Title: Kokemusten koulu - Huvittava kertomus
Author: Lindqvist, Aleksander
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kokemusten koulu - Huvittava kertomus" ***


KOKEMUSTEN KOULU

Huvittava kertomus


I Osa


Kirj.

ALEKSANDER LINDQVIST



Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa,
1891.



Lapsuuteni aika.


Olen syntynyt H----n kaupungissa 9 päivä Marraskuuta 1858, jossa
vanhempani silloin olivat. Isäni oli sotilas niinkutsutussa
Turunväessä, hän oli sen sotaväen ruuan ulos antaja ja hän oli
syntynyt Halikon pitäjässä T----n lääniä ja joutui silloin H----n
kaupunkiin kun sota oli loppunut, silloin tuotiin samainen sotaväki
H----n. Äitini taas oli syntynyt H----n kaupungissa ja oli erään
senaikuisen kaupungin käsityäläis mestarin tytär. Kuinka lie
isäni rakastunut tähän tyttöön, mutta ei ihmekään, sillä silloin
oli äitini kaunis ja solakka puna poskinen tyttö, isäni myös ei
ollut muotoa vailla, hänkin oli uljas ja kiharatukkainen nuorimies
ja silloinhan oli kotimainen sotilas sääty enempi harvinaisempi
kuin nykyaikana, jolloin sotilaita on joka mies. Niin, sehän vasta
tyttöjä miellyttikin kun sotilaan kosijakseen onnistui saamaan.
Niinpä tässäkin, isäni siis kosi ja nai ja niin synnyin minä tämän
rakkaan avioparin esikoisena mailmaan ja niin alkoi vaihtelevat
kokemukseni äitini lauluja kuunnellen, ja näin kului nyt kotvasen
aikoja, niin tulikin määräys että se sotaväki jossa isäni palveli
hajotetaan ja niistä miehistä valittiin pulskeimmat ja parhaimmat
miehet Suomen kaartiin Helsinkiin ja jossa valinnassa isänikin
tuli määrätyksi Helsinkiin. Minä olin silloin vasta puolen vuoden
vanha pikkarainen poika pallero, se nyt oli minullekin ensimmäinen
matka ulos mailmaan sillä pitihän minun niin pienen miehen seurata
vanhempiani, eihän se toisin voinut olla. Tulipa nyt se määrä päivä
kuin oli lähdettävä, ei siis muuta kuin kamsut kasaan ja mars matkalle
ja niin sitä lähdettiin 12:ta penikuorman matkalle maata myöten
hevoisilla Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, sillä eihän silloin
vielä ollut noita pika kyytejä rautateitä Suomessa jotta niitä myöten
olisi saanut lekotella, mutta kuluipa matka näinkin meiltä jos vähän
vaikeestikkin, sillä saavuimmehan jonkun päivän kuluttua Helsinkiin
ja täällä sijoitettiin vanhempani ynnä muut valitut matkailijat
kaartin kasarmiin asumaan, niin minunkin vanhempani sai majapaikkansa
eräässä niinkutsutussa pitkässä huoneessa jossa jo entuudesta asui
kuusi perhettä ja niin oli meidän perhe siis seitsemäs, lapsia myös
oli kaikilla heillä. Olihan tässä kortteerissa mutinaa arvaan mä.
Huone jossa ei ollut tulisijaakaan kuin yksi niin olipahan akoilla
kämär keitto toistensa kanssa, vuoroa siinä vaan täytyi tehdä oli
sitten toisen mieli valkia tai musta, eipä tuossa juuri maton edessä
saanut pienokaisiakaan lämmittää, omassa nurkassaan sitä vaan sai
pikku trumparit päristellä ja aikojaan kulutella. Ja sillä lailla
sitä nyt kului aika edelleen ja niin tuli suvi taas, suloiset päivät
ihanine lämpöineen, ja niin tuli taas määräys että Suomen kaartinkin
oli lähteminen kauvas Ryssän maalle, tuonne punaiselle leirille
harjoituksiin ja mukaan isänikin oli yhtyminen. Koittipa nyt se
määrä päivä ja sotaväki lähti jättäen niin kaipuulla ja ikävällä
armaan perheensä Helsinkiin ja näin jäi siis vaimot lapsineen
kasarmin kolkkoon taloon, sillä kolkoksi sen voi sanoa, tyhjät
kivimuurit, hiljainen äänettömyys ja kunkin vaimon aviopuoliso
kaukana Wenäjällä. Odotuksen kaipuu kunkin mieltä rasittamassa, kului
päivät, kului viikot, niin jo ilon sanoma alkoi kuulua eukkojen ja
lapsienkin korviin. "Kaarti tulee kotia silloin ja sinä päivänä."
Niin, ja kas sinä päimänä nyt lähti akat ukkojaan vastaan, kellä
lapsi käsivarrella tai vierellä taluttaen. Mutta miehistö kun tuli
laivalla merta pitkin, niin vaimot ja muut utelijaat katsojat olivat
monta tuntia ennen kokoontaneet kiikaritornin kalliolle laivan tuloa
tähystelemään, sillä siellähän oli laaja ja avara näköala ulapalle,
laiva kun läheni lähenemistään ja soitto laivan kannelta kaikui aina
yhä raikkaammin ja jopa miehetkin nenäliinojaan huiskuttelivat, niin
silloin raikui heleä ääninen "terve tuloa" kalliolla seisovilta
omaisilta ja odottavilta kaupunkilaisilta, vielä hetkinen, ja laiva
laski rantaan, Helsingin eteläsatamaan. Nyt katsojat riemuiten
rantaan rientäen uljaita sotureita vastaan, ja vaimot levollisina
riensivät kasarmiin armaille ukoilleen tulokahveita valmistamaan,
olipahan jollakulla tuloryyppykin antaa jonka olikin juuri siksi
hankkinut. Kun laiva oli satamaan kiinnitetty järjestettiin miehistö
marsiriviin ja näin alkoi marssi kasarmiin soittokunnan askel
tahtia puhaltaen. Jumalan palvelus kun ensin oli pidetty kasarmin
torilla kiitokseksi onnellisesta matkasta ja sen loputtua kaikui
moni satanen riemuisa eläköön huuto, portista sisään mentäissä,
ja kas niin oli vaimojen rakkaat miehet ja lapsien hellät isät
kotikartanolla, miehetpä nyt kiirehtien huoneisiinsa sotatamineitaan
riisumaan ja sitte omaisiaan syleilemään, äidit ilokyynel silmissä
lapsiaan isän syliin painaen ja koto tapahtumia kertoillen sekä
miehilleen höyryäviä kahvee kuppia pöydille kantaen. Ja kas nyt
oli taas ilo palannut rakkaiden aviopuolisoiden rauhaisaan kotoon.
Tuliaisiksi toi miehet vaimoilleen ja lapsilleen mikä mitäkin kuka
kutakin, niinpä nähtiin monen moisia kauniita niinipuisia kuppia,
maalatuita, kirjailtuja lasirasioita, peiliä, liinoja y.m., ja
niitä nyt jakoi miehet ilon ylimmillään ollessa. Nyt alkoi taas
tavallinen kasarmielämä, pihalla käveli sotilaita ja päälliköitä,
laulut kaikui tuon tuostakin kivimuurin auki olevista ikkunoista,
torvien ja pillien tärähdykset kuuluivat kaikuen kartanon
toiselle puolelle ja kaikki oli niin kodikasta ja vanhaa, päivät
kului, ajat vieri niinkuin tavallista soturien elämässä. No, mutta
itsestäni, isästäni ja koko meidän perheestähän minun pitikin
puhella, miksi siis poikkesin pois aineestani. Niin, isäni joka
oli kelpo sotilas ja muuten suosioon kohonnut mies päälliköitten
kesken, sai nyt eräänä päivänä kutsun käydä ylipäällikön luo, mitäs
muuta kuin totella ja mennä, mutta mitäs luulette hyvät lukijat nyt
päällikön lausuneen isälleni. Ei ollenkaan pahaa, sillä isäni ei
milloinkaan ollut sellaisiin asioihin takertunut että hänen olisi
tarvinnut peljätä. Ei, vaan päällikkö ilmoitti nyt sangen tyynesti
että hän antaa isälleni luvan perheineen muuttaa pois kasarmin
ahtaudesta kaupunkiin asumaan ja antaapa vielä hyyryrahaakin, sillä,
sanoi päällikkö, olen teistä paljon pitänyt aina siitä asti, kuin
pataljoonaani saavuitte, ja kuulin teillä olevan hyvin ikävän
ja tukalan sekä ahtaan asumuksen siellä jossa nyt asutte, sillä
siellähän on kuusi perhettä ja te seitsemäs. En kärsi en suvaitse
sitä, että uljaampi sotilaani asuu sellaisessa ahtaudessa, saatte
siis heti etsiä huoneen mielenne mukaan mistä vaan parhaaksenne
näette, muutto miehiä myös saatte ottaa komppaniasta kun vaan sanotte
tykö vältvääpelille. Nytkös isäni sydän riemastui, hän kiitti miten
nöyrimmästi: kiitän herra översti, ja sitte hän poistui, juoksu
jalassa hän riensi kotia äidilleni ilmoittaan hyvän päällikkönsä
hyvän tahtoisuutta, heti nousi ilon ja kiitoksen kyyneleet äitini
poskille, sillä paljon oli hän saanut tässä asumuksessa harmia
niellä. Paikalla läksi vanhempani kaupunkille huonetta etsimään,
jätettyään minut erään toisen akan hoituviin siksi aikaa. Ja
heillepä onnistuikin erinomaisen hyvin, sillä kauvoja ei heidän
tarvinnutkaan katuja kierrellä, kun sattuivat erään venäläisen
kauppiaan taloon, jossa oli iso ja kaunis huone ulos hyyrättävä
hyvällä paikalla, keskellä kaupunkia ei kaukana kasarmistakaan.
100 ruplaa hopiassa oli hyyryraha, siis tavallisen mökin hinta
maaseudulla. Kruunu tosin antoi apua hyyryn lisäksi 25 ruplaa
ainoastaan, neljäs osa vain, mutta maksoi mitä maksoi sanoi isäni
ompahan kasarmin ämmäin joukosta erillään ja niin hyyräsi vanhempani
tämän huoneen, se oli kolmikolkka torin kulmalla. Ja niin oli nyt
kaikki hyvin ja menestynyttä ja muutto tapahtui siekailematta, oli
isäni tapana sanoa, niin sitä nyt asuttiin kaupungilla niinkuin
ihmiset ainakin, nyt oli oma vapaus huoneessa oli sitten pitkin
tai poikin ei siinä toinen akka myrinää pitänyt eikä vuoroaan
tavoitellut. Isäni taas kävi palveluksiaan täyttämässä paljon
nöyremmillä jalka jänteillä knin monesti omasta pihasta. Äitini,
kun oman asunnon sai, niin ansaitsi hänkin, toimelias kun oli,
hän piti ruokamiehiä ja myi ruokaa, neuloi, kutoi, y.m. Sillonkos
vasta oli onnellinen ja hauska, elämä ei puutoksia eikä erityisiä
sairauksiakaan, päivät ne vaan kului ja vuodet ne vaan vieri kuni
sumu selkiän päivän noustessa. Muuta ei mainita taida vaan että
veikkoja ja siskoja niitä minulle toveriksi ja kumppaniksi syntyi,
mutta ei Herra sallinut heidänkään minun kanssani kauvoja olla sillä
he kuolivat sangen nuorina ja minä se yksin vaan jäin vanhempieni
iloksi ja toivoksi, sillä suuri tietysti oli heidän toivonsa minusta
tulevaisuudessa, ja niin vanhempani usein huokasivatkin Herran puoleen
sanoen. Herra kyllä antaa vaan hän myös taitaa ottaa, mutta saammehan
toki tuon ainoan poikamme pitää. Ja niin sitä kului taas vuodet
hiljalleen eteenpäin. Ja nyt rupesi isälleni koittamaan vapauden
suuri päivä sillä hän pääsi sotapalveluksesta vuonna 1864,
jolloin minä jo olin kuuden vuotias, sotilaan poika ja sotilaan alku.
No niin nyt oli siis isäni vapaa kruunun raskaan ikeen alta, jossa
hän olikin 11 pitkää vuotta hikoillut ja nähnyt monta lajia ilmaa
ja monta lajia tuulen käännettä. Niin, hän oli nyt vapaa, ja nyt
rupesi isäni ajattelemaan, sivilipuvussa astellessaan, mitä nyt ottaisi
toimekseen, sillä jotakin ammattia sitä nytkin oli aloitettava, vaan
silloin ei sattunut Helsingissä olemaan hänelle mieluista tointa.
Nyt hän puheli äitini kanssa mietinnäitään ja puheltua keskenään,
päättivät he muuttaa H----n kaupunkiin, ja niin muutimmekin tuohon
tuttuun kaupunkiin, vaan nyt sitä päästiinkin jo rauta tietä pitkin,
sillä sellainen, kummallinen ja hyödyllinen tie, oli nyt sillä aikaa
näiden kaupunkien välillä saatu toimeen, joka olikin ensimmäinen
kummitus Suomessa, ja sitä ei ollut vielä silloin kuin minä ensi
reisua H----:n tein. Niin sitä nyt H----n kaupunkiin tultiin niin kuin
pyssystä vaan, ei se ressu nyt kolkkunut eikä holkkunut hauskapa
tuossa vaan oli istua äitini sylissä lämpöisessä vaunun suojassa.
Saavattuamme tatsunalle, niinkuin sitä siihen aikaan sanottiin,
otti vanhempani vosikan, joita jo silloin oli jokunen, sillä sitä
ajettiin kaupunkiin niin että pyörät paukahteli, täällä nyt ottivat
vanhempani asumuksen ja isäni alkoi teurastajaliikettä harjoittaa.
Paitsi tätä päätointaan sai hän monta muuta kaupungin luottamus
tointa haltuunsa, sillä hän oli suosittu ja ymmärtäväinen mies,
hänellä oli kaupungin valon ylöspito, sellainen kun kaupungin kadut
loistavaksi pimiällä aikaa teki, sekä kaupungin katujen kivillä
laskeminen, markkina kojujen kokoon pano y.m. toimia, näistä hän
sitä isäni rahoja veteli jotta elämämme oli suruton. Tällä ajalla
minä kävin ensin pienten lasten, koulua sittemmin ali alkeisopistoa.
Mutta nytpä pisti taas isäni päähän tuuma, se oli vuonna 1870, että
muuttaa pois H----n kaupuugista, sillä hyyryt oli kalliit ja isälläni
olevia ammattia ja toimia anasteli vähitellen muutkin pikku porvarit,
se kateus, kun on mailman sivun ihmisiä villinnyt. Isältäni päätetty
muutto oli T----n pitäjään T----n tehtaille, ja niin sitä taas
matkustettiinkin sinne ja tultiin määräpaikkaan terveenä ja onnellisena
ja jossa nyt isäni alkoi uudestaan teurastus ja ruokatavara kauppaa,
sillä eihän silloin ollut vielä niin paljon tällaisen toimen
harjoittajia kuin nyt, kun on miltei joka toinen ihminen.



Nuoruuteni aika.


Edellä olevasta kertomastani oli nyt aikaa kulunut siksi että minäkin
jo olin varttunut pojaksi vaikka tosin vielä olin lapsi, vanhempani
hyöri ja pyöri toimiensa kanssa minä vaan leikkiä löin toisten
lapsien kanssa sillä enhän minä tämän maailman tutkainten pistoista
vielä mitään tiennyt. Mutta oli nyt miten oli niin tulipa minulle nyt
eräänä päivänä kova halu päästä tehtaaseen, työhän muka, aavistin jo
että arvoa sitä rahalla on ja sitä ei taas saa muuten kun työnteolla.
Puhuin tätä haluani isälleni ja äidilleni, jonka mielitekoni isäni
täyttikin, puhellen tehtaan mestarin kanssa asiasta, ja näin ollen
tulikin isäni ja ilmoitti minulle suureksi iloksi että pääsen
tehtaaseen työhän ja niin jouduin minä kankaan kutojaksi sillä kutoma
tehtaaseen minä nyt pääsin -- oltuani näin nyt erään naisen oppilaana
ja opetellen liinan kutomista, tuli yhtenä päivänä käsky minulle
mestarilta että mennä toiseen kerrokseen erään mieskutojan luo jonka
apulaiseksi minä nyt olin koroitettu. No nytkös minussa oli miestä
kun olin jo kisälli, ja sain melkein omin neuvoin koneita hoitaa ja
mitäs palkka tahtoi sanoa, olipahan sekin markan korkeampi kuin
oppiajalla, kului taas päiviä ja viikkoja kutistui, niin rohkaisin
itseni eräänä päivänä ja menin taas mestarin luo, pyynnöllä, että
saisin itselleni omat koneet hoitooni ja että en tarvitsisi enää olla
toisen komennon alla sillä olinhan jo siksi kutojataituri mielestäni,
ja saisinhan enempi rahaakin kun ma kerran itse työni juoksun saisin
määrätä. Mestari joka oli hyvä mies vaikka kohta englantilainen
lupasikin minulle koneet ja niin sain kun sainkin minä jo muutaman
päivän kuluttua kaksi konetta hoidettavakseni joilla kudottiin erästä
kahdeksan niitistä housukankasta ja jonka nimi oli "Molskia" siinä
sitä minä nyt kutoa helskytin niin että lanka virtana juoksi, ja
tulipa rahaakin vähän runsaammin sillä sitä sai sen jälkeen kuinka
ahkeroida viitsi, sainpa sitä jo vähä kotio tultua vanhemmillenikin
huudahtaa, että pistäkääppäs tuommoisia seteleitä pussiinne. Näin
oltuani vähän toista vuotta tehtaan hiulujen kolketta kuulemassa
en enää halunnut siellä viihtyä vaan pyrin kaikin mielin pois,
ja onneksi sattuikin että eräs lähellä oleva kartanon ja tehtaan
omistaja patruni P. puheli isäni kanssa että eiköhän minua haluttaisi
tulla pois tehtaasta ja tulla hänelle tulkiksi sillä hän oli perin
ruotsalainen ja minä taas osasin puhua ruotsia ja suomea. Isäni
suostui Herra P:n esitykseen ja niin päätti hän että ottaa pois
minun tehtaasta ja niin otti hän ja vei minun patruni P:n huostaan,
jonka perheesen minä nyt ilolla vustaan otettiin. Nyt olin minä siis
virkamies koskapa olin jo kielenkääntäjä, iloisesti ja hauskasti
kului nyt päivä toisensa jälkeen armoisassa P. perheessä, sillä
herrasväkeni olivat erinomaisen hyviä minua kohtaan. Nyt olin jo
ollut lähes vuoden ajan tässä talossa kun isäntäni Herra P. ilmoitti
minulle lähtevänsä Tukholmaan. Hän matkusti sinne asioilleen ja
lupasi minunkin viedä mukanaan, vaan kuinkas kävi sanoi Kukkola
käkeä, kävi niin, että lähtöpäivä saapui ja minä sainkin sen
sanoman että en saisikaan seurata sillä olihan joku toinen, se oli
kartanon vouti, jonka asiat vaati Ruotsiin, hän kun oli sieltä
kotoisinkin ja sen takia sain minä jäädä kotia. Mutta kas tämäpä
vasta minun lapsekasta mieltäni loukkasi, en minä muuta nyt kun
herrani oli lähtenyt, vaan ajattelin että nyt taas pois sillä en
enää halunnut tänne jäädä ja minulla kun on ollut ja on sellainen
luonnon ominaisuus että aina tahtoisin uutta ja uutta kokea. Kävin
siis isäni luo ja puhuin hänelle koko aatteeni ja mielipahani ja
pyysin häneltä lupaa saada tulla pois ja päästäkseni kaupunkiin
haluani täyttämään, tätä täyttääksensä vanhempani antoivat luvan
tullakseni pois ja lupasivat minun viedä kaupunkiin, minä siis tulin
pois P. perheestä ja olin taas kotonani vanhempaini luona, mutta
haluni päästä kaupunkiin ei vaan tukehtunut kotonanikaan ollessa
vaikka sitä tosin vanhempani ajattelivat, minun oli niin ikävä että
ei ruoka tahtonut maistua. Vanhempani kun tämän toivoni näkivät
minua niin kovin surettavan niin heidän tuli sääli minua ja he kun
rakastivat minua niinkuin oikiat ja helläsydämiset vanhemmat tekevät
lapsiansa kohden, niin he päättivät nyt viedä minun kaupunkiin ja
niin eräänä talvipäivän aamupuolella sitä lähdettiin ja silloinko
minä olin ilosta iloisempi. Näin nyt pääsin vanhempieni keralla T:n
kaupunkiin jossa minulla oli sukulaisiakin, joten oli vähän hauskempi
vanhemmillenikin minut jättää sinne. Tultuamme nyt tänne niin toimiti
isäni minun siihen aikaan T:sa olevalle vaikka jo nyt kauvan maan
alla maanneelle Herra N:lle joka oli sen kaupungin kuuluisin hanskoin
valmistaja, tälle herralle minä nyt jouduin oppiin ja tänne nyt jäin.
Kkävä tosin tämä oli että näin tulin eroitetuksi vanhemmistani,
mutta vähät tuosta, olinhan nyt saanut mielihaluni täytäntöön. Kului
nyt näin puolen vuoden aikaa niin rupesipa taas jo haluni tekemään
pois tästä raskaasta ja ikävästä ammatista nuori ja heikko kun vielä
olin ruumiini rakennukselta. Paljon olisi tästä ammatista ja sen
vaikeuksista kerrottavaa, vaan olkoon se sillään, mainitsen vaan
sivumennen että kumppanini jotka kanssani työskentelivät olivat
hyvin viinaan meneviä vanhoja patajuoppo sällejä, jotka jos jollain
keinoilla tätä ilonestettä työhuoneesen toimivat ja siitä sitä
minäkin ensi alun sain tähän turmiolliseen myrkkyyn, jonka Jumala
kuitenkin on minulle osoittanut kamalammaksi kahisevaa kärmettä
ja sallikoon hän vastakin edes elämäni monimutkaisella tiellä
vaeltaessani sen olemaan minulle myrkkyä myrkyllisemmän nesteen.
Ensin kun he pakottamalla sitä kirottua minulle tarjoilivat,
mutta eihän syntiin ja pahuuteen kauvoja tarmitse houkutella
kyllähän siihen pian oma himo suostuu, ryyppäsinhän minä sitä jo
ilman esteitäkin, otin niin ryypyn vain kuin parempikin mies, voi
kurjuuttani! ja mitä olisi vanhempanikaan sanonut, tätä en tullut
ajatelleeksikaan. Mutta kuinka lie lapsellinen luontoni sentään tätä
turmioo ruvennut inhoamaan, sen kai vaikutti usein vanhempani
lähettämät kirjeetkin, sillä en nyt enää aikonut tässä pysähtyä, en.
Waan eräänä päivänä taas menin mestarini luo ja ilmoitin lähteväni
pois sillä sanoin en jaksavani sellaista työtä tehdä. Tätäpä hän
kyllä esteli ja vieläpä uhkauksiakin puhkesi lausumaan, mutta en
minä näistä piitannut, sillä minulla kun on järkähtämätöin
päättämiskyky, minä vaan poistuin ja aloin mennä työ huoneeseen jossa
rupesin säälimään pieniä kapineitani kriiniini, sillä sellainen
minulla jo oli, ja enhän edes ollut oppipojan räkninkissäkään sillä
en ollut oppiin kirjoitettukaan, hätäkös minun oli mennä. Nyt olin
näin alkamassa ensi askeleita omin päin elämäni moni hokkista
polkua. Lähdin kun lähdinkin illan tullessa kaupunkiin sen katuja
käveleen pieni kriinini kainalon alla, kävelin ja katselin, katselin
ja kävelin, näin jos jonkinlaisia sylttiä ja roikkuvia nimiä jos
jonkin kuosisia, porttien pielillä ja päällä, jotka kyllä olivat
kuiskaavinaan minulle tule tähän taloon poika täällä pääset oppiin.
Seisahdin jo monta kertaa erään portin kohdalle jonka päällä kiikkui
suuri kello houkutellen minua, vaan menin kun meninkin vielä vähän
matkaa ja niin vihdoinkin sattui silmiini erään leipurin rinkilä,
no kas, tämä kullattu rinkiläpä minun lumosi, minäpä en kauvan sitä
katsellutkaan vaan arvelematta minä poika astuin sisään myymälään
ja niin olin tiskin ääressä sierameni nauttien monien hyvähajuisten
nisusten ja paakelsien tuoretta lemua, ja ilmoitin kun ilmoitinkin
rohkeasti asiani ja tarjousin oppiin. Sen ilmoitin ensin eräälle
tiskin takana olevalle nuorelle naiselle, hän kun tämän kuuli
meni ja kutsui herran tulemaan kauppoja kanssani tekemään. Herra
tuli ja pian olin minä sekä herra ja leipuri, sopineet keskenämme
palkoista ynnä muista ehdoista ja kas niin käskettiin minä mennä
sinne jossa toiset eli toisin uudet kumppanini olivat ja niin sitä
menin ja niin sitä minusta tuli leipurin alku. Heti teki yksi
kumppaneistani minulle valkian esiliinan, joka olikin muistaakseni
hohtavan valkoinen, päähäni pantiin lumivalkia lakki ja niin sitä
minä nyt olin kuin kuukulan muna ammatti-puvussani, nimikin annettiin
aivan uusi, se oli "Plootuhanska", vähänpä vivahti korviini kuin
entinenkin ammatti nimeni. Arvo joka "Plootuhanskalla" on tulee aina
uuden tulokkaan osaksi, hänhän se on kuin pellivaraston haltuunsa
saa. No nyt ei muuta, vaan työtä sitä tehtiin ja pullia jos minkä
näköisiä niitä leivottiin. Päivät kuluivat eniten maatessa, sillä
työtä tehtiin suuremmaksi osaksi öillä. Olin näin ollut nyt tässä
virassa jo toista vuotta kun taas jo rupesi pitkäksi käymään tämäkin
ammatti, sillä tahdoin minä edemmäksikin mailmaa nähdä ei vaan
sen kuin vehnästä tehtiin ja olinhan sitävarten syntynytkin, sen
huomasin jo itsekkin että kokemuksen koulua kävin ja vastahan nyt
olin neljännellä luokalla. Ei muuta vaan kirjoitin taas vanhemmilleni
uusia aikeitani ja eipä kauvan kestänytkään kuin jo isäni tuli T:n
ja puhui taas mestarini kanssa ja otti minun pois leipurin ammatista
sillä helppohan se oli tehdä kun en ollut oppiin kirjoitettu
siinäkään paikassani, ja näin sain minä taas matkustaa isäni rinnalla
armaaseen kotiini ja ilolla otti äitini minun vastaan sillä
olinhan nyt ollut kauvan aikaa hänen silmän pitonsa alta poissa.



Nuoruuteni jatkuminen.


Nyt olin taas kotonani ja kaikki oli taas kuin unohdettu unennäkö.
Mutta nyt alkoi jo ikäni varttua siksi että olin alkava rippikoulua
käymään, eihän tässä muu auttanut kuin mennä vaan tämäkin koulu
läpi, sillä tahdoinhan minäkin päästä mitä pikemmin aikaihmisten
lukuun, rupesin siis alkuun ja läpäsin puhtaasti tämänkin koulun.
Pitkä tosin oli tämä kurssi, kokonaista seitsemän pitkää viikkoa,
mutta niin se aika vaan kului kuin yksi päivä. Nyt tuli aika että
koulu päättyi ja ruvettiin laskemaan edes lapsia, ottamaan ensi kerta
Herran pyhää ehtoollista ja uusimaan pyhää kasteensa liittoa. Näiden
joukossa nyt minäkin olin ja niin olin nyt isojen ihmisten lukuun
päässyt. Ei enää sanottu "suus kiinni sinä, jonka korvantaustat on
märät" niin kuin usein kuulin kuin oppipaikoissani olin. No niin,
nyt olin taas yhden opin suorittanut ja oleskelin kotonani, vaan
vakituista tointa ei minulla ollut. Tehtaaseen en millään surmilla
tahtonut mennä, ei, muuta tointa se piti olla johon minun haluni
paloi. Ja kas kaikeksi onnekseni aljettiinkin nyt rakentamaan
rautatietä H:n ja T:n kaupunkien välille ja sinneppä nyt läksi
minunkin isäni ottaen minun mukaansa sillä olinhan jo miehen mittainen
ja koulun käynyt ja isäni toimi oli huonoksi käynyt T:n tehtailla.
Lihaa veti joka talonpoika torille, kellä vaan vasikkakin liikaa
oli ja palottelivat niitä vaikka neljännes nauloihin, niin olikos
ihme että isäni kauppa huononi. Olimme näin nyt lähteneet kotoa.
Muutaman päivän kuljettuamme saavuimme A:n pitäjään, T:n kylään,
jossa oli suurin työ-ala kuin koko tiellä, tässä nyt saimme heti
hyvän työpaikan ja ansaitsimme 8 markkaa päivältä. Olimme näin
olleet muutaman ajan tässä työtä tehden. Sen piirin insinöörinä oli
eräs hyvä ja jaloluontonen mies, herra S. Hän käytyään usein meidän
työmaalla katseli ja tutkisteli minun taitoani, joten hän tuli
huomaamaan että minnlla oli tarkka ymmärrys. Niin tuli hän nytkin
eräänä päivänä meidän luo ja sanoi tarvitsevansa yhden miehen, ja siksi
oli hän katsonut minun. Minä tämän kuultuani kiitin nöyrimmästi ja
paikalla seurasin insinööriä, ja niin olin minä taas virkamies,
olin näet insinööri apulainen, kannoin koneita ja punnitsin maita,
kävimme yhdessä rajoja y.m. Tästä toimesta sain kuukausipalkan 90
markkaa, eikä enää tarvinnut olla työmiehen kirjoissa. Ensimmäisen
rahapäivän tultua lähti isäni hakemaan äitiäni tänne, niin sain minä
olla rakkaitten vanhempieni hoidossa ja ruuassa. Näin sitä aika
kului kulumistaan ja tämän radan valmistuessa olin työnjohtajana,
jarrumiehenä, olinpa vielä asemamiehenäkin W:n nimisellä asemalla
jossa asemassa toiset virkatoverini taas sai minun houkutelluksi
viinan ynnä muiden väkevien juomien nautintoon sillä minä ryyppäsin
ja ryyppäsin, en kuitenkaan niin, että olisin sen kautta laiminlyönyt
tärkeän virkani. Mutta olipa nyt miten oli, niin olipa armas äitini
tämän vehkeeni saannt tietää ja niin eräänä päivänä saapuikin hän,
ilman minun aavistamattani, ylimääräisellä junalla W----n asemalle,
niin hän siis tuli niinkuin sanoin ja kuinka, enkö minä hämmästynyt
nähdessäni hänen näin arvaamattani, nuhteita sain koko joukon
tuliaisiksi. Paikalla rupesi äitini puhumaan aseman inspehtoorin
kanssa kohtalostani, johon olen joutuva, jos nimittäin pidemmälle
saisin täällä pysähtyä, äitini vaati että minä eroitettaisiin siitä
toimesta ja saisin palata kotia. Tähän myöntyikin tämä hyvä ja
ymmärtäväinen inspehtoori, hän antoi minulle eron hyvän ulossetelin
kanssa ja niin sain minä taas tehdä matkan kotiini joka silloin oli
T----n kylässä. Isäni oli täällä ostanut itselleen oman huoneen ja
äitini piti leipuri liikettä. Kas silloin oli minulla taas onni saada
hyvä paikka, minä kun sain kisällin paikan äitini työssä. No mikäs
oli pojan ollessa kotona, olin taas näin vanhempaini katon suojassa,
vaan taas alkoi minussa tuo vanha haluni liekitä, että pääsisin
ulos mailmaan. Minulla oli eräs orpanani Helsingissä naimisissa,
hän kun kirjoitti kirjoittamistaan meille, kuinka hyvin hän voi
siellä ja samalla kehoitti meitä muuttamaan sinne. No, nämä kirjeet
herättivät minussa mitä suurimman halun päästä Helsinkiin, niin,
ja sinnepä nyt pisti minun mieleeni että mennä, sillä aivoin taas
ruveta jonkinlaiseksi virkamieheksi siellä, vaikka kyllä isäni
orpana, joka taas oli W----n pitäjässä, herra L. ja hallitsi siellä
isoa kartanoa, tahtoi minua väellä väkisin Jyväskylän seminaariin
ja lupasi kaikki kustannuksetkin suorittaa puolestani, mutta tälle
tarjoumukselle minä olin kuuro, en halunnut mennä koulun penkille
istumaan, ennemmin, vaan tahdoin tätä kokemusten koulua käydä,
yhäki puhuin vaan vanhemmilleni aikomnsta Helsinkiin menostani, ja
vihdoin antoivatkin he suostumuksensa ja matkarahat ja niin lähdin
taas reisuun. Onnellisesti saavuinkin Helsinkiin jossa heti kävin
hyvän orpanani luo asumaan. Kävin usein kanpungilla ja haeskelin
itselleni virkaa, jonka pian satuinkin saamaan, sillä pääsin Helsinkiin
poliisiksi, kummallista poliisiksi näin nuorena 18 vnotiaana.
Olin kun olinkin taas virkamiehenä ja vieläpä suuressa kaupungissa,
niin ja virkani täytin miltei paremmin kuin moni vanhempi mies
siinä ammatissa. Näin olin omissa valloissani, suuressa kokemusten
koulussa ja monta erinomaista seikkaa tapahtui minulle tässä virassa.
Kerronpa tässä erään seikan: oli yksi kovin pimiä ilta, minä olin
silloin kasarmin kadulla kävelemässä, kun kuulen äkkiä kovan pillin
puhalluksen vastaiselta Fabianin kadulta. Aavistin heti, että nyt
oli jotakin vaaraa virkaveikoillani, juoksin minkä ennätin pillin
puhallusta kohden ja kuin saavuin näkö alalle näinkin kuinka erästä
miestä kuljetetaan polisi ja sotamies voimilla katua pitkin. Tämä oli
yksi kuuluisa pahantekijä nimeltä K----n. Paljon oli tässä kuljettajia
vaan enpä minäkään vielä liikaa ollut, sillä se oli aika hurja mies,
takin kaulukseen tuota minäkin hyppyseni iskin ja niin sitä nyt
mentiin, aina väliin joku poliisi tai sotamies kadulle keikaihtaen
nuriin, kun taas tuo hirviö höyheniä pudisti, ottipa sama roikale
kerran partaveitsenkin taskustaan ja yritti sillä meitä viiltää
mutta ei onnistunut. Loppu oli tästä seikasta se, että kamariin hän
onnellisesti saatiin ja putkaan hän pantiin jossa ei tietysti ollut
niinkään hyvä olla. Näitä tällaisia sekä toisenlaisia seikkoja voisin
sadottain kertoa lukioille, mutta isoksipa tulisi tämä kirjani näistä
pakinoista. Kauvan en kuitenkaan saanut omin valloin Helsingissä
herrastella, sillä pian muutti vanhempanikin sinne ja hyödyksipä
tämä minulle olikin, sillä pääsin taas vanhempieni yhteyteen asumaan
ja olin paljo murheettomammalla mielellä. Poliisina olin yhä
vieläkin ja poliisina aivoin yhä eteenkin päin olla, sillä olin hyvin
sen katkismuksen opin säännöt päähäni pannut. Waan eipä se niin
ollekkaan kuin ihminen sen päättää, sillä Jumala oli minut katsonut
toiseen kutsumukseen. Tuli nyt vuosi 1877 ja alkoi tuo kuuluisa
Turkin sota. No nytkös vasta minulle riemu nousi rintaani polttamaan,
jotta minäkin joukkoon pääsisin. Ei nyt muuta, se oli vaan yhäti
minun mielessäni että pääsisin kaartiin, ja aina kun tulin kotiini
poliisi virkatoimista, niin sanoin vanhemmilleni, kyllä minä nyt
huomenna jätän paikkani ja sapelini sillä minä menen kaartiiseen,
mutta tätä haluani kyllä esteli ja tukahutteli vanhempani kaikin
mokomin, mutta ei, se ei auttanut, sinne minun mieleni vaan teki ja
sinne minä halusin. Niin kävikin, sillä eräänä päivänä minä menin
aivan kursailematta polisi päällikköni puheille ja pyysin eroani
tästä toimesta, sanoin meneväni kaartiseen ja Turkin sotaan.
Päällikköni joka oli hyvin kireä mutta samalla sangen hyvä mies,
esteli kyllä tätä lapsellista aikomustani, vaan ei se auttanut,
sillä minä tulin oikeen sydämmestäni murheelliseksi. Tämän näki hän,
nyt katsahti hän päälleni, oikasi vartalonsa ja lausui: koska sinulla
on poikani niin hyvä halu ja urhollinen luonto että mennä sotimaan
Turkkien ja pakanoitten kanssa, niin sinä saat eron virastasi,
parin päivän takaa saat sinä erokirjasi, Jumala sinua siunatkoon ja
menestyköön rohkeutesi, ja sitte sain minä käskyn poistua. Poistua
mutta millä mielellä, mielellä niin iloisella, että ei vielä yksikään
ole ollut, vaikka ovat tuhansia saaneet perinnöksensä ja niin
sain minä parin päivän perästä erokirjani polisi kamarin kansliasta
ja nyt olin minä vapaa. Nyt riensin minä kotiini täytettynä mitä
iloisimmilla tunteilla, ajatuksieni kiidellessä kaukana Turkin
maalla.



Wieläkin nuoruuteni jatkumista.


Olin tullut taas kotiini ja puhuin vanhemmilleni onnestani että nyt
olen vapaa polisin toimesta ja nyt sitä pääsen kaartiiseen. Tähän ei
kuitenkaan vanhempani juuri paljon vastailleet sillä ei se ollut
heille lainkaan mieluista että minä heistä niin tahdoin erota ja
vieläpä pyrin niin ikävälle tielle, kuin sotaan kaukaiselle maalle,
josta ei toivoakaan ollut takaisin tulosta. Näin kului päivät
peräsin, minä kävin usein kaupungilla ja eräänäkin päivänä olisin
saannt hyvin edullisen paikan, olisin päässyt M:n tulitikkutehtaaseen
kirjanpitäjän toimeen, vaan ei semmoisesta ollut puhumistakaan,
sotaväkeen sitä vaan minun mieleni paloi. Eräänä päivänä tulikin
minulle jo ennestään hyvin tuttu ali upseeri, joka samalla oli
varusmestarina kaartiissa, vastaani kadulla, se oli Unionin kadulla,
ja tervehdittyämme toisiamme sanoi hän minulle, tule nyt sinäkin
sotaväkeen koskapa päästään Turkin sotaankin. Tämäpä puhe oli minun
sydämmelleni kuin paras voide nahalle, tulen, tulen, kiljasin
minä ilosta, olkaahan te vaan apunani että pääsen, ja niin paikalla
aloimme astua kasarmia kohden ja tultuamme sinne jossa uro portilla
seisoo, menimme heti ensi komppanian kapteenin luo ja ystäväni alkoi
puhua asijaani komppanian päällikölle, johon kapteeni vastasi: aivan
mielelläni otan tuollaisen pojan rivihini, sillä onhan se reipas ja
pitkä poika, ja uljuutta hänellä myös liene koskapa niin hyvä halu
tänne on. Nyt kääntyi hän minuun päin ja tarjosi minulle pestiä,
ensin vähemmän sitte jo enemmän, vaan, ei, sanoin minä, niihin
ehtoihin en minä suostu, minäpä tahdon vaan päästä sotaväkeen aivan
ilman hinnata ja vielä niillä ehdoilla, että jos hengissä takaisin
palajaan että sitten pääsen heti pois. Näin nyt tinkattiin ja tehtiin
kauppaa jos jonnekin päin, mutta nyt suostui Kapteeni vihdoin
ehtoihini, ja niin pääsin minä vapaehtoiseksi kaartiiseen. Menin
taas kotiini, ollen hyvin iloissani, ja puhuin onneani vanhemmilleni
josta eivät he suurestikaan iloinneet. Isäni tuota ei oikeen ottanut
uskoakseenkaan, mutta kuin minä yhäti rukoilin isääni antamaan
minulle lupakirjaa sillä muutoin ei minua otettu sotaväkeen vielä
kun olin niin nuori että olin vanhempieni hallinnon alainen, uskoi
hän vihdoin sen todeksi ja lopulta myöntyikin pyyntööni ja antoi
lupakirjansa. No taas yksi onnen sutkaus, ei nyt muuta kuin pappilaan
ja kirjat taskussa kasarmiin ja siellä sitte sotapuku pälleni ja niin
olin minä herra ja kaartisti. Etsein nyt vanhan ystäväni alaupserin
ja pyysin hänen seuraamaan kanssani kotioni ja hän myöntyi ja niin
sitä mentiin että sinellin vollit liehui, vanhempieni luo. Mutta
voi surkeutta, äitini kun minun sotapuvussa näki, itki, isäni teki
samoin, mutta minä vaan ilolla olin täytetty. Näin nyt kului pari
viikkoa ja kaikenlaisia valmistuksia tehtiin kasarmissa, pajunetteja
teräväksi tahkoiltiin, vaatteita järjestettiin y.m., ja niin tuli se
päivä kun sotaan lähdettiin. Helsingin asemalle sitä nyt mentiin ja
siellä sitä nyt omaiset ja ystävät hyvästi jätettiin, moni viimeisen
kerran toistaan puristaen. Ei nyt muuta kuin vaunuin ja matkalle,
höyrypilli puhalsi ja juna lähti liikkeelle, jättäen Helsingin
jälkeensä. Laulut ja soitot, ilo ja suru ja kaikenlainen elämä se
miesten mielet vireillä piti, juna se vaan yhä kulkuaan paransi,
asema aseman perään jäi ja jo tultiin suuren Pietarin asemalle. Tästä
sitä taas jatkettiin matkaa mutta nyt apostolien hevoilla, sillä
lailla sitä nyt mentiin pitkin Pietarin katuja toiselle rautatien
asemalle, joka oli lähtöpaikka itäänpäin, ei muuta taas kuin vaunuin
ja mars matkalle. Rumaniat, bulgariat sitä nyt matkustettiin aina
kuuluisan Tonavan rannoille, ylitse virran nyt kuljettiin ja Balganin
kukkulat sotkettiin, kanunain paukkeet ja pyssyjen laukeet ne
korvissamme yhäti soi, sauhu se pilvenä ilman pimitti. Kuolleita kaatui
ja haavat ne raastoi suomenkin poikain ruumiita, kyllä kylmät ja
näljät täällä kokea saatiin jotta kaikkia en voi kertoakkaan,
tappelu tappelua vaan seurasi ja sota se riehui kuin petojen maas'
ja matkamme kulki yhä kauvemmaksi. Mutta jopa jouduimme suurien
merien luo ja sotakin alkoi jo seisahtua ja rauha se sijaan palasi.
Nyt jouduimme Flurian seuduille ja me saimme tiedon sen iloisan
että kotihin saisimme palata takain. Mutta kas nyt vasta vaivat
ja huolet ne unohtu meiltä kuin käskyn saimme laivahan mennä joka
meitä kotihin kyyditsi. Mustanmeren ulapalla heiluen ja horjuen sitä
kotiimme kohden nyt keikuiltiin sepä vasta lystiä olikin. Odessan
rantaan me onnellisna saavuimme kuin kultaa ois taskumme kantaneet,
nyt laivasta rannalle astua saatiin ja asunto kanpunkilla annettiin,
ravinto jalo ja lepo sangen hyvä se meille nyt täällä tarjottiin, taas
päivä pari niin matkalle, yhä rautatietä sitä nyt kiidettiin.
Pietariinpa taas tultiin ja kalaasissa oltiin ja matkalle yhä vaan
riennettiin. Syömiset, juomiset Viipurissa saatiin ja Helsinkiin
matkaamme jatkettiin. Tultiin, jo tultiin eläin tarhan puistoon ja
Helsinki alkoi jo näkyä, mutta sielläpä vasta vastaan otettiin, kansa
kaikki ja sotaväki suuri se riemuisaa huusi tuloterveiset meille,
äitini minunkin riemulla riensi poikaansa rakkaasti syleileen. Nyt
sitä siis taas olin minäkin Helsingin kadulla astumassa, mikä ilo,
mikä onni taas tavata rakkaat vanhempani elävänä ja terveenä. Niin,
nyt pääsin kotioni ja kaikki oli niin iloista ja hauskaa, vaan enpä
montaa päivää saanutkaan tätä onnellisuuttani nauttia, kuin jo tulin
kovin kipeäksi, jouduin näin lasarettiin ja olin jo niin huono että
itsekkin luulin kuolevani ja saavani päättää kokemuksen raskaat
opit, usein kävivät vanhempani lasareitissa minua katsomassa luullen
vaan minun kuolevan, mutta enpäs kuollutkaan, sillä ei ollut vielä
aikani tullut, kyllä muutoin olisin tainnut kuollakin. Oltuani näin
neljä viikkoa kovin kipeänä rupesin vihdoin jo paranemaan ja muutaman
päivän perästä pääsinkin pois lasareitista sillä olin nyt siksi
terve, en niin terve kuitenkaan kuin silloin kuin sotaväkeen menin,
enkä niin terveeksi ole tullut milloinkaan. Niin, nyt olin taas
tämänkin vaikian opin, nimittäin sairauden, kärsinyt ja taas olin
kasarmissa, virkaa en kuitenkaan tarvinnnt tehdä pienintäkään, mutta
nyt tuli kaunis elokuu ja ruvettiin miehiä laskemaan pois sotaväestä,
sellaisia nimittäin jotka syystä tai toisesta olivat kykenemättömät
pidemmälle palvelemaan. Näiden joukkoon nyt kuuluin minäkin, sillä
ilman tässä kerrottua sairauttani vikaannuin minä sotareisulla,
erään kaatumisen kautta loukkasin jalkani. Niin miehet valittiin
jotka erotettiin ja niistä olin minä yksi, niin pääsin minä nyt pois
sotapalveluksesta kunnian merkit ansaittuani itselleni ja saaden
eläkkeen vanhain päiväin avuksi ja kas niin taas oli yksi luokka
suoritettu minulta tuossa vaikiassa kokemuksen koulussa.



Miehuuteni alku.


Nyt olin taas päässyt rauhaa nauttimaan rakkaitten vanhempieni
luo, ja paljon olin nyt jo kokenut tähän ikääni ja jo ajattelin
suorittaneeni kokemusten koulun kaikki jaksot ja luulin jo tuon
halunikin olevan tyydytetyn pidempää näkemään vaivoja, mutta mitä
vielä, kaukana siitä, olin näin taas talven Helsingissä eräässä
konepajassa työskennellen ja kun tuli suvi suloisuuksineen niin taas
alkoi minussa vanha tulinen haluni riehumaan päästäkseni kokemusten
koulun uusiin jaksoihin, minä pyrin merille, eikä tuossa suurta
vastusta ollutkaan, sillä eräänä päivänä pääsinkin yhteen suureen
sukeltaja laivaan jonka nimi oli "Neva" ja niin olin minä taas
merimies. Seilattuani siinä liki pari vuotta niin sain taas kokea
miltä se leipä tuntui kuin veden päällä syödään. Mutta nyt tulin
taas kovaan kurkkutautiin, joten en enää voinnt siinä pidemmälle
olla. Minä nyt sain kulkea Gotlannissa, Windoossa, Räävelissä y.m. ja
vihdon koitti se onnen päivä, että laivamme tuli takaisin Helsingin
satamaan ja kah silloin otin eroni laivasta ja niin marsin kotiini.
Ilolla täällä minut vastaan otettiin ja olin taas äitini majassa,
työni ei ollut nyt muuta vaan parantelin ikävää tautiani, kurkku
kipuani, enkä kauvan tarvinnutkaan kitua sillä lääkkeitä sain ja
ne oli hyviä joten nyt paranin taas, olin terve kuin pukki. Mutta
kas nyt, minä tuumimaan taas mailman mutkillisuuksia, ja pianhan toi
oli tuumittu. En nyt taas kuin rupesin muurarin oppiin ja niin sitä
nyt likistelin tiiliä kiinni että laudat jalkani alla horjui. Mutta
ei tämäkään ammatti minua siteen huvittanut, sillä sehän oli niin
jokapäiväistä. Kaikeksi onneksi tuli nyt isälleni pää että muuttaa
pois Helsingistä. Hän muutti T----n pitäjään ja minäpä seurasi nyt
mukaan sillä en minäkään tahtonut Helsinkiin jäädä. Muutettuamme
sinne, alkoi isäni ottaa kivitöitä tehdäksensä urakalla ja näihin
töihin otin minäkin osaa, ollen isäni päivämiehenä. Tässä nyt viihdyin
aina isäni kuolemaan saakka, joka tapahtui viisi vuotta sitten.
Isäni kuoltua asetuin minä äitini kanssa T----n tehtaille asumaan ja
hoidin häntä, jota vieläkin teen, tehden mitä tointa milloinkin
elomme yllä pidoksi. Mutta kuinka taas olikaan, niin tuli minulle
taas palava halu, päästä ulos mailmaan oppimaan kokemuksen koulun
uusia oppia. Näin ollen hain itseni Haminan kadettikoulun komentoon
ja pääsinkin sen komennuskuntaan talouden hoitajaksi, mutta sattuipa
nyt, että tuli tulipalo kaupunkiin joka olikin niin raivoisa
että poltti liki neljäkymmentä taloa. Olin sen sammuttamis puuhissa
osallisena, jossa taas tapaturmaisesti poltin itseni, ja niin olin
pakoitetiu taas siitä toimestani eroamaan. Pääsin pois ja matkustin
äitini tykö takaisin jossa nyt olen siitä saakka ollut ja toimenani
harjoitan nykyään kulkukirjakauppiaan tointa samalla kirjoitellen
sanomalehtiin hauskoja havannoitani käytyäni luennoilla tuossa tutussa
kokemusten koulussa.

Ja niin luulen vieläkin että en ole puoliakaan tuosta kokemuksen
koulun oppijaksoissa käynyt, sillä vielä luulen saavani sitä käydä,
jos nimittäin Herra eloni päiviä pitkittää.

Tämä nyt on kokemuksen koulun ensi osa, jota minä olen saanut
läpi käydä, tulevaisuudessa tahdon yhä uutta ja uutta ja hauskaa
kertomusta antaa "kokemusten koulun" nimellä, sekä sen koulun
oppilasten käynnistä ja miten kukin on sen lävässyt, ja toivon että
kaikki lukiat, jotka näitä kirjoja lukevat joiden nimi on "koke
musten koulu" ottavat ilolla ja hauskuudella ne vastaan.



Liitto.


(Lauletaan kuin: "Sua lähde kaunis katselen", j.n.e.)

    Ei ollut liitto helppoa se,
    Min Naiman kanssaa vannoimme.
    Mä kysyin silloin Naimaltan,
    Pysytkös aina omanain?

    Naima silmänsä loi ylöspäin,
    Ja sanansa nyt kuului näin:
    Ah muuta en ma luvata,
    Sulle voi, kuin rakkautta!

    Ah jos mä aina saattaisin.
    Sun ilonasi eläisin,
    Se minun oisi haluni,
    Ja herttaisempi toivoni!

    Näin lausui hän, -- vaan poskensa
    Nyt punottivat ruusuna.
    Mä mietin nyt ja -- tarttuen
    Kätehen Naiman sanoen:

    Niin totta kuni Jumala
    On taivahassa asuva,
    Niin totta sinä olet muu
    Ja aina minä olen sun

    Mä lausuin näin -- vaan rintaani
    Hän päänsä painoi, kuiskutti:
    Ah tätä onnen suuruutta.
    Jos saisimme vaan nauttia!

                          A. L.



Muisku.


(Lauletaan kuin edellinenkin).

    Iltasella kulkeissani.
    Pitkin pellon kumpua.
    Tuli Kaisa vastahani
    Kuiskas: seuraa minua!

    Minä kohta taipuvainen.
    Kaisaa olin seuraamaan;
    Kuten aina halullinen,
    Hänelle taas kertomaan.

    Nyt mä kysyn neito sulta,
    Annatko sä muiskun mull? --
    Sydän on mun täynnä tulta
    Se myös tuottaa ilon sull!

    Kaisa tämän kuultuansa
    Oli aivan iloinen; --
    Kohta kuului huulillansa.
    Muisku sangen suloinen.

                        A. L.



KOKEMUSTEN KOULU

Huvittava kertomus


II Osa


Kirj.

ALEKSANDER LINDQVIST



Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa,
1891.



I.

Karion Liisa, kasvatti tyttö.


Kaukana tuolla Kuusjärven lahdelmassa on hyvin vanha ja miltei jo
kokonaan hyttyyn lytistynyt torppa pahanen, torppa joka alusta
alkaen on tunnettu nimeltään "Kario" jossa eleli nyt Matti, torpan
vanha isäntä, tuommoinen kokoon köyristynyt äijä rahjus seitsemän
kymmenen elämän päivänsä viettäjä. Ja Maija, emäntä Karion torpassa,
oli paria vuotta nuorempi vaihdokas ukkoaan. Niin, ja hepä nyt
olivat jo likimiten puoli vuosisataa tässä suuren järven partaalla
olevassa torpassaan toimineet ja rehkineet sekä paljon kovaa kokeneet,
tehden työtä ja nähneet paljon vaivaa, mutta olivatpa joskus
nuorena ensimmältä iloisia ja hauskojakin päiviä saaneet viettää,
vaan ei huonoistakaan ajoista puutetta ollut sillä monta oli jo
katovuottakin heidän torpanpito aikanaan ollut. Halla, tuo enin
maan miehen mieltä loukkaava vieras, oli heille usein pistäynyt
vieraaksi ja aivan käskemättä. Oli tautikin heidän muistona ja
säälimättä heitä kohdellut, monta monesta vaivaa ja surua oli nämät
vanhukset saaneet kokea täällä aina murheesta kukitetulla elämänsä
tiellä. Mutta vaikka nyt näin ylen säälimätöin luonto koittelikin
heitä, niin tästä huolimatta he yhä vaan vielä vanhanakin kaikki
voimansa ilolla uhrasivat luontoa taivuttaakseen, tehden milloin
mitäkin raskasta ja voimia uuvuttavaa työtä, kaivaen sekä kiviä että
kantoja tuosta torppansa karusesta maasta, leventäen sen kaitoja
peltosiekaleita, ja reippaastipa tuo kuokkakin vielä ukon keveistä
ja tottuneista liikkeistä heiluikin sinkahtaen aimo turpeita ylös
ilmaan joita taas Maija nuijalla pieniksi hakkaili ja ei milloinkaan
heidän suustansa tuskan eli tyytymättömyyden sanaa kuulunut, aina he
vaan raskaimmissakin tuskissaan kiittivät Herraa lähettäen hänelle
sydämestään lähtevät kiitoshuokauksensa, ja eivät he edes ikänään
vielä tähän päivään asti olleet edes nurjaa mieltä toisilleen
näyttäneet, joka muuten niin tavallista on aviopuolisoiden kesken.
Kuinka he niin tyytyväiset taisivat olla? Taisivatpa kyllä, sillä
heillä oli kumpaisellakin totinen Jumalan pelko, ja sydän nöyryyttä
täysi niinkuin oikialta kristityltä todella vaaditaankin. Niin,
ja kummakos tämä, sillä olipahan Matti sekä Maija kerran nuorina
toisilleen luvanneet ja vannoneetkin tasata kaikki elämänsä kohtalot,
joko ne sitte oli vastoinkäymisen ohdakkeisesta pellosta kitketyitä
juuria eli myötäkäymisen ruusuisesta ryytimaasta noukituita onnen
kukkia, ja se valapa se nyt muistuttikin aina heitä ja he pysyivätkin
lupauksissaan ja se tyytyväisyys heitä nytkin seurasi vaikka jo
olivat näin vanhat ja paljon kokeneet ja niin monta siemausta
horasseet siitä katkeruudella täytetystä murheiden maljasta. He
näetsen rakastivat toisiaan. Mutta olipa tässä vielä muutakin, sillä
kyllähän sopii heittää silmäys vähän edemmäksikin; olihan heillä jo,
tiedämme, niin paljon koottuna tätä katoovaista turhuutta, joka
kerran katoo kuin savu tuuleen hajoaa, oli heillä eloa kyllä niin
paljo kun kaksi vanhaa elämänsä loppu ijäksi tarvitsivatkin sen voin
kyllä vakuuttaa. Waan mitäs muuta taisi tässä olla? Niin, no sehän
oli tuo nuori ja kaunis tyttö heitula joka tuolla nurmella istuen
laulelee vanhusten maata jyrätessä kivikkoa perkaillen. Tytön siellä
laulellessa, on vanhainkin hauska työtä tehdä hän lauleli:

    Tyttö se tässä istuva,
    Tällä nurmella viheriällä,
    Ompi tässä kasvanut,
    Tällä järven lahdelmalla,
    Huvitukset on saanunna
    Noilta laineen huminoilta.
     -- -- -- -- -- -- -- --

Sävelet, jotka tässä nyt kaikuivat olivat, niin helähtävät sillä
niiden laskettelia oli myös itse sorea ja heleä, hän oli noin
kahdenkymmenen vuotias punaposkinen ruskea silmäinen mustahiuksinen
talonpoikais sulotar, joka oli säilynyt kukka täällä metsän varjossa,
kaikilta niiltä, hirmu myrskyiltä jotka usein tällaisia suloisia
olennoita mailman kasvitarhassa turmelee. Liisa, se oli tytön nimi,
oli Maijan, Karion emännän, sisaren tytär ja hänen äitinsä oli jo
kauvan sitten mustan mullan peittämänä, isää ei hänellä ollutkaan,
sillä hän oli tuollainen lempi lapsi vaan; äitinsä kuoltua oli Liisa
vielä aivan pieni, ei kahden vuoden vanha. Silloin Maija, hänen
tätinsä, otti pikku Liisan Karioon, ja varsinpa Matin suuresta
kehoituksesta, sillä ei heillä iisellään ollut yhtään lasta, ei edes
ollutkaan, ja Matti tahtoi siis sellaista, hän kun rakasti kaikkia
pieniä lapsia, ja niin oli nyt Liisa se Karion torpan nurmella
lauleleva sirkkuinen ja hän olikin torpan vanhusten silmä eli kaikki
kaikissa. Hänen, Liisan hyväksi se vanha Matti ja Maija juuri tänäkin
päivänä maata muokkaili ja kiviä kasaili, sillä tiesivätpä he kyllä
sen, etteivät he itseään varten enää paljonkaan tarvinneet tämän
mailman aarteita, sillä ei he niitä enää kauvankaan saisi nauttia. Waan
Liisa se heidän kasvattityttönsä, sehän se oli joka tänne tuli jäämään
ja sehän tarvitsisi niin paljon, niin paljon. Oi, huokaili vanha Karion
Matti, jospa minä, Maijani, näkisin Liisun onnellisena, ja vielä saisin
nähdä hänen tämän halvan torppani emäntänä hyörivän.

Rupesipa nyt aurinkoinen ruskottamaan ja laskeumaan, mennäkseen alas
vuorten ja kukkulain taa, tuonne kauvas kuusimetsän piiloon, joten
vanhuksetkin taukosivat päivän raskaista ponnistuksista, mennäkseen
sisälle tuohon vanhaan ja heille aina niin tutuksi käyneesen rauhan
majaansa, lähestyen avoinna olevaa eteisen ovea kysyivät he siltä
iloiselta Liisultaan joka siinä nurmella vielä ommellen hyräili, etkö
tahdo lapseni seurata meitä tupaan. Kiireesti hypähtäen kuni nuori
peura nousi tyttö kuuliaisena seuraten kasvattivanhempiaan.

Tultua tupaan ja Maijan asetettua kahvia virvoitukseksi, sanoi Maija
Liisulle: menethän sinä likkaseni nyt lehmät ajamaan kotiin tuolta
Koski niitusta, kun minä sillä aikaa laitan hauteet reilaan, Liisa
tämän kuultuaan hyräillen lähti käskyä täyttämään. Tie kulki pitkin
järven santaista rantaa niitulle, taittaen pienen vitsan koivikosta
ja sitä huiskutellen sivulleen lauleli Liisa:

      Woi, jos minä saisin sen omakseni,
    Jota rakastaa mä voisin
    Niin vaivat ja huolet
    Mä kärsisin vaikka kuinka monet.
      Niinkuin tää vitsani heiluupi,
    Ja vinkuu viuhtoessa,
    Niin minun sydämeni sykkivi.
    -- -- -- -- -- -- -- --

Ryt pysähtyi hän äkkiä, sillä niittu veräjä oli jo edessä ja hän
aukasi sen huudellen kutakin kellokaulaa nimeltään. Lehmät, hänen
äänensä kuultuaan, lähtivät kilvan juoksemaan häntä kohden,
ilmoittaen äänellään tuntevansa hänen, ollen näin veräjällä kaikin
viisi sillä lehmiä oli neljä, ja Liisa viidentenä rupesi Liisa
puhuttelemaan yhtä lehmistä, jonka nimi oli Rusko, sanoen: Rusko
lehmäni, Rusko lehmäni, annanhan sulle pikku nutini leipää, seh,
seh, nuole nyt kättäni ja hän ojensi lehmälle valkoisen kätensä
palanen leipää pivossa, lehmä nuoleskellen suutaan ja ottaen leipä
palaisen mörähteli mööö, ööö, öö. Mutta nyt läksi yksi lehmistä
"Kirju" avoinna olevasta veräjästä ulos ja toiset samaten, jo nosti
Liisakin vitsansa ja Ruskokin kun ei enää mitään luullut saavansa
lähti ammuen astumaan toisten kumppaniensa perään. Liisa pani
veräjän kiinni ja alkoi kävellä lehmien perään vitsaansa kuorien, ja
laulaen:

      Lehmät ne astelee polkua pitkin
    Auringon lepoon mennessään,
    Tyttösen nuoren näin perästä tullen
    Ja armastansa aatellen.
    -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
      Järven ranta se kahilata kasvaa,
    Haukkaa nyt lehmäni kerta viel',
    Täti se Kariossa haudetta laittaa
    Ja korvot ne höyryääpi siell',
    Rientäkäät, juoskaat lehmäni sinne,
    Suuhunne hyvältä maistuupi se.

Näin saapui Liisa lehmineen tarhaan ja saatuaan ne sinne pani
hän tarhan veräjän ktinnt, ja riensi tupaan auttamaan tätiään
haudesaaveja ulos viemään, ja saatuaan nämä askareet tehtyä ja
lehmät lypsettyä sekä maidot korjuun vietyä, istui Matti oven
puolessa ja veisteli sahransa perupuuta, Maija oli heittäynnyt
vuoteelle ei nukkuakseen vaan hiukan levätäkseen. Liisa tullen tupaan
otti jalkun ja läheni pöytää punainen sukan kudin kädessä, istui
hän ja alkoi puhumaan, että eikös sitä "Mustike" lehmää jo sopisi
myydä pois kun ei sen lypsystäkään enää mitään ole, eihän siltä
maitoakaan tule enää juuri puoltakaan korttelia, suottahan sitä vaan
hyvänä pidetetään ja ruokitaan, kyllä se semmoisenakin jo lihaksi
kelpaa.

Niin sopisihan se kyllä myydäkin, mutta ensin tarvitsisi saada
tietää mistä saisi toisen "Mustikin" sijaan, joka myös olisi niin
hyvä kun sekin on ollut, sanoi Matti yhä veistellen, ei edes
silmiänsäkään nostaen Liisaan.

Mutta mitäs niillä lehmillä sitte niin monella meillä tehdäänkään,
vaikka ei toista sijaan saisikaan, onhan niitä eläviä kolmessakin,
sanoi Liisa, vähän niinkuin puhetta jatkaakseen.

Niin, niin lapseni, ei suinkaan me heitä enään kauvankaan tarvitse,
sanoi Matii, mutta -- olisihan noita sulle sitte jäämään, kyllähän
sinä piikaseni tarvitset mailmassa, vaikka olisi vielä toista neljä
lehmää tykö antaani sulle, sillä öhö, öh, rykäisi ukko, pianhan jo
sitä minäkin täydyn töllin pois antaa, voimat tulee jo huonoksi.

No ette suinkaan minua aikone töllin pitäjäksi, minä kun olen likka,
sanoi Liisa nauraen.

En suinkaan sinua hyvä Liisani, sanoi Matti, vaan onhan jo aika
valita mies itsellesi, mies sellainen joka töllin hoidon vastaan
ottaa, ja mielelläsihän sinä sitte Karion emäntänä hoidat meitä
vanhoja tiedän mä, jatkoi ukko.

Mielelläni, mielelläni, isä kulta, sanoi Liisa kun Matin sanat tuntui
hänestä enempi haikioilta. Suuret vesi helmet silmissä kiiltäen
jatkoi hän: soisin teidän aina olevan, soisin teidän kauvan elävän
sillä te olette aina niin hyvä. --

Nyt nousi emäntäkin vuoteeltaan ja alkoi illallista pöydälle
säälimään, siinä nyt oli voita, leipää, sian lihaa ja perunoita, ja
emännän käskystä he kaikin istuivat ateroitsemaan ilman pidempää
puheen jatkoa ja syömisen jälkeen laskeusivat kukin makuulle.

Yön levollisesti maattuansa seuraavana päivänä noustiin taas
tavallisella ajalla ylös ja Maija ja Liisa lähtivät taas
aamuaskareitaan toimittamaan. Ja Matti puuhaili tuvassa sillä aikaa
yksinään paikkaillen vanhoja ruomia hevosensa kaluista ja puheli
itsekseen. Kyllä nyt jo vaan sulhaista olisi tarve tulla sillä
vanhaksipa vaan tahdon tulla jo minäkin; aina vaan saa paikata ja
paikata noita hevos-kalujakin, no kas nyt taas tuota harjastakin
minkä se taas pujahti, tuosta lävestähän sun piti mennä; näin
jutteli Karion Matti, kai se oli jo tuota vanhain ihmisten yksinäistä
puhetta, joka on niin tavallista heillä. Mutta samassa astui Maija ja
Liisakin tupaan, ja Maija alkoi puhumaan kysyen Matilta olikos Härkä
Tuomas tuvassa sillä sehän ajoi juuri meidän tarhassa, kun me Liisan
kanssa riihen tykönä kävimme tuohia tuomassa.

Mitä, Tuomasko täällä, ei, sanoi Matti, ei täällä ketään käynyt,
mitäs se Tuomo sitte hourailee kun ei sisään tullut.

No, sanoi Maija, sitte se ajoikin vaan meidän tarhan läpi, ja
hän taisi ajaakin tuonne "Kuuselaan." Kuusela oli eräs toinen
tölli saman järven rannalla liki puolen venäjän virstaa Kariosta.
Kuuselassa oli aina paljon eläimiä sillä se oli myöskin hyvin voipa
tölli, taitaa "Kuuselan" Juha myydä sen ruskian sonninsa Tuomolle
sanoi Maija.

Niin aina se sitä puhui viimen, sanoi Matti, kun tuolla rannalla
verkkoja kuivaan asetimme, sata markkaa sanoi tiuskaavansa, jos
niinkuin ostajakin tulisi.

Jaa senkö ison sonnin sanoi Liisa. No kuinka hän sitä nyt myisi,
minullehan se sen lupasi antaa, silloin kun Juhan hevosta pidin
kun häneltä kuorma kaatui, silloin kun yhdessä teidän kanssanne
kaupnngista palasi.

Sinulleko, sanoi Matii, no mitä joutavia, mitä se sonni sinulla, kuin
et edes miestä ole luvannut ottaa.

Minäkö en miestä ottaisi, sanoi Liisa nauraen, paras likka kun ei
miehesiä huolisi, isä kulta otanpa kyllä vaikkapa kaksikin kun vaan
tarjolle tulee.

Liisan ja Matin välistä puhetta olisi pidemmällekin piisannnt, mutta
samassa kuului rattaiden kolinata Kuuselasta tulevalta kujalta, ja
Liisa juoksi ikkunan luo ja sanoi, Tuomohan sieltä tulee, pianhan
se siellä karauttikin, eikä sonnia eikä edes sonnin häntääkään,
semmoista se on Kuuselan kauppa.

Matti tämän kuultnaan alkoi kiiruhtaa ovelle päin ulos mennäksensä,
mutta samassa jo kuulikin raattaat pihalle seisahtuvan ja Tuomo
hyppäsi rattailta ja sitoi hevosensa tarhan veräjään kiinni; nyt
seisoi Mattikin jo kuistilla, ja Tuomo alkoi käydä häntä vastaan,
ja tultuaan kuistille tervehti Tuomo Mattia puristaen häntä
ystävällisesti kädestä ja kysyen josko Kariossa nyt olisi eläviä myydä
ja onko sopivampia myyjiä kuin Kuuselan väki, ne kun eivät penniäkään
antaneet tinkiä lehmän kielestä. Ei keltään syrjiäkään ilman saada
eikä niitä löydäkkään sanoi Tuomo nauraen muka konsteljaille
puheilleen.

On kyllä meillä myydä ja kyllä Matti aina kauppaan sopii sanoi
Matti, astutaan vaan tupaan. Nyt astuivat he sisään ja tultuaan
tänne meni Tuomo ja katseli Maijaa sekä Liisaa ja nauraa röhöttäen
jatkoi hän: saapa täältä talosta vaikka emännän itselleen kun vaan
kauppoin sovitaan. Matti käski häntä istumaan, ja Maija otti
kahvipannnn käteensä ja pisti itsensä ulos. Siinä nyt istuen ja
tupakkaa poltellen rupesivat miehet lehmän kauppaa hieromaan,
seitsemänkymmentä ja viisi Matti pyysi, mutta Tuomo tahtoi nähdä
lehmän ja niin lähtivät he "Mustikea" tarhaan katsomaan, sillä lehmät
olivat vielä kaikki tarhassa. Tuomon nyt katseltua ja kourittua
lehmää tulivat he takaisin sisälle ja jopa pöytäkin oli sillä aikaa
koreaksi laitettu, kupit pöydälle ja pullo vieressä joita Liisa
oli asetellut; tulipa Maijakin kahvin kanssa ja alkoi kaadella
kuppiloihin käskien Tuomon sekä isän juomaan. Liisakin otti kuppinsa
niin myös Maija. Matti nosti pullon likemmäksi ja käski Tuomon tehdä
"Hörlotti", Tuomo teki, ja alkoi ryypiskelyssään tinkiä lehmän
hintaa, kuusikymmentä minä siitä voin maksaa sillä se on sentään niin
pieni vaikka se nyt lihava on, mutta liha on niin halpaa kanpungissa,
ei saa rossissakaan myyden kuin vähä paremmin kuin kolme markkaa
leiviskältä, niin eikä se paina jos neljä toista leiviskää.

Niin kyllä, kyllä se niinkin on mutta ei sitä sentään sillä auttais
myydä sanoivat Matti ja Maija.

Nyt hieman niinkuin ajateltuaan ja korvallistaan kahertaen, sanoi
Tuomo: no kyllähän se niinkin on että myyjä omansa tarvitsisi, mutta
jos nyt pannaan sitte kuustkymmentä viisi, eikös se sitte ole jo
tavallista.

No olkoon nyt sitte menneeksi sanoi Matti, ja he löivät kättä päälle,
nyt otti Tuomo povestaan nahkasen lompakon ja veti siitä ulos tukun
paperirahoja ja luki siitä rahat jotka Matti otti vastaan. Nyt otti
Matti pullon ja kaasi vielä ryypyn Tuomolle ja niin oli kauppa tehty.
Matti käski Liisan mennä vitsaperua ladosta ottamaan jolla lehmä
Tuomon rattaista kiinni pantaisiin. Liisan mentyä puheli Tuomo vielä
vanhuksille, että kyllä minä tuolle teidän likalle vielä miehen
tuon jahka tässä vähän usiammin käyn. Tämän kuuli kyllä Liisakin
porstuassa tullessaan vaan hän ajatteli kylläpä sitä mies puhua
osaat, siinä sitä olet jo monta kertaa käynyt, eikä sen parempaa ole
vielä tullut, mutta sisään tultuaan ei hän ollut tietävinäänkään että
semmoista oli puhuttukaan. Nyt jätti Tuomokin hyvästi ja kiitteli
sekä lähti ulos kaikkein seuraamana. Matti otti vitsaperun ja aikoi
sitoa lehmää rattaiden taa, nyt taputti Liisakin vielä lähtevää
lehmää lonkoille ja toivotti Tuomolle suuria voittoja Mustikesta ja
Tuomo lähti luvaten pian uuden isännän "Karioon" tuoda ja pian olikin
hän jo näkyvistä kadonnut tuonne kuustmetsän verhoon, ja Karion väki
kävi taas entisiin joka aikasiin askareihinsa.

Näin nyt kului aika taas Kariossa niinkun tavallisesti metsätorpassa
on tapa, ja syksy läheni lähenemistään ilman että Kariossa tapahtui
mitään erinomasta, ja tulipa nyt jo pyhäinpäivän aikakin, nyt oli
Maija vähän käynyt kipeän laiseksi joten Liisa sai koko töllin
askareet yksin hoitaakseen. Matti myös oli aika ajoin sängyn päällä
pitkänään joten nyt rupesi Kariossa jo vähän niinknin ikäväksi
käymään, epäilyttipä tuo talvikin vastaan ottaa. Liisaakin jo rupesi
surettamaan, vaikka hän aina niin iloinen ennen oli ollut ja usein
kuultiin hänen askareilla ollessaan vähän niinkuin suruisella äänellä
hyräilevän.

      Ah, jos tuo tätini kuoleepi
    Ja minä jään isän kanssa,
    Niin kuinkas silloin Kariossa käy
    Kun voimat on heikommassa.
    -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
      Ah, jos tulis ylkämieskin
    Ennen kuin tätini kuolee,
    Että sais tätini nähdä sen
    Kuin pitää Liisasta huolen.

Niinpä nytkin oli Liisa juuri tau'onnut tätä suruhyräilyään
laulamasta kauniina Lokakuun iltahetkenä, kuin hän saunaan puita
viemästä palasi, kuuli hän tieltä kuusimetsästä päin rattaiden
ratinaa. Käännyttyään sinne näki hän, että kahdet rattaat kahden
miehen kanssa riensivät heille päin hartaasti puhellen keskenään.
Liisa kiirehti sisälle ja sanoi vieraita tulevan sillä tieltä kuului
rattaiden ratinaa ja sitä paitsi näki hän pari miestä olevan tulossa.
Wanhuukset nousivat kumpikin vuoteiltaan ylös, ja Maija rupesi
siivoamaan vuoteita, peitellen niitä. Liisa tuoleja asetellen seinäin
viereen ja luudalla hosasten rikkoja pesän puoleen. Matti taas
akkunassa odotteli tulijain ilmestystä, ja eipä hänen siinä kauvan
tarvinnutkaan tirkistellä, kuin jo näkyi kuinka Tuomo ja eräs toinen
nuorimies tulla karautti Karion tarhaan.

Matti lähti ulos ja meni heti auttelemaan vieraiden hevosta
kiinni ja tuoden ladosta heiniä ja heittäen hevosten eteen ja kun
kaikki näin oli toimitettu, lähtivät he kaikin sisälle. Miehet
tervehdittyään ensin kaikkia töllin väkiä, sanoi Tuomo vähän
viekkaasti vilkaisten Liisan puoleen, enkö puhunut totta kuin
viimeksi teillä kävin. Silloin muuttui Liisan kasvot vähän niinknin
punaiseksi sillä hän tunsi jo tunnossaan että Tuomoa seurannut kumppani
oli aikeissa kosia häntä, Maija käski vieraiden istua penkille,
jonka he tekivätkin ja alkoivat piippujaan kopistella, puhellen
yhtä ja toista, niinkuin tavaroin hinnoista nykyään kaupungissa,
sen uusista rakennuksesta y.m. Sitte nousi Tuomo ja otti povestaan
kauniin kuvilla varustetun pullon ja vei pöydälle pyytäen lasia
jotta saisi kaupungin tuliaisia tarjota, hämmästyneenä toi Liisa
lasin ja laski pöydälle. Maija oli poistunut kahveen keittoon. Tuomo
aukasi pullon suun ja kaasi lasiin punaista nestettä käskien Karion
Maijan maistamaan ja lisäsi parasta sorttia tämä ekstra Koljeter
pitäs olla, sillä maksoihan kämä kokonaista kolme riunaa, kotkan
kuvia lukuun ottamatta.

Nyk tuli Maijakin tuoden kahvia, ottaen hyllyltä kupit ja vieden
pöydälle. Matti sanoi otetaan nyt mestari, koska äiti kaataa
pohjaan, nyt otti hän sokeria pani kuppiinsa ja käski toisten tehdä
samoin, he tekivät ja Matti otti sen kaadetun ryypyn ja kaasi
kuppiinsa johon Tuomo vielä lisäsi pullosta, tehden myös kumppanille
samalla tavalla. Nyt nousi Tuomo ja otti kuppinsa, toiset samoin
kilauttivat kuppinsa vastuksiin ja Tuomo hurrasi Kariolle onnea.

Matti nyt maisteltuaan kehui sikä oikeen erinomaisen hyväksi ja
väkeväksi aineeksi, ja sanoi ei sitä poikaa suinkaan ole vesinuijalla
tiellä päähän lyöty, kyllä se siltä tuntuu, kiitos vaan Tuomo.

Nyt teki Tuomo itsekin sekä Tuomon kumppani tuo nuori mies, mutta
Tuomo kaasi vielä lasiin ja tarjosi Maijallekin lisäten, ei se
pahaa tee vanhalle ihmiselle ja kauvan esteltyään Maija vihdoinkin
maistoi ja kiitti sitä erinomaiseksi aineeksi. Nyt näin punsattua ja
maisteltua istuivat he vielä kauvan tupakoiden ja puhellen yhtä ja
toista.

Liisa istui rukkinsa ääressä ja kehräsi vaikka ei siitä mitään
näyttänyt rullalle tulevan, sillä yhä vilkuen ja silmää heittäen
hän miehiin päin kääntyi, Maija taas vuoteensa syrjällä herneitä
vieritti, ja perkasi, sillä hän niinkuin Liisakin ottivat tarkasti
osaa miesten puheisin, sanoipa nyt Mattikin, että ei hän ollut
kaupungissa käynyt moniin vuosiin, oli jo toistakymmentä vuotta
sitten. Jo loppui heidän puheensa vähempään tuosta kaikenlaisesta
ja nyt alkoi puhe totisempaan kantaan, sillä nyt nousi Tuomo ylös
ja kaasi vielä ryypyn pullostaan joka siinä pöydällä seisoi, ja
kehoitti Matin naukkaamaan ja Matin ryypättyä tämän alkoi Tuomo
rohkiasti puhumaan sanoen, että nyt minä toin teille, vanha Kario,
vävyn, jos niinkuin huolitaan ja jos mies tämä, samalla osoitti
hän vieressään istuvaan vieraaseen, on sovelias ja kelpaava teidän
tyttärelle. Samassa kuului kimakas naurun purskaus niin Maijalta kuin
siltä kauniilta Liisaltakin, uudestaan alkoi Tuomo keskeytettyä
puhettaan pitkittämään sanoen: olen jo kauvan tämän hyvän ystäväni
teurastaja Aittasen tuntenut, sillä usein olemme hänen kanssaan
yksissä kaupungissa kulkeneet, hän kun on samaa virkaa harjoittava
kuin minäkin, ja aina olen hänestä suuresti pitänyt sillä hän on
aina ollut minulle hyvä ja uskollinen reisutoveri sekä raitis ja
miehekäs mies, soisin siis hänelle sellaisen aviosiipankin täällä
seuraajakseen aina elämänsä ehtoosen saakka. Niin ja sen olen nyt
juuri harkinnnt teiltä löytääni, teidän jaloluontoista Liisaanne
olen aikonnt siksi, mutta mitä Liisa itse sanoo siitä, en tiedä sanoi
Tuomo.

Niin oikein, oikein, yhtyi Maija ja Mattikin Tuomon puheisin,
ainahan uskollista ystävää jollain palkita tarvttsee, ja saammehan
mekin sitte jo lopun ikäämme vähän rajallisemman olon ja levätä
vaivoistamme kun vävy taloomme tulee.

No niin, sanoi Tuomo ja läheni Liisaa joka rukkinsa pyörää yhä
tumpuloitsi ja tarkkaavaisena puheita kuulteli. Tuomo laski kätensä
Liisan olkapäälle ja sanoi suostutkos nyt Liisa tyttö sitten siihen
kauppaan jota tässä on ollut puheissa, vai miten?

Niin, Herran tahto tapahtukoon, sanoi Liisa vähän punastuen, jos hän
sen niin on minulle säätänyt niin ei siinä vastus auta.

Nyt Aittanen heitti suloisen silmäyksen Liisan puoleen ja lähti
paikalla ulos, mennen rattaittensa luo, ja kopeloittuansa sieltä
pienen laatikon palasi hän se kainalon alla takaisin tupaan, ja
suoraa mennen Liisan luo hän rohkeasti ojensi laatikon Liisalle joka
taas kainosti sen vastaan otti, se sisälsi kihla-kalut ja siinä oli
punainen suuri silkkihuivi sekä kaikenlaista kallisarvoista
kihlatavaraa jotka vast'ikään oli kaupungista ostettu, Liisa nyt
tämän saatuaan meni pöydän luo ja laski sen kalleuksineen siihen. Nyt
läheni Aittanenkin pöydän luo, ja kehoitti toisetkin seuraamaan samaa,
ja jonka, uudistamatta käskyä täyttivätkin. Aittanen otti liivinsä
taskusta pienen kulta reunoilla koristetun paperirasian ja avasi sen
ottaen sieltä kauniin kalliilla kivellä koristetun kulta sormuksen ja
reippaasti ojentaen sen Liisalle, sanoen:

Tässä tarjoon armas Liisa, sulle kihlasormuksen, se, se jääpi
pantiksi sulle: rakkauttan vahvistaan.

Liisa otti sormuksen kiittäen nöyrästi sen edestä ja lausui:

Wastaan otan armas vieras Kalliin kihla panttisi, Sormuksen tään
kiiltäväisen, Otan rakkautes merkiksi.

Ja nyt syleilivät nuoret aivan kursailematta toinen toisiaan, joka
todella on tämän lukiallekin hyvin outoa ja harvinaista, ja niin
yhtyi vanhuksetkin syleilyyn, antaen siunauksensa näin näille äkkiä
rakastuneille nuorille, ja Matti puhkesi sanoihin kyyneleet valuen
pitkin ryppyisiä poskia. Tutkimattomat ovat Herran tiet, kiitos
Jumalalle.

Tuomokin oli oikein sydämmestään riemastunut sillä hän oli
todellisella ilolla täytetty, kun hän näin voi saattaa ystävänsä
onnelliseksi, jota hän jo kanvan sitten oli aikonut runsaana
palkintona Aittaselle antaa. Nyt oli Maija sekä Matti jo poistuneet
tuvan perälle itkien kumpikin ilosta. Mutta nuoret ne puhelivat
vielä kauvan pöydän ääressä. Tuomo ja Aittanen alkoivat hyvästi
jätellä ja lähteä ulos hevoistensa luo mennäkseen, seurattuna
vanhuksilta sekä Liisalta. Wielä kerran painaen rattaiden luona
morsiantansa rintaansa vasten, astui Aittanen rattailleen niin myös
Tuomo, ja lähtivät ilosta sykkivillä sydämillä.

Miesten lähdettyä palasivat Karion väki sisälle, ja nyt rupesi Liisa
vasta oikeen katselemaan niitä kauniita lahjoja, jotka Aittanen
hänelle jätti, Matin ja Maijan oikeen sydämistään iloitessa ja
niiden arvoa arvioidessa. Katseltuaan aikansa näitä niin käski Maija
Liisan ne viedä siihen isoon arkkuun joka luhdin nurkassa seisoi
suurilla rautavanteilla varustettuna, ja hän antoi avaimen Liisalle,
joka lähti niitä viemään, vielä kerran katsottuaan niitä luhdissa
arkkuun pannessaan. Sitte alkoi taas entinen elo ja olo Kariossa,
vaikka vähän iloisemmalla mielellä, sillä Mattikin kykeni jo taas
maata kääntämään ja Maijakin Mattiaan autteli. Liisa taas kapioita
laitteli, neuloi, kutoi, värjäsi, kehräsi lankoja ja lauleli.

      Nainen nuori naitava,
    Tekee työtä taitava.
    Ei ne vaivat vaivuta
    Herra ne voimat vahvistaa.
    -- -- -- -- -- -- -- --
      Hurstit paidat lakanat
    Ne jo ovat valkiat
    Kunpa vaan tulis sulhainen,
    Rakas oma Aittasen.

On kerennyt kulua lähes kaksi kuukautta siitä knin Aittanen Tuomon
kanssa Kariossa kävi ja jolloin hän Liisan kihlasi, kun eräänä
Joulukuun kirkkaampana päivänä hän ajaakin kauniilla mnstalla
oriillaan "Karion" tarhaan ja vähän puheltuaan Matin kanssa joka
tarhassa hakoja hakkaa, tulevat he sisälle ja Aittanen heti armaan
Liisansa tykö rientäen ja painaen suutelon hänen purpuraisille
huulillensa tervehdykseksi, vasta huomaakin Maijan ja tervehtien
häntä pyytää äkkinäistä iloaan anteeksi, ja alkaen puhumaan heille
että hän on niin aikonut että ensi pyhänä he kuulutettaisiin, "sillä
minä", sanoi hän, "olen nyt juuri eilen ostanut Järviön talon, jotta
Mattikin siellä saa Karion isäntänä isännöitä, sillä kuuluuhan Kario
tiedämmä Järviön tilaan, vai miten?"

Kuuluu, kuuluu, sinnehän me veroa on tehty, mutta mitä ihmettä
nyt kuulenkaan hyvä vävyni sanoi Matti kummeksien, silmät aivan
kuin pöllin puhaltajalla, vai pääsee mar se meidän Liisa nyt talon
emännäksi, eipäs sellaista olisi voinut aavistaakaan, niin, niin,
Herran tiet on tutkimattomat. No johan minä nyt ilolla sitte
kuolenkin, kiitos olkoon Jumalalle. Suuret vesikarpalot tippui äijän
nahkaliivin rinnoille.

Nyt alkoi Maijakin puheen ja kysyi kuinka paljon Aittanen oli
maksanut Järviöstä.

Wiisitoista tuhatta se vaan maksoi hyvä anoppini, sanoi hän, kyllä
se kahdeksaatoista tuhatta pyysi, mutta kun rahat heti maksoin niin
kyllä kauppa kävi, ja onhan se hyvä ja vauras talo, olen kuullut.

Hyvä, hyvä, säestivät kaikki, metsää on yli talon tarpeen, ja
maat aivan santa ja saviperää, sanoi Matti. Ei se Kalle sitä ole
haaskannut eikä antanut, vaikka kyllä on ostajia käynyt.

Wai niin, vai niin, sanoi Aittanen. Metsäpä onkin minulle
vallan tarpeen, sillä olen erään yhtiön kanssa kaupassa kuusi
tuhatta tukkipuuta, ja itse tarvitsen kanssa paljon puita sillä
täytyypä siihen ruveta kohta rakentamaan uusia huoneita. Talo on
asumuksistaan enempi rujamainen, en kärsi minä sitä.

No seurasikos kaupassa muuta irtainta, sanoi Maija vaimoväki kun aina
on utelijaita.

Kaikki, kaikki, krontimenttineensä, sanoi Aittanen, vähän lystikästä
pnhettaan nauraen, ja samalla veti hän povestaan tukun papereita.
Tässä on ja tässä seisoo kauppakirjat.

No minkäs nyt sitte Järviön haltijat menevät, sanoi Liisa vähän
epäillen?

Kaupunkiin kuuluvat aikovan, sanoi Aittanen kääntyen Liisan puoleen,
kuuluvat aikovan kauppiaaksi sinne. Ja mikäs sitte aikoessa,
viisitoista tuhatta puhdasta rahaa, kyllä sillä alkuun pääsee,
pääsee sitä moni toisenkin taskuun luottaen kauppiaaksi, kun toinen
hullu uskoo ja toimittaa.

Näin puhuen vielä yhtä ja toista ja syötyään oivallisen aterian
Kariossa jonka Maija parhaansa mukaan valmisti ja eteen asetti,
valmistausi Aittanen taas lähtöön luvaten pian käydä Liisaa
tervehtimässä. Nyt lähti hän Liisan saattamana matkalle. Mitä
Aittanen Liisalle puhui heidän erotessaan, se olkoon salattu meiltä
sillä luulen sen kunkin arv. lukijan itsekin arvaavan. Mutta ilosta
hyppien Liisa kumminkin riensi Kariota kohden, väliin katsahtaen
taaksensa armaan sulhasensa perään, joka puitten varjoon katosi.

Seuraavana sunnuntaina on tavallista enemmän väkeä tullut kirkolle.
Miksi niin? Siksi, että siellä juuri tänäpäivänä pitäis kastettaman
eräs mustalais-tyttö ja vahvistuman kalliiseen kristin-uskoon. Tätä
toimitusta kaikki nyt halulla ovat rientäneet tänne katsomaan, kuka
vaan kirkolle on kyennyt. Niin onpa täällä Karionkin vanhukset
tuossa kirkon aidan vierellä. Ukkopa siinä juuri sitelee vanhaa
mustaa kiini. Ja kas ainapa joukosta joku pujahtaa Karionkin Mattia
tervehtimään, joka nyt tuohon makasiinin rappusille itsensä on
hiisannut istumaan Maijansa vierelle, odottelemaan yhteen soittoa.
Waan eipä Liisaa näy. Hän on jäänyt varmasti kotiin ja eipä hänestä
kukaan puhettakaan ala. Taitavat kai niin olla vielä tietämättömiä
asioista. Jo rupesi kellotkin tuolta tapulista heläjään ja nytkös
kansalle alkoi kiire kirkkoon tulvata. Niin sitä siinä mentiin että
permanto paukkui.

Ja urkujen sulo säveleet alkoivat valtavasti kaikua, ja kansakin
alkoi veisun hyräilyyn, mahtoi kai olla uutta virsikirjaa koskapa
niin jumppasi. Wirren loputtua astui juhlallisesti messukasukassa
seurakunnan kirkkoherra alttarille, alttaritoimitusta täyttämään
ja sitä harvinaista kastetta toimittamaan kun näet isoa ihmistä
kastetaan ja tämän jälkeen kajahteli taas urkujen pauhu ja
saarnavirsi oli alkanut, nyt tämän virren loppuvärsyä säestäissä
kääntyi kaikkein kirkossa istujain katsekin saarnastuoliin päin
odotellen sinne astuvaa saarnamiestä ja jopa vaikeni urknln ääni
ja saarnastuolissa nähtiin nuori, kaunis pitäjän apulainen rillit
päässä, joka silmät käännettynä kattoa kohden alkoi rukouksella
selittämään päivän Evankeliumia sanan kuulioilleen ja kehottaen heitä
kutakin ottamaan saarnasta vaarin ja painamaan syvälle sydämeensä
näitä kalliita Herran sanoja, joita hän Hänen palvelianaan lausui,
nimittäin että taivas ja maa on hukkuva vaan Herran sanat ei pidä
ikänä hukkaan tuleman, niin ja aina yhä edelleen siksi että saarnan
loputtua alkoi tavallinen sairaitten rukoileminen, kuolleitten
kiitokset ja avioliittoon aikovaisten julistus. Mutta kas nyt alkoi
nuorenkin kansan seassa vilkas mutina ja tarkka kuulevaisuus, ei
enää yskän köhinää ei jalkain nakutusta kuulunut joka muuten niin
tavallista on saarnan aikana, ei, kaikki oli niin hiljaista ja pappi
joka vähän aikaa oli odotellut tätä hiljaisuutta alkoi pari kertaa
ääntään rykäisten kuulutaan, että kristilliseen avioliittoon aikovat
nyt mennä ja kuulutetaa ensimäinen kerta. "Sulhanen kunniallinen
nuori mies teurastaja Kustaa Leander Aittanen Kiviojan seurakunnasta
ja morsian nuori piika kasvatti tytär Anna Liisa Erikan tytär Karion
torpasta tätä senrakuntaa." Vielä oli pari muuta samaan sorttiin
kuuluvaa tämän jälkeen, ja pappi päätti saarnastuoli toimituksensa,
nyt kumartui hän ja poistui kirkon takana olevaan sakastiin. Vielä
tuli pappi alttarille sitte veisattiin virsi lähdöksi, sen jälkeen
nousi pappi vielä kerran saarnastuoliin ja lopetti kuulutuksilla
jotka olivat urakka-huutokauppoja y.m. ja niin loppui se seremooni.
Nyt alkoi kansa lähteä tuuppien ja toisiaan varpaille astuen ulos
kirkosta ja sinkoillen sinne ja tänne lähti kukin kotiansa päin ja
niin teki Karionkin Matti Maija rinnalla kevennetyllä sydämmellä.
Mutta nyt kotiin saavuttuaan olikin Aittasen musta ja hirnui
heitä tervehtien tarhan veräjällä seisomassa, ja Aittanen nähtyään
akkunasta vanhusten tulon riensi heitä auttamaan ja heidän hevostaan
riisumaan, jolla aikaa Maija ja Liisa toimittivat päivällistä
pöytään. Miesten sisään tultua aljettiin syömään ja syödessä
puheltiin kirkkokuulumisesta j.n.e. Syömisen loputtua viipyi Aittanen
vielä "Kariossa" siksi että jo ilta alkoi lähestyä jolloin hän taas
sääli lähteäkseen jätettyään ensin hyvästi vanhukset ja syleiltyään
Liisaansa lähti hän iloisesti laulaen tiellä ajaessaan ja johon korpi
vastasi:

    Oman kullan rakkaus,
    Se on kuin mesi leipä,
    Liisani sydän puhdas on
    Kuin oikea kristalli kulta.

Näin nyt kului ajat Aittaselta iloisesti ja hauskasti ja ajoin hän
aina kävi Kariossa ajaen, armasta Liisaansa tervehtimässä, ja samoin
kului Kariossakin päivät ilman mitään erinomaisempaa. Toisinaan
kävi Tuomokin Aittasen keralla Kariossa, sillä hänkin oli nyt
jo kihlannut itselleen elämänsä kumppanin. Tuomo oli erään
maankauppiaan tyttären itselleen valinnut ja solminnut hänen kanssaan
ne ijäisyyden siteet.

Mutta lähenipä nyt jo vuoden loppu ja jo alkoi maakin peittyä
valkiaan vaippaan, kun eräänä iltana se oli vuoden viimeinen päivä,
näkyi Järviön talon kaikista ikkunoista kirkkaita kynttiläin
loistoja ja kuului viehättäviä soiton säveleitä, mutta käydäänpäs
mekin, hyvä lukia, mennään tämän talon pihalle noiden jo ennestään
seisovien joukkoon, niin mitäs kummia näemmekään, täällähän näyttää
olevan kaikki niin iloista ja somaa sillä täällähän vietetään
Aittasen ja Liisun häitä. Mutta käy kanssani Lukiani ja käyttäkäämme
vähän rohkeuttamme, sysätään noita tuossa rapun vieressä seisovia
tirskujoita vähän syrjään ja astukaamme tuohon valosta loistavaan
huoneesen eivät he meitä pois kehtaa käskeä, kas niin no nytpä jo
olemmekin oven sisäpuolella, ja tuolla pöydän takana keskimmäisnähän
istuikin arvoisa kirkkoherra ja sulhanen, niin ja morsian ja onhan
tuossa Karion Matti ja Maijakin pinike myssy päässä, niin ja vielä
Tuomokin armaan sydänkäpysensä rinnalla, kyllä on hauskaa. Ompas
Kuuselan väkikin niin ai, ai, ja niin paljon vieraita; nuo
tuntemattomat tuolla lasin alla lienevätkin kanpunkilaisia koskapa
niin ovat kaupunkimaisia, hienoja ja loistavia puvuiltaan, kaikki ne
näyttävät olevan iloisia hulivili-poikia. Mutta mitäs nyt? mitäs se
sulhanen nyt nousi ja alkaa puhua. Aittanen alkoi pyytäen kaikkein
läsnä ollessa saada puhua, kaikki oli hiljaa ja kuulteli.

Aittanen sanoi taidolla ja ryhdillä seuraavat sanat:

Hyvät ystäväni, naapurini ja sukulaiseni sekä kaikki häävieraani!
Tässä lausun minä nyt teidän kaikkein kuullen että koska kallis
Luojani on minulle lahjoittanut kaikkea hyvää yltä kyllin niin
varallisuutta kuin muutakin ajallista onnea kaikin puolisesti niin
kiitän minä johon pyydän myös teidän kaikkein yhtymään kunkin,
Luojaani, astuessani nyt ensi askeleita aviomiehen kalliilla askeleilla
ja tämän talon isäntänä, tehden omasta sekä morsiameni puolesta
lahjoituksen, vanhoille appivanhemmilleni annan siis minä heille
Karion torpan kaikkine kuuluvine maineen sekä ilman minkäänlaista
veroa ja sillä ehdolla, että he saavat sen omakseen lahjoittaakseen
sen myös kelle he sen tahtovat. Nyt lopetti hän, ja taas alkoi sama
iloisuus kuin ennenkin, tanssia y.m. joten vasta seuraavana päivänä
vieraat alkoivat poistua.

Nyt on jo monta vuotta tämän Hääillan jälkeen kulunut, ja Karion
Matti sekä Maija ovat jo aikoja haudan hiljaisuudessa levänneet, ja
Karion torppa on nyt Tuomon omaisuutena johon hän on laittanut oikeen
kauniin ja herramaisen talon, hävittäen kaikki vanhat rujat pois, ja
tässä nyt asuu Tuomo nuoren kauniin Eeli vaimonsa kanssa ja viettää
elämänsä onnellisia päiviä samaa ammattia harjoittaen kuin ennenkin.

Aittanen taas on rakentannt koko talonsa uudelleen ja semmoiseksi
kartanoksi ettei koko paikkakunnalla toista ole, ja on vielä talonsa
nimenkin uudistanut joka nyt on "Onnela" sillä onnellinen hän todella
on, viettäen mitä suruttomampia päiviä armaan Liisansa kanssa, joka
taas puolestaan on rakkaalle miehellensä lahjoittannt pienen ja
kauniin ympyrä poskisen pojan jonka nimi on "Onni Wilhelm". Usein
nähdään pieni Wille äitinsä sylissä kun äiti kävelee Tuomon vaimon
seuraamana Karion santaisella rannalla muistellen entisiä nuoruutensa
aikoja jolloin hän hyrähti lautamaan vanhaa tuttua lauluaan:

    Tyttö se tässä istuva
    Tällä nurmella viherjällä
    Ompi tässä kasvanut,
    Tällä järven lahdelmalla
    Huvitukset on saanunna
    Noilta laineen huminoilta.

Äidin lopetettua äännähtää pikku Willekin jotain, äitiään
iloittaakseen.

Usein on myös Onnelan isäntä Kariossa Tuomaan vieraana, jolloin
ukot naurain haastelevat muinaisia kauppamatkojaan ja äkkinäisiä
kosioretkiään, pysyen yhä uskollisina toinen toisilleen.



Kevät Kariossa.


(Lauletaan kuin: "Sua lähde kaunis katselen", j.n.e.)

    Kaunis nyt ompi katsella
    Luonnon ihanaisuutta;
    Kaunis on myöskin kuunnella
    Lintuisten laulua.

    Nyt on meillä kevät taas
    Ilo, riemu, Karioss'.
    Ruohot, kukat, kedolla,
    Ovat kaunistuksena.

    Näinpä Luoja muuttelee
    Kaunihiksi laittelee,
    Jotta linnut kilvallaan
    Kariossa kiittelee.

                     A. L.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kokemusten koulu - Huvittava kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.