Title: Eerik XIV ja Juhana III: I. Veljesviha - Historiallis-romanttinen kuvaus
Author: Stjernström, Louise
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eerik XIV ja Juhana III: I. Veljesviha - Historiallis-romanttinen kuvaus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

VELJESVIHA***


EERIK XIV JA JUHANA III: I. VELJESVIHA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomennos



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



SISÄLLYS:

 1. Korea alku.
 2. Kuningas Eerik.
 3. Prinsessat.
 4. Yrjö Pietarinpoika.
 5. Juhana herttua.
 6. Sinunko vai minun?
 7. Ensimäinen yhteentörmäys.
 8. Kuningatarta etsitään.
 9. Maunu herttua.
10. Etsimistä jatkuu.
11. Sotaa ja vainoa.
12. Taistelija toisella alalla.
13. Muistorikas kohtaus.
14. Mielenhäiriö alkaa.
15. Kun hullut raivoavat vapaasti.
16. Viimeinen yritys.
17. Mitä vähäpätöinen voi.
18. Sovinto.
19. Sotaa ja juonia.
20. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen lankeaa.



1.

KOREA ALKU.


Ei koskaan ollut elämä ja liike ollut Upsalassa suurempi kuin
28:ntena kesäkuuta 1561. Koko edellisen yön oli suuria ihmisjoukkoja
ajaen, ratsastaen ja käyden kulkenut kaupungin läpi ja asettunut
majailemaan jumala ties mihin. Kimpsuineen kampsuineen he vain
katosivat pieniin, vähäpätöisiin taloihin, joilla näytti olevan
erinomainen kyky ottamaan suojiinsa kuinka monta hyvänsä. Näiden
jälkeen tuli toisia joukkoja, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka
vuorostaan hävisivät samoihin tai muihin paikkoihin.

Suurempiin taloihin tuli arvokkaampia vieraita hevosineen,
palvelijoineen, ja niissä tuli sekamelska ja tungos vielä pahemmaksi,
sillä kaikkialla näytti tulleen säännöksi, että jokaisen, joka etsi
kattoa päällensä, piti saaman sen. Ne, jotka tahtoivat nukkua, voivat
sen tehdä nojautuen toisiinsa; mitään kaatumisen vaaraa ei ollut,
siihen ei ollut tilaa.

Ne onnelliset, joilla oli ajoneuvot, jäivät niihin; niissä syötiin
mukana tuoduista eväskonteista ja niissä pukeuduttiin lähestyviä
juhlamenoja varten.

Mutta kaikkialta kaduilta ja pihoista, asuinhuoneista ja talleista
sekä vartavasten pystytetyistä teltoista kuului rupatusta ja naurua,
kysymyksiä ja vastauksia, hevosten hirnuntaa, aasien kiljuntaa,
koirien vinkumista, voitelemattomien pyörien kitinää, porttien
ja ovien pauketta sekä sen ohessa kirouksia Saksan, Hollannin,
Itägöötanmaan, Smålannin, Tanskan ja Tukholman kielillä ja murteilla;
olipa puolalaisia ja ranskalaisiakin sanoja joukossa, niin että
otappa tuosta kaikesta selvää.

Silloin pamahti muutama kumea laukaus.

Tuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten huudettiin kuin yhdestä suusta:
"Nyt ne tulevat!" ja porteista sekä sivukaduilta tulvaili suuria
ihmisjoukkoja; siinä tungettiin ja tyrkittiin, huudettiin ja
itkettiin, mutta eteenpäin piti jokaisen pääsemän, vaikka henki olisi
ollut kysymyksessä.

Uteliasten joukossa oli nuori huovi vaimoineen; kumpikin talutti
lasta kädestä, ja he pyrkivät kaikin voimin eteenpäin.

"Minä pelkään, että he likistävät kuoliaaksi tyttöriepuni", sanoi
vaimo hengästyksissään, "kun tunkeilevat niin kauheasti."

"Pidetään häntä välissämme, muuten hänet tallataan", vastasi mies.

Vaimo teki niinkuin neuvottiin, ja 13-vuotias kuolonkalpea tyttö
nojasi päätänsä häneen.

"Miten on laitasi, Kaarina?"

"Minä tahdon kotiin", nyyhkytti tyttö.

"Etkö tahdo nähdä kuninkaan kruunausta niinkuin kaikki muutkin?"
sanoi isä.

"Olisi ollut yhtä hyvä, jos olisimme kuulleet puhuttavan siitä",
virkkoi äiti.

"Enkö ole sanonut kuninkaan kirjeessään ilmoittaneen tahtovansa,
että jokaisen, ylhäisen ja alhaisen, miehen ja vaimon tulee olla
läsnä kruunauksessa, ja kun minulla on lupaus henkivartijastoon
pääsemisestä, voinen tuskin niskoitella korkeata esivaltaa vastaan,
sillä sen voisin saada päälläni maksaa."

"Mitä niin korkea herra meistä huolisi!"

"Isä, isä, auta!" ähkyi poika toisella puolella.

"Niin, mutta nyt ne tekevät kai lopun pojasta", vaikeroi äiti, "etkö
voisi ottaa häntä syliisi."

"Se on pieni asia." Ja kunnon huovimme otti pojan käsivarrelleen ja
heitti hänet hartioilleen; siellä hän istui pian hajareisin, isän
pää jalkojensa välissä, ja pyyhittyään vedet silmistään ja tukan
otsaltaan hän huusi:

"Hurraa! Täältäpä voi nähdä kaikki. Tuolla ne tulevat joen
itäpuolella."

"Niin, ruotsalaisten ja saksalaisten herrain piti menemän
Flöthesundiin hänen majesteettiansa vastaan", sanoi huovi.

"Kas, kas, noin paljon huoveja", huudahti poika.

"Niitä on muutama tuhat", vastasi isä.

"Ja ne, jotka tulevat niiden jäljessä, hohtavat kuin puhtain hopea.
Katsokaa tuollaisia keihäitä ja tapparoita."

"Ne ovat musketöörejä."

Silloin kuului rumpujen pärrytys ja torvien toitotus.

"Niin jumalattoman paljon hevosia", huudahti poika, "ja miehillä on
punaiset hameet."

"Se on matkapuku", selitti eräs vanha mies, joka seisoi aivan
vieressä ja jo ennenkin oli tarkastellut eloisaa poikaa. "Ne, jotka
tulevat edellä, ovat kuninkaan; minä en voi niitä laskea, mutta niitä
pitäisi oleman neljätoistasataa."

"Nyt tulee sieltä kaksi paljain päin", huomautti poika, "ja heidän
jäljessään... kuulkaa semmoista toitotusta ja pärrytystä."

"Ne ovat airuet, torvensoittajat ja rummuttajat, jotka ratsastavat
vierasten lähettilästen edellä."

"Se, joka ratsastaa ensimäisenä, on Pommerin herttua", huudahti
huovi, "hänet minä tunnen."

"Airuita on noin kaksikymmentä, ja jokaista seuraa yksi valtakunnan
neuvoksista", selitti vanhus.

"Kuinka koreita he ovat... kuinka paljon töyhtöjä ja vitjoja!"
huudahti poika aivan hurmaantuneena.

"Katso nyt niitä, jotka tulevat näiden perässä", sanoi vanha mies;
"siinä tulevat kuninkaan kamarijunkkarit ja kamreerit sekä heidän
jäljessään kaksi airutta, nekin paljain päin."

"Ja senjälkeen kahdeksan torvensoittajaa ja kaksi paria vaskirumpuja.
Voi, semmoista hälinää!" huudahti poika.

"Nyt tulevat valtakunnan arvokkaimmat herrat; se on yliairut, joka
ratsastaa heidän edellään, mutta katso nyt, tuolla tulee marski
paljastettu miekka kädessään."

"Kuningas, nyt tulee kuningas!" huudettiin joka puolelta, ja tungos
tuli, mikäli mahdollista, vielä pahemmaksi.

Maunu ja hänen vaimonsa työnnettiin melkein hevosiin asti, mutta
Jens istui tyynenä isän olkapäillä tuijottaen ymmällään kuninkaan
hovipoikiin, jotka punaisissa samettimekoissaan ratsastivat
kullatuilla tamineilla varustetuilla skoonelaisilla hevosilla.

Näiden jäljessä tuli kuningas ratsastaen harmaansinervällä hevosella,
joka oli koristettu kauniimmilla ja komeimmilla töyhdöillä. Itse oli
hän puettu liivinuttuun, johon oli niin tiheään neulottu helmiä ja
jalokiviä, ettei voinut nähdä edes mitä kangasta se oli. Samoin hattu
ja miekkavyö ihan loistivat, niin paljon oli niissä kalliita kiviä.

Kuninkaan lakeijat, jotka juosten seurasivat kulkuetta, olivat puetut
valkoisiin, mustalla sametilla reunustettuihin samettiröijyihin.
Henkivartijain mustaan samettipukuun oli rinnan ja selän puolelle
hopealla neulottu kirjaimet _E.R_ [Ericus Rex = Eerik kuningas.
Suomentajan muist.] ja niiden päälle kruunu.

Kuninkaan jäljessä tulivat ruhtinaat: Juhana herra, Suomen herttua,
Maunu herra, Itägöötanmaan herttua, ja Kaarle herra, Södermanlannin
herttua, kukin lakeijainsa ja henkivartijainsa ympäröimänä.

Senjälkeen tuli Ruotsin aatelisto ja saksalaiset junkkerit
palvelijoineen, tarkk'ampujat ja valtakunnan lippu. Vuorelta
ammuttiin herkeämättä; arkkipiispa ja muut piispat olivat
hänen majesteettiansa vastassa, ja kun hän siten oli saapunut
linnan portille, pysähtyivät huovit tie- ja katuvieriin, mutta
kaikki herrasväki, sekä ruotsalainen että saksalainen, seurasi
kuninkaallista majesteettia linnaan.

Kansanjoukko oli tunkeutunut jäljessä niin kauas kuin oli päässyt;
nyt se hajaantui kaikkiin suuntiin; sinä päivänä, ei enää ollut
mitään nähtävää.

Maunu laski Jensin kadulle lausuen: "Nyt saat käydä omin jaloin."

"Jospa olisin kuninkaan hovipoika", vastasi tämä, "hei kuinka minä
ratsastaisin."

"Äiti, minä näin kuninkaan, ja hän nyökäytti päätään minulle", sanoi
tyttö, "ja minä vastasin.",

"Sen olet ehkä uneksinut", tuumaili äiti, "mutta nyt menemme saamaan
jotakin suuhumme."

Mukanaan tuomansa eväskontin olivat he piilottaneet erään tallin
seimeen, mutta kun perheen piti asettuman aterioimaan, talutti renki
hevoset talliin; he saivat lähteä muualle, siellä ei ollut sijaa
heille.

"Mennään kaupungin ulkopuolelle", sanoi Maunu. "Nyt voi oleksia joka
pensaan juuressa."

He olivat juuri lähtemäisillään, kun vanhus taas seisoi heidän
edessään.

"Minne matka?" kysyi hän.

"Metsään syömään ja nukkumaan."

"Seuratkaa minua, saatte tilaisuuden kumpaiseenkin."

"Mutta jopa olette kummallinen", sanoi Maunu vähän pelokkaasti. "Ette
edes tunne meitä."

Vanhus nauroi. "Sanokaa minua Simon mestariksi", vastasi hän. "Minä
olen kuninkaan kultaseppä. Minulla ei ole tuttuja kaupungissa, ja
sentähden voin kernaasti puhella teidän kanssanne."

Näin sanottuaan otti hän poikaa kädestä lisäten: "Seuratkaa nyt,
ettemme eksy toisistamme."

Ei siinä ollut miettimisen aikaa; Simon mestari ja Jens pujottelivat
niin näppärästi tulevien ja menevien, ajavien ja ratsastavien
välitse, että Maunu ja Inga, joilla oli tyttö välissään, vaivoin
saattoivat heitä seurata.

He poikkesivat itäpuolelle eräälle sivukadulle, jolla oli verrattain
vähän väkeä; siellä he pysähtyivät erään matalassa aitauksessa olevan
portin eteen, Simon mestari otti suuren avaimen taskustaan ja aukaisi
sen viitaten seuralaisiansa tulemaan sisään sekä sulki taas portin
sisäpuolelta.

He olivat pienessä puutarhassa, jossa oli paljon kukkia ja puita.

"Kuinka täällä on näin tyhjää?" rohkeni Maunu kysyä.

"Talon omistaja ei tahdo tänne vierasta väkeä."

"Hän on luultavasti joku suuri herra", tuumaili Jens.

"Kuningas."

Ei salaman iskukaan olisi saanut suurempaa hämmästystä aikaan;
neuvottomina he katselivat toisiaan, eikä kukaan uskaltanut virkkaa
sanaakaan.

Puutarhan ylisessä päässä oli pieni taiteellinen rakennus, joka
muistutti ylösalaisin käännettyä porkkanaa tai kirkontornia.

"Missä kirkko on, äiti?" kysyi Kaarina.

"Luultavasti maan alla", kuiskasi tämä.

Simon mestari aukaisi pienen sivuoven ja käski vierastensa astua
sisään.

He tulivat jotenkin suureen, vilvakkaan huoneeseen, jossa oli
monta pientä ikkuna-aukkoa; katto oli suurista palkeista, seinät
höylätyistä laudoista, ja niissä oli hiilipiirustuksia, joiden
merkitystä vastatulleet vieraamme eivät voineet käsittää.

Eräässä nurkassa oli suuri liesi, vastaisella puolella kaappi,
joka täytti puolen seinää. Keskellä lattiaa oli pitkulainen,
yksinkertainen puupöytä ja sen ympärillä useita tuoleja, joissa oli
korkeat selkänojat. Siinä koko kalusto.

"Syökäämme nyt; istukaa, hyvät ystävät", sanoi Simon mestari mennen
kaappinsa luo, jonka aukaisi ottaen sieltä esiin yhtä ja toista.

Maunu nyhjäisi Ingaa kylkeen, ja nälkä lopetti pian kaikki
epäilykset; eväskontti avattiin, ja Maunun linkkuveitsellä leikattiin
ahkerasti leipää ja silavaa, kunnes jokainen oli saanut itselleen
riittävän viipaleen.

Simon mestari oli kantanut pöydälleen lintupaistia, lyypekkiläistä
liikkiötä, voita, hienoa leipää ja kaksi pulloa viiniä; hänelläkin
näytti olevan hyvä ruokahalu, hän söi ja joi sanaa puhumatta, luoden
aina silloin-tällöin salavihkaa silmäyksen toisella puolen pöytää
istuviin vieraisiinsa.

Kun kiivain nälkä oli tyydytetty, alkoi huoviperhe kuiskutella
keskenään; janon vaatimukset alkoivat nyt käydä tuntuviksi.

"Oven ulkopuolella on sanko, ja lähteen löydät kyllä", sanoi Simon
mestari Jensille.

Tämä kiirehti sukkelaan ulos.

"Tule tänne, Maunu, saat pikarillisen viiniä."

Maunu kumarsi raapaisten lattiaakin jalallaan; sitten hän astui
hämillään lähemmäksi. Mutta kun hän oli tyhjentänyt lasin, maiskutti
hän suutansa ja sanoi: "Sehän oli oikein taivaallista."

"Tule sinäkin, Inga, saamaan."

Inga niiasi ja hypisteli esiliinaansa.

Viini oli antanut Maunulle uutta rohkeutta, ja hän sanoi:

"Älä ole tyhmä, Inga, et semmoista toiste eläissäsi saa."

Kun Inga oli tyhjentänyt lasinsa, levisi iloinen hymyily hänen
kasvoilleen.

"Se oli viiniä se", sanoi hän.

"Kaarinakin saa maistaa sitä."

Pieni, kaino tyttö ei tahtonut mennä Simon mestarin luo, äidin täytyi
ottaa viinilasi ja antaa se hänelle; mutta juotuansa reipastui
hänkin, meni itsestään mestarin luo, ojensi kätensä ja lausui:

"Kiitoksia paljon!"

Sillä aikaa oli Jens tullut vesisankoineen. Isännän viittauksesta
meni hänkin saamaan osansa, mutta juotuansa ei hän jättänytkään
maljaa heti takaisin, vaan piti sen suunsa edessä saadakseen
viimeisenkin pisaran.

"Sinähän haluaisit saada enemmän", sanoi Simon.

"Niin", vastasi poika ja astui askeleen lähemmäksi.

"Odotahan; kas tässä, Inga äiti, jakakaa keskenänne mitä
aamiaisestani on tähteitä. Tässä pullossa on vielä viiniä teille
jokaiselle; älkää pelätkö, ei se päihdytä."

Senjälkeen meni hän puutarhaan kukkiensa luo jättäen vieraansa
rauhassa tyhjentämään ruokapöytää. Niin hienoja ja oivallisia ruokia
he eivät olleet koskaan maistaneet, ja kun he lopuksi saivat viinin,
niin oikeinpa he kuvailivat olevansa paratiisin yrttitarhassa.

Kaarina nukkui heti Ingan polville. Maunu pani eväskontin päänsä
alle, äiti nojautui häneen, ja kohta olivat kaikki kolme umpi-unessa;
mutta Jensillä ei ollut halua siihen, hän meni puutarhaan ja löysi
pian Simon mestarin, joka juuri oli ulos lähtemässä.

"Mitä, oletko sinä täällä taas?" kysyi hän katsoen suopeasti kaunista
poikaa.

"En minä tahdo nukkua", vastasi tämä, "minä tahdon ulos katsomaan,
minkätähden ne taas niin ampuvat."

"Tulehan mukaan, niin saat nähdä sekä kuningattaren että prinsessat."

Jens ei vitkastellut, ja käsikädessä he lähtivät linnaan päin.

"Onko kuningaskin mukana?" kysyi poika.

"Ei, hän on linnassa; siellä puhalletaan pasuunaa ja leikitään
kaikenmoisia leikkejä kuninkaallisen majesteetin huviksi. Katsoppas,
tuolla ne tulevat mäkeä alas; pysähdytään tähän, niin näemme ne
paraiten."

Ja Jens näki pitkän kulkueen herroja ja naisia ratsastavan hiljalleen
eteenpäin. Ympärillänsä kuuli hän puheltavan:

"Tuo on leskikuningatar, niin nuori ja kaunis; katsoppas, hän pyyhkii
silmiänsä... niin, niin, hänen onnensa oli lyhyt..."

"Tuo tuossa on neiti Sofia; no hänestä ei ainakaan voi sanoa, että
hän on surullinen."

"Sen kyllä luulen", arveli toinen, "hänellähän on lemmittynsä aivan
lähellänsä. Katso, kuinka rakkaita silmäyksiä Maunu herra heittää
häneen; hän tuumii kai pian viedä hänet kanssansa Saksiin."

"Tuo on prinsessa Cecilia; hyi sitä ilkiötä! Hän on kauniin niistä
kaikista."

"Hänen tähtensä ei prinsessa Elisabet ehkä olekkaan matkassa."

Kultaa ja helmiä, kalliita kiviä ja kimaltelevia töyhtöjä, kaikki
nämä ilta-auringon valaisemina saattoivat tuon loistavan kulkueen
melkein tenhoavaksi. Haudan hiljaisuus vallitsi väkijoukossa, joka
suu auki katseli, kun korkea herrasväki kulki linnaan tykkien
jymistessä; kohta sen jälkeen tuli sieltä yliairut ja suuri joukko
sotilaita.

Airut pysähtyi ensin linnanpihalle, sitten kaupungin kaikille
kaduille, ja kuulutti kaikkialla kuninkaallisen majesteetin rauhan.

"Nyt menemme kotiin", sanoi Simon mestari, "omaisesi ehkä
kummastelevat, mihin sinä olet joutunut."

"Minä luulen, että he makaavat", vastasi poika.

Mutta matkalla hän oli aivan uupumaton utelemaan huomispäivän
tapauksia, tulisiko "huomenna vielä koreampaa kuin tänään".

"Huomenna", sanoi Simon mestari, "menevät ensin kuninkaan veljet
linnaan herttuallisissa pukimissaan, joihin kuuluu helmillä ja
jalokivillä koristettu nuttu ja sen päällä musta samettikaapu sekä
kruunu päässä. Kun he saapuvat kuninkaallisen majesteetin luo, tulee
heidän kumartaa syvään ja tervehtiä häntä herranaan, kuninkaanaan ja
korkeana esivaltanaan. Sitten tulee heidän toivottaa hänelle pitkää
hallitusaikaa, luvata hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja
vahvistaa se alamaisella ja ruhtinaallisella valallansa.

"Kun kuninkaallinen majesteetti on tämän kaiken armollisesti
vastaanottanut, tulee vierasten valtain lähettilästen, Saksin
herttuan Maunun ja valtakunnan neuvosten olla saapuvilla sekä seurata
kuningasta kirkkoon."

"Mitä sitten tapahtuu?" kysyi poika.

"Sen kerron kohta. Tie linnasta kirkkoon ja aina kuoriin asti
on verhottu punaisella veralla, ja molemmin puolin on huoveja
vartijoina. Kello kolme lähtee kuningas linnasta, ja silloin ovat
sekä hän että herttuat ja kaikki ritarit ja herrat vielä koreampia ja
vielä enemmän jalokivissä kuin tänään."

"Mimmoisissa vaatteissa on kuningas?"

"Väljässä liivinutussa, joka on koristettu jalokivillä.
Kuninkaallisen majesteetin pään päällä kannetaan punaista
samettitelttaa, joka on taiteellisesti kirjaeltu helmillä ja
kultanapeilla; sitä kantaa neljä kamarijunkkaria neljän tangon
päässä. Lakeijat, jotka tulevat jäljessä, ovat puetut punaiseen,
kullalla nyöritettyyn samettiin, selkä- ja rintapuolellaan on heillä
Göötan vaakuna kullatusta hopeasta. Henkivartijoilla on selässään
ja rinnallaan pyöreä kilpi, siinä kruunu helmistä ja kullasta sekä
symboli: _Jehova cui vult dat_, joka merkitsee: Jumala antaa kelle
tahtoo. Sivuille on myöskin helmistä ja kullasta neulottu kirjaimet
_E.R._"

"Ovatko ne kaikki yhtä koreita?"

"Kamarijunkkareilla, hovipojilla ja ylemmillä sihteereillä on mustat
samettinutut, joissa on kultakoristeet kauluksessa ja rinnassa."

"_Käveleekö_ kuningas kirkkoon?"

"Kävelee, mutta ensin tulee Saksin herttua, hänen jäljessään neljä
airutta hopeasauvat kädessä, senjälkeen kreivi Gösta Juhonpoika
kantaen kulta-avainta, herra Birger Niilonpoika kultaomenaa, herra
Peder Brage valtikkaa, herra Sten Eerikinpoika kruunua ja lähinnä
hänen majesteettinsa edellä herra Svante Sture kantaen valtakunnan
miekkaa. Kuninkaallisen majesteetin jäljessä astuu viisi nuorta
herraa kantaen kirkkoon niitä vaatteita, joita kuningas tarvitsee
kruunauksen aikana.

"Tämän jälkeen tulevat herttuat ikänsä mukaan ja täydessä
juhlapuvussaan lakeijoineen, henkivartijoineen ja palvelijoineen,
sitten valtakunnan neuvokset, lähettiläät ja aatelisto yleensä,
kaikki samassa järjestyksessä kuin ratsastaessaan kaupunkiin."

"Minä näen heidät, minä näen heidät", huusi vilkas poika.

Näyttipä Simon mestarikin näkevän ne; hän tirkisti eteensä ja jatkoi:

"Kirkon ovesta menevät ensimäiset sisään, mutta arkkipiispa
Laurentius ja kaikki piispat ottavat messupuvuissa kuninkaallisen
majesteetin vastaan sanoen: Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran
nimeen. Hosianna korkeudessa! Sitten pidetään rukous.

"Senjälkeen menee kuningas kirkkoon, hänen edellään käyvät piispat
laulaen responsoriumia, hän astuu kuorin puolelle kuninkaalliselle
istuimelleen, herttuat pysähtyvät vähän ulommas heille määrätyille
tuoleille. Sitten tulee leskikuningatar mustassa samettipuvussa
neitosineen ja rouvineen, senjälkeen neidit, kuninkaan sisaret, puvut
kultakankaista ja kruunut päässä; urut soivat, ja kirkkopiha on
täynnä sotilaita."

"Mistä tiedätte tuon kaiken?" kysyi poika ihmetellen.

"Senjälkeen saarnaa arkkipiispa, kuningas menee kuoriin, jossa
kaikki on verhottu punaisella veralla, ja tämä tapahtuu samoilla
juhlamenoilla ja ohjeilla kuin ennenkin; sitten astuu hän alttarin
oikealle puolelle valmistettuun kamariin, joka on verhottuna
silkkikankaalla. Sillaikaa laulavat kuorilaulajat ja torvet soivat.

"Kun kuninkaallinen majesteetti on muuttanut vaatteensa, tulee hän
kamarista kantaen käsissään kullattua maljaa täynnä saksalaisia
taalereita; sen hän asettaa alttarille piispojen kesken jaettavaksi;
kuninkaallinen majesteetti menee rukoustuoliin, polvistuu ja
rukoilee, samoin piispat alttarilla sekä koko seurakunta kuorissa ja
sen ulkopuolella.

"Vexiön piispa, Niilo herra, nousee saarnastuoliin ja kehottaa
valtakunnan säätyjä rukoilemaan Jumalalta siunausta siihen
toimitukseen, joka nyt on tapahtuva. Taas pidetään rukous. Geflen
piispa puhuu Roomalais-epistolan 13:nnen luvun johdosta, ja
arkkipiispa kysyy kuninkaalliselta majesteetilta, tahtooko hän
valalla sitoutua noudattamaan niitä artikkeleita, jotka hän luettelee:

"Pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa, puolustamaan ja voimassa pitämään
oikeata uskontoa, poistamaan kaikki väärät opit, kerettiläisyyden,
valheen ja Jumalan pilkkaamisen.

"Kuningas vastaa tähän: tahdon.

"Rakastamaan ja kunnioittamaan alamaisiasi, köyhiä ja rikkaita,
pitämään pyhinä Ruotsin lait sekä suojelemaan ja varjelemaan
kaikenlaista väkivaltaa ja vääryyttä vastaan kaikkia, jotka
elävät hyvin ja ovat hurskaita, mutta sitävastoin kurittamaan ja
rankaisemaan jokaista, joka pahoin tekee ja rikkoo lakia.

"Kuninkaallinen majesteetti vastaa: tahdon.

"Sitten tekee kuninkaallinen majesteetti valansa, jonka arkkipiispa
hänelle sanelee, sekä sanoo lopuksi:

"Kaiken tämän tahdon Jumalan avulla pitää.

"Arkkipiispa lukee vielä rukouksen, senjälkeen riisutaan
kuninkaallinen majesteetti miehustaan asti ja hän on polvistuneena
rukoustuoliinsa piispan voidellessa häntä ensin rinnan puolelta ja
koko ajan rukoiltaessa.

"Senjälkeen voidellaan hartiat ja olkapäät, vihdoin käsivarret ja
kädet. Mutta kun kuninkaallinen majesteetti on voideltu ja häntä
taas puetaan, lukee arkkipiispa vieläkin rukouksen. Kuningas puetaan
valkeaan liivinuttuun, piispa vetää hansikkaat hänen käteensä, panee
sormuksen hänen sormeensa ja sitoo miekan hänen vyöllensä rukoillen
koko ajan.

"Sitten puetaan kuninkaallinen majesteetti suureen kuninkaalliseen
viittaan, ja hän seisoo miekka kädessä, kun pastori Hannu Tukholmasta
selittää Mattheuksen ev. 16:nnen luvun. Sitten saattavat arkkipiispa
oikealla ja Peder herra Vesteråsista vasemmalla puolella kuninkaan
teltan alla rukoustuolista kuninkaalliselle istuimelle, joka seisoo
korkealla paikalla keskellä kuoria ja on kallisarvoisesti koristettu
sekä peitetty punaisella veralla; tuoli ja sen alusta ovat verhotut
kultakankaalla.

"Valtaistuimen yläpuolella riippuu silkkiteltta, siinä valtakunnan
vaakuna ja muita koreuksia. Kun kuningas istuu valtaistuimella, sekä
ruhtinaat, valtakunnan neuvokset ja piispat seisovat siinä ympärillä,
ottaa arkkipiispa kruunun Sten herralta, panee sen kuninkaallisen
majesteetin päähän ja rukoilee.

"Tämän jälkeen tervehtivät kaikki häntä kuninkaanansa, ja kansa
riemuitsee ja huutaa.

"Sitten antaa piispa hänelle valtikan, omenan ja viimeksi valtakunnan
miekan, aina rukoillen ja Jumalaa avuksi huutaen."

Simon mestari pyyhki otsaansa; hän oli aivan hiessä ja näytti
kokonaan unohtaneen pienen ihmettelevän kuulijansa.

"Kun kuningas sitten majesteetillisena istuu valtaistuimella",
jatkoi hän, "pitäen valtakunnan miekkaa oikeassa kädessään sekä
omenaa ja valtikkaa vasemmassa, ja katsoo suosiollisesti seurakuntaa
ympärillänsä, huutaa airut, joka seisoo korokkeella valtaistuimen
takana:

"Nyt on suurivaltaisin, jalosukuinen ruhtinas ja herra Eerik XIV
voideltu ja kutsuttu Ruotsin kuninkaaksi.

"Tämä huuto kaikuu kirkossa kahdesti, ja aatelisto ynnä rahvas
vastaavat:

"Jumala suokoon kuninkaallemme onnea, autuutta ja pitkän hallitusajan!

"Torvet soivat kirkossa sekä ulkona, ja ampuminen alkaa.

"Arkkipiispa lukee siunauksen alttarilta, ja sitten on kaikki hiljaa.

"Silloin astuu Juhana, Suomen herttua, kuninkaan luo, polvistuu,
ottaa kruunun päästänsä, lupaa kuninkaalliselle majesteetille
kuuliaisuutta ja apua vahvistaen sen ruhtinaallisella valallansa
käsivarsi kohotettuna ja sormi ojennettuna taivaaseen päin, kanslerin
sanellessa hänelle.

"Valan vannottuansa astuu hän lähemmä valtaistuinta ja polvistuu
taas, jolloin kuningas ojentaa hänelle kätensä armonosoitukseksi,
koskettaa häntä poskeen ja pyytää häntä nousemaan ylös; silloin hän
taas tekee syvimmän kumarruksensa ja poistuu.

"Samoin tekevät herttuat Maunu ja Kaarle; jälkimäinen on kuitenkin
liian nuori valaa vannomaan, jonka tähden kuninkaallinen majesteetti
antaa hänen suosiollisesti mennä.

"Lopuksi tapahtuvat kreivi- ja vapaaherranimitykset, mutta niiden
kanssa ei minulla ole mitään tekemistä."

Simon mestari henkäisi syvään. "Ajatteleppas, etten takertunut
missään", tuumi hän, "nyt voin olla varma huomispäivästä."

Silloin sattuivat hänen silmänsä töllistävään ja ihmettelevään
Jensiin, ja hän naurahti makeasti. "Minun tulee valvoa kirkossa
huomenna, ymmärrätkö, ja nyt olet saanut tietää miten kaikki
tapahtuu. Mutta ei sinun kannata koettaa päästä sinne."

Heidän palatessaan kotia oli huoviperhe vielä sikeässä unessa.

"Kellarin etehisessä vasemmalla puolen on heiniä; jos tahdot
itsellesi ja omaisillesi valmistaa vuoteen yöksi, niin nouda niitä
tänne minkä katsot tarpeelliseksi", sanoi Simon mestari.

Poika meni heti ulos, ja kun hän tuli takaisin heinämyttyineen, näki
hän vanhan Simonin istuvan ikkunanloukossa sikeässä unessa.

Jens toi mytyn toisensa perästä, ja kun hän arveli niitä riittävän,
oli hänellä täysi työ saada isää ja äitiä sen verran hereille, että
he voivat siirtyä kovalta makuusijaltaan pehmeämmälle.

Pojalla itsellään ei ollut pienintäkään nukkumisenhalua; kaikki se,
mitä hän oli nähnyt ja kuullut, oli niin pannut liikkeelle hänen
nuoren mielikuvituksensa, että hän vain näki kulkueita ja kuninkaan
valtaistuimellansa sekä kuuli rumpujen pärrytystä, torvien toitotusta
ja ampumista.

Yö oli kirkas ja valoisa, Yhdestä pienestä ikkunaluukusta näki
poika pieneen puutarhaan, jossa kukat olivat ikäänkuin vahtimassa,
ettei kukaan saisi häiritä rauhaa sisällä. Silloin näki hän portin
avautuvan ja tumman varjon tulevan sisään; portti sulkeutui taas, ja
Jens kuuli hiekan narisevan, kun varjo nopein askelin läheni. Poika
ei pelännyt, mutta hän oli utelias tietämään mitä nyt seurasi.

Vieras astui huoneeseen; ensi silmäyksellä hän huomasi
lattialla-makaajat, sillä hän meni sinne, kosketti heitä keveästi
jalallansa sekä mutisi sanoja, joita Jens ei ymmärtänyt. Sitten hän
meni suoraan Simon mestarin luo, töykkäsi häntä jotenkin armottomasti
tiuskien kiivaita vieraskielisiä sanoja.

Vanhus hypähti nopeasti ylös, pyyteli anteeksi, sen näki hänen
liikkeistään, sillä sitäkään ei Jens voinut ymmärtää, mitä hän
vastasi.

Äskentullut osoitti taivasta kohden, ensin kuin sattumalta, sitten
hän tempasi Simon mestarin pystyyn, osoitti erästä tähteä, ja nyt
kuohuivat sanat kuin koski, joka on särkenyt sulkunsa.

Vanha Simon esiintyi aluksi ainoastaan kuuntelijana, mutta sitten
puhui hänkin, aluksi ikäänkuin kysellen itsekseen, pian aina
kiivaammin ja kiivaammin, kunnes lopulta molemmat puhuivat yhtä
nopeasti.

Koko keskustelu kävi melkein kuiskaamalla, käsivarsien ankarasti
liikkuessa, luulipa Jens huomaavansa, että vieraan silmät oikein
säkenöivät. Yhtaikaa juoksivat molemmat kaapille, jonka Simon
aukaisi... Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kadonneet.

Hämillään tuijotti poika sinnepäin, mutta pian voitti uteliaisuus
taaskin ja hän riensi jäljestä katsomaan, olivatko he piiloutuneet
kaappiin. Silloin hän huomasi kaapissa sisällä pitkän valojuovan...
hän epäili vähän, mutta sitten hän ryömi varovasti sisään
tunnustelemaan, polttaisiko tuo...

Silloin hän keksi oven, joka oli vain puoleksi suljettu. Sieltä valo
tuli... se tuntui aivan liikkumattomalta, mutta poika kuuli kaukaa
ääniä; hän tunsi ne hyvin ja halusi kovin tietää, mitä niillä oli
tuolla sisällä. Taas rupesi hän varovasti koettamaan ovea auki...
vihdoin hän huomasi, että se meni seinään sisään, ja nyt hän näki
pitkät rappuset; sieltä ylhäältä ääni tuli.

Uskaltaisikohan? Eiväthän he voisi muuta kuin lyödä häntä, ja hän oli
kyllin nopsa pakenemaan, niin etteivät he koskaan saisi häntä kiinni.
Hei vaan, ei mitään arkuutta! Ja sukkajaloin, aivan äänettömästi
hiipi rohkea poika rappusia ylös.

Niin varmoja olivat miehet siitä, ettei kukaan heitä yllättäisi,
etteivät he edes noudattaneet niin paljon varovaisuutta, että
olisivat sulkeneet oven. Jens näki, kuinka molemmat työskentelivät
jonkun suuren esineen ääressä lähellä ikkunaa, miten he tirkistivät
siihen sovittaen silmänsä aivan erääseen reikään, joka oli esineen
kapeammassa päässä.

Oliko se loihtimista vai mitä se oli?

Silloin hän huomasi jotakin korkeata, jonka suuri valkea verho
peitti. Jos hän voisi päästä piiloon tuon alle, eivät he voisi häntä
huomata. Varovaisuutta vain, kun he katsovat toisaalle. Yks, kaks!
Nyt se on tehty, ja Jens oli ryöminyt lakanan alle, joka verhosi
korkeita puutelineitä ja niiden edessä olevia jotenkin korkeita
rappusia.

Täällä oli hän varmassa turvassa, mutta hän ei saanut selvää siitä,
mitä miehet tekivät, eikä ymmärtänyt sanaakaan, mitä he puhuivat...
Jospa kiipeäisi tikapuita ylös? Sanottu ja tehty! Ylhäällä
puutelineillä hän huomasi kaksi reikää, joista aivan parahiksi sopi
molemmin silmin katsoa; nyt hän toki käyttäisi silmiäänkin, se oli
varma.

Molemmat miehet jatkoivat tähystelyään astrolabioon ja tekivät
toisilleen huomautuksiansa milloin ranskaksi, milloin ruotsiksi.

"Minä sanon teille, että taivaan merkit ovat yhtä epäsuotuisat kuin
sinäkin yönä, jolloin kuningas syntyi", sanoi vieras, joka oli
kuuluisa tähtien selittäjä Dionysius Beureus.

"Jos vaara uhkaa, eikö ole sitten mitään mahdollisuutta estää sitä?"
kysyi Simon mestari.

"Jos voisi löytää sen, jonka tähti tällä hetkellä kohtaa kuninkaan
tähden, olisi pelastus mahdollinen, mutta minun taitoni ei riitä
siihen."

"Joku suuri ja loistava tähtikö?"

"Ei, vaan niin pieni ja vähäpätöinen, ettei taivas eikä maa kärsisi
siitä, jos se menisi pirstaleiksi, ja tällä omalla kädelläni minä
kernaasti" -- hän teki kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut
vääntää niskat joltakin.

Simon mestari laski sormensa nenälleen ja näytti miettivältä.
"Kummallista", mutisi hän, "hyvin kummallista, mutta ei suinkaan
mahdotonta."

"Mitä tarkoitatte?"

"Herra ja mestari, te olette itse opettanut minulle, että tähti
kuvastuu silmässä, ja nyt minä olen..."

"Mistä tiedätte, että se on juuri tuo tähti?" kysyi vilkas
ranskalainen hyvin kiihkeästi.

"Minä näin viime yönä, että se tulisi himmentämään kuninkaan tähden,
ja nyt se on tapahtunut; katsokaa itse!"

Beureus asetti silmänsä kaukoputkeen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin
hän taas jätti tähystyksensä.

"Mieskö vai nainen?" kysyi hän.

"Voivat olla molemmatkin; olen löytänyt samat merkit neljässä
silmäparissa."

"Se todistaa, että kaikki käyvät yhteen ja tulevat siten paljon
vahvemmaksi."

"Voima voi ilmaantua eri tavoilla."

"Mitä väkeä he ovat?"

"Halpa huoviperhe, mies, vaimo ja kaksi lasta, jotka ovat tulleet
tänne juhlaa katsomaan."

"Vaimo on kai nuori ja kaunis?"

"Sitä ei voi sanoa."

"Se on siis mies?"

Simon pudisti päätänsä. "Pojassa ilmenee tähti paljon voimakkaampana,
hänessä tuntuu olevan enemmän eloa kuin muissa yhteensä."

"Missä hän on?"

"Tuolla alhaalla huoneessa; enempiä tiedusteluja varten toin heidät
tänne, ja nyt he nukkuvat kaikki tyynni."

"Minä menen alas katsomaan heitä." On jo sanottu, että keskustelu
kävi osittain ranskaksi, mutta Jens käsitti melkein vaistomaisesti,
että hän itse ja hänen vanhempansa olivat sen esineinä.

Ranskalaisen vilkkaat liikkeet ja terävät mustat silmät
vaikuttivat häneen yhtä magneettisesti kuin kalkkarokäärme, ja
melkein tietämättänsä hän tuijotti kauhistuksissaan ja peloissaan
alhaalla-seisovia.

"Minä annoin heille makeata viiniä", sanoi Simon hymyillen, "ja
se vaikutti kaikkiin paitsi poikaan, mutta nyt nukkuu hänkin
luullakseni".

Näin sanoen hän otti lampun ja nosti sen jotenkin ylös, joko
näyttääkseen tietä tai jostakin muusta syystä; mutta valo lankesi
suoraan Jensin silmiin, ja samassa silmänräpäyksessä hänen ja
ranskalaisen silmäykset kohtasivat toisensa. Ranskalainen huudahti ja
vetäytyi taaksepäin. Simon katsoi samaan suuntaan ja pudotti lampun
kauhistuksissaan.

Kumpikin teki ristinmerkin ja jupisi manauksia, joita Jens ei
ymmärtänyt; mutta hänet valtasi pelko, että hänet otetaan kiinni ja
tuo kauhea mies vääntää häneltä niskat nurin. Tietämättä mitä teki
tarttui hän telineisiin. Ne liikahtivat. Miehet alhaalla ulvoivat
kauhusta. Silloin telineet romahtivat kumoon ja Jens meni tainnoksiin.

Kun hän toipui ja muisteli, mitä oli tapahtunut, ihmetteli hän, että
hänen ympärillään oli niin hiljaista, mutta hän ei pelännyt, vaan
ryömi varovasti eteenpäin.

Oli jo täysi päivä, mutta ei yhtään ihmistä näkynyt; ovet olivat
selkiselällään, ja alhaalta rappusista kävi kova viima, joka toi
mukanaan kukkien tuoksua. "He ovat juosseet tiehensä", sanoi Jens
virnistellen tyytyväisenä; "minäpä pelotin heidät".

Ennenkuin hän lähti sieltä, tahtoi hän nostaa telineet pystyyn,
jos vain voisi... Ihme ja kumma, etupuoli oli ehyt, ja hän tahtoi
kernaasti nähdä nuo tirkistysreiät ulkopuoleltakin... ja... viimein
hän sai valkean verhon ylös. Mutta tällä kertaa oli Jensin vuoro
pelästyä. Siinä oli suuri pää, ja hänen tirkistysreikänsä olivat sen
silminä.

Enempää ei hän halunnut nähdä, tuntui vain hyvältä mennä alas isän ja
äidin luo herättämään heitä.

Ovessa katsoi hän vielä taaksensa ja meni sitten rappusia alas.

Alhaalla olivat kaikki liikkeellä ja juuri lähdössä. Maunu kertoi
heränneensä niin kauheaan kolinaan, että luuli ukkosen käyvän, ja
Inga äiti sanoi uneksineensa kauhean pitkistä kulkueista, joissa
kaikki olivat päättömiä.

Siitä olivat he yksimieliset, että olivat syöneet tarpeekseen
illalla, joten nyt voivat hyvin olla ilman aamiaista, ja vaikka he
eivät voineet ymmärtää, mihin Jensin oli niin kiire, lähtivät he
kuitenkin, kannettuansa ensin vuoteenaan käyttämänsä heinät ulos.

Porttikin oli auki. Päästyänsä kadulle ja suljettuansa sen kertoi
Jens vanhemmilleen, mitä kummaa hänelle oli tapahtunut.

Ensin he luulivat, että hän oli uneksinut; sitten he tuumailivat
keskenään, ettei Simon mestari eikä kukaan muukaan tästälähin voi
vietellä heitä satimeen; he ymmärtävät kyllä varoa sitä.

Ingaa halutti kääntyä kohta kotiin, mutta Maunu oli kuullut, että
kansalle annettiin ruoka-ateria ilmaiseksi, ja kun kerran oli
kulkenut niin pitkän matkan ja nähnyt niin paljon vaivaa, niin
pitäisi kai olla mukana siinäkin.

Käsikädessä lähtivätkin siis kaikki neljä kirkolle.

Tänne oli kokoontunut suuria ihmisjoukkoja. Ulkona keskellä katua
oli äsken saatu paistetuksi kokonainen härkä ja useita vasikoita,
joita nyt täytettiin paistetuilla hanhilla, sorsilla, kanoilla
ja muilla linnuilla; näistä oli jätetty päät katkaisematta ja ne
sovitettiin niin, että ne pistäytyivät läpi härän ja vasikan nahan.
Kun nämä vielä olivat taidokkaasti asetetut vartavasten tehdyille
puutelineille, näytti tuo kaikki hyvin kummalliselta.

Tilaisuutta varten oli myös kyhätty suojus, jossa oli suuret uunit,
ja niissä oli suuren suuria pannuja täynnä keittoruokaa, sekä silavaa
että muuta.

Eräs Maunun kotipaikkalaisista kertoi, että maan alle oli
kirkosta asti pantu torvia ja että koko torni oli täynnä viini-,
sima- ja oluttynnyreitä. Ne olivat vesijohdon tapaan varustetut
hanalaitoksilla; ei tarvinnut muuta kuin vääntää tappia vain, niin
sai mitä halusi. Lähellä kirkkoa oli suuri maalattu amme; se joka ei
päässyt hanaan käsiksi, sai mennä sinne ja juoda minkä jaksoi.

Aterioiminen ei saanut alkaa, ennenkuin kuninkaallinen majesteetti
oli kruunattu, ja se koetteli kovasti kärsivällisyyttä.

Se kiihotti kylläkin ruokahalua ja erittäinkin janoa, kun sai
katsella tuota kaikkea, mutta ei maistaa. Päivä oli kuuma, aurinko
paahtoi, kieltä kuivi, mutta kuka tässä vettä latkimaan, kun oli
tiedossa paljon parempaa.

Aikaisesta aamuhetkestä alkaen tunkeili kansaa näiden laitosten
ympärillä; siinä sitä seisoi koko aamupäivän väsyneenä, mutta
odottaen. Toisia tuli vielä lisäksikin, verisinä ja vaatteet
revittyinä; he olivat tapelleet hopearahoista, joita kuninkaan
rahastonhoitaja heitti väkijoukkoon, mennessään kuninkaallisen
majesteetin edellä kirkkoon.

Vihdoin pamahtivat kanuunat, tuntui kuin olisi virkistävä
tuulenhenkäys puhaltanut yli taajan joukon, joka nälkäisenä ja
hikoillen odotti ruokaa; kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä,
juhlamenot eivät olleet vielä lopussa, vasta kello 6 illalla lähti
kulkue kirkosta.

Mutta sitten sitä tapeltiinkin ja kiisteltiin ruokapaloista, hanat
otettiin pois ja juomavarat saivat vapaasti virtaella. Pahimmat
juomarit asettivat suunsa alle ja joivat, kunnes läkähtyivät; toiset
seurasivat esimerkkiä. Monet olivat vartavasten paastonneet useita
päiviä, vielä useammilla ei ollut mitään purtavaa ollutkaan; nyt
piti siis syötämän sitä enemmän. Kun himot saavat vapaasti vallita,
alentuu ihminen eläintä kurjemmaksi.

Koko yö jatkui hurjia juominkeja, ja seuraavan päivän aurinko valaisi
näyttämöä, josta se kernaammin olisi kääntynyt pois. Sadoittain
kuljetettiin sieltä pois ihmisiä, mikä sairaana, mikä tukkihumalassa,
mikä kuolemaisillaan, mikä jo kuolleena, kaikki sikin-sokin. Esipuhe
oli loppunut, nyt saa kappale alkaa.



2.

KUNINGAS EERIK.


Uusi kuningas! Mikä sopiva tilaisuus herättämään uusia toiveita!
Mikä aihe täyttämään hovin rappusia ja saleja kaikenmoisilla
onnenonkijoilla! Poissa oli vanha kuningas, poistunut hänen
kanssaan hänen lähin ympäristönsä. Nuoren kuninkaan ja hänen isänsä
keskinäisessä suhteessa oli aina ollut jotakin salaperäisyyttä ja
vihamielisyyttä. Vastapuolueella oli siis mitä parhaat menestyksen
toiveet, ja mitenkä hyvältä tuntuisikaan työntää tieltänsä vanhan
puolueen jäännökset!

Sentähden olivat linnan piha ja rappuset täynnä tulevia ja
meneviä, joista toiset lörpöttelivät ja naureskelivat, toiset taas
tuskittelivat ja olivat vaiti ajatellessaan omia huoliaan tai valtion
asioita.

Tuossa tulee valkohapsinen, turkkeihin puettu valtiomies.
Pöyhkeässä käskevässä katseessa, jonka hän loi ympärilleen, oli
salaista levottomuutta; vanhan ajan miehissä synnytti uusi hallitus
tulevaisuuden pelkoa.

Tässä astuu rautaan ja teräkseen puettu, partasuu soturi, otsa
kurtussa ja pitkä miekka kilisten pihan kivitystä vasten. Hän
oli monta kertaa ottanut osaa iloisiin juhliin Kalmarissa, jossa
katkotut käsivarret ja puhkaistut silmät kuuluivat prinssi Eerikin
jokapäiväisiin huvituksiin. Oliko kuningas Eerikin mieliala
muuttunut, vai tahtoiko hän nyt saattaa suuret lyömämiekat laajempaan
käytäntöön?

Soturi oli tullut saamaan tietoa tästä, toimettomuus väsytti häntä.

Edestakaisin kulki siinä köyhiä avunanojia, iloisina ja täynnä
toiveita sinne mennessään, tuskaisina ja alakuloisina palatessaan;
ei kellään ollut aikaa ottaa vastaan heidän anomuksiaan. Kuninkaan
aika kului tyystin valtion asiain järjestämisessä, ja hänen
neuvonantajansa ja lähin miehensä Yrjö Pietarinpoika ei voinut
silmänräpäykseksikään jättää herraansa.

Usein toistettuna on vastaus "saatte tulla jollakin toisella kertaa"
vienyt lukemattomilta heidän viimeisenkin toivonsa. Ihmiset ovat
ihmeellisesti toisistaan riippuvaisia, aniharvat voivat omin voimin
tunkeutua eteenpäin.

Mutta kulkipa siinä myöskin äskenleivottuja virkamiehiä, ja nämä,
ajattelematta muuta kuin uutta arvoansa, työnsivät tieltänsä
niitä, jotka olivat parempia kuin he itse, ehkäpä heidän entisiä
hyväntekijöitänsä, osoittaakseen hätiköivällä kiirehtimisellään sekä
uutta asemaansa että virkaintoansa.

Tuli tuossa aatelisia, jotka halusivat läänityksiä entisistä
kirkon tiluksista, ja toisia, jotka tahtoivat puhdistautua siitä
syytöksestä, että muka olivat ryöstäneet lähimpiä naapureitaan.

Tuli talonpoikia etsimään suojaa röyhkeitä herroja vastaan.

Ja tuli, eikä suinkaan viimeisinä, pappeja eri kirkkokunnista,
katolisia, kalvinilaisia ja luterilaisia, kukin omia etujansa ajamaan.

Vanha palsta oli hyljätty, oli kynnettävä uusi. Mutta sillaikaa
kuin näin juostiin edestakaisin, pidettiin vahtien ja sotaväen
tarkastuksia, lähetettiin ja otettiin vastaan pikaviestejä, kuultiin
hevosten kavionkapsetta ja hirnuntaa porttien ulkopuolella,
höyhentöyhdöt heiluivat, aseet kalisivat ja kannukset kilisivät
sisäpuolella, samalla kuin rohkeita silmäyksiä luotiin linnan pieniin
ikkunoihin yhdestä toiseen, jotta saataisiin selville, oliko ketään
ja kuka siellä sisällä.

Historian ohjaamina voimme me, jotka näemme läpi muurien, kertoa
taisteluista, joita siellä taisteltiin, juonista, joita siellä
punottiin, kunnianhimoisista suunnitelmista, joita siellä tehtiin, ja
tuulentuvista, joita siellä rakennettiin. Se suuri pyörä, joka niin
monta vuotta oli antanut vauhtia valtiokoneistolle, oli pysähtynyt,
ja pienet pyörivät huimaa vauhtia, luullen kukin itsensä sopivimmaksi
vallan pitämiseen ja valtikan kantamiseen.

Eerik ja Juhana esiintyivät melkein kuin toistensa julkisina
vihollisina, kumpikin salaa työskennellen toisen vaikutuksen
kukistamiseksi, Juhana kateudesta ja vallanhimosta, Eerik peläten
tätä veljeänsä, jota hän lapsuudestaan asti oli vihannut ja kammonnut.

Mutta oli olemassa myöskin puolue, joka uhkaavana kohottautui
kumpaistakin vastaan. Kustaan persoonalliset kyvyt olivat olleet
hänen varmin turvansa aatelistoa vastaan, mutta hänen poikansa eivät
olleet missään suhteessa niin kyvykkäitä, että Ruotsin ylpeä aateli
olisi katsonut heitä kunnioituksella. Oli tavallaan kuninkaan poikain
onni, ettei aatelistossa ollut ketään etevämpää, joka olisi voinut
ryhtyä voimakkaampaan toimintaan, eipä ollut ketään edes siinä
määrässä toimikykyisempää, että olisi tyytymättömän, kuohuilevan
rahvaan avulla voinut tehdä vastarintaa, kun väkivallalla käytiin
sekä maan paraimpien miesten että heidän omaisuutensa kimppuun.

Ei mikään todista paremmin aatelisten keskinäistä kateutta, heidän
keskinäistä epäluottamustaan, horjuvaisuuttaan ja heikkouttaan,
kuin se, että he toinen toisensa perästä taivuttivat niskansa
mestauspölkylle, kunnes arvokkaimmat lopulta olivat kuin lakaistut
pois maan päältä.

Eerik XIV:tä, himojensa orjaa, pitivät jo hänen aikalaisensa
puolihupsuna; yhtä kevytmielinen ja ulkokullattu Juhana sai kiittää
ainoastaan syntyperäänsä nauttimastaan arvosta, ja kuitenkin
tulivat nämä molemmat aateliston pyöveleiksi. He koettivat, etenkin
jälkimäinen heistä, perustuksia myöten järkyttää isänsä suurta työtä,
ja voimakasta apua siihen ei puuttunutkaan, mutta uskonpuhdistus,
vaikkakin vasta heikosti juurtuneena, oli kuitenkin heille liian
vahva; sen aika oli nyt nousemassa.

Vakaamielinen tutkija huomaa tässä todistuksen siitä väkevästä
kädestä, joka ohjaa kansojen kohtaloa; läänityslaitoksen valta oli
laskeumassa, tarvittiin vain niin vähäiset voimat kuin Eerikin ja
Juhanan raivaamaan pois tieltä suurimman osan aatelia.

Eipä onnistunut edes paavinvallan ja vielä kauhistavamman
jesuiittalaisuuden avullakaan Juhanan ja Sigismundin uudestaan
saattaa Ruotsia katoliseksi; uusi aika ei tahtonut tietää siitä, ja
Kaarle odotti, ollen valmiina suureen työhönsä. Synkin silmäyksin
ja otsa rypyssä hän ryhtyi toimeensa; hän oli tutustunut ainoastaan
elämän varjopuoliin; epäluottamus ja vastenmielisyys veljiä kohtaan
sekä liehakoivat hovimiehet olivat lapsuudesta asti painaneet
leimansa hänen sieluunsa.

Melkein kiihkeästi hän oli rakastanut jaloa isäänsä, jonka sanoja,
tekoja ja varsinkaan opetuksia hän ei koskaan unohtanut. Mutta
Kustaan kuoleman jälkeen hän kävi hiljaiseksi ja umpimieliseksi; hän
piti ajatuksensa ominaan, mutta hänen silmänsä olivat aina auki,
terävinä ja tutkivina näkemään mitä tapahtui.

Näinä ensi aikoina vanhan kuninkaan kuoleman jälkeen olivat nuoret
prinsessat jätetyt alttiiksi kaikille niille kiusauksille, vaaroille
ja juonille, joita huolimattomat hoitajattaret, lahjoja ottavat
palvelijat ja imarteleva ympäristö tunnottomasti valmistavat niille,
jotka uskotaan heidän ostettuun huolenpitoonsa.

Nuori leskikuningatar oli vetäytynyt huoneisiinsa; hän ehkä syvimmin
ja vakavimmin kaipasi vainajaa. Hän oli hartaalla uskollisuudella
kiintynyt kuninkaaseen, ja tämä oli antanut hänelle rakkautensa sekä
täydellisen luottamuksensa.

Eerikin hartaasta pyynnöstä täytyi hänen luvata edustaa kuningatarta
niin kauan kuin Eerik oli naimaton, ja hän teki sen edelleenkin
arvokkuudella ja suloudella, joka oli kajastuksena entisistä ajoista
tässä siveellisesti yhä enemmän vajoavassa hovielämässä.

Hän koetti, niin pitkälle kuin hänen vaikutusvaltansa ulottui, olla
myöskin kuninkaan nuorten sisarten turvana, vaikka hän tiesikin, että
he eivät olleet hänelle kovinkaan suopeita.

Vielä oli nuoren kuninkaan onnistunut taivuttaa hänet pitämään
lähiötä huolta hänen kolmesta pienestä lapsestaan. Äitejä, kuninkaan
tunnettuja rakastajattaria, piti pidettämän hovin rouvina, ja vaikka
he eivät kuuluneet kuningattaren seurueeseen, olivat he kuitenkin
läsnä hovijuhlissa.

Erotukseksi siitä puhtaasta elämästä, joka tähän asti oli ollut
huomattavana Ruotsin hovissa, alkoi nyt semmoinen tapojen
hillittömyys, että se loukkasi kaikkia, mutta siihen täytyi mukautua,
kuninkaan tahto oli sellainen; monikin teki sen ehkä salatulla
tyytyväisyydellä, ja kuningas ja prinssit kävivät pöyhkeästi pää
pystyssä. Heidän aikansa oli nyt tullut.

Maunu vieraili Tukholmassa ainoastaan lyhyillä tervehdyksillä.
Veljiensä tavoin oli hänkin ympäristönsä turmelema. Kohtuuttomat
hurjastelut heikonsivat hänen jo alunpitäin heikkoa olemustansa, ja
hän antautui, ollen ylen herkkätuntoinen, tämän johdosta yhtä paljon
surun valtaan kuin haaveellisiin lemmenseikkailuihin.

Hyvin vähän aavisti Kustaa kuningas, mikä kostotar väijyi hänen
perhettänsä; se arasti valoa, mutta me voimme aikakirjoista huomata
sen olemassaolon.

       *       *       *       *       *

Me alotamme, niinkuin kohtuullista onkin, kuningas Eerikistä.

Se kruunu, jota prinssi Eerik tuskalla ja pelolla oli tavoitellut,
oli vihdoinkin hänen päässään. Hänen samalla vihattu ja pelätty
veljensä oli vannonut hänelle uskollisuudenvalan; Juhana ei tosin
ollut, niinkuin hänen olisi pitänyt, polvistunut valtaistuimen eteen,
mutta hän oli laskenut kruununsa matolle äskenkruunatun kuninkaan
jalkain juureen tehdessään ojennetuin käsin uskollisuudenvalansa.

Valtakunnan mahtava aateli oli hänelle alamainen, sotilaat
ja rahvas hyvin suopeat, hänellä ei ollut mitään pelättäviä
ulkonaisia vihollisia, ja hän oli isänsä jälkeen perinyt täpötäyden
valtiorahaston.

Tehdäkseen kruunauksensa niin loistavaksi kuin mahdollista oli hän
sieltä ammentanut kultaa täysin käsin. Hollannista tuotiin uudet
hallitsijan arvomerkit ja samoin helmillä ja kalliilla kivillä
koristetut puvut kuninkaalle, leskikuningattarelle ja prinsessoille,
kallisarvoisia vaatteita hovilaisille sekä monta arkullista
korutavaraa, hopea-astioita, viinejä, ilotulitustarpeita y.m. Eikä
siinä kyllin; oli tilattu jalopeuroja, kameleja ja muita harvinaisia
eläimiä rahvaan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Siitä on jo kerrottu,
miten kestitsemisestä oli huolta pidetty.

Monta vierasta ruhtinasta oli kutsuttu juhlallisuuksiin, joita kesti
useita päiviä; milloin oli turnajaisia, joihin kuningas itse ja
valtakunnan etevimmät herrat ottivat osaa, milloin eläintaisteluja,
joissa koiria usutettiin karhujen kimppuun ja jotka loppuivat siten,
että ne revittiin kappaleiksi, milloin taas kemuja ja kestityksiä,
joita muuten olikin melkein joka päivä.

Kustaa kuningas oli testamentissaan määrännyt Eerikin veljiensä
läänitysherraksi ja antanut nuoremmille pojillensa perittävät
herttuakunnat, Juhana oli Suomen herttua, Maunu Itägöötanmaan ja
Kaarle Södermanlannin herttua. Vanha kuningas oli toivonut, että hän
semmoisella korotuksella saisi turvatuksi heidän olemassaolonsa ja
että toiselta puolen heissä ei heräisi kateutta kuninkaallista veljeä
kohtaan, jota onni oli paremmin suosinut.

Tämä tarkoitus ei toteutunut; epäsopu leimahti pian ilmituleen
veljien kesken, vaikka sitä alussa peiteltiin kohteliaisuuksilla.
Ensimäisessä kirjeessä, jonka prinssi Eerik sai veljeltään Juhanalta
isän kuoleman jälkeisenä päivänä, oli jo valituksia testamentin
johdosta. Oli muka kylläkin tunnettua, miten ahkera ja innokas heidän
autuaasti nukkunut isänsä oli ollut kokoomaan omaisuutta lapsilleen,
eikä kuitenkaan hänen viimeisessä tahdossaan ollut mitään määräystä
hänen jälkeenjättämänsä puhtaan rahan ja irtaimiston eikä hänen
monien kaunisten tiluksiensa jakamisesta, jotka nyt oikeuden mukaan
kuuluivat lapsille, vaikka vainaja oli siirtänyt niistä lähtevät
tulot valtiorahastoon. Juhana toivoi kaiken tämän nyt tulevan heidän
yhteiseksi omaisuudekseen.

Eerik vastasi: -- "Soisimme kernaasti, että teidän rakastavaisuutenne
tahtoisi tähän aikaan veljellisesti säästää meitä ja antaa meidän
olla itseksemme."

Sillä välin ja enimmäkseen juuri ajatteli Eerik, miten voisi
vahvistaa perimäänsä kuningasvaltaa, tehdäkseen jo alusta
pitäen tyhjäksi sen tuuman yhteishallituksesta hänen ja veljien
välillä, joka vanhalla kuninkaalla näytti olleen mielessä hänen
kirjoittaessaan testamenttiansa.

Eerik oli jo isänsä eläessä vahvistanut sen kirjelmän, jolla Juhana
sai läänikseen osan Suomea, mutta nyt hän tahtoi tarkemmin määrätä
herttuain suhteen kuninkaaseen, jotta ei jäisi mitään epäilystä
siitä, että se, jolla oli kuninkaan nimi, oli myöskin yksin
valtakunnan hallitsija.

Jo maaliskuussa 1561, siis neljä kuukautta ennen kruunaustansa,
hän lähetti kirjeitä voudeille määräten, että aatelin, papiston
ja kahdeksan talonpojan joka voutikunnasta piti saapuman Arbogaan
valtiokokoukseen 13 p:nä huhtikuuta. Siellä esitettiin Eerikin
itsensä tekemä lakiehdotus, koskeva herttuain oikeuksia.

Sen pääsisältö oli:

"-- että alamaisten herttuakunnissa tuli vannoa uskollisuudenvala
kuninkaalle eikä herttuoille. Herttuan sotajoukon järjestävät
kuninkaan määräämät miehet, sodan aikana ne ovat hänen päällikköjensä
komennettavina ja niiden sotalainsäädösten alaisia, joita kuningas
valmistaa; kukaan herttuoista ei saa ilman kuninkaan suostumusta
alottaa sotaa, yhtyä liittoon tai sopimukseen vieraan ruhtinaan
kanssa eikä kuninkaan luvatta kutsua itse tai sallia muiden kutsua
kokoukseen rahvasta ruhtinaskunnassaan tai ottaa veroa. Vakinaiset
verot paitsi kruununkymmenykset oli heillä oikeus kantaa, mutta
ylimääräiset verot kuuluivat kuninkaalle samoin kuin muistakin
valtakunnan osista."

"Kuninkaan antamat lakisäädökset ovat voimassa myöskin
herttuakunnissa. Samoin voi ainoastaan kuningas antaa rälssi- ja
muita etuoikeuksia. Tuomitsemisoikeutta on herttuoilla siinä
määrässä, että kihlakunnanoikeuden päätöksestä saattoi vedota
laamannin sijasta herttuaan, mutta sekä herttuasta että laamannista
kuninkaaseen ja hänen oikeuteensa. Laamannit ja piispat nimittää
kuningas."

Tämä ehdotus sai vaikeudetta säätyjen vahvistuksen, mutta ainoastaan
kova pakko voi taivuttaa prinssi Juhanan alistumaan tällaisiin
määräyksiin; kuitenkin täytyi sekä hänen että prinssi Maunun
ilmoittaa tyytyvänsä tähän.

Alentaakseen herttuain arvoa ja tehdäkseen heidät valtakunnan muiden
herrain vertaisiksi Eerik perusti kreivi- ja vapaaherra-arvot
Ruotsiin.

Jo valtaistuimelle noustessaan hän nimitti kolme kreiviä ja yhdeksän
vapaaherraa. P. Salvator-ritarikunta perustettiin ja suuri joukko
ylhäisiä herroja lyötiin ritareiksi. Samoin julistettiin, että ne
aateliset, joilta tilukset oli vääryydellä ryöstetty, saavat ne
takaisin, jos voivat näyttää todeksi omistusoikeutensa.

Kaikkiin varokeinoihin oli siis ryhdytty, jotta ei mikään
häiritsisi Ruotsin valtaistuimen omistamista. Eerik oli 26-vuotias,
hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hän oli taitava kaikenlaisissa
ruumiinharjoituksissa, suopea ja ystävällinen, terävä-älyinen ja hyvä
puhuja; hän osasi useita kieliä, oli tähtienselittäjä, runoilija,
säveltäjä ja maalari. Luonto ja onni olivat lahjoittaneet hänelle
monta loistavaa ominaisuutta; hänestä itsestään riippui niiden
käyttäminen.

       *       *       *       *       *

Kruunauksen jälkeen ja kun kuningas oli vieraillut useissa
kuninkaankartanoissa Mälarin rannalla, tapahtui juhlallinen tulo
Tukholmaan, ja senjälkeen palattiin vähitellen jokapäiväisiin toimiin.

Ensi aikoina ei Eerikillä ollut juuri ollenkaan aikaa oleskella
molempien suosikkiensa Yrjö Pietarinpojan ja Dionysius Beureuksen
kanssa; aina oli saapuvilla joku valtakunnan herroista kutsuttuna
neuvottelemaan parannuksista, joita hän halusi panna toimeen
hallitusmuodossa ja hallinnossa.

Vapauttaakseen rahvaan pakollisesta matkustajien kestitsemisestä hän
uudisti vanhan määräyksen majatalojen toimittamisesta yleisten teiden
varsille.

Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin, ja monia
jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja
poistettiin. Kuningas julistutti valtakuntansa turvapaikaksi kaikille
vainotuille protestanteille, ja tämä toimenpide otettiin suurella
mielihyvällä vastaan etenkin kalvinilaisten taholla.

Mutta omissakaan tarkoituksissaan ei Eerik ollut toimeton; hänen
lempituumiansa oli loistavalla avioliitolla laajentaa ainakin omaa
arvoansa ja vaikutusvaltaansa, joskaan ei valtakuntansa rajoja.
Me tiedämme, että hän kruununperillisenä oli kosinut Englannin
kuningatarta Elisabetia ja että tämä pitkät ajat oli antanut
epävarmoja vastauksia, mutta kuitenkin lopuksi kirjoittanut Kustaa
kuninkaalle pyytäen häntä lopettamaan prinssin kosimiset. Mutta
Eerik oli kuuro kaikille estelemisille; hän uskoi kivenkovaan, että
kuningatar suostuisi, jos hän vain itse näyttäytyisi.

Muutama kuukausi kruunauksen jälkeen hän ilmoitti valtakunnan
neuvostolle päättäneensä itse matkustaa Englantiin.

Mitkään vastaväitteet eivät auttaneet; helmien neulojat, räätälit ja
muut käsityöläiset lähetettiin edeltäkäsin ja samalla Elisabetille
kallisarvoinen lahja, johon kuului 18 papurikkohevosta sekä useita
arkullisia rahaksilyömätöntä kultaa ja hopeaa. Neljätoista alusta
määrättiin olemaan valmiina Elfsborgissa, jossa kuningas koko
seurueineen nousi laivaan.

Lähdön edellisenä yönä tapaamme hänet ynnä Beureuksen ja Yrjö
Pietarinpojan linnassa, hänen omassa n.s. tähtitornissaan. Kaksi
senaikuisiksi hyvää astrolabiota oli ojennettuna samaa tähteä kohden,
ja toisessa teki havaintojaan kuningas, toisessa Beureus.

"Tähti on mennyt ohi skorpionin", huudahti kuningas vilkkaasti, "mikä
sikerö on seuraava?"

"Minä luulen... se on rapu, teidän majesteettinne."

"Oletko varma siitä?"

"Jos en erehdy."

"Mutta sinä erehdyt, minä en lykkää matkaani enää tuonnemmaksi,
tällä kertaa en tahdo tietää mistään esteistä; edellisellä kerralla
pakotti autuaallisesti nukkuneen kuninkaan kuolema minut palaamaan,
nyt _menen_ päähän asti, minä otan väkisin omakseni tuon ylpeän
kuningattaren ja tuon hänet kanssani riemusaatossa tänne."

"Eikö teidän armonne edes pelkää, että Juhana herttua menehtyy
harmista?" kysyi Yrjö Pietarinpoika mairitellen.

"Sinä arvostelet veljeäni väärin; eikö hän pyynnöstäni matkustanut
Englantiin ja tullut takaisin hyvin tiedoin kuningattaren luota?"

"Niinpä kyllä, mutta minun alamainen rakkauteni kuninkaaseen estää
minua panemasta suurta arvoa herttuan asioihin, ja sitten ne vaaleat
hiukset..."

"Niin, ne vaaleat hiukset", toisti Eerik tuskitellen. "Miksi onkaan
minulle ennustettu, että joku vaaleatukkainen on ottava minut
hengiltä."

"Jotta aina olisimme varuillamme suojellaksemme teidän
majesteettianne; henkeni uhallakin tahdon suojella ja puolustaa
Herran voideltua!"

"Sen tiedän, Yrjö, sinä pidät minusta minun itseni tähden, ja
sentähden olen vannonut, että aina olen sinulle suosiollinen; kas
tuossa käteni."

Se peittyi suudelmiin, ja kuningas katsoi ylös iloisesti hymyillen:
"Te olette molemmat todellisia ystäviäni, muita ei minulla olekkaan.
Isäni vastenmielisyys äitiin siirtyi minuun; hän olisi mieluummin
antanut kruunun Juhanalle ja heittänyt minut vankeuteen... Se oli
julmaa, julmaa!" Vihaisena ja silmät kyynelissä astui kuningas
kiivaasti edestakaisin; toisinaan hän puisti uhkaavasti nyrkkiänsä
ja mutisi epäselviä sanoja, toisinaan taas painui pää alas ja hän
nyyhkytti kuuluvasti.

"Armollinen herra, te olette Herran voideltu, ei kukaan rohkene
koskettaa kädellänsä teihin, miksi pelkäätte?" huudahti Beureus
juhlallisesti.

"Veljesviha!" kuiskasi Yrjö Pietarinpoika.

Eerik vavahti. "Miksi sitä aina minulle muistutat? Luuletko, että
unohdan sen?" sanoi hän melkein kirkuen. "Ah, jospa joku voisi
vapauttaa minut näistä tuskista, jotka imevät minusta koko elämäni
voiman!"

"Voimakas polkee jalkoihinsa ne esteet, jotka tulevat hänen
tiellensä", jatkoi liehakoitsija.

"Vaiti, katala kiusaaja; minun valtani ja suuruuteni on kohoava niin,
että vihollisteni täytyy langeta jalkoihini; vai etkö luule, että
Englannista saan voimakkaan tuen?"

"Tietysti -- mutta sanotaan, että kuningatar Elisabet on hyvin
oikullinen."

"Enkö minä ole ennenkin voittanut naisten oikkuja? Missäpä on se,
joka on voinut vastustaa minua?"

"Teidän majesteettinne on vastustamaton", huomautti Beureus.

"Toinen asia on, pidänkö minä hänestä; viimeinen Gyllenstjernan
lähettämä kuva ei minua miellytä; hän on jolsa ja ruma, ja minä
tahdon vaaleaverisen kaunottaren, jolla on raitis, luonnollinen
värinsä."

"Kauniimpi on. Maria Stuart!" jatkoi Beureus.

"Hänen kuvansa hankittakoon minulle. Minä laitan lähetystön
Skotlantiin, ja sen tulee viedä mukanansa Hollannista joku mainio
maalari, joka maalaa minulle mitä tarkimman kuvan hänestä. Kuva
lähetettäköön senjälkeen viipymättä minulle. Säädyt ovat antaneet
minulle oikeuden valita puolisoni kotimaasta tai ulkomailta, miten
vain minua miellyttää, mutta me emme tahdo, että meillä olisi lankoja
ja serkkuja valtakunnan aatelisissa; semmoista sukua on jo kyllin."

"Meidän armollinen herramme voi ilman niitäkin hankkia itselleen
tarpeeksi jälkeläisiä", huomautti Yrjö.

"Siinä olet oikeassa", nauroi kuningas, "mutta minä pidän myöskin
huolta niistä; minun kolme pikku tyttöäni ovat leskikuningattaren
silmälläpidon alaisina; äidit eivät saa sekaantua heidän
kasvatukseensa."

"Se onkin enemmän heidän mieleensä, että pääsevät siitä."

"He kuuluvat joka tapauksessa kuninkaan hoviin; minä en ole
velvoitettu olemaan uskollinen kenellekään, ennenkuin menen
naimisiin. Miten on nyt tähteni laita?" keskeytti hän vilkkaasti ja
meni ikkunaan.

"Matkaenteet eivät lupaa onnea", vastasi Beureus; "kuun viimeinen
neljännes alkaa huomenna, ja Jupiter on Oinaan tähdistössä."

"Minä näen, minä näen", sanoi Eerik valittaen; "kaikki on minua
vastaan, minun täytyy jättää lähtöni muutamia päiviä tuonnemmaksi.
Minä sanon, että teen sen Kaarlen tähden."

"Eikö myöskin Maunu prinssi tule mukaan?"

"Tulee, sekä Brahe ja Roos."

"Entä kuninkaani nöyrä palvelija?"

"Ei, Yrjö, sinä jäät kotiin ja pidät silmällä Juhana herttuaa, jos
hän tulisi tänne poissaollessani... Sameassa vedessä kalastaminen on
niin hänen tapaistaan."

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä kuningas käski lähettää sanansaattajan
Svartsjöhön, jossa Kaarle herttua oleskeli. Kuningas tahtoi, että
hän yhtyisi toimiin Tukholmassa, josta matka oli alotettava. Maunu
herttua oli jo saapunut.

Senjälkeen hän tarkasti muutamia kallisarvoisia vaatekappaleita,
jotka hän aikoi ottaa mukaansa ja joiden joukossa oli taiteellisesti
tehty hääpaita. Lopuksi hän otti esiin "amuletin", jonka oli
saanut eräältä Englannin hovissa olevalta ylhäiseltä naiselta ja
jossa oli kuningattaren kuva medaljonkiin sovitettuna. Hän painoi
sitä huulilleen ja puhui lemmentuskistaan; kuningatar yksin voisi
pelastaa hänet kaikista väijytyksistä ja juonista; ainoastaan hänen
kauttansa tulisi hänestä niin mahtava ja suuri kuin hän halusi; kohta
seitsemän vuotta hän oli jumaloinut häntä; hän tahtoisi taistella
kilpailijoitansa vastaan ja voittaa heidät, ja kuningatar tulisi
olemaan hänen voittonsa palkka.

Tämän tunteenpurkauksen aikana hän käveli edestakaisin
salakammiossaan lyöden rintoihinsa; kyyneleet virtasivat hänen
kalpeilla poskillaan, ja hänen kauniit, surumieliset silmänsä olivat
luodut taivasta kohden.

"Rakastaa ja olla rakastettu", huokasi hän, "kun on joku, johon voi
luottaa, siinä on onni, siinä autuus, kaikki muu on vähäarvoista tai
mitätöntä."

Yrjö Pietarinpoika oli melkein ainoa Eerikin virkamiehistä, joka
ilmoittaumatta sai tulla hänen luokseen; hän tuli nyt tekemään
muutamia kysymyksiä toimenpiteistä kuninkaan poissaollessa. Saatuansa
näihin vastauksen kysyi suosikki, eikö hänen majesteettinsa tahtoisi
käydä tapaamassa naisiansa, jotka olivat aivan epätoivoissaan hänen
matkansa johdosta, koska pelkäsivät sen ainaiseksi riistävän heiltä
jumaloimansa hallitsijan.

Eerik hymyili. "Sano, että olen aina oleva heille suosiollinen",
vastasi hän; "myöhemmin käyn heitä tapaamassa, nyt täytyy mennä ulos
nauttimaan raitista ilmaa."

"Sanonko..."

"Ei tarvitse, sinä yksin tulet kanssani, ja me menemme jalan; pian
saan kyllä tuntea, miltä hevosen selkä maistuu."

Suurtori oli siihen aikaan täpötäynnä myyjiä, jotka tarjoilivat
kaikenmoista pikkurikkamaansa. Keskikesästä asti oli sinne joka päivä
tullut tuskin keski-ikäinen nainen puolikasvuisen tyttönsä kanssa
myymään marjoja ja hedelmiä sekä myöhemmin syksyllä pähkinöitä.
Tavallisesti he möivät pienet varastonsa nopeaan, sillä tytön tavaton
ihanuus houkutteli ostajia. Pieniä, soikeita kasvoja ympäröivät
vaaleat, luonnolliset kiharat, suu oli pieni, mutta sanomattoman
suloinen, etenkin hänen hymyillessään, jolloin sieltä näyttäytyi
kaksi lumivalkeata hammasriviä. Hänen suurista sinisilmistään, joita
pitkät silmäripset keveästi varjostivat, säteili lapsen iloa ja
viattomuutta.

Ohikulkijat kääntyivät taakseen vielä kerran katsoakseen häntä, ja
ostajat koettivat viivähtää niin kauan kuin suinkin. Maine Suurtorin
kauniista tytöstä alkoi levitä, mutta se ei ollut vielä saapunut
kuninkaan korviin.

Kulkiessaan nyt kävelylle mennessään Suurtorin poikki tuli hän
sattumalta luoneeksi silmänsä tyttöön ja pysähtyi hämmästyneenä.
Tyttökin katsoi häneen, punastui ja loi silmänsä maahan. Ympärillä
seisovat vetäytyivät kunnioittavasti syrjään.

"Vanhako olet?" kysyi kuningas pitkän ajan tarkoin katseltuaan tyttöä.

"Neljäntoista", vastasi hän.

Ääni oli lapsellinen, samoinkuin koko vartalokin hento ja
kehittymätön.

"Tunnetko minua?"

"Tunnen, kuningas."

"Oletko nähnyt minut ennen?"

"Kruunauksessa." Tyttö katsoi kuninkaaseen ikäänkuin kysyen: Etkö
sinä tunne minua?

"Kautta Pyhän Eerikin!... tuo pikku tyttö!... Nyt tunnen minäkin
sinut... Mikä on isäsi?"

"Linnanhuovi."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Maununpoika."

"Ja sinun nimesi?"

"Kaarina."

"Onko tuo nainen äitisi?"

"On."

"Katso tarkoin tätä miestä, Kaarina", kuningas näytti Yrjö
Pietarinpoikaa. "Hän tulee luoksesi illalla. Tottele tarkoin hänen
käskyjään, ne tulevat minulta." Hän nyökkäsi tytölle ja meni.

"Tyttö on liian hyvä joutumaan jonkun hovimieheni tai ehkä veljeni
käsiin... hän on samanikäinen kuin prinsessa Elisabet... heidät pitää
kasvatettaman yhdessä... hän saa hoitaa pikku Viktoriaa... Sinä sanot
vanhemmille, että minä pidän huolta tytön tulevaisuudesta, ja viet
tytön kanssasi linnaan illalla, ymmärrätkö?"

Yrjö kumarsi ja sanoi matelevalla alamaisuudella: "Tokkohan
leskikuningatar ja prinsessat pahastunevat, että..."

"Totelkoot he käskyjäni, muutoin heidän käy huonosti", vastasi
kuningas tuimasti.

"Minä olisin muuten kaikessa nöyryydessä rohjennut ehdottaa, että
puolisoni olisi ottanut pitääkseen huolta hänestä."

"Panen sen mieleeni." Kuningas taputti suosikkiansa olkapäähän. "Mene
nyt heti ja toimita hänelle sopiva puku. Minä tahdon nähdä hänet
illalla, kun menen äitipuoleni ja siskojeni luo."

"Mutta kävelymatka,?"

"Saa jäädä toiseen kertaan!"

Jätämme kuninkaan tähän hänen elämänsä kovimpiin vaiheisiin ja
siirrymme nyt hänen sisariinsa.



3.

PRINSESSAT.


Tyttäristään rakasti Kustaa enimmän ihanaa Ceciliaa, joka puolestaan
rakasti häntä mitä hellimmällä vastarakkaudella. Onnettoman
häämatkansa jälkeen tämä suri vähemmin hairahdustansa kuin sitä, että
oli tullut karkoitetuksi isän luota, ja isän kuolemaa hän suri aluksi
melkein lohduttomana. Hän sulkeutui huoneisiinsa, eivätkä hänen
sisarensa eikä leskikuningatar saaneet tulla sisään.

"Minä voin nähdä hänet silmieni edessä", huusi hän kyynelten
virtaillessa, "enkä minä tahdo nähdä ketään, en sulkeutua kenenkään
syliin paitsi hänen!"

"Mutta rakkain prinsessani, ei hän pitäisi siitä, jos tietäisi..."

"Tyhmyyksiä, imettäjäni, luuletko, että hän ei lohduttaisi minua, jos
näkisi suruni."

"Siunattu lapsi, eikö teillä ole raamattua, jonka hän itse antoi
teille."

"Anna se tänne!"

Hän otti kirjan imettäjänsä kädestä, kietoi käsivartensa sen ympäri
ja itkien tuuditteli sitä edestakaisin, kuin se olisi ollut pieni
lapsi.

"Ettekö lue sitä?"

"En, minä en voi, minä en tahdo."

"Teidän autuas isänne teki niin joka päivä."

"Muistatko sitä äänen sointua, miten se kaikuikaan, kun hän puhui
tahi luki?"

"Muistatteko myös, _mitä_ hän luki?"

"Ja kun hän lauloi säestäen luutullansa!... Onko kuningas ottanut
tuon vanhan rakkaan luutun?"

"Minä luulen, että se on leskikuningattarella."

"Mene kohta hänen luokseen ja sano, että minä, hänen tyttärensä,
tahdon saada sen."

"Tahtooko prinsessa soittaa sitä?"

"Luuttuako? En, imettäjäni. Ei kukaan saa koskea siihen, tahdon vain
pitää sen näkyvissäni entisten onnenpäivien muistona."

Kun Cecilia oli näin ylenmäärin suruissaan, koettivat hänen molemmat
sisarensa lohduttautua parhaansa mukaan, ottamalla huomioonsa
hovitapojen vaatimukset.

Kolmen kuukauden aikana kuninkaan kuoleman ja hautaamisen välillä
täytyi kaikkien naisomaisten pysyä huoneisiinsa sulkeutuneina, ja se
oli pitkä koetus nuorille.

Mutta vielä sen jälkeenkin vaati tapa ankaraa erilläänpysymistä,
eivätkä prinsessat näyttäytyneet ennen kuin puolen vuoden kuluttua,
Eerikin kruunauksessa.

Nämä kymmenen kuukautta eivät olleet vaikuttamatta heidän
kehitykseensä.

Saksin nuori herttua toivoi saavansa mitä pikimmin viedä Sofian
kotiinsa morsiamenaan, mutta siihen tarvittiin Eerikin ja etupäässä
prinsessan oma suostumus. Naisen oikkuko vai mikä lie ollut syynä,
ehkäpä isän kuolema, mutta prinsessa oli melkein välttänyt herttuaa,
ja joskin tämä voi arvata syyn siihen, niin oli nyt kysymyksessä
hänen suosionsa uudestaan-saavuttaminen. Rikkaampaa puolisoa hän ei
voinut saada, ja sitäpaitsi oli nuori neiti kaunotar, jota kannatti
kylläkin tavoitella.

Maunu herra oli kyllä aikansa kuluksi rakastunut kauniiseen
porvaristyttöön ja varomattomuudessaan uskonut onnensa salaisuuden
prinssi Eerikille. Tämä, joka oli ainainen lörpöttelijä, oli
sisariensa läsnäollessa laskenut leikkiä herttuan pienestä
harha-askeleesta ja saanut hänet takertumaan.

Sofian salamoiva katse oli ollut kylliksi ilmaisemaan herttualle
hänen vastenmielisyytensä, ja siitä päivästä asti oli prinsessa
hänelle kylmä ja vieras.

Tämä tapahtui vanhan kuninkaan vielä eläessä, ja Maunu herrasta
oli käsittämätöntä, että hän voisi olla pahoillaan tuommoisesta
pikkuseikasta.

Nyt piti kuitenkin hänen suosionsa jälleen voitettaman, ja se voisi
ehkä helpoimmin käydä laatuun koettamalla karkoittaa ikävyyttä
siinä yksitoikkoisessa elämässä, johon luostarimainen yksinäisyys
hovisuojissa nyt pakotti nuoret prinsessat.

Turhaan herttua vaivasi ajatuskykyänsä keksiäkseen jotakin
huvituskeinoa, joka ei loukkaisi niitä tapoja, joita niin suuren
surun aikana oli noudattaminen; hän ei keksinyt sellaista.

Onneksi näytti useilla olevan sama ajatus, sillä italialainen
valtiomies signor Bellini kääntyi eräänä päivänä herttuan puoleen
kysyen, eikö olisi jotakin tehtävä prinsessain huvittamiseksi.

"Voitteko ehdottaa jotakin?" kysyi tämä.

"Musiikkia, esimerkiksi."

"Siihen kyllästyy."

"Mutta jos siihen yhdistettäisiin mystiikkiä."

"Mitä te tarkoitatte?"

"Semmoisia näytäntöjä, joita luostareissa pannaan toimeen."

"Mutta eiväthän prinsessat voi ruveta nunniksi."

"Sentähden voivat näytännöt tulla vähän toisenlaisiksi."

"Minä pelkään, ettei sitä sallita."

"Ei kenenkään tarvitse tietää siitä."

"Luuletteko, että vieraita henkilöitä voi tulla linnaan hoviväen
tietämättä?"

"Yksi tai kaksi riittää."

"Mitä he toimisivat?"

"Se riippuu sen henkilön mielenlaadusta, jota he tahtovat huvittaa."

"Kuka voi lukea naisen ajatukset?"

"Mystikko, teidän armonne."

"Onko teillä joku sellainen käytettävänänne?"

"On."

"Mitä kaikkea hän tarvitsee?"

"Ei muuta kuin semmoisen huoneen, jossa prinsessa toisinaan oleskelee
yksin."

"Eikö kukaan saa olla saapuvilla?"

"Ensi istunnon jälkeen saa prinsessa itse määrätä siitä."

"Minä tahtoisin saada todistuksen hänen kyvystään."

"Tahtooko teidän armonne käydä luonani illalla?"

"Varsin mielelläni."

Kohteliaana otti isäntä herttuan vastaan hänen tullessaan ja vei
hänet pieneen, pitkulaiseen huoneeseen, jonka ainoana kalustona oli
mukava lepotuoli, sen vieressä pieni pöytä sekä pöydällä kannu ja
pikari.

"Tätä viiniä täytyy juoda, jos tahtoo tulla oikealle tuulelle", sanoi
italialainen.

"Ja jos minä kieltäydyn siitä?"

"Niin on mystikko joka tapauksessa täyttävä lupauksensa."

"Jäättekö te tänne?"

"En, minä menen heti." Italialainen otti lampun.

"Mitä, pitääkö minun jäädä pimeään."

"Onhan teidän armollanne sekä tikari että miekka, jos niitä
tarvittaisiin", kuului ivallinen vastaus.

"Hassutuksia", jupisi herttua ja heittäytyi tuoliin.

Minuutti oli tuskin kulunut, kun hiljainen soitto alkoi; se tuntui
olevan kaukana, mutta oli kuitenkin niin täyteläistä, että se
sulautui mitä ihanimmiksi soinnuiksi. Herttua kuunteli ihastuneena;
hän ei tiennyt, antoiko joku pikarin hänen käteensä vai tarttuiko hän
siihen itse, mutta tulisempaa viiniä hän ei ollut koskaan maistanut,
ja tietämättään hän sulki silmänsä sitä nauttiessaan.

Kun hän ne taas aukaisi, niin... oi ihmettä!... tuossa seisoi
prinsessa Sofia, ihanana, loistavana... mutta hän vetäytyi pois, tai
oikeammin, keveä pilvi varjosti hänet... Herttua tahtoi hypähtää
pystyyn, mahdotonta, hän ei voinut nousta.

Taas hän tunsi täysinäisen pikarin kädessään, ja toistamiseen hän
tyhjensi sen. Vasten hänen tahtoansa sulkeutuivat hänen silmänsä
muutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitten -- tuossa seisoi prinsessa
taas aivan lähellä; oikeassa kädessä oli Sofialla hänen kuvansa,
jonka hän useita kuukausia sitten oli antanut hänelle. Hän katseli
sitä surullisesti ja laski sen sitten pois; heti senjälkeen otti
hän poveltaan pienen kuvan, peitti sen suuteloillaan ja kätki taas
huolellisesti. Herttuan kuvan hän sitävastoin pani laatikkoon, ja
herttua oli kuulevinaan hänen kuiskaavan:

"Ei koskaan! Ei koskaan!"

Katosiko kuva sitten, vai menikö hän muutamaksi silmänräpäykseksi
tainnoksiin, sitä hän ei tiennyt.

Toinnuttuansa hän hypähti tuolilta ja riensi ulos.

Bellini tuli häntä vastaan etuhuoneessa.

"Missä, missä hän on?" huusi herttua.

"Kenestä teidän armonne puhuu?"

"Prinsessasta luonnollisesti!"

"Linnassa. Prinsessat eivät lähde huoneistaan", vastasi italialainen
teeskennellen ihmetystä.

"Kynttilä, antakaa minulle kynttilä!"

Herttua tutki huoneen erittäin tarkoin, mutta ei ollut ovea, josta
voisi päästä pois, ei kaappia, mihin piiloutua... hän koputti seiniä,
tarkasti, oliko lattiassa luukkuja... kaikki turhaan.

"Loihtua", jupisi hän.

"Mystiikkiä, teidän armonne."

"Minä tahdon puhua sen miehen kanssa!"

Italialainen kumarsi syvään. "Tässä hän on, armollinen herra."

"Tekö, Bellini?"

"Minä olen ilmoittanut teidän armollenne, mitä en ilmaise kenellekään
muulle."

"Te käännätte silmät?"

"En, vaan saatan henget toistensa yhteyteen."

"Tiedättekö, että olen nähnyt prinsessan?"

"En, enempää kuin sitäkään, kumpaista teidän armonne tarkoittaa."

Herttua seisoi kauan miettiväisenä. "Voitteko joka päivä valmistaa
minulle tilaisuuden nähdä häntä?"

"Se riippuu hänen omista ajatuksistaan."

"Voinko minä näyttäytyä hänelle?"

"Voitte."

"Sellaisenako kuin itse tahdon?"

"Sellaisena kuin teidän sisimmät ajatuksenne ovat."

"Kirottua, eihän sisimpiä ajatuksia ilmaista."

"Onhan ymmärrettävää, että..."

"Onko siis olemassa keinoja?"

"On, mutta silloin tulee kuva himmeäksi."

"Se merkitsee vähemmän."

"Minä koetan, mutta siihen tarvitaan joka tapauksessa
ennakkovalmistusta."

"Millaista?"

"Ei saa neljän kolmatta tunnin aikana ajatella muuta kuin tuota
ainoaa."

"Minä alotan heti."

"Ensin täytyy teidän armonne laittaa minulle pääsy vapaaksi."

"Jonkun hovineitsyen avullako?"

"Jonkun avulla, joka voi olla vaiti."

"Siitä en mene takaukseen."

"Jos teidän armonne tahtoo luvata minulle suojeluksensa siinä
tapauksessa, etten onnistuisi, niin koetan itse aukaista tieni."

"Millä tavalla?"

"En tiedä vielä, sattuma määrätköön."

"Tehkää niin, mutta ilmoittakaa minulle ajoissa."

"Olkaa siitä varma, mutta ei sanaakaan kellekään."

"Luottakaa minuun."

Herttua sanoi jäähyväisensä ja läksi, mutta tästä hetkestä alkaen
hän ajatteli yhtämittaa, miten voisi tällaisia salateitä vaikuttaa
prinsessaan. Jonkun päivän kuluttua hän tahtoi neuvotella asiasta
italialaisen kanssa, mutta tämä oli kadonnut. Hän tiedusteli
linnassa, mutta siellä ei ollut häntä näkynyt moneen päivään; hän
jatkoi edelleen hiljaisuudessa tiedustelujaan, mutta turhaan.
Muutamat sanoivat, että Bellini luultavasti oli matkustanut pois,
toiset taas, että hän oli kotonansa sairaana, sillä hänen huoneestaan
oli yöllä nähty valoa. Mutta vaikka herttua sekä lähetti sinne
sananviejiä että kävi siellä itse, pysyi portti suljettuna, ja
naapurit, joilta asiaa tiedusteltiin, vastailivat vältellen, mutta
jos heitä oikein ahdistettiin, tunnustivat he kuulleensa sieltä
omituista melua, niin että pahat henget siellä luultavasti olivat
elämöimässä eikä kristittyjen ihmisten pitäisi koskaan astuman
jalallaan hänen oviensa sisäpuolelle.

Herttua, oli aivan suunniltaan uteliaisuudesta, mutta ei voinut tehdä
muuta kuin odottaa.

Sillä välin oli italialainen suurella kekseliäisyydellä hankkinut
itselleen tiedot olosuhteista linnassa ja käyttänyt niitä hyväkseen.
Hän oli varustautunut kaikkia syytöksiä vastaan, siltä varalta,
että mahdollisesti tulisi ilmi, ja toimi nyt yhtä salaisesti kuin
rohkeastikin.

Cecilian vanha imettäjä, joka oli aivan epätoivoinen nuoren neitinsä
lohduttomasta surusta eikä koskaan puhunut muusta, oli halukkaasti
kuunnellut Bellinin vakuutuksia, että salaisten keinojen avulla voisi
hankkia prinsessalle takaisin hänen entisen hilpeytensä.

Ilman suurempia vastustelemisia hän aukaisi pienen kamarin, missä
Cecilia ennen oli usein oleskellut, ja siellä sai italialainen nyt
tehdä valmistuksiansa.

Prinsessa Sofian ensimäinen hovineitsyt oli jo ennen suosinut
vilkkaankiihkeää italialaistamme; täälläkin sai hän itselleen sopivan
huoneen, tietysti mitä suurinta varovaisuutta noudattamalla.

Tämä tapahtui jo kaksi kuukautta kuningasvainajan kuoleman jälkeen,
jolloin prinsessan ankaraan suruun oli jo ehtinyt sekaantua
väsymyksen ja yksitoikkoisuuden tunnetta, mikä teki tämmöisen
elämäntavan melkein sietämättömäksi. Kuningatar oli ainoa, jonka
luona he saivat käydä, mutta hänen todellakin syvä surunsa vaikutti
vain painostavasti nuoriin mieliin, ja tietämättänsäkin he kaipasivat
vaihtelua ja huvitusta.

Eräänä iltana, kun imettäjä ojensi Cecilialle hänen iltajuomansa,
sanoi hän mielistellen:

"Juokaa pohjaan, prinsessani, niin nukutte hyvin ja näette kauniita
unia."

"En voi nukkua enkä tahdo uneksia", vastasi Cecilia. "En minä laskeu
levolle."

"Tietysti te käytte levolle, lapsi kultaseni, mutta ei tuonne
sänkykamariin, jossa niin monesti olette itkenyt itsenne näännyksiin,
vaan tänne, tähän pieneen kamariin, jossa teidän tapanne oli laulaa
ja soittaa autuaasti nukkuneelle isävainajallenne."

"Älä puhu semmoista, en minä voi itkeä enää tänään."

"Eihän teidän tarvitsekkaan, neitiseni. Kas niin, nyt sohvalle; jos
ette nuku heti, voitte sitten mennä sänkykamariin."

"Enkö minä riisuudu?"

"Ei nyt heti... minä olen täällä etuhuoneessa, kun vain huudatte,
olen heti täällä."

"Mitä tämä on, imettäjäni... sinussa on nyt jotakin salaperäistä...
kuka on sinut houkutellut tällaiseen?"

"Älkää kysykö, minulle on sanottu, että te pitäisitte siitä, mutta en
minä pakota teitä; jos prinsessa niin tahtoo, niin minä lopetan sen
ennenkuin se alkaakaan."

"Ei, antaa olla... kuka se on?"

"Minä olen vannonut, etten ilmaise häntä."

"Ja sinäkö voisit vaieta? Mutta se on yhdentekevää, minä istun
tähän... anna tänne juoma."

"Olen itse juonut samaa nestettä ja tiedän, että se ei ole
vaarallista", vastasi imettäjä ojentaen hänelle pienen, sievästi
koristellun hopeapikarin.

Cecilia maistoi siitä.

"No, lapseni, maistuuko pahalta?"

"Ei, päinvastoin; lähdetkö pois?"

"Minä jään etuhuoneeseen, mutta jos prinsessa tahtoo, niin teen
vastoin kieltoa ja..."

"Ei, kyllä sinä saat mennä. Maljasi!" Hän tyhjensi pikarin ja lisäsi:
"Ota kynttilä mukaasi, en minä pelkää ensinkään."

Imettäjä teki vanhasta tottumuksesta ristinmerkin, mutisi
Isämeitänsä, otti kynttilän ja meni.

Cecilia ei tiennyt, oliko hän nukkunut. Hän oli kuullut suloista,
ihmeellistä musiikkia, ja sitten... niin, sitten hän tiesi olevansa
aivan valveilla; hän oli nähnyt, ensin epäselvästi, sitten aina
selvemmin nuoruuden ensi lempensä esineen, nuoren Niilo Sturen.

Hän peitti silmänsä käsillään ja oli hämillään. Olo Vadstenassa
ja silloiset tapaukset kuvastuivat elävästi hänen mieleensä. Kun
hän taas nosti silmänsä, katsoi hän häntä suoraan silmiin, jotka
surullisen vakavina olivat luotuina häneen. Prinsessa pani kätensä
ristiin ja kuiskasi:

"Anna minulle, anteeksi, Niilo!"

Tämä hymyili ja aukaisi suunsa sanoaksensa jotakin.

"Tulenko sisään, prinsessa kultaseni?" kuului oven takaa.

"Ei, ei, mene tiehesi", kuului kiivas vastaus.

Mutta näky oli kadonnut, ja turhaan hän tuijotti pimeyteen, se ei
palannut...

Taas oli pikari hänen kädessään, miten se tuli siihen, sitä hän ei
tiennyt... se oli täynnäkin, hän tyhjensi sen siinä toivossa, että
näky uudistuisi.

Hän nukkui suloisesti, mutta enää uneksimatta, ja kun hän seuraavana
aamuna heräsi, oli aurinko jo korkealla ja vanha, uskollinen
hoitajatar nojausi huolestuneena hänen vuoteensa yli.

"Sissa kultaseni, kuinka kauan olette nukkunut!"

Hämmästyneenä Cecilia nousi istumaan sohvaan.

"Enhän minä ole ollut riisuttunakaan", sanoi hän.

"Ette, mutta ensi yön makaatte oikein omassa hyvässä vuoteessanne."

"En suinkaan, minä makaan aina täällä, aina, aina, kuuletko!"

"Herra varjelkoon, miten te olette kiivas."

"Pane kello tänne pöydälle, niin minä soitan, jos haluan jotakin,
sillä sinä et saa häiritä minua kesken ihanimpia unelmiani."

"Enkö minä saa tietää, mitä prinsessa on uneksinut?"

"Et, sitä et saa."

"Mutta jos minä arvaisin?"

"Sitä et voi!"

"Sepä olisi peijakasta!"

"Luulenpa, että sinä kiroilet!" Cecilia purskahti kaikuvaan nauruun.

"Onpa jo kauan siitä, kun olen kuullut semmoista ääntä, ja jos se on
unelmieni vaikutusta, niin --"

"Voipa olla, muoriseni!"

"No, sittenpä pyrkii jotakin kielelleni."

"Mitä sitten?"

"Eräs nimi vain!"

"Varohan, ettei se herätä muistoja, jotka..."

"Minä olen vaiti kuin muuri."

"Kunhan vain muuri ei särkyisi."

"Siitä ei vaaraa, jos niin tarvitaan, neiti hyvä."

"Sinä olet aika hupsu; mutta sen tiedät nyt, että tahdon maata täällä
joka yö."

"Yksinkö?"

"En tiedä aivan varmaan, olenko yksin", kuiskasi Cecilia punastuen.

"Ette ole aivan varma!... Mutta, hyvät enkelit... enhän minä voi
uskoa, että..."

"Tyynnyhän toki, ainoastaan unelmani, suloiset ja rakkaat unelmani
ovat kanssani."

"Uneksikaa mitä tahdotte, siunattu lapsoseni; unelmat ovat kuin
virtaava vesi."

"Nyt olet tuhma, mene nyt tiehesi, minä tahdon uneksia taas."

Kesti kuitenkin useita päiviä, ennenkuin näyt palautuivat. Cecilia
paloi halusta saada nähdä niitä toistamiseen.

       *       *       *       *       *

Kustaa kuninkaan viimeisinä aikoina oli nuori ranskalainen nimeltä
Jean Lecoeur otettu hoviin esilukijaksi ja kielenopettajaksi; hänellä
oli harvinaisen hyvä lauluääni, ja hovin pienissä iltaseurusteluissa
hän sai usein laulaa luutun säestyksellä.

Kun hän samalla oli erittäin kaunis nuori mies, mielistyivät kaikki
naiset häneen ja nimittivät häntä keskenään hyväilynimellä _Mon
coeur_. [Le coeur = sydän. Mon coeur = sydämeni.]

Hovijuorut kertoivat, että prinsessa Sofia oli hyvin kiintynyt
häneen, ja kuiskailtiin, että kun Lecoeur loi suuret, eloisat
silmänsä prinsessaan, niin tämä punastui ja kääntyi äkkiä poispäin.

Kukaan ei voinut kuitenkaan sanoa, että prinsessa olisi koskaan
keskustellut kahdenkesken nuoren Lecoeurin kanssa, ja hänen
punastumiseensa kiinnitettiin sitä vähemmän huomiota, kun yleensä
luultiin, että hänellä oli todellakin taipumusta Maunu herttuaan.

Alussa olikin asianlaita niin, tai hän luuli ainakin niin olevan,
olihan herttua komea, nuori herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa;
prinsessa kuunteli mielihyvällä hänen ikuisen lemmen vakuutuksiansa,
ja joskaan hän ei vielä ollut antanut mitään varmaa lupausta, luuli
herttua kuitenkin pian saavansa sen.

Tällä kannalla olivat asiat kuninkaan kuollessa; melkein samaan
aikaan tai vähää ennen oli Sofia saanut tietää, että herttua oli
salaisissa suhteissa erääseen porvaristyttöön Tukholmassa, ja tästä
hän harmistui silmittömästi.

Kuningassuru oli muka luonnollinen syy vetäytyä pois seurustelusta
hänen kanssaan.

Mutta niistä ajoista asti oli hänellä mielessään katkaista kaikki
suhteet herttuaan.

Prinssi Juhana, jolle hän uskoi salaisuutensa, kielsi kyllä häntä
sitä tekemästä. Se häväistysjuttu, jonka alaiseksi Cecilia joutui
Vadstenassa, oli vielä tuoreessa muistissa, ja ken tietää, mitä
Sofiasta sanottaisiin, jos hän nyt purkaisi jo yleisesti tunnetun
liiton.

Jos herttua olikin rakastunut porvaristyttöön, mitä hänen tarvitsi
huolia siitä; hänen arvoansa vain vahingoittaisi se, että hän oli
ottanut korviinsa tuollaisia juoruja.

"Ole yhtä ystävällinen herttualle kuin ennenkin, se on minun
neuvoni", sanoi prinssi.

Ja hänen nuori sisarensa noudatti neuvoa harmissaan ja
vastahakoisesti, sillä hän ei uskaltanut muuta.

Eräänä päivänä sanoi Elisabet hänelle:

"Lecoeur on pyytänyt saada laulaa ja soittaa meille tänään, ja minä
olen suostunut."

"Me emme ota ketään vastaan", väitti Sofia kiivaasti.

"Hän istuu tuolla salissa, ja meidän tarvitsee vain aukaista ovet
kuullaksemme häntä."

"Ei, ei, se ei käy päinsä."

"Sinä voit mennä makuukamariin, minä tahdon kuulla häntä."

Lecoeur tuli. Hän oli harjoitellut Kustaa kuninkaan lempilauluja
ja lauloi niitä nyt selvästi, sujuvasti ruotsiksi. Prinsessat
hämmästyivät aluksi, mutta pian nousi ilo ja ihastus ylimmilleen.
Itkien he vaipuivat toistensa syliin; soinnukkaat, surumieliset
sävelet tunkeutuivat heidän sydämiinsä, saattoivat sinne uutta eloa
ja uusia ajatuksia, toivat lohdutusta, sytyttivät toiveita.

Hetkisen kuluttua laulu vaikeni.

"Hän menee, minun täytyy kiittää häntä", sanoi Elisabet ja riensi
huoneesta.

Sofia istui ja kuunteli sykkivin sydämin; hän ei voinut erottaa
sanaakaan.

Elisabet palasi pian.

"Hän tulee taas tänne huomenna", huusi hän jo ovessa.

"Elisabet, miten sinä tohdit?"

"Pyysithän sitä itse, ja olisitpa nähnyt, miten iloiseksi hän tuli,
kun sanoin, että sinä olit kuulemassa laulua."

"Sinun ei olisi pitänyt sanoa hänelle sitä."

"Mutta nyt se on tehty, ja kyllä sinä voit olla tulematta tänne
huomenna."

Mutta Sofia tuli joka päivä. Hän kadehti sisartansa, joka sai
puhutella ja kiittää häntä; hän halusi nähdä Lecoeuriä, mutta ei
voinut rikkoa hovitapojen ankaria säädöksiä.

Silloin kertoi hänen hovineitsyensä eräänä päivänä suurena
salaisuutena, että jos prinsessa tahtoisi tyhjentää pienen pullon,
jonka hän antaa hänelle, hän saisi nähdä ajatuksensa ilmielävinä
silmiensä edessä.

Sofia arveli, että se oli mahdotonta, mutta hänellä oli kyllä halua
koettaa sitä.

Määrättyyn aikaan hän tyhjensi pullon.

Hän näki edessään Jean Lecoeurin, joka katseli häntä surusilmin.

Hän tukehutti huutonsa peläten, että näky häviäisi yhtä nopeaan.

Silloin hän huomasi pullon uudelleen olevan kädessänsä, ja melkein
tietämättänsä hän vei sen huulilleen.

Lecoeurin katse tuli eloisammaksi, hän katsoi häntä rukoillen... hän
näytti lähestyvän...

"Pois, pois," huudahti prinsessa kauhistuen.

Samassa näky hävisi.

Mutta kun hän seuraavana iltana taas kuuli Lecoeurin laulavan,
syntyi hänessä mitä ankarin halu saada nähdä häntä, ja sentähden hän
sanoi hovineitsyelleen, että tämä hankkisi useampia pulloja tuota
ihmeellistä juomaa; siitä muka nukkui niin hyvästi.

Toisen kerran hän näki hänet. Lecoeur seisoi maalaustelineiden
ääressä maalaamassa kuvaa, _hänen_ kuvaansa... hän tunsi sen heti.

Taulu oli valmistumaisillaan; hänellä oli kirja kädessä, ja maalaaja
polvistui suutelemaan sitä.

"Lecoeur!" kuiskasi hän.

Tämä kääntyi nopeasti. Sofia ei ollut koskaan nähnyt häntä niin
iloisena; hän viittasi tauluun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tuo
on minun!" ja sitten hän painoi sitä rintaansa vasten.

Mikä rohkeus... Sofia teki estävän liikkeen.

Silloin kävi hänen katseensa uhkamieliseksi, ja kiihkeästi hän painoi
suudelman kuvan huulille.

Sofia huudahti.

Näky oli hävinnyt.

"En koskaan enää tahdo nähdä häntä."

Mutta seuraavana iltana hän taas kuunteli hänen lauluaan ja kadehti
Elisabetia, joka sai nähdä hänet ja puhutella häntä.

Sen ajatuksen, että Lecoeur rohkeni rakastaa häntä, olisi luullut
synnyttävän vihaa Sofiassa, mutta sen sijaan se täytti hänet
ihastuksella ja ilolla, jota mitkään järjelliset syyt eivät voineet
vähentää.

"Hän rakastaa minua!" ajatteli Sofia itsekseen. "Ja minä, minä,
enköhän minäkin rakasta häntä."

Seuraavalla kerralla Sofia näki hänet lukemassa; Lecoeur katsoi häntä
tuskan ilme kasvoillaan ja ikäänkuin työnsi luotaan hänen kuvansa ja
jatkoi senjälkeen lukuaan.

Kumma kyllä, Sofia oli huomaavinaan laulussa aina senjälkeen
samaa mielentilaa, missä hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hempeät,
haaveilevat sävelet saivat sisimmät tunteet väräjämään; se oli alussa
myötätuntoista osanottoa, mutta muuttui pian liekehtiväksi himoksi,
joka pani miettimään keinoja, miten saisi tavata rakastettunsa, hovin
saamatta siitä juorun aihetta.

Elisabet tuli hänelle avuksi.

Hän ehdotti, että he nyt jatkaisivat ranskankielen opintojansa;
eihän heillä olisi siihen koskaan parempaa aikaa, ja olihan heidän
autuaasti nukkuneen isänsä toivomus, että he kehittäisivät itseänsä
tiedoissa.

Punastuen kääntyi Sofia hänestä pois.

"Sinä ehkä voisit sen tehdä, rakas sisko", sanoi hän. "Kysy
kuninkaalta ja leskikuningattarelta."

Kumpainenkaan ei nähnyt siinä mitään pahaa, ja niin alkoivat
luennot. Aluksi otti niihin osaa ainoastaan Elisabet.

Mutta Sofia oli läheisyydessä, hän kuunteli Lecoeurin sointuvaa ääntä
ja halusi olla mukana.

Samaan aikaan sanoi hänen hovineitsyensä, ettei tuota ihmeellistä
juomaa enää ollut useampia pulloja saatavissa, ja täten olivat siis
häneltä kaikki näyt hävinneet.

Turhaan työskenteli mielikuvitus tuon rakkaan kuvan
esiinloihtimisessa; se oli ja pysyi poissa.

"Lecoeur suree jotakin", kertoi Elisabet. "Tule mukaan, ehkä hän
sanoo sen sinulle."

Juuri tätä Sofia sekä pelkäsi että toivoi. Sellainen tunnustus olisi
ainaiseksi erottanut heidät toisistaan.

Ja kuitenkin, kuinka kovasti hän sitä halusikaan kuulla!

Kiusaus oli liian suuri; hän päätti itsekseen olla jääkylmä, mutta
hänen halunsa paloi kuulemaan lemmen vakuutuksia, lemmen, jossa hän
ei suinkaan ollut osattomana.

Niin hän eräänä päivänä seurasi Elisabetia luentohuoneeseen.

Lecoeur ei tiennyt tästä mitään; hänen kalpeat poskensa punastuivat
vahvasti.

Mutta sitten, kuinka kunnioittava ja huomaavainen hän olikaan!

Kun Sofia luki, tunsi hän, että opettajan silmät olivat kiintyneet
häneen, mutta heidän katseensa eivät kohdanneet milloinkaan; oli
selvää, että ne välttivät toisiaan.

Elisabet oli se, joka piti keskustelua vireillä. Hän ehdotti, että
lukutunteja jatkettaisiin joka aamupäivä kello 8--10 ja että Lecoeur
joka ilta soittaisi ja laulaisi prinsessoille heidän neuloessaan.

Sofia ei tiennyt, kävisikö se laatuun, mutta sisaren vakuutukset,
että kuningas ja leskikuningatar olivat antaneet myöntymyksensä,
saivat hänetkin suostumaan.

Miten toisenlaisia olivatkaan luennot, kuin mitä Sofia oli kuvitellut!

Lecoeur ei unohtanut silmänräpäykseksikään velvollisuutensa vaatimaa
kunnioitusta.

Hänen malttavaisuutensa rohkaisi Sofiaa. Tämä tahtoi pakottaa
hänet ilmaisemaan tunteensa, tuli yhtäkkiä puheliaaksi ja
häikäilemättömäksi, hänen kopea olemuksensa muuttui alentuvaksi
tuttavallisuudeksi. Kun hänen käsiään paleli, pyysi hän hymyillen
opettajan lämmittämään niitä omissaan.

Nämä kädet olivat kuumeenpolttavat, ja Sofia tunsi niiden vapisevan
tarttuessaan hänen käsiinsä; hän näki värien vaihtelevan hänen
poskillaan, ja kun hän kysymyksillään sai hänet katsomaan silmiinsä,
näytti tuo silmäys anovan sääliä.

Itse ei Sofia tuosta suinkaan kärsinyt vähintä. Lecoeurin rakkaudesta
hän oli varma; ehkäpä vain pelko siitä, että olisi pakko poistua
ainaiseksi hänen silmäinsä edestä, sitoi hänen kielensä.

Pakottaakseen hänet tekemään tunnustuksensa voisi Sofia kyllä olla
huolimatta arvostaan, mutta ensin hän tahtoi koettaa, olisiko muita
keinoja.

Prinsessa Sofia oli ainoastaan 18-vuotias; hänen ainoa ystävänsä
oli hänen tuskin 14-vuotias sisarensa Elisabet, mutta tälle hän
ei _tahtonut_ uskoa salaisuuttansa, leskikuningattarelle hän ei
_uskaltanut_, ja siten oli hän aivan yksin.

Hän tunsi hyvin veljiensä kevytmielisyyden; jo muutamia viikkoja
isän kuoleman jälkeen oli kuningas Eerik aukaissut linnan portit
rakastajattarilleen.

Tämän olisi luullut herättävän paheksumista, mutta päinvastoin
kumartelivat hovin herrat ja naiset syvempään kuin ennen; nuori
kuningas oli vapaamielinen herra, ja mitä hän oli tehnyt, sitä voivat
hekin itsekukin kenenkään moittimatta tehdä.

Joskin Sofia alussa oli pitänyt Maunu herttuasta, oli mieltymys jo
aikaa sitten mennyttä; nythän rakasti ensi kertaa, rakasti nuoren
sydämensä koko lämmöllä, ja vaikkakin hänen järkensä väitti, että
tämä rakkaus oli hulluutta, tuntui se hänestä kuitenkin kalliimmalta
kuin koko hänen elämänsä. Vielä taisteli hän lemmenkiihkoansa
vastaan, joka päivä päivältä tuli yhä valtavammaksi; muutamina
päivinä näytti siltä, kuin Lecoeur olisi tehnyt tunnustuksensa, kun
hänen silmäyksensä olivat kiihkeämmät ja äänensä hurmaavampi kuin
tavallisesti, mutta toisinaan taas ei katse noussut lattiasta ja ääni
oli melkein kuiskaava.

Oli hyvin luultavaa, että Lecoeur tiesi hänen ajatuksensa. Miksi hän
ei siis tehnyt tunnustustansa?

Jotta hän voisi rauhassa puhua Sofian kanssa, täytyi saada Elisabet
poistumaan. Mutta tämäkin tunsi näistä kokouksista viehätystä, uutta
ja vaarallista.

Sofian kanssa hän ei puhunut kenestäkään muusta kuin Lecoeuristä;
hänen nuori mielikuvituksensa oli kaikesta päättäen hyvin kiihkeässä
toiminnassa, ja juuri tästä arkaluontoisesta asiasta Sofia päätti
puhua Lecoeurin kanssa. Samalla hän, niin hän arveli, voisi ehkä
luoda silmäyksen tämän omaan sydämeen ja poistaa juovan heidän
väliltään; Lecoeurin täytyi tehdä tunnustuksensa, maksoi mitä maksoi.

"Minä tahdon puhua kanssanne kahdenkesken", kuiskasi hän Lecoeurille
seuraavan lukutunnin alussa.

Tämä kumarsi mitään vastaamatta, mutta Sofia huomasi selvään, että
hän lukutunnin aikana oli miettivämpi ja hiljaisempi kuin koskaan
ennen.

Ollessaan lähdössä sanoi hän: "Neiti Elisabet, minulla on muutamia
taiteellisessa suhteessa vähäpätöisiä tauluja, jotka mielelläni
näyttäisin teille."

"Ovatko ne mukananne?" kysyi Elisabet vilkkaasti. "Ne ovat siihen
liian suuria, ne ovat huoneessani läntisessä tornissa... Beata
neitsyt tietää kyllä tien, mutta jättäkää hänet etuhuoneeseen, hän ei
saa niitä nähdä."

"Minä tulen", huudahti hilpeä tyttö.

"Mutta sen täytyy kaiken tapahtua ikäänkuin teidän omasta
alkuunpanostanne; avain riippuu naulassa oven pielessä, te aukaisette
oven ja menette yksin sisään."

"Ettekö te ole kotona?"

"Sitä voitaisiin paheksua, mutta jos maltatte odottaa, niin voinhan
minä yhtäkkiä tulla."

"Minä odotan", huudahti hän ja taputti tyytyväisenä käsiään. "Niin
ihmeen hauskaa!"

"Mutta mihin aikaan?"

"Sen saatte te määrätä."

"Ehkäpä neiti Sofia tekisi sen?"

"Kello kahdeksan huomis-aamuna!" sanoi Sofia hätäisesti.

"Lukutunnilla!" huomautti Elisabet pettynein mielin.

"Minä olen poissa kello kahdeksan", sanoi Lecoeur, kumarsi ja katosi.

"Hän ei kutsunut sinua mukaan."

"Hän tiesi, etten minä olisi siihen suostunut."

"Minä kerron sitten sinulle kaikki!"

"Se sinun täytyy tehdä!"

"Etkö sinä pidä hänestä?"

"Pidän kyllä!"

"Minä pidän sanomattoman paljon!"

"Elisabet, sinä unohdat, kuka sinä olet ja mikä hän on", vastasi
Sofia epävarmasti.

"Eikö meidän autuas isävainajamme sanonut: ihminen kuin ihminen, ja
hän on kauniin, mitä olen nähnyt."

Sofia sai töin-tuskin hänet vaikenemaan; asia oli pidettävä salassa
kaikilta.

Sen huomasi Elisabetkin, mutta tuo hänen ensimäinen seikkailunsa oli
koko päivän hänen ajatuksissaan.

Entä Sofia, mitä hän sanoisi Lecoeurille?... Miten alottaisi
keskustelun ilmaisematta sydämensä ajatuksia, ja mihin asiat
johtaisivat? Ehkäpä ikuiseen eroon... ah, hän ei voi, hän ei tahdo
elää ilman häntä.

       *       *       *       *       *

Kun Lecoeur jätti prinsessat, kiirehti hän pieneen vinttikamariinsa
ja heittäytyi istumaan ankaran epätoivon vallassa.

"Minä en voi, se on mahdotonta", vaikeroi hän onnettomana, "parempi
on paeta vaaraa".

Hän otti kiireesti esille vanhan kapsäkkinsä, joka oli nurkassa
maalaustelineiden takana, ja heitti siihen muutamia vaatekappaleita,
joita oli huiskin-haiskin tuoleilla ja penkeillä. Lukko oli rikki,
sitä ei voinut sulkea, mutta kaikeksi onneksi oli hänellä köyttä, sen
hän kiersi kapsäkin ympäri, ja niin oli siitä suoriuduttu.

Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen; kaikkialla oli tauluja,
selkäpuolet huoneeseen päin, siinä oli koko kuninkaallisen perheen
muotokuvat, paitsi Sofian. Hän aukaisi nuttunsa ja otti esiin hänen
kuvansa, jota kantoi povellaan.

"Kaikki muut jääkööt, sinä seuraat minua", kuiskasi hän painaen
huulensa medaljonkiin. Hän piilotti sen uudelleen poveensa, sulki
oven, pisti avaimen taskuunsa sekä riensi nopeasti rappusia alas ja
pois linnasta.

"Minne matka, ranskalainen!" kuului ääni häntä vastaan. Se oli Maunu
herttua. Lecoeur kumarsi ja aikoi mennä.

Silloin tartuttiin väkevällä kädellä hänen olkapäähänsä ja herttua
katsoi häneen terävästi.

"Minä toivon, että teidän sievoinen naamanne viehättää prinsessaa
yhtä vähän kuin minuakin", sanoi hän. "Teidän armonne?"

"Ei ole teille ollenkaan suosiollinen; minulle on sanottu, että
teidän pitäisi valvoa minun etujani prinsessa Sofian luona, eikä hän
ole koskaan ollut minulle kylmempi kuin nyt."

"Siinä suhteessa voin minä hyvin vähän", vastasi Lecoeur vahvasti
punastuen.

"Teillä onkin ehkä enemmän halua asettua minun tielleni. Mutta olkaa
varuillanne; sen mehiläisen, joka aikoo pistää, lyön minä säälittä
kuoliaaksi!"

Näin sanoen herttua jatkoi matkaansa linnaan. Lecoeur ohjasi hitain
askelin ja pää kumarassa kulkunsa Pyhän Klaran kirkon seuduille,
missä Bellini asui.

Tämän asunto oli melkein ruhtinaallinen, ja kuningas ja prinssit sekä
etevimmät aatelistosta kävivät usein hänen luonansa.

Ne kestit, joita hän piti harvoille vierailleen, olivat herkulliset,
ja hyvin halukkaasti niissä käytiin.

Yleensä hän ei ottanut ketään vastaan, mutta Lecoeur pääsi heti
sisään.

Italialainen loikoili pienellä sohvalla kalliiseen itämaiseen
yönuttuun kääriytyneenä. Päässään oli hänellä helmillä koristeltu
lakki ja oikeassa kädessä kaksiosainen intialainen tupakkapiippu,
josta hän silloin-tällöin puhalsi savupilven.

Huone oli melkein täynnä kevyttä, hyvältä tuoksuvaa savua.

Lecoeur pysähtyi hämillään.

"Tuletpa onnelliseen aikaan", sanoi italialainen. "Minä imen
viisautta samasta lähteestä kuin muinaisajan suuret miehet.
Neekeripalvelijani on tuonut Persiasta tätä kallisarvoista yrttiä,
joka selvittää tulevaisuuden aivoituksia."

"Voivatko muutkin kuolevaiset saada sitä?" kysyi Lecoeur.

"Eivät, poikani, se on maailmalle salaisuus, suotu ainoastaan
valituille."

"Minä en varmaankaan ole niiden joukossa!"

Hänen äänensä ilmaisi suurta alakuloisuutta.

Bellini katseli häntä tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä, ja hänen
katseensa synkistyi.

"Miksi olet tullut tänne?"

"Sanomaan jäähyväisiä."

"Jäähyväisiä?" Hän nousi nopeasti.

"Minä en voi jäädä tänne!"

"Et _voi_!" Ääni kaikui uhkaavana.

"Olkaa sääliväinen!"

Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana italialaisen tuliset
silmäykset polttavina koettivat tunkeutua uhrinsa läpi saadakseen
selville sen salaisimmat ajatukset.

Lecoeur seisoi kalmankalpeana, voimattomana hänen edessään, kurjana
työaseena, joka oli rohjennut ajatella omia toiveitaan... Pyöveli
hymyili hänen sitä havaitsemattansa.

"Kenelle te kuulutte?" kysyi hän ankarasti.

"Pyhälle jesuiittaveljeskunnalle!"

"Mitä veljeskunta ennen kaikkea vaatii?"

"Sokeaa tottelevaisuutta!"

"Ja millä saa maksaa halunsa erota veljeskunnastamme?"

"Hengellään!"

"Miksi veljeskunta nimittää palvelijoitansa?"

"Ruumiiksi!"

"Minkätähden?"

"Sentähden että heidän täytyy kuolettaa kaikki omat ajatuksensa ja
toiveensa", läähätti onneton.

"Ettekö tahdo sitä?" kysyttiin melkein ylenkatseellisesti.

"Tahdon kernaasti heittäytyä mihin kidutuksiin tahansa, ruumiilliset
kärsimykset ehkä lieventäisivät sieluni tuskia, mutta en voi, en
siedä nähdä hänen kärsivän."

Taas seurasi pitkähkö vaitiolo.

"Kuka teki teistä prinsessain opettajan?"

"Teidän ylhäisyytenne."

"Kuka on se, joka kujeillaan on aukaissut teille tien prinsessan
sydämeen?"

Ranskalainen oli kahdenvaiheilla; vahva puna levisi hänen kalpeille
kasvoilleen... "Hän oli jo ennen osoittanut minulle suopeutta, jota
-- jota --" Hän vaikeni äkkiä.

"Josta hovijuorut kyllä puhuivat", täydensi italialainen. "Juuri
sentähden minä valitsin teidät; jos olisin valinnut jonkun toisen,
olisi kieltenopettaja pian jäänyt syrjään."

"Totta on, että hänellä on ylpeä luonne."

"Joka minun tahtoni alaisena on taipunut naurettavaan lemmenkiihkoon;
teidän täytyy käsittää, että tämä ei ole tapahtunut teidän tähtenne",
lisäsi Bellini halveksivasti.

Lecoeurin pää painui syvälle kumaraan.

"Että minä selittelen teille näitä asioita, on jo suurempi suosio
kuin te ansaitsette, mutta minä tahdon kiihottaa teidän intoanne
antamalla teidän tietää, että olette kutsuttu täyttämään pyhiä
tarkoituksia. Kustaa Vaasan poikien ja tyttärien täytyy kaikkien
kääntyä ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan. Paavi tahtoo sitä,
katolinen papisto ei sitä voi, mutta jesuiittaveljeskunta on sen
tekevä palvelijainsa kautta.

"Sinulle poikani, on kirkko uskonut Sofian ja Elisabetin pelastamisen
ja antanut meille molemmille siihen välikappaleita. Arvoltani
korkeampana käsken minä sinua käyttämään juonia ja viisautta;
älä koskaan unohda, että välikappaleet ovat hyvät, kun ne vievät
päämaaliin. Heitä pois oma minuutesi, puhu ja toimi viisaan harkinnan
mukaan, niin sinua odottaa ilo, josta sinulla ei ole käsitystäkään!
Ole luja, että ansaitsisit päästä nauttimaan sitä."

Lecoeurin rinta kohoili, ja hänen katseensa hehkui... "Mitä minun
pitää tekemän?" kysyi hän liikutettuna.

"Ripitä itsesi!"

Ja hän kertoi kovista kärsimyksistään, miten Sofia oli saattanut
hänet kiusaukseen silmäyksillään ja sanoillaan, miten hän oli
pannut kätensä hänen käsiinsä, ja kuinka hän oli tuntenut heikon
kädenpuristuksen, vastaamatta siihen, mutta nyt heidän pitäisi
ensi kerran kohdata toisensa kahdenkesken... Sofia tahtoi sitä...
pelastusta ei ollut... sentähden pois, pois!

"Oletko sinä uskon sotilas etkä tiedä mitä sinun pitää tekemän!"
huudahti italialainen. "Jokaista kieltäymystä seuraa voitto. Älä
anna vietellä itseäsi pienintäkään askelta harhaan; lemmenkiihkonsa
pakottamana hän on tekevä mitä sinä tahdot, totteleva pienintäkin
viittausta."

"Minä tiedän, että hän on sen tekevä!" huudahti Lecoeur kiihkoisesti.

"Sinun tähtesi täytyy hänen osoittaa Maunu herttualle samaa suosiota
ja taipumusta kuin ennenkin."

"Sitä hän ei koskaan tee."

"Hänen täytyy, ymmärrätkö."

"Onko minun pakottaminen hänet siihen ja voinko sitä?"

"Sinä voit sentähden, että sinun täytyy."

"Mutta hän inhoo herttuaa."

"Hänen täytyy tulla hänen puolisoksensa."

"Ei koskaan!" huudahti Lecoeur.

"Heti kun kruunausjuhlallisuudet ovat ohi, tulee häävalmistuksien
alkaa."

"Ilman hänen suostumustansako?"

"Sinun täytyy saada hänet suostumaan, ja herttua saa olla sinulle
kiitollinen onnestaan."

"Minä vihaan herttuaa!"

"Pyydä ennemmin hänen puoltolausettaan päästäksesi herttuattaren
rippi-isäksi", sanoi italialainen hymyillen.

Mutta ennenkuin he erosivat, sanoi Bellini: "Muista, että minä olen
siellä läsnä huomenna."

"Siellä läsnäkö?"

"Niin, näkymättömänä, ainakin hänelle."

       *       *       *       *       *

Kun Lecoeur myöhemmin illalla palasi linnaan, olivat hänen
ajatuksensa sellaisessa sekamelskassa, että hän vietti koko yönsä
milloin hurjassa epätoivossa, milloin palavissa rukouksissa.

Kalpeana ja puku jokseenkin epäjärjestyksessä esiintyikin hän
sentähden seuraavana päivänä prinsessan luona.

Mutta rakkaudella on oma logiikkansa.

Sofiaa ei tämä loukannut, hän tunsi sääliä ja osanottoa. Hänen
oma pelkonsa väheni, kun hän näki Lecoeurin kärsimykset ja hänen
häiriintyneen ulkomuotonsa.

"Tulkaa istumaan tänne", sanoi Sofia ja ojensi hänelle kätensä, jota
hän tuskin kosketti.

"Te tahdotte puhua kanssani, prinsessa."

"Niin, Elisabetista. Mutta nyt tahdon ensin tietää, mikä teitä
vaivaa... oletteko sairas?"

"Niinpä melkein luulen."

"Sitten teidän täytyy kysyä neuvoa yrtintuntijalta."

"Ei kukaan voi parantaa minua."

"Eikö kukaan?"

"Ei muu kuin kuolema."

Sofian sydän sykki ankarasti. "Kuolema!" toisti hän.

"Minä en pelkää sitä, joka lopettaa kaikki tuskat."

"Jean, luottakaa minuun."

"Oi, jospa te luottaisitte minuun!"

"Voitteko epäillä sitä?"

"Minä tiedän, ettette luota."

"Vaatikaa todistuksia, mitä tahansa."

Lecoeur ei rohjennut katsoa häneen, mutta hän tunsi itsessään hänen
silmäyksensä. Sofia tarttui hänen oikeaan käsivarteensa.

"Ei nyt", sanoi Lecoeur, "meidänhän piti puhua prinsessa Elisabetista,
joka... on ehkä heti täällä."

Sofia laski kätensä irti. "Eikö hän ole teistäkin muuttunut?"

"Oletteko tekin huomannut sen?"

"Hänessä on jotakin levottomuutta."

"Jumalan voima etsii häntä."

"Jumalan voimako?"

"Oi, jospa se myöskin koskisi teihin!"

"Minuun!"

"Antaisin kernaasti henkeni ja monta vuotta iankaikkisesta
autuudestani, jos sama vastustamaton kaipuu vaikuttaisi teissä kuin
tässäkin nuoressa sielussa."

"Mistä kaipauksesta te puhutte?" kysyi Sofia aivan ällistyneenä.
"Minä en ymmärrä teitä".

"Se johtuu siitä, ettette ymmärrä itseänne."

"Johdattakaa minua sitten."

"Tahdotteko seurata minun johdatustani?" kuiskasi hän.

"Tahdon."

"Tahdotteko totella minua?"

"Tahdon", vastasi Sofia nopeasti.

"Kaikessako?"

"Kaikessa!"

Lecoeur lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hameensa lievettä.
"Kiitoksia!" hän sanoi.

"Nouskaa, Lecoeur!"

Hän nousi ja katsoi häntä leimuavin silmin. "Nyt hälvenee pimeys",
huudahti hän, "ja valo säteilevässä kirkkaudessaan tunkeuu esiin!"

"Mitä tahdotte minusta?" kysyi Sofia vavisten.

"Ah, paljon, niin paljon, ettette voi sitä yhdellä kertaa
käsittääkään, jumaloitu prinsessani!"

"Sanokaa, sanokaa!"

"Ei nyt, oppilaan täytyy valmistautua."

"Millä tavalla?"

"Rukouksella ja alttiiksiantaumisella."

"Alttiiksiantaumisella?"

"Niin, sille, jota sydän enimmän rakastaa."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Siinä asemassa, johon nyt tulemme toistemme suhteen, täytyy meidän
sinutella toisiamme."

"Sinutella!"

"Suostutteko siihen?"

"Kyllä, kun olemme kahden."

"Kun olemme kolmin, Elisabet on jo pitkällä."

"Pitemmälläkö kuin minä?"

"Älä kysy, odota vain."

"Kuinka kauan?"

"Se riippuu itsestäsi."

Sofian kiihko oli yltynyt korkeimmilleen; hän pani kätensä rinnalleen
ja kysyi hätäisesti:

"Oi Lecoeur, sinä et tiedä, kuinka minä olen sinun vallassasi!"

Hän tiesi sen vallan hyvin, ja kaikki hänen tuskansa oli kuin pois
puhallettu; Sofia oli hänen vallassaan, hän saisi viedä hänet mihin
tahansa.

"Ole tyynenä, kallis ystäväni", sanoi hän lempeällä, hyväilevällä
äänellään.

Samassa Elisabet syöksyi huoneeseen. "Te olitte täällä!" huudahti hän
kiihkeästi. "Odottamassa teitä."

"Minäpä odotin, että te tulisitte."

"Minä pelkäsin teidän ankaraa arvosteluanne."

"Ettepä, sitä ette tehnyt! Tiedätkö, Sofia, hän on maalannut kaikkien
meidän kuvamme -- paitsi sinun, ainakaan ei sitä ollut muiden
joukossa", lisäsi hän ja katsoi epäillen heitä molempia.

"Minä aion nyt vasta alottaa sitä", sanoi Lecoeur katsoen
merkitsevästi Sofiaan.

Tämä kääntyi punastuen pois. "Olitko tyytyväinen omaasi?" kysyi hän
Elisabetilta.

"Hyvin tyytyväinen! Olenko minä todellakin niin kaunis?" sanoi hän
keikaillen Lecoeurille.

"Te voitte tulla vielä paljon kauniimmaksi."

"Millä tavoin?"

"Kun olette saavuttanut kainouden suloisuuden."

"Nyt olette ilkeä minulle."

"Enkä, itsehän te sellainen olette."

Elisabet kääntyi nyreissään pois.

"Suokaa anteeksi, prinsessa", sanoi Lecoeur lempeästi, "minä olin
väärässä enkä tahdo koskaan enää..."

"Mutta teidän täytyy", keskeytti Elisabet äkkiä, "minä tottelen teitä
mieluummin kuin ketään muuta."

"Minä tiedän sen", sanoi Lecoeur hymyillen.

"Tiedätte sen?" Elisabet näytti aivan hämmästyneeltä. "Tiedättekö
myös, mikä sen vaikuttaa?"

"Meidän sielumme ovat sopusoinnussa."

"Ovatko?... Mutta minähän olen prinsessa ja te tavallinen ihminen."

"Mitenkä sanoi herra isänne?"

"Ihminen kuin ihminen, niin, sehän on totta." Hän astui lähemmäksi
Lecoeuria. "Tarkoitatteko, että meidän sielumme muka ovat yhtä
korkealla?"

"Sen, joka johtaa toista, on korkeammalla."

"Toisin sanoen, että te...?"

"Ettekö sanonut, että kernaasti tottelette minua?"

"Sen sanon vieläkin kerran."

"Saanko koetella teitä?"

"Koetelkaa."

"Sinutelkaa minua."

"Sinutelkaa?" toisti Elisabet hämillään.

"Ja antakaa minulle sama oikeus."

"Saako hän sinutella sinua, Sofia?"

"Kyllä, kun olemme kolmisin", vastasi tämä.

"Siitä olette sopineet minun poissaollessani", sanoi hän ja katsoi
taas heitä. "Mutta kyllä minä kaikessa tapauksessa suostun siihen.
Sinä saat sinutella minua, mon coeur", sanoi hän ojentaen kätensä
hänen suudeltavakseen.

Mutta Lecoeur vain kevyesti pudisti sitä.

"Ja nyt, rakkaat oppilaani, Sofia ja Elisabet, nyt syvennymme
kaikessa hiljaisuudessa kenenkään sitä aavistamatta tutkimuksiimme,
jotka aukaisevat teille uuden, tuntemattoman maailman. Minä tahdon,
niin sanoakseni, antaa teille siivet nostaakseni teidät korkealle
aineellisuuden yläpuolelle; mutta te ette ole heti siihen valmiit,
siihen tarvitaan kärsivällisyyttä sekä ennen kaikkea tottelevaisuutta
ja alttiiksiantaumista."

"Milloin alotamme?" kysyi Elisabet,

"Huomenna kello kahdeksan."

Kun Lecoeur tuli huoneeseensa, löysi hän pöydältä pienen,
vahasinetillä suljetun pergamenttikäärön. Se sisälsi:

"Jatkakaa niinkuin olette alottanut, minä vartioitsen."

Närkästyksissään hän kohotti päätänsä, mutta kohta se painui taas
nöyrästi kumaraan. "Hän on minun herrani ja mestarini."

Kuinka myrskyn tavoin hänen tunteensa riehuivatkaan; miten vahvaksi
ja voimalliseksi hän tunsikaan itsensä, jo seuraavana hetkenä
kuitenkin vaikeroidakseen itsekidutuksissa koettaessaan torjua
luotansa kaikkia ylpeitä ja itsekkäitä ajatuksia.

Ensimäinen kirja, jonka Lecoeur valitsi esittääkseen, oli Pyhän
Birgittan elämänvaiheet.

Hehkuvin värein hän kuvaili hänen rakkauttaan nuoreen puolisoonsa,
joka rakkaus sitten muka muuttui rakkaudeksi Vapahtajaan; mutta tämä
rakkaus oli itse teossa jotenkin aistillista laatua ja teki sen
tähden sitä suuremman vaikutuksen prinsessoihin.

Sitten seurasi toinen pyhimyskertomus toista, kaikki samansuuntaisia,
mutta juuri sentähden ne olivat omiansa pitämään vireillä sitä
innostusta, joka todellisuudessa oli menettänyt perustuksensa.

Hekumoiden nautti Lecoeur siitä vallasta, jonka oli saavuttanut
oppilaittensa suhteen. He kuuluivat hänelle molemmat; hän saattoi
johtaa heitä mihin itse tahtoi, hän oli heille kaikki kaikessa, ja
häntä huvitti nähdä heidän mustasukkaisina pitävän silmällä toisiaan.

Bellinin ankarain käskyjen mukaan oli hän saanut Sofian osoittaumaan
helläksi Maunu herttuata kohtaan.

Aluksi prinsessa kyllä kieltäytyi siitä kokonaan, mutta kun Lecoeur
sanoi, että Sofia täten pakottaa heidät eroamaan toisistaan, niin
tämä suostui.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Sofia ja Elisabet juhlallisesti
lupasivat Lecoeurille kääntyä katoliseen uskoon; täten he
vapauttaisivat isänsä sielun kiirastulen tuskista. Mutta itse
juhlallinen kääntyminen oli lykättävä tuonnemmaksi, jotta se ei
herättäisi pahastusta.

Lecoeur saattoi olla huoletta; hän tiesi, ettei hänen kumpainenkaan
oppilaansa häntä petä.

Niin hyvin oli salaisuus säilynyt, ettei leskikuningattarella,
kuninkaalla, prinsseillä eikä koko hovilla ollut pienintäkään
aavistusta siitä, minkälaista opetusta Lecoeur antoi prinsessoille.

Mutta näitä olikin harjoitettu sellaiseen teeskentelyyn, ettei kukaan
olisi sitä heistä uskonut. Sofia käyttäytyi herttuata kohtaan yhtä
ystävällisesti kuin ennenkin, kuunteli hänen "ikuisen uskollisuuden
ja lemmen" vakuutuksiaan ja hänen puhuessaan avioliitosta käski hänen
kääntyä kuninkaan puoleen.

Tämä onnellinen asiain käänne luettiin ranskalaisen ansioksi.
Bellini antoi yleiselle mielipiteelle semmoisen suunnan, joka hänen
tuumilleen paraiten sopi, ja kieliopinnot pidettiin viattomampana
asiana maailmassa.

Tässä suhteessa ei Lecoeurillä ollut mitään pelättävää, mutta
sittenkin hän tunsi olevansa pohjattomuuden partaalla; joka päivä
seurustellen kahden ihastuttavan nuoren naisen kanssa, jotka molemmat
rakastivat häntä kiihkoisesti, ja itse rakastuneena ainakin toiseen
heistä, olisi hän monestikin menehtynyt lemmenkiihkoonsa, ellei hän
näiden seurustelujen aikana toisinaan olisi nähnyt, aina tuntenut
kahden terävän silmän tarkastavan itseään.

Epäilyksen hetkinä hän oli usein pyytänyt Belliniä suostumaan siihen,
että hän saisi matkustaa pois.

"Kirkko tarvitsee teitä; te olette vain ruumis, jonka täytyy totella
veljeskuntamme määräyksiä", vastasi tämä.

"Minä en kestä kauempaa."

"Teidän kärsivä muotonne on omansa herättämään helliä tunteita
prinsessoissa ja edistämään toimienne menestystä. Muistakaa, että
tottelemattomuutta seuraa rangaistus."

"Onko olemassa suurempaa rangaistusta kuin se, mitä minä jo kärsin?"

"On, ja se on se, että tulette näkemään toisen saavan teidän
paikkanne."

Lecoeuriä vavisutti. "Toisen!" mutisi hän kalveten.

"Hupsu raukka, ettekö luule, että minä löytäisin seuraajan teille?"

Ranskalainen taisteli kovaa taistelua; aina silloin-tällöin hänen
silmänsä kohtasivat Bellinin terävän, tutkivan katseen, ja joka kerta
hän kääntyi poispäin. Lopulta hän heittäytyi hänen jalkoihinsa ja
huudahti kiihkeästi:

"Antakaa minun taistella taistelu loppuun... Te tulette olemaan
tyytyväinen palvelijaanne!"

"Ripittäkää itsenne!" kuului uhkaava ääni. "Tuo toinen voisi
syrjäyttää minut."

"Mustasukkaisuutta siis?"

"He ovat mustasukkaisia toisilleen minun tähteni", änkytti hän
punastuen.

"Entä teidän suunnitelmanne?"

Hänen päänsä painui syvään. "Ei minulla ole mitään sellaisia."

"Tutkikaa sydämenne syvyydet ja muistakaa, että valhe veljeskunnan
mestarin edessä rangaistaan helvetin tuskilla." Lecoeur näytti jo
tuntevan niitä, sillä hän kiemurteli kuin mato. Viimein hän sanoi:
"Tulevaisuus on epävarma." Italialaisen katse synkistyi.

"Te tiedätte, että prinsessa Sofian häät ovat vietettävät kohta
kruunauksen jälkeen."

"Sen tiedän."

"Mitä sanoo prinsessa siitä?"

"Hän itkee ja valittaa."

"Entä te?"

"Koen rohkaista häntä."

"Se on onnistunut paremmin kuin on odotettukaan. Millä keinoilla?"

"Olen luvannut tukea häntä koettelemuksissa."

"Seurata häntä hänen rippi-isänäänkö?"

"Niin."

"Mitä Elisabet sanoo siitä?"

"Hän ei tiedä siitä vielä."

"Te voitte siis vaihtaa ajatuksianne?"

"Niin, kirjeissä."

"Ehdotitteko te sitä?"

"En, hän pani kirjeen rukouskirjaan."

"Ja te vastasitte samoin?"

"Sen katsoin velvollisuudekseni."

"Aivan oikein. Kaikki, mikä voi edistää palvelemaanne asiaa, on
teidän pyhä ja peruuttamaton velvollisuutenne."

"Hän menee naimisiin Maunu herttuan kanssa!" huudahti Lecoeur melkein
riemuissaan. "Se on ehtona."

"Mutta ei ainoana."

"Mitä vielä lisäksi?"

"Tärkeintä on, että hän kääntyy ainoaan autuaaksitekevään uskoon."

"Entä sitten?"

"Sitten pidämme huolta prinsessa Elisabetista."

"Hän tahtoo seurata sisartansa."

"Ja te tulla heidän molempain rippi-isäksi, niinkö? Hupsu, miten
rohkenette tehdä suunnitelmia omalta varaltanne?"

"Minä luulin... minä ajattelin..." änkytti ranskalainen.

"Teillä ei ole oikeutta toiseen eikä toiseen. Kuulkaa nyt meidän
tahtoamme ja noudattakaa sitä. Pyhän veljeskuntamme suurmestari on jo
määrännyt prinsessa Elisabetille puolison, ja teidän velvollisuutenne
on vähitellen valmistaa häntä ottamaan tämä suosiollisesti vastaan."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Sitä en katso tarpeelliseksi vielä sanoa teille; hänen täytyy niin
täydelleen olla teidän hengellisen valtanne alaisena, että hän
umpisilmin suostuu puolisoon, jonka te määräätte hänelle."

"Onko se mahdollista?"

"Ettekö te ole minun vallassani?"

"Olen kyllä, mutta..."

"Ettekö käsitä, että vahvempi hallitsee ja ohjaa heikompaa
mihin tahtoo. Siinä on jesuiittaveljeskunnan voima; ainoastaan
lujatahtoisimmat voivat saada paikan sen neuvospöydän ääressä: Minä
olen tahtonut opettaa teitä siihen toimeen, mutta se ei onnistune,
sillä teidän himonne ovat teidän herranne, ja minä vaadin, että te
olette himojenne herra."

"Mestari, sinä tulet tyytyväiseksi minuun, ja minä koetan ansaita
kunnian, jota en koskaan ole uskaltanut toivoa!" huudahti Lecoeur
kiihkoisasti.

Bellini nosti hänet ylös ja syleili häntä.

"Muista, poikani, että veljeskuntamme ei kiellä palvelijaltaan
mitään, kun se vain tapahtuu harkinnan mukaan ja lopuksi edistää
harrastuksiamme."

"Se on toisin sanoen...?"

"Että toimenpiteet, jotka tavallisissa oloissa olisivat rikollisia,
tulevat taivaalle mieluisiksi kirkon pyhien harrastuksien
palveluksessa."

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!"

"Tästälähin saat olla itsenäinen toimissasi, minä en enää vartioitse
sinua... mutta ajattele, että vaara ja vastuu tulevat sitä
suuremmiksi."

Ranskalaisen posket hehkuivat, ja hänen silmänsä salamoivat. "Niin,
niin", sanoi hän melkein uneksien.

"Yksi ainoa rohkea ja varomaton teko, joka ei onnistu ja siis
voi vahingoittaa meitä, ja sinä häviät maailmasta _meidän_
tuomioistuimemme eteen asetettavaksi."

Lecoeur värisi. "Minä tahdon olla vahva", sanoi hän.

"Ennen kaikkea viisas", huomautti Bellini.

"Pois kaikki kurja heikkous! Minä en myy naissuosiosta enkä mistään
muustakaan hinnasta sitä suuruutta, joka nyt kangastaa minulle."

"Aivan niin, sillä jos sen voitat, kuuluu sinulle kaikki muukin;
viisaus hallitsee maailmaa."

       *       *       *       *       *

Kokonaan toisenlaista menettelyä oli käytetty Cecilian suhteen. Hän
oli nähnyt Niilo Sturen, joka toisinaan ojensi käsiään häntä kohden,
toisinaan oli synkkä ja totinen.

Silloin hän heltyi kyyneliin ja rukoili rakastetulta kuvalta anteeksi
mitä oli rikkonut... hän oli pettynyt, kun luuli rakastavansa kreivi
Juhanaa, itse teossa oli hän ollut nuoruutensa lemmelle uskollinen,
sen hän päätti sanoa hänelle, kun hän tulee takaisin... miksi, miksi
hän viipyi niin kauan vieraassa maassa, kun Ceciliaa jäyti halu
kohdata häntä?

Toisinaan hän taas oli vihoissaan siitä, ettei hän kirjoittanut
hänelle. Tiesihän hän, miten hellästi hän oli rakastanut isäänsä;
miksi hän ei siis ollut ensimäinen valittamaan hänen suurta suruansa?

Mutta mitään kirjeitä ei kuulunut. Sitävastoin tapahtui, usein, että
hän milloin yöpöydältään, milloin rukouskirjansa välistä löysi pienen
pergamenttiliuskan, jossa oli joko kirjoitettuna tai pisteltynä
salaperäisiä sanoja, niinkuin esim. "uskollinen kuolemaan asti",
tai "auringon säde voi tunkeutua jokaisen pilven läpi", "Cecilia,
rakastettuni" j.n.e.

Vanha Gunilla oli liian puhelias voidakseen pitää salassa jotakin;
oli siis selvää, että hän ei ollut kirjelmiä perille toimittanut.
Hän näytti niin tyhmältä, kun häneltä kysyi niistä jotakin, että
sitä nähdessä saattoi nauraa itsensä kuoliaaksi; mutta kuka oli sen
tehnyt?... Tämän kysymyksen teki Cecilia itselleen parikymmentä
kertaa päivässä; yöllä hän uneksi siitä, ja ehkäpä asialla olikin
paras viehätyksensä juuri siinä, että arvoituksen ratkaisu tähän asti
ei kaikista ponnistuksista huolimatta ollut onnistunut.

Cecilia ei epäillytkään, ettei Niilo Sture ollut salaisuuden
alkujuurena; hän muka tahtoi tällä tavalla elää hänen ajatuksissaan
ja muistossaan, kunnes kerran itse ilmestyisi pyytämään hänen
rakkauttaan.

Se mielenkiihko, jossa hän eli, täytti hänen mielikuvituksensa
kaikenmoisilla kuvitelmilla; hänen yksinäisyytensä oli yhtämittaista
ikävöimistä ja lumousta, joka askel askeleelta vei häntä ammottavaan
pohjattomuuteen.

       *       *       *       *       *

Olemme jo ennen huomauttaneet, ettei leskikuningattarella ollut
aavistustakaan siitä, mitä hänen tytärpuolilleen tapahtui; niin ei
kuitenkaan olisi ollut asianlaita, elleivät samat juonet, jotka heitä
kietoivat verkkoihinsa, olisi uhanneet punoa pauloihinsa häntäkin.

Katariinan hovineitien joukossa oli nuori, tavattoman kaunis
puolalainen. Hänen sanottiin olevan korkeaa sukuperää, mutta hänen
isänsä, joka oli tahtonut jättää kaiken omaisuutensa ainoalle
pojalleen, otti hänet mukaansa Ruotsiin, Vadstenaan, jossa piispa
Haraldsson vihki hänet nunnaksi.

Tämä lienee ollutkin viimeinen nunnaksivihkiminen Ruotsissa.

Muutamia kuukausia senjälkeen kuningas lakkautti luostarin, nunnat
saivat vapautensa.

Mutta tuo tuskin seitsentoistavuotias Romana oli yksin maailmassa
ilman ystäviä ja omaisia.

Sattumalta sai kuningatar kuulla puhuttavan hänen avuttomasta
tilastaan ja kutsui hänet luoksensa.

Romana tuli ja voitti kohta kaikkien sydämet.

Mitä suurimmalla kiitollisuudella hän hyväksyi tarjouksen, että hän
jäisi hoviin kuningattaren koristeneulojattareksi.

Ollen alttiiksiantavainen ja koettaen olla Katariinan mieliksi voitti
hän kuninkaan suosion, ja hänen sallittiin usein olla läsnä pienissä
iltaseurusteluissa.

Eräänä päivänä Katariina tapasi hänet työnsä ääressä kyynelten
vallassa.

Hämmästyneenä hän kysyi syytä siihen. Silloin Romana heittäytyi hänen
jalkoihinsa ja pyysi, ettei häntä enää kutsuttaisi illatsuihin.

"Kuka on loukannut sinua?" tiedusteli kuningatar. "Prinssi Juhana."

"Minä arvasin sen."

Tyttö ojensi hänelle sievoisen kirjeen; se oli prinssiltä, mutta
ilman nimimerkkiä.

Hän ilmoitti siinä Romanalle rakkautensa, pyysi häntä
rakastajattareksensa sekä luetteli lopuksi kaikkia niitä etuuksia,
joita hän saavuttaisi, jos suostuisi.

Vastenmielisyys ja närkästys kuvastuivat Katariinan kasvoilla hänen
lukiessaan kirjettä; lopetettuaan lukemisen hän sanoi surullisena:

"Olisi oikein, että tämä kirje näytettäisiin kuninkaalle, mutta se
tuottaisi hänelle surua saamatta aikaan pienintäkään parannusta
prinssissä."

"En minä sitä pyydäkkään", vastasi tyttö. "Jotakin hyvitystä pitäisi
sinun kuitenkin saada, mutta ainoa, mitä voin sinulle tarjota, on
ystävyyteni, kunnioitukseni ja mieltymykseni."

"Minä olen vain tehnyt velvollisuuteni", nyyhkytti Romana.

"Kaikki eivät tee niin", vastasi kuningatar sulkien hänet syliinsä.
"Tästälähin saat aina olla minun kanssani, ja minä luotan sinuun
enemmän kuin kehenkään muuhun."

Romana suuteli hänen käsiänsä ja lausui, että hänen hartain toivonsa
oli saada elää ja oleskella kuningattaren kanssa.

Kuninkaan kuolintaudin aikana hän olikin Katariinalle suureksi avuksi
ja lohdutukseksi, ja kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai ennen muita
sen luottamuksen, että sai maata kuningattaren huoneessa.

Mutta nyt tapahtui Romanassa kummallinen muutos. Hän saattoi pitkät
ajat istua ja tuijottaa samaan paikkaan, ja kun häntä puhuteltiin,
hypähti hän ylös voiden tuskin tukahuttaa huudahdusta.

Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi, ettei hän ollut sairas, hän vain
luuli, että hänen aikansa oli pian tullut, vakuuttaen samalla, ettei
hän pelännyt kuolemaa.

Sillä välin hän kalpeni ja laihtui huomattavasti, kärsivä piirre
ilmestyi hänen kuvankauniille kasvoilleen tehden hänet vielä
viehättävämmäksi, ja Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.

Eräänä päivänä, kun hän pyysi ja kehotti häntä sanomaan, vaivasiko
häntä joku suru, peitti tyttö kasvonsa käsillään ja puhkesi valtavaan
itkuun.

Kuningatar kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja koetti vetää
häntä luokseen.

Tytöltä pääsi tahtomattakin tuskanhuudahdus.

"Mikä sinua vaivaa?" virkahti Katariina kauhistuneena. "Teinkö
sinulle pahaa?"

"Älkää kysykö minulta; minä en saa ilmaista mitään", änkytti tyttö
vaikeroiden.

"Kuka sinua kieltää?"

"Valani."

"Kenelle annettu?"

"En uskalla sanoa."

"Sinä sanot sen, Romana, jos sinussa vielä on rakkautta minuun."

"Oi kuningattareni, se on juuri teidän tähtenne!"

"Minunko tähteni?"

"Teidän tähtenne tahtoisin kernaasti antaa henkeni."

"Kenelle vannoit valasi?"

"Vannoin... kuninkaalle."

"Kustaa kuninkaalleko?"

"Niin."

"Sitten käsken sinun puhua!" huudahti Katariina mielenliikutuksesta
kalmankalpeana.

"Ainoastaan yhdellä ehdolla saan tehdä sen."

"Sano se heti."

"Että te, kuningatar, vannotte olevanne kenellekään ilmaisematta,
mitä nyt aion teille sanoa."

"Sen vannon kuninkaani ja herrani muiston nimessä."

Tähystellen liitelivät Romanan silmäykset ympäri huonetta; hänen
hengityksensä oli lyhyttä ja huohottavaa, kun hän kuiskasi:
"Kolmantena yönä hänen kuolemansa jälkeen näin hänet ensi kerran."

"Onko Kustaa kuningas näyttäytynyt sinulle?" kysyi Katariina epäillen
ja hämillään.

"On, toisin sanoen, minä näin hänet."

"Missä?"

"Kiirastulessa."

"Jalon kuninkaan täytyy niinkuin kaikkien ihmissielujen mennä sen
kautta."

"Hän on siellä vielä."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä näen hänet melkein joka yö."

"Sinä valehtelet!"

"Minä tiesin, ettette uskoisi minua... antakaa minun olla vaiti."

"Sinulla on siis vieläkin sanomista?"

"Älkää kysykö!" Tyttö vääntelihe ikäänkuin kovissa tuskissa.

"Minä olen vannonut, sinä olet siis velvollinen sanomaan minulle
kaikki."

"Mitä tahdotte tietää?"

"Onko hän puhunut kanssasi?"

"Monta kertaa!"

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa hänen puolestaan?"

"En uskalla!"

"Mikä sinua estää?"

"Pelkään saattavani teidät murheelliseksi."

"Eläessään hän uskoi minulle kaikki surunsa ja huolensa", virkkoi
Katariina kyynelsilmin. "Jos hän nyt _voi_ antaa tietoja itsestään,
niin on kovaa, ettei hän tee sitä suoraan minulle; mutta suorastaan
julma on se, joka tahtoo estää minua saamasta tietää, mitä tietoja ja
tervehdyksiä hän lähettää."

Romana pani tuskallisesti kätensä ristiin. "Kuningattareni,
puolisonne kärsii kadotettujen tuskia!"

"Se ei ole totta, sinä olet petturi!"

Katariina oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä vihastuneena,
melkeinpä uhkaavana.

Mutta tyttörukka oli vaipunut penkille; suuret hikihelmet juoksivat
pitkin hänen kalpeita poskiaan, ja hän näytti enemmän kuolleelta kuin
elävältä.

Kuningatar heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja sanoi hyvin
kiihottuneena: "Romana, sielusi autuuden kautta vannotan sinua
puhumaan totta... tunnusta, että petät minua... ehkäpä paraassa
tarkoituksessa, mutta petät kuitenkin."

"Sieluni ikuisen autuuden kautta!" huudahti tyttö nostaen ylös
kätensä hurjassa innostuksessa, "minä olen nähnyt Kustaa kuninkaan
kärsivän kiirastulen tuskia, vaiva käy päivä päivältä vaikeammaksi
ei ainoastaan sentähden, että hän itse on luopunut ainoasta
autuaaksitekevästä uskosta, vaan tuhatkertaisesti sentähden, että hän
on vetänyt mukanaan maansa ja kansansa samaan kadotuksen piinaan,
jota hänen itse täytyy kärsiä viimeiseen päivään asti!"

Hän olisi ehkä jatkanut kauemminkin, mutta Katariina oli langennut
lattialle ja mennyt tainnoksiin.

Romana säikähti. Hän ponnistihe päästäkseen kuningattarelle avuksi;
silloin avautui salaovi ja Bellini tuli näkyviin.

"Hyvin, tyttäreni!" sanoi hän rohkaisten.

Hänet nähdessään tyttö kiirehti esiin ja lankesi hänen jalkoihinsa.

"Siunaa minua, isä!"

Hän nosti kätensä. "Minä näen marttyyrikruunun leijailevan pääsi
päällä", sanoi hän.

"Sitten eivät kauheat kärsimykseni merkitse mitään", huudahti tyttö
säteilevin silmin.

Bellini kumartui kuningatarta kohden. "Olisi hänelle parasta, että
hän olisi kuollut", mutisi hän.

Mutta Romana ojensi suojellen käsivartensa hänen ylitsensä.
"Salli minun pelastaa hänen kuolematon sielunsa", rukoili hän
itsepintaisesti, "hän on ollut niin hyvä minulle."

"Älä herätä häntä", sanoi Bellini pitkähkön vaitiolon jälkeen,
"pitkällinen pyörtymys vähentää hänen voimiansa ja tekee hänet
alttiimmaksi sinun vaikutuksellesi..."

"Onko... onko minun edelleenkin...?" Tyttö katsoi rukoilevasti
Belliniin.

"Valitse!" sanoi tämä ankaruudella, jossa ei ollut jälkeäkään
sääliväisyydestä. "Sinun kärsimyksesi pitävät hänelle taivaan portit
avoimina ja saavat tuon kovan sydämen lopulta sinun tähtesi säälimään
itseään."

Romana pani kätensä ristiin rinnalleen. "Pitääkö minun
kärsivällisesti kestää kaikkea?" kuiskasi hän.

Kuningatar liikahti.

"Ahdista häntä yhä ankarammin", muistutti italialainen ja katosi
samaa tietä, jota oli tullutkin.

Kun Katariina taas toipui, työnsi hän Romanan luotansa; hän ei
tahtonut enää kuulla mitään, mutta hän ei voinut karkoittaa
mielestään niitä kauheita asioita, jotka hän oli kuullut, ja yksin se
ajatuskin, että se mahdollisesti olisi totta, sai hänet melkein pois
suunniltaan. Vala kahlehti hänen kieltänsä, muuten hän olisi puhunut
asiasta Laurentiuksen kanssa, joka viime aikoina, etenkin kuninkaan
kuoleman jälkeen, oli tullut hänen uskolliseksi ystäväkseen. Nyt
täytyi hänen yksin taistella taistelunsa, voittaa tai joutua
tappiolle sen mukaan, miten hänellä voimia riitti.

Usein, vieläpä joka päivä, oli kuningas puhunut hänen kanssaan
hengellisistä asioista. Hän oli melkein aina ollut läsnä niissä
keskusteluissa, joita Kustaalla oli näistä asioista milloin
arkkipiispan, milloin taas rippi-isänsä ja muiden oppineiden kanssa.

Näissä neuvotteluissa Kustaa aina puolusti järjen oikeuksia;
protestanttisuus oli tullut hänelle rakkaaksi erittäinkin juuri
sentähden, että se ei kieltänyt vapaita tutkimuksia, teki Kristuksen
uskonnon keskipisteeksi ja osoitti, että hänen rakkauteensa ja
hänen oppiinsa perustui ihmiskunnan vapahdus ja autuus, ja että sen
etsiminen ja saavuttaminen oli jokaisen oma asia.

Nämä vakavat totuudet olivat vaikuttaneet Katariina Stenbockiin;
hänestä oli tullut ajatteleva kristitty ja nöyrä Herran palvelija.

Sentähden hän ei uskonut Romanaa; mutta oli hetkiä, jolloin hänen
sielunsa oli täynnä epäilystä, hetkiä, jolloin hän, heltyneenä
tytön kyynelistä ja rukouksista, kuunteli hänen puhettaan muutamia
silmänräpäyksiä, mutta ainahan katui sitä jäljestäpäin.

Hänestä oli epäilys, ettei Kustaa ole Jumalan lapsi, samaa kuin
ikuisen rakkauden olemassaolon epäileminen.

Ainoastaan sisällisen taistelun kautta pääsee selvyyteen, ja jo
lapsuudessaan oli Katariina oppinut etsimään tuota tietä palavassa,
luottavassa rukouksessa.

Monta kertaa, nähdessään hänet rukouksiin vaipuneena, Romana luuli
kääntymisen olevan lähellä ja voittonsa varman, mutta kuningatar
rukoili vapautusta kaikesta epäilyksestä, rukoili valoa ja voimaa.

Ja valo tuli, tuli niinkuin tavallisesti, mitä yksinkertaisimmalla
tavalla ja ilman yliluonnollisuutta.

Muuan palvelijattarista kertoi hänelle eräänä päivänä, että neitsyt
Romana kärsi kauheata kidutusta; hän oli sattumalta nähnyt hänen
paljaan kaulansa ja sanoi, että se näytti kokonaan hienojen neulojen
pistelemältä.

Katariina, joka useita päiviä oli kieltänyt häntä näyttäytymästä,
rupesi heti epäilemään ja kutsutti hänet luokseen.

Hän kauhistui nähdessään sen muutoksen, joka oli tapahtunut niin
lyhyessä ajassa; tyttörukka oli vain varjo entisestään.

Ystävällisin, säälivin sanoin koki Katariina voittaa hänen
luottamuksensa, mutta rukoukset ja kyyneleet olivat hänen ainoa
vastauksensa. Kärsimyksensä hän tahtoi kernaasti kestää, jos vain
sillä pelastaisi kuningattaren sielun.

"Antaudutko sinä kidutuksiin vaikuttaaksesi minuun?" huudahti
Katariina.

"Minä tarkoitan henkistä kärsimistä!" väitti Romana säikähdyksissään.

"Paljasta kaulasi!" käski kuningatar.

Sitä hän ei tahtonut tehdä.

"Tottele, tai näet minut viimeisen kerran!"

Vastenmielisesti hän teki sen.

Katariina kirkaisi kauhusta. "Herra Jumala, mitä tämä on." hän
huudahti nähdessään miten Romanan kaula ja käsivarret olivat
raadellut.

"Se on ainoastaan pieni katumuskidutus tekemieni syntien tähden",
vastasi Romana ja tahtoi rientää pois.

Mutta kuningatar käski hänen riisua vieläkin enemmän yltään
nähdäkseen miten kauas haavoja ulottui.

Kaikki vastustukset, rukoukset ja kyyneleet olivat turhat, Romanan
täytyi totella.

Se oli kauhistuttava näky; koko hänen hento ruumiinsa oli kuin
yhtenä ainoana avoimena haavana, josta tihkui lukemattomia pieniä
veripisaroita.

"Mikä on tämän saanut aikaan?" kysyi Katariina liikutettuna ja
kosketti hiljaa hänen veristä olkaansa.

Samassa hän tunsi hienoja neulan pistoksia kädessään, löysipä siihen
pian syynkin.

Romanalla oli lähinnä ihoaan hienosta silkistä kudottu vaatekappale,
mutta sen jokaiseen silmukseen oli taidokkaasti kiinnitetty
hienonhieno neulankärki, ja tuhansittain tunkeutui semmoisia kärkiä
samalla kertaa ruumiiseen ihon läpi.

"Ota pois kidutuslaitos", käski Katariina liikutuksesta vapisevalla
äänellä.

"Minä olen vannonut kantavani sitä", vastasi Romana. "Minä en
uskalla... minä en voi..."

"Sitten saavat palvelijattareni auttaa sinua."

"Ei, ei!" Ja hän riisti sen yltänsä tietämättänsäkin huoaten
helpotuksesta.

"Anna se minulle", käski Katariina ankarasti, "minä ostan sen
sinulta."

Romana ei uskaltanut kieltää, mutta sekä pitkälliset tuskat että ehkä
vielä enemmän tieto siitä, ettei ollut onnistunut ponnistuksissaan
ja ettei mikään pyhimyskunnia tullut hänen osakseen, vaikuttivat
niin valtavasti hänen jo ennenkin kovassa jännityksessä olleeseen
mielentilaansa, että hän voimattomana vaipui kuningattaren jalkoihin.

Katariina piti hänestä hellää huolta; hän käski kääriä hänet
öljykankaisiin, ja paikalle kutsuttu lääkäri määräsi parantavia
voiteita. Monta päivää Romana horjui elämän ja kuoleman välillä,
mutta vihdoin näytti nuoruuden voima pääsevän voitolle; haavat
alkoivat parantua, ja tajunta palasi päivä päivältä enemmän.

Eräänä iltana, kun kuningatar istui hänen vuoteensa ääressä ja
tapansa mukaan luki hänelle muutamia Lutherin virsiä, tarttui Romana
hänen käteensä ja suuteli sitä monta kertaa katkerasti itkien.

"Te olette ollut ylen hyvä minulle, armollinen kuningatar", sanoi
hän. "En tiedä, teenkö väärin mutta omatuntoni kehottaa minua
täydellä vilpittömyydellä tunnustamaan teille kaikki."

"Jos sen teet, Romana", vastasi tämä, "niin tahdon kaksinkertaisesti
antaa sinulle takaisin ystävyyteni ja luottamukseni, sillä olen varma
siitä, ettet sinä koskaan enää petä lupauksiasi."

"Teidän rakkautenne ja anteeksiantavaisuutenne ovat voittaneet minut.
Ensiksi pitää minun sanoman, että olen tähän asti ollut katolinen."

"Sen olen jo kauan huomannut; onko vakaumuksesi nyt muuttunut?"

"On, minä tahdon tulla Kustaa kuninkaan ja teidän taivaaseenne,
muuten ei minulla koskaan ole anteeksiantamusta."

"Romana, minä ymmärrän sinut ilman pitempiä selityksiä, mutta voinet
kuvailla mielessäsi, kuinka suurta iloa semmoinen tunnustus minulle
tuottaisi."

"Minä olen kirkkomme luopio, ja se tuomitsee minut ikuiseen
kadotukseen", valitti Romana. "Teidän uskontonne sitävastoin tarjoaa
minulle sovituksen ja anteeksiannon; onko siis ihme, että tahdon
kuulua siihen."

Mutta samassa hän kalpeni ja vetäytyi mitä suurimman kauhun eleillä
niin lähelle kuningatarta kuin suinkin.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi tämä.

Hän aukaisi huulensa, mutta hänen suustansa ei tullut sanaakaan;
rukoillen hän katsoi kuningatarta.

Lempein, lohdullisin sanoin koetti Katariina tyynnyttää häntä ja
onnistuikin siinä lopulta.

Romana pelkäsi nähtävästi nukkumista, ja jos hän muutamaksi
silmänräpäykseksi nukahtikin, havahtui hän äkkiä, katsoi pelokkaana
ympärilleen ja kuiskasi tuskaisena:

"Älkää menkö pois luotani!"

Lopulta sai väsymys vallan ja hän nukkui raskaasti.

Heti senjälkeen astui eräs palvelijatar sisään.

Maunu herttua aikoi lähteä Vadstenaan ja pyysi saada sanoa
jäähyväiset kuningattarelle.

Romana nukkui levollisesti; eihän siis voinut olla mitenkään
vaarallista jättää hänet.

Palvelijatar sai käskyn useat kerrat yön kuluessa käydä hänen
luonansa, ja Katariina meni ottamaan vastaan poikapuoltansa.

Mutta seuraavana aamuna hyökkäsivät palvelijattaret kalmankalpeina
hänen luoksensa.

Romana oli kuollut!

He olivat yöllä useita kertoja käyneet hänen luonaan, mutta aina
luulleet, että hän nukkui.

Katariina kiiruhti hänen luokseen.

Ei hänen asentonsa eikä muotonsa olleet muuttuneet; hän makasi siinä
levollisena ja hiljaa, melkein hymyillen.

Katariinan kyyneleet juoksivat virtana. Jos Romana ei olisi jäänyt
yksin, olisi hän ehkä vielä elänyt.

Paikalle kutsuttu lääkäri ei voinut selittää syytä hänen äkilliseen
kuolemaansa. Ainoa, johon hänen huomionsa kiintyi, oli pieni
sinelmä kurkussa; hän oli ehkä tullut tukehutetuksi, mutta ei ollut
luultavaa, että hän olisi sen itse tehnyt, eikä kuitenkaan ollut
mitään todennäköisyyttä, että joku vieras henkilö olisi ollut hänen
luonansa.

"Minä olen hyvin ajatellut sitä", sanoi Katariina, "että se kauhu,
joka hänet niin äkkiarvaamatta valtasi, olisi aiheutunut jostakin
näystä."

"Silloinhan teidän armonne olisi myöskin nähnyt sen", väitti lääkäri.

"Minä olin niin kokonaan kiintynyt katsomaan häneen, ettei
juolahtanut mieleeni kääntyä, vaikka muistan kuulleeni hiljaista
kahinaa."

"Se voisi selvittää tätä asiaa paljon."

"Täällä on ehkä salaovia, kaikki seinät tarkastettakoon... Romana oli
ensimäinen uhri, kukaties tulee sama kohtalo useiden osaksi."

Lääkäri sitoutui noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa, ja hänen
sekä kuningattaren valvonnan alaisena toimitti luotettava henkilö
tarkastuksen.

Silloin havaittiin, että joka huoneeseen oli varattu pieni salaovi,
niin taidokkaasti seinään sovitettu, että vain sattumalta ensimäinen
löydettiin, jonka jälkeen toiset sitten oli jo helpompi huomata.
Kaikki käytävät päättyivät suureen romukamariin, jossa säilytettiin
vanhoja aseita.

Mutta siellä huomattiin lisäksi itse seinässä pieni puhetorvi joka
oven vieressä.

Sieltä saattoi siis kuulla kaikki linnan huoneissa tapahtuvat
keskustelut.

Mitä oli tässä nyt tehtävä?

Katariina ei uskaltanut ilmoittaa asiaa kuninkaalle; ei kukaan
voinut tietää, miltä kannalta hän sen ottaisi. Hän uskoi sentähden
salaisuuden isälleen.

Tämä otti asioista tarkan selvän.

"Me seisomme tässä mehiläispesän suulla", sanoi hän. "Jos työnnämme
kätemme sinne, saamme pistoksia. On parasta, että suljemme käytävän;
mehiläiset hankkivat kyllä pian itselleen toisen, mutta me olemme
ainakin hetkisen rauhassa heiltä."

Ja vanha Stenbock oli itsekin apuna laahaamassa aseita ja vanhoja
varustuksia oven eteen, enemmän kuin miehen korkeuteen tämän nojalle.

Lääkäri pyysi saada jäädä alas nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo teki.

"Ei, ei", sanoi Stenbock, "kiittäkää Jumalaa, että ensimäisenä
pääsette pois, ja koettakaa vastaisuudessa kynsin hampain päästä
pelastumaan ainoan autuaaksitekevän kirkon uskollisten palvelijain
käsiin."

Hän kehotti noudattamaan ankaraa vaitioloa ja kun hän sitten jäi
kahdenkesken Katariinan kanssa, pyysi hän häntä heti kruunauksen
jälkeen muuttamaan linnasta.

"Ei, isäni", vastasi nuori, rohkea nainen, "huonosti sopisi teidän
tyttärellenne ja kuningas Kustaan puolisolle arkana pelkurina
vetäytyä pois niistä velvollisuuksista, jotka hänen vielä on
täytettävä."

"Mitä yhteyttä on sinulla ja koko kuninkaallisella perheellä?
Kateutta, ei mitään muuta heidän puoleltaan, mikäli minä tiedän."

"Se ei ole kaikki heidän vikansa; koko tänä aikana olemme eläneet
jokainen itseksemme... Romana on liiaksi ollut minun ajatuksissani,
mutta nyt tulee olemaan toisin. Niinkuin ennenkin kokoan minä iltasin
hovin ympärilleni... sen paras kaunistus on poissa, mutta minä tiedän
kaikessa tapauksessa, että se on hänen tahtonsa mukaan, ja minä
tahdon usein puhua prinsessain kanssa hänestä; ehkäpä he huomaavat,
etten tahdo olla muuta kuin heidän ystävänsä."

"Tee niinkuin tahdot!"

Kyllä vanha Stenbock sillä hetkellä tunsi, että kuningattaren nimi
oli pieni korvaus siitä perheonnesta, jonka suhteen hänen rakastetuin
tyttärensä oli erehtynyt.

Mutta ylpeä hän voi olla tyttärestään; miten olikaan hän pienestä
tytöstä, jolla ei ollut omaa tahtoa, varttunut vahvaksi ja rohkeaksi
nuoreksi naiseksi, joka näki ympäröivät vaarat väistämättä niitä.

"On selvää, että hän tulee Margareettaan", sanoi hän itsekseen.

Sillä välin oli Romana haudattu kaikessa hiljaisuudessa katolisen
kirkkokäsikirjan mukaan; eräs puolalainen lähetti vaati sitä, ja
kuningatar suostui heti.

"Ruumis se vain haudataan", sanoi hän; "sielu menee Jumalansa luo."



4.

YRJÖ PIETARINPOIKA.


Tällä miehellä on ollut liian huomattava osansa Ruotsin historiassa,
niin ettemme voi jättää häntä sen kuninkaan varjoon, jonka pahana
henkenä hän oli.

On totta, vaikka sitä ei ole täysin todistettu, että korkeassa
asemassa olevilla heikkoluonteisilla henkilöillä aina on
palvelijoita, jotka harjoittavat aivan samoja paheita kuin he
itsekin, mutta jotka alusta pitäen menevät tässä askeleen pitemmälle
kuin herransa ja siten askel askeleelta vievät heitä eteenpäin
kadotuksen tiellä.

"Sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle,
millainen sinä olet", kuuluu vanha sananlasku. Eerikin heikko ja
herkkä luonne oli altis ympäristönsä vaikutuksille; tämä muistutti
hänelle yhtämittaa, että hän oli isänsä ja äitipuolensa vihaama, ja
jos joku oli toista mielipidettä, joutui hän heti epäluulon alaiseksi
ja toimitettiin pois.

Nuori Eerik ruhtinas piti enimmän siitä, että hänen ympärillään
oli imartelijoita ja ihailijoita. Ovela ja juonikas hovimies Niilo
Gyllenstjerna oli jonkun ajan hänen suosiossaan. Ei kenenkään kieli
ollut niin terävä ja pureva kuin hänen kun oli epämieluinen henkilö
kysymyksessä, eikä kenenkään huulilta tulvinut mesimakeata imartelua
mm sujuvasti kuin hänen kun kuningas Eerik oli kysymyksessä.

Mutta Gyllenstjerna oli ylimys, ja Eerik piti enemmän
halpasukuisesta, joka sai olla kaikesta kiitollinen hänelle.
Edellisten joukossa oli monta yhtä korkeasukuista kuin hän itsekin
ja tästä huomautettiin häntä monta kertaa, joskaan ei suoraan, niin
kuitenkin viittauksilla ja silmäyksillä; alhaissäätyiset näkivät
hänessä jumalansa, kaikkensa, ja juuri sitä hän tahtoikin.

Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika!

Myöhempi aikakausi ei usko pahuutta olentona, persoonana olevankaan,
mutta ei ole voitu kieltää, että pahuus jostakin saa alkunsa.

Eerikin hyvä enkeli peitti kasvonsa ja pakeni samalla hetkellä, kun
hän ojensi kätensä pahalle; kaikki varoitukset vuosien kuluessa
synnyttivät hänessä vain tuskaa, vieläpä epätoivoakin, mutta
parannusta ei niistä koskaan lähtenyt. Eräs Pietari-niminen pappi
Salassa oli kohta sen jälkeen kuin uskonpuhdistus tuotiin Ruotsiin,
mennyt naimisiin jalkavaimonsa kanssa. Tällä, jota myöhemmin
pidettiin noita-akkana ja velhona, lienee nuoruudessaan ollut
ominaisuuksia, jotka oikeuttivat tällaisiin nimityksiin, niistä
perinnöllisistä taipumuksista päättäen, joita hänestä siirtyi lapsiin.

Näistä oli Yrjö vanhin ja erityisesti äidin suosikki.

Äidistään hän ehkä olikin imenyt sammumattoman vihansa kaikkiin,
jotka olivat häntä korkeammalla; häneltä hän oli oppinut ovelan
käytöstavan, joka voi mukautua minkälaisiin olosuhteisiin tahansa,
mutta joka osaa ottaa tilaisuudesta vaarin ja näyttäytyä oikeassa
valossaan, kun asianhaarat sen myöntävät.

Lahjakkaana, käsityskykyisenä ja tavattoman hyväpäisenä halusi poika
saada oppia, eikä äiti hävennyt käydä kerjäämässä varoja siihen
juuri korkeammalta aatelistolta, jota hän sydämessään halveksi ja
ylenkatsoi.

Nuori Yrjö lähetettiin Wittenbergiin, jossa hänen suuri ahkeruutensa
ja nöyrä käytöksensä herättivät sekä opettajien että toverien
huomiota.

Hänen tavaton itsehillitsemiskykynsä tuli ilmi niissä
kieltäymyksissä, joihin hän antautui. Ei kukaan viettänyt raittiimpaa
elämää, ei kukaan sietänyt paremmin pilkkaa ja ivaa, eikä kukaan
ollut tarkkaavaisempi luennoilla.

Sekä luterilaiset että katoliset elivät siinä toivossa, että hän
kuului heihin, mutta hän ei koskaan lausunut mielipidettänsä, hän
tyytyi vain olemaan kuuntelijana.

Hyvillä todistuksilla hän palasi kotiin ja sai kohta paikan hovissa.

Hänen terävä silmänsä huomasi heti, että Kustaa kuninkaan aurinko oli
laskemassa ja että tulevaisuus oli hänen seuraajansa, prinssi Eerikin.

Mutta voittaakseen hänet puolelleen täytyi käyttää toista
menettelytapaa; hän tuli nyt hävyttömäksi.

Aluksi hän kuiskaili hänelle purevia huomautuksiaan, tavallisesti
arvokkaimmista miehistä kuninkaan ympäristössä, ja kun tämä otettiin
vastaan nauraen ja mielihyvällä, rupesi hän äänekkäämmin lausumaan
törkeitä pistopuheitaan.

Hän saavutti tarkoituksensa ja tuli karkoitetuksi hovista.

Mutta vähää ennen oli prinssi Eerik asettunut Kalmariin, ja siellä
hänet otettiin avosylin vastaan.

Kahta intohimoisempaa ja hillittömämpää ihmistä on harvoin
sattunut yhteen. Pian he kilpailivat siitä, kumpi voittaisi toisen
hurjasteluissa, vakuuttavat aikakirjat, jotka kertovat, että katkotut
käsivarret ja jalat, puhkaistut silmät ja julmat rangaistukset
pienimmistäkin hairahduksista, joita palvelijat ja käskyläiset olivat
tehneet, olivat jokapäiväisenä leipänä "varakuninkaan hovissa"
Kalmarissa.

Kunnialliset naiset pakenivat kauhistuneina nähdessään hoviherroja,
ja usein pantiin kaduilla toimeen oikeita ajometsästyksiä naisten
pyydystämiseksi.

Eräällä sellaisella matkalla joutui Yrjö Pietarinpoika nuoren,
solakan ja erittäin kauniin tytön houkuttelemana sivukadulle, missä
hän ei koskaan ollut käynyt. Erään suuren talon pihalla hän sai tytön
kiinni, mutta samassa hän sai niin voimakkaan korvapuustin, että sitä
aavistamatta keikahti kumoon.

Ajatuksen nopeudella tyttö syöksyi hänen päällensä ja tempasi hänen
miekkansa tupesta, ennenkuin hän edes ehti tehdä vastarintaa; hänen
kimakat huutonsa olivat koonneet väkeä paikalle, ja ennenkuin Yrjö
Pietarinpoika oli ehtinyt toipua saamastaan iskusta, oli koko joukko
valkopukuisia olentoja hyökännyt hänen kimppuunsa pitäen nyt hoilaten
ja kirkuen kiinni hänen käsistään ja jaloistaan.

"Kas niin, pojat", huudahti naissankarimme miekkaa heiluttaen,
"minä menen edellä, seuratkaa minua linnaan, prinssi saa takaisin
kultapoikansa oikeana jauhosäkkinä!"

Kaikuva nauru osoitti, että ehdotus hyväksyttiin, ja Yrjö tunsi
nousevansa maasta voimatta tehdä pienintäkään vastarintaa.

Ei mikään ase ole terävämpi kuin iva, ja Yrjö tahtoi mieluummin
kuolla kuin joutua sen esineeksi.

"Pysähtykää!" huusi hän vimmoissaan. "Mitä vaaditte, kun laskette
minut vapaaksi?"

Kantajat pysähtyivät, ja tyttö kääntyi häneen.

"Sitokaa vanki!" käski hän.

He näyttivät olevan valmiit kaikkeen; köyttä oli heti saatavissa, ja
hänen käsivartensa ja jalkansa sidottiin jotensakin säälimättömästi.

"Kiristäkää tiukkaan", lisäsi tyttö.

Hänet laskettiin maan, ja siinä hän makasi voimatta liikuttaa kättä
tai jalkaa.

Tyttö läheni häntä ja tirkisti häntä silmiin lausuen:

"Mitäpä tarjoat?"

Yrjö oli jo ennen ihastunut tytön kauneuteen ja reippaaseen olentoon.
Juuri sellaisen naisen hän tahtoi saada, ja hän vastasikin:

"Itseni!"

"Enempää ei voi pyytää", vastasi tyttö naurahtaen vähän hämillään.
"Viekää hänet isäni luo!"

Vanki vietiin enemmän kantamalla kuin taluttamalla ensiksi suuren
leipomon ja sitten muutamien pienempien kamarien lävitse suureen
vierashuoneeseen, jossa kaikki osoitti, että oltiin rikkaan porvarin
talossa.

Siellä hänet laskettiin alas, ja rengit poistuivat tytön
viittauksesta.

"Pysähtykää ulkopuolelle", huusi hän käskevästi heidän jälkeensä.

Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi Yrjöön
kääntyen:

"Uudista nyt tarjouksesi!"

"Sano minulle nimesi, kaunoiseni, että voin pyytää sinua
puolisokseni", sanoi Yrjö ihastuneena katsellen häntä.

"Nimeni on Anna Antintytär, isäni on kaupungin rikkain leipuri!"

"No hyvä, kaunis Annaseni, minä pyydän sinua morsiamekseni."

"Milloin?"

"Kuta pikemmin, sitä parempi, vaikkapa jo tänään!"

"Varo vaan, minä voin vaatia sinut täyttämään lupauksesi!"

"Muuta en pyydäkkään."

"Mutta minulla on yksi ehto."

"Ja mikä?"

"Prinssin tulee olla saapuvilla hääateriallamme!"

"Sen lupaan!"

"Sitten irroitan siteesi."

"Sitoaksesi minut uusiin."

Mutta tyttö irroitti ainoastaan hänen kätensä sekä työnsi sitten
hänen eteensä tuolin ja pöydän kirjoitusneuvoineen.

"Kirjoita nyt kuninkaalliselle herrallesi ja pyydä häntä tulemaan
suuren seurueen kanssa tänne illalla kello seitsemän."

Yrjö kirjoitti ja pyysi prinssiä tulemaan hääjuhlaan luvaten sitten
selittää kaikki.

Mutta _miten_ hän selittäisi, sitä hän ei tiennyt.

"Minä otan sen huolekseni", sanoi tyttö.

"Muista, että minun maineeni tästälähin on sinunkin."

"Minä tiedän sen", sanoi tyttö nauraen.

Ensi kerran Yrjö tunsi itsensä riippuvaiseksi -- naisesta.

Tämän kutsumana tuli palvelija, harjasi hänet puhtaaksi ja päästi
siteet hänen jaloistaan.

Se oli tuskin tehty, kun ovet aukaistiin ja sisään astui
keski-ikäinen porvari sekä hänen seurassaan pappi täydessä
virkapuvussaan ja heidän jälkeensä suuri joukko häävieraita, kaikki
juhlapukuisina.

Yrjö hämmästyi niin, että hetkisen tuumaili tunkeutua pois ja paeta.

Mutta Annan silmät eivät siirtyneet hänestä.

"Rengit odottavat ulkona", kuiskasi hän, "ja miekkaasi et saa
ennenkuin vihkimisen jälkeen."

"Sinun kauneutesi pidättää minut täällä", vastasi hän tarttuen tytön
käteen viedäkseen hänet kiireessä valmistetun alttarin eteen.

Ja niin heidät vihittiin.

Senjälkeen Yrjö sai miekkansa takaisin.

Kun Eerik tuli, kertoi Anna, että oli kauan rakastanut Yrjö
Pietarinpoikaa, mutta kun oli kuullut niin paljon puhuttavan hänen
kevytmielisyydestään, päätti hän voittaa hänet juonella; kun Yrjö nyt
vei hänet kotiin morsiamenaan, osoitti se, että hän oli voittajana
päässyt taistelusta.

Niin hyvin hän ymmärsi sovittaa sanansa, että prinssi aivan ihastui
häneen, ja Yrjö laiminlöi hänen tähtensä useat päivät korkean
herransa, mutta pian elämä palautui entiseen uraansa; ainoa erotus
oli, että Yrjö Pietarinpoika oli saanut vaimon, joka usein oli
osallisena hänen tuumissaan, mutta jonka kanssa hän toisinaan
vimmatusti riitelikin. Tämä ei kuitenkaan koskaan antanut myöten,
vaan lausui usein:

"Ole varoillasi, Yrjö, minä olen kerran vetänyt sinua nenästä ja voin
sen tehdä vieläkin."

       *       *       *       *       *

Ei mikään tunne ollut syvemmälle juurtunut Eerikin mieleen kuin
veljesviha. Sitä olivat palvelijat jo hänen lapsuudessansa
istuttaneet häneen ja pitäneet hänessä vireillä, nuo onnenonkijat,
jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan loisina
hoveissa. Nyt tulivat Juhana herttua ja Ruotsin aatelisto niiksi
keppihevosiksi, joiden avulla Yrjö Pietarinpoika tahtoi sekä
pelotella Eerikkiä että saada hänet oman vaikutuksensa alaiseksi.

Kuninkaan hovissa oli hän usein ollut nuorien aatelismiesten
ilveilyjen esineenä; alussa hän kärsi sitä, mutta hänessä kiehui
kostonhimo ja hän vannoi verisesti kostavansa jokaisen häväistyksen.

Varsinkaan ei hän voinut kärsiä Sture-sukua eikä nuorta Niilo Sturea.

Ja kuitenkin oli tämä ehkä ainoa nuori aatelinen, joka ei koskaan
ollut loukannut häntä; kenties vain hänen jalo olentonsa ja ylväs
luonteensa herättivät Yrjö Pietarinpojassa sekä vihaa että kateutta.

Kun prinssi Eerik kuninkaan kuoleman johdosta tuli estetyksi itse
matkustamasta Englantiin, lähetettiin nuori Niilo Sture kosimista
jatkamaan. Hän oli silloin ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja otti
hyvin vastenmielisesti tämän toimen tehtäväkseen.

Prinssi itse valmisti ohjeet hänelle, ja Niilo Sture lähti matkaan.

Toimistaan hän teki selvää kirjeessä mainiten saaneensa hyvin vähän
aikaan.

Yrjö Pietarinpojan neuvosta käski Eerik hänen palaamaan kotiin ja
päätti nyt itse kuninkaaksi tultuaan tehdä kosimismatkan. Me tiedämme
sen edellisestä luvusta ja voimme nyt. palata kertomukseemme.

       *       *       *       *       *

Leskikuningatar oli uudistanut entiseen aikaan kuninkaan eläessä
tavaksi tulleet, paljon pidetyt iltaseurustelut, joihin hovi
kokoontui, jolloin otettiin vastaan vieraita ja kulutettiin iltaa
soitannolla, lukemisella ja opettavaisilla keskusteluilla, joissa
Kustaa melkein aina johti puhetta. Illanvietto päättyi tavallisesti
tanssiin.

Viimeksimainittu huvitus täytyi luonnollisesti suruvuoden ajaksi
jättää, mutta soitantoa harjoitettiin. Lecoeur sai lukea, tai
tyydyttiin myöskin keskusteluun.

Kuningatar ja prinsessat oleskelivat tavallisesti sisemmissä
huoneissa, kun taas hovi pysähtyi ulompiin. Siitä heitä kutsuttiin
sisään yksitellen tai myös kaikki yhdellä kertaa, kun pidettiin joku
esitelmä tai soitettiin.

Cecilia oli käynyt ylpeäksi ja uhkamieliseksi, mutta hänessä oli
jotakin kuumeentapaista levottomuutta.

Niilo Sture oli palannut ja ollut useita kertoja kuninkaan luona; hän
oli käynyt tervehtimässä myöskin leskikuningatarta, mutta prinsessoja
hän ei ollut kysynytkään, ja kuitenkin oli Cecilia alentunut niin
paljon, että oli kirjoittanut hänelle ikävästään ja kaipauksestaan.

Myöskin Sofia ja Elisabet olivat nähtävästi muuttuneet; heissä oli
jotakin arkuutta molemmissa, vaikka lapsuus jälkimäisessä toisinaan
pääsi valtaan ja hänestä tuli sama tuulihattu kuin tavallisesti.

Prinssi Maunu oli säilyttänyt kiihkoisen hellyytensä kuningatarta
kohtaan, ja sinä iltana, jolloin viemme lukijamme perhepiiriin, istui
hän tapansa mukaan jakkaralla kuninkaallisen äitipuolensa jalkain
juuressa nappaillen luuttuaan tai keskustellen hiljaa hänen kanssaan.

Eerik oli kutsuttanut hänet Vadstenasta, hänenhän piti seurata
kuningasta Englannin-matkalle.

Hovi ei ollut vielä koolla, ja hän kertoi eloisin liikkein
kuningattarelle erästä untansa.

Kaunis vedenneito oli tahtonut houkutella häntä luokseen; neidon
soitto oli ollut niin ihmeen ihanaa ja tenhoavaa, että hän tunsi
olevansa pakotettu seuraamaan, jos aallotar vielä kerran kutsuu. Nyt
sanoi hän joka yö uneksivansa hänestä.

Turhaan Katariina koetti kääntää hänen ajatuksiansa toiseen suuntaan;
hän palasi alati ihanaan unelmaansa, ja kun kuningatar pahoilla
mielin ja suruissaan kääntyi hänestä pois, tuli astrologi esiin.

Maunu oli innokas tähtienselittäjä; hän saattoi viettää yön toisensa
perästä tähtiä tarkastamassa, ja tuo hämäräperäinen kirjoitus pimitti
yhä enemmän hänen heikkoja aivojansa, niin että toisinaan oli vaikea
ymmärtää, oliko hänen puheessaan mitään tolkkua.

Niin oli tänäkin iltana asianlaita, mutta hänen tuttavallisen
seurustelunsa katkaisi Elisabet, joka tuli nopeasti sisään huudahtaen:

"Nyt on Eerik taas kunnostanut itseänsä!"

"Mitä on tapahtunut?" kysyi kuningatar.

"_Kuningas_ Eerik!" jupisi Maunu.

"Että semmoista pitääkin kärsiä", puhkesi puheeseen olla, joka
tulipunaisena seurasi sisartaan.

Nyt kuului hopealta helähtävä nauru Cecilian kauniilta huulilta, ja
hän lisäsi samassa kuin tuli kamariin ja niiasi kuningattarelle:

"Teidän armollenne on lähetetty eriskummainen lintu -- nähtäväksi
luullakseni."

"Minä unohdin sanoa", keskeytti Elisabet, "että prokuraattori pyytää
puheillenne."

"Minunko puheilleni?" kysäisi Katariina. "Tänne hän ei saa tulla."
Hän nousi nopeasti.

"Prokuraattori!" toisti Cecilia. "Sekö se on se uusi nimi, jonka hän
on saanut. Sitten hän kai osoittanee meillekin, mitä laatua hänen
toimintansa on."

Sisaret nauroivat yhteen ääneen.

Maunu istui paikallaan niinkuin ennenkin näppäillen luuttuansa ja
hyräillen laulua vedenneidostaan.

Katariina astui hitaasti ulos tytärpuoliensa seuraamana, jotka olivat
hyvin uteliaat näkemään mitä nyt tapahtuu.

Ulkona seisoi Yrjö Pietarinpoika, ilvehtivä hymy huulillaan.

Nähdessään kuningattaren hän kumarsi syvään ja sanoi:

"Armollisen herrani ja kuninkaani käskystä olen rohjennut pyytää
puheillepääsyä."

Katariinan silmät olivat sillä välin kääntyneet hänen sivullaan
seisovaan tyttöön, ja hän hämmästyi tämän tavatonta kauneutta.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän lempeästi.

"Kaarina Maununtytär, pähkinäinmyyjä Suurtorilta", vastasi tyttö
katsellen kuningatarta samalla lapsellisella ihastuksella, jolla oli
silmäillyt seiniä, kattoa ja ympärillänsä olevia esineitä.

Sellaista loistoa ja komeutta hän ei ollut koskaan voinut
kuvitellakkaan.

Kuningatar ei voinut irroittaa katsettaan tuosta tavattomasta
ihanuudesta.

Yrjö Pietarinpoika oli pitänyt huolta, että tyttö oli saanut uuden ja
sopivan puvun.

Hänellä oli ruskea damastihame, jonka päällä oli röijy mustaa
silkkiatlassia; jaloissaan oli hänellä pitkät punaiset sukat ja
sievät karduaanikengät. Pieni pää oli paljaana.

Kaarina ei luultavasti aavistanutkaan olevansa kaikkien ihailun
esineenä.

Maunu oli tullut toisten jäljessä ja pysähtynyt kuningattaren taakse.
Hänkin katseli tyttöä silmiään pois kääntämättä.

"Vedenneitoni!" huudahti hän ihastuneena.

Prinsessat purskahtivat nauramaan. Se veti tytön huomion puoleensa,
matta heidän naurunsa ei loukannut häntä eikä saattanut häntä
hämilleen.

Prokuraattori nautti heidän ällistyksestään. Hänen vaanivat
silmänsä siirtyivät toisesta toiseen. Sitten hän suuntasi katseensa
kuningattareen.

"Mikä on asianne?" kysyi tämä.

"Armollinen kuninkaani käski minun jättää tytön teidän armonne
huostaan", vastasi hän kumartaen. "Mikä on hänen tarkoituksensa hänen
suhteensa, sitä en ole katsonut sopivaksi kysellä."

Kuningatar luki hänen ajatuksensa hänen varailevista silmistään ja
sanoi arvokkaasti:

"Meidän korkea poikapuolemme sanonee itse tarkoituksensa. Tyttö saa
jäädä."

Samassa hän teki liikkeen jäähyväisiksi, ja Yrjö katsoi parhaaksi
lähteä heti.

Kaarina ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, menikö hän vai
jäikö. Hän oli aivan ääneti ihmettelystä ja hämmästyksestä.

Katariina laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.

Kaksi hurskasta, viatonta lapsensilmää kohtasi hänen katseensa, mutta
niissä oli niin syvä ilme, että luuli näkevänsä hänen sieluunsa asti,
jota ei vielä mikään syntinen ajatus koskaan ollut saastuttanut.

"Tahdotko mielelläsi jäädä tänne?"

"Äitini ja isäni tahtovat sitä!"

"Entä sinä itse?"

"Minä tahdon niinkuin isäni ja äitini."

"Siihen sinä tuskin kauan olet tyytyväinen", keskeytti Sofia
terävällä pilkalla.

Tyttö katsoi häneen suurilla silmillään, mutta ei puhunut mitään.

"Katsele nyt täällä ympärillesi, minkä haluttaa", virkkoi kuningatar,
"minä pidän huolta siitä, että saat tarpeellista hoivaa."

Kuninkaalliset naiset palasivat sisähuoneisiin, joihin hovi oli jo
alkanut kokoontua.

"Minä luulen", sanoi Katariina, "että Eerik aikoo tytöstä
kamarineitsyttä Elisabetille. Hän ehkä siten pelastaa hänet monista
vaaroista ja kiusauksista."

"Minä puolestani tunnustan luulevani aivan toista", huomautti Cecilia
pilkallisesti.

"Jota hän tahtoo tyrkyttää minulle", keskeytti Sofia,. "Tyhmyyksiä,
hänhän on vielä lapsi."

"Pienestäkin voi tulla suuri!"

"Hän on keijukaiseni, vedenneitoni", huokaili Maunu, "keijukaiseni,
vedenneitoni!"

"Nyt hänkin rakastuu häneen", nauroi Cecilia, "rakastuu linnanhuovin
tyttäreen!"

"Jos minä saan hänet kamarineitsyekseni, niin piilotan hänet niin
hyvästi, ettei kukaan saa nähdä häntä, ei Eerik eikä Maunu", lausui
Elisabet.

Kuninkaallisten naisten täytyi nyt tervehtiä hovia ja äskentulleita
vieraita, mutta kohtausta vahtihuoneessa ei silti unohdettu;
sisarukset kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät, mitä kummallisia
aikeita kuninkaalla lienee tytön suhteen.

Ainoastaan kaksi huonetta erotti sen huoneen, jossa kuningatar oli,
vahtihuoneesta.

Toisella puolen olivat hovisuojat.

Kulovalkean tavoin levisi tänne huhu...

Nuori, ihmeen kaunis tyttö! Mikä tervetullut aihe häväistysjuttuun!

Kuningatar istahti paikallensa sohvaan.

Maunu ei asettunut hänen jalkaansa juureen, mutta hänen lähelleen
kyllä.

Prinsessat istuivat myös lähistölle.

Tuntui siltä, kuin kaikki olisivat tarvinneet toistensa tukea.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kuninkaan ääni vahtisalista; hän
puhutteli tyttöä.

Kaikki vaikenivat hengitystään pidätellen.

Hän puhui iloisesti ja hilpeästi, tyttö vastasi teeskentelemättä ja
pelkäämättä.

Keskustelua jatkui kuninkaan tullessa aina lähemmäksi.

"Hän tuo hänet mukanaan tänne", kuiskasi Sofia.

"Uskaltaneekohan?" lisäsi Cecilia.

"Elisabet!" huusi kuningas ulkoa.

Hän nousi, mutta pysähtyi epävarmana, tottelisiko kutsumusta.

"Jää tänne!" sanoi Katariina lempeästi, jatkaen kovemmalla äänellä
ulospäin kääntyen:

"Elisabet on täällä sisällä luonani."

Seurasi muutaman silmänräpäyksen äänettömyys, senjälkeen tuli Eerik
yksin. Hänen silmänsä olivat synkät, ja kaikesta näkyi, että hänessä
kuohui.

"Täällä pidetään perheneuvottelua, luullakseni", sanoi hän
ivallisesti, heittäytyen tuolille.

"Niin kyllä", vastasi Katariina hilpeästi, "me neuvottelemme siitä,
miten olisi paraiten meneteltävä tytön suhteen, jonka olet uskonut
hoitoomme."

Hänen katseensa kirkastui. "Eikö hän ole kaunis?"

"On hyvinkin!"

"Siinä jäänee Cecilia alakynteen", lisäsi kuningas pilkallisesti
hymyillen.

"Heidän kauneutensa on aivan eri lajia", huomautti kuningatar.
"Meidän pikku turvattimme on vain lapsi."

Cecilian posket hehkuivat, mutta hän puri huultansa ja oli vaiti.

"Minä olen pelastanut hänet linnanhuovin köyhästä kodista ja rahvaan
ihailuista", jatkoi Eerik.

"Me pidämme huolta siitä, että hän saa oppia jotakin", sanoi
Katariina.

"Minä olen ajatellut, että hän voisi nauttia opetusta yhdessä
Elisabetin kanssa ja toisinaan pitää vaaria pikku Virginiastani."

"Minusta nähden sopii hän paraiten viimemainittuun toimeen",
huomautti Cecilia pistävästi. "Samanlaiset lapset leikkivät paraiten
keskenään."

Eerikin silmät iskivät tulta, mutta Katariina tarttui hänen käteensä
sanoen lempeästi:

"Sinä ärsytit häntä!... Salli minun pitää huolta tytöstä, minä
toimitan hänelle kaikkea tarpeellista hoivaa,."

Eerik suuteli hänen pehmeätä, valkoista kättään.

"Yhden ehdon minä vain asetan", sanoi hän.

"Mikä se on?"

"Ettei häntä viedä minun näkyvistäni."

"Minä voin kutsua hänet..."

"Ei, sen teen itse; hänen huoneensa tulee olla lähinnä Virginian
huonetta."

Katariina tunsi pistoksen sydämessään. Hän ainoastaan nyökkäsi
suostumukseksi ja koetti sitten kääntää keskustelua toisaalle.

"Valtiokanslerilla näyttää olevan jotakin ilmoitettavaa. Katsokaa,
kuinka levoton hän on."

Äsken lyöty ritari Niilo Gyllenstjerna liikkui edestakaisin hoviväen
kesken ulommassa suojassa, pysyen aina niin lähellä ovea kuin
mahdollista.

"Tulkaa sisään, Gyllenstjerna, ja antakaa meidän tietää, mitä teillä
on salkussanne", huusi Eerik nauraen.

Liehakoiva hovimies noudatti heti kutsumusta, kumarsi ensin
kuninkaalle, sitten kaikille muille, ja vastasi senjälkeen:

"Minun uutiseni on todellakin niin uskomatonta laatua, että tuskin
tiedän, rohkenenko sitä ilmaista."

"Jota luonnottomampi, sitä parempi. Mitä se koskee?"

"Herra Niilo Sturea."

Cecilia vavahti, kertomus alkoi vetää puoleensa hänen huomiotansa.

"Minä en ole koskaan uskonut hyvää tuosta pellavatukasta", virkkoi
Eerik synkkänä. "Missä hän oleskelee?"

"Tätä nykyä Hörningsholmassa!"

"Valtakunnan vihollisten luonako?"

"Vanhempiensa luona", huomautti Katariina.

"Jotka luulevat, että heillä on suurempi oikeus kruunuun ja
valtakuntaan kuin minulla, kuninkaalla."

"Tällä tavoin emme saa koskaan kuulla uutista", huudahti Elisabet
kärsimättömästi.

"Eikö totta, hän hommaa salaliittoa!" huudahti Eerik.

"Teidän armonne, kerrotaan, että hän on paluumatkallaan Englannista
päättänyt ruveta munkiksi..."

Cecilia sävähti tulipunaiseksi. "Se ei ole totta!" huudahti hän
kiihkeästi.

Eerik purskahti kaikuvaan nauruun. "Jos se on totta, teen hänet
rippi-isäkseni", sanoi hän.

"Päinvastoin olisi sopivampi."

"Miten niin?"

"Niilo herra on nuori, kaunis mies!"

"Entäpä sitten?"

"Kuningatar Elisabetilla on hyvät silmät!"

"Jumal'avita!" Eerik hypähti pystyyn.

"Jos munkkihistoria toteutuu..."

"Se tapahtuu yhtä vähän kuin toinenkaan", keskeytti Eerik ja istui
taas aivan tyynesti. "Kuningatar Elisabet on liian viisas pitääkseen
palvelijan herraa parempana."

"Siihen johtopäätökseen minäkin olen tullut."

Tämän keskustelun aikana, jonka loppupuoli tapahtui hyvin hiljaisella
äänellä, oli kuningatar viitannut hovia astumaan sisään, ja
keskustelu kävi pian yleiseksi, vaikka, kuninkaan tähden, puhuttiin
hiljaa.

Mutta hän siirtyi pian toisiin aineisiin. Hienolla tavallaan osasi
Katariina tasoittaa kaikki mieltenkuohut. Eerik tuli pian hyvälle
tuulelle laskien leikkiä ja nauraen milloin yhden, milloin toisen
kanssa.

"Kun kuningatar Elisabet tulee puolisokseni", lausui hän, "tulee
hänen luoda yhtä miellyttävä koti kuin tämäkin, ja autuaasti
nukkuneen herra isäni tavoin en tahdo koskaan pitää muuta uskottua
kuin kuningattareni."

"Ja teidän armonne nöyrin palvelija tyytyy poimimaan niitä muruja,
jotka putoavat rikkaan pöydältä", lisäsi Gyllenstjerna kumartaen käsi
sydämellä.

"Tarkoitat kai, että siitä aina putoo jokusia suurempiakin paloja",
huomautti Eerik hilpeästi.

"Niin, jos pysyy läheisyydessä ja pitää varansa", vastasi liehakoiva
hovimies.

Kuningas nauroi ja sitten hän kertoi läsnäoleville aikomastaan
matkasta ja niistä varokeinoista, joihin säädyt olivat tuumailleet
ryhtyä, jos hän tulisi myöskin Englannin kuninkaaksi.

Ei ole milloinkaan ihmisaivoissa syntynyt kiihkeämpiä toiveita, kuin
mitä kuningas Eerikin mielikuvituksessa nyt kummitteli.

Myöhään illalla erottiin. Monien uusien tuumiensa tähden oli Eerik
melkein unohtanut Kaarinan; hyvästiä heittäessään hän jätti hänet
vielä kerran kuningattaren huostaan ja poistui tahtomatta edes nähdä
häntä.

Mutta Maunu ja Elisabet olivat keskustelun aikana hiipineet pois,
edellinen saadakseen häiritsemättä ihailla tytön kauneutta,
jälkimäinen nauttiakseen hänen teeskentelemättömästä ihmettelystään
ja kummastelevista kysymyksistään.

Kaarina ei tiennytkään, uneksiko hän vai oliko valveilla, oliko
hänen silmäinsä edessä mielikuvitus vai todellisuusko, niin kummalta
hänestä tuntui.

Molemmat sisarukset veivät hänet mukanaan juhlasaliin, ja hän
näki, kuinka katto oli koristettu kallisarvoisilla leikkauksilla
tai silkki- ja verkaverhoilla. Tapetteihin oli kudottu kulta- ja
hopeakoristeita, olipa siellä turkkilaisiakin seinäverhoja,
erikokoisia tauluja ja monta peiliä.

Varsinkin viimemainitut synnyttivät aluksi pelkoa, sitten hämmästystä
ja ihastusta pienessä, kokemattomassa tytössä. Hän ei voinut alussa
käsittää, että näki niissä itsensä, ja etenkin Elisabet nauroi
tavattomasti hänen hämmästykselleen.

Käsin täytyi hänen pidellä taiteellisesti veistokuvilla koristettua
uunia ja useista eri puulajeista tehtyjä lattioita, joista suuri osa
oli peitetty loistavanvärisillä matolla.

Maunu kertoi hänelle, että seinäverhoissa oli esitettynä merkillisiä
tapahtumia; niinpä hän näytti hänelle "keisari Juliuksen historian",
joka täytti kahdeksan tapettia yhteensä 461 kyynärän pituudelta.
Samoin "Oktavianuksen ja Trajanuksen historiat" sekä "ensimäisen
Eerik kuninkaan historian" ynnä monta muuta, kaikki kudottuina
kultaan, hopeaan ja silkkiin.

Kaarina herkesi pian kyselemästä, hän vain kuunteli tarkkaavasti
prinssin selityksiä ja kertaili toisinaan hiljaa hänen sanojaan.

Sen jälkeen näytti Maunu hänelle huonekaluja linnan saleissa.
Siellä oli "kulta-kankaisia telttoja"; erääseen niistä oli kudottu
hopeakukkia ja valtakunnan vaakuna, toiset olivat silkkiatlassia ja
reunustetut punaisella kultakankaalla, toiset taas punaista, mustaa
tai vihreätä silkkiä.

Siellä oli komeita, helmillä koristettuja sänkyjä sametti- ja
silkkipeitteineen. Kaarina laski niitä olevan kymmenen.

Mutta kaikkia penkkejä ja pöytiä hän ei voinut laskea; hän vain
ihmetteli komeita pöytäliinoja, joista eräässä oli viisikymmentä
"hopeaumppua".

Toisissa oli kultaröyhelöitä ja hopeakoristeita, muutamat olivat
"kulta-atlassia" tai punaista samettia.

Vihdoin hän sai eräässä hyvin komeassa huoneessa nähdä
kuninkaan kallisarvoisen, hopeaisen valtaistuimen, jossa oli
vaaleansinipunainen samettityyny.

Elisabet kertoi, että suuri osa tästä kaikesta oli ollut jo hänen
autuaasti nukkuneen isävainajansa aikana, mutta että paljon oli
myöskin nykyinen kuningas sinne hankkinut.

Mutta sitä Kaarina ei kuullut. Hän seisoi kädet ristissä ja kysyi,
eikö tämä ollut sisäänkäytävä taivaan valtakuntaan.

Elisabet oli nauraa itsensä näännyksiin.

Maunu arveli, että Kaarina löytää sinne tien paremmin kuin kukaan
heistä.

Silloin tuli palvelija kuningattaren lähettämänä viemään Kaarinaa
hänelle määrättyyn kamariin, ja kiitettyänsä nöyrästi kaikesta,
mitä oli saanut nähdä, seurasi hän palvelijaa Elisabetin huoneen
viereiseen suojaan.

Niin tuli neljäntoistavuotias Kaarina Maununtytär Tukholman linnaan.



5.

JUHANA HERTTUA.


Sydän täynnä vihaa ja katkeruutta kuningasta kohtaan palasi herttua
heti kruunauksen jälkeen perintömaahansa Suomeen.

Eerik ei ollut, isän testamentin mukaan, jakanut perintöosuuksia
tasan veljesten kesken ja sen lisäksi oli hän vastoin lakia ja
oikeutta ylenmäärin rajoittanut heidän etuuksiansa.

Yhteisenä sukupiirteenä oli Eerikillä ja Juhanalla se, että he
molemmat olivat äärettömän arkoja, jonka tähden ei kumpainenkaan
rohjennut näyttää, mitä hänellä oli mielessä, vaan molemmat koettivat
suloisilla sanoilla ja ystävyyden vakuutuksilla salata ja peitellä
vihamielisyyttänsä.

Kustaa Vaasan suurimman huolenpidon esineenä hänen viimeisinä
elinvuosinaan oli -- Suomi.

Hän oli testamentissaan jakanut vallan poikiensa kesken, koska
ei tahtonut panna kaikkea vaaranalaiseksi Eerikin käsiin. Mutta
tätä valtaa täytyi suojella, ja mitähän tuo suojeleminen tulikaan
maksamaan Ruotsin maalle ja kansalle?

Tulevaisuus näytti uhkaavalta.

Venäjän tsaari Iivana Vasiljevitsh oli helmikuussa 1559 hävittänyt
Liivinmaan autioksi. Kalpaveljesten ritarikunnalla oli siellä kotinsa
ja kontunsa, ja suuressa hädässään he pyysivät apua Puolasta,
Tanskasta ja Ruotsista.

Tähän pyyntöön liittyi alistuminen suojelusvallan alaiseksi, ja
Ruotsin pyrintöinä oli ehkäistä tanskalaisvallan paisumista.

Räävelin kaupunki oli jo 1558 tarjoutunut Kristian Ulille. Estääkseen
liittoa syntymästä näiden kesken oli Kustaa kuningas rahalainalla
suostunut auttamaan ritarikunnan suurmestaria, saaden mainitun
kaupungin pantiksi.

Sodan aiheita esiintyi kuitenkin yhä useampia, ja Kustaa katsoi
välttämättömäksi pitää sekä sotajoukkonsa että laivastonsa valmiina.

Tällä välin oli Juhana herttua kuninkaan tietämättä tehnyt sopimuksen
suurmestarin kanssa vieläkin uudesta lainasta, jonka pantiksi hänen
tuli saada muutamia linnoituksia.

Tässä asiassa Juhana katsoi parhaaksi kääntyä veljensä Eerikin
puoleen, ja tämä ilmoitti olevansa taipuvainen auttamaan häntä,
"vaikkakin siten saavuttaisi kuninkaan vihan".

Näin olivat pojat liittoutuneet isäänsä vastaan juuri siinä asiassa,
joka hänen kuolemansa jälkeen synnytti verivihollisuuden heidän
välilleen.

Sillä nyt, kun isää ei enää ollut, kyti kumpaisessakin epäluulo
toista vastaan sekä samassa arka ja kurja pelko.

Heti Suomeen tultuansa herttua kirjoitti kuninkaalle muistuttaen
häntä hänen lupauksestaan ja vaatien "jonkun osan Liivin maata". Hän
puolestaan sitoutui antamaan Räävelin kaupungille apuansa venäläisten
hirmuista etenemistä vastaan.

Aiotulla kosimismatkallaan ei Eerik ollut päässyt pitemmälle kuin
Skageniin asti; siellä hän joutui ankaran myrskyn ajeltavaksi ja
palasi kiireimmän kautta Tukholmaan.

Vastaukseksi Juhanan kirjeeseen hän lähetti heti melkoisen sotavoiman
Klaus Kristerinpoika Hornin johdolla.

Liiviläiset olivat jo ennemmin pyytäneet kuningas Eerikiltä
rauhanvälitystä tai rahaa.

Rääveli ja Vironmaa ottivat sentähden heti vastaan ruotsalaisen
sotapäällikön ja antautuivat Ruotsin vallan alaisiksi, jonka tähden
ne myös saivat kaikki entiset etuoikeutensa vahvistetuiksi.

Tämä tapahtui jo vuonna 1561, ja tästä alkaen Eerik kirjoitti
nimekseen "Ruotsin, Gööttein, Vendein sekä niihin kuuluvien kuningas,
Liivin ja Räävelin herra".

Tämä turhamainen toimenpide oli ensimäisenä aiheena
sadankuudenkymmenenvuotiseen sotaan.

Juhana kiehui harmista; hänen mielipiteensä mukaan oli tämä hänen
oikeuksiensa loukkaamista.

Sillävälin oli Kalpaveljesten ritarikunta hajonnut ja sen viimeinen
suurmestari Kettler oli jättänyt koko Liivinmaan Puolan ylivallan
alaiseksi pidättäen Kuurinmaan läänityksenä itselleen. Mutta
liiviläiset, jotka tiesivät, että kuningas Sigismund oli liian
voimaton yksin suojelemaan heitä, pyysivät puolestaan apua Ruotsista.

Rauhan rikkominen välttyi ainoastaan siksi, että, vaikka sekä Venäjä
että Ruotsi tahtoivat saada haltuunsa Kuurinmaan, kumpainenkin tahtoi
mielellään jättää toiselle sodan Puolaa vastaan.

Juhana kirjoitti taas veljelleen neuvoen häntä etukädessä sotaan
Venäjää vastaan sekä luovuttamaan Puolalle kaikki, mitä Ruotsilla jo
oli omistuksia Liivinmaassa.

Eerik vastasi käskemällä Hornia valloittamaan Pernaun ja
Wittensteinin, mikä myöskin onnistui.

Sitten hän ilmoitti Juhanalle, että Riian arkkiherttuakunta oli
antautunut Ruotsin vallan alaiseksi, mutta että puolalaiset siitä
huolimatta olivat anastaneet sen maan.

Lopulta kuningas suostui herttuan pyyntöön saada persoonallisesti
käydä tapaamassa kuningas Sigismundia itse kosiakseen häneltä hänen
sisartansa, prinsessa Katariina Jagellotarta.

Eerik onnitteli häntä sen johdosta, että hänelle täten avautui
toiveita Puolan kruunuun, "vaikka", lisäsi hän, "Puolan lähettiläs
Tukholmassa on tarjoutunut, kruunun vapaaksi sattuessa, toimimaan
siihen suuntaan, että me itse tulisimme Puolan kuninkaaksi, jos me
niin tahtoisimme".

Tämä suostumus oli Juhanalle erittäin tervetullut, vaikka hän ilman
sitäkin luultavasti olisi toiminut jo ennen tekemänsä suunnitelman
mukaan.

Oleskellessaan Suomessa oli Juhana näet jo ennen tehnyt matkan
sisä-Puolaan tavatakseen mahdollisesti prinsessan, ja häntä hiveli se
huomaavaisuus, jota tämä osoitti hänelle.

Katariina oli tavattoman älykäs ja harvinaisen kaunis nainen.

Nuori ruotsalainen prinssi vaaleine kutreineen ja eloisine
sinisilmineen voitti heti hänen mieltymyksensä.

Puolan hovissa oikein kihisemällä kihisi katolilaisia, ja prinsessan
rippi-isä kuiskasi hänen korvaansa, miten Jumalalle otollinen työ
olisi palauttaa ruhtinas kerettiläisestä harhauskostaan ainoan
autuaaksitekevän kirkon äidilliseen helmaan.

Sen tiesi prinsessa itsekin, että suorin tie siihen oli hänen
sydämensä valloittaminen.

Hän rakasti, hän tahtoi voittaa hänet; me emme voi vakuuttaa, että se
olisi tapahtunut katolisen kirkon tähden.

Juhana oli aivan hurmaantunut hänen ihanuuteensa, ja se huomio, jota
prinsessa osoitti hänelle, oli hyvin hänen mieleensä. Mutta vielä
täydellisemmin kiintyi hänen sydämensä Katariinaan, kun hän kuuli,
että myöskin Venäjän tsaari tavoitteli tätä puolisoksensa.

Tämän merkillisen ja vaikuttavan uutisen kertoi prinsessa itse
hänelle.

"Minä olen päätökseni tehnyt", sanoi hän kohottaen kauniit silmänsä,
"minä tulen taivaan morsiameksi."

"Älkää ryöstäkö maailmalta sen ihaninta koristetta!" huudahti Juhana
vilkkaasti.

"Minulla ei ole muuta mahdollisuutta; veljeni ei voi suojella minua."

"Mutta minä teen sen! Oi, miksi olen nuorempi poika; jos olisin
kuningas, niin sanoisin: Katariina, tule puolisokseni, minä rakastan
sinua tuhat vertaa enemmän kuin voin sanoin selittää!"

Katariina kääntyi punastuen poispäin.

"Te petätte sekä itseänne että minua", virkkoi hän.

"Voitteko epäillä sellaista?... Vaatikaa mitä todistuksia tahansa,
kaikki, kaikki tahdon tehdä teidän tähtenne!"

"Juhana!" kuiskasi prinsessa.

Juhana lankesi hänen jalkoihinsa. "Onko se mahdollista, te ette
työnnä minua pois luotanne!"

"Minä rakastan sinua!"

Mitä sitten seurasi, sitä ei tarvinne kertoa.

Rakastavaiset vannoivat toisilleen ikuista rakkautta ja sopivat
siitä, että Juhana jonkun ajan kuluttua tulisi pyytämään prinsessaa
hänen veljeltänsä, kuningas Sigismundilta.

Mutta Juhana ei ollut se, joka olisi voinut pitää mitään salassa,
ja Ruotsiin tultuansa hän kerskaili onnestaan sekä valitti syvästi,
ettei voinut tarjota prinsessalle sellaista asemaa, joka olisi hänen
korkean arvonsa mukainen ja vastaisi hänen erinomaisia ansioitaan.

Uutinen tästä tuli lopuksi myöskin tsaarin korviin ja kiihotti häntä
suunnattomasti.

Hänen tiedusteluihinsa Sigismund vastasi, ettei hän puolestaan
suinkaan ollut antanut suostumustansa.

Silloin vannoi tuo hurja venäläinen, että hän ryöstättää Katariina
Jagellottaren, vaikkapa tämä olisi alttarin edessä vihillä
ruotsalaisen prinssin kanssa, mutta kun prinsessa saapuu Venäjälle,
saa hän ansionsa mukaisen rangaistuksen.

Katariinalla oli rohkea mieli, ja hän luotti siihen, että Juhana
tulee häntä pelastamaan.

Ja nyt oli hetki tullut. Niin hyvin kuin mahdollista antoi Juhana
Turussa järjestää kodin tulevalle puolisolleen sekä matkusti sen
jälkeen kiireesti Danzigin kautta, ainoastaan pieni seurue mukanaan.

Puolan hovi oli Wilnassa, ja sinne suunnattiin matka.

Kuningas Sigismund oli hurskas ja hyväsydäminen, jotensakin
yksinkertainen herra. Kuuliaisena aseena jesuiittain käsissä ei
hänellä koskaan varsinaisesti ollut omaa tahtoa, joskin hän toisinaan
saattoi olla kutakuinkin itsepäinen.

Venäjän valtaa hän pelkäsi kovasti, ja vaikka hän ei suinkaan
halunnut antaa sisartansa Venäjän tsaarille, ei hän kuitenkaan
tahtonut kiihottaa tämän vihaa.

Kun hän oli lapseton, tuli kruunu hänen kuolemansa jälkeen siirtymään
jommallekummalle hänen sisaristaan, Annalle tai Katariinalle, jotka
molemmat olivat kiivaita katolilaisia.

Vanhempi heistä, Anna, oli enemmän veljensä kaltainen; ehkäpä veli
juuri tästä syystä piti enemmän nuoremmasta sisarestaan Katariinasta
ja salaa toivoi, että tämän lapsi nousisi hänen jälkeensä Puolan
valtaistuimelle.

Ruotsalaisen prinssin tulo oli pieni mutka matkassa; jokainen tiesi,
että hän tuli kosimishommissa, ja Sigismund mietti kaikkia keinoja
löytääkseen sopivan syyn kieltoon.

Turhaan hän turvausi rippi-isiinsä; sillä kertaa ei kukaan heistä
voinut (tai ei tahtonut) auttaa häntä. Hänen täytyi itse keksiä syyt
estelyihinsä.

Ei hän kuitenkaan tahtonut olla epäkohtelias, ja prinssi otettiin
vastaan asianmukaisella komeudella.

Herttua Juhanalla oli kaikin puolin viehättävä ja hurmaava käytös;
kun hän tahtoi miellyttää, onnistui se melkein aina, ja Wilnan hovi
ylisteli häntä aamusta iltaan.

Hän tuli kaikkien naisten suosikiksi, ja hoviherrain täytyi myöntää,
että he harvoin olivat nähneet niin ritarillista ryhtiä ja niin
miehekästä olemusta kuin prinssi Juhanan.

Entä prinsessa Katariina?

Hän oli seitsemännessä taivaassa ja punehtui kuin ruusu, kun Juhana
astui saliin.

Heidän ei ollut niinkään helppoa päästä kahdenkeskiseen keskusteluun,
mutta lopulta se onnistui sisaren, prinsessa Annan välityksellä.

Ensimäiset hetket kuluivat jälleennäkemisen ilossa ja onnessa.

Sitten sanoi Juhana, että hänen vakaa päätöksensä ei ollut ainoastaan
pyytää Katariinan kättä, vaan myöskin kiirehtiä häitä.

"Mutta hän näyttää sinulle ovea ja erottaa meidät ainaiseksi",
valitti Katariina itkien.

Anna arveli myöskin, että suuri varovaisuus oli tarpeen; hänen
veljensä ei mielellään myöntynyt.

Mutta samana päivänä kuiskasi kuninkaan rippi-isä herttualle:

"Rohkeus ja miehuus vievät perille!"

Heti senjälkeen pyysi Juhana päästä yksityiseen keskusteluun
Sigismundin kanssa, ja tämä vei hänet salakamariinsa.

Kaunopuheisesti hän selitti kuninkaalle hellän rakkautensa
prinsessaan ja pyysi lopuksi hänen kättänsä.

Sigismund kuunteli tarkkaavasti ja tuli niin liikutetuksi, että monta
kertaa pyyhkieli silmiään. Kun Juhana oli lopettanut, sanoi hän
kerran toisensa perästä:

"Mikä vahinko, mikä vahinko!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Juhana ihmetellen.

"Mikä vahinko", toisti Sigismund, "ettei hän ole vanhempi!"

"Voiko siitä olla jotakin estettä?"

"Ettekö tiedä, että on vastoin Jumalan sanaa naittaa ensin nuorempi,
sitten vanhempi?"

"Mutta kyllä sitä usein tapahtuu."

"Pakanoiden, mutta ei kristittyjen keskuudessa."

"Sen voin kyllä teille todistaa!"

"Ei ei en minä tahdo kuulla semmoisesta valtavasta
synninturmeluksesta; nyt tiedätte ajatukseni, ensin on vanhempi
naitettava, sitten nuorempi."

"Prinsessa Anna rakastaa minua yhtä vähän kuin minäkin häntä", väitti
Juhana.

"Ikävää hyvin ikävää, että niin on, minä olisin ilomielin laskenut
teidän kätenne toisiinsa."

Ja tässä mielipiteessä hän pysyi. Jos Juhanan veli, Maunu prinssi
ehkä menisi naimisiin prinsessa Annan kanssa, niin hän hyvin iloisena
valmistaisi häät molemmille sisarille; muuten ei hän nähnyt, mitään
mahdollisuutta. Nuoremman naittaminen ennen vanhempaa oli hänestä
epäkristillinen teko josta hänen omatuntonsa kielsi häntä.

Juhana oli epätoivossaan; hän tiesi, että jos nyt puhkeaisi sota
Ruotsin ja Puolan välillä, hän ehkä ainaiseksi olisi erotettu
rakkaasta Katariinastaan.

Sillä aikaa oli kuitenkin tämä vieras ruhtinas esiintymisellään
voittanut puolelleen kaikkien suosion Wilnassa, ja kun aivan samaan
aikaan tuli uusi lähetystö tsaarilta uudistaen hänen pyyntönsä
prinsessan suhteen, puhkesi yleinen vastenmielisyys ilmi tavalla,
joka hyvin kuvaa aikakauden raakuutta.

Kun Sigismundilla, joka pelkäsi mahtavaa naapuriansa, ei ollut
rohkeutta antaa kieltävää eikä myöntävää vastausta, ryhtyivät
muutamat hänen alamaisistaan toimimaan ja lähettivät hänen
tietämättään tsaarille hänen haluamansa prinsessan asemesta valkoisen
tamman kalliisiin naisvaatteisiin huolellisesti pyntättynä.

On itsestään selvää, että venäläisen raivoa täten vielä enemmän
ärsytettiin, ja hän vannoi sekä prinsessaa että Juhana herttuaa
kohtaan ikuista vihollisuutta.

Juhana herttua taas ei enää tiennyt mitä tehdä. Katariinaa hän ei
saanut tavata, ja Sigismund nähtävästi karttoi häntä.

Silloin saapui sanansaattaja tuoden tärkeitä kirjeitä kuningas
Eerikiltä. Tämä käski suurimman epäsuosion uhalla herttuaa heti
lopettamaan kosimistouhut Puolassa ja kiireesti matkustamaan pois.

Sen sijaan ehdotti kuningas, että Pietari Brahe lähetettäisiin
Skotlantiin pyytämään Maria Stuartia puolisoksi herttua Juhanalle.
Kuningas oli kyllä itse ajatellut siihen suuntaan, mutta tahtoi nyt
rakkaan veljensä tähden luopua siitä.

Juhanan harmi ja vastenmielisyys Sigismundia kohtaan, ehkäpä myöskin
epäilys Katariinan suhteen, oli niin suuri, että hän päätti totella
Eerikkiä ja antoi heti seuralaisilleen käskyn järjestää kaikki
poislähtöä varten.

Kirjoitettuansa Sigismundille lyhyet jäähyväiset hän lähti laivaansa.

Purjeet piti juuri nostettaman, kun Sigismundin lähettämä
sanansaattaja pyysi häntä palaamaan.

On tuskin luultavaa, että hän olisi noudattanut kutsumusta, jollei
samassa olisi pistetty hänen käteensä pientä pergamenttiliuskaa,
jossa oli tuo ainoa sana: "Tule!"

Nyt hän välitti hyvin vähän Eerikin kielloista ja palasi nopeasti
linnaan.

On luultavaa, että sekä papit että sisarukset lopuksi olivat
vaikuttaneet Sigismundiin, niin että hän suostui määrätyillä ehdoilla.

Hämillään meni hän Juhanaa vastaan ja puhui huonoista ajoista.
Lopuksi kävi selville, että hän suostumuksensa ehdoksi määräsi, että
Katariinan huomenlahjan, 32,000 guldenia, piti jäämän hänelle ja
samoin hänen äidinperintönsä, 50,000 dukaattia; vielä täytyi herttuan
sitoutua lainaamaan langolleen 125,000 taaleria kovina hopeakankina,
saaden näistä pantiksi muutamia liiviläisiä linnoja, sekä lisäksi
auttamaan häntä kovina aikoina ketä vastaan hyvänsä.

Juhana suostui kaikkeen ja pyysi päästä Katariinan luo.

Heidän sinne mennessään puhui Sigismund vielä kerran Annasta
vanhempana sisarena, ja herttua alkoi jo melkein pelätä petosta, kun
prinsessa Anna tuli heitä vastaan.

Ikäänkuin olisi aavistanut herttuan ajatukset, sanoi tämä hymyillen:
"Sisareni pitää teidän armostanne hyvin paljon, mutta siveänä
neitinä hän ei ole voinut sanoa sitä, ennenkuin veljeni on antanut
suostumuksensa. Menkää sisään, hän odottaa teitä."

Juhana kumarsi syvään ja suuteli prinsessan kättä. Sitten hän
kiiruhti sisään saadakseen rakastetun Katariinansa omilta huulilta
vakuutuksen hänen rakkaudestansa.

Onni säteili äskenkihlattujen silmistä, kun he vähäistä myöhemmin
tulivat vastaanottamaan sisarusten onnitteluja.

Juhana puuhaili hyvin innokkaasti sitä, että häät vietettäisiin
viipymättä; ilman Katariinaa hän ei tahtonut palata Suomeen, ja
saattoi olla monessa suhteessa vaarallista viipyä kauemmin poissa.

Sigismund suostui tähän, ja Anna huomautti, että niin hänen kuin
sisarenkin myötäjäiset olivat olleet valmiina jo ennen heidän
äitirouvansa kuolemaa, niin että siinäkään ei ollut mitään estettä;
morsiuspukuja sitävastoin ei ollut ja siihen kai menisi pitempi aika.

"Antaa niiden olla siksi, kun vietämme tuliaisemme Turussa",
keskeytti Juhana; "kaikki semmoiset ovat sivuasioita, joita sitten on
aikaa ajatella. Eikö niin, rakas Katariinani, suostuthan?"

"Täytynee kai suostua, kun on niin päteviä syitä", vastasi hän.

Ja niin vietettiin häät lokakuun 4 p:nä 1562 viivyttelemättä ja ilman
komeutta; ei ketään vieraita ehditty kutsua, ja ainoastaan harvoja
todistajia oli läsnä, mutta nuori pari ei kaivannutkaan mitään,
heille näytti toisissaan olevan kylliksi.

Jo hääpäivän jälkeisenä päivänä lähdettiin matkaan, ja Katariina
näyttäytyi hyvin tyyneksi ja levolliseksi erotessaan omaisistansa,
mikä ihmetytti yhtä paljon heitä kuin hänen puolisoansakin.

"Ethän toki unohda uskoasi?" kuiskasi Anna hänelle. "Minä en unohda
mitään", vastasi hän. Kuningas komensi joltisenkin puolalaisen
sotajoukon seuraamaan heitä Liivinmaahan; pelättiin, että tsaari
suutuksissaan ryöstäisi pois morsiamen.

Tieto naimisesta oli jo ehtinyt Ruotsiin, ja se vastaanotto, joka
odotti vastanaineita heidän matkustaessaan läpi Liivinmaan, oli
kaikkea muuta kuin ystävällistä. Sen oli Eerik saanut aikaan. Juhana
koetti sentähden jouduttaa matkaa, ja joulukuun 4 p:nä he saapuivat
Turkuun.

Matkalla oli Katariina sekä osanottavaisuudellaan että viisaudellaan
saanut Juhanan aukaisemaan sydämensä; hän luki hänen ajatuksensa kuin
avatusta kirjasta, hän tuli tietämään varmuudella monta seikkaa,
joista oli kuullut vain huhuja, ja hän huomasi, että vaikutuspiirinsä
tuli olemaan paljon avarampi kuin hän oli ajatellutkaan.

"Minä aavistan, että sinusta kerran tulee Ruotsin kuningas", sanoi
hän Juhanalle.

"Niin on minusta ennustettukin", vastasi Juhana, "ja se oli myöskin
autuaasti nukkuneen isäni toivomus".

"Yhdessä asiassa hän erehtyi", sanoi hän.

"Mitä tarkoitat?"

"Hän petti ainoan autuaaksitekevän kirkon."

"Vielä on Ruotsissa monta hyvää katolilaista."

"Useampia niitä vielä tulee, jos minun kehotuksiani otetaan huomioon."

       *       *       *       *       *

Juhana oli aivan yhtä loistonhaluinen kuin veljensäkin ja hän oli
valmistanut Katariinalle upean vastaanoton Turun linnassa.

Lukuisa hovi oli sinne kokoontunut, ja kaikki oli järjestetty niin,
että hänen oleskelunsa siellä tuli niin viehättäväksi kuin suinkin.

Sellaista ruhtinaallista hovia ei Suomessa oltu nähty sitten Kaarle
Knuutinpojan aikojen.

Turun linnaa laajennettiin, kallisarvoiset verhot ja maalaukset
koristivat sen seiniä, kulta- ja hopea-astiat kimaltelivat pöydillä,
erityiset hoviräätälit neuloivat hoviväelle kallisarvoisia vaatteita,
ja huvituksia ja leikkejä pantiin joka päivä toimeen.

Suomen nuori aateli riensi ottamaan osaa tähän iloiseen ja loistavaan
hovielämään.

Erityinen turnauskenttä valmistettiin, ja nuoret ritarit mittelivät
toisinaan miekkojansa kauniiden naisten kunniaksi; toisinaan taas
pantiin toimeen loistavia metsästysretkiä. Ruissaloon perustettiin
eläintarha, mutta useimmiten tanssittiin linnansaleissa viulujen ja
pillien iloisten sävelien makaan.

Huvitteluhalu levisi niin nopeasti ympäristöönkin, että Turun
koulupojat panivat kouluhuoneissa toimeen näytelmiä kutsuen niihin
vanhempiansa ja holhoojiansa.

Herttua antautui kokonaan huvituksiin, mutta ruhtinatar, tuo aurinko,
jonka ympäri kaikki pikkutähdet kiertelivät, huomautti hänelle pian,
miten tärkeätä oli voittaa sen kansan suosio, jonka keskuudessa he
elivät ja jonka apua he jonakin päivänä ehkä tulivat tarvitsemaan.

"Minä olan varma siitä, että he menevät meidän tähtemme vaikka
kuolemaan, jos niin tarvitaan!" huudahti herttua.

"Mutta ethän sinä voi puhutellakkaan heitä heidän omalla kielellään",
vastasi Katariina.

"Moni heistä ymmärtää ruotsia."

"Ei neljäsosakaan. Miksi et ole opetellut heidän kieltänsä?"

"Se on vaikeaa."

"Entä sitten. Ajatteleppa, jos ottaisimme sen hovikieleksemme."

"Sinä et ymmärtäisi siitä sanaakaan."

"Aina siitä asti kuin ensi kerran tapasimme kolme vuotta sitten, olen
opiskellut sitä."

"Sinäkö, Katariina?"

"Tahdotko ottaa minut opettajaksesi?"

"Minä tahdon mitä sinä tahdot."

"Mutta ota huomioosi, että minä olen ankara."

"Epäiletkö kykyäni?"

"En, mutta ehkä tahtoasi."

"Sinun tahtosi on nyt minunkin."

Niin alkoi opiskelu, ja Juhana oppi hämmästyttävän nopeasti kansan
sanomattomaksi mielihyväksi puhumaan suomea.

Mutta samalla kertaa kuin Katariina näin vahvisteli miehensä
vaikutusvaltaa, työskenteli hän myöskin sen asian hyväksi, jota hän
ennen kaikkea oli vannonut edistävänsä.

Oli meneteltävä huolellisimman varovasti, jotta tarkoitukset
eivät tulisi ilmi ennen kuin voitto oli saavutettu; heikkoja oli
vahvistettava herättämättä epäluuloa vastakääntyneissä.

Katariina rouva näytti olevan koko mestari teeskentelytaidossa.

Hän sanoi tahtovansa ottaa selvää Suomen aikaisemmasta kehityksestä,
ja kun Turku juuri oli Suomen edistyksen kehto, oli hänellä mitä
paras tilaisuus saada haluamiansa tietoja.

Ja niin saapuivat kaikki kaupungin oppineet miehet hänen luokseen
pyytäen saada kukin kantaa kortensa yhteiseen kekoon.

Herttuatar otti jokaisen vastaan ja kuunteli tarkkaavasta kertomusta
pyhästä Eerikistä, joka lämpimän kristillisen rakkautensa valtaamana,
raamattu toisessa kädessä, miekka toisessa, tuli Suomeen taistelemaan
pakanoita vastaan oikeauskoisten avuksi ja suojaksi.

Toinen kertoi piispa Henrikistä, joka seurasi kuningasta tällä
matkalla ja toimitti ensimäisen kasteen lähellä Turkua, Kupittaan
lähteellä, jota siitä päivin onkin nimitetty Pyhän Henrikin lähteeksi.

Siihen huomautti kolmas, että piispa, joka oli jäänyt tänne kuninkaan
lähdettyä pois, oli tunkeutunut aina Kokemäenjoelle asti Satakuntaan,
missä oli saarnannut lautasuojuksessa.

Seuraavana vuonna oli eräs rikas talonpoika lyönyt hänet kuoliaaksi
Nousiaisissa kesken hänen siunattua vaikutustansa.

Siihen lisäsi ensimäinen, että se tapahtui tammikuun 19 p:nä 1158
sekä että murhaaja otti piispan lakin ja pani sen omaan päähänsä,
mutta se tarttui siihen niin kovasti, että hiukset ja päänahka
seurasivat mukana, kun se otettiin pois, ja siitä oli seurauksena
miehen kuolema.

"Hän katui rikostansa", kertoi toinen, "ja käski palvelijainsa
valjastaa kaksi härkää reen eteen sekä lähteä kuljettamaan piispan
ruumista, joka haudattiin siihen, minne härät itsestään pysähtyivät."

"Siihen", keskeytti kolmas, "rakennettiin sittemmin kirkko."

"Murhaaja katkaisi piispan sormen, jossa oli sormus", jatkoi taas
ensimäinen; "korppi löysi sen, ja kun se lensi erään sokean ohi, sai
tämä näkönsä."

"Turun tuomiokapitulin sinetissä on sekä sormi että sormus", lisäsi
toinen. "Kirkko julisti hänet pyhimykseksi."

"Sentähden", sanoi ensimäinen, "tehtiin pyhiinvaelluksia hänen
haudalleen Nousiaisiin, ja kun hänen luunsa kesäkuun 10 p:nä vuonna
1300 siirrettiin Turun tuomiokirkkoon, joka rakennettiin hänen
kunniakseen ja sai hänestä nimensä, tulvaili tänne kansaa maan
kaikista osista, erittäinkin suurina juhlapäivinä tammikuun 19:ntenä,
hänen kuolinpäivänään, ja kesäkuun 10:ntenä, jolloin hänen luunsa
siirrettiin."

"Varsinkin sentähden", jatkoi toinen syvästi huoaten, "että
silloin annettiin syntejä anteeksi ja kaikki tahtoivat tulla siitä
osallisiksi."

"Kun näin paljon kansaa tuli yhteen, syntyi siinä vaihtokauppa",
selitti kolmas, joka oli käytännöllinen mies, "ja niin syntyivät
vähitellen meidän markkinamme."

Herttuatarta näyttivät kaikki nämä kertomukset hyvin miellyttävän;
hän vuodatti kyyneliäkin niitä kuullessaan, ja sittemmin hän kertoili
niitä linnan saleissa, ja se harrastus, jota hän osoitti asialle,
tarttui luonnollisesti muihinkin, vetäen kaikki, mitä oppineita oli,
linnaan.

Suomen aikaisemmat vaiheet tulivat yleisen keskustelun alaisiksi, ja
kaikki, jotka tiesivät jotakin menneistä ajoista, saivat osakseen
erityistä huomiota.

Sitten tultiin huomaamaan, ettei kirkko ollut vaikuttanut ainoastaan
suurta maahanmuuttoa, vaan myöskin edistänyt kauppaa ja elinkeinoja.

Mitä ihmetöitä se siis olikaan tehnyt!

Niin tuli puhe piispa Hemmingistä, joka 1365 julistettiin
pyhimykseksi.

Mikä mies hän olikaan! Hän perusti ensimäisen kirjaston Suomeen;
siinä oli kolmekymmentä teosta, jumaluusoppia ja kirkkolakia koskevia
käsikirjoituksia.

Kirja oli siihen aikaan maatilan arvoinen. Hän perusti köyhäinkodin
ja koulun papiksi aikoville. Hän se kiinnitti paavin ja kansan
huomion pyhään Birgittaan, jonka syntyessä hän ilmestyksen kautta oli
saanut tiedon hänen tulevasta suuruudestaan ja maineestaan.

Katariinaa miellytti myöskin suuressa määrässä hänen seuraajansa
Maunu Olavinpoika, joka oli ensimäinen suomalaissyntyinen piispa.
Hän huomautti, mitenkä tämä piispa oli sovituttanut hopeaan P.
Henrikin pään ja käsivarret; hän oli perustanut birgittalaisluostarin
Naantaliin, ja mahtavan vaikutuksensa kautta oli hän saanut aikaan
sillan rakentamisen Aurajoen ylitse Turussa vuonna 1414.

Ennen tätä aikaa oli matkustavaisen ollut hyvin vaikea kesällä
kulkea Suomessa; sen täytyi tapahtua joko ratsain tai jalan. Täällä
"Tuhatjärvisessä maassa" kohtasi häntä yhtämittaa suuria vesistöjä
tai jokia, joiden poikki piti joko kahlata tai kulkea veneellä.

Tästä ajasta alkaen tehtiin siltoja kaikkialle.

Myöhäisemmistä -- luterilaisista piispoista -- ei herttuatar kysellyt
mitään. Innokasta suomalaista pappia Pietari Särkilahtea ja hänen
maanmiestänsä piispa Martti Skytteä ei ollut hänen historiassaan, ja
Agricola sekä Juusten, Suomen kansallisimmat miehet, olivat hänestä
vähäpätöisiä.

Jotta ei kuitenkaan ilmaisisi vastenmielisyyttänsä nykyisiin oloihin,
oli hän läsnä eräässä katolilaiseen tapaan pidetyssä juhlamenossa,
jota käytettiin uusia oppilaita kouluun otettaessa.

Pojat puettiin valkoisiin vaatteisiin, ja seppele päässä sekä
rehtorin ja vanhempiensa seuraamina menivät he juhlakulussa kouluun.
Ovella oli heitä vastassa vanhempi koulunuoriso, joista yksi, ollen
piispana olevinaan, oli puettu valkeaan pukuun, paperista tehty
maalattu piispanhiippa päässä ja samoin puinen maalattu piispansauva
kädessä.

Äskentulleet lankesivat polvilleen, ja piispa luki latinaisen
rukouksen.

Senjälkeen astui esiin toinen vanhemmista oppilaista, samoin
valkoisiin puettuna, ja löi tulijoita vasaralla päähän sanoen
toivovansa, että ne tieteet, joissa he saivat opetusta koulussa,
myöskin pystyisivät heidän päähänsä. Lopuksi laulettiin
latinankielinen virsi.

Katariina ilmaisi olevansa hyvin tyytyväinen esitykseen; hän kehotti
oppilaita ahkeruuteen ja vakuutti opettajille mitä suurimmalla
osanotolla seuraavansa heidän vaikutustansa.

Näin osasi hän saattaa itsensä kaikkien ihailemaksi; sellaisesta
ruhtinattaresta saattoi maalle koitua tavattoman suurta hyötyä.

Itse piti hän ylintä huolta taloudestaan ja teki sen niin taitavasti
ja ymmärtävästi, että häntä pian pidettiin perheenemännän esikuvana.

Nuori ruhtinaspari saavutti yhä vakavampaa jalansijaa kansan
sydämessä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he tarjosivat kuningas
Eerikille tupaantuliaisia, mutta toiset vierailutpa siitä alkoivatkin.



6.

MINUNKO VAI SINUN?


Svante Sture oli kruunauksessa kulkenut lähinnä herttuain jäljessä.
Vestervikin ja Stegeholman linnat tulivat hänen kreivikunnakseen,
Hörningsholma nimitettiin hänen vapaaherrakunnakseen. Samalla hänet
nimitettiin valtakunnan marskiksi, ja ehkäpä juuri tämän ylpeän
nimityksen tähden hän ajatteli asettua herttuain vertaiseksi.

Juhlallisuuksien jälkeen hän palasi heti Hörningsholmaan puolisonsa
ja lastensa seurassa nauttimaan sitä levähdystä valtiomieshommistaan,
jonka kuningas oli myöntänyt hänelle.

Märta rouva oli synnyttänyt herralleen neljätoista lasta: neljä
vanhinta oli kuollut jo lapsina, mutta kylliksi monta oli vielä
jäljellä tekemään Hörningsholman sekä vanhempien että nuorempien
vierasten oleskelupaikaksi. Pian täyttyikin talo vieraista.

Siellä oli kreivi Pietari Brahen rouva, Beata Stenbock,
leskikuningattaren sisar, siellä oli vapaaherra Hogenskild Bielke,
joka kruunauksessa oli lyöty ritariksi; hän oli nainut Anna Sturen,
yhden valtiomarskin ja Märta rouvan tyttäristä.

Useita muitakin oli saapuvilla; nimitämme heidät siinä
järjestyksessä, kuin he tulevat esille.

Yleensä oli mieliala hyvin suosiollinen kuninkaalle sentähden,
että hän tahtoi rajoittaa herttuain valtaa; kaikki katsoivat sen
välttämättömäksi, ja herrat olivatkin päättäneet olla tässä suhteessa
hänelle apuna.

"Henkeni ja vereni tahdon antaa kuninkaan puolesta", puhkesi
puheeseen Svante kreivi. "Hän saa pian huomata, että hänellä juuri
aatelistossa on ystävänsä ja varmimmat puoluelaisensa."

"Naimisliitto kuningatar Elisabetin kanssa ei koskaan ollut autuaasti
nukkuneen kuninkaan mielen mukaan", lisäsi hän.

"Miksi ei?" puuttui puheeseen herra Hogenskild. "Jos kuningas tahtoo
oleskella Englannissa, niin ovathan täällä valtakunnan neuvokset, ja
he voivat nyt yhtä hyvin kuin entisinäkin aikoina hallita maata ja
valtakuntaa."

"Niin, ne ajat olivat paremmat kuin nykyiset", huokasi Svante herra.

Vähän erillään muista istui aivan nuori, tavattoman älykkään ja
miellyttävän näköinen mies.

Hän oli Niilo Sture, vanhin Svante kreivin elossaolevista pojista.
Hän kuunteli kunnioittavasti keskustelua; ei ollut sen ajan tapojen
mukaista, että nuoretkin olisivat lausuneet mielipiteensä, mutta tämä
19-vuotias nuorukainen oli jo tutustunut valtioviisauden juoniin, ja
isä sanoi hymyillen:

"Niilolla lienevät nämä asiat paremmin selvillä kuin kellään meistä,
kuulkaamme mitä hän sanoo."

"Hänen majesteettinsa antoi itse minulle ohjeensa", vastasi Niilo
kumartaen, "mutta ne olivat niin totuudesta poikkeavia, että
kuningatar olisi huomannut itsensä pahoin pettyneeksi, jos olisi
suostunut avioliittoon."

"Mutta hän ei toki kieltänytkään", huomautti herra Hogenskild.

"Ei, hän vain koettaa hyötyä mikäli mahdollista monista kosijoistaan.
Kuningas on lähettänyt hänelle 100 kallisarvoista pukua ja koko
arkullisia rahaksilyömätöntä ruotsalaista kankihopeaa."

"Sinä luulet siis, ettei hän lopultakaan suostu?"

"Panen pääni pantiksi, ettei hän sitä tee; nuori Leicesterin herttua
on hänelle siksi liian rakas, laverrelkoot Beureus ja de Mornay mitä
tahansa."

"Mutta sinä et ole sanonut kuninkaalle..."

"Hän tahtoi vaatia kilpailijansa kaksintaisteluun, ja Gyllenstjerna
sai käskyn siinä tapauksessa, että Leicester ei suostuisi
ehdotukseen, salaa pistää hänet kuoliaaksi. Hän luonnollisesti
kieltäytyi siitä."

"Nythän kuningas ajattelee Maria Stuartia."

"Sekin on de Mornayn keksintöä; hän on erinomaisen kaunis, eikä
kuninkaalla ole mitään vastenmielisyyttä tulla Skotlannin herraksi."

Märta rouvalla oli tapana sanoa sanottavansa hänkin, kun ainoastaan
sukulaisia ja omaisia oli saapuvilla. Nyt hän löi avainkimppunsa
pöytään ja sanoi ankarasti:

"Sanokaa minun sanoneeni, mutta tämä menee päin mäntyä; teidän
kuninkaanne on oikea tuuliviiri, joka ei itsekään tiedä mitä tahtoo."

"Nuori ja varomaton", oikaisi Svante kreivi katsellen ympärillensä
ikäänkuin kuuntelijoita peläten. "Kaikki olisi kyllä hyvin, kun vain
voisimme saada pois tuon juonittelijan Yrjö Pietarinpojan."

"Hän on kuninkaan oikea käsi."

"Niin on, sentähden että kuningas sokeasti luottaa häneen!"

"Ovela konna."

"Hänet pitäisi tuomita mestauspölkylle."

"Sinne hän tahtoisi mieluummin passittaa meidät."

"Siinä hän toki polttaisi sormensa."

"Täällä on paljon muitakin häntyreitä", jupisi Märta rouva, "ja siitä
ei lähde hyvää."

Samassa karahutti useita ratsastajia pihaan; se oli kreivi Pietari
suurine seurueineen.

"Pietari Brahe on tullut takaisin, mitähän se merkinnee!" huudahti
herra Hogenskild.

Beata rouva kiiruhti alas herraansa vastaan; tämä nosti hänet
korkealle ja sanoi: "Näin pian en odottanut sinua näkeväni."

Koko nuorisoparvi riensi toivottamaan häntä tervetulleeksi, mutta hän
sanoi heille hymyillen:

"Minun upseereillani on kyllä miellyttävämpiä asioita kuin
politiikkaa kerrottavana talon ihanille tyttärille."

Punastuen kuin ruusu loi 16-vuotias Magdaleena silmänsä maahan.
Äskentulleiden joukossahan oli nähnyt silmäparin, joka ihastuksella
katseli häntä.

Kreivi Pietari kiiruhti saliin, jossa hän tiesi itseänsä
kärsimättömästi odotettavan.

"Mikä on tähän syynä?" huudettiin häntä vastaan.

"Jumalan ilma", vastasi hän. "Neljätoista hyvinvarustettua laivaa
odotti meitä Elfsborgissa, ja me olimme kaikki hyvin varattuina
aiottuun kosimismatkaan, mutta jo Skagenin luona kohtasi meitä ankara
myrsky, kuningas tuli kovin kipeäksi ja antoi paluukäskyn; mutta
tuskin olimme tulleet maalle taas, ennenkuin hän väitti, että minä ja
Roos olimme tahtoneet kääntymään kotia, mutta sitä me emme ottaneet
syyksemme. Nyt hän on päättänyt matkustaa maitse ja tuumailee pyytää
lupaa tehdä matkansa Tanskan kautta."

"Eikö hän ole puhunut Maria Stuartista?"

"Enemmänkin, hän on kirjoittanut Ranskan kuninkaalle ja kosinut
täydellisesti."

"Mutta jos se tulee tunnetuksi Englannissa?"

"Silloin hän aikoo vastata, että tuon skotlantilaisen kosimisjutun
tarkoituksena oli vain säikyttää kuningatar Elisabet antamaan hänelle
suostumuksensa."

"Voi sillä olla päinvastainenkin vaikutus."

"Kuka on saanut tämän toimekseen?"

"Se, joka mieluimmin olisi vetäytynyt siitä pois, jos se olisi ollut
hänelle mahdollista", vastasi kreivi Pietari. "Kuningas ei antanut
minulle pientäkään rauhaa, ja minun täytyi suostua matkustamaan
Skotlantiin. Herra Kaarle de Mornay tulee mukanani ja suuri
lähetystö; kauan en siis saa viipyä täällä."

"Minua ihmetyttää", huomautti herra Hogenskild, "ettei kuningas
niinkuin hänen korkeasti autuas isänsä katsele lähemmälle
ympärillensä. Eihän Ruotsissakaan ole puutetta kauniista naisista."

"Meidän nuori kuninkaamme tavoittelee ulkonaisia etuja, ja niitä ei
voi täältä saada", selitti Svante kreivi puolustellen. Kun herrat
keskenään käsittelevät kysymyksiä valtakunnan asioista, tahdomme
vähän lähemmin tehdä tiedustelujamme.

Svante herra oli hyvä ja helläsydäminen; joka kerta kun hän kävi
maatiluksillansa, tuli hänen luokseen hänen köyhiä alustalaisiaan
pyytämään päivätöiden huojennusta tai apua hädässä, ja hän kuunteli
heitä, surkutteli heidän huoliansa ja oli aina altis auttamaan.
Tilustensa hoitajia hän sitten kylläkin ankarasti nuhteli siitä,
että he kiusasivat kansaa ylenmäärin, "niinkuin hekin eivät olisi
ihmisiä", kuten hänen tapansa oli lisätä.

Toisin oli Märta rouvan laita; hän piti ankaraa komentoa sekä
talonväen että alustalaisten kesken.

Hän ei hyväksynyt herransa hyväsydämisyyttä ja koetti tehdä sitä
tyhjäksi niin paljon kuin voi. Tilusten hoitajat saivat käskyn estää
kansaa armolliselle kreiville valittelemasta, hänellä kun oli valtion
asioita hoidettavanaan.

Mitä heidän omiin asioihinsa tuli, saivat he kääntyä Märta rouvan
puoleen, joka tahtoi oikeuden ja kohtuuden mukaan tuomita heitä.

Mutta minkälaista tuo oikeus oli, sen saivat asianosaiset pian
kokea. Jouhiruoskalla pehmitettiin heidän selkäänsä, eivätkä sanat,
jotka kuuluivat tuohon kohtuuteen, olleet juuri lempeämpiä. Kuka
heidän käski ylvästellä? Kiittäkööt Jumalaa, ettei heitä ajettu
pois maaltaan, mannultaan; heistä ei ollut hyötyä edes niin paljoa,
että heitä olisi kannattanut elättää, eikä heitä kohtaan ollut
velvollisuus osoittaa mitään sääliä.

Mutta alustalaiset kääntyivät sittenkin Svante herran puoleen ja
saivat häneltä aina apua.

Silloin tuli Märta rouva aivan raivoonsa ja sanoi heille suoraan,
että jos he kuolisivat nälkään joka ainoa, niin siitä olisi hyvin
vähän vahinkoa. Mutta sen tietäkööt, että tästälähin ovat suuret
kahlekoirat irti pitämässä pihaa puhtaana kerjäläisistä ja muista
irtolaisista.

"Eläkää tämän mukaan ja noudattakaa tätä", lisäsi ankara rouva
uhkaavasti.

Mutta kun sittemmin Svante herran luo ei enää tullut köyhiä ja
tarvitsevaisia, vaan nämä päinvastoin välttelivät häntä, sanoi hän
Märta rouvalle:

"Kansa voi kaikesta päättäen paremmin nyt kuin ennen, ja se ilahuttaa
ja lohduttaa minua."

Kaikissa taloushommissa rouva oli itse mukana; voi sitä piikaa, joka
ei vanuttanut taikinaa niin, että Märta rouva oli siihen tyytyväinen,
tai muodostanut kakkuja sellaisiksi kuin hän tahtoi. Omin käsin
hän aina pani humalat olueen ja itse hän maistoi sen väkevyyttä.
Pesutuvassa pelättiin häntä pahimmin, sillä se, jonka soikossa
vaahto ei ollut tarpeeksi lämmintä, sai Märta rouvan omasta kädestä
sangollisen kuumaa lipeää päällensä.

Ei milloinkaan teurastettu eläintä hänen olematta saapuvilla sitä
paloiteltaessa ja itse määräämässä, miten palat piti käytettämän,
mikä suolattaman, mikä savustettaman, mikä syötämän tuoreena. Joka
päivä hän kävi kutomahuoneessa merkitsemässä kangaspuiden kylkeen,
kuinka monta kyynärää sinä päivänä oli ehditty. Neljä neulojatarta
oli vuodet umpeen leikkaamassa ja neulomassa hänen tyttärilleen
myötäjäisiä ankaran rouvan oman silmälläpidon alaisina.

Yhtä ankarassa kurissa hän piti omat lapsensakin; pojat täytyi hänen
kyllä jo nuorina jättää luotansa, mutta tyttäret eivät saaneet
koskaan poistua hänen silmiensä edestä; heidän piti neuloman
kallisarvoisia päähineitä silkistä ja kullasta, oppiman kehräämistä
ja kutomista, ja kaikkea täydellä todella. Märta rouva ei koskaan
sallinut, että mitään tehtiin hutiloimalla.

Lapsistaan hän rakasti enimmän Niiloa ja Annaa; Niiloa osittain
sentähden, että hän oli vanhin, pulska, vaaleakutrinen nuori herra,
joka paljon muistutti isäänsä, osittain sentähden, että hän jo
nuorena oli joutunut valtion palvelukseen, ja Märta rouva ennusti
hänelle varmuudella loistavaa tulevaisuutta.

Senjälkeen seurasi Anna, Hogenskild Bielken puoliso. Tämä oli
ystävällinen ja lempeä ja oli usein puhunut köyhien puolesta
ankaralle äidilleen, auttaen heitä omilla varoillaankin, minkä voi.

Kun hän nyt ensi kerran naimisensa jälkeen vieraili rakkaassa
Hörningsholmassa, vallitsi siellä sekä hänen että Niilo herran tähden
suurempi vapaus kuin tavallisesti.

Nuoret saivat estämättä huvitella miten halusivat; kävelymatkoja
tehtiin, palloa lyötiin ja rengasta heitettiin, toiset viihtyivät
paremmin lehtokujissa käyskennellen tai lehtimajoissa levähdellen, ja
kaikilla oli vapaus kuljeskella miten tahtoivat.

Nuori ritari Eerik Stenbock, joka oli seurannut kreivi Brahea, oli
vihdoinkin saanut tilaisuuden lähestyä Magdaleena Sturea. "Minun
täytyy saada puhua kanssasi kahdenkesken", kuiskasi hän.

"Mahdotonta!" sanoi tyttö kääntyen hänestä pois. "Jos sinä -- jos
sinä ollenkaan pidät minusta, niin mene alas itäiseen lehtokujaan;
kymmenen minuutin kuluttua tapaamme toisemme siellä lehtimajassa; jos
et tule, olemme nähneet toisemme viimeisen kerran..." Hän oli poissa.

"Mikä sinua vaivaa, Magdaleena, sinä näytät niin levottomalta?" kysyi
joku läsnäolijoista.

"Minä olen istunut koko päivän työni ääressä, ja veri on noussut
päähäni. Nyt teen kävelymatkan, se parantaa, sanoo perhelääkärimme."

"Seuraanko ehkä sinua?"

"Älä, äläkä sano mitään, se saattaisi rakkaan äitini levottomaksi..."

Alussa hän kulki hitain askelin, sitten yhä nopeammin, ja tultuaan
lehtokujaan hän juoksi minkä jaksoi.

Ajatteleppa, että kymmenen minuuttia jo olisi kulunut eikä hän saisi
enää koskaan nähdä häntä! Se olisi enemmän kuin hän, lapsi raukka,
voisi kestää.

Milloinkaan ei matka ollut tuntunut hänestä niin pitkältä.

Ja sitten hän kovasti pelkäsi, että joku tapaisi hänet!

"Vihdoinkin! Tuossa on lehtimaja!" Hän riensi sisään.

Siellä seisoi Eerik.

Magdaleena tuli kovin hämilleen.

Hän oli ehkä juossut liian kovaa; nyt tuntui siltä, kuin henkeä
salpaisi.

"Magdaleena!" sanoi Eerik.

Ei koskaan hänen nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. Hän koetti
nostaa silmänsä Eerikkiin.

"Mitä tahdot, Eerik?"

"Sitä vielä kysyt?"

"Mistä sen tietäisin...". Hänen poskiaan poltti; ehkäpä Eerik tiesi,
että hän valehteli!

"Anna minulle kätesi!"

Epäillen hän teki sen.

Hyväillen tarttui Eerik siihen. "Katso nyt minuun!"

"Luuletko, että olen unohtanut miltä näytät", vastasi tyttö hämillään
naurahtaen.

"En, mutta tahdon nähdä, ilmaisevatko ehkä silmäsi sydämesi
salaisuuden."

"Oh!" Hän tahtoi vetää kätensä pois.

"Ei, nyt et pääse minusta; äsken tulleiden nuorien ritarien joukossa
on yksi, joka ylvästelee sillä, että kaunis Magdaleena Sture katsoo
häntä suopein silmin."

"Voi semmoista rohkeutta! Kuka hän on, Eerik? Sano hänen nimensä!"

"Tahdotko, että minä taistelen hänen kanssaan?"

"Et sinä, mutta joku toinen."

"Mutta jos minä kernaasti antaisin henkeni sinun tähtesi."

"Sen sanon sinulle, Eerik, että sitä et saa tehdä. Minä en pidä
verenvuodatuksesta."

"Se ansainnee toki rangaistuksen?"

"Hirveän rangaistuksen!"

"Jos hän ei ole voittanut sinun vastarakkauttasi."

"Minä vakuutan sinulle, Eerik, etten minä välitä mitään heistä,
paitsi..."

"Paitsi kenestä? Kas, siinä oli sittenkin jotain!"

"Voi Eerik, nyt sinä olet oikein ilkeä. Minä sanon sinulle, että
jos he menisivät matkoihinsa kaikki tyynni, en minä siitä vähääkään
välittäisi."

"Tahdotko, että minäkin lähden?"

"Sinäkö, eihän se liene tarpeellista."

"Mutta ajatteleppa nyt, että minä olisin tuo rohkea ritari, joka
luulottelee, että Magdaleena Sture ei ele hänestä välinpitämätön
ja joka ansaitsee hirveän rangaistuksen, niinkuin olet sanonut.
No hyvä!" hän veti miekkansa tupestaan ja ojensi sen tytölle itse
langeten polvilleen. "Rankaise nyt minua ansioni mukaan."

Tyttö heitti miekan pois. "Ilkeä Eerik, kuinka niin voit peljättää
minua."

"Minä odotan tuomiotani."

"Nouse heti siitä!"

"En ennenkuin olet tuomiosi langettanut."

"Mitä tahdot minun sanomaan?" kysyi hän tuskaisesti ja hämillään.

"Että tahdot rangaista minua."

"Rakas Eerik, enhän minä tiennyt, että se olit sinä."

"Olisiko tuomiosi silloin tullut toisenlaiseksi?"

"En uskalla enää olla kauempaa." Taas hän tahtoi vetäytyä irti
Eerikistä.

Mutta tämä pidätti häntä. "Minä olen lukenut sydämesi salaisuuden",
sanoi hän, "salli minun vuorostani sanoa sinulle, että rakastan sinua
enemmän kuin mitään muuta, ja että niin on ollut niin kauan kuin
muistan ja on oleva niin kauan kuin elän."

"Mutta äiti hyvä sanoo, että minä olen vain lapsi", sanoi Magdaleena
hämillään.

"Sano minulle, että rakastat minua, se on ainoa, mitä haluan tietää."

Hän epäröi. "En voi, Eerik!"

Tämä sulki hänet syliinsä. "Sano minun jäljestäni: Eerik, minä
rakastan sinua!"

"Mi... ei, mitä äiti siitä sanoisi!"

"Magdaleena!" kuului ääni kaukaa.

"Oi taivas, laske minut, laske!"

"En laske, vaikka he tulisivat joka ainoa."

"Rakas Eerik, minä lemmin sinua!" kuiskasi Magdaleena.

Eerik suuteli sanat hänen huuliltaan, ja tyttö lensi tiehensä. Eerik
lähti kiireesti jäljestä.

Lehtokujan keskipalkoilla hän näki Anna Bielken; Magdaleena oli
kietonut kätensä tämän kaulaan ja ilmaissut rakkautensa.

Kun nuori herra oli saavuttanut molemmat sisaret, huudahti hän
vuorostaan:

"Onnitelkaa minua, serkkuni; Magdaleena on antanut minulle sydämensä."

"Teillä on ollut liian kiire pyytämään sitä", vastasi Anna rouva.
"Magdaleena on vain 15-vuotias."

"Minä odotan kaksi, kolme, viisikin vuotta, enempää ei toki
pyydettäne."

"Ajatelkaa myöskin, että olette serkuksia."

"Entäs Kustaa Vaasa?"

"Te ette tunne meidän ankaraa äitirouvaamme."

"Eihän hänellä toki ole sydäntä erottaa meitä, ja minä puolestani
vannon: Magdaleena tai ei kukaan!"

"Rakas sisar", kuiskasi tyttö itkien, "etkö tahtoisi puhua asiasta
äidille."

"Sen teen kyllä, kun se aika tulee; kiiruhda nyt kotiin, hän on jo
kysellyt sinua."

Magdaleena pyyhki silmänsä ja poskensa ja kiirehti joutuisasti
linnaan.

Anna rouva ja Eerik herra kävelivät kauan ja keskustelivat.

"Ei liene vaikeata saada isämme suostumusta", sanoi edellinen;
"hän ei voi koskaan kieltää meiltä mitään. Mutta Märta rouva pitää
avioliittoa kahden niin läheisen sukulaisen kesken mitä suurimpana
syntinä, ja häntä, pelkään minä, ei ole helppo taivuttaa."

"Eikö sittenkään, jos saan kuninkaan puoltolauseen?"

"Se parantanee asiaa hyvin vähän; minun neuvoni on, että odotatte
sopivaa aikaa."

Nuoren herran täytyi lopulta luvata mukautua tähän sekä olla
sanoillaan tai katseillaan ilmaisematta sitä liekkiä, joka uhkasi
polttaa hänet, kuten hän sanoi.

Luokaamme nyt vähän tarkempi silmäys tämän suuren ja mahtavan perheen
oloihin.

Svante Sture oli aikakautensa rikkaimpia herroja. Se seikka, että
hän oli Kustaa Vaasan lanko, saattoi tuskin hänen arvoansa lisätä;
Sture-nimen maine oli tahraton ja eli vielä kansan keskuudessa niin
suuressa arvossa, että Eerikin sen suhteen yhä kasvava pelko ei
suinkaan ollut aiheeton.

Talon vieraanvaraisuus oli sen rikkauden ja arvon mukainen.

Tervehdyskäynnit kestivät siellä useinkin viikkoja, kuukausiakin.

Samanmieliset tunsivat tarvetta keskustella toistensa kanssa, ja
kun vaivalloiset, useinkin raivaamattomat tiet ja pitkät matkat
herraskartanoiden välillä tekivät matkustuksen kaikkea muuta kuin
mukavaksi, pidettiin parempana kokoontua joukolla sellaiseen
paikkaan, missä häiritsemättä saatiin tuumia asioista.

Etenkin herättivät kuninkaan aikeet tähän aikaan paljon uteliaisuutta.

Yleisenä keskustelualueena oli Juhana herttuan tottelemattomuus,
hän kun ei piitannut mitään veljensä käskyistä. Jättäisikö kuningas
asian tähän, vai puhkeaisiko tuo salainen, mutta kaikille hyvin tuttu
veljesviha nyt ilmituleen?

Entäs Kaarle herttua, kummalle puolelle hän asettuisi?... Toisinaan
hän käyskenteli hiljaa ja varovasti, tähystellen viisailla silmillään
ympärillensä, toisinaan hän otti osaa hurjiin leikkeihin; hänessä
oli toimintakykyä ja lannistumatonta rohkeutta, mutta hän ei pitänyt
ensinkään Eerikistä eikä Juhanasta; hän näytti aikovan käydä omaa
tietänsä.

Ja herrat Hörningsholmassa keskustelivat kuninkaallisten veljesten
elämänvaiheista, mutta kukaan ei voinut aavistaa niitä semmoisiksi,
jommoisiksi ne sitten muodostuivat.

Oli itsestään selvää, että niin hyvin Sturen perheessä kuin hänen
ystäviensä ja omaistensa kesken vertailtiin entisiä ja nykyisiä
oloja toisiinsa. Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen oli tuo kansalle
iäkäs nimi käynyt vieläkin sointuisammaksi. Eerikin tuhlailevaa
elintapaa ja hänen kruunauksensa ylellisyyttä moitittiin yleiseen,
jopa kuiskailtiin siitäkin, että loistavassa kunnossa olevasta
valtiorahastosta oli käytetty paljon muihinkin tarkoituksiin kuin
valtakunnan hyväksi.

Mutta hyväsydäminen ja tunnollinen Svante Sture torjui aina semmoiset
syytökset. Hän oli vannonut uskollisuudenvalansa kuninkaalle, sanoi
hän, ja tahtoi uhrata henkensä ja verensä hänen ja isänmaan puolesta,
jos niin vaadittaisiin.

Vieläpä hän usein saattoi lisätä: "Olen omaan asemaani täysin
tyytyväinen. Minun hartiani ovat liian heikot hallituskuormaa
kantamaan, ja minä tiedän, että Niilo, rakas vanhin poikani,
ajattelee samoin kuin minäkin."

Ennenkuin menemme edemmä, täytyy meidän vähäsen puhua hänestä.

Niilo Sturen tuttavuutta kannattaa kyllä tehdä.

Kustaa Vaasan historian viime ajoilta tunnemme hänen nuoren
rakkautensa Ceciliaan.

Tämäkin rakasti häntä, mutta Niilo matkusti pois ja Cecilia teki
uusia tuttavuuksia; sitten tulivat sisaren häät, oleskelu Vadstenassa
ja hänen häväistyksensä, josta tuli hyvin kiitollinen juorun aihe.

Mutta Niilo Sturea se kohtasi kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta.

Hän rakasti Ceciliaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja ennen
kaikkea hän luotti häneen.

Hänelle olivat uskollisuus ja rakkaus sama asia, toista ei voinut
olla ilman toista.

Hänen oma äitinsä kertoi hänelle aivan peittelemättä mitä oli
tapahtunut.

Märta rouva oli jo ennen mietiskellyt, eiköhän avioliitto
serkusten kesken liene synti; nyt hän oli täysin vakautunut tuossa
mielipiteessään ja samalla hän kiitti Jumalaa, että hänen Niilonsa
oli "päässyt vapaaksi", sekä vannoi pyhän valan, ettei hänen
suvussaan saisi semmoista milloinkaan tapahtua.

Kesti kauan, ennenkuin Niilo herra toipui tuosta huumaavasta iskusta.

Hänen surunsa oli yhtä syvällistä kuin hänen rakkautensakin oli
ollut, ja ainoastaan yhtämittainen työskentely voi antaa hänelle
viihdytystä; unohtaa hän ei voinut.

Hän tahtoi kaikin voimin riistää Cecilian kuvan sydämestään, ja hänen
äitinsä auttoi häntä tässä suhteessa tavalla, joka vain teki tuskat
tuimemmiksi.

Kaikissa kirjeissään puhui Märta rouva siitä, että "prinsessa
lohduttautuu", tai että on "niin ilkeitä juttuja liikkeellä hänestä,
etten voi niitä kertoakaan", ja muita semmoisia.

Niilo palasi samaan aikaan kuin kuningas Kustaa kuoli; hänen
aikomuksensa oli siirtyä ulkomaille, ja hän matkusti kotiin
saadakseen isänsä suostumuksen siihen.

Mutta tämä rukoili ja pyysi häntä, ettei hän jättäisi isänmaatansa.
Olihan jokaisen Ruotsin miehen velvollisuus pyhittää sille kaikki
voimansa.

"Jos olet lemmenasioissasi pettynyt, rakas poikani", sanoi hurskas
isä, "niin tapahtuuhan semmoista hyvin usein ja kuitenkin voi
tulla onnelliseksi, hyvin onnelliseksi", lisäsi hän tukehuttaen
huokauksensa.

Isän elämänvaiheet kuvastuivat elävästi pojan mieleen; voisiko hän
nyt saattaa vanhemmillensa surua sentähden, että itse kärsi.

"Minä jään", sanoi hän.

Silloin saapui kiireellinen viesti kuningas Eerikiltä, että Niilo
herran tuli hänen lähettiläänänsä matkustaa Englantiin jatkamaan
keskusteluja kuningatar Elisabetin kanssa.

"Kuinka minä voisin onnistua, kun Juhana herttua ja Niilo
Gyllenstjerna, tuo terävä valtiomies, eivät ole onnistuneet", väitti
hän.

Kreivi Svantekin myönsi, että se oli joutava yritys.

Mutta milloinpa ei herättäisi äidin ylpeyttä se seikka, että hänen
poikansa tulee huomatuksi?

Märta rouva arveli, että se, mikä ei ollut onnistunut valtakunnan
korkeimmille, varmaankin onnistuu hänen rakkaalle Niilolleen, ja hän
pyysi ja rukoili, että poika ottaisi vastaan tuon kunniakkaan toimen.

"Se hyvä puoli asiassa on, että pääset taas ulkomaille", myönsi isä.

Niilo matkusti Tukholmaan saamaan kuninkaan määräyksiä ja sieltä
suoraa päätä Elfsborgiin, jossa laivat odottivat.

Hän oli iloinen siitä, ettei ollut nähnyt Ceciliaa eikä kuullut
mitään juoruja hänestä; uusissa olosuhteissa hän ehkä pian unohtuisi.

Mahdotonta, Cecilian kuva oli kuin poltettu hänen sydämeensä.

Oikullisen naisen voittaminen oli yhtä mahdoton tehtävä Niilolle kuin
kenelle muulle tahansa, ja hän valmistautui jo paluumatkalle, kun sai
kirjeessä Märta rouvalta tietää, että Cecilia vihdoinkin oli saanut
kosijan.

Badenin rajakreivi oli jo pyytänyt hänen kättänsä ja saanut
suosiollisen vastauksen.

"Mitä minä hänestä huolin", kirjoitti Märta rouva, "mutta sinun
tähtesi ilahuttaa minua, että hän joutuu maasta pois, jotta sinä
pääset näkemästä häntä ja kuulemasta puhuttavan hänestä."

"Onkohan mahdollista, että hän jo on voinut rakastua toiseen?" sanoi
Niilo itsekseen. "Tämä on jo kolmas."

Mutta kaikenmoisilla verukkeilla hän siirsi lähtöänsä tuonnemmaksi,
kunnes kuningatar lopuksi antoi varmasti kieltävän vastauksen.

Suureksi kummastuksekseen sai Niilo tähän aikaan kiihkeän ja hehkuvan
kirjeen Cecilialta. Tämä kirjoitti, ettei koskaan ollut unhottanut
ensi lempeänsä ja että tuli olemaan kuolemaansa asti uskollinen
sille. Salaisten voimain kautta oli hän saanut tietää, että Niilon
sydän yhä vielä kuului hänelle, ja sentähden hän toivoi, että Niilo
palajaisi pyytämään hänen jalkojensa juuressa anteeksi sitä rikosta,
ettei jo kauan sitten ollut tuota hänelle tunnustanut.

Mikä hävyttömyys!... Niilo tuskin uskoi silmiänsä; tuollaisenko
kirjeen hänen Ceciliansa voisi kirjoittaa! Ei, se ei ollut enää hänen
lempensä esine, vaan langennut, kurja nainen!

Hän tuli kyllä kohtelemaan häntä hänen ansionsa mukaan.

Pian senjälkeen hän palasi Ruotsiin ja Tukholmaan, antoi kuninkaalle
kertomuksen toiminnastaan ja kiiruhti Hörningsholmaan.

Siellä hänet otettiin avosylin vastaan, ja hän taisteli
miehuullisesti voittaakseen "heikkoutensa", jota hänen nyt itsekin
täytyi kirota.

       *       *       *       *       *

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Syyskuu oli puolillaan. Lempeät, suloiset syyspäivät houkuttelivat
ulkoilmaan, ja liiteleväin perhosten tavoin kuljeksivat nuoret
Hörningsholman puistossa ja puutarhoissa, sillaikaa kuin vanhemmat
etenkin herra Pietari Brahen tultua jatkoivat neuvottelujaan ja
keskustelujaan.

Suuri hälinä nousi, kun sanansaattaja vaahtoisella hevosella
karahutti pihaan ja toi kiireellisen kirjeen kreivi Svantelle.

Sen oli kuningas itse armollisesti ja omakätisesti kirjoittanut; hän
sanoi suurine seurueineen tahtovansa vierailla Hörningsholmassa,
ja he olivat jo nousseet laivoihin, kun sanansaattaja lähetettiin
maanteitse.

Nyt sai Märta rouva tilaisuuden näyttää kykyänsä; Hörningsholmaan
mahtui kyllä paljon vieraita, mutta kukaan ei tiennyt, kuinka monta
kuninkaalla oli mukanaan, ja talo oli ennestään melkein täynnä.

Mutta nyt ei auttanut; lähimmät sukulaiset ja ystävät siirrettiin
lähitaloihin, tyttäret ja muu nuoriso pantiin toimimaan kukin
alallansa, mutta kukaan ei ruvennut lähtöhommiin, se vain olisi
loukannut isäntäväkeä.

Isäntä ja hänen miehiset vieraansa tähystelivät innokkaasti merelle
päin nähdäkseen, milloin laivat lähenivät, ja tornissa oltiin aina
vahdissa.

Vastaanotto oli saatava niin juhlalliseksi, kuin niukka aika suinkin
myönsi, ja siinä saatiin kyllä havaita, että Märta rouvalla oli
erinomainen kyky niin hyvin panemaan kaikki voimat toimintaan kuin
myöskin saamaan ne toimimaan niin, että siitä jotakin syntyi.

Aivan kuin taikavoimalla valmistui vihreitä kunniaportteja ja
kukkasköynnöksiä porttien ja ovien yläpuolelle, ja kaikkialla
loistivat Eerikin nimikirjaimet punaisista, valkoisista, sinisistä
tai keltaisista kukista kiedottuina.

Itse valvoi Märta rouva näitä ulkohommia, mutta hänen monilukuiset
palvelijattarensa saivat kyllä huomata, että hän piti huolta myöskin
sisäaskareista.

Jo toisena päivänä oli kaikki valmista juhlalliseen vastaanottoon,
mutta vieläkään ei aluksia näkynyt.

Svante kreivi arveli, että heitä luultavasti oli kohdannut
vastatuuli, mutta Märta rouva tuumaili, ettei heidän pitäisi
odotuttaman itseänsä, kun hän kerran oli niin paljon vaivaa nähnyt.

Hörningsholma on Södermanlannissa erään Itämeren lahdelman
rannalla. Se on rakennettu korkeille perustuksille ja komeasti, on
nelikerroksinen, vahvat tornit nurkissa.

Neljäntenä päivänä ilmoitti pitkäveteinen torven toitotus eräästä
tornista, että kaleerit olivat näkyvissä.

Tästä nousi yleinen hälinä.

Mutta kaikki oli ennakolta valmiina.

Kanuunat olivat jo ladatut, ja kaksi miestä kiiruhti kunkin luo
ampuakseen merkin saatuansa tervehdyslaukauksen.

Kellotapulissa olivat soittajat valmiina.

Kaikista lähiseudun mökeistä tulvaili kiireesti juhlapukuihinsa
pukeutunutta rahvasta, vihreät oksat kädessä.

Eräs Märta rouvan uskotuista palvelijoista oli saanut käskyn antaa
heille merkin, milloin heidän tuli huutaa:

"Eläköön kuningas!"

Mutta voi sitä, joka ei kirkunat täyttä kurkkua! Hän joutui
tekemisiin armollisen rouvan kanssa.

Nyt alkoivat kellot soida.

"Hyvät herrat, rientäkäämme vastaanottamaan kuningasta", sanoi Svante
kreivi.

Miehissä he lähtivät laiturille.

Luotuaan vielä silmäyksen kuninkaalle varattuihin huoneisiin lähti
Märta rouvakin pää pystyssä, tyttäriensä, naissukulaistensa ja
ystäviensä sekä lukuisan juhlapukuisen palvelija joukon seuraamana
samoin alas laivasillalle.

Ensi silmäyksellä hän huomasi, ettei oltukaan pantu paikalleen
mattoa, jolle kuninkaan piti astuman; silmät tulta iskien hän kääntyi
ja viittasi.

Lähimmät palvelijat kiiruhtivat paikalle.

Pari korvapuustia kajahti, ja kirvelevin poskin kiiruhtivat
palvelijat täyttämään mitä oli laiminlyöty.

Itse hän määräsi, miten alustalaisten ja palvelusväen tuli sijoittua,
ja asettui sitten naisineen laiturin vasemmalle puolelle, kreivin ja
muiden herrojen seisoessa oikealla.

Jo saattoi paljain silmin nähdä molemmat laivat, jotka myötätuuleen
lähenivät, eikä kestänyt kauan, ennenkuin voi ensimäisessä laivassa
tuntea kymmenkunnan herran ympäröimän kuninkaan.

Toisessa kaleerissa näkyi vain naisia.

"Jos hän aikoo tuoda jalkavaimonsa tänne, niin minä majoitan heidät
saunaan; linnaan he eivät saa tulla", sanoi Märta rouva jotenkin
kovalla äänellä.

"Varokaa, rakas äiti, joku saattaa kuulla", kuiskasi Anna Bielke.

Ei mitään vastausta. Märta rouva vain tähysteli jälkimäiseen laivaan.

Nyt pamahtivat ensimäiset tervehdyslaukaukset.

Kaikki hatut lensivät päästä.

Kuningas vastasi tervehdykseen.

"Se on prinsessa Cecilia", kuiskasi taas Anna.

"Hänen rakastajattariensa joukossa... se sopiikin mainiosti!"

"Äiti, äiti, te saatatte meidät kaikki onnettomuuteen!"

"Ole levollinen, kyllä minä voin olla viekaskin, jos niin tarvitaan."

Hän astui muutaman askeleen lähemmäksi.

Ensimäinen laiva laski rantaan, ja kuningas nousi maalle.

Taas paukkuivat kanuunat.

Kellojen soitto kuului yhtämittaa.

Kansa huusi täyttä kurkkua:

"Eläköön Eerik neljästoista!"

Valtakunnan etevimmät herrat ja aateliset kumartuivat maahan asti
ottaessaan vastaan korkeata vierasta.

Aurinko oli korkealla taivaalla, ilma lämmin ja luonto pukeutunut
rikkaimpiin ja kirjavimpiin väreihinsä.

Kuningas Eerik luuli luonnollisesti, että kaikki oli hänen
kunniaksensa.

Hän olikin paraimmalla tuulellaan, hymyili ystävällisesti
kokoontuneelle kansalle, syleili isäntää ja nuorta Niilo herraa ja
pudisti muiden kättä lausuen jokaiselle muutamia ystävällisiä sanoja.

Senjälkeen hän kääntyi Märta rouvaan syleillen häntäkin.

"Oletteko minulle pahoillanne, kun tulen teille vaivaksi, Märta
rouva?" kysyi hän.

"Mitä tekee rakastetuinta varten, sitä ei lue vaivaksi", vastasi
Märta rouva ivallisesti hymyillen ja syvään niiaten.

Eerik otti kaiken täydeksi todeksi, eikä kukaan huomannut niitä
vaanielevia haukansilmiä, jotka aivan kuninkaan takana tyystin
tarkastelivat kaikkia läsnäolevia.

"Sallikaa minun nyt tervehtiä tyttäriänne; rouva Anna Bielke on ainoa
heistä, jonka tunnen."

"Jos teidän armonne suvaitsee: Sigrid, Magdaleena. Margareeta."

Nuoret neitoset niiasivat syvään, sen mukaan kuin heidät esitettiin
kuninkaalle.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, kauneus näyttää majailevan teidän
perheessänne!"

Varsinkin Magdaleena veti hänen huomiotansa puoleensa. "Jalo
neiti, sallikaa minun katsoa kirkkaisiin silmiinne", sanoi hän
mielistelevästi pitäen kiinni hänen kädestään.

Punastuen neito nosti silmänsä, joissa kuvastui säälinpyynnön ilme.

Eerik sitävastoin luuli huomaavansa niissä herääviä taipumuksia, ja
sentähden hän pudisti kovasti hänen pientä kättänsä, ennenkuin laski
sen irti.

Täällä oli useitakin tervehdittäviä, ja nyt laski toinenkin laiva
laituriin.

Silloin kaikui hopealta helähtävä nauru, ja kevyenä kuin lintu
hypähti Cecilia laiturille; mutta siihen hän pysähtyi suorana ja
jäykkänä odottaen tulevansa arvonsa mukaan vastaanotetuksi.

Svante kreivi kiiruhti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi ja
osoittamaan hänelle kunnioitustansa.

Cecilia näytti hajamieliseltä, ja hänen katseensa harhailivat
ylt'ympäri.

Silloin hän näki Niilo herran ja punastui kovin.

Samassa tervehti Märta rouva häntä. Tervehdys oli Cecilian puolelta
hyvin hätäinen; kiireellisesti hän sanoi: "Niinkuin näette, en minä
tule yksin; mutta omalle varalleni on minulla mukanani ainoastaan
kaksi palvelijatarta. Kuningas ja Elisabet saavat vastata muista."

Se oli Märta rouvan sisarentytär, joka rohkeni puhutella häntä näin.
Ankara rouva seisoi äänettömänä ja tuijotti ihmetellen kaunista
prinsessaa.

Mutta tämä ei enää välittänyt hänestä, vaan kääntyi ritariin.

"Tiedättekö ehkä, serkkuseni, että olen tullut tänne teidän
tähtenne", sanoi hän armollisesti.

Tämä vain kumarsi.

"Niin, älkää nyt kuvitelko mitään mielessänne; minä tahdon kuulla
uutisia Englannista ja sallin puolestani teidän miellytellä itseäni
niin kauan kuin rakastettu herra veljeni suvaitsee viipyä täällä."

"Valtiokanslerilla on paljon parempi kertomiskyky kuin minulla."

"Jättäkää se minun arvosteltavakseni; kas niin, tarjotkaa nyt
käsivartenne."

Niilo totteli, ja Cecilia seurasi heti kuninkaan seuruetta muista
välittämättä.

Hetkisen kuluttua hän kuiskasi kiihkoisesti: "Niilo!"

"Prinsessa!"

"Etkö tahdo sanoa minua Ceciliaksi?"

"En."

"Sitten olet vielä vihainen minulle?"

"Minä surkuttelen teitä."

"Oi, jospa tietäisit, mitä minä olen kärsinyt!"

"Kärsimykset puhdistavat."

"Miksi et vastannut kirjeeseeni?"

"Alamaisesti onnittelemallako teitä rajakreivin kanssa aikomanne
avioliiton johdosta?"

"Ai, sinä olet mustasukkainen!" huudahti Cecilia nauraen hämillään.
"Sitä parempi!"

Tällä välin oli Märta rouva kuiskannut tyttärellensä: "Juokse heidän
jälkeensä, Anna! Ikuisen autuutensa tähden täytyy Niilon päästä
vapautumaan hänestä."

Anna rouva totteli.

"Suvaitsetteko, prinsessa, että osoitan teille huoneenne?" kysyi hän
lempeästi.

"Tehkää niin!" Vastaväitteitä tekemättä hän irtautui Niilon
käsivarresta tarttuakseen Annaan ja seuratakseen häntä.

Elisabet näytti olevan pahalla tuulella, mutta tervehti kohteliaasti
"rakasta tätirouvaansa", sanoen tarvitsevansa ainoastaan yhden
huoneen; kun vain toinen oli siinä lähellä "Kaarinaa ja pikku
Virginiaa varten".

"Eivätkö he kuulu palvelijoihin?" kysyi tuima rouva.

"Mitä te ajattelettekaan! Siitä kuningas olisi pahoillansa!"

Nuori prinsessa tarttui serkkunsa Margareetan käsivarteen, ja he
kiiruhtivat pois.

"Hänen jalkavaimonsa luullakseni", jupisi Märta rouva.

"Lapsihan tuo on, rakas äiti", lausui Sigrid.

"Kyllä hän kasvaa. Toimita sinä heille huone parhaasi mukaan; minä en
voi nähdä heitä."

Märta rouva poikkesi yksin erääseen toiseen lehtokujaan; hänen piti
koota ajatuksiansa.

Kaarina seisoi siinä ihmetellen ja hämillään. Hänen mieleensä ei
juolahtanut, ettei kukaan osoittanut hänelle mitään huomaavaisuutta;
hän kuului kuninkaan seurueeseen.

Sigridin viittauksesta hän tarttui pikku Virginiaa käteen ja seurasi
hienoa neitiä, joka aivan oikein osoitti heille huoneen Elisabetin
kamarin vieressä.

Kun Märta rouva palasi linnaan, ajatteli hän poikaansa. Saisiko
tuo Cecilia hänet taas valtoihinsa... ottaisiko Niilo puolisokseen
toisen jalkavaimon ja oman serkkunsa... sehän olisi kaksinkertainen
häväistys.

Keskellä lehtokujaa hän kohtasi keski-ikäisen miehen, joka kumarsi
hänelle kunnioittavasti.

"Jalo rouva Märta Sture", sanoi hän.

"Joka voi kerskailla tahraamattomasta nimestään", vastasi hän
ylpeästi; "kaikki korkea-arvoiset eivät voi sitä."

"Ei Ruotsissa olekkaan korkeampaa nimeä, joka olisi saanut enemmän
kannatusta kuin jalo Sturen nimi."

"Sen aika on jo mennyt."

"Mutta se voi palautua; ei aatelistolla eikä kansalla ole mitään sitä
vastaan."

Märta rouva silmäili miestä; hän havaitsi hänen katseessaan jotakin,
joka ei miellyttänyt häntä, ja kysyi sentähden tuimasti: "Mikä on
nimenne?"

"Yrjö Pietarinpoika, kuninkaan prokuraattori." Hän kumarsi vieläkin
kerran.

"Vai niin", sanoi rouva pitkäveteisesti. "No, sitten tiedätte
myöskin, ettei kukaan voi syyttää ketään perheeni jäsentä siitä,
että hän olisi ollut osoittamatta sitä kunnioitusta, johon olemme
velvolliset laillista kuningastamme kohtaan."

He olivat saapuneet rappusien luo, mies kumarsi taaskin
kunnioittavasti ja käveli sitten miettiväisenä pitkät ajat ulkona.

Märta rouvalla oli päivällishuolensa, mitä hän välitti Yrjö
Pietarinpojasta!

Ja kuulkaa, kuulkaa! Ruokasalista kuului iloisia ääniä. Kuningas
nauroi ja laski leikkiä, hän oli paraimmalla tuulellaan ja sanoi
tahtovansa tänään heittää mielestään kaikki synkät ajatukset sekä
nauttia vain ystävyydestä, ihanuudesta ja hyvin katetusta pöydästä.

Varsinkin oli hän puuhassa talon nuorien tyttärien kanssa.
Hän kertoi heille ilottomasta nuoruudestaan, unelmistaan ja
tulevaisuudentoiveistaan.

Magdaleenalle hän puhui etupäässä siitä, miten hän rakasti soitantoa
ja laulua ja miten hän halusi saada itselleen morsiamen, joka
ymmärtäisi ja rakastaisi häntä.

Märta rouva näki sen ja myhäili mielessään, mutta hän näki myöskin
Yrjö Pietarinpojan hiipivän ylt'ympäri herättääkseen kuninkaan
huomiota.

Vihdoin oli tämä saapunut niin lähelle, että saattoi kuiskata jotakin
hänen korvaansa.

Kuningas vavahti ja kääntyi.

"Pois täältä!" huudahti hän ankarasti. "Täällä ei ole sinulla eikä
sinun kaltaisillasi mitään tekemistä."

"Sanansaattaja Suomesta."

"Ota se vastaan ja anna minun olla rauhassa."

Säälien katseli moni Eerikkiä tällä hetkellä, ja hän sanoi:

"Minä soitan ja laulan teille; luuttuni on varmaankin matkassa, se on
mukanani kaikkialla."

Kohta senjälkeen hän sanoi kreivi Svantelle:

"Totta on, että olen tullut puhumaan teidän ja muiden hyväin herrain
ja valtakunnan miesten kanssa maan asioista, mutta ne jätän ainakin
huomiseksi; tänään tahdon ainoastaan nauttia elämästä... hyvien
ystävien keskuudessa ja nähdessäni ympärilläni niin paljon nuoruutta
ja kauneutta."

Samassa hän katsoi ihastuneena Magdaleenaa, jonka isä itsekseen
tuumaili, tulisikohan tytöstä kerran Ruotsin kuningatar.

Kun runsas päivällinen oli syöty, jatkettiin leikkipuheita ja pakinaa
koko päivä.

Märta rouva unohti pian kaikki närkästyksensä; hän oli yhtä
tarkkanäköinen kuin miehensäkin, ja jos nyt kävisi niinkuin hän
uneksi, niin kylläpä Yrjö Pietarinpoika ja muu "roskajoukko", jota
hänen nyt oli pakko ottaa vastaan taloonsa, saisi laputtaa tiehensä
ja lähteä muille markkinoille. Hän kyllä heille kyydin antaisi.

Me emme saa unohtaa Ceciliaa.

Hän oli nuori, kaunis, loistava ja yleisen ihailun esineenä. Hänellä
näytti tänään olevan yksi tarkoitusperä, jonka hän oli päättänyt
saavuttaa ja jonka tähden hän ei säästänyt keinoja, vaan teki kaikki
voitavansa ihastuttaakseen ja tenhotakseen.

Sekä vanhemmat että nuoremmat ritarit hyörivät hänen ympärillään, ja
kaikille hän hymyili ja lausui ystävällisiä mairitteluja.

Hän oli kuin kynttilä, jonka ympärillä perhoset leijailevat; kaikki
palasivat siipirikkoina, kaikki paitsi Niilo Sture.

Turhaan koetti Cecilia vetää häntäkin puoleensa; hän pysyi tyynenä ja
kylmänä. Hän ei väistänyt tuon ihanan tenhottaren läheisyyttä, mutta
tämän taikavoima ja veikistelyt eivät näyttäneet vaikuttavan häneen
mitään.

Iloista seurustelua jatkui yöhön asti. Sitten meni kuningas
huoneisiinsa. Siellä hän kohtasi Yrjö Pietarinpojan, mutta käski
hänen läsnäolijain suureksi huviksi mennä tiehensä.

Suosikki totteli, mutta vannoi sydämessään kostoa, tuhatkertaista
kostoa.

"Mikä tästä tulee lopuksi?" kysyi Märta rouva mieheltään.

"Näyttää siltä, kuin kuninkaalliset sisarukset tahtoisivat naida
meidän perheestämme", vastasi Svante hymyillen. "Ei Niilo mene
naimisiin Cecilian kanssa."

"Mutta ehkäpä hän rakastaa häntä."

"Cecilia se on rakastunut; Niilo halveksii häntä, siitä olen varma."

Juuri kun Niilo Sture oli menemäisillään huoneeseensa, pistettiin
hänen käteensä pergamenttiliuska.

Siinä oli sana: "Parvekkeella."

Hän tiesi, keneltä se oli, ja kiiruhti sinne.

Cecilia odotti häntä.

"On totta", virkkoi tämä kiihkeästi, "että Badenin rajakreivi on
pyytänyt kättäni, mutta minä en rakasta ketään muuta kuin sinua, ja
minä tiedän, minä tunnen, ettet sinä koskaan voi temmata sydäntäsi
minulta."

Niilo katsoi häneen. Cecilia oli puoleksi riisuutuneena,
viehättävämpänä kuin milloinkaan ennen, mutta Niilo vastasi kylmästi
ja tyynesti:

"Niin, Cecilia, minä olen rakastanut sinua rajattomasti ja rakastan
ehkä vieläkin, mutta minä pidän kunniastani sittenkin enemmän, ja
meidän sukuumme ei ole koskaan otettu vastaan häväistyä naista."

Cecilia huudahti. Vihan tuli leimusi hänen silmissään.

"Nyt olen tullut parannetuksi hullumaisesta rakkaudestani", läähätti
hän, "mutta voi teitä, tämä on tuleva teille kalliiksi!"

Hän läksi. Niilo pysähtyi siihen hetkiseksi ja tuijotti tähtitaivaan
kirkkauteen. Ehkäpä hän huomasi, että tämä hetki oli turmiollinen
eikä voinut jäädä seurauksitta.

Jo samana yönä hän kertoi vanhemmillensa mitä oli tehnyt; ääneti he
kuuntelivat häntä, mutta Märta rouva laski kätensä ylpeästi hänen
olalleen sanoen:

"Niilomme on menetellyt oikein. Kukaan Cecilian tapainen ei saa tulla
meidän sukuumme."

Seuraavana päivänä oli ankaran rouvan pää mahdollisesti vielä enemmän
kenossa kuin ennen. Olipa hän melkein heittänyt senkin toiveensa,
että Magdaleena tulisi kuningattareksi.

Hän piti kyllä varmana, että Cecilia tulee kostamaan, mutta vielä
oli tuo ylpeä neiti tätirouvansa vallassa, eikä tämä ajatellut hevin
hellittää oikeuksistaan.

Palvelijaansa kautta hän oli saanut tietää, että Cecilia neiti
edellisenä iltana oli tullut makuukamariinsa hyvin kiihottuneessa
mielentilassa, oli heittäytynyt vuoteellensa ja saanut ankaria
väristyskohtauksia; suurella vaivalla he olivat saaneet hänet levolle.

Kotiapteekista oli tuotu rohtoja ja hajusuolaa. Sääliväisenä
perheenemäntänä katsoi hän velvollisuudekseen ottaa selvää korkean
vieraansa terveydentilasta ja lähti sentähden suoraa päätä
prinsessain huoneisiin. Mutta jo ovella hän kohtasi palvelijattaren,
joka sanoi, että prinsessa makasi.

"Eikö neiti ota vastaan vuoteessaankin?" kysyi Märta rouva
pistävästi. "Ilmoita minut!"

Mutta kun hän kohta senjälkeen kuuli prinsessan sanovan: "Sano sille
vanhalle viurulle, että makaan päästäkseni näkemästä häntä", löi
hän oven kiinni jälkeensä niin että kaikui. Samassa kuului hänen
korviinsa iloisia lapsen ääniä, olihan siellä yksi jalkavaimo ja
toisen tytär. Semmoisia kirottuja olentoja oleskeli hänen talossaan,
ja hänen täytyi kärsiä sitä.

Hänen sydämensä kuohui harmista. Mitä niillä oli tekeillä, ja mitä he
rohkenivat nauraa?

Hän aukaisi oven ja astui sisään.

Seitsenvuotias Virginia ei ollut vielä puettu, hän makasi matolla ja
kieriskeli nauraen sinne-tänne huomaamatta sisääntulijaa.

Kaarinan tuli tänään pukea päällensä uusi puku, jonka kuningas oli
antanut hänelle. Siihen kuului keltaisesta silkkidamastista tehty
alushame, jonka hän oli vastikään saanut päällensä ja jota hän
hypisteli ihastuksissaan kääntyen milloin sinne, milloin tänne;
huudahdellen lapsellisesta mielihyvästä hän kävi tahi oikeammin
sipsutteli takaperin, kunnes huomaamattaan astui Märta rouvan
varpaalle.

Tämä huudahti, ja Kaarina sai kelpo korvapuustin, josta Virginia
täyttä kurkkua kirkumaan. Yhtäkkiä oli huone täynnä palvelijoita;
siinä tunkeiltiin ja kyseltiin, mitä oli tapahtunut.

Tapansa mukaan seisoi Märta rouva jäykkänä ja selkä kenossa, enemmän
tuomarin kuin syyllisen näköisenä.

Kaarina oli heittäytynyt pitkälleen Virginian viereen; hän puhutteli
lasta tyynnytellen ja hyväillen, ja kun tämä sitten nousi, sanoi hän,
ettei mitään ollut tapahtunut, he vain olivat leikkineet ja Virginia
oli kirkunut ilosta.

Neiti Elisabet oli kuullut melun omaan huoneeseensa ja tuli myöskin
siihen. Nähdessään Kaarinan hän huudahti:

"Koko poski on turvoksissa, joku on lyönyt sinua!"

"Se on hammassäryn tähden", vastasi tyttö. "Minä pyydän, ettei kukaan
huoli siitä sen enempää, ei se haittaa mitään."

Hän katsoi rukoillen ensin talon rouvaan, sitten muihin
läsnäolijoihin.

Kun molemmat tytöt sitten olivat kahden, sanoi Kaarina Virginialle:

"Lupaathan olla puhumatta asiasta mitään?"

"Mutta näinhän minä, että hän löi sinua."

"Ei se tehnyt mitään, enkä minä tahdo, että hänelle tulisi mitään
harmia minun tähteni."

Sitten hän hautoi ahkerasti poskeansa kylmällä vedellä ja jatkoi
senjälkeen pukeutumistaan.

Koko aamupäivän oli Märta rouva innokkaasti taloushommissaan;
aamuisista seikkailuistaan hän ei puhunut kenellekään.

Melkein väkivallalla oli Yrjö Pietarinpoika lopultakin tunkeutunut
kuninkaan luo; tämä sanoi nukkuneensa hyvin eikä tahtovansa mitään
Jobin postia.

"Täällä on tärkeitä kirjeitä Suomesta."

"Veljeni kosimisestako? Minä toivotan hänelle onnea."

"Vieläkö sittenkin, jos hän aikoisi tehdä Suomen itsenäiseksi ja sen
lisäksi tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Kautta Pyhän Eerikin, sitä hän ei uskalla!"

Kuningas hypähti sängystään.

"Hän uskaltanee vastedes vieläkin enemmän."

"Todistukset, anna minulle todistukset!"

"Tässä on kirje Henrik Hornilta ja Herman Flemingiltä. Molemmat ovat
yksimielisiä siitä, että herttuan liittoutuminen Puolan kanssa on
tähdätty Ruotsia vastaan; verinen veljessota on puhkeamassa."

"Sitten lähetän urhoolliset mieheni petturia vangitsemaan. Teczin on
luvannut toimittaa Puolan kruunun käsiini Sigismundin jälkeen, ja
palkinnoksi tästä olen luvannut hänelle Cecilian; Juhana ei ennätä
ennen minua."

"Ellei hän vaan ole jo ennättänyt."

"Onko hän jo nainut?"

"Ainakaan emme ehtine sitä estämään."

"Voi tuota valkeata tukkaa, aina näen sen Ruotsin kruunun alla! Minä
en voi kärsiä valkeita hiuksia, ja semmoiset on Niilo Sturellakin."

"Prinsessa Ceciliaa ne miellyttävät paremmin."

"Jumal'avita, luuletko, että hän?... Hm! Suloinen Susannamme
vaihtelee usein armastelijoita."

"Kerran on hänelläkin täysi tosi mielessä, vaihteen vuoksi."

"Kehenkään Stureen hän ei saa rakastua, sen tahdon sanoa hänelle."

"He ovat kyllä kaikki mielin-kielin, mutta ahdistappa heitä."

"Oletko kuullut jotakin?"

"Ruotsin kruunu ei ole niin vakavalla perustalla, että he olisivat
ehtineet unhottaa vanhat muistonsa ja toiveensa."

"Se on totta, se on totta... jos voisin ottaa heiltä hengen kaikilta
yhdellä iskulla, niin tekisin sen... luuletko, etten huomaa kateutta,
petollisuutta ja juonia kaikissa heidän toimissaan, mutta minä olen
liian viisas heille, minua he eivät petä."

"Kuinka kauan kuninkaani aikoo viipyä täällä?"

"Minä lähden jo tänään; tähdistä ehkä saan selityksen, mitä minun on
odottaminen Juhanalta. Oi, että kuningasta niin kovasti koetellaan!"

"Käskenkö panemaan laivat lähtökuntoon?"

"Tee niin; me lähdemme iltapäivällä. Odotahan, mutta silloin tulee
pimeä! Onko nyt kuutamoa?"

"Ei, nyt on loppukuu."

"Sitten lähdemmekin heti aamiaisen jälkeen. Myrskyääkö?"

"On aivan tyyni."

"Niinkuin sanottu, heti aamiaisen jälkeen."

Kun kuningas vähän myöhemmin tapasi herrat, kertoi hän heille
uutisensa Suomesta, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että
Juhana oli menetellyt petollisesti veljeänsä, kuningasta vastaan,
ja päätettiin heti komentaa osasto liiviläisiä estämään herttuaa
palaamasta Suomeen.

Kun tämä valtiota koskeva asia oli ratkaistu, käytiin pöytään,
mutta jonkinlainen mielien painostus vaivasi läsnäolijoita; ajatus
sisällisen sodan syttymisestä, jos Juhanan onnistuisi nostattaa
aseisiin suomalaiset, ja mahdollisuus, että niin hyvin Tanska kuin
Venäjäkin käyttäisivät tilaisuutta sameassa vedessä kalastamiseen,
tuntui varsin uhkaavalta eikä sopinut ensinkään siihen rattoisaan
leikinlaskuun, jommoista vieraspidoissa tarvitaan.

Tänään eivät kuninkaan silmät enää tähystelleet nuoruutta ja
kauneutta; elämän vakavuus oli tunkeutunut häneen. Ne ajatukset,
joita hän tähän asti oli hautonut aivoissaan, tulivat nyt esiintymään
teoissa ja toimissa; nyt hän tuli saamaan todellisuudessakin eikä
vain unelmissaan masentaa vihatun veljensä.

Sellainen oli hänen tarkoitusperänsä, mutta hänessä tuntui jotakin
herpaantumista, josta hän turhaan koetti päästä; rauhoittuakseen
tarvitsi hänen saada muidenkin suusta kuulla, että herttua oli
petturi, että yhteinen perimys oli onnettomuus valtakunnalle ja että
sitä pitäisi vielä enemmän rajoitettaman.

Kuningas Eerik ei tällä hetkellä ajatellut, että herrat puhuivat
omaan pussiinsa, toivoivat aatelisvallan lisääntymistä. Hän uneksi
ainoastaan kuningasvallan vahvistamista.

Näin he pettivät toisiaan, ja seuraukset tulivat kyllä aikoinaan
esiin.

Heti aamiaisen jälkeen lähdettiin. Cecilia neiti oli syönyt aamiaista
omassa huoneessaan ja senjälkeen naisineen jäähyväisiä sanomatta
lähtenyt laivaan.

Sen kannelle valmistettiin vuode, ja siinä hän makasi jo kun kuningas
seurueineen tuli laivaansa.

"Onko prinsessa sairas?" kysyivät kaikki.

"On, mutta jokainen, joka tahtoo, saa tulla sanomaan hänelle
jäähyväisensä."

"Onpa se koko piru keksimään", mutisi Märta rouva antaen salaisia
määräyksiään tyttärillensä.

Eerik katseli näytelmää hymysuin, mutta sitten hänen silmänsä
kohtasivat Elisabetin, joka kiiruhti laivaan sanottuansa lyhyesti
jäähyväiset Märta rouvalle.

Hän lähetti kutsumaan Kaarinan luokseen.

"Onko sinulla ollut hauskaa, pienoiseni?"

"On!" Hän katsoi kirkkailla sinisilmillään kiitollisesti ja
ihastuneena kuninkaaseen.

Mutta Eerikin katse synkistyi. "Onko joku lyönyt, sinua?" kysyi hän
vihasta vavisten.

"Minulla on ollut hammassärkyä", vastasi Kaarina melkein arasti.

"Voi sitä, joka kädellänsä koskee sinuun!" Kaarina tarttui kuninkaan
käteen ja suuteli sitä. "Heti kun tulemme kotiin, menet sinä
lintuhuoneeseen, jossa me tapaamme toisemme ja sinä saat kertoa
kaikki, mitä sinulle on tällä matkalla tapahtunut."

"Sen teen mielelläni."

"Saat kertoa kenestä pidät ja kenestä et."

"Minä pidän kaikista."

"Se osoittaa, miten vähän tunnet maailmaa."

"Minähän olen hyvin oppimaton."

"Niin, pienoiseni, mutta sen voi auttaa."

Herrojen jäähyväiset prinsessalle olivat suoritetut, nyt tuli naisten
vuoro. Mutta Märta rouva tyttärineen ja vieraineen teki vain syvän
kumarruksen liehutellen sitten valkeita käsiliinojaan. Laiva lähti
rannasta, eikä kukaan huomannut, miten harmin puna nousi prinsessan
poskille; hän oli tahtonut nöyryyttää heidät kaikki, mutta nainen,
yhtä viisas kuin hän itsekin, oli voittanut hänet.

Kuningas Eerik viittasi jäähyväisensä, tuuli täytti purjeet, pian
olivat laivat näkymättömissä, ja kuninkaallinen käynti, joka alussa
oli synnyttänyt niin ylpeitä toiveita, oli kohta jo kuin unelmana.

Myrskyn tavoin oli se käynyt yli Hörningsholman ja saanut paljon
häiriöitä aikaan.

Niilo herra käyskenteli useita päiviä synkkänä ja harvapuheisena.

"Ethän katune, että puhuit suusi puhtaaksi?" kysyi äiti. "En, mutta
pelkään seurauksia, en itse puolestani, vaan teidän kaikkien tähden."

"Voitko _sinä_ paremmin välttää vaaroja?"

"Hm, soturin kohtalo on melkein ennakolta määrätty."

"Ajatteletko, että annat ampua itsesi kuoliaaksi?"

"Kyllä niin käy rukoilemattakin."

Märta rouva oli muutamia silmänräpäyksiä ääneti. "Ja sinulla on
sydäntä sanoa..." Ääni tyrehtyi kurkkuun.

"Olettehan te viisas nainen?"

"Ihmisellä voi olla sydän, vaikka se ei riipu ulkopuolella. Ei sinun
tarvitse panna itseäsi maalitauluksi."

"Muut voivat tehdä sen."

"Tarkoitatko ehkä?..." Äiti katsoi levottomasti poikaansa.

"Että jätämme sen asian Herran haltuun."

"Tietysti, mutta joka tapauksessa..."

"Tahdotko sinä sanoa sanasi Hänen neuvonpiteissään?"

Kreivi Svanten huolet olivat toista laatua, mutta silti yhtä vakavia.
Kuningas oli jäähyväishetkellä sanonut hänelle, että hänen täytyi
olla valmiina matkustamaan Suomeen muutamien viikkojen kuluttua ja
ottamaan vastaan kuvernöörin viran Liivinmaassa sekä valvomaan, ettei
herttua tehnyt mitään hullutuksia.

Kun hän tunsi kuninkaan epäilevän luonteen ja hyvin tiesi, että
Yrjö Pietarinpoika oli hänen salainen vihollisensa, sekä ajatteli,
mitä nämä molemmat vaikuttimet yhteisesti saisivat aikaan, pusertui
hänen rinnastaan raskaita huokauksia. Hän oli jo muutaman vuoden
yli viidenkymmenen sekä luonteeltaan hellä ja tunteellinen;
useita kertoja oli hän ottanut osaa taisteluihin sekä maalla että
merellä, mutta se oli aina tapahtunut velvollisuudentunteesta
eikä sodanhimosta. Hän rakasti rauhallista kotiansa, puolisoansa,
poikiansa ja tyttäriänsä sekä maataloustoimia.

Koko Sture-suvussa vallitsi se yhteinen usko, että jos he eivät
istuneet peräsimessä, piti heidän kuitenkin olla mukana ohjaamassa.

Svante kreivi ei ollut mikään voimakas luonne; hän taipui
olosuhteiden mukaan, missä hänellä ei ollut mitään varmaa
mielipidettä, ja hän olisi helposti joutunut taitavan ja tunnottoman
puoluemiehen uhriksi.

Nyt saattoi matka Suomeen hänen mielensä levottomaksi. Hän ei saisi
viettää joulua omaistensa seurassa. Totta kyllä, että hän tuolla
kaukana tuli maaherrana saman kunnioituksen esineeksi kuin kuningas
itse, mutta vastuunalaisuus oli paljon suurempi, koska hän oli
riippuvainen muiden mielivallasta.

Ja sitten sota kahden veljeksen välillä. Saisiko hän vielä ehkä
toimekseen ottaa Juhanan hengiltä? Sitä hän ei voisi ja hän toivoi,
ettei Eerik sitä vaatisikaan.

Hänen harmaantuva päänsä kävi näissä suruisissa mietteissä yhä
enemmän kumaraan. Silloin avattiin äkkiä ovi.

"Eerik Stenbock! Tervetuloa!"

"Häiritsenkö?"

"Etpä suinkaan. Etkö ollut mukana seurassa eilen?"

"Olin hetkisen; sitten lähdin pois."

"Miksi niin?"

"En voinut nähdä..."

"Nähdä?... Mitä?"

"Kuningasta... Magdaleenaa..."

"Hm, kuinka niin?"

"Nyt on kuningas rakastunut häneen."

"Se on mahdollista."

"Jalkavaimokuningas, lupauksensa rikkoja!..."

"Vaiti, hullu poika, seinilläkin on joskus korvat, ja puheesi voimme
saada maksaa hengellämme molemmat."

"Minä toivon kuolemaa."

"Suonet toki minun sentään elää."

"Jospa saisin kuolla teidän puolestanne!"

"Mutta sano ensin mitä tämä merkitsee."

"Minä... minä lemmin Magdaleenaa!"

"Vai niin, entä hän?"

"Hänkin rakastaa minua!"

"Mistä ajasta alkaen?"

"Eilis-aamusta..."

"Oikeinpa tuoretta; tietääkö hänen äitinsä?"

"Ei... minä tulin tänne sitä varten, että..."

"Eikö ole ketään uskottua?"

"Rouva Anna Bielke."

"Se minun olisi pitänyt arvatakkin."

"Kaikki hätääkärsivät kääntyvät hänen puoleensa", huudahti Eerik
Stenbock kiihkeästi.

"Luulen sen. Mutta kuulehan nyt, Magdaleena on vielä lapsi, naiminen
ei voi moneen vuoteen tulla kysymykseen."

"Niin sanoi Anna rouvakin."

"No, sitten voit luottaa minuun. Kuningas kosiskelee sekä Englannissa
että Skotlannissa. Sen, mitä hän täällä näki, on hän jo aikaa sitten
unohtanut; vaikeampana esteenä on sukulaisuutemme."

"Anna rouva sanoi..."

"Annappas kuulla, mitä hänen älynsä on keksinyt."

"Hän arveli, ettei Märta rouva koskaan suostuisi."

"Se riippuu siitä..."

"Oi rakas sukulaiseni, annatte minulle elämäni takaisin, jos..."

"Poika, poika, pitääköhän nyt hullaantua yhdestä kauniista
silmäparista! Kuinka vanha olet?"

"Kahdeksantoista."

"Sen voi kuullakin; ei siitä tule valmista viiteen vuoteen."

"Niin sanoi Anna rouvakin."

"No, hänhän näyttää tehneen minut tässä aivan tarpeettomaksi, mutta
yksi valtti on minulla sittenkin!"

"Yksi valtti?"

"Se on samantekevä, kuule nyt, mitä minä tahdon. Sinä ilmoitat
Magdaleenalle mitä olemme keskustelleet."

"Tänä päivänä!"

"Anna rouvan läsnäollessa."

"Vai niin." Se tuli hieman pitkäveteisesti. "Mitään kahdenkeskisiä
keskusteluja ei saa tästälähin tulla kysymykseen teidän kesken."

Nuorukaisen pää painui suruisena alas. "Sen sijaan lupaan minä
toimittaa asiat sille tolalle, että minun viiden vuoden perästä
sallitaan yhdistää teidän kätenne ja siunata liittonne."

"Toinen isäni ja hyväntekijäni, kuinka voisin kiittää teitä niinkuin
tahtoisin ja niinkuin minun tulisi?"

Svante herra syleili nuorukaista. "Tekemällä hänet onnelliseksi",
vastasi hän.

Mutta jalo herra oli tehnyt pienen virheen laskuissaan; ankara rouva
oli taipumaton.

"Se on Jumalan lakia ja kirkkoa vastaan", sanoi hän; "minä en koskaan
suostu siihen."

"Mutta Kustaa kuningas?"

"Eikö arkkipiispa selittänyt, että hänen avioliittonsa ei ollut
Jumalalle otollinen, ja tokkohan nuorella leskellä on juuri
iloisimmat päivät?"

"Siinä oli niin suuri ikäerotus. Mutta voisikohan erottaa kahta
nuorta ihmistä, jotka ovat samassa yhteiskunnallisessa asemassa ja
rakastavat toisiaan."

"Meidän pitää ennen kaikkea totella Jumalan tahtoa."

"Minä puhun arkkipiispan kanssa."

"Mutta vastauksen pitää olla kirjallinen; minä kirjoitan itse
kysymyksen niin, ettei jää mitään epäilyksiä."

"Eerik tulee edelleenkin käymään perheessämme..."

"Enpä tiedä, onko..."

"Se on jo päätetty; minä olen luvannut sen hänelle", vastasi kreivi,
ja sillä oli asia ratkaistu.

"Sinä pikku naimavälittäjä", sanoi hän sitten suudellen Anna rouvaa
otsalle. "Sano Eerikille ja Magdaleenalle, että heidän asiansa on
minun huostassani, mutta että heillä pitää olla kärsivällisyyttä."



7.

ENSIMÄINEN YHTEENTÖRMÄYS.


Se pilvetön taivas, joka kirkkaana hymyili nuorelle herttuaparille
heti kun he olivat saapuneet Turkuun, vetäytyi pian pilveen. Rahvaan
ihastelu muuttuu helposti "ristiinnaulitsemiseksi"; kaikki riippuu
johtajista, jotka kyllä silloin olivat Juhanalle suosiolliset, mutta
joiden sijaan pian voi tulla Eerikin puoluelaisia, etenkin jos näillä
oli enemmän rahaa.

Kaikella on hintansa, eikä uskollisuus vallanpitäjiä kohtaan ole
koskaan ollut korkeassa arvossa. Jos etenkin kurjuus ja nälkä ovat
olleet vallitsemassa, on moni Esau myynyt vakaumuksensa halvasta
hernekeitosta.

Tähän aikaan oli Suomessa vielä enemmän kuin Ruotsissa ihmisen
olemassaolo niin kovasti sidottuna kaikenmoisiin puutteisiin, että
jokainen, joka kuului varsinaiseen rahvaaseen, oli miltei jalkoihin
poljetun ruohonkorren arvoinen. Nelijalkainen luontokappale oli
useinkin korkeammassa hinnassa kuin kaksijalkaiset, jotka kelpasivat
ainoastaan "kanuunan ruuaksi" tai joita käytettiin samalla tavoin
kuin koneita nykyaikaan.

Tylsänä ja välinpitämättömänä istui talonpoika takan ääressä
savustuneessa pirtissään, vaimon keittäessä lientä kaarnasta,
sammalista ja sienistä, onnellisena jos hänellä oli siihen lisätä
jokunen sipuli ja hyppysellinen suolaa, sekä suuren lapsijoukon
nälkäisenä ja ahnaana riidellessä vellistä. Kuinka paljon
olisivatkaan vanhemmat voittaneet, jos olisivat voineet vaihtaa
lapsiparvensa lampaaseen, porsaaseen tai vaikkapa kanaan. Älkää
sanoko, että he olivat kovasydämisiä tai että äidinrakkaus ei olisi
sitä myöntänyt. Kahdeksan kymmenestä näki sikiönsä kuolevan nälkään;
jos olisi löytynyt joku, joka olisi tahtonut ottaa lapsiraukat
huolenpitonsa alaisiksi, niin he eivät koskaan olisi voineet tulla
huonompaan hoivaan kuin kotona. Mutta voi, mihin he olivat joutuneet,
siinä he saivat olla, nähdä nälkää ja elää, jos se oli mahdollista,
tai kuolla nälkään, jos muu ei auttanut.

Kellä oli pahainen hevoskoni, hän valjasti sen auran eteen, kun maa
oli kynnettävä. Jos juhtaa ei ollut, saivat isä tai äiti itse käydä
valjaisiin, toinen tavallisesti työnsi jäljestä; mutta sodan aikana
ei kannattanut kyntää, ja milloin Suomessa ei ollut sotaa? Maa sai
sentähden enimmäkseen olla viljelemättä.

Kaupungeissa eivät asiat olleet paljon paremmin, mutta olivat ne
kuitenkin kermana tuossa sinervän happamessa maidossa.

Mutta kun herrat joutuivat riitaan, silloin rahvaskin merkitsi
jotakin. Arvottomallakin oli silloin hintansa; se, joka enimmän
tarjosi, sai ostaa hänet puolelleen.

Vielä oli Juhana herttua mahtavimpana. Se loisto ja komeus, joka
häntä ympäröitsi, oli ikäänkuin enteenä siitä, että täällä maailmassa
voidaan parempiakin päiviä nähdä. Sentähden se kimalteli kullalta
katsojain silmiin, siinä hurrattiin ja huudettiin.

Ruotsista saapuneet tiedot osoittivat, että vanha lapsuudenaikainen
viha nyt puhkesi ilmiliekkiin, ja Juhana tiesi, että hän sai pelätä
kuninkaallisen veljensä puolelta mitä tahansa. Oli siis viisainta
turvata asemansa, sitä parempi kuta pikemmin.

Myöskin hänen puolisonsa kehotti häntä tähän. Se vaikutus, jonka
Katariina heidän avioliittonsa alussa oli saavuttanut, säilyi hänellä
edelleenkin, ja Katariina Jagellotar oli ja pysyikin Juhanan ainoana
uskottuna. Mutta joskin Katariina seurasi miestänsä juonikkaan
ja verisen politiikan pimeihin eksytyssokkeloihin, täytyi tämän
puolestaan antaa hänelle vasta uhriksi lapsuutensa usko, se oppi,
jonka hänen isänsä äskettäin oli maahan tuonut.

Miehuullinen esiintyminen ja vetoaminen aatelistoon ja papistoon
pidettiin välttämättöminä, ja kesämarkkinoilla, jolloin maapäivät
kokoontuivat Turkuun, herttua piti laajan suomenkielisen puheen,
jossa hän arastelematta teki ankaria valheellisia syytöksiä
kuningasta vastaan. Hän muka oli muun ohessa kosinut Katariinaa ja
saanut rukkaset, josta hän nyt oli suutuksissaan sekä tälle että
Juhana herttualle. Lisäksi ei Eerikillä ollut mitään oikeuksia
Liivinmaahan, joka kuului Puolan kuninkaalle. Hän oli kiihottanut
venäläisiä jotka luultavasti ensi vuonna tekevät verisen hyökkäyksen
Suomeen, ja sentähden, jatkoi herttua, "olen koettanut, saada
aikaan mahtavan liiton Puolan kanssa voidakseni auttaa onnetonta
isänmaatani. Kuningas Eerik", lisäsi hän "halveksii kokeneita herroja
ja pitää ympäristössään ainoastaan räätäli- ja nokipoikia". Sentähden
herttua pyysi, että kunnon suomalaiset antaisivat hänelle voimakasta
apuansa kuningas Eerikin vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan.

Suomalaisia ei yleensä helposti saada mielipidettään muuttamaan,
mutta Juhanan kaunis ja miehekäs ryhti sekä jalo ulkomuoto voitti
kaikki epäilykset, ja yksimielisesti suostuivat kaikki hänen
pyyntöönsä. Hänelle vannottiin uusi uskollisuudenvala ja tämä
vahvistettiin avonaisella kirjelmällä. Täten oli taisteluhansikas
heitetty.

Tarpeellisiin varokeinoihin ryhdyttiin heti.

Turun linnaa vahvistettiin, sotaväkeä ja elatustarpeita hankittiin,
Puolasta ja Preussista pyydettiin apua ja, kansaa kiihotettiin kaikin
tavoin Eerikkiä vastaan.

Juoniakaan ei kammottu.

Herttuan pienessä hovissa oli nuori hovijunkkari Eerik Sture eräs
Svante kreivin ja Märta rouvan nuorempia poikia.

Hän oli hyvin kasvatettu ja miellyttävänmuotoinen, jonkatähden hän
olikin herttuattaren ja hänen naistensa suuressa suosiossa. Ei kukaan
ollut niin taitava pallonheitossa ei kukaan osannut tepasteluttaa
hevostaan niin hyvin kuin ritarillinen herra Eerik Sture.

Hämärähetkinä takkavalkean ääressä, johon herttuatar tavallisesti
kokosi pienen hovinsa, hän kertoili heille Hörningsholmasta ja niistä
rikkaista muistoista, joita hänellä oli lapsuutensa ajoilta suuresta
siskopiiristään, ja mihin omat muistot eivät ulottuneet, siinä hän
kuvaili heille mitä oli isältään kuullut.

Sture-nimeen on liittynyt paljon rakkautta ja romanttisuutta;
isänmaan kunniakkaimmat muistot ovat kietoutuneet siihen, ja kun
tapauksia kerrottiin, niinkuin nyt, lämmöllä ja innolla, joka on
nuoruudelle ominaista ja erittäinkin sopii sille, joka itse on
renkaana tuossa kunniakkaassa ketjussa, on melkein itsestään selvää,
että kuulijapiiri nautti niistä ihastuksella ja mielihyvällä.

Matta ylpeän nimen ennen loistava tähti oli laskeumassa, ja sentähden
tuotti nyt surua ja alennusta se, mikä ennen oli tuottanut onnea ja
kohoamista.

Herttuattaren naisien joukossa oli nuori puolalainen nimeltään
Leszinska.

Päinvastoin kuin ympäristönsä oli hän tummaverinen, hänen silmänsä
olivat mustat ja säkenöivät, ja, hänen suustaan näkyi usein kaksi
valkeata helmiriviä, sillä kaunis Leszinska nauroi aina hyvin
tietäen, että se kaunisti häntä.

Eerik Sture rakastui häneen melkein kohta. Hänelle hän kertoili,
hänelle hän lauloi, mutta lemmestään hän ei uskaltanut puhua.

Mutta Eerik olikin vain 17-vuotias.

Nauraen kertoi herttuatar puolisolleen tuosta pienestä lemmenjutusta,
jota leikittiin hänen silmiensä edessä. "Poika on rakastunut hupsu",
sanoi hän, "mutta siitä on ehkä hyötyä meille."

"Millä tavalla?"

"Ei sitä edeltäpäin tiedä; pitää ottaa tilaisuudesta vaarin."

"Sinä olet viisas kaikissa asioissa, Katariina."

"Uskontoni vaikuttaa sen."

"Niinpä alan luulla."

"Sentähden tahtoisin, että sinäkin tunnustaisit sitä."

"Mutta ajatteleppa, isäni!"

"Hän on kyllä jo tullut toiseen mielipiteeseen."

"Jospa sen uskoisin."

"Siitä tulet kyllä vakuutetuksi, kuta enemmän opit uskomaan minua."

"Minä tahtoisin olla vahva niinkuin sinä."

"Minun väkevyyteni on minun uskoni."

Ahkerasti tehtiin tähän aikaan työtä linnan vahvistamiseksi. Sota oli
puhkeamassa, ja nuori Eerik olisi heti matkustanut kotiin, jollei
tuollaista vahvaa magneettia olisi ollut häntä pidättämässä.

Eräänä päivänä tuli Leszinska hyvin kiihottuneena herttuattaren luo.

"Ruotsista on tullut matkustaja tuoden kirjeen herra Eerik Sturelle",
sanoi hän.

"Tiedätkö keneltä?"

"Hänen isältään, sanoo kirjeen tuoja."

"Mitä hän pyytää?"

"Saada tavata Eerik herraa."

"Etkö voisi saada kirjettä käsiisi."

"En tiedä, tokko..."

"Käske kestitsemään kirjeen tuojaa hyvästi; sano, että Eerik herra ei
ole tavattavana, mutta että sinä pidät huolta siitä, että kirje tulee
hänen käsiinsä?"

"Mutta kun Eerik herra saa tietää..."

"Jätä se minun huolekseni."

Hetkisen kuluttua Leszinska toi kirjeen herttuattarelle ja sai
ankaran käskyn olla puhumatta siitä mitään ei herra Eerikille eikä
kenellekään muulle. Mitä palvelijaan tuli, niin hänestä kyllä
pidettäisiin huolta.

Kirje jätettiin herttualle, jota sen aukaiseminen ei ensinkään
arveluttanut.

Se oli niinkuin arveltiinkin Svante herralta, joka hellästi
huolehtien pyysi poikaansa heti palaamaan isänmaahansa. "Jäämällä
sinne sinä vain panet alttiiksi henkesi, joka on vanhemmillesi ja
sisaruksillesi hyvin rakas", kirjoitti hän. "Tule siis heti."

"Sture-nimellä on hyvä maine täällä Suomessa", sanoi herttua hetkisen
mietittyään.

"Tarkoitus pyhittää keinot", sanoi herttuatar. "Mitähän vaaraa olisi
tällä nuorella miehellä tänne-jäämisestään?"

"Ei mitään minun nähdäkseni."

"Kirjeen pistämme kai piiloon?"

"Niin, vastaiseksi."

"Mutta entäs palvelija?"

"Lähetetään rajan taakse."

"Taikka jossakin jahdissa Ruotsiin. Jos hänet saadaan hyvin laivaan
tukkihumalassa, niin hän saa kotiin tultuaan tekaista minkälaisen
kertomuksen haluaa."

"Mutta voiko Leszinskaan luottaa?"

"Jos sanon hänelle, että tahdotaan erottaa Eerik hänestä, pitää hän
kyllä itse huolen rakastajastaan."

"Onko poika sitäkin?"

"Ei, eikä tulekkaan."

Mutta tämän jälkeen Eerik sai monta ystävyyden osoitusta. Leszinska
loi häneen silmäyksiä, jotka saivat veren nousemaan päähän; hän
rakasti ensi kertaa, ajatukset kotimatkasta häipyivät pois, ja isänsä
kirjettä hän ei saanut.

Ruotsista tuli uhkaavia uutisia. Yrjö Pietarinpoika oli vanginnut ja
saattanut syytteeseen useita Juhanan palvelijoita. Kidutuskeinojakin
oli käytetty heitä kuulusteltaessa, ja lopulta oli yksi heistä
tunnustanut, että "Juhana herttuan tarkoituksena oli syöstä Eerik
valtaistuimelta", sen hän oli itse kuullut herttuan suusta.

Sitten saapui tieto, että säädyt olivat kutsutut kokoon ensi päiväksi
kesäkuuta.

"Saahan nähdä", huudahti Juhana, "eikö hän ole tehnyt tätä
syyttääkseen minua, veljeänsä, kavalluksesta!"

Niin olikin asianlaita. Juhana herttua tuomittiin "valtion
kavaltajana menettämään henkensä ja omaisuutensa, ellei kuningas
Eerik erityisestä suosiosta ja armosta tahtonut tässä suhteessa
armahtaa häntä".

Saman tuomion saivat myöskin hänen Ruotsissa oleskelevat
palvelijansa; nämä vietiin Södermalmille ja mestattiin.

Tämä synnytti suurta alakuloisuutta Turussa; tuntuipa melkein
kuin kuolemantuomio olisi uhkaavana väikkynyt kaupungin yllä, ja
tuskaisina odotettiin mitä seuraisi.

Kauan ei tarvinnutkaan odottaa.

Useita hyvinvarustettuja sotalaivoja saapui satamaan. Niitä seurasi
Hogenskild Bielke rauhanvälittäjänä. Antti Sigfridinpoika Rålamb ja
Jaakko Henrikinpoika Hästesko olivat sotavoiman päällikköinä.

Pyydettiin päästä keskusteluihin herttuan kanssa ja siihen
suostuttiin heti.

Juhana oli nähtävästi hätääntynyt, mutta hänen rinnallaan seisoi
Katariina ylevänä ja ylpeänä, katsoen kylmästi ja rohkeasti tulijoita
silmiin.

Kaninkaan nimessä lupasi herra Hogenskild, että herttua, jos
hän vastustamatta antautuu, saa pitää henkensä, mutta joutuu
elinkaudekseen vankeuteen.

Herttua kiitti tarjouksesta, mutta vastasi pitävänsä puolustautumisen
parempana.

Pitempiin keskusteluihin hän ei ryhtynyt, lyhyesti ja päättävästi hän
lähetti luotansa lähettiläät.

Mutta kun kaikki olivat poissa ja hän Katariinan kanssa kahden
suuressa linnansalissa, peitti hän kasvonsa käsillään ja puhkesi
epätoivoon.

"Nyt olemme pakotetut luottamaan omiin voimiimme; suretko sitä?"
kysyi Katariina melkein nuhdellen.

"Oi Katariina, minä en ole niin vahva kuin sinä, ja minusta näyttää
toivottomalta se taistelu, johon olemme antautuneet. Kuolema ja
perikato ovat tulossa."

"Parempi niinkin kuin pelkurimaisesti väistyä."

"Entä sinun ylpeät unelmasi?"

"Mitä ovat tähtienselittäjät ennustaneet sinulle?"

"Surua ja pilkkaa ja sitten kultainen kruunu."

"Eikö tämä ole juuri niin?"

"Voihan sen selittää kuolemaksikin ja..."

"Epäilijä!... Heitä pelkosi, se ei ole arvosi mukaista, sanon minä!"

"Sitten tahdon taistella, taistella epätoivon vimmalla viimeiseen
mieheen."

"Taistella viisaana päällikkönä, joka kerran saa suuremman sotajoukon
johdettavakseen. Mahdottomia sinun ei pidä tekemän, ei paneman
alttiiksi kenenkään henkeä, mutta osoittaman, että olet taitava
päällikkö, jota kannattaa palvella."

"Katariina, mistä sinä saat sanasi?"

"Sydämestäni."

"Niin pitää tapahtuman kuin sinä tahdot. Jos voitan, olet sinä koko
elämäni johtotähti, jos kaadun..."

"Ei, Juhana", huudahti Katariina pontevasti; "sinä et kaadu, minäkin
olen tutkinut tähtiä."

"Oletko? Milloin ja missä?"

"Sen saat tietää toisella kertaa! Rohkeutta! Mutta nyt he tulevat
saamaan käskyjäsi."

"Menetkö sinä pois?"

"Menen, jotta ei näyttäisi siltä, kuin minä olisin toimiesi määrääjä."

"Hän on oikeassa, tuhat kertaa oikeassa", jupisi Juhana katsoen
hänen jälkeensä, "mutta minä olen arka samoin kuin Eerik... meissä
on paljon yhtäläisyyttä. Hänkin voi olla urhoollinen, ja minä tahdon
näyttää, ettei hän ole minua miehuullisempi! Nyt toimeen, käyköön
syteen tai saveen!"

Piiritys alkoi kohta senjälkeen, ja Juhana johti itse puolustusta;
hän osoitti siinä suurta urhoollisuutta ja hänen onnistuikin kahdesti
pakottaa hyökkääjät vetäytymään takaisin, mutta kolmas rynnäkkö,
joka tehtiin kaksi kuukautta ensimäisen jälkeen, oli niin ankara ja
äkkiarvaamaton, että kaikki vastustus oli turhaa.

Apuväkeä oli toivottu, mutta sitä ei saapunut ennenkuin se jo oli
myöhäistä.

Kuultuaan, että vihollinen oli tunkeutunut linnaan, oli herttua kuin
kivettynyt. Hän oli nyt siis julman veljensä vallassa.

Samassa syöksyi Hogenskild Bielke usean herran seuraamana
vangitsemaan häntä; heidän joukossaan oli eräs Antti Niilonpoika
Sabelfana, joka vastikään oli tullut aateloiduksi. Paljastettu
väkipuukko kädessä hän juoksi antamaan herttualle kuoliniskua,
mutta Klaus Boye työnsi hänet takaisin pelastaen Juhanan, joka heti
antautui.

Tämä tapahtui elokuun 12 p:nä 1563.

Valmistukset Ruotsin-matkaa varten olivat jo tehdyt ja herttua
puolisoineen, palvelijoineen vietiin laivaan.

Ennen piiritystä oli Katariina jo lähettänyt pois etevimmät naisensa;
häntä liikutti hyvin vähän se, että hän täten erotti kaksi lempivää
sydäntä.

"Enkö koskaan enää saa nähdä häntä?" kysyi Eerik Sture syvästi
liikutettuna.

"Kyllä, jos voitamme."

Hänetkin vietiin vankina samaan laivaan, johon korkea herrasväkikin.

Koko matkalla herttuatar pysyttäytyi puolisonsa likeisyydessä
koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä. Mutta ensi kerran näytti
siltä, kuin hänen sanansa eivät olisi vaikuttaneet mitään herttuaan.
Äänettömänä ja toivottomana hän tuijotti eteensä; olipa kuin hän
olisi nähnyt pyövelin miekan riippuvan päänsä päällä.

Aivan lähellä Vaxholmaa näytettiin herttuattarelle erästä laivaa;
siinä oli Yrjö Pietarinpoika ja muutamia muita kuninkaan kätyreitä.

Herttuatar poistui heti kannelta mennen taakseen katsomatta hyttiinsä.

Pian senjälkeen ankkuroitiin laiva, ja äsken mainitut nousivat siihen.

Yrjö Pietarinpoika meni suoraa päätä herttuan luo ja rupesi häntä
herjaamaan; mutta tämä ei näyttänyt kuulevan eikä käsittävän mitään,
niin ankaran mielenliikutuksen vallassa hän oli. Vasta vähitellen hän
palasi tajuntaansa, mutta samalla heräsi hänessä myös oman arvonsa
tunteminen ja viha.

"Minua ja minun asioitani tuomitsevat keisarit, kuninkaat ja
ruhtinaat, mutta et sinä, senkin papinkakara!" huudahti herttua
suuttuneena.

"Te olette jo tuomittu", kirkui Yrjö, "ja olette nyt vankina
kuninkaan mielivallan alaisena. Kukaan ei voi teitä enää auttaa! Eikä
sitä kukaan koettanekkaan."

Juhana kysyi, mihin häntä vietiin.

"Gripsholmaan", kuului vastaus, "yhden ainoan palvelijan seuraamana."

Senjälkeen käskettiin kaikkien siirtyä toiseen laivaan ja herttuaa
varten tuotiin kahleet.

Nähdessään ne hän purskahti itkuun. "Tämän ovat muut saaneet aikaan!
Sanokaa suoraan, oletteko tulleet surmaamaan minua nyt heti vai
viivytelläänkö siinä toistaiseksi?"

"Minä vain tottelen kuninkaani käskyjä ja pyydän hänen puolestaan
heti päästä ruhtinattaren puheille."

Juhana katsoi häneen terävästi. "Tule", sanoi hän ja meni edellä
herttuattaren hyttiin.

Yrjö kumarsi syvään ja selitti tulleensa kuninkaan valtuuttamana
esittämään hänelle kaksi ehtoa. Toinen oli se, että hän kaikkine
hovinaisineen saisi asianmukaisen ylläpidon jossakin kuninkaan
linnassa. Jos hän sitävastoin tahtoi seurata herttuata, sai hän
vankilaan ottaa mukaansa ainoastaan kaksi palvelijatarta.

Katariina tarkasti häntä terävästi hänen puhuessaan; kun hän oli
lopettanut, veti hän kihlasormuksen sormestaan ja piti sitä hänen
silmiensä edessä sanoen: "Lukekaa!"

"Ei muu kuin kuolema", luki Yrjö. "Se on minun päätökseni", vastasi
hän, mutta vaipui samassa tainnoksiin.

Herttua nosti hänet itkien ylös.

Aluksen viereen oli laskenut pursi; siihen täytyi ruhtinaallisen
parin siirtyä Yrjö Pietarinpojan anastaessa kaikki heidän kirstunsa
kalleuksineen, kirjeineen ja asiakirjoineen. Matka suunnattiin
Gripsholmaa kohden, mutta kun purren oli kuljettava Söderströmin
kautta, käskettiin herttuan istua kannella. Katariina seurasi häntä.

Lukemattomia ihmisjoukkoja näkyi rannalla kaikkialla; oli levinnyt
huhu, että herttua oli murhattu ja joku toinen pantu kahleisiin hänen
sijaansa.

Se seikka, että nyt nähtiin herttua todellakin ja hänen rinnallaan
kalpea ruhtinatar, joka elottomasti tuijotti eteensä, vaikutti
yhtä liikuttavasti. Mutta osanotto oli äänetön; olisipa ollut
vaarallistakin antaa sen puhjeta sanoiksi.

Vielä kerran täytyi purren laskea laivan viereen, ja koko
kansanjoukon silmien edessä pantiin uudelleen tarkastus toimeen;
tällä kertaa tarkastettiin ruokatavarat, tavattiinpa myös muutamia
arkkuja, joissa oli koristuksia. Senjälkeen annettiin käsky matkan
jatkamiseen.

Kun pursi sitten saapui Riddarholman selälle, näkyi Skinnarvikin
vuoren huipulla useita mestauslavoja ja pyöriä; onneton Juhana
Hästesko, herttuan uskollisin ystävä, ja hänen palvelijansa olivat
siellä naulittuina.

Kyyneleet virtailivat Juhanan silmistä. "Uskolliset ystäväni!"
huudahti hän kääntyen pois tuosta surullisen kauheasta näystä.

Matkaa jatkettiin senjälkeen yhtä menoa Gripsholmaan.

Vankihuone oli ajan tavan mukaan hyvin varustettu ja maalattu, ja
siitä oli näköala kauniille Gripsholman lahdelle, mutta lattia oli
paksuista lankuista ja ikkunoissa oli vankat rautaristikot.

Vangit saivat kirjoja, mustetta ja kyniä sekä yleensä kaikkea, mitä
tarvitsivat terveytensä säilyttämiseksi ja aikansa kuluttamiseksi.
Ruhtinatar sai luvan oleskella puutarhassa, kuitenkin valvonnan
alaisena, herttuan sitävastoin täytyi pysyä huoneessaan.

Heidän vastaisesta kohtalostaan ei annettu minkäänlaisia selvityksiä.
Kuningas oli maan eteläosassa käymässä sotaa tanskalaisia vastaan, ja
kaikki riippui hänestä.

Ensimäiseen kovaan iskuun näytti herttuatar menehtyneen, mutta
naissielussa on joustavuus, joka pitemmän vastoinkäymisen aikana
pikemmin vaikuttaa kiihottavasti kuin masentavasti, ja niin oli
Katariinankin laita.

Juhanaa sen sijaan vaivasi toisinaan epätoivo, toisinaan hän taas
heittäytyi tylsään välinpitämättömyyteen. Katariina teki kaiken
voitavansa palauttaakseen hänen rohkeutensa.

Vähitellen hän sai hänet kuuntelemaan sitä hengellistä lohdutusta,
jota hän antoi, ja lopulta ottamaan osaa hänen rukouksiinsakin.
Sillä välin täytyi Juhanan kertoa Katariinalle Eerikistä, vieläpä
pienimpiin yksityisseikkoihin saakka. Hän punnitsi kaikkia
mahdollisia seikkoja, jotka olivat heidän puolestaan ja heitä
vastaan, ja etenkin halusi hän tietää, mitä maailmassa tapahtui.

Hän sai kyllä kirjoittaa, mutta kukapa rohkenisi antaa hänelle
tietoja tapahtumista?

Se saattoi käydä laatuun ainoastaan käyttämällä juonia -- ja kultaa.

Onneksi olivat hänen kallisarvoisimmat koristeensa olleet hänellä
pukimissaan, eikä Yrjö Pietarinpoika ollut uskaltanut ryhtyä
persoonalliseen tarkastukseen; näitä saattoi hän nyt käyttää avukseen.

Palvelijattaret olivat helposti lahjotut; kumpaisellakin oli veli
ja sulhanen sodassa, ja Katariina sanoi heille, että he päällystön
kautta voisivat saada tietoja heistä.

Itse hän kirjoitti kirjeet, joissa mainittiin, että he olivat
onnettoman herttuattaren palveluksessa Gripsholman linnassa. He
eivät tienneet mitä linnan ulkopuolella tapahtui, mutta he tahtoivat
kernaasti tietää, mitenkä heidän rakkaat omaisensa voivat; missä he
itse oleskelivat, se oli jo sanottu.

Ei ollut paljon toivoa saada vastausta tällaiseen kirjeeseen;
kaikki riippui siitä, minkälaisiin käsiin se joutui, ja oliko
herttua Juhanalla, niinkuin hän itse väitti, todellakin ystäviä ja
puoluelaisia aatelistossa.

Katariina oli jo heittänyt melkein kaiken toivon vastauksen
saamisesta, kun kaksi kuukautta senjälkeen annettiin hänelle suuri
kakku, jonka sisästä sitä halkaistaessa löytyi useita tiheästi
kirjoitettuja papereita ilman osoitetta ja allekirjoitusta.

Katariina saattoi tuskin hillitä iloansa; hän sanoi
palvelijattarille, että hänen ensin täytyi yksin tavaella kirjeet,
sitten hän vasta tekisi heille selkoa niistä.

Kun hän tuli sisälle herttuan luo, hämmästyi tämä niin hänen
ulkomuodostaan, että kysyi: "Mitä on tapahtunut?"

Katariina laski paperit hänen käteensä, ja he lukivat.

Niissä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kertomus sodan vaiheista,
ilman liioittelua, mutta koko sen kauhistava todellisuus, Sodan syynä
oli, että Tanskan kuningas oli ottanut vaakunaansa kolme kruunua,
ja kun hän ei tahtonut luopua siitä, oli kuningas Eerik panettanut
sekä Tanskan että Norjan vaakunat sinettiinsä. Lisäksi olivat Ruotsin
lähettiläät, jotka olivat lähetetyt Eerikin puolesta kosimaan
Hesseniin, pidätetyt Kööpenhaminassa.

Uskoteltiin, että laivasto sitten oli varustettu morsianta
noutamaan, mutta se kohtasikin Tanskan laivaston Bornholman luona.
Riitaisuuksista tervehdyslaukauksien suhteen syntyi taistelu, jossa
amiraali Jaakko Bagge anasti Tanskan amiraalilaivan ja kaksi muuta
alusta. Tämän johdosta palkitsi kuningas Eerik häntä juhlakulkueella,
jossa tanskalaiset vangit kuninkaan hovinarrin johtamina kulkivat
sidottuina ja päät paljaiksi ajeltuina.

Vastaukseksi tähän tuli sodanjulistus Tanskasta ja Lyypekistä, jolta
Eerik oli kieltänyt kaupan Narvassa tahtoessaan siirtää Venäjän
kaupan Rääveliin.

Tanskalaiset olivat alottaneet sodan piirittämällä Elfsborgin, jonka
he pian valloittivatkin, kun sitä huonosti puolustettiin.

Kuningas Eerik oli senjälkeen hyökännyt Hallantiin ja piirittänyt
Halmstadia, mutta kuultuaan, että kuningas Fredrik II oli
lähestymässä, oli hän heti jättänyt leirin antamatta minkäänlaisia
määräyksiä, ja tanskalaiset olivat lyöneet Ruotsin joukot, jotka
peräytyessään olivat hajaantuneet.

Siitä huolimatta oli kuningas kansalle toimittamassaan kirjelmässä
ilmoituttanut, että "sen rykmentin urhoollisuuden tähden, jonka hän
itse oli opettanut ja harjoittanut, tämä peräytyminen oli päättynyt
voittoon".

Kirjeen kirjoittaja lisäsi: "Niin pian kuin jokin tappio kohtaa
kuninkaallisen majesteetin sotajoukkoa, on huhu siitä heti
tukahutettava, mutta vihollisista saavutettu voitto on heti
saatettava kaikkien tietoon."

"Kaikki on nyt poltettuna, hävitettynä ja tuhottuna Sölvesborgiin
asti, ja" -- niin päättyi kertomus -- "me olemme paluumatkallamme
lähettäneet muutamia huoviosastoja polttamaan ja hävittämään molemmin
puolin sitä tietä, jota kuljemme." Siihen kirje päättyi.

"Hän on mielipuoli!" virkkoi herttuatar kauhistuen.

"Jos hän unohtaa meidät, niin asia menee itsestään", mutisi herttua
toiveiden hänessä taas herätessä.

"Ja sitten, Juhana?"

"Kostoa!"



8.

KUNINGATARTA ETSITÄÄN.


Meidän on palaaminen useita kuukausia taaksepäin kertomuksessamme.

Onnistumaton merimatka ei ollut säikähyttänyt Eerikkiä; nyt hän aikoi
Tanskan, Saksan ja Alamaiden kautta matkustaa Englantiin.

Hänen ministerinsä saivat käskyn hankkia hänelle luvan siihen ja
keskustella panttivangeista hänen persoonansa turvaamiseksi, ja
valtakunnan aatelin piti saapuman Jönköpingiin seuratakseen häntä
rajalle.

Samaan aikaan hän kirjoitti Gyllenstjernalle, että tämä koettaisi
lahjoa englantilaisen neuvoston lupaamalla heille eläkkeitä, ja jos
joku voisi poistaa päiviltä kuningattaren rakastetun, Leicesterin
herttuan, niin kuningas ei paljoksuisi 10,000 taaleria.

Mutta vieläkin enemmän: hän käski Gyllenstjernan sanoa herttualle,
että Ruotsin kuningas omassa korkeassa persoonassaan tarjoutui
julkiseen taisteluun hänen kanssaan joko Skotlannissa tai Ranskassa.

Vielä tähänkään ei tuo kuninkaallinen hupsu ollut tyytyväinen. Hän
kysyi neuvoston mielipidettä, eikö olisi syytä ryhtyä naimahommiin
myöskin muilla suunnilla.

Omin päin hän lähetti erään uskottunsa Skotlantiin katsomaan, oliko
kuningatar Maria "niin herttainen kuin kaikki sanoivat", ja pian
senjälkeen täytyi Pietari Brahen matkustaa sinne häntä kosimaan.

"Jos se tulisi tiedoksi Englannissa", tuumaili Eerik, "niin voisihan
sanoa sen olleen vain sitä varten, että Elisabet viimeinkin antaisi
suostumuksensa Ruotsin kuninkaalle."

Kaiken tämän ohessa työskenteli Eerik ahkerasti ystävänsä ja
uskottunsa Yrjö Pietarinpojan kanssa.

Ei liene niin huonoa hallitusta, ettei jotain hyvääkin olisi sen
aikana toimitettu, ja Eerikin hallituskauden alkupuolelta on
mainittava useita hyviä asetuksia.

Rahvaan vapauttamiseksi matkusta jäin väkivaltaisuuksista
uudistettiin asetus kestikievareista eli majataloista, joissa
jokainen oli velvollinen maksamaan mitä oli tarvinnut.

Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin ja monia
jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja
poistettiin.

Yrjö Pietarinpoika ei laiminlyönyt myöskään sitä, mikä oli hänen
hyörimisensä ja pyörimisensä tärkeimpänä päämääränä.

Aateliston ja mahtavien masentaminen oli hänen ajatuksissaan
päivällä, unissaan yöllä.

Heidän ylpeydestään ja röyhkeydestään, heidän vallanhimostaan,
heidän etuoikeuksien väärinkäyttämisestään ja siitä tunnottomasta
sydämettömyydestä, jolla he kohtelivat alustalaisiansa, sai Yrjö
rauhoitusta tunnolleen kostonhimossaan, jota hän ei voinut tyydyttää
vähemmällä kuin kokonaan masentamalla ja musertamalla heidät.

Suurella taitavuudella hän oli tehnyt suunnitelmansa, johon Eerik
heti suostui.

Erityinen korkein tuomioistuin, jota nimitettiin "kuninkaan
lautakunnaksi", perustettiin.

Jäsenten luku siinä määrättiin kahdeksitoista; kuitenkin voitiin
tärkeissä tapauksissa kutsua siihen lisäjäseniksi aatelisia,
porvareja ja pappejakin.

Varsinaisesti istui siinä kuninkaan valitsemia luottamusmiehiä.

Kuninkaallisen lautakunnan piti joka kolmas vuosi kulkeman ympäri
suuremmissa kaupungeissa, etenkin suurien markkinain aikana, ja
tuomitseman "kuninkaan tuomioita".

Tämä oikeusistuin sai pian, samoin kuin tähtikamari Englannissa,
verituomioistuimen luonteen, joka tuomitsi hengiltä joukoittain
ihmisiä n.s. valtiorikoksista tai pienemmistäkin hairahduksista, ei
Ruotsin lain, vaan kuninkaan mielivallan mukaan.

Mutta siinä olikin Yrjö Pietarin poika alituisena syyttäjänä. Laitos
oli juuri hänen mielensä mukainen, ja hänen syytöksensä olivat niin
ankaria, että lautakunta harvoin rohkeni tuomita vapaaksi ketään,
jonka hän oli syylliseksi sanonut.

Eerikin kohtuuton tuhlaavaisuus oli uskomattoman pian lopettanut
kaiken rahan "Eskilin kamarista", ja muutamia kuukausia kruunauksensa
jälkeen hän kirjoitti Juhanalle pyytäen rahaa lainaksi, koska sitä
nyt ei ollut käsillä, ennenkuin jäljellä oleva hopea oli ehditty
lyödä rahaksi.

Heti senjälkeen saapui tieto Juhanan naimisesta sekä samalla kertaa
huhu, että herttua oli langollensa lainannut perimänsä suuren
hopeavaraston saaden pantiksi seitsemän linnaa Liivinmaassa.

Avioliittosopimuksen ehdot pidettiin salassa; oli siis selvää, että
herttua tahtoi anastaa itselleen itsenäisen aseman Suomessa.

Silloin Eerik vimmastui; Puolaa vastaan julistettiin sota, ja Suomen
aateli sai käskyn täysinvarustettuna lähteä Liivinmaahan.

Juhana itse haastettiin oikeuden eteen Tukholmaan; mutta herttua
vangitsi kuninkaan lähettiläät ja kehotti suomalaisia puolustukseen;
lopun me jo tiedämme.

Sitä ennen olivat jo kuninkaan syytöksen johdosta säädyt tuominneet
Juhana herttuan kuolemaan kapinallisuudesta, ellei kuningas tahtoisi
käyttää armoa oikeuden asemesta.

Mutta tällä ei ollut rohkeutta panna tuomiota täytäntöön; tuska ja
pelko täyttivät hänen mielensä, eikä hän voinut tehdä mitään päätöstä.

Yrjö Pietarinpoika puhui kyllä "vaaleista hiuksista" arvellen, että
kuningas pani alttiiksi oman henkensä.

Äitipuoli ja sisarukset taas rukoilivat häntä, ettei hän suostuisi
tekoon, jota hän sekä ajassa että iankaikkisuudessa saisi katua.

Ah, Eerik sekä tahtoi että oli tahtomatta! Viisaus käski panemaan
tuomion täytäntöön, mutta omatunto kielsi.

Arkuus, pelko siitä, mitä maailma sanoisi, pidätti murhaavaa kättä.

Hän kysyi neuvoa tähdiltäkin, ja ne ennustivat hänelle vain tuhoa.

Kun hän tunsi sydämensä surun ja huolien painostamaksi, meni hän
pikku Kaarinan luo. Hänet nähdessä tyyntyi aina levottomuus hänen
sydämessään.

Mutta eräänä päivänä, kun hän tuli Kaarinan luokse, istui tämä
eräässä nurkassa kumarassa ja itki.

"Mikä sinun on, Kaarina?" kysyi hän.

Mutta itkultaan ei tämä kyennyt puhumaan mitään.

"Voi sitä, joka on tehnyt sinulle pahaa!"

"Ei sitä ole kukaan tehnyt."

"Ja kuitenkin itket."

"Hän on kuollut!" nyyhkytti Kaarina.

"Kuka hän?"

"Rakas veljeni!"

"Mutta olenhan minä sinulla; minä en tahdo, että sinä huolit
kenestäkään muusta", sanoi kuningas kietoen käsivartensa hänen
ympärillensä.

"Eikö sinullakin oli veljiä, kuningas Eerik? Etkö sinäkin surisi, jos
joku heistä kuolisi? Minulla on vain tämä ainoa, ja hän on minulle
rakkaampi kuin kukaan muu!"

"Rakkaampi minuakin?"

"Täällä on sijaa teille molemmille", sanoi Kaarina laskien kätensä
sydämelleen.

"Kuka on sanonut, että hän on kuollut?"

"Tohtori."

"Lörpöttelijä!"

"Miksi hän puhuisi minulle toisin kuin asia on? Sitäpaitsi tiesin sen
jo ennenkin."

"Mistä?"

"Näin hänet unissani... Uh", lisäsi hän vavisten, "se oli kauheaa!"

"Mikä?"

"Minä näin hänet merellä pienessä veneessä; eräs vanha mies oli
hänen kanssaan... niin, minä olen nähnyt hänet ennenkin, mutta en
muista missä... en tiedä mistä syystä vene kallistui ja Jens putosi
mereen... hän tuli kohta taas ylös aikoen tarttua veneeseen, mutta
silloin tuo ilkeä mies löi häntä airolla... ja niin hän vaipui
tulematta enää näkyviin."

Kalpein poskin ja silmät kyynelissä tyttö kertoi tämän.

"Ja sen sinä olet uneksinut?"

"Niin, mutta uskon sen todeksi."

"Minkätähden sinä uskot sen?"

"Onhan hän kuollut!"

"Mutta ei sillä tavalla; minä tiedustelen sitä."

"Sitten olen tuumaillut, kuningas Eerik, että olisi parasta, että
lähtisin täältä."

"Tahdotko hyljätä minut?"

"Minä kaipaan sinua kyllä paljon, mutta isäni ja äitinikin ovat
minulle rakkaat."

"He saavat tulla sinun luoksesi."

"Kiitoksia. He kertovat minulle Jensistä, ja me kaikki kolme itkemme
häntä yhdessä."

"Mutta yksi asia sinun täytyy luvata minulle."

"Mikä se on?"

"Älä koskaan puhu, että jätät minut. Sinä et tiedä, Kaarina, kuinka
paljon sinusta pidän."

"Minäkin pidän sinusta hyvin paljon, kuningas Eerik."

"Sinä saat kärsiä hyvin paljon herjausta minun tähteni."

"En, leskikuningatar on hyvin hyvä."

"Mutta entä prinsessat?"

"He eivät kyllä huoli minusta."

"Eikö prinsessa Annakaan?"

"Hän vähemmin kuin muut."

Kaarinan luona kuningas kirjoitti kirjeen, jossa hän määräsi, että
Kaarinan vanhemmat seuraavana päivänä oli tuotava tyttärensä luo.
Suureksi ilokseen sai Kaarina itse kirjeen haltuunsa lähettääksensä
sen kenen mukana tahtoi.

Kun kuningas tuli huoneeseensa, lähetti hän heti kutsumaan Beureusta.

Tämä tuli tavattoman kalpeana ja liikutettuna.

Eerik katsoi häneen tutkivasti.

"Onko se totta?" mutisi hän.

"On, teidän armonne."

"Simon mestariko se..."

"Niin."

"Hän ei saa koskaan enää näyttäytyä täällä!"

"Ei, ei koskaan enää."

"Kuinka hän saattoi..."

"Se oli ihme."

"Mutta oliko se välttämätöntä?"

"Jos hän olisi kohdannut Kaarinan..."

"Sitä hän ei saanut."

"Simon on estänyt sen."

"Kaarina kyllä pian lohduttautuu; minä en tahdo, että hänen sydämensä
on kiintynyt keneenkään muuhun kuin minuun."

"Minä tahdon tästäpuolin vartioida häntä."

"Tarkemminko kuin ennen?" kysyi Eerik hymyillen.

"Hän on kuin karitsa susien keskellä."

"Siinä olet oikeassa."

"Tahdon antaa henkeni suojellakseni häntä."

"Et saa antaa hänen tietää..."

"En, en, hänen tietämättömyytensä on hänen onnensa."

"Hänen tähtensä annan Juhanan elää. Etpä usko, kuinka kauniisti hän
puhui sisaren rakkaudesta."

"Niin, hänen oppinsa on rakkaus kaikkia kohtaan."

"Jumala tietää, mistä hän saa tämän oppinsa; minä en ole koskaan sitä
oppinut."

Vaikuttivatko sen ehkä tunnonvaivat, mutta Eerik ei käynyt
Kaarinan luona useaan päivään. Hän tahtoi, että tällä olisi aikaa
lohduttautua, ja sentähden hän saikin pitää äitinsä luonaan
kokonaisen viikon, jonka jälkeen tämä lähti Ångermanlantiin, mihin
hänen miehensä oli siirretty.

       *       *       *       *       *

Olemme tähän asti hyvin vähän puhuneet prinsessa Annasta, joka oli
kolmas Kustaan tyttäristä.

Hänestä ei yleensä olekkaan paljon mainittavaa. Ollen sisaruksista
vähimmin kaunis vetäytyi hän itsestään enemmän erilleen maailmasta.

Cecilian onnettomuuden jälkeen pyysi hän niin innokkaasti saada
seurata sisartansa Katariinaa Itä-Frieslandiin, että kuningas lopuksi
suostui hänen pyyntöönsä.

Sentähden hän ei ollutkaan läsnä isänsä kuolinvuoteella eikä veljensä
kruunauksessa.

Hänestä saapui harvoin tietoja, hän oli kuin unohdettu.

Silloin tuli kuningas Eerikille kirje Reinin rajakreiviltä Yrjö
Juhanalta, ja siinä tämä pyysi prinsessa Annan kättä.

Häneltä itseltään seurasi kirje samassa.

Siinä hän mainitsi antaneensa sydämensä rajakreiville ja toivoi,
ettei hänen rakkaalla veljellään olisi mitään heidän liittoansa
vastaan.

Mutta hän ei tahtonut viettää häitänsä muualla kuin Tukholmassa,
jonne hän toivoi saapuvansa jo syyskuussa, ja hänen sulhasensa piti
tulla sinne tapaamaan häntä.

Uutinen oli yhtä odottamaton kuin vastenmielinenkin kaikille muille
paitsi leskikuningattarelle.

Jokaisella oli omat toivomuksensa, joita ei kukaan tahtonut saattaa
julkisuuteen, ja vaikka Anna oli perheen jäsen, oli hän jo ehtinyt
vieraantumaan omaisistansa.

Hän tuli yhtä yksinkertaisena kuin oli lähtenytkin ja otti
paikkansa perheessä niin luonnollisesti, kuin ei koskaan olisi sitä
jättänytkään.

Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat vähää ennen tehneet
surullisen matkansa Ruotsin saariston halki; kaikki puhuivat
vielä kauhistuksella siitä, mutta Anna ei näyttänyt tietävän
mitään. Matkallaan hän oli tavannut Eerikin Halmstadissa; tämä oli
toivottanut hänet tervetulleeksi ja sanonut aikovansa pian tulla
Tukholmaan.

Cecilian kihlaus Badenin maakreivin kanssa oli nyt lopullisesti
päätetty, mutta prinsessa oli niin oikullinen, että Anna ihmetteli,
miten maakreivi voi sietää sitä.

Tämä kuitenkin vain hymyili, mutta milloin hän ei luullut kenenkään
huomaavan, saattoi havaita halveksimistakin niissä silmäyksissä,
joita hän loi kauniiseen morsiameensa.

Mikä oli kaikkeen tähän syynä?

Anna ilmaisi epäilyksensä ja pelkonsa leskikuningattarelle.

"Minä luulen, että maakreiviä viehättävät hänen suuret
myötäjäisensä", vastasi Katariina.

"Onko mahdollista, että Cecilia rakastaa häntä?"

"Sitä en usko."

"Miksi hän sitten menee naimisiin?"

"Cecilialla on hyvin kevytmielinen luonne", vastasi Katariina
vältellen.

Anna oli vaiti hetkisen.

"Minun täytyy puhua hänen kanssaan", virkkoi hän sitten; "mutta
myöskin Sofia ja Elisabet ovat muuttuneet."

"Se onkin tätä nykyä suurin suruni."

"Etkö tiedä syytä siihen?"

"He eivät luota minuun."

"Voitko arvata syytä?"

"Luulen voivani."

"Olen kyllä nykyään vain vieras teidän keskellänne, mutta lähimmät
omaiseni ovat kysymyksessä ja katson oikeudekseni saada tietää sen."

"Se vain tuottaisi surua sinulle."

"Minä voin pakottaa heidät luottamaan minuun", huudahti Anna
kiihkeästi.

"Jos oikein arvaan, ovat he liiaksi sidotut siinä suhteessa", vastasi
kuningatar kauhistuen.

"Mutta puhu, Katariina, puhu taivaan tähden!" rukoili Anna hellästi.

"No sitten sanon sinulle mitä en ole kenellekään ilmaissut, mutta
ensiksi täytyy minun kertoa, mitä itse olen kokenut."

Ja hän kertoi Romanan surullisen tarinan ja salaovien löytämisen.

Hän lopetti sanoen: "Aivan epäilemättä prinsessat ovat saman
vaikutuksen alaisia."

"Etkö ole puhunut heidän kanssaan?"

"He vastaavat, että minun vaikutusvaltani on loppu, heillä ei ole
minun kanssani mitään tekemistä. Ainoastaan maailman tähden olemme
vastaiseksi yhdessä."

Kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan, kun hän poispäin
kääntyneenä sanoi tämän.

Anna syleili häntä hellästi.

"Anna anteeksi isälleni, että hän anasti sinulta nuoruutesi onnen!
Anna anteeksi meille, hänen lapsilleen, että kylminä, tympeinä
olentoina olemme lisänneet kiviä kuorman päälle!"

Katariina syleili häntä vuorostaan, ja he itkivät molemmat yhdessä.

"Sano minulle", kysyi taas Anna, "onko se Bellini?"

"Hänestä kaikki on lähtöisin, mutta se ase, jota hän käyttää apunaan,
on tätä nykyä paljon vaarallisempi."

"Kuka se on?"

"Lecoeur, esilukija."

"Hänet voi lähettää pois."

"Ei vielä."

"Mikä estää?"

"Molemmat rakastavat häntä."

"Sofiako?... Elisabetko?"

"He voivat ehkä salata sen muilta, mutta eivät minulta."

"Mutta Saksin herttuahan on saanut Sofian suostumuksen."

"Luulen, että Lecoeur on hänet taivuttanut siihen."

"Mitä tarkoitusta vartan?"

"Saadakseen hänet täältä pois ja kokonaan valtaansa."

Anna istui voimattomana. "Herttua ei minua miellytä", sanoi hän
viimein.

"Hän on tuhlari, turhamainen ja kevytmielinen ihminen; Sofia huomaa
sen kyllä."

"Ja suostuu kuitenkin."

"Hän on antanut lupauksensa, sanoo hän."

"Se on kauheata! Mutta mitä Elisabet sanoo?"

"Minä luulen, että molemmat sisaret tietävät toistensa rakkauden; he
ovat vihanneet toisiansa, mutta nyt he itkevät toistensa sylissä."

"Mikä tulee tästä lopuksi?"

"Ranskan ministeri on kysynyt, eikö Elisabet tahtoisi mennä naimisiin
kuningas Henrik III:n kanssa. Eerik ihastui kovin, mutta Elisabet
kirkui alussa: Ei, ei, minä en mene koskaan naimisiin."

"Eikö hän sanonut mitään syyksi?"

"Seuraavana päivänä hän selitti olevansa siihen taipuvainen; se oli
muka suurempi kunnia kuin hän ansaitsikaan."

"Mikä sai tämän mielenmuutoksen aikaan?"

"Lecoeur, luullakseni. Kuka tietää, eikö koko tuuma liene jesuiittain
alkuunpanoa; he tahtovat tärvellä koko Kustaa Vaasan perheen."

"Minun ja sisareni Katariinan suhteen ei se ainakaan onnistu",
huudahti Anna; "yrityksiä on kyllä tehty, mutta hyvin pian torjuttu."

"Pysykää uskollisina."

"Sen teemme."

"Suokoon Jumala, että voisit tehdä jotakin Juhanan hyväksi."

"Voiko Eerikin aikomus olla ottaa hänet hengiltä?"

"Jos Yrjö Pietarinpoika saa määrätä, niin kyllä siten käy."

"Totteleeko hän häntä kaikessa?"

"Useimmiten."

Molemmat istuivat hetkisen ääneti. "Eerik parka!" sanoi Anna. "Sinä
säälit häntä?"

"Paljon enemmän kuin Juhanaa."

Katariina ojensi hänelle kätensä. "Niin minäkin", sanoi hän.

"Aina tuosta onnettomasta iskusta asti, jonka hän sai päähänsä, ei
hän ole ollut täysin tasapainossa."

"Mutta hallitsee kuitenkin maata ja valtakuntaa."

"Oi kurja, kurja synnyinmaani, mitä kohtaloja kohden kuljetkaan!"

"Jumala sitä suojelkoon!"

"Entä Maunu, miten on hänen laitansa?"

"Hän elää unelmissaan."

"Ne eivät ainakaan viene turmioon."

"Säännötön elämä tekee sen. Maunu jäi aikaisin itsekseen."

"Eikä hänellä ollut vastustusvoimaa... Niin, niin, niin se on;
sentähden on _hän_ joutunut turmioon."

"Turmiolla hän ei ole, mutta se johtuu siitä..."

"Miksi vaikenet?"

"En tahdo enempää saattaa sinua levottomaksi."

"Eikö minun oikeuteni ja velvollisuuteni ole tyhjentää surumalja
pohjaan asti; älä peittele minulta mitään."

"Sinun tulee ehkä saada tietää se. Eerik ei saa tuomita Juhanaa
kuolemaan ilman veljiensä suostumusta. Kaarle on vielä alaikäinen,
Maunu on jäljellä."

"Hän ei siihen koskaan suostu."

"Hänet voi siihen vietellä."

"Eerikkö?"

"Ei, vaan Yrjö Pietarinpoika."

"Sen voi estää."

"Minä olen kirjoittanut hänen hoitajattarilleen, etteivät he saa
koskaan laskea häntä näkyvistään, mutta prokuraattori ymmärtää
paremmin kuin kukaan muu ottaa vaarin ajasta."

"Silloin Maunu menettää järkensä."

"Minä pelkään sitä."

"Mutta Kaarle, hän näyttää niin hiljaiselta."

"Niin hän onkin."

"Jo kolmentoistavuotiaana?"

"Hänen nuoressa päässään on kyllä vakavia ajatuksia."

"Vaikuttaneeko se, että hänen katseensa toisinaan on niin synkkä?"

"Niin luulen."

"Jospa hän tahtoisi avata sydämensä minulle."

"Sitä hän ei tehne kenellekään."

"Mutta on kauheata ajatella, ettei Kustaa Vaasan pojista kukaan astu
isänsä jälkiä."

"Kaarle enimmän kunnioittaa hänen muistoansa."

"Miksi hän on niin harvoin täällä?"

"Hän arvelee olevansa velvollinen oleskelemaan siinä läänissä, jonka
hänen isänsä on antanut hänelle, enkä minä uskokkaan, että hän enää
viihtyisi täällä."

"Ei, täällä on niin toisenlaista kuin autuaasti nukkuneen isäni
aikana."

"Minä toivon pian pääseväni täältä", sanoi Katariina lopuksi,
"ennenkuin rakkaat muistoni käyvät nykyisen todellisuuden
tahraamiksi".

       *       *       *       *       *

Anna ei viivytellyt, vaan kävi pian puheisiin Cecilian kanssa.

Mutta, vastaukseksi tämä puhkesi soimauksiin ja solvauksiin. Mitä
hänen sisarellaan muka oli tekemistä hänen kanssaan; hän sekä voi
että tahtoi hoitaa itse asiansa. Itsestäänkö Anna oli tullut, vai
oliko joku hänet lähettänyt?

Entisestä suloisesta ja rakastettavasta Ceciliasta ei enää ollut
jälkeäkään; hänestä oli tullut ihana kostotar, joka raivoili muita
vastaan, niinkuin ennen oli raivoillut itseään vastaan.

Anna oli hämillään, hän saattoi ainoastaan sydämensä kyllyydestä
huudahtaa:

"Cecilia!"

Mutta äänessä oli täytynyt olla hyvin paljon sydämellisyyttä, koska
se vaikutti tuohon onnettomaan niin, että hän purskahti valtavaan
itkuun sanoen, ettei sitten isän kuoleman kukaan ollut huolinut
hänestä, ja että nyt, kun hänen uskollinen imettäjänsäkin oli mennyt,
hänen elämänsä oli aivan sietämätöntä.

"Senkötähden sinä menet naimisiin?"

"Sinä luulet kai, etten tee sitä rakkaudesta?" kysyi hän korskasti.

"Miksi muuten sitten?"

"En tiedä itsekään, mutta toivon, luulen, että se tuottaa tuskaa
eräälle toiselle, ja siksi teen sen."

"Cecilia, minä en enää tunne sinua!"

"Luuletko, että itse tunnen itseäni? Miten he kaikki matelijatkaan
jalkojeni edessä ja kerjäsivät silmäystä kauniista silmistäni ja
hymyilyä pieniltä punahuuliltani! Jos toivomuksenkaan lausuin, miten
kilpailivatkaan kaikki saadakseen täyttää sen! Miten kadehdittu
olikaan se, joka sai viedä minut tanssiin, jalanjälkien pölyäkin
suudeltiin, minä olin jumalatar, jota kaikki rukoilivat, ja nyt,
nyt!..." Hän ratkesi ankaraan, puistattavaan itkuun.

Anna nojausi säälien häntä kohden. "Toivohan, rakas sisareni!"

Mutta Cecilia ei kuullut häntä.

"Pois annoin nuoren sydämeni, ja joskin kerran viehätyin huvien
ja viettelysten pyörteeseen, en toki koskaan ollut uskoton. Aina
uneksin rakastetustani; hän sanoi antaneensa anteeksi ja rakastavansa
minua yhtä hellästi kuin ennenkin, ja minun nuori sydämeni sykki
rajattomasta ihastuksesta. Minä halusin tulla suljetuksi hänen
syliinsä, halusin tuntea hänen suutelonsa polttavan huulillani..."
Hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten katkonaisesti: "Kallio ei ole
kovempi kuin hän... ei jää kylmempi... ei kuolema katkerampi kuin
hänen sanansa... mutta minä tahdon kostaa... kauheasti kostaa...
yöt-päivät minä olen hautonut kostoa, nyt olen sen keksinyt... minä
olen viisaampi, kekseliäämpi, juonikkaampi kuin kukaan on luullut tai
aavistanutkaan."

"Älä tee mitään, jota kadut, Cecilia."

"Kadunko? -- Sitä vain suren, etten ole keksinyt mitään vielä
pahempaa."

"Tietääkö maakreivi, sulhasesi, tästä?"

"Hän hoitaa asioitansa ja minä omiani! Me sovimme yhteen kuin tuli ja
vesi."

"Ja kuitenkin, Cecilia..."

"Juuri sentähden menemme naimisiin. Nyt olet saanut tietää mitä
tahdot, mene nyt kertomaan sitä."

"En minä ilmaise perheemme häpeätä maailmalle", vastasi Anna, joka
kalmankalpeana oli kuunnellut kauheaa tunnustusta.

Cecilia silmäili häntä. "Kuinka kalpea sinä olet; tuossa pöydällä
on maalia, värjää poskesi ja huulesi punaisiksi. Niin minä teen,
ennenkuin menen päivällispöytään. Saatpa nähdä, miten rakastettava
voin olla. Varo vaan, kun sulhosi tulee, etten vie hänen sydäntänsä
sinulta."

Cecilia piti sanansa; pöydässä hän oli säteilevä niinkuin
tavallisesti, ja hopeanhelakkana kaikui hänen iloinen naurunsa. Hän
laverteli ja laski leikkiä maakreivin ja Saksin herttuan kanssa,
jotka hänen tähtensä katselivat toisiansa viistoon ja laskivat
toisistaan kompasanoja.

Mutta se ei liikuttanut häntä enempää kuin Sofiaakaan; tämä näytti
tarkkaavasti kuuntelevan, mitä valtiokansleri Niilo Gyllenstjernalla
oli kerrottavaa, samalla kuin hän levottomasti silmäili Elisabetia,
joka innokkaasti keskusteli italialaisen diplomaatin Bellinin kanssa.

"Ovatkohan nuo samaa mielipidettä", ajatteli Anna, "sen saan huomenna
tietää."

Miten taitavasti he osasivatkaan väistää häntä! He suutelivat ja
hyväilivät rakasta sisarta, puhuivat ilostaan, että hän taas oli
heidän parissaan, mutta omista asioistaan he eivät käyneet puhumaan.

"Maunu herttua sai isäni suostumuksen", sanoi Sofia, "mutta minä olin
silloin vain kolmentoistavuotias, ja hän arveli, että minä saisin
odottaa häitäni, kunnes olen yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen; jos
herttua siksi malttaa, en minä tahdo ottaa kättäni häneltä."

"Entä sinä, Elisabet?"

"Ranskan kuningas ei tahtone mennä naimisiin neljäntoista vuotiaan
tytön kanssa, joten minulla on kyllä miettimisaikaa", vastasi hän
teeskennellen hilpeyttä, samalla kuin hänen hienot, rakastettavat
kasvonsa äkkiä kalpenivat.

Tuli sitten puhe Ceciliasta, ja sisarukset itkivät hänen kohtaloansa.

Badenin maakreivi oli raaka, epäsäädyllinen ihminen, ja jokainen voi
kyllä ymmärtää, että Cecilia tulisi onnettomaksi hänen kanssaan.

"Minä en nähnyt isämme raamattua hänen yöpöydällään", sanoi Anna.

Molemmat sisaret loivat tietämättäänkin silmäyksen omille
yöpöydilleen ja punastuivat.

Mutta Anna vaihtoi heti keskustelualuetta.

"Minä katselin eilen teidän esilukijaanne", sanoi hän. "Hän on
viehättävän näköinen."

"Niin, eikö ole!" huudahti Elisabet vilkkaasti.

Sofia loi häneen varoittavan silmäyksen. "Hän on aivan erinomainen
henkilö", sanoi hän.

"Oletteko kauankin tunteneet hänet?"

"Jo useita vuosia."

"Hän on myöskin meidän kielenopettajamme", huomautti Elisabet.

"Mitä kirjoja te luette?"

Molemmat punastuivat ja katsoivat toisiinsa.

"Legendoja", vastasi Sofia kiireesti.

"Minun täytyy hankkia tarkempia tietoja hänestä", sanoi Anna.

"Miksi niin?"

"Tiedättekö, onko hän jesuiitta?"

"Kyllä hän kuuluu Jeesuksen 'pyhään veljeskuntaan'."

"Siinä tapauksessa minä Itä-Frieslandin leskikreivittären puolesta
tarjoan hänelle hyvin vaikutusvaltaisen paikan."

"Hän ei ota sitä vastaan!" huudahti Elisabet liekehtivin poskin.

"Hänen asemansa täällä on kyllä vaatimaton", huomautti Sofia, "mutta
hän ei jätä sitä."

"Se riippuu hänen esimiehistään eikä hänestä itsestään."

"Me emme salli sitä, me emme salli sitä!" huudahti Elisabet
kyynelsilmin.

Vavisten kietoi Sofia käsivartensa hänen ympärillensä.

"Tyynny, rakas sisareni! Me puhumme tästä Bellinin kanssa; ei kukaan,
ei kukaan saa viedä häntä pois."

Sofia oli ainoastaan kuudentoistavuotias. Lapsiraukkoihin oli tämä
vaikuttanut liika kiihkeästi; sentähden aukenivat heidän sydämiensä
ovet selkoselälleen ja salaisimmatkin ajatukset pääsivät ilmi.

"Meiltä ei saa ryöstää ainoata ystäväämme, ainoata, joka ymmärtää
meitä ja pitää meistä", nyyhkytti Elisabet. "Eikö totta, Sofia, ethän
sinä salli sitä?"

"En koskaan, en koskaan!" vaikeroi tämä.

Anna kääntyi toisaalle, mutta kuunteli tarkkaavasti.

"Jos he antavat hänelle määräyksen, luuletko, että hän lähtee
luotamme?"

"Hän ei voi, hän ei saa mennä", vastasi Sofia; "minä kiellän häntä."

"Niin teen minäkin", voihki Elisabet. "Hän on itse sanonut, että
meillä on molemmilla yhtä suuri vaikutus häneen; eikö hän ole niin
sanonut?"

"Huomenna tahdon puhua kahdenkesken hänen kanssaan."

"Ei, minä tahdon olla saapuvilla."

"Se on mahdotonta!"

"Te olette luvanneet ja vannoneet, ettette salaa mitään minulta",
kirkui Elisabet aivan mielettömänä. "Ehkäpä tahdotte pettää minua
molemmat!"

Lapsirakka heittäytyi lattialle ja kiemuroi kuin ankarissa tuskissa.

Mutta nyt Anna kääntyi.

"Ylös, Elisabet!" sanoi hän ankarasti.

Tämä totteli heti silmäillen arasti Annaa ja Sofiaa.

Viimemainittu oli vaipunut sohvaan kätkien päänsä tyynyihin.

Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa hetken ajan.

Sitten Anna lähti verkalleen ovea kohden.

Sofia hypähti ylös ja asettui hänen tielleen.

"Mitä aiot tehdä?"

"Kirjoittaa arkkipiispalle, että hän tulee heti tänne."

"Minkätähden?"

"Tahdon sanoa hänelle, että kaksi Kustaa Vaasan tyttäristä on jo
luopunut isänsä uskosta, että kavala jesuiitta on kietonut heidät
verkkoonsa ja että hänen velvollisuutensa on pelastaa heidät ja
saattaa ovela viettelijä mitä ankarimpaan rangaistukseen."

Anna oli puhunut hyvin voimakkaasti.

Sofia oli kalmankalpea; hän oli langennut polvilleen ja tarttui
molemmin käsin sisareensa.

"Älä mene, älä mene!" huohotti hän.

Elisabet itkeä nyyhkytti.

"Minä tahdon seurata häntä kuolemaan asti!" sopersi hän.

"Sinä kai tahdot tehdä samoin?" kysyi Anna polvistuneelta Sofialta.

"Hän ei tiedä mitä hän puhuu", vastasi tämä harmistuneena.

"Minä luulen, että hän lausuu teidän molempain sydämen ajatukset."

"Niin teenkin", sanoi Elisabet itsepäisesti. "Kuinka monta kertaa
oletkaan sanonut samoin!"

Sofia hypähti pystyyn huudahtaen:

"Vaiti!... Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi", lisäsi hän
hiljaa.

Mutta nyt tarttui Anna kumpaistakin käteen ja veti heidät istumaan
viereensä. "Tahdotteko kärsivällisesti kuunnella minua?"

He tahtoivat.

"Oletteko kuulleet Romanan historian?"

"Siinä ei ole sanaakaan totta."

"Vai niin, onko hän saanut teidät luulemaan niin?"

"Leskikuningattareen ei voi luottaa."

"Ei kai voine korkeaan isäämmekään luottaa?"

"Hän oli luopio!" huudahti Elisabet.

Sofia peitti silmänsä ja itki.

"Mitä te molemmat sitten olette, kun hylkäätte sen uskon, jonka
puolesta isänne taisteli ja jota hurskas äitinne niin syvästi
rakasti! Oletteko unohtaneet, mitenkä istuimme piirissä heidän
ympärillään, miten isämme luki meille pyhää raamattua ja miten sitten
kaikki yhdessä lauloimme 'Jumala ompi linnamme'? Sitten hän otti
meidät syliinsä toisen toisensa perästä, suuteli ja siunasi meitä
sanoen, että lasten suusta oikea Jumalan ylistys kaikuu."

"Sen olen unohtanut, unohtanut kaikki!" huudahti Elisabet melkein
epätoivoisena.

Mutta Sofia oli kalmankalpea; hän ei voinut lausua sanaakaan.

"Eikö katolinen sano, että protestantti on ikuisesti kirottu?
Voitteko uskoa semmoista?"

"En, minä peruutan lupaukseni, minä en tahdo tulla katoliseksi!"
huudahti Elisabet. "Minä sanon hänelle sen."

"Hän sitä tahtoi."

"Meidän piti kääntymän, ennenkuin joutuisimme naimisiin."

"Tuliko hänen pitää teistä huolta siihen asti?"

"Tuli, hänen piti opettaman meitä ja aina menettelemän yhtäläisesti
meidän suhteemme."

Taaskin hän loi epäilevän silmäyksen Sofiaan.

"Pyhä neitsyt, miten kalpea hän on!"

"Joudu, riennä, Elisabet, minun huoneessani on yöpöydällä hajusuolaa,
nouda heti tänne sitä!"

Elisabet kiirehti ulos.

"Miten on laitasi?" kysyi Anna hellästi.

"Älä kysy!"

"Rakastatko häntä?"

"Äärettömästi!"

"Muista Ceciliaa!"

"Pelasta minut hänestä ja itsestäni!"

"Tahdotko luottaa minuun?"

"Täydelleen!"

Nopeasti oli Anna voittanut voittonsa, eikä hän laskenut sitä
käsistään. Seuraavana päivänä hän antoi prinsessain läsnäollessa
Lecoeurille eron hänen toimestaan.

Tämä tapahtui niin odottamatta, niin yllätyksenä, että Lecoeur
mielettömänä vetosi oppilaihinsa; mutta silloin oli Sofiassa kylliksi
lujuutta sanomaan, samassa kuin hän tarttui Elisabetin käteen:

"Se on meidän tahtomme. Te ette saa koskaan tulla silmiemme eteen."

Masennettuna, voimattomana hän lähti sieltä.

Anna asui yhdessä sisariensa kanssa sen ajan, mikä vielä oli häihin.

Sofia aukaisi hänelle nuoren, raadellun sydämensä; se oli ollut
kaikkien niiden tuskien alaisena, joita mustasukkaisuus, mieletön
rakkaus ja heräävä epäilys voivat aikaansaada.

"Minä olen ollut äärettömän onneton", sanoi hän, "enkä suinkaan
vähimmin senvuoksi, että vedin Elisabetia mukanani turmioon."

"Miksi et luottanut kehenkään?"

"Minä olin ylpeä! Minä häpesin!"

Sisarukset palausivat entisiin tapoihinsa. Yhdessä he lukivat
raamattuansa, väliaikoina haastellen menneistä ajoista. Heidän ja
leskikuningattaren väli tuli paremmaksi kuin ennen; olipa kuin olisi
auringonsäde menneiltä päiviltä vielä kerran valaissut Vaasan sukua.

Marraskuun ensi päivinä palasi kuningas Eerik, ja hänen seurassaan
oli sulhanen, Reinin rajakreivi.

Tämä oli komea, ritarillinen herra, joka moitteettomalla
käytöksellään pian voitti kaikkien suosion.

Häät määrättiin vietettäviksi joulukuun 12 p:nä kaikessa
yksinkertaisuudessa Tukholman linnassa.

Eerik tahtoi panna toimeen karusellia ja ritarileikkejä, mutta Anna
kielsi sen.

"Se sopisi huonosti näin surullisiin perheseikkoihin", sanoi hän.

Eerik antoi jyrkästi kieltävän vastauksen hänen pyyntöönsä saada
käydä Gripsholmassa, ja huomatessaan, mitenkä se pahoitti veljen
mieltä, luopui Anna siitä heti.

Häät vietettiin määrättynä päivänä. Arkkipiispa Laurentius
Pietarinpoika toimitti vihkimisen ja puhui tilaisuudessa Salomon
sanojen johdosta, että hurskas vaimo on huoneensa siunaus.

Vastanaineet jäivät Ruotsiin kuukauden loppuun asti ja viettivät
joulua Tukholman linnassa, mutta ensi päivinä vuotta 1564 he
matkustivat sieltä.

Suuren tyhjyyden Anna jätti jälkeensä; lyhyen oleskelunsa aikana hän
oli vaikuttanut niin paljon. Mutta muistoksi hänen käynnistään jäi
sydämellisempi suhde molempien nuorempien tytärpuolien ja hyljeksityn
leskikuningattaren välille.



9.

MAUNU HERTTUA.


Hän oli muuttanut Vadstenasta ja asui nyt Kungsbrossa
Itägöötanmaalla, siinä missä Motalajoki laskee Roxenjärveen,
luonnonihanassa, metsäisessä herraskartanossa.

Naiset ja viini olivat heikontaneet hänen jo ennenkin horjuvan
olemuksensa, ja jokeltaen kuin lapsi vietti Maunu herttua yksinäisiä
hetkiään pullon ääressä, luuttu kädessä, milloin lehdossa, milloin
linnan huoneissa.

Hän puhui alati kauniista merenneidosta, joka oli luvannut täyttää
kaikki hänen toivomuksensa, jos hän vain antaisi hänelle rakkautensa.

Mutta hän asui syvällä aalloissa ja tahtoi, että hän seuraisi häntä
sinne.

Ja kun järvi oli rauhaisa ja tyyni, seisoi hän tuijottaen tuonne
alas. Hän näki komeita saleja ja ihmeen kauniita aallottaria,
kultakanteleet kädessä. He viittailivat hänelle, ja tuhansittain
tähtiä kimalteli heidän ympärillään.

Miten viehättävää, miten viettelevää... hän viittoili takaisin ja
tahtoi, että he tulisivat hänen luokseen.

Silloin he suuttuivat; aallot alkoivat käydä vinhasti, eikä hän
voinut nähdä enää mitään.

Suruisena ja alakuloisena hän palasi linnaan. Miksi he eivät voineet
täyttää hänen toivomustansa? Eihän herttualta saanut kieltää mitään,
olihan hän korkea herra ja Kustaa Vaasan poika.

Seuraavana päivänä alkoi sama leikki, ja yhä mahtavammaksi tuli
merenneidon vaikutus. Ei, ei, hän ei myönny!

Silloin saapui tärkeä viesti kuninkaalta. Oi, eikö siis koskaan saa
olla rauhassa!

Tulijat olivat prokuraattori Yrjö Pietarinpoika ja Beureus, molemmat
hyvin salaperäisinä.

Viinejä, väkeviä, tulisia viinejä, joista herttua paljon piti,
tuotiin esille, ja kaikki kolme istuivat pöydän ääreen, jolle
levitettiin suuria papereita.

Juhana herttua oli menettänyt perintöosuutensa, ja nyt tahtoi
kuningas siirtää sen veljelleen Maunulle, ja sitten hän naittaisi
hänelle ihmeenihanan kuningattaren Maria Stuartin, jonka Eerik ensin
itse oli aikonut ottaa puolisokseen, mutta jonka hän nyt luovutti
rakkaalle veljelleen.

Maunu oli hurmaantunut, ihastunut; sellaista onnea hän ei ollut
koskaan uneksinutkaan.

Mutta tuota ei saanut aivan ilmaiseksi; oli siinä esteitäkin tiellä,
ja kumarteleva, mielistelevä supattelija Yrjö Pietarinpoika sekä
rohkea uskalikko Beureus olivat tulleet niitä yhteisesti voittamaan.

He sanoivat Maunulle, että niin pahasti kuin Juhana herttua oli
menetellytkin, olisi kuningas kuitenkin antanut armon käydä
oikeudesta, mutta hänen täytyi oman turvallisuutensa vuoksi saada
kuolemantuomio vahvistetuksi, ja siihen tarvittiin Maunu herttuan
allekirjoitus. Kauhistuen kääntyi tämä pois. Ei koskaan, koskaan hän
sitä allekirjoita! Beureus sanoi, että se oli vain muodon vuoksi;
kaikki tapahtui vain näön vuoksi. Maunu itkeä nyyhkytti. Beureus
kastoi kynän. Yrjö pani sen hänen käteensä. Hän heitti sen luotansa
ja juoksi ulos.

Ensi kerralla parempi onni.

Mutta silloin ei puhuttu Juhana herttuasta, vaan naisista ja
viinistä. Lasien kilinää säestettiin hauskoilla kertomuksilla;
prinssi vilkastui pian, häntä viehätti tämä ala, ja viini oli
tavattoman kiihottavaa.

Tuli sitten puheeksi Kaarina Maununtytär.

"Lapsi", sanoi Beureas.

"Joka on saanut suuren vallan kuninkaan yli", lisäsi Yrjö, "mutta se
ei kestä kauan."

"Minäkin pidän hänestä", sanoi Maunu.

"Tuo pienokainen suree veljeänsä, josta ei kukaan tiedä, mihin hän on
joutunut", huomautti Yrjö.

"Hän oli saanut tietoonsa liian paljon semmoista, joka ei kuulunut
häneen; sentähden hän joutui kalanruuaksi", sanoi Beureus nauraen ja
tyhjensi lasinsa.

Näin avomielinen hän ei ollut selvänä, mutta juomaveikkojen kesken se
ei merkinnyt mitään.

"Vai niin", sanoi Pietarinpoika, "niinkö se kävi."

"Veljet voivat toisinaan olla tiellä", sanoi Beureus.

"Kertokaa Maria Stuartista", pyysi Maunu.

Ja Yrjö kertoi, ja suonet paisuivat prinssin otsassa; hän oli aivan
kiihkossaan.

"Ja sinä sanot, että hän voi tulla omakseni?"

"Jos herttua niin tahtoo."

"Mitä minun pitää tekemän?"

"Totteleman kuningasta, herraanne."

Ja paperi pantiin hänen eteensä, kynä uudestaan hänen käteensä,
hekumallisia sanoja kuiskattiin hänen korvaansa, ja hän allekirjoitti
veljensä kuolemantuomion.

Hetkisen tuijotti hän paperiin; hän oli tullut mielipuoleksi.

Raivokkaasti huutaen hän tahtoi temmata pergamentin takaisin ja repiä
sen rikki, mutta hänen vastustajansa olivat liian vahvat, ja hän
vaipui tainnoksiin pitkäksi aikaa.

Kun hän heräsi, oli hän unohtanut kaikki, mitä oli tapahtunut; hän
oli taaskin prinssi, joka oli hullaantunut merenneitoon, ja hän
harhaili edestakaisin Roxenjärven rannoilla valittaen, kun neito ei
näyttäytynyt.

Eräänä kirkkaana kuutamoyönä hän heräsi luullen neitonsa soittavan
ulkopuolella.

Hän hypähti ylös, aukaisi ikkunan, ja kas, tuolla alhaalla
kimaltelevissa aalloissa hän huomasi hänen solakan vartalonsa;
kultakantele oli neidolla kuten ainakin kädessään, ja hän nousi
liidellen Maunua kohden.

Kiihkeän ilon hurmaamana Maunu tahtoi kohdata häntä jo puolitiessä ja
heittäytyi riemusta kirkaisten alas.

Seuraavana päivänä palvelijat löysivät hänet maasta vähissä hengin.

Heti lähetettiin tieto Tukholmaan.

Leskikuningatar oli ainoa, joka matkusti sinne.

Surullinen näky kohtasi häntä.

Henkiin herttua kyllä jäi, mutta elämän korkein osa, järki ja
ymmärrys, oli ainiaaksi hävinnyt.

Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.

Alussa ilmaantui vielä muistiin joitakin välkähdyksiä menneisyydestä.
Silloin hän vääntelehti tulisissa tuskissa sanoen:

"Minä olen Kain, veljenmurhaaja, ja Aabelin veri huutaa minua
haudasta."

Mutta pian hän tuli kokonaan mielipuoleksi ollen silloin hiljainen ja
tyyni kuin lapsi. Luuttu oli hänen ainoa ystävänsä; sen säestyksellä
hän lauleli suruansa ja kaipaustansa, kun oli kadottanut rakkaan
merenneitonsa.

Ennenkuin palasi Tukholmaan, piti Katariina huolta siitä, että hän
sai tarpeellista ja sopivaa hoitoa.

Useasti jälkeenpäinkin hän matkusti Maunun luokse, mutta yhä
synkemmäksi kävi tuon onnettoman järjen pimeneminen; kauan ei hän
enää tuntenut Katariinaakaan.

Tämän huolenpidosta siirreltiin häntä vuoroin Vadstenaan, vuoroin
Norrbyhusiin, mutta hänen mielensä tila oli ja pysyi samana.

Kauan senjälkeen kuin veljessota oli saanut surullisen loppunsa,
hän kuoli Kungsbrossa kesäkuun 21 p:nä 1595 ja haudattiin Vadstenan
vanhaan luostarikirkkoon, johon komea muistomerkki pystytettiin
hänelle.

       *       *       *       *       *

Mutta kansa oli erityisellä mieltymyksellä kiintynyt onnettomaan
ruhtinaaseen, ja hänestä sekä hurmaavasta merenneidosta sepitettiin
lauluja. Muuan niistä on tämäntapainen:

    Pyhäaamuna kerran, kun aikaiseen
    jo ennen laulua leivon
    käy Maunu herttua puistolleen,
    sävel kaikuvi näin merenneidon:

    "Oi kuulkaa, herra Maunu,
    ma tarjoon teille lahjat oivat,
    jos lupautte mulle!

    Tuon sinikaavun teille ma kauneimman,
    mitä sankari konsanaan kantoi,
    sen jalokivihohtavan, uljaimman,
    min aartehen aaltonen antoi.

    Ja säihkyvän säilänkin uuden myös
    voin antaa ma kultavöineen;
    sen taistelussa kun paljastanee,
    suo voiton se sankaritöineen."

    "Sun, neitoni, kyllä mä kihlaisin,
    jos oisit sa kristitty nainen,
    mut peikkona merta sa harhailet,
    miss' ulvovat myrskyt vainen."

    "Oi Maunu herttua, mietihän vain,
    niin pöyhkeenä ällös sä ärjy;
    mua kullakses kun et kihlanne,
    siis houruna päiväsi värjy.

    Oi kuulkaa, herra Maunu,
    ma tarjoon teille lahjat oivat,
    jos lupautte mulle!"



10.

ETSIMISTÄ JATKUU.


Se vastaus, jonka kuningas Eerik sai Maria Stuartilta Pietari
Brahen kautta, oli sensuuntainen, että hän osaksi oli riippuvainen
omaisistaan, osaksi vasta niin äsken jäänyt leskeksi, ettei vielä
voinut ajatella naimista.

Mutta ennenkuin tämä vastaus saapui, oli joku suunnannut Eerikin
ajatukset Lothringin prinsessaan, Renataan; hän oli Kristian II:n
tyttärentytär ja perinyt hänen oikeutensa pohjoisiin valtakuntiin.

Mitä etuja sellainen liitto tuottaisikaan!

Samaan aikaan tuli kirje Niilo Gyllenstjernalta, että Hessenin
Kristiina oli arvokkain morsian, minkä Ruotsin kuningas voisi valita.

Heti lähetettiin kirjeitä lähettiläille Saksaan, että he
hankkisivat tietoja Hessenistä ja samalla kuvailisivat kuninkaalle
lothringilaisen prinsessan persoonan, "oliko hän terve, sorea
ja kaunisvartaloinen, ei kovin laiha ja hintelä, vaaleaverinen
ja puhdasvärinen; joskin tukka hieman vivahtaisi mustaan, ei se
haittaisi, kun hän vain muuten miellyttäisi mainituissa suhteissa,
olisi hyväntapainen ja -luontoinen, ei röyhkeä, vaan rattoisa".

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud määrättiin v. 1563 matkustamaan
Hesseniin pitämään prinsessaa silmällä. Hän matkusti Tanskan kautta,
mutta hänet pidätettiin Kööpenhaminassa sillä verukkeella, että hänen
passinsa ei muka ollut kunnossa; ja kun hän lopulta väkisin tahtoi
päästä vapauteensa, pantiin hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen
ja pidettiin siellä kaksi vuotta.

"Tämän vääryyden tähden tulee monta tuhatta miestä kaatumaan", oli
hän tällöin huudahtanut, ja tämä osoittautui pian todeksi.

Vankien matkakapineita tarkastettaessa joutui Tanskan kuninkaan
käsiin kirje, joka oli osoitettu kuningatar Elisabetille.

Se oli kuningas Eerikin omakätisesti kirjoittama sekä sisälsi, että
hän puolestaan ei täydellä todella kosinutkaan Hessenin prinsessaa.

Kuningas Fredrik ei ainoastaan murtanut sinettiä ja ottanut selvää
sisällöstä, vaan myöskin lähetti sen Hesseniin, tehden siten lopun
koko naimahankkeista.

Eerik vimmastui.

Tässä oli sodansyytä kylliksi.

Vanhat riitakapulat kaivettiin esiin. Tanskan kuningas oli ottanut
kolme kruunua vaakunaansa.

Eerik otti omaansa sekä Tanskan että Norjan vaakunat.

Maasota alkoi jo 1563.

Tanskalaiset valloittivat ja varustivat Elfsborgin.

Molemmissa maissa puuhailtiin innokkaasti laivaston varustamisessa;
Ruotsin laivastoon kuului kaksitoista sotalaivaa, jotka lähetettiin,
kuten sanottiin, tuomaan kuninkaallista morsianta. Mutta Jaakko
Bagge, jonka muistamme Suomen sodasta, sai kuninkaalta salaisen
käskyn etsiä Tanskan laivaston ja ahdistaa sitä.

Tämä kohtasi Baggen toukokuun 30 p:nä Bornholman luona Joachim
Brockenhusenin johdolla.

Amiraalilaiva Herkules, joka kulki etumaisena, ampui tervehdykseksi
kolme kovaa laukausta.

Yksi niistä repi purjeet eräästä ruotsalaisesta aluksesta, ja
semmoista tervehdystä ei hyväksytty.

Bagge ei ollut hidas vastaamaan niin, että Herkules menetti
suurmastonsa.

Taistelu kävi yleiseksi ja sitä käytiin viisi tuntia hurjalla
vimmalla.

Jaakko Bagge osoitti ansainneensa maineensa; suurella taitavuudella
hän johti taistelua ja säästeli ruotsalaisia niin paljon kuin voi.

Kolme tanskalaista linjalaivaa valloitettiin, niiden joukossa
amiraalilaivakin; kaksi muuta sai niin pahoja vammoja, että
töintuskin pääsivät pakoon.

Itse amiraali, Tanskan valtiomarsalkka Otto Krumpe, sekä monta
arvokasta miestä joutui vangiksi.

Jaakko Bagge jatkoi senjälkeen matkaansa, purjehti koko
laivastoineen, valloittamansa alukset mukanaan, Warnemündeen ja laski
Hesseniin menevät lähettiläät maihin.

Itse hän odotteli väylällä heidän palaamistaan.

Monta tanskalaista laivaa kulki sillaikaa Lyypekkiin ja sieltä pois
Jaakko Baggen estämättä niitä.

"En ole tullut tänne Tanskaa ahdistamaan", sanoi hän. "Bornholman
luona taistelin ainoastaan puolustautuakseni mahtavia ahdistajia
vastaan."

Kahden viikon kuluttua lähettiläät tulivat Hessenistä ilman
morsianta, ja Bagge palasi Tukholmaan.

Avoimin sylin otti kuningas Eerik hänet vastaan, ja samalla kertaa
kunnioittaakseen amiraaliansa sekä nöyryyttääkseen Tanskaa hän antoi
Baggen panna toimeen voittokulkueen Skeppsbrolta Rautatorin kautta
linnaan.

Kultavitjoilla koristettuna kävi voittaja edellä, ja hänen jäljessään
tulivat muut ruotsalaiset ylimykset muhkeissa varustuksissa ja
valloitettuja lippuja kantaen.

Senjälkeen tulivat vangit, päät ajeltuina ja valkoiset sauvat kädessä.

Amiraali Brockenhusen kävi edellä, hänen jäljessään seitsemän
tanskalaista ylimystä ja viimeksi 600-lukuinen miehistö toisiinsa
kytkettyinä.

Heidän edellänsä kulki kuninkaan hovinarri Herkules viulua soittaen.

Molemmin puolin heitä ja heidän jäljessään oli ruotsalaisia suljetuin
rivein.

Tätä menettelyä ei hyväksytty Ruotsissakaan, mutta että se Lyypekissä
ja Tanskassa herätti mitä kiihkeintä harmia, on itsestään selvää.

Kummaltakin taholta julistettiin sota Ruotsia vastaan, Lyypekin
puolelta etenkin sentähden, että Eerik oli kieltänyt heidän kauppansa
Narvassa.

Bagge purjehti Gotlantiin, nousi siellä maihin ja hävitteli.

Sitten hän suuntasi kulkunsa Ölantiin, missä kohtasi Tanskan ja
Lyypekin laivastot, yhteensä kolmekymmentä laivaa.

Itse ei Baggella ollut enempää kuin kahdeksantoista.

Nyt hän sai koetella voimiaan mainion merisankarin Pietari Skramin
kanssa.

Tämä oli jo seitsemänkymmenenvuotias, mutta ei ollut Jaakko Baggekaan
mikään nuorukainen.

He hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja taistelua kesti aamusta iltaan.

Silloin aikoivat ruotsalaiset vetäytyä saaristoon, mutta kun he
näkivät tanskalaisten seuraavan, niin he kääntyivät, ja taistelu
alkoi uudestaan.

Paljon kaatui molemmin puolin.

Tanskan amiraalilaiva kärsi pahoja vaurioita, ja ala-amiraali Frans
Bilde ammuttiin.

Pimeys erotti laivastot, eikä kumpikaan voinut kehua voittaneensa.

Ruotsin laivasto oli kärsinyt paljon, ja Bagge tahtoi välttämättömiä
korjauksia varten viedä laivat talviteloille, mutta se ei ollut
kuningas Eerikin mielipide.

Hän käski, että Bagge pantaisiin kalasumppuun tai muuhun semmoiseen
kuljetuslaitokseen ja otettaisiin pilkalla ja ivalla vastaan sekä
että hänen lipunkantajiltaan rangaistukseksi pidätettäisiin heidän
palkkansa.

Tämä aiottu häväistys tuli torjutuksi, ja toukokuun 28 p:nä 1564
Bagge taas lähti merelle laivastoineen, jossa oli 35 sotalaivaa,
paremmin varustettuina kuin koskaan ennen.

Uudessa Mars-nimisessä amiraalilaivassa oli 175, muutamien mukaan 200
kanuunaa.

Bagge teki ihmeitä urhoollisuudellaan, mutta tällä kertaa ei onni
ollut hänelle suosiollinen. Ruutikamari syttyi, ja komea laiva lensi
ilmaan.

Amiraali ja hänen lähimmät miehensä ehtivät hädintuskin juosta
tanskalaiseen Engeln laivaan ja antautua vangiksi.

800 ruotsalaista, 300 saksalaista ja suuri joukko tanskalaisia joutui
aaltojen saaliiksi.

Urhea merisankari vietiin Kööpenhaminaan, missä hän koetti pelottaa
tanskalaisia liioitelluilla kertomuksillaan kuningas Eerikin
mahtavuudesta.

"Kuitenkin", lisäsi hän, "lienee Ruotsin merivoima tästäpuolin
vähemmän arvoinen."

Turhaan koetettiin Ruotsin puolelta saada häntä lunastetuksi; hän
pysyi vankina kuolemaansa asti.

Kirjeissään hän koetti yksinkertaisesti, mutta sydämellisesti
lohduttaa puolisoansa.

"Rakas Annani", kirjoitti hän, "käyttäydy varovasti tänä vaarallisena
aikana ja ennen kaikkea pidä huolta lasten kurituksesta ja
kasvatuksesta."

Me tiedämme jo, että tanskalaiset valloittivat Elfsborgin.

Mutta Eerik hyökkäsi ruotsalaisella sotajoukolla Hallantiin ja
piiritti Halmstadia.

Odottamatta saapui tieto, että kuningas Fredrik itse oli tulossa
häntä vastaan.

Niin yhtäkkiä jätti Eerik silloin leirinsä, että hänen väkensäkin
äkkiä säikähtyneenä hajaantui, ja kun päällystö taas sai sen
kootuksi, löivät tanskalaiset sen, kun se oli leiriin palaamassa.

Jo sitä ennen oli Eerik valmistuttanut itselleen jonkinlaisen
sotaneuvoston mietinnön, jossa muun ohessa mainittiin, että kun
Tanskan kuningasta odotetaan suurine sotavoimineen, olisi onnetonta,
että kuninkaallinen majesteetti itse olisi saapuvilla, jos täytyisi
lähteä pakoon.

Norjaan tehtiin hyökkäys, sittenkuin Jämtlanti ja Härjedal olivat
valloitetut.

Knut Haraldinpoika Soop nimitettiin Norjan maaherraksi ja
hänelle annettiin määräys ottaa muutamia etevimpiä norjalaisia
panttivangeiksi ja lähettää Ruotsiin sekä, sittenkuin norjalaiset
olivat vannoneet kuninkaalle uskollisuudenvalan, käyttää oikeutta
Ruotsin lain mukaan ja karkoittaa "juuttilaispuolue" maasta.

Mutta Soop joutui pian epäsuosioon, ja hyökkäys Norjaan uskottiin
kuninkaan suosikille, ranskalaiselle Claude Collartille.

Tämä valloitti Eerikille melkein koko Trondhjemin hiippakunnan, mutta
eli sitten linnassa hyvin irstaasti, antoi ruotsalaisen sotavoiman
mennä matkaansa ja joutui sen sotajoukon vangiksi, jonka Tanskan
kuningas oli lähettänyt Norjaa puolustamaan.

Tätä kostamaan lähetettiin syksyllä 1564 Matti Törne Norjaan, ja hän
hävitti ja poltti siellä Eerikin käskystä neljäkymmentä pitäjää.

Samoin meneteltiin Aggerhusissa.

Hammerin ja Opslon kaupungit poltettiin, ja jokainen, joka teki
uskollisuudenvalan Ruotsin kruunulle, sai ostaa turvakirjan
päälliköltä Juhana Siggenpojalta.

Moni käyttikin tätä hyväkseen, mutta on itsestään selvää, että
uskollisuus oli sen mukaista.

Bohusin ja Elfsborgin piirityksissä ei saatu mitään aikaan; Eerik
muutti niin usein päällikköä, ettei lopulta kukaan uskaltanut
ottaa sitä tointa vastaan, etenkin kun hänen tapansa oli huoveille
valitella päälliköistä.

Sotaretken onnistumisesta ja sekä päällikköjen että sotamiesten
mielipiteistä olemme jo tehneet selvää siinä kirjoituksessa, jonka
Juhana herttua leivän sisässä sai Gripsholman linnaan, ja nyt käymme
tapaamaan kuningasta Tukholmaan.

Hän oli viivytellyt mikäli mahdollista paluumatkaansa päästäkseen
tulemasta Juhanan läheisyyteen.

Yrjö Pietarinpoika puuhaili kuolemantuomion toimeenpanoa; sitä tahtoi
Eerikkin, mutta hän pelkäsi, pelkäsi omia ajatuksiansa.

Ja sitten sisarten ja äitipuolen rukoukset, huokaukset ja kyyneleet!
Eivätkö he voineet käsittää, että häntä itseäänkin kalvoi epäilys ja
levottomuus; miksi he eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan?

Lisäksi tulivat vielä hänen uskollisimmat ystävänsä, niiden joukossa
Kaarle de Mornay, sanomaan, että herttuan kuolema suututtaisi
koko hänen mahtavaa sukuansa ja himmentäisi hänen kuninkaallista
kunniaansa. Tämä viimeinen syy vaikutti enimmän. Voisihan hän antaa
hänen elää alituisessa vankeudessa hyvin vartioituna.

Silloinhan kaikkien olisi pakko tunnustaa hänen lempeytensä ja
ihailla sitä.

Mitään salahankkeita ei kuulunut. Oli siis luultavaa, että
vangit kärsivällisesti olivat alistuneet kohtaloonsa iloisina
siitä, että olivat saaneet suosiosta ja armosta pitää henkensä.
Olikohan maailmassa ketään niin onnetonta kuin hän; kaikki hänen
naimayrityksensä olivat menneet myttyyn toinen toisensa perästä!

Elisabet oli katunut rukkasiansa, sen hän tiesi. Entäs Maria Stuart?
Niin, hän ei ollut koskaan mitään varsinaista vastausta antanutkaan.

Hessenin Kristiina olisi mielellään lähtenyt mukana Warnemündeen,
mutta se jäi tanskalaisten juonien tähden. Kirotut tanskalaiset!

Lothringin Renata oli jäljellä. Häntä kyllä ihastutti päästä Ruotsin
kuningattareksi; paremman puutteessa sai ehkä tyytyä häneen.

Mutta kävi miten kävi, tulevaisuus näytti Eerikistä synkältä ja
uhkaavalta.

Jospa hän voisi tähdistä lukea kohtalonsa!

Niistä hän koetti etsiä vastausta ja valoa elämänsä synkkään
arvoitukseen, ja yön toisensa perästä hän tutki niitä yhä kasvavassa
tuskassa.

Dionysius Beureus oli hänen neuvonantajansa ja melkein ainoa
uskottunsa.

Häneltä oli Eerik oppinut jakamaan taivaan kahteentoista eri osaan.
Riippui sitten siitä, minkä tähtisikerön vallitessa ihminen oli
syntynyt.

Saturnus, Mars ja Venus ennustivat onnea.

Merkurius oli epämääräinen.

Aurinko, kuu ja Jupiter tuottivat onnettomuutta.

Mutta Venus saattoi myöskin erityisissä olosuhteissa merkitä suuria
aavistamattomia tuloja, ulkonaista arvoa ja odottamatonta ylennystä.

Saturnus merkitsi tavallisesti naimista, mutta saattoi merkitä
salaisia vihollisia.

Mars antoi usein onnettomuutta, uskottomia palvelijoita, panettelua,
kivulloisuutta ja vankeutta.

Oli muitakin taivaankappaleita, jotka tuottivat vahinkoa.

Kun nämä lähestyivät Eerikin tähdistöä, tuli hänen olla hiljaa,
kunnes ne olivat ohi; silloin oli vaarakin siksi kertaa mennyt.

Toisinaan tapahtui myöskin suuria tähdenlentoja; se merkitsi, että
jokin suuri henki maan päällä oli vapautunut vihollisistaan.

Selittämään ja järjestämään kaikkia näitä "taivaan ihmeitä"
tarvittiin terävämpää päätä kuin Eerikin. Ne tanssivat hänen
hämmentyneissä aivoissaan täyttäen hänen sielunsa alituisella pelolla
ja tuskalla.

Usein hän epätoivoissaan löi päähänsä huudahtaen:

"Kaikkialla on ympärilläni saatanan kavaluutta ja juonia!"

Tämän mahtavan valtiaan kanssa oli hänellä aina paljon tekemistä.
Joka paikassa, kotona ja ulkona, hän luuli olevansa pahanhengen
vainooma. Se kuiskutteli hänen korvaansa päivällä ja herätti hänet
yöllä. Se tahtoi aina vietellä häntä käyttämään valtaansa, mutta hän
taisteli ja kiisteli vastaan.

Semmoisen kuninkaan kanssa voi Yrjö Pietarinpoika tehdä mitä tahansa.

Ja hänen tekonsa osoittavat, millainen hänen tahtonsa oli.

Äärettömän vallanhimoisena hän vihasi ja halveksi ihmiskuntaa.
Aatelisto katseli puolestaan häntä halveksien. Hän oli kuitenkin
tietojensa puolesta paljon korkeammalla kuin monet heistä, ja
sydämessään hän vannoi, että he saivat maksaa halveksimisensa.

Kaikkia muita kohtaan hän menetteli sen mukaan, miten he milloinkin
olivat hänen tiellänsä tai avustajina hänen tuumissaan.

Edelliset raivattiin pois -- samantekevä miten -- jälkimäisiä hän
suojeli.

Kaikki keinot, jotka veivät päämaaliin, olivat hyviä, ja paras niistä
oli kuningas Eerik. Sentähden Yrjö heittäysi hänen jalkoihinsa,
nuoleksi hänen käsiänsä ja puhalteli myrkkyänsä tuon onnettoman
hupsun korviin.

Yrjön avioliitto oli, niinkuin kyllä voimme kuvitellakin, mitä
lähimmässä yhteydessä niiden olosuhteiden kanssa, joissa se oli
syntynyt.

Nainen oli juonillaan voittanut hänet, sen hän kyllä huomasi, mutta
oli liian viisas tunnustamaan sitä.

Hänen vaimonsa saattoi kyllä olla hänelle hyödyksi, mutta Yrjö ei
luottanut häneen.

He eivät tosin olleet erilaatuisia mielipiteiltään, mutta Anna kävi
omia teitänsä ja ainoastaan silloin kun se häntä huvitti tai tuotti
hänelle itselleen etuja, hän mukautui Yrjön toivomuksiin.

Heidän välillään tapahtui usein kauheita, väkivaltaisia
perhekohtauksia; he vihasivat ja kammosivat toisiaan, mutta
kumpainenkin oli valmis vetämään kasvoillensa naamarin, jonka taakse
he salasivat sydämensä ajatukset, ja niin he olivat yhtä hyviä
ystäviä taas.

Aluksi näytti Yrjö vaikutusvaltaansa "kuninkaan lautakunnassa".

Kiduttavia kuulusteluja pantiin toimeen ja paljaita ajatuksia
luettiin valtiorikoksiksi.

Eräs tallirenki Eskil Pietarinpoika tuomittiin kuolemaan siitä, että
hän muutamaan porttiin Norrmalmilla oli maalannut kuninkaallisen
majesteetin ja Ruotsin vaakunan kolmine kruunuineen ylösalaisin ja
siten loukannut kuninkaallisen majesteetin arvoa ja korkeutta ja
kuninkaallista hallitusta.

Kahta kuninkaan henkivartijaa syytettiin siitä, että he olivat
panneet kolme keppiä ristiin, minkä kuninkaallinen majesteetti luuli
noituudeksi, vaikka he tiesivät, ettei kuningas kärsinyt teillään
mitään kuusenhavuja, olkia, lastuja tai muuta, vaan oli semmoisten
sirotteleminen kuoleman uhalla kielletty.

Molemmat tuomittiin kuolemaan ja kärsivät rangaistuksensa.

Vuodesta 1562, jolloin lautakunta alotti toimensa, vuoteen 1563
oli se langettanut 57 sellaista tuomiota; niistä koski 32 Juhanan
palvelijoita ja ystäviä.

Lokakuuhun 1567, jolloin asiakirjat loppuvat, oli se tuominnut
kuolemaan kaikkiaan 232 henkilöä [Geijerin mukaan], harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta joko valtiorikoksista tai myöskin
hairahduksista, joista Ruotsin laki ei määrää kuolemanrangaistusta,
mutta kyllä kuningas Eerikin hoviartikkelit tai myöskin hänen
mielivaltansa. Eräs senaikuinen kirjailija Sven Olavinpoika sanoo,
että oli surkeata nähdä sitä mestaamista ja teilaamista.

Mutta kaikki tiesivät, että joskin kuninkaan käsi oli
allekirjoittanut kuolemantuomiot, niin oli kuitenkin Yrjö
Pietarinpojan käsivarsi johtanut sitä, ja sentähden hän oli mahtavin
ja pelätyin mies valtakunnassa.

Juuri sitä hän tahtoikin ja hieroi tyytyväisenä käsiänsä. Nyt vasta
saivat kaikki oppia tuntemaan hänet.

Semmoiseen ihmissieluun kuiskii piru kavalia vehkeitään, ja sentähden
saattoi Yrjö Pietarinpoika ehdottaa kuningas Eerikille, että Venäjän
tsaaria pitäisi lepyttää tarjoamalla hänelle herttuatar Katariinaa,
Juhana herttuan puolisoa; se kyllä torjuisi sodan ja vainon sekä
Liivinmaasta että Suomesta.

Ehdotuksensa hän teki kerran, kun Eerik oli hyvin synkkämielisenä, ja
tämä suostui siihen heti.

Mutta kenen hän saisi ottamaan toimekseen tuon tukalan tehtävän!

Kreivi Niilo Gyllenstjerna oli kuninkaansa uskollinen ystävä ja
palvelija.

"Lähetä heti kutsumaan häntä!"

Tuo hieno valtiomies esteli kyllä, mutta asia oli pidettävä salassa
ja hän ei voinut kieltäytyä noudattamasta kuninkaan tahtoa.

Ja niin matkusti tuo ylhäinen herra tekemään häpeällistä ehdotustaan
ja otettiin avosylin vastaan. Eihän korppi korpin silmää puhkaise.

Oleskellessaan Tukholmassa kävi Eerik harvoin leskikuningattaren
luona; tämä näet rupesi aina puhumaan Juhanasta.

Sisariensa kanssa hän seurusteli vieläkin vähemmän. Badenin maakreivi
halusi jo häitä. "Minä puhun Cecilian kanssa", vastasi Eerik. Hän
kutsutti Cecilian luokseen.

Ihmetellen hän katseli sisartaan. Tämän piirteisiin oli tullut
jotakin ankaraa ja kylmää; Eerik tuskin enää tunsi häntä.

"Mene naimisiin maakreivin kanssa", sanoi Eerik. "Ehkäpä yhdellä
ehdolla."

"Mikä se on?"

"Että saan samanlaisen palkinnon kuin Herodia tanssittuaan kuninkaan
edessä."

"Kenenkä päätä sinä pyydät?"

"Niilo Sturen."

"Halveksiiko hän sinua?"

"Minä vihaan häntä kuolemaan asti!"

"Samoin minäkin koko hänen sukuansa."

"Ja kuitenkin...?"

"Kärsivällisyyttä, Sten on äskettäin kaatunut sodassa saatuaan kuulan
otsaansa; toiset tehnevät hänelle seuraa toinen toisensa perästä."

"Se on hyvä!"

"Niiloa pelkään enimmin, hänellä on vaalea tukka."

"No toimita hänet päiviltä pois!"

"Lain ja oikeuden mukaan, ymmärräthän... minä odotan sopivaa
tilaisuutta."

"Minä soisin, että hän saisi kärsiä katkerinta häväistystä."

"Sitä hän kyllä saa."

"Sano sitten maakreiville, että minä suostun."

"Pidetäänkö suuret häät?"

"Ei, hän ei saa perintöäni."

"Voineeko tuota estää?"

"Pane se ehdoksi."

"Korotko siis ainoastaan?"

"Muu olkoon omassa vallassani."

"Minä en tahtoisi sinua puolisokseni, Cecilia."

"Enkö ole kaunis?"

"Olet kyllä."

"Muisteletko Vadstenan-matkaa?"

"Mitäpä siitä?"

"Siellä tulin portoksi. Jos silloin olisit syössyt puukon rintaani,
silloin, veljeni Eerik, olisin ollut pelastettu, mutta sitä et
tehnyt. Koko Ruotsi nauroi minua, ja minä tulin siksi, miksi sinä
olit minut tehnyt; nyt sen tiedät."

"Kaikki on vain minun syyni!"

       *       *       *       *       *

Kuningas Eerikkiä ympäröivät ainoastaan petolliset ystävät ja
liehakoitsijat; nyt hän hiipi pois jättäen heidät kaikki mennäkseen
siihen osaan linnaa, missä Kaarina nykyään oleskeli. Tämä oli
ainoa, johon Eerik luotti, ainoa, joka voi tyynnyttää hänen synkät
aatoksensa.

Koettakaamme esittää hänet.

Köyhästä ja alhaisesta kodista hänet siirrettiin epäsiveellisen hovin
ylelliseen komeuteen; nälästä, puutteesta ja kieltäymyksistä hän
joutui asemaan, jossa hänen ainoastaan tarvitsi lausua toivomuksensa
saadakseen sen täytetyksi.

Hänet oli vallannut ihmettely ja uteliaisuus, jotka ensin kiintyivät
ulkonaisiin esineisiin, sitten ihmisiin, näihin onnellisiin, joilla
oli kaikki maailman aarteet.

Mutta miksi he itkivät ja surivat, aivan niinkuin hänen kotonaan ja
hänen tuttujensa keskuudessa tehtiin.

Kuinka usein olivatkaan tuon aina niin ystävällisen
leskikuningattaren silmät itkusta punaiset; ei koskaan kuullut hänen
nauravan ja laskevan leikkiä, aniharvoin hän edes hymyili.

Prinsessa Cecilia käyttäytyi niin kummallisesti; ilostako vai
surustako, sitä ei tiennyt. Hän itki ja nauroi vuorotellen.
Toisillakin prinsessoilla oli huolensa, vaikka he eivät niistä
puhuneet.

Kukaan heistä ei kuitenkaan ollut niin onneton kuin kuningas. Tämä
kertoi, että isänsä jo lapsena oli vihannut häntä ja että hän
oli ollut vähällä menettää kruunansa; nyt punottiin juonia hänen
turmioksensa.

Hänen vihollisensa olivat liittoutuneet paholaisen kanssa; hän
oli pahojen henkien ympäröimä, jotka olivat tavalla tai toisella
päättäneet tuhota hänet; hän oli alituisessa taistelussa niitä
vastaan, eikä kukaan auttanut häntä.

Oppimaton Kaarina, joka ei ollut saanut mitään kasvatusta, kuunteli
hämmästyksellä ja kauhulla hänen kertomuksiansa. Miten olisikaan
hän voinut erottaa todellisuutta sairaalloisten aivojen luomista
mielikuvituksista.

Hän kietoi heikot käsivartensa Eerikin kaulaan. Ah! Hän olisi niin
mielellään tahtonut auttaa ja suojella häntä.

Peläten kuningasta olivat kaikki hovissa pitävinään häntä arvossa,
mutta ei kukaan osoittanut hänelle ystävyyttä eikä rakkautta, ei
kukaan muu kuin kuningas luottanut häneen.

Köyhästä kodistaan oli Kaarina tuonut mukanansa aarteen, jota ei voi
ostaa hopealla eikä kullalla ja jota harvoin tavataan hovisaleissa,
nimittäin lämpimän, rakastavan sydämen. Hänet oli temmattu siitä
maaperästä, jossa hän oli syntynyt, mutta nuorien, vahvojen
juurien täytyi uudelleen juurtua voidakseen antaa kasville voimaa
viheriöimään ja kukkimaan.

Viattomuus ja puhtaus eivät ole itsetietoisuutta vailla, ne ovat
sovinnaisia ja riippuvat kasvatuksesta. Ennenkuin kehitys oli
muodostanut synti-käsitteen, ei kukaan tiennyt mitä synti oli.

Kaarina tuli kuninkaan rakastajattareksi käsittämättä, että se tuli
hänen omaksi häpeäkseen.

Että semmoinen kuin Kaarinan rakkaus tuli onnettoman Eerikin osaksi,
oli epäilemättä ainoa auringonsäde hänen synkällä polullaan; se oli
yksi niitä suuria armeliaisuustekoja, joiden syntyä emme voi seurata,
mutta joiden vaikutukset me huomaamme käsittämättä niitä.

Ylhäisten ja alhaisten kesken liikkui huhu, että hän käytti loihtuja,
ja perää siinä olikin tavallaan. Mikä kaikkivaltias taikavoima
piileekään uskollisessa, uhrautuvassa rakkaudessa!

Huvittaakseen häntä koetti Eerik asettua hänen ajatus- ja
katsantokannalleen; hän oli hänen kanssaan huvikävelyillä linnan
puutarhassa ja hoiti itse niitä kukkia, joita hän rakasti. Hän
rakennutti kalliin lintuhuoneen nauttiakseen Kaarinan hämmästyksestä,
kun tämä kuuli satakielen laulavan tai näki kirjavat papukaijat.

Usein tehtiin matkoja Valdemarin saarelle (Eläintarhaan); siellä
metsästettiin haukoilla tai ilman niitä tai leikittiin myöskin
pallopeliä; usein soitteli kuningas luuttuaan ja lauloi rakkaudestaan
sekä kaikesta siitä ilosta ja onnesta, jota hän tahtoi valmistaa
Kaarinalle.

Hovijuhlissa Tukholmassa täytyi hänen aina olla mukana. Helmikuussa
1563 pantiin toimeen suuret kemut Tanskan lähetystölle. Kaarle
herttua, prinsessat, valtakunnan neuvokset ja hovinaiset ottivat osaa
niihin.

Milläpä tunteilla he näkivät tuon halpasukuisen keskuudessaan;
alhainen syntyperä luonnollisesti heidän silmissään oli Kaarinan
suurin rikos.

Kuningas Eerikillä oli oma soittokuntansa, johon kuului kuusi
italialaista viuluniekkaa ja kuusitoista muuta soittajaa. Sitäpaitsi
oli hänellä useita laulajia; hän tahtoi saada vuoroin soittoa,
vuoroin tanssia. Laskiaisena hän itse esiintyi väliin venäläisessä
puvussa, väliin naispuvussakin, ja katselijat nauroivat sekä pitivät
häntä luonnollisesti erinomaisena.

Kaarinan varalle tuhlailtiin kalliita vaatteita ja koristuksia;
taitavan opettajan hän sai Benedictus Olavinpojasta, jota
tavallisesti nimitettiin "tohtoriksi". Tätä pidettiin taitavana
tähdistä-ennustajana, ja sellaisena hän oli voittanut kuninkaan
luottamuksen. Sitäpaitsi oli hän kerran parantanut Yrjö Pietarinpojan
äidin vaarallisesta taudista ja oli sentähden hyvin suosittu joka
puolella. Etenkin piti hänestä hänen nuori oppilaansa. Kaarina
kiintyi häneen täydellisellä luottamuksella, ja he oleskelivat
joka päivä useita tunteja toistensa seurassa; "tohtori" sanoi itse
oppivansa Kaarinasta enemmän kuin tämä hänestä. Hän sai luoda
silmäyksen ihmissydämeen, joka ajatteli ja eli ainoastaan muita
varten, itseään tuskin muistaen. Maallista tietoa Kaarina sen sijaan
saavutti ainoastaan hyvin vähän; hyvä sekin, että hän oppi piirtämään
nimensä.

Kuninkaan hovinarri Herkules kävi usein Kaarinan luona huvittaen
häntä hullutuksillaan.

Mutta Yrjö Pietarinpoika vei myöskin vaimonsa Annan Kaarinan luo.
Hänellä ei ollut vielä mitään aavistusta siitä, että tämä "katulapsi"
tulisi kuningas Eerikille olemaan enemmän kuin leikkikalu; olihan
kuningas heittänyt luotansa monta sellaista, ja Kaarina sai varmaan
kyllä vuorostaan seurata muita.

Yrjön oma luonne oli hyvin himokas; sentähden hän ei voinutkaan
ymmärtää sellaista "lapsirakkautta", ja hän otti nyt vaimonsa
mukaansa saamaan, jos suinkin, selvää siitä, oliko se luonnollista
vai oliko siinä ehkä jotakin loihtujen vaikutusta.

Molemmat olivat hyvin taipuvaiset luulemaan sitä, ja Anna lupasi
kyllä ottaa siitä selon.

Hän tuli ja meni useat kerrat ja oli aina yhtä viisas Kaarinan
suhteen. Tällä ei ollut mitään salattavaa; yhtä avoimesti hän vastasi
kaikkiin kysymyksiin.

Vanhemmistaan, siskoistaan, omaisistaan, ystävistään ei hänellä ollut
mitään salattavaa.

Halusiko hän nähdä heitä?

Kyllä, ja kuningas oli luvannut, että hän saisi tervehtiä heitä
vastedes.

Miksei nyt heti?

Sitä hän ei tiennyt.

Eikö hän tahtoisi pitää silmällä kuningasta?

Sitä hän ei tahtonut; olihan tämä niin hyvä hänelle ja pitää kyllä
lupauksensa.

Mutta eikö Kaarinalla ollut muita tuttavia?

Ei, olivathan he tulleet niin kaukaa; sitä hän vain ei tiennyt, oliko
hänen rakas isänsä palannut sinne takaisin. Oli käsittämätöntä, että
hän niin yhtäkkiä oli kadonnut.

"Sitten hän ehkä tulee takaisin."

"Mutta ei yksin." Kaarina nauroi päätään nyökäyttäen.

"Kuka tulee hänen seurassaan?"

"Maks!"

"Kuka hän on?"

"Eräs poika, kaksi vuotta minua vanhempi."

"Pidätkö sinä hänestä?"

"Pidän."

"Mikä hän on?"

"Hän aikoi sotamieheksi."

"No, eikö hän tule tänne tapaamaan sinua?"

"Kyllä hänellä on halua siihen."

"Kai hän sitten tuleekin?"

"Isän kanssako? Sen kyllä luulen."

"Voineepa talla yksinkin."

"Sitten on isälle tapahtunut jotakin pahaa, enkä minä tulee enää
koskaan iloiseksi."

"Kerrohan jotakin Maksista."

"Hän sanoi, että meistä tulee mies ja vaimo."

"Nyt se ei käyne laatuun."

"En tiedä", vastasi Kaarina epäillen.

"Kuningas ehkä pahastuisi siitä", jatkoi Anna mairitellen.

"Minä en tee koskaan hänen tahtoansa vastaan."

"Voineehan sinulla silti olla hyvä ystävä?"

"Niin minäkin luulen."

"Eihän hänen tarvitse kohdata kuningasta."

"Minä kysyn kuninkaalta. Sitten teen niinkuin hän tahtoo."

"Mutta eihän se liene tarpeen."

"Minä olen luvannut, etten koskaan salaa mitään."

"Tietääkö kuningas Maksista?"

"Monta, monta kertaa olemme puhuneet hänestä."

"No, mitä hän sanoo?"

"Että minä olen lapsi, ja sitten hän nauraa."

Anna teki kaiken voitavansa; hän sommitteli kysymyksiään kaikilla
mahdollisilla tavoilla.

Kaarina, joka ei epäillyt ketään, ihmetteli kyllä hiljaa sydämessään,
miksi hän tahtoi niin tarkoin saada selvän kaikesta, mutta pitihän
hänen olla kiitollinen, kun jokukaan välitti hänen asioistaan. Ja
niin hän tyhjensi hänelle pienen sydämensä, jotta hän näkisi, mitä
kaikkea siellä oli.

Anna oli vimmoissaan huonosta saaliistaan. Hän ja prokuraattori
tuumailivat turhaan, mitenkä saisivat näin laihoista eväistä
keitetyksi kokoon niin myrkyllisen sopan, että se tuottaisi tuolle
kurjalle kakaralle surua, toivottomuutta ja lopuksi kuoleman.

Eerik sai kyllä pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoi.
Yrjö itse piti huolta siitä, että niitä vaihdeltiin, sillä hänen
harrastuksiinsa ei sopinut, että kukaan heistä olisi saanut
kiinteämpää jalansijaa; mutta nyt tuli tuo pieni tyttö, ja näyttipä
melkein siltä, kuin kuningas hänen tähtensä ajattelisi luopua
kaikista muista.

Luonnollisella tavalla se ei ollut voinut tapahtua; jotakin
pahanhengen vaikutusta siinä oli, vaikka niin syvällä, ettei hän
voinut sitä keksiä.

Odota, odota! Hän ei voi sallia, että mikään Tukholman sivukaduilta
tullut otus anastaisi hänen valtansa ja mahtavuutensa, ja kaikkien
manalan henkien kautta, joiden nimet hän suinkin tiesi, vannoi
hän, ettei huovintytär, Kaaarina Maununtytär, tule saamaan voittoa
prokuraattori Yrjö Pietarin pojasta.



11.

SOTAA JA VAINOA.


Sotaa jatkettiin vaihtelevalla onnella.

Klaus Kristerinpoika Horn tuli amiraaliksi Jaakko Baggen jälkeen ja
saattoi Tanskan laivastolle suuria tappioita.

Maalla eivät ruotsalaiset olleet yhtä onnellisia.

Kuningas Eerik kirjoitti itse Ruotsin rahvaalle kuninkaallisen
majesteetin onnesta ja voitoista.

Hän alkaa kertomalla niistä liioitelluista huhuista, joita oli
liikkeellä tanskalaisten maahan karkauksesta, mitenkä he muka olivat
raivanneet itsellensä tien rajan yli Ruotsiin, niin leveän, että sitä
voi kulkea viisitoista miestä rinnakkain.

Sentähden sanoi kuningas itse matkustaneensa sinne ja huomanneensa
eripuraisuutta ja tauteja laivastossa sekä Ölannin tanskalaisten
hävittämäksi.

Sitten oli kuningas lähettänyt Åke Bengtinpoika Ferlan edeltäpäin
ja sen jälkeen itse hyökännyt koko sotavoima Haan Blekingeen, missä
talonpojat olivat niin vimmattuja, että hirttivät jäljellejääneitä
ruotsalaisia huoveja ja ratsumiehiä haarniskoineen miekkoineen
puihin, jonkatähden kuningas määräsi, että Lyckebyn ja Rottnebyn
välillä kaikki oli surmattava ja poltettava, ja siihen Jumala
antoikin onnea niin, että tiellä ja metsässä tapettiin tuhansittain
ihmisiä.

Silloin lankesivat talonpojat hänen jalkoihinsa, pyysivät armoa,
lupasivat uskollisuuttansa ja apuansa sekä antoivat panttivankeja,.
Sitten kun Lyckebyn linna oli valloitettu, määrättiin Kaarle
Holgerirpoika maaherraksi.

Kuningas vetäytyi sotapäällikköineen Rottnebyn kaupungin luo, jonka
miehistöä ja porvaristoa vaadittiin antautumaan.

Nämä vastasivat korskeasti ja ivallisesti käskien kuninkaallista
majesteettia vetäytymään Helmstadin luo, missä hän ennenkin oli
osoittanut urhoollisuuttansa.

Tästä kuningas kiivastui niin, että tahtoi väkivalloin pakottaa
heidät antautumaan.

Sotaväki tarjoutui hyökkäykseen, ja arvalla määrättiin, mitkä osastot
ensiksi lähtisivät liikkeelle.

Alku ei onnistunut, vaikka kuningas olisi kuinka paljon heitä
rohkaissut, mutta lopulta Gudmund Olavinpoika huoveineen nousi
valleille ja, muut seurasivat jäljessä. Surmaaminen yltyi niin
hirmuiseksi, että vesi virrassa oli veripunaista. Viholliset
olivat niin typerryksissään, että heitä pistettiin kuoliaaksi kuin
villisikoja.

Ei ketään säästetty, joten kaupungissa enemmän kuin 2,000 miestä
menetti henkensä. "Näin olivat Rottnebyn asukkaat saaneet koston
kaikesta siitä petollisuudesta, jota he olivat harjoittaneet Ruotsin
valtakuntaa vastaan Dacken metelistä asti."

Suurempaa saalista ei kuninkaan aikana vielä koskaan oltu saatu,
vaikka paljon paloikin kaupungin keralla.

Senjälkeen kuningas eteni aina Sölvesborgiin asti, jonka vihollinen
itse sytytti tuleen, mutta herra Kaarle de Mornay oli polttanut
kaikki, mitä on rajan ja Sölvesborgin välillä, "joten koko tuo
maakunta nyt on poltettu, hävitetty ja ryöstetty."

Ja "itse olemme me" -- niin lopettaa kuningas merkillisen
kertomuksensa -- "lähettäneet muutamia ruotuja huoveja polttamaan ja
ryöstämään molemmin puolin sitä tietä, jota etenemme". Päällystölle
kuningas antoi seuraavat määräykset:

"Mitä tulee siihen rahvaaseen, joka vielä on elossa Blekingessä, niin
tahtoo kuninkaallinen majesteetti, että heidät kaikki sekä saarilta
että mantereelta Ruotsin rajalta Sölvesborgiin asti kutsutaan kokoon
muka uskollisuudenvalaa vannomaan, mutta niin pian kuin he ovat
kokoontuneet yhteen joukkoon, sekä miehet että naiset ja lapset, on
heidät kaikki lähetettävä Kalmariin ja sieltä jahdeissa ja veneissä
Tukholmaan; mutta jos kaikki vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen
eivät tule saapuville, pitää koko Blekinge poltettaman, hävitettämän
ja surmattaman putipuhtaaksi, sillä parempi on, että se on autiona
kuin vihollismaana."

Miltä Blekingessä näytti vuoden lopussa, siitä saa käsityksen eräästä
kuninkaan kirjeestä, jossa hän sanoo: "Ainoastaan muutamia harvoja
talonpoikia on jäljellä, ja he pyytävät nöyrästi suojelusta; mutta
kun kuninkaallinen majesteetti mieluummin tahtoo saada ruotsalaisen
asutuksen maahan, kehotetaan smålantilaisia muuttamaan sinne ja
ottamaan haltuunsa tilukset, jotka he saavat perinnölliseksi
omaisuudekseen."

Palatessaan Tukholmaan pani Eerik toimeen loistavan voittokulkueen.

Sotaa jatkettiin samaan aikaan Ruotsissa ja Liivinmaassa; sotaväkeen
otettiin ensin joka viides, sitten joka kolmas mies.

Ankaruus kiihtyi kiihtymistään. Vuonna 1565 tuomitsi kuninkaan
lautakunta kaksikymmentä aatelismiestä, useat valtakunnan etevimmistä
suvuista, puutteellisen ratsupalveluksensa vuoksi menettämään
rälssioikeutensa.

V. 1566 tuomittiin eräs kuninkaan huovi teilattavaksi ja
pyörälle sentähden, että hän Södermanlannissa oli ottanut naisia
sotapalvelukseen ja sanonut saaneensa määräyksen siihen, kun ei
miesväkeä enää ollut otettavissa.

V. 1568 oli sekä vihollisen etenemisen että sotaväenoton johdosta
miesväki eräästä osasta Itägöötanmaata niin loppunut, että niiden
puutteessa naisten täytyi kantaa hautaan Klaus Hvit, joka oli
hoitanut piispan virkaa Linköpingissä ja kuoli Söderköpingin
kirkkoherrana.

Yhtämittaa tuli valituksia täydellisestä sotakurin puutteesta,
karkaamisista lippujen luota ja kaikenlaisista väkivaltaisuuksista.

Sotaväen tarpeita, myöskin mitä vaatetukseen ja aseisiin tuli,
tyydytettiin verotuksilla, ja rajaseuduilla pantiin monta kihlakuntaa
autioksi kuninkaan määräyksestä, jotta talonpoikien yhä kasvava
tyytymättömyys tulisi rangaistuksi.

Molemmin puolin käytiin sotaa tavattomalla julmuudella. Tanskalaisten
hävityksiä Smålannissa ja Länsigöötanmaalla seurasivat Eerikin
raivoamiset Blekingessä ja Skånessa.

Koko maasodalla ei ollut mitään varsinaista merkitystä,
lukuunottamatta Varbergin valloitusta syyskuun 15 p:nä 1565.

Kuningas Eerik tahtoi nytkin olla mukana ja eteni sentähden
sotajoukkoineen Tanskan rajaa kohden.

Täällä hän sai kuulla, että kuningas Fredrik ei aikonut käydä
sotaretkelle häntä vastaan, ja hän piti sentähden arvoansa alentavana
olla itse saapuvilla.

Hän palasi takaisin Öreholmaan Länsigöötanmaalle, missä muutamia
sotalaivoja oli ankkurissa ja missä useita kuninkaallisia naisia
oleskeli.

Sinne piti kaikki tiedonannot lähetettämän.

Prinssi Kaarle oli nyt 15-vuotias; tähän asti ei oltu paljon kuultu
hänestä, mutta nyt hän halusi koetella voimiaan ja pyysi saada johtaa
tykistöä Varbergin piirityksessä. Niilo Boije oli päällikkönä.

Kuningas epäili ensin, mutta antoi lopulta suostumuksensa.

Tanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta Kaarle herttua
rohkaisi ruotsalaisia sanoillaan ja esimerkillään, ja viiden tunnin
ottelun jälkeen oli kaupunki valloitettu.

Kaikki sotakelpoiset miehet hakattiin maahan paitsi muutamia
saksalaisia, skottilaisia ja ranskalaisia huoveja, jotka menivät
Ruotsin palvelukseen. Näiden joukossa oli eräs päälliköistäkin,
urhoollinen kapteeni Pontus de la Gardie.

Ihastuksissaan tästä menestyksestä tahtoi Eerik, että Jaakko Hästesko
hyökkäisi Hallantiin ja avoimella kentällä kävisi tanskalaisten
kimppuun.

Tämä totteli, mutta ei onnistunut sen paremmin kuin että tanskalainen
päällikkö Daniel Rantzow Svarterån luona viidellätuhannella
miehellään voitti ja hajoitti enemmän kuin kaksi kertaa niin vahvan
Ruotsin armeijan.

Jaakko Hästesko pani tappion saksalaisten joukkojen syyksi, samalla
myöskin syyttäen kuninkaallisen henkivartijaväen everstiä Niilo
Sturea, vaikka hän yksityisessä kirjeessään tälle herralle sanoo:

"Niistä ritarillisista urotöistä, joita minä tänään olen nähnyt ja
havainnut teidän tekevän, ja teidän miehuudestanne tahdon sopivan
ajan sattuessa antaa lausuntoni."

Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin puhkeaa julkisuuteen
tuo vainoaminen, mikä uhkaavan ukkospilven tavalla jo kauan oli
vaaninut Sture-sukua.

Kreivi Svante Sture sai 1564 omasta pyynnöstään eron Liivinmaan
maaherran virasta.

Kuningas Eerik syytti häntä 79 eri seikasta, jotka useimmat olivat
aivan mitättömiä virheitä hänen hallituksessaan; mutta sovinto
saatiin pian aikaan.

Hänen viidestä pojastaan olivat Kaarle ja Mauritz vielä lapsia.
Me tiedämme, että Eerik oli ollut Juhana herttuan palveluksessa;
kuninkaan armosta sai hän sitten ottaa osaa Tanskan sotaan, jossa hän
pahoin haavoittui.

Sten kaatui kunniakkaassa taistelussa Tanskan laivastoa vastaan
heinäkuun 7 p:nä 1563.

"Yksi käärmeen sikiöistä on poissa", riemuitsi prokuraattori. "Nyt on
vaarallisimman vuoro."

Kuningas oli kuullut Jaakko Hästeskolta, että Svarterån tappelu
menetettiin Niilo Sturen petoksen tähden.

Mitäpä enää tarvittiin? Nyt oli Niilo vihdoinkin hänen vallassaan!

Mutta hän ei tahtonut laskea epäilyksiänsä julkisuuteen; täytyi olla
varovainen.

Niilo kutsuttiin Vadstenaan ja otettiin hyvin suosiollisesti vastaan.
Kuninkaan puolesta jätti Yrjö Pietarinpoika hänelle kirjeen, jossa
hänelle luovutettiin 200 taloa sekä luvattiin toiset 200, jos Niilo
herra tahtoisi ottaa toimittaaksensa erään tärkeän tehtävän.

Tämä vastasi tahtovansa tehdä kaiken minkä voi ollakseen kuninkaan
mieliksi.

Yrjö hymyili; tässä oli kysymyksessä ainoastaan oikeuden käyttäminen,
ja olihan oikein hyökätä äkkiarvaamatta saksalaisen ratsuväen
kimppuun, joka oli paennut Svarterån luona, ja hakata se maahan.

"Pyövelin tointa!" vastasi Niilo kalveten.

"Sitten haluaa ja käskee armollinen herramme teidän ylhäisyyttänne
kiskomaan sakkoja niistä Länsigöötanmaan kihlakunnista, jotka ovat
laiminlyöneet päivätyövelvollisuutensa Varbergin linnalle, ja jos
he eivät tahdo sakkoja maksaa, poltettakoon heidän kylänsä ja
hävitettäköön heidän maansa."

"Se olisi tunkeutumista teidän ammattiinne, herra Yrjö
Pietarinpoika", vastasi Niilo Sture tukahutetulla harmilla.

Mutta tuo konna ei ollut huomaavinaan pistosta.

"Jos kuninkaani niin käskee", vastasi hän hyvin teeskennellyllä
nöyryydellä.

Kuningas piti kätensä kasvojensa edessä. Hetkisen kuluttua hän sanoi:

"Sukulaiseni, herra Niilo Sture matkustaa Bohusiin auttamaan Boijea.
Sinä, Yrjö, saat antaa toimesi jollekin toiselle."

"Tuo konna!" tuumi Niilo Sture itsekseen; "mutta minä täytän
velvollisuuteni ja kärsin."

Hän tahtoi rikkomatta pitää isälleen antamansa lupauksen,
ettei koskaan minkäänlaisissa suhteissa ole täyttämättä
alamaisvelvollisuuksiansa.

Sture-nimi oli tahraton, ja sellaisena se tuli pysymäänkin, mikäli
hänestä riippui.

Alakuloisena hän matkusti Bohusiin. Synkät ja kolkot aavistukset
täyttivät hänen sielunsa; hän oli täysin vakuutettu siitä, että
hänen tekojansa seliteltäisiin väärin, olkootpa ne tehdyt kuinka
isänmaallisessa tarkoituksessa ja kunniallisesti tahansa, ja hän
päätti sentähden pysyttäytyä niin puolueettomana kuin suinkin.

Bohusin piiritys oli ensin annettu Pietari Brahen tehtäväksi,
mutta ilman menestystä. Hän selitti, että huoveja ei voitu saada
hyökkäämään hyvin varustettua linnaa vastaan, eikä hänen kykynsä
riittänyt pakottamaan heitä siihen.

Eerik oli vihan vimmassa. Tuo kurja palkkajoukko piti ruoskalla
pakotettaman siihen! Sitten hän teki uskotun palvelijansa kanssa
juonikkaan suunnitelman, mitenkä olisi meneteltävä, että yrityksessä
onnistuttaisiin.

Niskoitteleva miehistö olisi jollakin verukkeella viekoiteltava
saarelle, jossa linna oli.

Heti senjälkeen lähetettäisiin veneet takaisin, ja kun huovit näin
olisivat ilman ruokaa ja ilman suojaa linnan kanuunia vastaan, niin
he nälän ja epätoivon pakottamina pitäisivät hyökkäyksen parempana.

Mielihyvissään teki kuningas itse selvää oivallisesta tuumastaan.

Mutta Pietari Brahe kiitti kunniasta, joutui epäsuosioon ja sai
virkaeron.

Niilo Boije kutsuttiin saapuville. Hän ei vastustellut, vaan lähti
heti.

Hänen onnistui todellakin ampua yksi Bohusin linnan torneista rikki,
mutta jo ensimäisen hyökkäyksen jälkeen hänen täytyi vetäytyä
takaisin; tanskalaiset olivat kaivaneet salakaivannon, täyttäneet sen
ruudilla, ja suuri joukko ruotsalaisia räjähytettiin ilmaan.

Jos joku joutui syytteeseen valppauden puutteesta, niin se tietysti
oli ylin päällikkö; mutta Niilo Boije tiesi, että kuninkaalla oli
salakaunaa Sturea vastaan, ja sentähden hän puolustelihe raportissaan
mainiten, että "Niilo Sture koko ajan oli käyttäytynyt, niinkuin hän
tahallaan olisi tahtonut estää Ruotsin aseiden menestystä".

Nyt oli mitta täynnä.

Niilo Sture kutsuttiin kuninkaan luo Svartsjöhön.

Mitään epäilemättä hän matkusti sinne ilman vastaväitteitä.

Eerik otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti, pyysi häntä jäämään
päivällisille ja joi hänen maljansa.

Päivällispöydässä oli puhe myöskin Svarterån tappelusta; Niilo Sture
kertoi, mitenkä hän, kun ratsuväki oli nurjimmassa paossa, oli
repäissyt lipun irti tangosta säilyttääkseen ainakin sen vihollisilta.

Hänen mieleensä juolahti yhtä vahva oman urheutensa ylistäminen
kuin päällystön syyttäminen virheellisistä toimenpiteistä. Hän
kertoi ainoastaan yksityiskohtia puolustautuakseen perättömiä
syytöksiä vastaan, ja kuningas Eerik kuunteli tarkkaavasti, hymyillen
ystävällisesti ja rohkaisevasti.

Mutta hän näki edessään "vaalean tukan". Veljeänsä ei hänen enää
tarvinnut pelätä, vaan Niilo Sturea.

Voiko tämä tai tahtoiko edes vastustaa kiusauksia, kun vanhat
muistot, yhä edelleenkin suuri kansansuosio ja hänen korkea arvonsa
ehdottomasti muka kehottivat häntä kapinoimaan?

Illalla, ennenkuin he erosivat, pyysi Niilo herra lupaa käydä
Tukholmassa; hänen tarvitsi hankkia itselleen uusia vaatteita.

Pyyntöön suostuttiin heti, ja mitä paraina ystävinä he erosivat.

       *       *       *       *       *

Kuka voisi epäillä, että Niilo Sture tähän aikaan kärsi katkeraa
surua.

Cecilian häät olivat äskettäin vietetyt, ja Niilon oli täytynyt olla
saapuvilla niissä.

Ei ollut prinsessa koskaan näyttänyt suloisemmalta, ei koskaan
paremmin muistuttanut entistä puhdasta, viatonta ja rakastavaa
Ceciliaa.

Hän puhui ja laski leikkiä Niilon kanssa niinkuin ennenkin ja
naisellisella kekseliäisyydellä hän sai tilaisuuden olla muutamia
silmänräpäyksiä kahden hänen kanssaan.

Mutta silloin hänen muotonsa muuttui, ja epätoivoisena hän sanoi:

"Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään, ja sinä olet
työntänyt minut luotasi; nyt olen hukassa, mutta syy on sinun. Muista
jokaisessa vastoinkäymisessä, että se on oikeudenmukainen rangaistus
siitä, ettet ojentanut kättäsi auttamaan minua. Hyvästi sinä, jota
ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."

Hän tempasi pienen valkean silkkisormikkaan kädestään, heitti sen
Niilolle ja poistui.

Niilo Sture jäi melkein kuin kauhusta rampautuneena seisomaan ja
tuijottamaan hänen jälkeensä.

Aika ei parantanut haavaa; silkkisormikkaan hän kätki, sillä
rakkauttansa hän ei voinut unhottaa, ja tuo epäoikeutettu nuhde imi
hänestä kaiken elämänilon.

Muutamia kuukausia senjälkeen kuin oli matkustanut Ruotsista,
kirjoitti Cecilia Niilolle, lähetti terveisiä mieheltään ja pyysi,
että Niilo kävisi heitä tervehtimässä Badenissa. Rakas sukulainen
otettaisiin avosylin vastaan.

Useita sellaisia kirjeitä saapui. Niilo ei vastannut niihin, mutta
hän ymmärsi, että Cecilia tahtoi pitää haavan verta vuotavana,
ja hän soi sen hänelle. Olihan hänessä paljon syytä, mutta hän
oli menetellyt kunnian vaatimuksia noudattaen eikä saanut katua.
Ilolla hän olisi antanut henkensä, jos sillä olisi voinut sovittaa
rikoksensa häntä vastaan, jota oli rakastanut ja jota ei koskaan
lakannut rakastamasta.

Tätä muistellen hän saattoi kärsivällisesti kestää vääryyksiä Eerikin
puolelta.

Hän sai maksaa veljelle, mitä sisar oli hänen tähtensä kärsinyt.

Ritarillisempaa mielenlaatua kuin Niilo Sturen ei historiassa tavata.

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Niilo herra oli saanut äidiltään muutamia tehtäviä, joita hän heti
Tukholmaan saavuttuaan kiiruhti toimittamaan.

Hänen ystävänsä ja sukulaisensa kilpailivat saaduksensa hänet
vieraakseen, mutta hän kieltäytyi siitä sanoen olevansa niin huonosti
puettu, ettei voinut esiintyä seuroissa, ja kun tämä syy oli
poistettu, täytyi hänen heti palata kuninkaan luo ollakseen hänen
käytettävänänsä.

Näin kului kolme päivää.

Neljäntenä päivänä aamulla aikaisin saapui sana prokuraattori Yrjö
Pietarin pojalta, että tällä oli kuninkaan puolesta tärkeätä asiaa
herra Niilo Sturelle.

"Ilmoittakaa prokuraattorille että hän tulkoon mihin aikaan hyvänsä",
vastasi Niilo, "minä olen kotona koko päivän."

Palvelijat saivat käskyn ostaa viiniä ja valmistaa vieraalle
juhla-aterian.

Mutta päivällisaika tuli eikä häntä kuulunut.

Rupesi jo ilta lähenemään, ja Niilo herra oli kiintynyt lukemaan
erästä kirjaa, jonka hänen sukulaisensa Pietari Brahe äskettäin oli
kirjoittanut. Sen nimi oli: "Miten nuoren aatelisen tulee oikein
käyttäytyä."

Silloin tuli eräs palvelija kiireesti hänen luoksensa, kauhun ilme
kasvoillaan, ja saattoi ainoastaan sopertaa: "Armollinen herra!"

"Mitä on tekeillä?" kysyi tämä tyynesti.

"Airuet ratsastavat pitkin katuja; ne sanovat..."

Ääni tyrehtyi itkuun.

"Eihän toki mitään minusta?" lisäsi Niilo hymyillen.

"He sanovat, että herra Niilo Sture on kavaltaja!"

"Sitä heidän lienee vaikea todistaa!" Niilo sitoi heti miekkansa
vyölleen.

Samassa avautuivat ovet ja Yrjö Pietarinpoika astui sisään
saksalaisen ratsumiesjoukon seuraamana.

Hänen pöhöttyneet kasvonsa olivat tavallista punakammat, ja hänen
pienet, tirkistävät silmänsä kiilsivät ilkeästi hänen katsoessaan
uhriansa.

"Miksi tulette niin mieslukuisina?" kysyi tämä.

"Te saatte valita, herra Niilo", kirkui Yrjö. "Joko saavutte
Tukholmaan olkikruunulla kruunattuna kuormakonilla ratsastaen
häpeällisessä kulkueessa tahi vastaatte oikeudessa kaikkiin niihin
syytöksiin, joita minä kuninkaan puolesta teen teitä vastaan, ja
kärsitte sen rangaistuksen, jonka tuomioistuin teille näistä määrää!"

"Minä luonnollisesti vaadin laillista tutkintoa ja tuomiota", vastasi
Niilo tyynesti ja arvokkaasti.

Tuo roisto oli ehkä luullut, että ritari heti lankeaisi hänen
jalkoihinsa. Veristävin silmin hän kääntyi sotamiehiin ja käski
heidän asettua kahteen riviin, jotta vanki saisi kulkea heidän
välissään.

Kauhistuneina olivat Sturen palvelijat kiiruhtaneet sinne,
kalmankalpeita kasvoja näkyi ovessa, kaikki olivat kuin
kuolontuskissa siitä, mikä tulisi heidän rakkaan herransa kohtaloksi.

Mutta tämä näytti tyyneltä, joskin kalpealta; hän hymyili heille
lempeästi ja käski erästä tuomaan hänen hattunsa.

"Lautakuntaan!" kirkui prokuraattori, ja jono lähti liikkeelle.

Perille päästyä hän käski huovien vartioida ovea; ketään vierasta ei
saanut olla saapuvilla.

Hämmästyksekseen näki Niilo Sture, että Antti Rålamb ja Niilo Boije
istuivat syytettyjen penkillä.

Tavallisuuden mukaan esiintyi Yrjö Pietarinpoika syyttäjänä.

Kaikkia kolmea syytettiin heidän sodan aikana etenkin Svarterån
tappelussa ja Bohusin piirityksessä tekemistään virheistä.

Kuulustelua kesti kaksi päivää.

Kukin syytetyistä todisti viattomuutensa.

Boijen ja Rålambin todistukset hyväksyttiin. Molemmat saivat anteeksi
erehdyksensä ja vapautettiin.

Toisin oli Sturen laita; hänet tuomittiin menettämään henkensä ja
omaisuutensa, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa.

Eerik oli palannut pääkaupunkiin; hän sulkeutui huoneisiinsa, eikä
kukaan päässyt hänen puheilleen.

Hän hiiviskeli kuin pahantekijä omissa suojissaan, hän säikähti
jokaista rasahdusta ja tuumaili mielessään, mitähän nyt tapahtuisi.
Nyt oli hänellä tuo "valkotukkainen" vallassaan... luultiinko ehkä,
että hän laskisi sen irti? Ei koskaan, ei koskaan! -- Ehkäpä hän
juonitteli nytkin -- vankilassa...? Ja Yrjö Pietarinpoika, joka ei
tullut...!

Tuo kuninkaan uskollinen palvelija tuli, niin pian kuin se oli
mahdollista.

Ja hyviä tietoja hän toikin.

Totta kyllä, että Niilo Sture piti päätänsä yhtä pystyssä kuin
ennenkin, mutta tuomio oli langetettu, ja nyt he kyllä taivuttavat
sen pään vaikka kuinka kumaraan.

Riippuihan asia kuninkaan armosta.

Kuinka he nyt nauroivatkaan keskenään ja tuumailivat, millaiseksi
tuomio tehtäisiin.

Yrjö Pietarin pojalla oli asia jo selvänä. Hän ajatteli
kuninkaansakin puolesta, jotta tämän ei tarvinnut vaivautua. Ehdotus
oli valmiina ja alistettiin alamaisimmasti kuninkaan tarkastettavaksi.

"Hyvin, Yrjöseni, oikein hyvin!" sanoi kuningas nauraen ja käsiään
hykertäen. "Mistä voisin kenenkään huomaamatta katsella sitä?"

Siihenkin suosikki tiesi keinon, ainahan hänellä oli neuvo valmiina.

Ritaria säilytettiin vankilassa.

Niilo pelkäsi enimmin sitä, että hänen vanhempansa tai sisaruksensa
sekaantuisivat asiaan.

"Se olisi vain vahingoksi heille hyödyttämättä minua", ajatteli hän
itsekseen.

Kylmänä, mutta kirkkaana talvipäivänä, tammikuun 15 p:nä 1566, kutsui
Yrjö Pietarinpoika saksalaiset huovinsa kokoon.

Ankarin sanoin hän ilmoitti heille, että kavaltaja Niilo Sture nyt
tuli saamaan rangaistuksensa, ja että jokainen, joka otti häntä
puolustaaksensa, tuli menettämään henkensä.

Senjälkeen komennettiin kaksi ruotua huoveja heti päivällisen jälkeen
viemään ritari Eteläportin ulkopuolelle.

Niilo herra seurasi ilman vastaväitteitä.

Siellä oli odottamassa vanha laihtunut hevoskoni.

"Istukaa selkään!" ulvoivat huovit puolijuopuneina.

Aiottu häväistys oli silmänräpäyksessä selvinnyt hänelle, ja hän
kääntyi pois.

"En, en koskaan!" sanoi hän.

Silloin huovit tunkeutuivat hänen ympärilleen, voimakkaat käsivarret
nostivat hänet ylös ja heittivät satulaan. Siinä annettiin iskuja
niin, että nenästä vuoti verta ja hattu lensi päästä.

Hän tahtoi pyyhkiä veren pois, mutta huovit pitivät kiinni hänen
käsistään.

Sitten alkoi kulkue liikkua Eteläportilta Rautatorille.

Molemmin puolin oli asetettu huoveja.

Edellä kulki pitkä jono kerjäläisämmiä ja puolialastomia
lapsimukuloita kaksittain ja torviin puhaltaen. Näiden jälkeen tuli
vanha, valkea hevoskoni vetäen halkorekeä, johon oli latvastaan
kiinnitetty kaksi kuusennärettä niin, että tyvet laahasivat perässä.
Nämä muka lakaisivat katua kavaltajalle.

Mutta kaikista ikkunoista ja luukuista tirkisteli kalpeita,
kauhistuneita kasvoja.

Lähinnä seinävieriä tunkeili tuijottavia ihmisjoukkoja; muutamat
surkuttelivat, toiset itkivät, tuskin oli ketään, joka olisi ivaillut.

Entä itse tämän ansaitsemattoman häväistyksen uhri?

Hän istui liikahtamatta kurjan konin selässä, hiukset hajallaan,
kasvot kalmankalpeina. Hänen silmänsä olivat melkein tavallistansa
suuremmat, ja surullisen vakavasti hän katseli ympärilleen.

Nenästä vuoti verta vahvasti; sitä tippui kaulukselle ja siitä
rinnoille.

Oli jotakin niin syvästi vaikuttavaa tässä näyssä, että ympäriltä
alkoi kuulua itkua ja nyyhkytyksiä.

Sieltä kuului hiljainen sorina... se kasvoi.

"Mitä hän on tehnyt?"

"Näin kohdellaan Sturea!"

"Hänen isoisänsä oli valtionhoitaja!"

"Kaikki pitivät hänestä!"

"Me pidämme kaikki Stureista!"

"Tuo on väärin!"

"Onko se kuninkaan tointa?"

"Vai Yrjö Pietarinpojanko?"

"He vetävät yhtä köyttä!"

"Jospa vain uskaltaisi..."

"Ja tulisi päätänsä lyhyemmäksi..."

"Hyi noita sotamiehiä!"

"He ovat saksalaisia!"

"Sen kyllä huomaa!"

"Tule, rientäkäämme jäljessä, niin saamme nähdä mitenkä se päättyy!"
Ja niin lähdettiin.

Kyynelsilmin ja voivotellen seurasivat Sturen palvelijat herraansa.

Eräs palvelijoista oli vihdoinkin saanut käsiinsä hänen hattunsa.
Hän saavutti kulkueen ja lupaa pyytämättä, rangaistusta pelkäämättä
hypähti hevosen selkään, painoi hatun rakastetun herransa päähän,
työnnettyänsä ensin hänen hiuksensa pois otsalta, pyyhki veren hänen
kasvoiltaan ja suuteli nopeasti hänen takkinsa hihaa.

Kaikki tapahtui niin äkkiarvaamatta ja nopeasti, että palvelija jo
seisoi maassa, verinen nenäliina kädessä, ennenkuin pyövelit olivat
ehtineet ajatellakkaan estää hänen yritystään.

Silmänräpäyksen kestävä liikutus näkyi ritarin kasvoilla; hänen
silmäkulmissaan kimalteli jotakin, mutta hetkisen kuluttua ei sitä
enää näkynyt.

Nyt oli kulkue saapunut Rautatorille.

Siellä se pysähtyi Yrjö Pietarinpojan asunnon edustalle.

Eväs hänen kätyreistään, Jaakko Teist, tuli sieltä ulos, toisessa
kädessään olkikruunu, toisessa arkki puhdasta paperia.

Eräs huoveista sai käskyn asettaa kruunun vangin päähän.

Senjälkeen Teist asetti paperin hänen eteensä satulalle huutaen
kovalla äänellä:

"Tässä, Niilo Sture, senkin kavaltaja, on se komea kunnianosoitus,
jonka olet ansainnut, ja tässä luettelo niistä tiluksista, jotka
sinulle luvattiin."

Vahvalla ja selvällä äänellä Niilo vastasi:

"Sinä ansaitsisit paremmin niiniköyden kaulaasi kuin minä tämän.
Totta tosiaan olisin ansainnut kuninkaalta toisenlaista kohtelua."

Sitten hän kääntyi huoveihin jatkaen: "Te voitte sen kyllä todistaa,
jotka olitte kanssani sodassa."

Silloin puhkesi melu.

"Niilo herra on käyttäytynyt kuin kunniallinen ruotsalainen
vihollista vastaan", huusi eräs majoitusmestari kovalla äänellä.

"Niin onkin", säestivät useat.

"Häntä ei voi syyttää mistään."

"Hän on jalo ritari!"

"Urhea soturi!"

Meteli ja huudot yltyivät.

Yrjö Pietarin poika oli tähän asti seisonut porttinsa takana
nauttiakseen näytelmästä, jonka itse oli pannut toimeen, mutta
kuullessaan huovien huudot hän huomasi, että vaara oli tarjona.

Hävyttömyydellään oli hän monta kertaa saanut oikeutetut asiat
masennuksiin; sentähden kirkui hän hyökäten ulos portista:

"Mitä, Niilo Sture, herjaatko sinä, senkin kavaltaja, kuningasta; sen
saat päälläsi maksaa!"

Tämä pysyi yhtä tyynenä ja kylmänä.

"Minä en ole puhunut mitään kuningasta vastaan", sanoi hän selvällä,
miehekkäällä äänellään, "sen voitte te kaikki, jotka olette
saapuvilla, tietää ja todistaa."

"Hän ei ole sanonut mitään."

"Sture on viaton!"

"Kuka häntä syyttää?"

"Hänellä on vihollisia!"

"Niiden pitäisi saada rangaistus!"

Nyt Yrjö menetti malttinsa.

"Te hullut lörpöttelijät, ettekö tiedä, että minä voin musertaa
teidät kaikki", ulvoi hän melkein ilkeyden tukahuttamana.

Siitä tuli meteli vielä pahemmaksi.

"Tule tänne, papinkakara, me kyllä parannamme tuon taudin sinusta!"

"Hän on roisto!"

"Kurja pelkuri!"

"Sture pois ja hänet sijaan!"

Mutta silloin Yrjö pelästyi, juoksi sisään, sulki portin ja antoi
sieltä merkin, että torvien toitotuksen taas tuli alkaa.

Huumaavalla voimalla se alkoikin, ja kulkue lähti liikkeelle.

Mutta väkijoukot kasvoivat yhä suuremmiksi, sitä äänekkäämpiä
paheksumishuutoja kuului, kuta kauemmaksi tultiin, ja Läntisen
pitkänkadun, Suurtorin ja Kauppiaskadun kautta kulki saatto ritarin
asunnolle, johon se pysähtyi. Kun sitten huomattiin, että häntä oli
kohdeltu niin pahasti, jotta hän vain muiden avulla saattoi laskeutua
hevosen selästä, kaikui yleinen valitushuuto.

Sairaana ja surkuteltavassa tilassaan täytyi hänen heti paneutua
vuoteelle. Mutta mitään lääkäriä ei kutsuttu, hän kieltäytyi
ottamasta ketään vastaan; sielun kidutus oli ollut ylen suuri. Hän
makasi liikkumattomana, horroksissa.

Seuraavana yönä hänet herätettiin 2:n ja 3:n välillä.

Vieraat huovit sanoivat kuninkaan käskystä vievänsä hänet heti pois.

Hänen palvelijansa mielivät tehdä vastarintaa, mutta hän sanoi
tahtovansa seurata.

Hänelle ei suotu edes aikaa täysin pukeutua; hänet vietiin veneeseen.

Hänen tiedusteluihinsa, mihin häntä vietiin, vastattiin lopulta:

"Örbyhusiin vankeuteen."

"Elämäni ei ole tästä lähtien suuren arvoinen", sanoi hän väsyneenä
ja nojautui veneeseen.

Sillä välin oli tämä tapaus herättänyt ääretöntä huomiota. Stureilla
oli paljon vihollisia, mutta nämäkin pitivät tätä väkivaltana; kun
sellainen häväistys saattoi kohdata Sturea, kuka voi silloin olla
varma hengestään ja jäsenistään?

Jaakko Hästesko oli Niilon persoonallinen vihollinen, mutta kuultuaan
mitä oli tapahtunut kiiruhti hän linnaan.

Hänen ei ollut helppo päästä Eerikin puheille. Tämä oli panettanut
linnan portit kiinni; kukaan aatelismies ei saanut tulla sisään.
Lopulta Hästesko onnistui pääsemään.

"Armollinen herra", sanoi hän, "älkää Jumalan tähden antako Yrjö
Pietarinpojan menetellä Ruotsin miesten suhteen miten häntä haluttaa;
siitä ei ole mitään hyviä seurauksia."

Eerik oli olevinaan aivan tietämätön Sturen poisviemisestä. Kapinaa
peläten hän ei tunnustanut itse sitä käskeneensä.

Kuitenkin antoi hän nyt heti määräyksensä, ja kahden päivän kuluttua
oli Niilo Sture taas kaupungissa.

Sekä leskikuningatar että prinsessat olivat kauheassa tuskassa;
heille oli kyllä tunnettu asia, että Niilo oli kuninkaalle
vastenmielinen, ja he tiesivät, että hänen henkensä oli vaarassa niin
kauan kuin hän oli vihollisensa lähistössä. Mutta miten saada hänet
pois?

Eerik kieltäysi kerran toisensa perästä ottamasta vastaan
äitipuoltaan ja sisariansa; hallitustoimet vaativat hänen aikansa,
vastedes, sopivan ajan sattuessa hän lupasi käydä tapaamassa heitä.

"Mitä hän meiltä kieltää, siihen hän suostuu, jos Kaarina Maununtytär
sitä pyytää", sanoi Katariina. "Kukapa tahtoisi tässä puhutella
häntä?"

"Minä teen sen!" Kaarina Maununtyttärellä oli viime aikoina ollut oma
hovinsa.

Hän asui edelleen linnassa; kuninkaalliset naiset eivät nähneet
häntä; hän väisti heitä.

Nyt tuli leskikuningatar tervehtimään -- häntä.

Hän joutui niin hämilleen, ettei ymmärtänyt mitään.

Katariina ei ollut pitkään aikaan nähnyt Kaarinaa; aivan hän nyt
hämmästyi, niin suuri muutos oli hänessä tapahtunut.

Hoikasta tytöstä oli tullut korkeavartaloinen, solakka nainen, jolla
oli tavattoman pienet kädet ja korkearintaiset jalat. Pää oli pieni,
mutta sanomattoman kaunis; liikuttava sulous asui hänessä.

Kaarina seisoi kädet ristissä, silmät maahan luotuina.

Katariina ojensi hänelle kätensä.

"Lapsi raukka!" sanoi hän.

Tämä lankesi polvilleen ja suuteli nöyrästi hänen kättään. Kirkkaat
kyyneleet valuivat pitkin hienoja poskia.

"Älkää halveksiko minua", rukoili hän, "minä tiedän nyt olevani suuri
syntinen."

"Jumala yksin tuomitsee", vastasi kuningatar voimatta pidättää
kyyneleitään. "Nouse, Kaarina Maununtytär, minä tahdon puhua
kanssasi."

Hän totteli heti.

"Istu tähän!"

Kuningatar asettui sohvaan.

Kaarina istui jakkaralle hänen jalkainsa juureen.

"Oletko ajatellut, mitä velvollisuuksia sinulla on herraasi kohtaan?"

"Olla kaikessa hänelle kuuliainen ja alamainen."

"Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia myöskin Jumalaa kohtaan?"

"Tietysti", vastasi hän viivytellen.

"Mutta jos nyt Jumala ja herrasi ovat erimieliset, ketä tulee sinun
silloin totella?"

Hän mietti kysymystä.

"Eikö herrallasi ole sama Jumala kuin sinullakin?"

"On, on kyllä!" Nyt hän taas oli selvillä.

"Mutta eikö sinun tule pitää huolta siitä, että maallinen herrasi
täyttää taivaallisen isäsi tahdon?"

"Jospa sen voisin?"

"Kyllä sinä voit, jos vakavasti tahdot."

"Mitä minun sitten pitää tekemän?"

"Otaksukaamme, että kuningas joutuu pahojen ja ilkeiden ihmisten
valtaan, jotka tahtovat houkutella häntä vaaraan, ja että sinä seisot
hänen vieressään. Vedätkö sinä häntä takaisin?"

"Sen minä teen!" huudahti hän iloisesti.

"Mutta miten sinä nyt tahdot menetellä?"

"Minä sanon hänelle, että hän on tekemäisillään suuren synnin."

"Se on oikein, silloin olet täyttänyt velvollisuutesi Jumalaa kohtaan
ja näyttäytynyt maalliselle herrallesi hyväksi avuksi."

"Onko varmaa, että hän luottaa minuun?"

"Jos hän rakastaa sinua."

"Minä luulen, että hän rakastaa", vastasi Kaarina onnellisesti
hymyillen.

"Olet ehkä kuullut, mitä tänään on tapahtunut?"

"Herra Niilo Sturelle", sanoi hän kauhistuen; "tohtori meni äskettäin
täältä, me itkimme sitä molemmat."

"Ajatteleppa hänen vanhempiansa ja sisariansa."

"Minun on niin paha ollakseni heidän tähtensä."

"Tiedätkö myöskin, että se tapahtui vääriin syytöksiin perustuen?"

"Yrjön puolelta! -- Niin tohtori arveli."

"Hän viettelee kuninkaan semmoiseen vääryyteen!"

"Kuningas parka!"

"Joka on tehnyt syntiä Jumalaansa vastaan."

"Niin." Kaarina katseli hämillään ylös. Hetkisen kuluttua kuningatar
kysyi: "Sinullahan on tytär, Kaarina Maununtytär!"

Hänen nuorista kasvoistaan säteili äidinilo. "Hän on niin kuninkaan
näköinen", sanoi hän. "Oi pientä lapsi raukkaa!"

"Raukkaa? Miksi niin? Tahtooko joku..." Ääni vapisi tuskasta ja
pelosta.

"Ei rouva Märta Sturekaan uskonut minkään pahan kohtaavan poikiansa,
ja nyt hän on jo menettänyt yhden, Niilo herrasta tulee toinen."

"Hänet voi vielä pelastaa."

"Ei, jos prokuraattori saa vallita."

"Joku voi sanoa kuninkaalle..."

"Hän ei luota keneenkään."

"Kyllä, leskikuningattareen."

"Minä en pääse hänen luokseen."

"Hän tulee tänne pian."

"Etkö luule, että hänessä heräisi epäluulo, jos hän näkisi minut
täällä?"

"Se voisi kyllä tapahtua", sanoi Kaarina liikutettuna. "Nykyisessä
mielentilassaan hän on hyvin epäluuloinen."

"Silloin hän taipuu ainoastaan rakkaudesta ja sen vaikutuksesta, jota
hän rakastaa enemmän kuin itseänsä."

"Hän on sanonut rakastavansa minua enemmän."

"Nyt voit koetella."

Kaarina oli pitkän ajan vaiti. "Ei", sanoi hän viimein, "ei minun
tähteni, vaan sentähden, että velvollisuus Jumalaa kohtaan vaatii
antamaan hyvitystä Märta rouvalle, täytyy hänen taipua." Kyyneleet
olivat melkein tukehuttaa hänet, kun hän lisäsi: "Minäkin olen tehnyt
syntiä, kun en ole estänyt herraani pahasta; siitä saamme kärsiä
molemmat."

Kun Katariina senjälkeen jätti hänet, tunsi hän sydämessään, että
Kaarina voi olla lohdutukseksi ja avuksi monelle.

Kuningas Eerikissä olivat tähän aikaan pahat vaikuttimet vallalla.
Kaikkialla hän silloin näki ympärillään kavaltajia ja vakoojia,
ja joka yö hän kutsui astrologinsa tulkitsemaan taivaan salaisia
ihmeitä; itsekin hän aukaisi ja sulki astrolabionsa kerran toisensa
perästä. Alati uudistui sama ennustus, että hänen vihollisensa
masentavat hänet, että hän kuolee väkivaltaisen kuoleman, että
hänen jälkeläisensä hävitetään maan päältä ja että hänen muistoansa
kirotaan.

Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika ja kuiskasi, että jos hän voisi
tuhota vihollisensa, niin hän saisi hallituksensa tyynemmäksi.
Kuningas tarttui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen; hän
tulisi hyväksi, voimakkaaksi ja onnelliseksi, kunhan hänen vain ei
tarvitsisi pelätä vihollisten juonia ja kavalia ansoja.

Niilo Sture oli hänen tiellänsä; Niilo Sture täytyi saada pois!

Mutta kun hän kuuli puhuttavan kansan nureksimisesta ja herrojen
tyytymättömyydestä, että prinsessat, leskikuningatar, kaikki olivat
häntä vastaan, tuli hän vimmoihinsa. Mitä heillä oli tämän asian
kanssa tekemistä?

Sitten hän alkoi pelätä. Oli kuin olisi joku Sture irvistellyt häntä
vastaan joka nurkasta. Mitähän ne puhuvat hänestä, miten herjannevat
häntä? Jospa hän vain tietäisi, ketkä olivat hänen vihollisiansa,
niin hän tekisi heidät kaikki päätänsä lyhyemmiksi. Kysyisikö hän
Yrjöltä? Se roisto tiesi kyllä sen; mutta hän haisi vereltä jo pitkän
matkan päästä, ja se iletti kuningas Eerikkiä.

Yksi ystävä hänellä oli, jota perkeleet eivät voineet ottaa häneltä;
heillä ei ollut mitään valtaa Kaarinaan. He häpesivät häntä ja
piiloutuivat häneltä. Hän oli itse nähnyt sen. Yrjökin pelkäsi häntä,
mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

Hän halveksi kaikkia muita naisia. Menisikö hän naimisiin Kaarinan
kanssa? Olihan hänellä säätyjen suostumus ottaa puolisokseen kenen
tahtoi.

Silloin ei pahoilla hengilläkään olisi enää valtaa häneen. Kaarina
pitäisi ne kyllä loitolla.

Miten iloiseksi Kaarina tulisikaan! Menisikö hän heti sinne? Kohta
pakenivat kaikki surulliset ja synkät ajatukset; oli kuin olisi
tullut sydäntalvesta keskelle kesää.

Kaarina piti tyttöä sylissään. Nähdessään kuninkaan hän hypähti ylös
ja heittäysi hänen jalkoihinsa.

"Älä anna niiden ottaa lastamme meiltä pois!" huudahti hän
kyynelsilmin.

Kuningas horjui kauhistuen taaksepäin. "Ottaa lastamme...
Sigridiämme", änkytti hän.

Kaarina näki, miten liikutettu kuningas oli; hän hillitsi itsensä,
nousi ja talutti kuninkaan sohvaan. "Istu", sanoi hän, "minä sanon..."

"Kuka se on, Kaarina, joka uhkaa lapsemme henkeä?" kysyi hän
kuiskaten ja pidättäen hänet luonansa.

"Ei kukaan nykyään", vastasi hän, "mutta ehkäpä vastedes; sehän olisi
vain oikeudenmukainen kosto, kuningas Eerik!"

"Älä kiihotu, puhu levollisesti."

"Sitä en voi, kun lapseni on kysymyksessä."

"Oikeudenmukainen kosto!... Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan herra Niilo Sturea." Kuningas vavahti, mutta jäi istumaan.
"Kuinka sinä voit olla niin julma? Ajatteleppa, että hän olisi ollut
Sigridimme. Mitä silloin tekisimme syvässä surussamme?"

"Se oli Yrjö, joka..."

"_Hänellä_ ei ole lapsia, hän ei tiedä, millaista on rakastaa,
millaista surra ja kaivata rakkaitansa." Hän laski lapsen pois ja
syleili kuninkaallista rakastajaansa. "Anna heti käsky, että hänet
lasketaan vapaaksi, anna hänelle taas kuninkaallinen suosiosi,
osoita luottavasi häneen ja tee mitä voit, että hän unohtaisi julman
kohtelusi."

"Se on mahdotonta, Kaarina..."

"Olisi pitänyt olla mahdotonta sallia sellaista julmuutta, nyt on
velvollisuus sovittaa se."

Hänen hyväilynsä olivat niin hellät, kiusaavaa levottomuutta ei
tuntunut enää, täksi kertaa oli Eerikin paha mieli poistunut, ja hän
sanoi lempeästi:

"Mitä tahdot minun tekemään?"

"Kirjoita, että Niilo herra heti lasketaan vapaaksi."

"Mutta silloin tulee Yrjö tänne."

"Älä ota häntä vastaan."

Kuningas nauroi. "En otakkaan", sanoi hän, "minä tahdon soittaa ja
laulaa. Käske tuoda makeata viiniä meille: ei kukaan saa häiritä
meitä."

Prokuraattori vimmastui kuninkaan käskystä. Hän kiiruhti linnaan,
mutta häntä ei otettu vastaan. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin
totella. Niilo Sture oli jo lähetetty Örbyhusiin vankeuteen. Nyt
täytyi antaa käsky, että hänet on heti tuotava takaisin. Kaksi päivää
myöhemmin oli hän taas kaupungissa, mutta sairaana, sanottiin.

Sellainen häväistys voi kyllä masentaa suurimmankin rohkeuden, ja
on välttämätöntä tuntea syyt Niilo Sturen alistumiseen voidakseen
ymmärtää sitä.

Etenkin oli tämän viime tapahtuman jälkeen selittämätön alakuloisuus
täyttänyt hänen mielensä. Elämä, tulevaisuus olivat hämärään
verhottuina, ainoastaan yksi liekki valaisi sitä, ja se liekki lähti
Cecilian silmistä. Yhäti kaikuivat Niilon korvissa hänen viimeiset
sanansa: "Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."

Pieni sormikas oli yöt-päivät hänen povellaan, ja hän suuteli sitä
vuodattaen kuumia kyyneleitä.

Että ruumiillinen sairaus ja loukkaavat nöyryytykset olivat
riistäneet häneltä hänen vastustuskykynsä, sitä hän ei tullut
huomanneeksi, etenkin kun hän ei aukaissut sydäntänsä kenellekään
ystävälle, kenellekään uskotulle.

Ainoastaan hajanaiset sanat ja satunnaiset muistiinpanot luovat
vaikeasti tajuttavaa valoansa hänen sisäiseen elämäänsä.

Hän oli iloinen siitä, ettei tieto tapahtumista vielä ollut ehtinyt
Hörningsholmaan. Hän päätti palata sinne heti, kun oli voimistunut.

19-vuotias Eerik Sture, joka edelleen oli mukana sotaretkellä, sai
kuulla kummallisia huhuja veljestään.

Hän pyysi lomaa ja sai sen sekä ratsasti kiireimmän kautta Tukholmaan.

Matkalla oli Eerik saanut perinpohjaisen tiedon veljensä kärsimästä
häväistyksestä, ja nyt hän tahtoi, että tämä heti seuraisi häntä
Hörningsholmaan.

"Sturet eivät voi enää olla uskollisia tuolle kurjalle kuninkaalle!"
huudahti hän. "Asetu sinä johtajaksemme, Niilo, ja luota siihen, että
useita tuhansia kokoontuu lippujesi ympärille."

"Minä en kelpaa johtajaksi enkä hallitsijaksi", vastasi tämä
alakuloisesti. "Harvoin, tuskinpa koskaan olen selvillä itsestäni."

"Sinäkö, josta rakas äitimme sanoo, että olet paras meistä."

"Tässä ei ole kysymys minusta. Mutta otaksuppa, että voittaisimme
kuningas Eerikin, kuka sitten hallitsisi valtakuntaa?"

"Me laskisimme vapaaksi Juhana herttuan."

"Etkö itse ole kertonut minulle, että hänen puolisonsa on
katolismielinen? Tahtoisimmeko saada takaisin luostarit, munkit ja
kaikki tyhjät juhlamenot sekä taikauskon? Ei, veljeni, Sturet eivät
voi olla mukana Kustaa Vaasan suurta työtä rikkiraastamassa. Me
tahdomme näyttää maailmalle, että me luovutimme hänelle ensi sijan
sentähden, että hän ymmärsi paremmin ajan vaatimukset kuin me, ja nyt
on meillä kunnianasiana tukea hänen työtänsä."

"Sinä olet aina oikeassa, Niilo, niin sanoo rakas isämmekin; mutta
äiti väittää, että kun pojat tulevat sukuansa huonommiksi..."

"Minä puolestani", keskeytti Niilo, "tunnen vain sääliväni kuningas
Eerikkiä; hänen onnettomuutensa on siinä luottamuksessa, jolla hän
kohtelee tuota roistoa, Yrjö Pietarin poikaa."

"Joka taholla puhutaan, että hän... ei ole täysijärkinen." Viimeiset
sanat lausuttiin kuiskaamalla.

"Niinpä niin, senjälkeen kuin hän sai tuon onnettoman iskun päähänsä;
mutta siinä tapauksessa hän ansaitsee vieläkin enemmän sääliämme."

"Olkoon niin, mutta semmoiseen kuninkaaseen emme voi luottaa."

"Jos hänellä olisi yksikään järkevä neuvonantaja ja sellainen puoliso
kuin kuningatar Margareeta, niin luulenpa, että maa olisi paremmissa
käsissä kuin Juhana herttuan."

Keskustelu keskeytyi. Kuninkaalta saapunut lähetti pyysi puhutella
herra Niilo Sturea.

"Et saa mennä!" huudahti Eerik.

"Onko se Yrjö Pietarinpoika?"

"Ei, se on valtiokansleri Niilo Gyllenstjerna."

"Se kettu", jupisi Eerik.

Niilo riensi häntä vastaan.

Valtiokansleri oli jos suinkin tavallista rakastettavampi. Hän
jutteli pieniä hovijuoruja, jotka eivät koskeneet kuningasta...
kertoi ruhtinatarten viihtymisestä ja että näytti siltä, kuin Maunu
herttua vihdoinkin olisi onnistunut voittamaan prinsessa Sofian
epäilykset, puhui puuta heinää, mutta ei sanaakaan Niilo Sturea
kohdanneesta loukkaavasta vääryydestä.

Tämä kuunteli velvollisuuden mukaisella kohteliaisuudella hovimiehen
sanatulvaa ja ihmetteli itsekseen, mikähän oikeastaan oli käynnin
tarkoituksena.

Vihdoin valtiokansleri esitti asiansa.

Kuningas Eerik toivoi, että herra Niilo Sture nyt heti lähtisi
Lothringiin lopullisesti kosimaan prinsessa Renataa.

Niilo näytti hyvin ällistyneeltä, mutta vastasi hetkisen mietittyään,
että hänen velvollisuutensa oli noudattaa kuninkaan käskyä; hän
arveli kuitenkin, että niin häväisty ja solvaistu mies kuin hän
tuskin sopisi kosimaan kuninkaan puolesta.

Gyllenstjerna hymyili osaaottavasti, kohautti olkapäitänsä ja
vakuutti, että kuningas Eerik oli sanonut tahtovansa tästälähin olla
hänelle armollinen.

Niilo Sture kumarsi sanoen parhaansa mukaan tahtovansa edistää
kuninkaan toiveita.

Valtiokansleri pudisti hänen kättään; hän sanoi tuntevansa itsensä
onnelliseksi saadessaan viedä herrallensa tämän iloisen uutisen.
Pieni muodollisuus vain olisi vielä jäljellä.

Mikähän se olisi?

Gyllenstjerna yskähti ja alkoi:

"Me tiedämme kaikki, että kuninkaalla on taipumusta luulevaisuuteen;
voisi olla hauskaa etsiä syitä siihen, mutta jääköön se toiseen
kertaan. Kuitenkin toivoo hänen armonsa nyt, että te, herra Niilo
Sture, allekirjoittaisitte tämän asiakirjan."

Ihmetellen otti ritari kirjelmän ja luki sen.

Hänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti, mutta hän hillitsi
itsensä ja vastasi tyynesti: "Minä en voi tunnustaa itseäni
rikolliseksi kuninkaani edessä, kun kaikissa toimissani aina olen
koettanut totella ja palvella häntä."

"Sallikaa minun vielä kerran toistaa, että tämä on vain
muodollisuus!" huudahti Gyllenstjerna.

"Josta minun täytyy pyytää päästä samalla kertaa kuin kuninkaan
mielistelevästä luottamustoimestakin."

"Nyt työnnätte luotanne sen sovinnollisen käden, jonka kuningas
armollisimmasti teille ojentaa."

"Voinko minä pyytää, että te, herra valtiokansleri, useiden muiden
korkea-arvoisten miesten kanssa menisitte takaukseen vastaisesta
uskollisuudestani, jos kerran olen tunnustanut itseni rikolliseksi."

Arvoisa herra mietti itsekseen ja otti paperin takaisin; hän lapasi
puhua asiasta vielä kerran kuninkaalle.

"Veljeni, veljeni!" virkkoi Eerik Sture.

"Sääli häntä", vastasi tämä. "Hänellä ei ole ainoatakaan ystävää,
joka rohkenisi sanoa hänelle totuuden."

"Nyt seuraat minua Hörningsholmaan."

"Ellei Gyllenstjerna tule takaisin."

Kolmantena päivänä hän tuli hymyillen ja melkein vieläkin
ystävällisempänä kuin edellisellä kerralla. Kuningas oli luopunut
toivomuksistaan ja osoittaakseen armoansa sekä suurta suosiotansa
rakasta sukulaistansa kohtaan ilmoittaa hän seuraavana päivänä
kadunkulmissa ja julistuttaa kaduilla ja toreilla, "ettei kukaan
kuolemanrangaistuksen uhalla saa lausua herra Niilosta halventavaa
sanaa hänen häväistyksensä vuoksi eikä muutenkaan puhua hänestä muuta
kuin hyvää".

Niilo kumarsi ja pyysi valtiokansleria lausumaan kuninkaalle
kiitokset.

Kaikki matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja kun Niilo herra oli
saanut tarpeelliset ohjeet, nousi hän laivaan, joka hyvällä tuulella
heti lähti satamasta.

Mutta pian sen täytyi vastatuulen tähden laskea ankkuriin
Valdemarinsaaren luo.

Eerik Sture oli seurannut veljeänsä ja palasi nyt Valdemarinsaarelta
Tukholmaan, missä lukuisat ystävät lausuivat mielipahansa siitä,
etteivät saaneet lausua Niilolle jäähyväisiänsä.

Ei ollut varmaa, kuinka kauan laiva nyt sai viipyä paikallansa;
sentähden päättivät Niilo Sturen ystävät koettaa onneaan ja lähteä
hänen luokseen jäähyväisille.

Sanottu ja tehty. Matkaan lähdettiin heti, laiva oli vielä entisillä
asemillaan, ja Niilo herra, otti tulijat sydämellisesti vastaan.

Pieneen hyttiin tunkeutui useampia kuin sinne oikeastaan mahtuikaan,
eikä kukaan huomannut, että kapteeni ryömi aivan sen vieressä olevaan
pieneen loukkoon.

Maljojen juonti alkoi, ja keskustelu oli pian käynnissä.

Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Niilo herraa oli kohdeltu
hävyttömästi, ja pian nousi kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, ettei
kuninkaan mielivalta ja väkivaltaisuus vastedes pääsisi puhkeamaan.

Kaikki Niilo Sturen väitteet kumottiin. Olkoonpa että Kustaa Vaasa
oli ollut suuri mies, mutta entäs hänen poikansa? Mitä he huolivat
maasta ja valtakunnasta?

Kävikö kieltäminen, että kurjuus oli nyt yhtä suuri kuin Engelbrektin
aikana, kansa ryöstettynä putipuhtaaksi ja maa autiona?

Vai oliko tapainturmelus täällä pienempi kuin Tanskan hovissa?

Tällaisista asioista puhuttiin ja kiisteltiin; saihan täällä niin
hyvästi lausua mielipiteensä, kun ei ollut ketään kuuntelijoita.

Sillävälin kapteeni makasi loukossaan ja kirjoitti hiilellä seinään
muistiin kaikki mitä kuuli.

Vihdoin tuuli kääntyi. Ystävät erosivat pudistellen toistensa käsiä,
ja laiva lähti.

Mutta sitä ennen oli kapteeni lähettänyt laajaperäisesti
töhrityn kertomuksensa osoitettuna prokuraattorille, herra Yrjö
Pietarinpojalle.

Meri-ilma oli virkistävää, ja Niilo Sture tunsi terveytensä ja
voimiensa palautuvan.

Itämerellä hyökkäsivät tanskalaiset kaapparit heidän kimppuunsa, ja
ankara taistelu syntyi. Niilo Sture otteli urhoollisesti, ja miehistö
auttoi häntä rohkeasti.

Kapteeni sanoi, että hänellä oli kyllin tekemistä aluksen
ohjaamisessa.

Töin-tuskin päästiin vihollista pakoon, ja nyt täytyi poiketa
Kalmariin korjaamaan niitä vaurioita, joita laiva oli taistelussa
saanut.

Sitten jatkettiin taas matkaa.

Niilo Sture tunsi jonkinlaista vastenmielisyyttä kapteenia kohtaan
ja ehkäpä juuri sitä voittaakseen hän pyysi kapteenia syömään ja
seurustelemaan kanssansa.

Mutta liukkaana kuin ankerias ei tämä arvellut niin suurta kunniaa
ansaitsevansa ja vetäytyi kokonaan erilleen ritarista.

Niilo herra kulutti sitten aikaansa lukemalla ja kirjeitä
kirjoittamalla. Niinpä hän kirjoitti isälleen: "Minä join Tukholmassa
juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni."

Toisessa kirjeessään, jossa hän puhuu kärsimästään häpeästä ja
miten hänen täytyy voittaa takaisin kunniansa, kirjoitti hän: "Minä
toivon kerran voivani puolustaa itseäni muullakin kuin kirjeillä ja
sineteillä."

Laiva oli usein vastatuulen ajelemana, ja matka joutui erinomaisen
hitaasti.

Oli hetkiä, jolloin hän tunsi uusien voimien virtailevan suonissaan,
mutta toisinaan hänet taas valtasi kummallinen haluttomuus.

Niin oli laita tavallisesti ateriain jälkeen, ja hän tuumiskeli,
miten kauan tuntisi itsensä terveeksi, jos olisi syömättä.

Eräänä päivänä, kun hänelle tarjottiin paistettua haukea ja hänen oli
nälkä, söi hän tavallista enemmän.

Seurauksena oli niin ankara sairastuminen, että luultiin hänen viime
hetkensä tulleen.

Välttääkseen kaikkia mahdollisia syytöksiä katsoi kapteeni parhaaksi
poiketa Stralsundiin ja kutsua paikalle lääkärin...

Tämä selitti heti, että ritari oli saanut myrkytyksen, mutta mitään
ei voitu todistaa.

Kauan hän horjui elämän ja kuoleman välillä. Hiukset lähtivät hänen
päästään, hänen "valkoinen päänsä" tuli paljaaksi, mutta se ei
huolestuttanut häntä.

Jotenkuten toivuttuansa hän antoi vastoin kaikkia luuloja käskyn
lähteä liikkeelle.

"Minun täytyy viedä perille kuninkaani sana", lausui hän, "ja jos
onnistun toimessani, toivon siitä sekä hänelle että rakkaalle
synnyinmaalleni iloa ja siunausta."

Niin hän matkusti Lothringiin.

       *       *       *       *       *

Aika oli melskeinen ja levoton. Aatelistossa ei kellään ollut
toimintakykyä eikä rohkeutta.

Niilo Sturen kohtalon johdosta kajahti kaikkialla kauhun huudahdus;
sitten vavisten ja hämmästyneenä odotettiin, ketä seuraava isku
kohtaisi.

Yksi ainoa tiesi mitä tahtoi, ja hän masensi vihollisensa, missä
tahansa ne sattuivatkin hänen tiellensä.

Kuningas Eerik oli hänen herransa, mutta samalla kertaa myöskin
mahtava välikappale hänen voimakkaassa kädessään.

Voi tuskin uskoa, mitä kaikkea lujatahtoinen ihminen saa aikaan,
olkoonpa hyvää tai pahaa, mutta etenkin juuri viimeksimainittua.

Menestys tuottaa itseluottamusta, ja Yrjö Pietarinpoika saattoi
turvallisesti heittää hansikkaansa koko Ruotsin rikasta ja mahtavaa
aatelia vasten silmiä.

Hänestä näytti, kuin olisivat heidän elämänsä sidotut lankoihin,
joiden päät olivat hänen kädessään.

Jokaisesta langan tempauksesta näytti yksi pää putoavan. Alku oli jo
tehty.

Toisinaan tulee aikoja, jolloin näyttää siltä, kuin pimeyden mahdit
olisivat saaneet maan valtaansa. Silloin liikkuu surman enkeli
paljastetuin miekoin, julmuus ja sydämettömyys kantavat valtikkaa,
laki poljetaan jalkojen alle, ja ihmiskunta huokailee orjuuden
ikeen alla voimatta vapautua siitä. Rampautuneena, kahleissaan on
vastustuskyky.

Silloin on pimeyden aika.

Hörningsholmassa vallitsi hämmästys ja katkera suru. Tuskin oli
toivuttu nuoren merisankarin Sten Sturen menettämisestä, jonka
haudalla koko hovi osaaottavaisena oli seisonut, kun jo tuli tämä...

Oliko kaikki ehkä kauheata unta? Oi ei, ei! Katsohan vanhaa isää,
joka äänettömänä epäilyksissään istuu, pää kumarassa.

Mikä olikaan hänen tai hänen hellästi rakastetun poikansa rikos?...
Hän itki tuskan ja nöyryytyksen kyyneliä.

"Tässä vaaditaan ehkä jotakin uhria", sanoi hän; "minä matkustan
Tukholmaan ja tarjoudun kuninkaan käytettäväksi."

Rauta kovenee taottaessa ja mieli surussa; Märta rouvalta ei lähtenyt
mitään neuvoa. Hän ei itkenyt eikä valittanut, mutta hän oli
harvapuheisempi ja ankarampi entistään, kiinnittäen kaiken voimansa
kotoiseen huolenpitoon. Pelolla ja vavistuksella palvelijat ja
alamaiset nimittivät häntä "Märta kuninkaaksi".

Yhtä kohdannut onnettomuus uhkaa myöskin toisia; metsästystorvien
raikuessa piiloutuvat haukka ja kyyhkynen saman puun lehviin. Sama
pelko liitti kaikki toisiinsa. Puolueasiat, sysättiin syrjään;
ystävät ja viholliset kyselivät toisiltaan kauhistuneina: "Mitä nyt
on tehtävä?"

Kukin oli halukas nostamaan kirveen, mutta kukaan ei tohtinut lyödä
ensi iskua.

Ja kuitenkin olivat useimmat suurisuisia, pöyhkeitä.

Yrjö Pietarinpojan oli täytynyt oppia heidät perin-pohjin tuntemaan,
sillä hän tiesi, ettei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, jota
hänen olisi tarvinnut pelätä.

Eikä hän sitä tehnytkään; hän sen sijaan halveksi heitä.

Ja he pelkäsivät häntä, pelkäsivät ja vihasivat; mutta sitäpä hän
juuri tahtoikin.

Kuinka moni heistä olikaan lausunut hänelle kompasanoja hänen halvan
syntyperänsä vuoksi.

Papinkakaran nimeä hän oli kantanut sentähden, että hänen isänsä oli
halpa-arvoinen pappi... ja entä hänen äitinsä? Jalkavaimo taikka
aviovaimo... se on pieni asia, hän oli kuitenkin viisas ja ovela
nainen. Yrjö oli oppinut häneltä paljon, muun muassa sen, ettei hän
koskaan unohtanut, ei koskaan antanut anteeksi loukkausta, vaan
painoi ne mieleensä poimiakseen ne sieltä toisen toisensa perästä,
kun tuli tilaisuus tyydyttää kostonhimoansa.

Ja juuri sitä hän nyt teki; ei ollut ketään, jota vastaan hänellä ei
olisi ollut vihan kaunaa.

Sen sijaan hän rakasti heidän linnojansa ja rikkauksiansa, heidän
suuria maatilojansa, heidän hevosiansa, vaunujansa ja rikasta
pöytäänsä.

Hän ei välittänyt siitä loistosta, jolla he ympäröivät itsensä.
Yrjö oli hekumoitsija, mutta hän ei tahtonut ympärillensä suurta
hienoutta; se ei tuntunut hänestä kodikkaalta.

Rikka saattoi olla lisänä rokassa; silloin se maistui Yrjöstä
paraalta, niinhän oli hänellä aina ollut.

Anna, hänen vaimonsa, tahtoi esiintyä niinkuin rikkaiden tapana oli.
Pian hän saikin siihen tilaisuuden, sillä he eivät tavanneet toisiaan
muulloin, kuin milloin toinen tahtoi toisen apua johonkin.

Suosikki oli tähän aikaan valtansa ja arvonsa kukkuloilla. Kaikki
kävi hänen tahtonsa mukaan, kaikki mukautuivat siihen. Silloin
tapahtui jotakin odottamatonta, ennenkuulumatonta.

Hänen aikomuksensa oli ollut antaa Niilo Sturen päättää päivänsä
Örbyhusissa.

Millä tavalla, sitä hän ei vielä ollut päättänyt, mutta aikoinansa
sekin kyllä selviäisi.

Tuli sitten kuninkaan käsky, että hänet oli tuotava takaisin
Tukholmaan.

Se oli epäilemättä leskikuningattaren vaikutusta, mutta olihan hän
ankarasti kieltänyt, ettei tätä laskettaisi kuninkaan luo. Kukahan
oli ajanut hänen asioitaan?

Hän mietti pääsemättä asiasta selville.

Sillä välin Niilo Sture palasi.

Taas tapahtui jotakin uutta; Yrjöltä neuvoa kysymättä ryhdyttiin
keskusteluihin.

Ja vieläkin pahempaa; kun hän tahtoi päästä kuninkaan luo, niin
palvelijat -- ajoivat hänet pois!

Hänen majesteettinsa työskenteli muka ja tahtoi olla yksin.

Mikä paholainen oli nyt hänen tiellensä tullut? Saapui sitten
uutinen: Niilo Sture matkustaa Lothringiin kosimaan.

Hän siis pääsee hänen käsistään!

No sepä saadaan nähdä.

Laivan kapteeni oli pian voitettu, ja prokuraattori saattoi olla
huoleti asiain kulusta.

Mutta mikä oli kuninkaassa? Kerran toisensa perästä Yrjö pyysi hänen
puheillensa, mutta häntä ei otettu vastaan.

Sellaisia oikkuja oli Eerikillä kyllä ollut ennenkin, mutta tätä
kesti liian kauan.

Silloin Yrjö tekeytyi sairaaksi eikä voinut saapua kuninkaan
lautakuntaan.

Anna lähetettiin hoviin tiedustelemaan.

Palatessaan hän hymyili voitollisesti.

"Etkö voi käsittää? Se on Kaarina Maununtytär", lausui hän.

Yrjö löi kädellään otsaansa.

"No, nyt tästä tulee toinen leikki", mutisi tuo roisto, ja senjälkeen
oli rakkailla puolisoilla pitkä ja tavattoman tuttavallinen
neuvottelu.

Seuraavana päivänä Anna lähti matkalle, ei kukaan tiennyt mitä varten.



12.

TAISTELIJA TOISELLA ALALLA.


Lukijani luokoon silmäyksen taaksepäin tuohon sekasortoon: kaikki
inhimilliset himot ovat irrallaan vallanpitäjissä, ja he raivoavat
kuin villipedot toisiaan vastaan.

Ikuisen järjestyksen mukaan oli asiaan kuuluvaa, että jatko on alun
mukaista, mutta mitähän sitten seuraa?

Pyöriiköhän ajan suuri ratas taaksepäin, joutuvatkohan maa ja kansa
uudelleen orjuuteen, pimeyteen ja paavikunnan vallan alle?

Missään ei ilmene Herran mahtava käsi niin selvästi kuin historiassa.

Miten ohjaakaan hän kansojen kohtaloa ja kaikkea elämässä!
Niin suurella kuin pienelläkin on määrätty tehtävänsä, ja sen
toimitettuaan täytyy sen väistyä uuden tieltä. Ihmiskunnan kehitys on
hänen suuri päämääränsä ja ihminen itse ainoastaan katoava ase hänen
mahtavassa kädessään.

On otettava huomioon, että nämä aseet itsekukin ovat renkaita
siinä ketjussa, joka alhaaltapäin pyrkii lähenemään korkeutta.
He ovat saaneet vapaan tahdon ja voivat sentään tulla tylsiksi
välikappaleiksi, jotka suuri työnjohtaja heittää romuläjään; terävät
kaksiteräiset hän pakottaa, tahtokootpa he sitten hyvää tai pahaa,
heidän tietämättään toimimaan palveluksessaan.

On niitä, joissa on myrkkyä ja sappea; heidän on aikoinansa
hävittäminen toinen toisensa. On myöskin rakastavaisia,
uhrautuvaisia. Näistä hän on sanonut, että missä heitä kymmenen on
koolla, siellä hän heidän tähtensä armahtaa koko kansan.

Arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika oli yksi näitä Herran uskollisia.

Väsymättömästi hän työskenteli evankeelisen kirkon menestykseksi,
vaikka hiljaa ja sävyisästi, niinkuin mestarinsakin ennen häntä.

Hänen vakaa uskonsa oli, että Herra yksin kasvun antaa; sentähden
hän teki työtä kärsivällisesti ilman muuta kunnianhimoa kuin hyvän
omantunnon todistus Jumalan edessä.

Hän oli taipuvainen ja myöntyväinen niin kauan kuin korkeita
totuuksia ei ahdistettu, mutta hän osoittautui väistymättömäksi
taistelijaksi, kun niiden puolustaminen oli kysymyksessä.

Uskonpuhdistustyö ei ollut vielä läheskään lopussa. Ainoastaan
muutamat harvat olivat tulleet jonkinlaiseen vakaumukseen; epäilyksiä
lenteli kuin jääkipinöitä ilmassa, ja ne sattuivat lukemattomiin
haavoittaen heitä.

Kaikkialta esitettiin kirkollisia kysymyksiä, toinen toistaan
vähäpätöisempiä.

Mainitkaamme vain yksi esimerkki. Baijerin arkkiherttua Maksimilian
II kutsui valtiopäivät Regensburgiin 1602, ja siellä käsiteltiin
opinkysymyksenä, heiluttiko Tobiaan koira häntäänsä seuratessaan
herraansa.

Evankeeliset arvelivat, että voi tulla autuaaksi, vaikkei pitänytkään
sitä uskonkappaleena; katoliset sitävastoin uhkasivat iankaikkisella
kadotuksella jokaista, jolla oli pieninkin epäilys siitä. [Sügenheim,
Geschichte der Jesuiten.]

Niin ankarana liekehti kiista, että se melkein muuttui käsikähmäksi,
jonka tähden kokous täytyi mitä suurimmalla kiireellä hajoittaa.

Voisimme viitata useampiin yhtä arvokkaisiin kirkollisiin kiistoihin,
mutta mitäpä ne todistaisivat muuta, kuin että aniharvat olivat
voineet tunkeutua kristinopin ytimeen. Useimmat kiintyivät ainoastaan
ulkokuoreen ja kiistelivät -- koirasta.

Ruotsissa ei tultu koskaan niin pitkälle; mutta siellä niinkuin
kaikkialla muuallakin pantiin suurin paino kirkollisiin
juhlamenoihin. Zwingli ja Kalvin pyrkivät jakamaan kunniaa Lutherin
kanssa, ja heidänkin oppinsa sai monta suosijaa Ruotsissa.

Mainittavin niistä oli Dionysius Beureus. Kun Eerik oli noussut
valtaistuimelle, toivoi tämä, että kalvinismi voittaisi suurempaa
vaikutusalaa, ja kuninkaan julistus, että kaikki vainotut
protestantit saivat suojaa Ruotsissa, houkutteli sinne paljon näitä,
varsinkin ranskalaisia.

Pian olivat eri mielipiteet kärhämässä keskenään, ja levottomuus tuli
mieliin.

Valtiopäivillä Arbogassa 1561 nousi kysymys muutamista enimmäkseen
vähäpätöisistä kirkollisista tavoista, joiden säilyttämisen tai
hylkäämisen katsottiin olevan yhteydessä kirkon tunnustuskappaleiden
kanssa.

Papistolle esitettiin kysymys, eikö sakramentin (leivän ja
viinin pyhässä ehtoollisessa) kohottamista ja rukoilemista,
pyhäinkuvia, alttareja, messupukuja ja kynttiläin sytyttämistä
jumalanpalveluksessa pitäisi poistettaman tai muutettaman.

Voimme otaksua, että arkkipiispa itse antoi vastauksen, joka kuului
näin:

"Sakramentin kohottaminen on vähäpätöinen asia, ja voi sen jättää
pois, missä siitä ei synny mitään pahennusta; mutta sen rukoileminen,
jolla oikeastaan tarkoitettiin polvistumista sitä nautittaessa,
täytyy säilyttää, koska se on Herran ruumis ja veri, joka kyllä
ansaitsee kaikkea kunnioitusta."

Lisäksi, että kuvat itsessään eivät ole syntiä, mutta niiden
rukoileminen on kielletty. Että _yksi_ alttari tarvittiin joka
kirkossa, mutta ei useampia, että messupuvut ja vahakynttilät olivat
asioita, joita jokainen seurakunta mielensä mukaan voi käyttää tai
olla käyttämättä.

Luther oli, sen mukaan kuin hän käsitti kristinopin, tunnustanut
joka ihmiselle ajatuksenvapauden eikä tahtonut pakottaa kenenkään
omaatuntoa. Suurissa elämänkysymyksissä oli hänellä selvä
katsantokantansa.; hänen uskontonsa sisältyy sanoihin: "Perustau
Jumalaan ja Vapahtajaasi, niin kaikki muu tulee itsestään."

Yhtämittaa sai arkkipiispa ratkaistavakseen joukoittain
yksityisseikkoja; likaiset kädet tahtoivat pala palalta silpoa
sitä, mikä oli pyhintä ja korkeinta, sitä piti muodosteltaman ja
mestaroitaman inhimillisen ymmärryksen mittakaavan mukaan. Uskonnon
jumalallinen puoli, jonka ainoastaan jumalallisuuden oma perikuva,
puhdas ihmissydän voi tuntea, häipyi pois, ja leikkausveitsi kaiveli
ainoastaan ruumista.

Kalvinissa ei ollut yhtä paljon rakkautta kuin Lutherissa; hän myönsi
edeltäjänsä käsityskannan oikeaksi, mutta tahtoi parantaa sitä
terottamalla lakia.

Ja niin syntyi uusi pappisvallan muoto, tosin kyllä aivan
päinvastainen kuin roomalainen, mutta ankara, kylmä ja rakkaudeton.
Viattomatkin entisaikaiset kirkolliset tavat ja käytännöt selitettiin
syntisiksi ja kirotuiksi, ja tähän yhtyi pian moni innokas
luterilainen.

Mutta mikä erittäinkin erotti luterilaiset ja kalvinilaiset
toisistaan, oli kysymys Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta
läsnäolemisesta pyhässä ehtoollisessa.

Kalvinilaiset eivät voineet käsittää, että se voisi riippua
ehtoollisen nauttijan mielialasta.

Sitten kiisteltiin armonvalitsemus-opista. Kalvin väitti, että Jumala
edeltäkäsin oli määrännyt toiset ihmiset iankaikkiseen autuuteen,
toiset iankaikkiseen kadotukseen; hän ei kieltänyt, että ihminen
oli järjellinen ja vapaatahtoinen, mutta hän teki hänestä joka
tapauksessa tahdottoman välikappaleen säälimättömän tyrannin käsissä
ja niinmuodoin mitä onnettomimman olennon.

Kun sellaiset mielipiteet alkoivat voittaa suosijoita, katsoi
arkkipiispa ajan vaativan nousemaan niitä vastaan ja julkaisi kaksi
kirjoitusta asiasta.

Dionysius Beureus ryhtyi kiistaan, ja sota oli julistettu.

Me emme sekaannu siihen; tällä, mitä tässä on sanottu, on vain
tahdottu osoittaa, että Laurentius Pietarinpoika vielä seisoi
paikallaan voimakkaana vartijana.

Viime aikoina hän oli usein käynyt Tukholmassa. Leskikuningatar oli
pyytänyt häntä, ja prinsessat keskustelivat mielellään hänen kanssaan.

Heidän taipumuksensa katolisuuteen oli muuttunut kammoksi. Lecoeurin
nimi ei enää koskaan tullut heidän huulilleen. Prinsessa Anna oli
pyyhkinyt sen pois.

Itse oli Lecoeur kadonnut jäljettömiin; luultiin sen tapahtuneen
Bellinin käskystä.

Viimemainittu näyttäytyi enää harvoin hovissa; hän päinvastoin puhui
pian tapahtuvasta matkastaankin sekä epäili, ettei enää palaisi.

Viime aikoina oli kuninkaallisten naisten keskinäinen suhde tullut
paremmaksi.

Yhteiset surut lähensivät heitä toisiinsa, ja Laurentius rohkeni
eräänä päivänä sanoa voivansa tyynellä mielellä lähteä matkalleen,
sillä rauhan henki näytti nyt asustavan heidän keskuudessaan.

"Hän, samoin kuin mekin, näkee mielellään, että pian tulette
takaisin", sanoi Katariina.

"Minä olen aikonut tehdä pitkähkön matkan", vastasi hän, "ja olen nyt
tullut sanomaan jäähyväisiä."

"Mihin?"

"Ulkomaille työskentelemään rauhassa ja levossa."

"Ettehän toki yksin?"

"Minulla on Melanktonin viimeiset työt kanssani; hän pyysi minua aina
tulemaan luoksensa. Meillä olisi paljon sanottavaa toisillemme."

"Eikö hän ole kuollut?"

"On kyllä, jo 1561, mutta hän on jättänyt jälkeensä joukon papereja,
joita hän tahtoo minun järjestämään."

"Ettekö voi tehdä sitä kotonanne?"

"Siellä en saa koskaan olla rauhassa, ja minun täytyy pitää
vainajalle antamani lupaukset. Koti tulee kyllä tyhjäksi, sillä
vanhin poikani matkustaa Rostockiin opiskelemaan."

"Sitäkin te ajattelette", sanoi Katariina. "Mitä sanoo rouvanne?"

"Hän kehottaa innokkaasti matkaan."

"Silloin ei meillä ole mitään oikeutta asettua sitä vastustamaan."

Niin he erosivat.

       *       *       *       *       *

Laurentiuksella oli mitä onnellisin koti, ja hän sanoi usein, että
hän ilman Elisabetia olisi monta kertaa sortunut taistelussa.

Elisabet väitti, että tämä oli juttua vain. Olihan hän heikko nainen,
joka enemmän tarvitsi tukea kuin voi antaa sitä, ja toiseksi oli
hänen armonsa arkkipiispa ollut liiaksi päättäväinen herra, jotta hän
olisi rohjennut edes koettaa saada häntä luopumaan aikomuksistaan.

Oli miten oli, mutta he sopivat toisilleen oivallisesti; Elisabetin
iloinen ja raitis luonne levitti perheeseen auringonpaistetta, ja kun
hän poisti pilvet miehensä otsalta, eivät ne ainakaan sinä päivänä
palanneet.

Heillä oli seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tytärtä, kaikki
hyväntapaisia. He olivat vanhempiensa ilo ja ylpeys.

Olavi Pietarinpojan puoliso, Kristiina, oleskeli aina heidän luonansa
ainoan tyttärensä kanssa.

Poika oleskeli Saksassa, eikä hänestä kuulunut usein mitään.

Kaikki he elivät onnellista perhe-elämää. Hellämielinen Kristiina
liittyi koko sielustaan Elisabetiin, ja hänen rikkaassa sydämessään
oli sijaa kuinka monelle tahansa.

Pojat olivat harjoittaneet opintojansa Upsalassa, mutta heidän tuli
myöskin vuoronsa mukaan päästä ulkomaille, ja arkkipiispa oli kahden
vaiheilla, Wittenbergiinkö vai Rostockiin.

Kerran hän virkkoi: "Oikeinpa olisi minulla itselläni halua lähteä
katsomaan."

Elisabet oli sattumalta läsnä; hän katsoi mieheensä, mutta ei
lausunut mitään.

Mutta sitten puhuttiin vähitellen, että Didrik oli kovin nuori
matkustamaan yksin. Hän ei ollut milloinkaan ollut matkoilla.

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun piispa näytti hyvin väsyneeltä ja
alakuloiselta, kysyi Elisabet, eikö häntä huvittaisi itse seurata
poikaa yliopistoon. Hän saisi silloin omin silmin nähdä ja valita
parhaan.

Hän hymyili sanoen, ettei hänellä ollut aikaa.

Mutta Elisabetkin saattoi olla juonikas, milloin tahtoi, ja kun hän
pyöritteli ja kierteli asiaa, niin jopa päätettiin, että arkkipiispa
poikineen tekisi matkan Saksaan, edellinen tullakseen takaisin
muutaman kuukauden kuluttua, jälkimäinen jäädäkseen yliopistoon.

Oli merkillistä nähdä, miten piispa tämän päätöksen jälkeen virkistyi.

Hän tuli melkein nuoreksi uudelleen, muisteli tapahtumia entisiltä
ulkomaanmatkoiltaan, vieläpä ensimäiseltäkin, mutta kun hän tahtoi
kertoa kotimatkastaan, pani Elisabet kätensä hänen suulleen.

Kun sitten lapsijoukon pyynnöt ja Laurentiuksen itsepäisyys
(sanoi Elisabet) saivat hänet myöntymään, seisoi hän punaisena ja
hämillään kuunnellen ja sanoi viimein, että oli menettänyt lastensa
kunnioituksen.

Mutta nämä hyökkäsivät kaikki suutelemaan ja hyväilemään Elisabetia
sanoen, että hän oli tehnyt niin oikein, niin oikein.

"Ehkäpä tekin tahdotte tehdä samoin?" huudahti Elisabet säikähtyneenä.

"Emme", lupasivat he kaikki.

"Mutta", sanoi kaksitoistavuotias Margareeta, "kyllä minä tahdon
mennä naimisiin arkkipiispan kanssa."

"Jonka nimi on Laurentius Pietarinpoikako?"

"Niin, muuten en huolisikaan hänestä." Kaikki nauroivat, ja ilossa ja
hälinässä valmisteltiin matkaa.

"Ei ole mahdollista, että sinä voit olla niin iloinen kuin näytät",
sanoi Kristiina eräänä päivänä.

"En minä ajattele itseäni", vastasi Elisabet, "siihen on kyllä aikaa
sittenkin, kun he ovat lähteneet."

Nuori Didrik oli erinomaisen lahjakas poika, reipasmielinen kuten
äitinsäkin, ja hän lupasi äidilleen pitää huolta rakkaasta isästä,
ikäänkuin äiti itse olisi matkassa. Oli kauan puhetta siitä,
miten matkustettaisiin. Laurentiuksella ei ollut halua tehdä sitä
arkkipiispallisella komeudella.

"Minä olen alhaisen miehen poika", sanoi hän, "ja kun kuljen
vieraassa maassa, täytyy minun saada tehdä niinkuin tahdon."

"Mutta mitä sanotaan täällä kotona?"

"Että vanha piispa oleksii ulkomailla ja levähtää tai että hänellä on
työtä eikä hän tahdo tulla häirityksi. Kaikki juoksevat asiat annan
toisten haltuun ja menen tieheni."

"Mutta, rakkaani, se tulee tunnetuksi."

"Enpä luule", vastasi hän veitikkamainen hymy suupielissään.
"Kuulehan nyt matkasuunnitelmani. Kaikki lapset saavat kuulla sen ja
sitten olla avullisina salaamisessa."

Ja nyt kutsuttiin koko joukko kuulemaan salaisuutta, jonka isä rakas
uskoi heille.

"Saatte tietää, että minulla on tiedonhankkijoita", sanoi hän,
"ja olen saanut tietää, että eräs nuoruudenystäväni, jolla on oma
kauppalaivansa, lähtee ensi viikolla Tukholmasta Stralsundiin."

"Mutta Didrik?" kysyi Elisabet.

"Hän kulkee matkustajana laivassa. Kun hän saapuu sinne, tapaa
hän siellä vanhan kauppiaan, Lars Pederssonin. Hänen kanssaan hän
pitäköön seuraa matkalla ja olkoon hänelle kaikessa kuuliainen."

"Sen lupaan", huudahti poika säteilevin silmin, "ja siitä tulee
hauska matka!"

Eroaminen pojasta oli kyllä raskasta, mutta sitten Elisabet rouva
seurasi herraansa siihen taloon, jossa hän häiritsemättä tahtoi asua
koko kesän saadakseen työskennellä rauhassa ja hiljaisuudessa.

Puettuna pitkään karkeaan takkiin, hatturasa päässä, leuka ja posket
ajeltuina, suuri ryhmysauva kädessä ja laukku selässä saapui eräänä
kauniina kevätaamuna 1565 päivän koittaessa vanhanpuoleinen mies
Tukholman pohjoiselle portille.

Hänet laskettiin heti sisään, mutta vartija katseli hänen jälkeensä
tuumaillen itsekseen:

"Tuo mies ei ole se, joksi tekeytyy; minä olen nähnyt hänet ennen."

Mutta miehemme asteli reippaasti Blasieholmaan päin; siellä oli laiva.

Mitään käytävää ei ollut, mutta laiva oli siksi lähellä, että
rohkealla hyppäyksellä saattoi päästä siihen. Matkustajamme hyppäsi,
ja se onnistui paremmin kuin olisi odottanutkaan.

"Kuka on teille antanut luvan", kuuli hän karkean äänen lausuvan, ja
kapteeni tuli häntä vastaan.

"Kauppias Lars Pedersson", vastasi piispa kumartaen nöyrästi.

Kapteeni ällistyi, mutta oli pian entisellään sanoen jotensakin
karkeasti:

"Olemme saaneet odottaa teitä puolen päivää, ja se on vastoin
sopimustamme."

Mitään vastaamatta meni kauppias hyttiin, ja siellä oli poika häntä
vastassa sanoen, ettei hänkään olisi häntä tuntenut.

Purjeet lepattivat, tuuli oli vireillä, ja melkein heti lähdettiin.

Kaunis ilma suosi heitä, ja matka joutui silloisiin olosuhteisiin
nähden tavattomasti.

Kesäkuun ensi päivinä he laskivat maihin Stralsundissa.

Lausuttuaan kapteenille sydämelliset jäähyväiset menivät isä ja poika
erään hevoskauppiaan luo, jolta ostivat kaksi hyvää ratsua.

Rostock ei ollut kaukana, mutta Pedersson -- käytämme matkalla
hänestä tätä nimeä -- tahtoi, että poika näkisi Wittenbergin, ja niin
suunnattiin matka sinne, sitten kun oli saatu luotettava opas.

Matka kävi raivaamattomien metsien läpi. Siellä-täällä oli
uutisviljelyksiä ja laihoja laitumia.

Harvoin he kohtasivat ihmisiä; muutama nälkäinen lehmä ja jokunen
arka lammas olivat ainoat elävät olennot, joita he näkivät.

Didrik tiedusteli, oliko maa täällä yhtä harvaan asuttua kuin
Ruotsissakin.

"Minä luulen, että asutus tulee tiheämmäksi, kun lähenemme suuria
kaupunkeja", vastasi isä, "ja arvelen, että oppaamme varovaisuuden
vuoksi välttelee yleisiä teitä."

"Mitä pelkäämistä meillä olisi täällä?"

"Jos meidät ryöstettäisiin putipuhtaiksi, niin hän ei saisi
palkkaansa."

Oli iltamyöhä, kun he saapuivat erääseen kylään; joukko repaleisia
vaimoja ja lapsia tunkeili heti heidän ympärillään kerjäten rahaa.

Pedersson oli juuri antanut muutamia lantteja, kun karkea,
puolialaston mies tuli eräästä portista, tarttui hevosta suupieliin
ja sanoi röyhkeästi:

"Kaikki on valmista, miksi ette tule?"

"Erehtynette henkilöstä; minä olen matkustavainen."

"Ettekö ole luostarista?" kysäisi hän hätäisesti.

"En, en suinkaan."

"Sitten saa akka kuolla ilman synninpäästöä!" huudahti hän ärtyisästi
ja laski hevosen irti. "Menkää hiiteen!"

"Minä olen usein tehnyt papin toimituksia", virkkoi Pedersson
vilkkaasti, "ja tahdon nytkin tehdä."

Vähän vaivalloisesti hän laskeusi hevosen selästä.

"Voimmeko saada täältä kattoa päällemme yöksi?"

"Tähän vuodenaikaan on yömaja joka pensaassa."

"Missä on sairas?"

Mies katseli häntä epäluuloisesti; mutta silloin kuului valitushuuto
sisästä, ja hän viittasi Pederssonia tulemaan perästä huoneeseen.

Hänet vietiin kurjaan hökkeliin; yksinkertaisella puulavitsalla
lepäsi nuorehko nainen heinämytty pään alla; siinä kaikki, mitä häntä
varten oli varattu.

Vaatteet olivat siistit, vaikka yksinkertaiset, tukka huolellisesti
kammattu, mutta silmät pyörivät sinne-tänne mihinkään erityisesti
kiintymättä.

Pedersson kosketti hänen kättänsä.

Hän vavahti ja loi silmänsä häneen.

"Te tarvitsette sielunpaimenta?"

"Niin!"

"Tahdotteko uskoa asianne minulle?"

Hän epäröi. "En tunne teitä."

"Minä olen Jumalan sanan palvelija."

"Mutta ette samaa uskoa kuin minä. Minä olen luopio", kuiskasi hän.

"Minä tunnustan Lutherin uskoa."

Hänen silmänsä kirkastuivat. "Tahdotteko ehkä pettää minua?"

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"

"He ovat ottaneet minulta lapseni, he aikovat sulkea hänet luostariin
tai tehdä hänet portoksi, niinkuin tekivät minulle. Salama taivaasta
iskeköön heidät maahan."

"Missä lapsi on?"

"Hän on ottanut sen minulta, hän tuolla ulkona. Pikku tyttöni!
Mitenkä hän itki ja vaikeroi, kun hänet temmattiin käsistäni! Oi,
minä en voi kuolla ennen kuin olen saanut takaisin lapseni!"

"Minä koetan hankkia hänet teille takaisin."

"Sitten voisin kuolla tyynenä!"

Pedersson kiiruhti ulos.

Mies seisoi etuhuoneessa. Nähdessään muukalaisen heitti hän piiloon
jotakin kädestään.

"Onko se loppu nyt?" kysyi hän välinpitämättömästi.

"Hän on kuolemaisillaan, ettekä te ole edes antanut hänelle
vesipisaraa."

"Ei hän ole pyytänytkään mitään."

"Nyt hän pyytää", vastasi Pedersson ankarasti.

Mies katsoi häneen. Katseessa oli jotakin, joka vaati tottelemaan;
hän meni heti ja tuli muutaman silmänräpäyksen kuluttua takaisin,
kädessään pieni pikari kristallikirkasta vettä.

Mutta heti kun hän oli mennyt ulos, kumartui matkustavaisemme
ottamaan lattialta pientä rypistettyä vaatetilkkua.

"Kas tässä, vai vienkö minä sen sisään?"

"Pankaa pikari pois ja menkää tuomaan lasta?"

"Lasta!" Mies muuttui kalmankalpeaksi.

"Heti, kuuletteko!"

"Lasta, oletteko hullu, en minä tiedä mitään lapsesta!"

"Hänen lastansa, jonka olette ottanut häneltä!"

"Hän hourailee, ettekö sitä ymmärrä."

Ystävämme oli miehen huomaamatta tarkastanut mitä oli löytänyt; nyt
hän levitti pienen lapsen päähineen sanoen: "Tunnetteko tätä?"

Ulvoen hyökkäsi mies hänen päällensä tahtoen temmata häneltä pois
tuon pikku päähineen, mutta hän oli tavannut vahvempansa. Hän tunsi
olevansa kuin ruuvipihdeissä.

"Missä on lapsi?"

"En tiedä", huohotti roisto.

"Varo, taikka kuristan!"

"Silloin teette murhan!"

"Sen olet sinä jo tehnyt!"

"Saatana!" Hän tuijotti hämillään Pederssoniin.

"Missä on lapsi?"

"Tuolla... olkikasassa..." ähkyi mies.

"Kuule nyt tarkoin, povitaskussani on pistooli. Samassa kuin lasken
sinut irti, otan sen käteeni, ja luota siihen, että menetät henkesi,
jos yrität pakoon. Nyt heti tuomaan lasta!"

Enempää vastustelematta mies heti meni.

Olkikasasta hän veti esiin tuskin kaksivuotiaan, pienen tytön;
tämä oli tavattoman hyvin puettu, mutta hänen kaulansa ja kasvonsa
olivat aivan siniset; musta juova kaulalla osoitti, että hänet oli
kuristettu.

"Roisto!" huudahti piispa ottaen lapsen häneltä; se oli vielä
lämmin ja sen jäsenet pehmeät, mikä todisti, että ilkityö oli aivan
äskettäin tehty.

Mutta hänen huomionsa oli muutamaksi silmänräpäykseksi kiintynyt
murhaajasta lapseen, ja murhaaja käytti tilaisuutta hyökätäkseen heti
ulos ovesta.

Laurentius ei huolinut hänestä; hän kuunteli tarkoin, eikö hengen
hievahdustakaan kuulunut, suuteli pieniä sinikalpeita kasvoja, pani
päähineen lapsen päähän ja vei hänet äidilleen.

Tämä oli taas puoleksi tiedottomana.

Pedersson laski lapsen hänen syliinsä.

Suonenvedontapaisesti hän painoi sitä vasten rintaansa. Elämänliekki
leimahti hänessä vielä muutamaksi silmänräpäykseksi, hän tunnusteli
lapsensa ruumista, käsivarsia ja kasvoja, suuteli sitten häntä --
niinkuin ainoastaan äiti voi suudella.

Mutta sitten käsi putosi hervottomana takaisin. "Kirja, minun
kirjani!" huudahti hän äkkiä. Sitten tuli loppu!

Hän ei tiennyt, että oli sulkenut syliinsä kuolleen lapsen; hän
seurasi tätä niin pian.

Pedersson jäi hetkeksi huoneeseen, osittain rukoillakseen
kuolinvuoteella, osittain odottamaan, eikö kukaan tulisi sisään.
Mutta ketään ei kuulunut.

Hän meni ulos. Rupesi jo hämärtämään, mutta Didrik istui ruohikossa
lukien erästä kirjaa.

Hevoset olivat syömässä, ja opas nukkui.

Nuorukainen hypähti ylös. "Isä rakas", sanoi hän, "minusta näytätte
niin liikutetulta!"

Samassa alkoi kuulua hevosen astuntaa.

"Saadaanpas nähdä, ketä nyt tulee."

Edellä ratsasti munkki, ja heti hänen jäljessään juoksi kookas haamu,
luultavasti murhaaja.

Tämä pysähtyi äkkiä ja poikkesi sivulle.

Munkki tuli perille asti; hän laskeusi nopeasti hevosen selästä
maahan ja kiirehti molempia muukalaisia vastaan.

"Te olette matkustavaisia", sanoi hän nöyrästi.

"Jotka olemme tulleet tänne etsimään yösuojaa."

"Sen voitte saada luostaristamme", lausui munkki vilkkaasti.
"Sallikaa minun johdattaa teitä."

"Ikävä kyllä en voi seurata teitä, ennenkuin olen tavannut tämän
tuvan omistajan."

"Me voimme lähettää sanan hänelle huomenna."

"Ei, minä en lähde täältä, ennenkuin hän on tullut takaisin."

Munkki näytti olevan hyvin hämillään. "Kuka sen tietää, missä hän
majailee", sanoi hän.

"Eipä luultavastikaan kaukana, arvatenkin tuolla puiden takana",
vastasi kauppias.

Munkki näytti ällistyneeltä. "Meillä on keino vaihtaa ajatuksia
keskenämme", sanoi hän viheltäen samassa kimakasti.

Mies tuli heti näkyviin. Hänen esiintymisessään oli jotakin pelon ja
hävyttömyyden sekaista. Hän läheni kuitenkin munkkia lausuen:

"Te olette kutsunut minua, arvoisa isä." Samassa hetkessä hän huomasi
pistoolin, joka kiilsi ojennettuna häntä kohden.

Kauhusta melkein jäykistyneenä hän tuijotti eteensä uskaltamatta
liikuttaa jäsentäkään. "Kirja!" sanoi piispa ankarasti. "Mistä
kirjasta te puhutte?" kysyi munkki. "Vaimon kirjasta! Joutuin,
kiirehtikää!"

"Piru sen vei", inisi mies; mutta kun hän huomasi, että muukalainen
laski sormensa liipasimelle, huudahti hän kiireesti: "Minä käyn
noutamassa sen."

"Älkää yrittäkökään paeta", kuului ankara vastaus, ja pistooli
ojennettiin roistoa kohden. Tämä kiiruhti tupaan. Munkki liikahti
levottomana.

"Arvoisa priorimme lähetti minut antamaan synninpäästöä eräälle
kuolevalle", selitteli hän.

Mutta mitään vastausta ei tullut; matkustajan katse oli kiinnitetty
oveen.

Isän viittauksesta oli Didrik seurannut murhaajaa; hänen olisi ehkä
ollut vaarallista käydä käsikähmään roiston kanssa, mutta sitä ei
tarvittukaan. Mielipuolen tavoin mies hyökkäsi tupaan, kopeloi
taas olkiläjää ja veti sieltä pian esille punakantisen kirjan.
Silmänräpäyksen ajan hän seisoi kahden vaiheilla luoden nopean
katseen nuorukaiseen, mutta kiiti sitten hurjaa vauhtia hänen
ohitsensa ulos taas.

Pistooli oli yhä vielä samassa suunnassa. Kirja kohotettuna korkealle
huudahti murhaaja: "Tässä, tässä se on."

On luultavaa, että kuolemanpelko siinä määrässä oli vallannut
roiston, että ajatuskyky oli kokonaan poissa; hervottomasti hän
lankesi munkin jalkoihin ja ähkyi:

"Te olette antanut minulle päästön kaikista synneistäni."

Kirja oli pudonnut maahan jonkun matkan päähän. Munkki aikoi ottaa
sen, mutta Didrik ehti ennen ja jätti sen isälleen.

Tämä otti sen, pani pistoolinsa pois ja käski oppaan, joka vihdoinkin
oli herännyt, satuloida hevoset.

"Apottimme odottaa teitä luostarissa", lausui munkki hyvin
mielistellen. "Hän voi myöskin antaa teille hyviä neuvoja ja ohjeita
matkanne jatkamiseksi."

"Minä tahdon yhden yön nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa", vastasi
Laurentius.

Heti lähdettiin liikkeelle, munkki ja piispa edellä, Didrik ja opas
jäljessä; talonpoika seurasi heitä piiloutuneena puiden varjoon.

Oli helppo ymmärtää, että innokkaat kutsut luostariin aiheutuivat
pelosta.

Jos tapahtumasta olisi ilmoitettu lähimmille viranomaisille, olisi
siitä seurannut tutkimuksia, ja luostari olisi voinut tulla hyvin
ikävällä tavalla sekoitetuksi siihen.

Ruotsalainen piispamme ymmärsi aivan hyvin, että hän olisi tässä
joutunut pahaan välikäteen. Vaimo ja hänen lapsensa olivat kuolleet;
mutta häntä huvitti jos suinkin saada selville, minkätähden
kaksoismurha oli tehty; ehkäpä oli siinä seikkailuhalukin
vaikuttamassa.

Kuljettiin tiheän metsän halki. Oli melkein sysipimeä, ja hevoset
astuivat hitaasti.

Munkki koetti alottaa keskustelua, mutta sai niin lyhyitä ja
katkonaisia vastauksia, että vaikeni pian.

Silloin kuului metsästä pitkäveteinen torventoitotus; se uudistui
kahdesti.

"Mikä se on?" kysyi matkustaja.

"Lemmon juonia", vastasi munkki, ja hänen hampaansa kalisivat; "pyhä
neitsyt suojelkoon meitä!"

Hevoset alkoivat korskua; ne hyppivät pystyyn eivätkä tahtoneet mennä
eteenpäin.

"Me olemme eksyksissä", vaikeroi munkki.

Huudettiin opasta ja kysyttiin, eikö hän osaa tietä luostariin.

Opas laskeutui heti hevosensa selästä ja pyysi Didrikiä pitelemään
sitä ohjaksista. "Luulen, että olemme lähellä kahlaamoa", sanoi hän;
"mutta on niin pimeä, etten voi löytää sitä."

Samassa näkyi suuri joukko pieniä valosoihtuja välkähtelevän
kirkkaan, juoksevan veden pinnalla ja sen läheisyydessä, ja
hämmästyksekseen huomasivat matkustajamme olevansa aivan äyrään
partaalla.

Vielä kerran kuului torventörähdys, ja sitä seurasi kaukainen
hautauskellojen soitto.

"Pyhä neitsyt", huudahti munkki tehden kiihkeästi ristinmerkin,
"viisikymmentä messua... sata messua."

"Mitenkä tästä päästään yli?" kysyi piispa. "Virta näyttää syvältä."

"Parasta on antaa hevosten mennä miten itse tahtovat", sanoi opas.

"Minun hevoseni tahtoo mennä tästä, isäni; lienee parasta, että
minä saan mennä edellä", sanoi Didrik. "Odotahan, minä tahdon tulla
mukanasi!" Isä ja poika seurasivat toisiaan, ja heidän jäljessään
kulki opas.

Heidän mennessään kimaltelivat välkähtelevät valot vielä kerran. Heti
senjälkeen kuului kiljahdus; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeätä kuin
haudassa.

Kaikki kolme olivat onnellisesti saapuneet toiselle rannalle, mutta
munkkia ei kuulunut.

Häntä huudettiinkin, mutta vastausta ei tullut.

"Valo, joka näkyy tuolta kaukaa, tulee luostarista", sanoi opas;
"sieltä voi hankkia apua."

Kaikki kolme lähtivät matkaan; tällä kertaa ratsasti opas edellä.
Kellojen soitto kuului yhä edelleen ja yhä valittavampana.

"Onko tuo luonnollista, isä?" kysyi Didrik.

"Minä luulen, että luostarissa pidetään messua."

Tie oli nyt verrattain leveää ja tasaista, ja noin puolen tunnin
kuluttua he kolkuttivat luostarin porttia.

Se avattiin heti.

Piispa mainitsi muutamilla sanoilla tulonsa syyt. Häntä oli kutsuttu
luostariin, mutta kutsuja oli kahluupaikalla hävinnyt, ja he
pelkäsivät, että hän oli vaipunut johonkin syvempään paikkaan; hän
ei ollut vastannut heidän huutoihinsa, eikä sellaisessa pimeydessä
voinut nähdä mihin hän oli joutunut.

Portinvartija soitti, ja saapuville tuli useita veljiä; he sanoivat,
että kohta ollaan valmiita etsimään kadonnutta. Sillä välin
kutsuttiin matkustajamme ruokasaliin ja opas vietiin keittiöön.

Veljet istuivat pöydässä, ja matkustajia pyydettiin ottamaan osaa
heidän yksinkertaiseen ateriaansa.

Siihen kuului munia, tuoreita vihanneksia, hyvää voita, tuoretta
leipää, viiniä ja kuivattuja hedelmiä.

Matkamiehille maistui ruoka hyvin, ja Didrik, joka ei pitkään aikaan
ollut saanut niin monipuolista ateriaa, ajatteli itsekseen, että
munkit osasivat pitää aika hyviä päiviä. Kun ateria oli lopussa,
pyydettiin n.s. kauppiasta pistäymään apotin luona, joka odotti häntä
huoneessaan.

Hän noudatti heti pyyntöä.

Munkit ympäröivät senjälkeen kohta nuoren ruotsalaisemme alottaen
keskustelun utelemalla tarkempia tietoja veli Anselmista, joka oli
niin äkkiä kadonnut.

Didrik teki selvää kaikesta; mutta sitten hän vuorostaan rupesi
puhumaan torvien törähdyksistä, liehuvista valoista ja lopuksi
surullisesta kellojen soitosta, joka taukosi kokonaan, kun he tulivat
lähelle luostaria.

Munkit katsoivat toisiaan ja tekivät ristinmerkin. Mitään varmoja
vastauksia he eivät voineet antaa; siinä oli muka salaisia
tiedonantoja ja varoituksia y.m. semmoisia. He ymmärsivät heti,
että olivat nyt saaneet "evankeelisen" seuraansa, ja he ahdistivat
nuorukaista kuvaillen hänelle, mitenkä hän muka oli saatanan vallassa
ja mitenkä he yksin rukouksillaan ja kyynelillään voisivat pelastaa
hänet siitä.

Mutta Didrik oli kasvanut liian hyvässä koulussa tullakseen
yllätetyksi. Reippaasti ja avomielisesti hän vastasi, että
protestantti nojautuu itse Kristuksen saarnaamaan sanaan.

"Me pidämme häntä ainoana Jumalan lähettämänä", sanoi rohkea
nuorukainen, "ja sentähden emme luota ensinkään pyhimyksiin,
paaveihin ja muihin vääriin profeettoihin."

Syntyi kauhea hämmennys; muutamat itkivät ja päivittelivät, toiset
lankesivat polvilleen ja rukoilivat, että salama taivaasta iskisi
maahan tuon hävyttömän herjaajan, kun taas toiset kiroilivat
kerettiläistä Lutheria, luopiota, joka oli levittänyt sellaista
turmiollista oppia ja aikaansaanut niin paljon pahaa.

"Onko teidän isännekin samaa mieltä?" kysyi eräs munkeista.

"On, on hän", vastasi Didrik.

"Ehkäpä hän kuuluu luterilaiseen liigaan?"

"Minulla on useimpain niiden nimet", huudahti toinen. "Mikä hänen
nimensä on?"

"Lars Pedersson."

"Sennimisiä voi olla paljonkin", vastasi munkki selaillen innokkaasti
pientä kirjaa, jota oli kantanut vyössään.

"Hänen ammattinsa?"

"Kauppias", vastasi nuorukainen punehtuen.

"Mitä hän kaupittelee?" kuului epäilevä kysymys.

"Isäni vastatkoon siihen itse, jos katsoo sen sopivaksi", lausui
Didrik, "hän ei ole valtuuttanut minua holhoojakseen, enkä minä
vastaa hävyttömiin ja liian tunkeileviin kysymyksiin."

Syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, mutta luultavasti
olisi nuori ruotsalainen tavalla tai toisella saanut maksaa
puheliaisuutensa, ellei yleinen huomio olisi kiintynyt kovaan
kolkutukseen, jonka johdosta portti heti aukaistiin, ja ellei
senjälkeen olisi kuulunut kovaäänistä keskustelua ja huudahduksia.

Tuollaisena huudahduksena kuului nimi Anselm.

"Anselm!"

"Elääkö hän?"

"Onko hän palannut?"

Näin he huutelivat toisilleen, ja senjälkeen koko joukko ryntäsi
ovelle.

Didrik ei ajatellut kauan, vaan seurasi heitä.

Alas pihalle oli kokoontunut koko munkkijoukko, ja heidän keskellään
oli Anselm.

Mutta hän näytti hyvin surkuteltavalta; märkänä riippui kauhtana
hänen ympärillään täynnä leväkasveja ja ruohoja.

Hän näytti niin kummalliselta, ettei oikein tiennyt, oliko hän unen
pöpperössä vai vähän hassahtanutko.

"Mistä sinä tulet?"

"Oletko ollut järven pohjassa?"

"Kuka sinut on vetänyt ylös?"

"Joku vanha noita-akkako?"

"Joka korvaukseksi kai tahtoo saada sinulta synninpäästön?"

"Kaksikymmentä messua ilmaiseksi!"

On luultavaa, että he olisivat vähemmän laskeneet sukkeluuksiansa,
jos olisivat tienneet, että Didrik oli saapuvilla.

Nyt niitä tulvi heidän huuliltaan kovaäänisen naurun säestyksellä, ja
niiden esine väänsi vettä parrastaan ja puisteli itseään aivan kuin
ei ensinkään olisi huomannut heidän pilkkaansa.

Jättäkäämme heidät ja seuratkaamme kauppias Pederssonia apotin
yksityishuoneeseen.

Tämä, ankaran ja vakavan näköinen vanhanpuoleinen mies, istui
kumartuneena pöytänsä ääressä lukien erästä kirjaa.

Hänen pukunaan oli musta kaapu valkean kauhtanan päällä. Hänen kaunis
päänsä oli ajeltu melkein paljaaksi, ja silloin-tällöin hän nojausi
tuolinsa korkeaan selustaan, joka oli täynnä kummallisia leikkauksia
ja jonka yliosa muodosti hiipan.

Lamppu paloi pöydällä, ja sen valo lankesi suoraan hänen silmilleen
vieraan kauppiaan astuessa sisään.

Apotin nähdessään tämä hätkähti, mutta onnistui heti hillitsemään
hämmästyksensä.

Apotti nousi ja lausui vieraansa tervetulleeksi. Munkki, joka oli
vienyt hänet sinne, lähetettiin pois, ja miehet olivat kahden.

Kauppias istui hänelle osoitetulle tuolille, mutta kun apotti siirsi
lamppua niin, että valo lankesi hänen kasvoilleen, nousi hän ja
asetti tuolin toiseen paikkaan.

"Silmäni eivät siedä voimakasta valoa", sanoi hän istuutuen varjoon.

Apotti kävi huomattavasti hämilleen ja kysyi hetkisen epäröityään,
kuinka maallikko ja lisäksi, kuten hän luuli, kerettiläinen rohkeni
ripittää ja antaa synninpäästön henkilölle, joka kuului ainoaan
autuaaksitekevään kirkkoon.

"Ketään muuta ei ollut saapuvilla", vastasi Pedersson; "hän pyysi
uskonnon lohdutusta, ja minä annoin sitä hänelle parhaan kykyni
mukaan."

"Hän oli langennut syvälle."

"Sitä en tiedä, hän vain pyysi lastansa takaisin; minä hankin sen
hänelle, mutta niin vastikään murhattuna, ettei ruumis vielä ollut
kylmennyt."

"Tunsitteko murhaajan?"

"Se oli sama mies, joka toi sanan luostariin."

Apotin katse synkistyi. "Te olette rohkea johtopäätöksissänne", sanoi
hän ankarasti.

"Minulla on painavia todistuksia."

"Te olitte kahdenkesken naisen kanssa, ei edes poikanne ollut
saapuvilla."

Kauppias asetti kätensä silmilleen ja näytti miettivän; sitten hän
sanoi pitkäveteisesti:

"Vaimo ja lapsi ovat kuolleet. Kukaan ei siis voittaisi mitään, jos
jättäisin asian oikeuden käsiin, paha työ rankaisee itse itsensä.
Sinun ja luostarisi ei tarvitse pelätä mitään minun puoleltani,
Jaakko Warden."

Apotti hypähti pystyyn.

"Kuka te olette?" huudahti hän.

"Haamu menneiltä ajoilta."

Apotti oli mennyt aivan hänen lähelleen ja katseli häntä terävästi ja
tutkivasti.

"Tapasimmeko Wittenbergissä?" sanoi hän.

"Kyllä, Wittenbergissä."

"Ruotsalainen Laurentius Pietarinpoika!"

"Oikein arvattu."

Apotti tarttui hänen käteensä ja pudisti sitä kovasti. "Sinä et voi
olla ystäväni", sanoi hän.

"En, sillä sinun uskontosi suvaitsee ja hyväksyy paljon semmoista,
jota minun rikoksena kiroo."

"Todista se!" huudahti Warden.

"Vaimoraukka oli teidän silmissänne luopio."

"Mistä sen tiedät?"

Laurentius otti ennenmainitun punaisen kirjan taskustaan. "Kas
tässä", sanoi hän, "on se, jota hän lapsensa jälkeen enimmin rakasti."

"Minä tiedän, että hänellä oli se ja että hän luki sitä", lausui
apotti. "Sentähden hän on ikuisesti kirottu."

"Eikö siis uusi testamentti teidän silmissänne enää olekkaan pyhä
kirja?" kysyi Laurentius.

"Pyhän katolisen kirkon sääntöjen mukaan ei sitä saa olla maallikon
hallussa."

"Sen tiedän, mutta en ole koskaan käsittänyt syytä siihen."

"Sentähden, että synti tuli maailmaan hyvän ja pahan tiedon puun
kautta."

"Voihan ihminen valita molempien välillä."

"Minä toistan vielä: samoin kuin synti kuolettaa, kuolettaa myöskin
sana, raamatun sana, jos epäpyhät huulet lukevat sitä. Se on liian
väkevää lääkettä omin neuvoin käytettäväksi; tarvitaan vihittyjä
huulia selittämään ja käyttämään sitä."

"Se on uskonvimman tavallista kieltä. Te salaatte sen valon, jonka
Jumala sanassaan on antanut meille, ja vetoatte siihen raamatun
tulkitsemiseen, joka tarkoituksiinne paraiten soveltuu."

"Vaiti, herjaaja!" huudahti Warden. "Muista että olet vallassani;
minä voin ainiaaksi tukkia solvaavan suusi."

"Niin, sellaista on se henkinen vapaus, jota katolinen papisto
tarjoaa; suukapula, kidutukset ja pyövelinkirves ovat Rooman
viimeiset välikappaleet."

"Ettekö te ole Rooman opin perustukselle rakentaneet omaanne?"

"Me olemme ottaneet pyhän raamatun ojennusnuoraksemme, kun te olette
tärvelleet uskonnon turhanpäiväisillä menoilla, tehneet itsellenne
epäjumalia puusta ja kivestä, ylentäneet köyhiä syntisiä ihmisiä
pyhimyksiksi ja lopuksi keksineet hyötyä tuottavan kiirastulen, jonka
avaimet ovat paavin hallussa ja josta hän hälisevää korvausta vastaan
vapauttaa muutamia."

"Ainoastaan entisen ystävyytemme tähden voin enää sietää
solvauksiasi", huudahti Warden tehden ristinmerkin.

"Nyt niinkuin silloinkin sanon ajatukseni suoraan", jatkoi
Laurentius; "nyt niinkuin silloinkin kysyn sinulta, eikö rukous ole
voimakkaampi ase kuin kabbalistinen taikatemppu?"

"Ristinmerkki tekee pahat henget aseettomiksi", huudahti apotti
kiihtyvällä lämmöllä; "se on meidän pyhä lunastusmerkkimme, eikä ole
syytä sanoa sitä taikatempuksi."

"Siinä tapauksessa olisi sitä kannettava sydämessä eikä sormilla
tehtävä tyhjään ilmaan. Muuten on siinä säilynyt yhtä vähän mitään
jälkiä lunastuksesta kuin se ihminenkään tulee paremmaksi, joka uskoo
ja hyvien töiden asemesta luulee voittavansa autuuden jokapäiväisillä
polvistumisilla, vaikutuksettomilla ristinmerkeillä ja muilla
semmoisilla."

"Hupsu!" keskeytti Warden. "Ennemmin voisit seulalla tyhjentää
valtameren kuin järjelläsi käsittää pyhien merkkien voiman."

"Minä en koe takkaan mitata niitä järjelläni", vastasi Laurentius,
"vaan sen pyhän sanan avulla, joka on jalkaini kynttilä ja joka
kaikista virvatulista ja inhimillisistä lisäyksistä huolimatta
aina osoittaa oikean tien kirkkaalle, samentumattomalle lähteelle
jokaiselle, joka todella sitä etsii."

Hän oli pannut kätensä ristiin ja kohottanut silmänsä, ikäänkuin
olisi ylhäältä poiminut ne sanat, joita lausui.

Apotti katseli häntä hetkisen. Olipa aivan kuin olisi heidän paraita
tunteitaan sillä hetkellä kosketettu, mutta tämä vaikutus ei ehtinyt
pukeutua sanoiksi, sillä samassa kuului melua pihasta.

Heti senjälkeen astui sisään munkki, joka oli seurannut Laurentiusta.

"Veli Anselm", sanoi hän.

"Kutsu hänet sisään."

Munkki katsoi muukalaista, mutta kun apotti istui ajatuksiinsa
vaipuneena, lähti hän täyttämään käskyä.

Nyt vasta Laurentius huomasi, että he eivät olleet olleetkaan kahden.

Hiljaa, liikahtamatta oli eräs henkilö istunut huoneen pimeimmässä
nurkassa mustaan kauhtanaan kietoutuneena.

Nyt hän nousi aikoen luultavasti heidän huomaamattaan pujahtaa ulos.

Apotti ja hänen vieraansa huomasivat hänet yhtaikaa.

"Mitenkä olette tullut tänne!" huusi Jaakko Warden hänelle ankarasti.

"Se on oikeuteni", vastasi haamu. "Minä menen minne haluan."

Hän pysähtyi hetkiseksi kuullessaan, että ihmisiä oli lähenemässä;
mutta kun veli Anselm oli tullut sisään, useita munkkeja seurassaan,
pistäytyi hän huoneesta ulos heidän taitsensa.

Apotti oli käynyt kalmankalpeaksi ja loi nopean, säälivän silmäyksen
Laurentiukseen. Tämä kyllä ihmetteli, mikä oli moisen vakoilemisen
tarkoitus, mutta rauhallinen omatunto lohduttaa itse itsensä, ja
mitäpä hänellä olisi pelkäämistä. Kun veli Anselmin piti kertoa
matkastaan, tapahtui se niin katkonaisesti, ettei kukaan viisastunut
siitä.

Hän oli kuullut kummallisia ääniä. Kun hänen piti mennä yli
kahlaamosta, oli joku vetänyt häntä säärestä, ja hän oli potkaissut
vastaan; silloin oli hän kuullut kauhean kiljahduksen ja sitten ei
hän tiennyt enää mitään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaipumistaan
vaipunut, kunnes menetti kokonaan tajuntansa.

Luostaripalvelijat kertoivat, että olivat löytäneet arvoisan veli
Anselmin melkein hengettömänä rannalta. Mutta hänen vieressään oli
talonpoika (murhaaja) ollut kuolleena kuin kivi. Ei kukaan voinut
selittää, miten se oli tapahtunut.

Apotti sanoi, että seuraavana päivänä oli pidettävä ankara tutkinto
asiassa, ja sitten hän seurasi vieraitaan heidän makuusuojaansa.

Yö oli jo kulunut aamupuoliin, ja väsymys vaivutti heidät pian
sikeään uneen.

Mutta piispa heräsi aikaisin, ja kun hän muisteli eilispäivän
tapauksia, tuli hän siihen vakaumukseen, että oli viisainta lähteä
täältä niin pian kuin suinkin.

Tuo salaperäinen olento apotin huoneessa arvelutti häntä enimmän.
Hän oli ennen nähnyt hänet, siitä ei epäilystäkään; hänen vartalonsa
piirteet ja äänensä olivat tutut. Mutta missä hän oli hänet
kohdannut? Kuka hän oli?

Laurentius oli hyvin pahoillaan; kuinka oli hän, niin ajatteleva ja
varova mies, voinut ilmaista itsensä, vaikka hänen piti matkustaman
tuntemattomana, ja kuinka hän oli vielä lausunut julki salaisimmat
ajatuksensakin. Sen vaikuttivat vanhat ylioppilasmuistot.

Wittenbergissä olivat hän ja Jaakko Warden samalla kertaa
"Busenfreunde" (hengenheimolaisia) ja kaikissa uskonnollisissa
kysymyksissä toistensa kiivaimpia vastustajia.

Yöllä he voivat erota toisistaan vihamiehinä ja seuraavana aamuna
etsiä toisiaan, ei pyytääkseen anteeksi -- semmoinen ei tullut
koskaan kysymykseen -- vaan pudistaakseen ystävällisesti toistensa
kättä. Sillä toistensa seurassa he viihtyivät paraiten.

Näin kului kolme vuotta kiisteltäissä milloin yöllä, milloin
päivällä. Kaipauksella he sitten erosivat luvaten molemmin
puolin kirjoittaa toisilleen, mutta muutaman vuoden kuluttua oli
kirjeenvaihto loppunut, vanhat muistot olivat vähitellen vaipuneet
unohduksiin.

Mutta nyt Laurentius huomasi suureksi harmikseen, että ne elivät
vieläkin ja saattoivat elpyä, ja että heissä molemmissa yhä edelleen
piili nuoruuden varomattomuutta. Miten olikaan hänen sydämensä
sykkinyt riemusta hänen nähdessään jälleen ystävänsä! Hänen täytyi
ilmaista itsensä, hänen täytyi niinkuin ennenkin riidellä vanhan
ystävänsä kanssa; kiistelyhalu heräsi hänessä, ja niin unohti hän
kaiken varovaisuutensa, unohti kuusikymmentäviisi ikävuottansa,
unohti... unohti, niin mitä hän olikaan unohtanut?

Hän hypähti nopeasti vuoteeltaan, herätti poikansa ja sanoi hänelle,
että heidän oli kiireesti lähteminen matkaan.

Juuri kun aamumessu oli lopussa, lähtivät molemmat makuusuojasta ja
menivät ruokasaliin, johon apotti ja veljet vastikään olivat tulleet.

Heidän lähtöpäätöksensä näytti hämmästyttävän näitä, tuntuipa olevan
jotakin epäilyttävää siinä itsepintaisuudessa, jolla he tahtoivat
pidättää heitä ainakin siksi, kunnes tutkimus kuolemantapauksen
johdosta oli toimeenpantu.

"Se seikka koskee luostaria eikä minua", vastasi Laurentius. "Vastoin
tahtoani olen sekaantunut siihen, ja nyt täytyy minun kiirehtiä
voittaakseni takaisin hukkaan kuluneen ajan."

Heille tahdottiin kattaa pöytäkin, mutta matkustajamme joivat vain
vähäsen maitoa ja sanoivat sitten kiireesti jäähyväiset.

Apotti ei ollut koko aikana puhunut mitään, mutta Laurentius huomasi,
että tämän silmät olivat luotuina häneen, väistyen kuitenkin heti,
kun hän loi katseensa apottiin.

Kun he jäähyväisiksi puristivat toistensa käsiä, kuiskasi Jaakko
Warden:

"Sinä olet tehnyt oikein!"

Sitten he menivät alas muutamien veljien seuraamina.

Mutta opasta ei näkynyt missään.

Häntä etsittiin ja huudettiin, mutta häntä ei löytynyt.

"Sitten koetamme tulla toimeen ilman häntä; hevosemme ovat kyllä
hyvässä korjuussa."

Näin sanoen matkustajamme suuntasivat askeleensa talliin, jossa
hämmästyksekseen näkivät hevoset satuloituina; mutta oppaan hevonen
oli poissa.

Kaikki ihmettelivät; mikähän oli siihen syynä?

"Hän on saanut palkkansa etukäteen", sanoi kauppias. "Nyt en ole
hänelle mitään velkaa."

Hätäiset jäähyväiset vielä, ja matkustajamme lähtivät.

"Kiitos Jumalan, että pääsimme sieltä ehein nahoin", sanoi piispa,
kun luostari oli jäänyt näkymättömiin.

"Luuletteko, isä rakas, että joku vaara uhkasi meitä?"

"Ei voi ennakolta aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi luostarissa
joutuu. Se tapaus, joka eilen johdatti meidät sinne, osoittaa, että
siellä tehdään paljon pimeyden töitä."

Pimeää yötä seurasi kirkas ja loistava aamu; lintujen viserrys ja
loikkien tuoksu täyttivät metsän, ja matkustajamme nauttivat siitä
täysin sydämin.

Vesi kimalteli heitä vastaan heidän lähestyessään kahlaamoa.

"Olen arvellut", sanoi Didrik, "että liehuilevat valot eilen illalla
saivat alkunsa pienistä kiiltomadoista, joita meidänkin maassamme on
suomailla."

"Niin uskon minäkin, mutta mistä luulet sen johtuvan, että ne
levittivät valoansa juuri silloin, kun sitä paraiten tarvitsimme?"
kysyi piispa.

"Jumalan sallimuksesta."

"Aivan niin. Jospa vain kiinnittäisimme huomiotamme siihen, niin
huomaisimmepa useinkin, mitenkä hänen kätensä varjelee meitä
kuolevaisia."

"Minä koetan pitää silmäni auki, isä rakas; mutta miten ovat
torventörähdykset ja hevoskavioiden kopina selitettävissä?"

"Otaksun murhaajan joko herättääkseen huomiota luostarissa tai
myöskin ilmoittaakseen munkille läsnäolonsa puhaltaneen torveen.
Kavionkapsetta en voi selittää, mutta täytyy silläkin olla joku
luonnollinen syynsä, sillä sitä en voi uskoa, että yliluonnollisia
voimia olisi pantu liikkeeseen vain meitä säikyttämään."

"Mutta entäs kellojensoitto?"

"Se tuli epäilemättä luostarista; ehkäpä kuolleen vaimon sielukellot."

"Me emme saa koskaan tietää asian todellista laitaa."

"Eikä sitä ole hyvä tiedustellakkaan. Luostarimuurien sisäpuolella
piilee monta kauheaa salaisuutta; niiden tutkiminen ei hyödytä ketään
kuolevaista, mutta se voi tuottaa surman elävälle. Toivokaamme, että
luostarien päivät ovat luetut."

He olivat nyt saapuneet joelle ja etsivät kahlaamoa.

"Täällä, täällä!" kuului ääni heitä vastaan.

"Opas!" huudahti Didrik osoittaen nuorukaista, joka seisoi joen
toisella puolella hevosensa vieressä ja kaikin voimin viittaili
heille.

"Niinpä tosiaankin; se on hän!"

He seurasivat hänen huomautuksiaan ja pääsivät melkein kuivin jaloin
toisella rannalle.

Opas sanoi jo käyneensä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan.
Nyt hän oli sitä mieltä, että heidän tuli kiireesti jatkaa matkaansa.

Siitä olivat kaikki kolme yksimieliset, ja taivalta tehtiin useita
tunteja mitään puhumatta.

Vihdoin he saapuivat Mecklenburgiin ja saivat majapaikan lähimmässä
kylässä.

Kun nälän vaatimukset olivat tyydytetyt, kysyttiin oppaalta,
minkätähden hän oli lähtenyt luostarista edeltäpäin.

"Olen koko matkan ajatellut, että kysyisitte tätä minulta", vastasi
hän.

"Eihän nyt liene liian aikaista puhua siitä."

"Ennemmin en olisi sitä mitenkään tehnyt, mutta tässä maassa se ei
liene niin vaarallista", lisäsi hän katsoen ympärillensä.

"Minkälaiset vaarat meitä siellä uhkasivat?"

"Teillä oli vihollisia, hyvä herra." Hän katsoi arasti piispaan.

"Munkkien joukossako?"

"Se pitkä mustakauhtanainen kiihotti muita."

"Tiedätkö hänen nimensä?"

"Kuulin sen vain kerran, se ei ollut saksalainen nimi, mikäli minä
tiedän."

"Oliko se Bellini?" huudahti piispa, jonka mieleen nyt oli yhtäkkiä
johtunut hänen nimensä.

"Oli. Mitenkä voitte sen arvata?" virkkoi opas hämmästyneenä.

"Minä tunsin hänet, mutta nyt vasta juolahti mieleeni, kuka hän oli."

"Hän on hyvin ylpeä ja kostonhimoinen herra."

"Tahtoiko hän saada minut hengiltä?"

"Jos se vain olisi käynyt laatuun."

"Puhutteliko hän sinua?"

"Puhutteli yöllä. Hän luuli teidän viipyvän kauan luostarissa ja
ainoastaan _siinä tapauksessa_, että te pääsisitte lähtemään sieltä,
tahtoi hän, että minä olisin... olisin..."

"Senkötähden sinä lähdit sieltä?"

"Niin, ennenkuin olin ottanut vastaan verirahoja. Minä rukoilin pyhää
neitsyttä suojelemaan teitä; joskin olette kerettiläinen, olette
kuitenkin menetellyt onnetonta vaimoa kohtaan niinkuin kristityn
tulee, enkä minä tahtonut olla osallisena onnettomuudessanne. Jos
pyhä neitsyt tahtoisi auttaa teidät pois sieltä, niin arvelin, että
minä kyllä satuloin hevoset ja odotan puolen päivää kahlaamolla.
Kun näin teidän tulevan, iloitsin siitä enemmän kuin koskaan olisin
voinut iloita verirahoista."

"Paljonko hän tarjosi?" kysyi piispa.

Opas lausui jotensakin mitättömän summan ja sai sen kaksinkertaisena.

"Luulen olevan turvallisinta meille jokaiselle, että eroamme tässä",
sanoi Laurentius.

Niin tapahtuikin oppaan suureksi suruksi. Hän olisi mielellään
tahtonut seurata niin hyviä herroja mihin tahansa. Nyt hän alkoi
kiirehtiä kotikyläänsä, jossa hänen vanhempansa ja sisaruksensa
tulivat iloitsemaan nähdessään sen suuren lahjan, minkä hän oli
saanut.

Mutta kun hän sai tietää, että hevonenkin oli hänen, ei hänen
riemullaan enää ollut rajoja. Ratsain hän nyt sai rientää kotiin.

Kun matkustajamme vihdoinkin olivat kahden, lausui piispa:
"Kiittäkäämme Herraa, poikaseni, sillä hän on ihmeellisesti
pelastanut meidät!"

       *       *       *       *       *

Matkustajamme päättivät nyt myydä hevosensa ja jatkaa matkaansa
yleisillä kulkuneuvoilla, missä niitä oli saatavissa, tai myöskin
talonpoikien mukana, joita kulki edestakaisin kaupunkien välillä. He
toivoivat täten johdattavansa harhateille takaa-ajajat, jos niitä
mahdollisesti oli liikkeellä.

Sanottu ja tehty; matka viivähti kyllä täten, mutta päämaali läheni
kuitenkin, ja ainoana huomautuksena siitä, että heidän jälkiään
etsittiin, oli se, että Trebbinin ja Jüterbogkin kaupunkien välillä
postivaunussa, jossa he matkustivat, kyseltiin ja tiedusteltiin,
oliko matkalla näkynyt kolmea ratsastajaa, joista yksi oli vanhempi
ja kaksi nuorempaa.

Kun kysymykseen oli annettu jyrkästi kieltävä vastaus, jatkettiin
matkaa, ja matkustajamme loivat vain merkitsevän silmäyksen toisiinsa.

Vihdoin he saapuivat Wittenbergiin, ja kaikki matkan vaivat olivat
unohtuneet.

He asettuivat paraaseen ravintolaan ja päättivät ensin tutustua
kaupunkiin, ennenkuin ryhtyivät siihen toimeen, joka oli matkan
varsinainen tarkoitus.

Laurentiusta huvitti suuresti näytellä pojalleen kaikkia niitä
paikkoja, missä hän entiseen aikaan oli oleksinut. Hän kävi
luentohuoneissa ja näki vanhoja ystäviä, joita hän enää vain
nimeltä tunsi, mutta joiden kanssa hänellä ei ollut halua uudistaa
tuttavuutta.

"Me emme sopineet ennen yhteen, nyt sopisimme vieläkin vähemmän",
sanoi hän.

Noin viikon kuluttua, kun tämä ylimalkainen tutustuminen oli
suoritettu, sanoi Laurentius pojalleen: "Täällä on monta hyvää
siementä, mutta Herra yksin antaa kasvun; nyt haluan nähdä, mitä
vanha ystäväni on testamentannut minulle."

Melankton oli jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären; ensinmainittu
oli hiljainen uneksija, joka kulutti aikansa opinnoissa, joista ei
koskaan tullut mitään valmista.

Laurentius näki hänet melkein joka päivä jollakin luennolla.
Ulkonäöltään hän muistutti hyvin paljon isäänsä, mutta hänellä ei
ollut juuri rahtuakaan sitä tarmoa, jota oli ollut isässä.

Tytär oli äskettäin jäänyt leskeksi. Hänen haltuunsa sanottiin isän
jättäneen kaikki tärkeimmät paperinsa, ja häntä lähti Laurentius
tapaamaan.

Tavallisuuden mukaan oli hänellä Didrik seurassaan, ja molemmat
otettiin sydämellisesti vastaan.

"Minä olen odottanut teitä", sanoi Anna Laurentiukselle. "Isäni piti
teitä suuressa arvossa ja halusi nähdä teitä; kun hän näki toiveensa
turhaksi, sulki hän itse paroniansa ja jätti avaimen minulle sanoen:
'Laurentius Pietarinpoika aukaiskoon sen, hän yksin järjestäköön
paperini.'"

Näin sanoen hän antoi piispalle avaimen ja osoitti pientä piironkia,
joka oli paksulla mustalla verholla peitetty.

Anna otti peitteen pois; sen alta tuli esiin todellinen veistotaidon
mestariteos.

"Isäni sai tämän lahjaksi Nürnbergin kaupungilta", sanoi hän, "ja hän
on testamentannut sen teille, mutta minä toivon, että te täällä minun
asunnossani tarkastatte sen sisällyksen ettekä kiellä minua olemasta
läsnä siinä."

Piispa hämmästyi suuresti ja sanoi kaikessa noudattavansa Anna rouvan
toivomuksia.

Tämä halusi, että hän poikineen muuttaisi hänen luoksensa, mutta
piispa ei tahtonut siihen suostua.

Majala, johon he olivat asettuneet, oli aivan lähellä, ja
ruotsalaisemme arvelivat nytkin jo käyttävänsä väärin hänen kovin
suurta vierasvaraisuuttansa suostuessaan syömään kaikki ateriansa
hänen luonaan.

"Anna rouva", kuten hän itseään nimitti, oli erään professori
Reuchlinin leski, mutta hän ei puhunut koskaan miesvainajastaan; isän
nimi oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.

Hänen avioliittonsa oli ollut lapseton, mutta hän oli ottanut
huoneeseensa ja huolenpitoonsa erään miehensä kaukaisen sukulaisen.

Laurentius määräsi, että Didrikin tuli käydä niiden aineiden
luennoilla, jotka häntä paraiten miellyttivät, sillaikaa kuin hän
itse työskenteli tarkastellen ystävänsä jälkeenjättämiä papereita.

Nuorukainen noudattikin ensi päivinä määräystä uskollisesti.

Mutta oltiin heinäkuussa. Luonto oli kukkeimmillaan, metsä
viettelevä, Didrik 19-vuotias ja hyvin taitava metsämies.

Aterioitaessa Anna rouvan luona istui pöydässä häntä vastapäätä aivan
nuori, hienohipiäinen ja kirkassilmäinen tyttö.

Tämä loi silmänsä häneen joka kerta, kun isä tahtoi saada tarkempia
tietoja siitä, millä luennoilla hän oli käynyt, ja nauroi samalla
halveksivasti.

He eivät olleet juuri koskaan puhuneet keskenään. Didrik tiesi,
että tytön nimi oli Anima, mutta ei mitään muuta; Anima ei häntä
miellyttänyt.

Mutta tuo halveksiminen harmitti häntä; hän päätti, että tyttö sai
maksaa sen.

Eräänä päivänä jälkeen puolisen, kun Laurentius oli Anna rouvan
seurassa heti palannut työhönsä, jäi Didrik ruokahuoneeseen, jossa
Anima työskenteli pöydän korjaamisessa.

Hän istuutui hiljaa ja katseli Animaa ollen ymmällä, miten päästä
alkuun.

"No, miksi ette auta minua?" kysyi Anima mennessään hänen ohitsensa.

"Auta... pitäisikö minun...?"

"Pidänkö ehkä esitelmän siitä, miten se käy päinsä?" kyseli Anima
ilkkuen.

"Näenhän sen kyllä."

"Mutta ette kuitenkaan ymmärrä, mitenkä sitä tehdään."

"Mitenkä tehdäänkö?"

"Ei voi opettaminen tulla kysymykseen, kun olette jo niin suuri."

"Enhän minä näin suuri ole", vastasi Didrik punehtuen.

"Kyllä, omissa silmissänne", virkkoi Anima nauraen, "vaikka ette
minun."

"Nyt puhutte sellaista, mitä ette tiedä." Didrik tunsi veren nousevan
päähänsä.

"Ehkäpä en tiedä sentähden, etten juokse luennoilla", huudahti Anima
kiihkeästi. "Mutta sen sanon teille, että jos minulla ei olekkaan
niin paljon kirjatietoja, niin on sitä enemmän yleistietoja ja
kokemusta."

"Missä suhteessa minä olen osoittautunut kykenemättömäksi?" kysyi
nuorukainen katkerasti.

"Kaikissa! Halvimmasta palvelijastakin olisi minulle enemmän hyötyä
kuin teistä."

"Mitäpä tahtoisitte minun tekemään?"

"Nostakaa pois tuo kynttilänjalka."

"Sepä oli raskas", sanoi Didrik vietyään sen pois. "Kyllä kaiketi
teille; minulle se ei saa tuntua raskaalta."

"Minä tahdon mielelläni auttaa teitä, jos voin."

"Siitäpä se juuri riippuu", vastasi Anima halveksien. "Voittehan
koetella minua."

"Minun tehtäviini kuuluu tuoda vettä kaivosta."

"Minä teen sen teidän puolestanne."

"Menkää sitten, nyt on juuri se aika." Hän meni. Kaivo oli syvä, ja
siellä oli useita vettä noutamassa. Viipyi kauan, ennenkuin hän sai
ruukkunsa täyteen ja pääsi palaamaan.

"Katsohan vaan", sanoi Anima, "tuota en todellakaan olisi luullut
teistä."

"Minä käyn noutamassa vettä huomennakin."

"Te ette jaksa."

"Sepä saadaan nähdä."

"Entäs luentonne?"

"Minä ehdin kyllä niihinkin."

"Siellä opitte kuluttamaan aikaanne. Onko se tapana teidän
kotimaassannekin?"

"Ei kukaan ole syyttänyt minua laiskuudesta."

"Mutta minä syytän; opista on se hyöty, mitä sen avulla voi
toimittaa, mutta minä en käsitä, mitä hyötyä teillä on kaikesta
opistanne."

"Se ei näyttäydykkään heti."

"Ei ainakaan teissä."

"Ehkäpä teissä?"

"Kyllä, luottakaa siihen."

"Niinkuin esimerkiksi?"

"Minä osaan pestä vaatteita, leipoa, laittaa ruokaa, panna olutta,
kehrätä, kutoa, neuloa ja ommella, lukea ja vähän kirjoittaakin,
viimemainittua vain hyvin vähän, sentähden että se saattaa olla
tarpeetonta. Tehkää nyt selvää, mitä te osaatte."

"Minun opintoni ovat aivan toista suuntaa", vastasi Didrik hyvin
hämillään.

"Sen kyllä huomaan, mutta mitä hyötyä niistä on?"

"Vasta sitten, kun on saavuttanut suuremman määrän tietoja, voi
niistä hyötyä."

"Kuinka vanha olette?"

"Yhdeksäntoista."

"Minä olen kuudentoista."

"Ette enempää!"

"E-en. Mutta nyt kysyn, kummasta meistä voi olla enemmän hyötyä
kodissa?"

"Tietysti teistä."

"Jos minä nyt jatkan, niinkuin olen alkanut -- ja niin minä aion
tehdä -- kumpainen meistä sitten on harjoittanut parempia, opintoja
maailmassa?"

"Ei, nyt en enää viitsi kuunnella teidän pakinoitanne", vastasi
Didrik nauraen ja unohtaen närkästyksensä; "te olette viisas tyttö,
mutta ette ymmärrä, mitä oppi ja tieto merkitsevät."

"Jospa tietäisitte, miten vähän minä välitän niistä", lausui Anima
pilkallisesti; "ei niistä ole edes päähineen paikaksi", lisäsi hän
katsellen rikkinäistä päähinettään.

"Ei, sen kyllä myönnän", vastasi Didrik nauraen.

"Ja jos sattuisi joku todellinen onnettomuus, jos esimerkiksi tuli
pääsisi irti, voisitteko sammuttaa sen?"

"Voisinhan ainakin olla apuna sammuttamisessa."

"Sen kyllä luulen, mutta se on liian vähän. Kun vaara on uhkaamassa,
silloin pitää voida mahdollisimman paljon."

"Niinkuin teko, neitiseni?"

"Naurakaa vaan; minä tiedän koettelemuksen hetkellä voivani tehdä
enemmän kuin kukaan uskookaan."

"Teillä on suuret ajatukset itsestänne."

"On sekin parempi kuin pitää itsensä aivan mitättömänä."

"Tarkoitatteko sillä minua?"

"Enpä juuri tiedä, muuten vaan juolahti mieleeni."

Anima oli punastunut korviin asti ja juoksi heti sen jälkeen tiehensä.

"Minä muistan hänet kyllä sopivassa tilaisuudessa", tuumi Didrik;
mutta sen jälkeen he lavertelivat usein keskenään sopien hyvästi
yhteen.

Ikäisekseen oli Anima tavattoman käytännöllinen, ja hän koetti joka
tilaisuudessa saada Didrikiä siihen vakaumukseen, ettei tiedoilla
ollut mitään arvoa, jos niistä ei voinut saada suoranaista hyötyä.

Tällä välin oli Laurentius ehtinyt työssään niin pitkälle, että
saattoi ruveta ajattelemaan paluumatkaa.

Melankton oli kyllä testamentannut jälkeenjättämänsä paperit
ystävälleen Laurentius Pietarinpojalle, mutta tämä ei tahtonut
anastaa rakastetulta tyttäreltä alkuperäisiä käsikirjoituksia, ja
nyt jäljenteli Anna rouva itse niitä. Hän olikin aikalaisekseen
tavattoman taitava kirjoittamaan.

Työ oli kestänyt kokonaisen kuukauden, ja sillä aikaa oli heidän
välinsä muodostunut niin hyväksi ja sydämelliseksi, että lähenevä
eronhetki jo edeltäkäsin synnytti apeata mielialaa.

Etenkin oli Anna rouvan laita näin. "Olen toistamiseen elänyt
rakkaissa nuoruuteni muistoissa", sanoi hän, "ja tyhjyys tulee
sitä tuntuvammaksi, kun minun melkein samaan aikaan täytyy luopua
rakkaasta Animastani."

"Minä tulen takaisin", vastasi tyttö vilkkaasti.

"Jos pääset."

"Täällä voin hyödyttää enemmän kuin siellä", arveli Anima hilpeästi.

Anna rouva kertoi nyt, että Animalia oli Ruppinissa setä, joka
toivoi, että tyttö tulisi häntä tervehtimään.

"Sehän sopii meidän tiehemme", sanoi piispa; "me voimme matkustaa
yhdessä."

"Ajattelin juuri pyytää sitä."

"Olisipa hullusti, ellen voisi olla miksikään hyödyksi matkalla",
virkkoi tyttö. "Didrik on epäkäytännöllinen, hän tarvitsee opetusta."

"Sitä saan kyllä joka päivä Animalta", vastasi nuorukainen piispan ja
Anna rouvan sydämellisesti nauraessa.

"Me ostamme vaunut täältä Wittenbergistä", sanoi tyttö, "ja minä voin
myydä ne taas Ruppinissa, jos tahdotte loppumatkan kulkea ratsain."

Ehdotus hyväksyttiin ja toteutettiinkin kaikkien suureksi
mielihyväksi. Anima ei ainoastaan ostanut vaunuja, vaan hän vielä
lisäksi sovitti ne täyteen kaikenmoisia ruokavaroja. "Ei pidä
jättäytyä kurjain majatalojen varaan", sanoi hän. "Ja hätätilassa
voitte nukahtaakin vaunuissa; minä valvon, minä."

Anna rouva neuloi piispan kallisarvoiset paperit hienoon
liinapussiin; piispa aikoi kantaa niitä rinnallaan.

Mutta Anima väitti niiden olevan paljon paremmassa turvassa hänen
hoidossaan. Ruppinissa hän lupasi antaa ne piispalle.

Anna rouva yhtyi tähän, ja Anima sai mitä oli tahtonut.

Sitten erottiin ja lähdettiin matkaan.

Animan käytännöllisyydestä oli matkalla paljon hyötyä; kaikki
pikkuseikatkin hän oli ottanut huomioonsa, ja piispa sanoi, ettei hän
koskaan ollut luullut voitavan niin mukavasti matkustaa.

Didrikin täytyi myöntää voivansa oppia hyvin paljon "Anima siskolta".

Ja siskoina he pitivätkin toisiaan, vaikkakin Anima aina oli
johtavana ja käskevänä.

Mutta sen ohessa Anima myöskin kuvaili maan olosuhteita; etenkin oli
hän selvillä Ruppinin seuduista, missä oli enimmän oleskellut.

"Kansa on kiihkossaan repinyt maahan osan aivan kaupungin
ulkopuolella olevaa luostaria", kertoi hän, "ja munkkiraukoille
tehdään paljon kiusaa."

"Säälitkö sinä heitä?" kysyi Didrik.

"Voihan sääliä vihamiehiänsäkin. Mutta joskin luostari on poissa,
niin on saatu sijaan jotakin paljon pahempaa..."

"Mitä sitten?" kysyi piispa.

"Jesuiittakollegio, sanotaan."

"Salainenko?"

"Niin salainen, ettei siitä edes kovaa puhutakkaan. Teidän ei ehkä
pitäisikään matkustaa sinne", jatkoi hän kiihkeästi, katsoen piispaan
kauhistuneena.

"Mitähän minun tarvitsisi pelätä heitä?"

"Sitä en tiedä, mutta Wittenbergissä kävi pari kertaa vieraita
henkilöitä kysymässä, kuinka kauan aiotte viipyä ja mitä tietä
matkustaa kotiin. Sentähden tahdoin ottaa paperit huostaani."

"Miksi et ole siitä ennen puhunut?" kysyi Didrik.

"Sentähden, etten tahdo lasketella joutavia; miksipä saattaisin
piispan levottomaksi, kun siihen ei ole pakkoa. Ruppinissakin tahdon
pitää huolta hänen turvallisuudestaan; olen jo lähettänyt sanan
sedälleni, että hän hankkii teille sopivan asunnon, sillä siellä
teidän täytyy levähtää."

"Sen tahdon tehdä sinun tähtesi, Anima", sanoi piispa. "Käyttäydytpä
minua kohtaan kuin hempeä tytär, josta kaipauksella eroaa."

Anima tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Minäkin pidän teistä
kuin tytär", sanoi hän, "niin, pidänpä Didrikistäkin, vaikka toisella
tavalla."

Elokuu oli loppupuolellaan. Illat eivät enää olleet valoisia, ankarat
syyssateet olivat liottaneet tiet, lyhyeksi jäi päiväinen taival.

Mutta kukaan ei valittanut matkan pitkäveteisyyttä. Animassa oli
jotakin niin viehättävää, hän oli kuin auringonsäde, josta ei kukaan
tahtonut luopua.

Vihdoinkin eräänä iltana he saapuivat rankkasateessa Ruppiniin.

Rikas reunustentekijä Olavi Krumme, Animan sukulainen, sanoi talonsa
olevan jo täynnä vieraita. Kuitenkin voisivat matkustajat olla
yön hänen luonaan, ja seuraavana päivänä hän veisi heidät siihen
asuntoon, jonka oli heidän varalleen hankkinut.

Tähän vastaanottoon oli Anima hyvin tyytymätön, ja Olavi Krumme sanoi
hämillään voivansa muutaman päivän kuluttua toimittaa heille asunnon
luonansa.

Valekauppiaamme tyytyi kaikkeen; eihän hän voinut jäädä tänne
pitemmäksi aikaa ja tahtoi mieluimmin asua majatalossa.

Kohteliaasti Krumme saattoikin vieraansa sinne seuraavana päivänä;
heitä seurasi Anima levottoman arkailevalla mielellä, joka antoi
huolettomalle Didrikille paljon ilveilemisen aihetta.

Majatalo oli paras kaupungissa, tilava ja suuri. Matkustajamme saivat
käytettäväkseen kauniin huoneen, ja kaikki tuntui hyvältä.

"Minä tulen tänne joka päivä", sanoi Anima.

"Me luultavasti lähdemme huomenna."

"Siinä teette oikein!"

Mutta seuraavana päivänä täytyi piispan vilustumisen vuoksi
pysyttäytyä huoneessaan, ja Anima oli koko päivän ruotsalaisten
ystäviensä luona.

Illan suussa sanottiin jonkun haluavan tavata kauppias Lars
Pederssonia.

"Tulkoon sisään."

"Mistä minut tunnette?" kysyi piispa tulijalta, joka oli pitkä,
keski-ikäinen mies.

"Sen naisen läheiset omaiset, jonka luona kävitte ja jolle annoitte
lohdutusta Anklamin läheisessä kylässä, ovat lähettäneet minut."

"Minä en voi antaa hänestä mitään tietoja", vastasi Laurentius.

"Eikö hän jättänyt jälkeensä erästä kirjaa?"

"Kyllä, se on minun hallussani, mutta en luovuta sitä teille, muuten
kuin jos todistatte lailliset oikeutenne siihen."

"Se käynee vaikeaksi, kun laillinen perillinen ei ole koskaan nähnyt
sitä."

"Kuka se on?"

"Hänen sisarensa, joka on pahoin sairaana ja riutuu surusta, kun ei
ole saanut mitään tietoja vainajan viime hetkistä."

"Minä käyn hänen luonaan."

"Siinä teette Jumalalle otollisen työn."

"Antakaa minulle hänen osoitteensa."

"Hän asuu jonkun matkaa kaupungin ulkopuolella; mutta jos
suvaitsette, niin käyn huomenna teitä noutamassa."

"Tehkää niin; mihin aikaan?"

"Kello 10 aamupäivällä. Silloin hän on yksin."

"Minä odotan."

Vieras lähti, ja Anima väitti, että oli hyvin varomatonta uskoutua
tuntemattoman henkilön ohjattavaksi. Mutta piispa ei tahtonut kuulla
siitä puhuttavankaan; eihän hän ollut mikään lapsi, hän tiesi kyllä
mitä teki.

Tämän huomautuksen saatuaan ei Anima enää tehnyt vastaväitteitään;
hän palasi seuraavana aamupäivänä, oli saapuvilla, kun piispa lähti,
ja tarkasteli silloin perin-pohjin hänen seuralaistansa.

Sitten hän kysyi Didrikiltä, oliko tämä halukas tulemaan hänen
kanssaan vanhaan harmaaveljesluostariin. Huhu kertoi, että siellä
vihittäisiin virkaansa uusi apotti, mutta kun se tapahtui ilman
viranomaisten suostumusta, arveltiin siellä syntyvän kiivaita
kahakoita.

Didrik oli heti valmis. Hän sanoi, ettei hän ollut vähintäkään
levoton isänsä suhteen, ja niin he lähtivät heti.



13.

MUISTORIKAS KOHTAUS.


Pyhän Maarian luostari oli puolen penikulman päässä Ruppinista.

Tiellä lähellä sitä oli kumossa risti, joka aikoinaan oli ollut
suuri ja komea, mutta nyt oli vain muodottomana möhkäleenä, josta
kappaleita oli hakattu irti, viety pois ja käytetty hyvinkin
halpa-arvoisiin tarkoituksiin.

"Katsohan, tuollaista hävitystä!" kuiskasi Anima osoittaen puoleksi
revittyä luostaria.

Suuri osa siitä oli raunioina; tuli oli tuhonnut pitkän rivin
munkkikammioita puhkoen auki niiden seinät, ja ainoastaan ulkomuurien
vahvempi rakenne oli voinut rajoittaa sen hävitystyötä.

Vain apotin asunto luostarin oikeassa sivustassa näytti asuttavalta,
ja Anima kuiskasi seuralaiselleen, että jäljellä olevat munkit
asuivat siinä.

Mutta puutarhat ja pylväskäytävät olivat kaikki rappiolla ja
raastettuina.

Ikäänkuin toisiaan kartellen kuljeksi kummallisia haamuja yltympäri.

Pääportti oli pönkitetty kiinni, ja Anima vei seuralaisensa eräälle
syrjässä olevalle pikkuportille, jolle kolkutti hiljaa kolmasti.

Eräs vanha näivettynyt ukko aukaisi sen melkein kohta ja tuijottaen
Animaan puhkesi itkuun sanoen: "Rakas, kadotettu lapsi!"

"Tänne tuodaan illalla Olavi Krummelta paljon hyvää tavaraa", sanoi
Anima; "hänen tähtensä täytyy teidän laskea meidät sisään."

"Tulkaa, tulkaa! Kauhu on täällä täyttävä sydämenne." Tuskaisesti
kiirehtien sulki ja lukitsi vartija portin sekä vei heidät sitten
useiden pimeiden ja kiemurtelevien käytävien läpi jupisten:

"Ei kuulu kellojen soittoa, ei pidetä juhlallisia messuja eikä
aukaista portteja, ja isät piiloutuvat."

"Eikö täällä valita uutta apottia?" tiedusteli Anima. "Kukapa
rohkenisi ottaa tuon toimen vastaan, kuka, kuka?"

Vielä aukaistiin pieni ovi, ja he olivat kirkossa. "Piiloutukaa
tänne", sanoi ukko, "veljet tulevat pian ja minä heidän etunenässään.
Tässä kunnianarvoisessa talossa ei ole ketään, joka voisi pitää
huolta kaikista virkatoimista, paitsi vanhaa ukkoraiskaa!"

Hän kiiruhti pois, ja Didrik lähti lähemmin tarkastelemaan kirkkoa.

Se oli suuri ja holvikattoineen; luultavasti se oli rakennettu
neljännentoista sataluvun alkupuolella. Mutta kaikki kuvat
olivat sieltä ryöstetyt, pirstaleita vain makasi siellä-täällä
huiskin-haiskin; miekkoja ja keihäitä, jotka ennen olivat koristaneet
vainajien kilpiä, oli penkeillä ja lattialla.

Hurskaat pyhiinvaeltajat olivat koristaneet suojeluspyhäinsä
alttareita kallisarvoisilla koristuksilla ja lahjoilla. Nämä olivat
osittain viedyt pois, osittain revityt maahan, ja itse pyhimyskuvat
viruivat kädettöminä ja jalattomina lattialla kumoon heitettyinä,
kalleudet ryöstettyinä.

Raastaminen oli tapahtunut jo muutamia kuukausia sitten, mutta munkit
olivat niin perin-pohjin kadottaneet rohkeutensa, etteivät olleet
kyenneet korjaamaan kirkkoa edes kutakuinkin säädylliseen kuntoon.

Uuden apotin valitseminen oli ennen ollut kirkon suurimpia juhlia.

Semmoisissa tilaisuuksissa aukaistiin ovet selkiselälleen, ja uusi
apotti näyttäytyi täydessä loistossaan, sormuksineen, hiippoineen ja
messupukuineen. Harmaahapsiset lipunkantajat ja nuoret kuoripojat
kävivät hänen edellään pitkän munkkijonon häntä seuratessa.

Urut soivat juhlallisen riemuisesti, ja suuri, sulosoinnukas,
näkymätön kuoro yhtyi seurakunnan kanssa laulamaan ylistysvirttä.

Miten toisin olikaan nyt!

Seitsemän, kahdeksan vanhaa miestä astui kiirehtien toinen toisensa
jälkeen rappiolla olevan kuorin läpi pääalttarin ääreen. He näyttivät
surun ja pelon valtaamilta.

Uusi apotti sen sijaan kävi vakavin, juhlallisin askelin; hänen
olennossaan oli jotakin tyyntä ja rohkaisevaa.

Nyt hän seisoi paljain jaloin vanhan tavan mukaan ja paimensauva
kädessään pääalttarin rappeutuneilla portailla.

Sormus ja jalokivillä koristettu hiippa olivat joutuneet ryöstäjäin
saaliiksi.

Ei ketään aatelisia ollut saapuvilla kunnioitustaan osoittamassa, ei
yhtään piispaa läsnä vihkimistilaisuudessa.

Kiirehtivin ja hätäilevin juhlamenoin jouduttivat harvat jäljellä
olevat veljet toimitusta antaen uudelle apotillensa rauhansuutelon
hengellisen kunnioituksensa osoitteeksi.

Senjälkeen pidettiin kiireimmiten messu, ja pappi, joka toimitti
alttaripalvelusta, taukosi vähänväliä kuuntelemaan. Eikä hän syyttä
tehnytkään sitä, sillä hymnin paussien aikana kuului kummallista
ääntä ensin etäämpää, sitten yhä lähempää ja lopuksi aivan kirkon
muurien juurelta hämmentäen hälinäänsä täydelleen niiden äänet, jotka
sisällä toimittivat hartauttansa.

Ulkoa kuului metsästystorven törähdyksiä miten milloinkin, ilman
keskinäistä yhteyttä; sieltä kuului kulkusten kilinää, rumpujen
pärinää, säkkipillien vinkunaa, symbaalien räminää ja vuoroin
nauravan, vuoroin uhkaavan kansanjoukon huudahduksia.

Siellä oli vaimoja, lapsia ja miehiä sekaisin pitämässä niin kauheata
melua, että luostarihymnit hävisivät kuulumattomiin ja sitten
taukosivat kokonaan.

Munkit katsoivat kauhistuneina ympärilleen ikäänkuin pakopaikkaa
etsien; mutta apotin vapaa ja peloton ryhti sai heidät häpeämään, ja
he kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärilleen.

Ennenkuin jatkamme, tulee meidän ilmoittaa lukijoillemme, ettei
roomalainen kirkko mahtavuutensa ja kukoistuksensa aikoina ainoastaan
sietänyt, vaan vieläpä kehottikin panemaan toimeen semmoisia
näytelmiä, jommoisesta nyt aiomme kertoa.

Tarkoituksena oli saada kansa tällaisilla vallattomilla kujeilla,
jotka toisinaan olivat lapsellisia, unohtamaan ja olemaan
vastustelematta niitä kieltäymyksiä ja puutteita, joihin kirkko
muuten velvoitti heitä.

Kaikista pilkan ja kujeilun aiheista olivat kirkolliset juhlamenot
ja tavat yleisimmin käytetyt ja suositut, ja omituista kyllä, tämä
tapahtui papiston omalla luvalla ja suostumuksella.

Paavinvallan kukoistusaikana ei siinä nähty mitään vaaraa; saattoihan
varmasti ohjattava ja hillittävä hevonen toisinaan laitumella
vapaasti piehtaroida ja kirmailla sekä suunnata potkunsa vaikkapa
omaa isäntäänsä kohden.

Mutta nyt olivat ajat muuttuneet; uskonpuhdistus sai yhä enemmän
jalansijaa, ja nyt pelättiin näitä huvituksia, joissa kirkko ja
kaikki, mitä se piti pyhänä, joutui purevan pilkan esineeksi.

Viime aikoina oli kyllä koetettu lakkauttaa tätä sopimatonta
ilveilyä, mutta rahvas oli niin itsepintaisesti kiintynyt tällaisiin
mieleisiinsä huvituksiin, ettei ollut niinkään helppoa saada sitä
luopumaan narripaavistaan, nulikkapiispastaan ja hupsu-apotistaan.

Tällainen viimemainittu oli nyt täydessä juhlapuvussaan lähenemässä
Pyhän Maarian luostarin kirkonovea esiintyen todellisen apotin ja
hänen seurueensa elävänä irvikuvana.

Hupsu-apotiksi oli valittu lyhyt, tanakka mies, joka oli varustettu
hyvin täytetyllä tekovatsalla; päässä oli hänellä nahkainen hiippa,
jonka etupuoli muistutti krenatöörin lakkia sekä oli täynnä
konstikkaita ompeluksia ja tinakoristuksia.

Naamassa oli nenä eniten huomiota herättävä; se oli tavattoman pitkä
ja yhtä täynnä näppylöitä kuin lakki koristeita.

Hupsu-apotin seurueena oli samoin luostarin virkailijoiden irvikuvia.

He seurasivat esimiestänsä säännöllisessä kulkueessa, ja nyt kaikui
portti kumeista iskuista, samalla kuin kovaäänisesti huudettiin, että
se oli heti aukaistava.

Kaikki vastustus oli turhaa, ja korkea-arvoisen isän viittauksesta
meni portinvartija aukaisemaan jykeviä salpoja. Kansanjoukko
syöksyi sisään. Siinä oli sekä miehiä että naisia kummallisesti
puettuina; muutamilla oli hevosen pää ja häntä, toiset esiintyivät
lohikäärmeinä, susina tai kettuina, monet olivat vain noenneet
naamansa ja kääntäneet takkinsa nurin. Kaikki tuo oli siihen aikaan
hyvin tavallista ja suosittua markkinakujeilua.

Koko joukko rupesi nyt huutamaan: "Tehkää tilaa, tehkää tilaa
arvoisalle isälle, Epäjärjestysritarikunnan oppineimmalle jäsenelle,
tehkää tilaa hänen ylhäisyydelleen hupsu-apotille!"

Melu alkoi uudelleen, pojat kiljuivat ja ulvoivat, miehet nauroivat
ja huusivat, naiset kirkuivat ja matkivat kanoja ja ankkoja;
villipedot vonkuivat, lohikäärmeet sähisivät ja sihisivät,
hevoset hirnuivat, nousivat pystyyn ja potkivat, muut hyppivät ja
poukkoilivat polkien kivilattiaa raudoitetuilla kenkiensä koroilla,
niin että säkenet sinkoilivat.

Se oli korvia vihlovaa, silmiä huikaisevaa sekamelskaa.

Kuka voikaan ihmetellä, että munkkiraukat, jotka tiesivät tuon kaiken
lähinnä tarkoittavan juuri heitä, olivat aivan kauhun vallassa.

He katsoivat apottiinsa. Voisiko hän pelastaa heidät, jos tuo törkeä
kujeilu muuttuisi mieskohtaiseksi hätyyttämiseksi?

Tämä ei näyttänyt itsekään tietävän miten menetellä. Nopeasti hän
astui muutamia askeleita alaspäin ja lausui sitten äänellä, joka
mahtavasti kaikui kautta kirkon:

"Onko sopivaa, onko kunniallista noin pilkalla ja ivailulla käydä
ahdistamaan muutamia vanhoja miehiä, joilta pitkät ajat olette
saaneet lohdutusta ja apua ja joiden ainoana toivomuksena on saada
rauhassa kuolla sen kodin raunioiden keskessä, joka kauan aikaa
on ollut heidän omansa? Ettekö voi käsittää, että he joka päivä
rukoilevat tulla kutsutuiksi pois täältä, ennenkuin taivaallinen valo
on sammunut ja maa on vaipunut ikuiseen pimeyteen.

"Me emme ole kohottaneet hengen miekkaa teitä vastaan kostaaksemme
maallisia vainoamisia. Te olette hävittäneet meidän omaisuutemme,
melkeinpä ryöstäneet meiltä jokapäiväisen leipämme, emmekä me ole
koskaan rukoilleet salamaa taivaasta musertamaan teitä. Me pyydämme
teiltä vain, että annatte meidän elää ja kuolla tässä vanhassa,
rakkaassa, puoleksi poltetussa kirkossa, rukoillen Jumalaa, pyhää
neitsyttä ja siunattuja pyhimyksiä teidän ja omien syntiemme
anteeksisaamiseksi ja rauhassa moisilta ilveilyiltä ja solvauksilta,
jotka vain lisäävät kiviä ennestäänkin raskaaseen kuormaan."

Tämä oli niin toisenlaista kuin mitä oli odotettu, että vaikutus oli
kerrassaan ihmeellinen.

Hälinä taukosi, ihmiset katselivat toisiaan, kauempana olevat
hiipivät ulos, lähinnä seisovat seurasivat jäljessä. Muutamat
koettivat kyllä uudistaa entistä melua, mutta heidät pakotettiin
vaikenemaan.

Parissakymmenessä minuutissa oli kirkko tyhjä.

"Sulkekaa portit", käski apotti.

Se tehtiin, ja portinvartijan viittauksesta hiipivät myöskin Anima ja
Didrik pois.

"Älkää unohtako hyvää lupaustanne", kuiskasi luostaripalvelija
Animalle heidän mennessään.

"Luottakaa siihen, että silloin saapuu myöskin muutama pullo hyvää
viiniä apotille", vastasi Anima.

"Mikä miehevä mies!" virkkoi Didrik.

"Niin, miten hän pitikään kaikkia muita vallassaan!" lisäsi toinen.

"Olisin vain tahtonut, että hänellä olisi ollut parempi asia
puolustettavanaan", väitti nuorukainen.

Nopeasti he olivat lähteneet kotimatkalle; piispa oli kai jo aikoja
sitten kotona.

Mennessään erään kurjan mökin ohi huomasi Didrik, että sen seinään
oli sovitettu somasti koristettu pilari.

"Tuo on häväistystä", sanoi hän.

"Katso tänne", huomautti Anima osoittaen navetan kynnystä.

Siksi oli asetettu katkaistu pyhimyskuva.

"Se on säädytöntä!"

"Oikeinpa ajattelen, mitähän piispa olisi sanonut, jos olisi ollut
kanssamme?"

"Luulen tietäväni sen", vastasi Didrik; "uskonkiihko synnyttää
harhauskoa ja pyhyyden halveksimista?"

"En oikein ymmärrä sinua, mutta puhutaan siitä toisella kertaa; nyt
kiiruhdamme kotiin."

He hämmästyivät suuresti saadessaan tietää, ettei piispa ollut kotona.

"Ehkäpä hän on mennyt Olavi Krummen luo."

Ei, häntä ei ollut sielläkään.

"Hänet on varmaankin pidätetty", sanoi Anima luoden nopean silmäyksen
Didrikiin.

"Ehkäpä. Minä menen kuitenkin ravintolaan ja odotan häntä siellä",
vastasi Didrik.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti.

"Hän menee kotiin nukkumaan", ajatteli Anima luoden halveksivan
silmäyksen hänen jälkeensä.

"Ihmettelenpä, kukahan tuo kauppias oikeastaan on?" tuumaili Krumme
kohta senjälkeen.

"Luultavasti hän on se, miltä tahtoo näyttääkin", vastasi tyttö ollen
pelkkänä korvana.

"Sitä en luule."

"Miksi hän sitten olisi jotakin muuta?"

"Sentähden että hänen jälkiänsä urkitaan."

"Ehkäpä haluavat hänen rahojansa."

"E-ei, mutta kylläkin häntä itseänsä."

"Eihän hän ole nuori eikä kauniskaan."

"Eivät ne olekkaan naisväkeä, jotka häntä vaanivat."

"Ovatko ne ehkä jesuiittoja?" kysyi Anima rohkeasti ja kovalla
äänellä.

"Oletko järjiltäsi, tyttö!" huudahti Olavi Krumme kauhusta kalpeana.

"Minä tiedän kyllä, että niin on", vastasi Anima varmasti, "mutta
minua huolestuttaa, että tekin, sukulaiseni, olette siinä osallisena."

"Pidä suusi kiinni! Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi!"

"Nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää", sanoi Anima ottaen taas huivinsa.

"Sinä et lähde täältä", huudahti mies pannen oven salpaan.

"Didrik Pedersson on mennyt ilmoittamaan asiasta kanslerille!"

"Mitä hän sitten ilmoittaa?"

"Koko Wittenberg tietää, että yksi jesuiittaveljeskunnan
tuomioistuimista on täällä. Äsken juuri puhuimme keskenämme, tokkopa
joku sen jäsenistä on pahansuopa tai vihamielinen hänelle."

"Voipa niin olla."

"Silloin sanoi Didrik: Minä menen kanslerin luo!"

"Tähän aikaan päivästäkö?"

"Sitä minäkin ajattelin, ettei hän ota vastaan tähän aikaan. Minä
menen nyt tapaamaan häntä ja kehotan häntä luopumaan aikeestaan."

"Minä voin kyllä tehdä sen."

"Ei hän luota sinuun."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä olen varoittanut häntä."

"Käärme!"

"Jos lasket minut ulos, et joudu vastuuseen toimistani."

"Etkö tule takaisin?"

"En, minä palaan Wittenbergiin. Voit sanoa ajaneesi minut pois."

Neuvotonna Krumme katseli ympärilleen hetken aikaa. Sitten hän
aukaisi oven sanoen: "Mene!"

Mutta kohta senjälkeen hän rupesi polkemaan jalkaa, kirkumaan ja
kiroamaan sitä hetkeä, jolloin oli ottanut niin turmeltuneen olennon
huoneeseensa.

Anima kiiruhti pois, mutta hän kuuli, kuinka ihmiset juoksivat
saadakseen tietoonsa, mitä oli tapahtunut.

Neuvotonna hän pysähtyi seuraavaan kadunkulmaan. Mihinkä hän nyt
kääntyisi?

Hänellä oli paljon tuttuja kaupungissa. Kehenkä turvautua?

Oli jo myöhäinen ilta.

Silloin hän huomasi Didrikin, joka nopeasti meni hänen ohitsensa. Hän
huusi häntä, mutta Didrik ei kuullut, niin hän kiiruhti.

Anima päätti seurata häntä.

Miten hän ällistyikään, kun Didrik pysähtyi juuri sen talon eteen,
jossa jesuiittakollegio piti istuntojaan, pysähtyi ja tarkasteli sitä.

Anima hiipi jäljessä, tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois.
"Kuinka epäkäytännöllinen sinä olet!" sanoi hän.

"He ovat saaneet hänet kynsiinsä."

"Mistä sen tiedät?"

"Kuulin ajurilta, jonka äsken tapasin; kun huusin häntä, ajoi hän
huimaa kyytiä tiehensä. Eräs ohikulkevista sanoi minulle: Varokaa
tuota miestä, hän on jesuiittakollegion palveluksessa!"

"Ja sitten sinä lähdit tänne?"

"Niin, pakottaakseni heidät..."

"Vaiti, Didrik! Sitä ei voi kukaan. Tiedätkö, minut on juuri
sentähden ajettu pois."

"Sinutko, Anima? Epäiletkö sinäkin?"

"Enemmänkin, minä tiedän..."

"Miksi et anna minun tunkeutua tuonne?"

"Tahdotko vapaaehtoisesti mennä ansaan? Miten sitten voisimme
pelastaa isäsi?"

"On kai täällä viranomaisia?"

"Jesuiittoja vastaan on vain yksi keino."

"Mikä se on?"

"Juonet ja kekseliäisyys."

"Mitä on nyt sitten tehtävä?" kysyi Didrik alakuloisesti.

"Mene sinä heti kotiin levolle ja koeta nukkua, jos voit; minä käyn
jonkun hyvän ystävän luo, joka voi ja tahtoo auttaa meitä. Aamulla
varhain saat minulta tiedon missä tapaamme."

Didrik väitteli vastaan, mutta asia jäi sille kannalle kuin Anima oli
ehdottanut, ja niin he erosivat.

"Ehkäpä he ovat jo ottaneet hänet hengiltä tai tekevät sen tänä
yönä", sanoi Anima itsekseen, "ja minä, minä en voi tehdä mitään
hänen pelastuksekseen."

Palatkaamme nyt piispaan.

Hänen seuralaisensa, joka sanoi itsensä mestari Ingeliksi, oli
taitava ja kokenut mies, joka osasi hyvin kuvailla maan oloja, ja hän
puhui niin sujuvasti, että se viehätti piispaa suuresti.

Ikäänkuin olisi tiennyt, että kauppaseikat eivät olleet kauppias
Pederssonista huvittavimmat, kertoili hän paljon kirkollisista
asioista, puhui epäjärjestyksestä ja uskonnollisista häiriöistä
tavalla, josta ei ensinkään käynyt selville, mihin puolueeseen hän
itse kuului.

Sillä välin ajuri kiiruhti kulkua ravakasti eteenpäin, ja taivalta
oli jo tehty useita tunteja, kun "Lasse herra" katsahti ympärilleen
ja kysyi: "Missä olemme?"

Joka puolella oli tiheä metsä, ja hevonen asteli pitkin kapeata
polkua; vaunut olivat joka silmänräpäys kaatumaisillaan.

"Sinä olet ajanut harhaan!" huusi Ingel hypäten vaunuista. Ajuri
raapi päätänsä.

"Lienee parasta, että koetamme jalan päästä oikealle tielle", sanoi
piispa astuen alas hänkin.

Nyt oli vain kysymys siitä, mihin päin lähteä. Mestari Ingel arveli,
että he polkua seuraten voisivat kylläkin päästä perille.

Mutta piispa tarkasteli aurinkoa ja päätti siitä, että he olivat
tulleet lännestä päin, jonka vuoksi hän arveli, että heidän pitäisi
palata samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

"Te olettekin semmoisissa asioissa kokeneempi kuin minä", vastasi
Ingel nauraen; "mutta nyt täytyy meidän ensin saada jotakin
syödäksemme, minulla on ruokaa mukanani."

Maukas päivällinen katettiin ruohikkoon, ja matkustajat söivät
hyvällä ruokahalulla.

Sitten lähdettiin matkaan; keskustelu jatkui herkeämättä, he olivat
nyt syventyneet kalvinilaisiin väitelmiin, eikä piispa huomannut,
että alkoi hämärtää, ennenkuin oli tultu metsästä ja saavuttu
tavalliselle tielle.

"Vihdoinkin!" sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Missä ovat nyt
vaunut?"

Mutta nämä samoin kuin ajurikin olivat hävinneet jäljettömiin.

"Luultavasti", sanoi Ingel, "on hän löytänyt oikotien metsän läpi.
Ehkäpä käännymme takaisin..."

"Ei, kiitoksia", vastasi piispa, "hänen ei ole vaikeampi osata
oikeaan kuin meidänkään; minä olen sitä mieltä, että jatkamme matkaa.
Jonkun ihmisasunnon tapaamme kai ennemmin tai myöhemmin."

Keskustelu oli tauonnut, ja retkeilijämme astuivat rivakasti
eteenpäin.

"Tuolla on kaupunki, sieltä näkyy tulia."

"Niinpä tosiaankin; meidän tulee pyrkiä vasemmalle."

"Suoraanhan me ajoimme lähtiessämme."

"Niin kyllä, mutta isoportti suljetaan yöksi. Meidän täytyy pyrkiä
sisään pikkuportista."

Laurentius ei vielä epäillyt mitään; hän mukautui sentähden
seuralaisensa tahtoon.

Oli jo aivan pimeä, ja portinvartija tuli pieni lyhty kädessään;
laskiessaan heidät sisään mutisi hän jotakin heidän myöhäisestä
tulostaan.

Eräs aivan nuori mies tuli heti heidän jäljessään portista sisään,
mutta hän näytti olevan tuttu vartijalle, koska pääsi sisään
muistutuksitta.

"Nyt saatte opastaa, minä en löydä", sanoi piispa.

"Totta puhuakseni en ole varma minäkään, mutta tuolta, suoraan
edestä, häämöttää valoa. Se on luultavasti ravintola."

Sinne he ohjasivat kulkunsa, kolkuttivat ja pääsivät heti sisään.

"Ei, ei se ole, tämä", sanoi piispa ja kääntyi mennäkseen pois.

"Voihan se olla samantekevä, olemmehan molemmat väsyksissä ja
kaipaamme lepoa", vastasi Ingel.

"Poikani odottaa ja on levoton minun tähteni."

"Voimmehan lähettää heti sanan hänelle."

"No niin, minä kirjoitan muutaman sanan."

Heille tarjottiin kelpo ateria ja oivallista viiniä, jonka jälkeen
piispa vietiin kauniiseen huoneeseen, missä mukavasti levitetty vuode
oli häntä odottamassa, ja niin oli hän uupunut, että heti heittäytyi
siihen ja nukkui sikeästi.

"Ei, ei se ole tämä", oli piispa sanonut.

Anima oli tuntenut hänen äänensä ja kiiruhtanut esiin.

Silloin joku tarttui hänen käsivarteensa. "Varokaa henkeänne; hänen
henkensä on mennyttä."

"Hänen täytyy tulla pelastetuksi!" huudahti Anima epätoivoissaan.

"Oliko hän isänne?"

"Ei, mutta hän on mitä paras, jaloin mies."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Hänen oikeata nimeään en voi enkä saa ilmaista; hän on ruotsalainen."

"Ruotsalainen!" huudahti nuori mies. "Maanmiehiäni siis. Eikö hänellä
ole ketään tuttuja täällä?"

"On, hänen poikansa, joka odottaa häntä ravintolassa."

"Millä nimellä voisin kysyä häntä?"

"Kysykää ruotsalaista Didrik Pederssonia."

"Minä lähden sinne heti."

"Nyt tiedän ainakin missä hän on", ajatteli Anima; "olisipa kumma,
jos en voisi päästä sinne."

Sanoimme, että piispa nukkui sikeästi, mutta hänen unensa ei tullut
pitkäksi.

Hän havahtui huomatessaan, että vuode, jossa hän lepäsi, vaipui
vähitellen aina syvemmälle ja syvemmälle ja että häntä laskettiin
alas ties mihin.

Vaikka kaikkea mahdollista varovaisuutta oli noudatettu, kuuli hän
kuitenkin nuorien ja väkipyörien hiljaista kitinää, ja kun hän
hapuillessaan ympärilleen ei tavannut käsiinsä mitään esinettä,
arvasi hän, että vuode oli seisonut laskuluukulla, jota nyt hinattiin
alaspäin, ehkäpä kellariin.

Piispa tunsi tuskaa, joka tällaisissa tapauksissa on hyvinkin
luonnollista. Hänellä ei ollut mitään syytä toivoa, että näin
kummallisesti alkanut seikkailu päättyisi onnellisesti.

Mutta hänen pelkonsa oli rohkean miehen varovaisuutta; sentähden hän
säilytti mielenmalttinsa siinäkin suuressa vaarassa, johon nyt oli
joutunut.

Hänen aikomuksensa oli hypätä ylös ja asettua puolustautumaan heti,
kun oli tullut vakavalle pohjalle.

Vaikka hän ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin vielä voimakas ja
notkea, ja kamppailu olisi käynyt kylläkin ankaraksi.

Mutta samassa kuin vuode koski pohjaan, tunsi hän voimakasten käsien
tarttuvan itseensä, ja hänet sidottiin vahvasti köysiin, jotta hän ei
kyennyt liikuttamaan kättä eikä jalkaa.

Kaikki tämä tapahtui mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mitähän sitten
tuli seuraamaan?

Hän ei voinut muuta kuin kääntää päätänsä puolelle ja toiselle, ja
pian hän ilokseen huomasi valon välkettä, vaikka etäämpää.

Eräs henkilö tuli naamioituna hänen luokseen, aukaisi hänen takkinsa
ottaen häneltä ne paperit, jotka hänellä oli mukanaan.

Hän ei edes huolinut tehdä vastaväitteitä. Mitäpä se olisi
hyödyttänytkään?

Mutta sydämessään hän kiitteli Animan viisautta. Melanktonin paperit
ainakin olivat hänen toimestaan pelastuneet.

Sitten hän kiinnitti huomionsa hajanaisiin valoihin, jotka toisinaan
näyttivät suoraan lähenevän, toisinaan käyvän toistensa ohi.

Luonnollisena johtopäätöksenä tästä kaikesta täytyi olla, että hän
oli joutunut kutakuinkin laajaan maanalaiseen holviin.

Valoilmiöiden luku lisääntyi, ja pian näkyi, että ne olivat
tulisoihtuja, joita mustiin viittoihin kääriytyneet henkilöt
kantoivat. Kauhtanainsa kaulukset he olivat käärineet tiukkaan päänsä
ympäri peittääkseen kasvonsa.

Toimenaan näytti heillä olevan huoneen mittaaminen samalla kuin he
hyräilivät hautausvirttä.

Muistot ja ajatukset vaihtelivat Laurentiuksen sielussa, ja yhtäkkiä
valkeni hänelle, että hän tuli asetettavaksi jesuiitta-tuomioistuimen
eteen.

Hän oli antanut synninpäästön kuolevalle vaimolle, mutta etenkin
olihan hänen avomielisesti puhuessaan Jaakko Wardenin kanssa siinä
ollut läsnä todistajakin ja tämä todistaja oli hänen leppymätön
vihamiehensä.

Tämä Bellini, jolta hän oli riistänyt Ruotsin hovin suosion ja joka
nyt oli saanut hänet valtaansa, eiköhän hän kostane?

Mutta sillä aikaa kuin hän ajatteli näitä asioita, jotka olivat
omansa saattamaan alakuloiseksi, ja valmistautuessaan siihen, ettei
tulisi saamaan osalleen minkäänlaista oikeutta, päätti hän kuitenkin
pysyä rohkeana ja puolustautua niin hyvin kuin voi.

Hän tiesi, että näillä kauheilla tuomareilla, jotka eivät mitenkään
olleet vastuunalaisia, oli omat periaatteensa oikeasta ja väärästä.
Sitäpaitsi oli uskonpuhdistus jo edistynyt niin pitkälle, että
Ruotsin kirkon ensimäisen miehen ahdistamisen ei pitänyt olla aivan
vaaratonta.

Sillä välin olivat nuo mustat haamut kokoontuneet. Useita
tulisoihtuja sytytettiin, ja Laurentiukselle selvisi pian asema
täydelleen.

Melkein keskellä salia oli alttari.

Sen takana oli kaksi mustalla veralla verhottua penkkiä.

Kumpaisellakin istui huolellisesti kauhtanoihinsa kääriytyneitä
henkilöitä, mutta oikeanpuoleisella penkillä oli heitä vähemmän, he
olivat luultavasti korkeampiarvoisia.

Paitsi tuomareita, jotka istuivat penkeillä, seisoi yltympäri
alempiarvoisia eli niinsanottuja lautamiehiä, joiden tehtävänä näytti
olevan ovien vartioiminen ja tuomarien käskyjen toimeenpaneminen.

Alttarilla oli ristikahvainen miekka, jota pidettiin kristillisen
lunastuksen pyhänä vertauskuvana.

Tuskin oli piispamme ehtinyt tarkastella näitä kaikkia, ennenkuin
keskimäisenä oikeanpuolisella penkillä istunut henkilö, joka
luultavasti oli oikeuden puheenjohtaja, nousi, pani kätensä miekalle
lausuen kovalla äänellä valankaavan, jossa tuomarin velvollisuudet
luetellaan, ja jonka muut tuomarit ja lautamiehet toistivat hänen
jälkeensä syvänä, kumeana hyminänä.

Senjälkeen kääntyi puheenjohtaja läsnäolijoihin kysyen, miksi tuo
mies tuolla edempänä sidottuna ja avuttomana makasi heidän edessään.

Vasemmalta penkiltä nousi yksi tuomareista sanoen olevansa syyttäjä.

Suurimmaksi hämmästyksekseen luuli Laurentius tuntevansa mestari
Ingelin äänen.

"Tuokaa vanki esiin asianmukaisesti sidottuna", käski puheenjohtaja.

Kuusi miestä tarttui heti vuoteeseen kantaen sen alttarin ääreen.

Kaikki paljastivat väkipuukkonsa, jonka jälkeen kaksi miestä aukaisi
valekauppiaan siteet.

"Nouse", käski puheenjohtaja, "ja kuule syytöstä. Ole vakuutettu
siitä, että meissä olet löytävä yhtä oikeuttaharrastavia kuin
lahjomattomia tuomareita."

Vanki totteli heti; väkipuukot olivat kohotettuina häntä vastaan sen
varalta, että hän tekisi pienimmänkin pakenemisyrityksen, mutta hän
pysyi tyynenä ja maltillisena; hänen sydämensä ei sykkinyt tavallista
nopeammin, hänen silmäluomensa eivät vapisseet, vaikka hän raamatun
sanain mukaan oli vaeltaja kuolemanvarjojen maassa, lukemattomien
juonien ja vaarojen ympäröimänä.

Puheenjohtaja kysyi häneltä hänen nimeänsä, kansallisuuttansa ja
ammattiansa.

"Lars Pedersson", kuului vastaus, "synnyltäni ruotsalainen,
ammatiltani kauppias."

"Eikö teillä koskaan ole ollut muuta nimeä?"

"En katso velvollisuudekseni vastata siihen kysymykseen."

"Tiedättekö kenen edessä seisotte?"

"En varmaan, mutta arvaan."

"Sanokaa arvelunne."

"Jesuiittakollegion."

"Siinä tapauksessa tiedätte myöskin, että olisi parempi riippua
pohjattoman kuilun partaalla tai maata mestauskirveen alla, jota
silkkilanka pidättää putoamasta. Mitä olette tehnyt joutuaksenne
semmoisen rangaistuksen alaiseksi?"

"Vastatkoot ne, jotka ovat tuoneet minut tänne."

"Puhu, syyttäjä", sanoi puheenjohtaja, "todista kaikille julki
syytöksesi."

"Tämä mies on luterilaisen kerettiläisyyden levittäjä, hän on pyhän
veljeskuntamme voimakkaimpia vastustajia ja koettaa kirotulla
opillaan vetää puoleensa kirkon uskollisia puoluelaisia."

"Tämä on ankara syytös. Mitä sinulla on vastaamista."

"Ensiksikin, että kuulun kansaan, joka on tottunut antamaan täydet
oikeudet jokaiselle; mutta minä olen myöskin matkustaja, joka
tietää, ettei hänellä ole mitään oikeutta asettaa muiden maiden
tapoja ja asetuksia vastaan. Minä tunnustan siis, että olen teidän
uskonkappaleistanne puhunut tavalla, joka ei ole itselleni eduksi,
mutta sen tein nuoruuteni ystävälle aavistamatta, että mikään
salaurkkija vainuili sanojani."

Vasemmalta penkiltä kuului sipinää, ja yksi sanoi ääneen:

"Anna ainaiseksi tukkia hänen suunsa!"

Se oli Bellini, joka näin puhui.

"Katson tarpeelliseksi lisätä", virkkoi kauppiaamme, "että olen
ajatuksiani, pidettäköön niitä sitten oikeina tai väärinä, lausunut
ainoastaan kotimaassani tai myöskin Pommerissa, siis puolueettomassa
maassa, missä tiliä tuomioistuimella ei ole laillisia oikeuksia.
Mutta ne ovat ja pysyvät aina samoina, ne tahdon aina tunnustaa,
vaikkapa miekan kärki olisi asetettu rintaani vasten."

"Syyttäjä", virkkoi puheenjohtaja, "mitä on sinulla vastattavaa
tähän?"

"Että hänen solvaiseva kielensä on panetellut ja häpäissyt meitä",
huudahti Bellini, "jonkatähden hän on ansainnut, että se revitään
hänen suustaan."

"Pidetäänkö täällä tuollaisia vihanpurkauksia pätevinä todistuksina?"
kysyi lannistumaton ruotsalainen.

"Hupsu muukalainen!" keskeytti puheenjohtaja. "Tiedä, että se, joka
on saavuttanut oikeuden istua meidän joukossamme, on osoittanut
sellaista luonteen pyhyyttä, että se asettaa hänet korkeammalle muita
ihmisiä. Syytöksen, jonka joku meistä tekee, voi kumota ainoastaan
veljeskuntamme jäsen, jolla on korkeampi arvo."

"Siinä tapauksessa olkoon Jumala minulle armollinen, minä voin
ainoastaan asettaa turvani Herraan!"

Mutta samassa nousi se henkilö, joka istui puheenjohtajan oikealla
puolella; hän oli pitkä, vähän kumarassa. Heti kun hän aukaisi
suunsa, tunsi Laurentius hänen äänensä; hän oli Jaakko Warden.

"On totta", sanoi hän, "että syytetty on puhunut varomattomasti,
mutta se ei ole tapahtunut siinä aikomuksessa, että kukaan sen
johdosta tulisi luopumaan uskonnollisesta vakaumuksestaan, vaan se
on ollut kahden vanhan ystävän tuttavallista keskustelua. Jos siinä
on ollut kuuntelijoita, niin se on tapahtunut molempain tietämättä;
minä olen sitä mieltä, että syytetty vapautettaisiin ja annettaisiin
maailmalle takaisin." Hän kumarsi ja istui nopeasti.

Puheenjohtajan vasemmalla puolella istuva, nähtävästi hyvin vanha
mies nousi vaivalloisesti seisoalleen.

"Toivokaamme", lausui hän, "ettei syytetty palattuaan taas
kotimaahansa ainoastaan kiitollisena muistele armahtavaisuuttamme ja
anteeksiantavaisuuttamme, vaan myöskin tästälähin tulee uskolliseksi
ystäväksemme ja puoluelaiseksemme." Senjälkeen hänkin kumarsi ja
istui.

Kokouksessa ohjain kesken alkoi kuiske, josta saattoi erottaa sanat:
"Ruotsin arkkipiispa!"

"Vapautustuomio on julistettu", huudahti puheenjohtaja; "mutta,
syytetty, jääkööt tämän yön salaisuudet sydämesi syvimpään kätköön.
Älä isällesi tai äidillesi, puolisollesi, pojallesi tai tyttärellesi
hiiskahda tästä; tästä et saa puhua kovaa etkä kuiskimalla,
et kirjoittaa kirjaimilla etkä muuten ilmoittaa merkeillä tai
vertauskuvilla. Tottele tätä käskyä, ja riemuitkoon sydämesi
vavistuksessa, sillä vaikka tuhatkin penikulmaa olisi meidän
väliämme, saavutamme sinut kuitenkin aina milloin tahdomme."

Kuin taikavoiman vaikutuksesta sammuivat kaikki tulisoihdut yhdellä
kertaa.

Laurentius tunsi taas voimakasten käsien tarttuvan itseensä.
Varovasti hänet laskettiin vuoteelle, joka vietiin laskuluukulle.

Nostokone pantiin käymään, ja hän tunsi vuoteen kohoavan, kunnes
hiljainen sysäys ilmaisi, että hän taas oli kamarissa, missä oli
käynyt levolle.

Hän ei voinut nukkua, mutta hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa
ihmeellisestä pelastuksestaan.

Päivän koittaessa hän nousi; hän halusi taas kotiin ja päätti ottaa
Didrikin mukaansa. Kukapa tietää, mitä muuten tapahtuisi.

Vanha tallirenki aukaisi portin hänelle, ja hän riensi ravintolaan.

Suuresti hän hämmästyi tavatessaan erään nuoren miehen Didrikin luona.

"Rakas isä!" huudahti tämä syöksyen hänen syliinsä, ikäänkuin ei
olisi ollut aivan varma asiasta.

"Setäni", sanoi vieras, "oletteko ehkä kokonaan unohtanut minut?"

Piispa syleili molempia nuorukaisia. "Tämä on melkein liian suuri
onni yhdellä kertaa", sanoi hän; "rakkaan veljeni ainoa poika."

Reginald sai nyt kertoa, kuinka ihmeellisesti hän oli joutunut
heidän seuraansa ja kuinka molemmat serkukset olivat jääneet kotiin
odottamaan tietoja Animalta.

Kohta senjälkeen tuli Animakin. Nähdessään piispan kävi hän ensin
aivan kalpeaksi; sitten hän heittäytyi hänen syliinsä kyyneleet
silmissä.

"Mikä Jumalan ihme!" huudahti hän. "En tahdo tietää mitä on
tapahtunut. Te elätte! Siinä on kyllin!"

Heti senjälkeen tuotiin suori, kauppias Lars Pederssonille osoitettu
kirje.

Siinä olivat kaikki ne paperit, jotka häneltä oli otettu pois, mutta
ei muuten sanaakaan.

Piispan tiedusteluihin vastasi Reginald, että hän oli hoitanut
opettajanvirkaa eräässä koulussa Ruppinissa, mutta aikoi nyt
matkustaa Wittenbergiin opintojansa jatkamaan.

"Sinne minäkin palaan vielä tänä päivänä", sanoi Anima kertoen sitten
miten oli eronnut Olavi Krummesta.

"Luulenpa, että teemme viisaimmin, jos kaikin lähdemme täältä niin
pian kuin suinkin", arveli piispa.

"Rakas isä, enkö minä saa seurata sinua Stralsundiin?"

"Sinä tulet minun kanssani Ruotsiin."

"Entä opintoni?"

"Saavat jäädä vuodeksi tai pariksi; ukkospilvi on uhkaamassa meitä."

"Pelkäätkö jonkun kostoa?" kysyi Anima katsoen häntä tuskallisesti.

"Ehkäpä. Me lähdemme tänään!"

Mutta sitten sovittiin siitä, että Anima ja Reginald seuraisivat
heitä Stralsundiin. Vaunuja ei oltu vielä myyty, ja niihin mahtui
hyvin neljä henkilöä.

Välttämättömät ostokset tehtiin tavattoman nopeaan ja seuraavana
aamuna lähdettiin matkaan.

Olipa kuin olisi joku uusi side ollut kiinnittämässä näitä neljää
toisiinsa. He tunsivat, etteivät he erottuaan enää tapaa toisiaan
tässä maailmassa. Ja kolme heistä oli oppinut luottamaan toisiinsa ja
rakastamaan toisiansa.

Anima oli nyt niinkuin edelliselläkin kerralla yrityksen johtavana
sieluna, hän teki matkan helpoksi ja mukavaksi.

Stralsundiin saavuttuaan saivat he vielä viettää päivän yksissä,
ennenkuin laiva lähti Ruotsiin. Silloin päätettiin, että Anima
palaisi Wittenbergiin samoissa vaunuissa. Reginald olisi hänen
suojelijanansa, ja piispa suorittaisi matkakustannukset. Anima ei
kiitellyt, mutta hänen silmänsä olivat kyynelissä ja hän puristi
lujasti piispan kättä rintaansa vasten.

Kaikki neljä menivät yhdessä laivalle.

Silloin Anima otti esille Melanktonin paperit ojentaen ne piispalle.

"Olisitteko unohtanut nämä?" kysyi hän.

"Olisinpa ihmetellyt, jos sinä olisit unohtanut."

Syleily ja suutelo vielä.

"Entä minä?" sanoi Didrik.

Anima epäili hetkisen, sitten hän suuteli Didrikiä ja juoksi posket
hehkuvina maihin.

Niin he erosivat.

Kun maa oli jäänyt matkustajain näkyvistä, puhkesi Didrik valtavaan
itkuun koettamattakaan salata sitä.

"Poika raukkani, sinä pidit hänestä paljon."

"En tiedä mistä syystä", nyyhkytti tämä. "Aluksi en voinut sietää
häntä."

"Niinpä toisinaan käy... Hän on kelpo tyttö, eikä kukaan tiedä mitä
vielä voi tapahtua."

"Reginald ehkä, mutta en koskaan minä."

Nuoressa sydämessä vaihtuvat ajatukset helposti; Ruotsin rannikon
näkyminen vaikutti elähyttävästi isään ja poikaan. Miten olivatkaan
asiat kuuden kuukauden aikana muuttuneet rakkaassa isänmaassa, ja
kuinka paljon hänellä olikaan kerrottavaa äidille ja siskoille!

       *       *       *       *       *

Jälleennäkeminen oli suloista, sanomattoman suloista.

"Ei puutu mitään onnestani, kun saan teidät molemmat takaisin", sanoi
rouva Elisabet.

Mutta kun Laurentius sittemmin täydellä luottamuksella kertoi, missä
hengenvaarassa hän oli ollut, vetäytyi hän vavisten miehensä syliin
sanoen:

"Onneni on liian suuri saadakseni sitä kauan nauttia."

Niin paljon kuin mahdollista oli piispa pysynyt erillään
valtiollisista kysymyksistä. Jokaisen isänmaanystävän tavoin hän
katsoi pelolla ja levottomuudella tulevaisuuteen; mutta hänen
omassa vaikutuspiirissäänkin oli syntynyt sellaisia erimielisyyksiä
kirkollisissa seikoissa, että vaadittiin voimakasta kättä ohjaamaan
niitä oikeaan.

Paperit, jotka hän oli tuonut mukanansa, olivat hänelle hyvänä apuna
useiden tärkeiden kysymysten ratkaisemisessa, ja hän ryhtyikin niihin
heti.

Mutta alussa vuotta 1566 puhkesi kauhea kulkutauti raivoamaan
Upsalassa. Sen uhriksi joutuivat niin ylhäiset kuin alhaisetkin,
löysipä se tien arkkipiispankin asuntoon.

Neljä täysikasvuista poikaa, jotka olivat vanhempainsa ilo ja ylpeys,
lankesi toinen toisensa jälkeen kuin nuoret vesat viikatteen edessä.

Arkkipiispa itse siunasi heidät viimeiseen lepoon. "Hyvä teidän",
sanoi hän, "jotka jo olette satamassa. Valmistakaa sijaa meille,
jotka vielä ikävöiden ojennamme käsiämme kohden isänkotia."

"Luuletko, että saamme pitää ne kolme, jotka vielä ovat jäljellä?"
kysyi Elisabet pelolla ja vavistuksella.

"Rakkahimpani, pankaamme kätemme ristiin ja sanokaamme: 'Herra, ei
niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä!'"



14.

MIELENHÄIRIÖ ALKAA.


Meidän tulee nyt palata onnettomaan kuninkaaseen.

Kauan hän ei voinut olla erillään suosikistaan, ainoasta, joka arvasi
hänen ajatuksensa.

Aluksi sai Yrjö Pietarinpoika viipyä hänen luonaan ainoastaan lyhyen
hetken, jonka jälkeen hänet lähetettiin pois ja kiellettiin enää
näyttäytymästä.

Mutta suosikkipa oivalsikin asiansa paremmin. Nöyränä ja matelevana
hän tuli joka päivä, eikä Eerikillä ollut sydäntä kieltää häntä
suutelemasta hänen käsiään ja kostuttamasta niitä kyynelillään.

Sitäpaitsi oli hänellä aina jotakin uutta kerrottavanansa. Toisinaan
hän kertoi sotatapauksista, toisinaan taas mitä kuninkaasta puhuttiin
sekä aateliston että kansan keskuudessa.

Ei kellään ollut niin selvillä, mitä milloinkin tapahtui, kuin Yrjö
Pietarinpojalla.

Mutta niinpä olikin luonnollista, että hän ennen muita oli kuninkaan
ystävä.

Senkötähden he tahtoivat saada hänet pois; oliko hän ehkä heidän
tiellänsä?

Jos hän olikin menetellyt ankarasti Niilo Sturea kohtaan, niin kukapa
voi sanoa, ettei Niilo Sture ollut sitä ansainnut?

Eikö Ceciliakin ollut pyytänyt rangaistusta hänelle; kyllä siinä
lienee ollut hyvät syynsä.

Mutta kuningas oli vikapää kaikkeen, kaikki kävivät hänen kimppuunsa.

Kaikki paitsi Yrjö Pietarinpoika; hän oli todellinen ja luotettava
ystävä, toisinaan ehkä liian ankara, mutta olihan hän niin ylen
harras ystävyydessään.

Hän saattoi yhtä vähän kuin Eerikkään sietää ylimyksiä, jotka
suvaitsivat pitää kuningasta vertaisenaan, häntä, jota halutti
tallata heidät jalkoihinsa.

Yrjö oli sanonut, etteivät he parempaa ansainneetkaan, ja siinä hän
oli oikeassa.

Ja hänestä Eerik tahdottiin erottaa. Tekisiköhän hän hänet lähimmäksi
miehekseen, toimittaisi kaikki hänen kauttansa osoittaakseen siten,
miten halveksi kaikkien muiden neuvoja.

Näin liitelivät kuninkaan ajatukset yhtämittaisessa kiertokulussa.
Hän ei voinut saada niitä eriämään omasta itsestään; itsensäsäilytys
oli hänen elämänsä ainoa päämaali.

Mutta senjälkeen, tai oikeammin yhteydessä sen kanssa, täytti hänen
mielensä rakkaus Kaarinaan.

Yrjö Pietarinpoika oli vannonut saattavansa tämän perikatoon, mutta
ei uskaltanut tehdä pienintäkään muistutusta häntä vastaan. Se vain
olisi saattanut kuninkaan vimmaan, ehkäpä vielä vienyt suosikilta
hengenkin.

Nyt oli hän toki tehnyt suunnitelmansa. Ei hän tiennyt itsekään,
eukkonsako vai piruko oli häntä ollut auttamassa; mutta onnistua
sen täytyi, ellei Kaarina ollut sellainen noita, että kaikki hornan
henget tottelivat häntä.

Tuo nuori nainen eleli hyvin yksinäistä elämää. Paitsi kuningasta oli
tohtori Benediktus ainoa, joka kävi hänen luonansa. Mutta saatuaan
pikku tyttönsä ei hän välittänyt kenestäkään muusta, vaan näytti
tyytyväiseltä ja onnelliselta.

Vain kerran päivässä ja melkein aina samaan aikaan tuli kuningas
hänen luokseen ja viipyi siellä usein monta tuntia. Kaarinalla oli
erinomainen kyky saattaa hänet hyvälle ja iloiselle tuulelle, ja
hänen luotaan tultuaan oli kuningas hetkisen tavallistaan parempi.

Eräänä päivänä, kun Kaarina oli yksin, sai hän kirjeen nuoruutensa
ystävältä Maksimilianilta. Tämä oli kohonnut vänrikiksi ja oleskeli
nyt Tukholmassa erään tuttavansa luona. Hän oli tullut Kaarinan
tähden ja toivoi tämän iloisesti ottavan vastaan vanhan ystävän, joka
kiihkeästi halusi tavata häntä.

Kaarina tuumaili aluksi antaa myöntävän vastauksen, mutta sitten
hän muisti kuninkaan kiellon ja sanoi, että, niin paha kuin hänen
mielensä siitä olikin, hänen täytyi vastata kieltävästi. Maksimilian
sai kuitenkin nähdä hänet; hän lupasi istua ikkunan ääressä ja
nyökäyttää hänelle päätään hänen siitä ohi mennessään.

Tämä tapahtui muutamia kertoja.

Sitten sai Kaarina taas kirjeen, jossa mainittiin, että Maksimilian
aikoi lähteä sotaan ja että jollei hän sitä ennen saanut puhutella
Kaarinaa, oli hän vakavasti päättänyt etsiä kuolemaa, sillä hän tiesi
siitä, ettei Kaarina enää välittänyt hänestä.

Kaarina itki katkeria kyyneleitä. Hän ei tahtonut mielellään
tehdä kuninkaan tahtoa vastaan, mutta nyt oli Maksimilianin henki
kysymyksessä, ja antaisihan Eerik sen anteeksi. Eihän hän ollut
koskaan tehnyt mitään vastoin hänen tahtoaan.

Kuitenkin vallitsi hänessä jonkinlainen levottomuus; hän oli antanut
lupauksensa, pitäisikö hänen nyt peruuttaa se?

Silloin tuli Benediktus. Hän huomasi heti, että jotakin oli tekeillä,
mutta mitä?

Kaarina oli hyvin hämillään. Vihdoin hän sanoi: "Illalla tohtori ei
saa tulla tänne."

"Miksi en?"

Kaarina pudisti päätään. "Älkää kysykö."

"Tuleeko kuningas?"

"Ei."

"Joku toinenko?"

Hän nyökäytti päätään.

"Sehän on kielletty."

"Vain tämän kerran", sanoi Kaarina rukoilevasti.

"Hyvä ystäväkö?"

"Hyvin rakas ystävä."

"Eihän vaan Maksimilian!" huudahti tohtori säikähtyneenä.

"Kyllä, juuri hän!"

"Se ei saa tapahtua!"

"Mutta muuten hän lopettaa itsensä." Ja Kaarina kertoi kirjeistä ja
niiden sisällyksestä.

"Näytä ne minulle."

Hänellä ei ollut niitä jäljellä; tuoja oli heti vienyt ne takaisin.
Ainoastaan pieni lippu oli unohtunut.

Tohtori otti sen. "Lapsi raukka", sanoi hän, "mihin ansaan sinut
onkaan vietelty!"

Kaarina nauroi; kuningas sai olla saapuvilla, jos tahtoi, sanoi hän.

"Minä olen saapuvilla", sanoi tohtori vakavasti; "luulen, että se
hyödyttää sinua enemmän."

"Maksimilian ei pidä siitä."

"Hm, ehkäpä se toki pelastaa hänen henkensä."

"Hänen henkensä? Luuletteko, että..."

"Vähemmästäkin on moni sen menettänyt."

Kaarina pillahti valtavaan itkuun.

"Ole tyynenä ja vaiti, tee kaikki niinkuin minä käsken."

Kaarina lupasi, mutta kerran toisensa perästä hän kyseli: "Mitähän
syytä kuninkaalla olisi pahastua siitä?"

Benediktus väitti, että hän ei ollut täydelleen pitänyt lupaustaan,
ja Kaarina myönsi, että se oli kyllä pahasti. Hän lupasi, ettei enää
koskaan tee niin.

Tohtori jäi hänen luokseen päivälliselle. Hän huomasi, että tässä oli
vaara tarjolla.

Koko ajan puhui Kaarina lapsuudestaan, sisaruksistaan ja
leikkikumppaneistaan, etenkin Maksimilianista.

Eräs palvelijattarista tuli sisään sanoen Kaarinalle, että ulkona oli
joku, joka tahtoi puhutella häntä.

"Saa tulla sisään", sanoi Kaarina katsoen tohtoriin.

Mutta tämä huomasi kyllä, että hänen oli vaikea salata iloaan.

"Ei se käy laatuun, tulkaa ulos", sanoi palvelijatar ja antoi merkin
Kaarinalle.

Tämä nousi nopeasti.

"Odota, ota minut mukaan", sanoi tohtori tarttuen Kaarinan
käsivarteen. "Varovaisuutta!" kuiskasi hän.

Ulompi huone oli koko lailla suurempi. Benediktus huomasi heti
kuninkaan kätkeytyneen verhojen taakse. Nuori vänrikki tuli
vastaiselta puolelta; hämillään hän pysähtyi ovelle, mutta nähdessään
Kaarinan hän kiiruhti hänen luokseen huudahtaen: "Vihdoinkin!"

Kaarina tahtoi juosta häntä vastaan, mutta tohtori pidätti hänet
siitä.

"Nuori mies", sanoi hän, "minun pyynnöstäni ottaa Kaarina rouva
teidät vastaan."

"Valehtelette, vanha herra", kuului närkästynyt vastaus. "Yhtä hyvin
olisi hän voinut jättää sen tekemättä. En tahdo olla mistään teille
kiitollisuudenvelassa."

"Olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Maksimilian", lausui Kaarina,
"enkä tiedä, miksen saisi sanoa sitä sinulle", lisäsi hän itkien.

"Sentähden että nyt olemme liian alhaisia ollaksemme sinun ystäviäsi.
Sinä et enää saa pitää meistä niinkuin ennen."

"Minä tulen aina pitämään teistä. Muistatko, Maksimilian, kuinka
paljon pidimme toisistamme?"

"Minä pidän vieläkin. Oi Kaarina, sinä olet riistänyt sydämeni
rinnastani." Hän tahtoi tarttua Kaarinan käteen.

Kuningas oli hiipinyt esiin ja tarttunut Benediktusta käsivarteen;
katsellen hänen olkansa yli hän kuunteli ahnaasti jokaista sanaa,
mutta kun Maksimilian aikoi tarttua Kaarinan käteen, ärjäisi hän:
"Vahti!" -- tempasi Kaarinaa kädestä ja heitti hänet pois.

Useita sotamiehiä syöksyi sisään, vänrikki yritti vastarintaa, mutta
hänelle pantiin kapula suuhun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän
oli poissa.

Kohta senjälkeen tuli Yrjö Pietarinpoika ja kysyi kumartaen, tahtoiko
kuningas mitään.

Tämä seisoi ällistyneenä ja tuijotti eteensä.

Benediktuksen läsnäolo oli hyvin epämieluisana yllätyksenä
prokuraattorille; mutta vielä ei toki ollut varmaa, oliko hänen
tuumansa mennyt tyhjiin.

Kaarina makasi tiedottomana.

"Onko mies varmassa säilössä?" ärjyi kuningas.

"Hän on jo kuollut!"

Kuningas iski silmää; se rauhoitti häntä nähtävästi.

Kylmä väristys kävi läpi tohtorin, ja tuskin hilliten harmiaan hän
sanoi osoittaen Kaarinaa:

"Eikö hänkin saa kuolla ilman muuta?"

"Kaarina! Kaarinani!" Eerik nosti hänet maasta ja sulki syliinsä,
hyväili häntä, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimityksillä
kyynelten virtaillessa hänen silmistään.

Molemmat läsnäolijat katselivat tätä ihmetellen.

Vihdoin Kaarina aukaisi silmänsä ja loi kysyvän katseen kuninkaaseen.
"Missä minä olen?" sanoi hän silmäillen kummastellen ympärilleen.

Silloin muisti palautui. "Eikö totta, Eerik, olethan sinä antanut
hänelle anteeksi?" Hän kietoi käsivartensa kuninkaan kaulaan.
"Rakkautemme tähden", kuiskasi hän, "on hän kunnostava itseänsä
sodassa, ja sitten sinä ylennät hänet ja minä toimitan hänet
naimisiin Annan, sisareni kanssa; hän pitää paljon Maksimilianista,
sen tiedän."

Eerik vetäytyi pois hänen hyväilyistään. Hän näytti kärsivän niistä.

Benediktukselle hän kuiskasi: "Henkesi uhalla älä ilmaise hänelle
sanaakaan."

Prokuraattori rykäisi: "Ihmettelen miten tämä on tapahtunut",
kuiskasi hän Benediktukselle.

"Lemmon juonia!" vastasi tämä.

"Kenenkähän toimesta?" uteli konna.

"Niin, sanokaa sitä."

"Miten te tänne tulitte?"

"Kaarina kutsutti minut."

"Mitä varten?"

"Lukemaan kirjeitä."

"Niitä hänellä ei ollut."

Vastaus tuli äkkiä, ajattelematta, ja Yrjö sai yskänpuuskan.

"Ei, sen tiedän, te olette ottanut ne takaisin."

"Minä! Pitäkää varanne!" Pöhöttynyt, punakka naama muuttui
kellankarvaiseksi, ja hän kääntyi pois.

Kaarina vietiin vuoteeseen, ja levottomuutta herättävä heikkous
valtasi hänet.

Eerik oli aivan suunniltaan; Kaarinan viattomuuden hän kyllä tiesi,
sitä ei kenenkään tarvinnut sanoa hänelle.

Voi sitä, joka oli rohjennut yrittää saada edes epäilyksen varjoa
lankeamaan hänen rakastettunsa päälle!

Suosikin täytyi mukautua puhumaan hänestä mitä suurimmalla osanotolla.

Vanha Benediktus istui joka päivä pitkät ajat hänen vuoteensa ääressä
puhuen hänelle rauhoittavia lohdutuksen sanoja, joita hän halukkaasti
kuunteli.

"Enkö saa kysyä kuninkaalta, mihin hän on lähettänyt Maksimilianin?"
kysyi hän avomielisesti.

"Älä kysy, lapseni. Se osoittaisi luottamuksen puutetta."

"Te sanotte, että hänen on hyvä olla."

"Parempi kuin koskaan ennen."

"Eikö hän enää ole minulle vihainen?"

"Ei, nyt hän rukoilee Jumalaa teidän puolestanne."

"Niin minäkin rukoilen hänen puolestaan", sanoi Kaarina pannen laihat
kätensä ristiin.

"Oikein, rukoilkaa toistenne edestä."

"Enkö koskaan saa tavata häntä?"

"Saat, vastedes."

"Tapaatteko te hänet ennemmin?"

"Toivottavasti."

"Viekää hänelle tervehdykseni."

"Sen lupaan."

"Ja sanokaa", hän laski kätensä tohtorin käteen, "sanokaa hänelle,
että toivoisin sydämestäni hänen menevän naimisiin Annan, sisareni
kanssa. Anna pitää niin paljon hänestä, ja olisi niin lohdullista
saada ajatella heidän onneaan." Vanha tohtori lupasi kaikki, mitä hän
pyysi. Hänen sydäntään tällainen petteleminen kirveli, mutta totuuden
paljastaminen olisi ollut vielä julmempaa.

Parasta siis, että hän niin kauan kuin mahdollista sai elää
tietämättä kaikesta siitä ilkeydestä ja kaikista niistä juonista,
jotka häntä ympäröivät.

Että Yrjö Pietarinpoika oli äskeisten yritysten alkuunpanija,
oli Benediktuksesta päivänselvää. Mutta hänellä ei ollut mitään
todistuksia; sentähden hän ei uskaltanut syyttää häntä julkisesti.
Seurauksena olisi vain ollut hänen oma perikatonsa, ja Kaarina
tarvitsi kyllä vanhan ystävänsä ja ainoan uskottunsa.

Mutta Eerikkin ymmärsi, että jonkun toisen oli täytynyt olla tässä
juonittelemassa, ja hän koetti saada selville, kuka tuo toinen oli.

Hän ei rohjennut eikä tahtonut puhua Kaarinan kanssa. Tämä olisi ehkä
vain saanut häneltä tiedon murhasta ja syyttänyt häntä siitä. Ei, hän
ei saanut tietää mitään siitä.

Näin ollen hän ei voinut kääntyä kehenkään muuhun kuin rakkaaseen
Yrjöönsä, ja tämä lausui epäilyjänsä milloin tuosta, milloin tästä,
joka oli hänelle vastenmielinen, samalla sydämessään kiroten
"noitaa", jonka hän vannoi ennemmin tai myöhemmin kukistavansa.

       *       *       *       *       *

Kun kuningas näin tuuliviirin tavoin kääntyi milloin sinne, milloin
tänne, jatkui sota sekä maalla että merellä tuottamatta mitään
hyötyä. Kansa vain köyhtyi, ja suuria maa-aloja hävitettiin autioiksi.

Vuonna 1566 lähti liikkeelle urhoollisen amiraalin Klaus Hornin
johdolla laivasto, jossa oli 68 laivaa. Hän voitti tanskalaiset ja
saksalaiset useissa tappeluissa; se oli jonkinlaista merirosvosotaa,
jossa taistelevat tarkoittivat toistensa hävittämistä.

Maalla käytiin sotaa yhtä huonoilla tuloksilla.

Eerik epäili sotapäällikköjänsä, ja he samoin epäilivät ja pelkäsivät
kuningasta, joka lähetti kätyreitänsä kylvämään miehistöön epäluuloa
päällikköjä kohtaan.

Kun saapui tieto, että tanskalainen päällikkö Rantzow oli lähtenyt
liikkeelle ja havitteli Länsigöötanmaan rajoilla, ei ollut ketään
muuta panna sotajoukon päälliköksi kuin Maunu, Saksin herttua.

Tämä nuori, hilpeä herra oli erittäin hyvillään näin suuresta
kunniasta. Pitäisihän sen, joka oli eturivissä tanssisalissa, olla
etumaisena myöskin taistelukentällä, ja olisihan hänen morsiamensa,
prinsessa Sofia, ihastuksissaan saadessaan sitoa hänen otsalleen
voitonseppeleet.

Mutta suuret teot seuraavat harvoin suuria sanoja. Maunu herttua
ei ollut mikään sankari, ja hänen pelkuruutensa tarttui koko
sotajoukkoon, joka tuskin yrittikään vastustamaan vihollista. Rantzow
hyökkäsi rajan yli Länsigöötanmaahan, hävitti maakunnan aina Skaraan
saakka, poltti kaupungin ja eteni pohjoiseen päin Venersborgiin asti.

Vaara oli uhkaava.

Tämän kuullessaan kuningas vimmastui. Hän lopetti kaikki
ystävyyssuhteet herttuan kanssa ja päätti itse lähteä
taistelutantereelle nimitettyään ensin henkivartijoikseen
neljäkymmentä aatelismiestä, jotka eivät saaneet koskaan poistua
hänen luotaan.

Hän lähti Tukholmasta heinäkuun 29 p:nä, mutta odotellessaan
lisäväkeä ja tietoja vihollisen etenemisestä, kuten hän sanoi,
viivytteli hän matkaa niin, että saapui Örebrohon vasta 15:ntenä
elokuuta.

Sillä välin oli rutto puhjennut raivoamaan maassa, ja hätä ja kurjuus
edistivät suuresti sen levenemistä; erittäinkin juuri Örebron
seuduilla se teki pahimmin tuhojaan.

Sota olisi käynyt hyvin arveluttavaksi, jollei urhoollisella Kaarle
de Mornaylla olisi ollut komennossaan oma osastonsa.

Varovasti ja valppaasti hän seurasi Rantzowia uskaltamatta antautua
taisteluun paljon voimakkaampaa vihollista vastaan.

Mutta hän anasti tältä melkein koko kuormaston ja sai vihollisensa
lopulta niin ahtaalle, ettei tanskalaisella sotajoukolla ollut muuta
mahdollisuutta kuin joko kuolla nälkään tai murtautua vihollisten
läpi.

Rantzow päätti yrittää jälkimäistä, ja hänen onnistuikin suurella
mieshukalla päästä satimesta menetettyään koko muonavarastonsa,
hevosensa ja vaununsa.

Jos Mornaylla olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisi Rantzow ollut
hukassa.

Tästä sai Eerik tiedon Örebrohon, jossa hän piti sotaneuvottelua.
Siellä hän myöskin kohtasi viimeisen kerran urhoollisen amiraalinsa
Klaus Kristerinpojan, joka seuraavassa kuussa kuoli ruttoon.

Sama kohtalo tuli Klaus Hornin osaksi hänen matkatessaan
sotajoukkoineen Hallantiin.

Suuret vauriot seuraavat usein toisiaan. Kaarle de Mornay ja Jaakko
Henrikinpoika olivat vakoilemassa Rantzowin leiriä Elfsborgin
seuduilla; molempain kimppuun hyökättiin yhtäkkiä, ja he joutuivat
vangeiksi.

Ruton tähden majoitettiin joukot linnaleiriin, ja kuningas Eerik
riensi Vadstenaan.

Siellä hän kohtasi onnettoman veljensä, joka ei enää tuntenut häntä.

Kuningas kauhistui häntä ja hänen mielettömiä puheitaan, mutta sanoi
kuitenkin:

"Veli Maunu, sinä olet onnellisempi kuin minä, sillä sinä et tunne
kurjuuttasi."

Hän ei viipynyt siellä kauempaa kuin viikon ajan; sitten hän matkusti
Södermanlannin kautta Svartsjöhön.

Täällä oli Kaarina häntä vastassa, ja se kuolemankauhu, joka tähän
asti oli vallinnut hänessä, poistui nyt. Eihän rutto uskaltanut
tulla Kaarinaa lähelle, ja sentähden oli hänkin suojassa ollessaan
Kaarinansa luona.

Mutta hänen paha henkensä saapui myöskin sinne. Yrjö Pietarinpoika
oli saanut kirjeen Saksasta. Nyt hän tiesi varmaan, että Niilo Sture
punoi juonia kuningasta vastaan ja että moni valtakunnan herroista
oli siinä osallisena; hänellä oli todistuksia, varmoja todistuksia,
ja hän tiesi saavansa niitä lisää.

On tavallista, että ihminen mieluimmin kuulee puhuttavan siitä, mitä
enimmin pelkää. Sentähden oli Yrjö Pietarinpojallakin niin suuri
lumousvoima kuningas Eerikkiin; hän veti hänet pois Kaarinan luota
valaakseen myrkkyään hänen korviinsa.

Mitä kaikkea nämä kaksi sipisivät ja supisivatkaan! Kiihotappa
houkkion mielikuvitusta, niin voit viedä hänet mihin tahansa,
houkutella hänet millaisiin rikoksiin hyvänsä.

Sture-nimi oli se kummitus, jolla häntä aina peloteltiin, ja tähän
tulivat lisäksi Stenbockit, Bielket ja Lejonhufvudit, Ruotsin
etevimmät suvut, jotka olivat sukulaisuussuhteissa Sturein kanssa;
kuinka he halusivatkaan kostaa! He eivät muka koskaan unhottaneet
Niilo Sturen häväistystä, ja sentähden täytyi saada heidät pois, pois
kaikki toinen toisensa jälkeen; piti vain saada todistuksia heitä
vastaan.

Yrjön tarvitsi hankkia paljon sellaisia.

Marraskuun viime päivinä kuningas Eerik palasi Tukholmaan.

Tähän aikaan oli hänen pelkonsa ja epäluulonsa noussut kukkuloilleen.

Hän oli täysin vakuutettu siitä, että ylemmässä aatelistossa oli
tehty salaliitto häntä vastaan.

Heillä oli aikomuksena syöstä Vaasan suku valtaistuimelta ja poistaa
kruununperimys.

Tämä oli jo tullut piintyneeksi päähänpistoksi hänessä, ja Yrjö
Pietarinpoika saattoi hieroa käsiään ja nauraa hänen selkänsä takana.
Nyt asiat jo menivät menojaan ilman häntäkin.

Sitten kuningas lisäsi henkivartijoitansa.

Osoittaaksemme, kuinka hän oli pitänyt huolta omasta
turvallisuudestaan, mainittakoon seuraava:

Ulkovartijapalvelusta kuninkaan linnassa toimitti erityinen
henkivartija-osasto, jonka päällikkö aamuin-illoin järjesti
vahtivuorot.

Vartijain velvollisuutena oli pitää vaaria, ettei kukaan asepukuinen
mies päässyt sisään.

Heti porttien sisäpuolella seisoivat ovenvartijat pitämässä huolta
siitä, ettei kukaan sivullinen päässyt kuninkaan luo.

Arvossa ja järjestyksessä seurasivat senjälkeen kamaripalvelijat,
jotka palvelivat majesteettia pukeutumisessa ja riisuutumisessa sekä
pitivät huolta hänen vaatteistaan y.m.

Viimeksi tulivat hovipojat, joiden tuli seurata kuningasta, mihin
tahansa hän meni, oleskella lähimmissä huoneissa, kantaa sisään ruoka
ja palvella pöydässä.

Erityinen virkamies oli pitämässä huolta ruuanlaittamisesta, pöydän
kattamisesta ja pöytäliinoista sekä siitä, että kaikki oli oivasti
järjestetty, lautaset, veitset, lusikat, maljat ja muut tarpeet.

Toinen virkamies, jota nimitettiin juomanlaskijaksi, piti huolta
viineistä ja juotavista, ja hänen valvontansa alaisia olivat
kellaripojat, joiden tuli palvella juomanlaskijoina pöydässä.

Arvokkaimpia olivat kamarijunkkarit, luvultaan yhdeksän. Heidän piti
aina olla saapuvilla kuninkaan vastaanottohuoneessa; henkensä uhalla
he eivät saaneet poistua hänen luotansa, ei sodassa eikä rauhan
aikana, ei linnassa eikä matkoilla. Sotakentällä piti heidän aina
olla haarniskassa ja täysissä aseissa; mihin tahansa hän menikin,
tuli heidän aina kulkea hänen edellään, eivätkä he koskaan saaneet
ilmaista sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet hänen huoneessaan.

Tyytymättä vielä tähänkään piti Eerik ympärillään nelikymmenlukuisen
vartijajoukon jalosukuisia nuorukaisia, eikä hän sittenkään ollut
turvassa.

Yhtä peloissaan hän olisi ollut, vaikka niitä olisi ollut
tuhannenkin. Voisihan salama taivaasta iskeä alas ja tappaa hänet.

Nuuskijoita lähetettiin urkkimaan mitä puhuttiin sekä hienommissa
piireissä että kapakoissa.

Helmikuun 4 p:nä 1567 tuomitsi kuninkaan lautakunta erään kreivi
Svante Sturen palvelijan kuolemaan sentähden, että hänellä oli ollut
pyssy kädessään, kun kohtasi kuninkaan kadulla.

Huhuja liikkui jos jonkinlaisia. Kauhu levisi kansan keskuuteen;
kuiskailtiin kidutuskuulusteluista ja useista yöllisistä mestauksista.

Vuosi 1567 oli alkanut.

Kuningas Eerik itse sanoo päiväkirjassaan sitä elämänsä
onnettomimmaksi vuodeksi.

Kaarle herttua oli nyt kahdeksannellatoista ikävuodellaan, reipas
nuorukainen, jolla oli taipumusta olla oma herransa.

Täydellä oikeudella hän pyysi saada vastaanottaa herttuakuntansa.

Kuningas vastaili kierrellen ja ehdotteli, että hän suostuisi
ottamaan jonkun toisen maakunnan; mutta kun nuori ruhtinas ei ollut
tyytyväinen siihen, vaan vetosi perintösopimukseen ja heidän isänsä
testamenttiin, sanoi kuningas tahtovansa järjestää kaikki parhaan
mukaan, kun vain saisi vähän miettimisaikaa.

Herttua vaikeni ja poistui tyytymättömänä, mutta vakaasti päättäen
viimeiseen asti vaatia oikeuksiansa.

Juuri siinä tahtoi Eerik vastustaa häntä, mutta kaikella on aikansa,
ja nyt oli ennen kaikkea käytävä käsiksi kapinoitsijoihin.

Yrjö Pietarinpoika sanoi, että hänellä oli täydelliset todistukset,
ja sentähden oli ensi isku nyt lyötävä.

Annettiin käsky kokoontua valtiopäiville Tukholmaan toukokuun 1
päiväksi, ja juuri ne aateliset, joita aiottiin syyttää, saivat
kuninkaalta armollisen kutsun saapua hänen luokseen Svartsjöhön.



15.

KUN HULLUT RAIVOAVAT VAPAASTI.


Suuri oli hämmästys Hörningsholmassa.

"Mikä liekään tarkoitus, kun meidät kutsutaan?" kyseli Märta rouva
ihmetellen.

"Minusta se tuntuu kummalliselta", vastasi Svante herra.

"Ei hän puhunut kertaakaan kanssani, kun helmikuussa olin linnassa
Sivard Krusen häissä", arveli Eerik herra.

"Sinä kerroit jostakin kirjeestä", tutki isä.

"Neiti Margareeta Niilontyttärelle", vastasi poika nauraen; "meitä
oli monta, jotka kirjoitimme sen alle."

"Mitä se sisälsi?"

"Neiti kantoi lippua ympäri huonetta ja kysyi, kuinka moni tahtoisi
asettua hänen komentonsa alaiseksi, ja seuraavana päivänä kirjoitimme
hänelle sanoen, että kaikki mielellämme tahdomme taistella rakkaan
vänrikin komennossa."

"Siinä en voi huomata mitään pahaa."

"Niiloa odotetaan kotiin; eikö voine olettaa, että kuningas ensiksi
pyrkii sovintoon hänen omaistensa kanssa."

"Luulenpa melkein niin olevan", arveli kreivi Svante, ja hänen
katseensa kirkastui.

"Se todistaa, että tunnet häntä hyvin vähän", vastasi Märta rouva;
"hänellä on jotakin pahaa mielessä, vaikka en tiedä minkätähden."

"Ehkäpä olemme hänen tiellänsä", sanoi vanhus lempeästi.

"Me olemme sietäneet ja kärsineet liian kauan", vastasi Märta rouva
kiihkeästi.

"Ehkäpä hän pelkää kostoa", tuumaili Eerik. "Silloin hän on oikeassa,
eihän tuommoinen elämä sovi vapaasukuiselle."

"Me olemme vannoneet kuningas Eerikille uskollisuutta ja
kuuliaisuutta ja valamme tahdomme pitää pyhänä, tapahtukoon mitä
tahansa", sanoi isä.

"Oletteko päättäneet lähteä sinne?" kysyi Märta rouva kiihkeästi.

"Meidän täytyy", vastasi hänen herransa, mutta pöydällä lepäävä käsi
vapisi.

"Ei kellään ole vähemmän pelättävää kuin minulla", huomautti Eerik,
"ja siksi ehdotan, että minä menen edeltäpäin tiedustelemaan, jos
varovaisuus niin vaatii. Herra isäni voi sitten lähteä tai olla
lähtemättä, miten parhaaksi näkee."

Ainoa, joka ehdottomasti hyväksyi tämän ehdotuksen, oli Märta rouva.

"Jos molemmat hyppäävät sudenkuoppaan", arveli hän, "ei toinen voi
auttaa toista."

Oli miten olikaan, mutta sitten päätettiin, että Eerik herran tuli
seuraavana päivänä lähteä matkaan Svartsjöhön. Suuri oli kuitenkin
hämmästys, kun hänen lähtiessään myöskin Märta rouva esiintyi
täydessä matkapuvussa.

"Minä teen ostoksia", sanoi hän, "ja se voi hyvin käydä laatuun
samalla."

Mutta kun he tulivat lähemmä Svartsjötä, sanoi hän: "Minulla on
hieman sanomista kuninkaalle." Ja niin hän seurasi perille asti.

Eerik herralla olisi kyllä ollut halua kieltää häntä siitä, mutta se
ei ollut tapana siihen aikaan.

Heidän tullessaan perille otti prokuraattori heidät vastaan.

Hän sanoi Märta rouvalle, tehden monta syvää kumarrusta, että rouvia
varten oli varattu huoneita suuressa talonpoikaistalossa aivan
lähellä. Linna muka tuli aivan täyteen niistä monista herroista,
jotka olivat kutsutut ottamaan osaa neuvotteluihin.

Eerik herralle sanoi hän heti tahtovansa näyttää häntä varten varatun
huoneen.

Harmista kiehuen Märta rouva mukautui tähän. Mutta kun hän saapui
kamariin, joka oli määrätty muka hänen asunnokseen, tuntui se
hänestä paremmin sopivan palvelijalle kuin maan mahtavimmalle
aatelisrouvalle; hän aikoi kohta lähteä sieltä ulos, mutta ovi oli
suljettu. Hän ymmärsi heti olevansa vankina.

Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä istui hän miettimään mitä olisi
tehtävä.

Ennen kaikkea tulisi hänen varoittaa herraansa. Mutta miten?

Mukanaan olevassa vaatevarastossa oli hänellä kova kaulus; hän otti
neulan vyöstään ja pisteli siihen: "Vangitut! Pakene heti!" Nyt oli
vain saatava tämä hänelle. Kun talonpoikaiseukko tuli sisään, ei
Märta rouva ollut tietävinäänkään, että oli vankina.

"Herrani tulee pian tänne", sanoi hän, "mutta häneltä puuttuu kaulus.
Voitteko hankkia luotettavan henkilön, joka veisi tämän hänelle
Söderteljeen; vaivain palkaksi antaisin viejälle nämä kultaiset
kaulaketjut?"

Eukon silmät suurenivat. "Minä voin mennä itsekin", sanoi hän
ojentaen kätensä ketjut saadakseen.

Märta rouva otti ne kaulastaan ja katkaisi ne. "Toisen puolen
saatte nyt, toisen kun palaatte", sanoi hän. "Hän saa antaa jotakin
merkiksi, että kaulus on tullut perille. Siitä saatte huomauttaa
häntä." Eukko lähti heti matkaan.

Kun hän oli poissa, näki Märta rouva ikkunastaan, että herrat
Abraham Stenbock, Sten Banér, Iivar Iivarinpoika ja Sten Lejonhufvud
saapuivat melkein yhtaikaa. Hän oli liian kaukana voidakseen
huutamalla varoittaa heitä; hänen oma vankeutensa olisi vain käynyt
sietämättömämmäksi, jos hänen huutonsa olisi huomattu.

Myöhään illalla eukko palasi. Hän oli aivan oikein tavannut kreivin,
joka oli näyttänyt hyvin huolestuneelta. Eukko otti esiin pienen,
hyvin kapean sormuksen, jota Svante Sture aina oli pitänyt oikeassa
pikkusormessaan. Märta rouva oli monta kertaa pyytänyt sitä, mutta
saanut aina vastaukseksi: "Kuolemani jälkeen!" Ja nyt hän lähetti sen
hänelle. Märta rouva purskahti itkuun ja pisti sormuksen sormeensa
annettuaan ketjut eukolle.

"Jumalan kiitos, hän on pelastunut", ajatteli Märta rouva, "ja hän
voi varoittaa Niiloa. Mutta Eerik, rakas Eerikkini, miten saada hänet
vapaaksi?"

Kreivi Svante Sture oli saanut kauluksen ja lukenut kirjoituksen
siitä. Hän tuli hyvin surulliseksi, mutta hän ei aikonutkaan
piilottautua. Ehkäpä kuningas Eerik tyytyisi hänen henkeensä ja
säästäisi hänen poikansa.

Kuolema ei näyttänyt hänestä ensinkään kauhistavalta; hän tahtoi vain
valmistautua siihen. Ja niin hän kutsutti Söderteljessä luokseen
papin, nautti pyhää ehtoollista ja matkusti heti sen jälkeen
Svartsjöhön.

Hänen poikansa ja ystävänsä olivat jo kukin erikseen telkien takana.
Sama kohtalo tuli nyt myöskin jalon Sture-suvun päämiehen osaksi.

Kuninkaan lautakunta oli kokoontunut Svartsjöhön. Ne todistajat,
joita aiottiin kuulustella, olivat: Peter Sastorp, saksalainen
kaupustelija, kuninkaan urkuri Aleksanteri, eräs Paulus-niminen
seppä, Hannu Wolf ja Kristofer, edellinen Abraham Stenbockin,
jälkimäinen Iivari Iivarinpojan palveluksessa.

Peter Sastorp kertoi, että eräs mies nimeltä Josua Genevitz
oli Saksassa kertonut hänelle Niilo Sturen luona vietetyistä
jäähyväiskesteistä, kun tämä vastatuulen tähden viipyi
Valdemarinsaaren edustalla.

Kaarle herttua oli myöskin ollut saapuvilla, ja Josua oli väittänyt
silloin sovituksi siitä, että kuningas olisi toimitettava pois
valtaistuimelta ja hengiltä.

Kuninkaan urkuri todisti kuulleensa samaa ollessaan siihen aikaan
Ryvoldin kaupungissa Saksassa.

Seppä vannoi ja vakuutti, että kun Niilo Sture ja Josua Genevitz
olivat tulleet Stralsundiin, niin he oitis olivat ruvenneet punomaan
juonia kuningas Eerikkiä, vieläpä koko Ruotsin valtakuntaa vastaan.
Se oli koko Saksassa tunnettu asia, sanoi hän.

Hannu Wolf oli kuullut, että eräänä päivänä, kun monta herraa istui
pöydässä Svante kreivin luona, oli käsketty ulos kaikki palvelijat
paitsi vanhinta Hannu Elertiä. Hetkistä myöhemmin oli tämäkin tullut
ja sanonut: "Nyt on päätetty kostaa hyvän Niilo herran Tukholmassa
kärsimä häväistys."

Saksin herttua Maunu näytti ehkä vähän nololta esiintyessään
todistajana muiden muassa; hän todisti kuulleensa herrojen Sten
Lejonhufvudin ja Iivar Iivarinpojan lausuvan mieliharminsa Niilo
Sturen kärsimästä häväistyksestä, sekä että kumpaisenkin puheista oli
käynyt selville, että sitä ei jätettäisi kostamatta.

Sellaisia olivat todistukset oikeudenkäynnissä Ruotsin etevimpiä
miehiä vastaan.

Maunu herttua oli ainoa, joka saattoi tuoda esiin mitä oli itse
kuullut.

Tuomarit katselivat toisiaan. Sellaisten syiden nojalla ei voinut
tuomita ketään hengiltä ja kunniattomaksi. Uusia todistuksia täytyi
hankkia.

Yksi semmoinen sepitettiinkin kohta. Yrjö Pietarinpoika levitti herra
Abraham Stenbockin eteen Josua Genevitzille kirjoitetun kirjeen,
jossa pyydettiin Josuaa kiirehtimään sotaväen värväämistä sekä
luvattiin rahoja, ja jossa oli lisäys: "Kun kahleet ja haarniskat
ovat valmiit, on pian myöskin kunnossa mitä asiaan meidän puoleltamme
kuuluu; enempää ei voi uskoa paperille."

Tämä tapahtui heti, kun herra Abraham oli saapunut Svartsjöhön. Hän
ei joutunut oitis vankeuteen niinkuin muut, vaan hänet vietiin ensin
kuninkaan luo, jossa häntä kestitettiin runsaasti, ja sitten komeaan
makuusuojaan.

Sinne tuli nyt prokuraattori, joka houkutteli häntä vielä
tyhjentämään muutaman pikarin ja näytti hänelle sitten äskenmainitun
kirjeen pyytäen häntä kirjoittamaan nimensä sen alle.

Siitä Abraham luonnollisesti kieltäytyi. Silloin sanoi Yrjö, että
kuningas olisi siitä hänelle hyvin kiitollinen.

Nuori ylimys oli kyllä juonut hyvin paljon, mutta hänellä oli
kuitenkin kyllin harkintakykyä moisia houkutuksia vastustaakseen.
Silloin Yrjö muutti menettelytapaa uhaten kidutuksilla, ellei hän
tekisi sitä.

"Hankkikaa minulle ensin kahden todistajan vahvistama todistus,
että allekirjoittaminen on tapahtunut kuninkaan käskystä teidän
kauttanne", huudahti puolijuopunut ylimys säikähtyneenä.

"Sen teen", vastasi prokuraattori ja kiiruhti huoneesta.

Hän palasi uskomattoman pian; todistus oli semmoinen, kuin oli
pyydettykin, ja herra Abrahamin täytyi täyttää lupauksensa.

Mutta hän ei ollut ottanut huomioonsa, että kirje oli päivätty
tammikuussa.

Seuraavana aamuna vietiin herra Abraham Stenbock lautakunnan eteen.
Kirje näytettiin ja sanottiin, että haarniskat merkitsivät sotilaita
ja kahleet aseita, joita hän muka oli pyytänyt lähettämään Saksasta.

Syytetty joutui niin hämmennyksiin ja suunniltaan, että unohti
todistuksenkin eikä voinut antaa järkevää vastausta. Sen nojalla
hänet pantiin heti vankeuteen.

Vanha Svante kreivi kutsuttiin kahdesti lautakunnan eteen, mutta
hänestä ei voitu todistaa ainoatakaan epäilyttävää toimenpidettä.

Jälkimäisellä kerralla, toukokuun 14 p:nä, oli kuningas itse
saapuvilla.

Hänen omien päiväkirja-muistiinpanojensa mukaan olisivat tuomarit
helposti voineet tuomita vanhan herran, mutta Eerik käski itse ottaa
asian perinpohjaisemmin tutkittavaksi.

Svante herra kiitti tästä armonosoituksesta ja pyysi saada puhutella
kuningasta; hänellä oli jotakin erittäin tärkeätä ilmoitettavana
kuninkaalle.

"Älkää uskoko tuota kettua", kuiskasi Yrjö Pietarinpoika, "hänellä on
jotakin pahaa mielessä."

Ja pyyntö hyljättiin.

Kuningas palasi Tukholmaan ja julistutti kaduilla ja toreilla, että
oli päästy kavalan salaliiton jäljille ja että sentähden valtiopäivät
lykättiin tuonnemmaksi.

Säädyt kutsuttiin Upsalaan toukokuun 18 päiväksi.

Mutta useatkin korkeasukuiset herrat olivat saaneet varoituksia
eivätkä saapuneet.

Kaikki vangit, Märta rouva muiden muassa, vietiin yksi kerrallaan ja
tarkoin vartioituina erityisissä veneissä Upsalaan.

Kuningas, joka kaikesta päättäen oli tuskan painostamana, oli antanut
käskyn kohdella vankeja hyvin. Mutta Yrjö Pietarinpoika, jota heidän
masentamisensa kutkutti, piti huolta siitä, että Märta rouva sai
matkalla kärsiä solvauksia ja loukkauksia vartijainsa puolelta; ja
Svante herra sai Upsalassa huoneen, joka oli niin täynnä törkyä
ja likaa, että hänen palvelijansa täytyi kuusenoksalla lakaista
puhtaaksi loukko, jossa hänen herransa piti levähtämän.

Sattumalta sai Eerik kuulla tästä, ja hän käski heti antaa kreiville
paremman huoneen.

Herrat olivat kaikki vankina linnassa, Märta rouva talossaan
kaupungissa.

Ensi avoveden aikana palasi Niilo Sture Lothringista.

Vähää ennen oli hän saanut kuninkaalta kirjeen, jossa tämä vakuutti
hänelle suosiotansa.

Itse toi hän suopean vastauksen, vieläpä sormuksenkin prinsessa
Renatalta, joten hänellä oli kyllin syytä toivoa ystävällistä
vastaanottoa.

Matkalla Upsalaan hän sai tiedon omaistensa vangitsemisesta.

Mitä nyt oli tekeillä? Hän tunsi Eerikin luulevaisuuden ja päätti
mennä asumaan arkkipiispan eikä äitinsä luo.

Arkkipiispa otti hänet avosylin vastaan.

"Teitte oikein, herra Niilo, tullessanne tänne", sanoi hän.

"Täältä kuuluu pahoja huhuja."

"Todellisuutta pahempia ne eivät voi olla."

"Tuon katalan Yrjö Pietarinpojan toimia; hän on vannonut polkevansa
aateliston jalkoihinsa."

"Onneton kuninkaamme on välikappaleena hänen kädessään."

"Minun täytyy kuitenkin astua heidän silmäinsä eteen."

"Ette saa mennä yksin."

"Ei kenelläkään liene halua seurata minua."

"Minä teen sen; mutta ennen sitä täytyy teidän syödä jotakin. Onko
joku sairaus noin muuttanut teidät?"

"On, sekä ruumiillinen että henkinen."

"Kumpaiseenkin on olemassa lääke."

"Ehkä edelliseen, mutta ei jälkimäiseen."

"Olettehan toki kristitty?"

"Minä tiedän, että kuolema lopettaa maalliset kärsimiset; mutta jos
olen syössyt jonkun ihmisen perikatoon, niin tieto siitä seuraa
minua."

"En luule teidän koskaan tehneen semmoista."

"Olen sen tehnyt mitä puhtaimmassa tarkoituksessa ja kirveltävin
sydämin; luulin velvollisuuteni vaativan sitä."

"Enempää ei Jumala meiltä vaadi."

"Mutta siitä puuttui rakkautta. Oma kunniani olisi minun pitänyt
uhrata pelastaakseni hänen maineensa."

Nyt selvisi asia Laurentiukselle.

"Ettekö tiedä", sanoi hän, "että jokainen ihminen on vastuunalainen
teoistaan. Meillä ei ole mitään oikeutta syytää vikaa muiden
niskoille."

"Aivan totta, mutta ajatelkaa, että se ihminen, jota olette
rakastanut enimmän maailmassa, olisi onneton, menehtynyt, sentähden
että te olette hyljännyt hänet; ajatelkaa saaneenne kirjeitä,
joissa jälleennäkemisen sulotoiveet ja katkerimmat epätoivon tuskat
vaihtelevat ja vuorottelevat."

"Semmoiset eivät todista mitään rakkautta", väitti Laurentius. "Ei
ole tapana kiusata sitä, jota rakastaa. Ja jos kirjeet ovat naidun
naisen kirjoittamat, leimaavat ne hänet avionrikkojaksi."

Niilo herra vavahti. "Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi hän,
mutta lisäsi nopeasti: "Kaikessa tapauksessa tahdon säilyttää
luottamukseni häneen."

Keskustelu kääntyi senjälkeen kuninkaaseen ja hänen ympäristöönsä.
"Minun talossani saa puhua vapaasti", sanoi piispa, "mutta kaikkialla
muuten vaanii vakoilijoita."

"Katsokaa", jatkoi hän osoittaen ulos, "tuo mies tuolla on nimeltään
Pietari Kaarlenpoika; hän oli halpa-arvoinen koulunopettaja
Kalmarissa prinssi Eerikin sinne tullessa, mutta hän osasi niin hyvin
sukeltautua ruhtinaan ja hänen suosikkinsa suosioon, että hänellä nyt
on viisi kirkkoherrakuntaa, jonka lisäksi hän on saanut jonkinlaisen
kuvernöörin viran koko Smålannissa. Minun luullakseni ei ennusta
mitään hyvää, että hän nyt on tullut tänne ja aivan esteettömästi
puuhailee kuninkaan luona."

"Minä toivon", sanoi Niilo, "että Lothringista tuomani tiedot antavat
kuninkaan ajatuksille toisen suunnan. Prinsessa Renata on todellakin
morsian, jota kannattaa tavoitella."

Kun he vähän myöhemmin istuutuivat pöytään, huomautti Niilo herra,
että perhe oli huomattavasti vähälukuisempi kuin hänen edellisellä
kerralla vieraillessaan piispan luona.

Huoneeseen tuli haudanhiljaisuus, ja hän hämmästyi nähdessään vain
kalpeita kasvoja ja kyyneltyneitä, maahan luotuja katseita.

"Herra antoi, Herra otti", sanoi Laurentius, "kiitetty olkoon Herran
nimi!"

"Teillä oli neljä poikaa."

"He kuolivat kaikki... ruttoon!"

Keskustelu ei tämän jälkeen enää ottanut oikein päästäkseen
vauhtiinsa; mutta Niilo sanoi sitten piispalle:

"Toivoisin, että hän olisi mennyt edelläni."

"Kukin sortuu tai seisoo omana herranaan", vastasi piispa.

Oli sovittu siitä, että herrat vasta myöhemmin illalla menisivät
kuninkaan luo, silloin arveltiin hänen olevan paraimmalla tuulellaan.

"Te tulette kyllä takaisin niin pian kuin voitte", sanoi Elisabet
rouva vapisevalla äänellä.

"Luota siihen."

He menivät

Mutta vaikka olikin täysi päivä -- kello ei ollut vielä kuin kuusi --
olivat linnan portit suljetut. Kuningas ei ottanut ketään vastaan.

He palasivat piispan asuntoon.

Kun he juuri olivat astumaisillaan portista sisään, tuli huovi sanoen
Niilo herralle, että eräs hänen äitinsä lähettämä henkilö pyysi saada
puhua jonkun sanan hänen kanssaan.

Niilo pyysi piispaa menemään edellä; hän lupasi tulla heti jäljessä.

Muutaman silmänräpäyksen perästä kuului aseitten kalsketta, ja piispa
näki ikkunastaan, miten vahtisoturit Pietari Kaarlenpojan johdolla
laahasivat pois Niilo Sturea.

Mitä oli tehtävä?

Yrjö Pietarinpoika oli kaikkivaltias.

Seuraavana päivänä Laurentius pyrki useita kertoja kuninkaan luo,
mutta häntä ei otettu vastaan.

Kuningas Eerik oli näinä päivinä hyvin kiihtyneessä mielentilassa.
Matkalla Flötsundin ja Upsalan välillä oli ainoastaan joitakuita
harvoja ollut häntä vastassa, ja jokaisen katseessa hän oli huomannut
pelkoa ja kauhua.

Toukokuun 18:s, jolloin säätyjen piti kutsumuksen mukaan kokoontuman,
oli helluntaipäivä, ja seuraavana päivänä piti kuninkaan avata
valtiopäivät.

Yrjö Pietarinpoika toimiskeli kaikkialla, ajatteli kaikkea; hänen
toimestaan oli kielletty, ettei Kaarina saanut tulla mukaan, eipä
edes jälkeenpäinkään. Hän oli siis kaikkivaltias, ja hänen oma
olemassaolonsa riippui ennen kaikkea siitä, että hän nyt saisi
muserretuksi aateliston vallan.

Helluntaipäivän iltana hänen onnistui vastoin Eerikin tapoja
houkutella tämä juomaan itsensä humalaan.

Seuraavana päivänä kuningas heräsi kohmeloisena ja alakuloisena.
Valtiopäiväin avajaisiin kirjoittamaansa puhetta hän ei löytänyt;
ei kukaan tiennyt mihin se oli joutunut. Silloin hän kahmasi
käteensä sen kirjeen, jonka Abraham Stenbock oli ollut pakotettu
allekirjoittamaan, ja lisäksi erään toisen, Eerik Sturen
kirjoittaman kirjeen, joka pistettiin hänen käteensä; ja näin hän
valmistamattomana meni valtakunnankokoukseen.

Siellä hän kohtasi vain vakavia, ankaria silmäyksiä. Hänestä tuntui,
kuin kaikki ajattelisivat asettua tuomitsemaan häntä.

Mutta sitä hän ei tullut sallimaan.

Hän alotti katkonaisen puheensa, jossa hän enimmäkseen käsitteli
Niilo Sturen valtiokavallusta ja lisäksi kaikkien niiden, jotka
olivat osallisia hänen rikoksissaan.

Lopuksi hän luki Abraham Stenbockin kirjeen ja senjälkeen sen
kirjeen, jonka Eerik Sture oli kirjoittanut neidille Sivard Krusen
häissä.

Miten tämä oli tullut kuninkaan tai Yrjö Pietarinpojan käsiin, ei
tiedetä, mutta nyt sitä käytettiin salajuonien ja valtiorikosten
todistukseksi.

Mutta puhetta ei otettu vastaan ollenkaan siten, kuin Eerik ja hänen
suosikkinsa olivat odottaneet.

Salissa nousi vahva hälinä etenkin sillä puolen, missä papit
seisoivat.

Hälinä muuttui huudoksi, joka kiihtyi ja levisi suurimpaan osaan
kokoukseen saapuneita.

Kuului uhkauksia; huudettiin vainoomisista. Herrat eivät olleet
tehneet mitään pahaa.

Eerikin äsken kalpeat kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi, ja hänen
silmänsä salamoivat.

Tahtoiko joku väittää, ettei Niilo Sture ollut kavaltaja? Eikö ollut
kaikille tunnettua, että juuri hänen tähtensä kärsittiin tappio
Svarterån luona? Ja eikö Boije ollut sanonut, että Niilo Sture
Bohusin piirityksessä koko ajan oli käyttäytynyt aivan kuin tahallaan
olisi koettanut estää Ruotsin aseiden menestystä?

"Minkätähden pannaan syy Niilo Sturen niskoille? Jaakko Hästeskohan
oli päällikkönä Svarterån luona", kaikui voimakas ääni salista.

"Hän on kavaltaja!" huudahti Eerik. "Todistakaa se! Missä ovat
todistukset?" kuului pappien puolelta.

"Ketkä ovat hänen syyttäjänsä?"

"Yrjö Pietarinpoika, hän yksin!"

"Eikö muita neuvonantajia ole?"

"Paremmin olivat asiat Sturein hallitessa!"

"Nyt menee kaikki hullusti!"

"Koko maa on köyhdytetty!"

"Ja hävitetty!"

"Voi meitä kaikkia!"

Tällaisia huutoja kuului milloin äänekkäämmin, milloin heikommin;
mutta ne saapuivat melkein kaikki kuninkaan korviin, ja hän vapisi
raivosta ja pelosta.

Kokouksen jäsenet eivät enää kuunnelleet häntä; hän oli nyt joutunut
heidän tutkittavakseen.

Hänessä kuohui. Oi, jospa hän voisi yhdellä iskulla tuhota heidät
jok'ainoan!

Hän laski kiireesti kokouksen hajalle ja riensi nopeasti pois.

       *       *       *       *       *

Me emme voi kuvailla mielessämme, että Märta rouva olisi tyynesti
kestänyt kaiken tämän.

Vangittu naarasleijona, jonka penikat on ryöstetty, raivoaa hurjana;
mutta kun se on raadellut itsensä voimatta vapautua kahleistaan,
vaipuu se tylsään epätoivoon alistuen julmien vartijainsa alaiseksi.

Ihminen ei tee niin, ei varsinkaan nainen, äiti. Hetkiseksi hän ehkä
lannistuu, mutta pelastuksen toivo ei jätä häntä koskaan; niin kauan
kuin elämää on, on myös toivoa.

Nyt oli vain kysymys siitä, kenen eteen polvistuisi, ketä rukoilisi,
keltä polvillaan kerjäten pyytäisi apua.

Leskikuningatar, hänen oman sisarensa tytär, niin, jospa hän vain
voisi jotakin, kyllä hän auttaisi.

Antamalla palkkioksi kallisarvoisen sormuksen sai hän toimitetuksi
kirjeen hänelle.

"Minä olen turhaan maannut hänen ovellaan ja pyytänyt päästä
sisälle... Ainoa, joka jotakin voi, on Kaarina Maununtytär", kuului
vastaus.

Jalkavaimo! Hänkö, jolle hän monta vuotta sitten oli antanut
korvapuustin... pitäisikö hänen nyt nöyrtyä tämän halpasukuisen,
halveksittavan naikkosen edessä?

Sellaisia aatoksia risteili hänen sielussaan, mutta kohta tuli taas
toisia ääniä kuuluviin.

Kaarina oli itsekin äiti; eiköhän kaksi äidinsydäntä ymmärtäisi
toisiaan?

Joskin hän oli kerran kärsinyt loukkauksen, jättäisiköhän hän
sentähden ojentamatta kätensä hukkuvalle avuksi?

Ja Märta rouva kirjoitti, kirjoitti nöyränä, masentuneena, pyytäen
anteeksi mitä oli rikkonut ja -- niin totta kuin hän itse tahtoi
tulla autetuksi -- puolisonsa ja lastensa pelastusta.

Useita päiviä kului; ei mitään vastausta tullut.

"Ehkäpä kirje ei ole tullutkaan hänen käsiinsä", ajatteli Märta
rouva ja kirjoitti vielä kerran, mutta sydämellisemmin, vielä
rukoilevampana; hän pyysi Kristuksen laupeuden tähden, rukoili hänen
ikuisen autuutensa nimessä.

       *       *       *       *       *

Kun Kaarina oli pitemmän ajan ollut sairasvuoteessa, oli hän tähän
aikaan voinut vaikuttaa kuninkaaseen hyvin vähän. Hän ei tiennyt mitä
ulkona maailmassa tapahtui; kun kuningas ei valitellut, luuli hän
kaiken olevan hyvin, ja kun tämä sanoi aikovansa matkustaa Upsalaan,
mutta ei luvannut ottaa häntä mukaan, oli hän siihen tyytyväinen.
Mutta sitten saapui Märta rouvan ensi kirje. Hän hämmästyi kovasti.
Tuo armollinen rouva oli kirjoittanut hänelle... mutta mitä tämä
kaikki merkitsi? Saattoiko Kaarina olla hänelle miksikään hyödyksi?

Silloin vasta "tohtori" kertoi hänelle yleensä odotettavan, että maan
paraat miehet, kreivi Svante Sture ja hänen poikansa, tuomittaisiin
kuolemaan.

Kaarina ei uskonut korviaan. "Mikä on tähän syynä?" uteli hän. "Onko
se taaskin Yrjö Pietarinpoika?"

"Epäilemättä; hän on kuninkaan paha henki."

"Enkä minä ole siellä", huudahti hän nousten sängyssään. "Nyt minun
täytyy lähteä sinne!"

"Onko sinulla voimia siihen?"

"Niitä tulee kyllä, mutta minulla ei ole kuninkaan lupaa."

"Hän tulee iloiseksi nähdessään sinut."

"Niin luulen minäkin, ja sentähden lähdemme molemmat heti."

Se tapahtuikin seuraavana päivänä. Hän sattui tulemaan perille juuri,
kun kuningas palasi valtiopäiväin avajaisista.

Ilonvivahdus leimahti Eerikin kasvoilla hänen nähdessään Kaarinan,
mutta se katosi yhtä nopeasti, ja hän kysyi ankarasti, miksi hän oli
tullut.

"Käännynkö heti takaisin?" kysyi Kaarina nöyrästi niinkuin
tavallisesti.

"No, älähän sentään!" Ja hän vei hänet linnan sisäsuojiin, missä
puhkesi ankariin sanoihin ja moitteisiin säätyjä, mutta etenkin
Stureja vastaan.

Kaarina kuunteli häntä kärsivällisesti lisäten lempeän, sovittavan
sanan mihin voi ja koettaen ennen kaikkea tyynnyttää kuningasta.

Saatuaan hänet sitten istumaan viereensä hyväili hän hänen partaansa
ja poskiansa sekä puhui pikku Sigridistä, joka viime viikkoina oli
paljon vaurastunut.

Kuningas kuunteli häntä viehättyneenä ja osaaottavasti, aivan kuin
olisi Kaarina valmistanut hänelle tilaisuuden luoda silmäyksen
Jumalan valtakuntaan. Pahat ajatukset hiipivät takaisin synkkiin
piilopaikkoihinsa, ja kuningas Eerik nojasi päätänsä armaaseen
naiseen kauan hiljaa itkien.

Sitten Kaarina kertoi Märta rouvan kirjeistä. Taas oli kuningas
vähällä joutua kuohuksiin, mutta sanat tulivat Kaarinan huulilta niin
viehkeästi, kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, tuntui siltä,
kuin hän olisi huokaillut omia kärsimyksiään, ja sentähden se pystyi
Eerikkiin. Hänenkin omatuntonsa heräsi alttiiksi sovintoon, ja hän
sanoi:

"Kirjoita heti Märta rouvalle; hän saa vapautensa, mutta hänen täytyy
jäädä tänne Upsalaan."

Kaarina Maununtytär ei osannut tehdä ainoatakaan kaunista kirjainta,
mutta Märta rouva ei milloinkaan ollut saanut rakkaampaa kirjettä,
sillä alinna, puoleksi kyynelten himmentämänä, oli siinä: "Kaikki
tulee hyväksi taas!"

Hän saattoi sanoa näin, sillä kuningas oli luvannut itse kirjoittaa
kreivi Svantelle.

"Onhan hän täällä linnassa."

"Niin on, mutta minä kirjoitan ensin; yhdessä saamme sitten
tuumiskella, kuka on saanut tämän aikaan."

Hän oli kuitenkin utelias tietämään, miten Niilo Sturen toimet olivat
onnistuneet; mutta hän ei tahtonut puhua hänen itsensä kanssa. Hän
lähetti kutsumaan hänen ylhäisimpiä seuralaisiaan.

Nämä kertoivat suosiollisesta vastaanotosta Lothringissa, prinsessan
suloudesta ja miten hän oli taipuvainen kuningas Eerikin puolisoksi.

Kuningas oli tähän hyvin tyytyväinen ja sanoi tahtovansa kuulla lisää
seuraavana päivänä; nyt hänellä ei ollut enempää aikaa.

Senjälkeen hän istuutui heti kirjoittamaan Svante herralle.

Kirjeen sisältönä oli, että vaikka ilkeät ihmiset olivatkin hänelle
panetelleet ja saattaneet pahaan huutoon jalon Sture-nimen, ei
kuitenkaan kreivi Svante eikä kukaan hänen pojistaankaan saanut
kärsiä mitään kunnian eikä hengen puolesta.

Tämä kirjoitettiin toukokuun 22 p:nä.

Märta rouva riemuitsi. Hän sai heti vapautensa sekä kirjeen "kaikkein
rakkaimmalta Kaarinaltaan" ja sen hän lähetti heti herralleen, jotta
tämä huomaisi vaaran ohimenneeksi.

Syytettyjen rouvat olivat kiiruhtaneet Upsalaan heti, kun olivat
saaneet tiedon vangitsemisesta. Heitä ei laskettu miestensä luo,
mutta he lahjoivat vahdit, jotta nämä veisivät herroille ne ruuat,
joita he itse kantoivat sinne.

Kaikki pöyhkeys oli heistä hävinnyt. He eivät edes väistäneet niitä
iskuja, joita saivat pyssynperistä; kärsivällisesti he sietivät
kovia pilkkapuheita sekä olivat nöyriä ja kiitollisia, jos rahat ja
lahjat voivat aukaista vankilan portit edes niin paljon, että heidän
tuomansa ruoka pääsi sisään.

Vaikkapa he vielä olisivat tienneet, että vartijasoturit pitivät
hyvänään suurimman osan siitä, olisivat he kuitenkin olleet iloisia,
kun vain pienikin hiukkanen saapui heidän herroilleen.

Semmoista on rakkaus.

Näihin yhtyi nyt myöskin Märta rouva; ja hän toi tullessaan hyviä
uutisia.

Kuningas ei enää tahtonut olla tekemisissä säätyjen kanssa; Yrjö
Pietarinpoika ja Dionysius Beureus saivat sopia asiat niiden kanssa,
miten paraiten taisivat.

Sydän täynnä raivoa huomasi Yrjö, että Kaarina oli tempaamaisillaan
voiton hänen kädestään.

Sovinto Sturein kanssa toisi mukanaan hänen perikatonsa. Se ei
voinut, se ei saanut tapahtua.

Hän ryhtyi pitkään neuvotteluun papillisen ystävänsä Pietari
Kaarlenpojan kanssa.

Seuraavana päivänä tuli kuninkaan luo eräs niistä, jotka olivat
olleet mukana lothringilaisessa lähetystössä.

Tämä kertoi, että paluumatkaa oli tehty Stralsundin kautta, jossa
sotivain valtain -- paitsi Ruotsin -- lähettiläät sattuivat olemaan
koolla keisarin välityksellä keskustellakseen rauhanteosta pohjoisten
valtain kesken.

Eerikin epäluulot leimahtivat taas ilmituleen. Aivan varmaan
oli Niilo herra ollut mukana kuninkaan tietämättä ja salaisissa
tarkoituksissa.

Sillä välin teki Yrjö Pietarinpoika kaikki voitavansa saadakseen
lahjotuksi sekä säädyt kokonaisuudessaan että niiden yksityiset
jäsenet.

Hän sanoi tietävänsä, että oli tekeillä salajuonia. Kirjeet,
joita heille oli lähetetty, olivat muka selvänä osoituksena
salaliittolaisten sotahankkeista; nyt oli kysymyksessä estää
sisällinen sota syttymästä.

Ettei aateli ollut tyytyväinen nykyisiin olosuhteisiin, oli hyvin
luultavaa. Olipa siis hyvin otaksuttavaa, että syytöksissä oli perää.

Mutta pelkkien luulojen nojalla ei mikään tuomio ole täysin
oikeudenmukainen, eivätkä mitkään asiakirjat ole jättäneet meille
selvitystä siitä, mitä keinoja Yrjö Pietarinpoika käytti lahjoakseen
maan uskottuja miehiä.

Kaikkina aikoina ovat ehkä kunnia ja omatunto olleet vähäarvoisia,
kun politiikka on kysymyksessä, ja ostamaan puolelleen suurimman
osan koko valtiopäivämiehistöä tarvitaan toisinaan ainoastaan joku
Yrjö Pietarinpoika, jota ominaisuuksiensa tähden selän takana
halveksitaan, mutta jonka yhteiskunnallinen asema on semmoinen, että
häneltä voi toivoa itselleen vastaavia palveluksia.

Sitäpaitsi oli kuningas sairaana. Yrjö tiesi, että hänellä oli oikeus
puolellaan, myöskin siihen olisi kiinnitettävä huomiota.

Ollakseen kuningas Eerikille mieliksi tuomitsivatkin siis säädyt 1567
syytetyt yleensä kunniapattoisiksi kavaltajiksi.

Tämä ei kyllä estänyt heitä kaksi vuotta myöhemmin, 1569, kun Eerik
oli syösty valtaistuimelta, kumoamasta tuomiota tehdäkseen Juhanalle
mieliksi.

He puolustelivat silloin tekoaan sillä, että olivat olleet pakotetut
kirjoittamaan tuomion alle, saamatta edes itse lukea tai kuulla
luettavan sitä.

Millainen herra, sellainen palvelija. Arkkipiispa Laurentius
Pietarinpojan johtamat papit kieltäytyivät allekirjoittamasta. He
vastasivat, että he kyllä olivat kuulleet asian esitettävän, mutta
ettei tuomion langettaminen kuulunut heille. He toivoivat, että
kuninkaan korkeimmat tuomarit menettelisivät tässä velvollisuutensa
mukaan kunniallisina, kristillisinä, oikeutta harrastavina, jotta
kerran voisivat vastata siitä Jumalan edessä. Vastalauseen paneminen
kävi siis laatuun. Suuressa levottomuudessa ja tuskassa oli kuningas
yöt-päivät. Toisinaan hän lupasi Kaarinalle, ettei vangituille tehdä
mitään pahaa; kehottipa häntä lähettämään sanankin Märta rouvalle ja
kuninkaan nimessä vakuuttamaan hänelle, että "vangitut eivät tule
kärsimään mitään vahinkoa henkensä eikä kunniansa puolesta".

Kello 7 aamulla toukokuun 24 p:nä Märta rouva sai toistamiseen tämän
lohdullisen vakuutuksen ja tällä kertaa Kaarinan omilta huulilta.
Kiivas ja ankara rouvamme heltyi kyyneliin. Rakkaus voitti hänen
pöyhkeän mielensä; hän oli vain puoliso ja äiti, nöyrän kiitollinen
nainen, joka kumarteli syvään alhaiselle Kaarina Maununtyttärelle.
Hän ei enää nähnyt hänessä kuninkaan jalkavaimoa, vaan _sen_, joka
antoi hänelle takaisin enemmän kuin hänen elämänsä, antoi hänelle
kaikki, mitä hänellä oli kallista maailmassa.

Syleilyin ja ystävyyslupauksin Kaarina erosi hänestä. Märta
rouva tahtoi pitää huolta siitä, että kreivi Svante tänään saisi
mieliruokiansa, se näet oli heidän kesken sovittu merkki siitä, että
oli olemassa toiveita pikaisesta vapaaksipääsemisestä. Ja nythän oli
varmaa, että se pian tuli tapahtumaan; hänen kauttansa saavat muutkin
rouvat tietää, mikä suuri ilo heitä odotti. Mitä merkitsi säätyjen
tuomio, kun heillä oli kuninkaan hyvä lupaus!

Samana päivänä esiintyi kuningas mustassa espanjalaisessa
samettipuvussa, levätti hartioillaan, miekka vyöllään ja päässään
mustasulkainen lakki. Tänään hän tahtoi panna toimeen Kaarinalle
antamansa lupauksen ja sopia herrain kanssa.

Yrjö Pietarinpoika, joka ilmoittaumatta oli tullut sisään, ajettiin
ulos. Kuningas ei tahtonut tietää hänestä mitään.

Sovinto täytti kaikki hänen ajatuksensa. Puolenpäivän tienoissa hän
meni ensin Sten Lejonhufvudin vankihuoneeseen, heittäysi polvilleen
pyytäen anteeksi, että hänet viattomasti oli pantu vankeuteen, missä
häntä oli pahoin kohdeltu.

Tämä säikähtyi kovin ja heittäytyi samoin polvilleen rukoillen
kuninkaalta armoa.

Senjälkeen nousivat molemmat ja menivät Svante kreivin luo; siellä
polvilleen-lankeaminen uusiutui.

Kuningas pyysi anteeksi, että kreivi oli viattomana joutunut
vankeuteen, ja vahvistaakseen lupauksiansa pyysi kuningas yhtä
kreivin tyttäristä puolisokseen.

"Minä itse, tyttäreni ja kaikki mitä minulla on kuulumme
kuninkaalleni", vastasi tämä.

"Tulkaa sitten, vapaus odottaa teitä."

Kuningas meni edellä, mutta ovessa hän kääntyi ja sanoi luoden
tarkkaavan silmäyksen ylimykseen:

"Ette toki koskaan voi antaa minulle anteeksi Niilo herran
häväistystä, sen tiedän."

Samassa syöksyi Yrjö Pietarinpoika sisään. "Armollisin herra",
huudahti hän, "täällä ulkona on eräs, jonka sanomat eivät ennusta
teidän majesteetillenne hyvää."

"Kuka se on?" huudahti Eerik syöksyen ulos.

Prokuraattorin viittauksesta tarttui pari henkivartijaa Sten
Lejonhufvudiin vieden hänet takaisin vankihuoneeseensa. Svante Sture
työnnettiin myös omaan komeroonsa ja ovi suljettiin.

Joskaan hän ei vielä sillä hetkellä sanonut jäähyväisiä tälle
elämälle, täytyi hänen kuitenkin tulla huomaamaan, ettei hänen
henkensä enää ollut riippuvainen heikkomielisestä kuninkaasta, vaan
kiukkuisesta vihamiehestä, joka oli vannonut saattavansa hänet
perikatoon.

Kun kuningas tuli ulos ja kysyi mitä oli tekeillä, sanottiin hänelle,
että Juhana herttua oli päässyt irti. Useat sanansaattajat olivat
saapuneet ilmoittamaan sitä.

Kauhusta tuli hän aluksi melkein puhumattomaksi. Sitten hän käski
lähettää huoveja joka taholle; "herttua pitää elävänä tai kuolleena
saavutettaman".

Läähättäen, melkein kokonaan poissa suunniltaan hän tuijotti
poiskiitäviin ratsastajiin. Toisivatko he palatessaan hänen
verivihollisensa, vai kävisivätkö synkät tähtien ennustukset nyt
toteen?

Silloin läheni ennenmainittu kalmarilainen pappi, Pietari
Kaarlenpoika, niin syvään kumarrellen, että melkein tapasi maahan, ja
kysyi alamaisimmasti, tahtoiko kuningas lähteä vähän kävelylle hänen
kanssaan. Hänellä oli kummallisia, salaisia asioita kerrottavana.

Onneton hallitsija oli heti valmis. "Sandvikiin päin", sanoi hän.

He menivät.

Pietari Kaarlenpoika oli Yrjö Pietarinpojan taipuisin ja ovelin
oppilas ja kätyri. Mitä hän ja hänen mestarinsa olivat keittäneet,
oli nyt kypsytettävä. Hän kuvailikin siis kuninkaalle, että jos
herrat nyt pääsisivät vapaiksi, niin he ensi kädessä käyttäisivät
vapauttaan Juhana herttuan vapauttamiseen. Tässä oli siis heti
ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, jotta tämä ylpeä
aatelisto, jota kuningas vihasi kuolemaan asti ja jonka hän halusi
lannistaa jalkainsa alle, saisi ansaitun palkkansa.

Oli jo ilta, kun kuningas Eerik ja Pietari Kaarlenpoika palasivat, ja
edellinen oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että melkein juosten
kiiruhti linnaan. Hän oli nyt unohtanut Juhana herttuan, hänen tiensä
kävi Niilo Sturen luo.

Stoalaisen tyyneydellä tämä odotti mitä tapahtuman piti. Harvoin,
tuskin koskaan on kukaan hänen ikäisensä ja hänen asemassaan niin
täydelleen heittänyt kaikki toiveet tämän elämän vastaisesta
onnesta. Hänen tyyni, kiihkoton olemuksensa oli seurauksena hänen
uhrautumisestaan. Hän täytti aina velvollisuutensa minkään omain
pyyteiden siihen vaikuttamatta; hän ei ainakaan lausunut mitään
sensuuntaisia toivomuksia. Vasta hänen häväistysmatkansa Tukholmaan
lamautti hänen voimansa. "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää
mieleni, iloni ja koko elämäni." Mutta hän toipui vielä kerran
täyttääkseen kuninkaan hänelle antamat tehtävät ja nyt hän nautti
viimeistä palkkaa vaivoistaan.

Terveys murtuneena hän oli palannut kotiin, ja kysymyksessä olevana
iltana hän seisoi ikkunan ääressä katsellen laskevaa aurinkoa, joka
kultasi keväisessä kauneudessaan komeilevat kukkulat ja kummut.

Herra Sten Lejonhufvud, jonka huoneen ainoastaan ohut lautaseinä
erotti Niilo herran suojasta, kuuli hänen heleällä äänellään laulavan:

    "Lie nurja onni osanain,
    maan mahtavain
    en saane suosiota.
    Tok' ompi toivo lohtunain,
    mun Jumalain
    ei armoaan mult' ota."

Laulunsa lopetettuaan hän otti rukouskirjansa ja laskeutui
vuoteelleen.

Silloin astui kuningas sisään paljastettu väkipuukko kädessään: hän
näytti aivan hurjistuneelta.

"Kohtaanhan sinut toki, kavaltaja!" huudahti hän.

Niilo herra hypähti vuoteeltaan ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin
sanoen:

"Kaikkein armollisin kuningas, en ole mikään kavaltaja, vaan olen
palvellut uskollisesti ja pannut henkenikin alttiiksi teidän
majesteettinne puolesta."

Mutta kuninkaan silmissä hehkui mielipuolen raivo, ja hän työnsi
väkipuukon Sturen käsivarteen.

Niilo Sture veti sen pois haavasta, pyyhki siitä veren, suuteli sen
kahvaa sekä ojensi sen kuninkaalle sanoen:

"Armollinen herra, säästäkää minua, teidän epäsuosiotanne en ole
ansainnut!"

"Kuulkaa, tuo kavaltaja puhuu vielä!" kirkui mielipuoli kuningas.

Henkivartija Viljamsson täydensi murhatyön, ja kuningas syöksyi
vankilasta.

Mutta nyt karkasivat mielenvikaisuuden raivottaret hänen kimppuunsa.

Kauheissa tuskissa ja tunnonvaivoissa Eerik syöksyi Svante kreivin
vankihuoneeseen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa huohottaen:

"Rakas sukulaisemme! Me rukoilemme teitä Jumalan tähden antamaan
meille anteeksi kaikki, mitä olemme rikkoneet teitä vastaan!" Samalla
tulvailivat kyyneleet hänen silmistään.

"Kaikkein armollisin kuningas", vastasi vanhus hyvin liikutettuna,
"jos poikani hengelle ei ole käyty, niin tahdon kaikesta sydämestäni
mielelläni antaa teidän majesteetillenne anteeksi. Mutta jos hän on
menettänyt henkensä, saatte siitä vastata minulle Jumalan edessä."

"Minä tiesin sen!" kähisi Eerik ja hypähti pystyyn. "Te ette anna
sitä meille koskaan anteeksi, ja sentähden täytyy teidän saada
sama kohtalo." Hän kiiruhti pois antaen vahdille ankaran käskyn
tarkoin pitää vankia silmällä. Mutta nyt oli pimeyden hetki, ja Yrjö
Pietarinpoika kuvaili hänelle, miten hänen oma henkensä oli vaarassa,
jos hän antoi vapauden vihollisilleen. Nämä kyllä tulivat yhtymään
Juhana herttuaan, eikä hän voisi olla päivääkään varmana.

"Niin, niin, sen he ovat itse saaneet aikaan, ja heidän täytyy
kuolla! Kaikkien, kaikkien, paitsi Sten herran." Ja kuin pahojen
henkien ajamana pakeni onneton hallitsija linnasta pitkin tietä
Flötsundiin päin.

Muutama henkivartija sekä Beureus seurasivat häntä, viimeksimainittu
siinä aikomuksessa, että saisi hänet peruuttamaan onnettomani herrain
kuolemantuomion.

Beureus saavutti kuninkaan eräällä aidalla länsipuolella Alsiken
kylää. Opettaja lankesi oppilaansa eteen polvilleen ja rukoili häntä,
ettei hän äkkipikaisuudessa murhauttaisi linnassa olevia herroja.

Vastauksen asemesta Eerik pisti miekallaan häntä kohden, mutta
Beureus väisti.

"Musertakaa tuo konna!" kirkui hän henkivartijoille.

Beureus rukoili polvillaan henkensä puolesta, mutta henkivartija
Viljamsson vastasi keihäänpistoksilla, kunnes hän vaipui kuolleena
maahan.

Kolme päivää virui hänen ruumiinsa aidan vieressä muutaman
kuusenoksan peitossa; sitten se vietiin Ekerön kirkkoon ja haudattiin.

Piiskuri Peder Gadd, joka huoveineen hoiti vartiota Upsalan linnassa,
antoi miehilleen tarpeelliset määräyksensä. Mutta vankien joukossa
oli Sten Lejonhufvud ja Sten Banér. Kumpainenhan näistä piti
säästettämän?

Tästä ei voinut kukaan muu antaa tietoja kuin Yrjö Pietarinpoika, ja
piiskurin täytyi lähteä alas kaupunkiin tavatakseen häntä.

Hän tapasi hänet iloisella tuulella pelipöydän ääressä, viiniruukku
edessään. Gaddin kysymykseen hän vastasi nauraen: "Ota molemmat
tai vain toinen, miten tahdot. Semmoisista asioista selviytyy omin
neuvoin."

Tyytyväisenä ojensi prokuraattori koipensa; oli tehty päivätyö, joka
tuli tuottamaan hyvän hedelmän. Se ei mitään merkinnyt, että kuningas
oli hullu, olivathan hänen mahtavimmat vihollisensa nyt raivatut
pois; tästälähin saisi Yrjö Pietarinpoika, prokuraattori, hallita
maata ja valtakuntaa.

Hirveä päivätyö olikin tehty. Svante Sture, hänen molemmat poikansa,
Niilo ja Eerik, Abraham Stenbock ja Iivar Iivarinpoika olivat kaikki
murhatut.

Sten Lejonhufvud ja Sten Banér pelastuivat, kun ei oltu selvillä,
kumpaista tarkoitettiin. Peder Gadd oli liian viisas panemaan omaa
päätänsä vaaraan.

Ilkityön jälkeen pidettiin linnanportit yöt-päivät suljettuina.
Ei kukaan saanut mennä sisään eikä ulos. Oli välttämätöntä,
ettei kaupungissa tiedetty mitä oli tapahtunut, ennenkuin Yrjö
Pietarinpoika oli ehtinyt saamaan säätyjen vahvistuksen tuomiolle
ja siten toimittamaan lain varjoon jo tehdyt murhatyöt. Mutta sekä
aamuin että illoin tuli palvelijoita kantaen peitetyitä hopeakulhoja.
Vangituille herroille tuotiin niissä kaikenlaisia herkkuja, joita
heidän puolisonsa itse olivat valmistaneet ja lähettäneet liittäen
niihin rakkaimmat tervehdyksensä, hartaimmat toivomuksensa; mutta
Peder Gadd ja hänen huovinsa pitivät kaikki herkut hyvänään.

Huhu kulkee ovenraoista ja avaimenreijistäkin. Saapui Märta rouvankin
korviin muuan semmoinen, niin hirveä, että hän siitä masentui
maahan, jähmettyi jääksi; mutta hän toipui taas. Se ei voinut olla
mahdollista. Olihan Kaarina Maununtytär käynyt hänen luonansa
tuomassa kuninkaalta hänen terveisensä.

Kaarinan luo tahtoi hän mennä kertomaan, mikä kauhea juttu oli pantu
liikkeelle. Oliko ehkä aikomus säikähyttää hänet kuoliaaksi? Eihän
oikeaa kättänsä voi katkaista, ja Sturet olivat Vaasa-suvun oikea
käsi.

Kaarina Maununtytär ei asunut itse linnassa, vaan eräässä läheisessä
talossa. Sinne lähti rouvarukka, ei levottomana eikä peloissaan,
vaan siinä vahvassa uskossa ja lujassa luottamuksessa, että kaikki
epäilykset nyt haihtuvat.

Märta rouvalla ei ollut, niinkuin yleensä oli tavallista, mitään
palvelijaa mukanaan. Mustan hunnun hän heitti suojaamaan harmaata
päätänsä ja meni pää pystyssä; mutta kaikki, joita hän kohtasi,
pysähtyivät ja katselivat häntä. Hän näki kyyneleitä, hän huomasi
syvää sääliä vieraissa kasvoissa, ja hänen tahtomattansakin tunkeusi
tuskan tunne puistattamaan häntä. Mitä he tahtoivat? Miksi he
katselivat juuri häntä? Hän joudutti askeleitaan; vihdoinkin oli hän
perillä.

Portti oli suljettu, hän kolkutti; ei kukaan aukaissut. Hän kolkutti
useat kerrat, melkeinpä tuskallisesti; joka kerralla tuntui, kuin
olisi yksi toive häipynyt pois. Vihdoinkin kuului sipsuttavia
askeleita, portti avautui ja siitä pistäytyi pää esiin.

"Minun ei ole lupa aukaista kenellekään", sanoi sieltä tullut nainen,
kauhistuksen ilme kasvoillaan.

"Minä tahdon puhua rouva Kaarina Maununtyttären kanssa."

"Armollinen rouva matkusti yöllä pois."

"Mihin?"

"En tiedä."

"Mutta minä tiedän, että hän on kotona, ja minä tahdon, minun
täytyy puhua hänen kanssaan", tiuskaisi tarmokas rouva kiihkeästi,
tunkeutuen väkisin sisään.

"Älkää, Herran tähden, tehkö minua onnettomaksi. Minä olen yksin koko
talossa; kaikki muut ovat poissa."

"Se ei ole totta; Kaarina rouva on lähettänyt sanan minulle.
Hän odottaa, ja minä tiedän kyllä tien itsekin."

Hän työnnälsi palvelijatar-rukan tieltään.

"Menkää vaan, ketään ette löydä. Minä näen kyllä, että olette onneton
rouva Märta Sture, jonka vuoksi armollinen rouva vuodatti niin
katkeria kyyneleitä."

Märta rouva pysähtyi. Hän ei kysellyt. Oli kuin siinä
silmänräpäyksessä koko kauhistuttava totuus olisi paljastettu
hänelle, sentähden hän ei myöskään kuullut mitä palvelijatar itkien
kertoi.

"Koko eilispäivänä emme tienneet mitään, mutta myöhään eilen illalla
saapui tohtori. Hän kertoi tapahtumat kaikessa kauheudessaan sekä
että kuningas oli juossut pois Flötsundiin päin. Nyt ei yksikään
ihminen tiedä missä hän on. Kaarina rouva käski heti satuloida
hevoset, ja niin hän lähti kaikkine palvelijoineen jättäen vain minut
tänne, jos joitakin tietoja tulisi."

Aivan kuin tietämättä mitä oli tehnyt seisoi Märta rouva melkein
liikkumatonna tuijottaen oven yläpuolella olevaan puuveistokseen,
joka kuvasi kiemurtelevaa käärmettä. Sitten hän kietoi huntunsa
ympärilleen, mutta aukaisi sen taas yhtäkkiä katsellakseen käärmettä.

Silloin työnnettiin portti hiljaa auki ja nuori, kalmankalpea nainen
katseli levottomana ympärilleen.

Se oli rouva Anna Bielke. "Rakas äiti", sanoi hän kiiruhtaen sisään.

"Mitä sinä täällä teet?" kuului kylmä ja kova kysymys, ja vanhus
kiinnitti katseensa häneen.

"Tulkaa, menkäämme kotiin!"

"Rouva Kaarina Maununtytär ei ole kotona." Hän naurahti itsekseen.
"Hän ei laske puheilleen tänään..."

"Tarttukaa käsivarteeni, rakas äiti. Lähtekäämme!"

"Luuletko, että tahdon jäädä tänne. Huu, täällä haisee vereltä!" Ja
nopein askelin hän lähti kotiin; tytär saattoi tuskin seurata häntä.

Yrjö Pietarinpoika ymmärsi käyttää aikaansa. Lupauksilla ja
uhkauksilla taivutettiin säädyt kirjoittamaan tuomion alle, joka
oli kyhätty heidän nimessään ja jossa surmansa saaneet herrat
selitettiin kunniattomiksi, valapattoisiksi, uskottomiksi ja
kuolemanrangaistuksen ansainneiksi.

Tuomio allekirjoitettiin kirkossa kaksi päivää murhan jälkeen,
toukokuun 26 p:nä. Siten laillistutettiin mielenhäiriön ja
kostonhimon työt. Valtiosäädyt antoivat niihin vahvistuksensa.

Papisto pani kyllä nytkin heikon vastalauseen, mutta sillä se vain
tarkoitti omaa turvallisuuttaan.

Niinkuin ennen olemme maininneet, oli Eerik juossut metsään.
Dionysius Beureus, ensimäinen, joka hänet saavutti, oli
mielenhäiriössä annetusta käskystä saanut surmansa erään
henkivartijan kädestä, mutta nämäkään eivät voineet kauan seurata
häntä. Hän harhaili sinne-tänne, ties mihin, pahojen ajatustensa ja
omantunnon tuskien vainoomana.

Pieneen matkueeseen, joka oli kaupungista lähtenyt onnetonta
etsimään, kuului tohtori Benediktus, Kaarina rouva -- kuten
häntä nykyään aina nimitettiin -- sekä muutamia palvelijoita ja
palvelijattaria. Henkivartijat, jotka olivat palanneet Upsalaan,
olivat seuranneet kuningas Eerikkiä jonkun matkaa Flötsundin tuolle
puolen. Siellä hän oli juossut heidän näkyvistään.

Äänettöminä olivat vaeltajat kiitäneet eteenpäin kirkkaana kesäyönä,
Kaarina melkein aina ensimäisenä. Nähtävästi hän kulki kokonaan
tuskan pakottamana, ja katsahtaessaan hänen kalmankalpeihin
kasvoihinsa sanoi tohtori:

"Meidän pitää poiketa sisään johonkin, te ette kestä kauempaa, lapsi
raukka."

"Mitä ovat minun kärsimiseni sen suhteen, mitä Märta rouva ja monet
muut saavat kärsiä", vastasi hän kyynelten virtaillessa pitkin
kalpeita poskia.

"Eihän teidän kuolemanne olisi miksikään lievitykseksi hänen
surussaan."

"Ei, häntä varten ei ole olemassa mitään lievennystä", lisäsi Kaarina
melkein lohduttomana epätoivosta. "Kuningas tarvitsee teitä."

"Jos hän tappaa minut, luuletteko, että hän siitä tulisi
katumapäälle...?"

"Katumuksesta on hän jo lähtenyt metsiin ja saloille." Ihmetellen,
melkein epäillen katsahti Kaarina Benediktukseen kannustaen sitten
hevostaan. Uudet ajatukset näyttivät antaneen hänelle uusia voimia.

Tiellä Odensalaan he kohtasivat talonpojan, joka Benediktuksen
kysymyksiin vastasi nähneensä huonosti puetun mieshenkilön
kuljeksivan ympäri niillä seuduin. Pappilasta hän arveli voivan saada
lisätietoja.

Heti he suuntasivat kulkunsa sinne. Siellä oli Kaarina rouva melkein
tajutonna nostettava satulasta; tohtori jäi pitämään huolta hänestä,
kun palvelijat lähetettiin joka suunnalle kuningasta etsimään.

Tieto kuninkaan katoamisesta herätti suurta pelkoa Yrjö
Pietarinpojassa. Hänkin lähti suurella seurueella häntä hakemaan.
Vihdoin viimeinkin hänet tavattiin talonpoikaispukuun puettuna
synkässä metsässä täydellisessä mielenhäiriössä. Mutta turhia olivat
kaikki suosikin yritykset palauttaa häntä järkiinsä; hän potki, hän
löi ja kirkui tuontuostakin:

"Minä olen niinkuin Nero murhannut opettajani." Ja sitten hän
heittäytyi maahan kiemurrellen kuin kuolontuskissa.

Hänen laihtunut, kurja ulkomuotonsa osoitti, ettei hän ollut
moneen päivään saanut mitään ravintoa; mutta mitä tahansa hänelle
tarjottiinkin, työnsi hän sen kiivaasti luotaan. Ne mielettömät
silmäykset, joita hän loi ympärilleen, osoittivat, että saattoi käydä
vaaralliseksi lähestyä häntä.

"Kaarina rouva on ainoa, joka voi jotakin", kuiskasi joku
läsnäolijoista.

Kaarina rouvanpa Yrjö Pietarinpoika juuri olisi tahtonut jättää
kutsumatta. Mutta -- ehkäpä kuningas vieläkin halusi ihmisverta;
niin, sammukoon kernaasti Kaarina rouvankin elämä.

Hänen tiedettiin makaavan sairaana Odensalan pappilassa, ja hänelle
lähetettiin heti sana. Tämän saapuessa oli hän hyvin heikkona
vuoteessa. Mutta kuultuaan asian hän sanoi: "Minä tulen heti."

Tohtori arveli sitä mahdottomaksi, mutta Kaarina nousi ja lähti
horjuvin askelin ovea kohden; muutamia hevosia satuloitiin ja sitten
lähdettiin matkaan niin nopeasti, kuin ne voivat juosta.

Kuningas makasi edelleenkin maassa heittelehtien sinne-tänne.
Töllistellen seisoi väkijoukko, Yrjö Pietarinpoika muiden mukana,
joltisenkin matkan päässä hänestä.

Kaarina rouva pysäytti, ja tohtorin täytyi nostaa hänet alas. Yrjö
Pietarinpoika riensi paikalle.

Oli arvokkaisuutta siinä silmäyksessä, jolla Kaarina rouva käski
hänet luotaan, ja nolona hän lähti pois; mutta kostoa, pikaista
kostoa hän vannoi hänelle sydämessään.

Kaarina rouva riensi kuninkaan luo, istuutui maahan hänen viereensä,
nosti hiljaa hänen päätänsä ja laski sen polvelleen. "Eerik!"
kuiskasi hän lempeästi.

"Kaarina", vastasi tämä nyyhkyttäen.

"Sinä olet hyvin sairas."

"Niin, ihan kuolemaisillani."

"Etkö tahdo nousta?"

"En. Anna minulle kätesi ja salli minun katsoa silmiisi. Miten kalpea
sinä olet, Kaarinani."

"Minäkään en ole oikein terve", vastasi hän hyväillen vapaalla
kädellään hänen päätänsä.

"Tiedätkö, että pirut pelkäävät sinua. Ne väistyvät pois." Hän
kohoutui. "Ei, tuolla ne seisovat yhdessä ryhmässä, ja niiden
päämieskin on mukana... mutta varrohan..."

Hän tahtoi nousta heti, mutta Kaarina pidätti häntä ja huusi: "Menkää
kaikki, kuningas käskee!"

Selkä kumarassa, mutta harmista halkeamaisillaan lähti prokuraattori
seurueineen kuninkaan näkyvistä. Mutta lähistössä hän tahtoi olla;
taudinpuuskaus näytti olevan ohi menemässä.

Benediktus oli ainoa, joka oli jäänyt. Hänen pyysi Kaarina rouva
hankkimaan vähän ruokaa ja viiniä, ja niin lähti hänkin jättäen
heidät kahden.

Silloin Kaarina rouva puhui hänelle heidän Sigridistään; pikku tyttö
oli terve ja näytti tulevan suureksi ja voimakkaaksi.

Isän silmät loistivat ilosta. "Minä en ollenkaan tiedä, miltä hän
näyttää. Onko hän sinun muotoisesi?"

"Paljon enemmän isänsä muotoinen."

"Se ennustaa onnettomuutta."

"Benediktus on tutkinut tähtiä."

"No, mitä ne sanovat?"

"Vaihtelevat vaiheet odottavat häntä."

"Kuoleeko hän myrkystä?"

"Ei, hän on elävä vapaana."

Silloin tuli Benediktus tuoden ruokaa ja viiniä, ja vaivatta
sai Kaarina onnettoman syömään ja juomaan. Sitten hän lempeällä
väkivallalla veti kuninkaan pään polvilleen, ja Eerikin puhuessa,
miten paljon hän rakasti Kaarinaa, vaipuivat hänen silmäluomensa
yhteen, ja pian hän nukkui rauhalliseen, virkistävään uneen.

Herätessään muutaman tunnin kuluttua hän katseli ihmetellen
ympärilleen. Hän oli unohtanut mitä oli tapahtunut ja näytti
muistuttelevan asiain kulkua.

Mutta kaikki oli hävinnyt, jäljellä oli vain kumman kauheita
utukuvia, jotka häämöttivät ja taas katosivat.

Kaarina puhui hänelle lempeitä lohdutuksen sanoja.

Vihdoin hän sai kuninkaan nousemaan maasta. Nojautuen Kaarinan
käsivarteen lähti hän hiljalleen astelemaan pappilaan. Sinne oli jo
tuotu Upsalasta vaatteita, ja vastustelematta hän pukeutui niihin,
silmät koko ajan Kaarinaan luotuina.

Nähtävästi tämä oli hänen ajatustensa esineenä. Kaarina oli se voima,
jonka vaikutuksesta hän kaikki teki. Hän söi ja nukkui sentähden,
että Kaarina niin tahtoi.

Vasta kolmantena päivänä, kun Kaarina tohtorin neuvosta sanoi
hänelle, että heidän täytyi palata Upsalaan, näyttäytyi hän
vastustushaluiseksi; mutta kun Kaarina sanoi ikävöivänsä lastaan,
virkkoi kuningas:

"Vie minut hänen luokseen."

Mutta ennen lähtöä hän kutsui Benediktuksen erikseen ja sanoi hänelle:

"Oletko sinä pappi, kuulehan?"

"En, armollinen herra."

"Mutta olethan oppinut mies?"

"Sellaisena minua pidetään."

"Voitko toimittaa vihkimisen?"

"Siihen en ole oikeutettu."

"Mutta jos minä tahdon?"

"Kirkko ei tunnusta sitä."

"Siitä ei vaaraa, minä puhun Laurentius Pietarinpojalle, ja sinä
vihit heti minut ja Kaarinan."

Mitäpä tuossa vastaväitteet auttoivat.

Kaarina kutsuttiin sisään, ja kuningas ilmoitti hänelle tahtonsa.

Viehkeä ruso levisi hänen kalpeille kasvoilleen. "Sopiiko se?" sanoi
hän.

"Minä pelkään, ettei se saa lain voimaa", rohkeni tohtori vielä
toistaa.

"Luuletko, etten aio sitä laillistuttaa? Mutta minä tahdon, että
Kaarinaa on nyt jo kunnioitettava puolisonani."

Kaikki lähitienoilla olevat palvelijat kutsuttiin saapuville, ja
heidän läsnäollessaan tohtori luki vihkimäkaavan Eerikin ja Kaarinan
avioliittoa varten.

"Nyt he eivät enää saa vaatia, että minä menisin naimisiin jonkun
toisen kanssa", virkkoi sulhanen tyytyväisenä hykerrellen käsiään.
"Mutta kuulehan", lisäsi hän, "olihan täällä pappikin; miksemme
kutsuneet häntä?"

"Sehän on samantekevä, kun se joka tapauksessa on uudistettava",
vastasi Benediktus.

"Luuletko, että hän oli peloissaan?"

"Mahdollista kyllä; hänellä on suuri perhe."

Samana päivänä he palasivat Upsalaan.

Mutta mitä lähemmäksi he tulivat, sitä levottomammaksi kuningas kävi.
Hän puhkesi kiivaisiin itsesoimauksiin ja arveli koko kaupungin
olevan kapinassa.

Nyt oli Kaarinakin voimaton; kuningas ei enää tahtonut kuulla häntä,
itki vain ja valitti.

Hänen saapuessaan linnaan otti arkkipiispa hänet vastaan sanoen:
"Herra kuningas!"

"Ei, ei!" huudahti hän, "en minä _ole_ kuningas! Se on Niilo Sture,
joka on valtionhoitaja." Hänet vietiin omiin huoneisiinsa.

Tukholmaan saapui kummallisia huhuja, ja leskikuningatar matkusti
heti Upsalaan; mutta Eerik ei tahtonut nähdä häntä eikä puhua hänen
kanssaan.

Sekasorto oli mahdollisimman suuri. Muutamat matkustivat
valtiopäiville, toiset pois; mitään hallitusta ei ollut, eikä kukaan
tiennyt kenen puoleen kääntyä.

Kuningas sanoi tahtovansa lähteä Svartsjöhön. Mutta ei hän siellä
monta päivää viihtynyt; jo kesäkuun 3:ntena hän palasi Tukholmaan.

Tegel kertoo, että hän matkalla heitteli rahaa jokaiselle, jonka
kohtasi, ja Tukholman läpi kulkiessaan hän piti silmänsä ja kätensä
taivaaseen kohotettuina.

Senjälkeen näyttää hän tunteneen sisällistä, ankaraa sovituksen
tarvetta; hän jakeli suuria rahasummia. Märta rouvalle lähetettiin
1,000 hopeamarkkaa, Sten Lejonhufvudille 1,000 guldenia, samoin
sukulaisuussuhteiden mukaan Pietari Brahelle, Sten Eerikinpojalle ja
Beureuksen vaimolle. Omakätisesti hän kirjoitti Sten Eerikinpojalle
ja Sten Banérille velvoittaen heidät kääntämään kaikki parhaaksi
jälleen.

Samoin hän kirjoitti leskikuningattarelle pyytäen häntä tekemään
voitavansa hankkiakseen poikapuolelleen Svante kreivin lesken
anteeksiannon.

Kaikki vainajien omaiset kutsuttiin Tukholmaan, ja ne, jotka tulivat,
otettiin vastaan kunnianosoituksilla. Kuningas näytti olevan hyvin
murtunut.

Leskikuningatar ja Sten Eerikinpoika palasivat meritse Tukholmaan,
Hogenskild Bielke ja Sten Banér maitse.

Tehdäkseen viimeksimainittujen kaupunkiin-saapumisen niin
juhlalliseksi kuin suinkin lähetti Eerik joukon ratsumiehiä heitä
vastaan Sollentunan kirkolle asti. Mutta herrat pyysivät päästä siitä
kunniasta.

Leskikuningattaren vastaanottamiseksi ei säästetty komeutta, ja kun
hän seurueineen tuli linnansaliin, lankesi Eerik polvilleen, tunnusti
väärin tehneensä ja pyysi anteeksi. Mutta ennen kaikkea hän rukoili,
että kuningatar ja kaikki läsnäolijat tahtoisivat lepyttää Märta
rouvan. Hänen tuli saada kaikki, mitä hänelle suinkin voitiin antaa
valtakunnan siitä huomattavaa vauriota kärsimättä.

Katariina tuli liikutetuksi hänen tuskastaan ja lupasi kohta palata
Upsalaan, missä Märta rouva vielä oleskeli. Ja hän lähtikin heti Sten
Eerikinpojan ja Hogenskild Bielken seuraamana.

Tapahtuipa se sitten kuninkaan nöyrän kirjeen tai kuningattaren
rukousten ja kyynelten tähden, mutta Märta rouva tuli liikutetuksi
ja lupasi antaa anteeksi sillä ehdolla, että surmatut kautta koko
valtakunnan julistettaisiin viattomiksi ja ilkeät neuvonantajat
saisivat rangaistuksen.

Kuningas hyväksyi ilolla nämä ehdot, ja airut kuulutti, että murhatut
herrat olivat viattomia, kunniallisia ja uskollisia miehiä, sekä
kielsi ketään heistä toisin puhumasta.

Senjälkeen seurasi hautaus Upsalan tuomiokirkossa heinäkuun 14 p:nä.

Rauta-arkussa haudalla säilytettiin ne vaatteet, mitkä herroilla oli
ollut yllään, kun heidät murhattiin.

Niilo Sturella oli takki, jossa oli lyhyt nahkahelmus, ja hänen
hatussaan on vielä jäljellä pieni silkkihansikas, jota hän kantoi
hattuunsa kiinnitettynä.

Kuningas tahtoi taas lähteä Svartsjöhön. Hallitustoimia hän ei voinut
hoitaa, ja Pietari Brahe sekä Sten Lejonhufvud saivat ne huolekseen,
ilman valtakirjaa kyllä, mutta samalla ilman vastustusta.

Heidän aikomuksensa oli ennen kaikkea toimittaa Yrjö Pietarinpojalle
hyvin ansaittu rangaistus.



16.

VIIMEINEN YRITYS.


Prokuraattori oli suurella kavaluudella punonut sen juonen,
jonka piti saattaa herrat turmioon. Mutta hänen aikomuksensa oli
tulla heidän jälkeläisekseen mahtavuudessa ja suurien tilusten
perilliseksi. Menisiköhän nyt kaikki hänen käsistään? Pois se!

Mikä oli syynä hänen onnettomuuteensa? Noitakeinot! Suin-päin hän
kiiruhti Odensalasta Tukholmaan.

Kotiin saavuttuaan hän kutsui vaimonsa salakamariin.

Lyhytaikainen on tavallisesti sellaisten naisten kauneus, joilla
on terävät kasvojenjuonteet. Niin oli Anna rouvankin laita, ja hän
käytti kaikkia keinoja saadakseen takaisin mitä oli kadottanut.

Hän juonitteli usein omissa asioissaankin, mutta hänellä ei ollut
mitään miehensä metkujen avustamista vastaan. Hän oli luultavasti
valmistautunut aiottua keskustelua varten, sillä hän oli tavattoman
huolellisesti puettu. Musta samettiröijy asettui tiukkaan hänen
muhkean vyötärönsä ympäri, kaulassa oli pieni pitsikaulus sekä
olkapäillä ja kyynäspäissä pienet rynkyt tummanpunaisesta silkistä.

Hihat olivat tavattoman väljät ja jättivät näkösälle parin vieläkin
kauniita käsivarsia. Hiuksissaan oli hänellä punakeltainen, hopealla
reunustettu päähine.

Hänen tullessaan kamariin istui Yrjö kädet silmillä. Mutta kun hän
otti ne pois ja näki tuon komean naisen, sanoi hän hämmästyneenä:
"Mihin nyt aiot?"

"Ilma on kaunis, ja minulla on paljon tuttuja." Vanha kyynikko
silmäili häntä. "Jää kotiin", sanoi hän. Tämä nauroi. "Oletko ehkä
mustasukkainen? Nyt se on jo myöhäistä. Sanokaa, mitä minusta
tahdotte, sitten menen."

Yrjö hymyili halveksivasti. "Täällä on liian ahdasta", sanoi hän.

"Saattehan niin monta huonetta kuin tahdotte. Olenko minä teidän
tiellänne?" kysyi Anna kiivaasti.

"Sinä käsität minut väärin, Anna. Istuhan, puhutaan kuin kumppanit
ainakin."

"Minä seison mieluummin."

"Minä tarkoitan, että joku on tielläni."

"Kuka?"

"Jalkavaimo."

"Jätinhän minä hänet kerran sinun käsiisi."

"Niin, mutta tuo kirottu tohtori."

"Turhia, oma mielitekosihan se oli."

"Tahtoisin nähdä hänet kuolleena!"

"No syytä häntä!"

"Mistä?"

"Noituudesta."

"Noituudestako?"

"Luuletko, että hän luonnollisin keinoin on lumonnut kuninkaan?"

"Hän viekoitteli hänet vihillekin; mutta se ei merkitse mitään."

"Noituutta sekin."

"Mitenkä voin sen todistaa?"

"Varrohan!" Hetkisen kuluttua Anna jatkoi: "Tuolla riutuvalla
rakastajalla Maksimilianilla oli kullattu hopeapikari, joka oli
täynnä salaperäisiä merkkejä ja jossa loitsujen ympäröimänä oli
kirjaimet K. M."

"Eihän hän toki ottanut sitä mukaansa?"

"Hän jätti sen minun talteeni."

"Näytäppäs sitä."

Anna otti sen hameensa taskusta ja ojensi Yrjölle. "Mistä tämän
tiesit?" kysyi Yrjö hämmästyen. "Minä tiedän enemmän kuin
tuuletkaan." Mutta Yrjön ajatukset olivat nyt kokonaan tuossa
ihmeellisessä pikarissa. Siinä oli luurankoja, jotka kantoivat
palavia sydämiä, ja muita salaperäisiä merkkejä, mutta kaikkialle
muodostuivat kirjaimet K. M. Miten tahansa käänsikin pikarin, näki ne
aina.

"Verraton aarre", huudahti Yrjö Pietarinpoika; "tahtoisin maksaa
siitä puolet kaikesta omaisuudestani."

"Pidä sanasi", vastasi Anna. "Mitä pyydät?"

"Vastedes ehkä jotakin, tällä kertaa en mitään."

"Niinkuin tahdot. Nyt täytyy saada pikari hänen kätköihinsä."

"Jotta se jäisi sinne ja unohtuisi. Ei kelpaa."

"Tahdotko sinä ehkä...?" Yrjö antoi hänelle pikarin takaisin.

"Minä voin jollakin verukkeella saada asiaa linnaan. Jos voisin
päästä lastenkamariin..."

"Kyllä siitä otetaan selvä, että sinä olet sen jättänyt."

"Sen voin estää."

Hän otti pikarin ja meni. Tumma kaapu verhosi hänen korean pukunsa,
ja reippain askelin hän lähti linnaan.

Se oli melkein aina suljettu ja täytyi sanoa jotakin asiakseen
päästäkseen sisään. Anna kysyi Dorotea kääpiötä, erästä puolalaista,
joka oli tullut Juhana herttuan puolison kanssa Ruotsiin ja sitten
siirtynyt leskikuningattaren palvelukseen.

Portti avattiin, ja rohkea naisemme, joka hyvin tunsi tiet, kiiruhti
heti Kaarinan huoneen kautta lapsen huoneeseen. Siellä oli pieni
sänky, sellaisena kuin sitä viimeksi oli käytetty. Siihen hän laski
pikarin, heitti peitteen sen päälle ja oli juuri pois menemäisillään,
kun kuuli askeleita.

Hän pysähtyi neuvottomana tietämättä mitä tehdä.

Askelet lähenivät, hän syöksähti tyhjään kaappiin ja veti oven kiinni
jäljessään.

Kuningas oli äskettäin saapunut kaupunkiin; sitä Anna ei tiennyt.

Nyt hän läheni väsynein askelin.

Sitten hän katseli ympärilleen tylsin silmäyksin.

Niin asettui hän vuoteen laidalle nojaten kättään vuoteeseen. Äkkiä
hän veti sen pois, tempasi peitteen ylös ja huomasi pikarin. Melkein
kirkaisten hän tarttui siihen ja rupesi kiihkeästi kääntelemään ja
tarkastelemaan sitä.

Mitenkä päästä piilosta pois?

Uskaltaisikohan yrittää?

Hiljaa Anna aukaisi oven. Kuningas ei kuullut eikä nähnyt... Anna
hiipi käytävään... Jo oli hän ulkona... onni suosi häntä edelleenkin;
vasta kun hän oli tullut ulos linnanportista, kohtasi hän kuninkaan
kääpiön Herkuleen. Tämä irvisti hänet nähdessään? ja katsoi sitten
pitkään hänen jälkeensä.

Mitäpä siitä, olihan hän sanonut käyneensä tapaamassa Dorotea
kääpiötä.

Aivan tavalliselta ei hänestä kuitenkaan tuntunut, ennenkuin hän
oli ehtinyt jonkun matkan kadulle. Silloin hän pysähtyi muutamaksi
silmänräpäykseksi ja näytti miettivän; sitten hän nyökäytti päätänsä
ikäänkuin hyväksyen omat aatoksensa ja lähti suoraan Brunkebergille
päin.

Kaikkialla tämän korkean vuoren rinteillä oli puuhökkeleitä
ja mökkejä. Erään edustalla oli pienessä kivirauniossa kaksi
kukkaruukkua, kukkiva palssami kummassakin.

Sinne ohjasi Pietarinpojan vaimo kulkunsa.

Hatara ovi ei ollut lukossa; ensi sysäyksestä se aukesi, ja
vierailijamme astui sisään jotenkin suureen, pimeään ja likaiseen
huoneeseen. Ikkuna oli tukittu, ja valoa tuli ainoastaan katossa
olevasta luukusta. Seinillä riippui vanhoja kultanahka- ja
pergamenttipalasia pitkine kirjoituksineen. Kalustoon kuului mustalla
nahalla päällystetty rahi, kaksi tuolia ja pöytä, jolla lepäsi
tavattoman suuri kolmivärinen kissa, joka naukui, kun joku vieras
tuli sisään.

Anna heitti pois kaapunsa, oikoi hihojensa rynkkyjä ja
suoristihe. Kaikesta päättäen hän tahtoi, että häntä pidettäisiin
ylhäisenä naisena, joka oli alentunut kysymään neuvoa mainiolta
ennustajattarelta Anastasialta, jonka jäljessä koko Tukholma juoksi.

Samassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään pieni, ainakin
kahdeksankymmenenvuotias nainen. Oliko hän tullut maan alta vai
jostakin lymyreiästäkö, kukapa sen tiesi; silmät tutkivasti
vieraaseen luotuina hän meni pöydän ääreen, silitteli kissaa, joka
kehräten tuli hänen luokseen, ja sanoi hyvin suomenvoittoisesti:

"Mitä haluatte tietää?"

"Kohtaloni."

"Näyttäkää kätenne."

Se oli suuri, karkea ja veltto; vanhus katseli hetkisen sitä,
sitten hänen koristeltua pukuaan, ja hänen suunsa vetäytyi puoleksi
halveksivaan hymyyn.

Anna huomasi, ettei ollut voinut salata säätyänsä; mutta mitäpä
siitä, hän tahtoi tietää vaiheensa.

Anastasia herkesi silittämästä kissaa.

"Pankaa kätenne kissan selkään", sanoi hän melkein käskevästi.

Anna teki niin, mutta tunsi samassa niin vahvan täräyksen kädessään
ja käsivarressaan, että tempasi säikähtyneenä kätensä takaisin.

Kissa sähisi hänelle. "Luulenpa, että se on piru itse", sanoi hän.

"Ei se sitten teitä olisi luotaan lykännyt."

"Minä tahdon, että ennustatte minulle."

"Se maksaa kymmenen guldenia."

"Kas tässä." Anna luki paikalla rahat eukon käteen.

"Istukaa tuohon." Hän näytti pöydän vieressä olevaa tuolia. Samassa
kuin Anna istui, tuli huone pilkkoisen pimeäksi. "Luukku putosi
kiinni", sanoi hän.

Vastausta hän ei saanut, mutta hän näki kissan silmät, jotka hehkuen
kuin kaksi palavaa hiiltä tarkastivat häntä. Näytti siltä, kuin sen
selässä ja päässä olisi joka karvan nenässä ollut tulikipinä, ja
tuossa kammottavassa valossa hän näki vanhan Anastasian käsillään ja
käsivarsillaan tekevän liikkeitä ilmassa.

Silloin välähti salama läpi huoneen. "Te olette syntynyt Suomessa",
kuului ääni. "En tahdo tietää mitään menneistä, vaan ainoastaan
tulevaisista."

"Isänne ja äitinne ovat mustalaissukua."

"Mitäpä siitä; olen naimisissa korkean herran kanssa."

"Hän kohoaa vielä korkeammalle."

"Ehkäpä kuninkaan lähimmäksi mieheksi?"

"Ylemmäs, ylemmäs."

"Saanko minä seurata häntä?"

"Ette."

"Kun olen tehnyt työn, tahdon myös osani kunniasta."

"Osattomaksi ette jää; mitä kylvää, sitä niittääkin, miten vuoteensa
valmistaa, siten nukkuukin."

Sitten oli kaikki niin hiljaa, että olisi kuullut kärpäsen surinan;
kuumuus oli melkein tukehuttava, ja näytti siltä, kuin noita-akka
olisi kasvanut. Hän seisoi melkein Pietarinpojan vaimon yläpuolella
ja katseli häntä silmiin; ja sitten kuului ääni:

"Mitä olet sinä tehnyt?"

Pitäisikö hänen tunnustaa, ilmaista itsensä? Eihän hän toki
ollut hupsu. Mutta tuska lisääntyi, jotakin piti toki vastata.
"Kultapikari", kuiskasi hän. "Missä se on?"

"Sängyssä... kuningas... älkää kysykö minulta." Hän kiemurteli
ankarissa tuskissa. "Nimesi?"

"Sitä en tahdo sanoa."

"Anna, prokuraattori Pietarinpojan vaimo."

"Joka, kuten itse sanoitte, on kohoava korkeammalle kuin kuningas",
virkkoi Anna tyytyväisenä.

"Niin... hirsipuuhun."

Annalta pääsi huudahdus, ja hän vaipui tainnoksiin.

Kun hän taas toipui, valeli ilta-aurinko säteitään kattoaukosta
sisään. Huone näytti kurjalta ja ikävältä, kissa makasi tapansa
mukaan pöydällä.

Mitä oli tapahtunut? Hän muisti tuskin mitään. Toki sentään sen, että
hänen miehensä, prokuraattori, kohoaa korkealle, mutta -- mitä sitten
-- mitä sitten?

Hän nousi. Hänen ruumiinsa tuntui kummalliselta, aivan kuin
puutuneelta. Nyt hänen pitäisi heti mennä kotiin. Yrjö ehkä oli
jo saanut tietoja linnasta. Ajatteleppa mikä hämmennys siellä oli
syntynyt!

Jos Kaarina joutuisi kuninkaan vihan liekkien uhriksi, mikäpä olisi
luonnollisempaa kuin Yrjön takaisinkutsuminen.

Linnassa oli hämmennys todellakin suuri.

Pikariin piirrettyjen salaperäisten kuvioiden näkeminen oli enemmän
kuin tarpeeksi hämmentämään Eerikin jo ennestäänkin heikot aivot.
Monta kertaa hän oli kuullut viittauksia, että Kaarina Maununtytär
oli noitavehkeillä sitonut hänet itseensä. Ennen olivat ihanat
naiset olleet hänelle ainoastaan hetken leikkikaluja, ja nyt hän oli
hyljännyt kaikki muut hänen tähtensä. Niin, niin, ehkäpä olikin juuri
niin... Kaarina oli käyttänyt noitatemppuja, pikari oli todistuksena
siitä... mutta siinä tapauksessa täytyi hänen kuolla, kuolla, kuolla!

Tällä kertaa hän ei anna viedä itseänsä harhaan. Tuomioistuin saa
ratkaista asian, hän tahtoo olla vain kuuntelijana. Mutta jos he
tuomitsevat hänet kauheaan kuolemaan, hänen oman suloisen Kaarinansa,
jota hän niin hellästi rakasti! Kun Kaarina hyväili hänen poskeansa
tai nojasi pienen päänsä hänen rinnoilleen, väistyivät kaikki pahat
vaikuttimet hänestä, ja hänen väsyneeseen sieluunsa virtaili rauhaa
ja lepoa.

Mutta kuinka monta kertaa hänen mielipiteensä olivatkaan muuttuneet,
ja kuinka monesti hän olikaan muutellut päätöksiään sentähden, että
Kaarina oli sitä häneltä rukoillut! Mitäpä tämä ymmärsi valtion
asioista? Jos hän oli ottanut Kaarinan mielipiteet ohjeikseen,
niin täytyi siinä olla noituutta, ja silloin oli Kaarina ansainnut
kuoleman.

Näissä hänen ajatuksissaan tuli tohtori Olavinpoika häntä
häiritsemään. Tämä oli seurannut kuningasta Svartsjöstä; Kaarina ja
lapsi aikoivat tulla seuraavana päivänä.

Nähdessään hänet tuijotti kuningas häneen hurjasti. "Katso, katso",
huusi hän ja ojensi hänelle pikarin.

Tohtori silmäili sitä tarkasti. "Taiteellista työtä", sanoi hän
vältellen.

"Ettekö ymmärrä, että Kaarina on salaisella vilpillä saattanut
ymmärrykseni harhaan ja sitonut minut itseensä", valitteli onneton.
"En tahdo koskaan enää nähdä häntä."

"Henkeni panen pantiksi, että Kaarina rouva on viaton", vastasi
tohtori. "Tässä on jotakin petosta."

"Pikari oli lapsen sängyssä; se oli unohtunut sinne, mutta minä
löysin sen, minä..."

"Tässä täytyy panna toimeen tutkimus."

"Tuomioistuimen edessä; tässä on noudatettava ankaraa oikeutta."

"Ettekö tahdo ensin puhua Kaarinan kanssa?"

"En, hän vain käyttäisi noitatemppujaan, ja semmoisia vastaan minä
olen voimaton", vaikeroi kuningas.

Tohtori sai kuitenkin hänet taivutetuksi siihen, että hän koettaisi
levähtää voidakseen seuraavana päivänä tyynemmin harkita mitä hänen
tulisi tehdä.

Kuningas nyökkäsi suostuvasti ja antoi viedä itsensä omiin
huoneisiinsa.

Siellä oli Herkules heitä vastassa. Tämä, joka oli kuninkaan
yhä pahenevan sairauden aikana ollut melkein ajettu pois hänen
näkyvistään, oli nyt taas päässyt armoihin. Kun oleskeltiin
Svartsjössä, oli hän hullunkurisilla tempuillaan saanut kuninkaan
nauramaan, ja nyt hän oli seurannut häntä kaupunkiin.

Nähdessään herransa synkän alakuloisuuden hän ymmärsi heittää
hulluttelunsa sikseen, mutta hän antoi tohtorille merkin, että
hänellä oli tälle jotakin tärkeätä sanottavana.

Niin pian kuin Eerik oli nukkunut ja jätetty uskollisen palvelijan
hoitoon, menivät molemmat lintuhuoneeseen saadakseen olla rauhassa.

Herkules ei kertonut ainoastaan, että oli kohdannut Annan,
Pietarinpojan vaimon, vaan myöskin, että oli hiipinyt tämän jäljessä
noita-akan luo, ja lisäsi omasta puolestaan: "Joku ilkityö on tässä
tekeillä."

Tohtorin ensimäisenä ajatuksena oli pikari. Hän oli saanut
tehtäväkseen piilottaa sen ja samalla kuin hän näytti sitä kääpiölle,
kysyi hän, oliko hän nähnyt lapsen leikkivän sillä.

"Eihän se silloin olisi ihka uusi", vastasi Herkules; "mutta
kuulehan..." Kun hän ravisti sitä, kuului sieltä heikkoa rapinaa.

"Mitä se on?"

"Sinne on jotakin piilotettu."

Kääpiön pienet sormet hypistelivät innokkaasti salaperäistä pikaria.
Vihdoin liikahti pieni, tuskin näkyvä lukkolaitos, ja silloin
havaittiin, että siinä oli kaksi hyvin ohutta pohjaa ja niiden
välissä paperi, johon jotenkin kömpelöllä käsialalla oli kirjoitettu:

"Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän Kaarina
Maununtyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta
Maksimilianiltaan, vänrikiltä."

"Ei ole epäilystäkään siitä, että hän on salaa kuljettanut sen
tänne", huudahti tohtori.

"Ehkäpä hän sitten meni Anastasian luo ripittämään itseään", lisäsi
Herkules nauraen.

"Sen saamme pian tietää. Seuraa minua sinne!"

Vanhuksen säikähdys ei ollut suinkaan vähäinen, kun hänet
herätettiin keskellä yötä ja kutsuttiin kuulusteltavaksi. Mahtavasta
ennustajattaresta oli jäljellä vain vanha, pelkuri eukko, joka
vähäisestä palkkiosta otti kaikessa totellakseen tohtoria lähteäkseen
sitten kaupungista.

Senjälkeen tohtori kirjoitti kirjeen Kaarinalle, ja Herkules sai
heti nousta hevosen selkään kiitääkseen, minkä kavioista lähti,
Svartsjöhön. Kirje oli jätettävä Kaarina rouvan omiin käsiin, heti
kun hän vain tapaisi hänet.

Seuraavana aamuna oli kuningas entistään alakuloisempi, mutta hän oli
lujasti päättänyt antaa asian oikeuden tutkittavaksi. Pietari Brahen
ja Sten Lejonhufvudin tuli aamupäivällä saapua linnaan tutkintoa
pitämään.

Tohtori ei pyytänyt ainoastaan saada esiintyä Kaarinan asiamiehenä,
vaan myöskin tehdä syytöksiä muutamia henkilöitä vastaan, joita hän
epäili.

Eerik tuli hyvin iloiseksi siitä, ettei Kaarinan itse tarvinnut
esiintyä oikeuden edessä; mutta hän tahtoi, että tämä näkymättömänä
olisi siinä läsnä, ja ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen
rikollisuutensa tulisi täysin todistetuksi, olisi hän velvollinen
tulemaan esiin.

Valtakunnanneuvokset saivat edeltäkäsin tiedon kaikesta, mitä tuli
tapahtumaan, ja he ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka sopivat heidän
omiin tuumiinsa.

Kaupunkiin tullessaan ei Kaarina saanut tavata kuningasta. Hän oli
sulkeutuneena salakamariinsa eikä tahtonut poistua sieltä ennen
istunnon alkamista.

Kalpeana ja hermostuneena hän istui paikalleen tuomarien taakse,
mutta hänen katseensa harhailivat vähänväliä toiselle puolen, missä
parin tiheän esiripun takana istui... kuka, sen hän kyllä tiesi.

Kovanonnen pikari oli pöydällä.

Ensin kutsuttiin sisään Kaarinan palvelijat. Heille annettiin pikari
katseltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja yhdestä suusta he vakuuttivat,
etteivät olleet koskaan ennen nähneet sitä, ja että se siis ei
koskaan ollut lapsen käsissä ollut.

"Miten se oli sitten tullut sinne?"

Siihen kysymykseen ei kukaan voinut vastata. Tohtorin kutsumana astui
silloin esiin Herkules kertoen, miten oli kohdannut Pietarinpojan
vaimon, ja väittäen rohkeasti, että hän oli syyllinen.

Tohtori kysyi, tahtoivatko tuomarit häntä kutsuttavaksi paikalle, ja
kun he vastasivat myöntävästi, toi kaksi henkivartijaa Anna rouvan
hänen vastustelustaan huolimatta.

Yhtä huolellisesti kuin hän eilen oli puettuna, yhtä huolettomasti
oli hän pukeutunut tänään. Arvoisa pariskunta oli saanut lähteä
vartijain mukana ehtimättä edes pukujaan järjestää; toiselle kuoppaa
kaivaessaan he lankesivat itse siihen.

Rohkeasti kysyi Anna, miksi hänet oli vangittu. Mistä häntä
syytettiin?

Pietari Brahe kysyi, mitä asiaa hänellä oli linnaan eilen. Hän oli
etsinyt Dorotea kääpiötä. "Mitä hänellä oli sitten Kaarina rouvan
huoneessa tekemistä?"

Joku oli nähnyt hänet siellä.

Tunsiko hän tuota pikaria?

Ei, hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.

Mihin hän meni linnasta?

Kotiin, jos oikein muisti.

"Ajatelkaa tarkoin!"

Tällä välin oli vanha, kantapäihin asti ulottuvaan mustaan pukuun
puettu eukko tullut huoneeseen. Hänellä oli sauva kädessä ja
kolmivärinen kissa kainalossa.

"On mahdollista, että ensin poikkesin johonkin."

"Puhukaa totta!" kuului ääni takaapäin, ja sauva koski hänen
hartioihinsa.

Anna vavahti ja kääntyi nopeasti. "Senkötähden varastitte minun
kymmenen guldeniani?" kirkui hän vimmoissaan. "Ja nyt lausutte väärän
syytöksen minua vastaan."

"Varokaa, älkää tulko lähelle!" sanoi vanhus ojentaen sähisevän
kissansa häntä kohden.

"Lemmon kujeita!" kirkui taas Anna. "Minä en tunnusta mitään."

Silloin tohtori astui esiin ja aukaisi pikarin pohjan ottaen esiin
paperin, jonka antoi tuomareille.

Nämä lukivat: "Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän
Kaarina Maunun tyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta
Maksimilianiltaan, vänrikiltä."

Kuningas hypähti tuoliltaan ja tempasi paperin käteensä; hänkin
tahtoi lukea sen.

Suu puoleksi auki, pelon ja kauhun valtaamana Anna tuijotti eteensä.
"Kavalia lemmon juonia", jupisi hän.

"Pyövelin käsiin!" huusivat tuomarit.

"Roviolle!" ärjyi kuningas.

Silloin avautuivat verhot ja Kaarina kiiruhti esiin reippaasti ja
päättävästi, eikä kainosti ja arastelevasti niinkuin tavallisesti.

"Säästä hänen henkensä", rukoili hän kädet ristissä. "Kun kiitän
Jumalaa siitä, että olen päässyt vapaaksi väärästä syytöksestä,
älä salli sen ajatuksen katkeroittaa iloani, että toinen kärsii
kuolemanrangaistuksen minun tähteni."

Vieno puna oli levinnyt hänen kalpeille kasvoilleen; hän oli niin
ihmeen kaunis siinä nöyränä rukoillessaan, että tuomarien päät
painuivat alas ja he kääntyivät kuninkaaseen, joka ei voinut saada
silmiään hänestä.

"Sinun tenhovoimasi, Kaarina, on Jumalasta", sanoi hän peittäen
kasvonsa käsillään.

Sillä välin tohtori Olavinpoika kuiskasi Anastasialle:

"Alus on valmis lähtemään, suoriukaa heti täältä älkääkä koskaan
palatko. Henkenne on kysymyksessä."

Vanhus tarttui kiihkeästi rahakukkaroon, jonka tohtori antoi hänelle,
ja riensi reippain askelin pois; mökkirähjä oli sittemmin tyhjänä.

Anna heittäytyi Kaarinan jalkoihin ja tahtoi suudella hänen kättään,
mutta kuningas tiuskaisi:

"Pois, sinä et ansaitse edes saada suudella hänen hameensa lievettä!"

Kaarina kiiruhti omiin huoneisiinsa, ja Sten Lejonhufvud käski vahdin
viedä Annan vankeuteen.

Kuningas nousi lähteäkseen pois, mutta eräs läsnäolevista herroista
pyysi, että hänen majesteettinsa jäisi kuulemaan Yrjö Pietarinpoikaa
vastaan kyhättyä syytöskirjoitusta.

Hän istui heti, mutta oli huomattavasti hämmästyksissään.

Se oli kauhea syytös. Noin satakaksikymmentä henkilöä, joiden
kaikkien nimet mainittiin, oli hän toimittanut päiviltä joko ilman
tutkintoa ja tuomiota tai myöskin vastoin niitä. Useat heistä olivat
saaneet salaa surmansa vankilassa, toiset olivat yön pimeydessä
hukutetut, ja Yrjö Pietarinpoika sekä hänen kätyrinsä, joita oli
hyvin monta, olivat ottaneet haltuunsa heidän jälkeenjättämänsä
omaisuuden.

Syytös teki painostavan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, ja
yksimielisesti tuomittiin prokuraattori ja hänen yhtä juonikas
vaimonsa henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneiksi. Tuomio
esitettiin kuninkaalle hänen allekirjoitettavakseen, mutta hän oli
niin mielenliikutuksen vallassa, hänen kätensä vapisi niin kovasti,
että hänen oli mahdoton sitä tehdä.

Tuomion toimeenpaneminen jätettiinkin siis siksi, kunnes kuningas oli
toipunut niin paljon, että voisi vahvistaa sen.

Rikolliset aviopuolisot oli kuitenkin pidettävä vankilassa ankaran
valvonnan alaisina.

Tämän jälkeen seuraavaa aikakautta Eerik itse nimitti heikkoutensa
ajaksi. Sturein surma ja se seikka, että hän oli voinut epäillä
rakastettua Kaarinaansa, olivat saattaneet hänet epätoivoon, joka
kiusasi ja vaivasi häntä yhtämittaa. Hän ajatteli itsekseen:
nukkuukohan kosto, koska se ei kohtaa minua; ovatkohan rangaistuksen
okaat menettäneet kärkensä, koska ne eivät ole jo aikoja sitten
musertaneet minua?

Näin ahdistelivat häntä yhtaikaa sekä omantunnon tuskat että synkkä
epäluulo. Hallitustoimiin hän ei tahtonut ryhtyä, herrat saivat
toimia, siten lankesi heille myöskin edesvastuu; hän oli kyllä
koetellut miten raskasta se oli.

Elokuun alussa hän muutti taas Svartsjöhön. Siellä oli Kaarina hänen
ainoa lohdutuksensa, niinkuin aina muuallakin, mutta hän saattoi
epäillä häntäkin ja rukoili usein, ettei Kaarina koskaan hylkäisi
häntä kenenkään muun tähden.

Kuninkaan henkilääkäri, Vilhelm Lemnius, poistui harvoin hänen
luotaan; eikä tuo onneton ruhtinas oikeastaan tahtonutkaan pitää
läheisyydessään muita kuin hänet ja Kaarinan.

Oli kummallista, että hän tähän aikaan osoitti suurempaa halua
ottamaan osaa hallitustoimiin. Eerik oli aina ollut ahkera
kirjoittelija, mutta nyt hän tuli vieläkin ahkerammaksi, eikä
siinä havaittu mitään mielenhäiriön oireita; hänen kirjeissään
ei ollut terävyyttä enempää eikä vähempää kuin ennenkään. Omissa
asioissaan hän kuitenkin enimmäkseen puuhaili ja niitä hän nyt katsoi
tarpeelliseksi järjestellä kirjallisesti.

Aluksi hän tahtoi nähdä ympäristössään ainoastaan lähimpiä ystäviään.
Hän oli pelon vallassa ja osoitti sellaista teeskentelykykyä,
terävyyttä ja juonittelevaisuutta, mikä tavallisesti on ominaista
mielenhäiriössä.

Benediktus Olavinpoika älysi sen kyllä, mutta Kaarina koetti
itsepintaisesti taivuttaa kuningasta suoruuteen ja oikeuteen. Koska
kuningas saattoi puhua ja kirjoittaa muistakin asioista, miksi hän
ei ymmärtäisi häntäkin, joka juuri tahtoi käyttää tätä rauhallista
aikaa saadakseen hänet sovinnolliseen mielialaan vangittua veljeään
ja kaikkia niitä kohtaan, joille hän oli nyrpeissään.

Mutta silloin kuningas kyseli häneltä, eikö Juhana ollut kuningas,
vai oliko joku toinen tätä nykyä hallitsijana Ruotsissa.

Ainoastaan kun Kaarina ja hänen lapsensa olivat hänen luonaan,
pääsivät puhtaasti inhimilliset vaikuttimet hänessä valtaan. Hän
rukoili heiltä anteeksi kaikkea sitä häväistystä, jota he hänen
tähtensä saivat kärsiä, ja ihmetteli, miten kauan he voivat kestää
tätä vankeutta hänen kanssaan.

Toisinaan hän tarttui luuttuunsa ja joko lauloi jonkun virren tai
sovitteli sanoiksi synkkää alakuloisuuttansa. Tulipa hän silloin
katsahtaneeksi Kaarinan kyyneleisiin silmiin, ja oitis hän heitti
luuttunsa luotaan sekä lankesi hänen jalkoihinsa kysellen, mitä
Kaarina tahtoisi hänen tekemään.

Tämä ei kyllä estänyt Kaarinaa toisella kertaa, kun hän lääkärin
pyynnössä oli saapuvilla kosteita lakanoita kuninkaan ympärille
käärittäissä, saamasta iskuja, lyöntejä ja kovia sanoja. Mutta
valittelematta hän alistui siihen sanoen vain: "Minä olen ainoa, joka
voin vaikuttaa häneen jotakin."

Eräänä päivänä, kun kohtelu oli ollut tavallista tylympi, sanoi
tohtori Kaarinalle, että hänen, katsoen hänen nykyiseen tilaansa,
olisi välttämätöntä säästää itseään.

"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi hän; "mutta te, tohtori,
joka elätte vain meitä varten, teette enemmän."

"Tällainen erakko, joka on yksin maailmassa", vastasi tohtori.

"Eikö teillä ole omaisia?"

"Ei ketään."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Isäni kaatui sodassa, ja äitini kuoli minun syntyessäni."

"Entä sitten?"

"Mitä heiltä jäi, meni minun kasvatukseeni."

"Eikö teillä ole ystäviä?"

"Muisto vain."

"Nuoruutenne morsianko?"

"Nuoruuden ystävä."

"Onko hän kuollut?"

"Kuusitoistavuotiaana."

"Mutta sen jälkeen?"

"Elin opintojani varten."

"Entä nyt?"

"Nyt olen lyönyt ne laimin teidän tähtenne."

"Kiitos!" sanoi Kaarina liikutettuna.

"Kaikista tutkittavista on ihminen huvittavin; hänestä voi enimmän
oppia."

"Eihän kukaan opi mitään minusta"

"Niin ette saa sanoa. Eläkää elämäänne, noudattakaa niitä hyviä
taipumuksia, joilla Jumala on sielunne varustanut; ja jos niistä
koituu hyvien töiden herttaisia hedelmiä, niin antakaa muiden puhua
niistä; se ei ole teidän asianne."

"Luvatkaa vain, ettette koskaan hylkää minua."

"Sen lupaan."

Uskollisesti hän pitikin sanansa, eikä Eerikin epäilevässä sydämessä
koskaan herännyt epäluuloa tohtoria kohtaan. Leikillä hän nimitti
tohtoria "Kaarinan kaitselmukseksi".

"Minä toivon, että olisin kaitselmuksen lähettämä", vastasi tohtori.
"Silloin voisin paremmin pitää huolta hänestä."

Sillä aikaa kuin he oleskelivat Svartsjössä, kävi näiden molempain
väli vielä sydämellisemmäksi ja tuttavallisemmaksi kuin ennen.
Kaarina ilmaisi tohtorille kaikki ajatuksensa, ja tämä neuvoi ja
ohjasi häntä.

Viime vuosina oli Kaarina vähitellen oppinut silmäilemään laajemmalle
ympäristöönsä ja ajattelemaan enemmän muita kuin itseään.

Yhteen aikaan hän itkeskeli kaivaten vanhempiansa, sisaruksiansa
ja ystäviänsä. Silloin tohtori kehotti häntä lähettämään heille
jotakin rakkautensa osoitukseksi: aniharvoin sai hän käydä heidän
tai he hänen luonaan. Kuningas ei pitänyt siitä, ja nyt oli Kaarinan
velvollisuus ennen kaikkea olla hänelle mieliksi.

Etenkin senjälkeen kuin Maksimilian niin oli tietymättömiin kadonnut,
oli hän kiintynyt tohtoriin. Hän käsitti hyvin, että tohtori sillä
kertaa oli pelastanut hänen henkensä; mutta kun hän senjälkeen
yhä pyyteli saada vielä nähdä nuoruudenystävänsä ja lohduttaa
häntä, kertoi tohtori säälien hänelle Maksimilianin äkillisen ja
väkivaltaisen kuoleman.

Kaarina miltei kivettyi kauhusta. Mutta kun tohtori sanoi, että hän
ehkä menettäisi henkensä, jos Kaarina ilmaisisi tietävänsä sen, niin
hän hillitsi kyyneleensä eikä siitä lähtien enää tahtonut nähdä
omaisiansa.

"Heidän henkensä vain joutuisi vaaraan", kuiskasi hän.

Tästä johtui hänen rajaton luottamuksensa tohtoriin.

Leskikuningattaren ansio oli, että hän huomautti Kaarinalle, miten
tämä oli velvollinen hillitsemään kuninkaan vihaa ja pidättelemään
surmaniskuja, kun niitä uhkaavasti tähtäiltiin jaloimpia miehiä
vastaan.

Miten voimattomaksi hän tunsikaan itsensä, miten helposti hän
olisikaan voitettu, hän, joka ei voinut antaa muita puoltolauseita
kuin rukoukset ja kyyneleet. Hän teki kuitenkin mitä voi, kunnes tuli
aika, jolloin kuningas kokonaan väisteli häntä, jolloin pimeyden
vallat ja Yrjö Pietarinpoika vallitsivat kuningasta kokonaan.

Silloin vuosi veri virtoinaan ja kaikki olivat vaipuneet syvimpään
suruun.

Sitä Kaarina tuskin ajatteli, että hän itsekin oli ollut joutua
kateuden ja kostonhimon uhriksi; mutta siitä hän vuodatti katkeria
kyyneliä, että oli pettänyt Märta rouvan. "Olisinkohan voinut estää
tuon ilkityön?" uteli hän tuskissaan ainoalta uskotultaan.

"Ette", vastasi tämä, "mutta nyt voitte vaikuttaa sovinnon
aikaansaamiseksi kuninkaan ja hänen veljiensä välillä."

"Sitä olen jo yrittänyt, eikä hän ole taipumaton."

"Siinä tapauksessa tulee herttuain, Kaarlen ja Maunun, saapua tänne."

"Tahdotteko kirjoittaa heille?"

"Minä sanon, että se on teidän neuvostanne."

"Eivätköhän he pahastune...?"

"Tottukoot ajattelemaan, että kuningas ottaa teidät puolisoksensa ja
maan kuningattareksi."

"Onko se oikein?" kysyi Kaarina nöyrästi.

"Ettekö toivo sitä?"

Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. "He halveksivat minua, kun olen
vain jalkavaimo", sanoi hän.

"Nyt tulee kuitenkin asemanne olemaan heitä korkeampi."

"Eikö heidän harminsa siinä käänny kuninkaaseen?"

"Mitä on tähdissä kirjoitettu, sen ymmärrämme vain osittain. Kukaan
ei tietäne, mikä olisi seurauksena, jos joku vieras ruhtinatar
tulisi tänne. Kuningas Eerik rakastaa teitä hyvin paljon, ja te
olette ainoa, joka voi vaikuttaa jotakin häneen; käyttäkää sentähden
kaikki vaikutusvaltanne hyvään ja osoittakaa esimerkillänne, että
halpasukuinen nainen voi Jumalan avulla olla suuremmaksi siunaukseksi
maallensa ja kansallensa kuin moni kopea ja ylväs korkeasukuinen."

"Mutta lapseni?" kysyi Kaarina vavisten.

"Jättäkää heidät Jumalan haltuun. Pidän varmana, että kuningas tahtoo
ottaa heidät laillisiksi lapsikseen, mutta moni on syntynyt kruunua
varten saamatta koskaan sitä kantaa, ja niin tulee vastedeskin aina
olemaan."

"Minä turvaudun teihin ja asetan elämäni sen mukaan", sanoi Kaarina,
viehkeä hymyily kyynelten vielä kostuttamilla kasvoillaan.



17.

MITÄ VÄHÄPÄTÖINEN VOI.


Ei ollut mikään vähäpätöinen asia hoitaa tähän aikaan valtakunnan
hallitusta. Henki ja omaisuus saattoivat siinä olla kysymyksessä, ja
sentähden valtakunnanneuvokset lähettivätkin kirjelmiä kuninkaalle
ja itse kävivät hänen luonaan pyytämässä, että kuninkaallinen
majesteetti taas ryhtyisi hallitukseen; mutta hän kieltäytyi aina
sanoen tahtovansa, että he edelleen hoitaisivat sitä.

Mitä tuli nyt n.s. sturelaisesta salaliitosta? Hallitus oli useita
kuukausia ollut aateliston käsissä; Eerik oli mielenhäiriössä,
Juhana vankilassa, Kaarle liian nuori ja kokematon, mutta kukaan ei
liikahdakkaan, ei kukaan ryhdy yleisen tyytymättömyyden johtoon.
Mitähän odotetaan?

Kaiketi sitä, että veljekset ruhjoisivat toinen toisensa, että
kauhea kostotar paljastettuine miekkoineen katkoilisi kauloja kuin
ruohonkorsia valmistaen sopivaa maa-alaa uudelle aikakaudelle.

Jokainen nuorekas mieli oli kyllä kuohuksissa. Kunnioitus kuninkuutta
kohtaan ei suinkaan estänyt miekkaa paljastamasta, ei, sen teki
pelkuruus, raukkamaisuus; ei kukaan ollut mielestään kyllin voimakas,
eikä kukaan luottanut toiseen.

Jospa vain olisi ollut jokukaan voimakas, päättävä mies, joka olisi
asettunut liikkeen etunenään, niin moni olisi epäilemättä yhtynyt
häneen, etenkin jos hän olisi ollut nimeltänsä Sture, mutta ketään
sellaista ei ollut.

Maa oli mitä suurimmassa kurjuudessa, mutta Kustaa Eerikinpoikia ei
synny joka viidessäkymmenessä vuodessa, ja nyt ajatteli jokainen
etusijassa oman nahkansa pelastamista.

Raukkamaisuus oli ajan hengessä, ja tuo raukkamaisuus tuli saamaan
hyvin ansaitun verisen palkkansa.

Tukholman linnassa elettiin tähän aikaan suuressa tuskassa ja pelossa.

Cecilia oli poissa, ja molemmat jäljelläolevat prinsessat turvausivat
leskikuningattareen.

Hänkin olisi kyllä mieluimmin vetäynyt erilleen kaikista, mutta
Kustaa Vaasan leskenä ei hän katsonut sitä korkean arvonsa
mukaiseksi. Ja niin piti hän velvollisuutenaan ottaa vastaan
jokaisen, joka sitä halusi, kuunnella heidän huolestuneita
valituksiaan ja tukahutettua, mutta kuitenkin huomattavaa
tyytymättömyyttään ja vaikeroivaa suruaan sekä loppumattomia huhuja
kaikesta siitä surkeudesta, jota odotettiin.

Tarvittiin terävää älyä, jotta voi luovia tuosta lävitse antamatta
moittijoille puheen ainetta; ei saanut kieltää, ei myöntää, mutta
murheellisia piti lohduttaa, tyytymättömiä tyynnyttää, vahvistaa
epäilijöitä ja antaa kullekin lohdutuksen sana.

Monelle hän ei ehkä onnistunut sitä antamaan, mutta ei kukaan
lähtenyt hänen luotaan syvää kunnioitusta ja sääliä tuntematta. Ei
kenenkään asema ollut niin vaikea ja vastuunalainen kuin hänen, ja
miten ihmeteltävästi hän osasikaan täyttää tehtävänsä!

Juhana herttua ja hänen puolisonsa lähettelivät hänelle kirjeitä.
Alussa ne olivat vaikeroivia, he pelkäsivät henkeänsä, sitten he
rukoilivat häntä yhä innokkaammin toimimaan heidän vapauttamisekseen.
Katariina Jagellotar kirjoitti, ettei hän rukoillut omasta, vaan
molempien lapsiensa puolesta, jotka olivat syntyneet vankilassa ja
joiden hän pelkäsi siellä kärsivän sekä henkensä että terveytensä
puolesta. Jos hän olisi varma siitä, ettei heille tapahtuisi mitään
pahaa, niin hän olisi taipuvainen lähettämään heidät pois luotansa.

Saksin herttua Maunu puheli avioliitostaan prinsessa Sofian kanssa;
hänellä oli nyt juuri paras tilaisuus myötäjäisten sijoittamiseen.

Kaarle herttua kirjoitti, että juuri nyt olisi sopivin aika tehdä
jotakin Juhanan vapauttamiseksi. Hän aikoi tulla Tukholmaan
neuvottelemaan siitä korkean äitipuolensa ja rakasten siskojensa
kanssa.

Prinsessat olivat epätoivoissaan siitä avioliitosta, johon Eerikin
sanottiin jo menneen. Se ei tosin ollut vielä täysin laillinen, mutta
arkkipiispa oli sanonut heille sitoutuneensa vahvistamaan sen heti,
kun kuningas niin tahtoi.

"Ei kukaan Euroopan ruhtinattarista, olkoonpa kuinka mahtava ja
korkeasukuinen tahansa, olisi epäillytkään tulla hänen puolisokseen",
huudahti prinsessa Sofia. "Olen iloinen, että pääsen täältä, niin
saan olla näkemättä sitä ihmistä."

"Tokko hän muistanee niitä aikoja, jolloin seisoi Suurtorilla
korttelinmitta kädessä", lisäsi Elisabet.

He eivät tahtoneet muistaa, että tämä pieni, vaatimaton tyttö oli jo
saanut paljon hyvää aikaan.

Katariinalla oli täysi työ koettaessaan saada heidät pitämään
semmoiset puheet hammastensa takana; hyötyä niistä ei lähtenyt
mitään, mutta paljon pahaa ne saattoivat vaikuttaa.

Kaarle herttua ei ainoastaan tullut Tukholmaan, vaan toipa vielä
onnettoman veljensä Maununkin mukanaan.

Hänet nähdessään puhkesivat kaikki kyyneliin. Hän oli yhtämittaa
kuin unelmissa: suloiset utukuvat väikkyivät hänen silmäinsä edessä;
niiden kanssa hän puhui, niille hän hymyili.

Entisyyden hän sitävastoin oli kokonaan unohtanut.

Niinkuin ennenkin vetäytyi hän äitipuolensa läheisyyteen; tämän piti
puhua hänen kanssaan käynnistä, jonka he aikoivat tehdä Svartsjöhön.

Kaarle oli hyvin halukas siihen, mutta sekä äitipuoli että sisaret
epäröivät. Kaikki riippui Eerikin mielentilasta; hän oli yhtä
kärkäs iskemään miekalla kuin puhkeamaan kyyneliin. Oli siis oltava
varoillaan.

Lopulta jäätiin siihen päätökseen, että leskikuningattaren piti
kirjoittaa, mutta kenelle?

Parhaat tiedot voisi saada Kaarinalta, mutta voisiko leskikuningatar
-- pitäisikö hänen...

Prinsessat arvelivat sen alentavan hänen arvoaan.

Kun he vielä neuvottelivat ja kiistelivät tästä, annettiin
kuningattarelle kirje.

"Kuninkaalta!" huudahti hän.

Yleinen hälinä nousi tästä. Mitä hän tahtoi?

Suuri vahasinetti leikattiin varovasti pois, ja Katariina aukaisi
kirjeen.

"Kaarina Maununtyttäreltä", sanoi hän.

"Että se hävytön lutka rohkeneekin!" huudahti Sofia. "Poltetaan se,
ei lueta!"

"Käyttää kuninkaan sinettiä; sehän on majesteettirikos", jatkoi
Elisabet. "Häntä täytyy rangaista."

"Kun kirje kerran on aukaistu, on syytä lukea se ensin", sanoi Kaarle
tyynesti.

Uteliaisuus oli vähintään yhtä suuri kuin närkästyskin, ja niin
sovittiin siitä, että edellinen olisi ensiksi tyydytettävä.

"Miten hän kirjoittaa; tuommoisia kirjaimia!" sanoi Sofia.

"Voiko tuollaiselta parempia odottaakaan!"

Leskikuningatar luki kirjeen ääneen.

Kaarina alkoi nöyrästi pyytämällä anteeksi kuningattarelta, että
rohkeni kirjoittaa hänelle, mutta mitä hänellä oli sanottavaa, se
oli vain todistuksena siitä, että hän uskollisesti oli seurannut
kuningattaren kerran hänelle antamaa opetusta, että hänen pitäisi
sovittaman ja yhdistämän erotetut sydämet. Hän ei tiennyt, kumpi
puoli oli väärässä, hän tiesi vain sen, että kuningas halusi
sovintoa Juhana herttuan kanssa. Kun hän kuitenkin oli sanonut
tämän ainoastaan alamaiselle palvelijattarelleen, arveli hän
tarpeelliseksi, että jotkut kuninkaan korkeista omaisista tulisivat
Svartsjöhön neuvottelemaan tästä asiasta kuninkaan kanssa. Kun tämä
vielä oli hyvin heikko, voisi tapahtua, ettei asia tulisikaan yhdessä
keskustelussa ratkaistuksi; mutta -- niin lopetti hän -- hyvillä
puheilla ja sävyisyydellä voisi voittaa hänen epäluulonsa. Ja hän
lisäsi, että kuningas itse oli kirjoittanut Juhana herttualle kaikin
puolin suopean ja nöyrän kirjeen.

"Enkö sitä tiennyt!" huudahti kuningatar. "Hän on oikeamielinen
nainen."

"Mutta kuitenkin jalkavaimo", lisäsi Elisabet.

"Semmoinen voi olla ilman oikeamielisyyttäkin", arveli Kaarle
katsahtaen seinällä riippuvaan Cecilian kuvaan.

Molemmat sisaret punastuivat.

"Hän on halpasukuinen", tuumaili Sofia; "sentähden ei ole
mahdollista, että hän lähentelee meitä."

"Kuitenkin on nyt minun mielipiteeni, että niin pian kuin suinkin
matkustatte Svartsjöhön. Tulisin mielelläni mukaan, ellei minua
tarvittaisi täällä", sanoi Katariina.

"Tulkaa jäljessä, kun asia on ratkaistu", virkkoi Kaarle. "Maunu ja
minä matkustamme kahden."

"Mutta onkohan viisasta, että hän tulee sinne?"

"Arvelin, että Eerik hänet nähdessään..."

"Se ei koskaan vaikuttane hyvää; jätä hänet minun luokseni. Tahdotko
jäädä, Maunu?"

"Niinkuin tahdot, ihana vedenneitoni!"

Keskustelun aikana oli Saksin herttua Maunu tullut sisään. Kun hän
sai tietää, mistä oli kysymys, pyysi hän päästä mukaan. Hänellä oli
muka yksityistä asiaa kuninkaalle.

Asia oli nyt ratkaistu, mutta Katariina oli sitä mieltä, että matka
olisi lykättävä muutamia päiviä tuonnemmaksi, kunnes hän ehtisi
kirjoittaa Kaarinalle ja ilmoittaa heidän tulostaan.

Prinsessat pitivät sitä liikanaisena kohteliaisuutena; Kaarinahan oli
vain tehnyt velvollisuutensa, arvelivat he.

Kuningattaren tahto jäi kuitenkin ratkaisevaksi.

Mutta lähdön edellisinä päivinä prinsessat kehottelivat saksalaista
herttuaa ottamaan tarkan selon "tuosta naikkosesta", mutta hänen
huomaamattansa. Hänen ei pitänyt kertaakaan alentua puhuttelemaan
häntä, mutta hänen tuli kuunnella, eikö hän käyttänyt kömpelöä
puhetapaa.

Mitä hän kuuli ja näki, sitä hän ei saanut unohtaa. Kotia tultuaan
täytyi hänen tehdä kaikesta tarkkaan selkoa.

He lähtivät.

Olemme jo sanoneet, että siihen aikaan oli tavattoman hiljaista ja
rauhaisaa Svartsjössä. Ovia availtiin hiljaa ja äänettömästi, ja
portaat olivat matoilla peitetyt; kaikesta sai sen käsityksen, että
täällä sairastettiin.

Muutamat hovijunkkarit sekä kuninkaan henkilääkäri Lemnius ottivat
herttuat vastaan; kaikkiin kysymyksiin kuninkaan terveydentilasta
he vastasivat puoliääneen ikäänkuin peläten, että ääni kuuluisi
kuninkaan huoneeseen.

Prinssi Kaarlea tämä näytti kiusoittavan, ja hän kysyi, voisiko
kuningasta tavata nyt heti.

Se myönnettiin, ja hän riensi sisään.

Eerik istui yksin huoneessa, pää käsien varassa. Hän oli
huomattavasti laihtunut; hänen kalpeat kasvonsa olivat käyneet
vieläkin kalpeammiksi, silmät olivat raukeat ja puoliksi ummessa, ja
käsi, jonka hän ojensi veljelleen, oli kylmä ja veltto.

"Eerik!" huudahti Kaarle kauhistuneena, ja suuret kyyneleet valuivat
hänen silmistään.

Tämän nähdessään rupesi kuningaskin itkemään. "Minä olen hyvin
onneton", sanoi hän, "sekä Jumalan että ihmisten hylkäämä."

"Kaikki tulee hyväksi taas, kun sinä voimistut."

Hän hypisteli Kaarlen takkia. "Tiedättekö, rakas veljeni, syyn
turmiooni?" kysyi hän.

"Ilkeät ihmiset, jotka ovat puhuneet sinulle kaikkea pahaa; mutta tuo
on kaikki nyt mennyttä."

"Minä olen käskenyt jakaa suuria rahasummia, mutta he tahtovat joka
tapauksessa minun turmiotani."

Miten Kaarle koettikin vaihtaa puheenainetta; palasivat Eerikin
ajatukset aina vain luuloteltuihin vihollisiin; olipa se sitten
tahallista taikka ei, mutta muusta hän ei tahtonut puhua. Juhana
herttuaa ei mainittu.

Hetkisen kuluttua hän taas vaipui mietteisiinsä ja näytti kokonaan
unohtaneen veljensä.

Tämä seisoi neuvottomana ja lähti sitten huoneesta. Lemnius odotti
häntä ulkopuolella.

"Eihän hänen kanssaan ole mahdollista puhua", sanoi Kaarle. "Hän on
huonompi kuin luulinkaan."

"Ei hän ole aina samanlainen; ajatellessaan teidän armonne tännetuloa
hän tuli liikutetuksi."

"Luuletteko hänen huomenna olevan paremman?"

"Kyllä, jos Kaarina rouva on saapuvilla."

"Minä tahdon puhua veljeni kanssa ilman kuulijoita", vastasi herttua.

Lääkäri kumarsi ja kysyi, saisiko hän näyttää ne huoneet, jotka
olivat järjestetyt korkeita vieraita varten. Prinssi seurasi
ajatellen itsekseen, ettei se toimi, johon hän oli ryhtynyt,
lienekkään niin helppo kuin hän oli luullut.

Herttuoille oli annettu linnan kauniimmat huoneet, joista oli ihana
näköala puistoon. Maunu herttua oli jo siellä. Hän seisoi nojallaan
komeasti katetun pöydän ääressä ja huudahti Kaarlen nähdessään:

"Olipa hyvä, että tulit; minä en mene vastuuseen siitä, että olen
saanut odottaa."

"Pitääkö meidän syödä kahden?" kysyi Kaarle.

"Täällä on ainoastaan kuninkaan hovijunkkareita."

"Entä te, Lemnius?"

"Minä poistun harvoin kuninkaan luota."

"Pyytäkää sitten hovijunkkareita tulemaan."

Lääkäri kumarsi ja meni.

Vasta kun viinikannut olivat muutamia kertoja kiertäneet pöydässä,
pääsi keskustelu vauhtiin. Sitä ylläpitivät oikeastaan Maunu herttua
ja hovijunkkarit; Kaarle herttua oli edelleenkin synkkänä ääneti.

Useimmat kysymykset koskivat luonnollisesti Kaarina rouvaa. Oliko
hänen vaikutuksensa todellakin niin suuri kuin puhuttiin?

Sen myönsivät kaikki.

Maunu herttua ei ollut kiinnittänyt paljon huomiota häneen. Oliko hän
todellakin niin kaunis?

Hovijunkkarit katselivat toisiaan ja mutisivat jotakin, jota ei
voinut kuulla.

"Täytyykö se pitää salassa?" kysyi herttua nauraen. "Minä juon
kauneuden maljan... pohjaan!" Näin sanoen hän tyhjensi lasinsa ja
käänsi sen ylösalaisin.

Hovijunkkarit seurasivat esimerkkiä.

"Kuningas ei pidä siitä, että hänestä puhutaan", sanoi vanhin
tähystellen ympärilleen, olisiko palvelijoita saapuvilla. Kun niitä
ei ollut, jatkoi hän puoliääneen:

"Me emme saa edes pukeutua niinkuin pitäisi. Hän sanoo, että teemme
sen muka mielistelläksemme Kaarinaa."

"Koska täällä ei ole ketään muuta", lisäsi toinen hovijunkkari.

"Suosikkinsa on kai toki hänelläkin?"

"Siinä tapauksessa se on Benediktus Olavinpoika; hän on ainoa, jonka
kanssa Kaarina puhuu."

"No, mitä hän sanoo?"

"Että olisi tapahtunut paljon enemmän pahaa, jos Kaarinaa ei olisi
ollut."

"Vai niin, no, oletteko te samaa mieltä?"

Taaskin sekavaa jupinaa.

"Mitä hittoa, ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi!"

"Se voisi tulla kuninkaan korviin!"

"Ritarikunniani kautta, se ei tule!"

Kaikkien silmät kääntyivät Kaarle herttuaan.

"Kunniasanani", sanoi tämä nähtävästi uteliaana.

Taaskin rupesi vanhin puhumaan:

"Kaarina rouva ei ole ainoastaan ihanin, vaan myöskin lempein ja
helläsydämisin naisista. Köyhät hän vaatettaa, nälkäiset hän ruokkii;
täältä ei lähde avutta kukaan, jota hän voi auttaa ja jokaiselle on
hänellä ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Kuningas on antanut hänelle
sinettinsä, ja hän tallettaa sen estääksensä häntä käyttämästä sitä
mihinkään asiakirjaan, joka ei ole oikeudenmukainen. Toisinaan
kuningas torailee, vieläpä lyökin häntä, mutta kuitenkin on hän
yhtä lempeä ja rakastava. Sentähden hän onkin ainoa, johon kuningas
luottaa, ja niin kiihkeästi hän rakastaa Kaarinaa, ettei yksikään
meistä olisi varma hengestään, jos hän tietäisi, mitä nyt olen
sanonut."

Herttuat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

"Minä olen utelias näkemään häntä", huudahti Maunu herttua.

"Jos kuningas suostuu siihen", vastasi hovijunkkari.

"Pidetäänkö häntä vankina?"

"Ei, mutta hän vetäytyy niin paljon kuin mahdollista erilleen muista."

"Me tahdomme sekä nähdä hänet että puhua hänen kanssaan", virkkoi
Kaarle.

Seuraavana päivänä pyysivät ja pääsivät molemmat herttuat kuninkaan
luo.

Kaarle esiintyi välittäjänä Juhanan puolesta ja kysyi, eikö Eerik
suosiosta ja armosta tahtoisi antaa hänelle anteeksi.

Tämä vastasi, että oli tehty paljon vastoin hänen tahtoansa ja
tietoansa, sentähden ettei hänellä itsellään ollut mitään valtaa.

"Teidän majesteettinne käskystähän valtakunnanneuvokset nyt
hallitsevat", huomautti Kaarle.

"Omasta puolestani on minulla niin paljon tekemistä perkeleen kanssa,
etten ehdi muuhun." Sitten hän huomasi Maunu herttuan. "Mitä te
haluatte?" kysyi hän.

"Sofia neiti arvelee, että myötäjäiset..."

"Vaivataanko minua semmoisillakin?"

"Uskollinen rakkauteni sekä lupaus, että saan hänen kätensä..."

"Teidän täytyy odottaa. Me menemme naimisiin molemmat samana päivänä.
Oletteko nähneet Kaarinaani?"

"Emme vielä."

Hän hymyili tyytyväisenä. "Sen voin kyllä uskoa; hän on siveellinen
eikä juokse miesten perässä."

Kohta senjälkeen he poistuivat kuninkaan luota, ja Kaarle kääntyi
heti Lemniuksen puoleen kysyen mitä olisi tehtävä.

"Käykää hänen luonansa, kun Kaarina rouva on saapuvilla", vastasi hän.

"Hänkö sitten määrää asiat?"

"Sen tekee kuningas itse, mutta silloin hän vastaa kysymyksiin."

"Kuinka se on ymmärrettävä?"

"Hän teeskentelee teidän armollenne."

"Mistä syystä?"

"Päästäkseen teistä. Kaarina rouva on ainoa, jonka kanssa hän puhuu
totta."

"Olkoon menneeksi! Pitääkö meidän käydä Kaarinan luona?"

"Sitä en luule; jos kuningas saisi sen tietää, niin hän rupeaisi
epäilemään."

"Ilmoittakaa meille sitten, milloin on sopiva aika."

"Kaikkien pyhimysten nimessä, tahtoisinpa tietää miten tämä päättyy!"
huudahti Maunu herttua.

"Saammepa nähdä", jupisi Kaarle.

Seuraavana päivänä jotenkin aikaisin aamulla Lemnius ilmoitti heille,
että kuningas oli tavattoman reipas ja hyvällä tuulella.

"Onko rouva sisässä?"

"On, teidän armonne, sekä hän että lapsi."

"Tietääkö hän tulostamme?"

"Ei, ja parempi onkin, ettei hän tiedä."

"Vai niin. Me seuraamme teitä."

"Minä ilmoitan teidän armonne."

Kaunis näky kohtasi heitä heidän astuessaan kuninkaan huoneeseen.
Suuri valkea räiskyi uunissa, ja matolla uunin edessä makasi pieni
tyttö leikkien koiran kanssa. Kaarina istui tuolilla, ja Eerik seisoi
telineittensä ääressä maalaamassa hänen kuvaansa.

"Tulettepa onnelliseen aikaan", huusi hän heille vastaan. "Katsohan,
onko suu onnistunut... älä liikahda, Kaarina... Tule tänne, Kaarle!"

Tämä ei vitkastellut. "On, erinomaisesti", vastasi hän, mutta hänen
huomionsa ei kiintynyt telineillä olevaan kuvaan, vaan itse Kaarinaan.

Hän ei luullut koskaan nähneensä mitään ihanampaa kuin tämä nuori
nainen, joka punastuen herättämästään ihastuksesta turhaan koetti
osoittaa hänelle kuuluvaa arvokkaisuutta.

Eerik katseli häntä viehättyneenä; hän oli unohtanut, ettei ollut
yksin, ja sanoi puoliääneen: "Sinä olet ihana, ihanampi kuin kukaan
maailmassa; sentähden säätkin kantaa kruunua ja valtikkaa, ja sinua
on tervehdittävä kuningas Eerikin kuningattarena."

Kaarle synkistyi, mutta Maunu herttua huudahti kiihkeästi: "Miekkani
kautta, sen hän ansaitsee paremmin kuin kukaan muu, ja minä tahdon
olla ensimäinen osoittamaan hänelle kunnioitustani!"

Näin sanoen hän polvistui ja vei Kaarinan käden kunnioittavasti
huulilleen.

Kaarina ei vetänyt kättään pois, vaan katsoi kuninkaaseen, silmissään
ilon ja kiitollisuuden ilme, joka teki hänet vielä viehättävämmäksi.

"No, Kaarle veliseni", huudahti ihastunut Eerik, "sinun olisi pitänyt
olla ensimäinen ja nyt tulet toiseksi!"

Hän hillitsi itsensä ja astui eteenpäin. Silloin kohtasi häntä
Kaarinan katse niin rukoilevana, että hän heti polvistui hänen
eteensä ja kuiskasi suudellessaan hänen kättänsä: "Sydämen hyvyys on
parempi kuin ihanuus, rukoilkaa puolestamme."

Kaarina puristi hiljaa hänen kättään ja nousi.

"Tämä on onnen päivä", huudahti kuningas; "viettäkäämme se juhlana."

"Joka kestää päivästä toiseen!" lausui Maunu herttua hilpeästi.

"Jos kuninkaan terveys sen sallii", lisäsi Kaarle.

"Ei, sinä olet oikeassa, terveyteni ei sitä salli", huokasi Eerik.
"Lemnius on kieltänyt sen. Keksikäämme jotakin muuta. Sano sinä,
Kaarina."

"Mikäpä juhla voisi olla ihanampi kuin se, että kuningas ja Juhana
herttua ojentavat toisilleen kättä sovinnoksi", vastasi tämä.

Eerikin muoto muuttui; epäillen hän katseli läsnäolijoita ja löi
kovasti Kaarinaa käteen.

Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan, läheni vain kuningasta sanoen
sanomattoman tunteellisesti.

"Tänään olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi; jakakaamme tästä
muillekin. Mikä on ihanampaa kuin rakkaus ja anteeksiantamus; anna
kaikille anteeksi!"

Hän oli vaipunut polvilleen kuninkaan eteen.

"Armoa, armoa!" toisti herttua polvistuen.

Eerik taisteli nähtävästi kovaa taistelua.

"Minä olen kirjoittanut hänelle", sanoi hän.

"Hän on istunut vankeudessa neljä vuotta; sehän on kauheaa", sanoi
Kaarina.

"Mutta jos hänen sydämensä ei ole kristillisen veljellinen meitä
kohtaan."

"Kuningas voi määrätä ehdot", lausui Maunu.

"Olen varma, että hän suostuu niihin", jatkoi Kaarle.

"Hänen täytyy tunnustaa minun ja Kaarinan pojat valtaistuimen
perillisiksi."

"Niin, hänen täytyy."

Epäilevänä siirtyi hänen katseensa taas toisesta toiseen. Lopuksi hän
sanoi: "Kirjoittakoon hän ehdot, niin minä suostun."

Kaarle otti heti esiin paperin, jossa kuningas Eerik suostui
Juhana herttuan vapauttamiseen määrätyillä ehdoilla. Nämä olivat
varsinaisesti alamainen uskollisuus ja kuuliaisuus Arbogan sopimuksen
mukaan sekä lasten laillistuttaminen. Kuningas allekirjoitti
kirjelmän.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti kynän luetaan. "Mitä vielä
tahdotte?" kysyi hän vihaisesti.

"Katsokaa Sigridiä!" huudahti Kaarina.

Lapsi melkein makasi koiran päällä nauraen ja leikkien sen kanssa.
Kuningas meni hänen luokseen.

"Menkää!" kuiskasi Kaarina herttuoille ja meni kuninkaan jäljessä.

Heille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa; he hävisivät melkein
kuulumattomasti.

"Toivoisin, että voisimme heti lähteä matkaan", sanoi Kaarle
Lemniukselle, joka tuli heitä vastaan.

"Se kyllä olisi viisainta", vastasi hän.

"Mutta hän, Kaarina rouva, saa ehkä kärsiä siitä."

"Hän on siihen tottunut."

"Kuningas löi häntä."

"Sen hän tekee usein."

"Ja hän sietää sitä?"

"Valittamatta."

"Viekää hänelle terveisemme."

"Hän on oleva niistä kiitollinen."

"Sanokaa hänelle, ettemme unohda, että saamme kiittää häntä Juhana
herttuan vapauttamisesta."

"Hän on jo kauan hiljaisuudessa työskennellyt siihen suuntaan."



18.

SOVINTO.


"Oikeinpa ajattelen, enköhän kuningas Eerikkinä tekisi niinkuin
hänkin", sanoi Maunu herttua, kun he olivat jääneet kahden.

"Toisin sanoen, jos olisit menettänyt järkesi."

"Voihan se tapahtua sellaisen naisen tähden."

"Älä vaan puhu semmoista sisarelleni Sofialle."

"Leskikuningatar ei siitä olisi pahoillaan."

"Hänessä ei olekkaan kuninkaallista verta. Sen sanon, Maunu, että
tämä naiminen on Vaasa-nimelle häpeätahra, joka tekee Eerikin
arvottomaksi Ruotsin kruunua kantamaan."

"Niinpä kyllä..."

"Hän voi pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoo, kenelläpä niitä
ei olisi; mutta tehdä tuo nainen vertaisekseen, asettaa kruunu hänen
päähänsä, se on kuninkuuden lokaan-polkemista."

"Hänellä on enemmän arvokkuutta ryhdissään kuin monella
korkeasukuisella kuningattarella."

"Sitä en kiellä; hän tosiaankin hämmästytti minua. Mutta älä sano
sitäkään Sofialle", lisäsi hän varoittaen.

"Minä punnitsen kyllä sanani, etten sanoisi liian paljon enkä liian
vähän."

Maunu herttua palasi Tukholmaan kertomaan merkillisestä
Svartsjössä-käynnistä. Mutta niin varova kuin hän olikin
lausunnoissaan, väitti prinsessa kuitenkin hänen rakastuneen tuohon
yksinkertaiseen naikkoseen, jonka kanssa hän ei tahtoisi olla samassa
huoneessa. Joskin hän oli puhunut Juhana herttuan vapauttamisen
puolesta, niin se oli vähäpätöinen asia kaiken sen häväistyksen
suhteen, jota heidän täytyi hänen tähtensä kärsiä; ja mitä siihen
tuli, että häät vietettäisiin samaan aikaan, niin arveli prinsessa
paremmaksi pysyä naimattomana.

Kaarle herttua matkusti Svartsjöstä suoraan Gripsholmaan.

       *       *       *       *       *

Gripsholmassa oli Katariina Jagellotar synnyttänyt esikoisensa,
joka kasteessa oli saanut nimen Sigismund, hänen veljensä, Puolan
kuninkaan mukaan.

Puolisojen viettämä yksinäinen elämä, jota ainoastaan tulevan
suuruuden unelmat kiihottivat, oli hermostuttanut Juhana herttuaa ja
tehnyt hänet epäluuloiseksi, jommoisena hän sitten pysyi koko ikänsä.

Katariina sitävastoin oli entisellään; innokkaammin vain kuin ennen
hän antautui uskonnollisiin hartausharjoituksiinsa vetäen vähitellen
Juhanankin niihin. Se salaperäisyys, johon katolinen oppi kietoutuu,
sopi oivallisesti Juhanan mielentilaan, erittäinkin kun sen sallima
salakähmäisyys oli hänessä itsessään luonteenomainen piirre. Hän oli
valmis nöyrtymään kuinka syvälle tahansa Eerikin edessä voidakseen
sitten jännitetyn jousen tavoin antaa sitä tarmokkaamman iskun, kun
taas tunsi itsensä vapaaksi.

Katariinaan oli juurtunut mitä kiihkein vastenmielisyys tätä
tuntematonta sukulaista kohtaan, joka oli saattanut niin synkkää
varjoa hänen nuoreen avio-onneensa. Olipa toinenkin syy, jonka tähden
hän vihasi Eerikkiä ja oli sielussaan vannonut, ettei koskaan anna
hänelle anteeksi.

Venäjän tsaari, joka häntä kosiessaan oli niin häpeällisesti
tullut syrjäytetyksi, oli ryhtynyt keskusteluihin kuningas Eerikin
kanssa Katariinan luovuttamisesta hänelle. Hän oli pannut sen
yhdeksi rauhanehdoksi, ja kuningas, jonka olisi luullut inholla
hylkäävän tuollaisen kataluuden, olikin käynyt neuvottelemaan
asiasta. Katariina tiesi varmaan, että Niilo Gyllenstjerna kuninkaan
valtuuttamana oli luvannut hänet tsaarille. Tsaarin lähettiläät
saattoivat tulla milloin tahansa, hänet temmattaisiin miehensä ja
lapsensa luota ja hän saisi seurata heitä. Petollinen kuningas
oli sanonut tahtovansa tehdä mitä kristillistä ja soveliasta oli,
pysyäkseen naapurien kanssa hyvissä väleissä. Eikö hänen tullut
vihata sellaista kuningasta? Tietysti, kuolemaan asti. Mutta hän
tahtoi juonitella ja harjoittaa petosta; hänen uskontonsa myönsi sen,
ja se oli välttämätöntä hänen ja hänen miehensä pelastukseksi.

Että vapautuksen hetki oli lähellä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja
he puhuivat alati siitä, kuinka viisaasti sen käyttäisivät.

Kuitenkin oli Kaarle herttuan tulo suuri yllätys.

Aluksi he eivät tienneet, ennustiko hänen tulonsa jotakin vielä
pahempaa kuin mitä siihen asti oli ollut, mutta kun hän sanoi heidän
vapauttamisensa olevan kysymyksessä, nousi ilo ylimmilleen. Juhana
oli heti valmis allekirjoittamaan kaikki kuninkaan vaatimukset; hän
ei kiinnittänyt huomiota edes vallanperimykseen.

"Mutta ajattelehan", sanoi Kaarle, "sinulla on poika itselläsikin."

"Kaikki perintöruhtinaat eivät tule kuninkaiksi", vastasi Juhana
kirjoittaen nimensä papereihin.

Katariina otti tarkan selon siitä, ettei ketään kuuntelijoita
ollut läheisyydessä. Sitten kävivät nämä kolme tuttavalliseen ja
avomieliseen keskusteluun.

Kaarlea hämmästytti, että heillä olivat asiat yhtä selvillä kuin
hänellä itselläänkin.

"Niin käy, kun on ystäviä", sanoi Juhana.

Veljekset olivat yksimielisiä siitä, ettei nykyinen hallitus voinut
kauan pysyä pystyssä; mutta siitä ei ollut puhetta, miten ja milloin
se kaatuisi.

Juhana vain huomautti, että he molemmat, Kaarle ja hän, kyllä tulevat
sopimaan. Puhutaanhan entisinä aikoinakin olleen kuninkaita, jotka
yhdessä hallitsivat maata ja valtakuntaa sovussa ja rauhassa; miksikä
semmoista ei voisi nytkin tapahtua?

Tuli puhe myöskin Kaarina rouvasta, ja silloin Katariina puuttui
puheeseen. Halveksivasti hän puhui "halpasukuisesta" lausuen, ettei
koskaan voisi alentua ojentamaan kättänsä hänelle.

Juhana sanoi tahtovansa suudellakkin sitä, jos niin vaadittaisiin.

"Minä olen sen jo tehnyt", huomautti Kaarle ja kertoi
Svartsjössä-käynnistään.

"Onko hän todellakin niin kaunis?" kysyi Juhana huvitettuna.

"Hän on rikkatunkiosta löydetty helmi", vastasi Kaarle.

"Sentähden hän paraiten miellyttääkin", tuumi Katariina, silmät
liekehtivinä. "Lika, joka on tarttunut siihen, tekee sen
viehättäväksi."

"Älkäämme olko huomaavinamme sitä; ajatelkaamme vain mitä hyötyä
meillä on hänestä. Osoittaa hyvää sydäntä, että hän on suopea meille."

"Tai myöskin kavaluutta ja omia pyyteitä."

Jotenkin ärtyisästi sanoi Kaarle, että kauneutta oli tavattavana
kaikissa kansankerroksissa ja että se kaikkialla oli vaikuttavana.

Juhana herttua iski merkitsevän silmäyksen puolisoonsa, ja tämä
muutti heti suuntaa myöntäen, että heidän oli viisainta tukahuttaa
kaikki yksityiset tunteet ja mielihalut sekä mukautua oleviin oloihin.

Oli välttämätöntä, että he saivat tavata kuninkaan. Pitäisiköhän
herttuan matkustaa Svartsjöhön?

Täytyi saada tietää Eerikin tahtokin tässä asiassa. Kaarle tuumi,
että sopimus oli tehtävä niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Siten
se tulisi sitovammaksi, arveli hän.

Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei kukaan voinut järjestää
asioita paremmin kuin leskikuningatar; hänen neuvoaan piti siis ennen
kaikkea kysyttämän.

"Muistakaa", sanoi Katariina hyvästeltäessä Kaarlelle, "muistakaa,
että me laskemme tunnitkin."

"Ei viivy kauan, ennenkuin saatte kuulla minusta", vastasi hän
lohdutellen.

Muutaman päivän kuluttua tuli tosiaankin tieto, että Ventholma oli
kunnossa herttuaa ja hänen puolisoansa varten ja että heidän oli
määrä sieltä lokakuun 8 p:nä mennä veneellä Svartsjöhön.

Viimeisenä päivänä syyskuuta, sateisena ja kylmänä syyspäivänä,
he lähtivät Gripsholmasta. Oi, milloinkaan ei ilma ollut tuntunut
suloisemmalta, ei sade virkistävämmältä. He olivat iloisia,
onnellisia, kiitollisia, ehkäpä tämän ainoan kerran.

Ventholma oli aiottu vain tilapäiseksi oleskelupaikaksi sentähden,
että se oli Svartsjön läheisyydessä. Herttuan molemmat veljet, Maunu
ja Kaarle, tulivat sinne; leskikuningattaren ja prinsessain oli määrä
saapua heitä tapaamaan Svartsjöhön.

Juhana herttuan kuolemantuomio oli ollut syynä Maunun mielenhäiriöön;
nyt hän ei tuntenut häntä, itki hänet nähdessään sanoen hänen
muistuttavan jotakin rakasta vainajaa.

Vihdoinkin oli lokakuun 8:s päivä tullut. Oli kirkas,
auringonpaisteinen päivä, ja Ventholman laiturin ääressä oli
huolellisesti varustettu jahti, jossa oli kymmenen juhlapukuista
soutajaa.

Juhlapuvussaan oli myöskin seurue, joka astui siihen. Herttuattarella
oli musta samettipuku, sekä päällys- että alushame; kaulus oli
leikattu nelikulmaisesti, jotta siitä jäi näkyviin häikäisevän valkea
kaula, minkä ainoana koristeena oli kapea, musta nauha ja siinä
Juhana herttuan kuva riippumassa. Päähine oli mustasta sametista
tehty sekä valkealla silkillä vuorattu ja reunustettu.

Herttua oli samoin mustiin puettu. Hänellä oli korkea, pyöreä
valkealla sulalla koristettu hattu, parta ulottui rinnoille asti ja
oli samoinkuin viiksetkin vähäsen harmahtava.

Heidän jäljessään kantoi imettäjä heidän pientä lastaan.

Sitten tulivat herttuat Kaarle ja Maunu ja senjälkeen heidän
gripsholmalainen vartijakuntansa.

Äänettöminä kaikki asettuivat paikoilleen veneeseen. Matkallakaan ei
syntynyt mitään keskustelua; jokaisella oli tarpeeksi ajattelemista.

Mutta kun he lähenivät Svartsjötä, jonka laiturille oli kokoontunut
paljon väkeä, osoitteli Juhana heitä puolisollensa toista toisen
perästä.

"Tuo on kuningas, joka noin levottomana liikkuu puolelta toiselle.
Tuolla oikealla on leskikuningatar ja hänen vieressään Elisabet:
tuolla, kauimpana oikealla Sofia, ja hänen vieressään Maunu, Saksin
herttua. Mutta kuka on tuolla vasemmalla, tuo, joka on muita pitempi?
Kuningas puhuu nyt hänen kanssaan."

"Se on jalkavaimo, etkö ymmärrä", kuiskasi Katariina.

"Mutta kautta partani, kaunis hän on."

"Kaunis kuin synti."

"Ajattelehan, Katariina!"

"Älä pelkää, minä taidan osani."

Vene laski rantaan, ja Juhana ojensi kätensä puolisolleen noustakseen
maihin.

"Tähän narripeliin kuuluu myös polvilleen lankeaminen", sanoi
Katariina kuiskaten.

"Niin, tehkäämme se."

Mutta Eerik melkein ennätti ennen heitä tai ainakin lankesivat he
polvilleen toistensa eteen melkein samaan aikaan.

"Herrani ja kuninkaani!" huudahti Eerik.

"Minä olen vain köyhä vanki, joka rukoilen teidän majesteettiinne
kuninkaallista armoa", vaikeroi Juhana.

"Ei, ei: teidän armonne se hallitsee ja vallitsee minua ja meitä
kaikkia."

"Antakaa minulle armonne ja anteeksiantonne!"

Näin he puhuivat ehtimiseen toisilleen.

Katariina oli jo aikoja sitten noussut; hän seisoi jäykkänä ja
suorana katsellen heitä.

Useimmilla läsnäolijoista leikitsi ilvehymy suupielissä; kohtaus kävi
yhä naurettavammaksi.

"Me emme pyydä muuta kuin saada jäädä valtakuntaan luvaten tulla
uskollisimmaksi alamaiseksenne", nyyhki Eerik.

"Meidän puoleltamme ei koskaan ryhdytä mihinkään teidän armoanne ja
perillisiänne vastaan", vakuutteli Juhana.

Leskikuningatar meni heidän luokseen ja sanoi hiljaa, kumartuen
heidän puoleensa: "Nouskaa, rakkaat pojat; te saatatte itsenne
läsnäolevain ivan esineiksi."

He tottelivat heti.

"Menkäämme linnaan", sanoi kuningas.

He lähtivät yhdessä, ääneti ja epäluuloisina.

Katariina Stenbock ja prinsessat ympäröivät äskentulleen
ruhtinattaren. He suutelivat ja hyväilivät pienokaista; ei kukaan
huomannut tai ollut huomaavinaan Kaarinaa. Herroilla oli kyllä halua
siihen, mutta he eivät rohjenneet.

Onneksi oli hänelläkin seurassaan yksi ystävä, joka ei jättänyt häntä
ja joka nyt sanoi hänelle: "Menkäämme linnaan; kuningas voi tarvita
teitä."

Joskin suruisa ajatus omasta itsestään hetkiseksi tahtoi hiipiä hänen
sydämeensä, hälveni se kuitenkin heti. Toinen tarvitsi häntä, ja tuo
toinen oli Jumalan edessä hänen puolisonsa.

Niin hän lähti tohtorin seuraamana ajattelemattakaan, mitä muut
hänestä sanoivat.

"Häpeämätön lutka, kuinka hän kehtasi tulla tänne!" huudahti
prinsessa Sofia.

"Varmaankin kuninkaan käskystä", sanoi leskikuningatar.

"Niin hän sanoi minulle", lausui Elisabet. "Hän olisi kernaammin
suonut, ettei hänen olisi tarvinnut tulla."

"Hän häpesi meidän seurassamme", väitti Sofia, "vai mitä sinä luulet,
Maunu?"

"Voidakseni asettua hänen ajatuskannalleen pitäisi minun oppia
tuntemaan hänet paremmin."

"Se on vallan tarpeetonta; minä inhoan häntä, nyt sen tiedät." Sofia
keikautti pöyhkeästi päätään.

"Yksi asia on varma", sanoi Kaarle. "Ilman häntä emme nyt olisi
koossa täällä."

"Onko se mahdollista!" huudahti herttuatar. "Olkaamme sitä
ystävällisempiä hänelle päivällisillä", sanoi leskikuningatar.

Kaikki lähtivät nyt linnaa kohden. Ikkunan ääressä seisoi Eerik,
Kaarina vieressään, heitä vastapäätä Juhana suudellen Kaarinan kättä.

Katariinan silmät säkenöivät, hän otti pikku poikansa imettäjältä ja
meni saliin.

Heidät molemmat nähdessään Eerik joutui saman tuskan valtaan kuin
ennenkin. Hän juoksi heidän luokseen, heittäytyi ruhtinattaren
jalkoihin ja rukoili, että hän ja hänen pieni poikansa antaisivat
hänelle anteeksi sen, että he hänen tähtensä olivat saaneet kärsiä
vankeutta.

Turhaan Katariina koetti tyynnyttää häntä; hän suuteli hänen käsiään
itkemistään itkien.

Katariina silitteli hänen hiuksiaan, taputteli hänen poskiaan ja
puhutteli häntä osaaottavasti, mutta hänen silmänsä säkenöivät, ja
hän näytti tuhat kertaa mieluummin tahtovan lyödä häntä.

Tohtori Lemnius läheni heitä. "Teidän majesteettinne on väsynyt ja
tarvitsee lepoa", sanoi hän. "Mutta kun taloni on täynnä vieraita."

"He suovat sen kyllä anteeksi."

"Jääkö Kaarina tänne?"

"Jos kuningas niin tahtoo."

"Ei, hän seuratkoon minua, muuten en mene."

Samassa seisoi Kaarina hänen rinnallaan säteilevine hymyilyineen ja
kirkkaine, viattomine silmineen.

"Tässä olen", sanoi hän.

"Sinä et saa pitää kenestäkään muusta kuin minusta, Kaarina."

"En pidäkkään."

"Anna käsivartesi; Lemnius tahtoo, että käyn lepäämään."

Yhdessä he menivät ulos.

Monet eivät olleet kiinnittäneet huomiota tähän pikku kohtaukseen,
mutta Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat tehneet sen. On
luultavaa, että he ajattelivat samaa, mutta kummallakin oli omat
mielipiteensä, joita he eivät ilmaisseet toisilleen.

Perhejuhla vastasi täydelleen päivän merkitystä. Kuningas
Eerikillä oli oiva viinikellari, ja hän oli vieraanvarainen
isäntä. Leskikuningatar piti emännyyttä, ja hänen silmäyksensä ja
huolenpitonsa ulottuivat kaikkiin.

Mieliala oli kenties vähän painuksissa, etenkin alussa; olisi ehkä
pikemmin luullut olevansa hautajaisissa kuin kesteissä. Sovintojuhla,
jota vietettiin, oli, kuten ruhtinatar vastikään sanoi, narripeliä,
jossa toinen puoli oli lyönyt esiin melkeinpä viimeisetkin korttinsa
toisen sitä myöten ottaessa ne kaikki huostaansa.

Mutta viini oli liian hyvää ollakseen tekemättä tarpeellista
vaikutusta; kielen siteet irtaantuivat, ja kun ateria oli lopussa,
antoi kuningatar Lemniukselle viittauksen, että palvelijat oli
käskettävä poistumaan.

Sitten hän tarttui maljaan sanoen: "Juokaamme kuninkaan malja
kiittääksemme häntä hänen meille valmistamastaan ilosta, vaikkei hän
olekkaan läsnäolollaan tätä iloamme lisäämässä."

Kaikki yhtyivät maljaan.

Mutta Katariina Stenbock antoi merkin, että maljat täytettäisiin
uudelleen.

"Sydämeni kehottaa minua", sanoi hän, "lähinnä kuningasta ehdottamaan
maljan hänelle, joka on kuninkaan sydäntä lähinnä ja josta voimme
sanoa, että hän on hänen jalkainsa kynttilä, hänen silmäinsä
valo. Että hän hyvänä enkelinä seisoo suojelevana, ohjaavana ja
varoittavana hänen sivullaan, sen voin vakuuttaa; että hän on
pelastanut monen hengen ja elänyt enemmän muita kuin itseään
varten, sen tietävät kaikki, joiden turvana hän on ollut hädässä ja
ahdistuksessa; ja sentähden tyhjennän nyt Kaarina Maununtyttären
maljan."

Salissa nousi sorina. Miespuoliset vieraat tyhjensivät kaikki
maljansa, useatkin kunnioittavasti osoittaen suostumustaan. Katariina
Jagellotar ja prinsessa Sofia panivat maljansa pois maistamatta
niistä.

Elisabet kosketti maljallaan Lemniuksen maljaa lausuen: "Sanokaa
hänelle minun puolestani, että pidän hänestä."

Prinssi Kaarle puhui tämän jälkeen herttua Juhanalle ja hänen
puolisolleen toivottaen heille onnea kaikissa heidän yrityksissään.

Mutta päivällisen jälkeen seurue hajaantui moneen pikku ryhmään.
Keskusteltiin innokkaasti, oliko kuningattaren malja oikeutettu vai
eikö; herttuatar väitti innokkaimmin sitä vastaan. Olihan jotakin
kuulumatonta, että langennut nainen, halpasukuinen, oli semmoisen
kunnioituksen esineenä, ja jollei kuningatar itse olisi ollut niin
korkealla kaikkien muistutuksien yläpuolella, olisi moite kohdannut
häntä.

"Sen, joka on pelastunut hengenvaarasta, ei ole tapana kysyä, oliko
pelastukseksi ojennettu käsi äsken pesty vai eikö", sanoi Lemnius
lyhyesti tapansa mukaan.

Sillä välin keskusteli Juhana herttua vilkkaasti kuningattaren
kanssa. Hän näytti suurella luottamuksella kiintyneen häneen ja sanoi
pelkäävänsä, että kuninkaan hyväntahtoisuus ja huomattava tuska
muuttuisi raivoksi, jolloin ei kukaan olisi varma hengestään.

Kuningatar myönsi pelkäävänsä samaa.

"Voi olla vaarallista jäädä tänne ainoaksikaan yöksi", lisäsi
herttua; "mieluimmin lähtisin vielä tänä iltana takaisin Ventholmaan."

"Minä tahtoisin neuvotella Kaarinan kanssa."

"Hän sanoi minulle: Lähtekää!"

"Ei kukaan tunne kuningasta niinkuin hän; mikähän estää kirjallisesti
sopimasta ehdoista."

"Niin minäkin ajattelen."

"Toivokaamme, että tästä seuraa pitempiaikainen parannus, jolloin
pelotta ja epäilyksettä voitte puhua keskenänne."

Epäilevä hymy levisi Juhanan kasvoille; hän tunsi kyllä, että
sydämeen piiloutunut veljesviha on kuin maanalainen tuli, joka
puhkeaa raivoon ilman pienintäkään syytä.

Herttuatarta oli prinsessa Sofia ruvennut miellyttämään, eikä
kumpainenkaan ollut hyvillään tästä äkillisestä lähdöstä. Mutta se ei
auttanut; lähtö tapahtui vielä samana iltana. Kaarle seurasi heitä.

Prinsessa Sofialla olisi ollut hyvä halu seurata heitä. Mutta hänen
sulhasensa oli osoittanut liian vilkasta huomaavaisuutta Kaarinaa
kohtaan, ja vaikka hän ei suinkaan tahtonut myöntää olevansa
mustasukkainen, piti hän kuitenkin paraana jäädä.

Oli päätetty, että kaikki lähtisivät seuraavana päivänä; mutta
kuningatar halusi sitä ennen keskustella Kaarinan kanssa. Tämä sai
määrätä sopivimman ajan.

Hän tulikin aamulla, kuninkaan vielä maatessa.

Niinkuin ennenkin tahtoi hän suudella kuningattaren hametta.

"Ei, Kaarina", sanoi tämä, "sinun asemasi ei ole sama kuin ennen.
Etkö sinäkin tule kuningattareksi?"

"Minä en kunnioita kuningatarta, vaan korkeata, jaloa kuninkaan
äitiä", sanoi Kaarina.

"Etkö tiedä, että korkeat herrat ovat vain poikapuoliani?"

"Minä tiedän myöskin, että te olette heille hellä äiti ja kaikkien
hyväntekijätär."

"Etkö sinäkin tahdo käydä samaa tietä?"

"Teidän esimerkkinne ja opetustenne mukaan."

"Kaarina, näytä minulle lapsesi."

Hän riensi pois, mutta tuli heti takaisin taluttaen tyttöä kädestä.
"Hänen nimensä on Sigrid", sanoi hän, "eikö hän ole kuninkaan
näköinen?"

"Hän on enemmän sinun näköisesi."

"Se onkin yhdentekevä, kun hän vain on hyvä. Minä rukoilen joka päivä
Jumalaa suojelemaan ja varjelemaan häntä ja ettei häntä rangaistaisi
minun syntieni tähden."

"Sinä pidät siis itseäsi vikapäänä?"

"Niin", sanoi Kaarina vakavasti; "nyt sen huomaan, ennen en sitä
ymmärtänyt. Mutta jos tulen oikein hyväksi ja voin olla monelle,
monelle hyödyksi, silloin ei kuningas kärsi mitään häpeää siitä, että
ottaa minut puolisoksensa."

"Ja Ruotsin kuningattareksi."

"Jos voisin tulla paraaksi kaikista, niin se olisi kaikkien alhaisten
ja halveksittujen kunniaksi."

"Sinullakin on kunnianhimosi, mutta se on sinulle kunniaksi. Sanoppa
nyt, miten on kuninkaan laita?"

"Aina paras, kun ei ole vieraita."

"Uskon sen. Oletko huomannut hänessä mitään muutosta parempaan päin
nyt muutaman kuukauden kuluessa?"

"Lemnius sanoo, että minä vaikutan häneen hyvää, niin kauan kuin..."
Hän loi silmänsä maahan.

"Miksi keskeytit?"

"Niin kauan kuin tuo kauhea on poissa."

"Sinä tarkoitat Yrjö Pietarinpoikaa; hän on vankeudessa ja pääsee
tuskin vapaaksi."

"Ellei kuningas tahdo", kuiskasi Kaarina.

"Luuletko, että..."

"Hän on muutamia kertoja puhunut hänestä ja sanoo, että hän on
uskollisin palvelija."

"Pahastuuko hän, kun sinä vastustat häntä?"

"En minä vastusta, vaan puhun muuta."

"Tapahtuuko se usein?"

"Yhä useammin; toisinaan minun täytyy olla hänen luonaan koko päivät."

"Onko hän aina hyvä sinulle?"

"Ei aina", vastasi Kaarina punastuen; "mutta se on pieni asia. Hän
kärsii kovin ja se on pahempi."

Katariina syleili ja suuteli häntä. "Jumala antakoon sinulle voimia,
hurskas ristinkantaja", sanoi hän.

Kaarinan suureksi iloksi hän syleili ja suuteli myöskin tyttöä ja
lupasi käydä katsomassa häntä, kun he palaavat Tukholmaan.

Ylhäinen herrasväki lähti, ja Svartsjö tuli yhtä hiljaiseksi ja
rauhalliseksi kuin ennenkin.

Mutta leskikuningatarta muistellessaan oli Kaarina hyvin iloinen.
"Hänellä, joka on niin ylevä ja ylhäinen rouva, on ollut suuria
suruja", arveli hän. "Mitä olenkaan minä, näin alhainen, velvollinen
kärsimään!"

Seuraavana päivänä täytyi Juhana herttuan puolisoineen palata
Gripsholmaan, missä neuvosherrain oli määrä lopullisesti panna
sopimus voimaan.

Juhana herttua myöntyi kaikkeen, mitä pyydettiin, ja lupasi heti
antaa anteeksi kaikille, jotka olivat rikkoneet häntä ja hänen
puolisoansa vastaan, paitsi Yrjö Pietarinpojalle, Herman Flemingille
ja Henrik Hornille. Molempien viimemainittujen hän väitti saaneen
aikaan Suomessa erimielisyyden hänen ja kuninkaan välillä.

Veljekset tapasivat toisensa taas lokakuun 19 ja 21 p:nä, ja
kuninkaan päiväkirja sisältää: "Minä pyysin veljeäni nöyrimmästi,
että hän sanoisi minulle totuuden, oliko hän kuningas, jota seikkaa
minä en voinut ymmärtää muuten kuin hämäräin kulkupuheiden kautta.
Kuitenkin antoivat sekä hän itse että hänen puolisonsa, herttuatar,
sydämestään minulle anteeksi minun epäystävyyteni, ja he pudistivat
kättäni; he lupasivat minulle myöskin, että saisin enemmän vapautta
ja pääsisin jokapäiväisistä kiusauksista."

Päiväkirjaansa on Eerik myöskin pannut muistiin sovinnon ehdot.
Niistä ilmenee selvästi hänen onneton sieluntilansa. Toisinaan hän
luulee itsensä kuninkaaksi, toisinaan vangiksi; hän pyytää saada
vapaasti keskustella Juhanan kanssa uskonnosta... saada kirjoittaa
oman historiansa... saada pystyttää marmorisen triumfikaaren j.n.e.

Vuoden lopulla näyttävät häiriintyneet ajatukset jonkun verran
heränneen selvyyteen.

Hän määräsi, että Juhana ja hänen ruhtinattarensa oli siirrettävä
Kungsöriin, jonka kauniissa ympäristössä herttua saattoi huvitella
metsästellen ja kalastellen.

Joulun tienoissa kuningas Eerik palasi Tukholmaan ja ryhtyi siellä
toimenpiteeseen, joka ehkä enemmän kuin muut oli jouduttamassa hänen
elämän vaiheittensa surullista kehittymistä.

Uudenvuoden-aattoiltana hän esitti neuvostolle, että aikoi mennä
naimisiin Kaarina Maununtyttären kanssa.

Tästä hän kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Neuvosherrat vahvistivat sinetillänsä aviosopimuksen minun ja
vaimoni välillä ja lupasivat pitää hänet todellisena laillisena
kuningattarenaan sekä tunnustaa hänen poikansa naimisen jälkeen
Ruotsin valtakunnan todellisiksi ja laillisiksi perillisiksi."

Näin päättyi Eerik kuninkaan onnettomin vuosi.



19.

SOTAA JA JUONIA.


Saattaa kuvitella mielessään, miten tällaisissa olosuhteissa sotaa
käytiin.

Jo alussa vuotta 1567 kärsivät ruotsalaiset melkoisen tappion
taistelussa puolalaisia vastaan.

Pernau Liivinmaassa menetettiin.

Kuningas Eerikin ja Venäjän tsaarin välisen ystävyyden ansioksi
voinee ehkä lukea sen, ettei kaikkea menetetty, ja tämä ystävyys
perustui varsinaisesti siihen sopimukseen, jonka valtiokansleri Niilo
Gyllenstjerna allekirjoitti Moskovassa helmikuulla 1567 ja joka koski
Katariina Jagellotarta.

Ruotsin laivasto lähti liikkeelle Pietari Baggen, erään tuon mainion
Baggen sukulaisen komennossa.

Mutta Itämerellä ei enää ollut vihollisia.

Tanskan ja Lyypekin laivastot olivat jo edellisenä vuonna
perin-pohjin hävitetyt, ja alukset olivat enimmäkseen hylkyinä
satamissa.

Ruotsalaiset olivat tähän aikaan yksin herroina Itämerellä.

Maasotaa käytiin sitä kurjemmin.

Ruotsalaiset olivat useita kertoja menestyksettä tehneet hyökkäyksiä
Norjaan.

Alussa vuotta 1567 lähetettiin sinne sotajoukko Juhana Siggenpojan
(Sparren) johdolla.

Hammershus valloitettiin, mutta norjalaiset saivat apua Tanskasta,
ja Aggerhusin piiritys täytyi lakkauttaa sekä Ruotsin sotavoiman
vetäytyä takaisin mitään todellisia etuja saavuttamatta.

Kaikin puolin vaarallisempi oli se hyökkäys, jonka tanskalaiset
Daniel Rantzowin ja Frans Brockenhusenin johdolla tekivät syksyllä
itse Ruotsin sydämeen.

Etenkin edellisestä oli kuningas Fredrik saanut viisaan ja
urhoollisen päällikön, mutta hänen armeijansa sitävastoin oli pieni
ja hyvin uuvuksissa.

Mutta nyt vallitsi Ruotsissa mitä suurin levottomuus ja sekasorto, ja
sitä piti käyttää hyväkseen.

Niin suurella sotavoimalla, kuin suinkin kokoon saatiin, hyökkäsi
Rantzow marraskuun 1 p:nä Ruotsiin.

Hävittäen hän eteni halki Smålannin. Jönköping valloitettiin ja
poltettiin.

Senjälkeen jatkettiin sotaretkeä Itägöötanmaahan. Vadstenan,
Linköpingin ja Söderköpingin kaupungit, vieläpä osittain
Norrköpingkin valloitettiin ja poltettiin.

Hätä ja kurjuus olivat kauheat.

Parvittain nähtiin vaimoja ja lapsia, monet heistä raajarikkoja ja
täynnä palohaavoja, lähtevän kaupungeista maanteille ja metsiin
paetakseen vainoojiansa ja kuollakseen siellä.

Estääkseen tanskalaisten etenemistä sytyttivät ruotsalaiset itse
asuntonsa tuleen; ja monin paikoin katsottiin paremmaksi polttaa
karjat kuin jättää ne vihollisen saaliiksi.

Skeningeen, keskelle hedelmällistä vehnäseutua, Rantzow sijoitti
päämajansa.

Kuningas Eerik määräsi itse, mitä Ruotsin puolelta oli tehtävä.

Hän ei luottanut kehenkään ja pelkäsi jättää valtaa käsistään.

Vähimmin vaarallisena pidettiin Hogenskild Bielkeä, ja marraskuun 5
p:nä hänet määrättiin päälliköksi.

Mutta jo 10:ntenä marraskuuta asetettiin kreivi Pietari Brahe
neuvonantajana hänen rinnalleen.

Kuningas ei luottanut kumpaankaan ja siksi hän kaikessa
hiljaisuudessa uskoi ohjakset Tönnes Olavinpojalle, entiselle
kamaripalvelijalleen, joka oli päässyt suureen suosioon ja
jalkaväessä kohonnut everstiksi. Tämän tuli antaa sotaväelle
salaiset määräyksensä, ettei se saanut totella muita kuin Tönnesin
allekirjoittamia käskyjä.

Ollakseen oikein varma lähetti kuningas muutamia talonpojiksi
puettuja henkivartijoitaan myymään ruokavaroja leiriin, mutta samalla
tuli heidän ankarasti sanoa huoveille, ettei mitään saatu tehdä,
ennenkuin kuningas itse saapui.

Onnettomuudeksi ruotsalaiset päälliköt eivät olleet vastustajainsa
vertaisia.

He marssivat Itägöötanmaahan ja hakkauttivat Holavedenillä suuria
murroksia sekä hävittivät kaikki Motalavirran yli vievät sillat
luullen siten varmasti saavansa Rantzowin satimeen.

Mutta he pettyivät.

Vakoilijainsa kautta oli heidän kekseliäs vihollisensa saanut
tietoonsa kahluupaikan Kungs-Norrbyn lähellä.

Niin varmat olivat ruotsalaiset menestyksestään, että eivät edes
olleet varustaneet leiriään eivätkä asettaneet vartijoita.

Tammikuun 15 p:nä 1568 meni Rantzow kahluupaikasta yli ja kävi
ruotsalaisten kimppuun päivän koittaessa.

Syntyi kauhea hämmennys.

Sekä päällystö että miehistö menettivät malttinsa.

Mitään vastarintaa ei edes yritettykään.

Niin suinpäistä oli pako, ettei miehistö edes saanut saappaita
jalkaansa, vaan juoksi paljain jaloin lumessa. Ne, jotka olivat
saaneet nahkakintaansa mukaansa, vetivät ne jalkoihinsa ja juoksivat
sitten niin kauan kuin voimat ja kintaat kestivät.

Tanskalaiset saivat 150 vankia, 7 tykkiä sekä sotakassan ja koko
kuormaston.

Sillä välin oli kuningas Eerik itse lähtenyt matkaan.

Hän lähti Svartsjöstä tammikuun 8 p:nä matkustaen Söderteljen ja
Nyköpingin kautta Stora-Malmiin.

Vastoin kaikkien neuvoa hän käski koko sotajoukon vetäytyä sinne,
siis myöskin sen osaston, joka oli Rantzowin eteläpuolella hänen
paluumatkaansa estämässä. Totella täytyi, ja näin pääsi Tanskan
armeija pälkähästä.

Tällä välin olivat Smålannin ja eteläisen Itägöötanmaan talonpojat
kokoontuneet ja hakanneet suuria murroksia estääkseen tanskalaisten
paluumatkaa.

Rantzow lähti Skeningestä yöllä vasten tammikuun 24 p:ää. Hän marssi
itäisen Holavedenin halki, jossa häneltä meni kokonainen vuorokausi
tunkeutuessaan äärettömien murrosten läpi.

Tuhat muskettisoturia olisi täällä voinut perin-pohjin tuhota
tanskalaisen sotavoiman.

Ankara talvi oli vihollisille hyväksi avuksi. Sommen oli kuin lumen
peittämä lattia.

Rantzow meni sen poikki ja niin oli hän voittanut ensimäisen suuren
esteen.

Kun hän tuli Smålantiin, hyökkäsi Henrik von Minden muutaman
smålantilaishuovin ja neljänsadan talonpojan kanssa Eksjön lähellä
hänen jälkijoukkonsa kimppuun.

Vain suuren tappion kärsittyään ja tehden pitkän kierroksen pääsivät
tanskalaiset heidän ohitsensa.

Rödasjön luona syntyi ankara taistelu.

Tanskalaisten sotapappi sanoikin saarnassaan senjälkeen, että he nyt
vihdoinkin olivat tulleet Punaisen meren [Rödasjö = Punainen järvi]
yli, mutta että Jordanin virta oli vielä jäljellä.

Flishultin luona oli kolmas väijytyspaikka.

Siellä oli vahva osasto Hogenskild Bielken ja Sten Bauerin komennossa.

Mutta nämäkään eivät olleet sen paremmin varuillaan, kuin että
Rantzow yllätti heidät aikaisin eräänä aamuna.

Vastarintaa yrittämättäkään juoksivat molemmat päälliköt metsään,
toisella miekka, toisella pyssy kädessä.

Ilman vaivaa he joutuivat vangiksi, luultavasti omasta hyvästä
tahdostaan.

Miehistö sai maksaa heidän joko pelkuruutensa tai petoksensa.
Rantzow löi heidät perin-pohjin ja palasi kaikki esteet voitettuaan
Kööpenhaminaan, missä jo yleensä luultiin, että Tanskan sotavoima oli
lyöty ja Rantzow vankina.

Kuningas Fredrik otti hänet suurilla kunnianosoituksilla vastaan.

Eerik kuningas tuli hiljaa marssien jäljessä rajalle asti ja eteni
Göingen kihlakuntaan Hallantiin, jossa kaikki oli hävitetty ja
raastettu.

Kuningasta seurasivat hänen molemmat veljensä, herttuat Juhana ja
Kaarle, sekä hänen tuleva lankonsa Maunu, Saksin herttua.

Kuinka epäluuloisin ja vaanivin silmäyksin hän seurasikaan heitä!

He eivät saaneet mitään päällikkyyttä, ja tuskin heidän edes
sallittiin ottaa osaa mihinkään kahakkaan. He näkivät, kuinka
takaperoista kaikki oli, mutta eivät uskaltaneet lausua sanaakaan
sitä vastaan. Miten kiehui ja kuohuikaan heissä, ja kukapa tietää,
eikö juuri täällä herännyt heissä ensin ajatus:

"Tästä täytyy tulla loppu."

Juhanassa: "Valtikan täytyy tulla minulle."

Kaarlessa: "Isänmaan tähden."

Eiköhän Eerik arvannut heidän ajatuksiaan, ja miten tämä jäytikään
häntä! Mutta odota, odota! Hän alkoi tulla enemmän entiselleen; suru
ja tuska Upsalassa vuotaneen veren tähden näytti menneen menojaan.

Hänellä ei ollut ketään, johon luottaisi. Kaarina oli Svartsjössä ja
Yrjö Pietarinpoika vankeudessa.

Mutta siellä hän ei olekkaan kauan. Kuningas tarvitsi häntä, ja
kuninkaalla oli valta vapauttaa hänet.

Rantzow oli jo aikaa sitten mennyt Juutinrauman poikki. Jonkinlainen
kosto piti Eerikin saada, ja hän käskikin joukkojensa hyökätä Skåneen
ja hävittää maata. Olihan sekin jotain.

Sillä välin oleksi hän enimmäkseen yksin, hautoen omia synkkiä
tuumiaan.

Kapinan pelosta hän oli surmannut Niilo Sturen. Jos tämä oli tehnyt
majesteettirikoksen, niin hän oli vain saanut ansaitun palkkansa.

Senjälkeen olivat hänen palvelijansa vastoin hänen tahtoansa
tappaneet sekä syyllisiä että syyttömiä. Kun hän kaikkien
hylkäämänä oli paennut metsiin, oli hän luullut itsensä vangituksi
ja valtaistuimelta syöstyksi, ja tässä tilassa oli hän joutunut
epätoivoon sekä valtakunnastaan että ikuisesta autuudestaan.

Sillä aikaa olivat hallitustoimet laiminlyödyt ja valtakunta joutunut
rappiolle; mutta nyt on Jumala auttanut hänet entiseen terveyteensä
ja voimiinsa sekä antanut hänelle takaisin hänen kuninkaallisen
valtansa. Siksi hän tahtoo koko Ruotsissa vietettäväksi yleisen
kiitosjuhlan, ja sitten hän valmistuttaa julistuksen kaikista niistä
tapahtumista, joita nyt yhden vuoden kuluessa oli tapahtunut.

Hän tulee toimittamaan suuria asioita, sen hän tunsi itsessään.
Aatelin, tuon vihatun aatelin hän käskee pitämään paremmin huolta
ratsupalveluksestaan. "Minä tahdon heille huomauttaa", jupisi hän
itsekseen, "että he ja heidän vanhempansa eivät ole korotetut
aatelissäätyyn siinä tarkoituksessa, että he vain pitäisivät hyviä
päiviä eivätkä tekisi mitään Ruotsin valtakunnan hyväksi."

Mutta hänen pahat taipumuksensa kuiskivat hänelle alati Yrjö
Pietarinpojasta, ja hän halusi kiihkeästi saada taas luokseen tuon
hengenheimolaisensa, jolla oli kykyä arvaamaan hänen salaisimmatkin
ajatuksensa ja joka ei pelännyt panna toimeen mitä hän hiljaisuudessa
toivoi, mutta ei uskaltanut käskeä, vaikka mielellään, hyvin
mielellään näkikin, että ne toimitettiin.

Kun hän tulee Tukholmaan, käskee hän airuen kautta katujen ja torien
kuuluttaa, että Yrjö Pietarinpoika oli kunniallinen, viaton mies, ja
että Upsalassa surmatut herrat olivat kavaltajia, jotka ansaitsivat
kuolemansa.

Tukholmassa hän voi vapaasti tehdä sen, onhan siellä Yrjö
Pietarinpoika hänen tukenaan, ja tämä antaa kyllä henkensäkin
herransa pelastukseksi.

Mutta ajatukset liitelivät asiasta toiseen hänen levottomassa
sielussaan; toimessa hänen täytyi olla, ja hänen toimintansa oli
kulloinkin hänen mielenlaatunsa ilmaisijana.

Eerik oli aina ollut yhtä innokas äkseerauttaja kuin huono
sotajoukon johtaja. Geijer sanoo, että "kun kekseliäisyyttä ei vielä
oltu käytetty univormujen muodostelemiseen, käytti hän kykyänsä
sotamerkkien keksimiseen; hänen tiedetään määränneen ei ainoastaan
punaista verkaa ja vihreätä ja keltaista palttinaa, vaan myöskin
punaisiksi värjättyjä hanhensulkia, niin monta ketun- ja oravanhäntää
kuin saada voitiin ja monta tuhatta suomalaista puupikaria, joista
nimenomaan sanottiin, että ne olivat aiotut sotamerkeiksi."

Että kuninkaan terveys parani ja vahvistui leirillä, näkyy siitäkin,
että hän käski Tukholmasta lähettää leiriinsä Smålantiin omalle
varalleen "viiniä ja maustimia, hyvää, makeata kreikkalaista viiniä,
muskatellia (väärentämätöntä), Reinin viiniä ja muuta viiniä, joka
on suloista nauttia, toppasokeria, kanelia, inkivääriä, muutamia
korillisia rusinoita y.m."

Kaarina oli seurannut Svartsjöstä Söderteljen kautta Nyköpingiin,
mutta siellä hän sairastui ja synnytti pojan.

Sanomaton oli kuninkaan ilo, kun hän tämän kuuli. Nyt oli hänellä
poika, joka voi olla hänen vanhuutensa turva ja ylpeys sekä kantaa
Kustaan nimeä.

Kuningas toivoi, että äskensyntynyt pian kastettaisiin, sekä pyysi
kummeiksi kreivi Pietari Brahen ja vapaaherra Sten Eerikinpoika
Lejonhufvudin.

Sodan jatkuminen pakotti kuitenkin jättämään sen tuonnemmaksi,
mutta poissa ollessaan hän kirjoitti useita kirjeitä "korkeasti
kunnioitetulle ruhtinattarelleen ja rakkaalle, lemmitylle
puolisolleen".

Tällä välin alkoi lumi sulaa, ja tiet ja polut kävivät pohjattomiksi;
sentähden kuningas käski lakkauttaa vihollisuudet ja matkusti itse
pohjoiseen päin takaisin Svartsjöhön.

Siellä hän vietti muutamia viikkoja yhdessä Kaarinansa kanssa,
työskennellen puutarhassaan, jota hän itse hoiti, mutta osoitti
sen ohessa sellaista uhkamielisyyttä, että koko hänen ympäristönsä
pelkäsi.

Yrjö Pietarinpoika sai taas vapautensa, ja airuet kuuluttivat, että
hänet oli tuomittu syyttä, mutta että Upsalassa murhatut herrat
olivat ansainneet kuolemansa.

Suosikki sai viettää ainoastaan muutamia päiviä Svartsjössä. Hänen
tuli oleskella Tukholmassa voidakseen pitää tarkoin silmällä kaikkea.

Maaliskuussa kuningas itse matkusti sinne.

Silloin hän määräsi, että Sturein kaikkien sukulaisten piti maksaa
takaisin kuninkaan suorittamat sakot, sekä myöskin että Odensalan
talonpoikain tuli antaa takaisin kullat ja hopeat, joita hän
sairautensa aikana oli siellä jaellut.

Eniten kaikesta hän katui sitä, että Juhana oli päässyt vapaaksi.
Oli luonnollista, että Yrjö Pietarinpoika tässä suhteessa kiihotteli
hänen mieltään. "Vaalea pää" oli taas uhkaamassa häntä. Niilo Sture
oli poissa, mutta herttua oli jäljellä.

Huhtikuun 29 p:nä 1568 hän kirjoitti Juhanalle vaatien takaisin
kirjeitä, jotka hän edellisen sairautensa aikana oli lähettänyt
herttualle, sekä niitä "artikkeleita", jotka tämä oli saanut
Ventholmassa.

Lopuksi hän pani ehdoksi, jotta se asiakirja, joka koski Juhanan
vapauttamista vankeudesta, edelleen olisi voimassaan, että
herttuan täytyi tarkoin tehdä selvää, tahtoiko hän liittyä Puolan
kuninkaaseen, Ruotsin viholliseen, vaiko Eerikkiin itseensä ja
isänmaahan.

Herttua noudatti mahdollisimman suurta varovaisuutta, oleskellen
milloin Arbogassa, milloin Eskilstunassa, antamatta mitään
puheenaihetta itsestään.

Kuninkaan kirjeisiin hän vastasi nöyrästi, mutta varoi tarkoin
ottamasta vastaan niitä suurempia tai pienempiä lahjoja, joita Eerik
tahtoi hänelle antaa. Yrjö Pietarinpojan vapauttaminen oli hänelle
persoonallisesti suuri vaara, mutta yhtä uhkaavalta näytti se, että
suuri venäläinen lähetystö oli saapunut Tukholmaan Eerikin lupauksen
mukaan noutamaan hänen puolisoansa. Temmattaisiinko Katariina
todellakin häneltä villeille barbaareille annettavaksi? Se näytti
uskomattomalta, mutta olihan nykyisissä oloissa kaikki mahdollista.

Mainittu lähetystö, johon kuului 200 henkilöä, jotka tsaari oli
lähettänyt noutamaan herttuatarta, tuotti kuninkaalle paljon huolta
ja kiihotti hänen ennestäänkin ärtyisää luonnettaan. Nykyisissä
olosuhteissa oli mahdotonta suostua heidän pyyntöönsä, mutta he eivät
hyväksyneet mitään syitä, eikä kuningas keksinyt muuta keinoa, kuin
sen, että -- niinkuin tavallisesti -- viivytteli asiaa.

Heti Yrjö Pietarinpojan vapauttamisen jälkeen sattui tapaus, joka
osoitti, kuinka helposti Eerikin viha saattoi kuohahtaa. Kuninkaan
sihteeri Mårten Helsing, kielitaitoinen ja valtion toimissa paljon
käytetty mies, oli prokuraattorin kanssa kuninkaan luona. Silloin
kuului tykinlaukaus ulkoa.

"Oi", huudahti kuningas, "jospa tuo kuula menisi suoraan tuon
uskottoman punaparran lävitse."

"Olkoon sellainen onnettomuus kaukana teidän majesteettinne
veljestä", virkkoi Mårten Helsing; "parempi sittenkin, että se menisi
Yrjö Pietarinpojan läpi, joka taas saa aikaan eripuraisuutta."

Vimmastuneena näistä sanoista Eerik hyökkäsi pystyyn, tempasi
hiilihangon ja lävisti sillä uskollisen palvelijansa, joka vähän
myöhemmin kuoli haavastaan.

Eerik katui pikaisuuttaan, mutta -- liian myöhään.

Sellaista oli tapahtunut, vaikka Eerik oli saanut entisen
terveytensä, toisin sanoen hän oli nyt samassa tilassa kuin Upsalassa
ennen mielenhäiriön puhkeamista; mutta mitä silloin oli tapahtunut,
se voi uudistua taaskin, ja etenkin tuli kaikkien, joita oli syytetty
rikollisesta yhteydestä Sturein kanssa, ottaa huomioonsa, että nämä
uudelleen selitettiin kohtalonsa ansainneiksi.

Eerik oli siis kypsynyt lankeamaan, joskin hänen parempi minuutensa
vielä oli voitolla.

Paljon ja yleisesti puhuttiin siitä, että maa oli hävitetty ja
elinkeinot mitä kurjimmassa rappiotilassa; rutto ja nälänhätä
vallitsivat kaikkialla, niin pohjoisissa kuin eteläisissäkin
maakunnissa.

Mutta herrojen täytyi ennen kaikkea ajatella omaa turvallisuuttaan.
Ruotsin aatelistossa hehkui ankara viha Sturein murhaajia vastaan;
mitta oli täynnä, ja heidän täytyi saada kostaa. Eerik ei
aavistanutkaan sen tulivuoren olemassaoloa, jonka aukon reunalla hän
seisoi.

Tyytymättömät loivat silmänsä Juhana herttuaan, mutta hän oli
kerran onnistunut huonosti ja arkaili; sentähden hän ei tahtonut
tai ei uskaltanut ryhtyä mihinkään, ennenkuin ulkonaiset olosuhteet
pakottaisivat hänet siihen. Ja sellaisia ilmestyikin.

Kesäkuun alussa tapahtui pikku prinssin juhlallinen kaste, ja
seuraavan heinäkuun 4 päiväksi kuningas määräsi omat häänsä. Mutta ei
siinä kyllin. Hän tahtoi, että prinsessa Sofian ja Saksin herttuan
vihkiäiset vietettäisiin samassa tilaisuudessa.

Prinsessa oli vimmoissaan. Tuo halveksittu naikkonen tuli saamaan
korkeamman paikan kuin hän, joka oli ruhtinatar synnyltään.

Kaikki ne ylhäiset rouvat ja neitoset, jotka tulivat heitä
onnittelemaan, ilmaisivat katseillaan ja eleillään, miten syvästi
säälivät hänen nöyryytystänsä, mutta niin suurta pelkoa oli kuningas
herättänyt heissä, ettei kukaan uskaltanut sanoin ilmaista sitä.

Jo huhtikuun keskipalkoilla oli Eerik lähettänyt kutsut
"kunnioitettaville ja jalosukuisille rouville", joiden tuli
neuvoillaan ja toimillaan olla apuna hääjuhlallisuuksissa ja joiden
sentähden ensi tilassa piti saapua kuninkaan hoviin.

Muutamia viikkoja myöhemmin lähetettiin julistuksia valtakunnan
ylhäisemmälle papistolle niistä suurista hääjuhlallisuuksista, joita
nyt tuli toimeenpantavaksi.

Lopuksi kutsuttiin häävieraat, ennen kaikkia herttuat Juhana, Maunu
ja Kaarle.

Valtakunnanneuvos Gabriel Kristerinpoika Oxenstjerna sekä sihteerit
Krister Pietarinpoika ja Sven Elovinpoika lähetettiin viemään
kutsukirjeitä herttuoille. He toivat sen vastauksen, että sekä Juhana
että Kaarle saapuvat kuninkaan vihkiäisiin.

Hoviräätäli ja hänen monet apulaisensa hääräilivät hääpukujen
valmistamisessa. Kuningattaren puvuksi oli valittu valkoista,
kullalla kirjailtua silkkikangasta, prinsessan puvuksi samaa
kangasta, mutta hopealla kirjailtua.

Ei ole koskaan morsian ollut huonommalla tuulella kuin Sofia. Tämä
meni niin pitkälle, että Maunu herttua kysyi, tahtoisiko Sofia,
että hän tekeytyisi sairaaksi, jotta vihkiminen siten lykkäytyisi,
mutta prinsessa vastasi, että kun se nyt kerran oli siksi päiväksi
päätetty, niin hän kernaasti voi kärsiä häväistyksen täydelleen.

Tietämättä mitään kaikesta siitä eripuraisuudesta ja
harmittelemisesta, jota hänen tähtensä syntyi, nautti Kaarina täysin
määrin lyhyestä onnestaan. Jo pojan ristiäisissä oli hänet ja koko
hänen sukunsa korotettu aatelissäätyyn, vaakunassa puolikuu, ja nyt
oli kuningas kutsunut häihin sekä varustanut sitä varten sopivilla
vaatteilla hänen molemmat enonsa, jotka olivat yksinkertaisia
talonpoikia.

Aikaisin hääaamuna Kaarina pyysi päästä leskikuningattaren pakeille,
ja tämä otti hänet heti vastaan.

Kevyt pilvi varjosti hänen nuoria kasvojaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Katariina Stenbock lempeästi ojentaen
hänelle kätensä.

"Minulla on suuri suru."

"Voinko minä huojentaa sitä?"

"Saanko ilmaista sen?" kysyi hän rukoilevasti.

"Tietysti."

Kuningatar istui sohvaan ja tahtoi, että Kaarina olisi asettunut
hänen viereensä, mutta tämä lankesi hänen jalkoihinsa.

"Antakaa minun olla tässä", sanoi hän, "niin voin lukea teidän
silmistänne."

"Se on siis jotakin vakavanlaatuista?"

"Niin on, ja siinä suuressa onnessa, joka tulee osalleni, tekee
muiden suru kaksinkertaisesti pahaa."

"Mitä tarkoitat?"

"Prinsessa Sofiaa. Hän suree jotakin eikä tahdo, että minä huomaisin
sitä. Joka kerta kun tapaamme, kääntyy hän poispäin. Sanokaa minulle
mitä se on, että pyytäisin kuningasta täyttämään hänen toiveensa;
tällaisena päivänä kuin tämä on, ei hän voi kieltää minulta mitään."
Hän syleili kuningattaren polvia ja katsoi häneen kyynelsilmin,
rukoilevasti.

Hyväillen veti Katariina hänen päätään povelleen. "Jos sen sinulle
sanoisin, et sinä ymmärtäisi minua", sanoi hän.

"Oi, minä kyllä jo ymmärrän hyvin hyvästi."

"Prinsessa suree sitä, ettei kuningas ole terve."

"Sentähden hän siis kääntyy toisaalle minut nähdessään; hän säälii
myöskin minua. Oi, miten hyvä hän on; kiittäkää häntä ja sanokaa,
että niin totta kuin tahtoisin antaa henkeni kuninkaan edestä, niin
totta teen sen ollakseni kokonaan hänelle avuksi ja iloksi!"

"Kyllä sanon", vastasi Katariina liikutettuna.

"Ehdoin-tahdoin en ole koskaan tehnyt kenenkään mieltä vastaan",
jatkoi Kaarina miettivästi, "mutta jos tietäisin jonkun, joka on
minulle pahoillaan, en lakkaisi rukoilemasta, ennenkuin saisin
anteeksi."

"Ei kukaan voi olla kaikkien mieliksi."

"Voi kyllä, kaikki hyvät! Luuletteko, ettei kukaan ole pahoillaan
minulle?"

"Ei heidän ainakaan pitäisi olla pahoillaan."

"Pahat ja ilkeät ihmiset eivät voi olla hyvillään, sillä heidän
toimiaan tahdon aina tehdä tyhjäksi. Voi tuota Yrjö Pietarinpoikaa!"

"Onko hän taas ollut esillä?"

"Hän tahtoo mielistellä minua ja halpoja omaisiani, mutta minä olen
varoittanut heitä. Tiedättekö, että herttuat eivät tule häihin?"
virkkoi hän äkkiä iloisesti ja hilpeästi.

"Kun olin siellä ristiäisissä, oli herttuatar hyvin heikko, enkä
luule hänen tahtovan jättää pikku tytärtään luotansa."

"Sen hyvin kyllä ymmärrän."

"Mutta eikö ole kummallista", jatkoi kuningatar tutkivasti silmäillen
Kaarinaa, "että samassa tilaisuudessa annettiin herttuattarelle
nimetön kirje, jossa sanottiin: 'Älkää tulko häihin, älkää ainakaan
ottako pikku Sigismundia mukaan!'"

Kaarina punastui otsasta kaulaan asti. "On hyvin kummallista", sanoi
hän.

"Sehän merkitsisi, että jokin vaara on uhkaamassa."

"Ilkeät ihmiset voivat saada paljon pahaa aikaan, ja muut saavat syyn
niskoilleen."

"Herttuattarella ja Sigismundilla on siis hyvä ystävä."

"En voisi koskaan saada lohdutusta, jos Sigismundille tapahtuisi
jotakin pahaa", virkkoi Kaarina vilkkaasti.

Katariina syleili häntä hellästi. "Ole edelleenkin, niin kauan kuin
voit, hyvänä haltijattarena kaikille", sanoi hän. "Hyvä Jumala on
kädellään sinua suojeleva, ja ihmisten pahat ajatukset ja arvostelut
ovat senjälkeen sinusta vähäpätöisiä."

Kaarina suuteli hänen kättänsä. "Te olette poistanut raskaan kuorman
sydämeltäni", sanoi hän ja riensi pois.

Katariina katsoi säälivästi hänen jälkeensä. "En voinut sanoa
totuutta", ajatteli hän. "Nauttikoon hän häiritsemättä lyhyen
onnensa."

Sitten hän meni prinsessain luo, osittain ollakseen saapuvilla
morsianta puettaessa, osittain kertomaan Sofialle sen osan
keskustelusta, joka koski häntä.

Tukholman Suurkirkko oli upeasti koristeltu. Eerik tahtoi viettää
vihkiäisensä niin loistavasti kuin suinkin. Kaikkia kaupungin kelloja
soitettiin, ja tuhansittain ihmisiä aaltoili niillä kaduilla, joita
pitkin juhlakulkue tuli kulkemaan.

Oli kirkas ja säteilevä heinäkuun päivä.

Ensin tuli neljä valtakunnanneuvosta kantaen vallanmerkkejä, kruunua,
miekkaa, omenaa ja valtikkaa; senjälkeen kuninkaan serkku, kreivi
Pietari Brahe, taluttaen kuninkaan morsianta, joka ei vielä ollut
täyttänyt kahdeksaatoista; neljä aatelismiestä kantoi kallisarvoista,
kultakankaasta tehtyä telttaa heidän päällänsä. Sitten tuli
leskikuningatar kuninkaan taluttamana, Maunu, Saksin herttua,
taluttaen prinsessa Sofiaa, sitten prinsessa Elisabet ja pitkä jono
ylhäisiä herroja ja rouvia.

Vanha arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika toimitti vihkimisen, ja
sen kestäessä pidettiin Kaarinan lapsia, Sigridiä ja Kustaata, teltan
alla heidän laillisuutensa merkiksi ja vahvistamiseksi.

Ennen ja jälkeen vihkimisen lauleli lukuisa, nuorista miehistä
muodostettu kuoro.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä, Kaarina kruunattiin Ruotsin
kuningattareksi, ja kaikilla julkisilla paikoilla julistivat airuet
hänen lapsensa laillisiksi kruununperillisiksi.

Samassa tilaisuudessa vihittiin prinsessa Sofia ja herttua Maunu.

Sitten seurasi lukuisia, loistavia kestejä. Eerik tahtoi tällaisissa
tilaisuuksissa esiintyä kaikella sillä loistolla, jonka hän arveli
kuninkuuteen kuuluvaksi.

Ruumiillisestakaan kestityksestä ei ollut puutetta. Vanhat tilikirjat
kertovat, että Pietari Kock ja Herman Kock Suurtorilla paistoivat
kokonaisen härän, ja samalla kuin se syötiin, tyhjennettiin monta
viini- ja olut-ammetta kuningas Eerikin ja kuningatar Kaarinan
menestykseksi.

Kaiken tämän komeuden kestäessä odottivat useat ennustellen lähenevää
rajuilmaa, mutta kuningas ei tiennyt siitä mitään. Hän oli itse
iloisin iloisten joukossa; joskaan hänen veljensä eivät olleet
saapuneet häihin, niin mitäpä siitä. Hänen onnensa ei siitä tullut
suuremmaksi eikä pienemmäksi, ja mihin tahansa hän katsoikin, näki
hän vain kasvoja, joista hänen oma mielihyvänsä näytti heijastuvan.
Hän, joka muuten kaikkialla vainuili kavaltajia, oli unohtanut, että
kaunisten, hymyilevien naamarien taakse voi piiloutua paljon julmaa
ja uhkaavaa.

Prinsessat Sofia ja Elisabet olivat katkeran harmin vallassa. Rahvaan
joukosta otettu halpasukuinen naikkonen kohosi arvossa kuninkaan
sisaria, synnynnäisiä prinsessoja korkeammalle. Mitäpä merkitsi se,
että hän oli vaatimattomin ja ihanin! Hänen olemassaolonsa oli rikos,
vaikkapa hän olisikin ollut puhtain naisista.

Aateliset vieraat tunsivat sydämessään samaa harmia; tukahutetulla
tyytymättömyydellä he katselivat kuningattaren kolmea enoa, köyhiä
Uplannin talonpoikia, jotka olivat kutsutut häihin ja niissä
esiintyivät sellaisissa puvuissa, joita ainoastaan aateliset
käyttivät. Kiehuva harmi kuohui jokaisen mielessä.

Herra Åke Bengtinpoika Ferla, joka heti kruunauksen jälkeen oli
yhdessä Kaarinan kahden enon kanssa lyöty ritariksi, oli yhtä vähän
mielissään tästä kunniasta kuin siitä seurastakin, jossa se oli hänen
osalleen tullut, mutta hän ei uskaltanut vetäytyä siitä pois.

Tämän jälkeen pidetyllä juhla-aterialla tapahtui, että
valtakunnanneuvos Niilo Gyllenstjerna, joka aterian aikana piti
kruunua kuninkaan edessä, pyörtyi uupumuksesta, joten hänen
kallisarvoinen kannettavansa putosi. Onnettomuutta ennustava jupina
kuului koko vierasseurueesta; se oli kaikkien mielestä onnettomuuden
enne, joka teki syvän vaikutuksen ja pysyi kauan mielessä.

"Paha enne äskenkruunatulle", kuiskailtiin miehestä mieheen.



20.

JOKA TOISELLE KUOPPAA KAIVAA, HÄN ITSE SIIHEN LANKEAA.


Jo jonkun aikaa ennen häitä oli Yrjö Pietarinpoika neuvonut
kuningasta lähettämään luotettavan henkilön herttua Juhanan luo
pitämään silmällä hänen toimiaan ja jos mahdollista saamaan selville
jotakin syytä häntä vastaan. Kuningas suostui tähän heti ja antoi
tehtävän Pontus de la Gardielle, samalle, joka oli saatu vangiksi
Varbergin tappelussa. Prokuraattori ei hyväksynyt vaalia, vaan
arveli, että oli parasta lähettää Pontus herra takaisin kotimaahansa,
"jossa hänen ei käy suvustaan kopeileminen eikä kerskuminen". Mutta
kuningas vastasi: "Minä tarvitsen vielä Pontusta miehenäni ottamaan
selvää, mitä veljeni toimiskelee tähän aikaan valkeine päineen, joka
sittenkin kerran tulee onnettomuudekseni."

Pontus de la Gardie, joka lapsuudestaan asti oli määrätty luostariin
ja saanut huolellisen kasvatuksen, vaihtoi pian kaapunsa kypärään
ja rukousnauhansa miekkaan. Urhoollisena ja pelkäämättömänä hän
etsi vain mainetekoja ottaen osaa useimpiin sotiin ja selkkauksiin,
joita siihen aikaan oli Euroopassa. Huolimatta siitä, mihin
puolueeseen kuului, hän seurasi Skotlannissa niitä joukkoja, jotka
avustivat Guisen Mariaa, ja kun rauha oli tehty, rupesi hän Tanskan
sotapalvelukseen.

Varbergin tappelun jälkeen hän meni heti Ruotsin palvelukseen ja
saavutti pian kuninkaan suosion. Oikeaan ranskalaiseen eloisuuteen
yhtyivät hänessä sekä hyvät ammattitiedot että harrastukset.

Kuninkaan hänelle antama toimi ei häntä ensinkään arveluttanut;
parhaan kykynsä mukaan hän lupasi toimittaa sen.

Vieraan on tavallisesti helppo tunkeutua jonkun valtakunnan
sisällisiin oloihin. Hänelle ollaan avomielisempiä kuin omille
maanmiehille, joita mahdollisesti voidaan katsoa epäluuloisesti, ja
Pontus herra osasi käyttää hyvin huomiokykyänsä asettuessaan oleviin
olosuhteisiin. Jo ennen Sturein murhaa oli ylemmissä säädyissä ollut
huomattavana yhä kasvava tyytymättömyys kuninkaaseen; senjälkeen se
tuli äänettömämmäksi, mutta ei suinkaan heikommaksi.

Ulkomailla puhuttiin Eerikin syöksemisestä valtaistuimelta varmana
asiana. Hänen avioliittonsa huovin tyttären kanssa teki hänet
mahdottomaksi; mikään eurooppalainen hovi ei enää voinut pitää
häntä vertaisenaan. Ruotsin ylpeä ylimystö oli suutuksissaan niin
tavattomasta rohkeudesta; se katsoi itsensä häväistyksi ja himoitsi
kostoa.

Herra Pontukselle ei myöskään veljesviha ollut tuntematon, ja hän
tiesi, että Juhana talvisotaretkellä tanskalaisia vastaan oli
ymmärtänyt voittaa sotaväen puolelleen. Oli aivan varmaa, että
hänellä oli salaisia tuumia, mutta hän oli mahdollisimman varova,
vieläpä arkakin.

Nyt jos koskaan oli aika toimia. No niin, Pontus herra päätti, ettei
vakoilisi häntä, vaan yllyttäisi häntä kapinaan.

Pieni hovi vietti suljettua elämää Eskilstunassa, ja herttua otti
kuninkaan lähettilään vastaan yhtä kohteliaasti kuin kylmästi.
Eihän ollut vaikea arvata hänen tulonsa tarkoitusta, ja Juhana
oli itse liian epäluuloinen ollakseen noudattamatta tavallista
varovaisuuttaan, samoin kuin ranskalainen oli liian viisas ollakseen
sitä oivaltamatta.

Mitä avomielisimmällä hävyttömyydellä Pontus herra kertoi omasta
itsestään, miten kunnianhimo pakotti hänet etsimään onneaan,
missä tahansa se olikin saavutettavissa, ensin Ranskassa, sitten
Skotlannissa, Tanskassa ja nyt viimeksi Ruotsissa. Tänne toivoi hän
myöskin saavansa jäädä.

"Onhan teillä kuninkaan suosio?" vastasi herttua.

"Minä pyrin teidän armonne suosioon", kuului vastaus.

"Halvan ruhtinaanko?"

"Tulevan kuninkaan."

Herttuatar oli myös saapuvilla. "Te olette kavaltaja", sanoi hän.

"Niin, kuningasta vastaan."

"Ketä vastaan ovat aikeenne rehelliset?"

"Omaa itseäni ja teidän armojanne kohtaan."

Molempain täytyi nauraa.

"Kuningas on saanut takaisin terveytensä, ja minä toivon hänelle
pitkää hallitusaikaa", sanoi Juhana.

"Onnelliseksi se ei tulle nyt, kun hän on saanut sekä aatelin että
kansan vastaansa."

"Sitä en ole kuullutkaan."

"Ruotsi vaatii kuningasta, joka kelpaa sotapäälliköksi ja korottaa
valtaistuimelle kuningattaren, joka sen ansaitsee."

Herttua siveli pitkää partaansa; sanat kuuluivat suloisilta, mutta
uskaltaisiko niitä kuunnella?

"Oletteko tullut tänne sanomaan tätä meille?" kysyi herttuatar.

Ranskalainen kohautti olkapäitään. "Minä matkustin tänne kuninkaan
käskystä ottaakseni selvän siitä, mitä herttua ajattelee", vastasi
hän; "mutta tulin tänne aikoen täydellä todella tarjota palvelustani.
Nykyisellä kannalla olot eivät voi kauan pysyä."

"Valtakunnanneuvokset voivat hallita niinkuin tähänkin asti."

"Jos _he_ pääsevät valtaan, ei liene sitten enää niin helppo saada
muutosta aikaan."

"Siitä minä vähät huolin."

"Valtakunta on nyt kuin laiva ilman perämiestä. Jonkun täytyy tarttua
peräsimeen; teidän armonne on lähin siihen, mutta halullisia voi olla
monta muutakin."

Herttua seisoi ikkunassa katsoen ulos. "Se ei ehkä liene niin
helppoa", sanoi hän epäröiden.

"Ei mikään ole helpompaa. Pankaa kutsunta käymään kautta valtakunnan,
määrätkää kokouspaikka, esim. Vadstena, kootkaa muutama sata
ratsumiestä ja valloittakaa linna sekä varastot. Puhukaa kansalle,
luvatkaa heille Rauha Tanskan kanssa sekä Yrjö Pietarinpoika hengiltä
pois, niin he lankeavat teidän armonne jalkoihin."

Puolisot iskivät silmää toisilleen, mutta kumpainenkaan ei virkkanut
sanaakaan.

"Lähdettekö täältä takaisin Tukholmaan?" kysyi herttuatar ivallisesti.

"En. Menen Tanskaan tarjoamaan kuningas Fredrikille palvelustani,
ellen voi olla herttualle hyödyksi."

Juhana ei enää miettinyt; hän ojensi kätensä de la Gardielle.

Tämä suuteli sitä kunnioittavasti. "Vannotteko tulevanne meille
uskolliseksi?" kysyi herttuatar.

"Kuolemaan asti!"

"Minä kirjoitan heti Kaarle veljelleni ja pyydän häntä tulemaan
tänne."

Pontus herra jäi sinne siksi aikaa, kun vastausta odotettiin.

Keskusteluissa hän osoitti sellaista keksimiskykyä ja asiain
käytännöllistä käsitystä, joka on ranskalaisille ominaista.

Hän vakuutti, että ne 6,000 skottilaista, jotka olivat hänen
komennossaan, ilolla ja kiitollisina tulivat palvelemaan uutta
herraansa.

Kaikki hänen neuvonsa ilmaisivat, että hän oli taitava soturi ja
päällikkö.

Voimakkailla todisteluilla hän puolteli niitä syitä, joiden
tähden hallitsijan vaihtoa koko valtakunnassa toivottiin ja joita
herttualliset puolisot satoja kertoja olivat toisilleen toistaneet.
Ensimäinen seuraus siitä oli rauha Tanskan kanssa, ja hän oli sitä
mieltä, että herttuan ensimäisinä toimina tulisi olla juuri sen
hankkiminen.

Kaarle herttua vastasi kirjeeseen tulemalla itse.

Nähdessään de la Gardien hän synkistyi.

Mutta Juhana herttua tarttui veljensä käsivarteen ja talutti
hänet jonkun matkaa loitommalle, jossa he saattoivat olla ilman
kuuntelijoita.

"Muistatko Knappforsia Vermlannissa?"

"Muistan, sehän on Bjurkärnin pitäjässä", vastasi Kaarle ivallisesti,
kysyvästi silmäillen veljeänsä.

"Muistatko, että pitkän ajan istuimme yhdessä kuningastammen alla?
Luullakseni olimme siinä puolen päivää."

"Miksi muistutat minulle sitä?"

"Luulen, että hetki on tullut."

"Se on jo kauankin ollut."

"Etenkin tämä viimeinen..."

"Hm, sehän se on vain koko toiminnan kruununa."

"Asema on epäilyttävä."

"Niin on."

"Mitä tarkoitat?"

"Sinulla on kokemusta; sano minulle ajatuksesi."

"Pontus de la Gardie arvelee, että meiltä odotetaan toimintaa."

"Vai niin, hän arvelee..."

"Että se kävisi helposti päinsä."

"Mikä?"

"Valtaistuimelta syökseminen."

"Entä sitten...?"

"Aluksi kunniallinen vankeus."

"Sitten?"

"Yhteiskuninkuus."

"Minulle herttuakuntani semmoisenaan takaisin?"

"Sen vannon!"

Kaarle istui pitkän aikaa miettien, sitten hän ojensi veljelleen
kätensä.

"Jumalan nimeen sitten!"

Tuuhealatvainen tammi oli läheisyydessä. Juhana taittoi siitä
muutamia oksia, pani yhden niistä hattuunsa ja ojensi toisen
Kaarlelle, joka teki samoin.

"Tämä olkoon puoluelaistemme merkkinä", huudahti Juhana.

De la Gardie kutsuttiin saapuville.

Aseiden hankkimisesta sovittiin.

Herttuat antoivat heti kaiken hopeansa.

Pyytämättä antoi Katariina Jagellotar kaikki kalliit kivensä ja
koristeensa, mitä hänellä oli jäljellä.

"Ne ovat vapautemme hintana", sanoi hän.

Pikku hovissa alkoi erinomainen toimeliaisuus.

Rahoja ja kalleuksia päätettiin lainata kirkoista ja yksityisiltä.

Heikkomieliseltä Maunu herttualta Kungsbrosta päätettiin ottaa rahoja
ja kalleuksia.

Kaarle osoitti sellaista ajatuskykyä ja viisautta, että se herätti
hämmästystä.

Mutta mitä tehtiinkin, se tehtiin niin nopeasti ja äkkiarvaamatta,
ettei huhu siitä ehtinyt leviämään.

Pontus herra ehdotti yhtäkkistä hyökkäystä Vadstenaan, jossa
luultavasti ei ajateltukaan yllätystä eikä puolustusta.

Kaarle hyväksyi ehdotuksen, ja kolmensadan ratsumiehen etunenässä hän
marssi Eskilstunasta.

Juhana seurasi hitaasti; hän oli levoton asian onnistumisesta. Mutta
silloin hän huomasi sanansaattajan, joka täyttä karkua tuli häntä
vastaan.

Hän toi mukanaan sen tiedon, että herttua oli tavannut koko miehistön
aamiaispöydässä ja että Vadstena oli valloitettu ilman miekan iskua.
Hän oli samalla sanonut tahtovansa kuninkaan puolesta tarkastaa
varastot, ja ne oli vastaväitteittä jätetty hänelle.

Juhana tuli tästä tiedosta niin iloiseksi, että sulki sanansaattajan
syliinsä.

Nyt joudutettiin matkaa.

Huhun siivillä lensi uutinen tapahtumasta yli maan.

Vadstena tuli yhtäkkiä kaikkien niiden yhtymäpaikaksi, jotka olivat
tyytymättömät Eerikin hallitukseen, ja niiden joukossa olivat Sten
Eerikinpoika Lejonhufvud, Ture Bielke, Kustaa ja Eerik Stenbock,
Kustaa Banér, Yrjö Gyllenstjerna y.m.

Kaikki toivat mukanaan rahaa ja kalleuksia.

Suuri oli hämmästys, kun surusta kumara, nyt aivan valkohapsinen
Märta Sture itse tuli tuomaan apuansa.

"Kas tässä", sanoi hän, "verirahat puolisostani ja pojastani."

Ne olivat ne tuhat hopeamarkkaa, jotka kuningas oli hänelle
lähettänyt.

Lisäksi hän antoi kaiken puhtaan rahan, mitä hänellä oli, sekä
muutamia tykkejä ja ampumavaroja.

Kun Juhana herttua kiitti häntä hänen uhrauksistaan isänmaan hyväksi,
keskeytti hän kiivaasti:

"Ettekö käsitä, että teen sen yksinomaan ja ainoastaan saadakseni
kostaa!"

Kaikesta kerääntyneestä hopeasta päätettiin lyödä rahaa sotaväen
palkkaamiseksi.

Näitä rahoja nimitettiin unioniklippingeiksi, ja leimana oli niissä
kuninkaallinen kruunu ja herttuain nimien alkukirjaimet J ja K, joita
tammenlehtiseppele yhdisti, merkiten veljesten liittoa, että he muka
hallitsevat yhteisesti, jos saavat valtakunnan haltuunsa.

Samanlaatuisiksi rahoiksi käytettiin myöskin ne yllämainitut 1,000
markkaa, jotka Märta rouva oli lahjoittanut, mutta niitä sanottiin
veriklippingeiksi.

De la Gardien toimesta kutsuttiin rahvas määrätyksi päiväksi
Vadstenaan. Juhana astui silloin linnan pihalle puhuen heille
lujalla, miehekkäällä äänellään:

"Toisin olivat täällä olot kahdeksan vuotta sitten, rakastetun
isävainajani, suuren Kustaa Vaasan hallitessa. Silloin olivat
kaikki aarreaitat täynnä, nyt ne ovat tyhjennetyt. Silloin oli
meillä rauha, nyt sota joka puolella, silloin oli sekä yleinen
että yksityinen varallisuus hyvä, nyt on valtakunta köyhdytetty,
kaupungit ja maa hävitetyt, asukkaat rutiköyhiä, kodittomia,
haavoitettuja ja vankeina. On tuskallista syyttää kuningastaan
ja veljeään, mutta vielä tuskallisempaa on nähdä isänmaansa
rappeutuvan. Omat kärsimiseni tahdon kernaasti unhottaa. Kauan olen
sietänyt isänmaanikin riuduttamista, mutta nyt en sitä enää voi;
viattomain alamaisten veri huutaa kostoa. Kaikki sopimiskokeet ovat
turhia. Kuningas Eerik on itse monta kertaa rikkonut sopimukset.
Ei kukaan voi luottaa häneen, ei kukaan toivoa parempia aikoja
semmoisen hallitessa, joka pitää neuvonantajinaan halpasäätyisiä
ja halpamielisiä henkilöitä. Ei kukaan valtakunnassa eikä sen
ulkopuolella voi kunnioittaa semmoista kuningasta, joka Ruotsin
kuningasistuimelle ja äitinsä sijalle on asettanut halpasukuisen
jalkavaimon.

"Kaikesta tästä järkytettyinä olemme me, veljeni ja minä, päättäneet
erottaa kuningas Eerikin hallituksesta. Maa ja valtakunta voivat
silloin saada takaisin rauhan ja entisen varallisuutensa. Hän on
myöskin levittänyt minusta sen huhun, että puolisoni on houkutellut
minut katoliseen uskoon. Se on häpeällinen valhe, ja jos joskus
omaksuisin paavin opin, toivon minä, että Ruotsin kansa silloin
ajaisi minut ja poikani valtakunnasta."

Juhana oli komeavartaloinen herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa,
mutta se vaiva oli tässä melkein tarpeeton. Kokoontuneet olivat
Eerikin kiivaimpia vihollisia; he huusivat suostumuksensa kaikkeen,
mitä ikinä sanottiinkin.

Sitten puhuttiin "kunniattomasta, ovelasta kavaltajasta ja
verikoirasta Yrjö Pietarinpojasta, jonka kuningas oli ottanut
suojaansa ja huomaansa", sekä lopuksi siitä, että "Eerik oli tahtonut
luovuttaa kristillistä, kuninkaista ja keisareista polveutuvaa verta
-- herttuatar Katariinan -- jumalattomille venäläisille". "Ne, jotka
semmoisissa olosuhteissa eivät luopuneet kuninkaasta, ansaitsivat
tulla kohdelluiksi kiivaina ja kiukkuisina vihamiehinä."

Kaikki kuulijat olivat myötämielisiä, ja toimeen päätettiin ryhtyä
vielä suuremmalla voimalla.

Mutta kukaan ei toiminut viisaammin eikä suuremmalla huolellisuudella
kuin nuori Kaarle herttua.

Ehkäpä hän oli jo ennen ajatuksissaan hautonut sitä, mikä nyt oli
tapahtunut, vai hänen päällikköneronsako ehkä jo pilkisti esiin.

Hänen kehotuksestaan astuivat heti herttuain palvelukseen ne
kolmesataa saksalaista ratsumiestä, joita Eerik oli rangaissut
Svarterån tappelussa osoitetusta pelkuruudesta.

Samoin siirtyivät heidän puolelleen Itägöötanmaan sotajoukot, jotka
eivät pitkään aikaan olleet saaneet mitään palkkaa.

Vadstenassa oli runsaasti hopeaa ja rahaa, ja minkäpä muun tähden
palkkasoturi sotisikaan?

Miten toisenlainen olikaan Juhana herttua; arkana ja hätäilevänä hän
tahtoi vain niittää mitä toinen kylvi.

Kaarle olikin sentähden johtajana kaikissa sotaisissa yrityksissä;
Juhana tuli jäljessä ja niitti kunnian.

Mutta diplomaattisissa toimissa, kun oli kysymyksessä esiintyminen
vierasten ruhtinasten suhteen, hän kyllä piti asianansa olla
ensimäisenä.

Oli tärkeätä saada aikaan pysyvä rauha kuningas Fredrik II:n
kanssa. Mutta pitääkseen aina selkänsä vapaana esiintyi Juhana
puolueettomana, itsenäisenä ruhtinaana sanoen ryhtyneensä valtakunnan
säätyjen kanssa yksiin tuumiin ja näiden yksimielisestä pyynnöstä
päättäneensä pyhän kolminaisuuden nimessä itse ottaa hallituksen.
Herttuan suuresti rakastettu veli, kuningas Eerik, ei ollut raivoavan
pöyhkeytensä vuoksi koskaan elänyt rauhassa naapuriensa kanssa. Se
oli sitävastoin herttuan suurin ja sydämellisin toivo.

Sentähden hän ehdotti, että kaikki vangit vaihdettaisiin ja
ensi aluksi tehtäisiin rauha kolmeksi kuukaudeksi, jolla aikaa
riitakysymyksistä sovittaisiin.

Fredrik vastasi vältellen, mutta Juhanan valtuutetut saivat
turvalupauksen käydäkseen Tanskassa, ja heidän toimensa saivat
todellakin aikaan vihollisuuksien keskeytymisen, jonka johdosta
herttuat saivat tilaisuuden viedä joukkonsa Etelä-Ruotsista Tukholmaa
kohden.

Juhanan pitäessä huolta diplomaattisista toimenpiteistä puuhaili
Kaarle kapinan edistämiseksi. Kaikkialla hän oli johtavana henkilönä,
kun aseellisen vastarinnan kukistaminen oli kysymyksessä.

Hän marssi heinäkuun 17 p:nä Stegeborgiin, joka antautui
miekaniskutta, ja muutamia päiviä myöhemmin valloitettiin Norrköping.

       *       *       *       *       *

Hääilo häiriintyi nopeasti.

Olikohan sitä koskaan ollutkaan?

Mitä Eerikkiin tuli, niin hän oli vain tyydyttänyt oikkujaan,
heikkomielisiä päähänpistojaan.

Entä nuori kuningatar?

Eikö hän huomannut, että kaikki nuo, jotka kumarrellen, liehakoiden,
madellen ympäröivät häntä, sydämessään toivoivat salamaa taivaasta
musertamaan halpasukuisen, joka oli ollut niin tavattoman rohkea,
että oli pannut päähänsä kuningattaren kruunun.

Anteeksi voitiin antaa se, että kuningas Eerik oli saattanut maan ja
valtakunnan rappiolle; huonoja neuvonantajia syytettiin siitä, että
hän oli surmannut maan jaloimmat miehet; sormien läpi katsottiin
sitä, että hän oli päästä vialla; mutta se oli enemmän kuin sietää
voitiin, että hän oli ottanut Kaarina Maununtyttären puolisokseen.

Ja toinen morsian, ylpeä prinsessa Sofia, hän, joka kerran oli
alentunut lahjoittamaan sydämensä alhaiselle miehelle ja ainoastaan
toisen välityksellä pelastunut siitä, eiköhän hänen olisi pitänyt
tuntea sääliä?

Pois se, pois mielestä heikkous, jonka hän jo ammoin oli tallannut
jalkoihinsa!

Syytön ei ollut myöskään Elisabet, ja molemmat sisaret olivat --
vaieten kyllä -- sopineet siitä, että ainaiseksi poistavat sen
mielestään.

Ehkäpä tällä asialla oli jotakin yhteyttä sen kanssa, että taipumus
evankeliseen uskoon niin äkkiä alkoi liekehtiä heissä. He tahtoivat
kernaasti keskustella arkkipiispan kanssa siitä ja olivat yleensä
mielipiteiltään niin ankaria, ettei se juuri ollut kristillisintä
laatua.

Nyt he luonnollisesti olivat täysin yksimielisiä siitä, että jotakin
tavatonta oli tapahtunut.

Tuo naikkonen, jalkavaimo, oli kohonnut prinsessoja korkeammalle.
Se oli jotakin niin tavatonta, että melkein saattoi pelätä maailman
olevan perikatoon menossa.

Ja kuitenkin arkkipiispa sääli Kaarinaa sanoen, että hän oli
kuninkaan hyvä enkeli, joka jo oli torjunut paljon pahaa ja
vastedeskin tuli tekemään samoin. Niinkuin se muka olisi varmaa,
että sitä tulisi vastedes tapahtumaan. Herttuat eivät olleet
saapuneet häihin. Heillä oli jotakin muuta mielessä; heihin oli toivo
kiinnitetty.

Prinsessa Sofia ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, vaan hän
tahtoi päästä suurempaan riippumattomuuteen sekä ainakin joksikin
aikaa Ruotsista pois.

Maunu herttua oli nuori, kevytmielinen herra, jolla oli hyvin mitätön
herttuakunta. Hän pyrki valtaan ja arvoon; prinsessa Sofian kautta
hän toivoi saavuttavansa molemmat ja sentähden hän halusi saada
avioliiton pian vahvistetuksi.

Kolme päivää kesti hääjuhlallisuuksia ilman häiriöitä. Surkuteltiin
vain valtiokanslerin kohtaloa, hän kun oli pyörtymisensä jälkeen
tullut niin raukeaksi, että piti käydä vuoteeseen.

"Mikä vahinko, ettei hän saa olla mukana", sanottiin.

"Ei se ole syypää, joka on sairas", jupisi hän itsekseen salaa
naureskellen.

Neljäntenä päivänä saapui ja levisi nopeasti huhu, että herttuat
olivat lähteneet Eskilstunasta.

"He ovat paenneet valtakunnasta!" huudahti Eerik. "Mitä nyt on
tehtävä?"

"Parasta on vangita heidät", kuiski suosikki. "Kirjoitettakoon
satamiin, että heidän pakonsa on estettävä."

"Heidät vangittakoon elävinä tai kuolleina", kirkui kuningas.

"Mieluummin kuolleina", lisäsi Yrjö.

Teeskennelty juhlatunnelma oli nyt mennyttä. Jokainen lähti pois,
joka saattoi sen tehdä epäluuloa herättämättä.

Muutamat kuninkaan ystävistä neuvoivat häntä heti lähettämään
sovintolähettejä herttuain luo.

Se tapahtui silloin kun saapui tieto, että Vadstena oli valloitettu
ja kapina alkanut.

"Senpä tahdonkin tehdä", vastasi kuningas iskien silmää Yrjö
Pietarinpojalle. "Kas tuossa, kukkaro on täynnä kultarahoja."

"Suurimmassa salaisuudessako?"

"Tietysti; tahtovathan veljeni ilmeisesti ottaa minut hengiltä."

"Niinpä kyllä. Lisäksi tulee Åke Ferlan joutuisasti kehottaa kaikkia
linnanvouteja uskollisuuteen ja valppauteen."

"Sitä juuri minäkin ajattelin."

"Estäköön hän myöskin kuninkaan huoveja Itägöötanmaassa menemästä
vihollisen puolelle."

"Joudu, joudu!"

Ja Yrjö Pietarinpoika kiiruhti matkaan. Nyt hän oli oikein omalla
alallaan.

Itse kirjoitti kuningas veljilleen kauniita ja sovintoauhkuvia sanoja.

Sven Elovinpoika ja Eerik Holgerinpoika lähetettiin sovinnonvälitystä
yrittämään.

He tapasivat Kaarle herttuan ja muutamia ylhäisiä herroja
Norrköpingissä.

Kaarle luki kirjeen ja käski sitten lähetystön mennä Juhana herttuan
luo, joka edelleen oleskeli Vadstenassa.

Sinne oli kokoontunut joukko valtakunnan vihaisimpia herroja:
leskikuningattaren isä, vanha valtiomarski Kustaa Stenbock, Yrjö
Gyllenstjerna, yksi valtiokansleri Niilon pojista, Ture ja Juhana
Bielke sekä jälkimäisen poika Aksel. Eerik Stenbock, Kustaa Banér ja
lopuksi Pontus de la Gardie.

Lähettiläät esittivät asiansa, mutta heille vastattiin, ettei
kukaan voinut luottaa kuninkaan suloisiin sanoihin ja petollisiin
vakuutuksiin.

Syyt, miksi herttuat olivat tarttuneet aseisiin, tulivat
julistettaviksi kaikkialla valtakunnassa. Ne olivat: Juhana herttuan
pitkällinen vankeus "ilman syytä", murhat Upsalassa, Eerikin naiminen
ja hänen tsaarille antamansa lupaus luovuttaa tälle Katariina, sekä
lopuksi Yrjö Pietarinpojan asettaminen entiseen valtaansa.

Nyt Eerik joutui vimmoihinsa; kaikki oli häntä vastaan. Salamurhaajat
pitivät rahat ja antoivat herttuain olla hengissä.

Åke Ferla tuli liian myöhään, huovit olivat jo menneet herttuain
puolelle; vaivoin hän sai pelastetuksi oman henkensä.

Ollen vallan suunniltaan kysyi kuningas tohtori Lemniukselta, mikä
suoni olisi aukaistava, jotta helpoimmin kuolisi, ja kun lääkäri
vastasi, että kuninkaan velvollisuus oli säilyttää eikä lyhentää
elämäänsä, niin hän koetti kuristaa tuon rehellisen miehen.

Kuinka mielellään hän olisikaan nyt tehnyt rauhan Tanskan kanssa, jos
olisi sieltä saanut apua veljiensä kukistamiseksi. Yksi mahdollisuus
oli jäljellä -- erottaa heidät toisistaan.

Hän kirjoitti yksityisesti Kaarlelle elokuun 16 p:nä selittäen
hänelle, että hän, herttua, hyökkäsi sokeasti perikatoonsa. Arveliko
hän, ettei vanhin veli muka ollut täysin järjissään? "Ymmärtäköön
teidän armonne", kirjoitti hän, "että me hyvin tiedämme, ketkä ovat
etevimmät vihollisistamme."

Lopuksi hän pyysi tietoa, "tahtoiko Kaarle olla hänen ystävänsä
vai vihollisensako". Jälkimäisessä tapauksessa hän tarjoutui
mieskohtaiseen taisteluun, "joko mies miestä tai joukko joukkoa
vastaan, miten herttua vain halusi".

Torvensoittaja saapui elokuun 18 p:nä kirjeineen Nyköpingiin, missä
herttua oleskeli.

Tämä antoi vastauksensa samana päivänä.

Hän ei ollut tarttunut aseisiin, kirjoitti hän, isänmaata vastaan,
vaan kuninkaan epäkristillistä hallitusta ja verenhimoista Yrjö
Pietarinpoikaa vastaan. Mitä tuli mieskohtaiseen kamppailuun, niin
hän ei kieltäytynyt; kuningas tiesi missä hän oli ja saattoi tulla
häntä tapaamaan joko yksin tai suurella joukolla.

Enempää hänellä ei ollut sanottavaa, ennenkuin oli tiedustellut
Juhana herttuan mielipidettä.

Yrjö Pietarinpojan neuvosta kutsuttiin kokoon valtiopäivät.
Ainoastaan Pohjois-Ruotsista saapui koko joukko, joka valitteli
kapinaa rikolliseksi ja pyysi kuningasta kaikin voimin sitä
tukahuttamaan.

Sillä välin herttuat valloittivat koko Itägöötanmaan ja Leckön
Länsigöötanmaalla.

Nyköping oli ollut veljestaistelujen näyttämönä Folkunga-suvun
aikana; nyt alkoivat samanlaiset taistelut Vaasa-suvun kesken.

Kun Eerik huomasi, ettei voinut päästä sovintoon veljiensä kanssa,
lähti hän heitä vastaan Nyköpingiin.

Linna oli Kaarle herttuan hallussa; kuningas valloitti ja poltti
kaupungin.

Muutamia päiviä he seisoivat melkein tasaväkisinä vastakkain, mutta
tappelua ei syntynyt.

Eerik määräsi silloin Iivar Stjernkorsin päälliköksi ja palasi itse
Tukholmaan.

Pian senjälkeen Kaarle sai lisäväkeä ja kävi ahdistamaan vihollista
lyöden sen ensin Svartan niityillä ja sitten Hölön metsässä.

Kuninkaan väki pakeni pitkin Tukholmaan vievää tietä, ja herttuat
seurasivat jäljessä.

Saatuaan tästä tiedon kokosi Eerik väkensä ja kiiruhti vihollista
vastaan.

Botkyrkan luona hän kohtasi Pontus de la Gardien johtamat etujoukot.

Kuningas itse johti hyökkäystä hämmästyttävällä rohkeudella ja
kuolemanhalveksimisella. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi
etsinyt kuolemaa. Kaikki, jotka hän kohtasi, kaatuivat; olipa
vähällä, ettei de la Gardiekin päässyt hengestään.

Eerikin valkea kypärinharja liehui aina kiivaimmassa kahakassa, ja
monta herttuain miestä hänen kätensä kaatoi.

Pian he kääntyivät yleisesti pakoon; ja monet menettivät henkensä
tungoksessa järven ja lähellä olevan vuoren välillä.

Kuningas asettui väkineen Born-järven ja Aspenin väliselle
kannakselle.

Herttuat päättivät nyt ahdistaa Tukholmaa pohjoispuolelta.

He marssivat Mälarin ympäri, valloittivat Gripsholman, Vesteråsin ja
Upsalan, josta he Uplannin halki taas palasivat Tukholman edustalle.

       *       *       *       *       *

Hovissa vallitsi sillä aikaa mitä suurin levottomuus ja pelko.

Hyvin monet neuvoivat Eerikkiä pakenemaan Liivinmaahan ja
puolustaumaan siellä.

Tsaari tarjosi hänelle kymmenentuhatta miestä apuväkeä, mutta Eerik
hylkäsi tarjouksen; hän ei tahtonut laskea valtikkaa kädestään.

Mitä hurjimpia huhuja pääsi nyt liikkeeseen. Kuiskailtiin kuninkaan
aikovan lähettää leskikuningattaren ja prinsessa Elisabetin Venäjän
tsaarin luo pakottaakseen täten molemmat veljet suostumaan parempiin
ehtoihin.

Kuninkaalliset naiset olivat suunniltansa kauhusta eivätkä tienneet,
mihin toimiin ryhtyä.

Maunu herttua, joka jo alkoi huomata kuninkaan joutuvan tappiolle,
neuvoi heitä pakenemaan.

Eräänä päivänä sanoivat leskikuningatar ja prinsessat tahtovansa
lähteä Mälarille huvittelemaan.

He laskivat maalle ennakolta määrättyyn paikkaan. Siellä oli Maunu
herttua heitä vastassa 90 ratsumiehen kera; matkaa jatkettiin maitse,
ja puolimatkassa Upsalan ja Tukholman välillä tavattiin herttuat.

Moni muukin karkasi vihollisen puolelle.

Niin teki Klaus Fleming eräässä hyökkäyksessä Gripsholmaa vastaan.

Eerik lähetti Iivar Stjernkorsin Suomea vartioimaan. Tämä otti
haltuunsa Turun linnan ja kokosi sotaväkeä herttuain varalle. Moni
teki samoin.

Onneton Eerik pingotutti silloin köyden Suurtorin yli sekä ripustutti
siihen kaikki kapinallisilta herttuoilta ja herroilta saamansa
kirjeet, joissa oli uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksia.

Hän näytti porvareille niissä riippuvia suuria sinettejä ja sanoi:
"Tuosta voitte nähdä, onko minulla ollut syitä epäluuloihini."

Syyskuun 17 p:nä saapui tieto, että vihollinen oli lähellä.

Eerik ja Yrjö Pietarinpoika menivät silloin "Kolmen kruunun" torniin
katsomaan, miten asian laita oli.

Herttuain liput häämöttivät siellä tosiaankin, ja joukko toisensa
perästä marssi eteenpäin Rörstrandin tietä pitkin Brunkebergin
pohjoispuolella.

Kuningas kalpeni; hän ei nähnyt enää mitään mahdollisuutta.

"Armollisin herra", virkkoi suosikki, "jos olisitte seurannut
neuvoani ja heti tuomion jälkeen pannut Juhana herttuan pään hänen
jalkainsa väliin, niin olisi tämä jäänyt tekemättä."

"Sanoppa muuta!" vastasi kuningas. Vihollisvoima eteni aina
Brunkebergille asti; sinne se pysähtyi.

Vielä tahtoi onneton hupsu tehdä yhden hyökkäyksen, vielä piti
useamman ihmishengen hukkuman, ja niin järjestettiin taistelu; sekä
sanoillaan että esimerkillään hän kehotti miehiään.

Itse hän johti joukkojaan taistellen erinomaisella urheudella.
Hurjassa raivossaan hän etsi Juhana herttuaa, mutta tämä ei ollut
mukana tappelussa. Sitten hän etsi de la Gardieta, mutta nähdessään
Eerikin vimmaisen murhakiihkon tämä vetäytyi takaisin Brunkebergiltä
Rörstrandiin. Eerik palasi kaupunkiin.

Tällä välin tuli herttuoiden lähetti kaupungin porvariston luo.

Herttuat uhkasivat hyökätä Tukholmaan eivätkä sanoneet ryhtyvänsä
mihinkään keskusteluihin, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli annettu
heidän haltuunsa.

Porvaristo vihasi suosikkia; nyt tuli siihen lisäksi pelko kaupungin
ryöstämisestä. Etevimmät heistä veivät kuninkaalle herttuain viestin
vaatien päättävästi prokuraattorin luovuttamista.

Taalalaiset pitivät vartiota linnassa ja he yhtyivät tähän
yksimielisesti.

Eerik vastusteli. Hän arveli kyllä, että Yrjö Pietarinpoika oli
piiloutunut niin hyvin, ettei kukaan löytäisi häntä; mutta hän ei
kuitenkaan tahtonut suostua jättämään häntä. Mutta vaatimukset
tulivat yhä ankarammiksi; hän ei uskaltanut kauempaa vastustaa, ja
niin saivat taalalaiset luvan etsiä Yrjön ja jättää hänet herttuoille.

Eikö vain olisi löytynyt kavaltajan kavaltajaa? Moni tiesi jo hänen
piilopaikkansa, ja nyt hänet tuotiin esiin ja vietiin kaupungista.

Tuo katala joutui kiduttavan kuulustelun alaiseksi ja kärsi syyskuun
28 p:nä mitä julmimman kuolemanrangaistuksen.

Piiritystä kesti viikon ajan; "Kolmen kruunun" ja Brunkebergin tykit
jymisivät yhtämittaa toisiaan vastaan, ja Eerik teki hyökkäyksiä sekä
maitse että meritse, mutta menestyksettä.

Tällä välin kerrottiin kaupungissa, miten linna toisensa jälkeen
antautui herttuoille.

Sanottiinpa koko valtakunnan joutuneen heidän käsiinsä ja että
Tukholma yksin puolusti hyljättyä, puoleksi hourupäistä kuningasta.

Pian senjälkeen saapui herttuoilta lähetti luvaten, että porvaristo
vapautetaan kaikesta rangaistuksesta ja sen etuoikeudet säilytetään,
jos he vapaaehtoisesti antautuvat.

Nyt he rupesivat epäröimään.

Kohta senjälkeen tuli herttuoiden lähetti sovintoa hieromaan.

Eerik sai luvan pitää Ahvenanmaan ja Porvoon läänin niin kauan kuin
eli, jos hän suostui omasta ja lastensa puolesta luopumaan kaikista
oikeuksistaan kruunuun.

Porvaristo neuvoi kuningasta suostumaan tähän, samoin arkkipiispa
ja hänen jäljelläolevat ystävänsä; he huomasivat sen hänen ainoaksi
pelastuksekseen.

Mutta Eerik kieltäytyi; hän lupasi kaivaa maahan johonkin 50,000
dukaattia ja joukon hopeaa, sitten piiloutua ja sopivassa
tilaisuudessa ottaa aarteensa esiin, värvätä sotilaita ja
puolustautua.

Nyt huomattiin, että hän oli auttamaton.

Kaksi valtakunnanneuvosta, Niilo Gyllenstjerna ja Niilo Gylta,
lähetettiin herttuoiden luo välittämään parempia ehtoja.

Sitä ennen he pitivät salaisen neuvottelun komentajan Antti Rålambin
kanssa, joka lupasi seuraavana aamuna aukaista Eteläportin kuninkaan
ollessa aamusaarnaa kuulemassa.

Tuli sitten kuningas Kustaan kuolinpäivän, 29:nnen vastainen yö.

Äänettömästi meni osasto herttuain sotajoukkoa Sten Lejonhufvudin ja
de la Gardien johdolla veneissä yli Munklideista Långholmaan ja siitä
Södermalmille; komentaja oli vastassa ja aukaisi portit.

Esteettömästi he marssivat Suurkirkolle.

Siellä istui Eerik saarnaa kuulemassa.

Joku ilmoitti hänelle uhkaavasta vaarasta; hän kutsui henkivartijansa
ja riensi ulos.

Viholliset olivat jo Suurtorilla, ja Eerik juoksi ehtiäkseen ennen
heitä linnan portille; mutta Sten Lejonhufvud, joka oli ratsain, ehti
ennen häntä. Ojentaen pistoolinsa kuningasta kohti hän käski häntä
heti antautumaan sanoen, että muuten oli henki kysymyksessä.

Eerik laski miekkansa ja ojensi kätensä sanoen: "Minä olen teidän
vankinne, herra Sten."

Juuri silloin tuli muuan henkivartijoista ja lävisti herra Stenin,
niin että hän putosi hevosen selästä ja kuoli heti.

Samassa tuokiossa, päästyään näin vapaaksi, kuningas huomasi de
la Gardien, kiiruhti häntä vastaan ja survaisi miekkansa hänen
käsivartensa läpi. Myöskin Antti Rålamb tuli haavoitetuksi. Hyökkäys
hidastui täten, ja Eerik henkivartijoineen pääsi linnaan, ehtipä
sulkemaan portitkin jäljessään.

Linnassa hän pyysi taalalaisilta apua sanoen mieluummin tahtovansa
räjähyttää itsensä ilmaan "Kolmessa kruunussa" kuin mennä vankeuteen.

Silloin saapui sana, että Kaarle herttua oli ulkopuolella pyytäen
puhutella kuningasta.

Tämä kiipesi muurille, ja keskustelut alkoivat. Kaarle antoi hyviä
lupauksia, ja niin saatiin tuo onneton astumaan alas ja seuraamaan
Suurkirkkoon, jossa oli keskusteluja jatkettava.

Siellä syntyi veljesten kesken kiivas sananvaihto, joka päättyi
siihen, että Eerikin täytyi luopua hallituksesta ja antautua
kunnialliseen vankeuteen.

Tämä tapahtui samana päivänä, melkeinpä samana hetkenäkin, kuin
Kustaa Vaasa kahdeksan vuotta aikaisemmin oli kuollut.

Kuningas pantiin heti vankeuteen, ensin omiin huoneisiinsa ja sitten
tyhjiksi tulleisiin Eskilinkamareihin.

Kun kaupunki oli valloitettu, katsoi sotaväki oikeudekseen ruveta
ryöstelemään, ja Yrjö Pietarinpojan asunnossa odotettiin tavattavan
aarteita kasoittain.

Venäläinen lähetystö asui sen läheisyydessä; sitäkin oli aikomus
ryöstää.

Ei kukaan estellyt, ja niin jatkui ryöstelemistä melkein koko päivä.

Sattumalta sai Kaarle herttua tiedon tästä. Hän huomasi heti, että
voisi seurata paljon pahaa, jos lähetystöä loukattaisiin, ja hän
kiiruhti oitis paikalle tekemään väkivallasta loppua.

Huovit eivät tahtoneet ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviinsa, vaan
jatkoivat niinkuin ennenkin.

Kun hyvät puheet eivät tehonneet, tiesi Kaarle varman keinon.

Miekka lensi tupesta. Toinen sai lappeesta, toinen terästä, kukin
vuorostaan, kunnes kaikki pakenivat.

Näin hän palautti hiljaisuuden ja rauhan kaupunkiin ennen iltaa.

Tavallisuuden mukaan oli nuori herttua kulkenut edellä
sotajoukkoineen ja valloittanut linnan; hän se myöskin hävitti
kuninkaan sotajoukot ja pakotti hänet itsensä antautumaan vangiksi.

Juhana sitävastoin tuli jäljessä valtakunnanneuvoston ja herrain
seuraamana.

Matkalla hän puhutteli heitä kehotellen heitä valitsemaan hänet yksin
kuninkaaksi. Vadstenassa tehdyille sopimuksille ei muka tarvinnut
antaa mitään merkitystä. Herrat kumartelivat ja suostuivat. Kaarle
arvasi nämä salahankkeet. Juhanan uskottomuus ja hänen petollinen
käytöksensä harmittivat häntä enimmän. Mitä hänen pitäisi tehdä?

Hän ei ollut kyllin mahtava vaatimaan osaansa valtakunnasta ja
hallituksesta, mutta jos hän olisi voinutkin, olisiko hän tahtonut
panna maata alttiiksi uusille eripuraisuuksille. Pois se! Jos Juhana
tahtoi yksin korjata mitä maa oli saanut kärsiä, niin pitäköön
kernaasti valtikan. Kaarle oli kyllä mies pitämään silmällä häntä.

Mutta herttuakuntansa, isän testamentin mukaan, ilman mitään vallan
rajoituksia, joita Eerik oli tehnyt Arbogan sopimuksessa, sen hän
tahtoi saada. Jalankaan leveyttä ei siitä saanut ottaa; siitä hän
piti tiukasti kiinni.

Juhana suostuikin siihen heti. Kaarlen katseessa oli jotakin, joka
vei häneltä halun tekemään vastaväitteitä.

Ja sitäpaitsi tulihan hän, Juhana, yksin kuninkaaksi; olihan Kaarle
suostunut siihen.

Vihdoinkin hän oli päässyt siihen päämaaliin, johon niin kauan oli
pyrkinyt.

Eerikin vangitsemisen jälkeisenä päivänä tapahtui kuningas Juhanan
tulo Tukholmaan.

Airut huusi hänet kuninkaaksi, ja Kaarle herttua, neuvosto ja
porvaristo osoittivat hänelle kunnioitustansa.

Mutta Kaarina, tuo hyljätty naisraukka, kehenkä tuli hänen turvautua
kaiken tämän sekasorron aikana? Ollen vielä itsekin melkein lapsi
kietoi hän tuskaisessa äidinrakkaudessaan käsivartensa pienokaistensa
ympäri; kun sotamelske, laukaukset ja huudot kuuluivat hänen
suojiinsa, asettui hän suojelevasti heidän eteensä, ikäänkuin tahtoen
uhrata henkensä heidän puolestaan.

Tiehensä kaikkosivat kaikki palvelijat, Benediktus oli ainoa, joka
oli jäljellä. Hän välitti viestejä hänen ja ulkomaailman välillä,
ja niin säälivinä kuin suinkin saapuivat kaikki surulliset sanomat.
Vihdoin saapui tieto, että kuningas oli vankina.

"Sallikaa minun mennä hänen luokseen", pyyteli hän kiihkeästi.

Se sallittiin, ja hän kiiti sinne, painoi povelleen hänen päänsä,
kuiskaili hänen korvaansa lohduttavaisia rakkaudensanoja. Mitä
voikaan uskollinen, rakastava nainen tällaisina hetkinä! Vähitellen
hälveni se kauhea jännitys, jossa kuningas oli; hän saattoi itkeä,
valittaa ja -- katua.

Mutta sellaista mielentilaa ei kestänyt kauan. Harmi, häpeä ja
veljesviha palasivat ankarampina kuin koskaan ennen; hän kirosi
heikkouttansa, että oli säästänyt herttuan hengen, ja työnsi luotaan
Kaarinan sentähden, että tämä oli petollisesti viekoitellut hänet
antamaan pahimmalle viholliselleen vapauden.

Kärsivällisesti sieti Kaarina kovia sanoja ja syytöksiä. Olihan
Eerik niin sairas, epätoivoinen ja hyljätty. Joskin kaikki luopuivat
hänestä, mitäpä siitä; olivathan he aina viettäneet onnellisimmat
hetkensä kahdenkesken ja lastensa kanssa. Nyt he saivat aina olla
niin, erillään maailmasta. Niin onnellisia he eivät olleet koskaan
olleet kuin nyt tulivat olemaan.

Näin kuvaili Kaarina tulevaisuutta sellaiseksi kuin hänen oma
mielikuvituksensa sen loi; siinä ilmeni, miten vähän hän tunsi
maailmaa, tuota julmaa, rautakouraista todellisuutta, joka pian tuli
kääntämään katkerat kasvonsa hänelle.

       *       *       *       *       *

Eerik vedettiin oikeuteen alkupuolella vuotta 1569 kokoontuneiden
säätyjen eteen. Itse hän ajoi asiaansa puhjeten ankariin
mielenpurkauksiin aatelistoa vastaan.

Juhana keskeytti hänet sanoen: "Sinä olet järjiltäsi."

"Niin olin silloin, kun päästin sinut vankeudesta", vastasi hän
kiihkeästi.

Syytöksessä olisi tarvinnut mainita ainoastaan, että Eerik usein
oli ollut heikkomielinen, mutta tähän tyytyäkseen oli mielikarvaus
liian suuri. Sentähden sotkettiin sekaisin todellisia ja valheellisia
syytöksiä.

Hän aikoi häissään murhauttaa veljensä, ja kun he eivät tulleet,
ajatteli hän ottaa hengiltä Saksin herttuan, panna sen aatelisten
syyksi ja surmauttaa sitten heitä niin monta kuin saapuvilla oli.
Kapinan aikana hän tahtoi ryöstää ja polttaa Tukholman, polttaa
huoneeseensa äitipuolensa ja sisarensa tai myöskin viedä heidät
Venäjälle. Hän oli alkanut sodan Tanskaa vastaan saattaakseen
ruotsalaisille kärsimyksiä ja ehdoin-tahdoin toiminut niin, että
he joutuivat tappiolle. Omin käsin oli hän surmannut viisi-,
kuusikymmentä henkilöä ja tekeytynyt hourupäiseksi saadakseen sitä
vapaammin riehua.

Sekä Juhana että säädyt tiesivät kyllä, miten paljon näissä
syytöksissä oli perätöntä, mutta näiden perusteella tuomio kuitenkin
allekirjoitettiin.

Eerikin lapsilta riistettiin kruununperimys-oikeus heidän
halveksittavan ja epälaillisen sukuperänsä vuoksi; itse oli hänet
pidettävä alituisessa, mutta kuitenkin ruhtinaallisessa vankeudessa.

Vankila, n.s. Eskilinkamarit, oli linnan lounais-osassa, ja siinä oli
neljä holvia; karkeat rautakalterit olivat ikkunoissa, jotka olivat
"korkeat kuin kirkon ikkunat" ja joista runsaasti tulvi huoneisiin
päivänvaloa; seinät olivat laudoitetut.

Myöhemmin muurattiin ikkunat Juhanan käskystä osaksi umpeen, ja
Eerikin täytyi tyytyä yhteen ainoaan huoneeseen. Tämäkin oli talvella
niin kylmä, että hän valitti partansa aina olevan huurteessa.

Ensi aikoina hän kirjoitti yhtämittaa kirjeitä veljelleen ja tämän
puolisolle. Hän kerjäili ja pyyteli päästä vapauteensa luvaten
autuutensa kautta, ettei ryhtyisi mihinkään, joka olisi herttuoille
ja valtakunnalle haitaksi; olipa hän suostuvainen vaikka matkustamaan
Puolaan, kuningas Sigismundin luo. Silloin voitaisiin ainakin olla
varmat siitä, ettei hänellä ole mitään hommia.

Mutta kun tästä ei ollut toivottua tulosta, joutui hän hurjaan
epätoivoon; hänen huutonsa ja kirkunansa kuuluivat usein yli
linnanpihan. Ummehtunut vankila-ilma, joka ikkunain umpeenmuuraamisen
jälkeen oli tullut vielä pilaantuneemmaksi, oli kaksin verroin
vastenmielistä sille, joka oli tottunut matkusteluun ja ruumiillisiin
harjoituksiin, ja sellaisen hillittömän itsevaltaisuuden jälkeen,
jota Eerik oli osoittanut, täytyi vankilan tulla hänelle todelliseksi
helvetiksi.

Mutta kaikissa vaiheissa oli Kaarina uskollisesti hänen rinnallaan,
niin kauan kuin se oli hänelle sallittu. Kirjeissään Eerik usein
puhui vaimostaan ja lapsistaan, mutta liian itsekäs kun oli ollakseen
huolissaan heidän tähtensä, hän ajatteli enimmäkseen vain omia
kärsimyksiään.

Odota, odota, kuningas Eerik, vielä saat kirjoittaa ja soittaa
luuttuasi, lukea ja piirustella; vielä saat päivin keskustella
Benediktus Olavinpojan kanssa, joka on pysynyt uskollisena sinulle
tai ainakin Kaarinalle. Sinä saat kuunnella lasten viatonta
jokellusta ja aina avoimessa sylissä lepuuttaa väsynyttä päätäsi.

Toinen aika on tulossa, katumuksen ja parannuksen aika. Kiitä
Jumalaa, että hän jo täällä maan päällä vaatii sinut tilille;
ajattele kaikkia niitä nöyryytyksiä, kaikkea sitä häpeää ja
häväistystä, sitä rajatonta surua ja toivottomuutta, jota olet
saattanut muille, ja taivuta pääsi koston ankaran lain alaiseksi,
taivuta kuolemaan asti.

Mutta miksi pitää hänen, joka on ollut ainoana kukkana poluillasi,
kärsiä siitä ja sovittaa sitä, mitä sinä olet rikkonut? Onkohan aina
niin, että täytyy olla joku sovitus-uhri, taivaallinen sanansaattaja,
joka kuivaa kyyneleet syyllisten silmistä, hajoittaa taajat usvat
heidän ympäriltään ja sitten rukoillen, lohdutellen osoittaa tietä
Jumalan tykö?

Kuningas Juhana huomautti valtakunnan aatelistolle ja piispoille
pelkäävänsä, että Eerik kirjeiden ja lähettien tai muiden
juonittelujen kautta hommaili jotakin sen _naisväen_ ja muun seurueen
välityksellä, joka hänellä oli luonansa, ja pyysi neuvoa, miten olisi
meneteltävä tämän vaarallisen vangin suhteen. Vastaukseksi hän sai,
"ettei olisi sallittava kenenkään muun oleskella hänen luonansa kuin
niiden, jotka ainiaaksi jäävät vankeuteen, sekä että naisväki ja muu
seurue olisi toimitettava pois sieltä muihin huoneisiin linnassa,
jossa heistä kohtuullisten tarpeiden mukaan pidettäisiin huolta.
Ja jos kuningas Eerik rupeaisi jotenkin huolehtimaan siitä, että
lapset olivat hänestä erotetut, niin olkoon heidän sallittu johonkin
aikaan muutamaksi lyhyeksi hetkeksi tulla hänen luokseen; kuitenkin
tapahtukoon tämä tarkan vaarinpidon ja valvonnan alaisena."

Kaarinan siirtäminen vankilasta pois jäi siis riippumaan kuningas
Juhanan mielivallasta.

Jonkinlaisen muutoksen olikin täytynyt tapahtua, sillä tilikirjat
vuodelta 1570 osoittavat, että kuningatar Kaarina toisinaan oli
sellaisessa tilassa, ettei siitä puute ollut kaukana; hänen kun esim.
täytyi käyttää lastenvaatteiksi pöytäliinoja ja lakanoita. Katariina
Stenbock, joka aina oli ollut hänelle hyvä, otti usein hänen lapsensa
luokseen antaakseen heille sitä hoitoa, jota he eivät voineet
vankilassa saada.

Myöskin Katariina Jagellotar lähetti usein ruokaa hänelle omalta
pöydältään: jokainen oivalsi ja käsitti mitä hän kärsi.

Luonnollisena seurauksena Eerikin epätoivosta oli, että hän, vaikka
turhaan, koetti päästä vapauteensa. Ensimäisen yrityksen hän teki
koettamalla viilata poikki ikkunakalterit; se havaittiin ja ikkunat
muurattiin umpeen.

Sitten hän yritti kirjeiden ja sanankuljettajain avulla päästä
yhteyteen ulkopuolella olevain ystäväinsä kanssa. Aatelistossa ei
Eerikillä ollut ketään semmoista, mutta alhaisemmassa kansassa oli
useita, jotka olivat olleet hänen palveluksessaan ja nyt jääneet
leivättömiksi, mutta jotka hänen pelastumisensa kautta toivoivat taas
kohoavansa. Näistä mainittakoon eräs Tuomas Jaakonpoika ynnä useat
muut, jotka olivat kuuluneet kuningas Eerikin henkivartijaväkeen,
mitä ei vielä oltu laskettu hajalle. Heidän onnistui todellakin
saada aikaan kapina Smålannissa, mutta heidät yllätettiin ja kapinan
johtajat mestattiin.

Vaarallisempi oli de Mornayn yritys Eerikin vapauttamiseksi. Hän oli
astunut kuningas Juhanan palvelukseen ja nousi nopeasti suosiossa,
mutta siitä huolimatta hän ei voinut tunteettomana katsella entisen
herransa kovaa kohtelua.

Hänet lähetettiin Englantiin huoveja pestaamaan. Matkalla kypsyi
hänessä päätös Juhanan kukistamisesta ja Eerikin vapauttamisesta.
Väitetään kuningatar Elisabetin, entisen kosijansa kohtaloa säälien,
kehottaneen Mornayta tähän.

Oli miten oli, hän palasi Tukholmaan 1573, mukanaan 5,000
skottilaista ja useita reippaita päällikköjä. Vaivatta Mornay
viekoitteli heidät salaliittoon. Useat tyytymättömät valtakunnassa
yhtyivät siihen.

Mornay puhui kuninkaalle skottilaisesta miekkatanssista, joka oli
hyvin mainio. Sitä esitti joukko miehiä kypärään ja haarniskaan
puettuina paljastetuin miekoin, ja sitä pidettiin hyvin komeana ja
reippaana.

Kuningas halusi nähdä sitä, ja niin päätettiin, että se esitettäisiin
eräänä iltana linnassa.

Salaliittolaiset tekivät nyt suunnitelmansa. Mornayn piti itse ottaa
osaa tanssiin, ja kaikkien silmäin tuli olla tähdätyt häneen. Kun hän
laski kypäränsä silmikon, tuli kaikkien tehdä samoin ja senjälkeen
surmata ne herrat, joita pidettiin vihamielisimpinä kuningas Eerikkiä
vastaan.

Juhanan surmaamisen otti Mornay omalle osalleen. Toisen osaston piti
rientää Gripsholmaan, missä Eerik silloin oleskeli, vapauttamaan
hänet. Sellainen oli suunnitelma.

Mutta Juhanaa varoitettiin ja tanssi jätettiin.

Salaliittolaiset kielsivät niin kivenkovaan, että ilmiantaja sai
hengellään maksaa ilmiantonsa; mutta myöhemmin todistettiin kuitenkin
de Mornayn syyllisyys ja hänet tuomittiin kuolemaan.

Tämä jälkimäinen salaliitto ei kuitenkaan herättänyt Juhanassa samaa
levottomuutta kuin edellinen ja sen yhteydessä olevat seikat.

Smålannissa tehtiin jonkinmoisella menestyksellä työtä Eerikin
vapauttamiseksi. Huhu siitä, mitenkä hän kärsi vankeudessa, oli
herättänyt paljon sääliä; puhuttiin, että kuningas Eerikillä oli
monta salaista ystävää ja että nämä olivat päättäneet öiseen aikaan
äkkiarvaamatta hyökätä Tukholman linnaan, jonka miehistö oli hyvin
heikko, sekä että kaupungin asukkailta aivan varmaan voitiin toivoa
apua.

Kun Juhana sai tiedon tästä, kutsutti hän kiireesti kokoon
valtakunnanneuvokset, arkkipiispan ja useita piispoja. Hän esitti
heille seuraavan kysymyksen:

"Vaatiiko valtakunnan menestys, että kuningas Eerik, jos jokin kapina
syntyy, surmataan vankilassa? Monien rikostensa tähden hän olisi
täydelleen ansainnut kuoleman, ja ainoastaan kuninkaallisen arvonsa
vuoksi hän tuli säästetyksi." Kaikki antoivat tähän suostumuksensa,
paitsi Juhana Bielke. Päätös allekirjoitettiin ja varustettiin
sinetillä.

Eerikin vartijoiksi valittiin aina hänen vihollisiansa, ja nämä
saivat kiduttaa häntä melkein mielin-määrin.

Etenkin Olavi Stenbock on näistä tullut kuuluisaksi julmuudestaan.
Kuningas oli murhannut hänen veljensä Abraham Stenbockin Upsalassa,
ja hän oli vannonut kostavansa.

Vankilassa oli hyvin kylmä, ja Stenbock otti eräänä päivänä vaatteet
vangilta, jotta kylmyys häntä enemmän ahdistaisi. Eerik puhkesi
raivoon, ja heidän välillään syntyi kiivas sanakiista.

Stenbock töykkäsi Eerikkiä ankarasti.

Tämä töykkäsi takaisin, niin että Stenbock kaatui taaksepäin.

Vimmoissaan hän hypähti ylös, ja silloin syntyi käsikähmä, annettiin
korvapuusteja ja tukisteltiin.

Eerik oli yhtä voimakas kuin hänen vastustajansakin. Silloin tämä
tempasi pyssyn ja ampui. Eerikin onnistui pelastaa henkensä, mutta
luoti meni läpi käsivarren, ja hän vaipui lattialle veriinsä.

Stenbock kiiruhti tiehensä jättäen hänet makaamaan. Lyhyt vankeus oli
ainoa rangaistus, jonka Juhana antoi Stenbockille hänen julmuudestaan.

Luultavasti oli Kaarina tähän aikaan jo erotettuna kuninkaasta, sillä
muutoin ei tuommoista tekoa toki olisi tehty.

Sekä huhut kuninkaan kohtelusta että pelko hänen puoluelaistensa
tähden saivat Juhanan lähettämään Eerikin perheineen Turkuun.
Lukuisiin varokeinoihin oli ryhdytty, ettei vanki matkalla pääsisi
pakoon. Valtakunnanneuvos Ture Bielke, joka oli ylipäällikkönä, oli
hänen leppymätön vihamiehensä, ja hänen katkeruutensa ilmeni siinä
raa'assa ja ivallisessa tavassa, jolla hän puhutteli vankia.

Eerikin vankihuoneena Turun linnassa oli kuusikulmainen tornikamari,
jonka molemmista ikkunoista oli laaja näköala Linnanaukolle ja
Aurajoelle.

Hyvää huolta pidettiin pakoyritysten estämisestä. Ikkunat eivät
olleet edeltäkäsin kaltereilla varustetut eivätkä ovet raudoitetut,
mutta tämä toimitettiin heti. Ture Bielke väsyi kuitenkin
vanginvartijan toimeen ja jätti pian sen tehtävän Antti-nimiselle
Turussa asuvalle parturille. Apulaisina oli tällä kaksi nuorta,
vankkaa miestä.

Vaikkakin ankaria varokeinoja noudatettiin ja vartijatkin ehkä olivat
vihamielisiä, oli oleskelupaikan vaihdos kuitenkin vangeille suureksi
iloksi.

Jo matka Itämeren poikki, raikkaat merituulet ja oleskelu aluksessa,
jossa he saivat vapaasti liikuskella, oli sanomattoman virkistävää.
Sekä Kaarinan että lasten poskille palautui puna; hetkisen hymyili
elämä heille ja he elämälle.

Perille tultua suljettiin heidät kyllä taaskin huoneisiin, mutta
he voivat kuitenkin nähdä maata ja merta; he saivat kaikkea mitä
tarvitsivat, ja mikä parasta, he saivat aina olla yhdessä.

Kaarina olisi tuntenut itsensä onnelliseksi. Muisto menneistä
kirjavista vaiheista, niin hyvin iloisista kuin ikävistäkin,
olisi hänestä tuntunut unelmalta, kunhan vain kuningas olisi
kärsivällisesti alistunut kohtaloonsa, jota ei voinut muuttaa.
Mutta vapaus ja kuninkaan valta, niissä se ajatus, joka yhtämittaa
pyöri Eerikin aivoissa; sentähden olivat elämän viattomat riemut
hänelle merkityksettömiä, vailla viehätystä. Mutta sekin päivä oli
vielä tuleva, jolloin hän katkerasti kaipaili, turhaan toivoi niitä
takaisin.

Eräänä päivänä tuli Antti parturi heidän luokseen, eräs pieni,
kummallisen näköinen mies seurassaan. Hänellä oli silkkihuivi
kiedottuna päänsä ympäri, ja parturi sanoi, että hän oli ylhäinen
turkkilainen, joka ei ollut laskenut häntä rauhaan, ennenkuin oli
saanut nähdä kuninkaan. Tämä pahastui arvellen, ettei ollut mikään
uteliaiden katseltava.

Silloin vieras sanoi muutaman sanan latinaksi, ja ne saivat kuninkaan
heti kääntämään päänsä poispäin.

Kun he kohta senjälkeen olivat lähdössä, antoi turkkilainen
salavihkaa merkin Kaarinalle Eerikkiin katsoen.

Kaarina katsoi hämmästyneenä heidän jälkeensä.

Kuningas nousi vavisten. "Missä, missä!" huudahti hän tähystellen
ympäri huonetta.

Kaarina ei käsittänyt mitään.

"Hän on jättänyt tärkeän viestin; mistä minä sen löydän?" toisti
Eerik kärsimättömästi.

"Katso, Kustaalla on jotakin kädessään. Mitä se on?" Kaarina otti sen
häneltä. "Pergamenttiliuska!"

"Anna tänne, anna tänne!"

Hän luki, ja hänen silmänsä säihkyivät. "Kaarina", sanoi hän
kuiskaten, "se on tsaarilta".

"Tsaariltako?"

"Hän lupaa auttaa minut vankeudesta."

"Voiko hän sen?"

"Tanskan herttua Maunu tahtoo auttaa häntä."

"Mitä hän tahtoo avustaan?" kysyi Kaarina, joka jo oli oppinut niin
paljon politiikkaa, että tiesi, ettei mitään annettu eikä otettu
ilmaiseksi.

"Ruotsi asetetaan Venäjän ylivallan alaiseksi."

"Sehän ei käyne laatuun."

"Hän saa antaa paremmat ehdot."

Kuningas kiinnitti nauhan ikkunaan merkiksi, että tahtoi jatkaa
keskusteluja, ja odotti sitten mitä kiihkeimmällä levottomuudella,
että tuo luuloteltu turkkilainen tulisi takaisin, mutta häntä ei
kuulunut. Sen sijaan saapui Venäjältä huhu, että tsaari Iivana oli
aikeissa vapauttaa Eerikin.

Juhana antoi heti käskyn siirtää vangit Kastelholmaan. He olivat
olleet Turussa vuoden, verrattain onnellisen vuoden, ja kun he
lähtivät linnasta, sai Kaarina sen suuren ilon, että näki vanhan
ystävänsä Benediktuksen.

"Oletteko kauankin ollut täällä?" kysyi Kaarina. "Niin kauan kuin
tekin."

"Ja mihinkä nyt lähdette?"

"Kastelholmaan."

Kaarinan täytyi itkeä ilosta; Benediktus oleskeli heidän
läheisyydessään saamatta tavata heitä, hän vartioi heitä yhtä
uskollisesti surussa kuin ilossakin. Maailmassa oli siis
luotettaviakin ystäviä.

Mitäpä olisi Eerik kysellyt niin halpa-arvoista miestä. Hän oli
hyvin alakuloinen; Kastelholmaan hän ei voinut saada mitään uusia
tiedonantoja tsaarilta.

Juhanassa oli pelko veljensä tähden yhä kiihtymässä. Sentähden hän
ei uskaltanut antaa hänen kauan oleskella yhdessä paikassa; ja neljä
kuukautta senjälkeen, marraskuun 29 p:nä 1571, heidät siirrettiin
Ahvenanmaalta, tällä kertaa takaisin Ruotsiin ja Gripsholmaan.

Siellä oli kuningas Eerik tavallaan veljensä vieraana, ja on
tuskin luultavaa, että asuinsuojat siellä olivat huonompia kuin
viimeksikuluneina vuosina. Kaltereilla varustettuihin ikkunoihin ja
raudoitettuihin oviin he olivat ehtineet tottua. Vartijaväki oli
lukuisampi kuin ennen, jalosukuisia valtakunnanneuvoksia ja halpoja
palvelijoita, mutta kaikki semmoisia, jotka syystä tai toisesta
olivat Eerikin persoonallisia vihamiehiä.

Siellä oli sitäpaitsi erityinen saarnaaja, Olavi, häntä varten ja
vieläpä Niilo Olavinpoika Eerikin sielunpaimenena.

Aterioissa noudatettiin jonkinlaista komeutta. Kolme lakeijaa hoiti
pöytäpalvelusta, ja Juhana antoi kerran toisensa jälkeen käskyn, että
kaikenlaisia tarpeita oli lähetettävä sinne.

Eerikin mielentila ei näytä tällä aikaa käyneen paremmaksi. Niinpä
hän esim. ei koskaan voinut kirjoittaa veljelleen muuta arvonimeä
kuin valtionhoitaja, ja vapaus- sekä kostoajatukset hautuivat yhä
vielä hänen sielussaan; hänen omat muistiinpanonsa osoittavat sekä
tätä että hänen synkkää toivottomuuttaan.

Vielä oli hänellä toki luonaan vaimonsa ja lapsensa, vielä sai hän
soittaa luuttua ja lukea. Keskusteluaineitakaan ei liene puuttunut,
ei ainakaan hengellisistä kysymyksistä, nyt kun kaksi pappia oli
lähetetty hänen luokseen.

Vuosi 1572 toi mukanaan monta vaaraa Juhana kuninkaalle. Sota tsaari
Iivanan kanssa riehui täydessä liekissään. Melkein koko sotavoima
oli lähetetty tuota kauheaa vihollista vastaan; ja nyt uhkasi kapina
puhjeta kaikkialla Ruotsissa. Rutto raivosi Tukholmassa, nälänhätä
ahdisti valtakuntaa, yleinen turvattomuus vallitsi maassa, murhia
ja ilkitöitä tehtiin, ja kaupungeissa tapahtui suuria tulipaloja.
Joutuipa siihen vielä huhu liikkeelle, että kuningas Eerik oli
saanut vapautensa ja että kuningas Juhana ja herttua Kaarle olivat
riitaantuneet keskenään.

Ranskan lähettiläs Kööpenhaminassa kuvaili maan tilaa niin kauheaksi,
että oltiin aikeissa antaa valtakunnanneuvostolle takaisin kaikki se
valta, mikä sillä oli ollut ennen Kustaa Vaasan hallitusta.

Tämän johdosta Juhana kirjoitti Kaarlelle:

"Maassa on liikkeessä paljon vääriä huhuja, osittain erimielisyydestä
meidän välillämme, osittain Eerikin vapauttamisesta, jota
venäläinenkin niin sietämättömillä ehdoilla vaatii. Mitenkähän
kävisi, jos sisällinen meteli yhtyisi näihin ulkonaisiin vihollisiin?
Sentähden pyydämme me teidän armoltanne lausuntoa, mitenkä on
meneteltävä kuningas Eerikin suhteen, jos sellaista kavallusta
ilmenisi, koska hyvin huomaamme, ettei hallituksemme koskaan tule
tässä maassa olemaan mitään hauskaa, niin kauan kuin hän elää."

Kaarle vastasi, ettei hän ollut kuullut mitään semmoista; joskin
rahvas joissakuissa maakunnissa rohkenisi nousta kapinaan, niin se
Jumalan avulla kukistettaisiin, jos Gripsholmaan asetettaisiin hyvä
ja uskollinen varustusväki, niin että se voisi kestää parin kuukauden
piiritystä. Se oli hänen veljellinen neuvonsa.

Todellisuudessa kohdeltiin kuitenkin niitä huovejakin, jotka
vartioivat Eerikkiä, niin huonosti, mitä ruokaan ja vaatteisiin
tulee, että hekin lopulta kävivät kapinallisiksi. Juhana joutui
vallan suunniltaan, ja yhtenä ainoana päivänä, toukokuun 15:ntenä,
hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä Eerikin tarkasta
vartioimisesta käskien vähimmänkin vaaran uhatessa "lyhentämään
kuningas Eerikin elämän sillä tavoin kuin heidän valtakirjansa
määrää".

Toimeenpano jäi kuitenkin tuonnemmaksi, joko sentähden, ettei vaaraa
ollut tarjolla, tai siksi, että pelättiin Kaarlea, kun vanki vielä
oleskeli herttuakunnan alueella.

Kesäkuussa 1573 Eerik siirrettiin Gripsholmasta Vesteråsiin.
Kuljettiin Mälarin yli ohi saarien ja luotojen, jotka nyt olivat
kesäkomeudessaan, Svartån luona olevaan vanhaan linnaan. Siellä
vietiin vangittu kuningas ja hänen kuningattarensa huoneeseen, jonka
he jo seuraavana päivänä saivat vaihtaa pimeään vankityrmään, jonka
ikkunoissa oli leiviskänpainoiset kalterit ja ovessa rautapönkkä.
Tässä synkässä vankilassa kuningatar Kaarina ja hänen lapsensa
erotettiin puolisosta ja isästä.

Rajaton oli Eerikin epätoivo. Kaarina ja lapsethan olivat ainoa
jäännös hänen onnensa haaksirikosta, ja heidän rakkautensa oli tähän
asti ystävällisen auringonsäteen tavoin levittänyt valoa tai ainakin
jotakin viihdytystä synkkäin vankilanmuurien sisäpuolelle. Nyt oli
hänen elämäänsä pimittämässä kolkko yksinäisyys ja -- mielenhäiriö.
Hänelle sanottiin kyllä, että Kaarina rouva jäi linnaan, mutta että
hänen täytyi terveytensä tähden asua suuremmassa ja valoisammassa
huoneessa.

Vesteråsissa oli Kaarina menettänyt nuorimman poikansa, ja suru oli
ankarasti jäytänyt hänen jo ennestäänkin heikkoja voimiaan.

Ah, aina oli Eerik ensiksi ja viimeksi ajatellut itseänsä; mitä
hänen täytyi kärsiä, sen voi Kaarinakin kestää, ajatteli hän. Oli
niin sydäntäviiltävä näky, kun Kaarina erotettiin hänestä, että
sotamiehetkin vuodattivat kyyneleitä. Entä Kaarina? Tiesikö hän ehkä,
mikä oli kysymyksessä, tiesikö hän, että valitukset ja kyyneleet
eivät auttaneet mitään? Paremmin kuolleena kuin elävänä hänet vietiin
pois.

Muutamia päiviä myöhemmin hänet ja lapset lähetettiin takaisin
Tukholmaan.

Liikuttava on Eerikin kuvaus surustaan ja rakkaudestaan. Kaksi
kirjettä Kaarinalle on tallella. Niissä Eerik toivottaa hänelle
kaikkea onnea ja Jumalan siunausta sekä kyselee, onko Kaarina
kuullut, kuinka hän on huutanut häntä ikkunasta, niinkuin hän joka
päivä teki. Sitten hän kertoo, että hänet on viety ylös linnan
läntiseen torniin Kaarinan oven ohi. Kaarina oli ehkä kuullut, kun
hän huusi kovasti ja ilmoitti sen hänelle. Hän ei tiennyt, mihin
Kaarina nyt oli viety, mutta hän arvasi, että hän oli linnassa siinä
huoneessa, jossa he ensin olivat olleet yhdessä. Suokoon Jumala, että
heidän pitkä surunsa kerran vaihtuisi iloon ja että se tapahtuisi
vielä täällä maan päällä. Hän tahtoisi kirjoittaa enemmän, mutta
hänellä oli niin huonot kirjoitusneuvot. Oli se hänen käsialaansa
kuitenkin. Kirjoittakoon Kaarina vastauksen, jos jollakin tavoin
saisi siihen tilaisuuden, ja sitten hän uskoi hänet Jumalan haltuun.

Toisesta kirjeestä huokuu valitusta ja levottomuutta Kaarinan ja
lasten tähden. Siinä on sekaisin varoituksia välttämään kaikkea pahaa
ja kehotuksia ainaiseen uskollisuuteen, koska lapset, Kustaa ja
Sigrid, voisivat joutua kärsimään, jos äiti tekisi rikoksia.

Muutkin merkit osoittavat, että hän elämänsä loppuun asti oli yhtä
palavalla rakkaudella kiintynyt Kaarinaan. Erään kirjan reunuksiin
on hän ainakin seitsemään paikkaan piirtänyt naisen kuvan kantamassa
suljettua kruunua, eikä tähän ole voinut olla esikuvana kukaan
muu kuin Kaarina. Sitten kun hänen järkensä taas oli sekaantunut,
haaveili hän siitä puutteesta ja huonosta kohtelusta, jota Kaarinan
täytyi kärsiä. Hän, tuo horjuva, oikullinen kuningas, pysyi ilossa
ja surussa uskollisena sille naiselle, jolle hän kerran oli antanut
kätensä ja jonka tähden hän, joskin tietämättään, oli uhrannut
kruununsa.

Että Juhanaa vaivasi alituinen pelko vangitun veljensä tähden, sitä
osoittavat kaikki hänen toimensa. Muuta kuin pelkuruutta ei voinut
olla se, että hän yhdeksän vuotta antoi hänen kitua vankilassa, sillä
seuraava ote siitä valtakirjasta, joka annettiin kuningas Eerikin
vartijoille, todistaa, ettei hän itse tekoa kammoksunut:

    "Me Juhana III y.m. y.m.... koska olemme tulleet huomaamaan
    monella tavalla petollisesti vehkeiltävän kuningas Eerikin
    vapauttamiseksi, jonka tähden myös muutamia juonittelevia ihmisiä
    on pantu kiinni ja joutunut meidän käsiimme, ja koska hän itse
    joka päivä ei ainoastaan uhkaa meitä sekä rakkaita perillisiämme,
    vaan myöskin on sitä mieltä, että hän toimittaa koko Ruotsin
    valtakunnan aatelin pois päiviltä... olemme sentähden määränneet
    ja käskeneet tämän meille rakkaan Krister Gabrielinpojan sekä
    meidän uskollisten palvelijaimme Akseli Maununpojan, Juhana
    Kaarlenpojan, Juhana Sanderinpojan ja Juhana Pietarinpojan
    pitämään muiden meidän uskollisten palvelijaimme kanssa, jotka
    nyt ovat komennetut sinne, tarkkaa vaaria kuningas Eerikistä, ja
    jos niin tapahtuisi, minkä Jumala estäköön, että olisi olemassa
    joko jokin salaliitto tai joku muu voima, joka tahtoisi ja voisi
    laskea vapaaksi kuningas Eerikin, eivätkä meidän määräämämme
    henkilöt, joiden tulee vartioida häntä, mitenkään voisi semmoista
    estää, niin olemme me meille rakkaan valtakunnanneuvoston
    suostumuksella niin päättäneet ja annamme nyt tässä meidän
    uskollisille palvelijoillemme täydellisen valtakirjan ja käskyn
    lyhentää hänen elämänsä valmistamalla hänelle unikukka- tai
    elohopeajuoman, niin väkevän, ettei hän voi elää yli muutaman
    tunnin; tämä juoma tulee heidän antaa hänen juoda. Ja jos hän ei
    tahtoisi nauttia mainittua juomaa, tulee heidän pakottaa hänet
    siihen. Älköötkä palvelijamme viivytelkö siinä, kunnes joku
    sellainen kapinallinen joukko, joka tahtoisi vapauttaa hänet,
    on tullut linnan edustalle, vaan lopettakoot hänet kohta, kun
    huomaavat, että siihen suuntaan on joku kapina tai kansanmeteli
    tekeillä, minkä kuitenkin Jumala estäköön. Jos joku kapinallinen
    joukko tulisi linnan edustalle sen ollessa ilman puolustusta,
    eikä kukaan siitä tietäisi, ennenkuin he olisivat perillä, niin
    asettakoot silloin palvelijamme hänet tuolille ja aukaiskoot
    suonet sekä hänen käsistään että jaloistaan, jotta veri juoksee
    hänestä kuiviin ja hän kuolee. Jos hän ei tahdo sallia sellaista
    suonenlyöntiä, niin tulee heidän olla niin vahvat, että he
    voivat väkisin pidättää hänet tai sitoa hänet käsirautoihin
    siksi, kunnes se on toimitettu, tai myöskin väkivallalla tarttua
    häneen, heittää hänet sänkyyn ja tukehuttaa hänet polstarilla tai
    suurilla tyynyillä; antakoot kuitenkin hänen sitä ennen puhutella
    pappia ja nauttia sakramenttia. Tätä älkööt palvelijamme suinkaan
    laiminlyökö, jos he tahtovat, että heitä pidetään uskollisina,
    kunniallisina miehinä. Kirjoitettu asunnossamme Svartsjössä 21
    p:nä kesäkuuta vuonna 1573.

                                              J.R.S." (Sinetti.)

Näytti melkein siltä, kuin Juhana olisi tuntenut nautintoa
ajatellessaan veljensä kuolintuskia ja sentähden antanut niin
tarkkoja määräyksiä siitä, millä tavoin hänet oli surmattava.

Toimeenpaneminen lykkäytyi kuitenkin vielä kaksi vuotta, luultavasti
sentähden, että ne herrat, joiden tehtäväksi Eerikin vartioiminen oli
uskottu, olivat siihen vastahakoisia. Ei ainakaan Maurits Yrjönpoika,
Djulan herra, joka oli yksi heistä, seuraavana vuonna ottanut
huomioonsa saamiaan muistutuksia, jotka koskivat sekä kirjallisen
valtuutuksen että niiden "suullisten" ohjeiden täytäntöönpanoa, joita
hän oli saanut.

Murhan täytyi siis jäädä Juhanan omain palvelijain toimeksi, ja
useinmainitun valtakirjan sisällys toistetaan kuninkaan omassa
kirjeessä 19 p:ltä tammikuuta 1577 hänen hovimestarilleen Eerik
Antinpojalle, Bjurumin herralle, joka silloin oli päällikkönä
Örbyhusissa. Sitäpaitsi uskottiin vartijantoimi, samalla kuin
Maurits Yrjönpoika kokonaan syrjäytettiin, tunnottomalle Juhana
Henrikinpojalle, joka hyvin tunsi Juhanan salaisimmatkin ajatukset ja
tuumat.

Juhana Henrikinpoika oli aivan sopiva mies siihen toimeen, jonka
hän oli ottanut tehdäkseen. Hän oli murhannut miehen ja mennyt
sitten naimisiin hänen vaimonsa kanssa, josta rikoksesta hän sai
jesuiitoilta syntinsä anteeksi. Lopuksi hän joi itsensä kuoliaaksi.

Kuningas Juhanan oma kamaripalvelija Filip Kem valmisti myrkyn. Kun
Henrikinpoika helmikuussa tuli Örbyhusiin, näytti hän päällikölle
kuninkaan allekirjoittaman käskyn Eerikin surmaamisesta.

Mitään väkivaltaa ei tarvinnut käyttää. Eerik huomasi, että kaikki
vastustus oli turhaa, ja valitsi myrkyn.

Hän ripitti itsensä ja nautti pyhää ehtoollista helmikuun 24 p:nä,
käyttäytyi arvokkaasti ja vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin, paitsi
kun oli kysymyksessä anteeksi antaminen vihollisilleen. Sitä hän ei
tahtonut.

Helmikuun 25 p:nä hän nautti myrkyn hernerokassa. Pian senjälkeen hän
tuli koviin tuskiin. Kun kuolema oli lähellä, kysyi pappi uudelleen,
eikö hän tahtonut sydämestään antaa anteeksi vihollisilleen.

"Tahdon", vastasi hän, "kaikesta sydämestäni."

Tuntia myöhemmin hän kuoli. Se tapahtui kello 2 aamulla helmikuun 26
p:nä 1577, hänen 44:nnellä ikävuodellaan ja yhdeksännellä vankeutensa
vuodella.

Pikaviesti lähetettiin Juhanan luo.

Tämä julistutti maaliskuun 1 p:nä Tukholman saarnastuoleista Eerikin
kuoleman käskien lisätä siihen, että se oli seurauksena pitkällisestä
sairaudesta, Örbyn maaherra ja Eerikin hovisaarnaaja vahvistivat sen
todistuksellaan.

Todistuksessa mainittiin, että kuningasta olivat vaivanneet
katumuksen tuskat, jotka usein olivat kiihtyneet heikkomielisyyteen
ja raivoon asti; ilma Örbyhusissa oli epäterveellistä, ja linnassa
liikkui vaarallisia tarttuvia tauteja. Kuningas oli ollut jalkeilla
muutamia päiviä, mutta pian täytyi hänen mennä vuoteeseen.
Todistuksen jäljennöksiä lähetettiin julistusten mukana.

Kun nämä paperit saapuivat Kaarlelle, tuli hän hyvin pahalle mielelle
ja kirjoitti Juhanalle:

"Vaikka me puolestamme emme ensinkään epäile, että veljemme on
kuollut oikealla, luonnollisella kuolemalla, pelkäämme me kuitenkin,
että monet sekä koti- että ulkomailla luulevat aivan toisin, että
nimittäin pahat ihmiset ovat jouduttaneet hänen loppuansa. Meidän
arvelumme mukaan olisi sentähden sekä teidän majesteetillenne
että meidän ja useain muiden hyvän nimen ja maineen vuoksi ollut
hyvää ja suotavaa, että siihen aikaan, kun veljemme heikkous alkoi
lisääntyä, olisi lähetetty Örbyhyn joitakuita arvossapidettyjä miehiä
neuvostosta ja sen ulkopuolelta näkemään hänen kärsimisensä vaiheita.
Mutta kun niin ei ole tapahtunut, niin olkoon se sillänsä. Odotamme
kuitenkin täydellä luottamuksella, että teidän majesteettinne
toimittaa hänen ruumiilleen kunniallisen hautauksen, joka on hänen
arvonsa mukainen. Ennenkuin se tapahtuu, soisimme halusta, että
teidän majesteettinne ilmoittaisi siitä meille."

Tähän Juhana vastasi, että hän kyllä olisi lähettänyt neuvosherroja
Eerikin kuolinvuoteen ääreen, jos hän olisi ajoissa saanut siitä
tiedon (ennen oli hän kuitenkin puhunut Eerikin pitkällisestä
sairaudesta). Hautauksesta hän kirjoitti, että se oli jo
asianmukaisesti toimitettu Vesteråsissa, joka lepokammio ei liene
Eerikille liian halpa-arvoinen, koska niin monta muuta kuningasta
lepää vähemmänarvoisissa paikoissa, niinkuin Alvastrassa, Vretassa,
Varnhemissa y.m. Eerik ei tullut haudatuksi Upsalaan eikä semmoisilla
kunnianosoituksilla kuin heidän autuaasti nukkunut herra isänsä,
sentähden että heidän sekä elämässään että hallituksessaan oli ollut
niin suuri erotus. Kuitenkin toivoi Juhana niin toimittaneensa
Eerikin hautaamisen, että se kaikkien mielestä, jotka olivat sen
nähneet, oli tapahtunut moitteettomasti.

Tämän asian laita oli niin, että joukko pappeja, aatelisia ja
ylioppilaita seurasi ruumista Örbystä Vesteråsiin. Siellä se
asetettiin julkisesti nähtäväksi, jotta jokainen tulisi täysin
vakuutetuksi siitä, että se todellakin oli kuningas Eerik. Sitten
vietettiin hautajaiset maaliskuun 13 p:nä.

Ruumisarkku, joka oli tehty höyläämättömistä laudoista, pantiin
oikealle puolelle matalaan, siistimättömään komeroon, joka sitten
muurattiin umpeen. Sen päälle kiinnitettiin levy, jossa oli seuraava
kirjoitus:

"Mutta nyt on valtakunta kääntynyt ja tullut minun veljeni omaksi:
Herralta on se hänelle tullut. 1 Kun. kirj. 2:15."

Taaskin kirjoitti Kaarle Juhanalle:

"Meille on kerrottu totena, että kuningas Eerikin ruumis on
pantu mitättömään holviin höyläämättömistä laudoista tehdyssä
arkussa j.n.e. Meidän mielipiteemme mukaan näyttää siltä, kuin
veli-vainajamme ruumiin olisi pitänyt saada säädyllisempi hautaus.
Olihan veljemme kuitenkin kuninkaallista sukuperää ja itsekin
voideltu ja kruunattu kuningas, joka oli toimittanut hallitessaan
paljon hyvää ja miehekästä, joskin, Jumala paratkoon, hän tuli
vaikuttaneeksi paljon pahaakin. Vaikka hän, ikävä sitä muistellakin,
on ollut teidän majesteettinne ja meidän vihollisemme, niin luulemme
kuitenkin puolestamme, että kaikkien vihollisuuksien tulee täydelleen
unohtua, kun sielu eroaa ruumiista. Ei ole suinkaan kiitettävää
vihamielin vainota kuollutta ruumista, eikä vainaja siitä tiedä;
mutta ne, jotka ovat elossa, kiinnittävät siihen huomionsa ja
käyttävät tilaisuutta panetellakseen ja häväistäkseen sukulaisia.
Sellaisen olisimme kernaasti estäneet, jos meidän neuvoamme
olisi pyyntömme mukaan edeltäpäin kuulusteltu. Mutta kun niin ei
tapahtunut, antanevat Jumala ja ihmiset tämän meille anteeksi, minkä
toivomme heidän tehneenkin. Mielipiteemme on nyt, että kuningas
Eerikin olisi tultava uudelleen ja asianmukaisemmin haudatuksi joko
Upsalaan tai harmaaveljesten kirkkoon Tukholmassa, mikä kyllä voi
vielä tapahtua. Jos teidän majesteettinne ei haluaisi ryhtyä asiassa
mihinkään kustannuksiin, tahtoisimme me kernaasti varojemme mukaan
antaa siihen apuamme."

Kirje ei luultavasti ollut tervetullut; mitään vastausta ei annettu,
ja Eerik sai jäädä ahtaaseen kammioonsa vielä kahdeksisadaksi
vuodeksi.

Näin päättyy kuningas Eerikin historia. Paljon, hirveän paljon hän
oli rikkonut, eikä suinkaan vähimmin omaa itseänsä vastaan, mutta
ihmissilmissä näyttää kuitenkin siltä, kuin hän jo tässä elämässä
olisi saanut sovittaa osan rikoksistaan.

Luokaamme nyt viimeinen silmäys Kaarina Maununtyttäreen.

Mitä hän tunsi ja kärsikään erotessaan hänestä, jolle oli antanut
koko lämpimän ja rikkaan lempensä! Liian nöyränä ja kainona
maailmalle suruaan näyttääkseen hän kätki sen kalliimpana aarteenaan;
se oli hänen päiviensä ajatus, hänen öittensä unelma.

Hän oli kuin viaton karitsa pyöveliensä käsissä, ja hänen
vihollisensa saattoivat pistellä ja haavoittaa häntä mielinmäärin.
Hän, tuo halveksittu ja pilkattu, ei voinut muuta kuin vaieta ja
kärsiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkeutunut huoneeseensa
lapsineen, kietonut käsivartensa heidän ympärilleen, kuiskaillut
heille isän nimeä, pannut heidän pikku kätösensä ristiin ja opettanut
heitä lastenhuulillaan lausumaan rukouksia laupeuden ja rakkauden
Jumalalle sen onnettoman puolesta, joka kitui Örbyhusin julmassa
vankilassa.

Kaksi vuotta Kaarina oleskeli lapsineen Tukholmassa tarkan
vartioimisen alaisena. Hänen kohtalonsa herätti monessa sääliä, ja
sitäpaitsi, hänellä oli poika, joka saattoi tulla vaaralliseksi, jos
ei Juhanalle, niin Sigismundille. Sentähden pois!

Molempine lapsineen lähetettiin Kaarina rouva Suomeen. Hänen tuli
oleskella Turussa, jossa hänen vankeutensa oli verrattain lievää.

Hän tuli kyllä täten erotetuksi vielä kauemmaksi Eerikistä, mutta
mitäpä oli lähemmyydestä hyötyä, kun he eivät kuitenkaan saaneet
tavata toisiaan.

Kuningas Juhana oli aikaisemmin suunnitellut tuumansa; hän tiesi
kyllä mitä tarkoitti.

Kaarina oli ollut vuoden Turussa, kun keväällä 1577 saapui tieto
Eerikin kuolemasta.

Mitenkähän hän otti sen vastaan?

Voimme otaksua, että hän ensin vuodatti katkeria kyyneleitä. Toivo
oli kyllä kuiskinut hänelle, että heidän olisi mahdollista tavata
toisensa vielä tässä elämässä, ja miten olikaan hän iloinnut siitä!

Mutta sitten hän tietysti kiitti Jumalaa koko sielustaan siitä,
että Eerik, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nyt oli päässyt
vapaaksi kaikista maallisista kahleista, ja hän toivoi varmaan
hiljaa sydämessään, että Eerik lopulta oli tullut tyytyväisemmäksi,
nöyremmäksi, kärsivällisemmäksi.

Tästälähin oli Eerik oleva vielä enemmän kuin ennen hänen omansa;
heidän ajatuksensa kohtaisivat usein toisensa, ja hän tuntisi
toisinaan Eerikin olevan luonansa.

Ah, hän tiesi kyllä, että Eerik oli ollut rikollinen syntinen, mutta
mies ja vaimo ovat yhtä. Sentähden hän tahtoi ottaa hartioilleen niin
suuren osan syntikuormasta, kuin jaksoi kantaa, ja olla valittamatta,
vaikkakin uudet koettelemukset kohtaisivat häntä. Maallinen matka
päättyy kerran, ja hän kohtaa lopulta Eerikin siinä valtakunnassa,
jossa ei enää mikään ero tule kysymykseen.

Ja koettelemus tulikin, kovempi, sydäntäsärkevämpi kuin hän oli
voinut ajatellakkaan.

Muutamia kuukausia kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai täydelleen
vapautensa ja hänelle annettiin neljä maatilaa.

Mutta lähetti, joka toi hänelle lahjoituskirjeen, oli saanut käskyn
viedä pois hänen poikansa. Kuningas tahtoi muka itse pitää huolen
hänen kasvatuksestaan.

Hänen poikansa! -- Aluksi Kaarina tuskin uskoi korviaan. -- Mihin
hänet tahdottiin viedä?

Kuningas ei ollut sanonut sitä.

Ei, ei, se oli mahdotonta. Kuningas ei voinut vaatia sitä! -- Ja
kyynelten virtaillessa hän kietoi käsivartensa poikansa ympäri.

Hänelle ei tehdä mitään pahaa, vakuutti lähetti, mutta kuninkaan
tahto pitää täytettämän.

Silloin äidin käsivarret vaipuivat hervottomina alas, kyynellähteet
herkesivät vuotamasta, ja hän kysyi tyynesti, melkeinpä kuolon
tyyneydellä: "Milloin se tapahtuu?"

Tuo muuten kovasydäminen mies oli itsekin liikutettuna kyyneliin
asti, kun vastasi:

"Minä voin viipyä huomiseen."

"Sitten saan järjestää hänen pikku matkalaukkunsa." Itse oli hän
neulonut jok'ainoan vaatekappaleen. Kaikki olivat ne valmistetut
hänen entisistä vaatteistaan, ja jokainen niistä voi kertoa oman
jutelmansa; mutta kaikki sai nyt käydä hyvin lyhyesti, sillä Kustaa
seurasi häntä, mihin tahansa hän meni.

Nähdessään äitinsä surun oli poika itkenyt yhtä kovasti kuin hänkin.

Nyt piti äidin lohduttaa häntä ja vastata kaikkiin hänen
kysymyksiinsä.

"Minkätähden, rakas äiti, minä matkustan pois?"

"Päästäksesi kouluun tietoja saamaan."

"Täytyykö minun oleskella vallan vierasten joukossa?" kysyi hän
tukahtuneella äänellä.

"Kaikki ovat hyviä ja kilttejä sinulle."

"Lupaatko kirjoittaa minulle usein?"

"Ethän sinä osaa lukea, rakas lapseni."

"Toiset lukevat sen minulle."

"Mutta minä en tahdo, että muut näkevät miten huonosti minä
kirjoitan. Sitä eivät saa nähdä muut kuin minä."

"Minä koetan kiireesti oppia; kirjoitatko _sitten_?" kysyi hän
uupumatta.

"En, ennenkuin voin tehdä sen paremmin kuin nyt. Et sinä voisi
lukeakkaan variksenvarpaitani."

Poika katseli häntä ihmetellen; kirkkaat lapsensilmät täyttyivät
kyynelillä.

"Emmekö me saa kuulla mitään toisistamme?" kysyi hän murtuneella
äänellä.

Silmänräpäyksen katsoi Kaarina lohduttomana poikaan; sitten hän sulki
hänet kiihkeästi syliinsä.

"Yksi keino on olemassa, jonka avulla voimme olla yhteydessä
keskenämme, mutta se on salaisuus, jota et saa kenellekään
ilmaista."

"Luota siihen, että minä voin olla vaiti."

"Joka kerta kun kello lyö kuusi, aamulla tai illalla, sanon minä
aivan hiljaa: Kustaa! ja sinä sanot: äiti! Jumalan luona kohtaavat
ajatuksemme silloin toisensa; me rukoilemme hartaan rukouksen
toistemme puolesta, ja niin tapaamme toisemme kahdesti päivässä,
vaikka olisimme tuhat penikulmaa toisistamme."

Pojan silmät säihkyivät. "Sen tahdon tehdä", sanoi hän.

Sitten Kaarina muistutti häntä, että hänen tuli aina olla
tottelevainen ja nöyrä, ahkera ja uuttera sekä ennen kaikkea olla
tekemättä mitään, jota luuli tai pelkäsi äitinsä paheksuvan.

Kustaa lupasi kaikki, mitä äiti häneltä pyysi, ja äiti pyyhkäisi
hiukset poikansa otsalta ja suuteli pientä syntymämerkkiä oikealla
ohimolla, niinkuin oli tehnyt tuhansia kertoja ennenkin.

"Nyt olemme hyvin tyyninä huomenna emmekä ole tietääksemmekään, että
eronhetki on katkera", sanoi hän.

"Minä tahdon katsoa sinuun, rakas äiti, niin pysyn kyllä jäykkänä",
vastasi rohkea poika.

Yönsä hän nukkui lapsuuden ja viattomuuden rauhaisaa unta eikä
aavistanutkaan, että äitinsä virui syvästi masentuneena polvillaan
hänen vuoteensa ääressä suudellen hänen käsiään ja kasvojaan sekä
kostuttaen niitä kyynelillään.

Seuraavana aamuna hän oli ehkä tavallistaan kalpeampi mutta tyyni,
melkeinpä kylmähkö.

Kustaan matkatoveri ei tahtonut, että Kaarina olisi seurannut alas
veneelle.

"Se vain tarpeettomasti liikuttaisi teitä", sanoi hän säälien.

"Ei", vastasi Kaarina, "minä tahdon nähdä hänet niin kauan kuin
mahdollista."

Sitten he menivät pitäen toisiaan lujasti kädestä.

"Ole lujana, Kustaa", kuiskasi hän jäähyväishetkellä niellen
kyyneleitään.

Ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin saattoi nähdä pienen valkean
liinan liehuvan aluksesta.

Kun hän taas tuli kotiin, lankesi hän polvilleen huudahtaen:

"Herra, tahdotko antaa tämän koettelemuksen pyyhkiä pois jonkun osan
suuresta syntikuormastani! Kärsivällisesti tahdon tyhjentää pohjaan
murheiden katkeran kalkin; älä vain anna hänen kärsiä vanhempainsa
syntien tähden."

Näin tuli hänen mieleensä, että Jumala ehkä tahtoi sitä.

Silloin hänen ajatuksensa hämmentyivät; äidinsydän ei tahtonut
sallia sitä, mutta nöyryys pääsi taas pian valtaansa, ja hän sanoi
lohdullisesti:

"Herra ei pane meidän päällemme suurempaa kuormaa, kuin me kantaa
voimme."

Mutta haava tihkui verta, ja toisinaan ahdisti häntä ankara tuska.
Mitä olikaan tapahtunut hänen Kustaalleen, oliko hän vielä elävien
joukossa?

Oi, hän ei uskaltanut kysyä, rukoilla vain. Sitten hän kirjoitti
kuninkaalle pyytäen armoa itselleen ja lapsilleen.

Vastaus, jonka hän sai, oli päivätty 29:ntenä elokuuta 1577 ja kuului
seuraavasti:

    "Olemme saaneet kirjoituksenne, rouva Kaarina, jossa alamaisesti
    pyydätte, että me tahtoisimme ottaa teidät ja ne, jotka teille
    kuuluvat, kuninkaalliseen suosioomme ja suojaamme, kuin myöskin,
    että tahtoisimme teidän poikanne parasta, jonka olette kuullut
    lähetetyksi pois valtakunnasta. Me olemme pitääksemme teistä
    huolta antaneet teille tiluksia ja taloja ja me tahdomme niitä
    vielä lisätä tilaisuuden sattuessa, jos te käyttäydytte meitä,
    meidän rakasta emäntäämme ja perillisiämme kohtaan niinkuin tulee.

    Mitä tulee lapsiinne, joista kirjoitatte, tahdomme toimia
    niin, että he eivät kärsi mitään puutetta, olkootpa sitten
    valtakunnassa tai sen ulkopuolella."

Tässä se selvitys, minkä hän sai.

Vierasten henkilöiden kautta sai hän kuitenkin tietää, että Kustaa
oli lähetetty Olmütziin, jossa häntä kasvatettiin luostarissa.

Juhana, joka tahtoi päästä kaikesta, mikä oli yhteydessä hänen
onnettoman veljensä kanssa, lähetti pojan ensin Preussiin
kasvatettavaksi. Siellä hän aluksi kävi jesuiittain koulussa
Braunsbergissä, ja nämä aikoivat saada hänestä välikappaleen
tuumiensa toteuttamiseksi.

Luultavasti hänellä ei ollut tarpeellisia edellytyksiä, sillä hänet
lähetettiin sittemmin Vilnaan ilman mitään toimeentulon avustusta.

Opintojaan ei hän kuitenkaan tahtonut keskeyttää, ja voidakseen
ansaita elatuksensa täytyi hänen iltaisin käydä yltympäri
ravintoloissa harjaamassa matkustajain kenkiä ja hoitamassa heidän
hevosiaan. Jos hän jolloinkulloin oli niin onnellinen, että oli
saanut kokoon muutaman äyrin, käytti hän ne heti lähettääkseen
kirjeen äidilleen, mutta kirjeet otettiin aina takavarikkoon, joten
ne eivät tulleet äidin käsiin.

Yhdessä tyttärensä kanssa eleli Kaarina rouva hiljaista ja
rauhallista elämää.

Nuori Sigrid sai kaikin puolin huolellisen kasvatuksen, mutta hänen
olennossaan oli jotakin arkaa, aivan kuin äidissä muinoin.

Monet seikat kehottivat Juhana kuningasta osoittamaan kaikkea
mahdollista suopeutta veljensä leskelle.

Vaikuttavin niistä oli ehkä se suuri sääli, jota hänelle yleensä
osoitettiin.

Mitään harmia ei hän enää saanutkaan Kaarinan tähden, ja
senvuoksi hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi lahjoittamalla
hänelle maaliskuussa 1578 Liuksialan kartanon ja kuusikolmatta
talonpoikaistaloa Satakunnassa.

Monet pyrkivät Kaarinan tuttavuuteen, ja hän oli kaikkia kohtaan
ystävällinen ja hyväntahtoinen.

Hän oli laajalti ympäristössä tunnettu hyväntekeväisyydestään sekä
nöyryydestään ja hiljaisuudestaan, jolla oli ihmeellinen voima
vetämään kaikkia surullisia ja tarvitsevaisia hänen luokseen, ja
kaikille tiesi hänen lämmin ja rakkaudesta rikas sydämensä neuvon,
kaikki saivat häneltä apua.

Mutta hänen sielunsa sisimmässä asui alituinen, voittamaton kaipuu.
Rakastettu poika oli hänen mielessään.

Kun hän sitten vihdoinkin eräältä matkustavaiselta sai hänen
omakätisen kirjeensä, oli hänen rintansa melkeinpä ilosta ratketa.

Se oli päivätty Thornissa. Kustaa oli oleskellut siellä muutamia
vuosia; hän lueskeli ahkerasti, mutta kärsi puutetta ja sai usein
mennä nälkäisenä levolle.

Ja äidillä oli yltäkyllin.

Miten onnellinen hän olikaan voidessaan auttaa poikaansa hänen
huolissaan!

Mutta jälleennäkemisen halu tuli yhä voimakkaammaksi, etenkin äidissä.

Nuori Kustaa Eerikinpoika edistyi hyvin opinnoissaan; hän puhui
melkein kaikkia eläviä kieliä ja harrasti lämpimästi kemiallisia
tutkimuksia, jotka anastivat suuren osaan sekä hänen ajastaan että
ajatuksistaan.

Hän oli perinyt isänsä opinhalun, mutta hän oli siveellinen ja
hyväntapainen nuorukainen, joskin hyvin helläsydäminen ja helposti
viekoiteltava.

Jo hyvin nuorena hän joutui salaisten juonittelujen esineeksi.
Jesuiitat toivoivat hänen kauttansa voivansa saada Ruotsin uudelleen
katoliseksi. Kun Juhana sittemmin alkoi kääntyä pois katolisuudesta,
yrittivät Eerikin vanhat ystävät yhdessä katolisten kanssa syöstä
Juhanan valtaistuimelta.

Yritys tuumailtiin panna toimeen Ranskan rahallisella kannatuksella,
ja Kustaan oli tultava hallitsemaan Ruotsia ranskalaisena
alakuninkaana.

Mutta Kustaa hylkäsi kaikki semmoiset ehdotukset.

Hänen lyhyet elämänvaiheensa esitämme tarkemmin vastedes; nyt
pysyttelemme vain siinä, mikä lähemmin koskee hänen äitiään.

Kustaata oli kuoleman uhalla kielletty tulemasta Suomeen, mutta
vihdoin sallittiin Kaarinan matkustaa Rääveliin häntä tapaamaan.

Kaarina ei tästä antanut edeltäkäsin tietoa pojalleen. Hän lähti
matkalle heti luvan saatuaan.

Räävelissä hän ei tuntenut ketään. Mutta se oli yhdentekevää;
poikansa hän kyllä arveli löytävänsä.

Hän tarkasti jokaista, jonka kohtasi, mutta häntä ei ollut heidän
joukossaan.

Väsähtäneenä ja alakuloisena hän palasi illalla majataloon, johon oli
asettunut asumaan.

"Missä opiskelevaiset enimmäkseen oleskelevat?" kysyi hän isännältä.

"Täällä minun luonani on heillä tapana tyhjentää oluthaarikkansa
iltaisin", vastasi tämä. "Ovatko he jo tulleet?"

"Suuri joukko on tullut, mutta eivät kaikki."

"Saanko minä mennä sinne?"

"Kyllä, jos etsitte jotakin heistä." Kaarina rouva meni. Tarkastellen
siirtyivät hänen silmäyksensä miehestä toiseen; -- ei, kehenkään
heistä ei hänen sydämensä kiintynyt, kukaan heistä ei voinut olla
hänen Kustaansa.

Surullisena ja kaihomielin hän taas kääntyi huoneeseensa. Silloin hän
kuuli tutun äänen, joka sai hänen sydämensä sykkimään, ja melkein
mielettömänä hän tempasi erään oven auki.

Huone oli melkein täynnä savua; henkilö, joka teki jotakin
kemiallista koetta, seisoi kumarassa muutaman palavan lampun ääressä
puhuen kovalla äänellä latinaksi.

Miten sykkikään äidin sydän! Hän ei voinut selvästi erottaa pojan
kasvojen piirteitä. Hän meni varovasti ikkunan luo ja aukaisi sen;
-- savu tupruili ulos, mutta kokeentekijä ei kohottanut päätäänkään.
Oliko se hän vai eikö? Sanomaton tuska valtasi äidin.

Samassa silmänräpäyksessä löi kello kirkontornissa kuusi. Juuri
kun viimeinen lyönti kaikui, nosti poika vähäsen päätänsä ja sanoi
leppeällä äänellä: "Äiti!"

"Kustaa!" huudahti äiti ilon huumaamana.

Ennenkuin Kustaa ehti huomatakkaan, tunsi hän olevansa kahden
käsivarren syleilemänä; hiukset otsalta työnnettiin syrjään, ja
kuumat suutelot peittivät pienen syntymämerkin.

Nyt hänkin ymmärsi kaiken. Äiti ja poika olivat taas löytäneet
toisensa.

Miten paljon olikaan kumpaisellakin kyselemistä, miten paljon
vastailemista! Ei ole toista sellaista suhdetta maailmassa kuin
äidin ja pojan välinen. Äiti yksin voi täysin käsittää poikansa
ajatusjuoksun ja ohjata sitä; poika taas voi äitinsä katseesta lukea
anteeksiannon ja nähdä siinä rakkauden, jonka säteilystä taivas
kirkastuu.

Mutta kauan he eivät saaneet olla yhdessä. Kaarinan täytyi palata
Suomeen, Kustaan Puolaan Ja tämän jälkeen he eivät enää toisiaan
nähneet.

Hiljaa ja vaieten Kaarina palasi. Joskin kaipaus pilvenä lepäsi
hänen otsallaan, loisti kuitenkin kaikkialle ulottuva rakkaus hänen
lempeistä silmistään.

Tämä rakkaus ulottui hänen entisiin vihollisiinsakin, kun he häntä
tarvitsivat.

Muistanemme Olavi Stenbockin, joka oli vankilassa kohdellut
Eerikkiä sydämettömällä julmuudella ja lopuksi ampunut hänen
käsivartensa läpi; monta vuotta senjälkeen asetti Sigismund hänet
puolalaispuolueen johtajaksi.

Kaarle herttua törmäsi yhteen hänen kanssaan Liuksialan lähistössä,
löi hänen sotajoukkonsa ja otti johtajan vangiksi.

Itse hän oli riehunut kuin villipeto, ja villipedon kohtelukin hänen
osalleen tuli.

Hänet sidottiin puuhun ja ammuttiin; sitten kaivettiin kuoppa, johon
hänen ruumiinsa heitettiin.

Tästä tiedon saatuaan Kaarina lähetti muutamia palvelijoita,
jotka korjasivat ruumiin ja pukivat sen; se haudattiin sitten
kunniallisesti vihittyyn maahan.

Viisineljättä vuotta Kaarina eli puolisonsa jälkeen.

Tyttärensä, vävynsä ja tyttärensä lasten ympäröimänä hän
eli Liuksialassa hiljaista, vaatimatonta elämäänsä kaikkien
kunnioittamana ja rakastamana.

Hän kuoli 1612 ja haudattiin Tottien hautaholviin Turun
tuomiokirkkoon.

Tulipalo hävitti vanhan temppelin raunioiksi. Silloin Ruotsi ja
Suomi ojensivat toisilleen kätensä yhdessä kohottaakseen hänelle
muistomerkin.

Komeassa hautaholvissa nähdään jalovartaloinen kuningatar Kaarina,
joka jättää kruununsa ruotsalaiselle hovipojalle seuratakseen itse
suomalaista poikaa uuteen kotiinsa.

Aseet ja vaakunakilvet ovat taiteellisesti järjestetyt, ja
valo lankee mustalle, kuninkaallisella kruunulla koristetulle
marmoriarkulle.

Arkun kylkeen on hakattu nimi Kaarina Maununtytär.

Toinenkin, vielä kallisarvoisempi ja katoomattomampi muistopatsas on
pystytetty kuningatar Kaarinalle. Sen hän on itse vaatimattomalla
olennollaan ja rakkaudesta rikkaalla sydämellään luonut itselleen
Ruotsin ja Suomen historiassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eerik XIV ja Juhana III: I. Veljesviha - Historiallis-romanttinen kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.