Title: Hottentotit - Koulumuistelmia
Author: Kara, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hottentotit - Koulumuistelmia" ***


HOTTENTOTIT

Koulumuistelmia


Kirj.

JALMARI KARA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Huviretkellä.
 Hottentotit.
 Törkeä kepponen.
 Kelkkamäessä.
 Joululoman alkaessa.
 Filosoofin syntymäpäivä.
 Monte Carlossa.
 Martti Ranta.
 Sairaustodistus.
 Ylioppilaskirjoitukset.
 Ratkaisevat tunnit.
 Kevättutkinto.



ESIPUHE.


Rakas Niina serkku.

Uskotko vielä ennustajia? Muistatko, että muuan "päänkoettelija",
sormeiltuaan kalloani, väitti minusta tulevan kirjailijan. Tiedät, että
olin silloin seitsemännellä luokalla, että olin korviani myöten
rakastunut sinuun ja että erosin koulusta. Mutta et tiedä, että
seuraavan kesän vietin yksinäisessä kalastajamökissä hautoen suuria
tuumia. Minun oli hirveän ikävä, varsinkin sinua, mutta purin hammasta
ja sanoin itselleni, että taiteilijan täytyi osata kärsiä. Syystalvella
sitten kirjoittelin tätä romaania, maalla asuen, ja ajattelin:
"Keväällä julkaisen teokseni, minusta tulee kuuluisuus, sitten menen
Niinan kanssa naimisiin." -- Mutta voi! Kustantajat pudistivat minulle
päätään, hymyilivät ystävällisesti ja antoivat paperini takaisin. He
puhuivat jotakin kompositsioonin löyhyydestä, väittivät, että kirjani
eri kertomukset ovat irrallaan kuin vesirinkilät nauhassa; joku
mielikseni kehaisi paria yksityiskohtaa. Silloin luulin, että
kompositsiooni tarkottaa yksinomaan sävellystä, ja vaikka tunsin
katkeruutta, en kuitenkaan masentunut, sillä uskoin olevani profeetta,
jota ei kotinurkissa ymmärretty.

Mutta samana keväänä sain paljoa ankaramman kolauksen, kolauksen, joka
palautti minut järkiini: sinä menit kihloihin.

Nyt on vuosi kulunut. Minä olen privatistina suorittanut
ylioppilastutkinnon, ja sinä -- vietät häitä. Rakas serkku. Häälahjaksi
lähetän sinulle nämä paperit. Ehkä joskus, kun miehesi on sinulle paha,
löydät lohdutusta näistä muistelmista, joiden henkilöt sinä osittain
tunnet.

Parhainta hääonnea toivottaen

Jali.



HUVIRETKELLA.


Lyseon alkajaispäivästä oli kulunut toista viikkoa.

Sunnuntaiaamuna, kello kymmenen tienoissa, kihisi laiturilla
koulupoikia kuin muurahaisia, ja pieni höyrylaiva puhkui lähtövalmiina.
Oltiin menossa yhteiselle huviretkelle Kajasniemeen. Luokat olivat jo
ryhmittyneet, mutta levottomuus vallitsi varsinkin opettajiston
keskuudessa: seitsemäs luokka oli yksimielisesti jäänyt pois.

Luokan esimies, rehtori, lihavahko, heikkosilmäinen herra, seisoi
hajamielisen näköisenä, korkea otsa rypyssä. Vihattu maisteri Sundberg,
matematiikan opettaja, pitkä miehen kuikelo, hääräili hänen vieressään,
kuluneilla kasvoillaan vahingoniloinen hymy, ja alkoi puhua laulavalla
äänellään:

-- Kas siinä näet! Eivät taas tule. Ne ovat koko hirtehisiä, olenhan
sen aina sanonut. Pari tuntia istuntoa koko luokalle!

-- Älähän nyt. Emmehän me tiedä heidän perussyitäänkään, koetti rehtori
vastata.

Sundbergin vahingonilo oli helposti ymmärrettävissä. Viime lukuvuoden
oli hän ollut poissaolevien esimiehenä, mutta oli nyt päässyt pälkäästä
rehtorin asettuessa hänen tilalleen. Rehtorin holhokit olivat nimittäin
keväällä suorittaneet ylioppilastutkintonsa, joten oikeastaan oli ensi
luokan vuoro joutua hänen haltuunsa. Nykyisen seitsemännen luokan pojat
olivat kuitenkin siinä määrin kiusanneet vihattua esimiestään, että
tämä oli pannut parhaansa päästäkseen heistä eroon. Opettajakunnassa
oli syntynyt kiihkeä väittely. Ja kun rehtori oli puoltanut oppilaita,
oli Sundberg muitta mutkitta ehdottanut vaihtokauppaa ja saanut
hyvänahkaisen rehtorin siihen suostumaan. Nyt hän tietenkin tahtoi
ilkkua.

Tuli kiire laivalle. Opettajien rouvat, jotka myöskin olivat tulleet
mukaan, kuiskuttelivat jotakin rouva Lagukselle, väliaikaiselle
laulunopettajattarelle. Tuotapikaa kokosi tämä kuoron kannelle, ja kun
laiva hiljaa irtausi laiturista, kajahti riemukas laulu ilmoille.

Oli ihana ilma. Taivas oli sees, ja lauha tuuli puhalsi unisesti.
Kahdeksannen luokan pojat makasivat pelastusveneitten peltisillä
suojuskansilla auringonpaisteessa ja olivat "pollea". Joku heistä piti
runollista esitelmää etääntyvästä rannasta, aaltojen liplatuksesta
laivan kylkeä vasten ja veden sinisistä värivivahduksista kaukaisten
saarten välillä. -- Pieni laiva kulki hiljaa, sillä kun oli suuri
proomu perässään.

Kun tultiin Kivisaaren kohdalle, niin pensaitten takaa porhalsi
moottorivene huimaa vauhtia. Ja kas! Siellähän seisoivat seitsemännen
luokan yksitoista poikaa, kaikki rivissä. Heillä oli kullakin
vaaleankellertävä kangashattu, johon harmaa sulka oli kiinnitetty,
polvihousut ja punainen, yli olan kulkeva, vyötäisillä rusettiin
solmittu nauha. He laskivat aivan lähelle laivaa, paljastivat päänsä ja
hurrasivat kolmasti. Sitten he pyyhälsivät laivan edelle. Hottentotit!

Kaikki oli Einar Tengströmin hommaa. Hän se oli isältään, insinööriltä,
saanut moottoriveneen käytettäväkseen ja hoiteli nyt konetta tärkeän
näköisenä. Hänen vieressään istui Vilho Paalanen -- Filosoofi --, joka
onnettoman rakkautensa tuskassa oli syventynyt Schopenhauerin teoksiin
ja muisti ulkoa suunnattoman määrän tämän nerokkaan miehen lauseita.
Luokan kaunein ja lahjakkain poika Arvi Sahra -- Runoilija -- tuijotti
miettiväisenä ulapalle. Pekka Aro -- Pelle -- heittäytyi veneen
pohjalle pitkäkseen salatakseen paperossinsa, ja Eino Harjanne --
Pankkiiri -- Monte Carlon kookas isäntä, istui ainaisessa kumartuneessa
asennossaan.

-- Ei meille vihaisia olla, sanoi Filosoofi. -- Huomasitteko, kuinka
kirkkain kasvoin rehtori vastasi tervehdykseemme?

-- Mutta näittekös Suden naamataulua? (Sundbergia sanottiin Sudeksi.)
Se oli vaaksan verran venynyt. Varmasti siellä on ollut meistä kysymys,
huudahti Antti Jäntti, postimerkkien kaupustelija.

Runoilija hyppäsi laudalle seisomaan. Hän alkoi puhua.

-- Pojat! Meillä on nyt uusi esimies, ja esimies, jota emme kehenkään
vaihtaisi. Meillä on huono maine. Susi oli sietämätön, se on totta,
mutta mekin olimme ilkeitä. Eikös päätetäkin nyt olla miehiä? Näytämme,
että osaamme olla ihmisiksi, jos meitä ymmärretään ja kohdellaan
arvokkaasti. Ei niin, että heittäisimme pois hurjan koulupoikamaisuuden
ja rupeaisimme mamman lellilapsiksi. Sitä en tarkota. Iloisia olemme
kuten ennenkin, kujeilemme ja vehkeilemme, mutta ilkeys pois. Koetamme
olla esimiehellemme kunniaksi. Tiedättekö, pojat, minä ehdotan, että
pidämme rehtorille puheen, selitämme. Se lähentää ja lujittaa.

-- Hyvä, hyvä! Sen teemme, kuului yhteen ääneen.

-- Minä mielelläni kerron hänelle, kuinka ilkeitä te olette, sanoi
Pelle veneen pohjalta, puhaltaen sankan savupilven suustaan.

-- Suus kiinni sinä, kivahti Runoilija. -- Ehdotan, että Filosoofi
valittaisiin puhujaksi.

-- Kannatetaan!

-- Siis... saamari! kirkaisi Runoilija äkkiä, hypäten penkiltä veneen
pohjalle. Pelle oli saanut käsiinsä purtilon ja kaatanut sillä vettä
hänen kenkäänsä.

-- Sen veden minä vielä juotan sinulle, juupeli!

-- Vahingossa meni, selitti Pelle nolostuneen ja viattoman näköisenä.

Kajasniemi oli noin pari kilometriä pitkä, kapea maakaistale. Se
päättyi jyrkkään kallioon, joka päältä oli tasainen kuin tanssilava ja
jonka juurella syvä vesi lainehti.

Kun laiva laski huviretkeläiset maihin, olivat seitsemännen luokan
pojat vastassa rannalla. He olivat jo ennättäneet valita kauneimman
paikan alueekseen. Kahvipannu porisi tulella, ja kupit olivat
järjestyksessä nurmikolle levitetyllä pöytäliinalla.

Kuului sataääninen hurraahuuto. Kukin luokka, esimies keskellään,
riensi kiireimmän kaupalla pesäpaikkaa etsimään. Hottentotit veivät
riemumarssissa rehtorin leiriinsä.

-- En tiedä, teittekö oikein kauniisti erotessanne joukosta, sanoi
rehtori istuuduttuaan.

Syntyi vaitiolo; pojat katsoivat toisiinsa.

-- Kaikki syy on Harjanteen, hän kun kehuu olevansa niin suuri, ettei
"Pote" olisi jaksanut häntä kantaa, tokaisi Pelle vihdoin.

-- Ei suinkaan rehtori ole meihin vakavasti tyytymätön? Ei meillä
mitään tarkotuksia ollut, kiiruhti Runoilija kysymään.

-- En minä sitä epäillytkään.

-- Saahan rehtori kahvia ennemmin kuin kukaan muu opettajista, intoili
Pelle.

-- Aropas nyt selittää, naurahti rehtori.

Oli jälleen pitkän aikaa hiljaista. Omituinen painostus pyrki
kahlehtimaan kielet. Kahvipannu vain porisi ja kuohui yli. Pojat
vilkuilivat tuontuostakin jännittyneinä Filosoofiin.

Vihdoin Filosoofi nousi; hän oli hieman kalpea aiheettomasta
liikutuksesta.

-- Me emme tiedä, mikä on syynä siihen, että meillä nyt on kunnia
sulkea rehtori esimiehenämme piiriimme, mutta me pyydämme esiintuoda
vilpittömän ilomme sen johdosta. Me tiedämme, että opettajakunnalla on
meistä huonot käsitykset. Emme tahdo emmekä voikaan itseämme puolustaa,
mutta me pyytäisimme rehtoria unohtamaan kaiken, mikä on mennyttä. Me
niin toivoisimme, että rehtori uskoisi meistä hyvääkin. Kenties se
vaikuttaisi meihin niin, että esimiehemme joskus olisi tyytyväinen
luokkaansa.

Rehtori oli noussut seisomaan, hänen äänensä sävy oli hiukan muuttunut,
kun hän vastasi:

-- Hyvä on, pojat... Kaunis alku. Koetetaanpa saada loppu vielä
kauniimmaksi.

Seitsemäs luokka oli aikoja sitten juonut kahvinsa, ja rehtori oli
ennättänyt kertoa monta huvittavaa seikkailua omalta kouluajaltaan, kun
airut saapui ilmottamaan juoksukilpailujen alkavan.

Oteltiin kahden kilometrin murtomaamatkalla. Kukin luokka sai valita
kolme edustajaa, ja näiden yhteisen pistemäärän mukaan ratkaistiin
voitto. Palkintona oli hopeamalja; kolmelle parhaalle annettiin
sitäpaitsi opettajakunnan lahjottamia kirjoja.

Sahra -- Runoilija, Aro -- Pelle ja Martti Ranta, ylen hiljainen poika,
jolla ei ollut mitään lisänimeä, edustivat seitsemättä luokkaa. He
pukeusivat kiiruusti urheilutamineihinsa ja riensivät tasaisen kallion
laelle, mikä oli sekä lähtö- että paluupaikka.

Ainoastaan neljä ylintä luokkaa kilpaili. Matka oli mitattu ja
käännöspaikalle oli asetettu vartiomiehet, yksi kultakin luokalta,
Satainen oppilasjoukko liikehti levottomasti; pikkupojat pitivät
kauheata meteliä lähtökohdalla, toiset huusivat, toiset viskelivät
hattujaan ilmaan, jotkut kiipeilivät puihin paremmin nähdäkseen.

Jo asettuivat urheilijat riviin. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin
pamahti laukaus, ja pojat pyrähtivät juoksuun kuin pyyparvi.

Yleensä ennustettiin kahdeksannen luokan voittavan, heillähän oli
kuuluisa, kepeäjalkainen Pörppä, jolle ei kukaan vetänyt vertoja.
Jotkut yltiöpäät uskalsivat väittää Pellen tulevan ensimäiseksi.
Odotettiin jännittyneinä, puhuttiin matalalla äänellä, tiheään
sulloutunut joukko näytti ikäänkuin aaltoilevan. Muutamat olivat
lähteneet kilpailijoiden perään, tie kun koukerteli ja puut peittivät
näköalan.

Kului kuusi minuuttia. Jännitys kasvoi, äänet vaimenivat kokonaan. Ja
yhtäkkiä kajahti kymmenistä kurkuista:

-- Pörppä! Pörppä tulee! Hurraa! -- Runoilija! Hurraa!

Tienpolvekkeeseen oli todellakin ilmestynyt pitkä
kahdeksasluokkalainen, ja aivan hänen kintereillään porhalsi Runoilija.
Mutta jälellä oli vielä noin sata metriä jyrkkää ylämaata. Kumpaakin
juoksijaa kiihotettiin:

-- Pinnistä, Pörppä, Runoilija ajaa ohi.

-- Paina, Runoilija! Sivuuta vaikka terveys menisi!

-- Pelle! Rannan Martti! Pietikäinen! kirkui joukko.

Pörppä läähätti, puoliavoin suu vaahdossa, pää taipuneena pahasti
taaksepäin. Runoilija oli kalpea kuin vaate, huulet tiukasti yhdessä,
leuka painettuna rintaa vasten kuin pahasisuisen hevosen.
Auttamattomasti vei kahdeksasluokkalainen voiton, ollen lopussa lähes
kymmenen metriä edellä. Kolmantena tuli Pelle, joka juoksi kuin
leikitellen, kauniisti ja kevyesti, kasvoilla lapsellinen ilme. Häntä
seurasi Rannan Martti hammasta purren, kulmat rypyssä. Aivan lopussa
muuan kuudesluokkalainen hänet kuitenkin sivuutti. Sitten tulivat
miltei yhtaikaa molemmat jälelläolevat kahdeksasluokkalaiset ja
neljännen luokan pieni menijä.

Vastoin oletuksia oli seitsemäs luokka voittanut. Rehtori lausui
muutaman sanan urheilijoitten kunniaksi ja ehdotti voittajille
hurraahuudon. Joukko hajaantui ryhmiin innokkaasti väitellen, iloiten
ja napisten.

Kilpailijat olivat miltei kaikki heittäytyneet kalliolle pitkäkseen,
levähtääkseen päiväpaisteessa. Runoilija loikoi kyynärpäähänsä nojaten
aivan jyrkänteen reunalla, itsekään huomaamatta, että vaara oli
lähellä. Hän tarkasteli rouva Lagusta, joka istui kanervikossa posket
punottavina, syvänsiniset silmät kirkkaina, runsas, vaalea tukka
tuulessa liehuen.

Aivanhan hän on kuin koulutyttö, varsinkin opettajien rouviin verraten,
ajatteli Runoilija. Mutta mitä! Häneenhän nuo kauniit silmät olivat
tähdätyt, siitä ei epäilystä. Runoilijan sydän sykähti oudosti;
hätäisesti hän käänsi katseensa muuanne.

-- Sahra, tehän putoatte, siirtykää toki, huudahti maisteri Björk,
saksan ja ranskan kielten opettaja, tummaverinen, hieno mies, joka aina
teititteli.

Runoilija siirtihe laiskasti, vilkaisten välinpitämättömästi alas
syvyyteen... Mutta jälleen tuijottivat häneen laulunopettajattaren
kirkkaat silmät. Ja jälleen sykähti hänen sydämensä ja sekavuus valtasi
hänen ajatuksensa.

-- Niin, ei pidä etsiä kuolemaa, jos aikoo runoilijaksi, kimitti
maisteri Sundberg. -- Kalliohan on lähes parikymmentä metriä korkea.
Entäpä jos olisi pudonnut. Olisipa se ollut kyytiä. Jaa, Sahra, minkä
loppunopeuden olisi saanut?

Runoilija tuskin kuulikaan Suden kysymystä. Omituisen hurmion vallassa
hän katseli rouva Lagusta ja tunsi jonkinlaista mielipahaa, kun tämä
käänsi silmänsä muuanne.

-- Minkä loppunopeuden ruumis olisi saanut? toisti Sundberg.

Jälleen katse kirkkaista silmistä; Runoilija oli kuin lumottu.

-- Eikö Sahra voi sanoa, minkä loppunopeuden vapaasti putoava kappale
saavuttaa kahdenkymmenen metrin matkalla? kimitti Susi vimmastuneena
toisen kylmyydestä.

Rouva Laguksen kulmien väliin ilmaantui terävä ryppy, otsalla näytti
varjo vaeltavan, ja silmät väistyivät. Vasta silloin Runoilija
ikäänkuin heräsi ja tunsi punastuvansa. Häntä hävetti. Hän oli
tuijottanut opettajaa kasvoihin, ehkäpä julkeasti, ja ollut
epäkohtelias toiselle opettajalle, joka halusi keskustella...
Kummallinen kipu viilsi nuorukaisen sydäntä. Veri humisi, aivot
synnyttivät sekavia, ristiriitaisia ajatuksia; häntä ahdisti, hänen
täytyi tehdä jotakin. Ja yhtäkkiä hän kimmahti seisomaan ja heittäytyi
päistikkaa kalliolta veteen.

Kuului huudahduksia. Kaikki syöksyivät jyrkänteen reunalle.

Runoilija viivytteli tahallaan kauan aikaa veden alla. Heti noustuaan
pinnalle hän huusi iloisesti:

-- Oivallisella loppunopeudella, maisteri!

-- Sekös valehtelee! sanoi Pelle, valmiina hyppyyn.

-- Minä kiellän ketään enää hyppäämästä, kuului rehtorin tyyni, mutta
luja ääni.

Pelle käänsi epäröiden päätään vähän sivulle; hän kohtasi Filosoofin
varottavan katseen ja peräytyi.

Filosoofi tuli hänen luokseen.

-- Hyvä on, Pelle, että tottelit. Sinä olet aina niin jumalaton.
Pelkäsin, että suututtaisit esimiehemme heti alussa.

-- Viis minä rehtorista! En vaan uskaltanut; se on vietävän korkea
kallio, vastasi Pelle, vaikka tiesikin, ettei Filosoofi häntä uskonut.

Filosoofi oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi:

-- Runoilija on jo rannassa. Minä riennän häntä tervehtimään.

Runoilijan pukeutuessa kysyi Filosoofi:

-- Mitä varten sinä oikeastaan hyppäsit?

-- Mitäkö varten? Sudelle kiusaksi tietenkin. Hän ahdisteli minua
kysymyksillään.

Syntyi hiljaisuus.

-- On se niinkin, sanoi Filosoofi verkalleen. -- Mutta muistatko, mitä
Arsène Lupin vastasi Ganimardille, kun tämä ylpeili hänen
vangitsemisestaan?

-- No?

-- "Nainen katsoi minuun."

Runoilija kumartui nopeasti solmimaan kenkänsä nauhoja.



HOTTENTOTIT.


Eino Harjanne, Monte Carlon kunnioitettava isäntä, jota sanottiin
Pankkiiriksi, astui juhlallisesti kamariinsa, istuutui tuolille, otti
käteensä sanomalehden ja alkoi silmäillä uutisia kaivellen tikulla
hampaitaan. Hän oli vastikään palannut koulusta, syönyt emännän
puolella päivällisensä ja kiiruhti nyt lukemaan lehteä, ennenkuin pojat
kerkiäisivät tulla, sillä tänä iltana oli Monte Carlossa sovittu
vietettäväksi täysi-istunto.

Hänen kamarinsa, Monte Carlo, oli matala, neliön muotoinen huone ja
niin pieni, ettei kookas isäntä sopinut siellä suoraksi kuin nurkasta
nurkkaan. Kapean, hieman viistoon lasehtineen ikkunan ääressä oli
pöytäpahanen, jonka toiselle puolen vaivoin mahtui suuri, punaiseksi
maalattu arkku, toiselle sängyn pää; sänky oli päivisin puukannella
peitetty ja sai tehdä sohvan virkaa. Seinällä riippui pieni kirjahylly,
ja matalan oven vieressä, nurkassa, oli valtava uuni. Kas siinä Monte
Carlon muhkea sisustus.

Se mökki, jonka kolmesta huoneesta yksi oli Monte Carlo, sijaitsi vähän
matkaa kaupungin ulkopuolella, ja sinne johtava tie oli syksyisin perin
rapakoinen. Mökin omisti muuan vanha itsellismuori, miltei kuuro akka,
joka Harjanteelle oli kaukaista sukua, jokin naapurin kummin kaima.
Akka oli hiukan viinaanmenevä ja ymmärsi koulupoikia erinomaisesti.
Joko he melusivat tai tappelivat, niin ei hän siitä välittänyt, eikä se
häntä, kuuroa, häirinnyt. Mutta olipa muuan arka seikka, josta hän
tulistui kuin pippuri: Kun Monte Carloon väentungoksen takia pyrki
tulemaan huono ilma, olisivat pojat sangen mielellään avanneet oven
eteiseen, sillä minkäänlaista venttiiliä ei ollut olemassa. Mutta
muorin omassa ovessa oli lasiruutu ja jos hän sen läpi näki poikien
laskevan lämmintä hukkaan, niin pyrynä hän syöksähti pelipankkiin, ajoi
joka ikisen mukulan pellolle ja jallitti isäntää tukasta kuin
pikkupoikaa. Ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin uunin kautta puhdistaa
ilmaa. Mutta sekin oli sangen vaaranalaista hommaa, sillä muori saattoi
minä hetkenä tahansa pistää päänsä ovesta, ja auta armias, jos pelti
oli auki. -- Muussa suhteessa hän olikin pojille kultaa kalliimpi,
sillä eipä hän kertoillut maailmalle heidän kepposiaan eikä milloinkaan
olisi edes opettajille kavaltanut heitä.

Pankkiiri itse oli tavattoman pitkä, leveähartiainen nuorukainen, jonka
pellavatukka oli aina huolellisesti jakaukselle kammattu ja kasvot
täynnä näppylöitä. Kuten yleensäkin nopeasti kasvaneilla pojilla, oli
hänelläkin veltto ryhti. Sitäpaitsi hän tuntui häpeävän pituuttaan ja
käveli senvuoksi tavallista kumarammassa. Hän oli vanhempi tovereitaan,
seurasi tarkasti sanomalehtiä ja oli luokalla ainoa mies, joka harrasti
politiikkaa. Hän jutteli taitavasti ja harvakseen kuin maan ukot ja
poltti piippua.

Muori toi sylyksellisen puita ja ryhtyi tulta tekemään.

-- Suotta poltatte. Eihän siellä ole kylmä ulkonakaan, murahti
Pankkiiri lehtensä takaa, pölläyttäen valtavan savupilven piipustaan;
hän oli huolissaan illan puolesta.

-- Ei se lämmin luita riko. Ilmankin aina kitiset niistä hampaistasi,
sanoi akka hengästyneenä, rapistellessaan poroja esiliinaltaan.

-- Laittaisitte ennen sisäikkunat paikoilleen. Yön mittaan tuulee
korvani huurteeseen.

-- Vai vielä! Ilmankin ovia ja peltejä aukoilette. Jos vaan vähän
puhaltaakin, ainahan siitä raittiista ilmasta saarnaatte...

Harjanne syventyi lehteensä, kuuntelematta sen pitemmälle. Muori teki
tulen ja poistui.

Ovelle koputettiin.

-- Entrez, monsieur! huusi isäntä.

Rannan Martti ja Jokinen saapuivat. Heti heidän jälessään tulivat
Puhakka ja Seppänen, ja muutaman minuutin kuluttua Ström, kaunis,
mustasilmäinen poika, joka oli puotineitosten ystävä ja jakeli koko
luokalle näiltä saamiaan karamelleja.

Äänettömänä, juhlallisesti, nostamatta edes katsettaan sanomalehdestä,
viittasi isäntä vieraansa istumaan ja jatkoi lukemistaan. Pojat
alkoivat keskustella, ensin arasti, kuiskaillen, sitten yhä
äänekkäämmin.

Pankkiiri kohotti silmänsä ja sanoi hillitysti, kasvoillaan tyynen
ylemmyyden ilme:

-- Nöksit!

Heti syntyi täydellinen hiljaisuus. Tiedettiin vanhastaan, ettei
isäntää saanut häiritä hänen lukiessaan. Hän oli luokan valtiomies,
vaati ja sai kunnioitusta osakseen.

Pankkiiri sytytti rauhallisesti piippunsa, vilkaisi vielä kerran
varottavasti tovereihinsa ja käänsi lehteä.

Filosoofi, Runoilija ja Tengström -- Tenu, luokan matemaatikko --
saapuivat yhdessä. Jonkun ajan kuluttua syöksyi Pelle sisään
huohottaen, silmät tuikeina.

-- Jukulauta, pojat, tappelu tulee tänä iltana! huudahti hän.

-- Näitkö tinureita? (Katupoikia sanottiin tinasotamiehiksi eli
tinureiksi.)

-- Läpsän minä vaan tapasin... Tulee Ropakkosillalla vastaani ja
kehtaakin ryökäle sanoa: "Väistäs Ville pirua!" "Väistä sinä, kun
vastaankin tulet", tokaisee tämä. Ja konsa tämä huomaa sanasodan olevan
syttymässä ja tappelun sitä seuraamassa, niin tainauttaapa nyrkillänsä
Läpsää muotoon. Äijä vaipuu vähän äkkiä sillalta ojaan, kura vaan
tirskahtelee. Tämä lykkimään.

-- Älä helkkarissa. Tietysti se kokoaa sakkinsa ja asettuu väijyksiin.
Arvaavathan ne, että täällä sitä ollaan.

-- Sittenpähän nähdään, mutta nyt se asia silleen. Eihän meistä kukaan
pelkää. Emme kai me tinurien takia iltaamme pilaa, sanoi Filosoofi.

Monte Carlo oli kuin sullottu poikia täyteen. Isäntä pani lehden
hyllylle. -- Antti Jäntti saapui vasta.

-- Kas, merkkikauppias! Missä sinä olet viipynyt? Paljonko olet tänään
alaluokilta nylkenyt? huudettiin.

-- Mikset istu? kysyi isäntä tyynenä ja vakavana. Jäntillä oli täysi
työ tuppautua ovensuuhun seisomaankin.

Pankkiiri nousi ja komensi:

-- Eteiseen joka mies!

Kun huone oli tyhjentynyt, siirsi hän pöydän keskilattialle, otti
sängystä kannen ja laski sen toisen pään arkun varaan, toisen sängyn
laidalle. Sitten hän kohensi tulta ja kutsui toverinsa sisään.

Pojat sulloutuivat vierettäin sänkyyn, kannelle, arkulle; nipin napin
tila riitti. Isäntä sai pitää Monte Carlon ainoan tuolin, sen vaati
vanha tapa. Povitaskuista vedettiin punssipuolikkaita, joita joskus,
juhlahetkiksi, hankittiin, ja joka miehellä oli lasi mukanaan.
Pankkiiri täytti ne juhlallisesti ja nousi seisomaan.

-- Toverit! Niin totta kuin ei meissä ole yhtään raitista, niin totta
ei meistä saa tulla ainoatakaan juoppoa. Suurina juhlahetkinä me
tahdomme irtautua arkipäiväisyydestä, sillä mikään inhimillinen ei
meille saa olla vierasta. Mutta me emme koskaan alennu minkään himon
orjiksi! Mikään ei saa tulla meille tavaksi! Olen puhunut.

Suuresta, 250 kappaletta sisältävästä laatikosta isäntä tarjosi
kullekin paperossin ja sytytti sen. Sitten hän nosti ylös pitkän
käsivartensa. Syntyi hiljaisuus, kaikki tarttuivat laseihinsa. Käsi
antoi merkin.

    Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
    joten otti pikku tuikun murheeseen.
    Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi,
    joten otti kaksi parhaakseen.
              Bottenfokki!
              Hottentotti
              ryypyn otti.
              Bottenfokki!
    Hottentotti otti parhaakseen.

Laulun kestäessä heilutti kukin lasiaan tahdissa, pitäen paperossia
toisessa kädessään. Sitten otettiin yhtaikaa pohjaan.

-- Muistakin panna pelti kiinni, kuului muorin ääni oven takaa.

-- Tulkaahan vähän sisälle, huusi Pankkiiri ja kaatoi punssia lasiin.

-- Ähä, vai jo taas! Iltaa, iltaa, toivotti akka.

-- Kas tässä, sanoi Harjanne ojentaen lasin.

-- Hprrh! Ähhäh!... Tuntuu täällä sentään lämmintä olevan, puheli muori
pyyhkien kämmenselällä irvistelevää suutaan. Hän meni.

Pankkiiri kohotti kätensä.

-- Silentium!... Kertokaa juttunne!

Monte Carlon vanhoihin perinnäistapoihin kuului, että "tunnelmaa
odotellessa" kertoiltiin koulupoikien kepposista. Tällä kertaa ei
kukaan tahtonut alottaa, vaan kaikki katselivat toisiaan silmiin.
Vihdoin Puhakka nousi.

-- Kahdeksasluokkalaiset tekivät tänään Sudelle seuraavaa: Heillä on
ensinnäkin suuri, kaksiosainen mustataulu, jota he sanovat
giljotiiniksi. Vastapäätä on kolmas luokka, ja jos joku pikkupoika
uskaltaa heille irvistellä, raijaavat he kauluksesta ilkimyksen taulun
luo, kohottavat taulunpuoliskoa, pistävät pään rakoon, giljotiiniin,
antavat lopiskoita, kiduttavat hetken ja päästävät pois. -- Mutta
kahdeksasluokkalaiset ovat ollakseen suuria herroja eivätkä mielellään
menisi ulos välitunniksi. Pari poikaa nousee tavallisesti taulun taakse
piiloon siksi aikaa, että valvova opettaja on ennättänyt tarkastaa,
onko luokka tyhjä. Susi oli kerran äkännyt erään varpaat, kun taulu oli
sattumalta jäänyt hieman raolleen, ja senjälkeen hän on visusti käynyt
katsomassa, onko ketään kätkössä. Tänään oli taas Suden päivystysvuoro.
Pojat pistivät kalossit giljotiiniin siten, että käret jäivät näkyviin,
avasivat akkunan ja menivät ulos kuuntelemaan. Susi tulee, huomaa
kalossit. "Välitunniksi on mentävä ulos", kimittää hän. Kalossit eivät
liikahda. "Jänis! Luulee olevansa piilossa, kun pää on pensaassa",
ärjyy Susi mennen taulun taakse katsomaan. Voitte kuvitella, minkä
näköiseksi hänen naamansa venyi. Ulkoa kuuluu kauhea naurunrähäkkä.

-- Veljeni kertoi seuraavan jutun neljännen luokan Viitasesta, alotti
Jäntti. -- Oli uskontotunti. Viitanen leikitteli veitsellään. "Mitä
Viitasella on siellä?" kysyy opettaja. "Veitsi." "No mitä sillä
veitsellä nyt, keskellä uskontotuntia?" "Meinasin terottaa kynääni",
vastaa poika hitaasti. "No mitä sillä kynällä sitten?" "Olisin
merkinnyt läksyn tunnin lopussa", kuuluu tyyni vastaus.

Kukaan ei enää alottanut uutta.

-- Sinun lukkotemppusi, Pelle, oli miltei kaikista paras, sanoi
Runoilija.

-- Niin, pojat. Koettakaapas etsiä suurempaa lukkoa koko kaupungista,
ylpeili Pelle.

Asian laita oli sellainen, että Pelle oli aamulla tuonut hirveän
suuren, ruosteisen lukon kouluun. Matematiikan tunnin alussa hän oli
pistänyt sen Rannan Martin napinläpeen ja painanut kiinni. Martin oli
täytynyt istua mokoma koriste rinnassa, ja Susi oli raivostuneena
kysynyt, mitä se merkitsi. Silloin Pelle oli vaatimattomasti selittänyt
löytäneensä lukon, pistäneensä sen leikillään Rannan napinläpeen,
jolloin se vahingossa oli loksahtanut kiinni; avainta kun ei ollut, ei
sitä oltu saatu pois. --

Syntyi hiljaisuus. Poikien posket alkoivat punertua, ja silmiin
ilmaantui kevytmielinen loiste. Mutta mieliala oli vielä pingottunut ja
jäykkä. Tupakansauhu kiirieli mahtavana pilvenä katonrajassa, ja uuni
hehkui lämpöä. Odotettiin merkkiä isännältä...

Jo kohosi Pankkiirin käsi.

-- Takit! sanoi hän.

Käsi teki liikkeen.

    Hottentotti oli viisas poika kyllä,
    joten otti pikku tuikun lämmökseen.
    Hottentotti: häll' ei takkiakaan yllä,
    joten otti kaksi parhaakseen.
               Bottenfokki!
               Hottentotti
               ryypyn otti.
               Bottenfokki!
    Hottentotti otti parhaakseen!

Kun laulettiin neljättä säettä, riuhtaisi kukin takin päältään. Lopussa
tyhjennettiin lasit yhtaikaa.

Syntyi hirveä meteli. Sitten otettiin kortit esille ja ruvettiin
pelaamaan tulitikuilla nakkia kahdessa ryhmässä. Kuului sekavaa
sorinaa, äänekkäitä huudahduksia ja pelilauseita: "Tämän kautta."
"Näillä minä tinaan, sanoi peltiseppä." "Haistapas tota, sano Junkkarin
vaar-vainoo kittiä."...

Aika kului. Huoneessa oli kova kuumuus. Hiki helmeili poikien
punaisilla otsilla, ja tupakansauhua oli niin sankasti, että pelaajat
näyttivät haamuilta.

Vihdoin Pankkiiri täytti lähtömaljat. Laulu kajahti nyt toisella
voimalla kuin alussa. Pojat nousivat, varustausivat tappeluun ja
lähtivät.

Lokakuun ilta oli tyyni ja pimeä.

Hottentotit vaelsivat Monte Carlosta jännittynein mielin, vaieten ja
hyvässä järjestyksessä. Ropakkosillan luona yllätti heidät erään vajan
takaa tuleva kivisade.

-- Tinasoturit piiloutuvat! Hehän sulaisivat miehen katseestakin, huusi
Runoilija.

-- Vaksinaamat! Vaksinaamat! kuului vajan takaa.

-- Tulkaas tänne, tinurit! Me annamme lihanne kedon pedoille ja taivaan
linnuille, pilkkasi Pelle.

-- Vaksinaamat, riuhrot, potaattikuopanvorot, piirikunnan-häpäisijät!

-- Tinureilla on hameet päällä, siksi he piilevät!

Yhtäkkiä syöksyi parvi tummia olentoja vajan lähettyviltä esille.
Syntyi ankara käsirysy. Filosoofia lyötiin päähän. Runoilija tuuppasi
erään ojaan. Pelle anteli kumipampullaan minkä ikinä kerkisi, ja
Harjanne lakaisi pitkillä käsillään miestä nurin kuin heinää... Oli
kuin olikin tinureiden lähdettävä karkuun.

-- Hurraa, pojat! Sattuiko kehenkään? huusi Runoilija.

-- Minua mossasivat päähän, selitti Filosoofi.

-- En tiedä onko jalkani poikki vai halki, mutta kyllä sillä käymään
pääsee, sanoi Tenu.

-- Minun käy vain sääliksi pamppuni, se taisi kulua liikaa, virnisteli
Pelle.

-- Hurraa, pojat!... Ei pelkoa, verta ei haistetakaan, Madeirata
maistellaan!

Ja riemumarssissa hottentotit kulkivat kuraista tietä kaupunkiin, missä
hajaantuivat kukin suunnalleen.

       *       *       *       *       *

-- Kävellään vielä hetkinen. On niin ilkeätä, jos äiti huomaa
illallispöydässä, sanoi Filosoofi Runoilijalle.

He menivät puistoon. Käytävät sukelsivat mustina suurten puiden
varjoon. Lyhtyjen valo siivilöityi ritvojen lomitse sinne tänne,
valaisten osia surkastuneesta nurmikosta tai jonkun kellastuneen
lehden, joka putosi, kieppuen ilmassa ja kuiskien valittavasti.

Veri soi poikien korvissa, ja punssi lämmitti sydäntä. Syksyisen
puiston kolea vaikutus tukahutti sanat. He astelivat kauan aikaa
äänettöminä.

Vihdoin Runoilija alotti:

-- Kuules, mies. Minun on vaikeata sinulle sanoa, mutta olen nyt
punssissa ja sinä olet punssissa. Sinä olet vetelys, et yritäkään
mitään.

-- Mitä sinä tarkotat?

-- Tarkotan vain, että olet yhä kiintynyt Helviin, mutta et pane niin
tikkua ristiin. Sinä vetäydyt syrjään ja vaivut Schopenhaueriisi, jonka
hiisi vieköön.

-- Joutavia... Viimevuotisia. Olen jo unohtanut...

Syntyi hiljaisuus. Vihdoin Filosoofi sanoi:

-- Sitäpaitsi... Sinulla on itselläsikin tarpeeksi...

Runoilija hätkähti. Hän odotti kauan, mutta toinen ei enää jatkanut.

-- En ymmärrä sinua, virkkoi hän viimein.

-- Etköhän, vastasi Filosoofi hiljaa.



TÖRKEÄ KEPPONEN.


Maanantaiaamuna, kello kymmentä vailla yhdeksän, tallustelivat
seitsemännen luokan pojat kirjat kainaloissa koulua kohti. Heillä ei
maanantaisin ollut tuntia kahdeksalta, ja tapana oli kokoontua
kahvilaan puoli yhdeksän aikana ja sieltä lähteä joukolla kouluun.

Ström tarjoili karamellejaan, joita puotineitoset olivat eilen hänelle
antaneet; Pelle kisaili apteekkarin koiran kanssa; Jäntti kehuskeli
merkkikauppojaan Jokiselle ja Harjanteelle; Puhakka ja Seppänen kävivät
läpi tämänpäiväistä geometrian läksyä; Filosoofi, Runoilija ja Tenu
väittelivät algebran ja geometrian keskinäisestä suhteesta, moittien
Sundbergia siitä, että hän liiaksi erotti nämä yhteenkuuluvat
tieteenhaarat; Kannan Martti asteli yksinään, huolestuneen näköisenä.

Saavuttiin koulun pihaan.

-- Runoilija, lausupas uusi tekeleesi, kehotti Filosoofi.

-- En minä viitsi, kainosteli Sahra.

-- Mikset? Tuleehan se toverikunnan lehteen kuitenkin.

-- Mitäs rustailet sellaisia runoja, ettet ilkeä niitä näyttää edes
tovereillesi, tokaisi Pelle.

Runoilija kiipesi halkopinolle ja alotti:

        Vangittu kotka.

    Sa kuule, kuinka aallot kohajaa,
    kun tuuli raivoten ne rantaan heittää.
    Vihuri vinkuu, vavahtelee maa,
    ja valkovaahto rannan kivet peittää.
    Niin kumeasti käypi ukkonen.
    Nyt välähtää! -- Ah, taivaan kansi halkee,
    ja yössä kiemurtava viiru valkee
    valaisee saaren synkän, louhisen.

    Laella paljaan, kolkon kallion
    kuvastuu varjo, aave yksinäinen.
    On kaapu päällään, kasvot kalvaat on,
    mut piirtehissä voima, tarmo jäinen.
    Vaan katso kulmain varjoon synkeään,
    kuin siellä silmä tuskan tulta palaa.
    -- Salama yöhön kammon loisteen valaa. --
    Käy tuuli suortuvissa paljaan pään.

    Tuon miehen tunnet: keisari hän on,
    suljettu autiuteen kolkon saaren,
    vangittu kotka, ylväs, onneton,
    ja tuska tuikkaa alla kulmakaaren.
    Hän ulapalle tähtää tuijottain.
    -- Taas sähähtäen lentää valoviiru --
    Hän kuihtunut on, kärsimyksen piiru
    käy ympärillä huulten kalpeain.

    Hän yli aavain yhä tuijottaa,
    hän soittaessa myrskyn näkee unta.
    Ah, kauas kuohuvitten aaltoin taa,
    on jäänyt Ranskan rakas valtakunta.
    Napoleon, sun sielus uneksuu
    rannoille Ranskan, vallan ihanuuteen...
    Oh, vanki houkka! Unhon ikuisuuteen
    sun kuollut tähtes kohta laskeuu.

    Sa näet kaupunkien kimalteen
    rinteillä rakkahilla suuren maasi
    ja veteraanis sota-asuineen,
    nuo: portaat menneesehen kunniaasi.
    Kuuletko? Kaukaa humu hiljainen
    sun kaupungeistas aaltoin pauhuun liittyy.
    Niin ihanasti illan rusko riittyy,
    näät kunnahilla loisteen rypälten.

    Vaan kuule: jyske tuo on tykkien.
    Kiväärit paukkuu, tanner peittyy sauhuun.
    Välähtää peitsi, miekka verinen,
    kuolleiden katse sammuu jäykkään kauhuun
    Sa katso: verta taivas hulmehtii.
    Käy valo höyryävään hurmemereen.
    Jo kuolon korahdukset nääntyy vereen.
    Yltympär' surma, kammo värehtii.

    Näetkö: ratsastaja pystyin päin
    nyt saapuu, kuollehitten keskeen jääpi,
    hän hymyileepi syvään hengittäin
    höyrystä hurmeen sierain värähtääpi.
    On taaskin saatu voitto verraton,
    viis niistä, jotka lepää tantereella!
    -- Synkästi salama lyö vaaranteella. --
    Sa katso, vanki! -- Kuvasi hän on.

    Oi vanki, kuinka kasvos kalpenee
    ja katseesehes saapi jäykkä kauhu.
    Sun pääsi painuu, polves vapisee...
    Kaikk' katoo -- kuuluu yksin myrskyn pauhu.
    Sa kiiruhdat kuin surmaa pakohon.
    -- Salama verisenä välkähtää...
    Kuin ivanauruun pilvet räjähtää. --
    Sun kätes, vanki, kalmankylmä on.

Lausuja sai hurraahuudon palkinnokseen.

-- Minä olen tuon ennen lukenut, jostain kuvakirjasta, sanoi Pelle.

-- Se on vale, sähähti Runoilija hypäten alas pinon päältä.

-- Saat sata nykyistä, jos myöt, ehdotti merkkikauppias.

-- Ei, pojat! Se on koko mahtava, arvosteli Filosoofi sydämestään.

-- Mutta miksei tulla välitunnille? Minun kelloni on jo viisi yli,
sanoi Tenu kesken kaikkea.

Syntyi yleinen ihmettely, katsottiin kelloja, arvailtiin sinne tänne.
Olisiko koulu jostakin syystä saanut lupaa yhtäkkiä? Se ei ollut
mahdollista, ovethan olivat auki. Pojat menivät sisään. Käytävässä
astuskeli maisteri Björk vakavana ja vastasi tervehdyksiin kummallisen
totisena. Seitsemäs luokka asettui pulpetteihinsa. Kuiskailtiin,
katseltiin toisia silmiin, aavistellen ja odottaen. Jotain merkillistä
oli tapahtunut, siitä ei epäilystäkään.

Tunti alkoi. Maisteri Sundberg astui sisään, tervehti, näytti olevan
mitä parhaimmalla tuulella, tarkasteli luokkaa pitkän aikaa
jonkinlainen voitokas hymy kasvoillaan; sitten hän alotti läksyn
kuulustelun, ottamatta esille ainaista mustaa kirjaansa. Vallitsi
painostava hiljaisuus. Jotain uhkaavaa oli ilmassa, kaikki tunsivat
sen.

Ovi avautui ja rehtorin pää ilmestyi rakoon.

-- Harjanne tulee tänne!

Kaikki säpsähtivät. Pelättiin Monte Carlon joutuneen opettajain
tietoon. Kului kymmenen tuskallista minuuttia, jotka tuntuivat
ikuisuudelta. Pankkiiri palasi totisena ja vähän valjuna, viittasi
Rannan Martin ulos ja istuutui paikalleen.

-- Mistä on kysymys? kuiskasi Runoilija, jonka pulpetti oli Harjanteen
pulpetin lähellä.

-- Hiljaa! ärjäisi Sundberg, läiskäyttäen kämmenensä pöytään. -- Täällä
ei keskustella.

Harjanne kirjotti kirjansa kanteen suurin kirjaimin: "En tiedä", ja
näytti sitä luokalle.

Ranta palasi hiljaisena ja vakavana. Häntä seurasi Puhakka, häntä
Ström. Sitten tuli Filosoofin vuoro.

Rientäessään kansliaan tunsi Filosoofi sydämensä rajusti sykkivän.
Rehtori odotti synkkänä, tuima ryppy kulmien välissä. Rouva Lagus toimi
sihteerinä.

-- Onko luokka hiljattain pitänyt kokousta?

-- On, lauvantaina.

-- Missä?

-- Harjanteen asunnossa.

-- Missä tarkotuksessa kokous pidettiin?

Filosoofi joutui ymmälle; hän seisoi äänettömänä vähän aikaa.

-- Ei ollut mitään tarkotusta...

-- Pohdittiinko siellä koulua koskevia asioita?

-- Ei.

-- Eikö ollenkaan?

-- Oli vain sivumennen kysymys muutamista kepposista, joita huviksemme
kertoilimme.

Sihteerin kynä alkoi liikkua. Rehtori viivytteli vähän aikaa,
nähtävästi miettien.

-- Mihin aikaan Paalanen lähti kotoa tänä aamuna?

Filosoofi säpsähti. Rehtori ei sinutellut, varmaankin oli hän
vihoissaan.

-- Kello puoli kahdeksan. Sahra naputti silloin ikkunaani.

-- Mutta teidän oli tultava tunnille vasta yhdeksältä. Missä vietitte
puolitoista tuntia?

-- Me kävelimme tunnin. Puoli yhdeksältä kokoontui luokka kahvilaan.

-- Jälleen kokous! Missä tarkotuksessa?

-- Meillä on lukukauden alusta saakka ollut tapana kokoontua
maanantaiaamuisin kahvilaan.

-- Puoli yhdeksän aikaan, niin. Mutta koko luokka on ollut jalkeilla jo
ennen kahdeksaa.

-- Sitä en tiedä.

-- Mistä te puhuitte kahvilassa?

-- Ei ollut mitään yhteisiä kysymyksiä. Me istuimme eri ryhmissä.

-- Mistä Sahra puhui teille äsken, pinon päällä, kun hurrasitte?

-- Hän lausui runon.

Rehtori polki jalkaa.

-- Kaikki te puhutte samoin, kaikki on sovittua, järjestettyä. Mutta
tästä jutusta tulee vielä selvä, huolimatta varovaisuudestanne.

Yhtäkkiä kysyi rehtori nopeasti, tarkaten Filosoofin kasvoja:

-- Kuka teistä kävi ostamassa kananmunat?

-- Kananmunatko?... Ei kukaan, minun tietääkseni, vastasi poika
hämmästyneenä.

-- Se ei ole totta, sanoi rehtori hillityllä painolla.

Filosoofi joutui suunniltaan mielipahasta.

-- Herra rehtori. Mitä on tapahtunut? änkytti hän.

Rehtori tuijotti häneen kuin olisi tahtonut lävistää hänet katseellaan,
mutta poika kesti kaiken silmää räpäyttämättä.

-- Paalanen käskee Sahran tänne, sanoi rehtori ankaralla äänellä.

Sahraa seurasi Pelle. Hän viipyi tavallista kauemmin, palasi valjuna.
Kaikki katsoivat häneen, mutta hän ei nostanut silmiään pulpetista.

Pitkä tunti läheni hitaasti loppuaan, ja vihdoin ilmotti kellon ääni
sen päättyneeksi. Pojat malttoivat tuskin odottaa siksi, kunnes
maisteri Sundberg oli ehtinyt luokasta. Sitten he syöksyivät ulos,
siepaten päällysvaatteensa harteilleen; heillä oli aamiaisaika.

-- Mitä tämä tietää? Mitä on tapahtunut? kuului joka taholta.

-- Ei se koske Monte Carloa.

-- Ei, ei!

Vihdoin saatiin pari kuudesluokkalaista käsiin. He selittivät:

-- Mennään aamulla, kuten tavallista, rukouksiin juhlasaliin. Veisataan
rauhassa virsi. Mutta kun rehtori paraikaa lukee raamattua, kuuluu
kummia mätkähdyksiä ja kauhea löyhkä täyttää tuossa tuokiossa salin.
Susi, joka tapansa mukaan seisoo peräseinään nojaten, on hirveän
näköinen. Muna on särkynyt keskelle kaljua päälakea, ja mätä ruskuainen
valuu otsalle. Vaatteet ovat yltyleensä töhrätyt. Salin permannolla on
"auringoita" ja munankuoria. Joku on parvekkeelta pudottanut koko
töskän, se selviää meille heti. Tiedättekö, pojat, se tuntui niin
hirveältä keskellä rukouksia, että naurusta ei puhettakaan. -- Ja
sitten: Maisteri Björk ryntää portaita ylös parvekkeelle. Ovi on
lukossa. Se murretaan auki, kun keritään. Parveke on kuitenkin tyhjä,
mutta ullakolle johtava ovi on raollaan. Ullakollakaan ei ole ketään,
sensijaan on paloluukku auki. Tempun tekijä on kiivennyt luukun kautta
katolle, laskeutunut tikapuita alas ja luikkinut tiehensä. Ota kiinni!
-- Ties mistä syystä meidät komennetaan olemaan sisällä välitunnilla.
Kas siinä tietomme.

Kuudesluokkalaisten annettiin mennä menojaan.

-- Niin, mutta parvekkeelta on löytynyt nenäliina, jossa on kirjain A,
selitti Pelle Aro huolestuneena. -- Rehtori intti kivenkovaan, että se
on minun, mutta se ei ole totta. Minua tästä epäillään.

-- Meillehän syy lankeaa luonnostaan, kun tulimme vasta yhdeksältä. Jos
rikoksen tekijä olisi joltain muulta luokalta, niin huomattaisiin hänen
poissaolonsa heti ja hän joutuisi auttamattomasti kiinni, arveli
Harjanne.

-- Toverit, alotti Runoilija, --- kuulkaa minua. Onhan meillä rajaton
luottamus toisiimme, eikö totta? Kysyn siis: kuka sen teki?

Yksikään ei vastannut.

-- Eikö siis kukaan? jatkoi Runoilija.

Yhä vallitsi äänettömyys.

-- Minä tarkotan täyttä totta, pojat. Antaako jokainen kunniasanansa
siitä, että ei ole tehnyt tätä kepposta? Joka antaa, se nostakoon
kätensä.

Kaikkien kädet kohosivat. Runoilija tarkasteli kutakin erikseen, silmät
tuikeina.

-- Hyvä on, nostan vielä oman käteni. Olen perin iloissani, ettei
kukaan ole tehnyt itseään syypääksi sopimattomuuksiin. Sillä temppu on
törkeä, ankarasti rangaistava ja koulupoikavehkeilyn ulkopuolella,
siitä ei päästä minnekään. Se on suorastaan raaka kuje, jolle kukaan ei
anna tunnustusta, vaikka myöntää kyllä täytyy, että rohkeutta se
osottaa. Meitä epäillään siis suotta, ja se on ikävää, mutta Suden
kannalta katsoen perin luonnollista, kuten Pankkiiri jo mainitsi. Sitä
suurempi on ilomme, kun syyllinen joutuu kiinni.

       *       *       *       *       *

Asiaa tutkittiin monta päivää. Pellen kotona todistettiin, ettei
nenäliina ollut hänen, ja niin hän selviytyi pahimmasta pälkäästä.
Mutta rikoksen tekijää ei saatu kiinni; kaikki tosiseikat vain
viittasivat siihen, että seitsemännellä luokalla täytyi syyllisen olla.

Eräänä päivänä rehtori astui sisään ankarana ja vakavana. Hän alkoi
puhua:

Tutkimukset ovat osottaneet, että tämä luokka on viime lauvantaina
pitänyt kokouksen, jossa on pohdittu erinäisiä koululain kieltämiä
vehkeitä. Maanantaiaamuna tehtiin ilkityö, jonka törkeys on
ennenkuulumaton. Teillä ei ollut silloin tuntia, mutta siitä huolimatta
olette joka mies olleet jalkeilla jo ennen kahdeksaa, kokoontuneet
kahvilaan ja yleensä osottaneet levottomuutta, joka antaa aihetta
epäilyyn. Paitsi tätä luokkaa ei kysymyksenalaisena aamuna ollut
koulusta poissa kuin kaksi oppilasta, jotka todistettavasti ovat olleet
kotonaan. Onhan selvää, että joku teistä on syyllinen. Voisi luulla,
että koko luokka on yhteisesti suunnitellut ja päättänyt teon, jonka
toimeenpanijaksi se on valinnut yhden. Tätä arvelua tukee se
yhdenmukaisuus, joka eri oppilaiden vastauksissa on ilmennyt. Toiselta
puolen on tällainen yhteistoiminta siinä määrin alentavaa, että minun
on vaikeata uskoa sitä. Kenties on syyllinen sittenkin omasta
alotteestaan ryhtynyt juoneen. Jos hänet olisi saatu ilmi, olisi hänet
muitta mutkitta erotettu koulusta. Mutta tiedetään vain se, että hän on
joku teistä. Opettajakunta on senvuoksi päättänyt, että jos hän
vapaaehtoisesti tunnustaa tekonsa, pääsee hän kahdentoista tunnin
karsseri-rangaistuksella. Muussa tapauksessa valitaan arvalla kuusi
oppilasta, jotka kukin saavat saman rangaistuksen, ja sitäpaitsi
annetaan koko luokalle käytöksen alennus. Toveruudenkin kannalta
katsoen on siis syyllisen tunnustettava. Hän nouskoon seisomaan!

Yksikään ei liikahtanut. Rehtori odotti kauan, otsa synkkänä.

-- Siis kaikki on sittenkin tapahtunut yhteisestä päätöksestä. Tässä
luokassa vallitsee huono henki, ja surulla on minun sanottava, että te
tuotatte häpeää koululle, häpeää vanhemmillenne, häpeää minulle. Tulkaa
ottamaan arvat.

Rehtorin ohimosuonet olivat pullistuneet, ja hänen äänensä vavahteli
hillittyä vihaa. Pojat kävivät vuorotellen, masentuneen näköisinä,
ottamassa arpansa, jotka olivat pöydällä pienessä lippaassa, kaiken
varalta jo valmiiksi tehtyinä.

-- Keillä on viiva lipussa? kysyi rehtori.

Sahra, Aro, Ranta, Tengström, Puhakka ja Harjanne nousivat. Rehtori
kirjotti heidän nimensä muistiin ja poistui.

Luokka jäi istumaan äänettömänä, kuin lyönnin saaneena. Kellään ei
ollut mitään sanottavaa. Yhtäkkiä Filosoofi nousi ja riensi rehtorin
perässä kansliaan.

Hän pysähtyi rehtorin eteen. Hänen rintansa riehui, sieraimet
värähtelivät ja kalpeat huulet tavottelivat turhaan sanoja;

Rehtori katseli häntä tuikeasti silmiin ja odotti kauan. Vihdoin hän
kysyi:

-- Mitä Paalanen tahtoo?

-- Me emme ole sitä tehneet! sai Filosoofi vaivoin sanotuksi.

Rehtori heltyi.

-- Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole sitä tehnyt.

-- Eikä luokka ole tehnyt sellaista päätöstä, annan siitä kunniasanani.

-- Minkä minä voin, kun syyllinen ei tunnusta.

-- Kukaan meistä ei ole syyllinen.

-- Mutta mitenkä sinä selität tämän asian?

-- Minä en tiedä, en ymmärrä. Voisihan ajatella, että rikoksen tekijä
on ollut kylliksi uhkarohkea kiertääkseen pihan kautta heti takaisin
luokkaan, sillaikaa kuin toiset ovat hämmästyneinä viipyneet
juhlasalissa. Vaikka ei sekään tunnu uskottavalta... Mutta kukaan
meistä ei ole sitä tehnyt, minä tiedän sen varmasti. Uskallan antaa
siitä kunniasanani... Eikö rehtori usko minua?

-- Et sinä voi taata tovereitasi.

-- Voin, kunniasanallani sen vakuutan.

Filosoofin ääni oli särkyä. Rehtori laski kätensä hänen olkapäälleen.

-- Minä uskon sinua, mutta en voi mitään. Selityksesi on miltei
mahdoton, etkä sinä voi tietää mitä toverisi ovat tehneet. Uskon kyllä,
että sinä olet vakuutettu heidän viattomuudestaan, ja olisin iloinen,
jos olisit oikeassa. Kenties kaikki myöhemmin selviää. Nyt ovat
tosiseikat teitä vastaan, ja opettajakunta on tehnyt päätöksensä, johon
teidän on alistuttava. Huomaan, että olet tutkinut tovereitasi. Minä
uskon sinua, uskon teitä kaikkia enkä vielä jätä tätä asiaa. Mutta nyt
en voi mitään tehdä... Mene luokkaasi.

Käytävässä Filosoofi kohtasi maisteri Sundbergin, joka hymyili
ivallisesti ohuilla huulillaan.



KELKKAMÄESSÄ.


Pakkanen, Puhurin poika, ikävystyi aikojansa Pohjolan jäisessä
linnassa. Se lähti retkeilylle etelään, lakaisi harmaan, syksyisen
taivaan kuulakaksi ja korkeaksi, kovetutti kuraiset tiet routaisiksi,
puhalteli veikeänä jonkun mäntyvanhuksen naavaparran huurteeseen ja
sirotteli kristalleja koivujen alastomille ritvoille. Se peitti
mätänevät lehdet kimmeltävällä kuuralla ja verhosi neitseelliset
viidakot valkeaan morsiushuntuun. Yöllä se paukahteli nurkissa, vihelsi
seinänraoissa kylmänä viimana, piirteli huvikseen jääkukkia ikkunaan ja
muodosteli goottilaisen rakennustaiteen ystävänä puikkoja räystäihin.
Se suuteli neitosten poskipäät punaisiksi kylmillä huulillaan ja alotti
hurjan taistelun vettä vastaan. Ja kun pikkupojat rannalla heittelivät
kiviä jäälle, koettaakseen, oliko se lujasti kammitsoinut laineet, niin
Pakkanen älähteli mielihyvästä ja nipisti iloissaan jonkun pienokaisen
nenän valkeaksi. Vihdoin se uskalsi suurille selille, missä se aamun
sarastuksessa kiljahteli ja läiskytti käsiään, teeren kuhertaessa
huuruisilla kunnailla.

Mutta entinen ilo ei enää näyttänyt palaavan seitsemänteen luokkaan.
Selkkausten aika oli kyllä ohitse ja rangaistukset kärsitty, sillä
syyllistä ei oltu saatu sen paremmin ilmi. Mutta jonkinlainen masentava
alakuloisuus näytti vallanneen poikien mielet. Ei enää kulettu yksissä,
ja Monte Carlo oli jäänyt kokonaan unohduksiin; Harjanne se siellä vain
harrasteli politiikkaansa. Filosoofi tutki Schopenhaueriaan, Tenu oli
vaipunut matemaattisiin ongelmiin, Jäntti harjotti merkkikauppaa
laimeasti, ja Runoilija haaveili rouva Laguksesta, purkaen kaipuunsa
säkeihin, milloin se kasvoi liian voimakkaaksi hänen rinnassaan. Pelle
näytti tykkänään menettäneen pirteän iloisuutensa ja murjotteli kaiket
tunninalut pahatuulisena pulpettiinsa. Törkeä kepponen oli painanut
kaikkiin leimansa, keskinäinen luottamus oli vähentynyt, ja tuntui
siltä, kuin kukin olisi heikosti epäillyt tovereitaan.

Luistelu toi osaltaan vaihtelua ja kevensi mieliä, mutta ei sekään
kyennyt poistamaan sitä apeutta, joka oli ottanut asuntonsa luokkaan.

Marraskuun loppupuolella alkoi sataa vahvasti lunta. Vaahterain ja
lehmusten ritvat saivat pehmeän peitteen; iltaisin liihotteli suuria
lumihiutaleita kuin valkeita perhoja katulyhtyjen valopiirissä.
Potkurit otettiin esille ja alettiin laskea koulun luota Harjukadun
korkeata mäkeä alas.

Silloin, eräänä iltana, Tenu raahasi perässään tavallista työrekeä,
johon hän itse oli sovittanut näppärän ohjauslaitteen. Ja tuntuipa,
kuin olisi tuo reki liittänyt pojat jälleen yhteen ja päästänyt entisen
ilon valloilleen. Heti ensimäisenä iltana oli mäessä kauhea meteli, ja
reki oli kukkuroillaan tyttökoululaisia.

Oli vesisuoja. Hämärä mäki vilisi mustanaan laskijoita; alhaalla lyhdyn
valossa jalasten jälet kiilsivät.

Koskaan ei reki ollut luistanut sillä vauhdilla kuin tänä iltana,
potkurit tuntuivat mitättömiltä leikkikaluilta siihen verraten. Se oli
juuri mäen päällä lähtövalmiina, odotettiin vain merkkiä Pelleltä, joka
seisoi alhaalla vartiomiehenä. Harjukadun poikki kulki nimittäin toinen
katu, jota ajettiin silloin tällöin, ja onnettomuuksien välttämiseksi
jäi yksi pojista vuoron perään risteykseen vartioimaan.

Jo kuului Pellen ääni:

-- All right!

Juuri silloin näkyi ylhäällä katulyhdyn valopiirissä rouva Laguksen
solakka vartalo. Arvattavasti hän palasi kotiin laulutunnilta, koska
meluava pienokaisjoukko telmi koulun portaitten edustalla.

Filosoofi hyppäsi ketterästi reestä, tervehti ja kysyi iloisesti:

-- Eikö rouva halua päästä hurjaa kyytiä mäkeä alas? Reki luistaa
vallan mainiosti.

Hymyillen tuli nuori rouva reen luo.

-- Harjanne, sinä saat jäädä pois. Hartiasi ottavat niin paljon
tuultakin, että se hiljentää vauhtia, ilkkui Ström.

Rouva istuutui. Runoilija nousi alkua antamaan. Hetken aikaa odotettiin
Pellen uudestaan huutavan, mutta kun ei mitään kuulunut, niin
kärsimätön Runoilija tuuppasi reen liikkeelle, juoksi vähän matkaa
perässä, sysäten kaikin voimin, ja hyppäsi takapajulle polvilleen.
Vauhti oli huimaava. Tyttökoululaiset kirkuivat ilosta ja pelosta. Tenu
ohjasi varmalla kädellä.

Yhtäkkiä ilmaantui alhaalla haamu kulkureitille.

-- Pois alta, pois alta! huudettiin, mutta se ei näyttänyt tekevän
mitään vaikutusta.

Harkitseva Tenu ohjasi sille puolelle, jolta olento tuli -- kumarainen
vanhus muuten. Jos äijä olisi kulkenut yhä eteenpäin, olisi onnettomuus
välttynyt, mutta reen ollessa jo aivan lähellä hän huomasi vaaran,
säpsähti ja peräytyi vaistomaisesti. Epätoivoissaan Tenu käänsi yhä
entiseen suuntaan... Kuului rasahdus: reki oli sattunut lehmuksen
suojuskehykseen... Hirveitä huutoja kohosi ilmoille, tiepuolessa makasi
hujan hajan kiemurtelevia ruumiita; reki oli pirstaleina...

Vanhalta mieheltä katkesi jalka. Muuan tyttö oli nyrjäyttänyt ranteensa
sijoiltaan. Rouva Lagus makasi liikkumattomana kuin kuollut, hänen
puuhkansa oli lentänyt kauas syrjään.

Vasta silloin saapui Pelle paikalle. Hän oli kauhusta kalpea ja repi
epätoivoisena hiuksiaan, ladellen lukemattomia itsesyytöksiä. Sillä hän
ei ollut pysynytkään vartiopaikalla, vaan oli lähtömerkin huudettuaan
juossut ajamaan takaa kahta tinuria, jotka olivat kiusanneet häntä
lumipalloillaan.

Kuullessaan vanhan miehen vaikertavan joutui hän aivan suunniltaan.

-- Voi minua, voi minua! Minä olin vartiomies. Minun on kaikki syy.

Ja tykkänään unohtaen kylmäverisen leikillisyytensä hän vihelsi
ajureita kuin hengen hädässä ja lähti viemään vanhusta lääkäriin.

Sillävälin Runoilija nosti taintuneen rouva Laguksen käsivarsilleen,
hyppäsi ajuriin ja käski nopeasti ajamaan rouvan kotiin. Hän istui
reessä katsellen tuskaisena kauniita, valjuja kasvoja. Mitä saattoi hän
tehdä tunteilleen, sille, että mielettömästi rakasti tuota naista. Ei
hän mitenkään olisi tahtonut olla uusi Werther, ja hän käsitti kyllä,
kuinka kauheata kaikki oli, mutta nuori rouva kummitteli hänen unissaan
ja lumosi hänen mielikuvituksensa, kun hän oli yksin. Alituisesti
Runoilija häntä ajatteli, vasten tahtoaankin. -- Mutta, oi, jos kerran
oli väärin lempiä toisen omaa, niin miksei rouva edes ollut onnellinen?
Hänen miehensä, kauppamatkustaja, oli sieluton olento, joka alituisesti
oli poissa kotoa, joi, irstaili... Ja nuori, kaksikymmentäkaksi vuotta
vanha rouva sai istua yksin pitkät illat, tuo rakas olento, jonka
lapselliset kasvot olivat puhtaat kuin enkelin. Kuinka Runoilija siitä
kärsikään!... Ajuri pysähtyi oven eteen. Runoilija maksoi, nosti
keveästi taintuneen syliinsä, kiipesi pamppailevin sydämin portaita
ylös ja soitti vaivoin. Ja siinä odotellessaan, tuskaisena ja
levottomana, valtasi hänet yhtäkkiä mieletön halu: hän tahtoi kerran
suudella noita kalvakoita huulia, jotka kenties kuolema oli iäksi
kylmentänyt, kerran pusertaa rintaansa vasten poven, joka nyt oli
liikkumattomana. Nopeasti, hurjassa onnessa ja epätoivossa, hän painoi
hehkuvat huulensa rakastettunsa suulle ja puristi häntä vasten
sydäntään... Rouvan silmät avautuivat, harhaileva katse kiintyi
hetkeksi Runoilijaan, sitten luomet jälleen painuivat kiinni. Runoilija
hätkähti; omituisen häpeän valtaamana hän olisi toivonut vaipuvansa
maan alle... Vihdoinkin ovi aukeni.

Runoilija laski taintuneen sohvalle. Hätääntynyt palvelija katseli
häntä suu puoliavoinna ja riensi sitten noutamaan vettä.
Kauppamatkustaja ei itse ollut kotona.

Epätietoisuus ja outo tuska ahdistivat Runoilijaa. Oliko rouva herännyt
äsken, huomannut? Se ei kai ollut mahdollista. Yhtä liikkumattomanahan
hän yhä lepäsi, silmät ummessa.

Palvelijatar tuli, tiputti vettä sairaan suuhun ja pani kääreen hänen
otsalleen. Runoilija näki kuin unessa tytön liikkeet.

Rouva avasi silmänsä.

-- Soitanko lääkäriä? kysyi palvelijatar.

-- Ei, ei tarvitse. Mikä minun sitten olisi... En tunne kipua... Ah,
ohimoita sentään pakottaa...

Sairas lepäsi pitkän aikaa tuijottaen kattoon. Palvelustyttö seisoi
äänettömänä katsellen häntä. Runoilijan oli vaikea olla. Vihdoin rouva
kääntyi hänen puoleensa.

-- Vain hämärästi muistan, kuinka kaikki tapahtui... Mitenkähän mahtoi
toisten käydä?

-- En ollenkaan tiedä, sai Runoilija vastatuksi.

-- Tekö toitte minut kotiin? Kiitos teille. En ole loukkaantunut
pahemmin, mutta säikähdys vei voimani... Kiitän teitä sydämestäni.

Runoilija seisoi vaieten, katse maassa. Vihdoin hän ojensi kätensä
hyvästiksi.

-- Joko lähdette? Näin pian! Huomaatte, että olen levon tarpeessa...
Jääkää hyvästi. Olen teille kovin kiitollinen.

Hennot sormet puristivat sydämellisesti nuorukaisen vankkaa kättä.
Runoilija kumarsi syvään, riensi tarpeettoman kiireesti eteiseen,
sieppasi lakkinsa kuin kuumeessa ja hoippui portaita alas kuin
humalainen. Hän ei käsittänyt, oliko kaikki unta vai totta. Hän siveli
kädellään kuumaa otsaansa. Veri lauloi hänen korvissaan.

       *       *       *       *       *

Pojat eivät onnettomuudessa olleet saaneet pahempia vammoja. Mutta
Pelle oli seuraavana päivänä masentunut ja alakuloinen. Hän murjotteli
äänettömänä pulpettiinsa eikä yrittänytkään torjua niitä syytöksiä,
joita hänelle vartiovuoronsa laiminlyönnin johdosta joka taholta
sateli.

Illalla, voimisteluseuran harjotuksissa, oli hän kuitenkin jo ennallaan
ja puheli vilkkaasti:

-- Kuulkaas, pojat! Ei se äijä-räähkä kumminkaan maksa sitä rekeä.
Mutta me saamme helposti rahaa, jos annamme voimistelunäytöksen,
vetonumerona tietysti tanssi. Onhan meillä valmiiksi harjotettu
ohjelma. Kyllä tämä ottaa hommatakseen kaiken muun.

Tuumasta toimeen. Puhuttiin johtajalle, joka suostui mielellään, ja
niin oli asia päätetty.

Aamulla Pelle meni tapaamaan rehtoria.

-- No, mikä asiana?

-- Saisikohan voimisteluseura antaa näytöksen?

-- Mitä tarkotusta varten?

-- Tarvittaisiin rahaa.

-- Niin, tietysti, mutta mihin?

Pelle epäröi hiukan.

-- Koetettaisiin vähän paikata sen vanhuksen jalkaa.

Hän yritti hymyillä, mutta vavahteleva huuli petti; hän punastui ja
katsoi maahan. Rehtori tuijotti häneen terävästi, korkea otsa
valoisana.

-- Sinun alotteestasiko tätä nyt hommataan?

-- Minunhan sitä ensiksi teki mieli uutta rekeä, mutta toiset taitavat
ajatella enemmän ukkoa.

-- Mikäli olen kuullut, niin sinähän olet onnettomuuteen suurin
syyllinen.

-- Minua siitä syytetään, vaikka en reessäkään ollut.

Syntyi äänettömyys. Ilmeisesti oli rehtori hyvällä tuulella.

-- No milloin te pitäisitte iltamanne?

-- Pyytäisin vielä sitäkin, että kuukausilupa annettaisiin jo ensi
maanantaina. Silloin näytös voisi olla sunnuntaina.

-- Minä koetan järjestää ja ilmotan siitä vielä tänään. -- Missä aiotte
antaa näytöksenne?

-- Seurahuoneen salissa.

-- Jaha. -- No niin, kuten sanottu, minä ilmotan myöhemmin.

Pelle kumarsi ja lähti. Rehtori tarkasteli hyvillään hänen hoikkaa,
kaunista vartaloaan.

       *       *       *       *       *

Väkeä tulvi seurahuoneelle tungokseen asti, ja Pelle istui ylen
tyytyväisenä lippuja myömässä, marsalkan nauha olkapään yli solmittuna.
Hän oli hommannut uupumatta, tinkinyt salin vuokran puoleen, tilannut
soittokunnan ja liput, joista itse möi jo etukäteen enemmän kuin toiset
yhteensä. Hän se oli hankkinut puhujankin ja saanut erään viuluniekan
lupaamaan soolokappaleen. Itse aikoi hän kertoa sadun.

Ohjelman suoritus koitui seuralle kunniakkaaksi. Ei sattunut
erehdyksiä, ja posket valjuina, yleisön huudahtaessa hämmästyksestä,
Pelle itse teki rekillä kuuluisan ilmavoltti-jättiläisensä, tempun,
jota hän ei ennen ollut yrittänytkään kuin lumihankeen tai heinäkasaan.
Ei Runoilijakaan vetänyt hänelle voimistelussa vertoja.

Mutta sivupenkiltään Filosoofi katseli Helvi Grania, pormestarin
tytärtä, joka istui eturivissä isänsä ja äitinsä kanssa. Paljoa
suuremmalla mielenkiinnolla kuin voimisteluliikkeitä tarkasteli hän,
miten ilme vaihteli Helvin kasvoilla, miten suuret silmät vuoroin
kirkastuivat, vuoroin synkkenivät ihmetteleviksi. Suukin vetäysi
toisinaan hymyyn, jolloin poskelle ilmaantui kuoppa, ja taputtaessaan
käsiään tyttö ihan säteili ilosta... Vähän taempana näkyi komean
konttoristin rasvattu tukka... Filosoofin rinnassa liikahti, hän alkoi
itsepintaisesti seurata esiintyjiä.

Sillä Filosoofi rakasti Helviä. Viime talvena hän oli useasti kävellyt
Helvin kanssa iltaisin, huolimatta siitä, että tytöllä oli toinen.
Filosoofi kyllä tiesi, että samainen konttoristi, joka istui taempana,
tuo keikaroiva, viimeisen muodin mukaan puettu herra, oli vallottanut
Helvin sydämen, mutta hän oli heikko... Eräänä iltana Helvi kuitenkin
rohkaisi arkaa rakastajaansa. Hän kiemaili, näytti arvaavan mitä toisen
sisällä liikkui, mutta Filosoofi oli yhtä hillitty; vasta hyvästi
jättäessään hän pusersi tavallista lujemmin tytön kättä. -- Mutta
seuraavan yön unesta ei tullut mitään. Filosoofi vääntelehti
vuoteellaan lakkaamatta ajatellen Helviä, epäillen ja salaa toivoen.
Vihdoin hänen voimansa loppuivat, hän nousi, otti kynän ja paperia,
kirjotti, tunnusti kaikki. -- Kului päivä, toinen, armahtakoon niitä
päiviä! Kolmantena tuli vastaus. Se oli ystävällinen ja liikuttava,
mutta riisti kaiken toivon: tyttö tunnusti rakastavansa toista, mutta
tahtoi olla sisar, ystävätär... Olihan Filosoofi sen tiennyt, mutta
kuitenkin hän katkeroitui. Mitä varten Helvi siis oli koettanut
rohkaista häntä, yleensä ollenkaan sietänyt häntä? Mitä varten hän oli
kiemaillut tuona iltana? Mitä varten hän yhä tahtoi jäädä ystäväksi,
vaikka selvä ero olisi parempi? Oo, oliko syntynyt eripuraisuutta tuon
toisen kanssa? Tahtoiko Helvi pitää häntä, Filosoofia, hätävaranaan,
tehdäkseen tuon toisen mustasukkaiseksi, kiusatakseen?... Filosoofi ei
jaksanut vaieta. Hän kirjotti vielä, ladellen syytöksiä, joihin hänellä
ei ollut oikeutta, ja tietysti epätoivoa. Vastausta ei enää kuulunut.
Filosoofi katui kirjettään ja oli onneton. Hän muuttui umpimieliseksi
ja synkäksi, löysi isänsä kirjastosta Schopenhauerin teoksia ja
omaksui omituisella intohimolla nerokkaan filosoofin toivottoman
maailmankatsomuksen.

Mutta eräänä iltana, kun Filosoofi yrmeänä harhaili puiston pimeneviä
käytäviä, tuli Helvi äkkiä häntä vastaan. Monte Carlossa oli ollut
Pankkiirin syntymäpäiväjuhlat, mutta väkisin oli Filosoofi lähtenyt
kesken pois... Hän nosti jotenkuten lakkiaan, veri pakkausi sydämeen,
häntä horjutti. Ja merkillistä! Yhtäkkiä alkoi hän aivan tahallaan
hoippua, kumman kivun viiltäessä sydäntä. Helvi kiiruhti ensin ohitse,
mutta pysähtyi sitten, jäi tuijottamaan, astui lähemmä.

-- Vilho, mikä sinun on? kysyi hän hätääntyneenä, arastellen.

-- Kun kysyjä tietää, niin vastaaja vaikenee, sai Filosoofi sanotuksi.

Helvin povi rupesi aaltoilemaan ja sieraimet värisivät. Kului
äänetön tuokio. Tyttö näytti taistelevan, purskahti vihdoin itkuun,
tarttui molemmilla käsillään nuorukaisen kyynärvarteen, jota
kouristuksentapaisesti puristeli, ja sopersi nyyhkyttäen:

-- Sinä olet nauttinut...

Filosoofin tuli vaikea olla. Omituinen hellyys ihan tulvi hänen
sydämeensä, ja kyyneliä kihosi silmiin. Tuota kaikkea hän kuitenkin
häpesi, raivostui vihdoin, tempautui irti ja sanoi katkerasti;

-- Taluttajaa en sentään tarvitse.

Helvi vavahti, kääntyi ja lähti, yhä itkien, kenties entistä enemmän.
Mutta tuskin oli Filosoofi nähnyt hänen istuutuvan lumiselle penkille,
ennenkuin jo riensi perään, tarttui tytön molempiin käsiin, raskaasti
hengittäen, hapuillen sanoja. Ja siinä, kuohuksissaan, hän tuli
puhuneeksi, tehneeksi erään kysymyksen. Helvi lakkasi itkemästä ja
sanoi vihdoin hiljaa:

-- Miksi kysyt?

Filosoofi heräsi kuin unesta.

-- Mitä tämä siis merkitsee? kysyi hän katkerasti.

Uudelleen purskahti tyttö itkuun.

-- En tiedä... en ymmärrä. Minä... minun on... sääli, sammalsi hän.

Filosoofi sai kuin lyönnin. Hän tuli kalpeaksi ja tunsi viiltävää kipua
sydänalassaan.

-- Ymmärrän. Ei maksa vaivaa... Voi hyvin! sanoi hän tukahtuneella
äänellä ja lähti kiireesti.

Sen jälkeen hän ei ollut Helviä kahdenkesken tavannut. --

Ohjelma loppui, ruvettiin tanssimaan.

Filosoofi istui paikallaan, häntä ei vähintäkään haluttanut.
Voimistelijat pyörivät huimasti. Pelle näytti iloiselta... Kas!
Siinähän kiiti Runoilija, valjuna kuin vaate... Rouva Lagus hymyili
hänelle, silmät uneksuvina... Filosoofi vaipui mietteisiin. "Nainen ei
tule koskaan täysi-ikäiseksi, hänellä pitäisi aina olla holhooja",
muisti hän Schopenhauerin sanoneen. --

Mutta mitä ihmettä! Eihän konttoristi ollenkaan hypittänyt Helviään.
Vasten tahtoaankin tuli Filosoofi pitäneeksi heitä silmällä. Hän oli
huomaavinaan, mitenkä tyttö tuontuostakin katsoi häneen, Filosoofiin.
Nytkin, ohikiitäessään, aivan selvästi... Yhtäkkiä tuli nuorukaisen
hyvä ja keveä olla. Hän alkoi tanssia, kummallinen hurmio valtasi
hänet, eikä hän enää vilkaissutkaan Helviin... Pari kertaa sattui niin,
että hän aivan Helvin vierestä kumarsi itselleen tanssitoverin. --

Myöhemmin illalla Filosoofi huomasi, kuinka kiusaantuneen näköiseksi
tyttö oli käynyt. Hän oli tavallista kalpeampikin, ei tanssinut enää,
vaan istui äitinsä vieressä tuijotellen... Filosoofista tuntui, että
nuo tuijottelevat silmät joskus suuntautuivat häneen, ja hänen tuli yhä
parempi olla, yhä hurjemmin hän pyöri...

Vasta kun Helvi oli lähtenyt pois, kesken kemuja, valtasi nuorukaisen
haikea alakuloisuus.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana Pelle astui kevein mielin poikkijalkaisen vanhuksen
asuntoon, parisen sataa taskussa.

-- Hyvää iltaa, toivotti hän. -- Kuinka voitte?

-- Eiköhän tuosta vielä jalkaa tulle, vastasi ukko pirteänä
vuoteeltaan. Pelle katseli häntä vähän aikaa. Sitten hän laski rahat
vanhuksen käteen.

-- Lähettivät vähän tuliaisia... Ottakaahan. Ne ovat teidän.

Vanhus kahisteli setelitukkua vapisevin käsin. Hän oli kovasti
liikutettu.

-- Näinkö paljon? Liikaahan tässä on.

-- Eikö mitä. Pitkiin aikoihin ette pääse edes käymään.

Ukon silmät kostuivat. Hän tarttui Pelleä käteen ja silitti sitä moneen
kertaan karkealla kämmenellään.

-- Poikaseni, poikaseni!... Jumala sinua siunatkoon... teitä kaikkia
siunatkoon.

-- Hyvästi, hyvää vointia. Käyn vielä teitä katsomassa, sai Pelle
kuiskatuksi. Sitten hän lähti kiireesti.



JOULULOMAN ALKAESSA.


Viimeinen koulupäivä, ilon ja kepposten päivä!

Taivaskin kaartui korkeampana ja selkeämpänä kuin tavallisesti. Idän
puolella se punersi jo heikosti, heittäen purppuraisen hohteen puiden
latvoille, mutta katulyhdyt paloivat vielä. Kuulakassa hämyssä kohosi
savupatsaita talojen katoilta; viluinen puluparvi etsi ruokaansa
katujen lumesta, höyhenet pörröllään. Ajurihevosten kuonot olivat
kuurassa, ja niiden hengitys höyrysi pakkasessa.

Pelle marssi kouluun kirjat kainalossa, takinkaulus pystyssä ja kädet
sekä hihansuut tungettuina taskuihin. Lumi narisi hänen jalkainsa alla.

Kulmauksessa muuan kahdeksasluokkalainen liittyi hänen seuraansa.

-- Terve! Nythän on peijakkaanmoinen pakkanen. Ihan tahtoo korvat
jäätyä. Harvoin tällaista on ennen joulua.

-- Häi no kyllä, vastasi Pelle.

-- No kuinkas pojat muuten pärjäilevät?

-- Aina vähin. Kaikkihan on jo ohitse.

Keskustelu pysähtyi vähäksi aikaa, kuului vain lumen tahdikas narahtelu
korkojen alta.

-- Minä sitä sain vielä istuntoakin eilen, sanoi abiturientti.

-- Älä nyt! Keneltä?

-- Sudeltapa tietenkin... Näes meillä oli viimeisissä algebran
kokeissa sellaisia probleemeja, joissa ihan yksinkertaiset
numerolaskut, kertominen ja jakaminen, tuottivat suurinta vaivaa.
Minä olin väsyksissä, ja hittoko niitä muutenkaan kertoo kuusi-,
seitsennumeroisia lukuja. Kirjotin vain yhtälöt, kehitin ne sellaiseen
muotoon, että ratkaisu oli selvä, ja jätin joka laskun kesken. Alle
kirjotin: "Näissä laskuissa ei ole mitään vitsiä." -- No, Susi kun
eilen jakoi vihot takaisin, nosti tietysti aika elämän. Minä sain
marssia kateederin eteen, Susi tuijotti silmiini ja ärjyi, osottaen
lausettani sormellaan: "Onko tämä nyt sopivasti sanottu, mitä?" Johonka
minä vastasin: "En tiedä, tokko niin sopivasti, mutta hyvin sattuvasti
kuitenkin." -- Ja sain tietenkin tunnin istuntoa.

-- Ähä! Mitäs rupeat ryppyilemään opettajalle... Mutta siinä paha,
missä puhutaan.

Maisteri Sundberg se todellakin oli, joka astui portista suuri
vihkopinkka kainalossaan. Hän nyökytteli moneen kertaan vastaukseksi
poikien tervehdykseen ja liittyi heidän seuraansa.

-- Jaha! Aro saakin ottaa ja jakaa nämä seitsemännen luokan vihkot,
minä sitten tunnilla selittelen... Mutta, muistuu tässä mieleeni, eihän
täällä Aron vihkoa ole ollenkaan?

Pelle epäröi ja arasteli.

-- En minä sitä jättänytkään viime kokeissa, sanoi hän.

-- No mutta minkätähden?

-- Minä en laskenut yhtään laskua, vastasi Pelle nolona.

-- Sepä merkillistä. Pelkkiä trigonometrisia laskuja ja perin helppoja.
Koko luokka on laskenut hyvin. Eikö Aro osannut ratkaista niistä
yhtään?

Pelle tuli hämilleen. Hän näytti siltä, "kuin olisi varastanut taikinaa
eikä tietäisi missä paistaa", kuten hän itse sanoi, myöhemmin
kertoessaan tapahtumasta. Asian laita oli tosiaankin niin, ettei hän
ollut osannut. Ja vika oli siinä, ettei hän suuressa laiskuudessaan
ollut viitsinyt opetella logaritmitaulujen käyttöä. Hän taisi kyllä
tarpeeksi trigonometriaa, logaritmit vain olivat hänelle hepreaa. --
Mutta mennäpä sellaista tunnustamaan Sudelle.

-- Se oli niin, alotti hän, -- se oli sillä tavalla, että... että minä
unohdin logaritmitaulut kotiin. Ja kun maisteri oli luvannut
sellaisesta huolimattomuudesta tunnin istuntoa, niin minä en uskaltanut
puhua mitään... pyytää lainaksi... Kyllähän laskut helppoja olivat...

-- Olisihan kahdeksannelta luokalta voinut lainata tunnin alussa.

-- En minä muistanut koko tauluja, ennenkuin olisin tarvinnut niitä.

-- Ja voinhan minä sen istunnon antaa nytkin.

Pellen naama venyi pitkäksi.

-- Kyllähän maisteri voi, sanoi hän alakuloisesti.

Sundbergia nauratti.

-- Jääköön nyt, tunnustuksen suoruuden tautta... Jo minä ajattelinkin.
Ei Aron pitäisi olla muita heikompi trigonometriassa... Mutta huono
tulee nyt arvosana joulutodistukseen.

Pelle ei enää vastannut. Hyvän tunne ihan kiersi hänen sydänalaansa.

       *       *       *       *       *

Kun päästiin koulun luo, meni maisteri Sundberg pienestä sivuovesta
opettajien huoneeseen. Kahdeksasluokkalainen liittyi omaan,
ylimykselliseen joukkoonsa, joka käveli mahtavasti pitkässä rivissä
pihamaalla. Mutta Pelle kiersi rakennuksen taakse.

Vaikka sisään päästiin vasta tasan kello kahdeksan, oli vahtimestarilla
tapana jättää auki takaovi, joka johti pieneen, neliskulmaiseen
eteiseen, niin sanottuun "tuuttiin". Sinne hiipivät pojat
pakkas-aamuina lämmittelemään. Ensimäiseksi tulleet asettuivat seinille
vieretysten, niin kauan kuin tila myöten antoi, ja voi sitä, joka
saapui liian myöhään. Häntä tuupittiin ristiin rastiin, eteisen halki
ja poikki, sillä minnekään ei hän enää mahtunut. Hän sai olla
"tuutissa", vilu karkotettiin hänestä miehissä, ja onni oli, jos hän
pääsi pujahtamaan ovesta ulos.

Kun Pelle astui sisään, heitti Harjanne hänet pitkillä käsillään
takaseinälle huudahtaen:

-- Älä tähän tuppaa!

-- Mitäs täältä haet! sanoi muuan kuudesluokkalainen sysäten häntä
voimainsa takaa.

-- Sikemmäks, sano Tyski sialle! huusi seuraava.

-- Älä tuppaa tulelle, sano Iitin mies sudelle!

Sysäyksiä ihan satoi, mutta tila oli siksi pieni, ettei Pelle päässyt
kaatumaan: ojennetut kädet olivat joka taholla häntä vastassa, hän
kieppui kuin hornan kattilassa.

-- Älkää helkkarissa! Vihot hajoaa! koetti Pelle huutaa.

-- No älä niitä minulle tuo! sanoi muuan tyrkätessään.

-- En minä niitä pitele! lisäsi vastaseinän mies.

Vihdoin tuli vahtimestari avaamaan käytävään johtavan oven. Poikalauma
syöksyi sisään, ja Pelle pääsi pälkäästä.

       *       *       *       *       *

Ensimäisellä tunnilla oli historiaa.

Töin tuskin oli Pelle ehtinyt kertoa tovereilleen, kuinka hän
tullessaan oli vetänyt Sutta nenästä, kun rehtori astui luokkaan,
kasvot vakavina kuten tavallista. Hän tervehti, kirjotti päiväkirjaan
ja katseli vähän aikaa miettiväisenä eteensä. Hänen olemuksessaan oli
aina jotakin rauhottavaa ja kunnioitettavaa.

Nähtävästi hän piti tarpeettomana läksyn kuulustelun, koska hän nousi
tuoliltaan ja alkoi kertoa Kaarle XII:sta. Hänen harvat askeleensa
kumisivat tahdikkaasti, kun hän käveli edestakaisin, korkea otsa oli
valoisa, matala ääni ja lauseiden raskas poljento tekivät juhlallisen
vaikutuksen. Luokka kuunteli hiiskahtamatta jännittyneenä. Kellään ei
ollut halua kujeilla; tuskin muistettiin, että oltiin koulussa.

Sankarikuninkaan vaaralliset metsästysretket tuntuivat kuvasarjana
kohoavan kunkin eteen. Nähtiin ilmielävästi hänen suoramielinen,
yksinkertainen olentonsa sinisessä takissaan, pitkävartisissa
saappaissaan, kolmikolkka-hatussaan. Noustiin innostuneina puoltamaan
oikeutta ja totuutta hänen kanssaan, rynnättiin lumipyryssä Narvan
luona viisikertaista ylivoimaa vastaan ja saavutettiin loistava
voitto...

-- Nukkuuko Sahra? kysyi rehtori äkkiä hillityllä, mutta ankaralla
äänellä.

Runoilija kimmahti pystyyn, sävähtäen punaiseksi.

-- En, vastasi hän hiljaa.

Rehtori katsoi häneen pitkään. Sitten hän sanoi ystävällisemmin:

-- Oletko sairas? Näytät kovin kalpealta ja väsyneeltä.

-- En ole.

Syntyi hetken vaitiolo.

-- Minä en ymmärrä, mikä sinuun on viime aikoina tullut. Olet aivan
muuttunut, aina väsyneen ja haluttoman näköinen. Opettajakunnassa
ollaan sitä mieltä, että sinä opinnoissasikin olet mennyt alaspäin...
Kyllä on syytä kääntyä lääkärin puoleen.

Runoilija ei vastannut, hän tuijotti pulpettiinsa.

-- Oletko huomannut mitään kipua itsessäsi?... Maittaako sinua ruoka?

-- Ei varsin... Mutta kyllä minä terve olen.

Rehtori pudisti päätään ja ryhtyi jatkamaan esitystään.

Runoilija istuutui. Kun hän käänsi päätään, kohtasi hän Filosoofin
syvän katseen, joka näytti kaikki lukevan, kaikki ymmärtävän. Runoilija
ei kestänyt sitä, hän loi silmänsä alas. --

Seurattiin jälleen sankarikuningasta Venäjän äärettömillä aroilla,
rämmittiin Liettuan loputtomissa soissa, kärsittiin vilua ja nälkää ja
ryhdyttiin epätoivoiseen Pultavan taisteluun, vaikka tappio oli jo
etukäteen varma. Nähtiin sairaan kuninkaan kantotuolista komentelevan
joukkoaan. Paettiin hänen mukanaan Dnieprvirralle, jonka rannat olivat
hävitetyt, ja vaivoin päästiin pienellä veneellä yli. Puolustauduttiin
Turkinmaalla viidenkymmenen miehen kanssa kaksisataakertaista ylivoimaa
vastaan. Nähtiin kuninkaan miekka kädessä ryntäävän palavasta
talostaan, yrittävän tunkeutua piirityksen joutuvan vangiksi...

Silloin alkoi kuulua yhtäjaksoinen, kimeä kilinä. Rehtori lakkasi
puhumasta, kuunteli, läiskäytti kämmenensä pulpettiin ja kysyi:

-- Mitä se on?

Kilinää jatkui yhä. Rannan Martti, hiljainen mies, nousi seisomaan.

-- Herätyskello soi, vastasi hän.

-- Missä se on? kysyi rehtori tullen hänen luokseen.

-- Täällä, sammalsi Martti kaivaen onnettoman näköisenä herätyskellon
pulpetistaan.

-- Seisota se, käski rehtori tuimasti.

Ranta sulki kouraansa kilistimen, joka yhä pärisi.

-- Äiti lähetti sen korjattavaksi. Minun piti viedä se suurustunnilla
kellosepälle... Miten lie joutunut käyntiin itsekseen, koetti hän
selittää, uskaltamatta odottaa rehtorin kysymystä.

Rehtori katsoi Marttiin kauan puhumatta mitään; selvästi pyrki naurun
väre hänen huulilleen. Luokalta kuului tukahutettuja purskahduksia.

-- Pane pois se, sanoi rehtori rauhallisesti.

Tuossa tuokiossa oli tunti kulunut loppuun. Rehtori toivotti pojille
hauskaa joulua ja lähti hyvätuulisen näköisenä.

Tuskin oli hän ehtinyt ovesta, kun hirmuinen meteli nousi luokalla.

-- Hei, pojat! Rannan Martti kunnostautunut! Hyvä, hyvä!

Martti Ranta, hiljainen mies, kiiruhti välitunnille ylen onnellisena
kepposestaan.

       *       *       *       *       *

Maisteri Sundberg tervehti kuivalla tavallaan, kohahteli kuivalla
tavallaan ja pyyhki silmälasejaan nenäliinalla.

Oli fysiikkaa. Nähtävästi maisterikin tahtoi olla armollinen viimeisenä
tuntina, sillä hän alkoi puhua, ryhtymättä heti kuulusteluun. Hän
selosteli matematiikan kokeissa ilmenneitä virheitä, antoi puolittain
kehuvan lausunnon luokan keskimääräisestä taidosta, mutta moitti
Puhakkaa ja Seppästä sekä varsinkin Strömiä, kehottaen heitä
työskentelemään joululomalla.

Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Kukaan ei vehkeillyt.
Suurten rangaistusten aikana oli Sundbergia kohtaan syntynyt
jonkinlainen kammo ja vastenmielisyys, joka vaimensi kujeiluhalunkin.
Synkkä ja äänetön uhma tuntui odottavan sopivaa hetkeä...

Sundberg pyyhki kaljua päälakeaan, heitti laihan koipensa polven yli ja
alkoi keinua tuolillaan. Hän oli vaiti hetken, ei arvattavasti keksinyt
mitään sanottavaa, ja ryhtyi kuulustelemaan.

-- Tämän päivän läksy käsittää keskipakoisvoiman lait, alotti hän. --
Otamme hyvin yksinkertaisen ja tutun esimerkin. Olettakaamme, että
meillä on kuolemanrengas, jossa pyöräilijä kiitää tasaisella
nopeudella...

Tenu istui kumarassa, ikäänkuin lukien jotakin, eikä näyttänyt tietävän
maailman menosta.

Maisteri Sundbergin sinertävät, rustoiset kädet puristuivat nyrkkiin ja
hänen kasvoillaan liikahti pahaa-ennustava häivähdys.

-- Mitä Tengström siellä hommaa? ärjäisi hän.

Tenu karkasi pystyyn pelästyneen näköisenä eikä vastannut.

-- Lunttaako Tengström? jatkoi maisteri.

-- En... Tarkastelin vain muuatta paperia.

-- Mitä paperia?

-- Sellaista vaan.

-- Antaa tänne!

Tenu otti paperiarkin pulpetistaan ja vei sen maisterille. Tämä
silmäili hetken sekaisesti kirjotettuja numeroita ja erinäisiä
piirroksia.

-- Mitä sotkua tämä on?

-- Se... se on muuan keksintö, vastasi Tenu hämillään.

Ivallinen hymy ilmausi Sundbergin ohuille huulille.

-- Vai ni-in! Herra tekee keksintöjä, sepä huvittavaa! Luulisin sen
homman paremmin sopivan herran isälle, joka on insinööri... Eikä
tunnilla sovi antautua neronsa vietäväksi, sen pitäisi olla tiettyä.

-- Oikeastaan, sammalti Tenu, -- se oli sillä lailla, että... että
minä, että minulla oli aikomus pyytää maisteria hyväntahtoisesti
tarkastamaan, onko tämä oikein. Minusta... minä ajattelin, että tällä
tunnilla, kun on keskipakoisvoima puheena, sopisi... Sitä varten minä
vielä katselin... Mutta minä pyydän anteeksi maisterilta.

-- Jaha! Fysikaalinen keksintö. Oivallista! No, Tengström astuu
taululle ja selittää sen meille.

Tenu oli näytellyt hyvin, saanut tahtonsa perille ja tarttui
onnellisena liituun. Hän alotti:

-- On kaksi puoliympyrän muotoon taivutettua metalliputkea A ja B,
joilla on sama käyristys-säde r. A-putken läpimitta olkoon d, B:n 2 d.
Nämä putket liitetään yhteen kahdella suppilomaisella putken-osalla,
jolloin syntyy ketjurenkaan tai kilpailuradan muotoinen sulettu putki.
Huomattava on, että läpimitta kummassakin käyrässä osassa on
muuttumaton, vaikka se toisessa on kaksi kertaa niin suuri kuin
toisessa. -- Putken ajatellaan olevan täynnä elohopeaa, joka
pumppulaitteen tai jonkun muun keinon avulla pannaan nopeasti
virtaamaan.

Sekunnissa täytyy saman määrän elohopeaa virrata putken jokaisen
poikkipinnan kautta. Tulo: poikkileikkaus-pinta-ala kertaa nopeus on
siis muuttumaton putken joka kohdalla. Merkitään nopeutta A-osassa
vA:lla ja B-osassa vB:llä. A:n poikkipinta on pii dpot2 alla 4, B:n
pii x (2d)pot2 alla 4 = pii x 2dpot2. Tällöin suhtautuu: vA : vB =
pii x dpot2 : pii x dpot2 alla 4; siis vA = 4vB.

Käyristys-säteen ollessa r, on puoliympyrän muotoisen A-putken
tilavuus: pii x dpot2 alla 4 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r alla 4.

B-putken tilavuus on: pii x dpot2 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r.

Merkitään elohopean ominaispaino s:llä ja maan vetovoiman acceleratio
g:llä. Tällöin on massa:

    A-osassa = piipot2 x dpot2 x r alla 4 X s/g = mA,
    B-osassa = piipot2 x dpot2 x r X s/g = mB.

Keskipakoisvoiman yleinen kaava on C = m x vpot2 alla r, missä
m = massa, v = nopeus, r = säde. Siis on keskipakoisvoima:

A-putkessa = CA = mA x vApot2 alla r = piipot2 x dpot2 x r alla 4
X s/g X vApot2 : r.

B-putkessa = CB = mB x vBpot2 alla r O piipot2 x dpot2 x r X s/g X
X vBpot2 : r.

Sijottamalla vB = vA/4 saadaan:

    Ca : Cb = piipot2 x dpot2 x s x Vapot2 alla 4g;
    piipot2 x dpot2 x s Vapot2 alla 16 g.

Siis Ca = 4Cb.

Nämä voimat vaikuttavat vastakkaisiin suuntiin. Koska toinen niistä on
neljä kertaa toista suurempi, lähtee putki kokonaisuudessaan kulkemaan
suuremman voiman suuntaan. Näin ollen ei siis esim. ilmalaivoissa
pitäisi muuta tarvita; ja junia sekä laivoja pitäisi voida kulettaa
tällaisella...

Sundberg syöksyi Tenun eteen.

-- Mitä roskaa tuo on? Totta kai Tengström ymmärtää, että se on
mahdotonta!

-- Enkä ymmärrä. En minä käsitä, missä paikassa tässä on virhe.

Ja Tenu lisäsi vaatimattomasti:

-- Isäni sovitti tähän integraali-laskua ja johtui samaan tulokseen.

-- Mutta eihän tuollainen putki voi kohota ilmaan, onhan se
päivänselvää. Kaikki on pötyä, huudahti Sundberg.

-- Kun maisteri sanoisi, missä tässä on virhe, niin minäkin
käsittäisin, sanoi Tenu rauhallisesti.

Susi tuli hämilleen.

-- Minä tarkastan uudelleen, sanoi hän alkaen tutkia Tenun laskelmia.

Kului pitkä aika. Sundberg tuli punaiseksi kasvoiltaan. Luokka istui
hievahtamatta, ihanan jännityksen vallassa.

-- Jaha... Niin on... Aivan oikein... Entäs tämä?... Oikein sekin.
Tämäpä merkillistä... tosiaan, sangen merkillistä... Ei tahdo heti
pistää silmään... Mutta tässä?... Ei, kyllä sekin on oikein...

Sundberg änkytti hermostuneena ja tuli yhä nolomman näköiseksi.
Tuontuostakin hän siveli otsaansa.

Vihdoin kilisi kello. Sundberg kääntyi luokkaan päin.

-- Jaha. Tunti on lopussa. Hauskaa joulua, pojat. Minä selitän joskus
toiste tämän jutun.

Kun Susi oli mennyt, kysyivät Runoilija ja Filosoofi yhtaikaa:

-- Missä siinä on virhe, Tenu?

-- Niin, sanokaas, pojat!

-- Selvästihän lopputulos on mahdoton, mutta en minä ymmärrä, sanoi
Filosoofi.

-- Ymmällä minä olin itsekin, kunnes isäni selitti, vastasi Tenu. --
Nähkääs: nesteen mekaniikka ei ole samaa kuin aineellisen pisteen
mekaniikka. Mutta siitä ette liikoja viisastu.

       *       *       *       *       *

Maisteri Ringblom, venäjänkielen opettaja, jota pojat sanoivat
Riunaksi, oli vakava, velvollisuuksistaan tarkoin kiinnipitävä mies,
jonka kalpeilla kasvoilla oli väsähtänyt ilme ja silmissä jotakin
kärsivää. Säännöllisesti joka tunti hän otti muistikirjansa esille,
asetti tuuman pituisen lyijykynän pöydälle pystyyn, teki monta
kysymystä perätysten samalle oppilaalle, pani sitten vasemman kätensä
syrjittäin taskukirjan eteen ja merkitsi sen suojassa lyhyellä
kynällään arvosanan vastauksista.

Jo sisään tullessaan hän toi painostavan tunnelman luokkaan. Hänen
tunnillaan ei juuri milloinkaan vehkeilty.

Tällä kertaa oli pikku kynästä katkennut kärki. Maisteri pyysi veistä
lainaksi. Jäntti nousi kuin heitetty paikaltaan. Hän oli isänsä
puodista ottanut puoli metriä pitkän kauhavalaisen näytepuukon ja veti
nyt hirmuisen sapelinsa tupestaan ojentaen sen opettajalle. Tämä
käänteli hetken aikaa asetta kädessään, vetämättä edes suutaan hymyyn,
antoi sen sitten takaisin ja kysyi:

-- Eikö kellään ole pienempää?

Pelle ojensi hänelle taskuveitsensä.

Oikeastaan oli kielioppia läksynä, mutta maisteri ei katsonut
tarpeelliseksi ryhtyä ikävään kuulusteluun, vaan käski ottamaan
tekstikirjat esille. Jokinen pantiin lukemaan.

Luettuaan hän alkoi kääntää, hieman änkytellen ja epäröiden, sillä
eihän käännös ollut varsinaisena läksynä:

-- Suuri kivipala, jonka jättiläiset... jonka jättiläisten kerrotaan...

-- Kuinka oli alku? kysyi Ringblom.

-- Suuri kivipala, jonka...

-- Mitä merkitsee sana gorshok? Jokinen kumartui lähemmäksi kirjaansa,
kuin paremmin nähdäkseen.

-- Pata, huudahti hän tarpeettoman äänekkäästi, vetäisten nopeasti
ilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän ryhtyi hieman hämillään korjaamaan:

-- Suuri kivipata, jonka...

Maisteri Ringblom nousi tuoliltaan ja astui vakavin askelin Jokisen
luo.

-- Jokinen antaa minulle kirjansa, sanoi hän.

Hetken hän tarkasteli kirjaa ja sanoi sitten:

-- Minä arvasin, että Jokisella on sanoja rivien välissä, t:n viiva on
heikko, ja _pata_ luetaan _pala_... Tämä on surullista.

Jokinen hätääntyi ja koetti puolustautua:

-- Minä kirjotin ne viime tunnilla, kun läksyä valmistettiin, jotta ei
suotta tarvitsisi hakea niitä sanakirjasta. En ole tullut pyyhkineeksi
pois niitä, kun tänään ei ollut tekstiä läksynä.

Ringblom ei näyttänyt kuuntelevankaan.

-- Onko muilla sanoja kirjotettu suomeksi kirjaan? kysyi hän.

Toiselta puolen luokkaa kohosi heti Runoilijan käsi. Maisteri meni
hänen luokseen. Luokka liikehti rauhattomasti. Tenu käytteli ahkerasti
kumia, Ström sujautti kirjansa poveen, ja Pelle käänsi sukkelasti
puhtaan paikan esille.

-- Tämä on kovin ikävä juttu, puheli Ringblom tarkastellessaan
Runoilijan kirjaa. -- Minun täytyy keskustella rehtorin kanssa.

-- Ei minulla ollut aikomusta luntata, selitti Runoilija vakuuttavasti.

Maisteri ei vastannut. Hän kulki miehestä mieheen tutkien kirjoja.

-- Eihän meillä ollut tekstiä läksynäkään, kivahti Runoilija
suutuksissaan.

-- Hiljaa, sanoi Ringblom rauhallisesti.

Tenu oli saanut kirjansa puhtaaksi, ja Pellen rohkea temppu onnistui.
Tultuaan Strömin luo kysyi maisteri:

-- Missä kirja on?

-- Se unohtui kotiin, vastasi poika.

Aamiaiselle mentäessä kiihkoili Runoilija:

-- Senkin pöhköpäät, miksette viitanneet joka mies, eihän hän koko
luokkaa olisi voinut rangaista... Jos Riuna vaan antaa istuntoa, niin
minä en istu.

-- Eikä anna, tyynnytteli Filosoofi.

-- Mene tiedä... Mutta minä selitän rehtorille. Minä en iankaiken rupea
syyttömästi kärsimään.

Mutta ikävästi kävi. Kun pojat iltapäivällä palasivat kouluun, oli
Jokisen ja Sahran pulpeteille pantu päiväkirjat. Kumpikin oli saanut
kaksi tuntia istuntoa lunttaamisesta.

Runoilija oli raivosta kalpea.

-- Tule mukaan nyt, sanoi hän Jokiselle.

He menivät kansliaan. Rehtori tuli kysymään heidän asiaansa.

-- Maisteri Ringblom on antanut meille istuntoa, mutta me emme ole
luntanneet.

-- Eikö teillä ollut sanoja rivien välissä?

-- Oli kyllä, mutta eihän meillä ollut edes käännösläksyäkään.

Rehtori mietti vähän aikaa.

-- Ikävää minun on sekaantua tähän juttuun. Koettakaa selittää maisteri
Ringblomille, ehkä se auttaa, sanoi hän.

-- Ei hän tahdo kuulla mitään selityksiä. Senvuoksi juuri me
pyytäisimme rehtoria välittäjäksi, sillä me olemme oikeassa.

Rehtori kävi kutsumassa maisterin opettajainhuoneesta.

-- Mistä on kysymys? kysyi tämä rypistäen kulmiaan.

-- Maisteri on antanut meille istuntoa, mutta me olemme syyttömiä,
vastasi Runoilija.

Ringblomin huulet vetäytyivät heikkoon hymyyn. Hän teki ykskaikkisen
liikkeen kädellään ja nyökytti päätään.

-- Niin, niin, kyllä minä tiedän, että koulupoikina aina vedotaan
syyttömyyteen.

-- Me emme vetoa mihinkään, me pyydämme selittää, sanoi Runoilija
hillitysti.

-- No, antakaahan kuulua.

-- Meillä oli kielioppiläksy. Meidän ei olisi tarvinnut osata kääntää,
eikä meillä siis ollut mitään syytä luntata. Kun siitä huolimatta oli
sanoja rivien välissä, johtui se siitä, että läksyä valmistettaessa
olimme merkinneet tuntemattomat sanat muistiin. Se on aina ollut
tapamme, jotta ei kuluisi suotta aikaa sanakirjan käyttöön. Mutta
kumilla puhdistamme kirjan kuulustelutunniksi.

-- Mikä sangen usein unohtuu tekemättä, huomautti maisteri.

-- Miksei sanoja voi merkitä paperille? kysyi rehtori.

-- Silloin pitäisi ensin kirjottaa ne venäjäksi, ja sitä ei ehdi.

-- Olenhan minä muulloinkin käännättänyt kielioppitunnilla tekstiä ja
erityisesti käskenyt aina tuomaan tekstikirjat mukaan. Miksi ette siis
puhdistaneet kirjojanne? kysyi Ringblom.

-- Ei sanoja tietenkään voi pyyhkiä pois, ennenkuin kysymyksenalainen
paikka on luettu ja opittu; muutenhan ei kirjottamisesta olisi mitään
hyötyä. Sitäpaitsi oli viimeinen tunti, enkä ainakaan minä enää edes
muistanut kirjaani. Mutta en minä aikonut luntata, se on totuus. Eihän
viimeisen tunnin osaaminen mitään merkitse eikä missään tapauksessa
anna aihetta petokseen.

Ja Runoilija jatkoi uhmaillen, silmät säkenöivinä:

-- Ja jos kerran lunttaan, niin en ikinä rupea sitä vapaaehtoisesti
tunnustamaan, kun opettaja on toisella puolen luokkaa.

-- Olisihan maisteri Ringblom muutenkin voinut saada sinut kiinni,
huomautti rehtori.

-- Sitä minä rohkenen epäillä. Olisin vaikka pistänyt kirjan poveeni ja
sanonut sen unohtuneen kotiin. Se olisi kyllä ollut raukkamaista, mutta
joka lunttaa, se valehtelee.

Rehtori puri huultaan naurun väreen karehtiessa hänen suunsa vaiheilla.
Syntyi hiljaisuus.

Vihdoin sanoi Runoilija synkällä ja väsyneellä äänellä:

-- Ainakin minä olen jo kyllästynyt. Jo varemmin sain karsseria
rikoksesta, jota en ollut tehnyt, ja nyt taas...

-- Eikö Sahra aio kärsiä rangaistusta, mitä? kysyi Ringblom
hämmästyneenä ja suuttuneena.

-- Kyllä minä istun. Mutta samalla otan eron koulusta.

Ringblom ällistyi, Runoilijan ääni kuulosti niin vakuuttavalta. Hän
vastasi hiukan ivallisesti:

-- Onko asia niin vakavata laatua? Koetetaan sitten miettiä... Menkäähän
nyt luokkaanne.

Runoilija kumarsi ja kääntyi. Jokinen, joka koko ajan oli äänettömänä,
mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurannut keskustelua, hiipi
hänen perässään, uskaltamatta vielä käytävässäkään mitään kysyä
huonotuuliselta toveriltaan. Kun he astuivat luokkaan, katsoi Filosoofi
terävästi tulijoita kasvoihin. Mutta Runoilijan piirteet ilmaisivat
vain jonkinlaista väsynyttä välinpitämättömyyttä, ja Jokisen pyöreä
naama oli yhtä sileä ja pilvetön kuin ainakin.

Maisteri Björk oli jo tullut ja saksantunti alkanut. Hän oli tuonut
mukanaan pienen kirjasen. Ström, puotityttöjen Don Juan, luki paraikaa:

    "Die Potsdamer."

    "Nicht selten wird es behauptet, die Potsdamer wären..."

Ja käänsi:

    "Postineidit."

    "Usein väitetään, että postineidit..."

Kuului naurunpurskahduksia.

Maisteri Björk peitti nenäliinalla suunsa ja tuli aivan punaiseksi
kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa hytki tuolilla.

-- Tokkohan Ström nyt on aivan oikeassa? sai hän vaivoin sanotuksi.

Ström karahti punaiseksi, huomasi jotain olevan hullusti ja katseli
hämillään ympärilleen.

Harjanne korjasi hänen virheensä, ja käännös jatkui onnellisemmin.
Maisteri Björk alkoi pitää huvittavaa ja henkevää esitelmää
potsdamilaisista, ja tunti kului hupaisasti.

Pelle maiskutteli suutaan eikä näyttänyt seuraavan mukana. Björk katsoi
häneen pari kertaa pitkään. Vihdoin hän kysyi:

-- Syökö Aro?

Pellen leukaperät liikkuivat vielä.

-- En, vastasi hän varmasti.

-- Mutta näenhän minä selvästi.

-- Enkä syö, sanoi Pelle naurahtaen.

-- Mitä Arolla on suussa? kysyi maisteri ankarammin.

-- Paperia vain.

Nyt teki maisteri Björk varomattomuuden.

-- Näyttäkääpäs, sanoi hän.

Pelle koukkasi etusormella poskeaan, aivan kuin maan ukko mälliä
ottaessaan, ja roiskautti märän paperitukon permantoon.

Björkiä harmitti ja nauratti, hän jätti asian silleen ja jatkoi
esitelmäänsä.

Välitunnilla ilmotti maisteri Ringblom peruuttaneensa Jokisen ja Sahran
istunnon. Syntyi äänekäs riemu.

Taistelu ja voitto! huusi -- Jokinen.



FILOSOOFIN SYNTYMÄPÄIVÄ.


Joululoma oli mennyt, koulu oli jälleen alkanut.

Reippaina ja virkistyneinä olivat pojat palanneet maalta. Pelle oli
lihonut. Antti Jäntin tilinpäätös osotti Smk. 36:-- voittoa
merkkikaupoissa. Puhakalle oli halonhakkuusta tullut kovat känsät
käsiin. Ström oli puotineitosilta saanut lukuisia kortteja ja
toistakymmentä kirjettä. Näitä hän alituisesti tyrkytti luettavaksi
Tenulle, joka halveksi tyttöjä eikä kärsinyt kuulla puhuttavankaan
"täti-asioista". -- Runoilija yksin näytti alakuloiselta; hänen
iloisuutensa tuntui tykkänään kadonneen. Entisen johtavan asemansa hän
luovutti nyt kokonaan Filosoofille, joka jo ennen jouluakin oli ollut
luokan päänä. Hän ei enää halunnut ottaa osaa toisten vehkeisiin, vaan
eli omissa unelmissaan, kävi päivä päivältä yhä harvasanaisemmaksi ja
umpimielisemmäksi. Filosoofia hän karttoi tahallaan, jopa väisti hänen
katsettaankin ja tekeytyi hänelle kylmäksi.

Tänään oli juhlapäivä, Filosoofin syntymäpäivä.

Jo aamulla seitsemän aikaan olivat pojat tuoneet suuren, Saksasta
tilatun Schopenhauerin kuvan Filosoofille lahjaksi. Koulussa oli päivän
sankaria nosteltu ja viskelty loppumattomiin, yhden välitunnin ajan oli
häntä kieputettu "tuutissa", ja hänen oli täytynyt juhlallisesti luvata
kahvikekkerit illaksi.

       *       *       *       *       *

Siistissä kamarissaan odotteli Filosoofi tovereitaan. Ei hän juuri
näyttänyt iloiselta. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme, ja hän
istui niin liikkumattomana kuin olisi ollut hyvin väsyksissä.

Kun pojat saapuivat, oli Filosoofin isä, asianajaja, vanhahko
herrasmies, jolla jo oli harmaita hiuksia, heitä vastassa. Ja hänen
rouvansa, vielä nuorekas, sydämellisen näköinen nainen, puristeli
ystävällisesti poikansa luokkatoverien käsiä.

Kahvi tuotiin, juotiin. Vanha herra kyseli kouluasioita, kertoi pari
huvittavaa juttua, koettaen tekeytyä niin nuoreksi kuin mahdollista. Ja
Filosoofin äiti, joka erityisesti piti Runoilijasta, keskusteli tämän
kanssa hiljaa ja niin sydämellisesti, että poika tunsi liikutusta ja
häpesi sitä.

Mutta jotain pingotettua oli kaikessa. Poikia näytti vaivaavan
jonkinlainen arkuus... Mieliala ei ottanut vapautuakseen, se pyrki
väkisinkin juhlalliseksi. Suuri ajattelija katseli terävästi
kehyksistään, kuluneet, uurteiset kasvot synkkinä, korkea otsa rypyssä,
valkea tukka kiharoissa, silmälasit laihassa kädessä. Alla oli Pellen
piirtämä kirjoitus: "Tämä on minun rakas poikani, johon minä
mielistyin." Ja näyttipä nerokas mies todellakin mielenkiinnolla
tarkastelevan nuorta oppilastaan. Mutta päivän sankarin kasvoilla
viipyi yhä poissaoleva ilme, hän tuijotteli vaiteliaana ja
hajamielisenä. Kun hän hetkittäin tekeytyi vilkkaaksi ja yritti olla
iloinen, huomasivat hänen toverinsa, kuinka väkinäistä se oli, ja se
painosti heidän mieliään.

Asianajaja pani parhaansa rohkaistakseen nuorukaisia. Hän toi
sikarilaatikkonsa.

-- Ottakaahan, pojat. Poltattehan te kuitenkin. Nämä ovat erittäin
mietoja.

-- Johan sinä nyt jotakin, hätäili rouva. -- Sinähän opetat...

-- Turhia. Kyllä he sen konstin osaavat, ja tänään on juhlahetki... No,
pojat.

-- Opetteliskohan? sanoi Pelle, luokan paatunein tupakkamies, ja
nappasi näppärästi sikarin.

Harjanne valitsi asiantuntemuksella itselleen mieluisensa, leikkasi
pään, antoi vanhalle herralle tulta ja sytytti omansa nautiskelijan
rauhallinen tyyneys kasvoillaan. Tuli hiljaista, savuja vain
pöllähteli.

-- Te ette ole ollenkaan iloisia, pojat. Minä luulen, että te
arastelette meitä vanhoja... Eiköhän ole viisainta, mamma, että me
jätämme heidät rauhaan, sanoi vanha herra tarjoten puolisolleen
käsivartensa.

Kun asianajaja oli mennyt, sieppasi Jäntti nopeasti sikarin.

-- Ahaa, jänis! murahti Tenu.

-- Sinullapa on hyvä isä, sanoi Kannan Martti, hiljainen mies,
Filosoofille.

-- On, vastasi poika sydämestään.

Syntyi hiljaisuus.

-- Kuulkaas, pojat! kuiskasi Filosoofi yhtäkkiä. -- Lauvantaina Monte
Carloon! Minulla on perin tähdellisiä asioita... Eikö totta,
Runoilija?...

Sahra nyökkäsi.

-- En viitsi nyt ruveta selittämään. Puhun sitten. Huomenna sovitaan
tarkemmin.

Ilta kului ja pojat tekivät lähtöä. Filosoofi kuiskasi Runoilijan
korvaan:

-- Jää sinä!

Runoilija hämmästyi. Hän katsoi arasti, mutta epäilijän terävyydellä
ystävänsä kasvoihin ja näytti miltei vastenmielisesti suostuvan.

Huoneessa oli aivan hiljaista.

Runoilija istui tuolilla katse maassa. Filosoofi poltteli sikariaan
tuijottaen toveriinsa.

Hetkiä kului. Runoilija nousi ja avasi venttiilin; sauhu kiusasi häntä.
Sitten hän käveli pari kertaa edestakaisin lattialla, tarkasteli
kukkia, vilkaisi salavihkaa ystäväänsä ja kysyi vihdoin kärsimättömänä:

-- No, mitä sitten?

Filosoofi otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen hänelle. Kuoressa oli
mustalle silkille neulotut, hopeanväriset nimikirjaimet ja tiheästi
kirjotettu arkki. Runoilija laski kirjeen pöydälle, tutki kauan
nimikirjaimia ja sanoi jotakuinkin välinpitämättömästi:

-- Kauniit ovat.

-- Lue, käski Filosoofi hiljaa.

Runoilija otti arkin.

    Hyvä Vilho!

    Olkoon syntymäpäiväsi onnellinen! Tahtoisin sirotella kaikki
    kesän kukat ympärillesi ja huumata sinut ruusujen tuoksulla...

    Minä arkailen kirjottaa sinulle, mutta on niin kauan, kun
    viimeksi sinut näin, ja sairaus on riistänyt minulta kaiken
    ylpeyden. Et tiedäkään, minkälainen muutos minussa on tapahtunut
    senjälkeen, kun tapasin sinut kahdenkesken, melkein vuosi sitten.
    Olin silloin lapsi, mutta nyt en enää ole. -- Älä sinä naura
    minulle, sinä, joka olet niin viisas. En tahdo, että pidät minua
    sellaisena kuin ennen olin.

    Ensiksi huomasin, että se... se mistä silloin kirjotin,
    olikin vain saippuakupla, joka hajosi omaan tyhjyyteensä, vain
    lapsellisuutta ja turhamaisuutta. Pitkiin, pitkiin aikoihin ei
    enää ole ollut mitään, enkä ole yhtään ollut siitä suruissani...
    Mutta olen tyhmä, kun kerron sinulle tällaista. Kenties olet
    minulle suutuksissasi ja kirjeeni kiusaa sinua. Ethän sinä
    silloinkaan, voimisteluseuranne juhlassa, luonut minuun
    katsettakaan, ja siitä syystä luulin, että olet vihoissasi.
    Mutta niin ei ollut, sinä olet liika hyvä ollaksesi sellainen.
    Se oli vain välinpitämättömyyttä, nyt sen ymmärrän, sinä et vain
    huomannut minua, sillä olit unohtanut minut niin kokonaan. Et
    tiedä, minkälaista minun oli sinä iltana ja kauan sen jälkeen,
    mutta älä vain luule, että tahdon syyttää sinua.

    Sittemmin vilustuin ja tulin sairaaksi. Sain keuhkokuumeen, mutta
    kestin sen. Äiti väittää, että houraillessani puhuin sinusta;
    varmaankin hän on kuullut väärin... Tulin vähän terveemmäksi,
    sitten tauti alkoi uudestaan, vaikka kuume ei enää noussut niin
    korkealle.

    Odotin niin jouluksi ja uudeksivuodeksi sinulta korttia,
    vaikka kuinka vähäpätöistä, mutta en saanutkaan. Sinä olit
    minut unohtanut, sillä muuten kyllä olisit lähettänyt; et vaan
    muistanut minua enää... Täällä kävi serkkusi, mutta sinulta ei
    hän tuonut terveisiä, vaikka sanoi olleensa teillä ja puhuneensa
    minusta. Ajattelin, etten ansaitsekaan sinun terveisiäsi, mutta
    itkin, kun jäin yksin. Kaikkihan meillä itkevätkin, isäkin on
    itkenyt. Kyllä minä tiedän mistä se johtuu, sillä kuulin tohtorin
    ja isän keskustelusta vähäsen. Minä en elä enää kauan, mutta mitä
    he siitä surevat? Voisivathan he olla yhtä välinpitämättömiä kuin
    sinäkin ja unohtaa minut yhtä pian. -- Serkkusi kertoi vielä,
    kuinka hyvä ja viisas sinä olet. Minä makasin silmät ummessa,
    mutta kun hän oli mennyt, suutelin tyynyä sille kohdalle, missä
    hän oli pitänyt kättään.

    Koko joululoman minä makasin sairaana ja ajattelin kaikenlaista.
    Äiti istui usein surullisena ikkunassa ja katseli ulos. Kyselin
    tavantakaa, keitä meni kadulla, ihan ehtimiseen kyselin, mutta ei
    hän koskaan maininnut sinun nimeäsi, vaikka niin sitä toivoin.
    Ajattelin, että kaikki oli minulle rangaistukseksi, kun en
    osannut olla sinulle hyvä silloin, silloin kun sanoit, että...
    Olen sentään tyytyväinen ja kiitollinen, sillä sinä olitkin
    erehtynyt itsesi suhteen, joten on parempi...

    Kenties ihmettelet, mistä tiesin, koska sinun syntymäpäiväsi
    on. Mutta minä näin sen koulunne oppilasluettelosta... Rupesin
    ompelemaan näitä kirjaimia, makasin vuoteellani ja olin
    onnellinen jokaisesta neulanpistosta. Siitäkin minä iloitsin,
    että työ joutui niin hitaasti. Ja kun tuli hämärä ja äiti otti
    minulta ompelukseni pois, rukoilin aina: Jumala, varjele Vilhoa.

    Nyt olen tullut terveemmäksi. Eilen näin sinut ikkunasta, kun
    menit kouluun. Tohtori on sanonut, että huomenna saan käydä
    vähäsen ulkona. -- Sinä varmaankin luulet, että olen laihtunut
    ja tullut rumaksi sairauteni aikana, mutta niin ei ole. Minä
    olen nyt lihavampi kuin ennen, ja isä sanoo, että ihoni on
    tullut kauniimmaksi. Kouluun en enää päässyt, ja enhän minä
    tervekään ole, milloin tahansa voin uudelleen tulla vuoteen
    omaksi. Varmaankin minä kuolen pian. Mutta minä rukoilen niin,
    että saisin elää siksi, kunnes sinusta tulee ylioppilas. Oi,
    jospa näkisin ylioppilaslakin sinun suuressa, viisaassa päässäsi!
    Ei kellään ole sellaista päätä kuin sinulla, Vilho. Mutta
    puolitoista vuotta on niin pitkä aika.

    Voi, mitähän sinä ajattelet lörpötyksestäni. Ehkä kiusaannut, kun
    puhun itsestäni. Annathan kuitenkin anteeksi, kun olen sairas.
    Oi, jos sinä tietäisit... Mutta ei, en saa puhua sellaisia.
    Hyvästi! Toivotan vielä onnea sinulle.

                                                      Helvi.

Runoilija laski kirjeen kädestään katsahtamattakaan toveriinsa ja
vaieten. Hän oli miltei tylyn näköinen.

-- Sinä et sano mitään?

-- Mitäpä minä sanoisin.

Syntyi hiljaisuus. Vihdoin alkoi Filosoofi mielipahasta väräjävällä
äänellä:

-- Sinä olet tullut niin omituiseksi. Olet ihan kuin vihoissasi...
Millä minä sinua olen loukannut?

Runoilija hätääntyi.

-- Mitäs sinä nyt!... Ei, en minä vihoissani ole. Tietysti minä
käsitän, mitä kirje sinulle merkitsee. Näin jo tullessani kasvoistasi,
että jotain oli tapahtunut. Mutta mitä minulla olisi sanottavaa?

-- Oikeassa olet. Mitäs näytinkään! vastasi Filosoofi alakuloisesti.

-- Etkö ole onnellinen?

-- Olen niin epätietoinen. Kaikki tulee minusta liian myöhään, enkä
ymmärrä mitä tekisin.

-- Ei minusta neuvojaksi, sanoi Runoilija kuin uhmaillen, katkerasti.

Filosoofi katsoi häneen pitkään.

-- Noin et sinä olisi ennen sanonut... Ystävyytemme ei ole enää
sellainen kuin ennen.

Runoilija hengitti raskaasti, tuijottaen alas. Yhtäkkiä hän nosti
silmänsä.

-- Suoraan sanoen, ei olekaan, huohotti hän kiihkeästi. Hänen
ohimosuonensa paisuivat. Filosoofi odotti selitystä ilme kysyvänä.

-- Minä häpeän sinua, jatkoi Runoilija kuin raivossa, kuiskaavin äänin.
-- Sinä tiedät kaikki, ja sinä halveksit minua... Sinähän se et mitään
sano. Ja minähän en tiedä mitä teen, minä...

Ja kasvot tuskasta vääntyneinä syöksyi hän ulos huoneesta, voimatta
puhua enempää.

Filosoofi ei yrittänytkään seurata toveriaan. Hämmästys ja jonkinlainen
kauhu naulitsivat hänet liikkumattomaksi.

       *       *       *       *       *

Vihdoin hän otti kirjeen pöydältä. Ja silmäillessään jälleen noita
rivejä, jotka hän muisti jo ulkoa, unohti hän kaiken muun.

Oliko hän onnellinen? Siltä ei hänestä tuntunut. Hän oli jo niin
tottunut toivottomuuteensa, että se vähitellen oli käynyt hänelle
rakkaaksi. Koko elämänsä oli hän mielestään perustanut siihen, että
hänen kaunein unelmansa oli saavuttamaton. Unelma itse oli jo kadonnut,
mutta sen jättämä kaipaus oli muodostunut hänen sisimmäksi
olemuksekseen. Joku salainen suruhan useimmiten karkaisee nuorukaisen
mieheksi. Filosoofi luuli sen jo omistavansa, mutta nyt kaikki raukesi.
Muutamat rivit paljastivat hänelle asioita, joista hänellä ei ennen
ollut tietoa. Onni viittoili häntä luokseen, mutta hän pelkäsi sitä,
sillä hän oli jo oppinut epäilemään. Hämärästi liikkui hänessä tunto
siitä, että jotakin oli nyt tehtävä, kenties kirjotettava, mutta
epätietoisuus kiusasi häntä eikä hän päässyt selville omasta itsestään.

"Kaiketi on konttoristi antanut hänelle rukkaset ja hän pitää minua
hätävaranaan", pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta jo seuraavana
hetkenä hän katui ajatustaan, soimasi itseään ja säpsähti omaa
katkeruuttaan.

Hetkiä kului. Salin kello löi kymmenen. Filosoofi otti kynän ja
paperia. Hän ei kuitenkaan saanut mitään kirjotetuksi, tuskitteli, repi
rikki alotteensa ja laski vihdoin pois kynän. "Odotan", sanoi hän
itsekseen, "aikaa myöten kyllä kaikki selkenee".

Hän heittäysi nojatuoliin kummallisen väsyneenä. Oli niin hiljaista,
tuuli vain silloin tällöin heikosti tohahti venttiilin aukossa.
Onnittelukukat tuoksuivat hänen ympärillään. Schopenhauer tuijotti
puitteistaan... Yhtäkkiä Filosoofi muisti erään hänen lauseitaan ja
rupesi sitä puoliääneen hokemaan:

"Tuntuupa siltä, kuin ilkeä hornan henki koettaisi meitä alituisesti
viekotella pois tuskattomuuden tilasta, mikä on korkein onni,
näyttämällä meille toivon harhakuvia."

Ennen pitkää hän kuitenkin nousi ja kirjotti nopeasti:

    'Kiitän sinua, Helvi!

                      Vilho.'

Hän pisti arkin kuoreen ja riensi ulos viemään sitä postilaatikkoon.

Kauan aikaa hän käveli yksin katuja. Nuoressa mielessä orastivat
rinnakkain alakuloisuus ja hämärä onni.



MONTE CARLOSSA.


Lauvantai tuli.

Monte Carlossa olivat pojat jo riisuneet takit yltään ja asettuneet
pienen pöydän ympärille. Uunissa roihusi iloinen tuli, joka oli polttaa
Harjanteen.

-- Mikähän tinureita vaivaa? Niitä ei enää näy missään, kysyi Tenu.

-- Tämä tietää. Niiltä on johtaja poissa. Läpsää ei enää ole koko
kaupungissa; taisivat viedä pojan kasvatuslaitokseen, selitti Pelle.

Joku liikkui eteisessä.

-- Muistakin panna pelti kiinni, kun nuput ovat palaneet!... Kohenna
ja! kuului oven takaa emännän ääni.

-- Kyllä, kyllä, tyynnytteli Harjanne.

Pojat hihittivät ja melusivat. Hetkeen ei elämällä Monte Carlossa ollut
järjestyksen leimaa.

Vihdoin Pankkiiri kohotti pitkän kätensä ja lausui:

-- Silentium!

Heti syntyi hiljaisuus, ja hän jatkoi vakaasti:

-- Filosoofi on sanonut, että hänellä on tähdellistä kerrottavaa.
Avatkoon hän siis suunsa ja sydämensä, kuin myös te korvaläpenne.
Olkaatte lyhytsanaisia, mutta älkää olko lyhytjärkisiä, jotta aikaa
jäisi Monte Carlon varsinaisen ohjelman suoritukseen. Olen puhunut.

Pojat katsoivat Filosoofiin, joka nousi seisomaan ja kohahti.

-- Tiedän kananmuna-jutun salaisuuden, muuta ei minulla ole, sanoi hän
tekeytyen äärimmäisen rauhalliseksi.

Oli aivan kuin pommi olisi singahtanut pöytään, kuten muinoin
Munter-vainaan aikana. Toiset kimmahtivat seisaalleen, toiset
kumartuivat lähemmäksi kertojaa. Kaikkien kasvot kuvastivat tavatonta
jännitystä.

-- No? Puhu!... Kuka sen teki?... Mistä sinä tiedät?

Sekavia huutoja kuului joka taholta. Pankkiiri nosti julmistuneena
kätensä kattoon.

-- Silentium! ärjäisi hän. -- Niinhän te esiinnytte kuin plebeijit!
Gentlemannin kasvot eivät Monte Carlossa saa ilmaista mitään!... Jatka,
poikani.

-- Te muistatte kaikki Niilo Soran, kuudesluokkalaisen, alkoi
Filosoofi.

-- Joka syksyllä erotettiin koulusta!

-- Hänkö siis...

-- Silentium! huusi isäntä kolmannen kerran. -- Kuinka monasti teille
pitää sanoa, että Filosoofilla yksin on puheenvuoro!

Pojat häpesivät, ja Filosoofi jatkoi yhtä tyynesti:

-- Tapasin hänet joululoman aikana kadulla. Suoraan sanoen, en koskaan
ole voinut häntä oikein sietää. Varmasti olisin nytkin mennyt ohi,
mutta hän kiepsahti rinnalleni ja kysyi, kasvoilla luihu ilme:

"Paljonko sait käytöksestä?"

"Tietysti kymmenen."

"Oho, poika! Karsserissa olette istuneet."

"En minä ainakaan."

"Kovinhan sinä olet koppava", virnisteli Sora. "Koko luokka saitte
käytöksen alennuksen. Luuleks, etten tiedä!"

"No mitäs sitten kyselet!"

"Ilman vaan... Tiedän minä muutakin."

Hän sanoi tuon "muutakin" niin kummallisella äänenpainolla, että
rupesin yhtäkkiä epäilemään ja katsoin häneen.

"Mitä muuta?"

Hän hymyili kavalasti ja aikoi lähteä.

"Terve mieheen", sanoi hän.

Sieppasin häntä käsipuolesta kiinni ja ärjäisin:

"Lurjus, sinäkö sen teit? Tunnusta!"

Hän hätääntyi. Kaiketi hän huomasi, kuinka vihoissani olin.

"Älä suutu. En minä sillä teille mitään pahaa tarkottanut, kaihan sinä
sen käsität", änkytti hän.

Minä mietin vähän aikaa ja koetin hillitä itseäni. Sitten sanoin
pontevasti:

"Sinä menet heti rehtorin puheille!... Pitäisi miehen sentään hävetä!
Että ilkeätkin antaa toveriesi syyttömästi kärsiä... Heti paikalla
menet tunnustamaan!"

"Älä luule luuta lihaksi."

"Sitten menen minä."

"Ole hyvä. Kenenkä luulet itseäsi uskovan? Ja minä kiellän jyrkästi."

Vähältä piti, etten antanut hänelle korvatillikkaa.

"Saadaanpa nähdä", sanoin. "Joka tapauksessa surkuttelen selkänahkaasi,
sillä kosto tulee hirveä."

Se keino tepsi. Vaikka käännyin lähteäkseni, pyörähti hän hätääntyneenä
rinnalleni.

"Kuule. Totta puhuen olen ollut pahoillani, että syy joutui teidän
niskoillenne. Ymmärräthän sinä, että Sudelle kaikki oli tarkotettu, hän
kun hääräsi kuin paholainen siinä minun erojutussani. Mutta isä hakkaa
minut palasiksi, jos hän saa tietää mitä olen tehnyt. Sentähden minä en
ole uskaltanut puhua."

"Mitä se minuun kuuluu. Mitäs teet sellaisia ilkitöitä", sanoin minä,
yrittäen yhä lähteä.

Mutta ei hän päästänyt minua vieläkään.

"Kuule. Johan te olette kärsineet rangaistuksen, niin että
samantekeväähän teille on, milloin viattomuutenne tulee ilmi. Odottakaa
kevääseen. Minä lähden silloin merille ja lupaan kunniasanallani
tunnustaa."

Filosoofi vaikeni hetkeksi.

-- Hänen on tunnustettava, taikka nylemme hänet elävältä, kiihkoili
Tenu.

-- Mutta entä nenäliina? Eihän se ole hänenkään, kysyi Pelle.

-- Ei olekaan. Mistä lie aikoinaan joutunut parvekkeelle, vastasi
Filosoofi.

-- Hänen täytyy heti tunnustaa, kuului usealta eri taholta. Pankkiiri
oli tykkänään unohtanut johtajavaltansa.

-- Niin minäkin ensin ajattelin, selitti Filosoofi verkalleen. -- Mutta
nyt minulla on muuta mielessä. Me kostamme Sudelle. Olen jo Runoilijan
kanssa neuvotellut.

-- Selitä!

-- Ensiksi täytyy meillä olla selvillä, minkä tähden me kostamme. Sillä
kepponen itsessään oli sellainen, että se ehdottomasti oli ankarasti
rangaistava. Kysymys on vain siitä, olivatko meihin kohdistuneet
epäluulot tarpeeksi perusteltuja. Opettajakunnassa oltiin meille hyvin
myötätuntoisia. Rehtori oli nimenomaan huomauttanut, kuinka mahdotonta
oli otaksua luokan yhteisestä päätöksestä ryhtyvän moiseen tekoon.

-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi Pelle terävästi.

Runoilija sävähti punaiseksi.

-- Tiedänpähän vaan, vastasi Filosoofi ja jatkoi sitten:

-- Toiselta puolen olimme kaikki olleet yhdessä kysymyksenalaisena
aamuna, joten yhteistoiminta sittenkin oli ainoa mahdollinen, jos syy
kerran meissä oli. Sitäpaitsi saatiin selville, ettei onneton
nenäliinakaan ollut Pellen, kuten oli luultu, ja rehtori osotti, ettei
syyllisyyttämme ainakaan voitu todistaa. -- Mutta Susi se lietsoi
epäilyä opettajiin. Hän se suututti rehtorin, puolustajamme, ja tukki
häneltä suun, viittaamalla siihen, että syytetyn luokan esimies hyvin
ymmärrettävistä syistä koetti puhdistaa holhokeitaan. Hän se ilkkuen
kysyi opettajakunnalta, voitiinko asiaa millään muulla tavoin selittää,
ajatella edes mahdolliseksi. Ja kun meille raskauttavien todistusten
puutteessa ehdotettiin vain käytöksen alennusta rangaistukseksi, niin
hän se vaatimalla vaati karsseria ja sai tahtonsa perille. Hän se
häpäisi meidät, ja sen me kostamme.

-- Juur vissist! kirkaisi Pelle kimeällä äänellä, ja toiset yhtyivät
häneen. Filosoofi jatkoi:

-- Runoilija ja minä ehdotamme seuraavaa: Tiedämme, että Ström, Puhakka
ja Seppänen ovat meistä heikoimmat matematiikassa. Kaikissa kokeissa
tästälähin laskemme Tenu, Runoilija ja minä heidän vihkoihinsa ja he
meidän. He saavat laiminlyödä matematiikan, kopioida kotilaskut kuten
ennenkin, ja me vastaamme kokeista. Seuraus: Tenu, Runoilija ja minä
saamme ehdot keväällä. Ajatelkaas: Tenu ja Runoilija ehdot
matematiikassa! Mikä häpeä Sudelle!

-- Hyvä, hyvä! huusivat pojat.

-- Mutta kaikki tapahtuu ehdollisesti. Te kolme annatte kunniasananne
ensinnäkin siitä, että vapautuessanne matematiikasta luette sitä
enemmän muita aineita, toiseksi siitä, että kesällä, koko kesän, luette
matematiikkaa, Ström Tenun, Puhakka Runoilijan ja Seppänen minun
johdollani. Nostakaa kätenne!

Empimättä noudattivat pojat kehotusta.

-- Lisäksi on joka miehen otettava kunnia-asiakseen päästä puhtaasti
luokalta. Rannan ja Jokisen on ruvettava ahkeriksi. Ellei muu tule
neuvoksi, niin autamme kirjotuksissa. Ainoastaan me kolme saamme ehdot,
muuten kosto menettää tehonsa. Lupaako jokainen kunniasanallaan yrittää
parhaansa?

Kaikkien kädet kohosivat.

-- Siis päätetty! sanoi Harjanne jysäyttäen nyrkkinsä pöytään.

-- Mutta jos Susi huomaa käsialasta? huudahti Ström.

-- Numeroista on paha tuntea käsialaa, selitti Filosoofi. --
Sitäpaitsi, kun vihot säännöllisesti pysyvät vaihdoksissa, on kirjotus
aina samanlaista. Kyllä me kolme opettelemme suunnilleen teidän
käsialanne, ja tehän jätätte meidän vihkomme miltei aina tyhjiksi.
Kiinni voimme joutua vain tuodessamme vihkoja pöydälle. Mutta sen
teemme niin yhtaikaa, ettei hiisikään ehdi seurata, -- eikä Susi sitä
koskaan ole tehnytkään.

-- Mutta entä läksyt? kysyi Puhakka.

-- Niin, ja suulliset kertauskuulustelut keväällä? lisäsi Seppänen.

-- Herrat saavat luvan sen verran silmäillä läksyjään, etteivät ihan
nollina seiso; siinä ei pitäisi olla suurta työtä. Mitä tulee
suullisiin kuulusteluihin, niin Runoilija on ottanut niistä
vastatakseen.

-- Niistä ei tarvitse huolehtia. Mutta toivon, että toverit luottavat
minuun ilman selityksiä, sanoi Runoilija, joka koko illan oli istunut
äänettömänä ja synkkänä.

-- Mutta minä en vieläkään käsitä, mitä tekemistä tällä jutulla on
Niilo Soran tunnustuksen kanssa? Hänet ajetaan heti rehtorin puheille,
huudahti Pelle.

-- Ei! vastasi Runoilija. -- Ensinnäkin, minun suunnitelmani
edellyttää, että paljastus tapahtuu vasta keväällä. Toiseksi, Susi
arvaisi paljoa helpommin, että haudomme kostoa, ja pitäisi varansa, --
vaikka arvaahan hän sen muutenkin.

-- Olkoon sitten minun puheeni mitätön! huoahti Pelle.

       *       *       *       *       *

-- No, pojat! Ohjelmaan sitten! komensi Harjanne.

Punssipulloja ilmestyi pöydälle. Pankkiiri täytti lasit, kohotti
kätensä ja teki merkin.

    Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
    joten otti pikku tuikun murheeseen.
    Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi j.n.e.

Lasit tyhjenivät. Filosoofi tuijotti totisena eteensä. Hänen maljansa
oli yhä täynnä, eikä hän ollut laulanut.

-- Mitäs sinä ajattelet? kysyi Pankkiiri.

-- Minä en juo tänä iltana.

-- Ole vaiti! Seura vaatii.

-- Täysi vapaus täytyy jokaisella olla, kivahti Filosoofi.

-- Se on tietty, sanoi Runoilija ja tyhjensi yhdellä siemauksella
Filosoofin lasin, katsomatta kehenkään.

Otettiin kortit esille; Runoilija ei tahtonut pelata.

-- Tottahan toki. Miksi et? kysyi Filosoofi.

-- Vapaus on jokaisella, vastasi Runoilija tyhjentäen jälleen lasinsa.

Aikaa kului. Runoilija joi yhä. Hän tuli humalaan, istui synkkänä ja
kalpeana. Pojat katselivat häntä kummissaan. Filosoofi oli vaiti ja
vakava.

Äkkiä Runoilija heittäysi iloiseksi. Hän nousi, levitti kätensä ja
hihkaisi:

-- Pelatkaa, pojat, ja ryypätkää! "Maailma on paha, mutta viinaa on
paljon", missä näytelmässä niin sanotaankaan?... Tarjotkaas joku
minulle tupakka. Minä en vielä ole koskaan polttanut, mutta sen konstin
minä heti opettelen... Niin, vaikkapa sinä Jäntti... Antti kantti
karvajalka... Tattis mamma, sano Lotan Mikko... Hih, pojat! Mies on
kuin pyy ja sauhut kuin mettäksiä...

    Sillä vaikka minä olen näin pikkanen poika,
    niin polttelen rettinkiä,
    hep taliali lei, hep taliali lei,
    niin polttelen rettinkiä...

-- Sinä olet humalassa, sanoi Filosoofi tuijottaen häntä silmiin.

-- Oliskohan? sano Nummisuutarin Esko. Noo, entä sitten?... Tuijota
vaan, Filosoofi. Mitenkäs se sinun Schopenhauerisi sanookaan: "Yksikään
ihminen ei ole vielä koskaan ollut täysin onnellinen, ei edes
humalassakaan." Itsehän sen minulle opetit, Philosophi. Kuuletko, ei
edes humalassakaan, hik!... "Strunt för resten, säger Jean Jacques,
inte Rousseau, men Martin", sanoo Juhani Aho... Ristiä. Hih, pojat!
Pelle tahtoo ristiä, ettekös kuule...

    Ristityn ilman ristiä
    ei Herra olla anna...

Äkkiä Runoilija vaikeni, muuttui totiseksi ja kalmankalpeaksi. Hän
lähti kompuroimaan ulos; nähtävästi hän voi pahoin.

-- Jo minä sitä ajattelinkin, kun se sillä lailla... lasi lasin perään,
sanoi Harjanne. -- Mikähän siihen on mennyt?

Filosoofi alotti vakavana:

-- Pojat! Teidän on hieman punssia päässänne, mutta humalassa ette ole
kukaan. Minulla oli jo alussa aikomus esittää teille jotakin, mutta en
saanut sitä tehdyksi. Nyt olette kaikki nähneet, missä tilassa
Runoilija on, ja nyt minä puhun. -- Toverit! Me leikittelemme liika
vaarallisilla aineilla, sanon sen suoraan. Katsokaa Runoilijaa! Hän on
meistä parhain, mutta nyt!... Olkoon hänellä mitä syitä tahansa, emme
niitä utele. Mutta sellaista syytä ei ole olemassakaan, että se
oikeuttaisi hänet tuollaiseen. Ja kuka takaa, ettemme jokikinen joskus
menettele samoin? Ei, pojat! Meidän on luovuttava alkohoolista. Se voi
tulla meitä voimakkaammaksi. Se voi tulla meille vaaralliseksi. Ei
meillä ole oikeutta uhmailla yli rajojen. -- Ehdotan, että teemme
veljesvalan, johon huomenna pakotamme Runoilijankin yhtymään: Ei
pisaraakaan väkeviä niin kauan kuin olemme koulussa!... Ylioppilaana on
jokainen kehittyneempi, oma herransa, ja menetelköön silloin mielensä
mukaan. Mutta siihen asti: pois alkohooli!

Runoilija kompuroi sisälle Filosoofin paraikaa lopettaessa.

-- Pois alkohooli! Oikein sinä arvasit, veli. Pois se tuli, sanoi hän.

-- Sinä olet rivo! tiuskaisi Filosoofi.

Syntyi äänettömyys. Runoilija istuutui, ähki ja nyökytti päätään,
huulet velttoina ja riippuvina.

-- Minä kannatan sinua, sanoi Rannan Martti Filosoofille.

-- Minä myöskin, säesti Tenu.

-- Panemmeko siis peukalot yhteen ja vannomme?

-- Sen teemme! kuului usealta taholta.

-- Akkamiehiä, mutta olkoon menneeksi, sanoi Pelle tarjotessaan
peukaloaan.

Runoilija hoippui jälleen ulos. Kaiketi hän hämärästi tajusi jotakin
tapahtuneen, koska hän mennessään lausui mahtipontisesi:

    -- Jos mulle luovat kieltolain,
    ma ryhdyn työhön suureen
    ja kotikuusen juureen
    tuon viinapannun ratteineen.
    Ma keitän viinaa pannun,
    juon viinaa suuren kannun...

-- Menkää te vaan. Minä kyllä hoidan häntä, sanoi Filosoofi,
auttaessaan takkia Runoilijan ylle, joka huojui synkkänä ja kalpeana,
silmät veristävinä ja tukka riippuen pitkinä suortuvina yli otsan.

Pojat lähtivät. Filosoofi tarttui Runoilijaa käsivarteen ja talutti
häntä. Kumpikaan ei pitkään aikaan puhunut mitään.

Pellon kohdalla Runoilija istui ojan reunalle hankeen ja vaikersi
hiljaa:

-- Minun on paha olla.

Filosoofi hieroi lumella hänen ohimoitaan ja silmiään.

-- Mikä sinun on? Mitä varten sinä tuolla tavalla joit? kysyi hän.

Runoilija heittäysi tahallaan yhä humalaisemmaksi, huojutti ruumistaan,
antoi päänsä riippua ja lauloi:

    -- Kun kapakasta vaan
    minä lohdutuksen saan...

-- Vaikene toki! Ihmiset kuulevat.

Runoilijan kulmat vetäytyivät ryppyyn.

-- Kuulkoot! En minä ole mikään kaappijuoppo, sanoi hän huohottaen,
mutta näytti sitten masentuvan ja jatkoi:

-- Taikka ei. Oikeassa olet. Salaa pitää kaikki tehdä, salaa, salaa,
salaa... Mutta annapas vielä sitä... lunta, tarkotan.

Syntyi vaitiolo. Kuutamossa hanget sinertivät ja pellon ojat kulkivat
kuin tummat nauhat pitkin sarkoja. Metsän ranta näytti sysimustalta.
Kaupungin hämärästä valomerestä erottausi lyhtyjä kuin tähtiä.
Tyynessä, yhä pakastuvassa ilmassa kuului salaperäisenä sähkölaitoksen
koneiden humu.

-- Nousehan. Sinä vilustut, sanoi Filosoofi vihdoin. Ja auttaessaan
ystäväänsä hän jatkoi:

-- Sinä olet viimeisen kerran humalassa, tiedä se.

-- Minä juon. Nyt minä vasta juonkin, sanoo Tolstoi "Pimeyden
vallassaan".

-- Koko luokka on tehnyt raittiuspäätöksen.

-- Luuletko sinä olevasi koko luokka? Vastikäänhän kaikki toiset
ryyppäsivät.

-- Vastikään pantiin peukalot yhteen ja vannottiin: pois alkohooli.
Sinä et sitä muista, mutta olit silti suurena tekijänä päätöksessä,
kenties suurimpana.

-- Minä?... Minäkö?... Ahaa, minä ymmärrän. Otin liikaa, toverit saivat
hävetä, ja minut tahdottiin pelastaa... vastaisen varalta. Hahhahhaa!
No hyvä, minä kiitän... Mutta ei tarvita! Ei teidän minun tauttani
tarvitse kieltäytyä, pitäkää vaan vapautenne. Rupean vaikka yksin
raittiiksi, koska en osaa enää olla... Taikka eroan koulusta, jos en
kelpaa joukkoonne.

-- Häpeätkö vai etkö häpeä? Tuollainenko sinä oletkin? sanoi Filosoofi
hiljaa ja tyynesti.

Runoilija heltyi yhtäkkiä, ilman syytä.

-- Anteeksi sitten. En taida tietää mitä puhunkaan, sai hän vaivoin
sanotuksi.

-- Kyllä minä sinua ymmärrän, kuiskasi Filosoofi.

Tuska kuvastui Runoilijan kasvoilla.

-- Jos sinä tietäisit. Ja tiedäthän sinä, mutta jos sinä ymmärtäisit...
ymmärtäisit...

Hän vaikeni.

Filosoofinkin valtasi outo mieliala. Hän ei osannut sanoa mitään, vaan
katseli äänettömänä puita, joiden huurteisilla oksilla lumikiteet
säihkyivät. Puistossa, jonne he olivat tulleet, ei näkynyt ketään. Kuu
vain hymyili hiljaisena taivaalla.

Vihdoin sanoi Runoilija muuttunein äänin:

-- Olen jo selvinnyt... Kiitos sinulle. Mutta jätä minut nyt yksin.

-- Haudo silmiäsi lumella, ne veristävät... Aamulla käyn sinua
tapaamassa, vastasi Filosoofi puristaessaan toverinsa kättä.

       *       *       *       *       *

Filosoofista tuntui, kuin hän olisi ensi kerran nähnyt syvälle
ystävänsä sieluun. Hän kulki mietteissään ja alakuloisena. Oli niin
hiljaista. Vain lumi narskahteli jalkojen alla, ja heikosti kuului
etäältä kulkusten kulina...

Puistokäytävällä seisoi joku... Filosoofi säpsähti; kenties joku oli
vakoillut. Hän joudutti askeleitaan. Olento pysyi liikkumattomana.

-- Sinäkö se oletkin. Hyvää iltaa, sanoi Filosoofi hengähtäen
helpotuksesta ja pysähtyen.

Helvi ojensi kätensä, katsoi terävästi, kuin tutkien, ja vastasi:

-- Hyvää iltaa, Vilho.

-- Kuinka sinä täällä olet?... On niin pakkanenkin... Olet kai jo
terve? kysyi Filosoofi katkonaisesti, kuin hengästyneenä. Häntä ahdisti
omituisesti.

-- Voin jo paremmin... Kuule, minä tulin niin iloiseksi. Katsos, istuin
kamarissani ja tähystelin ulos. Meillä ei ole ketään kotonakaan...
Ikkunasta näin teidät, sinut ja toverisi... Minä luulin... Niin,
minusta näytti... Mutta älä suutu minulle, Vilho, minun tuli niin paha
ollakseni... Riensin ulos, aioin huutaa sinulle, mutta en voinutkaan...
Suo anteeksi, en minä tahtonut teitä vakoilla.

-- Sinä erehdyit, sanoi Filosoofi katsoen maahan.

-- Näenhän minä...

Äänettömyys.

-- Sinähän ihan väriset, huomautti Filosoofi vihdoin.

-- Niin. On niin kylmä... Minun täytyy nyt mennä sisään. Kiireessä
unohdin kalossitkin.

He lähtivät yhdessä. Koko matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Vielä
portillakin seisoivat he kauan aikaa vaieten. Filosoofista tuntui
kaikki kuin unennäöltä. Hänen oli tukala olla ja kurkkua kuivasi.
"Miksei hän jo mene?" ajatteli hän... Joku vihelsi kauempana ajuria.

-- Mitä katsot?... Älä katso, sanoi Helvi.

-- Taidat vilustua... Etkö jo mene?

Helvi viivytteli hetkisen ja ojensi sitten kätensä, joka oli kylmä kuin
jää.

-- Hyvästi sitten, sanoi hän alakuloisesti.

Filosoofi tunsi pienen käden puristavan omaansa. Häntä huumasi. Veri
suhisi korvissa ja rinta kuohui. Helvin silmissä näkyi kyyneleitä.
Filosoofi ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi syrjin.

Kuin tiedottomana nojasi Helvi päätään pojan käsivarteen. Ja yhtäkkiä,
voimatta enää hillitä itseään, kiersi hän kätensä Filosoofin kaulaan,
kiihkeästi ja koko ruumis vavisten, kätki kasvonsa hänen rinnalleen ja
sopersi:

-- Vilho... Minä rakastan sinua niin, niin...

Tuntui kuin Filosoofi yhtäkkiä olisi vapautunut jostakin, joka oli
hillinnyt häntä. Hän oli tukahuttaa tytön syleilyynsä...

Vähitellen hän tyyntyi, hellitti otteensa, näytti ujostelevan ja katsoi
maahan. Helvi hyväili hänen käsiään kohmettuneilla sormillaan.

-- Mene sisään, rakas. Sormesi ovat kuin jääpuikot. Sinä vilustut ja
tulet uudelleen sairaaksi, pyyteli Filosoofi.

Helvi heittäysi hänen kaulaansa haikeassa ikävässä.

-- Ei vielä, ei vielä, Vilho. Jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen
minä nyt olen. Minä tahtoisin kuolla tähän. Oi, miksen saakin nyt
kuolla?... Vilho, Vilho, älä hymyile...



MARTTI RANTA.


Martti Ranta oli orpo.

Kaksi vuotta sitten oli hänen isänsä kuollut; äiti ansaitsi
pyykinpesulla välttämättömimmän elatuksen. Martti oli isältään oppinut
muuraamisen taidon ja sai joka kesä sievoisen summan kokoon. Koulua
käydessään hän ahkerasti suomenteli sanomalehtiin novelleja.

Oli maanantai, lupapäivä.

Martti istui pöytänsä ääressä kirjottaen. Pienessä kellarikerroksen
huoneessa oli niin kosteata ja kylmää, että hänen kätensä sinertivät.
Äiti makasi sairaana sängyssään, hengittäen tiheästi ja raskaasti;,
joka kerta kun hän köhi, viilsi Martin sydäntä. Lähes kolme viikkoa oli
äiti jo ollut vuoteen omana, ja kurjuus uhkasi. Ei ollut varaa
lääkkeisiinkään. Martti oli kirjottanut yökaudet, mutta koulupojan
suomennoksista maksettiin huonosti, ja kesti kauan, ennenkuin ne
tulivat lehtiin. Ja hädän pakottamana hän oli kantanut panttilainastoon
kaiken, millä jotakin arvoa oli, vieläpä myönyt kirjansakin.

-- Martti, kuului äidin heikko ääni.

-- Mitä, äiti?

-- Sydänalaani taas niin kiertää. Kaadahan sieltä pullosta
lusikallinen, jos helpottaisi.

Martti nousi ja otti kaapista lääkepullon. Se oli tyhjä. Hänen tuli
vaikea olla; hän ei voinut puhuakaan.

Äiti koetti nousta kyynärpäänsä varaan.

-- Ai ai!... Herra Jeesus... Korjaisi edes kuolema pois. Voih, voih!...
Jokos sinä olet kaatanut?

-- Lääke on lopussa, äiti, mutta... mutta minä menen ostamaan uutta.

Äidin pää painui jälleen tyynylle.

-- Anna olla... anna olla sitten. Ei siitä kuitenkaan taida olla mitään
hoivaa... Eihän sinulla ole rahaakaan.

Vedet kiertyivät Martin silmiin.

-- Ehkä saan rahaa jotenkin, sanoi hän, itsekään uskomatta sanojansa.

Neuvottomana katseli hän ympäri huonetta. Vanha seinäkello kiinnitti
hänen huomiotaan. Hän tuijotti siihen hetken, epäröi, teki sitten
päätöksensä ja ryhtyi ottamaan kelloa alas.

-- Älähän... Aiotko senkin viedä? Ei, ei, ethän sinä sitten tiedä
kouluunkaan mennä. Anna olla.

-- Lähden vähän aikaisemmin, tai juoksen torille kelloa katsomaan.

-- Voi Martti parka. Sinäkin menehdyt minun tähteni.

-- Tyhjiä, äiti. Ei minulla mitään hätää. Kunhan sinä vain tulisit
terveeksi.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan istui Runoilija kamarissaan ja tuijotti kadulle
alakuloisin mielin.

Muuan jätkä kulki ohi kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla; hän
näytti olevan humalassa. Pari hienoa rouvaa sipsutteli käytävällä
vilkkaasti keskustellen. Eräs keikari, arvatenkin joku liikeapulainen,
seisoi kadulla ja korjasi salavihkaa kaulanauhaansa, katsellen kuvaansa
myymälän suuresta lasiruudusta... Mutta kas! Rannan Marttihan siinä
vaelsi suuri käärö kainalossa. Hän vilkuili arasti ympärilleen ja
kiepsahti sitten nopeasti panttilainaston ovesta sisään.

Runoilija hypähti seisomaan. Martin kasvoilla oli ollut niin outo
ilme... Ja tosiaan, olihan hän viime aikoina tullut yhä hiljaisemmaksi
ja ikäänkuin surullisemmaksi. Mitenkä mahtoi hänen laitansa oikeastaan
olla? Hänen vaatteensa olivat niin perin kehnot, vaikka tosin puhtaat,
ja -- nyt vasta Runoilija muisti senkin -- hänhän luki läksyjään
toisten kirjoista.

Runoilija veti nopeasti palttoon ylleen ja riensi panttilainaston oven
eteen odottamaan. Martti tuli, säpsähti, punastui ja oli hämillään.

-- Mistäs sinä tulet?

-- Kävin vain tuolla, änkytti Martti nolona, viitaten ovea sormellaan.

-- Kellosiko veit kaniin?

Martti hätääntyi. Oliko Runoilija nähnyt?... Sitten hän muisti, ettei
hänellä todellakaan enää ollut edes taskukelloa, ja hengähti
helpotuksesta.

-- Niin. En viitsinyt äidiltä pyytää tupakkarahaa.

Runoilija tähysti häntä terävästi. Martti punastui jälleen, katsoi
muuanne ja teki tahdottomia eleitä.

-- Terve nyt. Minun täytyy mennä kotiin, sanoi hän nopeasti.

-- Älähän hätäile, tulen saattamaan. Olin kävelylle lähdössä, joten on
samantekevä minne menen.

He lähtivät äänettöminä astumaan.

-- Minä käväisen ostamassa äidille vähän lääkettä, sanoi Martti
apteekin kohdalla. -- Et kai viitsi odottaa, niin että terve...

-- Kyllä odotan. Älä viivy kauan.

Martti tuli, ja he jatkoivat matkaa. Mitä lähemmäksi kotia he pääsivät,
sitä hiljemmin Martti käveli ja avuttomamman näköiseksi hän muuttui.
Eihän hän mitenkään voinut kutsua Runoilijaa sisään, ja noloa olisi
käännyttää hänet ovelta takaisin.

-- Tässä minä asun, sanoi Martti ja pysähtyi, katsoen maahan.

-- Niin, kyllä tiedän, vastasi Runoilija nostaen kauluksensa pystyyn ja
jatkoi sitten: -- Peijakkaan kylmä tänään. Minä taidan poiketa luonasi
lämmittelemässä.

Martti säikähti.

-- Onko sinun vilu?... Mutta suo anteeksi. Äiti on sairaana ja meillä
on kaikki sekaisin. En minä voi tällä kertaa viedä sinua.

-- Ole vaiti. Luokkatoverit...

-- Ihan totta, kuule...

-- Mars edellä! Tiedänhän minä, ettet sinä palatsissa asu, komensi
Runoilija, itsekin kärsien julmuudestaan.

He menivät. Huoneen ummehtunut ilma pisti sieraimiin. Runoilija loi
pikaisen silmäyksen ympärilleen. Pieni pöytä, pari tuolia, vuode ja
pesukaappi, siinä koko kalusto.

-- Tämä on luokkatoverini Sahra, äiti, esitteli Martti.

Sairas ojensi laihan, suonikkaan kätensä.

-- Voi hyvä herra. Minä olen tällainen ruhju, oikein hävettää...
Kuinkas se Marttikin tuo vieraita, kun olen sairas?

-- Älkää olko millännekään, hyvä rouva. Ei syy ole Martin. Puoliväkisin
minä tänne tuppauduin.

-- Niin, kyllä kai herra ymmärtää, millaista köyhän elämä on. Kuukauden
päivät olen jo tässä maannut ja sitä ennenkin olin kivulloinen. Martti
parka saa häärätä yötä päivää. Ei edes jouda läksyjään lukemaan eikä
saa kunnon ateriaa...

-- Mitäs äiti nyt?... hätäili Martti.

-- Rouva on kai perin heikko? kysyi Runoilija.

-- Olen. Kun korjaisi Jumala pois. Ei tätä kurjuuttakaan jaksaisi
kärsiä... Ehkä olisi Martinkin parempi.

-- Älä hyvä äiti...

-- Niin, niin. Martti koettaa olla tyytyväinen. Mutta eihän hänellä
enää ole vaatteitakaan, puheli sairas vedet silmissä.

Martti oli mennyt pöydän luo ja sanoi, teeskennellen iloisuutta:

-- Tulehan katsomaan. Käännän paraikaa muuatta Maupassantin novellia.
Sen nimi on "Kuutamo". Oletko lukenut?

-- En ole.

-- Se on ihana kertomus. Käännän sitä ruotsinkielestä, vaikka olen
tähän merkinnyt: suomennos ranskasta, jotta paremmin menisi. Täytyy
vähän valehdella, ei auta.

Syntyi äänettömyys. Runoilijaa ahdisti oudosti. Hän katsoi kelloaan.

-- Ei. Jos minä taas lähtisin, että sinäkin pääset jatkamaan työtäsi.
Terve mieheen... Hyvästi, rouva. Tulkaa nyt pian terveeksi.

-- Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia ystävällisyydestänne.

       *       *       *       *       *

Muutamaa tuntia myöhemmin Runoilija soitti Paalasen ovikelloa.

Filosoofi tuli itse avaamaan.

-- Kas! Sinäkö se oletkin? Terve, terve!... No mikäs sinua lennättää?
Näytät olevan perin innoissasi.

-- Niin olenkin. Olen juossut kylästä kylään enkä hoksannut ennemmin
tulla hakemaan sinua avukseni... Oletko koskaan käynyt Rannan Martin
kotona?

-- En pariin vuoteen... Minusta on tuntunut, ettei hän tahdo ketään
tulemaan luokseen.

-- Mutta minäpä kävin tänään. Veli hopea, siellä on hätä käsissä. Äiti
makaa sairaana, ja poika panttaa kirjansakin.

-- Niinkö?

-- Niin... Ajatteles, me sitä annamme voimistelunäytöksiä, auttaaksemme
sivullisia, ja omassa keskuudessamme, omalla luokallamme kärsii
toverimme kurjuutta... Tullessani juolahti mieleeni Martin
herätyskellokuje, muistathan, ennen joulua. Tiedätkö, se saa miltei
traagillisen leiman, kun ottaa huomioon, että poika oli viemässä kelloa
panttiin... Olen kerännyt tuttaviltani lähes sata markkaa ja nyt tulin
sinun luoksesi.

Runoilija alkoi kertoa seikkaperäisesti päivän tapahtumista. Kun hän
oli lopettanut, nousi Filosoofi.

-- Odotahan, minä puhun isälle, sanoi hän poistuessaan.

Hetken kuluttua tuli hänen äitinsä sisään. Ja jälleen sai Runoilija
tehdä selkoa kokemuksistaan. Nuorukainen lämpeni. Hänen sanansa
hehkuivat. Rouva kuunteli osaaottavasti. Valoisa ilme tuli hänen
kasvoilleen, hän otti Runoilijaa kädestä, katsoi häntä vakavasti, jopa
hellästi, ja sanoi:

-- Te olette hyvä poika, Sahra. Minä olen sen aina tiennyt.

Mielihyvän tunne kulki väreinä läpi Runoilijan; hän kunnioitti suuresti
ystävänsä äitiä. Mutta äkkiä häh hätkähti. Kaikki veri pakeni hänen
poskiltaan. Mitä, mitä oli noiden syvien silmien sielukkaassa
katseessa?...

Filosoofi tuli. Hänen äitinsä lähti.

-- Jääkää hyvästi, sanoi rouva viitaten kädellään ovelta.

-- Mikä sinun on? kysyi Filosoofi hämmästyneenä katsoen toveriinsa.

-- Äitisi... äitisi tietää.

-- Mitä tietää?

-- Kaikki, kuiskasi Runoilija kauhuissaan.

Syntyi hiljaisuus.

-- Eihän!... Mutta tosiaan, kerran hän kysyi...

Samassa astui asianajaja Paalanen huoneeseen.

-- Hyvä on, Sahra, sanoi hän. -- Tovereistaan tulee huolehtia, se on
koulupojan ja kaikkien ihmisten velvollisuus... Olen puhelimella
järjestänyt asian. Vielä tänään viedään Rannan äiti sairashuoneelle,
olen tilannut hänelle sinne paikan. Te ostatte kuukauden ruokaliput
pojalle, ja lopuilla rahoilla hän lunastakoon tavaransa pantista. Minä
kyllä hommaan jonkun siistimään hänen huonettaan... Mutta olkaa
varovaisia, pojat. Katsokaa, ettette haavoita toverinne sydäntä.
Antakaa hänelle lahjanne niin, ettei vasen käsi tiedä mitä oikea tekee.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli Martti Ranta koulussa entistäkin hiljaisempi.
Hän ei keskustellut kenenkään kanssa, eipä edes katsonut kehenkään.
Välitunnitkin hän luki läksyjään.

Mutta Runoilija löysi pulpetistaan lyijykynällä kirjoitetun kirjeen:

    Runoilija! Aavistan, että kaikki se hyvä, mikä äitiä ja minua on
    kohdannut, johtuu sinun eilisestä meillä-käynnistäsi. En voi
    sinua suullisesti kiittää, eikä se ole ylpeyttä. Minusta tuntuu,
    niinkuin sinä ymmärtäisit minua. Kiitä sinä minun puolestani
    kaikkia niitä, jotka ovat olleet apunasi. Minun on niin hyvä
    ollakseni. -- Äiti itki illalla. En tiedä, uskotko sinä Runoilija
    Jumalaan, mutta sinä käsität kyllä mitä äiti tarkotti, kun hän
    sanoi: "Jumala häntä siunatkoon."

                                                          M.

Runoilija antoi paperin salavihkaa Filosoofille.



SAIRAUSTODISTUS.


Alkoi hämärtyä. Taivaanranta leimusi vielä punaisena. Kaukana jäällä,
joka näytti siniharmaalta vaipalta, kulki tasaisesti jono hevosia
rekineen.

Filosoofi istui nojatuolissaan, kädessään kirje, jonka hän niin usein
oli lukenut viime päivinä. Hänen sydänalaansa kaihersi polttava tuska,
itsesyytöksiä kohosi yhä ja yhä hänen mieleensä, eikä hän voinut
rauhottua.

    Rakas, rakas Vilho!

    Kiitos kauniista kirjeestäsi.

    Koetan tuhertaa sinulle muutaman sanan, maatessani taas vuoteen
    omana. Olen tänään vähän terveempi, ja kuume on laskenut. Äiti
    kyllä sanoo, etten saa rasittaa itseäni, mutta minun on sinua
    niin ikävä.

    Niin, sairastuinkin uudelleen. Tohtori arvelee sen aiheutuneen
    vilustumisesta. Oi, älä sinä vaan luule, että silloin, sinä
    iltana... Olenhan minä muulloinkin voinut saada kylmää. En tunne
    niin suurta vaivaakaan, olen niin onnellinen tietäessäni, että
    sinä minua rakastat. Sillä onhan se totta, Vilho? Muuten en tahdo
    elää päivääkään.

    Jos tietäisit, kuinka olen muistellut sitä iltaa. Sinä olet koko
    minun elämäni. Sinä oletkin niin hyvä ja jalo, en koskaan voi
    olla sinulle kymmenettä osaakaan siitä, mitä sinä olet minulle...
    Sanokoon vaan se sinun Schopenhauerisi: "kukaan ei voi olla
    toiselle enempää kuin tuo toinen on hänelle", mutta se ei ole
    totta -- muutenkin ilkeä ja synkkä mies, koska puhuu sellaisia
    kuin kirjotit, polta hänen kirjansa. Mitä minä voisinkaan olla
    sinulle, nyt olen laihtunutkin ja tullut rumaksi. Toivoisin niin,
    että tulisit minua katsomaan, mutta pelkään, kun olen tällainen...

    Mutta tule sentään. Ei sinun tarvitse arkailla äitiä, hän tietää
    kaikki. Kuumehoureissani olen puhunut niin paljon, että hän
    arvasi. Ja vihdoin minä tunnustin hänelle, että sinua rakastan.
    Äiti suuteli minua ja itki. Hänkin pitää sinusta, kaikkienhan
    sinua täytyykin rakastaa.

    Tule, hyvä Vilho. Uhraa muutama minuutti minulle. Ajatteles,
    että pitkät päivät makaan sängyssäni ja hetki hetkeltä koetan
    arvailla, mitä sinä milloinkin teet. On niin kauan siitä, kun
    viimeksi näin sinut, että kuolen ikävään, ellet tule. Hyvästi...

                                                          Helvi.

Päivä päivältä oli kulunut, eikä Filosoofi ollut noudattanut pyyntöä.
Hän ei mitenkään saanut sitä tehdyksi. Olihan jo itsessään sopimatonta
käydä tervehtimässä nuorta tyttöä, joka makasi sairaana vuoteellaan. Ja
hyvä isä! Pormestarin rouvahan tiesi kaiken. Mitenkä olisi koulupoika
kehdannut mennä tapaamaan rakastettuaan äidin nähden!

Filosoofi oli vain lähettänyt kukkia ja kirjottanut. Mutta tuskallista
hänen oli ollut. Entäpä jos hän oli aiheuttanut uuden taudinpuuskan?
Miksei hän heti ollut vienyt Helviä sisälle, kun kerran näki, miten
tyttöä palelti, ja tiesi, miten heikko hän oli? Miksi hän oli antanut
itsekkäille onnenpyyteille valtaa? Nyt sai Helvi kenties elämällään
maksaa tuon lyhyen hetken hurman...

Tuli yhä pimeämpi. Tähtiä alkoi jo erottaa kuulakan taivaan sinestä.
Vaistomaisesti katsoi Filosoofi kelloaan. Se läheni kuutta. Hän siveli
kädellään otsaansa, ja kiusallinen tunne ilmaisi hänelle, että hänen
oli mentävä jonnekin. Tosiaan! Sundberghan se tänään oli ottanut
ylimääräisen fysiikantunnin, näyttääkseen pimeässä muutamia
sähkökokeita.

Filosoofi nousi ja meni eteiseen ottamaan vaatteitaan. Ovikello soi...
Pormestarin palvelijatar toi kirjeen. Filosoofi katsoi osotetta: se oli
hänelle, vieraalla käsialalla kirjotettu.

    'Tyttäreni on kovasti sairaana ja pyytää saada Teitä tavata.
    Olen Teille suuresti kiitollinen, jos voitte heti tulla.

    Ystävällisesti tervehtien

                                            Matilda Gran.'

Tuska puristi Filosoofin sydäntä. Hän ei epäröinyt enää, vaan riensi
suoraa päätä pormestarille.

Rouva otti hänet ystävällisesti vastaan, puristaen lämpimästi
ujostelevan ja hämmentyneen pojan kättä. Filosoofista tuntui kaikki
kummalliselta, kuin unennäöltä. Tuskin hän huomasikaan, että hänet
johdettiin parin huoneen läpi. Muuan ovi aukeni, ja hänet työnnettiin
lempeästi puolihämärään huoneeseen. Sitten ovi jälleen painui hiljaa
kiinni...

Oli jo laskettu uutimet. Pienellä pöydällä paloi yölamppu valaisten
heikosti valkean vuoteen. Sairaan tiheä hengitys tuskin kuului. Hän
makasi silmät ummessa, hiukset riippuen valtoimina kiharoina ohimoilla.
Punaiset täplät hehkuivat laihtuneilla poskipäillä, pitkien ripsien
juovat kaareutuivat tummina, ja toinen käsi lepäsi lumivalkeana
peitteellä, joka rinnan kohdalla hiljaa kohoili...

Filosoofi arasteli; pitkän aikaa seisoi hän ovensuussa liikkumattomana,
tietämättä mitä tehdä. Vihdoin hän läheni, varpaillaan hiipien, ja
tarttui Helvin käteen... Sairaan syvällepainuneet silmät aukenivat;
niiden lasimainen kiilto tuotti Filosoofille tuskaa. Sitten ne jälleen
sulkeutuivat; valkeat, polttavat sormet puristivat heikosti nuorukaisen
kättä.

-- Sinäkö se olet? kuiskasi tyttö tuskin kuuluvasti.

Filosoofi istuutui tuolille sängyn viereen, yhä pidellen Helvin kättä
omassaan. Häntä ahdisti. Hän koetti puhua jotakin, mutta oma äänensä
pelästytti häntä tässä hiljaisuudessa. Kului pitkä hetki... Toisesta
huoneesta erottausi heikosti joitakin ääniä... Jälleen tyttö avasi
kuumeiset silmänsä ja tuijotti rakastettuunsa...

Filosoofi kumartui suutelemaan Helvin hiuksia. Ja yhtäkkiä kiersi tyttö
intohimoisesti kätensä nuorukaisen kaulaan, suuteli häntä rajusti ja
puristi huohottaen rintaansa vasten. Hän tuntui saaneen kaikki voimansa
takaisin ja kuiskasi kiihkeästi:

-- Rakas... rakas!

Helvin hurja kiihko pelotti Filosoofia. Noiden suurten silmien
kummallisessa hehkussa oli jotakin kammottavaa... Äkkiä tyttö
hellittikin otteensa. Hänen päänsä vaipui jälleen tyynylle ja taipui
taaksepäin. Hengitys näytti kokonaan salpautuneen, leuka vavahteli,
kasvot tulivat veripunaisiksi, ja puoliavointen luomien raoista näkyi
vain valkuaiset. Sitten jonkinlainen kouristus valtasi hänet. Pää
taipui vielä enemmän taaksepäin, keskiruumis kohosi vuoteesta,
harallaan olevat sormet puristivat rintaa, kurkku korisi... Vähitellen
huulet sinertyivät ja kasvot tulivat kalmankalpeiksi.

Filosoofi tuijotti kauhuissaan sairasta. Hän nousi, peräytyi pari
askelta, syöksyi jälleen vuoteen luo ja tarttui tytön käteen.

-- Helvi, kuiskasi hän.

Äänettömyys.

-- Helvi! uudisti hän, tuntien ikäänkuin kivisen käden painavan
rintaansa... Kauan aikaa katseli hän ajatuksettomana tytön
liikkumattomia kasvoja, jotka näyttivät harmahtavilta. Kaulavaltimo ei
enää tykyttänyt. Kuolemantuskassa painoi nuorukainen korvansa Helvin
rintaa vasten: sydän ei sykkinyt enää...

Filosoofi juoksi ovelle, mutta pysähtyi kuitenkin hengittäen raskaasti.
Sitten hän hoippui toiseen huoneeseen, kasvot vääntyneinä ja kalpeina.
Rouva istui salissa. Filosoofi pysähtyi hänen eteensä, verettömät
huulet liikahtelivat, mutta sanoja ei syntynyt. Yhtäkkiä hän tarttui
Helvin äidin molempiin käsiin, puristi niitä niin kovasti, että rouva
oli parkaista, suuteli nopeasti kumpaakin, syöksyi eteiseen, otti
vaatteensa ja meni...

Kun Runoilija tuntia myöhemmin tuli tapaamaan ystäväänsä, istui tämä
nojatuolissa, pää riippuen rinnalla. Huoneessa oli pimeä; vain
katulyhdyn kalpea valo virtasi sisään ikkunasta. Siitä huolimatta näki
Runoilija, kuinka riutuneet hänen toverinsa kasvot olivat.

-- Etkö tullut tunnille? Susi kysyi sinua. Otettiin sellaisia
sähköiskuja, että vieläkin tuntuu jäsenissä.

Filosoofi ei vastannut, tuskin hän kuulikaan. Välinpitämättömänä ja
tylsänä hän tuijotti eteensä.

-- Mutta sinähän olet sairas. Mikä sinulle nyt on tullut?

Syntyi pitkä vaitiolo.

-- Helvi kuoli äsken, vastasi Filosoofi vihdoin, niin raukeasti ja
tyynesti, että kylmät väreet karmivat hänen toveriaan. Runoilija ei
osannut sanoa mitään. Hän jäi mykkänä seisomaan tuijottaen ystävänsä
kasvoihin. Pitkään aikaan ei pimeästä huoneesta kuulunut
hiiskahdustakaan.

Yhtäkkiä Filosoofi purskahti kuin nyyhkyttämään. Hän nieli jotakin,
monta kertaa, ja hänen hartiansa vavahtelivat. Runoilijalle teki pahaa,
hän luuli ystävänsä itkevän. Mutta ei. Ei Filosoofi itkenyt. Jotain
muuta se oli, kyyneletöntä nyyhkettä, herra ties mitä, ehkäpä vain
köhähtelyä... Hän yritti nousta, mutta horjui ja paneusi sohvalle
pitkäkseen...

-- Menenkö minä pois? kysyi Runoilija.

-- Älä... Jos jaksat.

Runoilija laski akkunaverhot ja väänsi pöytälampun palamaan.

-- Käännä vähäsen sitä... varjostinta, tiedäthän, pyysi Filosoofi
hiljaa.

Runoilija asetti valon niin, ettei se kiusannut hänen ystäväänsä, ja
istahti sitten sohvan reunalle, katsellen lepäävää, joka oli ummistanut
silmänsä ja hengitti kovin harvaan...

Kului puoli tuntia. Filosoofi nukkui raskaasti; hänen toverinsa hiipi
hiljaa ulos...

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli toisella tunnilla matematiikkaa.

Sundberg astui sisään hymyilevänä ja tyytyväisenä.

-- Paalanen oli poissa eilen, sanoi hän. Filosoofi nousi. Hän oli
kalpea ja väsyneen näköinen. Koko luokka tiesi, mitä oli tapahtunut,
vaikkei kukaan ollut hennonut siitä asianomaiselle huomauttaa.

-- Niin olin, vastasi hän haluttomasti.

-- Mistä syystä? kysyi Susi äreästi, tyytymättömänä tuollaiseen
lakoonisuuteen.

-- Voin pahoin, en saattanut tulla, sanoi Filosoofi epäröiden.

-- Vai niin! Pahoinvointia, sairautta. Mutta se on hyvin merkillistä
pahoinvointia. Mies on eilen kolmen aikana koulussa, kuudelta kipeä ja
tänä aamuna kello kahdeksan taas terve kuin pukki.

Filosoofi vaikeni. Runoilija sävähti pahaaennustavan punaiseksi.
Hänen mielestään olisi jokaisen pitänyt nähdä jo hänen toverinsa
kasvoistakin, ettei tämä ollut terve.

-- Herra saa suoda anteeksi, jos sellainen sairaus epäilyttää, jatkoi
Susi pilkallisesti.

Runoilija kavahti pystyyn; hänen silmänsä säihkyivät.

-- Minä voin vakuuttaa maisterille...

-- En ole kysynyt Sahralta mitään, ärjäisi Sundberg iskien nyrkkinsä
pöytään. Syntyi hiljaisuus.

-- Ei minun tapoihini kuulu jäädä suotta pois koulusta, sanoi Filosoofi
hillitysti. Hänen äänensä värisi loukkauksesta.

-- Parasta tuoda sairaustodistus, määräsi Susi jyrkästi.

Tunti kului painostavan mielialan vallitessa. Runoilijalla oli täysi
työ estäessään vihaansa kuohahtamasta. Filosoofi tuijotti
tarkkaamattomana pulpettiinsa; hänestä kaikki oli yhdentekevää.

Tuskin oli Susi ovesta ulkona, kun Runoilija huudahti:

-- Nyt, pojat, Susi teki sellaisen tempun, joka on kalliisti
maksettava. Hyi saamari! Ruveta epäilemään Filosoofia.

-- Mitäs tyhjiä, sanoi Filosoofi väsyneesti. -- Saanhan minä tuoda
todistuksen.

-- Niin tuotkin, kivahti Runoilija. -- Ja tuot sen sellaisen, että
tuntuu. Minä kirjotan sen itse, ja luokka saa sen hyväksyä.

Sairaustodistuksen konsepti tehtiin ja hyväksyttiin suurustunnilla.
Filosoofi kirjotti sen puhtaaksi; iltapäivällä se oli jo valmis.

Epäröiden seisoi Filosoofi toveriensa ympäröimänä.

-- Tästä ei seuraa mitään hyvää, pojat. Olihan Sudella oikeus vaatia
minulta todistusta, sanoi hän.

-- No nythän sinä sen hänelle viet! huudahti Runoilija. -- Mutta
mitenkä sait isäsi kirjottamaan alle?

-- Isänikö?... joka luottaa minuun sokeasti. Sanoin, että tämä on
sairaustodistus. Hänellä oli kiirettä ja hän työnsi nimensä alle,
katsahtamattakaan sepustukseen.

-- No, lähde matkaan sitten, sanoi Harjanne.

-- Tulenko minä airueksi, ääneen lukemaan sinun dokumenttisi? kysäisi
Pelle.

Filosoofi oli jo menossa. Kun Sundberg oli opettajain huoneesta tullut
hänen puheilleen, sanoi hän:

-- Tässä olisi todistus.

Susi otti paperin. Filosoofi kumarsi ja lähti.

Värihäivähdys kulki yli Sundbergin kasvojen, kun hän avasi virallisen
arkin, ja alkoi lukea.

    'Sairaus-todistus Vilho Armas Paalaselle, ... lyseon seitsemännen
    luokan oppilaalle, joka kuluvan vuoden helmikuun 19 päivänä on
    ollut poissa ylimääräiseltä fysiikan tunnilta.

    Katsoen siihen, että fil. maisteri K.A. Sundberg on nähnyt
    parhaaksi epäillen suhtautua oppilas V.A. Paalasen suusanalliseen
    vakuutukseen sairaudestaan; sekä silmällä pitäen sitä seikkaa,
    että erinäiset pykälät koulun laillisissa järjestys-säännöissä
    määräävät itsekunkin sairastuneen oppilaan tuomaan kirjallisen,
    lääkärin, vanhempain, taikka holhoojain oikeaksi todistaman
    selonteon taudistaan, sen laadusta, ynnä niistä esteistä, joita
    se hänelle ylitsepäätänsä tuottanut on; kuin myöskin huomioon
    ottaen sen asianhaaran, että ylimalkaankin, ja eritoten muutamissa
    epäilystä herättävissä tapauksissa, tällainen todistus sangen
    oikeuden-vaatima ja väärinteon harjoitusta ehkäisevä on;
    todistetaan täten, että yllämainittu oppilas Vilho Armas Paalanen,
    vaikkakaan ei ole turvautunut lääkärin apuun ja niin ollen on
    pakoitettu olemaan lääkärin virallista todistusta paitsi, kuitenkin
    on kysymyksenalaisena ajankohtana, kuluvan vuoden helmikuun 19
    päivän iltana, kello kuuden tienoissa, tuntenut siksi suurta
    ruumiillista pahoinvointia ja väsymystä, kuin myöskin henkistä
    herpoutumista ja velttoutta, elikkä, sanalla sanoen, ollut
    terveydentilaansa nähden siksi normaalista poikkeava, ettei
    hänen poisjääntiään opetustunnilta ole yksinomaan pidettävä
    olosuhteiden pakoittamana, vaan myöskin hänen yleiselle
    hyvinvoinnilleen, vastaiselle menestymiselleen ja
    kaikinpuoliselle kehittymiselleen sangen suotavana ja
    ylitsepäätänsä aivan välttämättömänä, joten ei voitane
    katsoa hänen tässä suhteessa rikkoneen voimassa-olevien
    järjestys-sääntöjen tätä seikkaa koskevia pykäliä, eikä
    ylimalkaankaan antaneen itseänsä laittomuuden harjoittamiseen
    syypääksi tässä suhteessa.

    ... ssa, helmikuulla, vuonna 19..

                                            Aug. Paalanen.

                                  Todistavat:

                          Aune Heinämaa     Arvi Sahra
                          palvelijatar.     lyseolainen.'

Seuraavalla tunnilla ilmestyi rehtorin pää ovenrakoon.

-- Paalanen tulee tänne, kutsui hän.

Filosoofi nousi paikaltaan seuratakseen luokan esimiestä, joka vakavin
askelin astui hänen edellään kansliaan.

Maisteri Sundberg seisoi pöydän vieressä rummuttaen sormillaan ja
pahaenteisesti hymyillen.

Rehtori otti esiin sairaustodistuksen ja kysyi:

-- Mitä tämä on?

-- Sairaustodistus, kuului vastaus.

-- Tämä on Paalasen omaa käsialaa.

-- Mutta allekirjotus on isäni.

-- Mitä varten tämä on näin pitkä?

-- Sitä en osaa sanoa. Selitys otti sellaisen tilan.

-- Se on sopimatonta, loukkaavaa asianomaiselle opettajalle, sanoi
rehtori tyytymättömänä.

Filosoofi epäröi hetken ja vastasi hiljaa:

-- Ei meille ole annettu mitään määräystä todistusten pituudesta.

-- Miksi ovat rakenne ja sanamuoto tällaiset? pisti Sundberg ärtyisenä
väliin.

-- Onko maisteri tyytymätön sanamuotoon? Vakuutan, etten osaa parempaa
lakikieltä; meille ei opeteta sitä koulussa. Eikä meille ole annettu
minkäänlaista mallia, jonka mukaan kirjottaisimme todistuksemme,
selitti Filosoofi hillitysti, hämmästystä teeskennellen.

-- Miksi ei Paalanen antanut isänsä tehdä sitä? kysyi Susi
suutuksissaan.

-- Isälläni oli kiireellistä työtä.

Sundberg otti raivoissaan laatikosta pienen paperipalan; se oli joku
vanha sairaustodistus.

-- Miksei tämä voi olla tuollainen? kysyi hän äreästi, osottaen ensin
Filosoofin antamaa arkkia, sitten äsken ottamaansa paperiliuskaa.

-- Sitä en voi sanoa. Pyydän anteeksi, mutta yhtä mahdotonta on
maisterin vastata, jos minä kysyn: miksei tuo ole tällainen?

-- Haa, röyhkeyttäkö? kähisi Susi.

-- Ei missään tapauksessa. Tahdoin vain osottaa, että kysymys oli
mielestäni väärin asetettu.

-- Kieroilla Paalanen kyllä osaa, mutta ei se nyt auta. Kaksi tuntia
tulee, että napsahtaa, ja käytöksen alennus... No, mitäs nyt
sanotaan?... Tässä on päiväkirja.

Filosoofi katsoi rehtoriin, joka kohautti hartioitaan, ikäänkuin
osottaakseen, ettei hän asialle mitään mahda; sitten hän luki.
Päiväkirjassa oli todellakin kahden tunnin istuntomääräys
"sopimattomasta esiintymisestä opettajaa kohtaan".

-- Pyytäisin selitystä. Todistuksen tähdenkö minua rangaistaan? kysyi
Filosoofi alakuloisena.

-- Kyllä Paalanen sen tietää, ärjäisi Susi.

Filosoofi kääntyi mielipahoillaan rehtorin puoleen.

-- Ei rangaistuksestani ole mitään hyötyä, ellen saa tietää, miksi se
on annettu. Mikä kohta todistuksessa katsotaan loukkaavaksi? kysyi hän
nöyrästi.

Rehtori tuli hieman hämilleen.

-- Yksityisissä sanoissa ja lauseissa ei kylläkään ole juuri
sanottavaa, mutta kokonaisuus, yleissävy on sopimaton.

Filosoofi vaikeni, katsoen alas. Hetken kuluttua hän selitti:

-- Oman ymmärrykseni mukaan ei minua tästä pitäisi voida rangaista
missään tapauksessa. Alla on isäni nimikirjotus. Minä olen siis
toiminut isäni sihteerinä. Kun päämies on hyväksynyt sihteerinsä
kirjotuksen, ei tietääkseni jälkimäistä voida rangaista... Mutta isäni
puolesta minä mielelläni istun, koska maisteri Sundbergin kunnia vaatii
hyvitystä.

Sundberg hymyili ivallisesti, viittoili ykskaikkisesti kädellään,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: puhu, puhu vaan, poikani, ja lähti
tunnilleen.

Kun hän oli mennyt, kysyi rehtori miltei ystävällisesti:

-- Tämä on ikävä juttu. Kuinka sinä olet ryhtynyt tällaiseen?

Filosoofi heltyi äkkiä, hänen äänensä värisi.

-- Maisteri Sundberg epäili minua, epäili suotta, sillä minä en ole
koskaan hänelle valehdellut.

-- Aavistan, että koko luokka on takanasi, sanoi rehtori pudistaen
päätään miettiväisenä.

Filosoofi palasi alakuloisena luokkaansa. Hänestä oli kaikki
yhdentekevää.



YLIOPPILASKIRJOTUKSET.


Maaseutukaupungin pienipiirteisessä elämässä olivat ylioppilaskokelaat
sangen keskeisiä henkilöitä. Helmikuun lopussa he olivat päättäneet
varsinaisen koulunkäyntinsä, pitäneet penkinpainajaisensa, ja nyt
kulkivat he kadehdittavina vapaaherroina pitkässä rivissä katuja,
ymmärsivät hillitysti pöyhkeillä ja esiintyä mahtipontisesti
kahviloissa. Mutta vaikka he tekeytyivät huolettomiksi ja lauloivat
itsetietoisina:

    -- Iloitkaamme abiturientit,
    kohtahan alkaa meille tentit,

niin levoton jännitys piti heitä vallassaan. Ylioppilaskirjotusten
aikana he olivat kuin kuumeessa, ruoka ei heille maistunut, eikä koko
ympärillä oleva maailma heitä vähääkään liikuttanut.

Toisin oli seitsemännen luokan laita. Sen ilo oli paljoa todellisempaa.
Vaikka sekin otti osaa kirjotuksiin, niin kokeilla oli enemmän
harjottelun leima, eikä niillä ollut niin ratkaisevaa merkitystä.
Tärkein seikka oli se, että koekirjotusten välipäivät saatiin olla
koulusta poissa, joten Monte Carlo ei suinkaan kylmille joutanut.

       *       *       *       *       *

Monte Carlon hirmuinen emäntä, akka harvahammas ja rehti, kohenteli
hiillosta, hanko väkevissä käsissään. Muutamia poikia oli jo saapunut,
mutta Pankkiiri itse luki vielä sanomia.

-- Ähä, totta siinä tarkenette, touhusi eukko. -- Joko ma panen pellin
kiinni?

-- Hyvänen aika, älkää nyt toki. Vielähän siellä on kekäleitä. Sauhuun
ja häkäänhän te meidät tapatte, ehätti Jokinen sanomaan.

-- Jos vaan... ainapa teillä muutakaan on, mutisi akka kopsien poikien
taskuja. -- Niin, arvasinhan, ei tippaakaan enää koskaan, ei saa
vanhakaan sydäntään lämpimäksi... Ääh, toukat! Ei jouda nenä enää irti
kirjan lehdiltä. No sepäs!

Vieras olisi luullut hänen olevan vihoissaan.

Filosoofi astui sisään.

-- Sinunkin naamasi on aina niin totinen kuin Tinnilän vaarin tallukka,
Vilosohvi, vai mikäs sinä olet. Kirjoja kainalo täynnä ja povitasku
tyhjä... No tiesinhän! Johan nyt on kumma.

-- Täyttäkääs tuosta piippunne, sanoi Filosoofi ojentaen eukolle
laatikon, joka sisälsi erinomaista tupakkaa.

Emäntä kaivoi piipun hameensa taskusta.

-- Hm, mitähän tuokin on olevinaan?... sammaleita... Vai yhdessä sitä
nyt luetaan, hohhoi. Mutta päntätkää vaan päähänne, parempi se taitaa
ollakin, pois minäkin lähden. Kai maar ne maisterit teitä kovasti
kuranssaavat?... Pois menen, "Taavetin huoneen herraa" lukemaan... Pane
pelti kiinni heti, kun kekäleet ovat palaneet, tiedä se.

Pian olivat kaikki pojat saapuneet.

Mutta kovinpa oli Monte Carlon elämä muuttunut sen jälkeen kuin "koko
kansa oli tullut raittiiksi", kuten Pelle sanoi. Perin harvoin sinne
enää tultiinkaan, eikä ohjelmaa tahdottu saada huvittavaksi, kun
kortitkin oli heitetty pois. Pelipankkia pidettiin nyt jonkinlaisena
kertauspaikkana, jossa tärkeimpien kirjotusten ja kokeitten edellä
käytiin läpi pääkohdat oppikirjoista. Puheenjohtajan paikalle oli
siirtynyt Runoilija, joka muutenkin jälleen hallitsi luokkaa, kun
Filosoofi oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi.

Runoilija puhui:

-- Pojat! Eikö totta? Me emme järjestä mitään avustussuunnitelmaa
ylioppilaskirjotusten varalle. Eihän meille ole niin tärkeätä,
läpäisemmekö niissä, mutta mukavaa on itsekunkin koetella voimiaan.
Pelaamme rehellistä peliä -- lukuunottamatta tietysti matematiikkaa,
josta jo on sovittu.

-- Olkoon niin, vastasi Harjanne, ja toiset yhtyivät häneen.

Runoilija otti ruotsin kieliopin taskustaan.

-- Huomenna on ensimäinen ylioppilaskoe: ruotsin kirjotus. Palautanpa
siis muistiinne tärkeimpiä kohtia kieliopista, sanoi hän.

Tupakat sytytettiin ja selostus alkoi.

Oli omituista nähdä poikien, jotka ennen olivat laulaen heiluttaneet
punssilaseja, nyt istuvan totisin naamoin viisauttaan lisäämässä. Tilan
ahtauden vuoksi otti Harjanne Rannan Martin polvilleen, Seppänen
huojutti ruumistaan, ja Pelle sauhutteli kuin veturi.

Mutta tarkkaavaisuus tuntui ajan kuluessa laimenevan. Yksi ja toinen
alkoi tehdä kärsimättömiä liikkeitä. Pelle ravisteli tuhkaa
vierustoverinsa niskaan ja sai etusormipistoja korvaukseksi.

-- Jos infinitiivi seuraa suomenkielen passiivia, on man sanaa aina
käytettävä, selitti Runoilija hehkuva puna poskipäillä.

-- Pyns-viiniä olisi käytettävä! hihkaisi Pelle yhtäkkiä.

-- Suus kiinni! komensi Runoilija äreästi.

Jälleen jatkui esitys rauhassa hetkisen. Kuumuus alkoi käydä
sietämättömäksi.

    -- Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
    joten otti pikku tuikun murheeseen...

Pelle se oli, joka sillä tavoin hyräili, ja Harjanne yhtyi häneen
matalalla bassollaan.

-- Eihän tästä tule mitään, murahti Runoilija rypistäen kulmiaan ja
teeskennellen suuttumusta.

-- Mutta yhä useampi ääni oli yhtynyt alottajiin, ja pian kajahteli
Monte Carlon muistorikas laulu yhdentoista miehen voimalla.

Kun oli päästy loppuun, vetäisi Ström uuden korttipakan taskustaan,
heitti sen pöydälle ja huudahti:

-- Tuossa on teille kielioppia!... Ottakaamme oiva norri. Takaanpa,
että joka miehen järki on huomenna terävä kuin partaveitsi.

Pelle sieppasi nopeasti kieliopin ja pisti sen alleen.

-- Ei, pojat! Ennemmin sitten kävelemään raittiiseen ilmaan, sanoi
Runoilija.

Pois mentäessä pysytteli Rannan Martti Runoilijan rinnalla.

-- Kuules, mitenkähän minä pärjään saksassa? kysyi hän arasti.

-- Totta kai sinä jotenkuten. Mikä ettet?

-- Näes... katsohan... minulla on ollut niin vähän aikaa sitä
harrastaa... Jos sattuisin saamaan ehdot, niin kesällä en mitenkään
ehdi...

-- Olethan sinä suomennellut saksasta, johan siitäkin olet oppinut.

-- Eei, en minä ole... Se käy niin hitaasti.

-- Mitäs sinä nyt sitten tarkotat?

-- Ajattelin pyytää sinua, jos viitsit, pänttäämään päähäni sitä
kielioppia... nyt kun Monte Carlossakaan ei lukemisesta tule mitään.
Olenhan minä sitä itsekin viime aikoina vähän tutkinut, mutta sinä
osaat niin hyvin kaivaa pääkohdat esille... Kun läpäisisin
ylioppilaskirjotuksessa, niin kaiketi Björk päästäisi.

-- Mielellänihän minä... Ehkä teen muutakin, kunhan mietin, vastasi
Runoilija.

       *       *       *       *       *

Abiturientit kirjottivat juhlasalissa, mutta seitsemäs luokka
siirrettiin suureen ensi luokkaan, missä heidän pulpettinsa voitiin
hajottaa noin parin metrin päähän toisistaan. Heidän ei annettu arvalla
ratkaista istumapaikkojaan, kuten ylioppilaskokelaiden, vaan opettajat
määräsivät ne harkintansa mukaan.

Pelle joutui aivan eteen, ja Ström sekä Seppänen lähelle häntä.
Filosoofi oli kaukana nurkassa, ja Runoilija oli siirretty syrjään,
koska oletettiin hänen tekevän auttamisyrityksiä; hänen edessään istui
Martti Ranta, hiljainen mies.

Kokeet eivät itsessään tarjonneet mitään niin erikoista. Alussa oli
tietenkin kaikki hieman outoa. Tuntui juhlalliselta työskennellä kahden
opettajan valvonnan alaisena, eikä juuri kukaan muistanut syödä
eväitään, vaikka niitä oli runsaasti varattu. Kahvi, jonka asianomainen
opettaja tarjosi, juotiin kiireesti, ja kuusi tuntia kului ahkerassa
työssä. -- Äidinkielen kirjotuksessa oltiin jo vapaampia. Pelle, joka
tuntien heikkoutensa oli lukenut puolittain ulkoa suuren määrän
aineita, söi ensin vahvasti, harkitsi levollisesti, tuhri lyijykynällä
ykkösen otsaansa ja kääntyi luokkaan päin, osottaakseen minkä aineen
oli valinnut. -- Ei matematiikkakaan tuottanut rettelöitä, vaikka se
piti poikia suuressa jännityksessä; vasta saksankielen kokeessa
tapahtui pieni yllätys.

Aikaa oli jo kulunut noin neljä tuntia.

Runoilija oli ahkerasti kirjottanut eväspussiensa suojassa. Hänen
poskensa hehkuivat, eikä hän näyttänyt joutavan edes vilkaisemaan
sivulleen. Vallitsi syvä hiljaisuus, vain silloin tällöin paperi
jossain kahahti, tai maisteri Ringblom astui takaseinän luona pari
harvaa askelta. -- Björk istui kateederilla lukien.

Runoilija raotti varovasti taskuaan... Tuokion kuluttua räpytteli
varpunen ikkunassa pyrkien vapauteen. Kaikkien huomio kohdistui
siihen... Samaan aikaan lensi paperipallo Runoilijan kädestä Martti
Rannan avonaiseen pulpettiin...

Opettajain harkinnan lopputulos oli se, että varpunen oli lentänyt
sisään avonaisesta venttiilistä.

       *       *       *       *       *

Samana iltana, kävelyltä palattaessa, sanoi Martti Ranta Runoilijalle:

-- Pelkäsinhän minä, mutta hyvin se kävi... Älä kuitenkaan viitsi sanoa
toisille. Koetan harrastaa tästä lähtien saksaa. Minulla on nyt enemmän
aikaakin, kun äiti on terve.

-- Rupea sinä siitä kielestä suomentelemaan. Sekin auttaa paljon.

-- Niin kai... No, terve nyt!

Runoilija meni sisään, ja Martti lähti hiljalleen astuskelemaan. Kuun
kapea sirppi loisti korkealta, selkeältä taivaalta. Sen säteet
leikkivät kimmeltäen jääpuikoissa, jotka päivällä olivat tippuneet.
Ilma oli ihmeen raikas ja tyyni.

Martti ehti jo syrjäiselle kotikadulleen, kun hän huomasi yksinäisen
olennon kulkevan edellään. Vartalo ja käynti näyttivät kovin
tutuilta... Lyhdyn valopiirissä Martti näki selvemmin ja tunsi
Filosoofin.

-- Minnekähän Filosoofi nyt; hän ei mennytkään kotiin? Olisikohan
hänellä minulle asiaa? ajatteli Martti jouduttaen askeleitaan.

Mutta ei. Ei Filosoofi poikennut Rannan asuntoon, hän jatkoi matkaa.
Martti tuli uteliaaksi ja seurasi häntä, tahtomatta erityisemmin
vakoilla... Filosoofihan kääntyi maantielle... Heikko aavistus heräsi
Martin mielessä, hän seurasi yhä toveriaan.

Filosoofi poikkesi syrjätielle, avasi hautuumaan portin ja kulki
muuatta käytävää. Hän pysähtyi suuren hautakiven luo, jonka kullatut
kirjaimet loistivat kuutamossa, ja jäi tuijottamaan suoraan eteensä...

Kuusten pimeässä varjossa hiipi Martti hänen lähelleen. Filosoofin
kasvot näyttivät valjuilta, ja tumma synkeys silmien alla ikäänkuin
suureni. Hän seisoi liikahtamatta. Kymmenisen minuuttia kului
ihmeellisessä hiljaisuudessa. Huurre kimalteli ristien pinnoilla, ja
hautakivet loivat kummallisia varjoja hangelle... Sitten Filosoofi
kääntyi ja palasi yhtä hitaasti kuin oli tullutkin...

-- Helvi Granin hauta, kuiskasi Martti itsekseen, uskaltamatta
liikahtaa kätköstään.



RATKAISEVAT TUNNIT.


Lumet sulivat ja juoksivat lirisevinä puroina järveen, jonka jäät tuuli
lakaisi pois. Paisteisille rinteille kasvoi vuokkojen kirjava joukko,
ja kanervaisilla harjuilla avasi kaino vilukukka teräinsä valkean
maljan. Puut alkoivat vihertää, aurinko loisti lämpimästi houkutellen
ulos; päivät pitenivät. Tuli kevät.

Mutta työ koulussa kävi yhä ankarammaksi. Kertailtiin vuoden
oppimääriä. Kokeet kävivät yhä vaikeammiksi. Ja poikia laiskotti niin
sydämen pohjasta.

Harjanne murahteli pahatuulisena ja luki välitunneilla läksyjään.
Filosoofi oli yhä surumielinen, ja Runoilija näytti tulleen yhtä
alakuloiseksi kuin joulun aikaan. Ström käveli puotineitosten seurassa
keväisissä metsissä. Pelle makaili radan syrjänteellä, selkä kuumaa
hietaa vasten, ja luki historiaa. Hänen vieressään noitui Jäntti
aikansa vähyyttä, nyt kun merkkikauppa oli niin hyvässä käynnissä.
Ainoastaan Rannan Martti ahersi väsymättömällä tarmolla.

Päiviä kului. Puut puhkesivat lehteen. Viikko oli enää jälellä.

Silloin alkoi levoton jännitys entistä enemmän kiusata poikia. Oli
vielä kestettävä ankara kiirastuli, maisteri Sundbergin kuuluisat ja
pelätyt kertaustunnit. Kahdessa erässä läpikäytiin koko vuoden kerrattu
oppimäärä. Kummallakin kerralla tuli kyselyn kestää kaksi tuntia
peräkkäin, ja jo ennestään tiedettiin, että näillä suurkertauksilla oli
ratkaiseva merkitys. Tällainen tenttiä muistuttava kuulustelu oli aina
herättänyt kammoa, mutta eritoten oli nyt syytä pelkoon.

Sillä poikien kostosuunnitelma oli tähän asti kutakuinkin onnistunut.
Strömillä, Puhakalla ja Seppäsellä oli lukukauden kokeissa arvosanoja,
jotka kohosivat kohti loppua. Heidän oli onnistunut luovia
pikkukertausten läpi ilman suurempia kompastuksia, ja Sundberg oli
silloin tällöin kehaissut heitä. -- Toisin oli Runoilijan, Tenun ja
Filosoofin laita. Kokeissa pelkkiä ala-arvoisia numeroita, eivätkä he
tunnilla osanneet juuri mitään.

Yhä useammin kysyttiin Runoilijalta, joka oli ottanut ratkaisevat
tunnit vastuulleen, mitenkä hän aikoi niistä suoriutua. Mutta hän ei
ollut halukas selittämään salaisuuttaan, vaan vastasi vältellen:

-- Luottakaa vaan minuun, pojat.

Levottomuus kasvoi yhä. Mitä aikoi Runoilija tehdä? Entäpä, ellei hänen
suunnitelmansa onnistuisikaan? Tuskinpa hän oli niin varma itsestään,
hänhän oli viime aikoina taas tullut niin masentuneeksi.

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin oli kuuma tunti käsillä.

Pojat astuivat luokkaan levottomina ja epätietoisina. Ström teeskenteli
iloisuutta, mutta ei voinut salata pelkoaan, Puhakka oli totinen ja
Seppänen aivan kalpea. Alettiin epäillä Runoilijaa. Hän näytti olevan
sairas ja masentunut; kasvot olivat väsyneet, ja sameat silmät
verestivät. -- Ainoastaan Filosoofi tiesi, että tuo kaikki kuului
asiaan.

-- Jos minä tunnilla lähden ulos, niin joka mies seuraa minua,
muistakaa se, sanoi Runoilija raukeasti, vaipuen jälleen velttoon
uinailuunsa.

Sundberg tuli. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen ja otti
juhlallisesti esiin mustan kirjansa. Ennestään tiedettiin, että hän
kysyi kirjainjärjestyksen mukaan, ja siihen oli Runoilija perustanut
juonensa.

-- Ehkä Aro tulee taululle.

Pelle seurasi kehotusta, sai cosini-väittämän todistaakseen ja selvisi
siitä hyvin. Seurasi Harjanteen vuoro; hänkin suoriutui tehtävästään.
Jokinen sotki hiukan, ja Jäntti seisoi alussa kuin puusta pudonnut,
mutta muisti yhtäkkiä ja ratkaisi loistavasti probleeminsa.

Paalanen kutsuttiin esiin; hän sai todistaakseen vaikeanlaisen
teoreemin. Filosoofi piirsi epäröiden kuvion, pyyhki sen pois ja piirsi
uudelleen; käytävästä kuului sekavaa melua, toiset luokat pääsivät
välitunnille. Hän alkoi hitaasti, lasketteli keskivaiheilla päin
mäntyyn, oli huomaavinaan virheen, hätääntyvinään, ja alotti alusta.
Kului neljännestunti, eikä todistuksesta kuitenkaan tullut mitään.

-- Ei käy, huomautti Sundberg kuivasti, tehden merkinnän
muistikirjaansa. -- Puhakka. Puhakka vaaleni, nousi hitaasti, sai
kuitenkin hillityksi itseään sen verran, ettei kääntynyt katsomaan
Runoilijaan, ja meni taululle. Hänen sydämensä pamppaili ja ääni
värisi, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan väittämästä...

Yhtäkkiä kuului kummallinen huuto luokalta. Sundberg säikähti.
Runoilija seisoi pulpettinsa ääressä kalpeana kuin vaate ja tuijotti
muurin nurkkaan, vartalo hieman eteenpäin kumartuneena, kasvot kauhun
vääristäminä. Hänen silmänsä olivat luonnottoman auki, ja hän värisi
kuin horkkatautinen. Sitten hän huusi uudestaan ja lähti hoippuvin
askelin juoksemaan. Filosoofi riensi hänen perässään, Sundberg seurasi
häntä pelästyneenä, koko luokka ryntäsi päätäpahkaa käytävään.

Runoilija juoksi, käsin korviaan pidellen, takaovesta ulos.

-- Ottakaa toki kiinni hänet! huusi Sundberg.

Koko luokka syöksyi ulos. Runoilija kiiti pihan poikki, kääntyi
palokujalle ja painui avaraa peltoa myöten metsään päin. Pojat
seurasivat parhaansa mukaan hänen kintereillään, etunenässä Pelle ja
Martti Ranta.

Metsänreunassa, jonne koululta hyvin näkyi, kaatui pakenija ojaan. Kun
toiset ehtivät hänen luokseen, sanoi hän nauraa hihittäen:

-- Virvotelkaahan nyt minua hetkinen ja koettakaa saada minut järkiini.

-- Sinä vallan kauhistutit meitä, huudahti Pelle. -- Tämäkö sinun
juonesi olikin?

-- Jukraviti, kuinka olit luonnollinen. Minäkin säikähdin, vaikka
tiesin. Sinä olit kalpeakin kuin ruumis, intoili Filosoofi.

-- Minä olinkin ihan sairas jännityksestä. Silmäni kirvelevät vieläkin
sipulista. -- Mutta kantakaahan nyt minua, pojat, hiljaa ja varovasti.
Näette, että tahdon ruhtinaallisen palkan. Ei sitä niin vain matkata
kilometrin taivalta toverien käsivarsilla... No, Ström, Puhakka ja
Seppänen, yrittäkäähän nyt parhaanne! Tähän toimitukseen ei panna
toisia miehiä sijastanne.

Koulun pihamaalla odottivat tulijoita Sundberg ja rehtori, jonka
edellinen oli hakenut. Runoilija laskettiin nurmikolle, hän huohotti
raskaasti ja pyysi vettä. Hän oli todellakin sairaan näköinen, ja
verestävien silmien katse oli harhaileva.

-- Mikä Sahran on? kysyi rehtori.

-- Ei minun mikään... Mutta pyörryttää niin, vastasi Runoilija heikolla
äänellä, kohoten istumaan ja tarttuen otsaansa.

-- Hankkikaa hevonen. Hänet pitää viedä kotiin ja kutsua lääkäri,
määräsi rehtori.

-- Kyllä minä jaksan kävellä, sanoi Runoilija yrittäen nousta. Samassa
hän horjahti Filosoofin syliin.

Iltapäivällä kävivät rehtori ja Sundberg sairasta tapaamassa. Runoilija
oli pitänyt varansa; hän lepäsi vuoteellaan, jonka vieressä oli tuoli
lääkepulloineen.

-- Mitä lääkäri sanoi? kysyi rehtori.

-- Ei erityisempää, heikkoutta vain... Tuota hän minulle määräsi,
vastasi Runoilija osottaen lääkepulloa.

-- Kuinka Sahra sillä lailla luokasta lähti? uteli Sundberg epäillen.

-- En minä tiedä, enkä oikein muistakaan, olin sekaisin... Luin yöllä
matematiikkaa kahteen asti. Sitten osui käsiini Lagerlöfin "Aarne
herran rahat". En malttanutkaan keskeyttää, vaan luin loppuun yhtä
päätä enkä enää saanut rahtuakaan unta... Siellä luokassa minusta ihan
näytti, kuin olisi muurin raosta alkanut virrata verta.

-- Ei pidä valvoa, sanoi rehtori. -- Sinä olet ollut koko talven niin
väsyneen ja heikon näköinen. Johan minä siitä kerran huomautinkin.

Kun opettajat olivat menneet, tuli muutamia poikia.

-- Sinähän olet täydellinen hurjimus, kun rupeat, intoili Puhakka. --
Tunti meni Sudelta että hurahti, ja minä pelastuin.

-- Mutta mitenkä selvitään ylihuomenesta? kysyi Ström.

-- Jätä se vaan minun huolekseni, vastasi Runoilija. -- Ja tiedättekö,
pojat. Minä ajan teidät nyt pois, sillä tahdon nukkua. Valvoin
tosiaankin koko viime yön näyttääkseni väsyneeltä. Luin "Taistelua
Roomasta".

Seuraavana päivänä Runoilija oli koulusta poissa.

       *       *       *       *       *

Maisteri Sundberg astuskeli opettajain huoneen suuren pöydän ympäri,
miettiväisenä poltellen paperossiaan. Oli jälleen kertaustunti
edessä. Hän tutki huonotuulisen näköisenä muistikirjaansa. Sangen
merkillistä. Kolmella oppilaalla, jotka ennen olivat olleet parhaita
luokallaan, oli nyt auttamattomasti ala-arvoiset kokeet, eikä heidän
tuntiosaamisestaankaan ollut mitään hyvää sanottava. Maisteri piti
ajatuksissaan seuraavan ankaran monoloogin:

-- Tässä piilee ilkeyttä, juonia. Toiset ovat varsin tyydyttävästi
edistyneet; miksi juuri nämä kolme, jotka muissa aineissa ovat kaikkein
etevimmät, jäävät takapajulle? He tekevät kiusaa, uhmailevat, he
luulevat, etten uskalla heitä reputtaa. Mutta siinä he erehtyvät. Neljä
annan joka miehelle, ehdot, että paukahtaa, elleivät nyt erityisesti
kunnostaudu... Ja Ström! Sellaiset kokeet, eikä mies osaa tunnilla
juuri mitään. Saanut kenties apua, mutta kyllä minä nyt otan selvän,
mitä hän tietää...

Puhelin pärähti soimaan. Maisteri Björk riensi vastaamaan.

-- Sundberg, sinua kysytään, sanoi hän.. Susi otti kuulotorven.

-- Haloo!... On kyllä... Kotiinko? Ei se käy mitenkään laatuun, tunti
alkaa juuri... Välttämätöntäkö? Onko rouva niin sairas?... Vai niin,
hän pyytää. Mutta... Täytyy sitten tulla. Lähden aivan heti.

Maisteri veti päällystakin harteilleen ja lähti kiirein askelin
asuntoaan kohti. Mikähän hänen vaimolleen oli tullut? Kun ei muistunut
mieleen palvelustytöltä jo puhelimessa kysyä?

Mutta kovinpa hän hämmästyi, sillä päästyään eteiseen kuuli hän
selvästi puolisonsa helakan naurun salista. Hän avasi oven.

-- Oo! Tuletko sinä jo kotiin? Minä luulin sinulla vielä olevan
tunteja? kysyi hänen vaimonsa iloisesti, kaataen kahvia tuomarinrouva
Häggin kuppiin.

Sundberg tervehti vierasta ja sanoi kummastellen:

-- Tämäpä merkillistä, hyvin merkillistä. Minulle soitettiin juuri,
että sinä olit sairastunut ja tahdoit tavata minua. Minulla ei
mitenkään olisi ollut aikaa, mutta sanottiin, että minun
välttämättömästi piti tulla.

Molemmat rouvat katsoivat toisiinsa.

-- Ei meillä ole aavistustakaan.

-- Minä luulin palvelustytön soittaneen.

Rouva Hägg purskahti nauruun ja huudahti:

-- Sepä hassunkurista! Mutta käyttäkää tilaisuutta hyväksenne ja juokaa
kahvia meidän kanssamme.

Sundberg ojensi ärtyisenä kätensä.

-- Pyydän anteeksi, minulla on tunti, sanoi hän. -- Hyvästi.

-- Älkää nyt toki noin lähtekö. Ehdittehän te vähemmälläkin kiusata
koulupoika parkoja, jotka kuitenkaan eivät osaa mitään näin keväällä.

Rouva Sundberg näytti äkkiä muistavan jotakin ja ehätti:

-- Kuulehan. Minä en tätä ymmärrä. Mutta tunti sitten täällä kävi muuan
nuorukainen, joka olisi tahtonut sinua tavata. Hän oli kovin
pahoillaan, kun et ollut kotona, sanoi olevansa entinen oppilaasi ja
jätti sinulle kirjeen. Se on työpöydälläsi. Odotahan, minä käyn sen
noutamassa.

-- Saahan olla kahvia, eikö totta? Minä soitan kupit... Eikö? No
rouvanne kupista sitten, koska on niin kiire. Minä kaadan teille,
puheli rouva Hägg herttaisesti hymyillen.

Sundberg istuutui, sai kirjeen ja alkoi lukea.

    'Herra Maisteri!

    Tunnustan avoimesti rikoksen, joka syksystä saakka on ollut
    omallatunnollani. Entiset koulutoverini ovat sen takia joutuneet
    kärsimään, ja se on pahottanut mieltäni. Mutta minä en ole
    ennemmin uskaltanut puhua, sillä olen asunut kotonani ja pelännyt
    isääni. Onhan nimittäin hyvin todennäköistä, että tekoni tavalla
    tai toisella olisi joutunut isäni tietoon, ja voi minua silloin.
    Mutta nyt olen lähdössä merille, eikä minun enää tarvitse välittää
    mistään. Riennän siis keventämään sydäntäni.

    Tarkotan rukoushetkeä, jolloin maan vetovoima pirstasi
    niin loistavalla tavalla erinäisiä kappaleita maisterin
    kunnioitettavaan päälakeen. Minä se olin, joka ensin hankin
    kananmunille tarvittavan potentsiaali-energian, viemällä ne
    parvekkeelle. Eikä maisterin tarvitse luulla, että mielessäni
    oli vähäisintäkään ilkeyttä. Sanotaanhan munanruskuaisen
    kasvattavan hiuksia, enkö siis olisi uhrannut muutamia pennejä
    entisen opettajani hyväksi. Kauppias sattui myömään minulle
    huonoa tavaraa, joten pyydän anteeksi, että tehdessäni hyvää
    maisterin päälle jouduin epämieluisella tavalla kiihottamaan
    maisterin hajuaistia.

                                              Kunnioittaen
                                              Niilo Sora.'

Tumma puna oli kohonnut Sundbergin kasvoille. Suutuksissaan ja
loukkaantuneena hän rutisti taskuunsa kirjeen, jonka törkeä muoto niin
selvästi kuvasti kirjottajansa ilkeyttä. Seitsemäs luokka oli siis
sittenkin viaton, sekin nolostutti.

Hän hörppi kahvinsa, ojensi rouva Häggille kätensä hyvästiksi ja riensi
koululle. Päättäen hänen kasvojensa ilmeestä oli pojille tuleva tuima
kuulustelu.

Mutta kun hän astui luokkaan, näki hän kummakseen, ettei siellä ollut
ketään. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi minuuttia yli puolen.

Sillä välin olivat pojat olleet kuin tulisilla hiilillä. Runoilija oli
itsekin alkanut epäillä suunnitelmansa onnistumista, kertonut sen
toisille, ja koko luokka oli joutunut jännittävän levottomuuden
valtaan.

Heti kun tultiin välitunnilta, pantiin Seppänen vartioimaan ikkunan
luo... Aivan oikein, Susi meni kuitenkin. Puhelin oli siis tehnyt
tehtävänsä, ja helpotuksen huokaus kohosi monen rinnasta. Mutta
viipyisikö hän tarpeeksi kauan? Järjestyssääntöjen mukaan oli
oppilailla oikeus poistua, ellei opettaja tullut ennen puolta tunnille.
Oli siis kysymys ajasta, sillä Sundberg asui lähellä.

Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Henki kurkussa seurattiin
minuuttiviisarin kulkua. Yhä useampien nenä painui ikkunaan, vain
harvat malttoivat pysyä pulpeteissaan. Seppänen oli kalpea ja hikoili,
Puhakka huojutteli hermostuneesti ruumistaan, ja Ström koetti turhaan
vihellyksellä peittää levottomuuttaan. Kukaan ei puhunut sanaakaan.

Kello oli viittä vailla, mutta yhä viipyi Sundberg. Minuutit tuntuivat
ikuisuudelta...

-- Kello on puoli, sanoi Runoilija vihdoin käheällä, hillityllä
äänellä.

Tuokiossa pojat ryntäsivät käytävään.

-- Missähän maisteri Sundberg viipyy? kysyi Filosoofi vahtimestarilta
ihmeen levollisesti.

-- Ulos hän näkyi menevän, palttoo päällä, kuului vastaus.

-- Onkohan hän tullut sairaaksi? päivitteli Runoilija.

-- Lähdetään pois. Johan kello on puoli, sanoi Pelle.

Nopeammin eivät pojat olleet milloinkaan saaneet päällysvaatteitaan
ylleen. Joka hetki pelättiin Suden tulevan. Teki mieli juosta, mutta
viisainta oli kuitenkin huolettomuutta teeskennellen hiipiä takaovesta
ulos.

Kun vihdoinkin oli päästy kadunkulman suojaan, hihkaisi Ström:

-- Hurraa, pojat! Myöhäistä on meitä enää kuulustella. Ylihuomenna
meillä tosin vielä on matematiikkaa, mutta opettajien kokous on jo
huomenna.

-- Nyt kahvilaan joka manu, komensi Runoilija.

Niilo Sora, seuraten saamiaan määräyksiä, tuli joukkoon.

-- Sinä veit kirjeen? kysyi Runoilija.

-- Vein.

-- Ja toinen on taskussasi? Anna tänne.

-- Tässä on.

-- No, terve mieheen sitten. Onnea matkalle!

Ja tarkastettuaan kirjettä alkoi Runoilija selittää:

-- Nähkääs, pojat, viisainta on olla varovainen. Jos Susi nyt on mies,
niin varmasti hän ylihuomenna koskettelee munajuttua ja tunnustaa
meidän viattomuutemme. Mutta saattaahan hän olla raukkamainen, niin
ettei hiisku sanaakaan opettajille enemmän kuin meillekään. Ja siltä
varalta minulla on toinen tunnustus tässä. Ellei Susi puhu mitään,
toimitan tämän rehtorille; olenpa sen itse sanellut Niilo Soralle.

-- Sanelitko sinä senkin kirjeen, jonka Susi sai? Millainen se oli?
kysyi Pelle.

-- En. Siitä en tiedä mitään. Mutta syytä on pelätä pahaa, jos saa
päätellä Niilon kieroista viittauksista.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli saksaa aamupäivällä.

Pojat istuivat luokassa huolettomina, vilkkaasti keskustellen.
Kaikille suureksi hämmästykseksi astui maisteri Sundberg luokkaan.
Tervehdittyään ja kirjotettuaan päiväkirjaan sanoi hän kuivasti:

-- Teillä on huomenna matematiikan tunnilla saksaa. Maisteri Björk ja
minä olemme vaihtaneet tunteja.

Luokalta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta sydämet sykkivät
rauhattomina ja jännitys kuvastui kaikkien kasvoilla.

-- Paalanen tulee taululle ja jakaa janan jatkuvassa suhteessa.

Filosoofi seurasi kehotusta ja alotti.

Pellellä oli sattumalta kirja pulpetissa. Hän teki terävästi
johtopäätöksensä ja antoi sen salavihkaa Puhakalle, joka avasi sen
vapisevin käsin ja ryhtyi tutkimaan probleemia.

-- Ei tule mitään, sanoi Susi tyynesti Filosoofille. -- Sahra.

Sahra marssi laiskasti taululle, seisoi jurona ja äänettömänä. Hän
toivoi Sundbergin raivostuvan. Mutta eipäs. Maisteri pysyi ihmeen
levollisena.

-- Tengström!

Tenukaan ei ollut osaavinaan.

-- Ehkä Puhakka ratkaisee probleemin.

Puhakka, jolla oli ollut riittävästi aikaa lukea, nousi reippaasti ja
suoritti tehtävän loistavasti, vaikka tahallaan viivytellen.

Sundberg näytti ällistyvän ja mietti vähän aikaa.

Tehtyään merkinnän kirjaansa maisteri jatkoi:

-- Paalanen tulee todistamaan sini-väittämän.

Jälleen marssivat Filosoofi, Runoilija ja Tenu taululle perätysten.
Väittämä oli yksinkertainen, mutta kukaan heistä ei näyttänyt pystyvän
sitä todistamaan.

Sundberg pysyi tavattoman levollisena. Näyttipä kuin olisi ivallinen
hymyn väre liikkunut hänen ohuilla huulillaan. -- Tuli Seppäsen vuoro,
ja hän selvitti tehtävän jotenkuten.

-- Ström tulee taululle, sanoi maisteri.

Kalpeana ja levottomana Ström totteli.

Hän sai tehtävän, pääsi alkuun, sekaantui, yritti uudestaan, mutta iski
jälleen kiveen. Sundberg pudisti päätään ja antoi uuden probleemin. Ei
sekään sujunut Strömiltä. Maisteri oli ihmeen kärsivällinen, antoi
aikaa, melkeinpä auttoi... Vihdoin kello kilisi.

Sundberg kumarsi ja meni, mutta luokka jäi hievahtamatta paikalleen.

-- Kas siinä temppu, jota emme osanneet ottaa lukuun, sanoi Filosoofi
vihdoin. -- Susi on ruvennut epäilemään. Hän aavistaa vehkeilymme.
Hänen tyyneytensä takana oli jotakin.

-- Olkoon mitä on, mutta nyt vasta minä oikein riemuitsen siitä, että
olemme häntä kiusanneet. Herra paratkoon! Tietää, että me olemme
syyttömästi kärsineet, eikä hiiskahda sanaakaan. On siinäkin mies!
kiihkoili Runoilija.

-- Minun kohtaloni on nyt selvä, sanoi Ström masentuneesti.

-- Sepähän nähdään, arveli Runoilija.



KEVÄTTUTKINTO.


Tutkintopäivänä asteli Runoilija uusissaan Filosoofin luo ja soitti
kelloa.

-- Terve. Jokos lähdetään? kysyi hän avattuaan ystävänsä kamarin oven.

-- Lähdetään vaan... Kovinhan sinä olet hienona. Tokko nyt ehtolaisen
kannattaisi noin komeilla?

-- Tuleeko isä-ukkosi? kysyi Runoilija vastaukseksi.

-- Tulee kyllä. Hän menee hakemaan Tenun isän mukaansa. Minä en ole
vielä puhunut hänelle mitään.

-- Ei Tenukaan.

-- Saa nähdä, kuinka ukkelit ällistyvät.

-- Haluanpa tirkistää Sudenkin naamataulua. Pitäisi sen olla hiukan
kirjavana tänään.

Kun ystävykset olivat ehtineet kadulle, tuli Pelle heitä vastaan.

-- Minä olin juuri tulossa teille, sanoi hän Filosoofille. --
Ajattelin, että paha omatunto tekee sinulle ajan pitkäksi ja että
velvollisuuteni on sinua lohduttaa. Onhan epäilemättä kaunista osottaa
myötätuntoa sellaisille, joiden laiskuus ja huolimattomuus sitä
kylläkään eivät ansaitsisi... Sinä minun toverini -- te molemmat,
tarkotan! Minä rakastan teitä suurista virheistänne huolimatta.
Kuulkaa, te saatte tulla meille kesäksi, ja minä opetan teitä. Älä ole
noin toivoton, Runoilija, et sinäkään ole niin paksupäinen kuin päältä
näytät. Luota vain minuun.

-- Sinähän nyt puhetta pidät... Saunassako olet käynyt, kun naamasi
noin loistaa? kysyi Runoilija.

-- Sisäisestä rauhasta se johtuu; muistakaa Vibeliusta, maaherraa...
Mutta ettehän te sitä voi ymmärtää.

-- Taitaa vain olla sinunkin sielustasi rauha kaukana, viitosten mies,
naurahti Filosoofi.

       *       *       *       *       *

Mutta kansliassa seisoi rehtori, lukien kirjettä, jonka hän vastikään
oli löytänyt pöydältään:

    'Herra Rehtori.

    Minä se olin, joka heitin munia maisteri Sundbergin päähän.
    Peläten isääni en ole tähän asti uskaltanut puhua asiasta,
    mutta nyt lähden merille ja tunnustan tekoni, pyytäen sitä
    anteeksi. -- Kuitenkin olen jo aikaisemmin esittänyt maisteri
    Sundbergille anteeksipyyntöni.

                                              Kunnioittaen
                                              Niilo Sora.'

Rehtori hämmästyi, hänen tuli hyvä ja keveä olla. Hän kutsui
vahtimestarin puheilleen.

-- Mistä tämä kirje on tullut? kysyi hän. -- Tässä ei ole postileimaa.

-- Ihan äsken muuan pieni poika sen toi ja pyysi antamaan herra
rehtorille, kuului vastaus.

Samassa tuli Sundberg.

-- Katsohan, huudahti rehtori ojentaen hänelle kirjeen.

Väri vaihteli maisterin kasvoilla hänen lukiessaan. Hän oli neuvoton ja
nolostunut. Siis sittenkin tuli asia päivän valoon, vaikka hän
itsekseen oli päättänyt vaieta. Olihan seitsemäs luokka jo kärsinyt
rangaistuksen ja siitä johtuneen käytöksen-alennuksen, mitä hyödytti
siis nostaa menneestä hälyä. Kenties olisi poikien mielessä herännyt
kostonhalu, jos opettajatkin nyt olisivat tunnustaneet heidän
syyttömyytensä. -- Ja toiseksi: eihän maisteri Sundberg mitenkään ollut
kehdannut näyttää rehtorille Niilo Soran törkeätä kirjettä; senvuoksi
hän oli valtioviisaasti vaiennut.

Mutta nyt oli toinen kirje saattaa hänet huonoon valoon, eikä hänellä
ollut muuta neuvoa kuin turvautua valheeseen.

-- Minun piti puhua sinulle tästä asiasta, sanoi hän. -- Sain eilen
miltei samanlaisen kirjeen... Poika parat kun joutuivat syyttä
kärsimään. Mutta mitä me nyt enää teemme?

-- Enkö minä sitä sanonut! Ei luokan nimessä tehdä sellaisia
typeryyksiä... Mene nyt puhumaan heille jotakin.

Pojat olivat jo kaikki tulleet ja seisoivat suuressa ryhmässä ikkunan
luona, vilkkaasti keskustellen ja nauraen, kun maisteri Sundberg
astui sisään. Hän tekeytyi toverilliseksi, hymyili ja tervehti
ystävällisesti.

-- Päivää, pojat! Minä tuon teille iloisen uutisen. Kukaan teistä ei
olekaan syypää siihen ilkityöhön, josta saitte syksyllä kärsiä
rangaistuksen. On saatu tietää, että koulusta erotettu Niilo Sora on
toimeenpannut koko kolttosen... Olen sydämestäni iloinen, että
viattomuutenne on tullut ilmi, ja koko opettajakunnan puolesta valitan
erehdystä. Mutta olettehan te ymmärtäväisiä poikia, eikö totta?
Käsitättehän te, että opettajatkin voivat joutua harhaan. Ja minä olen
vakuutettu, ettei minkäänlainen katkeruus ole synkentävä opettajain ja
oppilaiden nykyistä ystävällistä suhdetta. Viisainta on nyt
kevätriemussa unohtaa menneet ikävyydet. Mutta, kuten sanottu, olen
kovin iloinen sen johdosta, että syyttömyytenne tuli ilmi... No,
hauskaa kesää nyt!

Sundberg kätteli koko luokkaa mies mieheltä.

Kun hän oli mennyt, seisoivat pojat vielä pitkän aikaa ällistyksestä
sanattomina.

-- No, Filosoofi. Mitäs Schopenhauer tästä sanoo? kysyi Pelle vihdoin.

       *       *       *       *       *

Kello soi.

Järjestyttiin riveihin ja marssittiin juhlasaliin.

Rukousten päätyttyä piti rehtori puheen, teki selkoa
ylioppilaskokelaitten menestyksestä ja jakoi viidennen luokan
todistukset. Sitten palattiin luokkahuoneisiin.

Seitsemännen luokan ovella seisoi vain harvoja kuuntelijoita. Insinööri
Tengström keskusteli vilkkaasti, vaikka hiljaa, asianajaja Paalasen
kanssa, ja Martti Rannan äiti oli arkana asettunut sivummalle.

Rehtori alkoi jakaa todistuksia.

-- Seitsemännen luokan oppilas Pekka Kustaa Aro. (Pelle kimmahti
seisomaan.) Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus
tyydyttävät 8, edistys välttävä 6,6. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.

Pelle harppasi mahtipontisesti ottamaan juhlallisen paperin rehtorin
ojennetusta kädestä.

Harjanne pääsi. Samaten Jokinen ja Jäntti.

-- Vilho Armas Paalanen. Käytös kiitettävä 9, ahkeruus ja
tarkkaavaisuus kiitettävät 10, edistys kiitettävä 8,7. Muutetaan
kahdeksannelle luokalle.

Mikä surkea pettymys! Se kuvastui kaikkien kasvoilla. Filosoofi itse
seisoi nolona, kuin olisi jäänyt luokalleen.

Maisteri Sundberg oli siis todellakin tajunnut kaiken. Hän oli
ymmärtänyt, että kaikki oli poikien juonia, kostoa. Ja sitäpaitsi,
miten hän olisikaan voinut antaa neloset luokan kolmelle parhaalle
oppilaalle, jotka ennen olivat matematiikassakin olleet muita edellä?
Toiset opettajat eivät olisi sitä mitenkään sallineet. Eikä Sundberg
ruvennut yrittämäänkään mahdottomuuksia. Hän oli merkinnyt viitoset
joka miehelle; siinä oli hänen mielestään kylliksi nöyryytystä
pojille...

Luokka odotti jännittyneenä: miten käynee toisten?...

Rehtori luki edelleen.

-- Aarne Viljo Puhakka. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja
tarkkaavaisuus kiitettävät 9, edistys tyydyttävä 6,9. Muutetaan
kahdeksannelle luokalle.

Useilta pääsi helpotuksen huokaus. Oltiin siis ainakin osittain
onnistuttu.

Martti Rannalla oli hyvä todistus; palatessaan sitä ottamasta hän
hymyili äidilleen ja varsinkin Runoilijalle.

Sahra tietysti pääsi kymppeineen.

Tuli Seppäsen vuoro. Kuunneltiin henkeä pidättäen... Hän pääsi,
kaikkien suureksi iloksi.

-- Kaarlo Edvin Ström. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus
kiitettävät 9, edistys tyydyttävä 7,1. Jää seitsemännelle luokalle,
mutta muutetaan kahdeksannelle, jos ennen tulevan syyslukukauden alkua
suorittaa hyväksytyt tutkinnot algebrassa ja geometriassa.

Siinä tuli isku. Punastuen kiiruhti Ström ottamaan todistustaan.
Filosoofi oli pahoillaan, Runoilija puri hammasta.

Oli enää jälellä Tenu, joka muutettiin luokalta.

Rehtori puhui sitten muutaman sanan ja poistui.

       *       *       *       *       *

Kun pojat olivat käyneet opettajainhuoneessa hyvästelemässä ja astuivat
kansliaan kätelläkseen rehtoria, ojensi tämä heille Niilo Soran
kirjeen.

-- Oletteko tienneet tästä jo talvella?

Syntyi hiljaisuus.

-- Olemme, vastasi Runoilija vihdoin.

-- Minä arvasin sen... Taas te olette punoneet juonia. Ja te olette
tehneet itsenne syypäiksi ankarasti paheksuttaviin tekoihin.

Pojat seisoivat allapäin. Rehtorin äänessä oli jotain uhkaavaa.

-- Te olette antaneet kostonhimollenne vallan. Te olette niskotelleet
ja uhmailleet maisteri Sundbergille. Ja mikä vielä surkeampaa, te
olette johtuneet petokseen saakka... Vai miten, Ström?

Ström hätkähti, vilkaisi ensin hätäisesti ympärilleen, mutta kohotti
sitten kalpeat kasvonsa, katsoi rehtoriin avoimesti ja sanoi selvästi,
vaikka hiljaa:

-- Rehtori on oikeassa.

Syntyi äänettömyys. Poikien ilo näytti muuttuneen masentavaksi
häpeäksi. He tuijottelivat maahan.

-- Maisteri Sundberg on kertonut minulle kaiken vasta tänään, eikä
teitä siis ole voitu rangaista. Sitäpaitsi ei teitä ole saatu kiinni
itse teosta... Nyt ei teillä ole mitään väärin kärsittyä rangaistusta
niskoillanne, päinvastoin. Toivoakseni te ymmärrätte!

Rehtori näytti tahallaan pitkittävän hiljaisuutta.

-- Käsitättekö, mitä se merkitsee, että olette harhautuneet petokseen
asti?... Minä toivon, että pidätte kaiken mielessänne ja otatte
opiksenne... Nyt on kevät. Emme koskettele sen enempää tätä ikävää
seikkaa. Minä ymmärrän teitä, olen kaikesta huolimatta teihin
tyytyväinen ja olen iloinen voidessani sen rehellisesti sanoa. Hauskaa
kesää, pojat!

Kiireesti ja alakuloisina pojat puristivat esimiehensä kättä.

-- Ström koettaa nyt kunnolla suorittaa ehtonsa. Paras jättää
laiskottelu ja huvitukset tuonnemmaksi, sanoi rehtori keveämmällä
äänellä, tuskin huomattavasti hymyillen. Nähtävästi hän koetti keventää
mielialaa.

-- Ei rehtorin tarvitse huolehtia, minä kyllä opetan häntä, uskalsi
Pelle sanoa totisena.

Rehtori hämmästyi.

-- Sinä! Korjaa sinä vain omat viitosesi, suupaltti.

Se tuli kuin vapahdus. Ja keventynein mielin pojat riensivät
matkoihinsa.

Mutta opettajahuoneen eteisessä Pelle kaatoi maisteri Sundbergin
palttoon taskuun törtöllisen pippuria.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hottentotit - Koulumuistelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.