Title: Kuopion takana - Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Author: Numers, Gustaf von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuopion takana - Kolminäytöksinen huvinäytelmä" ***


KUOPION TAKANA

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

GUSTAF von NUMERS

Suomennos



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.

Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.



HENKILÖT:

Rovasti.
Ruustinna.
Naemi, heidän tyttärensä.
Apulainen, kihloissa Naemin kanssa.
Lilli, kihloissa rovastin pojan kanssa.
Pastorin rouva.
Kauppamiehen rouva.
Nimismiehen rouva.
Renki.
Sisäpiika.
Välipiika.
Talonpoika.

Tapahtuu savolaisessa pappilassa.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Pappilan sali. Perällä kaksi ovea. Oikeanpuoleinen vie eteiseen,
vasemmanpuoleinen ruokasaliin. Ovien välissä kakluuni. Oikealla kaksi
ikkunaa. Niiden edessä kukkia. Alempana oikealla piano. Pianon vieressä
pieni pöytä; pöydän ympärillä keinutuoli ja kaksi pikku tuolia.
Vasemmalla kaksi ovea. Ylempi vie apulaisen ja alempi rovastin
huoneesen. Ovien välissä kellokaappi. Alempana vasemmalla sohva. Sohvan
edessä pöytä, keinutuoli ja pari muuta tuolia. Apulaisen huoneen ja
ruokasalin ovien välisessä nurkassa pöytä, Pöydällä piippuhylly,
tupakkivehkeet ja sahtikaraffi. Seinillä Lutheruksen ja suomalaisten
pappismiesten kuvia. Katossa harsotettu kynttiläkruunu. Huonekalut
vanhanaikuiset. Lattialla käytävä-matot. Pöydällä vastatullut posti:
kirjeitä ja sanomalehtiä. -- Ruokasalin ja eteisen ikkunoista näkyy
järvimaisema. Ruokasalin keskilattialla ympyriäinen pöytä. Iltapäivä.

_Apulainen_ (tulee, papinkaulus kädessään; huomaa sanomalehdet). Kas,
posti on tullut! Vihdoinkin! Ahaa! Kirje Finlandin toimitukselta!
Lähetetty takaisin. Minun kirjoitussarjani lähetetty takaisin! "Liian
pitkäveteinen". Ja tässä Vartijan toimitukselta. "Ei kylliksi
helppotajuinen". Kas vaan! Tietysti! Arvasinhan sen. No, sama se.
Välitän viis koko helsinkiläislehdistä. Eihän tämä oikeastaan
kummastuta minua. Pääkaupunki! pääkaupunki! Sehän se nyt turmelee
parhaimmatkin! "Liian pitkäveteinen". "Ei kylliksi helppotajuinen".
Mitä vielä. Oikea syy oli sen maaseutulainen vakavuus. Sen
saastuttamaton kristillis-siveellis-aatteellis-konservatiivis-
kansallinen henki ei miellyttänyt herroja helsinkiläisiä. No, tässä on
kirje Suomalaisen toimitukselta. Kieltävä vastaus sieltäkin. Hävytöntä!
Koko sanomalehdistö onkin jonnin joutava laitos. Ottaa vastaan jokaisen
tuhrijan töherryksiä. Valmis kaikenlaisen roskajoukon käytettäväksi. Ei
nimeksikään kontrollia. Sopimaton, vallaton, hillitsemätön ja
vaarallinen vapaus! Paras on olla sitä kannattamatta ja toteuttaa
siveellisyyden aate seurakunnassaan puhutun sanan voimalla. (Istuu
keinutuoliin, selaillen käsikirjoitusta.) "Nainen, hänen tehtävänsä ja
velvollisuutensa ja oikeutensa". Kirjoittanut Elias Jussilainen. Hm.
Minusta tämä ei ole ollenkaan pitkäveteistä. Päinvastoin hyvinkin
mehukasta. Erittäinkin olen mieltynyt tähän lukuun: "Naisen
kasvatuksesta kristillisessä nöyryydessä". Se tulee loistamaan
oikeana helmenä siveellisessä kirjallisuudessamme. Pitkäveteistä! Ja
kuitenkin olen hyvin elävästi kuvaillut naisen helmasynnit: hänen
turhamaisuutensa puvussa ja... Kas sitä Naemaa! Ei ole taasenkaan
silittänyt kaulustani mieleni mukaan. Ja hänen pikaisuutensa ja... No,
olenhan minä tuhat kertaa selittänyt hänelle, kuinka papinkaulukseni
pitää... Naema! Ja hänen kärsimättömyytensä ja... Naema! Ja hänen
taipumuksensa antautua vihansa valtaan. Naema. Naema! Etkö sinä kuule?
-- Ihan kuin hän taas tahallaan tekisi kiusaa. Tuo ijankaikkinen naisen
itsepintaisuus! No mutta Naema!

_Naemi_ (kiiruhtaa sisään). Elias kulta! Mitä sinä tahdot? Oih! tuo
inhottava kaulus!

_Apulainen_. Kuinka voit tuoda minulle tämmöistä? Olenhan tuhansia
kertoja sanonut sinulle, kuinka papinkaulukseni pitää silitettämän:
reunat kunnolliset ja suorat kulmat sisäpuolella. Mut eipäs! Naema!
minun vaimoni...

_Naemi_. Elias kulta! Anna anteeksi!

_Apulainen_. Elä keskeytä minua. Minun tulevan vaimoni, sanon minä,
pitää totella minua ja tehdä niinkuin minä käsken -- ja -- ja...

_Naemi_ (itkua pusertaen). Minä silitin sitä kokonaisen puolen tuntia.
Mutta se on niin kehnosti neulottu, että... Etkä sinä ollut kotona --
ja minulla oli niin paljo tekemistä, ennenkuin Lilli tulee -- ja --
ja...

_Apulainen_. Mitä tuo tähän kuuluu? Minun tulevan vaimoni, sanon minä,
pitää etupäässä ajatella minua -- sekä toimissaan että muussa. Pane
mieleesi, Naema: joka on uskoton vähässä, häntä ei myöskään voi panna
paljon päälle. Sinulla on eräs suuri vika, suuri ja ruma vika. Tuo
itsepuolustus. Itsepuolustus minua vastaan! Jos et saa kaulustani
hyväksi puolessa tunnissa, niin silitä sitä kokonainen. Pääasia on,
että se tulee semmoiseksi, kuin minä tahdon. Avioliitto, näetkös, ei
ole mikään kevytmielinen laitos. Niin, niin, vie se nyt huoneeseni. Ja
pane se sinne käsikirjan sisään -- lasten kasteen kohdalle. (Naemi
menee hänen kamariinsa. Apulainen seisoo vähän aikaa peilin edessä,
istuu sitten mukavasti keinutuoliin ja ottaa sanomalehden. Naemi tulee
takaisin.) Piippuni, Naema! Siellä uunilla. (Naemi tuopi piipun
kamarista.) No, eihän siinä ole tupakkaa! Täytä se! (Naemi täyttää
piipun. Tulee takaisin.) Tulitikut! (Naemi sytyttää tulitikun ja tarjoo
tulta, seisoo vähän aikaa hänen vieressään.)

_Naemi_. Tahdotko muuta?

_Apulainen_. E--en.

_Naemi_ (vähän ajan kuluttua). Oletko vihainen?

_Apulainen_. No, enkä. Sinä saat tulla tänne istumaan, pienokainen.
(Osottaa polveansa.) Näetkös, minä ajattelen lakkaamatta
tulevaisuuttamme ja koetan taivuttaa sinun lapsellista ja vähän
lelliteltyä mieltäsi, että sinustakin kerran tulisi kunnollinen
aviovaimo, ja ettäs käsittäisit, kuinka suuret velvollisuudet sinulla
on täytettävänä, ruvetessasi miehen puolisoksi. Niin, minä en epäile
sanoa: pappismiehen puolisoksi. Sillä nykyjään, kun itsepäisyys ja
itsekkäisyys ja itserakkaus... niin -- ja kaikki nuo pahat himot, jotka
houkuttelevat ihmistä etupäässä ajattelemaan omaa itseänsä... niin --
tuota -- tuota -- nykyjään, sanon minä, kun ne niin kauhistuttavassa
määrässä kasvavat, ja kun nainen -- niinkuin, heikompi astia ainakin --
helpommin joutuu niitten valtaan, ellei hän lujasti kiinnitä itseänsä
kristilliseen avioliittoon, ja luottamuksella ja kuuliaisuudella ja
tottelevaisuudella kaikessa noudata sen määräyksiä, niin -- tuota --
tuota... No, tahdon vaan sanoa, että minä valvon sinun omaa etuasi, kun
koetan kasvattaa sinua tosi puolisoksi, todelliseksi naiseksi.
Ymmärrätkös?

_Naemi_. Ymmärrän, Elias kulta.

_Apulainen_. Niin. Semmoisille perusaatteille on avioliitto
rakennettava, muuten ei se voi tehdä miestä onnelliseksi. Kaikki
avioliitot ovat tosin edeltäpäin taivaassa määrätyt. Mutta useimmiten
hajoittaa juuri nainen Herramme työt itsekkäisyydellään ja -- ja omalla
tahdollaan.

_Naemi_. Kyllähän sinä tiedät, että hartahin toivoni on kehittyä
oikeaksi vaimoksi sinulle. Mutta välistä minua niin hirveästi
peloittaa, etten osaa oikein. Kuules, minä odotan niin kauheasti
Lilliä. Sittenhän on niin hauska jutella hänen kanssaan näistä
asioista, kun hänkin on kihloissa, ja hän kun on käynyt Helsingin
tyttökoulua ja...

_Apulainen_. Katsokaamme ensin ja päättäkäämme sitten vasta. Helsinki
on hyvin turmiollinen kaupunki, eivätkä nuo tyttökoulutkaan ole juuri
hyviä. Nainen oppii kyllä kodissaan sen mitä tarvitsee. Turvau sinä
vaan minuun, ainoastaan minuun, eläkä kehenkään vieraasen. Rakkaus,
näetkös, on sokea kaikille muille. Se seuraa ja tottelee, katsomatta
oikeaan tai vasempaan. Kas, siinä oikea sopusointu, tosi naisellisuus
eli todellisen naisellisuuden voitto itsekkäästä luonnostansa.
Ymmärrätkö?

_Naemi_ (hartaasti). No totta kai! Elää, elää ainoastaan sinua varten!

_Apulainen_. Niin! Naisen tehtävä, hänen ihanin oikeutensa on juuri se,
että hän saa uhrata itsensä miehellensä, -- ajattelematta itseänsä, --
ilman itsekkäisyyttä, naisen itsekkäisyyttä. Ymmärrätkös?

_Naemi_ (katsoo haaveksien kattoon). Niin, uhrata kaikki, kaikki sinun
tähtesi! Voi, voi, Elias kulta!

_Apulainen_ (liikutettuna). Me saavutamme tuon ihanan päämaalin. Niin,
me saavutamme sen. Alttiiksiantava, rakastava nainen!

_Naemi_. Alttiiksiantava, rakastava nainen! Kuinka ihanata!

_Apulainen_. Niin, me saavutamme sen.

_Naemi_. Ihan varmaan!

    (Syleilevät.)

_Apulainen_. Kah' Piippuni sammui. Tuopas tulta! No, saas nähdä, kenen
se Antti veljesi on valinnut.

_Naemi_. Tunsithan sinä Antin jo ylioppilaana?

_Apulainen_. Minä olin teoloogi ja vakavammat tutkimuksemme estivät
meitä enemmän seurustelemasta muiden tiedekuntien kanssa. Kummallista
että mies rupeaa juristiksi, vaikka on papin poika. No niin, ei saa
vaatia liikoja. Eihän kaikista voi pappia tulla. Sitä kutsumusta ei ole
kaikille sallittu. Sen verran kun Anttia tunsin, näytti hänellä olevan
hyvin kevytmielinen käsitys elämästä. Mutta ehkä hän sitten on tullut
huomaamaan, että tuo ylistetty elämän-ilo on pelkkää pakanuutta, ja
että todellinen ilo saavutetaan ainoastaan oman tahdon täydellisellä
kukistamisella, polkemisella.

_Naemi_. Niin, mutta sanovathan kaikki, että Antti on niin hyvä ja niin
lahjakas ja niin...

_Apulainen_. Naema kulta! Sinulla on hyvin paha tapa keskeyttää muita
puheessa. Siitä tavasta sinun täytyy luopua. Muista nyt se. Lahjakas,
sanoit. Siinäpä se juuri pulma onkin. Nuo niin sanotut lahjakkaat ovat
vaarallisimmat vihollisemme. Aina ne tahtovat muutoksia, parannuksia
muka. Aina ne tahtovat arvostella ja kritiseerata. Arvokkaimmatkaan
auktoriteetit eivät vaikuta heihin.

_Naemi_. Niinhän se on, paratkoon. He eivät huoli pipistä eikä papista,
Kas! housunlahkeesi on ratkennut! Korjaanko sen?

_Apulainen_. Tee se, lapsukaiseni! Teoksessani olen juuri selitellyt
tätä kohtaa, joka epäilemättä on aikakautemme kipeimpiä.

_Naemi_. Niin, epäilemättä! Aikakautemme kipeimpiä!

_Apulainen_ (lukee): "Aikakautemme surullisin ilmiö on nykyisen ihmisen
vapaa luottamus itseensä, sen sijaan että hän turvautuisi vanhoihin,
vakaantuneihin, isiltä perittyihin auktoriteetteihin. Tunnustettu on,
että ihmiskunta turmeltuu turmeltumistaan vuosisatojen halki. Siis:
valo tulee sitä kirkkaammaksi, mitä kauempaa se loistaa, niinkuin
historian selvä tuomio todistaa. Mikä karkottaa hallitsijat
valtaistuimiltaan? -- Auktoriteetti-uskon puute. Mikä erottaa kirkon ja
valtion? -- Auktoriteetti-uskon puute. Mikä riivaa maallikoita
pyytämään neljättä vaalipappia? -- Auktoriteetti-uskon puute. Mikä
villitsee naisen vastustamaan miehen ylivaltaa? -- Aina sama
auktoriteetti-uskon puute. Ranskan vallankumouksesta Minna Canthin
Työmiehen vaimoon saakka loistaa auktoriteetti-uskon puute sinä
punaisena lankana, jonka ihmisen turmelus on punonut viime vuosisadan
köyteen, joka..."

_Naemi_. Voi, voi, Elias, kuinka kaunista! Onko tuo sama kirjoitus,
jonka lähetit Finlandille ja Vartijalle, ja joka...

_Apulainen_. Ensin tosin ajattelin niin, mutta nyt olen muuttanut
aikeeni. Luullakseni teokseni ansaitsee paremman kohtalon, kuin hukkua
sanomalehtien lokavirtaan.

_Naemi_. Kas, nyt se on tehty.

_Apulainen_. Kiitos! Mistä me tässä puhuimmekaan? Oikein. Veljesi
morsiamesta. Niin, niin. Suokoon Herra, että veljesi olisi tehnyt hyvän
vaalin, vaikka ottikin morsiamensa pääkaupungista. Vaikka niinkuin minä
tässä samaisessa teoksessani sanon, että tuota... "Suuret kaupungit
ovat n.s. sivistyksen kehtoja, maaseutu taas yksinkertaisuuden ja
kristillis-siveellisen konservatismin aatteellinen koti. Onnelliset ne
naiset, joiden on sallittu täällä viettää elämäänsä, tietämättöminä
kaikesta, mitä siellä liikkuu. Sillä nainen on heikko astia, ja mitä..."

_Naemi_. Niin, sinä et usko, miten kehnoja me olemme.

_Apulainen_. Mutta meidän kauttamme te tulette vahvoiksi. Näetkös,
siten, että katsotte ylös meihin.

_Naemi_ (hellästi). Niin, ylös sinuun! Voi, voi! Sinä oletkin niin
paljoa korkeammalla kaikkia muita.

_Apulainen_. Tuommoisia lauseita en siedä kuulla, Naema kulta. Olenhan
vaan nöyrimpiä ja vähäpätöisimpiä työmiehiä Herran viinamäessä. Mutta
sanalla "korkeammalla" ehkä tarkoitat sitä, että minä olen
vakaantuneempi periaatteissani, kuin moni muu. Ja siinä ehkä olet
oikeassa.

_Naemi_. Voi, voi, kuinka hyvin sinä osaat selittää, mitä minä
tarkoitan.

_Ruustinna_ (huutaa kyökistä). _Naemi_!

_Naemi_. Mamma kutsuu!

_Apulainen_. Minun neuvoni ovat tärkeämmät kuin äitisi toimet. Mutta --
saat kuitenkin mennä.

_Ruustinna_. Naemi! Vai niin. No, kaikella on rajansa! Luuletko, että
sinun sopii juosta tiehesi ja jättää piparkakut uuniin?

_Naemi_. Ai, minä ihan unohdin!

    (Juoksee ulos.)

_Apulainen_. Minun mielestäni, musteri...

_Ruustinna_. No, no, hyvä Elias. Hyväilemisellä on aikansa ja
piparkakuilla myös. Muuten ne palavat. Vai tahdotko syödä palaneita
piparkakkuja?

_Apulainen_. No, enkä. Minä myönnän, että tällä kertaa musteri on
oikeassa, sillä minä puhuin juuri Naemalle hänen taloudellisista
velvollisuuksistaan.

_Ruustinna_ (Pyyhkii tomua). Sinä olet aina niin järkevä, Elias hyvä.

_Apulainen_. Kunpa nyt vaan tuo odotettu vieraamme, rakkaan Anttimme
morsian, tuottaisi pysyväistä iloa tuleville vanhemmilleen!

_Ruustinna_. Niin, jospa tietäisit, kuinka minua peloittaa. Mutta sen
minä sanon ja sanon vielä sittenkin: minun kyökkiini hän ei saa laahata
silkkilaahuksia eikä turnyyriä...

_Apulainen_. Eikä uusia mielipiteitä. Ajatelkaahan Naemaa. Kuinka
vahingollisen vaikutuksen ne tekisivät tuohon viattomaan lapsukaiseen!
Nuoren tytön täytyy niin kauan kuin mahdollista pysyä viattomuuden
tilassa. Sitten ei enää ole niin vaarallista, kun he voimakkaan käden
tukemina ensin oppivat tuntemaan elämän todellisuutta, ja kun...

_Ruustinna_. Siinä asiassa en oikein tiedä, mitä sanoisin.

_Apulainen_ (innokkaasti). Ai, ai, musteri kulta! Siinä kohdassahan
naiskysymys juuri onkin niin mahdottoman vaativainen ja niin
vaarallinen.

_Ruustinna_. Vai niin! Minä olen jo saanut nähdä jos jotakin.

_Apulainen_. Niin, niin. Maailma on niin paha.

_Ruustinna_. Minun mielestäni täytyy sekä tyttöjen että nuorten miesten
pitää silmänsä auki myöhään ja varhain... (Koputtaa rovastin ovelle.)
Pappa! kello on kuusi! -- etteivät ostaisi sikaa säkissä. Pappa!

_Apulainen_. Mutta onhan sallimus...

_Ruustinna_. Sallimus on juuri antanut meille silmät päähän.

_Apulainen_ (innokkaasti). Tarkoittaako musteri pahan tuntemista...

_Ruustinna_. Sitä ei myöskään saa pistää säkkiin sian kanssa. (Avaa
rovastin oven ja kurkistaa sisään.) Malakias.

_Rovasti_ (huoneessaan). Kyllä, kyllä, mamma.

_Ruustinna_ (huutaa kyökkiin): Maija! tuo kahvia rovastille. (Järjestää
sanomalehtiä.) Tässä ovat viimeiset sanomalehdet. Ne kärpäset ne
ennättävätkin joka paikkaan ja likaavat kaikki.

_Apulainen_ (ottaa sanomalehden). Aivan niinkuin realistinen
kirjallisuus, joka penkoo yleisön nähtäväksi kaiken likaisuuden, aikoi
musteri varmaan sanoa.

_Ruustinna_. En. Sitä en aikonut sanoa. Semmoisia kirjoja minä en lue,
sillä minä en kärsi niitä. Mutta en minä myöskään salli, että tyttö
istuu kuin mikäkin rusinatötterö jokaisen koulupojan katseltavana.

_Apulainen_. Tarkoittaako musteri minua?

_Ruustinna_. No, no, Elias hyvä! minä olen tänään vähän hermostunut
tuon siunatun...

_Apulainen_. Helsinkiläis-miniän tähden.

_Ruustinna_. Niinpä kyllä. Sen pojan onni painaa niin sydäntäni.
Kokemattomat poikaparat katsovat vaan kauniita kasvoja eivätkä sydäntä.

_Apulainen_ (hurskaasti). Niinhän se on. Antin olisi pitänyt antaa
musterin valita.

_Ruustinna_ (terävästi). Ei, kiitoksia!

_Rovasti_ (tulee unisena). Eikö häntä vielä kuulu?

_Ruustinna_. Ei, pappaseni. Mutta kyllä kai jo saamme ruveta
odottamaan.

_Rovasti_ (istuu. Ruustinnalle). Katriina hyvä, toisitko silmälasini ja
nuuskarasiani ja tohvelini. Ohhoo! postikin on tullut. Yksi, kaksi,
kolme, neljä, viisi, kuusi. Kaikkihan ne näkyvät olevan. On se sentään
hyvä laitos, tuo posti. Pitäisi melkein saada se kahdesti viikossa. No,
nyt kun olemme saaneet tänne rautatien, niin saanemme pian
postikonttorinkin ja silloin...

_Apulainen_ (innokkaasti). Sitä täytyy papiston vastustaa. Minun
nähdäkseni juuri postikonttorit levittävät kansaan tuota likaista
sanomalehti-kirjallisuutta. Ja rautatiet taas vetävät tänne matkustajia
ja ulkomaalaista tapain turmelusta. Seurakuntamme saa tyytyä pitäjään
postiin. Sitä voi papisto edes jossakin määrin pitää silmällä.

_Rovasti_ (hyväntahtoisesti). Aivan oikein, aivan oikein. Tuliko
kirjeitä?

_Apulainen_. Onhan tässä yksi. Varmaankin taas tuolta
"Otava"-yhdistykseltä.

_Rovasti_. Vain niin! (Lukee.) Aiotaan panna toimeen yhdistys, joka
kustantaisi uutta suomalaista kirjallisuutta.

_Apulainen_. Siveellisesti on väärin tukea semmoista hanketta, joka ei
ole papiston tarkastuksen alaisena. Tuskin mikään kaunokirjallinen
tuote tätä nykyä ansaitsee kannatusta.

_Rovasti_ (selailee sanomalehtiä). Ajan vaatimukset, -- ajan
vaatimukset.

_Apulainen_. Niin. Nehän ne nyt kulkevat kohti mustaa yötä, lippujen ja
helisevien kulkusten kanssa.

_Naemi_ (juoksee sisään). Kuule, Elias. Nyt minulla on viisi peltiä ja
jokaisella on kaksikymmentä piparkakkua. (Laskee sormillaan.) Ja sitten
on yhdellä vielä kahdeksan. Kuinka monta niitä sitten on kaikkiaan?

_Rovasti_. No, Naemi, häpeä vähän.

_Apulainen_. Niitä on sata kahdeksan.

_Naemi_. Sata kahdeksan. Niin kaksikymmentä ja viisi ja... Niinhän
minäkin arvelin, mutta en luottanut itseeni.

_Ruustinna_. Sen verran sinun toki pitäisi osata, vai aiotko elämäsi
läpi aina juosta miehesi jäljessä?

_Apulainen_. Naema tekee ihan oikein, kun turvautuu minuun. Pieni asia
tosin, niin tosin, mutta pienissäkin asioissa...

_Ruustinna_ (ottaa sukankutimensa ja istuu sohvaan).

_Naemi_ (puoleksi leikillä). Mamma, sanotaanhan raamatussakin, että
mies on vaimon pää.

_Ruustinna_. Niin, sinä näyt käsittävän sen aivan puustavin mukaan.

_Apulainen_. Toisin sanoen: miehen pitää -- vakavamman käsityksensä
kautta...

_Ruustinna_ (keskeyttäen). Mitä uutta niissä sanomalehdissä on?

_Rovasti_. Ai, ai! Nyt ovat vapaamieliset taas ajaneet kantoon. Enemmän
naisylioppilaita.

_Apulainen_. Niin, se on tosiaankin huolestuttava. Ajan merkkiä! ajan
merkkiä!

_Rovasti_. Uusi suomalainen henkivakuutus-yhtiö. No, sepä oivallista.

_Apulainen_. Arveleeko setä todellakin niin? Minusta on jonkunmoinen
epäluottamus sallimukseen noissa henkivakuutuksissa.

_Rovasti_. Saattaa olla. Kuopiossa hommataan suomalaista yhteiskoulua.

_Apulainen_. Piispan omassa kaupungissa! Hävytöntä. Yhteiskouluja ja
naisylioppilaita ja naisyhdistyksiä! Kas siinä, juuri siinä, juuri
siinä on...

_Ruustinna_. Kyllähän niissä voi olla paljo hyvääkin.

_Rovasti_ (nuuskaa). Hm -- hm.

_Apulainen_. Ai, ai, musteri kulta! Ei saa väistyä hiuskarvaakaan.
Niin, niin. Varo itseäsi, Naema. Juuri nuo naisylioppilaat ennustavat,
että viimeiset ajat ovat käsissä ja että...

_Naemi_ (vallattomasti). Kulkevatko ne oikein housuissa?

_Apulainen_. Hyvin sopimatonta pilaa tuo! Housuissa!

_Naemi_. Ja minä tiedän, että niillä on lyyryt ja silmälasit ja -- ja
-- ne polttavat tupakkaa.

_Apulainen_. Amerikassa, joka on niin varoittavana esimerkkinä
nykyiselle sukupolvelle... (Täyttää piippunsa.) Amerikassa on juuri...
(Sytyttää piipun.) Amerikassa on tehty se...

_Pastorin rouva_ (tulee).

_Ruustinna_. Kas, hyvää päivää, Gustaava!

    (Nousee ja menee vastaan.)

_Pastorin rouva_ (riisuu päällysvaatteensa). Kiitoksia, Naemi kulta.
Päivää, päivää, päivää! Eihän minulla oikeastaan ole mitään asiata, ei
ollenkaan. Mutta tulen juuri värjäristä. Oikein kauheata kuinka nuo
käsityöläiset valehtelevat, Lupaavat vaan ja lupaavat, No -- herrasväki
voi kai hyvin? Ja ukko käski sanoa paljon terveisiä. Ja onko hän
tullut?

_Ruustinna_. Ei vielä. Toimitapas kahvia, Naemi.

_Pastorin rouva_. Ei millään muotoa minua varten, hyvä Katriina!

_Ruustinna_. Nythän on juuri kahvin aika, hyvä Gustaava. Ja Naemilla on
sitä paitsi lämpimiä piparkakkuja.

_Pastorin rouva_. Vai niin, pikku Naemi on leiponut. No, oletteko
kuulleet mitään Antista ja hänen pikku morsiamestaan?

_Nimismiehen rouva_ (tulee).

_Ruustinna_. Kas, Hulda! Tulitteko yhdessä?

    (Menee häntä vastaan.)

_Nimismiehen rouva_. Kas vaan, onko Gustaavakin täällä? Tulen juuri
suutarista, niin suutarista. Eveliinan kengät ovat siellä paikattavina
ja -- ja... Kiitoksia vaan! Kyllä minä saan silkkikappani mahtumaan
tähän naulaan ja -- ja... Päivää, päivää, hyvä herra rovasti! Päivää,
herra maisteri! Päivää, pikku Naemi ja Gustaava. Vai niin, sinä tulit
tänne. Kyllä minä näin kyökin akkunasta sinun ajavan ohitse, mutta et
sinä tullutkaan sisään. Siellä on niin kaunis ilmakin tänään ja minä
läksin vaan pikipäin pistäytymään täällä, kun oli niin kaunis ilma
ja... Onko hän tullut?

_Rovasti_. Ei vielä. Kuinka nimismies voi?

_Nimismiehen rouva_. Tuhansia kiitoksia. Niin, nyt tulee kohta käräjät.
Ja meillä on uusi kirjuri: herra Lundgren. Hän tuli meille
Blomqvistilta, jossa hän oli ennen. Niin, niin, pikku Naemi! Nuori
herra on tullut pitäjääsen, ha, ha, ha! Mutta mitä se Naemi siitä enää
välittää, kun Naemi on kihloissa. No, eihän maisteri vaan tule
mustasukkaiseksi, hi, hi, hi! Mutta enpä takaa, kuinka Sofi Andelinin
Dagnyn käy -- hi, hi, hi!

_Sisäpiika_ (kurkistaa ovesta). Ruustinna kulta! Kyllä kahvi olisi
valmista, kun ruustinna vaan tulisi antamaan sokeria. Ja leipää täytyy
ruustinnan kai myöskin antaa, koska ruustinnalla näkyy olevan vieraita.

_Ruustinna_. Naemi, mihinkä ne avaimet taas joutuivat? Tulen paikalla.

    (Nousee.)

_Nimismiehen rouva_ (hiljaa pastorin rouvalle). Hän ei siis ole tullut?

_Pastorin rouva_. Hs!

_Ruustinna_ (antaa avaimet Naemille). Kas tässähän ne ovatkin.

_Naemi_ (menee).

_Nimismiehen rouva_. Niin, ei minulla ollut mitään asiata, Mutta tästä
ohimennessäni sanoin rengille, että pistäytään nyt samassa
pappilassakin. Ja herrasväki voi kai hyvin? Eikä suinkaan ole
tapahtunut mitään uuttakaan? Ja eihän Anttikaan taida tulla kotiin tänä
kesänä? Ehk'ei hänen morsiamensakaan?

_Kauppamiehen rouva_ (tulee).

_Nimismiehen rouva_. Kas, Sofi Andelin! Ihme ja kumma, että me kaikki
tänään satumme pappilaan.

_Kauppamiehen rouva_. Hyvää päivää, täti ja setä! Hyvää päivää,
maisteri! Eikö Lillinne vielä ole tullut? Minun piti oikein vartavasten
lähteä katsomaan sitä suurta kummaa. Pitäisihän hänen tulla tänään ja
tottahan kuudessa tunnissa ennättää laivasillalta. Minä olen oikein
utelias.

_Ruustinna_. Tule istumaan, Sofi kulta. Ei, ei hän vielä ole tullut.

_Rovasti_. Mutta kyllä me lähetimme hevosen häntä vastaan.

_Kauppamiehen rouva_. No, kyllä kai täti ja setä ovat hiukan
levottomia. Paha on häiritä teitä näin sopimattomaan aikaan, mutta minä
luulin hänen jo tulleen. (Naemi tulee.) Hyvää päivää, Naemi! Onko
hauskaa, kun saat itsellesi toverin, melkeinpä sisaren?

_Naemi_. On, niin hirveän hauskaa!

_Kauppamiehen rouva_ (pastorin ja nimismiehen rouville). No, te tulitte
varmaankin samalle uteliaalle asialle kuin minäkin?

_Pastorin rouva_. Emme suinkaan; minä tulin värjäristä.

_Nimismiehen rouva_. Emme suinkaan; minä tulin suutarista.

_Kauppamiehen rouva_. No, no, eihän tää olekaan mikään jokapäiväinen
tapaus. Ja niinkuin sanoin, minä olen kovasti utelias. Se vika minulla
on.

_Apulainen_. Naisten tavallinen vika.

_Pastorin rouva_. Semmoista vikaa pitäisi koettaa vastustaa.

_Nimismiehen rouva_. Minä en ole koskaan utelias.

_Rovasti_. Minun luullakseni me kaikki olemme vähän uteliaita tänään.
Vai mitä, mamma?

_Ruustinna_. Niinpä kyllä, pappa kulta, ja hyvältä tuntuu, kun on
osan-ottavia ystäviä.

_Naemi_. Minä olen niin hirveästi utelias.

_Apulainen_. Uteliaisuus, tarkoitan naisten uteliaisuus, hyvä
herrasväki, on todistus naisen heikommasta... Tarkoitan että...

_Kauppamiehen rouva_. Että miehet sanovat uteliaisuuttaan
tiedonhaluksi? Sitäkö aioitte sanoa, maisteri?

_Apulainen_ (kiivaasti). Te sekoitatte käsitteet, rouva Andelin. Saanko
nöyrimmästi pyytää puheenvuoroa?

_Kauppamiehen rouva_. Varsin mielelläni.

_Apulainen_. Miehen tiedonhalun ja naisen uteliaisuuden välillä on
päivän selvä erotus.

_Pastorin rouva_. No, senhän jo sokeakin huomaa.

_Apulainen_. Sillä, nähkääs, mies tahtoo tiedonhalullaan tietää asian
ja nainen koettaa uteliaisuudellaan vain tyydyttää, tyydyttää -- omaa
uteliaisuuttaan.

_Pastorin rouva_. Ihan kuin naulaan, hyvä maisteri.

_Apulainen_. Sillä nähkääs, samoin kuin sama asia näyttää toiselta
auringon valossa kuin kuun paisteessa, niin samoin, nähkääs, voi sama
asia näyttää tiedonhalulta ja uteliaisuudelta. Mutta niitten välillä on
pohjaton erotus. Sama erotus, nähkääs, kuin -- kuin auringon ja kuun
välillä.

_Pastorin rouva_. Kuinka maisterilla aina onkin eläviä vertauksia.
Niin, aivan kuin auringon ja kuun välillä.

_Apulainen_. Sillä, nähkääs, minun viimeisessä saarnassani...

_Kauppamiehen rouva_. Joko tädin uusi mattokangas on kuteilla?

_Ruustinna_. Jussin-Maija on sitä par'aikaa luomassa. Vaan en tiedä,
kudottaisiinko rääsy- tai karvamattoja.

_Kauppamiehen rouva_. Mitä rääsymatoista! Karvamatot ovat modernimpia
ja sitte meillä olisi niin kaunista liussia ja lakkapunaista rannuiksi.

_Ruustinna_. En minä huoli niin heleistä väreistä. Pohjaksi panen vaan
tumman-kellervää ja rannuiksi mustaa ja kahvipruunia.

_Kauppamiehen rouva_. Mutta se ei sovi tädin huonekaluihin. Iloisempia
värejä tää sali vaatii.

_Ruustinna_. Taidat olla oikeassa.

_Kauppamiehen rouva_. Minun viimeisissä rääsymatoissani...

_Naemi_ (huutaa): Nyt hän tulee!

    (Juoksee ulos. Apulainen, rovasti ja ruustinna seuraavat häntä.)

_Kauppamiehen rouva_. Oli se sentään vähän tyhmästi, kun tulimme näin
sopimattomaan aikaan.

_Nimismiehen rouva_. Mennään vaikka kyökkiin.

_Pastorin rouva_ (arvokkaasti). Eikö mitä! Me istumme kaikki tänne --
sohvaan. Istu sinä tähän, Hulda! (Istuvat juhlallisesti sohvaan ja
nimismiehen rouva levittää hamettaan.)

    (Kaikki tulevat sisään Lillin kanssa. Lilli on hyvin iloinen
    ja vilkas, vähän vallattomassa matkailija-puvussa.)

_Lilli_ (syleilee rovastia). Noin oivallinen appivaari! (Juoksee
ruustinnan luo.) Ja niin kiltti ja sievä anoppimuori! Niin, Antti
lähetti hirmuisen, hirmuisen paljon terveisiä. (Huomaa maisterin.) Vai
niin, varmaankin sulhasmies, herra Jussilainen. (Pudistaa reippaasti
hänen kättään.) No, meistä tulee kai hyvät ystävät?

_Ruustinna_. Tässä nyt on Antin morsian. Pastuurska Pelonius. Rouva
Andelin ja rouva Braxell.

_Lilli_ (juoksee Naemin luo ja pyöräyttää häntä pari kertaa ympäri). Ja
sinä, kukka kultain kuusistossa, niin raitis ja sievä! Kyllä näkyy,
että olet Antin sisar. Hohoi, kylläpä tänne on matkaa laivasillalta,
mutta niin kaunis tie, niin ihmeen kaunis.

_Naemi_. Ja sinä uskalsit tulla yksinään koko matkan, aina Helsingistä
asti?

_Lilli_. Ihan yksinäni. Ei ollut edes noin suurta esiliinaa. Mutta
minulla oli helkkarin hyvä onni höyrylaivassa.

_Apulainen_ ja _rouvat_. Hän kiroilee!

_Lilli_. Siellä oli koko liuta ylioppilaita!

_Naemi_. Ylioppilaita?

_Lilli_. Niin. Alussa -- Puumalasta Savonlinnaan -- olimme hyvin
totisia. Me vaan väittelimme korkeista tieteellisistä aineista. Eräs
miekkonen oli hyvin mahtava. Yhtenään hän vaan hoki Darwinia ja
Darwinia. Mutta minä stuukasin hänet, kun siteerasin Darwinia Englannin
kielellä ja selitin heille, että kaikkein viimeisten tiedemiesten
mukaan darvinismi on kokonaan voitettu kanta.

_Apulainen_ ja _rouvat_. Hän lukee Darwinia!

_Lilli_. Savonlinnassa tuli joukko laulajia laivaan. Ämmiä. Hiivatun
liftattuja toveria. Me lauloimme, joimme kahvia ja likööriä ja...

_Ruustinna_. Mutta Lilli kulta.

_Lilli_. Eihän se niin vaarallista ollut.

_Apulainen_ ja _rouvat_. Hän juo likööriä!

_Lilli_. Kas, Pekka! Kiitoksia, Pekka, hauskasta matkastamme! Isä-ukko,
etpä usko, kuinka hyviksi ystäviksi me olemme tulleet, Pekka ja minä.
Me olemme yhdessä ihmetelleet Savon ihanuutta ja kaunista ilmaa ja
laulelleet rekilauluja ja...

_Apulainen_ ja _rouvat_. Hän laulaa rekilauluja!

_Lilli_. Ja riidelleet politiikista. Pekka on tietysti, kuten
arvokkaalle pappilan kuskille sopii, Suomettaren ihailijoita, mutta
minä kuulun nuoreen puolueesen, minä.

_Apulainen_ ja _rouvat_. Vai nuoreen puolueesen.

_Lilli_. Ovatko kaikki kapineet nyt täällä? Yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi, kuusi. Kaikki kunnossa. Kas tuossa vaivoistasi, Pekkaseni. Ja
tuosta saat niin hyvän sikarin, ettet ole sellaista vielä eläissäsi
polttanut. (Ottaa itse toisen ja sytyttää.) No, elä nyt kursaile! Mitä
joutavia! Kas, tässä tulta! So! Sukkelaan vaan!

_Apulainen_ ja _rouvat_. Hän polttaa tupakkaa!

_Ruustinna_. Pappa, hän polttaa tupakkaa!

_Sisäpiika_ (tarjoo kahvia, mutta pudottaa hämmästyksissään
tarjottimen). Mamselli polttaa tupakkaa!

    (Esirippu alas.)



TOINEN NÄYTÖS.


Sama huone. Neulomakori pöydällä. Pari viikkoa myöhemmin.

_Naemi_. (Seisoo pellin edessä, katsoo varovasti ympärilleen, ottaa
kähertimet taskustaan, sytyttää kynttilän ja kähertää otsatukkaansa.
Jäljittelee Lillin liikkeitä ja polttaa sormensa; koettaa Lillin
matkalakkia sekä hänen vyötänsä, jossa riippuu puukko. Ottaa paperossin
taskustaan ja koettaa polttaa, vetää savua henkeensä j.n.e.) Uh, uh,
uh! (Säpsähtää ja sammuttaa äkkiä kynttilän, heittää pois vyön, pistää
paperossin taskuunsa j.n.e.)

_Lilli_ (tulee, kyökki-esiliina vyötäisillä, punaisena ja tulehtuneena,
heittäytyy sohvaan ja sytyttää paperossin). Oh, kuinka minulla on
kuuma! Olen kerrassaan hurmannut äitimuorin kyökissä. Et ole vielä
ikinä nähnyt semmoista perunalaatikkoa, kun tänään saat päivälliseksi.
Vähä munaa, vähä voita, vähä lihaa ja hyvin, hyvin paljo perunoita. Ne
ovat huokeita, näetkös. Äiti on ihan päättömästi ihastunut
käytännöllisyyteeni. Minä olen paras miniä tähtien tällä puolen.
Semmoista se on, kun käy talouskoulua, ennenkuin näyttäytyy rakkaalle
anoppimuorilleen maalla. Kuulepas, nuo kiharat tuossa otsalla eivät
taivu oikein hyvin.

    Tulepas tänne! (Järjestää Naemin otsatukkaa;
    Naemi asettelee hamettaan.)

_Naemi_. En voi käsittää, kuinka sinä saat vaatteesi laskeutumaan niin
hyvästi! Vaikka ihmeitä tekisin, niin ei minun hameeni... Vaan minun
vartaloni onkin kuin mikäkin tallukka.

_Lilli_. Eikö mitä! Ei vartalossa vikaa ole. Niinhän sinä olet sievä
kuin keijukainen. Mutta hame on alusta alkain hassusti tehty. Maltapas,
me ratkomme sen auki ja panemme leveitä punaisia kaistoja tähän eteen
ja sivuille.

_Naemi_ (vilkkaasti). Niin tosiaankin. (Empien.) Mutta eikö sininen
sopisi paremmin?

_Lilli_ (nauraen). Sininen -- sinulle! Ei, hyvä ystäväni!

_Naemi_. Mutta Elias ei pidä punaisesta.

_Lilli_. Sitten täytyy sinun opettaa häntä. Pitää aina pukeutua
semmoiseen väriin, joka soristaa. Ja punainen juuri sopii sinulle.
Koetapas tätä takkia. (Antaa hänelle punaisen sametti-takin naulasta.
Katselee häntä.) Juuri niin!

_Naemi_ (katsoo peiliin). Se on erittäin sievä! Voi, voi, kun saisi
aina käyttää sieviä vaatteita.

_Lilli_ (pilkallisesti). Niin, sehän juuri on pääasia meille
naissylikoirille. Semmoisiksi ainakin herrat holhojamme -- nuo
turkkilais-passhat -- ovat tahtoneet meitä jo vuosituhansia. Mutta nyt
me pukeudumme vaan itseämme varten, -- muodin mukaan, näetkös.

_Naemi_ (alakuloisesti). Mutta Elias ei hyväksy sitä. Hän sanoo muotia
synniksi ja kauneutta...

_Lilli_. Tuo sinun Elias kultasi on... Sinun pitää ruveta häntä
kasvattamaan. Sen neuvon annan sinulle. Sitä vartenhan meillä on
kihlausaika, että hankaisimme heistä pois edes pahimman itserakkauden.
Minun mielestäni sinulla on täysi syy pysyä varoillasi.

_Naemi_. Elias sanoo, että hänen pitää kasvattaa minua.

_Lilli_. Ha, ha, ha! Millä lailla hän sitten kasvattaa?

_Naemi_. Hän sanoo -- että avioelämän sopusointu vaatii vaimolta...

_Lilli_. Sopusointu ha, ha, ha! No, anna tulla vaan.

_Naemi_. Enkä viitsi.

_Lilli_. Näkyypä sinussa sentään olevan hiukan naisellista ylpeyttä.
Hän puhuu kai yhdestä sydämmestä, -- tuosta vanhanaikaisesta
aviollisesta sopusoinnusta, -- eikö niin?

_Naemi_. Eikös sitten pidä ollakin niin?

_Lilli_. Ja sitten hän pistää esiin pienen, pehmeän jäniksenkäpälän,
jonka nimi on tottelevaisuus, -- rakkaudesta tietysti.

_Naemi_. Totta kai pitää totella miestänsä!

_Lilli_ (matkien). Totta kai pitää totella vaimoansa!

_Naemi_. Eihän se sovi.

_Lilli_. Niin nuori ja niin paatunut! Ei, kuulepas, Naemi! Kohta minä
laulan sinulle suoraan vasten silmiä. Tiedätkö sinä mitään meidän
naisellisista oikeuksistamme?

_Naemi_. Elias sanoo, että naisen oikeus on kärsiä.

_Lilli_. Kiitoksia kunniasta! Anna sinä se oikeus miehille. Heillähän
on vahvemmat hartiat. Ei! Tämä kääntyy minulle oikein omantunnon
asiaksi, kun meistä nyt tulee sisarukset ja kun minä pidän sinusta.
Sinä olet ihan muuttumaisillasi n.s. todelliseksi naiseksi, Naemi
kulta, ja meidän valistuneena aikanamme se on peräti rumaa. Kaikki
miehet ovat itsekkäitä, aina syntymästään saakka.

_Naemi_. Elias puhuu vaan naisten itsekkäisyydestä.

_Lilli_. Ha, ha, ha! Kylläpä teillä mahtaa olla ihania keskusteluja!
Sinun pitää tulla minun kanssani Helsinkiin.

_Naemi_ (Katsoa tuijottaa häneen). Helsinkiin!

_Lilli_. Niin. Sinun pitää käydä naisyhdistyksessä, että oppisit
tuntemaan oman arvosi ja -- ja naiselliset oikeutesi, -- meidän
oikeutemme, näetkös.

_Naemi_. Helsinkiin! voi, voi! Mutta en minä pääse.

_Lilli_. Et pääse! Meidän aikanamme pitää naisen osata tehdä kaikki,
mitä tahtoo.

_Naemi_. Voi, voi! Lilli kulta!

_Lilli_ (tarkastaa häntä). Pane tää vyö vyöllesi ja lakki vähän enemmän
taaksepäin. Näytäthän oikein uljaalta. Sinä tulet herättämään huomiota
pääkaupungissa, sen takaan. Tietysti sinun pitää päästä mukaan. Elä tee
itse mitään. Minä kyllä pidän huolen vanhuksista. Täytyy olla
varoillaan jonakin heikkona hetkenä. Äidin minä valloitan huomenna
leivoksillani ja isän hyväilyllä ja jollakin vanhalla laululla.

_Naemi_ (huokaa). Entäs Elias!

_Lilli_ (kiivaasti). Joko taas tuo rakas Elias, Elias ja Elias! Hänen
tähtensä sinun juuri pitääkin matkustaa. Niin kauan kuin olet
kihloissa, on sinulla edes vähän valtaa. Ole varoillasi ja ota kaikki,
mitä suinkin saat. Sittenhän sinulla on vähänkin myönnytyksen varaa,
kun oikein kovalle pannaan. Muuten olet hukassa.

_Naemi_. Sinä olet niin hullunkurinen! Etkö puhuisi Eli-- hänenkin
kanssaan?

_Lilli_. Me emme välitä Eliaksesta tuon taivaallista. Me matkustamme
vaan. Minä oikein toivon, että hän asettuisi vastakynteen. Kyllä hän
sitten pehmenee, kun hän näkee, että sinulla on oma tahto. Ja sitten
rupeaa hän kunnioittamaan sinua. Näetkös, kunnioittamaan itsenäistä
naista. Ja sehän on ihan toista, kuin sopusointu ja muu homehtunut
roska.

_Naemi_. Mutta...

_Lilli_. Ei mitään muttaa. Sinusta on varmaankin ihan paikallaan, kun
hän ainakin kymmenen kertaa päivässä huutaa: "Naema, neulopas nappi
takkiini! Naema, tuo tänne piippuni! Naema, sinun pitää ja sinun
pitää!" Fi donc! Oikein minua inhoitti tänä aamuna, kun sinä makasit
polvillasi lattialla ja paikkasit hänen repaleisia housunlahkeitaan,
vaikka räätäli asuu aivan vastapäätä. Ja hän sitten seisoi kuin mikäkin
sankari ja katseli peiliin, kuinka kauniilta se muka näytti. Tosiaankin
ihana taulu! Hyi toki! Ei: kas tässä on neula ja lankaa, herra
maisteri, pankaa ne talteen.

_Naemi_. Mutta Lilli kulta, tottahan meidän pitää paikata...

_Lilli_ (kiivaasti). Heidän housujaan? Ei ikipäivinä! Ei
iki-ikipäivinä! Nyt minä valmistan muorin ja vaarin ja sitten
matkustamme ulos avaraan maailmaan ja näytämme herra Jussilaiselle
pitkää nenää.

_Naemi_, Hyi! kuinka olet häijy! Voi jos saisit...

_Lilli_. Anna anteeksi, kultaseni. Minä laitan kaikki vaatteesi
uudestaan. Helsingistä ostamme uuden päällystakin ja hansikkaat.
Voimistelupuku sinulla myöskin pitää olla. Ja sitten menemme
suomalaiseen seuraan ja tanssimme masurkkaa. Punaposkiset maalaistytöt
saavat aina kovasti tanssia. Voi, siellä on niin erinomaisen hauska. Ja
sitten teaatterit ja laulajaiset... Voi, meille tulee niin hauska, niin
hirveän hauska.

_Naemi_. Voi, voi! Voi, voi!

_Lilli_. Sinä viaton olento! Tuo sinun hullunkurinen voivottelusi tulee
kuulumaan oikein viehättävältä siellä Helsingissä. (Heittäytyy ylpeästi
takaperin sohvaan.) Ja sitten sinä tulet kotiin oikein hienona neitinä,
noin vähän veltostuneena, un peu blasée. Se vaikuttaa Eliakseen. Ooh --
minulla on kokemusta.

_Naemi_. Mutta käymmehän myöskin talouskoulussa. Elias pitää hyvästä
ruuasta.

_Lilli_. Oikein -- siinä heti yksi keino! Elä puuhaa itse mitään.
Kenties pilaisit koko asian. Anna minun vaan juonitella. Minä pidän
tämmöisistä pienistä vehkeistä. Luullakseni minulla on hiukan
syntyperäistä taipumusta komediaan. Naiskavaluus on hallinnut maailmaa
kaikkina aikoina ja se hallitsee sitä yhä edelleenkin.

_Naemi_. Kavaluus -- hyi!

_Lilli_. No, kekseliäisyys sitten. Se on miesten vika. Me käytämme
semmoisia aseita, kuin meillä on. Ovat ne aina hiukan terävämmät, kuin
miesten ruumiillinen voima, josta he niin kerskailevat, ja jolla he
ovat vuosituhansia meitä sortaneet.

_Naemi_. Ovatko he vuosituhansia sortaneet meitä?

_Lilli_. Ovat. Raa'alla, eläimellisellä voimallaan he ovat aina
sortaneet ja polkeneet meitä naisia.

_Naemi_ (ihaillen). Raa'alla, eläimellisellä voimallaan!

_Lilli_. Orjamaisuus on melkein tullut meille perinnöksi, ja monen on
hyvin vaikea vapautua siitä. Mutta nyt siitä tehdään loppu. Me
katkaisemme kahleemme, -- me uuden ajan naiset. Pois orjuus!

_Naemi_ (innostuen). Pois orjuus!

_Lilli_. Me olemme vapaita, itsenäisiä naisia, -- uuden ajan naisia!

_Naemi_. Uuden ajan naisia!

_Lilli_. Tiedätkö, etevimmät nykyiset fysioloogit ovat sitä mieltä,
että naisen aivot ovat hienommasta aineesta kuin miehen. Minulle se on
jo kauan ollut kumoamatoin totuus.

_Naemi_. Voi, kuinka sinä osaat!

_Lilli_. Ja tärkeimmistä tärkein asia: Elä koskaan unohda naisellista
arvoasi, Naemi! Muista, ettet ole itämaan odaliski, etkä keski-ajan
nunna, vaan moderni nainen, jolla on oma elämäntehtävänsä. Paina
mieleesi nää kaksi asiata: naisen arvo ja naisen elämän-tehtävä.
Vuosituhansien läpi...

_Sisäpiika_. Voi, voi! Mamsellit! Vasikat laukkovat taas puutarhassa.

_Lilli_. Vasikat! No, niiden kanssa pitää juosta kilpaa. Se on melkein
yhtä hupaista, kuin riidellä sinun sulhosi kanssa. Tule, Naemi!

    (Juoksee ulos.)

_Naemi_. Voi, voi! Kun pääsisi Helsinkiin! (Huokaa.) Helsinkiin!
(Huokaa syvempään.) Elias!

_Apulainen_ (kurkistaa sisään). Naema! Joko viimeinkin olet yksinäsi?
(Tulee sisään, pysähtyy ällistyen, nähdessään Naemin puvun. Hillitsee
mielensä ja istahtaa keinutuoliin.) Neulopas tuo nappi tuohon.

_Naemi_ (empien). Nappiko?

_Apulainen_. Niin nappi.

_Naemi_. Nappi --!

_Apulainen_. No?

_Naemi_. Neulo itse!

_Apulainen_. Mitä?

_Naemi_ (ojentaa hänelle lankarullan). Tässä on neula ja lankaa.

_Apulainen_. Vai niin? Neiti Stjernflyktkö sinulle tuon on opettanut?

_Naemi_ (änkyttäen). Lilli sanoo... että pitää antaa neula ja lankaa.

_Apulainen_. Oikein! Sinähän opit erittäin hyvin. Viikon perästä jo
tietysti katsot minua suoraan silmiin tuota sanoessasi. Ja koska tuo
neiti Stjernflykt lähtee pois? (Naemi on ääneti; apulainen tarttuu
hänen käsivarteensa ja taluttaa hänet keskelle lattiata.) Hyi, etkö
häpeä ruveta tuolla tavalla kummittelemaan? (Osottaa hänen
otsatukkaansa.) Ota nuo tuosta pois!

_Naemi_. Totta kai minä saan olla yhtä hyvin puettuna kuin Lillikin.

_Apulainen_. Naema?

_Naemi_ (itku kurkussa). Ei minun ensinkään tarvitse totella... Eikä
minun tarvitse neuloa sinun nappiasi... Enkä minä tahdo tulla
todelliseksi naiseksi... Minä tahdon olla uuden ajan nainen... Enkä
minä anna sinun sortaa enkä polkea itseäni... Enkä minä tahdo kärsiä...
Ja minun aivoni ovat hienommasta aineesta kuin sinun... Ja minä tiedän
että punainen väri soristaa minua ja... ja... ja...

_Apulainen_ (istuu ja rupeaa neulomaan nappia liiveihinsä). Jatka pois!

_Naemi_. Kyllä minä neulon.

_Apulainen_. Ei! Ethän sinä tahdo. Jatka sinä vaan.

_Naemi_. Elias kulta, anna minun neuloa!

_Apulainen_. En!

_Naemi_. Rakas...

_Apulainen_. Elä tule tänne. Sinä haisetkin hajuvedelle kuin mikäkin --
näyttelijätär.

_Naemi_ (harmistuneena). Etpäs tiedä, mitä minä aion tehdä. Enkä minä
sanokaan sitä sinulle.

_Apulainen_. Nyt en voi puhua kanssasi. Mutta minä olen huoneessani,
jahka teet katumuksen ja tulet pyytämään anteeksi.

_Naemi_. Lilli sanoo, että minun pitää kasvattaa sinua niin kauan kun
olemme kihloissa.

_Apulainen_. Mutta kun minä aionkin kasvattaa sinua.

_Naemi_. Ei, se ei enää käy laatuun.

_Apulainen_. Vai ei! Sepä hauskaa. Mutta kun minä sanon, että se käy
laatuun, niin se käy laatuun.

_Naemi_. Sinulla on vaan raaka, eläimellinen voima.

_Apulainen_. Nyt sinä olet vaiti.

_Naemi_. Enpäs ole! Kaikki miehet ovat itsekkäitä.

_Apulainen_. Mitä?

_Naemi_ (uhkarohkeasti). Emmekä me ole orjia! -- Kaikki miehet ovat --
raakoja eläimiä!

_Apulainen_. Tämä menee liian pitkälle.

    (Nipistää häntä korvasta.)

_Naemi_ (huutaa): Elä unohda minun naisellista arvoani! Muista että
minä olen uuden ajan... Kuuletko: uuden ajan nainen. Voi, voi, voi!

_Apulainen_ (mennessään). Kas niin pahankurisille lapsille käy! Ja tuo
neiti Stjernflykt! Kyllä minä vielä...

    (Menee kamariinsa.)

_Naemi_ (yksin, kulkee kiivaasti edestakaisin). Hyi! Sitä ei hän olisi
uskaltanut tehdä Lillille. (Huutaa hänen jälkeensä.) Enpäs kerrokaan,
mitä aiomme tehdä. Mutta saatpas nähdä! Saatpas nähdä!

    (Menee vihoissaan ulos.)

_Lilli_ (tulee, kävelee ensin miettiväisenä, istahtaa pianon ääreen ja
laulaa):

    "Kung Beles söner gärna drage" j.n.e.

_Rovasti_ (tulee kamaristaan kuuntelemaan laulua).

_Ruustinna_ (tulee kyökistä). Minun täytyi kerrassaan jättää paisti
omille hoteilleen ja lähteä kuuntelemaan sinua, Lilli kulta. Tuota
laulua laulettiin paljon ennen aikaan.

_Rovasti_. Niin, hauska on kuulla noita vanhoja säveliä.

_Lilli_. Voi, kuinka minulle tulee ikävä, kun täytyy jättää teidät.
Olen niin mieltynyt teihin.

_Rovasti_. Istu tähän, Lilli kulta.

_Ruustinna_. Niin, lapsi kulta, meillä vanhoilla on omat tuumamme.
Minun täytyy tunnustaa, että ensin olin hyvin peloissani, kun näin
sinun kummallisen pukusi ja oudot tapasi.

_Rovasti_. Äiti, näet, luuli sinua tuommoiseksi epäkäytännölliseksi
muotinukeksi.

_Lilli_ (nauraa sydämmellisesti). Ja kauhean emansipeeratuksi!

_Ruustinna_. Niin, niin. Yhtä ja toista en tosin voi oikein kärsiä,
esimerkiksi tuota inhottavaa tupakanpolttamista. Mutta onhan sinulla
paljo järkeviäkin mielipiteitä. Esim. juuri se, että tyttöjenkin täytyy
katsoa eteensä ja oppia jotain. Siitä minä saan joka päivä riidellä
ukon ja Eliaksen kanssa.

_Lilli_. Vai niin, isä-ukko! Sinun mielestäsi meidän kai pitäisi olla
kuin valkoinen laastari, niinkö? Hyi sinua!

_Rovasti_. Ei -- ei! -- Kyllähän minä ennen nuorempana veisasin sitä
virttä oikein sydämmeni pohjasta. Katsos, kun näin koko ikänsä istua
nököttää kaukana suuresta maailmasta, niin rupeaa helposti kammomaan
kaikkea uutta. Mutta itsehän me näymmekin tulevan vanhoiksi ja
veltoiksi. Maailma pysyy aina nuorena ja kauniina.

_Ruustinna_. Niin. Ei suinkaan meidän tapamme sopisikaan sinne suureen
maailmaan. Kyökissä sinä olet oivallinen. Tee Antin koti hauskaksi,
lapseni! Kyllä meille tosiaankin tulee ikävä, kun lähdet. Ja vaikka
sinun pukusi alussa näytti minusta niin kummalliselta, niin on se
kuitenkin hyvin käytännöllinen nuorille ihmisille, ja sehän onkin
pääasia.

_Rovasti_ (taputtaa Lilliä). Kun äiti pitää noin pitkän puheen, niin
saat olla varma siitä, että hän on oikein tyytyväinen. Muuten hän kyllä
osaa säästää sanojaan.

_Lilli_. Kuulkaahan isä ja äiti! Kun nyt näette, kuinka erinomainen
tyttö minä olen, niin varmaankin lupaatte sen, mitä nyt aion pyytää.

_Rovasti_. No mitä sitten?

_Lilli_. Minä pidän niin hirveän paljon Naemista ja -- ja...

_Rovasti_. Ja --?

_Lilli_ (mietiskellen). Isä kulta, elä nyt vastusta! Äiti, sinun pitää
auttaa minua.

_Ruustinna_. Kun vaan saan tietää...

_Lilli_. Minun täytyy viikon perästä taas lähteä kotiin ja... ja...
Antti tulisi niin iloiseksi ja hämmästyisi niin suuresti, jos... Eikö
Naemi saa tulla minun kanssani Helsinkiin? Ainoastaan viikoksi, äiti?
Yhdeksi ainoaksi viikoksi vaan?

    (Kietoo käsivartensa rovastin kaulaan.)

_Rovasti_. Helsinkiinkö?

_Ruustinna_. Helsinkiin!

_Lilli_. Isä kulta! Rakas äiti! Hän asuisi minua huoneessani. Ja
Antinkin tähden. Me kävisimme talouskoulussa. Eihän hän kumminkaan
naimisiin mentyään voi enää koskaan päästä maailmaa katsomaan. Äiti
kulta! Pariksi viikoksi vaan. Auta nyt minua, hyvä, rakas, herttainen
isä-ukko!

_Rovasti_. Hm. Kyllähän hänellä nyt olisi hyvä tilaisuus, mutta...

_Lilli_. Eikä se maksaisi muuta kuin matkan. Vaatteet me neuloisimme
yhdessä. Ajatelkaahan, kuinka reippaana ja iloisena hän sieltä
palajaisi, -- ihan samanlaisena kuin minä.

_Rovasti_. Mutta Lilli kulta!

_Lilli_. Ei mitään muttaa, isä-ukko!

_Rovasti_. Niin, mitä sinä arvelet, äiti?

_Ruustinna_. Niin, -- mitä sinä itse mietit, isä?

_Lilli_. Isä suostuu, äiti suostuu ja siitä tulee näin suuri suostumus.
Ajatelkaahan, kuinka hirveän iloiseksi hän tulee!

_Rovasti_ (nuuskaa). Kyllä sinä näyt osaavan! Niin, äiti, mitä tuumit
tästä mutkallisesta asiasta? Pitäisihän tytön vähän saada katsella
ympärilleen.

_Ruustinna_. Jos Naemi saisi asua Lillin vanhempien luona... ja
Antinkin tähden... ja jos Lilli ottaisi hänet huostaansa, ja jos isä
voi antaa rahaa, niin kyllä minun puolestani.

_Lilli_. Eläköön! Naemi saa siis tulla!

_Ruustinna_. Mutta talouskoulua hänen pitää käydä. Etkä sinä saa
laahata häntä tanssijaisiin etkä teaattereihin. Muista se!

_Lilli_. En, en, en! Me olemme niin äärettömästi ahkeria. Voi, kuinka
hän tulee iloiseksi. Johan sinä lupasit, isä? Eikö totta?

_Rovasti_ (nyykäyttää päätänsä). Jo.

_Lilli_. Hih -- hei vaan! Missä Naemi?

_Ruustinna_. Mutta kyllä sinun pitäisi puhua Eliaksenkin kanssa..

_Rovasti_ (nuuskaa). Elias saa tyytyä siihen, mitä minä kerran olen
luvannut.

    (Nousee ja menee apulaisen kamariin. Äänettömyys.)

_Lilli_. Eihän isä vaan suuttunut?

_Ruustinna_ (vakavasti). Tuon kyllä ymmärrän. Minä vähän pelkäsin
Eliasta. Tiedäthän että hänellä on omat mielipiteensä. Mutta kun isä
kerran sanoo tuolla tavalla, niin silloin asia on päätetty, eikä meillä
muilla sitten enää ole mitään sanomista. Näetkös, lapseni, vaimon pitää
yhteisissä asioissa sanoa mielipiteensä. Mutta kun mies kerran on
varmasti sanonut, mitä hän tahtoo, niin pitää vaimon vaieta, eikä
riidellä vastaan, eikä näyttää happamelta. Se on minun ajatukseni.
Silloin ei kotirauha tule rikotuksi.

_Lilli_. Se onkin viisas ajatus. Ja minä suostun kaikkeen, mikä on
viisasta (veitikkamaisesti.) Mutta saammehan me sentään hiukan, hiukan
vehkeillä?

_Ruustinna_ (hymyillen). Täytyyhän meidän joskus, lapsi kulta.

_Lilli_. Eikä minun tarvitse puhua mitään herra Jussilaiselle?

_Ruustinna_. Miksi sinä aina sanot häntä herra Jussilaiseksi? Se kuuluu
niin pahalta.

_Lilli_. No, meillä on vaan semmoista pientä kinaa keskenämme. Eihän
minun tarvitse puhua tästä Eliakselle?

_Ruustinna_. Parasta että jätetään se isän toimeksi, niin ei siitä
asiasta ole sen enempää puuhaa. Mutta pitäähän meidän mennä hakemaan
Naemia.

_Lilli_. Naemi on puutarhassa. (Ruustinna menee. Lilli seisoo hetken
miettien, katsahtaa sitten voitonriemulla apulaisen oveen päin ja tekee
härnäävän liikkeen.) Piti, piti!

_Rovasti_ (tulee kamarista).

_Lilli_. No, setä?

_Rovasti_. Toimitettu.

    (Menee huoneesensa.)

_Lilli_. Piti! Piti!

    (Kuuntelee apulaisen ovella, vetäytyy äkkiä takaisin.)

_Apulainen_ (tulee kiivastuneena). Neiti Stjernflykt! Te -- te --
olette siis saanut toimeen tämän?

_Lilli_ (viattomasti). Minkä tämän, hyvä herra Jussilainen?

_Apulainen_. Minkä tämän! Te olette... te olette -- vehkeilijä ja...

_Lilli_ (säikähtävinään). Hui! tehän olette ihan hirveä, herra
Jussilainen! Ja minä kun aina olen luullut olevani todellinen nainen.
Mistä te nyt taas olette vihoissanne?

_Apulainen_. Kuulkaa, neiti! Ennenkuin te tulitte tähän taloon,
vallitsi täällä tuota -- tuota...

_Lilli_. Sopusointu varmaankin. Niin, kyllä minä olen huomannut, että
te tätä nykyä olette hirveässä epäsoinnussa.

_Apulainen_. Te -- te -- olette...

_Lilli_. -- käärme paratiisissa. Mutta kyllä se pian menee matkaansa.
Joko tiedätte, että aion ottaa Naemin mukaani?

_Apulainen_. Minä saattaisin pian loukata teitä.

_Lilli_ (peittää korvansa, hullunkurisesti säikähtäen). Ai, ai, korva
parkani! Elkää toki tehkö sitä!

_Apulainen_. Millä oikeudella tunkeudutte tänne häiritsemään ihmisten
kotirauhaa?

_Lilli_. Jos te aiotte vävyksi taloon ja minä miniäksi, niin
luullakseni toisella on yhtä suuri oikeus kuin toisellakin.

_Apulainen_. Millä oikeudella tunkeudutte minun ja Naemin väliin?

_Lilli_. En ole tahtonut vaivata teitä pyynnöilläni. Olen vaan puhunut
Naemin vanhempien kanssa, -- jos tässä nyt on kysymys hänen matkastaan.

_Apulainen_. Mutta minä kiellän sen.

_Lilli_. Minun luullakseni isä juuri sanoi, ettei hän tässä asiassa aio
kysyä teidän lupaanne.

_Apulainen_. Minä vetoon Naemaan?

_Lilli_. Nainen vaietkoon seurakunnassa.

_Apulainen_. Niin, sen saisitte te tehdä. Ja miksi oikeastaan tahdotte
viedä Naeman Helsinkiin?

_Lilli_. Miksi? Me käymme talouskoulua. Hylkäämme siellä kaikki pyhät,
esi-isiltä perityt hurskaat kyökkikokemukset ja syöksymme hurjimpiin
taloudellisiin muutospuuhiin. Me käymme luennoissa ja ryöstämme
fysiikalla, botaniikalla, matematiikalla ja estetiikalla Naemista
kaiken viattomuuden viehätyksen. Me käymme naisyhdistyksessä,
esittelemme hänet noille emansipatsiooni-sankarittarille, jotka vaan
väijyvät ja viettelevät viattomia naisparkoja lavealle tielle. Me
luemme nykyisen kloaakki-kirjallisuuden Noorasta aina Kauppa-Lopoon
asti ja revimme siten kaikki siveellisyyden juuret hänen sielustaan. Me
käymme suomalaisessa teaatterissa ja pilaamme hänen ihanteellisen
katsantotapansa Minna Canthin draamoilla. Ja kun näin olen saanut hänet
taloudellisesti, tieteellisesti, siveellisesti ja esteetillisesti
peräti turmelluksi, lähetän hänet takaisin tänne turmelemaan muitakin.
Kas siinä minun ohjelmani.

_Apulainen_. Neiti Stjernflykt! Te olette -- te olette -- te olette...

_Lilli_. Teidän nöyrin palvelijanne.

    (Juoksee pois.)

_Apulainen_ (tuskissaan). Musteri! Musteri!!

_Ruustinna_ (tulee).

_Sisäpiika_ (tuo punssia. Panee tarjottimen pöydälle. Menee).

_Ruustinna_. Joko isä on puhunut sinulle Naemin matkasta?

_Apulainen_. Jo. Minä toivon, ettei musteri hyväksy sitä?

_Ruustinna_. Kyllä hänen täytyy päästä vähän maailmaan. Ja nyt on niin
hyvä tilaisuus -- Lillin kanssa.

_Apulainen_. Lillin? Tunteeko musteri tuon Lillin?

_Ruustinna_ (tyynesti). Tunnen kyllä. Hän on toisesta maailmasta ja
toisen ajan lapsi, kuin me. Hänellä on vikansa ja hyvät puolensa.

_Apulainen_. Hänellä! Hän on itse piru naishaamussa.

_Ruustinna_. No, no, no! Hänellä on oma tahto ja hyvä pää, Hän ei ole
tavallinen tyhmä tallukka. Mutta semmoinen on Naemi.

_Apulainen_. Musteri ei siis asetu minun puolelleni?

_Ruustinna_ (vakaasti). En, hyvä Elias. Tiedäthän, että minä aina teen
isän mielen mukaan. Ja sitäpaitsi arvelen, että teille on parasta olla
vähän aikaa erillänne, sillä minä en oikein pidä siitä tavasta, jolla
sinä kasvatat Naemia.

_Apulainen_. Missä Naema on?

_Ruustinna_. Hän tulee kohta. Elä nyt anna tämän seikan niin kovin
painaa mieltäsi, hyvä Elias.

_Apulainen_. Minusta tää asia on hyvin vakavata laatua.

_Ruustinna_. Mitä tarkoitat?

_Apulainen_. Tahdon puhua tästä Naeman kanssa.

_Ruustinna_. Elias.

_Rovasti_ (tulee, huomaa punssin). Hei, katsos muoria, kun aikoo ruveta
herkuttelemaan. No, missäs tytöt ovat? Miks'ei Naemi tule luokseni?

_Ruustinna_. Niin, hän on nyt hyväillyt minua niin, että niskani on
ihan koukussa. Odotahan vaan, kyllä sinäkin vielä saat osasi. Siellähän
he tulevatkin suinpäin alas portaita.

_Naemi_ ja _Lilli_ (tulevat).

_Naemi_ (juoksee rovastin syliin). Voi, rakas isä, isä kulta! Sinä olet
niin kovin hyvä!

_Rovasti_. No, no, no! Menepäs nyt sulhasesikin luo.

_Naemi_ (lähestyy epäröiden apulaista). Annathan sinäkin minun
matkustaa?

_Apulainen_. En.

_Rovasti_ (on ottanut punssilasin ja aikoo kilistää). Häh?

_Apulainen_. Naema on kysynyt minulta ja minä sanon: en!

_Naemi_ (rupeaa itkemään).

_Rovasti_. Kun minä lupaan, että tyttäreni saa matkustaa, niin hän
matkustaa. Maljanne!

_Apulainen_. Kun minä sanon, ettei morsiameni saa matkustaa, niin hän
ei myöskään tee sitä. (Hetken äänettömyys.) Eikö niin, Naema? Tule
tänne, Naema!

_Naemi_ (menee kovasti itkien hänen luoksensa).

_Rovasti_ (äkäisesti). Vai niin!

_Lilli_ (menee Naemin luo ja laskee kätensä hänen olkapäälleen). Naemi,
jos et koko elämäsi läpi aio tahdottomana olentona kärsiä sortoa ja
pilkkaa...

_Apulainen_. Naema, jos et koko elinikääsi tahdo kärsiä omantunnon
vaivoja ja itsesi halveksimista...

_Lilli_. Naemi, tee luja päätös ja näytä, että olet vapaa ihminen.

_Apulainen_. Naema, nojaa minuun ja näytä, että olet rakastava nainen.

_Lilli_. Naemi, tuossa houkuttelee sinua se orjuuden henki, joka
vuosituhansia on pitänyt naista kahleissa.

_Apulainen_. Naema, tuossa houkuttelee sinua se käärme, joka
paratiisissa vietteli Eevan omenoilla ja nyt viettelee sinua
emansipatsioonilla.

_Lilli_. Tule, Naemi! Muista: vapaus odottaa.

_Apulainen_. Naemi, muista: vieressäni odottaa alttiiksi antava sielun
autuus. Muista, kuinka satoja kertoja olemme vannoneet toisillemme,
että sinä eläisit vaan minua varten, kuolisit vaan minun kanssani!

_Naemi_. Niin, niin, elää sinua varten, kuolla sinun kanssasi! Elias!
Elias!

_Lilli_. Lykkyä tykö! (Istahtaa pianon ääreen ja soittaa ivallisella
tunteellisuudella "La prière d'une vierge".)

_Naemi_. En minä matkusta, kun et sinä tahdo. Sinun kanssasi tahdon
elää ja kuolla!

    (Esirippu alas.)



KOLMAS NAYTOS.


(Sama huone. Seuraavana päivänä. Pastorin rouva, nimismiehen rouva ja
kauppamiehen rouva istuvat kahvipöydän ääressä).

_Pastorin rouva_. Ei, rakas Sofi. Siinä asiassa Naemi on todellakin
tehnyt aivan oikein. Sillä joka kerran aikoo mennä naimisiin, hänen
täytyy myöskin tietää, että...

    (Katsoo kudelmaa ja nostaa pudotetun silmän sukkapuikolleen).

_Nimismiehen rouva_ (katsahtaa innoissaan ylös ompeluksestaan). Niin,
joka kerran aikoo mennä naimisiin, hänen täytyy myöskin tietää, että...

_Pastorin rouva_. Sillä tuo kauhea emansipatsiooni... Minä en edes
tahdo puhua siitä. (Juhlallisesti). Niin, se se juuri on aikamme suurin
tauti.

_Nimismiehen rouva_ (hartaasti). Se se juuri on aikamme suurin tauti.

_Pastorin rouva_. Esimerkiksi Minna Canth.

_Nimismiehen rouva_. Aivan niin! Esimerkiksi Minna Canth.

_Kauppamiehen rouva_. Rakas Gustaava, enhän ole sanonutkaan, että
Naemin olisi pitänyt mennä kaupunkiin, jos hän olisi ollut naimisissa.
Mutta koska hän nyt on vaan kihloissa ja koska sekä isä että äiti
olivat matkaan suostuneet, niin minun mielestäni ei olisi ollut
ollenkaan vaarallista, jos hän...

_Pastorin rouva_ (keskeyttäen pontevasti). Ei, Sofi! Se olisi ollut
kaupan hieromista, oikeata kaupantekoa omantuntonsa kanssa. Sinun ei
tarvitse ollenkaan väittää vastaan.

_Nimismiehen rouva_. Sinun, jonka tyttö käy yhteiskoulua ja joka...

_Kauppamiehen rouva_ (kiivaasti). Niin, niin käykin, sillä hänen pitää
oppia elämään maailmassa niiaamatta ja punastumatta ensimäisen
poikanulikan lähetessä.

_Pastorin rouva_ (pisteliäästi). Niin, kyllä hän ainakin punastumisen
oppii jättämään, jos sinä sitä tahdot!

_Nimismiehen rouva_. Ha, ha, ha!

_Kauppamiehen rouva_. Niin, naura sinä vaan! Onhan oma asiani, miten
minä kasvatan lapsiani! Mutta sen vaan sanon että se, joka jo sulhasena
kohtelee sillä tavalla morsiantaan, niin minkähänlainen hän lienee
aviomiehenä?

_Pastorin rouva_. Sofi Andelinin ei sovi tuomita maisteri Jussilaisen
menettelyä, eikä määrätä, mitä hän saa tehdä ja tekemättä jättää.
Maisteri Jussilainen on hyvin lahjakas pappismies. Sellaisen henkilön,
jolla ei ole siveellisiä periaatteita, ei sovi heittää lokaa niiden
silmille, joilla on siveellisiä periaatteita ja jotka noudattavat
siveellisiä periaatteitaan elämässään ja vaelluksessaan toisille
esikuvaksi, esimerkiksi ja opetukseksi.

_Nimismiehen rouva_. Ja joilla ei ole naislehtiä eikä muotilehtiä, ja
jotka eivät ole antaneet kymmensiä markkoja suomalaiselle teaatterille!

_Kauppamiehen rouva_. Eihän sitä voi auttaa, että on sivistyneestä
kodista, ja että on saanut hiukan ymmärrystä, vaikka onkin nainen.
Katsokaa, minä en lämmitäkään miehelleni totivettä joka ilta, sillä
minä pidän taloni reilassa, minä.

_Nimismiehen rouva_. Niin, kyllähän kaikki tietävät, että sinä olet
ilkeä miehellesi.

_Kauppamiehen rouva_. Ja sinä niin lempeä ukollesi, kuin valkoinen
laastari haavalle! Kuinka sallit Eveliinasi rakastua tuohon pitkään
Lundgreniin, jota minä en tahtoisi nähdä en takamaillanikaan.

_Nimismiehen rouva_. Kalle ei ole tehnyt sinulle mitään.

_Kauppamiehen rouva_. Ei, Jumala paratkoon! Mutta hänet ajettiin pois
Blomqvistilta sen vuoksi, että hän vehkeili siellä Roosan kanssa.

_Nimismiehen rouva_ (innokkaasti). Se on ijankaikkinen valhe! Sillä
minä tiedän, että Roosa itse kosi Kallea.

_Kauppamiehen rouva_. Eipäs. Päinvastoin! Roosa antoi hänelle rukkaset.
Sen seikan tunnen minä parhaiten. Niin, niin. Elä yritäkään puolustaa
Kallea. Mutta sinun kasvatuksellasi rakastuvat tyttäresi jok'ainoaan
kirjuriin, jonka taloonne saatte.

_Pastorin rouva_ (arvokkaasti). Kas niin, kas niin! Lopettakaa nyt!
Sofin pitäisi oppia hillitsemään terävää kieltänsä.

_Nimismiehen rouva_ (itkien). Niin, mitä hän aina minua ja minun
lapsiani!

_Kauppamiehen rouva_. Minulla on oikeus puolustaa itseäni, kun hän
hyökkää kimppuuni. Ja Hulda riippuu aina sinun hameessasi. Ja sitä
paitsi itsehän sinä aloitit. Mutta minä sanon vaan omasta puolestani...

_Ruustinna_ (tulee, vatsakääre ja pieni rohtopullo kädessä). Antakaa
anteeksi, hyvät ystävät, että jätin teidät yksin. Mutta minun täytyi
etsiä ullakossa kaikkien likaisten vaatteitten seasta... (Huutaa
kyökkiin päin). Maija! Hirveä se Eliaksen vatsa! Aina se on
epäjärjestyksessä! (Sisäpiika tulee, märkä pyyhinliina kädessään.
Ruustinna koettaa sitä). No niin; hyvä on. Vie nyt tämä maisterille.
(Ojentaa hänelle vatsakääreen ja pullon). Ja 30 tippaa, kuuletko?
Kolmekymmentä. (Sisäpiika menee rohtoineen apulaisen huoneesen). Ja
missä ovat tytöt, kun eivät tule pitämään seuraa? Niin, Naemihan
valitti päätänsä kipeäksi ja Lilli ei varmaankaan ole vielä tullut
kotiin. Minä lähetin nyt maisterille kylmän kääreen ja Thilemannin
roppia.

_Pastorin rouva_. Meillä on tapana ottaa ensin kaksi lusikallista
englannin suolaa ja sitten päälle pirunpihkaa.

_Nimismiehen rouva_. Minun mieheni ottaa ryypyn konjakkia.

_Kauppamiehen rouva_. Jospa hän tupakoisi vähemmän ja kävelisi enemmän!
Se luullakseni olisi paras keino.

_Ruustinna_, Niin minäkin luulen! (Sisäpiika palajaa takaisin.) Etkö
ole nähnyt, onko neiti tullut kotiin.

_Sisäpiika_. Naemi on ullakkokamarissa ja Lilli neiti meni hevoshakaan
äsken.

_Ruustinna_. Vai niin. Ota kupit pois ja tuo lisää kahvia; Se tyttö on
niin ihastunut hevosiin, kuin mies ikään!

_Pastorin rouva_ (pisteliäästi). Niin, hänhän kuuluu ratsastavankin.

_Ruustinna_ (ujostellen). No, hän sattui löytämään Antin satulan tuolta
ullakolta ja niin hän koetti eräänä iltana Pollella.

_Nimismiehen rouva_. Miehen satulalla! No, voi, voi!

_Ruustinna_. Pienen matkan vaan navetan takana ja miehen puvussa.

_Nimismiehen rouva_. Niin, hänhän kuuluu käyvän housuissa.

_Ruustinna_. Niin, -- sellaisessa voimistelupuvussa, jota käytetään
Helsingissä voimistelussa. Sellainen niillä siellä täytyy olla.

_Kauppamiehen rouva_. Se onkin hyvin käytännöllinen! Sellaisessa
minunkin tyttäreni voimistelee ja minä annan hänen käyttää sitä täällä
kotonakin.

_Pastorin rouva_. Mutta rakas Sofi, elä vainen rupeakaan sillä tavalla,
vaikka oletkin niin uuden-aikainen. Anna toki miehesi pitää housunsa.

_Nimismiehen rouva_. Muotilehdissä on varmaan niitten mallia?

_Kauppamiehen rouva_. Kyllä, sekä koomillisia että näppäröitä,
itsekunkin aistin ja ymmärryksen mukaan. Sillä katsos, Hulda: kaikki
eivät tahdokaan puvultaan retkottaa kuin mitkäkin variksen pelätykset!

_Sisäpiika_ (tuo kahvia).

_Ruustinna_. Ai, ai -- luulenpa Sofin ja Huldan vähän pistelevän
toisiaan. Mutta pieni lisäpisara sovittaa varmaan välin taas! Tehkää
hyvin!

_Pastorin rouva_. Katrina kulta, ei enää.

_Ruustinna_. Ole nyt niin hyvä!

_Pastorin rouva_ (kursailee). Mutta, rakas Katrina, ota nyt sinä
ensiksi.

    (Työntää piian ruustinnan luo.)

_Ruustinna_ (työntää piian takaisin). Mutta Gustaava, elähän nyt,
Gustaava, turhia.

_Pastorin rouva_. No mutta...

_Ruustinna_. No mutta...

_Pastorin rouva_ (ottaa kahvia). Onhan tämä nyt vallan hassusti,
mutta...

_Ruustinna_. Ei paljasta kahvia, ei. Kas niin, vehnästä myös!

_Pastorin rouva_. Kai minun sitte täytyy, (ottaa vehnästä, piika tarjoo
nimismiehen rouvalle.)

_Nimismiehen rouva_ (sievistellen). Ruustinna ensiksi.

_Ruustinna_. Kas niin, emäntä viimeiseksi.

_Nimismiehen rouva_. Sehän on oikein, Se.

    (Ottaa kahvia. Äänettömyys.)

_Kauppamiehen rouva_. Erittäin hyviä piparkakkuja! Onko täti itse
leiponut näitä?

_Ruustinna_. En. Lilli.

_Pastorin rouva_. Todellakin!

_Nimismiehen rouva_. Todellakin! Osaako hän talouden toimia? Minä
luulin, ettei hän ollenkaan osaisi.

_Ruustinna_ (pahastuen). Suuri erehdys! Lilli voittaa meidät kaikki
hienoimmissa tehtävissä.

_Kauppamiehen rouva_. Lilli on reipas tyttö! Helsingin talouskoulussa
kai hän on oppinut. Eikös kurssi kestä kaksi kuukautta?

_Pastorin rouva_ (ivallisesti). Vai niin! Vai oppii sitä tätä nykyä
kahdessa kuukaudessa emännäksi? Sehän on erittäin mukavata, se!

_Nimismiehen rouva_. Kahdessa kuukaudessa! Onpas se erittäin mukavata,
se. Mutta tarvitseeko siihen kahtakaan kuukautta?

_Kauppamiehen rouva_. Sama se. Joku viikko sinne tai tänne. Se riippuu
ihan siitä, millainen pää kullakin on ja etupäässä millaiset lahjat.
Mutta sitäpaitsi ruo'anlaitto ei olekaan hyvän emännän tärkein tehtävä.

_Pastorin rouva_. Olisipa hyvin hauska tietää, millaista emäntää Sofi
Andelin pitää hyvänä perheen emäntänä?

_Nimismiehen rouva_. Ha, ha, ha! Sellaista varmaan, joka ei osaa
keittää pyöreitä perunoitakaan.

_Kauppamiehen rouva_. Sellaista, joka voi olla miehensä seurana ja joka
ei ikävystytä eikä masenna häntä kotona.

_Pastorin rouva_. Sepä se! Antaa piikain huseerata kyökissä ja lasten
juosta torppapahasissa! Ja itse vaan istuu puhumassa emansipatsioonista
miehensä kanssa. Se on oikein, oikein muodin mukaista, rakas Sofi, --
rakas Sofi.

_Nimismiehen rouva_. Niin, rakas Sofi, -- rakas Sofi!

_Apulainen_ (tulee. Vatsan ympärille on kääritty paksu vyö). Hyvää
päivää! hyvää päivää, pastuurska! Hyvää päivää, rouva Braxell ja rouva
Andelin! Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvää päivää! Minä istun seuraanne
vähäksi aikaa, jos sallitte.

_Nimismiehen rouva_ (nousten keinutuolista). Maisteri on hyvä ja istuu
tähän gungstooliin.

_Apulainen_. Kiitoksia, No, -- kuinka siellä pastorissa jaksetaan
tänään?

_Pastorin rouva_. Kiitoksia kysymästänne! Kyllähän meillä hyvin
voidaan. Mutta maisteri näyttää hirveän surkealta.

_Apulainen_. Niin. Enhän minä voi ollenkaan hyvin. Melkein koko yön
taas...

_Pastorin rouva_. Vatsako?

_Apulainen_. Niin. Kun minulla vain on mieliharmia, niin...

_Nimismiehen rouva_. Ehkä maisterilla on matoja? Minullakin on matoja.

    (Tuskallinen äänettömyys).

_Apulainen_. Minä en tahtoisi keskeyttää. Mistäs täällä oli kysymys?

_Nimismiehen rouva_. Sofi Andelin taas puhui täällä
emansipatsioonistaan.

_Apulainen_. Vai niin, vai niin! Niin, rouva Andelinhan on tainnut
kohottaa tuon punaisen lipun täällä meidän maaseurakunnassammekin. No,
saako rouva Andelin montakin uskonmuuttajaa? Ja mitä se herra miehenne
siitä asiasta arvelee?

_Kauppamiehen rouva_. Hän arvelee vaan, että Jumala on luonut vaimon
miehen avuksi ja aasin vetojuhdaksi.

_Apulainen_. Emansipatsiooni! Emansipatsiooni! Niin, sehän se nyt on
päivän huuto -- tätä nykyä! Mutta, hyvät ystävät, oletteko huomanneet,
että Raamatun pyhät naiset olisivat saarnanneet tuota emansipatsioonia.
Katsokaamme esimerkiksi Saaraa, kun hän...

_Kauppamiehen rouva_. Laskeeko maisteri Saaran "pyhien" naisten
joukkoon. Silloin on maisteri lukenut hänen elämäkertansa hyvin
pintapuolisesti.

_Apulainen_. Anteeksi, rouva Andelin! Minä lasken Saaran "pyhien"
naisten joukkoon. Nöyryydessä ainakin hän on kaunis esimerkki, koska
hän kutsui miehensä herraksi ja oli hänelle alammainen, niinkuin rouva
Andelin ehkä vihkimäluvusta suvaitsee muistaa.

_Kauppamiehen rouva_. Maisteri taitaa vielä käyttää vanhaa
vihkimäkaavaa. Mutta niin ei minua vihitty.

_Apulainen_. Vai niin! Saaran hurskas historia ei siis enää kelpaa
nykyiselle naiselle. Ei, hän tietysti ammentaa viisautta muista
lähteistä. Lukee vaan muodin mukaista, niin sanottua realistista
kirjallisuutta, jossa kieli on kaunis ja kuori kiiltävä, mutta joka
sisältää vaan lokaa ja mädännystä.

_Pastorin rouva_. Aivan niin, aivan niin!

_Kauppamiehen rouva_. Onko Gustaava lukenut niitä?

_Pastorin rouva_. En, varjelkoon!

_Kauppamiehen rouva_. Vai niin!

_Nimismiehen rouva_. Mutta minä olen samaa mieltä kuin maisterikin.
Uudet kirjat ovat kunnottomia! Uusi kokkikirjakaan ei kelpaa mihinkään!

_Pastorin rouva_. Niin. Kyllä me naisparat olemme pahemmassa kuin
pulassa tätä nykyä, jos tahdomme lukea muuta kuin postilloja ja
virsikirjaa. Vaan ehkä onkin viisainta tyytyä niihin. Vai mitä
arvelette, hyvä maisteri?

_Apulainen_. No, niin pitkälle en tahtoisi mennä. Jos kirja on
kirjoitettu oikeassa hengessä, niin voihan se istuttaa montakin jaloa
taimea nöyrän lukijan sydämmeen.

_Pastorin rouva_. Voi, voi, herra maisteri, jospa voisitte lainata tai
neuvoa minulle semmoisen kirjan. Minä nukun aina paljoa paremmin
päivällisluurini, luettuani ensin pari sivua.

_Apulainen_ (erikseen). Nyt olisi hyvin sopiva tilaisuus! (Ääneen.)
Lukisin mielelläni pastuurskalle vähän pienestä kirjasestani, jonka
olen juuri saanut valmiiksi. Luullakseni todellinen nainen löytää siitä
monta väärentämätöntä jalohelmeä, varsinkin tyttärien kasvattamisen
suhteen miehen sopivaksi seuraajaksi ajallisessa elämässä.

_Pastorin rouva_. Voi! Lukekaa, hyvä maisteri. Se olisi minulle suuri
ilo!

_Nimismiehen rouva_. Voi, kun Eveliina ja Hilma eivät olleet mukana!
Tämä olisi varmaan ollut lapsille.

_Apulainen_ (menee huoneesensa).

_Pastorin rouva_. Minä häpeän todellakin sinun tähtesi, Sofi!

_Nimismiehen rouva_. Ja entäs minä sitten.

_Kauppamiehen rouva_. Antakaa te vaan herra Jussilaisen ja minun
otella! Me olemme otelleet ennenkin. Kyllä me tunnemme toisemme!

_Ruustinna_. En minä luule Sofin tarkoittavan niin pahaa kuin hän
sanoo, vaikka et sinä juuri sanojasi punnitse.

_Apulainen_ (tulee takaisin, vihko kädessä). Arvoisa herrasväki! Tämän
vähäisen kyhäelmäni olen aikonut esitelmäksi, jonka pitäisin
pitäjääntuvassa jonakin iltapuhteena seudun vallassäätyisille ja
paremmille talonpojille, eli oikeastaan naisille. Sillä, niinkuin
herrasväki tietää, on siveellis-kristillinen naisellisuus meidän
aikanamme suurimmassa vaarassa. Niin, suoraan sanoen, tänne meidän
kaukaiseen maaseutuummekin on tuo turmeleva myrkky nyt hiipinyt. Sen
vuoksi pyydän etenkin teidän etevää arvosteluanne, pastorin rouva, ja
herrasväen suosiota. Ottakaamme tutkittavaksi seuraava luku, joka ehkä
on muita helppotajuisempi. (Lukee): "Edellisessä osassa olemme puhuneet
naisen velvollisuuksista ja tehtävistä. (Kauppamiehen rouva aivastaa.)
Niin -- tehtävistä ja velvollisuuksista. Mutta, arvoisat kuulijani!
Naisella on myöskin oikeuksia täällä maan päällä. Eräs siveellisesti
ihanteellinen runoilija puhkee, täynnä moraalista innostusta, näihin
sanoihin: 'Sä oikeutes tietää tahdot, nainen'?"

_Välipiika_ (tulee). Ruustinna! Tuleeko ruustinna tänne ulos?
Mattorievut loppuivat.

_Ruustinna_ (nousee). Vai niin! Jatkakaa vaan. Minun täytyy vähän
mennä.

    (Menee.)

_Apulainen_. Niin, kun hän puhkee, täynnä moraalista innostusta, näihin
sanoihin:

_Nimismiehen rouva_. "Moraalista innostusta". Niin, siihen juuri
maisteri lopetti.

_Pastorin rouva_. Elä keskeytä, Hulda!

_Nimismiehen rouva_. Enhän minä keskeytä. Minä vain sanon.

_Apulainen_. Täynnä moraalista innostusta, näihin sanoihin: "Sä
oikeutes tietää tahdot, nainen?"

_Sisäpiika_ (tarjoo apulaiselle kahvia). Maisteri ei ole saanut vielä
kahvia. Tahtooko maisteri kahvia?

_Apulainen_ (kärsimättömästi). No, enkä! -- "Sä oikeutes tietää tahdot,
nainen?"

_Sisäpiika_ (tarjoo nimismiehen rouvalle). Passaako rouville?

_Nimismiehen rouva_ (on käsittänyt väärin apulaisen tarkoituksen).
Eihän toki! Maisteri ottaa nyt vaan ensiksi, (ujosti.) Eihän maisterin
tarvitse kursailla minun tähteni.

_Apulainen_. En minä juo kahvia.

_Nimismiehen rouva_. Vai niin, vai... Mutta ei se vatsaa pilaa.

_Apulainen_. No, no...

_Nimismiehen rouva_ (piialle). Tarjoa ensin pastuurskalle.

_Pastorin rouva_. Ota nyt, Hulda, ja ole hiljaa!

_Nimismiehen rouva_. Eihän maisteri nyt saarnaa. Mutta, rakas Gustaava,
en minä ota ensiksi.

_Pastorin rouva_ (ottaa kahvia).

_Apulainen_ (huokaa, jatkaa). "Sä oikeutes tietää tahdot, nainen?"

_Nimismiehen rouva_ (kuiskaa). Gustaava! Gustaava! Sinä et muistanut
ottaa kermaa! Etkö sinä muistanut ottaa kermaa?

_Pastorin rouva_. Ole hiljaa!

_Apulainen_. "Sä oikeutes tietää tahdot, nainen? Rakasta, kärsi,
ahkeroitse vainen".

_Nimismiehen rouva_ (kahvia juoden). Voi, hyvä maisteri! Lukekaa vielä
tuo värssy. Minä en kuullut oikein.

_Apulainen_. "Sä oikeutes tietää tahdot, nainen? (Ruustinna tulee ja
sisäpiika menee.) Rakasta, kärsi, ahkeroitse vainen".

_Nimismiehen rouva_. Se minun täytyy oppia ulkoa Eveliinalle ja
Hilmalle. Sinun oikeutesi sinä tahdot tietää, sinä nainen? Rakasta sinä
ja, ja...

_Kauppamiehen rouva_ (pilkaten). Ja kärsi!

_Nimismiehen rouva_. -- ja kärsi! Niin... ja... ja...

_Pastorin rouva_ (suuttuen). Ja tee työtä!

_Nimismiehen rouva_. -- ja tee työtä! Niin, rakasta sinä, nainen, ja
kärsi sinä ja tee työtä niin paljon kuin jaksat. Tahtooko maisteri nyt
olla hyvä ja jatkaa, sillä nyt minä sen osaan.

_Apulainen_. "Nämä kalliit oikeudet..."

_Nimismiehen rouva_. Sinun oikeutesi sinä tahdot tietää, sinä nainen?
Rakasta sinä ja kärsi ja tee työtä niin paljon kuin suinkin jaksat.

_Apulainen_ (pahalla tuulella, lukee). "Nämä kalliit oikeudet,
kuulijani, joissa siveellisesti nöyrä, todellisesti naisellinen nainen
löytää kaikki, mitä hän tämän maan päällä toivoa voi, -- miten
hoitaakaan nykyajan nainen näitä oikeuksia? Maailman läpi käy kova
huuto. Davidin jumalallinen runoharppu ei miellytä nykyaikaa.
Kirjalliset posetiivinsoittajat tunkeutuvat kaikkialle..."

_Nimismiehen rouva_. Se on totta! Tietääkö maisteri, että tännekin on
tullut posetiivinsoittaja. Hän kävi meillä eilen.

_Pastorin rouva_. Mutta, Hulda hyvä, etkö ymmärrä että maisteri puhuu
kuvaannollisesti.

_Nimismiehen rouva_. Niin, kuvia hänelläkin oli.

_Pastorin rouva_. No, mutta nyt sinä olet vaiti, Hulda!

_Nimismiehen rouva_. Enhän sanonut mitään muuta kuin...

_Pastorin rouva_ (keskeyttää). Ehkä herra maisteri on hyvä ja jatkaa.

_Apulainen_. "Kirjalliset posetiivinsoittajat nousevat puhujalavalle,
komeitten lippujen liehuessa ja helisevien kulkusten pauhatessa. He
naulaavat seinille kirjavia kylttiä ja sanovat: tulkaa tänne, tulkaa
tänne! Täällä on naisen oikeudet! Täällä on uuden ajan naiselliset
oikeudet! Naiset kokoontuvat ja muodostavat naisyhdistyksiä,
naisyhtiöitä, naiskouluja, naisyliopistoja, -- ja nainen hurmaantuu
ja..."

_Talonpoika_ (tulee, kaupitsee suurta haukea). Eikös herrasväki osta
verestä kalaa?

_Nimismiehen rouva_. Voi hyvänen aika! Tuollainen komea könsikkä! Mitä
maksaa naula?

_Talonpoika_. Viisikolmatta penniä.

_Nimismiehen rouva_. Ei siitä kannata kahtakymmentä enempää maksaa.

_Ruustinna_. Jospa menisitte kyökkiin, niin... (Talonpoika aikoo mennä
salin lävitse.) Ei, ei sitä tietä!

_Talonpoika_ (menee).

_Apulainen_. "Ja nainen hurmaantuu ja..."

_Nimismiehen rouva_ (kuiskuttaen). Hirveätä, miten kallista kala on
tänä kesänä!

_Ruustinna_. Hiljaa, Hulda!

_Nimismiehen rouva_. Enhän sanonut mitään.

_Apulainen_. "Ja nainen hurmaantuu ja..."

_Sisäpiika_ (tulee). Ruustinna! Täällä on kala myytävänä. Viisikolmatta
penniä naula.

_Nimismiehen rouva_. Se on liian kallista. Musterin täytyy puhua hänen
kanssaan. Minä kyllä tunnen miehen.

_Ruustinna_. Kai minun sitten täytyy mennä.

    (Menee.)

_Kauppamiehen rouva_ (rykäisee).

_Nimismiehen rouva_. Hiljaa, Sofi! Eläpäs nyt ryvi, kun maisteri
saarnaa, eläkä irvistele.

_Apulainen_. "Ja nainen hurmaantuu... Ja juovuksissaan ajan imelästä
viinistä, paljastaa hän alastomuutensa ja esiintyy kaikessa
kurjuudessaan maailmalle. Ja hän kirjoittaa, kirjoittaa kirjoja ja
toimittaa sanomalehtiä. Surkeata, surkeata! Hän matkustaa Amerikkaan,
tulee takaisin, nousee puhujalavalle ja pitää puheita".

_Nimismiehen rouva_. Niin, kuinka hirveästi tänä kesänä on mennyt
Pohjalaisia Amerikkaan!

_Pastorin rouva_. Hys!

_Apulainen_ (nousee, sulkee ovet ja istuu uudelleen). "Lukijani eteen
tahtoisin luoda kaksi kuvaa. Toinen on se irvikuva, jonka nykyajan
emansipatsiooni on tehnyt naisesta, irvikuva inhottavimmassa
muodossaan, kirjailija-naisen personassa. Hän riehuu ja rähisee, hän
ampuu lait ja oikeudet, hän huutaa vapautta, naisen vapautta,
uskonvapautta, kunnallisvapautta. Ja hänen sanansa loistavat kuin
virvatulet öisen, sumuisen, mutaisen lammen pinnalla ja muut naiset
kurottavat käsiänsä noita petollisia virvatulia kohti ja eksyvät pois
naisen alkuperäisestä kutsumuksesta ja tarkoituksesta. Ja toinen kuva
taas on suloinen ihanne-kuva..."

    (Ulkoa kuuluu posetiivin soitto.)

_Nimismiehen rouva_. Kuulkaa! posetiivi!

_Apulainen_. "-- entisen, alttiiksi antavan, hellän naisen kuva, joka
kärsii nöyrästi, eikä aseta omaa itsekästä tahtoansa ylpeästi
vastoinkäymisiä vastaan, joka antaa anteeksi ja uhraa itsensä, joka
rakastaa ja kuolee, joka..."

_Nimismiehen rouva_. Mutta sehän on Boccaccio.

_Kauppamiehen rouva_ (nauraa sydämmellisesti).

_Apulainen_. Ei -- tää on liikaa! Suokaa anteeksi, hyvät naiset, mutta
minä en jaksa enää.

    (Paiskaa käsikirjoituksen pöydälle.)

_Nimismiehen rouva_. Vatsako?

_Apulainen_ (mennessään). Niin, vatsa, vatsa!

_Lilli_ (antaa posetiivinsoittajalle rahaa). Menkää nyt soittamaan
tuonne alapihan puolelle. Uh! Sellaista soittoa! Luulenpa, että
maisteri pakeni! Ai, vieraita! Vai olet sinä täällä? (Tervehtii
kauppamiehen rouvaa.) Pistäysin juuri teillä. (Niiaa pastorin
rouvalle.) Nöyrin palvelijanne! Ja rouva Braxellkin on kyläilyllä. Mitä
uutta kuuluu? (Kauppamiehen rouvalle.) Niin, sinä et ollut kotona.
Mutta minä puhuttelin sen sijaan sinun herraasi ja miestäsi. Sinä olet
hänet hyvin kasvattanut. Vai niin, herrasväellä on tällaiset pienet
kahvikekkerit. Näin maalla ovat ne erittäin hauskat! (Istuu, pastorin
rouvalle.) No, mitäs uutta pappilaan kuuluu?

_Ruustinna_ (menee kyökkiin).

_Pastorin rouva_. Meille eivät mitkään uudet asiat osaa.

_Nimismiehen rouva_. Oo! Me tulemme juuri kuulemaan uutisia tänne
suureen maailmaan, jossa on rovastilat ja kauppapuodit ja
postikonttoorit ja muut. Ja niin pistäysimme tänne kuulemaan uutisia.

_Kauppamiehen rouva_ (Lillille). Rolli-uutisia, ymmärrätkös. Varjelkoon
Herra muista uutisista täällä Kuopion takana.

_Pastorin rouva_. Me saimme juuri kuulla jotain erittäin hauskaa, sillä
maisteri Jussilainen luki meille hyväntahtoisesti uuden kirjansa alun.

_Nimismiehen rouva_. Mutta sitte rupesi hänen vatsaansa puremaan.

_Lilli_. Vai niin. Minä luulin, että hän pakeni soittoa. Tämäkö se nyt
on se suuri nerontuote?

    (Alkaa selailla kirjoitusta.)

_Nimismiehen rouva_. Niin. Se on saarna, jonka hän aikoo pitää
pitäjääntuvassa meille ja varakkaimmille talonpojan emännille.

_Pastorin rouva_. Hän on erittäin lahjakas mies, tuo meidän rakas
maisterimme! Miehekkäät mielipiteet.

_Lilli_. Niin, erittäin miehekkäät mielipiteet.

    (Jatkaa lukemistaan,)

_Kauppamiehen rouva_. Olipa todellakin vahinko, ettet tullut ennemmin.

_Nimismiehen rouva_. Niin. Sillä kun maisteri seisoo saarnastuolissa,
niin hänen ei tarvitse koskaan katsoa paperiin. Ulkoa laskee vaan, niin
että kuuluu...

_Kauppamiehen rouva_. Aina kirkonkukkoon asti.

_Nimismiehen rouva_ (näyttää hyvin miettiväiseltä).

_Lilli_. Sehän taitaa ollakin pää-asia täällä maaseudun papeilla.

    (Lukee edelleen.)

_Pastorin rouva_. Jos se oli olevinaan sukkeluus, niin...

_Ruustinna_ (tulee). Gustaava! Etkö tahdo tulla katsomaan mattojani? Ja
entäs sinä Sofi? Sinulla on niin hyvä kauneuden aisti! Niin, Huldahan
ne on jo nähnyt.

_Pastorin rouva_. Mielelläni! (Lillille.) Pyydän päästä kuulemasta
kokkapuheitanne maapappien saarnoista.

_Lilli_. No, mutta rakas...

    (Pastorin rouva menee ruustinnan kanssa.)

_Kauppamiehen rouva_. Elä ole milläsikään. Täällä oli kuuma taistelu
ennen tuloasi.

    (Menee muiden perässä.)

_Lilli_ (lukee yhä innokkaammin).

_Nimismiehen rouva_ (istuu kuin neuloilla. Pitkän äänettömyyden
jälkeen). Tänään on kaunis ilma. Lilli.

_Lilli_. Kaunis on.

    (Äänettömyys.)

_Nimismiehen rouva_ (katsoo ikkunasta ulos). On niin kaunista maalla,
kun on kaunista.

_Lilli_. Hyvin kaunista.

    (Äänettömyys.)

_Nimismiehen rouva_. Onko kaunista Helsingissä?

_Lilli_. On niin kaunista Helsingissä, kun on kaunista.

    (Äänettömyys.)

_Nimismiehen rouva_. Eilen oli koko päivän kaunis ilma, vaikka
iltapäivällä satoi meillä. Satoiko täällä?

_Lilli_. Sadetta... Niin, näyttää todellakin siltä kun rupeaisi
satamaan.

    (Äänettömyys.)

_Nimismiehen rouva_ (epätoivoissaan). Ei! Minun täytynee kai mennä
kangasta katsomaan.

    (Nousee, menee kyökkiin päin, mutta kohtaa ovessa toiset.)

_Pastorin rouva_. Männynkäpyjä, ainoastaan männynkäpyjä ja sammalia.

_Nimismiehen rouva_. Kunhan vaan ei rupeaisi satamaan.

_Pastorin rouva_. Niin, Hulda rakas, meidän kai täytyy ajatella jo
kotimatkaakin.

_Ruustinna_. Onko teillä nyt semmoinen kiire?

_Pastorin rouva_ (ottaa sanomalehtitukon pöydältä). Ukko odottaa
varmaan postia. Hyvästi nyt, rakas Katrina! Käykää nyt meilläkin. Sano
terveisiä rovastille -- hän ei luultavasti ole kotona, -- ja pikku
Naemille! Kun nyt vaan maisteri parka paraneisi! Hyvästi, neiti
Stjernflykt! Käykää pappilassakin, kun soveltuu! Kunhan ei vaan rupeisi
satamaan.

    (Alkaa pukeutua.)

_Nimismiehen rouva_ (niiaa syvään). Hyvästi, musteri! Muistakaa nyt
käydä meilläkin. Mieheni käski sanoa terveisiä rovastille. Kuitenkin
minä luulen, että maisterilla on matoja. Kiitoksia paljon, kyllä minä
itsekin... Sanokaa terveisiä Naemille. Hyvästi neiti, tulkaa nyt pian
meillekin, niin saamme puhella. Te ette ole käynyt koskaan meillä.
Kyllä sinne osaa -- suuria portaita myöten... Kyllä jokainen tietää,
missä nimismies asuu, ha, ha, ha! Meillä on aivan uudet, Pietarista
ostetut huonekalut. Ne maksoivat kaksi tuhatta markkaa. Ja meillä on
uusi Helsingistä ostettu piano, joka maksoi 800 markkaa. Katsokaas,
Eveliina soittaa koulussa. Voi! kunhan vaan ei sataisi minun uudelle
silkkikapalleni. Se maksoi sata ruplaa Pietarissa, mutta meidän rahassa
se maksaa enemmän, sillä katsokaas kurssi. Niin -- hyvästi nyt!
Hyvästi! Tule nyt, Sofi!

_Pastorin rouva_ (ruustinnalle, joka seuraa heitä ulos). Elä nyt vaivaa
itseäsi, rakas Katrina, elä millään muotoa.

_Nimismiehen rouva_. Ei millään muotoa!

_Kauppamiehen rouva_. Hyvästi, täti! Minä lainaan sateenvarjon!

    (Kaikki muut paitsi kauppamiehen rouva ja Lilli menevät.)

_Lilli_ (osottaa käsikirjoitusta). Tää on mainio, tää!

_Kauppamiehen rouva_. Verraton!

_Lilli_. Jospa minä voisin masentaa tuon miehen!

_Kauppamiehen rouva_. Minkä luulet pystyvän tuollaisiin luomisen
herroihin? Ei, hyvästi nyt. Muuten vielä saamme Huldan takaisin. Eikö
hän ole hassu?

_Lilli_. Klassillinen! Hyvästi! Illalla tulen luoksesi.

    (Kauppamiehen rouva menee. Lilli istuu lukemaan.)

_Ruustinna_ (tulee). Maija! (Sisäpiika tulee.) Vie kupit pois!

    (Ruustinna seisoo, katsellen ikkunasta ulos. Äänettömyys.)

_Lilli_. Emme suinkaan mene tänään ruununvoudille?

_Ruustinna_. Ei se siltä näytä. Enkä minä ole kylätuulellakaan.

_Lilli_ (hymyillen). Onko täti pahoilla-mielin jostakin?

_Ruustinna_. Enkö sitte saisi olla?

_Lilli_. Vai niin! Eilisestä perhekohtauksesta. Minusta voisit
mieluummin olla tyytyväinen. Pikku Naemista tulee tosi vaimo! Eikö se
ole hyvä?

_Ruustinna_ (jyrkästi). Kyllähän se laillansa hyvä on. He pitävät
toisistaan, -- ja se on pääasia.

_Lilli_. Kurjaa elämää kaikessa tapauksessa.

_Ruustinna_. Tiedätkös, useimmilla ihmisillä on se ollut sellaista.

_Lilli_. On ollut. Niin kyllä. Mutta ei ole enää.

_Ruustinna_. Luuletko voivasi muuttaa maailman menon? Olenpa totisesti
iloinen, ettei minulla ole useampia tyttäriä naitettavina!

    (Menee pahalla tuulella kyökkiin.)

_Lilli_ (jatkaa lukemistaan). Hm! (Työntää kirjoituksen syrjään.) Voi,
voi, jos voisin masentaa tuon miehen!

    (Rupeaa taas lukemaan.)

_Rovasti_ (tulee perältä, nuuskaa). Hyvää huomenta!

_Lilli_. Oh! Hyvää huomenta, setä. Saanko minäkin.

    (Osottaa nuuskarasiaa.)

_Rovasti_. Nenäsi tulee rumaksi. Taas kääntyy ilma sateiseksi.

_Lilli_. Minusta on vähän kolkkoa tänään sekä ulkona että sisällä.

_Rovasti_ (hymyilee). Siltäkö tuntuu? Minä ainakin olen saanut kihdin
jalkaani.

_Lilli_. Ja eilinen suuri sankari taitaa myöskin olla kamariherrana
tänään.

_Rovasti_. Mitä, tipsukka? No niin, mitä Naemi tekee?

_Lilli_. Hän tietysti ottaa osaa sulhonsa kärsimyksiin. Ihailee kai
vieläkin eilistä urostyötään.

_Rovasti_. Häh! Minusta Naemi oli eilen aika tossu?

_Lilli_. Ha, ha, ha! En minä vaan olisi sillä tavalla valinnut. Ja jos
Naemi olisi vähänkin maailmaa nähnyt, niin ei hänkään olisi sitä
tehnyt.

_Rovasti_. Voipi olla niin.

_Lilli_. Minun mielestäni oli Elias sentään tyhmä. Setä ja täti olivat
jo luvanneet. Ja nuori mies hänen asemassaan... uh!

_Rovasti_. Niin katsos! Nuo ovatkin niitä "uusia" tapoja, nuo. Mutta se
on heidän asiansa. Minä en välitä siitä. Olen saanut kihdin
suuttumuksesta.

_Lilli_. Voi, voi, jos voisin masentaa tuon miehen! Kuulepas, setä!

_Rovasti_. No?

_Lilli_. Mikä on miesten heikoin puoli?

_Rovasti_. Heikoin puoli? Hm, no! Lienee kai kaikkina aikoina ollut
kaunis tyttö -- vai mitä?

_Lilli_. Niin, sitäpä minäkin arvelin! Mutta kuinka voi voittaa miehen?

_Rovasti_. Hm. Siten että... Sanonko sen sinulle?

_Lilli_. Sanokaa, rakas isä-ukko!

_Rovasti_ (hymyillen). Mutta lieneeköhän se oikein?

_Lilli_. Minä olen niin utelias.

_Rovasti_. Miesten heikoin puoli on itserakkaus. Imartele miestä, niin
hän on hukassa.

_Lilli_ (veitikkamaisesti). Onko tuo totta?

_Rovasti_. On. Ja jos imartelija on suloinen ja viisas, niinkuin sinä,
niin... Voi semmoinen veitikka! Niinkuin et muka tietäisi, että naiset
ne maailmaa hallitsevat.

_Lilli_ (nauraa). En! sen kuulen vasta ensi kerran. Mutta onhan tuo
hyvä tietää.

_Rovasti_ (menee kamariinsa).

_Lilli_. Hm!

_Naemi_ (tulee huivi päässä ja katselee nurpalla nenin ikkunasta ulos.
Äänettömyys. Huokaa). Uh! Kuinka ikävä ilma!

_Lilli_ (katsoo häneen ärsyttävästi). Mitä se tekee, kun vaan on
tyytyväinen itseensä.

_Naemi_. Sitä sinä et ymmärrä.

_Lilli_. En, rakas Naemi, sitä minä en ymmärrä, jollen ensin opi
sinulta.

_Naemi_ (itkee). Hyi, kuinka olet ilkeä! Kaikki te olette niin ilkeitä
minulle.

_Lilli_ (ystävällisesti mennen hänen luokseen). Minä en luule kenenkään
olevan!

_Naemi_ (työntää hänet luotaan). Elä pyydäkään minua! Minä en
kumminkaan matkusta minnekään vastoin hänen tahtoaan.

_Lilli_. Etkö, jos hän lupaakin?

_Naemi_ (hypähtää). Onko hän? Ei, ei! En sittekään, sillä minä tiedän,
ettei hän sitä tahdo.

_Lilli_. Sinä olet suurenmoinen!

_Naemi_. Katsos, nyt sinä taas olet ilkeä.

_Lilli_. Hm. Sinä rakastat siis todellakin häntä?

_Naemi_. Rakastan. Senvuoksi onkin niin vaikeata kun te olette pahoja
hänelle.

_Lilli_. Hm!

_Naemi_ (vilkkaasti). Katsos, hän on oikea mies, mies, joka tietää mitä
hän tahtoo! Ehkä hän on väärässä. Mutta kaikessa tapauksessa hän on
miehekäs mies. Ja sellaista miestä naiset ihailevat, ainakin minä.
Mutta sitä sinä et ymmärrä.

_Lilli_. Niin, niin. Mutta jos tuo miehekkäisyys onkin vaan
itserakkautta, itsekkäisyyttä ja -- itsepäisyyttä.

_Naemi_. Mutta ei Elias ole itsepäinen eikä itserakas eikä...

_Lilli_. Ei, ei! Hän uhraa itsensä sinun tähtesi, rakkaani!

_Naemi_. Mutta sitä hän ei saa tehdä. Ei, ei! Ei hän saa uhrata
periaatteitaan eikä katsantokantaansa minun tähteni!

_Lilli_. Tiedätkö sitte mikä on hänen katsantokantansa? Se että hän on
kaikki kaikessa -- ja sinä, sinä vaan mitätön nolla. Kas siinä sinun
avioliitto-tyrannisi kaikessa loistossaan.

_Naemi_. Niin, sinä tahdot, että miesten pitäisi seistä varpaillaan
sinun edessäsi ja ihailla sinua. Siinä ei ole mitään syvää. Mutta,
katsos, rakkaus, rakkaus on syvä. Vaan sitäpä ei olekaan teidän
tanssiaisissanne Helsingissä.

_Lilli_. Kuules, Naemi! Minä voin ihailla miestä, joka on minua
etevämpi, vieläpä rakastaakin häntä. Mutta naimisiin menen vaan
vertaiseni kanssa, enkä puolijumalan!

_Naemi_. Ei! Minä tahdon katsella ylös mieheeni!

_Lilli_. Toisin sanoen: hänen pitää katsella alas sinuun.

_Naemi_. Oih! Miten tyhmä sinä olet! Nyt herkeää satamasta. Minä menen
antamaan kanoille ruokaa.

_Lilli_. Tervehdi kukkoa!

_Naemi_. Katsos, -- kukko on kuitenkin aina kukko.

_Lilli_. Sanoivat kanat, niin! Ei, pikku Naemi! Kyllä sinä olit tyhmä
eilen, ja vielä tyhmempi oli sinun Eliaksesi; mutta kukas ei ole joskus
tyhmä!

_Naemi_ (seisoo oven vieressä mietiskellen). Kyllä hän olis kuitenkin
voinut antaa minun matkustaa. (Menee ulos. Katsoo vielä ovesta.) Niin,
kyllä hän oli sentään sangen paha!

_Lilli_ (yksin). Niin. Täällä minä istun kuin mikäkin paha henki ja
levitän myrkkyä ympärilleni. Vihaisina tulevat he sisään ja vielä
vihaisempina menevät he pois. Mitä heidän siirappi-rakkautensa minua
liikuttaa! Erottaako noita -- uh! Se olis inhottavaa, vaikka kyllä
sormiani syyhyy. Naemi ihailee häntä. Mutta, jos hän huomaisi, miten
naurettava tuo Elias on. Hm! (Kävelee edestakaisin ja seisahtuu
vihdoin.) Voi, voi, jos voisin masentaa tuon miehen. Ryntäämällä esiin
en voita mitään, sen näin eilen. Setä ei ole tyhmä. Kaikki keinot ovat
hyviä, paitsi ikävät! Esiin te kissankäpälät! Pienet, pehmoiset
kissankäpälät! (Huutaa.) Herra Jussilainen! Herra Elias! (sammaltaa.)
Elias!

_Apulainen_ (kamarista). Sinäkö siellä olet, Naema! Tule vaan tänne!

_Lilli_. Se on vaan Lilli. Jos jaksat, niin tule tänne! Vähäksi aikaa
vaan; ole niin hyvä!

_Apulainen_ (ovessa). Vai niin! Mitä tahdotte?

_Lilli_. Minulla olisi vähän sanottavaa sinulle. Etkö tahdo istua?

_Apulainen_ (näpeästi). No -- hm -- mitäs sitte?

_Lilli_. Sinä näytät niin sairaalta. Kuinka ikävä, että taas olet
kipeä.

_Apulainen_. No, kiitän osanotosta! Olipa se hiukan odottamatonta. No,
mitä tahdotte?

_Lilli_ (kiekaillen). Istu nyt kun pyydän. Minulla on niin ikävä.

_Apulainen_. Vai niin. Ei se minua lainkaan ihmetytä. Jos
tarkoituksenne on saada minusta huvia, niin minä en ole nyt sillä
tuulella.

_Lilli_. Ei, ei! Minä tahdon nyt puhua kanssasi vakavasti. Minä olin
eilen tyhmä sinulle.

_Apulainen_ (kylmästi). Vai niin! En minä tiennyt, -- en ole, nähnyt,
että Lillillä olisi niin katuvainen mieli. No, kuinka Lilli nyt on
tälle päälle tullut niin äkkiä?

_Lilli_. Minä olen ollut tyhmä sinulle aina siitä asti kun tänne tulin.

_Apulainen_. Varmaankin tämä ruma ilma tekee Lillin niin
raskasmieliseksi ja avosydämmiseksi.

_Lilli_. Elä nyt ole ilkeä! Se on aivan totta. Minulla on niin ikävä,
että tahtoisin itkeä.

_Apulainen_. Ainahan se on sillä tavalla: ikävät jäljestäpäin.

_Lilli_. Kaikki on minun syyni. Setä on suuttunut, täti on vihainen ja
Naemi on pahalla tuulella.

_Apulainen_. Minuun kai ne ovat suuttuneet, jos ovat, Mitä se sitte
Lilliä liikuttaa?

_Lilli_. Mutta miksi pitää minun, kuin minkäkin paholaisen, panna riita
väliinne? Minun ei olis pitänyt ollenkaan tulla tänne. Se olisi ollut
parasta!

_Apulainen_. Lilli voi koettaa parantaa asioita, eikä mennä enää minun
ja Naemin väliin. Antaa meidän vaan olla olojamme, vaikka se ei
kelpaisikaan Lillin mielipiteitten mukaan.

_Lilli_. Niin. Minä tahtoisinkin saada kaikki jälleen hyväksi. Ja
senvuoksi alotan sillä, että pyydän anteeksi sinulta! Elä ole enää
suutuksissasi! Ethän!

_Apulainen_. Hm, hm. Se on kauniisti tehty, hyvin kauniisti. Mutta
kuitenkin... minä kyllä luottaisin Lillin suoruuteen... mutta minä
ihmettelen, että Lilli näin äkkiä on muuttunut. Jos olisit mies, niin
olis asia ihan toinen, mutta nainen! Jos tämä ei ole -- minä en tahdo
sanoa viekkautta, -- niin se on kuitenkin muuttelevaisuutta, jolle ei
voi eikä saa mitään rakentaa, ja joka on kaikkien naisten ominaisuus.

_Lilli_. Olet ihan oikeassa, kun et luota minuun -- ihan oikeassa,
Olenhan kohdellut siten sinua.

_Apulainen_. Kuitenkin iloitsen siitä. Sillä näenhän nyt, että Lillissä
on myöskin hyvää, joka kenties voisi kehittyä kasvatuksen avulla.
Huonoa lukemista, ajan henki, kotona lellitelty kenties...

_Lilli_. Niin, minä olen lellitelty tyttö ja olen saanut lukea paljon
huonoja kirjoja. Mutta kyllä minulla on hyvä sydän, jos vaan joku
tahtoisi minua ohjata. Jospa uskaltaisin sanoa, miksi olen tänään näin
vakavissa ajatuksissa?

_Apulainen_. Kyllä, minä hyvin sen asian ymmärrän. Lilli on
heikkoluontoinen ja tämä on ikäänkuin reaktsiooni eilisestä.

_Lilli_. Niin, kyllä niinkin. Mutta siihen on tullut vielä lisäksi
jotain muuta, joka on kokonaan muuttanut ajatukseni, varsinkin sinun
suhteesi.

_Apulainen_. Minun suhteeni? Olisipa hyvin hupaista...

_Lilli_. Minä luulin ensin, että sinä olisit tuollainen tavallinen
maapappi, ilman kirjallista sivistystä tai oikeammin: ilman
esteetillistä sivistystä, jolle minä panen niin suuren arvon. Nyt olen
huomannut ihan erehtyneeni. Minä olen niin hämmästynyt, niin suuresti
hämmästynyt.

_Apulainen_. Todellakin? Mutta mitä... Minusta olis hyvin hauskaa,
jos...

_Lilli_ (kiekaillen). Ja nyt minua hävettää, hävettää niin hirveästi.

_Apulainen_. Lilli panee todellakin uteliaisuuteni kovaan
koettelemukseen.

_Lilli_. Sanonko sulle?

_Apulainen_. Minulle, jos kelle.

_Lilli_. Jos uskaltaisin. Mutta sinä suutut.

_Apulainen_ (hämillään). Siitäkö, että Lilli on yhtäkkiä saanut niin
hyvän ajatuksen minusta?

_Lilli_ (viattomasti). Mutta minulla ei ollut lupaa. (Ottaa
käsikirjoituksen esille.) Minä olen lukenut tämän.

_Apulainen_ (hämillään). Onko Lilli...? Niin... Minä unohdin sen tänne
pöydälle.

_Lilli_ (yltyvällä innolla). Kirjoitustapa, kirjoitustapa! Se
kerrassaan tenhoo minut! Pehmeä, joustava! Ja nuo sinun kauniit
vertauksesi ja todistuksesi, -- niin, todistukset ennen kaikkia! Tosin
siellä on yhtä ja toista, jonka alle en heti kirjoittaisi. Mutta mitä
minä voin? Sinä sanot asian suoraan ja selvästi, ja siinä minä seison!
Se nyt on eri asia. Mutta tuo hieno, esteetillinen, voimakas, miehekäs,
jos saan sanoa: viaton, metsän raikas tuoksu, joka koko ajan
kirjoituksestasi esiin virtaa puhtaana, veltostumatta -- se se juuri
on. Ymmärräthän mitä tarkoitan?

_Apulainen_. Kyllä ymmärrän! Sinä tarkoitat stiilini alkuperäisyyttä.

_Lilli_. Niin, juuri sen alkuperäisyyttä. Kun esimerkiksi asetan nuo
kaksi kuvaa rinnatusten. Kuinka mainio on emansipeeratun naisen
irvikuva. Satiirisi oli niin sattuva, että koko ajan vastoin tahtoani
nauroin, vaikka kyllä välistä tunsin omantunnon pistoksiakin. Ja tuo
tosi naisen suloinen suunnitelma! Oi, mieleeni muistui Rafaelin
madonnat.

_Apulainen_. Nyt Lilli liioittelee.

_Lilli_. En, sen vakuutan sinulle.

_Apulainen_. On todellakin erittäin hupaista, että on joku, joka
käsittää, jonka kanssa voi puhua tällaisista asioista; sillä minä
huomaan, että sinulla on kehittynyt arvostelukyky.

_Lilli_. Me naiset emme voi selittää tuollaisia asioita, mutta me
tunnemme. Miehen tulee ajatella ja kohottaa meitä kohti korkeutta
voimakkailla siivillään. Minä en kärsi kirjailevia naisia. Tyhjää,
turhaa lorua, henkistä heikkoutta. Mutta toista kuin mies tarttuu
kynään.

_Apulainen_. Aivan niin! Aivan niin! (Näyttää käsikirjoitusta.) Katsos,
tässä on kaunis paikka!

_Lilli_. (lukee). Äärettömän kaunis! (selailee lehtiä.) Entäs tämä
sitte?

_Apulainen_. Ja mitä pidät tästä paikasta?

_Lilli_. "Miehen tiedonhalun ja naisen uteliaisuuden välillä on erotus
kuin auringon-valon ja kuutamon välillä". Syvämielistä! Ja tämä naisen
oikeuksista.

    (Selailevat yhdessä käsikirjoitusta.)

_Apulainen_. Se on täällä.

_Lilli_ ja _Apulainen_. "Sä oikeutes tietää tahdot, nainen? Rakasta,
kärsi, ahkeroitse vainen!" (Lilli katsoo haaveksivaisesti kattoon.)

_Apulainen_. Olisipa todellakin hauskaa, rakas Lilli, jos olisin voinut
vaikuttaa sinun parantumiseesi.

_Lilli_. Ole varma, rakas Elias, että se on kokonaan sinun ansiosi. Jos
tahtoisit veljen tavoin ohjata minua... Pääkaupungissa on kaikki niin
pintapuolista -- ja me naiset katsomme vaan muotoa.

_Apulainen_. Niin, Helsinki on niin komeutta rakastava kaupunki.

_Lilli_. Hyvin komeutta rakastava. Maaseudun vaatimatonta vakavuutta
puuttuu. Mutta toisekseen -- kyllä siellä on paljo syvääkin, -- esim.
meidän naisyhdistyksessämme. Siellä käy kyllä miehiäkin, vaikka sillä
on sellainen nimi. Siellä keskustellaan tällaisista kysymyksistä, jotka
koskevat naista, usein hyvin kiivaasti, ja pidetään esitelmiä, juuri
tällaisia esitelmiä, asian vastustamiseksi ja puolustamiseksi. Apropos!
Aiotko painattaa teoksesi Valvojaan tai Vartijaan?

_Apulainen_. En ole sitä vielä ajatellut.

_Lilli_. Tai johonkuhun sanomalehteen.

_Apulainen_. Nuo sanomalehdet ovat niin pintapuolisia. Minusta teokseni
on liian syvämietteinen sanomalehtien palstoihin.

_Lilli_. Siinä olet aivan oikeassa! Nyt muistan... aioithan pitää
esitelmän pitäjään hurskaille rouville.

_Apulainen_ (syrjään). Hurskaista rouvista olen jo saanut tarpeekseni.

_Lilli_. Helsingin yleisö on ihan hurmaantunut esitelmiin. Kaikki
taitavat kirjailijat, olkoot heidän mielipiteensä kuinka erilaiset
tahansa, ovat siellä nostaneet ääretöntä huomiota -- Lord Radstock,
Bergen, Björnson, Herman Bang, Geijerstam, Franson. Koko kaupunki
juoksee kilvan kuuntelemassa heitä.

_Apulainen_. Niin, tuo mieltymys kaunopuheliaisuuteen voi kantaa sekä
hyviä että huonoja hedelmiä.

_Lilli_. Onnellinen se, joka sanan voimalla voi herättää ja innostuttaa
tuhansia. Tänään olen oppinut tuntemaan semmoisen onnellisen!

_Apulainen_. Herättää ja innostuttaa tuhansia...? Hm! Herättää ja
innostuttaa tuhansia!

_Lilli_. Kas niin. Nyt olen saanut välimme selväksi. Ja nyt lähden
lepyttämään muitakin, että saisimme päivällisiksi päivänpaistetta tänne
sisälle, koska ulkonakin alkaa kirkastua. Minä olen sydämmestäni
iloinen.

_Apulainen_. Lillin hyvä omatunto, kun on niin rehellisesti tunnustanut
rikoksensa.

    (Ojentaa kätensä Lillille.)

_Lilli_. Niin -- rehellisesti.

_Apulainen_ (äänettömyyden jälkeen). Sinä tarkoitat siis, että tämä
soveltuisi esitelmäksi?

_Lilli_. Se vasta on esitelmä, ehyt, erinomainen esitelmä ja onpa
hirveän suuri vahinko... Kuule. Mutta minä -- mutta sinä et varmaankaan
anna... Kuule, Elias, annatko vai etkö?

_Apulainen_ (hymyellen). No, no, en minä sentään tartu sellaisiin
tyttöjen pyydyksiin.

_Lilli_. Mutta minä tiedän sinun lupaavan, jos vaan oikein kauniisti
pyydän. Etkös lupaa?

_Apulainen_. No?

_Lilli_. Saanko minä lainata tämän käsikirjoituksen ja viedä sen
mukanani Helsinkiin?

_Apulainen_. Mitä sinä sillä Helsingissä?

_Lilli_. En, en sitä lainaksi tahdokaan. Mutta saanko jäljennöksen
siitä, ennenkuin painatat sen? Tiedätkö, mitä tekisin tuolla
jäljennöksellä?

_Apulainen_. Ku tiedä. Sano!

_Lilli_. En, en sano.

_Apulainen_. No, sano nyt kuitenkin!

_Lilli_ (mietiskellen). En, en, en! Enpäs sano.

_Apulainen_. Sano sentään! Minä tulen niin uteli... niin
tiedonhaluiseksi.

_Lilli_. Tuletko? Minä en uskalla.

_Apulainen_. No, enhän minä sinua puraise.

_Lilli_. Näetkös, minä...

_Apulainen_. No?

_Lilli_. No, minä tahtoisin pitää sinun esitelmäsi meidän
naisyhdistyksessämme. Tietysti minä sanoisin kaikille, että tuleva
lankoni, pastori Elias Jussilainen on sen kirjoittanut. Oi! Se
herättäisi ääretöntä huomiota! Kaksi puoluetta! Se olisi hauskaa ja
suurenmoista. Ja sitte olisi kaikkiin sanomalehtiin painettu, että
neiti Lilli Stjernflykt piti naisyhdistyksen viime kokouksessa
loistavan esitelmän, jonka on kirjoittanut pastori Elias Jussilainen
Kuopiosta. Oi! Enkö saa! Sinne tulevat kaikki Helsingin matkustavaiset,
sillä heillä on siihen oikeus -- ja siellä on myöskin niin monta
jumaluusopin ylioppilasta.

_Apulainen_ (omissa ajatuksissaan). Hm. Helsinkiin! Helsinkiin! Hm. Ja
siellä käy matkustajiakin --?

_Lilli_. Tietysti, tietysti! Ja hekin pitävät esitelmiä, --
matkustajat, näetkös. Heidän esitelmänsä ovatkin useimmiten hauskimmat.
Niitä tietysti mieluimmin kuullaan. Ajatteles, miten Naemi, joka niin
pitää sinusta, tulisi iloiseksi ja ylpeäksi ja setä ja täti ja koko
pitäjäs! (Lyö kätensä yhteen.) Ja piispa! Sinä saisit varmaan
kirkkoherran paikan ja pääsisit tuomiokapituliin, -- sen vuoksi vaan,
että minä lukisin sinun kirjoittamasi esitelmän naisyhdistyksessä. Ja
sitte me panisimme sen Finlandiin.

_Apulainen_ (naurahtaa). Kuinka sinä osaatkin jutella, sinä!

_Lilli_. Tietysti minusta olis hauskaa (asettuu juhlalliseen asentoon)
seistä ja hallita suurta ihmisjoukkoa ja olla niin mahtava henkilö.
Mutta minä pelkään tärveleväni koko asian.

_Apulainen_. Kuinka niin?

_Lilli_. Pitäisihän olla miehen voimakas ääni, että kaikki mahtisanat
saisivat tarpeellisen kaikunsa kuulijain korvissa ja kuulijain
sydämmissä. Voimmehan pyytää pastori Kellosta. Hän lausuu mainiosti.
Hänellä on niin kaunis, syvä, miehekäs ääni. Samanlainen kuin
sinullakin. -- Ah! nyt muistan: hän ei ole Helsingissä tänä syksynä.
Mutta kenen me saisimme, kenen me saisimme?

_Apulainen_. Koska sinä matkustat?

_Lilli_. Ensi viikolla rautateitse. Pian se käy. Kun aamusella lähtee
Kuopiosta, niin on seuraavana päivänä Helsingissä. Se ei ole mitään.

_Apulainen_. Niin, eihän se nyt ole. Pianhan nyt pääsee sinne -- ja
sieltä takaisin.

_Lilli_. Niin -- sinne ja sieltä takaisin. Pari päivää vaan. Ei, minun
täytyy mennä nyt tekemään puolia tädin raitaiselle mattokankaalle.
Mieti nyt asiata! Minä kirjoitan sitte teille kaikille, miten esitelmä
onnistui. Sillä, katsos, en minä tyydy ainoastaan siihen kunniaan, mitä
sinä täällä pitäjääntuvassa saat. Mieti nyt asiata!

    (Juoksee pois.)

_Apulainen_ (yksin). Miellyttävä, hyvin miellyttävä tyttö -- tuo neiti
Stjernflykt.

    (Kävelee edestakaisin syvissä ajatuksissa, seisahtuu peilin
    eteen ja tekee liikkeitä ikäänkuin pitäisi puhetta. Säpsähtää
    sisäpiian tuloa ja rupeaa asettelemaan paidankaulustaan.)

_Sisäpiika_ (tuo postilaukun sisään). Tässä on posti.

_Apulainen_. Vai niin, vai niin! -- Postiko? No, vie se rovastille.

_Sisäpiika_ (vie laukun rovastin kamariin).

_Rovasti_ (tulee kantaen postilaukkua. Istuu pöydän ääreen. Ottaa
nuuskaa. Rupeaa avaamaan laukkua). Sano ruustinnalle.

    (Sisäpiika menee. Äänettömyys.)

_Ruustinna_ ja _Lilli_ (tulevat).

_Lilli_. Onko minulle kirjeitä?

_Ruustinna_. Eikö minullekaan kirjettä?

    (Rovasti ja ruustinna rupeavat lukemaan sanomalehtiä).

_Naemi_ (tulee). Hyvää huomenta, isä!

_Rovasti_. Vai niin, hyvää päivää, hyvää päivää! Voitko nyt paremmin?

_Naemi_. Kyllä isä.

    (Äänettömyys. Kaikki lukevat; tytöt innostuneina muotilehteä.)

_Rovasti_. Vai niin! Järvelin sai kirkkoherran paikan. Kas sitä vaan!

    (Ojentaa sanomalehden apulaiselle.)

_Apulainen_. Vai niin, vai niin! Niinpä näkyy. -- Setä!

_Rovasti_. No?

_Apulainen_. Hm. Mitenkähän... Tahtoisikohan ja voisikohan setä
satunnaisesti olla ilman minua viikon tai parin paikoille?

_Rovasti_. Viikon paikoille! Aiotko pyytää uutta paikkaa?

_Apulainen_ (hämillään). En. Mutta minulla on sisar Porvoossa.

_Rovasti_. Ei suinkaan hän ole kipeä? Vai onko kenties häät?

_Apulainen_. Ei, mutta tahtoisin vaan käydä häntä tervehtimässä, nyt
kun pääsee niin helposti rautatietä.

_Rovasti_. Kyllähän se sopii.

_Apulainen_. Kenties minä pistäytyisin -- Helsingissäkin.

_Rovasti_. Vai niin!

_Apulainen_. Ajattelin muutoin myöskin ottaa Naeman mukaani.

_Naemi_ (Hypähtää ja juoksee puoleksi esiin.)

_Rovasti_. Naemin mukaan? Mitä?

_Naemi_ (panee kätensä ristiin). Voi!

_Apulainen_. Niin -- Naeman. (Naemille.) Naema! Palkinnoksi ja
kehotukseksi olen päättänyt ottaa sinut mukaan.

_Naemi_ (juoksee apulaisen luo). Elias!

_Apulainen_. Koska nyt olen huomannut, että voin täydellisellä
luottamuksella ja levollisuudella jättää sinut ystäväni Lillin käsiin,
niin voimme lähteä hänen matkakumppanikseen. (Arvokkaasti.) Niin,
Naema, sinä saat nyt tulla meidän kanssamme Helsinkiin.

_Naemi_. Kiitos, hyvä, rakas Elias!

_Apulainen_ (taputtaa hänen päätään). Ei kestä kiittää, tyttöseni!

_Naemi_ (juoksee Lillin luokse). Katsos nyt kuitenkin, Lilli! Eikö hän
ole herttainen ja oivallinen?

_Lilli_. Niin hirveän...

_Naemi_. Oikea mies!

_Lilli_. Oikea mies!

_Naemi_. Eikä lainkaan itserakas.

_Lilli_. No ei hiukkaakaan! (Pyöräyttää Naemia.) Mutta lorun loppu on
se, että nyt me matkustamme Helsinkiin -- Helsinkiin!

_Naemi_. Voi, Elias, nyt teet koko matkan vaan minun tähteni. En, --
minä en tahdo.

_Apulainen_. Rakas Naema, emmekö ole suostuneet siitä, että todellisen
naisen korkein tahto on se -- ettei hänellä ole mitään tahtoa.

_Ruustinna_. Ja milloin aiotte matkustaa?

_Apulainen_. En oikein tiedä. Milloin onkaan naisyhdistyksen ensi
kokous?

_Naemi_. Ethän aio käydä tuossa kauheassa naisyhdistyksessä?

_Apulainen_. Kuule, Naema kulta, etkö muista ettemme koskaan saa
tuomita, muutoin meitä tuomitaan.

_Naemi_. Voi, Elias! Kuinka olet jalo! Niin, sataa, sataatuhatta kertaa
minua parempi.

_Lilli_ (rovastille). Kuule, isä-ukko! Kyllä te olette kuitenkin kurjan
kurjia, te miehet!

_Rovasti_. Entäs naiset sitten! Kuka täällä on kiekaillut ja
valehdellut ja vetänyt rehellistä miestä nenästä?

_Lilli_. Oletko kuunnellut? Hyi sinua, isä-ukko!

_Rovasti_. Sysmäläisiä taidamme olla kaikki Herran edessä sekä siellä
Helsingissä että täällä Kuopion takana.

    (Esirippu alas.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuopion takana - Kolminäytöksinen huvinäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.