteeksi, jos suhtaudun
hiukan epäilevästi sanoihisi.

-- Tahdotko kuulustella, isä?

-- Tietysti, miksikä ei! Mutta mitä minä sinulta nyt kysyisin?... No
mitenkä sinä esimerkiksi algebran avulla näyttäisit toteen, että neljä
on yhtäsuuri kuin viisi.

-- Pelkkää koulupoikasofismia isä! Osaan sen loistavasti. Se perustuu
yksinkertaisesti siihen, että sekä negativiset että positiviset luvut
neliöön korotettuina antavat tulemaksi positiviluvun.

-- Sinä saat minut todellakin hämmästymään. En enää tunne mitään halua
jatkaa kyselyä, sanoi vanha herra kulmakarvojaan kohottaen, ja
ystävällisesti minulle kumartaen lisäsi hän: Minä kiitän teitä, herra
Lindell.

-- Olipa se minulle iloinen yllätys, jatkoi hän hetken kuluttua, mutta
tahdon maksaa sen heti takasin. Me lähdemme huomenna Norjaan.

-- Norjaan! huudahti Astrid hämmästyneenä, ja ilokseni huomasin hänen
kasvoillaan salattua tyytymättömyyttä.

-- Niin, juuri Norjaan, sinnehän sinä aina olet halunnut. Saat panna
kirjat mukaasi ja kerrata siellä ominpäin mitä nyt olet oppinut.
Toivoakseni läpäset tutkinnosta.

-- Mutta jo huomenna, enhän minä edes ehdi järjestää tavaroitani.

-- No milloinkas ennen sinä rakas lapsi olet itse järjestänyt tavarasi?
huomautti herra Brummer naurahtaen.

Astrid puri huultaan. Sitten taputti hän hyvin luonnollisesti käsiään
ja huudahti.

-- Miten hauskaa, miten hauskaa!

Vielä samana päivänä minä matkustin runsaine palkkoineni.

Jos herra Brummerin tarkotuksena oli ollut vierottaa meidät
toisistamme, niin ei hän ollenkaan onnistunut. Astrid ei minua
unohtanut. Syksyllä tuli hän Helsinkiin, käveli usein kanssani,
suoritti ylioppilastutkinnon ja lupasi naida minut. Koetin hillitä
häntä, sillä epäilin, tokko hänen isänsä antaisi suostumustaan. Mutta
aivan kuin samaa seikkaa peläten hän hermostuneesti kiiruhti asiaa.
Tiesin, että Astrid oli rikas. Sitäpaitsi todellakin rakastin häntä, ja
vaikka hän nyt onkin vaimoni, niin rakastan häntä vieläkin. Minulla ei
siis ollut suurtakaan voimaa vastustaa, ja niin tapahtui, että eräänä
syyspäivänä yhdessä riensimme herra Brummerin puheille. Sanomattakin on
selvää, että olin kuin tulisilla hiilillä.

Hän otti minut vastaan erittäin ystävällisesti. Mutta hän huomasi
jotakin kasvojeni ilmeestä, sillä hän sanoi.

-- Onko loukkaavaa kysyä, tarkottaako käyntinne mitään muuta kuin
pelkkää vierailua?

Huomattuani, että hän oli nähnyt lävitseni, minä ajattelin, että kaikki
kiertotiet olivat tässä turhia. Katsoin häneen avoimesti ja sanoin
suoraan:

-- Tulin pyytämään tyttärenne kättä, herra Brummer.

Täysin ei hän voinut salata hämmästystään. Hänen kulmakarvansa
kohosivat ja otsa rypistyi. Astrid oli hiipinyt viereeni.

-- Vai niin. Te aijotte avioliittoon.

-- Se olisi vakava aikomukseni.

-- Vai niin, vai niin. Te olette jo ehtinyt saada vakavan
yhteiskunnallisen aseman. Mikä taas olikaan toimenne?

Ymmärsin hänen ivansa. Olisin voinut vastata, että minulla jo oli
melkoisen edullinen toimi pankissa, mutta tiesin, ettei se olisi
hänelle mitään merkinnyt. Hänen ivaamisensa tyynnytti minua, tulin
hurjan rohkeaksi ja päätin käyttää hänen aseitaan.

-- Ei kerrassaan mikään.

-- Mutta täytyy kai teillä olla jonkinlaisia tulevaisuuden
suunnitelmia, ennenkuin otatte näin vakavan askeleen?

-- Tulevaisuus-suunnitelmani on hyvin varma. Teorettiset tutkimukset
ovat vieneet hyviin tuloksiin, ainoastaan käytännöllisessä
toteuttamisessa saattaa esiintyä vaikeuksia.

-- Onko epäkohteliasta udella teorettisia tuloksianne?

-- Ei vähintäkään. Olen saanut selville, etteivät huhut suuresta
omaisuudestanne ole perättömiä.

-- Ja käytännöllinen toteuttaminen?

-- Avioliitto tyttärenne kanssa.

Vanha herra oli erittäin hämmästynyt hävyttömyydestäni, mutta minä
huomasin, ettei hän ollut suuttunut, sillä salattu naurun väre liikahti
hänen huulillaan.

-- Vai niin, vai niin, vai sitä laatua te olette, sanoi hän hiljemmin.
Ja jos jälestäpäin olen monasti ihmetellyt tyhmää rohkeuttani, niin
olen sitä vielä useammin siunannut.

-- No mitäs sinä tästä sanot, Astrid? kysyi vanha herra hetken kuluttua
tyttäreltään. Tämä vieras herra on ottanut elämäntyökseen tutkia
omaisuuteni suuruutta. Vaivansa palkkioksi tahtoo hän sen itselleen,
aikoen käyttää sinua välikappaleenaan. Se miellyttää sinua suuresti,
vai kuinka?

Vasta kun katsoin Astridiin, minä ymmärsin, että tässä tapahtui jotakin
hyvin vakavaa. Astrid ei niinkään vähästä hämmästynyt, mutta nyt oli
hän aivan kalpea. Hän seisoi tuolin vieressä, nosti värähtelevän
kätensä sen selustalle, ja hänen silmissään oli tuskallinen kuulto.
Himmeä aurinko valasi hänen kasvonsa. Hänen huulensa liikahtelivat, ja
kuin kaikki voimansa ponnistaen hän vaivoin, tuskin kuuluvasti
kuiskasi:

-- Isä.

Tuo sana ja tyttären ulkomuoto näyttivät vaikuttavan herra Brummeriin
kuin ilmestys. Hän tuijotti Astridiin, nopeasti puna kohosi hänen
otsalleen, ja hänen kätensä tekivät tahdottomia eleitä.

-- Olkaa... hän tukahtunein äänin sanoi, viitaten kädellään.

Mutta tavattoman pian hän tointui ja hymyili väkinäisesti.

-- Olkaa sitten yhdessä, en tahdo olla teille esteenä.

Ja kun yhä seisoimme äänettöminä hänen edessään, sanoi hän
kärsimättömästi, mutta hyvin sydämellisesti:

-- Niin, minä siunaan teitä. Olkaa onnelliset.

Ymmärsimme, että hän tahtoi olla yksin. Mutta kun liikutettuna tartuin
hänen käteensä kiittääkseni häntä, oli käsi kylmä ja värähteli
heikosti.

Sain kokonaiseksi vuodeksi virkavapautta. Teimme lyhyen häämatkan, ja
palasimme Kiviniemen kartanoon.

Olin otaksunut, että herra Brummer, annettuaan minulle näin
vastenmielisesti tyttärensä, yleensä olisi kylmä minulle. Mutta
erehdyin, sillä välimme näytti käyvän yhä sydämellisemmäksi. Ainakin
rupesin minä hänestä tavattomasti pitämään. Olin hänelle huomaavainen,
mutta en äitelän kohtelias, annoin arvoa hänen mielipiteilleen, ja jos
väitin häntä vastaan, tein sen mahdollisimman johdonmukaisesti ja
kiihtymättä. Toisinaan hän ihmeekseni antoi minulle perää ja aina aivan
yhtäkkiä. "Olet oikeassa, sinä olet aivan oikeassa", sanoi hän silloin,
katsoen minuun kirkkain silmin. Sellaisesta olin tietysti hyvin
iloinen. Yleensä koetin välttää liikapuhumista ja tehdä säännöllisesti
enemmän kuin lupasin, sillä se tuntui miellyttävän häntä.

Vähitellen näytti se salaperäinen kehä, joka mielestäni oli häntä
ympäröinyt, hälvenevän, eikä hänessä ollut mitään niin omituista. Tosin
oli hän paljon yksin. Mutta useat leskimiehethän rakastavat
yksinäisyyttä. Enemmän huomiotani kiinnitti se surumielinen ilme, joka
oli hänen kasvoillaan hänen ollessaan ajatuksissaan ja tietämättään,
että häntä tarkastelin. Hänen silmänsä olivat silloin sameat, ja
toisinaan hän mumisi jotakin itsekseen. Tuon surullisuutensa hän
erittäin taitavasti salasi meidän seurassamme.

Sitten sattui jälleen tapaus, samallainen kuin kerran ennenkin, joka
jälleen herätti uteliaisuuteni. Ollessani kirjastossa näin appeni
menevän huoneeseensa. Kun häntä hetken päästä haettiin, ei häntä sieltä
löytynyt. Ja kuitenkin hän jonkun ajan kuluttua tuli sieltä.

Huoneesta täytyi siis salaoven johtaa jonnekin, missä appeni silloin
tällöin kävi, muuta ei voinut olettaa. Mutta missä oli tuo salaovi? Kun
tutkin huonetta, en löytänyt mitään erikoista. Kalustona oli vain
muutamia tuoleja, kirjotus- ja tupakkapöydät. Seinällä oli pieni
kirjahylly, jonka taakse ei mitään voinut olla kätkettynä, suuri
Napoleon I muotokuva ja muutamia maisemia. Seinäpapereissa ja
permannossa ei näkynyt mitään jälkiä. Ainoa, mihin saattoi tarttua, oli
kullattu hämähäkki muurissa. Muuri oli nimittäin tehty taidokkaasti
koristetuista kaakeleista, mutta keskelle oli asetettu yksi sileä
kaakeli, ja sen päällä oli noin kämmenen kokoinen kullattu
ristihämähäkki, joka todella oli mainiosti muovaeltu. Se oli
kiinnitetty jalkojensa päistä, nauloilla, joiden kannat olivat
karneolia, ja juuri tuo omituinen kiinnitys veti huomioni puoleensa.
Jos salaovea yleensä oli olemassa, niin tässä oli sen lukko. Rupesin
vääntämään hämähäkkiä suuntaan ja toiseen, painoin karneolikannoista
kaikilla mahdollisilla tavoilla, muistellen salapoliisiromaanien
opetuksia, mutta ponnisteluni oli aivan hyödytöntä.

Minussa heräsi nyt tutkimishalu, jota en ollenkaan voi puolustaa, mutta
joka oli häikäilemätön ja kiihkeä kuin naisen uteliaisuus.

Kultainen hämähäkki alkoi alituisesti pyöriä päässäni, ja lakkaamatta
minä koetin saada sen salaisuutta esiin. Vaimolleni en mitään puhunut.
Mutta usein, kun appeni jo oli mennyt nukkumaan, minä hiivin hänen
huoneeseensa suotta vaivaamaan päätäni.

Uskottakoonpa minua tai ei, en kuitenkaan voi olla mainitsematta,
kuinka ristiriitaisia tunteita monasti liikkui mielessäni istuessani
appeni kirjotuspöydän ääressä. Vaikka laatikot eivät olleet lukossa,
tuntui minusta rikolliselta avata niitä ja tutkia niiden sisältöä.
Sisäinen, siveellinen ääni kielsi minua, ja kesti kauan, ennenkuin sain
vakuutetuksi itselleni, kuinka samaa omatunto ja pelkuruus ovat. Mutta
kun vihdoinkin uteliaisuuteni oli kasvanut turhia ennakkoluulojani
voimakkaammaksi, kävin appeni papereihin käsiksi kiihkeydellä, joka sai
minut unohtamaan kaikki epäilyt.

Laatikoissa ei kuitenkaan ollut mitään salaisuuksia, mutta jonkinlaisen
osviitan arvotuksen ratkasuun luulin kerran löytäväni. Selaillessani
vanhaa taskukirjaa, joka oli täynnä kaikellaisia pikkuasioita, huomasin
nimittäin eräällä lehdellä hämähäkin kuvan, joka täydellisesti
muistutti muurissaolevaa. Uteliaana tutkin piirustusta ja huomasin,
että jalkojen päissä, karneolikantojen paikalla, oli pieniä kirjaimia.
Lukien myötäpäivää ja alhaalta alottaen, olivat nuo kehässä olevat
kirjaimet seuraavat: _aran. diad._ Tässä oli siis salainen vihjaus,
miten karneolikantoja oli painettava. Tein monta päivää työtä ja panin
monta suunnitelmaa kasaan, koettaen noudattaa Poen ja Doylen
esimerkkejä. Oliko ensin painettava niitä kantoja, joissa oli a, sitten
niitä, joissa oli d j.n.e. kirjainjärjestyksen mukaan? Muodostivatko
nuo kirjaimet jonkun salaperäisen sanan, ymmärrettävän käsitteen? Mitä
merkitsivät pisteet n:n ja d:n perässä, pisteet, jotka olivat hämähäkin
keskiviivaan nähden symmetrisessä asennossa? Mahdollisuuksien määrä oli
rajaton, mutta kun ei yksikään niistä vienyt mihinkään tulokseen, jätän
ne selostamatta.

Vihdoin pälkähti päähäni onnellinen ajatus: ehkeivät nuo karneolikannat
kuuluneetkaan mihinkään salaiseen lukkoon? Taskuveitselläni koetin
varovasti irrottaa yhtä, ja aivan helposti se lähtikin eroon. Naula
nousi sen mukaan ja kaakelissa näkyi pieni tyhjä reikä. Kas siinä
ponnistelujeni tulos! -- Mutta miten siis oli selitettävä herra
Brummerin ajottainen katoaminen? Mitä merkitsivät kirjaimet? Mistä oli
löydettävissä se koneisto, jonka lukkona ne olivat? Oliko sitä
olemassakaan? Minua suututti ja nauratti, ja minä kävelin ympäri
huonetta sadatellen omaa hulluuttani.

En tiedä mitenkä huomioni kiintyi Napoleon-taulun alasyrjän renkaihin,
joiden varassa taulu lepäsi. Ne olivat tavallista vahvemmat ja niiden
läpi tunkihe kaksi tukevaa, nikkelöityä naulaa, joiden käret olivat
alaspäin taivutetut. Nyt huomasin että renkaitten yläpuolet (eivätkä,
kuten tavallista, alapuolet) nojasivat nauloja vasten. Tietysti taulun
täytyi painaa, ja niinollen olisi naulojen pitänyt ehkästä sen
putoamista, mutta nyt näyttivät ne estävän sen kohoamista ylöspäin. Jos
Newton oli ihmetellyt omenan putoamista maahan, niin paljoa suurempi
syy oli minulla kummastella, huomatessani taulun pyrkivän ilmaan,
ikäänkuin ei se ollenkaan olisi ollut painolain alainen.

Ryhdyin tutkimaan asiaa lähemmin, nykäsin innoissani renkaat pois
nauloista ja -- olin vähällä ääneen kirahtaa. Sillä hitaasti ja
äänettömästi kohosi taulu ylös, ja samalla avautui osa seinästä
sisäänpäin niin että saatoin nähdä alaspäin johtavien kiertoportaitten
alun. Auennut ovi oli hyvin monimutkainen ja seurasi niin tarkkaan
seinäpaperin suurten kukkakiehkuroitten viivoja, että oli tosiaan ollut
vaikea mitään huomata. Taulun taas oli kohottanut raskas paino, joka
nerokkaiden vipulaitteiden avulla samalla oli vääntänyt salaoven auki.

Jännityksen vallassa kulin portaita alas. Ne eivät vieneetkään syvälle,
ja ne päättyivät pieneen oveen, joka ihmeekseni ei ollut lukossa. Tulin
pimeään huoneeseen, joka tuntui minusta ahtaalta, ja raapastuani tulta
huomasinkin, että se oli etehisen tapainen tyhjä komero, jonka
peräseinällä oli toinen ovi. Kun koetin, avautui tämäkin ovi. Minä
astuin sisään ja jäin hämmästyksestä sanattomana tuijottamaan eteeni.

Huone, johon olin tullut, oli pienen pyhätön kaltainen. Sen seinät
olivat vaaleanvihreätä, kuulakkaa marmoria ja aivan paljaat. Ainoastaan
ovella oli kellertävät verhot paksusta sametista ja peräseinällä,
niinikään samettiverhon peitossa, suuri taulu. Sen vieressä, korkeilla
alabasterijalustoilla paloi kretalaisia lamppuja, kolme kuvan
kummallakin puolella. Niiden valo, jonka vihertävät suojukset tekivät
aavemaiseksi, tunkeusi tasaisena huoneen jokaiseen sopukkaan. Taulun
alla, suunnattoman, soikean maljan tapaisessa astiassa, joka oli tehty
opalinkarvaisesta lasista, uiskenteli vahasta muovaeltuja lummekukkia.
Tämän takaa kumartuivat ihanien lootusten hennot varret veden yli, kuin
paremmin nähdäkseen kuvansa. Lattialla oli pehmeä, heikosti punertava
matto, mutta ei yhtään istuinta.

Kun vedin samettiverhon taulun edestä, näin mestarikäden tekemän naisen
muotokuvan. Nainen oli seisovassa asennossa, käsi tuolin selustalla, ja
aurinko kultasi hänen kasvojaan. Punaiset huulet hymyilivät raukeasti,
ja vaikka silmien katse oli kirkas, näytti niiden syvyydessä väreilevän
uneksumus. Tuo nainen oli Astridin äiti.

Noin kaunis oli siis herra Brummerin nuorena manalle mennyt puoliso
ollut. Tarkastelin kuvaa kauan, ja se alkoi tuntua minusta ihmeen
tutulta, ikäänkuin olisin nähnyt sen ennen. Mitään tämäntapaista
valokuvaa ei kuitenkaan ollut olemassa. Sitten muistin: Astrid oli
seisonut juuri tuossa asennossa silloin kuin pyysin herra Brummerilta
hänen kättään. Aurinko oli valassut hänenkin kasvonsa, vaikka niiden
ilme oli ollut toinen. Ja minä aloin käsittää, miksi appeni oli
joutunut niin tasapainostaan pois.

Taulun alla, ohuella nefrittilaatalla, jota kullatut tukimet
kannattivat, oli yksinkertainen mahonkilaatikko. Kun avasin sen, osui
ensiksi silmääni neulaankiinnitetty, kultainen ristihämähäkki, joka oli
pistetty pieneen samettikorokkeeseen. Pohjalla oli kellastunut,
apelleni osotettu kirje.

Sanotaan olevan helpompaa toistamiseen voittaa himo, jonka ennen on
kukistanut. Minä puolestani tiedän, kuinka paljon helpompaa on
toistamiseen antautua alttiiksi kiusaukselle, jota kerran ei ole voinut
vastustaa. Kuitenkin myönnän, että hetken seisoin epäröiden kirje
kädessä, enkä niinkään ripeästi vetänyt ulos kellastunutta paperia,
vaikka kuori olikin ennestään auki. Olenko teostani myöhemmin tuntenut
omantunnon vaivoja, se ei kuulu tähän, mutta tuskin koskaan olen ollut
jännittyneempi, kuin lukiessani seuraavia rivejä.

    Rakas Harald!

    Tuntuu niin tuskalliselta ja samalla niin lohduttavalta kirjottaa
    sinulle näitä rivejä, näitä elämäni viimeisiä sanoja, jotka lähes
    vuoden ovat odottaneet huulillani, eikä minulla kuitenkaan ole
    ollut voimaa lausua niitä. Minä lepään vuoteellani, sydämeni
    sykkii kuumeesta kiihottuneena ja käteni vavahtelee, mutta minun
    on niin hyvä, kun saan sinulle puhua, että unohdan tautini.

    Kuinka raskaita sanoja minun täytyy kirjottaa. Tahtoisin nyt,
    hyvästi jättäessäni, muistella vain niitä aikoja, jolloin sinun
    suuri, salattu rakkautesi täytti minut, kantoi minua siivillään,
    oli koko elämäni sisältönä, minun kaikkenani. Tahtoisin muistella
    onnemme autuaita hetkiä, kiittää sinua jokaisesta erikseen ja
    kiittää jumalaa, joka on antanut niiden ihanina mielessäni
    säilyä. Mutta minun täytyy puhdistautua, minun täytyy osottaa,
    kuinka täydellisesti sinä erehdyit.

    Harald, minä olen viaton, usko minua. Minä vannon sen seisoessani
    kuoleman kynnyksellä, minä vannon sen kuoleman kylmän henkäyksen
    leyhyessä kasvoillani. Harald, sinun täytyy minun valani uskoa!

    Saatan niin hyvin kuvitella, mitenkä kaikki tapahtui. Sinä olit
    mennyt puistoon, polttaaksesi rauhassa paperossin. Sinä kulit
    ajatuksiisi vajonneena hiekkakäytävää lehtimajan kohdalle saakka.
    Sinä kuulit kiihkeää keskustelua, katsahdit ja näit majassa
    vaimosi, jonka edessä nuori mies oli polvillaan. Sait piston
    sydämeesi, mutta voimalla, joka sinulle on niin ominainen, sinä
    käänsit katseesi pois ja jatkoit matkaasi niinkuin et mitään
    olisi huomannut. Ah, Harald, luuletko, etten nähnyt miten
    hartiasi värähtelivät!

    Tuska täytti sydämeni, sillä tajusin, kuinka syvästi olin sinua
    haavottanut. Ja kuitenkin, tuo nuori mies, joka oli edessäni
    polvillaan, oli veljeni. Hän oli veljeni, Harald, hän oli
    veljeni, usko se sana!

    Sinä olit tavannut minut hienossa perheessä, ja vähätpä sinua
    liikutti, olinko perheen tytär vai kasvatti ja minkälaiset oikeat
    vanhempani olivat. Sinä rakastit vain minua, ulkonaisista
    olosuhteista et välittänyt. Mutta minä en voinut unohtaa köyhiä
    vanhempiani, sillä minä rakastin heitä ja olisin tahtonut, että
    sinäkin olisit heitä rakastanut. Se oli kuitenkin luonteellesi
    vastaista. Et saattanut sietää lähelläsi kurjuuden varjoakaan.
    Kun puhuin heistä, olit kärsimätön, ja kun sanoin, että he
    tarvitsivat apua, vastasit hämmästyneenä: "Mutta rakkaani, koko
    omaisuutenihan on sinun, anna heille vaikka puolet siitä".
    Harald, en kärsinyt paljon tästä, sillä minä näin, kuinka
    suuresti sinä rakastit minua, kuinka suhdattomasti enemmän
    kuin tahdoit näyttää.

    Sinä iltana oli veljeni epätoivoisena tullut luokseni. Hän oli
    joutunut harhateille, ja hurjistelu oli johtanut hänet
    kassavaillinkiin. Ja kun olin hänelle kylmä ja kova, lankesi
    hän polvilleen eteeni. Harald, Harald, jos silloin näit
    silmissäni kyyneleitä, olivat ne säälin synnyttämiä. Olihan
    hän kuitenkin veljeni...

    Sinä viivyit kauan puistossa. Voitko kuvitella, mitkä tunteet
    liikkuivat sielussani, mitkä jäätävät aavistukset, vaikka olin
    viaton. Sillä minä tunsin sinut jo silloin ja minä rakastin sinua.

    Illallispöydässä olit sinä parhaimmalla tuulellasi. Sinä
    laskettelit leikkiä ja olit iloinen, eikä epäilyksen varjoakaan
    ollut kasvoillasi. Voitko ajatella, kuinka jokainen sanasi pisti,
    jokainen hymysi raateli ja naurusi ääni vihloi. Harald, jos
    koskaan sinun suunnaton voimasi on kauhistuttanut minua, niin
    tapahtui se silloin. Sillä minä ymmärsin, että onneni oli hukassa.

    Minun olisi pitänyt langeta polvilleni sinun jalkoihisi, minä
    tiedän sen, minun olisi pitänyt kaiken pyhän kautta vannoa sinulle
    viattomuuteni, minä tiedän sen. Mutta jo silloin tiesin, mihin
    se olisi johtanut. Sinä olisit katsonut minuun hämmästystä
    teeskennellen, nostanut minut maasta, lohduttanut minua. Sinä
    olisit sanonut, ettet milloinkaan ole mitään epäillyt, ettei
    semmoinen ajatus voisi olla edes mahdollinen sinulle. Ja sinun
    äänessäsi, sen pohjalla ja salattuna, olisi ollut se jää, joka on
    sinun voimasi ja virheesi, ja joka on niin syvällä, niin syvällä,
    ettei sitä outo huomaakaan, mutta joka siitä syystä ei koskaan
    sula. Harald, sinun täytyy myöntää, että olen oikeassa, ja minä
    rukoilen sinua, älä ole katkera itsellesi.

    Harald, Harald, minä tunnustan syyllisyyteni ja minä tunnen sen.
    Sillä minun olisi pitänyt ainakin koettaa. Minun olisi pitänyt
    suudella sinun polviasi maassa viruen, itkeä kyyneleeni kuiviin
    ja puhua ääneni sorruksiin. Mutta en voinut. Minussakin oli
    ylpeyttä. Ah, kenties olisikin toisin, jos sen olisin tehnyt,
    kenties olisi kaikki onnellista, valoisaa, autuasta, kuten ensi
    aikoina.

    En koskaan enää saanut olla sylissäsi, Harald. Sinä puuhailit
    alinomaa töissäsi, kyselit, oliko minun ikävä, vaikka hyvin
    tiesit, etten tahtonut sitä myöntää. Sinä rupesit matkustelemaan,
    ja kun palasit kotiin, olit aina iloinen ja ystävällinen -- minä
    kiitän sinua jo siitäkin -- mutta vieras minulle.

    Viettäessäni yksinäisiä iltojani Astridin vuoteen ääressä, olin
    monasti luvannut itselleni koettaa, mutta minulla ei ollut koskaan
    kylliksi voimaa. Sinä osasit tukehuttaa yritykset alkuunsa. Ah,
    muistatko, kerran, kun palasit matkalta ja kylmin huulin suutelit
    minua otsalle, tartuin minä kiihkeästi käsivarteesi, mutta minä
    huomasin, että sinä vavahdit.

    En tahdo kuvailla sinulle kärsimyksiäni, sillä tiedän, kuinka
    syvästi sinä itse olet kärsinyt. Minä tiedän senkin, että sinä
    vielä minua rakastat, ja olen siitä onnellinen. Minulla ei ole
    mitään anteeksiannettavaa sinulle, sillä sinä et ole rikkonut,
    vaan erehtynyt. Jos yksinäisyydessäni olen välistä soimannut
    sinua siitä, että saatoit olla niin kova, sinä, jolla kuitenkin
    oli kultaisen hämähäkin tarina omallatunnollasi, niin anna se
    anteeksi. Älä syytä minua äläkä itseäsi, kohtalon käsi on
    levännyt harteillamme.

    Nyt minun on hyvä olla. Kuumehoureissa olen usein käsivarsillasi
    ja saan katsoa silmiesi syvyyteen. Minä kulen kanssasi onnen
    mailla, missä leppeät tuulet leyhyvät ja ihanat kukat uneksivat.
    Enkä minä enää tahtoisikaan terveeksi tulla.

    Harald, minä suutelen sinua ja siunaan sinua! Ole hyvä
    Astridille, ole hyvä hänelle.

                                                  Edit.

Myönnän, että liikutus kohotti silmiini sumun, joka hetkeksi himmensi
ympäristön. Näin mielikuvituksessani appeni, joka vakavin kasvoin astui
tuon kuvan eteen ja taivutti päänsä, mielessä hartaus ja suru, jota hän
ei voinut koskaan ilmasta. Ja minussa heräsi myötätunto tuota
yksinäistä miestä kohtaan, jonka sydämessä alituisesti kaihersi sama
raskas tunto, kuten aihe taiteilijan mielessä, kuitenkin sillä
erotuksella, ettei hän voinut siitä milloinkaan vapautua.

Sitten ikäänkuin heräsin, ja ahdistava tunne valtasi minut. Olin kuin
temppelin häpäsijä. Hiipiessäni pois sylkytti sydämeni levottomasti ja
varoin synnyttämästä pienintäkään ääntä. Ja kun vihdoin seisoin appeni
työhuoneessa tarkastellen, oliko salaovi paikoillaan, niin hiki kihoili
ruumiistani.

Olin siis päässyt suuren salaisuuden perille. Mutta mikä oli kultaisen
hämähäkin tarina, josta Edit rouvakin oli maininnut? Salaperäisillä
kirjaimilla oli siis sittenkin joku merkitys. Vaivasin jälleen päätäni
monet päivät. Muodostin kirjaimista nimiä: Diana Ard y.m. Ne eivät
kuitenkaan mihinkään johtaneet, ja pisteet n:n ja d:n perässä jäivät
vaille selitystä. Vai oliko hämähäkki jonkinlainen symboli? Oliko siitä
mitään tarinoita tai runoja, jotka olisivat voineet antaa jotakin
vihjausta? Selailin monellaisia teoksia. Meyerin tietosanakirja ei
minua auttanut. Ja vasta suuresta saksalaisesta eläinopista löysin
arvotuksen ratkasun. Luin nimittäin: Kreuzspinne (Araneus diademathus
o. Epeira diadema) j.n.e. Aran. diad., lyhennys latinalaisesta nimestä,
siinä olivat kirjaimet semmoisenaan, siinä piirteitten salaisuus.
Myönnän melkoisesti pettyneeni. Nähtävästi oli appeni piirtäessään
hämähäkin kuvaa muistanut sen latinalaisen nimen ja jonkinlaisesta
päähänpistosta kirjottanut sen niinkuin oli kirjottanut.

Minulla ei siis salaisuutta selvitellessäni ollut enää muita keinoja
kuin varovainen kyseleminen apeltani ja vaimoltani. Tällaiselle
urkkimiselle on kuitenkin ominaista, että ainoastaan se, jolta
kysytään, saa tietää jotakin. Sitäpaitsi ei vaimollani näyttänyt
todellakaan olevan mitään vihiä asiasta. Ja kun kerran, ollessani
appeni työhuoneessa, sivumennen viittasin muurin hämähäkkiin, sanoi
herra Brummer hyvin tyynesti.

-- Se ei tunnu miellyttävän sinua. Parasta olisikin otattaa se pois. Se
pistää liiaksi silmään ja on sentähden ruma.

Milloinkaan ei hän puhunut asiasta enempää.

Myöhemminkin olen käynyt appeni pyhätössä, sillä en ole jaksanut
kiusausta vastustaa. Mutta kultaisen hämähäkin tarina on ja pysyy
salaisuutena. Se on niitä arvotuksia, joihin jokainen ratkasu luo lisää
hämäryyttä.

Kun herra Lindell oli lopettanut, sanoi maisteri Vehka ottaessaan tulta
sikariinsa.

-- Tämä tarina on sinun monimutkaisimpia valheitasi, Lindell.



UPOKSISSA.


Ellei nuori pappi olisi ollut niin mietteissään astuessaan ulos
huoneestaan, ei hän varmaankaan olisi lähtenyt kävelemään, vaan olisi
pysytellyt puiston varjossa. Heinäkuun päivä oli nimittäin hyvin kuuma
ja tyyni. Mutta nuori pappi oli vastikään tutkinut Jobin kirjaa, ja
hänen hurskas mielensä viipyi vielä tuon pyhän miehen vaiheissa.
Senvuoksi kulki hän mitään huomaamatta rantaniitylle, missä heinäväki
hikisenä ahersi.

Tultuaan rannalle otti hän nenäliinan taskustaan ja pyyhki hiestynyttä
otsaansa. Vesi loisti himmeänä. Sen pinnasta kuvastui niemen sivulla
kasvava leppätiheikkö. Ja kun hauki ryösähti kaukana kaislikossa,
saattoi hän kuulla sen. Menen uimaan, mutisi hän ja riisuutui, Aurinko
paahtoi suloisesti hänen ruumistaan, ja kun hän heittäysi veteen oli se
niin lämmintä, ettei se karkottanut hänen uneksivaa mielentilaansa.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän uikin suoraan eteenpäin, ja kuin taustana
hänen sisäisille näkemyksilleen kuvastui tyyni ulappa, jonka pinnalla
kalat parveilivat, etäinen metsä ja kuulakka taivas.

Yhtäkkiä tunsi hän kuitenkin omituisen voimattomuuden herpasevan
jäseniään. Hän ei enää voinut tehdä pienintäkään liikettä. Hätä
vääristi hänen kasvonsa, ja hän päästi valittavan avunhuudon. Sitten ei
hän enää saattanut huutaakaan. Hän tunsi painuvansa syvyyteen ja
tuskaisena hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. Tuosta
rukouksesta hän tunsi saavansa lohtua. Tyynenä, melkein ihmetellen,
tarkasteli hän omaa kuvaansa, joka näkyi vedenpinnan yläpuolella.
Aurinko ei enää häikässyt hänen silmiään, vaan himmeni himmenemistään
sen mukaan kuin hän vajosi. Sitten tuli kylmää ja pimeää, ja hänen
rintaansa pusersi. Vielä kerran hätä hänet valtasi, ja sulkien silmänsä
hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. -- -- --

Kuin etäinen kirkonkellojen soitto alkoi kuulua hänen ympäriltään. Se
lähestyi ja eteni vuoroin, kasvoi valtavaksi, keinui ja kumisi, taas
hiljeni, riutui ja riutui... Sitten alkoi vesi liikehtiä hänen
ympärillään. Hän tuijotti sinnepäin ja alkoi vähitellen erottaa jotakin
harmaata, joka kulki häntä kohden. Yhä selvemmin rupesivat rajaviivat
näkymään, kammottava hirviö sukelsi esiin, ja kauhukseen tunsi hän sen
suunnattomaksi mustekalaksi. Se oli jo aivan lähellä. Sen suurissa,
ulospullistuneissa silmissä oli saaliinhimoinen hehku, ja sen pitkät
raajat, jotka olivat säteettäisesti suhdattoman pään ympärillä,
liikkuivat notkeasti kuin käärmeet ja lumoavasti kuin tanssijattaren
kädet. Peto pysähtyi hänen viereensä. Sen silmien hehku muuttui yhä
himokkaammaksi. Ahdistavan hitaasti ojensi se raajansa. Ne koskettivat
kylminä rintaa, kaulaa, päätä. Ne pusertuivat yhä kireämmälle,
vastustamattoman voimakkaina. Ja nuori pappi tunsi tuhonsa tulleen, hän
pyörtyi...

Nuori pappi heräsi ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hänen edessään
oli aro. Moniväriset kaktukset kukkivat hiekassa. Tuuli liikutteli
hiljaa akasioiden pitkiä lehtiä ja suurten palmujen viuhkoja. Etäämpänä
kohosi vuoria, ja hän saattoi kuulla korkeiden seetripuiden huminan.

Mutta arolla, kankaasta tehdyssä majassa, näki hän Jobin kolmen
ystävänsä kanssa. Jobin ruumis oli visvaisten paiseiden peittämä, hän
oli pukeutunut säkkiin ja istuutunut tuhkaan, ja kärsimys kuvastui
hänen kasvoiltaan. Ja hänen kolme ystäväänsä olivat revässeet
vaatteensa ja panneet tomua päänsä päälle. Ja Job sanoi:

-- Olkoon kirottu se päivä, jona synnyin, ja se yö, joka sanoi: mies on
siinnyt. Pimeys ja kuolon varjo sen peittäköön, olkoon ukkospilvi sen
ohimoilla ja musta sumu verhotkoon sen kauhuillaan. Sen hämärän tähdet
olkoot pimeät, älköönkä se nähkö aamuruskon silmänripsiä.

-- Miksen tukehtunut äitini kohdussa, miksen kuolleena syntynyt?
Mullassa minä nyt makaisin, eikä minulla olisi tuskaa, lepäisin ja
minulla olisi rauha.

-- Jos minun surkeuteni punnittaisiin ja minun kärsimykseni voitaisi
yhdellä haavaa vaa'alle laskea, olisi se raskaampi kuin meren hieta ja
kultasanta kuningasten kammioissa. Sillä minä olen lyöty niinkuin
teuras, kovat kuukaudet ovat osakseni tulleet ja murheen yöt ovat
minulle jaetut.

Nuori pappi ei voinut kyllikseen kuunnella Jobin vuolasta sanatulvaa,
joka tuntui lähtevän sydämen syvyydestä ja jossa oli keinuva, valittava
rytmi. Hän kuuli myös ystävien lohdutuksen, ja tajusi, että se vain
tuskastutti Jobia. Ja hän tunsi iloa kun Job heille vastasi:

-- Vaietkaa, vaietkaa, ette kuitenkaan taida minua lohduttaa, sillä
viisautta ei ole teille annettu. Ihmiset löytävät hopean lähteet ja
vasken valavat he mielensä mukaan. Vuoret väistyvät heidän kättensä
tieltä ja virrat pysähtyvät juoksemasta. Mutta missä on viisauden sija
ja mistä taito löydetään? Syvyys sanoo: ei se ole minussa, ja meri
sanoo: minä en sitä kätke. Sillä Herra on yksin viisas, ja hänen
väkevyytensä on suurempi kuin jylinä pilvissä. Hän antaa tuulelle
painonsa ja vedelle mittansa, sateelle määränsä ja salamalle sen
leimauksen tien.

Mutta Jobin tuska kasvoi, ja Saatana kuiskutteli hänen korvaansa.
Hänessä heräsi uhma. Ja kauhukseen kuuli nuori pappi Jobin herjaavan
Jumalaa.

Sitten aurinko laski. Aron hieta punersi. Etäinen seetripuumetsä
synkkeni, ja kaktusten varjot pitenivät. Suuret, moniväriset perhot
istuivat liikkumattomina akasioiden lehdillä. Ja kun iltatuuli hiljaa
huojutteli palmujen raskaita lehtiä, niin Herran ääni kuului niiden
suhinassa.

Nuori pappi vapisi kuullessaan Jumalan ihmeellisiä sanoja, ja kun hän
katsoi Jobiin, oli tämä vaipunut polvilleen ja peittänyt säkillä
kasvonsa.

-- Herra, minä olen halpa. En taida sinulle vastata. Minä panen käteni
suuni päälle, kuuli hän Jobin nöyrtyneenä sanovan.

Sitten Jumala jälleen puhui, mutta hänen äänensä oli lempeä ja
viehättävä kuin symbalin helinä. Hän antoi Jobille anteeksi ja teki
hänet heti terveeksi. Mutta kun hän lupasi Jobille jälleen suuren
omaisuuden, niin Job kohotti hitaasti päänsä.

-- Herra, sinun henkesi hyväilee minua kuin lauhkea tuuli, joka on
seetripihkan tuoksun kyllästämä, se virvottaa minua enemmän kuin
balsami ja se on minulle suloisempi kuin myrha ja kalliit voiteet. Se
huuhtelee minun syntini niinkuin vuorilta juokseva vesi minun jalkojeni
tomun, ja se puhdistaa minun sieluni safiria kirkkaammaksi. Kuitenkin,
Herra, anna minun jäädä yksinäiseksi ja köyhäksi, että minä lähempänä
sinua olisin. Anna minun olla hylättynä ja unhotettuna, että minun
huuleni olisivat otolliset sinua ylistämään.

Kun Job sen sanoi, värisi hänen äänensä kuin hiljaisen laulun sävel.
Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot,
niin ettei nuori pappi voinut katsoa häneen. Nuori pappi kääntyi
sentähden syrjin ja huomasi, sivummalla suuren palmun luona Kristuksen
ja Abrahamin ja vähän etäämpänä Luciferin. Lucifer oli kuitenkin
kätkenyt kasvot käsiinsä, ja hänen hartiansa värähtelivät. Hän lähti
hiljaa astumaan. Ja hänen silmästään putosi aron hiekkaan kyynel, joka
oli kalliimpi kuin yksikään jalokivi. Kun nuori pappi katsoi
Kristukseen, seurasi tämä Luciferin kulkua niin syväkuultoisin silmin,
että nuori pappi tajusi, miten väärin todellakin oli kirjotettu: vihaa
vihollistasi. -- -- --

Sitten tuli pimeä. Etäinen symbalin soitto alkoi kuulua. Se pani
lämpimän ilman aron pinnalla väräjämään. Sävelet olivat hiljaisia,
hartaita. Ne saapuivat niin riutuvina korvaan, että kaikki tuntui
unennäöltä. Mutta vähitellen soitto vahvistui. Se sisälsi enemmän
maallista, enemmän intohimoa. Voimakkaat basunat yhtyivät symbalien
helinään. Soinnut tulvivat kuin myrsky. Sitten jälleen kaikki häipyi,
heikkeni. Vain tähtien kimallus tummalla taivaalla selveni...

Mitä?... Eikö enkeli liihotellut tuossa ja lähestynyt häntä?... Niin,
nuori, yliluonnollisen ihana nainen lähestyi vihertävään harsoon
verhottuna. Hänen ihonsa punersi kuin vaalea ruusu. Hänen silmänsä
olivat syvät kuin meri ja kuvastivat koko hänen sielunsa. Ne loistivat
kuin kaksi säröistä helmeä hajanaisten hiusten varjosta. Hänen
puoliavointen huultensa hymy oli purppurainen, ihana. Mutta oliko se
enkelin? Siinä oli jotakin salaperäistä, viekottelevaa. Oliko se
enkelin?...

Nuori pappi tunsi tulivirran syöksyvän suoniinsa. Hän loi silmänsä
alas, sillä hänen sydämensä oli puhdas. Kuitenkin tunsi hän naisen
läsnäolon. Hän tunsi sen ihon tuoksusta, joka huumasi, ja hengityksen
lemusta, joka oli raikas kuin suopursujen. Sitten laskeutui käsi hänen
olalleen. Hän tunsi tuskaa ja onnea, ja hän vapisi. Hän kääntyi pois ja
lausui: Mene pois minun tyköäni, sillä sinussa asuu synti.

Käsi poistui vavahtaen hänen olaitaan. Ja kun nuori pappi nosti
silmänsä, olivat naisen kasvot vakavat ja surulliset. Silloin
häpeäntapainen tunne valtasi nuoren papin. Hän katui mitä oli sanonut.
Ja vihdoin paisui hänen katumuksensa niin voimakkaaksi, että hän
nopeasti tarttui naisen käteen. Veri soi hänen korvissaan. Hän luuli
vaipuvansa uneen. Hänen silmänsä hämärtyivät ja hänen ympärillään
kohisi...

Miten kummallista! Vettä hänen ympärillään! Vettä joka puolella,
kirkasta, läpinäkyvää vettä, joka ei estänyt häntä liikkumasta ja jota
hän saattoi hengittää. Hänen jaloissaan oli ahvenruohoa, leviä ja
simpukoita. Ihmeissään katsoi hän naiseen, jonka käsi oli jäänyt hänen
käteensä. Tämä hymyili. Silloin kaikki unohtui. Hän näki vain silmät,
joiden uneksumus vangitsi hänet. Hän tunsi suuren heikkouden hiipivän
sieluunsa ja autuuden, jonka tuolle heikkoudelle antautuminen tuotti.
Hän näki naisen poven aaltoilevan, ja väristen hän kurkotti
huulillaan... suuteli, suuteli kuin unikuvaa, ilmestystä... Kaukana,
läpinäkyvän veden takana, kantele hiljaa soi...

Vedenneito, Vedenneito, kuiskasi nuori pappi, ja he lähtivät käsi
kädessä astumaan. Totisesti Vedenneito, Ahdin ja Vellamon tytär.

He tulivat Ahdin linnaan, jota ympäröi punaiset korallimuurit. Sen
portti oli kullasta, nefritistä ja norsunluusta. Vedenneito painoi
suurta, kahdeksankulmaista topasia, jolloin sointuva helinä kuului. Se
syntyi siitä, että hohtavat helmet tipahtelivat ohueksitahkottuun
agaattimaljaan. Portti aukeni.

Ahdin seitsentorninen, sinertävistä simpukankuorista tehty linna oli
heidän edessään. Sitä ympäröi suuri puisto, jossa kasvoi tarumaisia
puita ja suurilehtisiä pensaita. Nurmikentillä oli meriruusuja
ryhmittäin. Siellä oli asteria muistuttavia segartia-lajeja. Keskellä
isoa soikiota oli satainen joukko keltaisia actinolobeja. Ja puiston
läpi, ristiin rastiin, kulki käytäviä, joiden hieta oli kultajauhoa ja
karneolin muruja.

He nousivat leveitä marmoriportaita pylvähikköön, missä outoja
köynnöksiä kierteli, ja astuivat suureen, hämärään saliin. Ilma oli
kukkien tuoksun kyllästämä. Korkealla valtaistuimella istui Ahti
puolisonsa vieressä. Hänen hiuksensa olivat vihreät kuin meriruoho ja
hänen kasvonsa valkeat kuin vaha. Ja kun hän puhui, oli hänen äänensä
kuin suurten aaltojen kohina.

Hän puhui tyttärelleen, ja tämä vastasi kielellä, jota nuori pappi ei
ollenkaan ymmärtänyt. Mutta sanojen sisällöstä ei ollutkaan väliä,
sillä Vedenneidon ääni oli kuin kanteleen helinä. Ja Ahti astui alas
valtaistuimeltaan. Hän loi vieraaseen silmänsä, joiden pohjaton syvyys
tenhosi ja hirvitti. Hän nosti kätensä ja laski sen nuoren papin
hiuksille...

Silloin vieraan silmissä himmeni. Ahdin kosketus oli kuin kostean
tuulen hyväily, mutta se lumosi. Ympäristön ääriviivat hukkuivat.
Kuului vain huminaa, tuudittavaa, aaltoilevaa huminaa... -- -- --

Ah! Eivätkö urkujen matalat sävelet värisseet?... Ne paisuivat yhä
voimakkaammiksi, lähenivät. Usva hälveni hitaasti ja valkeat
holvikaaret sukelsivat näkyviin...

Nuori pappi huomasi olevansa kirkossa, juhlallisessa Herran
temppelissä, missä virret humisivat urkujen hopeoiduista pilleistä...
Kirkko oli autio. Ainoastaan muutamia, mustiin kaapuihin puettuja
munkkeja rukoili pyhäinkuvien eteen polvistuneina. Alttarilla vakava
isä suitsutti pyhää savua, ja ilma oli myrhan kyllästämä.

Urut humisivat ja munkit viipyivät polvistuneina. Pyhä hartaus täytti
nuoren papin mielen. Tuntui kuin olisi hänen sielunsa sulautunut
urkujen kohuun ja hän itse tullut säveleksi ja sävelenä soinut omaa
tunnettaan...

Korkeassa, hämärässä katossa oli kultasiipisten enkelien kuvia. Seiniin
oli maalattu pyhimyslegendoja, ja alttaritauluna oli mainio kuva
Kristuksen kirkastumisesta. Seinien syvennyksissä oli lukuisia
pyhäinkuvia, ja katosta riippui lamppu, jossa säteili tuhansia
jalokiviä. Ja kaiken verhosi hämy, jonka sylissä urkujen humina
vavahteli.

Mutta mitä? Eikö veistos nurkan varjossa ollut antikkinen Venuspatsas
ihanine, alastomine muotoineen? Totisesti! Nuori pappi hämmästyi
nähdessään tuollaisen kuvan kirkossa. Hänen katseensa kiintyi siihen
kuin lumottuna. Virren sävel hukkui hänen korvistaan. Hän ei enää
nähnyt mitään muuta, eikä mistään muusta välittänyt. Veistos näytti
muuttuvan. Se muistutti Vedenneitoa. Sen piirteet kävivät epäselviksi,
se alkoi elää, se hymyili...

Munkit nousivat. Pyhä viha valtasi heidät, kun he huomasivat vieraan
ihailevan patsasta, joka oli koettelemukseksi ja lihan kuoletukseksi
kirkkoon tuotu. He piirittivät hänet kehään. Hurskas isä ojensi kätensä
ja lausui vavahtelevin äänin.

-- Ole kirottu sinä, joka Herran huoneessa annat synnilliselle himolle
vallan!

Nuori pappi kuuli nuo sanat kuin unessa. Hän loi hetkeksi raukeat
silmänsä pyhään isään ja alkoi sitten jälleen katsella veistosta, jonka
hymy tenhosi hänet. Raivo yltyi munkeissa ja he olivat hyökätä hänen
päälleen. Mutta äkkiä kirkossa häivähti valo. Marmorinen Maria
Magdaleena astui ulos syvennyksestään. Hän ojensi kätensä kuin
siunatakseen nuorta pappia ja hänen kasvoillaan oli kirkkaus. Silloin
munkit polvistuivat, suutelivat tomua ja löivät rintoihinsa.

Yhä tuijotti nuori pappi veistosta. Kas! Se liikkui, se astui ulommas.
Sen ruumiin ympärille ilmaantui kuin tyhjästä muodostuen vihreä harso.
Sen silmien kuulto syveni, tuli sielukkaaksi.

-- Vedenneito, Vedenneito, sammalsi nuori pappi polttavin huulin.

Hetkiä kului ja hämärä tummeni. Veistos yhä elävöityi. Se astui alas,
ja sen hymy oli viaton ja vetävä. Nuori pappi tuskin saattoi hengittää.
Hän näki tuon ihanan olennon avaavan käsivartensa kuin syliinsä
janoten. Hänen ruumistaan poltti tuskallisessa onnessa. Hän vapisi.

-- Synti, sinä olet lumonnut minut, sinä olet autuutta suloisempi,
kuiskasi hän. Sitten heittäysi hän Vedenneiton syliin...

Mutta kuva hupeni olemattomiin. Maa väistyi hänen altaan. Hän putosi,
vaipui huimaavaa vauhtia, yhä ja yhä. Ensin tämä kauhistutti häntä.
Mutta vähitellen hän tottui siihen. Hänen oli suloista, viileää,
rauhaisaa... -- -- --

Hän heräsi, tuntien viiltävää kipua. Hän lepäsi rannalla, ja suuri
ihmisjoukko ympäröi häntä. Toiset hieroivat häntä, toiset liikuttelivat
hänen käsiään edestakasin. Vaivoin ja sekavasti tajusi hän, että hänet
oli pelastettu. Mutta hengittäminen tuotti hänelle niin suurta tuskaa,
että hän heikoin äänin vaikersi:

-- Miksi, miksi te minut nostitte?



ISÄ GIUSEPPE.


Kun luostarin raskas rautaportti kääntyi naristen saranoillaan, niin
isä Giuseppe heräsi unestaan. Hän kääntyi toiselle kylelleen, kohotti
päänsä käden varaan ja jäi puolittain uteliaana, puolittain
tyytymättömänä kuuntelemaan hillittyä melua, joka omituisesti muistutti
suurten kaupunkien alituista hälinää, vaikka sen kaiku nyt kimposikin
luostarin pyhistä muureista. Hän saattoi erottaa tuskallisia
avunhuutoja Jumalalle, kauhua ilmasevia sanoja ja pyhän vihan
purkauksia. Ja kun hän nousi olkivuoteeltaan, mennen pienen akkunan
luo, näki hän kuutamossa joukon veljiä, jotka kantoivat verhottua
olentoa tilapäisesti tehdyillä paareilla.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni ja
vakavat munkin kasvot ilmestyivät pimeydestä kuun valojuovaan.

-- Jumalalle kunnia, isä Giuseppe! lausui tulija matalalla äänellä,
tehden ristinmerkin. Olemme pelastaneet naisen ryövärien käsistä. Hän
on kuitenkin haavottunut ja pahasti kylmettynyt. Hän tarvitsee sinun
apuasi.

Nopeasti heitti isä Giuseppe kaapunsa ympärilleen ja astui sanaakaan
vastaamatta pimeään porraskäytävään, joka ontosti kumisi hänen
askeltensa alla.

-- Minne olette hänet panneet? kysyi hän hiljaa, laskeutuessaan alas.

-- Hän on siinä kammiossa, missä veli Ugon autuas sielu kuukausi sitten
jätti maallisen asuntonsa. -- -- --

Nuori tyttö, melkein lapsi vielä, lepäsi taintuneena karkealla
vuoteella lukuisten veljien ympäröimänä. Isä Giuseppe kumartui hänen
ylitsensä. Tytön kasvot olivat kalpeat kuin jasmini, silmät olivat
ummessa, ja silkkisten ripsien juovat kaareutuivat hienojen
kulmakarvain alla kuin tumman nauhan laskokset. Isä Giuseppe pyysi
veljiä poistumaan. Sitten tutki hän haavan, joka oli neidon olkapäässä,
ja sitoi sen huolellisesti.

Haava ei ollut vaarallinen, mutta vilustumisesta saattoi aiheutua
kuolettava tauti. Isä Giuseppe sekotti voimakkaan juoman ja kaatoi sen
tytön kalpeiden huulien välistä hänen suuhunsa. Senjälkeen pyhä isä
kohoutui kumartuneesta asennostaan, ikäänkuin aikeessa poistua. Mutta
hän jäikin pitkäksi aikaa tuijottamaan sairasta, ja hänen tummat
silmänsä synkkenivät miettiviksi.

Milloinkaan ei hän ollut nähnyt näin ihanaa naista, ei edes nuoruutensa
kauneudenjanoisina aikoina... Hän vilkasi vielä kerran hätäisesti
vuoteelle, astui sitten ulos, ja annettuaan veljille muutamia
määräyksiä hän poistui omaan kammioonsa.

Hänen unensa oli kuitenkin häiriintynyt, ja hän jäikin ajatuksiinsa
vajonneena seisomaan akkunan ääreen, jonka läpi kuu loisti.
Oranssipuiden varjot lepäsivät ruohokentällä toistensa sylissä, ja hän
saattoi erottaa suurten orkideain värähdykset smaragdinvärisessä
heinikossa. Pieni joki virtasi kuin elohopea kiemurtelevassa uomassaan.
Se sukelsi sivummaila tumman olivimetsän varjoon ja synkkeni siellä
himmeäksi kuin ametisti. Polvekkeen kohdalla, missä lehvien lomitse
siivilöityneet kuun säteet saivat varjon kalpenemaan, välähteli se
väriltään vaihtelevana kuten opali. Sen yllä keinui kevyt sumupilvi,
hitaasti, elävän olennon kaltaisena. Se näytti suunnattomalta
mateliaalta, jonka ruumis oli utumaisen keveä ja jonka täydellisyyden
vain mielikuvitus saattoi käsittää. Isä Giuseppe luuli akkunankin läpi
tuntevansa liljojen lumoavaa tuoksua, ja se tuntui hänestä sitä
suloisemmalta, mitä täydellisemmin hän käsitti luulonsa
valheellisuuden. Luostarin muurikivet loistivat ihmeellisinä ja
seljapensaan lehdet heijastivat kuun säteitä.

Monivärisen, taiteellisesti kudotun nauhan kaltaisena alkoivat hänen
menneet vaiheensa kulkea hänen silmiensä ohi, ja hän tarkasti tuota
kuvasarjaa uneksivana, mitään etsimättä. Hän oli saanut hyvän
kasvatuksen ja perinpohjaisen sivistyksen. Mikään nautinto ei hänelle
ollut tuntematon, eikä mitään niin erikoista ollut olemassa, ettei hän
hienolla vaistollaan olisi tajunnut sen kauneusarvoja. Jo aivan nuorena
oli hänen lukeneisuutensa ollut suuri, yhtä määrätön kuin se estettinen
epäily, joka jo varhain oli herännyt hänen sielussaan. Tuon epäilyn
syyksi oli hän laskenut tunteittensa viileyden, sen seikan, ettei
hän milloinkaan ollut kokenut rakkautta koko sen hehkuvassa
intohimoisuudessa, vaan oli hekumoinut sen viileässä, älyllisessä
varjossa. Moni nainen oli levännyt hänen sylissään, ja monelle
aaltoilevalle povelle oli hän hetkeksi nojannut nuoren päänsä, mutta se
ei ollut voinut järkyttää häntä tasapainosta, ja syvimmällä hänessä oli
piileskellyt myrkyllinen ironia. Tämä hänen kykenemättömyytensä
antautumaan oli tuottanut hänelle tuskaa, josta hän kuitenkin oli
enemmän nauttinut kuin tuntenut vakavaa huolta. Se oli ajanut hänet
nautinnon hurjaan kuohuun, se oli herättänyt hänessä tiedon janon ja
pakottanut hänet syventymään suurten kirjailijain luomiin.

Oliko rakkauden kaikkivaltaavaa tunnetta olemassakaan? Eikö Platon
erehtynyt, luullessaan sitä eteriseksi sopusoinnuksi sielujen välillä.
Platonhan oli vain teorettiko, joka kylmän järjen avulla koetti
paljastaa tunteen mystillisyyttä? Eikö Sophokles iskenyt harhaan
kuvatessaan sen traagillisuutta, ja voiko Euripides vastata sanoistaan?
Ei, pikemmin oli rakkaus kangastus, joka katosi, jos astui sitä
askeleen lähemmäksi tai koetti katsoa sitä kaukoputkella. Se oli kukka,
joka surkastui ja kuoli, jos koetti sitä tutkia. Vai sisälsikö rakkaus
todellakin maailman arvotuksen?

Kuitenkin, miten hyödytöntä oli koettaakaan sitä tutkia. Kuka voi
arvostella, mikä on oikeaa, mikä väärää? Kuka voi vetää rajan sofistien
viisastelujen ja todellisen filosofian välille? Itse oli hän
nuoruudestaan saakka suhtautunut epäilevästi kaikkeen ehdottomasti
varmaan. Hän oli löytänyt salaisia johtolankoja Sokrateen ja
Aristoteleen filosofiasta epicurealaisten ja Aleksandrialaisen
koulun tenhoaviin oppeihin. Hän oli huomannut yhteyden Arkimedeen
viisauden ja kaldealaisten poppamiesten taikatemppujen välillä. Ja
pyhän Augustinuksen teokset saattoivat johtaa uudenaikaisten
jumalankieltäjien kirjotuksiin, samoin kuin niiden alkuperänä voi pitää
gnostikkojen teorioja.

Hänen epäilyksen rikkiraastama henkensä oli turhaan etsinyt itselleen
tukipistettä. Vihdoin antautui hän lääkäriksi. Mutta se ei riittänyt.
Hän puuhaili alkemistien parissa, luki Homeroon lauluja ja
historiankirjottajien teoksia, joiden kauhun kuvaukset tyydyttivät
häntä ja tuottivat hänelle nautintoa, vaikkei hän olisikaan kestänyt
niitä todellisuuden räikeässä valossa.

Sitten heittäysi hän kokonaan hekkuman pyörteisiin. Nautinnot kävivät
hänelle jokapäiväisiksi, hän janosi yhä salaperäisempää, erikoisempaa,
luonnottomampaa. Hänen himonsa muuttui sairaalloiseksi näläksi, jonka
innoton voimattomuus tuotti hänelle esteettistä nautintoa heikon tuskan
muodossa. Itsetietoisesti meni hän liiallisuuksiin, unohtaen rajat.
Sillä ymmärtäessään senkautta varmasti joutuvansa turmioon, keksi hän
samalla tuossa asteettaisessa alenemisessaan uuden nautinnon, jonka
salainen tenho kasvoi, senmukaan kuin hänen perikatonsa läheni.
Kuitenkin oli tuo perikato vielä siksi etäinen, ettei todellisuus
saattanut riistää nautinnon runollisuutta. Päivä päivältä hänen
jäsenensä veltostuivat ja tarmonsa heikkeni, mutta mielikuvitus
herkistyi yhä ja verhosi hänen silmänsä värikkäillä, lumoavilla
valheillaan.

Mutta sitten sattui hänen elämänsä salatuin tapaus. Nytkin pani muisto
siitä kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa. Ja kun hän
vaistomaisesti vilkasi käteensä, saattoi hän kuun valossa erottaa
sormessaan särmikkään arven, jälen haavasta, jonka hänen sormuksensa
himmeänpunainen korundi oli tuona kauheana hetkenä painanut.

Tuo tapaus oli kokonaan muuttanut hänet ja tuonut hänet katuvaisena
luostarin muurien suojaan. Ja se oli tehnyt hyvää hänelle. Päivä
päivältä oli hänen elinvoimansa kasvanut. Jumalassa oli hän luullut
löytäneensä vastauksen epäileviin kysymyksiinsä. Ja kun hän oli
ruoskinut itseään, olivat tuskan puristamat kyyneleet tuottaneet
hänelle yhtä suloista nautintoa, kuin hän ennen oli tuntenut
painaessaan kasvonsa kasteiseen jasmini-kimppuun. Hänen työkykynsä oli
palannut. Omituinen, kirkas rauha asui hänessä, ja jokaisessa
kauneusväristyksessä, joka liikkui hänen sielussaan, luuli hän
tuntevansa Jumalan. Mutta kaikkein syvimmällä hänessä piili vieläkin
epäilyä, joka toisinaan pyrki esiin ja sai hänet kauhusta vapisemaan.
Nautinnonhimon hienot juuret olivat jääneet hänen sydämeensä versomaan.
Ja nytkin, muistaessaan kaunista haavottunutta, pulpahti kiellettyjä
ajatuksia hänen aivoihinsa. Huomatessaan sen hän melkein huudahti
tuskasta. Samalla hän kuitenkin tajusi tuon tuskan salaperäisen tenhon.
Mutta hän tahtoi karkottaa synnillisyyden sydämestään. Hän tarttui
ruoskaansa, joutui epätoivon valtaan ja sammalsi hiljaa:

-- Domine, non sum dignus.

       *       *       *       *       *

Ryövärit olivat surmanneet tytön vanhemmat, mutta neidon olivat he
sitoneet ja heittäneet puolialastomana virumaan jäätävän kylmän,
maanalaisen luolan kostealle kivilattialle. Yöllä olivat he kuitenkin
aikoneet kulettaa hänet pois, mutta luostarin pyhät veljet olivat
pelastaneet hänet. Vaikka oli sydänkesä, oli hän ollut vilusta jäykkä
ja tainnoksissa. Hän sairastui vaarallisesti, ja kun hän tarvitsi
huolellista hoitoa, kannettiin hänet huoneeseen, joka oli isä Giuseppen
kammion vieressä.

Oli varhainen aamu. Isä Giuseppe avasi hiljaa tytön kammion oven. Hän
tahtoi panna uutta voidetta haavaan, ennenkuin hän meni luostarin
kirkkoon pitämään aamurukousta. Aurinko kultasi neidon kuumeenpunaamaa
poskea, ja kiihkeästi liikehtivä ohimosuoni kuvastui hienon ihon alta
kuin näkymättömän esineen varjo. Ihanat huulet olivat puoliavoinna ja
tummat hiukset aaltoilivat hajanaisina karkealla päänalusella. Pyhä isä
katseli kauan hoidokkiaan. Sitten laski hän kätensä nukkuvan otsalle ja
sanoi matalalla äänellä:

-- Älä säikähdä, lapseni, minä se olen.

Tyttö avasi silmänsä, ja harhaileva katse kiintyi tuskallisena pyhän
isän piirteihin. Mutta tunnettuaan hoitajansa sulki neito jälleen
silmänsä, ja heikko valo levisi hänen kasvoilleen.

Isä Giuseppe avasi varovasti paidan ja paljasti haavottuneen olkapään,
jolloin osa neidon hienohipiäistä rintaa tuli näkyviin. Isä riemuitsi
siitä, ettei hänen kätensä ollenkaan värähtänyt, eikä sydän lyönyt
kiihkeämmin. Tyynenä irrotti hän siteen ja toimitti tehtävänsä. Ja
vaikka hän saattoi nähdä tytön povella pienen luomen, joka loisti kuin
keltaviinipisara alabasterilaatalla, ei hän tuntenut synnillistä himoa
katsoa syvemmälle. Hänen lihallisuutensa oli todellakin kuollut. Hän
saattoi tyynesti ihailla tytön kauneutta, lähestyä häntä puhtain mielin
kuin enkeliä ja kiittää Jumalaa, joka oli sallinut hänen nähdä näin
ihanaa ja joka ilmasi ikäänkuin osan itseään tässä ihmeellisessä
luomassaan.

Mutta yhtäkkiä epäily valtasi hänet. Eikö hän salaperäisellä tavalla
nauttinut siitä, että hän noin saattoi pidättäytyä, ja eikö tuo
nautinto ollut synnillinen? Jos hän olisi antanut tytön ruumiin
paljastua, koettamatta sitä mikäli mahdollista estää, niin eikö hän
olisi ihaillut sitä luonnollisesti, kuten ihmeellistä kukkaa? Nyt oli
hän jättänyt sen verhotuksi, tehnyt tuon nautinnon epämääräiseksi ja
sillätavoin kohottanut sen viehätysvoimaa. Hänellä oli kuin aarre,
jonka suunnattomuuden hän voi aavistaa, mutta hän lisäsi sen tuottamaa
iloa sillä, ettei kaivanut sitä esiin ja arvioinut sitä.

Siis vieläkin oli hänessä nuoruutensa päivien hioutunutta nälkää,
vaikka hän oli koettanut pettää itseään uskomalla toisin. Koko
kahdeksan vuoden ajan, jonka hän oli luostarissa ollut, oli se piillyt
hänen sydämensä sopukoissa. Ja nyt oli se pulpahtanut esille,
muodostaen huutavan ristiriidan hänen todellakin vilpittömän
jumalan-kaipuunsa kanssa. Mutta alussa ei tuo ristiriitakaan herättänyt
hänessä epätoivoa, vaan sensijaan uteliaisuutta. Se oli kuin ihanan
jargonin muotoon puettu arvotus, jonka ratkasusta ei ollut toivoakaan
ja joka juuri siitä syystä viehätti. Sitä ei voinut selittää kuin
valheellisilla aforismeillä, joiden kaksimielisyys antoi sille eloa ja
väriä poistamatta sen salaperäisyyttä.

Eikö messun salamyhkäinen humina, ainoa mikä enää muistutti entistä
kreikkalaista kuorolaulua, eikö juuri se, eikä katumus, ollut vietellyt
häntä luostariin? Hän oli kaivannut yksinäisyyttä siksi, ettei hänellä
kaikkeen kyllästyneenä enää ollut muuta mahdollisuutta. Hänen
sairaalloinen vaistonsa oli nopeasti tajunnut, mikä tenho
askettisuudessa saattoi piillä. Väärällä, luonnottomalla tavalla oli
hän nauttinut siitä, että oli voinut olla niin moitteettoman ankara
itseään kohtaan, noudattaa kaikkia pyhiä määräyksiä ja herättää
luostarin yksinkertaisissa veljissä luottamusta ja kunnioitusta itseään
kohtaan. Se ei ollut antautuvaa hurskautta, vaikka hän niin oli
itselleen vakuuttanut. Ja kun epäily oli kohonnut kätköstänsä, oli hän
ruoskaniskuilla tukahuttanut sen ja tuskalla huumannut ajatuksensa kuin
pikarinkallistaja viinillä.

Hänessä oli siis vielä samaa kuin ennenkin. Sisäisiin, sielullisiin
ilmiöihin oli hänen turmeluksensa ennenkin perustunut. Pieni, aivan
vähäpätöinen seikka oli valheellisen, mutta terävän logikan
jokapuolelta valasemana tuottanut hänelle nautintoa. Tuosta nautinnosta
oli samainen logikka voinut johtaa uuden, uudesta yhä uuden, ja siten
kulkea kuin kiertoportaita alaspäin, yhä syvemmälle, kunnes se vihdoin
toisia teitä oli palannut alkukohtaansa. Ja kun hän sitten oli
tarkastellut tuota ketjua, niin sen renkaitten löyhä yhteys oli
hurmannut häntä. Siten oli hänen sielunsa rikkirepeytynyt ja juuri sen
perusteella saattoi hänestä sanoa, että hän oli henkisesti joutunut
harhaan. Kuinka toisin olikaan niiden laita, joiden ruumiin alhaiset ja
raa'at nautinnot olivat turmelleet. Tietysti heistäkin saattoi
henkisessä merkityksessä sanoa samaa, mutta oleellinen erotus oli
kuitenkin havaittavissa. Sillä heidän sielunsa ikäänkuin nukkui, heidän
henkiset voimansa olivat mitättömät ja täytyi etsiä voimakkaita
sensationivaikutuksia, ennenkuin ne hetkeksi heräsivät. Mutta älykäs,
ruumiillisesti terve harhaanjoutunut, mikä traagillisuus siinä piili.
Sellainen henkilö huomasi itse oman perikatonsa, mutta hän saattoi
sitäkin katsella välinpitämättömänä, kauempaa, ikäänkuin näytelmää.

Isä Giuseppe siveli kädellään otsaansa, ja hiljaa hiipi tuska hänen
sydämeensä. Eikö hän siis voinut löytää mitään tietä vilpittömyyteen?
Eikö hänen harhaanjohdettu logikkansa kykenisi enää milloinkaan
selviytymään omista umpisokkeloistaan, seuraisiko se entistä
synnillistä rataansa? Tulisiko jokainen harras pyrkimys olemaan
valhetta ja itsepetosta?

Hänen sielunsa hätä kasvoi. Vielä kerran katsoi hän pitkään nukkuvaan
neitoon ja peittäen kädellä kasvonsa hän riensi ulos. Hän astui poikki
pihamaan, jonka nurmikolla lauha tuuli lennätteli orjanruusun punaisia
terälehtiä, ja avasi kirkon oven. Ketään ei ollut vielä saapunut.
Auringon säteet tulvivat sisään ristikkoakkunasta valaisten suuren
ristiinnaulitun-kuvan kasvoja. Ylhäällä holvissa tyhjyys humisi. Ja isä
Giuseppe heittäytyi polvilleen kuvan eteen, risti kätensä ja toisti yhä
uudelleen:

-- Ecce Agnus Dei, qui tollit peccata mundi!

       *       *       *       *       *

Siis tuo ihana lapsi oli hänen, täydellisesti. Tytön jokainen ajatus
oli hänelle omistettu, jokainen solu värähteli hänelle. Neito oli
hänelle antautunut. Siis sittenkin oli hän löytänyt rakkauden ja saanut
kokea, mitä on olla rakastettu ja itse rakastaa. Hän ajatteli sitä
maatessaan tytön vieressä. Ja tyttö lepäsi sanattomana kielletyssä
onnessaan.

Isä Giuseppe voi todentaa itselleen kaksi seikkaa: Ensinnäkin, että
tyttö oli kuolemaan tuomittu kalvavan sairautensa vuoksi, hänen
hetkellinen toipumisensa oli vain merkki siitä. Toiseksi, että hän
miltei heti oli ymmärtänyt tytön salatun tunteen, vaikkei hän ollut
uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli nähnyt sen heräävän ja
tehnyt kaikkensa kehittääkseen sitä ja saadakseen sen voimakkaaksi. Hän
oli lumonnut tytön sanoillaan, avartanut hänen mielikuvituksensa piiriä
ja kietonut vakavien sanojensa ympärille värikästä valheellisuutta,
jolla hän oli vallottanut sairaan herkän mielen. Ja tätä tehdessään oli
hän uskotellut itselleen vetävänsä tyttöä lähemmäksi Jumalaa, sillä
Jumala oli ollut hänen puheittensa keskuksena. Vaikka hän oli huomannut
ihanan ja tuskallisen tunteen versovan sydämessään ei hän ollut
tahtonut eikä uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli löytänyt yhä
uusia keinoja pettääkseen itseään, ja ennentuntematon huume oli tehnyt
hänen elämänsä unen kaltaiseksi.

Sitten oli tytön tunne yhtäkkiä puhennut täyteen voimaansa. Isä
Giuseppen terävä silmä oli sen heti huomannut, ja hänen vuosia nukkunut
aistillisuutensa oli herännyt kiihkeämpänä kuin konsanaan. Mutta hän
oli ruoskinut itseään kuolettaakseen lihallisuutensa, hän, joka hyvin
tiesi mitä se vaikutti. Hän oli taistelemalla kiihottanut itsensä
äärimmilleen, kunnes jännitys oli nyt lauennut ja kaikki nautittu
pohjaan saakka.

Mikä tenho piilikään siinä, että hänen rakastettunsa oli kuoleman oma!
Hänen rikollisessa lemmessään oli salaperäinen kauneus, joka valtasi
hänet kauttaaltaan. Koskaan ennen ei hän ollut aavistanut, mitä oli
painaa huulensa huulille, jotka tauti oli kalvettanut vaaleanpunaisten
ruusujen värisiksi, ja hekkumoida valkeiden käsivarsien syleilyssä,
joiden suonissa kuume tykähteli. Hänen onnensa oli täydellinen. Eivät
kuoleman kauhut olisi voineet häntä pelottaa. Sillä hän tiesi miten
lyhyt hänen onnensa tulisi olemaan.

Isä Giuseppe tarttui tytön käteen, joka lepäsi peitteen päällä
puhdasmuotoisena ja kalpeana kuin niukassa valossa kasvanut lilja. Se
oli kuitenkin niin kylmä, että pyhä isä vaistomaisesti katsoi tytön
kasvoihin, joita kuu valasi. Tytön kelmeiden huulten ympärillä oli
veristä sakkaa, silmät olivat sulkeutuneet ja hiukset valuivat
hajanaisina valjulle otsalle. Ensin näyn harvinaisuus hurmasi isä
Giuseppeä. Näytti kuin olisi purppurainen viinin vaahto ympäröinyt
kukkamaisia huulia, joiden takaa hampaat loistivat kuin valkeat helmet.
Kaikki muistutti jotakin pyhimystarua tai balladia, ja tytön kasvojen
madonnamainen puhtaus oli omiaan varmentamaan illusionia...

Sitten tuntuivat hänen ajatuksensa ikäänkuin pääsevän valloilleen, ja
vasta silloin käsitti hän todellisuuden koko kauheuden. Tyttö oli
kuollut. Tuo sairas ruumis oli nyt sieluton ja kylmeni kylmenemistään
hirveässä kauneudessaan. Se ei ollut voinut kestää intohimon kuluttavaa
myrskyä, vaan oli taittunut kuten kukka rankassa sateessa.

Isä Giuseppen sydämeen patoutui äänetön kauhu. Hän tunsi tuskaa, jonka
syvällisyyttä hän ei ollut voinut edes aavistaa, ja käsin rintaansa
pusertaen hän syöksyi omaan kammioonsa. Kaamea tunne oli jähmettää
hänet, ja hän tuijotti kuin unissakävijä, vieraana itselleen. Hän haki
tikarin kätköstään ja vaipui tuolille. Ja tuntematta kipua, leikkasi
hän auki molempien ranteittensa valtimot.

Kuu loisti taivaalla kapeana sirppinä ja tähdet värisivät himmeinä. Hän
saattoi kuulla, miten seljapensaan lehdet kahisivat, kun tuuli hankasi
niitä luostarin seinää vasten. Hän unohti todellisuuden. Yön valtava
hiljaisuus lumosi hänet, ja hän saattoi sulautua sen kauneuteen, vaikka
hänessä pohjimmalla liikkuivatkin äskeisen tapahtuman kauhut. Hänen
kaksinaisuutensa teki hänelle mahdolliseksi hetkeksi yhdistää
todellisuuden hirveä armottomuus sopusointuisesti siihen värähtelyyn,
minkä kauneus herätti hänen sielussaan. Ja se muodosti harmonian, jota
hänen verenvuodosta riutuvat aivonsa eivät enää jaksaneet käsittää
mielikuvaksi.

Veri pulppusi hänen ranteistaan purppuraisen nauhan kaltaisena. Se
leveni lammikoksi, jonka pinnan kuu sai rubinin tavoin säihkymään ja
jonka syvyydestä tähtien kuvat värähtelivät. Vielä kerran tämä kaikki
kuitenkin haihtui. Hän muisti tytön kasvot sellaisina kuin oli ne
viimeksi nähnyt, hirveinä jäykässä kauneudessaan. Hänen piirteensä
vääristyivät ja pää valahti rinnalle. Avuttomana, suuren hädän
valtaamana, hän tuskin kuuluvasti huokasi:

-- Domine, Domine, non sum dignus!



III.



KOSTAJA.


Seuraava on jotakuinkin tarkka käännös ruotsinmaalaisen insinöörin,
Nyholmin, papereista. Ainoastaan muutamia, syrjäänpoikkeavia seikkoja
on jätetty pois. -- -- --

En tiedä, miten alottaisin, miten voisin selvittää tämän hirveän tilan,
tämän sairauden, jonka laatua en ymmärrä, tämän kauhun, joka jäätää
sydämeni ja ärsyttää heikot hermoni äärimmilleen. Alotanko kuvaamalla,
mitenkä tämä mielikuvien tavaton sairaalloisuus, sydämen vaihteleva
tykytys ja jäsenien tahdoton liikahtelu on ollut sukuvikana, kulkenut
perintönä miehestä mieheen, aiheuttaen hermotauteja, sydänhalvauksia,
tehden esi-isäni fantastisiksi uneksijoiksi, joiden elämän utukuvien
ääretön herkkyys on vierottanut todellisesta maailmasta, kuten alkoholi
pikarinkallistajan. Vai sanonko suoraan, että olen mielipuolisuuden
partaalla, hullu, vailla tyyntä järkeä, joka voisi karkottaa sairaan
mielikuvitukseni luomat kauhun kuvat.

Mutta minä en voi olla mielipuoli. Se ei mitenkään ole mahdollista.
Minun järkeni toimii. Nopeasti ja vaistomaisella terävyydellä se etsii
heikkoja, luonnottomia, kenties naurettavia kohtia siitä kauhun
tunteiden sarjasta, joka on elämäni sisältönä. Kaiken perustana on vain
se, että olen niitä ihmisiä, joiden tunne on järkeä voimakkaampi. Sillä
minä saatan hymyillä pelolleni, saatan nauraa sille ja pilkata sitä, ja
aivan selvästi käsitän sen aiheettomuuden. Siitä huolimatta minä
värisen. Kasvojeni väri kalpenee ja tummenee. Sydämeni sykyttää
tahdittomasti, ja minä vapisen tuskan hien kihoillessa otsalleni.

Onko kaiken alku siinä, että menin kihloihin, vai ovatko jo niiltä
päivin saakka, jolloin sain isäni kummallisen kirjeen, kuoleman kauhut
minua vainonneet, sitä en jaksa ratkasta. Käsitän vain sen, että minun
nyt täytyy voida tyyntyä. Minun täytyy koettaa asettua itseni
ulkopuolelle, syrjäiseksi henkilöksi, joka ilman liikutusta kertoo sen
minkä näkee. Tiedän kyllä, etten onnistu. Sillä minun on niin vaikeata
koota ajatuksiani, kääntää pois huomioni käteni värinästä ja käsialani
epäsäännöllisistä koukuista, jotka monistavat tuskani, osottaessaan,
kuinka loppuunkulunut minä jo olen, kuinka pohjia myöten järkytetty ja
valmis kuolemalle.

Olin kahdeksantoistavuotias kun isäni kuoli. Äitiäni en edes muista;
olin siksi pieni kun hän hukkui eräällä purjehdusmatkalla. Veljiä ei
minulla ole, ei myöskään sisaria.

Jos milloin luen tai kuulen kerrottavan synkistä henkilöistä, tulee
isäni kuva aina mieleeni. Muistan hänen syvällevajonneet silmänsä,
hänen omituisen tapansa pudistella päätään ajatuksissaan, hänen
epäselvän itsekseen puhumisensa. Sillä isäni oli tuntemattoman
kärsimyksen kalvama. Vaivoin verhosi hänen tuuhea partansa kalpeiden
poskien vaot. Ja minä luulen nyt, tietäessäni hänen elämänsä
salaisuuden, että sama kauhistuttavien kuvien sikermä, sama mielikuvien
loputon jono, joka nyt tekee minun elämäni sietämättömäksi, on
keskeytymättä vaeltanut hänenkin sielussaan. Mutta ennen herätti hänen
synkkyytensä minussa kunnioitusta ja antoi rakkaudelleni häneen
ikäänkuin syvemmän ja arvokkaamman leiman. Sillä rakastin isääni
rajattomasti. Kuitenkaan en saata muistaa, että hän milloinkaan olisi
hyväillyt minua, nostanut polvelleen, tai edes silittänyt päätäni. Ja
ollessani vasta kahdeksantoista-vuotias, löysi palvelija eräänä aamuna
isäni kuolleena, kasvot kauhun vääristäminä. Lääkärin selityksen mukaan
oli sydänhalvaus sattunut.

Niiden paperien joukossa, jotka hän jätti jälkeensä, oli minulle
osotettu kirje, joka oli sulettu suureen keltaiseen kuoreen. Kun sen
aukasin, oli sisällä pienempi, sinetillä varustettu kuori ja sen
ympärillä paperi, johon isäni oli kirjottanut:

    Poikani! Äitisi muiston kautta ja kaiken kautta, mikä sinulle
    on pyhää, minä vannotan sinua, säilytä tätä kirjettä kuin
    henkeäsi. Älä aukase sitä, ennenkuin tapahtuu jotakin sellaista,
    joko sisäistä tai ulkonaista, että tunnet olevasi oikeutettu,
    niin, että sinun on pakko avata. Silloin aukase. Ellet koskaan
    saa ehdotonta varmuutta, ellet koskaan tunne pakkoa, niin minä
    pyydän sinua: älä ryhdy tekoon. Sillä teko on aina pian suoritettu,
    mutta katumus on loputon ja laadultaan kauhea.

    Sinun tulee pitää huolta siitä, ettei yksikään ihminen saa
    kirjettä haltuunsa.

                                                    Isäsi.

Miten oli nyt isäni kirjotus selitettävissä? Vaikka hän yleensäkin oli
omituinen, oli tässä sittenkin jotain, joka viittasi suorastaan
mielipuolisuuteen. Ja kun olin huomannut isäni aika-ajoin olevan niin
hermostuneen, että hyvin saattoi epäillä hänen järkeään, oletin kirjeen
syntyneen jonakin tuollaisena hetkenä.

Kuitenkaan en voinut avata kirjettä. Ja yhtä mahdotonta oli minun
unohtaa se. Vähitellen alkoi se vaivata minua. Luin yhä uudestaan nuo
muutamat sanat, niin että muistin kunkin paikan paperilla ja käsialan
pienimmätkin vivahdukset. Turhaan minä etsin rivien välistä selitystä.
Ainoa, mikä olisi voinut vapahtaa minut epätietoisuudesta, oli itse
kirje, tuo sinetillä sulettu kirje, joka lahjomattomana säilytti
salaisuutensa.

Välistä jouduin jonkinlaisen raivon valtaan. Kiihkeästi halusin avata
kirjeen, nähdä mitä se sisälsi. Minä suorastaan himoitsin sitä, tuolla
kuluttavalla janolla, joka meissä toisinaan herää kiellettyä kohtaan ja
joka lienee perintö Edenin ajoilta asti. Ei ole mitään tuskallisempaa
kuin hiipivä, sairas nälkä, himo luvattomaan, joka hetkittäin pulpahtaa
esiin, voimakkaana ja hirveänä, ja jota ei voi edes verrata tavalliseen
uteliaisuuteen. Tuhannesti kysyin itseltäni, eikö isäni ollutkin
tarkottanut juuri tällaista halua, puhuessaan avaamispakosta, jota
mahdollisesti kerran tulisin tuntemaan. Siitä olin kuitenkin
epätietoinen, ja isäni oli vaatinut ehdotonta varmuutta. Syvä
kunnioitus isäni tahtoa kohtaan, olipa tämä miten omituinen tahansa,
kunnioitus, joka oli kasvanut piintyneeksi ennakkoluuloksi, jopa
suorastaan peloksi, hillitsi minua. Olin varma, että jotakin pahaa
tapahtuisi, ellen tottelisi. Voitin itseni. Ja kuta useammin se
tapahtui, sitä rauhallisemmaksi tulin. Tunsin jonkunlaista oman voiman
tuntoa, kuten ihminen yleensä tuntee taisteltuaan vaikean sisäisen
taistelun. Ja tuo tunto rauhotti minua. Tein kaiken voitavani
unohtaakseni kirjeen. Sulin sen laatikkoon ja kätkin avaimen toiseen.
Ja kuta pitemmälti aikaa kului, sitä harvemmin se johtui mieleeni,
kunnes arkielämän huolet tekivät minulle unohduksen kutakuinkin
mahdolliseksi.

Kolme vuotta insinööriksituloni jälkeen menin kihloihin. Olin tuntenut
morsiameni pienestä pitäen, ja luulen väliämme lujittaneen paljon sen,
että molemmat olimme orpoja. Joitakuita vuosia sitten oli hänen äitinsä
kuollut ja, mikä pahempi, hänen isänsä oli surmannut itsensä. Tapaus
oli salaperäinen ja tapahtunut silloin kun morsiameni oli vielä aivan
pieni.

Olin häneen tavattomasti kiintynyt, olen vieläkin, ja uskon
hänenkin pitävän minusta. Kun epäilin avioliittomme onnellisuutta
sairaalloisuuteni tähden, väitti hän rakastavansa juuri poskieni
kalpeutta, jota ei muilla ollut, ja varhaista väsymystäni, jonka olin
saanut ilman elämää, perinnöksi. Onnistuttuani hankkimaan itselleni
hyvän toimen kaupungin sähkölaitoksen insinöörinä olinkin aikonut
piakkoin viettää hääni.

Ja nyt täytyy minun omin silmin katsoa, kuinka onneni raukeaa, kuinka
kaikki tulevaisuussuunnitelmat hupenevat olemattomiin ja kuoleman kylmä
kehä ympäröi minut. Kaamea aavistus, salaperäinen ja selittämätön, on
ottanut tyyssijansa sydämeeni. Kuoleman varjot kulkevat ympärilläni,
kuoleman kylmät kädet pusertavat rintaani, joka kauan ei enää nouse ja
laske.

Elokuun 16. päivänä viime suvena oli viisi vuotta kulunut morsiameni
äidin kuolemasta. Teimme matkan hänen haudalleen, suurelle
sukuhaudalle, jonka holvissa hän nukkui miehensä rinnalla. Laskiessamme
kukkia kummulle, täytti mielemme harras ja alakuloinen tunto.
Äänettömyys, jonka kuolleet vaativat, jonka surulliset menneisyyden
muistot aina synnyttävät, oli meidät kauttaaltaan vallannut, tuo pyhä
äänettömyys, joka ei puhkea kyyneliin, ei säry kuiskaukseksi, eikä
tunnu painostavalta, vaan luonnollisena laskeutuu ihmisen ylitse, kuten
lumous. Se oli lahjottanut meille ihmeellisen hetken, seisoessamme
siinä kumartunein päin kuolleitten keskellä. Päivä oli kaunis. Leppeä
tuuli keinutteli haudan kukkia, jotka ikäänkuin surusta taipuivat
lähemmäksi multaa ja jälleen aurinkoa kohden.

Morsiameni ei tahtonut tulla alas holviin, mutta minä tunsin voimakasta
halua mennä sisälle. Monasti on nyt mieleeni johtunut, eikö tuo halu jo
sinänsä ollut yliluonnollista, salaperäisen hengen kuiskutusta. Sillä
se, mitä haudassa tapahtui, on onnettomuuteni varsinaisena alkuna.

Kun haudan vartija avasi oven ja minä astuin pimeään komeroon, jonka
ummehtunut ilma lehahti kasvoilleni muistuttaen kuolemasta, niin
ahdistus sai sydämeni kiihkeämmin sykkimään. Siinä lepäsivät
lahonneissa arkuissaan ne, jotka kerran olivat olleet nuoria, iloinneet
päivän säteilystä, lintujen laulusta ja kesän huumaavista tuoksuista.
Sydämet, jotka kerran olivat sykkäilleet elämänhalua, onnea ja
rakkautta, olivat nyt elottomana tomuna jalkojeni juuressa. Kuinka
autio tunto valtaakaan ihmisen, hänen katsellessaan kaiken
katoavaisuutta, kaiken turhuutta. Kuinka lohduton on se tuska, se
kauhu, joka värisyttää rintaa, kun kumartaa päänsä kaikkivaltiaalle
kuolemalle, tyhjyydelle, jonka rautaisten lakien kahleisiin kaiken
olevaisen täytyy alistua...

Kehotin vartijaa avaamaan kirstut. Morsiameni äiti oli hirvittävä
katsella. Puolimätä liha, jonka välistä luita pilkotti, riippui
riekaleina hänen kasvoillaan, kaulallaan. Tukka oli irtaantunut ja
silmät olivat poissa koloistaan, jotka hirvittävinä ja mustina, kaiken
tyhjyyden vertauskuvana, tuijottivat minuun.

-- Sulkekaa, sulkekaa kansi, sanoin vartijalle tuskan vallassa.

Sitten avattiin morsiameni isän arkku. Ontosti rusahtaen sen lahonnut
kansi kääntyi saranoillaan. Paljas luuranko oli hänestä enää jälellä,
hirvittävä, kauhuaherättävä luuranko. Tuskin oli kansi kuitenkaan saatu
auki, kun tapahtui jotakin ihmeellistä, yliluonnollista, kuten luulin.
Sillä yhtäkkiä pääkallo, joka tähän saakka oli kaulanikamien varassa
ollut muun luurangon yhteydessä, irtaantui, kääntyi pystyyn, ikäänkuin
olisi kuollut kohottanut päätään katsoakseen minuun. Kaulanikama oli
katkennut, äänettömästi, kauhistavan hiljaa, ja pääkallon ontot
silmäkuopat tuijottivat minuun, kiiluen fosforimaisina kuin villin
pedon katse. Ohimossa näkyi selvästi luodin lävistämä reikä, ja minusta
näytti, kuin olisi siitä veri virrannut, punaisena vuona,
kammottavasti, välkehtien. Kauhistuin. Jalkani tuntuivat juurtuvan
maahan. Kylmät väreet puistattivat ruumistani, hampaani kalisivat ja
tuskan kylmä hiki kihoili otsalleni. Vihdoin syöksyin ulos tästä
ummehtuneesta komerosta, jonne kuolema oli ottanut asuntonsa.

Ulkomuotoni oli niin muuttunut, että morsiameni pelästyi. Kuitenkaan en
kertonut hänelle tapahtumaa, sillä en tahtonut tartuttaa häneen
suunnatonta kauhuani. Mutta koko kotimatkan olin hermostunut ja
hajamielinen.

Tuo tapaus oli ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Näin sen
mielikuvituksessani yhtä selvästi, yhtä kauhua herättävänä kuin
haudassakin. Näin sen unissani, jos nukuin, se oli ajatusteni keskus,
jos jäin yksin, ja kauhu patoutui sydämeni ympärille. Ja kuitenkin
saattoi kaikki olla aivan luonnollista. Miksei luu, jonka aika oli
syövyttänyt, nikamien välinen mädännyt aines, olisi voinut pettää juuri
sinä hetkenä, jolloin arkun kansi vaipui saranojensa varaan,
synnyttäen täräyksen. Tietysti kaikki juuri siten oli tapahtunutkin.
Mutta minua ei se lohduttanut. Turhaan minä hymyilin ahdistukselleni ja
pilkkasin hermojeni heikkoutta. Kauhea kuva ei paennut sielustani. Se
oli alituisesti edessäni kuin kuoleman marrastus, se kulutti voimani ja
lamautti tarmoni. Pääkallon silmäkuoppien fosforimainen hehku oli minut
hypnotisoinut.

Sitten tuli päiviä, joina työ vaati kaiken aikani. Sillätavoin pääsin
terveydelleni vaarallisista mielikuvista. Mutta yöni olivat toisinaan
rauhattomia, ja tuo kaamea sattuma täytti ne kauhullaan.

Eräänä iltana, kun vihdoinkin olin joutilas ja täydellisesti omissa
valloissani, astuin minä jotenkin alakuloisin mielin kamariini,
tietämättä mihin ryhtyisin tai minne menisin. Olin tuollaisessa
hajamielisessä tilassa, joka on ihmiselle ominainen silloin kuin hänen
ajatuksensa ovat vilkkaassa liikkeessä ja sisäänpäin kääntyneet.

Omituisesti pisti sieramiini huoneeni ummehtunut haju. Se oli sama
epämiellyttävä löyhkä, joka paremmin kuin mikään muu ilmottaa, että
huoneessa on vainaja, joka saa värisemään ja nostaa kylmän ahdistuksen
sydämeen. Sitäpaitsi muistutti tuo haju minulle käyntini hautaholvissa.
Yhtäkkiä, selvästi ja koko kauheudessaan johtui hirvittävä luuranko
mieleeni, ja puistatus kulki läpi ruumiini. Vedin nopeasti venttiilin
auki ja heittäysin nojatuoliin. Annoin taas koko kauheiden kuvien
sarjan kulkea editseni, tai oikeastaan en antanut, vaan pikemmin olin
kykenemätön sitä vastustamaan. Ja samalla kuin tunsin pahoinvoinnin
tapaista ahdistusta, jännitti mielikuvieni eloisuus lihakseni ja
kohotti veren poskilleni. Olin omituisen tenhostuksen vallassa, joka
sai ajatukseni toimimaan kiihkeästi, mutta hermostuneesti.

Yhtäkkiä, ilman minkäänlaista järjellistä johtoa tai syytä, juolahti
isäni kirje mieleeni. Se syrjäytti kaikki muut ajatukseni, tavallaan
lumosi minut, niin että unissakävijän lailla astuin pöytäni luo ja
etsin kirjeen kätköstään. Mitä pitemmän aikaa sitä katselin, sitä
rauhallisemmaksi tulin, mutta myöskin ulkopuolelle itseäni, kuin
toiseksi henkilöksi, jonka teot ja ajatukset eivät enää olleet minun
säädettävissäni. Se varmuus, josta isäni oli puhunut, se eittämätön
pakko, jota hän oli vaatinut, ikäänkuin laskeutui ylitseni ja valtasi
minut kokonaan. En tuntenut mitään epäilyä enää. Nyt oli hetki
koittanut, jolloin kirje oli avattava, jolloin minun täytyi se avata.
Ja rauhallisena, ilman kiirettä tai jännitystä minä leikkasin auki
syrjän. Se sisälsi monta tiheään täytettyä arkkia. Syvennyin
lukemaan...

Kuinka tuskallisia ne hetket olivat, joiden kuluessa kirje puhui
minulle. Olin menehtyä ja vapisin. Silloin tällöin nousin ylös.
Pusersin käsin ohimoitani tai tukkesin sormin korvani koettaen siten
estää kauheiden sanojen soimista korvissani. Sitten istuuduin jälleen
ja jatkoin lukemistani, kunnes taas kavahdin pystyyn, kävelin ympäri
huonetta kuin peto häkissään yhä uudestaan ja uudestaan sopertaen:
mahdotonta, mahdotonta. Sillä isäni oli murhaaja. Isä, jota olin
kunnioittanut ja rakastanut kuin epäjumalaa, oli murhaaja, rikollinen,
joka oli riistänyt minulta elämänonnen, joka oli surmannut morsiameni
isän. Kas siinä salaperäisen itsemurhan selitys, kas siinä isäni
synkkyyden syy! Mitkä hornan henget olivatkaan antaneet hänelle sen
kavaluuden, sen kammottavan kylmäverisyyden, että hän oli saattanut
panna aseen kuolleen käteen sellaiseen asentoon, kuin olisi tämä itse
lopettanut päivänsä?

Kuitenkaan en minä ollut isäni tuomari. Olipa hänen tekonsa miten
rikollinen tahansa, hänen perussyynsä miten heikot hyvänsä, minun
täytyi voida ymmärtää häntä. Tunsinhan hänen luonnottoman
äkkipikaisuutensa ja hänen hermostonsa ärtyisyyden. Mutta sittenkin,
sittenkin... Tietysti isäni oli yksinäisyydessään kärsinyt suunnattomia
tuskia, kantaessaan omallatunnollaan rikosta, josta kellään ei ollut
aavistusta. Ja, hyvä Jumala, rikoksensa kauheus silmissään oli hänen
täytynyt antautua kuolemalle, ilman lohdutusta, tunnustusta...

Puoliyö oli jo käsillä, mutta yhä istuin kirjeen ääressä masentuneena,
sekavin ajatuksin. Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja tuuli tohisi
venttiilin aukossa. Pari kertaa olin tuntenut kylmän henkäyksen
poskillani, ja kun tuulenpuuska jälleen pani ruumiini värisemään, sulin
nopeasti venttiilin. Sitten rupesin uudelleen silmäilemään kirjotusta.

-- Poikani, jos voisin kuvailla sinulle, millä äänellä, miten
vihaahehkuvin katsein tuo kuoleva kirosi minut, minut ja minun
perilliseni, minun sukuni ja kaiken mitä minulla on, jos tietäisit,
mitenkä nuo kauhistavat sanat ovat todella olleetkin kirouksenani,
kalvaen minua yöt ja päivät, aina, hetkenkään lepoa suomatta, jos
ymmärtäisit, minkäläisen helvetin ne ovat elämästäni tehneet, niin
myöntäisit, että rangaistukseni on ollut paljoa kauheampi kuin
muutamien vuosien oleskelu vankilassa. Voiko kuolleen kirous vaikuttaa?
Voiko hänen viimeinen, hirveä toivomuksensa pakottaa salaperäiset
voimat liikkeelle? Vai johtuuko kaikki vain suggestionista?...

Kun olin päässyt tähän, tunsin poskellani voimakkaan henkäyksen, joka
ensin tuntui viileältä, sitten niin jäätävältä, että se kirvelti ihoa.
Kauhu lamautti jäseneni, ja luulin sydämeni lakkaavan sykkimästä.
Käänsin katseeni sinne, mistä henkäys oli tullut. Nurkassa, suuren
fiikuksen takana, seisoi luuranko, sellaisena kuin olin sen
hautakammiossa nähnyt, käsivarret rinnalla ristissä, silmäkuopat
fosforitulta säihkyen ja luodin reikä ohimossa, punaisena kuin tuores
veri. Minun täytyy ihmetellä, että heikko sydämeni jaksoi kestää sen
hetken. En voinut jäsentä liikauttaa, en huutaa, en hengittää. Mykän,
kuvaamattoman ahdistuksen vallassa tuijotin hirviöön...

Koko ilmiö kesti tuskin sekuntia. Kun sen verran toinnuin, että saatoin
hengähtää, saatoin ojentaa käteni ilmestystä kohti, oli kaikki jo
ohitse, mitään ei enää näkynyt. Ainoastaan huoneeni kalmanhaju oli
vieläkin tunkeutuvinaan sieramiini. Kylmän hien peittämänä syöksyin
toiseen huoneeseen, missä menin pitkäksi aikaa tainnoksiin...

Saattoiko tuollainen ilmiö olla hallusinatsioni? Saattoiko noin kauhea
kuva syntyä hautakammiotapauksen ja isäni kirjeen yhteisvaikutuksesta
minun heikkoon hermostooni? Vai oliko kaikki yliluonnollista,
salaperäisten voimien aikaansaannosta? Saattoiko kuollut nousta
haudastaan katsomaan, minkälaisten tunteiden vallassa hänen murhaajansa
poika luki isänsä rikoksesta, poika, joka aikoi naida murhatun
tyttären? Hyvä Jumala!

Tulin hermosairaaksi tuon tapauksen johdosta, ja minun täytyi antautua
lääkärin hoidettavaksi. Sydänvika, yli rajojen kiihtyneet hermot,
äärettömästi herkistynyt mielikuvitus, siinä hänen selityksensä. Uskon
kuitenkin hänen olleen taitavan ammatissaan, sillä ne lääkkeet, joita
hän minulle määräsi, uuvuttivat minut öisin horrosmaiseen uneen, joka
oli virkistävä ja kauhun kuvista vapaa. Raskaat ajatukseni tulivat
harvemmin mieleeni ja aloin saada voimia sekä ennen kaikkea kykyä
unohtaa. Silti en ollut terve. Aika ajoin tuo ahdistavien tunteiden
puserrus kävi entistä selvemmäksi. Se pakotti hetkittäin ajatukseni
kiertämään toivotonta kehää, joka ei sisältänyt muuta kuin kauhua.
Mutta, kuten sanottu, tuollaiset hetket sattuivat yhä harvemmin, ja
kevyen työn avulla onnistui minun yhä enemmän vapautua mielipuolisista
ajatuksistani.

Kaikessa, mitä olen kertonut, saattaa paljon olla liiottelua,
huolimatta siitä, että kaikin voimin koetan hillitä itseäni. Liiottelu,
se on juuri ominaista luonteelleni. Se kuuluu ehdottomasti minun
personallisuuteeni. Muuten ei kaikki se, mikä on tapahtunut, olisikaan
selitettävissä, enkä nyt tuntisi olevani kuolemaa niin lähellä.

Jonkun viikon kuluttua olin siksi tointunut, että jälleen saatoin
ryhtyä insinöörin toimeeni. Minä puuhailin ahkerasti, välttäen
kuitenkin liikarasitusta, ja uskottelin itselleni, että sairauteni oli
ijäksi mennyttä. Kuitenkin huomasin, että sielussani asui pelko, jota
en uskaltanut tunnustaa, aavistuksena ilmenevä tunto, joka oli kammoa
jotain yliluonnollista kohtaan. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, kuten
pelätään kuolemaa, samalla tuntien sen vetävää tenhoa. Minä pelkäsin
huonettani, missä kauhea ilmestys oli minut yllättänyt. Ja tuo pelko
vei minun voimani. Kuitenkin olisin tahtonut olla huoneessani puoliyön
aikaan, nähdäkseni oliko tapahtuma satunnainen, vai oliko hirveä
hallusinatsioni alituisesti minua vaanimassa. Minä suorastaan himoitsin
sitä, vaikka epämääräinen kauhun tunne osottikin, etteivät voimani
siihen riittäneet. Mutta tuo halu kasvoi. Se eneni päivä päivältä,
käyden lopulta niin voimakkaaksi, että tajusin tekeväni paraiten
antautumalla sille alttiiksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Turhaan
minun äärimmilleen jännitetyt korvani kuuntelivat yön ääniä. En kuullut
muuta kuin sydämeni rauhattomat lyönnit ja vereni kuumeisen kohinan.
Silmiini koski yhtämittainen tuijotus hämärään. Ja aivan väsyneenä
riensin viimein pois kamaristani.

Ilmestys oli siis ollut harhakuva, jonka hermojeni satunnainen jännitys
oli synnyttänyt. Se ei sisältänyt mitään todellista, se oli ollut vain
noita omituisia näkyjä, joita silloin tällöin nähdään ja joista
puhutaan kauhun vallassa, sensijaan että niille tulisi nauraa. Kuinka
surkuteltavaa onkaan sekottaa todellisuuteen ylikehittyneen
mielikuvituksen sairaalloisia kuvia, jotka sotivat järjen loogillista
juoksua vastaan.

Huomattuani, ettei mikään minua vainonnut, tulin tavattoman iloiseksi,
ja elämänhaluni oli voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Johduin
toisesta äärimmäisyydestä toiseen. Jos ennen olin kauhistuneena
ajatellut näkemyksiäni, niin suhtauduin nyt niihin pilkallisesti. Minä
hymyilin lapsellisuudelleni ja ivasin sitä kauhun tunnetta, joka oli
järkyttänyt minut kuin naisen. Mutta nyt, ollessani sairaampana kuin
milloinkaan, olen vakuutettu, että pilkallisuus oli vain tautini yksi
aste, yksi vaarallinen käänne, joka ilmaantui ennen lopullista puuskaa.

Sillä iloisuuteni ei kestänyt kauan. Suhteeni morsiameeni, jolle en
ollut tästä kaikesta mitään puhunut, oli nimittäin pingotettu ja
luonnoton. Tunsin ahdistusta hänen läheisyydessään ja värisin
tarttuessani hänen käteensä. Välillämme oli jotakin, mitä en lainkaan
voi selittää. Hakemalla minun täytyi hakea jokapäiväisyyksiä, joista
puhuin hänelle, teeskennellen iloisuutta ja onnellisuutta. Mutta hän
huomasi sen. Hän sanoi minulle usein, etten vielä ollut entiselläni, ja
pyysi minua huolellisesti hoitamaan itseäni. Tämä teki minut
alakuloiseksi. Ja tuo alakuloisuus sisälsi niin paljon tyyneyttä,
levollisuutta, että syyllä voin sanoa sitä masennukseksi, sielun
voimattomuudeksi, joka oli niin täydellinen, ettei ajatus enää edes
sairaasti tarrautunut mihinkään, vaan tylsänä ja välinpitämättömänä
sivuutti kaiken.

Sillä tavoin kului aika viikko viikolta. Sisäisesti olin jonkun
muutoksen alainen, muutoksen, jonka laatua en ymmärrä. Mutta
ulkonaisesti ei mitään tapahtunut. Ei mitään, ei mitään tapahtunut,
alakuloisuus vaan patoutui entistä ankeampana sydämeeni... Kunnes nyt
tiedän olevani kuoleman merkitsemä. Minä tunnen sen niin selvästi,
ettei se voi enää minua kauhistuttaa. Minä tiedän sen, voimatta sitä
mitenkään selittää. Kuoleman kylmät kädet ovat pusertaneet minut
syleilyynsä, josta en pääse, en edes jaksa pyrkiä irti...

Kun eräänä päivänä sähkölaitoksella kuuntelin suurten sähkökoneiden
surinaa, jouduin omituisesti ulkopuolelle itseäni, ja aivoni
kiihottuivat vilkkaaseen toimintaan. Johduin ajattelemaan, miten
ihmeellisen huomion Galileo Ferraris oikeastaan oli tehnyt
keksiessään pyörivän magnettisen kentän, tuon näkymättömien voimien
salaperäisen liikkeen, jonka vaikutus oli suunnaton ja joka oudolle
käsittämättömällä tavalla veti suuria kappaleita hillittömään
pyörteeseensä. Mikä oli tuommoisen voimavaikutuksen salaisuus? Eivätkö
kaikki magnetismin teoriat olleet vain tehtyjä, enemmän tai vähemmän
oikeita? Eikö niiden alla piillyt salaisuus, kammottava, tutkimaton
salaisuus, joka oli nöyryyttävä ihmiselle ja pakotti hänet voimattomana
taivuttamaan päänsä? Eivätkö kaikki hypotesit olleet paljasta pintaa?
Syvemmällä, niiden alla, näkymättömiin kätkeytyneinä, raivosi
hirvittäviä voimia, samallaisia kuin ihmisten sielujen syvyyksissä,
hornan kaameita henkiä, jotka vainosivat ihmislasten onnea...

Kuta kauemmin kuuntelin surinaa, sitä vieraammaksi tulin
itselleni ja sitä kummallisemman tunnon lumoihin. Sitten menin
korkeajännityshuoneeseen, pieneen hämärään kammioon, jonka seinillä
punaiset salamankuvat muistuttivat sähköisten voimien läsnäolosta,
sähkön vihamielisten hengettärien, jotka ovat kuoleman kätyreitä.
Kuinka viehättäviä olivat nuo valkeiksi, keltaisiksi ja vihreiksi
maalatut kuparikiskot, joissa sähkövirta kulki näkymättömänä ja
hirveänä, murhaan valmiina. Kosketus vain, ja nuo piiloutuneet
raivottaret syöksyivät esiin ilkamoivina julmuudessaan...

Hommasin jotakin öljykatkasijoitten yli kumartuneena. Silloin ylhäältä,
pääni päältä, missä korkeajännityskiskot sijaitsivat, vilahti silmiini
kuin heikko, himmeä valo. Kun katseeni oli alaspäin tähdätty, en
tietenkään voinut sitä suorastaan nähdä. Se välähti kuin salama, jonka
huomaa peitteensä sisälle kääriytyneenäkin. Se oli tuollainen heikko
kajastus, jommoisena näkökulmamme ulkopuolella tapahtuva liike kuvastuu
silmäämme. Kuitenkin olin huomaavinani nopeasti kulkevan, outoa valoa
säihkyvän käden, joka irtonaisena liihotteli ilmassa. Kaikki vereni
pakkausi sydämeen, joka oli pakahtua. Nopeasti käänsin pääni ylös.
Katseeni luonnottoman pingotuksen vuoksi näyttivät esineet sekavilta ja
hämäriltä. Mutta mitään erikoista en huomannut. Sensijaan olin taaskin
tuntevinani tuota inhottavaa hajua, joka johtuu kuolleen läsnäolosta.
Jouduin taudinomaiseen tilaan, missä aistini toimivat sairaasti. En
käsittänyt hetkien todellisuutta enkä pituutta, vaan huumaantuneena,
kuin unta nähden tuijotin kiskoihin. Vähitellen alkoivat silmäni
haaroa. Näin lukemattoman joukon vihreitä, keltaisia, valkeita kiskoja.
Niitä oli kaikkialla ympärilläni, rajaviivoiltaan epäselvinä ja aivan
yhdensuuntaisia, matemaattisen yhdensuuntaisina. Sitten, aivan sillä
kohdalla, mihin oli pystytetty tikapuut kiskoihin pääsemistä varten,
näin keltaisessa kiskossa käden jälen. Voin erottaa ihon uurteet, jotka
olivat painuneet maaliin punertavampina kuin muut paikat ja ikäänkuin
itsestään loistaen. En enää tiedä lisääntyikö kauhuntunteeni vielä,
sillä olin jo irrottuneena tästä maailmasta, kuoleman aavistuksen
huumaama ja hulluksi tekemä. En tiennyt missä olin, mitä tapahtui.
Tuijotin käden kuvaan kirvelevin silmin, silmin, jotka olivat pullistua
ulos päästäni. Ja sormien jälet selvenivät selvenemistään. Ne
muuttuivat punaisiksi, levottomasti liikehtiviksi, näyttivät vereltä,
jonka himmeä valo hypnotisoi minut. Tunsin voimakasta halua katsoa
lähempää noita verisiä kädenjälkiä, joita yhtäkkiä näytti olevan
tuhansia, jotka himmenivät ja kirkastuivat vuorottain, väsyneiden
silmieni värähtelyjen mukaan. Kuin unissa kävijä nousin tikapuille, ja
minussa heräsi halu koskea niihin, koetella oliko niitä olemassa. Tuo
himo valtasi minut niin täydellisesti, etten ollenkaan ajatellut
hengenvaaraa. Vaikka sekavasti käsitin olevani kuoleman oma, jos
koskisin kiskoihin, en kiinnittänyt siihen ollenkaan huomiotani.
Näkymätön voima veti kättäni, ehdottomasti, ilman sääliä... Vielä on
minulla himmeä muisto siitä, että kompastuin, suistuin alas, sitten on
kaikki pimeyden peitossa. Kun tainnoksista heräsin, olin kotona, jonne
minut oli tuotu.

Estelyistä huolimatta nousin ylös. Sisäinen kuume, ääretön,
kauhunsekainen jännitys oli ruumiillista sairautta paljoa voimakkaampi
Ellen olisi kompastunut, ajattelin, ellen sattumalta olisi suistunut
maahan, niin olisin nyt hirveän sähköiskun surmaamana. Ja minä värisin
tätä ajatellessani. Sielussani vallitsi suunnaton rauhattomuus, joka
kidutti minua hellittämättä hetkeksikään. Olinko taas nähnyt
harhakuvan? Olinko...

Seuraavana päivänä riensin väkisin sähkölaitokselle. Tunsin
olevani jännityksestä kalpea, ja kun pyysin työnjohtajaa mukaani
korkeajännityshuoneeseen, huomasin hyvin, kuinka pitkään hän tarkasteli
minua.

Ei, harhanäyn lumoissa en ollut. Kiskossa oli selvä kädenjälki,
tarkalleen samalla kohdalla. Osotin sitä sormellani.

-- Kuka on kiskoon tarttunut? kysyin vaivoin, hullusti.

Työnjohtaja joutui hetkeksi ymmälle.

-- Ehkä maalari. Kenties maalari on koskenut siihen, kun maalaus vielä
on ollut märkä, vastasi hän vihdoin.

Riemu tulvi sydämeeni. Niin, tietysti maalari, maalari, joka oli
seisonut tikapuilla ja vihellellen maalannut, iloinen poika. Tietysti,
tietysti maalari. Ja hurjan ilon vallassa syöksyin ulos.

Kuitenkin käännyin ja palasin jälleen sähkölaitokselle äkkinäisen
päähänpiston ajamana.

-- Antakaa uudelleen maalata kiskot, sanoin työnjohtajalle. Ja kun hän
ihmetellen, tarkkaan katsoi minua, lisäsin virallisesti: Ymmärrättekö,
uudelleen maalata.

Kävelin kotiin aavistamattoman onnen täyttäessä sydämeni. Tietysti taas
olin nähnyt vain unta. Kylläpä hermoni olivat heikot, naisen hermot.
Vai maalari, iloinen veitikka. Ha ha haa! Ja minä nauroin ääneen, suu
ammollaan pitkän aikaa.

Astuessani portaita ylös, kuului äkkiä hiljainen narahdus. Minä tunsin
tuon äänen. Kaiteesta oli pieni rautainen ripa katkennut, ja askeleen
täräyksestä sattui sen pää toiseen rautaan, synnyttäen heikon,
omituisen kolauksen. Se saattoi yön hiljaisuudessa pelästyttää ja oli
minulle usein niin tehnytkin. Mutta nyt oli vielä valvas. Siitä
huolimatta säpsähdin hirveästi ja kylmät väreet kulkivat läpi ruumiini.
Hyvä tuuleni katosi tuossa tuokiossa. Ilman syytä otti ahdistus sieluni
jälleen valtoihinsa. Ja milloinkaan ei se enää hellitä.

Kuumeisena, sekavin ajatuksin heittäysin tuoliini. Kauhea pelko hiipi
sydämeeni. Pelkäsin seiniä, jotka näyttivät supistuvan kokoon
pusertaakseen minut, muuria, joka näytti kaatuvan päälleni, tuolia,
joka tuntui vajoavan maan alle ja palvelustyttöä, joka vuodetta
valmistaessaan kietoi lakanan patjan ympärille kuin kääriliinan
kuolleen verhoksi. Sitten uusi ajatus välähti mieleeni. Entäpä, jollei
kädenjälki katoakaan kiskosta? Entäpä, jollei se katoa, maalaamisesta
huolimatta?

Hyvä Jumala...

Sain ankaran kuumeen, hourailin, näin kauheita unia. Ja yhä varmemmaksi
alkoi minulle käydä, ettei kädenjälki enää katoaisi. Se pysyisi,
merkkinä, jonka kuolema on minulle antanut. Yliluonnollisella voimalla
se vaikuttaisi minuun, vetäisi minut turmioon. Tunsin kuoleman hiipivän
ympärilläni äänettömänä ja varmana saaliistaan. Sitten toivuin hiukan.
Mutta sitä mukaan kuin ruumiillinen terveyteni parani, valtasi minut
kiihkeä halu mennä katsomaan, saamaan varmuus. Tähän saakka ei minulla
ole ollut voimaa tehdä sitä, eikä ole nytkään. Mutta minä tiedän, että
se on jälellä, se on, se on jälellä. Maalaus ei ole voinut sitä
peittää, sillä se on kuoleman sinetti.

Olen tänään terve, terveempi pitkästä aikaa, ja heikko toivo pyrkii
sydämeeni. Mutta en saa, en saa päästää sitä sisälle, sillä se on vain
uusi ansa. Olen ihmeen hyvissä voimissa tänään, ajatukseni ovat selviä,
siitä syystä olen arka, enkä uskalla. Mutta joskus, tai ehkä jo
huomenna, kun he katselevat minua salavihkaa, väistävät minua, kun ei
kuulu ääntä, ei hiiskahdusta, kun tyhjyys ja kammo ovat ainoat
seuralaiseni, eikä missään näy inhimillistä katsetta, silloin, silloin,
silloin... Sillä se on täytymys.

       *       *       *       *       *

Eräänä sunnuntai iltana, mennessään panemaan sähkölaitosta käyntiin,
löysi koneenkäyttäjä insinööri Nyholmin korkeajännityshuoneesta
kuolleena. Hän oli tikapuilla, kokoonkäpristyneenä, käsi
suonenvedontapaisesti kiskon ympärillä. Lääkäri todensi, että sähköisku
oli vienyt häneltä hengen. Siitä huolimatta väitti koneenkäyttäjä,
ettei kiskoissa silloin ollut jännitystä.



RISTILYÖNTI.


Eräänä sateisena lokakuun sunnuntaina heräsi ylioppilas Gunnar Renlund
silmät pöhöttyneinä. Puoli viikkoa kestäneiden juominkien jälkeen oli
hän vihdoinkin kunnollisesti nukkunut, mutta kohmelo jyskytti hänen
päässään. Hän haukotti ja oikoi jäseniään, joita vieläkin väsymys
raukasi, ja vilkasi sitten huonetoverinsa vuoteelle, nähdäkseen vieläkö
tämä nukkui. Vuode oli kuitenkin tyhjä, ja Mikko oli siis pukeutunut ja
poistunut hänen kuulemattaan.

Gunnar jäi hetkeksi katselemaan kauniita käsiään. Hän kohotti ne ylös,
jolloin veri niistä kokonaan pakeni ja sinertävät suonet kuulsivat ihon
alta. Sitten nousi hän istumaan, vilkasi kelloon, joka jo oli yksi,
sylkäsi irvistäen, tuntiessaan, miten arkoina kieli ja huulet olivat,
ja joi ahnaasti pari lasia vettä. Kun hän raotti uutimia ja katsoi
ulos, näytti harmaa, syksyinen sää vain lisäävän hänen huonoa tuultaan,
ja tyytymättömästi murahtaen laski hän verhon jälleen paikoilleen.

Laiskasti astui hän pesukaapin luo, kaatoi vettä vatiin ja tarkasteli
mielenkiinnolla väreitä, jotka liikkuivat pinnalla nopeasti heiketen.
Sitten pisti hän kätensä veteen, painoi ne vadin pohjaa vasten ja
kumartui katsomaan piirteitään, jotka kuvastuivat hämärinä ja
epätodellisina sieltä alhaalta. Miten kauniilta näyttivätkään hänen
kasvonsa. Hajanaiset kutrit ympäröivät hänen otsaansa paljoa tummempina
kuin todellisuudessa, hienot juovat hänen suunsa vaiheilla eivät
näkyneet, eikä hänen tavaton kalpeutensa tuntunut epämiellyttävältä
vaan pikemmin päinvastoin. Tajutessaan tuon kuvan valheellisuuden,
tunsi hän tuskaa ja päästäkseen siitä vapaaksi, heitti hän vettä
kasvoilleen ja alkoi peseytyä.

Hän ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, kun Mikko astui sisään.

-- Velihän on jo noussut! Hyvää iltapäivää! sanoi tämä huulilla hymy,
josta ei tarkoin tiennyt oliko se leikillinen vai ivallinen.

Gunnar murahti hänelle jotain vastaukseksi.

-- Taisi olla eilenkin illalla tunnelma korkealla. Mitenkähän pääsi
laita oikeastaan lienee? jatkoi Mikko.

-- Päätäni ei vaivaa mikään. Minä huuhtelin sitä vedellä. Ja päänkipu
pelkää vettä aivan kuin maalatut naisetkin.

-- Entäs maalaamattomat?

-- Hekö? He itkevät enemmän kuin Helsingissä sataa, muuta en osaa
sanoa. -- Olin maisteri Paatamon nimipäiväkemuissa illalla. Hän on
erittäin miellyttävä mies, varsinkin rahojensa vuoksi. Hyödyttääkseen
yhteiskuntaa, ei hän milloinkaan ota maksua työstään, mutta ollakseen
samalla oikeudenmukainen itselleen, ei hän tee mitään.

Mikko hymähti.

-- Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat hänen sydämensä,
niinhän se sinun Wildesi kerran taisi sanoa.

-- Niin, se on aivan totta. Mutta sinä olet liikaa säännöllinen
voidaksesi sitä ymmärtää. Siinä on sinun vikasi!

-- Ja sinun väkinäisessä nautintojen etsinnässä, joka on kokonaan
luonteellesi vastaista.

Gunnarin silmät välähtivät.

-- Se ei ollenkaan ole luonteelleni vastaista, paljoa ennemmin on sinun
säännöllisyytesi itsepetosta. Meissä molemmissa on intohimoja, mutta
sensijaan, että minä päästän ne valloilleen puhdistaakseni niitä,
painat sinä ne niin ahtaalle sydämeesi, että saatat uskoa niiden
kuolleen. Älä ollenkaan koeta kieltää. Sinä janoat nautintoja, joita
voi sanoa turmiollisiksi ja sinulla on epäjumalasi: järjestys.
Muistahan vaan. Joku aika sitten pudotit mustetta erään kirjan
lehdelle, kirjan, jonka ulkoasua olit ihaillut, ja huolimatta
melkoisesta rahatappiosta sinä ostit itsellesi uuden. Sellaiselle voi
jo pudistaa päätään. Ja ajattelehan elämääsi, jonka olet puristanut
kulkemaan säännöllistä, ikävystyttävää uraa, rikollista tyydytystä
tuntien. Usko minua, ei mikään lyhennä elämää enemmän kuin
säännöllisyys! Laskea ja nousta kuin aalto, kas siinä elämän salaisuus.
Sillä, täytyyhän sinun ymmärtää, säännöllinen elämä on kuin... suora
viiva ja vaihteleva elämä kuin aaltoviiva; jälkimäinen on paljon
kauniimpi ja pitempi.

-- Tietysti, vastasi Mikko naurahtaen. Jos humalainen mittaa
lyhtypylväitten väliä askeleillaan, saa hän matkan puolta pitemmäksi.

-- Mutta sinähän olet mainio tänään Mikko, sanoi Gunnar hämmästyneenä.
Luulenpa todellakin, etten rohkene väitellä kanssasi, sillä...

-- Sillä pääsi on siinä kunnossa, että teet tunnustuksia, joita
normalitilassa visusti välttäisit. Näkeehän sen! Lukuunottamatta
kasvojasi, jotka ovat hirveät, on hermostosi ärsytetty, järkesi hidas
ja sielusi...

-- Sieluni, Mikko, on rikkaampi entistään, keskeytti Gunnar kiihkeästi.
Enkä väitäkään olevani normalitilassa; sehän olisi surkeata. Olenhan
sinulle aina sanonut, että tuskin kukaan kulkee elämän läpi ilman
keinotekoista huumiota. -- Sinähän se muistaakseni kerran olit
ihastunut erääseen Tolstoin kirjaseen, jossa väitetään huumaavien
aineiden himon johtuvan elämän ja omantunnon välisestä ristiriidasta.
En kiellä sitä ollenkaan, vaikka omatunto onkin mielestäni vain
ennakkoluulojen sikermä, johon itsesäilytysvaisto on sekaantunut. Mutta
väitän lisäksi, että työ sekä uskonto ovat aivan yhtä hyviä omantunnon
sokasijoita kuin alkoholi ja tupakka, ehkäpä vielä vaarallisempiakin.
Työ se peittää nykyhetken todellisuuden, pakottamalla ajatukset
kulkemaan määrättyä rataa ja johdattamalla ne pois sielun ihmeellisistä
liikkeistä. Ja uskonnon perusolemus, loistavan tulevaisuuden toivo,
verhoaa niinikään ihmisen sisäisen maailman usviinsa. Ja kun alkoholi
pilaa maksan ja rasvottaa sydämen, rumentaa työ tekijänsä kädet, jos se
on ruumiillista, ja tärvelee silmät ja hermoston, jos se on henkistä;
ja uskonto puolestaan antaa tuon omituisen leiman, joka näyttää olevan
lainattu sekä marttyyrilta että narrilta.

-- Jos pääsi on yhtä sekasin kuin käsitteesi, on myöhäistä mennä
hakemaan lääkäriä, sanoi Mikko pilkallisena.

-- En ollenkaan sekota käsitteitä, rinnastan niitä vain hieman
rohkeasti. Ehken ole mielestäsi kyllin johdonmukainen, mutta muista,
mitä Wilde on sanonut: Johdonmukaisuus henkisessä elämässä ja
uskollisuus tunne-elämässä on aivan yksinkertaisesti vararikon
tunnustus.

-- Aina vain Wilde ja Wilde! Sinä koetat puhua kuin lordi Henry ja elää
kuten Dorian Gray. Kummassakin vaivaa sinua puolinaisuus, mikä Wilden
mielestä oli maailman suurimpia virheitä. Sinusta on tullut lordi Henry
Wottonin varjo ja sinä olet kokonaan hänen vaikutuksensa alainen,
hänen, joka sanoi, että kaikki vaikutus on epäsiveellistä.

Vihan puna kohosi Gunnarin otsalle, sillä Mikko oli osunut arkaan
kohtaan.

-- Sinulla ei ole mitään oikeutta syytää tuollaisia sanoja. Jos pidän
Wildestä kirjailijana, ei minun silti tarvitse olla hänen varjonsa.
Tietysti saan lainata hänen lauseitaan ja...

-- Ja ihmisen vaikein taito on täydellisesti olla omaa itseään, niinhän
sinä kerran minulle sanoit. Ja astuessaan ovelle Mikko jatkoi.

-- Sinä olet viimeaikoina tullut aivan mahdottomaksi. Isänmaa on
sinulle harhakuva, uskonto huumausaine, terveydenhoito hulluttelua
j.n.e. Tiedätkö, noine mielipiteinesi olet sinä poroporvarillisin
ihminen, mitä pitkiin aikoihin olen tavannut. Ehdottomasti.

Suunnaton kiukku valtasi Gunnarin ja teräviä sanoja oli
hänen huulillaan, mutta ovi painui jo kiinni Mikon jälkeen.
Poroporvarillinen! Mikko oli sanonut häntä poroporvarilliseksi, Mikko,
josta ei muuta määritystä voinut antaakaan! Tuo mies, jonka suurimmaksi
paheeksi oli tullut kieltäymys ja jonka viehätysvoiman liikaa terve
järki pilasi, oli käyttänyt tuollaista sanaa. Gunnar sytytti paperossin
ja kiskoi hermostuneesti savuja. Sitten otti hän hattunsa ja
päällystakkinsa ja astui pahatuulisena kadulle.

       *       *       *       *       *

Gunnar Renlund oli käynyt koulua maaseutukaupungissa, asunut tätinsä
luona ankaran valvonnan alaisena ja yleensä ollut vangittu aina
ylioppilaaksi tuloonsa saakka. Mutta Helsingissä oli hän päässyt
käsiksi moniväriseen elämään, joka kutsui ja houkutteli häntä. Kuinka
ihanalta olikaan tuntunut olla oman itsensä herra ja mielin määrin
ohjata askeleensa. Hän sen ymmärsi, hän, jolta ankara täti oli
kasvatusinnossaan turmellut jokaisen vapaahetken.

Hän oli ruvennut lukemaan estetikkaa vaistomaisesti tuntien, että
ainoastaan se saattoi häntä innostaa. Mutta hän olikin erehtynyt
suuresti. Sillä varsinkin alussa oli kaikki ollut väritöntä ja
kuollutta, luennot olivat nukuttaneet häntä, ja myöhemmin hän olikin
väittänyt käyvänsä niillä vain parantaakseen kohmeloa. Mutta vähitellen
oli hän tottunut kaikkeen. Hän oli itse valinnut huvittavia tehtäviä
itselleen. Hän oli lukenut omituisia teoksia kuudenneltatoista
vuosisadalta, tutkinut renessanssitaiteilijain elämää ja Cesare Borgian
hirvittävää historiaa. Ja jo silloin oli hän havainnut, että ainoastaan
hyvin tavallisuudesta poikkeava, niin, melkeinpä sairaalloinen saattoi
häntä kiinnittää.

Niihin aikoihin osui hänen käsiinsä Oscar Wilden Dorian Grayn
muotokuva. Jo tämän kirjan omituinen esipuhe saattoi hänet ihmetyksen
valtaan. Ja tuo ihmetys kasvoi sen mukaan kuin hän teosta tutki. Hän
joutui kokonaan tekijän säkenöivän neron lumoihin. Tuo merkillinen
taideteos, jossa terävä ajatus oli saanut täydellisen muodon, jossa oli
väriä ja turhamaista loistetta, salaperäisyyttä ja syvää kauneuden
ymmärtämystä, puhalsi häneen uuden hengen ja muutti kauttaaltaan hänen
sisäisen maailmansa. Hän eli jonkun aikaa haaveenomaista elämää, kuten
uneksija, jonka sisäiset näkemykset verhoavat ympäristönkin kultaiseen
usvaan. Salamyhkäinen musiikki värisi hänen sielussaan. Se riisti
häneltä jokaisen arvostelevan ajatuksen, tenhosi hänet ja petti häntä
kuin silmänkääntäjä katselijoitaan. Hän katseli elämää aivan uudelta
kannalta. Kauneus personoitui hänen mielikuvituksessaan ja verhosi
alastomuutensa kirjailtuun huntuun. Jokapäiväisyys pakeni sen edestä ja
ajatus uskalsi lähestyä sitä vain paradoksin muodossa. Sillä Gunnarille
näyttäytyi ensi kertaa dekadenttisen taiteen jumalatar, jonka iho oli
kylmä kuin norsunluu ja ihanien huulten hymy kuin jäätynyt, valkea
ruusu.

Ensi kertaa näki hän kaikki vaistonsa selkeentyneinä ja sielunsa
paljastettuna. Hän huomasi sielunsa olevan sukua Dorian Grayn sielulle.
Kuten Dorian Gray oli tuntenut melkein ruumiillista tuskaa
ajatellessaan nuoruutensa katoamista, niin hänkin. Hän sadatteli omaa
kokemattomuuttaan ja elämän kieroa järjestystä, joka sitoi hänet.
Selittämätön nautinnonhimo heräsi hänessä; salaperäinen ääni, joka oli
kuin seirenin laulua, kutsui häntä.

Hän tutki nyt tarkkaan kaikki Wilden teokset, johtui hänestä
Gautier'hen, Baudelaireen, niin, aina Laurentius Vallan nautintoa
ylistävään filosofiaan. Ja mielessään lordi Henryn lause: ruumis tekee
kerran syntiä, ja on sitten vapaa siitä, sillä teko on jonkinlainen
puhdistus, hän heittäytyi elämän pyörteeseen. Mutta hän tajusi, että
kokeilut intohimoilla olivat leikkiä tulen kanssa ja oli siitä syystä
varovainen. Lakkaamatta tutkisteli hän itseään. Ja todistaakseen, ettei
hänen tahdonvoimansa ollenkaan ollut heikentynyt, pakotti hän itsensä
ajottain ankaraan työhön ja menestyi kutakuinkin opinnoissaan. Hän
tahtoi taivuttaa intohimonsa valtansa alle, kokea elämän kaikki puolet
antamatta sielunsa tahraantua. Ja kuten Dorian Gray aikoinaan tutki
Hallwardin maalausta, niin hänkin tarkasteli omaa peilikuvaansa; ja
hänen silmänsä synkkenivät huomatessaan juovien suunsa ympärillä
syvenevän ja hiustensa harvenevan.

Ajan kuluessa hän osittain vapautui lumouksesta. Hänen synnynnäinen
sensationihalunsa ajoi häntä uusille suunnille. Hänen luonteensa
perusominaisuuksia oli vastaanottavaisuus ja taipumus uskomaan
mahdottomuuksia. Tutkiessaan salattujen tieteiden epävarmoja
arvotuksia, ei hän ollenkaan epäillyt Crookesin kokeitten tuloksia,
vitalisen voiman lakeja, eikä medioitten yliluonnollisia ominaisuuksia.
Paracelsus saattoi hänestä olla täysin oikeassa väittäessään, että
rikki, suola ja elohopea olivat kaiken olevaisen perustana. Ja
lukiessaan selostuksia Bernardino Telesion filosofiasta, hän hetkittäin
luuli, että sielu todellakin oli lämpöaine, joka virtasi hermoja pitkin
aivoista.

Kun uskonnollisetkin kysymykset huvittivat häntä, tutustui hän
buddhalaisuuteen, kiintyen, luonteensa mukaan, etupäässä niihin
tarunomaisiin aineksiin, joita tuon nimen ympärille oli kerääntynyt.
Hän luki ihmeellisiä kertomuksia Buddhan kyyneleestä, joka oli
kivettynyt maailman kalleimmaksi helmeksi. Häntä huvitti Catulle
Mendesin retkikunta, joka lähti sitä etsimään merestä, Ceylonin saarten
luota. Jaa haaveellisina hetkinä saattoi hän nähdä tuon helmen,
koralliriutan salaisessa kätkössä, sulettuna porfyrirasiaan, jonka
hädässä olleet merimiehet olivat uhranneet aalloille. Rasian kansi oli
avattuna, ja häikäsevä säihky lähti helmestä, taittuen tuhatvärisiksi
säteiksi sinivihreihin aaltoihin...

Mutta hän ehti ottaa myöskin seuraelämään osaa. Taiteilijapiireissä oli
hän tunnettu joltisenakin lausujana. Hän oleskeli usein kapakassa ja
pelasi innokkaasti biljardia. Että hän tästä huolimatta saattoi
harrastaa monia muita asioita, riippui hänen kuumeisesta työinnostaan.
Ryhdyttyään johonkin, ponnisteli hän herkeämättä, kunnes oli saanut
ainakin pintapuolisen käsityksen tutkittavastaan. Kun hän oli lahjakas,
oli se hänelle helppoa, ja usein se riitti hänelle. Tällaisesta
kiihotetusta elämästä olivat hänen hermonsa pilaantuneet, tai sitten
juuri hänen hermostuneisuutensa pakotti häntä käymään käsiksi milloin
mihinkin. Toimettomuus oli hänestä liikaa ikävää ja hengetöntä.

       *       *       *       *       *

Gunnar kulki eteenpäin ilman päämäärää. Paperossi sauhusi hänen
hampaissaan, keppi heilahteli sirosti, ja hänen askeleensa olivat
lyhyet kuin keikarin.

Että Mikko tosiaan oli voinut sanoa häntä poroporvarilliseksi! Kaksi
vuotta oli Mikko asunut hänen kanssaan ja he olivat tunteneet
kiintymystä toisiinsa. Heidän luonteensa erilaisuudet yhdistivät heitä.
Mikko oli terveen järjen perikuva, säännöllinen lukumies. Gunnar taas
oli harhaileva sielu, ulkomuodoltaan miellyttävä, mielipiteiltään
uudenaikainen individualisti, epäilijä ja samalla herkkäuskoinen kuin
lapsi.

Mutta eikö Mikko ollut oikeassa väittäessään hänen olevan Wilden
lumoissa? Gunnarin katse synkkeni. Mitä muuta olivat hänen hajanaiset
harrastuksensa kuin jälittelyä! Aivan samoinhan Dorian Gray oli
tutkinut monivärisiä kankaita, jalokiviä ja harvinaisia soittimia. Se,
mitä hän oli luullut etsivän hengen harhailuksi, olikin vaan toisen,
voimakkaamman personallisuuden vaikutusta häneen. Hänen ajatustensa
kulku oli todellakin seurannut Wilden viitottamaa suuntaa naurettavana
ja turhamaisuuksiin takertuvana. Hän, joka oli tahtonut olla
ennakkoluuloton ja täydellisesti omaa itseään, olikin siis vain toisen
neron luoma. Kuinka hirveää! Hän oli uusi Dorian Gray, mutta
epätäydellinen, vähäpätöinen.

Suuttumus pani Gunnarin veren kuohumaan ja hänen käyntinsä kiihkeni.
Sitten, tehden kädellään välinpitämättömän liikkeen, hän naurahti.

-- No, entä sitten? Jos lainaan hänen lauseitaan, niin entä sitten?
Ihmisen yksilöllisyys kuvastuukin enemmän siitä, mitä hän lainaa, kuin
siitä, mitä hän itse sanoo.

Äkkiä hän jälleen synkkeni. Tuokin lause oli Wilden tyyliin. Hänelle ei
enää muu näyttänyt mahdollista olevankaan...

Hän oli ehtinyt Aleksanterin kadulle, ja ikäänkuin pakopaikkaa etsien
suuntasi hän askeleensa biljardisalia kohti, jonka pallomainen
osotekilpi houkutteli häntä. Mutta nopeasti hän pysähtyi. Mikä
ihmeellinen voima veti häntä pelihuoneeseen? Eikö se ollut samaa, mikä
oli pakottanut Dorian Grayn huonomaineisiin kapakoihin? Sillä olihan
hän monasti vakuuttanut itselleen, että tuo pelipaikka oli ala-arvoinen,
inhottava luola.

Hermostuneena Gunnar riensi ylioppilaslukusaliin. Hän ei voinut
kuitenkaan keskittää ajatuksiaan mihinkään, vaan selaili vanhaa The
Studiota kiinnittämättä ainoaankaan kuvaan huomiotaan. Ilkeät
sielunliikkeet ahdistivat häntä, ja veri jyskytti hänen
ohimosuonissaan.

Vihdoin hän nousi. Kuinka lapsellinen minä olen, mutisi hän itsekseen.
Eihän biljardi nyt muuta ollut kuin ajanvietettä. Sitä paitsi oli
huvittavaa tutkia sen uhreja, nuorukaisia, joiden alkavan hermostuksen
huomasi, ja vanhoja miehiä, joiden silmät himokkaasti hehkuen
seurasivat palloja, joiden jalka kohosi maasta ja ruumis vääntelehti
pallojen liikkeiden mukaan. Samalla oli se koetus hänelle itselleen,
sillä tyytyväisenä oli hän tarkannut omaa tyyneyttään ja tuntenut
epämääräistä kauhua huomatessaan ensi kerran ylähuulensa nytkähtävän
jännittävän lyönnin aikana.

Gunnar heitti päällystakin harteilleen ja riensi biljardisaliin, missä
suuri joukko hänen tuttaviaan pelasi à la querrea. Gunnar liittyi
peliin, mutta hävisi kerta kerralta. Vaikka hän tiesi tyyneyden
olevan voittamisen ehtona, ei hän jaksanut pysyä kärsivällisenä, ja
kauhukseen hän huomasi, mitenkä ärsyttyneet hermot vavahuttelivat
hänen kasvolihaksiaan. Hän oli kyllä sukkela ja teeskenteli
välinpitämättömyyttä, mutta siitä huolimatta paisui synkkä tunne hänen
sydämessään. Sitä paitsi sattui hän olemaan huonoissa raha-asioissa ja
olisi tietenkin kernaasti voittanut.

Kerran pääsi hän niin pitkälle, että jäi kahden erään toverinsa kanssa
kiistelemään voitosta. Kummallakin oli yksi risti. Gunnarin vuoro oli
lyödä. Vastapelaajan pallo oli sivuvallin keskivaiheilla ja Gunnarin
lähellä päävallia, samalla puolen pöytää. Asento oli Gunnarille
mieluinen, sillä ristilyönnit olivat hänen erikoisalaansa, mutta siitä
huolimatta oli hän levoton. Hänen sydäntään kouristi. Veri pakeni
poskilta, mutta hän pakottausi tyyneksi. Hetkeksi terävöityi hänen
katseensa ja huulet pusertuivat suppuun. Hän löi...

Hirveä kauhuntunne sai kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa,
ja hänen kasvonsa olivat liidun karvaiset. Sillä pallon olisi
tavallisuuden mukaan pitänyt tulla "yli keskelle", mutta nyt pyöri se
huimasti pystyakselinsa ympäri ja läheni kaaren tai paremmin parabelin
muotoista rataa kulmapussia. Gunnarin käsi oli lyödessä vavahtanut,
keppi luiskahtanut ja sivulyönnin vaikutuksesta oli pallo saanut
pyörivän liikkeensä. Jännittyneenä seurasi Gunnar pallon kulkua, ja kun
se putosi kulmaan, niin uusi hermopuistatus kiiti läpi hänen ruumiinsa.

Oli vaikeata käsittää miten näin saattoi tapahtua, ja hiukan
toinnuttuaan Gunnar väittikin, että lyönti olisi ollut mahdoton itse
Jules Adorjanille, niin maailmanmestari kuin tämä olikin. Tuo väite oli
viimeinen selvä ajatus, minkä hänen aivonsa jaksoivat synnyttää.
Epämääräinen kauhun tunne, jonka syytä hän ei ollenkaan ymmärtänyt, jäi
kytemään häneen. Se kasvoi hetki hetkeltä syrjäyttäen kaiken muun.
Pelaajat alkoivat liikkua kuin varjot hänen ympärillään. Hän kuuli
heidän sanansa, mutta ei jaksanut muodostaa niistä itselleen käsitystä.
Hän tuskin huomasi, miten loppu peli kävi ja että hän menetti sen.

       *       *       *       *       *

Samallaisessa unentapaisessa mielentilassa lähti hän pelihuoneesta.
Hänen ympärillään oli kaikki tuttua ja samalla outoa. Uuvuttava tunne,
jonkinlainen sielullinen horrostila, teki hänet aivan masentuneeksi.

Bulevardilla, erään porttikäytävän kohdalla, kaksi ihmistä sivuuttivat
toisensa. Samalla poikkesi toinen nopeasti porttiholviin.

-- Sepäs leikkasi hyvin keskelle, mutisi Gunnar itsekseen. Mutta äkkiä
hän säpsähti. Kiihkeitä tunteita risteili hetken hänen sielussaan.
Sitten vaipui hän jälleen velttoon välinpitämättömyyteensä.

Melkein tietämättään saapui hän kotiin; Mikko oli ulkona. Hän vilkasi
kelloaan tuskin käsittäen, että se oli jo kahdeksan, ja muistaessaan,
ettei hän ollut syönyt mitään koko päivänä, naurahti hän väsyneesti,
sillä hänen ei ollut nälkä. Hän heittäysi keinutuoliin, vääntämättä
lamppua palamaan, ja tuijotti raukeana pimeään iltaan. Keinutuolin
jalakset natisivat ja automobilin törähdys tunkeusi silloin tällöin
hänen korviinsa.

Äkkiä tuolinjalas paukahti ja sitten karmivasti ratisi. Hän kimmahti
ylös, pakeni väristen huoneen etäisimpään soppeen ja tukkosi sormin
korvansa. Pimeys ja äänettömyys rupesivat ahdistamaan häntä. Hän
syöksyi pöydän luo ja väänsi valoa.

-- Mutta mikä minun oikeastaan on? kysyi Gunnar itseltään. Tietysti jäi
taas pähkinän kuori jalaksen alle. Niitähän se Mikko alinomaa pureksii.
Keinuessani on tuoli vähitellen siirtynyt...

Kuitenkin hän yhä vapisi. Hetkiä kului. Sähkölampun valo toisinaan
värähti.

-- Minähän olen suorastaan hullu, murahti hän veltosti, koettaen
naurahtaa, ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen hajamielisesti
leikkien kynällä.

Pöydällä oli paperia, ja Gunnar piirteli sille tarkotuksettomia
viivoja. Hajamielisenä tuli hän kirjoittaneeksi nimensä. Hän ei ehtinyt
kuitenkaan piirtää muuta kuin etunimensä alkukirjaimen, kun kauhu
viilsi hänen sydäntään ja kynä putosi hänen kädestään. Hänen veltto
mielentilansa katosi. Hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja tuijotti
kirjainta laajentunein silmin. Sillä kirjain oli muodoton.

Gunnarilla oli nimittäin kaunis pyöreä käsiala, mutta hän käytti
kolmiomaista G:tä, omien sanojensa mukaan kunnioituksesta matematikkaa
kohtaan sekä myöskin senvuoksi, että kirjaimella oli vastakohdan
viehätystä hänen pyöreän kirjotuksensa rinnalla. Se oli kokoonpantu
pelkistä suorista viivoista: ensin lyhyt viistoviiva ylös, sitten
pitempi alas, sitten vaakasuora sivulle ja vihdoin lyhyt kohtisuora
alas. Mutta nyt oli viistosti alas kulkeva viiva hänen kätensä värinän
takia tullut kaaren, tai kaarta lähenevän murtoviivan muotoiseksi.

Tuon kirjaimen nähdessään oli Gunnar heti muistanut äskeisen
ristilyöntinsä. Kirjain oli selvästi lyönnin viivapiirros. Niinhän
pallokin oli kulkenut: ensin viistosti ylös, sitten kaarenmuotoista
rataa ja vihdoin pudonnut kulmapussiin, mitä kirjaimessa esitti
kohtisuora alas. Ja tuossa yhtäläisyydessä oli jotakin niin
salaperäistä ja kauhuaherättävää, että Gunnarin kasvot olivat
kalvenneet.

Mitä siis oikeastaan tapahtui? Missä yhteydessä olivat nämä kaksi
seikkaa? Mitkä salaperäiset voimat riehuivat hänen ympärillään,
pimittivät hänen järkensä ja vihkivät hänen sielunsa kauhulle?

Gunnarin ajatukset kiihtyivät vilkkaaseen toimintaan ja hän alkoi
kävellä edestakasin lattialla. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä Dorian
Gray. Oliko tuo kirjain merkitsevä samaa hänelle, kuin Hallwardin
maalaus Dorianille? Oliko siitä tuleva hänen sielunsa symboli? Oliko
hän saanut niin voimakkaita vaikutuksia tuosta kirjasta, että hänen
oman sielunsa kehitys muuttui samallaiseksi kuin Dorian Grayn? Kuinka
paljon alhaisempi, yksinkertaisempi ja kauhistavampi olikaan kirjain
muotokuvaan verrattuna!

Hän pysähtyi, tuijotti, lähti uudelleen liikkeelle. Sitten purskahti
hän nauramaan. "Hyvä Jumala, mikä minun oikeastaan tänään on?" kysyi
hän pilkallisesti itseltään. "Wildehän on itse sanonut, ettei taide
vaikuta tekoihin, vaan ainoastaan tukahuttaa toimintahalun. Sitäpaitsi,
enhän minä ole tehnyt rikoksia ja murhia kuten Dorian Gray, mitä siis
saattaisi kirjain osottaa minulle? Korkeintaan muistuttaa se minulle,
että olen ollut kolmipäiväisissä kemuissa ja että nyt olen hermostunut
ja luulohullu. Sattumalta käteni värähti ja kirjain sai omituisen
muodon. Ja mokomasta olen minä saada halvauksen. Ha ha ha! tietysti
sattumalta."

Hän nauroi ääneen. Sitten tuli jälleen hiljaista, ihmeen hiljaista.
Sattumalta, toisti hän vieläkin vakavana, sattumalta. Se sana alkoi
soida hänen korvissaan. Oliko se todellakin sattuma? Varmasti, mutta
hän tahtoi kuitenkin todistaa sen. Hän syöksyi nopeasti pöydän luo,
mutta vitkasteli ennenkuin tarttui kynään. Melkein väkinäisesti kastoi
hän sen musteeseen. Sitten rupesi hän kovasti vapisemaan, mustetta
tipahti paperille, veri pakkausi sydämeen. Hänen oli mahdotonta
yrittääkään.

Tuskaisena alkoi hän jälleen kävellä. Hänen kätensä tekivät liikkeitä,
joita hän ei hallinnut, ja hänen ajatuksensa syöksyivät joka suunnalle
voimatta mitään selvittää. Hetkiä kului. Hän ei ymmärtänyt mitään tästä
kaikesta, salaperäinen kauhun tunne teki hänet yhä sekavammaksi.

Kun hän kuuli avainta pistettävän oveen, säpsähti hän ensin ja jäi
sykkivin sydämin kuuntelemaan. Kuitenkin hän tajusi nopeasti, että
Mikko oli tulossa, ja se tuskastutti häntä, sillä hän olisi vielä
tahtonut olla yksin. Hän vilkasi kelloaan ja hämmästyi huomattuaan sen
olevan jo yli kymmenen. Kaksi tuntia oli hän siis jo ollut kotona.

-- Velihän ei olekaan ulkona, sanoi Mikko sisääntullessaan.

Gunnar ei vastannut hänelle, vaan sytytti paperossin salatakseen
ärtyisyytensä.

Mikko istui pöydän ääreen, ja kun hän paperia katsellessaan huomasi
Gunnarin omituisen G:n, sanoi hän naurahtaen.

-- Vai niin. Sinähän rupeat muuttamaan kolmiomaista kirjaintasi, vaikka
kerran pidit minulle siitä kokonaisen esitelmän. Nyt kaiketi muodostat
siitä monikulmion, jonka sivuina on taiteellisen epäsäännöllinen
murtoviiva.

Jospa Mikko olisi saattanut aavistaa, kuinka hänen sanansa löivät.
Gunnar hapuili vastausta. Kauhistuneena tuijotti hän toverinsa
kasvoihin. Ymmärsikö Mikko, aavistiko hän vääristyneen kirjaimen
salaisuuden? Ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa sanoi hän
väsyneesti:

-- Entä sitten? Yksitoikkoisuus ei minua huvita.

Hänen äänensä oli vähällä pettää, ja sitä salatakseen haukotteli hän
laiskasti.

Mikko näytti sittenkin jotain huomaavan, sillä hän katsoi pitkään.
Mutta Gunnar ei uskaltanut tarkata hänen ilmettään, vaan tuijotti
arkana maahan ja koetti ottaa mahdollisimman veltonnäköisen asennon.
Kuitenkin oli hän jännittynyt ja häntä ahdisti.

Mikkokaan ei puhunut enempää, vaan otti laatikostaan paperia ja alkoi
kirjottaa kirjettä. Gunnar tarkasteli häntä takaapäin ja seurasi
luonnottomalla mielenkiinnolla hänen kätensä liikkeitä. Hänen
tarkotuksensa ei kuitenkaan ollut tehdä mitään huomioita, hän vain
pakotti täten ajatuksensa kiintymään johonkin ja koetti estää niitä
käymästä käsiksi siihen, mitä hän pelkäsi. Jokainen sekunti, hänen
siinä istuessaan, oli täynnä vaistomaista itsepetosta.

Hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi senmukaan kuin aikaa kului, ja hän
tunsi suurta helpotusta kuullessaan Mikon sanovan.

-- Kirjotin muutaman rivin Anterolle. Panehan sinäkin terveisesi.

Melkein iloisena Gunnar nousi, istuutui Mikon paikalle ja kirjotti
joitakuita sanoja. Mutta kun hänen olisi pitänyt piirtää nimensä alle,
säikähti hän hirveästi, sillä hän muisti kaiken. Hän ei voinut olla
kääntymättä Mikkoon päin, joka istui keinutuolissa kädet niskan takana
ristissä. Onneksi jäivät hänen kasvonsa varjoon, joten Mikko ei
huomannut hänen kalpeuttaan.

-- Joko on valmis? kysyi Mikko.

Gunnarin valtasi avuton hätä. Sitten välähti nopea ajatus hänen
aivoissaan, ja helpotuksesta hengähtäen hän kirjotti sukunimensä.

-- Valmis on, sanoi hän tyynesti, mutta hänen ruumiinsa vapisi.

-- Yhtä hyvin olisit voinut panna etunimesi, tämä vaikuttaa kylmemmin,
sanoi Mikko katsahdettuaan hänen kirjotukseensa. -- No, tietenkin tämä
on sinua, ja sinä olet tänään tavallista omituisempi, jatkoi hän vielä.

Gunnar tunsi vaipuvansa kuin kokoon. Hän haukotteli ja murisi jotain
epäselvää vastaukseksi. Sitten hän riisuutui, heittäysi vuoteelleen ja
kääntyi seinään päin. Hetken kuluttua kävi Mikkokin levolle ja väänsi
lampun sammuksiin.

Mutta Gunnarin oli mahdotonta nukkua. Sekavia ajatuksia, joita hän ei
voinut, eipä edes uskaltanut selvittää itselleen, risteili hänen
aivoissaan. Turhaan ummisti hän silmänsä, hengitti säännöllisesti ja
luetteli numeroita peräkkäin, saadakseen unta. Hänen sydämensä sykki
miltei kuuluvasti. Milloin oli jalka, milloin käsi epämukavasti, ja
hänen täytyi muuttaa asentoaan vasten parhainta tahtoaan.

-- Mikä, mikä minun nyt sitten oikeastaan on, hän äänettömästi
vaikersi, jaksamatta enää kauemmin ponnistella. Sitten ojensi hän
kätensä ja otti pöydältään paperossin. Arasti sytytti hän sen ja veti
ahnaasti savuja. Ja häntä miltei kammotti se kajastus, joka hetkeksi
valasi huoneen, kun tupakka hänen imiessään syttyi kiihkeämmin
palamaan.

Sattumalta, sattumalta, se sana viipyi yhä hänen mielessään. Tietysti
nuo omituiset tapahtumat olivat sattumaa, ehkäpä pelkkää harhaluuloa.
Hänen kiihottunut mielikuvituksensa oli naurettavista ja aivan
tavallisista seikoista luonut kauhun kuvia. Eihän todellisuus mitenkään
voinut olla näin luonnoton. Kaiken täytyi johtua hänen hermostonsa
satunnaisesta sairaudesta.

Mutta vaikka Gunnar teki itselleen tällaisia vakuutuksia, niin
seuraavana hetkenä joku uusi mielikuva täytti hänen sielunsa tuskalla.
Hän väsyi ja antautui. Hänen päätään pakotti ja kuume jyskytti hänen
ohimoillaan.

Yhtäkkiä sai hän niin voimakkaan päähänpiston, että kaikki muu unohtui.
Hiljaa kohosi hän vuoteelleen istumaan ja kuunteli Mikon hengitystä. Ja
huomattuaan toverinsa nukkuvan, nousi hän varovaisesti kuin pahantekijä
ja väänsi lampun palamaan.

Nyt hän koettaisi. Nyt tahtoi hän palauttaa rauhansa ja todistaa
itselleen, että tuo vääristynyt kirjain oli satunnainen, ehdottomasti
satunnainen. Vielä kerran vilkasi hän Mikon vuoteelle, sitten hän
istuutui ja avasi mustepullon. Häntä vilutti ja äkkiä tunsi hän
haluttomuutta. Kynää pitelevä käsi vapisi, häntä raukasi ja hän
hengitti raskaasti...

Vuoteellaan Mikko liikahti. Gunnar säpsähti kuin varas, mutta ei
kuitenkaan vääntänyt valoa sammuksiin. Hetken kuunteli hän henkeään
pidättäen. Jos Mikko nyt heräisi, mitä hän silloin vastaisi, miten
selittäisi käytöksensä? Hiljaa hiipi Gunnar toverinsa vuoteen luo.
Hänen hampaansa kalisivat, mutta hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan.
Hän kumartui katsomaan. Heikko hymy näytti väreilevän Mikon huulilla.
Gunnar tarkasti sitä kuin mielipuoli, kuvaamattoman kauhun vallassa...
Mitä? Eivätkö huulet kaartuneet yhä enemmän ivalliseen hymyyn?... Nyt
raottuivat silmät...

Kuin peto, epäinhimillistä raivoa tuntien Gunnar heittäysi toverinsa
ylitse, tarttui molemmin käsin häntä kurkkuun ja puserti suonenvedon
tapaisesti. Hän oli tukehtua omaan läähätykseensä. Hänen piirteensä
olivat hirveät ja hänen kasvojensa väri harmahtava.

Turhaan Mikko taisteli. Luonnottomalla voimalla Gunnarin kädet
kuristivat häntä. Vähitellen hänen vastustuksensa heikkeni. Kasvojen
väri muuttui sinertäväksi. Silmät pullistuivat ja kääntyivät nurin
kuopissaan. Paksuna ja inhottavana kieli pusertui ulos hänen
hampaittensa välistä.



LAURI KESTO.


Lauri Kesto kulki kotiin tavattoman uuvuksissa, ja kun hän pääsi
perille, riisui hän päällysvaatteensa kuin unessa ja heittäysi
keinutuoliin vääntämättä lamppua palamaan. Oli niin hiljaista.
Ainoastaan ohirientävän ajurihevosen kaviot kapsahtelivat kadulla ja
etäämpänä kuormavankkurit jyrisivät. Katulyhdyn valo virtasi kalpeana
huoneeseen saaden lasisen mustetolpon kimmeltämään.

Lauria ahdisti niin orpo mieliala, niin painostava yksinäisyyden tunto,
että kurkussa tuntui aivan samallaiselta kuin itkun puhetessa, ja
haikea kaiherrus, joka kiersi hänen sydänalaansa, tuotti hänelle miltei
ruumiillista tuskaa. Hän kyseli melkein ääneen itseltään, mitä nyt
oikeastaan oli tapahtunut, koska se häneen näin syvästi vaikutti, mutta
ei saattanut löytää tyydyttävää vastausta. Ja mitään erikoista ei
ollutkaan tapahtunut. Hän oli kulkenut kadulla ilman päämäärää. Hänen
vastaansa oli tullut ylioppilas Eero Kaski, hänen parhain ystävänsä. He
olivat tervehtineet tuttavallisesti, mutta kumpikin oli jatkanut
matkaansa. Ja siinä juuri oli koko tapahtuma, siinä, että Eero oli
sivuuttanut hänet pysähtymättä. Sellaista ei koskaan ennen ollut
sattunut, ei edes kiireessäkään. Aina olivat he vaihtaneet muutaman
sanan ja useimmiten, jos aika myötäsi, oli toinen lähtenyt toista
saattamaan.

Tietysti tämä oli aivan mitätön tapaus, eikä hänellä ollut ensinkään
syytä ottaa sitä näin syvästi. Mutta hän ei voinut sille mitään, että
se koski häneen, ja heti kun he olivat ehtineet toistensa ohi, oli
hänestä tuntunut, kuin olisi Eero muuttunut kokonaan vieraaksi ja
edentynyt yhä kauemmas ja kauemmas. Tuntui kuin olisi sekin heikko
side, joka heitä vielä oli yhdistänyt, ja joka viimeaikoina oli käynyt
yhä epävarmemmaksi, nyt täydellisesti katkennut, ja hän tajusi, että
vasta nyt hän oli jäänyt ypöyksin.

       *       *       *       *       *

Yksin oli hän oikeastaan aina ollut. Maalaisvanhempiensa ainoana
lapsena oli hän jotenkin yksikseen leikkinyt lapsuutensa leikit, ja
kouluaikanaan, joka nyt kangasteli hänen mielessään onnellisena
ajanjaksona, oli hän ollut syrjäänvetäytynyt ja uuttera. Sentähden
olikin hän ylioppilaaksi tullessaan vielä aivan tottumaton kaikkeen ja
tavattoman kaino. Helsingin outo elämä saattoi hänet ymmälle ja
aiheeton arkuus ja häveliäisyys vaivasivat häntä alinomaa. Jos hänen
piti mennä puotiin ostamaan jotakin, tunsi hän ahdistavaa jännitystä,
ja vaikka hän vakuutti itselleen, että se oli lapsellista, ei hän
voinut estää sydäntään kiihkeästi sykkimästä. Samainen arkuus ja
levottomuus kuvastui hänen pälyilevästä katseestaan, hänen
epävarmoista, hätäisistä ja ikäänkuin kesken jääneistä liikkeistään ja
koko hänen käytöksestään. Se esti häntä ruokapaikassa syömästä
kyllikseen ja se teki hänen puheensa katkonaiseksi ja hapuilevaksi,
sillä hän luuli aina sanovansa liikaa, jotain tarpeetonta ja noloa.

Tästä kaikesta oli hän itse tietoinen, mutta ei mahtanut sille mitään.
Sillä typerä ei hän suinkaan ollut. Hän oli lukemalla koonnut itselleen
melkoiset tiedot ja sivistyksen, hänen sydämensä oli perin herkkä ja
hyvä, mutta häneltä puuttui ulkonaista tottumusta.

Koettaessaan kasvattaa itseään hän luuli tajuavansa, että ainoastaan
vilkas osanotto toverielämään saattoi tarjota hänelle sen avun, jota
hän tarvitsi. Ja hän liittyikin iloisten toveriensa seuraan, kulki
heidän kanssaan paikasta toiseen, huomaamattomana pujotellen heidän
joukossaan ja painaen mieleensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Hän
joutui kapakoihin, pelihuoneisiin, jos jonnekin, eikä hän koskaan
tohtinut vastustaa tovereitaan, päättivätpä he mennä minne tahansa.
Mutta ollessaan heidän mukanaan hän pelkäsi ja oli varovainen. Hän
ymmärsi hyvin liikkuvansa vaarallisilla poluilla, ja kun ei hän tehnyt
sitä etupäässä huvin vuoksi, piti hän hyvää huolta töistään ja oli
säntillinen.

Hän tutustui monenmoisiin paikkoihin ja oppi kallistamaan pikaria.
Mutta juomapöydässäkään ei hän voinut vapautua luonteestaan. Orpouden
tunne piti häntä sellaisissakin tilaisuuksissa kahleissaan, ja eritoten
silloin, kun toiset, silmät säihkyvinä ja posket punottavina, olivat
pelkkää riemua ja välittömyyttä. Mitä enemmän hän maisteli lasistaan,
sitä vaiteliaammaksi saattoi hän tulla, ja tämä tapahtui säännöllisesti
silloin kuin joku vieraampi henkilö oli seurassa; läheisimmässä
tuttavapiirissä hän toisinaan saattoi jo lämmetä.

Ajan kuluessa hän kuitenkin melko lailla vapautui ja tuli
joustavammaksi. Hän oppi kutakuinkin pitämään kasvoillaan tuon
välinpitämättömän, tyynen ilmeen, joka elostelijalle on ominainen, ja
hänen puhetapaansa tarttui kapakoiden väsynyt kyynillisyys. Mutta
toveriensa välittömyys, iloisuus ja huolettomuus ei ollut hänen
saavutettavissaan, ja hän kadehti heitä salaisesti. Hän käsitti kyllä,
että useimmat kulkivat sitä tietä, joka helposti johti perikatoon,
mutta sittenkin oli siinä suruttomuudessa, jossa he tuhlasivat rahansa
ja antoivat päivien luistaa, jotakin nuorekasta, eikä huomisen huoli,
joka häntä alituisesti painosti, näyttänyt heitä milloinkaan vaivaavan.
He kävivät helppohintaisissa tanssiaisissa, elämöivät siellä mielin
määrin, valitsivat itselleen tytön, kohtelivat häntä kuin omaansa,
rohkeasti ja erikoisella taidolla, solmivat liiton siksi illaksi, ja
seuraavana päivänä puhelivat seikkailuistaan nauraen ja toisiaan
pistellen. Hän ei tätä voinut, ja jos hän sellaisissa iltamissa
tanssikin, ei hän tanssinut sitä varten, että se häntä olisi
erikoisesti huvittanut, vaan päästäkseen olemasta nurkassaistujana,
jolle toiset virnistelivät. Hän ei voinut ketään valita, noin vaan
tehdä liittoa yhdeksi illaksi, ja hän oleskelikin paljoa mieluummin
kapakassa kuin tällaisissa äitelissä ja vastenmielisissä huveissa.

Tällä kehityskaudellaan tuli hän tuntemaan Eero Kasken. Heti ensi
näkemältä kiintyi hän tähän tanakkaan poikaan, jonka silmistä loisti
viisaus ja kasvoista miehekkyys. Eero Kasken korkea otsa, syvä ääni ja
salattu nerokkaisuus vallottivat hänet heti alussa, ja hän tunsi, että
Eerosta oli tuleva hänen ystävänsä. Ja niin kävikin. Eeroa näytti
huvittavan tutkia, minkälainen Lauri Kesto, tuo vaitelias nuorukainen
oikeastaan oli, ja samalla otti hän Laurin tavallaan siipiensä suojaan,
sillä hänellä oli suuri vaikutusvalta toveripiirissä. Lauri puolestaan
ihmetteli Eeron hämmästyttävää käsityskykyä ja elämänväsymystä, ja hän
hetkittäin surkutteli, että Eerokin oli heittäytynyt juopoksi ja
tuhlasi neronsa. He kiintyivät yhä enemmän toisiinsa ja alkoivat yhä
enemmän seurustella toistensa kanssa.

Sitten tuli Laurille paljon työtä. Hän jätti miltei kokonaan toverinsa
ja ahersi. Eihän heidän elämänsä kuitenkaan ollut häntä varten, eikä
heitäkään varten, vaikka he niin luulottelivat, ja eihän hän kuitenkaan
voinut vapautua luonteestaan ja iloita siitä, mistä he iloitsivat.
Turhaa oli siis koettaakaan, ja tuskin oli mitään syytäkään koettaa.
Kuitenkin, yksinäisinä iltoina, kun työ tuli liian raskaaksi, tunsi hän
kaihoa, joka kävi vielä lohduttomammaksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä
hän kaihosi ja missä hän olisi tahtonut olla. Sellaisina hetkinä hän
monasti meni Eeron luokse, kuulemaan hänen kitaransoittoaan,
kuten sanoi, mutta oikeastaan vain katsomaan häntä, vain olemaan
hänen läheisyydessään ja vasten tahtoaankin kadehtimaan hänen
huolettomuuttaan. Eero oli kuitenkin usein poissa kotoa, ja lähtiessään
häntä etsimään joutui Lauri taaskin iloisten veikkojen joukkoon.

Mutta varsinaisena ystävänään alkoi Lauri pitää Eeroa vasta erään
pienen tapahtuman johdosta, muutamien yksinkertaisten sanojen tähden.
Oli näet päätetty miehissä mennä naamiohuveihin, ja Lauri oli tullut
Eeroa tapaamaan, oikeastaan aikeessa jäädä pois, mutta tapansa mukaan
epätietoisena ja häilyvänä. He istuivat Eeron asunnossa ja Eero
näppäili kitaria paksun tupakansavun ympäröimänä. Eero oli totinen,
mutta huoleton kuten tavallisesti; Lauria huolestutti tanssiaisiin meno
kuin jokin tärkeä työ.

-- Kuule. En minä taida tullakaan sinne maskiksiin. Mitäs minä
sieltä... kun olen tämmöinen, sanoi Lauri hiljaa.

-- Mitäs sinä loruat? murahti Eero haukotellen.

-- Olen ihan tosissani. Ikävä minun siellä tulee, kyllähän sinä sen
tiedät. Toista on teidän tietysti, te osaatte iloita... Yhtä hauskaahan
teillä on ilman minuakin, ellei hauskempaa.

Ja kun ei Eero mitään vastannut, jatkoi hän vielä:

-- Jos sinä tietäisit, kuinka minä väliin teitä kadehdin, teidän
levollisuuttanne ja välittömyyttänne. Te olette kaikkialla kuin
kotonanne, minä vain joukossanne olen tällainen, arka ja hätikkö...
Siksi ei minusta teidän kanssanne olekaan... Eikä minusta ole
muuannekaan... eikä tule olemaankaan.

Eero katsoi pitkään, sillä Laurin värähtelevä ääni oli vähällä sortua.

-- Mikäs sinua nyt oikein vaivaa ja mitäs sinä puhut? Sinä kadehdit
meitä! Me sinua saisimme kadehtia, sinun tarmoasi, työkykyäsi, sinun
kaikkeasi. Jos ei miehellä ole muuta tekemistä kuin surra sitä, ettei
vielä ole deekiksellä, niin... Kyllä alamäkeä helppo on laskea, toista
on kiivetä ylös, tai edes pysyä paikallaan. -- No, tietysti et sinä
meidän joukkoomme oikeastaan kuulukaan, mutta mitä meissä on
kadehtimista, sitä en saa päähäni. Katsopas nyt minua esimerkiksi...
Taikka mitäs tyhjää. Nyt lähdetään!

Jälestäpäinkään ei Lauri oikein voinut selittää, mikä Eeron sanoissa
oli tehnyt hänelle niin sanomattoman hyvää. Sinä iltana oli hänellä
ollut hauskaa ja hyvä olla. Ja siitä illasta lähtien oli hän pitänyt
Eeroa paraimpana ystävänään.

       *       *       *       *       *

Vähää myöhemmin tutustui Lauri erääseen nuoreen tyttöön.

Tyttö oli vielä aivan kokematon, eikä erikoisen kaunis, mutta terve
kasvojen väri ja silmien avoin ilme kiinnittivät Laurin mieltä.
Sitäpaitsi tunsi Lauri ensi kertaa olevansa toista ylempänä. Hänen
henkinen tasonsa oli paljoa korkeampi kuin tytön ja hänen
maailmantuntemuksensa -- olkoon, että se oli enemmän opittua kuin
koettua -- oli verrattomasti laajempi. Hän tunsi ensi kertaa halua
puhua toiselle ja avartaa toisen näkemystä, ja tuo nuori tyttö olikin
ihmettelevine silmineen kiitollinen kuuntelija.

Mutta Lauri suhtautui kaikkeen kyynillisesti, innottomasti tai
arvostelevasti, ja hänen jokaisessa sanassaan oli teeskenneltyä
väsymystä. Hän tunsi aivan erikoista halua, tai sitten hän ei muuta
voinut, esiintyä kokeneena ja tyyntyneenä, ja hän osotti täten olevansa
noita nykyaikaisia nuoria miehiä, jotka ovat väsyneitä ilman elämää ja
elähtäneitä ilman kokemuksia. Mitä enemmän hän saattoi tyttöä
hämmästyttää, sitä ankarammin pinnisti hän aivojaan keksiäkseen
pilkallisia sukkeluuksia ja pistäviä sanaleikkejä. Ja kun he olivat
kävelemässä tai istuivat tytön kotona -- tyttö asui naimisissa olevan
veljensä luona jonka Lauri myöskin tunsi -- niin aina oli Lauri se,
joka näytti kaikki tietävän ja tuntevan.

Aivan toista oli teatterissa tai muissa julkisissa paikoissa. Ihmiset
vaivasivat Lauria ja saattoivat hänet hämilleen. Ja vaikka hän käsitti,
ettei kukaan häntä tarkastellut, tai edes huomannut, oli hänen paha
olla ja hän oli epävarma. Samasta syystä väisti hän kävelymatkoilla
vilkasliikkeisiä paikkoja, ja hän kadehti sitä luonnollisuutta ja
levollisuutta, jota tyttö kaikissa tilaisuuksissa osotti.

Vasta kun Lauri suuteli tyttöä, huomasi hän esiintymisensä
valheellisuuden.

Hän veti melkein leikkien tuon nuoren ruumiin rintaansa vasten, mutta
kun hän painoi huulensa tytön täyteläisille huulille, syöksähti kuuma
laine hänen suoniinsa ja hän tunsi kauttaaltaan vapisevansa. Syntyi
äänettömyys, ja äänettömyyden kestäessä huomasi hän tämän tasapainonsa
häiriintymisen olevan niin suuressa ristiriidassa sen kylmyyden kanssa,
jota hän aina oli teeskennellyt, että häntä ikäänkuin hävetti ja hänen
tuli tukala olla. Vaistomaisesti hän tajusi, että hänen olisi pitänyt
suurilla, lämpimillä sanoilla rikkoa tuo äänettömyys, jota ei hän
jaksanut kestää, sanoilla, jotka olisivat sekavina tulvineet hänen
huuliltaan ja soineet tytön korvissa kuin salaperäinen musiikki. Mutta
hän ei uskaltanut purkautua, olla sydämellinen ja välitön. Hän ei sitä
voinut, vaikka nuo sanat liikkuivat tuhannesti hänen aivoissaan. Ja kun
hän näki, miten raukeana tyttö nojasi häneen päätään ja hiljaa hyväili
häntä käsivarsillaan, niin outo tuska täytti hänet. Tyttö oli liian
levollinen, hän haaveili, mutta ei rakastanut, hän antautui kauniille
unelmalle, mutta hänessä ei ollut intohimoa, sillä sitä ei Lauri
saattanut hänessä herättää. Laurin sydäntä kouristi, hän naurahti ja
sanoi jotakin, joka rikkoi tunnelman. Tyttö hellitti otteensa ja
ikäänkuin heräsi, mutta outo kipu, jonka laatua ei voinut selittää,
patoutui Laurin sydämeen.

Sittemmin vaivasi Lauria alituisesti sama kysymys: rakastiko hän
tyttöä? Hetkittäin hän uskoi, että hänen tunteensa oli puhdasta,
pyyteetöntä lempeä. Mutta miksei siis rakkaus tehnyt häntä
onnelliseksi, miksei hän voinut olla avoin, vilpitön, antaa sielunsa
sulautua toisen sieluun ja olla omaa itseään? Nyt hän ratsasti
ulkoaopituilla lauseilla, elämänkokemuksella, joka oli vain teorettinen
ja kyynillisyydellä, joka oli hänen luonteelle itsessään vierasta.
Ellei hän niinä hetkinä, jolloin tytön käsivarret olivat hänen
kaulallaan, jaksanut kestää hiljaisuuden urkujensoittoa, niin miksei
hän sanonut mitä tunsi, päästänyt valloilleen mitä sydän oli
tulvillaan, vaan kylmillä huomautuksillaan karkotti tytön unelmat ja
tuotti itselleen tuskaa? Mikä outo voima pakotti hänet tekemään
itselleen väkivaltaa ja särkemään onnen ensimäiset aavistelut? Hän
tajusi kyllä, että tuliset sanat olisivat olleet yhtä valheellisia kuin
hänen väkinäiset sukkeluutensakin, mutta hän ymmärsi myöskin, että ne
olisivat olleet sopusoinnussa tunnelman kanssa tai ainakin kyenneet
tunnelmaa muuttamaan. Ne olisivat puhaltaneet tyttöön intohimoa kuuman
tuulen tavoin ja herättäneet hänessä naisen, mutta nyt särki hän joka
kerta illusionin. Ja Lauri ymmärsi, ettei hän omistanut tuota tyttöä,
joka kuitenkin suuteli häntä viileillä huulillaan. Hän oli vain
välikappale, vain se keino, jonka avulla tytölle tuli unelma
mahdolliseksi, mutta itse oli hän sulettu pois unelmasta, sillä hän ei
ollut sen sisältönä.

Toisinaan teki Lauri väkinäisiä päätöksiä: hän heittäisi kaikki
sikseen, pysyisi poissa tytön seurasta, koska ei kuitenkaan voinut
tälle enempää olla. Mutta siihenkään ei hänellä ollut voimaa. Hän
ainakin uskoi tyttöä rakastavansa, ja ellei hän siis voisi saada
suhdetta tasapainoon, niin ei rakkaus häntä varten olisikaan, vaan
pysyisi häneltä saavuttamattomissa.

Kerran tapahtui kuitenkin hyvin merkillistä, vaikka se ulkoapäin
näyttikin aivan luonnolliselta. Hän oli taaskin tuon nuoren tytön
luona, mutta tyttö ei ollut yksinään, vaan muuan hänen tovereistaan,
aivan nuori tyttö, oli tullut häntä tapaamaan. Hän istui sohvalla
kertoillen yhtä toista teeskennellyllä, pilkallisella tavallaan, ja
tytöt kuuntelivat häntä viattoman näköisinä kuin lapset, ja utelias
ilme kasvoillaan. Hän käsitti täydellisesti tilanteen vääristellyn
luonteen, mutta ei voinut korjata sitä. Hän, jonka kokemus ei niinkään
suuresti eronnut tyttöjen kokemuksesta, suhtautui siinä väsyneesti ja
kylmästi elämään, puhuen aivan kuin vanhempi veli tai kenties opettaja.
Ja tytöt tekeytyivät paljoa lapsellisemmiksi kuin oikeastaan olivat,
eivätkä ollenkaan uskaltaneet väittää häntä vastaan ja tuoda esiin omia
mielipiteitään.

Sitten tuli seuraan muuan nuori poika, reipas ja terveyttä uhkuva
urheilija, joka näytti olevan täynnä elämänhalua ja välittömyyttä.
Vaikka hän puhui aivan merkityksettömistä ja jokapäiväisistä seikoista,
oli siinä kaikessa niin tarttuvaa hilpeyttä ja luonnollisuutta, että
tyttöjen mieliala tuossa tuokiossa muuttui, ja he näyttivät vapautuvan
jostakin raskaasta tunnosta, joka oli leiaillut heidän ympärillään. Ilo
välkkyi heidän silmissään ja nauru helisi heidän huulillaan. Mutta
Lauri tuli harvasanaiseksi ja alkoi yhä tarkemmin kuunnella heitä,
olematta itse mukana. Mikä keskusteluhalu tyttöihin olikaan tarttunut!
Ennen tuon nuorukaisen tuloa olivat he istuneet miltei äänettöminä ja
kuunnelleet, mutta nyt puhelivat he hehkuvin poskin, ja hän jäi yhä
enemmän unohduksiin.

Mitä paremmin Lauri tämän tajusi, sitä vaikeampi tuli hänen olla ja
sitä äänettömämmäksi hän kävi. Hänestä tuntui kuin edentyisi hän
toisista, luisuisi yhä kauemmas ja kauemmas, mistä hän syrjäisenä
henkilönä katselisi tätä kaikkea. Hän kuvitteli olevansa vanhus, joka
ei enää kuulunut tähän seuraan ja joka pelkällä läsnäolollaankin
tuskastutti toisia ja ikäänkuin rajotti heidän mielikuvituksensa
rohkeata lentoa. Turhaan selaili hän kuvalehtiä ja tarkasteli
valokuvia, ahdistava, orpo tunto kasvoi kasvamistaan senmukaan kuin
aikaa kului. Ja vihdoin katsoi hän kelloaan, nousi, sanoi jotakin ja
jätti hyvästit. "Kylläpäs sinulla on kiire", kuuli hän kuin jostain
kaukaa sanottavan itselleen. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta,
kuinka sivumennen, noin vaan tavan vuoksi, tuo oli lausuttu.

Tuo kaiherrus jäi pysyväiseksi hänen sydämeensä. Vaikka hän sinä
päivänä, jona tämä oli tapahtunut, kaikin keinoin koetti suunnata
ajatuksensa muihin asioihin, vakuuttaen itselleen, että nukutun yön
jälkeen hänen lapselliset mielikuvansa olivat tipotiessään, niin
aavisti hän kuitenkin, että niin ei tulisi käymään. Ja hän olikin
oikeassa, sillä tapaus palasi hänen mieleensä yhä uudestaan, ja
orpouden tunto kyti yhä edelleen hänessä. Päästäkseen siitä erilleen,
koetti hän selvitellä sen laatua. Hän ei voinut myöntää sen olevan
mustasukkaisuutta, eikä itsekkyyttä, vaikka hän käsittikin, että häntä
oli saattanut katkeroittaa se luonnollisuus ja taito liikkua tyttöjen
läheisimmässä harrastuspiirissä, minkä tuo nuorukainen omisti ja mikä
häneltä puuttui. Aivan selvästi hän tunsi, että tässä oli lisäksi
jotakin muuta, jotakin paljoa vakavampaa ja salaperäisempää, aivan
erikoista vanhuuden aavistusta ja yksinäisyyden vakuutusta. Ja haikein
mielin hän totesi, kuinka yksinäiseksi hän oli eristetty, kuinka väärin
ymmärretyksi hän oli tuomittu ja kuinka kipeästi hän sai maksaa
jokaisen kosketuksen toisten ihmisten kanssa, kosketuksen, jota hän
kuitenkin hartaasti kaipasi.

Tämän jälkeen oli hänen aivan mahdotonta mennä tyttöä tapaamaan.
Ja vaikkei hän löytänytkään perussyitä poisjäämiseensä, niin sisäinen
ääni esti häntä menemästä, tinkimätön pakko, joka kuitenkin oli
ristiriidassa hänen ihmiskaipuunsa ja elämänjanonsa kanssa.
Kirjottakoon, ajatteli hän, kirjottakoon, jos hän kerran rakastaa minua
ja oudoksuu pitkää poissaoloani. Minun on yhtä mahdotonta sekä
kirjottaa, että mennä hänen luokseen.

Kirjettä ei kuitenkaan kuulunut, ehkäpä senkin tähden, etteivät he
ennen olleet toisilleen kirjottaneet, joten tytön oli kiusallista
alottaa. Tähän ajatukseen ainakin Lauri tarrautui ja totesi kummakseen,
että se lohdutti häntä. Viikkoja vieri, eikä mitään tapahtunut. Ei edes
kadullakaan ollut tyttö tullut hänen vastaansa. Lauri olikin
hautautunut huoneeseensa kirjojensa ääreen, ja hän näytti jälleen
tulleen araksi ja pälyileväksi.

Kun hän vihdoin, vähää ennen joulua, tapasi tytön Aleksanterin kadulla,
tuli tuosta kohtauksesta samalla heidän viimeisensä.

-- Etpäs sinä ole käynyt meillä pitkään aikaan. Sinulla on kaiketi
ollut paljon työtä? sanoi tyttö hyvin luonnollisesti.

-- On työtäkin ollut, vastasi Lauri ja hänen oli vaikea puhua.

Syntyi hetken kestävä äänettömyys.

-- Tule nyt joskus, kun aikaa riittää.

-- Tietysti. Kyllähän minä tulen... Niin, hyvästi sitten!

Lauri oli kuin huumaantunut. Hän tuskin tiesi, missä kulki, ja hän
heräsi vasta sitten kun tyttö oli jo kaukana.

Hänen mielestään ei selvempää hyvästijättöä enää voinut tulla,
selvempää todistusta siitä, että ne siteet, jotka olivat yhdistäneet
heitä, nyt olivat lauenneet. Hän ei ollut siis mitään merkinnyt
tytölle. Koko hänen pitkän poissaolonsa aikana ei tyttö ollut vavissut
kuumeisen odotuksen ja epämääräisen pelon vallassa.

Mutta jos hän kerran oli rakastanut ja nyt huomasi pettyneensä, niin
miksei hän tuntenut tuskaa? Se hiljainen, kiduttava kipu, joka oli
kytenyt hänessä ja nyt käynyt voimakkaammaksi, ei ollut tuskaa, joka
olisi saattanut riehua tai puheta kyyneliin. Ei, se oli jotakin muuta,
jotakin paljon hämärämpää ja kuluttavampaa, se oli tyyntä kuin kaipaus,
mutta syvempää. Tai eikö hän siis ollutkaan rakastanut, koska ero ei
enempää järkyttänyt häntä? Oliko hän vain luulotellut ja oliko kaikki
ollutkin valheellista? Mahdollisesti. Mutta miksei hän siinä
tapauksessa tuntenut vapautusta? Jos hän kerran käsitti, että kaikki
yhdyssiteet olivat olleet teennäisiä, niin olisihan hänen
elämänvaistonsa, itsenäisyystuntonsa, pyrkimyksensä totuuteen ja
totuuden kautta onneen, niin, kaiken, mikä hänessä oli rehellistä,
pitänyt herättää hänessä irtipääsemisen iloa. Mutta nyt ahdisti
salaperäinen tunne häntä, synkensi hänen sielunsa ja täytti sen
kaameilla aavistuksilla.

Tätä tapahtumaa seurasi sarja synkkiä päiviä, jolloin ristiriitaiset
ajatukset kiusasivat Lauria. Hän vetäytyi yhä enemmän erilleen
tovereistaan, joiden seuraa hänen oli mahdoton sietää, ja ainoa, jonka
luona hän vielä kävi ja jolle hän saattoi puhua oli Eero Kaski. Mutta
Eerollekaan ei hän voinut tehdä tiliä omasta sisäisestä sairaudestaan.
Ei siksi, ettei hänellä olisi ollut rohkeutta, tai ettei hän olisi
voinut voittaa ainaista häveliäisyyttään, vaan siksi, ettei hän
löytänyt sanoja. Monasti, kun he istuivat ääneti Eeron näppäillessä
kitaria, tunsi hän hehkuvaa halua avautua ystävälleen, mutta miten
selittää sellaista, jota itsekään ei ymmärtänyt, joka liikkui hänessä
itsessäänkin vain hämäränä tuntona? Hän oli siihen kykenemätön, ja
huomatessaan tuon kykenemättömyytensä, nousi hänen sieluunsa hätä,
hänen vanhuuden tuntonsa muuttui kammottavaksi ja hän luuli kuoleman
marrastuksen hiipivän ympärillään.

Vaikka työ oli ainoa keino, millä hän voi rauhottua, tuskastutti sekin
häntä ja tuntui turhalta. Mitä varten hän ahersi ja ponnisteli? Eivätkö
toiset tehneet työtä saavuttaakseen sen päämäärän, mikä oli heidän
onnensa ehtona, mutta mikä oli hänen päämääränsä ja mikä hänen onnensa?
Rahaa ei hän halunnut, mitä olisikaan hän sillä tehnyt, kunnian himo ei
häntä kannustanut ja avioliittoa ei hän uskaltanut edes ajatellakaan.
Eihän rakkaus näyttänyt olevan hänelle mahdollista. Tuskinpa hän
koskaan löytäisi ihmistä, joka olisi häntä varten ja jonka edessä hän
voisi vilpittömästi olla omaa itseään. Sitäpaitsi ilmasi aavistus
hänelle, että hänen avioliitostaan tulisi onneton, että hänessä piili
voimia, salaperäisiä ja sairaita, jotka kiduttaisivat kuoliaaksi sekä
hänet, että hänen vaimonsa. Elämällä ei siis ollut mitään hänelle
antaa, miksi hän siis suotta ahersi? -- Kuitenkaan ei hän voinut
jättää työtään, osaksi juuri työn tuottaman rauhan vuoksi, osaksi
velvollisuudentuntonsa tähden, joka pakotti häntä kuin piintynyt
ennakkoluulo.

       *       *       *       *       *

Tällaisessa mielentilassa matkusti hän kotiinsa maalle joululoman
ajaksi. Mutta sielläkään ei hän virkistynyt. Maalaisten uinuva
sieluntila ja miltei eläimellinen terveys muodostivat vain taustan,
jota vasten hänen oma rikkinäisyytensä ja sairautensa entistä selvemmin
kuvastui. Hän tunsi siellä olevansa vieläkin yksinäisempi, sillä ei
ollut ketään, jonka henkinen taso olisi vastannut hänen henkistä
tasoaan. Kun hän käveli ulkona, saattoi jonakin kuutamoyönä olla tyyni,
niin ahdistavan tyyni, ettei yksikään lehdetön ritva värähtänyt, ja
silloin saattoi hänet vallata niin autio ja kaamea mieliala, että hän
tunsi suoranaista pelkoa ja kiiruhti kuin outoja voimia paeten
huoneeseensa. Siellä sama kysymys, jota hän lakkaamatta oli pohtinut,
oli jälleen yhtä arvotuksellisena hänen edessään: mikä häntä kidutti ja
mitä hänessä tapahtui?

Eräänä hetkenä oli hänen purkautumishalunsa niin suuri ja hänen
ihmisjanonsa niin voimakas, että hän ryhtyi kirjottamaan Eero Kaskelle.
Sitä tehdessään koetti hän siirtyä ikäänkuin syrjäiseksi henkilöksi ja
tarkastella ulompaa itseään. Hän oli rehellinen, miltei julma, ja
vältti ankarasti liiottelua. Ja huomatessaan voivansa jotakuinkin
sanoilla ilmasta sen, mitä hänen sielussaan liikkui, kasvoi hänen
intonsa ja hän pyrki yhä syvemmälle ja valitsi yhä tarkemmin sanansa.
Mitä paremmin hän onnistui, sitä suurempaa tyydytystä hän tunsi ja sitä
rauhallisemmaksi hän tuli. Ja kun hän vihdoin, kirjotettuaan monta
arkkia, kuumeen punaamin poskin nousi pöytänsä äärestä, heltisi hänen
sydämensä ympäriltä ikäänkuin puristava käsi.

Mutta kauan ei hänen vapautumistunteensa kestänyt, sillä jo seuraavana
päivänä, kirjeen ollessa matkalla, alkoi hän katua. Mitähän mahtoi Eero
hänestä ajatella? Tuskin oli koko kirjeessä mitään sellaista, että
toinen saattaisi sitä ymmärtää. Olihan kaikki se, mitä hän oli
kirjottanut, hänelle itselleenkin arvotuksellista. Kuitenkaan ei hän
katunut sitä, että oli kirjeen kirjottanut, vaan sitä, että oli sen
lähettänyt. Kirjottaminen oli tehnyt hänelle hyvää ja tuo tarkka
erittely oli rauhottanut häntä. Kynä oli ikäänkuin jarruttanut hänen
mielikuvituksensa häilähtelyjä, ja hänen ajatustensa, jotka muulloin
liian nopeasti olivat lennelleet sinne tänne, oli täytynyt alistua
johdonmukaisiksi ja tulla syvemmiksi. Mutta jokainen sana oli vain
häntä itseään varten, eikä kukaan muu voisi häntä ymmärtää. Suotta ja
kylliksi ajattelematta oli hän nyt paljastanut itsensä toiselle, ja se
lohdutus, joka siitä alussa tuntui tulevan, muuttui nyt tuskaksi.

Kun hän sitten sai Eeron vastauksen, ei se tuottanut hänelle enää
suurtakaan pettymystä. Eero oli taitavasti väistänyt pääasian. Hän oli
kiireessä, matkavalmistuksia tehdessä, kirjottanut muutaman sanan,
kummastellut hiukan Laurin kirjettä ja jättänyt asian perinpohjaisemman
käsittelyn heidän ensi tapaamiseensa, väittäen olevansa nyt
arkituulella. Eikä Lauri moittinut ollenkaan ystäväänsä. Tietysti oli
hänen kirjeensä ollut käsittämätön Eerolle ja hänen oudot tuntonsa
olivat mahdollisesti tehneet Eeroon äitelän vaikutuksen. Ja minkäpä
Eero hänelle mahtoi? Millä olisi hän voinut auttaa ystäväänsä?
Valheellisilla sanoillako ja, hyvä Jumala, säälilläkö? Ei, paraiten oli
hän nyt menetellyt, ja kun Lauri koetti asettua ystävänsä tilalle,
myönsi hän, ettei toisin olisi juuri voinutkaan vastata.

Siitä huolimatta sai hänen sisäinen kipunsa ikäänkuin uuden sävyn. Se
tuli vieläkin tyynemmäksi ja kätkeytyi niin syvälle, että hän oli
menehtyä. Ympäristö tuntui avartuvan kuin suunnattomaksi jääkentäksi,
jonka keskellä hän seisoi orpona ja unhotettuna, ja häntä kammotti
hiljaisuus ja yksinäisyys. Eero tuntui siirtyvän hänestä etäälle,
muuttuvan vieraaksi, ja se kirkas kuva, joka hänellä oli Eerosta
mielessään, sameni ja sen piirteet jäykistyivät kylmiksi. Häntä
kauhistutti oma yksinäisyytensä, sillä yksinäisyys on vaan harvoja
varten; niille harvoille on se täydellisin onni.

Kun hän sitten saapui kaupunkiin, muodostui heidän tapaamisensa
suunnilleen sellaiseksi kuin Lauri oli odottanutkin. Molemmat olivat he
ystävällisiä kuten ennenkin, puhuivat ja olivat puhumatta, miten
sattui. Mutta heidän välillään oli jotain pingotettua ja väkinäistä.
Eero ei uskaltanut ottaa Laurin kirjettä keskustelun alaiseksi, eikä
Laurikaan sitä tahtonut, vaan näytti päinvastoin pelkäävän sitä. Hän
koetti siitä syystä olla iloinen ja johtaa keskustelua niin etäälle
kuin mahdollista tuosta arasta asiasta, jota molemmat kaihtoivat kuin
yhteisestä sopimuksesta. Ja molemmat vaanivat toisiaan päästäkseen
selville, oliko toinenkin tietoinen tuosta väistämisestä. Eerollekin
antoi Lauri nyt valheellisen kuvan itsestään, ja kun herkkä vaisto
ilmasi hänelle, että Eero huomasi tämän, tuli hänen olonsa niin
tuskalliseksi, että hän kernaammin halusi olla yksin.

       *       *       *       *       *

Tuo jäykkyys ei sittemmin koskaan enää kadonnut heidän väliltään.
Molemmat huomasivat sen ja molempia näytti se kiusaavan. He tapasivat
harvemmin, etääntyivät yhä enemmän toisistaan, kulkien kumpikin omalle
taholleen.

Ajan kuluessa Lauri rauhottui ja vapautui. Hän löysi työstä iloa ja
hiljaista tyydytystä. Hän lakkasi tavottelemasta sellaista, mikä soti
hänen luonnettaan vastaan, ja se varmuus, jota hän turhaan oli
ulkoapäin etsinyt, näytti vähitellen kohoavan hänen sielustaan, syvältä
hänen sisimmästään. Se erosi melkoisesti siitä, mitä hän ennen oli
tavotellut, mutta hän ymmärsi, että se oli hänelle olennaista, hänen
oman persoonansa tiivistystä, joka erä erältä varmentui ja selkeni.

Mutta vaikka hän tiesi, että se, mikä tänä iltana oli tapahtunut, oli
välttämättömyys, jonka ennemmin tai myöhemmin täytyi toteutua, tuotti
tuon viimeisenkin siteen laukeaminen hänelle vanhaa, tuttua tuskaa.
Istuessaan siinä pimeän helmassa, hän melkein ihmetteli, että noin
kipeä kaiherrus oli saattanut syntyä hänessä mitättömän asian tähden.
Hän käsitti kyllä, että tästälähtien tulisi Eero aina hänet
sivuuttamaan, mutta hän oli jo ennenkin luullut olevansa niin
yksinäinen, ettei mikään ulkonainen sattuma enää voisi häneen koskea.
Nyt huomasi hän, että vielä oli ollut yksi rengas, ystävyyden sitkeä
silmu, joka oli hiljaa ja hitaasti kulunut ja vasta nyt lopullisesti
katkesi.

Nyt vasta oli hän siis ypö-yksin. Mutta hän ei tahtonut valittaa. Hän
ymmärsi olevansa luotu työtä varten. Aherrus, mutta ei sen tulos,
taistelu, mutta ei voitto, oli oleva hänen elämänsä sisältönä. Kaiho
oli hänen tarmonsa salaisuus, tarmo synnytti ponnistelun, ponnistelu
uuvutti ja uupumus lahjotti unen. Muu oli vierasta hänelle.

Hän nousi, väänsi lampun palamaan ja alkoi selailla kirjojaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Unikko ja ohdake" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.