Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa II: Aurinko laskee - Historiallis-romanttinen kuvaus
Author: Stjernström, Louise
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa II: Aurinko laskee - Historiallis-romanttinen kuvaus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

II: AURINKO LASKEE***


KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA II: AURINKO LASKEE

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Maila Talvio



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.



SISÄLLYS:

 1. Taistelu uusien ja vanhojen olojen välillä.
 2. Kateelliset naapurit.
 3. Lauri Pietarinpoika.
 4. Pettymys.
 5. Vielä kerran kuningas Kristianista.
 6. Svante Sture ja Lyypekki.
 7. Kun ihminen on ottanut paholaisen veneeseensä.
 8. Pimeyden voimat.
 9. Aatami rakastuu.
10. Toinen morsian.
11. Ristiriitoja.
12. Dackesota.
13. Valkenee.
14. Myrskyn tauottua.
15. Aseihin, aseihin!



1.

TAISTELU UUSIEN JA VANHOJEN OLOJEN VÄLILLÄ.


Surkeasti olivat vanhan valtiohovimestari Ture Jönsinpojan toiveet
pettäneet.

Hänellä oli kolme poikaa, mutta ainoastaan nuorin, tuomiorovasti
Göran, kuului hänen puolueeseensa.

Molemmat vanhemmat, Juhana ja Lauri, olivat kuninkaan vilpittömiä
ystäviä.

Ture herra oli sitä mieltä, että Kustaa oli saanut aikaan Juhanan ja
Kristina Gyllenstjernan naimiskaupat ja samalla kumonnut kaikki hänen
oivalliset suunnitelmansa.

Juhanan itsepintaisuuden hän kyllä tunsi ennestään, mutta ettei nyt
Kristina rouva edes poikansa tähden...

Ture herra koetti kaikkia keinoja: hän vetosi järkeen, hän selitteli
ja pyysi, mutta turhaan. Kristina sanoi, että hänen poikansa on liian
helläluonteinen. Hänestä voi tulla hyvä perheenisä, mutta kuninkaaksi
ei hän sovi, ja äiti on aina varoittanut ja tulee aina varoittamaan
häntä kallistamasta korvaansa sellaisille puheille sekä kehoittamaan
häntä pysymään kuninkaansa uskollisena alamaisena ja rakastavana
ystävänä.

Tuollaista kunnianhimon puutetta ei Ture herra voinut käsittää. Hän
oli ollut naimisissa Kustaa herran tädin, Anna Vaasan kanssa ja
monta vuotta laamannina Länsigötlannissa ja _siihen_ perusti hän
vaatimuksensa. Kuinka mainiosti hän osaisikin johtaa nuorta Sturea;
jos todellakin oli niin hullusti, että hän luuli olevansa kykenemätön
hallitsemaan, niin ei hänen todellakaan tarvitsisi muuta kuin
pidellä valtikkaa käsissään, sillä kyllä Ture herra pitäisi huolta
hallinnosta.

Harvoin joutuu ihminen siihen pulaan, ettei toinen _huoli_ korkeinta
mahtia, ja sentähden Ture herra yhä pysyi toivossa. Jolleivät muut
tahdo murtaa Kustaan valtaa, niin kyllä hän sen tekee; parempi käydä
suoraan asiaan käsiksi kuin ruveta vehkeilemään lapsen selän takana,
sillä silloin joutuu jonkillaiseen vastuunalaisuuteen.

Hänen täytyi nyt hankkia muita liittolaisia.

Miksi hänen vanha, kelpo ystävänsä Hans Brask oli lähtenyt pois!
Olisipa hän nyt ollut taistelemassa hänen rinnallaan, yhdessä he
olisivat repineet alas kaikki nuo uudet liisteröimiset ja asettaneet
vanhat, pysyväiset tavat takaisin paikoilleen.

Eräänä päivänä, kun Ture herra juuri näitä ajatteli, ilmoitettiin
hänelle, että huntuun verhottu nainen tahtoo häntä puhutella.

-- Päästäkää hänet sisään.

Pitkä, komea nainen, astui huoneeseen.

-- Olemmeko kahden? kysyi hän heti. Ture herra sulki kaikki ovet.

-- Meitä ei kukaan häiritse. Nainen siirsi huntua syrjään.

Hän oli Pyhän Klaaran luostarin abbedissa, suuren Hans Braskin sisar.

-- Jalo rouva! huudahti Ture herra.

Nainen heittäytyi tuolille istumaan ja purskahti itkuun. Ture herra
otti nenäliinansa ja painoi sen silmilleen.

-- Minä sain kirjeen, virkkoi nainen sitte murtuneella äänellä.

-- Olivan luostaristako?

-- Niin, hän on yhä siellä.

-- Minulle hän ei ole kirjoittanut.

-- Oi, hänen sielunsa on niin lamauksissa!

-- Käsitän sen.

-- Mutta hän ikävöi kotiin.

-- Todellako?

-- Olen monta kertaa pyytänyt häntä tulemaan.

-- Hänen täytyy tulla!

-- Hän ei voi.

-- Onhan hänellä kuninkaan suojeluskirje.

-- Sitä ei hän itse asiassa tarvitsisi. Sillä kerettiläiskuningas ei
uskaltaisi häneen kajota, mutta Hans Brask ei saata nähdä kirkkoa
ryöstettynä ja sen palvelijoita kodittomina; hän ei saata kuulla
kuinka jumalatonta oppia saarnataan kirkoissa, kuinka papit rikkovat
pyhän siveyslupauksensa ja menevät avioliittoon, kuinka paavin
käskyjä ja kehoituksia poljetaan.

-- Ajat ovat kamalat!

-- Viimeiset päivät ovat käsissä!

-- Voi Vesteråsin kauheaa resessiä!

-- Minä kysyin häneltä, miten hän saattoi tehdä niin tavattomia
myönnytyksiä.

-- No, mitä hän sanoi?

-- Minut valtasi ikäänkuin halpauksen tila, eikä minulla ollut
ainoaakaan ystävää, joka olisi jakanut kanssani huolet.

-- Pyydän anteeksi, minä sen kyllä tein; oikein osoittaakseni, miten
minä heitä halveksin, annoin rummunlyöjän astua edelläni koko kadun
mitan ja ilmoitin suoraan, että minusta vaan ei tehdä luterilaista
eikä kerettiläistä.

-- Varmaan hän oli liian lamautunut... ajatelkaa, että hänen oli
täytynyt luopua Munkebodastaan.

-- Se oli raakalaista menettelyä; minä kyllä rukoilin hänen
puolestaan.

-- Hän pyysi minua viemään teille kiitoksensa.

-- Olisin tahtonut tehdä paljon enemmän.

-- Tiedän sen, siksi tulinkin luoksenne.

-- Onko teillä joku ehdotus?

-- Tarjoan teille liittolaisia.

-- Piispa Maunu Haraldinpoika Skarasta on ystäväni, kuiskasi Ture
Jönsinpoika.

-- Häntä seuraa moni muu.

-- Sitte Thord Bonde ja Aksel Posse.

-- Entä Måns Bryntenpoika?

-- Valtiomarskiko?

-- Niin juuri.

-- Kuninkaan hyvä ystäväkö?

-- Oli sitä.

-- No mutta kuinka?

-- Mustasukkaisuus muutti välin.

-- Kummaltako puolen?

-- Måns Bryntenpojan puolelta.

-- Olisiko kuningas ensi kerran...

-- Hän antoi tai otti suudelman, se on tunnettu asia.

-- Kenelle, keneltä?

-- Tuolta karanneelta luostarineitsyeeltä.

-- Häpeällistä!

-- Häneltä saattaa odottaa mitä tahansa.

-- Mutta entä niinkutsuttu mies...?

-- Seisoi tyynenä vieressä ja katseli.

-- Entä Måns Bryntenpoika?

-- Hänkin sai seisoa katselemassa, mutta ei siinä kyllä.

-- No mitä sitte?

-- Neitiä kiellettiin tulemasta Tukholmaan.

-- Måns herran tähdenkö?

-- Sekä hänen että muiden tähden.

-- Vai niin, herra Kustaa Eerikinpojan tähden! Ja Ture Jönsinpoika
hieroskeli tyytyväisenä käsiään.

-- Eikä siinäkään kyllä.

-- No mitä vielä?

-- Kun oltiin matkalla eteläänpäin, kysyi Måns, miksi neidin piti
jäädä sinne.

-- No, mitä Kustaa Eerikinpoika vastasi?

-- Sinun tähtesi ja sentähden, ettei minun arvoni sinun kauttasi
tulisi loukatuksi.

-- Asiahan on päivänselvä.

-- Mikä estää miestä muutaman kuukauden kuluttua tuomasta häntä tänne.

-- Tietysti ei mikään.

-- Måns Bryntenpoika joutui mitä hulluimman mustasukkaisuuden valtaan.

-- Se valitettavasti ei ole kestävää laatua.

-- Näyttääpä tällä kertaa miltei olevan, sillä hän on jo kerran
käynyt siellä pohjoisessa.

-- Todellako! huudahti Ture herra.

-- Mutta sillä kertaa ei mies ollutkaan niin taipuisa ja Måns sai
palata näkemättä kaunotarta.

-- Hän mahtaa olla hurmaava.

-- Mutta nyt teidän pitää hankkia nainen, joka, jos suinkin, on vielä
hurmaavampi.

-- Pitääkö minun?

-- Kyllä, joku joka kuuluu meidän puolueeseemme.

-- Miksi?

-- Kuninkaan ja hänen välinsä ei vielä ole rikottu. Sen täytyy
tapahtua tytön kautta.

-- En todellakaan tiedä.

-- Eikö täällä nyt löydy yhtään nuorta, kaunista neitoa?

-- On montakin, mutta ei sellaista, joka ottaisi opetusta meiltä ja
rupeaisi meidän kätyriksemme.

-- Sellainen täytyy löytyä! huudahti abbedissa pontevasti.

-- Te voitte hänet löytää, jalo rouva.

-- Minä?

-- Niin, muut eivät siihen kykene.

-- Mistä minä sitte hänet otan?

-- Teidän viisas päänne kyllä keksii keinon.

-- Hänen täytyy vihata kerettiläiskuningasta, kerettiläiskuninkaan
lankeemus on hänen menestyksensä ehto!

-- Måns Bryntenpoika on hyvää sukua ja saattaa vaatia ylhäisen
morsiamen.

Rouva abbedissalle näkyi käyvän työlääksi lausua sanottavansa.

Herra Ture sen kyllä näki, mutta hän ei varmaan tietänyt, arvasiko
hän oikein... Hänen täytyi varovasti tiedustella.

-- Tietysti, sanoi hän painolla. Abbedissa vilkaisi häneen.

-- Ymmärrättekö minut? kysyi hän ikäänkuin vaanien.

-- Luulen ymmärtäväni, vastasi Ture herra syvästi huoaten.

-- Maailma on niin paha, sanoi abbedissa, -- että uskollisen
kristityn täytyy riistää sydän rinnastaan ja heittää se susien
syötäväksi.

-- Se on totta.

-- Måns Bryntenpoika on, likinnä teitä, rikkain ja mahtavin herra
koko Itägötlannissa, mutta sen ohessa on hän kuninkaan ystävä ja se
joka ryöstää häneltä tämän ystävän, tekee Jumalalle otollisen teon.

-- Samaa mieltä olen minä.

-- Minä olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että se on
velvollisuuteni.

-- Pyhä velvollisuus, hurskas sisareni.

-- Sattumalta, voinpa melkein sanoa kuin ihmeen kautta, tunnen minä
nuoren tytön...

-- Onko hän kaunis? kysyi Ture herra, maiskuttaen suutaan.

-- "Kuin synti" olin melkein sanomaisillani.

-- Todellako! ja Ture herran silmät loistivat.

-- Hyvin nuori.

-- Onko viisas?

-- Viisas, viekas!

-- Onko suurtakin sukua?

-- On isän puolelta.

-- Entä äiti?

-- Kuollut.

-- Sitä parempi.

-- Hän on monta vuotta...

-- Ollut luostarissa... sen arvasin.

-- Isän hartaasta pyynnöstä...

-- Saako isä tietää...

-- Hän luulee, että olen päästänyt pois tytön.

-- Mutta jos hän sattumalta saisi...

-- Olkaa huoleti, hän ei koskaan ole häntä nähnyt.

-- Sitä parempi.

-- Nyt on kysymys siitä, mihin tyttö on sijoitettava?

-- Ja millä nimellä?

-- Jonkinlaisena kasvattajattarena, olen ajatellut.

-- Eli ehkä seuranaisena?

-- Se sopisi ehkä paremmin.

-- Niilo Olavinpoika Vinge on herra Månsin likeisin naapuri... hänen
vaimonsa on kivuloinen...

-- Eikö hänen ja herra Månsin väli ole...

-- Niinhän sitä sanotaan. Niilo Olavinpoika on mustasukkainen ja
tahtoisi mielellään taloon seuranaisen, joka vetäisi huomiota
puoleensa.

-- Tahdotteko te ottaa pitääksenne huolta tytöstä?

-- Mielelläni!

-- Kuinka pian?

-- Onko hän sitte jo valmis?

-- On ollut jo kauvan.

-- Vai niin... hän tietää siis jo...!

-- Ei vielä tiedä mitään. Ainoastaan se puuttuu!

-- Entä mikä hänen nimensä on?

-- Rosanna.

-- Ihmeellinen nimi.

-- Se on hänen luostarinimensä, muuta hänellä ei ole.

-- Sangen omituista. Niin, kyllä minä olen valmis milloin tahansa.

-- Ensin teidän täytyy kuulostella, tahtooko Niilo Olavinpojan emäntä
ottaa vastaan hänet.

-- Kyllä, jos mies vain tahtoo!... Mutta voinhan minä kaikissa
tapauksissa huomispäivänä käydä siellä. Saanhan siis sanoa, että te,
mikäli mahdollista, autatte meitä?

-- Kiihkeämmin kuin kukaan teistä olen minä toimiva, sillä kun te
laimenette, niin minä yhä pysyn pystyssä.

-- Me voitamme, siitä olen varma.

-- Silloin veljeni, piispa, palaa, virkkoi abbedissa pontevasti, --
ja kirkko pääsee entiseen mahtavuuteensa.

-- Amen, hurskas sisar.

He erosivat kumpikin haaralleen, toimiakseen saman päämäärän hyväksi
ja se päämäärä oli Kustaan karkoittaminen.

Ture herra läksi seuraavana päivänä Länsigötlantiin neuvottelemaan
ystäviensä kanssa.

Ensinnä kävi hän tervehtimässä Niilo Klaunpoikaa. Se oli vanha,
katolismielinen herra, joka aina kokosi ympärilleen pappeja, mutta
hänellä oli tytär, jonka sanottiin taivuttavan tahtonsa alle
jokaisen, joka vaan joutui hänen likeisyyteensä.

Hän oli hyvän ja lujaluontoisen näköinen nainen, noin 40 vuoden
iässä. Kosijoita hänellä oli ollut yllin kyllin, mutta hän vastasi
heille, että talo tarvitsee isännän ja koskei isä jaksa pitää isännän
virkaa, niin hänen täytyy olla siinä, sillä pappien käsiin ei talo
saa joutua niin kauvan kuin hän elää.

Kerrottiin että Ture Jönsinpoikakin oli aikonut kosia häntä,
mutta hän oli liian alhaista sukuperää, jotapaitsi ei neiti ehkä
olisi huolinut hänestä. Mutta aina kun Ture Jönsinpoika matkusti
maatiloilleen, kävi hän hänen isäänsä tervehtimässä.

Tällä kertaa tapasi hän siellä koolla tavallista suuremman
pappisseuran.

Adela neiti asteli heidän joukossaan täyttämässä heidän maljojaan,
mutta hän oli suuttuneen näköinen.

Ture herralle soi hän vain niukan tervehdyksen ja virkkoi:

-- Tänne te sovitte!

Puheltiin juuri siitä, että paljon kansaa oli kuollut nälkään
Roslagenissa ja saaristossa.

-- Sitähän pettukuningas tahtoo! huusi muuan papeista.

-- Odottakaa, odottakaa, saatte vielä nähdä pahempiakin! huusi toinen.

-- Jota enemmän kerettiläisyys pääsee voimaan, sitä suuremmaksi käy
hätä, huusi kolmas.

-- Minä olen kuullut, puuttui Adela neiti puheeseen, -- että kuningas
Liivinmaalta ja muista maista olisi ostanut tuhansia lasteja viljaa,
jota on jaettu kihlakuntiin ja pitäjiin pitkin koko maata.

-- Sen hän teki ansaitakseen!

-- Ja kuitenkin myydään vilja markasta tynnöriltä, jotta, ei kukaan
pääsisi pettämään köyhiä ja korottamaan hintaa. Enpä luule, että te,
arvoisa isä, menettelisitte sillä lailla.

-- Minä olen samaa mieltä kuin neiti Adela, vastasi herra Ture, --
en luule, että hän sen tekee ansaitakseen, vaan päästäkseen yhteisen
kansan suosioon, joka ei vielä pidä hänestä.

-- Hän on jumalanpilkkaaja, pakana! huudahti herra Niilo Klaunpoika
kiivaasti.

-- Isä kulta, nyt te puhutte mitä olette kuullut munkkien puhuvan.

-- Ja he puhuvat kokemuksesta, vastasi siihen luostarinjohtaja; --
niin armottomasti ei kristitty menettele.

-- Niin, niin, pahoin ovat asiat, sanoi Ture herra, -- mutta
toivokaamme että kaikki kääntyy parempaan päin.

-- Minä puolestani luulen, että kuningas tarkoittaa hyvää, lausui
Adela, -- mutta pahinta on, että häneltä puuttuu ymmärtäväisiä
ystäviä, jotka tahtoisivat käsittää hänen menettelynsä hyväksi.

-- Kuka tässä rupeaa olemaan sellaisen miehen ystävä?

-- Omat poikanne, herra Ture.

-- Olette oikeassa, heillä on vähemmin järkeä kuin saattaisi odottaa.

-- Mitä te siitä sanotte, Ture herra, virkkoi Niilo Klaunpoika, --
että kuningas on lausunut olevansa teihin tyytymätön Länsigötlannin
laamannina?

-- Minkätähden? kiivastui Ture ja lensi tulipunaiseksi.

-- Hän väittää, että palvelukset, jotka te olette tehnyt kruunulle
ovat pienet verraten niihin suuriin läänityksiin, maaosuuksiin ja
taloihin, jotka te saitte ja jotka otettiin luostareilta.

-- Mitä palveluksia hän sitte vaatii minulta? En ikipäivinä tule
häntä palvelemaan.

-- Hän mahtaa sen tietää, huomautti muuan arvoisa kappalainen,
laskien tyhjentyneen viinikannun käsistään, -- koska hän väittää,
ettei perintö ole laillisesti saatu, vaan Ruotsin lain mukaan palaava
takaisin.

-- Älköön hän ruvetko! ja ärsytetyn kalkkunan lailla hyppäsi Ture
herra edestakaisin pitkin lattiaa, vihan vimmassa sättien kuningasta.

-- Niin, huonolla kannalla ovat asiat maassamme, valitti
luostarinjohtaja, -- mutta me elämme kaikki siinä toivossa, että te,
herra Ture Jönsinpoika, joka olette maan mahtavin ja rikkain mies,
pelastatte meidät siitä kovasta sorrosta, jonka ikeen alla huokaamme.

Nuo lempeät sanat vaikuttivat herra Tureen kuin elohopeasirpaleet, ne
saivat hänet ihastuksesta vapisemaan, mutta sitte ne sulivat yhteen
ja niistä syntyi mitä naurettavin itserakkaus, itserakkaus jonka
vertaista tuskin lienee historiassa.

Ture herra lupasi voimiensa mukaan koettaa täyttää ystäviensä toiveet
ja vahvistaa heidän luottamustansa häneen; sentähden hän juuri on
matkalla ystävien ja sukulaisten luo; mitä taas siihen tulee, mistä
juuri puhuttiin, niinhän toivoo, että huhu on perätön, sillä muuten
Kustaa Eerikinpoika katkerasti saa katua tekojaan.

Ja niin hän läksi matkaan, mutta kauvan väikkyi hänen silmissään
ivallinen hymy, joka oli ollut Adelan huulilla, kun hän, ojentaen
kätensä hyvästiksi, oli sanonut: "onnea matkalle!"

Hän kulki talosta taloon ja kaikesta päättäen täytyi kapinan menestyä
erinomaisesti, sillä kaikkialla vallitsi tyytymättömyys kuninkaaseen.

Kronikka sanoo, että vaikka hän koetti työskennellä niin, että kansa
ymmärtäisi hänen tarkoittavan hyvää, niin ei mikään auttanut, ja aina
katseltiin kuningasta karsain silmin.

Nyt saapui Ture herra Niilo Olavinpojan luo.

Siellä kerrottiin, että muutamat nunnat ja munkit, jätettyään
Vadstenan luostarin, olivat menneet naimisiin ja perustaneet koulun.

Talon emäntä oli vimmoissaan. Hän sanoi, ettei hän tahdo hengittää
samaa ilmaa kuin nuo kadotuksen lapset ja että hän varmaan tietää,
ettei niin jumalattomia vanhempia löydy, että he tahtoisivat panna
lapsensa heidän kouluunsa. Epäilemättä heidän sentähden täytyy kuolla
nälkään, Jumalan kiitos!

Niilo herra tuuppasi Ture herraa kylkeen ja kysyi, eikö hänen
emäntänsä ole erinomainen olento.

Mutta kun sitte puhe kääntyi Måns Bryntenpoikaan, niin rypisteli
Niilo herra kulmakarvojaan ja arveli, että lienee parasta puuhata
ilman häntä, sillä karkulaisiin ei ole luottamista.

Mutta silloin rupesi Ture herra kertomaan, että Tysten kaunis emäntä
oli tehnyt kuninkaan ja Måns herran mustasukkaisiksi toisilleen.

Jo menivät Agneta rouvan korvat pystyyn.

-- Pitikö hän enemmän Måns herrasta? kysyi hän. Sitä ei Ture herra
varmaan tietänyt, luultavasti hän jakeli suosionosoituksiaan
molemmille, tai oikeammin sanoen kaikille kolmelle. "Kai sentään
miehenkin piti saada osansa", nauroi Ture tyytyväisenä.

Agneta rouva itki maailman pahuutta.

Niilo herra raappi korvansa taustaa.

-- Eninten minua hämmästyttää, sanoi hän, -- että kuningas, josta ei
koskaan ole kuultu...

-- Hän kuuluu olevan hurmaava, sanoi Ture herra.

-- Karannut nunna! huokasi Agneta rouva.

-- Måns Bryntenpojan suosiota ei kukaan vielä lie hyljännyt, sanoi
Niilo herra matalalla äänellä.

-- Mutta hän ei koskaan ole unohtanut, että kunniallisille rouville
tulee osoittaa kunnioitusta, vastasi Agneta rouva hiukan punastuen.
-- Eihän kukaan voi kieltää häntä ihailemasta kauneutta, vai kuinka,
herra Ture?

Hän ojensi Turelle kätensä, jota tämä tulisesti suuteli; Agneta rouva
oli kaunis nainen, Ture ei ollenkaan ihmetellyt Måns Bryntenpojan
käytöstä.

-- Mutta jos hankkisimme tänne toisen! Tämä lause vaati likempää
selitystä.

Ja Ture herra kertoi, että löytyi nuori tyttö, joka oli saanut
kasvatuksensa Pyhän Klaaran luostarissa, joka oli oikein ensi luokan
kaunotar ja joka vihasi kerettiläiskuningasta.

-- Ettehän vaan tarkoittane, että meidän pitäisi ottaa hänet
taloomme! huudahti Agneta rouva.

-- Miksei? sanoi herra Niilo.

-- Ei ikinä, ei ikinä! vastusteli rouva loukkaantuneena.

-- Arvelin vaan, että herra Måns silloin usein tulisi käyneeksi
täällä... käyhän hän muutenkin...

-- Ei, sanoi Agneta rouva ilkkuen, -- hän tietää ettei herrani pidä
siitä.

-- Hm, minä myönnän... mutta jos meillä nyt on tällainen syy, että
mahdollisesti voimme voittaa hänet puolellemme, niin ovat kaikki
epäilykset poistettavat.

-- Ja minunko pitäisi katsella... ei ikinä, ei ikinä!

-- Niinkuin tahdotte; minun täytyy sitte kääntyä toisaalle, sillä
Måns Bryntenpoika on voitettava.

-- Tämä on inhoittavaa peliä!

-- Sitä en myönnä. Tuo nuori tyttö ei tiedä mistään, mutta hänen
luja uskonsa pyhään kirkkoomme ja hänen tavaton kauneutensa voittaa
ja lumoo urhean ritarin ja silloin hän on valmis taistelemaan hänen
uskonsa puolesta ja voittamaan.

-- Entä sitte?

-- Sitte ei mitään muuta. Tyttö on täyttänyt tehtävänsä ja palaa
luostariin, jossa hänet vihitään nunnaksi. Hurskaat ystävättäret
saavat lohduttaa häntä.

-- Minun puolestani hän mielellään saisi naida hänet, sanoi Niilo
herra.

-- Sellainen epäsäätyinen avioliitto!

-- Tyttö taitaa olla määrätty luostariin... Ehkäpä Thord Bonde ottaa
vastaan hänet... niin saa talon nuori tytär kilpailla Rosannan kanssa
ritarin suosiosta.

-- Olettepa te varma Måns Bryntenpojasta.

-- Minulla on syytä varmuuteeni.

-- Mitä syytä?

-- Hän kärsii ylenkatsotun rakkauden tuskia ja oleskelee paraikaa
maatilallaan.

-- Onko hänen ja kuninkaan väli rikkoutunut?

-- Ei vielä, he ovat siinä taitteessa.

-- Minä en kai saa rauhaa teiltä, jollen suostu, sanoi Agneta rouva,
hymyillen lempeintä hymyään, -- mutta millä perustuksella hän
oikeastaan voi tulla tänne?

-- Eiköhän olisi paras seuranaisena?

-- Todellakin, niin voin pitää heitä silmällä; Måns herra ei ole ujo.

-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi hänen herransa epäilevin katsein.

-- Me naiset näemme aina sellaiset asiat!... No, herra Ture, koska
holhokkinne tulee meille?

-- Koska vaan sallitte.

-- No pitäkää sitte huolta, että se tapahtuu niin pian kuin suinkin,
ennenkuin muut ehtivät toimia ennen meitä.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Että herra Niilo Olavinpojan jo tänä päivänä täytyy lähteä Måns
herran luo viemään minulta ne terveiset, että hänen pitää käydä meitä
tervehtimässä.

-- Mistä syystä?

-- Sen ilmoitan hänelle itse.

-- Mutta minä en vielä koskaan... sitäpaitsihan meidän pitää odottaa
tytön tuloa.

-- Nyt näette, herra Ture, ettei hän tahdo.

-- Tietysti tahdon, mutta eihän tässä nyt niin kiirettä ole.

-- Onpa kyllä! Sillä nyt juuri painaa häntä suru -- Agneta rouvan
ääni oli ylenkatseellinen, -- ja se, joka ensinnä ojentaa hänelle
lohduttavan käden, on hänen silmissään enkeli.

-- Ethän toki tarkoittane, että minun...

-- En, minä itse tulen hänen silmissään siksi, virkkoi rouva nauraen;
-- kun minä suostun ottamaan osaa vehkeisiinne, niin tahdon toimia
niinkuin hyväksi näen.

-- Nyt on menestyksemme varma! huudahti Ture innokkaasti; -- jollen
pelkäisi epäluulon syntymistä, niin totisesti lähtisin itse herra
Månsin luo.

-- Kyllä minä lähden, mutta en ymmärrä, että tässä mitään kiirettä
on, sanoi Niilo herra.

Mutta hyvästi jättäessä puhui hän Turelle:

-- Lähettäkää hänet taivaan nimessä tänne niin pian kuin suinkin!

-- Voitte luottaa minuun! huusi herra Ture, mutta lisäsi nauraen
itsekseen: -- onpa se Måns Bryntenpoika onnen suosikki!

Muuan vierailu oli häneltä vielä tekemättä.

Bron kirkkoherra Jaakko Ulner, joka asui likellä Tivedeniä, oli
kiihkeä katolismielinen ja työskenteli voimiensa takaa Kustaa
Eerikinpoikaa vastaan.

Ture herra ja tämä pappi olivat mitä parhaimmat ystävät ja aina kun
Ture tuli Länsigötlanniin, niin kävi hän tervehtimässä pappia.

Tällä kertaa tapasi hän hänet arkihuoneessa tutkimassa nuoria
pappiskokelaita.

Hänen kädessään oli rusikkasauva, ja se joka antoi epätyydyttävän
vastauksen, sai siitä iskun kädellensä, olkapäähänsä tai päähänsä,
aina erehdyksen suuruuden mukaan.

Ture herran astuessa sisään saivat kaikki lupaa, yksi lähetettiin
ruokkimaan kanoja, toinen katsomaan, olivatko vasikat hypänneet aidan
yli, kolmas kantamaan vettä lehmille, ja vasta jaeltuaan nämä käskyt,
sai pappi aikaa ryhtyä seurustelemaan korkean vieraansa kanssa.

-- Suvaitseeko teidän armonne astua tänne huoneeseen? virkkoi
pappi ja avasi oven sanktuarioonsa, pieneen kamariin, jossa oli
uuni, kirjoituspöytä, sänky, tuoli ja korkea vaatekaappi. Ei ollut
niinkään helppoa pujahdella pieneen suojaan kaikkien noiden suurten
huonekalujen lomitse, mutta pappi veti esiin mukavan nojatuolin ja
käski arvoisaa patroonaansa istumaan; sitte hän katosi hetkeksi, pian
palatakseen kädessä kaksi vaahtoavaa olutkannua, jotka hän asetti
pöydälle. Itse hän istuutui sängynlaidalle ja hänen rinnastaan pääsi
syvä, valittava huokaus.

-- Mitä kuuluu, mestari Jaakko?

-- Huonosti ovat asiat ja väitetään, että ne vaan pahenevat.

-- Kyllä, jos kuninkaan hallitusta jatkuu.

-- Yksin teidän armonne voi sen ehkäistä. Se olisi suurtöistä suurin.

Hänen imartelevat sanansa vaikuttivat Ture herraan kuin vesipisara
kuivaan kieleen. Mutta hän tarvitsi vettä kokonaiseen myllyyn, jolla
hän aikoi jauhaa murskaksi kerettiläiskuninkaan ja sentähden hän
säälivällä äänellä virkkoi:

-- Kovat ajat ovat käsissä, mestari Jaakko.

-- Ja päivä päivältä ne pahenevat; kansa ei enään tiedä, ketä sen
tulee kuulla.

-- Pappejaan tietysti.

-- Niin se tekeekin ja pyhä Neitsyt tietää, että me uskollisina
kirkkomme velvollisuuksille mahtavasti saarnaamme uutta oppia,
ruotsalaista veisuuta ja kaikkia noita muita uusia hullutuksia
vastaan.

-- Aivan oikein!

-- Mutta löytyy sellaisiakin, jotka vastustavat meitä ja mieluummin
seuraavat kuninkaan käskyjä.

-- Eikö niitä sitte saata rangaista?

-- Mikäli suinkin voi, heidän tietämättään mistä salama tulee... ja
pappi hymyili ilkeää hymyä.

-- En oikein ymmärrä...

-- Kas, teidän armonne, meidän aikoinamme käy aivan niinkuin ennen
syntiinlankeemusta: nainen viettelee miehen. Silloin viekotteli
käärme hänet, nyt...

-- Ymmärrän, ymmärrän, keskeytti hänet Ture herra, -- te tarkoitatte,
että naista voi johtaa sekä hyvään että pahaan.

-- Niin juuri. Nykyään ajavat nuoret naiset miesten päähän, että
kuningas tarkoittaa maan onnettomuutta, ettei häneen saata luottaa,
ja se vaikuttaa. Vanhat naiset taas puolustavat pappejaan siihen
määrään että he mieluummin kuolisivat nälkään kuin antaisivat
pappiensa elää puutteessa.

-- Tuo tietää hyvää, mestari Jaakko.

-- Vaara ei uhkaakkaan siltä taholta, vaan... Eikö teidän armonne
suvaitse maistaa olutta?

Ture herra joi, ummisteli silmiään ja joi uudestaan.

-- Mainiota olutta! Onko se kotona tehtyä?

-- Kyllä se on täällä tehtyä, mutta itse nimismiehen muori onkin sen
panija. Hänen sisarensa on kipeänä.

-- Se teidän naisenneko?

-- Niin, teidän armonne, vastasi pappi, syvästi huoaten. -- Onko
teillä montakin lasta, mestari Jaakko?

-- Kahdeksan niitä oli... mutta nyt niitä on yhdeksän.

-- Mitä te arvelette siitä kuninkaan määräyksestä, että aviottomien
lasten tulee periä niinkuin...?

-- Sitä pitää vastustaa, teidän armonne.

-- Tietysti. Mutta minua kummastuttaa, että te, jolla itsellänne on
niin monta...

-- Juuri sentähden. Mikä niille riittäisi? Nyt pitävät pitäjän
mahtavimmat heistä huolta.

-- Eivätkö he muuten tekisi sitä?

-- Ei, he saisivat itse elättää itsensä. Nyt tulee pojista
tavallisesti pappeja ja tytöt menevät naimisiin tai joutuvat
luostareihin.

-- Vai niin, no sitte minä ymmärrän.

-- Meidän omaisuutemme lankeaa luostarille, joka siitä hiukkasen
rikastuu, ja siten se hyvä työ, jonka teimme toisille, tulee omaksi
hyödyksemme.

-- Erittäin hyvä asia; mutta te olitte juuri sanomaisillanne jotakin,
kun keskeytin teidät.

-- En muista; ehkä aioin kertoa mestari Laurista tai Nydalan
luostarista.

-- Kertokaa kummastakin.

-- Ehkä ensin saan täyttää kannun.

-- Tehkää se.

Ja mestari Jaakko läksi, pian palatakseen takaisin. Sillaikaa nautti
ritari ajatellessaan mitä halpamaisia asioita hän pian saisi kuulla
Kustaa Eerikinpojasta.

Pappi palasi ja istuutui sohvaan.

-- Teidän armonne ei taida tietää, että tukholmalaisella Olavi
Pietarinpojalla on veli?

-- Olen kuullut hänestä puhuttavan.

-- Tuo toinen on kiivasluontoinen ja äkkipikainen, mutta tämä on
tyyni ja tarkka kaikissa toimissaan; hän ei koskaan kiivastu eikä
ennen aikaa ilmaise ajatuksiaan.

-- Vaarallinen mies!

-- Hyvin vaarallinen, teidän armonne. Hiljan pidettiin Jönköpingissä
kokous ja muuan mies meikäläisistä kuvaili silloin kansalle, miten
paljon turmiota uusi oppi tuottaa. Talonpojat kuuntelivat ja sanat
näyttivät heitä vakuuttavan, mutta silloin tuo Lauri sattumalta astuu
pitäjäntupaan ja kuulee kaikki.

-- No, mitä hän sitte saattoi tehdä?

-- Saatana valtasi hänet ja hämmästyttävällä viekkaudella ja
kavaluudella kumosi hän kaikki papin puheet ja puhdisti kuninkaan
lumivalkeaksi.

-- Kai he häntä vastustivat?

-- Tietysti, mutta paha kyllä kiivastuivat meikäläiset, jotavastoin
hän pysyi aivan tyynenä; seurauksena oli, että hän sai kansan
puolelleen ja silloin rupesi hän juttelemaan heille, että kuningas
ainoastaan tarkoittaa heidän parastaan ja ettei heidän pidä antautua
hänen vihollistensa vaikutuksen alaisiksi.

-- Mutta minä en käsitä... papit...

-- He karkasivat tiehensä ja sanoivat, että Lauri on pahan hengen
vallassa, muutamat tosin seurasivat heitä, mutta useimmat jäivät
kuuntelemaan ja ovat nyt kuninkaan ja Laurin kiihkeimpiä ystäviä.

-- Mutta mitä hän sitte saattoi sanoa heille?

-- Että kansat ovat lapsia, joiden täytyy muuttaa tapoja aina
sen mukaan kuin vanhenevat; on vanhoja totuttuja tapoja, jotka
ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni heihin, mutta jotka estävät heitä
tulemasta vapaiksi, ajatteleviksi ihmisiksi; ne tahtoo kuningas
kitkeä pois aivan niinkuin rikkaruohot kitketään puutarhasta, jotta
hyvät yrtit vapaasti saisivat kasvaa. Mutta niitä ei yhdellä kertaa
saa pois, vaan ne pääsevät mätänemään ja hajuamaan, ja se haju se
juuri nyt pistää kaikkien nenään ja levittää levottomuutta ja harmia
pitkin maata.

-- Sitä eivät he kai ymmärtäneet.

-- Ikävä kyllä he sen ymmärsivät aivan hyvin.

-- Se mies täytyy toimittaa pois!

-- Kerrotaan kuninkaan suuresti suosivan häntä.

-- Kai hänet nyt jostakin saa kiinni.

-- Minulla on tuuma.

-- No, antakaappa kuulla!

-- Täytyy saada aikaan kiivas sanasota, ja sitte kun mielet ovat
kuohuksissa...

-- Tappelu!... Minä ymmärrän, minä ymmärrän!

-- Niin kävi Nydalan voudin.

-- Tapettiinko hänet?

-- Siitä minun juuri piti kertoa.

-- Tapahtuiko se hiljan?

-- Viikko sitte.

-- Mitähän kuningas sanoo?

-- Saamme kuulla.

-- Voitteko te pitää puolianne?

-- Voimme. Eiväthän kuolleet puhu.

-- Aiotteko saada aikaan useita tuollaisia kepposia?

-- Jumalan avulla teemme lopun kaikista vastustajistamme, teidän
armonne. Taivas huutaa kostoa siitä, että maalliset herrat määräävät
miten kirkkojen ja luostarien omaisuus on käytettävä, päättävät miten
paljon saadaan ottaa niiden tarpeisiin ja antavat loput kruunulle.

-- Rangaistus tulee! huusi Ture Jönsinpoika ja tyhjensi kannunsa, --
luottakaa siihen, että kosto tulee!

-- Minä kyllä koetan voimieni mukaan vaikuttaa rahvaaseen.

-- Niin, ymmärrättehän te, mestari Jaakko, että olisi hyvä saada se
aisoihin.

-- Se onkin minun tarkoitukseni ja sentähden emme me papit laisinkaan
vastusta, kun smålantilaiset ja länsigötit täällä panevat toimeen
pieniä kahakoita.

-- Niin juuri, me tulemme sitte perässä ja palautamme järjestyksen,
puuttui Ture herra puheeseen.

Samassa huomasivat he, että pihaan oli saapunut joukko talonpoikia,
jotka nähtävästi odottivat ensi tilaisuutta päästäkseen kirkkoherran
puheille. Sen saattoi huomata heidän levottomista katseistaan ja
liikkeistään.

-- Puhutelkaa heitä tuolla ulkona, sanoi Ture herra papille, -- ja
minä tulen mukaan.

He läksivät molemmat pihaan, mutta talonpojat joutuivat hämilleen
nähdessään herra Turen.

Mestari Jaakko alentui kattelemaan jokaista erikseen.

-- Tervetuloa, rakkaat pitäjäläiset, sanoi hän, -- vaikka tosin näen,
ettette kaikki kuulu seurakuntalaisiini.

-- Kyllä se nyt on sillä lailla, virkkoi pieni, siististi puettu
talonpoika ja viittasi pariin pitkään toveriinsa, -- että tuo tuossa
on vävypoikani ja tuo toinen vävypoikani sisarenpoika.

-- Tervetuloa, tervetuloa! vastasi pappi, toistamiseen paiskaten
kättä. -- Voinko jollakin lailla auttaa teitä?

-- Olisimme tässä tahtoneet vähän neuvotella pappimme kanssa, mutta
eihän nyt taida sopia.

Mestari Jaakko ja Ture herra katsahtivat toisiinsa ja edellinen
lausui:

-- Länsigötien laamanni on niin nöyrä herra, että hän mielellään
kuulee asianne ja auttaa, jos suinkin voi. Tulkaa nyt vaan
arkihuoneeseen ja ottakaa tuoppi olutta.

Ensin talonpojat hiukan kursailivat, mutta sitte he seurasivat kutsua
ja istuutuivat penkille pöydän ääreen.

Ture herra puhutteli muutamia heistä sangen armollisesti, mutta
kun mestari Jaakko sitte veti esiin suuren nojatuolin ja pyysi
häntä istumaan, niin hän mielihyvällä heittäysi siihen ja seurasi
keskustelua ainoastaan kuulijana.

Likainen piika kantoi sisään oluen, asettaen kunkin miehen eteen
tuopin. Hänen mentyään joi pappi talonpoikien kanssa ja virkkoi sitte:

-- Jos nyt sitte ryhtyisimme asiaan.

-- Asia on sellainen, virkkoi muuan miehistä, -- että tuo Lauri
Laurinpoika on tuottanut meille paljon päänvaivaa.

-- Koska hän kerran kuuluu seurakuntalaisiini, niin minun kai pitää
parantaa vaivanne, vastasi mestari Jaakko.

-- Se on sillä lailla, sanoi talonpoika, -- että kyllä me
pitäjäläiset olemme tyytyväiset kuninkaaseemme, mutta tuo Lauri
Laurinpoika haukkuu häntä ja sanoo, että te, mestari, oikein voitte
selittää meille kummoinen hän on.

-- Voitteko te kieltää, että hän ahdistaa kristinoppia ja tahtoo
poistaa sen?

-- Meillä on nyt niin hyvä pappi, jonka kuningas itse on asettanut
virkaan, ja hän saarnaa niin, että sydän rinnassa hyppii, vieläpä
ruotsin kielellä.

-- Ettekö tiedä, että se on paavia vastaan?

-- Mutta Jumalaa vastaan ei se totta maar olekkaan.

-- Ettekö tiedä, että pyhä isä on Jumalan sijainen maan päällä?

-- Niinhän sitä sanotaan, mutta hän, totta maar, ei taida tietää,
mitenkä täällä talonpoika elää.

-- Olkoon sen asian kuinka tahansa, puuttui puhumaan toinen miehistä,
-- mutta me tahtoisimme tietää, minkätähden täällä liikkuu niin
pahoja huhuja kuninkaasta. Onhan hän vapauttanut meidät tanskalaisten
ikeestä ja omin korvin olen kuullut, miten lempeästi hän puhuu.

-- Niillä puheilla hän teidät kietoo pauloihinsa, mutta ajatelkaa,
miten suuria veroja hän teiltä vaatii.

-- Minä kuulin hänen sanoneen, että se tapahtuu valtakunnan neuvoston
suostumuksella.

-- Mutta hän ei sanonut, miten hän sai valtakunnan neuvokset
suostumaan. Hän lausui heille niin kovia sanoja, että heidän henkensä
uhalla täytyi suostua.

-- Mahtaako tuo olla totta?

-- Kun hän puhuu teille lempeitä sanoja, niin hän vaan sivaltaa teitä
jäniksenkäpälällä, sitte voidakseen houkutella teidät sellaisiin
tekoihin kuin Vesteråsissa, jossa hän lempeällä äänellään ilmoitti,
ettei hän enään tahdo olla kuninkaana, sillä hallitus käy hänelle
liian raskaaksi; silloin ei kukaan muu kuin hänen isänsä sisaren
mies, länsigöötien laamanni, siunattu herra Ture Jönsinpoika
uskaltanut vastustaa häntä, ja hän sitte pani rummunlyöjän kulkemaan
edellänsä, jotta kaikki ymmärtäisivät, että tässä on mies, joka
tahtoo ja voi auttaa. Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa hänelle
totuutta, ja kaikki he nöyrtyivät ja pyysivät häntä pysymään Ruotsin
kuninkaana.

-- Me olimme ikäänkuin noidutut, virkkoi pieni talonpoika.

-- No sitä en juuri tiedä, huomautti pitkä mies.

-- Muistatteko kuinka sitte kävi, kun hän taas oli päässyt varmalle
pohjalle, kuinka hän kohteli piispoja ja valtakunnan herroja, kuinka
hän määräsi veroja ja koko valtakuntaa vahingoittavia maksoja, eikä
säästänyt nuhteita eikä kovia sanoja, koska jo oli varma ettei kukaan
uskalla hiiskahtaa.

Talonpojat joutuivat kahdenvaiheille. Vihdoin puhui muuan miehistä:

-- Me tiedämme miten taa taalaisten kävi ja koska sekä he että muut
maakunnat nyt pysyvät paikoillaan, niin tyytymättömyys pian lakkaa.

-- Mutta minä sanon teille, että se on pelkoa ja ulkokultaisuutta. He
odottavat, että muut alkaisivat leikin.

-- Se ei ole niinkään helppo asia.

-- Olette oikeassa, -- sanoi herra Jaakko, -- se ei ole helppo asia,
varsinkin kun ei ole ketään, joka asettuisi johtajaksi, mutta minä
kehoitan teitä innokkaasti seisomaan vääriä toimenpiteitä vastaan,
sillä siihen te pystytte. Pitäkää te puolianne niinkuin Kyösti herra
pitää puoliaan; silloin hän huomaa, että olette vapaita miehiä ettekä
typeriä, oppimattomia palvelijoita.

-- Sitä ei hän saa meistä luulla, sanoi muuan miehistä, ylpeästi
nostaen yläruumistaan.

-- Näyttäkää että pysytte sanoissanne.

-- Muu ei tule kysymykseen, lausui toinen, nousten istualtaan ja
tuupaten naapuriaan kylkeen.

-- Täytetään kannut uudestaan, huusi Jaakko herra ja kutsui
palvelustytön.

Miehet arvelivat, että he jo liian kauvan ovat kuluttaneet Jaakko
herran aikaa.

Mutta hän vastasi, että hän ilokseen on jutellut niin viisaiden ja
valistuneiden miesten kanssa, ja sitte hän joi heidän terveydekseen
ja kysyi ikäänkuin sattumalta, ovatko he kuulleet, miten kamalia
Nydalassa on tapahtunut.

-- Vouti oli julmaluontoinen ihminen, virkkoi pieni talonpoika.

-- Eikä hän tahtonut jättää mitään luostarille, sanoi pitkä mies.

-- Sitäpaitsi kuuluu hän koonneen omaan taskuunsa minkä ehti, lisäsi
ensimäinen.

-- Minun mielestäni tuo kaikki näyttää ryöstöltä, sanoi mestari
Jaakko, -- ja tiedämmehän, että siitä aina koituu pahaa.

Nyt lausuivat talonpojat jäähyväiset. He kumarsivat syvään Ture
herralle, joka armollisella päännyökäyksellä vastasi heille;
sitte puristivat he mestari Jaakon kättä ja Jaakko neuvoi heitä
kotimatkalla miettimään asiaa.

-- Hammas hampaasta, silmä silmästä!

Isäntä ja hänen korkea vieraansa seisoivat pienen lyyjyikkunan
ääressä ja katselivat, miten talonpojat marssivat tiehensä. Sitte
kääntyi Ture herra isäntänsä puoleen sanoilla:

-- Mestari Jaakko, te saatte ensi piispanistuimen, joka tulee
vapaaksi, kunhan ohjakset ovat minun käsissäni.

Pappi kumarsi maahan asti.

-- Sellaiseen kunniaan olen minä liian halpa, sanoi hän.

-- Te olette hämmästyttänyt minut harvinaisena kansanpuhujana.
Sitäpaitsi olette te ystäväni, mikä on vielä parempi.

Sitte käski Ture herra satuloida hevosensa ja läksi matkaan.

Mutta mestari Jaakko oli joutunut niin hyvälle tuulelle, ettei hän
vielä suonut riemunsa loppuvan, ja koska hän tiesi viinin iloittavan
ihmissydäntä, niin läksi hän kellariin, jossa hän säilytti muutamia
pulloja oivallista, luostarista tuotua viiniä, valitsi pulloista
yhden ja peitti muut huolellisesti. Valitsemansa pullon otti hän
mukaansa.

Sitte hän sulkeutui huoneeseensa ja avasi korkin. Mestari Jaakko
oli todellakin tuntija, joten hän nautti viinin hajusta, sitte
kaasi hän sitä pikariin, haisteli vielä ja vihdoin joi... Kuinka se
lämmitti suloisesti! Hän asettui istuimelle... ja uneksi, että se oli
piispanistuin.

Odottamaton onni tekee ihmisen avomieliseksi ja myötätuntoiseksi,
sentähden Jaakko herrakin täytti pikarin uudelleen, vei sen sairaalle
vaimolle, jotta hän vahvistuisi, ja kertoi hänelle Ture herran
suuresta ystävällisyydestä.

Sitte hän palasi takaisin, sulki oven, istuutui tuoliin, avasi korkin
ja... niin, sitte ei hän tietänyt mistään ennenkuin seuraavana
aamuna; varmaankin oli hän kirjoittanut koko yön.

Ture herra taas palasi kotiin mitä parhaimmalla tuulella. Nyt
olivat hänen vaununsa valjastetut, hän tarvitsi ainoastaan pari
esiratsastajaa, ja siihen virkaan oli hän jo edeltäkäsin määrännyt
kolme poikaansa.

Hän kirjoitti siis Laurille ja Juhanalle ja pyysi heidän voimakasta
myötävaikutustaan; ovathan he molemmat kuninkaan uskotuita miehiä,
mutta se ei suinkaan mahda estää heitä auttamasta nyt kun isän kunnia
ja suuruus on kysymyksessä. Hän kirjoitti, että koko Länsigötlanti
ja Smålanti on leimahtanut täyteen kapinaan, että hän on määrännyt
heidät päälliköiksi ja että hän paikalla odottaa heitä luokseen.

Tuomiorovasti Görankin sai kutsun tulla, jota kutsua hän viipymättä
noudatti, mutta molemmat toiset pojat vastasivat kunnioittavasti,
että he, velvollisuuttaan noudattaen, ovat antaneet isänsä kirjeen
kuninkaalle, jolle he aina aikovat pysyä uskollisina; he pyysivät
isää luopumaan kapinasta ja ryhtymään rauhan rakentamiseen.

Ture herra suuttui, mutta Göranin lähetti hän pois, jottei hän
joutuisi epäluulon alaiseksi. Itse hän varovaisesti pysytteli
piilossa, oleskellen vuorotellen eri maatiloillaan, joita hänellä
oli sangen monta. Suunnitelmat eivät vielä olleet järjestyksessä,
hän ei voinut muuta tehdä kuin siellä täällä kiihoittaa mieliä,
pitää levottomuutta vireillä ja panna toimeen pieniä käsikähmiä ja
kahakoita etuvartijaston kanssa.

Luokaamme sillaikaa kuin nämä kostonhimon, kateuden, turhamaisuuden
ja omanvoitonpyynnön ainekset kiehuvat, katse kansallisiin rientoihin
Tukholmassa. Ja tätä tarkoitusta varten voimme seurata pientä Aatamia
hänen retkillään kaupungissa.

       *       *       *       *       *

Kuningas oli antanut hänelle luvan vapaasti liikkua missä hän tahtoi,
sekä vapaan pääsyn luokseen milloin hyvänsä.

Ainoastaan niillä ehdoin hän saattoikin viihtyä kaupungin muurien
sisäpuolella. Välistä hän sentään läksi retkeilemään etemmäksi,
oikein hengittämään ja nauttimaan vapautta, niinkuin hänen sanansa
kuuluivat.

Muutaman viikon kuluttua tunsi hän olevansa kuin kotonaan kaikkialla
kaupungissa.

Alussa tietysti kaikki katselivat kuninkaan kääpiötä, mutta pian
olivat he hänet nähneet ja sitte sai hän liikkua missä mieli teki --
ja kaikkialla hän oli tervetullut.

Kauppapuodeissa hän usein istui pienellä jakkaralla myymäpöydän
päällä, kuunteli ihmisten puheita ja antoi tuontuostakin teräviä,
sattuvia vastauksia.

Suurella taitavuudella osasi hän yllyttää ihmisiä kaupantekoon ja
se tietysti ihastutti kauppamiehet. Mutta sensijaan hän taas tahtoi
rusinoita, viikunoita ja muita herkkuja, joita jakeli ostajille;
mutta jos kaupanteko hänen tähtensä keskeytyi, niin silloin hän äkkiä
katosi, jopa semmoisella kiireellä, ettei kukaan saattanut aavistaa,
mihin hän oli joutunut.

Mieluinten hän sentään kävi tervehtimässä suutareja, räätälejä,
kattilanpaikkaajia, puuseppiä ja muita käsityöläisiä. Usein hän
otti osaa keskusteluun, mutta usein hän myös kuunteli, jopa sangen
tarkkaavaisesti. Monasti unohtivat läsnäolijat hänet kokonaan, hän
kun istui lattialla, kyyristyneenä vuoleskelemaan puupulikkaa tai
nahkapalasta.

Alussa epäiltiin "kuninkaan kääpiötä", mutta pian hänen vaatimaton
käytöksensä poisti epäluulot ja hänet otettiin ilomielin vastaan
kaikkialle.

Tukholmassa olivat asiat toisin kuin maaseudulla, tosin sielläkin
löytyi joitakin, jotka olivat kuninkaaseen tyytymättömät, mutta
siellä olivat ihmiset sentään tilaisuudessa näkemään ja kuulemaan
häntä, jotapaitsi he usein katselivat asioita toisessa valossa kuin
maalla.

Aatami oli usein kuullut tuttaviensa puhuvan mustienveljesten
luostarista, jolta kuningas oli ryöstänyt kaikki aarteet, joten
munkit suorastaan kärsivät nälkää. Muutamat säälivät heitä, toisten
mielestä se teki hyvää laiskoille munkeille.

Eräänä päivänä joulukuussa v. 1528 ilmestyi kaupungin raastupaan
abbotti sekä kolme palvelevaa veljeä. He kertoivat hädästään ja
kysyivät, mihin keinoihin heidän oli ryhdyttävä.

Abbotti lisäsi heidän jo ennen kääntyneen kuninkaan puoleen sekä
hänen vastanneen, että jos heille käy liian vaikeaksi nähdä nälkää,
niin paras lie kiireimmiten jättää luostari ja hakea työtä maailmalta.

Munkkeja käskettiin seuraavana päivänä tulemaan takaisin kuulemaan
lisätietoja.

Heidän mentyään kertoi mestari Olavi, että hän kuninkaan käskystä
edellisenä päivänä oli tarkastanut luostarin ja todellakin tavannut
asiat sillä kannalla kuin munkit kertoivat.

Neuvosto keskusteli ja kysyi kuninkaan tahtoa, ja kun munkit tulivat
takaisin, saivat he toistamiseen kuulla, että jolleivät he voi tulla
toimeen luostarissa, niin ei kukaan saata pakoittaa heitä jäämään
sinne. Neuvosto ei ole käskenyt heitä asumaan siellä eikä myöskään
voi karkoittaa heitä sieltä pois. Jos he voivat elää luostarissa,
niin hallituksen täytyy se kärsiä, jolleivät voi, niin hankkikoot,
toimeentulonsa muualta.

Vihan vimmassa jättivät munkit luostarin, useat läksivät kerjäämään
ja yllyttivät retkillään ihmisiä kuningasta vastaan; muutamat hakivat
työtä käsityöläisiltä, nuorimman otti muuan vanha kultaseppä,
niinkutsuttu mestari Hannu luokseen oppiin.

Mutta tämä vanhojen tapojen rikkominen vaikutti kaikkialla sellaisen
mielten myrskyn, että täytyy kummastella, ettei viha leimahtanut ilmi
tuleen.

Lisäksi oli kaksi nunnaa kadonnut Pyhän Klaaran luostarista ja
abbedissa oli raivostuneena lähettänyt heitä etsimään. Pian saatiin
kuulla, että joku ylhäinen herra oli vienyt toisen kanssaan
ulkomaille, toinen pakeni ahdistetun kauriin lailla ja sortui vihdoin
mestari Hannun puodin ovelle, aivan tajuttomana.

Vanha mies kantoi itse hänet huoneeseen.

-- Kas kohtalon sormea, -- virkkoi hän. -- Arvelen, ettei hyvä Jumala
minua soimaa, jos hoidan niitä, jotka hän lähettää luokseni.

Koko kaupungissa ei puhuttu muusta kuin mustista veljistä ja noista
molemmista nunnista.

Suurin syy lankesi tietysti kuninkaan niskoille ja hänestä lausuttiin
niin kovia sanoja, että Aatamista monasti näytti siltä kuin sulku
olisi särkynyt ja koko vesitulva ollut syöksymäisillään hukuttamaan
maata ja kansaa.

Mutta kun hän taas astui kuninkaan huoneeseen ja näki hänet tyynenä,
tasaisena, työssä kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa, aina valmiina
ystävällisesti hymähtämään tai nyökäyttämään päätä kääpiölleen, niin
valtasi hänet ylpeä tunne siitä, että hän saa palvella sellaista
herraa, ja hän päätti kourin kynsin valvoa hänen turvallisuuttaan.

Kustaan kasvoissa tosin ei näkynyt huolten merkkejä, mutta sensijaan
oli niitä kätkössä syvällä hänen sielussansa. Hän tiesi, että
kirkolliset ja valtiolliset liikkeet ovat likeisessä yhteydessä
keskenään, mutta niistä riippuu maan kehitys ja Kustaa ei suinkaan
ollut mies, joka väistyy, kun vaara uhkaa; päinvastoin painoi hän
sen leveää rintaansa vastaan ja sanoi: "painikaamme, tässä kaatuu
jompikumpi meistä!" Hän oli julistanut kirkonkokouksen pidettäväksi
kynttilämessunpäivänä Lauri Pietarinpojan johdolla, joka oli
arkkiteininä Upsalassa ja samalla kuninkaan edusmiehenä.

Läsnä oli useita piispoja, Olavi Pietarinpoika ja suuri joukko
luostariveljiä. Piti päätettämän mitä kirkonmenoja oli säilytettävä
ja miten varovaisella tavalla voitaisiin poistaa vanhoja
väärinkäytöksiä. Sitte piti Pyhää Raamattua joka päivä luettaman
ja selitettämän tuomiokirkoissa ja maalaispappeja kehoitettaman
kuulemaan näitä selityksiä.

Samoin piti meneteltämän tuomiokirkkokouluissa, joihin kuoripappien
on saapuminen saamaan opetusta. Piispojen tulee vähitellen
vähentää juhlapäiviä, sillä ne johtavat ihmiset kaikellaisiin
synteihin. Sitävastoin ovat vihkivesi, pyhien kuvat, kellonsoitto,
kynttilämessu-kynttilät, voitelu, pyhiinvaellukset y.m.
säilytettävät, kunnes kansa oppii käsittämään näiden menojen
turhuuden.

Kokouksen päätös herätti mitä erilaisimpia mielipiteitä.
Kauhistuneina katselivat munkit tulevaisuutta, evankeeliset
arvelivat, ettei saatukaan aikaan mitään eivätkä tahtoneet myöntää
oikeiksi Olavin sanoja: "tässä maassa on kansaa kohdeltava
varovaisuudella".

Huhtikuussa samana vuonna oleskeli Kustaa linnoissa Mälari-järven
rannoilla, käyden tervehtimässä valtakunnan herroja; hän viihtyi
erinomaisesti iloisissa seuroissa ja oli silloin aina iloisista
iloisin. Erittäin mielellään oleskeli hän nuorten, hyvin
kasvatettujen naisten parissa, ja kun tuo uljas, kaunis kuningas
kullankarvaisine kutrineen, sinisilmineen, astui heidän joukkoonsa,
niin syttyi jokaisen silmä säteilemään. Omituinen hohde ympäröi
Kustaan aikaisempia vaiheita eikä se sammunut, vaikka hänen
tielleen sittemmin asettui kaikellaisia vaivoja ja vastuksia.
Hänen miehekkyytensä, hänen tyyni, rohkea luonteensa sekä ennen
kaikkea hänen ehdoton siveellisyytensä herätti sekä kunnioitusta
että ihailua, ja nämä tunteet hän aina näki, kun katseli ruskeihin,
sinisiin tai mustiin silmiin. Hän nautti niistä, mutta ei turhamaisen
narrin lailla, vaan niinkuin mies, jolla on paljon työtä ja jota
huolet painavat, nauttii, kun hän joskus heittäytyy iloitsemaan
elämästä ja kauneudesta ja saamaan vakuutusta siitä, ettei elämä
ihmiselle tarjoa yksin orjantappuroita, vaan myöskin ruusuja.

Mutta ilonpäiviä ei koskaan kestänyt kauvan. Ensi kuukausina oli hän
Upsalassa ollut ankarassa työssä sekä kanslerinsa Lauri Antinpojan
että Lauri Pietarinpojan kanssa, joka viimeksimainittu yhä enemmän
voitti kuninkaan luottamuksen. Sitte hän antautui lepäämään ja toivoi
saavansa olla rauhassa, koska taalalaiset varmaan vielä muistavat sen
ankaran läksytyksen, jonka hän viime vuonna heille antoi.

Silloin tuli hänen luoksensa nuori pappi, jonka hän itse oli
lähettänyt Länsigötlantiin ja joka nyt oli palannut.

Synkin katsein otti kuningas hänet vastaan.

Hän kertoi, että kun hän astui koulutaloon Skarassa, niin häntä
vastaan sinkoili kiviä ja kirveitä, joten hän töintuskin sai henkensä
pelastetuksi. Erään hänen virkaveljensä, joka aikoi saarnata
Vadstenan kirkossa, oli kansa ajanut ulos saarnatuolista ja pois koko
kirkosta.

-- Ottakaa oppia katolisilta, sanoi Kustaa, -- he voittavat
ensin kansan ystävyyden ja sentähden heihin luotetaan; te
sitävastoin vaaditte, että järjestyksen pitää olla valmiina teitä
vastaanottamassa; te ette ole Kristuksen sotureita, vaan laiskoja
maanviljelijöitä, jotka tahdotte niittää, vaikkette ole kylväneet.

Ja kuningas läksi hänen luotaan.

Hän käsitti, että nuo tapahtumat saattoivat olla yksityisiä
paavillismielisten vihan purkauksia, ja sentähden eivät ne häntä
huolestuttaneetkaan.

Samana päivänä, ainoastaan pari tuntia myöhemmin, sai hän tietää,
että Smålannissa ja Länsigötlannissa oli kapina ilmitulessa.

Seuraavana päivänä toi sanansaattaja uuden surusanoman: kuninkaan
sisar, Margareeta rouva, Hojan kreivin puoliso, oli otettu kiinni ja
pantu vankeuteen Jönköpingissä. Sitäpaitsi sai kuningas tietää asian,
jota tähän saakka oli pidetty salassa: että kapinalliset olivat
karanneet kuninkaan voudin niskaan Nydalan luostarissa ja lyöneet
hänet kuoliaaksi.

Tivedeniin oli kokoontunut tuhat hyvillä aseilla varustettua
Länsigötlannin talonpoikaa; heidän hallussaan oli Hofvan tärkeä sola,
joten ei sieltäpäin saattanut toivoa mitään viestejä. Asema oli siis
aika arveluttava.

Kustaa käsitti paikalla, että Ture Jönsinpoika on sieluna tässä
yrityksessä. Olivathan ritarin molemmat pojat jo viikkoja sitte
ilmoittaneet hänelle siitä.

Tyytymättömien joukko oli tietysti liittynyt yllyttäjään. Neuvosto
oli hiljan tuominnut Ture herran luovuttamaan kolmannen osan
kirkollista perintöään ja se oli luultavasti sytyttänyt kapinan
tuleen; tosin siihen oli vaikuttamassa papillisiakin harrastuksia,
mutta niitä ei Kustaa saattanut luulla varsinaisiksi syiksi kapinaan;
herrojen suuri uskallus edellytti muita, salaisia syitä.

Kuningas päätti kanslerinsa kanssa toimia suurella varovaisuudella.

Kirjeitä lähetettiin ensin itägöteille, joita varoitettiin ottamasta
osaa kapinaan ja kehoitettiin vaikuttamaan mokoman "parlamentin"
rauhoittamiseen.

Sitte kehoitti kuningas heitä auttamaan hänen rakkaan sisarensa
vapauteen.

Mutta Holger Kaarlenpoika, Björkvikin herra, ja Maunu
Johanneksenpoika Säbysta, molemmat ritareja ja neuvoston
herroja, korkeasti kunnioitettuja miehiä ja kuninkaan ystäviä,
kirjoittivat hänelle, että he tekevät mitä ikinä voivat kapinan
tukahduttamiseksi. Sitäpaitsi luulevat he, että itägötit pysyvät
alallaan eivätkä kiinnitä huomiota smålantilaisten kirjoituksiin ja
viekottelemisyrityksiin.

Eikä kirjeitä lähetetty yksin niihin osiin maata, jotka olivat
kapinallisten maakuntien likeisimmässä naapuruudessa, vaan myöskin
Taalaihin ja Gestriklantiin sekä useille yksityisille henkilöille,
joissa kirjeissä heitä kehoitettiin kaikin voimin vastustamaan
kapinaa ja pysymään kuninkaalle uskollisina.

Jönköpingin kaupungille kirjoitti Kustaa:

"Olemme kuulleet, että te, hyvät miehet, jonkun väärän huhun
takia, joka on liikkunut joukossanne ja jonka mukaan Tukholma ja
Uplanti olisivat nostaneet kapinan, olette pidättäneet sisaremme
ja hänen seurueensa kaupungissanne, jottei hän joutuisi joukkojen
käsiin. Tästä me teitä suosiollisesti kiitämme ja tahdomme, mikäli
mahdollista, valvoa etujanne ja pysyä teille suosiollisena."

Kuningas tahtoi kauniissa valossa esittää tuon teon, joka hänestä
itse asiassa oli yhtä uhkarohkea kuin hyödytön. Mitä oli Margareeta
rouvalla tekemistä maan riitojen kanssa!

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoitti:

"Ehkei sisartani pidätetty pahassa tarkoituksessa, ehkä se vain on
huhu."

Yhtä maltillisesti hän kirjoitti voudin murhasta.

"Ehkä virkamiehemme, vastoin meidän käskyjämme, itse ovat tehneet
itsensä syypäiksi johonkin, mutta senjohdosta ei tarvitse ryhtyä
mihinkään toimenpiteisiin, sillä asia voidaan kyllä sittemmin tutkia,
jotteivät syyttömät, joilla ei sen kanssa ole mitään tekemistä,
joutuisi kärsimään."

Mutta tämän ulkonaisen tyyneyden alla asui Kustaassa voima ja
vakavuus, jotka takasivat, että hän kyllä aikoo käyttää valtaansa,
kun tarvitaan.

Uplannin ritaristo, rälssi ja voudit saivat käskyn olla kuningasta
vastassa Tukholmassa huhtikuun 23 päivänä. Strängnäsin piispa
ja valtioneuvos Knut Antinpoika sekä kaksi porvaria Tukholmasta
lähetettiin Länsigötlantiin kuninkaan edusmiehinä.

Hojan kreivi, joka juuri samaan aikaan oli palannut Lyypekistä, sai
kuninkaalta kirjeen, että hänen kiireen kautta ja niin suurella
varustuksella kuin suinkin, piti lähteä Länsigötlantiin.

"Meidän täytyy nyt tarttua miekkaan", kirjoittaa kuningas; "hyviä
sanoja olemme runsaalla mitalla jaelleet. Kavallus on levinnyt niin
laajalle, ettemme tiedä keneen enään voimme uskoa. Kaupunkiimme
Tukholmaan sekä rälssiin ja ritaristoon Uplannissa sentään voimme
luottaa. Yhteinen kansa Itägötlannissa, Taalaissa ja Uplannissa on
niinikään luvannut pysyä alallaan."

       *       *       *       *       *

Palaamme nyt Ture herraan ja hänen hengenheimolaisiinsa, jotka
sillaikaa eivät suinkaan ole olleet toimettomina.

Olemme lukijalle kuvanneet mestari Jaakon, ja hänen kaltaisensa oli
suurin osa papistoa. Eivätkä evankeeliset olleet paljonkaan paremmat.
Evankeelisilla tarkoitetaan kuninkaan asettamia pappeja, jotka olivat
sitoutuneet saarnaamaan niiden uusien mielipiteiden mukaan, jotka
olivat alkaneet liikkua pitkin maata.

Useat heistä olivat kiihkomielisiä miehiä, jotka pakkokeinoilla
tahtoivat poistaa kaikki väärinkäytökset yhtaikaa. Sentähden rupesi
kansa vihaamaan heitä ja hakemaan turvaa munkeilta, jotka taas
vuorostaan yllyttivät mielet kerettiläiskuningasta vastaan. Hän on
kaiken pahan alku ja juuri.

Mutta suurin osa näitä uusia pappeja oli samaa mieltä kuin heidän
vanhemmat virkaveljensä. He ymmärsivät kääntää viirinsä tuulen
mukaan ja palvelivat salaa voimiensa takaa vanhaa puoluetta, siitä
yksinkertaisesta syystä, että se antoi palvelijoilleen paljon
suuremmat tulot ja laajemman vallan.

Kuvaavaa on, että nämä kiihkomieliset tavallisesti olivat naimisissa,
jotavastoin vanhoilliset noudattivat selibaattia.

Länsigötien hengellinen päämies, Skaran piispa Maunu Haraldinpoika,
sama herra, joka oli luovuttanut kuninkaalle Leckön linnan ja
selittänyt, että hän tyytyy olemaan niin rikas tai köyhä kuin hänen
armonsa suvaitsee tahtoa, hän oli nyt rohkaissut mielensä ja yhdessä
Länsigötlannin herrojen kanssa päättänyt nostaa Ruotsin kirkon sen
entiseen mahtavuuteen.

Smålannissa oli tyytymättömyys kytenyt aina vuodesta 1526, jolloin
kansalle oli määrätty sen omasta mielestä laiton vero; sentähden se
vimmoissaan olikin tappanut miehet, jotka tulivat sitä kantamaan.
Muistettava on, että kansa täällä oli niin köyhää, ettei sillä aina
ollut varaa sekoittaa edes jauhoja pettuleipäänsä ja että jokainen
koottu aurtua oli pisara sen sydänverestä.

Sentähden kyti kansan mielessä vihan ja katkeruuden kipinöitä ja
kun papit ja munkit suurine suineen puhalsivat niihin, niin ne pian
leimahtivat kuluttavaan tuleen.

Juuri sitä herrat tahtoivat; smålantilaisten pitää omasta vapaasta
tahdostaan alkaa, sitte herrat kyllä tulevat perässä ja näyttävät
kansalle, mistä pelastus on löydettävä, ja jos herrat vain saavat
varman jalansijan, niin he kyllä näyttävät Kustaalle.

Köyhät smålantilaisemme kuulivat pappien neuvoja ja saivat sitte
tietää, että itse Jönköpingin pormestari Niilo Arvinpoika, säälien
heidän hätäänsä, tahtoo ruveta heidän johtajakseen. Sehän oli jo kuin
saavutettu voitto.

Ensi urotyökseen otti tuo suuri mies kiinni kuninkaan sisaren
Margareeta rouvan ja panetti hänet vankeuteen.

Niilo Arvinpoika oli hyvä puhuja ja hän yllytti Jönköpingin
neuvoston ja asukkaat ottamaan osaa kapinaan. Sitte kuulutti
hän kokouksen pidettäväksi, ensin Svenerumissa, sitte Lekarydin
kirkolla sunnuntaina huhtikuun 4 päivänä. Kahdeksan kihlakunnan
kansa saapuikin, pidettiin kapinallisia puheita ja päätettiin
lähettää kaikellaisia Jönköpingin kaupungin sinetillä varustettuja
kirjoituksia rälssimiehille, kauppakaupunkilaisille ja talonpojille
sekä Itä- että Länsigötlannissa.

Kirjoitukset olivat lähteneet pappien kädestä, sen osoitti jo se,
että valitukset aina alkoivat kertomuksilla siitä epäkristillisestä
komennosta, jonka luterilainen kerettiläisyys tässä köyhässä maassa
on saanut aikaan ja joka nyt uhkaa hävittää kaiken järjestyksen,
sitäpaitsi he niin monta kertaa olivat saaneet maksaa suuria veroja
ja laittomia maksoja, j.n.e.

Vihdoin kehoitettiin arvoisia isiä, rehellisiä herroja ja kunnon
miehiä heidän uskonsa, kunniansa, uskollisuutensa ja kristillisen
valansa nimessä kaikin voimin parantamaan tätä samaista
epäkristillistä komentoa. Viimeiset sanat kuuluvat: "Ja jollette te
sitä tehdä tahdo, niin olemme me pakoitetut hankkimaan itsellemme
toisen johtajan ja nostattamaan aseisiin niin mahtavan sotajoukon,
että me itse Jumalan, hänen armollisen äitinsä ja kaikkien Ruotsin
suojeluspyhien avulla sen kukistaa tahdomme."

Olemme jo maininneet Holger Kaarlenpojan ja Maunu Johanneksenpojan.
He pitivät kuninkaalle antamansa lupaukset ja heidän mahtavaa
vaikutustansa on kiittäminen siitä, että itägötit pysyivät alallaan
eivätkä välittäneet noista kirjoituksista.

Ture Jönsinpoika hieroi tyytyväisenä käsiään; asiat kehittyivät
erinomaisesti, melkeinpä paremmin kuin hän oli saattanut toivoakaan;
smålantilaiset tahtovat hankkia itselleen toisen johtajan... kenen
muun he saattaisivat valita kuin hänet?

Abbedissan kirjoitus, joka kaikesta päättäen oli laadittu erinomaisen
kiihtyneessä mielentilassa ja jossa kerrottiin nunnan karkaamisesta
ennenkuin abbedissa vielä oli saanut tietää, mikä suuri onni häntä
odotti, vaikutti Ture herraan miltei lohdutuksen lailla, sillä samaan
aikaan hämmästytti häntä se tieto, että Måns Bryntenpoika on kosinut,
saanut myöntävän vastauksen ja melkein suinpäin nainut suuresti
kunnioitetun Ervallan neidin Brigitan.

Hänen perheensä ei koskaan ollut pitänyt Kustaasta, joten siltä
taholta saattoi odottaa parasta.

Sitä Niilo Olavinpoika, näkyikin odottavan, vaikka hänen emäntänsä
kivuloisuus yhä jatkui.

Sillaikaa matkustivat kuninkaan valtuutetut pitkin maata ja
pääsävelenä toivomuksissa huomattiin olevan, että jos kuningas
eroaa kansleri Lauri Antinpojasta ja mestari Olavista, niin asiat
selviävät; he ovat syynä kaikkeen sekasortoon.

Ture herra riensi Smålantiin.

Muut länsigötiläiset herrat seurasivat häntä, mutta pitivät ensin
keskuudessaan kokouksen, jonka tarkoituksena oli valita henkilö
valtaistuimelle Kustaan jälkeen.

Vaali päättyi Måns Bryntenpojan eduksi; hän oli vanhaa vapaata
Liljehökin sukua, komea vartaloltaan, miehekkään kaunis, hyvä
puhuja ja käytökseltään miellyttävä, oikullinen, kevytmielinen,
huikentelevainen luonne, joka helposti teki lupauksen, mutta harvoin
sen piti, ja jonka oli mahdoton kestää yhtämittaista työtä.

Ture Jönsinpoika kyllä tiesi, että vaalin piti tapahtua ja hän oli
antanut siihen suostumuksensa; mutta Måns Bryntenpojan ehdokkuutta
ei hänen tarvinnut pelätä ja omat toivomuksensa hän piti viisaimpana
vastaiseksi salata.

Nyt lähetettiin sanakapulat kiertämään pitkin koko Länsigötlantia;
kaikki sen asukkaat, sekä vapaasukuiset että aatelittomat haastettiin
yleisiin maakäräjiin Larfin pappilaan.

Lasken kihlakuntaan aivan likelle Larfin kirkkoa, suurelle, laajalle
aukealle, jota kutsuttiin Larfin kankaaksi ja jolla länsigötit olivat
tottuneet pitämään käräjänsä, kokoontui huhtikuun 20 päivänä useita
aatelisia ja kaupunkilaisia sekä suuri joukko talonpoikia.

Ylvästellen, täynnä itseluottamusta, lausui Ture Jönsinpoika
lähimmilleen, että hän, ikäänsä nähden pitää itsensä oikeutettuna
ensin käyttämään puhevuoroa tässä tärkeässä tilaisuudessa.

Kaikki myönsivät hänelle sen.

Hän nousi nyt korkealle kivelle.

Mutta hänen lyhyt vartalonsa ei tehnyt hyvää vaikutusta.

Valtiohovimestari yskiskeli siinä kauvan aikaa.

Sitte tervehti hän kokoontuneita ja toivotti heidät tervetulleiksi.

Senjälkeen kiitti hän kelpo länsigötejään siitä, että he aina ovat
pitäneet häntä päämiehenään ja osoittaneet hänelle kuuliaisuutta ja
hyväntahtoisuutta.

Nyt loi hän suruisan katseen ympärilleen ja rupesi valittamaan,
että heidän nykyinen kuninkaansa on luopunut kristinuskosta ja
ruvennut luterilaiseksi sekä tahtoo tuoda uuden opin valtakuntaan.
Kruunaustilaisuudessa oli hän kyllä vannonut samat valat, jotka
keisarit ja kuninkaat vannovat, mutta heittänyt pois ritariston ja
kirkon miehiä koskevan pykälän, jossa vakuutetaan heidän oikeuksiensa
voimassapito. Tämän johdosta ja nojalla ei ritaristo ja kirkko
myöskään katso velvollisuudekseen pitää hänelle vannomaansa valaa. Ja
sellainen hätä on nyt käsissä, että heidän täytyy valita itselleen
uusi, kelpo herra, herraksi ja kuninkaaksi, maalle ja itselleen
onneksi.

Nyt kapusi piispa Haraldinpoika kivelle Länsigötlannin laamannin
rinnalle.

Tämä oli pitkä, lihava mies, joka tarvitsi niin paljon tilaa, että
Ture herran täytyi väistyä syrjään.

Korkealla, kiihkeällä äänellä selitti piispa, että paavilla on
täysi valta ja voima vapauttaa kaikki siitä valasta, jonka he ovat
vannoneet kuningas Kustaalle, ja hän, piispa, takaa että se tapahtuu.

Mutta nyt täytyi piispan taas astua alas, sillä Ture herralla ei
ollut tilaa ja hän tahtoi puhua.

Mahdollisesti useita nauratti, mutta silti vallitsi yleinen
hiljaisuus.

Taas antoi Ture herra kimeän, ohuen äänensä kaikua. Hän selitti
kokoontuneelle kansalle aikovansa esittää sille kuninkaaksi toisen
kelpo herran, josta hän edeltäkäsin tietää kaikkien pitävän; sillä
hän on aina ymmärtänyt, etteivät hyvät länsigötit tahdo ruveta
luterilaisiksi, vaan pysyvät samassa vanhassa uskossa kuin isät ja
heidän esi-isänsä. Jos he nyt tahtovat kieltää kuningas Kustaan,
niin hän heti mainitsee, ketä herraa hän tarkoittaa, ja suostumuksen
merkiksi pyytää hän heitä nostamaan kätensä ja vastaamaan "kyllä!"

Mutta kädet eivät nousseet eikä suostumuksen huutoja kuulunut.

Sitävastoin syntyi joukossa tavaton vilkkaus, keskustelu ja väittely.

Vihdoin astui esiin kaksi nuorta talonpoikaa, jotka kansa oli
valinnut puhumaan puolestaan.

Heidän käytöksensä ei ollut ylimielinen, mutta siinä oli tuota tyyntä
itsetietoisuutta, joka aina syntyy, kun ihminen tietää lausuvansa
julki oman ja muiden mielipiteen.

-- Meillä ei ole syytä moittia kuningas Kustaata, alkoi vanhempi
miehistä, -- päinvastoin on hän vapauttanut meidät ja koko Ruotsin
valtakunnan julman Kristian kuninkaan ikeestä ja varjellut meitä
väkivallasta ja vääryydestä, hankkinut meille levon ja rauhan ja
ylläpitänyt lakia ja oikeutta maassa.

Näin puhuttuaan kääntyi mies toverinsa puoleen ikäänkuin sanoakseen:
"jatka nyt sinä!"

-- Niin, virkkoi toinen ja loi ympärilleen varman katseen, -- mitä
herrat sanovat uudesta uskosta, siihen emme me yksinkertaiset
talonpojat ymmärrä vastata; asiat voivat ehkä olla aivan toisin kuin
huhu kertoo. Kansalle kävisi liian kalliiksi yhtämittaa vaihtaa
kuninkaita, sillä herrain vaihdokset harvoin hyödyttävät ja edullisin
maalle on luja hallinto. Talonpojat saattaisivat vaan itsensä ja
lapsensa pitkällisiin levottomuuksiin ja saisivat kärsiä kaikki
pahat, jotka tavallisesti seuraavat tuollaisia häiriöitä, jos nyt
ryhtyisivät kapinoimaan; näiden syiden tähden pidämme viisaimpana
pysyä uskollisina sille valalle, jonka monta vuotta sitte vannoimme
kuningas Kyöstille.

Koko kansanjoukko nosti nyt kätensä ja tuhatkertainen "niin"-huuto
kaikui yli kentän, todistaen, että Kustaalla Ruotsin kansan joukossa
oli ystäviäkin ja etteivät kaikki olleet unohtaneet, mitä hän tämän
kansan hyväksi oli tehnyt ja yhä oli tekevä.

Kronikka kertoo, että herrojen kasvoille laskeutui pilvi, ja
luultavaahan onkin, etteivät he niin hyvin osanneet teeskennellä,
ettei mitään olisi huomattu. Olihan tämä häpeällinen tappio.

Aivan niinkuin jos joku kuvittelisi omistavansa siivet ja pääsevänsä
lentämään taivaaseen ja sitte äkkiä putoisikin maan päälle.

Tai viekkaasti voivansa nostaa pois kruunun toisen päästä ja äkkiä
tuntisi, että tuhannet kädet pitelevät sitä juuri tuon saman pään
päällä.

Tai kuvittelisi olevansa suuri mies ja sitte huomaisikin, ettei
kukaan muu ole samaa mieltä.

Tai seisovansa korkeilla kirkonportailla ja sitte tuntisi lankeavansa
maahan ja tietäisi itse olevansa syypää lankeemiseensa.

Korkeat herrat olivat sangen nolot ja masentuneet; kruunu riittää
yhdelle ainoalle, mutta korkeita kunniapaikkoja kaikille. Ja nyt,
nyt...

Ja entä piispa!

Saatamme kuvitella hänen punaiset, lihavat kasvonsa, pulleat posket,
tuijottavat silmät, läähättävän hengityksen, joka tunkee puoleksi
avoimesta suusta, ja arvata, mitä hänen mielessään liikkui.

Ture Jönsinpoika seisoi kuin ukkosen lyömällä; sitte hän kiireesti
kapusi alas kiveltä.

Mutta silloin sanoi piispa hänelle, että heidät ehkä otetaan kiinni
ja vangitaan; kun ei heidän yrityksensä onnistunut, niin he joutuvat
siitä edesvastuuseen.

Samaa mieltä olivat muut.

Silloin valtakunnan hovimestari taaskin hypähti kivelle ja ilmoitti,
että ritaristo on erittäin tyytyväinen talonpoikien vastaukseen.
Tarkoitus oli ainoastaan ollut valvoa kansan etua ja mukaantua
siihen, mikä kansalle oli parasta ja hyödyllisintä.

Sitte hän taaskin hyppäsi maahan.

Tällä omituisella tavalla päättyi kokous. Asiaa ei ratkaistu
miekanterillä eikä diplomatisilla vehkeilyillä, vaan kahden
talonpojan esiintymisen kautta; mutta heidän takanaan seisoi
kokonainen seurakunta ja sitä tuki ehkä koko Ruotsin kansa; sentähden
katsoivat herrat parhaaksi vetäytyä pois pelistä.

Niin suuri on yleisen mielipiteen mahti.

Sanansaattaja lähetettiin heti ratsain päästämään kotiin miehistöä,
joka valvoi Hofvan solaa.

Kokous hajosi kaikessa ystävyydessä ja talonpojat saattoivat olla
tyytyväiset itseensä ja toisiinsa.

Melkein samaan aikaan olivat kuninkaan lähettiläät kutsuneet kokoon
Jönköpingin porvarit ja joukon Smålannin talonpoikia Lekarydin
kirkolle.

Lähettiläät kehoittivat kansaa tarkoin miettimään asiaa; kapinoilla
ei voiteta mitään, jokainen mahtanee muistaa, mitä seurauksia niistä
on.

Smålantilaiset raappivat korvansa taustaa; oli kaunis, lauha
kevätilma, siemenjyviä ei tänä vuonna ole vähemmin kuin tavallisesti,
sato saattaa tulla hyvä, eikä vaimoväki kuitenkaan yksin tule toimeen.

He iskivät toisilleen silmää ja vastasivat, etteivät he puolestaan
voi päättää mitään, käykööt asiat niinkuin Länsigötlannin herrat
tahtovat. He kai paraikaa pitävät kokousta Larfin kankaalla ja
kokouksen päätökseen täytynee jokaisen mukautua.

Kapinan alkuunpanija lähetti heti sanan Niilo Arvinpojalle, että
hänen kiireesti pitää saapua paikalle.

Hän saapuikin empimättä ja häneltä kysyttiin heti, mihin ne kirjeet
olivat joutuneet, jotka hän oli saanut toimekseen lähettää pitkin
valtakuntaa.

Pormestari loi hymyillen katseensa levottomiin herroihin, otti
taskustaan käärön papereita ja viskasi ne tuleen, jossa ne heti
paloivat poroksi.

-- Nyt voitte, hyvät herrat, olla huoleti kirjeittenne kohtalosta,
sanoi hän.

-- Ettekö ollutkaan lähettänyt niitä? huudahtivat kaikki iloisesti
hämmästyen.

-- Kaikilla teillä oli kuninkaan väkeä vartioimassa, joten en
uskaltanut, vastasi Niilo herra.

-- Ja nyt ne ovat tuhkana, keskeytti Ture herra, päästäen rinnastaan
helpoituksen huokauksen.

-- Minun ei siis tarvitse nöyrtyä ylpeän kuninkaan edessä, mutisi
Måns Bryntenpoika.

-- Kaikkien pyhien kiitos, olemme pelastetut! huusivat kaikki kuin
kuorossa. Piispa yksin oli levoton.

-- Pitääköhän minun lähteä tieheni, vai uskaltanenko jäädä tänne?
kysyi hän Ture herralta.

-- Ei hätää mitään! tuli vastaukseksi, -- me jaamme saman kohtalon.

Mutta seuraavana päivänä oli Ture herra muuttanut mieltä. Hänen
poikansa Göran oli kirjoittanut, että kuningas on hyvin vihoissaan ja
että hän aikoo ankarasti rangaista syylliset.

Silloin piti Ture herra piispan kanssa pitkän keskustelun, jonka
jälkeen molemmat kiireimmän kautta jättivät valtakunnan.

Huhtikuun 25 p:nä kutsuivat kuninkaan lähetit Länsigötlannin rahvaan
kokoukseen Broddetorpin pappilaan.

Kun kauvan oli keskusteltu, kirjoitettiin vihdoin antautumus-ehdotus
kuninkaalle näytettäväksi.

Se sisälsi, että kapina katsottakoon olleeksi ja menneeksi samoin
kuin myös väkivalta kuninkaan sisarta kohtaan unohdettakoon, jotta
rauha ja lepo palaisivat ja vanhat kristilliset tavat vahvistuisivat
ja kerettiläinen luterilaisuus saataisiin tukahutetuksi; ja jotta
meidän rakas ja armollisin herramme saisi oikein uskollisia ja
kuuliaisia alamaisia, niin olemme kaikille, jotka ottivat osaa
tähän kapinaan, luvanneet, ettei heille tästä päivästä alkaen pidä
tapahtuman mitään pahaa. Jollei kuningas hyväksy tässä lueteltuja
kohtia, niin kolmen maakunnan rahvas vihollisena tulee nousemaan
häntä vastaan, vastaisessa tapauksessa rupeaa se hänen armonsa
uskolliseksi ja kuuliaiseksi alamaiseksi.

Sovintoehdotus nimenomaisine ehtoineen vanhan opin säilyttämisestä
lähetettiin kuninkaan hyväksyttäväksi ja allekirjoitettavaksi.

Se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, mutta sensijaan vaikutti
myötäseuraava kirje Holger Kaarlenpojalta ja Maunu Johanneksenpojalta.

"Rakas, armollinen herra, me pyydämme teitä Jumalan tähden, että
kuulisitte kansan suurta valitusta ja antaisitte meidän pysyä
vanhoissa kristillisissä tavoissamme, jotka jo kaukaisista ajoista
ovat vallinneet. Me sanomme teidän armollenne totuuden, ettei
talonpoika koskaan suostu ottamaan vastaan sitä oppia, jota nyt
pitkän aikaa on koetettu toimittaa maahan, jollei häntä pakoiteta
siihen, ja me edellytämme ja toivomme, ettei teidän armonne koskaan
anna siihen suostumustaan. Täällä moititaan suuresti Uplannin
saarnoja -- ja sanotaan, että kaikki saarnaaminen ja pränttääminen
tapahtuu teidän armonne kehoituksesta ja neuvosta."

Kirje loppui kiihkeällä pyynnöllä, että kuningas antaisi kaiken pysyä
entisellään.

-- He ovat sokeat ja paatuneet! huudahti Kustaa ja jätti kirjeen
kanslerille. -- Avoimin silmin he eivät näe ja kuulevin korvin he
eivät kuule!

-- Mutta tällä kertaa ei Herra ole lähettänyt sokeutta, vaan syynä
sokeuteen ovat vanhat ennakkoluulot ja pappisvehkeet, vastasi
kansleri.

-- En mistään hinnasta minä luovu siitä, mitä pidän kansani onnen
ja kehityksen ehtona, sanoi Kustaa päättävästi; -- minä voin tehdä
näennäisiä myönnytyksiä heikkouskoisten tähden, mutta ainoastaan
jotta sitte voisin ryhtyä toimimaan entistä tehokkaammin. Sano,
Lauriseni, eivätkö katolisuus ja protestanttisuus itse asiassa ole
sama usko?

-- Ovat, teidän armonne, katolisuus on aistimilla tajuttava
ilmestysmuoto, jossa kaikki tarkoittaa silmien häikäisemistä ja
aistillista huumausta, sentähden siitä johtuukin niin paljon
väärinkäytöksiä ja ulkonaisia uhrautumisen töitä. Katolisuudella
on esimerkiksi martyyrejä, joita ei protestanttisuus koskaan tule
saamaan, siksi että se on aatteellisuuden uskonto.

-- Mutta eihän se silti ole runottomuuden uskonto?

-- Ei, teidän armonne. Jumala on kauneuden ja ihanteellisuuden
juurikuva; jota enemmän me uskon ja rakkauden, tai toisin sanoen
järjen ja tunteen siivillä opimme likenemään häntä, sitä paremmin me
käsitämme mitä korkein runous ja kauneus on.

-- Olet oikeassa; sentähden varmaan, ehkäpä vuosisatojen kestäessä,
ihmiset tulevat pitämään uskontoamme kylmänä oppina; ainoastaan uskon
innostuksella se voidaan oikein käsittää.

-- Me emme myöskään itsestämme voi sitä käsittää.

-- Emme suinkaan, ainoastaan siten, että me, Jumala ja minä, liitymme
yhteen ja että meidän välillemme syntyy vuorovaikutus; maailma
ei sitä näe eikä tule näkemään, työmme ainoastaan olkoot uskomme
todistajina.

-- Juuri niin, teidän armonne.

-- Katolilainen sitävastoin ostaa syntiensä anteeksisaamisen,
hän herkuttelee pyhän savun ja kukkien tuoksussa. Katolisuus on
hekumoitsijoiden ja porttojen uskonto.

-- Ankara arvostelu!

-- Eikö paavien, piispojen, pappien ja munkkien elämä todista
sanojani oikeiksi? Eikö selibaatti ole peite, jonka alla kaikkinaisia
paheita harjoitetaan?

-- Kyllä, sen tietää Jumala.

-- Sentähden tahdon, että kansani saa kuulla selviä, yksinkertaisia
saarnoja, että Jumalan aurinko vapaasti pääsee loistamaan korkeista
kirkonikkunoista suoraan kansan sydämeen. Pois kaikki epäselvyys!
Pyhä sana ei tarvitse salaisia piilopaikkoja, sentähden tulee meidän
pitää huolta, ettei niitä ole kirkoissakaan.

Kustaa kohteli kansaansa kuin sairasta lasta, kärsivällisyydellä
antaen anteeksi sen oikut, silti loukkaamatta arvonsa vaatimuksia.

Hän vastasi länsigöteille, että vaikka hänellä kyllä olisi valta
rangaista tämän kapinan tuottamaa ylimielisyyttä ja harmia,
niin ei hän tahdo vuodattaa omien alamaistensa verta, sillä hän
ajattelee ensi sijassa kansansa onnea eikä omaa persoonaansa.
Valtakunnan onneksi ja neuvoskunnan pyynnöstä hän siis hyväksyy ja
kokonaisuudessaan vahvistaa kaikki Broddetorpissa harkitut pykälät,
kuitenkin sillä poikkeuksella, että kysymyksessä kirkosta ja opista
on noudatettava Vesteråsin resessiä. Kirjoitus vahvistettiin
kuninkaan sinetillä.

       *       *       *       *       *

Tietysti kapinalliset herrat suurella levottomuudella odottivat tätä
vastausta.

Rahvaan myötävaikutusta eivät he tästälähin enään voineet toivoa, sen
osottivat kyllä kirjoitukset, joita joka päivä saapui.

Taalalaiset kirjoittivat toukokuun 5 p:nä:

"Jos te luulette, että me tässä asiassa asetumme teidän puolellenne,
niin tietäkää, ettei teidän meiltä pidä saaman mitään apua, vaan
tulemme me hengellämme ja koko voimallamme olemaan avullisina
rankaisemassa niitä, jotka tällaiseen riitaan ovat ryhtyneet. Ja
syytä on kyllä pelätä, että kaikki on saanut alkunsa kuningas
Kristianista ja hänen ystävistään."

Ture Jönsinpojan ja piispan lähdettyä olivat Måns Bryntenpoika,
Niilo Olavinpoika ja Ture Eerikinpoika jääneet kapinan päämiehiksi.
Tulevaisuus rupesi heitä pelottamaan ja tuontuostakin kysyivät he
toisiltaan, mihin olisi ryhdyttävä. He tahtoivat mielellään jäädä
valtakuntaan asumaan ja pysyä korkeissa viroissaan.

Måns Bryntenpoika sulki syliinsä nuoren vaimonsa ja vakuutti, ettei
mikään maailman mahti saa häntä eroamaan hänestä ja rakkaasta
Ervallasta.

-- Lankea polvillesi kuninkaan eteen ja rukoile armoa, pyysi nuori
rouva kyynelsilmin.

-- En, vastasi Måns, -- olen yhtä ylhäistä sukua kuin hänkin!

-- Annathan minun sitte tehdä sen?

-- En, hän ei saa sinua edes nähdä!

-- Hänen itsensä vai minunko tähden?

-- Teidän molempien. Agneta rouva sanoi herralleen:

-- Avioliittoni ei ole tuottanut minulle paljon iloa, mutta tätä
viimeistä iskua en kestä!

-- Rakkahin Agneta, itsehän sinä...

-- Minä kehoitin sinua tekemään niinkuin naapurimme, mutta näin
kehnoa loppua... en luullut että te niin pian peräytyisitte.

-- Se on herra Turen ja piispan syy.

-- Ja sentähden minun ja lasteni nyt pitää kärsiä.

-- Etkö sinä sääli minua?

-- Miehet kyllä pitävät puoliaan!...

Ture Eerikinpoika ei uskoutunut kenellekään, hänen vaimonsa ja
lapsensa eivät saaneet aavistaakaan, mitä hän kärsi. Mutta eräässä
kokouksessa, jonka herrat pitivät keskustellakseen siitä, mitä nyt
on tehtävä, lausui hän: "Te viekoittelitte ja houkuttelitte minut,
miksette antaneet minun olla rauhassa?"

Måns Bryntenpoika huomautti, ettei siitä nyt kannata puhua.
Kuninkaaltahan on tullut kirje, joten he tietävät, että Vesteråsin
resessi pysyy voimassa. Mutta paitsi tätä avointa kirjettä,
olivat Måns Bryntenpoika ja Ture Eerikinpoika saaneet kumpikin
yksityiskirjeen, jossa heille luvattiin kuninkaan suosio, jos he vaan
koettavat saada Ture Jönsinpojan palaamaan takaisin valtakuntaan.
Nämä kirjeet olivat kirjoitetut toukokuun 9 p:nä.

-- Hän tietää siis jo, että he ovat paenneet! huudahti Niilo herra.

-- Ture Jönsinpoika on vielä Halmstadissa! virkkoi Ture Eerikinpoika.
-- Minä lähden paikalla sinne.

Kuninkaan kirje vanhalle sukulaiselle oli sekä sovinnollinen että
arvokas.

"Koskei tehtyä saa tekemättömäksi", kirjoitti kuningas, "ja koska
me kaikki voimme erehtyä, niin emme nyt ajattele rankaisemista,
vaan sitä mikä valtakunnalle on hyödyllisintä, omaan persoonaamme
katsomatta, ja sentähden me valtakunnan neuvoston ja teidän poikienne
rukousten tähden olemme antaneet teille anteeksi ja lahjoitamme
teille suosiomme ja ystävyytemme, niin totta kuin Jumala meitä
auttakoon. Pyydämme sentähden, ettette huolehdi tätä tehtyä tekoanne,
vaan palaatte takaisin valtakuntaan ja pidätte perintönne tästälähin
niinkuin tähänkin asti."

Ture Jönsinpoika luki ja huokaeli, huokaeli ja luki... hän kyllä
tahtoi, mutta hän ei uskaltanut, eikä uskaltanut piispa Maunu
Haraldinpoikakaan. Toukokuun 30 p:nä lähettivät he kuninkaalle
vastauksen, jossa he kiittivät häntä hänen hyväntahtoisuudestaan,
mutta Vesteråsin resessiä, josta kaikki nämä ikävyydet johtuvat,
eivät he tunnusta, mieluummin he antavat kaulansa katkaista kuin
vahvistavat asian, joka sotii kristityn velvollisuuksia vastaan.
"Parhaiten teidän armonne pelastaisi maineensa", kirjoittivat he,
"jos teidän armonne rankaisisi niitä, jotka ovat tuoneet maahan tämän
luterilaisuuden". He lisäsivät, että jos kuningas suostuu kumoamaan
Vesteråsin resessin, niin he mielellään palaavat maahan ja rupeavat
kuningas Kustaan uskollisiksi alamaisiksi.

Tämä vastaus sekä se lausunto, jonka piispa Maunu kirjoitti
Vesteråsin resessiä vastaan, vakuuttivat kuninkaalle, etteivät nuo
molemmat herrat palaa. Ja turhaan koetettiin saada Tanskan hallitusta
lähettämään heidät takaisin.

Ture Jönsinpoika läksi paikalla Ruotsin äkäisimmän vihamiehen,
maanpaossa olevan kuningas Kristianin luo.

Mutta tuomiorovasti Göran, joka ei tähän saakka ollut toimittanut
mitään, yltyi äkkiä jatkamaan isänsä työtä ja nostattamaan
pohjois-Ruotsin kansaa aseihin.

Tätä tarkoitusta varten otti hän palvelukseensa useita ratsumiehiä ja
läksi heidän kanssaan säterikartanoonsa Björnöhön Frötunan pitäjässä.
Täällä kokosi hän noin sadan miehen suuruisen joukon nuoria,
reippaita hurjapäisiä talonpoikia, jotka hän palkkasi.

Talossa ei hän uskaltanut viipyä kauvan, vaan läksi metsään, valmisti
itselleen siellä varustukset, joiden takaa haki niin hyvää suojaa
kuin suinkin ja otti talosta ruokatarpeet.

Mutta niin pian kuin hänen veljensä saivat tietää tämän, kirjoittivat
he hänelle, kehoittivat häntä luopumaan salahankkeistaan ja paikalla
rientämään kuninkaan luo.

Kustaa luuli todellakin tuomiorovastin pelkäävän että häntä
syytettäisiin osallisuudesta isän vehkeilyihin, sentähden kirjoitti
hän hänelle ja kehoitti häntä luottamuksella kääntymään herransa ja
kuninkaansa puoleen, niinkuin hänen veljensä Juhana ja Lauri ovat
tehneet, jotta he yhdessä voisivat päättää, mitä olisi tehtävä. "Ja
pyydämme me teitä hartaasti tekemään sen viipymättä. Me lupaamme
kristillisen uskomme ja kuninkaallisen kunniamme nimessä, ettei
teidän meidän puoleltamme mitään vaaraa tai vahinkoa kärsimän pidä."

Mutta tällaisen puheen puoleen ei tuomiorovasti tahtonut kallistaa
korvaansa. Hän oli niin varma siitä, että hän saa liikkeelle
kokonaisen talonpoikaisarmeijan, ettei mikään maailman mahti olisi
saattanut pidättää häntä toimimasta.

Miksei hän uskaltaisi ryhtyä otteluun tuon Kustaa Eerikinpojan
kanssa, niinkuin hänen isänsäkin?

Talonpoikien avulla oli Kustaa noussut mahtavuuteen, miksei hänen,
Göranin, saattaisi käydä samoin? Siitä syntyy sota vanhojen ja uusien
olojen välillä, vanhat voittavat ja Göran tulee lipunkantajaksi.

Kun muonat Björnössa alkoivat loppua, läksi hän miehineen rantaa
myöten pohjois-Rodeniin ja vieraili siellä pappien ja varakkaiden
talonpoikien luona. Mutta kaikkialla luetti hän kansalle isänsä
kuninkaalle kirjoittaman kirjeen ja kielsi kaikkia siitä päivästä
lähtien tottelemasta Kustaa Eerikinpoikaa.

Reipas elämä oli Göranin mielestä sangen hauskaa, päivä päivältä hän
varmistui ja alkoi tehdä uusia suunnitelmia -- joita hän piti Kustaa
Eerikinpojalle hyvin vaarallisina.

Kun hän vaan sai tietää, että jossakin toimi evankeelinen pappi, niin
hän heti riensi väkivallalla karkoittamaan häntä pois.

Nyt läksi hän Helsinglantiin ja siellä hänen tuumansa aluksi
onnistuivat erinomaisesti.

Eräänä sunnuntaina tuli hän Bollnäsin kirkolle. Kirkkoherra Jon,
kiivas katolinen, päätti silloin tuomiorovastin kanssa ennen
jumalanpalveluksen alkua vahtia, tuleeko kuninkaan uusi vouti
kirkkoon, ja sitte riistää häneltä aseet sekä vangita hänet ja kaikki
hänen miehensä.

Mestari Jon kehoitti seurakuntalaisiaan ottamaan osaa leikkiin.

Ja kun vouti ystävineen ja palvelijoilleen astui kirkkoon, ryntäsi
mestari Jon pitäjäläisineen, käsissä seipäät ja kirveet, häntä
vastaan, ja sillaikaa sulkivat tuomiorovasti ja hänen väkensä oven.
Syntyi hirveä meteli ja verta vuoti paljonkin, mutta vouti ja hänen
miehensä joutuivat tappiolle ja heidät ajettiin papin kellariin. Kun
huudot, herjaukset ja kiroukset olivat tauonneet, pidettiin, pyhän
savun leijaellessa, messu.

Sitte kuluttivat mestari Jon ja tuomiorovasti päivänsä mitä
hauskimmalla tavalla: he joivat ja juttelivat ja päättivät yksissä
voimin pelastaa onnettoman Ruotsin.

Mutta seuraavana päivänä joutuivat he riitaan siitä, kuka heistä
saisi korkeimman vallan. Mestari Jon oli sitä mieltä, että se kuuluu
arkkipiispalle, ja sen viran on hän jo pidättänyt itselleen, mutta
tämä loukkasi tuomiorovastia; sillä kertaa eivät he sentään joutuneet
tappeluun.

Toisena päivänä katselivat he toisiaan karsain silmin ja
tuomiorovasti mietti jo lähtöä.

Mutta hänen seisoessaan luhdissa miettimässä, viipyäkö vielä
seuraavaan päivään, näkyi tiellä suuri pilvi. Se likeni ja pian tunsi
hän tulijan Norralan mestari Eerikiksi. Jon oli kertonut, että tämä
Eerik käytti laastaritilkkua, joka peitti puolet hänen kasvoistaan,
sillä häntä oli kerran lyöty sapelilla luuhun saakka; mestari Eerik
oli nimittäin ollut mukana monessa tappelussa ja hän oli voimastaan
kuulu, mutta mestari Jon ei ollut hänen ystävänsä, sillä hän kuului
kuninkaan puolueeseen eikä sitäpaitsi koskaan juonut.

Tuomiorovasti näki arven kasvoissa ja käsitti paikalla, että mestari
Eerik tulee vapauttamaan voutia ja hänen väkeään, sentähden on hän
ottanut mukaansa kaikki pitäjäläiset. Nyt hän tosin olisi voinut
kutsua kokoon miehensä ja oikein kunniallisella kahakalla ottaa
vastaan mestari Eerikin, mutta -- mutta hän oli vasta syönyt vatsansa
ihan täyteen -- eikä hän tietänyt, missä miehet tällä hetkellä
olivat, ja soihan hän mielellään, että Jon sai törmätä yhteen mestari
Eerikin kanssa...

Näitä yleviä ajatuksia hautoen hiipi hän takaportista ulos metsään.

Norralan talonpojat ottivat kiinni kaikki hänen miehensä ja auttoivat
kuninkaan voudin sekä hänen ystävänsä ja palvelijansa pois kellarista.

Sitte saivat bollnäsilaiset käskyn lähteä etsimään tuomiorovastia.
Mestari Jon oli myöskin kadonnut; vasta illemmalla, kun kartanolla jo
vallitsi hiljaisuus, kapusi hän varovasti alas puusta, jossa hän oli
istunut koko päivän.

Bollnäsilaiset talonpojat rupesivat hirveällä kiireellä sovittamaan
kuninkaan voutia vastaan tekemäänsä ilkityötä hakemalla
tuomiorovastia.

He hakivat koko metsän, mutta eivät löytäneet häntä sieltä; oman
kirkkoherransa olinpaikan he kyllä tiesivät, mutta hän oli kuiva ja
laiha; niin korkealle ei tuomiorovasti ollut päässyt lentämään. Mihin
hurskas mies oli voinut joutua?

He olivat jo tuntikausia etsineet risukoista ja pensaistoista, kun
äkkiä edellimmäinen miehistä sanoi:

-- Hiljaa!

-- Mikä on? kysyivät toiset.

-- Katsokaappa tuonne!

He seisoivat pienen metsäjärven rannalla, keskellä järveä kiikkui
ruuhi.

-- Eihän tuo liene tuomiorovasti? kysyi joku.

-- On kyllä!

-- Sitte se raukka on hukuttanut itsensä.

-- Ja jo noussut veden pinnalle, lisäsi toinen.

-- Etkö näe että se on ruuhi.

-- Ja että hän makaa sen pohjalla.

Miehet hankkivat veneitä ja läksivät hiljaa vesille, jottei
tuomiorovasti huomaisi mitään.

Mutta heti kun he tarttuivat ruuheen, heräsi hän, ja hypähti pystyyn
ikäänkuin heittäytyäkseen järveen, mutta se oli varmaankin vain
kepponen, sillä samassa kävi hän kiinni erään talonpojan käsivarteen
ja pusersi sitä niin voimakkaasti, että mies horjahti.

Nyt kävivät talonpojat puolestaan kiinni häneen, mutta siitä suuttui
tuomiorovasti Göran niin sanomattomasti, että hän riisti kultavitjat
kaulastaan ja sormukset sormistaan ja heitti ne järveen.

Se on hänen oma vahinkonsa, arvelivat talonpojat ja veivät hänet
melkein kantamalla kuninkaan voudin luo, joka ratsain lähetti hänet
aluksi voudin kartanolle.

Tuomiorovasti Göran oli niin vihoissaan, ettei hän puhunut eikä
vastannut, ainoastaan söi ja joi.

Sitte vietiin hänet Upsalaan ja lähetettiin seuraavana päivänä
Tukholmaan.

Täällä pantiin hän sangen lievään vankeuteen; häneltä ei puuttunut
mitään, hänen veljensäkin saivat käydä häntä tervehtimässä, mutta
heitä hän ainoastaan nuhteli.

He olivat häväisseet nimensä, heidän esi-isiensä täytyy ylenkatseella
silmäellä heitä.

Järkevästi ei hänen kanssaan kannattanut puhua.

Mutta veljien hartaiden rukousten tähden pääsi hän muutaman vuoden
päästä vapaaksi ja sai takaisin säterikartanonsa Björnön, jossa hän
sittemmin hiljaisuudessa vietti loppuosan elämästään.

Mutta pahemmin kävi niiden herrojen, jotka Länsigötlannissa olivat
auttaneet Ture herraa ja Skaran piispaa.

Kuningas lupasi unohtaa menneisyyden, jos he vaan tekevät uuden
uskollisuusvalan.

Taas kokoontuivat he neuvotteluun.

Ture Eerikinpoika oli kuninkaan ehdotukseen taipuvainen.

-- Siten pääsemme koko pulasta, sanoi hän.

-- Ja kadotamme virkamme, lisäsi Måns Bryntenpoika.

-- Silloin minä olisin onneton, sanoi Niilo herra.

-- Miksi minä rupeaisin tunnustamaan asioita, joita ei voida
todistaa! huudahti Måns Bryntenpoika.

-- Mutta jos...

-- Mitä?

-- Niilo Arvinpoika on pettänyt meidät!

-- Minä näin itse hänen polttavan kirjeet.

-- Kaikkiko?

-- Koko käärön, joka oli hänen taskussaan.

-- Mitä minä teen?

-- Minä en voi paeta valtakunnasta. Näin valittivat molemmat
neuvottomina.

-- Asia on päivänselvä, alkoi herra Måns taaskin, -- samalla kun
me suostumme tekemään uuden uskollisuusvalan, tunnustamme itsemme
syyllisiksi ja luonnollinen seuraus siitä on, että kadotamme virkamme
ja arvomme, koska me olemme kuninkaan neuvosherroja ja ylhäisiä
luottamusmiehiä.

-- Niin, se on selvää!

Agneta ei koskaan soisi minulle anteeksi!'

-- Kuulkaa nyt, mitä minä ehdotan: me kieltäydymme tekemästä uutta
uskollisuusvalaa, koskemme ole rikkoneet edellistä ja vaadimme,
että meidän sallitaan valtakunnan neuvoston edessä todistaa
syyttömyytemme, jotta kaikki kunniaamme ja arvoamme alentavat
epäluulot tulisivat poistetuiksi.

-- Se on liian röyhkeää.

-- Sitä me emme uskalla tehdä.

-- Mitä me senkautta voimme kadottaa?

-- He näkevät kasvoistamme, että valehtelemme.

-- Mitä turhia! Kyllä minä katson heitä suoraan silmiin. Agneta
inhoisi minua.

-- Ei suinkaan, hän vahvistaisi sanasi oikeiksi.

-- Hän, joka niin ankarasti pysyy totuudessa.

-- Hahaha, hahaha!

-- Etkö sinä usko sitä?

-- Kaikki naiset valehtelevat.

-- Sinun emäntäsi myöskin?

-- Brigitta ei ole muiden naisten kaltainen.

-- Mutta se ei kuulu tähän, huusi herra Ture melkein epätoivoissaan,
-- teidän kotiolonne ovat eri asia! Minä suostun Måns Bryntenpojan
ehdotukseen ja tulen sanomaan: voitteko todistaa minua vastaan?

-- Jos minä vaan varmaan tietäisin, että kirjeet, kaikki kirjeet
todella ovat hävitetyt!

-- Tiedättekö mitä! Minä ja Ture Eerikinpoika lähdemme Lindholmiin
ja otamme kuninkaan nimessä kartanon takavarikkoon, tietysti
virkainnosta; sitte kirjoitamme hänelle, että koska olemme saaneet
kuulla Ture Jönsinpojan pahoista aikeista Larfassa, niin olemme
luopuneet hänestä.

-- Se käy päinsä!

Herra Niilon omatunto alkoi taipua.

-- Minä vannon, että toivoin olevani niin kaukana kuin suinkin, kun
seisoin hänen takanaan siellä kankaalla... sillä minä puolestani
oikein häpesin.

-- Niin minäkin.

-- Olemme siis samaa mieltä, nauroi Måns Bryntenpoika, -- ja voimme
kai nyt pyytää kuningasta kutsumaan kokoon herrainpäivät sekä
takaamaan itsellemme varman turvan, sitte lähdemme käräjiin ja
puolustaudumme miehuullisesti.

Kuningas vastasi Upsalasta tähän kirjoitukseen, että hän
"Uplannin valtakunnan neuvoston suostumuksella" on kutsunut
kokoon herrainpäivät Strängnäsiin ja kehoittaa hän herroja,
samoin kuin Länsigötlannin yleistä rälssiä, muutamia miehiä joka
kauppakaupungista ja kahta miestä jokaisesta kihlakunnasta, joiden
miesten kutsumisen "sananlähetyksellä ja kirjeillä" he itse saavat
tehtäväkseen, saapumaan valtiopäiville.

Lindholmin valloitukseen ei kuningas ollut tyytyväinen; eihän hän
tietänyt, tahtoivatko Ture herra ja piispa ruveta ystäviksi vaiko
vihollisiksi. Sentähden hän mieluummin olisi suonut, että teko olisi
jäänyt tekemättömäksi; mutta asiain näin ollen käski hän herroja
pitämään huolta siitä, ettei kukaan kajoa Ture herran omaisuuteen,
sekä että kuninkaan miehet pysyvät siellä, kunnes asia saadaan
selvitetyksi.

Kesäkuun 17 p:nä kokoontuivat valtiopäivät Strängnäsissä. Kuningas
huomautti kokoontuneille säädyille, että hän aina, jos häntä itseään
tai hänen virkamiehiään vastaan on ollut jotakin muistuttamista,
on ollut valmis koettamaan saada aikaan parannusta, jopa on hän
kaikessa ystävyydessä ja hyväntahtoisuudessa tarjoutunut luopumaan
hallituksesta, jos valtakunnan neuvostolla ja Ruotsin kansalla on
syytä pitää häntä siihen sopimattomana.

Tietääkseen ei hän koskaan ole antanut Ture Jönsinpojalle tai muille
vähintäkään aihetta kapinaan, jonka he hiljan panivat toimeen.

Säätyjen harkittaviksi ja tuomittaviksi alistaa hän itseään vastaan
tehdyt syytökset:

1) että hän valtakuntaan on antanut tuoda uuden kerettiläisen opin,
jota on saarnattu;

2) että hän on rikkonut valansa siten ettei hän ole pitänyt kirkon
henkilökuntaa voimassa;

3) karkoittanut piispat hiippakunnista ja kirkoista;

4) ottanut kirkoilta niiden kalleudet ja rahat;

5) hävittänyt luostarit, karkoittanut munkkeja;

6) antanut pitää messuja ruotsiksi;

7) herjannut pyhimyksiä ja käskenyt opettaa, etteivät ripit,
papinvihkiäiset y.m. ole tarpeelliset;

8) antanut painattaa sakramentteja käsitteleviä kirjoja ja muuta
sellaista, mikä sotii isien oppia ja mieltä vastaan;

9) ei pitänyt vaaria paastosta, vaan kiellettyinä päivinä sallinut
syödä lihaa;

10) sallinut pappien, munkkien ja nunnien mennä naimisiin vastoin
kaikkia kristillisiä tapoja;

11) määrännyt laittomia maksoja ja veroja maahan;

12) ottanut ulkomaalaisia miehiä valtakunnan neuvostoon ja antanut
linnoja heidän käsiinsä;

13) kuuluu itse aikovan avioliittoon ulkomaalaisen kanssa, jolloin
ulkomaalaisia tulee valtakuntaan;

14) kruunaustilaisuudessa tehdystä valastaan jättänyt pois useita
pykäliä, niinkuin esimerkiksi sen, että hän lupaa suojella pyhää
kirkkoa, piispoja ja sen muita henkilöjä.

Kuningas vastasi näihin syytöksiin selvään ja vakuuttavasti. Hänen
käsityksensä mukaan kuninkaan valta velvoittaa vahvistamaan kaikkea
hyvää ja rankaisemaan pahaa, henkilöön katsomatta. Hän on käskenyt
saarnata Jumalan puhdasta sanaa ja evankeliumia; ja sitähän kansa
itsekin oli pyytänyt Vesteråsin kokouksessa.

Hän ei ole karkoittanut piispoja, vaan he ovat itse karkoittaneet
itsensä, sillä kun eivät he enään saaneet nylkeä maata ja kansaa,
läksivät he matkoihinsa.

Häntä hämmästyttää, että nämä piispanrettelöt pannaan hänen ja
uuden opin syyksi; eivätkö piispat kaikkina aikoina ole tuottaneet
valtakunnan herroille ja ruhtinaille yhtä paljon harmia ja
levottomuutta, eikö tämän uuden opin moittiminen ole vain tekosyy,
jonka alle tahdotaan peittää heidän itaruutensa ja vallattomuutensa?
Kirkon omaisuutta on tosin käytetty, mutta valtakunnan neuvoston
suostumuksella, kun ei muita keinoja ollut. Luostarien hävitykset
johtuivat Vesteråsin määräyksistä; kun eivät luostarien jäsenet enään
saaneet nauttia samoja vapauksia ja harjoittaa samoja vallattomuuksia
kuin ennen, niin he vapaasta tahdostaan jättivät luostarit; ehkä
monet olivat tulleet ajatelleiksi, ettei pyhyys luostarimuurien
ulkopuolella ollut huonompi kuin niiden sisäpuolellakaan.

Kuningas vastasi siten pykälä pykälältä kaikkiin syytöksiin ja
säädyt kiittivät häntä ja vakuuttivat, että he hänen kanssaan
tahtovat elää ja kuolla ja puolustaa häntä kaikissa kohtaloissa.
Vesteråsin resessiä pitävät he joka kohdalta ja pykälältä voimassa
ja rankaisevat jokaista, joka yrittää sitä rikkoa tai vähentää sen
voimaa ja valtaa.

Nyt tuli Länsigötlannin herrojen vuoro.

Måns Bryntenpojan, Niilo Olavinpojan ja Ture Eerikinpojan piti
selittää menettelynsä ja tehdä tili valtakunnan säädyille.

Ensimainittu astui tyynenä ja varmana esiin ja nyökäytti iloisesti
päätään tuttaville ja ystäville.

Herra Niilo Olavinpoika koetti käyttäytyä samoin, mutta hänen
tervehdyksensä teki teeskennellyn ja väkinäisen vaikutuksen.

Ture Eerikinpoika seisoi, niinkuin tavallisesti, synkkänä,
umpimielisenä, välittämättä kenestäkään.

Heitä kehoitettiin pysymään totuudessa.

Kuningas oli läsnä.

Hänen puoleensa Måns herra heti kääntyi, alkaen keveällä,
leikillisellä äänellä kertoa, että herra Ture Jönsinpoika on ankara
ja vaativainen herra, jota siellä Länsigötlannissa kunnioitettiin
kansan isänä ja valtiaana.

-- Ei kenenkään päähän pälkähtänyt ruveta häntä vastustamaan, sanoi
herra Måns kuninkaalle, -- hän oli vanha ja heikko ja sentähden
suostuttiin kaikkiin hänen esityksiinsä.

Mutta Kustaa oli luonut häneen niin vakavan katseen, että se
alkoi häiritä Måns herraa; sentähden kääntyi hän pois ja rupesi
silmäilemään vanhoja tuttuja.

Sitte laski hän käden sydämelleen ja kertoi, että kun Ture herra
heille puhui aiotusta salaliitostaan, niin he päättivät pitää
hänen vehkeilyjään silmällä, sillä vastustaminen olisi ainoastaan
ärsyttänyt häntä, sen he tiesivät.

-- Ja kuitenkin te otitte osaa hänen vehkeilyihinsä, sanoi muuan
neuvoskunnan herroista.

-- Näyttäkää toteen, jos voitte, huudahti Måns herra, -- kutsukaa
tänne todistajat, näyttäkää kirjeet ja sinetit, tai, jos voitte,
omakätiset allekirjoituksemme.

-- Älkää jännittäkö kaarta liiaksi, herra ritari, virkkoi taas
muuan neuvoskunnan herroista, -- ehkä teistä voitaisiin todistaa
kaikellaisia asioita.

Måns laski taas käden sydämelleen.

Silloin nousi kuningas ja astui suurisuisen herran luo.

-- Minkä rangaistuksen te siinä tapauksessa tahdotte kärsiä? kysyi
hän, luoden ankaran, totisen katseen Månsiin.

Mutta vanha, ylimielinen uhka oli vallannut ritarin ja hän vastasi
onnettomuudekseen:

-- Kaula poikki ja ruumis teilattakoon, niinkuin laki määrää!

Kuningas loi häneen vielä kerran ankaran, totisen katseen. Silloin
tunsi hän uhkamielisyytensä laimentuvan ja jäisen kylmyyden virtaavan
ruumiiseensa.

Hetken ajan vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus.

Sitte kysyttiin toisilta herroilta, tunnustavatko he syyllisyytensä
ja ottavatko vastaan kuninkaan turvakirjeen.

Mutta heidän mielestään Måns herra oli onnistunut erinomaisesti ja he
vastasivat olevansa viattomat.

-- Ajatelkaa vielä asiaa, lausui Kustaa.

-- Olemme viattomat! huudahtivat molemmat ritarit. Måns Bryntenpoika
oli käynyt kalman kalpeaksi, mutta hänen huulensa sopersivat:

-- Viaton!

Kuninkaan viittauksesta toi muuan neuvoskunnan herroista esiin kaksi
rasiaa täynnä kirjeitä.

Kavala Niilo Arvinpoika oli oman päänsä päästimeksi lähettänyt ne
kuninkaalle.

Kirjeet jotka hän muka silloin poltti, olivat olleet arvottomia
papereita.

Mutta miehet, jotka omin sanoin olivat tuominneet itsensä hengiltä,
taistelivat epätoivoisaa taistelua kuolemaa vastaan.

He kielsivät allekirjoituksensa ja sinettinsä ja syyttivät Ture
Jönsinpoikaa kaikesta.

Silloin näytettiin kirjeitä, joista ei Ture Jönsinpojalla saattanut
olla aavistustakaan.

Ja vihdoin vedottiin kuninkaan sovintokirjeeseen ja yksityiseen
ystävälliseen kirjeeseen, jonka hän oli kirjoittanut Måns herralle.

Itse he olivat työntäneet luotaan sovinnon ja vaatineet tutkintoa ja
tuomiota.

Ja niin heidän puolustuksensa tuuma tuumalta kumottiin.

Kun he siis näkivät kuoleman koko kamaluudessaan irvistävän
vastaansa, heittäytyivät he kuninkaan jalkain juureen, itkivät,
valittivat ja rukoilivat armoa.

Mutta nyt oli kuningas järkähtämätön, koska he kerran lakiin
vetoavat, niin laki heitä tuomitkoon.

Ja laki tuomitsi kuolemaan.

Sekä heidän että Ture Jönsinpojan omaisuus julistettiin lankeavaksi
kruunulle.

Miltei tajuttomina kuljetettiin onnettomat herrat pois ja vietiin
koulutuvan yläpuolella olevaan kamariin.

Toinnuttuaan raivosi Måns Bryntenpoika mielipuolen lailla. Hän ei voi
eikä tahdo kuolla! Hän on nuori, terve ja onnellinen.

Hänellä on vaimo, jota hän jumaloi, hän on rikas ja mahtava, jos
hän Ruotsin jättääkin, niin on hänellä maatiloja Tanskassa ja hänen
voimakas käsivartensa ja miekkansa avaa hänelle tien, vaikka hän
kääntyisi mihin tahansa... hän ei tahdo, hän ei voi kuolla!

Molemmat toiset herrat olivat alistuneet kohtaloonsa, he itkivät
sanattomina.

Niilo Olavinpoika mietti, mitä Agneta sanoo, kaipaako hän häntä ja
hoitaako hän tästälähin hellemmin hänen rakkaita lapsiaan.

Ture Eerikinpoika ajatteli vanhaa äitiään. Hän oli ollut hänen ainoa
uskottunsa ja hän oli kyynelsilmin pyytänyt häntä luopumaan koko
yrityksestä.

Mutta miten hän olisi voinut antaa Ture Jönsinpojalle kieltävän
vastauksen, kun kaikki muut olivat suostuneet? Sentähden hänenkin oli
täytynyt yhtyä puuhaan, vaikka se hänelle olikin ollut vastenmielinen.

Måns herra avasi hiljaa pienen ikkunan. Oli hämärtävä kesäkuun yö.

Hän astui ovelle ja kuunteli, vartiat nukkuivat ja hänen molemmille
onnettomuustovereillensa oli yhdentekevää, mihin hän nykyään ryhtyi!

Aivan ikkunan alla seisoi korkea päärynäpuu. Jos Måns herra
heittäytyy ulos, niin saattaa hän tarttua sen suuriin oksiin.

Hän valitsi silmillään sen, joka näytti vahvimmalta ja päätti olla
uskalias.

Oksan hän kyllä onnellisesti sai käsiinsä, mutta se katkesi ja hän
putosi maahan ja taittoi jalkansa.

Vartia mahtoi nukkua sikeää unta, koskei melu häntä herättänyt.

Muutamia hetkiä makasi Måns herra liikkumattomana, mutta sitte
valtasi hänet kamala tuska. Hän ryömi ulos kaupungista ja tuli
ruispeltoon. Mutta sieltä ei hän päässyt eteenpäin, vaan hänet
löydettiin ja raajarikkona, kurjana kuljetettiin hänet takaisin
vankilaan.

Missä oli nyt ylimielisyys?

Hän itki ja vaikeroi.

-- En tunne sinua, Måns Bryntenpoika, sanoi herra Ture Eerikinpoika.

-- Luuletko sitte, että minä itse tunnen itseäni?

-- Nyt olet meitä huonompi, sanoi Niilo herra.

-- Niin olen... ja sitäpaitsi olen niin nälissäni että menehdyn.

Kuinka hyvältä yksinkertainen ruoka maistui!

Mutta samassa määrin kuin voimat palasivat, kasvoi surujen katkeruus
ja pian toivoi hän ainoastaan kuolemaa, päästäkseen tuskistaan niin
pian kuin suinkin.

Tovereja, joita hän tähän saakka oli halveksinut, katseli hän nyt
lohduttajinaan ja ystävinään ja pyysi heiltä anteeksi, lausuen, että
hän juuri oli heidät houkutellut vehkeilyihin.

Muutaman päivän perästä vietiin vangit Tukholmaan.

Kuningas oli samaan aikaan siellä.

Eräänä päivänä ilmoitettiin hänelle herra Ture Eerikinpojan äidin
rukoilevan, että hänet päästettäisiin kuninkaan puheille. Kustaa
läksi itse häntä vastaan.

Hän ei ollut unohtanut, että jalo Gunilla Bese oli Svante Sturen
hyvän ystävän [katso teosta "Svante Nilsson Sture och hans samtida"
(Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa)], kuuluisan Viipurin
linnanpäällikön Eerik Turenpojan puoliso. Hän tiesi myöskin, että hän
oli Kalmarin linnan urhean puolustajattaren Anna Eerikintyttären [katso
teosta "Sten Sture den yngre och Kristina Gyllenstjerna" (Sten Sture
nuorempi ja Kristina Gyllenstjerna)] äiti, ja hän käsitti, että hän
tulee rukoilemaan armoa ainoan hengissä olevan poikansa puolesta,
ja kuningas... hän unohti kaikki arveluttavuudet, näyttääkseen
ainoastaan osanottoaan.

Nainen lankesi hänen jalkainsa juureen.

-- Ei, rouva Gunilla, virkkoi kuningas ja tahtoi nostaa häntä ylös.

-- Teidän armonne, antakaa minun tästä rukoilla poikani puolesta!

-- Älkää rukoilko, sanoi kuningas lempeällä äänellä.

-- Annani tähden, joka taisteli Ruotsin vapauden puolesta ja kuoli,
kun ei hän enään voinut mitään tehdä.

-- Minä tiedän sen!

-- Mieheni tähden, joka uskollisena etuvartiana palveli Suomen kansaa.

-- Oi, Gunilla rouva, te ette saa minua vakuutetuksi, mutta te
voitatte minut, lausui kuningas, miltei väkisin nostaen rouvan ylös
ja taluttaen hänet nojatuoliin.

-- Kuuleeko teidän armonne rukoukseni?

-- Te pakoitatte minut siihen!

-- Mutta eihän hän ole syyllinen.

-- Vähemmin kuin nuo muut, myönnän sen. Saattoiko Annan veli olla
isänmaan kavaltaja? Mutta hän on herkkäuskoinen ja sitäpaitsi ovat
salajuonet vaikuttaneet häneen.

Hän näyttää synkältä ja umpimieliseltä, mutta minä arvelin, että tämä
onneton kapina oli syynä siihen.

-- On kai sekin vaikuttanut, mutta ei se ole syy... Luulen sentään,
että kaikki nyt paranee. Kuolema eroittaa ihmiset, mutta tieto sen
likeisyydestä liittää heidät yhteen, ja minä olen vakuutettu että jos
poikani nyt saa elää, niin häntä odottaa onnellinen koti.

-- Jota hänellä ehkä ei ennen ole ollut?

-- Ei, teidän armonne.

Mutta Gunilla rouva ei vielä ollut saanut varmaa vastausta
kuninkaalta. Kyynelsilmin katseli hän häneen.

-- Te olette kärsinyt paljon, sanoi kuningas heltyneenä.

-- Olen, teidän armonne, mutta en koskaan niinkuin nyt; tähän saakka
on suruun aina sekaantunut iloa, mutta nyt siihen sekaantuu häpeä,
joka tulee viemään harmaan pääni hautaan.

-- Ei, Gunilla rouva, älköön se tapahtuko; tämä menettely on tosin
laiton, mutta minä vastaan siitä itse: te saatte takaisin poikanne.

Gunilla tahtoi taas langeta kuninkaan jalkain juureen ja suudella
hänen kättänsä, mutta kuningas vei hänen kätensä huulilleen ja lausui:

-- Ottakaa tämä vastaan kiitoksena kaikesta siitä, mitä teidän
huoneenne on tehnyt isänmaalle.

Herra Ture Eerikinpoika pääsi siis äitinsä rukousten tähden vapaaksi.
Rikoksensa sovitukseksi sai hän maksaa noin 2000 markan suuruiset
sakot.

Mutta pian senjälkeen astuivat Måns Bryntenpoika ja Niilo Olavinpoika
kuolemaan.

Agneta rouva ja hänen lapsensa saivat pitää koko miesvainajan
omaisuuden.

Samaten Ervallan rouva, Brigitta.

Länsigötlannin rahvaalle lähetettiin nyt avoin kirje, jossa
sanottiin, että jokainen, joka on ottanut vastaan kuninkaan
vakuutuskirjeen, kokonaan voi luottaa siihen. Tämä toimenpide olikin
sangen tarpeellinen, sillä pitkin maata liikkui huhuja, että kuningas
hirttämällä ja teilaamalla aikoo rangaista kaikki, jotka ottivat osaa
kapinaan.

Sentähden kirjoitti hän heille, että heidän tulee muistaa hänen
olevan synnynnäisen ruotsalaisen herran ja ettei hän ole antanut
ainetta sellaisiin luuloihin.

Rauha oli nyt siis palautettu, mutta toinen kapina oli taas tekeillä,
sillä -- sanoo Tegel -- Kustaa ei kauvan saanut nauttia yhtämittaista
rauhaa.



2.

KATEELLISET NAAPURIT.


Ilon ja rauhan päiviä ei Kustaa kuningas ehtinyt viettää... Olihan
tosin sopu saatu aikaan sillä kulmalla, mutta velka Lyypekkiin
vaivasi häntä kuin painajainen. Se on maksettava viimeiseen ropoon
asti, sen hän tiesi, mutta mistä rahat saadaan, sitä hän mietti yöt
päivät.

Vielä oli toinenkin huoli, nimittäin Tanska. Vanha unionitoveri
kyyrötti aina väijyksissä, pakoittaen Kustaata pysymään varoillaan.

Kysymys Gottlannista tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Malmön
kokouksessa oli hän, niinkuin tiedämme, saanut norjalaisen maakunnan
Vikenin pantiksi, kunnes asia tulisi ratkaistuksi. Mutta siitä
huolimatta vaati kuningas Fredrik yhtämittaa takaisin tätä maakuntaa.
Ja heti kun Ruotsissa syttyi jonkinlainen kapina, käyttivät
tanskalaiset tilaisuutta hyväkseen.

Mutta Kustaa puolusti oikeuksiaan ja Vesteråsin valtiopäivät
selittivät, että kuninkaalla on täysi oikeus pitää Viken, kunnes
kaikkien kolmen valtakunnan neuvostot kokoontuvat päättämään asiasta.

Loppupuolella vuotta 1527 lähetti kuningas Fredrik kaksi
sanansaattajaa Tukholmaan.

He pyysivät Kustaa kuningasta antamaan voimakasta apua, jos, niinkuin
pelättiin, kuningas Kristian uskaltaisi tehdä hyökkäyksen. Mutta
samalla pyysivät he takaisin Vikeniä ja ehdottivat, että molempien
valtakuntien neuvostot kokoontuisivat keskustelemaan Gottlannista,
jotta asia vihdoinkin saataisiin päätetyksi.

Kuningas antoi rauhoittavan vastauksen ja selitti, että kuningas
Fredrik ja hänen neuvostonsa voi olla vakuutettu siitä, että Ruotsi
pitää tehdyn sopimuksen.

Lopuksi huomautti hän, että Tanska on tehnyt itsensä syypääksi useaan
laiminlyöntiin Malmön resessin määräyksiin nähden.

Kokouksen pitämiseen hän suostui ja tästä asiasta olivat kuninkaat
kirjevaihdossa vuoden 1528 aikana.

Elokuun keskivaiheilla oli kokous Lödösessä, mutta kysymys jäi
ratkaisematta ja Kustaa piti Vikenin.

Seuraavana vuonna 1529, samaan aikaan kuin valtiopäivät olivat koolla
Strängnäsissä ja länsigötiläiset kapinoivat, läksi kuningas Fredrikin
poika, prinssi Kristian Norjaan ottamaan vastaan kansan kunnioitusta
isänsä seuraajana.

Silloin levisi äkkiä Ruotsissa huhu, että hän nyt aikoi käyttää
hyväkseen tilaisuutta väkivallalla ottaakseen Vikenin.

Kustaa tiesi sekä omasta että edeltäjiensä kokemuksista, mitä
tanskalaisten lupaukset merkitsivät. Sentähden päätti hän lähteä
länsikulmalle maata, ja lähetettyään koko valtakunnan rälssille
käskyn, että sen tulee pysyä sotakunnossa, läksi hän Laurinmessun
aikaan Itägötlannin ja Smålannin kautta Länsigötlantiin.

Täällä tapasi hän kuningas Fredrikin lähettilään Jesper Brockmanin,
joka oli matkalla Tukholmaan.

Kustaa ilmoitti hänelle, että hänen täytyy odottaa lokakuun
keskivaiheille, silloin kutsutaan neuvosto kokoon Arbogaan ja silloin
hän saa esittää asiansa.

Tanskalainen lupasi odottaa, mutta kun määräaika oli kulunut, vaati
hän 50,000 guldenia siitä, ettei Kustaan lähettiläs oikeaan aikaan
ollut saapunut Lyypekkiin; sitäpaitsi vaati hän takaisin Vikeniä.

Kuningas Kustaa vastasi olevansa suuresti kummastuksissaan siitä,
että kuningas Fredrik juuri nyt esittää tällaisia vaatimuksia; onko
tarkoitus rikkoa liitto? Mitä Gottlantiin tulee, niin on turhaa siitä
asiasta syyttää Severin Norrbytä. Jos kuningas Fredrik on antanut
hänen pettää itsensä, niin on se hänen syynsä; Ruotsin kuningas pitää
kiinni ainoastaan kuningas Fredrikin ja Tanskan neuvoston tekemistä
sopimuksista. Vikeniä ei hän luovuta ennenkuin hän saa takaisin
oikeutensa Gottlantiin. Sitte valitti kuningas, että Ruotsista
pakeneville kapinoitsijoille suodaan turvaa Tanskassa. Herra Ture
esimerkiksi oli kirjoittanut kotiin, että hän toivoo saavansa Vikenin
lahjoitusmaana, jos kuningas Fredrikin onnistuu voittaa takaisin
vaikutusvaltansa Ruotsissa.

Jesper Brockman sanoi, ettei hän voi viedä kotiin sellaista vastausta
ja ehdotti, että määrättäisiin aika uuden kokouksen pitämistä varten.
Se tehtiinkin, kokous päätettiin pitää Varbergissa P. Olavinpäivän
aikaan tulevana kesänä.

Varbergin kokous pidettiinkin ja kun kaikellaisia moitteita oli
lausuttu molemmin puolin, päätettiin vihdoin, että Viken vielä kuusi
vuotta kuuluisi Ruotsiin, mutta sitte joutuisi Norjan kruunulle.
Rauhan tulisi aina vallita molempien valtakuntien välillä ja tarpeen
vaatiessa oli molemminpuolista apua luvattava.

Nyt käännymme Saksaan.

Lyypekin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan oli Kustaa v. 1529 kuluessa
lähettänyt 17,120 markkaa sen vuoden osalle tulevan valtiovelan
lyhentämiseksi, mutta silloin olivatkin kaikki hänen varastonsa
tyhjentyneet.

Usein keskusteli kuningas kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa
tärkeästä rahakysymyksestä, mutta mistä rahaa otettaisiin seuraavaan
suureen maksoon, sitä ei kumpikaan saanut selville.

Eräänä sunnuntaina seisoi kuningas ikkunassa ja kuunteli kuinka
kellot soivat kaikissa kaupungin kirkoissa. Jokaisella oli oma
sävelensä, mutta sopusointuinen kokonaisuus suli merkillisen kauniina
ääniaaltoihin.

Silloin tuli hän ajatelleeksi, että jokainen kello on kuin
ihmissielu, joka omalla äänellään laulaa iankaikkisen Jumalan kunniaa
ja että ne kaikki yhdessä muodostavat kuoron, joka yksinkertaisessa
luontevuudessaan eninten muistuttaa lintujen laulua metsässä.

Äkkiä sattui hän katsahtamaan Aatamiin, joka näytti miettivän
erittäin tärkeitä asioita.

-- Onko se sinusta kaunista? kysyi kuningas.

-- Tämä kellonsoittoko?

-- Tietysti, etkö sinä sitä kuunnellut?

-- Odotin niitä muita.

-- Mitä muita?

-- Kelloja, tietysti!

-- Eivätkö nämä sitte riitä?

-- Kyllä kai, mutta mitä niillä muilla sitte tekee?

-- Ne ovat kai koristuksina.

-- Olen laskenut, että monessa kirkossa on viisikin kelloa, kertoi
Aatami, -- mutta useimmiten niitä on neljä.

-- Taitaapa kyllä olla.

-- Ne ovat kai kalliita kapineita?

-- Kyllä ne maksavat paljon rahaa.

Mutta nyt vaipui kuningas syviin mietteisiin.

Aatami tiesi, että silloin pitää olla hiljaa ja sentähden hiipi hän
pois. Aatami ei enään ollut lapsi, hän kulki jo omia teitään.

Kansleri kirjoitti juuri kuninkaan kirjeitä, mutta loi tuontuostakin
katseensa rakastettuun herraan miettien, mitä tämä nyt mahtoi
ajatella. Tärkeitä asioita, sen saattoi nähdä hänen katseestaan.

Äkkiä nosti Kustaa silmänsä ja lausui iloisesti hymyillen:

-- Kiitä Jumalaa kanssani, sillä nyt tiedän, mitä teen. Kansleri
katseli häneen kysyvästi.

-- Me olemme vaivanneet päätämme sillä, mistä saisimme rahoja...

-- Tietääkö teidän armonne nyt, mistä niitä saadaan?

-- Tiedän, Lauriseni.

-- Luostareista ja kirkoistako?

-- Ei, mutta luostareilta ja kirkoilta.

-- Myönnän, etten ymmärrä.

-- Aatami minut siihen johdatti.

-- Jumala valitsee usein pieniä aseita.

-- Niin! Mutta kuulehan nyt: emme ryntää toimeen suinpäin, vaan niin
sävyisästi kuin suinkin; alamme kaupungeista: joka kirkon tulee antaa
yksi kelloistaan, emme vaadi suurinta, mutta lähinnä suurimman.

-- Siitä karttuisi sievä summa!

-- Niin, alamme siis kaupungeista, ja jollei se riitä, niin lähdemme
maaseudulle. Ja luostarit saavat myöskin luovuttaa ylellisyydestään.

Kustaa ryhtyi viipymättä toimeen. Hän päätti lähettää kaksi
valtakunnan neuvoston herraa kahdennenkymmenennen päivän markkinoille
Enköpingiin, jonne siihen aikaan kokoontui kauppiaita melkein
kaikista valtakunnan kaupungeista.

Herrat läksivät matkaan.

Alussa tuntui heidän pyyntönsä oudolta, mutta kun he sitte selittivät
kansalle, että jollei rahoja ajoissa hankita ja makseta, niin
ruotsalaiset laivat ja tavarat otetaan takavarikkoon Saksassa
ja kaikki kauppa tehdään mahdottomaksi. Kansa päätti nyt uusien
maksojen välttämiseksi luovuttaa kellon kustakin kirkosta, koska
niitä sentään vielä jäi niin monta. Johtavat henkilöt antoivat siis
helposti suostumuksensa ja ennen juhannusta olivat kaikki Ruotsin
kaupungit luovuttaneet kellon kustakin alueellaan olevasta kirkosta,
luostarista ja kappelista. Monet olivat antaneet suurimman kellonsa.

Suomalaisetkin kaupungit lähettivät määräaikana annettavansa.

Mutta tämä suostunta ei riittänyt läheskään ja kuninkaan täytyi
eräältä rikkaalta porvarilta ottaa suuri laina.

-- Tämä ei riitä, sanoi Kustaa, -- minun täytyy käydä itsepintaisten
talonpoikieni kimppuun.

Heikinmessun aikana v. 1531 kutsui hän neuvostonsa kokoukseen
Örebrohon.

Sitäpaitsi kutsui hän useita yksityisiä, jotka hän tiesi viisaiksi ja
ymmärtäviksi miehiksi.

Kun hyvän aikaa oli keskusteltu asiasta, päätettiin, että maalla on
meneteltävä niinkuin kaupungeissakin: jokaisesta maalaiskirkosta
otetaan lähes suurin kello. Sitäpaitsi lankeavat kirkon kymmenykset
ja maavero tältä vuodelta kruunulle, kuitenkin siitä poisluettuina ne
menot, jotka tarvitaan kirkkojen vahaan ja viiniin.

Vanhan tavan mukaan annetaan kansalle sentään tilaisuus kuparilla,
hopealla tai rahalla lunastaa kymmenykset ja kellot. Jos jokin pitäjä
tahtoo pitää suuremman kellon ja antaa pienemmän, niin maksettakoon
siitä väliä rahassa tai hopeassa. Ja jollei pitäjässä ole kuin yksi
kello, niin pidettäköön se, mutta maksettakoon puolet sen arvosta.

Näihin toimenpiteisiin ryhdyttiin suurella varovaisuudella. Ensin
huomautettiin talonpojille, miten köyhinä aikoina vapautussotaa oli
käyty, silloin ei löytynyt säästöjä sotavarustuksiin.

Siitä syystä oli täytynyt tehdä velkaa ja vaikka sitä jo oli
maksettu, niin paljon vielä oli maksamatta. Tietysti velka on
maksettava ja jottei kansaa rasitettaisi veroilla, niin on
kuningas ja neuvosto arvellut, että maalaiskansan tulee seurata
kaupunkilaisten esimerkkiä luovuttamalla suurin kirkon kellonsa sekä
sinä vuonna maksamalla kruunulle koko kirkkokymmenyksensä.

Valitut asiamiehet läksivät matkaan.

Heidän tehtävänsä ei suinkaan ollut helppo.

Kuningas kirjoitti joka maan kulmalle erikseen, vakuuttaen, ettei hän
omaksi tarpeekseen käytä hitustakaan kellojen malmista.

Kaikki mitä kaupungeista saatiin oli aikoja sitte lähetetty
Lyypekkiin ja nyt valitaan kaksi rehellistä, luotettavaa miestä,
jotka lähetetään noutamaan kelloja ja jotka sitte tekevät tilin
matkastaan ja toimittavat lyypekkiläisille heidän saatavansa, mikäli
varoja riittää.

Muita luotettavia miehiä määrätään erikseen joka lääniin yhdessä
kuninkaan voutien kanssa vastaanottamaan kelloja ja talven ja
hyvän kelin kestäessä toimittamaan ne likeisimpään satamaan tai
merikaupunkiin.

Kirje sai melkein kaikkialla aikaan toivotun vaikutuksen ja kuninkaan
lähettiläät tulivat hyvin toimeen talonpoikien kanssa, joten he ilman
suurempaa vastahakoisuutta antoivat kellonsa.

Mutta taalalaiset vaativat vakuutusta siitä, ettei näitä vaatimuksia
joka vuosi uudisteta, ja ensi maakäräjissä, jotka pidettiin Tunassa,
täytyi Vesteråsin piispan ja muiden kelpo miesten antaakin tuo
vakuutus. Sitte sitoutuivat taalalaiset ottamaan osaa samoihin
maksoihin kuin maan muut asukkaat ja antoivat kellonsa.

Kun siis kuninkaan lähettiläät sekä kaksi Vesteråsin pappia ja
kuninkaan vouti Lauri Eerikinpoika, joka hoiti asioita Bergslagenissa
ja Taalaissa, kulkivat pitäjästä pitäjään keskustelemassa
talonpoikien kanssa kelloista, niin eivät he missään kohdanneet
vastustusta: täytyyhän tässä suostua, kun ei muuta neuvoa ole,
sanoivat talonpojat toisilleen.

Tunassa kertoi vouti, että tunnettu lyypekkiläinen Herman Israel
hiljan oli käynyt maassa ankarasti vaatimassa maksoa, sillä Lyypekin
kaupunki kyllä tietää pitää puoliaan.

Kun Tunan miehet tämän kuulivat, pitivät he sitä hävyttömänä;
he kiskoivat silloin alas suurimman kellonsa ja veivät itse sen
Hedebodaan.

Gagnefin ja Leksandin pitäjät osoittivat myöskin avuliaisuutta ja
kun lähettiläät tulivat pohjoisempiin pitäjiin, Moraan, Orsaan ja
Rättvikiin, niin seurasivat ne vapaehtoisesta edellisten esimerkkiä.

Tietysti eivät papit pitäneet näistä toimenpiteistä; sentähden he
talonpoikien korviin rupesivat kuiskuttamaan, että koska heidän
kellonsa ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, niin on
kuolemansynti erota niistä.

Tämä puhe vaikutti talonpoikiin. He huomasivat, että tässä on vaara
tarjolla.

Ja vihdoin läksi muutamia mahtimiehiä Leksandin, Gagnefin ja Ålin
pitäjistä Aspebodaan kysymään neuvoa Maunu Niilonpojalta.

Maunu Niilonpoika oli aikansa rikkain vuoritilallinen, sillä hän
omisti runsaimman suonen kuuluisaa Kopparbergin kaivosta, joka
sittemmin kauvan aikaa hänen mukaansa kantoi nimeä "Maunu Niilonpojan
kaivos".

Vanha talonpoikaistaru kertoo hänestä ja hänen huoneestaan:

Hän oli niin ylpeä ja itserakas, ettei hänen vertaistaan ole ollut.

Hänen hevostensa kengät olivat hopeasta ja niiden seimet marmorista.

Valjaissa kiilteli oikeita helmiä ja suitset olivat silkkiä.

Hänen emäntänsä ruumista ei verhonnut ainoakaan lanka, joka ei olisi
ollut silkkiä ja hänen sormensa olivat täynnä kultasormuksia.

Mutta hän ei, niinkuin muut ihmiset, syönyt sormillaan, vaan hänellä
oli veitsenterä puhtaasta kullasta ja sillä hän pisteli suuhunsa
jumalanviljaa. Mutta koska syöminen siten kävi tavattoman hitaasti,
täytyi hänen syödä koko päivän. Rasvaisia ruokia hän söi ja niin
tavattoman lihava hän oli, ettei emäsika voi olla lihavampi.

Mutta pahansisuinen hän oli ja piiat juoksivat toisensa kumoon
ollakseen hänelle mieliksi.

Heillä oli ainoa tytär, mutta se oli oikea rääppänä; hän oli niin
laiha, että kuu ja aurinko olisivat saattaneet paistaa hänen
lävitsensä, jos hän olisi lähtenyt ulkoilmaan silloin kun ne
loistivat, mutta sitä hän ei tehnyt, sillä ihmisten ei pitänyt saada
tietää, ketä hän meni tapailemaan ja kuitenkin sen tiesi joka lapsi
koko pitäjässä.

Pahaisesta paitaressusta asti oli hän pitänyt torpparin Ollista;
silloin oli poika kanniskellut häntä käsivarsillaan ja niin hän vielä
nytkin olisi tehnyt, mutta Leena oli kunniallinen tyttö, joka ei
tahtonut tuottaa huolta isälle ja äidille.

Käsi kädessä olivat Olli ja Leena astuneet isän eteen ja Olli oli
suoraan sanonut, etteivät he voi elää ilman toisiaan, mutta silloin
iski Maunu Niilonpoika nyrkkinsä pöytään jotta se halkesi, ja näytti
laatikkoa, joka oli täynnä kultarahoja.

Tästä suuttui Maunu vielä enemmän ja virkkoi:

-- Mene matkoihisi, Olli Ollinpoika ja palaa sitte, kun minä olen
käynyt niin köyhäksi, että olen puutteessa, ennen et saa Leenaani.

Ja kun isän sitte piti eroittaa heidät, kietoi tyttö niin lujasti
kätensä Olli Ollinpojan kaulaan, ettei hän päässyt irti, vaikka Maunu
Niilonpoika väitti, ettei hän tahtonut. Silloin rupesivat hopeat
hänen taskussaan helisemään, mutta tytön riisti hän irti ja hänen
kosijansa ajoi hän menemään.

Mutta siitä päivästä pitäin alkoi Leena niin laihtua, ettei häntä
olisi samaksi tuntenut, eikä hän koskaan käynyt jaloittelemassa,
paitsi illoin, kun hän läksi tapaamaan Olliansa, joka silloin läksi
torppaan, vanhan äitinsä luo.

Maunu Niilonpoika sanoi vaimolleen, että hän aikoo karkoittaa
Ollin, mutta hänen vaimonsa arveli, että viimeinen villitys silloin
tulee ensimäistä pahemmaksi; antaa nuorten olla, koko juttu raukeaa
itsestään, sillä tyttöjen tunteisiin ei ole luottamista.

Maunu Niilonpoika jätti siis karkoittamistuumansa, mutta hän murehti
nähdessään, että tyttö, jolle hän olisi voinut antaa miten monta
taalalaispitäjää tahansa, tuossa suree kuoliaaksi köyhän torpanpojan
tähden.

Kun harmi sitte oikein valtasi hänet, meni hän komeihin huoneisiinsa,
joiden lattioita peitti kerros hopearahoja ja joiden seinillä riippui
lukematon määrä hopeakannuja ja joissa ei kukaan elävä sielu koskaan
ollut käynyt paitsi Maunu Niilonpoika itse.

Siellä seisoi myös suunnattoman suuri kirstu, jonka avainta hän
kantoi kaulassaan.

Tultuaan hopeakamariin, avaa hän sen kannen.

Mutta hänen silmiään häikäisee niin, että hänen täytyy varjostaa
niitä kädellään.

Sillä helmet ja jalokivet ja punainen kulta hohtavat.

Hän seisoo arkun ääressä, ylistäen onneaan: hän on niin rikas,
ettei hän koskaan voi tulla köyhäksi! Silloin alkaa suuria
pisaroita langeta arkkuun; hän ei tiedä mistä ne tulevat, sillä
miksi se itkisi, joka omistaa kaikki? Mutta pisarat lankeavat
suurina, raskaina, ja hänestä näyttää siltä kuin kulta mustenisi
ja hohtokivien loisto sammuisi... ja kaikki muuttuisi mullaksi,
tuhaksi... Hän paiskaa kannen kiinni, vääntää sen lukkoon, rientää
ulos ja sulkee oven lukoilla, teljillä ja suurilla salvoilla.

Sitte kiiruhtaa hän työhuoneeseensa ja joka askeleelta kilisevät
hopearahat, jotta jokainen tietäisi, mikä rikas ja mahtava mies Maunu
Niilonpoika on.

Mutta viime aikoina oli hän aina äreällä tuulella, ja siihen ei
hänellä olisi ollut oikeutta, sillä eihän maan piirin päällä ollut
ainoaakaan sielua, joka olisi uskaltanut vastustaa häntä.

Nyt tulivat Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet puhuttelemaan häntä.

Se tuntui hänestä hauskalta, sillä hänellä oli vähän työtä ja aika
tahtoi käydä pitkäksi.

He astuivat sisään, Maunu tervehti heitä ja käski istumaan, jota
kehoitusta he paikalla noudattivatkin.

Sitte kysyi hän, tahtovatko he olutta, vaikkei se olekkaan parasta
lajia.

He kiittivät ja sanoivat, että kyllä kelpaa juoda, kun Maunu
Niilonpoika tarjoaa.

Maunu naurahti, mutta kun olut sitte tuotiin, niin huomauttivat
Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet, etteivät he ikinä ole juoneet
niin väkevää olutta.

Maunu Niilonpoika kehahti ja sanoi, ettei hänen tarvitse juoda
huonompaa olutta.

Vihdoin sanoivat talonpojat sitte asiansa, jonka tähden he olivat
tulleet tänne vaivaamaan.

He tahtoivat tietää, mitä Maunu Niilonpoika sanoo tästä kelloasiasta.

Maunu Niilonpoika ei ollut kuullut koko asiasta puhuttavankaan.

Gagnefiläinen kertoi nyt kuninkaan olevan niin julman paljon velkaa
lyypekkiläisille, että hänen täytyy lähettää voutinsa kiertämään
pitkin maata pyytämään apua.

-- Eipähän ole uskaltanut tulla tänne, sanoi Maunu Niilonpoika.

-- Meillä hän kävi, sanoi leksandilainen talonpoika, -- ja vei pyhät
kellomme, jotka ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, ja nyt
me tahtoisimme kysyä Maunu Niilonpojan mielipidettä: pitääkö meidän
kärsiä tätä tällaista?

Maunu Niilonpoika laski sormen suurelle nenälleen -- Maunu
Niilonpoika oli suuri mies, ja jokainen hänen jäsenistään oli suuri
-- ja istuutui miettimään.

-- Ei minun tosin tarvitsisi kysyä keneltäkään neuvoa, sanoi hän,
-- sillä minä tiedän kaikki itse, mutta lähdenpä sentään Antero
Pietarinpojan luo Rankhyttaniin kuulemaan, mitä hän sanoo. Mutta heti
kun minä tulen sinne, pannaan siellä toimeen sellaiset kemut, etten
minä kahteen päivään pääse kotiin. Mutta te voitte sillaikaa olla
täällä, syödä ja juoda minkä jaksatte, sillä täällä on yllinkyllin
kaikkea, ja välillä maata.

Miehet kiittivät ja sanoivat, että siihen he kyllä suostuvat, koska
kerran Maunu Niilonpoika käskee.

Hän pisti nyt taskuunsa lisää hopearahaa ja tuumi, että kyllä
kai hevonen jaksaa, koska kerran hänkin. Tosin se rikkaus hänen
mielestään tuntui aika raskaalta, mutta ei hän olisi tahtonut sitä
kadottaakaan. Kaksi palvelijaa tuli auttamaan häntä hevosen selkään,
mutta he eivät jaksaneet nostaa häntä. Maunu Niilonpoika nauroi ja
sanoi, että kyllä kai jokainen käsittää mikä hänessä, rikkaassa
miehessä, niin painaa. Sitte kutsui hän kaksi palvelijaa lisää
auttamaan ja yksissä voimin saivat palvelijat hänet nyt hevosen
selkään. Hän läksi siis matkaan, mutta ravia ei hän ajanut.

Sillaikaa viettivät Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet hauskoja
päiviä, he söivät, joivat ja nukkuivat minkä jaksoivat; ja herättyään
rupesivat he taas syömään ja siten kuluivat päivät.

Vasta kolmantena päivänä tuli Maunu Niilonpoika punaisena ja
pöhistyneenä kotiin.

-- Olen juonut paljon viiniä, sanoi hän, -- Rankhyttanissa tarjotaan
aina viiniä, kun minä tulen sinne.

Hän tuskin pysyi jaloillaan.

-- Minä painan niin paljon, sillä olen niin rikas, sanoi hän taas, --
levätkää te miehet, minäkin aion levätä huomiseen asti.

Ja miehet lepäsivät.

Mutta seuraavana päivänä istuivat he kaikki neljä pöydän ympärillä
arkihuoneessa; olutkannut olivat pöydässä, niinkuin ainakin, mutta
nyt olivat sekä miehet että Maunu Niilonpoika sitä mieltä, ettei olut
maistunut.

-- Nyt saatte kuulla uutisia, puhui Maunu, -- joko he ovat vieneet
kellot?

-- Ei, he odottavat parempaa keliä, sanoi Ålin mies, joka oli käynyt
suulaaksi.

-- No, sitte minä voin sanoa teille, miten teidän pitää menetellä,
hymähti Maunu Niilonpoika. -- Kun he tulevat niitä ottamaan, niin
antakaa heitä selkään niin paljon kuin he ikinä sietävät, siitä ei
kukaan saa teitä kiinni, mutta tappaa heitä te ette saa, sillä se on
laissa kielletty, ymmärrättekö?

-- Hyvä neuvo, arvelivat miehet.

-- Tähän saakka olen vetänyt yhtä köyttä Kustaan kanssa, mutta nyt
se ilo loppuu, virkkoi Maunu, pullistaen poskiaan; -- hän luulee
olevansa mahtava herra siksi, ettei hän koskaan ole joutunut
käsikähmään Aspebodan isännän Maunu Niilonpojan kanssa, mutta
odottakaa vaan, kyllä se päivä piankin koittaa.

Miehet katselivat häntä ihaillen.

-- Jos vaan rahaa ja maatiloja riittää, niin ei pieni kina ikinä
pahaa tee -- ainakaan Maunu Niilonpojalle.

-- Pitäköön kuningas vaan puolensa, sanoi Leksandin mies.

-- Koska minä kerran osasin polttaa poroksi kokonaisen kellarin
täynnä silavaa keskellä vuorta, kehui Maunu, -- niin totta minä nyt
saanen herra Kustaa Eerikinpojan talttumaan. En ikinä unohda, miten
hän 1528 kohteli meitä tuon taalainjunkkarin tähden.

-- Isäni menetti silloin henkensä, sanoi Ålin mies.

-- Moni muu menetti henkensä, siksi ettei kukaan puhunut suoraa
kieltä. Luulisi toki, että kaikki Långhedenin pohjoispuolella asuvat
suuttuisivat, kun kuningas yhtämittaa loukkaa heidän maakuntansa
oikeuksia.

-- Onko se laitaa, huusi Maunu Niilonpoika, iskien oikean nyrkkinsä
vasenta kättään vastaan, -- että hän kulkee Brunbäckin joen poikki
suurella voimalla ja niin usein kuin häntä haluttaa, kysymättä
taalalaisilta ja bergslagenilaisilta lupaa? Kuka valtakunnan herra
tai kuningas on ennen uskaltanut tehdä sellaista?

Maunu Niilonpoika pyyhkäisi hihallaan kasvojaan, sillä puhuminen
rasitti.

Mutta miehet sanoivat, että hän on aivan oikeassa, hänen neuvojaan he
seuraavat, he kyllä muistavat kaikki mitä hän on puhunut.

Hyvästi jättäessä ojensi Maunu Niilonpoika heille kätensä ja virkkoi:

-- Pysykää miehinä, te Taalain pojat, älkääkä enään toista kertaa
antako kuninkaan kytkeä itseänne karsinaan, niinkuin hiljan tapahtui
Tunan vainiolla!

Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet läksivät nyt kotiin ja heidän
pitäjäläisensä olivat sitä mieltä, että Maunu Niilonpoika oli puhunut
aivan oikein. He päättivät valita johtajan.

Maunu Niilonpoika ansaitsi heidän mielestään parhaiten tämän
kunniasijan ja taaskin lähetettiin sanansaattajia hänen luokseen.

Mutta hän ei ottanut tointa vastaan. Neuvoillaan ja rahoillaan hän
sensijaan lupasi auttaa taalalaisten valittua.

Ålin pitäjässä oli mahtava vuoritilallinen Niilo Söderby, ylpeä,
taisteluhaluinen mies. Hänet he päättivät ottaa johtajakseen ja hän
suostuikin toimeen paikalla.

Eräänä päivänä kutsui hän rahvaan kokoon Leksandiin ja kertoi
silloin, mitä Maunu Niilonpoika oli sanonut.

Ja kansa päätti miehissä seurata näitä hyviä neuvoja.

Kun kuninkaan miehet sitte pohjoisemmilta seuduilta tulivat
Leksandiin, kerääntyi heidän ympärilleen meluava joukko, joka kysyi:

-- Kellojako haette?

Ja piikeillä ja kirveillä heitä nuijittiin niin, että harva jäi eloon.

Varsinkin haavoittui vouti Lauri Eerikinpoika pahasti.

Muut pitäjät seurasivat Leksandin esimerkkiä. Ne saivat sanan, että
miehet rientäisivät perimään kellonsa ennen avovettä, sillä muuten ne
kyllä ovat mennyttä kalua.

Tunalaiset läksivät silloin kiireen kautta Hedebodaan ja kuljettivat
takaisin kellonsa.

Niilo Söderby ryntäsi 150 tunalaisen ja leksandilaisen etunenässä
Hedemoraan, jossa he ryöstivät kuninkaankartanon. Tämä tapahtui
huhtikuun 1 p:nä, päivää ennen palmusunnuntakia.

Pian senjälkeen ryntäsivät he Vestmanlantiin ja Räfvelstadiin, jonka
Ture Eerikinpoika (Bjelke) omisti; hänen kartanonsa ryöstivät he
putipuhtaaksi.

Liike levisi kuin kulovalkea. Vesteråsin ympärillä olevat kihlakunnat
noutivat kaupungista takaisin kellonsa.

Samoin kävi Nerikessä. Ja Gestriklannissa läksivät Thorsåkerin
pitäjän miehet Gefleen ja hakivat pois kellonsa.

Kustaa koetti hyvällä ja ystävällisin sanoin tyynnyttää kansaa.
Hän huomautti, että ne kelpo miehet, jotka olivat lähteneet
keskustelemaan kelloasiasta, ainoastaan olivat tahtoneet kysyä
kansalta neuvoa, miten valtion velka parhaiten olisi saatava
maksetuksi. Jos maamies nyt voi antaa parempia neuvoja, niin kuningas
mielellään seuraa sellaisia, joihin maamies on tyytyväinen.

Hän kirjoitti Nerikeen ja muihin kihlakuntiin, jotka olivat ottaneet
pois kellonsa, ja pyysi, että joka kihlakunta lähettäisi Vesteråsiin
seitsemän kunnon miestä.

Heiltä hän kysyy, tietävätkö he parempaa keinoa velan maksamiseksi,
minkä keksiminen häntä suuresti ilahuttaisi.

Sitte pyysi hän mahtavaa ja arvossa pidettyä vuoritilallista,
Aspebodan omistajaa Maunu Niilonpoikaa oikaisemaan ja neuvomaan
taalalaisia, jotta tämä kapina pian saataisiin sammumaan.

Jonkun ajan perästä kirjoitti kuningas taas mahtavalle
vuoritilalliselle, että hän Tunan maakäräjiltä on saanut
kirjoituksen, joka "melkein on irtisanominen meille tehdystä
uskollisuus- ja kuuliaisuusvalasta".

Hän lisäsi, että koska Maunu Niilonpoika kolme vuotta sitte
osottautui uskolliseksi mieheksi, niin kuningas nyt odottaa häneltä
samaa. Tukholman porvarit olivat valinneet Taalaihin menevät
lähettiläät ja kuningas pyysi Maunu Niilonpoikaa olemaan heille
avullisena, jotta kaikki paha saataisiin parantumaan, "varsinkin
sen syyn tähden, että kuningas Kristian kesällä aikoo hyökätä
valtakuntaan".

Tehdäkseen taalalaisille mieliksi oli kuningas pannut vouti Lauri
Eerikinpojan viralta ja talonpoikien omasta pyynnöstä asettanut hänen
sijaansa Ingel Hannunpojan; tämän piti kutsua kokoon maakäräjät.
"Teidän ei tarvitse meistä ajatella", lopettaa kuningas kirjeensä
Maunulle, "ettemme olisi teitä kohtaan suosiolliset, niinkuin
ehkä olette kuullut, sillä sellaiset ajatukset poisti meistä se
uskollisuus, jota edellisessä metelissä osoititte valtakunnalle ja
jota toivottavasti tulette tässäkin kapinassa osoittamaan. Tätä
toivoen ilmoitamme teille suosiollisuutemme."

Mutta Taalaissa vallitsi sellainen mielenkiihko, etteivät hyvät sanat
auttaneet.

Tukholman lähettiläät Björn Broms ja Niilo Guldsmed sekä kuninkaan
edusmies Tapani Henrikinpoika läksivät Taalaihin rauhoittamaan
kapinaa ja mieliä, mutta tuskin olivat he päässeet Dal joen poikki,
kun heidän salaisia teitä täytyi palata Gestriklannin kautta takaisin
Tukholmaan.

Vakoilijain kautta saivat he tietää, että Maunu Niilonpoika ja
Söderbyn Niilo olivat sijoittaneet miehiä joka lauttauspaikalle
pitkin joen vartta, ottamaan kiinni lähettiläitä ja viemään heitä
kapinoitsevien johtajien luo; siellä heidän piti saada vastaukset
kysymyksiinsä.

Kun he kuninkaalle olivat kertoneet turhasta matkastaan, sanoi
kuningas:

-- Raivotkoot nyt taalalaiset, koittaa se aika meillekin kerran ja
silloin saamme nähdä, suoko Jumala onnea.

Menestys elähytti mieliä ja jo uskalsivat taalalaiset kutsua
kansan kokoukseen Arbogaan Eerikinmessunpäivänä (18 p. toukokuuta)
keskustelemaan ja päättämään, miten olisi meneteltävä siinä
kapinassa, joka on syntynyt "kristillisen uskon asiasta" ja "kellojen
tähden".

Tämän kutsun tulee hengen ja tavaran uhalla kulkea nimismiehestä
nimismieheen.

Helsinglantilaiset vastasivat, että kyllä he pysyvät uskollisina
veljeysliitolle, mutta eivät he turhasta syystä ryhdy
vallattomuuksiin, ja Arbogan kokoukseen eivät he suinkaan aio tulla.

Valtakunnan muista maakunnista ei myöskään tullut kansaa, joten
kokous meni myttyyn.

Samaan aikaan oli Kustaa määrännyt kokouksen pidettäväksi Vanhassa
Upsalassa. Hän saapui sinne useiden valtakunnan neuvoston herrojen
seurassa ja asettui suuren sotamiesjoukon saattamana käräjäkummulle,
jolta kuninkaalliset tavallisesti puhuivat kansalle.

Sotaväki oli ampumamatkan päässä kokouspaikasta; vainiolle kummun
juurelle oli kerääntynyt koko Uplannin rahvas.

Sekä kuningas että hänen herransa olivat kiiltävissä haarniskoissa ja
kypäreissä; komeaa oli heitä katsella.

Kuningas ratsasti nyt hiukan ulomma muita ja sanoi, että hän
mielellään tahtoisi kiittää talonpoikia uskollisuudesta, jos heihin
vaan saattaisi luottaa.

-- Miksette menneet herrainpäiville Arbogaan? kysyi hän. --
Långhedenin pohjoispuolella olevat ystävännehän pyysivät.

-- Meillä ei ole siellä mitään tekemistä, kuului muuan ääni.

Ja siihen yhtyi useita muita.

Nyt rupesi kuningas puhumaan kelloista.

-- Kai te tiedätte, ettemme aio käyttää hitustakaan omiin
tarpeisiimme, lausui hän, -- kaikki menee Lyypekin velan
maksamiseen, joka niin painaa elinkeinojamme, ettemme tule vapaiksi
ja itsenäisiksi ennenkuin olemme päässeet noiden koronkiskurien
kynsistä, jotka mielellään imisivät meiltä sydänveren, jos voisivat.

-- He kyllä mielellään pitävät meitä kynsissään, mutta tahdotteko te
lapsienne niskoille työntää velkakuorman omilta hartioiltanne? Teidän
kirkoissanne on niin monta kelloa, että aivan hyvin voitte luovuttaa
pois niistä yhden, ja minä puolestani pidän sitä yksinkertaisimpana
keinona velan maksamiseksi, mutta jos te tiedätte paremman keinon,
niin lausukaa vapaasti mielipiteenne.

Äänekäs mutina rupesi kuulumaan kansanjoukosta ja rohkeimmat astuivat
esiin.

-- Kenelläkään ei ole oikeutta ottaa kellojamme, virkkoi muuan
miehistä uhkamielisesti.

-- Me pidämme itsekin kelloistamme!

-- Ja itse olemme ne maksaneet!

-- Ne ovat voidellut ja vihityt!

-- Miksi meitä tahdotaan nylkeä luihin asti?

-- Nylkekää samalla herroja!

-- Toinen korppi ei toiselta silmää puhkaise!

-- Ei saa syödä lihaa perjantaisin!

-- Meidän pitäjässämme on vain yksi kello!

-- Me emme ole lainanneet rahoja lyypekkiläisiltä!

-- Maksakoon se joka on lainannut!

-- Meidän puolestamme ei kukaan maksa!

-- Evankeeliset pois maasta!

-- Nunnat pysykööt naimattomina!

-- Antakaa meille takaisin luostarimme!

-- Ja piispamme!

-- Ja latinalainen messumme!

-- Emme kärsi laittomia veroja!

-- Emme maksa niitä!

-- Emme ikinä!

-- Maksa itse!

Näin kirkui kansa täyttä kurkkua.

Kustaa koetti hetkisen ajan kärsivällisesti kuunnella, mutta jo
rupesi vaasalainen veri kiehumaan ja vimmastuen veti hän miekan
tupestaan. Hänen tulinen ratsunsa nousi takajaloilleen ja rupesi
tepastelemaan.

-- Nyt en enään kärsi kuunnella suunne pahaa puhetta. Iskekää jos
uskallatte! Minä olen valmis joukkoineni puolustautumaan, saadaan
sitte nähdä kuka voittaa.

Tätä kieltä talonpojat ymmärsivät; he lankesivat polvilleen ja
rukoilivat armoa.

Mutta kuningas ei enään tahtonut heitä kuulla. Hänen vihansa ei
sentään koskaan ollut pitkäikäinen ja kun Juhana Turenpoika ja useat
muut neuvoston herrat sitte pyysivät häntä leppymään, käski hän
talonpoikia nousemaan ylös.

Nyt hän määräsi, että joka seurakunnan, joka ei vielä ole antanut
kelloa, empimättä on se tehtävä, jotta kerrankin päästäisiin vapaaksi
rasittavasta saksalaisesta velasta.

Sitte luettiin muutamia kirjeitä, jotka Ture Jönsinpoika ja
Kustaa Trolle olivat lähettäneet Tanskaan ja jotka tarkoittivat
karkoitetun Kristian kuninkaan vallan uudistamista hänen entisissä
valtakunnissaan; sisällinen eripuraisuus on näiden hankkeiden
paras liittolainen, sentähden täytyy maan välttämättömästi koettaa
ylläpitää rauhaa ja pysyä ystävyydessä saksalaisten kaupunkien kanssa.

Kokous loppui, kuningas miehineen palasi kaupunkiin ja talonpojat
erosivat kukin haaralleen, mutta jokainen heistä arveli, että lienee
vain viisainta taipua kuninkaan tahdon alle; hän on ankara herra,
vaarallista on joutua riitaan hänen kanssaan.

Ja senjälkeen näytti Kustaa kokonaan unohtaneen Taalainmaan. Muita
maakuntia hän vaan koetti pitää vireissä voimissa.

Helsinglantilaisille myönnettiin verohelpoitusta ja useat
maakunnat saivat pitää ja käyttää hyväkseen otettavaksi määrätyn
kirkonkymmenysmakson.

Mutta erittäin ystävällisesti ja iloisesti kohteli hän Uplannin
rahvasta, kutsutti luokseen määrätyn luvun miehiä kustakin
kihlakunnasta, piti heille pidot ja antoi neuvoja ja opetuksia kuten
hyvä isä lapsilleen.

Taalalaisilla oli ikäänkuin aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole
oikein, sentähden kävivät he joka päivä keihäs ja kaaripyssy kädessä,
pitivät vartiomiehiä metsissä ja olivat sangen julman näköiset.
Mutta kun ei Kustaata eikä sotajoukkoakaan kuulunut, eivät he oikein
tietäneet, mihin ryhtyä.

Pitkäksi kävi laiskana kuljeskella metsässä, kun ei odotettua
kuulunut; siten laiminlöivät talonpojat maanviljelyksen ja vaimot ja
lapset saivat kärsiä puutetta. Sentähden päättivät he kaikki lähteä
kotiin.

Vähitellen tasaantui tyytymättömyys, mutta ehdot, jotka he panivat
ennenkuin lupasivat laskea aseensa lepoon, olivat niin mahdottomat,
että heidän itsensäkin piti myöntää niiden mahdottomuus.

Vihdoin he sitte hiukan lievemmässä muodossa esittivät valtakunnan
neuvostolle, millä ehdoin he antavat kellonsa, joista eivät he
mielellään luovu.

Neuvosto vastasi, että taalalaisten pyyntöä täytyy pitää laittomana;
yhden maakunnan tähden ei voi muuttaa päätöstä, johon koko maan
rahvas on suostunut.

Silloin katuivat taalalaiset ja kirjoittivat kuninkaalle nöyrän
kirjeen, että hän Jumalan ja heidän rukoustensa tähden antaisi
anteeksi sen metelin, jonka osa heidän maakuntalaisistaan
ymmärtämättömyydessään oli pannut toimeen. He tarjosivat kuninkaalle
2,000 markkaa, pyytäen että hän heidän maakuntansa kellojen asemasta
ottaisi ne. Jollei hän tähän tyydy, niin heidän täytyy noudattaa
hänen tahtoaan, mikäli he voivat. Pääasia on, että hän suo heille
anteeksi.

Kirje lähetettiin jo elokuussa, mutta vasta marraskuussa saapui
siihen vastaus, jossa luvattiin armoa. Saman kuukauden lopussa
kirjoittivat taalalaiset vielä kerran kirjeen, jossa he vakuuttivat
pysyvänsä uskollisina ja lupasivat hengellä ja verellä näyttää
ansaitsevansa kuninkaan suosion, hyvyyden ja armon, kun käskettäisiin.

Tähän loppui taalalaisten kapina, mutta siitä johtui vielä
jälkinäytös, joka siirtää meidät takaisin Maunu Niilonpoikaan ja
hänen perheeseensä.

Tällä kertaa emme mainitse muuta kuin että vastoinkäyminen aivan
vähän vaikutti Maunu Niilonpoikaan. Hän kirjoitti tähän aikaan
aamusta iltaan kirjeitä, lähetteli niitä ja sai vastauksia, mutta
muut talonväet eivät sitä huomanneet, isännän toimenpiteet eivät
kuuluneet kehenkään, hänen ei tarvinnut kysyä neuvoa keneltäkään.
Tuontuostakin hän sentään mainitsi, että jos hän vaan olisi tahtonut,
niin kyllä kuningas olisi saanut nöyrtyä eivätkä taalalaiset.
Mutta Söderbyn Niilo oli tyhmästi puhunut Leksandin kokouksessa ja
sentähden asiat nyt menivät päin seiniä.

Nämä sanat eivät olleet muille miehille mieleen, jonkatähden moni
luopui Maunusta. Mutta rikkaalla on aina ystäviä ja nämä ystävät
vierailivat Aspebodassa yhtä ahkerasti kuin ennenkin.

Maunu Niilonpojan muorilta oli ruokahalu viime aikoina ruvennut
katoamaan, jopa hän usein arkipäivinä söi sormillaan; Leenan piti
aina istua hänen huoneessaan, mutta tyttö käytti hyväkseen ensi
tilaisuutta, päästäkseen pakoon.

Leena raukka! Moni on itkenyt köyhyyttään, mutta sinun piti surra
rikkautesi yltäkylläisyyttä. Onnellisimmat hetkesi vietit Ollin
rinnalla, kun, nojaten päätäsi hänen rintaansa vastaan, kuiskasit:
"emmehän ikinä luovu toisistamme!"



3.

LAURI PIETARINPOIKA.


Veljeänsä, joka oli kaksi vuotta vanhempi, seurasi Lauri
Wittenbergiin, antautuakseen niinkuin hänkin opin tielle. He olivat
molemmat rehellisiä, oikeudentuntoisia miehiä, mutta Olavi kiivastui
helposti vähäisestäkin syystä, ja joutui hetken mielialojen valtaan,
kun sensijaan Lauri aina pysyi tyynenä, miettiväisenä, toimien
ainoastaan kypsyneen vakaumuksensa perustuksella.

Saksassa raivosi siihen aikaan uskontaistelu kiivaimmillaan. Virta
riisti veljekset muassaan ja vei molemmat pappisuralle.

He tutustuivat kumpikin persoonallisesti Lutheriin, Olavi mielistyi
heti ensi hetkenä hänen vaatimattomaan, luontevaan käytökseensä ja
vähitellen voitti hän yhtä suuressa määrin Laurin sydämen.

Pääasiallisesti kuuntelivat he hänen luentojaan ja molemmista tuntui
siltä kuin musta huntu olisi siirtynyt heidän silmiltään ja iäisyyden
valo häikäisevässä kirkkaudessaan olisi alkanut heille loistaa. Pois
kirkon vanhat kirjat kellareista homehtumasta, ylös päivänvaloon
luettaviksi, tutkittaviksi, kaikkien käsitettäviksi!

Olavi oli saanut pienen opettajapaikan Örebrossa ja matkustaessaan
kotimaahan sitä vastaanottamaan, päätti hän kaikin voimin
työskennellä tähän uuteen suuntaan, kävi sitte miten tahansa.

Lauri jäi Wittenbergiin. Hän seurasi usein suurta uskonpuhdistajaa
hänen matkoillaan ja sai siten monasti tilaisuuden nähdä, miten
selvästi Luther käsitti asiat ja kuinka hän voimakkailla todisteilla
kumosi vastustajiensa väitteet. Mutta Lauri näki myöskin ne
äärettömät vaivat, taistelut ja kieltäymykset, mitä hänellä joka
päivä oli kestettävänä.

Voidakseen oikein arvostella asiaa, täytyy ihmisen kuitenkin
katsella sitä kaikilta tahoilta eikä Lauri suinkaan laiminlyönyt
vastapuoluetta. Päinvastoin otti hän erittäin tarkkaan selvää
Lutherin vastustajien mielipiteistä ja huomasi silloin
hämmästyksekseen, että heidän hyökkäyksensä melkein aina olivat
persoonallista laatua eivätkä juuri koskaan tarkoittaneet asiaa.

Itse puolestaan ei hän koskaan lausunut mitään mielipidettä.
Senjohdosta luulivat useat, että hän kallistuu katolisen opin
puolelle ja koska nuori ruotsalainen oli tunnettu eteväksi mieheksi,
rupesivat katoliset koettamaan voittaa häntä.

Muutamista nuorista munkeista oli Lauri aivan pääsemättömissä. Aina
he koettivat alentaa Lutheria hänen silmissään [tämä on kerrottu
teoksessa: Documents trouvés dans les archives du Vatican par
Augustin Theiner]; kerran oli hän lausunut, ettei Pyhä Raamattu
todista pyhän Annan olleen neitsyt Maarian äidin ja että Jooseppi
yhtä hyvin saattoi olla nuori mies kuin vanha ukko. Tämä lausunto oli
munkkien mielestä herjausta, jopa jumalankieltämistä.

Kerran oli Luther luennossaan sanonut, että synnit ovat
tunnustettavat Jumalan eikä ihmisten edessä.

-- Hän ärsyttää paavia ja pyhää kirkkoamme, huudahti eräs munkeista.
-- Hän on kerettiläisenä roviolla poltettava.

-- Teidän täytyy löytää hänet syylliseksi, jos mielitte polttaa
hänet, sanoi Lauri ystävällisesti.

-- Kyllä me löydämme, siitä voitte olla varma. Kirkon kourat
ulottuvat kauvas eikä kirkko salli, että ainoaakaan sen
opinkappaleista uhataan.

Kerran uskalsi Lauri huomauttaa Lutherin opin olevan sellainen, että
se vaikuttaa kaikkiin ennakkoluulottomiin mieliin ja siitä syystä
hänen puoluelaistensa luku lisääntymistään lisääntyy.

-- Saatanan juonet yksin sen vaikuttavat, huudahti munkki. -- Hän
oli kerran kirkon uskollisin ja nöyrin palvelija. Nyt hän on tullut
taivaasta langenneeksi enkeliksi.

-- Sentähden hän luulee voivansa tuomita maailmaa, huudahti toinen
munkeista. -- Kerran hän lausui: "jollen tee sitä eläessäni, niin
teen sen kuolemani jälkeen, ja silloin minä tuomitsen jokaisen, joka
on ollut minua vastaan, sillä minä olen viisaampi kuin koko maailma."

-- Sitte hän sanoo, huudahti edellinen munkki, -- että hän luomisen
ajoista asti on ensimäinen, jonka Jumala on opettanut saarnaamaan
puhdasta sanaansa puhtaampana kuin kutkaan opettajat tai profeetat
ovat sitä saarnanneet. Jumala on kanssani, sentähden en ensinkään
välitä vaikka tuhat Augustinusta, tuhat Cyprianusta, tuhat Henrikkiä
ja tuhat kirkkoa yhdessä liittyisi minua vastaan. Jumala ei petä
itseään eikä muita; Augustinukset, Cyprianukset ja muut valitut ovat
voineet erehtyä ja ovatkin erehtyneet. Turhaa on huutaa: kirkko,
kirkko! ja vedota siihen, että useat isät, kuten P. Gregorius ja P.
Bernhard y.m. ovat pitäneet messun sillä tai sillä tavalla; me emme
usko isiin emmekä seuraa heidän esimerkkiään. Tässä minä uhallakin
asetun heitä kaikkia vastaan ja sanon:

"Jumalallinen majesteetti on kanssani, sentähden en väisty
hiuskarvankaan vertaa, vaikka tuhannet Augustinukset ja tuhannet
Henrikit minua vastustaisivat. Sen evankeliumin edessä, jota minä,
tohtori Martin Luther saarnaan, täytyy paavin, piispojen, pappien,
munkkien, kuninkaitten, prinssien, saatanan, kuoleman ja kaiken,
mikä ei ole Jeesus Kristus, taipua! _Cedo nulli_, pois kaikki esteet
tieltä, tässä on mies, joka ei väisty askeltakaan!"

Munkin täytyi hiukan levähtää. Tätä tilaisuutta käytti toinen
hyväkseen ja alkoi paikalla:

-- Sitte hän sanoo: "Minä Luther olin munkki ja kiivas paavilainen,
mutta silti on Jumala minut kutsunut ensimäiseksi saarnaamaan teille
sanaansa. Minä Martin Luther olen selittänyt P. Raamatun oikeammin
kuin sitä tuhanteen, jopa kuuteentuhanteen vuoteen, jopa maailman
luomisesta asti, on selitetty. Kukaan opettaja ei ole sitä selittänyt
niinkuin minä."

Munkit hikoilivat ja tekivät ristinmerkkejä: heidän puhtaat huulensa
olivat koskettaneet liian likaisia asioita. Mutta se ei estänyt
ensimäistä munkkia heti jatkamasta.

-- Hänen kerettiläisyytensä on kehittynyt niin pitkälle, että hän
sanoo olevansa likinnä Jumalaa viisain olento, jopa että hän on
itse Jumala: "minun sanani on Jeesuksen sana ja minun suuni on
Jeesuksen suu!" Eikö se nyt ole kummallinen ihminen tuo Luther...
Minä puolestani melkein uskon, että hän on Jumala, koska kerran
hänen kirjoituksillaan ja hänen nimellään on sellainen voima, että
se tekee kerjäläiset korkeiksi herroiksi, aasit oppineiksi miehiksi,
velikullat pyhimyksiksi ja loan jalokiviksi.

-- Koska se on tapahtunut? kysyi Lauri hämmästyneenä.

-- Eivätkö nuo heittiöt prinssit, jotka seuraavat häntä, ole
kerjäläisiä, huudahti ensimäinen munkki, -- ja aaseja ja velikultia
nuo opinsällit, joista Luther sanoo tehneensä opettajia ja pyhimyksiä?

-- Eikä siinä kyllä, puuttui puheeseen toinen munkki, -- vaan hän
vertaa itseään Paavaliin, jonka Herra saattoi kolmanteen taivaaseen,
ja Johannekseen, jonka pää nojasi Herran rintaa vastaan... mutta mitä
minä sanoinkaan! Hänhän asettuu heidän yläpuolelleen, tuomitsee sekä
heidät että muut apostolit, tuomitsee kaikki pyhimykset ja profeetat
ja selittää Isän Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen silmänkääntäjiksi,
jotka tähän asti ovat pettäneet jokaista pyhien totuuksien ja heidän
jumalallisen oppinsa saarnaajaa! Luther on ainoa, jota Jumala ei
ole pettänyt, hän on kaikista opettajista suurin, ensimäinen, joka
on julistanut jumalallista oppia sen koko puhtaudessa, puhtaampana
kuin kukaan ennen häntä, aikojen alusta asti. Lutherin oppi on siis
suurempi kuin se oppi, jota Jeesus Kristus julisti.

-- Itsestännekö te näitä puhutte? kysyi Lauri, johon molempien puhe
teki ulkoa opitun läksyn vaikutuksen.

-- Piispamme ja pappimme ovat kaikki samaa mieliä, vastasi nuorin
munkki varomattomasti, luoden vanhempaan kysyvän katseen.

-- Siinä näet, vastasi toinen kiihkeästi, -- me olemme kaikki kuin
samana ajatuksena samassa sielussa, ja mitä se sielu ajattelee, sen
lausuvat kaikki kielet kuin samasta suusta.

-- Kai te sitte voitte selittää senkin, miksi Luther, joka puheessaan
ja vastauksissaan tekee niin luonnollisen ja vaatimattoman
vaikutuksen, teidän mielestänne voi olla niin ylpeähenkinen?

-- Sinun kysymyksesi likeni totuutta enemmän kuin itse saatat
aavistaakkaan: sentähden että hän äärettömässä itsekkyydessään pitää
itseään Jumalana.

-- Hm! Sitä en olisi luullut.

-- Toisin ei voi selittää sitä, että hän vähääkään häikäilemättä ja
melkein saatanallisella ilolla lausuu mitä kamalimpia herjauksia.

-- Hänen lankeemuksensa on oleva kuin Luciferin lankeemus, huudahti
nuorempi munkki kiihkeästi; -- Lucifer, sinä, joka loistit tähtenä
aikojen alussa, sinä olet nyt syösty maahan saakka, sinä mahtava!

Vanhempi munkki jatkoi:

-- Sinä sanoit sydämessäsi: minä tahdon nousta ylös taivaaseen,
tahdon rakentaa valtaistuimeni korkealle tähtien yläpuolelle, tahdon
istuutua pyhälle vuorelle Luojan viereen; tahdon olla korkeampi kuin
pilvet ja yhtä korkea kuin taivaan ylimmäinen.

-- Ja kuitenkin, keskeytti hänet nuorempi, -- pitää sinut sysättämän
helvetin syvimpään kuiluun.

-- Ja niinkuin kaikki uppiniskaiset enkelit, jotka liittyivät
Luciferiin, saivat kärsiä saman rangaistuksen kuin hän, niin nekin
jotka luopuvat oikeasta uskosta, saavat osakseen saman kohtalon kuin
heidän viettelijänsä, pimeyden enkelit, joiden viekoittelevia ääniä
he kuuntelivat.

Kiittäen saamistaan tiedoista tahtoi Lauri jättää munkit, mutta
he kun nyt oikein olivat päässeet intoihinsa, jatkoivat yhä
kertomuksiaan, miten Luther oli herjannut Moosesta ja muita Jumalan
miehiä ja profeettoja.

Kun hän vihdoin väsyneenä ja alakuloisena oli päässyt heistä rauhaan,
tuli hän pieneen vinttikamariinsa siinä varmassa päätöksessä, että
hän likeisimmässä tulevaisuudessa palaa kotiin.

Hän oli persoonallisesti tutustunut Lutheriin ja tiesi, ettei hän
ensinkään ole sellainen, jommoiseksi munkit olivat hänet kuvanneet.

Yksin vastustajien vihasta ja vainohalustakin saattoi päättää,
että Luther oli suuri ja mahtava mies. Hänestä keksittiin mitä
mahdottomimpia valheita ja hänen lausumikseen väitettiin mitä
kummallisimpia sanoja, vaan jotta häntä voitaisiin vahingoittaa.
Sanalla sanoen: uskonkiihkon häijyys käytti häikäilemättä kaikki
mahdolliset aseensa pelätyn vastustajan sortamiseksi, mutta siitä
huolimatta eivät myrkkynuolet, jotka häneen tähtäsivät, sattuneet.

Missään ei sanota, että Luther olisi kohdellut vastustajiansa muuta
kuin tavallisella varovaisuudella. Eihän mikään olisi auttanut niin
lukuisia vihamiehiä vastaan. Saatamme siis syystä edellyttää, että
miestä, jolle oli uskottu niin suuri tehtävä, varjeli korkeampi
voima kuin ihmisten huolenpito. Sentähden hän tyynenä, varmana kulki
tietään, vaikka tuhannet vaarat vaanivat ympärillä.

Näitä asioita ajatellen saapui Lauri kotiin. Siellä oli häntä
odottamassa kirje kuninkaan kanslerilta Lauri Antinpojalta.

Tämä pyysi häntä antamaan tietoja uudesta Lutherin saarnaamasta
opista. Kuningas oli mielihyvällä lukenut useita hänen kirjoituksiaan
ja huomannut ne ylentäviksi; ne viittasivat tietä pois pimeydestä,
johon katolinen papisto oli kahlehtinut seurakunnan ja sentähden
hänen armonsa tahtoi, että luterilainen oppi vähitellen oli
saatettava maahan. Lauri vastasi paikalla ja ehkä vähemmin
varovaisesti kuin muuten, siksi että hän juuri oli keskustellut
katolisten kanssa. Hän kertoi miten hurjasti katolisen kirkon
ystävät vihaavat uskosta luopunutta Lutheria, miten he vääntävät ja
väärentävät hänen sanojaan ja kirjoituksiaan, käyttäen häpeällisimpiä
valheita häntä halventaakseen.

"Yksityinen vakaumukseni", kirjoitti Lauri, "on että Jumala
on määrännyt Lutherin korkeimpaan, pyhimpään tehtävään. Hänen
käytöksensä on vaatimaton, hänen ajatuksensa nöyrät. Ja samalla
on hän lujatahtoisin ihminen minkä ikinä olen nähnyt. Hän ei
hiuskarvankaan vertaa luovu uskostaan ja vakaumuksestaan ja olenpa
varma siitä, että hän polttoroviolla, liekkien keskelläkin vielä
olisi valmis iloisella luottamuksella sen tunnustamaan. Herran avulla
on Martin Luther voittoisana saavuttava päämääränsä; Jumalan mahtava
käsi on lamauttava hänen vihamiehensä ja vastustajansa ja pienestä
siemenestä on uusi oppi leviävä ihanaksi sadoksi, josta maat ja
kansat saavat korjata siunausta.

"Aikomukseni on nyt heti palata kotimaahan ja hakea jotakin
opettajanpaikkaa, jossa ehkä voisin vaikuttaa suuntaan, jonka aion
valita kuljettavakseni."

Muutamia päiviä myöhemmin läksi Lauri Wittenbergistä, matkustaakseen
Lyypekin kautta vanhaan, rakkaaseen Ruotsiin.

Oli myöhäinen syksy eikä satamassa sattunut olemaan kuin yksi ainoa
haaksi, jonka oli määränä purjehtia Tukholmaan. Neljä saksalaista
ylioppilasta oli jo tinkinyt itselleen paikat ja vaivoin sai Lauri
pienen, kurjan kopin makuusijakseen; sitä käytettiin tavallisesti
säilytyshuoneena, mutta sattumalta oli se nyt tyhjä ja sentähden
luovutettiin se hänelle.

Lasti oli jo ahdettu laivaan ja laivuri vain odotti tuulta, jotta
pääsisi lähtemään.

Silloin saapui laivalle aivan nuori mies kahden kantajan seuraamana,
jotka toivat hänen tavaroitaan.

Hän joutui heti kiivaaseen kiistaan laivurin kanssa. Tämä koetti
puolustautua sillä, että hän oli unohtanut, nuorukaisen jo monta
päivää aikaisemmin tilanneen kajuutan ja suorittaneen koko makson
etukäteen, hän väitti, että kajuuttaan mahtuu kyllä viisi henkeä,
mutta siihen ei nuorukainen tahtonut suostua.

Heidän kiistellessään kääntyi tuuli, ankkuri nostettiin ja kylmä,
tikerä viima pullisti paikalla purjeet.

Nuorukainen päästi pelästyksen huudon.

Ylioppilaat nauroivat raakaa naurua.

-- Nyt saatte kuitenkin tyytyä seuraamme, sanoi muuan heistä, laskien
kätensä hänen olkapäälleen.

Nuorukainen väistyi hiukan, hänen kasvoillaan kuvastui avuttomuuden
tuska. Samassa vei vihuri hatun hänen päästään ja tuuheat,
aaltoilevat hiukset valahtivat hartioille.

-- Tyttö!

Laivalla syntyi suuri hämmästys.

Ja yhtä suuri oli tytön häpeä ja kauhu. Turhaan taisteli hänen
ylpeytensä, kyyneleet tulvivat väkisinkin silmiin, hän peitti kasvot
käsillään.

Ylioppilaat purskahtivat hurjaan nauruun.

-- Nyt tästä tulee hauska matka.

-- Hän on kaunis kuin päivä!

-- Annammeko hänelle parhaan paikan kajuutassa?

-- Sen jaamme neljään mieheen!

-- Hahaha!

Äkkiä paljasti tyttö kasvonsa ja hänen suuret silmänsä säihkyivät.

-- Te katalat! pääsi häneltä tukahdetun itkun seasta. Lauri oli tähän
asti seisonut äänettömänä katsojana.

Nyt astui hän esiin ja asettui nuoren tytön eteen.

-- Hyvät herrat, lausui hän, -- tästälähin pidän jokaista solvausta,
jonka te lausutte hänelle, solvauksena itseäni kohtaan.

Hetkiseksi vaikenivat kaikki.

-- Hän tahtoo säästää hänet itselleen! huusi sitte muuan miehistä
vimmoissaan.

-- Siihen me emme suostu! säesti toinen.

Kolmas uhkasi Lauria nyrkillään, mutta Lauri torjui iskun sellaisella
voimalla, että hyökkääjä lankesi suinpäin laivankannelle.

-- Odottakaa, kyllä me pian hänet kesytämme! Mutta silloin katsoi
laivuri parhaaksi astua väliin; Ruotsista oli hänellä paljon hyötyä
ja syytös tehtäisiin varmaan häntä vastaan, jollei hän puolustaisi
ruotsalaisia, jotka hän hyvästä maksosta oli ottanut laivaansa.

-- Katsokaa eteenne, hyvät herrat, sanoi hän, -- laivalla olen minä
johtajana eikä täällä saa häiritä ketään, olkoon hän mies taikka
nainen.

-- Miksi te otitte naisen laivaan?

-- Minä lupasin hyvästä maksosta viedä tuon nuoren herran meren
poikki; onko hän sitte mieheksi puettu nainen, sitä en tiedä eikä
se ole minun asiani, mutta rauhassa minä hänet kuljetan hänen
kotimaahansa, ja se, joka ei tottele käskyäni, joutuu nyrkkieni
kanssa tekemisiin!

Laivuri hieroskeli suuria, känsäisiä käsiään ja loi uhkaavia katseita
miehestä toiseen.

Ruotsalaisen voimia he jo olivat koettaneet, laivuri näytti vielä
väkevämmältä ja mies, joka hoiti peräsintä, katseli hänkin heihin
aika tuimasti.

Isku oli pannut ensimäisen toverin pään niin pyörälle, että hän
hoiperrellen läksi kajuuttaan.

Muut ylioppilaat katselivat epäillen toisiaan.

-- Suostuuko tyttö asumaan kanssamme kajuutassa? kysyi eräs heistä,
toisten raa'asti nauraessa.

-- Se ei minuun kuulu! huusi laivuri. -- Muuta suojaa en hänelle voi
antaa.

-- Koetamme tehdä sen hänelle niin houkuttelevaksi kuin suinkin,
huusi toinen ylioppilaista.

-- Eikä hänen ainakaan tarvitse kärsiä vilua siellä! lisäsi kolmas,
ja raakaa pilapuhetta pitäen läksivät he kaikki kolme pieneen
kajuuttaan.

Laivuri meni perämiehen kanssa neuvottelemaan muutamasta merimerkistä
ja Lauri jäi yksin nuoren, kalpean tytön luo, joka toivottomin
katsein silmäili ympärilleen.

Kuka olisi voinut olla tuntematta sääliä? Lapsi raukka oli menetellyt
varomattomasti, mutta Lauri ei voinut ajatella hänestä pahaa. Miten
tyttö saattaisi kestää matkan vaivat, sitä ei hän käsittänyt.

Silloin käänsi tyttö häntä kohti suuret, kyyneltyneet silmänsä ja
kysyi lempeällä äänellä:

-- Halveksitteko te minua?

-- Jumala varjelkoon minua siitä! Minä vaan mietin kuinka te tulette
kestämään matkan vaivat.

-- Kestääkö matka kauvan?

-- Ehkä monta viikkoa.

-- Monta viikkoa! toisti tyttö koneellisesti.

-- Ettekö tietänyt sitä?

-- Tiesin ainoastaan, että minun täytyy päästä kotiin. Kyyneleet
vierivät alas tytön kalpeita poskia.

-- Se ainoa ehdotus minkä voin teille tehdä, ei suinkaan ole
houkutteleva, lausui Lauri epäillen.

Tyttö katsoi häneen kysyvänä.

-- Katsokaa nyt itse ja päättäkää!

Lauri vei hänet koppiin, joka oli luovutettu hänelle ja joka nyt teki
entistä vastenmielisemmän vaikutuksen.

-- Toista vuodetta en voi teille tarjota.

-- Entä te itse?

-- Minä makaan täällä ulkopuolella!

Tyttö loi häneen kiitollisen katseen, mutta äkkiä vaihtui se
epäluuloiseksi.

-- Tahdotteko te tehdä hyvää minulle, jota ette tunne? kysyi hän.

-- Tekisin sen mille naiselle tahansa, vaikkapa vanhalle ja rumalle,
jos hän olisi avun tarpeessa, vastasi Lauri, vakavasti katsellen
tyttöön.

Hänen kasvoilleen lensi polttava puna.

-- Miten teidän itsenne käy?

-- Toivottavasti hyvin; takkini on lämmin ja pahimmassa tapauksessa
voin astella edestakaisin, jotta pysyn lämpimänä.

Tyttö tukahutti nyyhkytyksensä.

-- Tiedättekö, sanoi hän hiljaa, -- minä olin maksanut kajuutan
saadakseni käyttää sitä yksin, ja nyt hän myi sen uudestaan.

-- Teidän olisi ajoissa pitänyt ottaa se haltuunne.

-- En voinut tulla ennenkuin viime hetkenä ja yksin... sanoinhan minä
sen hänelle... tuo tuolla, joka pitää perää oli läsnä... kas, nyt he
katsovat meihin!

-- Älkää välittäkö heistä. Täytyy tyytyä asioihin semmoisina kuin
ne ovat, koskei niitä voi muuttaa. Tehkää nyt se ja noudattakaa
ehdotustani. Tulee jo ilta ja tuuli on kylmä; ulkona ette voi olla...
se olisi hullutusta...

Viime sanoja lausuessa läksi hän kajuuttaan päin, josta kuului laulua
ja rähinää. Tyttö säpsähti ja avasi kiireesti pienen matkalaukun,
joka seisoi kannella.

Siinä ei ollut muuta kuin turkki ja suuri, lämmin huopapeite. Turkin
puki tyttö ylleen.

-- Luvatkaa että kiedotte ympärillenne peitteen, sanoi hän ja katseli
rukoellen Lauriin.

-- Kyllä mielelläni, varsinkin koska se siten tuottaa teille eninten
hyötyä; mutta menkää nyt pian levolle. Pelkään että matkakumppanimme
pian tulevat takaisin.

-- Kääntykää poispäin!

Lauri totteli ja tyttö livahti matalaan koppiin ja vaipui vuoteelle,
joka oli tehty heinistä ja oljista.

-- Täällä ei ole ollenkaan paha maata, sanoi hän, mielihyvästä
huoaten. -- Jollei vaan teidän tarvitsisi kärsiä minun tähteni!

-- Hiljaa! sanoi Lauri ja heitti pitkäkseen oven eteen. Hän oli
käärinyt vanhan purjeen päänsä alle ja kietonut huopapeitteen
ympärilleen.

Juopuneina tulivat ylioppilaat kajuutastaan, käsikädessä laulaen
vanhaa kansanlaulua.

Oli jo niin pimeä, etteivät he saattaneet eroittaa esineitä.

-- Hitto vieköön, mihin tyttö on joutunut? kysyi muuan heistä,
haparoiden käsillään.

-- Onko laivuri syönyt hänet?

-- Vaiko ruotsalainen?

Vihdoin sotkeutui yksi heistä peitteeseen ja kaatui pitkäkseen Laurin
päälle.

Lauri tuuppasi hänet aika kyytiä menemään ja huusi laivuria.

Mutta humala oli tehnyt ylioppilaat rohkeiksi ja pian oli tappelu
täydessä vauhdissa.

Lauri ja laivuri saivat kumpikin kamppaella kahta vastaan, mutta
seurauksena oli, että kaikki neljä ylioppilasta pian, kasvot verissä
ja mustelmissa, makasivat kannella, valittaen ja vannoen veristä
kostoa voittajilleen.

Mutta voittajat kantoivat heidät kaikki neljä kajuuttaan, ovi
lukittiin ja Laurin uhkausten ja hyvien neuvojen yllyttämänä selitti
laivuri, että kajuutassa he saavat metelöidä mielin määrin, mutta sen
ulkopuolella ei heillä ole mitään tekemistä; ruoka lähetetään heille
sinne ja ainoastaan armosta saavat he silloin tällöin pistää ulos
nokkansa.

Ylioppilaat suostuivat kaikkeen, osaksi sentähden, että he olivat
saaneet niin hyvän selkäsaunan, osaksi siksi, että he olivat
humalassa.

Ilma oli tavattoman tyyni, heikko tuuli kuljetti laivaa ja yö kului
rauhallisesti.

Lauri kuuli tytön hiljaa itkevän ja nyyhkyttävän sekä rukoilevan
pyhimyksiä, että he suojelisivat häntä. Jos hän tästä vaarasta
pelastuu, niin hän mielellään täyttää äitinsä tahdon ja menee
luostariin; ehkä tämä onkin rangaistus hänen tähänastisesta
tottelemattomuudestaan.

Rukous oli alussa kiihkeä, sitte se vähitellen kävi katkonaiseksi,
kunnes rukoilijatar vaipui uneen. Lauri saattoi huomata sen hänen
pitkistä, syvistä hengenvedoistaan, häneltä pääsi helpoituksen
huokaus, hän kääri peitteen tiukasti ympärilleen ja nukkui.

Sumuinen, kylmä tuuli hänet herätti, taivas oli pilvessä ja
harmahtava päivänvalo osoitti, että aamu likeni. Purjeet riippuivat
höllällään ja laiva luovaili eteenpäin.

Kaikki näyttivät nukkuneen; kajuutassa vallitsi hiljaisuus, laivuri
makasi pitkänään kannella, hänen ruskettunut, karvainen kaulansa
oli paljas, kasvot pystyssä; suu auki veti hän sieramiinsa kylmää,
kosteaa ilmaa.

Hän oli kovaluontoisen ja ilkeän näköinen ja Lauri mietti itsekseen:
sinuun ei ole luottamista.

Perämies hoiti unisena tointaan; vaivoin näytti hän pysyvän valveella.

Tyttö nukkui rauhaisaa unta. Lauri nousi hiljaa ja astui perämiehen
luo.

-- Tahdotteko hetkeksi panna levolle? Tällaisessa ilmassa minä kyllä
uskallan hoitaa peräsintä.

Mies katsahti ensin Lauriin ja sitte nukkuvaan laivuriin.

-- Tuon velvollisuus olisi ollut päästää minut levolle jo kaksi
tuntia sitte, virkkoi hän, -- mutta hän ajattelee vaan itseään.

Tämän sanottuaan hän nousi ja läksi tallustamaan koppiin vastapäätä
nuoren tytön makuusijaa.

Sinne hän sitte ryömi ja nukkui miltei paikalla sikeään uneen.

Pimeinä, läpitunkemattomina kuin sumu, joka ympäröi laivaa, täyttivät
ajatukset Laurin rinnan. Itsepuolestaan hän kyllä saattoi olla
huoleti, mutta miten hän saattaisi puolustaa tuota viatonta olentoa,
jonka kohtalo oli heittänyt melkein hänen syliinsä? Tosin ylioppilaat
tällä hetkellä olivat vaarattomat, mutta jotta he vastedeskin
pysyisivät sinä, täytyi hänen taivuttaa laivuri valtansa alaiseksi,
sillä häneen ei ollut luottamista.

Jo alkoi kajuutasta kuulua liikettä, herrat koputtivat oveen, tahtoen
ulos.

Laivuri heräsi ja hänen ensi katseensa kohtasi uutta perämiestä. Hän
rypisteli kulmakarvojaan, kirosi ja hypähti pystyyn.

-- Edvin! huusi hän jymisevällä äänellä. Edvin ryömi paikalla esiin.

-- Tee tulta!

Edvin katsahti Lauriin.

-- Tulta minä kyllä teen, virkkoi Lauri, -- mutta perää en uskalla
pitää tällaisessa sumussa.

-- Pannussa on kyllä hiiliä, mutta ne ovat ehkä jo aikoja sitte
sammuneet.

-- Kyllä minä ne sytytän, vastasi Lauri, -- näyttäkää vaan minulle
tie.

Niinkutsuttu kyökki oli epäilemättä paras koppi koko laivassa; se oli
aivan pieni, mutta rautaisella hellalla oli keitinastioita ja suuri
hiilipannu.

Savu kulki pienestä torvesta, joka teki aivan tilapäisen vaikutuksen.

-- Edvin tavallisesti pitää huolta ruuasta, sanoi laivuri, -- mutta
jos teitä haluttaa, niin...

-- Kyllä mielelläni, mutta sillä ehdolla, että minä matkan kestäessä
saan asua kyökissä.

-- Te yksinkö?

Lauri kyllä ymmärsi ivan, mutta hän ei välittänyt siitä.

-- Totta on, että minä sen teen säälistä tyttöä kohtaan, lausui hän
yksinkertaisesti.

-- Sama se minulle! Sitte pääsevät nuoret miehetkin vapaiksi, minulla
ei ole halua eikä oikeuttakaan kytkeä heitä koppiin.

-- Ei heillä ole hätää vielä!

Kun Lauri tuli kyökistä, istui hänen turvattinsa koppinsa edessä,
turkki ympärillään. Levottomuus ja pelko katosivat hänen kasvoistaan,
kun hän näki Laurin, ja sijaan tuli kaunis puna.

-- Kiitos kaikkien pyhien! huudahti hän. -- Te ette ole minua
hyljännyt.

Lauri vei hänet pieneen koppiin.

-- Te saatte asua täällä sillä ehdolla, että annatte minun olla
valmistamassa ruokaa, sanoi hän.

-- Minä autan teitä! huudahti tyttö vilkkaasti. -- En ole niinkään
huono ruuanlaittaja.

Kun laivuri kuuli, että ruoka saataisiin valmistetuksi ilman että
hänen tarvitsisi seisoa peräsimen ääressä, niin hän suostui mihin
tahansa; ennen kaikkea lupasi hän, ettei ylioppilaita päästetä
kyökkiin.

Ylioppilaat pääsivät nyt vapaiksi ja koska ruoka tuli parempaa kuin
olisi voitu toivoakaan, vallitsi laivalla suuri tyytyväisyys ainakin
aluksi.

Mutta tyyntä kesti yhä eikä moneen päivään päästy juuri ollenkaan
eteenpäin.

Ylioppilaat huvittelivat arpapelillä ja oluttuoppi kulki ahkerasti
miehestä mieheen.

Laivuri istui usein pitkät ajat heidän kanssaan kajuutassa ja
useimmiten puhelivat he silloin nuoresta tytöstä, joka ei viime
aikoina ollut ollenkaan näyttäytynyt.

Kuka hän oli?

Miksei hän näyttäytynyt?

Tunsiko ruotsalainen hänet ennestään?

Olivatko he edeltäkäsin sopineet, että täällä tapaisivat?

Tällaisia kysymyksiä tehtiin tuhansittain laivurillemme, jonka
kaikkiin täytyi vastata:

-- En tiedä!

Mutta työttömyys ja pahat himot kietoivat vihdoin miehet niin
pauloihinsa, että he kaikki päättivät että "tyttö on vedettävä
päivänvaloon".

Mutta se ylioppilaista, joka kerran oli tutustunut ruotsalaisen
käsivarsiin, ehdotti, että ehkä ensin olisi paras koettaa
viekkaudella tehdä hänet vaarattomaksi, ja siihen suostuivat muutkin.

Tähän saakka oli molempien puolueiden välillä vallinnut jonkinlainen
vihamielisyys, nyt olivat ylioppilaat päättäneet tehdä rauhan ja
sentähden pyysivät he ruotsalaisen luokseen kajuuttaan juominkeihin.

He olivat päättäneet sekoittaa väkevän unipulverin hänen
oluttuoppiinsa, jotta siten pääsisivät hänestä vapaiksi.

Lauri ei uskaltanut kieltäytyä kutsuista, mutta hän päätti olla
varoillaan.

Kun hän samana iltana luovutti Edvinille päivällisannoksensa,
kuiskasi tämä:

-- Pitäkää varanne!

-- Taitaa olla niin!

-- Älkää juoko!

-- Jos vaan voin välttää!

-- He tahtovat saada käsiinsä tytön.

-- Jos minulle jotakin tapahtuu, niin täytyy sinun pelastaa hänet.

-- Olen jo ajatellut sinnepäin. -- No mitä?

-- Ruokakellaria!

-- Siellä hän paleltuu!

-- Hänellä on turkki.

-- Ei se kelpaa, Edvin!

-- Muuta neuvoa ei ole!

-- Minäpä katson.

Ja Lauri hiipi alas pimeään, ikävään kellariin. Hän oli tosin monasti
käynyt siellä noutamassa ruokaa, mutta tuon hyljätyn, onnettoman
tytön pakopaikaksi ei hän ollut sitä ajatellut.

Heidän välilleen oli syntynyt omituinen suhde; tyttö noudatti
kaikessa Laurin tahtoa; ahkerasti hän täytti tehtävänsä. Hän
kyllä ymmärsi, että Lauri hänen tähtensä oli ruvennut kokiksi
ja palvelijaksi, ja usein hänen silmänsä, syvää kiitollisuutta
ilmaisten, seurasivat häntä.

Mutta toisinaan istui tyttö kylmänä, vieraana, katkerasti itkien.

Lauri puolestaan kohteli häntä niin hienotunteisesti kuin suinkin;
hän ei koskaan kysellyt hänen perhesuhteitaan, ainoastaan kerran hän
kysyi, miksi hän häntä saa kutsua.

-- Elisabetiksi, vastasi tyttö punastuen.

Ja Lauri käyttikin senjälkeen usein tuota nimeä, joka erittäin näytti
häntä miellyttävän.

Vihdoin hänen täytyi hänelle ilmoittaa, että vaara häntä uhkaa ja
että Edvin tästälähin puolustaa häntä, jollei hän, Lauri, enään saata
sitä tehdä.

Se tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, mutta sen täytyi tapahtua.

Hän koetti lausua sanansa niin varovaisesti kuin suinkin, mutta
syvästi ne koskivat tyttöön; hän tarttui hänen käsiinsä ja lausui
vapisevalla äänellä:

-- Minun tähteni! Tappakoot he vaan minut, kunhan säästävät teidät!

Turhaan koetti Lauri lohduttaa häntä; hän ei uskonut vaikka hän
vakuutti kaikin voimin koettavansa tehdä tyhjiksi heidän pahat
aikeensa ja suostuvansa mihin tahansa, paitsi osoittamaan pelkoa.

-- Me olemme heidän vallassaan, sanoi hän, -- ja ainoa pelastuksemme
on, että esiinnymme rohkeina ja päättäväisinä!

-- Ei, huudahti Elisabet, -- suuri uhraus tuo pelastusta, minä
uudistan luostarilupaukseni.

-- Te ette saa! lausui Lauri niin kiihkeästi, että hän itsekin
hämmästyi. -- Teidän tulee täyttää korkeampi ja pyhempi kutsumus!

Kummastellen katsoi Elisabet häneen, sitte valui kalpeille poskille
polttava puna.

-- Mitä hyötyä on nunnan hiljaisesta, yksinäisestä elämästä? jatkoi
hän kiivaasti, peittääkseen hämmennystään; -- Jumala ei tahdo, että
ajattelemme yksin itseämme, sekä miehellä että naisella on yhtä
suuret velvollisuudet yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä kohtaan!

-- Te olette luterilaisia, sanoi Elisabet surullisesti, -- sen olen
kyllä huomannut.

-- Olette oikeassa; ja toivoisinpa, että tekin, Elisabet, kuuluisitte
joukkoomme.

-- He ovat ikiajoiksi tuomitut!

-- Teidän munkkinne sanovat niin, mutta Jumalan sana saarnaa toista
oppia!

-- Me emme saa lukea muuta kuin mitä papit sallivat!

-- Mutta Kristus sanoo: "etsikää totuutta, niin totuus tekee teidät
vapaiksi!"

-- Mutta eikö ole syntiä...?

-- Syntiä tekee se, joka sulkee silmänsä Jumalan ihanalta päivältä,
mutta vielä enemmän syntiä tekee se, joka sulkee ymmärryksensä ja
henkensä silmän siltä siunatulta valolta, joka virtaa vastaamme
Jumalan sanasta.

-- Luuletteko että minä voisin sitä ymmärtää?

-- Siitä olen varma.

-- Tahdotteko te opettaa minua?

-- Mielelläni... jollei...

-- Jolleivät he ota henkeänne! huudahti tyttö kiihkeästi. -- Pyhä
Jumalan äiti! Kaikki taivaan enkelit, varjelkaa häntä!

-- Elisabet!

Hän painoi kasvot käsiinsä ja itki tuskallisesti.

-- Luottakaamme Jumalaan!

-- Hän vaatii uhria!

-- Niin, että uhraamme kaiken itsekkäisyyden, että uskomme ja
nöyrästi luotamme häneen!

-- Miksei hän meitä auta, nyt kun teidän tai minun henkeni on
vaarassa.

-- Kuinka te tiedätte, mitä hän aikoo tehdä?

-- Tiedän, että Lutherin jumala on kylmä, tunnoton olento, joka ei
armahda meitä tuskissamme, sentähden en voi enkä tahdo uskoa häneen.

Tyttö oli aivan epätoivoissaan; uhkaava vaara oli miltei vienyt
häneltä kaiken mielenmaltin.

Niin omituisten tunteiden valtaan ei Lauri koskaan ollut joutunut,
ja pitikö hänen ja saattoiko hän jättää hänet? Mutta ratkaiseva
hetki oli tullut, kajuutassa häntä jo odotettiin... hän kuuli oven
avautuvan...

Häntä huudettiin.

-- Älkää menkö! pyysi tyttö tuskallisesti ja kietoi kätensä hänen
kaulaansa.

-- He tulevat tänne noutamaan minua...

Samassa sai laiva hirveän kolauksen.

Mitä se merkitsi?

Laiva keikahti pahasti, kuului huutoja, täräyksiä, voivotusta.

-- Alas purjeet! huusi laivuri, mutta hänen äänensä oli käheä ja
karkea.

-- Nyt on myrsky! huusi Lauri ja riensi, Elisabetin rukouksia
kuulematta, ulos; neljä miestä, nimittäin ylioppilaat, kieritteli
kannella; laivuri seisoi mastoon nojaten, mutta hän oli niin
humalassa, ettei hän saanut purjetta alas. Ruotsalainen kiirehti
hänen avukseen.

-- Hyvin tehty, mutisi hän. -- Olisinhan minä tosin itsekin voinut
sen tehdä!

Sitte hän seisahtui kokkapuun viereen, pidellen siitä kiinni molemmin
käsin, ja viittasi Lauria luokseen.

-- Oikeita juopporenttuja, kuiskasi hän hiljaa. -- Älkää juoko, mitä
he teille tarjoavat.

-- En aiokkaan juoda.

Myrsky yltyi ja ylioppilaat, jotka vasta olivat tulleet juomingeista,
eivät mitenkään jaksaneet nousta pystyyn.

Meritauti rupesi vaivaamaan heitä, tuontuostakin päästivät he
eläimellisen mylvinnän ja kiroilivat ja vaikeroivat välillä.

-- Se on se noitaämmä, joka tuotti kaiken tämän onnettomuuden!
huusivat he. -- Sellaista se on, kun naisia otetaan laivaan!

-- Heittäkää hänet mereen! kirkui muuan miehistä.

-- Saammepa nähdä, tulevatko pirut häntä perimään! jatkoi toinen.

Lauri ei kauvan mietiskellyt. Hän otti heidät syliinsä ja kantoi
yhden päristelevän ylioppilaan toisensa perästä kajuuttaan, jonka
jälkeen hän lukitsi oven; jonkun aikaa he huusivat ja melusivat,
mutta sitte hiljeni kaikki.

Myrsky yhä raivosi ja selvittyään humalasta, osoitti laivuri
olevansa taitava ja varovainen merimies. Hän ryhtyi kaikellaisiin
varokeinoihin ja hoiti vuorotellen Edvinin kanssa peränpitoa.
Sillaikaa ajoi Lauri lakkaamatta veneestä vettä, jota jokaisen
vihurin heilauttaessa tuli runsaasti.

Mutta ei ulkona raivoava myrsky eikä raskas työ saaneet asettumaan
sitä myrskyä, joka hänen sielussaan raivosi. Hän tunsi kaulallaan
tytön pehmeät käsivarret, hän tunsi poskellaan hänen lämpöisen
hengähdyksensä... ja hän voitti kiusauksen, joka houkutteli painamaan
häntä povelleen ja kuiskaamaan hänelle rakkauden helliä sanoja. Hän
oli jo monta päivää tietänyt häntä rakastavansa, mutta voimakkaasti
oli hän tukahuttanut tunnustuksensa; tyttö oli hänen vallassaan ja
hän kyllä näki, että hänkin häntä rakasti, mutta niin äkisti ei
hän tahtonut häntä voittaa. Pääsköön hän takaisin sukulaistensa ja
omaistensa luo yhtä vapaana ja riippumattomana kuin hän on puhdas ja
tahraton. Vasta sitte päätti Lauri kysyä, tahtooko hän jakaa halvan
koulunopettajan niukan toimeentulon.

Hän ei koko yönä ollut käynyt tyttöä katsomassa. Elisabet oli jo
mahtanut pitää häntä kovasydämisenä ja kylmänä; aamun koittaessa, kun
laivurille ja perämiehelle piti lähteä hankkimaan jotakin lämmintä,
päätti hän mennä häntä katsomaan.

Hän heitti yltään märän peitteen ja hiipi hiljaa koppiin. Tyttö
nukkui kovalla vuoteella, hänen poskellaan kiilsi vielä kyynel...
luultavasti hän oli nukkunut itkuihinsa. Lauri jäi häntä hetkeksi
katselemaan; hän oli kalpea, mutta kasvoja kirkasti iloinen hymy;
nähtävästi hän näki unta, sillä tuontuostakin availi hän huuliaan ja
sopersi epäselviä sanoja.

-- Lauri! virkkoi hän vihdoin selvästi. Lauri säpsähti.

-- Älä mene luotani!

Tyttö kytki kätensä ristiin ja tuska kuvastui hänen suloisilla
kasvoillaan.

Lauri kääntyi pois, sillä kiusaus oli hänet voittamaisillaan.

-- Sinä olet isäni ja äitini ja veljeni!

-- Niin olen! kuiskasi Lauri itsekseen ja riensi puhaltamaan hiiliä,
jotta ne syttyisivät.

-- Lauri! lausui tyttö valittaen.

Lauri puhalsi voimiensa takaa hiiliin ja kilisteli kattiloita paljon
äänekkäämmin kuin tarve vaati. Äkkiä Elisabet sävähti istualleen.

-- Olen taitanut nukkua!

-- Herätinkö minä teidät?

-- Oletteko kauvan ollut täällä?

-- Vain hetkisen.

-- Tämä oli kamala yö!

-- Oli kyllä.

-- Olen itkenyt ja rukoillut.

-- Ketä?

-- Jumalaa... niinhän te tahdoitte! Viime sanat lausui hän aivan
hiljaa.

-- Teidän tähtenne, Elisabet!

-- Te teette kaikki minun tähteni!

-- Se on kristityn velvollisuus.

-- Velvollisuudentunnostako pitää tehdä kaikki?

-- Tietysti, ilomielin ja Jumalan tähden.

-- Vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä?

-- Mikään ei tunnu vastenmieliseltä, kun tiedämme, että se on oikein.

-- Velvollisuuskin saattaa tuntua raskaalta.

-- Jumala auttaa meitä kantamaan sitä.

-- Millä keinoin?

-- Rakkaudella häneen ja kanssaihmisiin.

-- Rakkaudesta häneenkö te uhraudutte minun tähteni? Laurin täytyi
kääntyä poispäin, jottei Elisabet huomaisi, miten veri nousi hänen
päähänsä.

-- Eikö teistä ole luonnollista, että, kun kaksi ihmistä tällaisissa
oloissa sattuu yhteen, väkevämmän tulee auttaa heikompaa?

-- Säälistäkö?

-- Sanokaa osanottavaisuudesta, molemminpuolisesta ystävyydestä.

-- Miten minä sitte voin osoittaa ystävyyttäni?

-- Osoitattehan sitä joka päivä.

-- En, en voi niinkuin tahtoisin!

-- Kas, nyt on juoma lämmintä, se tekee hyvää viluisille merimiehille.

Iloissaan siitä, että sai syytä jättää Elisabetin, riensi Lauri ulos.

Laivuri joi mielihyvällä lämmintä juomaa.

-- Te olette kunnon mies, mestari Lauri, sanoi hän, -- minun olisi
pitänyt kohdella teitä toisin kuin olen kohdellut. Sanokaappa nyt,
olitteko te molemmat jo edeltäkäsin liittoutuneet?

Viime sanoja lausuessa oli hän vienyt tuopin huulilleen ja tyhjensi
sitä nyt, tuijottaen Lauria silmiin.

-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon en ikinä ollut häntä
nähnyt, vastasi Lauri, vilkkumatta kohdaten hänen katseensa; --
meidän suhteemme on veljen ja sisaren. Jumalan rangaistus minua
kohdatkoon, jos olisi toisin!

-- Sitähän minä olen sanonut! huudahti vanha Edvin, joka tarkkaavasti
oli seurannut keskustelua, -- mutta laivuri uskoo enemmän noita
juoppoja, jotka onnettomuudeksemme ovat päässeet mukaamme.

-- Piru heidät vieköön! sanoi laivuri. -- Pelasivat minulta koko
kassan!

Keskustelun yhä jatkuessa koetti Lauri vakuuttaa laivurille, että
oli tarpeellista pitää saksalaiset vankeudessa, sillä jos he selvinä
pääsisivät irti, niin he varmaankin anastaisivat isännänpaikan
laivalla. Itse lupasi hän ovessa olevan luukun kautta toimittaa
heille ruokaa. Jos tuuli yhä pysyisi suotuisana, niin piankin
päästäisiin perille.

-- Ainakin matkaa nyt vielä kestää kahdeksan vuorokautta, sanoi Edvin.

Sillaikaa oli Elisabet viipynyt lavitsalla istumassa.

-- Hän ei välitä minusta, kuiskasi hän itsekseen, -- ja minä... minä!

Hän purskahti itkuun.

-- Moni korkea herra on kosinut minua ja tämä kouluteini!... Tosin
minun tulee olla hänelle kiitollinen, mutta jos hän tarttuisi
käteeni, olisi velvollisuuteni vetää se pois, ja jos hän sanoisi:
"Elisabet, minä rakastan sinua", niin minä vastaisin: "onneton, etkö
tiedä, kenelle puhut?"... Mutta minun ei tarvitse pelätä... hän ei
tule sitä sanomaan, sillä hän ei välitä minusta!

Katkerat kyyneleet valuivat alas hänen kalpeita poskiaan.

-- Kuinka minä näin kaunista unta! "Elisabet, minä rakastan sinua!"
sanoi hän enkä minä saanut häntä karkoitetuksi luotani!

-- Miksi hän on niin kylmä ja tunnoton? Minä tahdon... hänen pitää...
hänen täytyy...

Samassa palasi Lauri; hän näytti viluiselta, mutta oli hyvällä
tuulella.

-- Hyviä uutisia! sanoi hän.

-- Joko pian olemme kotona Ruotsissa?

-- Kahdeksan päivän perästä, jos tuuli pysyy suotuisana.

-- Kahdeksan päivän perästä! toisti tyttö.

-- Mutta se ei ole paras uutiseni.

-- No mikä sitte?

-- Se, että laivuri on luvannut pitää ylioppilaat kiinni koko matkan!

-- Tekö sitte tulette palvelemaan heitä?

-- Minä. Ja alan nyt paikalla, lisäsi hän reippaasti. Sitte hän
juoksi kellariin ja palasi sieltä, kädessään lihakappale, jota hän
heti rupesi leikkelemään ja nuijimaan.

-- Antakaa minun auttaa!

Ateria, johon kuului suuria, käristettyjä lihaviipaleita ja
paistettuja nauriita, kannettiin pian kajuuttaan. Vangit eivät
lausuneet muistutuksen sanaakaan, eivät edes pyytäneet vapautta.

Seuraavat neljä vuorokautta kului rauhallisesti. Lauri hoiti
kokinvirkaa yhä kasvavalla taitavuudella ja ylioppilaat näkyivät
tottuneen kohtaloonsa; he söivät hyvällä ruokahalulla ja joivat
entistä enemmän.

Laiva kiiti hyvää kyytiä eteenpäin ja pian päästiin jo Ruotsin
vesille.

-- Jos tätä vauhtia mennään, niin kolmessa vuorokaudessa ollaan
Tukholmassa, sanoi Edvin.

Kun Lauri kertoi tämän Elisabetille, niin sanoi hän:

-- Nyt saisi matka kyllä kestää kauvemminkin, kun ei minun enään
tarvitse pelätä!

Lauri loi häneen ilon ja hämmästyksensekaisen katseen.

-- Minä luulin teidän laskevan tunteja.

-- Luultavasti siksi, että te itse laskette niitä?

-- Minäkö? Enhän minä sitä tee... kyllä me molemmat taidamme kauvan
muistella tätä matkaa.

-- En ikinä, en ikinä minä sitä unohda! huudahti tyttö vilkkaasti.

-- Te olette saanut kärsiä paljon!

-- Sen olen jo unohtanut!

-- Ja kokea kovia!

-- Huh, mitä minä niistä!

-- Te olette reipas tyttö!

-- Mitä luulette minun kauinten muistavan?

-- Tiedän ainakin, mitä tahtoisin että kauinten muistaisitte!

-- No sanokaappa!

-- Sen mitä keskustelimme elämän tärkeimmistä kysymyksistä.

-- Sitä en ikinä unohda! vastasi tyttö. -- Se on johtotähtenä
seuraava minua elämän läpi.

Hän oli tähän saakka kuunnellut Laurin opetusta lausumatta sanaakaan
kiitokseksi tai moitteeksi. Sentähden Lauri nyt suuresti hämmästyi
sekä hänen sanojaan että sitä kirkasta hymyä, joka valaisi hänen
kasvojaan, kun hän hänelle ojensi molemmat kätensä.

Lauri painoi niitä lämpimästi ja ilonkyyneleet välkkyivät hänen
silmissään.

-- Jumala siunatkoon päätöstänne! lausui hän. -- Lupaattehan ettette
heitä minua?

-- Sanokaa, Elisabet, oletteko te yksin maailmassa?

-- En, minulla on isä ja äiti!

-- Ja matkustatte kuitenkin yksin? Hän punastui ja loi silmänsä
maahan.

-- Minä kävin tervehtimässä erästä likeistä sukulaisperhettä
Lyypekissä; siellä tahdottiin pakoittaa minua avioliittoon henkilön
kanssa, jota en voinut kärsiä... Hyvä ystävä hankki minulle valepuvun
ja niin tulin tänne... loput te tiedätte.

Lauri piteli yhä käsissään hänen käsiään eikä tyttö ollut
yrittänytkään vetää niitä pois. Omituinen tunne oli vallannut heidät
molemmat, sielu hiveli sielua ja sanaton kieli kaiutteli säveliään,
jotka eivät kuuluneet siksi että henkinen yhteys oli voitolla.
Hetkinen vain vielä ja Lauri olisi unohtanut kaikki päätöksensä ja
sulkenut hänet syliinsä.

Mutta silloin avautui ovi ja ihastuneina syöksyivät vangit sisään.

-- Täällä se kyyhkyspari nyt on!

-- Nyt otamme tytön haltuumme!

-- Mies saa hyyryn koko elämästään!

Nuija nostettiin Lauria kohti, mutta käsi, joka sitä piteli, oli
niin epävarma, että kun Lauri väistyi syrjään, isku kohtasikin
erästä ylioppilasta, joka kirkuen lankesi maahan eikä enään päässyt
nousemaan.

Kaksi ylioppilasta rupesi nyt kamppailemaan Laurin kanssa ja kolmas
koetti kuljettaa Elisabetia kajuuttaan, mutta hän puolustautui
urhoollisesti ja puri hyökkääjäänsä käsivarteen niin kovasti, että
tämän täytyi päästää hänet irti.

Laivuri näytti kokonaan kadonneen; luultavasti hän oli liitossa
ylioppilaiden kanssa.

-- Käyköön kuinka tahansa! huudahti vanha Edvin, päästi peräsimen
kädestään ja karkasi, veitsi kourassa, miesten kimppuun, jotka
hurjasti taistelivat saaliistaan.

-- Pidä hyvänäsi! ja veitsi vaipui varteen saakka ylioppilaan reiteen.

Ulvoen kaatui tämä maahan.

Edvin heilutteli veristä veistään ja karkasi nyt sitä miestä vastaan,
joka piteli Elisabetia; hän päästi hänet silloin kiireesti käsistään
ja aikoi karata, mutta sai kasvoihinsa haavan, josta veri virtana
alkoi valua; siten oli hänen mahdoton puolustautua.

Sillaikaa taisteli Lauri kiivaasti neljännen ylioppilaan kanssa.
Hän oli kaatanut hänet maahan, painanut polvensa hänen rintaansa
vastaan ja vaati nyt, että hän tunnustaisi itsensä voitetuksi, mutta
saksalainen potki ja väitti, ettei voitto vielä ole ratkaistu.

-- No, minäpä ratkaisen! huusi Edvin, ja ennenkuin Lauri ehti
pidättää häntä, oli hän pistänyt veitsensä saksalaisen olkapäähän.

Samassa sattui odottamaton tapaus: laiva tärähti kaikkia liitteitään
myöten... sitte se pysähtyi: oltiin karilla.

Laivuri astui paikalla esiin ja karkasi kiroten ja vannoen Edviniä
vastaan.

Ääneti kuunteli Edvin häntä, mutta kiiluvin silmin katseli hän
saalistaan; verinen veitsi oli vielä hänen kädessään: hän oli päässyt
veren makuun.

Heti jouduttuaan vapaaksi, kiirehti Lauri Elisabetin luo, joka
tainnoksissa makasi kajuutan oven edessä; hän otti hänet syliinsä ja
kantoi hänet kajuuttaan, jonka hän tästälähin katsoi oikeudekseen
ottaa haltuunsa.

Lukko oli aivan eheä, ilkityö oli siis tapahtunut laivurin
suostumuksella.

Elisabetin toinnuttua ilmoitti Lauri hänelle aikeensa, antoi hänelle
avaimen ja käski häntä sulkeutumaan kajuuttaan.

Sitte jätti hän hänet.

Haavoittuneet ylioppilaat vääntelivät vaikeroiden kannella, johon
olivat kaatuneet, neljäs pysytteli yhä kyökissä, uskaltamatta
tulla ulos ja laivuri koetti turhaan Edvinin kanssa saada laivaa
irtaantumaan karilta.

Lauri auttoi minkä taisi, mutta kun eivät heidän ponnistuksensa
näyttäneet onnistuvan, kysyi Lauri laivurilta, suostuuko hän
lähettämään saksalaiset veneellä maihin saamaan lääkärinapua, vai
suostuuko hän saattamaan pois hänet ja hänen kansalaisensa, sillä he
eivät enään tahdo matkustaa niin huonossa seurassa.

Turhaan esteli laivuri. Lauri näytti hänelle, ettei maa ole kaukana,
hänen on heti päätettävä, kenelle matkustajista hän luovuttaa veneen.

Miehellä oli omantunnonvaivoja ja ruotsalaiseen satamaan oli pian
purjehdittava. Hän vastasi siis, että koska kerran ylioppilaat
tarvitsevat lääkärinapua ja sitäpaitsi ovat käyttäneet väkivaltaa,
niin lienee paras lähettää heidät pois laivalta.

Haavoittuneet kannettiin, heidän vastustuksistaan huolimatta,
veneeseen ja neljäs ylioppilas seurasi vapaehtoisesti; heidän
kapineensa koottiin niin tarkkaan kuin suinkin ja Edvin vei kaikki
tyynni veneeseen. Hänen piti soutaa ylioppilaat likeisimpään
valkamaan. Varmaan hän vielä ehtisi palata ennenkuin laiva olisi
päässyt irti.

Vene ei vielä ollut kadonnut näkyvistä, kun Lauri ja laivuri jo
palasivat työhönsä.

Laiva oli siirtynyt muutamia tuumia alemma karilta ja aallot
irroittivat sitä minkä ehtivät. Luultavasti se pian oli pääsevä
valloilleen, piti vain tarkasti katsoa, ettei se törmäisi toiselle
karille samassa hetkessä kuin se toiselta irtaantuisi.

Laivuri piti äänetönnä perää, mutta Lauri huomasi hänen salavihkaa
tarkastavan itseään. Hän päätti sentähden, ettei hän käy kajuutassa.

Kokinvirkaa hän yhä hoiti ja antoi Elisabetille ruuan luukun kautta,
lausuen hänelle samalla muutamia lohdutuksen sanoja. Laivurin
syödessä seisoi hän perää pitämässä ja tarkasteli silloin veden
liikkeitä.

Seuraavana aamuna irtaantui laiva vihdoin karilta, mutta silloin oli
aivan tyyntä, joten laivurin, tahtoen tai vasten tahtoaan, täytyi
odottaa Edviniä.

Päivällisaikaan hän tulikin. Hän ei tietänyt kaupungin nimeä, mihin
oli jättänyt ylioppilaat. Lääketaiturin haltuun hän vaan oli heidät
antanut ja hyvin sairaina he olivat olleet.

Hän lausui tietonsa lyhyesti ja kun laiva oli saatu hinatuksi, palasi
hän peräsimen ääreen.

Samana iltana jatkettiin matkaa ja kolmen päivän perästä saapui laiva
Tukholman satamaan.

Lauri oli jo äsken huomannut rannalla kaksi ihmistä, jotka tarkasti
katselivat laivaa. Samassa hypähti toinen kannelle ja kysyi:

-- Mikä tämän laivan nimi on?

-- Sven Conov!

-- Onhan täällä eräs nuori henkilö, joka tilasi kajuutan itseään
varten?

Laivuri osoitti kajuuttaa.

Mies loi ylpeän katseen Lauriin, joka vaistomaisesti, kaihoavin
katsein silmäili samaan suuntaan.

Sinä hetkenä oli ääretön ikävän tunne vallannut Laurin mielen.
Viimeisen kerranko hän nyt näkee nuo suloiset kasvot, jotka näiden
merkillisten viikkojen aikana ovat käyneet hänelle rakkaammiksi kuin
mikään muu maailmassa?

Vieras herra koputti malttamattomasti oveen.

-- Elisabet!

Ovi avautui paikalla.

-- Veljeni!

Vanhempi herra oli myöskin tullut kannelle.

-- Rakas, rakas lapseni! ja hän sulki hänet hellästi syliinsä.

-- Isä, jos sinä tietäisit, mitä olen saanut kokea!

-- Ehkä ollut merikipeänä! naurahti veli.

Tytön silmät hakivat Lauria.

-- Isä, lausui hän, -- häntä sinun on kiittäminen tyttösi elämästä.

-- Onko sitte ollut vaaroja?

-- Hän liioittelee! sanoi nuori herra.

-- Pysyköön se asia meidän kesken, virkkoi Lauri, ojentaen
Elisabetille kätensä. -- Jääkää terveeksi, neiti, ja älkää unohtako
tätä retkeä!

Hän kumarsi, otti pienen matkalaukun käteensä, lausui laivurille
jäähyväiset, pisti kultarahan Edvinin käteen ja läksi, taakseen
kääntymättä, astumaan Svartmankadulle päin, jossa hän tiesi Olavin
asuvan.

Sydämellisesti tervehtivät veljekset toisiaan; heillä oli paljon
puhelemista ja Olavi kehoitti veljeään heti käymään kuninkaan
kanslerin Lauri Antinpojan luona, joka monasti oli lausunut
haluavansa tavata häntä.

Mutta Lauri sanoi tarvitsevansa levätä muutamia päiviä kootakseen
ajatuksensa.

Sillä hänen ajatuksensa olivat kiihoittuneessa, levottomassa tilassa,
kovassa taistelussa itseään vastaan.

Ne sanoivat: "Tyttö rakasti sinua, sinä näit sen hänen silmistään,
kuulit sen hänen puheestaan... mikset tunnustanut rakkauttasi?
Nyt hän olisi sinun, eikä isällä eikä veljellä olisi valtaa teitä
eroittaa..."

Oikeudentunto vastasi: "Jos olisit käyttänyt tilaisuutta hyväksesi,
ottanut häneltä maksoa siitä mitä hänen hyväksensä teit, antanut
hänen kuitata välinne, mistä hänen sitte olisi sinua kiittäminen?"

Intohimo huomautti: "Minä luulin häntä köyhäksi tytöksi ja aioin
pyytää häntä vaimokseni. Pitääkö minun päästää onni käsistäni siksi,
että hän on ylhäisempää säätyä, koska hänen sydämensä sentään jo
kuuluu minulle?"

"Sinä pyysit ettei hän unohtaisi saarnaamaasi oppia; eikö hän
paremmin täytä pyyntöäsi, kun hän huomaa, että menettelit
epäitsekkäästi etkä käyttänyt hyväksesi hänen heikkouttaan...?"

Taistelua kesti kauvan ja se oli kiihkeä, mutta nöyrä kristitty sen
voitti; tosin hänen sydämensä vuoti verta, mutta hän pysyi lujana
päätöksessään, ettei mistään hinnasta myy velvollisuudentuntoaan ja
vakaumustaan.

Joku meistä ehkä muistanee Sten Sture vanhemman ajoilta nuoren
arkkipiispa Jaakko Ulfinpojan ja Elsa Possen.

Arkkipiispan oli luovuttava rikollisesta rakkaudesta, mutta hänen
taistelunsa ja hänen mielentilansa taistelun jälkeen oli aivan
toisellainen kuin Laurin, ja molempien tulevaiseen kehitykseen
vaikutti tämä taistelu mahtavasti. Jaakko Ulfinpojan teki se
horjuvaksi ja mielisairaaksi; turhamaisuuden lippua heilutti hän
maailmalle; hänellä, niinkuin kaikilla muilla ihmisillä, oli
valta valita, tahtooko hän mennä myötä- vaiko vastavirtaa. Jaakko
valitsikin ja vaikka hän sirotteli helyjä ympärilleen, niin ei hän
voinut ihmisiltä peittää, että hänen retkensä kulki myötävirtaa,
alituisesti myötävirtaa, ja hän oli tyytymätön itseensä ja koko
maailmaan.

Aivan toisin kävi Laurin. Tehtyään lujan päätöksen, ettei hän kysy
Elisabetin nimeä eikä perhesuhteita -- senverran hän tiesi, ettei hän
enään häntä tarvitse -- päätti hän olla häntä ajattelematta. Mutta
tämän päätöksen onnistumiseksi tarvittiin paljon työtä, varsinkin
ajatustyötä.

Hän kiirehti kanslerin luo.

Kansleri otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan ja pian vaipuivat
he vilkkaaseen keskusteluun Lutherin opinkappaleista.

Kansleri oli hyvin tyytyväinen saamiinsa tietoihin ja vei Laurin
kanssansa kuninkaan luo.

Kustaa kuunteli tarkasti, teki muutamia kysymyksiä ja sai niihin
selvät ja viisaat vastaukset.

Hän pyysi molempia miehiä syömään päivällistä kanssaan ja tuli
sattumalta kysyneeksi, millä laivalla Lauri oli palannut Ruotsiin.

Lauri mainitsi laivan nimen, mutta ei puuttunut kertomaan mitään.

Hyvästi jättäessä kysyi kuningas, tahtooko Lauri ruveta
koulumestariksi Upsalaan.

Silloinen koulumestari vastasi nykyistä teologian professoria.

Lauri kiitti ja vastasi, että hän koettaa tulla kuninkaan suuren
luottamuksen arvoiseksi.

Hän jätti Tukholman miltei heti ja hänelle alkoi niin kova työ, että
sen, jos minkään, olisi pitänyt saada hänen sydänsurunsa haihtumaan.

Kirkolliset asiat olivat mitä kamalimmassa epäjärjestyksessä...

Lutherin opilla oli aivan vähän ystäviä ja vaikka kuningas oli
käskenyt, että sitä piti saarnattaman ja opetettaman kouluissa,
niin hänen käskyjään ainoastaan muodollisesti noudatettiin. Osaksi
pelättiin vielä katolisen opin yliherruutta, osaksi vähensi uusi oppi
papin omaa valtaa siihen määrään, että tuskin kukaan pappi tahtoi
siihen suostua.

Lauri sai käyttää koko kaunopuheisuutensa lahjaa osoittaakseen
opettajille ja nuorille papeille, että Lutherin oppi johtaa
valistukseen, parannukseen ja Jumalan oikeaan tuntemiseen, kun
sitävastoin katolisuus pitää ihmiset pimeydessä ja panee papit, ei
opettajina, vaan herroina ja mahtimiehinä hallitsemaan orjallisia,
pimittyneitä ihmisiä.

-- Ajatelkaa, sanoi Lauri, -- kuinka Kristus opetuslastensa kanssa
kulki ympäri maata, opettaen kansaa ei yksin sanoilla, vaan ennen
kaikkea töillä.

-- Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin oli hänen oppinsa perustus. Kuinka
tätä oppia noudatetaan?

-- Kaikista sodista ovat uskonsodat olleet verisimmät.

-- Jumala on antanut ihmiselle järjen; saattaako kukaan inhimillinen
olento ymmärtää, että syntein anteeksiantamista voitaisiin ostaa
rahalla?

-- Salliko Kristus sellaista, kun hän opetuslapsillensa sanoi:
"joille te synnit anteeksi annatte, niille ne ovat annetut?"

-- Hän ravitsi isoovaiset ruumiillisella ravinnolla, ilman että he
häneltä sitä pyysivät.

-- Meidän aikanamme nylkevät papit ja munkit kansaa, itse eläen
ylellisesti.

-- Meidän täytyy palata Kristuksen totiseen oppiin; en tarjoa teille
kultaa enkä hopeaa, vaan itsekieltäymystä, työtä ja vaivaa Kristuksen
tähden; mutta täällä maan päällä on meillä tieto siitä, että olemme
velvollisuutemme täyttäneet ja tuolla ylhäällä odottaa meitä palkka,
jonka Herra itse on luvannut uskollisille työmiehilleen.

Laurilla oli erittäin sointuisa ääni; sitäpaitsi käytti hän kieltä,
joka oli "niin täydellisen kaunista", sanoo Svedberg, "etten edes
luule että patriarkkojen kieli, jota Jumala puhui heille ja jota
he puhuivat Jumalalle, ja jolla kielellä Jumalan sana ensinnä
kirjoitettiin, oli täydellisempää".

Sentähden sai Lauri aluksi paljon seuralaisia ja uskonpuhdistuksen
asia näytti tämän uuden koulumestarin kautta edistyvän nopein askelin.

Lauri teki työtä hiljaisuudessa, mutta väsymättömänä, joutumatta
epätoivoon ja liikoja toivomatta.

-- Jumala yksin antaa sadon, sanoi hän. -- Me olemme vain aseita
hänen kädessään.

Kyösti kuninkaan herkkä mieli kiintyi heti uuteen koulumestariin.
Hän kutsui häntä leikillä arkkipiispakseen ja arveli, että Lauri
Pietarinpoika oikeastaan on ainoa pappi, johon täydellisesti saattaa
luottaa, sillä hän on tyyni ja maltillinen, mutta juuri siitä syystä
ei hän koskaan heitä kesken, mitä on päättänyt viedä perille.

       *       *       *       *       *

Jos joku helläsydäminen lukijatar tahtoo tietää, miten äkillinen
ero matkatoverista vaikutti Elisabetiin, niin olemme pakoitetut
vastaamaan: erittäin pahasti. Jo ne kolme päivää, jotka hän yksin
vietti kajuutassa, tuntuivat hänestä sietämättömiltä; hänen ainoana
ilonaan oli ollut kuunnella Laurin ääntä, kun hän puheli laivurin
kanssa tai kun hän, tuodessaan hänelle ruokaa, huomautti, ettei
se nyt ole niin hyvää kuin silloin kun Elisabet oli mukana sitä
valmistamassa.

Hän oli hänen äänensä väreistä kuulevinaan, että hän yhtä paljon kuin
Elisabetkin kaipasi tuota pelon ja tuskan mennyttä aikaa, mutta nyt
kun he yhtämittaa olisivat saaneet olla yhdessä, karttoi hän häntä;
Elisabet kyllä ymmärsi, että se tapahtui juorujen välttämiseksi,
mutta mitä hän nyt oli niin varovainen, kun ei Elisabet ollenkaan
pelännyt.

Ja sitte tuo niukka hyvästijättö!

Hän tosin iloitsi kotiintulosta, mutta sekään ei korvannut kaipauksen
tuskaa, vaikka hän alussa koetti taistella sitä vastaan.

Nuori Elisabet oli rikkaan, korkeasti kunnioitetun Matias
Pietarinpojan ja hänen vaimonsa Brigitta Vaasan ainoa tytär, kuningas
Kustaan serkku. Heillä ei, paitsi häntä, ollut kuin yksi poika ja he
olivat Elisabetin tähden olleet hyvin huolissaan aina siitä saakka,
kun he saivat kirjeen, jossa hän heille ilmoitti, millä tavalla hän
aikoo tulla kotiin.

Mutta nyt oli rakas lapsi kotona ja kaikki surut olivat unohdetut.

Hän kertoi kaikista vaaroistaan ja kuinka nuori maisteri, nimeltä
Lauri Pietarinpoika oli hänet pelastanut.

Nuoreen maisteriin ei kukaan kiinnittänyt huomiota, hän oli vaan
alhaisempi henkilö, joka sai iloita siitä, että oli voinut auttaa.
Mutta Elisabetin vaivat he kaikki ymmärsivät, he kärsivät hänen
kanssaan ja sadattelivat ylioppilaita.

Brigitta rouva sanoi tahtovansa puhua asiasta kuninkaalle.

Mutta se ei lohduttanut Elisabetia, sillä hän ei sydämessään tuntenut
mitään vihaa heitä kohtaan.

Rakastetun tyttären kunniaksi vietettiin kaikellaisia tuliaisjuhlia,
mutta itse ei hän ensinkään iloinnut; hän vaan kehoitti veljeään
hankkimaan tietoa siitä, missä hänen pelastajansa oli, mutta veli
vastasi nauraen:

-- Ole huoleti, kyllä hän tulee, kun hän meitä tarvitsee.

Mutta häntä ei kuulunut.

Kaikkien hämmästykseksi alkoi nuori, hemmoteltu Elisabet neiti
viettää suurimman osan päivää yksin huoneessaan; hän kalpeni,
laihtui, kävi harvapuheiseksi ja itki usein.

Häntä luultiin sairaaksi, jonka tähden kysyttiin neuvoa
lääketaitoisilta henkilöiltä.

He antoivat neuvoja, määräsivät eri lääkkeitä ja läksivät tiehensä.

Mutta neiti ei parantunut.

Silloin rouva Brigitta salaa kutsui luokseen kuuluisan noitaämmän ja
lupasi hänelle suuren summan rahaa, jos hän saattaisi sanoa, mikä
hänen tytärtään vaivaa.

Kaisa muori tahtoi kahdenkesken puhutella neitiä; näkymättömänä
Brigitta rouva kyllä saisi olla läsnä, mutta ei muuten.

Elisabet oli Laurilta saanut lainaksi useita Lutherin kirjoituksia.
Hän ei ollut jättänyt niitä takaisin ja siitä hän iloitsi; sillä ne
olivat ikäänkuin yhdyssiteenä heidän välillään ja salaa hän niitä
lueskeli päiväkaudet.

Siinä työssä hän oli silloinkin, kun vieras ääni kysyi, saako tulla
sisään.

Kysymys oli hänelle odottamaton, sentähden hän kiireesti piiloitti
kirjat pöydällä seisovaan rasiaan.

Ovi avautui ja nainen astui sisään.

Polttava puna Elisabetin poskilla ja liike, jonka hän oli tehnyt
rasiaan päin, kyllä herätti Kaisa muorin huomion, mutta hän oli
viisas eikä lausunut sanaakaan.

-- Saanko tulla? kysyi hän epävarmasti.

Elisabet tunsi naisen ja käsitti, että Brigitta rouva oli lähettänyt
hänet.

-- Istukaa, lausui hän, osoittaen penkkiä ja istuutui itse
vastapäiselle penkille.

Sillaikaa olivat hänen poskensa taas kalvenneet ja heikosti hymyillen
sanoi hän:

-- Tuletteko, Kaisa muori, minulle ennustamaan?

-- Jos neiti kulta tahtoo!

-- En, se olisi synti.

-- Olkoon sitte tekemättä, tahtoisinkin vaan saada teidät terveeksi.

-- Minulle ei kukaan voi mitään.

-- Kai toki joku? Elisabet pudisti päätään.

-- Enkö minä, eikö kukaan nainen?

Taas nousi tytön poskille arveluttava puna.

-- Terveyden täytyy pian palata.

-- Miksi?

-- Sairaus kuluttaa nuoruutta. Tyttö säpsähti.

-- Neiti on ollut kipeänä aina syksystä asti, siitä kun palasitte
kotiin?

-- Taitaa olla niin.

-- Siis noin kahdeksan kuukautta?

-- Niin, syksy on pian käsissä!

-- Teillä kuului olleen niin vaikea matka?

-- Eipä juuri.

-- Eikö ole kamalaa sitä ajatella?

-- Ei, kuin suloista!

-- Neiti on kai monasti toivonut sitä tekemättömäksi?

-- En, antaisin elämäni, kun saisin tehdä sen uudestaan.

-- Samassa seurassako?

-- Niin, samassa seurassa.

-- Ehkä se olisikin paras lääke!

-- Ehkä.

-- Niin, sitte en minä mahda mitään.

Muori niiasi ja läksi huoneesta. Ulkopuolella odotti Brigitta rouva.

-- Kuka se saattaa olla?

-- Matkatoveri!

-- Kuuluu alhaisoon!

-- Ei neidin mielestä.

Kaisa muori sai kotiin lähtiessään runsaat lahjat ja Brigitta rouva
meni tyttärensä luo.

-- Olen ajatellut, alkoi hän, -- että meidän pitäisi ottaa selvää
siitä, kuka tuo henkilö oli, joka niin miehekkäästi sinua puolusti
matkalla.

-- Tahdotteko tehdä sen, äiti? kysyi tyttö kiivaasti, nousten
istualtaan.

-- Elisabet, sinä rakastat häntä!

-- Kyllä, olette oikeassa! huudahti tyttö intohimoisesti, -- ja minä
kuolen, jos te vielä meidät eroitatte.

-- Mutta ajattele, onneton...

-- Äiti, minä rakastan häntä!

Elisabet oli niin kalpean ja onnettoman näköinen, että Brigitta
rouvan täytyi sulkea hänet syliinsä ja itkeä hänen kanssaan.

Tietoja rakastetustaan ei hän voinut antaa; he olivat kai ikipäiviksi
eroitetut toisistaan.

Brigitta rouva ja hänen miehensä joutuivat asiasta kiivaaseen
sanakiistaan ja seuraavana päivänä läksi rouva Tukholmaan
puhuttelemaan kuningasta.

Kaikki Kustaan sukulaiset, niinkuin yleensä koko maan kansa,
kääntyivät tavallisesti sekä yleisissä että yksityisissä asioissa
kuninkaan puoleen kysymään neuvoa. Jollei hän voinut auttaa, silloin
ei voinut kukaan.

Ystävällisesti, niinkuin aina, otti Kustaa vastaan Brigitta rouvan ja
kuunteli tarkkaavasti hänen valitustaan.

Nuori mies oli pelastanut Elisabetin hengen ja vanhemmat tahtoivat
rehellisesti palkita hänet, mutta eivät he tahtoneet hänelle antaa
tytärtään vaimoksi. Brigitta rouvan varsinaisena asiana oli vihdoin
kysyä kuninkaalta neuvoa, mitä hänen piti tehdä tyttärelleen?

-- Mikä miehen nimi on? kysyi kuningas.

-- Lauri Pietarinpoika!

-- Lauri, minun oma arkkipiispani!

-- Teidän... arkkipiispanne?

-- Tiedätkö varmaan, että se on hänen nimensä?

-- Aivan varmaan!

-- No, matkusta sitte kotiin ja valmista pidot; kymmenen päivän
perästä saapuu Kyösti kuningas suurine seurueineen.

-- Mutta Elisabet...

-- Hänen tulee ruokapöydässä istua vasemmalla puolellani ja hänen
äitinsä oikeallani.

-- Tuleeko meidän kutsua vieraita?

-- Talon täydeltä. Mitä enemmän, sitä parempi.

-- Sanonko herroille...

-- Et mitään, sillä koska et mitään tiedä, niin kai sinun vaitioloosi
voin luottaa?

-- Voitte, armollinen herrani! ja syvästi niiaten lausui Brigitta
rouva jäähyväiset ja läksi kiireesti kotiin.

Tyytyväisenä hieroskeli kuningas käsiään. Sitte kirjoitti hän
Laurille ja käski hänen kiireesti tulla Tukholmaan ja valmistua
olemaan vähinten neljätoista päivää poissa Upsalasta.

Kuudentena päivänä saapui Lauri, kiireellisten töiden takia ei hän
aikaisemmin ollut voinut tulla.

Tutkivasti Kustaa häntä katseli, kun hän esitti syyt viipymiseensä.

-- Olet laihtunut, Lauri, sanoi hän. -- Oletko sairas vai ehkä
rakastunut?

Laurin kasvoille lensi ikäänkuin pilvi. -- Ehkä rasittunut, teidän
armonne!

-- Mitä hulluja, sinun iälläsi! Mutta keventääkseni kuormaasi,
nimitän sinut nyt yliopiston rehtoriksi ja johtajaksi. No, mitä sinä
siinä töllistelet?

-- Se on minulle liian suuri kunnia, sitä en ole ansainnut.

-- Siitä asiasta saattaa olla eri mieliä, mutta yhden ehdon minä
liitän lupaukseeni.

-- Minkä ehdon?

-- Että menet naimisiin minun tahtoni mukaan.

-- Siinä tapauksessa luovun paikalla lupauksesta.

-- Mitä kummaa! Etkö sinä tahdo?

-- En, teidän armonne!

-- Vai puolustatko sinä selibaattia?

-- Itseni puolesta, mutta en muitten.

-- Mistä syystä?

-- Sydämeni ei enään ole vapaa.

-- Kenelle sinä sitte olet antanut sen?

-- En tiedä hänen nimeään.

-- Etkö sitte kysynyt sitä häneltä?

-- En, sillä luulin ettei hän tahtonut sitä sanoa.

-- Tuo kuuluu aika epäilyttävältä, mutta vaadin ainakin, että ensin
näet sen naisen, jonka olen aikonut morsiameksesi.

-- Mutta, teidän armonne...

-- Älä estele, Lauri ystävä, sinä ja kansleri menette yhdessä, se
on päätetty asia; minä lähden jo huomenna ja te tulette seuraavana
päivänä. Jollet sinä huoli serkustani, niin, ole huoleti, minä en
sinua pakoita avioliittoon, mutta pitää sinun toki nähdä hänet. Ja
nyt Jumalan haltuun!

Kustaan suurimpia huveja oli solmia naimiskauppoja ja hän oli
lähtiessä mitä parhaimmalla tuulella.

Mieluinten olisi Lauri heti palannut Upsalaan, mutta kunnioitetun
kanslerin ja rakkaan veljen tapaaminen houkutteli sekin niin, että
Tukholman matka pian täytti hänen ajatuksensa. Tosin kuninkaan
kummallinen tuuma häntä hämmästytti, mutta hän ei edes tullut
ajatelleeksi, että rikkoisi lupaukset, jotka sydämessään oli antanut
Elisabetille. Sillä hänen kuvansa eli yhä hänen sielussaan.

Kustaa oli seuralaisikseen valinnut vain nuoria, ylhäisiä miehiä.

Suurella loistolla otettiin hänet vastaan herra Matiaksen talossa.
Oli myöhäinen ilta ja tervatynnörejä ja soihtuja oli asetettu tien
varsille valaisemaan. Kovasta syksytuulesta huolimatta oli isäntäväki
molempine lapsineen portaiden juurella ottamassa vastaan ylhäistä
vierasta.

Kustaa oli iloinen ja ystävällinen, kuten aina; hän jutteli
reippaasti Matiaksen kanssa, kiitteli Brigitta rouvaa komeista
valmistuksista ja nipisti Elisabetin poskia, sanoen, että hän kyllä
hankkii niihin enemmän väriä.

Samana iltana hän yksityisessä keskustelussa kysyi isäntäväeltään,
suostuvatko he siihen, että hän rupeaa heidän tyttärensä naittajaksi.

Molemmat vastasivat, että tyttö on antanut rukkaset usealle
ylhäiselle kosijalle, vaikka he niin mielellään soisivat, että hän
joutuisi onnelliseen avioliittoon.

-- Minäpä rupean ajamaan asiaa, sanoi Kustaa hymyillen, --
toivottavasti saan sen päättymään kaikkien tyytyväisyydeksi.

Illalla olivat hauskat tanssiaiset ja nuori kuningas tanssitti
neitosia ilolla ja riemulla. Tanssin aikana sai hän myöskin
kuiskatuksi Elisabetille, että hän pyytää häntä seuraavana aamuna kl.
8 tulemaan luokseen.

Siihen aikaan noustiin tavallisesti kl. 4, joten kahdeksan aikaan
päivä jo oli kulunut koko pitkälle.

Sykkivin sydämin noudatti Elisabet käskyä, käsittämättä mitä kuningas
tarkoitti. Mutta hetkisen istuttuaan hänen rinnallaan, oli hän
jo kertonut hänelle merkillisestä matkastaan ja että hänen Lauri
Pietarinpoikaa oli kiittäminen elämästään ja hengestään. Tarkkaavasti
kuunteli kuningas hänen kertomustaan, se näytti häntä liikuttavankin,
mutta hetkisen perästä hän virkkoi:

-- Tänään minä kauniille serkulleni ojennan hänen tulevan puolisonsa
käden.

-- En ikinä ota sitä! huudahti tyttö. -- En mene naimisiin.

-- Mutta kun minä tahdon.

-- Minun sydämeni tunteita ei kukaan voi pakoittaa. Elisabetia
kummastutti, ettei kuningas häntä käsittänyt, vaikka hän tiesi, että
hän jo oli lahjoittanut pois sydämensä.

-- En tahdo pakoittaa sinua, sanoi hän hymyillen, -- mutta anna
hänelle rukkaset minun läsnäollessani.

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että kansleri ja hänen
seuralaisensa ovat saapuneet.

-- Kansleri saa odottaa, mutta hänen seuralaisensa tulkoon paikalla
tänne.

Palvelija läksi ja Elisabet silmäili pelästyneenä ja kysyvänä
kuninkaaseen.

-- Minuun kovasti koskee, jos annat hänelle rukkaset, lausui kuningas
vakavasti.

-- Anteeksi, mutta minä en voi menetellä toisin, vastasi tyttö,
tuskallisesti vavisten.

Samassa avautui ovi ja vieras mies astui sisään.

Elisabet oli kääntynyt pois, mutta joko hän tunsi askeleet
tai aavisti kuka tulija oli; henkeä pidätellen seisoi hän,
liikkumattomana tuijottaen eteensä.

Laurin hämmästys oli yhtä suuri. Hän tunsi hänet paikalla, mutta hän
luuli joutuneensa näköhäiriön valtaan.

Kustaa tarttui Elisabetin käteen.

-- No, katso toki häntä, sanoi hän.

-- Elisabet!

-- Lauri!

Lauri avasi jo sylinsä, mutta antoi samassa kätensä vaipua, ikäänkuin
peläten.

Mutta Elisabet karkasi hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Silloin
likeni Kustaa heitä.

-- Ota hänet vaimoksesi, puhui hän, -- minä annan hänet sinulle.

Lauri ei kysellyt, hän vain sulki häntä syliinsä, ikäänkuin hän koko
elämänsä ajaksi olisi tahtonut kiinnittää hänet siihen.

Hiljaa läksi Kustaa huoneesta, sulki oven ja pisti avaimen taskuunsa.

-- Antaa heidän olla rauhassa, sanoi hän itsekseen, -- heidän onnensa
ei kuulu tähän maailmaan.

Kun Brigitta rouva sitte rupesi kyselemään tytärtään, niin Kustaa
vastasi:

-- Antaa hänen olla, hän on kihlattunsa kanssa.

-- Hän on siis suostunut?

-- Kyllä, niinkuin alamaisen tulee.

Itse kuninkaan täytyi muistuttaa Elisabetille, että hän menisi
pukeutumaan päivällisille.

-- Sillaikaa juttelen minä Laurin kanssa, virkkoi hän, -- jos hän
vaan on tavattavissa.

Lauri oli ylen onnellinen.

-- Melkein pelkään, etten oikein voi kantaa onneani, sanoi hän.

-- Tyttö sen tekee paremmin kuin sinä.

-- No, minä opin sitte häneltä.

Mutta hetkisen perästä hän jo vilkkaasti puhui siitä miten
yliopisto-oloja olisi kehitettävä, sillä tästälähin aikoi hän ryhtyä
työhön koko voimallaan.

-- Pelkään, että tähän saakka olen ollut itsekäs, lausui hän, --
vastoin tahtoani olen ajatellut häntä.

Ennen päivällistä esitteli kuningas tytön vanhemmille vävyn, jonka
hän heille oli määrännyt. Varmaankaan eivät he itse olisi häntä
valinneet, mutta kuninkaan valintaa ei käynyt moittiminen.

Pöydässä istui kuningas kihlatuiden välissä ja esitti itse
heidän maljansa, toivomuksella, että kaikki morsiamet Ruotsissa
kunniapäivänään näyttäisivät niin onnellisilta kuin Elisabet
Matiaksentytär.

Seuraavana keväänä piti kuningas itse heille häät. Lauri olisi
tahtonut viettää ne kaikessa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa,
mutta kuningas arveli, että alettakoon vain ajoissa puhua tulevasta
arkkipiispasta.

Lauri ja monet muut pitivät sitä vaan leikintekona.

-- Jumalan kiitos, ettet ole arkkipiispa, sanoi hänelle Elisabet; --
yliopiston rehtorilta voi riittää jokunen vapaa hetki vaimon osaksi;
arkkipiispa ehkä saisi salata vaimonsa maailmalta.



4.

PETTYMYS.


Niinkuin tiedämme ei kuningas Kustaa itse pitänyt kiirettä
naima-asioissa. Hän ei ollut kehenkään rakastunut ja jos kotielämän
sulo joskus väikkyikin hänen mielessään, niin oli hänellä siksi
paljon työtä, että se työnsi syrjään kaikki hänen yksityiset
toiveensa.

Mutta hän ei enään ollut nuori ja hänen täytyi ajatella
perintöjärjestystä.

Tulla uuden kuningassuvun kantaisäksi! Siinä oli suuri viehätys.
Kustaa tunsi, että hänellä on paljon suuria ajatuksia ja
suunnitelmia, jotka hän voi jättää perinnöksi pojilleen.

Hän olisi mielellään valinnut kuningattarekseen jonkun maan omista
sinisilmäisistä neitosista; joskus muistui hänen mieleensä nuori
tyttö, jonka hän välistä oli nähnyt, mutta hän ei muistanut missä.
Mutta jos hän valitsee morsiamensa kotimaisesta perheestä, niin
siitä syntyy kateutta ja eripuraisuutta ja sellaista hän on nähnyt
tarpeeksi.

Sitäpaitsi oli hän vastatehty kuningas, jonka arvoa maailman silmissä
piti korottaa muiden Euroopan ruhtinaiden tasalle; mutta liian
ylhäistä morsianta ei hänen tehnyt mieli, eikä morsian myöskään saisi
olla riippuvainen liian mahtavista sukulaisista.

Kuningas Sigismundin tyttären hän olisi ottanut, mutta ne kaupat teki
arkkipiispa tyhjiksi; piti ruveta etsimään uutta morsianta.

Eräänä päivänä tuli hänen luokseen vanha tuttu -- vuoroin ystävä,
vuoroin vihamies, -- Herman Israel.

Aina hänet nähdessään synkistyi kuningas ja hänen kulmakarvansa
rypistyivät.

-- Armollinen herra, alkoi viekas saksalainen, -- tänäpänä en tule
luoksenne raha-asioissa.

-- No minkätähden sitte?

Herman Israel katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hän kahden
kuninkaan kanssa, ja virkkoi sitte:

-- Tulen toimittamaan kuninkaalle morsianta. Kustaa säpsähti.

-- Mistä se on kotoisin? kysyi hän.

-- Onko teidän armonne koskaan ajatellut Lauenburgin ruhtinashuonetta?

-- En muistaakseni.

-- Se on haara vanhaa saksilaista sukua, joka jo likelle kolmesataa
vuotta on hallinnut Lauenburgissa.

-- Herttuan nimi on Maunu, muistaakseni.

-- Naimisissa Katarina Braunschweigiläisen kanssa.

-- En tunne heitä.

-- Vanhin tytär kantaa äidin nimeä.

-- Kuinka vanha hän on?

-- Kahdenkymmenen.

-- Onko hyvin kasvatettu?

-- Mainiosti.

-- Hyvä. Minä ajattelen asiaa.

-- Ja minä voin taata, että hän suostuu.

-- Kuinka niin?

-- Minulla on kauvan ollut kunnia olla kirjevaihdossa herttuan kanssa
ja kerran minä sattumalta mainitsin tietäväni nuoren, naimattoman
kuninkaan, joka pian hakee morsianta.

-- No, kauppasiko hän minulle tytärtään?

-- Taivas varjelkoon! Hän vaan mainitsi, että hänellä on kolme
tytärtä ja että prinsessa Katarinasta tulisi erinomaisen viisas ja
toimellinen emäntä.

-- Niin, politiikkaan ei hän saa sekaantua.

-- Siihen ei hänellä ole haluakaan. Hetkiseksi vaipui kuningas
mietteisiin.

-- Tule muutaman päivän perästä luokseni, ystävä Israel. Ymmärrät,
että minun pitää ajatella asiaa.

Israel kumarsi ja läksi.

Kuningas ei voinut neuvotella asiasta kenenkään kanssa, hän vaan
mainitsi ehdotuksen Lauri Antinpojalle ja tämä vastasi, että koko
maassa odotettiin ja toivottiin, että kuningas menisi naimisiin.

Kun Israel palasi, loi hän kuninkaaseen tutkivan katseen, ikäänkuin
arvatakseen hänen ajatuksensa.

Kustaa nauroi.

-- Mitä sinä näet?

-- Että armollinen herra suostuu ehdotukseeni.

-- Oikein arvasit!

-- Se on tuottava onnea ja siunausta!

-- Suokoon Jumala! Mutta koska sinä olet alkanut kaupat, niin saat
jatkaakin.

-- Suurimmalla mielihyvällä.

-- Jos pyyntööni suostutaan, niin paikalla lähetän laivoja noutamaan
morsianta.

-- Niinkö pian?

-- Niin.

Israel kumarsi ja riensi pois.

Mutta Kustaa vaipui syviin mietteisiin; ratkaiseva askel oli otettu.
Oliko se tuottava onnea maalle ja hänelle itselleen?

-- Johtakoon Jumala! ajatteli hän. Paljon puuhaa oli sillä kertaa
maassa. Kiireellisintä oli arkkipiispan asettaminen sekä kahden
piispanistuimen täyttäminen.

Näistä asioista oli kuningas joutunut riitaan Lauri Antinpojan kanssa.

Kansleri tahtoi nimittäin, että virat heti täytettäisiin, mutta
kuningas ei pitänyt kiirettä; hän muisti miten paljon häiriötä
edelliset arkkipiispat olivat saaneet aikaan ja arveli, että
vastaiseksi tultaisiin toimeen ilman heitä, varsinkin koska pappeja
oli yllin kyllin.

Mutta helsinglantilaiset nurisivat jo äänekkäästi siitä, että heidän
hiippakuntansa niin kauvan oli saanut olla piispatonna.

Vihdoin päätti kuningas ottaa rohkean askeleen: kauvan keskusteltuaan
Lauri Antinpojan kanssa, kutsui hän maan etevimmät papit
Tukholmaan valitsemaan arkkipiispaa. Vaali tapahtui tuomiokirkossa
juhannuspäivänä; ehdokkaina olivat: Strängnäsin piispa Maunu Sommar,
Upsalan dekaani Jöns ja sikäläinen rehtori Lauri Pietarinpoika,
mestari Olavin veli ja kuninkaan suosikki.

Itse asetti kuningas neljänneksi ehdokkaaksi kansleri Lauri
Antinpojan. Mutta kaikki tiesivät, ketä kuningas tahtoi ja niin suuri
oli jo hänen valtansa, että kaikki siihen mukautuivat.

Piispa sai neljä ääntä, dekaani kolme, kansleri neljätoista, ja
mestari Lauri kaikki muut äänet eli noin sataviisikymmentä.

Vaalin päätyttyä lähetettiin neljä etevintä pappia kuninkaan luo
ilmoittamaan miten oli käynyt.

Kuningas vahvisti paikalla vaalin.

Tietysti tämä vaali koko maassa herätti tavatonta huomiota.

Kuka oli Lauri Pietarinpoika? Mitä oli hän tehnyt Ruotsin kirkon
hyväksi, joka olisi oikeuttanut häntä sellaiseen kunniavirkaan?

Vanhassa kirkkohistoriassa sanotaan: "kirkon häpeäksi ja pilkaksi on
vanhan Johannes Magnusin sijaan, jonka kuningas oli tunnustanut ja
jota ei vielä asianmukaisesti oltu eroitettu, pantu toinen piispa, ja
tämä on Lauri Pietarinpoika.

"Sen pahan kerettiläisen Olavin veli, kokematon, nuori, vasta
koulunpenkiltä ja patukan alta päässyt mies; ja ilman oikeutta,
järjestystä ja vahvistusta on hän pantu käskemään piispoja, jotka
paavi vihki."

Vanhat liitteet vapisivat, vuosisatojen taitavasti kokoama rakennus
oli vaarassa, piispojen, pappien ja munkkien yhteiset voimat eivät
näyttäneet riittävän pitämään sitä pystyssä.

Mikä on syynä tähän?

Kerettiläinen Lutherko?

Ei. Vaan salama taivaasta on särkenyt pimeyden, sen valta on
lopussa ja ihmiskunta on kypsynyt vastaanottamaan korkeampia,
kirkkaampia totuuksia, käsittämään sitä oppia, jonka päämääränä on
rakkaus ihmiskuntaan. Noilla sotureilla, jotka Herra oli valinnut
lipunkantajikseen ja joiden etunenässä Martin Luther astui, oli kova
taistelu kestettävänä. Heitä uhkasivat kamalimmat rangaistukset,
heitä väjyi tuskallisin kuolema.

Ja miksi? Mitä he olivat tehneet?

He näkivät villiytyneen kansan sokeasti karkaavan perikatoa kohti,
he näkivät röyhkeintä, kamalinta petosta, ja he riistivät peiton
petturien silmiltä ja naamarin sileäksi ajetuilta kasvoilta; mutta
silloin kääntyi koko kansa itse tulella ja miekalla, uhkauksilla
ja kirouksilla heitä vastaan. Varmaan he silloin loivat katseensa
Golgatalle, tuntien että alentumisessakin on ylentymistä, ja
kiittivät häntä, joka oli riippunut ristillä ja tehnyt heidät
mahdollisiksi juomaan kalkistaan ja kantamaan ristiään.

Varmaan tällaiset ajatukset liikkuivat Lauri Pietarinpojan mielessä,
kun hän hämmästyen kuuli vaalin päätöksen ja tunsi, minkä edesvastuun
alaiseksi hän oli joutunut.

Hän oli vasta kolmenkymmenenkahden vuoden vanha ja hänet asetettiin
asemaan, jossa olivat olleet Jaakko Ulfinpoika ja Kustaa Trolle,
joiden nimiä maine kantoi kautta maan. Kuinka hän heidän rinnallaan
oli pieni ja vähäpätöinen! Mutta silloin muistui hänen mieleensä,
että hänhän onkin vain ase, ehkä Herra on tahtonut valita pienen
aseen suuriin, mahtaviin töihinsä.

Ja hän päätti tarkasti tutkia mikä Herran tahto oli ja koettaa toimia
sen mukaan, huolimatta ruhtinaiden tai kansan suosiosta ja ainoastaan
täyttääkseen velvollisuutensa pappina ja ihmisenä.

Hän pysyi päätöksessään, sillä neljäkymmentäkaksi vuotta oli hän
arkkipiispana Svean valtakunnassa ja sinä pitkänä aikana ei hänen
korkeassa ja vastuunalaisessa toiminnassaan kertaakaan tavattu
vilppiä. Näinä vaikeina aikoina vaadittiin kirkon johtavalta mieheltä
paljon kykyä. Ensinnäkin piti hänen raivata tietä uudelle opille ja
sille valolle, jota evankeelinen käsitystapa vähitellen tahtoi tuoda
jumalanpalvelukseen. Sen piti tapahtua suurella varovaisuudella,
jotteivät heikkouskoiset loukkaantuisi. Ja taistelun uusien ja
vanhojen olojen, ulkonaisen vallan ja todellisen sisällön välillä
täytyi yhtämittaa jatkua. Kuningasvallan ei pitänyt päästä tunkemaan
liian syvälle, laivaa oli varovaisesti ohjattava kallioiden ja
salakarien välitse.

Voima, joka särkee vanhat siteet ja raivaa tietä uusille oloille, on
harvoin omiaan tyynnyttämään levottomia mieliä.

Suurta apua antoi Laurille Elisabet. Usein sai hän kokea pilkkaa,
mutta hän otti kaikki vastaan kärsivällisesti. Nainut arkkipiispa
oli papistolle ääretön kauhistus, mutta Elisabet kantoi kohtalonsa
niin arvokkaasti, että pilkka pian kilpistyi takaisin. Ja herralleen
tuotti hän sellaista lohdutusta ja apua, että Lauri sittemmin usein
lausui, että viisas ja ajatteleva vaimo on puolisonsa ja kotinsa
korkein siunaus.

Kansleri Lauri Antinpoika ja mestari Olavi olivat molemmat mahtavia
sotureja; he katsoivat ensi sijassa päämäärää, jonka tahtoivat
saavuttaa ja vasta toisessa sijassa kiinnittivät he huomiota
keinoihin, joilla aikoivat taistella. Lauri sitävastoin oli rauhan
mies; hän oli yhtä oppinut kuin lempeä ja vakavaluontoinen. Hän oli
lujamielinen ja itsenäinen, ei koskaan poikennut velvollisuudestaan,
mutta suostui mielellään myönnytyksiin, kun ne koskivat vähäpätöisiä
asioita. Aikalaisiltaan sai hän osakseen hyvin ansaitun tunnustuksen
ja jälkimaailma on antanut hänelle ensi sijan Ruotsin arkkipiispojen
ja pappien joukossa.

Linköpingin ja Skaran piispanistuimet olivat myöskin avoinna
ja tuomiokapituli oli näihin virkoihin ehdottanut molempien
hiippakuntien tuomiorovasteja, Linköpingiin Jöns Antinpoikaa ja
Skaraan mestari Sveniä.

Kuningas vahvisti vaalit, ja elokuun 13 p:nä kutsuttiin vastavalitut
piispat Tukholmaan vihittäviksi virkoihinsa.

Strängnäsin piispa Maunu ja Vesteråsin piispa Pietari kutsuttiin
toimittamaan vihkiäisiä.

He olivat kyllä molemmat allekirjoittaneet Vesteråsin resessin,
mutta rakkaus roomalaiseen kirkkoon eli heissä vielä ja toivo
vanhojen olojen palauttamisesta oli heissä vironnut uuteen eloon,
kun taalalaiset olivat yhtyneet kapinoimaan, ja Kustaa Trolle
sekä monet muut yllyttäjät, ennustaen Kristianin tulevan suurelle
retkelle pohjoiseen, olivat kehoittaneet kansaa vapautumaan Kustaan
hirmuikeestä. Tämä oli luultavasti syynä siihen, että he ennen
Tukholmaan lähtöänsä kutsuivat luoksensa erään kaniikin ja kuuluisan
tohtori Gallen ja laativat salaisen vastalauseen luterilaista
vääräuskoisuutta ja Ruotsin kirkon vapautta uhkaavia toimenpiteitä
vastaan, toimenpiteitä, joista koitui vaan valtakunnalle häpeää ja
ihmissieluille vaaraa. He eivät koskaan aio suostua luterilaiseen
oppiin eivätkä myöskään äsken valituiden piispojen vihkimiseen,
johon heidät nyt ylivallan voimalla ja pelotuksella pakoitettiin; ja
kaiken, mitä he tähän asti ovat tehneet ja vastaisuudessa aikovat
tehdä, julistavat he laittomaksi sekä uskoutuvat tavaroineen
päivineen pyhän roomalaisen kirkon huomaan, tunnustaen sen äidikseen
ja rahvaan hallitsijattareksi.

Tämä vastalause tuli jotenkin odottamatta ja lisäksi miesten kädestä,
jotka vaikeuksien ja taistelujen aikana olivat olleet kuninkaan
puolella.

Luultavasti oli arkkipiispanvaali suureksi osaksi syynä tähän. Se oli
tavallaan vanhojen olojen tunnustamista, siitä he saivat innostusta
ja juuri nyt näytti tulleen tilaisuus kohottaa katolinen kirkko
entiseen mahtavuuteensa, kun yleinen tyytymättömyys oli syntynyt
kelloverosta ja tuntui mahdolliselta, että kuningas Kristian palaisi
ja ottaisi valtakuntansa haltuunsa. Tarpeellista oli kuitenkin ryhtyä
varokeinoihin tulevan rangaistuksen varalta ja siksi kävivät piispat
käsiksi samaan keinoon, joka v. 1520 pelasti piispa Braskin hengen.

Tässä kohtaa meitä omituinen seikka: katolinen saattaa määrätä
erinäisiä ehtoja ja sitte valalla vahvistaa asioita, joita ei hän
hyväksy, vaan kieltää; eikä oppi pidä sitä ensinkään vääränä.
Tarkoitus pyhittää keinot, silloinkin kun ainoastaan yksityisen oma
etu on kysymyksessä.

Protestantti pitää tällaista menettelyä vääränä eikä voisi sitä
puolustaa, menettämättä itsekunnioitustaan.

Siinä luultavasti syy, jonka tähden ei Kustaa koskaan luottanut
kehenkään katoliseen; jota puhdasuskoisempi hän oli, sitä useampi
kettu piili hänen korvansa takana.

Piispat saapuivat nyt Tukholmaan, eihän heidän enään tarvinnut
pelätä, sillä vastalause tasoitti tulevat synnit, ja niin he ensinnä
toimittivat piispanvihkiäiset.

Sitte vihittiin harmaittenveljien kirkossa Lauri Pietarinpoika
korkeaan ammattiinsa. Kuningas itse ojensi hänelle arkkipiispansauvan.

Mutta nyt täytyy meidän astua muutamia kuukausia taaksepäin.

Herman Israel oli jo saattanut naimakysymyksen onnelliseen loppuun
ja kuningas käski nyt valmistaa laivoja, joilla nuori morsian oli
tuotava Ruotsiin.

Kuninkaan sisar, rouva Margareeta Vaasa (Hojan kreivin puoliso) sai
toimekseen lähteä noutamaan prinsessaa.

Häntä seurasi joukko muita ylhäisiä rouvia ja neitejä, kuten
Margareeta rouvan oma tytär, suloinen Brigitta Joakimintytär (Brahe)
ja kaunis Brigitta Eerikintytär (Lejonhufvud) sekä kuninkaan
sisarenlapsi, Ebba Vaasan ja Loholmin herran Eerik Abrahaminpojan
tytär.

Kuninkaan marski Lauri Siggenpoika sekä Birger Niilonpoika (Grip),
Kustaa Olavinpoika (Stenbock) ja useita muita Ruotsin etevimpiä
ritareja lähetettiin niinikään noutamaan kuninkaallista morsianta.

Heinäkuussa tapahtui lähtö, mutta vastatuuli pidätti ruotsalaiset
laivat viikkokausia matkalla. Tästä syystä tahtoi Lauenburgin hovi
siirtää kotimatkan toiseen vuoteen, mutta siitä taas ei kuningas
tahtonut kuulla puhuttavan; hän sanoi pitävänsä sitä kauppojen
purkamisena. Morsian sekä hänen äitinsä, sisarensa ja useita muita
rouvia ja herroja läksi siis matkalle elokuun lopulla.

Valtakunnan herrat ja miehet olivat jo sitoutuneet kokoamaan hopeaa
ja lahjoja tätä juhlaa varten, jotta "hänen armonsa heille kaikille
olisi suosiollinen herra, joka heidän kaikkien parasta tahtoo".

Pappien ja kirkkojen piti myöskin ottaa osaa keräykseen.

Kun häiden aika alkoi lähestyä, kirjoitti kuningas kaikille voudeille
ja läänitysmiehille koko Uplannissa, että koska suuri juhlallisuus
pian on käsissä, jolloin tarvitaan paljon tuoretta ruokaa, he
tuomarien kanssa koettaisivat taivuttaa talonpoikia hääavun
antamiseen, siten että kaksitoista talonpoikaa yhdessä antaisi 2
lammasta, 2 hanhea, 12 kanaa ja 40 munaa; tämä lahja ei heille
tuottaisi erityisiä kuluja, varsinkin koskei kuningas ollut vaatinut
heiltä kruunausapua.

Itägötlannin ja Smålannin voudeille ja läänitysmiehille annettiin
niinikään käsky että he koettaisivat saada talonpoikia vapaehtoisesti
antamaan härkiä juhlaan, nimittäin niin, että kaksikymmentä tai
useampi talonpoika yhdessä antaisi yhden härän ja vasikan; mutta
jos talonpojat tämän tuoreen ruuan luovuttamisessa osoittaisivat
vastahakoisuutta, niin ei heitä pitäisi pakoittaa, vaan tehkööt he
niinkuin tahtovat.

Kaupunkeihin lähetettiin käsky, että ne juhlan aikana veisivät
tavaransa Tukholmaan eikä muualle, koska sinne silloin tulisi paljon
väkeä vieraista maista ja kaupungeista, ja luultavasti myöskin useita
vieraita kauppiaita, joten jokainen Tukholmassa voisi saada tavaransa
kaupaksi yhtä hyvin kuin Itämerenkaupungeissakin.

Syyskuun 8 p:nä tuotiin kuninkaalle tieto, että laivat ovat tulossa.

Kaupungissa olivat markkinat ja uutinen levisi salaman nopeudella.
Kaupanteko loppui paikalla, kaikki jotka kynnelle kykenivät,
riensivät sillalle katsomaan komeutta.

Laivat siellä todellakin likenivät hyvällä tuulella.

Pian saattoi eroittaa, että ensimäisen laivan kannella seisoi joukko
naisia.

Samassa saapui rantaan kuningas, lempeästi hymyillen; hänen
seurassaan oli suuri joukko herroja, kaikki loistavissa univormuissa.

Jo yritettiin rannalta laskea siltaa, mutta liian aikaiseen, joten se
oli vedettävä takaisin.

Kaikki silmät olivat suunnatut kuninkaaseen; hän sen tiesi ja koetti
kasvoillaan säilyttää iloisen, tyytyväisen hymyn, mutta kokonainen
ajatusten tulva riehui hänen sielussaan.

-- Kas, kas!... Se on varmaankin tuo, joka on mustassa puvussa ja
joka puhuttelee Margareeta rouvaa.

-- Sehän on vanha ämmä... ei, kai se on tuo tuossa edessä...

-- Mutta sehän seisoo ihan vaiti.

-- Ja vieressä on toinen, joka on ihan hänen näköisensä. Kai he ovat
sisarukset.

-- Mutta eihän hän vastaa mitään.

Laiva tuli jo ihan likelle rantaa. Kuningas oli vetäytynyt
taaksepäin, sekä hän että hänen herransa paljastivat päänsä ja
katselivat vilkkumatta laivaan.

Silta laskettiin rannalta ja sen päälle levitettiin sinikeltainen
peite.

Herra Lauri Siggenpoika likeni silloin erästä pitkää naista, lausui
hänelle jotakin ja osoitti kuningasta.

Naisen kasvoille levisi heikko puna ja syvällä niiauksella vastasi
hän kuninkaan tervehdykseen.

Seuraavana hetkenä Kustaa herrojensa saattamana astui kannelle.

Ensi työkseen tervehti hän morsianta, hän tahtoi katsoa häntä
silmiin, mutta hänen silmänsä olivat maahan tähdätyt.

Sitte tervehti kuningas hänen äitiään ja sisartaan.

Vihdoin sai hän tervehtiä omaisiaan.

-- Jumalan kiitos, että olemme kotona, kuiskasi Margareeta rouva.

Kustaan ympärillä oli niin paljon iloisia, nuoria kaunottaria, että
hänen sydämensä lämpeni heidän likeisyydessään.

Sitte tarjosi hän prinsessalle käsivartensa, taluttaaksensa hänet
laivasta maihin.

Hän teki taaskin syvän niiauksen ja tarttui tarjottuun käsivarteen.

Tähän saakka oli suuri ihmisjoukko pysynyt alallaan, mutta nyt
alkoivat ihmiset tungeskella likemmä, oikein näkemään komeutta.

Mutta vahti ei päästänyt heitä ja ainoastaan likinnä seisovat
näkivät, että kuninkaan marski, Lauri Siggenpoika talutti prinsessan
äitiä; sitte seurasi pitkä jono vieraita rouvia ja neitejä, ja vasta
heidän perässään astelivat ruotsalaiset.

Mutta kun kuninkaalliset olivat menneet, alkoivat kielet oikein
liikkua.

-- Korea oli kuin markkinain marakatti.

-- Miksei hän koskaan kohottanut silmiään?

-- Kaiketi häntä hävetti!

-- Äiti hänellä oli pahan näköinen.

-- Mulkoili niin silmillään!

-- Ja nyrpisteli nenäänsä!

-- Jumala siunatkoon Kyösti kuningasta! Hän oli lempeä kuten aina!

-- Kun ei hän vaan olisi ottanut paholaista veneeseensä?

-- No sitte hän kyllä jaksaa vetää sen maihin.

-- Sisar näytti reippaalta tytöltä!

-- Mutta ylpeältä.

-- Enemmän minä vaan pidin meidän omista ruotsalaisistamme.

-- Kyllä, ei niissä saksalaisissa ollut yhtään niin kaunista.

-- Ja jokainen hymähteli ja katseli mielitiettyään.

-- Margareeta rouva oli myöskin mukana.

-- Näittekö kuinka hänen silmänsä harhailivat?

-- Hakivat kai kreiviä.

-- Tietysti. Missähän hän lieneekin?

-- Tietysti toisen luona! Sanoja säesti raaka nauru.

-- Kuninkaan ei pitäisi kuljettaa maahan niin paljon ulkomaalaisia.

-- Hänen sisarensa ei olisi tarvinnut mennä naimisiin sellaisen
kanssa.

-- Ulkomaalainen kerjäläinen on aina parempi kuin ruotsalainen.

Näitä jutellen likeni kansanjoukko linnaa.

-- Koskahan häät vietetään?

-- Kaiketi ovat pidot ensin valmistettavat.

Ja tyyntyneenä hajosi kansanjoukko, mikä meni markkinatouhuun, mikä
kotiaskareihin.

Mutta kukaan ei pitänyt tulevasta kuningattaresta.

Itselleen koetti Kustaa uskotella, että hän on äärettömän ujo;
vaivoin sai hän häntä edes vastaamaan "kyllä" ja "ei" kysymyksiinsä,
vaikka äiti ja sisar vakuuttivat, että hän heidän seurassaan on
erittäin puhelias.

Kustaa esiintyi nyt koko rakastettavuudessaan. Hän kuvitteli
jo rakastavansa noita kylmiä välinpitämättömiä kasvoja, jotka
eivät koskaan katselleet häneen, joitten huulilta ei ainoakaan
rakastavainen sana tunkenut hänen korvaansa. Hän tahtoi luoda iloa ja
onnea nuoren morsiamensa ympärille ja hän toivoi, että rakkaus maahan
ja kansaan, joka täytti hänen sydämensä, vähitellen valtaisi hänetkin.

Äidistä, herttuattaresta, ei hän ensinkään pitänyt; hän oli terävä
eukko, joka mielellään hyvillä neuvoilla olisi tahtonut sekaantua
sisälliseen talouteen, jollei Kustaa hienosti olisi osannut vältellä
häntä.

Onneksi tämä kaikki oli ohimenevää ja kuningas valmisteli jo salaa
hänen kotimatkaansa maatietä Tanskan kautta. Hänen tyttärensä oli
siellä naimisissa Fredrikin pojan, prinssi Kristianin kanssa, muuten
sangen onnettomassa avioliitossa.

Häitä varten tehtiin nyt suuria, loistavia valmistuksia. Linnamäelle,
muurin alapuolelle aidattiin suuri ala turnauksia ja muita
ritarileikkejä varten, joita ajan tavan mukaan piti olla.

Samoin koristettiin suuri huone tanssisaliksi; seinille ripustettiin
peitteitä ja tauluja.

Syyskuun 26 p:nä olivat vihdoin loistavat ja juhlalliset häät.

Lauri Pietarinpoika toimitti, useiden piispojen avustamana,
vihkimisen.

Koska morsian jo kuului luterilaiseen kirkkoon, niin ei mihinkään
erityisiin toimenpiteihin tarvinnut ryhtyä.

Morsian oli komea, kaikki ihailivat hänen kauneuttaan, mutta
rakkautta ei hän herättänyt kenessäkään.

Kustaa yksin näytti olevan vaaliinsa tyytyväinen.

Kahdeksan päivää kestivät häät.

Ensimäisenä päivänä oli turnaus.

Korkealla, komealla lavalla istui nuori kuningatar äitinsä ja
sisarensa välissä ja molemmin puolin heitä Margareeta rouva ja rouva
Ebba Vaasa.

Heidän takanaan oli suuri joukko rouvia ja neitejä; kokonaisuus
muodosti ikäänkuin kukkalavan, täynnä ihanimpia ruusuja ja liljoja.

Vastaiselle puolelle salia oli tehty pienempi lava. Siellä istui
kuningas ja paljon korkeita herroja.

Mutta aitauksen sisässä ratsastivat rautaan puetut ritarit
edestakaisin. Heidän komeat hevosensa tepastelivat ja itse he
heiluttelivat keihäitään, valmiina taistelemaan kunniansa ja naisensa
edestä.

Jokaisen olkapäähän oli kiinnitetty nauha ja Kustaan silmät hakivat
nuorten, kauniiden naisten parvesta nauhojen antajattaria.

Mutta ympärillä seisoi ääretön kansanjoukko ihailemassa komeutta ja
lausumassa arvosteluja, säätyyn ja onnen antimiin katsomatta.

Kun torventoitotuksilla sitte ilmoitettiin, että kaikki on kunnossa,
syntyi hetken hiljaisuus.

Komea herra ratsasti radalle; antaessaan hevosensa siinä tepastella,
näytti hän reippaalta ja urhoolliselta.

Se oli holsteinilainen Schak von Ahnefeld, joka oli tullut morsiamen
seurueessa.

Korkealla äänellä hän saksaksi kehoitti ruotsalaisia herroja
kamppailemaan kanssaan.

Jännityksellä katseli kansa sinne päin, missä kuninkaan herrat
olivat. Eikö kukaan heistä nyt lähde kohtelemaan tuota saksalaista
ansion mukaan?

-- Minä puolestani olisin valmis kantamaan sekä miehen että hänen
hevosensa Norrströmiin, mutisi muuan raudankantaja.

Kustaa mittaili silmillään miestä ja loi sitte varman, hymyilevän
katseen omiin herroihinsa.

Mutta herttuatar katseli ylpeänä ympärilleen ja kuiskasi sitte
jotakin tyttärensä korvaan, ikäänkuin sanoakseen: "Te raukat, kyllä
hän tekee lopun teistä kaikista!"

Mutta sieltä päin ei kuulunut ketään; kyllä he vilkkaasti
keskustelivat, mutta enempää ei siitä tullut.

Silloin rypisti kuningas kulmakarvojaan ja kuiskasi jotakin ympärillä
seisoville herroille.

Sillaikaa istui uljas ritari levottoman hevosensa selässä.

Vihdoin ratsasti ruotsalaisten joukosta esiin lyhyt, harteva ja
jäntterä ritari; hitaasti hän likeni saksalaista, ilmoittaen
noudattavansa kehoitusta.

Se oli pieni "Pekka Svenske", kuninkaan vouti Linköpingin linnasta.

Herttuatar nauroi niin, että hänen täytyi pitää nenäliinaa suunsa
edessä.

Kustaa hymyili tyytyväisenä.

Mutta kansa odotti jännityksellä, miten kävisi.

Kun taistelutoverit olivat tervehtineet toisiaan, ratsastivat he
radan äärimmäisiin päihin.

Torvet antoivat sitte merkin ja molemmat törmäsivät vastatusten.
Mutta Schak von Ahnefeld lensi kuin pallo hevosen selästä ja teki
kauniin kuperkeikan.

Silloin syntyi kansanjoukossa sellainen riemu, että heitä täytyi
kieltää meluamasta.

Herttuatar kävi tulipunaiseksi, mutta ei huolinut katsoa oikeaan eikä
vasempaan.

Pekka Svenske istui tyynenä hevosensa selässä, silitellen sen harjaa.
Hänen täytyi siinä odottaa, kunnes saisi tietää, tahtooko vieras
ritari jatkaa leikkiä.

Vähän vaivaloista oli holsteinilaiselle herralle nouseminen, mutta
apua hän ei ottanut vastaan; vihdoin hän sitte pääsi jaloilleen.

Oli hän ehkä vähän kankea, mutta täytyihän hänen pestä pois häpeänsä.
Hän ilmoitti siis ottaneensa asian liian kevyeltä kannalta ja
haluavansa vielä kerran koettaa voimiaan reippaan ruotsalaisen
vastustajansa kanssa.

Pekka Svenske vastasi hänen kumarrukseensa ja läksi ratsastamaan
kentän toiseen päähän.

Ikäänkuin voimiaan koetellakseen teki ruotsalainen muutamia siroja
hyppyjä ennenkuin asettui paikoilleen.

Sitte he taas seisoivat vastatusten.

Jo soivat torvet.

Ja molemmat ritarit karkasivat eteenpäin.

-- Ajanpa tällä kertaa asiani toisella lailla, puheli Pekka Svenske
itsekseen, ja hän pysyi sanoissaan.

Saksalainen lensi ensin korkealle ilmaan ja putosi sitte suinpäin
maahan.

Nyt ei Pekka Svensken enään tarvinnut odottaa jatkamista, sillä
pahasti vahingoittuneena kannettiin saksalainen pois.

Mutta silloin ei kansan riemua enään saatu vaikenemaan. Kustaa antoi
heidän ilonsa päästä valloilleen, asia huvitti häntä itseäänkin. Hän
lähetti erään herransa kiittämään Pekka Svenskeä.

Herttuatar asteli levottomana edestakaisin, hän oli nähtävästi
loukkaantunut, mutta nuori kuningatar istui kankeana,
liikkumattomana, välittämättä mistään.

Kustaa tuumaili mahtaako hän todellakaan välittää mistään, vai hieno
tapako käskee häntä pysymään noin kankeana. Hän tahtoi uskoa, että
hieno tapa oli syynä siihen.

Mutta hänen takanaan oli iloisia, nuoria, ylpeyttä säteileviä
kasvoja, ja Kustaa tunsi rintansa paisuvan samoista tunteista.
Heidänkin sydämensä olivat ruotsalaiset ja ruotsalaisen uroon voitto
vaikutti heihin ikäänkuin he itse olisivat olleet osallisina sen
saavuttamisessa.

Ruotsalaiset ritarit koettelivat keskenäänkin voimiaan erinomaisella
taitavuudella.

Suurta huomiota herättivät marski, herra Lauri Siggenpoika ja herra
Birger Niilonpoika.

Molemmat osoittivat suurinta voimaa ja harjaantumista, mahdoton oli
saada selville, kumpiko voittaisi, ja vihdoin syöksivät he toisensa
yhtaikaa satulasta.

Juhla loppui ilolla ja naurulla.

Mutta illalla tanssittiin kauniissa salissa ja hellät tunteet
puhkesivat valloilleen.

Kustaa näki ympärillään rakastuneiden katseita ja kuuli nuorten
huulilta hellää kuherrusta.

-- Saisinko huomenna puhutella teidän armoanne? pyysi herra Birger
Niilonpoika.

-- Kello kymmenen! vastasi kuningas.

-- Mutta kas! Tuossa seisoi nuori Kustaa Olavinpoika Stenbock kalpein
poskin, tuijottaen eteensä.

Kuningas kysyi mikä häntä vaivaa.

-- Minä pyydän teidän armoltanne eroa virastani, sammalsi hän. --
Aion ulkomaille palvelukseen.

-- Eikö nyt kukaan kaunis neitonen ole kiinnittänyt sinua tänne?

Mies punastui korviin saakka.

-- Tule luokseni huomenna kello yksitoista, niin saamme puhua asiasta.

Kuningas läksi sitte Margareeta rouvan luo ja istuutui hänen
viereensä.

-- En ikinä voi unohtaa vankeuttani Jönköpingissä, huokasi Margareeta
rouva.

-- Sen sait kärsiä minun tähteni!

Kustaa oli kuullut tuon valituksen vähinten kaksikymmentä kertaa.

-- Siksi sen kestinkin.

-- Mitä pidät juhlasta?

-- Kysy sitä kuningattarelta.

-- Hän istuu nyt äitinsä parissa enkä tahdo heitä häiritä; sitäpaitsi
puhuisin sinun kanssasi.

-- Puolisostaniko?

-- En. Miksi sinä kalpenet?

-- Sinä olet hänelle pahoillasi, Kustaa.

-- Hän ei ole osoittanut ansaitsevansa luottamustani.

-- Ehkä ovat vaatimuksesi olleet liian suuret?

-- Hän tahtoi itsepintaisesti päästä Lyypekkiin ja väitti varmaan
pakoittavansa kaupungin vähentämään mahdottomia vaatimuksiaan, ja
sensijaan suostui hän kaikkiin lyypekkiläisten pyyntöihin.

-- Minä tiedän kuinka hän kärsi... pelkäsin hänen surevan
kuoliaaksi... sitte minä läksin kotiin edeltäpäin, mutta tuo onneton
tapaus Jönköpingissä tuli eteen...

-- Puhukaamme jostakin muusta. Matka on tehnyt Birgitallesi hyvää.
Hän on tullut entistä kauniimmaksi!

-- Todellako!

Margareeta rouva näytti tyytymättömältä.

-- Hän on tullut niin sinun näköiseksesi... varmaan useat ovat
sanoneet hänelle sen.

-- Olen pitänyt häntä kotona niin paljon kuin suinkin ja siellä hän
parhaiten on viihtynytkin.

-- Eikö kukaan nuori ritari ole saanut hänen sydäntään sykkimään?

-- Sellaisen lapsen sydäntä!

-- Onhan hän seitsemäntoista vanha!

-- Sellaisia ei hän edes ajattelekaan!

-- Oletko varma?

-- Kokonaan.

-- Kutsuppa tyttö tänne, mutta älä itse tule.

Nuori neiti oli kuin upea kukka; elämänhalu säihkyi hänen tuoreista,
loistavista sinisilmistään ja hymyili huulilta, joiden alta paljastui
valkea hammasrivi.

Ilokseen kuningas häntä katseli.

-- Oletko tanssinut paljon?

-- Koko illan, teidän armonne.

-- Eikö pikku jalka ole väsynyt?

-- Ei se koskaan väsy!

-- Eikö sydän sitte ole kieltänyt?

-- Sydänkö? Tyttö loi silmänsä maalian.

-- Eikö sydän sitte sano mitään?

-- Sanoisi kyllä... jos uskaltaisi, kuiskasi neito.

-- Tietysti se uskaltaa! Kerroppa minulle, mitä se sanoo? Kuningas
istutti hänet rinnalleen, selinpäin äitiin.

-- No, miten asiat edistyvät?

-- Eivät ensinkään!

-- Kuiskaappa korvaani alkukirjain! Birgitta painui häntä likemmä ja
kuiskasi:

-- B!

-- Sanoppa vielä toinen.

-- N!

-- Oikein! Nyt suutelen sinua ja sanon koko nimen. Ja kuningas
suuteli häntä ja kuiskasi: -- Birger Niilonpoika!

-- Voi! huudahti tyttö ja kätki kasvot käsiinsä. Margareeta rouva oli
ollut niin likellä, että hän oli kuullut kaikki.

-- Kas niin, Margareeta, lausui Kustaa, -- nyt on tyttäresi tehnyt
tunnustuksensa. Sulje hänet nyt syliisi ja siunaa häntä!

-- Tämä tulee niin odottamatta, sanoi Margareeta.

-- No, kutsunko tänne ritarin?

-- Ei, ei, minun pitää puhua mieheni kanssa...

-- Ei ole tarpeellista, eihän hän ole tytön isä ja tuskin hän
ruvennee vastustamaan minun tahtoani.

-- Hänen suurin ilonsa on tietysti täyttää se... muutaman päivän
perästä...

-- Nyt heti; huomenna tapahtuu kihlaus!

-- Huomennako?

-- Niin! Kas niin, keskustelkaa nyt asiasta!

Sitte läksi kuningas huoneen toiseen päähän, missä lempeä rouva Ebba
Vaasa istui.

Hän oli Eerik Abrahaminpoika Lejonhufvudin leski. Hänen miehensä
oli auttanut Kristianin Tivedenin yli ja palkaksi saanut surmansa
Tukholman verilöylyssä.

Ebba rouva ei tahtonut luopua katolisesta uskosta, sentähden oli
hän asettunut asumaan Vretan luostarin likeisyyteen, joka vielä oli
kunnossa.

Kustaa kunnioitti häntä suuresti ja hänen erityisestä pyynnöstään oli
vanhin tytär Birgitta päässyt noutamaan morsianta ja Ebba rouva itse
tullut häihin.

Kun kuningas istuutui hänen viereensä, hymähti hän lempeästi ja
lausui:

-- Kuinka kauniit hääpidot nämä ovat!

-- Kauniitko? Niin, onhan täällä paljon kaunista!

-- Avioliitto sisältää aina lupauksen, lausui Ebba rouva, -- mutta
tämä avioliitto sisältää lupauksen koko kansalle, siksi ovat nämä
häät minusta niin sanomattoman kauniit.

-- Niin, sanoi kuningas, -- me kylvämme, vaan Herra antaa kasvun;
mutta minä tahtoisin nähdä ympärillä niin paljon onnellisia ihmisiä
kuin suinkin.

-- Täällä näkyykin pelkästään iloisia kasvoja.

-- Tosin, mutta ne saattavat olla naamareja.

-- Naamareja me kaikki kannamme!

-- Niin, suru painaa teitä vielä.

-- Se ei koskaan minua heitä.

-- Ja kuitenkin on teidän kotinne rauhallisin, iloisin ja onnellisin,
minkä olen nähnyt.

-- Minulla on tyttäreni!

-- Niin, he ovat sen päiväpaisteena; mikseivät he kaikki päässeet
häihin?

-- Teidän armonne, he viihtyvät kotona.

-- Birgitta näkyy viihtyvän täälläkin.

-- Pelkään liiankin hyvin!

-- Miksi liian hyvin? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Että koti saattaa käydä hänelle vähemmin rakkaaksi.

-- No, antakaa hänen täältä ottaa mukaansa se, mikä häntä pidättää
täällä.

-- Huvi, tanssiko siis?

-- Te väärinkäsitätte minua tahallanne; tarkoitan tietysti sitä, jota
hänen sydämensä rakastaa.

-- Hänen sydämensä ei vielä ole valinnut!

-- Mutta entä jos se on?

-- Silloin hän olisi sanonut sen minulle.

-- Ehkei hän tahdo rikkoa sisarparven eheyttä?

-- Se olisi oikein; maailma on myrskyisä meri.

-- Rakkaus sensijaan luja satama.

-- Riippuen rakkauden laadusta.

-- Täytyyhän teidän kuitenkin antaa heidän mennä naimisiin!

-- Täytyy kai! sanoi äiti huoaten.

-- Täällä on muuan nuori ritari, joka rakastaa neiti Birgittaa.

-- Kustaa Stenbock!

-- Vai tiedätte te!

-- Tyttö sanoi minulle sen itse.

-- No kielsittekö te?

-- En minä, vaan hän.

-- Mistä syystä?

-- Hän rakastaa minua enemmän kuin häntä!

-- Mutta eikö hänen sydämensä voi rakastaa teitä molempia?

-- En tiedä! Pyhä Jumalan äiti, kun emme ikinä olisi tulleet tänne!

Kustaa huomasi, ettei tältä taholta ollut mitään voittamista.

-- Kuinka minun suloinen, ihana Margareeta impeni jaksaa? kysyi hän.

-- Margareeta on lapsi! sanoi äiti.

-- Mutta suloisin, minkä ikinä olen nähnyt, puhui kuningas
vilkkaasti. -- En koskaan unohda noita suuria, sinisiä silmiä, jotka
kerran hääpidoissa minuun katselivat, muistattehan, Ebba rouva!

-- Muistan. Ja Margareeta muistaa myöskin!

Pian läksi kuningas Ebba rouvan luota, mielessään harmitellen, ettei
ollut saanut mitään aikaan.

Mutta tanssi jatkui, soitto helisi ja ilo loisti kaikkien silmistä.

-- Käykö kuningattareni vielä kerran tanssiin? kysyi kuningas
vilkkaasti.

-- En, minua väsyttää!

Kustaa katsoi häneen kummastuneena, eikö hän käsitä, että _hän_,
kuningas, tahtoo tanssia _hänen_ kanssaan? Eikö hän ehkä koskaan tule
häntä käsittämään? Ja pois kuningas läksi. Hänen katseensa sattui
kauniiseen Birgittaan, joka suruissaan kuin haavoitettu kyyhky istui
pää kallellaan.

Reippaasti astui kuningas hänen luokseen.

Tyttö punastui ja oikaisihe suoraksi.

-- Te olette niin herttainen ja lempeä, virkkoi Kustaa, -- ja
saatatte samalla olla niin julma.

-- Minäkö, teidän armonne?

-- Juuri te, kaunis neiti!

-- Ketä olen loukannut?

-- Ensinnäkin itseänne.

Tyttö katsoi häneen kummissaan.

-- Ja erästä toista...

Tyttö taivutti hiukan päätään.

-- Se toinen tuli äsken kalpein poskin luokseni pyytämään eroa
virastaan.

-- Eroa!

-- Hän aikoo jättää isänmaan...

-- Miksi?

-- Ettekö te tiedä?

Kyyneleet alkoivat valua alas neidon poskia.

-- Hän rakastaa, mutta ei saa vastarakkautta. Tyttö teki kädellään
liikkeen ja pää vaipui syvemmälle.

-- Hän on sentään jalo, urhoollinen ritari...

-- Niin on!

-- Jalolla neidillä olisi syytä ylpeillä hänen rakkaudestaan...

-- Olisi!

-- Mutta sydäntään ei kukaan voi pakoittaa...

-- Ei!

-- Hän pakenee maastaan hänen tähtensä...

-- Ei, ei! kuului tuskallisesti neidon huulilta.

-- Tekeekö hän teidän mielestänne oikein?

-- Ketä te tarkoitatte?

-- Kustaa Stenbockia!

-- Minä rakastan häntä.

-- Ja karkoitatte kuitenkin hänet luotanne!

-- Äitini...

-- Jättää teille päätösvallan.

-- Kyllä!

-- No mutta entä sitte?

-- Se häneen niin koskisi ja hänellä on jo ollut paljon suruja.

-- Hurskas lapsi! sanoi Kustaa miltei kunnioittaen; -- tahdotteko
uskoa kohtalonne minun käsiini?

Kustaa Vaasa. II.

-- Jos teidän armonne käskee!

-- En, pyydän vain saada tehdä teidät onnellisiksi. Tyttö loi häneen
kiitollisen katseen ja hän läksi voitostaan iloiten.

Seuraavana päivänä hän hyvään aikaan lähetti noutamaan Kustaa
Stenbockia.

-- Tiedätkö, että hän sinua rakastaa? kysyi hän.

-- Uskon, mutta...

-- Mene nyt paikalla Ebba rouvan luo ja ilmoittaudu minun
sanansaattajanani!

-- Mutta teidän armonne!

-- Minä sinut lähetän ja minä sinulle takaan Brita neidin rakkauden!

-- Mutta jos hän kieltää?

-- Niin vetoa neitiin; muistuta hänelle eilistä keskusteluamme.

-- Kuinka voin kiittää teidän armoanne?

-- Toimenpiteeni eivät ole aivan epäitsekkäät; en tahdo kadottaa
urheaa ritaria enkä antaa hänen surra kuoliaaksi kauniin tytön tähden.

Kustaa Stenbock riensi Ebba rouvaa tapaamaan ja sai asiansa mitä
parhaimpaan järjestykseen.

Muutaman tunnin perästä palasi hän kuninkaan luo ja ilo loisti
hänen silmistään, kun hän esiinkantoi Ebba rouvan tervehdyksen: hän
iloitsee saadessaan täyttää kuninkaan tahdon ja ainoastaan pyytää,
että asia vastaiseksi pidettäisiin salassa.

-- Iltaan asti, sanoi Kustaa, -- ei kauvemmin!

-- Pelkään että hän pahastuu!

-- Sen huolen kannan minä!

Päivän loistavassa juhlassa oli kuningas iloisin iloisten joukossa,
hän sirotteli ympärilleen pilapuheita ja ilonpurkauksia, kaikkien
silmät häntä seurasivat, ilmaisten rakkautta ja myötätuntoisuutta,
ja hänen omassa sydämessään liikkui ylivuotavan lämmin tunne; ehkä
hän itseltään ja muilta tahtoi peittää, että piikki jo oli häntä
haavoittanut, sillä näytti siltä kuin hän ajamalla olisi ajanut
luotaan kaikki huolet, vaan nauttiakseen hetken riemusta.

Ihmetellen kuningatar häneen katsoi, hän ei häntä käsittänyt ja hänen
ystävällisiin, lohduttaviin sanoihinsa vastasi hän vain kylmällä
hymyllä.

-- Hän ikävöi äitiään! selitti kuningas ympäristölleen. Niin hän sai
koettaa selitellä kuningatar Katarinan käytöstä koko hänen elämänsä
ajan.

Mutta tänään tahtoi hän iloita, vaan iloita. Äkkiä likeni häntä
kreivitär Margareeta.

-- Kreivi suostuu! ilmoitti hän.

-- Siitä olinkin varma!

Kun illalla tanssin piti alkaa, viittasi hän soittajille, että he
lakkaisivat, ja lausui, astuen juomapöydän ääreen:

-- Olen antanut tuoda parhaat viinit kellaristani. Täyttäkää maljat!

Sitte tarttui hän maljaan ja jatkoi:

-- Olen kokenut paljon tässä maailmassa enkä ensi kertaa hiero
naimiskauppaa, kun tänään sisareni ja kreivi Hojan suostumuksella
lasken rakkaan sisarentyttäreni, jalon neiti Birgitta
Joakimintyttären käden jalon herra Birger Niilonpojan käteen!

Hän liitti nuorten kädet yhteen ja syleili heitä; sitte piti heidän
juoda hänen kanssaan ja kiertää pitkin salia vastaanottamaan
onnentoivotuksia.

Mutta äkkiä läksi Kustaa Ebba rouvan luo.

-- Saanko tarjota teille käsivarteni, kälyni? Ebba rouva nousi
pelästyneenä.

-- Teidän armonne!

-- Ettehän toki ota takaisin sanaanne?

-- En suinkaan!

-- No, ettekö tiedä, ettei koskaan pidä heittää huomiseksi, mitä
tänään voi tehdä?

Lempeän väkivaltaisesti otti hän hänen käsivartensa ja lausui ääneen:

-- Jalo kälyni, rouva Ebba Lejonhufvud on sallinut minun ruveta
tyttärensä naittajaksi, jolla perustuksella täten kihlaan jalon
Brigitta Eerikintyttären urhoolliselle ritarille herra Kustaa
Olavinpoika Stenbockille!

Näin sanottuaan liitti kuningas nuorten kädet yhteen ja syleili heitä
sydämellisesti.

Mutta samassa näki hän heidän molempien, unohtaen koko ympäristönsä,
polvistuvan äidin eteen.

Pelästyneenä tahtoi Ebba rouva nostaa heidät ylös, mutta he pyysivät
polvillaan hänen siunaustaan.

Silloin laski äiti kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.

Kohtaus teki valtavan vaikutuksen, sillä se erosi niin räikeästi
ympäristöstä.

Ja kun tämä pari sitte kierteli pitkin salia ottamassa vastaan
onnentoivotuksia, niin ei sille lasketeltu niin paljon leikkipuheita
kuin ensimäiselle parille.

Taas alkoi musiikki soida ja tanssi käydä hurjissa pyörteissä.

Kahdeksan päivää kesti iloisia häitä.

Sitte läksi herttuatar tyttärineen ja Kustaa saattoi heidät matkalle.

Kotiin palatessaan päätti hän tästälähin uhrata koko elämänsä ja
kaikki voimansa synnyinmaalle. Hän kyllä oli huomannut, ettei
hänen avioliittonsa tule onnelliseksi, mutta eihän asia enään
ollut korjattavissa, piti siis koettaa kärsiä ja tehdä elämä niin
siedettäväksi kuin suinkin. Saattaisi ehkä sattua seikkoja, jotka
likentäisivät puolisoja.

Tyhjältä tuntuu, kun ei ole ketään, jonka puoleen täydellisellä
luottamuksella voisi kääntyä!

Hojan kreiviin ei ollut luottamista. Hän oli hääjuhlaa aikana
käyttänyt hyväkseen Kustaan iloista mielialaa ja pyytänyt
häneltä lisää läänityksiä. Ja kun Kustaa kielsi, niin rupesi hän
uhkailemaan... Hävytön mies, hänen oli kuningasta kiittäminen
kaikesta ja nyt hän loi häneen kateellisia katseita!

Huomenlahjaksi oli kuningas antanut kuningattarelleen Kalmarin
linnan, kaupungin ja läänin sekä koko Ölannin ynnä Borgholmin linnan;
sensijaan kerrotaan kuningattaren lausuneen esirukouksen taalalaisten
puolesta, jolloin he taas vuorostaan "kiittivät armollista rouvaansa
hänen lempeästä rukouksestaan ja selittivät, että he ovat valmiit
häntä verellä ja hengellä puolustamaan".

Nuori kuningatar vietti omituista elämää; mieluinten oli hän yksin,
joko lukien kirjaa tai istuen käsityönsä ääressä; ympäristöään
kohteli hän ylpeästi ja käskemällä; keskusteluun ei hän milloinkaan
antautunut. Kuningas ei koskaan saanut häntä siihen; hän vaikeni
aina, jos hänen mielipidettään tai hänen tahtoaan kysyttiin, lieneekö
se sitte tapahtunut itsepintaisuudesta vaiko tietämättömyydestä.

Mutta sensijaan saattoi hän joskus aivan syyttä kiivastua
äärettömästi.

Hän oli kotoa tuonut muassaan pienen koiran, jota hän intohimoisesti
rakasti ja jonka aina piti nukkua hänen sylissään.

Kuningas ei siitä pitänyt ja pyysi joskus, että hän sen heittäisi
luotaan; hän loi silloin kuninkaaseen pimeän, epäluuloisan katseen ja
sulki lemmikkiä vielä hellemmin syliinsä.

Joka päivä tuotti pieni elukka harmia.

Palvelijattaret saivat usein sen tähden tuntea kuningattaren pienten,
vaikeitten kourien kovuutta.

Eräänä päivänä kuoli koira.

Kuningatar väitti, että joku oli antanut sille myrkkyä.

Yhtä mahdollista on, että koira oli syönyt liian paljon, mutta sitä
ei hän ottanut uskoakseen.

Hänen epätoivonsa ja surunsa oli melkein rajaton, ei kovuus eikä
hellyys, ei mikään auttanut.

Lääkäri selitti, että hänen elämänsä on vaarassa, jollei hän koeta
hillitä heikkouttaan.

Silloin hän pelästyi, ja pitkän aikaa hän taipui mihin tahansa.

Sitte rupesi hän kirjoittamaan kirjeitä; erittäin rakasti hän
sisartansa Doroteaa, prinssi Kristianin puolisoa. Ja tämä viekas,
oikullinen nainen päätti pian koettaa voittaa sisarensa valtiollisiin
tarkoituksiin. Hän opetti hänelle, miten hänen tulee käyttäytyä,
kirjoitti, että hän häneltä odottaa paljon ja selitti miten he voivat
saavuttaa päämaalinsa.

Kirjeet piiloitti Katarina tarkasti, mutta samalla näytti hänen
luonteensa muuttuneen.

Hän kohteli kuningasta ystävällisesti ja koetti voittaa hänen
rakkautensa, mutta liian myöhään.

Kuitenkin iloitsi kuningas muutoksesta, arveli vain, että kuinkahan
kauvan tätä kestää.

Ympäristöään kohteli Katarina kylmästi ja ylpeästi, ystävyytensä ja
luottamuksensa arvoisena ei hän pitänyt ketään; Hojan kreivi oli
ainoa, joka häntä miellytti ja hän ei ollut kuninkaan eikä hovin
suosiossa. Mutta hovi kohtelikin häntä ansion mukaan.

Elämä siellä ei ollut hauskaa.



5.

VIELÄ KERRAN KUNINGAS KRISTIANISTA.


Niinkuin tiedämme, oli Ruotsissa tuontuostakin liikkunut huhuja
kuningas Kristianista ja hänen aiotusta retkestään Ruotsiin ja nämät
huhut olivat pitäneet mieliä jännityksessä. Tiedämme myöskin, että
hän jo kerran oli koettanut toteuttaa aikeensa, mutta onnistumatta.
Gottlannin kysymyksen ollessa vireillä, keskusteli hän Severin
Norrbyn kanssa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Sittemmin piti hän pientä hovia alankomaalaisessa kaupungissa
Lierissä, vaikka hän tosin itse lakkaamatta matkusteli eri
ruhtinaiden luo, koettaen hankkia varoja menetettyjen kruunujensa
jälleenvoittamiseksi.

Kotona ollessaan rakensi hän kaikellaisia suunnitelmia Sigbritin
kanssa, joka aina pysyi hänelle uskollisena.

He nauttivat sanomattomasti ajatellessaan, että he hävittäisivät
olevat olot ja sitte rakentaisivat uusia.

He olivat kuin kadotettujen sielut, joiden työ hajoaa käsiin, ennen
valmistumistaan.

Kustaa Trolle ja Berendt von Melen oleskelivat yhtämittaa Kristianin
likeisyydessä; he kirjoittivat piispa Braskille ja tahtoivat häntäkin
liittoonsa, mutta piispa vastasi, ettei hän ikinä ryhdy kapinoimaan
rakasta isänmaataan vastaan.

Sensijaan suostui Ture Jönsinpoika auttamaan heitä mikäli ikinä
taitaisi.

Nuo kolme ensimainittua herraa tekivät kaikellaisia suunnitelmia,
mutta erimielisyys, ja ennen kaikkea rahojen puute, estivät tuimia
kehkeytymästä teoiksi.

Vihdoin v. 1531 lupasi Kristianin lanko hänelle rahaa ja silloin hän
vielä kerran todenteolla päätti koettaa onneaan.

Kustaa Trolle läksi paikalla Norjaan, puettuna vuoritilallisen pukuun.

Vihdoin hänen onnistui päästä Trondhjemiin ja tavata arkkipiispa
Olavi.

He koettivat kaikin tavoin koota liittolaisia kuningas Kristianille.

Unionin aikana olivat norjalaiset sitkeinten pysyneet virkaheiton
kuninkaan puolella ja niin he tekivät nytkin. Kustaa Trollen
aikomukset näyttivät onnistuvan.

Ja näiden keskustelujen aikana valmistuivat Kristianin varustukset.

Kaarle keisari maksoi onnettomalle langolleen 50,000 guldenia,
nimittäin loput Kristianin puolison myötäjäisistä, ja jätti hänelle
sitäpaitsi 12 sotalaivaa, yhtä paljon päästäkseen hänestä kuin säälin
tunteesta.

Luultavasti samoista syistä antoivat frislantilaiset ja useat
yksityiset, varakkaat hollantilaiset kuninkaalle laivoja, rahaa ja
miehiä.

Vähää ennen oli Kristian palkannut joukon sotaväkeä, joka hiljan oli
päässyt vapaaksi Itäfrislannin kreivin Ennan palveluksesta; tällä
väellä hyökkäsi hän hollantilaisen kaupungin Alkmarin kimppuun,
ryösti sen ja hävitti koko maan. Saaliinhalu houkutteli paljon väkeä
hänen joukkoihinsa ja pian oli hänen sotavoimansa kasvanut 12,000
miehen suuruiseksi. Ja miehet olivat harjaantunutta ja kelpo väkeä.

Keisari itse oli Alankomaissa eikä hänellä sillä hetkellä sattunut
olemaan sotavoimaa lähettää joukkoa vastaan. Silloin hän, sekä
päästäkseen vapaaksi irtolaisista että ehkä enemmän säälin tunteesta
onnetonta lankoaan kohtaan, antoi hänelle rahaa ja laivoja.

Kaikki Ruotsin karkulaiset, kuten Ture Jönsinpoika ja piispa Maunu
Haraldinpoika, riensivät hänen avukseen.

He kirjoittivat nyt sukulaisilleen, virkatovereilleen ja
tuttavilleen, varsinkin Tanskassa, ja kertoivat, että keisari
ja useat muut ruhtinaat ja herrat ovat päättäneet toimittaa
Kristianille hänen maansa takaisin; Kristian on sekä ajatuksiltaan
että luonteeltaan kokonaan muuttunut; varmaan hänestä nyt tulee
hyvän hallitsijan perikuva. Kunhan Jumala vaan soisi, että kaikki
tuntisivat Kristianin niin hyvin kuin Kustaa Trolle, Ture Jönsinpoika
ynnä useat muut, niin kaikki Tanskan, Ruotsin ja Norjan järkevät
miehet avosylin kerjäisivät ja rukoilisivat pakkosopimusta, jota nyt
tarjotaan heille.

Eikä siinä kyllä, vaan Kustaa Trolle läksi Meklenburgiinkin pyytämään
apua. Hän oli aivan väsymätön. Kristian oli tullut tosi katoliseksi,
kyllä hän ansaitsee apua ja hän korvaa tuhatkertaisesti jokaiselle,
joka häntä auttaa.

Papit aivan vimmastuivat; he ottivat kirkoistaan kullat, hopeat ja
kalleudet ja lähettivät ne Hollantiin Kristianille.

Tästä avusta lupasi Kustaa Trolle, Kristianin puolesta, heille sekä
kruununläänejä että panttauksia ja velvoitti oman tuomiokirkkonsa,
hiippakuntansa ja kaikki jälkeentulevansa arkkipiispat antamaan
heille varmaa takuuta, kunnes heidän kirkkonsa ja luostarinsa
olisivat saaneet täyden korvauksen.

Matkaa valmistaessa yltyi Kristianin intomielisyys äärimmilleen; hän
ei tuntenut muuta kuin vihaa, hänen elämänsä tarkoitti ainoastaan
julmaa, veristä kostoa!

Hän osoitti nyt omaavansa suuren toimintavoiman, joka tähän asti
oli ollut kuin horroksissa, ja sentähden sujuivat sotavalmistukset
hyvällä vauhdilla. Lokakuun 26 p:nä v. 1531 läksi laivasto matkaan
Medenblickistä Länsifrislannissa. Siinä oli 25 purjetta ja
sotajoukkoon kuului 8,000 miestä.

"Mutta", sanoo kronikka, "taivaallinen Jumala, joka on kaikkien
tyrannien vihollinen, pani jo heti järvessä hänen kanssansa toimeen
suuren tappelun".

Hirveä myrsky hajoitti laivaston, heitteli toisia laivoja Skotlannin
rannoille ja toisia Vikenin kallioita vastaan, mutta koko laivasto
vahingoittui niin, että jokikinen laiva oli hylkynä.

Kaikki laivat, jotka kuljettivat ratsuväkeä, muonaa ja tykistöä,
hukkuivat.

Viidellätoista laivalla saapui Kristian marraskuun alussa Norjan
satamiin, mutta nekin laivat olivat niin kurjassa tilassa, että
melkein koko väestö oli paleltumaisillaan tai nälkään kuolemaisillaan.

Muiden vastoinkäymisten lisäksi tuli vielä niin kova pakkanen, että
useimmat sotalaivat jäätyivät satamiin, joihin ne olivat päässeet
hakemaan apua ja pelastusta.

Itse nousi Kristian maihin Opslon luona marraskuun 5 p:nä ja ilmoitti
heti Trondhjemiin Kustaa Trollelle tulostaan.

Jo seuraavana päivänä toimitti hän Norjan kansalle kehoituksen että
se liittyisi hänen joukkoihinsa.

Ja Opslossa oli hänellä todellakin ilo ottaa vastaan uskollisuusvala
kahdelta piispalta ja useilta maallisilta herroilta.

Kustaa Trollen ahkeroiminen näytti todellakin kantavan hedelmiä;
marraskuun 29 p:nä irtisanoi norjalainen valtakunnanneuvosto
julkisesti kuningas Fredrikille vannomansa uskollisuuden ja
kuuliaisuuden valan.

Ainoastaan Bergenin piispa ja Bergenshusin, Aggerhusin ja Bohusin
linnanpäälliköt pysyivät kuningas Fredrikille uskollisina.

Kristian itse läksi nyt Aggerhusia vastaan ja Ture Jönsinpoika
ryntäsi Vikeniin sekä piiritti Bohusin.

Ture herra toisti toistamistaan, että hän 2,000--3,000 miehellä
valloittaa koko Ruotsin.

Olofsborgin linna, jota Åke Claesson puolusti, valloitettiin ja
poltettiin; Åke herra itse ammuttiin.

Kustaa Trolle, Ture Jönsinpoika ja piispa Maunu Haraldinpoika
lähettivät yhtämittaa Ruotsiin kirjeitä, joissa kiihkeästi
kehoitettiin herroja valloittamaan takaisin kadotettu vapaus. Rauha
ei vielä ollut läheskään palautettu useihin maakuntiin, joten
Kustaata uhkaava vaara näytti aika suurelta, varsinkin koska Kristian
ensinnä aikoi kääntyä Ruotsin kimppuun.

Mutta vaaran uhatessa oli Kustaakin aina voimakkaimmillaan ja
tarmokkaimmillaan.

Hän lähetti isällisiä varoituksia Länsigötlantiin, Daliin,
Vermlantiin, Nerikeen, Smålantiin, kaikkialle. Hän muistutti
kansalle miten usein Kristian ennenkin oli tehnyt hyviä lupauksia
ja vahvistanut ne valalla, kirjeillä ja sineteillä, ja kuinka hän
sitte oli ne pitänyt. Saavat nähdä ruotsalaiset, jos Kristian pääsee
valtaan, kuinka hyvin hän heitä kohtelee.

"Rakkaat ystävät", varoitti Kustaa, "pysykää nyt lujina, älkääkä
ruvetko kapinoimaan, niin ei meille ruotsalaisille tapahdu mitään
pahaa. Jos me pysymme sisällisesti yksimielisinä, niin eivät
ulkomaalaiset voi meille mitään."

Ja kumma kyllä eivät nuo kapinalliset kirjeet ensinkään vaikuttaneet
kansaan.

Taalalainen Maunu Niilonpoika oli kadottanut melkein koko
vaikutusvaltansa; harmistuneena näki hän halpasäätyisten maamiestensä
kääntävän itselleen selkänsä, kun hän yritti puolustaa kuningas
Kristiania tai vihattua Kustaa Trollea.

Tosin Ture Jönsinpoika ja Kustaa Trolle tuontuostakin kiitoksellaan
mairittelivat hänen turhamaisuuttaan ja itse hän mielestään oli niin
ylhäisessä asemassa, että hän saattoi tehdä mitä tahtoi.

Taalalaiset talonpojat eivät enään uskaltaneet ryhtyä kapinoimaan,
sillä Kustaa oli ankara herra ja kansa oli elävässä muistossa
säilyttänyt sen kristillisyyden, jota Kustaa Trolle pitkänä
perjantaina oli Ruotsin miehille osoittanut; he vastasivat sentähden
arkkipiispalle tähän tapaan:

"Teidän kristillisyytenne oli pyövelintoimi eikä piispantoimi. Älkää
kääntäkö mieltänne eikä nenäänne tänne, sillä jos asianlaita niin
on kuten huhu sanoo, että tahdotte lähteä Taalaihin, niin olemme
me kaikki yksimieliset ja tahdomme panna henkemme alttiiksi, niin
monta kuin meitä täällä Taalaissa on 15 vuoden ikäisestä lähtien,
niinkauvan kuin jousta ja nuolta riittää. Miettikää tarkoin, että te
ja teidän liittolaisenne eivät koskaan ole Ruotsin miehille olleet
uskollisia. Sentähden puhumme me teitä vastaan, me rahvaan miehet."

Kustaan ei kauvan tarvinnut kehoittaa kansaa nousemaan. Muistot
koko unioniajan sorrosta ja hirmutöistä näyttivät äkkiä heränneen,
tuulahdus Engelbrektin ja Sturein ajoista täytti mielet; kukaan
ei enään muistanut, että Kustaa kuningas oli ollut ankara ja
vaativainen; nuolia teroitettiin, kirveitä hiottiin, jokainen tahtoi
olla valmiina, kun kutsu kajahtaisi: ottamaan vihollista vastaan,
taisteluun ja kuoloon Ruotsin itsenäisyyden puolesta!

Yleinen mielipide oli niin jyrkkä, että yksin papitkin kieltäytyivät
kansalle lukemasta yllyttäjien kirjeitä, jo ennenkuin kuningas hengen
ja omaisuuden uhalla oli kieltänyt heitä sitä tekemästä.

Kustaa pani koko sotavoimansa liikkeelle. Lödösehen lähetti hän
sotaväkensä eli kotijoukkonsa sekä jalan että ratsain.

Itse hän toimi ja puuhasi aivan väsymättömästi. Hän näytti unohtaneen
kaikki omat huolensa, voidakseen kokonaan antautua isänmaansa
palvelukseen. Taalaihin ja Helsinglantiin lähetettiin luotettavia
miehiä palkkaamaan niin paljon irtonaisväkeä kuin suinkin ja pitämään
huolta siitä, että se puolustaisi maansa rajoja.

Kahdentenatoista joulupäivänä tarkasti kuningas Mälarimaakuntien
aseet ja lähetti sitte joukot Länsigötlantiin ja Lödösehen.

Sotavoiman johtajaksi pantiin kokeneita miehiä, kuten Lauri
Siggenpoika ja Severin Kijl.

Sensijaan varustautui Tanska sangen laimeasti vastaanottamaan
vihollista, vaikka Kustaa monta kertaa kirjoitti kuningas Fredrikille
ja valtakunnan neuvostolle, kehoittaen ryhtymään tehokkaisiin
toimiin; sillä vaarallista saattaisi olla Tanskalle, jos Kristian
Norjassa voittaisi jalansijaa.

Mutta tanskalaiset heittivät kuningas Kustaan huoleksi taittaa kärjen
Kristianin voimilta.

Hansakaupungit, jotka pelkäsivät Kristiania ja pohjoisvaltakunnista
tahtoivat karkoittaa hollantilaiset, lähettivät nyt Tanskan avuksi
neljä suurta sotalaivaa. Ne saapuivat syksyllä Köpenhaminan satamaan,
mutta Tanskan laivasto ei silloin vielä ollut laisinkaan kunnossa ja
lyypekkiläiset laivat jäätyivät paikoilleen ja olivat koko talven
siinä hyödyttöminä.

Mutta Kustaa kirjoitti vielä yhtämittaa niin ankaria
varoituskirjeitä, että Tanskasta vihdoin lähetettiin fennika
sotamiehiä ruotsalaisen sotaväen jatkoksi.

Jätimme kuningas Kristianin ulkopuolelle Aggerhusia, jota linnanherra
Maunu Gyllenstjerna puolusti.

Tämä oli rohkea, urhoollinen herra ja hän torjui hyökkäyksen toisensa
perästä.

Varmaankin piti hän Kristiania aivan vaarattomana, tai lieneekö hän
yhdellä kertaa tahtonut päästä hänestä vapaaksi, koska hän äkkiä teki
ankaran hyökkäyksen häntä vastaan.

Tämä oli vihollisille niin odottamatonta, että he pian joutuivat
tappiolle ja pakenivat.

Takaisin ei Kristianin mielestä maksanut vaivaa lähteä. Hän suuntasi
sentähden kulkunsa Vikeniin, jossa hänen alamainen palvelijansa ja
ystävänsä Ture Jönsinpoika oli.

Mutta lieneekö Ture herra liian moneen kertaan toistanut hänelle
kertomukset "siunatusta kuninkaantyttärestä Agnesista", tai lieneekö
ollut muita syitä, joiden tähden ei hän viihtynyt Vikenissä. Hän
päätti karata ruotsalaisten kimppuun, jotka olivat majoittuneet joen
itäpuolelle, Lödösen luo.

Mutta Ture herran täytyi seurata häntä, sillä hän ymmärsi parhaiten,
kuinka ruotsalaisia oli kohdeltava.

-- Siinä suhteessa luulen voivani täyttää teidän armonne ylhäisen
tahdon, vastasi Ture herra.

He läksivät nyt matkaan. Kuningas Kristian synkkämielisenä,
vimmoissaan kärsimistään vastoinkäymisistä, epäillen ystäviään ja
kiihkeästi toivoen kostoa vihollisilleen; Ture Jönsinpoika nöyränä,
imartelevana, rakennellen kauniita tuulentupia ja kuvaellen niitä
niin todellisiksi kuin suinkin.

Kristian oli pystyttänyt leirinsä Kongelfiin, hän kyllä tiesi, missä
ruotsalaiset pysyttelivät: odottakoot vain siellä, kunnes häntä
haluttaa tulla heitä surmaamaan.

Mutta Severin Kijlin ja muiden päällikköjen mielestä kävi aika
pitkäksi ja he päättivät lähteä likemmin tarkastamaan vihollista.

Sentähden he 3,000 kiiltävään sotasopaan puetun miehen kanssa
läksivät uudenvuodentervehdykselle kuningas Kristianin luo, joka oli
kutsunut itseään ruotsalaisten herraksi.

Kongelfissä syntyi suuri hämmästys.

-- Ruotsalaiset tulevat! huudettiin.

Kuningas Kristian nousi silloin torniin. Hän tahtoi ensin nähdä
heidät kaukaa.

Mutta kun hän palasi, hehkui viha hänen kasvoillansa ja silmät
säihkyivät.

-- Kutsukaa Ture Jönsinpoika tänne! kiljaisi hän. Ture herra tuli
täyttä laukkaa, luullen, että rynnäkkö oli kysymyksessä.

Mutta kuningas viittasi ruotsalaisia ja virkkoi äänellä, joka vapisi
vihasta:

-- Sinä olet pettänyt minut, herra Ture, sillä sinä sanoit, ettei
Ruotsissa ole sotureja. Mitä nuo ovat, jotka tuolla näen? Lienevätkö
he akkaväkeä?

Sitte käänsi hän hänelle selkänsä ja läksi.

Seuraavana päivänä löydettiin Ture herra päättömänä Kongelfin kadulta.

Siihen hänen elämänsä loppui.

Nyt ei Kristian voinut turvautua kuin itseensä. Ja yhtä voimakkaiksi
kuin hänen tahtonsa oli tullut, terästyivät hänen tekonsa.

Hän ryhtyi työhön todenteolla ja siinä auttoivat häntä suuresti hänen
hyvät paikallistietonsa.

Hän asetti väkensä neliöön pienen joen taakse; hän tiesi nimittäin,
ettei se koskaan mene kovaan jäähän.

Virta jäi hänen oikealle puolelleen.

Itse hän etevimpine miehineen asettui kappaleen matkan päähän, kahden
vuoren välille.

Ruotsalaiset eivät tunteneet tuon pienen joen harvinaisia
jäätymissuhteita, vaan luulivat sen jään kantavan yhtä hyvin kuin
virran, ja koska he näkivät viholliset toisella puolella, marssivat
he rohkeasti eteenpäin.

Mutta silloin edellimäiset, sekä hevoset että miehet, upposivat jään
alle ja hukkuivat. Syntyi hirveä epäjärjestys.

Jälemmät miehistä tahtoivat tietysti kääntyä takaisin, mutta silloin
pani Kristian liikkeelle kaikki tykkinsä ja ruotsalaiset kärsivät
suuren tappion.

He vetäytyivät silloin takaisin Lödöseen.

Kristian meni nyt virran yli, loittoni hiukan Bohusista ja pystytti
leirinsä Skeplandan kirkon luo.

Sieltä lähetti hän sotamiehiä kaikkiin suuntiin hankkimaan
ruokavaroja.

Mutta aiotut ryöstöt eivät tuottaneet Kristianin miehille suurtakaan
hyötyä.

Ruotsalaiset hyökkäsivät heidän niskaansa ja "hakkasivat heitä niin
perinpohjaisesti", sanoo kronikka, että ani harva heistä pääsi eheänä
takaisin.

Mutta kun ruotsalaiset olivat ryöstäneet ruokatavarat, joutui
Kristian suureen hätään. Nälkä ja kylmä synnytti tauteja ja suuri
osa hänen väkeään kuoli. Hänen täytyi sentähden jättää Skeplanda ja
palata Opslohon. Mutta silloin oli hänen sotavoimansa kutistunut
2,000 mieheen.

Siellä viipyi hän muutamia kuukausia, eläen toimettomuudessa ja
vaatien, että hänelle osoitettaisiin kuninkaallista kunnioitusta.

Ruotsille ja Kustaalle koitti nyt levollisempi aika ja jokainen
odotti kevättä.

Vihdoin saapui muutamia tanskalaisia laivoja; ne yhtyivät
lyypekkiläiseen laivastoon ja purjehtivat Aggerhusiin. Siellä
ottivat ne viisi Kristianin parasta sotalaivaa, jotka, jäätyneinä
talvileirisatamaansa, auttoivat Aggerhusia tuoden sille miehistöä,
ruokavaroja ja sotavarustuksia.

Sitte valmistettiin Tanskasta hyvin miehitetty laivasto lähtemään
Norjaan. Hansakaupungit lähettivät myöskin useita laivoja ja
ylipäällikkönä oli Odensen piispa Knut Gyllenstjerna.

Tämä herra sai rajattoman valtakirjan toimia niinkuin jos kuningas
itse olisi läsnä.

Sen ajan piispat olivat useimmiten parempia sotureja kuin piispoja,
mutta saamme nähdä miten erinomaisesti Knut Gyllenstjerna ymmärsi
yhdistää persoonaansa näiden molempien ominaisuudet.

Toukokuun 7 p:nä saapui piispa Opslohon. Kuningas Kristianin leiri
oli kaupungin ulkopuolella ja sieltä saattoi hän nähdä, miten hänen
laivojansa satamassa poltettiin ja kuinka kipunat sieltä lentelivät
makasiineihin ja ranta-aittoihin, sytyttäen ne tuleen.

Kristian yltyi vihan vimmoihin. Hän raivosi kuin mielipuoli ja käski
polttaa oman leirinsä. Sitte hän vetäytyi kaupunkiin. Mutta matkalla
olivat hänen ahkerat aivonsa keksineet viimeisen keinon, keinon millä
tingittäisiin antautumisehdot niin siedettäviksi kuin suinkin.

Hän antoi sepittää kirjeen, joka salaa saatettiin vihollisen leiriin
ja jossa ilmoitettiin, että 5,000 miehen suuruinen skottilainen
laivasto oli tulossa sekä että hollantilaiset olivat varustaneet
50 sotalaivaa ynnä 250 kauppa-alusta, jotka kuljettivat sota- ja
muonavarustuksia.

Tosin ei hän suuresti uskaltanut luottaa tähän kepposeen, jonkatähden
hän kääntyi tanskalaisten päällikköjen puoleen pyytämään neuvoja
toivottomassa asemassaan ja kehoitti heitä "Jumalan pyhän sanan
ja evankeliumin nimessä" rauhantekoon. Mutta päälliköt sanoivat,
etteivät he voi tehdä mitään ja kehoittivat häntä kääntymään setänsä,
kuningas Fredrikin puoleen ja turvautumaan hänen armoihinsa.

Mutta pian huomasi hän kepposensa menestyneen, sillä vaatimukset
kävivät lievemmiksi.

Heinäkuun 11 päivänä tehtiin sopimus, jonka mukaan Kristianin
vapaasti piti päästä matkustamaan Köpenhaminaan, ja jollei hän siellä
saattaisi sopia setänsä kanssa, niin saisi hän lähteä minne tahtoisi.

Mutta hiukan jälkeenpäin tuli kirjeitä, ettei Kristianin kanssa saisi
ryhtyä mihinkään sopimuksiin.

Kuningas Fredrik oli saanut varmoja tietoja veljenpoikansa tukalasta
tilasta ja tahtoi, että hän joko karkotettaisiin Norjasta tai
antautuisi tanskalaisten armoille.

Mutta eihän Knut Gyllenstjernan sotilaskunnia myöntänyt sellaista;
hänen täytyi pysyä sanassaan ja hän antoi kuningas Kristianin nousta
Tanskan laivastoon, nosti ankkurin ja purjehti hyvällä tuulella
Köpenhaminaan.

Ylpeästä ylimielisyydestään vaipui Kristian syvimpään epätoivoon ja
alakuloisuuteen.

Ennen lähtöään kirjoitti hän sedälleen nöyrän kirjeen, jossa hän
vertasi itseään tuhlaajapoikaan ja rukoili armoa ja anteeksiantoa.

Kuningas hämmästyi suuresti ja kysyi neuvoskuntansa herroilta, mitä
olisi tehtävä.

Herrat olivat eri mieltä ja viisi päivää keskusteltiin kiihkeästi.

Sillaikaa odottivat laivat satamassa ja kuningas Kristiania
rauhoitettiin sillä, että kuningas Fredrik sattumalta on poissa
kaupungista.

Neuvottelut kuninkaan ja neuvosherrojen välillä päättyivät siihen,
että Knut Gyllenstjernaa kehoitettiin kunniansa kautta ja valan
voimalla lausumaan, oliko hänen mielestään kuningas Fredrik
velvollinen pitämään sovitun turvallisuussitoumuksen.

Niinmuodoin vedottiin katoliseen piispaan ja -- tietysti peläten että
Kristian uudelleen pääsisi irti -- selitti pappi ja valtiomies, että
koska turvakirje ei ollut vahvistettu kuninkaallisella sinetillä,
niin sitä ei tarvinnut katsoa sitovaksi.

Heti senjälkeen ilmoitettiin Kristianille, että kuningas on
Flensburgissa ja odottaa häntä siellä.

Laiva lähti uudelleen merelle ja karkoitettu kuningas alkoi toivoa,
että asiat kävisivät onnellisesti. Mutta sitte hän huomasi, että
laiva purjehti Flensburgin vuonon ohi. Silloin valtasi hänet
kauhistus ja pelästys. Hän huomasi nyt, että häntä aiottiin kohdella
niinkuin hän oli kohdellut muita ja hän alkoi katkerasti itkeä ja
valittaa, että häntä vastaan käyttäydytään epäkristillisesti.

Kronikka ei kerro oliko piispa-päällikkö tällä matkalla mukana, vaan
huomauttaa ainoastaan, että yhtä vähän kuin Kristian mahtavuutensa
päivinä oli välittänyt niiden huudoista ja kyynelistä, jotka hän
väärillä valoilla ja lupauksilla oli pettänyt, yhtä vähän välitti
laivan miehistö hänen valituksistaan.

Alssaaren luona laski laiva ankkuriin ja Sönderborgin linnan
itäiseen, n.s. "siniseen torniin" suljettiin nyt onneton kuningas
vankeuteen.

Hänen asuntonaan oli holvattu, pimeä ja ahdas huone, jonka kaikki
aukot olivat kiinni muuratut. Sen paljaiden seinien sisäpuolelle ei
päässyt muuta valoa kuin se hitunen, mikä välähti sinne saman aukon
kautta, josta ruoka hänelle ojennettiin. Hänen ainoana seuranaan
oli norjalainen kääpiö ja senjälkeen kuin hirveä vankeus kävi tälle
sietämättömäksi, eräs vanha sotamies, jonka kuollessa kuningas itki
tuskan kyyneliä.

Täällä istui hän yksin ajatuksineen, muistoineen ja ne olivat varmaan
hirveät! Varmaan hän moneen kertaan eli uudestaan kauheat tekonsa
Tanskassa, ajatteli langettamiaan verituomioita ja muisteli, kuinka
monta kertaa hän, kun häneltä oli rukoiltu armoa, tunnottomasti oli
kieltänyt.

Kuinka monta kertaa hän oli valehdellut ja pettänyt, imarrellut,
houkutellut, luvannut ja sitte, korppikotkan tavoin, iskenyt
saaliiseensa kiinni ja repinyt sen kappaleiksi!

Mutta hän tunsi myöskin, että hänellä oli ollut suuria ajatuksia ja
suunnitelmia. Hänen lakikirjansa oli poltettu, vaikka se oli tehnyt
kansan vapaaksi ja itsenäiseksi. Lutherin opin oli hän tahtonut tuoda
maahan ja se olisi varmaan ollut koko valtakunnalle onneksi.

Miksei hän ollut saanut ainoaakaan ehdotuksistaan toteutumaan?
Hän oli kyllä koettanut -- ruoska kädessä, mutta kun ei hän siten
onnistunut, niin hän väsyi.

Jos hänellä todellakin olisi ollut voimia toimittaa jotakin
hyödyllistä, niin hänen rikollisuutensa vaan tuli siitä suuremmaksi,
ettei hän ollut käyttänyt niitä. Jos ne henkiäänet, jotka kehoittivat
häntä oikeaan ja hyvään, olivat lähetetyt ylhäältä, niin mikseivät ne
voineet auttaa häntä vastustamaan pahojen intohimojen valtaa? Häneltä
oli nähtävästi puuttunut tahtoa!

Kaikki sanoivat, että hän oli erinomaisen lahjakas ja hän uskoi
sen itsekin. Miten hän oli käyttänyt lahjansa? Eikö hän selvästi
tuntenut, kuinka saatanan joukko hänen sisässään raivosi?

Se oli sammumatonta tulta... se poltti ja kidutti häntä lakkaamatta.

Hänen korvissaan kuiskasivat kymmenet äänet: kas tuossa vihollinen!
Tuon miehen veljen sinä olet tapattanut, hän vihaa sinua, siksi pitää
hänen kuolla, heti, armotta!

Tuo mies on luonut katseensa sinun rakastajattareesi; neuvosto, laki
vapauttaa hänet, mutta sinun tahtosi on väkevämpi, siksi pitää hänen
kuolla!

Kaikki, jotka tuntevat sinut lähemmin, vihaavat sinua, sentähden
täytyy pyövelin katkaista heidän kaulansa, toisen toisensa jälkeen.

Ja entä Tukholman verilöyly! Hyi, sen muisto jo löyhkää verta...!
Mutta se oli välttämätön, muutoin olisivat he väijyneet hänen
henkeään. Välttämätönkö? Oliko todellakin välttämätöntä tappaa heidät
kaikki?

Sitte muistui hänen mieleensä kaksi pientä poikaa. Heidän isänsä,
Ribbing, oli jo murhattu ja lasten oli meneminen samaa tietä. Mutta
he eivät käsittäneet mitään ja kun pyöveli katkaisi vanhemman kaulan,
sanoi nuorempi: "hyvä mies, älä tee minun paitaani veriseksi, sillä
silloin saan äidiltä vitsaa, kun tulen kotiin!"

Pyövelin kädestä vaipui miekka, mutta Kristian antoi tappaa sekä
hänet että lapsen.

Tämähän oli vähäpätöinen asia verrattuna kaikkeen muuhun, mutta miksi
näki hän aina edessään nuo kirkkaat, viattomat lapsensilmät? Miksi
täytyi hänen yhä uudelleen muistossaan elää tämä hirmuinen tapaus?

Hänen täytyi kuulla ja nähdä paljon enemmän... Kaikki nuo sadat,
jotka kuolinkamppauksissa rukoilivat rippiä ja synninpäästöä, jota
ei hän tahtonut heille myöntää, koska se olisi vienyt liian paljon
aikaa! Ja sitte kaikki nuo kuormavaunut, täynnä silvottuja ruumiita,
jotka kuljetettiin Södermalmille poltettaviksi, kuorma toisensa
perästä...! Hän mietiskeli kuinka monta niitä oli ollut... ehkä
satoja... ja entä kadut... hän oli itse nähnyt kuinka veri virtoina
vuosi... ihmisveri!... Se oli inhoittavaa... Ja vaikka hän työnsi
ajatukset luotansa, tulivat ne alituisesti takaisin. Hän polki jalkaa
maahan ja huusi: pois, pois! Ja siinä ne kuitenkin olivat, ihka
elävinä hänen edessään! Miksi, miksi piti hänen muistaa, kun kaikki
elämän hyvyys oli luisunut hänen käsistään?!

Siksi, että rikosten rasittama omatunto on kalvava mato, joka syöpyy
raadeltuun sydämeen, lepää hetkisen, mutta sitte entistä kiihkeämmin
jatkaa uupumatonta työtään.

Hänellä oli taskussaan veitsi, eivät olleet ottaneet sitä pois.

Ehkä se tahalla oli jätetty tekemättä?... Hän sai vapaasti päättää,
tahtooko hän sitä käyttää.

Ei, hän ei tahtonut... tosin kukaan ei tiedä tulevia asioita... ja
nykyisyyttä kamalammat ne tuskin voivat olla, mutta... ehkä nykyiset
kärsimykset voivat sovittaa tulevaisuuden?... Helvettiin ei hän
tahtonut joutua... ja tuskinpa taivaaseenkaan, jos hänen uhrinsa
olivat päässeet sinne!

Joskus, kun hän mielisairauden raivossa oli lyönyt päänsä seinään,
tunnusteli hän tarkasti, oliko se jollakin lailla vahingoittunut.

Hän iloitsi siitä, että oli kääntynyt takaisin katoliseen uskoon,
sillä hänellä oli monta anekirjaa ja hän oli ostanut satoja messuja;
toki niiden olisi pitänyt pestä hänet puhtaaksi? Ehkä hänen
kärsimyksensä olivatkin vain sairaaloisia mielikuvia, hänelle, kolmen
valtakunnan kuninkaalle, kun oli tehty niin kamalaa vääryyttä!

Ja päivät vierivät loppumattomana kiertokulkuna. Vuosien kestäessä
kuluttivat hänen askeleensa polkuja kivilattiaan ja hänen sormensa
uurteen kivipöytään, jolla hän piteli kättään, lakkaamatta
astellessaan pöydän ympäri.

Monta vuotta eli kuningas Kristian kuin elävältä haudattuna. Ja huhu
hänestä kiersi maat, mantereet, herättäen suurta huomiota.

Uskonpuhdistaja Luther rukoili hänen puolestaan, kehoittaen kuningas
Fredrikiä Kristuksen esimerkin mukaan armahtamaan vihamiestään;
olihan hän luottaen uskoutunut hänen huomaansa, ei vihollisena, vaan
tuhlaajapoikana.

Mutta varsinkin suuttuivat Kristianin entiset liittolaiset hänen
kovasta kohtalostaan, ja saattaakseen Tanskan maailman silmissä
häpeämään petollista menettelyään, julkaisivat he kaikki Kristianin
kanssa tehdyt sopimukset. Ja kymmenen vuotta myöhemmin haastettiin
Knut Gyllenstjerna Viborgin oikeuteen vastaamaan teoistaan.
Poistaakseen häpeän varjon Tanskan kuninkaan persoonasta, täytyi
hänen julkisesti antaa väärä selitys, että Kristian oli rikkonut
sovitut ehdot.

Mutta jo sitä ennen olivat sekä kuningas Fredrik että hänen
seuraajansa, Kristian III, antaneet Tanskan ja Holsteinin
aatelistolle kirjallisen sitoumuksen, ettei Kristian koskaan pääsisi
vankeudestaan. Vasta v. 1544, kun Kristian III Speyerissä sopi Kaarle
V kanssa, lievennettiin, jälkimäisen pyynnöstä, onnettoman vangin
rangaistusta jossakin määrin, siis 12 vuotta siitä, kuin hänet
suljettiin vankeuteen.

Mutta Sönderborgia ei hän saanut jättää ennenkuin v. 1549.

Silloin olivat vuodet ja kova vankeus tappaneet hänestä kaiken voiman
ja kääntäneet hänen mielensä pois maailman turhuudesta. Kuningas
Fredrik oli silloin kuollut ja hänen poikansa heltyi päästämään
raihnaan ukon siteet.

Hän muutti Kallundborgin linnaan, jonka lääni ynnä Samsö annettiin
hänelle eläkkeeksi.

Hän sai nyt enemmän vapautta, saattoi metsästää ja kalastaa, jos
tahtoi.

Kuningas Kristian rupesi rakastamaan tuota sokeaa, sävyisää ukkoa
ja kohteli häntä niin ystävällisesti ja huomaavasti että vanhus
sydämellisesti häneen kiintyi.

Vuonna 1559 kuoli hallitseva kuningas.

Kristian itki silloin katkerasti ja rukoili, luultavasti ensi kerran
eläessään, Jumalaa, että hän hänet päästäisi tästä maailmasta. Ja
Jumala kuuli hänen rukouksensa.

Hän eli ainoastaan muutamia päiviä kauvemmin kuin kuningas.

       *       *       *       *       *

Yhteensä hänen vankeusaikaansa kesti seitsemäntoista vuotta.

Palaamme nyt Ruotsiin.

Kuningas loukkaantui suuresti siitä, että tanskalaiset, häneltä
kysymättä, olivat tehneet sopimuksen Kristianin kanssa.

Ja olihan hänellä syytä harmitella, kun piispat Trolle ja
Haraldinpoika yhä saivat nauttia Tanskan suojelusta. Hän rupesi nyt
ankarasti vaatimaan, että heidät jätettäisiin hänen haltuunsa ja
herrat huomasivat parhaaksi paeta herttua Albrekt Meklenburgilaisen
turviin.

Vahvistaakseen Ruotsin ja Tanskan välistä hyvää sopua, lahjoitti
Kustaa Tanskan kruunulle omistusoikeutensa Vikeniin, joka vielä olisi
kestänyt neljä vuotta ja sai sensijaan 1200 täysipainoista, hyvää
reiniläistä guldenia, jotka määräajan kuluessa olivat jätettävät
lyypekkiläisen Herman Sijkmanin käsiin, jotta hän toisi ne perille.

Kun siis vaara tältä taholta oli torjuttu eivätkä ulkomaalaiset
viholliset enään uhanneet, päätti Kustaa taivuttaa rakkaiden
taalalaistensa kapinallisiin liikkeisiin kallistuvaa mieltä.

Hän kyllä tiesi, että Maunu Niilonpoika oli ollut keskusteluissa
norjalaisten kapinoitsijain kanssa ja tiesi senkin, että vouti,
jonka taalalaiset omasta pyynnöstään olivat saaneet, oli petturi.
Niinikään tiesi Kustaa, että hänen entiset hyvät ystävänsä, Antero
Pietarinpoika Rankhyttanista ja Söderbyn Niilo sekä joukko pappeja
olivat liittoutuneet häntä vastaan.

Hän olisi mielellään ummistanut silmänsä heidän vehkeilyilleen ja
unohtanut ne; tuntui vaikealta rangaista entisiä ystäviä. Mutta hän
tiesi, että miehen, joka kantaa oikeuden miekkaa, täytyy luopua
omista mielihaluistaan ja antaa miekkansa iskeä joka taholle saman
määrän mukaan.

Myönnytykset tässä suhteessa varmaan johtaisivat uusiin
uppiniskaisuuksiin ja kansan levoton, uhkamielinen luonto vain
yltyisi.

Kuningas päätti sentähden peloittaa taalalaisensa niin, etteivät he
enään yrittelisi kapinoimaan.

Mutta ei edes kuninkaan likeisin ympäristö tietänyt mitä hän
mielessään mietti, kun hän joulun edellä määräsi valtakunnan
neuvoston, rahvaan ja sotajoukkonsa täydessä asussa tulemaan
asetarkastukseen Vesteråsiin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä
v. 1533.

Sitte hän rauhassa joi jouluoluensa miestensä kanssa, luultavasti
Tukholmassa.

Vuoritilalliset ja Taalain rahvas saivat niinikään käskyn saapua
Vesteråsiin, sillä kuningas tahtoi kuulla koko valtakunnan rahvaan
mielipiteen muutamista tärkeistä asioista.

Suuria kansanjoukkoja vaelsi Vesteråsiin.

Kuningas saapui ja tarkastus tapahtui.

Mutta kun ei suurta sotajoukkoa lähetetty takaisin, alkoi jokainen
arvella: mitä tämä tietää?

Joku päällikkö uskalsi kysyäkin.

-- Kun näette minun lähtevän, niin rientäkää kiireesti perässä! sanoi
kuningas.

Moran, Orsan, Leksandin, Tunan, Grytnäsin ja Husabyn pitäjiin
lähetettiin viestejä, joissa kuningas ilmoitti:

"Että hän nyt on puhutellut valtakunnan neuvostoa ja kansan omia
edusmiehiä ja kuullut heidän mielipiteensä, miten rauha olisi
palautettava Taalaihin, jossa maakunnassa niin usein on ollut
kapinoita ja melskeitä, jotta, koska Jumala nyt on suonut Ruotsin
maalle ja valtakunnalle rauhan ulkomaisista vihollisista, siellä
vallitsisi sisällinenkin rauha ja sopu".

Hän kyllä tietää, ettei kansa ole syypää kapinaan, mutta hän tahtoo
eroittaa syylliset syyttömistä ja lähtee sentähden Kopparbergille
pitämään tutkintokäräjiä ja opettamaan joka miehelle, sekä köyhille
että rikkaille, lakia ja oikeutta. Heidän ei pidä hämmästyä, että
hän tulee niin väkevänä, hän ei tahdo hyökätä heidän päällensä, vaan
Maunu Niilonpoika ystävineen on uhannut häntä ja sentähden hänen
täytyy tulla sotavoimalla. Jumala yksin tietää, että hän tahtoo
ainoastaan kansansa parasta, kunhan kansa käyttäytyy uskollisten
alamaisten lailla eikä asetu valtakunnan vihollisten puolelle, vaan
nyt on avullisena ottamassa kiinni Maunu Niilonpoikaa ja kaikkia
muita, jotka ovat olleet osallisina tämän kapinan syttymisessä.

Sitte lähdettiin Vesteråsista, mutta vasta toisessa yöleirissä saivat
kenttäeverstit tietää, mihin toimenpiteisiin kuningas käski ryhtyä.

Taalaissa syntyi ääretön hälinä.

Mutta ennenkuin oli ehditty miettiä mitä olisi tehtävä, oli kuningas
jo siellä joukkoineen.

Antero Pietarinpoika vangittiin Rankhyttanissa.

Maunu Niilonpoika oli karannut eikä kukaan tietänyt minne.

Muutamat vanhat soturit, jotka tunsivat seudun, lupasivat lähteä
häntä etsimään.

Kun vanha, ylpeä Antero kuuli kuninkaan olevan liikkeellä, käsitti
hän paikalla, että kuningas ensi sijassa etsii häntä.

Ensin sanoi hän panevansa aseet kaikkien palvelijoidensa käsiin ja
aikovansa tapella viimeiseen mieheen.

Mutta pian huomasi hän tuumansa mahdottomuuden ja ajoi kaikki pois
huoneesta. Hän tahtoi olla yksin.

Pian hän olikin yksin, mutta puolustuskeinoa ei hän keksinyt.

Hän istui kauvan pää käsien varassa ja kun hän korotti katseensa,
seisoi hänen lihava muorinsa hänen edessään. Mutta voi raukkaa, miten
hän näytti surkealta!

Siinä seisoi hänen laiha Leenansakin, itkusilmin niinkuin
tavallisesti.

-- Mitä te tahdotte? kirkaisi hän heille.

Muori säpsähti, mutta ei sanonut mitään, ainoastaan nyökytteli
päätään.

-- Rakas isä! lausui Leena.

Mutta samassa avautui ovi ja Olli astui kiireesti sisään.

-- Kuinka sinä uskallat! huusi Maunu Niilonpoika ja nousi.

-- Isännän täytyy heti lähteä täältä.

-- Minunko lähteä?... Tulkoon se tänne, joka tietää, että minun
täytyy...

-- Malttakaa mielenne! vaikeroi muori.

-- Viholliset! nyyhkytti Leena.

-- Missä he ovat? kysyi Maunu kalveten.

-- Tulossa tänne! puhui Olli kiireesti. -- Isännän täytyy heti lähteä.

-- Heti, heti! pyysivät naiset.

-- Teidän täytyy kätkeytyä, lisäsi Olli.

-- Mihin?

-- Sysimiiluun.

-- Sysimiiluunko? toisti Maunu.

-- Niin, sysimiiluun! huudahtivat naiset.

-- Minä olen sen järjestänyt niin, että luulen isännän tulevan
tyytyväiseksi.

-- Ja minä olen sinne vienyt mitä parhaimpia ruokia, sanoi Leena.

-- No, kävittekö yhdessä?... Maunu loi vilahdukselta silmänsä naisiin
ja laski kätensä Ollin olkapäälle. -- Näetkö nyt, että rahalla saa,
vaikka mitä.

Olli kääntyi surumielisenä poispäin.

-- Isä kulta, emme me rahojesi tähden sinua auta, itseäsi me
ajattelemme, sanoi Leena.

-- Noin monta sanaa en koko vuonna ole kuullut suustasi, sanoi Maunu,
tuijottaen tyttäreensä.

-- Aika rientää, huokasi muori.

-- No tule sitte, Olli, saattamaan minua miiluun; jos minä eheänä
pääsen tästä leikistä, niin saat mennä naimisiin.

-- Kenen kanssa? huudahti muori.

-- Isä! puhkesi Leena puhumaan.

-- Pekka Olavinpojan tyttären kanssa! naurahti Maunu. -- Voinhan minä
ottaa toisilta, niin ei minun tarvitse kajota omaani.

Sitte hän läksi ja Olli meni hänen kanssaan. Miilu oli todellakin
erinomaisesti järjestetty ja jumalanviljaa siellä oli yllin kyllin.

-- No, ei minun nyt tarvitse nähdä nälkää eikä janoa, virkkoi Maunu
Niilonpoika tyytyväisenä.

-- Eikä vilua, sanoi Olli, -- tässä on kaksi karhuntaljaa ja yksi
sudennahka.

-- Kyllä minulla sitte on kaikki mitä tarvitsen; niinkuin näet, Olli,
ei minulta koskaan puutu mitään.

-- Voittepa vielä tarvita hyvän Jumalan apua, lausui Olli vakavasti.

-- En, niinkauvan kuin tulen toimeen omin voimin, vastasi Maunu,
laskeutuen taljojen päälle pitkäkseen.

-- Älkää tehkö syntiä, isäntä!

-- Kuinka sinä uskallat!... Olisipa iso keppini täällä... mutta kyllä
sinä saat, kunhan tästä pääsen kotiin. Lähde nyt tiehesi ja muista,
ettet enään iske silmääsi Leenaan.

Olli sulki miilun oven ja läksi.

Seuraavana aamuna tuli Leena tuomaan isälleen lämmintä ruokaa.

-- Onko kuulunut mitään? kysyi Maunu.

-- Ei vielä.

-- Eikä taidakaan kuulua!

-- Nukuitteko hyvin, isä?

-- Se Olli minua illalla suututti.

-- Sen hän teki vastoin tahtoaan.

-- Kyllä hän vielä saa siitä keppiä.

-- Isä kulta...!

-- Mene tiehesi... minä en tarvitse ketään!

-- Ettekö Jumalankaan apua?

-- Minä tulen toimeen omin voimin, sen olen jo sanonut, ja hullu minä
itse asiassa olen, kun istun täällä, sillä ei kuningas, enempää kuin
muutkaan valtaherrat, sentään uskalla minuun kajota täällä Taalaissa,
omalla alueellani.

Leena läksi ja isä käski häntä päivällisaikaan palaamaan. Olliin ei
hän saisi katsoakaan.

Mutta kappaleen matkan päässä miilusta seisoi Olli, tyttöä odotellen.
Hän tarttui hänen käteensä ja niin he läksivät astelemaan.

Kumpikaan ei puhunut, mutta he ymmärsivät toisensa, ehkä sanattomina
vielä paremmin.

Kun he olivat päässeet talon nurkalle, sanoi Olli:

-- Olen aikonut...

-- No, mitä?

-- Mennä kuninkaan luo.

-- Sinäkö?

-- Ja sinä myös.

-- Hyvänen aika!

-- Taidamme sentään olla liian halvat...

-- Kyllä vaan olemmekin! Sitte he erosivat.

Muori vaan itki, huojutellen ruumistaan edestakaisin ja vaikeroiden;
ei hän huolinut sianlihasta eikä hanhenrasvasta, ja kun Leena pyysi
häntä syömään kalaa, niin otti hän palasen hyppysiinsä ja nuoli
kastekkeen lautaselta, veistä käyttämättä.

-- Kaikki vanhat tapani palaavat, sanoi hän, -- sellaista se suru
tekee!

Juuri kun Leena aikoi lähteä miilulle, tuli taloon suuri joukko
sotureja, ratsain.

-- Haemme Maunu Niilonpoikaa, virkkoi johtaja.

-- Ei ole kotona, vastasi Leena.

-- Missä hän sitte on?

-- Matkalla.

-- Missä?

-- Sitä ei hän sanonut.

Johtaja hypähti hevosensa selästä ja muut miehet seurasivat hänen
esimerkkiään.

-- Täällä on tehtävä tarkastus.

-- Olkaa hyvät.

-- Ehkä te olette hänen tyttärensä?

-- Olen kyllä.

-- Ja niin laiha... sitte teillä varmaan on sydänsuruja! huudahti
johtaja, kietoen kätensä tytön ympäri.

Samassa seisoi Olli hänen rinnallaan. Hän ei puhunut mitään, mutta
johtaja ymmärsi hänen katseensa, päästi paikalla Leenan ja lausui
nauraen:

-- Vai niin, vai niin. Kyllä minä nyt ymmärrän koko jutun... Onnea
vaan!

-- Muistakaa pojat, että joka kaappi ja kirstu on tarkastettava!

Olli seurasi miehiä, mutta Leena jäi pihaan. Häntä niin kovasti
hävetti ja kuitenkin tuntui samalla niin suloiselta, kun ei kukaan
pilkannut heidän rakkauttaan.

Melkein samat tunteet liikkuivat Ollin mielessä; vieraat kohtelivat
häntä Leenan tähden kunnioituksella ja hän kasvoi omissa silmissään.
Äkkiä he olivat käyneet toisilleen entistä tarpeellisemmiksi.

Tarkastus ei tietysti tuottanut mitään tuloksia. Mutta vanhan
tavan mukaan ei kukaan kestittämättä saanut lähteä talosta; olutta
tarjottiin sentähden runsaasti ja kului hyvän aikaa ennenkuin
päästiin lähtemään.

Muutamat vanhat soturit sanoivat hiukan haluavansa kierrellä pitkin
seutua ja läksivät metsään.

Samassa saapui paikalle joukko miehiä, jotka väkisin olivat
kuljettaneet taloon vastahakoisia.

Sillävälin oli aika käynyt Maunu Niilonpojalle pitkäksi; hän ei
oikein tietänyt oliko tehnyt tyhmästi, kun tällä tavalla oli
kytkenyt itsensä sysimiiluun, ja sitte se Olli häntä harmitti...
mokomakin poika, kun oli Maunu Niilonpojalle, Taalain rikkaimmalle
vuoritilalliselle huomauttanut, että hän tarvitsisi apua, ties keiltä
kaikilta!

Mitähän se Leena tuumi, kun ei tullut?

Ehkä Aspebodaan oli tullut vakoilijoita?

Tai ehkä tyttö, koppa kädessä, seisoo pakinoimassa hiilenpolttajan,
sen Ollin kanssa?

Maunu Niilonpojan veri alkoi kiehua. Hän päätti kurittaa heitä
molempia... ja astui ulos miilusta.

Ulkopuolella seisoivat sotamiehet.

He eivät tunteneet toisiaan, mutta Maunu ymmärsi paikalla miesten
asian.

-- Minuako te haette? kysyi hän tyynesti. Tietysti he hakivat juuri
häntä.

-- Tahdoin vain käydä katsomassa miiluani ennenkuin lähden kotoa; ja
hiilenpolttajalle minä annan matkapassit!

-- Miilu on hyvässä kunnossa!

-- Eipä minusta!... Poika taas saa selkäänsä. Maunu Niilonpoika
asteli sotamiesten edellä, poraellen itsekseen kuin puuropata.

Mutta kun he tulivat Aspebodaan, päästivät sotamiehet ilohuutoja.

-- Isä, isä! huudahti Leena peloissaan. Muori seisoi jäykkänä,
liikkumattomana.

-- Oletteko saaneet jotakin suuhunpantavaa? kysyi Maunu.

-- Olemme kyllä.

-- Mutta nyt tarjoan minä itse joka miehelle pikarillisen viiniä.

Se ei tietysti miltään taholta herättänyt vastustusta. Maunu
Niilonpoika täytti itse pikarit ja kun kaikki muut olivat ottaneet,
joi hänkin.

-- Nyt juon omia hautajaisiani, sanoi hän nauraen.

Kaikki muutkin nauroivat.

-- Ei sitä toki niin pitkälle mennä!

-- Ei, en minäkään luule, että hän uskaltaa.

Juotuaan astui hän vaimonsa eteen ja sanoi:

-- Nyt et sinä saa lähteä mihinkään Aspebodasta ennenkuin minä
palaan. Ymmärrätkö?

-- Viivytkö sinä kauvankin?

-- Riippuu siitä miten sovimme kuninkaan kanssa. Ja auta sinä muoria!

-- Kyllä! vastasi Leena.

Sitte kääntyi Maunu Ollin puoleen.

-- Saat odottaa selkäsaunaa kunnes minä palaan. Mutta muista, ettei
Maunu Niilonpoika tarvitse kuninkaan eikä Jumalan enempää kuin sinun
tai muitten ihmisten apua.

-- Nyt lähdemme, miehet, puhui hän sitte sotamiehille, -- mutta minä
tahdon olla edellimäisenä ja tulkaa te perässä, jotta näkyy mikä mies
minä olen.

Kaikki suostuivat ehdotukseen, koska Maunu oli heitä niin runsaasti
kestittänyt.

Ylpeä vuoritilallinen odotti, että kuningas erityisesti antautuisi
keskusteluihin hänen kanssaan, mutta kun hän sitte oli kiivennyt
mäelle ja kuningas tapansa mukaan antoi sotaväen piirittää kansan,
niin alkoi hänestä tuntua hiukan kolkolta.

Kuninkaan etevimmät miehet puhuivat ensin.

Läsnä oli Lauri Siggenpoika (Sparre), herra Jon Olavinpoika
(Gyllenhorn) ja Iivar Fleming.

Lausuttiin ankaria sanoja ja jo alkoivat talonpojat pelätä, ettei
tämä asia pääty niinkään helposti kuin he olivat toivoneet.

Sitte puhui kuningas itse.

Mutta hänen puheensa liikutti taalalaisia siihen määrään, että he
kaikki lankesivat polvilleen.

-- Muistakaa, sanoi hän, -- mitä täällä viisi vuotta sitte luvattiin
ja päätettiin, tai aiotteko pitää minua leikkikaluna, jonka joka
vuosi pitää ilvehtiä teidän tahtonne mukaan. Olkaa varmat siitä,
että tämä tulee olemaan viimeinen leikki, sillä joko on Taalainmaa
tästälähin käyttäytyvä kuuliaisena lääninä, tai hävitetään sen
viljelys maan tasalle. Sillä vihollispesänä ei se saa olla,
mieluummin pidettäköön sellainen puhdistus, ettei tästä päivästä
alkaen täällä kuulla kukonlaulua eikä koiran haukuntaa. Siitä voitte
olla varmat.

Taalalaiset rukoilivat ja vaikeroivat.

Sitte kysyi kuningas, tahtoivatko he maakuntansa rajan Brunbäckin
joelle, niinkuin Maunu Niilonpoika ja hänen puolueensa oli määrännyt,
vai saisiko maan kuningas mennä sen yli, kysymättä lupaa Långhedenin
yläpuolella olevilta asukkailta ja pyytämättä vuoritilallisten ja
ehkä muidenkin suosiollista suostumusta.

Kuningas kääntyi kaikkien kokoontuneiden, sekä ritarien että
rälssimiesten, pappien, vuoritilallisten ja rahvaan puoleen, kysymään
kaikilta, joilla on järkeä, ovatko he kuulleet tai nähneet, että
jossakin valtakunnassa alamaiset käyttäytyisivät niin hävyttömästi,
että he oman päänsä mukaan mestaroisivat herraansa ja kuningastansa,
jolle he ovat tehneet uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.

Vai olisiko heistä ollut oikein ja kohtuullista, etteivät Ruotsin
entiset valtionhoitajat, Sten Sture vanhempi, Svante Sture ja Sten
Sture nuorempi, olisi uskaltaneet kulkea Brunbäckin joen toiselle
puolelle ennenkuin olisivat saaneet luvan Taalaista.

-- Se on kohtuutonta! huudettiin usealta taholta.

-- Se sotii Jumalan käskyjä vastaan! vastattiin toisaalta.

-- Taalalaiset ovat käyttäytyneet levottomien ja uppiniskaisten
alamaisten lailla! puhui voimakas ääni.

-- Niin ovat!

-- Niin, niin!

Näin nuhteli yleinen mielipide ja taalalaiset kuuntelivat häpeillään.

Entä Maunu Niilonpoika?

Hän seisoi paikallaan kuin ukkosen lyömänä. Maan tuomio oli
langetettu.

Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan kadonnut; hänen sisässään
tuntui koneisto menneen epäkuntoon, hän tunsi olevansa niin hyljätty,
niin pieni tuossa suuressa joukossa; kuka tässä välitti hänestä,
Aspebodan isännästä Maunu Niilonpojasta, joka oli Taalainmaan rikkain
vuoritilallinen, jonka hevoset kulkivat hopeakengissä ja jolla oli
rahaa kuin roskaa... sen he olivat kokonaan unohtaneet ja muistivat
yksin sen, että hän oli niskoitellut Kyösti kuningasta vastaan, mutta
siihen oli Trolle ja muut herrat hänet houkutelleet.

Hiljaa! Kuningas puhuu taaskin.

Hän tahtoo tietää kuka yllyttäjä, kapinan alkuunpanija on.

Nyt on hetki tullut ja tuhannet äänet huutavat:

-- Maunu Niilonpoika, Aspebodan isäntä.

Jalat eivät enään kannata häntä; hän, joka tähän saakka on pysynyt
niin kankeana, hän lankeaa nyt polvilleen.

Hän kuulee Kopparbergin ympärillä asuvien liittolaistensa nimiä
mainittavan, ne mainitaan kaikki, ei edes pappeja unohdeta.

Vielä kerran kuulee Maunu oman nimensä ja sitä seuraa kirouksia...
He rukoilevat hänelle taivaan rangaistusta... eivätkö he näe,
miten onneton hän jo on...? Nyt hän tarvitsisi ystävän, joka häntä
puolustaisi, mutta kaikki kääntävät he hänelle selkänsä... ensinnä
ne, jotka useinten ovat nauttineet Aspebodan vieraanvaraisuutta.

He rukoilevat kuninkaalta armoa.

He valittavat ja vaikeroivat.

Heitä on yllytetty ja viety harhaan.

He lupaavat, etteivät enään koskaan tee tällä tavalla; sillä nyt he
tietävät, kuinka Jumala rankaisee.

-- Armoa! Armoa!

Jokainen rukoilee itsensä puolesta, kukaan ei ajattele Maunua.

Hänen kielensä tarttuu suulakeen, hän ei saa ääntäkään lausutuksi...

Jo kuulee hän vieressään sotamiesten askelia, he kantavat kahleita
käsissään.

Taas kuuluu huutoja, valitusta.

Ihmisiä astelee hänen ohitsensa.

-- Hyvää yötä, veli, ja tervetuloa perässä!

Hän tunsi äänen Söderbyn Niilon ääneksi... ja hän olisi tahtonut
häneen katsahtaa, mutta hän ei saanut katsettaan siirtymään; hän oli
ikäänkuin kivettynyt.

Äkkiä syntyi kova hälinä... sitte seurasi neljä, viisi iskua; tuntui
siltä kuin ne olisivat lävistäneet hänet... äsken oli niin hiljaista,
mutta nyt huudettiin...

Kutka olivat saaneet kärsiä kuoleman rangaistuksen?

Joko nyt oli hänen vuoronsa?

Hän ei muistanut mitään ennenkuin huomasi makaavansa olkivuoteella
vankilassa; hänelle ojennettiin pikari, mutta hän ei itse voinut
ottaa sitä käteensä.

Silloin joku vei sen hänen huulilleen ja hän joi. Siinä oli vain
vettä, mutta se maistui erinomaisen hyvältä.

Joku pyyhki hänen otsaansa.

Hän nosti silmänsä. Se oli Leena!

Hänen silmistään alkoi tulvia kyyneliä. Saattoiko Maunu itkeä?

-- Älä mene! kuiskasi hän.

-- En, jään tänne.

Kokous kesti aamusta iltaan. Viisi miestä mestattiin, itselleen
kauhuksi ja muille varoitukseksi, ja heidän päänsä naulattiin
lautaan, joka kiinnitettiin korkeaan paaluun muistoksi ja
varoitukseksi kaikille ohikulkeville.

Maunu Niilonpoika, Antero Pietarinpoika, vouti Ingel Hannunpoika ynnä
muutamat muut vietiin vangittuina Tukholmaan ja saivat istua siellä
kokonaisen vuoden, ennenkuin päätettiin minkä tuomion he saisivat.

Jos muistamme miten reippaasti Kustaa tavallisesti langetteli
tuomioita julkisesta kavalluksesta, niin täytyy meidän hämmästellä
tätä pitkää viivytystä. Mutta syy siihen on selvä.

Kustaa ei ollut unohtanut aikaa, jolloin hän köyhänä pakolaisena
piiloitteli metsissä ja pui viljaa Antero Pietarinpojan riihessä;
ja kerran oli Maunu Niilonpoika Ornäsissä kieltäytynyt ottamasta
häntä kiinni. Molemmat miehet olivat olleet hänen uskollisia
ystäviään ja nyt piti hänen surmata heidät... Mutta olihan sittemmin
todistettu, että he olivat olleet mukana maatansa kavaltamassa, ja
ainoaksi syyksi oli ilmoitettu, että heitä oli houkuteltu. Ylpeys ja
turhamaisuus näyttivät sokaisseen Maunu Niilonpojan.

Hän oli sittemmin houkutellut paulaan Antero Pietarinpojan.

Kuningas olisi ollut anteeksiantamattoman heikko, jos hän, nähden
vääryyden, ei olisi jakanut oikeutta. Heikko hän ei saanut olla,
jos mieli voimakkaasti vaikuttaa levottomiin, horjuviin ja uljaista
muistoistaan kerskaileviin taalalaisiin.

Maunu Niilonpoika istui tyynenä ja levollisena vankeudessa ja
järjesteli suurella ahkeruudella papereitaan, jotta hän saattaisi
antaa täydellisen kertomuksen neuvoston edessä, sillä sen eteen hän
tiesi ennemmin tai myöhemmin tulevansa kutsutuksi.

Muori kävi häntä kaksi kertaa tervehtimässä. Hän oli tullut hyvin
laihaksi ja silkkipukunsa oli hän kokonaan jättänyt. Suurella
tarkkuudella teki hän selkoa taloudestaan ja Maunu Niilonpoika jakeli
hänelle määräyksiään, ikäänkuin hän olisi ollut varma siitä, että hän
pääsee takaisin Aspebodaan.

Leena seurasi aina hänen mukanaan, yhtä kalpeana, laihana ja
äänettömänä kuin ennenkin.

Mutta Maunu Niilonpoika katseli häntä nyt aivan toisin silmin kuin
ennen.

Hän sai nykyään olla melkein aivan vapaana, mutta silti pysyi hän
tottelevaisena tyttärenä.

Maunun täytyi saada tietää, miten asian oikeastaan oli.

Hän lähetti sentähden Leenan kaupungille tekemään jotakin ostosta.

-- No, onko palvelusväki paikoillaan? kysyi Maunu vaimoltaan.

-- Kyllä, kukaan ei muuta Aspebodasta.

-- Hm, ajattelin vain, että ehkä hiilenpolttaja...

-- Olliko? Voi, voi!

-- No mitä?

-- Hän tekee niinkuin muutkin.

-- Laiska työssään!

-- Olliko? Joka on ahkerin kaikista.

-- Luulee kai saavansa hyvän palkan.

-- Pieneksipä se taitaa supistua.

-- Entä Leena?

-- Kaikki on lopussa.

-- Leenan ja hänen välilläänkö? huusi Maunu.

-- Niin, siitä asti kuin te jouduitte vankeuteen.

-- Siitäkö asti kuin hän kävi minun luonani?

-- Olli oli kyllä mukana.

-- Häntä en nähnyt.

-- Tyttö sanoi hänelle, ettette tahdo häntä nähdä ja että olisi paras
samalla rikkoa koko väli.

-- Suostuiko Olli?

-- Suostui, mutta pyysi, että saisi pysyä palveluksessaan.

-- Ja saiko hän?

Kyllä, hänestä on niin paljon apua.

-- No, sittehän kaikki on entisellään.

-- Ei, sillä Leena ei välitä hänestä ensinkään.

-- No eikö hänellä käy kosijoita?

-- Kyllä, paljonkin.

-- Hiilenpolttajiako ja tallirenkejä?

-- Eihän toki. Rikkaita talollisia sekä ulkopitäjistä että omasta.

-- Mitä Leena siihen sanoo?

-- Antaa kaikille rukkaset,

-- Mutta kai hän toki naimisiin aikoo?

-- Ei, hän ei tahdo.

-- Kenelle meidän omaisuutemme sitte jää?

-- Siitä saatte itse pitää huolen, kun pääsette täältä.

-- Mutta jollen koskaan pääse?

-- Maunu, älkää puhuko sillä lailla!

Maunu istui pitkän aikaa ääneti, ajatuksiin vaipuneena.

-- Minä olen ollut kovaluontoinen, sanoi hän.

-- Ihmisellä pitää toki olla joku vika.

-- En koskaan ole luottanut kuin itseeni.

-- Maunu Niilonpoikaan, Aspebodan isäntään kyllä kelpaa luottaa.

-- Te olette tehneet minut sangen itserakkaaksi, mutta minä alan nyt
herätä.

-- Te teette aina niin hyvin.

-- Enpä koskaan. Rikkaus on sokaissut silmäni.

-- Niinhän ihmiselle tahtoo käydä.

-- Mutta jos minun nyt täytyy kuolla...

-- Ei, sitä kuningas ei voi tahtoa!

-- Mutta jos laki tahtoo.

-- Kai kuningas on lain yläpuolella?

-- Ei ole. Mutta siitä ei nyt kannata puhua. Onko Leena tyytyväinen
kohtaloonsa?

-- Täytyy kai hänen koettaa.

-- Tarkoitan, onko hän onnellinen?

-- Hän ei koskaan valita.

-- Ennen hän aina itki.

-- Nyt hän on työssä koko päivän.

-- No tapaavatko he toisensa?

-- Tapaavat, eivätkä kuitenkaan tapaa. Kerran vain...

-- Kerroppas...

-- He eivät nähneet minua, mutta minä kuulin Leenan sanovan: "mene
pois tieltäni, Olli. Sydämeeni niin koskee, että välistä luulen sen
särkyvän."

-- Kuule muori... lähetäppä heidät molemmat tänne.

-- Hyvänen aika! Koska?

-- Noin viikon päästä, mutta pidä huolta siitä, että Olli tulee vähän
aikaisemmin.

-- Kyllähän minä...

-- Ja Jumalan haltuun sitte!

Olli tulikin jo samalla viikolla; hän oli hämillään, pelkäsi
nähtävästi, että hänet sanottaisiin irti palveluksesta.

-- No mitä Aspebodaan kuuluu? Olli kertoi kaikki tarkkaan.

-- Ja hiiliä poltetaan ahkerasti?

-- Niinkuin tavallisesti.

-- Nyt ei siellä miilussa taida olla ketään kätkössä?

-- Jollei isäntä olisi lähtenyt ulos...

-- Muistatko minun sanoneeni, etten tarvitse Jumalan apua?

-- Muistanhan minä sen.

-- Sellaisesta tulee aina kosto ja se onkin oikein, vai -- ja kun ei
Olli vastannut, jatkoi Maunu, -- mitä sinä arvelet?

-- Minun mielestäni se on oikein.

-- Kuinka sinä uskallat sanoa sen minulle vasten naamaa?

-- Kun isäntä kysyy, niin...

-- Sitte sinä olet varastanut Leenan sydämen.

-- Välimme on nyt rikottu.

-- Mutta sitä minä en tahdo; tahdon että menette naimisiin.

Olli jäi isäntäänsä tuijottamaan; hän ei uskonut korviaan eikä saanut
sanaa suustaan.

-- Vait, nyt Leena tulee.

Tyttö oli hämmästyneen näköinen ja vähän peloissaan.

-- Kuule nyt Leena, minä olen lahjoittanut pois Aspebodan.

Leena loi isäänsä hämmästyneen katseen.

-- Aspebodanko?

-- Niin, tuolle Ollille... ja sinun pitää mennä naimisiin hänen
kanssaan.

Leena luuli kuulleensa väärin, mutta sitte valtasi hänet niin ääretön
ilo, ettei hän muuta voinut sanoa kuin:

-- Isä! Olli! Suuri Jumala...!

-- Olli, suutele häntä nyt, niin että minä näen. Siitä tuli pitkä
suudelma.

-- Menkää nyt heti kotiin ja puuhatkaa häät; kun ensi kerran tapaamme
toisemme, olette te naimisissa. Tänne ette saa tulla ennenkuin
lähetän sanan. Jumala teitä siunatkoon!

Kahden päivän perästä kutsuttiin vangit valtakunnan neuvoston
eteen ja tuomittiin menettämään henkensä ja omaisuutensa. Maunu
Niilonpoika, Antero Pietarinpoika ja Ingel Hannunpoika joutuivat heti
tuomion uhreiksi. Muut vangit armoitettiin.

Vainajien omaisuuden antoi kuningas leskille ja lapsille.

Tämä oli viimeinen kuritus, joka Taalainmaata kohtasi, sillä nyt
pysyivät taalalaiset alallaan. He olivat huomanneet, että maahan oli
tullut uusi komento.



6.

SVANTE STURE JA LYYPEKKI.


Rouva Kristina Gyllenstjerna oli jo useita päiviä ollut vieraana
komealla Ekebergan tilalla.

Rouva Ebba Vaasa oli ilolla ottanut vastaan jalon ja arvossa pidetyn
vieraan ja molemmat rouvat istuivat nyt kunniasijalla, jutellen
menneistä ja nykyisistä ajoista. Sillaikaa kertoili Svante herra
neitosille uutisia hovista, josta hän hiljan oli tullut.

-- Tunnustan, virkkoi Ebba rouva, -- että melkein pelästyin tuota
kiireellistä kihlausta; eiväthän he olleet nähneet toisiaan kuin
hääretkellä.

-- Mutta olivat luultavasti silloin olleet yhdessä sitä enemmän,
sanoi Kristina rouva hymyillen.

-- Paras olisi ollut, ettei Brigitta olisi lähtenyt koko matkalle...

-- Tarkoitat, ettei Margareeta Hoja...

-- Ole oikein sopiva... nimittäin hänellä on niin paljon muuta
ajattelemista...

-- Mutta olihan hänen oma tyttärensäkin mukana.

-- Minulle hän sanoi, ettei hän ollut aavistanutkaan, että hänen
tyttärensä piti Birger Niilonpojasta.

-- Sitte ei hän ole paljonkaan seurannut tytärtään.

-- Meidän kesken sanoen: Margareeta on muuttunut.

-- Hän ei ole onnellinen, virkkoi Kristina rouva.

-- Syy ei ole siinä, ettei hän rakastaisi miestään.

-- Hänen ikäisenään ei pitäisi näyttää sitä; sen uskalsin jo kerran
sanoa hänelle.

-- Siitä ei hän kai pitänyt.

-- Hän vimmastui niin, että minä ihan pelästyin.

-- Sellainen hän on... ja kreivi... niin, päättyköön asia paremmin
kuin miltä näyttää.

-- Kuningas luottaa häneen -- toistaiseksi.

-- Hän osaa voittaa mielet. Sitäpaitsi on hän ulkomuodoltaan aika
muhkea.

-- Niin. Toivottavasti hän nyt ei petä kumpaakaan. Mitä te
ajattelette kuninkaallisesta avioliitostamme?

-- Sääli kuningas Kustaata! huudahti Kristina.

-- Niin, olla sellaisessa avioliitossa.

-- Kuningatar kuuluu olevan kummallisen oikullinen.

-- Aivan niinkuin hänen sisarensa, prinsessa Dorotea.

-- Herra Juhana Turenpoika sanoo häntä vielä pahemmaksi, juonikkaaksi
ja vallanhimoiseksi.

-- He kuuluvat olevan ahkerassa kirjevaihdossa.

-- Joku kuuluu kehoittaneen kuningasta avaamaan kirjeet, mutta siihen
ei hän suostunut.

-- Hän on oikeassa; voihan hän sitä tarkemmin seurata kuningattaren
toimia.

-- Minä olen nyt kaikissa tapauksissa antanut Svantelle luvan
oleskella jonkun aikaa Lauenburgin hovissa.

-- Tahtooko kuningas sitä?

-- Kyllä. Ja tekeehän aina hyvää nuorelle miehelle vähän katsella
maailmaa.

-- Ero tulee olemaan vaikea.

-- Ei, sanoi Kristina kyynelsilmin, -- kun tiedän, että se on hänelle
hyvä, niin en pidä sitä vaikeana.

-- Mitä hän itse sanoo?

-- Minä sain tehdä parastani ennenkuin hän suostui;
seitsentoistavuotias sydän tahtoi sekin puhua puolestaan.

Hän katsahti äkkiä Ebba rouvaan.

-- Siinä iässä vaihtelevat tunteet kuin taivaan tuulet.

-- Toivottavasti eivät hänen tunteensa.

-- Johtakoon pyhä neitsyt asiain kulkua; hänen käsiinsä lasken
tyttärieni kohtalon.

-- Kuningas Kustaa varmaankin tahtoo puuttua vielä toistenkin
tulevaisuuteen.

-- Minuun ei hän enään pääse vaikuttamaan. Kyllä nyt olen varoillani.

-- Hänestä täytyy pitää, vaikka hän onkin niin kiivasluontoinen.

-- Hänen ei tarvitse kuin näyttäytyä, niin hän jo voittaa ihmisen.

-- Kumma kyllä. Ja kuitenkin hän toimii mitä suurimmalla
varovaisuudella.

-- Mutta eikö hänellä ole ketään uskottua?

-- Kyllä hän rakastaa Juhana herraa, mutta ei hän edes hänelle avaa
sydäntään.

-- Olisipa hän saanut kuningattaren, joka...

-- Niin. Kuningattaresta olisi voinut tulla hänen uskottunsa; mutta
nyt tekee hän vaan kiihkeästi työtä unohtaakseen kotiolonsa.

-- Hän ottaa osaa kaikkeen.

-- Siksettei hän luota kehenkään.

-- Mutta miten hän kestää?

-- Kyllähän se häntä rasittaa.

-- Eikä hän koskaan saa olla rauhassa.

-- Niin, ajattele, miten paljon hänellä on työtä. Kun Juhana herra
joskus minulle kertoo kuninkaan suunnitelmista, niin täytyy minun
kiittää Jumalaa, että rakastettu herrani Sten pääsi pois. Hän olisi
ollut liian hento taistelemaan esteitä vastaan. Kustaa sopii siihen
paremmin.

-- Toivokaamme että niin on.

Samassa kuului pihamaalta kavioiden kapsetta. Ebba rouva katsahti
ulos.

-- Herra Kustaa Stenbock! huudahti hän hiukan punastuen.

-- Hän tulee mielitiettyään katsomaan.

-- Olen luvannut tällä kerralla päättää, koska heidän häänsä
vietetään.

Ovi avautui hiljaa.

-- Saanko tulla? kysyi Brita neiti.

-- Tule vain. Suothan anteeksi, että keskustelumme keskeytyy?

-- Tietysti.

Samassa astui huoneeseen palvelija, joka kumartaen ilmoitti:

-- Herra Kustaa Stenbock!

-- Hän on tervetullut! sanoi Ebba rouva.

Ritari astui sisään. Hänen ensi katseensa sattui neitiin, jonka
poskille oli noussut heleä puna, mutta sitte kääntyi hän kohteliaalla
kumarruksella rouvien puoleen.

Kun muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä ja vastauksia oli vaihdettu,
virkkoi Kristina rouva Ebba rouvalle:

-- Sinä lupasit näyttää minulle kutomahuoneen.

-- Heti paikalla!

-- Kyllä kai ritari suo anteeksi.

Ritari kumarsi. Tällä kertaa oli hänen vuoronsa punastua. Rouvat
läksivät.

-- Brigitta!

-- Kustaa!

Ritari sulki hänet syliinsä.

-- Kuinka olen kaivannut sinua!

-- Eihän siitä ole kuin viikko, Kustaa.

-- Iäisyys siitä on, oma Brigittani!

Jätämme heidät nyt jatkamaan tuota vanhaa ja iäti uutta keskustelua
ja riennämme katsomaan toista nuorta paria: nuorukainen on
seitsemäntoista ja neito tuskin viidentoista vanha.

Hän oli tullut sanomaan tytölle jäähyväisiä eikä kolmeen päivään
ollut saanut puhua sanaakaan hänen kanssaan kahdenkesken.

Silloin saapui Kustaa herra. Ja pelästyneen kyyhkysparven lailla
karkasivat nuoret neitoset kukin haaralleen; yksin Margareeta ja
Märta jäivät huoneeseen.

-- Mihin he juoksivat? kysäisi kolmetoistavuotias Märta. -- Tuliko
heille kaikille sulhasia?

-- Kas, kuinka hänellä on kaunis hevonen! sanoi Svante, katsellen
ulos ikkunasta.

-- Sen minä tahdon nähdä! huudahti Märta ja jätti huoneen.

Nuorukainen hymyili onnistuneelle kepposelleen, mutta samassa hän
huomasi, että mielitiettykin oli lähtemäisillään.

-- Lähdetkö, Margareeta? huudahti hän.

-- Kyllä, menen hakemaan toisia tyttöjä.

-- Ja jätät minut yksin?

-- Sinä kyllä tulet toimeen! sanoi neito, mutta palasi kuitenkin. --
Mitä sinä sitte tahdot?

-- Tiedätkö että huomenna lähden?

-- Tiedän toki.

-- Menen sitte ulkomaille ja viivyn poissa viisi vuotta.

-- Silloin olen minä kahdenkymmenen ja sinä kahdenkymmenenkahden
vuoden vanha.

-- Unohdatko sinä minut sinä aikana?

-- En, minulla on hyvä muisti.

-- Margareeta, sinä tiedät että sinua rakastan.

-- Kyllä, olethan sen sanonut.

-- Rakastatko sinä minua?

-- Kysynpä äidiltä.

-- Ei, sinun täytyy itsesi vastata!

-- Niinkuin et sinä tietäisi, että sinusta pidän.

-- Sitte menemme kihloihin.

-- Jos äiti sallii...

-- Salaa! ymmärrätkö... näin! Nuorukainen otti taskustaan kaksi
kaitaista, metallilangasta väännettyä sormusta. -- Ota sinä toinen ja
minä otan toisen... ei, odotappas, tahdon itse panna sen sormeesi...
ei, vasempaan käteen.

-- Mutta ystäväni, eihän se sitte ole salaisuus.

-- Olet oikeassa!

-- Nyt minä tiedän! huudahti Margareeta, -- kannan sitä nauhassa
kaulallani.

-- Ja minä teen samalla tavalla.

Molemmat ottivat sormukset ja kätkivät ne.

-- Nyt sinun pitää suudella minua.

-- Jos äiti sallii.

-- Sehän on salaisuus!

-- No niin, jääköön sitte sikseen.

-- Tekeehän Kustaa herrakin niin!

-- Vai tahdot sinä tehdä mitä hän; no sitte ei siitä tule mitään.

-- Miten hän tekee? kysyi Svante uteliaasti.

-- Hän kietoo käsivartensa... ei, en minä sano.

-- Mutta sinun pitää suudella minua!

-- No pian sitte. Nyt suljen silmäni.

Svante suuteli häntä ja seuraavana hetkenä oli hän kadonnut
huoneesta. Mutta Svante herra ylpeili ajatellessaan, että hän nyt voi
kertoa äidilleen olevansa kihloissa Margareetan kanssa. Kuinka äiti
ilostuu, äiti, jota hän jumaloi, joka on hänelle rakkain maan päällä.

Seuraavana päivänä läksivät Kristina rouva ja Svante. Mutta viime
hetkenä pusersi Svante Margareetan pientä kättä niin kovasti, että
tyttö punastui korviin asti ja ehdottomasti huudahti "ai!"

Kristina rouva suuteli häntä hellästi ja lausui:

-- Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!

Mutta heidän edessään liehutteli Margareeta nenäliinaansa ja pyyhki
salaa silmiään.

Ei tosin aivan salaa, sillä Märta kysäisi terävästi:

-- Onko nyt niin ikävä?

-- Etkö tiedä, että...

-- Tiedän vaan, että tässä piilee petos, ja jollen pian saa siitä
selvää, niin kutsun äidin tänne, siitä voit olla varma.

-- Asia on se, rakas Märta... lupaatko olla vaiti?

-- Kyllä... Koskeeko se Svante herraa?

-- Hän kosi.

-- Sinuako? Ja sitäkö muka tulisi pitää salassa?

-- Sinä saat sen tietää, mutta eivät muut.

-- Kyllä minä voin pysyä vaiti, mutta minun pitää saada tietää
kaikki, muuten...

Jätämme tällä kertaa perheen sikseen. Margareeta on, niinkuin näemme,
kokonaan nuoren sisarensa vaikutusvallan alaisena.

Pian senjälkeen matkusti nuori Svante Sture Lauenburgiin, pyhästi
vakuuttaen äidilleen, ettei unohda hänelle antamiaan lupauksia.

       *       *       *       *       *

Sillaikaa sattui Lyypekissä merkillisiä tapauksia.

Hansakaupungille tuleva velka oli nyt suoritettu sekä kellovaskella
että muilla lähetyksillä. Lyypekissä väitettiin kuitenkin, että
vielä oli maksamatta 1,000 markkaa. Kustaa selitti, että velka _oli_
maksettu ja että Lyypekin valtuutetut olivat kavaltaneet noin 8- tai
9,000 markkaa, joita eivät olleet merkinneet laskuihin.

Mutta nyt tahtoi kuningas tehdä rajoituksia heidän
kauppavapauksissaan.

Lyypekin neuvosto vastasi tähän helmikuun 24 p:nä 1530, että
kuninkaan vaatimukset ovat esitetyt kaupungille ja että kaikki
"suuresti ovat moittineet mokomia esityksiä".

Kustaa lähetti taaskin viestin Lyypekkiin. Hän ei enään "voi eikä
saata antaa kaupungille näitä etuoikeuksia; sellainen menettely
sotisi hänen valaansa ja velvollisuuksiaan vastaan, sillä olihan
hänen alamaistensa ja kaupunkiensa etu tässä kysymyksessä, varsinkin
tuottaisivat nuo oikeudet Tukholmalle ääretöntä tappiota ja
herättäisivät katkeruutta hallituksessa, jonka aina täytyisi peljätä
kapinoiden ja kaikellaisten levottomuuksien syntymistä".

Lyypekki ei kuitenkaan tahtonut antaa perään ja silloin uhkasi
kuningas tulevilla herrainpäivillä Tukholmassa lakkauttaa kaikki
Hansakaupunkien vapaudet Ruotsissa.

Tosin ei uhkausta pantu täytäntöön, mutta se herätti tavatonta
suuttumusta, jota vielä lisäsi Ruotsin tekemä liitto Hollannin kanssa.

Itämeren rannalla olevilla Hansakaupungeilla ei ollut mitään
teollisuuslaitoksia eikä mitään raaka-aineita ja niiden koko kauppa
rajoittui siihen, että ne pohjoisista maista toivat sikäläisiä
tuotteita ja sinne veivät ravintoaineita ja taide-esineitä, joita
he muista maista olivat hankkineet ja joita Ruotsissa halukkaasti
ostettiin.

Niiden kaupalla ei siis ollut lujaa perustusta ja se joutui
vaaranalaiseksi niinpian kuin muut kauppavaltiot rupesivat tuomaan
Ruotsiin tarvittavia tavaroita ja viemään ulkomaille sen tuotteita.

Kun Hojan kreivi ja arkkipiispa Johannes Magnus v. 1525 olivat
Lyypekissä keskustelemassa Tanskan riidasta, sattui sinne samaan
aikaan muutamia lähettiläitä Hollannista. Nämä ilmoittivat
ruotsalaisille herroille, että hallitsijatar Margareeta haluaisi
rakentaa kauppaliittoa Ruotsin ja Alankomaiden kesken.

Vaikka asia sekä kreiville että arkkipiispalle oli aivan odottamaton,
pitivät he sitä maalle niin tärkeänä, että he lähettiläiden kanssa
tekivät sopimuksen, jonka voimaanastumiseen sentään tarvittiin
kuninkaan vahvistus.

Tulos oli, että seuraavana vuonna (1526) tehtiin sopimus, joka
määräsi kahden vuoden aselevon. Alankomaiden valtioiden ja Ruotsin
välille, jona aikana määrättyjen ruotsalaisten merikaupunkien tuli
olla avoinna alankomaalaisille laivoille. Tuoduista tavaroista oli
maksettava tavallinen tulli. Pian ryhdyttiin keskusteluihin myöskin
Hollannin, Brabantin y.m. kanssa vapaasta ja esteettömästä kaupasta,
niin että Ruotsin ja näiden maiden asukkaat vapaasti ja vaaratta
voisivat käydä toistensa satamissa ja kaupungeissa, siellä ostaa ja
myydä tavaroita, kuitenkin suorittamalla sen tullin, joka muinoin oli
ollut tavallinen.

Suolaa piti tullitta saada tuoda maahan.

Hallitsijatar Margareeta lähetti Ruotsin kuninkaalle ne suulliset
terveiset, että vapaa kauppa huomattavasti oli edistänyt hänen
maatansa ja kaupunkejansa, ja kehoitti häntä valtakuntansa ikihyväksi
noudattamaan esimerkkiä, kutsumalla maahan vieraita kauppiaita ja
kaikin tavoin edistämään kauppaa antamalla sille vapauksia.

Samaan aikaan hyökkäsi Kristian, Hollannin avustamana, Norjaan.

Silloin käyttivät lyypekkiläiset tilaisuutta hyväkseen ja koettivat
antaa kilpailijoilleen kuoliniskun.

He tarjosivat kuningas Fredrikille apua niillä ehdoin, että
Hollantia vastaan tehtäisiin liitto. Se olikin jo melkein valmis,
kun Alankomaista saapui sanansaattajia ilmoittamaan, että ainoastaan
yksityiset maakunnat olivat auttaneet Kristiania, eivätkä suinkaan
vapaehtoisesti, vaan pakosta.

Ja nämä sitoutuivat nyt olemaan Kristiania auttamatta ja lupasivat,
etteivät lähetä ainoaakaan kauppalaivaa Norjan satamiin, niin kauvan
kuin virkaheitto kuningas on Norjassa.

Täten palasi hyvä sopu Alankomaiden ja pohjoisten valtojen välille ja
entistä ahkerammin purjehtivat hollantilaiset pohjoisilla vesillä.

Mutta Lyypekin viha yltyi äärimmilleen.

Kahden nuoren, kekseliään seikkailijan oli onnistunut saada käsiinsä
kaupungin hallituksen ohjat, ja kokeneet miehet, jotka tähän asti
onnellisesti olivat ohjanneet laivaa karien ja kallioiden välitse,
olivat tulleet työnnetyiksi syrjään.

Markku Meyer, entinen seppä, hyväpäinen, kunnianhimoinen ja ennen
kaikkea rohkea mies, oli päässyt kiipeämään pormestariksi ja toisen
pormestarin paikalle oli hänen onnistunut toimittaa samanmielinen
ystävä ja virkaveli Yrjö Wullenwewer.

Tämä jälkimäinen osasi erityisellä taidolla voittaa alemman kansan
suosion. Hän mairitteli kansaa lupaamalla, että se saa ottaa osaa
hallitukseen, kunhan tuo vanha, ylpeä puolue onnellisesti on
siirretty syrjään.

Lyypekki päätti nyt väkivallalla karkoittaa hollantilaiset Itämereltä.

Tarkoitusta varten varustettiin laivasto, jossa oli 24 alusta.
Kuningas Kustaan uhkaukseen vastattiin ylpeällä kirjeellä, jossa
vaadittiin apua hollantilaisia vastaan.

Kustaa vastasi olevansa sitä mieltä, että jos "hyvät lyypekkiläiset
todellakin kaipaavat hänen apuaan, niin olisi ollut kohtuullista,
että he korvaukseksi hänen vaivastaan olisivat lähettäneet tänne
kappaleen kultaa ja rahaa, jotta hän olisi voinut varustaa väkeä,
pyssyjä ja miekkoja; mutta kyllä hän huomaa, että he nytkin tahtovat
häntä välittäjäksi, niinkuin viimein Gottlannissa".

Lyypekkiläiset suuttuivat tästä suuresti. Vai sellaisen kiitoksen
he saivat kaikesta avuliaisuudestaan! Mutta hepä eivät jätä
hollantilaisille kostamatta kärsimäänsä vahinkoa ja häpeää.
Lyypekkiläisten laivasto oli jo vesillä ja he toivoivat Ruotsin
laivaston liittyvän siihen. Ankarasti he vaativat jälellä olevan
velan maksamista ja tuon omituisen tullin poistamista. He eivät rupea
sitä kärsimään. Jollei kuningas hyvällä suostu, niin keksitäänpä
muita keinoja.

Ne jotka 100 markalla auttoivat Kustaa Eerikinpojan Ruotsin
valtaistuimelle, toki näyttävät, että he 500 markalla voivat syöstä
hänet sieltä alas.

-- Sillä tavalla meitä kiitetään siitä, että karjanpaimenen teimme
Ruotsin kuninkaaksi!

Niin kirkuivat lyypekkiläiset.

Vihdoin ottivat he takavarikkoon tavaroita noin 1000 markan arvosta,
jotka Kustaa oli lähettänyt kauppa-asiamiehelleen.

Kuultuaan tämän, korvasi Kustaa vahinkonsa ottamalla takavarikkoon
kaikki lyypekkiläisten tavarat, jotka olivat Ruotsissa, ja
lakkauttamalla lyypekkiläisten kauppaoikeudet.

Nyt vasta pääsi melu valloilleen.

Huhtikuussa v. 1533 tuli tieto Tanskan kuninkaan Fredrikin kuolemasta.

Wullenwewer ja Meyer saivat siten erinomaisen tilaisuuden sekaantua
pohjoisvaltojen asioihin ja kääntää ne itsensä ja Lyypekin eduksi.

He rakensivat suurensuuria suunnitelmia: he anastavat valtaansa
koko Itämeren ja ottavat Lyypekin voimalle tueksi Helsingörin ja
Helsingborgin, Bergenin Norjassa ja Kalmarin ja Ölannin Ruotsissa
sekä Gottlannin.

Nämä lujat linnoitukset tulevat tukemaan Hansakaupunkien valtaa. Ja
uudet kuninkaat, jotka hansalaiset aikovat asettaa sekä Tanskaan että
Ruotsiin, tulevat luovuttamaan heille nämä paikat.

       *       *       *       *       *

Niinkuin tiedämme, oleskeli nuori Svante Sture Lauenburgin
likeisyydessä, kuninkaan apin luona.

Maunu herttua oli hiljainen, hyvä mies, joka ei milloinkaan ollut
tahtonut herättää huomiota maailmassa.

Katarina rouvan kädessä olivat ohjakset, vaikka herttua sai kantaa
hallitsijanimeä.

Käydessään Tukholmassa häissä, oli rouva Katarina kiinnittänyt
huomionsa nuoreen Stureen. Ja ajatellen, että hänestä ehkä saattaisi
koitua vaarallinen kilpailija hänen vävypojalleen, oli hän valinnut
juuri hänet, pyytäessään että kuningas lähettäisi jonkun nuoren
jalosukuisen Lauenburgiin kasvatettavaksi.

Kustaa kiitti ja Svante läksi matkaan.

Ei siellä hänen mielestään tosin ollut niin paljon oppimista,
mutta hän oli tottunut mukaantumaan muiden tahtoon ja hiljaisella,
miellyttävällä käytöksellään voitti hän kaikkien mielet.

Herttuatar jutteli hänen kanssaan tyttäristään. Ruotsin kuningatar
oli heistä hyväluontoisin; sentähden hän niin hyvin sopikin ankaran
kuninkaan puolisoksi.

Herttua kertoi metsästysretkistään ja kuinka kaunis herra hän
nuoruudessaan oli ollut. Sitte hän -- syvänä salaisuutena --
uskoi Svante herralle, että hän valtiollisista, syistä oli nainut
nykyisen herttuattarensa; hän oli rakastanut toista; lopputulos
hänen puheestaan oli, ettei nuoren miehen koskaan pidä kysyä neuvoa
sydämeltään, vaan ensin äidiltä ja sitte isältä.

Kotona oli kolme prinsessaa ja heille kävi aika ikäväksi; he vain
uneksivat, kuka heitä tulisi noutamaan, ja nuorin, jota nuori
Sture suuresti miellytti, sanoi hänelle suoraan, että jos hän
vaan olisi Ruotsin kuningas, niin hän mielellään rupeaisi hänen
kuningattarekseen.

Vanhempi, joka oli ollut mukana Ruotsissa, oli ihastunut kaikkeen
mitä siellä oli nähnyt.

Hän kertoi sisarilleen, ettei koko maailmassa ole niin uljaita
ritareja kuin Ruotsissa; sitäpaitsi ovat he niin rikkaat, että monen
tilukset ovat kaksi kertaa arvokkaammat kuin koko Lauenburg.

-- Enkö ole oikeassa, herra Svante Sture? kysyi hän sitte hymyillen.

Svanten täytyi myöntää, ettei hän ymmärrä asiaa, mutta ei hän toki
luullut Lauenburgia niin pieneksi.

Hovin muut herrat olivat joko vanhoja kamariherroja tai alaikäisiä
paaseja; tosin Svantekin oli sangen nuori, mutta hän oli pitkä ja
ryhdikäs, kasvonpiirteiltään jalo ja kaunis; sitäpaitsi oli hän
perinyt äitinsä ilmehikkäät silmät, joista nuoret neidit eivät
koskaan väsyneet puhumaan.

Onneksi ajatteli nuorukainen vaan Margareetaa, muutoin olisi hän
voinut rakastua kolmeen yhtaikaa. He olivat kaikki nuoret ja kauniit
eikä heillä ollut muuta seuraa kuin hän ja kaikki he hänestä pitivät.

Mutta rakastumatta asteli hän heidän joukossaan, iloisena,
kohteliaana, aina valmiina ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja
iloihinsa, mutta aavistamatta, että kolme nuorta sydäntä hänen
tähtensä oli ilmi tulessa.

Eräänä päivänä saapui linnaan vieras, joka pyysi puhutella jaloa
herra Svante Sturea.

Nuori herra oli juuri heittämässä palloa nuorimman neidin kanssa, kun
tieto hänelle tuotiin.

Hän kumarsi neidille ja läksi.

Neiti karkasi äidin luo kertomaan, mitä oli tapahtunut.

Kuka tuo vieras saattoi olla?

Pian palasi Svante herra. Hänen silmänsä loistivat, kun hän
tyytyväisenä kertoi, että Nyköpingin pormestari oli saapunut
Ruotsista, tuoden kirjeitä ja sanomia hänen rakkaalta äidiltään.

-- Mitä hän kirjoittaa? kysyi herttuatar.

-- En vielä tiedä muuta kuin että mies on saapunut, vastasi
nuorukainen. -- Hän odottaa minua Möllenissä; luultavasti hän on
kipeä tai ei voi muuten tulla.

Matka ei ollut herttuattaren mieleen, mutta eihän hän saattanut
sitä estää. Hän käski sentähden Svanten ottaa muutamia palvelijoita
mukaansa.

Svante kiitti, huomauttaen, että se kyllä on tarpeetonta, mutta että
hän sentään noudattaa rouvan tahtoa.

Kaikki neidit karkasivat ikkunaan katsomaan lähtöä.

Hevonen ei ollut heidän tallistaan!

Mutta se oli tavattoman komeissa valjaissa! Sture itsekin näytti sitä
hämmästyvän; hän teki vieraalle jonkun kysymyksen, mutta neidit eivät
saattaneet kuulla sitä. Sitte hypähti hän hevosen selkään. Miten
hänellä oli uljas ryhti!... Nyt hän kääntyi ja tervehti neitejä.

-- Hän pitää teitä kamarineitsyinä eikä prinsessoina! virkkoi
herttuatar vihoissaan; -- tahtoisinpa tietää, keneen teissä hän
uskalsi katseensa korottaa!

Tytöt eivät uskaltaneet vastata, mutta jokainen heistä näytti
miettivän: "minua hän tarkoitti!"

Möllenin pieni kaupunki kuului kyllä Lauenburgiin, mutta
lyypekkiläiset olivat panttina ottaneet sen Maunu herttualta. Tänne
tuo salaperäinen vieras vei Svante herran ja hänen seurueensa.

Kaupungin komeimman talon eteen seisahduttiin ja komeisiin
vaatteisiin puettu palvelija otti vastaan hevosen.

Vieras vei Svante herran huoneeseen, jossa ennestään oli kaksi henkeä.

Nämä kumarsivat syvään ja pyysivät häntä astumaan huoneeseen.

Siellä oli katettu pöytä.

Nyt pyysivät miehet häntä tekemään niin hyvin ja aterioimaan kanssaan.

Svante herra kysyi heidän nimiään.

He joutuivat molemmat hämilleen.

-- Meidän olisi oikeastaan aikoja sitte pitänyt mainita ne, huomautti
ensimäinen miehistä, -- varsinkin kun me nimistämme voimme ylpeillä.
Minä olen Yrjö Wullenwewer, Lyypekin pormestari.

-- Ja minä olen Markku Meyer, niinikään Lyypekin pormestari! vastasi
toinen.

Svante ei saattanut käsittää mitä he hänestä tahtoivat, mutta hänen
mielestään ei ollut sopivaa kysyä enempää.

Päivälliset olivat komeat, viinit oivalliset ja kaikki kolme he
söivät hyvällä ruokahalulla.

Keskustelu koski pääasiallisesti kuningas Fredrikin kuolemaa ja kuka
oli tuleva hänen seuraajakseen.

-- Eikö prinssi Kristian? kysyi Svante.

-- Piispat kuuluvat tahtovan kahdeksanvuotista pikku Juhanaa, vastasi
Wullenwewer. -- Hän ei ole luterilainen ja häntä he saattavat johtaa
mihin ikinä tahtovat!

-- Joku puolue tahtoo Sönderborgin vankia! huomautti Markku Meyer.

-- Joka on tehnyt niin paljon pahaa! sanoi Svante.

-- Ajat ovat muuttuneet! naurahti Yrjö. -- Hän on nyt pyhimys,
sanovat piispat.

-- Sitä ei kukaan taida uskoa.

-- Kyllä sen uskoo jokainen, joka siitä voi hyötyä.

-- Voimme olla varmat, ettei siitä tule mitään. Vielä elää Lyypekki
ja sen pormestarit!

Miehet kilistelivät pikarejaan ja joivat.

Svante pyysi saada juoda heidän maljansa, vaikkei hän voinut
käsittää, miksi kaikki tämä kohteliaisuus tuli hänen osakseen. Ehkä
mahdollisesti hänen rakkaan isä vainajansa tähden?

-- Eläköön Sten Sturen muisto! huudahti Meyer.

-- Tulkoon hänen poikansa hänen kaltaisekseen!

Ja taaskin juotiin ja kilisteltiin.

Svante tunsi jo juoneensa tarpeeksi ja tuumaili vaan, mitä tämä
kaikki tarkoittanee.

Vihdoin noustiin pöydästä. Nyt he varmaankin sanoisivat asiansa.

-- Jalo herra! alkoi Wullenwewer epävarmasti. Svante kumarsi.

-- Ei täällä, ei täällä! keskeytti Markku, laskien kätensä
virkaveljensä olkapäälle.

-- Ei täällä! toisti Yrjö.

-- Teidän täytyy seurata meitä Lyypekkiin, nuori herra.

-- Minä en tunne ketään siellä.

-- Mutta kaikki tuntevat teidät.

-- Ja teitä odotetaan sinne!

-- Kuka odottaa?

-- Sen saatte sitte tietää. Ja toivottavasti tulette siitä suuresti
ilostumaan.

-- Mutta entä äitini kirjeet?

-- Niitä käytimme ainoastaan tekosyynä saadaksemme teidät tänne.

-- Olisinhan minä tullut ilmankin, jos olisitte pyytäneet.

-- Satuloikaa hevoset! käski Wullenwewer.

-- Sallikaa minun ensin ilmoittaa herttuan palvelijoille...

-- Heidät minä jo aikoja sitte lähetin pois. Nouskaamme hevosen
selkään, hyvät herrat, meidän täytyy kiirehtiä.

Lähdettiin ajamaan täyttä laukkaa.

Pormestarit kuiskailivat ahkerasti toisilleen.

Svante herra oli koko matkan vaiti.

Vihdoin saavuttiin Lyypekkiin ja seisahduttiin suuren talon eteen,
jonka ikkunoista loisti kirkas valo, vaikka oli myöhäinen ilta.

Täälläkin riensi palvelija heti ottamaan vastaan Svanten hevosta.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun joukko pitkiin kaapuihin puettuja
miehiä astui ulos talosta, kumarrellen ja pyytäen häntä astumaan
sisään.

Svante noudatti kehoitusta ja huomasi tulleensa kaupungin
raatihuoneeseen.

Mitä kummaa tämä tiesi?

Hän ei voinut käsittää.

Samassa asettuivat Markku Meyerin viittauksesta kaikki kaapuihin
puetut miehet puolikehään Svanten ympärille.

Hetkisen kuiskailivat pormestarit keskenään.

Sitte puuttui Markku Meyer puheeseen:

-- Kuningas Kustaa Ruotsissa on osoittanut meille suurinta
kiittämättömyyttä. Ilman meidän apuamme ei hän ikinä olisi saanut
Ruotsin kruunua. Me olemme koettaneet häntä varoitella, mutta
karjapaimen ei näy lähtevän hänestä ja sentähden olemme me nyt
päättäneet ottaa häneltä kruunun ja antaa sen sille, jolle se
oikeastaan kuuluu. Eläköön Sten Sturen poika, jalo herra Svante
Steninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin kuningas!

-- Eläköön Svante Steninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin
kuningas! toistivat muut.

Ensi hetkessä näytti nuorukainen käyneen hyvin hämilleen, mutta pian
hän tointui ja puhuessaan muistutti hän aika paljon isäänsä.

-- Jumala minua varjelkoon, alkoi hän kirkkaalla, nuortealla äänellä,
-- rupeamasta vehkeilemään kuningastani ja isänmaatani vastaan;
tuottaisin siten äidilleni, sukulaisilleni ja ystävilleni suurta
surua ja mieliharmia, jopa voisin saattaa heidät turmioonkin ja itse
menettäisin koko perintöni ja omaisuuteni!

Kokoontuneiden joukossa syntyi liikettä; tämä oli aivan odottamatonta.

-- En usko korviani! sanoi Meyer.

-- Nyt on minun vuoroni! virkkoi Yrjö, kääntyen Svanten puoleen, ja
jatkoi mahtipontisesti:

-- Me Lyypekin herrat olemme rikasta, mahtavaa väkeä; jos te
Ruotsissa kadotatte omaisuutenne, niin voimme me monin kerroin sen
korvata, ja jollemme saisi kuningas Kustaata taivutetuksi, jonka
Jumala suokoon, niin kirjoitamme hänelle, että hänen pitää antaa
teille omanne, muutoin sodimme häntä vastaan, kunnes hän sen tekee.

-- Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, sanoi Svante, -- mutta
minä en mistään hinnasta suostu poikkeamaan velvollisuuksistani
kuningasta ja isänmaata vastaan.

Meyer suuttui nyt niin, että hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:

-- Jollette tahdo tehdä sitä Jumalan nimeen, niin tehkää se saatanan
nimeen!

-- Tarkoituksemme oli kohdella teitä herrana ja ruhtinaana ja
toimittaa teille hovikunta, puhui Wullenwewer, -- mutta koska te
tallaatte onnenne jalkojenne alle, niin olette meidän vankimme.

-- Siihen minun täytyy alistua!

Pitkän aikaa ja osaksi salaa keskustelivat miehet keskenään. Sitte
vietiin Svante raatihuoneessa olevaan valoisaan, mukavaan kamariin.

-- Niinkuin näette, emme aio kohdella teitä ankarasti, sanoi Meyer.
-- Toivomme, että pian tulette muuttamaan mielenne. Jos tahdotte,
voitte myöskin kuunnella raatisalissa pidettäviä neuvotteluja.

-- Saanko? kysyi Svante hämmästyen.

-- Kyllä.

-- Saanko kirjoittaa kotiin?

-- Mielellänne, mutta meidän täytyy saada lukea kirjeet.

-- Tahtoisin myöskin ilmoittaa herttualle...

-- Sanokaa hänelle, että olemme sulkeneet teidät raatihuoneeseen
toivossa, että mielenne muuttuisi.

-- Samalla voin lisätä, ettei se muutu.

-- Tehkää se.

Tämän asian käänne näytti tulevan pitkäikäiseksi.

Eihän Svantella muuten ollut mitään hätää, ainoa oli, ettei hän
päässyt ulos, sillä ruoka oli hyvää ja sitä annettiin runsaasti.
Ikkunasta oli ihana näköala merelle, hän sai lukea ja kirjoittaa niin
paljon kuin halutti ja joka päivä kävi hänen luonaan raatiherroja
ilmoittamassa uutisia.

Svante oli tähän saakka ollut lapsi ja lapsena häntä oli kohdeltu;
mutta nyt häntä aiottiin käyttää erityisiin tarkoituksiin, jotka
vaativat miestä. Hän ei tosin hetkenäkään ollut edes lankeamaisillaan
kiusaukseen, mutta lieneekö heräävä miehuus tai työn puute
houkutellut häntä kuuntelemaan noita huhuja, joita hänelle joka päivä
kerrottiin.

Siten sai hän tietää, että Tanskan kuninkaanvaali oli siirretty
toistaiseksi, sillä oli ollut eri mieliä Fredrikin seuraajasta.

Köpenhaminassa pidettäisiin herrainpäivät, joissa vaali
päätettäisiin. Ja tähän tilaisuuteen oli Wullenwewer itse matkustanut.

Heti isän kuoltua oli prinssi Kristian, osaksi mieskohtaisesti,
osaksi molempien nuorempien veljiensä holhoojana, saanut haltuunsa
perintömaat Slesvigin ja Holsteinin.

Mutta kansa oli Fredrikin hallituksen aikana saanut paljon kärsiä ja
halusi kuninkaaksi vanhaa Kristiania. Se täytyi neuvoskunnan ottaa
huomioon.

Maalliset herrat tahtoivat kuninkaaksi Holsteinin herttuaa ja
papit kahdeksanvuotista prinssi Juhanaa, jonkatähden he hänen
opettajakseen ja hovimestarikseen olivatkin valinneet kaksi innokasta
katolismielistä.

Wullenwewerin asia oli selittää, että Lyypekki haluaa elää sovussa ja
ystävyydessä Tanskan kanssa, mutta Ruotsin kuningasta ja Holsteinin
herttuaa se ei tunnusta; näiden molempien herrojen kanssa Lyypekki
vielä aikoo otella, kunhan sopiva aika koittaa.

Eräänä päivänä tuli Markku Meyer Svanten luo ja virkkoi kiivaasti:

-- Nyt on Yrjö ollut Köpenhaminassa kymmenen viikkoa ja vihdoinkin
saanut tietää ettei voida ryhtyä mihinkään ennenkuin maassa on
kuningas.

-- Kai prinssi Kristian sentään tulee kuninkaaksi, sanoi Svante.

-- Emmeköhän nyt saa heitä lopultakin riitaantumaan! nauroi
Markku. -- Olemme ehdottaneet, että Lyypekki ja Ruotsi tekisivät
liiton Tanskaa vastaan ja luvanneet kaikin voimin auttaa Ruotsia
valloittamaan Tanskalta muutamia paikkoja. Tanskassa taas olen pannut
liikkeelle huhun että kuningas Kustaa valmistaa vihamielisiä vehkeitä
Tanskaa vastaan, ja ruotsalaisille olemme kertoneet tehneemme Tanskan
kanssa liiton hollantilaisia vastaan! Ha, ha, ha! nauroi Meyer,
hieroskellen käsiään, -- jos tämä siemen itää, niin siitä nousee
sato, jota ei hevillä unohdeta.

-- Kuinka te sen kerrotte minulle! sanoi Svante, joka hämmästyneenä
oli kuunnellut pormestarin puhetta.

-- Te olette meikäläisiä, ja minä olen ottanut huolekseni
kasvatuksenne, niinkuin kai olette huomannut.

-- Mutta olenhan minä teille sanonut...

-- No, kyllä aika mielen muuttaa ja ennen ette te pääse irti.

-- Sitte saan istua kauvan!

Mutta Svante ei tietänyt, että Ruotsin kansalle hänen nimessään
oli lähetetty kirjeitä, joissa kehoitettiin ruotsalaisia
tarttumaan aseihin vapautuakseen Kustaa kuninkaan hirmuvaltaisesta
hallituksesta, ja että kirjeiden alle oli pantu Svanten sinetti,
jonka lyypekkiläiset itse olivat teettäneet ja jota he hänen
tietämättään käyttivät.

Mutta kun ei vankeus näyttänyt Stureen vaikuttavan, kehoitettiin
häntä lähtemään ulkoilmaan kävelemään. Sitä ennen hänen sentään piti
pukeutua komeaan pukuun, jotta se olisi hänen nimensä ja arvonsa
mukainen.

Ihastuneena vapautensa voittamisesta, suostui hän käyttämään
ehdotettuja pukuja, koska hänen omat vaatteensa sitäpaitsi olivat
poissa. Hänelle osoitettiin suurta kunnioitusta ja huomaavaisuutta,
mutta hänen luonnollinen, vaatimaton mielensä ei näyttänyt siihen
kiinnittävän mitään huomiota.

Mutta sekä Kristina rouva että kuningas olivat kirjoittaneet Maunu
herttualle ja kysyneet, mitä tuo kaikki merkitsi, molemmat tiesivät
he, että nuorukainen vastoin tahtoaan oli Lyypekissä ja herttuan
haltuun sekä äiti että kuningas olivat hänet uskoneet.

Kun palvelijat palasivat Lauenburgriin tuomatta muassaan nuorta
ritaria, syntyi linnassa hirveä melu.

Herttuattarenhan piti varjella häntä kaikilta kiusauksilta ja nyt tuo
herkkäuskoinen olento hänen luvallaan oli langennut susihautaan.

Neitoset olivat epätoivoissaan.

Joka ikkunan pieneen, vihreähtävään ruutuun oli kirjoitettu "Svante"
ja välistä oli perään pantu huudahdusmerkki.

-- Entä jos he tekevät hänet kuninkaaksi! sanoi vanhin.

-- Siinä tapauksessa minä säälin Katarinaa.

-- Minä puolestani olen jo sanonut, että jos hän tulee kuninkaaksi,
niin minä mielelläni rupean kuningattareksi! sanoi nuorin neitosista.

-- Oletko sinä sen sanonut?

-- Voi, ettet sinä häpeä!

-- Mutta kun minä hänestä pidän!

-- Oletko sinä senkin sanonut hänelle?

-- Näkeehän hän sen itsekin!

-- Oletpa sinä voinut unohtaa naisellisen arvosi!

-- Niinkuin ei hän teistä näkisi samaa!

-- Minustako?

-- Minusta ei ainakaan!

-- Kyllä, teistä molemmista!

-- Tietysti, jos hän tulee kuninkaaksi... lausui vanhin.

-- Niin sallit minun tulla kuningattareksi?

-- Kyllä, jos hän kosii.

-- Sen hän tekee!

-- Minä luulen kuulleeni hänen sanoneen, että hän rakastaa toista.

-- Ehkä sinua?

-- Enhän minä sitä ole sanonut. Mutta kuka tietää!

-- No ketä, ketä?

-- Hänen kaulassaan on musta nyöri.

-- Ja siinä sormus!

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Arvaan!

-- Ehkä itse olet antanut sen hänelle?

-- Vastaa, vastaa!

Ja kaksi sisarta asettui uhaten kolmatta vastaan.

-- Ei. Niin hyvissä väleissä emme ole. Mutta tämä on kauheaa. Mehän
kaikki olemme häneen rakastuneet.

-- Hyi, mitä sinä puhut! ja tyttö purskahti itkuun.

-- Sopiiko prinsessan nyt käyttäytyä tuolla tavalla!

-- Prinsessakin on ihminen!

Ja vihdoin itkivät kaikki kolme.

Mutta herttuatar meni herttuan luo ja sanoi:

-- Herrani ja puolisoni lupasi opettaa nuorelle Sturelle ritarillisia
leikkejä; tähän saakka en ole huomannut muuta kuin että hän on pannut
prinsessojen päät pyörälle!

-- No sinä ne kyllä panet sijoilleen takaisin.

-- Aiotko sinä jättää hänet sinne lukon taa?

-- Saahan hän kävellä ulkona vahdin saattamana.

-- Etkö tiedä, mikä on velvollisuutesi?

-- Pelkään, että he vaativat lunastusta pantista!

-- Pelkäät... herttua!

Muutaman päivän perästä tuli kuninkaalta ja Kristina rouvalta
kirjeitä. Silloin täytyi herttuan lähteä Lyypekkiin. Ja lieneekö hän
sitte puhunut niin hyvin, vai lieneekö neuvosto huomannut turhaksi
pitää nuorta ritaria vankeudessa, mutta vapauteen Sture päästettiin
ja omat vaatteensa hän sai ylleen.

Hän oli tehnyt niin hyvän vaikutuksen, että jokainen ystävyydellä
erosi hänestä.

Iloisena ja tyytyväisenä palasi hän herttuan kanssa Lauenburgiin
ja kun herttua kysyi eikö lyypekkiläisten tarjous sentään ollut
viekoitellut, niin vastasi hän:

-- Äitini oli jo aikoja sitte nähnyt että näin kävisi, ja minä olin
luvannut hänelle, etten ikinä luovu velvollisuuksistani alamaisena!

-- Se on Kristina Gyllenstjernan arvon mukaista! sanoi herttua.

Hovissa otettiin Svante mitä ystävällisimmin vastaan.

Neitoset olivat kuin seitsemännessä taivaassa.

Herttua keksi nyt kaikellaisia syitä saadakseen Svantea
matkustelemaan. Milloin meni hän yksin, milloin herttuan seurassa,
milloin pitemmille, milloin lyhemmille matkoille. Ja Lauenburgissa
pantiin toimeen aseharjoituksia ja ritarileikkejä, joten ei Svante
enään yksin omistanut kaunotarten suosiota.

Mutta herttuatar huomasi, että prinsessojenkin täytyy oppia tekemään
hyödyllistä työtä. Ja koska hän itse oli hyvä emäntä, niin kasvatti
hän tyttärensäkin siksi.

       *       *       *       *       *

Kun Wullenwewer ja Meyer huomasivat, ettei nuorta Sturea saada
taipumaan, niin kiinnittivät he huomionsa Hojan kreiviin.

Kuningas Kustaa oli antanut hänelle läänitykseksi suuren osan Suomea,
nimittäin Viipurin ja Savonlinnan kaupungit maineen ja Kyminkartanon
läänin. Asuntonaan piti kreivi Viipurin linnaa, jossa hän oli asunut
Kustaan häistä asti.

Yhä kasvava vastenmielisyys oli kehittynyt hänen ja kuningas Kustaan
välille.

Kuningas ei enään luottanut häneen. Käydessään Lyypekissä
keskustelemassa suuresta rahakysymyksestä, ei hän ollut valvonut
Ruotsin oikeuksia, ja suurinta omanvoitonpyyntöä oli hän jo
osoittanut monissa monituisissa tilaisuuksissa.

Kreivi oli aivan vastoin tahtoaan antanut tytärpuolensa mennä
kihloihin nuoren Birger Niilonpojan kanssa. Hänellä oli ollut aivan
toiset aikeet, mutta hän ei uskaltanut vastustaa Kustaan tahtoa.

Samanikäisenä kuin Kustaa, näki hän tämän lankonsa nauttivan onnea
ylenmäärin, sensijaan että hän itse oli hänelle kiitollisuudenvelassa
koko toimeentulostaan, jonka Kustaa saattoi riistää häneltä minä
hetkenä tahansa.

Ainoana yhdyssiteenä oli Margareeta. Kreivi oli nainut hänet
päästäkseen kuninkaan langoksi. Hän ei koskaan ollut häntä rakastanut
ja viime aikoina oli hän hellyydellään käynyt hänelle sietämättömäksi.

Hän kiusasi häntä mustasukkaisuudellaan, valittaen olevansa onneton,
mutta seurasi häntä siitä huolimatta kaikkialle.

Kumma kyllä, kiintyi kuningatar, joka oli käynyt miltei
mielipuoleksi, Margareetaan enemmän kuin kehenkään muuhun naiseen
Ruotsissa. Hän oli häntä kohtaan avomielinen ja tahtoi että hän aina
olisi hänen likeisyydessään.

Kuningas oli tietysti tähän hyvin tyytyväinen ja läsnäolollaan
Tukholmassa saattoi Margareeta rouva valvoa puolisonsa etuja ja
oikeuksia. Sentähden kreivi olikin pyytänyt Margareetaa jäämään
Tukholmaan ja antamaan hänen yksin mennä Suomeen, mutta sellaista
ehdotusta ei Margareeta ottanut kuuleviin korviinkaan.

Hän oli jo kärsinyt eron tuskaa, käydessään pitkällä häämatkalla.
Eihän kreivi toki tahtonut, että näyttäisi siltä kuin he eivät
eläisi yhdessä... pitihän heidän edes maailman silmissä näyttää
onnellisilta. Ja Margareeta läksi mukaan Suomeen, kreivin suureksi
harmiksi.

Hän oli vaimonsa poissaollessa viettänyt sangen vapaata elämää ja
aikoi yhä jatkaa samaan tapaan.

Margareetalle koitui surullinen aika. Hän vakoili ja vaanieli ja
keksi yhtämittaa uusia aiheita tyytymättömyyteen, mutta ei uskaltanut
lausua valituksen sanaa, vaan hymyili aina, kun kreivi tuli hänen
luokseen.

Kreivin molemmat lapset olivat liian pienet ymmärtääkseen syytä äidin
suruun, mutta Pietari Brahe, poika ensimäisestä avioliitosta, katseli
synkin silmin vihattua isäpuolta.

Kuningas oli monasti pyytänyt sisartansa jättämään pojan hänen
haltuunsa, mutta äiti ei voinut eikä tahtonut hänestä erota.

Neljätoistavuotias poika rakasti äitiään kiihkeästi ja tuntien
olevansa hänen ainoa turvansa ja apunsa, jätti hän häntä harvoin
yksin.

Vähitellen olivat kreivin ivalliset kohteliaisuudet äidille ja
omituinen säännötön elämä kylväneet pojan sydämeen vihan kipinän,
joka nyt leimahti ilmi tuleen. Mutta samalla tunsi hän, että äiti
häntä tarvitsi ja että hänen elintehtävänsä oli häntä puolustaa.

Kreivi tiesi ja tunsi, että poikapuoli oli hänen vihamiehensä; alussa
hän häntä nauroi, mutta jota enemmän poika varttui, sitä selvemmin
huomasi hän, että hän voi käydä hänelle vaaralliseksi. Hänen mustat,
tuliset silmänsä iskeytyivät pelotta kreivin silmiin, mutta suu pysyi
suljettuna silloinkin, kun hän sai kuulla sellaisia sanoja kuin
"lellipoika" ja "körttiritari".

Joskus Pietari herra sentään punastui ja alahuuli alkoi vavista,
mutta hän vaikeni.

Kreivin suureksi harmiksi oli poika hänestä aivan riippumaton;
ainoastaan kuningas ja äiti olivat hänellä määrääjinä.

Vähitellen tottui kreivi huvikseen ärsyttämään poikaa äärimmilleen,
mutta hänen täytyi ihailla hänen kärsivällisyyttään: hän vaan vaikeni.

Tuollaisten kohtausten jälkeen pyysi Margareeta rouva itkien häntä
lähtemään Ruotsiin.

-- Mielelläni, jos sinä tulet mukaan, vastasi poika. Mutta äiti ei
voinut... olisihan se sitäpaitsi sotinut Jumalan käskyjä vastaan.

Joskus, kun kreivi mielestään oli elänyt liian rajusti, pani hän
toimeen loistavan juhlan, johon kutsuttiin koko seudun aatelisto
penikulmien takaa, mutta nuoret naiset eivät saaneet tulla,
ainoastaan keski-ikäiset. Margareeta rouvan piti saada loistaa
ylinnä, ja kreivi kohteli häntä silloin niin huomaavaisesti, että
hän, tunnotonna kaikkien muiden kohteliaisuuksille, viikkokausia
jälkeenpäin oli onnellinen, muistellessaan sitä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun kreivi vastaanotti kirjeen
Lyypekistä.

Tarjoukset olivat tosin sangen horjuvaa laatua; puhuttiin kruunuista
ja korkeista kunniapaikoista.

Jos lyypekkiläisten tuumat toteutuisivat, niin tulisivat he jakamaan
kaksi kruunua ja sitäpaitsi tarvitsemaan ylhäisiä miehiä vartioimaan
omia linnojaan, linnoituksiaan ja valloituksiaan.

Tässä kysyttiin varovaisuutta ja kreivi antoi ainoastaan epämääräisiä
vastauksia.

Mutta pian tuli kirje kuninkaalta. Hän oli jo useita kertoja kutsunut
lankoaan Ruotsiin, itsensä ja muutamien muiden kanssa keskustelemaan
muutamista valtakunnalle, tärkeistä asioista.

Mitä tehdä? Mikä on vähinten vaarallista ja mikä on edullisinta?

Lyypekkiläisiltä tuli pian vastaus.

Hojan kreivi saattaa vaatia melkein mitä tahansa; sillä vapaa
Hansakaupunki on kyllin rikas hänen vaatimuksensa täyttämään.

Vapaan Hansakaupungin Lyypekin pormestarit Yrjö Wullenwewer ja Markku
Meyer olivat allekirjoittaneet paperin.

Melkein samaan aikaan sai Margareeta rouva kuningattarelta
salaperäisen, kummallisen kirjeen, joka pääasiallisesti sisälsi, että
vaikka hän suuresti haluaisi tavata rakasta Margareetaansa, niin
hän kuitenkin varoittaa kreiviä tulemasta Ruotsiin, ennenkuin väli
kuninkaan kanssa on selvinnyt.

Margareeta joutui epätoivoon ja päätti paikalla kirjoittaa veljelleen.

Mutta kreivi kielsi ja kirjoitti itse, että hänen heikko terveytensä
estää häntä matkustamasta Ruotsiin; sensijaan pyysi hän kuninkaalta
suostumusta päästä menemään Tallinnaan.

Viipurin ja Lyypekin välillä kiiti sillaikaa yhtämittaa kirjeitä.
Kreivi oli äkkiä joutunut suureen kirjevaihtoon.

Mutta huolimatta jäistä ja pahoista ilmoista sai kuningas Kustaakin
vihiä siitä, että jotakin oli tekeillä. Viisaana ja varovaisena,
kuten aina, kirjoitti hän kreiville, valittaen, että sairaus
pakoitti häntä hakemaan apua muualta. Samalla hän sentään varoitti
häntä yhtymästä saksalaisten kapinallisuuksiin. Hän huomautti, että
lyypekkiläisten velka oli maksettu, vaikka he vielä niskoittelivat
eivätkä tahtoneet luopua oikeuksistaan, ja mainitsi pelkäävänsä,
ettei lyypekkiläisillä sanansaattajilla, jotka olivat tulleet
Suomeen, ollut hyvää mielessä. Vihdoin pyysi hän, ettei hänen
lankonsa salaisi häneltä mitään.

Margareeta rouvakin lienee saanut vihiä asiasta, sillä hän riensi
kreivin luo, heittäysi polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä
luopumaan lyypekkiläisten vehkeistä.

Jos asiat olisivat olleet toisin, niin olisi kreivi heti työntänyt
hänet luotaan, mutta nyt hän vaan kysyi, oliko Margareeta unohtanut
kuningattaren kirjeen.

-- Minun ei olisi pitänyt näyttää sitä sinulle... hän kirjoittaa
asioista, joita ei hän tunne.

Kreivi asteli levottomana edestakaisin.

-- Ihminen ei mielellään luovu sellaisista eduista, mutisi hän.

-- Kustaa antaa sinulle vielä parempia; minä kirjoitan...

-- Tahdon päästä riippumattomaksi! ja kreivi polki jalkansa maahan.
-- Riippumattomaksi hänestä ja... Kreivi iski silmänsä Margareetaan.

-- Ja minusta, äänsi hän hiljaa ja nousi, lähteäkseen huoneesta.

-- Sinä et anna minulle rauhaa!

-- Minä menen nyt!

-- Huomenna palataksesi?

-- Ei, minä en palaa.

Ja Margareeta livahti ulos ovesta kuin varjo. Herra Pietari oli ollut
metsästämässä. Kotiin palatessaan tapasi hän äitinsä vuoteen omana.

Mutta levottomuus ajoi hänet pian jalkeille. Ja seuraavana päivänä
hän taas oli vakoilemassa herransa toimia.

Heti senjälkeen tuli kuningas Kustaalta kirje. Se sisälsi
turvakirjeen Hojan kreiville; hän saisi 30 tai 40 hengen kanssa
vapaasti ja vaaratta matkustaa Ruotsiin sekä sieltä esteettömästi
takaisin Viipuriin.

Mutta samalla oli kuningas antanut luottamusmiehelleen Niilo
Krabbelle käskyn salaa panna kuntoon muutamia laivoja ja pitää
silmällä Hojan kreiviä, jottei hän matkustaisi muualle kuin Ruotsiin.

Mutta kreivi oli toiminut vikkelämmin. Hän oli jo edeltäkäsin antanut
varustaa kolme laivaa ja sitte ilmoittanut Margareeta rouvalle
seuraavana aamuna aikovansa jättää Suomen; hän saisi itse päättää,
tahtooko hän jäädä Suomeen vai tulla mukaan.

Margareeta ei hetkeäkään epäillyt.

Aikaisemmin kuin kreivi itse oli hän jo lastensa kanssa kajuutassa,
joka oli valmistettu häntä varten.

Matkan määränä oli Ruotsi, hän tiesi, hän tunsi sen ja hänen
sydämensä sykki ilosta.

Hetkeksi astui kreivi kajuuttaan; Margareeta loi häneen iloisen,
kiitollisen katseen, mutta hän ei ollut häntä huomaavinaan ja jätti
paikalla laivan.

Hän matkusti edellimäisellä laivalla.

Ankkurit nostettiin, purjeet pullistuivat ja hyvällä tuulella
alkoivat laivat kiitää eteenpäin.

Mutta Margareeta rouva istui pää poikansa olkapäätä vastaan; hän
kertoi hänelle, ettei hän pitkiin aikoihin, ole ollut näin tyyni,
näin onnellinen, nyt ovat varmaankin kaikki surut voitetut.

Matka kului pian. Niin usein kuin Pietari vaan saattoi jättää
äitinsä, astui hän kannelle, tavallisesti ottaen velipuolensa
mukaansa.

Kun vihdoin maata alkoi näkyä, ei Pietari tuntenut paikkoja.

Hän kyseli laivan miehistöltä, mutta sai vältteleviä vastauksia,
äkkiä käsitti hän, että he olivat saaneet käskyn vaieta. Nyt eivät
asiat mahtaneet olla oikein.

Mutta hän ei virkkanut äidilleen mitään, katseli vaan tarkasti
ympärilleen.

Eräänä päivänä huomasi hän vastaisella puolella purjehtimassa useita
laivoja, jotka näkyivät tulevan heidän laivojansa kohti.

Hänen päähänsä juolahti äkkiä, että ne mahtavat olla ruotsalaisia.
Sentähden meni hän perämiehen luo ja sanoi:

-- Ruotsalaiset saavat meidät kiinni.

-- Ei ole hätää, olemme pian perillä.

Pietari kääntyi ja näki edessään lakean maan, mutta Ruotsia se ei
ollut.

Hän jäi kannelle seisomaan.

Mutta Margareeta rouva oli palvelijoiltaan kuullut, että pian
oltaisiin perillä. Sentähden hän kiireesti astui ulos kajuutasta.

-- Sinä paha poika, kun et ilmoittanut minulle, että pian olemme
perillä, puhui hän Pietarille, joka tuli häntä vastaan.

Pietari suuteli häntä.

-- Rakas äitini!

-- Mutta iloitse toki kanssani! sanoi Margareeta, luoden häneen
säteilevät silmänsä.

Hän tarttui Pietarin käsivarteen ja he nousivat kannelle.

Pietari ei uskaltanut sanoa mitään, hän vaan katseli äitiään.

Hämmästyneenä silmäili Margareeta ympärilleen. Laivat likenivät
hyvällä vauhdilla rantaa.

Pietari näki ruotsalaisten laivojen tulevan aivan likelle.

Äkkiä tunsi Margareeta rouva seudut.

-- Tallinna! huudahti hän kalveten ja vaipui maahan. Pietari tuki
häntä, mutta hän ei näyttänyt heräävän. Palvelijattaret rupesivat
sitte vaalimaan häntä ja Pietari jäi kannelle.

Laivat laskivat maihin.

Viiden minuutin perästä olivat ruotsalaisetkin rannassa.

Pietari näki kapteenin rientävän maihin ja heti lähtevän
puhuttelemaan Hojan kreiviä.

Hän oli vielä laivallaan eikä erityisesti näyttänyt haluavan tavata
ruotsalaisia.

Ruotsalainen riensi hänen luokseen ja pian olivat he vilkkaassa
keskustelussa.

-- Se on herra Niilo Krabbe, huomautti muuan merimies.

Pietari ei hetkeksikään heittänyt heitä näkyvistään.

Niilo herra pyysi todellakin kreiviä palaamaan Ruotsiin kanssaan.

Pietari ajatteli äitiään ja rukoili hiljaa itsekseen, että hän
onnistuisi.

Mutta kreivi pysyi järkähtämättömänä.

Molemmat kävivät kovaa taistelua.

Hetkisen ajan näytti ratkaisu epävarmalta; kreivi seisoi pää
alas painuneena... nähtävästi hän punnitsi ja laski, mikä olisi
edullisinta.

Niilo Krabbe pyysi häntä pyytämistään.

Pietarin sydän sykki kiivaasti.

Äkkiä nosti kreivi päänsä ja huitasi ympärilleen molemmin käsin.

Krabbe yritti taas puhua.

Mutta kreivi ei tahtonut kuunnella. Hän ojensihe suoraksi ja viittasi
ruotsalaista lähtemään.

Niilo Krabbe kohautti olkapäitään ja läksi.

Silloin raukesi toivo nuorukaisen rinnassa ja raskain mielin meni hän
äitinsä luo.

Äiti lankesi hänen syliinsä ja he itkivät molemmat.

-- Minä lähden, kun hän tulee tänne, kuiskasi Pietari.

-- Tee niin, kultani; anna minun kahdenkesken puhutella häntä.

Mutta kreivi ei tullut.

Hän lähetti sanan, että hänen paikalla täytyy jatkaa matkaa.
Kreivittärelle oli valmistettu asunto ja se odotti.

-- En enään koskaan näe häntä, vaikeroi Margareeta. Hänelle oli
valmistettu kaunis asunto ja hän sai runsaasti palvelijoita.

Heti kun Pietari oli saattanut hänet hänen huoneisiinsa, palasi hän
laivoille ja kysyi päällikköä.

Hänelle osoitettiin päällikön hytti.

Pietari riensi sinne ja tunsi paikalla päällikön samaksi mieheksi,
joka oli puhutellut hänen isäpuoltaan.

-- Oletteko herra Niilo Krabbe? kysyi hän kunnioittaen.

-- Kyllä; mutta kuka sinä sitte olet?

-- Pietari Brahe, vastasi poika.

-- Vai niin! Vanha merikarhu sieppasi lakin päästään. -- Niin, tämän
matkan olisimme voineet heittää tekemättä.

-- Me emme tiedä, minne hän on lähtenyt.

-- Ettekö? Tietysti lyypekkiläisten laumaan. Kun Sture livahti heidän
käsistään, niin hankkivat he Hojan kreivin sijaan.

-- Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?

-- Tulkaa mukaan Ruotsiin.

-- Tahtoisin kyllä, mutta en voi jättää äitiäni.

-- Ottakaa hänet mukaanne; kuningas ilostuisi siitä enemmän kuin jos
kuljettaisin kotiin hänen kavalan lankonsa.

-- Äidilleni ei pidä sitä edes ehdottaa; hän on epätoivoissaan.
Sanokaa terveisiä enolleni.

-- Niitä kyllä menee.

-- Sanokaa hänelle, että minä kerran vielä olen tuottava kunniaa
isäni muistolle... minun sydämeni on ruotsalainen.

-- Kuningas tulee siitä ilostumaan.

-- Pyytäkää häntä antamaan anteeksi äiti raukalleni. Hän horjuu
niiden välillä, joita hänen sydämensä rakastaa.

-- Mutta kuinka hänen sydämensä on voinut kiintyä tuollaiseen!

-- Hojan kreivi pettää sekä häntä että Ruotsia, lausui nuorukainen.

-- Ja äitinne rakastaa häntä kuitenkin.

-- Sitä ei hän koskaan lakkaa tekemästä,

-- Kuka ymmärtää naisia?

-- Tiedän, että hän on väärässä, sanoi poika, -- mutta rakastan häntä
silti yhtä paljon. Se kai kuuluu rakkauden luontoon.

-- Ehkä! Niilo Krabbe loi häneen hämmästyneen katseen.

-- Niin, te sanotte siis terveisiä kuninkaalle?

-- Kyllä minä puhun teidän puolestanne. Merimiehen karkea koura
pusersi nuorukaisen melkein naisellisen hienoa kättä. Heidän
sydämensä ymmärsivät toisensa.

Mutta rientäessään kaupunkiin päin, täytyi Pietarin tuontuostakin
pyyhkiä silmiään. Äidin ei pitänyt saada tietää tästä mitään.

Ja siitä lähtien vietti Margareeta rouva surullista elämää. Hänen
ainoana ravintonaan olivat uutiset, jotka hän sai mieheltään.

Matkalta oli kreivi kirjoittanut kuninkaalle, että hän jo v. 1529
oli sitoutunut itse saapumaan Lyypekkiin 30 hevosella, jollei
kaupunki määräajalla olisi saanut maksoaan, sekä viipymään siellä,
kunnes kaikki olisi maksettu. Ja koskei tämä ollut tapahtunut,
niin oli Lyypekki ankarasti vaatinut häneltä tuota samaa velkaa
ja kunniallisena miehenä katsoi hän velvollisuudekseen täyttää
lupauksensa. Tallinnaan oli hän jättänyt emäntänsä ja molemmat
poikansa.

Tämä kirje lähetettiin kuninkaalle.

Hojan kreivi oli hankkinut turvakirjeen, joka oikeutti hänelle matkan
Liivinmaan ja Preussin kautta Lyypekkiin.

Turhaan koetti Liivinmaan ritarimestari neuvoa häntä luopumaan
aikeistaan. Hän tarjosi hänelle varman turvan ja vapaan ylläpidon,
jopa lupasi sovittaa hänen ja Ruotsin kuninkaan välin.

Mutta kreivi ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan; hän läksi
Liivinmaalta suoraa tietä Lyypekkiin.

Siellä häntä jo odotettiin ja vastaanotto oli sangen juhlallinen.

Koko kaupunki oli liikkeellä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.

Soittona soivat kunnianosoitukset kreivin korvissa. Hän painoi
kannukset hevosen kylkiin, jotta se alkoi hyppiä pystyyn, ja
ohjatessaan tulista ratsua, kumarteli hän kaikille tahoille ja
kuunteli mielihyvällä lausuntoja, joita sateli hänen ympärillään:

-- Kuinka hän on kaunis!

-- Komea herra!

-- Toista kuin tuo tyttömäinen Sture!

-- Tuleekin saamaan aikaan enemmän kuin hän! Juuri sellaisesta kreivi
piti. Kuninkaallinen kunnioitus soveltui paremmin hänelle kuin Kustaa
Eerikinpojalle.

Hänen kunniakseen pantiin toimeen juhlia ja kaupungin porvarit
riemuitsivat, sillä nyt olivat he tavanneet soveliaan miehen.

Hän lupasi juhlallisesti täyttää kaikki heidän toivomuksensa, vieläpä
enemmänkin.

Kun Kustaa sai tietää, että hänen lankonsa oli paennut, antoi
hän heti käskyn että Viipuri ja Savonlinna ovat piiritettävät ja
valloitettavat.

Joulun aikaan kirjoitti kuningas sisarelleen, pyytäen häntä palaamaan
isiensä maalle ja ottamaan haltuunsa perintönsä ja omaisuutensa; hän
vakuutti rakastavansa häntä veljellisellä rakkaudella ja ainoastaan
tahtovansa auttaa ja lohduttaa häntä.

Lopuksi ilmoitti hän, että hänen kuningattarensa joulukuun 13 p:nä
oli synnyttänyt hänelle pojan, joka pyhässä kasteessa oli saanut
nimen Eerik.

Margareeta raukka olisi kyllä tahtonut lähteä, mutta jos kreivi
sitte mahdollisesti tulisi Tallinnaan käymään, niin eihän hänen
sopinut olla poissa! Eikä kuningas ollut maininnut mitään hänen ja
Hojan kreivin pojista, ehkä ankara kuningas ulottaisi vihansa isästä
lapsiin... Margareeta ei olisi uskaltanut ottaa heitä mukaansa, eikä
hän voinut erota heistä... Hänen täytyi siis jäädä Tallinnaan, kunnes
saisi ratkaistuksi, miten tehdä.

Mutta hän ei koskaan saanut sitä ratkaistuksi. Kuolema sen ratkaisi,
lopettaen hänen surullisen elämänsä.

Hänet haudattiin P. Olavin kirkkoon, pääalttarin eteen, Tallinnassa
v. 1537.

Kuningas lähetti paikalla noutamaan nuorta Pietari Brahea ja antoi
hänen perintönsä hänen haltuunsa.

Hojan kreivin pojat saivat jäädä ulkomaille.

Kaksi kertaa koetti Kustaa sopia Lyypekin kanssa. Hän oli kokenut
sotaonnen vaihtelevaisuutta ja tarttui miekkaan ainoastaan
hätätilassa.

Hän kääntyi appensa puoleen, pyytäen häntä nostamaan kysymyksen
Ruotsin ja Lyypekin välisistä riidoista sekä koettamaan sovittaa ne.
Lyypekkikin suostui ottamaan herttuan riidanratkaisijaksi.

Tiedämme jo, että herttua Maunu, niinkuin monet muut saksalaiset
ruhtinaat näihin aikoihin, velkamiehenä oli riippuvainen
kaupungeista; hän koetti sentähden niin paljon kuin suinkin katsoa
niiden etua ja teki nyt, luultavasti lyypekkiläisten avulla,
ehdotuksen, että Ruotsin kuningas heti päästäisi vapaiksi ne
lyypekkiläisten laivat ja tavarat, jotka hän oli pannut takavarikkoon.

Sensijaan olisi Lyypekki oikeutettu pitämään takavarikossa Ruotsin
kuninkaan ja hänen alamaistensa tavarat, kunnes Kustaa olisi
lähettänyt valtuutettunsa tekemään kaupungin kanssa lopullisen ja
selvän suorituksen.

Mutta silloin alkoi vaasalainen veri kiehua. Tämä oli toki liikaa;
kuningas hylkäsi koko ehdotuksen.

Hän oli jo monta monituista kertaa suurilla kustannuksilla
lähettänyt Lyypekkiin sekä kreivejä, ritareja että palvelijoita, ja
lyypekkiläiset vaan uhkasivat ja pöyhkeilivät. Tällä kertaa saisi
Lyypekki toimittaa lähettiläänsä Ruotsiin ja heidän läsnäollessaan
olisivat laskut tarkastettavat, jotta rettelöt kerrankin loppuisivat.

Kustaa päätti, ettei hän enään lähetä ketään Lyypekkiin. Ja Lyypekki
päätti olla lähettämättä miehiään Ruotsiin. Silloin tarjoutui
Tanska välittäjäksi. Lyypekki vastasi toimittamalla kaikkiin
Hansakaupunkeihin avoimia kirjeitä, joissa kiellettiin lähettämästä
Ruotsiin tavaroita, olkoot ne mitä laatua tahansa.

Samaten lähettivät lyypekkiläiset vesille useita kaappareja.

Muuan kaappari, jossa oli kolmekymmentä miestä, purjehti
Suomenlahteen ja otti siellä haltuunsa ruotsalaisen laivan, joka
kuljetti kaikellaista hyvää tavaraa; sen miehistönä oli kymmenkunta
henkeä, se tuli Turusta ja aikoi Tukholmaan.

Syntyi kiivas ottelu, mutta enemmistö pääsi voitolle. Ainoastaan
kaksi ruotsalaista jäi henkiin, muut kaikki surmattiin.

Vastatuuli esti laivaa heti purjehtimasta Lyypekkiin saaliinensa; sen
täytyi lähteä likeisimpään satamaan ja siellä odottaa muutamia päiviä.

Päivällä saivat vangit vapaasti liikkua kannella, ainoastaan kolme
miestä oli heitä vartioimassa, mutta yöksi heidät pantiin kahleisiin
sekä käsistä että jaloista.

Kerran yöllä saivat he päähänsä tuuman.

Eräänä päivänä päivällistunnilla, kun kaikki olivat kannen alla
aterioimassa ja ainoastaan kaksi miestä toimitti vartianvirkaa,
antoi toinen ruotsalaisista (Niilo Eskilinpoika) merkin
onnettomuuskumppanillensa, ja juuri kun vartiat kumartuivat
vastatusten, karkasivat he heidän kimppuunsa, musersivat melkein
silmänräpäyksessä käsipuukolla heidän päänsä ja riensivät sitte
luukulle. Kannella sen vieressä oli joukko suuria, irtonaisia kiviä;
ne he nostivat luukun päälle. Kannen allapa syntyi elämä!

Mutta miehistö ei saanut luukkua auki ja pian alkoivat he rukoilla
armoa.

Yksi kerrallaan pääsivät he nyt sieltä ylös ja jokainen pantiin
rautoihin.

Seuraavana päivänä puhalsi raikas, suotuisa tuuli. Silloin nostivat
he keulapurjeen, mutta isoa purjetta eivät he saaneet nousemaan; omaa
laivaansa kuljettivat he hinaten ja pääsivät siten Tukholmaan.

Kuninkaan käsiin jätettiin nyt 24 vankia sekä joukko petollisia
kirjeitä, joita oli löydetty lyypekkiläiseltä laivalta.

Vankeja kohtasi ankara tuomio: jokainen heistä surmattiin.

Mutta Niilo Eskilinpoika ja hänen toverinsa saivat uhkarohkeasta
teostaan kuninkaallisen palkinnon.

Vuosi 1534 alkoi pahoilla enteillä. Sodan liekit jo melkein
leimusivat, keskustelut eivät vieneet mihinkään tuloksiin, kaikkialla
valmisteltiin salajuonia ja varustuksia suurta, ratkaisevaa taistelua
varten Hansakaupunkien ja kolmen pohjoisen valtakunnan välillä.

Vielä kerran oli sota alkava Kristian II, Lyypekin pahimman
vihollisen nimessä. Kreivi Kristofer Oldenburgilainen, entisen
kuninkaan pikkuserkku, alkoi sodan. Siitä syystä sai sota
kreivitaistelun nimen.

Kristofer oli sodassa kokenut ja rohkea mies sekä luterilaisen opin
harras ystävä, mutta köyhä, sentähden että hänen vanhemmat veljensä
olivat saaneet haltuunsa kreivikunnan.

Salaa neuvoteltuaan Wullenwewerin ja Meyerin kanssa, tuli hän
Lyypekkiin ja pyysi apua, auttaakseen sukulaisensa, kuningas
Kristianin, takaisin Tanskan valtaistuimelle.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin. Tarkoitus oli, että hänen nimensä,
arvonsa ja hänen luterilaisuus-harrastuksensa sekä erittäinkin hänen
aikomuksensa Kristian II asettamisesta valtaistuimelle, saisivat
sodan näyttämään oikeuden nimessä aletulta taistelulta. Senkautta
luulivat lyypekkiläiset voittavansa Tanskan rahvaan ja porvariston
puolelleen. Sotaväkeä ryhdyttiin jo värväämään.

Pian johti Kristofer 4,000 suuruista jalkaväkijoukkoa ja 600
ratsumiestä.

Hän marssi Holsteiniin, valloitti useita linnoja ja kaupunkeja, otti
paloveroa luostareilta ja poltti kyliä.

Prinssi Kristian lähetti heti sanan Tanskan valtakunnan neuvostolle
ja pyysi pikaista apua.

Itse ilmoitti hän Ruotsin kuninkaalle olevansa suuressa hädässä.

Tanskan neuvosto lähetti kaiken sotaväkensä Köpenhaminasta ja
Malmöstä.

Piispat ja aateli lähettivät palvelijansa ja hovimiehensä hänen
avukseen.

Kustaa pelkäsi menettävänsä Ölannin ja kutsui Kalmariin
Länsigötlannin ja Uplannin rälssin.

Arvid Trolle nimitettiin laivaston päälliköksi ja 10 sotalaivaa
lähetettiin ahdistamaan Lyypekin laivoja ja kaappareja Tallinnan
vesillä.

Silloin marssi Kristofer kiireesti takaisin Travemündeen, astui
sotajoukkoineen kahteenkymmeneenkolmeen sotalaivaan ja purjehti
Juutinraumaan.

Tämä rohkea ja äkillinen asiain käänne pani kaikki hämmästyksiin.

Se oli sekä Tanskalle että Ruotsille yhtä odottamaton.

Ei ollut sotaväkeä puolustukseen. Suurin osa sotamiehiä oli lähetetty
Holsteiniin, laivasto ei ollut kunnossa ja ruotsalaiset sotalaivat
ajoivat paraikaa takaa vihollista Tallinnan vesillä.

Kreivi Kristofer astui maihin Seelannilla. Wullenwewer ja Meyer
seurasivat häntä.

Myöskin Kustaa Trolle oli mukana, Berendt von Melen tahtoi vielä
kerran koettaa onneaan ja Hojan kreivi aikoi täällä luoda itselleen
loistavan maineen.

Heidän matkansa määränä oli Roskilden kaupunki.

Siellä Kristofer, Kristian II puolesta otti vastaan uskollisuusvalan
porvaristolta. Hiippakunnan antoi hän Kustaa Trollelle, ryösteli
aateliston taloja ja kutsui rahvaan kokoon Kögeen.

Kansaa tuli paljon ja hän piti heille parvekkeelta puheen.

Hän lupasi hankkia heille takaisin ne vapaudet, joita he Kristianin
aikana olivat nauttineet ja jotka herrat heiltä olivat ryöstäneet.
Sitte hän selitti, että hän on tullut auttamaan Kristiania
vankeudesta ja asettamaan hänet takaisin valtaistuimelle. Tämän
kuultuaan tekivät talonpojat mielellään uskollisuusvalan kreivi
Kristoferille ja lupasivat auttaa häntä niin paljon kuin suinkin
taitaisivat.

Porvaristokin yhtyi nyt liikkeeseen; he valloittivat Stegen linnan
Möenillä, polttivat sen, tappoivat linnanpäällikön ja ottivat
vangiksi useita aatelisia.

Malmössä oli pormestari raatimiesten avulla viekkaudella ottanut
vangiksi linnanpäällikön sekä valloittanut ja hävittänyt linnan.

Kaksi tanskalaista herraa oli, tietämättä mitään tapahtumista, tullut
samaan aikaan sinne, mutta raivostuneet talonpojat ottivat heidät
kiinni majatalosta ja veivät heidät vankeuteen.

Monta aatelispoikaa, jotka kävivät kaupungin koulua, otettiin kiinni
ja vangittiin.

Useat aatelismiehet Norjasta ja Skånesta, jotka olivat matkalla
Köpenhaminaan, joutuivat saman kohtalon alaisiksi.

Kymmenen vuoden epäinhimillisen sorron synnyttämä suuttumus ja viha
puhkesi nyt valloilleen.

Hädässään kirjoittivat Tanskan valtakunnan neuvosherrat kuningas
Kustaalle ja pyysivät apua.

Hänen lankonsa Holsteinin herttua pyysi niinikään hänen apuaan ja
kuningatar rukoili häntä suostumaan.

Heinäkuun alussa marssi 700 ratsumiestä ja neljä fennikaa sotamiehiä,
hyvin varustettuina, alas Skåneen päin.

Ruotsalainen laivasto sai vihollisen laivat ajetuiksi Tallinnan
satamaan, jossa niitä niin pommitettiin, että ne suurimmaksi osaksi
joutuivat häviön omiksi, sitte se purjehti Kalmarin salmeen, otti
siellä useita laivoja ja likeni Juutinraumaa.

Kustaa kirjoitti melkein kaikille tanskalaisille maakunnille
varoittavia kirjeitä, joissa hän kehoitti niitä pysymään esivallalle
uskollisina ja miehuullisesti puolustautumaan uhkaavaa vihollista
vastaan.

Hän puolestaan lupasi auttaa tanskalaisia kaikin voimin. Vihdoin
neuvoi hän heitä valitsemaan herttua Kristianin kuninkaaksi, koska
he nyt tarvitsivat kokemusta ja viisasta hallitsijaa. Mutta hän
kirjoitti myöskin useille valtakunnan herroille, kehoittaen heitä
kohtelemaan alamaisiaan ja rahvasta niin, että se todella voisi pysyä
heille kuuliaisena.

Lankoansa kehoitti hän lähettämään Kalmariin luotettavan miehen
noutamaan "melkoista rahasummaa", jonka hän oli ottanut mukaansa
auttaakseen lankoaan.

Kristoferin lähdettyä Seelantiin oli herttua Kristian vähällä
vaivalla voittanut sen pienen voiman, jonka Kristofer oli jättänyt
jälkeensä, polttanut useita laivoja ja tehnyt rynnäkön Lyypekkiä
vastaan.

Leirissä Lyypekin edustalla sai hän tiedon, että hänet on valittu
kuninkaaksi.

Hän heitti silloin paikalla pääkomennon Juhana Rantzowille ja läksi
Juutinmaalle, jossa otti vastaan kansan uskollisuusvalan.

Sillaikaa oli kreivi Kristofer Tanskassa valloittanut linnan toisensa
perästä ja ottanut haltuunsa niiden maat.

Kun piispa Rönnow rohkaisi Köpenhaminan porvareja miehekkäästi
vastustamaan vihollista, vimmastui porvaristo hänen puheestaan siihen
määrään, että hän töin tuskin pelasti henkensä.

Heinäkuun 16 p:nä saapui Kristofer loistavan seurueen kanssa
Köpenhaminaan. Kaikkialla vannoi porvaristo ja rahvas hänelle
kuningas Kristianin sijaisena uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Ja kaikkialla nousivat porvarit ja talonpojat. He valloittivat linnan
toisensa perästä ja pakoittivat päälliköt vannomaan uskollisuusvalan
kuningas Kristianille.

Rahvas ja ylhäisö nousivat toisiansa vastaan. Aateliston ylpeys
ja sydämetön kovuus oli synnyttänyt hehkuvan vihan sorrettujen
rintoihin. Laumottain läksivät talonpojat liikkeelle, karkasivat
aateliston kimppuun ja ryöstivät ja polttivat heidän kartanojaan ja
tiluksiaan. Jokaista aatelismiestä katsottiin pahaksi, joka piti
poistettaman.

-- Susi on tapettava, niin ei tule penikoita, sanottiin.

Aatelisnaiset pukeutuivat talonpoikaisiin pukuihin ja pakenivat
kaukaisille seuduille, siellä toivoen saavansa elää tuntemattomina.

Useat ritarit vannoivat Kristoferille uskollisuutta pelastaakseen
henkensä.

Kun Seelannista ja muilta Tanskan saarilta alkoi kuulua tällaisia
uutisia, niin pitivät Skånen aateliset kokouksen, jossa päätettiin,
että he pelastaakseen henkensä ja omaisuutensa lähettäisivät
Köpenhaminaan neljä miestä joukostaan ritariston ja koko Skånen
aateliston puolesta tekemään kuningas Kristianille ja kreivi
Kristoferille kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan, jonka vahvistukseksi
he antoivat avoimen valtakirjansa ja sinettinsä.

Silloin matkusti Kristofer itse Skåneen ja otti kuningas Kristianin
puolesta vastaan uuden uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan koko maalta.

Ruotsin sotajoukko oli jo päässyt Vä'hen ja laivasto oli Hanön
luona, kun Tanskan valtakunnan neuvosherroilta tuli ystävällinen
pyyntö, että sotajoukot vetäytyisivät takaisin, koska koko maa kreivi
Kristoferin kautta oli vannonut uskollisuutta Kristian II:lle.

Tiedämme, että Kristian herttua taas oli tunnustettu kuninkaaksi
Juutinmaalla; yleinen kauhistus oli pakoittanut ihmiset
yksimielisyyteen ja sentähden oli piispojenkin täytynyt suostua
edistämään herttuan vaalia.

Mutta täälläkin syntyi kapinallisia liikkeitä ja ensinnä leimahti
liekki Fyenillä.

Aateliston taloja ryöstettiin ja poltettiin, herroja tapettiin
ja pahoitettiin tunnustamaan Kristian II. Linnoja valloitettiin
sekä äkkiarvaamatta että väkirynnäköllä ja koko saari pakoitettiin
tekemään uskollisuusvalan kreivi Kristoferille.

Aalborgin likeisyyteen majoittui 6,000 päättäväistä, rohkeaa
talonpoikaa.

Heitä vastaan läksi kokoontuneen aateliston joukko, 300 miestä,
raskaissa sotapuvuissa.

Nuo korkeat herrat, jotka kohtelivat talonpoikiaan juhtien lailla,
eivät paljonkaan välittäneet suuresta talonpoikaisjoukosta; mutta se
joka äärimmilleen ärsyttää juhtaa älköön hämmästykö, jos se kostaa,
uhkaamalla kiduttajansa henkeä.

Talonpojat tähtäsivät keihäänsä ja nuolensa herrojen hevosiin
ja kun ne olivat tapetut, joutuivat herrat kömpelöine, raskaine
varustuksineen pian heidän käsiinsä. Suuri loukko ritareja ja
aatelisia joko tapettiin tai joutui vangiksi. Ainoastaan harvat
pääsivät pakoon.

Koko Viborgin hiippakunta ja suurin osa niemimaata meni Kristoferin
puolelle.

Hädissään kirjoitti nyt herttua Kristian uudestaan langolleen,
pyytäen häntä armahtamaan suurta hätäänsä ja muistamaan sitä liittoa,
jonka hän teki Tanskan neuvoston kanssa, sekä väellään valloittamaan
Hallannin ja Skånen Tanskalle.

Ruhtinaallisen kunniansa ja arvonsa nimessä lupasi herttua aina
kuolemaan saakka pysyä Kustaan hyvänä veljenä, joka ei petä missään
hädässä tai tuskassa.

Eikä tee liittoja eikä sopimuksia Lyypekin tai sen ystävien kanssa
ilman Kustaan suostumusta.

Kustaa puolestaan lupasi hänelle voimakasta apua ja lainasi
hänelle "sangen suuren summan hopearahaa". Sitte nostatti hän koko
sotajoukkonsa, mutta ennenkuin hän marssitti sen rajan yli, tahtoi
hän odottaa niitä 2,000 sotamiestä, jotka herttua oli luvannut
lähettää Juutinmaalta. Tätä lisäjoukkoa ei kuitenkaan kuulunut ja
myöhään syksyllä läksi ruotsalainen sotajoukko liikkeelle.

Johtajana oli Juhana Turenpoika ja hänen rinnallaan Ruotsin uljaimmat
ritarit ja kokeneimmat soturit.

Tunnemme heistä jo useimmat. He olivat: herrat Lauri Siggenpoika,
Holger Kaarlenpoika, Birger Niilonpoika, Pietari Olavinpoika, Kaarlo
Eerikinpoika, Maunu Juhananpoika, Ture Arvinpoika ja Kustaa Stenbock,
jotka kaikki kuuluivat maan etevimpiin aatelissukuihin. Pekka
Svenske, Lauri Eerikinpoika ja Jaakko Bagge olivat myöskin mukana.

Ratsuväkeä oli 2,000 miestä, jalkaväkeä kuusi fennikaa, noin 3,000
miestä.

Mutta kuningas huomautti, ettei kaikkia huolia saisi työntää
Juhana Turenpojan niskoille, vaikka hän olikin ylipäällikkö, vaan
päällikköjen piti neuvotella keskenään. Sitte kehoitti hän heitä
varovaisuuteen, heidän tuli kohdella kansaa ystävällisesti eikä
harjoittaa väkivaltaa ja vallattomuutta.

Hirveän ilman vallitessa marssi ruotsalainen joukko Hallantiin. Satoi
ja myrsky raivosi niin, että tiet olivat kamalassa epäkunnossa.

Mutta vihdoin päästiin sentään Halmstadiin.

Vanhemmat äänestivät pakkosopimusta, nuoremmat rynnäkköä.

Kaksi hyökkäystä lyötiin takaisin. Naiset ja lapsetkin ottivat
osaa taisteluun; he kantoivat kiviä, joita viskeltiin piirittäjien
päälle. Miehet ampuivat ja heittelivät tulikuulia ja toinen rynnäkkö
torjuttiin yhtä suurella miehuullisuudella kuin ensimäinenkin.

Silloin päätti Juhana Turenpoika heittää kaupungin piirityksen kunnes
muu osa maata olisi valloitettu, ehkä se silloin antautuisi helpommin.

Mutta kun kaupunkilaiset tämän huomasivat, rupesivat he valleilla
veisaamaan ilolauluja.

Ruotsalaiset luulivat sitä pilkanteoksi ja pyysivät vimmastuneina
saada tehdä kolmannen rynnäkön.

Herra Juhana suostuikin.

Mutta tätä myrskyä eivät porvarit uskaltaneet odottaa; portit
avautuivat ja ruotsalaiset miehittivät kaupungin, joka paikalla
sitoutui tunnustamaan Kristian III hallitsijaksi. Jaakko Bagge tuli
kaupungin päälliköksi.

Juhana Turenpoika marssi nyt Varbergiin ja käski linnan antautua.

Sen komento oli uskottu tanskalaiselle raatiherralle, joka heti
vastasi Turenpojan kehoitukseen tekemällä ankaran hyökkäyksen;
mutta häntä kohtasi miehuullinen vastarinta ja kadotettuaan paljon
väkeä, täytyi hänen vetäytyä takaisin kaupunkiin. Kaikki satamassa
olevat laivat poltettiin ja Juhana herra jatkoi piiritystä suurilla
murtokoneilla.

Kristofer oli sillaikaa ollut Hallannissa, mutta saatuaan tietää,
että ruotsalaisten sotavoima oli valloittanut Halmstadin ja polttanut
Laholmin, piiritti Varbergia ja uhkasi Skånea, lähetti hän sinne
kiireesti niin paljon väkeä kuin suinkin taisi luovuttaa Seelannista.

Lyypekistä saapui Meyer, tuoden muassaan neljä fennikaa sotamiehiä.

Hojan kreivi toi viisi fennikaa ja joukon ratsuväkeä.

Pormestari Yrjö Mynster Malmöstä toi kolme fennikaa ratsuväkeä
mainitusta kaupungista ja Landskronasta.

Engelholmista marssitti Hojan kreivi kolmetoista fennikaa sotaväkeä
Halmstadia vastaan.

Kolme kertaa lähetti hän torvensoittajansa vaatimaan, että kaupunki
antautuisi.

Bagge antoi ylpeän vastauksen, kutsui kreiviä kavaltajaksi, uhkasi
torvensoittajan henkeä ja varoitti häntä tulemasta takaisin neljättä
kertaa.

-- Sitä kurjaa olentoa, joka pilkkaa minua, Hojan kreiviä! Ja kreivi
antoi paikalla käskyn tehdä hyökkäyksen.

-- Minäpä kohtelen sinua ansiosi mukaan! tuumaili Bagge ja käski
ladata muutamia vanhoja tykkejä, jotka heti ampuessa räjähtivät.

-- Hahhahah! Voitto on meidän! huusi kreivi ja komensi paikalla
rynnäkköön.

Sotamiehet karkasivat silloin kiivaasti, varovaisuutta ajattelematta,
valleille.

Sitä juuri oli Bagge tarkoittanutkin ja nyt pani hän kaikki tykit,
sekä pienet että suuret, paukkumaan. Seuraukset näkyivät piankin.

Savun hajaannuttua oli kaikkialla silvotuita ihmisruumiita ja veri
vuosi virtoina.

Silloin alkoi linnoituksen sisäpuolelta nousta ilohuutoja.

Siihen aikaan käytiin sotaa pontevasti, ilman juonia ja keinottelua,
sotaretket olivat lyhyet, mutta ratkaisevat, tahdottiin kokea
taistelua ja ennen kaikkea nähdä verta.

Baggen taistellessa miehistönsä etunenässä ammuttiin kuula hänen
lävitsensä; mutta hän ei silti poikennut taistelukentältä, vaan
kehoitti yhä joukkojansa miehuullisuuteen, itse ollen heille hyvänä
esimerkkinä.

Kärsittyään suuren mieshukan ja vielä suuremman häpeän, täytyi Hojan
kreivin vetäytyä takaisin.

Mutta kun hän sai sanoman, että Juhana Turenpoika ruotsalaisine
joukkoineen on tulossa Varbergista, antoi hän kiireesti hajoittaa
leirinsä ja marssi pois Skånen kautta.

Juhana Turenpoika oli Varbergin linnanpäällikön Ulfstandin kanssa
tehnyt aselevon pääsiäiseen asti ja marssi nyt kreivin perässä
niin reippaasti, että melkein voi sanoa hänen ajaneen vihollista
edellänsä. Hän sai retkellään paljon miehiä vangiksi ja tuotti
viholliselle suurta tappiota.

Nyt kohtasi urheaa päällikköä odottamaton ilo.

Engelholmin pohjoispuolella yhtyi Ruotsin joukkoihin Skånen
ritaristosta ja aatelistosta 500 hyvin varustettua miestä ratsain,
täysissä aseissa.

Kuultuaan että onni oli seurannut ruotsalaisten aseita, olivat
he päättäneet Vä'ssa sanoa irti kreivi Kristoferille tekemänsä
uskollisuusvalan, varsinkin kun he luulivat huomanneensa, että kreivi
epäluulolla ja karsain silmin katseli aatelistoa.

Vihollinen kokosi nyt kaikki voimansa Helsingborgiin, jonka
linnanpäällikkönä oli tanskalainen valtiomarsalkka Tyke Krabbe ja
jonka linnaa pidettiin miltei voittamattomana.

Linna oli kummulla kaupungin ulkopuolella. Se oli suuri, mahtava
rakennusryhmä, jota muurit, kehänteet, haudat ja tornit joka taholta
ympäröivät, joten sitä siihen aikaan pidettiin valloittamattomana.

Ruotsalainen sotajoukko asettui kaupungin ulkopuolella oleville
ylängöille ja vuorille.

Molempien sotajoukkojen päälliköt neuvottelivat keskenään. He
tiesivät ja näkivät, että linna hallitsi kaupunkia, mutta kenen
ystävä tai vihollinen oli Tyke Krabbe? Sitä ei kukaan tietänyt.

Pahinta kaikesta oli, ettei hän sitä itsekään tietänyt.

Tyke Krabbe oli -- niinkuin moni muu -- vannonut uskollisuutta
kreivi Kristoferille eikä hän tahtonut rikkoa valaansa, mutta ei hän
myöskään tahtonut totella vieraan herran käskyjä! Mitä tehdä?

Jos lyypekkiläiset voittavat, niin joutuu hän surman omaksi, jollei
ole avannut heille linnan portteja.

Tyke herra sai kokea, ettei ole helppo palvella kahta herraa.

Ruotsin sotajoukko ja Skånen aatelisto hyökkäsivät nyt kaupunkia
vastaan.

Edellä marssi ratsuväki kahdessa suuressa joukossa.

Toinen karkasi suoraan vihollista vastaan, toinen sytytteli kaupungin
taloja tuleen.

Tyke herra, joka oli kahden vaiheilla, seurasi heitä suurella
tarkkuudella.

Kenen puolelle asettua?

Hän tiesi, että hänen tykkinsä mahtavasti tulisivat vaikuttamaan
asiain kulkuun.

Sillaikaa paloi kaupunki ja ihmishenkiä meni hukkaan, niinkuin
sodassa aina käy, mutta mille puolelle Tyke herran tuli asettua?

Päätös on tehtävä! Kas vaan! Ratsuväen jälkeen on jalkaväki rynnännyt
esiin lippuineen, sitä on mahdoton vastustaa, se lyö maahan kaikki
mitä eteen sattuu.

-- Oivallista väkeä! sanoo Tyke ja hänen jalkansa alkaa jo siirtyä
toisen herran puolelle.

Nyt on vihollinen pantu ahdinkoon!

-- Olkoon menneeksi! huudahti herra Tyke Krabbe, -- enhän minä ole
mikään ruotsalaisystävä, mutta näyttää siltä kuin voitto kallistuisi
ruotsalaisten puolelle, ja sentähden tahdon minä auttaa heitä. Sitä
he varmaan eivät odota!

Ja sitte käski hän tähdätä kaikki tykit keskelle lyypekkiläisten
taajaa joukkoa.

Syntyi hirveä pelästys. Kaikki jotka suinkin taisivat, karkasivat
veneisiin.

Ne täyttyivät pian ylen täyteen ja hukkuivat.

Voittoisa ruotsalainen sotajoukko ajoi, eteenpäin rynnätessään,
suuren määrän vihollisia veteen.

Markku Meyer ja monet muut lyypekkiläiset päälliköt sekä 1,500
sotamiestä, pakenivat luostariin, rukoilivat armoa ja antautuivat
väkineen päivineen vangiksi.

Tämä merkillinen tappelu oli tammikuussa kahdentenakymmenentenä
joulupäivänä v. 1535.

Kustaa kuningas otti tuhat miestä vangituista sotureista
palvelukseensa. Ensi kuukauden saivat he palvella lunnaittensa
korvaukseksi, sittemmin saivat he kuukauspalkan.

Helsingborgista läksi Ruotsin joukko Lundiin, piiritti ja valloitti
kaupungin.

Herra Juhana Turenpoika kutsui sinne kokoon Skånen maan väestön
ja otti siltä kuningas Kustaan nimessä Kristian III puolesta
uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.

Osa sotajoukosta läksi nyt Malmöhön, ryösti eräästä Lyypekin
pormestarien laivasta 300 nautaeläintä ja poltti laivan.

Toinen osa sotajoukosta piiritti samaan aikaan Landskronan.

Mutta sitte palasivat molemmat joukot takaisin Lundiin, koska sekä
Karlskrona että Malmö olivat vaikeat valloittaa niinkauvan kuin meri
oli sulana.

Ruotsalaiset ja tanskalaiset herrat olivat joutuneet riitaan
etevimmästä vangistaan Markku Meyeristä. Juhana Turenpoika ja Lauri
Siggenpoika väittivät, että hän on lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo,
koska kerran ruotsalaiset ovat ottaneet hänet vangiksi.

Kuningas kirjoitti itse Tanskan valtakunnan neuvostolle Skånessa,
että hän tahtoo saada Meyeriltä suullisia tietoja asiain tilasta
Lyypekissä. Oli siis tärkeää, että mies lähetettäisiin Tukholmaan ja
Kustaa sitoutui sitte lähettämään hänet vapaana takaisin Tanskaan.

Meyer pyysi, että hänet mieluummin pistettäisiin kuoliaaksi kuin
lähetettäisiin kuningas Kustaan luo.

Tanskalaiset huomauttivat, että hän heidän kanssaan on ollut
ystävällisissä suhteissa, ja koskei asiaa muuten saatu ratkaistuksi,
niin päätettiin antaa Meyer Varbergin linnaan Trued Ulfstandin
haltuun, kunnes molemmat kuninkaat keskenään ratkaisisivat, kenen
vanki hän oli.

Viisas lyypekkiläinen ymmärsi siihen määrään voittaa herra Truedin
luottamuksen, että hän salli hänen vapaasti liikkua miltei
kaikkialla. Ja vapauttaan käytti Meyer hyväkseen voittamalla
puolelleen porvariston ja kaupungin sotaväen, niin että he kaikki
lupasivat auttaa häntä.

Eräänä varhaisena aamuna, kun herra Trued, seurassaan suuri joukko
palvelijoita, meni linnasta hevostalliin ja navettaan, päästi Meyer
liittolaisensa linnaan ja valloitti sen, ottaen vangiksi Truedin
vaimon ja lapset.

Sitte otti hän haltuunsa kaikki kullat, hopeat ja muut kalleudet,
jotka useat maan herroista olivat tuoneet Varbergiin säilytettäviksi.
Töintuskin pääsi Ulfstand itse pakoon. Hän riensi heti ruotsalaisten
leiriin valittamaan mikä onnettomuus hänelle oli tapahtunut.

Skånen ritaristo kirjoitti nyt hädissään kuningas Kustaalle, kysyen
mitä olisi tehtävä. Kustaa vastasi:

"Me emme tiedä muuta neuvoa tällä hetkellä kuin että te,
hyvät miehet, ette liian paljon luottaisi korkeaan ja syvään
ymmärrykseenne, vaan pikemmin niihin kunnon miehiin, jotka teidän
kanssanne uskaltavat elämänsä ja henkensä. Jos olisi käynyt niinkuin
me pyysimme, että Markku Meyer olisi joutunut meidän käsiimme, niin
olisi mahdollisesti se, mikä nyt on tapahtunut, jäänyt tekemättä."

Mutta omille sotapäälliköilleen kirjoitti hän varoittavia ja
nuhtelevia sanoja, että "he tarkasti olisivat varuillaan Varbergin
tanskalaisiin herroihin nähden eivätkä ryhtyisi mihinkään otteluihin
heidän kanssansa, jotteivät he kietoisi meitä kahleihin, niinkuin
heidän on tapana tehdä".

"Meistä näyttää sopimus, jonka te olette tehneet heidän kanssansa,
liian häpeälliseltä. Heille myönnetään kaikki, mitä he pyytävät,
mutta me saamme vakuudeksemme sangen vähän sellaista, mikä meille
on tärkeää. Meidän tulee heille antaa apua hengellä ja voimalla,
se lohdutus, jonka he meille antavat, on tapahtuva heidän kykynsä
mukaan. Totta kyllä, että ihmisen on helpompi suojella itseään
naapurinsa ovella kuin omallaan, mutta kuka tietää, saatammeko me
käyttää heitä hyödyksemme yhtä hyvin kuin he meitä. Mutta jos niin
tapahtuisi, että me joutuisimme pulaan ja te vetäytyisitte takaisin
auttamaan ja puolustamaan meidän omaa maatamme ja valtakuntaamme,
niin olisitte te osaksi sopimusten kautta niin sidotut, ettette
voisi jättää heitä ja saisitte kuitenkin hyvin vähän kiitosta
avunannostanne." Hiukan jälkeenpäin kirjoittaa kuningas:

"Teidän ei, hyvät miehet, pidä luulla, että me, vaikkemme ole
leirissä teidän luonanne, olisimme vähemmällä työllä; päinvastoin
on meillä enemmän työtä. Olkaa siis hyvät ja ottakaa meidän
hartioiltamme niin suuri kuorma kuin suinkin."

Meyerin petos ja pako häntä suuresti huolestutti ja sellainen
huhu kulki, että hän oli uhannut Lödöseä ja aikoi sotajoukkoineen
tunkeutua ruotsalaiselle alueelle. Siksi oli tärkeää _pitää silmät
auki_ kaikilla tahoilla.



7.

KUN IHMINEN ON OTTANUT PAHOLAISEN VENEESEENSÄ.


Sillaikaa kun tämä tapahtui Skånessa, oli kuningas Kristianin
onnistunut päästä Fyeniin, mutta siellä saarsi hänet kaksi
lyypekkiläistä laivastoa. Toinen, johon kuului kymmenen laivaa, oli
Vähässä-Beltissä, toinen risteili Itämerellä.

Kristianilla ei ollut laivastoa, joka olisi vastustanut niitä,
sentähden täytyi hänen turvautua lankonsa apuun.

Hän lähetti Ruotsiin kolme luotettavaa miestä ja nämä tapasivat
Kustaan Örebrossa.

He sanoivat, että kaikki tähänastinen menestys ja kaikki tähänastiset
vaivat olisivat turhat, niinkauvan kuin kulkuväylät pysyisivät
yksinomaan vihollisten käsissä. Kuningas Kristian pyysi sentähden
Ruotsin kuningasta ensimäisten kevätpäivien tullessa panemaan kuntoon
sotalaivastonsa ja lähettämään sen vesille.

Sillä kuningas Kristian on valmis mihin tahansa, kunhan eivät
lyypekkiläiset pääse leikittelemään noiden kolmen mainehikkaan,
vanhan kuningaskunnan kustannuksella, niinkuin kauppias tekee kauppaa
tavaroillaan, koska kerran he jo ovat kaupitelleet niitä herroille ja
ruhtinaille.

Kustaa kuunteli herrojen pitkiä puheita ja mietti luultavasti, että
kun ihminen on ottanut paholaisen veneeseensä, niin hänen täytyy
kuljettaa se maihin; sitte hän lupasi, että Ruotsin laivasto ensi
avoveden tullessa olisi Gottlannin luona vihollista vastassa.

Sodan kestäessä olivat lyypekkiläiset ruvenneet epäilemään kreivi
Kristoferia, mutta omista aikeistaan eivät he suinkaan tahtoneet
luopua, heidän piti vaan saada toinen johtaja.

Ja siksi valitsivat he Albrekt Meklenburgilaisen, joka oli naimisissa
Kristian II sisarentyttären kanssa.

Hänelle tarjottiin Tanskan kruunua.

Mutta Kristofer ei suostunut luopumaan vallasta. Vihdoin päättivät
herrat jakaa sen keskenään.

Seelannilla sattui tähän aikaan tapahtumia, jotka ovat omiaan
osoittamaan, miten pitkäaikainen sorto voi villitä kansan mielet.
Ruotsin sotajoukon voittoisasti kulkiessa läpi Skånen ja tanskalaisen
aatelin liittyessä siihen, toivottivat porvarit ja talonpojat
kirousta ja tuhoa aatelisille, sanoen, että heidän aatelistoa oli
kiittäminen kaikista sodista, joihin olivat joutuneet.

Erään ylhäisen rouvan, joka käräjissä valitti kärsimäänsä väkivaltaa,
surmasi ärtynyt kansanjoukko paikalla.

Viha ja kostonhimo puhkesi ilmi murhan, ryöstön ja polttamisen
muodossa, ei edes naisia ja lapsia säästetty, sillä vimmastuneen
kansan intohimot eivät tunne rajoja, heidän täytyy kostaa, mitä itse
ovat saaneet kärsiä.

Kun kreivi Kristofer kuuli, että Skånen herrat olivat hänestä
luopuneet, antoi hän raivoissaan sulkea vankeuteen kaikki sekä
Köpenhaminan että Seelannin ja saarien ritarit ja herrasmiehet.

Sekasorto oli ääretön, toiselta puolen pelättiin ja epäiltiin,
toiselta puolen uhattiin kostaa. Wullenwewer, joka yhä oleskeli
Tanskassa, huomasi vaaran ja hänen kehoituksestaan käännyttiin
herttua Albrektin puoleen. Tämä hauska, iloinen herra saapuikin
paikalla Tanskaan, tuoden muassaan ainoastaan yhden fennikan
sotamiehiä ja 40 ratsumiestä, mutta suuren joukon metsästäjiä ja
jahtikoiria.

Mutta, kuten sanottu, kilpailijat eivät tahtoneet kuulla toisistaan
puhuttavankaan ja sovinto oli ainoastaan näennäinen.

Nyt oli ritarien mielestä aika käyttää tilaisuutta hyväkseen ja
he kehoittivat kuningas Kristiania lähtemään Fyenille. Kristian
keräsi kiireesti kaikki laivat, jotka sai käsiinsä, lähetti ne yöllä
purjehtimaan Allerön luo, purjehti sitte itse huomaamatta Fyeniin ja
ennenkuin vihollinen sai edes vihiä asiasta olivat hänen väkensä jo
maissa.

Mutta heti senjälkeen saapui lyypekkiläinen sotalaivasto, joka esti
kaiken yhteyden Holsteinin ja Juutinmaan kanssa. Osa siitä asettui
Juutinraumaan.

Hädissään kääntyi Kristian taaskin Ruotsin kuninkaan puoleen, mutta
tuskin oli Kustaa luvannut hänelle laivaston, kun uusi sanansaattaja
ilmestyi pyytämään 100,000 guldenin suuruista lainaa.

Kustaa vastasi, ettei edes koko valtakunnan vuosikorko noussut
niin suureksi, se maksettiin sitäpaitsi suurimmaksi osaksi voin,
sianlihan, kalan y.m. muodossa. Hän oli ottanut vastaan valtakunnan
ylen köyhtyneessä tilassa ja hänellä oli ollut suuri velka
maksettavana; hänen lankonsa ylhäinen ymmärrys saattoi siis käsittää,
oliko hänellä ollut tilaisuutta aarteiden kokoamiseen, varsinkin
kun sota ja laivaston varustaminen tulisi vaatimaan suuria summia.
Lankonsa tähden oli hän valmis maksamaan niin paljon kuin taisi,
mutta suuremmaksi kuin 20,000, korkeintain 30,000 guldeniin ei summa
voisi nousta.

Joka tapauksessa pyysi Kustaa sekä tästä että ennen antamastaan
avusta takaukseksi linnan tai läänin.

Sitte uudisti hän lupauksensa että hän ensi avoveden tullessa
lähettää sotalaivat lankonsa avuksi.

Kustaan ystävyyteen saattoi kuningas Kristian lujasti luottaa ja
toivoi Kustaa, että tämä sota pian onnellisesti loppuisi.

Nyt määräsi Kustaa valtakunnan puolustusta varten veron, 12 äyriä
jokaiselta perintötilalliselta ja markan aurtuan jokaiselta
lampuodilta.

Huhtikuun 31 p:nä lähti Ruotsin laivasto Tukholman saaristosta.

Siihen kuului yhteensä yksitoista suurta sotalaivaa ja neljä
lastialusta.

Ylipäällikkönä oli Maunu Sveninpoika (Some) ja hänen alipäällikkönään
Eerik Fleming.

Edellimäisenä kulki amiraalilaiva, suuri Kraaveli, joka saattoi
kuljettaa tuhat sotamiestä ja 300 miehen miehistön sekä niin paljon
tykkejä kuin neljä toisista laivoista yhteensä.

Kraavelin jälkeen tuli Kampermanni, sekä sitte Bryntti.

Eerik Fleming, Pietari Skram ja herra Maunu olivat sekä laivaston
amiraaleina että maajoukon ylipäällikköinä. Heidän piti uskollisesti
auttaa toisiaan sekä myötä- että vastoinkäymisissä ja koettaa edistää
toistensa aikeita. "Sillä", kirjoittaa kuningas, "niinkuin te
tiedätte, riippuu koko Ruotsin valtakunnan onni tästä laivastosta".

Maunu Sveninpoikaa varoitettiin liian lujasti luottamasta
tanskalaisiin, "sillä ei ole uskomista, että tanskalaiset tällä
kertaa, enemmän kuin ennenkään, ovat sitä, miltä he näyttävät, muista
se; ihmistä ei näe kuin hampaisiin asti".

Gottlannin luona, Karlsön ulkopuolella kohtasi väliaikainen laivasto
sekä ne laivat, jotka kuningas Kristian oli hankkinut, Ruotsin
laivaston. Purjehdittiin nyt länteenpäin.

Matkalla tavattiin kolme hollantilaista laivaa ja niiltä saatiin
tietää, että lyypekkiläinen laivasto, kaksikymmentäkuusi alusta,
joista kolme suurta sotalaivaa, oli Bornholmin luona. Amiraalilaivan
nimi oli Mikael.

Tämä laivasto oli Lyypekin ylpeys ja sillä aikoi ylpeä Hansakaupunki
voittaa maan, jonka kruunun se jo kahdesti oli lahjoittanut mielensä
mukaan.

Ankarasta myrskystä huolimatta päätettiin karata vihollisen kimppuun.

Vihdoin tulivat lyypekkiläiset laivat näkyviin. Ne olivat juuri
järjestymäisillään taisteluun ja koettivat päästä tuulen yläpuolelle,
mutta aallot olivat suuret ja he kiinnittivät kaikki purjeet ja
pakenivat salmea kohti.

Uhkarohkeaa olisi ollut ruveta ajamaan heitä takaa sellaisessa
kamalassa myrskyssä. Kaikki päälliköt, paitsi kaksi, olivat sitä
mieltä, ettei se kävisi päinsä.

Suuren Kraavelin komentosillalla seisoi Maunu Sveninpoika väkevänä ja
rotevana.

-- Ylös purjeet! huusi hän jymisevällä äänellä. Kaikki hämmästyivät,
mutta tottelivat komentoa. Ja purjeet alkoivat lepattaa ja pullistua
kuin ilosta ja riemusta.

Mutta kun kaikki purjeet olivat nostetut, näytti laivan iso runko
hetkeksi itsekin hämmästyvän omaa voimaansa. Se kumarsi niin syvään,
että etumaiset purjeet koskettivat vettä, sitte se ylpeästi nousi
pystyyn ja alkoi jalon sotaorhin lailla tepastella yli ärjyvien
aaltojen; vaahto vaan pärskyili korkealle sen suurta keulalaitaa
vastaan. Tyynenä seisoi amiraali komentosillalla, edes taakseen
vilkaisematta.

Hämmästyneinä olivat laivaston muut miehet, kukin laivaltaan, nähneet
mahtavien purjeiden pullistuvan, nyt liitivät ne eteenpäin kuin
taivaan pilvet.

Ihaillen oli Eerik Fleming katsellut laivan lähtöä. Tosin ei
Kampermanni ollut niin hyvä purjehtija kuin Kraaveli, mutta
koettakoon sekin.

-- Ylös purjeet! kuului taaskin huuto ja pian nähtiin Kampermannin
purjehtivan samaan suuntaan kuin Kraaveli.

Nyt katsoivat muut parhaaksi seurata esimerkkiä, ja pian läksivät
laivat kaikki liikkeelle, ensin ruotsalaiset, sitte tanskalaiset ja
viimein saksalaiset.

Maunu Sveninpoika vaan katseli lyypekkiläisten mutkiin; hänet näkyi
vallanneen todellinen taistelunhalu.

Hyökyaallokkojen välitse saattoi hän nähdä pakenevien lyypekkiläisten
purjeet. Mutta kas, etäisyys väheni vähenemistään.

Ylpeämpänä kuin kuningas istuu valtaistuimellaan, seisoi Maunu
Sveninpoika Kraavelin komentosillalla.

Mitä he mahtavat hänelle, jota tuulet palvelevat!

Ahavoituneet merimiehet katsahtivat vuoroin toisiinsa, vuoroin
amiraaliin.

Ja he sitaisevat parroittuneita kasvojaan ja ylpeilevät siitä, että
saavat totella sellaista herraa.

Äkkiä he pitkän matkan päässä näkivät laivan tulevan.

-- Kampermanni!

-- Hyvä purjehtija, vaikkei niin hyvä kuin Kraaveli.

-- Sen vertaista ei olekkaan!

Vihdoin oli vihollinen saavutettu ja nyt vasta kääntyi Maunu herra,
tyytyväisesti hymyillen, uljaitten poikiensa puoleen, jotka ihaillen
häneen katselivat.

Tähän saakka oli amiraali itse hoitanut peräsintä, mutta nyt kutsui
hän paikalle perämiehen, joka heti tulikin.

Maunu herran silmät olivat pysähtyneet suureen amiraalilaivaan
Mikaeliin.

-- Tuon otamme ensin! virkkoi hän, ojentaen voimakkaan käsivartensa
laivaa kohti.

-- Nyt pojat, pitäkäämme puoliamme! Joka mies paikoilleen!

Ääneti tottelivat väet käskyä, mutta jokaisen sydän sykki
taistelunhalusta.

Vihdoin päästiin luodin kantomatkalle.

Seurasi suuri salama ja jyrinä, joka voitti aaltojen ja myrskyn
pauhinan.

Savun hälvettyä huomattiin, että Mikael oli kadottanut sekä
suurpurjeen että keulapurjeen.

Kraavelin purjeet olivat pahoin vahingoittuneet.

-- Nyt annamme sille laukauksen runkoon... pitkin koko sivua!

Kauhea huuto kuului ja nyt saattoi savupilven läpi nähdä, kuinka
Mikael luikerteli tiehensä "kuten kettu koiraparven edellä".

Vastausta ei tullut, joten amiraali arveli sen saaneen tarpeekseen.
Ja kun savu hälveni, nähtiin uljaan laivan avuttomana hylkynä
kiikkuvan aaltojen välissä.

Mutta Kraaveli suuntasi kulkunsa keskelle vihollisia laivoja ja nyt
tarvittiin kaikki kynnet sen puolustukseen. Moneen alukseen iskettiin
kiinni, mutta moni mies menetti siinä henkensä ja verensä. Ja tappio
oli melkein yhtä suuri molemmin puolin.

Taistelu oli kauhea.

Sotilaat tappelivat kuin villit pedot.

Lyypekkiläiset puolustautuivat sankarien tavoin. Tässä taisteli
mies miestä vastaan, kirveet välähtelivät, miekat olivat veressä ja
tiheäin laukausten lomitse kuului kaatuneiden ja haavoittuneiden
valitushuudot ja kiroukset.

Maunu Sveninpoika seisoi yhä vielä komentosillalla, kylmänä katsellen
ympärilleen.

Ainoana levollisena miehenä keskellä tätä sekamelskaa, antoi hän
käskynsä lujalla ja kuuluvalla äänellä.

Laukaus toisensa perästä tähdättiin häntä vastaan, mutta ne sattuivat
vaan paksuun költeriin.

-- Toisen kerran, ei tänään, mutisi hän itsekseen.

Kraavelin taakeli ja touvit alkoivat jo tulla huonoon kuntoon.
Vaadittiin kiireistä työtä.

Vihdoin oli myöskin Kampermanni päässyt verisen leikin ääreen.

Se ehti tosin ottaa siihen osaa, mutta nyt alkoivat viholliset laivat
väistyä ja, pullistuneena jokainen riepu, johon vain tuuli sattui,
kiiti Kraaveli eteenpäin, ajaen vihollisia takaa.

Vasta yön tullen päättyi taistelu ja takaa-ajo. Kraavelissä oli ollut
tuhannen sotamiestä ja kolmesataa merimiestä. Heistä oli yön tullessa
jäljellä vain neljätoista.

Melkein nämäkin kaikki olivat haavoitettuja.

Mutta Maunu Sveninpoika ylpeili pojistaan. Hän sanoi heidän kunnialla
puolustaneen isänmaata ja vakuutti ruotsalaisten aina tulevan heitä
muistelemaan ylpeydellä ja kiitollisuudella.

Jos muu osa laivastoa olisi voinut seurata amiraalilaivaa, niin ei
ainoakaan vihollisten laivoista olisi päässyt pakoon; nyt pakenivat
ne raajarikkoina salmeen, Köpenhaminaa kohti.

Muut laivat saivat miehittää Kraavelin ja sitte purjehtivat
ruotsalaiset ja tanskalaiset Bälteihin päin, mutta edellimäisenä
kulki aina suuri Kraaveli.

Se oli päässyt noin neljä penikulmaa edelle muita, kun se Wismarin
luona näki saksalaisen aluksen.

-- Tuo tyttö odottaa meitä! huudahti Maunu herra. -- Annammepa sille
hellän syleilyn!

Paikatut purjeet nostettiin, mutta lyypekkiläinen laiva läksi pakoon.

-- Kas kuinka se onkin olevinaan, nauroi Maunu herra, -- otamme me
sen kuitenkin.

Ja niin kävikin. Laivan lastin arveltiin nousevan 30,000 guldeniin.

-- Koska kerran Kraaveli nyt on tässä saaliin haussa, niin ottakoon
kaikki, mitä tielle sattuu! huusi päällikkö, ja sitte ryösti hän
Wismarin ja Travemünden välillä kaksitoista lyypekkiläistä alusta,
jotka kuljettivat rihkamaa, viljaa ja viiniä.

Onni suosi ruotsalaisten aseita sekä maalla että merellä,
lyypekkiläiset sitä oikein ihmettelivät.

Tämä uljas taistelu ennusti jo lyypekkiläisille kummoinen ottelu
Ruotsin kuninkaan kanssa tulisi olemaan.

Omituista on nähdä, kuinka ajan hammas vähitellen murtaa tuon
Hansavallan, joka kerran hallitsi Pohjolan kolmea valtakuntaa, kehuen
voivansa mielin määrin asetella kuninkaita niiden valtaistuimille ja
syöstä heitä niiltä alas.

Jokaisella vallalla on tehtävänsä. Kauppakansa oli tuottanut
pohjoisille valtakunnille paljon hyvää ja hyödyllistä; nyt ei sitä
enään tarvittu, sen aika oli ollutta ja mennyttä niinkuin sen
suuruuskin.

Nyt lähetettiin laivastolle sana, että ne lyypekkiläiset laivat,
jotka olivat säilyneet, vetelehtivät Vähässä Beltissä, Fyenin ja
Juutinmaan välillä. Amiraalit purjehtivat heti paikalle ja työnsivät
koko vihollisen laivaston menemään Svendborgin rantaa vastaan. Yksi
ainoa laiva pääsi pakoon.

Kuningas Kristian saattoi nyt huoleti lähteä Seelantiin.

Viisi viikkoa vietti yhdistynyt laivasto näillä vesillä ja kuninkaan
purjehdittua Seelantiin, läksi sekin, puhdistaen meren vihollisista
ja piirittäen Köpenhaminan, liikkeelle Malmön ja Landskronan
maanpuolelta.

Tämä tapahtui heinäkuussa.

Heinäkuun 29 p:nä pystytti Kristian leirinsä Köpenhaminan edustalle.

Huomattava onni oli suosinut kuningas Kristiania Fyenillä. Jo
maaliskuussa oli Juhana Rantzow tullut Juutinmaalta ja lyönyt sekä
lyypekkiläiset että talonpojat, niin että jälkimäisistä oli kaatunut
kolmetuhatta miestä.

Lyypekkiläiset sulkeutuivat Asseniin ja Rantzow asettui kaupungin
ulkopuolelle.

Pääkomentajana Fyenillä oli Hojan kreivi ja piispana Kustaa Trolle.

Nämä molemmat herrat päättivät uskaltaa päätaisteluun ja hyökätä
Rantzowin niskaan kahdelta taholta, niin ei hän varmaankaan pääsisi
pakoon.

Mutta pienessä mökissä Faaborgissa, jossa suunnitelma tehtiin, oli
muuan vangittu pappi. Tämä pääsi pakenemaan ja varoitti Rantzowia.

Rantzow poltatti paikalla leirinsä ja läksi vihollisia vastaan. Hän
tapasi heidät puolen penikulman päässä Assenista vaunulinnoituksessa
Oxnebergillä.

Heti kun Hojan kreivi sai vihiä vihollisen tulosta, käski hän
hälyttää.

Taistelevien lukumäärä oli miltei yhtä suuri kummallakin puolen,
mutta Rantzowin tykit tekivät hänen asemansa paremmaksi. Taistelua
kesti puolitoista tuntia, silloin antautui Hojan kreivi vangiksi.
Mutta kun hänen piti astua alas hevosen selästä, pistettiin hän
kuoliaaksi.

Kustaa Trolle löydettiin pahasti haavoitettuna taistelukentältä. Hän
vietiin Gottorpiin, jossa kuoli.

Niin päättyi näiden molempien kapinoitsijain elämä.

Seuraavana päivänä tuli kuningas Kristian voittoisan sotapäällikkönsä
leiriin.

Pantiin toimeen useita mestauksia ja mestattujen omaisuus lankesi
kruunulle.

Juutinmaan rahvas sai tästä tappiosta kärsiä enemmän kuin oli
odotettu.

Ei ainoastaan sodassa kaatuneiden omaisuus langennut kruunulle ja
aatelistolle, vaan henkiin jääneittenkin maatilukset joutuivat
suurimmaksi osaksi kruunun haltuun. Nämä onnettomat tuomittiin
Viborgin käräjissä menettämään henkensä ja omaisuutensa. Tosin
kuningas sitte heidät armoitti, mutta he saivat kalliisti maksaa
tämän armon. Jokainen kihlakunta kirjoitti nimittäin kirjeen, jossa
sitouduttiin ikiajoiksi luovuttamaan kuninkaalle kaikki talonpoikien
maa.

Tuomareina olivat aatelismiehet ja he käyttivät armottomasti
hyväkseen valtaa, jonka nyt olivat voittaneet takaisin. He laskivat
neljänkymmenenyhdeksän kihlakunnan vapaat, itsenäiset talonpojat
täydelliseen orjuuteen. He kuuluivat joko kuninkaalle tai niille
herroille, joille kuningas heidät lahjoitti tai möi, orjien tai
juhtien lailla.

Väkivallan kova koura laskeutui siten painamaan itsenäisen
tanskalaisen rahvaan viimeisiä jäännöksiä.

Aatelisto voitti sadoin kerroin takaisin, mitä se kreivisodan aikana
oli menettänyt.

Heinäkuun kolmantena päivänä pidettiin Odensessa kokous, jossa
kuningas Kristianille tehtiin uskollisuus- ja kuuliaisuusvala. Hän
jätti sitte komennon kenttäeversteilleen ja meni Skåneen. Lundissa
otti hän tämän maakunnan aatelistolta, kauppakaupunkilaisilta ja
talonpojilta uskollisuusvalan.

Tanskassa oli sodan kestäessä mainittu "mieluisana merkkitapauksena
pohjoismaiden historiassa, että ruotsalainen kuningas pukeutuu
haarniskaan puolustaakseen tanskalaisen kuninkaan valtaistuinta".

Samallaista tapausta sai turhaan hakea Tanskan historiasta.

Kustaa oli tehnyt suuria uhrauksia voidakseen voimakkaasti käydä
sotaa sekä maalla että merellä; tosin hän suureksi osaksi oli
tehnyt sen oman maansa vahvistamiseksi; mutta Hallannin ja Skånen
oli ruotsalainen sotavoima valloittanut ainoastaan Tanskan kruunun
hyväksi ja kaikkia Kristianin hankkeita merellä oli Ruotsin laivasto
pontevasti kannattanut.

Mutta juuri tähän aikaan, kun Tanskan kuningas, ritaristo ja aateli
myönsivät, että heidän Ruotsia oli kiittäminen siitä, että heidän
maansa oli pelastettu täydellisestä perikadosta, täytyi Kustaan
syystä valittaa, että hänen veljellistä apuaan, kiitollisuuden
asemasta, palkittiin epäluulolla. Siitä oli paljon esimerkkejä.

Huhtikuussa lähetettiin Skåneen ne kaksituhatta sotamiestä, jotka
kuningas Kristian oli luvannut hankkia kuningas Kustaan palvelukseen
ja joille hän itse oli luvannut maksaa palkan, vaikka heidän työnsä
aluksi tulisikin hyödyttämään Tanskaa. Mutta sotamiehet kieltäytyivät
tekemästä kuningas Kustaalle uskollisuusvalaa, koska kuningas
Kristian jo oli ottanut heiltä valan.

Kustaan mielestä tuntui tämä asia sangen kummalliselta ja hän lähetti
sentähden kaksi neuvostonsa herraa Kristianin luo selittämään, että
hänestä tuntui ikävältä maksaa palkkaa sotamiehille, joita ei hän
ole vannottanut, ja että häntä hämmästyttää, ettei kuningas Kristian
tahdo vapauttaa heitä valastaan. Näyttää siis siltä kuin Kristian
olisi tahtonut valalla sitoa heidät, vain siksi, ettei hän (Kustaa)
voisi käyttää heitä muualla kuin siellä, missä kuningas Kristian
tahtoi. Sellaisiin sotamiehiin ei Kustaa saata luottaa, varsinkin jos
hän tarpeen vaatiessa tahtoo käyttää heitä Suomessa tai muualla.

Mutta vielä tyytymättömämmäksi kävi Kustaa, kun kuningas Kristian, ei
tosin suorastaan kieltäen, vaan kaikellaisten tekosyiden nojalla, yhä
siirsi tuonnemmaksi erään lupauksen täyttämisen: olihan hän takuuksi
saamistaan lainoista luvannut antaa jonkun linnan tai läänin joko
Hallannissa, Norjassa, Vikenissä tai Jemtlannissa.

Samaten oli hän Tanskan kuninkaalta ja neuvostolta vaatinut
vakuutusta siitä, että Tanska yhtä pontevasti ja rehellisesti
auttaisi Ruotsin valtakuntaa, jos se kerran joutuisi avun tarpeeseen.

Mutta kun ei tätäkään vakuutusta annettu, niin ei Kustaa enään
peittänyt tyytymättömyyttään.

Hän tiesi nyt omasta kokemuksesta sen, minkä historiakin todisti,
että Tanskan politiikka on liukas ja epäluotettava; kun vaara on ohi,
on kiitollisuuskin unohdettu.

"Jos kuningas Kristianin oma isä ja äiti olisivat antaneet hänelle
apua, niin eivät he olisi voineet tehdä sitä suuremmalla loistolla
ja runsaammilla kustannuksilla kuin Kustaa. Sentähden ei hänen
mielestään kuningas Kristianilla ollut syytä kieltää apuaan, jos
Ruotsin valtakunta joskus joutuisi kahakkaan."

Niitä herroja, joille kuningas uskoi tämän viestin viemisen, varoitti
hän pelästymästä ja esiintymästä arasti. Päinvastoin tulisi heidän
pysyä lujina ja päättäväisinä eikä tyytyä hölliin puheisiin ja
lykkäyksiin, sillä alotettu asia on aina päätettävä.

Mutta ruotsalaiset lähettiläät palasivat eivätkä tuoneet mukanaan
muuta kuin sen tiedon, että koko asia siirrettäisiin kokoukseen,
jossa sopivaan aikaan ja sopivalla paikalla kuninkaat tapaisivat
toisensa.

Kustaan tyytymättömyys yhä yltyi; hän tiesi nyt varmaan, että
jos Kristian kokonaan pääsee hädästään, niin on myöhäistä ruveta
vaatimaan häneltä jotakin. Sentähden kirjoitti hän lähettiläilleen:

"Takokaa niinkauvan kuin rauta on kuumaa, sillä jos me mielimme saada
jotakin tanskalaisilta, niin täytyy meidän ottaa omamme ennenkuin
Köpenhamina ja Malmö ovat antautuneet. Sillä myöhäistä on vaatia, kun
ne ovat päässeet oikeuksiinsa."

Hän aikoi jo kutsua sotajoukon ja laivaston takaisin ja kirjoitti
Maunu Sveninpojalle: "Meistä tuntuu siltä kuin istuisimme
ruokapöydässä kahden välissä, emmekä söisi kummankaan kanssa. Kunhan
he ovat saaneet käsiinsä Köpenhaminan, Malmön ja Landskronan, niin
emme enään saa heiltä edes hyvää sanaa."

Luultavasti perhesuhteetkin tähän aikaan masensivat Kustaan mieltä.

Kuningattaren rukoukset olivat ehkä aluksi olleet syynä hänen
myötätuntoisuuteensa Kristiania kohtaan. Mutta Katarinan
umpimielisyys harmitti Kustaata samoin kuin se, että hän niin
itsepintaisesti hemmotteli pientä prinssiä.

Kuningas lausui silloin ankaria sanoja; joskus näytti kuningatar
pelästyvän, mutta usein kuunteli hän niitä synkkänä, äänettömänä. Ja
kun kuningas oli poissa, teki hän taas miten tahtoi.

Pikku Eerik näkyi perineen äitinsä luonteen. Hän rypisteli
kulmakarvojaan ja katseli synkkänä, vihaisena eteensä, aivan niinkuin
äiti.

Jos kuningas häntä nuhteli, niin pakeni hän heti äitinsä turviin
eivätkä edes äidin rukoukset saaneet häntä tottelemaan.

Ehkä Katarina salaa iloitsi siitä, ettei hän välittänyt muista kuin
hänestä, hänestä, jota ei kukaan rakastanut eikä koskaan ollut
rakastanut.

Hänen lapsensa antoi hänelle nyt rakkautta, jota ei hän vielä
koskaan ollut saanut. Hän kyllä huomasi, ettei kukaan, ei edes isä,
välittänyt hänen lapsestaan. Sensijaan päätti hän rakastaa häntä koko
sielustaan, hän joka ei koskaan ollut tuntenut rakkautta. Ja entistä
kiihkeämmin painoi hän hänet syliinsä; mitä siitä, jos hän häntä
loikin, hän ei sentään muista välittänyt, eikä viihtynyt kuin hänen
luonaan. Pieni kaksivuotias poika kohteli kaikkia muita kuin tyranni
eikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.

Mutta rakkaus poikaan oli Katarinan rinnassa herättänyt toisenkin
tunteen: tarpeen suojella ja auttaa kaikkia, jotka eivät olleet
kuninkaan suosiossa, ensinnä tietysti likeisiä omaisia, mutta myöskin
muita, joista Katarina oli ruvennut pitämään.

Heitä palvellakseen luopui hän entisestä välinpitämättömyydestään;
sentähden oli hän kirjoittanut Margareeta rouvallekin, neuvoen hänen
miestään varomaan kuningasta, mikä neuvo ehkä oli syynä kreivin
kavallukseen.

Isälleen, Maunu herttualle ilmoitti hän, että Kustaa oli tyytymätön
hänen toimenpiteisiinsä lyypekkiläis-kysymyksessä; ja sisartaan
Doroteaa palveli hän kaikin voimin tanskalaissodan aikana.

Kuningatar Dorotea oli sisarparvesta lahjakkain ja Katarina ylpeili,
että sai olla hänen uskottunaan.

Voidakseen antaa sisarelleen oikeita tietoja kuninkaan aikomuksista
Tanskan suhteen, vakoili hän jokaista kuninkaan sanaa; ja koska
Kustaa ainoastaan silloin, kun häntä Tanskan puolelta oli kohdannut
joku uusi halpamaisuuden osoitus, ilmaisi Katarinalle mielipiteitään
näistä asioista, ei kuningattaren käsitys niistä suinkaan ollut hyvä
eikä oikea.

Varsinkin senjälkeen kun Kristian oli voittanut menestystä ja Kustaa
rupesi vaatimaan takuuta kaikesta mitä Ruotsi oli tehnyt, huomattiin,
että Tanskan kuningas mieluinten olisi heittänyt kaikki sitoumukset
sikseen.

Mutta Kustaan kirjeet kävivät yhä vaativammiksi ja kuningatar
kirjoitti, että hän täydellä todella aikoi kutsua sotajoukkonsa pois
Malmöstä ja Köpenhaminasta.

Tiedämme, että Markku Meyer urhoollisesti puolusti Varbergia ja
piiritys näytti tulevan sekä pitkälliseksi että vaikeaksi.

Lyypekki ei aikonut alistua, se kamppaili kuin kuolinkamppausta,
voidakseen pysyä yksinvaltiaana Itämerellä, ja vastustajilta
vaadittiin suuria ponnistuksia, jos he mielivät voittaa.

Jollei Ruotsin sotavoima olisi ehtinyt avuksi, niin olisi Kristian
auttamattomasti ollut hukassa; sitäpaitsi olivat melkein kaikki hänen
varansa lopussa eikä ollut ketään muita kuin Kustaa, jonka puoleen
hän hädissään olisi voinut kääntyä.

Mutta kaikki hänen lähettiläänsä palasivat takaisin tyhjin toimin.

Silloin kirjoitti viisas Dorotea:

-- Lähde itse!

-- Ilman turvakirjaako?'

-- Ei mitään hätää! Kukaan ei hajoita maahan, mitä itse on
rakentanut, ja Ruotsin kuningas kuvittelee asettaneensa Kristian III
Tanskan valtaistuimelle.

Osoittaisihan tuollainen menettely ritarillista luottamusta ja
Kristian aavisti hämärästi, että se tulisi miellyttämään kuningas
Kustaata.

Hän oli Lundissa ja ritaristo ja aateli oli juuri tehnyt hänelle
kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan; heti senjälkeen kutsui hän kokoon
neuvostonsa herrat ja ilmotti heille aikovansa lähteä Tukholmaan.

-- Tukholmaan!

Syntyi yleinen hämmästys.

-- Ilman turvakirjaako?

-- Lankoni, Ruotsin kuningas, on ritarillinen mies; minä luotan
häneen.

Herrat vastustivat kiihkeästi Kristianin aikomusta. Kuningas ei saisi
panna kallista henkeään vaaranalaiseksi... ja hengenvaara oli tässä
tarjolla...

Herrojen mieliin muistuivat uniooniajat. Miten olisivat tanskalaiset
menetelleet?

Mutta Kristian pysyi lujana päätöksessään; jota enemmän hänen
herrojensa pelko kiihtyi, sitä tyynemmäksi hän itse kävi.

Nyt tuli kysymys hänen seurueestaan.

Hän ei ottaisi mukaansa kuin muutamia neuvoston jäseniä ja muutamia
ruotsalaisia herroja.

Hämmennys yhä kasvoi.

Mutta seuraavana päivänä lähdettiin matkaan.

Sanansaattaja lähetettiin Tukholmaan ilmoittamaan kuninkaan tuloa.

Sielläkin vastaanotettiin uutinen suurella hämmästyksellä.

Kustaa käski heti ryhtyä valmistuksiin lankonsa vastaanottamiseksi.

Mutta itsekseen hän hymähti ja ajatteli: "odota, lankoni, nyt puhumme
suumme puhtaaksi".

Kuningatar Katarina pelästyi. Mitä hänen langollaan oli täällä
tekemistä?

Hän ei ymmärtänyt ilmettä kuninkaan kasvoissa. Hän hymyili lempeästi,
mutta hymyn takana piili jotakin... mitä se oli?

-- Nyt hän on täällä! ilmoitettiin samassa.

Suuren, loistaviin pukuihin puetun ritarijoukon ympäröimänä
vastaanotti kuningas kaupunginportilla vieraansa ja hiljaista ravia
ajaen, ratsastivat kuninkaat rinnatusten linnaan.

Kuningatar, komeassa puvussa, naistensa saattamana ja taluttaen
pientä Eerikkiä kädestä, odotti vierasta perimmäisessä huoneessa.

Kuningas rypisti kulmakarvojaan. Hän oli määrännyt, että kuningatar
vastaanottosalissa tervehtisi lankoaan, mutta Katarina teki, niinkuin
aina, oman päänsä mukaan.

Mielenliikutus oli hänet vallannut siihen määrään, että hän tuskin
sai ylläpidetyksi kuninkaallisen arvokkuutensa.

Hän oli Dorotean puoliso... häneen hän luotti, häntä hän päätti
suojella.

Nyt seurasi joukko tavanmukaisia juhlallisuuksia. Kuningas Kristianin
piti nähdä, että Tukholman hovia osataan edustaa arvokkaalla tavalla.

Neljän päivän aikana oli Kustaa ainoastaan kohteliaana isäntänä,
mutta viidentenä päivänä pyysi Kristian puhutella häntä kahdenkesken.
He läksivät sentähden kuninkaan salakammioon. Siellä oli joukko
asiapapereita ja pergamentteja pöydällä ja luotuaan niihin lyhyen
silmäyksen, luuli Kristian tuntevansa oman käsialansa.

Tulvana alkoivat nyt sanat valua hänen huuliltaan. Hän kiitti niistä
veljellisen ystävyyden ja todellisen naapurisovun osoituksista, joita
hän oli saanut vastaanottaa ja pyysi lopuksi suurempaa lainaa.

Kustaa ei häntä keskeyttänyt, päinvastoin hän tuontuostakin liitti
lankonsa puheeseen sanasen, joka ikäänkuin voiteli tanskalaista
kieltä.

Mutta hänen lopetettuaan, puuttui Kustaa puheeseen ja näytti ankarin
sanoin toteen, miten häntä oli kohdeltu. Hän luki Kristianille
kappaleita hänen omista kirjeistään, joissa runsaalla mitalla
lueteltiin lupauksia ja vakuutuksia, ja osoitti, miten ne kaikki
olivat laimentuneet samassa määrässä kuin vaara väheni.

Kristian koetti selittää, että hänen oli täytynyt tehdä tärkeitä
matkoja...

-- Kun avun pyytämisestä oli kysymys, niin eivät esteet pidelleet,
vastasi Kustaa.

Kristian joutui nyt pinteestä toiseen. Kustaa esitti hänelle
vaatimuksensa, että hän vahvistaisi vuoden 1234 liiton sekä että
hän lainatuista rahoista antaisi pantiksi Bohusin ynnä Vikenin ja
Aggerhusin, jotka linnat ja läänit olisivat luovutettavat Kustaalle
ennen tulevaa pääsiäistä. Kristianin täytyi suostua. Sitte tehtiin
veljellinen sopimus, joka allekirjoitettiin ja vahvistettiin
sinetillä, sopimus siitä että Ruotsi ja Tanska ainoastaan yhdessä
päättäisivät kaikki Lyypekin kaupunkia koskevat asiat. Ja vihdoin
lupasi Kristian kiitollisuutensa osoitteeksi antaa Kustaalle
takaisin hänen perintötilansa Hallannissa, joka joku aika sitte oli
valloitettu Tanskalle.

Pitkiksi venyivät tanskalaisten neuvosherrojen kasvot, kun heidän
piti allekirjoittaa asiapaperi; he olivat iloisesti nauttineet
ruotsalaista vierasvaraisuutta ja karvaalta tuntui näin kalliisti
maksaa pidot.

Kristian katui myöntyväisyyttään, mutta ennen kaikkea sitä, että oli
matkustanut Ruotsiin.

Luultavasti oli hän Katarinalle ilmaissut tyytymättömyytensä, sillä
vähää ennen lankonsa lähtöä, sanoi tämä:

-- Veljeni, kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, että johtonasi on ollut
onnen tähti, sillä siitä ei ole kauvan kun sinua uhkasi aivan toiset
juonet.

Kustaa oli itse sanonut Kristianille, että hän oli aikonut kutsua
pois sotajoukkonsa, ja sen kuultuaan ymmärsi Kristian kyllä Katarinan
sanat, vaikka hän sittemmin tulkitsi ne aivan toisin.

Oltuaan viikon Tukholmassa, läksi hän syyskuun 14 p:nä, suuren,
komean seurueen saattamana, mutta perille päästyä lausui hän, että
hän mielellään maksaisi suuren rahasumman, jos saisi retkensä
tekemättömäksi.

Kustaa oli mitä parhaimmalla tuulella; sillä hänen kysymyksensä
olivat nyt erinomaisella tavalla tulleet ratkaistuiksi ja
lainaamistaan rahoista oli hän saanut hyvän takuun.

Kuningatar sitävastoin oli hyvin kiihoittuneessa mielentilassa; ero
langosta oli häneen suuresti koskenut, sillä Kristian oli niitä
ihmisiä, joihin hän tunsi voivansa kiintyä, ja niin pian hänen sitte
täytyi hänestä erota!

Mikä toiselle tuotti iloa, tuotti toiselle surua. Olihan siis
luonnollista, että ylhäiset puolisot välttelivät toisiaan. Mutta
Katarina oli tavallista oikullisempi ja taipumattomampi; kun hän
vaan näki kuninkaan, purskahti hän itkuun ja alkoi kiihkeästi häntä
soimata.

Hän kohtelee häntä, hänen sukulaisiaan ja ystäviään pahasti; se
johtuu kaikki siitä, että hän vihaa häntä ja hänen lastaan. Ja
Katarina sulki kirkuvan, uppiniskaisen pojan syliinsä ja antoi hänen
siinä potkia ja lyödä.

Mutta nyt loppui kuninkaan kärsivällisyys ja kiivaasti nousi hän
istualtaan.

Silloin lankesi Katarina hänen jalkainsa juureen ja pyysi anteeksi,
hän oli sairas, hän ei tietänyt mitä hän teki.

-- En tule tänne luoksesi, virkkoi kuningas, otsa rypyssä, --
ennenkuin tajuntasi, on palannut!

Ja kiireesti jätti hän huoneen.

Seuraavana päivänä kerrottiin hänelle, että kuningatar on sairaana,
vuoteen omana.

Kuningas lähetti heti lääkärinsä hänen luokseen.

Lääkäri kertoi sittemmin, että kuningatar oli ollut nukkuvinaan. Hän
ei ollut saanut häntä lausumaan ainoaakaan sanaa.

-- Antakaa hänen olla! sanoi kuningas.

Kolme päivää myöhemmin tuli lääkäri levottomana ilmoittamaan hänelle,
että kuningatar on vaarallisesti sairaana.

-- Hoitakaa häntä niin huolellisesti kuin ikinä taidatte! sanoi
Kustaa.

-- Eikö teidän armonne tahdo käydä häntä katsomassa?

-- Onko se tarpeellista? kysyi kuningas.

-- Hän on viimeisillään!

Kustaa loi lääkäriin hämmästyneen katseen ja läksi paikalla
kuningattaren huoneeseen.

Kuningatar oli suuresti muuttunut, hän lepäsi vuoteellaan jäykkänä,
liikkumattomana, antaen silmän harhaella yhdestä esineestä toiseen.
Nähdessään kuninkaan, kirkastui hän hetkeksi.

Mutta kuninkaan huomio oli heti kiintynyt pieneen prinssiin, joka
puoleksi riisuttuna lepäsi vuoteella, vähääkään välittämättä äitinsä
mukavuudesta.

Kustaa nosti hänet, hänen huudoistaan huolimatta, heti maahan, mutta
silloin loi Katarina häneen niin rukoilevan katseen, että hänen
piti päästää poika takaisin sänkyyn. Tapansa mukaan pakeni hän heti
äitinsä suojiin, niin likelle häntä kuin suinkin.

Katarina kietoi käsivartensa miltei tuskallisesti suojellen hänen
ympärilleen.

Lempein sanoin kehoitti kuningas häntä luopumaan pojasta. Hän ei
vastannut sanaakaan, hänen silmänsä olivat kiinni ja kyyneliä valui
alas kalpeille poskille. Mutta poikaa painoi hän koko voimallaan
rintaansa vastaan.

-- Minä en tässä mahda mitään! lausui kuningas tyytymättömänä ja
läksi huoneesta.

Seuraavana päivänä kuoli kuningatar.

Se tuntui Kustaasta miltei käsittämättömältä.

Hän antoi nyt joka päivä tuoda pienen Eerikin luokseen ja koetti
kaikin tavoin vetää häntä puoleensa, mutta turhaan.

Jollei hän itkien pyytänyt, että hänet vietäisiin kuningattaren luo,
seisoi hän jurona ja ynseänä jossakin nurkassa eikä häntä rukouksilla
enempää kuin uhkauksilla saatu sieltä pois.

Kuningatar kuoli syyskuun 23 p:nä 1535 ja lokakuun 1 p:nä haudattiin
hän Suurkirkkoon Tukholmassa.

Olisi väärin sanoa, että Kustaa häntä suri, mutta kuolema tuo
jokaiseen kotiin, olkoon se linna tai matala mökki, juhlallisen
vakavuuden mielialan.

Kuulukoon vainaja ylhäisöön tai alhaisoon, niin onhan hänet noutanut
tuo synkkä vieras, jolta ei kenkään saata sulkea oviaan.

Hiljaisina hetkinä ajatteli Kustaa kuluneita vuosia ja ilotonta
avioliittoaan.

Hän oli tahtonut tehdä Katarinan onnelliseksi ja hän oli toivonut
hänen kauttaan tulevansa onnelliseksi, mutta heidän välillään ei
ollut yhtään yhtymäkohtaa.

Lapsesta, jonka olisi pitänyt heidät yhdistää, oli tullut ainainen
riidanesine.

Mitä oli tuleva tuosta lapsesta, joka oli perinyt niin pahoja
taipumuksia?!

Kustaa päätti uskoa hänet ankaran, vakavan opettajan käsiin.

Valtakunnan asiat anastivat nyt, niinkuin ennenkin, kaikki hänen
ajatuksensa.

Tärkeimmältä tuntui hänestä pitää silmällä Lyypekkiä.

Siellä oli onneton sota tehnyt lopun Wullenwewerin ja Meyerin
vaikutusvallasta.

Heidän vastustajansa nostivat taas päitään ja elokuun lopulla v. 1535
pääsi vanhan järjestyksen ensimäinen mies, Klaus Brömse, taaskin
entiseen arvoonsa, Lyypekin pormestariksi.

Kuukautta myöhemmin täytyi Wullenwewerin luopua neuvostosta. Mutta
asiain nykyisestä tilasta huolimatta piti neuvosto viisaimpana jatkaa
sotaa ja valmisti 18 suurta laivaa. Wullenwewer pantiin laivaston
päälliköksi.

Hänen tarkoituksensa oli toiselta puolen omilla laivoillaan karata
ruotsalaisten ja tanskalaisten yhdistyneen laivaston kimppuun,
toiselta puolen usuttaa Köpenhaminassa oleva lyypekkiläinen laivasto
sitä hätyyttämään.

Mutta ruotsalaiset ja tanskalaiset jakoivat laivastonsa kahteen
osaan, joista toinen jäi vartioimaan Köpenhaminan vesien suuta ja
toinen läksi vihollista laivastoa vastaan. Wullenwewerin laivasto
karkoitettiin Falsterbon tuolle puolelle ja ainoastaan muutamat
pienemmät kutterit pääsivät viemään muonaa nälkääntyneelle
kaupungille. Tämä tapahtui marraskuun 11 päivänä.

Vähää ennen, P. Mikon päivänä, avasi Varberg porttinsa ruotsalaisille
ja kuusi kuukautta myöhemmin täytyi Markku Meyerin, hurjan
puolustuksen perästä, antautua vangiksi. Hänet vietiin Helsingöriin,
jossa hän kiitollisuuden osoitukseksi kaikista "hyvistä teoistaan"
teilattiin.

Malmön luona ottelivat ruotsalaiset vihollistensa kanssa monta kertaa
ja eräässä kahakassa kaatui Pekka Svenske.

Vähän jälkeenpäin otettiin Arvid Trolle vangiksi.

Kustaa valitti, että hänen miehensä liian ahnein silmin olivat
ruvenneet katsomaan vihollista, kehoitti heitä suurempaan
varovaisuuteen ja lisäsi:

"Te olette tosin osoittaneet suurempaa kelpoisuutta kuin ne, joihin
tämä asia likemmin koskee."

Tarkoin mietittyään, antoi hän ruotsalaisen laivaston talveksi jäädä
Landskronan satamaan, jotta se olisi valmiina, jos vihollinen taas
aikoisi ryhtyä hyökkäykseen.

Kuningas lähetti miehistölle sekä rahaa että vaatteita ja määräsi
rahasumman laivaston ruokavarojen hankkimista varten.

Toisten Hansakaupunkien välityksestä olivat Lyypekki ja kuningas
Kristian ryhtyneet keskusteluihin, mutta Kristian ei tahtonut
suostua mihinkään ennenkuin Lyypekki olisi heittänyt Tanskassa
olevat liittolaisensa oman onnensa nojaan. Lyypekki suostui tähän
vaatimukseen ja nyt tehtiin, helmikuun 24 p:nä v. 1536 Hampurissa
sopimus, jonka mukaan Kristian tunnustettiin Tanskan kuninkaaksi ja
lyypekkiläisten Bornholmia koskevat kauppaoikeudet pidennettiin 50
vuodeksi. Jos kuningas Kustaa määräajan kuluessa Kristianin edessä
puolustautuisi niitä syytöksiä vastaan, jotka Lyypekki, Hojan kreivi
ja Berendt von Melen olivat tehneet, niin pääsisi hänkin osalliseksi
tästä rauhanteosta. Muussa tapauksessa ja jos sotaa täytyisi jatkaa,
ei Ruotsi saisi mitään apua kuningas Kristianilta.

Lupaukset ja vakuutukset olivat siis unohdetut ja sopimus oli sekä
tehty että allekirjoitettu kaikessa salaisuudessa; tanskalaisuus
oli taaskin päässyt voitolle; Kustaa tuskin hämmästyikään, kun
Lauenburgin herttua hänelle ilmoitti, että salainen sopimus oli tehty.



8.

PIMEYDEN VOIMAT.


Lyypekkiläiset olivat vihan vimmassa; helpostihan he olivat saaneet
kuningas Kristianin kukistetuksi, mutta tuo Kustaa Eerikinpoika, jota
he ennen olivat pitäneet enkelinä, oli nyt muuttunut pahaksi piruksi,
joka välttämättä oli hävitettävä maailmasta.

Tämä käsitys kyti mielissä vuosikausia; huhuttiin jo, että
oli tekeillä salahankkeita kuningasta vastaan. Ja huhu kasvoi
kasvamistaan ja Kustaa rupesi saamaan saksalaisilta ruhtinailta
kirjeitä, joissa häntä kehoitettiin olemaan varoillaan.

Tukholmassa oli katkerimman vihan lietenä Pyhän Klaaran luostari.

Turhaan oli abbedissa tosin koettanut edistää Ture Jönsinpojan
aikeita, mutta silti ei hän suinkaan luopunut omista kostotuumistaan;
mieluummin olisi hän vaikka henkensä heittänyt.

Jota korkeammalle Kustaan onnen-tähti kohosi, sitä enemmän hän häntä
vihasi.

Pahat huhut Saksasta pääsivät tunkemaan hänenkin korviinsa.

Eräänä päivänä kutsui hän luokseen Gorius Holstin, saman miehen,
joka oli pannut toimeen juhla-aterian kuningas Kristianin kunniaksi
Tukholman suuren verilöylyn jälkeisenä päivänä.

Tämä notkeaselkäinen mies oli viime vuosina varovaisesti pysytellyt
poissa näyttämöltä.

Hän oli vanhentunut ja joutunut miltei kokonaan unohduksiin; mutta
se harmitti häntä, ja kun Pyhän Klaaran ylhäisen rouvan sana hänelle
saapui, säpsähti hän niinkuin vanha sotaorhi, kuullessaan torven
toitotuksen.

Mitä korkea rouva saattoi tarkoittaa?

Turhaan hän sitä mietti.

Kun hän sitte tuli luostariin, vietiin hänet ruokasaliin odottamaan.
Hetkisen kuluttua astui abbedissa huoneeseen. Hän oli ennen hänet
nähnyt, vanhaksi hän oli käynyt hänkin.

Abbedissan mielessä liikkui ehkä sama ajatus, sillä pitkän aikaa
tuijotti hän eteensä ennenkuin tunsi vanhan tanskalaisystävän.

Vihdoin pyysi hän häntä seuraamaan itseään.

He astelivat useitten käytävien läpi, kunnes tulivat pieneen
huoneeseen, jossa pienen pöydän ääressä seisoi kaksi pehmeää tuolia.
Pöydällä oli useita kirjeitä ja kaksi pientä, etiketillä varustettua
pulloa.

Abbedissa istuutui itse toiseen tuoliin ja tarjosi Goriukselle toisen.

Vanhan herran hämmästys ja uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Mitä
kummaa tämä tiesi?

Heikolla äänellä kysyi abbedissa nyt, saattaisiko hän hankkia
luostarille viinejä, joita tarvittiin sairaille ja vieraita varten,
jotka ehkä sattuisivat käymään luostarissa.

-- Tämä on vaan johdanto, tuumi Gorius itsekseen ja lupasi parhaimman
taitonsa mukaan täyttää abbedissan pyynnön.

Rouva mainitsi pullojen lukumäärän ja vaipui sitte pitkäksi aikaa
ajatuksiinsa.

Gorius katseli häneen vilkkumatta.

-- Elämme pahoina aikoina, mestari Gorius!

-- Viimeiset ajat lienevät käsissä, jalo rouva! Molemmat vaikenivat
hetkisen.

-- Mitä Saksaan kuuluu?

-- Pahaa, pahaa!

-- Kuinka niin?

-- Sotaa ja vainoa ja -- siinä selveni äkkiä Goriukselle abbedissan
tarkoitus -- kaikellaisia salaisia huhuja!

-- Mitä huhuja? kysyi abbedissa, korottaen päätään. Gorius ymmärsi
hänet jo täydellisesti.

-- Pyhän kirkkomme huokaukset nousevat taivasta kohti! sanoi hän,
luoden kyyneltyneet silmänsä abbedissaan, joka oli peittänyt kasvot
hunnullaan.

-- Maailmassa ei ole niille kuulijaa!

-- Onpa kyllä.

-- Niin, te ja minä.

-- Jotka emme mitään voi!

-- Kuka tietää...

-- Voitteko te ehkä?

-- Hyvä tahto minulla ainakin on.

-- Entä taitoa?

-- Se riippuu teistä!

-- Minustako?

-- Te olette käskijä; minä tottelen!

-- Voitteko valalla vahvistaa sananne?

-- Ettekö luota sanoihini?

Petolintujen lailla katselivat he toisiinsa. Abbedissa otti käteensä
yhden pöydällä olevista kirjeistä ja avasi sen.

-- Kuulkaappa nyt mitä minulle kirjoitetaan.

"Korkea-arvoisa rouva abbedissa ja hurskas sisar! Jumalan pyhä äiti
ja kaikki hurskaat enkelit suojelkoot teitä nyt ja iankaikkisesti!

"Kamalia uutisia saapuu meille Ruotsista. Me tiedämme, että
pääkerettiläinen Kustaa Vaasa on antanut hajoittaa kaikki Tukholman
katoliset kirkot, muiden muassa P. Klaaran luostarin ja sen komean
kirkon, joka oli rakennettu goottilaiseen tyyliin. Rääkätyt
nunnaraukat pakenivat fransiskaaniluostariin, josta munkit juuri
olivat lähteneet pakoon Kustaan hirmutöitä. [Augustin Theiner.]

"Ryövärin lailla on hän anastanut piispoilta heidän omaisuutensa,
ryöstänyt kirkot ja luostarit, köyhdyttänyt munkit ja pakoittanut
heidät lähtemään maailmalle ryövärijoukon tieltä, joka on asettunut
asumaan heidän pyhiin majoihinsa.

"Tiedämme, että maassa vallitsee yleinen tyytymättömyys, että aateli
vihaa sortajaansa, että kansa vapisee hirmuvaltiaan edessä, hänen
aseelliset miehensä kun väjyvät sen henkeä, jonka muutamat harvat
ovat saaneet lunastaa viimeisillä rovoillaan.

"Tämä verenhimoinen tyranni on rikkonut kaikki lupaukset, jotka antoi
aatelisille, kun he auttoivat häntä kirkon aarteita ryöstämään.

"Heidän olisi pitänyt saada jakaa saalis hänen kanssaan, koska
kirkon omaisuus oli syntynyt paraasta päästä ritariston ja aatelin
hurskaista lahjoituksista. Mutta Kustaan veronkantomiehet katsovat
yksin hänen etuaan ja maan mahtimiehet ja ritarit saavat kourin
kynsin pidellä kiinni oikeuksistaan.

"Paljon on syytä tyytymättömyyteen, mutta ennen kaikkea huutaa kirkko
kostoa julmurille, joka on noussut tuomitsemaan kirkon piispoja ja
pappeja. Jalon Sunnanväderin ja tuomiorovasti Knutin veriset haamut
kutsuvat taivaan salamoja musertamaan kavaltajan päätä.

"Ja köyhää, kurjaa rahvasta, joka polvillaan, kyynelsilmin rukoilee
että se saisi pitää isiensä uskon ja munkkinsa, sitä vastaan hän on
käynyt oikeaa hävityssotaa!

"Kun vihdoin taalalaiset, vimmoissaan hänen petollisuudestaan,
tarttuivat aseisiin, lähetti hän heitä vastaan 14,000 miehen
suuruisen armeijan ja ilmoitti, että jolleivät he taivu hänen
tahtonsa alle, niin hän hävittää heidän maansa ja karkoittaa heidät
viimeiseen mieheen.

"Hän houkutteli heidät Tunan metsiin, pyhästi luvaten, ettei heille
tapahtuisi mitään pahaa, ja siitä huolimatta otatti hän kiinni
kaikki, joita piti vaarallisina, antaakseen paikalla mestata heidät,
heidän ystäviensä, veljiensä ja kansalaistensa läsnäollessa.

"Pelästyksissään heittäytyi vimmastunut kansa tyrannin jalkain
juureen, siten lauhduttaakseen hänen raivoaan, ja rukoili armoa.

"Kaikki nämä kauhut kärsi kansa vale-Sturen tähden, jota se niin
suuresti rakasti; olihan hän luvannut antaa heille takaisin heidän
uskontonsa, hän juuri oli heidän mielensä mukainen mies, ja
ainoastaan ihmeen kautta onnistui hänen päästä Tanskaan, pois pedon
kynsistä.

"Mutta kun hirmuvaltias, kanssaan kuormittain kultaa ja alamaistensa
veren tahrimana, palasi Tukholmaan, niin antoi hän ensi työkseen
mestata jalon Peder Grymin, joka kauvan oli saanut kitua raudoissa ja
julmassa vankeudessa.

"Tämä mies oli Sturein uskollinen palvelija ja vanha ystävä; koko
kansa rakasti ja kunnioitti häntä, sillä hän oli jumalaapelkääväinen
ja viisas mies. Hänen ainoa rikoksensa oli, että hän urhoollisesti
taisteli Niilo Sturen rinnalla.

"Nyt on koston hetki koittanut, nyt on mitta kukkurallaan. Saakoon
Kustaa Eerikinpoika palkan, jonka ansaitsee! Löytyykö ainoaa
katolista, joka ei tahtoisi olla jouduttamassa hänen perikatoaan,
joka olisi unohtanut, että kaikkia keinoja tulee käyttää, jotta
maailma saataisiin vapautetuksi julmimmasta, verenhimoisimmasta
tyrannistaan? Nouskaa työhön ja toimeen, te oikean uskon soturit!
Käyttäkää kavaluutta ja petosta, valitkaa välikappaleita, jotka
parhaiten edistävät aikeitanne, ja tietäkää, että saatte sekä
täydellisen synninpäästön että palkan, jonka olette ansainneet, kun
maailmasta hävitätte sen pahimman vitsauksen."

Hitaasti kääri abbedissa kokoon kirjeen ja huokaili syvästi.

-- Kukaan ei aavista mitä minä sen miehen tähden olen kärsinyt,
virkkoi hän sitte säihkyvin silmin.

-- Kyllä minä käsitän! huudahti Gorius.

-- Veljeni, oi jalo veljeni!

-- Maamme suurin mies!

-- Kirkon ruhtinas; nostakaa silmänne, katsokaa, onko ketään hänen
vertaistaan?

-- Ei ketään!

-- Hänen ainoa vikansa oli, ettei hän jatkanut sotaa tyrannia vastaan.

-- Moni on sitä kyllä hämmästellyt!

-- Hän ei tahtonut tuottaa maalle veristä sotaa. Hän unohti, että
kirkko on ensimäinen ja että Ruotsi mieluummin saisi muuttua
verimereksi kuin siunattu kirkko sortua.

-- Kirkko ei tule sortumaan!

-- Toivokaamme.

Abbedissa sytytti pienen lampun ja pisti kirjeen liekkiin.

Kun se oli hiiltynyt, virkkoi hän:

-- Mies, joka toi tänne kirjeen, olisi saattanut menettää päänsä, jos
hänen tekonsa olisi tullut ilmi.

-- Entä te itse, arvoisa sisar?

-- Mitä minusta, minä elän ainoastaan täyttääkseni kostoni!

-- Mutta varovaisuus...

-- Sentähdenhän minä hävitin kirjeen; emme kumpikaan taida unohtaa
sen sisältöä.

-- Siitä saatte olla varma!

-- Minulle sanottiin, että minulla pitäisi olla joku uskottu, ja minä
olen kauvan ajatellut teitä!

Gorius teki syvän kumarruksen.

-- Vihaattehan te häntä?

-- Kuolemaani saakka!

-- Niin teen minäkin.

-- Tiedättekö jonkun, johon saattaa luottaa?

-- Niitä on monta!

-- No sanokaappa keitä!

-- He ovat saksalaisia porvareita!

-- Lyypekistäkö?

-- Heidän vannotettujaan!

-- Onko tehty jonkinlainen suunnitelma?

-- Montakin!

Abbedissa ojensi Goriukselle toisen pöydällä seisovista pulloista.
"Kristuksen kyyneliä", oli kirjoitettu kylkeen.

-- Se vaikuttaa hitaasti!

-- Erinomainen keino!

Abbedissa ojensi hänelle toisen pullon, jonka kyljessä luettiin:
"Kristuksen verta".

-- Se vaikuttaa pian!

-- Saanko ottaa molemmat?

-- Ottakaa!

-- Siinä se on pulma, kuinka saa hänet näitä nauttimaan.

-- Ettekö te nyt tiedä mitään keinoa?

-- Ehkä te voisitte auttaa meitä!

-- Millä tavalla?

-- Tiedättehän että kuninkaalla on kääpiö?

-- Kuuluu olevan.

-- Kääpiö on rakastunut erääseen kauniiseen tyttöön, joka jonkun
aikaa oli täällä luostarissa.

-- Kevytmielinen tyttöletukka!

-- Se ei tee mitään; tyttö saattaisi kääpiön kautta päästä linnaan.

-- Entä sitte? kysyi abbedissa hymyillen.

-- Hän saattaisi siellä mielensä mukaan käyttää näitä pulloja!

Abbedissa vaikeni pitkän aikaa.

-- Minun kai täytynee puhutella häntä, lausui hän sitte.

-- Luvatkaa hänelle paljon rahaa!

-- Annan hänelle synninpäästön!

-- Rahasta hän enemmän pitää!

-- Antakaa te hänelle rahaa, kunhan hän on täyttänyt tehtävänsä.

-- Ilmoitatteko te sitte hänelle, mikä hänen tehtävänsä on?

-- Olkaa huoleti, ensin hänen täytyy tehdä synnintunnustus.

-- Aiotteko kutsua hänet tänne?

-- Hän palvelee kultasepällä, jonka luona nuo kadotetut syntiset
ovat! huudahti abbedissa vimmoissaan.

-- Niin, tyttö on heille kaikki kaikessa!

-- Sitä parempi, niin saamme tavata heidätkin; tuokaa hänet tänne
yöllä, sitokaa hänen kätensä ja jalkansa, köyttäkää silmille ja suun
eteen vaate.

-- Niinkö tahdotte? kysyi Gorius hämmästyneenä.

-- Kyllä, sillä ainoastaan sillä tavalla onnistuu tuumamme!

-- Koska te hänet tahdotte?

-- Mitä pikemmin sitä parempi!

-- Ehkä jo tänä yönä?

-- Niin, jo tänä yönä!... Mutta olemmeko me nyt kokonaan selvillä
asiasta?

-- Rahamestari Martti Munk taitaisi mielellään olla mukana
puuhissamme!

-- Hän taitaa usein olla kahden kuninkaan kanssa, kun he Eskilin
kammiossa laskevat hopeaharkkoja. Ainakin olen kuullut niin
kerrottavan.

-- Niin minäkin luulen.

-- No antakaa hänelle terävä tikari ja käskekää hänen pistää roistoa
rintaan.

-- Sen hän kai helposti voi tehdä.

-- Antakaa hänen palkakseen ottaa niin paljon hopeaa kuin hän ikinä
tahtoo!

-- Niin paljon kuin hän jaksaa kantaa. Kyllä, kyllä.

-- Mutta siinä ei ole tarpeeksi. Eikö voitaisi toimittaa nelikollinen
ruutia kuninkaan istuimen alle Suurkirkossa? Sinne hän säntillisesti
menee.

-- Voimmehan koettaa kaikkia keinoja? sanoi Gorius, pitkän aikaa
mietittyään. -- Kun kuningas sitte on kuollut, hajoitetaan Tukholman
linna, kaupunki julistetaan vapaaksi jäseneksi Hansa-liitossa ja koko
Ruotsin valtakunta lasketaan Hansan alle.

-- Rohkea tuuma! huudahti abbedissa ihaillen; -- siitä tulisi oikea
pohjoinen Venezia!

-- Tuuma ei tosin ole aivan uusi, huomautti Gorius; -- se syntyi jo
1300-luvulla, kun Visby oli kadottanut mahtavuutensa.

-- Soisinpa että se nyt toteutuisi!

-- Jos tuumamme onnistuu, niin siitäkin tulee tosi!

-- Sen täytyy onnistua! huudahti nainen kiihkeästi. -- Autuuteni
nimessä tahdon minä kostaa tuolle kirotulle Kustaa Eerikinpojalle,
joka karkoitti rakastetun veljeni synnyinmaasta ja pakoitti hänet,
kirkon ruhtinaan, elämään köyhää, kurjaa elämää pimeässä luostarissa,
häpeäksi pyhälle kirkollemme.

-- Amen! lisäsi Gorius. -- Kerettiläisen viimeinen hetki on tullut.

Sitte erosivat jalot liittolaiset.



9.

AATAMI RAKASTUU.


Pikku Aatami oli aina osoittanut olevansa kuninkaan uskollinen ja
valpas palvelija. Kustaa oli usein antanut hänelle tehtäviä ja kaikki
hän aina oli täyttänyt viisaasti ja toimellisesti, herransa iloksi.

Usein hän vapaasti sai kulkea missä tahtoi ja viime aikoina oli hän
ruvennut käymään erään kultasepän luona. Siellä oli tapahtunut kumma
asia: munkki ja nunna olivat menneet naimisiin.

Naapurit olivat tietysti vimmoissaan ja aina kun nuoret, jotka
kodissaan elivät sanomattoman onnellisina, läksivät ulos, kohtasi
heitä ihmisten pilkka ja herjaukset.

Vanha kelloseppä kohteli heitä lapsinaan ja iloitsi siitä että he
olivat hänen luonaan, mutta yksin hänen täytyi hoitaa kauppaansa,
sillä jos jompikumpi syyllisistä näyttäytyi puodissa, niin ostajat
kyllä yltyivät puhelemaan, mutta eivät suinkaan ostamaan.

Jolleivät he sitävastoin olleet puodissa, niin ostajat jäivät sinne
kaupantekoon, toivoen että he näyttäytyisivät, sillä jokainen tahtoi
omin silmin nähdä, olivatko he samallaiset kuin muut ihmiset.

Aatami oli alusta asti ollut heidän todellinen ystävänsä, hän
toimitteli heidän asioitaan, istui tuon tuostakin työpajassa
juttelemassa heidän kanssaan ja katselemassa heidän onneaan, tai
puuhaili puodissa myyjänä.

Mutta eräänä päivänä kohtasi häntä näky, joka miltei sokaisi hänen
silmänsä.

Hän näki nuoren tytön, joka oli niin pieni, että häntä olisi pitänyt
miltei lapsena, jollei hänen vartalonsa olisi ollut täysin kehittynyt
ja hänen muotonsa mitä kauneimmat ja sopusointuisimmat.

Hänellä oli pienet, pyöreät kasvot ja kiiluvat mustat silmät, joita
pitkät ripset varjostivat, kun hän painoi alas luomet. Tummat hiukset
kähertyivät niskaan, kokonaan peittäen kaulan. Hänen käyntinsä
oli melkein kuin tanssia ja hänen pieniä, somia jalkojaan saattoi
katsella aivan väsymättömiin. Sen vaikutuksen hän ainakin teki
Aatamiin, joka vallan ihastui häneen. Kaikki nauroivat kääpiötä,
eninten ehkä Barbette itse.

Mutta nähtävästi hän sentään nautti hänen ihastuksestaan, koska
hän välistä laski kauniit pienet kätösensä pöydälle, Aatamille
näyttääkseen, että ne olivat paljon pienemmät kuin hänen kätensä, ja
koska hän tuontuostakin muodosti huulensa ruusunnupun muotoisiksi ja
kysyi, eikö Aatami tahtoisi suudelmaa.

Mutta kun Aatami sitte yritti häntä liketä, hyppäsi hän nauraen
tiehensä, niinkuin lintu pyrähtää lentoon.

Aatami raukka oli pahasti rakastunut!

Mutta koko talo rupesi käyttämään pientä perhosta apunaan, hän sai
toimittaa kaikellaisia asioita ja hän houkutteli ostajia mestari
Jaakon kauppaan, sillä kaikki tahtoivat hänet nähdä ja kun hän vaan
oli myymässä, niin paikalla syntyi kauppa.

Aatami oli kokonaan muuttunut, ainoastaan ne hetket, jolloin hän sai
olla tyttönsä läheisyydessä, olivat hänelle elämää ja sillävälin eli
hän onnen huumauksessa.

Ainoastaan nuori vaimo tiesi, kuka Barbette oli ja mistä hän tuli,
mutta hän ei uskonut sitä kenellekään, ei edes miehelleen.

Eräänä iltana, kun Aatami tuli kultasepälle, oli nuori pari poissa ja
Barbette istui yksin verstaassa.

Aatami istuutui paikalla tytön viereen ja rupesi kertomaan, että
kuningas on niin hyvä, että hän kyllä auttaa Aatamia, jos hän tahtoo
mennä naimisiin ja perustaa kodin.

Lieneekö tyttö kuunnellut hänen puhettaan, mutta ei hän ainakaan
vastannut.

-- Barbette, virkkoi Aatami huolestuneena.

-- Mitä sinä tahdot?

-- Saanko minä sen sanoa sinulle?

-- Tietysti saat!

Barbette loi häneen kauniit, hymyilevät kasvonsa.

-- Lupaatko ettet suutu?

-- Enhän minä voi luvata ennenkuin tiedän, mitä sinä aiot pyytää.

-- Minä rakastan sinua, Barbette!

-- Sinä hullu! naurahti tyttö.

-- Hullu!... Senkötähden, että...? Aatami pusersi hänen käsivarttaan,
niin että hän huusi.

-- Tekikö kipeää?

Vastauksen asemasta paljasti tyttö soman pienen käsivartensa, jossa
oli suuri sinelmä.

Aatami tahtoi suudella sitä, mutta Barbette työnsi hänet luotaan,
lausuen:

-- Sillä et sitä paranna. Mene tiehesi!

-- Ajatko minut luotasi, Barbette?

Kääpiö näytti niin onnettomalta, että tytön sydän heltyi.

-- No, ole nyt täällä, mutta sillä ehdolla, ettet enään koskaan tee
minulle pahaa.

Aatami istuutui kappaleen matkan päähän, oikein voidakseen häntä
katsella.

Samassa kuuli hän puodista seuraavan keskustelun:

-- Mistä ne huhut oikeastaan tulevat, että kuningas aiotaan murhata?

-- Sitä ei kukaan tiedä, mutta kaikki siitä vaan puhuvat.

-- Kaarlo keisari kuuluu saaneen kirjeen, jossa kerrotaan, että hän
on kuollut.

-- Niin, veljeni kirjoittaa, että Saksassa yleisesti ollaan siinä
luulossa.

-- Mutta kuinka sellainen huhu saattaa syntyä?

-- Kai huhussa on jotakin perää.

-- Eihän savu synny ilman tulta!

Aatami kuuli jokikisen sanan ja omituinen tunne valtasi hänen
mielensä: kuninkaan henki on vaarassa, eikä hän tiedä siitä mitään,
hän on ainoastaan ajatellut itseään.

Äkkiä hän nousi.

-- Hyvästi Barbette! sanoi hän.

-- Mihin sinä menet?

-- Etkö kuullut, että kuninkaan henki on vaarassa?

-- No mitä sinä sille mahdat?

-- Voin suojella häntä.

-- Niin voin minäkin.

-- Sinäkö, Barbette?

-- Voisinhan minä valmistaa hänen ruokansa.

-- Luuletko että...

-- Että joku voisi myrkyttää hänet. Etkö veisi minua kuninkaan luo?

-- Pelkään, että hän nauraisi.

-- Sano, että minä olen morsiamesi.

-- Tahdotko sinä? huudahti Aatami ihastuneena.

-- Niinkuin kuulet!

Aatami kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi hänen
kauniisiin silmiinsä.

Tyttö oli juuri päätä pitempi kuin hän.

-- Anna minulle suudelma, Barbette! Tyttö työnsi hänet inholla
luotaan.

En nyt. Toisen kerran!

-- Koska sinä tahdot mennä kuninkaan luo?

-- Huomenna!

-- Sitte minä tänään puhun Kustaa herran kanssa.

-- Ja tulet huomenna noutamaan minua!

-- Aivan varmaan!

Aatami riensi pois. Hänen olisi pitänyt tuntea iloa, mutta sensijaan
oli kamala, selittämätön levottomuus hänet vallannut.

Linnaan päästyään kiiruhti hän paikalla kuninkaan huoneeseen.

Vahti ilmoitti hänelle, että hänen armonsa jo oli mennyt
makuusuojaansa.

Aatami kuunteli, huomasi kuninkaan istuvan kirjoittamassa ja uskalsi
mennä huoneeseen.

Kustaa ei häntä huomannut, vaan jatkoi ahkerasti työtään,
tuontuostakin mutisten itsekseen: "Onhan Ruotsin ja Lyypekin suhde
melkein julkinen." Hetkisen kirjoitettuaan hän taas puheli: "nämä
salaiset asiat ne tulevat Tanskasta". Ja rupesi taas kirjoittamaan.

Aatami katseli häntä äänetönnä. Kuinka hänen rakas, rakas kuninkaansa
näytti väsyneeltä! Aatamin silmät kyyneltyivät, hänen kävi niin sääli
Kustaa herraa.

Kuningas laski kynän pöydälle, peitti hetkeksi kasvot käsillään ja
avasi sitte raamattunsa, joka aina oli pöydällä hänen vieressään.

Hiljaa luki hän siitä luvun ja äänteli itsekseen:

"Kun sinä ainoastaan minulla olet, niin en minä ensinkään taivaasta
enkä maasta tottele."

"Vaikka vielä minun sieluni ja ruumiini vaipuisi, niin olet sinä,
Jumalani, kuitenkin minun sydämeni uskallus ja minun osani."

Hetkisen perästä hän nousi ja työnsi syrjään tuolinsa.

-- Oletko sinä täällä? sanoi hän Aatamille, -- en kuullut sinun
tulevan.

Mutta kääpiö tarttui kuninkaan käteen ja suuteli sitä itkien.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi kuningas kiivaasti.

-- Löytyy ihmisiä, jotka aikovat tehdä pahaa kuninkaalle, nyyhkytti
Aatami katuvaisella mielellä.

-- Eikö muuta. Sen minä kyllä tiedän, mutta on minulla toki hyviä
ystäviäkin, jotka valvovat onneani, niinkuin esimerkiksi sinä.

-- Huonosti olen tähän asti valvonut, mutta tästälähin tulen tekemään
sen paremmin, sillä pian on meitä kaksi valvomassa.

-- Mitä tarkoitat?

-- Että minä ja morsiameni...

-- Morsiamesi? huudahti kuningas, tukahduttaen hymynsä. -- Mistä sinä
hänet olet saanut, Aatami?

Aatami kertoi kaikki mitä tiesi Barbettesta ja lisäsi, että hän on
kaunein tyttö maailmassa!

-- Sinun täytyy näyttää hänet minulle!

Aatami uskalsi nyt esiintuoda pyyntönsä, että Barbette saisi keittää
kuninkaan ruuan, jottei kukaan pääsisi sitä myrkyttämään.

Kustaa kävi tarkkaavaiseksi ja määräsi, että nuori tyttö seuraavana
aamuna kello kahdeksan tuotaisiin hänen luokseen.

Aatami oli kuin seitsemännessä taivaassa. Jo varhain aamulla riensi
hän Barbetten luo, mutta tyttö ei vielä ollut pukeutunut, joten hän
sai odottaa hyvän aikaa.

Sillävälin viittasi entinen munkki hänet luokseen ja he läksivät
viereiseen oluttupaan.

-- Älä liiaksi luota Barbetteen, sanoi hän, -- koska hän petti meitä,
niin hän voi pettää sinuakin.

-- Barbetteko pettää? Se ei ole mahdollista!

-- Kyyneliä vuodattaen tunnusti vaimoni, että hän jo luostarissa
ollessaan oli huonomaineinen. Hän oli uhannut tappaa itsensä, jos
Elsani jotakin ilmaisisi, mutta koska tässä nyt on tapahtunut
kaikellaista...

-- Mitä on sitte tapahtunut? kysyi Aatami.

-- Siitä on nyt viikko, kun eräänä iltana joku tuli puotiin ja pyysi
häntä kadulle.

-- Enhän minä silloin ollut teillä?

-- Olit juuri mennyt... Me kuulimme huutoja ja kun tulimme ulos,
näimme useita miehiä. -- Elsa sanoi heitä luostaripalvelijoiksi --
jotka sitoivat Barbetten ja veivät hänet mukaansa. Emme uskaltaneet
sanoa mitään, mutta ajattelimme, ettemme kai enään ikinä saa häntä
nähdä.

-- Hän tuli sentään.

-- Kyllä, jo seuraavana päivänä.

-- No, mitä hän sanoi?

-- Ei juuri mitään, hän oli saanut puvun, jonka hän tänään aikoo
pukea ylleen.

-- Mutta eihän tämä kai todistane, että hän aikoo minua pettää,
huomautti Aatami vapisevalla äänellä.

-- Me arvelimme vaan, että oli paras kertoa tämä sinulle, jottet
sanoisi meidän syyksemme, jos jotakin tapahtuisi.

-- Kiitos! virkkoi Aatami kankeasti, ja äänettöminä palasivat
molemmat kotiin.

Hetkisen perästä tuli Barbette, puettuna hienoon harmaaseen
villapukuun. Hänen kaulansa ja käsivartensa olivat paljaat. Hiuksiin
oli pistetty punainen ruusu.

Hän oli häikäisevän kaunis. Kuni lumouksen valtaamana jäi Aatami
häneen tuijottamaan.

-- Olenko siisti? kysäsi hän nauraen.

-- Aiotko sinä noin lähteä kuninkaan luo?

-- Tietysti. Koska nyt ensi kerran pääsen hoviin, niin totta kai
panen parhaat päälleni!... Ota sinä vaatteeni, jotka ovat tuossa
mytyssä ja pistä taskuusi nämä pullot. Niissä on elämänvettä, jota
olen hankkinut vartavasten kuninkaalle.

-- Kyllä minä ne säilytän, vastasi Aatami, pistäen pullot taskuunsa
ja ottaen mytyn kainaloonsa. Sitte hän heitti ylleen viitan ja veti
pääpussin korvia myöten.

-- Hyvästi nyt! huudahti tyttö kotiväille ja nyökäytti päätään. --
Tule Aatami! Kai otit pullot?

-- En ole unohtanut mitään, vastasi kääpiö, luoden kotiväkiin
merkitsevän katseen. -- Hyvästi! Ja olkoon Jumala kanssamme!

-- Epäiletkö ettei hän olisi? kysyi tyttö nauraen.

-- Nykyään epäilen kaikkea!

Äänettöminä he astelivat tietä pitkin, kumpikin ajatellen omia
asioitaan.

Linnaan saavuttua tahtoi Barbette järjestää pukuaan ja hiuksiaan.
Sillaikaa läksi Aatami kysymään, ottaisiko kuningas heidät vastaan.

-- Tietysti, sanoi kuningas, -- mutta mikä sinua vaivaa? Olet kalpea
kuin kalma!

-- Minun olisi yksin pitänyt suoriutua tästä asiasta, mutta en
voinut...

-- Puhuppa selvemmin, Aatami, en sinua ymmärrä.

-- Armollinen herra, minä pelkään... Aatami purskahti itkuun ja
heittäytyi polvilleen.

-- Mikä on, Aatami? Eikö tyttö tullut?

-- Kyllä hän on täällä?

-- No, eikö hän tahdokkaan ruveta keittäjäkseni?

-- Tässä on elämänvettä vartavasten kuninkaalle. Aatami otti pullot
taskustaan.

-- Mitä tämä on? virkkoi kuningas ja rupesi tarkastamaan pulloja.

-- Minä pelkään, että niissä on kuolemanvettä!

-- Hänkö ne sinulle antoi?

-- Arvelen, ettei hän itse uskaltanut niitä säilyttää, puhui Aatami,
vavisten mielenliikutuksesta.

-- Ehkä sinä tuomitset häntä väärin, virkkoi Kustaa, säälivästi
silmäillen kääpiötään.

-- Sitte tahdon uskollisena koirana palvella häntä koko elämän ajan.

-- Entä jos hän on syyllinen?

-- Niin häntä täytyy rangaista.

-- Rakastatko häntä, Aatami?

-- Enemmän kuin elämääni!

-- Ja tahdot kuitenkin...?

-- Tahdon, herra kuningas!

-- Sankarin henki asuu pienessä ruumiissasi! Kääpiö vapisi
mielenliikutuksesta. Hetkisen perästä virkkoi kuningas:

-- Tahdotko kutsua hänet sisään?

-- En saata!

Kuningas soitti ja palvelija astui huoneeseen. Oven avautuessa
saattoi ulkopuolelta kuulla ääniä ja naurua.

-- Kuka siellä on?

-- Muutamia kamaripalvelijoita ja eräs ihana neiti, vastasi palvelija.

-- Käske hänet sisään!

Seuraavana hetkenä astui Barbette huoneeseen. Hän loi kuninkaaseen
kauniit silmänsä, lankesi sitte polvilleen ja liitti pienet kätensä
ristiin.

Hän oli todellakin viehättävän kaunis!

-- Nouskaa! käski kuningas.

Tyttö totteli ja jäi rukoilevin silmin katselemaan kuningasta.

-- Mitä te tahdotte?

Hänen katseensa näytti ensin kysyvän neuvoa Aatamilta, mutta sitte
hän vastasi:

-- Palvella kuningastani!

-- Millä tavalla?

-- Sanotaan, että hänen henkensä on vaarassa.

-- Voitteko te torjua vaarat?

-- Voin, vastasi tyttö.

-- Tällä elämänvedelläkö? kysyi kuningas, osoittaen pieniä pulloja.

-- Hyi, Aatami, huudahti tyttö, -- kun ilmaisit salaisuuteni!

-- Miten tätä on käytettävä?

-- Sitä pitää illalla juoda, puhui tyttö vilkkaasti.

-- Entä mitä se vaikuttaa?

-- Se tuo suloisia unia, terveyttä, voimaa ja iäisen nuoruuden.

Kustaa lausui pari sanaa Aatamille, joka paikalla jätti huoneen.

-- Voitko sinä todella hankkia minulle kaiken sen?

-- Voin, kuninkaani, lausui tyttö, astuen kuningasta likemmä.

-- Hetääri! mutisi kuningas.

Tyttö kalpeni hiukan, mutta pysyi aivan levollisena.

-- Kuka sinut on lähettänyt? kysyi kuningas.

-- Oma sydämeni! kuiskasi tyttö.

Samassa palasi Aatami, kädessään pieni pikari.

-- Sanotko sen tuottavan minulle iäistä nuoruutta?

-- Kyllä, teidän armonne! Kuningas ojensi hänelle pikarin.

-- Valmistappa sitte juoma!

-- Vasta illalla...

-- Iäisen nuoruuden lahja on otettava, heti, kun tilaisuus tarjoutuu,
virkkoi kuningas.

Tyttö loi epäilevän katseensa vuoroin kuninkaaseen, vuoroin Aatamiin.
Sitte hän, kauniisti hymyillen lausui:

-- Anna minulle pullot!

-- Kummanko tahdot? kysyi Aatami.

-- Molemmat! vastasi tyttö veitikkamaisesti. -- Joudu toki!

Aatami katsahti kysyvänä Kustaaseen.

Tyttö näytti niin viattomalta, että Kustaa todellakin rupesi
luulemaan, että he turhaan häntä epäilivät. Hän oli siinä seisoessaan
erinomaisen viehättävä.

Kuninkaan viittauksesta ojensi Aatami hänelle pullot, mutta hän oli
kalman kalpea ja käsi vapisi.

-- Pyhä neitsyt! Sinähän näytät hirveältä, Aatami! sanoi tyttö ja
ojensi kätensä ottamaan pulloja, mutta samassa putosivat ne lattialle
ja särkyivät.

Hämmästyksellä seurasi kuningas heidän liikkeitään.

-- Aatami, mitä sinä teet! huudahti Barbette kauhistuen, -- kaadat
kallisarvoisen nesteen!

Helmojaan nostellen hyppeli hän lasisirpaleiden ja nestelätäkköjen
keskellä.

Hetkisen seisoi Aatami liikkumattomana, eteensä tuijottaen kuin
ukkosen lyömänä, mutta sitte hän äkkiä painui maahan: pullon pohjalle
oli jäänyt hiukkanen punaista nestettä. Hän kävi siihen käsiksi,
mutta samassa karkasi Barbettekin sitä ottamaan... Syntyi kiivas,
äänetön kiista, mutta Aatami voitti.

Hän oli sellaisella voimalla tuupannut Barbetten syrjään, että tyttö
oli kaatunut lattialle. Ennenkuin hän ehti nousta, oli pullonpohja
pöydällä ja neste pienessä pikarissa.

Ilveskissan innolla vahti Barbette hänen liikkeitään. Hän oli
kokonaan unohtanut näyteltävänsä osan.

Kuningas seurasi heitä katsojana.

Mutta Aatami oli kamalan näköinen. Kalpeana, kasvoissa miltei villi
ilme, tarttui hän pikariin ja sanoi:

-- Juo!

Tyttö tahtoi tuupata sen hänen kädestään, mutta hän asetti sen
pöydälle ja kävi kovin kourin kiinni Barbetteenr, joka kaikin voimin
ponnisteli vastaan. Vihdoin sai hän hänet laahatuksi pöydän luo ja
tarttui uudestaan pikariin, viedäkseen sen hänen huulilleen, mutta
silloin pusersi tyttö huulensa kokoon ja ravisteli päätään.

Silloin puraisi Aatami häntä olkapäähän ja hänen huudahtaessaan,
kaasi hän nesteen hänen kurkkuunsa.

Hän sylkäisi kyllä paikalla suunsa puhtaaksi, mutta jotakin sinne
sentään mahtoi jäädä, koska hän rupesi huutamaan vettä.

Aatami oli vaipunut maahan ja jäänyt siihen liikkumattomaksi.

Silloin täytti kuningas pikarin.

Barbette katseli sitä ahmivin silmin ja ojensi kätensä sitä ottamaan.

Mutta Kustaa ei antanut hänelle sitä, vaan piteli sitä hänen
näkyvissään.

-- Kuka sinut on lähettänyt? kysyi hän ankarasti. Hetkisen näytti
tyttö epäilevän, mutta huomatessaan, ettei kuninkaalta ollut armoa
odotettavissa, sanoi hän:

-- Pyhän Klaaran abbedissa!

-- Pitikö sinun myrkyttää minut?

-- Kyllä! Antakaa minulle vettä!

-- Äkkiäkö?

-- Ei, viikon kuluessa. Vettä, vettä!

-- Ja sinun piti käyttää kaikkia mahdollisia keinoja? Tyttö painoi
hetkeksi alas silmänsä, mutta vaipui sitte polvilleen maahan.

-- Armahtakaa minua, antakaa vettä, sisuni on kuin tulessa!

-- Kuka on abbedissan liittolainen?

-- Gorius Holst! vaikeroi tyttö.

Kuningas antoi hänelle pikarin, jonka hän paikalla tyhjensi.
Ja luultavasti vesi lievensi tuskia, koska hän entisellä
uhkamielisyydellään virkkoi:

-- Minä olen saanut anteeksi kaikki syntini.

Aatami oli noussut ja astui nyt kuninkaan eteen, mutta hän näytti
niin vanhentuneelta, että oli vaikea häntä katsella.

-- Mihin hän on vietävä? kysyi hän vapisevalla äänellä ja katse
tähdättynä maahan.

-- Pyhän Klaaran luostariin, vastasi kuningas. Barbette säpsähti,
mutta ei lausunut sanaakaan. Hetken perästä hän oli poissa.

Miettiväisenä avasi kuningas kirjeen, jonka hän pari päivää sitte oli
saanut Maunu herttualta.

Häntä kehoitettiin siinä kaikella muotoa olemaan varoillaan, sillä
koko maailma puhui hänen kuolemastaan.

-- Kyllä ystäväni lyypekkiläiset kaikin voimin koettavat saada minut
hengiltä, sanoi Kustaa.

Mutta hän ei tuntenut pelkoa enemmän kuin epätoivoakaan, sillä hänen
mielessään asui vanha lempilause: se ei ole vaarassa, joka on Herran
suojeluksessa.

Nämä tapaukset vaikuttivat kääpiöön enemmän kuin kuninkaaseen. Aatami
vanheni muutamassa viikossa kymmeniä vuosia, lieneekö syynä sitte
ollut Barbetten kuolema vaiko levottomuus rakastetusta herrasta.

Kustaa katseli tyynesti asiain kulkua. Olihan vaara nyt ohi ja hänen
täytyi ajatella kaikkinaisia tärkeitä seikkoja.

Sota oli eroittanut hänet hänen parhaista ystävistään, mutta hän
ilmoitti heille mielipiteensä ja antoi heille neuvoja kirjeellisesti.
Varsinkin kehoitti hän heitä varomaan tanskalaisia.

Juhana Turenpojalle hän kirjoitti, että sota Lyypekin kanssa voi
puhjeta milloin hyvänsä; silloin saadaan nähdä, mille puolelle
tanskalaiset asettuvat. "Koska kerran maailman meno on sellaista,
että uskollisuus ja annettu sana vähän merkitsevät."

Valtakunnan neuvoston kanssa keskusteli hän joka päivä. Useat
kehoittivat häntä joksikin aikaa lähtemään pois Tukholmasta, mutta
hän vastasi, että onhan vaaroja kaikkialla ja jos hänen päivänsä pian
ovat päättyvät, niin hänen sitä suuremmalla syyllä täytyy käyttää
loppuaikansa hyvin.

Aatami ei viettänyt päiviään toimettomuudessa.

Hän piti entistä huolettomuuttaan suurena rikoksena.

Barbetten nimeä ei hän koskaan maininnut ja naisiin ei hän enään
milloinkaan luonut silmiään.

Kapakoissa ja julkisissa paikoissa kuljeskeli hän nyt aamusta iltaan.

Kaikkialla puhuttiin kuninkaan kuolemasta. Se teki kamalan
vaikutuksen.

Toiset kysyivät miksei Kustaa herra saa olla rauhassa, koska muita
ruhtinaita käsillä kannetaan, vaikka he kansansa hyväksi ovat tehneet
paljon vähemmin kuin hän.

Pääsiäinen oli ovella.

Liittolaiset olivat määränneet itse palmusunnuntain aikeittensa
toteuttamiseksi.

Abbedissa ilmoitti Gorius Holstille miten onnettomasti
myrkyttämisjuttu oli päättynyt.

Kurja nuori nainen oli itse saanut kantaa tekonsa seuraukset.

Mutta Gorius Holst oli saanut tietää, että hänet oli leimattu
abbedissan liittolaiseksi. Hän pysytteli sentähden piilossa, mutta ei
silti suinkaan ollut toimettomana.

Hän kehoitti abbedissaa pakenemaan valtakunnasta, mutta tämä pysyi
järkähtämättömämpänä kuin hänen veljensä.

-- Todisteita ei ole, virkkoi hän. -- Minä jään tänne!

Muuan viekas saksalainen, Hannu Bökman, sai toimekseen panna
täytäntöön itse pääyrityksen.

Abbedissan neuvon mukaan oli kuninkaan istuimen alle Suurkirkossa
pantu nelikko ruutia.

Hannu hankki kuparisen putken, jota myöten lanka piti johdettaman
ruutinelikkoon. Siitä kun sen ulkopuolinen pää oli sytytetty kuluisi
viisi tuntia kunnes räjähdys tapahtuisi.

Tätä ei Aatami tietysti saattanut aavistaa. Mutta hän ei enään
tyytynyt kapakoihin, vaan kuljeskeli satamassa vakoilemassa, mitä
siellä tapahtuisi.

Muitten muassa tutustui hän erääseen köyhään kippariin, jonka nimi
oli Hannu Viinisuu. Viimeinen nimi oli tietysti haukkumanimi,
mutta se sopi hänelle erinomaisen hyvin, sillä Hannu oli miltei
aina humalassa. Hyvät ystävät täyttivät hänen lasinsa, saadakseen
hyväluontoisen miehen puhetuulelle, eikä siihen monta pikarillista
tarvittukaan.

Pienessä kapakassa Jaakopin kirkon luona hän tavallisesti oleili.
Kapakoitsijatar oli jo monta vuotta juottanut häntä velaksi,
sentähden että hän houkutteli kansaa kapakkaan, mutta Hannu, joka
oli häneen rakastunut, eli siinä varmassa vakaumuksessa, että
kapakoitsijatarkin rakastaa häntä.

Hän oli jo monta kertaa kosinut ja aina saanut vastaukseksi: "en minä
mene naimisiin sian kanssa!"

Mutta siitä huolimatta palasi Hannu Viinisuu aina takaisin Liisa
muorin ahtaaseen kapakkaan. Kerran kuljetti hän Aataminkin kanssaan.

Tässä kapakassa ei Aatami vielä koskaan ollut käynyt.

Hänen päähänsä pälkähti paikalla, että täällä saattaa kuulla uutisia
ja sittemmin hän vaistomaisesti usein kulki sinne.

Eräänä päivänä hän hämmästyksekseen näki kuninkaan rahamestarin
Antero Hannunpojan tulevan kapakkaan.

Hän astui suoraan myymäpöydän luo ja kysyi Liisa muorilta, oliko
Hannu Viinisuu saapuvilla.

Muori neuvoi häntä sillalle ja rahamestari läksi, Aatamia huomaamatta.

Aatami hiipi perässä, itsekään tietämättä miksi. Hän näki
rahamestarin, Hannu Bökmanin, ja useiden muiden saksalaisten tapaavan
toisensa ja sitte jäävän kuiskaten juttelemaan. Kääpiössä heräsi
epäluulo.

Hannu Viinisuun näkyivät he kokonaan unohtaneen.

Eikä Hannu koko päivänä tullut Liisa muorin kapakkaan.

Aatami oli pitkän aikaa istunut häntä odottamassa, kun Liisa muori
salavihkaa tuli häntä puhuttelemaan.

-- Nyt kaivavat taas koiriaan suohon!

-- Mitä suota tarkoitatte, Liisa muori?

-- No, suurinta suota tietysti!

-- Kuningastako? kuiskasi Aatami.

-- Heidän tuumansa ovat jo kauvan olleet tekeillä.

-- Kunhan vaan voisi saada kiinni langanpäästä.

-- Onhan se jo käsissänne.

-- Kuinka?

-- Onhan Hannu Viinisuu?

-- Olisiko Hannu petturi?

-- Ei, mutta hän on hyväluontoinen sielu, jonka saa johdetuksi minne
tahansa.

-- No, mitä te nyt luulette?

-- Hannulla on välistä rahoja, enkä tiedä, mistä hän niitä saa. Koko
viime viikon hän sitäpaitsi pysytteli selvänä eikä muka tahtonut
ilmaista minulle mitä juttuja hän ajoi tuolla sillalla merimiesten ja
muiden roikaleiden kanssa.

-- Kuinkahan sen saisi tietää?

-- Minä käskin häntä tänä iltana tulemaan tänne. Aatami tulee nyt
mukaan.

-- Mutta jollei hän tule?

-- Se olisi paha, mutta kyllä minä luulen, että hän tulee.

Illalla ilmestyivät sekä Hannu että Aatami kapakkaan. Hannu oli aivan
selvänä, mutta erittäin huonolla tuulella.

-- Mitä Liisa muori tahtoo? kysyi hän.

Muori avasi oven pieneen kamariin kapakkahuoneen vieressä. Siellä
seisoi pöydällä olutkannu sekä kolme pikaria.

-- Menkää tuonne, sanoi Liisa, -- minä tulen perässä. Hannu ja Aatami
menivät.

-- Minä en juo mitään! mutisi Hannu, vaipuen penkille istumaan.

-- No mikset? kysyi Aatami.

-- Minulla on muuta ajattelemista.

-- Ehkä suuren rahdin lastausta?

-- Kiipeä korkeammalle! Hannu Viinisuu ojensihe suoraksi.

-- Sitte sinä kai et enään tahdo tunnustaa minua tuttavaksesikaan?

Hannu loi Aatamiin ystävälliset silmänsä.

-- Älä sinä aina riipu kuninkaan kintereillä! sanoi hän kiivaasti.

Aatamista tuntui äkkiä siltä kuin hänen sydämensä olisi ollut
särkymäisillään, mutta hän sai mielensä hillityksi.

-- Mitä pahaa siinä sitte on?

-- No älä tee sitä, sanon minä! huusi Hannu Viinisuu, mutta sitte ei
hän enään puhunut sanaakaan.

Liisa muori astui samassa sisään.

-- Nyt minä olen hankkinut puotiin sijaisen ja tahdon hetkisen
jutella kanssanne.

Hän täytti pikarit, mutta se, joka seisoi Hannun edessä, oli puolta
suurempi kuin muut.

-- Kas nyt sitä juodaan!

-- En huoli! virkkoi Hannu itku kurkussa.

-- Mitä kummaa! Täytän tänään neljäkymmentä vuotta! Etkö toki häpeä?

-- Täytättekö...? Ei, Liisa muori, olen luvannut...

-- Etkö sinä sitte minulle ole luvannut useammin kuin muille, ja
kuinka olet lupauksesi pitänyt?

-- Rakas Liisa muori, jos tietäisitte...

-- Tiedän sen asian, että jollei Hannu nyt tottele, niin näemme
toisemme viimeisen kerran...

Hannu tarttui pikariin.

-- No, jos on sillä tavalla, niin... Ja nyt hän joi täysin siemauksin.

-- Näkyypä kelpaavan!

-- Oikeaa Braunschweigiläistä! Onpa se hyvää!

-- Kahdenkymmenen vuoden vanhaa, Hannu!

-- Ja sitä te tarjoatte minulle!

-- Syntymäpäivän kunniaksi... Juokaa nyt maljani.

Hannu vei vasta lisätyn tuopin huulilleen ja katseli hetkisen
vilkkumatta Liisa muoriin; sitte ummisteli hän tyytyväisenä silmiään,
taas katsahtaen Liisaan. Ja niin hän teki, kunnes tuoppi tyhjeni.

-- Minun maljaani et sentään vielä ole juonut, virkkoi Liisa muori.

-- Ehkä tästälähin saan juoda tällaista joka päivä, puhui Hannu.

-- Minä vaan en aio sitä tarjota.

-- Mutta jos minä maksan jokainoan aurtuan ja minulle vielä sittenkin
jää tuhat guldenia, niin mitä te sitte sanotte?

-- Että olut jo on noussut päähäsi.

-- Mutta rakkaus asuu sydämessä, Liisa muori.

-- Kuka sinulle antaisi tuhat guldenia?

-- En sano.

-- Ehkä Antero Hannunpoika! sanoi Aatami. Hannu kalpeni.

-- Mitä sinä hänestä tiedät?

-- Hän kävi eilen täällä, huomautti Liisa.

-- Minua hakemassa. Minä tiedän sen.

-- Oli hänellä muutakin asiaa.

-- No mitä?

-- Voinpa minäkin ansaita tuhat guldenia.

-- Millä tavalla?

Pienet harmaat silmät säihkyivät.

-- Sano sinä ensin, niin sanon minä sitte.

-- Kas, saksalaiset aikovat sunnuntaina panna toimeen pienet lystit...

-- Kutka? Saksalaisetko?

-- Niin, kaikkihan he lienevät saksalaisia... ei sittenkään, sillä
Gorius Holst on kai tanskalainen.

-- No, minkälaiset lystit ne ovat?

Hannu katsoi vuoroin Liisaan, vuoroin Aatamiin.

-- Kun minä vaan uskaltaisin, mutta minä pelkään tuota Aatamia.

-- Eikö Hannu luule, että rahamestari voi toimittaa minullekin tuhat
guldenia? kysyi Aatami.

-- Kyllä hän toimittaa, jos sinä, pikku veitikka, vaan otat osaa
aikeisiimme, vastasi kippari.

-- Mutta kuningas pitää rahakamarin avaimen taskussaan eikä anna pois
sitä.

-- Ei, ennenkun hänen täytyy! naurahti Hannu. -- Mutta kas -- ja
siinä hän teki liikkeen ikäänkuin takaapäin pistääkseen jotakin
selkään, -- vihdoin se tapahtuu pakosta!

-- Mutta voihan rahamestari yksinkin tulla toimeen, eihän hänen
Hannulle tarvitse ruveta antamaan tuhansia guldeneja.

-- No niin!

Hannu kurkisti tuoppiin; se oli tyhjä, mutta Liisa muori täytti sen
paikalla.

-- Juo pois, Hannu!

Ja Hannu joi, pyyhki suutaan ja virkkoi sitte kuiskaten:

-- Kas, sytyttäminen on minun tehtäväni.

-- Minkä sytyttäminen? Linnanko?

-- Ei, vaan langan!... Hiljaa!

Aatamin mieleen muistui kamala tapaus: hän näki luostarin, joka
hajosi tuhansiin kappaleisiin. Mutta hän pakotti itsensä pysymään
tyynenä ja virkkoi samaan tapaan kuin juopunut:

-- Eikö kukaan sitte voi sitä nähdä?

-- Ei, se on siellä pienen käytävän luona.

-- Pienen käytävänkö? Aatami ei ymmärtänyt mitään.

-- Pienen alttarikäytävän luona tietysti, sanoi Hannu kärsimättömästi.

-- Ymmärrän, ymmärrän. Sieltäkö putki käy?

-- Niin, suoraan tuolin alle... Hihhih! Koko kirkko menee, mutta
sille ei voi mitään.

-- Eihän sille voi mitään, kertoili Aatami.

-- Kuulkaa nyt, Hannu, virkkoi Liisa muori, -- te saatte olla täällä
yötä.

-- Syntymäpäivänkö tähden? mutisi Hannu. -- Sellaista kunniaa ei
minulle ennen ole suotu!

-- No, kerta ensimäinen, ymmärrättehän sen. Menkää nyt nukkumaan.

Muori avasi oven.

-- Liisa muorin omaan makuuhuoneeseen!

-- Voinko minä enään parempaa tarjota? Joutuun nyt! Muori sulki oven
ja pisti avaimen taskuunsa.

-- Tuletteko heti kanssani? kysyi Aatami kiivaasti.

-- En voi, ennenkuin varmaan tiedän, että hän nukkuu ja että koko
talossa on hiljaista. Pitäkää minulle tie auki.

-- Kyllä... Kai te löydätte?

-- Löydän... Mutta kuulkaappa... virkkoi hän epäröiden.

-- Sanokaa vaan suoraan!

-- He ovat houkutelleet Hannun. Hän on heidän käsissään vaan
välikappale, joka ei voi mitään.

-- Kyllä minä sen sanon kuninkaalle.

-- Mutta muistakaa todellakin sanoa se!

-- Kuulkaa Liisa muori, sanokaa se itse. Kuningas tulee olemaan
teille hyvin kiitollinen, ja jos te vielä lupaatte tulevaisuudessa
pitää Hannua silmällä, niin...

-- Veitikka! Olen jo päättänyt tehdä sen.

Kiirein askelin riensi Aatami linnaan. Entä jos onnettomuus jo on
tapahtunut... jos kuningas on käynyt hopeakammiossa... Ei, ei, kyllä
Jumala suojelee Kustaa kuningasta ja Ruotsin kansaa.

Aatami antoi ensin linnanvoudille perinpohjaisen kertomuksen.

Linnanvouti arveli, ettei kuningasta enään näin myöhään pitänyt
häiritä, mutta Liisa muorin talolle asetti hän vahdin, jottei Hannu
Viinisuu pääsisi pakoon.

Liisan mielestä tämä toimenpide oli sangen turha, sillä hänen
luvattaan ei kukaan päässyt taloon eikä talosta. Mutta seurauksena
oli, että rahamestari Antero Hannunpoika huomasi uhkaavan vaaran ja
heittäytyi alas Kolmen Kruunun tornista, vapaehtoisella kuolemalla
pelastuakseen kuninkaan vihasta ja oikeutetusta rangaistuksesta.

Seuraavana päivänä vietiin pohmelostaan selvinnyt Hannu Viinisuu
linnaan.

Liisa muoria ja Aatamia oli kuningas jo tutkinut.

Liisalle oli kuningas luvannut, että Hannu, heti kun saataisiin
selville, ettei hän ollut toiminut kuin välikappaleena, pääsisi
vapaaksi.

Kuulustelua kesti pitkän aikaa, mutta sitte sai onnellinen Liisa
viedä Hannun vapaana kotiin. Ensin hänen sentään oli pitänyt pyhästi
luvata, että hän tulevaisuudessa kokonaan noudattaa Liisan tahtoa.

Mutta muut syylliset tutkittiin ja tuomittiin. Useat heistä, muiden
muassa saksalainen Hannu Bökman, mestattiin. Ne jotka olivat vähemmin
syylliset, saivat rahalla lunastaa henkensä.

Gorius Holst vietiin Tynnelsön linnaan ja sai olla siellä kuninkaan
kustannuksella.

Salaliitto oli levinnyt laajemmalle kuin ensin oli luultukaan.
Sentähden antoi kuningas koota kaikki aseet kaupungista ja tuoda ne
linnaan.

Ja siten päästiin sillä kertaa vaarasta.



10.

TOINEN MORSIAN.


Liittolaisten pettämänä ja salajuonien ympäröimänä, rupesi Kustaa
siihen määrään epäilemään ihmisiä, että hän päätti tästälähin luottaa
ainoastaan itseensä. Ja tämän tunteen valtaamana hän äkkiä, aivan
odottamatta antoi käskyn, että laivasto ja sotaväki oli palautettava
Ruotsiin.

Uutinen herätti Tanskassa suurta levottomuutta. Tosin ei vihollisten
käsissä enään ollut kuin Köpenhamina, mutta tarpeen ruotsalaisten
apu silti oli, Tanskan kruunulle kun oli ilmaantunut uusi vaatija,
pfalzkreivi Fredrik.

Hän oli noin kuudenkymmenen ikäinen, tottunut sotaherra ja vasta
mennyt naimisiin Kristian II:n vanhimman tyttären viisitoistavuotiaan
Dorotean kanssa. Keisari oli luvannut hänelle Tanskan ja Norjan
myötäjäisiksi. Häät olivat olleet syyskuussa 1535 ja joulukuussa sai
kuningas Kristian kehoituksen luovuttaa Tanskan pfalzkreiville.

Norjaankin tuli kirjeitä sekä keisarilta että kreiviltä.

Tämä uutinen rohkaisi köpenhaminalaisten mieliä. Siltä taholta
saattoivat he siis toivoa apua.

Sitävastoin kuningas Kristian, jonka ei ollut onnistunut voittaa
takaisin pääkaupunkiaan ja jota uudet vaarat nyt uhkasivat, tunsi
tarvitsevansa ruotsalaisten apua enemmän kuin koskaan ennen.

Mutta samalla hän kyllä tiesi, että vaikea sitä oli pyytää kuningas
Kustaalta, jota Hampurin sopimus suuresti oli suututtanut.

Mutta täytyihän koettaa, ja tanskalaiset valtioneuvokset Holger
Ulfstand ja Aksel Ugerup lähetettiin Malmön kautta Tukholmaan, johon
saapuivat toukokuun 30 p:nä 1536.

Olisi luullut että heille oli vaikeaa astua ankaran kuninkaan eteen,
mutta lähettiläät ymmärsivät tehtävänsä.

He esiinkantoivat Kustaalle kuninkaansa ja Tanskan neuvoston
kiitokset siitä avusta, jonka he häneltä olivat saaneet vastaanottaa;
ruotsalaisten ystävällisyys oli ollut niin suuri, ettei sitä
Tanskassa ikinä unohdettaisi. Lähettiläät ylistivät ruotsalaisen
sotamiehen urheutta ja miehuutta, koettivat puolustaa Hampurin
sopimusta sillä, että sekä keisari että pfalzkreivi olivat uhanneet
sodalla, ja vakuuttivat pyhästi, että rauha tarkoitti Kustaatakin.
Hojan kreivi ja Berendt von Melen taas olivat niin likeisesti
liittyneet Lyypekkiin, ettei sovinnosta olisi voinut tulla mitään,
jollei heitä olisi otettu rauhansopimukseen. Sitte tarjoutui kuningas
Kristian hankkimaan kuninkaalliselle veljelleen lakimiehen, joka
Lyypekin ja toisten Hansakaupunkien välisessä kokouksessa ajaisi
asiat niin pontevasti, ettei Kustaan tarvitsisi nähdä mitään vaivaa
koko oikeudenkäynnistä. Vihdoin pyysivät tanskalaiset herrat
anteeksi, että Bohusin ja Aggerhusin luovuttaminen oli viipynyt;
mutta siihen olivat norjalaisen arkkipiispa Olavin sotaiset puuhat
olleet syynä. Lopuksi pyysivät he, että Kustaa kuningas lähettäisi
sotalaivansa purjehtimaan takaisin salmeen.

Kustaa antoi ankaran vastauksen. Sopimus oli, vastoin kaikkia
lupauksia, tehty hänen tietämättään ja neljän kuukauden aikana
oli häneltä salattu rauhanehdot, ei ilmoitettu edes miten hänen
oli meneteltävä, jottei yksin jäisi jatkamaan ja päättämään
sotaa. Lisäksi oli kuningas Kristian -- niinikään vastoin kaikkia
lupauksiaan -- antanut Lyypekille sanansa, ettei hän auta Kustaata,
jos olosuhteet pahoittavat häntä jatkamaan sotaa.

Tällaista kiitosta rehellisestä avusta ei hän ollut odottanut. Hän
kyllä tiesi olevansa oikeassa Hojan kreiviin ja Berendt von Meleniin
nähden, mutta oikeutta voidaan väännellä ja käännellä, senkin hän
tiesi. Aggerhus ja Bohus taas olivat kuninkaan miesten hallussa,
arkkipiispan kapinasta huolimatta olisi siis kyllä voinut luovuttaa
ne Ruotsille. Kronikka ei kerro, joutuivatko tanskalaiset herrat
hämilleen ja häpeilleen. Luultavasti eivät.

Heidän rukouksensa ja vakuutuksensa saivat vihdoin Kustaan heltymään
ja hän lupasi lähettää laivastonsa purjehtimaan Juutinraumaa kohti.

Mutta se oli ehtinyt vasta Kalmarin salmeen, kun saapui tieto, että
Köpenhamina on antautunut.

Miehuullisesti oli kaupunki kestänyt piiritystä, sittenkin kun
Lyypekki oli vetäytynyt pois leikistä.

Vanhukset, naiset ja lapset olivat saaneet luvan lähteä pois
kaupungista, jotteivät kuolisi nälkään, mutta viholliset ajoivat
heidät takaisin ja nälänhädän kanssa tuli Köpenhaminaan tauteja ja
riitaa. Ihmiset söivät hevosia, koiria, kissoja, jakun ne loppuivat,
rottia ja variksia. Kansaa nääntyi kaduille ja lapset imivät verta
kuolleiden äitiensä rinnoista. Mutta toivon kipinä ei silti sammunut,
vaan muureista ja torneista tähystelivät ihmiset eikö luvattua apua
jo kuuluisi. Ne, jotka vaikeroivat, saivat lohdutuksekseen sanat:
"emmehän vielä ole syöneet omia lapsiamme niinkuin Jerusalemin
äidit". Mutta apua ei tullut; Köpenhaminan täytyi avata porttinsa, ja
elokuun 5 p:nä marssi Kristian kuningas suurella loistolla kaupunkiin.

Pian senjälkeen päättivät valtakunnan maalliset herrat salaisessa
keskustelussa, "ettei Tanskan valtakunnan asiain tästä päivästä
alkaen pidä riippuman arkipiispasta eikä muista piispoista, vaan
pitää kuningas ja valtakunnan maallinen neuvosto niistä huolen".
Kaikki piispat vangittiin ja heidän hiippakuntansa ja luostarien
tilukset otettiin kruunulle. Ja tähän antoi kansa suostumuksensa,
sillä luterilainen oppi oli jo ehtinyt vaikuttaa. Sitävastoin
vahvistettiin Tanskan ritariston ja aatelin kaikki oikeudet
ja vapaudet ja talonpojat kadottivat ainiaaksi suurimman osan
oikeuksiaan.

Kaupunki sai pitää vapautensa ja porvareille annettiin armosta
anteeksi, että he olivat tehneet vastarintaa.

"Köpenhaminan antautuessa kaatui Tanskan kansan vapauden viimeinen
tuki", sanoo tanskalainen historioitsija.

Norjassa päättyi kreivisota aivan odottamattomasti.

Arkkipiispa Olavi pakeni maasta huhtikuussa v. 1536.

Silloin lankesi maa kuningas Kristianin käsiin ja samana vuonna
tehtiin Köpenhaminan valtiopäivillä seuraavat tärkeät, Norjaa
koskevat päätökset:

"Koska Norjan valtakunta sekä voimiensa että varallisuutensa puolesta
on siihen määrään köyhtynyt, ettei se yksin saata pitää kuningasta,
ja koska tämä sama maa on velvollinen kaikiksi ajoiksi kuulumaan
Tanskan kruunulle, niin olemme me Tanskan valtakunnan neuvostolle ja
aatelille luvanneet, että -- -- Norjan valtakunnan tästälähin tulee
kuulua Tanskan kruunulle niinkuin Juutinmaa, Fyen, Seelanti ja Skåne,
sekä ettei sen enään tästälähin tule kantaa itsenäisen kuningaskunnan
nimeä, vaan että sitä on pidettävä osana Tanskan valtakunnasta, osana
joka kaikiksi ajoiksi on yhdistetty Tanskan kruunuun."

Sellaisen lopun sai Norjassa tuo "hellä suhde", jonka piti yhdistää
pohjoiset valtakunnat!

Epäilemättä jokaisen ruotsalaisen mielessä tätä lukiessa herää
ajatus, että sama kohtalo oli aiottu Ruotsille. Ja varmaan jokainen
ruotsalainen kiitollisuudella muistelee niitä miehiä, jotka
taistelivat Ruotsin itsenäisyyden ja vapauden puolesta. Engelbrektin,
Sturein ja Kustaa Vaasan nimet loistavat tähtinä Ruotsin taivaalla,
ne eivät joudu unohduksiin niin kauvan kuin ruotsalaisten rinnoissa
sykkii lämmin, uskollinen, isänmaallinen sydän.

       *       *       *       *       *

Palaamme nyt kuningas Kustaaseen, jolle elämä viime aikoina oli
näyttänyt vain synkkiä puoliaan.

Hän oli neljänkymmenen vuoden vanha ja paljon oli hän saanut kokea,
mutta vähän oli elämä hänelle persoonallisesti antanut onnea.

Yhteen aikaan hän oli jo luullut, että hänen sydämestään oli sammunut
kyky rakastaa. Mutta viime aikoina oli hän päivä päivältä ruvennut
tuntemaan yhä suurempaa rakkauden tarvetta, varsinkin ikävöi hän
olentoa, jolle olisi saattanut uskoutua. Sillä ei ollut ketään, jolle
hän olisi voinut ilmaista salaisimmatkin ajatuksensa. Asioissa, jotka
eivät koskeneet valtioviisautta, vaan tunne-elämää, sielujen salaista
sukulaisuutta, ei hän saattanut keskustella kenenkään kanssa. Eihän
ollut ketään, johon hän rajattomasti olisi saattanut luottaa.
Sentähden hänen täytyi voittaa sydän, joka kokonaan kuuluisi hänelle.

Hän tahtoi ja hän päätti mennä naimisiin, mutta ei ulkomaalaisen
prinsessan kanssa, sillä siitä oli hän jo tarpeekseen saanut kärsiä,
eikä hän enään pelännyt ruotsalaisten kateutta: saattoihan hän sen
pitää kurissa, jos niiksi tuli.

Monasti oli hänen silmiensä eteen ilmaantuneet lempeät, suloiset
lapsenkasvot... Tyttö oli kai jo kehittynyt ihanaksi immeksi. Hänen
kuvansa oli asettunut hänen eteensä jo silloin, kun hän ensi kerran
päätti mennä naimisiin.

Ja aina kun häntä oli kehoitettu valitsemaan morsianta, oli hän
ajatellut häntä. Mutta nyt tahtoi hän hänet nähdä, oliko hän
sellainen, jommoiseksi hän hänet kuvitteli. Suuri kunnia oli
tapahtuva sille ruotsalaiselle tytölle, joka tulisi korotetuksi
valtaistuimelle. Täytyi toki tietää, että hän oli sen kunnian
arvoinen, että hän osaisi kaunistaa paikkansa.

Kustaa kirjoitti siis rakkaalle sukulaiselleen rouva Ebba Vaasalle,
että hän pian tulee hänen luokseen vierailemaan, saadakseen hänen
kanssaan neuvotella asiasta, joka hänen elämänsä onnelle on hyvin
tärkeä.

Seuratkaamme kirjettä, niin näemme, miten se nosti hämmästyksen punan
Ebba rouvan poskille, kun hän suurella tarkkaavaisuudella sen oli
lukenut.

Paikalla ymmärsi hän kuninkaan aikeet ja äidin vaisto sanoi heti,
että ne tarkoittivat Margareetaa, hänen rakasta Margareetaansa.

Tietysti hän ylpeili siitä, että kuninkaan silmä oli sattunut juuri
hänen tyttäreensä, mutta äidinrakkaus kysyi vavisten: tuleeko hän
onnelliseksi?

Siihen aikaan eivät ylhäiset rouvat saaneet uhrata paljonkaan aikaa
tunteilleen; käytännöllinen elämä vaati heidät miltei kokonaan
palvelukseensa. Hetkisen perästä oli Ebba rouva huolellisesti
piiloittanut kirjeensä. Sitte kutsui hän tyttäret luokseen ja
ilmoitti heille, että kuningas tulee heidän taloonsa vieraaksi;
päivää ei hän vielä tiedä, mutta varmaan se tapahtuu pian.

-- Kummallista, sanoi Margareeta, -- minä näin unta hänestä.

-- Mitä unta? kysyi Märta uteliaasti.

-- Hän kysyi, mitä minä kannan nauhassa kaulallani.

-- Svante Sturen sormusta! huudahti Märta.

-- Mitä? kysyi Ebba rouva kummastuen.

-- Hän antoi sen minulle hyvästi jättäessään, puolustihe Margareeta.

-- Ainoastaan kihlatut kantavat sormusta.

-- Äiti kulta, hän meni kihloihin Margareetan kanssa! puhui Märta
vilkkaasti.

-- Oletko sinä Margareeta voinut, minun tietämättäni...

-- Äiti kulta, se tuli niin äkkiä... hän pyysi minua...

-- Ja sitte hän suuteli häntä! selitti Märta.

Margareeta peitti kasvot käsillään.

Ebba rouva oli mennyt vallan ymmälle; uutiset eivät ensinkään
miellyttäneet häntä. Hänen täytyi tässä käyttäytyä sangen viisaasti.

-- Onko vielä muuta? kysyi hän hetken perästä.

-- Ei, mikäli minä tiedän, vastasi Märta.

-- Ei mitään muuta, äiti kulta! vakuutti Margareeta, kyynelten
pisaroidessa sormien lomitse.

-- Ota pois kätesi, lapseni, ja pyyhi silmät!

Margareeta totteli paikalla.

-- Puolustukseksesi olkoon mainittu, että sinä siihen aikaan olit
lapsi; mutta lasten kihlaukset eivät merkitse mitään; ota siis nauha
kaulastasi ja unohda Svante Sture, niinkuin hän aikoja sitte on
unohtanut sinut.

-- Onko hän todellakin mennyt kihloihin kuningatar Katarinan sisaren
kanssa? kysyi Märta innokkaasti.

-- En pidä sitä ensinkään mahdottomana. Margareeta oli irroittanut
nauhan kaulastaan. Kapea sormus oli nyt hänen kädessään.

-- Minä säilytän ne sinulle! kuiskasi Märta ja otti kiireesti sekä
nauhan että sormuksen, samassa kiinnittääkseen ne omalle kaulalleen.

-- Mitä sinä teet, Märta?

-- Tahdon säilyttää ne kunnes varmaan tiedämme, onko kihlaus kestävää
laatua.

-- Nyt on muuta ajattelemista, virkkoi Ebba rouva, ottaen joukon
suuria avaimia taskustaan. -- Kas tässä, Margareeta, tämä on liina-
ja tämä hopeakaapin avain. Kaikki hopeat ovat puhdistettavat ja
kiilloitettavat ja parhaat liinavaatteet otettavat esiin.

Margareeta otti avaimet.

-- Saanko ottaa jonkun avukseni? kysyi hän nöyrästi.

-- Kyllä, ota kaksi palvelustyttöä, sillä sinulle tulee paljon työtä.

Margareeta niiasi ja oli jo lähtemäisillään, kun Ebba rouva huusi
hänet takaisin.

-- Tule tänne Margareeta!

Hänen tultuaan tarttui Ebba rouva molemmin käsin hänen päähänsä,
suuteli hänen otsaansa ja lausui:

-- Jumala sinua siunatkoon, rakas tyttäreni! Kas nyt saat mennä!

Margareeta näytti sangen hämmästyneeltä, mutta hän totteli paikalla.

Märta ei koskaan ollut nähnyt äitinsä suutelevan ketään
sisaruksistaan, enempää kuin itseäänkään. Sentähden hän, suu
auki hämmästyksestä, jäi äitiin tuijottamaan. Mitähän kummaa oli
tapahtunut?

Ebba rouva oli kiireesti kuivannut silmänsä ja ojentaen avainta
Märtalle, virkkoi hän nyt:

-- Mene jyväaittaan, ota puoli pannia vehnäjauhoja ja neljännes
pannia ruisjauhoja. Taikinat ovat tänään valmistettavat. Mene sitte
juomakeittiöön ja hanki hyvää hiivaa... mutta älä ota liian paljon.

-- Minäkö valmistan taikinat?

-- Et tällä kertaa, mutta leipomassa sinun pitää olla; siihen
ryhdytään huomenaamulla kello kahden ja kolmen välillä, niin on
kaikki kello kahdeksan aikaan valmista.

-- Kyllä, äiti.

-- Lähetä sitte oluenpanija ja karjakko tänne, mutta heti paikalla.

Mutta Märta ei liikahtanut paikalta. Koska kerran äiti oli suudellut
Margareetaa, niin kai hän toki suutelee häntäkin.

-- No, mitä sinä odotat?

-- Minäkö?... En juuri mitään! Nyt hän läksi.

-- Tämäpä on kummallista, mietti hän itsekseen. -- Margareetaa
suudellaan, mutta ei minua!

-- Mikä tytön on? tuumi Ebba rouva. -- Eihän hän vaan aavistane
jotakin?

Oluenpanija sai käskyn valmistaa kolmenlaista olutta; vahvaa ja
makeaa olutta sekä sahtia, sillä Ekebergaan odotettiin paljon
vieraita. Hänen piti sanoa paljonko maltaita panokseen menisi, sillä
Ebba rouva tahtoi aamulla itse olla läsnä, kun jyvät mitattaisiin.
Hän päätti antaa niitä tavallista enemmän, jotta juoma tulisi oikein
hyvää ja vahvaa.

Sitte saapui vuorostaan karjakko. Hänen tuli pitää huolta siitä, että
löytyisi tarpeeksi voita. Jollei myymiseen jäisikään, niin ei sille
mahtanut mitään. Oliko ternijuustoa?

Jo tuli teurastaja ja kanapiika. Härkä, hieho ja neljä vasikkaa piti
teurastettaman, lihottaman ja laskettaman jäihin.

Kanapiian piti katsoa etteivät kanat pääsisi metsään munimaan, sillä
nyt tarvittaisiin munia. Kaikki munat mitä vaan löytyi, olivat
tuotavat ruoka-aittaan. Kanoja ja kalkkunoja piti lihottaa ja
kananpojille oli annettava niin paljon talia kuin ne ikinä jaksoivat
syödä.

Samallaisia määräyksiä antoi armollinen rouva sioista ja lampaista
ja käski lähettää kalamiehelle ja metsänvartijalle sanan, että he
hankkisivat kaloja ja metsänriistaa niin paljon kuin suinkin, sillä
Ekebergaan odotettiin ylhäisiä vieraita.

Kokkikin sai määräyksensä; hänen tuli valmistaa kaikellaisia
sokerileivoksia.

Sitte tuli puutarhurin vuoro. Oliko puutarhassa mitään kelvollista?

-- Kyllä, siellä on sitä hienoa kaaliakin, josta kuningatar Katarina
niin piti.

-- Sitä en huoli! huudahti Ebba rouva kiivaasti. -- Eikö meillä ole
ruusuja?

-- On toki kauniitakin.

-- No, se on hyvä!

Sitte kutsutti rouva luokseen rengit ja piiat; he saivat toimekseen
ottaa esiin tapetteja ja kaikellaisia peitteitä suurista kirstuista.
Parhaimmat huoneet valmistettiin tietysti kuninkaalle, seinät
peitettiin tapeteilla ja penkeille levitettiin peitteitä. Keskelle
lattiaa laskettiin suuri matto ja komean nojatuolin eteen pantiin
suuri karhuntalja, päineen, käpälineen.

Kun Ebba rouva oli saanut huoneet järjestetyiksi mielensä mukaan,
läksi hän itse viinikellariin ja otti sieltä joukon pulloja, jotka
antoi hovimestarin haltuun.

Sitte sulki hän omin käsin kellarin oven ja pisti avaimen muiden
avainten joukkoon taskuunsa.

Kaikki huoneet toimitettiin ja lattiat vahattiin. Mutta kun Ebba
rouva oli saanut koko talonsa väet työhön, noudatti hän sydämensä
ääntä ja läksi Margareetan luo.

Pöydät olivat täynnä pikareja, suuria kynttiläjalkoja, ruoka- ja
juomamaljoja, ja iloisesti nauraen ja jutellen istuivat tytöt
hankaamassa ja harjaamassa astioita.

Vaikka olivatkin ylpeitä ja ylhäisiä, kohtelivat aateliset tähän
aikaan palvelijoitaan sangen ystävällisesti: he tanssivat,
huvittelivat ja tekivät työtä heidän kanssaan, ikäänkuin he olisivat
olleet heidän vertaisiaan.

Palvelijat taas ylpeilivät herrasväestään, jakoivat heidän ilonsa
ja huolensa ja palvelivat heitä uskollisesti halki elämän monien
vaiheiden.

Yli kaksi vuotta oli jo kulunut siitä, kun Brigitta neidin häitä
vietettiin Ekebergassa. Silloin olivat hopeat viimeksi olleet
käytännössä ja kun ne nyt taas otettiin esiin, niin luulivat
palvelijat sen tietävän, että samallaiset juhlat olivat tulossa.

Mutta kuka olisi niissä sulhasena?

Huhuttiin kyllä, että Anna neiti menee naimisiin herra Aksel Bjelken
kanssa, mutta nämä juhlat varmaankaan eivät tarkoita häntä, vaan
Margareeta neitiä.

Hehkuvin poskin puuhaili Margareeta, nauroi, laski leikkiä ja
kehoitti tyttöjä arvaamaan, kuka vieras olisi. Äiti ei ollut antanut
hänelle lupaa kertoa sitä.

Ebba rouvan astuessa huoneeseen puhelu tosin hiljeni, mutta pian sai
hän sentään tietää, mistä oli ollut kysymys.

-- Kuningas meille tulee, sanoi hän ylpeillen.

-- Kuningas!

Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitte loivat molemmat
palvelustytöt katseensa Margareetaan.

-- Kyllä se siunattu kuningas vaan on kaunein ja uljain mies
maailmassa! virkkoi toinen.

-- Kerran minä olen kuullut hänen puhuvan ja kuinka hänellä oli
sointuva ääni!

-- Ja kuitenkin, sanoi Margareeta, -- väjyvät he hänen henkeään.
Kamalia huhujahan oli liikkeellä.

-- Kuka saattaa olla hänen vihamiehensä?

-- Kaikilla hyvillä ihmisillä on vihamiehiä, puhui Margareeta, -- ja
Kustaa kuningas on maan isä.

-- Kunhan hän vaan pääsisi noista sodista. Niissä saa moni ihminen
surmansa!

-- Niin, se on totta! huokasi Margareeta.

-- Sitä ette te, lapset, ymmärrä, huomautti Ebba rouva. -- Kustaa
kuningas sotii saadakseen maahan rauhan.

-- Nyt täytyy taas sotia tanskalaisia vastaan.

-- Heitä vastaan täytyy aina sotia!

-- Ei, tällä kertaa heitä autetaan, sanoi Ebba rouva.

-- Autetaanko tanskalaisia! Hyi, sitä minä vaan en tekisi!

-- Hyi niitä tanskalaisia, miten ne ovat tehneet paljon pahaa!

-- Ettekö tiedä, että vihamiehiäkin pitää auttaa, kun he ovat
hädässä; mutta kerroppa nyt, Margareeta, kuningas Kustaasta, kun hän
kodittomana kuljeskeli Taalaissa.

-- Sen olen jo tehnyt niin monasti, äiti kulta.

-- No tee se uudestaan, sitä on niin hauska kuulla!

-- Kertokaa Sven Elfinpojan muorista, joka löi häntä leipälapiolla
selkään.

-- Ei, vaan siitä, kun hän oli olkikuormassa!

-- Oletteko kuulleet laulua siitä retkestä? Margareeta rupesi
laulamaan ja pian yhtyivät lauluun tytötkin:

    "Kyösti kuningas olkikuormassa, hei sutarallaa
    Taalainmaalle vietiin, hei sutarallallaa,
    Ja Juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa."

Laulavien äänet olivat nuorteat ja laulu tuli sydämen pohjasta.

Mutta Ebba rouvan sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, kun hän
ajatteli, että hänen Margareetastaan tulee kuninkaan puoliso ja
uskollinen elämänkumppani!

Laulun loputtua pyyhki hän salaa silmänsä ja virkkoi:

-- Kerroppa Margareeta alusta, kun hän pääsi vankeudesta.

-- Niin, kertokaa, kertokaa!

Ja Margareeta kertoi. Kun hän sitte pääsi siihen paikkaan, että
Kustaa, matkalla Norjaan, sunnuntaiaamuna meni Liman kirkkoon
viimeisen kerran kuulemaan ruotsalaista messua ja siinä painui
syvästi miettimään, näkisikö hän enään koskaan rakkaan Ruotsinsa,
niin silloin vierivät kirkkaat kyyneleet alas Margareetan poskia ja
hänen kuulijattarensa nyyhkyttivät ääneen.

Mutta Ebba rouva asteli levottomana edestakaisin, hetkeksi jätti hän
huoneen mutta palasi taas, sillä hän ei saanut olluksi sieltä poissa.
Ja kun Margareeta sitte oli tehnyt Kustaan Ruotsin kuninkaaksi, niin
täytyi hänen kertoa, miten paljon ihmeellisiä asioita hän elämässään
oli saanut aikaan ja miten suuret vaarat häntä olivat vaanineet. Ja
äidinsydän iloitsi, kun hän huomasi tyttären niin hyvin tuntevan
asiat ja niin vilkkaasti ihailevan sankariaan. Palvelijattaret
taas olivat kuunnelleet hänen kertomustaan yhtä hartaasti kuin jos
olisivat istuneet kirkossa kuuntelemassa itse arvoisaa rovastia.

Työ sujui reippaasti, vaikka sitä kestikin myöhään yöhön. Ja kun
kaikki sitte oli järjestyksessä ja Ebba rouvan tahdon mukaan, niin ei
kukaan valittanut väsymystä, päinvastoin oli aika jokaisen mielestä
rientänyt lentäen. Ja koko ajan oli sentään puhuttu vaan kuningas
Kustaasta.

-- Minä iloitsen, että saan nähdä kuninkaan, virkkoi Margareeta
äidilleen, kun he hetkisen perästä sanoivat toisilleen hyvää yötä.

-- Kai sinä hänet vielä muistat?

-- Muistan hänen kauniit silmänsä!

-- Ne ovat vielä entisellään, muuten on hän vanhentunut.

-- Odottakaappa äiti, hän on nyt neljänkymmenen vanha.

-- Ajattele, Margareeta, mitä kaikkia hän on saanut kokea!

-- Hän on voittoisasti kokenut kaikki!

-- Mutta hänellä ei koskaan ole ollut uskollista ystävää rinnallaan.

-- Katarina rouva ei häntä ymmärtänyt.

-- Ainakaan ei hän hänelle sopinut.

-- Kai hän nyt menee uusiin naimisiin?

-- Toivottavasti hän menee!

-- Tulkoon hän nyt onnellisemmaksi!

-- Sen hän ansaitsee!

-- Paremmin kuin kukaan muu!

-- Rukoilkaamme Jumalaa hänen puolestaan, Margareeta!

-- Kyllä, rakas äiti, koko sydämestäni!

-- Hyvää yötä sitte, siunattu lapseni!

Margareeta suuteli kunnioittavasti äitinsä kättä ja riensi
huoneeseensa. Hän ei ihmetellyt äidin suurta ystävällisyyttä,
hän vaan nautti siitä, ja sitte lensi hänen ajatuksensa takaisin
Kustaaseen. Myöskin muisti hän lupauksen, jonka oli antanut äidille,
ja hän lankesi polvilleen ja puhkesi rukoilemaan. Harvoin lienee
viaton ja puhdas naissydän hartaammin rukoillut; sinä hetkenä
hän varmaan vihittiin Kustaan suojelusenkeliksi, joka monena
vaiherikkaana vuonna oli seisova hänen rinnallaan.

Mutta hän oli jo ehtinyt vaipua vaatimattomalle vuoteelleen ja unen
enkeli levitti jo harsonsa hänen ylitsensä, kun Märta suurella
melulla astui heidän yhteiseen huoneeseensa.

-- Sinä olet kai jo nukkunut pois koko väsymyksesi, Margareeta?

-- En, olin juuri nukkumaisillani.

-- Vai niin. Kyllä minun nyt täytyy sanoa, että me liiaksi puuhaamme
tuon sukulaisen tähden.

-- Kuningashan hän on, rakas sisko!

-- Hän on kaikissa tapauksissa sukulaisemme. Hullumpaa ei ollut edes
silloinkaan, kun Brita sisko ja Kustaa herra viettivät häitä.

-- Mikä nyt sitte on? kysyi Margareeta kummastuneena.

-- Mikäkö on? Vai et sinä sitä tiedä! No, kyllä minä sitte sinulle
kerron, että äiti kulta nyt, aivan niinkuin silloinkin, on käskenyt
valmistaa niin paljon ruokaa, että kokonainen rykmentti ainakin
viikon voisi elää sillä ruualla.

-- Ehkä kuningas tulee suuren saaton seuraamana.

-- Siinä tapauksessa hän vähän aikaisemmin olisi voinut antaa siitä
tietoa! Ajattele, metsävahti uskalsi huomauttaa, että metsissämme
on vähän lintuja. Minä annoin häntä siitä korville, mutta häneen ei
mahtanut sattua, koskei hän edes liikahtanut paikalta.

-- Sisko kulta, kuinka saatoit...

-- Täytyyhän talossa toki pitää järjestystä. Sai sitä Malenakin
korvapuustin, mutta silloin sattui kädessäni olemaan nuija, joten
hänen kasvoihinsa tuli naarmu. En voinut sille mitään.

-- Mitä hän sitte oli tehnyt?

-- Ajattele, hän kaatui suinpäin, kantaessaan jauhovakkaa.

-- Mutta hän ei kai voinut auttaa sitä?

-- Samaa hän juuri uskalsi huomauttaa. Pitää katsoa sekä eteensä että
taakseen, sanoin minä ja samassa minä läjähytin.

-- Sattuiko häneen pahastikin?

-- Mitä vielä, sai vaan pyyhkiä pois veren; kyllä, hän siksi paranee,
kun vihille viedään.

-- Mutta Märta, eihän äidillä ole tapana...

-- Minäpä sanon sinulle, kuiskasi Märta, -- että äiti on liian hyvä
ja leväperäinen. Heitä täytyy pitää kurissa, muuten käy vallan
hullusti. "Nytpä eletään komeasti, kun kuningas tulee", sanoi pitkä
Rietakin viskatessaan kahlekoiralle suuren palasen luutonta lihaa.
"Silloin tulee maassa olemaan kaksi kuningasta", vastasin minä ja
otin palasen koiran edestä, "tulkoon vaan tänne minun luokseni, jos
tahtoo tietää, miten maata on hallittava". Ja minä leikkasin lihan
kappaleiksi ja panin ne omin käsin ryynien joukkoon pataan heille
pyhäruuaksi... Kuulin kyllä, kuinka he sitte keskenään kuiskailivat:
"Märta kuningas", mutta mitä minä siitä välitän.

Tällä lailla laverteli tyttö kunnes molemmat nukkuivat.

Seuraavana päivänä pani Ebba rouva toimeen ankaran tarkastuksen koko
talossa. Itse asteli hän tallien ja navettojen läpi ja pahoin kävi
renkien, jolleivät he hyvin olleet puhdistaneet hevosia, ja piikojen,
jollei lehmien karva kiiltänyt ja välkkynyt! Ensi muutossa saattoivat
he odottaa irtisanomista ja se oli suuri häpeä.

Yksin ratashuoneenkin tarkasti Ebba rouva.

Sitte tuli kyökkien, aittojen, vieras- ja herrasväenhuoneiden vuoro;
ja palvelijat saivat joko kiitosta tai nuhteita, aina ansionsa mukaan.

Sitte määräsi Ebba rouva, miten hänen tyttäriensä tuli pukeutua.

Ja, kumma kyllä, kiinnitti hän huomiota varsinkin siihen, mikä väri
puki Margareetaa.

Sininen sopi hänelle parhaiten ja huolellinen äiti oli itse sitonut
seppeleen ruiskukista, joka laskettiin hänen hiuksillensa.

Molemmilla sisaruksilla piti olla valkea puku, toisella sininen,
toisella punainen vyöhyt. Märtan piti kiinnittää tukkaansa punaisia
ruusuja.

Tuskin oli Ebba rouva saanut käskynsä jaelluiksi, kun postiratsastaja
ajoi pihaan.

Kuningas tulee tunnin päästä!

Syntyi hirveä hälinä.

Koko talon väki sai nyt käskyn pukeutua parhaisiinsa. Heidän piti
asettua kujaksi portailta pihan poikki.

Torvien toitotuksilla kutsuttiin nyt koko talon alustalaiset
kokoon, he olivat jo aikaisemmin saaneet tiedon kuninkaan tulosta,
joten he vaan odottivat kutsua. Kartanonvouti järjesti heidät nyt
tienvarrelle, kehoitti naisia niiaamaan syvään ja miehiä seisomaan
paikoillaan sekä ottamaan lakit päästä, eikä tapansa mukaan
kerääntymään ryhmiin.

Ebba rouva taas antoi tyttärilleen käskyn, että heidän heti kun
olivat pukeutuneet, piti tulla hänen luokseen. Itse päätti hän
pukeutua samaan kallisarvoiseen mustaan samettipukuun, joka hänellä
oli ollut kuninkaan häissä. Mutta hänen kätensä vapisivat niin, että
hänen täytyi heittää koko pukeminen palvelijattariensa huoleksi.

-- Eikö äiti kulta sinun mielestäsi ole omituinen? kysyi Märta, joka
aina oli suulas.

-- Hän on niin hyvä ja ystävällinen, vastasi Margareeta, kiinnittäen
seppeltä hiuksiinsa.

-- Mutta olemme me hullut, Margareeta, kun itse puemme yllemme. Eihän
meidän tarvitsisi...

Märta ei saanut mielensä mukaan kiinnitetyiksi tukkaansa ruusuja.

-- Minä autan sinua, sisko kulta! Hehän ovat koko ajan auttaneet
meitä. Täytyy heidän saada toki hetkinen vapautta, että voivat
siistitä itseänsäkin.

-- No, eikö tämä nyt ole hyvin? kysyi hän sitte, asettaen pienen,
kirkkaan teräslevyn siskonsa silmien eteen.

-- On todellakin, mutta annappa minun nyt tarkastaa itseäsi... Kas,
sininen pukee paremmin kuin punainen... En totisesti ymmärrä, miksen
minäkin saanut käyttää sinistä!

-- Märta, jo näkyy tomupilvi tiellä... tule, tule! Margareeta riensi
Ebba rouvan luo.

Tämä loi ensin silmäyksen tytön pukuun, mutta jäi sitte katselemaan
hänen suloisia kasvojaan, kunnes kyyneliä alkoi herua silmiin.

Ehdottomasti polvistui Margareeta hänen eteensä.

-- Äiti! kuiskasi hän hiljaa.

Aavistusko hänet oli vallannut, vai miksi hän sen teki? Ebba rouva
laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui toistamiseen:

-- Sinä siunattu lapseni!

-- Nyt kuningas tulee! kuului samassa pihalta. Märta karkasi
kiireesti huoneeseen, mutta ei edes ehtinyt hämmästyä omituista
kohtausta äidin ja Margareetan välillä, sillä heidän täytyi paikalla
rientää portaille vastaan.

Portaille oli levitetty sininen peite ja koko tie siroteltu täyteen
kaikellaisia kukkasia.

Ebba rouva hymyili tyytyväisesti: järjestys oli aivan hänen mielensä
mukainen.

-- Hän on yksin, ainoastaan kaksi palvelijaa kanssaan! Mihin kaikki
meidän ruokamme nyt joutuu? kuiskasi Märta. Ebba rouva loi häneen
ankaran katseen.

Kaikkien silmät kiintyivät nyt kuninkaaseen. Hän ratsasti hitaasti,
ystävällisesti tervehtien joka taholle.

Linnanportilla astui hän ratsunsa selästä.

Noin yksinkertaisessa puvussa ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt.

Hänen yllään oli musta, ruumiinmukainen samettipuku, päässä korkea
höyhentöyhtöinen hattu.

Mutta komealta hän näytti, ryhti oli niin uljas ja miehekäs.

Kansanjoukossa hänen ympärillään kuului hiljainen hyminä. Nyt astui
hän ylös portaita ja tervehti Ebba rouvaa, joka teki syvän niiauksen,
aikoen suudella hänen kättään. Mutta sensijaan suuteli hän Ebba
rouvan kättä.

Margareetan eteen hän hämmästyneenä seisahtui. Sitte tarttui hän
hänen käteensä ja jäi pitkäksi aikaa pitelemään sitä. Ihaillen
katseli hän noita hienoja, soikeita kasvoja, noita lempeitä, vakavia
sinisilmiä, tuota sirotekoista nenää, pientä, kaunista suuta ja
leukaa. Ja entä hänen vaaleaa, pehmeää tukkaansa! Hän näytti tahtovan
painaa hänen kuvansa ikipäiviksi mieleensä. Vihdoin, kun tytön
poskille nousi helakka puna, ikäänkuin hänen naisellista ylpeyttään
olisi loukattu, päästi hän hänen pienen, vapisevan kätensä. Lyhyesti
tervehti hän sitte Märtaa ja talutti sisään Ebba rouvan.

Mutta väkijoukossa oli syntynyt liikettä, ihmiset katselivat toisiaan
ja kuiskailivat keskenään; kaikkien mielessä liikkui sama ajatus.

Kuningas saatettiin heti huoneisiinsa ja Ebba rouva yksin seurasi
häntä.

-- Kiitos, kiitos, lausui hän, painaen Ebba rouvan käsiä. Hän astui
hetkisen edestakaisin permannolla, sitte hän heittäysi tuoliin; hän
näytti niin huolettomalta ja onnelliselta.

Ilo nuorentaa aina ihmistä ja tänä hetkenä oli Kustaan nuoruus
palannut.

-- Niin, niin, virkkoi hän äkkiä ääneen, mutta ikäänkuin itsekseen.
-- Hän ansaitsee kunnian tulla Ruotsin kuningattareksi, hänen
katseessaan ja ryhdissään on majesteettisuutta.

Ebba rouva seisoi liikkumattomana, sydän kuuluvasti sykkien.

-- Oletteko ilmoittanut hänelle asiani, rakas sukulaiseni?

-- Eihän teidän armonne minullekaan ole kuin nyt vasta...

-- Olette oikeassa, naurahti kuningas, -- mutta ymmärrättehän te
minut sanoittakin! Eikö tyttö todellakaan tiedä mistään?

-- Ei mistään!

-- No, pyytäkää häntä sitte heti tänne.

-- Nytkö jo?

-- Ettekö käsitä, että alustalaisenne jo tietävät asiani? Suokaa
minulle ilo itse ilmoittaa se hänelle.

Ebba rouva tapasi tyttärensä kahdenkesken. Margareeta istui
penkillä, kyyneleet vierivät alas hänen kalpeita poskiaan. Väkevä
mielenliikutus oli hänet vallannut.

Märta seisoi hänen edessään pitämässä puhetta:

-- Minäpä ilmoitan sinulle, että hän minua kohtaan käyttäytyi aivan
yhtä epäkohteliaasti... Tuskin hän suvaitsi ottaa minua kädestä. Ja
eihän hän itse asiassa ollut ensinkään ylhäisempää sukua kuin mekään,
ennenkuin pääsi kuninkaaksi. Tosin hän saattaa olla urhea herra,
mutta on niitä nyt muitakin urheita, vaikkei heidän tähtensä nosteta
näin paljon melua.

Ebba rouva näyttäytyi vasta kun oli kuullut koko Märtan sanatulvan.
Hänet nähdessään vaikeni Märta paikalla.

-- Pyyhi silmäsi, lapseni, ja mene kuninkaan luo, hän tahtoo sinua
puhutella.

-- Minua! huudahti Margareeta peloissaan.

-- Tietysti hän tahtoo pyytää sinulta anteeksi epäkohteliasta
käytöstään. Sitte tulee minun vuoroni! selitti Märta varmasti.

-- Mene, Margareeta, lausui Ebba rouva lempeästi.

-- Ja kerro sitte minulle, miten olet käyttäytynyt, jotta tiedän
miten minun tulee olla, jatkoi Märta.

Margareeta nosti päätään pystyyn; mitä syytä hänellä oli pelkoon?
Sitte hän reippaasti läksi kuninkaan luo.

Mutta hänet nähdessään piti hänen luoda silmänsä maahan ja hän tunsi
punastuvansa.

-- Oletteko itkenyt, Margareeta? kysyi Kustaa lempeästi ja istuutui
penkille hänen viereensä.

-- Olen! vastasi tyttö hiljaa.

-- Minäkö olen siihen syynä... pidinkö liian kauvan pientä kätöstä
kädessäni?... vastatkaa, Margareeta!

Miten kauniilta hänen nimensä kuului, kun hän sen lausui! Sitä ei hän
ikinä olisi luullut. Mutta täytyihän hänen jo vastata.

-- Kyllä, teidän armonne! Kustaa hymähti salavihkaa.

-- Arvasinhan minä sen! Anteeksi, kaunis neiti!

Ja samassa tarttui hän hänen käteensä ja teki saman
epäkohteliaisuuden uudelleen.

Mutta nyt ei kukaan ollut läsnä ja sentähden sai hän mielellään
pidellä hänen kättään; mutta, pyhien enkelien nimessä, kuinka hänen
sydämensä sykki!

Kustaa näkyi vaipuneen ajatuksiin. Vihdoin loi hän tyttöön hymyilevän
katseensa, päästi pienen, vapisevan käden ja lausui lempeällä äänellä:

-- Margareeta, saanko teille hiukan kertoa? -- Jos teidän armonne
suvaitsee sen tehdä!

-- Tiedättekö, siitä saakka kun minut vankina kuljetettiin
Tukholmasta, ei minulla ole ollut kotia eikä ystävää, johon
ehdottomasti olisin voinut luottaa; viimeinen, jonka saatan muistaa,
oli vanha Hemming, mutta silloin olin niin nuori ja isänmaanrakkaus
oli oikeastaan ainoana yhdyssiteenä välillämme; sitte -- Kustaa
nousi ja alkoi astella edestakaisin permannolla, tuontuostakin
pysähtyäkseen -- sitte kohtasin naisen, joka tosin vuosiltaan oli
lapsi, mutta jonka mieli oli täynnä saatanan juonia; minä rakastin
häntä niinkuin ihminen rakastaa ensi lemmellään... Margareeta,
uskotteko löytyvän pahoja ja hyviä enkeleitä? Minä uskon!... Hän oli
tulemaisillaan pahaksi enkelikseni, joka olisi johtanut elämäni aivan
väärään suuntaan. Jumala on nyt tehnyt minut isänmaan pelastajaksi,
tuo nainen olisi kahlehtinut tahtoni ja estänyt minua siksi
tulemasta!... Vanha mies, jota sanottiin tietäjäksi, varoitti minua
ja minä pelastuin hänestä kuin ihmeen kautta.

-- Vieläkö hän elää? kysyi Margareeta innostuen.

-- En tiedä, en ole koskaan kysynyt enkä tahdo mitään tietää; minulle
hän on kuollut, puhui Kustaa, luoden Margareetaan katseensa.

Omituinen ahdistuksen tunne oli vallannut Margareetan, hän pelkäsi,
hän ihmetteli. Mitä kuningas mahtoi tarkoittaa?

-- Onhan minulla sittemmin ollut monta ystävää, jatkoi Kustaa, --
ja saatanhan sanoa, että tänäkin hetkenä tunnen useita, joihin
täydellisesti voin luottaa, mutta ei ole ainoaakaan, jolle olisin
voinut lausua ajatukseni, niinkuin nyt teille.

Hän loi tyttöön katseensa ja luuli huomanneensa, että hän kalpeni.

-- Katarina ei ymmärtänyt minua enemmän kuin minäkään häntä; hän oli
kuin taimi, joka revitään irti omasta maaperästään ja istutetaan
vieraaseen maahan, sentähden hän niin pian kuihtui. Onni oli sekä
minulle että hänelle itselleen, että hän kuoli, mutta tyhjän sijan
hän kaikissa tapauksissa jätti jälkeensä, ja entistä väkevämpänä elää
minussa tarve omistaa sydän, jolle saan antaa hellän rakkauteni ja
joka tahtoo minua tukea ja auttaa elämäni vaivaloisella retkellä!...
Vierasta ruhtinatarta en tahtonut... silloin muistui mieleeni pieni
tyttö, jonka monta vuotta sitte eräissä häissä näin ja jota en
sittemmin koskaan ole voinut unohtaa.

Margareeta painoi alas päänsä, helakka puna oli noussut hänen
kasvoilleen.

Kustaa huomasi sen ja jatkoi:

-- Sitte läksin tänne. Heti kun sinut näin, tiesin, että sinä olit
sydämeni valittu; sinussa oli sekä nöyryyttä että viattomuutta, sekä
naisellista arvokkaisuutta että majesteettia, ja minä pitelin pitkän
aikaa kättäsi, jotta kaikki ymmärtäisivät, että olin valinnut sinut
puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi.

Kustaa oli asettunut hänen eteensä, voidakseen nähdä hänen kasvojensa
ilmeen.

Mutta hän ei voinut nähdä muuta kuin pienet vapisevat kädet, jotka
olivat painetut silmille.

Silloin notkisti Kustaa polvensa ja kuiskasi hellällä äänellä:

-- Margareeta, minä rakastan sinua, niinkuin kerran rakastin pahaa
enkeliäni! Rupea sinä hyväksi hengekseni, joka viittaat minulle tietä
ylöspäin, joka hillitset tuiman mieleni purkaukset, kärsivällisesti
otat vastaan luottamukseni puheen, rakastat kansaani, puhut katuvien
rikollisten puolesta ja hoivaat jokaista, joka tarvitsee kuningatarta.

Tytön kädet vaipuivat hiljaa hänen helmaansa. Hämillään tuijotti
hän alas eteensä, suloiset kasvot polttavassa punassa. Mutta Kustaa
nousi, sulki hänet syliinsä ja kuiskasi rakkauden huumaavaa,
käsittämätöntä kieltä hänen korvaansa.

Margareeta tahtoi riistäytyä irti.

-- Äitini...! lausui hän hämillään.

-- Hän tietää kaikki... epäiletkö sinä sitä?

-- Päästäkää minut kuitenkin menemään!

-- En, ennenkuin olet kietonut kätesi kaulaani ja sanonut, että minua
rakastat, en ennenkuin suudelmallasi olet vahvistanut ihanan onneni!

Hän oli ottanut hänet väkirynnäköllä. Jälkeenpäin muisti hän, että
hänen kätensä todellakin olivat olleet hänen kaulassaan; tosin ei
hän mitään ollut sanonut, mutta varmaan oli Kustaa hänen kasvojensa
ilmeestä arvannut hänen ajatuksensa, koska hän esteettömästi oli
saanut useammallakin suudelmalla vahvistaa onnensa.

-- Päästäkää minut! pyysi Margareeta hämillään.

-- Siihen pyyntöön, jos se tarkoittaisi koko elinaikaa, olisi minun
vaikeampi suostua kuin mihinkään toiseen, virkkoi Kustaa syvällä
vakaumuksella. -- Minä tunnen, että sinä, Margareeta, olet käyvä
minulle hyvin rakkaaksi!

-- Mutta mitä äiti kulta sanoo?

Hän oli niin herttainen, kun hän siinä hämillään hypisteli
nenäliinansa päärmettä.

-- Hyvä, virkkoi Kustaa, -- menkäämme yhdessä hänen luokseen, mutta
sitte minä paikalla lähden. Tahdotko sanoa minulle hyvästi nyt
täällä, tai sitte tuolla?

Margareeta ei heti käsittänyt hänen kysymystään, mutta sitte valui
hänen kasvoilleen puna, joka ulottui kaulalle asti.

-- Jäähyväisiksi täytyy _sinun_ antaa minulle suudelma.

Hetkisen näytti tyttö epäilevän, mutta sitte painautui hän häntä
vastaan ja ojensi hänelle raikkaat huulensa, hiljaa kuiskaten;
"Kustaa!"

Sillaikaa oli Märta levottomana astellut edestakaisin huoneessaan,
harmitellen, ettei "tuo nyt koskaan lopu!"

-- Noin kauvan en minä ikinä viitsi viipyä hänen luonaan, en ymmärrä,
mitä Margareeta ajattelee!

Mutta äkkiä tuli hän muistaneeksi, ettei komentoa kyökissä saanut
tänäänkään laiminlyödä, ja suinpäin karkasi hän sinne.

Ebba rouva oli hyvin levoton; hän miltei katui, ettei ollut mitään
sanonut Margareetalle, mutta toiselta puolen hän tiesi, että
kuninkaasta oli hauskaa nähdä Margareeta hämillään. Kuinka he
viipyivät kauvan! Se saattoi tietää sekä hyvää että pahaa.

-- Johda sinä, Jumala, kaikki parhain päin! kuiskasi hän. Vihdoin
avautuivat ovet. Ja samalla haihtuivat kaikki hänen epäilyksensä.

Margareeta tahtoi vaipua äidin jalkojen juureen, mutta hän sulki
hänet syliinsä.

Kustaan kasvot säteilivät tyytyväisyyttä.

-- Teitä, rakas sukulaiseni, minun on kiittäminen elämäni onnesta!
sanoi hän ja syleili Ebba rouvaa.

-- Emmekä siirrä onneamme kauvas, puhui hän sitte, tarttuen
Margareetan käteen; -- huomenna, kun palaan, saamme likemmin puhua
asiasta.

-- Aikooko rakas vieraamme jo meidät jättää? kysyi Ebba rouva.

-- Kyllä, huomiseksi; huomenna minä palaan suuren seurueen kanssa ja
silloin minä itse tahdon julaista kihlaukseni, jota uutista kai huhu
jo on levitellyt.

Margareetan ja Ebba rouvan saattamana asteli kuningas, portille, joka
vielä oli avoinna.

Ulkopuolella odotti hänen palvelijansa, ja lausuttuaan viralliset
jäähyväiset, nousi kuningas ratsunsa selkään; kerran hän vielä
kääntyi katsomaan taakseen, sitte hän kiiti pois täyttä laukkaa.

Äiti ja tytär jäivät katselemaan hänen jälkeensä.

-- Se on kuin unta! sanoi Margareeta.

-- Kaunista unta, lapseni!

-- Luuletko hänen palaavan?

-- Epäiletkö sinä sitte?

- Se tuntuu niin mahdottomalta!

-- Rakastatko häntä, Margareeta?

Tyttö painoi kädet rintaansa vastaan.

-- Että se voi tapahtua niin äkkiä! lausui hän.

-- Mutta oletko nyt varma itsestäsi?

-- Tiedän, että kuolisin, jollei hän palaisi! virkkoi hän kalveten.

-- Ole huoleti, lapseni, kyllä hän palaa! Samassa törmäsi Märta
heidän luokseen.

-- Onko kuningas lähtenyt? kysyi hän kiivaasti.

-- On.

-- Kysyikö hän minua?

-- Ei, hän unohti.

-- Hän ei tahtonut kysyä, sen tiedän.

-- Märta, minä en tunne sinua! sanoi Ebba rouva vakavasti ja loi
tyttäreensä ankaran katseen.

Märta vaikeni paikalla, mutta Ebba rouvan selän takana antoi hän
Margareetalle merkin, että hän tahtoo häntä puhutella.

Vihdoin jäivät sisarukset kahden.

-- Nyt on liikkeellä korea juttu! huudahti hän.

-- En minä ole kuullut mitään!

-- Sen minä kyllä uskon, mutta sillaikaa kun sinä olit kuninkaan
luona, puhuttiin täällä kauheita asioita.

-- No mitä?

-- Että hän on tullut tänne kosimaan sinua!

-- Todellako?

-- Ja se on oma syysi!

-- Mitä minä sitte olen tehnyt?

-- Ensinnäkin olit sinä aivan morsiamen näköinen!

-- Enhän toki!

-- Ja sitte hän piteli kättäsi.

-- Siitä hän pyysi anteeksi!

-- Niin, sinulta ehkä, mutta ei kaikkien nähden!

-- Mitä hänen sitte sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä?

-- Oi; minä suutuin niin hirveästi!

-- Miksi, rakas sisko?

-- Minä sanoin heille, ettei se koskaan saata tapahtua!

-- Ethän sinä sitä tiedä!

-- Ethän sinä saata mennä naimisiin miehen kanssa, joka on kaksi
kertaa niin vanha kuin sinä!

-- Niin, se on totta!

-- Sitäpaitsi oli Katarina rouva onneton!

-- Se oli hänen oma syynsä.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Minä uskon niin!

-- Ei, hän on sen sanonut, hän on sen sanonut!

-- Märta, anna minun olla!

-- En, ennenkuin olet minulle kertonut, miksi hän tuntikausia jutteli
kanssasi!

-- Sen saat tietää huomenna!

-- Mutta minä tahdon tietää sen nyt juuri!... Rakkahin, Margareeta,
sano minulle, mitä te puhuitte!

-- Voitko olla vaiti?

-- Kai minä nyt huomiseen asti voin!

-- Suutele minua sitte!

-- No, tyydytkö nyt?

-- Nyt sinä sait hänen suudelmansa.

-- Hyi, hyi! Märta rupesi voimiensa takaa hankaamaan huuliaan. --
Niin pitkällekö nyt on päästy?

-- Muista, että olet vaiti!

-- Tietysti olen! Tietääkö äiti?

-- Minä en ole sanonut hänelle mitään.

-- Mutta Margareeta, kuinka sinä saatoit?

-- En voinut sille mitään!

-- Olisinpa minä ollut sinun sijassasi!

-- Saammepa nyt nähdä, kun sinä joudut samaan asemaan!

-- En ikinä, en ikinä, Margareeta!

-- Hyvä sanoa!

-- Koska häät vietetään?

-- Sitä ei vielä ole päätetty.

-- Ehkei häitä tulekkaan?

-- Kuinka sinä voit...!

-- Kun on valmis antamaan suudelmia jokaiselle, joka vaan ensinnä
vastaan sattuu!

-- Märta, miten voit sanoa niin!

-- Miksen, eihän tämä ollut ensimäinen, sillä se oli Svante Sture.

Margareeta kalpeni.

-- Minä unohdin hänet! sanoi hän.

-- No, sitä ei pidä kummastella, kun kuningas kosii! Sillä kai hän
kosi?

-- Tietysti, mutta Svante...

-- Lasten kihlaukset eivät merkitse mitään, sanoi äiti, lohdutteli
Märta.

-- Svante raukka!

-- Ehkä hän jo on löytänyt lohdutusta!

-- En usko.

-- Mitä aiot tehdä hänen sormuksellaan?

-- Antaa sen hänelle takaisin.

-- Ei, sen pidän minä!

-- Sinäkö, Märta!

-- Se lohduttaa häntä.

-- Sisko kulta, tahdotko häntä lohduttaa?

-- Minäkö? kysyi Märta punastuen.

-- Se tuottaisi _minullekin_ lohdutusta!

-- En lupaa mitään, mutta saammepa nähdä.

-- Kristina rouva pitää sinusta!

-- Minäkin pidän hänestä!

-- Märta, etkö sinä matkustaisi sinne kertomaan hänelle?

-- Vaikea tehtävä, mutta voinhan sinun tähtesi...

-- Kiitos, rakkahin sisko!

Margareeta lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

-- Ehkä tämäkin oli hänen suudelmansa?

-- Ehkä!

-- Etkä sinä ole sanonut mitään äidille?

-- En mitään!

-- Tästälähtien tahdon minäkin olla mukananne, kun olette yhdessä.

-- Ole sinä vaan, Märta!

-- _Neiti_ Märta, sillä minä tulen olemaan kuningattaren sisar.
Pelkäätkö sinä, Margareeta?

-- Kuningattaren nimeäkö?

-- No sitä ei tarvinne pelätä!

-- Kylläpä paljonkin, sillä sillä, joka seisoo kuninkaan rinnalla, on
paljon velvollisuuksia ja suuri vastuunalaisuus.

-- Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa!

-- Minun kantani on sellainen.

-- Kuinka minä olen utelias tietämään, kummoisen morsiuspuvun sinä
saat!

Tyttöjen jutellessa kierteli Ebba rouva pitkin taloa antamassa
määräyksiä.

Suuri päivällispöytä oli katettava huomiseksi ja kaikki hopeatavarat,
kannut, pikarit ja maljat olivat asetettavat vieraiden eteen.

Mutta Ebba rouva teetti lavan, jolle pantiin kaksi istuinta, toinen
korkea ja leikkauksilla koristeltu, toinen aivan yksinkertainen.
Lavalle levitettiin peite.

Mutta palvelijat, jotka salavihkaa hiipivät katsomaan pöydän
komeutta, kuiskailivat keskenään: "tuossa istuu sitte kuningas ja
Margareeta neiti!"

Seuraavana aamuna aivan äkkiarvaamatta saapui kuningas. Märta, joka
ensin sattui näkemään hänet, pelästyi niin, että malja, täynnä
rusinoita ja manteleja, putosi hänen kädestään. Kiireesti karkasi hän
Margareetan luo.

-- Kuningas! huudahti hän tulipunaisena.

-- Missä hän on? kysyi Margareeta.

-- Tuolla alhaalla. Voi, tämä on kamalaa! Margareeta riensi häntä
vastaan ja välittämättä ihmisten uteliaista katseista, tarttui hän
hänen käteensä ja talutti hänet puutarhaan.

Kuinka suloiselta ja kunniakkaalta hänestä tuntui astella hänen
rinnallaan, käsi hänen kädessään!

He istuutuivat penkille tuuheain, kukkivien syreenipuitten siimekseen.

-- Minun täytyy äitisi kanssa keskustella monesta asiasta, virkkoi
Kustaa, -- mutta oikeastaan tulin tänne siksi, että minun sinua,
Margareetani, tuli niin ikävä! Kas, nämä minä eilen unohdin!

Hän otti taskustaan pienen samettikotelon. Siinä oli kaksi kiiltävää
sormusta, toisen hän pisti Margareetan sormeen, toisen omaansa.

-- Nyt olet omani! lausui hän sitte. Tyttö painoi päänsä hänen
rinnalleen.

-- Tällaista onnea en ikinä tule ansaitsemaan!

-- Sinä olet luova koko minun onneni!

-- Jumala tietää, että minä rehellisesti tahdon sen tehdä, vastasi
Margareeta, -- mutta minä olen oppimaton tyttö.

-- Jonka sydämessä asuu oppi, joka tekee puolisosi onnelliseksi!

-- Älkää pyytäkö minulta liian paljon!

-- En pyydä mitään; sitä enemmänhän saan!

-- Muistakaa, että olen kokematon!

-- Sydämen vaisto kyllä viittaa tien.

-- Minä tulen vieraana astelemaan hovin saleissa!

-- Kun hovin suojat ovat tulleet asunnoksesi, niin kuningattaren
tavat kyllä tulevat hovin tavoiksi.

-- Ehkä, jos kuningas minua auttaa!

-- Tietysti hänen täytyy!

-- Täytyykö?

-- Tietysti, sillä sinä pakoitat hänet!

-- Kuinka minä sen voin tehdä?

-- Sinisilmiesi voimalla, niiden ihmeellisellä loisteella ja hellällä
rakkaudellasi!

-- Kestääkö sitte rakkaus aina?

-- Olen kuullut aviopuolisojen sanovan, että he oltuaan kaksikymmentä
vuotta avioliitossa, rakastavat toisiaan enemmän kuin päivää ennen
häitään.

-- Todellako! huudahti Margareeta.

-- Ajattele nyt itse!

-- He ovat oppineet luottamaan toisiinsa, virkkoi Margareeta,
hetkisen mietittyään.

Kustaa sulki hänet syliinsä.

-- Niin, Margareetani, he luottavat toisiinsa. Todellinen luottamus
on rakkauden korkein onni, ja jos ihmiset, kaksikymmenvuotisen
avioliittonsa kestäessä ovat sen saavuttaneet, niin he nähtävästi
ovat päässeet taivaamme esikartanoihin.

-- Nyt minä alan ymmärtää! lausui tyttö.

-- Minä osoitan sinulle tien, sinä kuljet sitä ja minä seuraan sinua!

-- Tee se, jalo herrani! puhui Margareeta, liittäen kätensä ristiin;
-- minä tahdon joka päivä rukoilla Jumalaa, että hän tekee minut
hyväksi hengettäreksesi, joka koko tien kulkee edelläsi, aina
taivaaseen saakka, Jumalan istuimen eteen!

-- Ei, Margareeta, et saa mennä ennen minua!

-- Tapahtukoon Jumalan tahto!

       *       *       *       *       *

Suuresti hämmästyi Ebba rouva, kun Kustaa herra hänelle ilmoitti,
että häät ovat vietettävät jo syyskuussa.

Kuningatar Katarinan kuolemasta ei silloin vielä olisi kulunut
vuottakaan, varmaan se herättäisi suuttumusta.

-- No, lokakuun ensi päivänä sitte -- ei päivääkään myöhemmin!

-- Kuningattaren hautauspäivänä!

Kustaa rypisti kulmakarvojaan, mutta ei sanonut mitään.

-- Margareetalle olisi suuri ilo, jos häät vietettäisiin täällä
Ekebergassa.

-- Tänne ei mahtuisi kuin aivan vähän vieraita ja minä tahdon, että
monet silloin saavat iloita hänen kauneudestaan.

-- Tukholmassako siis?

-- Ei, sinne me kyllä sitte lähdemme. Mutta Upsalassa olen oleskellut
paljon ja aina siellä viihtynyt; vietetään häät siellä, niin sinne
voi tulla väkeä sekä likeltä että kaukaa.

-- Siis Upsalassa!

-- Niin, Upsalassa lokakuun ensi päivänä. Se on päätetty asia.

Samassa tuli Margareeta paikalle. Hän oli kuninkaan pyynnöstä
pukeutunut aivan samaan pukuun kuin eilen.

-- Sinä ihana kyyhkyseni! huudahti Kustaa ihastuksissaan, --
hirveältä tuntuu, että minun monta kuukautta täytyy elää saamatta
sinua joka päivä nähdä!

-- Häät tulevat vietettäviksi lokakuun ensi päivänä, virkkoi Ebba
rouva, pannen erityistä painoa viime sanoille.

-- Kuningattaren hautauspäivänä! lisäsi kuningas. -- Mitä sinä siitä
sanot, Margareeta?

-- Se riippukoon kuninkaan tahdosta! vastasi tyttö.

-- Juuri sitä vastausta minä odotin! huudahti Kustaa ja hänen
silmänsä säihkyivät; -- kiitos, sinä suloinen morsiameni!

Samassa näkyi tiellä suuri joukko ratsastajia ja pian täyttivät he
koko pihan.

-- Minä en vielä ole pukeutunut, virkkoi Kustaa, -- odottakaa minua
täällä.

Ja kuningas riensi pois.

Kuninkaan hovimarsalkka, herra Niilo Gyllenstjerna, hieno,
teräväkielinen herra, tapasi sitte Kustaan ja vastaanotti häneltä
käskyn, että koko hovi oli saatettava juhlasaliin, joka tilaisuutta
varten oli sille luovutettu ja jossa sen tuli odottaa kuninkaan tuloa.

-- Minun mielestäni on hyvin sopimatonta valita hääpäiväksi lokakuun
ensimäinen päivä, sanoi Ebba rouva.

-- Äiti kulta, jollei se ole vastenmielistä kuninkaalle, jota asia
sentään lähinnä koskee, niin miksi se olisi meille?

Hetkisen perästä palasi kuningas, puettuna komeisiin vaatteisiin.
Hän otti Margareetaa kädestä ja esitti hänet muutamille hovinsa
ylhäisimmistä herroista, jotka olivat häntä seuranneet, sitte esitti
hän heille Ebba rouvan ja Märtan. Nyt talutti kuningas morsiamensa
juhlasaliin, jossa hovi oli koolla ja siellä tapahtui naisten ja
herrojen varsinainen esittely.

Kuninkaan hyvä tuuli haihdutti pian tavanmukaisen kankean
juhlallisuuden ja vieraiden riveistä alkoi kuulua naurua ja
pilapuheita.

Tosin emme voi luetella mitä ruokalajeja ateriaan kuului, mutta
paljon niitä oli ja hyviä ne olivat, sillä Ebba rouva oli tunnettu
erinomaiseksi emännäksi; itse hän talouttaan johti ja runsaasti
hänellä oli varoja käytettävänään, sen tietää lukija tästä
kertomuksesta ja me sen tiedämme vanhoista kirjoituksista.

Päivällisten jälkeen hajaantuivat vieraat sekä puutarhaan että pitkin
huoneita. Jokainen sai vapaasti oleskella missä tahtoi, paitsi
Margareeta, joka ikäänkuin kulki kädestä käteen; kaikki tahtoivat
katsella häntä likemmin ja puhutella häntä.

Eivät yksin vieraat, vaan pääasiallisesti tuttavat, sillä heidän piti
saada tietää, oliko hän jo muuttunut ja oliko ylpeyden henki hänet
vallannut.

Margareeta raukka! Kateus rupesi jo kiertelemään hänen ympärillään.

Onneksi ei hän sitä aavistanut. Hän käyttäytyi luonnollisesti ja
vaatimattomasti, kuten tavallisesti, mutta tietysti hän tahtoi
miellyttää vieraita, jotka kuningas oli heille tuonut. Kaikkien
huulet häntä ylistivätkin, vaikka monen sydämessä piili vastalause.

Kustaa teki itse salaa huomioita; jutellessa ja laskiessa leikkiä
muiden kanssa, seurasi hänen silmänsä yhtämittaa Margareetaa, hän
tahtoi nähdä, miten hän käyttäytyi noiden ihmisten joukossa, joista
ei hän oikeastaan kehenkään luottanut.

Epäluulo oli päässyt juurtumaan syvälle Kustaan sieluun, kokemus
oli hänelle opettanut, ettei pidä luottaa kehenkään muuhun kuin
omaan itseensä; useimpia ihmisiä täytyy pitää pelinukkeina, joiden
hyppylangat tosin vastaiseksi ovat hänen käsissään, mutta joissa ei
ole mitään itsenäisyyttä ja joiden ainoa halu on päästä näyttämölle
tanssimaan.

Siitä huolimatta kohteli hän heitä iloisella ystävällisyydellä,
jutteli heidän kanssaan maan tärkeimmistäkin asioista, ikäänkuin
he olisivat olleet hänen uskotuimpia ystäviään, ilmoitti
heille aikeitaan ja kuunteli heidän mielipiteitään suurimmalla
tarkkaavaisuudella. Olisi saattanut luulla, että hän heihin luotti
enemmän kuin itseensä.

Hän tiesi, että luonne ja kyky ovat kaksi eri asiaa; kuninkaan
tehtävä oli eroittaa nisut ohdakkeista ja käyttää itsensä ja maan
hyväksi jokaisen ihmisen parhaat ominaisuudet.

Mutta välistä hän tuli sekoittaneeksi hyvän ja pahan, pitäneeksi
varovaisuutta pelkurimaisuutena ja perustettua syytä kateutena.

Hän tunsi täydellisesti oman heikkoutensa ja puutteellisuutensa ja
sentähden valtasi hänen sielunsa usein epäilys -- hän epäili sekä
itseään että koko ympäristöään.

Mutta nyt oli hän saava uskotun; hän oli päättänyt, että Margareetan
pitää nähdä hänen sielunsa salaisimmatkin sopet; hän ei salaa häneltä
mitään; ehkä hän siten kerrankin saa selvää omasta itsestään.

Tuolla asteli Margareeta, tuo suloinen, herttainen tyttö, kaikkia
vastaan hymyillen, ehkä kaikkiin luottaen.

Mutta sitte oli Kustaa huomaavinaan, että hänen kasvoihinsa ilmestyi
väsymyksen ilme.

Pois pelinuket! Toki hän vielä saattoi vapauttaa rakastettunsa heistä.

Niilo Gyllenstjerna sai viittauksen ja pian alkoi hyvästijättö.

Noin kymmenkunta ylhäistä herraa jäi Ekebergaan, mutta muut vieraat
palasivat kaupunkiin tai talonpoikaistaloihin, jotka olivat heidän
väliaikaisina asuntoinaan.

Kun viimeiset olivat lähteneet, meni Kustaa Margareetan luo, tarttui
hänen käsivarteensa ja vei hänet sisähuoneisiin.

-- Oletko väsyksissä? kysyi hän lempeästi.

-- Hiukan!

-- No, oliko vaikeaa?

-- Olisi ollut, jollen olisi tuntenut, että muuan silmäpari aina
minua seurasi!

-- Se silmäpari ei aina saata sinua seurata!

-- Saattavathan ajatuksesi olla luonani!

-- Entä missä sinun ajatuksesi sitte tulevat olemaan?

-- Rakastettuni luona!

-- Lausu minulle kuka se onnellinen on!

-- Herrani ja kuninkaani!

Kustaa sulki hänet syliinsä.

-- Sinä olet oleva hyvä enkelini, virkkoi hän, -- taivaani tähti!

-- Tahtoisin niin mielelläni tulla siksi! kuiskasi Margareeta.

Kuinka minä saatankaan monta kuukautta tulla toimeen ilman sinua?

-- Mutta sitte me emme enään koskaan eroa!

-- Emme koskaan!

Kolme päivää viipyi kuningas Ekebergassa, jona aikana hän näytti
työntäneen syrjään kaikki surunsa ja huolensa.

Hän rakasti ensi kerran eläessään, rakasti koko sielullaan ja
mielellään.

Merkillisen hyvin nuo molemmat sopivat toisilleen; Margareeta saattoi
täydellisesti eläytyä Kustaan ajatuksen juoksuun ja Kustaa uskoi
hänelle kaikki aikeensa. Tuontuostakin teki Margareeta kysymyksen,
joka oli sekä oikeutettu että järkevä, mutta mieluinten hän kuunteli,
kun Kustaa puhui.

-- Yksin jäätyäni saan tarkemmin ajatella näitä asioita, lausui hän
lempeästi.

Mutta jos Kustaa yritti vakuuttaa hänelle, että hänen mielipiteensä
asioista ja henkilöistä olivat ainoat oikeat, niin pyysi Margareeta:
"anna minun katsella omilla silmilläni!"

Erotessa otti Kustaa häneltä lupauksen, että hän usein kirjoittaisi,
joskus hänkin saisi kirjeen.

-- Minun täytyy oppia tuntemaan sinut, puhui Kustaa; -- nyt olet sinä
minulle suloinen, selittämätön arvoitus!

Heidän hyvästijättöään ei kukaan nähnyt.

-- Luotan sinuun, Margareeta! olivat Kustaan viimeiset sanat.

Mutta kun koko loistava seurue sitte oli lähtenyt, jäi morsian
itkemään, kasvot kalpeina, sydämessä tyhjä tunne.

-- Anna hänen olla, kyllä hän siitä tointuu, kuiskasi Ebba rouva
Märtalle, joka malttamattomana asteli edestakaisin huoneissa.

-- Pyhän neitsyen kiitos, huudahti tämä, -- että tässä muutkin
ihmiset saavat jotakin arvoa.

Nuorta neitiä ei kukaan suinkaan ollut laiminlyönyt; hän oli saanut
uuden arvonimen, jota muutoin ainoastaan todelliset prinsessat
kantoivat, sitäpaitsi olivat hovin herrat kohdelleet häntä mitä
suurimmalla huomaavaisuudella, mutta heidän puheaineenaan oli aina
ollut Margareeta, ikäänkuin hän olisi ollut aurinko ja kaikki muut
vaan pieniä tähtiä.

Tämä saattoi kyllä heidän mielestään olla hauskaa, mutta Märta, joka
tunsi sisarensa ja tiesi, että hän oli paljon parempi kuin he ikinä
luulivat, ei siitä ensinkään pitänyt.

Sehän oli saman asian jauhamista uudelleen ja uudelleen; hän halusi
kuulla uutisia Tukholmasta ja hovielämästä, tanssittiinko ja
huviteltiinko hovissa, ja -- saattoi tosin näyttää kummalliselta,
että 18 vuotias tyttö sellaisia ajatteli -- mutta hän olisi niin
mielellään tahtonut tietää kankaiden ja maustetavaroiden y.m.s.
hintoja.

Märta neiti oli käytännöllinen tyttö. Hän näki hyvin mielellään, että
häntä välistä kutsuttiin "Märta kuninkaaksi", sillä talousasioissa
hän oli sangen taitava, sen hän varmaan tiesi.

Mutta kuninkaan lähdettyä alkoi vieraita saapua likeltä ja kaukaa ja
Ebba rouva sai monta kertaa ryöstää talousvarastoistaan samat määrät
kuin ne, joista vasta kerrottiin.

Ensin tuli rouva Brita Stenbock, hänen sisarensa neiti Sigrid ja
tuskin vuoden vanha tyttärensä, Katarina; suuri uutinen oli saapunut
heille vallan odottamatta, Brita rouva oli heti kirjoittanut
herralleen, joka oli sotaväen kanssa Malmössä, ja sitte paikalla
lähtenyt matkaan.

Kiihkeällä uteliaisuudella, niinkuin sisarten tapa on, kyselivät
Brita ja Sigrid nyt mitä kuningas oli kysynyt ja mitä Margareeta
oli vastannut. Mutta Margareeta oli kaikkien lemmikki ja sisaret
iloitsivat hänen onnestaan, keskenään kuiskaillen, että monet tulevat
häntä kadehtimaan.

Mutta koska lapset nyt olivat kotona, päätti Ebba rouva itse
matkustaa rouva Kristina Gyllenstjernan luo ja Margareetan pyynnöstä
pääsi Märta mukaan.

-- Paha on, ettei parhaalle ystävättärelleni vielä ole annettu
tietoa! virkkoi Ebba rouva.

Mutta huhu oli ehtinyt Kristina rouvan luo aikaisemmin kuin
ekebergalaiset; hän tiesi jo, että hänen rakas poikansa oli
kadottanut nuoruutensa lemmityn. Rakkaus Margareetaan oli varjellut
häntä monessa kiusauksessa ja juuri nyt, kun hän iloiten oli
kirjoittanut kotiintulostaan, kun hän haaveillen oli ylistänyt
äitiään ja Margareetaa mahtavina voimina, jotka vetivät häntä pois
houkutusten tieltä, juuri nyt täytyi äidin lähettää hänelle tieto,
että Margareeta on toisen morsian.

Kristina oli tehnyt sen raskaalla mielellä, ensi hetkessä voimatta
tukahduttaa tunnetta, että Kustaa oli ryöstänyt häneltä sangen paljon.

Mutta pian voitti lujamielinen nainen heikkoutensa; olihan hän
oppinut ensi sijassa ajattelemaan isänmaata Ja vasta toisessa itseään
ja omaisiaan.

Epäilemättä oli Margareeta arvokkain nainen, jonka Kustaa saattoi
valita puolisokseen.

Hänessä oli kuningattaren myötäsyntynyt jalous ja ymmärrystä ja
järkeä niinkuin kuninkaan puolisolla tuli olla.

Tähän vakaumukseen oli Kristina päässyt jo ennenkuin Ebba rouva
saapui, sentähden hän hymysuin ja iloisin kasvoin saattoi toivottaa
vieraansa tervetulleiksi.

Vaikea oli Ebba rouvan saada lausutuksi, mitä hän aikoi, mutta
Kristina arvasi hänen ajatuksensa ja toivotti paikalla hänelle onnea.

-- Tämä tapahtui todella niin äkkiä, etten saattanut sitä aavistaa!
sanoi Ebba rouva.

-- Eikö kuningas ollut kirjoittanut?

-- Kyllä, mutta hän ei kirjeessään sanonut muuta kuin että hän tulee
meille vierailemaan, eikä minun edes juolahtanut päähäni...

Ilkeä yskä katkaisi hänen sanansa.

-- Sinä, joka kuitenkin olet niin viisas!

-- Minä vakuutan sinulle, Kristina!

-- Onhan kuninkaalla oikeus valita puolisonsa mistä ruotsalaisesta
perheestä hän ikinä tahtoo! keskeytti Kristina, -- ja oikeaan hän
osasi. Margareeta tulee kyllä osoittamaan, että jollei hän synnyltään
olekaan kuningatar, niin hänen hyveensä oikeuttavat hänet tulemaan
siksi.

-- Kiitos sanoistasi!

-- Ne lähtevät rehellisestä sydämestä!

-- Minä niin pelkäsin, että sinä pahastuisit...

-- Poikani tähdenkö? Svanten täytyy tyytyä kohtaloonsa.

Mutta samassa katsahti Kristina rouva Märtaan ja näki hänen
silmissään niin hellän ilmeen, että hän ehdottomasti tuli
ajatelleeksi: tuossahan on lohduttajatar ja ehkä hän sopii hänelle
erinomaisesti!

Sitte keskusteltiin häistä ja myötäjäisistä. Ebba rouva ilmoitti
kaikessa hiljaisuudessa parhaimmalle ystävättärelleen, että hän
oikein suree sitä, että häät vietetään lokakuun 1 päivänä. Se ei
ikinä ole hyvä.

-- Mitä Margareeta sanoo?

-- Että, jollei se kuninkaalle ole vastenmielistä, niin...

-- Hän on oikeassa! naurahti Kristina. -- Sinä päivänä hautasi
hän suuren surun, miksei hän samana päivänä valmistaisi itselleen
suurta iloa; ja minusta on hyvä, että häät vietetään Upsalassa eikä
Tukholmassa, sillä siellä eivät mustat muistot häiritse hänen iloaan,
ja nyt minä vasta käsitän, miten suuresti hän rakastaa Margareetaansa.

-- Niin sinä kyllä ymmärrät hänet paljon paremmin kuin minä, ja hyvin
iloissaan Margareeta olisi, jos saisi tavata sinut ja jutella sinun
kanssasi rakastetustaan. En minä ikinä luullut, että se kävisi niin
pian; odotin, että hän pyytäisi edes muutamia päiviä ajatusaikaa ja
se olisi minusta kyllä ollut sopivaakin, mutta -- kyllä hän pelkäsi,
kun hän meni kuninkaan luo; jo minä ajattelin, että ei tämä ikinä
pääty hyvin! Mutta palatessaan oli hän niin muuttunut, että tuskin
olin häntä tuntea.

-- Hän rakasti häntä!

-- Niin. Ja kyllä hän sittemmin on koettanut ottaa osaa kaikkiin
askareihin, niinkuin tavallisesti, mutta hän kävelee kuin unissaan
eikä hän ajatuksistaan herää ennenkuin hänelle puhutaan rakkaasta
Kustaa kuninkaasta.

-- Mitä sinä Märta tästä sanot? kysyi Kristina Märtalta, joka
tarkkaavasti oli kuunnellut keskustelua.

-- Puhuu Margareeta toki välistä menneistäkin ajoista, vastasi Märta
punastuen. -- Sillä kyllä hänellä on hyvä muisti!

Kristina rouva läksi muutaman päivän perästä saattamaan rakkaita
vieraitaan ja viipyi kolme päivää Ekebergassa.

Paljon hän sinä aikana puheli Margareetan kanssa, mutta tutki samalla
tarkasti Märtaa. Märta taas, joka sykkivin sydämin aavisti hänen
ajatuksensa, koetti käyttäytyä niin edukseen kuin suinkin. Sen
ohessa sai Kristina rouva nähdä, että hän oli viisas tyttö, joka
suurella toimeliaisuudella osasi johtaa suurta maatilaa. Mutta "Märta
kuninkaasta" ei Kristina rouvan pitänyt saada aavistustakaan!

       *       *       *       *       *

Ekebergasta palasi kuningas Tukholmaan. Siellä oli hänellä, niin
kuin tavallisesti, paljon tekemistä, mutta tällä kertaa tuntui työ
helpommalta. Hänen tapoihinsa ei yleensä kuulunut lykätä töitänsä
tuonnemmaksi, mutta nyt hän ikäänkuin odotti uuden, valoisemman
ajanjakson alkamista.

Ei ollut varaa ryhtyä suuriin korjauksiin kuningattaren huoneissa,
mutta kaikki oli siirrettävä toiseen järjestykseen, jotta huoneet
näyttäisivät valoisemmilta ja iloisemmilta.

Hän vietti niissä nyt melkein kaikki vapaahetkensä, ajatellen
tulevien päivien kotoista onnea.

Siellä hän myöskin luki Margareetan kirjeet ja iloitsi hänen
viisaista, järkevistä ajatuksistaan.

Pikku Eerikin piti kotiutua näihin huoneisiin ja Kustaa koetti kaikin
voimin -- tai ainakin luuli koettavansa -- saada tuota itsepintaista,
kummallista lasta viihtymään luonaan.

Mutta poika asettui jyrkkään vastarintaan.

Hän sai silloin selkäsaunan ja peläten, että saisi enemmän, totteli
hän isää.

-- Eerik saa uuden äidin! puhui Kustaa usein kolmivuotiaalle lapselle.

-- Eerik ei tahdo! tuli vastaukseksi.

Hän oli hyvin äitinsä näköinen: sama arka katse silmissä, suupielissä
sama uhkamielinen ilme.

Välistä koetti Kustaa hyvyydellä ja lempeydellä voittaa pojan
rakkautta, mutta hänen kärsivällisyytensä joutui silloin niin kovan
koetuksen alaiseksi, että hän vihdoin ajoi pojan huoneesta.

Eikä hän sitte moneen päivään tahtonut häntä nähdä.

-- Ehkä Margareeta saa hänet taipumaan -- minä en saa, mietti hän
itsekseen.

Tänä vuonna ei historia tiedä hänen ryhtyneen kuin yhteen
valtiolliseen toimenpiteeseen: hän päätti, että vapaan kaupan piti
vallita Ruotsin ja Hansa-kaupunkien välillä, kuitenkin niin, että
Hansa-kaupunkien oikeudet lakkautettaisiin.

Pitäen silmällä sekä ystäviä että vihollisia, valmistautui hän
auttamaan edellisiä ja rankaisemaan jälkimäisiä, mutta vasta jonkun
ajan perästä.

Vihdoin likeni lokakuun ensi päivä.

Upsalaiset olivat luovuttaneet kokonaisen talon tulevan kuningattaren
asunnoksi. Syyskuun viimeisenä päivänä hän saapuikin äitinsä ja
sisartensa seurassa, suuren palvelijajoukon kanssa.

Ebba rouva oli kiihkeästi esittänyt, etteivät sulhanen ja morsian
saisi nähdä toisiaan ennen vihkiäisiä ja Margareeta oli pyytänyt
kuningasta täyttämään hänen toivomuksensa.

Hän teki sen vastoin tahtoaan, hän ei pitänyt siitä, että syntisellä
taikauskoisuudella ruvettiin pidentämään hänen odotusaikaansa.

Vihdoin he sitte seisoivat rinnan ja Lauri toimitti tälläkin kertaa
vihkimisen.

Varmaan kaikki läsnäolijat sinä hetkenä tunsivat, että tämä
avioliitto oli taivaassa päätetty.

Kuningas oli lahjoittanut morsiuspuvun. Se oli tehty kallisarvoisesta
valkeasta silkkikankaasta, johon kullalla oli kudottu kuvioita.
Morsiamen paljasta kaulaa koristi kallisarvoinen hely ja hänen
kiharoilleen oli levitetty ohut, hopeankarvainen harso, joka miltei
oli kuin pilvi.

Kun hän herra Juhana Turenpojan taluttamana astui hääsaliin, oli
hänen esiintymisensä niin arvokas ja vakava ja katse, jonka hän
kuninkaaseen loi, niin hellä ja nöyrä, että monen läsnäolijan
silmä kyyneltyi ja kaikkien sydämet ehdottomasti heltyivät häntä
rakastamaan.

Kun juhlallinen toimitus oli päättynyt, esiinkannettiin
onnentoivotukset. Sitte talutti Kustaa morsiamensa hänen äitinsä luo,
salavihkaa kuiskaten hänen korvaansa:

-- Margareeta, nyt olet omani, ikiomani! Margareeta loi häneen
hymyilevän, onnellisen katseen.

-- Sano toki jotakin! pyysi Kustaa.

-- Kustaa! kuiskasi Margareeta.

Juhlallisuudet olivat mitä loistavimmat. Tosin ei kuninkaan iloisuus
ollut niin äänekäs kuin hänen ensimäisissä häissään, mutta kaikki
näkivät, että se tällä kertaa oli todellisempi. Nyt esiintyi hän
aivan luontevana; silloin oli hän keinotekoisella riemulla koettanut
salata pettymystään.

Häät kestivät ainoastaan kolme päivää, sitte läksivät kuningas ja
kuningatar Tukholmaan.

Jouluun saakka olivat he päättäneet olla kahden, sitte piti morsiamen
äidin, sisarten ja sukulaisten tulla heille joulua viettämään.

-- Minun täytyy tottua onneeni, sanoi Kustaa. Naisellisen hienosti
ymmärsi Margareeta piankin eläytyä uusiin olosuhteihinsa. Hän
kiinnitti huomionsa kaikkeen mitä hänen ympärillään tapahtui, ei
yksin itsensä tähden, vaan ennen kaikkea sen miehen tähden, jota koko
hänen hellyytensä ja huolenpitonsa tarkoitti.

Pikku prinssi vietti koko päivän hänen luonaan. Alussa ei hän
tahtonut tulla, vaan valmistautui vastarintaan, jopa löi häntä, mutta
Margareeta houkutteli ja leikitteli, kunnes hän rupesi tulemaan
itsestään. Eerik oli omituinen lapsi. Joskus hän saattoi heltyä
hyväilemään, mutta tavallisesti hän oli oikullinen, kovasydäminen ja
taipuvainen mitä kummallisimpiin mielenpuuskiin.

Eräänä päivänä ennen joulua, kun Margareeta taas istui huoneessaan
hänen kanssaan leikkimässä, alkoi ulkopuolelta kuulua kiivastuneita
ääniä. Äkkiä avautuivat ovet, nuori mies karkasi huoneeseen ja
heittäysi maahan hänen jalkainsa juureen.

-- Margareetat

-- Pyhien nimessä!

-- Miten sinä saatoit?

Nuori mies loi häneen kalpeat, epätoivoiset kasvonsa.

-- Nouskaa ylös, Svante Sture!

-- Minuahan sinä vannoit rakastavasi!

-- Enhän, vaan sinä pyysit rakkauttani.

-- Ja sinä lupasit sen minulle!

-- Olin vaan neljäntoista vuoden vanha!

-- Minä rakastan sinua, Margareeta!

-- Olisit tehnyt niinkuin minä!

-- Oi, kuinka sinä olet kaunis... armahda minua, ojenna minulle
kätesi!

Margareeta totteli, vaikka epäillen. Svante suuteli kiihkeästi hänen
kättään.

-- Päästä käteni... ole toki järkevä!

-- En tiedä muuta kuin että rakastan.

-- Siinä tapauksessa minun täytyy huutaa apua.

-- Anna minun kuolla tähän jalkojesi juureen! Nuorukainen purskahti
katkeraan itkuun.

-- Svante Sture, nouse ylös, minä pyydän sinua! pyysi Margareeta.

Mutta nuorukainen ei liikahtanut. Samassa siirtyivät oviverhot
syrjään ja kuningas astui huoneeseen.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän synkästi.

-- Herra Svante Sture kosii minulta sisartani, vastasi Margareeta,
tekeytyen levolliseksi.

-- Annettakoon hänelle myöntävä vastaus, sanoi kuningas. -- Nouskaa
ylös, herra ritari! puhui hän sitte ankarasti.

Svante noudatti paikalla käskyä.

-- Joko Ebba rouva on antanut suostumuksensa?

-- En ole pyytänyt hänen suostumustaan.

-- Kai teillä sentään on neidin suostumus? Svante punastui korvia
myöten.

-- Märta on aina rakastanut Svante Sturea, virkkoi Margareeta, -- hän
on hänen ensimäinen ja ainoa rakkautensa ja hän kantaa kaulallaan
sormusta, jonka hän antoi...

-- Hänellekö? kysyi kuningas.

-- Hän kantaa sitä siksi, että hän on pysynyt Svantelle uskollisena.

-- No niin, herra ritari, toimittakaa sormus jouluksi impenne
sormeen, niin saamme lankona toivottaa teidät tervetulleeksi.

Svante teki syvän kumarruksen ja jätti huoneen.

Mutta kuningas jäi seisomaan keskelle lattiaa, otsa rypyssä.

Hiljaa hiipi Margareeta hänen luokseen.

Hän vei hänet pehmeälle penkille ja houkutteli hänet istumaan; sitte
hän istuutui hänen viereensä ja painoi päänsä hänen povelleen.

-- Kysy minulta nyt, rakkaani!

Kustaa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kyyneleet kiilsivät
hänen silmissään.

-- Sinä et käsitä miten minä kärsin!

Margareeta kyllä käsitti. Hän hypähti ylös penkiltä, taivutti hänen
päänsä syliinsä, silitteli sitä ja hyväili sitä.

-- Kustaa, epäiletkö sinä minua?

Hänen äänensä sointu oli niin vakuuttava, että Kustaa paikalla
lakkasi epäilemästä. Mutta sitte piti Margareetan kertoa hänelle
kaikki, ei salata vähintäkään. Hän kyllä tiesi, ettei Sture ollut
rakastanut Märtaa, vaan hänen omaa Margareetaansa.

Ja Margareeta kertoi kaikki, yksin suudelma-jutunkin.

Kustaan otsa vetäysi ryppyihin, mutta hän ei puhunut mitään,
ainoastaan katseli Margareetan kirkkaisiin silmiin.

-- Sano minulle rakkaani, virkkoi hän sitte, -- onko se nyt kokonaan
kulunut pois?

-- Sinun ensi suudelmasi sen kulutti.

-- Oliko se säilynyt niin kauvan?

-- En tiedä, mutta en sittemmin koskaan ole muistanut sitä.

-- Kerroppa nyt eteenpäin, oma Margareetani!

Ja Margareeta kertoi miten Märta oli ottanut sormuksen. Hän oli varma
siitä, että Märta rakasti nuorta ritaria.

-- Toivokaamme, ettei hän vastusta onneaan.

-- Tiedän, että hänen äitinsäkin sitä toivoo.

-- Kristina rouva olisi kyllä mieluummin ottanut sinut miniäkseen.

-- Hän sanoi minulle, ettei kukaan niin hyvin sopisi Kustaa kuninkaan
puolisoksi kuin minä.

-- Millä perustuksella?

-- Siksi, että minä muka olen liian viisas aina taipuakseni sinun
tahtosi alle.

Kustaa nauroi.

-- Hän on viisain nainen koko Ruotsissa, ja sitte olet sinä, virkkoi
hän.

-- Ovatko nyt kaikki pilvet poissa? sanoi Margareeta, sivaltaen
kädellään hänen otsaansa.

-- Saammepa nähdä miten Svante herran naimiskaupat menestyvät.

Mutta Margareeta ei antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän lupasi,
ettei hän ikinä epäile häntä. Hän ei häntä tunne, jos hän luulee,
että hän edes ajatuksissaan saattaisi olla velvollisuuksilleen
uskoton.

-- Ja, lisäsi Margareeta, -- vielä mahdottomampaa on, että minä
lakkaisin rakastamasta sinua ylinnä maailmassa!

Kustaa lupasi hänelle vihdoin, mitä hän ikinä tahtoi. Hän tunsi,
ettei hän saattanut kieltää häneltä mitään.

-- Margareeta, lausui hän, -- sinä teet minut hellämieliseksi.
Sellainen en koskaan ennen ole ollut.

-- Siksi ettet koskaan ennen ole rakastanut, niinhän itse sanoit...
Nyt on velvollisuutesi olla hellä.

-- Velvollisuuteni, ketä kohtaan?

-- Sitä kohtaan, joka on antanut sinulle kaikkensa ja jolla kai on
oikeus odottaa edes jotakin ankaralta herraltaan.

-- Oma Margareetani!

       *       *       *       *       *

Levottomalla kaipauksella odotti Margareeta tietoja Ekebergasta.

Vihdoin kirjoitti Ebba rouva, että Kristina rouva ja hänen poikansa
olivat käyneet heillä ja että Svante oli kosinut Märtaa. Nuori Sture
oli käynyt harvapuheiseksi ja vakavaksi ja koska nuoret tahtoivat
viettää jouluajan kahdenkesken, niin oli Ebba rouva päättänyt siirtää
Tukholmanretken toistaiseksi. Sensijaan toivoi hän, että Kustaa
herra ja Margareeta kevätpuoleen tulisivat Ekebergaan, sillä silloin
tulisivat häät vietettäviksi.

Margareeta ei ollut ensinkään tyytyväinen kirjeeseen; hän olisi niin
mielellään tahtonut heidät kaikki Tukholmaan, mutta kun Kustaa sitte
selitti, että se oli viisain päätös, minkä he ikinä olivat voineet
tehdä, niin täytyi tietysti Margareetankin tyytyä.

Ja Kustaa antoi hänen nyt "istua kotona ikävissään". Tosin pantiin
tuontuostakin toimeen rekiretkiä ja muita huveja, joista nuoriso
pitää, mutta ilokseen huomasi Kustaa, että hänen rakas Margareetansa
paremmin viihtyi hänen ja vanhempien, valistuneitten miesten ja
naisten seulassa kuin liehui turhamaisissa ja pintapuolisissa iloissa.

Onnellinen kotielämä ei suinkaan vieroittanut kuningasta hänen
kuninkaallisista velvollisuuksistaan, se ainoastaan helpoitti hänen
työtään. Varovasti piti hän silmällä naapurimaita, varsinkin Tanskaa,
jonka hyväksi hän oli uhrannut niin paljon ja johon ei hän, sen
valoista ja vakuutuksista huolimatta, saattanut luottaa.

Pfalzkreivi Fredrikin uhkauksista ei kuulunut mitään ja kuningas
Kristian valmisteli loistavia kruunausjuhlallisuuksia.

Mutta rettelöistä Lyypekin kanssa ei tahtonut tulla loppua ja
keväällä täytyi useitten ruotsalaisten herrojen lähteä vastaamaan
Berendt von Melenin ja Hojan kreivin lasten tekemiin väitteisiin.
Sitäpaitsi vaativat lyypekkiläiset suurta rahasummaa, joka heillä
muka vielä oli saatavana. Kuningas Kristianin välityksellä
saatiin vihdoin aikaan sovinto, jonka mukaan Lyypekki luopui
rahavaatimuksistaan; sitävastoin piti Lyypekin vakinaisten porvarien
ja laivurien saada tullitta viedä ja tuoda tavaroita Ruotsiin ja
Ruotsista y.m.

Kuningas Kustaa allekirjoitti sovinnon, selittäen, että hän sen
teki ainoastaan ylläpitääkseen rauhaa ja lankonsa Tanskan kuninkaan
tähden, sillä tämän sovinnon noudattaminen oli hänelle sangen työläs.

Berendt von Melenin väitteisiin vastattiin, että hänen tapaisilleen
konnille soveltuvat Ruotsin laissa kavaltajia tarkoittavat pykälät
erinomaisesti. Hojan kreivin hävyttömästä menettelystä huolimatta
lupasi kuningas sisarensa tähden päästää yhden hänen pojistaan
valtakuntaan ja antaa hänelle hänen äitinsä jättämän perinnön, mutta
niillä ehdoin, että hän uskollisesti ja rehellisesti palvelisi
Ruotsin valtakuntaa ja Ruotsin kuningasta.

Toinen poika saisi kreivikunnassa ottaa haltuunsa isänsä perinnön;
"kuningas tahtoi ainoastaan tietää, kuinka suuri se oli, jotta
molemmat veljekset tulisivat osallisiksi samoista oikeuksista; mutta
ehdotus hylättiin eikä asiasta sen koommin keskusteltu".

Elokuussa tapahtui Kristian kuninkaan kruunaus. Tilaisuuteen
kutsuttiin useita ruotsalaisia herroja ja etevimmät heistä
istutettiin juhla-aterialle erityisen pöydän ääreen aivan kuninkaan
likeisyyteen, mutta kun Berendt von Melenille, joka edusti
lyypekkiläisiä ruhtinaita, oli määrätty paikka samassa pöydässä,
nousivat kaikki ruotsalaiset herrat ja sanoivat, etteivät he tahdo
syödä samassa pöydässä kavaltajan kanssa. Sitte he kaikki siirtyivät
alemma toisen pöydän ääreen.

Täällä puheltiin tanskalaisista herroista sangen ylenkatseellisesti,
sillä he olivat yhden vuoden kuluessa tehneet uskollisuusvalan
monelle eri maaherralle. Herra Tyke Krabbe koetti silloin puolustaa
heidän menettelyään, mutta "kaikki herrat ja ruhtinaat nauroivat
salaa" hänen sanojaan.

Molempien maiden riennoilla oli suuri yhteinen päämäärä, yhteisen
politiikan olisi pitänyt niitä likentää, mutta kansojen sydämissä
asui vanha viha ja samalla kun ne yksissä neuvoin varustautuivat
vastustamaan yhteistä vihollista, vallitsi yksityisten mielissä
riidanhalu ja kateus.

Varsinkin valitti Kustaa, että tanskalainen ritaristo niin
vihamielisesti ja karsain silmin häntä katseli. Jos esimerkiksi
sotamiehet tai hovilaiset Köpenhaminasta pyysivät passia Saksaan,
niin se heille esteettömästi myönnettiin, mutta jos joku ilmoitti
tahtovansa lähteä Ruotsiin, niin meno häneltä kiellettiin. Kustaa
huomautti, ettei hän epäile kuningas Kristiania, mutta että löytyy
"paljon pahoja poikia, jotka pitoihin kantavat enemmän huonoja
humaloita kuin hyviä!" Korvaukseksi niiden suurten rahasummien
koroista, joilla kuningas oli auttanut tanskalaisia, oli hänelle
luvattu verot Bohusin ja Varbergin linnoista ja lääneistä. Mutta
veronkanto ei tuottanut kuin viisi kuormusta voita ja viisisataa
tanskalaista markkaa. Tämä oli Kustaan mielestä toki liikaa, eikä
suhde parantunut, vaikka sittemmin tehtiin kaikellaisia sopimuksia.

Kristiania huolestutti muuan liikkeellä oleva huhu, nimittäin
se, että Kustaa aikoisi ottaa Skånen, ja saadakseen tietoa hänen
tuumistaan, lähetti hän Ruotsiin sanansaattajia, joiden kautta
hän jätti koko valtakuntansa lankonsa haltuun siksi ajaksi kuin
hän matkusti Braunschweigiin solmimaan liittoa protestanttisten
ruhtinaiden kanssa.

Kustaa taas luuli, että sanansaattajat olivat tulleet ainoastaan
vakoilemaan, ja pidätti heitä neljä kuukautta Ruotsissa.

Ruotsin ja Venäjän suhde ei myöskään ollut varma. Vasili
Ivanovitschin kuoleman jälkeen ei viisikymmenvuotista rauhaa oltu
vahvistettu ja rajoilla harjoitettiin kaikkinaista väkivaltaa.

Koska suhde tanskalaisiin oli epävarma, niin täytyi edes idän
puolella saada aikaan rauha. Tätä tarkoitusta varten lähetettiin
Venäjälle useita lähettiläitä ja pitkällisten, monimutkaisten
keskustelujen kautta saatiin todellakin vihdoin toimeen
viisikymmenvuotinen rauha, alkaen vuodesta 1537.

Ilomielin kertoi Kustaa sen Margareetalle.

-- Nyt ovat käteni vapaat! sanoi hän.

-- Emmekö sitte koskaan saa rauhaa? kysyi kuningatar. -- Kyllä, mutta
meidän täytyy ostaa se sodalla. Lyypekkiläiset eivät tyydy tehtyihin
sopimuksiin, vaan ovat he lähettäneet tänne lähettiläitä vaatimaan
edullisempia ehtoja.

-- Ja sellaisia ei herrani tahdo antaa, virkkoi Margareeta hymyillen.

-- Mutta onko sitte säädyllistä, että ruotsalaisten kauppiaiden
täytyy antaa tavaransa hansalaisille niillä ehdoin, joita he vaan
suvaitsevat määrätä, ja että Beltit ja Juutinrauma suljetaan meiltä,
mutta ovat heille avoimina? Neuvosto ilmoitti jo lähettiläälle,
Sebastian Esramille, ettemme aio ryhtyä mihinkään sopimuksiin emmekä
luvata Lyypekille uusia etuoikeuksia.

-- Kai hän hyvin suuttui?

-- Hän pyysi päästä minun puheilleni.

-- Suostuitko sinä?

-- Kyllä, mutta salaisilla ehdoin, sanoi kuningas hymyillen.

-- Salaisilla ehdoinko?

-- Niin, niillä ehdoin, että sinä saat olla läsnä.

-- Oi, sinä lasket leikkiä!

-- En, Margareeta, se on aivan totta. Kun minä vaan ajattelen, miten
paljon me olemme saaneet kärsiä noiden Hansakaupunkien tähden, niin
mieleni joutuu vallan kuohuksiin ja minä tahdon lausua hänelle
suoraan ajatukseni, mutta pelkään joko kiivastuvani tai puhuvani
vähemmin kaunopuheliaasti kuin soisin. Mutta jos sinä olet läsnä,
niin ilmeestä sinun kasvoissasi näen, ovatko sanani selvät ja
vakuuttavat.

-- Ymmärränkö minä näitä asioita?

-- Sinäkö, joka niin monasti olet kumonnut väitteeni!

-- En politiikan alalla.

-- Tahdon nähdä etkö sinä sitäkin ymmärrä. Olen ajatellut,
että ottaisimme hänet vastaan kodin piirissä, se vaikuttaa
saksalaisiin, varsinkin koska koko kunnia kodin suloisuudesta tulee
kuningattarelle...

-- Sinä imartelija!... Sinun huoneissasiko hänet otamme vastaan?

-- Ei, vaan juuri täällä, jossa minä parhaiten viihdyn.

-- Eikö muita saa olla läsnä?

-- Ei edes Eerik.

Kun raatisihteeri Sebastian Esram saapui linnaan, vietiin hänet
kuningattaren huoneisiin ja vastaanotto oli niin ystävällinen ja
tutunomainen, että saksalainen aivan hämmästyi. Sitte tarjottiin
virvokkeita ja juteltiin; eikä kukaan näyttänyt ajattelevankaan
tärkeitä kysymyksiä ja kauppasopimuksia.

Vihdoin puuttui Esram sentään valittamaan, että Lyypekki, joka ennen
oli pitänyt Kustaata parhaana ystävänään, nyt oli pakoitettu pitämään
häntä yhtenä niistä monista, jotka kaikin voimin koettivat Lyypekkiä
kukistaa.

Mutta jos Hansakaupungit saisivat takaisin vanhat hyvät vapaa- ja
kauppaoikeutensa Itämerellä, niin molemmille maille koituisi onnen
aika, ja Esram oli juuri lähetetty solmimaan Ruotsin ja hansalaisten
välille iäistä rauhan liittoa, jommoinen se alusta asti oli ollut.

Puhuessaan oli Esram tuontuostakin tehnyt kohteliaan kumarruksen ja
mielistelevin katsein silmäillyt ympärilleen; lopetettuaan painoi hän
alas päänsä ja jäi odottamaan vastausta.

Kustaan kulmakarvat olivat tuontuostakin vetäytyneet ryppyihin ja
varmaan olisi hän keskeyttänyt puhujan, jollei Margareetan jännitetty
tarkkaavaisuus niin suuresti olisi häntä huvittanut.

Margareetan piti saada kuulla molempien mielipiteet.

Nyt puuttui kuningas puheeseen.

-- Kaikki tietävät, lausui hän, -- että tässä valtakunnassa
muinoin vallitsi suuri eripuraisuus, milloin riitelivät kuninkaat
ja hengelliset tai maalliset herrat, milloin naapurivaltiaat.
Hätä pakoitti ruotsalaiset kuninkaat suostumaan kaikkeen, mitä
lyypekkiläiset ikinä pyysivät antamiensa rahalainojen korvaukseksi.
Samoin kävi, kun minä nousin valtaistuimelle: sekä lyypekkiläiset
että meidän hengelliset herramme olivat kuin jalopeurat vaanimassa
saalistaan, saadakseen laskea minut orjuutensa alle, niinkuin
olivat laskeneet edelliset kuninkaat ja hallitsijat. Mutta Jumalan
armo ja voima pelasti valtakunnan. Minä olen vapauttanut kansani
verenhimoisten käsistä ja miekalla ja asevoimalla saattanut sen
rauhaan ja vaurauteen. Minä saatan niinkuin Mooses sanoa, että
vankeudesta olen vienyt kansani luvattuun maahan. En enään voisi
Jumalalle enkä ihmisille tehdä tiliä menettelystäni, jos uudestaan
heittäisin maani alttiiksi samoille vaaroille ja vahingoille
ja jos lyypekkiläisille luovuttaisin oikeudet, jotka he kerran
valheellisesti minulta houkuttelivat, sitte monin kerroin pettääkseen
luottamukseni.

-- Mitä Lyypekin vanhaan velkaan tulee, niin en enään siedä kuulla
siitä puhuttavankaan, sillä paljon enemmän olisi minulla syytä
vaatia korvausta kaikista sotakulungeista ja muista vahingoista ja
vääryyksistä, joita minä ja valtakunta lyypekkiläisten tähden olemme
saaneet kärsiä. Jos te tahdotte ryhtyä sopimukseen, josta Ruotsinkin
valtakunnalle voi koitua onnea ja hyötyä, niin siihen kyllä olen
suostuvainen.

Tähän ei Sebastian Esram osannut vastata mitään; hän kumarsi ja läksi.

-- Mitä sinä luulet heidän nyt tekevän? kysyi Margareeta.

-- Heidän täytyy ennemmin tai myöhemmin käsittää, että heidän
mahtipäivänsä Ruotsissa ovat loppuneet, vastasi kuningas.

-- Sinä olet mahtava herra, kuningas Kustaa!

-- Minun täytyy olla, sillä minä olen yksinäni enkä voi luottaa
kehenkään.

-- Etköhän sentään nyt tuomitse väärin?

-- Mutta katsele ympärillesi... keneen minä kokonaan voin luottaa?
Minua vainotaan siitä, että mielelläni otan ulkomaalaisia
palvelukseeni ja minä myönnän, että heitä valitessani usein olen
onnistunut huonosti, mutta he ovat nähneet maailmaa, he tietävät
minulle kertoa kokemuksista muissa maissa, he tuntevat kieliä. Omissa
kansalaisissani sensijaan ei ole ainoaakaan, joka osaisi kirjoittaa
kirjeen ulkomaalaisella kielellä. Sentähden olen monessa tärkeässä
tilaisuudessa seisonut neuvottomana!

-- Enkä minäkään saata sinua auttaa!

-- Minä jouduin niin aikaiseen hovipalvelukseen, jatkoi Kustaa, --
sentähden ehdin saada niin vähän tietoja ja sentähden olen niin
monasti saanut kärsiä saksalaisten kirjeiden tähden. Mutta poikieni
pitää oppia sekä kirjainten taitoa että ritarillisia tapoja.

-- No entä pieni tyttäremme?

-- Katarinan pitää tulla äitinsä kaltaiseksi sekä kotoisessa
ahkeruudessa että naisellisissa avuissa, jotta hän kerran voisi tehdä
rakastetun puolisonsa onnelliseksi.

-- Kustaa, joko sinä nyt voit ajatella hänen puolisoaan?

-- En, täytyyhän minun sitä ennen naittaa useita muita. Oletko
huomannut kuinka rakastuneesta rakas sisarenpoikani Pietari Brahe
katselee Beata Stenbockia?... Ja eihän mikään estä heitä saamasta
toisiaan.

-- Saamme ruveta ajattelemaan häitä! sanoi Margareeta nauraen.

-- Minun täytyy ensin tietää, onko hän kosinut, sillä tuo oiva poika
on sangen ujo.

- Hän rakastaa sinua suuresti!

-- Niin taitaa tehdä! sanoi Kustaa hyvillään.

-- Ei sentään enemmän kuin Juhana.

-- Esikoisemme... Tiedätkö, Margareeta, hänen silmänsä ovat kuin
sinun silmäsi ja kun hän rukoillen minuun katselee, niin mieleni
heltyy kuin vaha. Miksi minun Eerikille pitää jättää Ruotsin kruunu,
eikä hänelle!

-- Eerik on hyvin lahjakas!

-- Kyllä, hän on paljon kehittynyt, mutta hänen leikkinsä ja huvinsa
ovat niin rajut.

-- Hän tarvitsee opettajan, jota hän kunnioittaa.

-- Minä olen kirjoittanut Melanchtonille, ja pyytänyt häntä
hankkimaan nuoren, lahjakkaan miehen. Toivottavasti vakava työ
taltuttaa Eerikin rajun mielen.

-- Oletko ajatellut Juhanan tulevaisuutta? Suhde poikien välillä ei
muuten ole ensinkään hyvä.

-- Mistä syystä?

-- Eerik ei voi kärsiä Juhanaa.

-- Mikä siihen saattaa olla syynä?

-- Pelkään että hän kadehtii häntä.

-- Sitä minä en käsitä.

-- Kyllä ehkä minussakin on syytä, sanoi Margareeta ja kyynel herui
hänen kauniiseen silmäänsä; -- ehkä minä Juhanan syntymisen jälkeen
olen laiminlyönyt Eerikiä.

-- Hän on jo muutenkin vienyt sinulta liian paljon aikaa. Mitä taas
Juhanan tulevaisuuteen tulee, niin olen päättänyt järjestää sen aivan
riippumattomaksi Eerikistä.

-- Kuinka sinulla on paljon ajattelemista!

-- Olet oikeassa, mutta Jumala on antanut minulle paljon voimia ja
reippaan mielen.

-- Kuinka sinä puolisoksesi saatoitkaan valita juuri minut! puhui
Margareeta ja loi häneen ihastuneen katseensa.

-- Sinä, Margareeta, olet valo elämäni tiellä; jollei sinua olisi,
niin eläisin pimeydessä.

-- Kuinka minä rakastan näitä hetkiä, jolloin olemme kahdenkesken!

-- Ne ovat elämän jälkiruoka, sillä pääasiallisesti meidän täytyy
ajatella muita. Tiedätkö, kun sinä nyt taas olet parantunut ja
täällä on niin paljon elämänhaluista nuorisoa, niin olen määrännyt,
että hovimestarittaren ja kaikkien sinun naistesi on tuleminen
tanssisaliin; siellä ottavat hovin herrat ja ritarit heidät vastaan
ja soittoniekkojeni soittaessa saavat he tanssia.

-- Se tulee tuottamaan heille suurta iloa, rakas Kustaa.

-- Ratsastusretkillämme ovat he tehneet pieniä viittauksia siihen
suuntaan.

-- Tähän asti ovat ratsastusretket olleet heidän suurin ilonsa.

-- Sen kyllä uskon... Nuoret ovat siten saaneet tavata toisensa.
Kenttäkouluni näkyy olevan hyödyllinen.

-- Yhäkö vielä itse otat työhön osaa?

-- Kyllä, harjoitukset tekevät minulle hyvää, jäsenet vahvistuvat,
rinta laajenee, kun siinä saa kiidätellä ja pistellä ja olla täydessä
sotisovassa.

-- Eikö Sten Eerikinpoika ole erittäin taitava?

-- Ei läheskään niinkuin Stjernskjöld. Tehdäkseni kilpailun
jännittävämmäksi, olen määrännyt voittajalle palkinnoksi
kultasormuksen, helmivyön tai että hän kerran saa tanssittaa jotakin
sinun hovineitsyistäsi.

-- Jos herra Lauri Siggenpoika voittaa sen palkinnon, niin kyllä
tiedän, kenen neidoistani hän valitsee.

-- Etkö luule minun sitä huomanneeni, mutta ylpeä neiti ei näy
hänestä välittävän.

-- Beata Trolle on uskonut minulle salaisuutensa.

-- No mitä hänellä saattaa olla häntä vastaan?

-- Herra Lauri on kevytmielinen.

-- Se on juorua, panettelua!... Myönnän tosin, että hän liian kauvan
on kuljeskellut naimattomana... minäpä puhun hänelle.

-- Mutta älä vaan sano, että minä...

-- Ole huoleti... Minusta on sitäpaitsi niin hauska puuhata heidän
häitään!

-- Mutta Kustaa, en ole niin pitkiin aikoihin kuullut luuttua; ethän
toki ole lakannut soittamasta?

-- En, mutta olen pelännyt, että se sinua väsyttäisi; lähetän
paikalla noutamaan sen!

Ja hän lauloi ja soitti Margareetalleen. Mutta joka ilta luki
onnellinen, iloinen Kustaa kuningas raamattuaan.

-- Enhän muuten, selitti hän Margareetalle, -- voisi nukkua yötäni
rauhassa enkä pelotta ottaa vastaan päivää.

Ja paljonhan hänellä oli huolia.

Kuningas Kristian oli tehnyt liiton Saksan protestanttisten
ruhtinaiden kanssa, mutta vaikka hän sekä suusanalla että
kädenlyönnillä oli luvannut, että Kustaakin tulisi liitosta
osalliseksi, niin ei hän ollut pitänyt lupaustaan, vaan sensijaan
sallinut Berendt von Melenin julkisesti solvata Kustaata.

Siitä suuttuneena teki Kustaa pfalzkreivi Fredrikin kanssa
sopimuksen, että hän 18,000, Ruotsin palkkaamalla miehellä, etelästä
päin hyökkäisi Tanskaan, sillaikaa kun Kustaa itse ryntäisi sinne
ruotsalaiselta puolelta.

Koko tuuma raukesi kyllä sikseen, mutta Kristian oli jo ehtinyt
pelästyä ja Kustaa sai pääasiassa tarkoituksensa täytetyksi.

Alkupuolella vuotta 1541 kohtasivat Ruotsin ja Tanskan lähettiläät
toisensa Nylödösessä ja silloin maksettiin Kustaalle Tanskan velka,
31,000 täysipainoista joakimitaalaria.

Kristian halusi hartaasti saada persoonallisesti tavata Kustaata.

Tästä asiasta samoin kuin syistä molempien valtakuntien riitoihin
keskustelivat lähettiläät, ajan voittamiseksi, myöskin. Tämä tapahtui
Brömsebrossa.

Kustaa vaati Gottlantia ja 800,000 taalaria sotakulunkeja. Sitäpaitsi
että Ruotsin aateliston piti saada takaisin maatilansa Tanskassa ja
Norjassa ja että Berendt von Melenin vaatimukset kumottaisiin.

Tanskalaiset herrat arvelivat, että Ruotsin kuningas haluaa sotaa,
mutta vihdoin saatiin toimeen jonkinlainen sovinto. Kuningas Kristian
lupasi auttaa Kustaata Albrekt Preussilaista vastaan, jos tämä, joka
tähän asti oli suosinut sekä Berendt von Meleniä että Hojan kreivin
perillisiä, yhä vielä suojelisi ruotsalaisia kavaltajia eikä kaikissa
suhteissa suostuisi sopimaan kuningas Kustaan kanssa.

Gottlanninasia sekä kysymys perintötiluksista ja sotakulungeista oli
jätettävä puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Sitten määrättiin päivä, jolloin kuninkaat kohtaisivat toisensa.

Smålannin ja Blekingen välillä on Brömsebron joki; Itämeressä likellä
sen laskua on pieni saari ja tämä saari oli siihen aikaan Ruotsin
äärimäinen raja Tanskaa vastaan.

Kuningatar Margareeta ja molemmat pojat, Eerik ja Juhana olivat
kuninkaan mukana. Kuningatar nousi maihin Vernanäsissä.

Syyskuu oli sinä vuonna mitä ihanin. Kuninkaan seurueessa oli useita
herroja valtakunnan neuvostosta sekä suuri joukko ritareja ja
palvelijoita. Matka oli kulunut hauskasti ja kuninkaan hyvä tuuli
teki mielialan vieläkin iloisemmaksi.

Laivastossa oli kymmenen galeeria, bojortia ja pinkiä. Purjeet
pullistuneina ne kiitivät aalloilla ja ilomielin katseli Kustaa
niiden kauniita liikkeitä. Mutta laivaston komentajana olikin Jaakko
Bagge.

Molemmat pienet prinssit saivat seurata isää.

Svante Sture, joka mentyään naimisiin Märtan kanssa, suuressa
määrin oli voittanut kuninkaan suosion, ja Pietari Brahe komensivat
sotaväkeä.

Saarelle pystytti kuningas leirinsä. Eerik Fleming oli sinne
antanut laudoista rakentaa suuren salin sekä muutamia pieniä tupia,
joiden sisäseinät olivat päällystetyt punaisella tahtikankaalla ja
englantilaisella veralla. Ympärille oli pystytetty siroja telttoja
ja uutimia kuninkaan herroja ja miehiä varten, ja täällä juotiin ja
syötiin, iloisen rupatuksen raikuessa ilmojen halki.

Seuraavana päivänä saapui kuningas Kristian ja pystytti leirinsä
vastapäätä ruotsalaisia, Blekingen rannalle. Hän lähetti heti
langolleen veljellisen tervehdyksen, pyytäen, että hän tulisi
toiselle puolelle, koskei hänellä itsellään, paha kyllä, sattunut
olemaan veneitä.

Kustaa lähetti paikalla muutamia veneitä tuomaan niitä ylhäisiä
tanskalaisia herroja, joiden tuli olla ruotsalaisten panttivankeina.

Vangit uskottiin herra Svante Sturen haltuun, joka oli korkeimpana
käskynhaltijana saarella, jotta hän hyvin kohtelisi ja kestittäisi
heitä. Eerik ja Juhana pantiin Pietari Brahen valvonnan alaisiksi,
joka oli sotavoiman komentajana.

Sitte soudatti Kustaa itsensä ja useita neuvostonsa herroja toiselle
puolelle.

Rannalla oli kuningas Kristian häntä vastassa ja tervehtiessään
suuteli ja syleili hän häntä.

Molemmat kuninkaat läksivät sitte Tanskan kuninkaan teltalle.

Sen seinävierellä olevalle penkille eli tuolille he istuutuivat.

Neuvoston herrat loittonivat kappaleen matkan päähän ja hovimiehet
siirtyivät heistäkin kauvemma.

Tanskan kuninkaan sotavoima seisoi vastapäätä ruotsalaisia, jotka
olivat smålantilaisella rannalla, mutta heidän välillään kelluivat
ruotsalaiset kaleerit ja bojortit koko komeudessaan, tykkineen
päivineen, etukeulat käännettyinä tanskalaisiin sotamiehiin päin.

Tunnin ajan keskustelivat kuninkaat ja tekivät silloin sopimuksen,
että viisikymmenvuotisen rauhan tulee vallita heidän valtakuntiensa
välillä.

Sitte he nousivat ja joivat kerran tai kahdesti toistensa
terveydeksi, jonka jälkeen Kustaa purjehti takaisin leiriinsä ja
kuningas Kristian, ruotsalaisten ampuessa ilolaukauksia, läksi
Avaskäriin.

Illalla pani Kustaa toimeen loistavat kemut niiden tanskalaisten
herrojen kunniaksi, jotka olivat olleet panttivankeina ja jotka nyt
mielellään viipyivät päivän ruotsalaisten leirissä.

Viini ja hyvä kestitys panivat kaikki iloiselle päälle, varsinkin
oli tanskalainen valtakunnanneuvos Antero Bille kuin seitsemännessä
taivaassa. Tuontuostakin lausui hän, riemunsa valtaamana, että
kaikkien tanskalaisten ja rehellisten ruotsalaisten miesten tänä
päivänä tulee suuresti iloita, koska molempien valtakuntien välille
nyt on rakennettu iäinen rauha.

Kuningas Kustaa huomautti, että "iäinen" sana ehkä on liioiteltu,
koska naapureilla usein on tapana sitä lyhennellä; mutta jos
tanskalaiset vaan pysyvät hyvässä naapurisovussa, niin koettavat
ruotsalaiset kyllä Jumalan avulla suojella rauhaa.

Myöhään yöhön ilakoivat herrat viinin ääressä.

Seuraavana päivänä tulivat Tanskan kuninkaan rummunlyöjät ja
soittajat kuningas Kustaan leiriin ja saivat paljon ja hyviä lahjoja.

Kolmantena päivänä hajoitti Kustaa leirinsä ja purjehti Vernanäsiin,
jossa Margareeta suurella ilolla otti vastaan herransa.

Mutta usein tulivat rahvaan miehet puhuttelemaan Kustaata, kun hän
oli matkoillaan.

Yhä yleisemmäksi oli tullut tapa sanoa: "mennään kuninkaan luo, kyllä
hän tietää neuvoa".

Ja moninaisissa asioissa hänen täytyikin tietää neuvoa.

Tällä kertaa tapasi hän Vernanäsissä kaksi porvaria Lödösestä, jotka
jo olivat häntä odottaneet.

Kuningas tervehti heitä ystävällisesti ja kysyi, mitä asiaa heillä
oli.

-- Kas, seikka on nyt sellainen, että me pyytäisimme kuningasta
lainaamaan itsellemme muutamia satoja markkoja kohtuullista korkoa
vastaan! virkkoi toinen miehistä reippaasti ja tuuppasi toista
kylkeen, ikäänkuin kehoitukseksi, että hänkin sanoisi jotakin.

Mutta toinen pysyi ääneti, vakavana tuijottaen kattoon; lieneekö hän
ollut niin ujo, vai mikä hänen lienee ollut.

-- Minä en lainaa rahoja! sanoi Kustaa. -- Mutta kuuleppa, olen
nähnyt sinut joskus ennen.

Kustaa lausui sanansa reippaalle miehelle.

-- Muistaako kuningas sen? kysyi mies punastuen.

-- Odotahan, Vesteråsin raatisalissa; sinähän puhuit siellä, mutta
nimeäsi en muista ja tätä toista miestä en tiedä nähneeni!

Vaitelias mies loi katseensa maahan kuin pahantekijä.

-- Minä olen Olli Ollinpoika, porvarin poika Lödösestä, vastasi
ensimäinen mies; -- me olimme molemmat Vesteråsissa, vaikka tämä
toinen kuului toiseen puolueeseen; syntyi siinä sitte kahakka ja minä
löin häntä niin, että hän menetti toisen käsivartensa.

Toinen mies nosti oikeaa käsivarttansa, näyttääkseen, että osa siitä
oli poissa.

-- Kuljetin hänet sitte olkikuormassa koriin ja olen tuontuostakin
häntä autellut minkä olen voinut.

-- Ja tulet nyt lainaamaan minulta rahaa? kysyi kuningas.

-- Minä otin noin kymmenen vuotta sitte hänen tyttärensä vaimoksi ja
meillä on tuvan täydeltä lapsia; täytyyhän tässä johonkin ryhtyä ja
ukko keksi sitte keinon, että rupeaisimme kalastamaan ja maksaisimme
lainan kaloilla.

Kustaa kävi tarkkaavaiseksi.

-- Onko siellä päin paljon kaloja? kysyi hän innokkaasti.

-- Niitä on vallan kauheasti; vahinko vaan, ettei kukaan niitä
korjaa, vastasi Olli.

-- Olet oikeassa; pari kolmekymmentä kalastajaa saattaisi siellä
Lödösessä elää komeasti; minä olen kyllä sitä asiaa ajatellut.

-- No, asia on sitte ollut säkissä ennenkuin tuli pussiin! vastasi
mies; -- jos täälläpäin vaan voisi laittaa asiat samalle kannalle
kuin siellä lännessä, niin joka mies tästä vaurastuisi.

-- Saat 300 markkaa lainaksi, Olli Ollinpoika.

-- Oikeinko totta? huudahti mies.

-- Mutta sinun pitää kehoittaa muita noudattamaan esimerkkiäsi ja
minä kirjoitan asiasta voudilleni, herra Kustaa Stenbockille; kas,
te voisitte pitää koko maan kaloissa, niin ei meidän tarvitsisi
turvautua vieraisiin.

-- Niin, Kalmarinsalmesta saa paljon silakoita ja silliä, huomautti
Olli Ollinpoika.

-- Tiedätkö sen varmaan?

-- Olenhan minä usein ollut siellä niitä pyytämässä! Kustaa vaipui
hetkiseksi mietteisiin.

-- Istukaa miehet, virkkoi hän sitte, -- teidän täytyy saada vähän
suuhunpantavaa!

Miesten syötyä jätti Kustaa Olli Ollinpojalle sata taalaria.

-- Nämä saat lainaksi, puhui hän, -- ja nämä -- hän pisti vielä
toiset sata taalaria hänen käteensä -- saat palkinnoksi hyvistä
neuvoistasi! Pidä nyt huolta siitä, että kalastus pian pääsee
vauhtiin!

Miehet joutuivat vallan ymmälle, hämmästys oli yhtä suuri kuin ilokin.

Kotimatkalla lausuivat he tuontuostakin toisilleen, etteivät he toki
sellaista olleet odottaneet.

Mutta Kustaa kutsutti paikalla luokseen muutamia ymmärtäväisiä miehiä
ja keskusteli heidän kanssaan asiasta. Kalarikkaus tulisi varmaan
tuottamaan suurta hyötyä maalle.

Sen myönsi jokainen, mutta siinä tapauksessa olivat suolauslaitokset
tarpeen ja suola oli niin kallista.

-- Eiköhän voitaisi tuoda suoloja Ranskasta ja omilla laivoilla?
huomautti muuan miehistä.

-- Täällä on muuan Frans Trebo, joka itse tarjoutui panemaan toimeen
suolakeittimön, mutta hän pyysi siitä 200 taalaria.

-- Ne hän kyllä saa, jos lupaa opettaa taitonsa muutamille piioille
ja rengeille, jotta se tulisi yleiseksi koko valtakunnassa.

Mutta Kustaa tahtoi vielä viipyä Vernanäsissä muutamia päiviä,
nähdäkseen että asiaan todenteolla käytäisiin käsiksi.

Vernanäs ei ollut kuin suuri kylä, mutta se sijaitsi mitä ihanimmalla
seudulla. Kustaasta oli tavattoman hauska astella Margareetan
rinnalla katselemassa talonpoikien syystöitä.

Eräänä päivänä tuli häntä vastaan vanha sotamies, ukko raukka, joka
käveli puujaloilla.

-- Jumala siunatkoon kuningasta, virkkoi hän, riistäen lakin päästään.

-- Mitä sinä tahdot?

-- Täällä puhutaan, että kuningas puuhaa kaikellaisia parannuksia ja
silloin ehkä minustakin voisi olla hyötyä.

-- Mikä nimesi on?

-- Pietari Tervanpolttaja.

-- Missä sinä olet taitosi oppinut?

-- Saksassa, jossa olen syntynyt, vaikka sittemmin olen asunut täällä
likemmä viisikymmentä vuotta.

-- No osaatko hyvin ammattisi?

-- Osaan kyllä ja uunia kanssa osaan tehdä; on täällä yksi, jos
kuningas tahtoo nähdä.

-- Onko se kaukanakin?

-- Ei, vähän matkan päässä metsässä.

-- No käy sinä edellä näyttämässä tietä!

Pian näkyi metsästä nousevan savua. Vähän matkan päässä oli miehen
asunto, kurja mökki, jonka ympärillä lapsilauma juoksenteli.

-- Ovatko nuo kaikki sinun lapsiasi? kysyi Kustaa.

-- Ovat kyllä, ja pojista tulee tervanpolttajia, niinkuin isäkin.

Tuvasta astui samassa kalpea nainen, joka ihaillen jäi Margareetaan
katsomaan.

-- Älkää menkö sinne, virkkoi hän, -- savu tekee niin pahaa rinnalle!

-- Hän on oikeassa, puhui Kustaa, -- odota sinä täällä, kunnes minä
tulen!... Voitko sinä tarjota rouvalle tuolin, että hän saa istua?
kysyi Kustaa naiselta.

Tämä palasi samassa, kantaen topattua tuolia, joka tuskin mahtui ulos
ovesta.

Kustaa kehoitti Margareetaa istumaan, kunnes hän palaisi; pari 8--9
vuoden vanhan pojan piti sillaikaa saattaa hänet uunille, jonne isä
ja molemmat vanhemmat veljet jo olivat menneet.

Naisen pienet 5--6 vuotiaat tytöt seisoivat sanattomina tuijottaen
Margareetaan.

-- Teillä on hyvä, pehmeä tuoli, virkkoi kuningatar.

-- Se on minun kodistani!

-- Olette siis nähnyt parempia päiviä?

Nainen peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.

-- Toimeentulonne taitaa olla niukka? puhui Margareeta lempeästi.

-- No, senhän nyt vielä kestäisi, mutta...

-- Eikö miehenne ole teille hyvä?

-- Onhan hän.

-- Mikä teitä sitte niin surettaa?

-- Lapseni, en tiedä, mitä heistä tullee.

-- Mutta kasvatattehan te heidät kelpo ihmisiksi?

-- Minä en enään saata heitä johtaa; vaikeinta on luopua Leenasta ja
Briitasta!

-- Hyvät ihmiset kyllä ottavat heidät huostaansa.

-- Eivät ota minun lapsiani! nyyhkytti nainen katkerasti.

-- Mikseivät?

-- Minä olen istunut vankeudessa varkaudesta!

-- Kevytmielisyydestäkö teitte varkauden?

-- En! Hätä ja puute pakoitti... Tuo tuoli on jäänyt minulle
muistoksi siitä tapauksesta.

-- Kertokaappa minulle.

-- Isäni oli reunustenleikkaaja; me tulimme hyvin toimeen... Sitte
ruvettiin Kalmaria piirittämään ja tappelussa menetti isäni molemmat
käsivartensa. Kotimme ryöstettiin, me jäimme suurimpaan köyhyyteen.
Ainoastaan tuo tuoli oli jälellä ja isäni makasi siinä -- kadulla.
Minä kerjäsin hänelle ruokaa. Alussa ihmiset antoivatkin, mutta
sitte ei heillä enään ollut antamista. Sulhaseni oli konstaapelina
linnoituksessa. Minä koetin mennä häntä tapaamaan ja varastin
sillä matkalla muutamia leipiä, mutta varkaus saatiin ilmi, minua
piiskattiin ja kaksi päivää peräkkäin sain olla jalkapuussa. Kun
sitte pääsin irti, oli isäni kuollut eikä minulla enään ollut ketään
omaista maailmassa. Tuon tuolin heittivät ihmiset perässäni!

-- Voi teitä, ihmisraukka!

-- Silloin tuli Pietari, joka ennen oli pitänyt minusta, mutta jota
en minä koskaan ollut saattanut kärsiä, minä kun rakastin toista;
mutta hän otti sekä minun että tuolin ja vei meidät tänne. Hän ei
edes kysynyt, tahdoinko häntä seurata, sillä minä olin kadottanut
kaiken tahtoni, en voinut enään ajatella.

-- Menittekö sitte naimisiin?

-- Emme, minä olen hänen jalkavaimonsa!

-- Ettekö tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan?

-- Kyllähän minä välistä siitä puhuin, mutta hän vastasi aina:
"silloin et tahtonut sinä, nyt en tahdo minä".

-- Miksei hän sitte tahdo?

-- Alussa se oli vaan ylpeyttä. Joka lapsen synnyttyä, sanoi hän
minulle: "nyt ei kukaan muu kuin minä sinusta enään huolisi!" Mutta
viime aikoina on hän saanut toisen syyn.

-- No minkä?

-- Täällä on rikas kapakoitsijatar, joka hänet ottaisi!

-- Voi teitä, ihmisraukkaa!

-- Mitä minusta, mutta lapset, lapset!

-- Eivätkö he voi seurata teitä?

-- Eivät, sitä en tahdo!

-- Minne te sitte aiotte mennä?

-- Järveen!

-- Se on paha ajatus!

-- Rangaiskoot sitte kuollutta ruumistani! huusi hän raivoissaan,
mutta silmiin ei tullut kyyneltäkään. -- Paljon on minun henkeni
syyttömästi saanut kärsiä, kärsiköön nyt ruumiskin osansa! Olisin
minä jo aikoja sitte päiväni päättänyt, jollei noita rakkaita lapsia
olisi ollut; mutta lapset, varsinkin nuorin, pidätti minut täällä.
Jos Pietari minut karkoittaa luotaan, niin on kuolemani hänen syynsä!

Viime sanat lausui hän miltei voitonriemulla.

-- Mikä ristinimesi on?

-- Margareeta!

-- Sitte olet minun kaimani!... Tiedätkö Margareeta, että minä olen
kuningatar?

-- Kyllä minä sen arvasin!

-- Nyt minä sekä voin että tahdon sinua auttaa! Sanoppa minulle,
miten sen parhaiten voin tehdä!

-- Minua ei kukaan voi auttaa!

-- No kai sinä itse parhaiten tiedät, miten tahtoisit järjestää
elämäsi.

-- Siitä asti kun kerjäsin leipää kuolevalle isälleni, en enään
koskaan ole toivonut.

-- Mutta sinun täytyy ajatella lapsiasi!

-- En saata ajatella, en voi kuin itkeä heidän kohtaloaan!

Kuningattaren piti yhtämittaa pyyhkiä silmiään; sellaista kurjuutta
ei hän koskaan ollut nähnyt.

-- Tahtoisitko sinä päästä irti Pietarista? kysyi hän.

-- En voi!

-- Kyllä kai yhtä hyvin kuin hänkin sinusta.

-- Mihin minä sitte joutuisin?

-- Voinhan minä lähettää sinut jonnekin: voit esimerkiksi hoitaa
karjaa, jos pidät lehmistä!

-- Mutta mihin lapset, molemmat nuorimpani joutuvat?

-- Otat heidät mukaasi!

-- Pojat pitäköön Pietari, he ovat vallan hänen kaltaisensa.

-- Nyt tulee kuningas takaisin... Suostutko ehdotukseeni, Margareeta.

-- Kyllä! lausui nainen, luoden kuningattareen kiitollisen katseen.

Hymyillen astui Kustaa heidän eteensä.

-- Me olemme Pietarin kanssa sopineet, alkoi hän, -- että tänne
on palkattava kymmenen renkiä tekemään työtä hänen kanssaan; minä
luulen, että tämä yritys tulee kannattamaan erinomaisesti, varsinkin
Helsinglannissa ja Gestriklannissa, joista on niin lyhyt matka
merelle.

Pietari kumarteli yhtämittaa; nyt hän vasta oli oikein ilkeän
näköinen.

-- Sillaikaa olen minä palkannut itselleni piian, lausui Margareeta.

-- Täältäkö? kysyi kuningas hämmästyneenä.

-- Niin, tuon Margareetan! Pietarin silmät lensivät selälleen.

-- Mutta eikö hän ole Pietarin vaimo?

-- Ei, hän ei ole Pietarin vaimo! sanoi Margareeta.

-- Mutta tulee pian siksi! huomautti Pietari.

-- Ehdotuksenne tapahtuu liian myöhään, eikö niin, Margareeta! Ketä
sinä tahdot seurata?

Nainen, joka tähän saakka oli näyttänyt melkein tunnottomalta,
heittäytyi kuningattaren jalkojen juureen; vuosikausia
kasvanut kirsi näytti äkkiä sulaneen kyynelvirraksi; hän hytki
suonenvedontapaisesti, vaikka selvästi saattoi huomata, että hän
koetti hillitä itseään.

Margareeta silitti rauhoittaen hänen päätään; hän ymmärsi, että hänen
täytyi ajatella asiaa.

Mies loi häneen pirullisen, petomaisen katseen; saattoi nähdä, että
hän sentään mielellään olisi pitänyt hänet luonaan; mutta kun hän
hiljaa astui naistaan likemmä, karkasi tämä, kuin käärmeen puremana,
ylös ja alkoi kiihkeästi:

-- Antakaa Jumalan tähden minun heti tulla mukaanne!

-- No, ei kai tässä nyt niin kiire ole, puhui Pietari; -- voithan
toki odottaa huomiseen asti.

-- Ei, vastasi kuningatar, -- minä tarvitsen häntä heti ja koska hän
on valmis tulemaan, niin lähdemme.

-- Mutta entä lapset?

-- Hän saa ottaa mukaansa niin monta kuin hän tahtoo! Pienemmät
lapset olivat käyneet kiinni hänen helmoihinsa. Pojat seisoivat
nurkassa ja katselivat.

-- Pelkään, sanoi kuningas, -- että te, Pietari, itse olette
valmistanut itsellenne tämän vitsan, mutta kai te tiedätte, että
ihminen saa niittää, mitä on kylvänyt.

Kustaa tarjosi Margareetalle käsivartensa ja vaimon ja hänen lastensa
seuraamina palasivat he kylään.

Margareeta oli kuiskaten kertonut Kustaalle, mitä hän oli nähnyt. Hän
niin iloitsi siitä, että oli saanut pelastaa tuon kurjan, kärsivän
naisen.

Seuraavana päivänä sai muori lapsineen laivalla purjehtia pohjoiseen
päin. Siellä hänen eräässä kuninkaankartanossa piti saada asua.
Kuningas oli jo kirjoittanut asiasta käskynhaltijalleen, jonka oli
määrä noutaa hänet kipparilta sekä ottaa hänet ja hänen lapsensa
haltuunsa.

Kuninkaallinen perhe päätti lähteä maitse. Prinssi Eerik, joka oli
rohkealuontoinen, osasi jo ajaa sävyisää hevosta.

Matka kului hitaasti, sillä kuningas tahtoi tarkasti tutustua
kaikkiin oloihin ja puhutella vouteja ja rahvaan miehiä. Sentähden
hän mielellään poikkesi suuriin talonpoikaistaloihin, varsinkin
sellaisiin, joiden likeisyydessä oli linna tai suurempi herraskartano.

Niin hän eräänäkin iltana tuli suureen talonpoikaistaloon pyytämään
yösijaa.

Siellä syntyi hirveä hälinä, mutta koska kyökkimestarin aina oli
määrä pitää huolta ruokavaroista ja suurin osa kuninkaan seuruetta
oli päättänyt jatkaa matkaa kuninkaankartanoon, joka oli noin puolen
penikulman matkan päässä, niin rauhoittui talonväki piankin ja Kustaa
ja Margareeta saivat kaksi siistiä huonetta.

-- Tähän taloon olen minä poikennut sinun tähtesi! selitti Kustaa.

-- Minunko tähteni? kysyi Margareeta hämmästyneenä.

-- Pidäthän sinä seikkailuista?

-- Saammeko täällä kokea seikkailuja?

-- Luulen melkein.

-- Mutta kuinka sen saattaa tietää edeltäkäsin?

-- Välistä saattaa. Saammepa nähdä.

Kuningas antoi nyt käskyn, että isäntäväet tulisivat sisään, niin
saisivat nähdä kuningattaren.

-- Niinkuin minä olisin mikäkin ulkomaan elävä!

-- Heidän silmissään sinä oletkin.

Toinen toisensa jälkeen astuivat talonväet nyt sisään.

Ensin tuli pitkä mies, kankeana ja juhlallisena, sitte hänen
emäntänsä, melkein yhtä pitkänä ja kankeana, rinnalla riippumassa
mitä erilaisimpia vitjoja, ja vihdoin heidän tyttärensä, jonka kasvot
muistuttivat sekä isää että äitiä; hän oli kaunis tyttö, mutta
suupielissä oli kärsivä ilme.

Kustaa tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja kertoi Margareetalle,
että hän jo monta kertaa oli poikennut heille.

He kumartelivat ja niiailivat aivan loppumattomiin, mutta Kustaa teki
siitä vihdoin lopun käskemällä vanhuksia istumaan ja asettamalla
tytön seisomaan Margareetan eteen.

-- Tämä on Liisa, alkoi hän, -- Niilo Pietarin pojan ja hänen
emäntänsä ainoa tytär; ennen sanottiin häntä kauniiksi Liisaksi, nyt
hän on muuttunut!

-- Eihän sitä aina voi pysyä samallaisena! virkkoi tyttö.

-- Ei se liiasta työstä johdu! sanoi Niilo Pietarinpoika.

-- Hän saa tehdä ihan mitä tahtoo! sanoi emäntä.

-- Sitte hänellä on sydänsuruja! sanoi Kustaa. Liisa punastui korviin
saakka.

-- Hänellä on yhtä monta kosijaa kuin vuodessa on päiviä! sanoi Niilo
Pietarinpoika.

-- Sellaisesta rikkaudestahan ei kuningatarkaan saata kerskailla!

Margareeta punastui ja hymähti hiukan.

-- Hän saisi ottaa kenen vaan tahtoisi, selitti emäntä; -- hän on
ainoa lapsemme.

-- Hänen sydämensä valittu ei vielä ole tullut, virkkoi Kustaa,
-- arvatkoon nyt kuningatar, kuka se on. Sillaikaa pitää Niilo
Pietarinpojan kertoa minulle, millä kannalla maanviljelys on!

-- Huonolla kannalla! vastasi isäntä.

Samassa ilmoitettiin kuninkaalle, että koko kyläkunta on saapunut
tänne tapaamaan kuningasta.

-- Mennään sitte arkitupaan, sanoi Kustaa. -- Tänne emme mahtuisi!

Nyt sitä vasta pokkuroitiin ja kaapittiin jalkaa; useimmat tunsivat
kuninkaan ennestään ja hän muisti heidän nimensä ja mainitsi heitä
nimeltä, heidän suureksi ilokseen.

Ruvettiin sitte puhumaan pellonviljelyksestä. Kaikki valittivat
huonoa satoa.

Kustaa kehoitti silloin heitä hankkimaan enemmän karjaa, sillä kun
peltoa paremmin lannoitetaan, niin sekä pelto että karja tuottavat
enemmän hyötyä, ne kun kokonaan riippuvat toisistaan.

-- Mutta, sanoi Niilo Pietarinpoika, raappien korvansa taustaa, --
jos kesä tulee sateinen, niin toiset niityt seisovat aivan veden
alla; mitä hyötyä silloin on heinän pituudesta, mätänee se kuitenkin.

-- Niilo Pietarinpoika on oikeassa! vakuuttivat toiset miehet.

-- Mutta entä jos estetään vettä seisahtumasta niityille? kysyi
kuningas.

-- Sitä ei millään voi tehdä!

-- Miten se kävisi päinsä?

-- Ojittamalla!

-- Niin, tietysti!

-- Se maksaa rahaa!

-- Kuuleppas, Matti Matinpoika voitatko sinä rahaa, jos jätät maasi
kylvämättä?

-- Niin hullu nyt ei kukaan ole!

-- Mutta yhtä hullua on antaa veden hävittää kasvun. Kustannathan
sinä joka vuosi siemenen peltoosi; mutta jos sinä kerran ojitat, niin
pelastat monen vuoden sadon. Puut ovat myöskin ajoissa korjattavat
niityiltä.

-- Kyllä se vaan niin on.

-- Kyösti herra ymmärtääkin kaikki asiat!

-- Sitte ei teidän pidä luottaa vanhoihin tapoihin kun viljanne ovat
korjattavat. Ilmoistahan riippuu elon tuleentuminen; jos annatte
sen seisoa leikkaamatta liian kauvan, niin ette aittoihinne saa
puoliakaan.

-- Kyllä se vaan niin on.

-- Ihmisen ei pidä riippua kiinni kaikissa vanhoissa tavoissa.

-- Ainakin hänen tulee koettaa käyttää hyväkseen uusienkin tapojen
hyviä puolia, kun ne juuri hänen kohdalleen sattuvat. Millähän
kannalla humalaviljelykseni on? Kaippa miehet ovat täällä käyneet.

-- Ovat kyllä, mutta...

-- Otatteko mieluummin humalat kauppiaalta?

-- Tapa on aina ollut sellainen, huomautti Pekka Jussinpoika ja
vilkaisi tovereihinsa.

-- Sekä isän että isoisän ajoista asti.

-- Eihän siihen uuteen tahdo tottua.

-- Eipä niinkään.

-- Kuuleppa, Lauri Laurinpoika, olethan sinä nyt toisissa naimisissa?

-- Olen niinkin... Pyhän Johanneksen päivästä asti.

-- Saitko hyvän vaimon?

-- Onhan tuo aika hyvä.

-- Onko vanha ja harmaantunut?

-- Eipä suinkaan, vaan nuori ja ketterä!

-- Mutta enemmän kulunkeja hän tuottaa kuin vanha olisi tuottanut.

-- Mutta tekee hän toki enemmän hyötyäkin.

-- Juuri samoin on uusien tapojen; alussa ne hiukan maksavat, mutta
humaloiden kasvamisaika jo tuottaa teille iloa aivan niinkuin Lauri
Laurinpojalle nuori vaimo; hän on nyt jo huomannut, miten paljon
hyötyä hän on tehnyt juhannuksesta asti. Ja hiukan pitemmässä ajassa
te jo tulette huomaamaan, että humalat säästävät kukkaroonne monta
aurtuaa.

Talonpojat raappivat korvantaustaa ja loivat toisiinsa kysyviä
katseita.

-- Minä nyt taidan olla vanhin pitäjässä, puhui muuan vanha,
kyttyräselkäinen mies, -- mutta sen minä sanon, että kyllä kuningas
on oikeassa; humalathan ovat yhtä korkeassa hinnassa kuin maltaat, ja
se on toki kohtuutonta.

-- Oikein sanottu, Iivari Iivarinpoika. Teidän saamattomuutenne
rikastuttaa kauppiaat. Tiedättekö, että maahan vuosittain tuodaan
humaloita sadan rautalästin arvosta, ja humaloita me sentään itse
saattaisimme viljellä.

-- Sadan lästin arvosta!

-- Niinhän ne menevät kuin järveen heittäisi!

-- Ajatelkaa, sata lästiä rautaa!

-- Kai siihen sitte pitää ryhtyä.

-- Niin, jos minä vaan elän ensi vuonna ja kuningas tulee tänne, niin
kyllä hän silloin saa nähdä humalaseipäitä!

-- Oikein puhuttu, Iivari Iivarinpoika. Huomaan, että vanhimmalla on
viisauttakin eninten... Käykää te edellä, niin muut kyllä tulevat
perässä. Talonpojilla on sellainen tapa.

Miehet nauroivat. Mutta kyllä kauppiaat siinä kaupassa häviäisivät!

-- Sata lästiä rautaa. Onko se nyt laitaa?

-- No, miten mehiläishoito tänä vuonna edistyy?

-- Minä en valita, sanoi Iivari Iivarinpoika.

-- Mutta aina se niiden ääressä haaraakin, puuttui puheeseen Niilo
Pietarinpoika, -- kuka sitä sillä lailla ehtii.

-- Se riippuu aivan siitä, paljonko ihminen tahtoo lepoaikaa,
huomautti ukko hymyillen.

Mielipiteet mehiläishoidosta olivat sangen erilaiset, toiset olivat
siihen tyytyväiset, toiset tyytymättömät.

-- Huomatkaa, miehet, että tänä vuonna olen kantanut yhteensä
neljäkymmentä tynnyriä hunajaa Uppvidingestä ja kahdesta muusta
kihlakunnasta.

-- Hitto vieköön!

-- Neljäkymmentä tynnyriä!

-- No sillä lailla se voi kannattaa!

-- Kannattaa aina pitää huolta omaisuudestaan! Jumala on maamiehelle
antanut niin monta keinoa toimeentulon hankkimiseksi, että jos
epäsuotuisat ilmat toisen keinon tekevätkin tyhjäksi, niin toinen sen
korvaa. Työ saattaa mielen reippaaksi ja hyvä tuuli, suuri työkyky ja
tosi jumalanpelko kasvattavat kansan mahtavaksi ja voimakkaaksi.

-- Se on totta!

-- Kuningas on oikeassa!

-- Kiitos vaan kuninkaalle siitä, että hän meille näin puhuu, sanoi
vanha Iivari; -- hyvä on tietää, kummoinen esivalta on, täällä kun
kulkee niin kummallisia puheita.

-- Sanotaanko, että kuningas on kerettiläinen?

-- No sinnepäin.

-- Ottakaa itse selvää asiasta.

-- Me niin harvoin tapaamme häntä.

-- Minä en voi ehtiä joka paikkaan ja kuningas on ihminen
niinkuin tekin; mutta minä arvostelen teitä töittenne mukaan.
Iivari Iivarinpojasta esimerkiksi sanon: hän on viisas mies,
hänen kokemuksistaan saattaa olla hyötyä koko pitäjälle. Lauri
Laurinpojasta taas sanon, että hänen nuori emäntänsä saattaa
kiihoittaa häntä kaikellaisiin uusiin yrityksiin.

Kaikki purskahtivat nauruun ja Lauri Laurinpoika nauroi itse.

-- Tuomitkaa tekin minua, jatkoi kuningas, -- niinkuin minä
teitä tuomitsen: sanojeni ja töitteni mukaan. Minä en usko teitä
teeskentelijöiksi eikä teilläkään ole syytä uskoa minua siksi. Kun
näen rehellisen, ahkeran miehen, niin heti edellytän, että hän on
kristitty, ja niin voitte tekin arvostella minua, välittämättä
kaikista puheista.

-- Ei kuningasta taida kukaan epäillä, sanoi Niilo Pietarinpoika, --
en minä ainakaan sitä tee.

-- Jumala siunatkoon kuningasta!

-- Kyllä me tiedämme, mitä hän on tehnyt!

-- Mutta nyt minä tahtoisin tietää, mitä te arvelette seurakuntanne
papista?

Kaikki vaikenivat ja loivat katseensa Niilo Pietarinpoikaan.

Niilo joutui suuresti hämilleen.

-- Emme tiedä hänestä muuta kuin hyvää, sanoi hän vihdoin.

-- Saarnaako hän hyvin? Kaikki vaikenivat.

Kuningas katseli heitä hämmästyneenä.

-- Messuaa hyvin, huomautti vanha Iivari.

-- Kummoista elämää hän viettää?

-- Nuhteetonta!

-- Kyllä niin! vakuuttivat useat.

-- Pysyykö hän Jumalan sanassa? Taaskin vaikenivat kaikki.

-- Eikö hän sitä tee? huudahti kuningas.

-- Hän on niin usein tekemisissä perkeleen kanssa, selitti vanha
Iivari taaskin.

Kasvot polttavassa punassa, seisoi Niilo Pietarinpoika tuijottaen
eteensä maahan.

Kuninkaan katse lensi miehestä mieheen.

-- Eikö kukaan tahdo selittää minulle tätä asiaa? sanoi hän...

Taaskin kääntyivät kaikkien katseet Niilo Pietarinpoikaan.

Tämä näytti sangen tuskastuneelta.

-- Jollen erehdy, niin minä itse annoin hänelle kutsumuksen tähän
virkaan, sanoi kuningas.

-- Niin olikin!

-- Hän on itse sen sanonut!

-- Hän oli lahjakas, nuori pappi... Minä pyysin, että Niilo
Pietarinpoika ottaisi pitääkseen hänestä huolta.

-- Kyllä minä sen teinkin.

-- No, sitte sinun pitää antaa minulle tietoja hänestä. Mies näytti
käyvän kovaa taistelua.

-- Parasta sitte kertoa, niinkuin asia on, sanoi hän.

-- Niin juuri!

-- Mestari Germund tuli alussa hyvin toimeen.

-- Niin kyllä!

-- Muuta ei voi sanoa!

-- Hän kävi usein meillä, koska hän oli vieras paikkakunnalla,
mutta sitte... sitte kävi niin hullusti, että hän ja meidän Liisa
rakastuivat toisiinsa.

-- Tietysti kaikessa kunniallisuudessa?

-- En ainakaan minä muuta tiedä.

-- No, mikseivät he mene naimisiin?

-- Hän oli käynyt meillä joka päivä, mutta äkkiä lakkasi hän käymästä
eikä sen koommin ole avannut oviamme. Siitä on nyt melkein vuosi.

-- Tapaavatko he sitte toisensa taivasalla?

-- En luule, että he ensinkään tapaavat! huokasi Niilo Pietarinpoika.
-- Voinhan minä tämän kertoa, sillä tietävät pitäjäläiset sen
kuitenkin.

-- Juuri silloin saatana häneen meni, puuttui Pekka Jussinpoika
puhumaan, -- eikä se enään koskaan häntä päästä.

-- Ja hänestä lähtee pieniä piruja, sanoi vanha Iivari.

-- Kenen kanssa hän nyt seurustelee? kysyi kuningas miettiväisenä.

-- Erään vanhan munkin kanssa, joka hoitaa hänen talouttaan.

-- Ja on oikein pirujen mamma! lisäsi vanhus.

-- Sen minä arvasin.

-- Hänen silmänsä ovat käyneet niin punaisiksi.

-- Hän ei ensinkään ole sen näköinen kuin ennen!

-- Eikö hän käy pitäjäläisiään tervehtimässä?

-- Käy hyvinkin usein, mutta ainoastaan huonointen ja kurjinten luona.

-- Mutta kai hän käy toimituksilla?

-- Kyllä, mutta silloin hän vaan lukee eikä itsestään sano montakaan
sanaa.

-- Kai hän siitä muuttuu, kun vanhenee ja tottuu! virkkoi vanhus.

-- Lähetä noutamaan hänet tänne, Niilo Pietarinpoika, ja tulkoon
munkki mukaan!

Miesjoukossa syntyi hälinä.

-- Niin, hyvät ystävät, minä olen nyt ilmoittanut teille, mitä
tahdon; ajatelkaa sanojani. Jos tienne vie Gripsholmaan päin, niin
pistäytykää katsomaan navettaan. Se on Margareeta rouvan oman
valvonnan alaisena ja hänellä on siellä kaksikymmentäkaksi piikaa.
Jos me silloin oleskelemme paikkakunnalla, niin käykää linnassa;
ymmärrättehän, että minäkin kerran mielelläni näytän, kuinka viljelen
peltoni ja niittyni.

Sitte paiskasi hän jokaiselle kättä ja lähetti "terveisiä kotiin",
ja sanat "terveisiä kotiin" kulkivat suusta suuhun ja herättivät
ihastusta niissäkin, jotka eivät olleet kuningasta edes nähneetkään.

Täytyihän sellaisen kuninkaan mieltä noudattaa, ja hänen määräämänsä
parannukset pantiin toimeen vaan siksi, että kuningas oli käskenyt.

Sitte palasi hän Margareetan luo.

Hän oli sillaikaa jutellut sekä nuorien että vanhojen kanssa.
Äidiltään oli Margareeta oppinut mistä asioista kansannaiset
mieluinten puhuvat ja Kustaa oli hänelle sanonut, että hänen puheensa
tuli olla opettavaista. Ja hän ymmärsi niin hyvin seurata molempia
näitä neuvoja, että Elsa muori sitte kertoi kuninkaalle, että on
oikein opettavaista ja hauskaa jutella armollisen rouvan kanssa, kun
hän on niin "alhainen".

Liisan kanssa hän oli saanut vaihtaa ainoastaan muutamia sanoja.
Tyttö oli antanut lyhyitä vastauksia ja koettanut päästä pois niin
pian kuin suinkin.

Kun Kustaa tuli sisään, kysyi hän ensi työkseen tahtoiko Märta muori
tarjota hänelle väkioluttaan.

Tahtoiko hän?... Hän ei ollut uskaltanut sitä tehdä, kun
kyökkimestari oli tuonut muassaan niin paljon herkkuja.

-- Sanokaa hänelle, että te kolme tänä iltana olette vierainani,
sanoi kuningas, -- mutta että te tarjoatte oluen.

Emäntä niiasi syvään. Hän ymmärsi, että hänen nyt oli aika lähteä.

Liisa nousi, hänkin lähteäkseen.

-- Ei, sanoi kuningas, -- jää sinä Liisa tänne, minä tahdon puhua
kanssasi.

Liisa loi häneen pelästyneen katseen. --! Tule, Liisa, tänne istumaan
vastapäätä kuningatarta ja minua, niin kerron sinulle jotakin.

Rauhoittuneempana istuutui Liisa.

-- Katsoppa nyt tänne.

Tyttö loi häneen arasti silmänsä.

-- Katso, asia on nyt sellainen, että kosken minä keneltäkään saa
oikeaa vastausta, niin sinun nyt täytyy kertoa minulle mimmoinen mies
tuo mestari Germundus on.

Kysymys tuli niin odottamatta, että Liisa ensin lensi tulipunaiseksi,
sitte valjetakseen kuin vaate.

-- Hyvä! lausui hän vihdoin vapisevin huulin.

-- Miksi sanovat muut aivan päinvastoin?

-- He eivät häntä tunne!

-- Tunnetko sinä sitte?

-- Paremmin kuin he!

Kuningas katseli häneen terävästi, mutta hänen silmänsä tähtäsivät
toisaalle.

-- Minä olen lähettänyt noutamaan häntä tänne.

-- Hän ei tule! huudahti tyttö.

-- Vaikka minä käsken?

-- Hän ei voi tulla.

-- Mikä estää?

-- Hänen valansa.

-- Onko hän vannonut, ettei tule tänne?

-- On.

Samassa pisti Niilo Pietarinpoika päänsä sisään ovesta.

-- Mestari Germund lähettää terveisiä, ettei hän saata tulla... hän
on kai tehnyt jonkun lupauksen, lisäsi talonpoika hiljemmin.

-- Lähetä kaksi miestä kantaen tuomaan hänet tänne. Muista, että se
on kuninkaan tahto.

Tuskin oli talonpoika sulkenut oven jälkeensä ennenkuin Liisa
heittäytyi kuninkaan jalkain juureen.

-- Armahtakaa häntä, rukoili hän tuskissaan, -- jos hän tulee tänne,
niin menee hänen sielunsa autuus!

-- Puhu nyt suusi puhtaaksi, lausui Kustaa ankarasti. -- Minä sen
tahdon. Kerro alusta asti.

-- Mes... mestari Germundistako? Kustaa loi Margareetaan lyhyen
silmäyksen.

-- Kai Niilo Pietarinpoika otti hänet ystävällisesti vastaan.

-- Kyllä!... Se oli onnellinen aika!

Kyyneliä herui tytön silmiin, ne valuivat alas poskia, mutta hän ei
sitä huomannut.

-- Hän lauloi niin kauniisti ja puhui niin hyvin, eikö niin, Liisa?

-- Kyllä, sanoi tyttö punastuen.

-- Poika raukka näki nälkää ja luki, saadakseen pois tutkintonsa,
sitte hän mestari Olavin suosituksella pääsi hyvään paikkaan; minä
suositin häntä pitäjän varakkaimmalle talonpojalle; hän luuli jo
olevansa Jumalan omassa kaalimaassa... vai eikö hän näyttänyt
onnelliselta, Liisa?

-- Kyllä, hyvin onnelliselta.

-- Kai se suureksi osaksi oli pitäjän "kauneimman tytön" ansio? sanoi
kuningas.

Puna oli levinnyt tytön korviin asti; hämillään, mutta onnellisena,
katsahti hän kuninkaaseen.

-- Hän sanoi, ettei hän voi elää ilman minua.

-- No olitko sinä taipumaton?

-- Minä rakastin häntä.

-- Kerroitko vanhemmillesi?

-- En, hän tahtoi ensin päästä selvyyteen, oliko synti mennä
naimisiin.

-- Sitä hänen olisi pitänyt ajatella ennemmin.

-- Niin hänkin sanoi ja pyysi minulta moneen kertaan anteeksi... Isä
Anton häntä ohjasi.

-- Munkkiko?

-- Hän on hyvin pyhä mies.

-- Sanoiko hän sitte sinulle, ettette voi mennä naimisiin?

-- Kyllä, vastasi Liisa hiukan epäillen.

Mutta Kustaa huomasi, ettei juttu vielä ollut lopussa.

-- Mutta miksi hän sitte vannoi, ettei koskaan tule tänne.

-- Hän arveli, että se on meille molemmille parasta.

-- Tapasitteko te sitte muualla toisenne? Tyttö näytti pelästyvän.

-- Aivan harvoin, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

-- Mitä hän sitte sanoo, kun tapaatte?

-- Ettei hän voi luopua minusta.

-- Entä sinä, Liisa?

-- En minäkään voi luopua hänestä.

-- Ja kuitenkaan ei hän tahdo alistua rehelliseen avioliittoon?

-- Jos hän kävisi täällä, niin hänen omatuntonsa hänet siihen
pakoittaisi ja kiusaus oli niin suuri, että hänen sielunsa autuuden
kautta täytyi vannoa, ettei hän koskaan avaa meidän oviamme.

-- Mutta miten hän sitte aikoo menetellä? kysyi Kustaa, luoden
Margareetaan merkitsevän katseen.

-- Hän tahtoo... hän tahtoo... yritti tyttö kalveten.

-- Että sinä muuttaisit hänen luokseen, niinkö?

-- Niin, hoitamaan hänen talouttaan.

-- Oletko sinä suostunut?

-- Olen isän ja äidin takia kauvan taistellut vastaan. Nyt en enään
jaksa...

-- Suostutko siis rupeamaan hänen jalkavaimokseen?

-- Me emme muutoin saisi toisiamme omistaa. Liisa purskahti itkuun ja
kätki kasvot käsiinsä.

-- Jos sinä nyt itse alistuisitkin elämään halveksittuna
rakastajattarena, niin oletko punninnut, mikä kohtalo odottaa
jalkavaimon lapsia? He eivät saa periä...

-- En! huudahti tyttö kauhistuen.

-- Isäsi on toivonut, että hänen rikkautensa joutuisivat sinun
lapsillesi, mutta nyt lankeavat ne luultavasti munkeille ja kuoltuasi
joutuvat lapsesi köyhyyteen ja kurjuuteen.

Liisa väänteli käsiään.

-- Mitä minä teen? huusi hän epätoivoissaan.

-- Tahdotko, että minä autan sinua?

-- Kyllä, kyllä!

-- Mutta ainoastaan niillä ehdoin, että sinä täsmälleen tottelet
käskyjäni.

-- Olen valmis mihin tahansa, kunhan ei minun tarvitse erota hänestä.

-- Siihenkin sinun täytyy alistua joksikin aikaa, jos asianhaarat
vaativat.

-- Mutta vaan joksikin aikaa!

-- Niin, enempää en pyydä... Niinkuin tiedät, tulee mestari Germundus
tänne...

-- Pakosta!

-- Ei ole muuta neuvoa!... Minä aion sinun läsnäollessasi todistaa
hänelle kuinka väärässä hän on.

-- Sitä ei kukaan voi tehdä!

-- Saammepa nähdä. Mutta hänen ollessaan täällä huoneessa, et sinä
kertaakaan saa häneen katsoa.

-- Germundukseenko?

-- Muista, Liisa, että tulevaisuutesi, voinpa melkein sanoa, että
koko ajallinen ja iankaikkinen onnesi riippuu tästä hetkestä. Olen
varma, että sinä saat hänet omaksesi, että sinusta tulee arvossa
pidetty vaimo ja äiti ja että sinä teet miehesi totiseksi Herran
palvelijaksi, jos tänä hetkenä uskollisesti tottelet minua.

-- Minä tottelen, äänteli tyttö vavisten.

-- Istu tähän kuningattaren viereen, jotta Germund oikein näkee
sinut. Kuningatar kyllä sitte hyväntahtoisesti puhuttelee sinua,
jotta näyttäisi siltä kuin ette te ensinkään huomaisi meitä.

-- Niin, näyttäköön vaan siltä, sanoi Margareeta, -- mutta kyllä minä
tahdon kuunnella.

-- Minäkin tahtoisin kuunnella, pyysi Liisa.

-- Saat, saat... Hiljaa, nyt tulee joku!

-- Anna mulle kätesi, Liisa, sanoi kuningatar, -- me kyllä ymmärrämme
toisemme sanoittakin.

Niilo Pietarinpoika avasi oven.

-- Pappi on nyt täällä, mutta munkki pakeni metsään; lähetin kyllä
häntä etsimään...

-- Menköön vaan munkki... tuokaa pappi sisään. Isäntä loi tyttäreensä
hämmästyneen katseen, mutta läksi samassa pois huoneesta.

Hetkisen kuluttua tuli mestari Germundus.

Se oli nuori mies, jonka kauniissa, kalpeissa kasvoissa loisti
haaveksiva tuli. Turhaan koetti hän peittää pelkoaan.

Kustaa tuskin vastasi hänen nöyrään tervehdykseensä. Hänen terävä
katseensa näytti aikovan hänet lävistää, pappi väänteli kuin mato
hänen edessään. Hän tahtoi nähdä Liisan kasvot, mutta Liisa ei
näyttänyt ajattelevan muuta kuin kuningatarta... Eikö hän edes ainoaa
kertaa aio katsahtaa tännepäin?

-- Mitä te katselette? huusi kuningas kiivaasti. Papin katse painui
maahan.

-- Miksette tullut heti kun teitä kutsuin?

Germund ei vastannut... Liisa katsoi yhä poispäin... Olikohan hän
kertonut jotakin?

-- Olin tehnyt lupauksen, sammalsi pappi.

-- Kenelle?

-- Pyhälle... Jumalalle.

-- Oletteko evankeelinen pappi?

-- Olen Herran palvelija.

-- Kysyn tunnustatteko te evankeelista oppia? kysyi kuningas
ankarasti.

-- Kyllä, teidän armonne.

-- Mistä te olette oppinut, että pappi saa tehdä lupauksia, jotka
estävät häntä käymästä jossakin seurakuntaansa kuuluvassa talossa,
varsinkin koska häntä tässä talossa on kohdeltu poikana ja veljenä.

Kyyneleet tulvivat Germunduksen silmiin.

-- Meitä on käsketty pakenemaan kiusausta.

-- Minä tiedän, että te rakastuitte Niilo Pietarinpojan tyttäreen.
Kuningatar on nyt ottanut hänet palvelukseensa ja hän lähtee jo
huomisaamuna täältä pois meidän kanssamme, joten te tästälähtien
huoleti voitte käydä talossa.

Tuskin olisi ukkosen isku kovemmin voinut koskea Germundukseen kuin
nämä sanat.

-- Lähteekö hän, Liisa, täältä pois?

Hänen äänessään ilmeni sellainen tuska, että Margareetan kovasti piti
painaa Liisan kättä, saadakseen häntä pysymään levollisena.

Kuningas loi heihin lyhyen silmäyksen ja kääntyi sitte papin puoleen.

-- Tehän ette voi mennä naimisiin.

-- Omatuntoni kieltää minua! vaikeroi Germundus.

-- Tytölläkin on omatunto, joka kieltää häntä antautumasta
salavuoteuteen, vaikka evankeelinen pappi häntä kehoittaa siihen
alentumaan.

Pappi ei uskaltanut kohottaa silmiään.

-- Tietysti te ette kunnioita naista, jolle voitte tehdä sellaisia
ehdotuksia.

Germundus lausui muutamia epäselviä sanoja.

-- Mutta koska te paremmin kuin minä tunnette raamatun, niin
pyytäisin teitä ilmoittamaan missä evankeliumissa Kristus kieltää
avioliiton; niinkuin tiedämme, oli hän itsekin häissä.

-- Kristus ei sitä kielläkään, vaan Paavali.

-- Ettehän tahtone väittää, että apostoli kieltäisi mestarinsa? kysyi
Kustaa ankarasti.

-- En suinkaan, mutta...

-- Onko Kristus missään kieltänyt pappeja tai maallikkoja menemästä
avioliittoon? Vastatkaa kieltäen tai myöntäen.

Pappi nieli nielemistään.

-- Joko kieltävä tai myöntävä vastaus!

-- Ei!

-- Mutta paavillinen kirkko sen kieltää, sillä se tahtoo pitää
palvelijoitaan orjina eikä vapaina, ajattelevina ihmisinä; alennettu
nainen on sen käsissä parempi välikappale kuin puhdas, viaton nainen.

-- Teille on tässä talossa osoitettu suurta hyvyyttä ja
kiitollisuutenne merkiksi tahdotte te ryöstää siltä sen parhaimman
aarteen, käyttää sitä himojenne uhrina ja sitte joko pitää tai
hyljätä, miten hyväksi näette.

-- Minä en ole mikään roisto! nyyhkytti Germundus.

-- Paavilainen te olette ja se merkitsee yhtä paljon!

Liisa oli unohtanut näyteltävänsä osan ja purskahtanut itkuun.
Margareeta sulki hänet syliinsä.

-- Nyt näette tytön viimeisen kerran, virkkoi Kustaa. -- Menkää!

Mutta pappi ei liikahtanut. Kamala tuska oli hänet vallannut.

-- Armahda minua, Liisa! vaikeroi hän. Kuningas tarttui tytön
käsivarteen.

-- Ole väkevä! kuiskasi hän hänelle ja jatkoi sitte ääneen:

-- Ojenna hänelle kätesi jäähyväisiksi ja anna hänelle anteeksi!

Mutta pappi heittäytyi polvilleen maahan ja suuteli kiihkeästi tytön
kättä.

-- Älä minua heitä, Liisa... en saata elää ilman sinua... suo
anteeksi, mitä olen tehnyt... rupea vaimokseni... minä tahdon sinua
kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Liisa loi kuninkaaseen katseensa, ikäänkuin neuvoa pyytääkseen ja
kuningas kehoitti häntä vaikenemaan.

-- Isä Anton uhkasi minua helvetin tulella ja minä olen tuntenut sen
raivotarten raatavan rintaani; niiden kamalat haamut ovat yöt päivät
ajaneet minua takaa ja saarnastuolista olen vihdoin saanut tyhjentää
polttavaa sisuani... Minä olen tuntenut ja itselleni tunnustanut,
miten kamalasti olen rikkonut sinua vastaan, mutta samalla olen
iloinnut siitä, että sinä niin suuresti rakastat minua, että olisit
valmis mihin tahansa. Mutta seuraavana hetkenä olen taas itkenyt omaa
sydämettömyyttäni.

-- Nouskaa ylös! käski kuningas.

Pappi totteli paikalla.

-- Liisan kohtalo on nyt minun käsissäni; minä saatan antaa hänet
teille, saatan myös viedä hänet Tukholmaan. Mutta jos minä suostun
täyttämään toivomuksenne, niin mikä minulle takaa, ettette uudestaan
vaivu paavillisiin villityksiinne?

-- Liisa takaa, vastasi Germund.

Kustaa hymyili; pappi oli lausunut kultaisen totuuden.

-- Tahdotko ottaa hänet armoihisi? kysyi Kustaa. -- Sinun
edesvastuullasi vaadin, että hänestä tulee tosi evankeelinen pappi,
muutoin karkoitan hänet pitäjästä.

Heidän lupauksistaan ja vakuutuksistaan ei tahtonut tulla loppua.
Vihdoin lähetti Kustaa Liisan noutamaan vanhempia.

-- Huomatkaa nyt, sanoi kuningas, -- että kolmena seuraavana
sunnuntaina kuulutetaan kirkossa ja neljäntenä vietetään häät.
Muista, että tässä on tosi käsissä.

-- On kuin peite olisi pudonnut silmiltäni, vastasi Germund ja
suuteli kuninkaan kättä.

Suuresti hämmästyivät vanhemmat, mutta salaa olivat he sentään hyvin
tyytyväiset. Ja kalpea, vaitelias Liisa oli kuin toinen ihminen.

Kun seurue huomisaamuna tuli noutamaan kuningasta ja kuningatarta,
hämmästeli jokainen, miksi talonväet näyttivät niin iloisilta ja
tyytyväisiltä. Mutta syvin kiitollisuus kuvastui Liisan silmissä, kun
hän hyvästijättäessä suuteli kuningattaren kättä ja virkkoi:

-- Jumalan enkelit ovat teidän kanssanne käyneet meillä.

Mutta Margareeta loi katseensa kuninkaaseen ja lausui liikutetuin
mielin:

-- Sinä saatat olla kansasi ylimmäinen pappikin!

-- Minä luulen, että ihminen voi olla mitä tahansa, kun innostus
oikein hänet valtaa.

-- Kunhan ei innostus vaan johda pahaan!

-- Ihmisen täytyy varoa itseään.



11.

RISTIRIITOJA.


Viemme nyt lukijan pieneen, nykyajan vaatimusten mukaan sangen
yksinkertaiseen huoneeseen. Siellä ei ollut kuin pöytä ja kuusi
puutuolia, mutta pöydällä oli valkealla liinalla pieni savinen pikari
täynnä tuoksuvia keväisiä kukkia.

Ikkunassa riippui lintuhäkki, jossa pieni sirkkunen viserteli täyttä
kurkkua.

Suuren pöydän ääressä istui mies ahkerassa työssä; joskus nosti hän
malttamattomasti päätään, ikäänkuin harmitellen linnun kirkuntaa,
mutta vaipui samassa taas kirjoittamaan.

Äkkiä raoitti joku ovea ja nuoren naisen kauniit, kalpeat kasvot
tulivat näkyviin. Ensin katsahti hän mieheen, mutta sitte kierteli
hänen katseensa tarkastellen pitkin huonetta.

Miltei ääneti avasi hän oven ja astui huoneeseen. Me hänet
kyllä tunnemme, hän on Martti Skinnaren tytär, Kristina, joka
neljätoista vuotta sitte meni naimisiin mestari Olavin kanssa. Hänen
suupielissään on kärsivä ilme, mutta silmässä säteilee lämmin rakkaus.

Hän astuu pari askelta likemmä, mutta joko ei mies häntä huomaa, tai
ei hän hänestä välitä, koska hän vaan jatkaa kirjoittamistaan, ehkä
entistä kiihkeämmin.

Mutta samassa pärskähtää hanhenkynä, sillä ei enään voi kirjoittaa.
Hän viskaa sen malttamattomasti kädestään ja virkkaa lyhyesti:

-- Mitä sinä tahdot?

-- Rakkaani, tuolla ulkopuolella on niin paljon ihmisiä.

-- No, etkö voi antaa heille ruokaa?

-- Olen antanut heille kaikki mitä meillä on.

-- Tulkoot sitte sisään.

-- Toiset tahtovat tavata sinua.

-- Onko heillä tärkeää asiaa?

Olavi oli ottanut uuden kynän ja kirjoitti jo täydessä vauhdissa,
päätään kääntämättä.

Äkkiä alkoi lintu visertää.

Kristina loi siihen hymyilevän katseen.

Mutta silloin nousi Olavi. Ja nyt saatamme häntä tarkastaa: hänen
pitkähköt kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, mutta silmissä välkkyi
elämä ja intohimo.

Hän kietoi käsivarret vaimonsa ympäri.

-- Näetkö kuinka kevätaurinko paistaa! lausui hän ja viittasi
kädellään ikkunaan.

-- Siksi sirkkunenkin niin visertää, vastasi Kristina ja loi häneen
rakastavan katseen.

-- Eipä, se kirkuu epätoivoaan!

-- Etkö sinä pidä siitä?

-- Mitä minusta, mutta etkö ymmärrä, että vanki valittaa kaivatessaan
vapautta?

-- Kyllä minä ymmärrän.

-- Lintu on sinun ja sinulla on valta menetellä niinkuin tahdot!...
Kutka tahtovat minua tavata?

-- Siellä on kaksi miestä ja yksi nainen.

-- Minä menen paikalla. Ja hän riensi pois.

Hetkiseksi jäi Kristina epäillen katselemaan hänen jälkeensä. Hän
tahtoi nähtävästi, että Kristinan piti päästää irti lintu, jota hän
niin rakasti. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hitaasti astui
hän häkin luo ja avasi oven; seuraavana hetkenä istui lintu hänen
kädellään, viserrellen ja käännellen pientä päätään. Keveästi
kosketti hän sitä huulillaan, yhä se vielä viipyi siinä istumassa.

-- Sinä pääset vapauteesi, jos tahdot! Hän avasi akkunan.

Ja lintu levitti siipensä, lensi kerran huoneen ympäri, istuutui
hetkiseksi ikkunalaudalle ja liiteli sitte ulos huoneesta, lensi yli
korkean kirkontornin ja katosi hänen näkyvistään.

Mutta Kristina vaipui tuolille istumaan ja purskahti katkeraan
itkuun. Lintu oli kahden vuoden aikana ollut hänen ainoa ilonsa ja
seuranpitäjänsä. Sitä ennen oli hänellä ollut kanarialintu, mutta se
oli kuollut. Hän oli luullut sirkkusen niin rakastavan itseään, että
se hänen tähtensä olisi valmis uhraamaan vapautensa. Mutta pois se
lensi!

Kristinalla oli kaksi lasta, poika ja tytär. Poika oli kymmenen
vuoden vanhana lähetetty Wittenbergiin kasvatettavaksi ja tytär asui
arkkipiispan luona, jossa hän arkkipiispan lasten kanssa nautti
opetusta. Kristina oli miltei aina yksin, sillä mestari Olavilla oli
paljon työtä. Nyt tuntui elämä hänestä niin kovin tyhjältä!

Ulkoa kuului ääniä, varmaankin Olavi jo palasi takaisin. Kiireesti
pyyhki Kristina silmänsä, hän tahtoi näyttää, että hän ilomielin oli
tehnyt uhrauksensa.

Mestari Olavi tuli erään porvarin seurassa; tämä valitti kaikellaista
vääryyttä: kuningas suosi ainoastaan herroja eikä välittänyt
porvareista ja rahvaan miehistä.

Olavi loi Kristinaan silmäyksen ja Kristina ymmärsi paikalla sen
tarkoituksen: hänen piti lähteä tiehensä.

Huoaten hän meni; hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä,
hämmästyisikö Olavi, kun huomaisi, että häkki oli tyhjä.

Mutta Olavin ajatukset eivät näyttäneet johtuvan sinnepäinkään; hän
käski porvaria istumaan, kuunteli hänen valituksiaan ja myönsi, että
kuningas Kustaa on itsevaltias.

-- Onko nyt säädyllistä, huomautti porvari, -- että hän määrää hinnan
meidän elukoillemme?

-- Minun ei pitäisi puuttua siihen asiaan, kosken sitä ymmärrä,
vastasi mestari Olavi, -- mutta omituiselta se tuntuu.

-- Herroja vaan suositaan, he saavat ryöstää itselleen oikeuksia
miten paljon tahansa!

-- Kuningas saa itse siitä hyvän voiton!

-- Niin juuri, mestari Olavi, aina kun papinpaikka jää auki, on hän
mukana perinnön jaossa.

-- Pappien jalkavaimot saavat tavallisesti osan!

-- _Ilman_ heitä harvoin on jätetty, mutta entisinä aikoina lankesi
perintö kirkolle.

-- Olkoon kirkko vaan meidän aikoinamme varuillaan.

-- Kuningas tekee ihan niinkuin tahtoo; kukaan ei uskalla lausua
hänelle totuutta!

Olavin rinnassa kiehuivat tunteet, hän näkyi taistelevan itseänsä
vastaan.

-- Minä sen teen! huudahti hän vihdoin.

-- Silloin hän ajaa ulos teidät!

-- Eipä saarnatuolista, ja sieltä minä hänelle aion julistaa totuuden.

-- Uskallatteko?

-- Minä palvelen toista herraa ja tottelen hänen tahtoaan ja
käskyjään.

-- Mutta te voitte saada sen kalliisti maksaa!

-- Siihen en saa katsoa!

-- Niin, te olette todellinen pappi; hänen ainoa ansionsa onkin, että
hän asetti teidät virkaanne.

-- Sydäntäni on jo kauvan vihlonut, kun kuulen hänen yhtämittaa
mainitsevan Jumalan nimeä ja Kristuksen kärsimysten ja veren kautta
vannovan kaikkien jokapäiväisten harmien sattuessa.

-- Pahahan se on!

-- Minä aion sanoa sen hänelle julkisesti!

-- Koska?

-- Ensi sunnuntaina.

-- Silloin menen minä kirkkoon!

Miesten keskustellessa istui Kristina pienessä makuuhuoneessa
keittiön takana.

Hänen vieressään istui kaunis nuori tyttö, ommellen käsityötä.

Hän oli rikkaan kultaseppä Ulmanin tytär, seitsentoistavuotias Åsa.

Kristina, joka itse oli nauttinut opetusta Örebron luostarikoulussa,
opetti nyt vuorostaan muutamia nuoria tyttöjä, ja Åsa oli hänen
etevin oppilaansa.

Pikemmin oppiakseen tuli hän joka päivä Kristinan luo ja ommellessaan
kertoi hän hänelle tuhansia asioita ja kyseli kiihkeästi Kristinan
kokemuksia.

Kristinalla ei ollut tuttavia. Monet häntä halveksivat eivätkä
tunnustaneet lailliseksi vaimoksi ja usein oli häntä kutsuttu mestari
Olavin "forsiaksi".

Alussa ei hän edes tietänyt, mitä tuo sana merkitsi, mutta mutta pian
sen merkitys hänelle selitettiin.

Ja kun hän oli sen ymmärtänyt, alkoivat hänen poskensa kalveta, mutta
mestari Olaville ei hän siitä hiiskahtanut sanaakaan.

Hänen hurskas, vaatimaton käytöksensä herätti sentään huomiota,
varsinkin koska Olavi voitti yhä enemmän ja enemmän suosiota
seurakunnassa.

Sitäpaitsi tiesi jokainen, että papinväen anteliaisuus meni niin
pitkälle, että he usein itse saivat kärsiä puutetta. Mutta he eivät
koskaan valittaneet eivätkä kehuneet.

Olisihan Kristina voinut pyytää apua isältään, mutta tämä oli
muuttanut Örebrohon ja hänen mielestään Olavin tulot kyllä olivat
tarpeeksi suuret.

Olavin äiti, joka vielä eli, oli rikas eukko, mutta hän lahjoitteli
omaisuuttaan munkeille ja korvaankuiskuttajille.

He olivat siis kokonaan riippuvaiset itsestään ja seurakunnan
myötätuntoisuudesta.

Todisteena siitä oli nuori Åsa.

Hänen äitinsä oli hiljan kuollut ja isä arveli, että Kristinan seura
saattaisi olla hänelle hyödyllinen, jotapaitsi hän saisi häneltä
oppia käsitöitä.

Pian tuli heistä hyvät ystävät; Kristina pääsi Åsan kautta
tutustumaan maailmaan, joka tähän saakka oli ollut hänelle aivan
tuntematon, ja se haihdutti hänen omia surullisia ajatuksiaan.

Eräänä päivänä tuli Åsa hehkuvin poskin Kristinan luo.

-- Minä en ikinä mene naimisiin! virkkoi hän.

-- Niin nuoret tytöt aina sanovat! vastasi Kristina hymyillen.

-- Minulla on erityiset syyni!

-- Ne eivät paljon merkitse!

-- Minulle ne merkitsevät sangen paljon!

Tyttö nosti päänsä pystyyn ja näytti loukkaantuneelta.

-- Kerroppa nyt minulle.

-- Heti paikalla. Tiedäthän, että isäni on hyvin rikas?

-- Sen hän kyllä on minulle osoittanut.

-- Mutta hän osoittaa sitä sellaisillekin, jotka eivät ole tuottaneet
minulle muuta kuin harmia.

- Miksi sinä sitte kärsit sellaista?

-- En kärsikkään!

-- No mutta kai sinä sitte valitat?

-- Se ei auta.

-- Minä luulin, että kaikki tahtoisivat olla sinulle mieliksi.

-- Mutta juuri sitähän minä en kärsi!

-- Vai niin, nyt minä alan ymmärtää.

-- Niinkuin tiedät, Kristina, virkkoi tyttö, työntäen käsityön
syrjään, -- on meillä neljä kisälliä.

-- Ja joukko oppipoikia.

-- He eivät tule kysymykseen, mutta nyt on sellainen vanha tapa, että
yksi kisälleistä, nimittäin se, jonka kanssa tytär menee naimisiin,
saa verstaan.

-- Vai niin.

-- Isä kulta ei suinkaan aio luopua vanhoista tavoista.

-- Ja sentähden...

-- On minulla neljä kosijaa, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin
verstasta!

-- Kuinka sinä tiedät, etteivät he pidä sinusta itsestäsi?

-- Frans, joka on nuorin, sen ehkä tekee, mutta ei kukaan noista
muista!

-- No, ota sitte hänet!

-- Kuuleppa nyt. Aamuisin -- tyttö veti syvältä henkeään -- tahtoo
isä aina, että minun pitää sanoa hänelle hyvästi, ennenkuin
lähden. Tänä aamuna, kun minä valmistuin, oli hän jo ehtinyt mennä
verstaaseen ja minun piti mennä perässä. Hui!

-- Oliko se sitte niin kauheaa?

-- Kun minä sanoin hänelle hyvästi, niin suuteli hän minua!

-- Näkivätkö muut?

-- Siitä minä viis, mutta juuri kun nojauduin isän korkeaa tuolia
vastaan... tällä tavalla... ja suutelin häntä, niin samassa --
ajattele! -- uskaltaa tuo pitkä roikale Joel -- tiedäthän tuon
kalpeakasvoisen miehen -- suudella kättäni!

Tyttö rupesi löyhytellen liikuttamaan käsityötään.

-- Mutta minä hänelle annoinkin aika korvapuustin.

-- Mitä isäsi sanoi?

-- Hän kysyi mitä oli tapahtunut. "Minä vaan tapoin ilkeän sääsken",
vastasin minä; ja aika korvapuustin minä olinkin antanut, sillä
Joelin toinen poski oli tumman punainen ja toinen tavallista
kalpeampi!

-- Åsa kulta, sinähän aivan tärvelet työsi! Kristina irroitti
varovasti työn hänen käsistään.

-- Luuletko sinä asian tähän loppuvan? Ei, kuuleppa nyt lisää! Kun
minä sitte silmäni avasin, näin edessäni hajasäärisen, rokonarpisen
Antonin ja hän minuun tuijotti ikäänkuin siinä paikassa nielläkseen.
Mutta minä katsoin takaisin ja koetin pysyä niin tyynenä kuin suinkin.

-- No saatoitko pysyä tyynenä?

-- Olisin kyllä saattanut, jollei isä samassa olisi kysynyt, joko
kaulavitjojen lukko oli valmis.

-- Kuka niitä sitte juoksi noutamaan?

-- He juoksivat kaikki neljä! Minä poljin jalkaa, niin vihastuin,
mutta isä nauroi ja sanoi: "siinä näet!"

-- "Näen tarpeekseni!" vastasin hänelle ja riistin heidän käsistään
sekä vitjat että paperin, joka oli kiedottu niiden ympäri.

-- Kuka ne sitte sinulle ojensi?

-- Se hävytön Anton!

-- Eihän hän ollut tehnyt mitään!

-- Paperissa oli runo...! En ikinä olisi sitä ottanut, jos olisin sen
aavistanut!

-- Hänkö sen oli kirjoittanut?

-- Joko hän tai Frans; luulenpa melkein Frans.

-- Eikö hän sanonut mitään?

-- Ei, mutta lähtiessäni seisoi hän ovella, käsi sydämellä. En ollut
häntä näkevinäni, vaan pakenin pois minkä pääsin.

-- No, entä runo?

-- Odotahan nyt!

Ja tyttö kääri auki paperin.

    "Tahdotko sä tyttö kulta
    Sydämes antaa mulle,
    Muuta en mä pyydä sulta,
    Kaikki annan sulle!"

-- Sinun täytyy antaa hänelle vastaus, sanoi Kristina.

-- Sen olen jo aikoja sitte tehnyt!

-- Joko?

-- Enhän minä muutoin olisi saanut rauhaa!

Tyttö otti povestaan pienen paperiliuskan ja luki:

    "Vieköön teidät kaikki hiisi,
    Teistä välitän mä viisi.
    Jos ken teistä mua haukkuu,
    Selässä sen keppi paukkuu!"

Sitte hän voitonvarmuudella piiloitti paperipalasensa.

-- Mutta et sinä, Åsa, tuota kirjettä voi lähettää!

-- Se on jo lähetetty!

-- Kenelle?

-- Kas, minä läksin takaisin verstaaseen. "Tässä paperi, joka oli
kaulavitjojen ympärillä", sanoin. "En tiedä, kenen se on!" Heitin
paperin pöydälle ja läksin tieheni, mutta ennenkuin olin ehtinyt
sulkea oven, näin että he kaikki neljä karkasivat paperin kimppuun!

-- Sinäpä olit julma!

-- Minkä minä sille voin!

-- Pidätkö sinä sitte jostakin toisesta?

-- En, mutta minulla on aikaa odottaa.

-- Ketä sinä sitte odotat, Åsa.

-- Oikeaa ritaria!

-- Sinulla on suuret vaatimukset.

-- Olenhan minä niin rikas, että voin vaatia.

-- Mutta kai sinä toki tahdot häntä rakastaa?

-- Ensimäinen ehto on, että hänellä on ylhäinen nimi.

-- Se ei tee sinua onnelliseksi, Åsa!

-- Minä tulen onnelliseksi, jos saan mitä tahdon. Minun pitää päästä
ylenemään; tahdon, että herrani kantaa kaulassaan kultavitjoja ja
että minua kutsutaan rouvaksi!

-- Se onni ei ole suuri, Åsa.

-- Mutta minä en suurempaa pyydä.

-- Mitä isäsi sanoo?

-- Hän saa mukaantua! vastasi tyttö.

Kristina jäi ihmeissään miettimään hänen sanojaan. Mielellään hän
olisi keskustellut asiasta Olavin kanssa. Mutta Olavilla ei ollut
aikaa.

Seuraavana sunnuntaina huomautti Kristina aikovansa kirkkoon,
niinkuin tavallisesti, mutta hän huomasi, että Olavi mieluinten olisi
tahtonut jättää hänet kotiin.

Kerran ennen oli hän niinikään tahtonut estää häntä menemästä
kirkkoon ja jälkeenpäin oli Kristina muilta saanut kuulla, että Olavi
oli pitänyt kummallisen saarnan, joka ei miellyttänyt kaikkia.

Olavin mentyä läksi Kristina kirkkoon ja sai paikan juuri
saarnatuolin alla.

Hän tahtoi, että Olavi astuessaan saarnatuoliin ja alas
saarnatuolista, näkisi hänet.

Kirkko oli, niinkuin tavallisesti, täynnä väkeä.

Täällä, erossa kaikista muista ihmisistä, likellä sitä jota hän
rakasti ja jonka rukouksiin hän niin hartaasti yhtyi, oli Kristina
onnellinen.

Olavi alkoi saarnansa melkein tavallista komeammin, ainakin Kristinan
mielestä, joka voitonriemulla näki kaikkien kuulijoiden katseet
naulattuina miehensä kasvoihin, ikäänkuin he olisivat pelänneet
kadottavansa ainoankin sanan. Monen silmiin herui kyyneliä.
Kristina näki kasvojen ilmeitten vaihtelevan, ihmiset näyttivät
hämmästyneiltä, rupesivat katselemaan toisiinsa; miehet hymähtelivät.
Mitä Olavi sitte sanoi? Kristina oli vaan katsellut, kuuntelematta.
Hän puhui kuninkaasta, kutsui häntä tyranniksi, saituriksi!... Nyt
hän kehoitti kuulijoitaan katsomaan taulua, jonka hän oli antanut
ripustaa kirkkoon. Se kuvasi päivänsappea, jonka ihmiset olivat
nähneet taivaalla ja joka muka ennusti, että maata kuninkaan syntein
tähden, oli kohtaava suuri rangaistus.

Kirkossa syntyi hälinä, toiset nousivat. Mielet olivat kuohuksissa
kuin meri myrskysäällä.

Mutta samassa loppui saarnakin, hän päätti sen muutamalla värssyllä,
jota ei Kristina koskaan ollut kuullut. Sanat vaikuttivat mahtavasti,
ne toivat mieliin hartauden.

Kristina hiipi pois kirkosta, hiljaa kuin rikollinen, ja läksi
kotiin; hän ei uskaltanut katsoa ketään ihmistä silmiin, vaikka hän
muutoin niin mielellään oli kuunnellut miestään kiitettävän ja vaikka
moni kiitollinen kuulija hänen kauttaan oli lähettänyt Olaville
kiitoksensa... Nyt, nyt hävetti Kristinaa.

Hänen täytyi päästä kotiin itkemään. Tuntui siltä kun sydän olisi
ollut särkymäisillään.

Olavin huoneessa odotti kansleri Lauri Antinpoika.

-- Olitteko kirkossa? kysyi hän.

-- Olin. Se oli kamalaa!

-- Hänen ei olisi pitänyt antaa teidän mennä sinne.

-- Eikö minun, hänen vaimonsa, sitte pitäisi saada tietää kaikkea,
mikä häntä koskee? huudahti Kristina.

-- Mutta se koskee teihin liiaksi.

-- Ettekö sitte luule, että se muihin koskee? Miksi, miksi teki hän
tämän?

-- Siksi, että hän piti sitä velvollisuutenaan.

-- Hyökätä kuningasta vastaan, joka hänelle on tehnyt niin paljon
hyvää, jota hänen on kiittäminen koko onnestaan!

-- Omanvoitonpyynnön takia ei ihminen saa sulkea silmiään paheilta ja
vääryydeltä.

-- Mitä kansa tulee sanomaan?

-- Ettei mestari Olavi katso arvoeroitukseen, ja se tulee nostamaan
häntä vielä korkeammalle kansan silmissä.

-- Mutta kuningas, kuningas!

-- Hän on huomaava vikansa.

-- Ketään ei vielä ole soimattu sillä tavalla!

-- Paha tauti vaatii voimakkaita lääkkeitä; toivottavasti tämä kaikki
vaikuttaa hyvää.

Samassa saapui Olavi kotiin. Nähdessään Lauri Antinpojan, heittäytyi
hän hänen syliinsä.

-- Oletteko tyytyväinen? huudahti hän.

-- Sinäpä et arastellut!

-- Totuus oli lausuttava puhtaasti ja selkeästi.

-- Jumala johtakoon seurauksia!

-- Kristina, olitko sinäkin kirkossa?

-- Olin, vastasi Kristina, luoden silmänsä toisaalle.

-- Tietysti sinä minua moitit?

-- En ymmärtänyt sinua.

-- Mitä sinä et ymmärtänyt?

-- Minä luulin, että saarnatuolista tulisi julistaa ainoastaan
rakkauden ja Jumalan evankeliumia.

-- Mutta seurakunnan täytyy kunnioittaa saarnaajaansa ja luottaa
häneen; sentähden ei hän saa ruveta tinkimään omantuntonsa kanssa.

-- Mutta esivaltaa pitää kunnioittaa.

-- Ei sillä tavalla, että suljen silmäni sen vioilta ja puutteilta;
sillä sitenhän kieltäisin kaikkien herrojen Herran, jonka käskyjä
minun ensi sijassa tulee noudattaa.

-- Toivoisinpa, että olisit oikeassa, lausui Kristina.

-- Saatan sanoa, että Kustaa meidän molempien avulla on tuonut
uuden opin tänne Ruotsiin, puhui kansleri; -- me rohkaisimme hänen
mieltään, autoimme häntä niin paljon kuin taisimme ja sanoimme monta
monituista kertaa: "en tahdo herättää pahennusta, en ryhtyä liian
äkillisiin toimenpiteisiin!"

-- Menestys yllytti rohkeutta, huomautti Olavi.

-- Myönnän mielelläni, että hätä pakoitti ryhtymään laittomiin
keinoihin; velka Lyypekille oli maksettava ja varat siihen olivat
hankittavat mistä tahansa.

-- Sinä sanoit sen hänelle.

-- Siihen aikaan me teimme työtä yhdessä. Ensimäinen erimielisyytemme
johtui siitä, että huomasin kuninkaan karsain silmin katselevan
kaikkea vanhaa.

-- Hän kyllä mieluinten tahtoisi taivuttaa kirkon kruunun alle.

-- Mutta minäpä kaikin voimin taistelen sitä vastaan. Kirkko ei
saa olla tuuliviiri, joka heiluu kuninkaan oikkujen mukaan, vaan
laillinen mahti, joka vankkana, vahvana kestää kaikki mullistukset.

-- Niin, sellaiseksi se on tehtävä.

-- Monasti tapahtui, kun me yhdessä teimme raamatunkäännöstä, että
Kustaa viehättyi ihailemaan pyhän kirjan kauneutta. "Miten pieni
tunnen olevani tuon tai tuon suuren jumalanpalvelijan rinnalla!"
huudahti hän vilkkaasti. "Jos teidän armonne vaan pysyy nöyryydessä",
uskalsin minä vastata, "niin olette kaikissa suhteissa heidän
kaltaisensa". "Lupaa, että oikaiset minua, jos yrittäisin siitä
poiketa!" sanoi hän. Sen olen tehnyt ja tulen aina tekemään, ihmisiä
pelkäämättä, lisäsi kansleri varmalla äänellä.

-- Olisihan se vähäpätöinen asia, puuttui Olavi puhumaan, -- jos hän
ottaisi henkeni, kunhan hän vain senkautta kadottaisi edes hiukan
itseluottoaan ja huomaisi erehdyksensä.

-- Mutta unohdatko sinä kokonaan minut? huudahti Kristina.

-- En, mutta sinä et saa olla minulle esteenä.

-- Esteenä! toisti Kristina.

-- Älkää ottako hänen sanojaan tosiksi! Hän liioittelee!

-- Toivottavasti, lausui Kristina ja jätti huoneen.

-- Nyt hän istuutuu itkemään, virkkoi Olavi pahoillaan.

-- Sinä häntä loukkasitkin.

-- Eihän ihminen aina voi punnita sanojaan.

-- Se riippuu siitä, mitä tunteita sydämessä liikkuu.

-- Kun on paljon ajattelemista, niin ei siedä, että mikään häiritsee.
Minua vaivaa esimerkiksi se, että minun työtä tehdessäni, täytyy
kuulla linnun laulua.

-- Ulkoako? kysyi Lauri herra.

-- Ei... mitä... lintu ei enään olekkaan täällä!

-- Hän on päästänyt sen irti.

-- Sitä en usko, sillä se oli hänelle hyvin rakas.

-- Mutta sinun toivomuksesi oli vielä rakkaampi. Hetkisen vaikenivat
molemmat. Sitte jatkoi Olavi kiivaasti.

-- Olen vielä aikonut pitää saarnan kiroilemista vastaan.

-- Mutta mainitsematta kuninkaan nimeä?

-- Sitä en lupaa.

-- Tähän asti olet toiminut hyvän asian vuoksi, mutta jos jatkat,
niin tulee menettelysi näyttämään ilkeydeltä.

-- Minä tahtoisin pakoittaa hänet toimintaan.

-- Mutta hyödylliseen toimintaan tarvitaan vakaumusta; se ei synny
ärtyneessä mielentilassa.

Samassa palasi Kristina, kasvoilla iloinen hymy.

-- Tahdotteko tyytyä vaatimattomaan ateriaamme, pyysi hän, kääntyen
Laurin puoleen.

-- Mielelläni, vastasi kansleri.

-- Mutta voitko sinä, Kristina...?

-- Kaikessa yksinkertaisuudessa! lausui Kristina lempeästi.

-- Sanoppa, mihin lintu on joutunut?

-- Nyt vastako sinä sitä kaipaat?

-- Onko se jo kauvan ollut poissa?

-- Kolme viikkoa.

-- Mitenkä se tapahtui?

-- Kevät oli niin kaunis ja lintu kaipasi vapauttaan.

-- Etkö sinä päästänyt sitä minun tähteni?

-- Sekä sinun että sen itsensä tähden.

-- Kristina, välistä tuntuu siltä kuin sinä menisit minulta piiloon.

-- Hae häntä sitte, kunnes löydät! sanoi Lauri. Lauri Antinpoika eli
naimattomana miehenä, kokonaan antautuneena valtion ja yleishyvän
palvelukseen, ja tämä työ vei häneltä niin paljon aikaa, ettei
seurustelemisesta koskaan tullut mitään. Kristinan vaatimaton käytös
häntä miellytti, hän noudatti ilolla hänen kutsuaan ja vakuutti,
ettei hän moneen aikaan ollut viettänyt niin hauskaa päivää.

Illemmalla tuli Åsa; hän oli myöskin ollut kirkossa ja hän tahtoi
muka likemmin katsoa miestä, joka oli lausunut niin kamalia asioita.

Olavi kehoitti häntä tarkastamaan, eikö hänellä jalkojen asemasta
olisi sorkkia, ja Åsa vastasi nauraen, että se kyllä on luultavaa,
vaikkei hän sitä näytä.

Sitte kertoi tyttö, että muuan ylhäinen ulkomaalainen herra oli
käynyt hänen isänsä kaupassa; hän oli kertonut olleensa kirkossa
edellisenä sunnuntaina ja sanonut, että saarnaaja oli erinomainen,
vaikkei hän hänen saarnastaan ollutkaan ymmärtänyt paljon.

-- Ehkä se on tuo Yrjö Norman, joka on otettu prinssi Eerikin
opettajaksi, huomautti kansleri. -- Luther on taitanut häntä
suosittaa.

Uusiessaan menneiden aikojen muistoja sattuivat miehet puhumaan
murhayrityksestä kuningas Kustaata vastaan.

-- Kumma kyllä, sanoi Olavi, -- tunnusti Antero Hannunpoika minulle
aikeensa.

-- Murhayritykseenkö?

-- Niin, mutta minusta tuntui siltä kuin ei mies olisi ollut aivan
viisas ja minä kehoitin häntä luopumaan syntisistä ajatuksistaan.
Sitte unohdin koko asian.

-- Samaan aikaan, virkkoi kansleri, -- kävi taas tuo saksalainen
Hannu Bökman usein minun luonani.

-- Hän varmaan oli yrityksen johtajana.

-- Hän oli vasta myöhemmin tullut Lyypekistä.

-- Mitä hän sitte tahtoi?

-- Kaikellaisia tietoja. En laisinkaan ymmärtänyt hänen kysymystensä
tarkoitusta ennenkuin salaliitto ja kaikki muut vehkeet tulivat
paljastetuiksi.

Kristina ja Åsa pysyivät äänettöminä kuulijoina, mutta kun ilta tuli
ja oli aika erota, tunsi jokainen viettäneensä erinomaisen hauskan
päivän.

Heidän jäätyään kahdenkesken, virkkoi Olavi:

-- Kristina, minä en ole tehnyt sinua onnelliseksi.

-- Olenko minä valittanut? kysyi Kristina.

-- Et sanoilla, mutta koko esiintymisessäsi on jotakin niin hyljättyä
ja avutonta.

-- Minä tunnen välistä olevani hyvin heikko.

-- Enkä minä sinua tue, sillä minä olen itsekäs ihminen.

-- Sinulla on niin paljon muuta!

-- Mutta tämän tulisi olla minua likinnä; mies ja vaimo ovat yhtä,
sanotaan sanassa.

-- Minä olen niin mitätön.

-- Minun ei olisi pitänyt eroittaa sinua lapsistasi.

-- Sehän on meille kaikille hyödyksi.

-- Elisabethin olisi ainakin pitänyt jäädä luoksesi.

-- Hän on onnellisempi kummitätinsä luona, hänen lastensa seurassa.

-- Sinä ajattelet ainoastaan muita.

-- Onhan se velvollisuuteni.

Kristina ei lausunut mitä hän ajatteli: "minä en tahdo antaa lapseni
kuulla niitä kovia sanoja, joita joskus lausutaan hänen äidilleen,
sentähden luovun ilosta pitää häntä luonani."

-- Sinä olet totisesti paljon jalompi kuin minä, jatkoi Olavi, --
sillä sinä elät ainoastaan tehdäksesi minut onnelliseksi, ja minä,
voi hyvä Jumala, mitä teen minä sinun hyväksesi?

-- Mitä sinun sitte pitäisi tehdä?

-- Sinä et aavista, Kristina, miten minuun on koskenut tuo lintu...
tiesinhän minä miten sinä siitä pidit ja minä ryöstin viattoman ilosi.

-- Suurin iloni on palvella sinua.

Olavi sulki hänet syliinsä.

-- Suo minulle anteeksi, Kristina! Lupaan tulla toisellaiseksi!

Seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi sairaan luo. Kristina jäi yksin
kotiin. Mutta kaikki hänen surulliset ajatuksensa olivat poissa,
hän asteli kuin tanssien. Lähtiessään oli Olavi suudellut häntä ja
sanonut: "minä ikävöin takaisin luoksesi, olemme liian kauvan olleet
erossa!"

Kristina puhalteli huolellisesti pois tomuhiutuoita hänen
papereiltaan ja laski suojellen kätensä niiden päälle.

-- Te pahat paperit, kuiskasi hän, -- te olette vieroittaneet hänen
sydämensä minusta, mutta tästälähin tahdon rakastaa teitä hänen
tähtensä.

Hän astui ikkunan luo, avasi sen ja loi katseensa sinnepäin minne
lintu oli lentänyt.

-- Ja sinua, pikku karkulainen, en enään kaipaa, sillä nyt olen
voittanut sen, joka on minulle paljon rakkaampi!

Päätään nyökäyttäen heitti hän lentosuudelman ulos ikkunasta.
Sinä hetkenä oli hän sama nuori, onnellinen tyttö, kuin se, joka
neljätoista vuotta sitte ujona, punastuen oli ojentanut mestari
Olaville kätensä.

Samassa koputettiin oveen.

Kristina säpsähti. Ettei nyt koskaan saanut olla rauhassa!

Ensin täytyi hänen sulkea ikkuna ja pyyhkiä silmänsä.

Taas koputettiin oveen, mutta paljon lujemmin.

Kuka siellä saattoi olla?

Hän kiirehti avaamaan. Ja samassa henki häntä vastaan jäinen kylmyys.

Huoneeseen astui Kristina rouva, Olavin äiti, jonka talossa hän oli
viettänyt monta vuotta.

Vanha rouva ei ollut häntä tuntevinaan, vaan lausui käskevällä
äänellä:

-- Mene kutsumaan mestari Olavia!

-- Hän ei ole kotona.

-- No, tuleeko hän pian?

-- Kyllä, luulen. Mutta ettekö tahdo hiukan levätä?

Rouva istuutui Olavin kirjoitustuoliin.

-- Eikö hän pane pois paperejaan, kun hän lähtee ulos? kysyi hän
ärtyisästi.

-- Se ei ole tarpeellista, sillä eihän talossa ole muita kuin minä.

-- Taloudenhoitajatarko?

-- Ei, vaan vaimo.

-- Pappi ei mene naimisiin... se sotii lakia vastaan.

-- Se on julma laki, jota ei Olavi tottele.

-- Sentähden hän onkin kadotettu.

-- Ajatelkaa toki, että hän on poikanne!

-- Luopio hän on!

Vanha rouva oli hirveän näköinen. Ryppyiset, pergamentinkarvaiset
kasvot vääntyivät suonenvedontapaisesti ja pienet silmät säkenöivät
pidätetyn vihan vimmassa.

Sanomaton sääli valtasi Kristinan mielen. Olihan hän tänä hetkenä
niin onnellinen ja tahtoihan hän tehdä mitä ikinä taisi Olavin äidin
hyväksi. Heittäytyen polvilleen hänen eteensä, virkkoi hän:

-- Äiti, älkää enään kiduttako meitä ja itseänne... me saattaisimme
elää niin onnellisina yhdessä!

-- Sinä käärme, sinä hylky, sinä hänet viettelit!

-- Mihin? kysyi Kristina hämmästyneenä.

-- Avioliittoon, joka on häpeä!

Tämä oli Kristinalle liikaa.

-- Te ette tiedä, mitä sanotte, huudahti hän ja nousi.

-- Enkö tiedä! huusi äkäpussi. -- Kirottu olkoon se päivä, jolloin
poikani synnytin, mutta kaksinkerroin kirottu olkoon se päivä,
jolloin otin talooni sinut, sinä heittiö, joka olet myrkyttänyt koko
elämäni!

Kristina oli käynyt kalpeaksi kuin vaate.

-- Suokoon teille Jumala anteeksi, niinkuin minä sen teen, lausui hän
ja liitti kätensä lujasti ristiin, ikäänkuin siten lieventääkseen
henkistä tuskaansa.

-- Tekö suotte minulle anteeksi, te, jonka pitäisi madella jalkaini
juuressa ja suudella tomua niiden alla!

-- Te ette tiedä, mitä sanotte, toisti Kristina ja aikoi lähteä
huoneesta.

-- Enkö tiedä? kirkui vanhus.

Samassa tuli Olavi.

-- Tuo väittää, etten tiedä, mitä sanon! jatkoi eukko, kääntyen
poikansa puoleen.

-- Kristina, virkkoi Olavi, -- hän on äitini.

Kristina ymmärsi, että hänen miehensä häntä nuhteli ja kyyneleet
alkoivat valua hänen silmistään.

-- Hän on lausunut minulle kovempia sanoja kuin koko elämäni aikana
olen kuullut, virkkoi hän. -- Minä kärsin niitä niin kauvan kuin
taisin, mutta sitte koetin lohduttaa itseäni sillä, ettei hän
tietänyt, mitä sanoi.

-- Luota sinä vaan häneen ja halveksi äitiäsi, joka astelee haudan
partaalla! huusi eukko.

-- Jätä meidät kahden, pyysi Olavi lempeästi.

Kristina läksi paikalla.

-- Äiti, sinä kohtelet häntä kovuudella.

-- Tällaisia sanojako minun täällä pitää kuulla! Vanha rouva peitti
kasvot nenäliinalla.

-- Rauhoitu hiukan!

-- Mitä sinä minusta?

-- Voi vanhaa äiti raukkaani!

-- Nyt lausuit ensimäiset todet sanasi... Kuinka minä olen
rakastanut sinua ja Lauria ja mitä surunlapsia teistä on tullut!
Luuletko sen minua lohduttavan, että Lauri on arkkipiispana ja sinä
kirkkoherrana Tukholmassa, kun molemmat olette antautuneet saatanan
palvelukseen?... Parempi olisi ollut, jos kumpikin olisitte ottaneet
taloonne jalkavaimon kuin että menitte avioliittoon; äpäriä ovat
lapsenne ja jalkavaimoja niinkutsutut vaimonne, kuiskasi eukko
ilkkuen.

-- Erehdytpä suuresti, vastasi Olavi suuttumustaan hilliten; --
Kristina on laillisesti vihitty vaimoni.

-- Saatanan, mutta ei Jumalan edessä.

-- Huomaan, ettei sinun uskoasi millään saa horjumaan.

-- Tulin tänne kertomaan sinulle, että kaikki omaisuuteni lankeaa
luostarille, virkkoi vanha rouva, luoden poikaansa terävän silmäyksen.

-- Tee niinkuin tahdot, äiti. Kyllä minä tulen toimeen.

-- Lauri ei myöskään saa mitään.

-- Hän on samaa mieltä kuin minä.

-- Minä pysyn sanassani, ymmärrätkö! Taaskin iski äiti terävät
silmänsä Olaviin.

-- Niinkuin tahdot, äiti.

-- Vähät sinä siitä, mitä minä tahdon!

Samassa koputettiin oveen.

Olavi meni avaamaan.

-- Odota, huudahti äiti, -- minä lähden samalla.

-- Onko sinulla niin kiire?

-- Tuolla naisellahan on kiire!

Eukko heristeli nyrkkiään ovea kohti.

-- Kenen sinä luulet siellä olevan?

-- Tiedänhän minä... hän on siellä kuunnellut koko ajan.

-- Ei se ole hän.

-- Mutta jos se sittenkin on hän, niin lupaatko ajaa pois hänet?

-- Minä tiedän, ettei se ole hän.

-- Kas nyt olet antanut minulle lupauksesi! Äiti riensi avaamaan.

Oven ulkopuolella seisoi mies, kädessään kirje.

Vanha rouva työnsi hänet syrjään ja läksi pois, lausumatta sanaakaan
jäähyväisiksi.

Olavi epäili rientääkö hänen perässään; mutta sitte otti hän kirjeen
ja astui huoneeseen.

Se oli hänen veljeltään, arkkipiispalta.

Tämä oli saanut kuninkaalta kirjeen, joka kuului: "Me pidämme
sellaista saarnaa enemmän yllytyksenä kapinaan ja levottomuuksiin
kuin kristillisenä opetuksena. Meitä vastaan on nyt täällä
Tukholmassa saarnatuolista lausuttu sellaisia solvauksia ja
moitteita, ettei hallituksemme muka ole lempeä; mutta Kristus on
opettanut, että saarnaajan kerran tai kolmasti tai neljästi on
kahdenkesken kehoittaminen erehtyvää parannukseen, eikä, niinkuin nyt
on tapahtunut, heti lausuminen hänen vikojaan julkisuudessa."

Arkkipiispa kehoitti veljeään ajattelemaan, miten paljon pahaa
tuollaiset saarnat vaikuttavat, tuottamatta mitään hyötyä.

Olavi tuskin uskoi silmiään. Hän oli ollut niin varma siitä, että
Lauri veli ihailisi sitä rohkeutta, millä hän oli lausunut totuuden
ja ehkä ainoastaan olisi huolissaan veljensä teon seurauksista; mutta
nyt ei hän maininnut niistä sanaakaan, puhui ainoastaan itse Olavin
teosta. Sitä ei Olavi ymmärtänyt.

Hän vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei hän huomannut Kristinaa,
joka oli astunut huoneeseen ja joka vanhan tapansa mukaan ei
uskaltanut häntä häiritä.

-- Olavi! virkkoi hän vihdoin.

-- Mitä sinä tahdot?

-- Oletko sinä pahoillasi minulle?

-- Anna minun olla rauhassa!

-- En tehnyt väärin, lausui hän nöyrästi, -- mutta en saattanut
kestää sellaisia solvauksia.

-- Äiti raukkani!... Hyljättynä kulkee hän niinkuin minäkin!

-- Sinäkö, Olavi?

-- Kuka minua ymmärtää?... Sinä et! Olavi loi häneen rajun katseen.
-- Kuka antaa töilleni tunnustusta?... Ei kukaan muu kuin vanha,
rehellinen Lauri Antinpoikani!

-- Onko jotakin tapahtunut? kysyi Kristina säikähtyen.

-- Mitä sinä niistä ymmärrät!... Minä lähden hänen luokseen ja viivyn
poissa koko päivän!

Mestari Olavi oli toiminnan mies. Rajun hevosen lailla karkasi hän
keskelle taistelun tulta, vähääkään välittämättä itsestään. Mutta
samaa ystävää, jonka edestä hän eilen olisi ollut valmis heittämään
henkensä, katseli hän tänään vihollisena, jollei hän kaikissa
suhteissa vastannut hänen toivomuksiaan.

Sentähden oli hänen merkityksensä ensi taistelussa arvaamaton; hän
ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, hän näki ainoastaan päämäärän;
omasta elämästään ei hän välittänyt vähääkään. Uskonpuhdistuksen
edistäminen oli hänelle _a_ ja _o_.

Raamatunkäännöstä tehdessä syntyi hänen ja kansleri Lauri Antinpojan
välillä ystävyysside, jota tuskin kuolemakaan katkaisi. He oppivat
molemmat tämän jokapäiväisen seurustelun aikana kunnioittamaan ja
tuntemaan toisiaan. Kuninkaan kansleri oli tosin sekä vanhempi
että omisti laajemmat tiedot kuin nuori kaniikki, mutta molempia
innostutti rakkaus samaan uskoon ja vanhurskauteen, jota heidän
työnsäkin tarkoitti.

Niin kauvan kuin Kustaa askel askeleelta asteli heidän rinnallaan,
eivät he huomanneet hänessä mitään vikoja, vaan ainoastaan hyveitä.
Mutta kun ei hänen mielestään heidän työnsä kantanut niitä hedelmiä,
joita hän oli toivonut, niin alkoi hän miettiä, eikö kirkollisia
asioita ehkä voitaisi järjestää tanskalaiseen tai saksalaiseen
malliin, ja sentähden viipyivät piispannimitykset. Nyt huomasivat
molemmat uskonpuhdistajat, etteivät he enään kulkeneet samaa tietä
kuin kuningas ja etteivät he voineet poiketa hänen tielleen.

Lauri Antinpojalla oli aivan yhtä hyvä pää kuin Kustaallakin, mutta
paljon enemmän tietoja. Hän käsitti, ettei Ruotsin oloihin saattanut
sovittaa kaikkea mikä ulkomailla kävi päinsä, ja nämä mielipiteensä
hän lausui ääneen.

Mutta kun ei hänen huomautuksiaan otettu kuuleviin korviin, niin
vetäytyi hän syrjään ja liittyi entistä lujemmin mestari Olaviin.

Ja jota kauvemmaksi molemmat herrat etenivät Kustaasta, sitä
selvemmin huomasivat he hänen inhimilliset vikansa ja heikkoutensa.

He eivät ottaneet huomioon, että valta tuo myötänsä suuria
kiusauksia, vaan ne vaativat, että Kustaa seisoisi kiusausten
yläpuolella.

Mielet olivat kuohuksissa, kaikkialla vallitsi levottomuus ja siitä
syytti Kustaa uskonpuhdistajiensa leväperäisyyttä. He taas väittivät
siihen olevan syynä, että kuningas oli ryöstänyt kirkolta kaikki
rahavarat ja usein antanut papinpaikkojen olla vuosikausia ilman
sielunpaimenta, jona aikana kruunu oli kantanut tulot.

He vaativat, että arkkipiispa ryhtyisi nuhtelemaan kuningasta, mutta
tämä lempeä, sävyisä mies ei milloinkaan käyttänyt pakkokeinoja. Kun
kuningas vihan vimmoissa moitti pappeja hengellisten tietojen ja
ohjauksen puutteesta, niin antoi Lauri hänelle tyyniä, määrättyjä
vastauksia. Usein lausui hän ankariakin totuuksia, mutta ei hän
milloinkaan kiivastunut eikä unohtanut vannomaansa uskollisuusvalaa.

Lauri Antinpoika ja Olavi Pietarinpoika saivat siis tulla toimeen
omin voimin. Sekä yksityiselämässään että saarnatuolista tekivät he
kyllä ankaria syytöksiä Kyösti kuningasta vastaan, mutta tämä ei
näyttänyt niistä paljon välittävän.

       *       *       *       *       *

Niinkuin jo mainittua, oli nuoren prinssin opettajaksi otettu muuan
saksalainen, Yrjö Norman.

Mutta pian sai Ruotsi onnen vastaanottaa toisenkin saksalaisen
seikkailijan, nimittäin Konrad von Pyhyn eli Peutingerin.

Oman tiedonantonsa mukaan oli hänellä ollut paikka roomalaisen
keisari Ferdinandin hovissa. Mutta sieltä hänen oli pitänyt paeta
erään kaksintaistelun tähden ja nyt oli hän tullut Ruotsiin hakemaan
virkaa.

Hän oli vielä nuori herra, tunsi erittäin hyvin Europan olot ja
omisti ikäänsä nähden harvinaisen työkyvyn.

Mielihyvällä otti Kustaa hänet palvelukseensa. Tämä mies oli varmaan
tuottava maalle hyötyä.

von Pyhy sai asua linnassa, aivan likellä maamiestään Yrjö Normania.

Viimemainitun oli onnistunut voittaa prinssi Eerikin, nuoren
oppilaansa rakkaus, ja hän vakuutti kuninkaalle, että nuori
prinssi on nero, joka voi oppia miten paljon tahansa, mutta jätti
mainitsematta, oliko syynä siihen luonnollinen kehitys vaiko mainio
opetus.

Tietysti tämä odottamaton uutinen suuresti ilahutti Kustaata.

Molemmat saksalaiset viettivät täydellistä perhe-elämää Tukholman
linnassa.

He aterioitsivat kuninkaallisten kanssa ja ottivat joka iltapäivä
osaa heidän tanssiinsa; sitäpaitsi saivat he olla läsnä
kuninkaallisten pienissä illanvietoissa, joissa usein keskusteltiin
mitä tuttavallisimmistakin asioista.

Niissä ilmaisi Kustaa sisimmätkin ajatuksensa, puhui suunnitelmistaan
maan kehitykseksi ja lausui tyytymättömyytensä kirkolliseen
hallitukseen, joka ei hänen mielestään laisinkaan vastannut hänen
toiveitaan. Vihdoin hän myöskin ilmaisi olevansa hyvin suuttunut
siitä, että henkilöt, joiden onnestaan oli kiittäminen häntä,
saarnatuolista ahdistivat hänen persoonaansa.

Saksalaiset kuuntelivat henkeä pidätellen. Tämä puhe vasta oikein oli
heidän mieleensä.

Molemmat herrat saivat olla läsnä myöskin aamu- ja iltarukouksissa,
jotka Kustaa itse parhaasta päästä toimitti.

Sitte työskenteli von Pyhy kuninkaan kanssa hänen yksityisessä
huoneessaan. Kustaa oli nyt vihdoin tavannut miehen, joka tunsi
kieliä, ja hän tiesi käyttää häntä hyväkseen.

Mutta von Pyhylle jäi paljon joutilastakin aikaa. Ratsastusretkiin
hän harvoin otti osaa, vaikka hän osottautui taitavaksi
ratsastajaksi, sillä hän valitti olevansa heikkorintainen ja heitti
vähitellen ratsastamisen kokonaan.

-- _Me_ ymmärrämme toisemme, virkkoi von Pyhy Normanille, pitemmän,
salaisen keskustelun jälkeen.

-- Täydellisesti! vastasi Norman.

-- Jos tuumamme toteutuvat, niin joutuu koko kirkollinen valta meidän
käsiimme.

-- Ensin meidän täytyy toimittaa vaarallisimmat vastustajat pois
tieltä.

-- Välttämättömästi, virkkoi von Pyhy miettiväisenä.

-- Mutta kuningas vaatii todisteita heidän syyllisyydestään.

-- Niitä ei liene mahdoton hankkia.

Kun ihminen antautuu paholaisen palvelukseen, niin saattaa hän
ainakin alussa luottaa hänen apuunsa, von Pyhy oli kerran,
sattuessaan käymään kultaseppä Ulmanin myymälässä, kuullut
mainittavan mestari Olavin nimeä tavalla, joka edellytti, että
kultasepän väet likemmin olivat tutut saarnaajan kanssa, ja tälle
perustukselle rakensi saksalainen tuumansa.

Hän läksi myymälään toistamiseen ja näki siellä silloin
seitsentoistavuotiaan Åsan.

Hän mieltyi häneen paikalla; hänen täytyy saada tyttö omakseen,
maksoi mitä maksoi.

Hetkiseksi unohti hän kokonaan varsinaisen asiansa.

Eräänä iltana asettui hän odottamaan Åsaa, kun tiesi hänen olevan
kotimatkalla, ja puhutteli häntä silloin.

Tyttö antoi nokkelan vastauksen ja tahtoi jatkaa matkaansa.

-- Pysähtykää! lausui saksalainen. -- Minä käsken!

-- Minua ei kukaan käske, vastasi Åsa, mutta pysähtyi kuitenkin ja
jäi herraan katsomaan.

-- Tunnetteko minut?

-- Kyllä, vastasi tyttö punastuen.

-- Olen käynyt kaksi kertaa teitä tapaamassa.

-- Minuako?

Åsa punastui entistä enemmän.

-- Minulla on tärkeä asia, asia, jonka tahdon uskoa yksin teille.

-- No, sanokaappa.

-- En täällä... joku saattaisi meidät nähdä.

-- Minä en pelkää.

-- Tulette pelkäämään, kun kuulette salaisuuteni.

Tyttö kävi uteliaaksi.

-- Saatatte toki käsittää, virkkoi hän, -- etten aio lähteä
tapailemaan vierasta miestä.

-- Ottakaa mukaanne kuinka monta henkeä hyvänsä, kunhan otatte
sellaisia, joihin täydellisesti voitte luottaa.

Yhtymäpaikaksi määräsi hän kauniin pienen lehdon Eteläportin
ulkopuolella ja käski Åsan tulla sinne kello kuusi seuraavana iltana.

Tehden kohteliaan, miltei kunnioittavan kumarruksen, läksi hän,
päätään kääntämättä.

Mutta sensijaan kääntyi Åsa ja jäi taakseen katsomaan. Tuo oli
ylhäinen herra, sen saattoi paikalla huomata... Mutta mitä hän
hänestä tahtoi?... Ja mennäkö häntä tapaamaan?... Keitä ottaa
kanssaan?

Åsa mietti päänsä halki, mutta läksi vihdoin -- yksin.

Kokeneella silmällään huomasi von Pyhy heti, että tyttö oli
pukeutunut erityisen huolellisesti.

Hän kohteli häntä, niinkuin viimeinkin, suurella kunnioituksella.
Tyttö oli tullut yksin, täytyihän hänen herättää hänessä luottamusta.
Saksalainen pyysi häntä istumaan sammalmättäälle, jonka hän kiireesti
oli valmistanut istuinpaikaksi, levittämällä sille peitteen.

Tämä miellytti Åsaa suuresti ja hän istuutui.

von Pyhy otti nyt pensaasta esiin tarjottimen, joka oli kukkurallaan
kaikellaisia herkkuja sekä pienen pullon ja kaksi lasia.

Sitte istuutui hän hänen jalkainsa juureen.

-- Tehkää minulle se ilo, virkkoi hän, -- että maistatte näitä
kotimaani hedelmiä.

Tyttö oli sekä hämillään että ihastuksissaan. Verenkarvainen
mandariini häntä houkutteli, ja vieden sitä huulilleen, kysyi hän:

-- Mikä on kotimaanne?

-- Italia, vastasi mies kaihomielin; -- ja sinne minä kyllä pian
palaan.

-- Vai niin, virkkoi tyttö pettyneenä.

"Joko nyt!" ajatteli saksalainen. "Naiset ovat kaikkialla
samallaiset." Sitte kehoitti hän häntä juomaan viiniä. Åsa vakuutti,
että se on taivaallista, mutta hirveän vaarallista, jonkatähden ei
hän tahdo tyhjentää lasia.

"Varovainen", mietti von Pyhy, "sitä parempi!"

He leikkivät ja lavertelivat kuin lapset. Mies osasi mainiosti
asettua tytön mielentilaan; tytön lapsellinen suoruus häntä vaan
hurmasi.

Oli jo kulunut hyvän aikaa, kun tyttö äkkiä huudahti:

-- Mutta mitä teidän pitikään sanoa minulle?

-- En tänään saata sanoa sitä.

-- Miksette?

-- Sanon sen seuraavalla kerralla... Luvatkaa, että vielä kerran saan
teidät tavata! pyysi hän tuskallisesti.

-- Mikä teidän on? Oletteko sairas?

-- Älkää kysykö! Sanokaa ainoastaan, koska taas saan teidät nähdä.

-- En tiedä, vastasi tyttö epäillen.

-- Minä toistan vielä sanani: ottakaa mukaanne keitä tahdotte, kunhan
täydellisesti voitte luottaa heihin.

-- Siinä tapauksessa tulen yksin, sanoi tyttö, salavihkaa luoden
häneen silmäyksen.

Mies pysyi varsin vakavana ja vihdoin lupasi Åsa, että hän -- ehkä --
tulee kahden päivän perästä, jos hänellä on aikaa.

He erosivat, keveästi painettuaan toistensa kättä.

von Pyhyn täytyi hillitä itseään. Olipa se tunteeton, tuo kaunis
tyttö, joka kylmänä oli kestänyt hänen katseensa. Toisin olisi
menetellyt etelän tytär.

Åsa oli joutunut aivan suunniltaan. Että hänelle olikin sattunut
tällainen seikkailu!... Mutta herra ei ollut puhunut sanaakaan
rakkaudesta ja sitä olisi Åsa miltei odottanut.

Mutta odotetaanpahan hiukan, kyllä hän hänet vielä siihen pakoittaa.

Vihdoin tuli odotettu päivä.

Åsa oli iloinen ja vapaa käytöksessään.

von Pyhy tarkasteli häntä, mutta pysyi yhtä huomaavaisena kuin
edelliselläkin kerralla. Herkut otettiin nytkin esille ja hänen
pyynnöstään tyhjensi Åsa viinilasin. Se vaikutti häneen miltei kuin
taikajuoma. Hänen rintansa alkoi kohoilla ja huulet paloivat.

-- Sanokaa se minulle nyt, juuri nyt! kuiskasi hän.

Ja mies teki intohimoisen, tulisen rakkaudentunnustuksen, ja tyttö
kuunteli sitä nauttien. Hän painui petturin syliin ja otti vastaan
hänen tuliset, aistilliset suudelmansa ja hyväilynsä.

Samassa kuului pitkä valitushuuto.

Molemmat hypähtivät istualtaan ja näkivät varjon katoavan puitten taa.

-- Kuka se saattoi olla? huudahti Åsa.

von Pyhy yltyi vihan vimmoihin. Hän karkasi ilkiön jälkeen,
ottaakseen hänet kiinni, mutta ei löytynyt ketään, ja kun hän palasi,
oli Åsakin kadonnut.

Hän kiroili ja sadatteli! Hän ei voi eikä tahdo luopua tytöstä. Juuri
nyt hän häntä tarvitsee!

Yöt päivät mietti hän, mihin keinoihin ryhtyä. Hän vartioi häntä,
mutta ei nähnyt hänen lähtevän kävelemään kuin ainoan kerran ja
silloin oli hänen kanssaan nuori mies, joka näytti vartioivan sekä
Åsaa että jokaista vastaantulijaa.

Åsa oli valittanut voivansa pahoin ja sentähden pysynyt sisällä monta
päivää. Voi, miten hän kärsi. Eikä ollut ketään, jolle hän olisi
voinut, tai jolle hän olisi uskaltanut kertoa salaisuutensa.

Siitä hän oli aivan varma, että ritari tulisi häntä tapaamaan. Mutta
mitä hän sanoisi ja mitä tulisi Åsan vastata hänelle? Hänen ihanin
unelmansa oli aina ollut päästä ritarin rouvaksi! Vaihtuisiko unelma
todellisuudeksi?

Samassa tuli joku kaupustelija tarjoamaan hänelle helyjä; sanoi
kauppaavansa ainoastaan ulkomaalaisia tavaroita.

Suuresti tyttö hämmästyi, kun hän pisti paperipalasen hänen käteensä!

Hän ei uskaltanut ruveta sitä lukemaan ennenkuin omassa huoneessaan.

"Pidä ovesi auki tänään kl. 8!" oli siihen kirjoitettu. Ei mitään
muuta!

Onpa hänessä rohkeutta!... Ja vaatimuksia!... Entä jos Åsa
ilmoittaisi isälleen!

Mutta silloin täytyisi hänen tunnustaa, että jo kahdesti oli käynyt
häntä tapaamassa.

Ja sitä ei hän voinut tehdä.

Entä jos hän menisi Kristinan luo ja olisi siellä yötä.

Mutta silloin ei hän saisi tavata häntä.

Hän tahtoi tietää kuinka hän uskalsi kohdella häntä sillä tavoin...
Aivan toisin kuin hänen entiset ihailijansa, kisällit! Miten syvästi
hän sinä hetkenä halveksi heitä!

Ei, hän päätti jäädä kotiin ja ottaa hänet vastaan niinkuin morsian
sulhasensa, hän päätti pukeutua kauneimpiin vaatteisiinsa ja sytyttää
pienen huoneensa täyteen tulia, niinkuin hänen sydämensä oli täynnä
iloa.

Hän ei varmaan tietänyt, pyytäisikö häntä jo tänä iltana
puhuttelemaan isää. Ainoastaan siitä hän oli varma, että kaikki hänen
kauniit unelmansa nyt vaihtuisivat todellisuudeksi. Ja onni teki
hänet ylimieliseksi ja rohkeaksi.

Hän käski Fransin ostaa niin paljon kukkasia kuin suinkin sekä
kaksikymmentä vahakynttilää, mutta kenenkään tietämättä. Ja tavarat
olivat kannettavat Åsan kamariin.

Nuorukainen lupasi, mutta Åsa ei huomannut kuinka epäluuloisesti hän
silmäili ympärilleen.

Monasti oli tyttö miettinyt, hänkö... mutta olihan se mahdotonta!

Frans toi kotiin mitä ihanimpia kukkia ja auttoi Åsaa pistelemään
niitä ikkunapieliin ja seinille, joten huone oli kuin kukkatarha.
Åsa taas oli hankkinut lampetteja, joihin pantiin kynttelejä ja
joiden ympäri kiedottiin seppeleitä. Kokonaisuus teki viehättävän
vaikutuksen.

-- Sytytänkö kynttilät? kysyi Frans.

-- Ei, sen teen itse. Frans ei ole kysynyt miksi minä näin
koristelen! virkkoi hän sitte, itsekseen miettien, miksi poika oli
niin vaitelias ja alakuloinen.

-- Odotatte kai vieraita!

-- Kyllä, harvinaisia vieraita, Frans.

-- Haluaisinpa heidät nähdä, virkkoi nuorukainen ilkkuen.

-- Kyllähän Frans heidät aikoinaan saa nähdä. Menee nyt vaan pois.

Frans läksi -- itkien.

Mutta oli jo niin myöhäistä, että Åsan piti pukeutua. Hän puki
ylleen valkean, silkkikukkasilla kudotun villahameen. Käsivarret ja
kaula olivat paljaat, kaulassa kiilsi rubiinikoriste, käsivarsilla
hohtokivillä koristetut rannerenkaat, ruusuja piteli hiuksissa
kiiltävä timanttineula. Nuorekkaassa kauneudessaan oli hän
vedenneidon kaltainen.

Jo kuului askeleita. Nyt hän varmaan tulee. Tyttö asettui
kynttiläkruunun alle... Miten hänen sydämensä sykki!

Ovi avautui... kynttilän valo häikäisi; ovi sulkeutui, hetkisen
perästä pistäytyi raosta sisään pää... hänen päänsä! Valaistus
vaihteli niin omituisesti... ritari ei uskonut silmiään; mutta sitte
heittäytyi hän neidon jalkojen juureen.

-- Sinä ihanista ihanin! huudahti hän. Tyttö pelkäsi Fransia.

-- Sulkekaa ovi! virkkoi hän.

Vieras noudatti paikalla hänen kehoitustaan; mutta nyt ei hän enään
heittäytynytkään hänen jalkainsa juureen, vaan kietoi rohkeasti
kätensä hänen ympärilleen, katseli häntä kauvan ja huudahti sitte:

-- Kuinka sinä olet kaunis!

Tyttö pelästyi ja koetti vetäytyä pois, mutta hän sulki hänet
syliinsä.

-- Sinä roisto! kuului samassa heidän takaansa ja nuijan isku sattui
von Pyhyn olkapäähän.

Hän vaipui maahan.

-- Isä, isä, hän on kihlattuni! huusi Åsa, -- ja sinä tapat hänet!

-- Kyllä, jos hän tällä tavalla kosii, jatkoi vanha Ulman,
toistamiseen nostaen nuijaansa.

-- Tapa minut ensin! pyysi Åsa ja tarttui isänsä käsivarteen.

von Pyhy oli yhä pitkänään permannolla, hän näki timanttien
kiiltelevän Åsan kaulalla ja käsivarsilla, hän rakasti häntä
hurjasti. Mutta jos kuningas saisi vihiä hänen seikkailustaan, niin
olisi hänen tulevaisuutensa mennyttä; tässä ei ollut muuta neuvoa
kuin alistua ja nöyrtyä, mutta viisaasti ja suurella varovaisuudella.

Hän nousi, vaikka olkapäähän pahasti koski. Siihen ei nyt auttanut
katsoa.

-- Minä olen tämän kaiken ansainnut, virkkoi hän; -- saanko nyt sanoa
pari sanaa puolustuksekseni?

-- Ehkä ensin saan kysyä, mikä on nimenne?

-- Konrad von Pyhy, Dubbenitzin perillinen! Olen tullut Ruotsiin
keisari Kaarle V asioissa. Ruotsin kuningas kunnioittaa minua
luottamuksellaan ja minulla on syytä toivoa, että täällä voin kohota
korkeimpiinkin kunniapaikkoihin.

Ulman teki vaistomaisesti kumarruksen. Hämmästys oli miltei
lamauttanut Åsan.

-- Heti kun Åsan näin, jatkoi seikkailija, -- valtasi minut mitä
kiihkein rakkaus; minä olen jo kahdesti saanut hänet houkutelluksi
metsään tapaamaan itseäni ja hän saattaa todistaa, että kourin kynsin
olen taistellut intohimoa vastaan, joka päivä päivältä on käynyt
minulle voittamattomammaksi.

-- Tämä taisteluko teidät tänään tänne johti? kysyi Ulman katkeralla
ivalla.

-- Ei, tänään olin päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen; tulin tänne
kosimaan tytärtänne.

-- Kosimaanko tytärtäni? toisti Ulman.

-- Sanoinhan minä sen, isä!

-- Mutta oletteko ajatellut, puhui Ulman epäillen, -- että mies, joka
on niin korkeassa asemassa kuin te...

-- Myönnän, etten tähän saakka ole ajatellut muuta kuin rakkauttani,
mutta olenhan minä vapaa ja riippumaton mies, eihän kukaan voi
pakoittaa minua kantamaan taakkaa, jota en tahdo kantaa.

-- En tahdo asettua teidän onnenne tielle, puhui Åsa, -- erotkaamme
mieluummin!

-- Hyvän maineesi olet menettänyt! huudahti Ulman; -- teidät nähtiin
Eteläportilla.

Huudahtaen kätki Åsa pään käsiinsä.

-- Kuulkaa nyt mitä minä ehdotan, virkkoi von Pyhy.

-- Me menemme nyt naimisiin, mutta pidämme avioliittomme salassa
kaksi vuotta; silloin on asemani täällä varma ja siksi olen ehtinyt
hankkia naimaluvan niiltä, joista perintötilani Pommerissa ovat
riippuvaiset.

Ihaillen katseli Åsa rakastettuaan. Ulman epäili; tällaista onnea ei
hän ollut saattanut edes uneksiakaan, mutta kuitenkin...

-- No, joko olemme selvillä asiasta?

-- Ei kai sillä niin kiire ole?

-- On kyllä; mikä estää meitä heti menemästä vihille?

-- Ruotsin laki; ensin on kolme kertaa kuulutettava.

-- Ei minun maani lakien mukaan, ja sitenhän kaikki, joka on
pidettävä salassa, tulisi tiedoksi!

Keskustelun aikana oli olkapää ruvennut paisumaan ja kipu nähtävästi
kasvanut, koska kiihkeä rakastaja äkkiä kalpeni ja pyörtyneenä kaatui
maahan.

Åsa heittäytyi itkien hänen viereensä ja koetti kaikin voimin saattaa
häntä tointumaan.

Välskäri noudettiin paikalle, takinhiha leikattiin auki ja sairas
laskettiin pehmeälle rahille.

Herättyään pyysi hän, että hänet vietäisiin kotiin linnaan ja että
Ulman seuraavana päivänä tulisi häntä tervehtimään.

Kaikki hänen toivomuksensa täytettiin.

Mitä saksalainen lieneekään puhunut Ulmanille, mutta kun hän palasi
kotiin linnasta, niin ilmoitti hän, että kuulutuksen piti tapahtua
syrjäisessä maalaiskirkossa, jossa kävi hyvin vähän kansaa. Kolmen
viikon kuluttua piti Åsan isänsä kanssa matkustaa sinne, sillä ennen
ei sulhanen saattaisi tulla terveeksi; hän tulisi sitte perässä
ja vihkiäiset olisivat paikalla. Kahdeksan viikkoa viipyisivät he
siellä. Sitte palaisi Åsa isänsä luo ja von Pyhy linnaan. Senjälkeen
saisivat he ainoastaan harvoin tavata toisensa.

Åsan mielestä näytti tämä onni sangen kurjalta, mutta isä lohdutti
nyt vuorostaan häntä; kaksi vuotta täytyisi heidän kärsivällisesti
odottaa, sinä aikana saisi hänkin varastonsa myydyksi.

-- Etkö sinä aio jatkaa ammattiasi?

-- En, minäkin aion tästä kiivetä korkeammalle.

-- Mihin, isä?

-- En oikein tiedä, mutta kallis lysti siitä tulee, sillä se maksaa
20,000 guldenia.

-- Miten hyvä hän on, kun pitää huolta meistä molemmista!

-- Mutta nyt emme saa tästä asiasta hiiskahtaakaan; muista, ettei
yksikään elävä sielu saa sitä tietää.

-- Kyllä minä puolestani vaikenen.

Kolmen viikon perästä solmittiin todellakin kummallinen avioliitto;
kukaan ei siitä aavistanut mitään, paitsi rakastunut Frans, joka
mustasukkaisen tarkkuudella vaanieli, arvaili, itki ja suri, mutta
vaikeni, vaikeni ja vakoili.

Kun he palasivat matkaltaan, tiesi hän Åsan yhä elävän nuoren
rakkautensa huumeessa, kaivaten ja ikävöiden puolisoaan; Frans
huomasi hänen kasvoistaan, koska hän salaa oli käynyt hänen luonaan
ja kärsi hänen kanssaan, kun hän kauvan oli tulematta.

von Pyhy oli kertonut tehneensä pienen matkan sisämaahan, oppiakseen
tuntemaan mimmoinen mieliala siellä vallitsi papistoa kohtaan.
Palatessaan kertoi hän kuninkaalle, että Antero Hannunpoika
salaisessa ripissä oli ilmaissut mestari Olaville aikoneensa murhata
kuninkaan.

-- Se ei ole mahdollista! huudahti Kustaa.

-- Hannu Bökman on uskonut salaisuutensa kansleri Lauri Antinpojalle.

-- Tiedätkö sen varmaan?

-- Eivät he sitä salaa.

-- Hanki todistajia!

-- Koetan hankkia.

Niitä sai sangen helposti.

Sillä nuo vilpittömät ihmiset eivät salanneet tekojaan.

       *       *       *       *       *

Ja nyt seuraa sankarimme elämässä ajanjakso, jolloin hänen
inhimilliset heikkoutensa parhaiten tulivat ilmi.

Suurta menestystä seuraa aina suuret kiusaukset.

Tähän aikaan oli Kustaa mahtinsa ja kunniansa kukkuloilla; hän oli
nyt mielestään kuningas Jumalan armosta, joten hänellä oli oikeus
vaatia ehdotonta alamaisuutta ja kuuliaisuutta.

Hän ei saattanut antaa noille molemmille uskonpuhdistajille anteeksi,
että he "olivat hänestä eronneet". He taas väittivät ainoastaan
"pysyneensä vakaumukselleen uskollisina". Varsinaisia syytöksiä heitä
vastaan ei kuningas saattanut tehdä. Hänen moitteensa perustuivat
epäilyksiin ja luuloihin, ilman varsinaista syytä.

Ensimäinen todellinen syy oli se, että Olavi saarnatuolista nousi
häntä vastaan, mutta Kustaa tukahutti kiukkunsa. Parasta oli olla
tulta sytyttelemättä.

Mutta nyt saattoi hän tehdä todellisen syytöksen heitä vastaan: he
olivat tietäneet, että murhayritys oli tekeillä.

Hän ei siis ollut väärässä: he olivat hänen, kuninkaan, vihollisia.

Vihamieliset tunteet, jotka kauvan olivat kyteneet hänen povessaan,
olivat täysin oikeutetut.

Ja jos he olivat kyenneet tähän, niin saattoi heiltä odottaa mitä
tahansa.

Ehkä viha ja nurjamielisyys olivat olleet johtamassa kaikkia heidän
toimiaan.

Kun tämä oli tapahtunut ystävyyden varjon alla, niin mitä saattoikaan
silloin odottaa julkisesta vihollisuudesta!

Kustaa käytti von Pyhyä apunaan ja tämä osoitti aivan ihailtavaa
virkaintoa.

Yrjö Normankin sai ottaa osaa asioihin. Molemmat tarjosivat Kustaalle
hyvää tukeaan.

Pian oli yritys toteutettava, ukkosnuolena tuli sen iskeä syyllisiin.

Joulun aikana kutsuttiin herrainpäivät kokoon Örebrohon ja syytetyt
saivat käskyn tulla sinne.

Tyynesti ottivat he vastaan sanoman.

Mutta Kristinan valtasi levottomuus.

-- Oi, huudahti hän, -- minä olen tuntenut sen jo ilmassa! Nyt se
hirveä tapahtuu!

Mestari Olavi oli viime aikoina kirjoittanut kronikkaansa, joka
sisälsi Ruotsin historian vuoteen 1521 ja joka vasta hänen kuolemansa
jälkeen piti painettaman.

Hän lukitsi sen huolellisesti laatikkoon.

-- Kristina, virkkoi hän, -- se on minun testamenttini. Jätä se
veljelleni, arkkipiispalle, kun olen kuollut.

-- Aiotko sinä todellakin minut jättää? kysyi Kristina, purskahtaen
itkuun.

-- Minä olen, vastasi Olavi, -- uudenvuodenpäivänä aikonut pitää
saarnan, joka varmaan...

-- Miettisit mieluummin keinoa, joka voisi sinut pelastaa, puhui
Kristina. -- Se olisi parempi!

Samassa tuli kansleri.

-- Tätä olen minä odottanut aina siitä asti, kun saksalaiset tulivat
maahan, sanoi hän.

-- Mitä heillä on tekemistä tämän asian kanssa?

-- Me olemme heidän tiellään. Saammepa nähdä, että he laativat
kanteen.

-- En käsitä mistä he aikovat meitä syyttää.

-- Aina ihminen kiven tapaa, jos tahtoo toisen kivittää!

-- Luuletko asian päättyvän sillä tavalla?

-- Luulen!

-- Ja kuolet mielelläsi?

-- Olen yhä useammin viime aikoina tuntenut halua päästä näkemään,
miltä haudan toisella puolen näyttää.

-- Minä tulen mielelläni mukaan, sanoi Olavi.

-- Olemme paljon kulkeneet käsi kädessä tässä elämässä, puhui
kansleri. -- Yhdessähän me pyhän kirjan kautta katselimme autuaitten
majoja; ehkä me nyt käsi kädessä saamme muuttaa niihin!

-- Sinun seurassasi on se retki minulle rakkaampi kuin kenenkään muun
seurassa.

-- Mutta jos, jatkoi kansleri, -- toinen tai toinen meistä sattumalta
saisi armon, niin eikö ihminen lujalla tahdolla voisi odottaa toista
joko täällä tai siellä?

-- Sitä mahdollisuutta en koskaan ole ajatellut; saattaisikohan käydä
sillä tavalla?

-- En tiedä; se ajatus juolahti äkkiä mieleeni.

-- On ainakin hyvä, että yhdessä saamme lähteä Örebrohon.

Kristina tunsi kuinka vähäarvoinen hän oli heille molemmille! Mutta
hän ei saanut häiritä heitä kyynelillään ja tuskallaan. Ainoastaan
ensi hetkessä oli tunne näyttänyt voittamattomalta, sitte päätti hän
pysyä väkevänä, kunnes he olisivat lähteneet.

Hän ei edes pyytänyt saada seurata heitä Örebrohon; saattoihan hän
lähteä perässä, jos tahtoi.

He läksivät, lausuen jäähyväisensä hymysuin, ystävällisin sanoin.

Yksin jäätyään saattoi Kristina itkeä niin paljon kuin häntä halutti.

Mutta Tukholman linnassakaan ei joulu sinä vuonna ollut niin hauska
kuin tavallisesti.

Ja kuitenkin olisi iloitsemiseen ollut täysi syy.

Svante Sture ja hänen nuori rouvansa olivat nimittäin ensi kertaa
vieraina sukulaistensa luona.

Märta rouvan pienen pojan nimi oli Niilo ja hän oli hänestä
tavattoman ylpeä.

Se oli niin erinomainen lapsi, äiti ei koskaan voinut kylliksi kehua
hänen hyveitään.

Mutta ollessaan kahdenkesken Margareetan kanssa, virkkoi hän:

-- Näin meidän kesken sanoen, sovin minä paljon paremmin Svanten
emännäksi kuin sinä.

-- Sen minä kyllä uskon, vastasi Margareeta.

-- Hän ei pidä huolta mistään, metsävarkaat saavat vapaasti mellastaa
ja metsävartiat vaan katselevat hävitystä.

-- No mitä sinä sitte heille voit?

-- Minä komennan heitä kaikkia; metsävartijat, piiat ja rengit,
kaikki pelkäävät minua!

-- Oletko saanut pitää vanhan nimesi?

-- "Märta kuningas"!... Olen kyllä!

-- Mitä miehesi siitä sanoo?

-- Ei hän nyt siitä oikein pidä, mutta jos hän saisi vallita talossa,
niin menisi kaikki päin seinien!

-- Eikö hän välitä mistään?

-- Kyllä hän lukee, ja kirjoittaa myöskin; luullakseni siitä tulee
jotakin talousohjeita jalosukuisia nuorukaisia varten, ja sellaista
hän mielellään saa kirjoittaa; minä en rajoita hänen vapauttaan,
kunhan hän vaan pysyy poissa talouspuuhista, sillä niistä hän ei
ymmärrä mitään.

Mutta paitsi Svante Sturea oli kuningas pyytänyt myöskin herra Kustaa
Stenbockin ja Niilonpoika Gripin rouvineen ja lapsineen viettämään
juhlia Tukholmassa.

Sitäpaitsi oli hän pyytänyt herra Juhana Turenpojan ja Kristina
rouvan, mutta he pyysivät että saisivat tulla toisen kerran, sillä he
olivat päättäneet tällä kertaa viettää joulun kotona.

Mutta Ebba rouva ja hänen ainoa naimaton tyttärensä, Anna, saapuivat.
Lieneekö syy ollut Anna neidin vai herra Bjelken, mutta häitä ei
kuulunut.

Linnaan tuli vielä muitakin vieraita sekä likeltä että kaukaa.
Kronikka sanoo, että vieraat aina mielellään saapuivat kuningas
Kustaan kutsuihin, vaikkapa monen penikulman päästä, sillä jokainen
tiesi, että juhlat linnassa aina olivat iloiset ja hauskat. Kyösti
kuninkaan kutsumuskirjeissä seisoi aina, että ritarien piti saapua
vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen pitämään hauskaa hänen ja
hänen hyvien ystäviensä kanssa.

Tällaisia kutsumuskirjeitä oli tänäkin vuonna lähetetty ja
kuninkaalliset suojat olivat täynnä iloista väkeä, naurua ja riemua.

Pelimannit soittivat sydämensä pohjasta ja nuoret tanssivat.
Tähän vuodenaikaan olivat tanssit vanhan tavan mukaan enimmäkseen
joulutansseja, ja tanssiessa laulettiin ja parien lomitse pujotteli
pieniä poikia, jotka käsissään kantoivat täytettyjä kannuja ja
varoittelivat tanssivia törmäämästä kannuja vastaan. Varoitukset
eivät auttaneet, mutta jos tapaturma sattuikin, niin nauru ja huudot
pian saivat valitukset vaikenemaan. Ja entistä reippaammin kaikui
laulu: "anna kätes mulle, minä tahdon antaa sydämeni sulle". Niin
liehui tanssivien joukko poikki permannon. Ja sitte lauloivat kaikki
miehissä: "hei, nuoret tanssimaan, laulamaan". Käsiä taputettiin,
tehtiin piiri ja pyöriteltiin, anturat polkivat permantoa, kynttilät
loimottivat miltei sammumaisillaan, pilvenä nousi tomu kattoa kohti
ja soitto soi epämääräisenä vinguntana. Naurettiin, huudettiin, ilo
oli ylimmillään.

Herrojen von Pyhyn ja Normanin mielestä, jotka eivät koskaan olleet
nähneet mitään tämäntapaista, olivat pidot "ganz famos"; keskenään he
tosin nyrpistelivät nenäänsä, mutta ääneen ilmaisivat he ainoastaan
korkeinta tyytyväisyyttään, ottaen osaa iloon, minkä taisivat.

Pikku prinssi Eerik oli myöskin mukana. Hän näytti kehittyvän
kauniiksi pojaksi eikä hän enään ollut ujo, umpimielinen lapsi,
niinkuin ennen. Joskus vaan painui hänen nuorteille kasvoilleen
varjo, mutta tavallisesti se pian hälveni.

Hän tanssi sydämensä pohjasta ja valitsi aina toverikseen nuorimman
ja kauneimman tyttöjen parvesta.

Pikku Juhana viipyi mieluinten äidin luona tai leikkimässä Aatamin
kanssa.

Kääpiö oli viime aikoina käynyt sangen raihnaaksi ja Kustaa oli hänen
työkseen uskonut lastensa hoidon.

Tämä luottamustoimi miellytti Aatamia suuresti; oikeastaan tuli hänen
pitää silmällä lasten hoitajattaria ja hän täyttikin tehtävänsä
erittäin huolellisesti Margareetan suureksi iloksi.

Pikku Niilo Sture kiintyi kääpiöön siihen määrään, että Kustaa eräänä
päivänä lausui Märtalle:

-- Niilo saa viedä Aatamin mukaansa Stegeborgiin.

-- Sepä hauskaa, vastasi Märta.

-- Mutta hän ei saa viipyä teillä kauvan; hänen pitää lähteä
tervehtimään vanhaa ystävääni Arvid Vestgöteä ja viemään hänelle
terveisiä minulta.

-- Våxtorpiin on Stegeborgista pitkä matka, virkkoi Märta.

-- Antakaa Aatamille hyvä hevonen, niin hän kyllä pian pääsee perille,

-- Saako hän sieltä palata Niilon luo?

-- Se riippukoon kokonaan hänestä itsestään; Aatami on metsän lapsi,
hän tarvitsee vapautta.

-- Hän mahtaa jo olla sangen vanha?

-- Noin kolmenkymmenen, luullakseni.

-- Hän näyttää paljon vanhemmalta.

-- Metsä tulee häntä nuorentamaan, hän on liian kauvan ollut
suljettuna huoneeseen.

Oli jo kulunut pari päivää tästä keskustelusta. Aatamin käytöksestä
saattoi selvästi huomata, että hän iloitsi tulevasta vapaudestaan.
Mutta tuontuostakin jäi hän pitkäksi aikaa tuijottamaan kuninkaaseen
ja kasvojen ilme näytti sanovan: "kaikki muut kestän, mutta ero
sinusta on vaikeinta".

Mutta palatkaamme juhlivaan linnaan.

Siellä syötiin, juotiin, naurettiin ja leikittiin, siellä puhuttiin,
laulettiin, soitettiin ja tanssittiin, kaikkien kasvoilta loisti ilo
ja tyytyväisyys.

Oli sentään joukossa yksi, joka harvoin hymyili eikä koskaan laskenut
leikkiä, nimittäin kuningas; hän oli kerran verrannut itseään
Moosekseen, joka vei Israelin kansan Egyptin maalta luvattuun maahan,
mutta hän unohti, ettei Mooses, syntiensä tähden, koskaan päässyt
sinne, sekä että hän itse asettui varjoon siitä valosta, jonka hän
oli saanut tuoda kansalleen.

Omatunto on kova kurittaja ja Kustaa tunsi tehneensä väärin,
syyttäessään vanhinta ystäväänsä, kansleria, joka uskollisesti oli
auttanut häntä työssä, josta hän ylpeili elintehtävänään.

Mutta hän ei kuunnellut tätä salaista, nuhtelevaa ääntä, hän kääntyi
pois Margareetansa kysyvistä, levottomista katseista ja iloitsi
siitä, että sukulaiset ja ystävät antoivat hänelle niin paljon
puuhaa, ettei ollut tilaisuutta puhua työstä, johon kuningas uusien
ystäviensä avulla oli ryhtynyt.

Nämä kuiskuttelivat hänen korvaansa pahoja asioita, kaivoivat
esiin kaikellaisia pikkuseikkoja, joita vääntelivät ja muodostivat
kamaliksi aaveiksi! Pieninä pisaroina tippui myrkkyä yhtämittaa
hänen korvaansa. Oli sangen mukavaa syyttää vanhoja ystäviä kaikesta
epäjärjestyksestä, joka vallitsi maan kirkollisissa oloissa.

Kustaa oli luullut, että uskonpuhdistus taivaallisena mannana
lankeaisi maalle ja kansalle ja sitte hän huomasikin, että se
pääasiallisesti ryhtyi poistamaan vanhoja kirkollisia tapoja eikä
opettamaan kristinopin oikeaa henkeä.

Hän ei tullut ajatelleeksi, että rikkaat hiippakunnat ja hyvät
papinpaikat houkuttelivat ihmisiä yhtymään kuninkaan mielipiteisiin;
näiden ihmisten virkainto oli tietysti samallainen kuin heidän
käsityksensä papin velvollisuuksista.

Tanskassa oli uskonpuhdistus pantu toimeen ilman vaikeuksia,
ainoastaan kuninkaallisen käskyn kautta; piispat olivat saaneet eron
virastaan ja heidän sijallensa oli pantu superintendenttejä.

Miksei Ruotsissa saattaisi käydä samoin, jollei salaisilla keinoin
edistettäisi vanhaa järjestystä ja kirkon entistä valtaa?

Mutta juuri kun haettiin aihetta pelättyjen mullistusten
toimeenpanemiseen, määräsi Kustaa uusien ystäviensä neuvosta, vastoin
Vesteråsin resessiä, kaikki kirkon kymmenykset kruunulle, sekä
lähetti samaa tarkoitusta varten miehiä ottamaan takavarikkoon miltei
kaikki kirkkojen jäljellä olevat kalleudet.

Viisaina, voiton- ja kunnianhimoisina, uhkarohkeina ja armottomina
olivat saksalaiset onnenonkijat yhdessä tehneet suunnitelman,
miten Ruotsin kirkko olisi uudesta järjestettävä ja miten he itse
pääsisivät kiipeämään korkeimpiin kunniavirkoihin. Mutta näiden
tuumien toteuttamiseksi oli tieltä raivattava pois kaikellaisia
esteitä.

Suurinta haittaa teki ehkä vanha kansleri, joka nautti yleistä
kunnioitusta, mutta vaarallinen oli myöskin suurisuinen Olavi;
nämä molemmat olivat siis toimitettavat pois tieltä. Senjälkeen
oli vaarallisin arkkipiispa; häntä vastaan ei ollut mitään
muistuttamista, hänen elämänsä ja hänen työnsä olivat kaikkien
nähtävissä. Kuningas puhui hänestä aina suurimmalla kunnioituksella
ja rakkaudella, vaikka hän tosin joskus saattoi vimmastua, kun
Laurilta saapui vastaus hänen ärtyisiin syytöksiinsä kirkon vikoja ja
puutteita vastaan.

Lauri osoitti aina syyn vikoihin ja kun ne tavallisesti johtuivat
jostakin kuninkaan määräyksestä tai olivat luonnollinen seuraus
asiain uudesta kulusta, niin kadottivat syytökset merkityksensä.
Kuningas vastasi silloin vihan vimmoissa, että älköön papisto
luulkokaan saavansa miekkaa uudestaan käsiinsä, mutta pian unohti hän
harminsa ja piti arkkipiispasta yhtä paljon kuin ennenkin.

Tämän miehen lankeemus oli mahdollinen ainoastaan hänen veljensä
kautta; siten saataisiin hänen ja kuninkaan väli rikkoutumaan, ja
jotta kaikki kävisi pikemmin, viekoittelivat saksalaiset Kustaan
määräämään arkkipiispan veljensä tuomariksi.

Kustaa ei tahtonut suostua, mutta saksalaiset huomauttivat, että
nythän tarjoutui erinomainen tilaisuus koetella, oliko arkkipiispan
uskollisuus isänmaata ja kuningasta kohtaan niin suuri kuin miksi
sitä ylistettiin.

Tuomareiksi määrättiin, paitsi arkkipiispaa ja Strängnäsin ja
Vesteråsin piispoja, kymmenen herraa kuninkaan neuvostosta sekä von
Pyhy ja hänen hengenheimolaisensa Yrjö Norman.

Yleisön huomion välttämiseksi haastettiin syytetyt tuomioistuimen
eteen vastaamaan teoistaan itse uudenvuoden aattona 1539.

Syytökset sisälsivät, että Lauri Antinpoika, johdattaessaan kuninkaan
uskonpuhdistusasiaan, pyhästi oli luvannut aina uskollisesti ja
kaikin voimin auttaa häntä. Kustaa herra, siihen aikaan vielä
kokemattomana ja nuorena, oli suuresti epäillyt ryhtyä asiaan, koska
hänellä oli muita huolia ja koska hän pelkäsi, että yritys tuottaisi
enemmän vaaraa kuin hyötyä.

Kun sitte talonpojat rupesivat kapinoimaan, niin unohti kansleri
lupauksensa ja vetäytyi syrjään. Hän kuljetti kuninkaan, ikäänkuin
pitäen hiuksista kiinni, aavalle merelle ja sinne hän hänet heitti,
välittämättä siitä, jaksaisiko hän uida maihin vai eikö.

Ensimmältä oli Lauri ylvästellen lausunut, ettei piispoilla tarvitse
olla enemmän valtaa kuin kuningas heille suo, mutta sitte hän kravun
lailla oli ryöminyt taaksepäin, tahtoen että he saisivat takaisin
entisen mahtinsa.

Laimeat olivat kaikki mestari Laurin toimet olleet. Ainoastaan
silloin, kun tuli kysymys lampaitten keritsemisestä, silloin oli hän
ollut ensimäisenä.

Hän oli aina kehunut, että hän evankeelisine joukkoineen on yhtä
väkevä kuin kuningas ja että hän kyllä puolustaa itseään vetämällä
muita puoleensa, jollei kuningas häntä puolusta.

Siihen aikaan, jolloin kuninkaalla oli sangen vähän kelpo väkeä
ja koirat häntä ajoivat takaa kuin ahdistettua hirveä, oli hänen
täytynyt kantaa myllynkivenpainoisia huoliaan sydämessään, jottei
Lauri matkaansaattaisi vielä suurempia petoksia, koska hänen
pääpyrintönään oli hänen herransa ja kuninkaansa tuho.

Salaviekkaalla vakuutuskyvyllään oli hän johdattanut kuninkaan
gottlantilaissotaan, jotta hän kokonaan menettäisi kuninkaallisen
arvonsa ja onnensa.

Kuninkaan oleskellessa Smålannissa oli hän yhdessä mestari Olavin
kanssa ruvennut hävittämään alttareja, kirkkoja ja luostareja, kunnes
heidän aikaansaamansa kiihko jo oli puhkeamaisillaan ilmi kapinaksi.
Sittemmin he linnanvouti Pietari Hårdin kanssa vielä olivat
ryöstäneet kirkkoja ja hävittäneet alttareja, muka siten poistaakseen
messun jumalanpalveluksesta. Eivät he myöskään olleet tehneet tiliä
verosta, jonka olivat kantaneet.

Kun kuninkaan kamreeri Olavi Broms epärehellisesti oli hoitanut
kuninkaan kamaritiluksia, niin Lauri suoraan oli kysynyt, mitä
kuningas tekee niin paljolla rahalla -- hyvät ystävät olisivat muka
hänelle paljon hyödyllisemmät.

Lauri ja Olavi olivat jo aikoja sitte salaisten rippien kautta
hankkineet tiedon siitä hirveästä salaliitosta, joka v. 1536 uhkasi
kuninkaan henkeä ja valtakunnan onnea. Ja vaikka he tiesivät, että
teurastus odotti kuninkaallista, persoonaa, niin eivät he ajoissa
olleet varoittaneet häntä.

Taivaan Jumala oli suuren armonsa ja voimansa kautta ilmoittanut
murhan ja salajuonet, joiden vertaa tuskin tavataan missään
historiassa, kuninkaalle, joten paha saatiin ehkäistyksi.

Lisäksi olivat Lauri ja Olavi vielä kehoittaneet kuningasta
vapauttamaan petturit rangaistuksesta.

Varsinkin syytettiin mestari Olavia siitä, että hän tämän johdosta
oli vedonnut Pyhään sanaan, mutta väärentämällä sen merkitystä.

Vielä oli hän selittänyt, että muutama päivänsappi, jonka hän näki
taivaalla, ennusti rangaistusta esivallan synneistä.

Nämä olivat pääasialliset syytökset.

Monet niistä olivat aivan väärät, toisissa ilmeni selvä vääristely,
kaikista henki katkeruus ja kiukku. Ne todistivat selvästi, että
syyttäjä syytettyjensä kustannuksella toivoi pääsevänsä suureen
asemaan.

Kaikesta saattoi huomata, että von Pyhy, kuninkaan nykyinen kansleri,
oli laatinut kanteen.

Mestari Olavi vakuutti, tavalliseen huolettomaan tapaansa, sekä
Jumalan että omatuntonsa edessä, ettei hän julkisesti eikä salaa
ollut tahtonut vahingoittaa. Päinvastoin oli hän aina tahtonut
puolustaa kuninkaan etuja ja hyötyä.

Lauri Antinpoika pysyi merkillisen tyynenä; syytökset eivät
loukanneet häntä niin paljon kuin ne häneen koskivat.

Saattoiko kuningas Kustaa todellakin soimata häntä työstä, jota hän
itse piti toimintansa kruununa?

Selvästi saattoi huomata, että syytökset olivat alleviivatut.
Kuningas joko ei tuntenut niitä, tai oli hänestä tullut tyranni, joka
mistä hinnasta tahansa tahtoi päästä vanhoista ystävistään.

Lauri vastasi, että koska syytöksiä oli niin paljon eikä hän saata
muistaa niitä kaikkia, niin hän pyytäisi jäljennöksen asiakirjoista.
Sitte hän kirjallisesti vastaisi niihin kaikkiin.

Syytetyt vietiin nyt asuntoon, jossa heitä pidettiin vankeudessa.

Myöhään illalla tuli arkkipiispa salaa heidän luokseen.

Hän huomautti heille, että kirkon olemassaolo on vaarassa. Kuningas
luottaa noihin molempiin hävyttömiin onnenonkijoihin ja Lauri
Antinpojan aiottua kirjallista vastausta tulevat he käyttämään
ainoastaan aseena, jolla he vielä enemmän ärsyttävät kuningasta.

-- Mutta entä neuvosherrat? huudahti Olavi.

-- He ovat tällä hetkellä suosikkien tottelevaisia palvelijoita.

-- Oikeutta ei siis enään ole olemassa! huudahti kansleri.

-- Tyranni! mutisi Olavi.

-- Hän kutsuu itseään kristityksi!

-- Luulee olevansa väkevä ja kulkee toisten talutusnuorassa!

-- Olette oikeassa, aivan oikeassa, virkkoi arkkipiispa. -- Mutta
jos ajattelemme mitä hän on tehnyt maamme hyväksi, että me, jollei
häntä olisi ollut, luultavasti nyt tottelisimme Tanskan käskyjä,
että meidän pääasiallisesti on kiittäminen hänen persoonallista
vaikutustaan siitä, että meidän silvottu, levoton maamme sai
järjestetyt olot, niin emme tuomitse häntä hänen inhimillisten
heikkouksiensa tähden; niilläkin on ehkä selittävät syynsä.

-- Saattaa olla.

-- Miksi hän tuo tänne ulkomaalaisia?

-- Olen kauvan miettinyt sitä asiaa ja luulen syyn siihen olevan sen,
että ruotsalaiset niin vähän taitavat kieliä. Kuningas ei itsekään
ole kielentaitava ja siksi, ettei hän voi luottaa kehenkään, täytyy
hänen ponnistaa voimiaan äärimmilleen.

-- Käyttäköön hän hyväkseen ulkomaalaisia, mutta älköön silti tehkö
heitä uskotuikseen.

-- He kertovat hänelle, että olot heidän maassaan ovat juuri
sellaiset, jommoisiksi hän tahtoisi Ruotsin olot.

-- Nyt tulevat seuraukset.

-- Tiedämme kaikki, jatkoi lempeä Lauri,-- Kristuksenkin esimerkistä,
että elämässä sattuu pimeyden hetkiä... Joka ihminen saa niitä kokea.
Nyt ovat pimeät hetket kuningas Kustaalla, pahat voimat ovat saaneet
hänet pauloihinsa ja minä olen varma siitä, että hän suuresti kärsii.

-- Itserakkauden ja ylimielisyyden henget ovat kietoneet hänet
pauloihinsa.

-- Sentähden tulee miekan lävistää hänen sielunsa ja muisto siitä,
vaikkakin katkerana, on opettava hänelle nöyryyttä; mutta eikö
meidän, hänen vanhojen ystäviensä, näinä hetkinä tule auttaa häntä
niin paljon kuin taidamme?

-- Tällaisissa asioissa täytyy jokaisen auttaa itseään.

-- Eikö enkelikin taivaasta tuonut kalkkia lohdutukseksi?

-- Me emme ole enkelejä

-- Te tulette enkeleiksi, jos kuljette samoja teitä.

-- Mikä on tarkoituksesi, veli Lauri? kysyi vihdoin Olavi, jonka
mielenliikutus oli vallannut vastoin hänen tahtoaan.

-- Kuningas on tehnyt teille väärin, mutta paljon enemmän on hän
rikkonut itseään vastaan, sillä hän on astunut ansaan, josta
ainoastaan te saatatte hänet pelastaa.

-- Sanasi sietävät selitystä! huudahti Olavi.

-- Minä alan ne ymmärtää, puhui kansleri, -- mutta älä vaadi meiltä
liikoja.

-- Löytyykö mitään liikoja, kun voitto on kysymyksessä?

-- Kunniastaan ei kukaan luovu.

-- Suurin kunnia on velvollisuuksien täyttäminen ja velvollisuuksia
ovat kaikki keinot, jotka johtavat suureen päämäärään.

-- Älä enään kiusaa meitä, sano, mitä pyydät!

-- Että te ehkäisette tuuman, joka on täyttymäisillään. Tarkoitus
on tietysti jatkaa oikeudenkäyntiä ja rettelöimällä teitä vastaan
pakoittaa minut luopumaan virastani, joten taistelukenttä jäisi
tyhjäksi eikä kukaan enään jaksaisi vastustaa.

-- Se on totta! huudahti kansleri.

-- Meidän kanssamme ei kukaan saata rettelöidä, huomautti Olavi.

-- Veli raukkani!... Entä jos teitä vaaditaan polvillanne
tunnustamaan, että olette tehneet itsenne syypäiksi rikokseen
kuningasta ja isänmaata vastaan sekä rukoilemaan armahdusta
ansaitusta ankarasta rangaistuksesta.

-- Sitä eivät he uskalla!

-- Mieluummin kärsin minä kidutusta.

-- Ja sitte teidät tuomitaan teilattaviksi... Sanokaa, rakkaat
ystävät, mitä tällä voitatte?

-- Se vasta olisi alennus.

-- Ehkä maailman silmissä, mutta Jumalan edessä siitä saattaa tulla
ylennys. Mutta minä en ole tullut pyytämään teiltä tätä, vaan sitä,
ettette kiellä syyllisyyttänne; minä ja piispat sekä muutamat
valtakunnan neuvoksista annamme sitte toisille selityksen asiasta.

-- Mitä tällä sitte voitetaan?

-- Ensi katsannolla sangen vähän; teidät tuomitaan kuolemaan ja minä
ynnä muut allekirjoitamme tuomion, puhui Lauri, luoden kyyneltyneet
silmänsä veljeensä ja Lauri Antinpoikaan.

-- Mitä siten on voitettu?

-- Se, että kun pyydetään armoa, niin kuningas saattaa antaa.

-- Mutta entä jollemme me huoli armoa?

-- Huolittehan toki, voidaksenne jatkuvasti edistää mestarinne ja
herranne asiaa.

       *       *       *       *       *

Tammikuun toisena päivänä oli tuomioistuin taaskin koolla ja silloin
esitettiin asiakirja, jossa syylliset tunnustivat syyllisyytensä,
ynnä todistus, jonka useimmat tuomioistuimen jäsenet olivat
allekirjoittaneet.

Tuskin saattoivat saksalaiset salata harmiaan; nyt oli käynyt aivan
vastoin heidän laskujaan.

Tuomio julistettiin ja allekirjoitettiin.

Kiireen kautta palasivat alkuunpanijat Tukholmaan. Nyt piti heidän
karaista kuninkaan mieltä.

Matkalla teki von Pyhy joukon hajanaisia muistiinpanoja, osaksi
saksan osaksi ruotsin kielellä, näyttääkseen ne kuninkaalle. Ne ovat
säilyneet meidän päiviimme asti.

Mutta samaan aikaan etsi Margareeta tilaisuutta saada puhutella
kuningasta kahdenkesken.

Hän tapasi hänet salakammiossa, niin vaipuneena ajatuksiin, ettei hän
huomannut hänen tuloaan.

Margareeta lankesi polvilleen ja suuteli hänen kättään.

-- Margareeta, mitä tämä merkitsee? Kuningas tahtoi nostaa hänet ylös.

-- Ei, ennenkuin olet täyttänyt rukoukseni. Kustaa rypisteli hiukan
kulmakarvojaan.

-- Mitä sinä pyydät?

-- Uudenvuodenlahjaa!

-- Saat mielelläsi, sano vaan mitä tahdot.

-- Armoa syyttömälle!

-- Syyttömällekö? Mistä sinä sen tiedät?

-- On inhimillistä erehtyä ymmärtämättömyydestä.

-- Mutta entä tieten, tahtoen?

-- Sitä ei mestari Olavi ole tehnyt!

-- Sen arvasin!

-- Hänen vaimonsa kävi täällä. Niin syvää surua en koskaan ole
nähnyt, ja minä lupasin...

-- Lupasit? Margareeta!

-- Ettei minun herrani salli panna täytäntöön väärää tuomiota.

-- Väärääkö?

-- Niin, Kustaa, minä olen itse monta kertaa kuullut hänen saarnaavan
ja minä vakuutan sinulle, että hän on oikea pappi.

-- Joka herjaa esivaltaansa.

-- Etkö sinä ymmärrä, että hän tahtoo poistaa vikasi, oma rakas
herrani!

Ja Margareeta hyväili hänen poskiaan ja suori hänen partaansa.

-- Tuleeko sen tapahtua julkisesti?

-- Mitä se tekee, jos joku osoittaa likapilkkua, koska kerran kaikki
jo ovat sen nähneet? Sitä pikemmin sinä sen poistat.

-- Hän sanoo, että päivänsappi ennustaa rangaistusta minun suurien
syntieni takia.

-- Se oli minun käsitykseni mukaan tyhmää, mutta hän on liian vähän
ollut sinun seurassasi. Antakaamme hänen tulla tänne -- minun tähteni.

-- Ja aiotko sinä ruveta yhtä kapinalliseksi kuin hän?

-- Ehkä kyllä.

-- Tiedätkö mikä rangaistus siitä odottaa?

-- Älä sano sitä, mutta rankaise minua hänen sijastansa.

-- Kuinka sinä voit puhua sillä tavalla?

-- Miksen voisi. Ajatelkaamme, että sinä rakastat minua yhtä paljon
kuin hän Olavia; silloin et sinä rankaise häntä ankarammin kuin
rankaisisit minua, jos minä olisin syyllinen.

-- Sinä olet vaarallinen asianajaja, virkkoi Kustaa.

-- Sinä olet siis luvannut, sanoi Margareeta, muodostaen huulensa
suudeltaviksi.

-- Ojenna tänne!

-- Lupaa ensin!

-- En voi, Margareeta!

Margareeta ei tyytynyt yhteen suudelmaan, vaan suuteli häntä moneen
kertaan.

-- Sinun täytyy tehdä se, minun tähteni!

-- Oikeus...

-- Niin, se vaatii, että sinä täytät Margareetasi rukoukset; sinulla
on ehkä aihetta syyttää häntä heikkouksista ja puutteista, mutta ei
ainoastakaan rikoksesta.

-- Sitä et sinä ymmärrä!

-- En mahda ymmärtää, virkkoi Margareeta, siirtyen syrjään, --
minähän olen ainoastaan oppimaton nainen.

-- Nyt en minä pidä sinusta!

-- Etkö todellakaan?

-- Tiedäthän, että lasken leikkiä, sanoi Kustaa, hymyillen hänen
levottomuudelleen.

-- Kustaa, ajattele, että minä huomenna kuolen, etkö tänään tahdo
täyttää rukoustani? Minä pyydän: tee se minun, tee se Juhanan tähden.

-- Miksi sinä olet niin itsepintainen?

-- Siksi, Kustaa, että minä sinua niin rakastan. Minä en saata
rukoilla sinulle taivaan siunausta, kun tiedän, että sinä aiot tehdä
jotakin, jota sittemmin katkerasti tulisit katumaan.

Kustaa vaipui mietteisiin.

-- Hyvä enkelini! virkkoi hän.

-- Anna minun olla hyvänä enkelinäsi, anna minun karkoittaa pois
pahat henget.

-- Entä jos jo olen antanut päinvastaisen lupauksen?

-- Pahalle hengelle. Sitä et sinä saa pitää! Kuningas istui ääneti,
ajatuksiin vaipuneena.

-- Olemme juuri viettäneet joulujuhlaa, jatkoi Margareeta, -- sinä
olet tehnyt monen ihmisen iloiseksi ja onnelliseksi; kruunaa nyt
työsi antamalla surevalle vaimolle takaisin hänen miehensä. Anna
anteeksi, niinkuin Kristus käskee, ja ajattele, kuinka, jos meidät
olisi eroitettu, me rakastaisimme sitä, joka jälleen liittäisi
kätemme yhteen.

-- Sinä olet voittanut! sanoi Kustaa.

-- Kiitos, kiitos!

Itkien vaipuivat he toistensa syliin.

Ne herrat, jotka kuninkaan sijaisina olivat olleet läsnä,
tuomioistuimen keskusteluissa, palasivat nyt Tukholmaan, pyytäen
päästä kuninkaan puheille. Kolme tuomaria oli seurannut heitä,
pyytääkseen tuomituille armoa.

Alussa oli kuningas hyvin ankara, mutta vihdoin hän taipui ja muutti
rangaistuksen rahasakoiksi, jotka Tukholman kaupungin asukkaat
keräsivät kokoon keskuudessaan ja maksoivat rakastetun opettajansa,
mestari Olavin puolesta.

Mutta kansleri Lauri Antinpojan puolesta ei kukaan rukoillut eikä hän
olisi tahtonutkaan vastaanottaa apua. Omin varoin suoritti hän sakot;
ne olivat juuri niin suuret, että hän tuli aivan köyhäksi.

Hän siirtyi nyt syrjään yleisestä elämästä ja vietti rikasvaiheisen
elämänsä viime vuodet Strängnäsissä.

Tuntematon lahjoittaja lähetti hänelle tuontuostakin uusia kirjoja,
sekä kaikellaista muuta tavaraa, kuten viiniä, y.m. Mestari Olavi
se ei saattanut olla eikä hänen vaimonsa, sillä heillä ei ollut
mitään antamista. Lähettäjänä oli ehkä kuningatar, tai mahdollisesti
kuningas.

Viimeksimainittu ajatus toi kirkkaan hymyn vanhoille, uurtuneille
kasvoille.

-- Hän huomaa tehneensä minulle väärin, mietti Lauri, -- sitä
paremmalta on lahja maistuva.

Mestari Olavi ja hänen vaimonsa saivat Martti Skinnaren toimesta
paremman asunnon. Olihan Martti varakas mies.

Kristina sai nyt nauttia miehensä seuraa enemmän kuin ennen. Kun
ei Olavi enään joka päivä saanut tavata vanhaa Lauriaan, niin
täytyi hänen jonkun kanssa jutella hänestä; eikä kukaan ollut niin
taipuvainen kuuntelemaan kuin Kristina.

Hän oli aivan vakuutettu siitä, että hänen Olavin hengestä oli
kiittäminen kuningattaren rukouksia, ja itsekseen tuumi hän monasti,
että sellainen vaikutusvalta pitäisi jokaisella vaimolla olla. Tämä
ajatus varmaan rohkaisi hänen mieltään, sillä joskus, kun Olavi luki
hänelle kronikkaansa, jota hän joka päivä kirjoitti, niin virkkoi
Kristina:

-- Sinun lausuntosi ovat liian ankarat!

-- Sitä et sinä ymmärrä, vastasi hän alussa. Mutta kun Kristina aina
esiintoi todistuksia, niin hän vähitellen tottui sekä kuulemaan että
selittämään syitä.

"Tästä minun on kiittäminen kuningatarta", mietti Kristina.

Saksalaiset olivat vimmoissaan kärsimästään tappiosta. Mutta sitä
ei auttanut näyttää. Jollei arkkipiispa ollutkaan kaatunut noiden
toisten kanssa, niin hän saattoi kaatua yksin.

Vaikutusvaltaansa kuninkaaseen koettivat he kaikin tavoin vahvistaa
ja heidän ponnistustensa menestystä todistaa se, että kuningas piti
Yrjö Normania niin välttämättömänä valtiollisiin toimiin, että
nuorelle prinssille piti tilata uusi opettaja.

Nämä molemmat herrat saarnasivat nyt Kustaalle, että Ruotsin
kuninkaan pitäisi hallita kirkkoaan yhtä suurella vallalla kuin
saksalaiset ruhtinaat ja valtiokaupungit kirkkoaan. Yhteydestään
irroitettu luterilainen lause sanoi, että kirkko ainoastaan maallisen
vallan kautta saattaisi päästä oikeuksiinsa, joten lääniherra
erityisten olosuhteiden vallitessa saisi kaikki piispalliset
oikeudet. Sellaisen mullistuksen oli Saksin vaaliruhtinas pannut
toimeen jo 1528--29.

Helposti kääntyivät Kustaan ajatukset siihen suuntaan, että kirkon
valtaa oli supistettava.

Uskonpuhdistustyön laimea edistys teki hänet tyytymättömäksi ja
Normanin huomasi hän mieheksi, joka kirkollisasioissa taitavana ja
kokeneena varmaan tulisi olemaan hänelle hyödyllinen.

Vielä jonkun aikaa punnittuaan asiaa, päätti hän uskoa hänelle
Ruotsin kirkon korkeimman tarkastusvallan.

Avonaisessa kirjeessä joulukuun 8 päivältä 1539 ilmoitti kuningas,
että hän pyhän, kristillisen uskon ylimpänä suojelijana koko
valtakunnassaan sekä kuninkaallisen virkansa nojalla, määrää
maisteri Yrjö Normanin Ruotsin kirkon ordinaatoriksi, ja pitää
hänen, Vesteråsin piispan avustamana toimittaa tarkastuksia kaikissa
hiippakunnissa. Hän saa vallan kuninkaan nimessä tuomita piispoja,
prelaatteja ja kaikkia muita hengellisiä herroja.

Tarkastajien tulee katsoa, että piispat ja saarnaajat palavien
lamppujen lailla ja tosikristillisellä esimerkillä valaisevat
kuninkaan alamaisten tietä, sekä että he saarnatuolista kehoittavat
heitä pyrkimään hyveisiin, rakkauteen, rauhaan ja kuuliaisuuteen
esivaltaa kohtaan.

Vieraita lahkolaissaarnaajia tulee rangaista; kovaa kuria on
pidettävä ja tarkasti katsottava, etteivät piispat ja hengelliset
herrat millään lailla tee haittaa kuninkaan toimenpiteille.

Konservaatoreja ja senioreja on asetettava joka hiippakuntaan ja
näiden tulee pitää huolta siitä, että uutta järjestystä tarkasti
seurataan ja noudatetaan.

Määrätty tarkastus pidettiin heti senjälkeen. Kaikki kirkkojen
kalleudet ja hopeatavarat, joita ei välttämättömästi tarvittu
jumalanpalveluksessa, merkittiin muistiin.

Siten sai kuningas suuria kokoelmia kirkkohopeaa ja kultaa,
kuten pyhimysarkkuja ja muita koristuksia, sormuksia, ristejä,
monstranseja, suitsutusastioita ja kullatuita nappeja kuorikaapuista,
sekä kalkkeja ja öylättilautasia.

Tähän asti oli kirkoilta otettu veroa Ruotsin kansan suostumuksella;
nyt tapahtui verotus kokonaan kuninkaan mielivaltaisuudesta, niinkuin
yleensä koko sinä aikana, jolloin valta oli molempien saksalaisten
herrojen käsissä.

Luonnollisesti Ruotsin kansassa taas heräsi levottomuus ja
tyytymättömyys. Siitä on todisteena kapina, joka kuningas Kustaan
omien sanojen mukaan, oli pahin kaikista.

Mutta ennenkuin ryhdymme kertomaan "dackesodasta", niin seuratkaamme
kuningas Kustaata Örebrohon v. 1540, nähdäksemme mitä hän siellä
toimittaa.

Hän kehoitti mielellään juhlavieraitaan saapumaan vaimoineen,
lapsineen, ja mielellään hän itse matkoilleen otti Margareetan ja
lapset. Kuninkaallisia linnoja oli kaikkialla, Örebrossa sangen
komeakin. Ja tavallista suuremmista valmistuksista saattoi päättää,
että suuret kemut olivat odotettavissa.

Kronikat kertovat, että Margareeta rouva itse otti osaa leipomiseen
ja oluenpanoon; ja vanhoista kirjoista tiedämme, että hän itse
ompeli sekä herransa että poikiensa paidat. Eikä se tapahtunut näön
vuoksi, vaan täydellä todella, sen saatamme päättää jo siitä, että
ajan tavan mukaan jokaisen vaimon, olipa hän sitte kuningatar tai
porvarisnainen, piti olla kelpo emännän.

Mutta Margareeta oli vielä enemmän, sillä hän oli herransa ystävä
ja uskottu. Hänelle uskoi Kustaa yleensä kaikki huolensa ja hänelle
hän ilmoitti suunnitelmansa. Margareeta omisti ne kaikki omikseen ja
jouduttuaan ikäänkuin kirkkaampaan valoon, katkesi huolista kärki ja
yhteiset keskustelut selvittivät suunnitelmat.

Margareeta ei koskaan esiintynyt vaativana; sekä hänen ajatuksensa
että hänen mielensä oli nöyrä. Hänen sanojensa ja tekojensa ainoana
ojennusnuorana oli sydän.

Sentähden hän monasti vastasikin, kun Kustaa kysyi, mistä hän tiesi
sen tai sen asian: "Minä en tiedä, mutta tunnen, että niin sen täytyy
olla."

Kustaa toisti silloin, että hän totisesti on hänen hyvä enkelinsä.

-- Minulta puuttuu siivet, voidakseni sitä oikein olla, vastasi
Margareeta.

-- Kuinka niin?

-- Tahtoisin näkymättömänä seurata sinua.

-- Etkö luule, että yksin tulen toimeen?

-- Minä saattaisin silloin karkoittaa pahat henget luotasi.

-- Luuletko pahojen henkien minua seuraavan?

-- Kun näen otsasi rypyssä, niin tiedän, että ne ovat likeisyydessäsi.

-- Se tapahtuu usein.

-- Hyvin usein nykyään.

-- Sano minulle, keitä tarkoitat? -- Likeisimpiä neuvonantajiasi.

-- Olet väärässä... He ovat eteviä, taitavia miehiä.

-- Ehkä.

-- Minä, joka tähän saakka olen saanut luottaa yksin itseeni, voin
nyt käyttää hyväkseni heidän erinomaista apuaan.

-- Iloitsen siitä suuresti.

-- Miksei meidän rakas Ruotsimme voisi kehittyä samassa määrässä kuin
vieraatkin maat? von Pyhy katselee olosuhteita terävällä silmällä ja
minä olen varma, että hänen suunnitelmansa erinomaiset.

-- Minä niin mielelläni suon olevani väärässä.

-- Sinä olet väärässä, rakkaani. Mutta tahdotko nyt tietää, miksi
olet täällä Örebrossa?

-- Sentähden, että herrani tahtoo

-- Mutta mistä syystä?

-- Hän tahtoo pitää suuret pidot.

-- Mistä syystä?

-- Minä kyllä tiedän... hän tahtoo nähdä ympärillään nuoruutta ja
kauneutta, ja hänen emäntänsä...

-- On minun silmissäni kauneista kaunein ja rakkaista rakkain. Mutta
kuuleppa nyt, sillä asia koskee sinua.

-- Minuako?... Siinä tapauksessa minä lähden tieheni.

-- Tai oikeammin sanoen lapsiamme.

-- Se on toinen asia... sitte minä jään tänne.

-- Arvasinhan minä sen.

-- Mitä, Kustaa?

-- Oletko utelias?

-- Suuresti!

-- Asia on se, että minä tahdon säätyjä vahvistamaan Vadstenan
kokouksen päätöksen, jonka mukaan minun perillisteni, toisen toisensa
jälkeen, niin kauvan kuin heitä on, tulee periä Ruotsin valtakunta ja
kruunu... Mitä sinä siitä pidät?

-- Se on aivan oikein.

-- Jollei ensimäinen poika kelpaa, niin valittakoon toinen, sanotaan
päätöksessä, ja minä tunnustan, että jos seuraisin sydämeni ääntä...

-- Älä tee sitä. Eerikhän edistyy hyvin.

-- Hän on kopea ja itsepintainen... uusi opettaja, Beureus, ei ole
tarpeeksi ankara.

-- Eerik tietää, että hän on prinssi.

-- Hänen täytyy oppia tottelemaan.

-- Oletko ajatellut Juhanan tulevaisuutta?

-- Aion antaa hänelle parasta mitä saatan... Olen ajatellut Suomea.

-- Sepä oikein hyvä, niin he joutuvat kauvas toisistaan.

-- He eivät vedä yhtä köyttä.

-- Jospa ei heidän välinsä olisi sen pahempi!

-- Mitä sinä nyt tarkoitat?

-- Heitä ei koskaan uskalla heittää kahden samaan huoneeseen.

-- Se on Eerikin syy.

-- Niin minäkin luulen.

-- Olkoon hän varoillaan!

-- Ehkä hän muuttuu, kun saa enemmän järkeä.

-- Toivokaamme!... Tahdotko ottaa osaa juhlallisuuteen?

-- Tietysti minä tahdon.

-- Arvasinhan minä sen, lisäsi Kustaa hymyillen, -- sinä ja kaikki
naiset.

Sitte määrättiin päivä ja juhlallisuuden jälkeen olivat kemut
pidettävät.

Valtakunnanneuvosto ja useita piispoja kokoontui kirkon yläkuoriin.
Kuningatar istui tuolilla kuorissa ja hänen hovinaisensa seisoivat
hänen takanaan. Kuningas oli toisella puolen molempien poikiensa
kanssa ja heidän takanaan seisoivat hoviherrat. Kirkko oli täynnä
uteliaita katsojia.

Urut alkoivat soida, piispat menivät alttarille ja virsi veisattiin.

Silloin nousi kuningas ja astui muutaman askelen eteenpäin yhdessä
molempien poikainsa kanssa.

Senjälkeen hän paljasti miekkansa ja sanoi lujalla ja miehekkäällä
äänellä:

-- Isän Jumalan, pojan ja pyhän hengen nimeen ja kaikkivaltiaan
Jumalan voimasta ja vallasta, joka suo ja sallii meidän ja kaikkien
meidän nuorten ja ruhtinaallisten perillistemme polvesta polveen
hallita ja vallita teitä ja kaikkia alamaisiamme maan päällä,
ojennamme me tämän oikeuden miekkamme todistukseksi, jonka kautta
vannokaa.

Herrat ja piispat lankesivat polvilleen ja koskettivat kuninkaan
miekkaa, lausuen kuninkaan saneleman valan, jonka Konrad von Pyhy oli
kirjoittanut.

He vannoivat pysyvänsä kuninkaalle ja hänen nuorille perillisilleen
uskollisina, suosiollisina, kuuliaisina ja vilpittöminä sekä
suojelevansa heitä ja maata elämällään ja hengellään; he lupasivat
suojella ja varjella miehekästä viisautta ja ritarillisia tekoja,
eikä ylhäisten suosion eikä vihollisten mahtavan vastustuksen tai
vaaran tai hädän pitänyt pakoittaa heitä luopumaan päätöksestään,
vaan ainoastaan Jumalan ja kuoleman.

Taaskin veisattiin virsi ja juhlallisuus oli lopussa.

Sitte alkoivat kemut linnassa.

Kuninkaallinen perhe tervehti vieraitaan aivan niinkuin meidän
päivinämme tavalliset ihmiset tervehtivät toisiaan.

Nykyajan kokemus osoittaa, että jota vähemmin ihmisissä on todellista
suuruutta, sitä enemmän käyttävät he ulkonaisia juhlamenoja.

Mieliala juhlassa oli, kuten tavallisesti, iloinen ja hilpeä;
nuoret tanssivat ja Margareeta rouva jutteli paikkakunnan rouvien
kanssa talousaskareista; jokainen heistä piti kunniana saada kertoa
kokemuksesta, jota eivät toiset vielä tunteneet, mutta tietysti
kuunneltiin Margareeta rouvan kertomuksia suurimmalla innolla.

Kustaan oli tänään sangen vaikea tulla toimeen herrojen seurassa.
Uskollisuusvala oli tehnyt huonon vaikutuksen, se oli uutta, se
miellytti ruotsalaisia yhtä vähän kuin sen tekijä, von Pyhy itse.

Kun Kustaa huomasi mikä oli syynä mielialan raskauteen, kävi hän
paikalla käsiksi asiaan ja kertoi aivan julkisesti, että hän aikoo
järjestää Ruotsin hallituksen saksalaiseen malliin.

Joku läsnäolijoista epäili tuuman menestymistä.

-- Saammepa nähdä! huudahti kuningas. -- Sinut, Kustaa Olavinpoika,
määrään minä maaherraksi ja teidät, piispa Sven, alikansleriksi.
Teidän apunanne tulee olla neljä lautamiestä ja yksi sihteeri.
Teidän tulee minun poissaollessani käyttää kuninkaan korkeinta
tuomio-oikeutta, valvoa kruunun veronkantoa ja sen muuta omaisuutta,
kuten läänintiluksia ja kartanoja sekä pitää silmällä yleistä
järjestystä.

-- Siihen vaaditaan suuria voimia.

-- Minä olenkin aikonut asettaa "ratsastusmestarin ja ratsastavan
ruodun", sanoi Kustaa. - Näiden tulee hyvillä hevosilla ja yllään
metsästyshaarniskat ratsastaa pitkin maakuntaa, päästä päähän, kysyä
jokaisen kulkijan ammattia ja asiaa, ottaa kiinni epäilyttävät
henkilöt, jotka poikkeavat tavalliselta kulkutieltä ja vaatia
jokaiselta kauppamieheltä matkustuskirje; tämä kirje on kirjoitettava
hänen kotiseudullaan ja tulee siinä olla sen maaherran allekirjoitus,
jonka maakunnassa matkustus tapahtuu; hänelle on myös tehtävä selko
matkan tarkoituksesta.

Kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa kuuntelivat läsnäolijat
kuninkaan sanoja, mutta vaikkeivät he mitään sanoneetkaan, niin
huomasi Kustaa selvästi, etteivät hänen sanansa tehneet hyvää
vaikutusta.

Kustaan ja hänen vieraidensa väli ei vielä milloinkaan ollut tuntunut
niin kylmältä kuin tällä kertaa. Mutta kuningas oli saanut päähänsä,
että hän von Pyhyn kautta tulisi tekemään maansa onnelliseksi ja --
älkäämme unohtako sitä -- siihen päämäärään tähtäsivät kaikki hänen
ajatuksensa ja toivomuksensa. Harvoin ovat etevän persoonallisuuden
teot olleet niin selväjärkiset kuin Kustaa Vaasan, vaikka hänellä,
niinkuin muillakin, oli inhimilliset heikkoutensa.

Mustin pilkku hänen elämässään oli hänen rikoksensa vanhaa ystäväänsä
ja uskottuansa, kansleri Lauri Antinpoikaa ja Olavi Pietarinpoikaa
vastaan. Mutta emmehän me tunne hänen hiljaista katumustaan ja
hänen omantuntonsa ehkä katkeriakin soimauksia. Hänellä oli suuria
kiusauksia, hän kun tunsi sekä tietojensa että valtansa puolesta
olevansa ympäristönsä yläpuolella. Vaikeaa oli olla tätä valtaa
väärinkäyttämättä.

Koko hänen elämänsä oli ainoa työpäivä, mutta sen lepohetket harvat,
ja koko hänen työnsä tarkoitti maan ja kansan hyötyä.

Hän eläytyi jokaisen säätyluokan elämäntapoihin, ei huvin vuoksi eikä
voidakseen tiedoistaan kerskailla, vaan hyödyttääkseen jokaisen etuja.

Me tiedämme, että hän sekä sanoilla että töillä antoi talonpojille
neuvoja maanviljelyksessä ja karjanhoidossa.

Samaten koetti hän hankkia ruotsalaisille kauppiaille kaikellaisia
etuja suojelemalla ja varjelemalla ostajia nurkkakaupustelulta.

Hän järjesti rahalaitoksen ja hänen vaikeimpia tehtäviään oli opettaa
ruotsalaisille, ettei heidän pidä halveksia omaa rahaansa.

Ruotsissa lyötiin joka vuosi paljon rahaa, mutta siihen tarvittava
hopea oli sekä hienompaa että parempaa kuin tanskalaisessa ja
saksalaisessa rahassa.

Kauppiaat lähettivät ruotsalaista rahaa tanskalaisille, saksalaisille
ja liiviläisille seuduille, jossa se kävi kaupan erinomaisen hyvin.
Ja ruotsalaiset ottivat yhden Lyypekkiläisen markan kahdesta
ruotsalaisesta aurtuasta, joiden arvo oli enemmän kuin kaksi kertaa
suurempi.

Kun eivät ankarimmatkaan kiellot vientiä vastaan auttaneet, lakkautti
Kustaa koko rahanlyönnin.

Muutaman vuoden päästä oli rahanpuute tehnyt lopun miltei koko
kaupasta ja hätä oli aivan yleinen.

Vasta nyt käsittivät kauppiaat asiain tilan ja tekivät keskinäisen
sopimuksen, ettei ulkomaalaista rahaa otettaisi vastaan korkeammasta
arvosta kuin vastaavasta ruotsalaisesta rahasta, sekä että sitä,
joka harjoitti kauppaa ruotsalaisella rahalla, oli rangaistava kuin
varkaudesta.

Sitte ruvettiin taas lyömään rahaa.

Kuninkaan saksalaiset neuvonantajat kehoittivat nyt häntä
huonontamaan ruotsalaista rahaa, josta ei suinkaan koitunut hyötyä
kaupalle, koska se nyt kääntyi uusille suunnille. Se tuli v. 1536
vapaaksi, viiden prosentin tullia vastaan kaikista maahan tuoduista
tavaroista. Menevien tavaroiden tulli määrättiin kolmeksi prosentiksi.

"Tämän jälkeen", sanoo Tegel, "rupesivat kauppiaat purjehtimaan
Ranskaan, Espanjaan, Englantiin ja Alankomaihin, eikä enään niin
paljon Itämerelle."

Kaikkien näiden maiden kanssa teki Kustaa sopimuksen ja otti selkoa,
mitkä ruotsalaiset tavarat kussakin maassa parhaiten menivät
kaupaksi. Ranskasta tuotiin viiniä ja suolaa, Englannista verkaa,
tinaa ja lyijyä, Alankomaista silkkikangasta, liinaa, maustamia ja
sokeria, Tanskasta salpietaria ja humaloita, Saksasta miekkoja,
haarniskoja, messinkitavaroita ja rihkamia.

Siinä kohden oli Kustaa paljon aikansa, edellä, että hän kanavoilla
ja kuormavankkureilla edisti sisämaan liikettä. Väddön kanavaa, joka
vasta meidän päivinämme on valmistunut, ruvettiin kuningas Kustaan
käskystä kaivamaan v. 1553.

Kuormavankkurien tuli ylläpitää liikettä Falunin ja Vesterisin sekä
Stegeborgin ja Vadstenan välillä.

Tähän aikaan järjesti hän myöskin sotavoiman, koettaen pitää
silmällä, että se niin vähän kuin suinkin rasittaisi rahvasta.

Maassa ei ollut edes kymmentä henkeä, joiden neuvoa kuningas olisi
saattanut käyttää hyväkseen valtiollisissa asioissa. Ja varsin
avuttomat olivat aateliset, kirkon esimiehet ja papit. Maaherrat
ja päälliköt pitivät luonaan erityisen henkilön, jonka tehtävänä
oli lukea kuninkaan kirjeet ja vastata niihin, sillä itse he
eivät osanneet sitä tehdä. Hengellisten herrojen raakuudesta ja
tietämättömyydestä löytyy paljon todisteita; evankeeliset saarnaajat
eivät suinkaan aina olleet hyvänä esimerkkinä. Juhana Kökemästaren,
joka ensin oli ollut munkkina ja sitte tullut luterilaiseksi
kirkkoherraksi Tukholmaan, eroitti kuningas virasta ja panetti
vankeuteen siveettömän elämän tähden.

Rikosta seurasi rangaistus, säätyyn katsomatta. Kustaa ei koskaan
laiminlyönyt oikeuden käyttämistä. Laatimiaan lakeja noudatti hän
ankarasti. Siten sai hänen kuninkaallinen valtansa vakavuuden leiman,
joka kelpaisi malliksi kaikille ajoille.

Liian paljon aikaa veisi luetella kaikki todisteet Kustaan
väsymättömästä toiminnasta, mutta se selittää, miksi von Pyhy saattoi
voittaa niin suuren vaikutusvallan.

Hänen tietonsa olivat laajat ja hänen esiintymisensä rohkea,
hän näkyi tuntevan muiden maiden hallitusmuodot ja hän luuli
helposti voivansa istuttaa ne ruotsalaisiin oloihin, joten niiden
perustuksella, aivan luonnollista tietä, voisi kasvaa uusi
hallitusmuoto. Näillä tuulentuvilla hurmasi hän kuninkaan. Kustaa
korotti hänet vihdoin ensimäiseksi miehekseen.

Konrad von Pyhy määrättiin ylimmäiseksi kansleriksi, rykmentti-,
sota- ja salaneuvokseksi. Ja hänen tulonsa olivat sopusoinnussa hänen
virkojensa kanssa.

Ja nyt tehtiin ehdotuksia ja määräyksiä, jotka eivät olleet
tervetulleet maalle.

Ennen oli Kustaa ryhtynyt kaikkiin puuhiinsa varovaisuudella, mutta
menestys oli tehnyt hänet rohkeaksi; hän luuli nyt olevansa niin
väkevä, että hän tahtonsa voimalla saattaisi hallita kansansa.

Saatamme käsittää, miten huhu tulevista muutoksista vaikutti
rahvaaseen. Yleensä ei lempein silmin katsottu sitä, että asiain
johto oli muukalaisen käsissä; kaikkia hänen toimenpiteitään
vihattiin ja kaikki pahat luettiin hänen syykseen. Kansleri von
Pyhystä huudettiin ja puhuttiin kaikkialla, että hän on herra ja
kuningas maassa; hän määrää kansalle laittomia veroja ja rasituksia,
verottaa heidän eloaumansa ja kieltää heitä leipomasta ja panemasta
olutta.

Tämä huhu oli päässyt liikkeelle senjohdosta, että kuningas, uuden
hallitusmuodon nojalla, yhdessä "hallitusneuvoksensa" kanssa oli
päättänyt määrätä koko maalle lisäveron.

Saatuaan tiedon yhä kasvavasta tyytymättömyydestä, kirjoitti kuningas
paikalla kansalleen tavallisella ankaruudella:

"Te köyhät miehet ette saata käsittää miten tarpeellinen sekä
meille että valtakunnalle tottunut kansleri on! Parasta teille
olisi, jos tyytyisitte pitämään huolta aurastanne ja elatuksestanne
ja juttelemaan siitä miten parhaiten saatatte tulla toimeen, ja
antaisitte meidän hallita ja pitää huolta valtakunnan komennosta."

Hän kehoitti heitä muistamaan aikaa, jolloin hän vapautti heidät
julman Kristianin käsistä; nyt oli kaikilla Ruotsin miehillä vapaus
ja saivat he elää hyvässä rauhassa ja turvassa.

Mutta kuninkaan sanat eivät auttaneet; talonpojat muistivat aivan
hyvin, että heidän voimansa oli karkoittanut entiset kuninkaat ja
heidän mielestään oli kuningas Kustaan kiittäminen heitä yhtä paljon
kuin heidän häntä.

Sitäpaitsi alkoivat he pelätä, että hän aikoi kohdella heitä
mielivaltaisesti ja vapaudestaan eivät he aikoneet luopua.

Heidän vihansa herroihin kasvoi kasvamistaan.

Nämä anastivat usein väkivallalla taloja ja kartanoja, ryöstivät
ja kiskoivat itselleen ulkotiluksia, niitynpalstoja, kalavettä ja
muuta omaisuutta kirkoilta ja luostareilta, sekä vaativat sellaisia
veroja, että kuninkaan täytyi ritaristolle ja aatelille huomauttaa
heidän elävän "niinkuin ei tässä maassa olisikaan esivaltaa, lakia ja
oikeutta".

Kuninkaan vouditkin herättivät kansassa paljon mieliharmia ja
katkeruutta.

Kustaa kirjoitti heille usein nuhdellen, että he kohtelevat kansaa
niin ymmärtämättömästi, "että talonpojilla, kun he ovat oikein
läpeensä köyhtyneet, ei ole muuta neuvoa kuin jättää koti ja kontu,
vaimo ja lapset ja lähteä metsävarkaiden luo".

Pahimmillaan oli mielenkiihko Smålannissa; ainaiset sodat Tanskaa
vastaan olivat siihen määrään ärsyttäneet kansan, että yksin heidän
juhlavietoissansakin kauvan jälkeenpäin säilyi murhamielisyyden leima.

Tavallinen sotaleikki oli paini. "Miten syvältä sinä kärsit kylmää
rautaa?" kysyi toinen mies toiselta. Sitte mittasivat he veitsen
terällä, miten syvälle saisi iskeä. Ja ottelu alkoi sanoilla: "Minäpä
viillän sinusta viipaleen, jotta kuu ja aurinko lävitse paistaa!"
Usein loppui taistelu molempien kuolemalla. Sentähden kertookin vanha
tarina, että vaimot, seuratessaan miehiään pitoihin tai kokouksiin,
ottivat mukaansa kääriliinoja, sillä eiväthän he tietäneet,
saisivatko he miehensä elävinä kanssaan kotiin.

Tämän aatelia vihaavan kansan luo tuli Kustaa v. 1520, paetessaan
Kalmarista. Hänet otettiin vastaan peitsillä ja nuolilla ja sittemmin
ilmaantui kansan levoton mieli moninaisissa muodoissa: tuontuostakin
surmattiin kuninkaan vouti ja oltiin aina valmiit kapinoimaan.

Suuresti suututti se, ettei nykyään saisi käyttää aseita paitsi
karhun, suden ja ketun ajossa; käräjiin, raastupaan, kirkkoon ja
pitoihin oli ankarasti kielletty ottamasta jousia tai muita aseita.

Eivät ihmiset myöskään pitäneet siitä, että kuningas rauhoitti
pyökki- ja tammimetsät sekä otti hirvet ja metsävuohet oman
suojeluksensa alaisiksi.

Smålantilaiset olivat nyt vuosikausia nauttineet lepoa ja rauhaa.
Varallisuus oli karttunut ja sen mukana tietysti itsenäisyyden- ja
vapaudentunto. Se ilmeni luonnollisesti siinä, että jokaisen piti
saada tehdä niinkuin tahtoi.

Kun Kustaa auttoi lankoaan tanskalaista talonpoikaispuoluetta
vastaan ja ruotsalaiset sotajoukot kulkivat Smålannin läpi,
uhkasi raivostunut kansa, että kyllä he kerran vielä opettavat
ruotsalaisia herroja pysymään kotona, sensijaan että he nyt usuttavat
vihollisjoukkoja heidän päällensä.

Mutta kuningas, joka tunsi mielentilan, lähetti suuren sotavoiman
taivuttamaan smålantilaisia tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen.
He olivat olleet uppiniskaiset, itsepintaiset ja vastahakoiset,
eivät olleet maksaneet vuotuisia verojaan eivätkä kymmenyksiään;
he tappelivat eivätkä pitäneet kirkko- eivätkä käräjärauhaa. Nyt
pidettäisiin kuninkaan käräjät. Päällikköjen piti tuomita ja
rangaista jokaista hänen rikoksensa mukaan.

Mutta smålantilaiset nöyrtyivät heti, pyysivät kuninkaalta armoa ja
tarjosivat alamaista sovintoa.

Sitä he kyllä saivatkin, mutta katkeruus mielistä ei poistunut,
päinvastoin se vaan eneni, sillä nyt ruvettiin tarkastamaan kirkkoja,
poistamaan kirkonmenoja ja kirkkohopeat joko vietiin pois tai
suljettiin sinetin taa.

Tyytymättömyys oli puhkeamaisillaan ilmi kapinaan. Ainoastaan johtaja
puuttui ja hänet löydettiin pian.



12.

DACKESOTA.


Niilo Dacke oli arvossa pidettyä blekingeläistä talonpoikaissukua.
Hän asui Ruotsin ja Tanskan rajalla, talossa, jota sanottiin
Dackemålaksi.

Hän oli niitä miehiä, jotka usein olivat painiskelleet, mutta aina
jääden voittajaksi.

Säihkyvät silmät kertoivat rajua, taipumatonta rohkeutta.
Kasvonpiirteet olivat karkeat, mutta säännölliset. Hänen tanakka
ruumiinsa olisi voinut olla mallina Vulkania kuvattaessa.

Hän oli joutunut riitaan naapurinsa kanssa, joka oli haastanut hänet
käräjiin.

Vouti sanoi iloitsevansa siitä, että kerrankin sai hänet pinteeseen
ja tuomitsi hänet maksamaan suuret sakot.

Niilo selitti, että tuomio oli väärä ja löi vimmoissaan voudin
kuoliaaksi.

Hänet otettiin nyt kiinni ja pantiin vankeuteen Kalmarin linnaan,
odottamaan kuolemantuomiotaan.

Kuningas Kustaa lievensi rangaistuksen suuriksi sakoiksi. Ne nielivät
koko hänen omaisuutensa, joka ei kuitenkaan riittänyt.

Hänet tuomittiin suorittamaan loput vankeudella; silloin valtasi
hänet epätoivo.

Jättiläisvoimalla rikkoi hän kahleensa, karkasi vankeudesta ja pakeni
metsävarkaiden luo.

Näitä oli suuri joukko ja johtajakseen olivat he valinneet Jussi
Antinpojan.

Kun kuningas v. 1537 oli pitänyt tarkastuksen, oli Jussi saanut
jättää kotinsa ja kontunsa.

Hän oli silloin lähtenyt Lyypekkiin ja mennyt Berendt von Melenin
ja Eerik Hojalaisen, kreivi Juhanan veljen, puheille. He olivat
kohdelleet häntä ystävällisesti ja kehoittaneet ylläpitämään
kapinallista liekkiä.

Hän sai Lyypekissä suuria lahjoja, enimmäkseen aseita, mutta
kotimatkalla ajoi tanskalainen maaherra häntä takaa ja hänen täytyi
heittää lahjat tielle.

Metsissä Blekingen ja Skånen rajalla tapasi hän joukon irtonaisia
velikultia, ja heidän seuraansa yhtyi vielä toisia, joten Jussi pian
oli muodostanut kokonaisen rajujen metsävarkaiden liiton.

Näiden miesten turviin pakeni Niilo Dacke; he ottivat hänet ilomielin
vastaan ja Jussi Antinpoika, joka tunsi hänen kykynsä, luovutti
hänelle koko arvonsa ja valtansa.

Dacke otti vastaan luottamustoimen ja hänen johdossaan kävivät
metsävarkaat entistä hirveämmiksi.

Jottei hallitus huomaisi hänen toimenpiteitään, vetäytyi hän
Blekingeen, josta helpommin saattoi tehdä hyökkäyksiä Ruotsin
puolelle ja järjestää voimansa.

Blekingeläiset, jotka olivat ruotsalaisten vanhoja vihollisia,
ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja auttoivat häntä ruokavaroilla.

Mutta Dacke ei aikonut pysyä halpana metsävarkaana. Hän hautoi suuria
tuumia.

Tähän aikaan kiertelivät karkoitetut munkit pitkin maata ja useat
heistä olivat paenneet rohkean seikkailijan, Niilo Dacken, turviin.

Muuan heistä, isä Klemens, soveltui erittäin hyvin Dacken nykyisiin
tarkoituksiin.

Niilo oli, kumma kyllä, hankkinut tietoja kaikellaisista ulkonaisista
asianhaaroista.

Hän tiesi, että sekä saksalainen pfalzkreivi Fredrik että herttua
Albrekt Meklenburgilainen tavottelivat Ruotsin kruunua. Tosin ei
hänen tarkoituksensa suinkaan ollut auttaa kumpaakaan, mutta hän
päätti ryhtyä kirjevaihtoon heidän kanssaan, saadakseen nähdä, missä
määrin heistä saattaisi olla hyötyä.

Ja juuri siinä suhteessa kelpasi munkki häntä auttamaan; hän
kirjoitti näille herroille ja he vastasivat omakätisissä kirjeissä
Niilo Dackelle. Yksin saksalainen keisari Kaarle V alentui
persoonallisesti kiihoittamaan rohkeaa tuumaa ja suosittamaan
pfalzkreivi Fredrikiä Ruotsin kuninkaaksi. Moni maanpakolaisuuteen
ajettu herra kirjoitti Dackelle, tarjoten hänelle apuaan ja
rohkaisten häntä niin suurilla lupauksilla, että Dacke itsekin tuli
siihen vakaumukseen, että kohtalo oli määrännyt hänet täyttämään
suuria, jopa korkeimpia päämääriä.

       *       *       *       *       *

Kauniina kevätpäivänä v. 1542 seisoi Niilo Dacke mietteisiin
vaipuneena Blekingen vanhan linnan edustalla, jonka muurien takana
hänen väkensä tavallisesti asusteli.

Hänen takkinsa oli tummanvihreästä verasta, hihat halaistut ajan
tavan mukaan ja silkillä sisustetut; edestä oli takki auki, joten
kaula ja osa rintaa jäi paljaaksi. Väljät ruskeat polvihousut olivat
sarkaa; polvien kohdalta piteli niitä hopeanapit.

Sääret olivat aivan paljaat ja jalat pistetyt karkeisiin kenkiin.
Takin alla oli ohut, rautalangoista kudottu sotapaita, päässä
nahkainen ryntökypärä ilman silmikkoa, niinkuin sotamiehillä. Sen
harjana oli musta jouhitöyhtö, jonka juuressa välkkyi kallisarvoinen,
sinisistä ja valkeista kivistä tehty, kullalla juotettu, tähti.
Leveään nahkavyöhön oli pistetty lyhytvarsinen sotakirves sekä kaksi
leveäsäiläistä veistä.

Olkapään yli kulki miekanhankkilus, jossa riippui lyhyt, hiukan käyrä
miekka sekä kuparinen jahtitorvi. Pitkät, ruskeat hiukset valuivat
olkapäille ja tuuhea, kihara parta kaarsi leuan ja huulet, tehden
synkät kasvot hurjan näköisiksi.

Puku oli puoleksi aatelinen, puoleksi talonpoikainen, mutta kasvojen
ilme vaihteli lakkaamatta; tuli ehdottomasti ajatelleeksi pimeää
huonetta, jossa säilytetään paljon tavaraa.

Linnanraunioissa syntyi pian elämääpä liikettä; vuoroin kuului sieltä
raakaa naurua tai pilapuheita, vuoroin kirouksia, mutta Niilo Dacke
seisoi yhä liikkumattomana, tuijottaen tielle, jossa kaksi henkilöä
näkyi likenevän; toinen heistä oli mies, toinen näytti olevan lapsi.

Mies varjosti kädellä silmiään, huomasi Dacken ja huudahti ääneen,
sitte alkaakseen kömpiä ylös mäkeä.

Dacken kasvoista ei hetkenäkään olisi saattanut päättää, että hän
tunsi hänet; ne kuvasivat ainoastaan odotusta.

Vihdoin tuli mies likemmä; hänen kädessään oli miekka, jota hän
tällä haavaa käytti keppinä ja Dacke tunsi nyt hänet munkki Pietari
Erlandinpojaksi, jonka hän hiljan oli lähettänyt Smålantiin ottamaan
selkoa kansan mielialasta.

-- Hähä, nauroi Niilo, -- mikä jumalallinen olento on antanut teille
siivet, koska te jo olette täällä?

-- Intoni ja innostukseni!

-- Ne tunnen... mitä uutisia tuotte?

-- Mitä parhaimpia!

Enempää ei munkki saanut sanotuksi, hän läähätti palkeitten lailla,
rasitus oli hänelle ollut aivan liian suuri, hänen täytyi tointua.

Pietari Erlandinpoika oli kuin raaka sotamies, hänen karkea
villakaapunsa oli täynnä likapilkkuja ja reikiä, solmuinen
nuoranpätkä oli hänen vyöllään ja rukousnauha, joka oli siihen
kiinnitetty, näytti pitkän aikaa riippuneen käyttämättömänä; se oli
varmaan tarttunut pensaisiin ja aitoihin, sillä nappuloita oli jäänyt
jälelle tuskin niin paljon, että hän olisi voinut lukea kymmenen
isämeitää perätysten.

-- Minkä kapineen sinä toit kanssasi?

-- Siitä voi vielä olla hyötyä, sanoi munkki hymyillen.

-- Minä kysyn, mikä kapine se on?

Munkki vihelsi ja tuttavamme Aatami astui esiin. Hänen vaatteensa
olivat risaiset ja likaiset.

-- Mikä peto sinä olet?

-- Kääpiö, hyvä herra.

-- Ehkä vakoilija?

-- Sinun kimppuusi eivät vakoilijat uskalla käydä! vastasi pieni mies.

Dacke hymähti.

-- Sinäpä näyt osaavan asettaa sanasi; mistä tulet?

-- Etkö ole kuullut puhuttavan kuningas Kristianin kääpiöstä, joka
luopui hänestä?

-- Minä luulin sitä vielä vanhemmaksi.

-- Kiitoksia, mutta on sitä mullakin ikää.

-- Mitä sinä täältä haet?

-- Tahdon palvella sinua.

-- Luovuitko sinä herrastasi?

-- Hän luopui minusta; ruoka ei riittänyt kahdelle.

-- Todellako?

-- Hän tahtoi, että minä tulisin onnelliseksi...

-- Minun luonaniko?

-- Niin, herra, täällä ovat kaikki mahdollisuudet.

-- Kuinka sinä sen tiedät?

-- Luen sen silmistäsi.

-- Oletko tietäjä?

-- Kaikki jotka kuuluvat minun sukuuni ovat tietäjiä.

-- Menestyvätkö tuumani?

Aatami tarttui hänen käteensä.

-- Tuo karkea viiva tietää odottamatonta onnea.

-- Onni ei koskaan tule minulle odottamattomana!

-- Se seuraa sinua kauvan, kauvan!

Aatami tarkasteli yhä hänen kättään.

-- No heittääkö se minut vihdoin?

-- Ei ennenkuin viime hetkessä.

Aatami päästi hänen kätensä.

-- Elämän rajalla! Enempää en pyydä! Tahdotko jäädä minun luokseni?

-- Minä voin sekä huvittaa että palvella sinua.

-- Maata pannessani pitää sinun kertoa minulle kuningas Kristianista,
jotta voisin eläytyä kuninkaan ajatusten juoksuun; se on aina
hyödyllistä.

-- On kyllä, sanoi Aatami vilpittömästi, -- eihän sitä tiedä, miten
asiat voivat kääntyä.

Pietari Erlandinpojan vaaniva silmä kohtasi tänä hetkenä Niilo Dacken
silmän; hän tuli hiukan hämilleen, mutta naurahti sitä peittääkseen
ja lausui:

-- Kertokaappa nyt uutiset!

-- Kansa tahtoo seurata sinua!

-- Vai niin.

Sanat lausuttiin hitaasti ja polttava puna peitti Dacken kasvot.

-- Mutta minulla on toinen huonompi sanoma.

-- No mikä?

-- Arvid Vestgöte on hirtättänyt lähettilääsi.

Dacken kurkusta pääsi mylvinä.

-- Vai on hän uskaltanut!

-- Hän asuu niin kaukana teistä.

-- Pyhän Pietarin nimessä, kyllä minä etäisyyttä lyhennän. Hengellään
saa hän tekonsa maksaa.

Uteliaasti silmäili Aatami toisesta toiseen, hypistellen risaista
takkiaan.

Verkalleen asteli Dacke takaisin linnaan; munkki ja Aatami seurasivat
häntä.

Rosvojoukko asusti suuren rakennuksen sisimmissä suojissa.

Suljetulla linnanpihalla paloi suuria tulia. Joku mies oli
teurastamassa ryöstettyä karjaa, toiset kärvensivät tulessa
lihakappaleita, joita oli ripustettu pitkien seipäitten neniin.
Muutamat ratsastelivat pihamaalla, toiset huvittelivat sotaleikillä,
olivat miekkasilla, ampuivat jousella, koettivat tulipyssyjä, jotka
siihen aikaan vielä olivat sangen puutteelliset, tai harjoittivat
lingolla-heittämistä.

Toiset olivat heittäneet pitkäkseen maahan, toiset pelasivat
arpapeliä, tuontuostakin haukkuen toisiaan tai yltyen tappelemaan.
Muutamat hoilottivat rakkauslauluja tai sotaisia viisuja, useimmat
makasivat juopuneina.

Koko joukossa ilmeni hillitsemättömien, raakojen intohimojen leima.
Puvut olivat tehdyt eläinten nahoista tai karkeasta sarkavaatteesta.

Dacke asteli edestakaisin miestensä joukossa, vähääkään huomaamatta
mitä he tekivät.

Hän heittäytyi pitkäkseen rovion ääreen ja kutsui alipäällikkönsä
luokseen.

Nämä asettuivat paikalla hänen ympärilleen. He olivat: Thord Bonde,
Maunu Hane ja Pikku Jössi. Pietari Erlandinpoikaa ja Aatamia
käskettiin istuutumaan pelottavan Niilo Dacken taakse.

Hän kertoi nyt päälliköilleen miten miehen oli käynyt, joka
lähetettiin Arvid Vestgöten luo.

-- Kostoa, kostoa! huusi Thord Bonde.

-- Me hirtämme hänet! kirkui Pikku Jössi.

-- Tai teemme hänet nuoliemme maaliksi! huusi Maunu.

-- Minä pidätän hänet itselleni, sanoi Niilo Dacke, -- ja te voitte
olla varmat siitä, että hän kymmenin kerroin saa maksaa sen, että
meitä loukkasi.

He huusivat ja mylvivät kaikki yhtaikaa, mikä ehdotteli kiehuvaa
tervaa, mikä sulatettua tinaa; uusien kidutuskeinojen keksimistä
pidettiin siihen aikaan kunniana.

-- Johan minä sanoin, että itse pidän huolta siitä asiasta, huusi
Dacke vihoissaan.

Vihdoin vaikeni joukko.

-- Kuulkaa nyt miten aion menetellä. Minä kutsun Kongan ja Etelä
Mören kihlakuntien talonpojat käräjiin. Kansa odottaa, tyytymättömyys
on yleinen; me tahdomme elää niinkuin entisinä aikoina.

-- Niin, niin tahdomme!

He kalistelivat aseitaan, huusivat ja kirkuivat. Äkkiä pisti
Erlandinpoika esiin päänsä.

-- Minäpä sanon, että suuret verokuormat, mutta varsinkin
kerettiläinen usko on vieroittanut kaikkien mielet tyrannista, Kustaa
Eerikinpojasta.

He päättivät nyt ottaa selvää, mitä mieltä Thorsåsin, Elmbodan
ja Linnerydin pitäjien talonpojat olivat, sekä sieltä lähteä
herraskartanoihin ja voutien taloihin Smålannissa ja Itägötlannissa,
rosvoamaan ja polttelemaan.

Pietari Erlandinpoika kannatti ehdotusta voimiensa takaa; se oli
aivan hänen mielensä mukainen.

Isä Klemens, joka tähän saakka niin tehokkaasti oli ottanut osaa
yhteisiin pyrintöihin, ei tällä kertaa ollut saapuvilla; jokainen
tunsi hänen varovaisuutensa, sentähden tahdottiin kiireen kautta
ryhtyä leikkelemään sanakapuloita, jotta ne jo samana iltana
voitaisiin panna liikkeelle.

Keskustelun päätyttyä erosivat miehet.

Muurin ulkopuoliselle seinävierustalle oli sinne tänne tehty pieniä
multamajoja. Tällaiseen majaan läksi Dacke, käskien Aatamia tulemaan
mukaansa.

Suoja oli sangen suuri, mutta miltei tyhjä. Suden- ja karhuntaljoja
oli heitetty läjään lattialle. Dacke laskeutui niiden päälle.

Äänetönnä seisoi Aatami hänen vieressään, tuntien, että Dacken silmät
häntä seurasivat.

-- Miksi sinä tulit tänne? kysyi Dacke.

-- Saadakseni palvella sinua.

-- Tunnetaanko minua Tanskassa?

-- Kyllä, monet korkeat herrat puhuvat sinusta.

-- Minä tiedän sen, sanoi Dacke, oikoen jäseniään.

-- He sanovat, että sinä tulet suorittamaan suuria tekoja.

-- Vai niin he sanovat!

-- Niin sanoi Kristian kuningaskin.

-- Mitä hän sitte saattaa tietää minusta?

-- Hän saa nykyään tietää kaikki mitä tapahtuu.

-- No, mitä hän sanoi?

-- Että minä tein oikein, kun läksin sinua hakemaan.

-- Vai kehoittiko hän sinua lähtemään?

-- Kyllä, hän soi minut sinulle.

-- Mihin sinä kelpaat?

-- Mihin vain tahdot.

-- Käytätpä sinä suuria sanoja.

-- En liian suuria.

-- No minä koetan, mutta voi sinua, jos olet vakoilija!

-- Tällaisen raukan kuin minä, voit sinä näpäyttää kuoliaaksi sormesi
päällä.

-- Sen minä teenkin heti, kun vaan rupean epäilemään.

-- Siihen on sinulla täysi oikeus!

-- Osaatko ohjata hevosta?

-- Osaan.

-- Sinä pääset mukaan matkalle.

-- Saanko ratsastaa likellä sinua?

-- Miksi niin?

-- Sinun tähtesihän minä olen täällä.

-- Saammepa nähdä!... Saat nukkua jalkaini juuressa. Aatami totteli
käskyä. Hänen päässään liikkui moni uhrautuva ajatus; hän muisteli
vuoroin vanhaa ystävää, joka oli kuollut, vuoroin häntä, jota
oli luvannut uskollisesti palvella. Hänellä itsellään ei enään
ollut ainoaakaan omaista maan päällä, ja sentään hän tunsi, että
näkymättömät langat liittivät hänet moneen ihmiseen.

Nuori päällikkö hänen vieressään käänteli kauvan levottomasti,
vihdoin molemmat nukkuivat.

       *       *       *       *       *

Östbon kihlakunnassa oli Växtorpin talo ja siellä asui kuningas
Kustaan vanha sotatoveri Arvid Vestgöte.

Hänen tiluksensa oli kuin tavallinen talonpoikaistalo, paitsi että
asuinrakennus oli suurempi, ja aitaus, joka ympäröi rakennusryhmää
ja tavattoman suurta pihamaata, oli erittäin vankkaa tekoa. Sitä oli
lisäksi vielä vahvistettu paaluilla.

Tämä aitaus oli oikeastaan rakennettu suojaksi susia vastaan, joita
usein suurissa laumoissa kierteli metsissä ja joita tallinhaju
houkutteli taloihin. Mutta samalla oli se hyvänä suojana ympäristön
metsävarkaiden varalta.

Asuinrakennus oli turpeilla peitetty; tallit ja ladot muodostivat
suljetun neliön.

Itse pihamaa oli paikoittain kivitetty, mutta yksi kulma oli kuokittu
ja multaan istutettu nuoria hedelmäpuita. Se oli siihen aikaan sangen
harvinaista Ruotsissa.

Istutusten ympärille oli tehty pieni kaalimaa.

Talossa vallitsi mitä suurin siisteys ja sinne tänne oli asetettu
maanviljelys- ja kalastustarpeita. Kaikki todisti, että isäntä
suuresti rakasti järjestystä.

Keväinen aurinko oli vasta sulattanut jääpeiton ja ruis- ja
ohravainioiden vihanta loisti kuin vihreä sametti etäisyydestä.

Sisäpuolelta oli asuinrakennus jaettu kahteen huoneeseen, joista
suurempi teki sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa.

Arvid Vestgöte oli ylhäinen herra, jota pidettiin suuressa kunniassa,
mutta siitä huolimatta oli hän pysynyt uskollisena esi-isiensä
yksinkertaisille tavoille.

Hänen oma yksityinen huoneensa oli pitkä ja kapea, seinät laudoitetut
ja äärimäisellä seinällä suuri liesi; savu pääsi ulos rautapeltistä
tehdyn huikun kautta. Täällä paloi tavallisesti aamusta iltaan suuri
rovio.

Pihanpuoleisessa seinässä oli kolme suurta aukkoa eli akkunaa, joiden
päällitse oli pingoitettu ohutta, läpikuultavaa nahkaa; säästeliäästi
tunki sen läpi päivänvalo.

Lasiruudut olivat siihen aikaan ylellisyystavaraa, jota ainoastaan
kaupungissa käytettiin.

Pitkä, maalaamaton puupöytä seisoi keskellä huonetta, pitkin seiniä
kulki tamminen rahi, ilman patjoja ja selkänojaa. Sitäpaitsi oli
huoneessa muutamia kauniisti veistettyjä kaappeja ja arkkuja. Perällä
oli kaksi ovea, ne veivät Arvidin ja hänen tyttärensä makuusuojiin.

Nuoren Elsan vuoteessa oli höyhenpatjoja ja villapeitteitä, mutta
Arvid nukkui oljilla, eläinten nahkojen päällä.

Vielä on muistettava, että suuren asuinhuoneen seinillä kulki
valkeita hyllyjä, joilla kiilsi joukko kuparisia tai rautaisia
keittoastioita.

Arvid istui paraikaa takkavalkean ääressä, tuijottaen kirkkaaseen
tuleen.

Keväisestä ilmasta huolimatta oli vanhus vielä puettu avaraan,
nahalla vuorattuun takkiin ja lakki oli näädännahalla reunustettu.

Hänen rinnallaan riippui valkea parta ja valkeat hiukset kähertyivät
kaulalle.

Hän oli vanhan ja väsyneen näköinen. Muistot menneiltä ajoilta
väikkyivät vielä hänen silmissään, muistot niiltä ajoilta,
jolloin hän istui tepastelevan hevosensa selässä tai työnsi
metsästysveitsensä petoeläimen rintaan, tuntien sen lämpöisen veren
virtaavan käsivarsilleen, tai kun hän taisteli kuninkaansa rinnalla
rakkaan synnyinmaan edestä, tai ehkä oli hänen rakkain muistonsa
nuori morsian, jota hän oli painanut povelleen ja joka sittemmin oli
lahjoittanut hänelle hänen Elsansa. Nämä muistot leijailivat hänen
mielessään, kun hän liekkejä katseli, ja siksi ei hän tahtonut lakata
niihin tuijottamasta.

Ovi avautui ja Elsa astui huoneeseen. Hänet nähdessä tuli
ehdottomasti ajatelleeksi liljaa, joka on puhkeamaisillaan; hän oli
niin puhtaan ja viattoman näköinen, että miltei tuntui siltä kuin ei
pahuus ikinä saattaisi häneen kajota.

Hiljaa likeni hän vanhusta, istuutui hänen jalkainsa juureen ja
painoi päänsä hänen polveaan vastaan, alkaakseen, niinkuin hänkin,
tuijottaa tuleen. Mutta isän nähdessä menneitten päivien vaiheiden
liehuvan liekeissä, etsi tytär niistä selitystä tulevaisuutensa
arvoitukselle.

Hyväillen laski vanhus kätensä hänen päälaelleen ja lausui:

-- Sinä vanhuuteni lohdutus!

Elsa otti käden, suuteli sitä hiljaa ja vei sen takaisin päälaelleen.

Pitkän aikaa istuivat he ääneti.

-- Asiat eivät kauvan saa olla tällä kannalla, virkkoi Arvid
ikäänkuin voimanponnistuksella. -- Minun täytyy tehdä päätös.

-- Lähdetkö Tukholmaan, isä?

-- En nyt saata sitä tehdä! vastasi vanhus kiivaasti.

-- Sanotaan, että vaarat uhkaavat.

-- Olenko minä koskaan pelännyt vaaroja? Olen tosin jo vanha, mutta
käsivarressa on vielä rautaa.

-- Minä jään sinun luoksesi.

-- Sitä minä en salli... Kuningas kirjoittaa, että hän sinulle
valitsee sulhasen, joka on meidän molempien arvoinen.

-- Isä, anna minun jäädä luoksesi!

-- Sinun pitää seurata kutsumuksesi ääntä, mutta minä en ruotiukon
lailla saata paeta piiloon, kun tunnen vaaran likenevän; minun täytyy
kunnialla kantaa seitsemääkymmentä ikävuottani.

-- Mutta odottakaamme, isäni.

-- Kuningas kirjoitti, että sinun pian piti tulla, ja kääpiö... mutta
missä hän on?

-- Ollut poissa jo monta päivää.

-- Sanomatta hyvästi?

-- Hän sanoi palaavansa.

-- Kummallinen olento!

-- Hän sanoi ennenkuin läksi, että kuningas Kristianilla oli ollut
kääpiö ja että hän ehkä oli juuri sama olento, mutta että minun silti
piti luottaa häneen.

-- Toihan hän kuninkaan kirjeen?

-- Kyllä!

-- Se ei voi olla petosta.

-- Varsinkin kun Märta rouva Stegeborgista lähetti palvelijan
noutamaan hevosta takaisin.

-- Onko hän sitte nyt ottanut hevosen meidän tallistamme?

-- Ei, hän meni jalkaisin.

-- Sitä ei sinun olisi pitänyt sallia.

-- Imo ei pyydä lupaa keneltäkään.

-- Imoko hänen nimensä on?

-- Hän sanoi, että minä häntä kutsuisin Imoksi.

Samassa tuli vanha palvelija Matti ilmoittamaan, että vieraita,
aseellisia miehiä joka taholta, varsinkin idästäpäin näkyi rientävän
taloa kohti.

-- Kutsu kokoon kaikki palvelijani, käski päällikkö, -- ja anna
heille jouset ja nuolet.

-- Kyllä me metsävarkaat voitamme, jatkoi Matti. -- Päästän irti
koirat, jos niiksi tulee; isännän ei tarvitse vaivautua leikkiin.

-- Tulen, jos tahdon, vastasi vanhus reippaasti. Palvelija riensi
pois, ensin koetettuaan katseellaan rauhoittaa pelästynyttä tyttöä.

Raskaana lisahti tamminen ovi lukkoon hänen jälkeensä ja hetkisen
kuluttua soi hätäkello, kutsuen kokoon talon miehiä kiireiseen apuun.

Koiratkin päästettiin irti ja niiden iloiseen haukkuun sekaantui pian
raju ulvonta.

-- Sudet tulevat, virkkoi vanha Arvid, -- ne ovat haistaneet, että
syntinen riippuu hirsipuussa.

-- Raukka! huokasi Elsa, kätkien kasvot käsiinsä.

-- Sen täytyi tapahtua! Vero kuuluu kuninkaalle ja hänen
käskynhaltijanaan täytyy minun pitää huolta siitä, etteivät
velikullat ryöstä sitä itselleen... Mitä tämä nyt merkitsee?

Ulkoa kuului kamala melu, koirat haukkuivat vallan raivoissaan.

Arvid aukaisi oven etehiseen.

-- Mitä täällä tapahtuu? huusi hän jymisevällä äänellä.

-- Piru täällä elämöi, tuli vastaukseksi ja samassa kiipesi Pietari
Erlandinpoika aidan yli.

-- Älköön kukaan pääskö sanomaan, että vanha Arvid olisi paennut
vaaraa, huusi vanhus, vyötti itsensä miekallaan, ripusti kilven
käsivarrelleen ja otti raskaan sotakirveen seinältä.

Mutta Elsa oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, sulkenut portin ja
heittänyt avaimen menemään.

Vanha päällikkö ei ollut sitä huomannut, hän luuli vastustuksen
tulevan ulkoapäin ja röykytti koko voimallaan raskasta tammiovea,
joka ei silti liikahtanut paikaltaan.

-- Minä menen sitte ikkunasta! huusi hän.

Villit huudot yhä likenivät; uhkauksiin ja kirouksiin sekaantui itkua
ja valitusta. Uhkausten tulva kävi yhä taajemmaksi ja kamalammaksi.

Kova isku kohtasi porttia.

Arvid Vestgöte painoi ryntökypärän valkeille hiuksilleen. Hänen
silmänsä säihkyivät.

-- Jumala meitä varjelkoon! lausui hän, luoden silmäyksen
tyttäreensä. Sitte hän, sotakirves oikealla olallaan, asettui
odottamaan uhkaavaa vihollista.

Tammiovi yhä kesti.

-- Nyt tulee Dacke! huudettiin.

-- Te hentosormiset raukat! kuului samassa voimakas ääni ja tammiovea
kohtasi niin kova isku, että se särkyi.

Oven takana seisoi vanhus, valmiina iskemään kirveellään kuoliaaksi
ensi tulijaa, ja hänen rinnallaan Elsa, kalman kalpeana, mutta
tyynenä, liikkumattomana, valmiina nöyrästi kuolemaan.

Mutta ryövärien käsistä vaipuivat aseet ja heidän joukossaan syntyi
äkkiä äänettömyys; hämillään katselivat he toisiinsa, kukaan ei
uskaltanut astua likemmä.

-- No, verenhimoiset pedot, huudahti vanhus hetkisen kuluttua, --
eikö ole joukossanne ketään, jota haluttaa lyödä kuoliaaksi vanhan
Arvid Vestgöten?

Mutta kukaan ei liikahtanut paikalta. Likinnä vanhusta seisoi Dacke,
katse tähdättynä Elsaan.

-- Eteenpäin, kelpo pojat! Tappakaa kerettiläisorja! Tappakaa hänen
sikiönsä! Tappakaa heidät Jumalan ja pyhimysten kunniaksi! Peseytykää
heidän veressään, jokainen pisara on taivaan valtakunnassa kantava
tuhatkertaisen sadon!

Näin mylvi kurja Pietari Erlandinpoika.

Mutta Dacke ei liikahtanut paikalta.

Silloin hiipi munkki hänen taaksensa, pääsi huomaamatta livahtamaan
vanhan soturin ohi ja iski häntä olkapäähän.

-- Kurja murhaaja! mutisi vanhus, kirves putosi hänen kädestään ja
hän vaipui maahan.

Elsa kietoi tuskallisesti käsivartensa hänen ympärilleen. Hän korotti
katseensa miehiin ja hänen rukoilevat silmänsä sattuivat Dackeen.

-- Tapa minutkin, niin siunaan sinua!

Dacke astui askeleen taaksepäin. Samassa huomasi hän munkin ja
katsahti häneen niin ylenkatseellisesti ja vihamielisesti, että
Pietari suinpäin läksi pakoon.

Dacke katseli ympärilleen, itse ei hän tahtonut eikä voinut mitään
tehdä.

-- Ilkeä teko, arvoisa isä, sanoi Hane munkille, -- Hullingsvin Nisse
ei ole sen arvoinen kuin ainoa pisara tuon miehen verta, jonka juuri
tapoitte.

Pihassa seisoi Dacke, rajun, kummallisen näköisenä.

-- Eikö täällä ole ketään, joka voisi tutkia vanhuksen haavaa? kysyi
hän kiivaasti.

-- Ehkä minä nyt hätätilassa voin, vastasi Aatami niin
välinpitämättömästi kuin taisi.

-- Mene sitte, pikkumies!

Kääpiö astui huoneeseen. Viereisissä huoneissa hakivat ryövärit
saalista.

Aatami lankesi polvilleen Elsan viereen.

-- Älä ole tuntevinasi minua, kuiskasi hän ja alkoi Elsan avulla
varovaisesti tarkastaa haavaa.

Se oli syvä ja ulottui aina käsivarteen asti; mahdotonta oli tietää,
paranisiko se milloinkaan. Vanhus vaikeroi hiljaa.

Aatami sitoi haavan niin hyvin kuin taisi, lainasi Häneltä Arvidin
oman karhuntaljan, jonka tämä oli ryöstänyt itselleen, ja pani sen
sairaan pään alle. Sitte riensi hän ulos.

Dacke oli seisonut pihassa jakelemassa käskyjä. Hän oli pitänyt
huolta siitä, että karja oli ajettu talosta ja että ryöstetyt tavarat
olivat asetetut kuormiin. Mutta hänen käskynsä olivat olleet lyhyet
ja varmat, hän ei ollut käyttänyt pilapuheita niinkuin tavallisesti;
miehet tuumailivat keskenään, että mikä päällikköä nyt vaivaa.

Aatami tuli samassa pihaan.

-- No, miten on? ärjäisi Dacke häntä vastaan.

-- Vielähän hänessä on henkeä.

-- Ja... ja entä se toinen?

-- Hän kyllä kuolee, jos isä kuolee.

-- Häntä pitää hoitaa niin huolellisesti kuin suinkin, huusi Niilo
Dacke miltei kuumeentapaisesti.

Aatami säpsähti. Näytti miltei siltä kuin hän olisi tehnyt keksinnön.

-- Tännekö he jäävät?

-- Ei, he ovat vietävät linnaan.

-- Tokkohan hän vaan kestänee kuljetuksen?

-- Tuohon, sanoi Dacke, osoittaen heinähäkkiä, -- tuohon hän on
pantava.

Vai oli Niilo Dacke ajatellut sellaisia asioita! Silloin oli varmaan
Aatami arvannut oikein!

Suurella varovaisuudella kannettiin vanhus ulos ja pantiin rattaille.

Samat taljat, joita hän tavallisesti käytti, pantiin hänen allensa.
Hänen rinnallaan, tukien häntä, istui hänen hurskas tyttärensä.

Hitaasti läksivät rattaat liikkeelle; Aatami oli saanut käskyn
seurata niitä.

Dacke jäi hetkiseksi taloon. Kun kaikki muut olivat lähteneet,
meni hän huoneisiin, jotka olivat miltei aivan tyhjät; hän asteli
huoneesta huoneeseen, hengittäen syvästi, raskaasti, ikäänkuin
imeäkseen keuhkoihinsa niiden ilmaa.

Hänessä oli totisesti tapahtunut ihmeellinen muutos. Elsa oli häneen
tehnyt vaikutuksen, jonka vertaista ei hän ikinä ollut tuntenut.

Oliko se rakkautta?

Monasti oli hän nähnyt ihmisiä, joiden sydän oli kiintynyt naisiin.

Narreja olivat hänen mielestään ne, jotka surivat onnetonta rakkautta.

Hän ei koskaan ollut kärsinyt naisia, ei milloinkaan hakenut heidän
suosiotaan.

Moni oli koettanut houkutella häntä hymyilyllä ja katseilla.

Hän oli vaan nauranut heitä.

Muuan tyttö tarjosi hänelle punaiset huulensakin.

Häntä hän löi.

Ja nyt oli kalpea, sureva tyttö pannut hänet kuin kahleisiin.

Se se oli hulluutta!

Niilo Dacke rakasti. Hän, joka ei koskaan ollut tietänyt mitä rakkaus
on, tunsi nyt mitä rajuimman intohimon meluavan rinnassaan... mutta
samalla hän pelkäsi, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi... hän
vartioi sitä mustasukkaisuuden kiihkolla... se täytti hänen rintansa
aavistamattomalla riemulla.

Tyttö tulee olemaan hänen kodissaan, hän saa suojella ja varjella
häntä, kätkeä hänet muiden katseilta; vaikkei hän itse milloinkaan
uskaltaisikaan hänelle sanoa, miten hirveästi hän häntä rakastaa,
niin eivät ainakaan muutkaan saa sitä tehdä.

Palatessaan linnaan, huomasi Dacke, että kääpiö jo oli arvannut ja
täyttänyt hänen toivomuksensa; paras huone oli annettu vangeille ja
vanhus lepäsi tyynenä vuoteellaan.

Kertoessaan hänen terveytensä tilasta, esiintyi Aatami niin
levollisena, ettei Niilo Dacken päähän edes pälkähtänytkään, että hän
tiesi salaisuuden, jonka hän kaikilta tahtoi peittää.

Hän uskoi vangit "Imon" haltuun.

-- Minä tarvitsen vanhusta tuumieni toteuttamiseksi, selitti hän.

Aatami lupasi täyttää päällikön käskyt ja sai luvan viettää yönsä
vankien oven edessä.

Ja nyt keskitti Aatami koko huolenpitonsa Arvidiin ja hänen
tyttäreensä.

Tuntikausia käveli hän metsässä kokoilemassa yrttejä.

Sitte keitti hän lääkkeitä ja juomia, jotka vaikuttivat erinomaisen
hyvää.

Itse hän valmisti heidän ruokansa ja Dacken viinivarastosta oli
hänellä lupa ottaa miten paljon tahansa.

Vanha Arvid tointui silminnähtävästi.

Malttamattomasti kyseli Dacke, miten hän jaksaa. Varmaan hän hautoili
jotakin mielessään, sillä hän lähetti väkensä polttamaan kyliä ja
suurempia taloja, mutta pysyi itse kotosalla. Kerrottiin, että hän
miettii suurta yritystä, johon itse aikoo ottaa osaa, mutta ettei
aika vielä ole varmaan päätetty.

Eräänä päivänä kääntyi Dacke tavallista malttamattomammin Aatamin
puoleen ja kysyi, eikö herra Arvidia jo saa puhutella.

-- Toivoisin, että vielä odottaisit ainakin viikon, sillä hän on
hyvin heikko.

-- Entä... se toinen?

-- Aivan niinkuin isä.

-- Hyvä on. Viikon odotan, mutta en päivääkään enemmän.

Samana iltana virkkoi Aatami molemmille turvateilleen:

-- Hän tulee tänne.

-- Mitä hän tahtoo? kysyi Arvid.

-- Sitä hän ei sanonut.

-- Tulkoon vain, minä olen valmis.

Hetken kuluttua, kun vanhus oli nukkunut, kutsui Aatami Elsan suureen
etehiseen.

-- Sinua uhkaa mitä suurin vaara, virkkoi hän.

-- Minuako? kysyi tyttö hämmästyneenä.

-- Hän rakastaa sinua.

-- Uskaltaako hän?

-- Rakkaus ei koskaan pyydä lupaa... mutta pahemmin käy, jos sinä
unohdat, että te olette hänen vankejaan.

-- Mitä sinä pelkäät?

-- Että sinä ärsytät häntä.

-- Mitä sinä minulta pyydät?

-- Että pysyt tyynenä.

-- Koetan pysyä.

-- Älä jyrkästi kiellä.

-- Minun täytyy!

-- Ajattele isääsi.

-- Hän näkisi minut mieluummin kuolleena.

-- Mutta ethän sinä tahdo hänen kuolemaansa.

-- En, en!

-- Ole siis viisas ja viekas. Älä lupaa, mutta älä kielläkkään.

-- Sinä vaadit vaikeita asioita.

-- Mutta vaikeampia saattaisi sattua

-- Koska hän tulee?

-- Jos minä sen saan tietää edeltäkäsin, niin kyllä ilmoitan teille.

-- Sanonko kaikki isälleni?

Kääpiö vaipui mietteisiin.

-- Arvelen, että on parempi olla sanomatta, vastasi hän vihdoin.

-- Kiitos siitä että olet ystävämme!

-- Se on synninkatumusta.

-- Mitä syntiä olet tehnyt?

-- Olin kerran suuri narri, minulla ei ole mitään muita ansioita, ja
sitä saan nyt sovittaa.

-- Lausut ajatuksesi arvoituksina, Imo.

-- Ehkä... Sen vaan sanon, että jos sinä kohtelet Niilo Dackea
armollisesti, niin siitä on hyötyä itsellesi ja varsinkin vanhalle
isällesi.

Miettivänä palasi Elsa isänsä luo ja kun hän illalla jäi yksin,
niin hän levottomuudella ajatteli tulevaisuuttaan. Hän oli tähän
asti elänyt yksinäistä elämää, joutumatta tekemisiin nuorten
säätyläisherrojen kanssa. Sentähden ei hän koskaan ollut kuullut
rakkaudentunnustusta.

Nyt hän sen tulee kuulemaan ensi kerran, mutta miehen huulilta, jota
hän halveksii; eikä hän saa sitä sanoa hänelle... hänen täytyy antaa
hänen pysyä siinä luulossa, että se on mahdollista... Voi!

Tuntui miltei siltä kuin Imo olisi puhunut Niilo Dackesta
myötätuntoisuudella: ansaitsiko hän myötätuntoisuutta?

Elsan tulee olla viekas, hänen tulee valehdella, rikkoa pyhimpiä,
sisimpiä tunteitaan vastaan!

Se on mahdotonta. Hän ei saata sitä tehdä!

Eräänä päivänä astui päällikkö aivan odottamatta heidän huoneeseensa.

Hän oli pukeutunut harvinaisella huolellisuudella.

Vanha Arvid istui rahilla ja Elsa seisoi hänen takanaan sukien hänen
hiuksiaan.

-- Minä tulen äkkiarvaamatta, virkkoi hän hiukan hämillään, -- mutta
soturi ei ymmärrä hienoja tapoja.

-- Emme sellaisia pyydäkkään, vastasi vanhus.

-- Miten te jaksatte?

-- Paljon paremmin kuin vangin sopii odottaa

-- Imo on siis täyttänyt käskyni.

-- Imo osoittaa olleensa kuninkaan palvelija.

-- Siitähän hän ylpeilee... Entä te, kaunis neiti, oletteko tekin
häneen tyytyväinen?

Dacken ääneen tuli uusi sointu. Elsa punastui vasten tahtoaan.

-- Hän tekee kaikki, mitä saa ja voi, vastasi hän. Niilo Dacke
katseli häneen kummastuneena, mutta malttoi äkkiä mielensä ja lausui:

-- Herra Arvid Vestgöte, minä tulen teille esittämään tärkeää asiaa.

-- Puhukaa! sanoi vanhus.

-- Te olette suuresti rikkonut minua vastaan ja minä saattaisin
teille julmasti kostaa.

-- Minä olen vallassanne.

-- Aikomukseni ei ole väärinkäyttää valtaani, vastasi Niilo Dacke,
mutta älkää unohtako, että saatan lahjoittaa teille elämän ja
tuhatkertaisesti korvata sen, minkä olette kadottanut.

-- Entä millä ehdolla?

-- Sillä, että luovutte kuninkaasta ja autatte minua kokoamaan
smålantilaiset ja johtamaan heitä.

Elsa oli kietonut käsivartensa isän ympäri. Rukoillen pyysi hän häntä
pysymään tyynenä.

Sääliväinen hymy nousi Arvidin huulille ja tukahuttaen katkerat
sanansa lausui hän:

-- Jos olisit ottanut henkeni, niin olisin rukoillut Jumalaa
suomaan anteeksi pahat tekosi, mutta sinä ehdotat, että rupeaisin
kavaltajaksi ja sitä en ikinä suo sinulle anteeksi.

Dacke oli käynyt kalman kalpeaksi.

-- Ruotsin onni ja pelastus on tässä kysymyksessä, vastasi hän.

-- Jos Jumala olisi tehnyt minut mielipuoleksi, vastasi Arvid, --
niin ehkä kallistaisin korvani puheellesi; mutta nyt sanon sinulle
ainoastaan, että mieluummin annan käsivarteni kuivettua kuin nostan
sen jaloa Kustaa Vaasaa vastaan.

Hyväillen ja hiljaa pyytäen koetti Elsa rauhoittaa isänsä vihaa.

Dacke ei voinut riistää silmiään hänestä.

-- Saamme vastaisuudessa likemmin puhua asiasta, sanoi hän ja jätti
huoneen.

-- Mikä meitä nyt odottaa? lausui Elsa vavisten.

-- Jumala yksin sen tietää... Antautukaamme hänen haltuunsa.

Molemmat olivat levottomat; he tunsivat vaaran likenevän.

Sillaikaa syntyi linnassa elämää ja liikettä. Dacken sanansaattajat
olivat rahvaalle ilmoittaneet, että suuri yritys on tekeillä. Vanha
viha porvarien ja talonpoikien välillä oli leimahtanut ilmi tuleen ja
smålantilaisten herkkiin mieliin syöpyi syöpymistään se luulo, että
Kyösti kuningas tahtoo supistaa ruotsalaisten ikivanhaa vapautta ja
kahlehtia heidät saksalaisen ikeen alle.

Rahvas oli kutsuttu käräjiin. Dacke tahtoi nyt ottaa haltuunsa
johtajatoimen.

Hän käski miestensä valmistautua lähtöön ja pukeutui itse komeaan
pukuun, niinkuin johtajan sopii.

Sitte hän yksin asteli edestakaisin huoneessaan, vaistomaisesti
kuunnellen melua linnan pihassa, kun metsävarkaat pukeutuivat
aseihinsa. Suuret tuumat ja rohkeat toiveet liikkuivat hänen
mielessään.

Potrat pojat olivat asettuneet riveihin ja Dacke asteli tarkastellen
heidän joukossaan.

Häntä huvitti nähdä, että nuo villit, vastahakoiset miehet tottelivat
hänen pienintäkin viittaustaan.

Tarkastuksen loputtua lausui hän tyytyväisyytensä ja käski miehiä
olemaan valmiina varhain aamulla. Sitte jätti hän heidät ja palasi
huoneeseensa.

Hetkeä aikaisemmin oli Aatami mennyt vankien luo.

-- Ilma on niin ihana, sanoi hän, -- tie on auki ja neiti kulta
tarvitsee raitista ilmaa.

-- Minä en jätä isääni, sanoi tyttö.

-- Häntä ei uhkaa mikään vaara.

-- Mene, siunattu lapseni, sanoi vanha Arvid, -- raitis ilma tekee
sinulle hyvää.

Ihmeellinen kauhu oli vallannut Elsan; hän huomasi, että kääpiöllä
oli erityinen tarkoitus, ja syleiltyään isäänsä, seurasi hän häntä.

-- Mikä on, Imo?

-- Hän odottaa sinua.

-- Missä?

-- Huoneessaan.

-- Sinne minä en mene!

-- Hän käski.

-- Mutta jollen tottele?

-- Toivoisin että sen tekisit.

-- Tuletko sinä mukaan?

-- En saa, mutta annan sinulle paremman turvan... kas tässä!

-- Isänikö tikari?

-- Löysin sen teidän talonne lattialta.

-- Kiitos! lausui tyttö, suudellen asetta. -- Nyt en pelkää.

-- Mutta muista, että ainoastaan äärimmässä hädässä.

-- Minä olen ajatteleva isääni.

-- Niin, jos sinä kuolet, kuolee hänkin.

-- Hän toivoo kuolemaa.

-- Mutta sinä et tiedä mitä kidutuksia he saattavat keksiä.

-- Koetan olla viisas ja varovainen.

Samassa kuulivat he Dacken menevän huoneeseen.

-- Pian, pian, joudu! Hän tahtoi, että olisit huoneessa ennen häntä,
kuiskasi Imo.

... Jumala minua auttakoon! huokasi Elsa ja astui miltei ääneti
huoneeseen, jonka ovi oli auki.

Dacke seisoi ikkunan ääressä, malttamattomana, hiljaa kiroillen
itsekseen.

-- Sinä kutsuit minua, virkkoi tyttö. Mies säpsähti.

-- Joko sinä kauvan olet ollut täällä?

-- En kauvemmin kuin sinä itsekään.

-- Miksi sinä jätit oven auki?

-- Se oli auki ennen kuin tulin.

-- Sulje se!

Elsa totteli.

-- Ota pois avain ja anna se minulle!

-- Tässä, lausui tyttö, ojentaen hänelle avaimen. Dacke jäi
pitelemään hänen kättään.

-- Luotatko sinä minuun? kysyi hän.

-- Minä luulen sinua paremmaksi kuin itse tiedätkään.

-- Ehkä, virkkoi Dacke, -- ihminen sinun likeisyydessäsi tulee
hyväksi.

-- Mikset ota avainta?

-- Pelkäätkö minua, kaunis neiti?

-- En, vastasi Elsa, hymyillen kaunista hymyä. Dacke katseli häntä
silmiin, ikäänkuin koettaakseen lukea hänen sielunsa salaisimmatkin
ajatukset. Tyttö ei luonut katsettaan maahan, vaan kohtasi pelvotta
hänen katseensa.

-- Pidä sinä avain, sanoi Dacke. Elsa pani sen takaisin lukkoon.

-- Sinä olet sangen kaunis! lausui Dacke ihaillen.

-- Minä rukoilen joka päivä Jumalaa, että tulisin hyväksi.

-- Suo minulle suosionosoitus!

-- Sano ensin mikä.

-- Anna minun suudella kättäsi!

-- Sellaiseen ei siveä neitsyt saata suostua.

-- Jollei _ritari_ pyydä, huomautti Dacke katkerasti.

-- Se ei sittenkään auta.

-- Mitä siihen sitte vaaditaan?

-- Että mies on hänen kihlattunsa, vastasi tyttö, punastuen vastoin
tahtoaan.

-- Minä olen sinulle liian halpa... ajattele, ritari tai
talonpoika... kuinka heitä saattaa edes verrata toisiinsa!

Ääni oli kova ja uhkaava.

-- Urheus ja suuret ansiot nostavat miehen aateliuden rinnalle, sanoo
isäni.

-- Ehkä muista miehistä, mutta ei minusta.

-- Te olette vihamiehet.

-- Oletko sinäkin viholliseni?

-- Minä rukoilen joka päivä Jumalaa puolestasi.

-- Sinäkö, Elsa? huudahti Dacke säpsähtäen.

-- Minä rukoilen, että sinä huomaisit erehdyksesi ja luopuisit
hankkeistasi.

-- Sitä en tee edes sinunkaan tähtesi, Elsa, mutta kunniaa ja
mainetta olen minä voittava ja kun minä lasken kaikki voittoni
jalkaisi juureen, niin suostutko silloin seuraamaan minua, mihinkä
ikinä lähden?

-- Kuinka minä nyt saatan tietää sen?

-- Sinä olet niin varovainen kuin punnitsisit jokaista sanaasi
kultavaa'alla. Mutta kuuleppa: kun minä palaan matkaltani, niin
tahdon taaskin puhutella sinua ja silloin pitää sinun antaa minulle
vastaus, oikea vastaus, ymmärrätkö?

-- Ymmärrän.

-- Suora vastaus.

-- Niin suora, ettet enään ikinä epäile, lausui tyttö, kovasti
painaen tikarin vartta.

-- Kuinka sinä olet kummallinen olento, virkkoi Dacke; -- sanoissasi
tuntuu aina olevan kaksi tarkoitusta.

Dacke mittasi häntä kiireestä kantapäähän asti; peto mietti,
karkaisiko saaliin kimppuun. Tyttö seisoi liikkumattomana, ikäänkuin
hän katseellaan olisi tahtonut häntä hallita. Hetkisen ajan vallitsi
huoneessa sellainen hiljaisuus, että he saattoivat kuulla toistensa
hengityksen. Äkkiä kohtasivat he toistensa katseet. Sitte käänsi
Dacke päätään ja virkkoi lyhyesti, kovalla äänellä:

-- Mene tiehesi!

Kuin lentämällä katosi tyttö huoneesta. Dacke jäi silmäilemään hänen
jälkeensä.

-- Ymmärsikö hän vaaran? mutisi hän. -- Odota, me tapaamme toisemme
vielä kerran!

Aatami oli odottanut miltei kuoleman kauhussa.

-- Pelastettu! kuiskasi Elsa ja riensi isänsä luo.

-- Sinä viivyit kauvan... kävin jo levottomaksi, sanoi hän, syleillen
tytärtään.

Elsa ei kertonut mitä vasta oli saanut kärsiä. Se olisi vaan tehnyt
isän levottomaksi.

Seuraavana aamuna marssi Dacke pois, ottaen mukaansa suurimman osan
miehiään; he menivät Blekingen rajan yli Smålantiin. Päällikön
likeisimpänä miehenä oli luotettavuudestaan kuulu Pikku Jössi.

Dacke oli tavattoman huonolla tuulella; kaikki pahat voimat hänessä
näyttivät nousseen vastustamaan niitä inhimillisiä tunteita, jotka
nyt olivat alkaneet pyrkiä oikeuksiinsa. Hurjemmin kuin koskaan ennen
ryhtyi hän ryöstämään ja polttamaan.

Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun messun piti alkaa, saapui tämä
yhteenhaalittu sotajoukko Väckelsångin kirkolle.

Vähää ennen oli kirkon sakaristoon paennut muutamia herrasmiehiä; he
luottivat siihen vanhaan tapaan, että kirkon pyhyys suojaa väkivaltaa
vastaan ja uskoutuivat Pikku Jössille, joka lupasi heille turvaa ja
varmuutta.

Dacken mielestä oli Jössi tehnyt oikein. Kai sitä keino keksitään,
kunhan he tulevat ulos.

-- Ei, huusi Jössi, -- jos sinä tahdot lyödä heidät kuoliaaksi, niin
tee se ennenkuin me uskomme ja kunniamme nimessä olemme antaneet
lupauksia; sillä muutoin käy meidän hullusti.

Sitte meni hän sakaristoon, lupasi herroille varmuutta sekä hengen
että ruumiin puolesta ja vei heidät kanssaan kirkkotarhaan.

-- Ha'at auki, mieheni! huusi Dacke rajusti. Silloin juoksi Jössi
miestensä luo.

-- Ha'at auki! huusi hänkin, sitte kääntyen Dacken puoleen. -- Jos
sinä tahdot, että sinua pidettäisiin rehellisenä miehenä, niin pysy
alallasi, sillä muuten saat takaisin.

Dacke vimmastui, mutta hänen täytyi hillitä itseään. Yksi herroista
meni Dacken puolelle ja, rupesi hänen kirjurikseen, toinen osti
suurella rahasummalla ja kalleuksilla henkensä.

Suuri joukko talonpoikia meni Dacken puolelle, joten hän nyt oli
oikean sotajoukon johtaja.

Hän piti ankaraa järjestystä ja järjestyksen rikkoja joutui armotta
kuoleman omaksi.

Henkivartiastoonsa valitsi hän nuorimmat ja parhaimmat talonpojat.

Menestyksen kanssa kasvoivat hänen vaatimuksensa ja suunnitelmansa.
Hän päätti syöstä kuninkaan valtaistuimelta ja lupasi, rahvaan mieltä
mairitellakseen, asettaa Svante Sturen valtakunnan etunenään.

Rakas Sture-nimi vaikutti nimittäin yhä vielä kaikkialla maassa.

Niilo Dacke lähetti nyt herra Svante Sturelle Stegeborgiin
kirjoituksen, jossa sanoi, että "kaikki Smålantilaiset ovat
kyllästyneet kuningas Kustaan kovaan ja ankaraan hallitukseen, ja
koska herra Svanten isä valtakunnan herrana oli ollut lempeä ja
hyvä hallitsija, niin tarjoavat he nyt hänen pojalleen valtakuntaa;
jos hän tahtoo ottaa sen vastaan ja ruveta heidän herrakseen ja
päämiehekseen, niin he, kaikki kruunun veronalaiset talonpojat,
tahtovat maksaa hänelle vuotiset verot ja muut ulosteot, kunhan hän
vain suojelee heidän lakejaan ja oikeuksiaan ja vanhoja hyviä tapoja,
niinkuin hänen isänsä teki". Tämän kirjoituksen alle pani Dacke
nimensä ja sinettinsä.

       *       *       *       *       *

Herra Svante hämmästyi suuresti; tosin hän kyllä tiesi, että mielissä
vallitsi levottomuus; sillä hän oli hiljan yhdessä lankonsa Abraham
Eerikinpoika Lejonhufvudin kanssa kuninkaan puolesta keskustellut
Itägötlannin rahvaan kanssa ja silloin saanut kummallisia vastauksia,
jotka eivät ennustaneet hyvää. Säädyt olivat "täynnä paavillisuutta,
neitsyt Maarian maitoa ja Pyhän Pirkitan ilmestyksiä, joten eivät he
ollenkaan välittäneet kansan menettelystä".

Kaikki merkit osoittivat, että "koko Itägötinmaa riippui silkkilangan
päässä"; jos smålantilaiset pääsisivät tunkemaan sinne ja saisivat
itägötilaiset houkutelluiksi mukaansa kapinoimaan, niin saattoi
edellyttää, että koko maa leimahtaisi ilmi kapinaan.

Ei Svante sentään ollut odottanut, että hän persoonallisesti joutuisi
kapinoitsijain vehkeilyihin.

Eikä kiusaus häntä houkutellut nyt enemmän kuin Lyypekissäkään.

Hän ilmoitti emännälleen, että hänen paikalla täytyy lähteä
Tukholmaan.

-- Joko taas! huudahti Märta rouva hiukan epäluuloisena.

Svante ilmoitti hänelle syyn matkaansa.

-- Minun täytyy sanoa, että sinä olet merkillinen mies, virkkoi Märta
ihaillen. -- Jollei Margareeta olisi sisareni, niin en lupaisi olla
estelemättä.

-- Puolustaisitko sinä kansalaissotaa?

-- Johan se on ilmi tulessa. Mutta sitte saisivat talonpojat ainakin
kelpo johtajan.

-- Kiittäkäämme Jumalaa siitä miehestä, joka jo hallitsee maatamme.
Hänpä ei kulje kukkasilla.

-- Kuljetko sinä sitte?

-- Kyllä; jos oka joskus pistääkin, niin ei sen pistos tapa.

-- Kyllä tiedän, että sinun mielestäsi kohtelen talonpoikia liian
kovasti, mutta sinä oletkin liian leväperäinen.

-- Suurin iloni on nähdä onnellisia ihmisiä.

-- Toivottavasti ensi sijassa minut?

-- Mitä voin tehdä hyväksesi?

-- Anna minun hoitaa kotia ja taloa, sillä sellaisia asioita et sinä
ymmärrä.

-- Niinkuin tahdot... Minä lähden huomenna.

-- Panen siis tavarasi kuntoon. Mutta... toinen asia vielä, lisäsi
hän hellästi ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. -- Olen
mustasukkainen!

-- Kenelle? kysyi Svante hämmästyneenä.

-- Margareetalle! kuiskasi Märta.

-- Kuningattarelle, puolisolle ja äidille! sanoi Svante, -- Nyt teet
väärin sekä hänelle että minulle.

-- Tiesinhän sen, mutta minun täytyi saada kuulla se omilta
huuliltasi!... Nyt menen järjestämään tavaroitasi!

Märta riensi ulos.

Svante Sture oli tottunut näihin pieniin kohtauksiin ja hän torjui
ne aina lempeydellä ja rakkaudella. Tällä kertaa häntä eninten
huolestutti se, että hänen kuninkaalle täytyi viedä paha sanoma;
kapinan kukistaminen kysyi ankaria keinoja.

Muutamien palvelijain saattamana läksi hän Tukholmaan.

Kuningas oli huolissaan ja levottomassa mielentilassa. Olihan hänellä
monta syytä levottomuuteen, mutta kiireellisimpiin toimenpiteihin
täytyi ryhtyä sodan vuoksi. Ja koskei hän enään uskaltanut luottaa
rahvaaseen, lähetti hän sanan Saksaan, että hänelle sieltä
pestattaisiin hyvää, sotakuntoista väkeä.

Sitte kehoitti Kustaa kaupunkeja lähettämään nuoria kelpo porvareja,
kauppapalvelijoita, renkejä ja merimiehiä, sekä varustamaan nämä
hyvillä aseilla.

Koko maan ritaristoa ja aatelia kehoitettiin panemaan kuntoon niin
suuri voima kuin suinkin. Osan rälssistä sekä kuninkaan omien
hovimiesten tuli jäädä Itägötlantiin pitämään kansaa kurissa ja
pelossa. Koko jalkaväen ja keveän ratsuväen piti yksissä voimin
lähteä Smålantiin.

Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika määrättiin johtamaan osaa
sotavoimasta.

-- Itägötlantiin jäävän sotaväen päälliköiksi määrättiin Abraham
Eerikinpoika Lejonhufvud, Svante Sture, Maunu Juhananpoika Natt- och
Dag, Aksel Eerikinpoika Bjelke ja Maunu Sveninpoika Some.

Kuningas itse antoi heille mitä parhaita ja viisaimpia neuvoja.
Heidän ei tullut hyökätä talonpoikien murrosten kimppuun, vaan
saartaa heidät ja pitää huolta siitä, etteivät he tapansa mukaan
asettuisi toiselle puolelle tietä, sieltä ampumaan jousillaan
ja nuolillaan; mutta silti ei kuninkaan miesten tulisi pelätä
joka pensasta, sillä se, joka niin tekee, ei saa mitään aikaan.
Vakoilijoita ja kirjeenkuljettajia tuli tarkasti pitää silmällä,
sekä, jos suinkin mahdollista, ottaa heidät vangiksi.

Kuningas Kristian ja Tanskan neuvosto oli luvannut lähettää
avuksi viisituhatta miestä, puoleksi hevos-, puoleksi jalkaväkeä.
Kutsuttaessa saapuikin Pietari Skram muutamien skånelaisten
herrasmiesten seurassa tuoden muassaan 200 hevosta ja 350
jalkamiestä, "sekalaista seurakuntaa", sanoo kronikka, "varustettuina
sangen huonoilla, vanhoilla, ruostuneilla kirveillä ja huonoissa
vaatteissa, kuten talonpojat ovat, kun heidät äkkiarvaamatta
riistetään auran kurjesta".

Monta päivää ei Svante herra saanut viipyä Tukholmassa. Stegeborg
saattoi odottaa piiritystä millein tahansa ja varokeinoihin oli
ryhdyttävä, jotka vaativat päällikön läsnäoloa.

Kustaa Olavinpoika Stenbock ja Severin Kihl Länsifgötlannista olivat
jo marssittaneet Smålantiin kuusikymmentä hevosta ja 10 ruotua
sotamiehiä. He luulivat, että heidän ainoastaan tuli kurittaa
metsävarkaita, ja Smålannin läntisten kihlakuntien rahvas rohkaisi
heidän mieltään niin, että he levollisesti päättivät jatkaa matkaansa
Vexiöhön.

Mutta siellä kohtasi heitä tieto, että Dacke johtaa tuhannen miehen
suuruista joukkoa ja että hän on kutsunut kokoon likitienoon rahvaan.
Kustaa Stenbock läksi silloin Bergqvaraan.

       *       *       *       *       *

Niilo Dacke oli käynyt entistä ylimielisemmäksi; hänen joukkonsa
kasvoi päivä päivältä ja viime retkellä oli häneen liittynyt monta
herrasmiestäkin.

Hän järjesti väkensä ruotuihin ja fennikoihin ja valitsi parhaat
miehet johtajiksi.

Papit yllyttivät veristä yritystä, jakelivat kirkon siunausta,
vihittyjä lippuja, synninpäästöä y.m.

Kruununvero oli ennen kaikkea syynä talonpoikain vihaan. Dacke
oli voittanut heidän suosionsa pääasiallisesti senkautta, että
oli antanut heidän ryöstää ja polttaa suuria aatelistiloja; siten
saivat he sekä koston- että saaliinhimonsa tyydytetyksi. Nyt oli hän
luvannut heille Bergqvaran linnan ja säterin ja he riemuitsivat.

Vanha linna oli lujasti ja tukevasti rakennettu suurista harmaista
kivistä, se oli kuusikerroksinen ja muodoltaan neliskulmainen, siinä
oli neljä tornia ja lukuisat vallit ja haudat sitä suojelivat.

Mutta ennenkuin Dacke sinne läksi, antoi hän käskyn, että hänen
poissaollessaankin joka päivä oli pidettävä aseharjoituksia.
Sitte otti hän mukaansa pienen joukon miehiä, muiden muassa isä
Pietarin, ja palasi Blekingen rajan toiselle puolelle. Hän ei
sanonut kenellekään, mihin aikoi, mutta kaikki arvasivat, että retki
tarkoitti linnaa.

Tapansa mukaan oli hän lähettänyt vakoilijan edelle. Eräänä päivänä
palasi tämä kiireesti ja kuiskasi:

-- Vankisi ovat paenneet linnasta, he ovat kätkeytyneet tuonne
metsänlaitaan!

Dacke vimmastui niin, että hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.
Hän käski väkensä pysähtyä. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen
aivoissaan, mutta yksi voitti kaikki muut ja hän kääntyi munkin
puoleen ja puhui ankarasti ja käskevästi.

Munkki ei näyttänyt erittäin ihastuvan tehtävästään, mutta hän
totteli nöyrästi.

Sekä hän että Dacke astuivat nyt hevosten selästä ja vakoilijan
seuraamina läksivät he hiipien astelemaan.

Vanha Arvid ja hänen tyttärensä nukkuivat, tytön pää vanhuksen
sylissä.

Kappaleen matkan päässä makasi kaksi sotamiestä, he olivat Dacken
omista joukoista.

Dacke näki ainoastaan tytön ja rajut intohimot hänen rinnassaan
alkoivat riehua, sitte vaipuakseen lepoon kuin lapset, kovan kurin
kestettyään.

Tätä ei saa kestää! Pois hellät tunteet, ne kuuluvat ainoastaan
rakastuneille narreille!

-- Herätkää! huusi hän kiivaasti, -- kostaja on täällä! Kaikki neljä
nukkujaa karkasi ylös.

Dacken nähdessään läksivät sotamiehet pakoon.

Arvoisa isä oli taaskin hiipinyt uhrinsa taakse ja ennenkuin vanha
Arvid oli ehtinyt nousta pystyyn, tunsi hän jo, että hänen kätensä
olivat sidotut.

Elsalta oli päässyt kauhistuksen huuto ja kiihkeästi oli hän kietonut
käsivartensa isänsä kaulaan.

-- Sinä käärme, virkkoi hänelle Dacke, -- tahdotko elävänä seurata
isääsi hautaan?

-- Tahdon mitä tahansa, kunhan ei minun tarvitse hänestä erota!

-- Tapahtukoon sinun tahtosi!... Tuo hevoset tänne! Rauhallisina
kulkivat hevoset metsässä, pureskellen heinää.

Vakoilija talutti ne esiin ja Dacke auttoi Arvid Vestgöten hevosen
selkään.

Elsa oli itse noussut hevosensa selkään.

He eivät vaihtaneet sanaakaan.

Dacke joutui vihan vimmoihin. Oli hän odottanut, että tyttö häneen
loisi edes rukoilevan silmäyksen, mutta hän ei kertaakaan häneen
katsonut.

-- Isä Erlandinpoika, virkkoi Dacke kovalla äänellä, -- te tiedätte
luolan Bråvallan nummella. Sulkekaa heidät sinne kunnes olette saanut
kaivetuksi kyllin syvän haudan; sinne ovat he molemmat elävältä
haudattavat.

Munkki nyökäytti myöntävästi päätään ja Dacke kutsui paikalle kaksi
ratsumiestä, joiden tuli seurata heitä.

Surullinen kulkue läksi liikkeelle. Dacke näki kyynelten kostuttavan
vanhan Arvidin ryppyisiä kasvoja. Hän ei ollut alentunut lausumaan
pyövelilleen ainoaakaan sanaa tai pyyntöä; varmaan hänen tuskansa nyt
oli herännyt sentähden, että hän ajatteli tytärtä.

Ja Elsa, Elsa ajatteli yksin vanhaa isäänsä. Kalpeana kuin kalma,
kauhun ilme suloisissa kasvoissa, tuijotti hän kuivin silmin isäänsä,
vain isäänsä.

Dacke jäi heihin katselemaan niin kauvan kuin heitä näkyi, sitte
ratsasti hän pois kuin raivotarten takaa-ajamana.

Kuka oli auttanut heitä pakenemaan? Hirveän rangaistuksen se saa!

Suuresti hämmästyi Dacke, kun hän tuli linnaan, sillä se näytti
olevan autio ja tyhjä.

Mutta suurista kellariholveista kuului melua ja huutoja ja Dacke
tapasi vahvat rautaovet salvoilla suljettuina.

Miehistö oli siis suljettu sinne... miten se oli tapahtunut?

Dacke avasi kiireesti ovet ja kansa alkoi paikalla rientää, häntä
vastaan.

Muiden muassa tuli kellarista Hane.

-- Sinäkö täällä! huudahti hän nähdessään Dacken. Nyt seurasi
kysymyksiä ja selityksiä tulvimalla. Istuessaan päivällispöydässä,
olivat miehet ruvenneet kuulemaan itkua ja valitusta kellarista;
pari miestä oli silloin, lähtenyt sinne katsomaan, mutta kun eivät
he koskaan palanneet, niin läksi sinne toisia ja yhä uusia, kunnes
he kaikki; vihdoin olivat siellä, mutta kun heidän piti kääntyä
takaisin, niin oli ovi suljettu.

Mitä siellä kellarissa sitte oli?

Siellä haisi niin kummalliselta ja muutaman hetken kuluttua rupesi
heitä pyörryttämään; he kaatuivat tajuttomina permannolle ja
makasivat siinä tuntikausia.

-- Kuka sulki kellarin ovet?

-- Liika, kummitus, joka tämän kaiken pani toimeen.

-- Näittekö te mitään?

Muutamat olivat nähneet, mutta kaikki olivat tunteneet että liika oli
läheisyydessä.

Ja kun muuan miehistä sitte rupesi kertomaan kummoinen liika oli
ollut, niin kaikki äänekkäästi todistivat hänen sanansa tosiksi.

Se siis oli auttanut vangit pakosalle.

Vangitko? Kukaan ei tietänyt, että he olivat poissa.

Entä kääpiö... missä kääpiö oli?

Häntä eivät he olleet nähneet senjälkeen kun Dacke läksi; he olivat
luulleet hänen olevan mukana matkalla.

-- Tässä piilee raaka petos, huusi Niilo Dacke ja iski nyrkkinsä
pöytään, -- mutta voitte olla varmat, että minä otan selkoa asiasta
ja rankaisen hirveällä tavalla!

Tällä kertaa ei tosin saattanut ryhtyä mihinkään, sillä piti vain
kiiruhtaa pois. Linna tyhjennettiin miltei kotonaan, miehet nousivat
hevostensa selkään ja kulkue lähti liikkeelle sovittua yhtymäpaikkaa
kohti.

Viha ja harmi kiehui Dacken sielussa, mutta hänen täytyi säästää
raivonsa toiseen kertaan; nyt tuli hankkia voittoja, menestystä,
kunniaa ja valtaa.

Kapinallisten lukumäärä oli noussut melkein kolmeentuhanteen ja he
likenivät nyt Bergqvaraa, pienemmissä tai suuremmissa ryhmissä.

Mutta helteinen kesäkuuma ja mahtava linna vahvoine varustuksineen
vaikutti miltei lamauttavasti talonpoikiin, ja kun Dacke heitä
puhutteli, huomasi hän pelon ja katumuksen ilmeen heidän kasvoissaan.

Hän antoi paikalla käskyn, että ruokaa ja juomaa, varsinkin simaa ja
olutta on jaettava kansalle, ja koska päivää jo oli kulunut jonkun
verran, niin käski hän munkkeja lukemaan rukouksia ja juttelemaan
miesten kanssa. Itse vaipui hän synkkiin ajatuksiin.

Munkkien joukossa oli jo ennen mainittu Klemens Pietarinpoika; hän
osasi hengelliseen arvokkaisuuteensa yhdistää sangen paljon nöyryyttä
ja peitti näillä ominaisuuksilla viisautensa ja viekkautensa. Hänen
pukunsa oli siisti, miltei siro; vyöllään käytti hän silkkivyötä ja
rukousnauhaa hän tuskin koskaan päästi käsistään.

Noin viisisataa talonpoikaa oli asettunut Helgajoen ympärille. He
puhelivat innokkaasti ja kaksi miestä nousi juuri, kun isä Klemens
astui paikalle.

-- Minne aiotte? kysyi hän lempeästi.

-- Täyttämään kristillistä tehtävää, arvoisa isä.

-- No mitä?

-- Menemme puhuttelemaan herra Kustaa Stenbockia.

-- Te kavaltajat! huudahti munkki.

-- Me emme ole Dacken orjia emmekä hevosia, joita mielin määrin
revitään suitsista! huusi ensimäinen talonpoika. -- Aiomme kysyä
herra Kustaa Stenbockilta, eikö kuningas tahdo kuulla kanteitamme.

-- Pelkäättekö muutamia satoja sotamiehiä? Jos Dacke kuulisi
puheenne, niin panettaisi hän paikalla teidät kahleisiin ja
kuljettaisi teitä pitkin leiriä kaikkien pilkkana.

-- Me olemme kaikki samaa mieltä, virkkoi toinen talonpoika.

-- Me tahdomme sovinnolla päästä oikeuksiimme! huusi koko joukko,
nousten seisomaan.

-- Menkää rauhassa linnanpäällikön luo ja olkoon Herra kanssanne!
lausui munkki nöyrästi.

Molemmat rauhantarjoojat läksivät viipymättä vihollisten leiriin.

Vahti kohteli heitä alentuvasti ja vei heidät päällikön luo.

Kustaa Stenbock otti heidät ystävällisesti vastaan, kuunteli heidän
kanteitaan ja lupasi puhua heidän puolestaan kuninkaalle, jos he
puolestaan nyt lupaisivat rauhallisesti lähteä kotiin ja jättää
johtajansa hänen haltuunsa.

Ensimainittuun vaatimukseen he kyllä lupasivat suostua, mutta toiseen
vastasivat he jyrkällä kiellolla.

-- Ainakin teidän täytyy luvata, että hän suostuu tulemaan
puheilleni, sanoi Stenbock, -- minä kyllä lähetän täysikelpoisen
panttimuksen hänen vakuudekseen leiriinne.

-- Sitte ei hänen sovi kieltää, sanoi toinen talonpojista.

-- Hän on vannonut, että hänen tekonsa tulevat tarkoittamaan meidän
parastamme, lisäsi toinen.

Miehet läksivät heti paluumatkalle.

Dacke oli jo papin kautta saanut tietää heidän aikeensa ja otti
heidät vastaan synkin katsein.

He kertoivat nyt miten oli käynyt ja talonpojat kuulivat ilomielin,
että heidän lähettejään oli kohdeltu ystävällisesti.

Dacke arvasi heidän ajatuksensa ja, peläten ettei hänen tuumansa
onnistuisi, kun joukossa viimeaikoina oli vallinnut alakuloisuus ja
epäilys, suostui heidän ehdotukseensa.

Kuuden "uskollisen" seuraamana lähti hän vihollisen leiriin.

Kaksi kuninkaallista upseeria antautui panttivankeina hänen
seuralaisilleen. Ja nyt vietiin hän yksinään linnanpäällikön
telttaan, jossa Stenbock odotti häntä.

Vihan vimmassa oli hän suostunut miestensä ehdotukseen ja miltei
itsetiedottomasti oli hän kasvoissaan säilyttänyt saman ylpeän ilmeen
ja äänessään saman uhkamielisyyden.

Stenbock hämmästyi nähdessään jättiläiskokoisen talonpoikaispäällikön
ja puhutteli häntä ystävällisesti.

Mutta syytösten tulvalla katkaisi Dacke hänen puheensa. Hän oli
ryhtynyt toimeen vaan sentähden, että oikeutta hänen kotipuolellaan
oli kohdeltu mitä suurimmalla huolimattomuudella ja rohkeasti lausui
hän, ettei kapina lakkaa ennenkuin talonpoikien vaatimukset ovat
tulleet täytetyiksi. Hän valitti liian suuria veroja, sietämättömiä
rasituksia, kuninkaan omavaltaista menettelyä ja vakuutti, ettei
sovinnosta tule mitään ennenkuin olot palautetaan entiselleen ja
talonpojille annetaan varma vakuutus siitä, ettei heiltä enään
vaadita uusia veroja ja ulostekoja.

Stenbock lupasi esittää kuninkaalle talonpoikien vaatimukset ja sanoi
toivovansa, että kaikki kääntyisi parhain päin.

Vielä keskusteltuaan päättivät he tehdä kolmen kuukauden aselevon.

Dacke lupasi kaksitoista tuntia päällikön ja hänen miestensä lähdön
jälkeen hajoittaa leirinsä, lähettää talonpoikansa ja sotamiehensä
kotiin ja itse lähteä Tanskan alueelle.

Kustaa Stenbock ihaili Dacken ajatusten selvyyttä ja erinomaista
esittämiskykyä; mies teki häneen mahtavan vaikutuksen. Hän ei tullut
edes ajatelleeksi, että Dacken mielessä piili petos, ja iloiten
siitä, että koko kapina päättyisi ilman ainoaa miekaniskua, lupasi
hän seuraavana päivänä kaikkine joukkoineen palata Länsigötlantiin.

Entistä ylpeämpänä ja voitostaan varmempana palasi Dacke leiriinsä.

Mutta viisaana ja varovaisena miehenä ei hän ilmoittanut ajatuksiaan
kenellekään, vaan sulkeutui paikalla telttaansa.

Varhain seuraavana aamuna alkoi sekä linnassa että kuninkaallisessa
leirissä vilkas elämä.

Bergqvaran omistaja Ture Trolle oli, todistaakseen uskollisuuttaan
ja rakkauttaan kuninkaaseen, lahjoittanut kuninkaallisille joukoille
paljon muonavaroja ja toivoi niiltä voimakasta apua.

Epäluulolla kuuli hän Stenbockin vakuuttavan, että kaikki vaara on
ohi.

Dacke oli jo monta kertaa lähettiläidensä kautta koettanut vaikuttaa
Ture Trolleen, mutta aina saanut ylpeitä ja halveksivia vastauksia.

Stenbock oli pelännyt tappiota siitä yksinkertaisesta syystä, että
hänen joukkonsa, suureen talonpoikaisvoimaan nähden, olivat sangen
pienet. Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että Dacke häntä pettää,
vaan iloitsi siitä, että niin helpolla oli päässyt pälkähästä.

Kun talonpojat näkivät leiriä tyhjänä, heräsi heidän rohkeutensa.
Tuon kaiken oli Dacke saanut aikaan, hän oli nyt heidän mielestään
miltei puolijumala ja ihaillen kokoontuivat he hänen ympärilleen.

Dacke soi jo hengissä heille anteeksi kärsimänsä solvauksen, kun he
edellisenä päivänä olivat pakoittaneet hänet, käymään Stenbockin
puheilla. Nyt päätti hän oikein lujilla siteillä kiinnittää heidät
itseensä. Mutta edullisinta oli hänelle antaa joukon ryöstää ja
rosvota, sillä se vaikutti miehiin enemmän kuin hänen voimansa ja
munkkien puhe.

Muutamia tuntia Stenbockin lähdön jälkeen, kutsui hän kokoon väkensä
ja käski heidän ryöstää Bergqvaran, murhata ja rosvota mielin määrin.
Käsky herätti rajattoman riemun.

Ainoastaan muutamat varakkaat smålantilaiset talonpojat ja
tilanomistajat panivat vastaan.

Joku sanoi suoraan, että Dacke rikkoo sotalait. Stenbock läksi pois
luottaen hänen sanaansa, sen saattoi lapsikin ymmärtää. Mutta tätä
vastustusta ei kukaan kuunnellut.

Papit selittivät, etteivät Dacken sitoumukset velvoita mihinkään ja
lupasivat täydellisen synninpäästön jokaiselle, joka pitää syntini
ryhtyä rankaisemaan Ture Trollea, sitä pirua ja talonpoikaisvihaajaa,
tulella ja miekalla.

Tämä puhe auttoi, sillä rosvoamishalu eli jokaisessa ja nyt oli
heidän päätöksensä valmis.

Villin näköisiä miehiä pukinnahkatakeissa ja vasikannahkahousuissa
kulki joukon etunenässä.

Turhaan oli Ture Trolle sulkenut ovensa ja porttinsa, turhaan oli
hänen väkensä kätkeytynyt kaukaisimpiin soppeihin. Hänellä ei ollut
aseita, ei ampumavaroja eikä sotamiehiä. Talon täytyi armotta joutua
vihollisten käsiin.

Rosvojen rautakynsiä eivät kestäneet mitkään lukot ja ovet ja
portit murrettiin auki. Saisipa Trolle nähdä, kuka nyt on herrana
Bergqvarassa.

Ne onnettomat, jotka olivat kätkeytyneet aittoihin ja kellareihin,
vedettiin esiin piilopaikoistaan piestäviksi.

Naurua ja huutoja, valituksia ja voivotuksia, kirouksia ja sadatuksia
kuului sekaisin; oli kuin joukko helvetin henkiä olisi päässyt irti
ja joutunut riitaan saaliin jaosta.

Tämän hirveän sekamelskan vallitessa oli Ture Trolle sairaan vaimonsa
kanssa lähtenyt pakoon takaportin kautta; oman ja vaimonsa hengen hän
siten pelasti, mutta heidän omaisuutensa joutui ryövärien käsiin.

Linnanpihalla vilisi saaliinhimoisten talonpoikien joukko, rikkoen
ovia ja antautuen mitä hirveimpiin väkivaltaisuuksiin.

Joukko linnan väkeä oli noussut torniin soittamaan hätäkelloa,
kutsuakseen päällikköä takaisin; mutta turhaan kaikuivat hätähuudot:
Stenbock oli liian kaukana voidakseen niitä kuulla ja Dacke lähetti
paikalla miehensä syöksemään onnettomat alas tornista. Hänen käskyään
toteltiin ilohuudoilla ja nauraen.

Kaikki ruoka- ja juomatavarat, jotka olivat tavattavissa,
kuljetettiin linnanpihaan ja raivoisa joukko heittäytyi, petoeläinten
lailla, mitä vallattomimpaan ahmintaan.

Toiset kiertelivät huoneesta huoneeseen, suojasta suojaan ja
rääkkäsivät ja tappoivat vanhuksia ja lapsia; he eivät kohdanneet
vähintäkään vastarintaa. Toiset, juovuttuaan juovuksiin, etsivät
tyydytystä villeille himoilleen, ja toiset, jotka parhaasta päästä
halusivat saalista, nuuskivat nurkkia ja komeroja ja varastivat
tovereilta, jotka eivät olleet saattaneet ryöstösaalistaan varmuuteen.

Dacke pakoitti jälellejääneet talonväet tekemään uskollisuusvalan,
miehitti vanhan linnan ja piti itseään korkeana ja mahtavana herrana.

Kuullessaan että Kustaa Stenbock oli lähtenyt Bergqvaraan, riensivät
Maunu Juhananpoika ja Aksel Eerikinpoika Kindin ja Ydren kautta
hänen avukseen, Kuningas oli vasta lähettänyt heille kaksi fennikaa
ruotsalaisia ja saksalaisia sotamiehiä sekä sata ratsumiestä; nämä
he ottivat mukaansa. Mutta kun he saapuivat Kisaan, tuli heidän
puheilleen muutamia talonpoikia.

He käyttäytyivät sangen nöyrästi ja alamaisesti, kummastelivat, että
herrat tuovat mukaansa noin paljon sotamiehiä ja olivat pelkäävinään
heidän miekkojaan ja muita aseitaan. He tunnustivat, että olivat
tehneet suuren rikoksen ja rukoilivat herroja puhumaan puolestaan
kuninkaalle.

-- Tunnustatte siis tehneenne väärin? kysyi herra Maunu Juhananpoika.

Sen he kyllä tunnustivat, mutta he eivät olleet voineet toisin
menetellä, kun hätä oli käynyt niin ylenmäärin suureksi. Kummallista
sentään oli, että kuningas lähetti noin paljon sotaväkeä heidän
köyhään maahansa. Verot he aina olivat aikoneet maksaa ja jos herrat
vain viipyisivät täällä muutamia päiviä, niin he jo saisivat ne
mukaansa.

Herrat antoivat pettää itsensä, pystyttivät leirinsä Yxevallan
alueelle ja jäivät odottamaan veroja.

Mutta keskenään tekivät talonpojat aivan toisia päätöksiä. Silloin
tällöin he vain kuljettivat leiriin ruokatavaroita, vakoillakseen ja
lisätäkseen herrojen luottamusta.

Mutta kaikessa hiljaisuudessa olivat he lähettäneet sanan
likipitäjiin ja eräänä varhaisena aamuna herätti hirveä ryske koko
leirin. Tuhansia kirveitä välkkyi ilmassa ja ennenkuin miehet ehtivät
käsittää asemaansa, oli heidän leirinsä ympärillä murros ja sen
takana seisoi kokonainen talonpoikaisarmeija.

Varmaan olisi kuninkaallisen sotaväen täytynyt saada surmansa tai
antautua vangiksi, jollei muuan talonpoika olisi osoittanut salaista
tietä, joka heille avasi ainoan pelastuksen mahdollisuuden.

He läksivät paikalla astumaan tätä tietä, mutta olivat niin
varomattomat, että koko matkan pärryttivät rumpua; tämän huomasivat
talonpojat, läksivät ajamaan pakenevia takaa ja piirittivät
heidät. Nämä, ollen johtoa vailla, joutuivat pian mitä suurimpaan
epäjärjestykseen. Väkevät talonpojat tappoivat joukottain sotamiehiä,
kunnes kahakka vihdoin päättyi hurjalla paolla ja kuninkaan miehet
pelastuivat metsien salaisimpiin soppeihin ja vuorten luoliin.

Tuhannesta sotamiehestä palasi ainoastaan muutama takaisin
Itägötlantiin.

Talonpojat saivat saaliikseen suuren joukon pyssyjä, miekkoja,
piikkejä, kalpoja ja tapparakeihäitä.

Tämä saalis vietiin riemusaatossa suuren talonpoikaisjoukon leiriin
Vexiössä, Dacken omalla johdolla.

Kuninkaan sotajoukossa oli ainoastaan fennika saksalaista väkeä,
kuusisataa valittua miestä, "parhaat sotamiehet koko Saksassa".

Muuten olivat he kaikki samallaiset, huusivat palkkaa ja ylvästelivät
urhoollisuuttaan.

"Sitä puhetta kuului niin kauvan kuin sotaretkeä kesti", sanoo
Pietari Brahe, joka oli ylimpänä tarkastusherrana.

Unioninaikainen ylimielisyys vallitsi nykyisessäkin palkatussa
sotaväessä. Kronikka panee sen suuhun lauseen: "jos taivaasta vaikka
kokonaisen vuorokauden sataisi talonpoikia, niin meidän fennikamme
heidät kaikki voittaisi".

Mutta puhe muuttui niinkuin ennenkin.

"Ennenkuin leikki smålantilaisten kanssa loppui", lisää kronikka,
"tuli kelloon toinen ääni ja ylimieliset pojat myönsivät
smålantilaiselle talonpojalle saman sotilasarvon kuin itselleen".

Herrat Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika olivat sillaikaa
marssineet pääjoukon kanssa Smålantiin ja kutsuneet rahvaan
kokoukseen Jönköpingiin.

Tapansa mukaan lupasivat talonpojat katumusta ja parannusta, sanoivat
luopuvansa Dackesta ja tahtovansa pysyä kuninkaalle uskollisina,
mutta tuskin oli sotajoukko lähtenyt heidän seuduiltaan, kun he jo
rakensivat varustuksia metsään, siten katkaisten kaiken tuonnin
ja viennin. Valtiomarski ja herra Juhana kulkivat Värendeen asti
ja ylpeämpänä ja ylimielisempänä kuin koskaan ennen marssi Dacke
kahdentuhannen miehen kanssa Vexiöhön.

Hän oli yli kuukauden ajan pitänyt Bergqvaraa asuntonaan; sieltä
lähetteli hän joukkojaan reippaiden johtajain komentamina
sotaretkille ja siellä otti hän vastaan heidän tiedonantojaan,
tuontuostakin marssien Vexiöhön.

Mutta varsinaista suunnitelmaa ei hän tehnyt. Sinne minne
kuninkaallisia joukkoja odotettiin, lähetti hän parhaat väkensä,
kehoittaen heitä toimimaan viisaasti ja viekkaasti.

Munkit häntä suuresti auttoivat; he osasivat vaikuttaa raakoihin
talonpoikiin ja aina, kun oli kysymys salaviekkaasta juonesta, osasi
Dacke käyttää munkkeja hyväkseen.

Rosvoaminen ja murhaaminen olivat luvallista työtä ja mielellään
heitti talonpoika kotinsa ja kontunsa, sillä saattoihan hän näiden
asianhaarain vallitessa voittaa enemmän kuin oli kadottanut.

Dacke osasi houkutella kansaa luokseen myöskin iloisella elämällä ja
hurjilla kemuilla. Hän tarjosi monenlaisia houkutuksia.

Nyt oli hän lähettänyt kaksi päällikköään itägötlantiin ja nostanut
koko metsäseudun kapinaan; muuan joukko oli jo saapunut likelle
Linköpingiä.



13.

VALKENEE.


Tämä aika oli kuningas Kustaan hallituksen levottomin.

Kaikilta tahoilta saapui tietoja, jotka osoittivat, että kapina
levenemistään leveni.

Tivedenissä piiloittelivat metsävarkaat ja Uplannissa liikkui pahoja
huhuja.

Taalaissa näytti joka sorkka nousseen liikkeelle ja saaristossa
vakoilivat kapinoitsijain liittolaiset, ottaen takavarikkoon
silliveneitä ja muita aluksia.

Sekä Tanskasta että muualta ulkomailta saapui huolestuttavia sanomia.

Kuningas Kristian pyysi Kustaalta apua keisaria ja muita saksalaisia
ruhtinaita vastaan, jotka taaskin alkoivat toimia valtaistuimelta
syöstyn kuningas Kristian II hyväksi. Ja saksalaisten ruhtinaiden
luo kokoontui joukko ruotsalaisia pakolaisia, jotka vielä toivoivat
voivansa syöstä Kustaan valtaistuimelta.

Viisivuotinen rauha Lyypekin kanssa oli loppumaisillaan ja luultavaa
oli, että Hansakaupungit nykyisten asianhaarain vallitessa
asettuisivat vihollisen kannalle.

Venäjältäkin saapui pahoja sanomia; rajalla oli tapahtunut murhia ja
ryöstöjä.

Silloin valtasi syvä alakuloisuus Kustaan mielen.

Margareetakaan ei saattanut häntä lohduttaa.

Eikä hän tähän aikaan uskaltanut kertoa hänelle huoliaan, sillä hän
oli sairaana ja kuningas pelkäsi tekevänsä hänet levottomaksi, jos
kertoisi mitä kaikkia oli tapahtunut.

Kahta vaikeampi on meidän kärsiä niitä vastoinkäymisiä, jotka
tiedämme johonkin määrin itse ansainneemme. Kustaa ei voinut eikä
edes tahtonut salata itseltään, että syynä tähän smålantilaisten
kapinaan suurimmaksi osaksi olivat ne uudet määräykset, muutokset ja
verot, jotka hän hiljan oli säätänyt.

Olipa hän antanut tuon von Pyhyn pettää itseään!... Hän oli
lahjoittanut hänelle koko luottamuksensa, täysin käsin osoittanut
hänelle suosiotaan, uskonut hänen sanoihinsa, puolustanut hänen
tekojaan ja vihdoin huomannut, että koko hänen toimintaansa johti
omanvoitonpyyntö ja vallanhimo.

Vuoden alussa olivat von Pyhy, Yrjö Norman sekä muutamat muut herrat
saaneet toimekseen lähteä Ranskaan sopimaan eräästä kauppayrityksestä
ja jonkun ajan perästä osoittivat selvät laskut, että kansleri oli
varastanut kruunun omaisuutta.

Syvästi asia koski kuninkaaseen. Mutta ei siinä kyllä, vaan muuan
porvari Tukholmasta pyysi eräänä päivänä päästä kuninkaan puheille,
vaatiakseen kostoa miehelle, joka salaa oli mennyt naimisiin hänen
tyttärensä kanssa, vaikka hänellä Saksassa jo oli vaimo; sama mies
oli sitäpaitsi kaikellaisilla verukkeilla houkutellut häneltä
suurimman osan hänen omaisuuttaan.

Nyt oli mitta kukkurallaan! Tätä roistoa oli Kustaa pitänyt
ystävänään ja valtakunnan ensimäisenä miehenä!... Hän lupasi
Ulmanille, että oikeuden kouriin mies on joutuva ja otatti
takavarikkoon koko von Pyhyn omaisuuden; mutta suurimman osan tämä
jo oli ehtinyt pelastaa; itseään ei hän sentään ollut toimittanut
varmuuteen... Porvari itki; hänen tyttärensä oli häväisty ja syösty
epätoivon partaalle, itse oli hän miltei kerjäläinen.

Kuningas lohdutti häntä sillä, että omaisuutensa hän kyllä saa
takaisin... enempää ei hän saattanut luvata.

Mutta porvarin mentyä sanoi hän kuningas Davidin kanssa: "Sinä panet
minut häpiäksi minun läsnäasuvaisilleni, pilkaksi ja nauruksi niille,
jotka minun ympärilläni ovat."

Kun von Pyhy palasi matkalta, joutui hän tutkinnon ja tuomion
alaiseksi; hänet tuomittiin menettämään virkansa ja pantiin
vankeuteen Vestårisin linnaan. Normanille annettiin vähäpätöinen
toimi. Kaikki heidän uudenaikaiset puuhansa hyljättiin ja Kustaa
sanoi von Pyhystä, "että hän kyllä oli saanut aikaan paljon, mutta
meille ja Ruotsin valtakunnalle enemmän pahaksi kuin hyväksi".

Tietysti Kustaan täytyi kärsiä siitä mitä oli tapahtunut ja tapansa
mukaan otti hän raamattunsa, etsiäkseen sieltä lohdutusta; muualtahan
ei ollut sitä saatavissa.

Eräänä päivänä, kun hän luki raamattua, muistui hänen mieleensä
keskustelu hänen, Lauri Antinpojan ja mestari Olavin välillä siltä
ajalta, jolloin he yhdessä käänsivät raamattua. Olavi oli sanonut,
että synti, jota ihminen katuu, jo on anteeksiannettu, ja Lauri
Antinpoika oli lisännyt: "kun ihminen sydämensä pohjasta suo
anteeksi, niin Jumalakin sen tekee".

Kustaa vaipui mietteisiin. Vihdoin alkoi kuumia kyyneliä valua kirjan
lehdille.

Hetkisen hän vielä epäili... sitte hän soitti.

Palvelija astui sisään.

Se oli vanha mies, jopa se, jolle Kustaa mieluinten tahtoi uskoutua.

-- Kuuleppa Maunu, virkkoi hän, -- tiedätkö missä mestari Olavi
nykyään on?

Maunun kasvot kirkastuivat.

-- Tiedänkö minä sen? puhui hän, tuumien miten kysymys on käsitettävä.

-- Niin, ethän sinä toki pelänne ilmaista sitä minulle?

-- En suinkaan.

-- Voitko toimittaa hänet tänne?

-- Voin kyllä.

-- No tee se sitte niin pian kuin suinkin.

-- Varhain aamullako tai myöhään illalla?

-- Vaikkapa keskellä päivääkin.

Maunu läksi, mutta kuningas tunsi, että hän ensin suuteli hänen
viittansa äärimäistä lievettä.

Kustaa oli saanut taistella ennenkuin teki tämän päätöksen, mutta sen
tehtyään hän iloitsi.

Seuraavana päivänä astui Maunu huoneeseen.

-- Nyt hän on täällä, virkkoi hän.

Kustaa oli sattumalta yksin.

-- Päästä hänet sisään!

Kustaa kyllä tunsi Olavin äkkipikaisuuden, mutta hän pysyi lujana
päätöksessään.

Olavi astui sisään, mutta pysähtyi hämillään oven suuhun.

Silloin meni kuningas hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.

-- Suo anteeksi! virkkoi hän.

Olavi heittäytyi polvilleen ja peitti kuninkaan käden suudelmillaan
ja kyynelillään.

Kustaankin silmät kyyneltyivät.

-- Nouse ylös, sanoi hän, -- tahdon puhua kanssasi.

Olavi nousi ja istuutui kuninkaan osoittamalle paikalle.

-- Miten vanha Laurini jaksaa?

-- Hän asuu Strängnäsissä ja varmaan näkisi nälkää, jollei hyvä
haltija lähettelisi hänelle hyviä viinejä ja kirjoja, joita hän
rakastaa.

-- Vai niin, sanoi kuningas, miettien itsekseen, eikö hän mahtanut
tietää, mistä viini tuli.

Hyvä haltija oli varmaankin hänen oma Margareetansa, _hänen_ hyvä
enkelinsä.

-- Alundan palkkapitäjä Upsalan hiippakunnassa on vapaana, sanoi
Kustaa; -- minä annan sen sinulle.

Olavin mieli heltyi äärimmilleen. -- Teidän armonne! virkkoi hän.

-- Kai sinä otat sen vastaan?

-- Suurimmalla kiitollisuudella.

-- Kyllä minä silti taas ensi vuonna tahdon sinut takaisin
Suurkirkkoon; seurakuntalaisesi kaipaavat sinua, muiden muassa
Margareeta rouva.

Olavi nieli kyyneliään.

-- Kuule, tulitko sinä valituksi seurakunnan kirkkoherraksi?

-- Kyllä, teidän armonne.

-- No, se on siis tehty... Sanoppa, voinko minä tehdä jotakin hänen,
tuon toisen, hyväksi?

-- En luule...

-- Voithan kuulostella.

-- Kyllä.

-- Ja vie hänelle minulta terveisiä... sano, että soisin välimme
tulevan entiselleen.

-- Hän tulee siitä suuresti ilostumaan.

-- Sinun pitää välistä tulla minua tervehtimään, Olavi; tästälähin ei
välimme enään saa rikkoutua.

-- Jumala siunatkoon teidän armoanne!

Olavi läksi.

Mutta ilomielin loi Kustaa silmänsä kirkastuvaa taivasta kohti;
hän tunsi nyt jaksavansa kantaa vastoinkäymiset, sillä hän oli
saavuttanut sisällisen rauhan.

Margareetan ei tarvinnut kysyä, sillä hän näki muutoksen hänen
katseestaan ja kuuli sen hänen äänestään. Hän laski pienen,
vastasyntyneen poikansa Kustaan syliin ja osoitti kaksivuotista
Ceciliaa, joka tyytymättömänä ja juron näköisenä katseli vanhempien
sisarusten leikkiä, he kun eivät ottaneet häntä kanssaan leikkimään.

-- Tule tänne, Cecilia, sanoi kuningas.

Lapsi loi häneen hymyilevän katseen ja ojensi käsivartensa häntä
vastaan.

Silloin juoksivat vanhemmatkin lapset isän luo, kietoakseen
käsivartensa hänen ympärilleen.

-- Onnellinen isä minä olen, puhui Kustaa; -- tuottakoot lapset iloa
vanhuuteni päiville!

-- Varmaan he tuottavatkin, jos tulevat sinuun.

-- Siitä ei ole takuuta, vaikka olisinkin paljon parempi ihminen
kuin olen; minussa on pahojakin ajatuksia ja taipumuksia, lapseni
saattavat periä ne yhtä hyvin.

-- Ne ovat pienet hyviin ominaisuuksiisi verraten.

-- Katsoppa Eerikiä.

-- Hän ei ole sinun kaltaisesi.

-- Totta on, että lapset äidiltään perivät yhtä paljon. Katarina
esimerkiksi on aivan kuin sinun kuvasi; hän rakastaa kaikkia kotoisia
toimia.

-- Niin, aina hän seuraa minua, kun menen leipomaan tai olutta
panemaan, aina hän tahtoo olla mukana.

-- Se on hänen tulevan herransa onni.

-- Mutta Juhana ei muistuta sinua eikä minua.

-- Juhana on oma sydänkäpyseni, hän ymmärtää minun ajatukseni
niinkuin minäkin ymmärrän hänet.

-- Minua huolestuttaa, että hän ja Eerik aina riitelevät.

-- Siksi, että Eerik on niin vallanhimoinen.

-- Niin hän varmaan on, sillä Juhana tulee joka päivä valittamaan
hätäänsä.

-- Pidätkö sinä heitä erossa?

-- He tapaavat toisensa ulkona, tänne ei Eerik koskaan tule kuin
pakosta.

-- Ja kuitenkin kohtelet sinä, Margareeta, häntä hyvyydellä?

-- Teenhän minä mitä voin, mutta tietysti rakastan omia lapsiani
enemmän.

-- Se on luonnollista.

-- Hän on käynyt niin jäykäksi ja kylmäksi senjälkeen kuin
perintösopimus tehtiin.

-- Kuinka niin?

-- Hän tahtoo, että häntä kutsuttaisiin kuninkaaksi ja ...

-- Kymmenvuotista poikaa?... Tekeekö joku sitä?

-- Hänen palvelijansa ja ehkä opettajansa.

-- Puhunpa Beureuksen kanssa asiasta; hän antaa pojasta mitä parhaita
arvosteluja.

-- Eerik lukee ahkerasti.

-- Toivokaamme parasta ja jättäkäämme toiveiden täyttyminen Jumalan
haltuun... Tiedätkö, Margareeta, huomenna lähden Itägötlantiin
pitämään käräjiä itägötlantilaisteni kanssa. Ehkä samalla matkalla
käyn tervehtimässä sukulaisiamme Stegeborgissa.

-- Märta tulee suuresti ilostumaan.

-- Ehkei ensinkään! Mitä sinä sanoisit, jos ehdottaisin, että me
lapsinemme ja kaikkine kalleuksinemme lähtisimme pois Ruotsista,
ostaisimme Saksassa tai jossakin muualla kreivikunnan ja asettuisimme
sinne asumaan?

-- Sanoisin, että tahdon seurata rakasta herraani, mihinkä hän ikinä
menee.

-- Sen arvasin, puhui Kustaa liikutetuin mielin, -- mutta sinä et
kysy syytä sanoihini.

-- Sinä kyllä tiedät, mikä on paras.

-- Ja mitä viisaus vaatii, Margareeta. Sekä talonpojat että kaupungit
ovat niin hullut, että tahtovat tavotella kaikkea uutta; minä olen
väsynyt hallitsemaan tätä uppiniskaista kansaa, jonka joka mies
tahtoo olla oma herransa. Vihamiesteni luku enenee päivä päivältä,
kohta en enään saata tulla toimeen heidän kanssaan.

-- Levollisemmaksi elämäsi tosin tulisi, mutta etkö pelkää, että
katuisit ja kaipaisit?

-- En tiedä.

-- Ja jos täältä taas alkaisi tulla surusanomia, niin etköhän palaisi?

-- En, en... Mutta en tahdo tehdä mitään päätöksiä; riippukoon päätös
siitä, mimmoinen mieliala Itägötlannissa vallitsee.

Se ei suinkaan ollut hyvä, päättäen niistä kirjeistä, jotka kuningas
kirjoitti Tukholman linnanpäälliköille. Hän pyysi, että he kaikessa
hiljaisuudessa, herättämättä kansassa huutoa ja melua, linnasta ja
Mälarin ympärillä olevista taloista veisivät kaikki ruokatavarat,
joita ei välttämättömästi tarvittu Tukholmaan, mutta että he samalla
pitäisivät silmällä tätä kaupunkia, jotteivät lyypekkiläiset siellä
panisi toimeen mitään melua.

Kirjeet olivat kirjoitetut Stegeborgista. Uskollisen ystävänsä ja
lankonsa Svante Sturen kanssa neuvotteli Kustaa maan tilasta, hän
uskoi hänelle aikeensa ja jätti hänen päätettäväkseen, tahtoiko hän
viedä kalleutensa säilytettäviksi Tukholman linnaan vai muualle.

Päivän viivyttyään Stegeborgissa läksi hän takaisin Tukholmaan.

-- Miten käy, jos Kustaa heittää valtakunnan oman onnensa nojaan.

-- Toivokaamme ettei hän tee sitä.

-- Mutta silloin olet kai sinä likinnä?

Märta ei koskaan ollut nähnyt Svanten suuttuvan, mutta nyt hän
suuttui, ja äänellä joka vapisi mielenliikutuksesta, virkkoi hän:

-- Älä koskaan enään puhu tästä, muista se!

Sitte hän läksi.

Märta putosi istualleen, siihen määrään hän hämmästyi. Sellaisia
sanoja käyttää Svante hänelle!... Hyvä. Kyllä hän vaikenee, vaikka
tarjoisivat kruunun jollekin hänen torppareistaan. Tosin hän on sitä
mieltä, että hänen Niilonsa yhtä hyvin voisi tulla kuninkaaksi kuin
tuo Eerik tai Juhana, mutta eihän asia häneen koske... kyllä hän osaa
pitää suunsa kiinni.

Tukholmasta kirjoitti kuningas koko maan ritaristolle ja aatelille,
kehoittaen heitä saattamaan parhaimmat tavaransa sekä ruokavaroja
niin paljon kuin suinkin likeisimpään linnaan, mutta varovaisuudella,
jotteivät talonpojat saisi vihiä asiasta. Markkina-aika oli pian
käsissä, ei saattanut tietää, mikä melu silloin syntyisi.

Hän kirjoitti sotavoiman päälliköille, huomautti, että rahvas koko
maassa on ikäänkuin järjiltään, että se aatelistoa ja koko esivaltaa
vastaan on käynyt niin kiihkeäksi, että hän pelkää, kuinka se saadaan
tyynnytetyksi. Sentähden tulee päällikköjen paikalla kaikkine
joukkoineen lähteä liikkeelle ja marssia Tukholmaan.

Hän huomautti, että hän on kestänyt monet kovat ja vaaralliset
kahakat sekä valtakunnan vihollista vastaan että kotimaassa,
niin salaisia kuin julkisiakin kavaltajia vastaan, mutta että
hän tästä kaikesta saa palkakseen ainoastaan kiittämättömyyttä,
vastahakoisuutta ja kapinallisuutta omilta alamaisiltaan.

Nyt on hän väsynyt ja aikoo heittää kaiken tämän kurjuuden.

Mutta saatuaan tämän kirjeen keskustelivat Lauri Siggenpoika ja
Juhana Turenpoika kotvasen aikaa.

He tulivat siihen johtopäätökseen, että kapina tarkoitti ritaristoa
ja aatelistoa yhtä paljon kuin kuningasta, sekä että ainoastaan
Kustaan suuri miehekkyys, hänen kykynsä taivuttaa kansan mieltä,
hänen johtava viisautensa ja erinomainen onnensa kaikissa
yrityksissä, saattaisi torjua ja kukistaa vaaran, joka nyt uhkasi
koko Ruotsin valtakuntaa.

He kirjoittivat paikalla kuninkaalle, että talonpojat aina Kaarle
kuninkaan ajoista asti ovat ottaneet tavakseen käyttää väkivaltaisia
keinoja ennenkuin tottelevat; nyt ovat he ryhtyneet äärimäisimpään ja
voimakkaimpaan keinoon; toisen kerran he kyllä tulevat huomaamaan,
että Jumala, joka tähän asti niin ihmeellisellä tavalla on suojellut
Kustaa herran kuninkaallista hallitusta, eteenkinpäin on sen tekevä.

Ennen kaikkea kielsivät he häntä lähtemästä liikkeelle
sotajoukkoineen, koska talonpojat siten tulisivat vielä rohkeammiksi
ja seuraisivat häntä ehkä Tukholman portille asti. Koskaan ei
saattaisi käydä hullummin kuin jos he saisivat haltuunsa meren
puolen ja sitä tietä tulisivat kuninkaan luo, jos maantiet heiltä
suljettaisiin.

Kustaa epäröi. Hän ilmoitti epäilyksensä sisarensa pojalle Pietari
Brahelle, joka häntä hartaasti rakasti, ja tämän pyyntöjen ja
rukousten tähden päätti hän jättää asian ratkaisematta.

Hiukan myöhemmin marssi eteläänpäin noin kaksituhatta taalalaista,
kaikki täysissä aseissa, jouset ja nuolet olalla.

He olivat kuulleet, että eteläisemmissä maakunnissa vallitsi meteli
ja olivat neuvotelleet keskenään. He olivat myöskin ottaneet
huomioonsa kuningas Kustaan oikeutta harrastavan hallituksen ja
että hän isällisellä huolella hoiti valtakuntaa. He olivat itse
oikeudenmukaisesti saaneet rangaistuksen kapinallisesta mielestään
ja he tahtoivat nyt vuorostaan olla apuna rankaisemassa muita, jotka
olivat saaneet aikaan melua ja epäjärjestystä.

Kuningas tuli sangen liikutetuksi ja iloiseksi, hän kiitti
talonpoikia ja jakoi heille lahjoja. Hän pyysi heitä olemaan
valmiina silloin kun hän kutsuisi heitä; tällä hetkellä ei hän heitä
tarvinnut. Talvi oli tulossa ja hänen päällikkönsä olivat tehneet
aselevon smålantilaisten kanssa.

Juhana Turenpoika ja Lauri Siggenpoika olivat leiriytyneet Vexiön
edustalle ja tiheässä metsässä, aivan heidän likellään, oli Dacke
joukkoineen, jotka olivat jaetut kahteen osaan. Toista niistä johti
Pikku Jössi. Tällä miehellä oli kuusi sormea kummassakin kädessä ja
kuusi varvasta kummassakin jalassa. Hän oli rohkea veitikka ja muita
etevämpi. Hyökätessään kuninkaan väen kimppuun, menetti hän koko
joukkonsa ja kaatui itse.

Talonpoikain kesken kävi huhu, että paljon sotaväkeä oli tulossa
Saksasta ja tämä ynnä talven läheneminen sai talonpojat taipumaan
aselepoon. Dackekin suostui siihen vihdoin ja yhden vuoden välirauha
tehtiin, jonka aikana talonpoikain tulisi suorittaa veronsa
kuninkaalle ja rangaista pahantekijöitä ja kavaltajia; kaikki mitä
rahvas oli rikkonut kuningasta vastaan annettaisiin sille anteeksi ja
unohdettaisiin.

Dacke jätti rahvaan puolesta luettelon kaikista heidän valituksistaan
ja niiden johdosta lupasivat herrat hankkia parannuksia. Senjälkeen
jätti sotaväki Smålannin ja osa marssi Länsigötlantiin, mutta suurin
joukko meni Itägötlantiin.

Kiihko oli niin suuri, että talonpojat useimmissa kihlakunnissa
kokoontuivat hävittämään sotaväkeä, mutta päälliköt jouduttivat
marssia ja Holavedin luona, jossa noin 70 talonpoikaa tervehti
sotaväkeä terävillä nuolilla, saivat nämä kaikki surmansa.

Dacke oli nyt, kuten aina, hetkeksi alistunut joukon tahdon alle.
Niinpian kuin talonpojat kerran olivat saaneet tahtonsa läpi,
myöntyivät he taas hänen vaatimuksiinsa ja nyt hän kokosi heidät
hyökätäkseen sotajoukon selkään. Se leiriytyi Linköpingiin ja sen
ympäristöön; Dacke ja hänen miehensä sijoittuivat varustettuun
asemaan noin puolen penikulman päähän siitä.

Tällä tavoin saattoi hän estää kaiken avun ja ruokavarain tuonnin
sotajoukolle. Jos tämä marssi eteenpäin, niin jäi Itägötlanti
vihollisen haltuun ja sitä olisi katsottu sotajoukon paoksi.
Sotapäälliköt ryhtyivät siis keskusteluihin.

Sanansaattaja lähetettiin talonpoikaisjoukon luo kysymään Dackelta,
oliko tällä jotakin neuvoteltavaa valtakunnan neuvoston kanssa, sillä
sotaväki ei muuten saattanut käsittää, miksi talonpojat seurasivat
sitä, kun kuitenkin hyvin tiesivät Vexiössä tehdyn aselevon.

Talonpoikaispäällikkö oli valmis vastaamaan. Kopealla ja röyhkeällä
tavallaan sanoi hän, että hänellä todellakin oli puhuttavaa herroille
valtakunnan neuvoksille ja toivoi, että muutamat heistä alentuisivat
tulemaan talonpoikaisjoukon luo jonakin päivänä, hän puolestaan
takaisi heidän turvallisuutensa.

Maunu Juhananpoika (Natt och Dag), Jaakko Bagge ja muutamat muut
lähtivät sinne.

Dacke otti heidät vastaan melkein armollisesti; sanoi olevansa valmis
laskemaan aseensa sekä tahtovansa mennä kuninkaan palvelukseen
kahdentuhannen jousimiehensä kanssa, jos hän ja talonpojat saisivat
lujan vakuutuksen kuninkaan suosiosta ja armosta sekä jollei heitä ja
rahvasta rangaistaisi tästä kapinasta.

Mutta kun herrat lupasivat parhaimmalla tavalla sovittaa heidän
asiansa, niin neuvoi hän kuningasta, ettei tämä antaisi voutiensa
niin ankarasti vaatia sakkorahoja viimeiseen ropoon asti. Itse
puolestaan ei hän koskaan olisi ryhtynyt tähän työhön, jollei kova
köyhyys ja kurjuus olisi pakoittanut häntä siihen. Lisäksi valitti
hän naineiden pappien ahneutta, arvellen, että asiain näin ollen
kuningas ei saattanut odottaa ilmenevän muuta kuin tyytymättömyyttä
ja mielipahaa kaikissa maakunnissa järjestään.

Herrat lupasivat uudestaan välittää, mutta keskenänsä tulivat he
siihen johtopäätökseen, että Niilo Dacke oli "ilkeä kavaltaja".

Kuitenkin vahvistettiin tehty aselepo ja Niilo Dacke marssi takaisin
Smålantiin.

Tapansa mukaan lähetti Kustaa kirjeitä ja avoimia kirjoituksia
rahvaalle, erittäinkin Smålannissa, sanoen niissä, että jos vääryyttä
oli tehty, niin se oli tapahtunut vastoin hänen tahtoansa. Hän oli
pannut hallitukseen valtakunnassa syntyneitä miehiä "ja tulkaa te,
hyvät talonpojat, jos joku vääryys tai hätä teitä kohtaa, pelotta
meidän luoksemme puhumaan, niin tahdomme me mielellämme jokaiselle
hankkia hänen oikeutensa".

Ritaristo ja aateli sai ankaria nuhteita; rahvasta pitää kohdella
hyvyydellä, sen niskoille ei saa panna suurempia verokuormia kuin se
jaksaa kantaa ja on velvollinen maksamaan.

Voutien tulee käyttäytyä niin, että he samalla pitävät kruunun
oikeuksien puolta ja pysyvät hyvissä väleissä hyväntahtoisen ja
uskollisen rahvaan kanssa.

Melkein kaikilta tahoilta esitettiin kuninkaalle valituksia niistä
uusista tavoista, joita maahan oli tuotu, eikä Kustaa koskaan väsynyt
todistamaan, ettei kaikki vanha ole hyvää. Verot olivat nyt tosin
suuremmat kuin ennen, mutta nyt oli valtakuntaan hankittu kelvollista
sotaväkeä ja kauniita sotalaivoja eikä hän mielestään ollut ansainnut
kiittämättömyyttä sellaisista toimenpiteistä.

Sitäpaitsi saatiin kaikista tavaroista nyt parempi hinta kuin ennen.

Silloin maksettiin hyvästä härkäparista 6 markkaa, voinaulasta 2
äyriä, lihavasta lampaasta 2 vanhaa aurtuaa, kauniista varsasta 8 tai
10 maikkaa, pannista ohria 1 äyri, heinäkuormasta 2 äyriä, ja siihen
tapaan. Nyt olivat tällaiset tavarat melkoisesti kallistuneet, vaikka
viime vuoden sadot olivat olleet hyvät.

Alussa vuotta 1543 kutsui kuningas valtakunnan neuvoston ja osan
aatelistoa kokoukseen Örebrohon; hän kehoitti heitä väkineen ja
aseineen saapumaan Vadstenaan helmikuun 22 p:nä.

Samaan aikaan tuli Itägötlannin, Smålannin ja Dalin rälssin ja
voutien saapua Jönköpingiin, tuoden muassaan sekä hevos- että
jalkaväkeä niin paljon kuin suinkin. Näiden molempien kaupunkien tuli
sitte lähettää toisilleen viestejä ja ilmoittaa toisilleen tuumansa.

Piankin huomattiin, että nämä varokeinot olivat sangen tarpeelliset.

Palattuaan Smålantiin mietti Dacke yhtämittaa mihin hän nyt ryhtyisi.

Häntä tavallaan houkutteli tuuma päästä kuninkaan mieheksi, joka
tuomitsisi lain ja oikeuden mukaan.

Mutta saattaisiko hän todellakin kiivetä niin korkealle, että voisi
vaatia haluamansa palkan?

Hän päätti vastaiseksi pysyä sanoissaan ja lupauksissaan.

Avoimien kirjeiden kautta kielsi hän ryöstämisen ja julisti
aateliskartanoille rauhan.

Mutta omia määräyksiään noudatti hän suuremmalla ankaruudella kuin
hänen olisi pitänyt.

Eräs hänen parhaimmista päälliköistään, mahtava ja suurisukuinen
smålantilainen talonpoika, sama mies, jonka Dacke määräsi päälliköksi
linnaan silloin kun Arvid tyttärineen sieltä pakeni ja jota ei Dacke
sittemmin saattanut kärsiä, sama kelpo mies, Maunu Hane, joutui hänen
kanssaan kiivaaseen kiistaan ja sai kuolemanrangaistuksen. Muita
arvossapidettyjä porvareja kuljetutti hän kahleissa pitkin kyliä,
saadakseen talonpojat pelkäämään ja päästäkseen kuninkaan ja herrojen
suosioon.

Tämä oli talonpojista liikaa ja kun hän sitte piti käräjät Bergassa
ja kysyi heiltä, paljonko apua heiltä oli odotettavissa, niin
vastasivat he aikovansa pysyä kotona, he eivät aio totella hänen
käskyjään.

Keskenään päättivät he tappaa kaikki miehet, jotka heidän luoksensa
saapuisivat kehoittamaan heitä ryöstämään ja rosvoamaan.

Nyt kutsui Dacke Värendin talonpojat Vexiöhön ja puhui heille ylpeää
kieltä.

Tästälähin palautettaisiin vanhat hyvät tavat, sentähden antaa hän
anteeksi vuoden (1542) veron ja lupaa, että tästä päivästä alkaen
jokainen saa pitää hankkimansa saaliin, luovuttaen hänelle, Dackelle,
ainoastaan pienen osan. Sitte kehoitti hän heitä veljien lailla
auttamaan toisiaan; jokaisen, joka tahtoi yhtyä liittoon, piti nostaa
kätensä.

Talonpojat noudattivat kehoitusta ja nyt kertoi Dacke heille, että
hän odottaa kirjettä kuningas Kustaalta; jos sen sisältö on hänelle
mieliksi ja maalle hyödyksi, niin aikoo hän pysyä uskollisena
pakkosopimukselle, muussa tapauksessa hän kyllä vielä muistaa entiset
temput ja ryhtyy sotaan.

Korkeana herrana eli hän nyt Bergqvarassa ja sai tähän aikaan
vastaanottaa kirjeen Meklenburgin herttualta, joka tarjoutui
rupeamaan talonpoikien kuninkaaksi.

Ylenkatseellisesti viskasi Niilo kirjeen luotaan; hän odotteli
joka päivä lähetystöä keisarilta ja pfalzkreivi Fredrikiltä, jotka
molemmat koettivat voittaa häntä puolelleen.

Hiukan myöhemmin kirjoitti hän valtakunnan neuvostolle, että
hänelle on tarjottu Smålanti läänitykseksi, jos hän auttaa keisaria
valloittamaan Ruotsin ja Tanskan. Mieluummin hän sentään palvelee
kuningas Kustaata, jos herrat auttavat häntä saavuttamaan kuninkaan
ystävyyden ja niin suuren läänityksen, että hän saattaa katsoa
tulevansa sillä toimeen.

Kuningas Kustaalle kirjoitti hän, että jos kuningas tahtoo täyttää
hänen toivomuksensa, niin hän uhraa elämänsä jakamattomana kuninkaan
ja valtakunnan palvelukseen.

Sitte pyysi hän, että kirjureita lähetettäisiin kaikkiin Smålannin
kihlakuntiin. Sotaväkeä lupasi hän itse hankkia, kuninkaan tulisi
ainoastaan pitää huolta heidän vaatteistaan ja rahoistaan.

Kirje osoitti tavatonta rohkeutta ja itseluottoa ja Kustaassa heräsi
halu nähdä ja puhutella tuota talonpoikaa, jonka kanssa keisari ja
useat Saksan ruhtinaat olivat neuvotteluissa. Hän kirjoitti siis
hänelle ja pyysi häntä, varmaa turvaa vastaan, tulemaan Tukholmaan
joko maa- tai meritietä.

Mutta Dacke pelkäsi petosta ja tahtoi ensin herättää enemmän pelkoa.

Ja niin alkoivat rettelöt uudestaan.

Kronoborgin linnassa joi hän jouluoluensa ja esiintyi kaikkialla
ankarana ja mahtavana herrana.

Kalmarin linnanpäällikkö, Germund Sveninpoika Some, urhean
merisankarin veli, tahtoi puhutella Niilo Dackea ja kirjoitti
hänelle siitä. Dacke saapuikin tuhannen miehen etunenässä ja vastasi
kirjeeseen, että nyt sopii Germundin tulla puhuttelemaan häntä.

Parin aatelismiehen ja Kalmarin pormestarin seuraamana tuli Germund
talonpoikaisleiriin ja koetti kehoittaa Dackea luopumaan koko
kapinasta.

-- Mistä te luulette saavanne apua? kysyi hän.

Dacke vastasi, että keisari, herttua Albrekt, lyypekkiläiset ja monet
Ruotsista karanneet herrat saapuvat ensi avoveden tullessa.

Germund neuvoi häntä pysymään levollisena siihen asti, sillä soturien
on tapana pitää annetut lupaukset.

Dackea suututti ja hän vastasi, ettei hän muuta ole aikonutkaan.
Sitte marssi hän pois.

Mutta Dacken sanoihin ei ollut luottamista. Hän läksi Ölantiin ja
kielsi talonpoikia maksamasta kuninkaalle veroa, ryösti Germundin
omia taloja sekä kaikkia seudun aatelistiluksia.

Kiireen kautta poltatti silloin Germund kaikki kaupungin
likeisyydessä olevat kylät; kansa joutui suureen kurjuuteen, mutta
hän sanoi talonpojille, että syyttäkööt itseään kaikesta mitä
tapahtuu.

Kaikki karja ajettiin kaupunkiin ja portit suljettiin.

Pian saapui kahdeksansataa talonpoikaa, jotka pystyttivät leirinsä
kaupungin ulkopuolelle, tämä tapahtui tammikuun 31 päivänä.

Nyt teki Germund hyökkäyksen, löi heidät ja otti kolmekymmentä
talonpoikaa sekä heidän johtajansa, Pietari Spännaren vangiksi.

Heidät teilattiin Kalmarin pohjoispuolella olevalla mäellä, jota
vieläkin kutsutaan Spännaremäeksi.

Jonkun ajan päästä tuli Dacke itse ja pystytti kaksi leiriä, toisen
etelä-, toisen pohjoispuolelle kaupunkia.

Taas läksi Germund liikkeelle ja löi sata talonpoikaa; silloin olivat
talonpojat saaneet tarpeekseen ja marssivat pois.

Mutta ruton lailla levisi kapinanhenki pitkin kyliä ja vuoden alussa
marssi suuria joukkoja Holaveden poikki Itägötlantiin. Kaikkialla,
varsinkin metsäkylissä, saavutti heidän yrityksensä suurta
myötätuntoisuutta, varsinkin pappien puolelta.

Herra Simon huusi Sundissa saarnatuolistaan:

"Tahdon tänään messuta ja huutaa taivaan kostoa julmalle kuninkaalle
ja hänen sikiöilleen ja kaikille hänen palvelijoilleen. Seuratkaa
esimerkkiäni, te kaikki, sekä miehet että naiset, jotta häntä
kerrankin kohtaisi niin suuri lankeemus, ettei hän ikinä voisi
nousta."

Vi'n pappi, mestari Antero, käytti sanakapulana lautaa, jonka
hän värjäsi verellä ja jonka molempiin päihin hän kiinnitti
messinkirenkaan ja rautarenkaan ja johon hän kirjaili käden, jalan ja
naisen nisän.

Sanakapula lähetettiin kiertämään kihlakunnasta kihlakuntaan
seuraavalla kirjoituksella: "Rientäkää joutuun kindiläisten avuksi,
sillä julma kuningas saapuu pian suuren sotajoukon kanssa; hän antaa
hakata jokaiselta Smålannissa asuvalta miehenpuolelta käden ja jalan
ja kaikilta naisilta leikkauttaa hän nisän."

Kauhun huuto kajahti halki syrjäisten metsäseutujen, jonne sanakapula
saapui.

Helmikuussa marssi suuri joukko miehiä Itägötlantiin ja toinen joukko
tuli Eerik Laurinpoika nimisen miehen johdolla samaan maakuntaan,
marssiakseen Stegeborgia vastaan.

Svante Sture oli jo kauvan odottanut heidän tuloaan ja ryhtynyt
tarpeellisiin varokeinoihin.

Joulun edellä oli Märta rouva luvannut suojaa ja turvaa eräälle
munkille, joka kertoi, että häntä hänen uskonsa tähden vainottiin.
Svante oli liittynyt evankeliseen opin tunnustajiin, mutta hänen
emäntänsä oli, äitinsä esimerkkiä noudattaen, pysynyt vanhalle
opilleen uskollisena.

Tämä munkki, nimeltään Klemens Pietarinpoika, oli erittäin taipuisa
ja miellyttävä mies.

Sekä puvullaan että koko käytöksellään oli hän siihen määrään
ymmärtänyt voittaa Märta rouvan suosion, että Märta rouva sangen
mielellään olisi tahtonut tehdä hänelle synnintunnustuksensa. Hän
luopui aikeestaan ainoastaan herransa hartaiden pyyntöjen tähden.

Arvoisa isä sai vapaasti liikkua linnassa. Asunnokseen oli hän
pyytänyt ainoastaan pienen tornikamarin linnan äärimäisessä päässä.

Mutta Stegeborgissa oleskeli eräs toinenkin tuttavamme, nimittäin
kääpiö Aatami. Hän ei tehnyt kenellekään tiliä retkistään, olihan
kuningas antanut hänelle luvan kulkea, kunne halutti. Eräänä aamuna
oli hän, kaikkien hämmästykseksi, tavattu makaamassa linnan porttien
ulkopuolella, väsymyksestä nääntyneenä ja puolikuolleena; mutta pian
oli hän tointunut ja ystävällisesti oli hänet otettu vastaan.

Klemens Pietarinpoika ei, kumma kyllä, koskaan sattunut näkemään
häntä Dacken luona; olihan hän kyllä kuullut puhuttavan Imo
kääpiöstä, mutta tämän nimi oli Aatami ja tämä näytti kovin
yksinkertaiselta, kun sensijaan Imoa oli kehuttu oikein pirullisen
viekkaaksi. Imo oli tullut Kristian II luota, tämä tuli Kustaa I
luota -- tästä ei Klemens välittänyt vähääkään!

Mutta Aatami oli kuullut puhuttavan isä Klemensistä. Hän alkoi
paikalla aavistaa, että nyt on pahoja tekeillä. Märta rouvaa ei auta
varoittaa, sen hän tiesi; sensijaan päätti hän itse puolestaan pitää
silmät auki.

Paras tilaisuus vakoilemiseen tarjoutui leikkiessä Märta rouvan
esikoisen, pikku Niilon kanssa. Poika piti kääpiöstä, sentähden suosi
häntä äitikin.

Eräänä varhaisena aamuna kuului huuto: "Dacke tulee!"

Linnanpäällikkö käski paikalla nostaa sillan ja sulkea portit.

Sitte riensi hän torniin katsomaan vihollisten tuloa.

Lukuisia joukkoja likeni.

Hän kiiruhti alas toimittamaan aseita miehilleen; kaikkialta kuului
melua ja aseiden kalsketta.

Pelko ja levottomuus olivat saattaneet Märta rouvan aivan
suunniltaan. Turhaan koetti hänen herransa häntä lohduttaa.

Kaikki väki kokoontui linnanpihalle, muutamat käyskelivät
edestakaisin valleilla; pelko oli suuri, mutta uteliaisuuttakaan ei
puuttunut.

-- Paljonkohan noita vihollisia saattaa olla?

-- Vähinten kaksituhatta.

-- Meitä ei ole viittäsataakaan.

-- Mutta meitä ympäröivät lujat muurit.

-- Ja meillä on niin jalo päällikkö.

-- Oletko tavannut munkkia?

-- Hän on täynnänsä saatanan juonia.

-- Kuuleekohan kukaan häntä? Samassa kuului Svante herran ääni:

-- Joka mies asehuoneeseen!

Siellä jaeltiin keihäitä, jousia, nuolia, pyssyjä, kaikkea mitä vaan
löytyi.

Mahdolliset puutteet puolustuslaitoksissa pantiin vielä kuntoon.

Kaikkialla vallitsi elämää ja toimintaa.

Mutta vihollisetkaan eivät viettäneet aikaansa toimettomuudessa, he
olivat asettuneet järven toiselle puolelle, vastapäätä linnaa, sinne
rakentaneet telttoja ja majoja, joten selvästi saattoi huomata,
etteivät he aikoneet pitää kiirettä.

Tuli kova pakkanen, vesi jäätyi. Siten menetti linna suojan, jonka
sitä ympäröivä avovesi ennen oli suonut.

Mutta vihollisille tarjoutui siten helppo pääsy linnaan.

Matkalla Stegeborgiin olivat talonpojat Söderköpingissä ryöstäneet
useita kuninkaallisia makasiineja ja koonneet likiseudun karjan
suureen laumaan.

Nyt he levollisesti odottivat jään vahvistumista, valmistivat
tikapuita ja muita kapineita, joita mahdollisesti saattaisi tarvita
rynnäkössä, söivät ja joivat kaikessa rauhassa.

Muuan uskollinen palvelija, Sten Olavinpoika, huomautti Sturelle,
että tuonne mäelle he ovat koonneet aika suuren karjalauman; eiköhän
sopisi koettaa pienellä rynnäköllä vähentää heidän ylellisyyttään?
Sture suostui mielellään ehdotukseen, varsinkin koska linnassa löytyi
vähän ruokavaroja.

Tuli yö. Vihollisten leirissä vallitsi täydellinen hiljaisuus,
ainoastaan siellä täällä loimotteli vartiotuli ja uninen vahti seisoi
tapparakeihääseensä nojaten. Äkkiä avautui linnan läntisessä päässä
pieni portti ja linnasotamies sadan miehen seuraamana astui ulos,
ulkovarustusten yli.

Taivas oli pilvessä, ei näkynyt ainoaakaan tähteä.

Hiljaa kulki pieni joukko lumisen jään poikki, kohti mäkeä, jolle
talonpojat olivat koonneet varustuksensa.

Tosin niitä vartioimassa oli useita vahteja, mutta miehistö nukkui
sikeää unta eikä herännyt, ennenkuin Sten Olavinpoika miehineen jo
oli karannut heidän niskaansa.

Suuri osa talonpoikia haavoittui pahasti, useat saivat surmansa.

Hevoset, nautaeläimet ja runsaat ruokavarat otettiin takavarikkoon ja
kiireesti käännyttiin kotimatkalle.

Sillaikaa oli leiri päässyt jalkeelle ja kiivaasti ryntäsivät
talonpojat nyt Olavinpojan pienen joukon kimppuun.

-- Pelastakaa kiireen kautta saalis! huusi linnasotamies, -- kyllä
minä pidän huolta kotimatkasta.

Vaikea oli pimeässä tietää, kuka oli ystävä, kuka vihollinen. Vihan
vimmassa, kiroten ja sadatellen karkasivat talonpojat eteenpäin.
Kaikkialla kuului ulvontaa ja huutoa, ikäänkuin jos metsänpedot
olisivat olleet mukana tappelemassa. Yön pimeyttä valaisivat
ainoastaan pyssynlaukausten salamat, kun valleilta ammuttiin
talonpoikia.

Vihdoin oli saalis saatu turvaan, mutta hyökkäävä joukko oli niin
lukuisa, että Sten Olavinpoika pelkäsi talonpoikien tunkeutuvan hänen
kanssaan linnaan.

Linnaväki sai vihdoin talonpojat ajetuiksi takaisin ja nyt vasta
saatettiin sulkea linnan portit.

Usea heistä oli haavoittunut ja Aatami sitoili uupumatta heidän
haavojaan.

Seuraavana aamuna tehtiin linnasta uusi hyökkäys Mogatan luona olevaa
jäätä myöten. Sturella oli silloin kaksi falkonettitykkiä muassaan ja
niillä karkoitti hän vihollisen.

Mutta talonpojat olivat jakaantuneet kahteen joukkoon, joista toinen
vetäytyi Vikbolandiin ja pani kirkonkellot soimaan kutsuakseen kansaa
kokoon. Kun ei se kuitenkaan onnistunut, kääntyi joukko takaisin ja
tunkeutui Svante Sturen ja linnan välille.

Svante oli siten aivan vihollisten keskellä. Hänen onnistui
kuitenkin, kadotettuaan kaksi falkonettiaan ja kymmenen hevosta,
raivata itselleen tie linnaan, mutta talonpojat ajoivat häntä takaa
ja asettuivat lujaan asemaan pienelle saarelle, josta linnanherra oli
heidät karkoittanut kaksi kertaa.

Silloin anoi talonpoikien johtaja Eerik Laurinpoika aselepoa; hän oli
luultavasti saanut tietää, että Juhana Turenpoika oli tulossa.

Hiukan myöhemmin pyysi hän salaa saada keskustella linnanpäällikön
kanssa; hän sanoi tahtovansa päästä koko tästä sekamelskasta,
voidakseen antautua kuninkaan palvelukseen.

Sture suostui antamaan hänelle turvakirjeen, mutta ainoastaan sillä
ehdoin, että piiritys paikalla lakkaisi ja että molemmat falkonetit
toimitettaisiin hänelle takaisin.

Eerik Laurinpoika piti sanansa ja suurin osa talonpoikia marssi pois
Stegeborgista. Noin 150 miestä sentään jäi vihollisen leiriin.

Kierrellessään linnan suojissa oli Aatami monasti käynyt isä
Klemensin pienessä huoneessa.

Munkki vietti siellä tavallisesti ainoastaan yöt, sillä päivänsä hän
enimmäkseen kulutti linnassa, jutellen ja rukoillen, tai sotamiesten
luona, joihin hän kaikin tavoin koetti vaikuttaa.

Sinä iltana jolloin talonpoikaisjoukko läksi, sattui Aatami olemaan
ulkona; hän huomasi silloin, että pienen tornikamarin ikkunassa
riippui nuoratikapuut; vahti, joka tavallisesti asteli ikkunan alla,
oli nyt poissa. Aatamin pienet, vilkkaat silmät kiertelivät pitkin
pihaa ja pian huomasi hän olennon, joka likeni vihollisten puolelta.
Aatami kätkeytyi paikalla lumikinosten taa ja näki sieltä, kuinka
olento likeni, tarttui nuoratikapuihin ja alkoi kiivetä ylös.

"Hän menee tuota tietä, jottei kohtaisi ketään linnanväkeä", mutisi
Aatami itsekseen ja vikkelänä kuin orava hiipi hän sisään, kiiti
linnan läpi tornikamariin ja avasi hiljaa oven.

Viime aikoina oli Aatamilla aina ollut mukanaan jousi, jota hän osasi
käyttää sangen taitavasti.

Kun hän avasi ovea, näki hän kiipeävän olennon ulkoapäin ojentavan
kätensä tarttumaan ikkuna pieleen; yhä korkeammalle nousi olento,
väsymyksestä läähättäen.

Silloin pani Aatami jouseen nuolen, pimeästä huolimatta saattaisi
hän varmaan osata maaliinsa, ja pian lensi nuoli läpi huoneen,
kohti olentoa, joka istuen ikkunalaudalla, juuri aikoi vetää ylös
köysitikapuita. Kirkaisten kaatui mies suinpäin permannolle.

Aatami riisti kaavun hänen yltään. Tietysti se oli isä Klemens!

Kiireesti juoksi kääpiö noutamaan väkeä; nuoratikapuut ja kadonnut
vahti todistivat selvästi asiain tilan.

Pappi laskettiin vuoteelle. Hän kirkui ja vaikeroi miltei kuoleman
tuskissa.

Kääpiön pyynnöstä kiirehti Svante Sture vaikeroivan syntisen luo.

-- Tunnusta syntisi, virkkoi linnanpäällikkö, -- muista, että viime
hetkesi on käsissä.

-- Ottakaa pois nuoli! kirkui munkki. Sture teki Aatamille merkin.

-- Armollinen herra, huudahti kääpiö, -- ensin hänen täytyy tunnustaa.

-- Puhu siis, onneton!

-- Linnanavaimet...

-- Ovatko ne vihollisten käsissä?

-- Ovat! Ottakaa pois nuoli! Ja väännellen kamalissa tuskissa, toisti
hän: -- ottakaa Jumalan tähden pois nuoli!

Samassa tarttui Aatami hänen käteensä.

-- Ei ennenkuin sinä minulle ilmoitat, vieläkö Arvid Vestgöte ja
hänen tyttärensä elävät?

-- Elävät!

-- Odotappa!

Nyt Aatami otti pois nuolen. Haavasta purskahti verivirta.

-- Missä he ovat?

Munkki mutisi jotakin, jota ei kukaan saattanut ymmärtää, hänen
päänsä horjahti taappäin ja -- hän kuoli.

Svante Sture oli paikalla rientänyt antamaan käskyjä.

Vihollisten tarkoitus oli tietysti tehdä äkillinen hyökkäys.
Sen onnistumisesta oli luultavasti riippuva, palaisiko
talonpoikaisarmeija. Uusia vahteja asetettiin linnan ympärille eikä
sinä yönä kukaan linnassa nukkunut. Luultavasti oli munkki luvannut
antaa jonkun merkin ja kun ei sitä kuulunut, niin ei vihollinen
uskaltanut ryhtyä mihinkään. Yö kului siis rauhallisesti.

Seuraavana aamuna alkoi Vikbolandista päin kuulua rummun pärinää ja
valtava sotajoukko marssi linnaa kohti.

Se oli Juhana Turenpojan joukko; hän toi muassaan 400 jousimiestä
sekä Södermanlannin rälssin. Jälelle jääneet talonpojat saivat
surmansa, paitsi kolmekymmentä miestä, jotka otettiin vangiksi.

Mutta Stegeborgissa vallitsi suuri ilo. Harvoin lienevät isäpuoli ja
poikapuoli olleet täydellisemmässä sopusoinnussa.

Persoonallisuutena oli Juhana Turenpoika paljon etevämpi, mutta
sydämen lämmössä ja mielen uskollisuudessa vei Svante Sture häneltä
voiton. Molemmat ihailivat toisissaan niitä ominaisuuksia, joita
kumpikin piti suurimmassa arvossa.

Paljon heillä oli keskustelemista, mutta Märta rouva tahtoi olla
heidän kanssaan; eihän kukaan niin ollut kärsinyt ja pelännyt kuin
hän; olipa tuo munkkijuttu aika ikävä, varmaan vielä syytettäisiin
häntä, ehkä hänen vaan tulevaisuudessa oli kääntyminen herransa
uskoon... olihan hän tottunut mukaantumaan.

Talon parhaimmat herkut hän kantoi herrojen eteen, mutta kun Juhana
herra sitte kiitteli hänen ruokiaan, valitteli hän, etteivät ne
olleet onnistuneet niin kuin hän olisi suonut.

Molemmat herrat läksivät sitte kokoukseen Örebrohon. Maunu
Sveninpoika Some oli sillaikaa käskynhaltijana Stegeborgissa, eihän
sitäpaitsi enään ollut mitään vaaraa.

Örebrossa päätettiin, että kuninkaan sotaväki Lauri Siggenpojan
johdolla kokoontuisi Vadstenaan.

Äkkiä levisi huhu, että Dacke itse on tulossa, ja hiukan myöhemmin
saapui monta tuhatta talonpoikaa, jotka pystyttivät leirinsä
puolentoista penikulman päähän Vadstenasta.

Kuninkaalliset päälliköt päättivät tehdä äkkiarvaamattoman
hyökkäyksen ja lähtivät liikkeelle yön aikaan.

Skrukebyn ja Mjölbyn pitäjien rajalla oli metsän laidassa niitty,
jonka talonpojat olivat varustaneet valleilla.

Päälliköt päättivät paikalla tehdä hyökkäyksen ja antoivat ratsuväen
kulkea niitylle. Jalkaväki, joka jaettiin kahteen joukkoon -- toista
johti Arvid Trolle, toista Pietari Brahe, marssi kahta eri tietä
metsään. Niin alkoi taistelu.

Dacke löi ensin toisen joukon ja sitte toisen, joten kuninkaan väen
täytyi vetäytyä takaisin.

Mutta kalliisti oli voitto maksettu: yli tuhannen talonpoikaa oli
kaatunut ja suuri tyytymättömyys vallitsi eloon jääneiden mielissä,
siksi että heitä oli houkuteltu näin syvälle tasankomaahan.

Niilo Dacke ei ollut mikään Engelbrekt, hän ei taistellut korkean,
pyhän asian puolesta eikä hänessä ollut voimaa, joka olisi vetänyt
kaikkien sydämet hänen puoleensa, ei myöskään sitä etevämmyyttä, joka
oli suuressa taalalaispäällikössä.

Sentähden sai Dacke usein kuulla soimauksia ja vihan vimmoissa täytyi
hänen mukautua talonpoikien tahtoon, mutta nyt odotti hän suurta apua
Saksasta.

Herttua Albrekt ja pfalzkreivi Fredrik olivat palkanneet kolmesataa
ratsumiestä ja yksitoista fennikaa sotamiehiä lähetettäväksi Ruotsiin
auttamaan smålantilaisia ja hankkimaan viimemainitulle herralle
kruunun.

Keisarin kansleri, Granvalla, oli kirjoittanut asiasta Dackelle,
kehoittanut tyytymättömiä vapautumaan kuningas Kustaan orjallisesta
ikeestä ja ottamaan kuninkaakseen pfalzkreivin.

Maanpakolaisuuteen ajettu piispa Maunu Haraldinpoikakin oli
kirjoittanut Dackelle, vakuuttaen että keisari toimittaisi tehokasta
apua.

Miksi Dacke sitte epäili? Pois se! Mitä harmeista ja pilkasta! Onnen
aurinko hymyilee häntä vastaan, ainoastaan pieni pilvenhattara
on tiellä ja sen hän pian haihduttaa!... Muuan aarre on hänellä
kätkössä... miten monasti se jo onkin vetänyt häntä puoleensa, mutta
hän on aina vastustanut... sillä hän tarvitsee rauhaa, voidakseen
nauttia "unelmiensa onnea", ja tiesihän tyttö nyt, että hänen
rakkaudellaan tuli maksaa isän elämä!

Hän oli saanut pitkän ajatusajan, paljon pitemmän kuin Dacke oli
aikonut antaa.

Sillävälin oli kuningas kirjoittanut päälliköilleen, että asiaan
on käytävä käsiksi oikein voimakkaasti, jo ennenkuin "pensas
viheriöitsee".

Hän antoi käskyn, että ne talot, "jotka kiivainten ovat ottaneet osaa
smålantilaisen rosvojoukon hankkeisiin", armotta ovat ryöstettävät,
mutta että vähemmin rikollisille tulee osoittaa armoa.

Naapurimaakuntia kiellettiin myymästä viljaa smålantilaisille,
paitsi voudin luvalla ja silloinkin korkeimpaan hintaan, jotta
"smålantilaiset oppisivat tietämään, mitä sota ja riita aikaansaavat".

Näiden käskyjen johdosta marssitettiin sotavoima kolmelta taholta
Smålantiin. Pääjoukkoa komensivat Lauri Siggenpoika ja Juhana
Turenpoika. Se kulki tietä Vadstenasta suoraan Kindiä kohti.

Svante Sture läksi 2,000 sekä ratsu- että jalkamiehen kanssa
Stegeborgista Tjustiin.

Kustaa Stenbock vei koko Länsigötlannin sotavoiman Sunnerbon ja
Vestbon kihlakuntiin, joissa 1,000 tanskalaista sotamiestä liittyi
hänen joukkoihinsa.

Stegeborgin linnanpäällikkö saavutti Tjustissa suurta menestystä:
koko kihlakunta meni kuninkaan puolelle, talonpojat katuivat ja
lupasivat parantaa tapansa sekä ottaa kiinni Dacken liittolaisia.

Kustaa Stenbock'kin pääsi kulkemaan miltei esteettömästi Smålannin
kaakkoisten kihlakuntien -- Finvedin -- läpi; otettuaan kaikista
kolmesta kihlakunnasta panttivangiksi kaksitoista mahtavimpaa
talonpoikaa, marssi hän Värendin kautta Etelä Möreen.

Täällä oli kapinallisten pääpesä ja täällä kulki Stenbockin joukko
ryöstäen ja polttaen.

Varsinkin kunnostivat itseään tässä työssä tanskalaiset ja kun he
saaliskuormineen saapuivat Kalmariin, rupesivat he uhaten vaatimaan
palkkaansa, huomauttaen, että he tahtovat auttaa Kustaa kuningasta
puhdistamaan hometta hopeataalereista.

Kronikat eivät kiitoksella mainitse sitä tanskalaista sotaväkeä, joka
lähetettiin kuninkaan avuksi.

Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika marssittivat itse pääjoukon
Vadstenasta Linköpingin ohi Kindiin, jossa he ryöstivät ja polttivat
talonpoikien tiloja. Mutta ainoastaan kolme pitäjää meni kuninkaan
puolelle, kaikki muut pakenivat metsiin, joissa suuri joukko
aseellisia miehiä vaimoineen, lapsineen, elusteli, koko matkan
kulkien rinnan sotajoukon kanssa. Yhtämittaa tavattiin tiellä
murroksia, väjyvää väkeä piili pitkin pensaita ja kaikki sillat
olivat revityt.

Ei kulunut päivääkään jolloin ei olisi tapeltu ja vuodatettu verta.

Talonpojat seurasivat ennen kaikkea kuormastoa, mutta eivät
uskaltaneet ryhtyä avonaiseen taisteluun; he väittivät, että ihmiset
taistellessaan heinäsirkkalaumaakin vastaan saattavat väsyä, saatikka
sitte kun on kysymys suuresta sotajoukosta.

Kindistä oli sotajoukko hyökännyt Seveden kihlakuntaan ja sieltä
Asbolandiin.

Högsbyssä seisoi Dacke itse parhaimpine miehineen. Hän oli asettunut
niin vahvaan asemaan, etteivät sotapäälliköt uskaltaneet käydä hänen
kimppuunsa.

Saksalaisten palkkasoturien suureksi iloksi vetäytyivät he takaisin.
Nämä luulivat jo, että nyt mentäisiin tuohon luvattuun maahan
Itägötlantiin, mutta marssi suunnattiinkin Östran kihlakuntaan.
Täällä oli runsaasti kaikellaista tavaraa joka talossa, sanoo Pietari
Brahe; minne vain poikkesi, niin pitoihin pääsi.

Dacke lähti myöskin Högsbystä ja marssi Kindiin, jossa laittoi
itselleen lujan aseman.

Sotapäälliköt päättivät nyt hyökätä Dacken kimppuun ja kielsivät
väkeänsä ampumasta ainoatakaan laukausta sinä päivänä, jotteivät
talonpojat tietäisi olla varuillansa.

Mutta kapinanjohtaja oli itse mennyt loukkoon. Metsää, jonne
talonpojat olivat tehneet leirinsä, vartioivat ankarasti kahdelta
puolen kuninkaallisten joukkojen parhaimmat miehet, jotka paloivat
taistelunhalusta ja odottivat hyökkäyskäskyä, tehdäkseen yhdellä
kerralla lopun koko sodasta.

Dacke huomasi vaaran suuruuden, hän tiesi, että hänen vihollisensa
olivat kokeneita sodassa sekä joukoltaan lukuisammat. Vaikka epätoivo
karkaisikin talonpoikien mieltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut luottaa
heihin.

Jos taistelu menetettäisiin, niin hänen kohtalonsa olisi ratkaistu.
Synkkänä ja umpimielisenä käveli hän rivien välillä, ei ainoakaan
kehoituksen sana päässyt hänen huuliltaan, puoleksi tukahutetulla
äänellä hän vaan vannoi ja kiroili.

Oli pimeä talviyö, tuuli ulvoi korkeiden kuusten latvoissa ja
tuiskutti lunta puiden oksilta, mutta kaikkialla leirissä oli hiljaa
ja ääneti kuin hautajaisissa.

Päällikön teltassa oli pimeä, loimuava soihtu valaisi ainoastaan yhtä
nurkkaa. Dacke nukkui.

Silloin kajahti kaksi laukausta.

Hän hypähti ylös ja herätti lähimmät miehensä.

Pian oli koko leiri liikkeellä.

Muutamat vallattomat palkkasoturit olivat kiellosta huolimatta
ampuneet, siitä olivat talonpojat havahtuneet ja Dacke varustautui
nyt tulisella kiireellä taisteluun.

Hän nousi hevosen selkään. Hänen mielensä kuohui ja harhaileva katse
osoitti, että hän valmistautui viimeiseen ratkaisevaan tappeluun,
taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Munkit tulivat kantaen pyhimysten kuvia ja vihittyjä lippuja. He
uhmivat vaaroja ja lupasivat jumalallista apua. He puhuivat kuninkaan
hirmuhallituksesta ja marttyrikuoleman onnesta.

Mutta samalla kuvailivat he rangaistuksia, hirsipuita, teilauksia ja
kidutuskapineita, jotka uhkasivat niitä, jotka joutuisivat sotaväen
kynsiin.

Silloin kajahti jylhä kuolonulvona kautta koko talonpoikaisjoukon,
tumma puna kuvastui johtajan kasvoilla. Hän viittasi kuninkaallista
joukkoa kohden, joka läheni nientä, ja heilautti raskasta
sotakirvestään.

Taalalaiset hyökkäsivät toiselta puolen, kiväärimiehet karkasivat
nientä kohti.

Syntyi hirveä ottelu, armahdusta ei pyydetty eikä annettu.

Talonpojat taistelivat vimmoissaan, kalliisti maksoivat he
pienimmästäkin maatilkkusesta, joka kummun kastelivat he verellään,
joka notko täyttyi kaatuneiden veljien verellä, ennenkuin pelätty
vihollinen sen sai haltuunsa.

Joka puuta käyttivät he rintavarustuksena, joka pensasta muurina ja
ainoastaan harjaantuneiden sotamiesten ylivoiman onnistui vihdoin
pitkän taistelun jälkeen ja kun miltei kaikki talonpojat olivat
kaatuneet, saada haltuunsa heidän hyvin varustettu leirinsä.

Mutta pienemmissä joukoissa taisteltiin vielä; niin kauvan kuin
käsivarsien jänteissä vielä oli joustavuutta, taistelivat talonpojat
kuin villin raivon valtaamina. Kiihkeästi karkasivat he painimaan
vihollisen kanssa, saadakseen hänet suistetuksi samaan kuolemaan,
joka heitä itseään väjyi.

Sankarin lailla oli Dacke johtanut taistelua, jättiläisvoimalla
kaatoi hän allensa kokonaisia ruumisläjiä. Mutta turhat olivat hänen
ponnistuksensa, sillä yhä uusia joukkoja karkasi kapinallisia vastaan
ja joka taholta kaikui vastustajien villit voittohuudot.

Hän oli saanut monta haavaa, jotka vuosivat verta, mutta iskien
kannukset hevosen kylkiin, ajoi hän täyttä laukkaa pienelle kummulle,
jossa vielä oteltiin. Murhaenkelin lailla ryntäsi hän voitollisten
sotamiesten keskelle, joiden oli helppo taistella väsyneitä
talonpoikia vastaan; vinkuen halkaisi hänen sotatapparansa ilmaa ja
joukottain kaatui sotamiehiä sen iskusta.

-- Pois tieltä kurjat palkkasoturit! huusi hän, -- tai saatte minun
kädestäni surman.

Samassa singahti ilman halki kuula, se sattui hänen polvensa
yläpuolelle, mennen hevosen ja hänen toisen säärensä läpi. Komea
hevonen kaatui ja Dacke jäi sen alle.

Kaksi miestä, Pietari Djup ja Sven Haka sattuivat seisomaan aivan
likellä sitä paikkaa, missä onnettomuus tapahtui.

Taistelua yhä jatkui, toinen ei ehtinyt ajatella, mitä toinen teki,
sentähden onnistui miesten huomaamatta kantaa Dacke taistelupaikalta
rantaan. He laskivat hänet veneeseen ja sousivat hänet järven
poikki Etelä Vi'hin, jossa, metsässä Flakan talon luona oli varmoja
piilopaikkoja.

Taistelu loppui, talonpojat pakenivat vuorille ja metsiin. 500 miestä
oli kaatunut.

Tämän voiton perästä näytti kamala sota vihdoin päättyneen.

Mutta turhaan etsittiin johtajaa kuolleiden ja kaatuneiden joukosta;
tuntui miltei siltä kun tuuli olisi hänet vienyt.

Talonpojat kuljeskelivat yhä vielä syvissä metsissä, paeten kuninkaan
väkiä, jotka ryöstivät ja polttivat kyliä, etsien joka sopesta
pelättyä Dackea.

Mutta savu palavista kylistä sytytti rajun epätoivon kansan mieleen
ja päivä päivältä lisääntyi metsissä piilevien pakolaisten joukko;
siellä oli yllin kyllin ruokatavaraa, kun sitävastoin kylissä
vallitsi nälänhätä, koska niihin oli kielletty kuljettamasta muonaa.

-- Koskemme me voi estää kuninkaan sotamiehiä hävittämästä ja
polttamasta talojamme, sanoivat talonpojat, -- niin eivät hekään
saata kieltää meitä ottamasta ravintoamme, mistä voimme jotakin saada.

Eräänä päivänä oli Aatami ilmestynyt Flakan taloon; kukaan ei osannut
hoitaa haavoja niin hyvin kuin hän ja hän esiintyi sellaisella
varmuudella, että Sven vihdoin Dacken luvalla vei hänet Dacken luo.

-- Missä olet ollut? kysyi päällikkö kolkosti.

-- Piilossa.

-- Pelkäsitkö?

-- Ehkä.

-- Et ainakaan pelännyt silloin, kun autoit pakolaisia pakenemaan
linnasta.

-- Minut oli pantu salpojen taa.

-- Kuka sen teki?

-- Maunu Hane.

-- Senkin kavaltaja! Mutta hän on saanut palkkansa! Haavat vaivasivat
Dackea ja Aatami hoiti niitä hellällä kädellä, keitellen voiteita,
jotka vaikuttivat hyvää.

Mutta saatuaan tietää, mitä oli tahtonut, pysyi Dacke enimmäkseen
vaiti.

Aatami oli taitava lääkäri; haavat paranivat hänen hoidollaan ja pian
saattoi jättiläinen nousta ja liikkua kuten ennenkin.

-- Millä minun nyt tulee palkita sinua? kysyi hän eräänä päivänä,
luoden Aatamiin epäluuloisan katseen.

Kääpiö oli luultavasti odottanut juuri sitä kysymystä, koska hän
empimättä vastasi:

-- Anna minun seurata itseäsi!

Tätä vastausta ei Dacke ollut odottanut. Hän vaikeni. Aatami oli
juuri sitomassa hänen haavaansa eikä puhunut mitään.

-- En minä huoli sinua aina riippumassa kintereilläni.

-- Etkö siis ota minua?

-- Etköhän sinä vaani kuolemaani?

-- Mitä hyötyä minulla siitä olisi?

-- Etkö sinä tahdo tietää jotakin?

-- Eikö joku muu sitte saata minulle ilmoittaa, mitä tahdon tietää?

-- Ei kukaan muu; ja jos minä sen sinulle sanon, niin hukka perii ne,
jotka sinä tahdot pelastaa!

Aatami ei pyytänyt selitystä synkkään arvoitukseen. Hän puuhaili
siteiden solmimisessa.

Eivätkä he sen enempää kajonneet asiaan. Kevätpuoleen parani Dacke
täydellisesti ja läksi taas liikkeelle.

Kulovalkeana levisi sanoma Dacken tulosta ja metsien kätköstä
riensivät hänen päällikkönsä ja suuret talonpoikaisjoukot hänen
johdettavikseen.

Mutta siitä ei koitunut paljonkaan hyötyä.

Sillä kaikki kihlakunnat, nekin, joihin Dacke eninten oli luottanut,
olivat tehneet kuninkaalle uskollisuusvalan.

Kuninkaan soturit vetäytyivät takaisin. Sotamiehiä ei millään ehdolla
saatu ottamaan kiinni metsässä risteileviä talonpoikaisjoukkoja.

Näytti siis olevan vallan otollinen aika uusien kapinayritysten
toimeenpanemiseen.

Mutta onni oli kääntynyt. Kun Dacke taaskin näyttäytyi joukkojensa
etunenässä, niin keräsi Jaakko Bagge kiireesti sotaväkensä ja läksi
häntä vastaan, sillä varmalla päätöksellä, että nyt on kapinasta
tehtävä loppu.

Tämä kelpo sotaherra ajoi kapinanjohtajaa pitäjästä pitäjään, yhtenä
yönä kokonaista seitsemän penikulmaa, hajoitti hänen soturinsa ja
otti hänen etevimmät päällikkönsä vangiksi, muiden muassa Aatamin.

Edelliset suostuivat tarjottuun aselepoon ja kääpiö kuiskasi muutaman
sanan päällikön korvaan, jonka jälkeen hän sai jatkaa matkaansa.

Dacke itse pakeni salaisia teitä Blekingen metsiä kohti.

Joukko sotamiehiä, useat hänen entisiä miehiään, ajoi häntä takaa.

Rödebyn metsässä he vihdoin hänet saavuttivat ja ampuivat hänen
selkäänsä nuolen, joka hänet tappoi.

Hän kaatui ja kun hän silmänsä avasi, seisoi Aatami hänen rinnallaan.
Kamala hymy lensi hänen kalpeille kasvoilleen.

-- Takkiini on neulottu kirje -- Bråvallan nummella -- läähätti hän
ja heitti henkensä.

Pian löysi Aatami kirjeen ja riensi pois.

Dacken ruumis vietiin Kalmariin ja pantiin, kuparikruunu päässä,
neljään teiliin ja rattaaseen.

Kääpiö kätki kirjeen, hyppäsi hevosen selkään ja läksi täyttä laukkaa
ajamaan Bråvallan nummelle päin.

Sinne päästyä riisui hän hevosen ja laski sen metsään syömään. Hänen
piti nyt löytää tie sinne, missä hän varmaan luuli onnettomien olevan.

Metsä oli suuri, pieniä polkuja kulki sinne tänne, mikä niistä oli
oikea?

Tuli ilta ja pimeä, silloin hän äkkiä näki valon vilkkuvan.

Kuin siivillä riensi hän sitä kohti. Nyt näki hän kaksi kumpua ja
niiden juurelle oli tehty maja.

-- Täällä! kuiskasi Aatami itsekseen. -- Ole Jumala kanssani!

Kuolonhiljaisuus vallitsi kaikkialla.

Rohkeasti astui Aatami ikkunan luo ja koputti ruutuun.

-- Kuka siellä? kysyi karkea ääni.

-- Teidän ystävienne ystävä! tuli vastaukseksi.

-- Minulla ei ole ystäviä. Mene tiehesi!

-- Eikö Dacke ole ystäväsi? Hetkisen vaikeni ääni, sitte kysyäkseen:

-- Onko Dacke sinut lähettänyt?

-- Kyllä, tuomaan tärkeitä sanomia.

-- Odota vähän.

Salpa työntyi syrjään, ovi avautui ja jo näkyi pitkä, laiha ukko,
puettuna sudennahkaisiin vaatteisiin; valkea parta riippui rinnalla
ja palavan soihdun valossa näyttivät hänen ryppyiset kasvonsa miltei
aaveentapaisilta.

Nähdessään kääpiön jatkoi hän:

-- Jos Dacke todellakin käyttää lähettiläinään tuollaisia
epäsikiöitä, niin mahtavat hänen asiansa olla huonolla kannalla.:

-- Minä luulin täällä tapaavani korkea-arvoisen isän, Pietari
Evaldinpojan, virkkoi Aatami, silmäillen ympärilleen.

-- Hän laulaa paraikaa enkelein kanssa pyhän neitsyen istuimen
ääressä, vastasi mies. -- Jo minä muutamia kuukausia sitte ilmoitin
Dackelle hänen kuolemastaan.

-- Kirje ei varmaankaan ole tullut perille, puhui Aatami näennäisen
tyynenä.

-- Minä muutin tänne hänen kuoltuaan, mutta jos Dacke sinut on
lähettänyt, niin kai sinä tuot häneltä kirjeitä.

Aatami ojensi hänelle kirjeen. Munkki luki sen.

-- Tätä olen kauvan odottanut, virkkoi hän innokkaasti. -- Hän lupaa
käyttää lähettinään luotettavaa miestä. Sinuun saatan siis luottaa?

-- Herrani edestä heitän vaikka henkeni, vastasi Aatami omituisella
äänensoinnulla.

-- Istuppa tähän, sanoi munkki, -- ennenkuin nyt käymme noudattamaan
Dacken käskyjä, niin syökäämme ja juokaamme hiukan.

Aatami istui rahille seinän vieressä ja katseli ympärilleen.

Seinät olivat savuttuneet mustiksi, siellä täällä näkyi pyhänkuva
sekä kalaverkkoja ja metsästysaseita. Hyllyllä oli pari kirjaa
ja seinällä riippui papinkaapu. Vielä näkyi majassa muutamia
yksinkertaisia talousastioita, kaikkialla oli paksulta tomua,
ainoastaan alttari oli kirjailtu sametilla ja kullalla.

Munkki avasi oven pieneen kaappiin, otti sieltä leipää ja kuivattua
kalaa ja asetti tämän ynnä pari pikarillista simaa pöydälle.

Sitte hän istuutui pöydän taa, vastapäätä Aatamia, luki pitkän
rukouksen ja pyysi Aatamia tyytymään vaatimattomaan ateriaan.

Aatami oli nälkäinen kuin susi ja kävi paikalla ruuan kimppuun.

Munkki kehoitti häntä juomaan ja joi itse hänen terveydekseen.

Aatami söi hyvällä ruokahalulla, mutta juoma maistui hänen mielestään
karvaalta ja asettaessaan pikaria pöydälle, loi hän epäilevän
silmäyksen munkkiin, joka hymyillen häneen katseli.

Mutta kun munkki toistamiseen korotti pikariaan, töytäsi Aatami niin
varomattomasti omaa pikariaan, että se putosi maahan ja neste valui
permannolle.

Munkki hämmästyi ja tahtoi noutaa toista, mutta Aatami vakuutti
juoneensa tarpeeksi ja rupesi puhumaan muista asioista.

-- Nyt työhön! huudahti hän äkkiä ja nousi.

-- Työhönkö? Tiedättekö siis?

-- Kaikki! Olin Dacken uskottu!

-- Tässäkin suhteessa?

-- Sanoinhan teille, että kaikissa suhteissa!

-- Se oli kummallisen heikko kohta hänelle.

-- Niin, sangen kummallinen!

-- Mutta miksei hän paikalla sitä tehnyt?

-- Kaikellaisista syistä...

-- Häntä pidätti intohimo...!

-- Menkäämme! sanoi Aatami, jonka ruumista pöyristytti.

-- Minun täytyy ensin rukoilla.

-- Rukoilkaa sitte!

-- Te himoatte verta, kuiskasi munkki.

-- Niin, vastasi Aatami. -- Himoan verta!

Munkki meni kaapille, otti sieltä pullon, jonka sisältöä kaatoi
pikariin, käski Aatamin ottaa soihdun ja tulla perässään.

Sitte astui hän alttarille, lankesi hetkeksi polvilleen ja painoi
alttaripöydässä olevaa pontta. Pöytä kiertyi nyt syrjään ja sen alta
aukeni näkyviin pimeä porraskäytävä. Munkki astui edellä, Aatami
perässä.

Hetkisen perästä tuli heitä vastaan rautaovi.

Oikealle ja vasemmalle vei myöskin käytäviä; nekin olivat ainoastaan
muutaman askeleen pituiset ja veivät rautaoville.

Munkki työnsi ensimäisen oven edestä salvan ja kiersi sen auki
avaimella, joka riippui nuorassa hänen vyöllään.

He tulivat pieneen, kurjaan huoneeseen ja munkin viittauksesta vei
Aatami tulisoihdun syrjemmälle.

Olkivuoteella lepäsi vanha Arvid Vestgöte.

Kuinka valkeiksi hänen hiuksensa olivat käyneet!

-- Ylös, kerettiläinen! huusi munkki, -- nyt on vihdoinkin koittanut
viimeinen hetkesi!

-- Kiitän siitä Jumalaa, vastasi vanhus. -- Saat valita, tahdotko
myrkkyä vaiko tikarista! Munkki piteli tikaria kädessään, sen terä
välkkyi soihdun valossa ja vanhus katseli sitä tarkkaan.

-- Tikarisi näyttää terävältä, huomaan... iske se rintaani.
Armollinen Jumala on kanssani!

-- Soihtu tänne, soihtu tänne! huusi munkki, painuen onnettoman
vangin puoleen.

Tähän saakka oli Aatami ollut kuin huumeessa, nyt palasi hänen
tavallinen tarmonsa ja hurjalla voimalla työnsi hän palavan soihdun
munkin silmiin.

Mylvien vaipui munkki maahan, kiireesti vetäisi Aatami tikarin hänen
kädestään ja syöksi sen perätysten kolme kertaa hänen sydämeensä.

-- Herra, sinä autat! huudahti Aatami.

-- Helvetin tuskat! vaikeroi munkki heittäessään henkensä.

Vanha Arvid oli noussut.

-- Untako tämä on?

-- Ei, herra, pelastuksen hetki on tullut, antakaa minun johtaa
itsenne pois täältä.

Ovesta tulevan heikon valosäteen johtamina löysivät he ulos kopista.

-- Missä Elsani on?

-- Pian me hänet löydämme, kunhan saamme tulta. Tässä soihtu!

Vihdoin saivat he tulta soihtuun ja Aatamin piti vielä kerran mennä
takaisin ottamaan avainta munkin vyöltä.

-- Elämä elämästä, kuiskasi Aatami. -- Tämä oli sinulle oikein!

Malttamattomana odotti Arvid hänen tuloaan. He avasivat oikealla
olevan oven, mutta pieni huone oli tyhjä.

-- Voi minua, jos ovat vieneet pois tyttäreni! vaikeroi Arvid
Vestgöte tuskissaan.

Mutta sitte avasi Aatami vasemmanpuolisen oven ja siellä seisoi Elsa.
Hän oli kuullut ääniä, luullut tuntevansa isänsä äänen ja odotti nyt
tuskallisessa jännityksessä. Siinä jo isä astuikin hänen eteensä.

Hän peitti kasvot käsillään. Joko hän oli taivaassa?

-- Isä! kuiskasi hän.

-- Elsa, lapseni!

He vaipuivat toistensa syliin ja tunsivat esimakua taivaan autuudesta.

-- Olemme pelastetut!

-- Kuka meidät pelastaa?

-- Aatami!

-- Siinä nyt näkee, huudahti Aatami, tekeytyen iloiseksi, -- ettei
hyvä Jumala ole luonut yhtään niin mitätöntä olentoa, ettei se voisi
palvella Luojansa tarkoituksia.

-- Rakas Aatami, lausui Arvid liikutetuin mielin, -- miten me nyt
saatamme sinulle kaiken palkita...?

-- Jumala sinua siunatkoon! kuiskasi Elsa, kietoi kätensä hänen
ympärilleen ja suuteli häntä.

Aatami meni vallan ymmälle, sitte punastui hän korvia myöten.

-- Olen saanut suuremman palkan kuin ikinä olen ansainnut, virkkoi
hän.

-- Lähdemmekö paikalla täältä?

-- Kaikki minä unohdankin!... Tietysti, tulkaa, tulkaa paikalla!

Aatami avasi oven ja juoksi edelle osoittamaan tietä. Hevonen oli
vielä metsässä. Aatami taputti sitä.

-- Jalomman kuorman saat kantaa kotiin kuin tänne, virkkoi hän ja
auttoi Arvidin selkään. Nuori neiti istuutui hänen eteensä ja nyt
osoitti Aatami heille tien likeisimpään kylään.

-- Tuletko pian perässä, Aatami? kysyi Elsa.

-- Muutamien tuntien kuluttua; lähettäkää kylästä joku tänne
noutamaan muutamia tavaroita.

He lupasivat täyttää hänen pyyntönsä ja läksivät. Aatami jäi hetkeksi
katselemaan heidän jälkeensä, sitte hän paneutui maahan pitkäkseen.

-- Voi, ettei hän suonut minun elää! Olisin niin mielelläni tahtonut
nähdä heidän ilonsa. Mutta Kustaa kuningas ilostuu ja muistelee
joskus kääpiötänsä, joka sentään lopulta tuotti hänelle vähänkin
hyötyä.

       *       *       *       *       *

Suurella ilolla tervehdittiin Arvid Vestgöteä ja hänen tytärtään
kaikkialla. Kaikki olivat kaivanneet arvossapidettyä päällikköä ja
talonpojat olivat paikalla valmiit hankkimaan heille hevosia, jos he
tahtoisivat lähteä Kalmariin.

Siellä tapasivat he ylipäällikön, Juhana Turenpojan, joka suurella
ilolla otti heidät vastaan ja paikalla rupesi puuhaamaan heidän
menoaan Tukholmaan.

Mutta ilo ei koskaan pysy eheänä ja kun Elsa sai tietää, että Aatamin
ruumis oli löydetty metsässä Bråvallan nummen luona ja että joku oli
hänet myrkyttänyt, niin itki hän katkerasti ja vanha Arvidkin puhkesi
liikutetuin mielin puhumaan:

-- Henkensä hän meidän tähtemme heitti emmekä me koskaan saa osoittaa
hänelle kiitollisuuttamme.

Sitte matkustivat he Tukholmaan ja avosylin ottivat Kustaa kuningas
ja Margareeta rouva heidät vastaan.



14.

MYRSKYN TAUOTTUA.


Vuonna 1543 palasi rauha ja järjestys Smålantiin. Tämä kapina oli
vaikein, mutta myöskin viimeinen, jota vastaan Kustaan täytyi
taistella.

Osa aatelia ja ritaristoa, jonka talot ja omaisuudet dackesodan
aikana olivat rosvotut ja ryöstetyt, rupesi kapinan jälkeen
suurimmalla ankaruudella vaatimaan talonpojilta korvausta kärsitystä
vahingosta.

Mutta kuningas huomautti heille ankarin sanoin, ettei hän saattanut
sietää sellaista. Heidän oli kohteleminen kansaa niin, etteivät saisi
aikaan uutta rauhattomuutta maassa; "uusi hätä saattaisi herättää
eloon uuden Dacken".

Mutta samaan aikaan hän kirjoitti Kustaa Stenbockille, ettei tämä
sallisi rahvaan vaatia liikoja, vaan pitäisi kiinni oikeudesta ja
kohtuudesta.

Lujitettu valta ja lujitettu valtaistuin olivat Kustaalle jääneet
tuloksiksi näistä sisällisistä taisteluista.

Vanhan ajan hengen rohkeimmat, toimellisimmat ja mahtavimmat miehet
olivat kaatuneet.

Rahvas oli oppinut pelkäämään "taistelua oman ovensa edustalla" ja
sen huonoja kokemuksia vahvistivat vielä kuningas Kustaan neuvot ja
varoitukset; talonpojat eivät ainoastaan pelänneet häntä, vaan he
kunnioittivat ja rakastivat häntä ja pitivät hänen valtaansa niin
lujana ja järkähtämättömänä, ettei kukaan enään uskaltanut lähteä
painimaan kuningas Kustaan kanssa.

Myöskin se uusi uskonoppi, jota hän mitä suurimmalla huolella oli
koettanut istuttaa kansaansa, oli omiaan jalostuttamaan tapoja ja
mielipiteitä sekä taivuttamaan mieliä yhteiskuntajärjestykseen ja
kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan.

Mutta samalla huomasi Kustaa selvästi erehdyksensä. Hän oli ottanut
palvelukseensa useita ulkomaalaisia, sillä hän oli luullut heitä
taitavammiksi, mutta he olivat kerran toisensa perästä pettäneet
hänet. Ja kokemustensa varoittamana kutsui Kustaa sittemmin ani
harvoin valtakuntaan ulkomaalaisia; vielä vähemmin uskoi hän tärkeitä
asioita heidän toimitettavakseen tai antoi heille sijan neuvostossa.
Vanhaksi tultuaan sanoi hän pojilleen: "nämä raa'at koulukarhut eivät
ole saaneet aikaan mitään, mutta koska he nyt meidän huolenpitomme
kautta ovat tulleet ymmärtäväisiksi, niin saavat he toimekseen
ainoastaan vähäpätöisempiä asioita. Eivätkä ruotsalaiset mielellään
kärsi ulkomaalaista maan toimissa; sillä nenäkäs hän onkin."

Tammikuun 9 p:nä kokoontui valtakunnan ritaristo ja aateli, yhteensä
sataneljäkymmentäviisi henkeä, piispoja, kauppakaupunkilaisia,
vuoritilallisia ja rahvaan valtuutettuja valtakannan kaikista
tuomiokunnista, yleiseen valtiokokoukseen Vesteråsiin ja täällä
vahvistettiin perintöoikeus, joka neljä vuotta aikaisemmin oli
säädetty Örebrossa, jolloin prinssi Eerik oli tunnustettu Ruotsin
valtakunnan perintöruhtinaaksi.

Tämä tapahtui taivasalla, Stellhagen nimisessä haa'assa, joka linnan
länsisyrjäitä ulottuu Mälariin asti.

Kokouksen kestäessä ilmestyi taivaalle komea sateenkaari, "mutta
juuri sen päälle lankesi syntipilvi", kertoo kronikka, ja ympärillä
seisova kansa ravisteli päätään.

-- Tuo ei tiedä hyvää, virkkoi muuan vanha vaimo.

-- Kuka sellaisista välittää? vastasi nuori sotamies. -- Kauniimpaa
prinssiä saa etsimällä etsiä.

-- Ja kuinka hänellä on kummalliset silmät, huudahti muuan nuori
tyttö, -- ne ihan lävistävät ihmisen!

-- Pahallakin voi olla kaunis nahka, huomautti vaimo, -- minä tiedän,
mitä tiedän.

-- No mitä tiedät, muori kulta? kysyi tyttö.

-- Että silloin kun prinssi syntyi, taivaalla oli niin pahoja
merkkejä, että hiukset nousevat pystyyn sitä ajatellessakin.

-- Eivätpä teidän hiuksenne näy nousevan, keskeytti hänet nuori
sotamies nauraen.

-- Senkin nulkki, tosin ne nyt ovat lähteneet, mutta aikoinaan olivat
ne sangen kauniit ja tiedän minä, kuka niistä piti, vaikken sitä
kerro.

-- Mitä tapahtui hänen syntyessään? kysyi tyttö uteliaasti.

-- Voinhan minä sen kertoa, sillä eihän se mikään salaisuus ole,
että kuninkaan tähtientutkija tuli perähuoneeseen ja puhui: "koskei
lapsi vielä ole syntynyt, niin langetkaa, kaikki jotka täällä olette,
polvillenne ja rukoilkaa kanssani, ettei se syntyisi tänä hetkenä,
sillä taivaalla on niin pahoja merkkejä, että jos se nyt syntyy, niin
siitä tulee surun lapsi koko Ruotsin valtakunnalle".

-- No, kuinka kävi?

-- Samassa kuulivat he jo lapsen huutavan.

-- Voi, taivaan pyhät!

-- Minä en luota koko juttuun, sanoi sotamies ja läksi tiehensä.

-- Ole luottamatta, sama se, vastasi nainen.

Nuori prinssi herätti jo tähän aikaan suurta huomiota; hän oli
kasvoiltaan kaunis ja terve, ruumiiltaan notkea ja väkevä.

Hänen nykyinen opettajansa, ranskalainen Dionysius Beureus oli nuori
oppinut, joka omisti sangen laajat tiedot, mutta pahaksi onneksi oli
hän tähtienselittäjä. Tähtitiede rupesi voittamaan yhä enemmän alaa
ja ranskalainen uskoi nuorelle prinssille sen salaisuudet.

Hän oli tavattoman reipas ja urhea herra. Pelonsekaisella ilolla
katselivat ihmiset kuinka hän ajoi hevostaan; kilpajuoksussa,
uinnissa, tanssissa, pallonlyönnissä ja turnauksessa voitti hän
miltei kaikki ikäisensä.

Opintoaineistaan piti hän eninten matematiikasta eikä aikaakaan, kun
hän tähdiltä tahtoi kysyä neuvoa kaikkien aikeidensa onnistumisesta.

Mutta nuori prinssi oli luonteeltaan oikullinen ja huikentelevainen;
milloin vaipui hän raskasmielisyyteen, milloin oli hän kiivas ja
epäluuloinen.

Luultavasti ei hän koskaan täysin tutunomaisesti ollut puhunut
isälleen tai äitipuolelleen.

Yleensä lapset helposti huomaavat, kuka heitä rakastaa.

Eerik oli tavallaan ulkopuolella perheen piiriä, vieraana seisoi
hän keskellä omaistensa joukkoa; luultavasti korvaankuiskuttajat jo
varhain rupesivat hänelle supattelemaan, että häntä syrjäytetään,
ettei kukaan häntä rakasta.

Raskasmielisyytensä hetkinä hän sitä suri, mutta useimmiten kävi hän
ylpeäksi ja ynseäksi; alentavaa olisi hänen arvolleen ollut nöyrtyä.
Hän on parempi kuin luulevatkaan, he eivät häntä tunne; hän rakastaa
heitä kaikkia... paitsi Juhanaa; häntä ei hän kärsi. Kerran oli Eerik
purrut häntä käteen, mutta sitte pyytänyt anteeksi ja lahjoittanut
hänelle parhaimmat leikkikalunsa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni;
ja Juhana lupasikin vaieta, mutta piteli kättään sillä tavalla, että
kaikki huomasivat sen kipeäksi, ja kun häneltä kysyttiin, mikä hänen
oli, niin täytyi hänen tietysti puhua totta.

Juhana osasi mielistellä ihmisiä; hän koetti kaikin tavoin vieroittaa
isää vanhemmasta veljestään, Ruotsin perintöruhtinaasta... Täytyihän
Eerikin häntä vihata!

Joskus valtasi hänet halu heittäytyä äidin syliin ja hän tiesi, että
jos hän menee Margareetan luo ja sanoo: "rakasta minua niinkuin
rakastat omia lapsiasi", niin hän paikalla avaa sylinsä ja suutelee
häntä niinkuin noita toisiakin. Mutta tämän ajatuksen tullessa tuntui
äkkiä siltä kuin joku olisi käynyt kiinni hänen takkinsa liepeeseen,
ja virallinen hymy huulilla jäi hän katselemaan kuinka Margareeta
hyväili pienokaisiaan, kunnes juoksi pois painiskelemaan toveriensa
kanssa tai soittamaan luuttua. Sitä ei Juhana voinut oppia, sillä
hänellä ei ollut musikaalista korvaa, mutta sen oli Eerik perinyt
isältään ja sitä ei kukaan voinut häneltä riistää.

Näin itivät hänen nuoressa sielussaan siemenet, joista oli kasvava
epätoivoa ja surua hänelle itselleen ja monelle muulle.

Omituinen piirre oli Eerikissä se, että hän mieluinten seurusteli
lasten kanssa, jotka kuuluivat alhaisempaan säätyyn.

Nuori Niilo Sture ei ollut kuin hiukan nuorempi Juhanaa, mutta
hänestä ei Eerik välittänyt vähääkään. Hän ei antanut Beureukselle
rauhaa, ennenkuin tämä hankki nuorelle oppilaalleen seuraa, jossa
hän, perintöruhtinas, saattoi esiintyä arvonsa mukaisesti.

Ylpeys oli hänessä synnynnäinen, sukulaistensa ja toveriensa kesken
ei hän sentään uskaltanut päästää sitä näkyviin; mutta aatelittomille
saattoi hän näyttää mahtiaan, heidän täytyi nöyrtyä hänen edessään --
jolleivät tahtoneet, niin hyvästi sitte! Hän kyllä tiesi, miten heitä
oli kohdeltava; rahalla saa ja hevosella pääsee, ja Eerik tuhlaili
rahaa. Aina hän tarvitsi lisää ja kun isä hänelle selitti, että pitää
oppia säästämään, niin sulki hän korvansa hänen puheiltaan.

Pallonlyönnistä hän varsinkin piti ja määräsi palkintoja
taitavimmille. "Eerikin palloja käyttävät vielä kerran hänen
suosikkinsa kultaomeninaan", sanoi Kustaa, ajatellessaan hänen
tuhlaavaisuuttaan.

Kuninkaan suurimpia huveja oli talvi-iltoina koota omaisensa
ympärilleen loimottavan lieden ääreen. Hän kertoi heille silloin
yksityisiä tapahtumia vaiherikkaasta elämästään tai keskusteli heidän
kanssaan yleishyödyllisistä asioista.

Margareetan piti istua hänen vieressään, jotta hän sai pidellä hänen
kättään kädessään.

Lapset istuivat ympärillä, kuinka kukin tahtoi, mutta tavallisesti
joutuivat Juhana ja Cecilia likelle isää, Cecilia miltei aina hänen
syliinsä, leikkimään hänen parrallaan.

Katarina istui aina äidin vieressä, joka tavallisesti piti sylissään
pientä Maunua.

Kuningas tahtoi Eerikiäkin tulemaan; kerran hän tulikin, mutta
huoneessa ei sattunut olemaan hänen arvoistaan istuinta; hän jäi
sentähden seisomaan, eikä enään toista kertaa palannut.

Erittäin mielellään puheli Kustaa uskonpuhdistuksesta ja usein,
varsinkin vieraiden läsnäollessa, rupesi hän siitä keskustelemaan,
saadakseen kuulla muiden mielipiteitä.

Eräänä päivänä, kun mestari Olavi ja Kustaa Stenbock olivat
saapuvilla, virkkoi jälkimäinen:

-- Varma on, että uskonpuhdistus maallisessakin suhteessa on
tuottanut paljon hyötyä.

-- Minä olen kuullut väitettävän, vastasi Olavi reippaasti, -- ettei
sillä muuta ole tarkoitettukaan.

-- Sellaisiin väitteisiin saamme alistua, sanoi Kustaa hymyillen; --
ihmiset tuomitsevat sen mukaan, mikä silmiin pistää.

-- Mutta, huudahti Olavi, -- hirveältä tuntuu ajatella, että
jalointen sanojen ja ajatusten päämäärä olisi ainoastaan maallinen.

-- Te käsititte minut väärin, huomautti Stenbock, -- minä en kiellä
uskonpuhdistuksen hengellistä vaikutusta, mutta se on silti saattanut
vaikuttaa muussakin suhteessa.

-- Olette oikeassa. Aurinko lämmittää asuntojamme, se on kaiken
kasvullisuuden lähde, mutta tämä kaikki ei ole sen ylin tarkoitus.

-- Mikä se sitte on?

-- Valon antaminen, Kyösti kuningas.

-- Oikein puhuttu, Olavi.

-- Tällaiseksi valoksi on uskonto aiottu; katolisuus oli kaivanut
tämän aarteen kätköön ja kiskoi sen nojalla veroja käyttääkseen niitä
omiin tarkoituksiinsa. Luther kaasi aitauksen ja Jumalan sanasta tuli
jokaisen ihmisen yksityisomaisuus. Uskonpuhdistuksen suuri ansio on,
että se ajatukselle on antanut vapauden; henki, joka ennen voihki
orjuuden kahleissa, saattaa nyt vapaasti tutkia, sillä pyhä kirja
avautuu jokaiselle, joka sitä vain tahtoo lukea.

-- Sen tiedän, lausui Kustaa. -- Kristuksen oppi ja totuus,
jommoisina ne Pyhässä Raamatussa ovat ilmoitetut, kiinnittivät
ensinnä huomioni siihen pimeyteen ja harhauskoon, jossa paavin oppi
pitää ihmiset.

-- Tiedän kyllä, että luostareilla ja munkeillakin kerran oli
tehtävänsä, mutta se aika on ollut ja mennyt; nykyään ei autuutta
enään _osteta_ eikä saada sen mitan mukaan kuin voidaan maksaa; vaan
nyt saa jokainen sopia asiasta _oman_ Jumalansa kanssa, olkoon hän
sitte ylhäällä taivaassa tai alhaalla helvetissä.

Niitä etuja, puuttui Kustaa Stenbock puheeseen, -- jotka
niinsanoakseni ovat kouraantuntuvimmat, voidaan kyllä pitää
sivuseikkoina, mutta vähäpätöinen asia ei suinkaan ole, että kirkon
varoilla saatettiin panna kuntoon koko maan vammat.

-- Älkää unohtako, puuttui kuningas puheeseen, -- että kirkon varat
ovat kansan hiellä ja työllä koottuja rahoja; niillä olivat he
tahtoneet ostaa itselleen autuutta. Pietarinraha on siis kuitenkin
tullut käytetyksi heidän hyödykseen ja he tulevat kerran ymmärtämään,
etteivät laiskat munkit ole Herran apostoleita, vaan kuokkavieraita
Jumalan vainiolla.

-- Minä palaan vieläkin vertaukseeni auringosta, puhui Olavi. -- Kun
sen kirkkaat säteet valaisevat huoneen, niin tulee ilmi paljon, joka
oli aiottu yksin pimeyttä varten; sentähden ei uskonpuhdistuksen
ainoa tehtävä ole rakentaa siltaa ihmisen ja hänen Jumalansa välille,
vaan sen tulee valaista kaikki ihmiselämän olosuhteet ja opettaa
ihmiselle, miten hänen tulee niissä menetellä.

-- Miten hyvin muistan, virkkoi Kustaa, -- kun Lauri Antinpoika
ensin minulle huomautti luterilaisten opinkappaleiden sovittamista
meidän kirkkoomme. Minä miltei pelästyin; kumous tuntui minusta niin
äärettömältä, että ensin tahdoin nähdä, miten se Saksassa leviäisi.
Mutta hän ja Olavi käänsivät silloin yöt päivät raamattua ja minä
luin sitä senmukaan kuin se valmistui... me keskustelimme sisällöstä
ja vähitellen teki evankeliumeista henkivä rakkaus ja oppi minulle
raamatun niin rakkaaksi, että minun joka päivä täytyi ammentaa siitä
lohdutusta ja virvoitusta. Ja tämän kirjan nojalla päätin minä tuoda
maahan niinkutsutun uuden opin; minä tosin näin, että se maalle
tulisi tuottamaan suuria maallisiakin etuja, mutta vaikka nämä
edut olisivat olleet vieläkin suuremmat, niin olisin työntänyt ne
syrjään, jollen omasta kokemuksesta olisi ollut vakuutettu siitä,
että paavisuus on pimeyttä ja henkistä orjuutta, kun sensijaan
luterilaisuus toisi valoa ja vapautta Ruotsin kansalle.

-- Saksassa ovat mielipiteet jo jakaantuneet ja puolueita on
syntynyt, virkkoi Stenbock.

-- Tietysti näiden täytyy taistella, vastasi Olavi. -- Täälläkin on
paljon eri mieliä, mutta juuri sehän todistaa elämää; Luther itse
sanoi: "minä olen ainoastaan ihminen, työni ei ole täydellinen; olen
tehnyt mitä olen voinut, mutta uudet ajat tuovat uutta valoa, joka
pääsköön oikeuteensa, sillä mikään oppi ei pysy paikallaan, kaikki
elämässä menee eteenpäin".

-- Nyt en sinua oikein ymmärrä, sanoi Kustaa; -- tarkoitatko, että
Jumalan valtakunta muuttuu?

-- Minä toistan vanhan ajattelijamme Lauri Antinpojan sanat:
"maailmassa ei ole mitään seisahdusta eikä sellaista siis saata olla
taivaassakaan; ensimainittu on ainoastaan heijastus viimemainitusta.
Jokainen ajatus maailmassa on syntynyt taivaassa ja se tulee
joka ihmiselle, joka sen voi ottaa vastaan. Ihmiskunta menee
eteenpäin samassa määrin kuin taivaan enkelit edistyvät valossa ja
valistuksessa."

-- Tästä johtuisi, että taivaan enkelejä elähyttäisivät inhimilliset
pyrinnöt, huomautti Stenbock.

-- Toivomme kaikki kerran tulevamme enkeleiksi, sanoi Olavi. -- Mutta
kysyn teiltä, eikö tuo katolinen mielipide, jonka mukaan ihmisten
ainoa tehtävä enkelinä on kiittää ja ylistää Herraa, sellaisenaan
hiukan peloita käytännöllisiä mieliämme.

-- Olette oikeassa, vastasi Stenbock.

-- Lutherin mielipide on paljon todempi ja kauniimpi: kiitos ja
ylistys ilmenevät taivaassa tekojen suurempana täydellisyytenä. Me
suremme, kun lahjakas ihminen kuolee; me tiedämme itse ajatuksia
ja viettejä, jotka eivät koskaan elämässä täydellisesti kehity.
Olisivatko ne turhaan istutetut meihin? Sitä ei kukaan tosi
luterilainen usko; hän tietää, että kehitys yhä menee eteenpäin, että
työ on jatkuva kirkkaudesta kirkkauteen ja että taivaallisen autuuden
suureksi osaksi vaikuttaa se tunne, että parhaimmat ajatuksemme ja
tunteemme taivaassa tulevat saavuttamaan kauneimman, aavistamattoman
kehityksensä.

-- Olen kuullut Lauri veljesi lausuvan saman ajatuksen, sanoi Kustaa.

-- He ovat monessa suhteessa samaa mieltä.

-- Mutta, virkkoi Stenbock yhä kasvavalla mielenkiinnolla, -- tämä
edellyttää vastakohtia.

-- Ja tarkoittaa kuolemaa, jota meidän on pelättävä. Kerrotaan,
että taivaan enkeli, joka kalvavasti kadehti Jumalan majesteettia,
syöstiin helvettiin; ei sanota missään, että Herra hänet olisi
syössyt, vaan hänen oma syntinsä sen teki.

-- Viha on kateuden kaksoisveli ja silloin alkoi se taistelu, joka on
yhtä vanha kuin maailma.

-- Ihmisen himot ja halut vetävät häntä alaspäin; ne johtuvat
kiusauksiin, mutta Jumalan ääni puhuu omassatunnossa, se varoittaa,
kehoittaa ja viittoo ylöspäin.

-- Ihminen on vapaa ja saa itse valita.

-- Hänen suuruutensa, lausui Kustaa, -- siis juuri voi tuottaa
hänelle lankeemuksen.

-- Tahtoisin mielelläni, virkkoi Stenbock, -- tehdä kysymyksen, mutta
te ette saa pitää minua pakanana.

-- Kysy vaan mitä tahdot.

-- Mikä meille takaa, etteivät kaikki nämä asiat ole syntyneet
muutaman vikkelän velikullan aivoissa?

-- Mikä sinulle takaa, että elät?

-- Totta minä toki sen tiedän.

-- Saattaahan se olla mielikuvitusta... mutta jos edellytämmekin
että olemassaolosi todistetaan todellisuudeksi, niin miten selität
elämisesi?

-- En ole tiedemies.

-- Jumala on antanut ihmiselle taidon selittää paljon asioita,
huomautti Olavi, -- mutta muutamien asioiden selittämisen on hän
pidättänyt itselleen; niihin kuuluu elämisen olemassaolo. Monella
tavalla koettaa ihminen tutkia tätä suurta salaisuutta, mutta kaikki
hänen kokeensa kohtaavat aina kallioseinän: "tähän asti pääset, mutta
et kauvemmaksi!" Kaikkiallahan näemme Jumalan mahtavan käden tekoja.
Miten pysyisi maailman-rakennus pystyssä ilman häntä? Monasti näyttää
siltä kuin suuri mullistus olisi tulossa, mutta sitte selviytyvät
asiat vallan luonnollisella tavalla entiselleen.

-- Me ylistämme suuria miehiämme ja omaa kuningastamme, mutta minä
kysyn häneltä, itsestäänkö hän on tehnyt tekonsa vai Jumalaltako hän
on voimansa saanut.

-- Niin, niin, huudahti Kustaa, -- ja ainoastaan silloin olen
vaeltanut oikealla tiellä, kun olen kuullut omantunnon äänen soivan
hyväksyvänä.

-- Edellyttäkäämme, lausui Olavi vilkkaasti, -- että ihminen
voisi puhaltaa eloa savipalaseen, niin saisiko hän siitä muuta
kuin liikkuvan nuken? Mahdotonta! Hän ei saisi siihen ainoaakaan
niistä ajatuksista, jotka liikkuvat ihmissielussa! Me saatamme
ajatella taivasta ja tuntea taivaallisten ilojen esimakua, vaikka
itse elämmekin maan päällä. Saattaisiko tuo kurja saviastia, joka
luonnottomalla tavalla on saanut elämän, tuntea sellaista?

-- Sitä en usko, sanoi Stenbock, -- mutta useimmat ihmiset uskovatkin
Jumalan olemassaoloon.

-- Tämän uskon hengittävät he mieliinsä ilman mukana; persoonallista
Jumalaa eivät he tahdo tunnustaa.

-- Onko se sitte niin välttämätöntä?

-- On sille, joka ei ole pakana.

-- Mutta kun minä tunnustan Jumalan olemassaolon?

-- Kukaan ei saata käsittää häntä ilman persoonallisuutta, joka
ilmestyi maan päälle, käveli keskellämme, osoitti tien meille, jätti
meille kalliin testamenttinsa, äärettömässä rakkaudessaan avasi
katuvaiselle sovituksen sylin, poisti katoovaisuudelta kauhun ja
lausui syntiselle rinnallaan: "tänäpänä pitää sinun olla kanssani
paratiisissa".

-- Sokea on se ihminen, lausui Kustaa, -- joka ei näe ja rukoile.

-- Varma on, sanoi Stenbock, -- että uskonpuhdistus on aikaansaanut
suuria muutoksia.

-- Sen vaan tiedän, jatkoi kuningas, -- että ryöstettäköön minulta
vaikka tavarani ja taloni, joka seiväs, jonka Ruotsissa omistan,
vaimoni ja lapseni -- ja Jumala tietää, että heitä rakastan, --
elämäni ja henkeni, mutta Jumalan pyhästä ja puhtaasta sanasta
sekä siitä varmuudesta, jonka se minulle suo, ei heidän pidä minua
eroittaman niinkauvan kuin sydämeni on eheä ja vereni lämmin.

-- Me seuraamme sinua, kuhunka ikinä menet, kuiskasi Margareeta.

-- Sen tiedän, rakkaani.

-- Minä myöskin, virkkoi Katarina, painaen pienen päänsä äidin rintaa
vastaan.

Juhana ja Cecilia olivat nukkuneet.

-- Katsokaa miten hän on kaunis, sanoi Kustaa. Pieni punaposkinen
tyttö vaaleine kiharoineen lepäsi todellakin viehättävänä kuninkaan
sylissä.

Ihaillen kaikki häntä katselivat.

Silloin avasi hän suuret, tummansiniset silmänsä, katsahti
veitikkamaisesti läsnäoleviin, kätki sitte päänsä isän kainaloon ja
kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

Stenbock ja Olavi eivät voineet olla ilmaisematta ihastustaan.

-- Hemmoittelu on jo häneen vaikuttanut, virkkoi äiti. -- Anna
pienokainen tänne, niin kannan pois hänet.

Mutta Cecilia rupesi hyväilemään ja suutelemaan isäänsä, pyytäen:

-- Anna minun olla täällä luonasi.

Margareeta otti pienen itsepintaisen tytön syliinsä ja muut lapset
seurasivat häntä.

-- Olen onnellinen isä, lausui Kustaa.

-- Ja onnellinen kuningas, lisäsi Stenbock.

-- Olet oikeassa; näyttää todellakin siltä kuin sopu ja rauha
palaisivat maahan.

-- Työmies saa palkkansa, lisäsi Olavi.

-- Täällä tarvittaisiin paljon parannuksia; koulut ovat hyvien
opettajien puutteessa.

-- Mistä ottaa leipää erämaassa?

-- Sentähden olen lähettänyt pitäjiin käskyn, että talonpoikien
tulee panna lapsensa kouluun ja auttaa köyhiä teinejä, kuten heidän
esi-isänsä tekivät, sillä muutoin heittävät nämä koulun ja ryhtyvät
toisiin elinkeinoihin.

-- Koulumestareilla täytyy olla vakinainen palkka, sanoi Olavi.

-- Minä olenkin Tukholmassa lahjoittanut kaupungille yhdeksän eri
taloa sillä ehdolla, että kaiken mitä ne tuottavat, tulee langeta
koulumestareille. Ja niin aion tehdä kaikkialla.

-- Eikö Wittenbergiin ole mennyt paljon ruotsalaisia? kysyi Kustaa
Stenbock.

-- Olenhan minä lähettänyt heitä sinne noin neljäkymmentä, sanoi
Kustaa tyytyväisellä hymyllä. -- He kehoittavat minua kirjeissään
perustamaan yliopistoa koko valtakunnan yhteiseksi hyödyksi, mutta
täällähän on ollut niin paljon riitoja ja sotia, ettei ole tahtonut
saada rauhaa; sitäpaitsi täytyisi ottaa kaikki opettajat ulkomailta,
ja sen minä mieluinten heittäisin tekemättä.

-- Sen vaan tiedän, sanoi Olavi, -- että moni ruotsalainen
nuorukainen, oleskeltuaan Wittenbergissä kaksi vuotta, on palannut
kotiin maisterina.

-- Hyvä tietää; minä en hätäile.

       *       *       *       *       *

Tässäkin, niinkuin kaikissa muissa asioissa, saatamme huomata Kustaan
persoonallisen vaikutuksen.

Muuan nuori talonpoika oli vahingossa tappanut toisen ja tämän
sukulaiset vaativat henkeä hengestä.

Silloin meni äiti kuninkaan luo valittamaan suurta hätäänsä.

Kuningas rukoili nyt murhatun veljiä, "että he armahtaisivat hänen
henkeään".

Nämä puolestaan antoivat hyvän vastauksen.

Silloin kirjoitti kuningas murhatun äidille ja muille omaisille:
"Meidän käsityksemme mukaan teette te siten hyvän työn ja
palveluksen, sillä onhan parempi että hän elää ja tekee hyötyä
sekä omasta puolestaan että kuolleen puolesta; harras rukouksemme
on siis, että te Jumalan tähden armahtaisitte hänen henkeään. Ja
kun tilaisuus ilmaantuu meidän palvella teitä tämäntapaisissa
armahtavaisuusasioissa, tai muissa tilaisuuksissa, niin tahdomme
suosiollisena herrananne sen mielellämme tehdä, jota älkäät epäilkö."

Kamarivirastoa piti hän tarkasti silmällä. Siellä piti olla hyviä
arkkuja ja vahvoja lukkoja ja kamarineuvosten tuli aina sekä
päivällisajaksi että illalla itse panna pois kirjat ja ottaa avaimet
mukaansa.

Aamulla piti heidän taas määräaikana saapua virastoon, jolloin kirjat
olivat otettavat esille.

Itse ohjasi kuningas sekä kamarineuvoksia että kamarikirjureita.

Gripsholmassa hän v. 1547 kutsui luokseen erään Rasmus Niilonpojan,
"koska meillä nyt on aikaa opettaa sinulle kirjanpitoa mielemme
mukaan, kuten muillekin kamariherroille ja kamarikirjureille
opettaneet olemme".

Toisen kerran kirjoitti hän Itägötlannin maaherralle, että koskei
saata tietää, kummoinen sato tänä vuonna tulee, niin ei kruunun
viljaa saa myydä, sillä jos sattuisi tulemaan kallis aika, nälkä ja
hätä, niin sillä vastaisuudessa voitaisiin auttaa rahvasta.

Kuninkaan yksityisistä kirjeistä näemme, miten hän paikalla voimiensa
takaa riensi auttamaan, kun vaan hätä ja puute kutsui. Kymmenyksensä
sai jokainen silloin maksaa, kun jaksoi. Voudit saivat käskyn auttaa
talonpoikia, jotteivät pellot jäisi kylvämättä.

Kustaan hallitus oli persoonallinen sanan täydessä merkityksessä.
Se riippui tietysti sekä aikakauden hengestä että hänen omasta
luonteestaan.

Kansan silmissä lankesi hänen niskoilleen sekä tehdyt että
laiminlyödyt velvollisuudet; hän oli siten sekä Ruotsin herra että
sen ensimäinen, raskainten kuormitettu palvelija.

Ei ollut mitään niin pientä, ettei hänen mielestään siitä olisi
kannattanut ottaa selkoa, kaikkialle ojensi hän auttavan kätensä,
_miltään_ ei hän sulkenut silmiään ja hänen lempilauseensa oli, ettei
ihmisen koskaan pidä heittää huomispäivään sitä, mitä heti saattaa
tehdä. Aina huomautti hän palvelijoilleen, sekä ylhäisemmille että
alhaisemmille, mitä heidän tuli tehdä. Miltei joka asiassa kysyivät
voudit häneltä neuvoa ja pyysivät ohjeita. Jos linnanmuuria oli
korjattava, paja tai sauna rakennettava, niin piti kuninkaalta kysyä
neuvoa.

Lääniherroille jaeltiin varoituksia, uhkauksia ja kiitoksia, aivan
niinkuin voudeillekin.

Kustaa käsitti asemansa kuninkaana kuten huoltapitävä perheenisä
asemansa suuren maatilan isäntänä: hänelle ei mikään saa olla
vierasta; hän on vastuunalainen kaikesta, mitä tapahtuu. Mutta hän
tahtoi että hänen alamaisensakin ajattelisivat hänen onneaan, kuten
hän ajatteli heidän onneaan. Kerran kirjoitti hän eräälle voudilleen:

"Epäilemättä olet saanut kuulla, että me miltei kokonaisen
vuosineljänneksen Jumalan tahdosta olemme olleet heikkona ja
sairaana, ja olisimme me sentähden odottaneet, että sinä ja muut
hyvät miehet jollakin lailla olisitte meitä ajatelleet, lähettämällä
meille jotakin hyvää, jota paikkakunnallanne on saatavissa; varsinkin
olemme halunneet saada tynnyrillisen hyvää emsiläistä olutta,
mutta sitä ei tähän asti ole kuulunut. Meidän mielestämme tulisi
sinun pitää sitä kunniana ja vähäisenä vahinkona, että joskus, ja
varsinkin tämän sairautemme aikana, ajattelisit meitä, koska sinulla
on tarpeeksi hyvät varat ja koska kai itse tiedät, että sinun koko
onnestasi on kiittäminen Jumalaa ja meitä."

Hän kääntyi suoraan kansansa puoleen samalla tavalla kuin
palvelijoidensa puoleen.

Valtiopäivillä, maakuntakokouksissa ja kaikellaisissa tilaisuuksissa
oli hänellä jotakin sanomista, aina hän tahtoi varoittaa, selittää ja
neuvoa kansaansa.

Oli tuskin ainoita markkinoita, joissa ei yleisö jollakin lailla
olisi saanut kuulla kuninkaan ääntä.

Jollei hän itse saattanut tulla -- ensi aikoina oli hän miltei aina
läsnä -- niin lähetti hän sinne jonkun valtioneuvoksen tai muun
rälssimiehen viemään kirjoituksia; mutta hänen ei pitänyt lukea
niitä sanasta sanaan, vaan valita ainoastaan ne kohdat, joita piti
rahvaan miehille hyödyllisimpinä ja ne hänen aina tuli esittää
suusanallisesti.

Jos taas joku vaara uhkasi, varsinkin jos jossakin maakunnassa oli
ollut levottomuuksia, niin lähetti kuningas paljon kirjoituksia.
Usein hän myös sai muut kaupungit ja maakunnat uhkauksilla ja
vakavilla varoituksilla nousemaan kapinallisia vastaan.

Siten työskenteli kuningas Kustaa väsymättömällä innolla, vaivoja
kysymättä Ruotsin valtakunnan hyväksi.

Ensi aikoina teki hän sen pakosta, sitte se tapahtui tottumuksesta,
vaikka hänestä tuontuostakin tuntui raskaalta yksin kantaa koko
taakkaa; viime vuosina hän usein valittikin olevansa "työn kuluttama
herra" ja pyysi, ettei kaikkia töitä työnnettäisi hänen niskoilleen.

Mutta vaikka vaiva olikin suuri ja työ raskas, niin paljon saatiin
aikaan.

Syystä saattoi kuningas Kustaa v. 1539 kirjoittaa eräälle voudilleen:
"on täällä nyt toinen maailma kuin ennen oli". Hän oli katkaissut
unionin viimeisetkin siteet, poistanut paavin vallan, särkenyt
Hansan vuosisatoja painaneen ikeen ja sitte perustanut kansallisen
kuningasvallan, joka on vapaan, vahvan ja itsenäisen valtakunnan
uudestasyntymisen välttämätön ehto.

Köyhänä herrana tuli hän lamaantuneeseen, autioon valtakuntaan;
hallituksensa ensi aikoina sai hän aamusta iltaan taistella
kaikellaisen puutteen ja kurjuuden kanssa, kunnes hänelle vuoden
1524 valtiopäivien kautta avautui uusia tulolähteitä. Kruunun tulot
kasvoivat nyt kolme kertaa suuremmiksi kuin ennen reduktionia.

Vielä lakkautti hän sen keskiaikaisen tavan, jonka mukaan suurin
osa kruunun läänejä joko ilman veroja tai aivan vähäisestä maksosta
annettiin korkeille herroille, jotka niistä ottivat toimeentulonsa.

Jo v. 1530 oli paljon enemmän kuin puolet lääneistä hänen oman
välittömän hallintonsa alla. Osan tuloista piti hän itse ja
läänitysmiehiltä vaadittiin ankarasti määrätty palvelus heidän
tulojensa suuruuden mukaan.

Veronalaisilta talonpojilta vaadittiin paljon suurempia maksoja
kuin ennen oli ollut tapana ottaa, ja verojen suuruus määrättiin
kaikkialla maan suuruuden perustuksella, joten talonpojat maksoivat
veroja maatilansa ko'on mukaan. Verojen maksamista vaati Kustaa
ankarasti ja luultavasti hän siitä syystä muistutti talonpoikia
viljelemään maata huolellisesti ja levitti uhkaavia kirjeitä, joissa
sanottiin, että se talonpoika, joka ei huolellisesti viljele maataan
ja maksa verojaan, kadottaa oikeutensa maatilan omistamiseen. Tämä
uhkaus välistä pantiinkin täytäntöön. Mutta syynä raha-asiain
parantumiseen Kustaan hallituksen aikana ei ollut ainoastaan tulojen
suureneminen, vaan yhtä paljon Kustaan suuri säästäväisyys sekä se,
että verojen kanto tapahtui järjestyksessä ja tarkastuksen alaisena.

Mutta nämä toimenpiteet eivät estäneet häntä pitämästä huolta
kotoisistakin askareista ja Geijer sanoo, että kuninkaan valtiollisia
asioita koskevat kirjoitukset ja määräykset usein muistuttavat suuren
talouden muistiinpanokirjaa.

Kuninkaalla oli pitkin maata karjakartanoja, joissa hän usein
oleskeli ja joissa viljeltiin maata ja hoidettiin karjaa hänen omien
määräystensä mukaan ja suureksi osaksi hänen omalla johdollaan.

Kuninkaan likeistä huolenpitoa suuren taloutensa yksityisseikoistakin
todistaa muuankin kirje tammikuun 14 päivältä v. 1548, joka on otettu
itse valtioregistraturaan.

Se on kirjoitettu eräälle Smålannin voudille.

"Rakas emäntämme Margareeta on valittanut, etteivät ne lehmät, jotka
Sigfrid Jönsinpoika lähetti Gripsholmaan, ole niin hyvät kuin olisi
sopinut odottaa. Sentähden tulee hänelle vakavasti huomauttaa, ettei
sellainen menettely ole meille mieleen, ettei hän paremmin täytä
käskyjä, joita hänelle annetaan."

Gripsholman ja Svartsjön puutarhurit tekivät kuningattarelle tiliä
vihanneksista ja hedelmistä, joita oli myyty Tukholmaan ja eräässä
tällaisen tukholmanretken jälkeen tehdyssä tilissä tavataan ostetun
tavaran joukossa "norsuluinen kampa hänen armolleen kuningattarelle".

Joulun v. 1545 vietti kuningas omaistensa kanssa Gripsholmassa.
Paljon oli linnassa silloin puuhaa, sillä valmistettiin suuret määrät
olutta ja komeaa jouluruokaa. Kuningas aikoi nimittäin samaan aikaan
pitää häitä muutamille miehilleen ja kuninkaan ja kuningattaren
kutsumuskirjeet näihin häihin ovat säilyneet meidän päiviimme asti.
He pyytävät ystäviään ja sukulaisiaan näkemään sen vaivan, että
tulisivat heille ja tyytyisivät lahjoihin, jotka Jumala heille oli
suonut.

Kuningatar Margareeta pyysi sisartansa, Märta rouvaa asettamaan
kirkonkäyntinsä niin, että he voisivat saapua jouluaatoksi.

Sellaisissa tilaisuuksissa työnnettiin tavanmukainen säästäväisyys
syrjään ja vakavuus vaihdettiin iloiseen leikkiin. Elettiin
rikkaasti ja komeasti, kaikkien piti tietää, että he vierailivat
kuninkaallisessa talossa ja juhlaa kesti viikkokausia.

Tällaiset kemut vietettiin Gripsholmassakin v. 1548; ne kestivät
neljätoista päivää.

Kuningas naitti viisi miestään maan jalointen neitien kanssa; ilo
oli ylimmillään, kuningatar Margareeta tarjosi itse vierailleen
kaikellaisia konvehteja ja kuningas kantoi omin käsin sisään juomat,
joi hyvien herrojen maljan ja kehoitti heitä pitämään hauskaa.

Koko tämän ajan vallitsi maassa rauha, niin onnellista aikaa ei
ruotsalainen talonpoika vielä ollut nähnyt. Monasti oli Kustaan
käsi raskaasti kurittanut, nyt rakasti sitä jokainen, sillä kaikki
tiesivät, että se toimi lain ja oikeuden mukaan.

Itse nautti Kustaa terveellistä rauhaa; eninten huolta tuotti hänelle
kruununprinssi.

Eerikin kiivas luonne ei kärsinyt minkäänlaista kuria. Välistä
tulivat vain hänen hyvät ominaisuutensa näkyviin, silloin laati hän
kirjoituksia, jotka kerrassaan ihastuttivat kuninkaan, ja kirjoitti
runoja, jotka itse sävelsi.

Mutta hänen mielensä muuttui aivan äkkiarvaamatta. Hän saattoi
seuraavassa hetkessä toimia kokonaan vastoin kuninkaan tahtoa
ja kun Kustaa häntä silloin soimasi, niin kuunteli hän häntä
liikkumattomana, uhkamielisenä, rientääkseen pois niin pian kuin
suinkin.

Sensijaan ei Cecilia koskaan rikkonut kuninkaan tahtoa vastaan ja
häntä rakasti Kustaa enemmän kuin kaikkia muita.

Kustaa rakasti kauneutta, ja tämä lapsi oli viehättävän kaunis;
sulavat ja pehmeät olivat hänen liikkeensä ja jokaisen, joka hänet
näki, täytyi hänestä pitää.

Leikkitovereistaan rakasti Cecilia eninten Niilo Sturea; kummallinen
tenho näytti vetävän näitä lapsia toistensa puoleen.

Joskus, kun ei Cecilia välittänyt Niilosta, jäi poika ääneti,
valittamatta tuijottamaan hänen jälkeensä.

Mutta kun Cecilia palasi, säteilivät pojan kasvot ilosta.

-- Harras toivoni on, sanoi Margareeta usein, -- että noista
kahdesta tulisi pari. Cecilia ei tule onnelliseksi muuta kuin Niilon
morsiamena.

-- Eipä tiedä mitä pojasta tulee.

-- Puhutteleppa häntä, niin huomaat, että hänen luonteessaan ilmenee
harvinainen rehellisyys.

-- Hän on Sten Sturen pojanpoika.

-- Ja Märtan poika.

-- Tapahtukoon Jumalan tahto, Margaretaani!

Nyt saivat lapset usein olla yhdessä ja onnellisilta kiitää aika kuin
siivillä, ties minne se menee. Se luisuu kuten vesi näkymättömästi
virtaa tyynessä järvessä, ihminen näkee sen pakenevan, mutta ei tiedä
minne se pakenee.

Mutta alituista onnea ei maailma anna. Syksyllä v. 1550 synnytti
Margareeta kymmenennen lapsensa, pojan, joka sai nimen Kaarle.

Silloin murtuivat hänen voimansa ja samalla päättyi kuninkaan ilo.

Hän vietti jokaisen vapaahetkensä puolisonsa luona, koetti
leikkipuheilla reipastuttaa häntä ja soitteli hänelle luuttua.

-- Margareeta on ainoa, virkkoi hän, -- joka saa kuulla, että olen
kadottanut ääneni.

Margareeta hymyili hänelle kuten ennenkin ja hänen laihoille,
kalpeille kasvoilleen tuli punaa; tosin hänen silmiinsä usein nousi
kyyneliä, mutta samalla loistivat ne entistä kauniimmin.

Hänellä oli niin paljon puhumista heidän lapsistaan, Kustaa ei saisi
liiaksi hemmotella Ceciliaa; Katarinasta hän oli vähinten levoton,
sillä häntä hän niin usein oli varoittanut ja hänelle hän oli
puhunut; mutta miten kävisi molempien nuorinten tyttöjen ja Maunun
ja Kaarlen? Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän jo oli kutsunut pois
muutamia heidän lapsistaan.

-- Margareeta, sinä kasvatat heidät kaikki.

-- Tietysti, jos Jumala tahtoo!

-- Tietysti hän tahtoo... Miten minä muuten tulisin toimeen... kesä
sinut parantaa, me muutamme aikaiseen Gripsholmaan, sinun pitää
paljon olla järvellä, se vahvistaa voimiasi.

-- Ehkä! lausui Margareeta hymyillen.

Kesä tuli ja kuninkaallinen perhe muutti Gripsholmaan.

Keväinen ilma näytti todellakin tekevän sairaalle hyvää, hän
voimistui ja kuninkaan ilo nousi ylimmilleen.

Mutta heikkous palasi eikä Margareeta olisi jaksanut ottaa osaa
soutoretkiin, vaikka hän suostui tehdäkseen kuninkaalle mieliksi.

Elokuun keskivaiheilla tehtiin taas tuollainen retki Mälarille, mutta
kuningatar rupesi voimaan niin pahoin, että hänet oli vietävä saareen
ja sieltä likeisimpään linnaan, Tynnelsöhön.

Lähetettiin paikalla sanaa kaikille lapsille, sillä Margareeta tunsi
loppunsa lähestyvän.

Sanomaton tuska oli vallannut Kustaan; hän ei hetkeksikään jättänyt
puolisoaan.

Kaikellaisia keinoja koeteltiin, mutta mikään ei auttanut.

Koitti elokuun 26 päivä.

Koko yön oli kuningatar ollut horroksissa, nyt hän äkkiä avasi
silmänsä. Hän oli täydessä tajussa. Hänen ensi katseensa etsi
kuningasta, hymy lensi huulille, hän tarttui Kustaan käteen ja
suuteli sitä.

-- Kiitos, herrani ja kuninkaani, lausui hän, -- sinä korotit
minut valtaan ja kunniaan... suo anteeksi, jollen naisellisessa
heikkoudessani ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt.

Kustaa oli langennut polvilleen vuoteen viereen, nyyhkytyksiltään ei
hän saanut lausutuksi sanaakaan, mutta hän suuteli hänen kättään ja
kasteli sen kyynelillään.

-- Pidä huolta lapsistamme, minä heitän heidät ensinnä Jumalan ja
sitte sinun huomaasi!

-- Olen tekevä mitä ikinä voin, Margareetani, vastasi Kustaa
kyynelten vieriessä.

Margareeta antoi katseensa kierrellä pitkin itkevien omaistensa
piiriä.

-- Hyvästi ja kiitos kaikesta rakkaudestanne! Itkien olivat lapset
kerääntyneet isän ympärille. Heikolla äänellä kehoitti Margareeta
heitä keskinäiseen rakkauteen ja siunasi heitä.

Sitte pani hän kätensä ristiin ja lausui:

-- Jumala, siunaa ja varjele kuningasta, anna hänen vielä elää monta
vuotta maansa ja kansansa onneksi!

Vielä kerran tarttui hän kuninkaan käteen, painoi sitä hiljaa ja veti
syvältä henkeään.

Sitte hän sammui.

Oli iltapäivä, kello kahden ja kolmen välillä. Kaikki itkivät, syvän
surun valtaamina. Silloin pimeni äkkiä aurinko ja ihmiset sanoivat,
että taivaskin otti osaa Kustaa kuninkaan suureen suruun.

Katkerasti suri hän rakasta Margareetaansa. Miten monasti hän oli
viihdyttänyt hänen kiivaan luonteensa purkaukset, rukoillut armoa
erehtyneille, taivuttanut hänet sovinnollisuuteen, kun hän olisi
tahtonut rangaista ja saanut hänet unohtamaan ja antamaan anteeksi,
katkeruutta ja kaunaa kantamatta.

-- Kuka nyt varoittavana, rakastavaisena henkenä seisoo rinnallani!
huudahti hän kyynelten virtana vuotaessa, -- kuka minua tästälähin
tukee ja lohduttaa!

Kuningattaren ruumis vietiin Tukholmaan.

Juhlalliset hautajaiset toimitti Suurkirkossa arkkipiispa, mutta
ruumissaarnan piti seurakunnan kirkkoherra, Olavi Pietarinpoika.
Kyyneleet ja nyyhkytykset keskeyttivät monta kertaa pyhän toimituksen.

Kustaa määräsi, että arkku jätettäisiin Suurkirkkoon kunnes kuningas
kuolisi. Ja niin tapahtuikin.

Kustaa ei tahtonut erota lapsistaan, hän hankki heille niin hyvän
hoidon kuin suinkin ja vietti joka päivä monta tuntia heidän luonaan,
puhellen heille äitivainajista; hän sanoi, etteivät he koskaan saa
häntä unohtaa ja että äiti lakkaamatta heitä ajattelee, rukoillen
Jumalaa heidän puolestaan.

Mutta usein kalvoi häntä ikävän ja hyljättyyden tunne; ensi kerran
huomasi hän työkykynsä vähenneen. Margareeta oli usein tullut hänen
huoneeseensa, hän oli hänelle kertonut töistään, nyt tunsi hän
hirveää tyhjyyttä.

Eräänä päivänä puheli hän asiasta Juhana Turenpojan kanssa. Tämä
huomautti, ettei kuningas näytä terveeltä ja että hän viettää liian
hiljaista ja yksinäistä elämää.

-- Ikävä voittaa minut, sanoi kuningas, -- minä en saata sitä hallita.

-- Siihenkin löytyy lääke!

-- No mikä?

-- Se, että teidän armonne menee uuteen avioliittoon.

-- Minun ikäiseni mieskö?

-- Kustaa Vaasa!

-- Minun sydämeni kiintyy ainoastaan nuoruuteen ja kauneuteen!

-- Onhan sitä Ruotsissa yllin kyllin!

-- Luuletko sinä...?

-- Kuningattaren kruunu, teidän armonne!

Kustaa vaikeni ja vaipui mietteisiin. Sitte ojensi hän hänelle
kätensä ja lausui:

-- Tahdon ajatella asiaa.

Juhana herra aikoi lähteä, mutta kuningas pidätti hänet.

-- Oletko tavannut perintöprinssiä?

-- Minä olen käynyt hänelle liian vanhaksi.

-- Olet oikeassa, hän tahtoo nähdä ympärillään ainoastaan poikia ja
imartelijoita.

-- Hän on nuori ja erittäin lahjakas.

-- Beureus häntä aina kehuu, mutta kun minä puhun hänen kiivaasta
luonteestaan, sanoo hän, että ainoastaan aika ja oma tahto sen
saattaa tasoittaa.

-- Hän on ehkä oikeassa.

-- Eninten minua huolestuttaa hänen suhteensa Juhanaan.

-- Eikö se ole käynyt paremmaksi?

-- Ei, ja minä pahoin pelkään, että vastenmielisyys on
molemminpuolinen. Juhana tahtoo kyllä lohduttaa minua vakuuttamalla,
ettei niin ole, mutta ajattelemattomuuden hetkinä luen minä totuuden
hänen silmistään ja mikä tästä on oleva seuraus?... Nämä ajatukset
seuraavat minua aamusta iltaan ja karkoittavat yön unen vuoteeni
äärestä! Sano minulle sinä, jos taidat, mitä minun tulee tehdä?

-- Eroittaa heidät, mikäli mahdollista, toisistaan.

-- Niin minäkin olen ajatellut... Hyvin suojeltuna olisi Suomi yhtä
hyvä kuin kuningaskunta.

-- Tietysti!

-- Hän voisi mennä naimisiin hyvin nuorena.

-- Jotta saisi muuta ajattelemista, tarkoittaa teidän armonne?

-- Sinä et saata käsittää miten kamalaa minusta on ajatella, että
maan turvallisuutta ehkä uhkaa poikieni riidat: he ehkä jonakin
päivänä rupeavat tappelemaan kruunun omistamisesta.

-- Mutta jakaahan teidän armonne molemmille osansa.

-- Kyllä, ja oikeudenmukaisesti minä sen teen, mutta mistä tiedän,
että se auttaa?

-- Herra kyllä ohjaa asiain kulun!

-- Siihen minäkin luotan, sillä ihmisviisaus ei mitään voi. Juhana
herra kysyi eikö kuningas tahtoisi viettää joulua hänen luonaan,
koska kotona varmaan tuntuisi kolkolta ja yksinäiseltä.

Kustaa kiitti häntä, mutta hän oli luvannut lapsilleen jäädä kotiin;
sitäpaitsi olisi ehkä vielä vaikeampaa matkustaa pois; mutta keväällä
oli hän päättänyt lähteä tervehtimään ystäviä ja sukulaisia ja
silloin hän ilolla tulisi tervehtimään jaloa Kristina rouvaa.

Nyt läksi Juhana herra pois, mutta kuningas jäi kotiin ja levottomat
ajatukset valtasivat hänen mielensä. Varsinkin ajatteli hän poikiaan,
mutta sitäpaitsi saapui Suomesta huolestuttavia tietoja. Venäläiset
tekivät sinne hyökkäyksiä ja taistelu rajoilla oli leimahtanut ilmi
liekkiin.

Kustaa, joka mielellään tahtoi säästää ruotsalaisia, oli kirjoittanut
ja kysynyt syytä riitoihin, mutta vastausta ei vielä ollut tullut.

Joulu kului tavattoman hiljaisesti ja rauhallisesti. Kuningas oli
ryhtynyt kaivattamaan kuparia Fahlunin luona ja sen johdosta tehtiin
hänelle kaikellaisia kysymyksiä, joihin hänen itsensä täytyi vastata.

Huhtikuussa sai hän tietää, että kansleri Lauri Antinpoika oli
kuollut Strängnäsissä huhtikuun 26 päivänä ja kaksi päivää myöhemmin
saapui surusanoma, että Olavi Pietarinpoika oli seurannut häntä.

Syvästi koskivat nämä sanomat Kustaaseen, hän katui ettei ollut
lähtenyt Strängnäsiin, mutta iloitsi sentään siitä, että oli sopinut
vanhan ystävänsä kanssa.

Hänen rakas, kiivasluontoinen Olavinsa oli taaskin pari vuotta sitte
tapansa mukaan soimannut kuningasta saarnatuolista, mutta silloin
oli Kustaa lähettänyt noutamaan häntä ja sanonut, että kahdenkesken
heidän kyllä sopi kiistellä, mutta saarnatuoli oli liian pyhä
paikka: sieltä ei sopinut nuhdella yksityistä hänen vioistaan,
varsinkin koska ei tämä voinut esiintyä puolustamassa itseään. Olavi
oli tunnustanut tehneensä väärin ja heidän ystävyyssiteensä oli
senjälkeen käynyt entistä lujemmaksi.

Ketä oli Kustaan kiittäminen siitä, ettei hänen kiivautensa tässä
tilaisuudessa ollut noussut yli äyräidensä?

Ketä muita kuin hurskasta, rakastettua Margareetaansa! Hän oli
osannut viihdyttää myrskyn ja johtaa lempeät, anteeksiantavat sanat
hänen huulilleen! Siunatkoon Herra häntä!

Nyt olivat he kaikki kolme poissa, rivit harvenivat, mutta Kustaa
tunsi, että he ajattelivat häntä ja rukoilivat hänen puolestaan.
Kaivaten tulisi hänkin heitä ajattelemaan aina siihen autuuden
päivään asti, jolloin saisi heidät kohdata.

Mutta hän ei saa antautua surun valtaan! Niin kauvan kuin Jumala
suo hänen elää, täytyy hänen tehdä työtä ja siihen vaaditaan lujaa
luottamusta, rohkeutta ja elämänhalua.

Hän antoi heti tarpeelliset määräykset ja toukokuun keskivaiheilla
läksi hän matkaan.

Hänen halunsa paloi Torpaan, jossa hän nuoruudessaan oli viettänyt
monta onnellista hetkeä. Siellä asui hänen rakas ystävänsä ja
asetoverinsa Kustaa Stenbock puolisoineen ja lukuisine lapsineen.
Heidän luonaan tahtoi hän vierailla muutamia päiviä. Paikalla
lähetettiin Torpaan postitieto.

Hiukan myöhemmin saapui kuningas itse pienen saattojoukon seuraamana.
Suurella kunnioituksella otettiin hänet vastaan.

Brita rouva, jonka kuningas ensimäisenä hääpäivänään kihlasi herra
Kustaa Stenbockille, oli nyt kunnianarvoisa emäntä, kahdentoista
lapsen äiti.

Kuninkaan tullessa olivat kaikki lapset vanhempiensa ympärillä.

Kustaan katse sattui heti kahdeksantoistavuotiaaseen Katarinaan, hän
oli "suloinen kukka, ihana jokaisen katsoa", mutta sitte tarjosi hän
Brita rouvalle käsivartensa ja kaikki astuivat nyt sisään, Torpan
rakkaisiin, vanhoihin saleihin.

Nyt oli Kustaa Margareetansa sisaren luona, nyt he saattoivat puhella
hänestä ja yhdessä itkeä.

Kustaa oli pyytänyt ettei muita vieraita kutsuttaisi, joten hänellä
olisi tilaisuutta jutella kenen perheenjäseneni kanssa tahtoi.

Nuori Katarina ei ollut yksin kaunis, vaan hän oli tunnettu erittäin
älykkääksi ja kelpo tytöksi.

Jo ensi kertaa puhutellessaan häntä ilostui kuningas hänen suorista
vastauksistaan ja hänen katseensa tyynestä luottavaisuudesta.

Mutta jo toisena päivänä oli hän käynyt araksi: kuninkaan liketessä
punastui hän ja vastaukset olivat ujot.

Nyt ymmärsi kuningas, mihin oli tultu.

Uteliaana, veitikkamaisin katsein seurasi siskoparvi asiain kulkua.

Kuningas keskusteli nyt pitkän aikaa rakkaiden sukulaistensa kanssa.
Hän kertoi miten tyhjältä elämä tuntui Margareetan kuoltua, hän
tarvitsi jonkun, jolle saattoi uskoutua, jonka kanssa saattoi jakaa
ilonsa ja surunsa. Hän oli sentähden päättänyt mennä uusiin naimisiin.

Hän oli päättänyt valita Katarinan ja hän kysyi, tahtoivatko
vanhemmat antaa hänet hänelle.

Hän kyllä huomasi, että he jo olivat arvanneet hänen salaisuutensa.

Kustaa Stenbock puuttui ensinnä puhumaan. Hän kiitti kuningasta siitä
suuresta kunniasta, jota hän osoitti heidän talolleen valitsemalla
juuri heidän tyttärensä ja toivoi, että Katarina osottautuisi onnensa
arvoiseksi.

-- Pidän kuitenkin velvollisuutenani ilmoittaa teidän armollenne...
alkoi Brita rouva hämillään.

-- Mitä? Puhukaa suoraan!

-- Että Katarina jo lapsena rakastui.

-- Niinhän Margareetakin teki.

-- Niin, ja omituista on, että hän on Svante Sturen velipuoli.

-- Juhana Turenpojan ja Kristina Gyllenstjernan poikako?

-- Heidän ainoa poikansa!

-- Sepä ikävää, sanoi Kustaa, -- mutta hän on nuori ja saa niinkuin
Sturekin... annattehan te hänelle jonkun toisista tyttäristänne?

-- Kyllä, jos hän tahtoo, vastasi Stenbock, -- eikä tyttö pane
vastaan.

Tämän keskustelun kestäessä oli joukko sisaruksia kokoontunut
likeiseen huoneeseen.

-- Kas nyt hän kosii! huudahti muuan nuorempi veli.

-- Ajatelkaa, kun Katarina tulee kuningattareksi! säesti toinen.

-- Hei vaan, silloin pääsen minä linnaan! virkkoi kolmas.

-- Te olette häijyt Katarinaa kohtaan, selitti likinnä vanhin sisar,
-- ei hän tahdo mennä naimisiin kuninkaan kanssa.

-- Jollei hän tahdo, niin hänen täytyy!

-- Siitä koituu kunniaa koko suvulle!

-- Hei vaan, minä pääsen kuninkaan langoksi!

-- Minä en välitä teidän puheistanne, huudahti Katarina, peittäen
silmänsä nenäliinalla, -- minä en ikinä petä rakastettuani!

-- Katarina! kuului samassa äidin ääni.

-- Nyt tulee isä sinua noutamaan!

Nuolen nopeudella karkasi tyttö huoneesta, alas portaita, ja katosi
puutarhaan.

-- Missä Katarina on? kysyi Kustaa Stenbock.

-- Tuolla hän juoksee! vastasi eräs pojista, -- piiloutuu juuri
pensaikkoon.

Kustaa Stenbock palasi kuninkaan luo.

-- Hän on ujo, virkkoi hän, -- teidän armonne luvalla lähden paikalla
noutamaan häntä.

-- Minne hän meni?

-- Hän on tuolla pensaikossa, kaistale hänen vaaleasta hameestaan
näkyy tänne asti.

-- Menen itse häntä noutamaan, puhui kuningas. -- Puhukaa te hänelle
ja lähettäkää hänet sitte luokseni vierashuoneeseen.

Nyt läksi kuningas puutarhaan, mutta joka ikkunasta seurasivat häntä
uteliaat katseet.

Kustaa asteli hitaasti, katse tähdättynä vaalean hameen
kaistaleeseen. Hän tiesi kulkevansa uutta ajanjaksoa kohti, tiesi,
että ihmiset nauraisivat hänelle, 62 vuotiaalle miehelle, joka menee
naimisiin kahdeksantoistavuotiaan tytön kanssa. Mutta voidakseen
jatkaa uutteraa työtään tarvitsi hän rinnallaan sopusointuista
kauneutta, hän tarvitsi uskotun, naisen joka tyynnyttäen estäisi
vaasalaista verta kiehumasta yli äyräidensä ja joka hyväilisi hänen
päätään, kun se työn rasittamana oli painumaisillaan alas.

Hän seisahtui vaalean hameenkaistaleen eteen, mutta se katosi äkkiä.

-- Katarina, lausui hän lempeästi. Tyttö ei liikahtanut paikalta.

-- Tule, lapsi, en tahdo tehdä sinulle pahaa.

Posket punassa, katse tähdättynä maahan, seisoi tyttö hänen edessään.

Hymyillen Kustaa häntä katseli. Hän oli todellakin suloinen
kevätkukka.

-- Ojenna minulle kätesi, Katarina. Pelästyen loi tyttö häneen
silmänsä.

-- Niin menemme vanhempiesi luo.

Tyttö laski pienen, vapisevan kätensä kuninkaan käteen ja he läksivät
astumaan taloa kohti.

-- Pidätkö kukkasista, Katarina?

-- Kyllä, paljon!

-- Näethän vasta-auenneet orvokit tuolla?

-- Saanko? kysyi hän ujosti.

-- Se olisi minulle hyvin mieluisaa.

Tyttö riensi pois ja poimi kauneimmat kukat. Sitte tarjosi hän ne
kuninkaalle.

-- Sinun pitää kiinnittää ne rinnalleni. Katarina pisti ne hänen
napinläpeensä.

-- No miltä ne näyttävät?

-- Ne ovat hyvin kauniit,

-- Ovatko kauniimmat kuin ennen?

-- Ne ovat nyt kuninkaan rinnalla.

-- Lahjoittamassa minulle suloista tuoksuaan. Me sovimme siis yhteen,
kukkaset ja minä?

Nyt ymmärsi Katarina hänen tarkoituksensa. Hän kävi kovin hämilleen,
mutta onneksi ei kuningas enään sanonut mitään.

Kustaa jätti hänet vanhempiensa seuraan ja meni huoneeseensa.

Isä ja äiti selittivät nyt tytölle, että hänelle on tapahtunut suuri
kunnia, jota ei hänen sovi työntää luotaan.

-- Kustaa Roos! nyyhkytti tyttö.

-- Oletko antanut hänelle lupauksia?

-- Eihän sellaisia tarvittu.

-- Sinun käy nyt niinkuin rakkaan sisareni Margareetan kävi.

-- Hän saattoi olla iloissaan.

-- Niin sinäkin saatat! puhui Kustaa Stenbock, -- ajattele, että
sinä, tuollainen pikku tyttö, tulet Ruotsin kuningattareksi!

-- Orvokki! ajatteli Katarina.

Hetkisen kuluttua hän ujona, poskilla puna, astui kuninkaan luo.

Hän istui huoneen toisessa päässä odottamassa.

-- Katarina, lausui hän lempeästi, -- tule tänne! Hiljaa likeni tyttö.

Kustaa tarttui hänen käsiinsä.

-- Tahdotko ruveta orvokikseni?

-- Jos kuningas käskee!

-- Ei, sen täytyy tapahtua vapaehtoisesta Kas, minä olen vanha mies
ja minulla on paljon suuria huolia, minä tarvitsen jonkun, joka pitää
minusta huolta ja rakastaa minua oman itseni tähden, jotta voisin
antaa viimeisetkin voimani rakkaalle isänmaalleni! Tahdotko sinä
uhrata nuoren lempesi, leikkisi ja huvisi vanhan kuninkaan tähden,
keventääksesi hänen taakkaansa ja levittääksesi valoa hänen elämänsä
viime aikoihin?

Kyyneliä vieri tytön poskille.

-- Minä tahdon, virkkoi hän hiljaa.

Silloin sulki Kustaa hänet syliinsä ja painoi isällisen suudelman
hänen huulilleen.

-- Älä luule, että tarkoitukseni on ryöstää sinulta ikäsi huvituksia,
puhui hän, -- päinvastoin kaikukoon taas tanssi ja laulu Tukholman
linnan saleissa!

-- Kyllä minä voin elää ilman niitä!

-- Mutta sitä sinun ei pidä tehdä, siunattu lapseni! Ilolla olen
minä näkevä suloiset kasvosi tanssivien joukossa, olen pitävä niitä
kauneimpina ja rakkaimpina ja olen iloitseva siitä, että juuri sinä
olet kuningatar, jota kaikki kunnioittaen katselevat.

-- Älkää tehkö minua itserakkaaksi!

-- Ole huoleti, sanoi kuningas reippaasti, -- minä nautin orvokin
tuoksusta, mutta kannan sitä rinnallani, jotta kaikki saisivat
iloita sen kauneudesta. Juuri samalla tavalla tahdon kohdella sinua,
suloinen orvonkukkani!

He palasivat nyt vanhempien luo, jotka malttamattomasti odottivat
kihlatuita.

Sitte seurasi syleilyjä ja onnitteluja. Päätettiin vastaiseksi pitää
asia salassa. Tosin likeistä sukulaisuutta tavallisesti pidettiin
esteenä, mutta Kustaa arveli, että se helposti olisi poistettavissa.

Niin pian kuin suinkin, viimeistään elokuussa, tahtoi hän viedä
nuoren morsiamensa Tukholmaan.

-- Lähden täältä herra Juhana Turenpojan ja Kristina rouvan luo,
sanoi kuningas, -- ainoastaan heille tahdon ilmoittaa salaisuuteni.

Seuraavana päivänä läksi kuningas.

-- Hyvä, että Kustaa Roos on vieraalla maalla eikä palaa ennenkuin...
ennenkuin...

-- Juuri näin kävi Margareetan, sanoi Brita rouva, -- mutta hän
mieltyi paikalla kuninkaaseen; kuinkahan sinun käy, rakas Katarina?

-- Kyllä minä luulen, että tulen hänestä pitämään, pidän nyt jo,
mutta aivan toisella tavalla.

-- Kuin Kustaa Roosista?

Katarina nieli kyyneleensä.

-- Tahdon olla kuninkaan tottelevainen ja rakastavainen tytär, lausui
hän; -- hän sanoo tarvitsevansa minua, tietysti on velvollisuuteni
noudattaa hänen mieltään.

Brita rouva syleili häntä, mutta sisarukset kohtelivat häntä miltei
kunnioituksella. He olivat, lupaamalla vaieta, saaneet tietää
salaisuuden.

Sydämellisesti ottivat Juhana Turenpoika ja hänen jalo puolisonsa
vastaan kuninkaan; huhun kautta olivat he jo saaneet tietää
odottamattoman uutisen ja ensi hämmästyksestä tointuneina, olivat
he tulleet siihen johtopäätökseen, että Katarina arvokkaasti tulee
täyttämään Margareetan sijan sekä että heidän tulee tukahduttaa
ikävänsä toivotun miniänsä kadottamisesta.

-- Kustaa raukkamme! lausui Kristina rouva, -- hän saa noudattaa
velipuolensa esimerkkiä.

Säästääkseen Kustaan mielipahalta, onnittelivat he häntä heti. Häntä
tosin hiukan harmitti, ettei mikään saanut pysyä salassa, mutta
samalla hän sentään ilostuikin ja joutui paikalla hyvälle tuulelle.

Kustaa osasi olla tavattoman rakastettava ja kun hän nyt koko
tunteellisuudellaan kuvasi ilotonta elämäänsä, niin oli Juhana herra
aivan samaa mieltä kuin hän.

Kristina rouvakin iloitsi sydämensä pohjasta ja vakuutti olevansa
varma siitä, että Katarina Stenbock kaikin puolin koettaisi tehdä
hänet onnelliseksi.

Näin iloinen ja toivorikas ei Kustaa ollut pitkiin aikoihin ollut ja
lausuen isäntäväelleen "näkemiin asti" läksi hän.

Mutta pahin este oli vielä edessä.

Kuningas esitti papistolle kysymyksen: saako mies ottaa entisen
vaimonsa sisarentyttären avioksi?

Arkkipiispa ja muut piispat vastasivat kieltäen.

Silloin ilmoitti kuningas, että asia koski häntä itseään.

Lauri ei siitä heltynyt, vaan kehoitti kuningasta kaikella muotoa
luopumaan tuumastaan.

Neuvosto, joka oli tottunut tottelemaan, antoi paikalla
suostumuksensa ja kirkonkokous päätettiin pitää Vadstenassa.

Siellä meni Linköpingin piispa ja suurin osa papistoa hovin puolelle.

-- Tällainen avioliitto, sanoivat he, -- lienee tosin vasten Jumalan
käskyä, mutta valtakunnan onnen säilyttämiseksi lienee siihen tällä
kertaa suostuttava.

Arkkipiispa ja sekä Strängnäsin että Skaran piispat pysyivät
sanassaan.

"Se mikä on kielletty kaikilta muilta", kirjoitti arkkipiispa Lauri,
-- "älköön olko luvallista ylhäisille ja mahtaville henkilöille.
Muiden kristittyjen lailla täytyy heidän alistua rehellisyyden
ja sopivaisuuden käskyihin. Parempi on sitte sallia likeisten
sukulaisten mennä avioliittoon, niin saadaan aikaan laki eikä
tarvitse tehdä poikkeuksia."

Sitäpaitsi meni Lauri itse kuninkaan luo ja kehoitti häntä luopumaan
aiotusta avioliitostaan.

Kaksi tuntia he keskustelivat, mutta kuninkaan kovista sanoista ja
soimauksista huolimatta selitti Lauri, että tällainen avioliitto
sotii kirkon lakia vastaan sekä ettei hän saata antaa siihen
suostumustaan.

Molemmat puolustivat kynsin hampain vakaumustaan ja sellaisessa
mielentilassa he erosivat.

Kustaa saattoi tulla toimeen ilman hänen suostumustaan, sillä olihan
muu papisto antanut suostumuksensa.

Elokuun 22 päivänä vietti hän neiti Katarinan kanssa häänsä
Vadstenassa.

Linköpingin piispa Klas Hvit toimitti vihkimisen. Lauri kieltäytyi
sitä tekemästä.

Kustaa sai kärsiä paljon pilkkaa, mutta osaksi ei Katarina koskaan
antanut hänelle aihetta katua kolmatta avioliittoaan, osaksi oli hän
niin tottunut taivuttamaan vastustajansa oman tahtonsa alle, että hän
nytkin odotti, että he nöyrtyisivät.

Ja hänen tahtonsa mukaan lopulta kävikin. Katarina kohteli puolisoaan
mitä hellimmällä, puhtaimmalla rakkaudella.

Tosin oli hän enemmän kuninkaan tyttärenä kuin puolisona, mutta
koko tahtonsa voimalla pyrki hän arvokkaasti täyttämään paikkaansa
kuninkaan rinnalla.

Hän tahtoi olla Margareetan sijaisena; tosin se oli mahdotonta,
sillä eihän hän niin hyvin tuntenut olosuhteita eikä hänellä ollut
Margareetan kokemusta, mutta koko avioliittonsa ajan hän rehellisesti
pyrki tätä päämäärää kohti.

Nuoruutensa rakkautta ei hän sentään kokonaan saattanut unohtaa; hän
kätki sen sydämensä pohjaan, eikä koskaan lausunut siitä sanaakaan.

Kerrotaan nuoren kuningattaren usein puhuneen unissaan. Kerran kuuli
kuningas hänen lausuvan: "Kuningas Kustaata kyllä rakastan, mutta
Roosia en ikinä unohda."

Kustaa Roos noudatti Svante Sturen esimerkkiä ja meni naimisiin
kadotetun morsiamensa sisaren, Cecilia Stenbockin kanssa. He elivät
sangen onnellisessa avioliitossa.

Arkkipiispalle ja piispoille tahtoi kuningas kostaa sen, että he
olivat asettuneet hänen tahtoaan vastaan.

Heidän arvoaan vähentääkseen oli hän piispannimen asemasta antanut
heille arvonimen "ordinarius". Nyt hän lisäksi jakoi useat
hiippakunnat.

Tapansa mukaan tyyntyi Kustaa jonkun ajan kuluttua ja teki
arkkipiispan kanssa sovinnon.

Hän oli mahdollisesti huomannut, että arkkipiispa oli ollut oikeassa,
sillä v. 1560 antoi hän, arkkipiispan pyynnöstä, määräyksen, "ettei
pappi saa vihkiä eri-ikäisiä ihmisiä, vanhaa ja nuorta".

Margareetan aikuisia tapoja koetti hän kaikella muotoa pitää voimassa.

Mielellään hän illoin kokosi lapset takkavalkean ääreen, opettaakseen
ja varoittaakseen heitä esi-isäin tavoin lujasti pitämään kiinni
uskonnosta, pysymään sovussa, yksimielisyydessä ja rauhassa.

Pieni Kaarle seisoi aina silloin isän polvien välissä, katsellen
häneen viisailla lapsellisilla silmillään, ikäänkuin kätkeäkseen
mieleensä joka sanan.

-- Ryhtykää pakosta sotaan, puhui kuningas usein, -- ja
vapaehtoisesti rauhantekoon, mutta jos naapuri uhkaa, niin lyökää
hänet, älkääkä koskaan unohtako, että olette ruotsalaisia!

-- Lapsuudesta asti olen sotinut ja tapellut ja haarniskassa olen
harmaantunut, mutta uskokaa sanani: rauha on kaikista tärkein.

-- Kootkaa ympärillenne niin rehellisiä miehiä, ettei kenenkään
tarvitse kysyä, kummoiset he ovat.

-- Karttakaa ylpeyttä, mutta kunnia on ruotsalaiselle sellainen
ylpeys, ettei hän salli soimata vanhaa valtakuntaansa, jonka väet
voitollisesti ovat sotineet sekä itäistä, läntistä että eteläistä
vihollista vastaan.

-- Rakastakaa ja edistäkää maanviljelystä, vuorityötä ja kauppaa
samoinkuin kirjallisuutta ja taidetta, sillä tietäkää, että
alamaisenne tekevät samoin: he matkivat aina teitä.

-- Rakastakaa alamaisia ja kehoittakaa heitä pysymään Jumalan
puhtaassa sanassa ja rukouksessa sekä käymään kirkossa! Se on sielun
rauhalle yhtä välttämätöntä kuin maan onnelle.

-- Rakastakaa alamaisia, niin oikeudentekijät rakastavat teitä ja
heidän avullansa voitte te ohjata muita. Niin olen minä tehnyt.

-- Rakkaat lapset, Jumalan armosta olen minä ahkeroiden koettanut
pitää teitä kurissa, pysykää sellaisina, omaksi ja muiden onneksi!
Tietäkää, ettei kuninkaan muiston kuoleman jälkeen tule kadota
kellonsoiton siivillä, vaan sen tulee säilyä hänen kansansa
kiitollisissa sydämissä.

Välistä tuntui siltä kuin kuningas olisi puhunut ainoastaan
nuorimmalle pojalleen; lapsen tarkkaavaisuus hämmästytti isää ja
monasti lausui hän Katarinalle:

-- Mahtaako hän ymmärtää minua paremmin kuin nuo toiset?

Juhana kyllä aina ilmaantui näihin illanviettoihin, mutta helposti
saattoi huomata, ettei hän ilolla sitä tehnyt.

Eerik ei koskaan tullut.

Nuoret neidit katselivat äitipuoltaan hiukan nurjin silmin. Hän oli
nuori ja kaunis niinkuin hekin, mutta hän oli aina ensimäinen, sillä
hän oli kuninkaan ja maan kuningatar.

Mutta ei hän usein ollut heidän tiellään, sillä Kustaa tahtoi
aina hänet huoneeseensa ja merkillisen pian hän tutustui kaikkiin
kysymyksiin, jotka likinnä liikkuivat kuninkaan mielessä.



15.

ASEIHIN, ASEIHIN!


Uusi sanoma saapui Suomesta: 8,000 venäläistä oli hyökännyt rajan yli.

Nyt päätti Kustaa kohdella väkivaltaa väkivallalla.

Muonavaroja hankittiin, asesepät pantiin työhön, laivasto kuntoon,
vierasta sotaväkeä tilattiin, oma sotaväki tarkastettiin ja suuri osa
siitä lähetettiin Suomeen.

Kustaa kirjoitti päälliköilleen, ettei heidän muuta kuin pakosta
pitänyt antautua taisteluun niin voimakkaan vihollisen kanssa.

Tammikuussa v. 1555 tuli Suomeen taas suuri joukko venäläisiä.
Mitä kamalimmalla tavalla he murhasivat ja kiduttivat ihmisiä sekä
valmistautuivat piirittämään Viipuria.

Tässä tarkoituksessa kokoontuivat he erään järven jäälle, mutta
suuren painon alla murtui jää ja suurin osa hukkui. Pelastuneet
riensivät saaliineen kotiin Venäjälle.

Maaliskuussa samana vuonna tuli 30,000 miestä Iivana Bibikoffin
johdolla.

Nämä jakaantuivat neljään joukkoon, joista suurin, 12,000 miestä,
kääntyi Viipuria kohti.

Heitä vastaan marssi suomalainen aatelismies Maunu Johanneksenpoika,
mukanaan tuhat miestä sekä muutamia tykkejä, joita kuljetettiin
reellä.

Venäläiset lähestyivät suurilla huudoilla, mutta nähdessään
ruotsalaisten seisovan liikkumattomina, seisahtuivat hekin kappaleen
matkan päähän.

Nyt otti venäläisten johtaja käteensä viinatuopin, joi Maunu
Johanneksenpojan maljan ja heitti sitte tuopin vierimään pitkin maata.

Mutta Maunu Johanneksenpoika vastasi maljaan laukaisemalla tykkinsä.
Parhaimmat venäläiset johtajat kaatuivat nyt ja syntyi suuri hämminki.

Ruotsalaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen, hyökkäsivät venäläisten
kimppuun ja karkoittivat heidät.

Koko joukko palasi Venäjälle. Aseensa, hevosensa ja muonavaransa
olivat he kadottaneet.

Kun muut venäläiset joukot saivat tietää miten viipurilaisen joukon
oli käynyt, läksi koko sotajoukko tiehensä.

Mutta rajalla jatkui sotaa: taloja poltettiin, ryöstettiin lehmiä,
hevosia, viljaa ja heiniä, meneteltiin aivan niinkuin villit kansat
tekevät.

Elokuussa läksi Kustaa itse kuningattaren ja prinssi Juhanan kanssa
Suomeen.

Eerik jätettiin kotiin hallitsemaan valtakuntaa.

Lokakuun alussa läksi Jaakko Bagge rohkealle retkelle. Ottaen
mukaansa ainoastaan neljäsataa miestä, karkasi hän Venäjälle ja tunki
aina Pähkinälinnaan asti.

Mutta linna oli niin lujasti varustettu, että Bagge huomasi parhaaksi
vetäytyä takaisin.

Silloin kohtasi hän moninkerroin väkevämmän vihollisen, jonka hän
viekkaudella ja viisaudella sai voitetuksi.

Syyskuussa läksi Kustaa Viipuriin, järjesti siellä kaikki sotaan
kuuluvat asiat ja määräsi päälliköt, ensinnä Jaakko Baggen.

Marraskuussa raivosi sotajoukossa tarttuva tauti, ja annettuaan
tarkkoja, helliä määräyksiä väen hoidosta, läksi Kustaa takaisin
Helsinkiin; sieltä lähetti hän neljätoista aarnia reiniläistä viiniä
sotamiehille, jotta he pysyisivät reippaalla mielin.

Mutta suurempia huolia oli vielä tulossa. Tammikuussa v. 1556
marssi maahan 150,000 venäläistä, jotka piirittivät Viipurin.
Ruotsalaisia oli tuskin kahdeskymmenes osa. Kustaalle oli luvattu
apua Liivinmaalta ja Puolasta, mutta sitä ei kuulunut.

Silloin kirjoitti hän prinssi Eerikille, että hän lähettäisi niin
paljon apua kuin suinkin.

Mutta suuri vaara voitettiin yhtä pian kuin se oli ilmaantunut.

Piirittäessään Viipuria eivät venäläiset olleetkaan huomanneet
ottaa haltuunsa ulkopuolella linnaa olevaa navettaa, jossa koko
heinävarasto säilytettiin.

Toisena yönä venäläisten tulon jälkeen saivat sotamiehet käskyn
kuljettaa kaikki heinät linnaan, johon työhön kului koko yö. Oli
kova pakkanen, mutta paljas maa, joten heinät olivat kuljetettavat
rattailla. Linnasta johti navettaan pitkä telasilta, sillä linna oli
saarella, mutta navetta mannermaalla.

Rattaiden räminä oli niin kova, että se tunki venäläisten korviin
asti.

He kuuntelivat kuuntelemistaan eivätkä voineet käsittää, mistä melu
tuli.

Kun ei siitä koskaan tullut loppua, niin alkoivat he kuvitella, että
suuri ruotsalainen sotajoukko, monta tuhatta miestä, marssii linnaan.

Hirveä pelko valtasi heidät ja koko suuri joukko läksi liikkeelle
keskellä yötä ja palasi Venäjälle. Ainoastaan muutamia tuhansia
miehiä jätettiin leiriin, jotta pako saataisiin peitetyksi.

Seuraavana aamuna teki Jaakko Bagge hyökkäyksen, huomasi, että suurin
osa vihollisia oli poissa ja ajoi jälellejääneitä takaa.

Koko suuri sotajoukko ei siis ollut saanut aikaan muuta kuin että se
hirveimmällä tavalla oli hävittänyt Viipurin ja rajan välillä olevat
pitäjät. Niin palasi se Venäjälle.

Tämä oli suurin sotajoukko, mikä koskaan on uhannut Ruotsin rajoja.

Nyt osottautuivat venäläiset taipuviksi rauhantekoon; Kustaa kuningas
oli aina suosinut rauhaa. Ryhdyttiin pian keskusteluihin.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud ja arkkipiispa Lauri sekä muutamat muut
herrat läksivät Moskovaan tekemään rauhaa suuriruhtinaan kanssa.

Muiden vaatimusten rinnalla esittivät venäläiset, että Kustaa
kuningas antaisi hakata pään poikki Jaakko Baggelta, jota he sekä
vihasivat että pelkäsivät.

Mutta kun heille sanottiin, ettei se käy päinsä, niin tyytyivät he
siihenkin.

Lähetystön vielä viipyessä Moskovassa, tahtoi suuriruhtinas kuulla
ruotsalaisen arkkipiispan ja venäläisen patriarkan keskustelevan
uskonopeistaan.

Hän tahtoi että keskustelu tapahtuisi venäjäksi tai saksaksi, mutta
Lauri ei osannut venättä eikä patriarkka saksaa. Silloin päätettiin
pitää keskustelu kreikaksi ja suuriruhtinaan tulkki sai käskyn
kääntää sen venäjäksi.

Tämä ei uskaltanut myöntää, että hänen kreikankielentaitonsa oli
heikonlainen.

Keskustelu alkoi ja tulkki käänsi niin hyvin kuin taisi.

Usein ei hän ymmärtänyt mitään, mutta selitti asiat sen mukaan kuin
hän luuli niiden olevan.

Ainoastaan patriarkka ja Turun piispa huomasivat kepposen, sillä he
ymmärsivät sekä venättä että kreikkaa.

Patriarkka vaikeni, sillä hänen oli vaikea selviytyä arkkipiispan
väitteistä.

Suomalainen piispa Agricola, joka myöskin oli läsnä, vaikeni kauvan,
mutta kerran kun tulkki taas puhui puuta heinää, hymähti hän.
Suuriruhtinas kysyi syytä siihen ja saatuaan sen tietää, käski hän
lopettaa keskustelun.

Sitte ripusti hän raskaat kultavitjat arkkipiispan kaulaan, sanoen,
että hänen arvokas käytöksensä suuresti on häntä miellyttänyt.

Kuninkaallisten oleskellessa Suomessa, oli prinssi Juhana matkustanut
Puolaan ja käynyt kuningas Sigismundin hovissa. Siellä tutustui
hän kuninkaan sisareen, nuoreen prinsessa Kaarinaan, ja molemmat
rakastuivat toisiinsa.

Palatessaan Helsinkiin kertoi hän kiihkeästi rakastavansa puolalaista
prinsessaa, mutta eihän hänellä ollut mitään tarjoamista kuningas
Sigismundin ihanalle sisarelle.

Kuningas antoi hänelle silloin koko Suomen, jotta hän saisi sitä
hallita ja siellä pitää hovia. Naimiskaupasta oli niin pian kuin
suinkin ryhdyttävä keskustelemaan.

Iloisena, ylimielisenä palasi Juhana Tukholmaan; suuresti oli hänen
arvonsa kasvanut.

Mutta Eerik vimmastui: Juhana on saanut valtakunnan, mutta mitä on
hänellä, Eerikillä?

Tätä oli Kustaa odottanut. Hän antoi hänelle sentähden Kalmarin
kaupungin läänineen, mutta ennenkuin Eerik otti ne vastaan, täytyi
hänen valalla vakuuttaa, ettei hän ryhdy mihinkään, joka voisi
vahingoittaa kuningasta ja valtakuntaa.

Eerik antoi vakuutuksen, mutta ilmoitti samalla isälleen aikovansa
mennä naimisiin.

-- Joko olet valinnut morsiamen? kysyi Kustaa.

-- Kyllä, Englannin prinsessan Elisabetin.

-- Eerik, oletko mieletön?

-- Hän on minulle suosiollinen.

-- Joko sinä sitte olet tiedustellut häneltä...?

-- Kyllä, hänellä on kuvani.

-- Onko hän sitte vastannut?

-- Toisen kautta, että hän on minulle suosiollinen.

-- Sitä en usko, mutta jos hän tulee Englannin kuningattareksi,
niin miten sinä aiot hallita kahta niin kaukana toisistaan olevaa
valtakuntaa?

-- Se oli helppo asia.

-- Minusta se on hulluutta.

-- Tahtooko teidän armonne sitte vastustaa onneani, vihaatteko
todellakin minua siihen määrään?... Oi, tämä vääryys huutaa taivaan
kostoa!

-- Punnitse sanasi, Eerik!

-- Isäni minua vihaa, minulla ei ole ainoaakaan ystävää, joka
tahtoisi minua auttaa!

-- Etkö tunne minua niin paljon, että tietäisit, miksen tahdo suostua
kaikkiin päähänpistoihisi: siksi, että onnesi on minulle rakas!

-- Onko avioliitto prinsessan kanssa sitte arvoton?

-- Ei suinkaan, mutta hän ei valitse sinua puolisokseen!

-- Eikö Ruotsin kuningas ole kyllin ylhäinen henkilö?

-- Sittenkin epäilen onnistumistasi.

-- Oi isäni ja kuninkaani, harvoin olen sinua vaivannut pyynnöilläni,
anna minulle varoja, että voin ryhtyä keskusteluihin. Ainakin tahdon
saada häneltä vastauksen.

-- Tätä tarkoitusta vartenko olet lähettänyt Beureuksen?

-- Niin, vastasi Eerik hiukan hämillään; -- hän kuvailee prinsessan
niin viehättäväksi, minä kannan alituisesti hänen kuvaansa rinnallani
ja olen vannonut, etten ikinä lahjoita uskollisuuttani ja rakkauttani
kenellekään muulle kuin suloiselle, viehättävälle Elisabetilleni!

-- No, kai minä sitte saan taipua, vastasi kuningas, -- kenen tahdot
lähettää Englantiin?

-- Sen jota isäni pitää sopivimpana. Olin ajatellut Niilo
Gyllenstjernaa.

-- Puhukaamme asiasta Sten Eerikinpoika Lejonhufvudille; hän on joka
suhteessa sopivampi.

-- Lähetänpä heti häntä noutamaan.

Sten herra tuli ja päätettiin, että hän niin pian kuin suinkin
lähtisi matkaan.

Kustaa huokaili ajatellessaan turhan matkan suuria kustannuksia.

Eerik säteili ilosta. Eräänä päivänä tahtoi hän riemunsa valtaamana
näyttää Maunulle, miten korkealle hän osaisi hypätä. Tuumansa pani
hän täytäntöön eräässä salissa, mutta loukkasi hypätessään päänsä
kynttiläkruunuun ja vaipui tajuttomana permannolle.

Kaikki pelästyivät suuresti, mutta Eerik tointui pian ja valitti
ainoastaan päänsärkyä.

Mutta tästälähtien uudistuivat omituiset kohtaukset, miltei
hulluudenpuuskat, jotka tuontuostakin ennen olivat vaivanneet
prinssiä, useammin ja rajumpina.

Hiukan myöhemmin läksi Eerik Kalmariin.

Sitä ennen oli Ruotsiin saapunut nuori oppinut Göran Pietarinpoika,
jonka Melanchton oli lähettänyt ja jonka sanottiin menestyksellä
harjoittaneen opintoja Wittenbergissä.

Kustaaseen teki mies epämiellyttävän vaikutuksen ja hän aikoi jo
lähettää hänet takaisin, kun Eerik pyysi saada ottaa hänet mukaansa
Kalmariin.

He läksivät ja heistä tuli mitä parhaat ystävät ja uskotut.

Göran Pietarinpoika ymmärsi voittaa nuoren ruhtinaan
suosion; ilomielin kallisti hän korvansa kuuntelemaan hänen
tulevaisuustoiveitaan ja epäilyksiä, jotka alati kalvoivat hänen
levotonta, pelonalaista sieluaan.

Mutta nyt päättivät he viettää hauskoja päiviä. Eerik piti iloista,
loistavaa hovia. Huvikseen antoi hän puhkaista silmiä ja hakata
poikki käsiä. Kukaan hänen ystävistään ei koettanut ohjata häntä
oikealle tielle. He tiesivät että vanha herra pian kuolee ja pyrkivät
uuden suosioon. He mairittelivat hänen ylpeyttään, yllyttivät häntä
isää vastaan ja ottivat osaa hänen irstaaseen elämäänsä, joka maassa
herätti paljon pahennusta.

Sanat eivät saata kertoa miten Kustaa kärsi, kuullessaan siitä
kerrottavan; kaikkina aikoina on löytynyt ihmisiä, jotka elinkeinoaan
käyttävät juorujen levittämistä ja sellaisia leipäsusia on joka
hovissa.

Ne imevät uhreistaan ilon ja elinvoiman, ne hivuttavat heidät
vähitellen kuoliaaksi.

Eerik tiesi, että isä häntä epäilee ja hänen vakoilijansa kertoivat
hänelle säntillisesti joka paheksuvan sanan, jonka kuningas lausui
rajusta elämästä Kalmarissa.

Herttuan juomapöydän ääressä puhuttiin kuninkaasta niin solvaavalla
tavalla, että kerrankin, kun Göran Pietarinpoika oli päättänyt
parjauspuheensa vanhuksesta, Björn Pietarinpoika (Båt) huudahti:
"Tietäkää, Göran Pietarinpoika, että teette väärin, kun soimaatte
Kyösti kuningasta; te olette häijy, te käyttäydytte kuin koira, joka
haukkuu kuuta; siinä on kyllä pilkkuja, joita te voitte osoittaa,
mutta silti on se Jumalan mestariteos!"

Mutta neuvot ja varoitukset eivät vaikuttaneet. Eerik piti, isänsä
tietämättä ja vastoin hänen tahtoaan, kansankokouksia ja vaati
aatelistolta erityisen uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.

Saadakseen enemmän arvoa Elisabetin silmissä, otti hän
perintökuninkaan arvonimen ja kirjoitti usein kiivaita kirjeitä
isälleen.

Kustaa kärsi siitä suuresti.

"Että sinä sallitkin kaikkien konnien kantaa luoksesi valheita",
kirjoitti hän; "me kyllä kohtelemme lapsiamme niinkuin tulee,
vaikkemme tunnekkaan latinankieltä yhtä hyvin kuin sinä". Viime
sanat tarkoittivat erästä kirjettä, jonka Englannin vastakruunattu
kuningatar Elisabet oli kirjoittanut kuninkaalle. Hän kehoitti siinä
Kustaata valitsemaan pojalleen toisen morsiamen, sillä hän aikoi
pysyä naimattomana.

Kirje oli kirjoitettu latinaksi ja Eerik väitti, että kuningas oli
väärinkäsittänyt sen. Tulisella kiihkolla antautui hän intohimonsa
valtaan; milloin sanoi hän valepuvussa ja valenimellä aikovansa
voittaa Elisabetin rakkauden, milloin tahtoi hän loistavalla
esiintymisellään lumota hänet.

Eräänä päivänä, kun hän tavallisella kiivaalla tavallaan oli sanonut
kuninkaalle, että hänen elämänsä onni riippuu tästä avioliitosta,
antoi Juhana hänelle salaa merkin, että hän tahtoo häntä puhutella.

Eerik aavisti heti pahaa, mutta seurasi kuitenkin veljeään,
saadakseen tietää, mistä oli kysymys.

Juhana sulki oven, jottei kukaan kuulisi keskustelua.

-- Tahtoisin tietää, mitä sinulla on sanomista, kysyi Eerik
ilkkuvalla hymyllä.

-- Tiedän, että sinä epäilet minua, virkkoi Juhana kyynelsilmin. --
Nyt tahdon näyttää, että olen ystäväsi!

-- Sen melkein luulen!

-- Tahdotko kuulla ehdotukseni?

-- Puhu!

-- Minusta kuningas tekee sinulle väärin. Eerik säpsähti.

-- Todellako?

-- Nähtyäni prinsessa Kaarinan, tiedän minäkin, mitä rakkaus on.

-- Vai tiedät!... Kannan Elisabetin kuvaa rinnallani... hän itse sen
minulle lähetti, minä sen tiedän, vaikka he koettavatkin minulta
salata sitä; minä suutelen tätä kuvaa, minä vannon ja vakuutan
sille... opittuani tuntemaan hänet, halveksin kaikkia muita naisia.

-- Sitä en minä sentään tee.

-- Sen minä tiedän; sinulla on useampia rakastajattaria kuin minulla.

-- Taitaa olla, vastasi Juhana nauraen; -- mutta sama se, kunhan ei
kuningas saa vihiä siitä, sillä silloin hän saisi halvauksen.

-- Eikö ihmisellä muka olisi oikeutta elää miten hän tahtoo, koska
kerran hän kuitenkin itse saa kärsiä tekojensa seuraukset?

-- Puhukaamme siitä toiste enemmän. Mitä sinä siitä sanot, jos minä
matkustaisin Englantiin toistamiseen kosimaan sinun puolestasi?

-- Tahdotko tehdä sen?

-- Kyllä minä olisin kaunopuhelias.

-- Juhana, se olisi suuri palvelus!

-- Tekisin sen sinulle hyvin mielelläni.

-- Mutta mistä me saamme rahaa?

-- Kuninkaan täytyy antaa.

-- Mutta hän ei anna.

-- Antaapa, kun minä pyydän.

-- Niin, sinä, suosikki!

-- Minä tulen nyt käyttämään vaikutusvaltaani sinun eduksesi.

-- Sano minulle, miksi sinä sen teet?

-- Minä pidän sinusta, Eerik.

-- Minusta ei kukaan pidä eikä ole pitänyt sitte kun äitini kuoli!

Kyyneleet tulvivat hänen poskilleen.

-- Minäpä näytän.

-- Tämä on käsittämätöntä... Ajatteletko niin, että jos minusta tulee
Englannin kuningas, niin sinä saat Ruotsin?

-- Sinä teet minulle väärin niinkuin tavallisesti, virkkoi Juhana
punastuen.

-- Se ei olisi ollenkaan mahdotonta. Eerik loi epäilevän katseen
veljeensä.

-- Voi, huokasi Juhana, -- jos minä vain saan Kaarinan, niin kyllä
tyydyn Suomeeni... nimittäin kyllähän minä tahtoisin hiukan lisääkin.

-- No mitä?

-- Sitä ei saa ilmoittaa kuninkaalle.

-- Oi, sinä voit luottaa minuun.

-- Olen luvannut Liivinmaan maamestarille summan rahaa, josta hän
antaa minulle muutamia linnoja ja linnoituksia.

-- Nyt minä ymmärrän; sinä et tyydy Suomeen yksin.

-- Se on vain unelma.

-- Hyvä, ajakaamme asiaa suurella varovaisuudella.

-- Luottakaamme ainoastaan toisiimme.

-- Tuohon käteen.

Nyt oli heidän pyhä liittonsa vahvistettu.

Rukouksilla ja kyynelillä sai prinssi Juhana todellakin kuninkaan
antamaan rahaa uuteen kosimaretkeen Englantiin. Seurueeseen, jota
Juhana johti, kuului useita ruotsalaisia herroja, muiden muassa
hienotapainen Niilo Gyllenstjerna, ja kuningas oli antanut heille
200,000 guldenia. Syyskuussa v. 1559 läksivät he matkaan.

Sillaikaa jatkoi Eerik rajua elämäänsä Kalmarissa. Kuninkaalle
kirjoitti hän, että koska hän on Ruotsin perintökuningas, niin ei
hänelle käy kirjoittaminen niinkuin tavallisille voudeille, sellaista
ei hän kärsi.

Tämä tuntui kuninkaan mielestä uhkaukselta, jonkatähden hän lisäsi
henkivartijastoaan saksalaisella ratsuväellä ja valitti haikeasti,
että Eerik on hänen Absalominsa.

Monasti suuttui hän niin, että päätti tehdä Eerikin perinnöttömäksi,
mutta kuningattaren rukoukset hänet aina tyynnyttivät.

Kohteliaasti otettiin Juhana vastaan Lontoossa, mutta milloin kertoi
Elisabet inhoavansa avioliittoa, milloin sanoi hän, ettei hän voi
päättää asiaa ennenkuin on nähnyt miehen, jonka kanssa hänen tulee
mennä naimisiin.

Juhana sai kuulla kauniita sanoja, mutta varmaa lupausta ei hänelle
annettu ja siihen hän sai tyytyä.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud läksi kotiin ja ilmoitti kuninkaalle,
ettei Englannin kuningatar ikinä suostu menemään naimisiin Eerikin
kanssa, jollei hänen oma persoonansa poista nuoren kuningattaren
epäilyksiä.

Kustaa koetti sanoa pojalleen, ettei Ruotsin perintökuninkaan
tarvitse kerjätä morsianta; mutta entistä kiihkeämmin pyysi hän, että
Kustaa sallisi hänen itsensä lähteä Englantiin.

Maassa vallitsi rauha ja kunnioituksella ja rakkaudella katseli kansa
vanhaa kuningasta, joka perhehuolien painamana levottomasti odotti
tulevaisuutta. Hän pelkäsi, että huolet, jotka nyt painoivat hänen
hartioitaan, hänen kuoltuaan lankeisivat tuhatkertaisella painolla
raskauttamaan rakasta synnyinmaata.

Helmikuussa v. 1559 tuli tieto, että venäläisten hävitettyä maan
Rigaan saakka, koko Liivinmaa oli tuhkana. Kalparitarit pyysivät apua
Puolalta, keisarilta, Tanskalta ja Ruotsilta. He kääntyivät keisarin
puoleen, vaikka viime venäläisen sodan aikana olivat luopuneet
hänestä. Siitä huolimatta tahtoivat he nyt houkutella hänet uuteen
sotaan.

Yhdessä ainoassa suhteessa huomasi Kustaa tämän sodan edulliseksi
Ruotsille. Tallinna oli v. 1558 tarjoutunut kuningas Kristian III:lle
ja nyt ilmaantui tilaisuus ehkäistä Tanskan vallan kasvamista.

Luultavasti siitä syystä hän vihdoin lupasikin auttaa ritarikunnan
maamestaria lainalla, jonka vakuudeksi hän pyysi Tallinnan kaupungin.

Vielä lienee Kustaaseen vaikuttanut toinenkin syy: hän huomasi
Juhanan hautovan salaisia tuumia ja sai tietää, että hän Suomessa
suojeli kaupungin kaappareja, samoja joita Kustaa kutsui
"tallinnalaisiksi merirosvoiksi", sekä että hän oli ryhtynyt
salaisiin keskusteluihin maamestarin kanssa. Herttua oli tähän
aikaan Lontoossa, joten ei hän saattanut olla peittelemässä salaisia
vehkeitään, ja saatuaan käsiinsä langanpään, ei Kustaa hellittänyt,
ennenkuin oli kerinyt koko vyyhdin.

Silloin selveni hänelle, että veljekset olivat sovussa, kun yhteinen
tarkoitus oli pettää isää.

Eerik oli antanut sihteerilleen käskyn, että tämä ryhtyisi
keskustelemaan maamestarin kanssa Sonnenburgin ja Padisin linnojen
luovuttamisesta 50,000 taalarista; niistä piti 10,000 kerättämän
Suomesta.

"Kun isämme, kuningas, saa tietää, että asia edistyy, kirjoitti
Eerik, ja että linnat ovat meidän käsissämme, niin hän varmaan
maksaa loput, tai saatamme me muulla tavalla hankkia ne".

Sitte sitoutui hän edistämään tuumaa lupauksensa mukaan, "vaikkapa
kuninkaan viha häntä kohtaisikin". Vielä antoi Eerik käskyn, että
Suomessa varustettaisiin useita laivoja.

Mutta nyt loppui kuninkaan kärsivällisyys, ja hän laati kirjoituksen,
jossa kielsi ketään tärkeämmissä asioissa noudattamasta "prinssi
Eerikin tai muiden lastemme meidän tietämättämme antamia käskyjä".

Pojat olivat liittoutuneet isää vastaan juuri samassa asiassa, joka
hänen kuoltuaan oli yllyttävä heidät keskinäiseen vihaan ja joka
vihdoin vei heidät molemmat perikatoon.

Vakavasti nuhteli kuningas prinssi Juhanaa.

"Sinä tiedät, ettei Suomi ole eroitettu Ruotsista, vaan että ne
yhdessä ovat kuin jäsenet samassa ruumiissa. Siksi ei sinun myöskään
pidä ryhtyä mihinkään, joka koskee valtakuntaa, kysymättä Ruotsin
oikean päämiehen ja valtakunnan säätyjen mieltä. Ja heiltä saat sinä
suostumuksen vaan siihen, mikä sopii yhteen sinun velvollisuutesi ja
Ruotsin lain kanssa."

Sangen huolestuneena ajatteli Kustaa Ruotsin tulevaisuutta, koettaen
korjailla kaikkia vammoja, joita näki syntyvän. Hän oli tahtonut
antaa valtaa kaikille pojilleen, jottei panisi alttiiksi koko
valtakuntaa antamalla sen Eerikin käsiin. Mutta tämäkin toimenpide
sisälsi suuria, ratkaisevia vaaroja.

Itämeren toiselle puolelle oli sotatie valmiiksi viitoittu.
Ojentaessaan kätensä Liivinmaan avuksi, oli hän viskannut
sotahansikkaan ja useammilla valtakunnilla näkyi olevan halu nostaa
se.

Muuallakin näytti taivas pimeältä. Kustaa oli saanut tiedon, että
vanhan Kristianin likeisimmät sukulaiset vielä kerran aikoivat
koettaa onneaan, ja Tanskan uusi kuningas, Fredrik II, näytti
hautovan niin sotaisia tuumia, että Kustaa piti sekä sotajoukkoa että
laivastoa alituisesti valmiina hyökkäykseen.

Levottomuutta lisäsi sekin, että Tanskan valtiovaakunassa yhä
ylvästeli kolme kruunua, vaikka Ruotsin perintöjärjestyksen kautta
Tanskan hallitsijoilta otettiin viimeinenkin mahdollisuus päästä
ehdokkaaksi Ruotsin kuninkaanvaalissa.

Ensinnä maalattiin nämä kolme kruunua tanskalaisen prinsessa Annan
häävaunuihin ja sitte suvaitsi kuningas Kristian panettaa ne
sinettiinsä.

Kustaa teki asiasta huomautuksen, mutta hänelle vastattiin, että
Tanska käyttää kolmea kruunua vain muistona siitä ajasta, jolloin
nämä kolme valtakuntaa olivat yhdistetyt.

Kustaa heitti asian sikseen, vaikka hän kyllä itsekseen epäili, että
tämän kauniin vaipan alle oli kätketty salaisia juonia.

Rauha pysyi sentään rikkomattomana, vaikkei kulunutkaan pitkää aikaa,
ennenkuin Tanskan tarkoitus kolmeen kruunuun nähden tuli ilmi.

Tähän aikaan oli Ruotsiin ja Tukholmaan saapunut paljon ylhäisiä
herroja ja ruhtinaita.

Kauneudestaan kuulut prinsessat ja täydet rahakammiot heitä tietysti
sinne houkuttelivat.

Linnassa elettiin iloista elämää. Suurista murheistaan huolimatta
tahtoi Kustaa nähdä ympärillään iloisia, onnellisia ihmisiä; nuoret
neidit tanssivat mielellään elämän ruusutarhassa ja jaloja herroja
ja ritareja oli yllin kyllin; kiihkeästi halusivat he pyytää neitejä
tanssimaan kanssaan halki koko elämän.

Mutta nuorisolla on huoliakin, vaikka ne usein helposti unohtuvat.

Ruusujen ja liljojen keskellä istui kukkasista ihanin, Cecilia neiti,
itkien.

Hänen vieressään seisoi mielenliikutuksen valtaamana, vaikka
ulkonaisesti levollisena, nuori Niilo Sture, hellästi häneen katsoen.

-- Rakas pikku Sissa!

-- Sinä tiedät, Niilo, etten voi elää ilman sinua, ja kuitenkin
tahdot minut jättää.

-- Minä en tahdo -- minun täytyy!

-- Kuka sinua pakoittaa?

-- Velvollisuus, Cecilia! Vasta sitte kun olen oppinut niin paljon,
että voin kohota korkeimpiin kunniapaikkoihin, uskallan kuninkaalta
pyytää sinua morsiamekseni.

-- Mutta minä rakastan sinua sellaisena kuin olet.

-- Lupaa minulle, että aina teet sen!

-- Epäiletkö?... En käsitä, miten saatan elää ilman sinua.

-- Ajatelkaamme toisiamme!

-- Koska sinä lähdet?

-- Huomenna.

-- Oi Niilo, Niilo, silloin minä kuolen!

Itkiessään hytki hän suonenvedontapaisesti. Niilo istuutui hänen
viereensä ja koetti häntä rauhoittaa.

Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Äkkiä nousi nuorukainen.

-- Ei, huudahti hän, -- ei näin! Suo minulle anteeksi, Cecilia!

-- Mitä? kysyi Cecilia kummastuen.

-- Minulla ei ole oikeutta suudella sinua ennenkuin teen itseni
sinun arvoiseksesi.

-- Mutta entä jos minä tyydyn sinuun tällaisena ja tahdon antaa
sinulle suudelmani, puhui tyttö hymyillen ja ojensi käsivartensa
häntä vastaan.

-- Niin en saa väärinkäyttää luottamustasi... Hyvästi sinä, joka olet
minulle rakkain maailmassa, oma Ceciliani, pysy minulle uskollisena,
sillä ilman sinua ei minulla ole onnea maailmassa!

Näin sanoen riensi hän pois, mutta pikku neiti jäi hillitsemättömästi
itkemään. Vihdoin hän vaipui uneen ja nukkui, kunnes kuningatar ja
Katarina, jotka olivat lähteneet häntä etsimään, hänet herättivät.

-- Täällä hän on! huudahti kuningatar.

-- Hän on itkenyt, sanoi Katarina.

-- Olen nukkunut, vastasi Cecilia.

-- Oletko sitte itkenyt unissasi.

-- Ehkä... näin niin pahaa unta.

-- Mitä unta?

-- Että minulta riistettiin jotakin, jota rakastin.

-- Sellaista kyllä tapahtuu monasti elämässä, vastasi kuningatar.

-- Minulle ei sellaista tule tapahtumaan, jollen itse tahdo.

-- Oletko tavannut Niilo Sturea? kysyi sisar.

-- Näin unta hänestä.

-- Hän lähetti sinulle terveisiä.

-- Eikö tänään tule vieraita?... Ja minä en vielä ole pukeutunut!
huudahti Cecilia ja riensi pois.

-- Kuinka hän on kaunis! huudahti sisar ihaillen ja jäi katsomaan
hänen jälkeensä.

-- Tule tänne, Katarina, istumaan, minun pitää kuninkaan puolesta
puhua sinulle pari sanaa.

-- Miksei hän itse puhu minulle?

-- Arvaappa! Kreivi Etzard Itäfrieslannista esitellään täällä tänä
iltana.

-- Tiedän sen.

-- Tiedät ehkä hänen asiansakin.

-- Taidan tietää, vastasi neiti punastuen.

-- Kuningas on ottanut selkoa hänen perheoloistaan ja tietää, että
hän on jalo ja ritarillinen herra; sinusta riippuu siis, tahdotko
vastaanottaa hänen tarjouksensa.

-- Mutta jollen minä tahdo?

-- Anna sitte minulle merkki, niin ilmoitan kuninkaalle vastauksesi.

-- Mitä hän sitte tekee?

-- Kieltää häntä palaamasta.

-- Vai niin, nyt minä ymmärrän.

-- Kreivin veli seuraa häntä; hän on nuori, kaunis herra, mutta
nuorempana veljenä ei hän omista mitään.

-- En minä häneen rakastu, virkkoi Katarina nauraen, mutta sitte
tarttui hän kuningattaren käteen. -- Voi, rakas ystävä, mahtaa tuntua
ikävältä olla niin monen lapsipuolen äitinä, kun itse on niin nuori.

Kyyneleet täyttivät jalon naisen silmät.

-- Sinä, Katarina, olet aina ollut minulle ystävällinen ja minä tulen
sinua paljon ikävöimään.

-- Mutta kun me sisaret jokainen toimimme oman päämme mukaan, niin
sinä koetat noudattaa jokaisen mieltä.

-- Teen sen kuninkaan tähden.

-- Sanoppa, eikö Maunu sinun mielestäsi ole omituinen?

-- Olisin tahtonut, että hän olisi saanut jäädä tänne.

-- Oma syysi, ettei hän saanut, sanoi Katarina nauraen.

-- Mitä siitä, jos hän hiukan haaveellisesti minusta piti.

-- Sekä Eerik että Juhana nauroivat häntä ja sentähden hänen täytyi
lähteä.

-- Toivon sydämeni pohjasta, että hän on joutunut hyviin käsiin,
mutta pelkään, että hän veljiensä lailla tekee kokonaan mitä tahtoo,
ja riippuuhan se taipumuksistakin.

-- Niin, niitä äitejä, paljon on heillä huolenpitoa! Ceciliaa varmaan
et kauvan saa pitää, mutta jäähän tänne sitte vielä kolme, jotka
sinua tarvitsevat.

-- Sinä olet siis päättänyt...

Katarina punastui.

-- Olenko minä sanonut sen?

-- Minä näen sen silmistäsi.

-- Ne voivat pettää; vastaukseni annan illalla.

       *       *       *       *       *

Suuri vastaanottosali Tukholman linnassa oli juhlallisesti koristettu
ja tavallisen yksinkertaisuuden asemasta vallitsi kaikkialla nyt
kuninkaallinen loisto.

Seinille oli ripustettu kaikellaisia kallisarvoisia tapetteja ja
komeita peitteitä ja patjat olivat muodostetut pehmeiksi, mukaviksi
istumasijoiksi.

Joukottain saapui vieraita kallisarvoisissa puvuissa. Kruunuista ja
lampeteista levisi lempeä, miellyttävä valo ja iloinen puhe täytti
suojat.

Ovella otti Niilo Gyllenstjerna vastaan kreivi Etzardin sekä hänen
veljensä Juhanan; useat hovin herrat menivät heitä tervehtimään,
mutta toiset kuiskailivat keskenään, koettaen arvata, mitä varten
kreivi oli saapunut.

Äkkiä vaikenivat kaikki.

Hitain askelin, taluttaen kuningatarta, astui kuningas saliin.

Heitä seurasivat Katarina ja Cecilia.

Sitte tulivat nuorimmat prinsessat, Elisabet, Sofia ja Anna.

Komean vaikutuksen teki tämä kuninkaallinen perhe, eikä kukaan, joka
sen näki, saattanut olla tunnustamatta, että Kustaa oli aikansa
suurimpia miehiä.

Kukoistavien naisten joukko hänet ympäröi, jokainen heistä,
kuningattaresta alkaen, olisi erikseen ansainnut kauneuden palkinnon,
mutta loistavin tähti oli heistä sittenkin Cecilia.

Tänä iltana oli hän tavallistakin viehättävämpi, sillä hänen
kasvoissaan oli surumielinen ilme, joka teki hänet kerrassaan
lumoavaksi. Sitä mieltä olivat kaikki, mutta syvimmän vaikutuksen
teki hän Itäfrieslannin kreiviin, Juhanaan, joka näki hänet ensi
kerran.

Kreivi Etzard käänsi koko huomionsa Katarinaan; hän vietti miltei
koko illan hänen rinnallaan.

Kuningas ja kuningatar kiertelivät pitkin kaikkien vieraidensa piiriä
ja keskustelu salissa koski mitä erilaisimpia asioita.

Nyt alettiin soittaa. Kreivi Etzard osottautui erinomaiseksi
tanssijaksi, mutta hän tanssi ainoastaan Katarinan kanssa.

Nuori kreivi taas ei nähnyt muita kuin Cecilian ja niin tulinen oli
hänen katseensa, että Cecilian miltei koko ajan täytyi pitää silmänsä
maahan tähdättyinä.

Tämä juhla antoi tietysti paljon aihetta arveluihin ja vaikka
Katarina aivan hiljaa oli kuiskannut kuningattaren korvaan:
"antakaamme hänen jäädä tänne", niin kaikki vieraat jo tiesivät, että
hänestä tulisi Itäfrieslannin kreivitär.

Viime aikoina oli kuninkaalle käynyt mieluisaksi tavaksi jutella
ruotsalaisistaan ja luonnollisesti tämä puheaine hänelle olikin
rakkain. Nyt seisoi hänen rinnallaan Sten Lejonhufvud, veljenpoika
Pietari Brahe sekä useita ulkomaalaisia herroja.

Puhuttiin ruotsalaisten luonteesta ja kuningas lausui:

-- Ruotsalaiset ovat heti valmiit suostumaan, ennenkuin ovat ottaneet
selkoa siitä, mikä on hyödyllistä ja oikein.

-- Myönnän, että minäkin nuorena olin juuri sellainen, sanoi Sten
herra.

-- Minä puolestani, huomautti herra Pietari, -- olen luullut
huomanneeni, että pelkäämätön, miehekäs kuningas on heille
välttämätön.

-- Olet oikeassa, vastasi Kustaa; -- he eivät kärsi nahjusmiestä,
mutta eivät myöskään vääryyttä eivätkä orjuutta. Minun kokemukseni
mukaan ovat he voimakkaat, rohkeat ja notkeat sekä kelpaavat
melkein mihin tahansa; he ovat hyväluontoiset ja kekseliäät ja yhtä
opinhaluiset kuin mikä kansa tahansa, vaikka joskus ovatkin aika
pitkäpiimäiset.

Joku kysyi häneltä, kauvanko prinssi Juhana viipyisi Englannissa.

-- En tiedä, vastasi Kustaa, -- ilma on varmaankin siellä
terveellisempi kuin täällä.

Näissä juhlissa kestitettiin vieraita runsaasti ja erotessaan
olivat kaikki sitä mieltä, ettei kenenkään juhlissa ollut niin
hauskaa kuin kuninkaan kemuissa; häneltä aina oppi jotakin ja hänen
likeisyydessään viihtyi jokainen.

Seuraavana päivänä pyysi kreivi Etzard päästä kuninkaan puheille ja
silloin hän kosi sekä ilmoitti kuninkaalle varallisuussuhteensa.

Kustaa kysyi, oliko hän puhutellut prinsessaa.

Katarina oli kehoittanut häntä kääntymään isän puoleen.

Kihlausjuhla vietettiin perheen piirissä, mutta häät päätettiin
viettää suurellisesti, sukulaisia kutsuttaisiin likeltä ja kaukaa.

Sillaikaa elivät Cecilia ja kreivi Juhana onnensa huumauksessa.

Kuningatar kehoitti Ceciliaa olemaan avuliaana Katarinan myötäjäisten
valmistamisessa, mutta kreivi osasi kaikellaisilla keinoilla
houkutella hänet seuraansa.

Nuori kreivi sanoi suoraan, että hän on liian köyhä uskaltaakseen
pyytää prinsessaa puolisokseen, mutta hän rakastaa häntä
silmittömästi ja hän murhaa itsensä, jos hänen pitää erota naisesta,
jota hän rakastaa enemmän kuin elämäänsä.

Kreivi Etzardin ja prinsessa Katarinan häät vietettiin Tukholman
linnassa suurella loistolla ja kunnialla.

Kuningas antoi tyttärelleen suuret myötäjäiset: raskaita
hopeaharkkoja ja runsaasti kallisarvoisia vaatteita, jotapaitsi
sulhanen kuninkaan asesalista sai valita itselleen komeita
varustuksia ja aseita. Nuori kreivi Juhana vietiin talliin, jotta hän
itse saisi valita kuusi uljasta orhia. Mutta kun kaikki lahjat olivat
annetut, otti kuningas kallisarvoisiin kansiin sidotun raamatun,
ja parhaiten ilmaisemme hänen ajatuksensa, jos tähän lainaamme
Börjessonin sanat:

    Mun aarrekammioni kalleus paras,
    jot' ei voi kalvaa koi, ei ryöstää varas,
    se sisarosas sulla olkohon,
    sen aarre raamattuni rakas on.
    Sen kautt' on Herran sana ilman salpaa
    avoinna kansallein. Muu kaikk' on halpaa
    sen rinnalla. Min rikkaass' armossaan
    hän tehnyt onkin heikoll' aseellaan:
    ett' oppins' on nyt julki puhdas, pyhä,
    se valtikkani ylin maine yhä.
    Täss' on se aarre. Pyhään helmaan tähän
    nimenne rakkaat piirsin säilymähän.
    Te siihen kiittäen myös piirtäkää
    lyhyet vaiheenne ja pitäkää
    alati itsellänne valpas selko,
    ett' ainut perustus on Herran pelko,
    sanalle Herran että raketaan
    niin palatsi kuin tölli päällä maan.
    Se kalleinnas sa, Katarina, kanna,
    omaistes asua sen ääress' anna,
    sit' usein äänin selkein heille lue
    sen neuvoll' opeta ja ohjaa, tue,
    vakaasti varoittele heitä myös,
    se ompi perheenemon toimes, työs.
    Papitar kodin olla äidin, naisen
    on kutsumus, hän Jumalalta sai sen.

Itkien vaipui tytär isänsä syliin ja lupasi aina pitää mielessään
hänen sanansa ja neuvonsa.

Mutta lähtövalmistuksia tehdessä lausui Cecilia hartaasti haluavansa
lähteä saattamaan jonkun matkan päähän; eihän hän koskaan ollut
matkustanut ihanassa synnyinmaassaan, jota isä aina niin suuresti
ylisti.

Katarina pyysi hänen puolestaan.

Kreivi Etzard yhtyi hänen rukouksiinsa.

Kreivi Juhana seisoi kappaleen matkan päässä, uskaltamatta lausua
sanaakaan.

Kustaa epäili eikä tahtonut suostua, mutta samassa rupesi prinssi
Eerik vakuuttamaan, että hän pitää mitä hellintä huolta prinsessasta
ja saattaa hänet terveenä takaisin kuninkaan luo, kunhan kuningas
vain uskoo hänet hänen huostaansa.

-- Lähde sitte, siunattu lapseni! sanoi Kustaa ja sulki hänet
syliinsä.

Mutta koska kerran Cecilia, hänen sydänkäpynsä, aikoi matkalle, niin
piti hänen sekä pukujensa että kasvojensa kauneudella voittaa kaikki
muut. Margareetan vaateaitasta tuotiin nyt kallisarvoisia silkki-,
sametti- ja brokaadipukuja ja kuningas valitsi itse kauneimmat. Sitte
lähetti hän kutsumaan Ceciliaa luokseen, hänen piti heti tulla.

Jokohan kuningas oli muuttanut mielensä, eikö hän saisikaan lähteä
Katarinaa saattamaan.

Cecilia tuli kuninkaan luo aivan peloissaan.

-- Isä, sinä kutsuit minua.

-- Kyllä. Kas, kun sinä minulta houkuttelit luvan päästä matkalle,
niin et laisinkaan ottanut lukuun, että matkustaminen maksaa paljon.
Tässä saat matkarahaa.

Kuningas ojensi hänelle rasian.

-- Voi, miten raskas! sanoi hän ja nosti rasian kantta.

-- Se on kyllä tarpeen matkan varrella, mutta joko siinä nyt on
kaikki mitä tarvitset, pikku Sissa?

-- Kyllä, en ainakaan tiedä muuta!

-- Mutta entä puvusto?

-- Minähän olen saanut niin paljon pukuja häihin.

-- Eevan tyttäret tarvitsevat paljon viikunalehtiä ja sinun tulee
esiintyä prinsessana ja minun tyttärenäni. Södermanlannin ja
Östergyllenin aateli on rikasta väkeä enkä minä tahdo, että muut
esiintyvät komeampina kuin sinä.

-- Isä, sinä hemmottelet minut ihan pilalle!

-- Taidat jo olla valmiiksi pilattu! Kas tässä... Kustaa nosti suurta
vaatetta. Hämmästyneenä jäi Cecilia häneen katsomaan.

-- Kuinka kaunista! huudahti hän sitte ja karkasi isänsä kaulaan.

-- Joko nyt tyydyt? kysyi Kustaa.

-- Johan toki!

-- Etkö enään tarvitse mitään?

-- En ymmärrä mitä se olisi.

-- Katsoppa tätä rasiaa.

-- Voi mikä ihana helminauha!

-- Tässä rannerenkaat!

-- Entä tämä vyö! Cecilia kiersi sen kiireesti vyötärensä ympäri. --
Se sopii mainiosti!

-- Mahtaa sopia, se oli äitisi ja teidän vartalonne on ihan sama.

Tyttö kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä.

-- Miten saatankaan sinua kiittää!

-- Minäpä heti sanon. Vanha isäsi on nyt koristanut sinut helmillä ja
jalokivillä, korista sinä häntä hyvillä tavoilla, arvokkuudella ja
sulolla. Muista, Ceciliani, että jota korkeammalla me seisomme, sitä
useampi meihin katsoo; luonto on jakanut sinulle runsaat lahjat, ne
voivat tuottaa sinulle suuria kiusauksia.

-- Ei ole vaaraa!

-- Tuo nuori kreivi!

-- Hänkö! pääsi miltei ylenkatseellisesti neidin huulilta.

-- Hän ei ole mitään eikä omista mitään.

-- Niin, minä en hänestä välitä.

-- Mutta hän välittää sinusta.

-- Välittääkö? kysyi tyttö hymyillen.

-- Etkö ole sitä huomannut?

-- En ole huomannut koko miestä.

-- Etkö huomaa matkallakaan?

-- En ainoaakaan kertaa!

-- Sitte olen levollinen, mene nyt nukkumaan.

-- Joko sinä nyt ajat pois minut?

-- Sinähän itse tahdot lähteä luotani.

-- En, en tahdo, anna minun olla täällä luonasi... pidä minua
kiinni... tyttö kietoi tuskallisesti käsivartensa hänen ympärilleen.
-- Älä päästä minua!

-- Pikku Cecilia, mikä sinun on?

Hän irroitti hänen käsivartensa ja asetti hänet polvelleen istumaan.

-- Mikä sinun on, lapseni?

-- Ei mikään, vastasi tyttö nyyhkyttäen.

-- Äskenhän itse tahdoit lähteä?

-- Mutta minä olen yhtä tyytyväinen, jos saan istua täällä luonasi.

-- Mutta, lapseni, miltä tämä näyttäisi?

-- Siitä en välitä!

-- Ihmiset työntäisivät syyn minun niskoilleni.

-- Sen sinä kyllä jaksaisit kantaa.

-- Ei, sinun pitää lähteä, lapseni, ja kun tulet kotiin, niin kerrot
minulle kaikki mitä olet kokenut; silloin tuntuu minusta kuin
hengittäisin vanhaan rintaani koko kesän ja sen lämmön ja valon.

-- Isä, isä!

-- Hyvää yötä nyt! Näe unta hurskaasta äidistäsi!

-- Ja sinusta!

-- Niin, mutta älä ainoastaan unissasi meitä ajattele, vaan muista
aina pitää Jumala silmäisi edessä ja meidät mielessäsi.

Vaihdettuaan hellän suudelman he erosivat.

Mutta tultuaan huoneeseensa, mietti Cecilia kauvan, mikä saattoi olla
syynä hänen mielenliikutukseensa... hän oli ikäänkuin aavistanut,
että jotakin pahaa tapahtuisi... mutta mitä saattaisi tapahtua?...
Kuningas oli varoittanut kreivi Juhanan tähden...

Jos hän olisi tietänyt...!

Mutta huoneessa ei ollut ketään, kun hän lankesi hänen jalkainsa
juureen ja sanoi jumaloivansa häntä.

Cecilia ei paljon välittänyt hänestä.

Niilo oli paljon kauniimpi ja miehekkäämpi.

Jos _hän_ olisi nähnyt!

Oi, se olisi ollut kamalaa!

Mutta mitä Cecilia sitte mahtoi! Hän oli rukoilemalla rukoillut
suudelmaa ja hän oli saanut vain yhden ainoan!

Nyt iloitsi hän siitä, että Cecilia lähtisi mukaan... mahtoiko
luulla, että hän lähtee hänen tähtensä?

Hän päätti, ettei hän puhu hänelle koko matkalla eikä kertaakaan
ojenna hänelle kättään. Aina hän sitä tahtoikin painaa.

-- Odota, odota, herra kreivi, ei vaasalainen neiti niin helposti
unohda, kuka hän on!

-- Hävetkää, herra kreivi!

Kuningaspa ilostuu, kun hän palaa kotiin!

Ja Cecilia karkaa hänen syliinsä ja kertoo, kertoo...

Niin, tärkeintä kohtaa ei hän kuitenkaan kerro.

Mutta entä jos hän ilmaisisi salaisuutensa äitipuolelle. Hän on niin
hyvä, hän on katsellut Ceciliaan niin lempeästi ja osaaottavasti,
aivan kuin sanoakseen: lapsi raukka, sinä jäit niin aikaiseen
äidittömäksi ja jouduit vieraiden hoitoon... kukaan ei ole
varoittanut sinua kompastumasta kiviin, joita on elämän tiellä...
sinä olet aina tehnyt mitä olet tahtonut, minä olen pyytänyt ja
houkutellut, mutta sinä käännyit aina pois luotani!... Tästälähin
en enään tule tekemään sillä lailla, tahdon pitää häntä äitinä ja
ystävänä... Oi, kuinka minä ikävöin takaisin kotiin!

Cecilia pani levolle ja nukkui rauhalliseen uneen.

Seuraavana päivänä lähdettiin matkalle.

Katarina itki katkerasti, mutta Cecilia iloitsi ja ajatteli
uteliaisuudella, mitä saisi nähdä. Ja pianhan hän palaisi kotiin!

Oltiin toukokuussa, koko luonto kukoisti, kukkaset availivat
umppujansa, linnut livertelivät lemmenlaulujaan ja ilma oli täynnä
suloista tuoksua.

Koko matka kului juhlan lailla, kaikki panivat toimeen kutsuja...
joka ritarikartanossa tahdottiin vielä kerran nähdä prinsessa
Katarinaa, toivottaa hänelle onnea ja lausua hänelle jäähyväiset.

Ja Ceciliaa ihailtiin, ylisteltiin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin
kaksi surullista silmää, jotka lakkaamatta häntä seurasivat... Kuinka
hän mahtoi häntä rakastaa!

Cecilia käytti kaikkia komeita pukujaan, kuninkaalla oli syytä
iloita, sillä kukaan ei ollut niin kaunis kuin hän, sen hän itsekin
huomasi.

Katarinan olisi paremmin pitänyt vartioida häntä, hänen olisi pitänyt
huomata, että kreivi alituisesti viipyi hänen likeisyydessään.

Katarina kertoi kreivi Etzardin sanoneen, että jos Juhana puhuisi
Cecilialle muita kuin aivan tavallisia asioita ja kaikkien kuullen,
niin hän paikalla karkoittaisi hänet hänen seurastaan.

Vai siitä syystä. Nuori mies raukka!

Oikein hän suri, sen selvästi näki.

Entä jos Cecilia kysyisi häneltä syytä hänen surumielisyyteensä!

Mitä hulluja! Hänhän tiesi syyn.

Onneksi oli juhlia niin paljon, ettei hänellä ollut aikaa ajatella
häntä.

Nyt olivat he Vadstenassa ja siellä piti heidän erota, ensin
levättyään muutamia viikkoja.

Kuinka luostaripuutarhassa, puiden varjossa oli suloista viivähtää!

Satakieli lauloi; se oli eksynyt näin pohjoiseen.

Cecilia ei koskaan kyllästynyt kuulemaan sen kummallisia liverryksiä.
Mutta eräänä suloisena iltana -- niin suloisena kuin ilta ainoastaan
pohjolassa saattaa olla -- kuuli hän aivan vieressään äänen:

-- Cecilia, sallikaa minun puhua kanssanne!

-- En, en! vastasi tyttö peloissaan.

-- Ensi yönä nousen tikapuita myöten sisään ikkunastanne.

-- Onneton mies, minä en salli sitä! Nuorukainen vaikeni.

Cecilia odotti... vihdoin hän kääntyi, mutta kreivi oli poissa,
jäljettömästi kadonnut.

Oliko tämä unta?

Ehkä hänen pitäisi ilmoittaa Katarinalle.

Tai Eerikille tai Maunulle?

Mutta Eerik oli niin kiivas ja Maunu vielä lapsi, 17 vuotias...
Katarina taas ei välittänyt muista kuin miehestään... Osaisi Cecilia
toki itse pitää huolta itsestään. Sitäpaitsi oli hän kieltänyt häntä
tulemasta. Hän ei varmaankaan uskaltaisi...

Prinssi Maunu oleskeli tähän aikaan Vadstenan linnassa, ollen
rakkaiden vieraidensa isäntänä. Varsinkin mairitteli häntä Eerikin
vierailu, Eerik taas kohteli häntä alentuvalla ystävällisyydellä.

Kumma kyllä, olivat Kustaan lapset kehittyneet aivan päinvastaiseen
suuntaan kuin isä. He olivat kaikki kevytmieliset ja Maunu oli
alkanut aikaiseen.

Veljesten seurustelu ei suinkaan ollut ylevää laatua ja heidän
keskinäisen sopunsa perustana oli sangen arveluttava keskustelu.

Eräänä päivänä karkasi Eerik Maunun huoneeseen, kalpeana ja kovan
mielenliikutuksen valtaamana.

-- Mikä häpeä, huudahti hän, -- mikä kamala häpeä! ja heittäytyi
penkille istumaan.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Etkö sitte tiedä mitään?

-- En mitään!

-- Aina minä olenkin onneton ja tulen...

-- Onko saatu vihiä siitä, että sinä...

-- Mitä minusta tai sinusta, mies saattaa menetellä miten tahtoo,
mutta Cecilia...

-- Mikä hänen on?

-- Etkö ole nähnyt, että Juhana...

-- On häneen silmittömästi rakastunut.

-- Mutta tyttö, tyttö!

-- Hänen kunniansa on meidän kunniamme!

-- Taidamme saada vaatia hänen kunniaansa kreiviltä. Eerik nauroi
rajusti.

-- Mitä sinä sanot?

-- Linnanvahti on monena yönä peräkkäin nähnyt, että tikapuut ovat
pystytetyt prinsessan ikkunaan ja että kreivi on kiivennyt hänen
huoneeseensa.

-- Mitä kuningas tulee sanomaan?

-- Sitä mitä koko Vadstenan kaupunki nyt sanoo, että häpeämme on
suuri!

-- Minä olen joskus tuntenut omantunnonvaivoja, virkkoi Maunu, --
mutta jos hän naisena sillä tavalla on saattanut unohtaa arvonsa,
niin...

-- Me kostamme heille kamalasti!

-- Tietysti, mutta millä tavalla?

-- Liian helppo rangaistus olisi tappaa hänet, hänen täytyy nöyrtyä,
masentua!

-- Mitä aiot tehdä?

-- Mietin juuri sitä; ensinnäkin aion äkkiarvaamatta yllättää heidät.

-- Saanko minä tulla mukaan?

-- Tulkoon kuka tahansa! Sitte on kreivi vangittava ja lähetettävä
kuninkaan luo.

-- Se on kamalaa!

-- Kaikki on pantava pöytäkirjaan.

Mutta Eerik ei pitänyt asiaa salassa, hän kertoi sen kaikille muille
paitsi Katarinalle ja hänen miehelleen. He olisivat tietysti estäneet
huhun leviämisen.

Eerik ja Maunu olivat päättäneet itse karata prinsessan huoneeseen,
mutta hoviherrat, peläten verenvuodatusta, saivat heidät luopumaan
aikeestaan.

Vihdoin päätettiin, että Kaarlo de Mornay muutamien muiden herrain
kanssa kävisi asiaan käsiksi.

Kolmantena yönä tuli tieto, että tikapuut ovat nostetut pois ja lintu
suljettu häkkiin.

Heti senjälkeen karkasivat herrat huoneeseen ja kreivin täytyi
antautua vihollistensa käsiin.

Eerik panetti hänet paikalla vankeuteen.

Mutta Cecilia, isänsä rakkain lapsi, nuori, kaunis, kaikkien ihailema
neiti...

Hän oli heittäytynyt permannolle pitkäkseen; häpeänsä, alennuksensa
kurjuuden valtaamana ei hän tahtonut paljastaa kasvojaan.

Hänen epätoivonsa oli niin ääretön, ettei Katarina uskaltanut ruveta
häntä nuhtelemaan; hän vain koetti rauhoittaa ja lohduttaa häntä.

Turhaan koetti kreivi Etzard lieventää Eerikin vihaa, hän raivosi
kuin mielipuoli.

-- Kuninkaan oikeutettu viha tulee minua kohtaamaan, jollen kosta
hänelle hänen rikoksensa mukaan! huudahti hän.

Kahleissa lähetettiin kevytmielinen kreivi Juhana halki koko maan
kuninkaan luo. Hänen mukanaan oli kirjeitä ja pöytäkirja, joissa koko
tapaus täydellisesti kerrottiin.

Kreivi Etzard siirsi matkansa tuonnemmaksi, voidakseen jäädä
auttamaan veljeään. Mutta koko maassa herätti häpeällinen juttu
suurta hämmästystä ja melua.

Saatamme käsittää miten se vaikutti kuninkaaseen.

Se iski kuin ukkosen nuoli kirkkaalta taivaalta.

Suru teki hänet mykäksi, hän istui tuntikausia eteensä tuijottaen ja
mahdotonta oli tietää, nukkuiko hän vai oliko hän valveella.

Kuningatar ei hetkeksikään poikennut hänen luotaan. Hän puheli
lempeitä lohdutuksen sanoja.

Ensi päivänä ei hän saanut kuninkaalta mitään vastausta ja lopulta ei
hän voinut muuta kuin itkien häneen katsella.

Mutta silloin nosti kuningas päänsä. Se oli käynyt niin harmaaksi ja
katse oli niin väsynyt.

-- Voi nuori nainen, Katarina raukka, joka koetat jakaa kanssani
suruni, virkkoi hän, -- miten sinun käy, kun minä vaivun hautaan ja
sinä jäät yksin?

-- Käy kai niinkuin köynnöskasvin, joka on kasvanut vahvaan puuhun
kietoutuneena: se kaatuu puun kanssa, vastasi kuningatar. -- Vähät
muusta, kunhan se vaan on täyttänyt tarkoituksensa.

-- Lähetä noutamaan Lauria. Arkkipiispa tuli.

-- Tässä näet murtuneen isän.

-- Niin, Jumala yksin voi teitä auttaa.

-- Kamalaa on juoda tämä kalkki, Lauri, kun omat lapset ovat sen
täyttäneet!

-- Kova on koetus, mutta se täytyy kantaa.

-- Että Cecilia, oma Ceciliani on tuottanut minulle tämän häpeän!

Kyyneleet alkoivat vieriä alas uurtuneita poskia.

-- Jumalan kiitos, että hän itkee! sanoi Katarina.

-- Niin, tyttärenne on rikkonut, mutta hän saattaa voittaa takaisin
kunniansa.

-- Naisen kadotettua kunniaa ei koskaan voiteta takaisin.

-- Mutta katuvaiselle annetaan anteeksi hänen syntinsä ja silloin
palaa kunniakin.

-- Kuinka minun vanhat aateliseni nyt mahtavat iloita: he totta
totisesti eivät kelpaa hyveen esikuviksi, mutta huonoa mainetta
pelkäävät he kuin kuolemaa... ja juorut, ne lentävät halki maiden ja
kaupunkien ja minun ja tyttäreni nimeä tahrivat he loalla!

-- Niin, sieltäpäin ette löydä lohdutusta, mutta nostakaa silmänne
rakastavaisen Luojanne puoleen: Hän ei tuomitse yksin sen mukaan,
mitä silmien edessä on.

-- Mielelläni antaisin pois päivät, jotka vielä saan elää, jos siten
voisin tehdä hänet tahrattomaksi, niinkuin hän oli.

-- Nyt puhuu isänsydän... riisukaa päähänne turhamaisuus, ylpeys,
purppuraryysyt; ojensihan pyhä Herrammekin kätensä syntiselle
vaimolle, täytyyhän toki heikon ihmisen antaa anteeksi ja unohtaa.

-- Olet oikeassa, Lauri, se on velvollisuuteni. Hartioilleni on
laskettu raskas taakka, mutta minun täytyy kantaa se kristityn lailla.

-- Nöyrän kristityn lailla.

-- Niin, olen aina mielestäni seisonut askelta ylempänä kuin muut,
mutta nyt on Herra lyönyt minut maahan ja minä taivun ristini alle
ja kiitän häntä siitä, että hän koettelemuksen kautta on minut
nöyryyttänyt.

-- Hän lähetti lohdutuksen kalkin Getsemanen yrttitarhaankin.

-- Minä tiedän, että hän sen minullekin lähettää; minä tahdon,
noudattaen korkean mestarini esimerkkiä, sortumatta kestää loppuun
asti.

Lauri painoi alas päätään.

-- Niin puhuu Kristuksen tosi seuraaja, lausui hän.

Ja Kustaa piti sanansa. Nurkumatta alistui hän nöyryytykseen ja
vaikka hän muutamassa viikossa vanheni kymmeniä vuosia, niin oli
hänen toimintansa yhtä reipas kuin ennen.

Hän olisi tahtonut pitää asian salassa, mutta Eerik oli
ajattelemattomuudessaan tehnyt sen kuuluisaksi koko valtakunnassa.
Kuninkaan täytyi sentähden toimia suurimmalla ankaruudella ja ilman
sääliä.

Cecilia vietiin heti Tukholmaan ja suljettiin huoneeseensa.

Pitkällinen tauti kytki hänet kolmeksi kuukaudeksi vuoteen omaksi.

Kreivi Juhanaa pidettiin kovassa vankeudessa, ankaran tarkastuksen
alaisena.

Katarina ja hänen miehensä eivät saaneet palata Tukholmaan, vaan
täytyi heidän jäädä Vesteråsin linnaan.

Kuningattaren rukousten tähden suostui Kustaa vihdoin ottamaan heidät
vastaan.

He heittäytyivät hänen jalkainsa juureen ja rukoilivat armoa kreivi
Juhanalle.

Mutta turhaan. Kuningas antoi heille jyrkän, kieltävän vastauksen.
Rikoksensa mukaan piti hänen saada rangaistus.

Loukkaantunut isä näytti miltei aikovan rangaista häntä kuolemalla.

Mutta vähitellen oli Eerikille alkanut selvitä, ettei hänen
menettelynsä ollutkaan ollut aivan järkevä.

-- Niin, sanoi hän Maunulle, -- aina käy hullusti, vaikka
tarkoittaisin kuinka hyvää!

-- Tarkoituksemme oli hyvä, vastasi Maunu, -- minä luulin meidän koko
ajan menettelevän kuninkaan tahdon mukaan.

-- Välistä on ihmisellä liian paljon kunniantuntoa, välistä liian
vähän, virkkoi Eerik katkerasti.

-- Koska on liian paljon?

-- Silloin kun tahtoo suojella omaa kuninkaallista kunniataan, vaikka
vallan ohjat ovat toisen käsissä.

-- No koska sitte on liian vähän?

-- Silloin, kun ihminen nöyrtyy rakastettunsa edessä ja tahtoo mennä
naimisiin oman halunsa mukaan.

-- Tarkoitat prinsessa Elisabetia!

-- Maunu, sinä et käsitä, miten minä rakastan häntä. -- Käsitän toki,
sillä kyllä minä ne asiat ymmärrän.

Mutta miten sinä, Eerik, hallitsisit kahta valtakuntaa, jotka ovat
niin kaukana toisistaan?

-- Toiseen pantaisiin varakuningas, ymmärrätkö?

-- Kuka siksi sitte tulisi?

-- Sinä esimerkiksi.

-- Kelpaisinko minä?

-- Kyllä, jos tottelisit käskyjäni.

-- Enkö minä aina tee niinkuin sinä tahdot?

-- Juuri siksihän minä eninten pidän sinusta.

-- Sanotaan että me luonteeltamme olemme toistemme kaltaiset.

-- Ehkä!

-- Ethän sinä siitä pahastu?

-- En suinkaan; tahdotko tulla Kalmariin?

-- Luuletko kuninkaan antavan lupaa?

-- Emme kysy häneltä.

-- Sinä vietät iloista elämää, Eerik!

-- Välistä oikein hurjaa! Jos minulla on hyvä hevonen, niin ratsastan
kunnes se sortuu, jos joku palvelija jotakin laiminlyö, niin
puhkaisutan hänellä silmän tai hakkautan poikki hänen käsivartensa ja
kun olemme juoneet juovuksiin, niin pitäköön vain syrjäinen varansa!

-- Ei kiitos, Eerik, en minä tule!

-- Pelkäätkö, raukka?

-- Älä luule, mutta minä tahdon mielelläni hallita valtakuntaa, jos
sinä sen toimen uskot minulle.

-- Ajatelkaamme nyt asiaa, mutta annappa minulle neuvo, miten
järjestää tämä Cecilian asia?

-- En tiedä.

-- Äh, sinä olet huono neuvonantaja!

-- Kuuleppa, jos piirustaisit hänet ihanana Susannana kylpemässä?

-- Mitä tyhmyyksiä?

-- Tarkoitan, että niinkuin häntä syyttömästi paneteltiin, niin
sisartammekin...

-- Ei kelpaa!

-- Ehkei!

-- Mutta ehkä tuumasta sentään jotakin voi tehdä.

-- No mitä?

-- Lyötän mitalin, jonka toiselle puolelle panetan Cecilian
rintakuvan, toiselle puolelle kylpevän Susannan.

-- Erinomaista!

-- Mitalin tarkoitus on osoittaa, että Ceciliaa panetellaan yhtä
syyttömästi kuin muinoin ihanaa Susannaa.

-- Erinomaista, Eerik! Sinä olet aika sukkela!

-- Kunhan kuningas olisi samaa mieltä.

-- Kyllä hän tulee olemaan.

Veljekset erosivat ja Eerik ryhtyi paikalla toteuttamaan sukkelaa
tuumaansa.

Kun Itäfrieslannin vanha kreivitär sai kuulla, että suuri vaara
uhkasi hänen rakkainta poikaansa, niin valtasi hänet sanomaton tuska
ja hän kääntyi paikalla kaikkien likiseudun saksalaisten ruhtinaiden
puoleen rukoilemaan, että he toimittaisivat hänen poikansa vapauteen.

Ja nyt saapui Ruotsiin joukottain lähettiläitä pyytämään, että Juhana
armoitettaisiin.

Kustaan täytyi vihdoin suostua; mutta ensin lähetti hän noutamaan
kreivi Juhanaa, ja kuninkaan ja valtakunnan neuvoston läsnäollessa
sai tämä juhlallisella valalla vannoa, että sekä hän että prinsessa
Cecilia olivat viattomat.

Prinssit Eerik ja Maunu olivat läsnä valaa tehdessä.

Eerik oli saanut valmiiksi näyterahansa ja toivoi sillä voivansa
lohduttaa kuninkaan vihaa.

Pidellen rahaa pienellä tyynyllä, teki hän syvän kumarruksen ja
lausui, että hän tunnustaa liian suurella innolla puolustaneensa
kuninkaan ja kuninkaallisen huoneen kunniaa... Nähdessään Cecilian
kyyneleet ja kuninkaan surun, on hän tullut siitä vakuutetuksi, hänen
sydämensä on heltynyt ja hän tahtoo nyt sovittaa, mitä on rikkonut.

-- Mitä tarkoittaa pitkä puheesi? kysyi kuningas pahaa aavistaen.

-- Olen tahtonut osoittaa, että Cecilia on viaton ja Pyhästä
Raamatusta olen tavannut hänelle vastakuvan.

-- Mistä? kysyi kuningas säihkyvin silmin. Eerik ojensi hänelle
tyynyn.

-- Kylpevän Susannan!

Kuningas otti rahan käteensä ja viskasi sen permannolle.

-- Vai ei mitta vielä ollut täysi? puhkesi hän puhumaan. -- Vieläkö
oli pohjalla sappea, jota et jo ollut juottanut onnettomalle
isällesi?... Oivallisesti suoritit viime retkesi! Minä uskoin
tyttäreni haltuusi ja sinä paljastit maailmalle hänen häpeänsä ja
häväistyksensä... Salaa olet sinä vehkeillyt kapinallisten alamaisten
kanssa, mutta mitä luulet siten voittavasi?... Minua et sinä syökse
valtaistuimelta; sinun aurinkosi ei nouse ennenkuin minun aurinkoni
on laskenut.

Eerik puri huultaan, mutta ei uskaltanut vastata.

Kuningas ilmoitti hänelle vielä, että hänen seuraavana päivänä piti
tulla neuvostoon, ja sitte hän, kuninkaan viittauksesta, jätti
huoneen.

Eerikiä täytyy pitää mielipuolena, muutoin on mahdotonta häntä
ymmärtää.

Mielipuoli saattaa usein olla lahjakas ja opinhaluinen. Eerikin
kehitystä seuratessa huomaa helposti, että häneltä puuttuu
ihmistekoja ohjaava järki. Siihen viittaavat hänen rajut, hurjat
leikkinsä, hänen villi elämänsä Kalmarissa ja vihdoin hänen tavaton
itserakkautensa ja ylimielisyytensä.

Hän antautui kokonaan hetken tunteen valtaan.

Dionysius Beureus, joka itse oli kalvinilainen, oli yllyttänyt häntä
kosimaan Elisabetia ja tästä tuumasta piteli hän kiinni kourin
kynsin, kunnes sen äkkiä kumosivat toiset päähänpistot.

Tätä kaikkea aavisti Kustaa hämärästi ja sentähden hän monasti
aikoikin eroittaa hänet valtaistuimesta, mutta sitte hän taas
luuli näkevänsä valonvälähdyksiä ja huomaavansa, että Eerik oli
ymmärtäväinen ja huolellinen. Ja tieto siitä, ettei hän koskaan
ollut rakastanut tätä poikaa niinkuin muita lapsiaan, esti häntä
ryhtymästä toimenpiteisiin, joiden perusteena pääasiallisesti oli
isänmaanrakkaus.

Hänen elämänsä viime aika oli surun aika, sillä hän tunsi, että
riidat ja eripuraisuudet tulisivat hävittämään paljon siitä, mitä
hän oli rakentanut, sekä johtamaan ulkonaisiin, ehkä sisällisiinkin
sotiin ja tappeluihin.

Tässä suhteessa ei hän luottanut Juhanaankaan. Juhana vehkeili salaa
sekä veljensä että puolalaisten kanssa. Vanha kuningas oli tiellä,
nuoret halusivat koettaa voimiaan.

Ainoa, jolle hän täydellisesti uskoi huolensa, oli hurskas, lempeä
kuningatar.

Viha ja nöyryys vaihtelivat Kustaan mielessä. Usein puhkesi hän
sadattelemaan lapsiaan, milloin Eerikiä, milloin Juhanaa tai Ceciliaa.

Seuraavana hetkenä koetti hän nöyrästi alistua kohtaloonsa.

Eräänä päivänä katseli hän taivaankaarta ja kiitti Jumalaa siitä,
että hänenkin ylpeä ja korskea mielensä nyt oli taipunut.

-- Ylpeät ja taipumattomat, lausui hän, -- eivät tunne taivaan armoa
ja laupeutta.

Tähän aikaan sai hän tiedon rouva Kristina Gyllenstjernan kuolemasta.

Monet, monet hänen rakkaistaan olivat menneet pois ennen häntä!
Ensin Margareeta, sitte Lauri Antinpoika ja Olavi Pietarinpoika;
v. 1554 oli Lauri Siggenpoika Sparre, mies, joka sekä myötä- että
vastoinkäymisessä oli osoittautunut uskolliseksi ystäväksi, kuollut.
Sitte Maunu Juhananpoika Natt och Dag, Aksel Bjelke ja vihdoin rakas
Juhana Turenpoika Roos.

Miltei yksin oli Kustaa jäänyt, vanhana honkana keskelle kasvavaa
viidakkoa.

Huolet ja lakkaamaton työ olivat vieneet hänen voimansa, ehkä ennen
aikojaan.

Hänen muistinsa heikkeni, hän unohti nimiä ja peruutti antamiaan
käskyjä.

Tämä teki hänet vieläkin levottomammaksi ja pian sairastui hän
tautiin, josta tosin tointui, mutta joka sittemmin kuitenkin vei
hänet hautaan.

Ceciliaa ei hän vielä ollut kysynyt eikä kukaan uskaltanut mainita
hänen nimeään.

Nuori kreivi Juhana oli tehnyt vaaditun valan; hänen kasvoissaan oli
silloin ollut sellainen kauhun ja epätoivon ilme, ettei kukaan, joka
hänet näki, saattanut häntä unohtaa.

Raudat otettiin sitte pois sekä hänen käsistään että jaloistaan ja
hän otti ne mukaansa sekä läksi kiireesti kotiin Itäfrieslantiin.

Kevytmielinen, huoleton nuorukainen muuttui vakavaksi, miettiväksi
mieheksi. Hän pysyi koko ikänsä naimattomana, ja vältti naisten
seuraa niin paljon kuin suinkin.

Kun Cecilia, naimisissa ollessaan, tuli sisartaan Katarinaa
tervehtimään, niin matkusti hän pois, jottei hänen tarvitsisi häntä
nähdä.

Hän eli hiljaista, vaatimatonta elämää ja suojeli mielellään
henkilöjä, joita vainottiin heidän uskonsa tähden.

       *       *       *       *       *

Syksyllä v. 1559 läksi kuningas hovineen Upsalaan, viettääkseen
siellä joulun.

Mutta Katarina ei, niinkuin tavallisesti, saanut ottaa osaa
juhlavalmistuksiin.

-- Ole sinä minun luonani, sanoi Kustaa, -- tämä on viimeinen jouluni
ja virkistävää on minulle katsella suloisia kasvojasi. Olethan sinä
niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan ole pettäneet minua.

Katarina ei koskaan vastustanut hänen tahtoaan, elihän hän ainoastaan
häntä varten.

Kolme nuorinta prinsessaa ja kohta kymmenvuotias Kaarle seurasivat
heitä Upsalaan.

-- Mitähän tuosta pojasta tulee? sanoi Kustaa monasti
kuningattarelle. -- Hän ei ole missään suhteessa noiden toisten
kaltainen.

Omituisella ihailevalla rakkaudella kohteli hän isää. Saadakseen olla
hänen luonaan, heitti hän mielellään leikkinsä, ja vaikka kuningas
puheli asioista, joita ei hän laisinkaan ymmärtänyt, niin hänen
silmänsä vilkkumatta seurasivat häntä.

Kaarle oli luonteeltaan hiljainen ja umpimielinen, mutta jos Kustaa
rupesi kyselemään hänen opintojaan, niin saattoi huomata, että hän
teki parastaan, voidakseen antaa tyydyttäviä vastauksia rakkaan isän
kysymyksiin.

Usein sattui hän kuulemaan kiivaan sanakiistan Kustaan ja Eerikin tai
Juhanan välillä.

Silloin hän tarkkaavasti seurasi vivahduksia jokaisen kasvoissa
ja kuninkaan jäätyä yksin, laski hän kätensä hänen polvelleen tai
silitteli sitä rauhoittavasti, ikäänkuin sanoakseen: "tapahtukoon
mitä tahansa, mutta minä pysyn aina puolellasi".

Hänen leikkinsä eivät olleet laisinkaan niin rajut kuin veljien
leikit, mutta ruumiinharjoituksissa osoitti hän tavatonta voimaa ja
kestävyyttä.

Tapansa mukaan kokosi kuningas tänäkin jouluna ympärilleen vieraita,
mutta tällä kertaa olivat he kaikki joko vanhempia, kokeneita ystäviä
tai aivan nuoria, nimittäin hovin nuorten ikäisiä, ja Kaarle lupasi
pitää heidät kurissa, jotteivät he teuhaisi ja huutaisi liiaksi.

Kuningas viihtyi niin hyvin, että hän viipyi Upsalassa helmikuun
loppuun asti, jolloin hän läksi Strömsholmaan. Sinne oli
hän rakennuttanut uuden säterikartanon ja sieltä läksi hän
Ulfvesundiin, joka sittemmin sai nimen Kungsör. Tänne kutsui hän
useita valtioneuvoksiaan. Oli saapunut monta kirjoitusta, joissa
ilmoitettiin, että Kristian II sukulaiset ja ystävät nyt ovat saaneet
paljon liittolaisia, jotka aikovat sotavoimalla hyökätä Ruotsiin,
voittaakseen sen takaisin, jos mahdollista.

Uudenvuodenpäivänä v. 1559 oli Tanskan kuningas Kristian III kuollut
ja hänen poikansa Fredrik kohteli Ruotsia nurjamielisyydellä, joka
ei ollenkaan ollut sopusoinnussa kauniiden vakuutusten kanssa hyvän
naapuruussovun ja rauhan säilyttämisestä molempien maiden välillä.

Kustaa piti sekä sotajoukkoa että laivastoa sotakunnossa.

Hän lähetti kirjeitä sekä voudeille että muille käskynhaltijoilleen
Södermanlannissa ja Nerikessä, että koska nyt liikkuu niin pahoja
huhuja, niin on parasta, että he antavat panna olutta ja leipoa
leiviksi niin paljon viljaa, varsinkin ylivuotista, kuin jokaiselta
liikenee.

Huhtikuun alussa läksi hän Julitaan, jonka luostari oli valmistettu
kuninkaan asunnoksi.

Täällä sairastui Kustaa äkkiä kovaan kuumeeseen, joka piti hänet
vuoteen omana muutamia päiviä.

Katarina ja Kaarle olivat miltei alituisesti hänen luonaan ja heidän
hellän hoitonsa ansio oli, että hän niin pian parani. Syynä hänen
sairastumiseensa oli nyt, kuten aina, Eerikin uhkamieliset kirjeet.

Kaikkiin isän nuhteisiin ja varoituksiin vastasi hän kovin,
kiivain sanoin, aina muistuttaen, ettei isän sovi kirjoittaa
perintökuninkaalle niinkuin hän kirjoittaa voudeilleen.

"Rakas poikani Eerik", kirjoitti kuningas maaliskuun 25 päivänä
1560, "sinä lähetät meille paljon kirjoituksia, mutta Jumala tietää,
ettemme ilolla ole niitä lukeneet, vaan suurimmalla mielikarvaudella
ja sydämen surulla. Me varoitamme sinua Kristuksen piinan ja kuoleman
tähden sekä sen rakkauden ja kuuliaisuuden nimessä, jolla kaikkien
hurskaiden lasten tulee kohdella vanhempiaan, että luopuisit siitä
kidutuksesta, jolla vanhaa isääsi raskautat ja vaivaat."

Näitä kirjeitä kirjoittaessa vierivät tavallisesti kyyneleet alas
hänen poskiaan.

Ja ainoastaan Katarinan hellät sanat ja hyväilyt houkuttelivat taas
hymyn hänen huulilleen.

Tultuaan terveeksi, palasi hän perheineen Ulfvesundiin. Tämä
tapahtui toukokuun 7 päivänä. Ulfvesundissa oli laivoja ja veneitä
odottamassa; vanhan tavan mukaan läksi kuningas koko hovinsa kanssa
soutelemaan Mälarin kauniiseen saaristoon. Toukokuun 25 päivänä tuli
hän Eskilstunaan.

Samana iltana saapui prinssi Juhana kotiin ja otettiin vastaan
erittäin ystävällisesti.

Hän palasi Englannista, veljensä kosimaretkeltä ja hänen
kertomustensa mukaan näyttivät Eerikin naimapuuhat alkavan onnistua.

Muutamia päiviä aikaisemmin, toukokuun 18 päivänä oli kuningas
laatinut kirjoituksen, jossa hän kutsui valtakunnan säätyjä kesäkuun
16 päivänä kokoontumaan Tukholmaan, "sillä", sanoo kuningas, "me
olemme heikko ja iällinen ja kovat, tärkeät ajat ovat käsissä".

Kesäkuun 16 päivänä illalla palasi kuningas Tukholmaan. Valtakunnan
säädyt sekä hänen poikansa olivat silloin jo siellä koolla.

Kaikki saivat käskyn kesäkuun 25 päivänä iltapäivällä saapua linnaan,
suureen valtiosaliin.

Saapui paljon kutsumatontakin kansaa. Tuli maalaisia, kaukaa,
kaikilta haaroilta, Taalaista ja Smålannista, Itä- ja
Länsigötlannista, Södermanlannista ja Uplannista; joukossa kulki
vanhoja sotamiehiä, sekä yhdellä että kahdella jalalla, porvareita ja
kauppakaupunkilaisia, kuparivuoritilallisia ja merimiehiä, naisia,
lapsia, nuoria ja vanhoja sekaisin.

Sama magneetti veti puoleensa heitä kaikkia.

Kyösti kuningas tahtoi lausua jäähyväiset kansalle.

Viimeistä kertaa korottaisi hän kirkkaan, sointuvan äänensä ja
jokainen oli rientänyt paikalle, saadakseen kuulla edes jonkun sanan.

-- Isoa tietä valtiosaliin! huusi muuan linnasotamies.

-- Sisään minä vaan tahdon! sanoi vanha taalalaisukko. -- Kyösti
kuningas ja minä olemme monta kertaa paiskanneet kättä.

-- Mitä siihen tulee, niin on hän taas monta kertaa syönyt minun
vaatimattomassa pöydässäni, virkkoi lihava eukko.

-- Minun tyttäreni, huomautti muuan talonpoika, -- naitti hän
papille, ja lieneekö sitte tyttäreni ansio vaiko kuninkaan, mutta
miesten mies siitä pojasta on tullut.

-- Me taas olimme köyhiä kalastajia...

-- Niin, Vernanäsista!

-- Onko siellä tuttua väkeä?

-- Lauri Niilonpojan emäntä.

-- Herranen aika!

-- No, miten teillä nyt jaksetaan?

-- Ei ole valittamista!

-- Teitä taitaa olla aika monta?

-- Kyllä kaloja riittää.

-- Minä olin ihan ensimäisiä.

-- Vai niin!

-- Mieheni otti rahat kuninkaan omasta siunatusta kädestä.

-- Todellako!

-- Yhden lantin otin minä ja sitä olen säilyttänyt; se saa seurata
minua hautaan asti.

-- Muistaako kukaan sitä Margareetaa, jonka kuningatar otti suojiinsa?

-- Tottakai... elääkö hän?

-- Elää ja elää oikein hyvin.

-- Toisiaanko?

-- Kuningatar lähetti hänet Gripsholman karjakartanoon ja opetti
hänelle lehmänhoidon niin hyvin, että hän sitte sai opettaa muita;
ja kyllä hän siellä pitikin sellaisen siisteyden ja puhtauden,
että korkea herrasväki aina Gripsholmassa käydessään pyysi häneltä
lypsymaitoa juodakseen.

-- Tyttö hänellä myöskin oli.

-- Kyllä, ja korea olikin kasvoiltaan. Joku korkea herra iskikin
häneen silmänsä, mutta kuningas teki niistä kaupoista lopun
naittamalla tytön hänen vertaiselleen.

-- Mitä te akat siinä rupattelette, huusi vanha sotamies, -- eihän
tuollaiset merkitse mitään sen rinnalla, mitä hän valtakunnan hyväksi
on tehnyt.

-- Minä olen suuren Kraavelin miehiä! huusi vanha, ahavoitunut
merimies.

-- Ei taitanut lopulta laivalla olla montakaan henkeä.

-- Niinpä niin, joka mies kaatui kunniansa puolesta!

-- Siinä taisi saksalainen saada selkäänsä.

-- Ja tanskalainen kanssa!

-- Ovat samaa maata!

-- Ankara herra on Kyösti kuningas ollut, virkkoi eräs vanha porvari,
-- mutta mies arvollensa, ja sellaisista sitä ruotsalainen sittenkin
pitää.

-- Vanha hän jo on, mutta paljon hän on saanut aikaan.

-- Mitenkähän olisikaan käynyt, jollei hän olisi ajanut
lyypekkiläisiä satamistamme!

-- Entä tanskalaista!

-- Nyt olemme unionista vapaat.

-- Mikä hätänä, jos tanskalainen pitäisi rehellistä peliä, mutta se
vehkeilee aina niinkuin pensaan takaa kurkottaen.

-- Loikoilee pensaassa vakoilemassa.

-- Mutta Kyösti kuningaspa raivasi pois pensaat ja aukealle ei
tanskalainen koskaan antaudu.

-- Kuuletteko jo hänen ääntään salista? sanoi vanha bergslagilainen
talonpoika.

-- Toimitus ei vielä ole alkanut.

-- No sitte voin tässä kertoa, että olin halpa renki, kun hän tuli
meille käymään... korea hän oli katsella...

-- Eikö prinssi Juhana vaan ole yhtä lempeä ja korea?

-- Poikakukko hän on!

-- Hannun Kaisa taisi vähän ihastua, nauroi toinen bergslagilainen.

-- Sellainenhan akkaväen tapa on, virkkoi ensimäinen talonpoika,
punastuen korvia myöten, -- mutta pian hän siitä taudista parani.

-- Kyösti herra ei koskaan ole juossut akkaväen perässä.

-- Mutta sillä kertaa hän oli sitä tekemäisillään.

-- Kuinka niin?

-- Kertokaa, kertokaa!

-- Olettepa te nyt olevinanne uteliaat, nauroi talonpoika. -- Kas,
asianlaita oli sellainen, että hän oli meillä riihellä ja ja Kaisa
tuli tuomaan olutta.

-- No, joiko hän?

-- Joipa kyllä ja minä myös, sillä tyttö tarjosi minulle vasta sitte
kun hän oli saanut.

-- Olisiko pitänyt tarjota teille ensiksi?

-- Tietysti, sillä meillä oli jo silloin niinkuin yhteisiä kauppoja.

-- Entä kuningas?

-- Hän ei silloin ollut kuningas, vaan halpa riihimies, huomaa se!

-- Tyttö oli tarkkasilmäisempi.

-- Taisi olla, koska hän takin alta huomasi kultakauluksen.

-- Näkikö todellakin?

-- Mitä hän sanoi?

-- Ei mitään, tarjosi vaan aina ensinnä hänelle.

-- Niin minäkin olisin tehnyt.

-- Ja minä.

-- Tytöt ovat kaikkina aikoina olleet toistensa kaltaiset, mutta
minä, joka en tietänyt, kuinka asianlaita oli, suutuin suuttumistani.

-- Entä sitte?

-- No niin, eräänä päivänä näin, että hän...

-- Mitä, mitä?

-- Kietoi kätensä tytön vyötären ympäri.

-- Suuteliko kanssa?

-- Ei, mutta silitti poskea.

-- Oliko se sitte niin pahoin tehty?

-- Minä suutuin niin että sanoin hänelle, että jos hän sen vielä
kerran tekee, niin isken kirveeni hänen kalloonsa, jotta se hajoaa
kaikkiin ilmansuuntiin.

-- Senkin karhua!

-- Mitä hän sanoi?

-- "Ole huoleti, Antti", sanoi hän, "en tee sitä toista kertaa".

-- No, pitikö sanansa?

-- Kyllä, ensimäisenä päivänä.

-- Joko toisena suuteli?

-- Tai kävi kiinni vyötäreen?

-- Ei, hän läksi tiehensä.

-- Suuttuiko?

-- En tiedä.

-- Mitä Kaisa arveli?

-- Oli vihoissaan neljätoista päivää.

-- Minäkin olisin suuttunut.

-- Minä en ikinä olisi suonut anteeksi.

-- Kaisa sai markkinoilla silkkihuivin ja sitte unohti hän koko asian.

-- Sitä en usko.

-- Kysy häneltä, tuossahan hän seisoo.

Kaikki kääntyivät nyt katsomaan rotevaa, noin viidenkymmenen vanhaa
naista. Hän oli hyvissä vaatteissa ja sangen miellyttävän näköinen.
Seisoen miehensä takana, oli hän tuontuostakin tuupannut tätä
käsivarteen, mutta saamatta häntä taukoamaan. Äkkiä punastui hän
korviin saakka ja kääntyi pois.

Kukaan ei uskaltanut häntä puhutella. Talonpoikaa, joka oli aika
veitikka, huvitti keskustelu suuresti.

-- Sano sinä heille, muoriseni, että aikoja sitte olet unohtanut koko
harmin.

-- Sepä olisikin ilmeinen valhe. Kaikki nauroivat.

-- Et ainakaan koskaan ole kertonut mitään.

-- Mitä minä siitä olisin kertonut, tiesin mitä tiesin.

-- Et tietänyt mitään!

-- Tiesinpä, koska kerran näytin hänelle tietä. Miehen silmät menivät
selälleen.

-- Sitä et koskaan ole kertonut.

-- Pitäisikö minun sitte kaikki kertoa.

-- Mitä hän sanoi?

-- Kehui kelpo tytöksi ja antoi minulle...

-- Antoiko jotakin? kirkasi talonpoika.

-- Antoipa kyllä, tämän kultaisen sydämen.

Se riippui nauhassa kaulalla ja nainen otti sen esiin ja näytti sitä.

-- Tuota on hän pitänyt salassa kolmekymmentäviisi vuotta, puhui
talonpoika.

-- Hänen on kai pitänyt varoa sinun mustasukkaisuuttasi!

-- No mitä annoit sinä hänelle? huusivat useat.

-- Kai suudelman? virkkoi talonpoika vihoissaan.

-- Olisinpa mielelläni antanut sen.

-- Minä en ollut estämässä!

-- Hän ei pyytänyt suudelmaa. Kaikki nauroivat.

-- Se se vasta on kuningas, huudahti merimies, -- joka ei jahtaa
naisiamme! Eläköön hän sata, kaksisataa, kolmesataa, ei, tuhat vuotta!

Taas purskahtivat kaikki nauruun.

-- Tahdotteko tulla tänne, täällä kyllä kuulee, vaikkei näe, sanoi
linnasotamies, avaten oven ahtaaseen käytävään, josta viiston kulman
ohi saattoi nähdä valtiosaliin.

Kysyi vielä, tahtoivatko he!

Koko joukko ryntäsi käytävän suulle, sulloutuen niin tiheään kuin
suinkin.

Komea näky heille avautuikin.

Koko suuri sali oli täynnä ihmisiä. Tuolla istuivat valtakunnan
herrat ja neuvosto, tuolla kuningatar, suloisena, ihanana, mutta
vakavana ja kalpein kasvoin; hänen rinnallaan istuivat prinsessat
Anna, Sofia ja Elisabet, kukoistavina, kauniina.

Heidän takanaan olivat kaikki hovin naiset.

Arkkipiispa, piispat, pappeja ja virkamiehiäkin oli läsnä.

Sitäpaitsi oli maaseudulta saapunut joukko ylhäisiä ja korkeita
rouvia.

Mutta näiden takana aaltoili, hirveästi ähkyen ja tuuppiellen
kansanjoukko; jokaisen kasvoilta tippui hiki, mutta senhän ilolla
kesti, sillä viimeisen kerranhan rakastettu kuningas oli esiintyvä
kansansa keskuudessa.

Siellä ylenivät bergslagilaisten ja taalalaisukkojen päät muita
korkeampina, siellä vilkuttelivat smålantilaiset silmiään, antamatta
niiden hetkeäkään tähdätä samaan kohtaan; tuossa seisoivat hartevat
itägötlantilaiset, tyyninä, liikkumattomina, antautuen aaltoilevan
joukon vietäviksi. Ja sieltä täältä pisti esiin naisen pää, milloin
korkealta, milloin alempaa, keskeltä miesten parvea, hikisenä ja
helakkaposkisena.

Oli salissa myöskin joukko uteliaita tai innokkaita ulkomaalaisia,
jotka hoveihinsa tahtoivat viedä tietoja Europan senaikuisesta
suurimmasta hallitsijasta, satumaisesta Kustaa Vaasasta, jonka
kummallisista elämänvaiheista koko maailma puhui.

Äkkiä täytti hyminä suuren salin.

Kuningas astui sisään ja häntä seurasivat hänen neljä poikaansa.

Kuinka valkeiksi hänen hiuksensa olivat käyneet!

Hän nousi ja istuutui valtaistuimelle. Vanhemmat pojat asettuivat
hänen vasemmalle puolelleen, nuorin, kymmenvuotias Kaarle, jäi isän
jalkojen juureen.

Vilkkumatta katselivat kaikki kuninkaaseen.

Vanhanakin oli hän vielä kookas ja komea kuninkaallisessa puvussaan,
kruunu painettuna valkeille kiharoille, pitkä, hopeankarvainen parta
riippumassa alas rinnalle.

Ja kaunis oli nuorten poikien parvi hänen vieressään. Mutta kuka
heistä on seuraava isän jälkiä, kuka tuottava maalleen kunniaa ja
siunausta?

Onneksi ei kuningas eikä hänen kansansa saattaneet nostaa
tulevaisuuden huntua, he eivät saaneet tietää kuinka Kustaan työtä
järkytettäisiin ja kuinka vihdoin, kun vaara olisi saavuttanut
huippunsa, nuorin poika, hän, joka nyt seisoi isän jalkain juuressa,
lapsellisen viattomasti katsellen suurta seuraa, olisi perikadosta
pelastava isän elämäntyön.

Terävästi katseli kuningas, niinkuin hänen tapansa oli, ympärilleen,
joka taholle.

Sitte rupesi hän puhumaan.

Alussa hänen äänensä hiukan vapisi, mutta pian paisui se täyteen
voimaansa.

Hän kiitti säätyjä siitä, että ne olivat noudattaneet hänen kutsuaan,
muistutti niille, missä sorrossa ja kurjuudessa vieraat kuninkaat,
varsinkin viime aikana julma tyranni kuningas Kristian, olivat
pitäneet valtakuntaa ja että Jumala hänen, Kustaan, kautta, oli
katsonut hyväksi vapauttaa maan hänestä.

"Sentähden tulee meidän, sekä ylhäisten että alhaisten, herrojen ja
palvelijoiden, vanhojen ja nuorten, aina muistaa hänen jumalallista
apuaan. Sillä kuinka olisin minä saattanut karkoittaa sellaisen
mahtavan herran, joka hallitsi kolmea valtakuntaa ja jonka likeisiä
sukulaisia olivat keisari ja Europan mahtavimmat ruhtinaat! Sellaista
kunniaa en edes uneksinut, kun metsiin ja autioihin erämaihin
pakenin vihollisen veristä miekkaa. Mutta Jumala ryhtyi työhön,
otti minut aseekseen, jonka kautta hänen kaikkivaltaisuutensa oli
tuleva ilmoitetuksi, ja syystä saatan minä verrata itseäni kuningas
Davidiin, jonka Jumala pienestä paimenpojasta korotti koko kansan
kuninkaaksi."

Tässä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta pian alkoi hän taas
syvällä lämmöllä:

"Minä kiitän teitä, uskolliset alamaiset siitä, että olette tahtoneet
korottaa minut kuninkaalliseen korkeuteen ja kuninkaallisen
huoneenne kantaisäksi. Vielä kiitän teitä siitä uskollisuudesta ja
avuliaisuudesta, jota olette minulle osoittaneet hallitukseni aikana."

"Jumala on tänä aikana antanut puhtaan ja selkeän sanansa tulla
maahan, niinkuin hän myös ajallisilla lahjoilla runsaasti on
siunannut valtakuntaa, kuten jokainen näemme. Sentähden tulee
meidän, hyvät miehet ja alamaiset, suurimmalla nöyryydellä ja
kiitollisuudella antaa Jumalalle kunnia."

"Tiedän kyllä, että monen mielestä olen ollut ankara kuningas.
Mutta aika on tuleva, jolloin Svean lapset tahtoisivat nostaa
minut haudastani, jos voisivat. En kuitenkaan häpeä tunnustaa
inhimillistä heikkouttani ja puutteellisuuttani, sillä eihän kukaan
ole täydellinen ja nuhteeton. Sentähden pyydän teitä uskollisina
alamaisina Kristuksen tähden antamaan anteeksi puutteet, jotka
hallituksessani ovat olleet. Tarkoitukseni on aina ollut valtakunnan
ja sen asujainten onni. Harmaat hapseni ja uurtunut otsani kyllä
todistavat, että neljäkymmenvuotisen hallitukseni aikana olen saanut
nähdä paljon vaivaa, huolta ja kärsimystä."

"Tiedän, että ruotsalaiset ovat taipuvaiset pian suostumaan, mutta
myöhään punnitsemaan. Aavistan myöskin, että tulevaisuudessa monet
harhahenget ovat nousevat. Sentähden pyydän ja varoitan teitä:
pysykää lujasti kiinni Jumalan sanassa ja hyljätkää kaikki mikä
sotii sitä vastaan. Olkaa esivallalle kuuliaiset ja keskenänne
yksimieliset. Minun aikani on pian loppuva, tunnen sen kaikkinaisista
merkeistä. Sentähden olen antanut laatia testamenttini, joka tässä
teille luettakoon."

Kun testamentti oli luettu ja säädyt olivat sen hyväksyneet, ynnä
valalla vahvistaneet, nousi kuningas ja lausui:

"Pian olen ylimäisen kuninkaan jalkain juuressa tekevä tiliä Svean
valtakunnan ihanasta, katoavaisesta kruunusta. Seuratkaa minua
silloin uskollisilla esirukouksillanne, ja kun olen ummistanut
silmäni, niin antakaa tuhkani levätä rauhassa!"

Sitte nosti hän kätensä ja siunasi viimeisen kerran kansansa.

Tuo iäkkäisyydessäänkin mahtava olento, hänen voimakas,
mielenliikutuksesta hiukan värisevä äänensä, tieto siitä, että
rakastettu kuningas viimeisen kerran on kansansa joukossa, kaikki
vaikutti, että kansan valtasi syvä mielenliikutus.

Ihmiset itkivät ja nyyhkyttivät niin, että tuskin saattoi kuulla mitä
puhuttiin.

Monasti oli tuo sointuva ääni vallan ja voiman päivinä puhutellut
Ruotsin miehiä. Talonpojista muisti moni, kuinka, kun kuningas
valtiopäivillä oli pannut virkamiehensä esittämään asioita, kansa
yksimielisesti oli ruvennut huutamaan ja pyytämään, että kuningas
itse puhuisi. Ja kun hän sitte täytti heidän pyyntönsä, niin tulivat
sanat niin keveästi hänen huuliltaan, että jokainen huomasi, ettei
puhuminen tuottanut hänelle vähääkään vaivaa.

Nojautuen molempiin vanhimpiin poikiinsa oli kuningas hitaasti
alkanut poistua huoneesta.

Ovella hän kääntyi, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja
viimeisen kerran hän nyt tervehti rakasta ruotsalaista kansaansa.

Itkien ja lausuen tuhansia siunauksia seurasi joukko niin kauvan kuin
suinkin hänen harmaata päätään.

Kuninkaan noustessa oli kuningatarkin noussut ja rientänyt pois,
voidakseen olla kuningasta vastassa hänen huoneissaan.

Mutta siellä oli sillaikaa sattunut aivan toisellainen kohtaus.

Kolme kuukautta oli prinsessa Cecilia häilynyt elämän ja kuoleman
välillä. Ainoastaan kuningatar oli joskus salaa käynyt häntä
tervehtimässä, muuten ei kukaan kuninkaallisen perheen jäsenistä.
Kuningas oli kieltänyt heitä menemästä.

Cecilia oli uskottu lääkärinsä ja imettäjänsä hoitoon, muuten oli hän
usein yksin.

Ensi aikoina ei lian huomannut juuri mitään, mutta ruvetessaan
paranemaan, alkoi hän ihmetellä ja kysellä, miksei kukaan tule häntä
katsomaan.

Hän sai kysymyksiinsä vältteleviä vastauksia.

Vihdoin heräsi muisti ja senjälkeen ei hän pitkiin aikoihin puhunut
eikä syönyt.

Mutta nuoruuden voima voitti hänen vastustuksensa ja jota
terveemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän alkoi vaatia.

-- Te kiusaatte ja kidutatte minua, huudahti hän, -- minä en enään
kärsi tätä!

Hädissään kääntyi imettäjä kuningattaren puoleen. Kuningatar tuli
kuninkaan tietämättä. Ja hän ilmoitti Cecilialle, että häntä
kuninkaan käskystä pidettiin muista erillään.

-- Kuinka kauvan tätä kestää? kysyi Cecilia hämmästyneenä.

Sitä ei kukaan tietänyt, sillä kukaan ei ollut uskaltanut edes lausua
Cecilian nimeä.

Cecilia lyyhistyi läjään.

Eräänä päivänä näki hän suurten kansanjoukkojen likenevän linnaa ja
kuuli niiden äänten hyminän. Mitähän tämä tiesikään?

Hän kysyi hoitajattareltaan, eikä päästänyt häntä rauhaan, ennenkuin
sai vastauksen.

Kuningas oli lähettänyt sanan, että hän valtiosalissa tahtoo lausua
kansalle jäähyväiset.

-- Jäähyväiset, miksi tahtoo hän lausua jäähyväiset?

-- Hän tuntee olevansa vanha ja väsynyt!

-- Vanha! Vanhana ei Cecilia koskaan ollut häntä nähnyt, eikä
väsyneenäkään. Hän ei koskaan ollut kuullut hänen valittavan.
Hetkiseksi jäi hän seisomaan, ikäänkuin hän olisi siihen paikkaan
kivettynyt, mutta sitte pääsi häneltä läpitunkeva huuto... -- Minäkö
olen siihen syynä!

Ja vaikeroiden heittäytyi hän permannolle.

-- Siunattu lapseni, ole toki järkevä, menen paikalla noutamaan
lääkäriä.

Imettäjä riensi pois ja Cecilia, nähden oven jääneen auki, karkasi
myrskytuulen lailla alas portaita, kautta käytävien ja huoneiden;
sattumalta ei hän tavannut ketään, vaan pääsi suoraan kuninkaan
huoneeseen. Kuinka joka esine siellä oli tuttu... ja samalla tuntui
kaikki niin oudolta ikäänkuin hän ainoastaan unissaan olisi täällä
käynyt... Tuossa isän tuoli, jossa hänen aina oli tapana istua.

Monta, monta kertaa oli Cecilia siinä ollut hänen polvellaan,
käsivarret kietoutuneina hänen kaulaansa!

Tai hänen jalkainsa juuressa kosketellut luutun kieliä... Tuossa oli
luuttu, rakas vanha luuttu, mutta aivan tomuisena. Varmaan ei hän
ollut siihen koskenutkaan senjälkeen kuin Cecilia läksi.

Eikö hän enään koskaan saisi kuulla "Pikku Kaaria", tai laulua "neiti
se tahtoi kirkkohon mennä", tai Lutherin ihanaa virttä "Jumala ompi
linnamme!" Kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. "Voi minua kurjaa,
kurjaa lasta, isäni ei koskaan suo minulle anteeksi, suoneeko
Jumalakaan!" Ja epätoivon tuskissa heittäytyi hän lattialle.

Siinä tapasi hänet kuningatar.

-- Nouse Jumalan tähden ylös, Cecilia, virkkoi hän, -- kuningas tulee!

-- Antakaa minun vaikka vain vilahdukselta nähdä hänen rakkaat
kasvonsa, kuulla vaikka ainoan sanan hänen suustaan, rukoili hän
tuskallisesti.

Katarina talutti hänet kiireesti syrjemmälle. Ovi avautui ja kuningas
poikineen astui sisään. Kuningatar astui heitä vastaan ja tarjosi
hänelle tukeaan.

-- Kiitos, mieleni virkistyy aina, kun sinut näen. Väsyneenä vaipui
hän tuoliin.

-- Ota pois kruunu, se painaa päätäni. Katarina teki sen paikalla.

Prinssit olivat huomanneet Cecilian, hänen kalpeat, surun kalvamat
kasvonsa melkein pelästyttivät heitä. Kuningattaren viittauksesta
katosivat he viereisiin huoneisiin.

-- Ota manttelikin! Kuningatar riisui sen kevein käsin.

-- Onko nyt helpompi?

-- Kiitos. Nyt olen riisunut yltäni kaiken maallisen kunnian ja
loiston, nyt en maailman silmissä ole suurempi kuin vähäpätöisin
alamaisistani. Mutta mikä on suhteeni Jumalaan, ansaitsenko hänen
suuren armonsa ja laupeutensa?

-- "Jolla mitalla me mittaamme, pitää meillekin naitattaman ja
niinkuin me anteeksi annamme, pitää meillekin anteeksi annettaman!"

Näin lausuen talutti kuningatar esiin Cecilian, joka heittäytyi
kuninkaan jalkain juureen.

-- Cecilia! huudahti kuningas, kätkien kasvot käsiinsä.

-- Hän on kärsinyt paljon, suo hänelle anteeksi, pyysi kuningatar
liikutetuin mielin.

-- Minä olen syntiä tehnyt Jumalan ja sinun edessäsi enkä ansaitse
anteeksiantoa. Anna minun kuolla tähän jalkaisi juureen! rukoili
tyttö.

Pitkän aikaa istui Kustaa vaiti, taistellen kovaa sisällistä
taistelua. Vihdoin hän syvällä hellyydellä lausui:

-- Cecilia!

-- Isä! vastasi tyttö, nostaen silmänsä.

-- Onneton lapsiraukkani! lausui Kustaa, avaten hänelle sylinsä.

-- Oi Jumala, Jumala!

Tyttö vaipui hänen syliinsä.

-- Emme enään ajattele menneisyyttä, puheli Kustaa hyväillen, --
kuinka sinä olet kalpea, lapseni!

-- Pääasiallisesti siksi, että niin olen kaivannut sinua!

-- Emme enään eroa!

-- Sitte palaa kyllä terveys ja elämänhalu, mutta miksi on partasi
käynyt niin valkeaksi, isä?

-- Elonaika on käsissä, ilta joutuu.

-- Ei, ei, älä mene luotani, sinun kanssasi vaipuu hautaan minunkin
elämäni aurinko, sitte ei enään ole ketään, joka rakastaisi minua
ja jota minä rakastaisin, siipeen ammutun linnun lailla olen minä
hyppelevä oksalta oksalle, etsivä pesää, mistään löytämättä kotoa,
joka minulle sopisi ja jossa viihtyisin, ilman sinua ei ole minulle
missään kotia eikä rauhaa, oi isä, isä, älä mene pois luotani!

Hän väänteli käsiään hyljätyn, epätoivoisan lailla. Kuningatar koetti
häntä lohduttaa ja huomautti hänelle, että hän tekee kuninkaan
levottomaksi.

Äkkiä astui Eerik malttamattomana huoneeseen, ikävä, että hänen
täytyi katkaista keskustelu, mutta hän piti velvollisuutenaan
ilmoittaa säädyille, että hän pian aikoo lähteä Englantiin; jos
kuninkaan tila sillaikaa huononisi, niin voisihan Juhana ottaa
käsiinsä hallituksen ohjat.

-- Missä sinä säädyille aiot esittää asiasi?

-- Suurkirkossa, huomenna.

-- Joko he ovat saaneet käskyn saapua?

-- Jo, minusta tuntui tarpeelliselta antaa se.

Kustaa tukahdutti huokauksensa.

-- Tee niinkuin hyväksi näet, sanoi hän.

Seuraavana päivänä pidettiin todellakin aiottu kokous Suurkirkossa.

Eerik kertoi aikovansa mennä naimisiin Englannin kuningattaren
Elisabetin kanssa ja huomautti, että hänen persoonallisesti täytyy
olla läsnä, kun asia lopullisesti ratkaistaan.

Poissaolonsa ajaksi määräsi hän valtionhoitajaksi veljensä Juhanan,
joka vilkkaasti avusti veljeänsä, tämän esittäessä asiaa säädyille.

Kuningas oli koko ajan vastustanut tätä retkeä, nyt oli hän antanut
suostumuksensa. Ensin oli Eerikin sentään pitänyt allekirjoittaa
kuningas Kustaan laatima avoin kirje, jossa turvattiin muutamat
Ruotsin valtakunnalle tärkeät kohdat, siltä varalta, että naimakaupat
onnistuisivat.

Elokuun neljäntenätoista päivänä jätti Eerik hyvästi isänsä,
lähteäkseen Elfsborgiin; laivasto, joka oli vievä hänet Englantiin,
odotti siellä.

Sinä päivänä tunsi kuningas olevansa hyvin heikko, ero
kiittämättömästä pojasta koski häneen kovasti.

Itse sanoi hän taudistaan, että se oli seuraus paljoista huolista ja
liiasta puhumisesta.

Seuraavana päivänä piti hänen panna vuoteen omaksi.

Alussa oli tauti sama kuin ennen, mutta sitte se paheni, eikä sitä
enään saatu hillityksi.

Kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä kutsutti hän luokseen
poikansa, kehoitti heitä yksimielisyyteen, muistuttaen, kuinka Maunu
Latolukon pojat keskinäisellä kateudellaan syöksivät valtakunnan
onnettomuuteen ja kuningashuoneen perikatoon