Title: Eerik XIV ja Juhana III: II. Pimeys - Historiallis-romanttinen kuvaus
Author: Stjernström, Louise
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eerik XIV ja Juhana III: II. Pimeys - Historiallis-romanttinen kuvaus" ***


EERIK XIV JA JUHANA III: II. PIMEYS

Historiallis-romanttinen kuvaus


Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]


Suomennos



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



SISÄLLYS:

 1. Uusi kuningas.
 2. Neljäkymmentä.
 3. Poissa ja kotona
 4. Huima jahti.
 5. Ihmisteurastusta.
 6. Kuningatar.
 7. Sture-suku.
 8. Eräät jäähyväiset.
 9. Syy ja seuraus.
10. Enemmän katolisuutta.
12. Pontus de la Gardie.
13. Perhekuvaus.
14. Juonia.
15. Sanasta työhön.
16. Jousi jännittyy.
17. Mikä on tarkoitus?
18. Kustaa Eerikinpoika.
19. Lehti kääntyy.
20. Hyrrä.
21. Kaarle Henrikinpoika Horn.
22. Mielenhäiriö.
23. Voimakas käsi.
24. Viimeinen.



1.

UUSI KUNINGAS.


Vihdoinkin! Vihdoinkin hän oli saavuttanut tavoittamansa päämäärän,
sen päämäärän, joka oli kangastanut hänen mielikuvituksessaan, josta
hän öisin oli uneksinut.

Mikäpä olikaan hänen nelivuotisen vankeutensa aikana estänyt hänen
rohkeutensa lannistumasta?

Se oli kruunun toivo; hän toivoi saavansa kostaa, verisesti kostaa
vihatulle veljelleen.

Tehdäkseen uskolliselle, uhrautuvalle Katariinalleen mieliksi hän
syventyi tutkimaan katolisen opin salaperäisyyksiä, antautuen tähän
yhtä paljon hänen tähtensä kuin sitä tyhjyyttä täyttääkseen, jota
tunsi rinnassaan.

Juhana oli oppinut herra, mutta ei mikään ajatus, jota ei voi
sovelluttaa todellisuuteen tai uskoon, kykene ymmärrystä valistamaan,
vaan se päinvastoin pimittää.

Joka siis _tutkiskelee_ uskontoa, hän ei koskaan oivalla sen sisintä
totuutta. Oppimattomien joukossa tapaakin sentähden parhaat kristityt.

Alttiimmat palvelijansa on katolisuus aina saanut naisista.

Katariina Jagellotar oli synnyltään katolinen. Kukat, kynttilät
ja suitsutukset olivat lapsuudesta asti hurmanneet hänen
mieltänsä; pyhät messut ja laulut, pyhimystenpalvelukset ja ripit,
munkkikulkueet, pyhiinvaellukset ja luostarit samalla kertaa
viekoittelevine ja kammottavine salaperäisyyksineen täyttivät hänen
nuoren sielunsa toisinaan viehätyksellä, toisinaan vavistuksella.

Sekä hänen rippi-isänsä että piispa ja papit hänen veljensä hovissa
olivat ihastuksissaan siitä, että hän piti nuoresta ruotsalaisesta
herttuasta.

Rippi-isähän se lopulta sai Sigismundin antamaan suostumuksensa
avioliittoon.

Eikö hän olisi kiitollinen tuollaisesta myötävaikutuksesta, ja eikö
hän ilolla kuvittelisi mielessään jotakin sellaista, että juuri hänen
kauttansa ainoa autuaaksitekevä kirkko saavuttaa entisen valtansa
Ruotsissa?

Ja hän oli tarkoittanut täyttä totta, sitä osoitti jo alussa se
kiihko, jolla hän ryhtyi kaikkiin uskontoa koskeviin kysymyksiin.

Mutta katolinen usko on hyvin käytännöllistä, eikä se kiellä
tunnustajiaan katsomasta omaa parastaan, mitä maallisiin etuihin
tulee.

Katariina rouva saattoi sentähden hyvällä omallatunnolla neuvoa
Juhanaa heittämään veljensä herruuden ja koettamaan saada Suomen
vapaaksi ja itsenäiseksi.

Olisiko sen hintana ehkä tuhansien ihmisien henki? On tuskin
luultavaa, että Katariina ajattelikaan sitä.

Kun seurauksena tästä oli tappio ja vankeus, oli hän vain uskollinen
puoliso.

Mutta vankeudessa hän alkoi taas tehdä käännytystyötään, ja nyt
voimakkaammin, häiritsemättömämmin kuin ennen.

Ja samalla hän kiihotteli sekä omaansa että puolisonsa vihaa tuota
veljeä kohtaan, joka oli heiltä riistänyt vapauden ja kaiken
elämänilon.

Polvistumisten ja messujen välillä he punoivat kostotuumiaan.

Jos siinä ehkä oli jotakin väärää, niin saihan sitten ostaa kaikki
syntinsä anteeksi.

Katoliselle ovat kaikki tiet avoinna.

Loistavasti ja komeasti he nyt muuttivat Tukholman linnaan.

Leskikuningatar oli jo sijoittunut Strömsholmaan, jonka kuningas
Kustaa kuolinvuoteellaan oli määrännyt hänelle leskentilukseksi.

Prinsessa Elisabet oli seurannut häntä.

Uuden kuningattaren sydän sykähteli ilosta ja ylpeydestä. Mutta uusi
kuningas näytti melkein siltä, kuin hänessä olisi ollut kuumetta. Se
ilmeni hänen katseessaan, äänessään, kiihkeässä hengityksessään ja
lyhyissä vastauksissaan.

"Mikä sinua vaivaa, Juhana?" kysyi Katariina ihmetellen.

"Kaarle ei ole tyytyväinen."

"Suostu kaikkeen, mitä hän pyytää."

"Myöskin kruunuun?"

"Sen on valtaneuvosto antanut yksin sinulle."

"Niin, ja hän on siihen antanut suostumuksensa."

"Sigismund tulee seuraajaksesi, mitä voit vielä toivoa?"

"Aina jotakin. Mitä luulet aatelin puolestaan vaativan?"

"Uusia etuoikeuksia, mutta anna heille niitä ilolla. Kuninkaallisia
pitoja, joihin ei halpasukuisia lasketa. Jätä semmoiset minun
asiakseni."

"Niinpä kyllä, mutta -- Eerik?"

"Hän on vankeudessa."

"Niin, mutta..."

"Mitä pelkäät?"

"Että hän ehkä pääsee vapaaksi."

"Estä se kaikin mahdollisin keinoin!" huudahti Katariina kiihkeästi.

"Minä teen mitä voin."

"Miksi et, Juhana..."

"Mitä tarkoitat?"

Hän katsoi kuningasta pitkään.

Tämä kätki päänsä käsiinsä ja itki.

"Ole mies", sanoi kuningatar, "äläkä näe kummituksia keskellä
päivää." Sitten hän lähti pois jättäen Juhanan.

       *       *       *       *       *

Juhana kiiruhti kirjoittamaan sisarilleen, että hänet oli nyt
nimitetty Ruotsin kuninkaaksi.

Säädyt kutsuttiin koolle Upsalaan heinäkuun 10 p:ksi 1569.

Jo sitä ennen oli Eerikin aikana surmattujen herrain kuolemantuomio
peruutettu.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvudin leski ja lapset korotettiin
kreivilliseen säätyyn. Sture- ja Brahe-sukujenkreivikuntia
laajennettiin, vielä useampia vapaaherra-arvoja annettiin,
valtiodrotsin virka uudistettiin ja annettiin kreivi Pietari Brahelle.

Kaksi päivää ennen kruunaustansa kuningas julkaisi aatelisille
antamansa etuoikeudet, "koska aateli oli suostunut siihen, että
Ruotsin valtakunta saa olla ja pysyä sellaisena kuin se nyt on,
perintövaltakuntana."

Samalla lupasi hänen kuninkaallinen majesteettinsa "antaa ja
varata sekä ruhtinaille, kreiveille, vapaaherroille, ritareille
ja aatelisille että kaikille muillekin, kullekin säätynsä mukaan,
sellaisia etuoikeuksia, joita he kauan olivat halunneet ja pyytäneet,
joten he saisivat hyvityksen siitä suopeudesta ja uskollisuudesta,
jota he aikaisemmin kuninkaan rakkaan isän aikana ja aina
sittemminkin ovat kunniallisesti osoittaneet ja tästälähin aina
tahtovat osoittaa".

Mitään erityisiä vapauksia aatelittomille säädyille ei sen sijaan
kuulunut.

Kaarle herttuakin saapui Upsalaan. Mutta ei edes Katariinan
kohteliaisuuskaan voinut karkoittaa pilveä hänen otsaltaan; hän
vahvisti ennen antamansa sitoumuksen, että pitää veljensä oikeana
herranaan ja Ruotsin valtakunnan kuninkaana sekä hänen kuolemansa
jälkeen Sigismundin tai, jos kuninkaalle syntyisi useampia poikia,
sen heistä, jonka Juhana testamentissaan siihen määräsi.

Tämän vastineeksi hän vaati vielä uudelleen vakuutta
"ruhtinaskunnallemme ja vallanperimys-oikeudellemme aivan sen
mukaan kuin meidän autuaasti nukkuneen rakkaan herra isämme
testamenttisäädös siitä määrää".

Kaikkeen tähän suostuttiin, ja lisäksi hän sai korvaukseksi
Strömsholman sijaan Vassbon ja Vallan kihlakunnat Länsigöötanmaassa
ynnä 5,000 markkaa hopeassa osuudekseen kuningas Kustaan
jälkiperuista.

Mutta läänityksistä huolimatta ei herttua kuitenkaan tullut omaisiaan
askeltakaan lähemmäksi.

Hän oli ja pysyi samana kylmänä ja tyynenä tarkastelijana kuin
ennenkin ja pyysi Juhanaa vain "veljellisesti ottamaan varteen" ne
neuvot, joihin hän toisinaan katsoi olevan aihetta.

Kruunausjuhlallisuuksien loistoa lisäsi sekin, että nyt oli myöskin
kuningatar kruunattavana.

Laurentius Pietarinpoika, vanha, vielä voimakas arkkipiispa, toimitti
kruunauksen, joka tapahtui kellojen soidessa ja onnittelulaukausten
pamahdellessa kaikella sillä loistolla ja komeudella, joka
sellaisissa tilaisuuksissa on tavallista.

Kaarle herttua vannoi uskollisuudenvalansa ja hänen jälkeensä aateli
ja papit.

Sitten juhlakulkue palasi linnaan.



2.

NELJÄKYMMENTÄ.


Suuri joukko ylimyksiä meni aivan kaupungin ulkopuolella olevaan
majalaan, jossa suurin ja paras huone oli heille luovutettu.

He tulivat kukin erikseen ja vetivät etuhuoneessa silmilleen pienen
puolinaamarin, ennenkuin astuivat varsinaiseen vierashuoneeseen.

Pöytä oli komeasti katettu, ja pulloja, ruukkuja ja maljoja oli
joukoittain.

Kukin istuutui heti ja kävi herkkuihin käsiksi.

Kun useimmat olivat harvoin tai eivät milloinkaan käyneet Upsalassa
ja pelättiin kaikenmoisia jälkiseurauksia, oli jo edeltäkäsin sovittu
siitä, ettei mitään nimiä saanut mainita. Kutakin oli lyhyesti
nimitettävä saamansa numeron mukaan.

Joka lautasella oli numero.

Kaikki ritarinauhat otettiin heti sisääntultaessa pois ja pistettiin
taskuun. Miekat jätettiin erityiseen huoneeseen.

Kun suurin nälkä oli tyydytetty, otti se, joka oli saanut ensi
numeron, ruukun, täytti maljansa ja antoi ruukun sitten naapurilleen.

Seuraava teki samoin. Joka ruukku oli kahta henkilöä varten.

"Hyvät herrat", sanoi numero yksi nousten seisomaan, "Ensi maljamme
on kuninkaan."

Kaikki nousivat paitsi kuutta.

Se näytti herättävän huomiota, mutta mitään huomautuksia ei lausuttu.

Muut joivat toistaen "kuninkaan malja!" jonka jälkeen he laskivat
pikarinsa alassuin pöydälle ja asettuivat paikoilleen.

Samassa nousi yksi kuudesta äskenmainitusta ja kohotti maljansa
sanoen:

"Kuninkaan malja!"

Muut viisi nousivat heti. "Kuninkaan malja!" toistivat he kuorossa.
Sitten pikarit kääntyivät alassuin, ja he asettuivat paikoilleen.

"Ei voi kieltää, että saamme paljosta olla kiitollisia kuninkaalle",
sanoi eräs enemmistön mies; "tästälähin tarvitsee rälssimiehen pitää
sodan aikana vain yksi vakinainen ratsumies jokaisesta 400 markasta,
mitä hänellä on vuotuista tuloa perintötilastaan."

"Jos sotaa käydään ulkomailla, on ratsumiehen palkka maksettava vain
kahdelta viikolta, sitten se tulee kuninkaan asiaksi", lisäsi toinen
samaan puolueeseen kuuluva.

"Rauhan aikana on aateli vapautettu puolesta sotapalveluksesta",
huomautti kolmas.

"Jokainen aatelismies on omasta puolestaan aina vapautettu
sotapalveluksesta", huudahti neljäs.

"Enemmän, hyvät herrat, enemmän!" kuului vähemmistöstä.

"Meidän etumme eivät ole vielä tähän loppuneet", puuttui taas
puheeseen ensimäinen. "Rälssitalonpoikien sakkorahat on tähän
asti jaettu kuninkaan ja neuvosherrain kesken. Tästälähin ei tule
kuninkaalle mitään, vaan kreiveillä, vapaaherroilla ja ritareilla on
yksin tämä oikeus perintötiluksillaan."

"Jokaisella rälssimiehellä on samoin tästälähin oikeus kantaa
talonpojiltaan tuomarille ennen tulleet sakkorahat", intti toinen.

"Ei ketään muita kuin aatelismiehiä saa määrätä tuomareiksi",
huomautti kolmas.

"Kuningas oli pidättänyt vain muutamia kihlakunnanoikeuksia
jokapäiväisille hovipalvelijoilleen, olkootpa ne aatelisia tai ei",
lisäsi muuan enemmistön miehistä.

"Se näyttää osoittavan, että virat ovat olemassa tulojen tähden",
huomautti eräs vähemmistöstä.

"Kukapa muuta sanookaan?"

Yleistä naurua.

"Hyvät herrat, juokaamme kukin oma maljamme!"

Se hyväksyttiin kaikuvilla suostumushuudoilla.

Eräs vastustajista huomautti: "Mutta mitäpä jos kirjuriluokka uhkaa
tunkeutua aatelin ikivanhoihin oikeuksiin kaikkien tuottavien
virkojen suhteen?"

"Sen vahingon voimme korvata monessa muussa suhteessa", vastasi eräs
enemmistöläinen; "aatelistolla on oikeus kaupankäyntiin ulkomaisten
kauppiasten kanssa, ja tästä oikeudesta se ei koskaan hellitä."

"Mutta jos kuninkaan mieleen juolahtaisi ensi vuonna peruuttaa mitä
hän tänä vuonna on tuhlaillen myöntänyt, miten sitten käy?"

"Hän ei uskalla sitä."

"Jos hän saisi tiedon tästä kokouksesta, voisi hänen päähänsä
pälkähtää panna meidät kaikki vankeuteen."

"Sen hän kai tekisi kuninkaallisesti kestitäkseen meitä linnassaan;
muuhun vankeuteen ei aatelismiestä voi panna, olkoonpa vaikka kunnia
ja henki kysymyksessä."

"Ei ole monta vuosikymmentä siitä, kun aatelismies oli kuninkaan
arvoinen."

"Jos se riippuu syntyperästä, niin..."

"Tässä ei ole mitään sukupolvia."

"Eerikillä oli niitä äidin puolelta."

"Eerik oli mielipuoli, sanoi hänen oma veljensä."

"Se menee perintönä."

"Hiljaa! Kuningattaren malja, hyvät herrat!"

Kaikki joivat sen seisaallaan.

"Komea rouva."

"Vielä komeampi herra."

"Ei semmoinen kuin Eerik."

"Totta se."

"Muistuttaa äitiään."

"Niin sanotaan."

"Oletteko kuulleet sanasutkausta?"

"Mitä?"

"Joku neuvoi häntä ottamaan pois kaikki Eerikin kuvat; nehän muka
voivat herättää kapinallisia ajatuksia."

"Ei ole mahdotonta."

"Antaa niiden olla, vastasi Juhana. Se Eerik, joka on riippumassa, ei
pane minua riippumaan."

"Eipä ole niin varmaa, Eerikillä on ystäviä."

"Ei ketään aatelistossa."

"Ne hän on menettänyt."

"Sture-murhain tähden."

"Naimisensa tähden."

"Etupäässä juuri naimisensa tähden."

"Niin, se teki hänet mahdottomaksi."

"Ja aukaisi tien Juhanalle."

"Sentähden tämä onkin sanonut: 'Kansani käsivarret ovat paras
turvani'."

"Kuuluupa korealta."

"Niinkuin kaikki kilisevät kulkuset."

"Älkäämme tuomitko liian aikaisin."

"Mutta pitäkäämme silmät auki."

"Niin tehkäämme."

"Yksi tilaisuus luiskahti käsistämme."

"Ne, joiden olisi pitänyt toimia, olivat toimettomia."

"Oli unohdettu kesäkuun 15:s 1566."

Salissa syntyi äänekäs hälinä.

"Niilo Sturea ei unohdeta koskaan."

"Silloin olisi ollut sopiva hetki."

"Ei kenenkään nimellä ole sellaista kaikua."

"Ei kannata puhua asiasta, jota ei enää käy muuttaminen."

"Voihan siitä jotakin oppia."

"Jos silloin olisi toimittu, olisivat vanhat hyvät ajat jo palanneet."

"Näyttääpä siltä, että ne palaavat."

"Sentähden että hän tuolla ylhäällä pelkää. Mutta miten käy, kun
pelko haihtuu?"

"Hän on yhtä epäluuloinen kuin Eerik."

"Hänellä on suuremmat syytkin siihen."

"Pitäkäämme ajasta vaari."

"Pitäkäämme silmällä häntä."

"Entä sitten?"

"Kokoontukaamme joskus."

"Niin, kokoontukaamme joskus."

"Milloin ja missä?"

"Ensi vuonnako?"

"Se on liian pian."

"Siksi ei ole mitään tapahtunut."

"Kolmen vuoden perästäkö, 1572?"

"Niin, niin, kolmen vuoden kuluttua."

"Ei mitään vuosimäärää, tapaukset määrätkööt."

"Missä?"

"Ei täällä."

"Ei, ei", kuului useita ääniä.

"Linköpingissä."

"Niin, niin, Linköpingissä, heinäkuun 10 p:nä."

"Heinäkuun 10:ntenä 1572", toistettiin miehissä.

Numero yksi taputti käsiään; tuli täydellinen hiljaisuus.

"Me tiedämme, että täällä on eri mielipiteitä, mutta silti ei
tarvitse olla ketään pettureita."

"Ei, ei!"

"Mutta semmoisia voi olla samanmielistenkin joukossa, ja sentähden on
ryhdyttävä varokeinoihin."

"Niin, mutta mihin?"

"Kukin meistä tuntee joitakuita läsnäolijoista."

"Niin, useimmatkin heistä!"

"Otaksukaamme, että minä epäilen jonkun tahtovan kavaltaa meidät
ja uskon havaintoni kahdelle, jotka ottavat tutkiakseen, miten
asianlaita on; jos silloin heidän lausuntonsa käy samaan suuntaan,
mitä on silloin tehtävä?"

"Kavaltaja saakoon surmansa!"

Muutamaksi silmänräpäykseksi tuli täydellinen hiljaisuus.

"Onko se jokaisen mielipide?"

"On!"

"Tahdotteko vannoa sen?"

"Tahdomme!"

"Tuokaamme muutamia miekkoja."

Niin tehtiin. Kaikki miekankärjet laskettiin vastakkain, ja kukin
vannoi vaitioloa ja uskollisuutta.

"Montako meitä on?" kysyi ensimäinen.

Laskettiin: "40!"

"Hyvä! 'Neljäkymmentä' olkoon seuramme nimi. Jos kolme meistä
katsoo syystä tai toisesta välttämättömäksi kaikkien kokoontua
neuvottelemaan ennen määrättyä aikaa, niin piirrettäköön kadunkulmiin
ja aitauksiin jokaisessa Ruotsin kaupungissa 40 sekä sen jälkeen
kaksi tai kolme numeroa merkitsemään kuukautta ja päivää, siis esim.
'40 320'."

"Maaliskuun 20 p."

"Aivan oikein! Onko vielä mitään lisättävää?"

"Ei!" huudettiin joukolla ja sitten erottiin toistensa käsiä
pudistellen.



3.

POISSA JA KOTONA.


Heti Upsalasta palattuaan saivat kuningas ja kuningatar useita
kirjeitä kuningas Eerikiltä.

Hän rukoili heitä, etteivät he kostaisi pahaa pahalla, vaikka
olivatkin paljon kärsineet ollessaan hänen vankeinaan.

Eräässä toisessa kirjeessään hän pyysi, että Juhana antaisi hänen
vaimonsa ja lastensa kanssa viettää päivänsä Färingsössä erillään
maailmasta. Hän lupasi, ettei lähde sieltä koskaan ilman lupaa.
Sitten hän muistutti herttuattarelle, miten kruunu ja kahleet olivat
heidän kesken vaihtuneet, mutta kiitti Jumalaa, että oli joutunut
veljensä käsiin. Hän ei tahtonut vedota ansioihinsa, hän tahtoi vain
turvautua Katariinan lempeyteen, että tämä vaikuttaisi herraansa ja
auttaisi hänen onnettoman veljensä vankeudesta pois.

Mutta kaikki kirjeensä osoitti vanki sokaistuna "valtionhoitajalle"
ja "herttuattarelle"; hänen oma turhamaisuutensa oli niin suuri,
ettei hän käsittänyt, että _heidän_ turhamaisuutensa voisi karkoittaa
kaikki säälin tunteet.

Miten harmistuneina he olivatkaan silmäilleet päällekirjoitusta,
miten halveksien lukeneet kirjeen sisällyksen!

"Ei kannata vastata mitään!" huudahti Katariina.

"Ei saakkaan vastata", lisäsi Juhana.

"Herttuatar!"

"Valtionhoitaja!"

"Kuningas!" huudahti Katariina säihkyvin silmin.

"Kuningatar, Ruotsin kuningatar!" vastasi Juhana.

Katariina huokasi nostaen silmänsä taivasta kohden. "Hänellä on
paljon velvollisuuksia", sanoi hän.

"Entä sitten minulla, kuninkaalla. Minun täytyy lähteä sotaväen luo."

"Sotaa, ei koskaan muuta kuin sotaa!"

"Me emme voineet hyväksyä tanskalaisten vaatimuksia. Voisiko Ruotsi
luopua kaikista liiviläisistä alueistaan ja maksaa sotakustannuksia;
eikä siinä kyllin, pitäisikö Ruotsin vielä heretä vaatimasta omakseen
tanskalaisia maakuntiakin? Se on melkein liian paljon pyydetty."

"Minkä vastauksen kansa antoi?"

"Sen, että he tahtoisivat antaa tanskalaisille ruutia, kuulia ja
pistimiä."

"Eikö Ruotsin laivastosta ole vielä saapunut mitään tietoja?"

"Ei, mutta minä luotan Gabriel Oxenstjernaan."

"Kuka on Tanskan amiraalina?"

"Peder Munk. Hän oli aikaisemmin liikkeellä kuin ruotsalaiset ja on
luultavasti käyttänyt hyväkseen sitä."

"Hyvinpä kyllä, kunhan vain veljesi, herttua, ei tekisi samalla
tavalla."

"Pontus de la Gardie on hänen kanssaan."

"Karkuri!"

"Minä luotan häneen."

"Niin minäkin, kun hän on saapuvilla."

"Etkö muuten?"

"Silloin syntyy minussa epäluuloja."

"Minä tahdon itse nähdä ja päättää."

Niin pian kuin sotajoukot olivat kokoontuneet, lähti Juhana,
luvattuaan ensin puolisolleen ilmoittaa mitä sotaretkellä tapahtui.

Mutta Katariina oli jo vankeudessa oppinut palvelijainsa välityksellä
hankkimaan itselleen tietoja sotanäyttämöltä;, ja ennen kuin kuningas
hän tiesi Kaarle herttuan hävityksistä Skånessa. Hän tiesi, että
useita kaupunkeja Tanskan alueella oli poltettu ja että Kaarle oli
kaikkialle kirkkojen oviin kirjoituttanut:

"Kaarle herttua, kuningas Kustaan poika, kostavan kohtalon
sallimuksesta."

Että hän tällä luultavasti tarkoitti sitä petollista menettelytapaa,
jota tanskalaiset aina olivat ruotsalaisia kohtaan osoittaneet, se
ei Katariinasta paljoa merkinnyt, mutta hänestä näytti melkeinpä
valtiokavallukselta, että Kaarle oli siihen pannut oman nimensä eikä
kuninkaan.

Mutta Kaarlella oli lujempi tahto kuin Juhanalla. Hän tiesi
mitä tahtoi, ja täytyipä kuningattarenkin luoda silmänsä maahan
väistääkseen hänen läpitunkevia katseitaan.

Juhana saa kai olla olevinaan hänen toimiaan huomaamatta, ajatteli
Katariina, ja myöntää hänelle paljonkin. Onhan Kaarle toki suostunut
siihen, että hänen veljellään on yksinomainen oikeus kruunuun ja
että Sigismund tulee hänen vallanperijäkseen. Kaikki muut olivat
pikkuasioita, ja Katariina päätti kyllä ylläpitää rauhaa heidän
välillään.

Hänen udellessaan uutisia ja tehdessään suunnitelmia, jotka hän
myöhemmin osaksi toteuttikin, jatkui sotaa sekä maalla että merellä.

Samana päivänä, jolloin kruunausta vietettiin Upsalassa, pommitti
Tanskan laivasto Räävelin kaupunkia anastaen hyvin monta sekä
ruotsalaista että ulkomaista laivaa.

Maalla etenivät Daniel Rantzow ja Frans Brockenhusen Varbergiä kohden.

Urhoollinen Bo Birgerinpoika Grip oli siellä päällikkönä ja
puolustihe miehuullisesti.

Ensi rynnäkössä sai Brockenhusen kuulan sääreensä, ja hänet täytyi
viedä pois tappelusta.

Seuraavana päivänä piti Rantzowin eräältä aivan linnoituksen
alapuolella olevalta merikalliolta lähemmin tarkastaa sitä ja samalla
olla itse avullisena tykin suuntaamisessa.

Siinä toimessaan hän kumartui kallionkielekkeen yli, ja samassa
silmänräpäyksessä tuli tykinluoti vieden häneltä puolen päätä.

Tämä tapahtui marraskuun 11 p:nä.

Tanskalaisten leirissä syntyi suuri hämmennys.

Kun Brockenhusen sai kuulla urhean aseveljensä kuoleman, valtasi
hänet niin syvä suru, että haavaan tuli kuolemanvihat, ja niin hänkin
kuoli.

Kuningas Fredrik oli sattumalta itse saapuvilla piirityksessä;
vimmoissaan molempain päällikköjensä menettämisestä hän päätti itse
uskaltaa hyökkäyksen.

Käsky annettiin, ja tanskalaiset kävivät rynnäkköön rohkeasti ja
kuolemaa halveksien.

Heidät lyötiin kuitenkin takaisin, mutta taistelussa kaatui urhea Bo
Grip, ja miehistö antautui.

Se tapahtui joulukuun 4 p:nä 1569.

Tieto tästä saapui Juhanalle Marbäckiin Länsigöötanmaalle, missä hän
majaili koko sotavoimineen.

Mutta tiedustelijat ilmoittivat, että kuningas Fredrik rakennutti
vahvoja varustuksia äsken valloitetun linnoituksen ympäri, ja
sentähden Juhana katsoi viisaimmaksi olla puolestaan mitään tekemättä.

Sen sijaan hän teki muutamia hyökkäyksiä Vikeniin ja Trondhjemin
lääniin, mutta ne olivat merkityksettömiä.

Pontus de la Gardie oli joutunut vangiksi ja pääsi vapaaksi vasta
rauhanteon jälkeen.

Kuningas palasi Tukholmaan ja herttua ruhtinaskuntaansa.

Me tiedämme, että se venäläinen lähetystö, joka oli lähetetty
noutamaan herttuatarta, oli vielä Tukholmassa. Se pyysi nyt päästä
matkustamaan.

Mutta Juhana tahtoi ensin saada vastauksen rauhantarjoukseen, jonka
hän oli tehnyt tsaari Iivanalle heti Eerikin jouduttua vangiksi.

Vastaus tuhkin pian ja samalla turvakirja niille, jotka Ruotsin
kuningas tahtoi lähettää tsaarin luokse rauhaa hieromaan.

Tämän nojalla lähetettiin jo kesällä ruotsalainen lähetystö
Venäjälle, ja sen seurassa palasivat venäläiset lähettiläät oltuaan
Ruotsissa enemmän kuin kaksi vuotta.

Noin puolen vuoden kuluttua saapui Ruotsiin salateitä osittain
kirjeitä, osittain huhuja, että Ruotsin lähetystön jäsenet olivat
joka mies joutuneet vankeuteen ja saaneet niin pahan kohtelun, että
melkein olivat lakanneet toivomasta pääsevänsä hengissä sieltä.

Lisäksi kerrottiin, että Iivana oli miltei mielipuoli ja semmoisessa
murhakiihkossa, että hän ilman mitään todellista syytä oli
Novgorodissa surmauttanut tuhansittain ihmisiä ja käyttäytyi kaikissa
suhteissa, ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi perin-pohjin hävittää
valtakuntansa.

Saadakseen luotettavan liittolaisen Ruotsia vastaan hän teki liiton
nuoren tanskalaisen prinssin Maunun, Saarenmaan herran kanssa. Ollen
yhtä ajattelematon kuin kevytmielinenkin oli tämä ilomielin suostunut
ehdotukseen, että naisi tsaarin veljentyttären ja tulisi sitten
Liivinmaan kuninkaaksi.

Hänen tehtävänään olisi koettaa kaikin tavoin saada puolelleen
Liivinmaan aatelisto, ja kun tarkoitus näytti olevan helpoimmin
saavutettavissa loistavien juhlien ja ylellisten juominkien avulla,
oli prinssi Maunu valmis tarkoin noudattamaan tsaarin käskyjä.

Sellaisia olivat ne uutiset, joita tuli Juhanan ja ruotsalaisten
korviin.

Pysyvän rauhan saamiseksi oli määrätty neuvottelut alotettaviksi
Stettinissä heinäkuun 1 p:nä 1570. Oli välttämätöntä saada välit
Tanskan kanssa varmoiksi, ennenkuin voitiin ajatella sotaa Venäjää
vastaan.

Kaarlen neuvosta päätti Juhana sentähden vastaiseksi pysyä asemillaan.

Tästä veljestään ei Juhana kuullut muulloin kuin milloin tällä oli
"jotakin neuvottavaa", mutta tämä neuvominen tapahtui aina semmoisten
asianhaarain pakotuksesta, että Juhanan täytyi vastoin tahtoaankin
mukautua.

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan Juhana otti käsikirjurikseen erään Juhana Henrikinpojan,
joka tosin ei ollut erittäin tunnettu henkilö, mutta jolla oli hyvin
suuri kyky saavuttaa suosiota. Etenkin pääsi hän alussa kuningattaren
suosioon katolisten taipumustensa vuoksi, joita hän sanoi itsellään
olevan, ja kuningattaren avulla hän voitti kuninkaankin suosion.

Kuninkaalla ei ollut koskaan ollut palvelijaa, joka olisi niin
oivaltanut hänen ajatuksiaan ja toiveitaan.

Ja mikä oli vieläkin parempi, hän osasi tehdä mustan melkein aivan
valkeaksi.

Kuningas Juhana ei voinut tukahuttaa omantunnontuskiaan ajatellessaan
Eerikkiä, mutta Henrikinpoika todisti hänelle, että hänen valtakunnan
tähden täytyi pitää veljeänsä niin ankarassa vankeudessa, jotta
kaikki vapautusyritykset olisivat mahdottomat. Ja Juhana myönsi --
keventynein mielin -- että hän oli oikeassa.

Eräänä päivänä hän oli melkein tavallistaan nöyrempi. Hänellä oli
silloin jokin pyyntö tehtävänä, mutta ei tiennyt, uskaltaisiko.

Juhanan, joka tunsi oman mahtavammuutensa, täytyi nauraa toisen
kömpelyyttä.

"Mitä se on?" kysyi hän.

"Armollisin herra, eräs köyhä nainen..."

"Käske hänet puolisoni luo."

"Hän rukoilee saada tavata kuningasta."

"Mitä hän tahtoo?"

"En ole rohjennut kysyä."

Juhana tuli hämilleen, mutta ei kysynyt enää mitään.

"Kutsu hänet sisään."

Henrikinpoika poistui heti.

Kuningas meni nopeasti ja pani kuningattaren huoneeseen vievän oven
salpaan.

Hänen kääntyessään seisoi nainen vahtisalin ovella.

Hän oli kietoutunut mustaan huntuun, ja hänen vieressään seisoi kaksi
pientä tyttöä ja poika.

"Kuka te olette?"

Nainen lankesi kuninkaan jalkoihin heittäen huntunsa kasvoiltaan.

"Katariina Hannuntytär!"

"Anteeksi, anteeksi!"

"Kuinka te uskallatte?"

"Antakaa minun nähdä rakas kuninkaani ja sitten kuolla!"

Kuningas ojensi hänelle kätensä. "Nouse, Katariina!"

Nainen suuteli ojennettua kättä. "En, ennenkuin majesteettini on
antanut minulle anteeksi rohkeuteni."

"Minä olen odottanut sinua."

"Sitten olen onnellisin naisista."

Hän nousi oitis seisaalleen.

"Ovatko nuo minun lapseni?"

"Julius, tiedätkö kuka tuo armollinen herra on?" kysyi nainen pojalta
osoittaen liikutuksen valtaamaa Juhanaa.

"Kuningas, korkea herrani", vastasi poika.

"Tule tänne", sanoi Juhana istuen.

Poika meni heti hänen luokseen.

"Kuinka vanha sinä olet?"

"Yhdeksän vuoden."

"Yhdeksän vuodenko? Niin, niin! Joko osaat lukea?"

"Minä osaan tavata: Juhana kuningas."

Tämä hymyili tyytyväisesti. "Vai niin. No, miksi aiot tulla?"

"Maaherraksi."

Juhana purskahti nauramaan. "Vaatimuksesi eivät olekkaan pienet,
huomaan minä. Saammepa nähdä, miten sen asian käy. Minun täytyy
arvatenkin pitää huolta sinun tulevaisuudestasi."

"Kiitoksia", sanoi poika raapaisten jalallaan lattiaa.

"Polvillesi, Julius, ja kiitä."

"Ei, ei", keskeytti Juhana. "Tuleppas sinä tänne!"

Reippaasti astui tyttö lähemmäksi langeten polvilleen kuninkaan eteen.

Koko hänen käytöksessään oli jotakin ulkoa-opittua, mutta Juhanan
huomio kiintyi vain tytön kauniisiin kasvoihin ja pitkiin, vaaleihin
kihariin. Hän huomasi todelliseksi ihastuksekseen, että tyttö oli
hänen näköisensä, ja sentähden hän otti hänet syliinsä suudellen
häntä useita kertoja.

Se ei liene kuulunut läksyyn, sillä tyttö katsoi hämillään äitiinsä;
mutta kun Juhana veti hänet istumaan polvelleen, malttoi hän heti
mielensä ja katseli häntä suurilla, kirkkailla silmillään.

"Mikä on nimesi?"

"Sofi", vastasi tyttö.

"Vai niin, no kuinka vanha olet?"

"Kahdeksan vuoden."

"Suuri tyttö, ehkäpä liiankin suuri sylissä istumaan." Hän laski
tytön alas.

"Kysyppä minulta, miksi minä aion."

"Oletko ajatellut sitä, no annahan kuulua."

"Hovineidiksi."

"Todellakin, mutta se ei liene niin helppoa."

"Kuningattaren luo."

"Miten luulet sen käyvän päinsä?"

"Jos kuningas pyytää häneltä."

"Sitä en voi luvata." Hän työnsi tytön hieman sivulle. "Tuleppas
tänne sinä, pikkarainen."

Tämä totteli uupunein, alakuloisin elein.

"Lucretia, seitsenvuotias", sanoi hän.

"Vai niin, sinä tiesit edeltäkäsin, mitä minä aioin kysyä. No, mikä
sinua tuskastuttaa?"

"En minä tahdo jäädä tänne; minä tahdon kotiin", sanoi tyttö hiljaa
nyyhkien.

Juhana lohdutteli häntä muutamin ystävällisin sanoin ja lähetti
sitten pois sekä äidin että lapset.

"Vastedes saatte kuulla minusta; minä pidän huolta teistä", sanoi hän.

Nainen tahtoi taas langeta polvilleen, mutta kuningas kutsui
käsikirjurinsa, joka sai käskyn viedä pois heidät.

Sitten hän sanoi tälle:

"Nuoruutensa hullutuksia saa katua. Pojasta pidän huolen, mutta
tyttö... en voi pyytää kuningatarta ottamaan hänet hovineitsyeksi."

"Ehkäpä minun sallitaan tehdä se?"

"Ajatteles, hän on minun muotoiseni."

"Juuri sen vuoksi, tuumailin."

"Sanotpa jotakin, mutta älä vaan ilmaise minua."

"Teidän armonne saa luottaa minuun."

"Tyttö voi itse ilmaista salaisuuden."

"Sitä hän ei tee; mutta joku nimi hänellä pitää olla."

"Oletpa oikeassa... odotahan; Gyllenhjelm. Kaikki lapseni kantakoot
sitä nimeä."

"Sofi Gyllenhjelm... Suomestako?"

"Ei, ei millään muotoa... Skånesta tai Tanskasta."

"Niinkuin teidän armonne haluaa."

Suosikki poistui syvään kumartaen.

Viikkoa myöhemmin kertoi kuningatar puolisolleen, että oli ottanut
hovineitsyeksi erään kahdeksanvuotiaan tytön, mutta ensi aluksi
jättänyt hänet muualle kasvatettavaksi.

Kuningas näytteli niin hyvin osansa, että kuningatar rahtuakaan
epäilemättä lausui:

"Ällistytpä nähdessäsi hänet."

"Niin kaunisko?"

"Niin sinun muotoisesi!"

Kuningas suuteli Katariinan kättä. "Sinun rakkautesi se vain huomaa
yhdennäköisyyttä kaikkialla!"



4.

HUIMA JAHTI.


Kesäkuun 1 p:nä 1570 kokoontui Stettiniin neljä ruotsalaista ja neljä
tanskalaista valtaneuvosta.

Samalla saapui sinne useita lähettiläitä Bremenistä, Lyypekistä ja
Puolasta.

Saksan keisari, Saksin vaaliruhtinas ja Ranskan kuningas olivat
lähettäneet useita niinsanottuja rauhanvälittäjiä.

Ja niin kiihkeäksi yltyi kiista, niin ankaran vastakkaiset olivat
mielipiteet, ettei mitään sopimusta voitu saada aikaan ennenkuin
joulukuun 13 p:nä, jolloin rauha päätettiin.

Kesällä, kun Klaus Fleming Ruotsin laivaston päällikkönä
taisteli tanskalaisia vastaan Itämerellä ja voitti heidät Skånen
rannikolla -- sanoo eräs Ruotsin valtuutetuista --, olivat Tanskan
lähettiläät hyvin myöntyväisiä, mutta heti kun laivasto oli mennyt
talviteloilleen, tulivat he taas vaativaisiksi, niinkuin heillä aina
on tapana.

Vihdoinkin tehtiin rauha.

Ruotsi lunasti takaisin Elfsborgin 150,000 taalerilla, jätti
takaisin kahdeksan tanskalaista sotalaivaa ja luopui vaatimuksistaan
Gotlantiin, Jemtlantiin ja Herjedaliin.

Kumpainenkin kuningas sai käyttää vaakunassaan kolmea kruunua, mutta
ilman muita vaatimuksia.

Tässä suhteessa ratkaisivat vieraat sovintotuomarit riidan oikeudessa.

Niin päättyi seitsenvuotinen sota. Yksi etu oli siitä ollut
Ruotsille, se nimittäin, että Tanskan kuningas oli luopunut kaikista
vaatimuksistaan tähän maahan.

Kääntykäämme nyt Venäjään.

Siitä, miten tsaari oli ottanut vastaan Ruotsin lähettiläät, kävi
selville, ettei hän tahtonut tehdä rauhaa samoilla ehdoilla kuin
ennen.

Prinssi Maunu oli saanut tehtäväkseen lahjoa Liivinmaan aateliston,
ja liiviläinen aatelismies Klaus Kursel oli ensimäisiä, joka kuunteli
hänen sanojaan ja lupauksiaan.

Tämä herra oli Ruotsin palveluksessa. Lealin linna oli hänen
hallussaan, ja kuningas Eerikin viimeisenä hallitusvuonna oli hän
osoittautunut urheaksi ja reippaaksi soturiksi.

Heti kun Eerik oli syösty valtaistuimelta, oli hän saanut
Juhanalta luottamustoimekseen pitää huolta siitä, ettei Liivinmaan
aatelisto eikä Räävelin kaupunki vähimmässäkään määrässä tinkisi
velvollisuuksistaan Ruotsin kruunua kohtaan.

Kursel lupautui aikoen täydellä todella pitää lupauksensa, mutta
Maunu prinssi tarjoili hyviä juomatavaroita ja täysipainoisia
kultarahoja, eikä tuo liiviläinen aatelismies voinut kieltäytyä
toisesta paremmin kuin toisestakaan.

Sanotaan, että kun antaa pahalle sormen, se pian vie koko käden.
Klaus Kursel kokosi ensin hiljaisuudessa, sitten aivan julkisesti
ympärilleen useampia, jotka olivat taipuvaiset alistumaan uuden
liiviläisen kuninkaan valtaan, ja näiden seurassa hän lähti
ratsujoukon etunenässä Rääveliin tammikuun 7 p:nä 1570.

Edellisestä tiedämme, että Juhanassa kyti vastenmielisyys Henrik
Hornia kohtaan aina siitä asti kuin hän joutui vangiksi Turussa,
koska hän luuli tätä syypääksi onnettomuuteensa.

Tultuansa kuninkaaksi hän lähetti erään huovipäällikkönsä Niilo
Dobblaren Rääveliin käskien hänen ottaa haltuunsa sekä linnan että
sen päällikön.

Mutta tämä ei onnistunut paremmin kuin että Henrik Horn pani Niilo
Dobblaren vankeuteen ja lähetti kysymään kuninkaalta, mitenkä olisi
menetteleminen.

Heti senjälkeen lähti sinne Gabriel Oxenstjerna ottaakseen komennon
linnassa, ja vastaväitteittä tämä jätettiinkin hänelle heti, kun hän
oli näyttänyt kuninkaan kirjeen.

Uudella komentajalla ei ollut aavistustakaan liiviläisten hankkeista.
Räävelin linna joutui sentähden täydellisen yllätyksen kautta
liittolaisten käsiin.

Gabriel Oxenstjerna, hänen vaimonsa ja lapsensa joutuivat vihollisten
valtaan ja pantiin vankeuteen.

Mutta tämän kelpo kaupungin maistraatti meni heti pöyhkeän
valloittajan luo ja sen onnistui heliseviin syihin nojautuen saada
hänet antamaan Gabriel herralle ja hänen omaisilleen vapauden.

Räävelin linnassa otti Klaus herra vastaan Maunu prinssin
lähettiläät. Hän kuvitteli olevansa aiottu joksikin oikein suureksi
äskenleivotun liiviläisen kuninkaan valtakunnassa.

Sellaisissa unelmissa hän tuudittelihe kaksi onnellista kuukautta.

Eihän sovi pyytääkään, että unelma kauempaa kestäisi, ja linnassa oli
muitakin, jotka uneksivat.

Niilo Dobblare oli uneksinut kolme kuukautta alhaalla
vankilakomerossaan, ja nyt hän heräsi.

Kun komentaja pani hänet vankeuteen, jäi hän tarkastamatta, ja
hänellä oli täysinäinen kukkaro taskussaan. Vanginvartija ei luullut
hänellä olevan äyriäkään, ja Niilo naureskeli itsekseen, että oli
niin hyvästi puijannut heidät.

Nyt hän oli saanut kaksi vankitoveria, reippaita, kelpo ruotsalaisia
niinkuin hän itsekin.

Toinen oli kihloissa vanginvartijan tyttären kanssa, ja tähän he
perustivat suunnitelmansa.

Eräänä päivänä tuli tyttö isän sijasta tuomaan heille ruokaa.

Niilo tyhjensi koko aarteensa hänen taskuunsa ilmoittaen hänelle
suunnitelmansa.

Kaikki katsoivat sen hyväksi, ja tyttö ojensi kätensä vakuuttaen
koettavansa tehdä kaiken voitavansa.

Tässä täytyy lisätä, että Annikki oli kaunis, reipas tyttö ja että
useat linnan vahdeista suopein silmin katselivat häntä.

Salaa hän kuiski muutamalle heistä, että eräässä lähiseudun kapakassa
oli oivallista viiniä, ja jos he tahtoivat panna roponsa yhteen, niin
hän lupasi hankkia heille sitä, ennenkuin varasto loppui.

Kaikki olivat halukkaat siihen, ja kukin sotilaista antoi niin paljon
kuin hänellä oli.

Kiristorstain ja pitkänperjantain välisenä yönä pantiin kekkerit
toimeen. Annikki oli hankkinut väkijuomia, ja niitä oli nautittu
niin perusteellisesti, että jo kahden ajoissa yöllä vartija oli
umpi-unessa.

Silloin reipas tyttömme aukaisi vankilan oven, ja Niilo sekä molemmat
vangit irroittivat avaimet nukkuvan vartijan vyöstä ja aukaisivat
kiireesti linnan portit.

Annikin toimesta oli ruotsalaisille ilmoitettu asiasta, ja monta
sataa marssi heitä sisään mitä syvintä hiljaisuutta noudattaen.

Kaikki oli tapahtunut melkein äänettömästi. Olisi luullut henkien
liikkuvan linnankäytävissä, ja suuri oli Klaus Kurselin ällistys, kun
hän aamulla herätessään huomasi olevansa vankina koko miehistöineen.

Gabriel Oxenstjerna otti taas päällikkyyden, ja Niilo Dobblare
apulaisineen lähetettiin Tukholmaan kuninkaallisesti palkittavaksi.

Heidän muassaan vietiin sinne muutamia liiviläisiä kavaltajia, jotka
Kaarle herttuan rukouksista saivat armon. Useiden heistä onnistui
paeta.

Klaus Kursel mestattiin Räävelissä.

Niin oli Ruotsi saanut linnan takaisin. Porvariston miehuus
ja uhraukset pääasiassa tekivät sen, ettei kaupunkia nyt eikä
myöhemminkään menetetty.

Ruotsin valta oli Virossa jo alusta alkaen päässyt hyvään maineeseen,
ja Eerikin kielto, ettei aatelisto saa "piestä eikä piiskata
talonpoikiansa", teki mitä parhaan vaikutuksen herättäen toivoa
siitä, että parempi asiain järjestys oli tulossa.

Viisi kuukautta sen jälkeen seisoi Maunu taas Räävelin muurien
edustalla 25,000 miehen kera.

Hän kehotti porvareita antautumaan, ja kun siihen ei suostuttu, alkoi
piiritys. Kaupunkia ammuttiin useista vallituksista, ja yrityksiä
tehtiin, vaikka turhaan, sen sytyttämiseksi ja polttamiseksi.

Gabriel Oxenstjerna piti päällikkyyttä, ja urhea Kaarle Horn,
ennemmin viralta pannun Henrik Klaunpoika Hornin poika, oli hänen
komennossaan.

Kun hän päälliköltä pyysi saada osaston johdettavakseen, vastasi tämä:

"Teidän isänne ei ole hyvissä kirjoissa nykyisen kuninkaamme luona."

"Sentähden että hän on ollut esivallalle kuuliainen."

"Eerik oli järjiltään."

"Saako soturi arvostella semmoisia?"

Gabriel Oxenstjerna siveli partaansa: hän katseli nuorta, voimakasta
miestä, joka paloi halusta mainetekoihin, ja sanoi: "Minun
vastuullani."

"Sitä ette tule katumaan."

Nuori sankari piti sanansa. Useat kerrat hän teki onnellisia
hyökkäyksiä linnasta saavuttaen yhä enemmän linnanherran luottamuksen.

Piiritystä jatkui seitsemän kuukautta; tammikuussa 1571 lähetti
tsaari lisäväkeä ja hävitti maan yltympäri pannen laajat alat
autioksi; mutta edellisenä vuonna syyskuun lopulla oli kaksi
ruotsalaista sotalaivaa tullut satamaan tuoden ruokavaroja ja kaikkia
muita tarpeita. Sentähden tultiin hyvästi toimeen, ja miehistön sekä
porvarien miehuus vielä kiihtyi, kun eräänä päivänä helmikuussa
heitettiin muurin yli kirje, jossa mainittiin, että Tanskan kanssa
oli tehty rauha.

Riemuissaan tästä tekivät ruotsalaiset hyvällä menestyksellä
hyökkäyksen linnasta.

Mutta kun Maunu huomasi, että hän ei voimalla eikä viekkaudella
voinut saada mitään aikaan, rupesi hän hieromaan välirauhaa, ja kun
tämä tarjous hyljättiin, vetäytyi hän pois polttaen leirinsä.

Venäläisten tappio nousi 9,000 mieheen.

Suuri joukko irtainta väkeä jäi jäljelle käyden ympäristössä
ryöstelemässä.

Silloin Kaarle Horn lähti 300 huovin kanssa Räävelistä ja hävitti
viholliset sekä löi pienen venäläisjoukon Ubigallin kylässä.

Rääveliläiset viettivät siitä lähtien maaliskuun 16:tta kaupunkinsa
pelastuspäivänä.

Pian senjälkeen luovuttiin myöskin Weissensteinin piirityksestä, jota
Herman Fleming oli puolustanut samaan aikaan ja samalla menestyksellä.

Venäläiset joukot vetäytyivät Narvaan, ja Maunu lähti Saarenmaahan,
vavisten ja peläten ankaran herransa vihaa. Näin sai Ruotsi takaisin
Räävelin linnan ja piti sitä sitten hallussaan edelleenkin.

Mutta aika-ajoin se olikin ainoa paikka, mitä Ruotsilla oli jäljellä
näillä seuduin. Ne lukemattomat sotajoukot, joita Venäjän tsaari
lähetteli Liivin- ja Vironmaahan, levisivät yli maan ja hävittivät
sitä.

Räävelin säilyminen riippui, kuten jo sanoimme, paljon siitä
rakkaudesta ja luottamuksesta, joka siellä vallitsi Ruotsia kohtaan.
Aiheena tähän oli Ruotsin joukkojen parempi sotakuri, eikä suinkaan
vähemmässä määrässä se toivo, että kaupunki Ruotsin vallan turvissa
saisi kauppasuhteissa voiton sekä Riiasta että Narvasta.

Pääsyynä Ruotsin puolelta tähän sotaan Venäjää vastaan oli etenkin
ensi vuosina Räävelin puolustaminen viimeiseen asti.



5.

IHMISTEURASTUSTA.


Liivinmaassa oli sillä välin ehditty väsymään Venäjän ylivaltaan, ja
kun turkkilaiset vuoden 1571 kuluessa ahdistelivat tsaari Iivanaa,
alkoi tyytymättömyys liiviläisessä aatelistossa päästä ilmoille.

Neljäkymmentätuhatta tataaria oli hyökännyt Venäjälle; Moskova
ryöstettiin ja poltettiin. Iivana katsoi nyt parhaaksi laskea Ruotsin
lähettiläät vapaiksi, sitten kun he kaksi vuotta olivat kituneet
vankeudessa, mutta samalla kertaa hän kehotti Juhanaa lähettämään
lähettiläitä Venäjälle rauhaa hieromaan.

Näytteeksi siitä, minkälaista kieltä sen ajan ruhtinaat välisti
käyttivät keskinäisissä asioissaan, seuraa tässä kirje, jonka
kuningas Juhana lähetti vastaukseksi tsaarin kirjelmään:

"Olemme saaneet kirjelmäsi ja siitä havainneet, miten järjettömän
moukkamaista ylpeyttä, valhetta ja halveksimista sinä osoitat
meitä vastaan. Ellemme olisi kuulleet, että isäsi oli Venäjän
suuriruhtinas, olisi meillä ollut syytä tulla siitä siihen arveluun,
että joku munkki tai talonpoika on ollut sinun isäsi, koska sinä
kirjoitat niin säädyttömästi, kuin olisit kasvatettu talonpoikain tai
muun roskajoukon keskuudessa, jotka eivät tiedä kunniasta mitään."

"Sinä kirjoitat", jatkui siinä edelleen, "niin paljon vilppiä
ja viekastelua ja olet tahrannut ja sotkenut suusi niin paljon
valheella, että se tuskin koskaan enää voi tulla puhtaaksi; sentähden
meidän ei ole tarvis vastata kaikkeen siihen säädyttömään ja
pöyhkeään viekasteluun, jota mainitussa kirjeessäsi on. Mitä siihen
tulee, että arvelet meidän pyytävän sinulta rauhaa, niin se ei tule
koskaan tapahtumaan, sillä me toivomme, että asiat kaikkivaltiaan
Jumalan avulla kääntyvät siksi, ennenkuin leikistä lakataan, että
sekä sinä että alamaisesi saatte rangaistuksen, jonka sekä sinä
että he jo aikoja sitten olette ansainneet. Mutta jos tahdot tätä
onnettomuutta estää, niin lähetä parhaat herrat neuvostostasi meidän
luoksemme ja käske heidän nöyryydessä pyytää anteeksi sitä vääryyttä
ja halveksimista, jota sinä olet meille osoittanut. Sitten saat
tietää, millä ehdoilla me tahdomme tehdä rauhan kanssasi."

Suurista sanoista huolimatta käytiin sotaa laimeasti ja Ruotsin
saavuttamatta juuri mitään etuja.

Sillä välin ja vastoin kaikkia luuloja oli tsaari Iivana käynyt
sovintoon aiotun sukulaisensa kanssa ja marssi 80,000-miehisellä
sotavoimalla Liivinmaahan lopulla vuotta 1572, Maunu herttuan ja
kahden poikansa seuraamana.

Hannu Boije oli päällikkönä Wittensteinissä. Vihollisen saapuessa
hän oli niin varustamaton, että oli vähää ennen lähettänyt suurimman
osan varustusväkeänsä tuomaan tykkejä Räävelistä, joten hänellä oli
ainoastaan 50 miestä linnoituksessa.

Klaus Åkenpoika Tott oli määrätty koko sotavoiman ylipäälliköksi.

Jo syyskuussa hän oli tehnyt hävitysretken sisä-Venäjälle päin.

Tähän aikaan hän oli paluumatkalla ja oli paraillaan Ylä-Pahlenissa,
eräässä linnassa, jossa Maunu herttuan oli tapana oleskella ja joka
ei ollut sen kauempana Wittensteinistä, kuin että tykinlaukaukset
kuuluivat sinne.

Hän otaksui ensin kuulevansa riemulaukauksia sen johdosta, että tykit
olivat onnellisesti saapuneet Räävelistä, mutta sai pian tiedon
erehdyksestään.

Wittensteinin pommitus alkoi joulukuun 27 p:nä.

Sitä jatkui kaksi päivää ilman menestystä.

Antautuminen ei voinut juolahtaakaan urhean Hannu Boijen mieleen.

Aivan vimmoissaan siitä, että piti pysähtyä näin mitättömän
linnoituksen eteen, käski Iivana yleiseen rynnäkköön seuraavana
päivänä, tammikuun 1:senä.

Tyynesti ja kuolemaa halveksien taistelivat Hannu Boije ja hänen
viisikymmentä miestänsä ärsytettyjen jalopeurain tavoin.

He olivat valmiit joutumaan ylivoiman voittamiksi ja saamaan
surmansa, mutta tsaari Iivana keksi kauheamman kuolintavan. Elävinä
hän paistatti heidät vartailla.

Senjälkeen tsaari palautti osan sotajoukkoansa Venäjälle.

Se kosto, minkä hän oli toimittanut Wittensteinissä, oli saanut hänet
hyvälle tuulelle, ja Maunu herttuan tuli osoittamastaan urheudesta
saada hyvin ansaittu palkkansa.

Novgorodissa valmistettiin komeat häät, ja suurella loistolla ja
juhlallisuudella vihittiin siellä Maunu ja tsaarin veljentytär.

Jäljellejätetyn sotaväen päälliköt olivat saaneet käskyn kukin
kohdastaan valloittaa linnat eri osassa maata.

Noin 16,000 miestä marssi Viron läntistä rannikkoa kohden
valloittamaan Loden, Hapsalin ja Lealin linnoja, mikä ei kuitenkaan
ollenkaan onnistunut.

Kun Klaus Tott Ylä-Pahlenista näki koko maakunnan pohjoisessa päin
olevan ilmiliekissä, käsitti hän miten asianlaita oli, mutta hän oli
ylen heikko uskaltaakseen hätyyttää suurta venäläistä sotavoimaa.

Hädin-tuskin onnistui hänen palata Rääveliin, missä hän pysytteli
paikoillaan, kunnes vihollinen oli ehtinyt hajoittamaan joukkonsa.

Sitten hän lähti liikkeelle 700 huovin ja 300 liiviläisen ratsumiehen
kera.

Mainittu 16,000-miehinen venäläisjoukko tavattiin Loden edustalla
tammikuun 23 p:nä.

Klaus herra lähetti ratsumiehensä heti rynnäkköön, ja nämä tekivätkin
sen sellaisella voimalla, että tunkeutuivat koko venäläisen
sotajoukon läpi. Mutta sen sijaan että olisivat kääntyneet takaisin,
laskettivat he täyttä laukkaa pakoon eri suuntiin.

Nähdessään vihollisten paljouden he olivat katsoneet turhaksi
toivoakkaan voittoa, ja mihin tulivatkin, kertoivat he, että Ruotsin
armeija oli kokonaan lyöty.

Ratsuväen pako ei riistänyt Klaus herran malttia. Hän huomasi
heti, että heidän huima rynnäkkönsä oli saanut vihollisjoukot
epäjärjestykseen, ja jatkoi sentähden hyökkäystä jalkaväkineen.

Vastustamattomasti etenivät nämäkin hakaten joukoittain vihollisia
maahan.

Voitto oli täydellinen: 7,000 venäläistä makasi tappotantereella,
muut pelastivat itsensä pakenemalla.

Urhea päällikkö palasi Rääveliin, mukanaan vihollisen tykistö,
joukko lippuja, 100 hevosta ja pitkä jono -- tuhatkunta rekeä --
kaikenmoista saalista. Ruotsalaisten mieshukka oli vähäpätöinen.

Suurimpia vaikeuksia teki tässä sodassa rahan puute.

Muukalaiset palkkasoturit eivät saaneet säännöllisesti palkkaansa, ja
he uhkailivat luopua.

Vuonna 1573 pantattiin Räävelissä olevalle saksalaiselle ratsuväelle
Loden, Hapsalin ja Lealin linnat, jotta he eivät toteuttaisi
uhkaustaan mennä venäläisten puolelle.

Seuraavana vuonna, 1574, ei voitu määräaikaan lunastaa linnoituksia,
ja saksalaiset myivät ne Tanskan kuninkaalle tammikuussa 1575.

Epäkohtana oli vielä, että eri kansallisuutta olevien huovien kesken
oli paljon kateutta ja eripuraisuutta.

Tämmöisestä syystä täytyi Klaus Tottin luopua Wesenburgin linnan
piirityksestä, jonka hän oli menestyksellä alottanut uunnavuonna 1574.

Skottilaisen jalkaväen päällikkö Rutwen oli kiivas ja pikavihainen.

Saksalaisten pöyhkeileminen ja kerskuminen suututti häntä, ja kun hän
kuuli väkensä valittavan heidän käytöstään, päätti hän kostaa.

Maaliskuun 17 p:nä hän järjesti väkensä täyteen taisteluasentoon,
anasti koko kenttätykistön ja käänsi sen saksalaista ratsuväkeä
vastaan.

Tämä oli heti valmis alottamaan leikin, joka päättyi siten, että
1,500 skottilaista sai surmansa.

Erinomaista sotakuria osoittaa se, että skottilainen ratsuväki pysyi
levossa koko teurastuksen ajan, vaikka olikin saapuvilla.

Päällystö huomautti heille, että jalkaväki oli rikkonut sääntöjä ja
sotakuria ja sentähden itse vetänyt rangaistuksen niskoilleen.

Kuitenkin oli närkästys ja mielikarvaus niin suuri, että Klaus herra
katsoi viisaimmaksi luopua piirityksestä.

Niitä kolmea linnaa, joita Tanskan kuningas Fredrik sanoi omikseen,
ei hän saanut kauan pitää.

Heti uunnavuonna 1576 hyökkäsi maahan suuri venäläisjoukko, joka
ei valloittanut ainoastaan vastamainittuja linnoja, vaan kaikki,
mitä Ruotsilla oli siellä alueita, niin että lopulta ei ollut muuta
jäljellä kuin Rääveli.

Venäläiset ryöstivät, polttivat ja hävittivät tapansa mukaan.

Useita kertoja näkyi suuria joukkoja Räävelin edustalla, mutta ne
eivät näyttäneet aikovankaan ryhtyä piiritykseen.

Vasta syksyllä päästiin selville heidän salaperäisistä tuumistaan.

Ylin päällikkyys oli vanhan Henrik Hornin ja hänen poikansa Klaun
käsissä, ja he tekivät vaikeuksista huolimatta kaiken, mitä
sellaisilta miehiltä voi odottaa, kaupungin ja linnan puolustukseksi.

Sinä vuonna sattui tavattoman myrskyinen syksy; rakennuksista menivät
katot, useita kirkontorneja vikaantui, ja satamassa särkyivät
varustukset.

Useita laivoja, joiden piti tuoda elatus- ja sotatarpeita Ruotsista,
joutui haaksirikkoon osittain ulkona merellä, osittain lähellä
satamaa, johon ainoastaan hylyt ajautuivat.

Se oli kauhea aika; kaikki luonnonvoimat olivat raivoissaan, joka
päivä rae- ja rankkasateita.

Huonoa säätä kesti useita viikkoja, eikä lopulta enää rohjettukaan
lähteä merelle.

Suomessa odotti 2,000 miestä ja Lyypekissä 120 muskettisoturia
päästäkseen mahdollisesti yli, mutta liian kauan he saivat odotella.

Ankaroita syysmyrskyjä seurasi kova talvi, ja nyt olivat Hornit ja
rääveliläiset jätetyt kokonaan oman onnensa nojaan.

Tuskaisina ja levottomina pelkäsivät rääveliläiset joka päivä
vihollisen tulevan.

Mutta kaikkialla on kavaltajia, niinpä Räävelin muurien
sisäpuolellakin.

Kaksi porvaria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta
voitettavaa kyllä, hiipi eräänä aamuna kaupungista vihollisleiriin
kertomaan, miten huonosti asiat kaupungissa olivat.

Emme tiedä minkä palkan he saivat, mutta varhain aamulla tammikuun 23
p:nä voitiin linnanmuureilta nähdä suurien vihollisjoukkojen etenevän
äärettömien lumilakeuksien halki.

Päälliköllä, Feodor Mustislavskilla, oli johdossaan 50,000 miestä, ja
hänellä oli neuvonantajana Iivana Koltsoff, jota sanottiin Venäjän
parhaaksi soturiksi.

Hän oli tsaarille luvannut valloittaa tällä kertaa Räävelin tai
menettää henkensä.

Venäläiset alkoivat heti luoda vallituksia kaupungin ympäri. Näihin
he sijoittivat tavattoman suuret tykkinsä ja tuliputkensa.

Tammikuun 27 p:nä alkoi pommitus, jota jatkettiin yöt-päivät.

Jos tahdot tietää, miten toimitaan piiritetyssä kaupungissa, jossa
kunnon miehet johtavat puolustusta, niin voivat isä ja poika, Henrik
ja Kaarle Horn, siitä antaa parhaan kuvan.

Kaikki, mitä linnoituslaitoksiin kuului, oli pantu paraaseen kuntoon
ja ruokavaroja hankittiin riittävässä määrässä ottamalla huomioon
myöskin, että suuri joukko talonpoikia oli maaseudulta paennut
kaupunkiin.

Näistä muodostettiin erityinen sotaväen osasto, joka uskottiin Ivo
Skenkenbergin, urhean porvarinpojan johtoon, ja hän osasi kyllä pitää
miehuutta vireillä joukossaan.

Tiedettiin, että venäläiset aikoivat tulipommeilla sytyttää kaupungin
palamaan, ja sentähden täytyi asukasten viedä oljet, heinät, halot ja
muut palavat aineet kellareihin ja holveihin. Sitäpaitsi piti joka
talossa olla märkiä häränvuotia ja täysinäisiä vesisammioita sekä
luotettava henkilö pitämässä vaaria tulipommeista.

Jokaisesta kiinniotetusta tulipommista maksettiin palkinto, kolme
markkaa kappaleelta.

Näillä toimenpiteillä, mutta ehkäpä vieläkin enemmän sillä
esimerkillä, minkä isä ja poika antoivat miehuudessa ja
toimeliaisuudessa, saatiin jokaisessa rinnassa heräämään mitä
vilkkain halu olla kaikin voimin avullisena kaupungin puolustuksessa.

Venäläisiä oli odotettu joulukuussa, mutta ankara pakkanen ja suuret
lumimyrskyt olivat viivyttäneet heitä. Vasta tammikuun 22 p:nä kello
9 illalla saapuivat vakoilijat ilmoittaen, että viholliset olivat
vain kolmen penikulman päässä kaupungista.

Niin myöhäinen kuin olikin, lähti pormestari torille; hätäisesti
kutsuttiin asukkaat koolle, ja miehuullisin sanoin hän kehotti heitä
mitä suurimpaan huolellisuuteen, hyvään järjestykseen ja reippauteen.
Senjälkeen hän rukoili, että Herra tahtoisi suojelevalla kädellään
varjella kaupunkia ja sen asukkaita.

Sitten hajaannuttiin luvaten itsekukin tehdä velvollisuutensa.

Venäläisten ensi toimia oli Pyhän Brigittan ihanan luostarin
polttaminen Marienthalissa lähellä kaupunkia, jossa sen rauniot
vieläkin ovat jäljellä; sitten hävitettiin seutu yltympäri, jonka
jälkeen vallitusten luominen alkoi.

Ampumista kuulilla ja tulipommeilla jatkui yöt-päivät. Alussa oli
pelko ja kauhistus suuri, mutta sitten muistettiin tulipommeista
luvattu palkinto, ja kun yksi semmoinen oli otettu kiinni, rohkeni jo
vähän jokainenkin korjata niitä talteen.

Pian juoksentelivat huovit ja talonpojat kuin palloleikissä. Heti kun
tulipommi tuli ilmassa lentäen, kilpailivat he, kuka sen saisi.

Tapahtui toisinaan, että jokunen talo syttyi tuleen. Heti päästivät
ryssät hurjan riemuhuudon ja ampuivat vielä kiihkeämmin, mutta hyvät
sammutuslaitokset ja yleinen varovaisuus ehkäisijät tulen levenemisen.

Urhoolliset Hornit, isä ja poika, olivat väsymättömän toimeliaat ja
valppaat. He pitivät mitä ankarinta järjestystä, mutta valvoivat
samalla, ettei mitään ampumavaroja puuttunut. Kaikkiin vaivoihin ja
vaaroihin he ottivat osaa, alhaisimmalle sotamiehellekin he ojensivat
auttavan kätensä, jos hänen kuormansa oli liian raskas.

Usein he itse seisoivat valleilla tähdäten ja laukaisten tykkejä.
Turhaan huomauttivat porvarit, miten kalliit heidän henkensä olivat;
he eivät kuunnelleet sitä.

Sellaiset periaatteet ovat maan varmin turva; niiden voima jalostaa.

Heidän esimerkkinsä innostutti sekä urheita että pelkureita; kaikki
kuolemanpelko katosi, ja niihin hyökkäyksiin, joita usein tehtiin
linnasta, pukivat vaimot, morsiamet ja sisaret itse rakkaimpansa
asevaruksiin kehottaen heitä miehuuteen ja urheuteen.

Etenkin Ivo Skenkenberg ja hänen väkensä kunnostivat itsensä
lannistumattomalla miehuudellaan. Koko väestö ylpeili heistä; Ivoa
nimitettiin Hannibaliksi ja hänen joukkoansa Hannibalin väeksi.

Kun venäläiset menestyksettä olivat lähes kuukauden ampuneet valleja,
alkoivat he suunnata laukauksiansa kirkkoihin, torneihin ja korkeihin
taloihin; samalla he lisäsivät tulipommiensa lukua, mutta saivat yhtä
vähän aikaan.

Rääveliläiset sanoivat, että rauta sisäänammutuissa tykinluodeissa
oli suuremmanarvoinen kuin niiden tekemä vahinko, ja tulipommit
olivat hyvin hyväksi avuksi.

Venäläiset olivat menettäneet 3,000 miestä, niiden joukossa urhean
Iivana Koltsoffin. Kaupungissa sen sijaan oli tappio ollut vähäinen,
ja kevään lähetessä odotettiin lisäväkeä meritse.

Maaliskuun 19 p:nä vihollinen sytytti leirinsä ja marssi pois.
Rääveli oli toistamiseen pelastunut.

Tämä vastoinkäyminen sai Iivanan vimman ylimmilleen; hän kokosi vielä
suuremman sotavoiman ja marssi taas Liivinmaahan. Rääveliläiset
pyysivät ja saivatkin apua Ruotsista, mutta tällä kertaa Iivana
kääntyi Riikaa vastaan, joka oli puolalaisten hallussa.

Koko ympäristö hävitettiin ja poltettiin linnoineen ja
varustuksineen. Kaikkialla etenivät venäläiset julmuudella, joka oli
heillekin tavaton, ei lapsia, naisia eikä vanhuksiakaan säästetty.

Ne vähälukuiset jäännökset, mitä vanhasta liiviläisestä aatelistosta
vielä oli jäljellä, olivat suuressa ahdistuksessa. Heitä uhattiin
kolmelta taholta, Ruotsista, Venäjältä ja Puolasta. Tässä hädässään
he kiinnittivät toivonsa Maunu herttuaan. Hänen avullaan he tahtoivat
perustaa oman valtakunnan.

Venäjän suuriruhtinas oli saanut kuulla heidän aikeistaan ja purki
nyt vihansa hävitysretkeen heitä vastaan. Maunu pakeni Wendeniin.
Tämä kaupunki, joka sijaitsi eteläisessä Liivinmaassa, oli lujasti
linnoitettu, ja siinä oli vahva ritarilinna, joka ennen oli ollut
suurmestarin asuntona.

Sinne sulkeutui Maunu ja hänen kanssaan ritariston jäännökset
rouvineen, lapsineen, kaikki kauhulla kuunnellen kertomuksia Iivanan
hirvittävästä etenemisestä ja uhkauksista.

Vihdoinkin hän tuli koko joukkoineen ja asettui leiriin kaupungin
ulkopuolelle. Kaupunkiin hän lähetti viestin pyytäen Maunua tulemaan
puheilleen. Peläten henkeänsä lähetti tämä kaksi hovimiestänsä.
Iivana ruoskitutti ja ajatti heidät takaisin. Maunun kanssa hän
tahtoi puhua, ja Maunun täytyi tulla.

Tämä oli kovassa tuskassa, mutta totella täytyi. Mukanaan 25 etevintä
ritariaan hän ratsasti kaupungin portista jättäen sen auki jälkeensä.

Tultuaan leiriin hän heittäysi polvilleen suuriruhtinaan eteen
rukoillen häntä säästämään ainakin hänen ja hänen omaistensa hengen.

Iivana löi häntä vasten suuta ja puhkesi solvauksiin; sitten hän
heitätti hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen.

Venäläiset tunkeutuivat kaupunkiin ja alottivat siellä kauhean
ryöstämisen ja teurastuksen.

Vanhan linnavoudin Henrik Boussmanin haltuun oli jätetty 300
rouvaa ja heidän lapsensa. Siinä oli Liivinmaan aatelin kukka,
vanhain ristiritarien jälkeläiset, ja heidän seurassaan oli vain
muutamia harvoja herroja ja palvelijoita. Puolustautumista ei ollut
ajatteleminenkaan; Boussman neuvotteli linnanpapin kanssa ja kutsui
sitten koolle kauhun valtaamat naiset sanoen mikä kohtalo oli
odotettavissa.

"Ennemmin kuolema!" huudahtivat kaikki.

"Onko se vakaumuksenne?"

"On, on!"

"Sitten käsken panna muutamia ruutitynnyreitä tähän ritarisalin alle,
ja kun vaara on mahdoton torjua, niin me lennämme kaikki ilmaan."

Pelko ja kauhu kuvastuivat kaikkien kalpeissa kasvoissa; aristellen
he turvautuivat toisiinsa.

"Teillä on ainoastaan häväistys valittavana", lisäsi Boussman syvästi
liikutettuna.

Olipa silloin kuin olisivat voima ja rohkeus palanneet. "Me tahdomme
kuolla!" huusivat kaikki yhdestä suusta.

"Ensin rukoilkaamme, ja se, joka tahtoo, nauttikoon sakramentin",
sanoi vanha linnanpastori.

"Vielä on aikaa ainakin kaksi tuntia", huomautti Boussman, joka
vartioitsi ikkunassa.

Rouvat palasivat huoneisiinsa, pukeutuivat juhlapukuihinsa,
koristivat itsensä kalliimmilla koristeillaan ja astuivat taas
ritarisaliin kukin taluttaen lapsiaan. Milloinkaan ei liene
jumalanpalvelus ollut juhlallisempi, ehtoollisella-käynti
vaikuttavampi, armon ja anteeksiannon rukoukset sydämellisemmät.
Juhlamenot olivat juuri päättyneet; he syleilivät ja hyvästelivät
toisiaan.

Silloin kajahti vartijan huuto: "Jo joutuu!" Äidit sulkivat lapsensa
syliinsä. Kaikki lankesivat polvilleen piiriin papin ympäri, joka
vapisevin äänin luki siunauksen.

Venäläisiä näkyi muurilla, Boussman tempasi palavan sytyttimen,
nojautui ikkunasta ulos ja sytytti ruudin.

Linna lensi ilmaan, ja vihollinen löysi vain rauniot ja silvotut
ihmisruumiit.

Kun ensi kauhistus oli mennyt ohi, asettuivat venäläiset onnettomaan
kaupunkiin varustaen sen ja jatkoivat senjälkeen hävitysretkeään
halki Liivinmaan. He kohtasivat toisinaan miehuullista vastarintaa,
kärsivätpä tappioitakin, mutta uusia voimia tuli yhä sijaan. Koko maa
oli sotajalalla, hätä ja kurjuus suuri.

Juhanan lanko, Puolan kuningas Sigismund II, kuoli 1572. Sekä
Ruotsin kuningas että Venäjän tsaari tavoittelivat Puolan kruunua,
mutta tämä joutui ensin Henrik Valoisilaiselle ja sitten, kun hän
muutaman kuukauden kuluttua katsoi hyväksi luopua äskensaamastaan
valtakunnasta, Siebenbürgenin ruhtinaalle Stefan Batorille, joka
1576 kruunattiin Puolan kuninkaaksi. Hän oli naimisissa Juhanan
halveksiman prinsessa Annan kanssa. Molemmat langokset kadehtivat
toisiltaan Liivinmaata, mutta tekivät lopulta yhteisen liiton Venäjää
vastaan.

Ruotsin ja Puolan sotajoukot yhdistyivät Yrjö Boijen ja Andreas
Sapiehan komennossa ja marssivat Wendeniä vastaan lokakuun 20
p:nä 1578. Etäältä jo kuului venäläisen tykistön jyske. Illalla,
kun joukot tulivat lähemmäksi, he näkivät tykkien leimaukset
ja tulipommien loisteen pimeää taivasta vasten. Syvä joki esti
etenemisen; sen poikki voitiin kahlata ainoastaan siten, että
jokainen ratsumies otti jalkamiehen taaksensa satulaan.

Toisella rannalla pidettiin rukous.

Sitten hyökättiin vihollisen kimppuun. Venäläiset ja tataarit
puolustautuivat urheasti, mutta Andreas Sapieha ponnisteli etenkin
saadakseen tykistön valloitetuksi ja hänen onnistuikin lopulta
pakottaa vihollinen vetäymään vallitustensa suojaan. Ankaran ottelun
jälkeen venäläinen ratsuväki lähti pakoon; yöllä seurasi jalkaväki
perässä, ja kun ruotsalaiset ja puolalaiset aamulla tunkeutuivat
leiriin, oli se tyhjä ja hyljätty.

Kuusituhatta venäläistä oli kaatunut; ruotsalaisten ja puolalaisten
mieshukka oli melkoista pienempi.



6.

KUNINGATAR.


Itämeren-takaisista taisteluista käännymme taas niihin, joita samaan
aikaan Ruotsissa taisteltiin.

Ei käy kieltäminen, että Katariina oli sieluna niissä. Hellävaroen,
mutta väsymättä hän koetti käännyttää puolisoansa, ja tämä sekä
vankeuden yksinäisyys, tyytymättömyys muuhun maailmaan ynnä lopuksi
Juhanan synkkä, horjuva luonne olivat vaikuttavimmat syyt katolisen
uskon palauttamis-yrityksiin Ruotsissa.

Gripsholmassa oleskellessaan oli Juhana tottunut katselemaan
Katariinan silmillä, ajattelemaan niinkuin hänkin. Se palava usko,
jolla Katariina toimitti hartausharjoituksiaan, veti vähitellen
Juhanan huomion hänen puolisonsa uskontoon.

Katariinan sydän kuului hänen puolisolleen ja lapsilleen.
Hänen elämänsä tarkoitus oli ansaita taivaan autuus heille, ja
viehätyksellä hän suostui kaikkeen, mikä sitä edisti.

Hänen oma hovisaarnaajansa ja rippi-isänsä Herbertus sekä kuninkaan
sihteeri Pietari Fecht tekivät kaikkensa, jotta roomalaiset papit
hänen kauttansa pääsisivät vaikuttamaan kuningas Juhanaan.

Häneen siis roomalainen kirkko perusti toivonsa saada kuningas Juhana
ja Ruotsin kansa palautetuksi paavin alamaisiksi.

Historian opetuksista on tärkeimpiä ja merkitsevimpiä se, että
ylimielisyys ja vallan väärinkäyttö, kaikki, mikä väkivaltaisesti
koskee ihmisen ajatuksenvapautta, kääntyy musertavalla voimalla
takaisin siihen, joka sellaista on harjoittanut.

Roomalainen kirkko oli ponnistellut saadakseen ruhtinaat ja kansat
valtaansa, käyttäen siinä sekä kirkollisia että väkivaltaisia voimia.
Se oli hemmotellen suvainnut, että kirkon palvelijat saastuttivat
itsensä riettaissa paheissa, josta tavattiin hävyttömiä esimerkkejä
pyhimmissäkin paikoissa.

Mutta nyt oli tullut uusi aika; hiippa ja piispansauva eivät enää
tarjonneet varmaa suojaa; tutkimishalu ja luonnontieteiden herääminen
olivat kumoamaisillaan niiden perustuksen.

Luther oli pannut alun. Galilei oli pian tuleva perässä.
Mutta vielä ei aika ollut kypsynyt; roomalainen kirkko luuli
olevansa kukistumaisillaan, mutta pelastui vastaperustetun
jesuiittaveljeskunnan avulla.

Ignatius Loyolan onnistui noudattamalla suurinta hurskautta kirkon
ohjesääntöjen mukaan saada selville sen sisimmät tarkoitukset, ja
tarkoin tajuten olosuhteet hän asetti sen mukaan veljeskuntansa
päämääräksi taivuttaa tieteet kirkon palvelukseen ja ankaralla
kasvatuksella pakottaa nousevat sukupolvet alttiuteen ja
kunnioitukseen kirkkoa kohtaan sekä kieltäymisen ja uhrautumisen
kautta ja kärsimysten määrättömän voiman avulla lannistaa ruhtinaat
ja kansat hengellisen vallan alaisuuteen.

Se kuuliaisuus, jota veljeskunnan jäsenet osoittivat esimiehilleen,
oli opettava maailman tottelemaan kirkkoa.

Jesuiittaveljeskunta sai ensimäisen vahvistuksensa paavilta 1540 --
ja sen jäsenluku määrättiin 60:ksi.

Kolme vuotta myöhemmin poistettiin tämä rajoitus, ja kun Ignatius
kuoli 1555, oli veljeskunnassa tuhansia jäseniä sadoissa
kollegioissa, perheissä ja hallituksissa.

Tämä luku tuli pian moninkertaiseksi. Uskonpuhdistus, joka oli
voitokkaasti edennyt tähän asti, pysähtyi kulussaan, se heitettiin
takaisin Alpeilta Itämeren rannoille.

Vastavaikutus oli tullut ja voimakkaana se tulikin.

Jesuiittaveljeskunta täytti pian maailman kertomuksilla
jalomielisistä toimista ja urhoollisista uhrautumisista kirkon
pyhässä palveluksessa.

Mikään uskonnollinen yhdyskunta maailmassa ei voi ylpeillä
sellaisista uskonsankareista, jotka ovat uhranneet verensä ja
henkensä vakaumuksensa vuoksi; ei milloinkaan ole nähty niin
täydellistä ajatuksen ja toiminnan yhteyttä.

Ei ollut yhtään maata maailmassa, ei mitään raivaamatonta alaa
yksityisessä, henkisessä eikä käytännöllisessä elämässä, mihin
jesuiittoja ei olisi tunkeutunut.

Tämä mahtava veljeskunta oli hyvin järjestetyn sotajoukon kaltainen.
Sokea kuuliaisuus oli jesuiitan ensimäinen velvollisuus.

Hän ei itse määrännyt oleskelupaikkaansa eikä toiminta-alaansa;
johtiko hänen tiensä napapiirille vai päiväntasaajalle, pitikö hänen
järjestää jalokiviä vai käsikirjoituksia Vatikaanissa, tuliko hänen
taivuttaa Intian raakalaisia jättämään toisensa syömättä, -- ne
olivat muiden tehtäviä ja vastattavia kysymyksiä, hänen tuli vain
totella.

Jos häntä tarvittiin Limassa, niin hän lähti ensimäisessä laivassa,
joka meni Atlantin poikki; jos hänet määrättiin Bagdadiin, matkusti
hän ensi karavaanissa aavikon halki. Jos oli kysymyksessä matkustus
maahan, missä hänen henkensä oli suuremmassa vaarassa kuin
villipetojen, missä pidettiin rikoksena antaa suojaa hänelle ja missä
hänen uskolaistensa päitä oli pantu yleisön katseltavaksi, niin
mitäpä siitä, nurkumatta hän kävi kohden kohtaloansa.

Mutta näin suuriin hyveisiin oli liittynyt vielä suurempia
paheita, ja yhtä vähän kuin mikään munkkikunta on voinut osoittaa
niin loistavia esimerkkejä, mitä tulee erinomaiseen miehuuteen,
tahdonlujuuteen, pettämättömään kestävyyteen ja terävänäköisyyteen,
joka oivalsi ruhtinasten ja kansain samoin kuin yksityistenkin
salaisimmat ajatukset, suunnitelmat ja toiveet, yhtä varmaan ei ole
mikään katolisen kirkon monilukuisista veljeskunnista näyttänyt niin
synkkiä varjopuolia ja synnyttänyt niin yleistä kammoa kuin jesuiitat.

Se uhrautuva veljesrakkaus, joka teki jesuiitan niin
välinpitämättömäksi omasta hengestään, hyvinvoinnistaan ja
vapaudestaan, teki hänet myöskin totuudesta ja oikeudesta
välinpitämättömäksi.

Mikään keino ei ollut häneltä kielletty, kun uskonnolliset edut
olivat kysymyksessä; ja _hänen_ uskontonsa oli ennen kaikkea
veljeskuntansa etujen edistäminen.

Kauheimmissa salaliitoissa, mitä historiassa piilee, voi seurata
jesuiittain jälkiä. Aina järkähtämättömän uskollisena sille
yhdyskunnalle, johon kuului, taisteli hän muutamissa maissa vapauden
puolesta, toisissa taas esiintyi yhteiskunnallisen järjestyksen
vaarallisimpana vihollisena.

Protestanttisen uskon valtaanpääseminen Ruotsissa oli herättänyt
Roomassa tavatonta huomiota.

Me tiedämme, että jo Eerikin aikana tehtiin laimeita kokeita
vastavaikutuksen aikaansaamiseksi, mutta ne olivat vain kostotuumain
synnyttämiä eivätkä voineet kokonaisuudessaan saada mitään aikaan.

Jo useita vuosia oli kirkon huomio ollut kiintyneenä Juhanaan ja
Katariinaan.

Kardinaali Hosius Puolassa oli jesuiittalaisen hurskauden perikuva.
Hän oli vanhastaan tuttu Ruotsin kuningattaren kanssa ja lähetti
hänelle tämän tuttavuuden nojalla nuorta kruununperillistä varten
opettajan, jota innokkaasti suositteli.

Nikolaus Mylonius otettiin heti mainittuun toimeen, ja hän
teki nöyrällä, hiljaisella olennollaan hyvän vaikutuksen sekä
kuninkaallisiin vanhempiin että nuoreen prinssiin.

Tästä alkaen jatkui kirjeenvaihtoa kuningattaren ja kardinaalin
välillä.

Kardinaali kiittää Katariinan uskon lujuutta ja hänen huolenpitoaan
puolisonsa autuudesta sekä lupaa lähettää muutamia jesuiittoja
Roomasta, joiden avulla _ne_ voidaan palauttaa oikealle tielle, joita
saatanan palvelijat ovat harhaan vieneet.

Katariinan sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Mitä suuria töitä kohta
toimitetaankaan hänen välityksellään! Hän oli varma, että hänen
lopulta onnistuisi käännyttää Juhana.

Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän ei ollut aivan varma
asiastaan.

Juhana oli aina kuin kuumehoureissa. Mielellään hän tahtoi tehdä
puolisolleen mieliksi, sanoi hän, eikä Katariina sitä epäillyt.

Mikä häntä sitten vaivasi?

Juhana mietiskeli uuden opin perustamista, uuden seurakunnan tapaan,
ja hänen kunnianhimoansa hiveli ajatus, että hän ehkä voisi yhdistää
kaikki muut kristilliset tunnustukset.

Tässä suhteessa hän sai vilkasta kannatusta sihteeriltään ja
uskotultaan Pietari Fechtiltä, ja molemmat alkoivat he nyt yhteisesti
työskennellä tutkimalla kirkon ensimäisiä vaiheita ja sen ajan
säädöksiä.

Mutta kaikesta tästä poisti eräs Eerikin kirje hänen ajatuksensa.

Jumala tietää -- kirjoitti Eerik -- kuinka tunnottomasti häntä on
kaksikolmatta viikkoa kohdeltu. Moniin monituisiin kirjeisiinsä
hän ei ole saanut mitään vastausta, mutta hän arveli, että hänen
vihollisensa olivat hävittäneet ne; hän ei voinut koskaan ymmärtää,
että sai kärsiä kaikkea tätä veljensä käskystä, ei päivääkään
kulunut ilman uutta kurjuutta; Jumalan sanastakin hänet oli suljettu
pois, niin ettei hän kahtenatoista sunnuntaina ollut kuullut mitään
saarnaa; hänen raamattunsa ja muut kapineensa oli otettu pois.
Joskin hän oli ansainnut kaiken sen, mitä oli saanut kärsiä, näytti
kuitenkin kuninkaallinen ruumis jo tulleen kyllin rangaistuksi.

Hän rukoili mitä hartaimmin veljeänsä, että pääsisi tästä
kurjuudesta, tai että ainakin saisi tietää, mitä Juhana hänestä
tahtoi; hän lupasi pyhästi täyttää kaikki, mikä ei koskenut hänen
velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan tai hänen kunniaansa ja henkeänsä,
tai ei ollut hänen puolisonsa ja lastensa turmioksi. Maailma oli
kyllin suuri -- sanoi hän -- että paikkain ja maitten etäisyys voisi
jäähdyttää veljesvihankin, ilman että rangaistus ja vihoitteleminen
olivat tarpeen.

Lopuksi hän pyysi taas saada nähdä lapsensa, sitten kun viha oli
sammunut ja hänen rakas veljensä Jumalan vaikutuksesta oli tullut
paremmin ajatelleeksi onnettoman veljensä kohtaloa. Siinä synkässä
vankilassa, jossa hän nyt istui, sai hän kärsiä pilkkaa, nälkää,
kylmää, löyhkää ja pimeyttä, lyöntejä ja iskuja.

Mitä lienee Juhana tuntenut mielessään lukiessaan sellaista
kirjettä? Työskentelikö hän ehkä uuden uskonnon muodostelemisessa
karkoittaakseen tämän ajatuksistaan? Työ tuli mestarinsa arvoiseksi.

Vai pakottiko tuskan jäytävä mato hänet rakennuttamaan komeita ja
koristeltuja rakennuksia ja tekemään muuta rojutyötä?

Vaiko syventymään matemaattisiin ja teologisiin tieteilemisiin
kuitenkaan löytämättä siruakaan viisasten kivestä?

Vaiko neuvostossa pauhaamaan sellaisella kiihkeydellä, että sanottiin:

"Kuninkaallinen majesteetti tahtoo usein laatia oikeutta moukarilla,
kun asia voitaisiin ratkaista sävyisästi."

Vai tuskistaan päästäkseenkö hän vuosi vuodelta antoi uusia
ohjesääntöjä, miten vanki oli toimitettava päiviltä pois, "jos
jotakin melskettä kuuluisi, josta Jumala varjelkoon".

Siinäpä se; arkuus, sovituksen pelko. Saattaa olla epävarmaa, kumpi
näistä veljeksistä kärsi kovempia sieluntuskia.

Minkä arvoista Juhanan usko oli, osoittaa se seikka, että hän, kun
oli kysymyksessä hänen poikansa perimysoikeus Puolan kruunuun, varasi
tälle oikeuden vanhemmaksi tultuaan itse valita, minkä uskonnon
tahtoi.

Nikolaus Mylonius ei ollut opetuksessaan, jota hän antoi
kahdeksanvuotiaalle prinssille, eikä lausunnoissaan toimialansa
ulkopuolella ollut kyllin varova. Tuli yleisesti tunnetuksi, että hän
oli jesuiittain lähettämä, ellei vaan itsekin jesuiitta, ja säätyjen
kokouksessa kehotettiin kuningasta hankkimaan prinssi Sigismundille
luterilainen opettaja.

Juhana pani heti pois Myloniuksen ja väitti "juutalaisvalheeksi"
sitä, että hän muka kallistui roomalais-katoliseen uskoon.

Suurissa juhlissa, joita usein pantiin toimeen linnassa, oli
päässyt kiihtymys valloille. Katariina ei koettanutkaan peitellä
taipumuksiaan ja otti seurapiiriinsä ainoastaan samoin-ajattelevia,
niin herroja kuin naisiakin.

Niinä harvoina kertoina, jolloin leskikuningatar otti osaa näihin
juhlallisuuksiin, oli hänen ja prinsessa Elisabetin ympärillä
ainoastaan vanhoja, koeteltuja ystäviä, jotka olivat uudessa hovissa
yhtä vieraat kuin hekin.

Puhuivathan he entisistä ajoista, Kustaa kuninkaasta ja siitä ilosta,
jota hän levitti ympärilleen.

Ja ihanain tytärten piiri, miten se olikaan hajaantunut -- raastettu.

Cecilia, ihanin heistä?

Hän oli eronnut miehestään. Kerrottiin, että tämä oli kohdellut häntä
pahoin.

Sattumalta oli hän nyt Ruotsissa -- vieläpä Tukholmassakin, mutta
hänen maineensa ei ollut paraita, kuningatar ei kutsunut häntä.

Ja prinsessa Sofia?

Hän oli seurannut herraansa, Maunu herttuata, Sonnenburgiin
Liivinmaahan, jonka herttua oli saanut läänitykseksi Juhana
kuninkaalta. Mutta siellä eli Maunu niin hurjasti ja kohteli kansaa
niin säälimättömästi, että mieliala oli liian kiihottunut, jotta hän
uskaltaisi kauan oleskella siellä.

Prinsessa oli saanut pojan, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa ja
ilonsa, mutta jonka tähden hän usein sai kärsiä lyöntejä ankaralta
herraltaan.

Näin kuiskailtiin ja kerrottiin mies mieheltä. Kaikki arvelivat, että
se oli surkeata elämää, ja toivoivat Elisabetille parempaa onnea.

Kristoffer, Mecklenburgin herttua, oli juuri nykyään keskusteluissa
hänen kanssaan; kaikki tiesivät hänen tavoittelevan Elisabetin kättä,
mutta tämä sanoi vakaasti päättäneensä jäädä naimattomaksi.

Hänen sydämeensä koski etenkin prinsessa Sofian kohtalo.

Kun herttua kysyi neuvoa leskikuningattarelta, neuvoi tämä häntä
kärsivällisyyteen. Voisihan tapahtua, että prinsessa vastedes tulisi
toisiin ajatuksiin.

Mutta kuningas oli kaikille vierailleen yhtä kohtelias ja
huomaavainen. Hänellä oli erityinen kyky osoittautua viehättyneeksi
kaikesta ja kaikista.

Ei ole kaikilla kykyä pitää vireillä keskustelua tyhjästä, mutta
Juhanalla sitä oli suuressa määrässä. Hän laverteli ja nauroi
oikealle ja vasemmalle, teki kysymyksiä vastausta odottamatta ja
vastasi, vaikka kukaan ei kysynytkään.

Sodasta, jota paraikaa käytiin, hän puhui semmoisella
asiantuntemuksella, kuin olisi hän ollut itse mukana. Hän ei kyllä
kieltänyt, että Henrik Horn oli hyvä päällikkö, mutta kun hänellä oli
useita semmoisia, ei ollut mitään syytä käyttää sitä, johon vähimmin
luotti.

Hän tiesi kyllä, että tämän pitkällisen sodan tähden nuristiin
valtakunnassa, eikä hän itse puolestaankaan toivonut mitään
hartaammin kuin saada sen pikaiseen päätökseen, mutta kuninkaan
kunnia oli myöskin valtakunnan, ja hän saattoi suostua ainoastaan
kaikissa suhteissa kunnialliseen rauhaan.

Hogenskild Bielke oli näissä juhlissa usein ja kernaasti nähty vieras.

Hän oli jonkun kerran lausunut suosivansa katolisia juhlamenoja ja
sillä voittanut Katariinan suosion.

Juhlamenotpa juuri erityisesti vetivät Juhanaa katoliseen kirkkoon,
ja nyt hän selitteli Hogenskildille, mitenkä hän liturgiassaan tahtoi
säilyttää ne ja miten hänen uusi oppinsa tuli sisältämään kaiken,
mitä kaikissa muissa uskonnoissa oli parasta.

Hovimies kumarsi ja oli samaa mieltä. Hän sanoi jo aikoja sitten
kuninkaan miettivästä muodosta arvanneensa, että hän ajatteli suuria
asioita, ja kiitteli nyt näin suuresta ja tärkeästä luottamuksesta.

Mutta Katariina tulkitsi Juhanan kuumeentapaisen levottomuuden toisin.

Hänestä oli kuninkaan liturgia turhuutta ja hulluutta; mutta kun hän
huomasi, ettei Juhanaa saanut taivutetuksi siitä luopumaan, toivoi
hän sen onnistuvan "pyhän juonen" avulla.

Jos hän heittäytyisi kokonaan katolisen kirkon helmaan, palaisi
rauha hänen sieluunsa. Hän tiesi, että kuningas ajatteli Eerikkiä ja
että se jäytävänä omantunnontuskana poltti hänen sielussaan, mutta
jos hän saisi anekirjan ja kirkon anteeksiannon, niin se olisi vain
valtiollinen oikeusteko, johon kuningas oli pakotettu valtakunnan
säilymisen vuoksi.

Katariinalla oli ollut hyvin paljon Myloniuksen karkoittamista
vastaan, ja hän oli suostunut siihen ainoastaan sillä ehdolla,
että katolisia pappeja kutsuttaisiin Ruotsiin valepuvuissa ja
vastaanotettaisiin hoviin.

Yhdessä uskottunsa, sihteeri Pietari Fechtin kanssa Juhana
työskenteli kirkkokäsikirjansa valmistamisessa; sen mukaan piti
useita katolisia kirkollisia tapoja ja osa latinalaista messua
palautettaman.

Jotta sille saataisiin valmistetuksi jalansijaa yleisössä,
levitettiin liturgis-henkisiä ja viisastelevia kirjoituksia.

Oltiin pysyvinään kiinni Lutherissa; hänen lauselmiinsa vedottiin,
vaikkakin niitä käänneltiin.

Paavia ei mainittu ollenkaan.

Evankeliset vastasivat näihin, mutta vastauksia ei päästetty
julkisuuteen.

Puolisonsa rukouksista ja maan tavan mukaan oli kuningatar taipunut
pyhässä ehtoollisessa nauttimaan sekä leipää että viiniä.

Katolisen opin mukaan saavat viiniä yksinomaan papit nauttia.

Kuningattaren rippi-isä ilmoitti tästä synnistä Hosiukselle, ja tämä
kielsi ankarasti uudistamasta sitä.

Katariina joutui epätoivoon, ja Juhana käski Puolassa olevan
lähettiläänsä, A. Lorichin, koettaa paavin legaatin kautta hankkia
myönnytyksen tähän.

Kaikki nämä mielenliikutukset olivat saattaneet Katariinan
hermostuneeksi ja levottomaksi. Hän ei uskaltanut olla paaville
tottelematon, ja hän halusi saada nauttia pyhiä armonvälikappaleita.

Hän kirjoitti taas Hosiukselle, joka sattumalta oleskeli Roomassa.
Paavi oli ennenkin vapauttanut tästä kiellosta ja muusta, "joka oli
Jumalaa ja luontoa vastaan".

Kardinaali vastasi kirjeeseen maaliskuun 7 p:nä 1573 puhuen siinä,
miten hän toivoi voivansa palvella kuningatarta, mutta samalla
myös, miten pahasti tämä oli tehnyt totellessaan enemmän ihmisiä
kuin Jumalaa. Se pappi, joka oli sallinut hänen nauttia viiniä
ehtoollisessa, oli suuresti erehtynyt väittäessään, että Kristus itse
oli sen niin asettanut. _Hän_ oli kyllä apostoleille antanut sekä
leipää että viiniä, mutta siitä ei suinkaan ollut seurauksena sama
oikeus maallikoille.

Jos kuningas vieläkin vaati häneltä sellaista, niin hänen pitäisi
vastata, että hän kernaasti suostuu kuninkaan toivomukseen, jos tämä
vain tahtoisi taipua yhteen hänen pyyntöönsä, siihen nimittäin,
että palauttaisi kansansa roomalaisen istuimen alaisuuteen, itsekin
turvautuen siihen ja nöyrästi rukoillen anteeksi, että Ruotsin ja
Rooman välillä oli ollut viisikymmenvuotinen ero.

Kardinaali vakuutti, että kalkin käyttämiseen mielellään
suostuttaisiin, jos Ruotsi sillä voitettaisiin.

On selvää, että tämä vapautus tällä kertaa kiellettiin vain, jotta
kiihotettaisiin kuningattaren käännytysintoa.

Mutta vaikka tämä harmittikin Juhanaa, oli hänellä kuitenkin
maallisiakin tarkoituksia, joiden vuoksi kannatti jatkaa keskusteluja
Rooman kanssa.

Kuningatar Katariinalla sekä hänen sisarellaan oli Neapelissa
melkoinen perintö äitinsä, Bona Sforzan jälkeen, nimittäin Barin
ruhtinaskunta, puhdasta rahaa y.m. Espanjan hallitus esteli tämän
luovuttamista, ja toivottiin paavin välitystä.

Lupaus siitä olikin saatu, mutta -- palvelus palveluksesta.

Hosius kirjoitti kirjeen toisensa perästä. "On", kirjoitti hän,
"hyvä enne, että kuningas Juhana on taipunut Rooman välitykseen
ehtoolliskysymyksessä."

Eräässä toisessa kirjeessään hän mainitsee, että Gregorius VII
näyttää olevan se paavi, jonka kautta Ruotsi ensin on saanut
evankeliumin. Nykyinen Gregorius XIII oli hänestä laskien seitsemäs,
ja tämä luku kuuluu omituisella tavalla Pyhälle Hengelle, jolla
myöskin on seitsemän ominaisuutta.

Lisäksi hän lupasi kuningattaren häneltä pyytämät esirukoukset sekä
rukoilee kirjeessään Kristusta ja Ruotsin suojeluspyhää Ruotsin
käännyttämiseksi.

Ovelana ja viekkaana kardinaali käytti kuningatarta välittäjänä
lähestyäkseen kuningasta.

Hän pyysi, että se uskonvapaus, mikä oli kuningattarelle vakuutettu
hänen naimisiin mennessään, edelleenkin suotaisiin hänelle. Joskaan
tämä ei ollut mieluista ruotsalaisille, ei kardinaali kuitenkaan
ottanut uskoakseen, että kuningas antaisi alamaistensa temmata
valtikan kädestään. Mikähän evankeliumi se olisi, joka ei tahtoisi,
että alamaiset olisivat hallitsijoilleen kuuliaiset, vaan käskisi
hallitsijan totella alamaisiaan?

Juhana vastasi pyytäen roomalaisen istuimen välitystä
perintökysymyksessä.

Mutta kardinaali ei hellittänyt. Hän antoi kuninkaan ymmärtää, että
suurempi taipumus kirkolliseen yhdistykseen Rooman kanssa myöskin
synnyttäisi vilkkaamman harrastuksen tässä suhteessa.

Aina apostolien ajoista asti oli kaikki riidat lykätty roomalaisen
istuimen ratkaistavaksi, minkä kuningas voi tulla tuntemaan Hosiuksen
omasta uskontunnustuksesta, jonka hän kirjeen mukana lähetti
kuninkaalle.

Hän lisäsi, että lahkolaisuudet Saksassakin muistuttivat siitä, että
se toimenpide, johon kuninkaiden nykyään olisi etusijassa ryhtyminen,
oli kansansa palauttaminen ainoan ja todellisen kirkon yhteyteen.

Kahdeksanvuotiaalle kruununprinssille Sigismundillekin Hosius
kirjoitti kirjeen lausuen siinä toivovansa, että Sigismund äitinsä
hurskauden kautta tulisi suojelluksi siitä kielien sekoituksesta,
joka oli syntynyt, kun Baabelin tornia alettiin rakentaa Saksissa.

Jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä katolinen kirkko on, lähetti
kardinaali hänelle kirjoja, joista hänen opettajansa, jonka Hosius
arveli olevan katolisen, pitäisi lukeman hänelle heidän molempain
kehitykseksi.

Hänen kuusivuotiaalle sisarellensakin, Annalle, lähetettiin
rukouskirjoja ja muita pieniä lahjoja.

Kuningatartakin muistettiin kirjeellä paavi Gregoriukselta, joka
lausui mielihyvänsä hänen kirkollisesta katsantokannastaan; paavi
sanoi kalkin käyttämisen suhteen päättävänsä, mitä Jumala hänelle
ilmoitti kunniansa ja kirkon arvon mukaiseksi.

Samalla hän lähetti 200 guldenia Vadstenassa jäljelläolevia nunnia
varten, jotka tunkivat puuvillaa ja vahaa korviinsa päästäkseen
kuulemasta kerettiläisiä, kun heidät pakotettiin olemaan läsnä
luterilaisessa jumalanpalveluksessa.

Kardinaalin kirje ei ollut yhtä armollinen. Ankarasti hän kielsi
kuningattarelta kalkin käyttämisen siksi, kunnes joitakin enteitä
näkyisi siihen suuntaan, että tämä valtakunta palautuisi todellisen
kirkon helmaan, sen messuihin ja juhlamenoihin.

Nyt arveltiin Roomassa voitavan mennä askelta pitemmälle. Hosius
päättää kirjeensä kuningattarelle ilmoittaen, että Ruotsiin piakkoin
lähetetään puolalainen jesuiitta Warsewitz ja että paavi toivoi, että
kuusi ruotsalaista, mieluimmin aatelista nuorukaista lähetettäisiin
Roomaan kasvatettavaksi kristillisessä hurskaudessa.

Se suhde, joka näin oli päässyt alkuun Ruotsin ja Rooman välillä,
antoi vauhtia huhulle, joka eteni yli Euroopan, että kuningas Juhana
oli halukas palaamaan katoliseen uskoon, jos paavi tekisi eräitä
myönnytyksiä.

Kuitenkin arveltiin, että kääntyminen oli riippuvainen paavin
puoltolauseesta kuningattaren äidinperinnön saamiseen Neapelista ja
samalla hänen myötävaikutuksestaan Puolan kruunun saamiseen, jota
kuningas muka uudelleen oli ruvennut tavoittelemaan.

Ennenkuin asiat kehittyvät edemmäksi, lienee soveliasta mainita eräs
tapaus, joka herätti ääretöntä huomiota siihen aikaan, jolloin kodin
rauhaa pidettiin yhtä pyhänä kuin kirkonkin.



7.

STURE-SUKU.


Esi-isäin maineen kajastus loi vielä heijastustansa sukuun, jolla
ei ole ollut ainoastaan loistava, vaan tuntuvasti vaikuttavakin
tehtävä Ruotsin historiassa. Arka pelkuruus, Vaasan suvun perisynti,
oli jo murhaavalla kädellä katkonut puun jaloimpia oksia. Jäljellä
oli ainoastaan muutamia heikkoja, vähäpätöisiä vesoja; vanha runko
oli hautaansa kumartumassa, mutta kuitenkin katsoivat kaikki siihen
kunnioituksella, kuitenkin asetettiin Sture-nimi korkeimmaksi Ruotsin
ylpeän aatelin kesken.

Suru on koukistanut Märta rouvan ja tehnyt hänen hiuksensa valkeiksi,
mutta mieleltään hän oli käynyt ehkäpä entistään ylpeämmäksi.

Suvun kunniassa ei ollut tahraakaan, ja kunnian piti Märta rouva
korkeimpana kaikesta.

Kaksi vielä jotensakin nuorta poikaa oli jäljellä, mutta vävyt
olivat korkea-arvoisia miehiä. Siinä oli Ture Pietarinpoika Bielke,
Salestadin herra, naimisissa vanhimman tyttären Sigridin kanssa;
Hogenskild Bielke, naimisissa lempilapsen Annan kanssa; Ture
Niilonpoika Bielke, Åkerön herra, naimisissa Margareetan kanssa;
ja vielä olivat jäljellä Magdaleena ja Kristiina. Viimemainittu
oli vielä alaikäinen, ja edellinen hylkäsi itsepintaisesti kaikki
naimatarjoukset, joita hänelle tehtiin. Mitään syytä hän ei
maininnut puolestaan, mutta mahdollista oli, että vanha rakkaus
Eerik Stenbockiin vielä kyti, vaikka Märta rouva oli kirjoittanut
arkkipiispalle ja tämä oli kieltänyt niin läheisten sukulaisten
liiton, Senjälkeen oli Märta rouva sanonut "ei!" -- eikä se asia
voinut enää tulla kysymykseen.

Vuodet vierivät, ja katkerat surut olivat karkoittaneet kaikki
itsekkäät pyyteet. Eerik Stenbock kävi Hörningsholmassa yhtä
innokkaasti kuin ennenkin, ja kun suruaika oli ohi ja salit taas
täyttyivät lukuisista vieraista ja ystävistä, silloin sai Eerik
herra monta kertaa toivomansa tilaisuuden kuiskia Magdaleenalle
uskollisesta rakkaudestaan.

Alussa tämä kielsi häntä koskaan puhumasta siitä, mutta hänen ankara
liikutuksensa ilmaisi paremmin kuin sanat, että Eerik oli yhtä
lemmitty kuin ennenkin ja että vain ankaran Märta rouvan tahto sitoi
neidon kielen.

Toisen kerran hän tapasi hänet alhaalla puistossa, jossa he ensi
kerran olivat ilmaisseet toisilleen rakkautensa, ja siellä Magdaleena
tunnusti itkien ja huokaillen, että oli luullut Eerik herran luoneen
silmäyksensä johonkuhun nuorempaan. Hän itse sanoi aina pysyvänsä
uskollisena ensimäiselle ja ainoalle lemmelleen.

Silloin Eerik muistutti, että hän nyt oli 34- ja Magdaleena
33-vuotias. Pitäisikö heidän riutua ja huokailla koko ikänsä saamatta
koskaan toisiaan? Jos Magdaleena sen voisikin tehdä, niin hän ei
sitä kestäisi. Jos Magdaleena oli vakavasti päättänyt olla tulematta
hänelle, niin hän lähtee sotaan tataareja vastaan; mieluisammin hän
kuolee kuin kituu moista elämää. Magdaleena sai nyt ratkaista heidän
kohtalonsa.

Kiihkein rukouksin tahtoi Magdaleena saada Eerikin heittämään
mielestään sellaiset ajatukset, mutta tämä pysyi päätöksessään.

Kun Magdaleena pyysi miettimisaikaa, väitti Eerik, että sitä oli
ollut jo 16 vuotta; nyt hänen täytyi tehdä päätöksensä.

Magdaleena sanoi, että Eerik oli julma hänelle, mutta samalla
kuitenkin hänen kalpeat poskensa alkoivat rusottaa ja silmistä hehkui
nuoruuden tuli.

Eerik vastasi, että kaikki tapahtui vain sentähden, että hän
niin suuresti rakasti Magdaleenaa. Nyt tiesi hän Magdaleenankin
uskollisesti lempivän, ja sentähden täytyi tämän suostua niin pian
kuin mahdollista tulemaan hänen puolisokseen.

Magdaleena kysyi, mitä Eerik aikoi tehdä.

"Vien sinut pois täältä kanssani", vastasi hän.

"Mutta se estetään."

"Kaarle herttua on luvannut auttaa meitä."

"Mitä hän aikoo?"

"Hän lainaa minulle 200 ratsumiestä suojelemaan pakomatkaamme."

"Oi Eerik, mitä sanoo rakas äiti!"

"Sinun täytyy valita hänen ja minun välillä."

"Sinä tiedät, että minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta."

"Sitten sinun täytyy antaa minun määrätä."

"Joko se piankin..."

"Niin pian kuin saan kaikki järjestykseen Svärdsbrossa."

"Ihana Svärdsbro!"

"Saa paraan koristuksensa, kun rouva tulee taloon. Joulun tienoissa,
arvelen."

"Ei, ei, Eerik, jouluilo Hörningsholmassa tulisi häirityksi. Mitä
tekisivätkään rakas äiti ja sisaret, sukulaiset ja ystävät, jos
suurta ja riemuisaa juhlaa vanhan tavan mukaan ei saataisi viettää
ilossa ja rauhassa. Ei jouluksi, Eerik, se on mahdotonta!"

"No, heti jälkeen sitten."

"Ei liian pian. Siitä tulee niin suuri levottomuus."

"Sinä vain tahdot viivytellä; älä tee niin, Magdaleena."

Äänessä oli jotakin uhkaavaa, joka säikytti Magdaleenaa. "Minä
ajattelin maaliskuussa", sanoi hän.

"Olkoon menneeksi! Maaliskuussa siis! Sinulla on pitkä valmistusaika,
kokonaista kuusi kuukautta, mutta toimi sitten niin, ettei enää tule
mitään esteitä; minä en olisi siitä hyvilläni."

"Älä ole minulle pahoillasi, rakastettuni; minä en ole koskaan ennen
tehnyt vastoin äidin tahtoa."

"Mutta nyt olet valinnut itsellesi herran."

"Hän ei ole vielä herrani, ja sentähden täytyy hänen olla
kärsivällinen minua kohtaan", vastasi Magdaleena, katsoen häntä
rukoilevin, lempivin silmäyksin.

"Jos vain olisin oikein varma."

"Minustako?" kysyi Magdaleena hämmästyneenä.

"Niin, minä melkein pelkään, että sinä rakastat äitiä ja sisaria,
sukulaisia ja ystäviä enemmän kuin minua."

"Olisinko sitten suostunut seuraamaan sinua?"

"Mutta sinä et saa rakastaa heitä yhtä paljon."

"Enkö minä lähde kaikkien heidän luotaan? Mitä voit vielä pyytää?"
sanoi hän kirkasten kyynelten vieriessä kalvenneita poskia alas.

"Anteeksi, lemmittyni! Rakkaus on itsekästä, se tahtoo saada kaikki
yksin, ja minä olen kaikille omaisillesi, koko sinun suvullesi
mustasukkainen sentähden, että he saavat pitää omanaan sen, jonka
pitäisi kuuluman yksinomaan minulle."

"Puhukaamme nyt järjellisesti. Mistä tiedän..."

"Milloin päivä ja hetki on tullutko? Minä annan sinulle tiedon siitä.
Tästäpuolin en tule niin usein Hörningsholmaan; se vain herättäisi
epäluuloa."

"Päinvastoin täytyy sinun tulla useammin sekä valloittaa ja anastaa
kaikkien sydämet, niinkuin minun sydämeni jo olet voittanut."

"Miksi niin?" kysyi Eerik hymyillen.

"Jos he oppivat tuntemaan ja rakastamaan sinua, niin he puhuvat
puolestamme, kun me olemme poissa, ja sinun tähtesi rakas äiti ehkä
taipuu."

"Minä tulen", sanoi Eerik. "Sinä tiedät kyllä, kuinka mielelläni sen
teen."

Kului siitä syksy suurissa jouluhommissa. Eerik herra kävi usein
vierailemassa. Magdaleenan siskoille ja palvelijoille hän jakeli
runsaita lahjoja, ja Märta rouva sai muutamia kallisarvoisia
päähineitä, jotka häntä suuresti miellyttivät.

Magdaleena oli melkein ainoa, joka ei saanut mitään, ja kun muut
ilveilivät siitä, sanoi hän, että Eerik aikoi lahjoittaa hänelle
harvinaisen kauniin hevosen, jota joka päivä totutettiin valjaisiin.

Joulua vietettiin siihen aikaan toisin kuin nykyään. Rikkaisiin
perheisiin kokoontui vieraita satamäärin, pöydät olivat aina ruokia
ja juomia niin täynnä kuin kestivät, eikä ainoastaan ylhäisiä
herrassukuisia, vaan myöskin omia ja vierasten lukuisia palvelijoita
varten. Saadaksemme käsityksen siitä, miten paljon sellaisissa
tilaisuuksissa tarvittiin, mainittakoon tässä luettelo eräissä
Hörningsholman kesteissä käytetyistä aineista:

30 aarnia viiniä, 4 tynnyriä simaa, 12 tynnyriä kirsikkajuomaa, 1 1/2
tynnyriä mehua, 20 lästiä olutta, 45 härkää, 200 lammasta, 21 sikaa,
17 vasikkaa, 453 kannua hunajaa, sitäpaitsi kanoja, kalkkunoita,
sokerileivoksia, rusinoita, manteleita, makeita viinejä y.m. y.m.

Sellaisissa tilaisuuksissa elettiin yhtä suurellisesti "suuren surun"
jälkeen kuin sitä ennenkin. Märta rouva arveli, että nuorten tulisi
huvitella ja haihduttaa suruansa; se oli heidän ikänsä mukaista.
Mitä häneen itseensä tuli, niin hän kantoi surupukuansa niin hyvin
vierashuoneessa kuin herransa salakamarissakin, jossa hän aina
oleskeli jonkun ajan päivästä.

Hän oli iloissaan, että Magdaleena oli virkistymään päin; hän ei
ollut enää niin kalpea eikä niin suruissaan kuin ennen. Kuuliainen ja
tottelevainen tytär hän oli aina ollut; nyt hän näytti koettavan jos
suinkin olla vieläkin kuuliaisempi.

Mielihyväkseen Märta rouva huomasi, että hänen rakas lapsensa puhui
vähemmän kuin ennen Eerik Stenbockin kanssa, näyttipä vielä käyvän
aivan hämilleenkin, kun tämä läheni häntä, näytti toivovan, että tämä
jättäisi hänet rauhaan. Märta rouva tuumiskeli itsekseen, kukapa
hänen jalosukuisista vieraistaan oli voittanut ihanan neidon sydämen,
ja saisiko kohta valmistaa häitä neljännelle tyttärelleen.

Tammikuun keskipalkoilla lähtivät useimmat vieraat. Ensimäisten
joukossa matkusti herra Eerik Stenbock, mutta hän oli maininnut, että
hänen sisarensa, rouva Cecilia Roos, halusi käydä Hörningsholmassa,
ja vierasvarainen emäntä toivotti hänet tervetulleeksi milloin
tahansa.

Tällä kertaa oli Eerik herra miellyttänyt häntä paljon enemmän kuin
ennen, ja hyvästeltäessä sanoi Märta rouva, että Eerik sai tehdä
seuraa sisarelleen, jos tahtoi.

Kutsu näytti hyvin ilahuttavan nuorta herraa, ja hän näytti
hilpeämmältä kuin oli ollut moneen vuoteen.

Naiduista tyttäristä ei jäänyt jäljelle ketään muita kuin rouva
Sigrid. Hänen herransa oli matkoilla, ja Hörningsholman vaihteleva
elämä miellytti häntä paremmin kuin Salestadin hiljaisuus.

Märta rouva palasi tavallisiin toimiinsa, joita pitkät pyhät olivat
jonkun verran keskeyttäneet.

Itse hän piti huolta tiluksistaan, vouti sai joka päivä tehdä tilin
sekä kaikesta, mitä kului, että kaikesta, mitä toimittiin. Jos
joku kartanon väestä niskoitteli, tapahtui usein, että Märta rouva
rankaisi häntä omin käsin, ja jos niskoittelua jatkui, annettiin
syylliselle vesileipä-vankeutta.

Olipa menty niinkin pitkälle, että vouti Märta rouvan käskystä ruoski
kuoliaaksi erään talonpojan, joka oli varastanut kartanosta.

Asia tuli kuninkaan korviin, ja ankara rouva pantiin syytteeseen,
mutta hän vastasi olevansa itse omain talonpoikainsa herra.

Oli pitkällinen ja hyvä rekikeli 1573, ja vieraita tuli
Hörningsholmaan, toisia meni.

Maaliskuun alussa tulivat Eerik herra ja Cecilia rouva. Märta rouva
lausui molemmat tervetulleiksi sanoen leikillisesti, ettei ollut
Hörningsholmassa ollut vieraita muutamaan päivään, ja että hän
odotti, että heidän mukanansa saapuisi muitakin.

Rouvat Sigrid ja Cecilia olivat lapsuudenystäviä ja iloitsivat
toisensa tavatessaan. Jälkimäinen oli kuitenkin hyvin liikutettu ja
levoton, ja kun kysyttiin syytä siihen, vastasi hän, että he olivat
nähneet paljon susia ja että hän oli pelännyt niiden hyökkäävän
heidän kimppuunsa.

Eerik herra oli melkein heti lähtenyt etsimään nuoria Stureja, mutta
Magdaleena viivytteli kauan, ennenkuin tuli vieraita tervehtimään, ja
kun hän vihdoinkin tuli, oli hän kalmankalpea. Kysyttiin, oliko hän
sairas.

"Kyllä", vastasi hän, "minä en voi hyvin."

Sigrid ja Cecilia tahtoivat, että hän olisi käynyt vuoteeseen.

Melkein samassa tuli Eerik herra sisään ja synkistyi nähdessään
Magdaleenan.

"Pahoinvointini ei ole niin vaarallista", sanoi Magdaleena, "minä
olen mieluummin ylhäällä."

Sitten hän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen iloiselta ja joutui
pian vilkkaaseen keskusteluun Cecilia rouvan kanssa, samanmielisiä
kun tuntuivat olevan. Vaikeammaksi kävi saada Eerik herra hilpeälle
tuulelle, mutta Magdaleena näytti pitävän sitä niin tärkeänä, että se
synnytti kummastusta sekä Märta rouvassa että Sigridissä. He eivät
voineet ymmärtää, miksi Eerik herran huono mieliala vaikutti häneen.

Haihtuipa toki sekin, ja nyt kertoili Eerik herra Märta rouvalle
hoviuutisia, ja kun hän kokonaan asettui Märta rouvan kannalle,
unohti tämä pian kaikki muut.

Mutta illalla hyvää yötä toivoteltaessa pisti Eerik herra salaa
pienen kirjeen Magdaleenan käteen.

Neidosta tuntui, kuin se olisi polttanut häntä, ja kauan kesti,
ennenkuin hän uskalsi aukaista sen.

Hän katseli ympärilleen pienessä kamarissaan. Jättäisikö hän sen
ainiaaksi... pakenisiko äitinsä huoneesta kuin karkuri, pakolainen?
Mutta jos hän kieltäytyisi seuraamasta Eerik Stenbockia, eikö hän
tulisi ainaiseksi erotetuksi hänestä, eikö vielä lisäksi syypääksi
hänen kuolemaansakin...? Jospa hän vain tietäisi, että saisi kuolla
samalla kertaa kuin hänkin, elää sen jälkeen kuin hän oli mennyt pois
ja sellaisissa tunnon tuskissa... sitä hän ei voisi. Ja hän lankesi
polvilleen ja rukoili, rukoili voimia, rukoili sääliä, rukoili valoa
pimeydessä, joka häntä ympäröi. Hän ei tiennyt, mikä oli oikein, mikä
väärin, ei nähnyt mitään polkua edessään.

Turhaan hän koetti nukahtaa, uni pakeni häntä.

Päivän koittaessa hän kiiruhti ylös, pukeutui hätäisesti, lankesi
polvilleen ikkunansa ääreen ja rukoili koko sielustaan kyynelten
tulvaillessa.

Silloin tuli Sigrid rouva huoneeseen. "Jumala teitä siunatkoon, rakas
sisko", sanoi hän lempeästi. "Teillä on hyvä työ tekeillä."

"Suokoon Jumala, että se olisi hyvä!" vastasi Magdaleena syvästi
liikutettuna.

"Miksikä niin puhutte? Onhan oikein rukoilla kyynelsilmin hyvää
Jumalaa."

Magdaleena oli noussut. Vavisten hän seisoi sisarensa edessä ja
ojensi rukoilevasti kätensä häntä kohden sanoen: "Joskin kaikki
omaiseni hylkäisivät minut, niin ettehän toki te luovuta uskollista
sydäntänne minusta." Sitten hän lankesi sisarensa kaulaan.

"Minkätähden puhutte semmoisia sanoja?" vastasi Sigrid rouva hyvin
hämmästyneenä. "Ei kukaan Sture-suvun jäsenistä ole tehnyt mitään
semmoista, että meidän sentähden olisi tarvinnut luovuttaa sydämiämme
hänestä."

Märta rouvan ääni kuului ulkopuolelta. Hän huusi tytärtään Sigridiä.

Tämä suuteli Magdaleenaa ja riensi ulos.

Heti senjälkeen tuli Eerik herra. Hän lausui kohteliaasti hyvää
huomenta Märta rouvalle ja Sigrid rouvalle, eikä häneltä jäänyt
huomaamatta, että edellinen heistä katseli häntä terävästi ja
epäluuloisesti.

Peli oli sekä rohkeata että vaarallista, mutta nyt piti voittaa tai
kadottaa.

Magdaleena tuli kamarista.

"Rakas sisar", sanoi hän kevyesti ja vapaasti Magdaleenalle,
"tahdotteko nähdä hevosen, jonka olen teille kasvattanut? Se seisoo
alhaalla linnanpihalla."

Magdaleena nyökäytti vain päätänsä, puhua hän ei voinut. Eerik
tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet alas. Kun he menivät
etehisen lävitse, istuivat siellä vanha uskottu palvelija Niilo ja
Anna Sturen imettäjä, Lucia eukko, joka nousi ja niiasi.

"Seuraa minua!" käski Magdaleena.

Alhaalla porttiholvissa oli hevonen reen eteen valjastettuna. Eerik
asetti neidin istumaan siihen, imettäjä sai istua hänen viereensä,
itse hän asettui taakse ja ajoi linnan pihan poikki.

Useat palvelijat seisoivat siinä ympärillä katselemassa. Kaikki
luulivat lähdettävän metsästysretkelle.

Mutta kun imettäjä huomasi, että Eerik herra käänsi alas merelle päin
ja ajoi niin kiivaasti, aavisti hän pahaa ja rupesi huutamaan ja
valittamaan.

"Mitä te teette, rakas neiti? Ajatelkaa, kuinka vihaiseksi äitinne
tulee, kun matkustatte näin yksin."

Silloin otti Eerik herra esiin lyhyen pyssyn sanoen: "Vaiti, tai
olette puhunut viimeisen kerran!"

Heti kun he olivat ehtineet alas jäälle, tuli ratsumiehiä joka
puolelta. He ympäröivät reen, ja niin mentiin huimaa vauhtia aina
Svärdsbrohon asti.

Siellä oli jo räätäleitä ja ompelijoita. Kalliita kankaita oli
odottamassa, mittaa otettiin ja ruvettiin heti morsiamelle pukuja
neulomaan.

Juuri kun Eerik ajoi alas merelle, seisoi Kristiina Sture ikkunassa
katsellen lähtöä.

"Herra Eerik vie varmaankin pois Magdaleena siskon", huudahti hän.
"Katsokaa, miten hurjasti hän ajaa!"

Rouvat Märta ja Sigrid kiiruhtivat ikkunaan, mutta kohta senjälkeen
alas pihalle.

Kun äiti epätoivoissaan huomasi, että he jo olivat kaukana, kaatui
hän tainnoksiin ympärillä-olevain syliin. Hän toipui kuitenkin pian
ja nousi kiivaasti. Hänen tuijottava katseensa suuntausi Sigridiin.
"Lähde heti jälkeen", käski hän, "ja koeta saada onneton lapsi
takaisin luokseni."

Sigrid rouva totteli raskain mielin.

Sillä välin istui Märta rouva rappusilla katsellen merelle päin
ikäänkuin odottaen, että tyttärensä katuisi ja kääntyisi takaisin.
Hän ei itkenyt, mutta hän valitteli, kuin olisi kärsinyt kovia
ruumiin tuskia. Hän ei kuunnellut ensinkään mitä Kristiina neiti ja
palvelijattaret sanoivat.

Tuli silloin siihen kreivitär Cecilia. Hän näytti hyvin liikutetulta
ja valitti, että Eerik herra oli saattanut Märta rouvalle niin paljon
surua, vakuuttaen samalla, että hän itse ei tiennyt mitään siitä.
"Kuitenkaan", lisäsi hän jotenkin terävästi, "en olisi koskaan
uskonut, että panette sen niin pahaksenne."

Pää käsien varassa istui Märta rouva rappusilla. Ei tietty, oliko
hän kuullut vai eikö, mitä toinen sanoi, mutta nyt hän äkkiä nosti
päätänsä vastaten tuikeasti:

"Jumala rangaiskoon teitä ja teidän veljeänne, joka on ryöstänyt
minulta lapseni! Lähtekää nyt toki jälkeen ja olkaa hänen luonaan,
niin ettei mitään häpeällistä tapahdu."

Rouva Cecilian silmät säkenöivät. Ajettu pois, hän, Stenbock! Hän
oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta ehkäpä hän muisti, että
Märta rouva osasi antaa sanan sanasta ja ettei hänen kanssaan ollut
hyvä käydä sananvaihtoon, ja niin hän kääntyi ympäri kiiruhtaen pois.
Muutama tunti senjälkeen hän ajoi tiehensä.

Kun Sigrid rouva tuli Svärdsbrohon, näki hän sen aseellisen joukon
ympäröimäksi. Vain vaivoin hän pääsi sisarensa luo.

Magdaleena oli kalmankalpea; Sigrid rouvan nähdessään hän vetäytyi
takaisin ja näytti melkein pelkäävän häntä.

Tämä kertoi äidin valituksista ja surusta sekä rukoili ja pyyteli
häntä palaamaan. Märta rouva oli luvannut siinä tapauksessa antaa
anteeksi eikä koskaan puhua siitä, mitä oli tapahtunut. Magdaleena
olisi hänelle yhtä rakas kuin ennenkin.

Mutta Magdaleena ei vastannut sanaakaan.

Silloin Sigrid rouva huudahti: "Mutta ajatelkaahan toki sitä surua
ja häväistystä, jota saatatte hänelle! Jos olisitte kuullut hänen
valituksensa, nähnyt hänen pelästyksensä, niin ymmärtäisitte, että
teidän jatkuva kieltäytymisenne voi olla syynä äitimme kuolemaan, ja
sitä ette toki tahtone!"

"Jos voisitte vakuuttaa minulle, että äitimme antaa meidät
toisillemme, tahtoisin kernaasti palata", vastasi Magdaleena
kyynelten tukahuttamalla äänellä.

Jos Sigrid rouva olisi rohjennut kuulla sydämensä ääntä, niin hän
varmaan olisi vastannut: "Kaikkien meidän rukoukset ja kyyneleet
saavat hänet taipumaan, seuratkaa vain minua kotiin." Mutta hän
tunsi tuon ankaran, taipumattoman tahdon, ja hänen täytyi sentähden
vakaumuksensa mukaan vastata: "Sitä en voi."

"Siinä tapauksessa", sanoi Magdaleena, "on ensimäinen villitys yhtä
hyvä kuin viimeinenkin." Hän purskahti itkuun, niin katkeraan, kuin
olisi hänen sydämensä pakahtua. Sisaret vaipuivat toistensa syliin,
he lupasivat toisilleen uskollista ystävyyttä koko elinajakseen, ja
niin he erosivat. Sigrid rouva palasi Hörningsholmaan.

Märta rouva oli vuoteessa. Hän oli sekä ruumiillisesti että
henkisesti sairaana, mutta kun Sigrid palasi yksin, tuli hän vielä
huonommaksi.

Suruja ja tuskaa oli hän kokenut, mitä katkerimpia vaurioita
kärsinyt; nyt oli häpeäkin kohdannut häntä, ja se uhkasi musertaa
hänet. Nyt valitteli tuo monta kovaa kokenut nainen suuressa
tuskassaan.

Mutta monta vaivaa kestettyään, monta yötä valvottuaan nousi taaskin
tuo lannistumaton jäykkyys, joka pani kovan kovaa vastaan.

Hän puhui kyllä, että hän oli hyljätty leski, jonka molemmat
jäljelläolevat pojat vielä olivat melkein lapsia. Ei tullut kukaan
hänen luokseen lohduttamaan eikä auttamaan; vielä vähemmin hän
saattoi toivoa kostoa.

Mutta hänen täytyi saada kostaa. Väkivallantekijä oli kyllä mahtava
mies, leskikuningattaren veli, herttuan suojatti ja kuninkaan
suuressa suosiossa, mutta Märta rouva oli valtakunnan mahtavimpia
rouvia. Hänen tyttärensä oli ryöstetty häneltä, ja hän tahtoi saada
selville, vieläkö oli maassa lakia ja oikeutta.

Taas oli hän jalkeilla pitäen entistä ankarampaa kotikomentoa.
Pienimmätkin hairahdukset rangaistiin kovasti, eikä rikollisen
tyttären nimeä saanut mainita hänen läsnäollessaan.

Omin käsin hän kyhäsi valituskirjeen, joka lähetettiin kuninkaalle ja
valtakunnan neuvoksille. Hän vaati ankaraa rangaistusta tyttärensä
ryöstäjälle sekä että tytär heti oli palautettava hänen luokseen.

Siitä asti kuin Sigrid rouva oli lähtenyt Svärdsbrosta, seurasi
Magdaleena tahdottomasti mihin tahansa hänet vietiinkin. Ehkäpä
tieto siitä, ettei hänellä nyt ollut ketään muuta herraa maailmassa
kuin Eerik, oli saattanut hänet niin nöyräksi sekä sai hänet
teeskentelemään hilpeyttä, joka ei mitenkään voinut olla luonnollista
ja joka sentähden kävi melkein kiusalliseksi.

Kreivitär Cecilian seurassa vei Eerik herra hänet lankonsa
Pietari Brahen luo Rydboholmaan. Hänet otettiin vastaan erittäin
ystävällisesti ja rakkaasti, ja kreivi Pietari arveli, että hänen
pitäisi jäädä heidän luokseen häihin asti.

Eerik herran täytyi heti matkustaa Tukholmaan naimalupaa hankkimaan.

Niin täydelleen oli kreivitär Cecilia noudattanut Märta rouvan
tahtoa, ettei ollut jättänyt Eerikille ainoatakaan tilaisuutta
kahdenkeskiseen keskusteluun morsiamensa kanssa, eikä Magdaleenakaan
ollut sitä etsinyt, oli vain aivan yksinkertaisesti mukautunut
kreivitär Cecilian valvonnan alaisuuteen. Nyt, kun heidän piti erota,
vei Eerik Magdaleenan toiseen huoneeseen.

"Oletko pahoillasi, että lähden?" kysyi hän.

"Sehän on välttämätöntä, jotta... jotta..."

"Jotta saisimme naimaluvan", jatkoi Eerik. "Kuitenkin pelkään, että
nyt tahtoisit mieluimmin, ettei olisi koskaan jouduttu näin pitkälle."

"Silloinhan sinä..."

"Olisin mennyt sotaan; niin, aivan varmaan."

"Ja ehkä kaatunut."

"Toivottavasti; sinutta en voi elää."

Magdaleena loi häneen silmäyksen, joka ilmaisi samalla arkuutta ja
kiitollisuutta. "Sitten ei ole minullakaan mitään katumista", sanoi
hän nöyrästi.

"Mutta sinä et puhu itsestäsi."

"Sinä tiedät, että olen rakastanut sinua hyvin kauan ja etten koskaan
voi lempiä ketään muuta."

"Mikähän sitten estää meitä, rakkaimpani?"

"Äitini viha."

"Se on julmaa ja kohtuutonta."

"Sinä tiedät, Eerik, että hän pitää sinusta; onhan sukusi yhtä
ylhäinen kuin hänenkin. Mutta läheinen sukulaisuutemme..."

"Minä kirjoitan luterilaiselle akatemialle Rostockiin, ja jos se
antaa suostumuksensa..."

"Niin on kuitenkin hänen tyttärensä karannut hänen luotansa."

"Magdaleena!"

"Anteeksi, Eerik, sinun läsnäollessasi tahdon näyttää iloiselta",
sanoi hän kuivaten nopeasti kyyneleensä.

Eerik katsoi häntä kauan. "Tahdotko, että vien sinut takaisin?" kysyi
hän. "Mitä sinä sitten teet?"

"En tiedä."

"Ei, sitä en tahdo", sanoi Magdaleena tuskaisesti ja tarttui Eerikin
käteen. "Mitä on tapahtunut, sitä ei käy muuttaminen. Minä rukoilen
joka päivä Jumalalta anteeksi, että olen rikkonut hänen käskyjänsä
vastaan."

"Ja minä tahdon hankkia niin monta puhumaan puolestamme, että ankaran
äitisi lopultakin täytyy antaa suostumuksensa", huudahti Eerik
hilpeästi.

"Mutta siihen asti minä tahdon elää hiljaista ja yksinäistä elämää",
sanoi Magdaleena. "Olisi pahasti, jos viettäisin päiväni ilossa ja
riemussa, kun äitini istuu tuhassa ja säkissä vuodattaen katkeria
kyyneleitä minun tähteni."

"Miten kauan sitä kestää?"

"Sitä en tiedä, mutta se on katumusharjoitus, jonka olen velkapää
ilomielin suorittamaan."

"Entä puvut ja jalokivet?"

"Ne pidän kalliina todistuksina sinun rakkaudestasi; mutta siihen
päivään asti, jona äitini anteeksiantavaisena sulkee minut syliinsä,
tahdon käydä mustiin puettuna niinkuin nyt, etkä sinä saa olla siitä
pahoillasi, rakkahin Eerik. Sinä tiedät kyllä, ettei tule hyvää
vaimoa kenestäkään, joka ei ole ollut tottelevainen ja kuuliainen
tytär, ja minä tahdon niin mielelläni, että toimieni vuoksi ansaitsen
sinun kunnioituksesi, samoin kuin olen ilman mitään ansiota
saavuttanut lempesi."

"Minä tiedän, että sinä olet paras, puhdassydämisin naisista", sanoi
Eerik; "tee kaikessa niinkuin tahdot."

He erosivat hellästi syleillen; Eerik herra lupasi pian kirjoittaa.

Mutta kun hän tuli Tukholmaan, odotti häntä siellä kuninkaan
ankara käsky. Märta rouvan kirje oli jo saapunut, Eerik herralta
peruutettiin kaikki hänen läänityksensä ja virkansa ja hänet
tuomittiin arestiin omiin huoneisiinsa. Tämä ei kuitenkaan estänyt
häntä ottamasta vieraita vastaan, ja sekä lukuisat että mahtavat
sukulaiset rupesivat toimimaan hänen puolestaan.

Sillä välin eleli Magdaleena hiljaista elämää Rydboholmassa. Hän
vetäytyi erilleen kaikista suuremmista kesteistä, kuuluen ainoastaan
yksityiseen, tuttavallisempaan seurapiiriin, ja tutustui tällöin
olosuhteisiin, jotka olivat hänelle tuntemattomia.

Tulemme käsittelemään niitä erikseen ja seuraamme ensin ensimäiseen
päätöskohtaan asti hänen vaiheitaan.

Sture- ja Stenbock-sukujen välillä oli syntynyt vilkas välittely ja
kiista. Lopulta olivat viimeksimainitut päässeet niin pitkälle, että
Eerik herra pääsi vapaaksi. Hän käytti tilaisuutta kiiruhtaakseen
kohta Rydboholmaan.

Hänen Magdaleenansa oli entisellään, sellaisena kuin hän puoli vuotta
sitten oli hänestä eronnut. Kun Eerik puhui vankeusajastaan, vastasi
Magdaleena: "Pitäkäämme sitä sovitusaikana ja kiittäkäämme Jumalaa
kaikesta semmoisesta!"

Sitten he sopivat siitä, että Eerik herra kävisi kaikkien Magdaleenan
sukulaisten luona koettamassa voittaa heitä puolelleen. Se kävi kuin
itsestään. Kaikki arvelivat, että niin uskollisen rakkauden piti
saaman palkkansa, mutta niin suuresti kunnioitettiin siihen aikaan
vanhuksia, ettei kukaan puhjennut moitteisiin Märta rouvaa vastaan;
he lupasivat vain innokkain rukouksin koettaa taivuttaa hänen
sydäntänsä.

Mutta Märta rouva oli taipumaton. Kun hänelle puhuttiin tyttären
surusta ja kaipauksesta, vastasi hän: "Sitä hänen olisi pitänyt ennen
ajatteleman."

Eerik herra lähetti hänelle Rostockin jumaluusoppineiden suosiollisen
mietinnön, mutta sitä hän ei viitsinyt edes lukea. "Minä pidän
kiinni arkkipiispan kirjeestä", sanoi hän, "enkä välitä siitä, mitä
saksalaiset kasteen-uudistajat keksivät."

Kun Eerik herra tämän jälkeen tuli Rydboholmaan, oli hän synkkä ja
alakuloinen. Viisitoista kuukautta oli nyt kulunut heidän paostaan
Hörningsholmasta, ja vielä oli kaikki samalla kannalla. Eerik herra
oli kyllä saanut takaisin kaikki läänityksensä ja virkansa, mutta hän
oli sittenkin kuin eksyksissä, ilman kotia, ilman rauhaa.

Ajatuksiaan hän ei ilmaissut, mutta Magdaleena arvasi ne ja
kääntyi Pietari herraan kysyen: "Mitä meidän nyt on tehtävä, rakas
sukulaiseni?"

"Menkää naimisiin, ja tehkää se heti."

"Mutta entä äitini?"

"Ei kukaan voi palvella kahta herraa; teidän tulee etukädessä
ajatella häntä, jonka olette valinnut."

"Sanonko tämän Eerikille?"

"Jättäkää se minun huolekseni!"

Eerik herra tuli hyvin iloiseksi ja ihmeisiinsä, etenkin kun kuuli,
että Magdaleena suostui epäröimättä. Ja niin päätettiin, että he
menisivät rajan yli Hallantiin tanskalaisen papin vihittäviksi, jonka
jälkeen he voisivat matkustaa Torpaan, Eerik herran sukutilalle, ja
siellä viettää häänsä kaikessa yksinkertaisuudessa.

"Minä tiedän mitä teen", sanoi herra Pietari. "Me mairittelemme Märta
rouvaa, jotta hän kyllä taipuu. Koko kuninkaallinen perhe ja kaikki,
jotka kantavat Stenbockin nimeä, pommittavat häntä kirjeillään
rukoillen häntä säälimään vastanaineita."

"Minä pelkään, että se vain enemmän kiihottaa häntä", sanoi
Magdaleena säikähtyneenä.

"Eipä vaaraa, minä tunnen naiset", väitti Pietari herra.

Sydämelliset jäähyväiset, monet onnentoivotukset ja monet kiitokset
vielä, ja sitten kihlatut lähtivät aivan yksin rajan taakse sekä
vihittiin pienessä maakirkossa. Ainoastaan muutamia akkoja ja lapsia
oli saapuvilla, mutta heistä se oli yhdentekevää.

Molemmat olivat onnelliset saadessaan toisensa. Eerik oli saavuttanut
mitä niin kauan, kauan oli tavoitellut: Magdaleena oli hänen
puolisonsa; hänen ei tarvinnut pyytää kenenkään lupaa saadakseen
puhua hänen kanssaan, ei nähdä vierasten silmäysten olevan uteliaasti
luotuina heihin eikä kuulla omaansa ja Magdaleenan nimeä salaisin
kuiskein toisteltavana ympärillään.

Ja Magdaleena sitten? Monessa suhteessa olivat nuo viisitoista
kuukautta olleet hänelle raskaat; ennen kaikkea rakkauden ja
velvollisuuden ristiriita, sitten se ikävä asema, mikä kaikkina
aikoina tulee sen naisen osalle, jonka entisyydelle on langennut
hänen nykyistä elämäänsä himmentävä varjo. Oli useita, jotka
moittivat häntä. Etenkin oli hän omissa silmissään moitteenalainen.
Mutta nyt oli tuo kaikki voitettua; he kuuluivat toisilleen, tuli
mitä tulikin.

Ainoastaan alustalaiset kukkineen, seppeleineen olivat Torpassa
herrasväkeään vastassa, mutta Magdaleena luuli kaikkien heidän
katseissaan näkevänsä suopeutta ja hyväntahtoisuutta; ja mitä
saattoivatkaan hän ja Eerik enempää pyytää.

Jätämme heidät nauttimaan nuoresta onnestaan palataksemme Märta
rouvaan.

Saatiin pian nähdä, ettei Pietari herra täysin tuntenut ylpeätä
rouvaa, sillä sekä kuninkaan että herttuan ja leskikuningattaren
kirjeet eivät tehneet pienintäkään vaikutusta häneen.

"Mitä he semmoisia ymmärtävät", sanoi hän. "Tahtovatko he ehkä
sekaantua minun perheseikkoihini? Mieluimmin hoidan ne itse, ja ken
tulee kutsumatta tänne, saa lähteä kiittämättä pois."

Mitä Stenbockien kirjeisiin tulee, on epävarmaa, tokko hän niitä edes
luki.

Mutta kun hän sai kuulla, että vihkiäiset ja häät oli vietetty hänen
tietämättään, liekehti hänessä mielipaha kiivaammin kuin koskaan
ennen, ja hän selitti päättävästi, ettei tahtonut tietää siitä
tyttärestä eikä vävystä, mitään.

Sukulaiset sopivat keskenään, etteivät virka heistä mitään hänelle.
Oli parasta antaa ajan tehdä tehtävänsä.

Jonkun ajan kuluttua heräsi äidin ja sisarten ikävöinti uudella
voimalla Magdaleena rouvan sydämessä. Hän ei ollut koskaan herennyt
heille kirjoittamasta, mutta nyt olivat kirjeet vielä rukoilevampia
kuin ennen, ja Jumalan tähden hän pyysi sisarten välitystä; kahden
elämä riippui siitä.

Anna rouva se vihdoinkin keksi keinon.

"Äitimme syntymäpäiväksi", sanoi hän, "kokoonnumme kaikki
Hörningsholmaan ja silloin me rukouksin ja polvillemme langeten
taivutamme hänet antamaan anteeksi sisarellemme."

Kaikki pitivät ehdotusta hyvänä; ja juhlapäivän edellisenä päivänä
Märta rouva huomasi, että matkue toisensa perästä saapui, ja se
tuntui hänestä hyvältä, sillä hän arvasi syyn.

Oli marraskuu. Suuri sali oli koristettu puilla, pensailla ja
kaukaa tuoduilla harvinaisilla kukilla. Mutta eniten ilahutti Märta
rouvaa se, että hän näki ympärillään kaikki lastensa lapset ja
vävynsä koolla. Erittäin näytti hän tyytyväiseltä niihin runsaisiin
ja kallisarvoisiin lahjoihin, joita hänelle lahjoitettiin, ja hän
virkahtikin vihdoin hyvin hilpeästi:

"Mitä minun pitäisi antaa teille, kun te annatte minulle näin paljon?"

"Anna meille Magdaleena sisko!" huudahtivat kaikki tyttäret langeten
hänen jalkoihinsa.

Pikkulapset tarttuivat kiinni hänen hameisiinsa huutaen äitiensä
jäljessä: "Magdaleena!"

Vanhuksen piirteet jäykistyivät. Hän katseli vakavasti ja ankarasti
läsnäolijoihin, mutta sitten vieri kaksi suurta kyyneltä hänen
sisäänpainuneille poskilleen ja hän sanoi liikutustaan tukahdutellen:
"No, ottakaa hänet!"

Syntyi riemu semmoinen, ettei Hörningsholmassa ollut moista ollut
moneen vuoteen. Kunnioituskin unohdettiin tunteiden vallassa, ja
Märta rouva salli kaikkien vävyjensä syleillä ja tyttäriensä suudella
itseään, jota he eivät muistaneet tapahtuneen siitä pitäen, kuin
olivat olleet lapsia.

Mutta kun ensimäinen mielenliikutus oli ohi, sanoi hän: "Te olette
yllättäneet minut, mutta sanassani pysyn. Kuitenkaan eivät rikolliset
saa asua linnassa, vaan vastaiseksi tuolla alhaalla saunassa."

Läsnäolijoista tuntui tuomio kovalta, mutta kukaan ei uskaltanut
huomauttaa siitä. Kun Magdaleena rouva sai tiedon tästä, vastasi hän,
ettei mikään kuninkaanasuntokaan tuntunut hänestä houkuttelevammalta
kuin Hörningsholman halveksittu sauna.

Monta päivää ei viipynytkään, ennenkuin hän ja Eerik herra asettuivat
sikäläiseen uuteen asuntoonsa, ja niin yksinkertaista kuin
vastaanotto olikin, huomasi kyllä, että rakkaus oli painanut leimansa
siihen.

Eerik herra alistui nöyryytykseen rakkaan puolisonsa tähden,
mutta lisäksi vielä senkin tähden, että hänellä todellakin oli
sovitettavaa. Yhteiskunnallinen laki oli saanut tyydytyksensä;
kotirauhan häiritseminen ja loukattu äidinkunnia oli nyt sovitettava.

Ei kukaan sisarista uskaltanut ottaa vastaan rakkaita vieraita, mutta
eräs uskollinen palvelija välitti sananvaihtoa heidän kesken, ja
siitä Märta rouva ei saanut tietää mitään.

Vanha Nisse oli nähnyt neitosten kasvavan ja usein kantanut heitä
käsivarsillaan. Monta luottamustointa hän oli saanut, eikä hän
koskaan ollut pettänyt. Kun Anna rouva jätti hänelle tehtäväksi pitää
huolta äskentulleista, vastasi hän epäröimättä, että he saivat mitä
heidän tuli saada, vaikkapa hänen pitäisikin varastaa se Märta rouvan
omasta ruokakomerosta.

Mutta Nisse osasi myöskin olla juonikas, ja heidän tulonsa jälkeisenä
aamuna hän sovitti niin, että kohtasi Märta rouvan ennenkuin tämä
tiesi heidän saapuneen.

"He ovat täällä nyt, tuolla alhaalla", sanoi hän.

"Ketkä?" kysyi Märta rouva ankarasti.

"Saunassa, tiedämmä. Siellä on kylmää ja ikävää."

"Käyneehän sitä lämmittäminen."

"Se savuaa niin pahasti; he antavat sen mieluummin olla kylmänä."

"Mitä se minuun kuuluu?"

"Ei minuunkaan."

"Mitä te rohkenette?" ja vankka korvapuusti läjähti vanhuksen
poskelle.

"Minä vain sanon niinkuin teidän armonnekin", vastasi Nisse nöyrästi,
mutta hymyili itsekseen.

"Se ei kuulu teihin; onko teillä muuta asiaa, muuten menkää tiehenne."

"Tahtoisin vain kysyä", hän vetäytyi sivulle päin, ettei ollut
yhtä helppoa antaa hänelle korvapuustia, "annetaanko heille
ulkopalvelijain vai sisäpalvelijain ruokaa?"

Märta rouva kasvoi tuuman korkeammaksi, ja hänen silmänsä salamoivat.
"Minun tyttärellenikö, leskikuningattaren veljellekö?"

"Kyllä minä sen tiedän, mutta minkä kylvää, sen saa niittääkin."

"Menkää, älkääkä tulko silmieni eteen ennenkuin käsken!"

Vanha Nisse kumarsi maahan asti ja lynkytti pois. Tiellä hän
kohtasi Anna rouvan; hän sulki toisen silmänsä ja vilkutteli toista
sanoessaan tälle: "Olkaa huoleti, jalo rouva, herrasväen pöydällä on
tuskin niin hyviä paloja kuin saunassa."

"Siskokulta ehkä tarvitsee jotakin apua. Käyttehän usein siellä
alhaalla?"

"Minä muutan sinne pihakamariin, minut on nyt ajettu pois linnasta."

"Heidän tähtensäkö?"

"Hänen armonsa tiesi kyllä mitä teki."

Kova levottomuus oli vallannut Märta rouvan; hän oli aina liikkeessä,
eivätkä tyttäret olleet huomaavinaankaan, että hän seisoi pitkiä
aikoja ikkunassa, josta näki ulkohuonerakennuksiin päin. Itse hän
piti huolta siitä, että ruuat olivat parasta laatua, ja Anna rouva
sai käskyn pitää huolta siitä, "että he saivat mitä tarvitsivat
siellä saunassa".

Mutta kun pakkanen kiihtyi, kävi hän yhä levottomammaksi. Kyllä siinä
äidinrakkaus kamppaili kovaa taistelua ylpeyttä vastaan, ennenkuin
hän eräänä päivänä sanoi Sigrid rouvalle: "Oletteko olleet heidän
luonaan siellä alhaalla?"

"Me odotamme rakkaan äidin lupaa."

"Olisittehan voineet pyytää enemmänkin. Menkää heti sisartanne
katsomaan; se, mitä hän rikkoi teitä vastaan, on vähäpätöistä
siihen verraten, mitä hän rikkoi minua vastaan." Miten iloisina he
riensivätkään sinne ja miten tervetulleita he olivatkaan!

Magdaleena rouva tahtoi langeta heidän jalkoihinsa, mutta he sulkivat
hänet syliinsä hyväillen häntä hyväilemistään. Niin paljon oli heillä
kertomista toisilleen, niin monta luottamustointa uskottavana!
Magdaleena ei koskaan väsynyt kyselemästä Märta rouvaa, oliko hän
paljon vanhentunut, mitä mieltä hän oli ollut hänen suhteensa ja mitä
hän nyt ajatteli, luulivatko he hänen koskaan voivan antaa täydelleen
anteeksi ja kuinka kauan tätä vielä kestäisi.

Eerik herra olisi tahtonut, että hän olisi mennyt ulos, mutta hän
oli pelännyt kohtaavansa Märta rouvan ja että tämä hänet nähdessään
kääntyisi takaisin tai menisi ohitse ollen olevinaan häntä
huomaamatta. Se olisi särkenyt hänen sydämensä, ja hän huomasi nyt
olevansa velvoitettu elämään; Eerik herra oli niin hyvä hänelle ja
piti hänet niin rakkaana.

Töin-tuskin oli Eerik saanut hänet houkutelluksi lähtemään
metsästysretkelle; jos Magdaleena olisi niin halunnut, olisi hän aina
istunut kotona hänen luonaan.

Sisarukset erosivat toisistaan monta sydämellistä sanaa vaihdettuaan,
mutta paluumatkalla Sigrid ja Anna keskustelivat siitä, miten
kalpealta ja kärsivältä Magdaleena näytti ja miten heidän tuli
yhdessä kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että Märta
rouva täydelleen antaisi anteeksi. Tämä ei kysellyt mitään, mutta
kuunteli tarkkaavasti, kun tyttäret kertoilivat, miten Magdaleena oli
muuttunut ja kuinka syvästi hän katui tekemäänsä rikosta.

Mutta pakkanen kiihtyi. Magdaleena rouva sairastui ja hänen täytyi
maata useita päiviä vuoteessa.

Silloin täytyi Sigridin ja Annan uudestaan rohkaista itsensä ja
rukoilla äitiä, että Magdaleena saisi muuttaa linnaan ja saisi
sopivaa hoitoa.

Ankara oli taistelu, mutta lopulta määrättiin muutto tapahtuvaksi
seuraavana aamuna.

Karkoitus oli tapahtunut julkisesti, julkisesti piti sovinnonkin
tapahtuman.

Lapset ja palvelusväki kutsuttiin koolle suureen saliin, jossa Märta
rouva itse ylpeänä ja juhlallisena istui kunniaistuimella.

Ovet aukaistiin, ja ulkopuolella seisoi Magdaleena mustassa
puvussaan, pää kumarassa. Hän hoippui sisään; silloin nousi Märta
rouva lausuen liikutuksen valtaamana: "Oi sinua, onneton lapsi!"

Kun Magdaleena kuuli tuon rakkaan, joskin pelätyn äänen, lankesi hän
polvilleen: "Äiti, äiti, armahda minua!" Polvillaan hän ryömi hänen
luokseen ja kätki päänsä hänen helmaansa sanoen: "Minä olen syntiä
tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen sinun
tyttäreksesi kutsuttaa."

Kaikki läsnäolijat itkivät.

Eipä voinut Märta rouvakaan pidättää kyyneliään; hän nosti tyttärensä
lattialta ja sulki hänet syliinsä lausuen: "Rukoilkaamme Jumalaa
antamaan anteeksi syntisi, lapsi raukkani; minä olen jo antanut
anteeksi." Sitten hän suuteli tytärtään.

Suuri ja yleinen oli ilo. Märta rouva määräsi, että herrasväen
niinkuin palvelijainkin piti viettämän päivää juhlapäivänä.

Muutama tunti myöhemmin laskettiin myöskin Eerik herra sisään, ja
kun hän kohteliaasti pyysi, että unohdettaisiin mitä oli tapahtunut,
sulki ankara rouva leppyneenä hänetkin syliinsä, ja päivällispöydässä
hän istui molempain taas löydettyjen lastensa välissä ollen heille
lempeä äiti ja huolellinen emäntä.

Muutamia viikkoja senjälkeen Magdaleena synnytti pojan. Silloin pani
Märta rouva toimeen suuret ristiäiset, kutsui kummeiksi kuningas
Juhanan, herttua Kaarlen, leskikuningattaren ja prinsessat sekä
määräsi tällöin Magdaleenalle yhtä suuret myötäjäiset kuin muillekin
tyttärilleen.

Pitkät ajat painosti rikos Magdaleenan mieltä, ja vain äitinsä
käskystä hän luopui mustasta puvustaan pukeutuen iloisempiin väreihin.

Sellainen oli rouva Märta Sture, kova ja taipumaton äärimäisyyteen
asti, kovimmissakin koettelemuksissa, katkerimmissakin suruissa. Lain
ja velvollisuuden vaatimukset hän tunsi perin-pohjin ja noudatti
niitä tarkoin. Äidintunteet opettivat hänet rakastamaan, ja rakkaus
oli hänen viimeisten elinvuosiensa valo.



8.

ERÄÄT JÄÄHYVÄISET.


Kustaa Vaasa ja Laurentius Pietarinpoika ovat protestanttisuuden
kaksoistähtiä, jotka loistavat melkein yhtä kirkkaasti.

Me tiedämme, että Kustaan kolmas avioliitto joksikin aikaa häiritsi
heidän ystävyyttään, mutta entistään ehompana se uusiutui, kun
kuningas oli ehtinyt tyynesti ajatella asiaa.

Laurentius olikin nuhteeton mies. Työssään uuttera, neuvova,
rankaiseva ja opettava, sekä yksityisessä että julkisessa elämässään
jumalanpelon, ahkeruuden ja hyväntekeväisyyden perikuva.

Hänen neljäkymmentä kirjallista teostansa ovat todistuksena hänen
laajasta toiminnastaan.

Ruotsinkieli saa kiittää häntä ja hänen veljeänsä kehityksestä, joka
oli siihen aikaan tavaton.

Näistä loistavista ansioista huolimatta hän oli vaatimaton, hiljainen
ja rauhallinen. Ja kuitenkin hän oli, kuten edellisestä tiedämme,
järkähtämätön siinä, mitä piti oikeana.

Kustaa Vaasa koetti monta kertaa saada häntä taipumaan, mutta se ei
onnistunut.

Eerik pelkäsi häntä ja sai usein pitää hyvänään hänen terävät
nuhteensa.

Juhana koetti saada hänen vakaumustaan horjumaan, mutta ennemmin
olisi vuoren siirtänyt.

Hän oli pannut kruunun Kustaan toisen pojan päähän. Hän samoin kuin
monet muutkin olisi kernaasti tahtonut toivoa, että Ruotsille olisi
koittanut levollisempi ja rauhallisempi aika. Mutta se oli hyvin
epäilyksenalaista, tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja uhkaavalta.

Nyt hän oli 70-vuotias.

Ruotsin kirkon kaikissa tärkeämmissä viroissa oli miehiä, jotka
olivat saaneet elämänviisautensa ja kirkollisen toimintakantansa
joko hänen omassa koulussaan tai myöskin Wittenbergin ja Rostockin
yliopistoissa niinkuin hän itsekin.

Ilolla hän ajatteli, että viisikymmentä nuorukaista nyt oli Saksassa
opiskelemassa hänen kustannuksellaan.

Kotona hän oli tähän asti menestyksellä taistellut sitä
puritaanisuutta vastaan, joka Ruotsissa niinkuin muuallakin tahtoi
päästä valtaan ollen joko salaisesti tai julkisesti liitossa yhä
enemmän leviävän kalvinilaisuuden kanssa.

Kirkolliset olot Saksassa olivat melkein täydellisessä sekasorron
tilassa.

Miten olikaan Lutherin oppia väännelty ja sotkettu!
Yksinkertaisimmatkin totuudet olivat mitä kiivaimpain kiistain
esineinä.

Protestanttisen kirkon tila Saksassa oli omiansa työntämään luotansa
monta, jotka eivät olleet sen lujemmin kiintyneet ikuisiin totuuksiin.

Taistelu riehui vakavaa tunnustusmuotoa innokkaasti etsittäessä.

Niinkuin ainakin takerruttiin sanansaivarruksiin; kuorta tutkittaessa
heitettiin ydin pois.

Ja tällaisten erimielisyyksien johdosta nousi yliopisto otteluun
toista vastaan.

Ruhtinaat kannattivat eri puolueita useinkin valtiollisista syistä.

Evankelisluterilaiset olivat sotakannalla kalvinilaisia vastaan,
puhtaat luterilaiset melanktonilaisia vastaan!

Ja roomalais-katoliset kiihottivat taistelua minkä voivat. Kuta
yleisempi ja kiivaampi oli eripuraisuus, sitä enemmän oli aihetta
toivoa protestanttisuuden hajaantumista ja kukistumista.

Yhtä selvään käsitti Laurentius olosuhteet omassa maassaan.

Hän tunsi kuningattaren katoliset taipumukset ja suuren vaikutuksen.

Oli luultavaa, että liturgiset ponnistukset vetivät Juhanaa samaan
suuntaan.

Levittääkseen tämänhenkisiä kirjoituksia käytti Juhana tavallisia
keinojaan: imartelua, lupauksia ja virkaylennyksiä, mutta myöskin
uhkauksia ja vainoomisia.

Ruotsin kirkon asema riippui nyt erittäinkin sen papistosta. Jos se
olisi vankkana, ei Juhana voisi mitään.

Kaksi Laurentiuksen tytärtä oli naimisissa, vanhin, Margareeta,
Upsalan professorin Laurentius Pietarinpojan kanssa, jota erotukseksi
appi-isästään nimitettiin Gothukseksi.

Hän oli tunnettu erinomaisesta sukkeluudestaan ja suuresta
työkyvystään. Hän oli jonkun aikaa ollut Eerik XIV:n hovisaarnaajana,
ja tämä oli lähettänyt hänet Wittenbergiin.

Toinen tytär, Magdaleena, oli naimisissa liturgian voimakkaan
vastustajan, tukholmalaisen rehtorin Andreas Angermanuksen kanssa.

"Tahdotteko molemmat auttaa Ruotsin kirkon voimassapysymistä, kun
minä lähden täältä?" kysyi vanha arkkipiispa.

"Teidän työnne on oleva minulle pyhä, viimeiseen hengenvetooni asti
tahdon taistella sen puolesta", huudahti nuori Laurentius.

"Entä sinä, poikani Andreas?"

"Toimeni vastatkoot puolestani."

"Minä olen valmistanut evankelisen kirkkojärjestyksen", sanoi vanha
piispa, "ja soisin, että se tulisi hyväksytyksi koko valtakunnassa."

"Siinä tapauksessa pitänee kirkolliskokous kutsuttaman kokoon."

"Eikö siihen tarvita kuninkaan suostumusta?" kysyi Andreas.

"Tietysti", vastasi piispa, "mutta minä en epäile, ettei sitä
saataisi."

"Mahdollista kyllä, ellei vaan kuninkaalla ole oma liturgiansa
ajatuksissaan."

"Andreas epäilee häntä syyttä", huudahti professori.

"Minä en luota siihen, joka ottaa Pietari Kaarlenpojan uudelleen
armoihinsa", vastasi tämä.

"Onko kuningas tehnyt sen?"

"Kaarlenpoika on vakuuttanut olevansa viaton Sturein murhaan",
jatkoi professori; "ei ole oikein tuomita häntä pelkkien epäluulojen
perusteella."

"Se on totta", huomautti piispa, "mutta minun täytyy tunnustaa
toivoneeni, ettei kuningas olisi sitä tehnyt."

"Hänestä tulee innokas liturgian puolustaja."

"Pitäisitkö hänestä enemmän, jos hän ei olisi liturgialainen?" kysyi
professori.

"En, tosiaankaan, sitä en tekisi."

"Ethän sinä, Andreas, tule liturgialaiseksi?"

"Ennen annan heidän tallata itseni jalkoihinsa."

"Kun kuninkaalla on niin kiivas luonne, ei voi tietää mitä tapahtuu",
vastasi vilkas professori. "Mutta eihän se niin pitkälle menne,
papisto on oleva yhtenä miehenä!"

"Se on oikein, yhtenä miehenä", jatkoi piispa, "ja siihen minä sanon
amen!"

Kirkolliskokous pidettiin Upsalassa kesällä 1572. Päätettiin pysyä
puhtaassa kristillisessä opissa sellaisena kuin se oli profeettain ja
apostolien kirjoituksissa, harrastaa kunniallisuutta, kuria ja hyviä
tapoja sekä estää kaikkea, mikä sitä vastaan soti.

Lopuksi päätettiin noudattaa niitä kirkkotapoja ja sitä järjestystä,
mitä nyt käytäntöön otetussa ja hyväksytyssä kirkkokäsikirjassa oli
säädetty.

Samana päivänä, jolloin kokous loppui, tunsi Laurentius viimeisen
tautinsa ensimäiset oireet, mutta iloisella uskalluksella hän katseli
kokoontuneita, joista suurin osa oli hänelle hyvin tuttuja.

Useimmat heistä kuuluivat nuorempaan sukupolveen; monet olivat
olleet hänen oppilaitaan, ja kunnioituksella ja luottamuksella he
kuuntelivat hänen sanojaan.

Ja hän kehotti heitä pysymään lujina, niin ettei mikään maailmassa
voisi viekoitella heitä pois tuolta ainoalta totuuden ja oikeuden
tieltä. Herra oli asettanut heidät kansalle tietä osoittamaan;
seisokoot he uskollisina kukin paikallaan älköötkä antako muiden
herrojen siitä vetää pois itseänsä; heillä oli vain yksi Herra, Häntä
heidän tuli uskollisesti palvella.

Monet kokouksen jäsenistä puhuivat hänen kanssaan niistä myrskyistä,
joita hänen kuolemansa jälkeen tuli puhkeamaan.

"Työ on Herran!" huudahti piispa. "Sentähden se myös varmana seisoo!"

Uupuneena ja vaipunein voimin hän palasi kotiin.

Siellä ottivat hänet vastaan puoliso ja tyttäret, jotka pitivät
hänestä mitä hellintä huolta.

Mutta vielä kerran hän tahtoi nähdä koko papiston ympärillään.

Heitä kokoontui hänen sairasvuoteelleen niin monta kuin mahtua voi.

Hän sanoi heille jäähyväisensä kehottaen heitä isällisellä
sydämellisyydellä ja vakavuudella ahkeruuteen ja kestävyyteen uskossa.

Syvästi liikutettuina hänen virkaveljensä erosivat hänestä.

Ja kun he olivat kaikki menneet, huudahti hän:

"Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä hän on
nähnyt sinun autuutesi!"

Riitaisuuksien aikana vetosivat evankeliset usein jälkeenpäin häneen
kuin apostoliin, eivätkä heidän vastustajansa koskaan uskaltaneet
lausua mitään tuota yleisesti kunnioitettua miestä vastaan.

Kokouksen vielä kestäessä puhuttiin paljon eräästä
riitakirjoituksesta, jonka kuningattaren hovisaarnaaja, Juhana
Herbst, oli kyhännyt ja suunnannut arkkipiispaa vastaan.

Tarkoituksena oli todistaa, että ainoastaan katolisessa kirkossa oli
todellinen papisto ja autuaaksitekevät armonvälikappaleet sekä että
pyhimystenpalvelus oli luvallista.

Arkkipiispan mieli kuohahti: hän sanoi tahtovansa itse vastata
kirjoitukseen ja kumota sen.

Sen hän tekikin, ja valtiopäivillä Tukholmassa seuraavana vuonna
luki Vesteråsin tuomiorovasti Erasmus Nikolauksenpoika julki hänen
kirjoituksensa.

Samassa tilaisuudessa tapahtui kuninkaan käskystä Herbstin ja
Linköpingin piispan kesken väittely kirkollisista kysymyksistä, ja
kuningas asettui silloin ehdottomasti piispan puolelle.

Tieto tästä ilahutti suuresti vanhaa arkkipiispaa.

Senjälkeen vähenivät hänen voimansa yhä enemmän, ja syyspuoleen
saattoi havaita, ettei hänellä enää ollut pitkää aikaa jäljellä.
Silloin hän kutsui vielä kerran Erasmus Nikolauksenpojan luokseen ja
pyysi häntä kiittämään kuningas Juhanaa siitä, että tämä piti huolta
kirkon asioista.

Samalla hän pyysi ja vannotti kuningasta sen katoomattoman kruunun
kautta, jonka hän toivoi saavuttavansa tulevassa elämässä,
suojelemaan kirkkoa, jotta se säilyttäisi nykyisen puhtautensa ja
nykyiset laitoksensa.

Tämä pyyntö esitettiin, ja kuninkaan tervehdykset sekä kiitos
hänen kehotuksestaan ynnä lupaus sen noudattamisesta ehtivät vielä
arkkipiispalle, ennenkuin hän kuoli.

Laurentius Pietarinpoika kuoli lokakuun 26 p:nä 1573 lähes
74-vuotiaana, oltuaan arkkipiispana enemmän kuin 42 vuotta.

Hän oli elänyt suurta, vaiherikasta elämää, mutta ihmeellisintä
kaikesta oli se, ettei hän koskaan ollut uskoton velvollisuudelleen,
ei koskaan tehnyt mitään, jota hänen olisi tarvinnut toivoa
poispyyhityksi elämänsä suuresta muistikirjasta.

Hänen asemansa asetti hänet kaikkien arvosteltavaksi, mutta ei ketään
eikä mitään hänen tarvinnut hävetä.

Sentähden on hän kaikkina aikoina oleva todellisen kirkonpäämiehen
esikuvana.

Hänet haudattiin Upsalan tuomiokirkon pääkuoriin, missä hänen
hautakivensä vielä on.



9. SYY JA SEURAUS.


Tukholmassa herätti jonkinmoista huomiota se, että elokuun 10 p:nä
1575 kaikkialla kadunkulmissa ja aitauksissa oli luettavana: "40 814".

Monet pysähtyivät uteliaina sitä katsomaan.

"Mitähän se merkitsee?" udeltiin.

Kukaan ei voinut selittää sitä.

Mutta tapahtuipa myöskin, että yksi ja toinen luki sen kyselemättä
mitään, luoden vain päinvastoin epäilevän silmäyksen ympärilleen ja
kiiruhtaen nopein askelin pois.

Mutta sitä ei tavattu ainoastaan Tukholmassa; melkein kaikki Ruotsin
suurimmat kaupungit olivat varustetut mainituilla ilmoituksilla.

Linköpingissä se oli piirretty erään kurjan puuhökkelin seinään aivan
kaupungin laidassa.

Sinne hiipi elokuun 14 p:nä kello kuuden aikaan iltapuolella joukko
naamioituja henkilöitä.

Mutta nyt ei ollut mitään katettua pöytää; joukko ruukkuja ja maljoja
oli läjätty eräälle pöydälle, kaikki sikin-sokin.

Tunnussanana oli "40". Yksi oli vahdissa ja laski vieraat sisään
samalla kuin luki ne. Kun hän oli tullut neljäänkymmeneen, sulki hän
ulko-oven ja tuli sisään sanoen: "Täynnä!"

Kaikki läsnäolijat katselivat epäillen toisiaan.

Silloin yksi heistä huusi: "Naamarit pois!"

Muutamat olivat valmiit heti noudattamaan kehotusta, toiset epäröivät.

Jälkimäisistä huusi silloin yksi:

"Kuka käskee?"

"Yksi 40:stä!"

"Millä oikeudella?"

"Hädänalaisen oikeudella!"

Silloin jakaantui koko joukko kahteen ryhmään ja vilkas sananvaihto
alkoi.

Joku taputti käsiään.

Tuli heti hiljaisuus.

"Tahtovatko hätääntyneen ystävät antautua suurimpaan vaaraan?"

"Kyllä, sen he tahtovat tehdä!"

"Pettämättä 40:ä, jos he eivät onnistu?"

"Sen vannomme!"

"Naamarit pois!"

Se tapahtui melkein silmänräpäyksessä.

Monta tuttavaa siinä tavattiin; toiset näkivät tuntemattomia kasvoja
edessään, mutta hetki oli liian vakava, jotta siihen olisi mitään
erityistä huomiota kiinnitetty.

Mutta erääseen kiintyivät kaikkien katseet. Näytti siltä, että kaikki
tunsivat hänet, ja ne harvat, jotka eivät tunteneet, saivat pian
lähinnäseisovalta tietää, kuka hän oli.

Peder Levers oli ollut eräs kuningas Eerikin monista amiraaleista;
hän näytti olevan 30 ja 40 vuoden välillä, ja hänellä oli terävät
kasvojenpiirteet.

"Huomaan, että olen tunnettu", sanoi hän kumartaen ivallisesti.
"Ehkäpä on tunnettua myöskin, miten kiintynyt olen onnettomaan
herraani?"

Myöntävää muminaa kuului.

"Henkeni tahdon panna alttiiksi pelastaakseni hänet!"

"Minä myös, minä myös", huusivat useat.

"Ah!" huudahti entinen amiraali. "Minä huomaan täällä useita kuningas
Eerikin henkivartijoita; me voimme toivoa menestyvämme!"

Nuori Niilo Pietarinpoika Silfversparre ja Jaakko Bagge, amiraalin
poika, sekä useat muut lausuivat kiihkeästi paheksuvansa sitä
kohtelua, jonka alaiseksi kuningas Eerikin täytyi alistua, ja
sanoivat mitä innokkaimmin haluavansa, että hänet voitaisiin
vapauttaa.

Oltiin yksimielisiä siitä, että hän varmaan lähtisi vankilasta
muuttunein mielin ja että olisi onni, jos ajoissa päästäisiin
vapaaksi katolisesta paavilaiskiihkosta, joka uhkasi saada jalansijaa
maassa.

Tästä olivat kaikki yksimielisiä. Joku ehdotti, että ryhdyttäisiin
kirjeenvaihtoon kuningas Eerikin kanssa, nimiä mainitsematta.

Peder Levers otti sen toimekseen. Hän sanoi kyllä keksivänsä keinoja
ja todistukseksi hän otti esiin erään Eerikin kirjeen, jossa
tämä ilomielin sanoi kuulevansa kaikkia pelastusehdotuksia. Hän
tahtoisi kernaasti valmistaa avoimen kirjeen kaikille uskollisille
alamaisilleen, luvaten kaikkea hyvää, jos he auttaisivat häntä;
mutta kaiken pitäisi tapahtuman joutuisasti, ja nimensä alle hän oli
kirjoittanut latinaksi: _"pian, pian, pian, mitä pikimmin."_

Tämä kirje ynnä amiraalin ominpäinen menettely eivät olleet
laimentamatta osanottoa; kyseltiinpä, joko hän oli tehnyt
suunnitelmia kuninkaan vapauttamiseksi.

Oli, kyllä hän oli tehnyt. Kuningas Juhanalla oli aikomus 20:ntena
päivänä matkustaa etelään päin; silloin oli linna yllätettävä ja
Eerik vapautettava.

Kaikki katselivat hämillään toisiaan; olihan se aivan kuin olisi
vapaaehtoisesti pistänyt päänsä ansaan, ja siihen ei kellään ollut
halua.

Mutta amiraali selitti, että linnan vartijaväkeen oli otettu monta,
jotka ennen olivat olleet hänen palveluksessaan, ja että hän menee
yksin, ellei saa ketään kanssaan, mutta siinä tapauksessa hän myöskin
pitää palkinnon yksin.

Mutta kuninkaan nuoret henkivartijat selittivät yhdestä suusta
tahtovansa ympäröidä Eerikin ja riemusaatossa viedä hänet vankilasta.

Kaikki muut seisoivat hämillään ja neuvottomina; heillä oli hyvin
vähän halua olla osallisina yrityksessä.

Vaihdettiin katkeria ja epäluuloisia silmäyksiä.

Suuremman puolueen puheenjohtaja taputti silloin käsiään pyytäen
puheenvuoroa.

Hiljaisuus syntyi heti.

"Minusta", sanoi hän, "ei eri mielipiteiden tarvitse synnyttää
vastenmielisyyttä."

"Ei, ei!" vastasivat useat.

"Kuinka vahva on puolue, joka tahtoo mennä hädänalaista auttamaan?"

"Kymmenen."

"Pitävätkö he itseään kyllin voimakkaina?"

"Pitävät!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Emme tahdokkaan, että meitä olisi useampia", lisäsi vielä eräs.

"No hyvä, sitoudummeko me kolmekymmentä ehdottomaan vaitioloon?"
kysyi puhuja.

"Sen teemme! Sitoudumme ehdottomasti vaikenemaan."

"Te kuulette itse; oletteko tyytyväiset, että me puolestamme
seuraamme teitä vain onnitteluillamme?"

Syntyi hetken hiljaisuus.

"Me tyydymme siihen", vastasi amiraali. "Toisin sanoen, minä tyydyn
ja luulen, että muutkin voivat tyytyä."

Kuului hajanaisia suostumushuutoja.

"Tarkempia sopimuksiamme emme tee täällä", lisäsi Peder Levers.

Siihen muut yhdeksän suostuivat.

"Lähtekäämme siis. Minä ilmoitan sitten herroille suunnitelmani."

Senjälkeen meni amiraali ulos koko nuoren joukon seuraamana,
mutta jokainen heistä toisti sanan "vaiti!" kulkiessaan muiden
kolmenkymmenen ohi, jotka vuoroonsa vastasivat saman sanan, kunnes
kaikki kymmenen olivat ulkona.

"Naamarimme, hyvät herrat!"

Kukin peitti heti kasvonsa naamarillaan.

"Tästälähin '30', kokouspaikka Tukholmassa."

Muutamassa silmänräpäyksessä tyhjeni huone ja vieraat olivat
hävinneet.

       *       *       *       *       *

Elokuun 21 p:nä Juhana kirjoitti herttualle:

"Viime perjantaina kello 8 illalla olemme saaneet selville suuren
kavallushankkeen itseämme vastaan siinä muodossa nimittäin, että
joukko kuningas Eerikin puoluelaisia oli lyöttäytynyt yhteen
valloittaakseen linnan heti kun me olimme lähteneet ja vapauttaakseen
kuningas Eerikin sekä asettaakseen hänet taas valtaistuimelle, kuten
vangitut kavaltajat heti vapaaehtoisesti tunnustivat."

Kuolemaan tuomituista mainitaan Tuomas Jaakonpoika; Peder Levers
pelastui pakenemalla. Niilo Silfversparre ja Jaakko Bagge joutuivat
vangiksi, mutta laskettiin vapaiksi ja tulivat sitten herttuan
palvelukseen.

Juhana oli kuitenkin kauhusta aivan suunniltaan. Yhtenä ainoana
päivänä hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä siitä, että
Eerikkiä oli vartioitava ankarammin sekä että pienimmänkin vaaran
uhatessa "kuningas Eerikin elämä oli lopetettava, niinkuin
valtakirjassa siitä mainitaan".

Vastauksessaan sanoivat vartijat, etteivät voineet täydelleen panna
toimeen mitä heidän oli käsketty, "syystä että parturi Antti ei nyt
ole saapuvilla".

Juhana käski parturin viipymättä lähteä Gripsholmaan.

Mutta ilkityö lykkäytyi sentäänkin tuonnemmaksi, joko siitä syystä,
ettei vaaraa enää pidetty uhkaavana, tai siksi, että pelättiin Kaarle
herttuaa, niin kauan kuin vanki oli herttuakunnan alueella.

Ehkäpä tämä olikin syynä siihen, että Eerik v. 1573 siirrettiin
Gripsholmasta Vesteråsiin.

Mutta oli siihen toinenkin syy!

Viime päivinä ennen vangitsemistaan oli Eerik lausunut, että hän
kaivauttaa johonkin 50,000 dukaattia ja sitten pakenee valtakunnasta.

Ja hän oli luvannut tulla rauhallisten aikojen palauduttua takaisin,
ottaa kullat kätköstään, pestata miehiä ja karkoittaa veljensä.

Nuo 50,000 dukaattia häämöttivät aina Juhanan himokkaissa silmissä;
niiden tähden hän uskoi hupsujen näköhairahduksia panettaen monta
kertaa useissa eri paikoissa toimeen tarkkoja etsimisiä luullun
aarteen löytämiseksi.

Erittäinkin luuli Juhana sen olevan Gripsholmassa, ja sentähden
täytyi saada Eerik pois; olipa kuin hän olisi pelännyt, että vanki
voisi puolustaa oikeuksiaan.

Mutta miten kaivettiinkaan ja etsittiin, ei mitään aarteita löydetty.

Ja kuitenkin oli Juhana laskenut ne omikseen.

Rahalliset asiat olivatkin melkein epäilyttävällä kannalla. Juhanan
ja Kaarlen väli oli kaikkea muuta kuin hyvä.

Jo 1571 oli kuningas alentanut rahan arvoa, eikä Kaarle empinyt
käyttää tätä hyväkseen vaihtamalla ja ostamalla vanhaa, joka oli
joltisestikin parempaa.

Mutta Juhana oli jo aikaisemmin laskenut tällaisen kaupan omakseen,
ja nyt tuli veli hänen tiellensä, niin että kuninkaan täytyi kieltää
koko tämä kauppa.

Lisäksi oli merikauppa Narvan kanssa julistettu vapaaksi Stettinin
rauhassa, mutta Juhana tahtoi osoittaa ylivaltaansa merellä ja kielsi
kenenkään käyttämästä tuota vapautta häneltä siihen lupaa saamatta.

Kaarle varusti laivoja ja lähetteli niitä Narvaan varustettuina
passeilla, jotka hän oli itse valmistanut.

Kuningas käski anastaa laivat, ja vasta pitkän kirjeenvaihdon jälkeen
ne laskettiin vapaiksi.

Tärkein riidan aihe oli kuitenkin kuningas Kustaan perinnön jako.

Juhana oli julkisesti osoittanut paheksivansa kaikkia herttuain
vallan rajoituksia, ja niiden syiden joukossa, joiden nojalla Eerik
syöstiin valtaistuimelta, mainittiin Arbogan artikkelit, koska ne
muka olivat "kovia ja sietämättömiä".

Lisäksi mainittiin, että Eerik oli pakottanut veljensä ehtoihin,
jotka olivat aivan isän testamenttia vastaan.

Ei käynyt epäileminenkään, ettei Juhana saanut kiittää veljeänsä
kruunustaan.

Hänen täytyi sentähden tehdä muutamia myönnytyksiä, mutta herttua ei
tyytynyt niihin.

Kaarle vaati vahingonkorvausta koko siltä ajalta, jolta hän ei ollut
saanut tuloja herttuakunnastaan.

Ja kun Juhana kirjeissään nimitti häntä "_meidän_ valtakuntamme
perinnölliseksi ruhtinaaksi", niin Kaarle vastasi, ettei Ruotsi ollut
Juhanan enemmän kuin muidenkaan ruhtinasten yksityisomaisuutta.

Myöskin sotapalveluksen suhteen, niin, melkeinpä kaikissa
kysymyksissä he olivat eri mieltä, mutta enimmin ehkä uskonnollisissa
asioissa.

       *       *       *       *       *

Enemmän kuin seitsemän kuukautta kului arkkipiispan kuolemasta,
ennenkuin hänen seuraajansa nimitettiin.

Sillä aikaa työskentelivät kuningas ja Pietari Fecht, tehden entisen
arkkipiispan kirkkojärjestykseen niitä muutoksia ja lisäyksiä, joiden
-- kuten sanottiin -- piti antaa sille tarpeellista selvyyttä ja
varmuutta.

Samalla pantiin kaikki voimat liikkeelle maaperän valmistamiseksi
uudelle kirkkojärjestykselle.

Pietari Kaarlenpojan toimeksi annettiin uuden liturgian puolustus.
Papeista useat saivat ja toisille luvattiin hyvät kirkkoherranpaikat,
kun he lupasivat kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että
liturgia tulisi käytäntöön otetuksi.

Vesteråsin äskenvalittu piispa, Erasmus Nikolauksenpoika, sai
edeltäpäin käsikirja-ehdotuksen, ja samalla käski kuningas häntä
vaikuttamaan hiippakunnan papistoon sen hyväksi.

Kuninkaan alamaisina kätyreinä oli ensi sijassa Olavi Sverkerinpoika;
häntä nimitettiin ensin Olaus Potomanderiksi tai Olavi Elfkarliksi,
koska hän oli syntynyt Elfkarlebyssä. Sittemmin nimittivät
protestantit häntä Olavi Perkeleenpojaksi, koska hän kirjoituksissaan
puolusti liturgiaa, sekä lopuksi Olavi Kaavunkääntäjäksi, hän kun
aina horjui puolelta toiselle.

Arvokkaana apumiehenä oli hänellä Henrik Henrikinpoika, joka
sittemmin murhasi kuningas Eerikin.

Kolmantena oli Henrik Matinpoika, naimisissa sen Antti Niilonpojan
sisaren kanssa, joka 1573 sai Eerikiltä tehtäväkseen, surmata herttua
Juhanan.

Tämä arvokas kolmikko kirjoitteli innokkaasti liturgian puolesta ja
koetti kaikin voimin saada sitä käytäntöön.

Lueteltuamme ne voimat, jotka olivat Juhanan apuna lähenevässä
taistelussa, on paikallaan muistella, mitä Kustaa Vaasa sanoi
pojilleen:

"Varatkaa ympärillenne miehiä, jotka ovat kunnollisia ja tunnetut
puhtaasta elämästään. Muistakaa, että teistä ajatellaan sitä, mitä
näistä tiedetään."

Kirkolliskokous sekä samaksi ajaksi määrätyt valtiopäivät avattiin
Tukholmassa kesäkuun 6 p:nä 1574.

Piispat olivat kutsutut saapuville; kunkin tuli tuoda mukanaan
muutamia tuomiokapitulinsa miehiä ja pari hiippakuntansa etevintä
pappia.

Kuningas esiintyi osaksi itse, osaksi Fechtin kautta. Hän puolustihe
sitä epäluuloa vastaan, että hän muka oli taipuvainen roomalaiseen
uskoon: se oli "juutalaisvalhe"; hän muka tahtoi vain puolustaa ja
kehittää vanhan kirkon oppia sekä pitää huolta kirkoista ja kouluista.

Nyt oli monenmoista harhauskoa kaikissa Euroopan maissa, ja
levottomuutta ja erimielisyyttä oli niissäkin jumaluusoppineissa,
jotka nojautuivat Augsburgin tunnustukseen. Epätietoisina omasta
uskonnostaan olivat monet lähettäneet lähettiläitä Konstantinopoliin
koettaakseen yhdistää protestanttisuutta kreikkalaiseen kirkkoon.

Sellaisen erimielisyyden vallitessa uskonnon asioissa oli parasta
-- selitti Juhana -- palautua _ensimäisen kirkon apostoliseen ja
katoliseen uskoon_, jota sekä pyhä raamattu että kirkkoisät opettivat.

Nyt oli monessa suhteessa poikettu siitä, erittäinkin oli
messujärjestys vanhoista liturgioista poikkeava, jonkatähden olisi
alotettava sillä, että messu palautetaan alkuperäiseen puhtauteensa.

Vankeutensa aikana oli kuningas tutkinut niin paljon
jumaluusopillisia kirjoituksia, että katsoi olevansa täysin
oikeutettu lausumaan vakaumuksensa.

Ne kymmenen kohtaa, jotka papistolle esitettiin, koskivat osittain
pappien menettelytapaa jumalanpalveluksessa ja ehtoollisen
jakamisessa, osittain muutamia kirkollisia tapoja.

Muun muassa varoitettiin papistoa valmistautumaan
jumalanpalvelukseen. He eivät saaneet lukea postillasta mitä mieleen
juolahti, vaan sitä mikä oli päivän evankeliumiin soveltuvaa. Heidän
tuli noudattaa ulkonaista puhtautta, hoitaa messupukunsa hyvin, eikä,
kuten muutamilla oli tapaa, "laskea vanhoja hattujansa ja rukkasiansa
alttarille". Pappismies, joka oli ollut päihtyneenä sen päivän
edellisenä iltana, jolloin hänen piti toimittaa alttaripalvelusta,
oli pantava viralta j.n.e.

Nämä kymmenen kohtaa olisivat ennemmin kuuluneet piispan
esitettäväksi pappeinkokoukselle kuin kuninkaan esitettäväksi
valtakunnan papistolle. Ne arveluttivat papistoa siinä määrässä, että
vastauskirjoituksessa, joka sittemmin annettiin kuninkaalle, oli
suostuttu vain yhteen muutokseen kirkkorukouksissa; muut hyljättiin.

Ennenkuin kuningas, _joka oli pidättänyt itselleen päättämisvallan_,
antoi päätöksensä papiston arveluista, kutsuttiin piispat linnaan.

Siellä kuningas sanoi heille, ettei heidän pitänyt ihmetellä,
että hän toimiskeli jumaluusopillisissa kysymyksissä. Se tapahtui
hänen harrastuksestaan Jumalan valtakuntaa kohtaan; hän muka
tahtoi suojella pappeja uusien teologien mielipiteiltä ja antaa
heille aseita paavilaisuutta vastustamaan. Uusien teologien
kirjoituksia pitäisi luettaman varovasti tai ei ollenkaan. Yksi
ainoa sivu kirkkoisäin teoksissa sisälsi enemmän kuin uusien
teologien paksuimmatkin kirjat. Ruotsalaiset eivät enää saa tutkia
jumaluusoppia Saksassa; hän pitää huolen siitä, että he saavat
tarpeellista opetusta Upsalassa.

Itse hän sitten määräsi mitä kokouksen piti päättää.

Heti senjälkeen ryhdyttiin arkkipiispan vaaliin. Piispat, papit ja
opettajat antoivat äänensä; ne jakaantuivat Linköpingin piispan
Martin ja Upsalan akatemian professorin välillä.

Piispa, joka ankarasti riippui protestanttisuudessa, sai enimmät
äänet, mutta kuningas asetti virkaan Laurentius Pietarinpojan
(Gothuksen), joka oli taipuvampi.

Stanislaus Warsewitz, josta Hosius mainitsi kirjeessään
kuningattarelle, saapui kesäkuun 16 p:nä Tukholmaan. Hän
oli erinomaisen liukas ja hienosti sivistynyt mies. Niissä
keskusteluissa, joita hänellä oli kuninkaan ja Fechtin kanssa,
kehittyi näissä molemmissa tieto siitä, että he olivat
jumaluusoppineita ja kirkonopin parantajia, ja kun jesuiitta
elokuussa oli matkustanut pois, kyhäsivät he yhdessä uuden
kirkkokäsikirjansa.

Joulukuussa kutsuttiin uusi arkkipiispa, joka ei vielä ollut
saanut valtakirjaansa, Tukholmaan, ja siellä asetettiin hänen
hyväksyttäväkseen seitsemäntoista artikkelia, jotka muun ohessa
hyväksyivät luostarien palauttamisen, pyhimystenpalveluksen,
esirukoukset vainajain puolesta ja vanhan kirkon juhlamenojen
uudelleen käytäntöön ottamisen.

Uusi piispa antoi houkutella itsensä allekirjoittamaan kaiken tämän,
ja sitten hänet valtuutettiin virkaansa.

Heti senjälkeen kutsuttiin uusi pappeinkokous neuvottelemaan
muutoksista 1571 vuoden kirkkojärjestykseen arkkipiispan hyväksymäin
artikkelien mukaan. Tämän jälkimäisen tuli olla edellisen
selvityksenä ja täydennyksenä.

Virkaan-asettaminen tapahtui sitten Upsalassa Pietari Brahen.
Hogenskild Bielken, Eerik Sparren ja Eerik Stenbockin läsnäollessa.
Siinä noudatettiin kaikkea katolista komeutta piispanhiippoineen,
kaapuineen ja sauvoineen (jotka siitä pitäen ovat säilyneetkin).

Kuningas käski, että öljyllä voitelemistakin olisi käytettävä; kaikki
läsnäolijat olivat sitä vastaan, mutta kuninkaan tahto pääsi kuin
pääsikin voitolle.

Tämän jälkeen oli vähitellen otettava uusi messujärjestys käytäntöön
ja palattava uudelleen latinalaiseen messuun.

Arkkipiispa sitoutui muun muassa pitämään huolta siitä, että papit
tarkoin noudattivat kirkollisia juhlamenoja ja juhlapäiviä (entisiin
lisättiin katolis-aikaiset, poisjätetyt Magdaleenan, Laurentiuksen,
Kristuksen ruumiin, Maarian syntymisen ja taivaaseenastumisen juhlat).

Muuten tuli arkkipiispan noudattaa sitä lakia, joka oli tai
saattoi tulla hyväksytyksi, eikä ottaa käytäntöön mitään, jota
_kirkolliskokous ja kuningas_ eivät olleet hyväksyneet ja
vahvistaneet.

Helmikuun 1 päiväksi 1575 kutsuttiin Tukholmaan arkkipiispa,
Linköpingin, Skaran, Strengnäsin ja Vesteråsin piispat, Tukholman
papisto, Skaran tuomiorovasti Sven Benediktuksenpoika ja Vesteråsin
tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika, Strengnäsin kirkkoherra Reinhold
Ragvaldinpoika sekä Skaran koulumestari Olaus Laurentiuksenpoika.

Kokoontuneille esitettiin kaikki ne muutokset ja lisäykset 1571
vuoden kirkkojärjestykseen, jotka olivat sopusoinnussa niiden
artikkelien kanssa, mitkä uusi arkkipiispa jo oli hyväksynyt.

Papit allekirjoittivat ehdotuksen sitoutuen sitä käyttämään ja
noudattamaan, mikäli se olisi mahdollista ja saavuttaisi yleisempää
suostumusta.

Lahjomattomia kuin kallio olivat muutamat harvat, niiden joukossa
suuressa arvossa pidetty Andreas Angermanus. Juhana ei sillä hetkellä
voinut heille mitään, mutta lupasi pitää heidät mielessään.

Kuningas kirjoitti, että luuli herttuan alistuvan hänen uuteen
uskonto- ja jumalanpalvelusjärjestykseensä, mutta sai vastaukseksi,
ettei herttua tullut poikkeamaan hiuskarvan vertaakaan niistä Ruotsin
seurakunnan opin ja kirkonmenojen perusteista, jotka hänen isänsä oli
laskenut Jumalan sanan mukaan, hän joka myöskin oli testamentissaan
tehnyt Ruotsin kuninkaat uskonnon puolustajiksi juuri tässä mielessä.

Neuvosto aikoi välittää veljesten kesken, mutta kaikki keskustelut
olivat turhat.

Kuningas määräsi liturgian noudatettavaksi valtakunnassaan; herttua
kielsi sen ruhtinaskunnassaan.

Herttua antoi suojan ja virkoja kaikille, joita Juhana vainosi ja
pani viralta.

Tammikuun 7 p:nä 1575 herttua kirjoitti Strengnäsin piispalle
Niilolle kehottaen häntä pysymään siinä opissa, jota herttuan isän
aikana oli yleisesti saarnattu, sekä selitti, ettei aikonut hyväksyä
mitään uusia, tarpeettomia muutoksia uskonnossaan, lisäten: "ja tämän
meidän mielipiteemme ilmoittanette kenelle tahdotte, sillä siinä
aiomme pysyä".

Liturgia oli painettu ja alkoi tulla tunnetuksi maassa alkupuolella
vuotta 1576. Siinä olivat useimmat tai varsinaisesti kaikkikin
osat roomalaista messua sekä samoin ne rukoukset ja virret, joita
siinä määrättiin papin virkatehtäviin kuuluviksi hänen messupukuun
pukeutuessaan ja käsiänsä pestessään. Sitävastoin oli ristinmerkit,
kumarrukset ja alttarinsuutelemiset jätetty pois.

Kun se ensin levisi, ei annettu mitään määräyksiä sen käyttämisestä.
Tiedettiin, että sen piti kussakin hiippakunnassa tapahtuman
piispain toimesta, ennenkuin se otettaisiin seurakunnissa yleisesti
käytettäväksi juhlallisen päätöksen nojalla. Mutta näillä oli siihen
niin vähän halua, että tarvittiin todellakin Juhanan itsepäisyyttä
pysymään päätöksessä, joka oli aivan kansan yleistä mielipidettä
vastaan.

Ruotsin aateli oli tunnettu korkeasta sivistyksestään.
Saarnakokoelmat ja paimenkirjeet niiltä ajoilta todistavat, että
papit kammosivat paavilaisuutta. Rahvaan lähettiläät olivat
myötävaikuttaneet parannuksiin, joita oli päätetty Vesteråsissa 1527
ja 1544. Kuningas Juhana lausuu kyllä, että kansa ei tiennyt muuta
kuin olevansa katolinen, mutta se oli kyllin valveilla huomaamaan,
mitä ympärillä tapahtui, ja sillä oli kyllin älyä tutkimaan, mitä
sille tarjottiin, sekä omaksumaan mitä se itse piti hyvänä.

Tällöin heräsi Juhanassa uudestaan ajatus Roomaan yhdistymisestä. On
luultavaa, että kuningattaren rukoukset vaikuttivat paljon tähän.

Kuinka paljon hänen olikaan täytynyt kärsiä velvollisuuksiensa
ristiriidassa! Hänen oma vapahduksensa oli riippuvainen kuninkaan ja
maan palautumisesta ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan; hänellä
oli huoli siitä, että lapsensa säilyisivät harhauskon saastasta, ja
lopuksi, eikä suinkaan vähimmin, jäyti häntä yhä yltyvä sairaus sekä
uupumus, joka aika-ajoin kokonaan valtasi hänet.

Sigismundilla oli alunpitäen taipuisa luonne, johon kuitenkin joskus
liittyi suuri määrä itsepäisyyttä. Hän näki äitinsä kärsivän, kuuli
hänen usein valittavan, ettei voinut täyttää sitä lähetystointa, joka
oli hänelle uskottu, ja hän teki sydämessään lupauksen, ettei koskaan
petä äitiään, jota hän yli kaiken rakasti.

Hän huomasi, että äiti oli onnellisin hänen läheisyydessään; ja heti
kun oli lopettanut lukunsa, hän kiiruhti äitinsä luo. He viettivät
joka päivä useita tunteja toistensa seurassa lukien ja keskustellen,
ja äiti onnistui tässä nuoressa sielussa herättämään samaa kiihkoa
paavilaisuuteen ja pyhimystenpalvelukseen, mikä hänen omankin
sielunsa täytti.

Mutta kerran oli hänkin tuleva kuninkaaksi maahan, jossa uskonlamppu
oli sammunut eikä kukaan tiennyt, milloin se taas syttyisi.

Mitä vaivoja ja taisteluja olikaan häntä odottamassa, ja erittäinkin
mitä viisautta ja huolenpitoa tarvittiinkaan vastahakoisten
voittamiseksi!

Ehkäpä hän oli pakotettu sanomaan itsensä kerettiläiseksi
voittaakseen kerettiläiset.

Ehkäpä pakotettu muka kunnioittamaan heidän epäjumalanpalvelustaan ja
istumaan kussa pilkkaajat istuvat.

Mutta silloin -- niin opetti äiti häntä -- tuli hänen vain
ajatuksissaan lausua päinvastoin kuin mitä huulensa puhuivat, ja
vaikkapa hän siten tekisi pyhimmänkin ja sitovimmankin valan, niin
luettaisiin hänelle vain ansioksi, jos hän sen rikkoi.

Poika kuunteli tarkkaavasti; hän lupasi painaa kaikki mieleensä ja
ottaa äidin neuvot tekojensa ohjeiksi.

Niin suuri oli Katariinan huoli pojastaan, että hän kuvaili tälle
kaikki mahdolliset elämänkohtalot, joihin hän voi joutua, ja
neuvotteli hänen kanssaan, miten hänen pitäisi menetellä kussakin eri
tapauksessa.

Luonnollinen seuraus tästä oli, että Annan kasvatus lyötiin laimin;
on myöskin mahdollista, ettei katsottu tarpeelliseksi antaa hänelle
samanlaista opetusta. Miten olikaan, hän sai kasvaa tietämättä niistä
taisteluista, jotka raatelevat maailmaa.

Hänen imettäjänsä, eräs protestanttinen vaimo, jonka leskikuningatar
lähetti herttuattarelle prinsessan syntyessä ja johon tämä silloin
katsoi olevansa pakotettu tyytymään, oli sitten jäänyt sinne joko
unohduksissa tai sentähden, ettei Anna tahtonut luopua hänestä. Tämä
tuli nyt kaikessa halpuudessaan nuoren ruhtinattaren salaiseksi
omantunnon neuvojaksi.

On kummallista, että luonnon helmasta lähteneen ihmisen on niin
helppo erottaa, mikä on oikein, mikä väärin; mutta sepä olikin ainoa,
mitä Briitta taisi.

Lukea hän ei osannut, kirjoittaminen ei tullut kysymykseenkään;
neulomaan hän oli ahkerampi kuin kukaan muu, mutta se johtui siitä,
ettei kukaan -- kun hän oli melkein kuuro -- kuluttanut hänen
aikaansa lörpöttelemällä hänelle uutisia.

Mutta kun prinsessa pani pienen suunsa hänen korvaansa, kuuli
hän jok'ikisen sanan. Ehkäpä Anna piti siitä, että hänellä oli
ystävä, johon voi oikein luottaa, sillä joka päivä hän tuli hänen
luokseen pikku asioissaan, ja Briitan kasvojen ilme lausui hänelle
sanoittakin, mitä tämä ajatteli asiasta, hyväksyikö vai hylkäsikö.

Mutta mykkä ei Briitta ollut; tapahtuipa toisinaan, kun hän oli
kauan miettinyt tuonne-tänne, että hän oikein pontevasti lausui
mielipiteensä, ja ihmeellistä oli, miten se aina oli sopusoinnussa
Annan oman sydämen sisimpien ajatusten kanssa.

Niin alhaista alkuperää oli se perustus, jolle lapsen omintakeisuus
rakentui, mutta sitä ei hänen saamansa opetus millään tavalla
horjuttanut. Se päinvastoin täydensi sitä, ja monasti oli hänen
ympäristönsä aivan ymmällä siitä, että hän aina tiesi, miksi hän
tahtoi tuota eikä ensinkään huolinut tästä.

Sydämellinen rakkaus yhdisti molempia siskoksia. He luottivat melkein
rajattomasti toisiinsa. Annan paljoa lujempi tahdonvoima vahvisti
ja piti pystyssä Sigismundin hempeää mieltä, ja kun Anna lausui
ajatuksensa kiivaasti, tarvittiin vain silmäys Sigismundilta, ja
kohta hänen äänenpainonsa muuttui hellemmäksi.

Isä, äiti ja sisko melkein jumaloivat häntä; tarvittiinkin
sellainen luonne kuin Sigismundilla oli, jottei tulisi perinpohjin
hemmotelluksi.

Ne henkilöt, joille Sigismundin kasvatus uskottiin, olivat kaikki
tyynni salaisia katolisia; ja tuo suitsutuksista tuoksuva,
salaperäinen, aistillinen uskonto, jolla hänen ymmärrystään
lapsuudesta pitäen sumennettiin, painoi leimansa koko hänen elämäänsä.

Hän se sai isän usein olemaan saapuvilla äidin ja pojan yhteisissä
hartausharjoituksissa; ja luultavaa on, että nämä sellaisissa
tilaisuuksissa saivat tavallista vaikuttavamman luonteen.

Kumma kyllä, Sigismund ei tehnyt mitään vaikuttaaksensa sisareensa.
Ehkäpä hän piti luonnollisena, että hänen sisarensa ajatteli samoin
kuin hän itsekin ja että tällä muuten tuli olla vapaus pitää
hartausharjoituksiaan milloin itse tahtoi.

       *       *       *       *       *

Sillä välin oli Warsewitz kirjoittanut Roomaan Ruotsin oloista,
ja pian senjälkeen sai jesuiittakenraali paavilta käskyn heti
lähettää Ruotsiin jonkun ruotsintaitoisen veljeskunnan jäsenen. Arpa
lankesi norjalaisen Laurentius Nikolauksenpojan osalle, joka saapui
Tukholmaan huhtikuun lopulla 1576.

Hän sai toimekseen "lohduttaa kuningatarta ja varovasti aukaista
ovet katoliselle kirkolle". Hän toi myöskin mukanaan ennenmainitut
kirjeet. Herbstin kehotuksesta pyysi kuningatar häntä noudattamaan
mitä suurinta varovaisuutta eikä millään tavalla ilmaisemaan, että
oli jesuiitta.

Kuningas meni askeleen pitemmälle. Hän neuvoi Laurentiusta pyrkimään
Tukholmassa asuvain saksalaisten sekä pappien suosioon, jotta hän
saisi näiden puoltolauseen tuekseen, kun tuli kysymykseen sopivan
viran antaminen hänelle.

Luostari-Lassi, tällä pilkkanimellä häntä yleisesti mainittiin,
seurasi neuvoa, sai vaikeudetta saksalaisten puoltolauseen ja
puikkelehti sukkelasti pappien suosioon kertomalla harjoittaneensa
opintoja Löwenissä, Douayssa ja Kölnissä; hän oli muka kuullut
puhuttavan, että kuninkaalla oli aikomus perustaa Tukholmaan
kollegio, ja hän oli tullut tarjoamaan palvelustaan. Siihen hän
tarvitsi pappien puoltolauseen ja oli tullut sitä pyytämään.

Papit, joita erittäinkin viehätti hänen sujuva ja sointuva latinansa,
jota he itse osasivat hyvin huonosti, ehdottivat häntä kysymyksessä
olevan kollegion johtajaksi.

Päätettiin, että hän esittäisi jumaluusoppia, ja Pietari Brahe sai
käskyn panna Gråmunkeholman luostarin ja luostarikirkon kuntoon uutta
laitosta varten.

Keskustelemalla tavantakaa kuninkaan kanssa sai Luostari-Lassi
tämän monessa kohden muuttumaan suopeammaksi paavia ja roomalaista
kirkkoa kohtaan, ja Juhana puhui yhä vilkkaammin sen ja liturgian
yhdistämisestä.

Useat valtakunnan etevimmistä miehistä kannattivat hovin kirkollista
politiikkaa, ja Luostari-Lassi ilmoitti 1577 käännyttäneensä
kolmekymmentä heistä roomalaiseen uskoon. Nyt hän saattoi myöskin
lähettää ensimäiset nuorukaiset Ruotsista Roomaan papeiksi
kasvatettaviksi.

Kuningas itse antoi matkarahat, ja kuusi nuorukaista lähti
_salaa_ Brask piispan yhdeksäntoistavuotiaan veljenpojan johdolla
isänmaastaan mennäkseen Rooman saksalaiseen kollegioon.

Juhana oli sitäpaitsi saanut koko joukon nuorempia pappeja ja
papinkokelaita käymään Luostari-Lassin luennoilla jakelemalla heille
apurahoja.

Mutta tämä oli liian avomielinen oppilaitaan kohtaan; hän luotti
heihin liian paljon, ja he alkoivat huomata mitä asioita hän ajeli.

Luostari-Lassi oli välttänyt joutumasta yhteen Tukholman kirkkoherran
Martti Olavin ja rehtori Angermanuksen kanssa; molemmat pääsivät
kuitenkin pian selville siitä, minkä hengen lapsia hän oli, ja
asettuivat jyrkästi häntä vastaan.

Kuninkaan liturgia oli saanut "punakirjan" nimen, osittain punaisista
kansistaan, osittain sentähden, että pyhimysten nimet olivat painetut
punaisilla kirjaimilla.

Se oli painettu osittain latinaksi, osittain ruotsiksi, määräykset
pappeja varten vain latinaksi.

Sillä välin rupesi tyytyväisyys "kirjaan" yhä enemmän laimenemaan.
Vesteråsin piispa Erasmus kävi asiata ajattelemaan; mutta jyrkemmän
vastarinnan merkkejä rupesi näkymään Tukholmassa. Nekin papit, jotka
olivat kirjoittaneet nimensä kirkkokäsikirjan alle; kieltäytyivät
panemasta sen määräyksiä toimeen heti, kun liturgian käyttämisestä
ruvettiin huomaamaan, mihin tultaisiin, jos näin alotettua suuntaa
jatkettaisiin.

"Nyt pitäisi kirjoittaa jotakin, joka tyynnyttäisi heitä", huudahti
kuningas.

Fecht rohkeni ehdottaa, että arkkipiispa kirjoittaisi punakirjaan
esipuheen.

Kuningas rypisti kulmiaan; kernaammin tahtoi hän itse tehdä sen.

Mutta tarkemmin mietittyään hän myöntyi Fechtin ehdotukseen, ja
arkkipiispaa lähetettiin kutsumaan.

Tämä tuli ja kirjoitti heti esipuheen kuninkaan ja Fechtin määräysten
mukaan; niihin selityksiin, joita edellinen antoi sen sisällyksestä,
hän vastasi vain kumartaen, ja heti työnsä lopetettuaan hän sanoi
jäähyväiset ja lähti.

"Mitä on tapahtunut? Hän ei ole entisellään", sanoi Juhana.

"Hänen rouvansa..."

"Onko hän sairas?"

"Hän on muuttanut äitinsä luo."

"Miksi hän ei toimita häntä takaisin?"

"En tiedä."

Mutta me, jotka voimme nähdä suljettujen ovien läpi, tiedämme, että
ylpeä, mutta ylevämielinen Margareeta todella kauhistui, kun sai
kuulla, että miehensä oli rikkonut hänen isälleen antamansa lupaukset.

Turhaan piispa sanoi hänelle, että tarkoitus ei ollut paha. Hän
ei uskonut miestänsä, mutta lupasi kuitenkin, kun tämä hartaasti
rukoili, jäädä odottavalle kannalle.

Mutta joka kerran on joutunut kaltevalle pinnalle, hän luisuu aina
alaspäin. Johdattaakseen puolisoansa harhaan oli piispa valehdellut
ja pettänyt; tämä tuli pian ilmi, ja jäähyväisiä sanomatta, ilman
melua Margareeta palasi äitinsä luo.

Elisabet käsitti hänen katkeran surunsa ja otti osaa hänen
kohtaloonsa; hän myönsi, ettei mikään voinut paremmin osoittaa
Laurentiukselle hänen tekemäänsä rikosta kuin se, että hän menetti
niin suuresti rakastetun puolisonsa.

"Miten onnellinen olisinkaan", huudahti Margareeta, "jos voisin tulla
välikappaleeksi hänen parannuksekseen!"

"Herran tiet ovat tutkimattomat."

Luopuisiko Ruotsin valtakunnan arkkipiispa vakaumuksestaan muutamien
uhittelevien naisten tähden?

Eikö hän ollut muistuttanut Margareetaa, mitenkä monet monituiset
luterilaisen kirkon puutteet eivät suinkaan olleet jääneet hänen
isältään huomaamatta? Ja eikö voinut tapahtua, että kuninkaan
määräämässä kirkkokäsikirjassa oli paljon hyvää?

Mutta Margareeta oli vain katsonut häntä hymyillen, ikäänkuin sanoen:
"Sitä sinä et itsekään usko."

Sitten hän oli mennyt.

No, kernaasti hänen puolestaan. Nyt hän ainakin oli vapaa toimimaan,
ja nythän saattoi kyllä tapahtua, että hän meni askeleen pitemmälle
kuin olisi mennyt, jos olisi saanut itse vallita.

Senjälkeen hän ei enää salannutkaan liturgisia taipumuksiaan; häntä
oli kiihotettu siihen, sanoi hän.

Sillä välin kasvoi tyytymättömyys Tukholmassa yhä enemmän.

Useat papit kieltäytyivät pyhittämästä liturgian määräämiä
juhlapäiviä.

Näiden joukossa oli Maarian syntymisen muistojuhla, jota piti
vietettämän syyskuun 8 p:nä ja jossa tilaisuudessa ensi kerran piti
noudatettaman "punakirjan" määräyksiä.

Mutta sekä Angermanus että Pietari Eerikinpoika kieltäytyivät
pitämästä jumalanpalvelusta sinä päivänä.

Molemmat suljettiin vartioituina huoneisiinsa ja lähetettiin sitten
Tukholmasta pois.

Angermanuksella oli lukuisia ystäviä ja puoluelaisia. Olisi voinut
olla vaarallista antaa niin vaikuttavan miehen jäädä paikalleen.
Hänet lähetettiin Öregrundiin, mutta asetettiin sitäpaitsi
arkkipiispan erityisen valvonnan alaiseksi.

Pietari Eerikinpoika lähetettiin Upsalaan; häntä pidettiin kaikin
puolin vähemmin vaarallisena.

Kaikkien mieli oli kovasti jännitetty.

Itse joulupäivänä 1576 oli arkkipiispa päättänyt ryhtyä asiaan
käsiksi.

Hän tahtoi nyt näyttää toimivansa vapaasti ja varmasta
vakaumuksestaan.

Ja niin hän messusi aamujumalanpalveluksessa latinaksi ja uuden
liturgian mukaan.

Paheksumismutina kuului kautta kirkon, ja hän huomasi samaa kaikkien
katseessa.

Ja tyhjänä oli se penkki, josta hän ennen oli saanut lemmekkäitä,
rohkaisevia silmäyksiä.

Nyt se oli pimeänä ja ammottavana.

Mitä se häneen kuului? Hän oli tehnyt velvollisuutensa, ja jos
uskallettaisiin itse Upsalassakin uhitella häntä vastaan, niin hän
kyllä osaisi rangaista uhmaajia.

Toisena joulupäivänä esiintyi tuomiokirkossa oppinut ja pelkäämätön
professori Pietari Joonaanpoika.

Hän puhui ankarasti ja vakavasti hurskasten opettajien vainoomisista.

Neljäntenä joulupäivänä saarnasi Tukholmasta karkoitettu Pietari
Eerikinpoika Betlehemin lastenmurhasta ja tyrannien julmuudesta.

Kumpaisessakaan näistä saarnoista ei tehty viittaustakaan viime
tapahtumiin; mutta kuulijat pitivät itse huolen siitä, ja
arkkipiispaa moitittiin yleisesti.

Tieto tästä tuli pian hänenkin korviinsa, ja hänessä kehittyi nyt
semmoinen periaatteiden varmuus, jommoista hänellä ei ennen ollut.
Molemmat saarnaajat pantiin heti viralta, ja seuraavana sunnuntaina
hän itse saarnasi kiihtyen ankarasti ja vihamielisesti arvostelemaan
heitä.

Pian senjälkeen kutsuttiin Pietari Joonaanpoika ja Olavi Luth
uskonnolliseen väittelyyn Tukholmaan.

Pietari Brahe oli antautunut kuninkaan vaikutuksen alaiseksi
ja tehdäkseen hänelle mieliksi jättänyt talonsa pienemmän
pappeinkokouksen käytettäväksi.

Hänen ollessaan puheenjohtajana ja kuninkaan sihteerin sekä
hovisaarnaajien läsnäollessa käsiteltiin liturgista kysymystä useissa
toisiaan seuraavissa keskusteluissa.

Kuten tavallista oli sellaisissa tilaisuuksissa, jäi täälläkin kukin
omaan vakaumukseensa; evankeliset pysyivät Lutherin opissa ja sen
yksinkertaisissa juhlamenoissa: liturgiset puolustivat messu-uhria,
pyhimystenpalvelusta y.m., ja ainoana tuloksena oli, että Upsalassa
pian senjälkeen ilmestyi voimakas vastalause liturgiaa vastaan.

Niiden pappien joukossa, jotka olivat kutsutut kuulijoiksi kreivi
Brahen luo, oli myöskin Vesteråsin tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika.

Tämä oli oppinut ja voimakas mies, joka aina oli vakavasti torjunut
luotaan kaikki houkutukset, joilla häntä koetettiin saada liturgian
puolustajaksi.

Kerran, kun hän Vesteråsin tuomiokirkossa astui alttarille messua
pitämään, lähetti piispa hänen jälkeensä "punakirjan" käskien hänen
tarkkaan noudattamaan sitä.

Mutta tuomiorovasti otti kirjan ja heitti sen seurakunnan nähden
kauas alas kirkkoon.

Se oli kauhea rikos, jota oli sen mukaan rangaistava; ja
tuomiorovasti kutsuttiin piispan luo.

Ankara varoitus annettiin. Hän ei ollut osoittanut kunnioituksen
puutetta ainoastaan Jumalan sanaa ja Hänen palvelijaansa kohtaan,
vaan myöskin Ruotsin valtakunnan kuningasta kohtaan, joka, kuten
hyvin tiedettiin, oli enimmän työskennellyt liturgian hyväksi.

Lievin rangaistus, mikä saattoi tulla kysymykseen, oli papinviran
menettäminen.

Tuomiorovasti purskahti itkuun; hänellä oli suuri perhe, ja hän oli
jo ikämies.

Hurskas piispa näytti tulevan liikutetuksi, mutta ainoa keino,
minkä hän tiesi, oli se, että tuomiorovasti täydelleen muuttaisi
mielipidettään ja tulisi liturgian voimakkaimmaksi puolustajaksi.
Silloin saataisiin nähdä, että totinen valkeus oli valaissut hänet,
samoinkuin Pietarin, joka myöskin ensin kielsi Herransa.

Salomo Birgerinpoika kamppaili kovan kamppailun, mutta hänen
puolisonsa oli usein sanonut hänelle, että hänen kiivautensa
liturgiaa vastaan tulisi heidän onnettomuudekseen, ja olihan
mahdollista, että hän oli erehtynyt.

Mihinpä hän ryhtyisi, jos hänet ajettaisiin pois... vaimoineen,
lapsineen?

Mutta kun hän aikoi lausua myöntyvänsä, oli kuin sanat olisivat
tahtoneet tukehuttaa hänet.

Posket kalpeina, huulet vaaleina hän tuijotti eteensä.

Piispasta tuntui viimein, että tämä oli jo liikaa hänelle, ja hän
sanoi laskien kätensä hänen olalleen:

"Te suostutte siis?"

"Niin!" kuiskasi tuo raukka,

"Te matkustatte heti Tukholmaan."

"Tukholmaanko?"

"Ja esiinnytte ensin siellä. Se on teidän oman itsenne tähden."

Birgerinpoika kumarsi syvään ja kiiruhti pois.

Se riemu, jota hänen puolisonsa ja lapsensa osoittivat, lienee kyllä
ollut hänelle lohdutuksena, mutta kuitenkin hän ikäänkuin häpesi
heitä ja lähti matkalle hyvin pian.

Tukholmassa hänellä oli lanko, joka oli nauttinut suurta
vieraanvaraisuutta tuomiorovastin luona ja oli nyt iloinen saadessaan
hänet kotiinsa.

Kirkkoja ei puuttunut, missä saarnata, ja nyt hänen tuli esiintyä
liturgisena.

Mutta epäröiminen ja tunnonvaivat seurasivat häntä; hänellä ei ollut
hetkenkään lepoa.

Hänet kutsuttiin kuulemaan väittelyjä kreivi Brahen luo. Senjälkeen
puhkesi myrsky riehumaan hänen rinnassaan. Eikö hän ollut Kristuksen
kieltäjä, joka puhui uskoaan ja vakaumustaan vastaan?

Juudas petti herransa suutelemalla; tekisikö hänkin samoin?

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun nämä mietteet tavallista voimakkaammin
virtailivat hänessä, pukeutui hän melkein tietämättään mennäkseen
kirkkoon. Kun hän tuli kadulle, loisti kevätaurinko kirkkaana häntä
vastaan, linnut lauloivat iloista aamuvirttään, ja siihen yhtyi
kirkonkellojen soitto.

Niin kutsuvana ja kehottavana se kaikui.

Ei ollut milloinkaan tuntunut niiden vaikutus niin voimakkaalta: se
uhkasi särkeä hänen rintansa, ja vähällä oli, ettei hän heittäytynyt
maahan huudahtaen: "Armahda minua, syntistä!"

Vihdoin hän tuli kirkkoon; se oli täynnä väkeä. Ihmiset kuuntelivat
häntä mielellään, sen hän tiesi.

Johtaisiko hän nyt heitä harhatielle? Jumala auttakoon häntä, sitä
hän ei tahtonut.

Hän pukeutui messupukuun.

Sitten hän meni alttarille.

Siellä oli "punakirja".

Hän hätkähti sen nähdessään.

Mitä hänellä oli tekemistä sen kanssa?

Oli kuin kaikki olisi hänessä ollut sekaisin.

Miksi hän oli tullut tänne?

Oliko hän sairas, oliko hän kadottanut muistinsa?

Pois kaikki haaveilut ja mielikuvitelmat! Hän seisoi alttarin
ääressä, hänen piti toimittaa messu.

Nyt kaikui laulu urkuparvelta.

Hän aikoi tarttua kirjaan avatakseen sen.

Katso, katso, siitä kohosi liekki, ja monet hyvin tunnetut kasvot
loistivat häntä vastaan.

Ensin arkkipiispan, sitten melkein kaikkien piispain ja monen, monen
muun.

Saipa hän lopuksi nähdä omatkin kasvonsa kauhun väänteleminä.

Äkkiä hän juoksi alttarilta sakaristoon.

Ihmetellen, kysellen ympäröivät papit ja palvelijat hänet.

"Minun täytyy poistua täältä heti", sanoi hän.

Ja hän kiiruhti kirkosta heti, kun oli riisunut messupukunsa.

Kyynelsilmin hän palasi lankonsa luo.

Sydämellinen osanotto tuli siellä hänen osakseen.

Kun hän kertoi mitä oli kärsinyt, mitä koettelemuksia kestänyt, sai
hän tietää, että oli ihmetelty, miten hän saattoi tulla liturgiseksi,
ja että monen usko nyt vahvistuisi, kun he saisivat kuulla hänen
katuneen ja palanneen evankeliseen uskoon.

"Niin", sanoi hän, "nyt alotan kuin alhaisin Kristuksen apostoleista;
minä olin pahojen henkien vallassa ja kärsin helvetin tuskia. Nyt
olen päässyt niistä ja voin täydellä vakaumuksella sanoa Herra, kun
sinä minulla olet, en huoli mitään taivaasta enkä maasta."

Seuraavana päivänä hän ilmoitti kuninkaalle luopuvansa virastaan.

Monia puutteita sai hän senjälkeen kärsiä, mutta hän kesti ne
tosikristityn miehuudella: hänen vakaumuksensa vahvistui ja varmeni.
ja Salomo Birgerinpojasta tuli liturgian voimakkaimpia vastustajia.

Useampiakin esimerkkejä voitaisiin mainita.

Kun kaikki mahdolliset lahjomis-, houkuttelu- ja uhkauskeinot olivat
käytetyt, kutsuttiin säädyt valtiopäiville Tukholmaan helmikuussa
1577.

Sitä ennen oli kuningas koettanut valmistaa liturgialle suosiollista
vastaanottoa lähettämällä ympäri maata lähettiläitään.

Arkkipiispa puolestaan oli puhunut rahvaalle Upsalan markkinoilla.

Angermanukselta ja tuomiorovastilta kysyttiin vielä kerran,
tahtoivatko he hyväksyä liturgian, ja kun he edelleen kieltäytyivät,
pantiin edellinen vankeuteen Pietari Brahen luo Rydboholmaan ja
jälkimäinen lähetettiin kaupungista pois.

Valtiopäivillä meni kaikki toivomusten mukaan. Säädyt hyväksyivät
liturgian ja päättivät ottaa sen käytäntöön.

Seuraavana päivänä pidettiin kirkolliskokous, jossa kuningas itse
esiintyi puheenjohtajana.

Hän määräsi heti, että äänestyksen piti tapahtuman siten, että
liturgian puolustajat asettuivat oikealle ja vastustajat vasemmalle
puolelle.

Useimmat menivät luonnollisesti oikealle, ainoastaan muutamat harvat,
Martti piispa etunenässä, vasemmalle.

Koetettiin kaikki keinot, jotta hänet olisi saatu taipumaan, mutta
turhaan. "Sanoa sanansa ja pysyä siinä", lausui hän saaden Juhanan
luomaan silmänsä maahan.

Heti senjälkeen julisti kuningas, että jokainen, joka vastustelullaan
herättää levottomuutta ja tyytymättömyyttä maassa, joutuu siitä
vastaamaan hänelle ja valtaneuvostolle.

Seuraavana päivänä, kun papit olivat kutsutut linnaan kuninkaan luo,
seisoi piispa yksin vasemmalla puolella.

Mutta ne muutamat sanat, mitä hän lausui, ja hänen arvokas
esiintymisensä vaikuttivat läsnäolijoihin niin, että kun liturgia
sitten allekirjoitettiin, siihen otettiin ne huomautukset, joita tämä
oikeutta harrastava ja arvossapidetty mies oli sitä vastaan tehnyt.

Pian senjälkeen saivat molemmat vangit tulla takaisin, ja vielä
kerran koetettiin kaikkia mahdollisia keinoja, jotta heidät
saataisiin kirjoittamaan nimensä liturgian alle, mutta kun ne
huomattiin turhiksi, lähetettiin Angermanus kirkkoherraksi
Ahvenanmaalle, ja Salomo sai pitkät ajat olla vankeudessa, ennenkuin
sai palata Vesteråsiin.

Linköpingin piispanistuimen sai Pietari Kaarlenpoika arvokkaaksi
palkkiokseen, ja Kaarle herttua kutsui viraltapannun Martti piispan
Nyköpingin kirkkoherraksi.

Jo maaliskuussa 1576 lähetti Juhana muutamia uskottujaan Kaarlen
luo ja heidän mukanaan kappaleen liturgiaa pyytäen, että sitä
käytettäisiin jumalanpalveluksessa herttuakunnassa niinkuin
muuallakin valtakunnassa.

Herttua vastasi, että sekä häntä itseään että hänen siskojaan oli
isän testamentissa neuvottu ja kehotettu välttämään inhimillisiä
tekeleitä; sentähden hän ei voinut niin pian mukautua uusiin
ehdotettuihin kirkonmenoihin.

Sellaisella vastauksella saivat lähettiläät palata; ja kaikki
kuninkaan myöhemmätkin samansuuntaiset yritykset raukesivat Kaarlen
lujaan tahtoon pystymättä.

Herttua, joka kaikissa yrityksissään oli viisas ja miettivä, kokoili
ja otti otteita kaikista asiakirjoista, joihin hän perusti sekä
hengellisen että maallisen tuomitsemisoikeutensa herttuakunnassaan.

Syyskuussa samana vuonna hän oli kutsunut kokoon kaikki käskyläisensä
Nyköpingiin, ja siellä hän velvoitti heidät vakavasti riippumaan
oikeassa uskossa ja opissa hylkäämällä muut juhlamenot, paitsi
mitä Kustaa kuninkaan ajoilta oli ollut siihen asti käytännössä,
liturgiasta ei mainittu mitään, mutta jokainen ymmärsi asian.

Tämä vastahakoisuus oli liian suuri kuningas Juhanan siedettäväksi.
Siitä saattoi talla vaarallinen esimerkki niiden henkilöiden korkean
arvon vuoksi jotka asettuivat uutta järjestystä vastaan.

Useimmat papit olivat kieltäytyneet viettämästä Kristuksen ruumiin
juhlaa kesäkuun 1 p:nä. Se oli liian läheisessä yhteydessä katolisten
tapojen ja menojen kanssa, sanoivat he.

Kuningas syytti heitä sekä kirkkojärjestyksen rikkomisesta että
tottelemattomuudesta esivaltaa vastaan.

Varsinainen rahvas oli vakaumukseltaan täydelleen katolista oppia
vastaan.

Vanhan kuninkaan opetukset olivat jo juurtuneet. Missä hän oli
kehottanut heitä pysymään, siitä heillä ei ollut halua luopua hänen
poikansa vuoksi, johon ei kukaan oikein luottanut.

Ehkäpä useimmat ajattelivat sitäkin, mitä siitä seuraisi. Katolisen
papiston mukana tulisi uusia veroja, ja niistä tahdottiin mieluimmin
pysyä vapaina.

Kaiken tämän suhteen Juhana osoitti itsenäisyyden puutetta ja
horjuvaisuutta. Ei kukaan ole ollut sellainen mestari kuin hän
tinkimään vakaumuksestaan, etsimään perusteita yhdeltä taholta ja
vetämään johtopäätöksiä toiselta.

Kokonaan vailla sisäistä suuruutta kun oli, täytyi hänen turvautua
mahtavaan asemaansa.

Mutta tyytymättömyys oli kasvamassa; joka osassa maata saattoi
huomata sen. Aatelisto pelkäsi, että paavi kävisi vaatimaan
kirkontiluksia, talonpojat valittelivat liturgisten pappien
itsekkäisyyttä ja kevytmielisyyttä; he tahtoivat mieluimmin päästä
heistä.

Eräs erityinen tapaus kiihotti tyytymättömyyttä.

Kuninkaan sihteeri Juhana Henrikinpoika oli rakastunut rikkaaseen
porvarivaimoon.

Mies oli matkoilla, ja toivottiin, että hän ei palaisi. Hän tuli
kuitenkin aivan odottamatta, ja rikollinen vaimo ilmoitti siitä
rakastajalleen.

Tämä olisi voinut vetäytyä erilleen, mutta suuri omaisuus houkutteli
häntä, ja hän kuristi miehen, kun tämä makasi sikeässä unessa.

Sitten hän ripusti hänet hirteen ja uskotteli hänen itse päättäneen
päivänsä.

Esiintyi kuitenkin niin sitovia seikkoja, ettei hän voinut
puhdistautua, joskaan todistukset eivät olleet niin selviä, että
hänet olisi voitu tuomita. On luultavaa, että hänen asemansakin
suojeli häntä.

Vähän senjälkeen Juhana Henrikinpoika nai murhatun porvarin lesken.

Silloin lesken sukuiset syyttivät häntä vaatien avioeroa.

Henrikinpoika kääntyi Luostari-Lassiin, ja tämä antoi hänelle
erikoisvapautuksen.

Mutta ei siinä kyllin. Luostari-Lassi kirjoitti kardinaali
Hosiukselle Roomaan sanoen, että mies oli kuninkaan uskottuja ja että
asiassa sentähden oli katsottava läpi sormien. Asia toimitettiin
arkkipiispan tietoon, ja tämä suuttui niin, että kielsi jesuiitan
hoitamasta virkaansa kollegiossa.

Kuningas vapautti hänet kuitenkin. Mutta yleinen mielipide ei
vapauttanut: se kuohui harmia ja kiihotti tyytymättömyyttä
katolisuuteen.

Juhana ei enää pitänyt itseään kyllin voimakkaana saamaan
liturgiaansa käytäntöön ilman ulkoapäin tulevaa apua.

Luostari-Lassi oli kyllä luvannut auttaa häntä, mutta voimakkaampi
tapa oli tarpeen.

Jos paavi antaisi vahvistuksensa hänen liturgialleen, silloin
olisi reformaattori, Ruotsin kuningas, tullut vanhan testamentin
profeettain arvoiseksi. Mutta tämän ajatuksen hän piti omanaan ja
muka vain kuningattaren ja Fechtin kehotuksista suostui lopultakin
ryhtymään välittömään neuvotteluun Rooman kanssa.

Pontus de la Gardien ja Fechtin piti yhdessä matkustaman Italiaan.

Matkan tarkoituksena oli muka pyytää paavin välitystä liittoon
keisarin kanssa Venäjää ja, jos niin tarvittaisiin, myöskin
Tanskaa vastaan, sekä samalla koettaa saada Ruotsin kuningattaren
äidinperintöä espanjalaisen varakuninkaan Ignatius Mendozan kautta,
joka oleskeli Neapelissa.

Mutta lähettiläillä oli myöskin salainen tehtävänsä: neuvotella
Roomassa kirkollisesta yhdistymisestä, jota Juhana esitteli
määrätyillä ehdoilla.

Piispain tulisi olla sekä paaville että kuninkaalle kuuliaisia,
ja liturgiaan suostuminen olisi ehtona kaikkiin virkaylennyksiin
hengellisellä alalla.

Lisäksi kuningas pyysi, että hänen pyhyytensä suvaitsisi määrätä koko
maailmassa pidettäväksi esirukouksia katolisen uskon palauttamiseksi
pohjoismaihin, mainitsematta kuitenkaan Ruotsia; että messut
osittain pidettäisiin ruotsiksi; että piispat hengenasioissa olivat
kuninkaan tuomiovallan alaisia; ettei mitään vaatimuksia saisi
tehdä kirkon peruutetun omaisuuden suhteen; että Tukholmaan jo
perustettu kollegio, jossa salaa opetettiin katolista oppia, saisi
paavin vahvistuksen ja sen opettajat vapautettaisiin munkkipuvun
käyttämisestä; että pappien sallittaisiin mennä naimisiin, mutta
naimattomuutta sen sijaan terotettaisiin heidän mieliinsä: että
papit toistaiseksi katolisessa messussa saisivat aivan hiljaa
mumista pyhimysrukoukset ja rukoukset kuolleiden puolesta; että
kuningas Kustaa, kuningas Eerik ja kaikki ne aateliset, jotka olivat
kuolleet kirkon luopioina, saisivat häiritsemättä levätä haudoissaan;
että kuningas saisi, ilman että se tulisi synniksi, ottaa osaa
kerettiläiseen jumalanpalvelukseen, kunnes vähitellen katolinen usko
tulisi vallitsevaksi maassa.

Valmistuksia siihen suuntaan oli jo tehty -- sanottiin lisäksi --
siten, että jumalanpalvelus oli palautettu entiseen arvoonsa ja
loistoonsa; että useampia juhlapäiviä oli pyhitetty; että salarippi
ja paastot olivat otetut käytäntöön; että luostareita oli alotettu
uudelleen panna kuntoon; että useita jalosukuisia nuorukaisia
kasvatettiin Roomassa ja Wienissä j.n.e.

Sitäpaitsi pyydettiin, että Fecht vihittäisiin piispaksi Roomassa,
jotta hän sitten kotimaassaan kasvattaisi puhtaampaa piispautta.

Mutta Korkeimman neuvoskamarissa oli päätetty toisin. Alus, jossa de
la Gardie ja Fecht marraskuussa 1576 olivat matkalla Saksaan, joutui
haaksirikkoon Bornholman luona. Fecht, joka luotti uimataitoonsa,
heittäytyi mereen uidakseen maihin, mutta hukkui aaltoihin.

De la Gardie pelastui ja jatkoi matkaansa Roomaan, jossa esitti
asiansa.

Juhana kuningas joutui aivan suunniltaan kuullessaan Fechtin
odottamattoman kuoleman juuri kun hän oli matkalla täydentämään
heidän yhdessä tuumimiansa suunnitelmia.

De la Gardien lähetystoimi herätti suurta liikettä Rooman kirkon
miehissä. Heidän ei juolahtanut mieleensäkään suostua sellaisiin
ehtoihin. Fecht oli sotkenut yhteen teologisia seikkoja jättäen ajat
ja olosuhteet huomioon ottamatta. Olivathan asianhaarain mukaan
muutamat seikat, kuten pappien naiminen esimerkiksi, toisinaan
olleet sallitut, toisinaan siedetyt tai kielletyt aina sen mukaan,
miten kirkko milloinkin oli selittänyt _Pyhän Hengen tarkoituksia_;
lisäksi oli hän käynyt toimittamaan messukirjoja y.m., joka ei
ollut maallikkojen, vaan ainoastaan paavien tehtävä; ja lopuksi oli
hän, vaikka oli nainut mies, kuvitellut voivansa hänen pyhyydeltään
paavilta saada papin- tai piispanviran.

Käännytystoimeen Ruotsissa luvattiin tietysti kuitenkin ryhtyä, ja
sitä varten lähetettiin jesuiitta Antonio Possevino sinne.

Mutta ennen hänen tuloansa sattui tapaus, joka on rumin tahra Juhanan
historiassa.

Se kohtelu, joka tuli Eerikin osalle hänen vankeudessaan, oli
kyllä vain ikäänkuin valmistuksena siihen, mitä piti tapahtuman,
ja sentähden sisältyy tuo yhdeksänvuotinen vankeuskin yleisessä
arvostelussa veljesmurhaan.

Veljesviha, arkuus ja pelko pakottivat Juhanan askel askeleelta
pitemmälle.

"Punakirjan" seuraukset häämöttivät nyt hänen silmissään.
Ajattelehan, että olisi kapina uhkaamassa!

Silloin Eerik saisi vapautensa, ja mikä olisikaan Juhanan kohtalo?

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun.

Yhäti Eerikkiä ajatellessaan hän oli ollut kuin jalkaraudoissa. Tuo
ajatus oli riistänyt häneltä kaiken elämänilon; nyt hän tahtoi,
hänen täytyi päästä siitä. Syynä tähän oli lisäksi, että pelättiin
Eerikin vartijoita lahjoeltavan. Luultavasti Juhanan tietämättä
saivat nämä kärsiä sekä kylmää että nälkää ja heitä kohdeltiin
yleensä niin huonosti, että heidän keskuudessaan oli kysymys vangin
vapauttamisesta.

Vihjauskin tähän suuntaan oli kylliksi poistamaan Juhanasta kaikki
epäröimiset. Joskin ne herrat, joiden toimeksi hän oli jättänyt
ilkityön, epäröivät panettaa sitä täytäntöön, niin _hän_ ei
epäröinyt, ja onneksi oli hänellä palvelijoita, joihin voi luottaa.

Näiden joukossa oli ensimäisenä Juhana Henrikinpoika. Koska kuningas
oli ottanut hänet, murhamiehen, suojaansa, niin olihan se korvattava
vastaavilla palveluksilla.

       *       *       *       *       *

Olemme ennen puhuneet tästä. Tuntuiko Juhanasta 1577 vuoden helmikuun
26 päivän jälkeen rauhallisemmalta kuin ennen, tietänee ainoastaan se,
joka tutkii sydämet.

Samana vuonna, mutta vasta joulukuussa, saapui jesuiitta Antonio
Possevino Tukholmaan.

Hän esiintyi keisarillisena lähettiläänä ja meni linnaan
maallikkopuvussa, miekka vyöllään.

Kuningas otti hänet vastaan suurella juhlallisuudella ja
tavanmukaisia muodollisuuksia noudattaen.

Ovelalla jesuiitalla oli useita salaisia keskusteluja sekä
kuningattaren että Luostari-Lassin kanssa.

Katariinan kaikki ajatukset ja toiveet olivat kiintyneet yhteen
ainoaan seikkaan, kuninkaan käännytykseen. Hän pyysi, hän rukoili
Antoniota tekemään kaikki tässä suhteessa. Hänen oma ikuinen
autuutensa riippui siitä ja samoin hänen elinaikansa täällä maan
päällä, sillä semmoista tuskaa kuin nyt hän ei voinut kauan kärsiä.
Ja kun hän oli poissa, kukapa sitten työskentelisi kirkon puolesta,
kuka hänen puolisonsa ja lastensa vapahduksen ja autuuden puolesta,
kuka koko kansan puolesta?

Ja itkien hän virui jesuiitan jalkain juuressa kostuttaen hänen
käsiään kyynelillään.

Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa eikä epäillyt onnistuvansa.
Kuningatar oli antanut niin suuria lahjoja luostareihin ja
hurskaisiin tarkoituksiin, että hän ansaitsi vastaavan palkan, eikä
tämä voinut olla mikään muu kuin se, jota hän eniten halusi.

Sitten hän keskusteli useita kertoja Luostari-Lassin kanssa. Tämä
kertoi niistä monista käännytyksistä, joita oli tehnyt, ja arveli,
ettei ruotsalaisten kanssa ole ensinkään vaikea tulla toimeen, heidät
kun sai uskomaan melkein mitä tahansa. Joskin yksi ja toinen heistä
oli vähäsen yltiöpää, niin siitä ei mitään huolta; koko suuri joukko
seurasi talutusnuorassa, ja se oli pääasia.

Mitä kuninkaaseen tuli, niin oli koko vaikeus siinä, että hän
kuvitteli voivansa tulla uudeksi uskonpuhdistajaksi, paremmaksi kuin
kukaan entisistä. Mitä oli hänen liturgiansa muuta kuin sotkua? Hän
tahtoi pysyttää katoliset juhlamenot sentähden, että oli heikko
vastustamaan kaikkea, mikä hurmasi silmää; kerettiläisyyksiä hän
säilytti sentähden, että pelkäsi pappejaan.

Possevino tuli tästä siihen käsitykseen, että Juhanalla oli vahvat
taipumukset katolisuuteen; oli vain vaikeampaa voittaa hänen
ennakkoluulojaan.

Tämän jälkeen alkoivat neuvottelut. Paavin lähetti käsitteli
enimmäkseen kirkollisia oppikysymyksiä, ja kun hän osoittautui
erittäin kyvykkääksi mieheksi, voitti hän pian kuninkaan luottamuksen.

Eräänä päivänä, kun Juhana innokkaasti puhui uskollisesta ystävästään
Pietari Fechtistä sekä lausui katkerasti kaipaavansa häntä, käytti
jesuiitta tilaisuutta osoittaakseen hänelle, miten suuri oli erotus
meren päällä käyneen, Herran käden pelastaman Pietarin ja tämän
Pietarin, kuninkaan ystävän, välillä, joka hukkui aaltoihin, koska ei
ollut Herran kutsuma.

"Mistä sen tiedätte?" huudahti Juhana kiihkeästi.

"Hänen kirjeistään ja papereistaan. Voiko oppimaton maallikko määrätä
Kristuksen sijaiselle, miten hänen olisi meneteltävä ja toimittava
pimeyteen ja harhauskoon vaipuneen kansan suhteen?"

"Hän on uskollisin ystäväni."

"Petollinen ja oppimaton ystävä, joka piti itseänsä pyhää isää
viisaampana."

Mahtipontisesti kehotettiin sitten kuningasta kieltäymiseen sekä
ottamaan ristinsä ja seuraamaan Kristusta Silloin hän pelastaisi
eksyneen kansansa siitä pimeyden syvyydestä, johon se oli vaipunut.
Uskon kirkas tähti loistaisi taas pohjolassa, ja Juhana kolmas tulisi
mainioimmaksi kuninkaaksi Ruotsin historiassa.

Miten kauniilta, miten luonnollisilta kuuluivatkaan nämä korulauseet!
Juhana purskahti itkuun.

Nyt oli Possevino saanut hänet siihen, mihin tahtoi. Ja voimakkain
sanoin hän kuvaili hänelle, että se, joka tunsi oikean tien eikä
vaeltanut sitä, oli ulkokullattu. Isiin ei kuitenkaan voinut olla
Juhana kuninkaan laita, ja sentähden kehotettiin häntä heti luopumaan
kaikesta kerettiläisyydestä, käymään ripillä ja saamaan synninpäästön
sekä antautumaan sitten pyhän isän johdettavaksi, hänen, joka oli
Kristuksen sijaisena maan päällä.

Kuningas oli kiihkeän uskoninnon valtaamana. Hän loi silmänsä
taivaaseen päin ja painoi kätensä rintaansa vasten; hän oli tukehtua
omiin tunteisiinsa ja aivan kiihkoissaan hän huudahti: "Minä tahdon!"

Silloin Possevino jätti hänelle kappaleen katolista uskontunnustusta
ja pyysi häntä tarkastamaan ja hyväksymään sen. Vasta kolmen päivän
kuluttua tulivat rippi ja synninpäästö tapahtumaan.

Näinä päivinä hän oli läsnä kuningattaren huoneissa hänen ja
pikku prinssin hartausharjoituksissa. Tehtiin mitä voitiin,
jotta hänet saataisiin pysymään hengellisessä huumauksessaan ja
jotta mitkään ulkonaiset seikat eivät vaikuttaisi häiritsevästi
häneen, houkuteltiin hänet itse ehdottamaan Possevinolle, että he
matkustaisivat Vadstenaan sen vanhaa kirkkoa katsomaan.

Matka tapahtui toukokuun alkupuolella, ja viekas jesuiitta ymmärsi
varmaankin viisaasti käyttää tätä yhdessäoloa tarkoituksiaan varten.

Mutta kuninkaallakin oli tarkoituksensa. Vadstenan linna oli kyllin
arvokas ruhtinaan asunnoksi, ja sen ihmeenkaunis asema ansaitsi hyvin
vieraan huomiota.

Tämän mieli oli kuitenkin enimmän kiintynyt nunnaluostariin, ja
hän meni melkein heti sinne kuninkaan seuraamana. Heitä odotti
juhlallinen vastaanotto, ja legaatti piti hehkuvan puheen, jossa
hän kehotti hurskaita nunnia pysymään uskossaan ja kärsivällisesti
kestämään häväistystä ja nöyryytyksiä; pelastuksen hetki oli lähellä.

Heidän kurja ulkomuotonsa, heidän kyyneleensä ja valituksensa
liikuttivat kuningasta suuresti.

Hän tarttui Possevinoa käteen huudahtaen vilkkaasti: "Tulkaa,
menkäämme kirkkoon!" Jesuiitta seurasi heti, yksin. Tultuaan kirkkoon
Juhana huudahti: "Nyt olen valmis!"

"Tahdotteko ripittäytyä?"

"Tahdon!" Hän lankesi polvilleen ja ripitti koko entisen elämänsä,
ja kun hän sitten oli luvannut olla kuuliainen kaikessa, sai hän
synninpäästön.

Senjälkeen paavin lähetti meni alttarin ääreen, lankesi polvilleen
ja kiitti suurella äänellä Jumalaa kuninkaan kääntymisen johdosta
sekä rukoili, että se, mitä näin oli pantu alulle, myöskin tulisi
tuottamaan hedelmiä.

Legaatti poistui alttarilta, ja liikutettuna kuningas sulki hänet
syliinsä huudahtaen:

"Minä syleilen sinua ja katolista kirkkoa!" Tämä tapahtui toukokuun
5 p:nä 1578. Seuraavana päivänä Possevino piti kuninkaan pyynnöstä
messun hänelle hänen huoneessaan, ja Juhana itse ynnä kaksi hänen
sihteeriään nauttivat ehtoollista. Täten oli Juhanasta tullut
katolinen. Hänen ensi tekojaan senjälkeen oli uusien hopea-arkkujen
hankkiminen pyhäinjäännöksille.

Onneksi oli Maunu silloin Kungsbrossa, joten hän pääsi häntä
näkemästä.

Hänen palattuaan Tukholmaan kesti huumausta vielä muutamia päiviä;
ja kuningatar riemuitsi ylistellen Possevinoa antaen hänelle
kallisarvoisia lahjoja.

Nyt alkoi todellinen nuotanveto; ensin haalittiin oppilaita
seminaareihin, mieluimmin arvossapidetyistä perheistä.

Juhana oli avannut useita oppilaitoksia, ja kaikissa näissä
oli jesuiittoja opettajina. Mutta sittenkin lähetettiin taas
viisikymmentä nuorukaista Roomaan kirkkoa varten kasvatettaviksi.

Muutamat näistä palasivat jesuiittaveljeskunnan suostumuksella
kivulloisuuden tähden, toiset mukautuivat uusiin oloihin. Suuri osa
menetti ainaiseksi isänmaansa.

Muuan niistä, jotka kuuluivat ensimäiseen, Luostari-Lassin
toimittamaan lähetykseen, Lauri Eerikinpoika, palasi vuoden kuluttua
ja asettui niin julkisesti roomalaisen kirkon harhauskoa ja
saksalaisten kollegioiden menettelyä vastaan, että Possevino ja hänen
apulaisensa turhaan koettivat saada hänet vaikenemaan.

Possevinon erityisen huolenpidon esineenä oli Vadstenan luostari,
"tuo kukoistava, suljettu yrttitarha kerettiläisyyden erämaassa".

"Ihmeellistä", sanoi hän, "tätä laitosta on Jumala suojellut kuin
Noakin arkkia -- ainoana laatuaan pohjoismaissa -- jotta katolisuuden
siemen taas elpyisi, kun kerettiläisyyden vedenpaisumus kerran on
lakannut."

Hän kehotti abbedissaa ottamaan nuoria tyttöjä opetettaviksi ja
juurruttamaan heihin roomalaista uskoa. Se olisi siunattu kylvö
tulevaisuutta varten.

Nunnain lukua olisi lisättävä niin paljon kuin suinkin, ja Possevino
vihki itse muutamia vastoin vanhempain tietoa ja tahtoa.

Vadstenan piti tulla käännytystoimen kehdoksi maassa etenkin
sentähden, että laitos oli kuninkaan ja kuningattaren erityisessä
suosiossa.

Mutta ennen kaikkea oli roomalaiselle lähetystoimelle tärkeätä
vahvistaa katolisia ja niiden joukossa kuningatar Katariinaa.

Hän oli nykyään yksinomaan jesuiittain ympäröimänä ja työskenteli
väsymättömästi, vaikka hänen riutuneet elinvoimansa ilmaisivat,
että hänen elämänsä läheni loppuaan. Mutta hänen poikansa,
kruununperillinen!

Possevinon onnistui kokonaan haihduttaa tuosta kolmentoistavuotiaasta
pojasta se uskonnollinen epäröiminen, johon kuningas oli
kasvatuttanut hänet.

Kun isä vaati häntä olemaan saapuvilla liturgisessa
jumalanpalveluksessa, kieltäytyi Sigismund siitä niin jyrkästi, että
Juhana melkein vimmastui.

"Etkö tahdo totella!" kivahti hän, silmät vihasta säkenöivinä.

"Omatuntoni kieltää sen", vastasi poika.

"Omatuntosiko? Niinkuin minä en muka ymmärtäisi sitä asiaa paremmin
kuin sinä."

"Jokaisen täytyy toimia vakaumuksensa mukaan."

"Ei sinulla ole mitään vakaumusta."

"Sitä ei voikkaan järkyttää, isäni."

Nyt loppui hänen niukka kärsivällisyytensä, ja hän tarttui keppiin
lyöden poikaa.

Tämä kärsi iskut paikaltaan hievahtamatta.

Silloin kuningas heitti kepin ja juoksi pois.

Mutta sitten kääntyi hänen vihansa jesuiittoja vastaan. Eivätkö juuri
he olleet sanoneet, että hänen poikansa olisi kasvatettava ilman
uskonnollista vakaumusta, jotta hän aikoinaan, tultuaan vanhemmaksi,
saisi itse määrätä uskontonsa.

Kävi pian selville, että Juhana pysyi mielipiteessään yrittäen saada
aikaan yhteyttä liturgisen ja roomalaisen kirkon välillä.

Heti kääntymisensä jälkeen kuningas alkoi puhua Possevinolle niistä
myönnytyksistä, joihin paavin tuli suostua saadakseen Ruotsin kirkon
valtaansa.

Kun legaatti vastasi, ettei hän suinkaan luullut paavin
suostuvan mihinkään semmoisiin, tuli kuningas hyvin hämilleen ja
tyytymättömäksi.

Pian senjälkeen Possevino matkusti Roomaan viiden ruotsalaisen
nuorukaisen seuraamana.

Eivät olleet Ruotsin papitkaan tähän aikaan toimettomina. Etenkin oli
Angermanus väsymätön.

Juhana kuningas luuli erottaneensa hänet muun maailman yhteydestä,
kun oli siirtänyt hänet Ahvenanmaalle, mutta sieltä hän lähetti koko
valtakunnan papistolle leimuavan kirjoituksen liturgiaa vastaan.

Tämä tuli monen epäröivän tueksi, ja kun Juhana huomasi, ettei sitä
voitu kumota, lähetti hän Ahvenanmaalle huoveja vangitsemaan tuon
ylen suorapuheisen Angermanuksen.

Mutta tämän puoliso oli yhtä viisas kuin rohkeakin. Hän huomasi
vaaran ja uskotellen, että kirkkoherra oli sairaskäynnillä ja että
häntä pian odotettiin kotiin, hän viivytteli huoveja, jollaikaa
Angermanus toista tietä hiipi pois, astui avonaiseen veneeseen ja
pakeni meren yli Kaarle herttuan luo.

Kun venettä ei enää näkynyt, sanoi Magdaleena huoveille, että he nyt
saivat joko jäädä sinne tai lähteä tiehensä, miten itse tahtoivat;
kirkkoherra oli kaukana poissa, ja hän aikoi nyt lähteä perässä.

Hänen arvokas ja tyyni esiintymisensä herätti sellaista kunnioitusta,
ettei kukaan loukannut häntä, ja päällikkö tarjosi hänelle paikan
siinä veneessä, jonka piti viedä heidät mantereelle.

Magdaleena epäröi. Miehet alkoivat arvella, että hän veti heitä
nenästä, ja sentähden hän suostui heidän tarjoukseensa.

Eikä hänellä ollutkaan syytä katua sitä.

Raa'at huovit osoittivat hänelle melkein kunnioittavaa huomiota ja
sanoivat, että pastori Angermanus oli paljon enemmän arvoinen kuin
kaikki munkit ja katoliset papit, joiden edessä nyt täytyi notkistaa
selkänsä.

"Eihän siihen kukaan voine teitä pakottaa", tuumaili nuori, rohkea
nainen.

"Ei ole helppoa asettua korkeaa esivaltaa vastaan", vastasi eräs
miehistä.

"Toisin oli vanhan arkkipiispan aikana", lisäsi toinen. "Silloin
eivät katoliset rohjenneet."

"Tämä piispa on raukka."

"Joka juoksee hovin rappusia."

Magdaleenan poskia poltti. Sellaista piti kuulla sisarensa herrasta
ja miehestä.

"Nyt arvostelette häntä väärin", sanoi hän. "Hän on helposti
johdettava ja hyväntahtoinen, mutta halveksittava ihminen hän ei
suinkaan ole."

"Miksi lähti sitten hänen oma vaimonsa pois hänen luotansa?"

"Sentähden, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja toivoi
hänen paremmin huomaavan erehdyksensä, kun hän huomautti siitä
menettelemällä niin."

"Eikö hän ole vanhan arkkipiispan tytär?"

"On."

"Hyvä alku, sen kyllä näkee."

"Eikö hänellä ollut useampia tyttäriä?"

"Oli, kaksi vielä."

"Eikö jompikumpi keistä ole naimisissa papin kanssa?"

"On", vastasi Magdaleena hämillään.

"Mikä on hänen nimensä sitten?"

"Angermanus."

"An--ger--ma--nus: sehän olette siis te."

"Niin, hyvät ystävät, minä olen vanhan arkkipiispan tytär, ja se on
suurin kunniani", sanoi Magdaleena, ja kirkkaat kyyneleet valahtivat
hänen poskilleen. "Kunnianani pidän myös, että mieheni kaikessa astuu
jalon isäni jälkiä."

"Olisipa oikein halu kohentaa heitä hieman", tuumi eräs huoveista.

"Kun vain tietäisi miten!"

"Lyödä läjään koko paavilaispyykki."

"Ehkäpä se kävisi laatuun."

Huovien päällikkö läheni Magdaleenaa. "Teidän tähtenne he olisivat
valmiit tekemään tuhoja", sanoi hän, "ja sitä ette tahtone?"

"Jumala siitä varjelkoon!" vastasi hän.

"Rakkaat ystävät", lisäsi hän kohta senjälkeen, "seisokaamme pahaa
vastaan itse kuitenkaan sentähden mitään rikosta tekemättä. Miksipä
kävisitte katolisten kimppuun, onhan omassa vallassanne kuunnella
heitä tai olla kuulematta."

Kaikki myönsivät hänen olevan oikeassa. Kun vene laski rantaan,
pudistivat huovit miltei kaipausta tuntien jäähyväisiksi tuon
suloisen naisen kättä.

Magdaleena ei tiennyt, mihin miehensä oli mennyt. Tämä ei ollut
ehtinyt sitä hänelle sanomaan, mutta paraiten hän saisi tietää sen
Upsalassa, ja hän lähti heti sinne äitinsä luo.

Monta kummaa uutista hän sai siellä melkein heti kuulla.

Rutto raivosi Upsalassa ja sen ympäristössä. Hänen äitinsä ja
sisarensa olivat muuttaneet jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle
eläen siellä yksinäistä elämää.

Samana päivänä, kun he saivat sulkea Magdaleenan hellään syleilyynsä,
saapui viesti, että arkkipiispa oli sairastunut ruttoon.

"Minä lähden heti hänen luokseen!" huudahti Margareeta, ja äsken
kalpeille kasvoille ilmaantui eloa.

"Tahdotko lähteä?" kysyi Elisabet.

"Rakas äiti, minä olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että tapahtuisi
jotakin, joka antaisi minulle aihetta tähän. Rukoukseni on kuultu,
minä en voi enkä saa viipyä."

"Mene sitten. Jumala olkoon kanssasi, Hän suojelkoon ja varjelkoon
sinua!"

Tartuntaa pelkäämättä Margareeta kiiruhti puolisonsa sairasvuoteen
ääreen.

Siellä ei ollut ketään, joka olisi tahtonut asettua hänen sijaansa.

Useimmat palvelijoista olivat paenneet.

Vanha pariskunta, joka hoiti portinvartijan tehtäviä ja piti huolta
järjestyksestä tuossa suuressa talossa, oli yksin jäljellä.

Kyynelsilmin he ottivat vastaan nuoren emäntänsä. Heitä ei hänen
tulonsa ihmetyttänyt; kristittynä naisena hän ei voinut muuta. Mutta
siitä hän sai olla varma, ettei piispa enää toipunut.

Hän tukahutti kyyneleensä ja riensi ylös tuttuja rappusia, raskain
askelin.

Hiljaa hän hiipi makuuhuoneeseen.

Piispa oli vaipunut levottomaan horrostilaan ja heittelehti
vuoteessaan.

Hyvä Jumala, oliko tämä hänen Laurinsa?

Kun hän hänet viimeksi näki, seisoi hän vahvana ja voimakkaana hänen
edessään; loukattua ylpeyttä, harmia ja vastenmielisyyttä kuvastui
katseessa, jonka hän loi häneen. Margareetan oli täytynyt koota
kaikki rohkeutensa voidakseen sanoa piispalle, että tämä oli rikkonut
lupauksensa, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja että hän
poistui hänen talostaan.

Piispa oli silloin hillinnyt itsensä ja sanonut, ettei Margareeta
niitä asioita ymmärtänyt; hän, piispa, tiesi kyllä mitä teki, ja
jos hän nyt olikin antanut myöten kuninkaalle, oli hän tehnyt sen
esiintyäksensä vastaisuudessa sitä pontevammin.

Kun Margareeta silloin sanoi, että hän tinki omantuntonsa
vaatimuksista, miten olikaan hän suuttunut; ja niin he erosivat.
Piispa kulki tietänsä eteenpäin yhä uhkamielisempänä ja pöyhkeämpänä,
ja kerran toisensa perästä hän toimi vastoin omaatuntoansa ja
vakaumustansa.

Margareeta tiesi että piispa salaa katui ja tuskitteli; sen hän
päätti piispan sisäänpainuneista poskista ja harhailevasta katseesta,
sillä hän oli monta kertaa hankkinut itselleen tilaisuuden nähdä
hänet hänen tietämättään.

Neljästi oli piispa kirjoittanut hänelle. Ensi kerran kolme kuukautta
heidän eroamisensa jälkeen. Hän _käski_ silloin puolisoansa tulemaan
takaisin; hänellä ei muka ollut halua kärsiä solvauksia hänen
tähtensä, ja jos vaimo ei tahtonut hyvällä taipua, niin hän uhkasi
käyttää lain apua; Margareetan _täytyi_ tulla kotiin.

Margareeta oli silloin vastannut, että paha siitä vain pahenisi,
sillä jos hän lausuisi julkisesti, mitä oli yksityisesti sanonut
miehelleen, niin yleinen mielipide kallistuisi hänen puolelleen ja
piispa kokoaisi tulisia hiiliä oman päänsä päälle.

Koko vuosi oli sitten kulunut piispan kirjoittamatta kertaakaan.
Sitten saapui kirje, suuri ja paksu kirje.

Kummastellen Margareeta aukaisi sen. Siinä oli hyvin monta kirjettä
hänen isä-vainajaltaan, ja näissä osittain käsiteltiin papillisia
kysymyksiä, osittain lausuttiin kunnioitusta ja tunnustusta nuorelle
Upsalan professorille.

Omasta puolestaan oli piispa lisännyt, että nämä kirjeet olivat
niin jyrkkänä vastakohtana hänen puolisonsa menettelylle, ettei hän
tahtonut niiden kuolemansa jälkeen joutuvan vieraisiin käsiin, koska
hän muka piti enemmän huolta puolisonsa hyvästä nimestä ja maineesta
kuin tämä hänen. Siinä syy, miksi hän nyt lähetti nämä hänelle.

Margareeta kiitti kallisarvoisesta lahjasta. Sellaisena, miksi hänen
isänsä oli oppinut piispan tuntemaan, sellaisena tahtoi hänkin aina
muistella isänsä hänelle antamaa puolisoa, ja hän rukoili joka päivä
Jumalaa, että piispa huomaisi hairahduksensa ja kääntyisi takaisin
ainoalle oikealle tielle.

Senjälkeen hän näki miehensä vielä useammin ja tapasikin hänet kerran.

Jos piispa olisi silloin ollut yksin, olisi hän varmaan rientänyt
puolisonsa luo.

Ja kuka tietää, eikö hänkin piispan rukouksista heltyneenä olisi
palannut takaisin.

Hän ei voinut unohtaa sitä katsetta, jonka miehensä loi häneen: siitä
saattoi lukea koko hänen tarinansa.

Ankara kirje seurasi tätä kohtausta. Margareeta ei saanut asua
samassa kaupungissa, ja virkansa tähden tuli piispan asua Upsalassa.
Margareetalle oli koko maailma avoinna; seuraavalla kerralla kun
piispa tapaisi hänet, saisi hän syytä katua kaikkea sitä pahaa, mitä
oli saanut aikaan.

Mutta hän ei tavannut enää vaimoansa, eikä tämä myöskään vastannut
kirjeeseen. Jos piispa kärsi, ei kärsinyt hänen puolisonsakaan
vähempää. Oli kysymyksessä piispan tunnonrauha, että hän tulisi
huomaamaan, miten hän kuninkaan tahtoon mukautumalla ei ollut
ainoastaan saanut aikaan häiriöitä kaikissa kirkollisissa asioissa,
vaan myöskin työskenteli kaiken sen maahan-repimiseksi, mitä hänen
suuri kaimansa, hänen appensa, oli saanut rakennetuksi.

Margareeta olisi ollut miehensä kavaltaja, jos olisi suostunut
sellaiseen; siihen mukautuminen olisi vakaumuksensa heittämistä, ja
sitä ei hän koskaan tullut tekemään.

Viimeinen kirje oli saapunut vain muutamia kuukausia sitten ja
sisälsi, että paraimpienkin aikeiden suhteen voidaan erehtyä. Piispa
myönsi kuninkaan menneen liian pitkälle sekaantuessaan asioihin,
joita ei ymmärtänyt. Lopuksi hän mainitsi, ettei nykyistä tilaa
voinut kestää kauan.

Kun Margareeta siinä seisoi vuoteen ääressä kyynelsilmin katsellen
miehensä kellastuneita ja näivettyneitä kasvoja, kulkivat kuluneet
vuodet suruisine, vaihtelevine muistoineen hiljalleen hänen sielunsa
silmien editse.

Hänen mieleensä ei juolahtanut mitä uhrauksia hän itse oli tehnyt;
uskollinen rakkaus ei käy tinkimään velvollisuuksistaan.

Piispa liikahti, ja Margareeta laski hiljaa kätensä hänen kädelleen
kuiskaten: "Laurentius!"

Tämä aukaisi silmänsä ja tuijotti häneen; sitten hän sulki ne taas,
ja kaksi kirkasta kyyneltä valahti hänen kalpeille poskilleen.

"Margareeta, minä tiesin, että sinä tulet."

"Ja nyt jään tänne; sinä olet sairas, ja minä hoidan sinua, minä
yksin."

"Tiedätkö mikä tauti minussa on?"

"Siitä en huoli; minun hoidossani sinä pian taas tulet terveeksi."

"Älä rukoile sitä Jumalalta, Margareeta", sanoi piispa hyvin
vakavasti.

"Miksi en?" kysyi tämä pelästyneenä.

"Sentähden, että minä olen ollut uskoton Herran palvelija ja että
tarvitaan puhtaampia käsiä kuin minun ohjaamaan oikealle sitä, mikä
on joutunut epäkuntoon."

"Mutta jos sinä käännyt taas?"

"Niin minua ei kukaan uskoisi. Jos tietäisit, Margareeta, miten olen
halveksinut itseäni, kuinka tuska ja tunnonvaivat voivat heikontaa
ihmisen elinvoimat."

"Minun olisi pitänyt tulla ennemmin."

"Kiitos siitä, ettet sitä tehnyt; sinun lujuutesi on minun
pelastukseni. Sinuun olen koko ajan kohottanut katseeni kuin hyvään
enkeliini; sinä et taipunut pahaan, ja minä pidin sinua rakkaimpana
kaikesta maailmassa, ja nyt ovat nämä seikat minulle portaina
taivaaseen; nyt sinä saavuit minun viime hetkenäni, ja sen minä pidän
todistuksena siitä, ettei Herra ole ottanut kättänsä minulta, sillä
sitä olen yöt-päivät rukoillut Häneltä, ja nyt on rukoukseni kuultu."

Uskollisesti istui Margareeta hänen vuoteensa ääressä, ja piispa
hellitti tuskin ollenkaan hänen kädestään.

Kun tuskat kovasti ahdistivat häntä, tahtoi hän, että Margareeta
olisi poistunut, mutta kun tämä kielsi, hymyili hän hänelle sanoen:
"Kiitos!"

Neljäntenä päivänä hän oli loppunut.

Tiedotonna kannettiin Margareeta pois, ja useita päiviä pelättiin
hänen kuolevan, mutta nuoruuden voimat voittivat, ja hän toipui
vähitellen äidin ja sisaren häntä hellästi hoitaessa.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin saapui tieto, että Angermanus oli
paennut herttuan luo, joka oli hyväntahtoisesti ottanut hänet vastaan.

Piispa Martti ja Pietari Joonaanpoika arvelivat nyt jo olevansa
kyllin voimakkaat kamppailemaan Possevinoa ja koko hänen
jesuiittakollegiotansa vastaan.

Tieto näistä tapahtumista sai kuninkaan aivan vimmoihinsa. Angermanus
täytyi saada takaisin, vaikkapa asevoimalla. Tämä oli kuninkaan
valtaa ja oikeuksia vastaan tähdätty loukkaus, joka herttuan tuli
saada kalliisti maksaa.

De la Gardie teki kaiken voitavansa tyynnyttääkseen vimmastunutta
hallitsijaa, joka ei olisi kammoksunut sisällistä sotaakaan
kostaakseen kunniansa loukkaamisen, kuten hän sanoi.

Onneksi oli Kaarle liian viisas jännittääkseen jousta viimeiseen
asti: hän kehotti Angermanusta pakenemaan Norjan kautta Lyypekkiin.

Tämä oli heti valmis ja kiiruhti ilmoittamaan siitä puolisolleen.

Herttua ja lukuisat ystävät lupasivat hänelle kannatusta, ja hän
puolestaan sanoi heille viime hengenvetoonsa asti tahtovansa olla
liturgian voimakas ja uupumaton vastustaja.

Reipas ja päättäväinen kun oli kaikissa toimissaan, lähti hän kohta
senjälkeen tapaamatta ennenkuin Lyypekissä uskollista Magdaleenaansa.

Nyt täytyi Juhanan heittää sotatuumat mielestään. Eihän Angermanus
voinut olla vaarallinen, kun hän kerran oli maasta poissa.

Mutta siinä hän suuresti pettyi. Lyypekissä Angermanus työskenteli
niinkuin muuallakin ainoastaan Ruotsin kirkon asioissa.

Heti kun Juhana lähetti liikkeelle jonkun uuden kirjoituksen
liturgian puolesta, kyhäsi herttuakunnan papisto heti vastauksen
siihen. Mutta kun he eivät uskaltaneet kirjoittaa niin ankarasti
valtakunnan kuningasta vastaan, kuin asia olisi vaatinut, lähetettiin
kirjoitus Angermanukselle, ja tämä, jonka vertaista heissä ei
ollut mitä loogilliseen terävyyteen ja todistelukykyyn tuli, tämä
kirjoitti, painatti ja lähetti pelkäämättä, säälimättä vastauksen
korkealle riitaveljelleen.



10.

KAARLE HERTTUA.


Vuonna 1565 valmistettiin häitä Janne Eerinpojan talossa
Flodbackassa. Hän oli rikkain talonpoika koko Nyköpingin läänissä, ja
häitä piti kestää kaksi viikkoa.

Vieraita oli kutsuttu penikulmien takaa, ja Janne, joka vastikään
oli palannut eräältä kutsuntamatkalta, puhui jo taas lähteäkseen
kaupunkiin kutsumaan myöskin nuorta herttuaa, jonka hän tiesi ensi
kertaa viettäneen joulua linnassa ja jonka hän luuli tuntevansa,
koska oli valtiopäivillä ollessaan nähnyt hänet Tukholmassa.

Mutta sitä hänen eukkonsa ei tahtonut.

"Älä hänestä huoli", sanoi hän. "Antaa ihmisten olla omissa
oloissaan."

"Jos minä kutsun hänet, niin hän ehkä tekee meille sen kunnian,
että tulee; voineehan olla hauskaa nähdä, miten häitä vietetään
talonpoikaistalossa vanhan tavan mukaan."

"Hauskuus tässä lie niin ja näin", sanoi Stiina, kätensä
selkämyksellä muutamia kertoja pyyhkäisten nenänsä alustaa. "Voi sitä
rakkautta, taikoja siinä on varmaan."

"Eiköhän sitä voisi taikoa poiskin?"

"Enkö ole tänne haettanut eukkoja sekä Toftemyllasta että
Elganåsista; he ovat leikanneet koloja puihin, siunanneet ruuan,
panneet tikkuja ristiin ja polttaneet häntä jalkojen alta... Ja
voitko ajatellakkaan", lisäsi hän kuiskaten, "Loitsu-Leena on ollut
hautuumaallakin; en uskaltanut kysyä mitä hän sieltä otti, mutta
taikajuoman hän keitti Katrille."

"Mitäs tyttö?" kysyi mies uteliaana.

"Hän tappeli vastaan eikä tahtonut ottaa sitä: mutta vaikka sydäntä
kirveli, niin minä sanoin hänelle, että ottaa täytyi, tahtoipa tai
ei."

"No vaikuttiko se?"

"Hän tuli niin kauhean kipeäksi, että luulin saavamme hautajaiset
häiden sijasta."

"Onko hän nyt terve taas?"

"On hän jalkeilla, mutta kyllä hän aamulla sanoi: 'Äiti kulta, sitä
en voi auttaa, mutta renki on niin painunut sydämeeni, ettei hän
suinkaan lähde koskaan sieltä.'"

"Ehkäpä ruoskalla sentään", ähisi Janne osoittaen pöydälle
heittämäänsä hyvin karkeata patukkaa.

"Hyvä ihminen, mitä se kannattaisi, suostuuhan hän vihille milloin
hyvänsä!"

"Ja näyttää aivan kalkitulta."

"Kaaso sanoo voivansa auttaa sen käyttämällä vähän punaväriä, jota
hänellä on aina mukanaan häissä."

"Akkaväellä on konstinsa kaikkeen, mutta mitä sanoo rusthollari, kun
saa nähdä hänet lähempää?"

"Se ei kuulu meihin; me pesemme kätemme. Rusthollari olisi voinut
antaa sen pitää hänet, jolle hänet ensimäeksi oli luvattu."

"Ei kannata puhua menneenvuotisesta lumesta; mutta herttuaa en kutsu."

"Sitä mieltä olen minäkin, hän ehkä vain tahtoisi tunkea nokkansa
asiaan."

"Omassa talossani olen minä herrana eikä kukaan muu!" ärjäisi Janne
Eerinpoika lyöden nyrkkinsä pöytään, jotta kajahti. "Lähetä tyttö
tänne!" lisäsi hän sitten.

Elsa muori katsoi häntä pitkään, mutta Stiina ei sanonut mitään, vaan
lähti heti ulos.

Isäntä tarttui pöydällä olevaan oluthaarikkaan, joi siitä kelpolailla
ja seisoi sitten miettiväisenä, koko naama leveässä hymyssä. Taas hän
joi muutaman kulauksen ja laski sitten haarikan pois.

Samassa ovi äkkiä avautui ja Katri tuli sisään.

Hän oli pitkä, tavattoman kaunis tyttö, jolla oli vaaleanruskea tukka
ja suuret, tummansiniset silmät; mutta niiden ympärillä oli tummat
renkaat, ja posket olivat kalpeat.

"Hyvää päivää, isä", sanoi hän jotenkin reippaasti, "äiti sanoi
teidän tahtovan puhua kanssani."

"Miksi sinä olet niin valkea naamaltasi?"

"Ehkäpä suruni tähden."

"Mitä suremista sinulla on; eikö sinulla ole ruokaa ja juomaa
yllinkyllin?"

"Kyllä sitä on, Herra nähköön."

"Kun isäsi ja äitisi ovat kuolleet, saat sinä koko Flodbackan,
kolmekymmentä lypsävää, yhdeksän härkää, kuusi hevosta, neljäkuudetta
lammasta, seitsemäntoista oinasta ja sitäpaitsi kaikki vasikat, mitä
silloin on. Luettelenko sinulle kaikki, mitä meillä on?"

"Tietänenpä tuon."

"No, eikö ehkä ole mielestäsi tarpeeksi?"

"Enemmänkin kuin yksi ihminen tarvitsee."

"Eihän se nyt ole tarkoitukseni; kun minä ja äiti olemme
neljäneljättä vuotta tehneet työtä saadaksemme kokoon omaisuutta, ja
kun Jumala on ottanut meiltä neljätoista lasta ja jättänyt ainoastaan
viidennentoista jäljelle, niin tämän pitääkin saada hyvyyttä
kaikkien viidentoista edestä ja tulla niin rikkaaksi, ettei mikään
talonpoikaissuku vedä vertoja hänelle."

"Isä kulta!"

"Kun Erkki Olenpoika tuli tänne palvelukseen, en ollut niin tyhmä,
etten käsittänyt, missä jäniksellä on polkunsa, mutta hän oli
rikkaan rusthollarin veljenpoika, ja rusthollari oli vakuuttanut,
ettei koskaan mene naimisiin... mutta kuulehan, luulen melkein, että
unohdin mainita Flodbackan pikkukarjan."

"Lienenhän minä niistä selvillä."

"Montako hanhea ja ankkaa meillä on yhteensä, siatkin siihen
luettuna?"

"Onhan niitä yli sadan!"

"Oikeinko totta. Sinä pidät hyvää huolta niistä, Katri; olenpa
ajatellut, miten tässä käy, kun sinä lähdet."

"Tehneehän tuon joku toinenkin."

"Riippuu käsialasta, kelpaako siihen. Mutta itseään ei saa ajatella:
rusthollarista meidän piti puhua. Jos hän, sanoin minä ja sanon
vieläkin, jos hän olisi mennyt naimisiin kaksikymmentä vuotta
ennemmin, niin Erkki Olenpoika ei olisi koskaan tullut tänne."

"Me olimme tutut ennestään", vastasi Katri kainosti.

"Kyllä se lie ollut pientä."

"Niinpä kyllä, mutta me pidimme heti toisistamme."

"Lieneepä se sattunut kuin ampumalla."

"Isä kulta, niin se kävikin."

"Nythän on käytetty taikoja sitä vastaan."

"Ei auta, pahemmaksi vai käy."

"Hm, en saa sitä paremmaksi minäkään; minä kävin nyt rusthollarin
luona, enkä ole koskaan missään talonpoikaistalossa nähnyt upeampaa
kuin siellä."

"Eikö ollut ketään, joka olisi huolinut hänestä?"

"Sellaisesta komeasta miehestäkö?... Niin ne hyörivät hänen
ympärillään kuin kärpäset siirapin ympärillä, mutta hän ei edes
katsahtanut heihin; ei ennenkuin tuli tänne. Silloin, sanoi hän,
oli, kuin olisi ammuttu läpi sydämen, kun sinä tulit tupaan ja hän
tuumaili, että saisihan toki veljenpoika väistyä setänsä tieltä."

"Joka ensin myllyyn tulee, se ensin jauhaa."

"Eipä aina niinkään. Vanha Kustaa kuningas työnsi tieltään kaksi
kosijaa, rusthollari tahtoo poistaa vain yhden."

"Voipa kyllä ehtiä sivuuttamaan kaksikin."

"Oo, sinä kyllä elät kauemmin kuin hän ja tulet niin rikkaaksi, niin
rikkaaksi, että... Tiedätkö, hän näytti minulle koreata, ruudullista
patjakangasta ja koruneulottuja päänalustyynyjä."

"Semmoisiahan käytetään vain aatelisissa."

"Aateliskodeista nämäkin ovat, ja samoin lienevät lakanatkin; suuria
nahkalakanoita, kuulehan, lammasnahalla reunustettuja ja kullattu
nappi joka kulmassa."

"Kullattu!" huudahti Katri. "Kunpahan hän vain olisi saanut ne
kunniallisesti!"

"On, siihen voit luottaa."

"Minusta se onkin samantekevää", sanoi tyttö heti senjälkeen.

Muutamia renkejä astui tupaan kysymään isännältä puimisesta; eräs
heistä loi nopean silmäyksen Katriin, ja tämän posket sävähtivät
veripunaisiksi, mutta kävivät heti senjälkeen melkein entistään
kalpeammiksi. Tyttö lähti nopeasti ulos.

Mutta Janne Eerinpoika oli huomannut niin toisen kuin toisenkin. Hän
vastasi kuitenkin ensin voudin kysymykseen, että nyt oli ruvettava
kauroja puimaan, kun ohrista oli päästy, ennenkuin ilmaisi, mitä
hänellä oikein oli sydämellään.

Rengit olivat kääntyneet lähteäkseen, kun isäntä kutsui Erkki
Olenpoikaa. Tämä pysähtyi.

Hän näytti kieltämättä hyvältä uskollisine, rehellisine silmineen,
mutta eihän hänellä ollut mitään, sehän se tässä oli pahinta.

"Erkki Olenpoika, valjasta Polle reen eteen ja lähde pappia
noutamaan. Minä tahdon, että hän on täällä koko hääaaton; voit
lisätä, että minä maksan."

"Kuten käskette, isäntä!" Renki lähti.

"Nyt hän on poissa, ja huomenna tulee pappi; silloin ei tytöllä ole
aikaa ajatella häntä."

Mutta kun Erkki saapui talliin, tapasi hän Katrin hevosen luona.

Nähdessään Erkin tahtoi tämä kätkeytyä ikäänkuin kainostellen.

"Rakas Katri!" sanoi Erkki menemättä lähemmäksi.

"Minä kuulin, että sinä menet pappilaan."

"Isäntä tahtoo, että pappi on ajoissa täällä."

"Emmehän sitten enää saane tavata."

"Se kai on tarkoitus."

"Sentähden tahdoin niin mielelläni sanoa kiitokseni ja jäähyväiseni."

"Etkö edes tahdo pudistaa kättäni?"

Epäröiden Katri ojensi kätensä.

Kaksi voimakasta, työn karaisemaa kättä kohtasi siinä toisensa, ja
ne sopivat yhteen ihan niinkuin ei niitä enää koskaan tässä elämässä
olisi käynyt erottaminen.

"Katri, minä olen hyvin suuresti rakastanut sinua."

"Minä tiedän sen, Erkki", vastasi tyttö nyyhkien.

"Miten tästälähin käy, sitä en tiedä, mutta mielelläni tahtoisin
tietää yhden asian."

"Voinko minä ehkä sanoa sen?"

"Ensin täytyy sinun luvata tarkoin miettiä."

"Sen lupaan."

"Ymmärräthän, että minä muutan täältä pois."

"Miksi niin, Erkki? Isän on vaikea tulla sinutta toimeen."

"Sinä ajattelet vain häntä; etkö käsitä, miltä minusta tuntuu kuulla
joka päivä puhuttavan sinusta, toisinaan nähdä sinut ja silloin
ehkä... ei ei, Katri."

"Sitten lienee parasta, että muutat"

"Mutta sitten kun minä olen poissa etkä sinä saa enää koskaan nähdä
minua... unohdatko sinä minut, Katri?"

"Enpä luule", vastasi tyttö hiljaa.

"Tutki sydämesi ja vastaa, ikäänkuin molemmat seisoisimme Jumalan
edessä."

Katri pani kätensä ristiin ja seisoi muutaman silmänräpäyksen aivan
ääneti; sitten hän kietoi käsivartensa miehen kaulaan ja suuteli
häntä.

"Erkki, minä en koskaan unhota sinua!"

Erkki painoi häntä lujasti rintaansa vasten.

"Nyt on liittomme vahvistettu. Jumalan edessä olet sinä minun;
ihmiset eivät enää voi erottaa meitä!"

Heti senjälkeen kuului kulkusten kilinää.

"Nyt Erkki lähti pappia noutamaan", sanoi Janne Eerinpoika
tyytyväisenä käsiään hieroen.

"Kunpahan se vain olisi ajoissa tapahtunut", sanoi Elsa muori. "Katri
ei näytä onnelliselta morsiamelta."

"Jos en enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä, niin tapaamme
toisessa" sanoi Katri itsekseen; "ja se toinen on paljon pitempi kuin
tämä."

Oli kirkas ilma ja mainio rekikeli; puut olivat kuurassa, joka
kimalteli kuin timantit auringon paisteessa.

Mutta Erkki ei sitä nähnyt eikä ajatellut sitä; hän ajatteli tyttöä,
jota rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja josta hän nyt
oli ainaiseksi erotettu.

       *       *       *       *       *

Nuori herttua oli viettänyt joulua Nyköpingin linnassa; hän oli
Tukholmasta tuonut mukanaan pienen hovinsa. Ensi kertaa hän oli omana
herranaan ja hän ylisteli vapauttaan; ja mikä tahansa hullunkurinen
kepponen juolahtikin hänen mieleensä, aina hän pani sen myöskin
toimeen.

Useimmat porvariperheet kaupungissa saattoivat ylvästellä siitä, että
herttua oli ollut heillä vieraana.

Muutamissa hän kävi vain kerran, toisissa useita kertoja.

"Eikös sentään, kun tuo kiltti herttua on auttanut minua lihan
paloittelemisessa", huudahti paksu teurastajan vaimo kerskuvasti,
jättäen viisaasti kyllä mainitsematta, että "tuo kiltti herttua" oli
saanut hänet lähettämään parhaat palat kaupungin köyhille. Sen sijaan
hän sanoi, kun ostajat niitä kysyivät: "Ne on herttua saanut."

Samoin rikkaimman leipurin ja oluenpanijan luona. Molemmissa
paikoissa oli hän avustamassa; leipurissa hän sotki taikinan, leipoi
ja voiteli leipiä, ja kun leipuri selitti, että hän niistä (rumista
ja kömpelösti tehdyistä) leivistä, jotka herttua oli muovaellut,
saisi kaksi kertaa niin suuren hinnan kuin muista, valitsi tämä hyvän
joukon juuri näitä muita sanoen, että ne oli lähetettävä kaupungin
köyhille, jotka myöskin tarvitsivat joululeipää.

Samaten oluenpanijan luona.

Mutta kun joulu joutui jäineen lumineen, teki nuori ruhtinas pitkiä
retkiä, milloin luistimilla, milloin suksilla. Kuka vain tahtoi,
sai olla mukana; kullakin oli tulisoihtu kädessä, ja kun tuo pitkä,
loistava jono lähti liikkeelle, riemuitsivat katsojat ihastuksissaan
ja palelluttivat kernaasti kätensä ja jalkansa kylmässä talviyössä
pysyen ulkona nähdäkseen joukkueen palaavan ja saadakseen tervehtiä
herttuaa.

Ja hän tempasi lakin päästään, hymyillen nyökäten joka puolelle;
kaikki synkät muistot ja ajatukset oli hän heittänyt mielestään. Hän
oli nuori, vain viidentoista, nyt hän tahtoi huvitella.

Uudenvuoden iltana poltettiin tervatynnyreitä, ja hän tahtoi olla
mukana siinäkin. Erään köyhäinhuoneen lähistöön hän toimitti muutamia
tynnyreitä, ja kun ne olivat sytytetyt ja hän näki vanhoja ukkoja ja
akkoja ikkunoissa tätä hauskuutta katsomassa, meni hän itse sisään ja
jakeli ruokavaroja, joita suurimmassa kiireessä oli hankittu.

Sitten tulivat kestit linnassa, ja kutsuja lähetettiin kaikkiin
lähiseudun linnoihin, mutta kaupungin asukkaitakaan ei unohdettu, ei
ainakaan teurastajaa, leipuria ja oluenpanijaa.

Herttua noudatti kaikkia hovitapojen vaatimuksia. Hän tanssi ensin
arvokkaimpien kanssa. Oli jotakin jäykkää hänen olemuksessaan
silloin; sitten hän tanssi porvarivierastensa kanssa ja silloin pääsi
poikamaisuus esiin, ja kun hän oli pyörittänyt teurastajan, leipurin
ja oluenpanijan puolisoa, olivat nämä tukehtumaisillaan ja istuivat
kaikki kolme läähättäen tuoleillaan, kun hän tarttui haarikkaan
sanoen tahtovansa esittää maljan, johon jokaisen tuli yhtyä.

Kun kukin oli tarttunut haarikkaansa, sanoi hän juovansa niiden
maljan, jotka olivat ravinneet nälkäisiä, kertoen sitten, mitä
armeliaisuutta teurastaja, oluenpanija ja leipuri olivat osoittaneet,
ja kukin joi heidän maljansa itsekseen ajatellen, että oli parasta
ensi kerralla itse tehdä samoin, ja he taas kiittivät maljasta
hämillään tuumaillen itsekseen, että ensi kerralla tekevät tuon ilman
huomautusta.

Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin Kaarle tahtoi olla rauhassa.
Silloin hän sulkeutui makuuhuoneeseensa raamatun ja isänsä
testamentin ääreen.

Olipa ensi vuosina, kuin hän olisi tästä testamentista etsinyt
ohjeita koko elämäänsä varten; tarkoin hän harkitsi sekä sen, mitä
tämän mukaan kuului hänen oikeuksiinsa, että myöskin ja erittäinkin
sen, mihin se häntä velvoitti.

Kirkollisia asioita hän ymmärsi hyvin vähän, mutta ne saattoi
ruhtinaskunnan papisto selvittää hänelle ja heidän tuli se tehdä.

Voisivathan he myöskin paremmin kuin muut tuntea rahvaan tilan.

No niin, mikäpä estäisi häntä käymästä heidän luonaan, tutustumasta
heihin jok'ikiseen.

Ja hän matkusteli yltympäri heidän luonaan udellen kaikenlaista,
kysellen maan viljelysasioita ja kotiteollisuutta.

"Kuulehan", sanoi hän eräälle papille, joka kummasteli sitä, että
hänen armonsa niin suuresti harrasti tällaisia asioita, "minä tahdon,
että herttuakuntani asukkaat kaikki tyynni olisivat varakkaita ja
onnellisia".

Papinrouvat olivat toisinaan huvitetut, toisinaan hämillään hänen
pyytämistään selityksistä. Kaikki eivät olleet niinkään taitavia,
eikä herttua kysellyt ainoastaan sisätaloutta koskevia seikkoja, vaan
myöskin miten pellavia loukutettiin ja häkilöitiin, miten lihoja
suolattiin j.m.s.

Kuumeentapaisella innolla koetettiin joka pappilassa päästä
etukynteen. Täytyihän yrittää, koska herttua pani niin paljon
huomiota siihen; olihan tapahtunut semmoistakin, että hän aivan
julkisesti ylisteli niitä, jotka hänestä olivat paraita, ja
kumma kyllä, kukaan ei voinutkaan kieltää, että juuri ne olivat
edistyneimpien joukossa.

Eräänä päivänä, kun Kaarle oli vanhan kirkkoherra Stormin luona
Flodassa, tuli sisään renki, joka kuiskasi jotakin kirkkoherralle.

"Minä en voi tulla tänään", sanoi tämä, "jos ei mitään erityistä
syytä ole".

"Mistä on kysymys?" tiedusti herttua.

"Janne Eerinpoika Flodbackasta naittaa tyttärensä ensi torstaina,
mutta tahtoo, että minä menisin jo tänään sinne."

"Mikähän siihen on syynä?"

"En käsitä. Kutsu renki sisään."

Tämä tuli. Se oli Erkki Olenpoika.

"Sulhanen", sanoi rovasti nousten ja katellen häntä; "mikä nyt on
hätänä?"

"En minä ole sulhanen", vastasi Erkki hämillään lakkiansa hypistellen.

"Erkki Olenpojanhan minä olen kuuluttanut."

"Setäni, rustitilallinen, on myöskin senniminen."

"Mutta olinhan minä kihlajaisissa."

"Niin, kyllä minä olin sulhanen silloin; setäni oli myöskin siellä.
Hän ei ollut koskaan ennen Katria nähnyt, mutta ihastui häneen niin,
jotta nyt se on hän, joka... joka..."

"Suostuuko Katri siihen?"

"Hänen on pakko."

"Entä sinä, Erkki Olenpoika?"

"Setäni on aina sanonut jättävänsä kaiken omaisuutensa minulle;
sentähden en uskaltanut pitemmälle kosiskella Katria, vaikka tiesin
hänen rakastavan itseäni."

"Tämäpä hauska juttu", huudahti herttua. "Kohtalaisen hauska
sille, joka menettää rakkaimpansa maailmassa", vastasi Erkki
kyynelten valahtaessa hänen kasvoilleen, jotka muuten tuskin
värähtivätkään. Herttua katseli häntä ihmetellen. Rovasti seisoi
hetkisen miettiväisenä. "Sanoppas", virkkoi hän Erkille, "eikö
rustitilallisella ole naikkonen talossaan?"

"Nykyään se kyllä lienee poissa sieltä."

"Hänellä on useita lapsia, ellen erehdy?"

"Kaksi poikaa ja kolme tyttöä."

"Mihin hän on lähettänyt heidät?"

"Forssaan, eräälle ulkotilalleen muutaman penikulman päähän."

"Tietääkö Janne Eerinpoika siitä?"

"Kun naikkonen on poissa, ei se merkitse mitään, sanoo hän."

"Voithan sinä jäädä tänne yöksi, jos minä määrään, että matkustamme
huomenna?"

"Enköhän."

"No, mene sitten ja sano, että antavat jotakin syödäksesi."

Erkki kumarsi ja läksi.

"Kuva talonpoikaiselämästä, teidän armonne", sanoi pappi.

"Mutta kun tyttö kerran on luvattu hänelle", virkkoi herttua, "miksi
hän ei valvo oikeuksiaan?"

"Sentähden että hänellä ei ole mitään."

"Tiedättekö, haluaisinpa käydä osalliseksi leikkiin."

"Sitten se ehkä päättyisi toisin."

"Eikö rustitilallista voida pakottaa naimaan naikkostaan ja ottamaan
lapsia omikseen?"

"Riippuu siitä, miten ne ovat merkityt kirkonkirjaan."

Seuraavana aamuna, kun Erkki ajoi rekensä esiin, hämmästyi hän vallan
huomatessaan, että se nuori herra, joka pappilassa oli sanottu
herttuaksi, asettui reen kannaksille.

Kysyvänä hän katsoi rovastiin, mutta tämä sanoi: "Me menemme Forssan
kautta, pysäytä ulkotilan luona."

"Niin mutta..." Ja hän katsoi herttuaan.

"Olenko Pollellesi liian raskas?" kysyi tämä nauraen.

"Ettepä suinkaan, mutta..."

"Katsos, poikani", sanoi rovasti, "herttua tahtoo seisoa tuolla, ja
sentähden tulee meidän istua niinkuin hän on tahtonut."

Erkki ei vastannut sanaakaan. Hän asettui rovastin viereen, ja sitten
lähdettiin huimaa vauhtia.

Forssassa, aivan kylän ulkopuolella, ne pysähtyivät erään
pahanpäiväisen hökkelin eteen.

Vaimo, joka tuli sieltä ulos, näytti melkein hurjalta. Erkin
nähdessään hän huusi:

"Tuletko sinä ajamaan minua täältä pois; olenko minä aina tiellä,
missä tahansa olenkin?"

"Ettekö tunne minua, Briita muori?"

"Arvoisa herra rovasti, minä olen viheliäisin olento maan päällä!"

Samassa kun reki pysähtyi, hyppäsi herttua kannaksilta, ja kun vaimo
tuli ulos, meni hän sisälle mökkirähjään.

Siinä oli yksi ainoa huone, jossa oli kurja maalattia. Toiselle
äärelle oli sytytetty tuli, ja pieni osa savua meni ulos seinään
hakatusta savureiästä, mutta suurin osa jäi huoneeseen leijumaan
paksuna pilvenä.

Viisi suurempaa ja pienempää lasta liikkui siellä. Vanhin tyttö oli
ehkä noin kahdentoista, muut olivat nuorempia. Nähdessään vieraan he
rupesivat täyttä kurkkua kirkumaan tunkeutuen yhteen kohti.

"Mitä te luikkaatte, senkin vekarat?" kysyi herttua. "En minä aio
teitä tappaa."

"Äiti, äiti!" ulvoivat he vielä enemmän.

"Jos ette tahdo hyvällä, niin..." Hän juoksi huoneeseen, mutta
samassa kun ovi jäi avoimeksi, hyökkäsi joukko hänen ohitsensa,
mutta ei kuitenkaan niin nopeasti, että kaikki olisivat päässeet
pakoon. Hän sai kiinni pienimmän, joka pyristeli hänen käsissään kuin
pelästynyt lintu kirkuen samalla kauheasti.

"Millaisia villejä!" huusi hän työntäen pojan luotaan. Tämä livahti
kuin nuoli tuvasta ulos.

Ovella herttua kohtasi vaimon.

"Jos olette tullut tänne surmaamaan heitä", huusi tämä, "niin
tappakaa minut ensin!"

"Te olette järjiltänne", ärähti herttua, "kaikki hulluja, joiden
pitäisi olla salpain takana."

"Tiedättekö, että se on herttua?" sanoi rovasti, joka nyt myöskin
saapui siihen.

"Herttua!" Vaimo lankesi hänen jalkoihinsa.

"Vapauttakaa minut hänestä", lausui Kaarle, kun vaimo syleili hänen
polviaan.

Rovasti puhutteli vaimoa, tämän kädet irtaantuivat, ja hän vaipui
maahan katkerasti itkien.

"Teidän armonne, kaikkine lapsineen karkoitettiin hänet eilen
kodista, jonka hän itse oli järjestänyt, ja häntä uhattiin
kuolemalla, jos hän valittaisi."

"Tuo roisto, minä menen heti..."

"Hänen täytyy huomenna mennä naimisiin tämän vaimon kanssa."

"Mutta jos hän kieltää?"

"Hän ei voi, hän on omistanut lapset."

"No, mitä me nyt teemme?"

"Jatkamme matkaa, jos teidän armonne suvaitsee."

"Entä nämä?"

"He tulevat jäljestä huomenna."

"Olkoon niin."

Kaarle ei ollut oikein hyvällä tuulella. Hänestä tuntui, kuin hän
ei olisi itse tässä määrännyt toimintaa, mutta tämä olikin hänen
oppiaikaansa; se tulisi kyllä paremmaksi, kun hän itse pääsisi
ohjaksiin.

Tällä välin oli Flodbackassa ihmetelty, missä Erkki niin kauan
viipyi; vaikka hän olisikin aamuun asti odotellut rovastia, olisi
hänen kuitenkin pitänyt olla kotona jo kymmenen ajoissa, ja nyt oli
jo hämärä, kello lähes neljä.

Vihdoinkin kuuli Janne Eerinpoika tutun kulkusenkilinän. "Nyt he ovat
täällä", sanoi hän ja nousi.

"Mutta kukahan siinä lie kolmantena?" sanoi Elsa.

"Ehkäpä herttua tulee kutsumatta", vastasi Janne nauraen ja kiiruhti
ulos.

Pieni ei ollutkaan hänen hämmästyksensä ja ällistyksensä, kun hän
huomasi, että se todellakin oli herttua.

Kaarle koetti kaikin mokomin olla hilpeällä tuulella; hän tervehti
jokaista kuin vanhaa tuttua ja kysyi heti morsianta.

Tämän nähdessään hän hämmästyi huomattavasti; katseltuaan häntä
muutaman silmänräpäyksen hän kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka
nostatti veret tytön poskille ja sai hänet ihmetellen tuijottamaan
herttuaan.

"Katsokaa, nyt hän on vielä kauniimpi", sanoi herttua ja lisäsi
sitten Katriin kääntyen:

"Siitä hyvästä, mitä nyt olen tehnyt sinulle, antanet suukkosen
minulle?"

"Jos teidän armonne niin tahtoo", vastasi Katri heti.

Kaarle painoi kajahtavan suutelon hänen huulilleen. "Älä nyt virka
kenellekään, mitä olen sinulle sanonut."

"En kenellekään, teidän armonne", vastasi Katri.

Sekä isä että äiti olivat mielihyvällä katselleet heitä. Nyt
tarjottiin hänen armolleen ruokaa, ja senjälkeen tapaamme hänet ja
rovastin vilkkaassa keskustelussa Janne Eerinpojan kanssa.

Tämä viekoiteltiin puhumaan rikkauksistaan, kuinka paljon rahoja
hänellä oli lainassa, minkä arvoiset hänen talonsa olivat j.n.e.

"Ja nyt menee kaikki tyttärellenne", sanoi rovasti.

"Ei, se menee rusthollarille ja hänen sikiöilleen", huomautti herttua.

"Ne ovat toimitetut tieltä pois?" selitti Janne Eerinpoika.

"Minä olen tänään puhunut vaimon kanssa", kertoi rovasti. "Hän tulee
tänne huomenna estämään vihkimistä."

"Tulee tänne?" änkytti Janne hämmästyksissään. "Kaikkine lapsineen.
Siitä tulee kauhea kohtaus; olen katsonut velvollisuudekseni
valmistaa teitä siihen."

"Minä usutan koirat hänen kimppuunsa."

"Se tulisi teille kalliiksi", virkkoi Kaarle ankarasti, "hänellä on
oikeus puolellaan."

"Kuinka paljon hänellä on oikeutta?"

"Koko rustitilallisen omaisuus ei riitä hyvittämään häntä; saatte
kelpolailla antaa lisäksi."

"Sitäpä en tee", tiuskaisi Janne Eerinpoika. "Pitäisikö minun ottaa
hänet vävykseni ja vielä maksaa siitä; olisihan samantekevää antaa
tyttö rengille, vaikkei hänellä olekkaan mitään."

"Oletteko varma siitä, että renki suostuisi?"

"Muu ei tule kysymykseenkään!"

"Ettekö kerran ole katkaissut hänen tuumiansa?"

"Olen, mutta sitä hän ei ajattele."

"Asianlaita on niin", sanoi rovasti, "että minä, jos herttua suostuu
läänittämään Erkille rustitilan, otan omalle vastuulleni nuorten
vihkimisen sen kuulutuksen nojalla, joka tässä on toimitettu, kun
ensin olen vihkinyt rustitilallisen ja hänen naikkosensa."

"Siihen hän ei suostu", sanoi Janne. "Jättäkää se minun huolekseni",
lausui herttua, "ja mitä rustitilaan tulee, suostun siihenkin. Kaikki
riippuu nyt siitä, suostuuko Erkki."

"Siitä ei kysymystäkään!" Janne juoksi heti ulos hakemaan uutta
vävyään.

Hetkisen kuluttua hän palasi kalmankalpeana. "Hän on poissa!" sanoi
hän.

"No, koska täällä ei tule häistä mitään, niin voimme lähteä heti",
sanoi herttua ja nousi.

"Armollisin herra, jääkää yöksi; minä etsin hänet."

"Mutta hän ei suostu."

"Oi minua onnetonta, mutta ei hän kiellä... Minä juoksen heti...
tällä hetkellä..."

Hän lähti heti ulos.

"Nyt hän on vallassamme", sanoi Kaarle tyytyväisenä.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli Janne nöyränä, mutta iloisena. Erkki
ei ollut ollutkaan kaukana, hän oli kyllä aluksi ollut taipumaton,
mutta kyllä hän oli niin ihastunut Katriinsa, ettei kauan voinut olla
hänen isälleen vihoissaan. Nyt he olivat siellä sisällä ja katselivat
vain toisiaan, vaikka morsiustytöt ja pukijat sekä koko väkijoukko
kirkui, että morsiamen tuli kiirehtiä valmistaumaan juhlaan.

Kaarle kuunteli, mutta sitten hän kyllä luki lakia talonpojalle.
Hän oli ollut julma ainoalle lapselleen, jonka Jumala oli jättänyt
hänelle, ja jos tämä olisi elämässään saanut osalleen suruja ja
murheita, niin se olisi ollut isän kovasydämisyyden hyvin ansaittu
rangaistus. Nyt oli herttuan neuvo, että hän kohtelisi vävyänsä
sellaisella luottamuksella ja rakkaudella, että he molemmat
unohtaisivat ja antaisivat anteeksi kärsimänsä häväistyksen.

Talonpoika itki ja, nyyhkytti; sitten hän sanoi, että herttua oli
parempi saarnaamaan kuin itse rovasti.

Kyydillä tuli Forssasta vaimo koko lapsijoukkoineen.

Muori puki hänet oikeaan morsiuskomeuteen, ja siinä hän reipastui
niin, että kun hän sitten tuli sisään kiittämään herttuaa, tämä ei
voinut tuntea eilistä akkaa, vaan kysyi pari kertaa läsnäolijoilta,
oliko se todellakin hän.

Mutta lapset pelkäsivät edelleenkin herttuaa, ja kaksi nuorinta
rupesi hänet nähdessään kirkumaan.

"Etkö sinä kykene pitämään heitä komennossa?" kysäisi herttua.

"Sekä heidät että ukkoni, jahka saan heidät neljän seinän sisään",
vastasi vaimo hymyillen.

"Ajoipa hän sentään sinut pois!"

"Sentähden ettei minulla ollut mitään oikeuksia; tästälähin minä
kyllä pidän valtani."

Muutamia tunteja myöhemmin ajoi rustitilallinen loistavasti ja
komeasti häätalon pihaan.

Ei kukaan ollut ilmoittanut hänelle mitään edeltäpäin; hän tuli
iloisena ja tyytyväisenä.

Kaikki oli ennakolta valmistettua, ja herttua oli käskenyt hänet heti
luokseen.

Kukin, tallirengistä isäntään saakka, soi hänelle sen nöyryytyksen,
joka häntä odotti; sentähden ei kukaan ollut varoittanut häntä. Ja
kun Janne Eerinpoika sanoi herttuan odottavan häntä, luuli ylpeä
talonpoikamme heti, että tämä oli jotakin erityistä kunnianosoitusta
juuri häntä varten.

Niin se olikin, tuumi herttua; mutta tervetuliaiset olivat kaikkea
muuta, kuin mitä hän oli odottanut.

Ankarin, säkenöivin sanoin luki Kaarle lakia hänelle. Ensi kerran hän
tunsi, miten isän henki täytti hänen sielunsa ja puki sanoiksi hänen
ajatuksensa.

Hän oli lapsena useita kertoja ollut saapuvilla sellaisissa
tilaisuuksissa ja kuullut Kustaa kuninkaan terottavan lakia
niskoittelevain alamaistensa mieliin. Melkein tietämättään hän käytti
samoja sanoja, teki samoja liikkeitä, sai ääneensä saman sävyn kuin
isänsäkin; ja talonpoika lankesi hämillään ja pelästyneenä hänen
jalkoihinsa huudahtaen:

"Vanha kuningas, vanha kuningas!"

Nämä sanat eivät häirinneet, vaan päinvastoin kiihottivat herttuaa.
Suuren vainajan tavoin tahtoi hänkin tulla kansansa isäksi, käyttää
lakia ja oikeutta alamaistensa kesken. Samalla kuin nämä ajatukset
ja mietteet liikkuivat hänessä, kuvaili hän talonpojalle hänen
menettelyään sanoen, että hän oli rikkonut sekä jumalallista että
inhimillistä lakia vastaan ja sentähden ansaitsi rangaistuksen.

"Minä maksan sakkoja!" vaikeroi rikollinen.

"Niillä sinä et sovita mitään", virkkoi herttua taipumattomana. "Hän,
joka Jumalan edessä on sinun vaimosi, ei ole tullut oikeaan arvoonsa,
eivätkä lapsesi ole saaneet isää."

"Minä voin hankkia hänelle miehen."

"Joka halveksii häntä. Sekö olisi hyvitystä? Ja lapset kasvaisivat
kuin villipedot erämaassa."

"Ottaisinko heidät kotiin luokseni?"

"Ja pakottaisit myöhemmän vaimosi sietämään heitä. Luuletko hänen
sitä mielellään tekevän?"

"Hän saisi sen tehdä."

"Ja sinä tekisit kotisi helvetiksi; ei käy. Mieti parempi ratkaisu
tai pääset hengestäsi."

"Hengestäni", ulisi talonpoika kauhistuneena.

"Parempi niinkin, kuin että useat tulisivat onnettomiksi sinun
tähtesi."

Mutta nyt talonpoika rohkaisihe; hän nousi lattiasta ja silmäillen
herttuaa sanoi korskasti:

"Eipä vaan niin helposti käy ottaa ihmisiä hengiltä."

"Luuletko sinä, etten minä ole herra herttuakunnassani", kysyi Kaarle
koettaen pysyä levollisena.

"Voihan vedota kuninkaaseen."

"Ennenkuin ehdit sinne, on pääsi jalkojesi välissä." Näin sanottuaan
hän helisti kelloa.

Ovi aukeni, ja muutamia aseellisia miehiä tuli sisään.

"Armoa, armoa!" huusi talonpoika nähdessään, että leikissä oli totta.

"Sinä tiedät ehdot."

"Mitä minun pitää tekemän? Menisin naimisiin hänen kanssaan, mutta
nyt se on mahdotonta."

"Yhtä mahdotonta kuin henkesi säilyttäminenkin."

"Sallikaa minun puhua rovastin ja Janne Eerinpojan kanssa."

"He eivät voine mitään."

"Armollisin herra, olkaa sääliväinen niinkuin isännekin; minä tahdon
sovittaa kaiken pahan, mitä olen tehnyt."

"Kutsukaa heidät sisään", sanoi Kaarle myöntyen.

Nähdessään rovastin ja Janne Eerinpojan syöksyi rustitilallinen heitä
vastaan. Katkerasti itkien hän pyysi ja rukoili heitä purkamaan
kihlauksen Katrin kanssa; hän ei voinut eikä tahtonut mennä naimisiin
kenenkään muun kuin lastensa äidin kanssa.

Janne raapi korvallistaan vastaten, ettei hän puolestaan tahtonut
estellä.

Sitten rupesi rovasti puhumaan; hän oli jo ajatellut, että niin
kävisi, lausui hän, ja sentähden järjestänyt niin, että siihen
oltaisiin molemmin puolin tyytyväisiä; jos rustitilallisella oli
korkean esivallan lupa, niin hän lupasi heti vihkiä hänet ja hänen
naikkosensa.

Kaarle seisoi käsivarret ristissä ja kulmat rypyssä, ja kun
rustitilallinen läheni häntä nöyrästi, rukoillen häneltä armoa,
vastasi hän:

"Siitä, etten käytä valtaani ja oikeuttani, saat kiittää muiden
esirukouksia. Mutta ole vastedes varoillasi; sinä olet minun
erityisen valvontani alaisena."

"Salliiko teidän armonne, että vihkiminen toimitetaan heti?" kysyi
rovasti.

"Kuta pikemmin, sitä parempi!"

Rovasti viittasi sulhasta seuraamaan, ja Janne Eerinpoika hänen
toisella puolellaan suuntasivat kaikki kolme kulkunsa talon
paraimpaan huoneeseen.

Herttua seurasi heti perässä ja huvikseen sai hän nähdä, miten
rustitilallinen ällistyi huomatessaan vaimon ja lapset, jotka
odottivat häntä komeain vihkipallien ääressä muhkeasti valaistussa
juhlasalissa.

Koko talon väki oli koottu sinne, ja rovasti piti puheen, joka sopi
niin hyvästi tilaisuuteen, että kun vihkiminen toimitettiin kohta
senjälkeen, jokaisesta tuntui, kuin olisi rikos nyt sovitettu niin
hyvin kuin sen sovittaa voi.

Sekä ennen että jälkeen juhlamenojen oli miehemme aivan muuttunut;
hänen kerskuvasta pöyhkeydestään ei ollut rahtuakaan jäljellä.
Hän veti lapset lähemmä itseään ikäänkuin suojakseen, ja hänen
silmäyksensä seurasivat herttuaa.

Nyt kuului kellojen kilinää ja laukauksia; läheltä ja kaukaa tuli
vieraita häätaloon. Silloin Kaarle sanoi Elsa muorille:

"Haluaisinpa nähdä Katria, ennenkuin lähden."

"Saanko kutsua hänet tänne?"

"Ette, minä tulen kanssanne."

He menivät hänen kamariinsa.

Sinne oli kokoontunut useita, ja kukin heistä sai ystävällisen
nyökkäyksen; ihaillen Kaarle pysähtyi Katrin eteen. Tämä näytti
sanomattoman onnelliselta, mutta samalla oli nöyryyttä hänen
olemuksessaan.

Nähdessään herttuan hän tahtoi heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta
tämä esti sen ja piti kiinni hänen käsistään katsellessaan häntä.

"Oletko onnellinen nyt?" kysyi hän lempeästi.

"Lähinnä Jumalaa saan siitä kiittää teidän armoanne", vastasi Katri
katsoen herttuaa kirkkailla silmillään, joissa kimalteli kyyneleitä.

"Sano Erkille terveisiä minulta."

"Eikö hän itse saa...?"

"Muutaman kuukauden kuluttua hän saa tulla luokseni Nyköpingiin, niin
saan kuulla miten voitte. Hyvästi!"

Hän suuteli kevyesti Katria otsalle ja lähti.

Huimaa vauhtia kuljettiin Nyköpingiä kohden. Ehkäpä hänellä olisi
ollut halua jäädä vielä hetkiseksi, mutta hän tiesi jo, että
näyttäytymällä ja kohta taas poistumalla vaikuttaa enemmän kuin
viipymällä.

"Ruhtinaan täytyy olla monia varten", sanoi hän itsekseen, "ja
joskaan läänini eivät ole suuret, ovat ne toki kyllin laajat antamaan
minulle työtä niin paljon kuin ehdin tekemäänkin."

Vanha eukko, joka kantoi suurta luudaskimppua selässään, väistyi
nopeasti sivulle, jottei olisi huimasti kiitävän reen tiellä.

Hän luiskahti ja lankesi huudahtaen tuskasta.

Oitis seisoi Kaarle hänen vieressään.

"Loukkaannuitteko?"

"En tiedä", vastasi eukko koettaen nousta.

Hän lankesi taas. "Pyhimykset auttakoot, jalkani!"

"Loukkaantuiko se?"

"Pelkään, että se on katkennut."

Kaarle nosti hänet heti maasta ja kantoi rekeen asettaen hänet siihen.

"Missä on kotinne?"

"Vaivaistalossa."

"Minä vien teidät sinne."

"En minä voi mennä luudaksittani, joku tulisi ja veisi ne."

"Pitäkää ohjaksista, minä noudan ne."

Hän pani kaikki rekeen.

"Enpä olisi uskonut niitä noin paljon olevan", sanoi eukko
tyytyväisenä aarrettaan katsellen.

"Polttopuiksiko ne ovat?"

"Eihän toki, niistä tehdään luutia, joita lauvantaisin käyn myymässä
kaupungissa."

"Onko se hyvääkin ansiota?"

"Eipä voi valittaa. Riittää tuosta ukko-rukalle sekä vaatteiksi että
rohdoiksi."

"Oletteko naimisissa?"

"Olen, Herra nähköön, onhan siitä jo kaksikuudetta vuotta ensi
Mikonpäivänä."

"No mitä ukko tekee!"

"Hän vuolee tikkuja jäljelläolevalla kädellään."

"Hän on siis ollut sotilas, vai miten?"

"Niin, hän menetti Suomessa molemmat jalkansa. Jumalan ihme, että hän
vielä palasi."

"Parempihan olisi teille ollut, jollei hän olisi tullut."

"Enhän minä toki mikään pakana ole; nyt hänellä ei ole mitään hätää."

"Mutta teillä sitä enemmän", sanoi herttua katsellen hänen perin
laihoja kasvojaan ja luisia, vapisevia käsiään.

"Enpä valita", vastasi eukko; "me haastelemme menneistä ajoista ja
lapsistamme."

"Eivätkö he voi tehdä mitään teidän hyväksenne?"

"Luulemme, että he valmistavat meille sijaa tuolla ylhäällä; he ovat
kuolleet jok'ainoa."

"Millä tavalla?"

"Kaksi reipasta poikaa kaatui Svarterån luona, yksi Skånessa ja yksi
Turun lähellä. Oli meillä kaksi tyttöäkin, mutta he kuolivat molemmat
ruttoon. Ne olivat katkeria aikoja, sen voitte arvata, hyvä herra;
mutta kuka tietää mitä olisi voinut tapahtua. Sentähden sanomme nyt
niinkuin vanha arkkipiispa, kun hän menetti neljä poikaansa: Herra
antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!"

Vanhus oli pannut kätensä ristiin ja loi niin kauniin silmäyksen
taivaaseen päin, että herttua ehdottomasti kysäisi:

"Mikä on nimenne?"

"Katri", vastasi hän, "vanha Katri".

Kaarle hytkähti, mutta sanoi sitten:

"Jospa kaikki Katrit olisivat yhtä tyytyväisiä loppuun asti!"

He saapuivat vaivaistaloon, ja herttua käski erään pojan pitämään
hevosta sen aikaa, kun hän kantoi eukon hänen osoittamaansa pimeään,
ikävään kamariin.

"Miten on laitasi, Katri?" kuului ääni vuoteesta.

"Eipä vaaraa", vastasi tämä, "astuin harhaan ja lankesin. Tämä
siunattu nuori herra on ollut kuin oikea isä minulle, enkä tiedä
miten palkita sitä, jos hän ei ehkä tahdo tyytyä luutiini, niin
moneen kuin niitä tulee, koska hän on tuonut kotiin kaikki
luudaksetkin."

"Mitä hän niin monella tekee?" murisi ukko. "Riittäneväthän
puoletkin; jostakin täytyy meidänkin elää."

"Olkoon niinkuin hän tahtoo", oikaisi Katri.

"Voin ajatella asiaa", sanoi Kaarle. "Kun olen herttuan tallimestari,
ostan tästälähin kaikki Katri muorin luudat, jos hän niin tahtoo."

9 -- Eerik XIV ja Juhana III. 3.

"Mutta ei halvemmasta kuin neljä kappaletta äyristä", ärähti ukko
taas.

"Ja sitten lähetän tänne herttuan lääkärin tarkastamaan Katri muorin
jalkaa", lisäsi Kaarle.

"Nulikat lupaavat usein enemmän kuin voivat täyttää", väitti ukko
taas; "sellaiset mahtavat eivät välitä hitustakaan meistä köyhistä
raukoista."

Kaarle laski hopearahan Katrin helmaan ja lähti. Poika, joka odotti
ulkona, sai käskyn olla vanhuksien apuna; palkkion vaivoistaan tuli
hän saamaan kysymällä herttuan tallimestaria.

Herttua lähti taas matkaan. Pian oli hän kotona ja oivallisella
tuulella.

Kaikista tuntui, kuin hän olisi kasvanut parin päivän poissaolonsa
aikana, ja varttunut hän olikin henkisessä suhteessa. Sisäiset voimat
kehittyivät hänessä, hän oli nähnyt uusia elämän aloja ja tullut
käsittämään, että niitä on äärettömän paljon, että ne vaihtuvat kuin
kivet kaleidoskoopissa. Voimat ovat samat, mutta pienimmästäkin
liikahduksesta on seurauksena uusia kuvia, yhtä ihmeellisiä, joskin
erilaisia ihanuudeltaan.

Alkoi vuosi 1566, ja koko sielustaan kiintyi Kaarle niihin surkeihin
asioihin, joita maassa tapahtui Eerikin mielenhäiriön kiihtyessä.

Hänen täytyi pysyä toimettomana katselijana. Mitä hän olisi
voinutkaan tuota kuninkaallista hupsua vastaan, jolla yksin oli
kaikki valta käsissään?

Ainoastaan pakosta hän matkusti Tukholmaan palaten sieltä niin pian
kuin suinkin.

Mutta hän näki siellä paljon liehakoimista, paljon petollisuutta, hän
huomasi aateliston yhä kasvavan tyytymättömyyden ja ihmetteli, ettei
se puhjennut teoiksi. Hän olisi ollut heidän mukanaan... mutta he
olivat arkoja raukkoja ja hän halveksi heitä.

Sitten hän itsekseen kummasteli, mitähän Juhana ajatteli. Mitään
kunnioitusta hän ei tuntenut häntä kohtaan... mutta jos hän vielä
pääsisi vapaaksi... niin, voisihan se tapahtua... tällä kannalla
eivät asiat kauan voineet pysyä. Kun Upsalassa tapahtuivat nuo
surkeat tapahtumat, hypähti hän kuin nuori hevonen. Pitäisikö hänen
käydä käsiksi asioihin? Mutta hän oli vain kuudentoista vuotias, ja
aateli, mahtava aateli pysyi rauhassa.

Uskottiin sitten valtakunnan hallinto heidän käsiinsä. Sitäköhän
he tahtoivatkin? Kuningasvaltako pois, aikoiko aateli käydä sitä
vastustamaan?

Hän näki, miten he melkein polvillaan rukoilivat hourupäistä
majesteettia ja miten jättivät kaikki muut huomioon ottamatta,
kunhan vain saivat verivihollisensa Yrjö Pietarinpojan käsiinsä.
Kummallista, etteivät he ottaneet häntä hengiltä.

Vihdoinkin sai Juhana taas vapautensa -- minkälaisen kurjan vapauden
-- mutta hän oli pelkuri hänkin.

Sitten täytyi heidän molempain olla mukana kurjalla sotaretkellä
Rantzowia vastaan. Miten kiehuikaan hänessä, kun täytyi olla
katselijana, vaikka olisi voinut niittää laakereita! Mutta kuningas
pelkäsi, että veljekset, jos saivat päällikkyyden, ensi toimekseen
syöksisivät hänet valtaistuimelta. Niin, he sopivatkin siitä, että
kun sopiva hetki on tullut... he jakavat kuninkuuden; niin lausui
Juhana, tuo kavala, petollinen Juhana.

Tulivat sitten häät. Ne olivat hourupäisyyden huippu. Kuningas voi
tehdä jaloimman, ihanimmankin naisen maailmassa jalkavaimokseen,
mutta jos tämä on halpa huovintytär, ei hän voi naida häntä. Tämä
teko oli sentähden sodanjulistus koko Ruotsin pöyhkeätä aatelia
vastaan; paljon oli annettu anteeksi, nyt oli mitta täynnä, Eerik oli
mahdoton olemaan kuninkaana -- ainaiseksi mahdoton.

Seurasi sitten valtaistuimelta-syökseminen -- vankeus.

Kuinka olikaan Juhana luvannut ja vannonut, että he yhteisesti
hallitsisivat valtakuntaa! Kykeniköhän Juhana yksin sitä tekemään?
Olikohan hän koskaan tietänyt, mitä oli tahtonut, tai oliko hän
tahtonut sitä, minkä tiesi oikeaksi?

Neuvosto ja aateli olivat äänestäneet yksin häntä, vaikka tiesivät
ja olivat itse nähneet, että Kaarlen urheus ja viisaus ratkaisivat
asian. No niin, nyt heillä oli tilaisuus koetella uutta kuningastaan
ja tulla huomaamaan, miten hän oli heidän toiveittensa mukainen.
Mutta perintönsä Kaarle tahtoi saada viimeiseen hiukkaseen asti ja
itse hallita sitä niinkuin parhaaksi katsoi.

Eniten koski häneen Eerikin osaksi tullut kohtelu; tämähän oli
kuitenkin kruunattu kuninkaaksi ja heidän isänsä poika.

Kaarle saattoi kyllä mielipiteensä Juhanan tietoon, mutta asia ei
siitä parantunut.

Merkillistä on kuitenkin, kuinka nuori herttua painoi leimansa moniin
hallitustoimiin. Kun jotakin tärkeämpää oli tekeillä, oli hän aina
osallisena siinä, tavallisesti välillisesti; herttuakuntaansa hän
sitävastoin hallitsi itse, sallimatta kenenkään sekaantua siihen.

Jo nuorena hän alkoi hallituksensa. Isä oli aina hänen esikuvanaan.
Yleinen opetus oli huonolla kannalla, tuskin oli sitä nimeksikään.
Kaarle perusti kouluja, ja jos hän ei ollut tyytyväinen opetuksen
kulkuun, kävi hän joskus itsekin hoitamaan sitä.

Mutta silloin saikin keppi olla virantoimituksessa yhtä hyvin
talonpoikain kuin torpparienkin lasten selässä.

"Koulussa ovat kaikki samanarvoisia", sanoi hän; "ahkerin on siellä
arvokkain."

Joka tutkinnossa hän oli itse läsnä, ja yhtämittaa vaihtelivat siinä
kiitokset ja nuhteet kunkin ansion mukaan.

Opettajat hän kutsui luokseen; kaikki keskustelut siellä koskivat
koulua ja sen edistämistä.

Hän otti itsekin osaa niihin, teki kysymyksiä, joihin piti vastata,
puolusti kiivaasti mielipiteitään, mutta hyväksyi tosisyyt, ja jos
joku oli onnistunut todistamaan, että hän oli väärässä, tunnusti hän
joutuneensa tappiolle, ja hänen kiistakumppalinsa sai senjälkeen
luottaa siihen, että oli erityisessä suosiossa.

Mutta voi sitä koulunopettajaa, joka joutui alakynteen! Hän tuli
säälimättömän ivan esineeksi, saattoipa erittäin raskauttavien
asianhaarain vallitessa menettää virkansakin.

Usein nähtiin herttua kuntakokouksissa; toisinaan hän esiintyi vain
kuuntelijana, mutta toisinaan taas sanoi hänkin sanottavansa.

Siihen hän pani suurta painoa, että evankelis-luterilaista oppia
saarnattiin niinkuin hänen isänsä oli siitä määräyksensä antanut.

Papit saivat pitää hyvänään hänen ankarat varoituksensa, että opin ja
elämän tuli olla mitä lähimmässä sopusoinnussa keskenään, ja jokainen
rikos tässä suhteessa sai melkein säälimättömän rangaistuksen.

Hän vaati ankarasti, että pappien tuli olla naimisissa, ja kaksi
pappia, joille oli luvattu komministerinpaikka kumpaisellekin,
sai käskyn tulla hakemuksineen vasta, kun voivat niihin liittää
naimatodistuksensa.

Maanviljelykseen hän pani suurta huomiota. Mitä hän suinkin voi oppia
sillä alalla, sen hän koki panna käytäntöön ruhtinaskunnassaan.

Uusia auroja hankittiin, ja hän piti itse huolta siitä, että niitä
oikein käytettiin.

"Kyntäkää syvään, muuten tulee hento olki", oli hänen tapa sanoa, ja
talonpoika totteli ankaraa herraansa, ennenkuin edes ymmärsikään,
miten oikeassa tämä oli.

Hän oli vahva ja uhkarohkea. Eräänä päivänä hän ajoi ohi kapakan,
josta kuului huutoa ja rähinää. Hän ei ollut vallan paraalla
tuulellaan ja hän heitti ohjakset rengille -- hän ajoi aina itse --
ja hyökkäsi sisään ruoska kädessä.

Siellä oli tappelu kuumimmillaan; kaikki, jotka eivät tahtoneet
siihen sekaantua, olivat juosseet ulos. Puukot välkkyivät; silmät
säkenöivät, kuului kirouksia ja sadatuksia, juopumus oli vienyt
järjen kaikilta.

Mutta herttua syöksyi heidän keskelleen, ruoskaniskuja sateli
oikealle ja vasemmalle; siinä kuului ulvontaa ja kirkunaa, johon
sekaantui huuto: "herttua, herttua!" niin että korvia vihloi.

Hän tunnusti itsekin, että oli kumma, miten hän hengissä pääsi sieltä.

Mutta rahvas tuumaili, että se oli kerrassaan ihme, ja monet
pahimmista tappelupukareista sanoivat oikeudessa, että oli kuin joku
olisi pitänyt kiinni heidän kädestään, kun he kuulivat huudettavan
herttuaa Kukaan ei sentähden tahtonut tunnustaa häneen koskeneensa.

Asia jäikin sillensä, mutta kapakka suljettiin ja sellainen säädös
annettiin, että missä tahansa epäjärjestystä syntyi, siellä
suljettiin majalat ainaiseksi.

Vuonna 1573 Kaarle kävi kaikissa lähiseudun aateliskartanoissa. Häntä
oli innokkaasti kutsuttu, ja miksikä hän ei katselisi ympärilleen,
missä tiesi tapaavansa ihanuutta ja ylhäisiä ihmisiä. Kannatti kai
tutustua heihinkin.

Hän käsitti kyllä, että isät ja äidit ajattelivat häntä... mutta
kukaan heistä ei voinut, niin halusta kuin olisi tahtonutkin, saada
hänen sydäntään satimeen.

Miten toisin hän käyttäytyikään näiden kuin talonpoikain ja
halvempisukuisten keskuudessa. Täällä hän oli ylpeä ja ylhäinen,
herttuaa joka hiven.

Jos hän laski leikkiä jonkun pöyhkeän neitosen kanssa, esiintyi hän
aina niin, että huomasi hänen armosta puhuttelevan häntä; mutta
miesten kesken hän neuvotteli aina vuorityön ja muiden elinkeinojen
parantamisesta.

Seurauksena tästä oli, että miehet ihailivat häntä, mutta nuoret
neitoset sanoivat, etteivät ymmärrä häntä.

Eräs talo, johon häntä ei koskaan kutsuttu, oli Skellestad, lähellä
Nyköpingiä. Kartano oli melkein kokonaan suuren ja tiheän lehtimetsän
peitossa.

Siellä asui Pietari Sunnanpoika, vanha, omituinen mies, jota muutamat
sanoivat papiksi, toiset tähtienselittäjäksi; vielä arvelivat jotkut
hänen seurustelevan henkien ja vuoripeikon kanssa.

Eräänä päivänä sanoi Kaarle, kun oli kauan kuullut puhuttavan
hänestä: "Minä menen sinne!"

"Katsomaan metsänneitoa", sanoi eräs pieni neitonen punehtuen.

"Onko siellä semmoinenkin?"

"On, mutta hän ei näyttäydy juuri koskaan", selitti eräs toinen
läsnäolijoista. "Vuorikuningas on mustasukkainen."

"Onko siellä vuorikin?"

"On, Skellestad on rakennettu aivan sen juurelle, ja väitetään sieltä
pääsevän suoraan vuorikuninkaan palatsiin."

"Yhä parempaa!"

"Mutta teidän armonne pitää mennä sinne aivan yksin, muuten portti
pysyy suljettuna."

"Vuorikuningas ei siis ole vieraanvarainen."

"Ne, jotka hän on ottanut vastaan, eivät voi kyllikseen kiittää hänen
vieraanvaraisuuttaan."

Kaarle nauroi koko juttua ja puhui muista asioista. Mutta tahtoen tai
tahtomatta, aina ajatukset suuntausivat Skellestadiin. Hänen täytyi
päästä sinne.

Mutta siitä ei kukaan saanut tietää. Hän ei pitänyt siitä, että tuli
muiden ihmisten puheiden ja naurun esineeksi.

Hän sanoi sitten viipyvänsä poissa muutamia päiviä ja lähti.

Oli ihana kesäpäivä. Hän oli hankkinut tiedon tiestä, ja määrätyssä
paikassa hän poikkesi metsään, joka todellakin oli niin taaja, että
hän toisinaan oli suunnasta epävarma.

Hetkisen vaelluksen jälkeen laajeni näköala. Metsää oli siellä
hakkaeltu, ja Kaarle näki useita aivan vieraita puulajeja.

Kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän hän hämmästyi istutuksien
ihanuutta, kukkain komeutta ja sitä ääretöntä laululintujen
paljoutta, joka siellä liverteli.

Mutta suurin yllätys oli vielä tulematta.

Jonkun matkan päästä hän kuuli veden loisketta ja heti senjälkeen
nuorta, kaikuvaa naurua.

Hän kiiruhti suoraan sinne ja pysähtyi viehättyneenä ja ihmetellen.

Suuren, aivan pyöreän vesisäiliön keskessä oli suihkulaitos, joka
neljältä eri suunnalta täytti säiliön vedellä. Aivan sen alla seisoi
nuori tyttö, täysin kourin syytäen ryynejä tai jyviä kaloille, jotka
kilvan polskivat säiliössä.

Siinä oli salakkaa, haukea, simppua, ahventa, kampelaa ja muuta
kalaa, kaikki tehden keveitä poukahduksiaan ja roiskuttaen vettä
korkealle.

Kaarle seisoi kuin lumottuna. He olivat puhuneet metsänneidosta,
vedenneito tämä oli; eikö hän seisonut keskellä vettä, eikä se
kuitenkaan näyttänyt koskevan häneen.

Kaarle uskalsi tuskin liikahtaa, ettei häiritsisi ihanaa näkyä.

Mutta neito ei havainnut häntä.

Ruokavarat näyttivät nyt loppuneen. Neitonen tarttui pitkään
palmikkoonsa, joka riippui hänen selällään, ja aukaisi sen nopeasti.

Se oli kuin kultavirta, joka kokonaan ympäröi hänet, kun hän sen
päästi hajalle.

Sattumalta hän katsahti taakseen ja huomasi Kaarlen.

Hän tuijotti häneen silmänräpäyksen, sitten hän taas kietoutui
ihmeelliseen vaippaansa pysyen hetkisen liikahtamatta ikäänkuin
miettien mitä tekisi.

Seuraavassa tuokiossa hän juoksi vastaiseen suuntaan kapeaa siltaa,
joka johti säiliön yli.

Sitten hän kiiti pitkin kaitaa metsätietä ja piiloutui pian tiheään
lehdikköön.

Oliko se vedenneito? Vai oliko Maunu veljen onneton mielenhäiriö
tarttunut häneen?

Pois se! Kaarle lähti neitosen perään ja saapui parin minuutin
rientomarssin jälkeen ällistyksekseen pienen, vaatimattoman
asuinrakennuksen eteen, jonka portailla seisoi -- vedenneito.

Hänen hiuksensa olivat taas palmikolla, ja hän nähtävästi odotti
Kaarlea tulevaksi.

Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Kaarle tuli ja pysähtyi
ihmetellen tuijottamaan häneen.

"Ketä etsitte?" kysyi neitonen hymyillen.

"En ketään, kun olen teidät löytänyt", olisi Kaarlella ollut halu
vastata, mutta se vain olisi ehkä säikyttänyt tytön pois. "Pietari
Sunnanpoikaa", sanoi hän.

Neitonen silmäili häntä päästä jalkoihin asti. "Minä kysyn, ottaako
hän teidät vastaan", sanoi hän rientäen kapeita rappusia ylös.

Herttua hieroi otsaansa ja silmiänsä. "Toivoisinpa, etten olisi
koskaan tullut tänne", sanoi hän itsekseen.

Heti senjälkeen kuului vanha, rämeä ääni:

"Tulkaa tänne ylös, että saan nähdä kuka olette."

Kaarle noudatti kutsua, ja kohta hän seisoi pienessä matalassa
kamarissa, jonka seinät ja katto, vieläpä osa lattiaakin olivat
täynnä eläinten ja kalain luurankoja; siellä-täällä tirkisti muutama
pääkallo. Ikkunan ääressä oli pöytä täynnä purkkeja ja laseja sekä
palava lamppu.

Isäntä oli kummallinen vanha ukko; hänen piirteissään kuvastui suurta
hyväntahtoisuutta, mutta oli jotain harhailevaakin hänen kirkkaissa
silmissään, jotka ikäänkuin säteilivät hänen vanhasta, kurttuisesta
naamastaan.

"Pietari Sunnanpoikako?" kysyi herttua.

Tämä vavahti, loi vieraaseensa surullisen silmäyksen ja kumarsi
sanoen: "Kaarle, Södermanlannin herttua."

"Tunnetteko minut?"

"Minä tiesin teidän tulevan."

"Mutta minä en ole sitä sanonut kellekään."

"Ei sitä tarvinnutkaan sanoa."

"Oletteko siis ennustaja?"

"Kun on erillään maailmasta, niin lukee ja tutkii luonnon suurta
kirjaa, ja minä olen oppinut sekä tavaamaan että liittämään tavut
sanoiksi."

"Tahdotteko sillä väittää, että kaikki on edeltäpäin määrättyä?"

"Säännönmukaisesti on kyllä niin, vaikka monia ja suuria
poikkeuksiakin on olemassa", vastasi vanhus.

"Te siis voitte ennustaa kohtaloni?"

"Se olisi vain omien ajatuksienne toistamista."

"Oletteko kalvinilainen?"

"Olen."

"Ehkäpä minäkin tulen siksi?"

"Aivan varmaan, teidän armonne, teidän täytyy."

"Täytyy?"

"Asianhaarat pakottavat teidät toimiin, jotka ovat vastoin sydämenne
taipumuksia."

"Velvollisuuden vaatimukset ennen kaikkea."

"Niin lienee surmanenkelikin ajatellut lähtiessään liikkeelle
säkenöivine miekkoineen."

"Tarkoitatteko, että minä...?"

"Että olette valittu ruoskaksi Herran mahtavassa kädessä. Niin,
armollinen herra, sitä tarkoitan."

"Miksi juuri minä?" Hän kääntyi kauhistuen poispäin.

"Saako salama, saako myrsky kysyä: 'Miksi pitää juuri minun olla
aseena mahtavassa kädessäsi?' Herra tahtoo niin, siinä syy."

Kaarle ei kysellyt enää; hän oli kohdannut silmäparin, joka
osaaottavasti katseli häntä.

"Onko hän tyttärenne?" kysyi hän hämillään.

"Hän on, eikä ole. Birgitta Silfversparre, kättelehän herttuaa."

"Kas tuossa", sanoi tyttö hilpeästi, epäröimättä ojentaen kätensä
hänelle.

Herttua piti sitä kauan kädessään, niin kauan, että tytön hienoille
kasvoille levisi vahva puna; hän veti hiljaa kätensä pois hiipien
kainosti ja hämillään kasvatusisänsä luo.

Surullisen vakavana oli tämä silmäillyt heitä kumpaistakin. "Minä
tiesin sen, minä tiesin sen", mutisi hän itsekseen, "sen piti, sen
täytyi niin tapahtua."

Mutta hän näki, miten hämillään nuoret olivat, ja alkoi itsestään
puhua istutuksistaan. Hän oli niitä tehnyt, sanoi hän, osaksi
kokoelmainsa, mutta ehkäpä enimmäkseen kasvattityttärensä vuoksi,
jonka ainoana huvituksena ne olivat.

Herttua lausui toivovansa saada lähempää tarkastella niitä ja kysyi
rohkeasti, eikö neitonen tahtoisi tulla hänen oppaakseen.

Taaskin vanhus katseli häntä surullisin, puhuvin silmäyksin; sitten
hän kääntyi aivan kuin koneellisesti tyttöön, joka melkein peloissaan
oli vetäynyt hänen taakseen.

"Birgitta", sanoi hän lempeästi, "ainahan sinun on tapana olla
opastajana."

"Niin, isä. Koska herttua tahtoo, niin..."

Emme tiedä, mitä tai minkä verran Kaarle näki Pietarin istutuksista
Skellestadissa, mutta kun hän muutamia tunteja käveltyään sanoi
jäähyväiset Birgittalle, kysyi hän, saiko tulla vastakin.

"Jos teidän armonne matkat sopivat tännepäin", vastasi tyttö hieman
hämillään.

Ja ne sopivat, vieläpä hyvin piankin.

Heidän lemmentarinansa oli kesäauringon synnyttämä ja elähyttämä
idylli. Pian ohimeneviin seikkailuihin oli Kaarle kyllä joutunut
ennenkin, mutta nyt hän oli ensi kerran rakastunut puhtaaseen,
viattomaan tyttöön, joka vastasi lempeen lemmellä ja melkein
vaistomaisesti antautui hänelle.

Mitkään uteliaat silmäykset, mitkään panettelevat kielet eivät heitä
häirinneet. He saivat olla aivan kahden.

Täysin siemauksin nautti nuori herttua ihanasta onnestaan, jota
kyyneleet ja kysymykset eivät vähentäneet.

Birgitta ei pyytänyt mitään; aina oli hän kuin kirkas kevätpäivä.
Joskin nuorteat värit vähitellen häipyivät pois, ilmeni niiden sijaan
vain uutta, vielä lumoavampaa ihanuutta.

Mutta joskin neitonen eli vain päivästä huomiseen, nauttien nuoresta
onnestaan, mietiskeli herttua sitäkin enemmän.

Birgittan kanssa hän ei voinut mennä naimisiin, mutta ei kenenkään
muunkaan kanssa, kun hänen sydämensä kuului tälle. Eikö Birgitta
ensinkään ajatellut tulevaisuutta? Kaarle ei uskaltanut sitä häneltä
kysyä.

Monta kertaa hän tahtoi neuvotella Pietari Sunnanpojan kanssa. Eihän
tämä ollut ensinkään estellyt häntä kohtaamasta Birgittaa, mutta kun
herttua silloin tällöin oli kohdannut hänet, oli hän aina nähnyt
tuon surullisen katseen, joka tuntui kuin omantunnon pisto hänen
rinnassaan.

Voisihan hän kyllä sanoa vanhukselle: "Miksi et paremmin pitänyt
vaaria hänestä?" Mutta hän voisi vastata:

"Sinä olet korkea herra, minä luotin sinun kunnian- ja
oikeudentuntoosi; kun olet yhdessä suhteessa ollut petollinen, voit
olla useammassakin."

Niin kuluivat viikot ja kuukaudet, päivä päivältä jäi puhuminen
tuonnemmaksi.

Luonnollisesti olivat herttuan seikkailut tunnetut laajalti
ympäristössä. Kuinka monet pikkukestit ja illatsut olivatkaan saaneet
niistä keskusteluaineensa!

Ruskeat, mustat ja harmaat päät olivat toisiinsa nojautuen kuiskineet
siitä; monen äidin toiveet hälvenivät, mutta pojat tuumailivat, että
herttualla oli ollut aivan tavaton onni.

Koko kesän oli Kaarle elänyt kuin humalassa ja ottanut tavattoman
vähän osaa valtakunnan yleisiin asioihin. Sitten saapui huhu, että
kuningasta vastaan oli tehty salaliitto itse pääkaupungissa.

De Mornay, joka oli lähetetty Skotlantiin ja Englantiin sotamiehiä
värväämään, oli sieltä palattuaan pyytänyt saada hovissa esittää
miekkatanssin. Juhana oli suostunut siihen, mutta tanssin aikana hän
oli kahdesti ollut vähällä saada samalta de Mornaylta surmansa.

Tämä oli paennut, ja luultiin hänen olevan matkalla herttuan luo.

"Jos hän luulee minulta suojaa saavansa, niin hän pettyy", sanoi
Kaarle julmistuneena.

Aivan oikein tapahtuikin muutamia päiviä senjälkeen, että eräs
naamioitu henkilö pyysi hänen puheilleen.

Siihen suostuttiin, ja de Mornay heittäytyi herttuan jalkoihin.
Hän oli syvästi säälien onnetonta kuningas Eerikkiä ja kuningatar
Elisabetin kehotuksesta päättänyt surmata julman ja sydämettömän
Juhana kuninkaan.

"Minulle on sanottu, että te kahdesti hätyytitte häntä paljastetulla
miekalla."

"Niin tein, teidän armonne."

"Kumpaisellakin kerralla kätenne vaipui?"

"Niin, kumpaisellakin kerralla", voihki de Mornay melkein ähkyen.

"Miksi ette täyttänyt aikomustanne?"

"En voinut."

"Mikä esti?"

"Oli kuin joku olisi pidättänyt kättäni."

"Ehkäpä pelkäsitte saavanne itse surmanne?"

"Olihan ympärilläni vain uskollisiani."

"Ettekö käsitä, että Jumala ei sallinut murhaa. Ja luuletteko nyt,
että minä suojelisin sitä, jonka Hän on hyljännyt? Te olette rikkonut
kuningasta vastaan, hän yksin olkoon teidän tuomarinne."

Vahti kutsuttiin sisään, ja rukouksistaan, vastaväitteistään
huolimatta de Mornay lähetettiin takaisin Tukholmaan, kärsimään
kuninkaan tuomitseman kuolemanrangaistuksen.

Kirkolliset seikat alkoivat kehittyä yhä pitemmälle. Valtiopäivillä
1573 oli kuningas suostunut siihen kirkkojärjestykseen, jonka
arkkipiispa oli säätänyt ja joka oli lähimmiten sopusoinnussa heidän
isänsä tahdon ja määräysten kanssa: ja nyt muutamia kuukausia piispan
kuoleman jälkeen hän julkaisee tähän hyväksyttyyn kirkkojärjestykseen
selityksen, joka kokonaan kumoaa sen ja panee sen sijaan jotakin
aivan uutta.

Se ei tulisi voimaan ainakaan herttuakunnassa, _siitä_ tahtoi Kaarle
vastata.

Ja niin annettiin mitä ankarin määräys, ettei mitään poikkeusta saa
herttuakunnassa tapahtua kuningas Kustaa Vaasan hyväksymästä ja
valallaan vahvistamasta evankelisluterilaisesta uskontunnustuksesta.

Mutta kaikista yleisistä toimista palautuivat hänen ajatuksensa ja
sydämensä Skellestadiin.

Hän oli päättänyt puhutella vanhusta ja panikin toimeen, mitä oli
päättänyt, niin vaikeata kuin se olikin.

"Olenko menettänyt teidän kunnioituksenne, isä?" kysyi hän, kun he
vihdoinkin olivat kahden.

"Hm, minä tiesin, että näin kävisi."

"Mutta te ette estänyt sitä."

"Ettekö te olisi poistanut esteitä?"

"Olisin, tietysti, jos se olisi ollut mahdollista. Voimme olettaa,
että se oli kohtalon määräyksestä."

"Te ette ollut poikkeus säännöstä."

"Älkäämme enää puhuko siitä, vaan sanokaa minulle, mitä voin tehdä
Birgittan hyväksi?"

"Ette mitään."

"Minä käsitän, että te tahdotte pitää hänet luonanne, ja kun hän on
synnyttänyt, tahdon minä hankkia hänelle niin paljon huvitusta ja
sulostusta kuin voin. Mutta hän ei kaikeksi onnettomuudeksi pyydä
mitään, hänellä ei ole mitään toiveita."

"Ei mitään."

"Sentähden täytyy meidän ajatella hänen puolestaan."

"Ei tarvitse."

"Mutta ymmärrättehän, hänen tulevaisuutensa."

"Birgittalla ei ole mitään tulevaisuutta."

"Kuinka niin rohkenette sanoa?"

"Olen rohjennut paljon muutakin."

"Selittäkää tarkoituksenne, sen olette velvollinen tekemään, muuten
vien hänet heti täältä."

"Siten vain jouduttaisitte sitä, mitä tahdotte estää. Selityksen
kyllä saatte. -- Kun tähdistä tiedustelin kasvattityttäreni vaiheita,
näin niiden liittyvän teihin, mutta vain hyvin lyhyeksi ajaksi.
Toinen tähti oli sitten siinä, missä hänen tähtensä oli ollut, ja sen
kirkkaus kasvoi kasvamistaan. Silloin minä ymmärsin", sanoi vanhus
kyynelten tulviessa hänen silmistään.

"Kuoleeko Birgitta?"

"Luuletteko, että olisin muuten antanut hänen käydä kohden
kohtaloaan? Millainen on häväistyn naisen tulevaisuus? Mutta mitkään
pilkalliset silmäniskut, mitkään halveksivat sanat eivät tule
loukkaamaan häntä; hän menee täältä hiljaiseen hautaansa?"

"Ei, ei!" huudahti Kaarle. "Minä tahdon taistella kuoleman kanssa
hänestä, minä en voi, en tahdo menettää häntä!"

"Hupsu, uhkamielinen nuorukainen... anteeksi, herra herttua!"

"Minä kutsun heti lääkärin tänne."

"Ei hän ole sairas, ei hän valita; se vain säikyttäisi häntä,
saattaisi hänet levottomaksi."

"Mutta se on vain mielikuvituksen tuotetta; te olette tullut
sellaiseen uskoon."

"Niin, minä myönnän sen. Minä toivoisin sitä, soisin sen sydämeni
pohjasta, sillä miten voin minä kestää sen, että hän menee pois...
mutta hänen tähtensä..."

"Oh, tiesinhän sen", sanoi Kaarle keveämmällä mielellä. "Sallikaa
minun pitää huolta hänestä, ja voi sitä, joka sanallakaan,
katseellaankaan rohkenee loukata häntä!"

"Uneksikaa ihanaa unelmaanne niin kauan kuin voitte, minä en enää
häiritse teitä."

Kun Kaarle sitten sulki suloisen Birgittan syliinsä ja tämä
säteilevin silmin näytteli hänelle valmistamiansa pikku esineitä,
sanoi Kaarle: "Sinä ajattelet vain muita, mutta odotahan, että joulu
on lähellä, silloin saat nähdä, että muut muistelevat sinua."

"Ei, Kaarle", sanoi hän vakavasti. "Uskollisen rakkautemme tähden ei
mitään lahjoja, minä en tahdo niitä."

"Tähän asti et ole ottanut vastaan sormustakaan. Mikä on syynä
siihen?"

"En tiedä. Mitäpä siinä enää muuta tarvitaan, kunhan kuulumme
toisillemme?"

"Pitäisihän sinulla olla jotakin muistuttamassa minusta, kun olen
poissa."

"Katso silmiini, Kaarle, ja sano, luuletko, että koskaan voisin
unhottaa."

Nuo ihmeelliset silmät, ne saivat hänen silmänsä kyyneltymään, ja hän
suostui noudattamaan tytön toivomuksia, joskin apein mielin.

Yhden ainoan päivän hän vietti hovinsa seurassa joulun aikana. Monia
lahjoja jaeltiin siellä, mutta herttua näytti niin ärtyneeltä ja
oli niin vaitelias, ettei sinä päivänä kuulunut Nyköpingin linnassa
ainoatakaan leikkipuhetta.

Seuraavana aamuna hän oli poissa, ja senjälkeen sai kukin huvitella
mielensä mukaan.

Tähän aikaan olisi Kaarlen voinut käydä samoin kuin Eerikin.

Monta kertaa tuli Kaarina Maununtytär väkisinkin hänen mieleensä, ja
häntä huvitti kertoa hänestä Birgittalle.

"Etkö voi tehdä mitään heidän surullisen kohtalonsa lieventämiseksi?"
kysyi Birgitta.

"He ovat kokonaan riippuvaiset kuninkaasta ja hänen katolisesta
puolisostaan."

"Eikö kuningatar voi mitään kuninkaaseen."

"Voi kyllä, paljonkin, mutta hän käyttää kaiken vaikutusvaltansa
saadakseen hänet ja koko maan pyhän roomalaisen istuimen valtaan."

Birgitta oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: "Lupaa minulle yksi
asia, Kaarle."

"Minä lupaan mitä vain tahdot."

"Ei, asia on vakavaa laatua; lupauksesi tulee osoittaa, että lujasti
ja varmasti luotat minuun."

"Lupaanhan tietenkin, rakkaani! Annappa nyt kuulua mitä minulta
pyydät."

"Ettet koskaan valitse puolisoa, joka ei ole samaa uskoa kuin sinä
itse."

Birgitta oli sanonut sen aivan yksinkertaisesti, ja kuitenkin tuntui
Kaarlesta tuskalliselta.

"Rakkaani, kun sinä olet omani, kuinka luulet minun voivan naimista
ajatella."

"Et nyt, mutta sitten."

"Minä toivon, että saamme kauan elää onnellisina yhdessä."

"Mutta lupaustasi en ole vielä saanut."

"Ota se, jos tahdot."

Mutta siitä alkaen ei hänellä ollut mitään rauhaa. Skellestad oli
kaikkien hänen ajatustensa ja matkojensa määränä.

Maaliskuussa Birgitta synnytti pojan.

Sanomaton oli Kaarlen ilo. "Katsoppa tuollaista suurta ja komeata
poikaa", sanoi hän. "Nyt puuttuu vain, että sinä tulet terveeksi,
sitten on onneni täydellinen."

"Anna hänet tänne", sanoi Birgitta. "Me lepäämme molemmat
voimistuaksemme ja tullaksemme terveiksi."

Koko päivän Kaarle viipyi Skellestadissa; hän huomasi yhä enemmän
viehättyvänsä vanhuksen kalvinilaisiin mielipiteisiin, ja tämä asia
oli heidän kesken yhtämittaisena keskustelu- ja mietiskelyaineena.

Silloin kuului sydäntävihlova ääni sairashuoneesta. Molemmat
syöksyivät sinne.

Birgitta istui vuoteessaan. "Minä olen tukehuttanut hänet!" huusi hän.

Hoitajatar, joka piti pienokaista käsivarrellaan, näytti häntä
äidille.

"Hän nukkuu, ei häntä mikään vaivaa", sanoi hän.

Mutta nuori äiti ei ottanut uskoakseen unta nähneensä; säikähdyksestä
oli seurauksena kuume, ja kuume heitti vasta -- kuolemassa.

Synkän synkkä oli suru.

Kaarle ei palannut Nyköpingiin, ennenkuin oli haudannut Birgittansa.
Poika sai kasteessa nimen Kaarle, ja hänet jätettiin kasvatettavaksi
Skellestadiin, jotta Pietari Sunnanpoika aina voisi pitää häntä
silmällä ja antaa silloin-tällöin hänestä tietoja herttualle.

Kun poika oli muutaman vuoden ikäinen, siirtyi Pietari Sunnanpoika
isiensä luo, ja pikku Kaarle jätettiin Kaarina Niilontyttärelle, joka
oli naimisissa herttuan kamaripalvelijan Kustaa Antinpojan kanssa.

Tämä nainen piti hänestä mitä hellintä huolta vaalien ja rakastaen
häntä kuin äiti. Kustaa Antinpojan kuoltua Kaarina Niilontytär joutui
naimisiin Pietari Sjöbladin kanssa.

       *       *       *       *       *

Kaksinkertaisin voimin tarttui Kaarle tehtäviinsä voittaakseen
takaisin menetetyn aikansa, sanoivat monet, haihduttaakseen suruansa,
tuumivat toiset.

Totta on, että vielä vähemmän kuin ennen jäi hänen tarkalta
silmältään huomaamatta. Nimismiehet maalla samoin kuin virkamiehet
kaupungeissa pelkäsivät, sillä hänen kanssaan ei ollut hyvä joutua
sanakiistaan.

Kurtut hänen otsallaan osoittivat joka päivä, ettei hän ollut
parhaalla tuulellaan, ja sen saivat kyllä kokea ne, jotka joutuivat
hänen lähistöönsä.

Katolisuus edistyi hovissa, ja tiedot siitä sekä yhä kasvava
tyytymättömyys maassa saattoivat hänelle heti selväksi, mihin toimiin
hänen oli ryhtyminen isänsä työtä tukeakseen ja suojellakseen.

Ja hän teki sen arkailematta, keinoja kaiheksumatta. Kuninkaan
uskonsa tähden rankaisemat tai rangaistuksella uhkaamat papit
tulivat melkein aina herttuakunnassa hyvin vastaanotetuiksi saaden
tavallisesti viran siellä.

Alituisena kiistanaiheena oli veljesten kesken kysymys
ratsupalveluksesta, josta Kaarle tahtoi päästä vapaaksi, koska siitä
ei ollut testamentissa mitään mainittu.

Kaarlen suuret henkiset kyvyt ja hänen ylpeä luonteensa herättivät
hänessä hänen synnynnäisen vallanhimonsa.

Kuta enemmän hänelle selvisi, että Juhanan hyödytön sodankäynti ja
nurinpäinen valtiovarain hoito uhkasivat perin-pohjin köyhdyttää maan
ja saattaa sen samalla aatelisten käsiin, sitä enemmän hän halveksi
veljeään, jolla ei ollut rahtuakaan itsenäisyyttä.

Pelkkää petosta ja hupsuutta oli se, että hän tahtoi luopua isänsä
uskosta puolisonsa mieliksi ja että hän liturgiassaan kuvitteli
luoneensa uuden, itsekeksimänsä opin, ja sentähden hän ansaitsi vain
halveksimista.

Tätä veljeä Kaarle päätti totella -- vain siinä tapauksessa, että oli
pakko.

Juhana ei voinut koskaan unohtaa että Eerik oli puhunut johonkin
kaivaneensa kätköön 50,000 dukaattia, jotka hän taas sopivaan aikaan
ottaisi esille.

Vähänväliä saapui herttualle viesti, että taaskin ryhdyttiin
kaivamiseen Gripsholmassa, missä kuningas luuli aarteen olevan
jossakin.

Herttua salli sen, mutta mitään aarteita ei löytynyt, siksi ettei
luultavasti ollut mitään kätkettykään.

Suuremmat oikeudet hän luuli itsellänsä olevan Strömsholmaan,
kuningattaren leskitilukseen.

Hänelle oli kyllä annettu ja hän oli ottanut vastaan korvauksen
siitä, mutta testamentissa sanottiin, että hänen piti saada
Strömsholma, ja siitä hän ei poikennut.

Kerran ollessaan pahalla tuulella hän kirjoitti leskikuningattarelle
muistuttaen oikeuksistaan.

Leskikuningatar vastasi huomauttaen, että kuningas kuolinvuoteellaan
oli lausunut tahtonsa näin olevan, sekä mainitsi muutamia vielä
elossaolevia todistajia.

Tämä suututti Kaarlea vielä enemmän, ja hän vastasi panettavansa
takavarikkoon kaikki Strömsholman alustatilat ja kihlakunnat, jos
häneltä kielletään mitä hänen oikeuksiinsa kuului.

Hän sai vastauksen Juhanalta. Jos herttua tahtoi supistaa
kuningattaren laillisia oikeuksia, niin kuningas lupasi asevoimin
suojella niitä.

Sitä hän ei ollut odottanut. Tekisiköhän Juhana todellakin sen? Itse
hän ehkä olisi hänenä tehnyt samoin -- mutta uhata häntä...

Silloin hän sai kirjeen prinsessa Elisabetilta. Tämä pyysi ja
rukoili herttuaa, ettei hän enää lisäisi maassa jo muutenkin yleistä
sekasortoa alottamalla semmoista riitaa kuin nyt heidän rakkaan
äitipuolensa, rouva Katariina Stenbockin kanssa. Oliko Kaarle jo
unhottanut, mitä leskikuningatar oli ollut heidän rakastetulle
isä-vainajalleen, ja voiko hän saattaa hänelle vielä surua lisäksi?
Eikö hänellä jo ollut kannettavanaan kuorma, joka painosti heitä
kaikkia?

Elisabet oleskeli tähän aikaan Strömsholmassa tuon hyvän ystävän
luona. Jos Kaarle tahtoi tulla sinne heitä tervehtimään -- kirjoitti
Elisabet -- niin hän kyllä pian myöntäisi, että Strömsholma
kadottaisi suojelusenkelinsä, jos Katariina ainaiseksi sieltä
karkoitettaisiin. Elisabet oli äskeisin palannut Kungsbrosta, jossa
oli oleskellut useita päiviä huvittamassa ja lohduttamassa heidän
onnetonta veljeään Maunua.

Kirjeen lopussa mainittiin, ettei Tukholmassa koskaan kuule
puhuttavan muusta kuin liturgiasta ja katolisuudesta, ja kun hän ei
pitänyt toisesta enempää kuin toisestakaan, ei hän aikonut piakkoin
palata sinne.

Ei ole tietoa, vastasiko Kaarle kirjeeseen, mutta senjälkeen jäi koko
asia, ja hän oli taas yhtä kuuliainen poikapuoli kuin aina ennenkin.

Mutta Juhanalle hän aikoi tehdä myönnytyksiä vasta viime tingassa.

Kaarle tunsi aivan hyvin, että hänellä kirkollisissa
riitakysymyksissä oli koko Ruotsin kansa takanaan, ja hän olikin
vakaasti päättänyt kohta alkavassa kamppailussa kestää tai kaatua sen
keralla.

Mutta tässä keskeymättömässä toimiskelussa ei jäänyt aikaa
tulevaisuuden suunnitteluun. Nykyisyyteen oli hänen suunnattava koko
toimintansa; herttuakunnassa oli paljon tehtävää, ja hän tahtoi missä
suinkin avustaa yksityistä yritteliäisyyttä.

Muutamia vuosia Birgittan kuoleman jälkeen, kun ensimäinen ja
katkerin suru oli helpottanut, kohtaamme hänet taas matkoilla
herttuakunnassaan.

Monin paikoin oli suuri puute asukkaista; talonpoika ei voinut
viljellä maatansa työväen puutteen tähden, mutta Kaarle keksi
keinon. Hän käski suomalaisia muuttamaan maahan niin paljon kuin
vain halullisia oli. Suureksi osaksi asettuivat nämä Vermlantiin, ja
muutamia vuosia myöhemmin hän kirjoitti heille:

"Koska kaikkivaltias Jumala on Vermlannin vuoriin kätkenyt
kaikenlaista malmia, niin tietäkööt kaikki, että kuka tahansa
löytääkin malmivuoren, hän saa sitä vapaasti käyttää kymmenykset
suorittamalla."

Samoja periaatteita hän seurasi metsien suhteen kirjoittaen, että
jokainen, joka tahtoi raivata uudistalon Vermlannin salomaille, sai
pitää sen omana perintötilanaan.

Mutta ei näissä hyvissä säädöksissä kylliksi. Hän matkusteli
laajalti yltympäri tarkastamassa, noudatettiinko niitä oikein. Vanha
sananlasku: "Isännän askeleet pellon höystävät", tuli tässä paraiten
sovelletuksi.

Herttuan nuhteet saivat aina aikaan parannusta, ja hänen kiitoksensa
olivat kuin kiihottimena uusiin ponnistuksiin. Mihin tahansa hän
saapuikin, siellä tuli juhla; missä hän ennen oli käynyt, siellä
tiettiin, ettei hän pannut arvoa herkkujen paljouteen ja hienouteen,
vaan yksinkertaiseen talonpoikaisruokaan, hyvin leivottuun leipään ja
hyvään, kotonapantuun olueen.

Sitten hän kertoili, miten oli matkustellut yltympäri isänsä
kanssa ja nähnyt, kuinka humalat otettiin alas seipäistä ja kuinka
halukkaita he olivat kertomaan kuninkaan palatessa, suuriko sato oli
ollut.

Ja sitten hän vielä kertoi, kuinka hän oli kehottanut heitä hoitamaan
suuria mehiläistarhoja, ei ainoastaan hunajan saannin vuoksi, vaan
myöskin sentähden, että se edisti puiden hedelmöittymistä.

Miehet ja naiset kuuntelivat hänen ympärillään tarkkaavasti seuraten
hänen puhettaan ja nyökäyttivät sitten hyväksyvästi päätään
toisilleen. Mitä niin oppinut herra oli sanonut, sen saattoi toki
uskoa ja ottaa varteen.

Sattuipa hän toisinaan matkoillansa ajamaan ohi talon, jossa
vietettiin häitä tai jossa oli jotkin muut kestit.

Silloin hän saattoi sanoa: "Tähän jäämme yöksi", tai myöskin:
"Riisuppa hevonen muutamaksi tunniksi."

Suuri oli hämmästys ja ilo, kun herttua tuli sisään; mutta
niin nopeasti hän mukautui oloihin, että hämmästys hävisi kuin
puhallettu, ennenkuin se oikein oli ehtinyt päästä valtaankaan.
Tanssitilaisuuksissa hän pyöritteli morsianta ja, jos oli hyvällä
tuulella, myöskin morsiamen äitiä ja morsiustyttöjä. Sitten
hän asettui juomapöytään miesten seuraan, tarttui ensimäiseen
oluthaarikkaan, minkä käsiinsä sai, joi heidän maljansa, otti aluksi
osaa keskusteluun ja käänsi sen sitten sellaisiin kysymyksiin, mitä
hän milloinkin tahtoi pohdittavaksi.

Jos hän sattui johonkin porvariperheeseen, jossa huomasi tavat
yksinkertaisiksi, ahkeruuden ja järjestyksen hyväksi, oli hänen
puheensa hyvin kevyttä ja teeskentelemätöntä. Hän tahtoi antaa
muillekin tilaisuuden tuntea samaa tyytyväisyyttä kuin hän itsekin;
ja jos hän sai siellä oppia joitakin talousaskareita tai muuta,
mikä oli hyödyllistä painaa mieleensä, niin se tuli sitten hänelle
puheenaineeksi, jota riitti kauan aikaa.

Mutta voi sitä emäntää, jonka perheessä koreileminen ja turhuus
vallitsivat! Tapahtui toisinaan, että hän asteli pyntättyjen akkojen
ympäri katsellen vain heitä, mutta hänen silmäyksensä puhuivatkin
enemmän, kuin sanat olisivat vaikuttaneet, eivätkä he koskaan
unohtaneet saamaansa läksytystä.

Mutta rahvas rakasti, melkeinpä jumaloi häntä, ja tapahtuipa
toisinaan tuollaisissa tilaisuuksissa, että yksi tai toinen rohkeni
kysyä:

"No, eikö armollinen herttuamme mene pian naimisiin?"

Alussa kävivät vain kulmat kurttuun eikä hän vastannut mitään, mutta
sitten hän sanoi:

"Saanen tuota tuumia."

Ja hän tuumikin sitä; hän oli 27-vuotias, kruununperimys täytyi saada
varmalle kannalle. Sigismund oli katolinen, eikä kukaan tiennyt mitä
voi tapahtua.

Hänellä ei ollut ketään erityisesti mielessään, mutta voisihan hän
ainakin käydä tutustumassa ulkomaisiin ruhtinattariin.

Hän tiesi, että sitä lajia rihkamaa oli Saksassa paljon; ja siellä
oli hänen rakas siskonsakin, olisihan hauska tavata häntäkin.

Aikomuksensa hän ilmaisi vain Elisabetille lopettaen kirjeensä: "Pysy
vahvana isämme uskossa, pidä se johtotähtenä kautta elämäsi."

Sitten hän matkusti meritse.

Syyskuun 5 p:nä 1577 hän nousi maalle Greifswaldissa ja kävi sitten
useissa pienissä ruhtinaskunnissa Pommerissa ja Mecklenburgissa
saaden osakseen sydämellisen vastaanoton.

Nuori, voimakas ruotsalainen herttua teki kaikkialla mitä parhaan
vaikutuksen. Metsästysretkiä ja aseleikkejä pantiin toimeen hänen
huvikseen ja kilpailtiin siitä, että saataisiin hänen siellä-olonsa
niin hauskaksi kuin suinkin.

Matkan varsinainen tarkoitus ei ollut mikään salaisuus, ja sekä
suoraan että kiertoteitse tehtiin tarjouksia ja ehdotuksia. Kaarle
ottikin esineet tarkastettavikseen, mutta ne eivät miellyttäneet
häntä, ja kun hänestä tuntui, että häntä hänniteltiin liiaksi,
matkusti hän kokonaan pois lokakuun lopulla.

Hän läksi Itä-Friislantiin, jossa hänen vanhin sisarensa Katariina
oli.

He eivät olleet nähneet toisiaan 17 vuoteen. Ulkonäöltään he olivat
vieraat, mutta verensiteet... ja sitäpaitsi, miten paljon heillä
olikaan yhteisiä muistoja ja harrastuksia...

Ja rakas oli tuo kohtaus. Nuoresta naisesta oli tullut rouva, pojasta
nuori mies, mutta he itkivät kuin lapset toistensa sylissä, eikä
kysymyksistä ja vastauksista tullut ollenkaan loppua.

Katariina esitti veljensä langolleen, kreivi Juhanalle.

Cecilian onneton rakastaja oleskeli edelleen veljensä luona, ja
Kaarle viehättyi heti hänen yksinkertaiseen ja moitteettomaan
olemukseensa ja valistuneeseen puhetapaansa.

Kreivi omisti koko elämänsä armeliaisuudelle, jota hän aina harjoitti
hiljaisuudessa.

Katariina kertoi, ettei hän koskaan puhunut menneistä ajoista, että
hän karttoi kaikkea seuraelämää ja melkein kammosi naisia. Kun
Cecilia kohta naimisiin mentyään kävi sisarensa luona, pysyi hän
huoneisiinsa sulkeutuneena ja kieltäytyi päättävästi näyttäymästä
hänelle, "vaikka", lisäsi Katariina, "luulen Cecilian melkein
toivoneen sitä".

"Kuinka voi nainen vaipua niin syvälle kuin hän?" kysyi Kaarle
harmissaan.

"Ehkäpä sentähden, että maailma piti häntä liian suuressa arvossa."

"Vaasa-suvun tytärtä!"

"Heikkoa naista, Kaarle. Tiedätkö, että hän on miehensä kuoltua
kääntynyt katoliseksi?"

"Se vielä puuttui! Hänellä on poika?"

"Se on vierasten ihmisten hoidossa, en tiedä missä. Se oli hänelle
rasitukseksi."

"Tiedätkö missä hän nykyään oleksii?"

"En, hän ei kirjoita koskaan. Ainoa, joka luultavasti tietää hänestä
jotakin, on Juhana, joka vuosittain antaa hänelle pienen eläkkeen."

"Eerik on veljensä murhaama, Maunu heikkomielinen, Cecilia on portto,
ja Sofia..."

"Miten on hänen laitansa?"

"Ei ole järjissään hänkään."

"Mikä on syynä siihen?"

"Lyönnit ja säälimätön kohtelu."

"Ovathan he eronneet?"

"Aivan äskeisin lähetettiin mies pois Ruotsista, jossa hän oli
ruoskalla suominut talonpoikiamme, ja minua hyvin ihmetyttää,
etteivät nämä jo aikoja sitten olleet antaneet hänen maistaa sitä
niin, että hän olisi kuollut."

"Missä Sofia on?"

"Ekolmsundissa, jonka hän on saanut läänityksekseen."

"Entä poika? Oletko nähnyt häntä?"

"Hänessä on samat elkeet kuin isässäkin; toivoisin, ettei hän
tuottaisi surua äidilleen."

"Tämä kaikki ehkä vaikuttanee, että Elisabet on kahdenvaiheella,
mennäkkö naimisiin."

"Niinpä luulen. Hän sanoo aina: 'Meidän tulee ensin oppia oikein
tuntemaan toisemme.'"

"Entä sinä itse, veliseni?"

"Minä olen etsimismatkalla, mutta kuka tietää, löydänkö?"

"Sinä olet ehkä hyvin vaativainen?"

"Niin olen, Katariina." Ja hän kuvaili hänelle Birgittaansa niin
lämpimästi, että Katariina ihmetteli ja sanoi lopuksi:

"Hänen vertaisensa voinet ehkä löytää Ruotsista, mutta et koskaan
täältä Saksasta."

"Sitä pelkään itsekin. Nämä saksalaiset ovat minusta liian
lättäjalkaisia, liian mitättömiä."

"Mutta jos et löydä ketään, joka vastaisi vaatimuksiasi, etkö voisi
tyytyä vähempään?"

"En, Katariina. Ellen löydä ketään, joka himmentäisi hänen kuvansa
sydämessäni, niin pysyn naimattomana ainakin kunnes olen ehtinyt
unhottamaan."

"Kyllä minä koetan minkä voin."

Ja Katariina piti lupauksensa. Idästä ja lännestä hän kokoili
prinsessoja, ja niitä tuli joukoittain.

Ei ollut Euroopassa mitään maata, jonka historia olisi ollut niin
romanttinen kuin Ruotsin, ja se sädekehys, johon Kustaa I oli
kietoutunut, heijasti valoaan myöskin hänen poikiinsa.

Mielellään Kaarle kertoili heille tästä isästään, jota hän niin
suuresti rakasti ja ihaili, mutta kaikki heidän hämmästys- ja
kummastushuudahduksensa eivät voineet sulattaa jääkuorta hänen
sydämeltään.

Sukulaistensa väsymättömien rukousten vuoksi hän jäi heidän luokseen
jouluksi.

"Saas nähdä, eivätköhän meidän tanssimme ajane sydäntäsi kurkkuusi",
sanoi Katariina.

Mutta saksalaiset ruhtinattaret tahtoivat mieluummin oppia
ruotsalaisia joulutansseja; ja kun herttua lauloi, piti heidänkin
laulaa, ja siitä sukeutui "kudo kangast'" sekä huimaava polska,
kunnes he kaikki väsyneinä ja hengästyksissään vaipuivat lähimmälle
penkille.

"Ei se menesty, huomaan minä", sanoi Katariina; "en enää voi
toivoakkaan sinusta mitään."

"Itse en ole enää pitkään aikaan toivonut", vastasi Kaarle, "ja
lieneehän hyvä niinkin. Vaikeaksi käynee sittenkin erota teistä,
rakkaat ystävät."

Ja raskaaksi kävikin jäähyväishetki. Hän oli nyt lähdössä toisen
lankonsa, rajakreivi Yrjö Juhanan luo, joka oli naimisissa prinsessa
Annan kanssa.

Mutta juuri ennen lähtöä hän sai kutsut Pfalzin vaaliruhtinaan hoviin
Heidelbergiin.

"Menenkö, Katariina?" kysyi hän.

"Vaaliruhtinaalla on vain yksi tytär, ja hän on vielä lapsi."

Kaarle oli kahdenvaiheella. "Olkoon menneeksi, eihän tuo ole suuri
mutka; voin minä tehdä yhden matkan sivutarkoituksittakin."

Siitä tuli kuitenkin ratkaiseva retki.

Jo ensi näkemältä valloitti ja voitti viisitoistavuotias Maria hänet.

Mutta hän ei rohjennut ilmaista tunteitaan.

Sen sijaan esiintyi hän niin rakastettavasti kuin suinkin.

Maria oli ensimäinen ja ainoa nainen, johon Kaarle katsoi
kunnioituksella. Hän oli hänen silmissään enemmän kuin kaikki muut,
eikä Kaarle voinut toivoa suurempaa onnea, kuin että saisi hänet
puolisokseen.

Kun tuollainen ajatus täyttää mielen sellaisen kuin Kaarlen, on
nöyryys sen luonnollisena seurauksena; ja Kaarle oli nöyrä hänelle,
tuolle vaatimattomalle tytölle, eikä rohjennut ilmaista hänelle
lempeään, jonka Maria saattoi lukea hänen silmistään ja huomata hänen
hiljaisesta, kunnioittavasta puhetavastaan.

Isä ja äiti huomasivat sen; koko hovi puhui siitä, ja Maria, hän
kuunteli suurella ihastuksella kertomuksia tuosta satujen maasta,
jota hän usein oli ajatellut ja aina halunnut nähdä.

Kaarle tunsi, että hänen oli mahdotonta ajan pitkään pysyä siinä
vaiteliaisuudessa, jonka hän katsoi velvollisuudekseen, ja hän päätti
sentähden lähteä heti.

"Vastedes", sanoi vaaliruhtinas, kun hän jäähyväishetkellä kysyi,
saisiko tulla takaisin. Tämä, sekä vaaliruhtinattaren kyyneleiset
silmät ja ystävälliset sanat, mutta ennen kaikkea Marian kaino
punastuminen, kun hän hiljaa rohkeni puristaa hänen kättään,
täyttivät hänen mielensä iloisilla toiveilla, mutta heti seurasi mitä
kiihkein pelko siitä, että ilmenisi joitakin esteitä.

Niinkuin kaikkialla otettiin hänet rajakreivinkin hovissa avosylin
vastaan. Vaitelias, varova Kaarle ei suonut itselleen hetkenkään
rauhaa, ennenkuin sai uskoa lemmensalaisuutensa sisarelleen ja
langolleen sekä pyytää viimemainitun välitystä tässä tärkeässä
asiassa.

Onneksi oli kreivi hyvin ystävällisissä väleissä vaaliruhtinaan
kanssa, ja hän lupasi koettaa parastaan.

Mutta tässä ei myönnetty mitään viivyttelyä. Vaasa-luonne vaati nyt
oikeutensa; hänen täytyi saada vastaus heti, tai ainakin niin pian
kuin mahdollista.

Lanko puisteli päätään ja kirjoitti sekä vaaliruhtinaalle että
myöskin eräälle ystävälleen, joka oli hovissa hyvin läheinen henkilö
ja nautti korkean herrasväen luottamusta.

Ystävä vastasi, että asiassa täytyi odottaa. Prinsessa oli vielä
liian nuori, mutta hän rohkeni toki toivoa, että asia saisi suotuisan
ratkaisun, kun vain maltettaisiin odottaa.

"Mutta siihen juuri minulla ei ole malttia", sanoi Kaarle.

Turhaan koetettiin häntä huvittaa ja tyynnyttää; häntä ei haluttanut
mikään.

Vain silloin, kun tuli puhe Mariasta ja hän yhä uudelleen ja
uudelleen kertoi hänen ihanuudestaan ja hänen olemuksensa suloudesta
tai toisteli sanoja, joita Maria oli sanonut, tuli hän hilpeäksi ja
iloiseksi.

"Ei", sanoi hän muutamia päiviä myöhemmin, "tämä ei käy laatuun;
minähän tulen täällä kuihtuvaksi rakkauden narriksi. Vastausta
odotellessani teen pienen matkan Reiniä ylös, se huvittaa minua."

Sanottu ja tehty; mutta sitä ennen hän teki matkasuunnitelman ja
jätti sen sisarelleen, joka lupasi kohta, kun vastaus tulisi,
ilmoittaa siitä hänelle johonkin määrättyyn paikkaan.

Hän matkusti Bodenjärvelle Sveitsiin, ja kun hänellä oli luja
tahdonvoima, onnistui hän niin hyvin voittamaan malttamattomuutensa,
että hän kahden viikon sijasta viipyi matkallaan koko kuukauden.

Sillä välin oli hän kuitenkin lähettänyt omakätisen kosimiskirjeen
vaaliruhtinaalle pyytäen, että vastaus lähetettäisiin hänen
langolleen.

Nyt hän palasi sinne vakaasti päättäen lähteä heti kotimatkalle,
ellei mitään vastausta ollut saapunut.

Hänen tullessaan huudahti prinsessa Anna:

"Tänään on kirje lähetetty sinulle!"

"Mihin sitten?" kysäisi Kaarle hätäisesti.

"Ei, ei!" lausui kreivi hymyillen. "Sinä tulit ennen kuin
sanansaattaja ehti lähtemään; tässä on kirje."

Muutamia silmänräpäyksiä piti Kaarle sitä epäröiden kädessään; veri
nousi hänen päähänsä; sitten hän äkkiä mursi sinetin.

Hänen pyyntöönsä oli suostuttu ja häntä kutsuttiin tulemaan
Heidelbergiin.

Ääretön oli hänen riemunsa. Maria oli hänen omansa! Oliko se
mahdollista? Näkikö hän unta?

Seuraavana päivänä hän lähti ja saapui keskellä yötä Heidelbergiin.

Aikaisin aamulla ilmoitettiin vaaliruhtinaalle, että hän oli
saapunut, ja kello kahdeksan samana päivänä kutsuttiin herttua
saapumaan vaaliruhtinaan rukouskamariin.

Hän tuli muutamia minuutteja aikaisemmin.

Siellä seisoi hän, tuo lempeä, suloinen olento, vanhempiensa välissä.

Nähdessään herttuan hän kätki punehtuen kasvonsa äitinsä helmaan.

Mutta vaaliruhtinas tarttui hänen käteensä ja laski sen Kaarlen
käteen. "Tee hänet onnelliseksi!" sanoi hän.

Silloin notkisti ylpeä ruotsalainen polvensa sanoen: "Jumala minua
rangaiskoon, jos nyt saamani kallisarvoinen lahja joskus on minun
tähteni pakotettu murehtimaan."

Äiti itse antoi tyttärensä hänen syliinsä. "Jumala teitä molempia
siunatkoon!" sanoi hän.

Hän piti Mariaa sylissään, onneaan tuskin uskoa rohjeten: "Mariani",
sanoi hän, "oma Mariani!"

"Kaarle!" kuiskasi tyttö kainosti.

Kaksi päivää hän sai nauttia nuorta onneaan. Vasta vuoden kuluttua
oli määrä viettää häät. Marian tarvitsi valmistautua, kun hän joutui
niin uusiin oloihin.

Ah, hän olisi mielellään tahtonut viedä hänet heti mukanaan,
käsivarsillaan kantaa hänet tuohon rakkaaseen maahan, joka nyt, kun
Maria sinne tulisi, muuttuisi todelliseksi paratiisiksi.

Mutta hän ei uskaltanut tehdä vastaväitteitä; tahtoihan Maria niin,
ja siinä tapauksessa oli hän velvollinen alistumaan kaikessa.

Nyt hän sai jäähyväishetkellä sulkea hänet syliinsä ja painaa
suutelon hänen huulilleen ja hän oli tyytymätön, tuo kiittämätön,
tyytymättömämpi kuin edellisellä kerralla, jolloin hänen täytyi
tyytyä antamaan jäähyväisiksi kädenpuristuksen ja saamaan
vastaukseksi punastumisen.

Mutta Maria oli luvannut vastata hänen kirjeisiinsä. Nyt hän sai
esteettömästi kirjoittaa hänelle, kuinka hellästi hän häntä lempi,
tarvitsematta pitää lukua siitä, kuka kirjeet luki.

Hän lähti kotimatkalle.

Ilomielin hän kiiruhti antamaan tiedon pian tapahtuvasta naimisestaan.

Hänen ensi tehtäviään oli Nyköpingin linnan paneminen sellaiseen
kuntoon, että se oli kyllin arvokas ottamaan suojiinsa hänen suloisen
morsiamensa.

Ja sitten oli varustettava laiva, millä tuoda hänet kotiin.

Ah, hänellä oli niin paljon, paljon järjestettävää; ja toisinaan
hän itsekseen pysähtyi kummastellen, oliko hän todellakin hän itse,
vai oliko hänen luonteensa ehkä kokonaan muuttunut, ja oliko hän
menettänyt kaiken tarmonsa ja halunsa ottaa osaa valtion asioihin.

Ei, niin ei ollut. Hänen appensa, joka itse oli innokas protestantti,
oli puhunut hänelle, miten paljon Juhanan liittyminen katolisiin oli
synnyttänyt paheksumista Saksan protestanteissa, sekä lisännyt, että
Kaarlessa oli katsottu olevan kyllin vastustuskykyä estämään tätä.

Kaarle oli vain kiittänyt luottamuksesta; hänen toimintansa oli oleva
hänen vastauksensa.

Tähän aikaan hän sai kirjeen Angermanukselta, joka kiihkeästi
halusi päästä kotiin. Ystäviltään oli hän saanut tietää, millainen
asema oli; hänen lankonsa, arkkipiispa, oli katkerasti katunut
luopumistaan, mutta heikkoja ja epäröiviä oli paljon. Näitä hän
tahtoi vahvistaa ja lohduttaa. Jos hän vain kerrankin saisi saarnata
Upsalassa, niin hän kyllä ottaisi seuraukset vastuulleen.

Kaarle tiedusteli asioita; hän sai kuulla, että useat papit jo olivat
luopuneet liturgiasta, ja nyt hän itse kehotti Angermanusta tulemaan.

Tämä ei viivytellyt, ja perille päästyään hän piti Upsalan
tuomiokirkossa "sellaisen saarnan, että kyyneleet kyllä virtailivat,
ellei ollut sydän harmaasta kivestä ja teräksestä".

Hän puhui paavilaisten ja luterilaisten jumalanpalveluksesta ja
todisti, että edelliset olivat rakentaneet väärälle ja petolliselle
pohjalle.

Palavassa rukouksessa, että Jumalan sanaa oikein saarnattaisiin, hän
selitti sitten pelkäämättä, että Luostari-Lassi ja hänen miehensä
olivat sielun murhaajia, sekä pyysi Jumalaa pelastamaan maan ja
kansan näiden raatelevien susien kynsistä.

Vaikutus oli ääretön, huomattiin suunnanmuutoksen olevan lähenemässä.

Monet aatelisista, jotka olivat hyväksyneet liturgian päästäkseen
Juhanan suosioon, hankkiutuivat menemään herttuan puolelle, ja kaikki
papit, joilla oli todellista kykyä, siirtyivät herttuakuntaan. Näiden
joukossa oli Angermanuskin.

Kaarle huomasi pilvien kokoontuvan. Hän huomasi ukkosen olevan
puhkeamassa, mutta sitä ennen viedään katon alle kaikki mitä
kalliinta on, ja huhtikuun keskivaiheilla Kaarle matkusti Saksaan
morsiantansa noutamaan.

Vihkiäiset vietettiin toukokuun 11 p:nä 1577 Heidelbergin linnassa.

Sanottiin, että herttua oli huomattavasti muuttunut vuoden kuluessa.
Oli enemmän vakavuutta hänen olennossaan, mutta ei silti vähemmän
ihastusta ja lempeä niissä silmäyksissä, joita hän loi Mariaansa.

"Nyt tunnen sinut paremmin", sanoi rajakreivitär Anna, ainoa herttuan
omaisista, joka puolisoineen oli läsnä juhlallisuudessa.

"Omistusoikeus synnyttää varmuutta", vastasi Kaarle.

Morsian sai huomenlahjakseen Gripsholman, Strengnäsin, Tynnelsön ja
Räfsnäsin sekä kuningas Juhanalta kirjallisen vahvistuksen niihin.

Kolme päivää jatkui juhlallisuuksia; senjälkeen Kaarle herttua palasi
puolisoineen Ruotsiin.

Uneksimaansa onnea hän saikin nauttia mitä suurimmassa määrässä.

Vastenmielisesti hän vei Mariansa Tukholmaan esittääkseen hänet
kuninkaalle ja kuningattarelle.

Niin uskomattomalta kuin se näyttääkin, syntyi kuitenkin
kuningattaren ja Marian kesken hyvä suhde. Ollen kahdenkesken
he solmivat muutamassa tunnissa ystävyyden, jonka pääasiallinen
tarkoitus oli hyvän suhteen aikaansaaminen veljesten välillä.

Katariina oli turhaan koettanut poistaa Juhanasta hänen epäluulonsa
veljeä kohtaan.

Kaarle oli useinkin syystä tyytymätön Juhanaan, ja sitä kävi Marian
vielä vaikeammaksi tasoittaa. Hän ei koettanutkaan tehdä sitä syihin
ja todistelmiin nojautuen, mutta hän sanoi Kaarlelle, että rauhaa oli
Jumalan tähden ylläpidettävä, ja Kaarlen oli mahdoton vastustaa hänen
hurskaita, rukoilevia silmäyksiään.



11.

ENEMMÄN KATOLISUUTTA.


Tiedämme, että Possevino lähti Roomaan hankkimaan paavin suostumusta
sellaisiin muutoksiin katolisessa opissa, että se sopisi yhteen
liturgian kanssa.

Juhana oli vakaasti päättänyt uudelleen panna luostarilaitoksen
voimaan; mutta siksi, kunnes kansa oli ehtinyt tottua niihin, oli
niitä käytettävä kouluina ja sairashuoneina.

Hän oli sydämestään kiintynyt Roomaan, mutta tien sinne piti käydä
niissä mutkissa, mitä hän määräsi -- niin tai ei ollenkaan.

Hän kirjoitti taas Roomaan, eikä hän mielinyt ensinkään tehdä
myönnytyksiä.

Vihdoin tuli paavin vastaus, mutta kun tämä pysyi melkein täydelleen
katolisen kirkon rituaalin kannalla, suuttui Juhana ja huudahti:

"Ellen saa kaikkea, en voi tehdä mitään; sitten on kaikki loppu."

Samassa kirjeessä oli paavi pyytänyt, että Ruotsiin rakennettaisiin
katolinen kirkko, mutta Juhana vastasi, ettei hän voi tehdä mitään
myönnytyksiä, koska hänenkään toiveisiinsa ei oltu suostuttu.

Possevino palasi Roomasta samaan aikaan kuin Kaarle nuorine
morsiamineen kotiutui.

Hän huomasi tilan maassa kehnommaksi kuin oli luullutkaan ja
kuninkaan olevan perin huonolla tuulella.

Varsinaisena syynä tähän oli, että oppinut tohtori Chytraeus
Rostockista, mainioin Saksan jumaluusoppineista ja innokas
protestantti, oli -- ehkäpä juuri vartavasten -- omistanut
kuninkaalle erään painoksen kirjoittamaansa Augsburgin tunnustuksen
historiaa ja omistuslauseessaan ylistänyt Kustaa Vaasaa, joka
voimakkaasti oli suojellut puhdasta oppia, ja lausunut ilonsa siitä,
että poika astui isänsä jälkiä.

Kirjaa luettiin kaikkialla Ruotsissa ja sitä pidettiin mitä
kiivaimpana moitteena kuningasta vastaan.

Sama kirjailija oli painattanut myöskin esityksen kreikkalaisen
kirkon tilasta, ja tämä herätti huomiota, sentähden ettei mainittu
kirkko käytä messu-uhria eikä pyhimystenpalvelusta ja että pappien
naiminen on sallittu y.m.

Possevino myönsi itse, että tämä mies oli hänen vaarallisin
vastustajansa, ja hän koki kaikin voimin kukistaa häntä. Tällä kertaa
legaatti esiintyi keisarin ja useiden saksalaisten ruhtinasten
lähettiläänä. Hän tarjosi joltisenkin summan käännytystoimen
avustamiseksi Ruotsissa: mutta kun hän ei ollut voinut saada
kuninkaan vaatimuksia hyväksytyksi, joutui hän epäsuosioon.

Tämä ei estänyt jesuiittoja jäämästä Ruotsiin. Olihan siellä suuri
joukko roomalaiseen uskoon kääntyneitä, joita varten tarvittiin
anekirjoja ja jotka täytyi saada käännyttämään muita paavillisen
valtikan alle.

Kuta pienemmäksi kävi toivo kuninkaan kääntymisestä, sitä
innokkaammin työskentelivät jesuiitat kylvääkseen kansan keskuuteen
siemenen tulevaa satoa varten.

Kaiken tämän tapahtuessa oli Juhana neuvotonna ja ymmällä, tietämättä
mitä tehdä.

Toiselta puolen ahdisti häntä kuningatar, joka oli tuskissaan ja
epätoivoissaan hänen epävarmuutensa tähden, toiselta puolen taas
hänen poikansa, jonka jesuiitat olivat vieroittaneet hänestä ja jonka
he hänen tietämättään olivat valmistaneet ensi rippiä varten.

Tuo rakastettu poika, joka oli vastannut, kun hänelle sanottiin, että
hän luterilaisesta kirkosta luopuessaan ehkä menettäisi kruununsa,
mieluummin luopuvansa maallisesta kruunusta kuin uskostaan.

Ja lisäksi rohkeni valtaneuvosto sanoa hänelle, että hän oli
saattanut itsensä niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin epäluulon
alaiseksi tahtoessaan otettavaksi käytäntöön vanhoja tai uusia
harhauskoisuuksia. He neuvoivat häntä asettamaan jälleen virkoihinsa
karkoitetut papit, jotka nauttivat kansan luottamusta, ja ajamaan
pois liturgiset, jotka olivat vain silmänpalvelijoita.

Kuningas oli yksin, hänessä syntyi uusia ajatuksia, toisia hävisi
toisten tieltä, ja hänen täytyi seurata niitä kaikkia. Ne eivät
antaneet hänelle mitään rauhaa. Miten suuttunut hän olikaan
Pietari Braheen, Niilo Gyllenstjernaan, Hogenskild Bielkeen ja
Eerik Sparreen; heihin oli hän enimmän luottanut, ja nyt he
yhtyivät muuhun neuvostoon kehottaen häntä pitämään huolta siitä,
että Ruotsin kruununperillinen tulisi kasvatetuksi puhtaaseen
evankelis-luterilaiseen oppiin.

Oliko hän muka tahtonut muuta kuin saattaa kaikki oikealle tolalle?
Eikö hän itse ollut nähnyt tavattoman paljon vaivaa sommitellessaan
opin, johon kaikki muut sisältyivät ja jonka omaksuen kansa olisi
hänessä nähnyt sekä ylimäisen pappinsa että kuninkaansa!

Oh, hän oli yhtä onneton kuin Eerik kuningaskin.

Voi, mistä tulikaan tuo ajatus? Oliko siitä ehkä ollutkin vain vähän
hyötyä, että hän kuoli? Pois semmoiset ajatukset!

Mutta saattoiko tämä nyt ehkä nähdä ja oivaltaa, kuinka onneton
kuningas Juhana oli?

Ei yhtään ystävää koko maailmassa, ei ketään, ei ketään, jota
täydellä luottamuksella voisi lähestyä.

Jesuiitat ovat kyllä auliita lupauksissaan, mutta aneitaan he eivät
itsekään usko. Ne ovat olemassa vain yksinkertaisia varten ja
Pietarin rahaston hyväksi.

Paras kaikista olisi liturgia. Kateudesta vain sitä ei tahdota
tunnustaa.

Senjälkeen oli kreikkalainen oppi paras. Voisivatkohan ehkä hyväksyä
ja omaksua sen?

Eerik piti kiinni luterilaisuudesta, hänellä kun ei ollut paremmasta
tietoa.

Mutta Kaarle on kalvinisti, vaikka ei tahdo sitä julkisesti tunnustaa.

Hän tahtoisi hyvin mielellään saada Ruotsin kruunun, mutta se ei
onnistu.

Sigismund! _Kuningas_ Sigismund! Oikeuden mukaan olisi Puolan kruunun
pitänyt joutua hänelle, kun eno kuoli. Kuinka he kiistelivätkään
siitä kuin koirat luusta, ja nyt... niin, nyt on täti kuningattarena,
eikä hänellä ole lapsia.

Aivan mahdotonta se ei ole, mutta...

Ei, sitä ei kannata ajatellakkaan.

Ruotsin ja Puolan kuningas! Se kuuluu hyvältä, mutta mitenkähän se
kävisi laatuun!

Ruotsalainen ja puolalainen neuvosto; ja itse hän saisi matkustaa
valtakuntain väliä.

Siellä katolinen, täällä luterilainen; sekin käy kyllä laatuun.
Juhana oli kyllä monta kertaa sitä koettanut.

Mutta Sigismund on itsepäinen; kaunis, pulska Sigismundini, miten hän
onkaan minulle rakas!

Pitääköhän hänkin minusta? Pitää, pitää kyllä, kun hän vain saa olla
rauhassa.

Naisetkin alkoivat jo luoda silmäyksiään häneen. Se on melkein liian
aikaista.

Tuo pikku Gunilla... oikea ruusunnuppu... hän tahtoo, luulemma,
tekeytyä suloiseksi.

Odotahan, kunnes kohtaamme kahdenkesken. Äh! Mitä minä hänestä
välitän. Mutta jos minä vaivaan itseäni ja suutelen häntä, niin se on
suuri kunnia hänelle, sen hän voinee käsittää.

Haluaisinpa tietää, onko puolisollani mitään epäilyksiä Sofia
Gyllenhjelmin suhteen? Hän on hyvin näköiseni.

Parasta olla puhumatta mitään. Sellaiset tunnustukset ovat aina
vastenmielisiä.

Sofia on rakastunut de la Gardiehen. Niin he ovat muuten kaikkikin.

Tätä näytti pieni Ebba Horn eniten viehättävän, ja Ebba Horniahan se
Sigismundkin tähysteli.

Mutta ei tule toisesta enempää kuin toisestakaan; mutta mitä Sofiaan
tuli, niin se ei ehkä olisi niinkään tuhmasti.

Olisihan hyvä saada tuo herra jonkinlaisiin siteisiin, muuten ei voi
tietää mitä tapahtuu.

Sofia pitäisi häntä silmällä ja varoittaisi minua, kun niin
tarvittaisiin.

Puhuupa Sofialle.

Ja myöskin de la Gardielle.

Oi, kuinka paljon kuninkaalla toki on huolta kaikesta ja kaikista!
Kaikki muut saavat rauhassa nauttia elämästään, hänellä ei ole mitään
rauhaa.

Ja sota sitten, tuo onneton sota! Sanovat minun tahtovan sitä.

Minä tahdon kunniallista rauhaa. Maani suuruuden ja onnen puolesta
uhraan elämäni.

Menisinkö Katariinan luo? Hänellä on kai pappinsa siellä, ja he
alkavat taas niinkuin tavallisesti.

Katariina ei ymmärrä, että minä tarvitsen lepoa ja rauhaa päivän
jännittävän ajatustyön jälkeen, ja paras lepo on iloinen leikinlasku
nuorien kanssa. Hän voisi kernaasti pitää useampia hovineitsyitä.
Minä pidän siitä, että ympärilläni on nuoruutta ja kauneutta.

Katariina raukka, miten hän on muuttunut! Hän on todellakin ollut
kaunis, mutta nyt -- ei rahtuakaan -- mies säilyy paremmin, etenkin
jos hänen asemansa elämässä antaa jotakin loistoa hänen persoonalleen.

Niin, ehkäpä menen Katariinan luo.

Jos seuraamme häntä, niin tapaamme Katariinan sohvalla lepäämässä.
Hänen kalpeat, raukeat piirteensä osoittavat sairauden hävityksiä,
mutta kun hän näkee kuninkaan, kuvastuu hymyily hänen kasvoillaan;
hän viittaa rippi-isäänsä herkeämään lukemasta ja tuottaa kuninkaalle
mukavan tuolin.

"Kiitos että tulit, Juhana! Olen halunnut saada puhua kanssasi,
mutta en rohjennut kuluttaa kallista aikaasi. Sinulla on niin paljon
miettimistä."

"Se on totta, mutta nyt olen heittänyt kaikki sikseen viettääkseni
muutaman hetken --"

"Naiseni, jättäkää meidät! Kuningas tahtoo olla yksin", lausui
kuningatar kiihkeästi.

Nuori joukko kumarsi syvään ja kiiruhti iloisesti pois.

Juhana peitti kasvonsa käsiliinalla.

"Sinä arvaat mitä minulla on sanottavaa", kuiskasi kuningatar laskien
laihan, valkean kätensä hänen käsivarrelleen.

Säälien, joskin hieman hämillään, kuningas kumartui hänen puoleensa
sanoen: "Katariinani!"

"Minä tunnen voimieni vähenevän."

"Älä puhu niin ikäviä sanoja; ne repivät rikki ennestäänkin raadellun
sydämeni."

"Oi, jospa tahtoisit heittää kaikki maalliset huolet ja murheet kauas
luotasi!"

"Mahdotonta, Katariina, koko hallitustaakka lepää hartioillani."

"Anna se muiden kannettavaksi."

"Kukapa sitten valvoisi Sigismundin perintöoikeuksia maalliseen
kruunuun? Sinä, Katariinaseni, olet jo ansainnut hänelle
taivaallisen."

"Oi, jospa voisin antaa sen sinulle!"

"Taivas ei voi kieltää mitä sinä pyydät; olen varma siitä, että
sinun tähtesi minulle kaikki luetaan hyväksi. Sinä olet varmaan
suojelusenkelini."

"Joka pian korkeudesta valvoo toimiasi."

"Minä seuraan sinua pian!"

"Sitä ennen täytyy sinun langeta pyhän kirkon helmaan."

Kuningas taivutti nöyrästi päätänsä.

"Sanohan, Juhana, sallitko isä Johanneksen jatkaa kertomusta pyhästä
Antoniuksesta?"

"Aioin juuri pyytää sinulta sitä."

Mutta nukuttavan lukemisen kestäessä istui kuningas pehmeässä
nojatuolissaan taaksepäin nojautuneena.

Lukemisen loputtua sanoi kuningatar hiljaa:

"Kertomus on vaikuttanut häneen, hän istuu syvissä mietteissä. Älkää
häiritkö häntä!"

"Syvissä mietteissä!" toisti pappi kumartaen. "Liturgisti nukkuu",
ajatteli hän.

       *       *       *       *       *

Tavattomalla kestävyydellä oli Luostari-Lassi jatkanut
käännytystyötään.

Monta hänen onnistuikin käännyttää. Etenkin naisia, vanhempia ja
nuorempia, juoksenteli hänen jäljessään.

Mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi huomattavan etusijan
nuorille.

Vanhempia hän ripitti koko tusinan lyhyemmässä ajassa kuin nuorempia
yhden ainoan.

Tällainen herätti huomiota ja paheksumista. Sitäpaitsi ei rippi ollut
sallittu, ja pian hän ei uskaltanut Salassakaan jatkaa menettelyään.

Ollen vilkas ja huvittava luennoissaan hän viehätti alussa
oppilaitaan, mutta kun protestanttiset papit saarnoissaan kumosivat
hänen opetuksensa, kävi hän sellaisella kiihkolla mieskohtaisuuksiin,
että siitä yleensä loukkaannuttiin.

On jo sanottu, että arkkipiispa kielsi häntä julkisesti esiintymästä.

Mutta hän jatkoi luennoitsemistaan kuninkaan suojaamana osoittaen
julkisesti, miten vähän hän välitti Ruotsin kirkon päämiehestä.

Ruotsalaiset kärsivät paljon ja sietävät kauan, mutta se tapahtuu
useimmiten heidän luontaisesta ujoudestaan. Jos heitä liian syvästi
loukataan, saattaa tapahtua, että kärsivällisyys loppuu, ja sitten on
myöskin ystävyys ainaiseksi mennyttä.

Niin kävi Luostari-Lassinkin. Tyytymättömyys häneen oli yhä
nousemassa.

Tähän aikaan puhkesi rutto raivoamaan Tukholmassa.

Silloin odotti Possevino, että Luostari-Lassin vaikutus tuottaisi
runsaita hedelmiä.

Sairaat halusivat yksinomaan luterilaisia pappejaan, ja kun hän
tuosta vimmastuneena puhkesi lausumaan heistä sellaista, että he
olivat helvetin lapsia, jotka Jumala ainiaaksi oli hyljännyt,
leiskahti tyytymättömyys ilmituleen.

Hänen kollegioonsa tehtiin ankara hyökkäys. Rakennukset sytytettiin
palamaan, mutta tuli saatiin sammumaan; kaikki sisällä-olijat
ajettiin kuitenkin ulos.

Järjestys palautettiin ja väkivallantekijät saivat rangaistuksensa,
mutta kuningas kielsi Luostari-Lassilta kaiken toiminnan koulussa
sekä karkoitti hänet Tukholmasta. Hän sai oleksia Torfvesundissa
(Drottningholmassa), kunnes toisin määrättäisiin.

Hän kosti siten, että puheissaan ja kirjoituksissaan moitti Juhana
kuninkaan liturgiaa, jota ennen oli puolustanut.

Pian senjälkeen hänet kutsuttiin esimiestensä luo.

"Te olette repinyt maahan, sen sijaan että olisitte rakentanut",
sanoi Warsewitz hänelle; "me luulimme olevamme lähellä päämäärää ja
nyt olemme kauempana siitä kuin koskaan ennen."

"Se on kokonaan kuninkaan syy", vastasi Luostari-Lassi; "hän ei tiedä
mitä tahtoo."

"Minä luulin asian onnistuvan ilman häntäkin", sanoi Possevino
lempeästi tapansa mukaan. "Lukuisa nuoriso, joka on lähetetty
kasvatettavaksi kollegioihimme..."

"Entä hovin jäsenet? Joskaan he eivät vielä ole kokonaan
heittäytyneet kirkon helmaan, niin se on vain ajan kysymys."

"Se oli, veliseni, se oli... ajat ovat muuttuneet siitä kuin tuo
sihteerijuttu tapahtui."

"Armollinen herra", huudahti Luostari-Lassi, "ei ole koskaan
todistettu, että hän olisi ottanut tuon miehen hengiltä. Lisäksi
huomattakoon, että Henrikinpoika on kuninkaan oikea käsi, hänen
uskottunsa. Kun pyrki hyviin väleihin hänen kanssaan, oli se samaa
kuin olisi hyväillyt lasta voittaakseen imettäjän suosion."

"En ole koskaan epäillyt teidän harrastavan kirkon parasta, mutta
varovaisuutta ette ole noudattanut."

"Kun tulin tänne Ruotsiin", sanoi Warsewitz, "luulin kaiken käyvän
kuin itsestään."

"Niin minäkin", jatkoi Luostari-Lassi. "Käsillään he tahtoivat kantaa
minua."

"Miehetkö?"

"Etenkin naiset, ymmärrättehän; minun sanojani toisteltiin, ja he
iskivät silmää minulle."

"Hyi, hyi!"

"Mutta se loppui niinkuin oli alkanutkin; kauniit laulut eivät ole
koskaan pitkiä, huomaan minä."

"Eivätkö he enää välitä teistä?"

"He haukkuvat kuin kahlekoirat."

"Mistä syystä?"

"He sanovat, että me tahdomme pettää heitä ja katsomme omaa
parastamme."

"Käsittämätöntä! Voiko ajatellakkaan, että tämä kansa viisikymmentä
vuotta sitten tunnusti roomalais-katolista oppia!"

"Niin, täällä on vanhoja ihmisiä, jotka puhuvat juhlakulkueista ja
kirkkojuhlista."

"No, mitä he ajattelevat?"

"He vain kertovat, ja muut kuuntelevat."

"Entä sitten? Mitä tuloksia tuosta lähtee?"

"Ei mitään!"

"Eikö mitään?"

"Ne ovat menneitä aikoja, joiden kanssa heillä kai ei ole mitään
tekemistä, mikäli minä ymmärrän."

"Mutta kun te esitätte heille asioita?"

"Niin he sanovat, että kaikki on hyvin niinkuin asiat nyt ovat.
Vanhat ihmiset ovat lörpötelleet, että luostarit kuluttavat paljon
rahaa, että munkkeja täytyy elättää ja muuta semmoista."

"Onko se säikyttänyt heitä?"

"On, heillä on täysi työ omassa toimeentulossaan."

"Mutta heidän ikuinen autuutensa?"

"He luulevat sen saavansa halvemmastakin."

"Tietämättömiä ihmisparkoja!"

"He seuraavat johtajiansa", huomautti Warsewitz. "Suurin syy on
Kustaa Vaasassa."

"Oli vahinko, että Brask myöntyi."

"Hänellä olisi ollut koko kansa takanaan."

"Ja hän hylkäsi heidät kaikki."

"Se oli kurjaa!" huudahti Luostari-Lassi.

"Siltä tuntuu minustakin", lisäsi Warsewitz.

"Kiusaus voitti hänet."

"Hänen oma sisarensa moitti hänen heikkouttaan."

"Minä en tee sitä; minä valitan hänen huonouttaan."

"Me saamme tuntea seuraukset", mutisi Luostari Lassi.

"Sain äskettäin kirjeen Brasiliasta", sanoi Possevino.
"Jesuiittalähetystö, joka on nyt ollut vuoden siellä, on sillä aikaa
käännyttänyt viisituhatta henkeä, ja tuskitellen, häveten olen
itsekseni ajatellut, mitä me olemme sillä aikaa saaneet toimeen."

"Olosuhteet ovat toiset."

"Kuningas, joka tietää mitä hän tahtoo."

"Kyllä sen tietää Katariina rouvakin, ja hänellä on suuri vaikutus
puolisoonsa."

"Siitä voivat useatkin kerskua."

"Mutta tuo onneton liturgia!"

"Kirottu liturgia!"

"Hän, jolla ei ole mitään perusteellisempia jumaluusopillisia tietoja
ja joka ei ole edes papiksi vihitty, luulee voivansa luoda uuden
uskonnon."

"Sanotaan, että suvussa on heikkomielisyyttä."

"Sellaista ei saa ääneen puhua."

Possevino oli ollut syvissä mietteissä, pää käsien varassa; nyt hän
oikaisihe.

"Ei käy kieltäminen", sanoi hän, "että kaikki työmme täällä näyttää
melkeinpä hukkaan menneeltä. Kuningas on itse sanonut minulle, että
aatelisto ei tahdo tietää katolisuudesta mitään kirkontilusten
tähden."

"Heidät pakotettaisiin antamaan ne takaisin."

"Sigismund saa tehdä sen."

"Hän on meidän miehiämme."

"Ehdottomasti."

"Sentähden täytyy hänen valtaansa sekä vahvistaa että laajentaa."

"Liittämällä Puola siihen."

"Veljemme ovat kirjoittaneet sieltä, että kuningas Stefan on
parantumattomasti sairaana, joten hänen aikansa ei ole pitkä. Sekä
aatelistossa että kansassa on sentähden yleinen mielipide saatava
Sigismundille suosiolliseksi."

"Siitä tulee kova taistelu", väitti Warsewitz.

"Kuningatar Anna tulee kaikin voimin toimimaan sisarenpoikansa
hyväksi."

"Me voimme tehdä vieläkin enemmän."

"Saako täällä Ruotsissa kaikki jäädä tuuli-ajolle?" huudahti
Luostari-Lassi.

"Tapausten täytyy saada kehittyä luonnollisesti", vastasi Possevino.
"Vadstenan luostaria pitää avustettaman tarmokkaasti... minä toivoin
Pietari Brahen apua, mutta häneenkään ei ole luottamista."

"Olisinpa luullut", sanoi Warsewitz, "että Pontus de la Gardie..."

"Hän purjehtii aina myötätuuleen", lisäsi Possevino.

"Niinpä kyllä, sen voin vakuuttaa. Kun hän oli kuninkaan lähettiläänä
Roomassa, kävi hän ripillä katolisen rituaalin mukaan, ja kun häntä
siitä moitittiin, vastasi hän tekevänsä sen vaikkapa neljällätoista
eri tavalla, jos vaan kuningas niin tahtoisi."

"Niin, hän laskee aina kelkkansa myötämäkeen."

"Sitten tulee hänestäkin protestantti jonakin päivänä."

"Miksipä ei, jos siitä on etua."

"Minusta tuntuu", sanoi Warsewitz, "kuin olisi kuningas viime aikoina
ruvennut suorastaan vastustamaan meitä."

"Vai niin, vai on veli tullut siihen käsitykseen", vastasi Possevino.
"Hän pelkää, että käännytystoimi käy päinsä, vaikkei hän saisikaan
niitä myönnytyksiä, joita on pyhältä isältä pyytänyt, ja jos hän on
tuskissaan jostakin, niin hän tuskittelee juuri sitä, että meidän
asiamme mahdollisesti menestyy liian hyvin."

"Luulenpa", huomautti Luostari-Lassi, "että hän peläten meidän saavan
aikaan koko Pohjois-Ruotsissa jotakin meteleitä on ehdottanut, että
Vadstenassa on pidettävä tarkastus."

"Oli miten oli, mutta siitä emme saa vetäytyä pois; senjälkeen on
viisainta lähteä täältä."

"Ruotsistako?" huudahti Luostari-Lassi.

"Hän on hyvin selvästi antanut minun ymmärtää toivovansa sitä, emmekä
me, totta puhuen, voikkaan nykyään vaikuttaa täällä mitään."

"Minä en niin hevin väisty."

Näissä sanoissa oli uhkaa, ja Luostari-Lassin kädet puristuivat
nyrkkiin.

"On sattunut asianhaaroja, jotka pakottavat teidät siihen." Näin
sanottuaan Possevino ojensi hänelle suuren, veljeskunnan kenraalin
sinetillä varustetun kirjeen.

Jesuiitta kalpeni ja otti sen kumartaen. Hänen molemmat esimiehensä
loivat silmäyksen toisiinsa nähdessään, miten hänen kätensä vapisivat
hänen aukaistessaan kirjettä.

Siinä mainittiin, että hänen sekä paavillisen legaatin piti palata
Roomaan tekemään tiliä siitä, että olivat niin epäviisaasti ja
huolimattomasti hoitaneet sitä tärkeätä tointa, jonka heidän
esimiehensä olivat heille uskoneet.

Verkalleen hän kääri kirjeen kokoon ja jätti sen takaisin
Possevinolle.

Yhtä kevyesti ja suosiollisesti kuin ennenkin sanoi tämä:

"Maailman silmissä näyttäytykäämme samanlaisilta kuin ennenkin.
Tarkastuksen jälkeen matkustamme Stegeborgiin."

Kumarrus oli Luostari-Lassin ainoa vastaus; oli helppo huomata, että
hän oli hämmästyksissään.

"Jäätkö sinä, veliseni, tänne?" kysyi Possevino Warsewitzilta.

"Jään, kuningattaren muiden hovisaarnaajain kera. Vähäinen lienee
toki vaikutuksemme täällä."

"Voipa olla suurikin, jos ylläpidätte sitä uskoa, joka nyt elähyttää
nuorta kruununprinssiä."

"Hän on ihmeteltävän lujamielinen."

"Siihen ainoastaan voin perustaa toivoni täältä lähtiessäni."

He erosivat.

Myttyyn oli mennyt yritys Ruotsin kirkon saattamiseksi Rooman vallan
alaisuuteen. Pettynein toivein läksi paavin lähetti ainaiseksi
Ruotsista, suuri joukko katolisia pappeja mukanaan.



12.

PONTUS DE LA GARDIE.


Suuri ja yleinen oli Ruotsissa tyytymättömyys sodankäyntiin Suomessa.
Se nieli valtion varat tuottamatta voittoa tai kunniaa.

Juhanan mielestä Yrjö Boije vitkasteli aivan liiaksi, ja Horneille
hän ei koskaan voinut leppyä. Nyt piti löytää päällikkö, jolla olisi
kuninkaan luottamus ja joka samalla oli reipas ja pelkäämätön sekä
ennen kaikkea uuras.

Sellaisen hän luuli saaneensa Pontus de la Gardiesta, mutta --
olihan tämäkin ollut petturi. Voisihan hän antautua vihollisten
viekoiteltavaksi... ehkäpä Iivanan... Sentähden oli välttämätöntä
jo edeltäpäin sitoa hänet Ruotsiin niin lujilla siteillä kuin
mahdollista.

Sofia Gyllenhjelm, kuninkaan äpärätytär, oli isänsä suuressa
suosiossa. Hän oli kuningattaren hovineitsyt ja oli päässyt monen
arvoisan perheen tuttavuuteen. Niissä hän oli tavannut tämän urhean
soturin ja rakastunut niinkuin moni muukin hänen reippaaseen
olentoonsa ja täydelliseen, ritarilliseen kohteliaisuuteensa.

Ei ole varmaa, oliko Pontus herra samalla ihastuksella kiintynyt
Sofiaan, mutta hän oli liian hyvä valtiomies jättääkseen huomioon
ottamatta, mitä etuja tämä saattoi hänelle tuottaa, ja sentähden hän
lausui olevansa mitä syvimmästi kiitollinen, kun kuningas hänelle
tarjosi Sofian kättä. Morsian oli ylenmäärin onnellinen, ja molemmat
äskenkihlatut pyysivät, että häät vietettäisiin mahdollisimman pian.
Samalla oli Pontus de la Gardie nimitetty ylipäälliköksi Suomeen, ja
hyvin oivaltaen, miten vaihteleva onni on, hän tahtoi kernaasti saada
vakavan aseman itselleen Ruotsissa.

Sanasta toimeen. Suurella komeudella vietettiin häät Vadstenan
luostarikirkossa luterilaisen käsikirjan mukaan. Saatiinpa paavin
lähettikin sinne saapuville paavilaisten suureksi harmiksi, nämä
kun pitivät sitä kirkon saastutuksena; ja kun juhlamenojen aikana
eräs parvekkeista luhistui maahan, niin he selittivät sen taivaan
rangaistukseksi.

Sulhanen sai useita läänityksiä, tiluksia ja kartanoita, ja hän piti
erittäinkin huolta siitä, että kaikki oli valmiina matkaa varten
Suomeen.

Vähäinen ei ollut suinkaan ällistys, kun hänen nuori puolisonsa
selitti tahtovansa seurata häntä. Turhaa oli kaikki puhe siitä, että
saattoi syntyä meritappelu ja että oleskelu yksin oudossa kaupungissa
ja vieraassa maassa olisi ikävää. Sofia vastasi sietävänsä ennen
mitä tahansa kuin voivansa erota puolisostaan. De la Gardie myöntyi
lopulta, etenkin kun kuningaskin näytti olevan sitä mieltä. Oli
jotenkin selvää, että hän oli kehottanut Sofiaa.

Vaikeata oli kyllä ottaa hänet mukaan, mutta mitä tehdä? Parasta
ottaa asiat niin huolettomalta kannalta kuin suinkin. Pontus de la
Gardie oli jo aikoja sitten tullut siihen kokemukseen, että taakkaa
on kannettava niin kauan kuin on pakko, mutta että se on heitettävä
heti, kun se käy laatuun, ja sitten sopii käyttää vapauttaan miten
haluaa.

Matkalle suoriuduttiin elokuussa 1580. Suunnattiin suoraan
Liivinmaahan. Räävelissä de la Gardie hankki puolisolleen
sopivan asunnon ja seurueen ja jätti hänet sitten rukouksista ja
vastaväitteistä huolimatta.

Muutaman hyvin varustetun aluksen kera hän purjehti itään päin
Viipuriin, Ruotsin äärimäiseen rajalinnoitukseen.

Sitä vastassa oli Venäjän puolella Käkisalmi eräällä niemekkeellä
siinä, missä Vuoksenvirta Saimaasta laskee Laatokkaan. Sekä linnan
että kaupungin varustukset olivat pääasiassa puusta, mutta toiselta
puolen oli itse paikka erittäin sopiva ja toiselta puolen taas
piiritystaito siihen aikaan niin vähäinen, että mitkään yritykset
linnoituksen valloittamiseksi eivät olleet tähän asti onnistuneet.
Nyt sen hetki oli lyönyt.

De la Gardie pommitutti kaupunkia hehkuvilla kuulilla. Vaikutus oli
hirveä, monta taloa syttyi palamaan, ja kaikki sammutusyritykset
olivat turhat.

Onnettomilla asukkailla oli valittavanaan kaupungissa riehuva tuli
ja sen ympärillä kolmella taholla meri, neljännellä ruotsalaisten
miekat. Suuri joukko paloi, vielä useammat saivat surmansa aalloissa,
2,000 miestä kaatui taistelussa, ja kaupunki valloitettiin. Linnan
päällikkö antautui saaden itselleen ja miehistölleen luvan lähteä
vapaasti.

Tämä tapahtui marraskuun 1 p:nä 1580. Yrjö Boije ja Kaarle Horn
olivat saapuneet sinne tuoden lisävoimia. De la Gardie asetti Boijen
linnan päälliköksi; Kaarle Hornin hän otti mukaansa.

Nämä molemmat sopivat oivallisesti yhteen. Kaarle Horn, joka oli
paljon nuorempi, näki Pontus herrassa mielikuvituksensa luoman
ihanteen. Hän oli pelkäämätön vaaran hetkellä, päättävä kaikissa
toimissaan, arkailematon, kun hänen tuli lausua mielipiteensä, ankara
velvollisuuksiensa täyttämisessä, mutta lepohetkinä hyvä toveri.
Ystävien kesken hän oli avomielinen ja suora. Hän saattoi mukautua
millaisiin kieltäymyksiin tahansa, kun asiat niin vaativat, mutta
hyvää pöytää hän ei suinkaan halveksinut suhteessa eikä toisessa.

Nuori Horn taas miellytti Pontus herraa. Hänestähän voisi saada
jotakin, saada jonkun, joka ymmärtäisi häntä ja jolle hän voisi
ilmaista ne suunnitelmat, mitä mielessään liikkui.

Talvi näytti käyvän ankaraksi, mutta Pontus herra arveli väen
hyvinkin tarvitsevan lepoa.

Yrjö Boije tuumi kyllä, että muualla olisi voinut olla mukavampaa
ja että täällä oli muonavarain puute. Mutta mitäpä tämä asia häntä
liikutti? Kuinka paljon hän aikoinaan olikaan saanut muistutuksia
vitkasteluistaan, ja nyt kävi ranskalainen talvimajoihin paljon ennen
kuin talvi oli alkanutkaan. Samapa se hänen puolestaan.

Sillävälin käyskenteli Pontus herra joka päivä yltympäri sotamiesten
kesken puhutellen heitä ystävällisesti ja kehotellen heitä, käskien
heitä pitämään hyviä päiviä niin kauan kuin se kävi laatuun; huonot
ajat tulevat kyllä nekin. Hän kiitti kaikkea, mikä ansaitsi kiitosta,
moitti jokaista laiminlyöntiä, mutta teki sen niin, että sellaista
harvoin uudistui. Sotamiehet suorastaan jumaloivat häntä.

Päällystössä kadehdittiin suuresti häntä, ulkomaalaista. Häntä
pidettiin kyllä suuressa arvossa taitavana päällikkönä, mutta...
aina kun hänestä puhuttiin, tuli tuo kiusallinen mutta... Jos hän
sitävastoin oli itse mukana, rupatti hän ja kertoili juttujaan tai
osoittautui niin toverilliseksi ja osaaottavaksi, että kaikki vallan
ihailivat häntä. Jokainen paloi halusta saada hänen lippujensa alla
niittää uusia laakereita.

Hän puolestaan luotti vain Kaarle Horniin. Myöhäiseen yöhön he
saattoivat istua yhdessä juttelemassa ja toisinaan lukemassa,
toisinaan tarkastamassa kompassia. Siitä he eivät puhuneet
kenellekään, mikä heillä oli tarkoituksena.

Sillä välin pakkanen yhä kiihtyi; järvet ja joet, vieläpä merikin
jäätyivät. Pontus de la Gardie ja Kaarle Horn tekivät pitkiä
retkiä. Joka kerta palatessaan he näyttivät aina iloisemmilta
ja tyytyväisemmiltä, olipa se sitten raitisten tuulien tai muun
vaikutusta.

Saipa arvoitus lopulta ratkaisunsa. Eräänä päivänä ylipäällikkö
antoi käskyn, että koko sotajoukon tuli kuormastoineen kaikkineen
olla lähtökunnossa; ja eräänä aamuna, kun pakkanen oli tavallista
purevampi, komennettiin lähtöön. Matkan määrästä ei tiennyt kukaan,
mutta Pontus herra suuntasi Kaarle Hornin ja lähimpien miestensä
kanssa lahden jäälle, ja sotajoukko seurasi perässä.

Se oli kummaa kulkua: kompassi oli ainoana oppaana. Pureva
pakkanen pakotti kulkemaan nopeasti, lepohetket olivat lyhyet ja
harvalukuiset. Ylipäällikkö oli kaikkialla saapuvilla; toisinaan
hän kiidätti koko penikulman takaisinpäin vain pitääkseen silmällä,
että kaikki olivat mukana. Häntä tervehdittiin eläköönhuudoilla,
ja hän laski leikkiä ja laverteli kuin olisi oltu huviretkellä.
Saavuttiin maihin, ja siellä vihdoinkin saivat sekä ihmiset että
eläimet levähtää, mikä jo oli kylläkin tarpeellista. Mutta taaskin
suoriuduttiin matkaan, Suomenlahdelle, suoraan Inkerinmaata kohden.
Kaikkiaan oli kuljettu 50 penikulmaa, matkan määränä oli Wesenbergin
linnoitus.

Suuri oli siellä hämmästys. Linna, joka oli vanha, lujasti muurattu
rakennus ristiritarien ajoilta, oli vahvasti varustettu, ja sinne
vetäytyivät venäläiset suojaan. Ruotsalaisten hehkuvat kuulat
sytyttivät sen, mutta tuli tukahutettiin ja muurit seisoivat
entisellään.

Sitä ennen oli Pontus herra jo käskenyt lähettää Räävelistä
suuren tykin itselleen. Sen saavuttua alkoi heti pommitus, ja kun
ruotsalaiset maaliskuun 4 p:nä 1581 valmistautuivat rynnäkköön,
antautui linna, kun sen miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.

Seuraava hyökkäys tehtiin Tolsborgin linnoitusta vastaan, mutta
siellä antautuivat säikähtyneet venäläiset heti samoilla ehdoilla.
Sekä Wesenbergiin että Tolsborgiin määräsi Pontus herra miehistön ja
päällikön.

Sisä-Venäjälle tehtiin partioretki ja siellä poltettiin Sorinakin
kaupunki. De la Gardie marssi takaisin Suomenlahden poikki Suomeen
maaliskuun lopulla yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja sitten hän
matkusti heti Tukholmaan neuvottelemaan kuninkaan kanssa seuraavasta
sotaretkestä.

Ankarasti ahdistivat venäläisiä tähän aikaan tataarit ja urhea Stefan
Batori, joka arveli, että tilaisuutta oli käytettävä. De la Gardien
ehdotuksesta Juhana varusti joltisenkin sotajoukon, jonka keralla
urhea herra taas purjehti Liivinmaahan.

Sillä aikaa oli Kaarle Horn hoitanut ylipäällikkyyttä. Pienellä
sotajoukollaan hän valloitti linnoituksen toisensa perästä. Lode
valloitettiin heinäkuun 22 p:nä 1581; venäläiset jättivät linnan,
mutta päällikkö, joka ei tahtonut palata isänmaahansa, siirtyi
Ruotsiin vaimoineen ja lapsineen. Wickelissä ei miehistö uskaltanut
edes odottaa vihollisen tuloa, vaan sytytti itse linnan tuleen paeten
Pernauhun. Onni oli kääntynyt. Voitto seurasi ruotsalaisia, mihin
tahansa he kääntyivätkin.

Hapsalissa, maan pääkaupungissa, tekivät venäläiset aluksi urheata
vastarintaa, mutta tahrasivat maineensa säälimättömällä julmuudellaan
aseettomia asukkaita kohtaan. Niinpä kerrotaan, että eräs venäläinen
nainen oli murhannut seitsemän liiviläistä lasta. Kiivaan vastarinnan
jälkeen avattiin linnan portit ja se antautui, kun miehistölle
myönnettiin vapaa lähtö.

Samaan aikaan saapui de la Gardie vereksine sotavoimineen Ruotsista.
Tuskin oli hän noussut maihin Räävelissä, kunhan jo riensi Hornin
avuksi. Silloin oli tällä jo linna vallassaan.

Heti senjälkeen kiiruhtivat de la Gardie ja Kaarle Horn Narvaan. Tämä
tärkeä kauppakaupunki oli suureksi osaksi kaikkien Venäjän tarpeiden
varastopaikkana. Lyhyessä ajassa oli se tullut varsinaisen kaupan
pääpaikaksi, ja suuremmaksi varmuudeksi oli se ympäröity kolmen sylen
paksuisella muurilla.

Ruotsalaisille oli erittäin tärkeätä saada tämä kaupunki haltuunsa.
De la Gardie saapui syyskuun 3:ntena, ja seuraavana päivänä alkoi
pommitus, jota kesti taukoamatta 6:nteen päivään asti, jolloin muuri
useissa kohdin oli rauennut. Neljäsataa venäläistä pyssymiestä tuli
kaupungille avuksi, mutta heidät lyötiin ja karkoitettiin.

Klaus Fleming, joka oli tuonut mukanaan piiritystykistön ja osan
sotaväkeä, sulki sataman; ja sen teki tämä ankara herra niin
perusteellisesti, ettei siitä olisi kissakaan päässyt lävitse.

Kun kaupungin miehistö oli hyljännyt de la Gardien ehdotuksen,
että he saisivat lähteä vapaasti, kutsuttiin sotajoukko koolle
ja sotilaille ilmoitettiin, että nyt tehdään heti rynnäkkö ja
että kaupunki jätetään neljäksikolmatta tunniksi vapaasti heidän
ryöstettäväkseen; kuitenkin oli kirkkoja ja naisia säästettävä.
Niiden, jotka halusivat ottaa osaa rynnäkköön, tuli ilmoittautua,
sillä päällikkö ei tahtonut mukaansa muita kuin vapaaehtoisia ja
urheita miehiä. Ainoastaan ne, jotka ottivat osaa rynnäkköön, saivat
olla osallisina ryöstössä. Se, joka muuten anasti jotakin saalista,
sai luovuttaa sen muille.

Silloin huusivat kaikki, ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret,
sotilaat ja kuormarengit, tahtovansa olla mukana. He saivat itse
valita päällikkönsä ja itse kärsiä seuraukset. Venäläiset tekivät
kiivasta vastarintaa; monta kaatui, mutta niin suuri oli hyökkääjäin
into, että he tunkeutuivat kaupunkiin muurin aukoista.

Syntyi kauhea verilöyly; ruotsalaiset saivat suuren saaliin sekä
ruutia ja tykkejä että muita sotatarpeita.

Seurasi sitten Ivangorodin, Jaman, Kaporien ja Savonlinnan valloitus.

Uskollisesti oli Kaarle Horn seurannut de la Gardieta, usein
noudattanut hänen käskyjään ymmärtämättä niitä; nyt sanoi Pontus
herra hänelle: "Pyydä mitä tahdot."

"Pyydän saada aina seurata sinua?"

"Mitä tahansa, mutta älä sitä."

"Miksi en?"

"Se vain lamauttaisi ajatuskykysi ja tekisi sinut epäitsenäiseksi."

"Sinusta opin joka päivä."

"Sinä olet ennen toiminut omin päin; toimi niin vastedeskin."

"Olen menettänyt itseluottamukseni."

"Se palautuu. Asetan sinut päälliköksi Narvaan, siinä saat kyllä
ajattelemista."

"Koetan parastani."

Niin he erosivat. De la Gardie palasi sotajoukkoineen Rääveliin,
tullen sinne juhlakulussa Lucian päivänä ratsuväkensä etunenässä
kellojen soidessa ja kansan riemuitessa. Nikolainkirkossa
polvistuivat niin monet kuin sinne suinkin mahtui kiittämään Jumalaa,
joka oli antanut voiton sotaretkellä. Senjälkeen pidettiin saarna ja
veisattiin kiitosvirsi.

Sotilaat ja porvarit syleilivät toisiaan ilokyynelten virtaillessa.
Vihdoinkin rohjettiin toivoa parempia aikoja, jolloin maanviljelys ja
kauppa taas kukoistaisivat. Pontus de la Gardien nimi oli kaikkien
huulilla; hän oli virolaisten pelastaja, venäläisten kauhistus.
Viimemainitut panivat hänen nimensä litaniaan kaiken sen pahan oheen,
josta he rukoilivat Jumalaa heitä varjelemaan.

Herra Pontus oli lähettänyt erityisen pikalähetin ilmoittamaan
rouvalleen Sofialle tulostaan ja pyytänyt häntä tulemaan kirkkoon
tapaamaan häntä, mutta häntä ei näkynyt.

Puolisonsa asunnon portilla hän sanoi kiitellen hyvästit
upseereillensa. Vähälukuinen palvelijakunta seisoi siinä hänen
käskyjään odotellen. Hän meni nopeasti sisään.

Huoneet olivat tyhjät, ei kukaan ollut häntä vastassa. Hän meni
eteenpäin. Silloin hän näki erään naisen seisovan selin häneen
kultapukimissa ja kimaltelevat jalokivet ja helmet päässä.

Tämä kääntyi nopeasti; se oli Sofia. Hänen poskensa olivat kalpeat
hänen silmänsä itkettyneet, mutta ne säkenöivät sittenkin, ja rinta
kohoili väkinäisesti.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Pontus herra hämillään.

"Sitä vielä kysytte!" huudahti Sofia kiihkeästi. "Eikö minua,
kuninkaan tytärtä, ole kohdeltu kuin halveksituinta naista
Räävelissä?" Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä.

"Kuka on sellaista uskaltanut?"

"Arvoni vaatisi, että puolisoni olisi juhlallisesti vienyt minut
kirkkoon kiitosjumalanpalvelukseen. Korkealta isältäni olin
saanut tämän puvun tällaisia tilaisuuksia varten. Miten ylpeänä
pukeuduinkaan siihen; ja kun huudettiin 'nyt kulkue tulee', silloin
sykki sydämeni ilosta ja ylpeydestä! Se ei kuitenkaan kääntynyt
tänne, vaan meni suoraan kirkkoon. Päällikön silmät olivat kiintyneet
kaikkiin kauniisiin naisiin, jotka ihastuneina katselivat häntä, ja
noiden kevytmielisten tähden hän unhotti sen, jolle ennen kaikkea oli
velvollinen osoittamaan rakkautta ja kiitollisuutta."

Keskeyttämättä hän olisi saanut jatkaa paljon kauemminkin, niin
hämmästynyt oli Pontus herra. Mutta eräs sana sattui erityisesti
hänen korvaansa, ja hän huudahti: "Kiitollisuuttako?"

"Saathan sinä kiittää juuri minua asemastasi ja nauttimastasi
korkeasta arvosta!"

"Ei, tämä menee liian pitkälle!" tiuskaisi Pontus herra melkein
vihoissaan. "Kokonainen kaupunki riemuitsee minun tänne-tulostani, ja
kotonani kohdellaan minua kuin pahantekijää. Mitä teidän sukuperäänne
tulee, niin siitä kannattaa puhua hyvin vähän. Jääkää tänne tai
menkää Ruotsiin, miten teitä vain huvittaa, mutta minua ette näe
enää."

Hän aikoi lähteä huoneesta, mutta Sofia juoksi hänen eteensä,
heittäytyi maahan ja syleili hänen jalkojaan.

Se oli vain mustasukkaisuutta! sanoi Sofia. Kaikki naiset kilpailivat
hänen miehensä suosiosta... Hän oli epäluuloinen, koska luuli, ettei
Pontus herra rakastanut häntä... Jos tämä nyt menisi, niin hän
surmaisi itsensä.

Ei ole niin varmaa, olisiko herra Pontus joka suhteessa ollut yhtä
taipuvainen, mutta riitaantuminen Sofian kanssa synnyttäisi ehkä
selkkauksia ja herättäisi kuninkaassa epäluuloja. Se voisi katkaista
hänen loistavan uransa, ja kunnianhimoansa tyydyttääkseen Pontus
de la Gardie alistui kaikkeen; sentähden hän syleili Sofiaansa,
tyynnytti hänen mieltänsä ja koetti saada hänet palaamaan Ruotsiin.

Siinä suhteessa oli Sofia kuitenkin taipumaton. Hänen täytyi saada
olla miehensä läheisyydessä, ero tästä olisi hänen kuolemansa.

Sen sijaan hän lupasi, ettei vastedes enää tule tapahtumaan mitään
tällaista ja että hän tahtoi tästälähin kärsiä ja salata tuskansa,
olivatpa ne miten katkeria hyvänsä.

Pontus herra ajatteli itsekseen, että avioliitto oli sentään hyvin
kiusallinen ies; onneksi hänen ei tarvinnut jäädä Rääveliin, ja hän
päätti vakaasti, ettei sinne vallan pian palaja.

Ruotsissa herättivät de la Gardien voitot melkein yhtä suurta iloa
kuin Räävelissäkin, etenkin kuninkaassa. Hän lähetti hänelle sekä
rahoja että kunniamerkkejä jaettavaksi palkintoina sotaväelle.
Mutta turhamainen kun oli, liitti hän arvonimeensä heti valloitetut
maakunnat eikä tahtonut suostua rauhaan, ellei saisi pitää näitä
maita hallussaan.

Pontus herra kirjoitti hänelle, että hänen rauhan tähden pitäisi
luopua niin vähäpätöisistä valloituksista; mutta se oli turhaa.

Venäjällä synnytti ruotsalaisten menestys yleistä pelkoa, Puolassa
kateutta. Stefan Batori sanoi, että ruotsalaiset eivät olisi
valloittaneet mitään, ellei hän olisi antanut Venäjän pääarmeijalle
tekemistä toisaalla. "Minä lasken verkot", sanoi hän, "mutta Juhana
korjaa saaliin."

Tsaari Iivana halusi nyt rauhaa, mutta ei semmoisilla ehdoilla,
jommoisia Juhana asetti. Hän turvautui silloin juoneen, kirjoitti
paaville kääntyneensä katoliseen uskoon ja pyysi hänen välitystään.
Se onnistui. Possevino pantiin lähettilääksi; Juhana kutsuttiin
ottamaan osaa rauhankeskusteluihin. Mutta ylvästellen saamistaan
voitoista hän esitti niin suuria vaatimuksia, että Stefan ja Iivana
tekivät keskenään sopimuksen, jonka mukaan kumpainenkin saisi pitää
omanaan mitä voisi ruotsalaisilta Virossa anastaa.

Juhana suuttui sekä lankoonsa että Possevinoon, ja kun hänellä ei
ollut tilaisuutta lähettää lisävoimia Ruotsista, käski hän käymään
alituista hävityssotaa Venäjää vastaan.

De la Gardiella oli useimmiten menestys, mutta hänen mielensä
katkeroitui, kun ei otettu ollenkaan huomioon hänen kehotuksiaan,
että tehtäisiin rauha eikä luotettaisi epävarmaan sotaonneen.
Tämä meni niin pitkälle, että hänen saksalaisia ja skottilaisia
palkkasotureita tyydyttääkseen täytyi omalla vastuullaan lainata
rahoja sekä pantata vitjoja ja koristeita.

Horjuvaisena kuten ainakin antoi Juhana toisella kertaa käskyjä,
jotka hän toisella kertaa peruutti, mutta silloinpa ei Pontus herra
häikäillytkään sanoa hänelle purevia totuuksia. Kerran hän huomautti:
"Liivinmaan aatelisto ei ole kuninkaalle oikein suosiollinen";
toisella kertaa taas: "Teidän kuninkaalliselle majesteetillenne on
suureksi häpeäksi ja häväistykseksi, että ensin käsketään ottaa
jotakin ja sitten kohta hämäräin kulkupuheiden nojalla antaa
se takaisin; sentähden minä suuresti kummastelen, kuka teidän
majesteetillenne antaa sellaisia neuvoja", j.n.e.

De la Gardie piti sotaa nyt jo liian epäkunniallisena, jonkatähden
se hänestä myöskin oli kadottanut kaiken viehätysvoimansa. Tulipa
sitten vielä lisäksi, että hän tunsi olevansa onneton avioliitossaan.
Hänen puolisonsa sietämätön mustasukkaisuus kiusoitti häntä. Vastoin
hänen tahtoansa pakottivat olosuhteet hänet viipymään pitkän ajan
Räävelissä, ja se vakoilu, jota Sofia harjoitti, vei useinkin
tuloksiin, jotka antoivat aihetta hyvin kiusallisiin perhekohtauksiin.

Vihdoin hän sanoi puolisolleen ankaran vakavasti jättävänsä sekä
hänet että kuningas Juhanan, ellei saanut nauttia vapauttaan; täällä
ei nyt enää ollut mitään häntä pidättämässä. Sofia rouva lupasi
alistua kaikkeen. Viettikö hänen herransa sen jälkeen ehkä vieläkin
vapaampaa elämää, jota hän suri, vai oliko hänen terveytensä ehkä jo
ennemmin murtunut, se jääköön ratkaisematta, mutta Sofia kuoli alussa
vuotta 1583, synnytettyään pojan, sittemmin kuuluisan Jaakko de la
Gardien.

Suriko Pontus herra häntä, on epätietoista; paljon luultavampaa on,
että hän oli iloinen päästessään vapaaksi hänestä. Poika jätettiin
naisten hoivaan; nyt Pontus herra taas sai nauttia vapaudestaan.

Sekä sotaa että rauhanhieromista jatkettiin. Hyökkäys Pähkinälinnaa
vastaan, jossa de la Gardie ei ollut osallisena, ei onnistunut;
lisäksi tuli Puolan uhkaava käytös, joka kaikki sai kuningas Juhanan
rauhallisempaan ajatustapaan. Tataarit uhkailivat Venäjää, ja siellä
pyrittiin sentähden sopuun Ruotsin kanssa.

Vihdoinkin määrättiin rauha tehtäväksi Pliusassa, puolitoista
penikulmaa Narvasta, toukokuun 9 p:nä 1583. Mutta ei sovittu siitä,
kuka ottaisi ensi askeleen rauhankeskustelujen alkamiseksi, ja
sitten keksittiin semmoinen temppu, että asetettiin venäläisten ja
ruotsalaisten teltat lähekkäin, ovet vastakkain ja niiden väliin
pöytä, jonka ääressä lähettiläät istuivat kukin teltassaan.

Siinä tehtiin välirauha kolmeksi kuukaudeksi.

Toinen kokous pidettiin elokuun 10 p:nä 1583. Silloin pitennettiin
välirauha kolmeksi vuodeksi. Kolmas kokous oli marraskuun 5 p:nä
1583; siinä tarjosivat venäläiset Ruotsille Vironmaan ja Narvan sekä
kauppaoikeuden koko Venäjällä. Nämä olivat Ruotsin lähettilästen
mielestä hyvät ehdot, mutta Juhana vaati paljon enemmän. Sovittiin
kahden viikon miettimisajasta, ja Ruotsin lähettiläät palasivat
veneessä Velika-jokea myöten Narvaan. Vanhassa aluksessa oli kaksi
tykkiä, jotka laukaistiin matkustajain kunniaksi; tällöin särkyi yksi
pohjalauta ja siihen syntyi joltinenkin reikä. Sen päällä oli joukko
matkatavaroita, joten sitä ei huomattu heti. Kun vesi syöksyi sisään,
heittäytyivät soutajat veneen laidalle ja vene kaatui. Useat uivat
maihin, toisia pelastettiin, mutta kahdeksantoista hukkui, niiden
joukossa Pontus de la Gardie.

Hänet haudattiin Räävelin Nikolainkirkkoon ja hänelle pystytettiin
marmoripatsas.



13.

PERHEKUVAUS.


Juhanasta ei ollut ensinkään vastenmielistä, että katoliset lähtivät
pois; nyt oli hänellä tilaisuus vapaasti hommailla liturgioinensa.

Kuningatar johdettiin mikäli mahdollista harhaan. Kuninkaan tarkoitus
ei kyllä ollut erota kokonaan paavista, mutta hän tahtoi vain
pakottaa hänet erinäisiin myönnytyksiin, ja kun niihin oli suostuttu,
kutsuttaisiin katoliset papit takaisin.

Katariina oli liian heikko ajattelemaan kaukaisempia asioita.
Ne katoliset jäivät jäljelle, jotka kuuluivat hänen lähimpään
ympäristöönsä, ja sentähden hän luuli, että kaikki muukin oli hyvällä
kannalla.

Riitaisuuksia kuninkaan ja herttuan välillä jatkui edelleen; toinen
ei tehnyt toiselle pienimpiäkään myönnytyksiä.

Turhaan Juhana vetosi kuninkaallisiin oikeuksiinsa. Kaarle ei
suostunut siihen, että niitä pienimmässäkään määrässä sovellettiin
herttuakuntaan; se kuului yksinomaan hänelle, ja alamaistensa isänä
hän hoiti sitä.

Mariestadin ja Mariefredin kaupungit perustettiin, ja molemmat saivat
nimensä hänen jumaloidusta Mariastaan.

On merkillistä, miten hänen raudankova tahtonsa taipui pehmeäksi
kuin vaha hänen puolisonsa pienissä kätösissä. Hän koetti arvata ja
jo ennakolta täyttää puolisonsa toiveet, eikä kukaan muu kuin Maria
olisi voinut saada häntä suopeammalle kannalle veljeänsä kohtaan,
jota hän vuosi vuodelta piti yhä pienemmässä arvossa.

Vuonna 1580 Maria synnytti tyttären, jonka Kaarle äitinsä mukaan
nimitti Margareetaksi. Lapsi oli heikko ja kivulloinen sekä eli vain
muutamia vuosia.

Marialleen hän aukaisi sydämensä, Marialleen hän ilmaisi ajatuksensa,
hänen kanssaan hän neuvotteli, mitä piti tehtämän maan tilan
parantamiseksi ja kansan valistamiseksi. Ja Maria koetti katsoa
asioita hänen silmillään ja omaksua hänen ajatustapansa.

Ollen itse kasvatettu evankeliseen uskoon hän hyväksyi sen, että
Kaarle otti vastaan ne protestanttiset papit, jotka etsivät suojaa
herttuakunnasta; hän ei kuitenkaan tahtonut, että herransa kovin
sanoin vastaisi veljensä ankariin määräyksiin, että heidät oli
heti lähetettävä takaisin. Mutta joskaan hän ei voinut estää häntä
kiivaasti vastaamasta, tulivat vastaukset kuitenkin hänen tähtensä
lievemmiksi kuin mitä Kaarle itse oli tahtonut.

Jo alusta pitäen oli Maria ruvennut kirjeenvaihtoon kälynsä
kanssa, ja muutamien vuosien kuluessa olivat molemmat todellisia
rauhanvälittäjiä miestensä kesken.

Sillä aikaa leskikuningatar oleskeli Strömsholmassa. Sukulaisia ja
ystäviä oli enimmäkseen siinä pienessä hovissa, minkä hän oli koonnut
ympärilleen.

Leskikuningatar oli liian viisas sekaantuakseen politiikkaan.
Täydellä vakaumuksella hän riippui puolisonsa uskossa, ollen tässä
suhteessa herttuan puolella. Tämän väkinäistä menettelyä ei hän kyllä
voinut ensinkään hyväksyä, mutta hän toivoi nyt, että Marian vaikutus
lieventäisi hänen kiivaan luonteensa purkauksia.

Elisabet oleskeli enimmäkseen hänen luonansa. Tukholman linnassa oli
elämä liian tahditonta häntä viehättääkseen. Hänellä oli kyllä oma
hovinsa, mutta sekä kuningas että kuningatar tahtoivat toimittaa
sinne suosikkejaan, ja nämä eivät suinkaan olleet henkilöitä, jotka
häntä miellyttivät.

Kaksitoistavuotias Annakaan ei miellyttänyt häntä, tai sanokaamme
suoraan, että tytön vaihteleva luonne kauhistutti Elisabetia.

Ei ainoastaan hänen ulkomuotonsa muistuttanut Ceciliaa, vaan
myöskin nuo yhtäkkiset vaihdokset ilosta suruun, mitä vilkkaimmasta
hilpeydestä vakavuuteen ja jäykkyyteen. Onneksi eleli nuori neiti
vallan toisissa olosuhteissa, ja hänen ehdoton luottamuksensa veljeen
saattoi olla hänelle hyvänä suojana kaikkia kiusauksia vastaan.

Strömsholmassa, hänelle nykyään niin rakkaan Katariinan luona, hän
sai olla vapaana tällaisista vastenmielisyyksistä.

Katariinan kanssa hän saattoi keskustella tuosta tärkeästä
kysymyksestä, mennäkkö naimisiin vai eikö.

Sydämessään hän tunsi taipumusta herttua Kristofferiin, mutta Sofian
onneton avioliitto väikkyi aina aaveen tavoin hänen mielessään.

Katariinan neuvosta oli hän kuitenkin tehnyt päätöksensä.
Mecklenburgiin oli lähetetty kirje, ja kesällä oli vietettävä
häät Tukholman linnassa, mutta herttuaa kehotettiin tulemaan
leskikuningattaren luo Strömsholmaan morsiantansa tapaamaan. Sieltä
heidän oli määrä matkustaa yhdessä pääkaupunkiin.

Sitä ennen täytyi hänen kuitenkin vielä saada kerran nähdä rakas
sisarensa, joka nykyään, kun miehensä oli karkoitettu valtakunnasta,
alati oleskeli Ekolmsundissa jumaloidun poikansa kanssa.

Sinne matkusti Elisabet, ja hänet otettiin avosylin vastaan.

Sofia oli virkeämpi kuin pitkään aikaan, ja ilo siitä, että hän sai
nähdä rakkaan sisarensa, oli ainakin hetkiseksi tehnyt hänet melkein
terveeksi.

Miten paljon heillä olikaan toisilleen kertomista! Pöyhkeästä,
ylpeästä Sofiasta oli tullut nöyrä nainen, joka ei elämältä mitään
vaatinut.

"Vain yksi rukous minulla on", sanoi hän, "että rakkaan poikani
kävisi hyvin elämässään; hänen tähtensä tahdon mielelläni kärsiä
vaikka mitä."

Kun Elisabet sitten rohkeni väittää, että hän hemmotteli poikansa
piloille, vastasi sokaistu äiti:

"Hän on ainoa aarteeni maan päällä. Voisinko kieltää häneltä mitään?"

Nuori Kustaa oli tavattoman kaunis lapsi. Vaaleat kiharat ympäröivät
hänen päätään, ja hänen sinisilmissään oli toisinaan lempeä ilme,
mutta olipa toisinaan rajuuttakin sekä katseessa että kasvojen
eleissä, ja silloin hän muistutti suuresti isäänsä. Silloin hän
kohteli pahoin sekä palvelijoita että eläimiä, ja kun äiti ei
suvainnut häntä kuritettavan, pakenivat kaikki häntä.

Turhaan Elisabet tästä huomautti. Sofia ei tahtonut kuullakkaan
mitään semmoista.

Eräänä päivänä kuulivat sisarukset huutoa ja melua linnanpihalta, ja
kun he kiiruhtivat ikkunaan, näkivät he, että tallimestari esteli
tuota yksitoistavuotiasta poikaa nousemasta hurjan hevosen selkään.

Vimmoissaan siitä, ettei saanut mitä tahtoi, tempasi pikku riiviö
miekan tupestaan ja iski kerran toisensa perästä palvelijaa kohden,
joka väisteli nopeasti.

Herttuatar huusi, tempasi ikkunan auki ja käski tallimestarin antaa
hevosen.

Poika hyppäsi heti selkään, mutta kun pikku herra ei voinutkaan
hillitä hevosta, heitti se hänet melkein heti maahan, jossa hän
makasi tajutonna, liikahtamatta.

Herttuatar huudahti kauhusta ja hyökkäsi rappusia alas.

Ei kukaan ollut uskaltanut mennä poikaa lähelle. Kaikki seisoivat
hämillään ja säikähdyksissään.

Herttuatar kumartui alas ja kuunteli, sitten hän otti hänet syliinsä
ja kantoi linnaan.

Tajunta palasi muutaman tunnin kuluttua.

Ei kukaan muu kuin äiti saanut pitää huolta hänestä, ja kun tämä
tahtoi estää häntä liian aikaisin nousemasta jalkeille, löi hän
äitiään, ja tämä sieti sen kärsivällisesti.

Hänellä ei ollut enää aikaa seurustella Elisabetin kanssa, ja suru
sydämessä matkusti tämä pois.

Herttua Kristoffer oli jo ehtinyt saapumaan Strömsholmaan ja oli itse
häntä vastaanottamassa.

"Niin, vie minut täältä", sanoi Elisabet, "minä olen kärsinyt liian
paljon tahtoakseni kauemmaksi aikaa jäädä tänne."

Katariina seurasi äskenkihlattuja, ja Tukholmassa vietettiin häät
kaikessa yksinkertaisuudessa, ehkäpä osittain kuningattaren sairauden
tähden, mutta enimmän ehkä sentähden, että prinsessa Elisabet halusi
niin.

Senjälkeen kävivät vastanaineet tervehdyksellä herttuan luona, josta
ei ollut saavuttu häihin.

Komeasti otti Kaarle heidät vastaan. Hän oli tähän aikaan itse niin
onnellinen, että mielellään tahtoi valmistaa iloa muillekin.

Ja hänen hyvä enkelinsä, niinkuin hän Mariaansa nimitti, eli niin
yksinomaan häntä varten, että saattoi aivan kirjaimellisesti sanoa
hänen lukevan miehensä silmistä tämän ajatukset ja arvaavan hänen
toiveensa.

Molemmat herttuat sopivat hyvin keskenään. Kummankin luonteessa oli
rehellistä vakavuutta, ja molemmille hymyili tulevaisuus loistavan
värisenä.

Vain muutamia harvoja, mutta suloisia päiviä he saivat viettää
yhdessä.

Eron hetkellä sanoi herttua Kristoffer: "En voi teille toivoa
suurempaa onnea kuin teillä jo on, olkoon se vain pysyväinen."

"Ole lujana uskossasi, kunnioita ja rakasta herraasi, niin elämäsi on
vankalla pohjalla", virkkoi Kaarle jäähyväishetkellä sisarelleen.

Nuorten saapuessa Tukholmaan tahtoi Juhana tietää, mitä uutta
Kaarleen kuului.

Mutta he tiesivät kertoa vain niin suuresta perheonnesta, että hän
pian väsyi siihen ja antoi heidän heti senjälkeen matkustaa.

Viisi komeata laivaa oli varattu viemään nuorta paria Wismariin,
ja tykkien jyskyessä sekä kaikin puolin juhlallisesti tapahtui
Tukholmasta lähtö.

       *       *       *       *       *

"Kaikki ovat onnellisia, kaikki saavat mitä heidän sydämensä halajaa,
minä vain olen yksin ja hyljättynä, ilman ystäviä, voimatta luottaa
kehenkään!"

Näin valitteli kuningas ja syystä kylläkin. Mitään ystäviä ei hänellä
ollut, ja hänen uskottujansa, Juhana Henrikinpoikaa y.m., saattoi
pikemmin pitää hänen kätyreinään ja palvelusjuhtinaan.

Miten olikaan hän koetteeksi mukautunut muiden toiveita noudattamaan!

Kun katolinen kirkko velvoitti häntä paastoomaan keskiviikkoisin,
sentähden että hän sennimisenä päivänä oli murhauttanut veljensä,
niin hän oli vuosi vuodelta noudattanut sitä, mutta vapaaksi hän
ei ollut päässyt siitä tuskasta, joka aina tuontuostakin yhtäkkiä
ahdisti häntä hänen ajatellessaan Eerikkiä. Mistä johtui, että hän
suureksi kauhistuksekseen näki hänet ilmielävänä edessään aivan
aiheettomasti? _Siitä_ olisi toki rukouksien ja paastoomisien
pitänyt vapauttaa hänet; mutta sitä ne eivät ensinkään tehneet. Ei,
hän ei luottanut ensinkään katolisuuteen. Eikö hän ollut pitänyt
varmana sitä, että saisi paavin välityksellä haltuunsa neapelilaiset
herttuakunnat, joihin hänen puolisollaan oli pätevät oikeudet? Sitä
oli tapahtunut yhtä vähän kuin sitäkin, että paavi lupauksensa mukaan
olisi vaikuttanut Ruotsin hyväksi rauhanteossa Puolan ja Venäjän
välillä.

Kun sitten rauhasta lopultakin sovittiin Possevinon
myötävaikutuksella, vahvistettiin sen sijaan Puolan vaatimukset
Ruotsin alueisiin Liivinmaassa.

Ja hänen, kuninkaan, piti muka tulla katoliseksi. Ei, hän oli nyt
oppinut tuntemaan heidät, hän tiesi minkä arvoisia he olivat.
Sanokoon Katariina mitä tahansa, omatunto kielsi häntä noudattamasta
hänen toivomuksiaan.

Mutta kun hän tuli puolisonsa luo ja näki hänen tuskaisen katseensa,
tunsi hän sydämessään kipeän piston ja väänteli käsiään katkerassa
epätoivossa.

Tapahtuu toisinaan, kun elonlamppu on sammumaisillaan, että tajunta
tarkistuu; ja eräänä sellaisena hetkenä Warsewitz tunnusti, kun
Katariina kiihkeästi sitä uteli, että katolinen oppi ei ollut tähän
asti saavuttanut minkäänlaista menestystä Ruotsissa, mutta että
kaikkien uskovaisten toiveet olivat kiintyneet kruununperilliseen.

Silloin Katariina muisteli, miten hän oli iloinnut kuninkaan
yksityisestä kääntymisestä. Nyt hänen sydäntänsä ahdisti. Nainen
sietää vähimmin sitä, että hänen miehensä on heikko ja epäröivä,
ja Katariinan synnynnäinen ylpeys ja hänen oikeudentuntonsa, joka
halveksi kaikenmoista häilymistä puolelle ja toiselle, oli syvästi
loukkaantunut kuninkaan käytöksestä.

Ruotsalaisten sukulaistensa keskuudessa ei Katariinalla ollut
varsinaisesti yhtään ystävää. Kaikki osoittivat kyllä hänelle sitä
kunnioitusta, jota hänen asemansa ja persoonallinen arvonsa vaati,
mutta luottamusta, ystävyyttä... Saattoiko hän odottaa ja vaatia
muilta, mitä hän itse ei heille antanut?

Etenkin naisten kesken muodostaa uskonnon-eroavaisuus muurin tai
aukaisee kuilun. Leskikuningatar oli hyvin hänen mieleisensä, mutta
Kustaa Vaasan puoliso ei tuntenut mitään myötätuntoisuutta sitä
naista kohtaan, joka koetti saada pojan kavaltamaan isänsä uskon.

Katariina Jagellotar ymmärsi sen ja vetäytyi erilleen.

Eerik Brahe, kreivi Pietarin poika, oli kyllä katolinen.

Hän oli nainut ruhtinatar Elisabetin Lüneburgista, turhamaisen
höperön, joka koreilla puvuillaan, joiden vertaisia, ei Ruotsissa
koskaan oltu nähty, pani kaikkien naissukulaistensa päät pyörälle,
mutta joka ei voinut lausua ainoatakaan järjellistä sanaa.

Katariina oli siis jäänyt yksinomaan lastensa ja rippi-isänsä
seuraan. Viimemainittu koetti hänessä ylläpitää rohkeutta, ja toivoen
voivansa sovittaa muiden syntejä antautui hän mitä kiihkeimpiin
katumusharjoituksiin, joita ainoastaan yhä yltyvä sairaus voi
keskeyttää.

Katariina koetti viimeisiin asti salata sitä sekä itseltään että
muilta; ja uskonkiihko elähyttikin häntä viimeisiin asti. Hänen
vuoteensa yläpuolelle ripustettiin ristiinnaulitun kuva, jonka edessä
hän yhtämittaa oli palavissa rukouksissa.

Viimeisiin asti hän kehotti puolisoansa julkisesti ja kunniallisesti
kääntymään katoliseen uskoon ja voimakkaasti saattamaan sen
valtakunnan uskonnoksi.

Juhana itki ja vaikeroi sanoen tahtovansa tehdä kaiken voitavansa
noudattaakseen hänen toivomuksiaan ja pyysi häntä vain olemaan
kärsivällinen.

Katariina määräsi testamentissaan 10,000 taaleria koulun
perustamiseksi Braunsbergiin, jossa jesuiitat kasvattaisivat
ruotsalaisia nuorukaisia katoliseen oppiin.

Hän vannotti lapsiansa pysymään äitinsä uskossa, ja Sigismund
vakuutti hänelle, ettei koskaan ole sille uskoton.

Kun hänen tuskansa kävivät ylen koviksi, heitti hän vielä kerran
heille hellät jäähyväiset ja käski sitten kaikkien poistua paitsi
rippi-isänsä, jonka piti jäädä sinne viime hetkeen asti.

Sigismund talutti itkevän isänsä pois huoneesta. Katoliset papit
ja palvelijat, jotka olivat saaneet olla saapuvilla, seurasivat
jäljessä, eikä kukaan huomannut, että neljätoistavuotias Anna, joka
oli vaipunut äitinsä vuoteen viereen, jäi huoneeseen.

Siihen aikaan oli lääkintätaito hyvin vähäinen. Kuningatar-raukan oli
täytynyt kärsiä paljon, sillä hän kysyi tuskissaan rippi-isältään,
eivätkö ne kauheat vaivat, joita hän sairautensa aikana oli kärsinyt,
tuottaneet mitään lyhennystä niille tuskille, jotka kiirastulessa
odottivat häntä.

Rippi-isä pudisti epäillen päätänsä. "Se antaisi minulle voimaa
paremmin kestämään niitä", vaikeroi kuningatar.

"Jospa uskaltaisin", änkytti pappi. "Sanokaa, puhukaa! Oi kuinka
hirveästi minä kärsin!"

"Armollisin kuningatar..."

"Ei, hyljätty naisraukka, joka pyytää lievitystä suuressa tuskassaan."

Pappi pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi kuiskaten, melkeinpä peläten
omia sanojaan: "Minun ja kaikkien uskollisten vakaumus on, ettei
mitään kiirastulta olekkaan. Se on vain tekaistu juttu, jotta sen
avulla saataisiin yksinkertainen kansa pysymään aisoissa."

Kuningatar oli noussut vuoteessaan. Hän tuijotti pappiin, ikäänkuin
ei olisi uskonut korviaan; sitten hän huudahti voimakkaasti ja
käskevästi: "Menkää!"

"Armollisin kuningatar!"

"Menkää, tai huudan apua!"

Samassa pappi huomasi prinsessa Annan, joka oli noussut
polvistuneesta asennostaan, ja syöksyi suin-päin ulos.

Kuningatar vaipui vuoteelleen. Silmänräpäyksen ajan luuli Anna,
että hän oli kuollut, mutta silmät aukenivat taas ja ne kohtasivat
tyttären kyyneleisen katseen.

Sairas tahtoi puhua, mutta kyky oli poissa. Silloin tytär nojautui
häneen, ja herpaantuneet kädet nousivat siunaten. Tuskat näyttivät
tauonneen, ja hymy jähmettyi hänen huulilleen.

Katariina Jagellotar oli kuollut.

Hän oli ollut köyhien hyväntekijä, ja suuri oli sentähden suru.

Ylen kiihkeä oli Juhana surussaan niinkuin kaikessa muussakin.
Hänen silmissään oli vainaja nyt enkeli; tuskat olivat tehneet
kuningattaresta marttyyrin, eikä kukaan tiedä, mihin Juhanan
olisi voinut taivuttaa, jos paavi tällä hetkellä olisi tahtonut
julistaa kuningatar-vainajan pyhimykseksi. Katoliset kiihkoilemiset
leimahtivat hänessä uudelleen. Hän kutsui luokseen uuden arkkipiispan
Andreas Björnramin ja kehotti tätä ruumissaarnassaan kiittämään
Katariinan alttiutta isiensä uskolle.

Ja Ruotsin kirkon päämies suvaitsi tosiaankin lausua sellaiset sanat
kuin "että kuningatar aina oli pysynyt katolisessa uskossa, jota
ilman ei kukaan tule autuaaksi".

Kuningas lahjoitti hänelle kahdet kultavitjat hänen myöntyväisyytensä
tähden ja lupasi aina olla hänelle suopea ja armollinen herra.

Suurella komeudella toimitettiin hautaus Upsalan tuomiokirkossa.
Katariinan hautaholvi koristettiin mitä upeimmin. Toiselle puolen
kohotettiin kuningattarelle kaunis muistopatsas ja toiselle puolelle
määrättiin paikka kuningas Juhanan muistoksi pystytettävälle
samanlaiselle patsaalle.

       *       *       *       *       *

Suru väistyi kuitenkin pian muiden aatosten tieltä. Juhana tunsi
olevansa vapaampi toimissaan kuin ennen, ja joskin hän juhlallisesti
aina vakuutti lohdutonta suruansa ja syvää kaipaustansa, kehittyi
kuitenkin hänen häilyvässä mielessään pian ajatuksia ja suunnitelmia,
jotka hänen toistaiseksi täytyi pitää omana salaisuutenaan.

Mutta lempilapsensa, liturgiansa puolesta hän tahtoi nyt
työskennellä; ja nyt, kun ei ollut mitään esteitä, sen _täytyi_ tulla
tunnustetuksi.

Kaikkien katolisten täytyi poistua valtakunnasta. Warsewitz matkusti
kohta kuningattaren kuoleman jälkeen, mutta Tukholman kirkkoherra
Laurentius Forsius oli katolinen.

On totta, että hän oli saanut kuninkaalta tämän hyvän papinviran
sillä ehdolla, että tulisi katoliseksi, mutta nyt kuului asiain
kulkuun, että kuningas karkoitti hänet virastaan, kun katolisia ei
enää suvaittu.

Pääalttarin edessä riisuttiin häneltä senjälkeen julkisesti papinpuku
ja hänet ajettiin häpeällisesti pois.

Uudelleen alkoivat kuninkaan aivoissa kummitella ajatukset
yhtymisestä kreikkalaiseen kirkkoon, mutta hän hylkäsi ne jotenkin
pian palatakseen omaan uskontojärjestelmäänsä, joka sentäänkin, hänen
mielestään, oli paras kaikista.

Sillä välin oli vastustajain luku tuntuvasti lisääntynyt. Eräs pappi
Skaran hiippakunnassa oli kiihottanut mieliä kuningasta vastaan,
ja kuiskailtiinpa, että joukko aatelismiehiä, joka nimitti itseään
"kolmeksikymmeneksi", oli aikeessa panna toimeen suuren mellakan.

Ryhdyttiin voimakkaisiin toimenpiteisiin. Pappi joutui kiduttavaan
kuulusteluun ja tuomittiin useine puoluelaisineen kuolemaan, mutta
varsinaiset alkuunpanijat jäivät vapaiksi.

Sitten määrättiin, että niiltä papeilta, jotka eivät noudattaneet
liturgiaa, oli pidätettävä palkat.

Juhanalle oli käynyt elinkysymykseksi saada liturgiansa käytäntöön,
ja pieninkin vastarinta kiihotti häntä melkeinpä hourupäiseen vihaan.

Vuonna 1582 säädettiin liturgia vielä ankarammin noudatettavaksi
ja hyväksyttäväksi. Ne papit, jotka eivät tahtoneet taipua siihen,
pantiin viralta, vangittiin ja ajettiin maanpakoon.

Menipä Juhana kuningas niinkin pitkälle, että omin käsin tarttui
erääseen vangittuun pappismieheen ja tallasi hänet jalkoihinsa
huudahtaen:

"Jalopeurain ja kyykäärmeiden päällä on sinun käyminen!"

Tämä mies, mestari Eerik Skepperus, rehtori Tukholmassa, oli luvannut
hyväksyä liturgian. Mutta tarkemmin mietittyään hän sanoi, ettei
voinutkaan omantuntonsa tähden tehdä sitä. Väkivaltaisen kohtelun
johdosta hän sai sisäisen vamman, ja vastenmielisyys vain kiihtyi.

Koko valtakunta oli täynnä vainoa, sekasortoa ja levottomuutta;
syytöksiä tuli maan joka osasta. Papit olivat heittäneet "punakirjan"
maahan ja tallanneet sitä, sanoen sitä perkeleen keksinnöksi, mutta
kun rikollinen sitten piti vangittaman ja saatettaman syytteeseen
majesteettirikoksesta, oli hän paennut herttuakuntaan.

Kaiken tämän ohessa kasvoi eripuraisuus Juhanan ja Kaarlen välillä.
Jälkimäinen oli ottanut Angermanuksen ja Pietari Joonaanpojan
suojaansa, "sentähden", sanoi hän, "että me tunnustamme sitä
uskontoa, josta he pitävät kiinni".

Mutta ei mikään auttanut; heidät haastettiin Tukholmaan.

Sinne he eivät uskaltaneet lähteä, vaan pakenivat ensin Vikeniin
ja sitten Mecklenburgiin, jossa herttuatar Elisabet ilomielin otti
heidät vastaan.

Rohkean Magdaleenan oli pakko jäädä kotiin hoitamaan sairaita
lapsiaan.

Hänelle, sanottiin, että kuninkaan lähetit olivat saapuneet
Nyköpingiin vangitsemaan häntä.

Luultavasti toivottiin, että hänen miehensä saataisiin palaamaan.

Silloin hän jätti pienokaisensa erään uskollisen ystävän haltuun ja
lähti valepuvussa Tukholmaan.

Hän kiiruhti heti linnaan ja pyysi päästä prinsessa Annan puheille.

Tämä tunsi hänet entuudesta ja oli iloinen saadessaan taas nähdä
hänet.

Silloin Magdaleena kertoi tulevansa pakolaisena pyytämään häneltä
suojaa itselleen ja pienille, sairaille lapsilleen.

"Mieheni on pelastunut vainosta", sanoi hän, "kosto on kohtaava
meitä."

"Mitä pahaa hän on tehnyt?" kysyi Anna.

"Saarnannut puhdasta evankelista oppia."

"Onko se rikos?"

"On, armollinen neiti. Kuningas on määrännyt liturgiansa
noudatettavaksi; ja se, jonka omatunto kieltää sitä hyväksymästä
ja saarnaamasta, joutuu pyövelin käsiin tai ainakin ankarimpaan
vankeuteen."

"Minulla ei ole mitään tekemistä liturgian kanssa."

"Eihän laki lienekkään teitä varten."

"Pitäisihän sen ulottua kaikkiin."

"Niinpä luulisi, armollinen neiti."

"Minä puhun kuninkaan kanssa, mutta ehkäpä pyydän kruununprinssin
apua?"

"Hänhän on katolinen?"

"Hän pitää kunniassa minun uskoani ja sentähden kai myöskin teidän.
Olkaa nyt täällä kuin kotonanne, sillä tänään ette voi täältä lähteä."

"Armollinen neiti, minä en lähde täältä ennenkuin olette auttanut
minua."

Anna riensi isänsä luo, mutta tämä oli taipumaton. Vaimo saa kärsiä
miehensä puolesta, sanoi hän, sehän on aivan oikein, ja hänet on heti
vangittava.

"Linnassako, minun suojissaniko?" huudahti prinsessa kauhistuneena.

"Tai silloin kun hän lähtee sieltä", vastasi Juhana. "Muutamia
tunteja ennemmin tai myöhemmin, se ei merkitse mitään."

Anna meni kuninkaan luota kruununprinssin luo ja pyysi hänen apuansa.

Sigismund mietti asiaa. "Minä en voi enempää kuin sinäkään", sanoi
hän, "mutta anna neitiesi illalla polvistua hänen eteensä."

"Mielelläni, jos sillä jotakin saavutetaan. Puhunpa heille heti."

Kohta senjälkeen sanoi kaunis Gunilla Bielke Ebba Hornille:
"Lyödäänpä vetoa, että minä hankin kuninkaan suostumuksen
polvistumatta."

"Kauniimman solkeni panen vetoon!"

"Sitten on asia ratkaistu!"

Kun kuningas illalla tapansa mukaan tuli prinsessan luo, kohtasi
hän ensimäisessä huoneessa neiti Gunillan, joka tuli ruusu kädessä
häntä vastaan. "Antakaa anteeksi Magdaleena raukalle", pyyteli hän
hymyillen suloisinta hymyään.

Kuningas katsahti ympärilleen. He olivat kahden. "Mitä saan minä
puolestani?" kysyi hän.

Gunilla ojensi hänelle ruusun.

Kuningas sovitti sen hänen kaularöyhelöönsä ja suuteli häntä; sitten
hän meni reippaasti sisään ja sanoi Annalle:

"Anna minulle paperia ja kynä, niin kirjoitan Angermanuksen vaimolle
vapautuskirjan."

Prinsessa syleili isäänsä; hän oli ihastunut hänen hyvyyteensä.

"Miten sinä menettelit?" kysyi Ebba.

"Ss, se on minun salaisuuteni. Solki tänne!"



14.

JUONIA.


Kaiken tämän tapahtuessa kiehui ja kuohui monen mieli. Hyödytön
sota Liivinmaassa köyhdytti maata. Veljeskiistat sekä kumpaisenkin
virheet ja heikkoudet olivat aatelisten kirjeen- ja sananvaihdon
esineinä, kun he nykyään melkein yhtenä ainoana suurena sukuna usein
kokoontuivat milloin mihinkin komeaan herraskartanoon. Luokaamme
silmäys erääseen tällaiseen suureen sukukokoukseen Rydboholmassa ja
koettakaamme hämäräin aikakirjain avulla luoda silmiemme eteen kuvaus
menneistä ajoista, esittää tunteita ja ajatuksia, joita silloin
oli liikkeessä väkivaltaisia taistelujaan taistellen ja jättäen
maininkeja, jotka rangaistuksen vitsauksen tavoin tulivat heidän
omaksi turmiokseen.

       *       *       *       *       *

Rydboholmassa oli Pietari kreivin kirjoitus- ja lukuhuone sisustettu
ja koristettu kaikella sillä komeudella, mikä oli niin korkean herran
arvon mukaista. Kalliit flaamilaiset seinäverhot riippuivat seinillä,
penkit seinävierillä olivat päällystetyt kalliilla kankailla, ja
keskilattialla oleva suuri pöytä oli hienoimman leikkaustaiteen
mestariteos.

Kaksitoista korkealla selkänojalla varustettua tuolia seisoi sen
ympärillä, nekin olivat leikkauksilla koristetut, mutta selkänojat ja
istuimet sitäpaitsi tyttärien ja miniäin kulta- ja silkkiompeleilla
kaunistamat.

Erään korkean ikkunan ääressä oli Italiasta tuotu, metallikoristeilla
ja leikatuilla korkokuvilla runsaasti koristettu, harvinaisen kaunis
kirjoituspöytä; suurimmassa arvossa piti Pietari kreivi ikkunain
välissä seisovaa kirjakaappia, jossa oli sekä useita painettuja
kirjoja että myöskin erittäin harvinaisia ja kallisarvoisia
käsikirjoituksia.

Suuren pöydän alle ja kaikkialle huoneeseen oli levitetty suden ja
soopelin nahkoja.

Takassa paloi loimuava valkea.

Silloin vedettiin ovi verhot syrjään, ja kreivi Pietari, hänen
vävynsä herrat Eerik ja Juhana Sparre, Hogenskild Bielke ja tämän
veli Ture Bielke astuivat sisään. Pietari kreivi käski tuoda sisään
viiniä ja olutta sekä pyysi sitten vieraitaan asettumaan pöydän
ympäri.

Mitään tärkeämpää keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Puhuttiin
puuta-heinää, kunnes juomat ja maljat olivat pöydällä ja palvelijat
poistuneet. Silloin täytti Pietari herra maljat vaahtoavalla
nesteellä ja lausui kunnioitettavat vieraansa tervetulleiksi.

Nämä kiittivät ja joivat.

"Nyt", sanoi isäntä, "olemme ilman kuuntelijoita ja voimme vapaasti
puhua keskenämme. Herra Hogenskildillä lienee tärkeitä uutisia."

Tämä hymyili ja otti vielä aimo kulauksen maljastaan. "Siitä näyttää
sukeutuvan sisällinen sota", sanoi hän. "Epätietoista vain, kumpaan
puolueeseen tuli yhtyä."

"Eihän toki niin huonosti liene", huomautti Eerik Sparre. "Puron voi
hillitä, ennenkuin se paisuu joeksi."

"Meidän velvollisuutemme on voimiemme mukaan olla apuna siinä",
jatkoi herra Ture.

"Velvollisuutemmeko? Ketä kohtaan?" kysyi Pietari herra.

"Etukädessä isänmaata kohtaan."

"Hm, onhan muitakin velvollisuuksia."

"Veri on vettä sakeampaa", intti herra Hogenskild, "ja aatelin etuja
pitää sen poikien ennen kaikkea harrastaa. Se on minun ajatukseni..."

"Jospa vain tietäisi onnistuvansa", jupisi Juhana Sparre.

"Kokenut kaikki tietää", jatkoi herra Hogenskild. "Kalastakaamme
sameassa vedessä, silloin kala tarttuu koukkuun huomaamattansa."

"Tarkoitus pyhittää keinot", tuumaili kreivi Pietari, "ja
politiikassa ei valitettavasti voi olla rehellinen. Minä en,
jumal'nähköön, ole mikään katolisuuden ja vielä vähemmin kuninkaan
laatiman liturgian ystävä, mutta jos hän nyt tahtoo sitä tyrkyttää,
niin se tulee vitsaksi hänelle itselleen."

"Aivan niin", jatkoi herra Hogenskild. "On välttämätöntä, että olemme
hänen miehiään tässä asiassa, muuten hän ei tule toimeen herttuan
kanssa, joka sittenkin lienee hänelle paha papu purtavaksi."

"Niinpä niin, vaarallisin kaikista", virkkoi Pietari herra.

"Minä puollan aatelin etuja niin kauan kuin jaksan", puuttui
puheeseen Ture herra, "mutta en hyväksy, että kiihotetaan veljeksiä
toisiaan vastaan, niinkuin nyt tehdään. Paljon rehellisempää olisi
ajaa heidät pois maasta ja valtakunnasta."

"Minä en pane päätäni siihen leikkiin", huudahti herra Hogenskild.
"Miksi en antaisi heidän lyödä toisiaan kuoliaaksi ja sitten
korjaisi hedelmiä? Vastaisuudessa pidämme kyllä varamme
kruununtavoittelijoiden suhteen."

"Kuningas syöksyy turmioonsa, emmekä me voi sitä estää", sanoi Eerik
Sparre. "Kaikki mitä hänellä on omallatunnollaan kuningas Eerikin
tähden, ahdistaa ja lamauttaa häntä, mutta saattaa hänet samalla
myös pelkäämään Kaarle herttuata. Varsinkin kuningattaren kuoleman
jälkeen on hän heittäytynyt aatelin helmoihin, ja viisaus vaatii
meitä nyt palvelemaan häntä niin hyvin kuin voimme. Jos hänen käy
vaikeaksi jäädä tänne, niin ehkä hän muuttaa Liivinmaahan. Silloin
saa ruotsalainen neuvosto hallita maata ja valtakuntaa, ja luulenpa,
ettemme tuossa tapauksessa jää huonommalle osalle."

"Juuri minun aatokseni", sanoi kreivi Pietari tyytyväisesti
nyökäten; "ja jos hänen ei vielä käy siten, niin käy ainakin prinssi
Sigismundin. Hänhän on katolinen."

"Voihan kuningas mennä uusiin naimisiin ja saada useampia poikia",
tuumaili herra Juhana Sparre.

"Hän on sanonut, ettei tee sitä", jatkoi taas herra Hogenskild,
"mutta sellaiseen ei voi luottaa; ja minä puolestani luulen, että hän
jo on iskenyt silmänsä erääseen erittäin kauniiseen ruotsalaiseen
neitoon."

"Kukahan se olisi?" kysyi Pietari herra.

"Jalo neiti Sigrid Brahe."

"Ennemmin ehkä herra Hogenskild Bielken tytär, ylistetty Ebba neiti."

"Tai suloinen Gunilla, herra Juhana Bielken nuorin tytär", lausui
Eerik Sparre.

"Veljentyttärelläni on jo mielitiettynsä", väitti Ture Bielke, "ja
minä epäilen, tokkopa nuori Pietari Liljensparre luopuisi hänestä."

"Hänen täytyy!" huudahti herra Hogenskild kiihkeästi. "Me emme saa
työntää kuningasta luotamme. Saakoon hän kenen ikinä tahtoo; se vain
vakaannuttaa meidän asemaamme. Toivonpa, että se olisi minun Ebbani."

"Onhan meillä vielä toinenkin mahdollisuus", huomautti Pietari herra
tyytyväisesti hymyillen.

"Nuori herra Kustaa!" huudahtivat kaikki yhdestä suusta.

Kreivi jatkoi: "Prinsessa näyttää täyttä totta sydämestään kiintyneen
häneen, ja, luvalla sanoen, hänen nuoreen rakkauteensa on vastattu
vakavuudella ja kestävyydellä, joka on todellakin liikuttava.
Juhlallisesti he ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta kuolemaan
asti."

"Mutta jos Sigismund saa Puolan kruunun?"

"Ruotsin vallanperimyskin ulottuu myöskin naisiin."

"Tietääkö prinssi siitä?"

"Niin poikani luulee; prinssi Sigismund on hyvin suopea hänelle."

"Siinä tapauksessa meillä on aivan erinomaiset toiveet", sanoi herra
Hogenskild tyytyväisenä käsiään hykerrellen. "Kun hedelmä on kypsä,
putoaa se itsestään."

"Poikani Kustaa ei tahdo katsoa asioita samalta kannalta kuin me",
jatkoi herra Pietari. "Hänen lempensä on hyvin runollista ja täysin
vapaata omanvoitonpyyteistä."

"Hänen mielilauseensa on: älä koskaan tee mitään, mikä ei ole
oikein", huomautti herra Ture. "Hän todistaa sen toimissaan."

"Samoin minäkin", huudahti herra Hogenskild, "vaikkakin toisella
tapaa, itsekukin erilaisen käsityskannan mukaan. Me tiedämme,
ettei herttua ainoastaan koeta haalia itselleen niin paljon kuin
mahdollista omassa herttuakunnassaan; hän on myöskin yritellyt saada
haltuunsa minun Åkeröni, mutta minä olen tukkinut hänen suunsa
selvittämällä hänelle etuoikeuteni, ja kun kuningas on ollut minulle
selkä varana, niin eipä hänen kannattane enää yrittää."

"Se on vaarallista peliä", huomautti Ture herra, "siitä voi olla
ikäviä seurauksia."

"Eipä vaaraa. Kustaa kuningas oli niitä herroja, jotka ovat eniten
maan parasta edistäneet. Sentähden hän saikin vallanperimyksen kautta
paremman palkinnon kuin mikään muu kuningas; mutta sentähden tulee
myöskin aatelin saada nauttia vapauksiaan, eikä herttualla ole mitään
tekemistä meidän talonpoikiemme kanssa; sen olen sanonut hänelle."

"Sellaisiin sanoihin sisältyy, että aatelilla on enemmän sananvaltaa
maassa ja valtakunnassa kuin kuninkaalla", sanoi Juhana Sparre.
"Semmoinen puhe saattaa käydä meille kalliiksi."

"Silloin kun teimme Kustaa herrasta Ruotsin kuninkaan, emme suinkaan
luopuneet niistä etuoikeuksista, jotka ikiajoista ovat meille
kuuluneet, eikä hän sitä pyytänytkään."

"Eipä niin, mutta hän otaksui sen seuraavan itsestään."

"Minä olen", sanoi herra Eerik Sparre, "julkaissut painosta
kirjoituksen, jolle olen antanut nimeksi: '_Pro rege, lege et grege_'
['Kuninkaan, lain ja rahvaan puolesta'], ja jättänyt sen kuninkaan
tarkastettavaksi."

"Mikä on sen sisällys?" kysyi Pietari herra hyvin vilkkaasti.

"Minä koetan siinä todistaa, ettei Kustaa kuninkaan testamentissa
eikä herttuain läänityskirjeissä ole annettu eikä voidakkaan antaa
pois mitään kruunun oikeuksia, koska semmoinen olisi Ruotsin lakia
vastaan."

"Hyvä!" huudahti herra Hogenskild. "Ja miltä se maistui kuninkaasta?"

"Paremmalta kuin luulinkaan."

"Luonnollisesti", huomautti herra Ture; "onhan se puolustusta hänen
viime valtiopäivillä antamalleen säädökselle kuninkaallisista
oikeuksista herttuakunnassa. Sentähden hän saikin valtaneuvoston
ja aateliston heti antamaan sille erityisen vahvistuksensa. Jos
perimyssopimus ja testamentti ovat vähentäneet kruunun laillisia
oikeuksia ruhtinaiden eduksi, niin on lain säätäjän asia myöskin
tulkita sitä, nimittäin kuninkaan yhdessä _valtaneuvoston_ ja
_aateliston_ kanssa."

"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Hogenskild nauraen.
"Tarkoitus on selvästi asettaa korkeampi aatelisto tasa-arvoon
herttuain kanssa, ja se on oikein."

"Minä luulen, että se voidaan tulkita toisin", vastasi herra Juhana
Sparre miettivästi, "mutta pahinta kaikesta on, että se voi tulla
riitakapulaksi, johon herttua tarttuu meille kaikille suureksi
vahingoksi."

"Me emme anna selkäämme lyötäväksi", huomautti Eerik herra.

"Minäkin olen kirjoittanut kirjan", sanoi kreivi Pietari
teeskennellyn kainosti; "se on vain tuollainen talouskirja nuorille
aatelisille, ja minä katson sen tarpeelliseksi meidän päivinämme,
jolloin taipumus kevytmielisyyteen ja muihin paheisiin käy yhä
yleisemmäksi."

"Niinpä tosiaan!" huudahtivat läsnäolijat.

Kreivi jatkoi: "Minä seuraan nuorta aatelismiestä hänen
kasvatuksessaan ja matkoillaan, hovi-, sota- ja valtiotoimissa,
vihkituoliin ja perheelliseen elämään. Siveysoppini otan raamatusta
ja vanhoilta roomalaisilta, taloudelliset neuvoni sananlaskuista ja
ohjeista, jotka vielä ovat elossa Ruotsin rahvaan suussa. Minä tahdon
opastaa, miten ruotsalaisen herrasmiehen tulee käyttäytyä talon
väkensä ja alamaistensa keskuudessa, pelloillaan ja niityillään,
erilaatuisissa toimissaan vuoden eri aikoina. Minä alotan
maanantaista, jolloin hän pitää käräjiä ja kokouksia salissaan,
tutkii asioita ja valituksia sekä antaa määräyksensä viikon töistä,
ja jatkan sunnuntaihin asti, jolloin hän käy kuulemassa messua ja
saarnaa, lukee raamattua ja opettaa talonväkeänsä kuriin ja hyviin
tapoihin. Se on yksinkertaisesti kirjoitettu ja jotenkin lyhyt."

"Kun mitään sellaista ei ole ennen ollut olemassa meidän kielellämme,
pitäisi sen olla hyvin tervetullut sekä vanhoille että nuorille",
huomautti Ture herra.

"Minä vain toivon, että rouvat ja neitosetkin olisivat saaneet
osansa", sanoi herra Hogenskild.

"He ovatkin saaneet. Aina kuningas Eerikin ajoista ovat prameus ja
koreus saavuttaneet jalansijaa maassamme ja tehneet hovipalveluksen
yhä kalliimmaksi. Kiireestä kantapäähän asti pitää pukimien nyt olla
silkkiä ja samettia, rouvasväellä pitää olla ylen kallisarvoiset
koristeet ja pöydässä ulkomaisia juoma-aineita, hedelmiä ja
hirveän monta ruokalajia. Lisäksi täytyy pitää palvelijoita,
jotka ovat puetut ja palkatut saksalaisen mallin mukaan, vaikka
meidän ruotsalaiset tiluksemme eivät vahtaa sikäläisiä. Neuvon
sentähden palautumaan entisiin yksinkertaisiin tapoihin; häissä ja
hovijuhlissa rouvat pynttäytykööt aistinsa ja varojensa mukaan, mutta
kotielämässään olkoot kohtuullisia ja noudattakoot yksinkertaisuutta
hyvin tietäen, ettei heidän oikea arvonsa ole ulkonaisessa loistossa,
vaan nöyrässä ja hiljaisessa mielialassa sekä ahkeruudessa ja
toimeliaisuudessa, joka on sekä Jumalalle että ihmisille otollinen."

"Amen!" huudahti Ture herra.

"Tehköön paremmin, joka tahtoo ja taitaa", lisäsi Pietari herra.

"Me emme rupea yrittämään", virkkoi herra Hogenskild.

"Hyvästä syystä kylläkin", yhtyivät tähän muut.

       *       *       *       *       *

Luokaamme nyt silmäys nuorten piiriin.

Paljon oli kokoontunut väkeä Rydboholmaan tänään, ja nuoret neitoset
ovat ihailijajoukon ympäröiminä. Mieli halajaa karkeloon neitosten
kera, sen ohessahan sopi näiden korviin kuiskailla ikuisen lemmen
lupauksia ja muuta semmoista.

Erillään muista seisoi kuusitoistavuotias Anna neiti. Hän oli
äskettäin pannut pois surupukunsa, jota oli kantanut äitinsä kuoleman
johdosta, ja oli nyt puettuna hienoon, valkeaan villapukuun. Hän oli
nuori ja kaunis; oli tulta hänen silmissään, jotka kuitenkin, samoin
kuin suukin, ilmaisivat lujaa ja päättävää tahtoa. Tällä hetkellä oli
hänellä nuottilehti kädessään.

Hänen edessään seisoi Kustaa Brahe. Ihastuksella olivat hänen
silmänsä kiintyneet nuoreen tyttöön, mutta hän ei lausunut sanaakaan.

Anna katsahti ylös ja punehtui vähäsen kohdatessaan hänen
silmäyksensä. "Tämä on siis teidän?" sanoi hän näyttäen sävellystä,
joka oli hänen kädessään.

"Niin, neiti Anna."

"Neitikö?"

"Emmehän me ole kahden."

"Ja sen te huomaatte?"

"Minä pelkään, että te huomaisitte sen; mitä näen vain teidät", sanoi
Kustaa puoliääneen.

"Mitä minä huolin muista."

"Entäpä jos sanoisin, että rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta
maailmassa."

"Sen olette sanonut minulle ennenkin."

"Mutta mitään muuta en tiedä."

"Sitten minä kerron teille, että jään tänne koko kahdeksi päiväksi."

"Onko se mahdollista?"

"Gunilla Bielke on seurannut minua tänne, mutta herra isäni tulee
itse minua noutamaan."

"Kaksi kokonaista päivää taivaassa!"

"Sitten te soittelette minulle."

"Niin paljon kuin tahdotte."

"Ja me puhumme järjellisesti keskenämme."

"Sitä minä en osaa."

"Siinä tapauksessa minä puhun teidänkin puolestanne."

"Minä kuuntelen."

"Panetteko muistiinnekin?"

"Teidän sanojanne en koskaan unohda."

"Jättäkää minut nyt, olemme keskustelleet kylliksi kauan."

"Saanhan tulla takaisin?"

"Kun kutsun, ette muuten."

Kustaa kumarsi ja poistui. Hellä, lemmekäs silmäys seurasi häntä,
mutta sitä hän ei saanut nähdä, ja Anna neiti kääntyi pian hänestä
etsiäkseen seuraa niiden monien joukosta, jotka olivat kokoontuneet
saliin.

Tuossa seisoi Sigrid Brahe. Hän oli ihastuttavan kaunis; hänen
vartalonsa oli korkea ja solakka, hänen kaulansa häikäisevän
valkea, kiharat pitkät ja vaaleat, otsa korkea, silmät tavattoman
tummansiniset, nenä hiukkasen kaareva, ja ihastuttavan pieni,
punainen suu, josta tuontuostakin näkyi kaksi valkeata helmiriviä,
kilpaili kauneudessa hienonpyöreiden poskien ja pienen leuan kanssa.
Hän oli sulouden ruhtinatar, ja Anna ajatteli itsekseen, että hän
ansaitsisi tulla kuninkaan puolisoksi.

Jo useita kuukausia oli hän kuullut puhuttavan, että isänsä oli
päättänyt mennä naimisiin. Se tuotti hänelle alussa katkeraa surua,
mutta hän oli jo aikoja sitten oppinut salaamaan tunteensa, ja hänen
veljensä sanoi hänelle, että kuninkaan luonne luultavasti tulisi
paremmaksi, jos hän saisi mielensä mukaisen puolison. Hän tahtoi
mielellään olla hyvissä väleissä aateliston kanssa, ja Sigrid oli
sitäpaitsi tehnyt häneen hyvän vaikutuksen.

Juhana kirjoitti siitä leskikuningattarelle ja herttualle.
Edellinen vastasi, että Sigrid oli hyvin nuori ja että hänellä jo
oli mielitiettynsä. Herttua sitävastoin kirjoitti, että sellainen
avioliitto ei ollut kuninkaan arvon mukaista, ja että se tekisi nuo
jo ennestäänkin mahtavat suvut vielä vaikeammiksi hallita. Heidän
ja Vaasan suvun väliä pitäisi pikemmin suurentaa kuin pienentää,
jonkatähden Kaarle neuvoi kuningasta valitsemaan puolisokseen jonkun
ulkomaisen ruhtinattaren.

Kuningas oli vaiti ja nieli harminsa. Sanottiin, että hän oli
katsellut Ebba Bielkeä, mutta huomannut hänet liian mitättömäksi.
Sitten näytti siltä, kuin hän olisi jättänyt kaikki sikseen.

Valitsisiko hän sittenkin Sigrid Brahen? Anna miltei tunsi toivovansa
sitä. Silloin olisivat hän ja Kustaa, hänen lapsuudenystävänsä ja
leikkikumppaninsa, tulleet lähemmäksi toisiaan. Kuinka olivatkaan
he tutkineet toistensa sydämentunteita; silmäys, myhäily tai
kädenpuristus vain, ja he ymmärsivät toisensa sanaa sanomatta.

Sigismund oli sanonut, ettei hän luottanut kehenkään niinkuin Kustaa
Braheen. Nämä kolme muodostivatkin kolmiliiton luvaten, etteivät
koskaan eroa toisistaan, ei myötä- eikä vastoinkäymisissä.

Gunilla Bielke oli jonkun verran Sigrid Brahen näköinen. Hän oli
pienempi kasvultaan, ja hänen olennossaan oli jotain lapsekasta,
mutta lempeä ja suloinen hän oli, ja nuoren sydämensä oli hän aikoja
sitten antanut Pietari Liljensparrelle. Neljäntoistavuotiaana oli
hän tullut kuningattaren hovineitsyeksi ja tämän kuoltua siirtynyt
prinsessa Annan palvelukseen.

Kuningas oli muutamia kertoja laverrellut hänen kanssaan
kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.

Nyt soi tanssimusiikki. Anna neiti suvaitsi ottaa tanssikumppanikseen
Kustaa Banérin, oppineen ja miellyttävän herran, joka hiljattain
oli mennyt naimisiin Kristiina Sturen kanssa ja asui Djursholmassa,
Banérien sukutilalla. Hän oli hänen Kustaansa uskollinen ystävä,
ja samoin kuin tälläkin oli hänellä hyvä mielilauseensa: "Toimi
rehellisesti ja lausu ajatuksesi pelkäämättä."

Mutta näiden puhuessa vakavista asioista olivat Gunilla ja Pietari
herra kokonaan kiintyneet toisiinsa.

"Rakastettu, lemmitty Gunilla!"

"Älä sano niin että kukaan kuulee."

"Tahdon huutaa sen koko maailmalle."

"Minut kiellettäisiin puhumasta kanssasi."

"Eikö minulla ole isäsi lupaus?"

"Hän sanoi, että minä olen liian nuori."

"Sentähden odotankin vuoden."

"Saisinko senjälkeen olla omasi?"

"Jos sitä estellään, vien sinut pois, niinkuin teki Eerik Stenbock."

"Se ei auta!"

"Mitä tämä on, Gunilla? Sinulla on kyyneleet silmissä."

"Sentähden että ajattelen, miten kauheata olisi, jos koetettaisiin
erottaa meidät."

"Tyynnyhän, rakkaimpani, sitä ei voi kukaan."

Mutta tanssin loputtua tuli herra Ture Bielke ja vei Gunillan
kanssansa toiseen huoneeseen. Hän kyseli häneltä hovielämästä ja
oliko hän usein puhunut kuninkaan kanssa j.n.e.

Sukkela tyttö aavisti pahaa ja vastasi, että kuningas aniharvoin tuli
Anna neidin luo, ja väliaikoina hän ei koskaan nähnyt kuningasta.

Ture herra nousi, taputti häntä poskelle ja sanoi: "Sitä parempi
sinulle, rakas lapseni." Sitten hän nyökäytti päätään ja lähti.

Gunilla jäi yksin, posket kalpeina. Hän tiesi kyllä, että kuningas
oli katsellut häntä lempivin silmäyksin ja että kerran oli saanut
häneltä komean koristeen, ja kun hän oli kiittänyt siitä, oli
kuningas suudellut häntä, eikä hän rohjennut kieltää.

Mutta kuningas oli neljänkymmenenseitsemän vuotias ja hän
kuudentoista, olisihan naurettavaa, jos hän -- mutta tästedes hän
kyllä varoo, ettei jää kahdenkesken hänen kanssaan; hän ei huoli
hänen koristeistaan eikä suuteloistaan. Hän juoksee pitkät matkat
päästäkseen niistä.

Kun hän teki tulevaisuuden suunnitelmiaan, tuli Pietari Liljensparre
äkkiä sisään. Hän oli kiihtyneenä ja sanoi hätäisesti: "Olen etsinyt
sinua joka paikasta."

"Ensi tanssiinko?" kysyi Gunilla.

"Gunilla, onko se totta?" kysyi hän.

"Mikä?"

"Että kuningas rakastaa sinua?"

"Miten voit luulla..."

"Kaikki sanovat niin; omat sukulaisesi."

"Anna heidän sanoa; minä lemmin vain sinua."

"Mutta jos hän kosii?"

"Niin hän saa rukkaset."

"Sitä et uskalla."

"Sen teen", vastasi tyttö ja purskahti kyyneliin.

"Gunillani!"

"Niin, sinun enkä kenenkään muun!"

"Minä puhun sukulaistesi kanssa."

"He ehkä pakottaisivat minut; minä määrään itse."

"Eikö kuningaskruunu viehätä?"

"Paljon vähemmän kuin sinun lempesi."

He uudistivat lupauksensa ja kävivät senjälkeen täysin määrin
nauttimaan tanssista.

Seuraavana päivänä sanoi Anna neiti Kustaa herralle: "Tahdotteko nyt
soittaa tuon kappaleen minulle?"

Anna istui sohvaan, ja kun Kustaa oli tuonut luuttunsa, asettui hän
jakkaralle hänen jalkojensa juureen sekä soitti ja lauloi kappaleen
toisensa perästä, enimmäkseen vanhoja kansanlauluja, joista molemmat
pitivät.

Aina äitinsä kuolemasta asti oli Annalla ollut kunniasija isänsä
vieressä. Leskikuningatar oli kutsunut häntä luokseen kotiansa, mutta
hän oli isänsä suostumuksella jäänyt Tukholmaan. Kuningas antoi hänen
itse valita seurueensa oman mielensä mukaan ajattelematta, että hän
oli vain lapsi, joka tarvitsi silmälläpitoa.

Mutta tämä lapsi oli luonnostaan hyvin itsenäinen ja lujatahtoinen.

Seurauksena olikin, ettei häntä missään pidetty nuorena kokemattomana
prinsessana, vaan kaikkialla jalosukuisena naisena, jonka mielitekoja
ympäristö koettaa tyydyttää.

Ei ollut mikään salaisuus, että Anna rakasti Kustaa Brahea. Mutta
he eivät mitenkään näyttäneet kahdelta nuorelta rakastavalta, vaan
pikemmin uskollisilta ystäviltä, jotka ovat päättäneet, etteivät
koskaan eroa.

Kustaan rakkaus oli ehkä yhtä voimakas kuin Annankin, mutta Annan
olennossa oli jotakin, joka ei sallinut pienimmässäkään määrässä
lähentelyä silloinkaan, kun he useita tunteja olivat kahden.

Kustaa oli tauonnut soittamasta ja näppäili vain luuttuaan.

"Riittäköön täksi kertaa."

Hän laski luutun sohvalle.

"Olen pelkkänä korvana."

"Meidän täytyy erota, Kustaa."

"Minkätähden?"

"Ensinnäkin siksi, että sinä et tulisi haaveilevaksi ritariksi, vaan
urheaksi soturiksi."

"Siihen minulla ei ole taipumusta."

"Sitten on monta muuta tärkeätä toimialaa, vaikka minä en niitä
tunne. Puhu tuosta isäsi kanssa ja matkusta ulkomaille sekä oleskele
siellä..."

"Kauanko?"

"Useita vuosia."

"Entä sillä aikaa?"

"On hävinnyt toivo, että sinä minun kauttani tulisit kantamaan
Ruotsin kruunua."

Nuori ylimys punastui ja painoi päänsä alas.

"Minä huomaan, ettei se ajatus ollut sinullekaan vieras", lisäsi Anna
hyvin vakavasti.

"Myönnän, ettei se ollut."

"Heitä se nyt ainaiseksi. Lempeni ei kuulu koskaan kenellekään muulle
kuin sinulle, mutta sentähden en petä veljeäni."

"Sehän tapahtuisi vain siinä tapauksessa..."

Prinsessa keskeytti hänet kiihkeästi: "Ei mikään tapaus saa johtaa
siihen. Kunnianhimoisten suunnitelmien edistämiseen ei minua saada;
ellei lempeni ole sinulle kylliksi, niin eroamme ainiaaksi."

"Anna, kuinka voit luulla..."

"En sitä luulekkaan", vastasi Anna ojentaen hänelle kätensä. "Toiset
ovat saaneet sinut sellaisiin ajatuksiin, mutta heitä ne, Kustaa.
Minä pyydän sitä sinulta todistukseksi rakkaudestasi."

Kustaa suuteli hellästi hänen kättänsä. "Koko elämäni hartain halu
on saada sinut omakseni, ja sinun sekä veljesi palvelukseen pyhitän
elämäni."

"En tiedä, saanko tulla omaksesi, mutta Jumalan edessä lupaan, etten
koskaan kuulu kenellekään muulle, ja lupaukseni vahvistuksena olkoon
ensi suuteloni!" Hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, ja heidän
huulensa yhtyivät hetkeksi.

"Anna, rakas, lemmitty Annaseni, sinä tulet olemaan tyytyväinen
minuun", sanoi Kustaa hilpeästi.

"Kiitos, eikä nyt mitään heikkoutta enää. Me tiedämme kumpikin
mitä meidän on tekeminen." Anna peitti kasvonsa nenäliinallaan ja
meni muun nuorison luo ottamaan osaa heidän keskusteluihinsa ja
leikkeihinsä.

Hogenskild Bielke oli käynyt etuhuoneen läpi ja nähnyt Annan Kustaan
sylissä. Riemuiten kertoi hän uutista uskotuilleen, mutta juuri hän
itse rakensi sen johdosta enimmän tuulentupia.

Sentähden Pietari herra suuresti ällistyi, kun poikansa pyysi hänen
suostumustaan ulkomaanmatkaan lakitieteellisiä opintoja varten.

Sitä pidettiin jonkinlaisena sopimuksena nuorten kesken; he muka
tahtoivat, että asia vastaiseksi pidettäisiin salassa, ja katsottiin
olevan välttämätöntä mukautua siihen.

"Kauan hänen ei pidä viipyä", sanoi herra Hogenskild. "Kukapa voisi
luottaa kuusitoistavuotiaan naissydämen vakaisuuteen."

"Asia lienee lopuksi riippuvainen kuninkaasta", huomautti Pietari
herra, "-- ja -- Kustaa ei ole liturgisti."

"Mitähän arvelette siitä", virkkoi Eerik Sparre, "että minä sain
kirjeen Possevinolta; hän luottaa siihen, että katolinen kirkko minun
kauttani tulisi edistymään Ruotsissa."

"Kaikkia mahdollisia kokeita tehdään", vastasi Ture Bielke.
"Tiedättekö, että paavilta on saapunut uusi kirje."

"Kuninkaalleko?"

"Ei, vaan kruununprinssille; hänen pyhyytensä on kuullut puhuttavan
siitä, että Sigismund harrastaa kirkkomusiikkia, ja sentähden hän
tahtoo lähettää kolme soittotaitoista nuorta miestä, jotka samalla
ovat perehtyneet raamattuun, jotta prinssi sekä heidän laulustaan
että keskusteluistaan voisi saada mielenylennystä."

"Ovatko he jo saapuneet?"

"Ovat."

"Vai niin, kolme täysiveristä jesuiittaa. Vahvastipa suunnitellaankin
uutta jesuiittalähetystä Ruotsiin."

"Olen todellakin kuullut jotakin siitä", puuttui puheeseen Juhana
Sparre; "he sanovat muka olevansa kuningatar Annan kruununprinssille
lähettämiä."

"On tuskin viikkoa siitä, kun näin heidät Tukholmassa", kertoi Ture
herra. "Nuoria, kauniita miehiä, jotka peittivät todellisen pukunsa
tavallisten vaatteiden alle."

"Kuka täällä on ottanut heidät hoiviinsa?"

"Osittain Niilo Brask, osittain, luullakseni pääasiassa, jesuiitta
Simon Nicovius. Heidän kirjansa ovat lukon takana, niin että otappa
selvää, minkä hengen lapsia he ovat."

"Miten sinä olet päässyt näiden asiain perille?" kysyi Hogenskild
nauraen.

"Erään Sturein entisen palvelijan kautta, joka nykyään palvelee
Simonin luona."

"Ja tahtoo saada pikkusen sivuansioita?"

"Kyllä hän saakin, niin kauan kuin tiedot ovat täysin luotettavia.
Lienee tarkoituksena, että jesuiitat kävisivät kuninkaan luona
vakuuttamassa hänelle, että paavilla kyllä on hyvää tahtoa, mutta
että tärkeät asianhaarat eivät salli hänen taipua kuninkaan
toivomuksiin."

"On tuskin luultavaa, että hän ottaa heitä vastaan", huomautti
Hogenskild; "olen itse kuullut hänen sanovan Sigismundille, että
jesuiitoilla on toinen jalka saarnastuolissa, toinen neuvostossa,
valmiina kaikenmoisiin elkeisiin."

"Minä pelkään, että 'kuninkaan uskonto', kuten sitä kansan kesken
nimitetään, on vielä pahempaa", sanoi Eerik Sparre. "Mikäli ymmärrän,
on se vain paavilaisuutta valepuvussa, ja nuo hävyttömät hyökkäykset
maassa hyväksyttyä uskontoa vastaan sekä julkisissa saarnoissa että
muissa tilaisuuksissa ovat kerrassaan julkeita."

"Se ei luultavasti pääty hyvin", lausui Juhana herra. "Puolalaiset
papit, joita kuningatar Anna on ennen lähettänyt tänne, saarnaavat
ruotsinkielellä Ruotsin kirkoissa ja maan uskontoa vastaan. Semmoinen
voi käydä laatuun vain Ruotsissa", huudahti Ture herra hyvin
kärtyisesti.

Pietari Brahe oli ollut tarkkaavana kuuntelijana. "Kaikesta
tulen siihen vakaumukseen", sanoi hän, "että neuvoston täytyy
huomauttaa kuninkaalle, miten välttämätöntä on ryhtyä tarmokkaisiin
toimenpiteisiin tätä vastaan. Jos ei semmoista epäkohtaa ajoissa
poisteta, saattaa tapahtua, että sotilaat ja rahvas kitkevät
rikkaruohon pois tieltä."

"Niin, niin, se on välttämätöntä!" Siihen yhtyivät kaikki.

"Mutta ei nyt, kun hän tällä kertaa tulee tänne", lisäsi Pietari
herra; "se voisi häiritä iloista mielialaa."

"Ei, ei tällä kertaa." Siitäkin olivat kaikki yksimieliset samasta,
mutta myöskin yksityisistä syistä.

Ei kukaan tahtonut pahoittaa kuningasta nyt, kun hän oli aikeissa
valita itselleen morsiamen.

Annan rakkaus Kustaa Braheen oli melkein yhtä vanha kuin hän itsekin.
On hyvin luultavaa, että juuri se kiinnitti häntä niin lujasti siihen
uskontoon, jota Kustaa tunnusti.

Anna oli ollut vanhempainsa keskeisissä uskonnollisissa kiistelyissä
silminnäkijänä, ja hänen aikaisin kypsynyt ymmärryksensä sanoi
hänelle, että onnellisen avioliiton ensi ehtona on, että
aviopuolisoilla on _sama_ usko.

Sigismund oli hänen ainoa uskottunsa.

Tämä rakasti sisartaan, ja vain siten on selitettävissä hänen
suvaitsevaisuutensa kaikessa, mikä Annaa koski, sekä hänen
kiihkeä halunsa toimia, mikäli hänestä riippui, sisaren onnen
vakaannuttamiseksi.

Anna rakasti hänen hyvää ystäväänsä Kustaa Brahea. Miksei hän
siis myöskin saisi mennä naimisiin hänen kanssaan? Hänen isänsä
sisaret olivat menneet naimisiin ulkomaisten herttuain kanssa,
mutta osaksi he elivät Ruotsin kustannuksella, osaksi oli häpeäksi
olla heidän kanssaan sukulaisuussuhteissa. Miksi ei kuninkaantytär
voisi mennä puolisoksi jollekin maan jaloimmista ylimyksistä, kun
Kustaa kuningas, heidän isoisänsä, oli kahdesti nainut jalosukuisen
ruotsalaisen neidon? Nythän liikkui vielä huhu, että heidän oma
isänsä... no, jos niin kävisi, voisi Anna olla varma siitä, että
Kustaa Brahe tulee hänen puolisokseen.

Vähän myöhemmin hän kertoi Annalle täydellä luottamuksella, että kun
tämä rakasti Kustaa Brahea ja heidän isänsä piti neiti Sigridistä,
nuo seikat olivat estämässä toisiaan. Suku tulisi ylen mahtavaksi,
sanottiin, ja Ruotsin kruunu saattaisi jonkun sukkelan keikauksen
kautta joutua Kustaan päähän.

"Kuka voisi sellaista ajatella?" kysyi Anna hämillään. "Mitä on nyt
tehtävä?"

"Sanokoon Kustaa heille..."

"Siitä olisi vähän hyötyä. Ei, hänen täytyy matkustaa pois ja tehdä
se heti."

"Erota sinusta, niinkö?"

"Niin, ja myöskin petollisesta suvustaan, ja se on epäilemättä
hänelle hyödyksi."

"Entä sinä itse?"

"Saan kai lohduttautua parhaani mukaan."

Kun Anna saapui nuorten parveen, kääntyi hän Sigrid Brahen puoleen.
Hän oli itse vastikään tehnyt niin suuren uhrauksen, että ajatteli
tämänkin pitävän tehdä samoin.

Hänen tullessaan oli keskustelu tauonnut tykkänään, ja hän kysyi
hymyillen, mistä oli ollut puhe.

"Leskikuningattaresta", vastasi Sigrid punastuen.

"Mitä hänestä on sanottavaa?"

"Hän elää niin yksinään", vastasi Anna Roos.

"Joka kerta kun minä olen käynyt siellä, on hänellä ollut hyvästi
vieraita", lausui prinsessa.

"Vieraat eivät aina ole ystäviä", huomautti Sigrid nöyrästi.

"Sinä olet oikeassa, jalo neiti, mutta Katariina Stenbock ei katune,
että antoi Kustaa kuninkaalle kätensä", sanoi Anna jonkun verran
ylhäisesti.

"Kaikki tietävät, että hän sitä ennen oli antanut sydämensä
toiselle", virkkoi Ebba Bielke.

"Sitä lupausta en minä olisi koskaan rikkonut", huudahti kaunis
Gunilla päättävästi.

"Tuskinpa teitä kukaan houkutteleekaan siihen", vastasi Anna jotenkin
terävästi, mutta lisäsi sitten lempeämmin muihin kääntyen: "Sanokaa
minulle toki, jalot neidit, eikö ihmisen pidä unhottaa itseänsä, kun
on kysymyksessä niin korkea päämäärä kuin kuninkaan puolisoksi ja
maan äidiksi tuleminen?"

Kaikki vaikenivat. Sigridin silmät olivat kyynelissä. "Siihen voidaan
pakottaa", kuiskasi hän.

"Armollisin prinsessa", virkkoi Ebba Bielke, "te olette meistä
nuorin, mutta varmaankin viisain. Ettekö luule, että niin tärkeässä
asiassa kuin avioliittoon-menossa sydämen yksin tulee saada
ratkaista?"

Anna punastui vahvasti. "En kiellä, että ajattelen niinkuin tekin",
sanoi hän, "mutta minusta näyttää kuitenkin, että on jalointa
pyhittää elämänsä velvollisuudelle."

Kaikki myönsivät sen. Eikä aineeseen sen enempää syvennytty.

Gunilla ajatteli itsekseen, että hän, jos tahtoisi, voisi kyllä
nöyryyttää neitinsä, niin ettei tämä sitä koskaan unhottaisi, mutta
Pietari Liljensparrelle koituisi siitä paljon surua, ja siksi hän ei
välittänyt siitä.

Niin rukoilevan ilmeen näki Anna Sigridin silmissä ja niin haikea
valitus oli hänen sanoissaan, kun hän lausui: "Siihen voidaan
pakottaa", että Anna toivoi, että isänsä olisi heittänyt hänet
ajatuksistaan. Tuo nenäkäs Gunilla Bielke, mitä hän olikaan
rohjennut... mutta kylläpä hän siitä hyvästä saikin -- Annan täytyi
naurahtaa itsekseen. Mistä syystä oli hänessä niin voittamaton
vastenmielisyys Gunillaa kohtaan?

Pietari Brahe piti kunnianaan tehdä neidin oleskelun Rydboholmassa
niin suloiseksi kuin suinkin vaihtelemalla huvituksia.

Niinpä tehtiin jäälle rekiretki tulisoihtujen valossa. Oltiin varmat
siitä, että Kustaa Brahe sai olla prinsessan ajomiehenä, mutta kun
tämä sen sijaan valitsikin Kustaa Banérin, kummasteltiin suuresti
mitä semmoinen merkitsi.

Seuraavaksi päiväksi oli kuningas määrännyt tulonsa.

Jo aamulla oli saapunut lisää vieraita, niiden joukossa useita
neuvosherroja. Muutamat heistä haastelivat keskenään, pitäisikö
käyttää tilaisuutta ja huomauttaa kuninkaalle sitä suurta
epäjärjestystä, mikä vallitsi kaikissa hallitustoimissa, sekä että
olisi toimitettava niin, että tulot ja menot kävisivät yksiin.

"Minä pelkään", sanoi Pietari herra vältellen, "että se synnyttäisi
vain närkästystä, kun kuninkaalla on niin kiivas luonne."

"Minä puolestani", huomautti herra Hogenskild, "tahtoisin sanoa
hänelle, että tällainen sodankäynti ympäristön kuningaskunnissa,
ruhtinaskunnissa ja kaupungeissa, jota nyt on kestänyt kaksikolmatta
vuotta ja jonka köyhä maamme on kokonaan saanut maksaa, on
köyhdyttänyt maan putipuhtaaksi. Olisi jotakin pitänyt tehdä haavojen
parantamiseksi, mutta sen sijaan on hallituksemme vain pahentanut
niitä."

"On totta, että kaikki voimat ja ajatukset ovat suunnatut
sotatoimiin", lisäsi Eerik Sparre, "mutta se ei ole minään
syynä sisäisen hallinnon huonoon järjestykseen. Jos tänne tulee
ulkomaalaisia joko omissa asioissaan tai vierasten valtain toimissa,
niin he saavat pitkiä aikoja virua täällä ja maksaa kalliita
kustannuksia, sentähden että kuninkaallisella majesteetilla ei ole
aikaa ottaa heitä vastaan. Liturgia se vie hänen aikansa, niin että
hän yhtämittaisista muistutuksista huolimatta ei ole vielä tehnyt
mitään järjestyssääntöjen aikaansaamiseksi kansliaansa varten, jossa
nyt toinen määräys kumoo toisen."

"Minä puolestani", puuttui kreivi Pietari puheeseen, "olen useita
kertoja huomauttanut, että olisi pantava täytäntöön mitä kerran
on kuninkaallisen majesteetin, Kaarle herttuan ja valtaneuvoston
suostumuksella päätetty, eikä meneteltävä niinkuin nyt, että
käytetään toiseen tarkoitukseen mitä toiseen on määrätty."

"Minun tapani ei ole ottaa puolustaakseni epäjärjestystä", virkkoi
Ture herra, "mutta mitenkähän käy, kun kuninkaallinen majesteetti
jättää neuvostoon ne ehdotukset, joista hän tahtoo kuulla neuvoston
mielipidettä? Saako hän edes vastausta, eikö neuvosto sen sijaan tee
kuninkaalle vallan toisia kysymyksiä ja esityksiä asioista, jotka sen
mielestä ovat epäkunnossa?"

"Mutta ei säästä hänkään sitten haukkumasanoja", huudahti herra
Hogenskild.

"Niin", sanoi kreivi Pietari, "neuvoston asema ei ole niinkään
kadehdittava, kun kuninkaan luonne on niin kärtyinen, ja kun on niin
paljon ja niin painavia syitä muistutuksiin -- esimerkiksi nyt tämä
kysymys läänityksien peruuttamisessa."

"Siihen emme koskaan suostu!" huudahti Sparre. "Rahapula on osaksi
seurauksena melkein uskomattomasta epäjärjestyksestä rahain hoidossa,
osaksi siitä tuhlaavaisuudesta, jolla hän käyttää kertyviä varoja
kaikkeen muuhun paitsi mihin niitä paraiten tarvittaisiin."

"Pelkäänpä", sanoi Ture herra, "että hänen onneton halunsa rakentaa
kalliita rakennuksia nielee ylenmäärin maan varoja."

"Emmekö ole lukemattomia kertoja pyytäneet häntä herkeämään siitä?"
kirkui herra Hogenskild. "Emmekö ole pyytäneet häntä panemaan pois
palveluksestaan tarpeetonta väkeä hovista, kansliasta, keittiöstä
ja kellarista, virkamiestensä luota ja tallista; minkätähden hänen
tarvitsee pitää useampia sellaisia pikkuvirkamiehiä kuin Kustaa
kuninkaan? Mutta tuo on kaikki kuuroille korville. Jos hän jotakin
tekee, niin hän tekee sen hullusti; niinpä hän esimerkiksi pitänee
toisinaan itse rahaston avaimia mukanaan."

"Etenkin lisäävät ylimääräiset verot kurjuutta", lisäsi Eerik herra.
"Miten uupunut onkaan kansa näistä yhtämittaa uudistuvista ajo- ja
päivätöistä sekä rahaveroista, ja sitä jatkuu vuodesta toiseen."

"Eikö näistä ole ensin kysytty neuvoston mielipidettä?" kysyi Ture
herra.

"On kyllä, mutta ei aina", vastasi herra Hogenskild; "sen sijaan on
kehotettu vouteja sopivimmalla tavalla toimimaan rahvaan keskuudessa."

"Minä voin todistaa, ettei aina ole niin tapahtunut", väitti Ture
herra. "Se annetaan toisinaan nurkkasihteerien ja semmoisten
tehtäväksi. Rahvas valittelee raskaan verotaakan alla, eikä nykyään
uskalleta enää toimia useammassa kihlakunnassa yhtaikaa, vaan
pidetään paraana ottaa yksi kerrassaan."

"On kovin onnetonta, ettei hän voi löytää sitä aarretta, jonka Eerik
kaivoi maahan", sanoi kreivi Pietari ivallisesti hymyillen.

"Hän koettaa nyt alentaa rahan arvoa", vastasi Eerik herra. "Sitä
tietä olemme jo kulkeneet koko pitkälle."

Nyt kuului ulkoa kulkusten kilinää.

"Kuningas tulee, kuningas tulee!" huusivat kaikki ja hyökkäsivät
ovelle.

"Hyvät herrat!" huusi kreivi Pietari. "Olemmeko yksimielisiä,
miettikäähän tarkoin!"

Kaikki pysähtyivät ja katselivat toisiaan.

"Isäntänä on minun vaikea..."

"Luonnollisesti, luonnollisesti!"

"Mutta meidän, vieraina", sanoi herra Hogenskild.

"Etenkin jos hän tulee kosimishommissa."

"Luulenpa, ettemme puhu mitään."

"Olemmeko yksimielisiä siitä?" kysäisi isäntä.

"Olemme, olemme!"

"Emme ole tietääksemmekään."

"Emme ensinkään."

"Hyvä, hyvä, herrat! Nyt ajavat reet pihaan. Me otamme hänet vastaan
kuin läheisen sukulaisen; ehkäpä hän tuleekin siksi pian, ja silloin
opetamme hänet pitämään meidän asiamme omanaan."

He juoksivat alas ja tulivat pihalle, juuri kun kuninkaan reki
pysähtyi rappusten luo.

Hän näytti synkältä; he eivät olleet seisoneet odottamassa häntä.
Mutta heidän kunnioittavat kumarruksensa ja alamaiset vakuutuksensa
siitä, miten suuresti he olivat iloissaan ja syvästi kiitollisia
hänen armollisesta tervehdyskäynnistään, saivat hänet pian hyvälle
tuulelle, ja hän tervehti kaikkia erittäin ystävällisesti.

Ehkäpä hän oli hieman hämilläänkin sen johdosta, mitä hänellä oli
mielessä, niin ettei hän senkään tähden kiirehtinyt tervehtimään
talon naisia; hän istui kreivi Pietarin kirjoitushuoneeseen sanoen
siellä tahtovansa kuumennetun viinin ja uhkean tammivalkean ääressä
mielellään jutella hetkisen hyväin herrain, Ruotsin miesten kanssa.

Omasta ja muiden puolesta lausui kreivi Pietari julki heidän suuren
kiitollisuutensa sen johdosta, että kuningas oli suvainnut käydä
heidän seuraansa, ja pyysi häntä olemaan vakuutettu siitä, että he
olivat hänen uskollisia alamaisiaan, jotka mielellään tahtoivat hänen
puolestaan antaa verensä ja henkensä.

Siitä sanoi kuningas olevansa täysin vakuutettu; ja hän olikin
tullut pannakseen heidän sydämelleen surunsa ja huolensa, jotka nyt
raskaasti painoivat häntä.

Syvä osanotto kuvastui kaikkien läsnäolijain kasvoissa. Kuninkaan
huolet olivat heidänkin huoliaan, ja he olivat nyt kaikki hyvin
huolissaan.

"Te tiedätte kaikki", alkoi kuningas, "että olen yksinäinen, sureva."

Kaikki huokailivat syvään.

"Luonteeni kärsii siitä; minä käyn ärtyisäksi, kiivaaksi."

Läsnäolijat nyökyttelivät osaaottavasti päätään. Se tuntui niin
luonnolliselta; jotkut iskivät merkitsevästi silmää toisilleen tai
pyyhkäisivät kiireimmiten kyyneleen.

"Tätä välttääkseni ja monesta muustakin syystä, etenkin sairautta ja
raihnautta väistääkseni..." Kuningas huokasi syvään.

Kaikki näyttivät hyvin miettiväisiltä.

"Lisäksi tulee monta surunaihetta, suuria, syvämietteisiä ajatuksia
ja paljon muuta huolta, jotka kaikki ovat yksinäisyyden seurauksia
ja vaikuttamia, niin että minä olen päättänyt valita itselleni uuden
puolison."

"Hoo!"

"Alamaisimmasti iloitsemme siitä kaikki!"

"Mikä iloinen uutinen!"

"Uusi aurinko nousee yli Ruotsin!"

"Koko valtakunta on riemuitseva!"

"Maan aatelisto on sitä juhlallisesti viettävä!"

"Kansa on sytyttävä viimeisenkin kynttilänsä!"

Näin he huudahtelivat kuin kilpaa, ja Juhana hymyili tyytyväisesti
näin makeita sanoja kuullessaan.

Kreivi Pietari kumarsi syvään. "Rohkenemmeko syvimmässä
alamaisuudessa pyytää saada tietää sen korkeasukuisen ruhtinattaren
nimen, jonka teidän armonne on valinnut?"

"Jalot herrat", huudahti kuningas hilpeästi (pahin oli nyt voitettu),
"minä en ole valinnut ketään Euroopan ruhtinattarista, vaikka luulen,
että vaalimme olisi heitä miellyttänyt. Korkean isäni esimerkin
mukaan tahdon minä Ruotsin ylevästä aatelistosta valita neitosen,
joka on tuleva puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi."

Uutinen oli luonnollisesti aivan odottamaton; sentähden oli ihastus
rajaton. Huudettiin ja ihmeteltiin kilpaa. Juhana kuningas seisoi
kuin epäjumala onnellisten alamaistensa keskessä.

"Sentähden olen nyt vieraananne tänään, kreivi Pietari."

Tämä suuteli kuninkaan kättä. "Koko parvi nuoria neitosia on
prinsessan ympärillä", vastasi hän.

"Tahdonpa heti nähdä heitä."

Kuumennetun viinin lämmittämänä astui kuningas koko seurueineen
nuorten keskelle. Rakkaasti hän tervehti prinsessaa, ojentaen sitten
muutamin ystävällisin sanoin kätensä talon ihanalle tyttärelle. Tämä
kalpeni tällöin niin vahvasti, ettei se voinut jäädä kuninkaalta
huomaamatta, ja keveästi kumartaen hän laskikin irti kätösen luoden
häneen pitkän, kaipaavan silmäyksen.

Annalta, joka seisoi lähellä, pääsi helpotuksen huokaus. Sigrid oli
pelastettu.

Sitten kuningas siirtyi toisesta toiseen. Jokaisen kanssa hän
puhui, kauimmin ehkä Ebba Bielken kanssa, jonka sukkelat vastaukset
näyttivät hyvin huvittavan häntä. Useita kertoja oli hän mennyt
Gunilla Bielken ohi olematta häntä huomaavinaan; vihdoin hän
pysähtyi aivan tuon kauniin tytön eteen sanoen melkein houkutellen:
"Sukkelaan, neitoseni, tänne kätenne!"

"En!" vastasi tämä pöyhkeästi, katsoen häneen.

Viini ja ällistys ehkä ajoivat veren kuninkaan päähän; vimmoissaan
hän viskasi hansikkaansa vasten tytön kasvoja ja lähti ulos.

Syntyi hälinä. Kaikki herrat kiiruhtivat kuninkaan jälkeen.

Neitoset, paitsi Anna, juoksivat itkevän Gunillan ympärille.

"Se oli hänen oma syynsä", sanoi prinsessa; "Gunilla sai itse aikaan
loukkauksen."

Kiihkeänä asteli kuningas edestakaisin. Bielket seisoivat erillään
keskustellen.

Kaikki tämä ei ennustanut mitään hyvää.

Pietari herra läheni kuningasta syvään kumartaen.

Kuningas tarttui hänen käsivarteensa. "Tuo lutka suututti minua",
sanoi hän. "Hän tietää, että minä rakastan häntä."

"Hänkö se...?"

"Niin, hän."

"Suvaitsetteko, teidän majesteettinne, että ilmoitan...?"

"Tehkää niin!"

Tuo iloinen uutinen sai Bielkein kasvot heti kirkastumaan, ja he
pyysivät alamaisimmasti kuningasta suomaan anteeksi lapselliselle
tytölle. He kyllä heti... Ja sedät veivät Gunilla neidin toiseen
huoneeseen, jossa luettiin sekä lait että evankeliumit, jotta hänet
saataisiin ajattelemaan mitä hän oli velvollinen tekemään omaistensa
tähden. Pietari Liljensparre saisi kiittää häntä onnestaan, niinkuin
Svante Sture kuningatar Margareetaa ja Kustaa Roos Katariina
Stenbockia.

Vihdoin hän pyyhki silmänsä ja lupasi tehdä niinkuin he tahtoivat. Se
ilmoitettiin kuninkaalle. Hän meni hänen luokseen, ja he tulivat ulos
käsikädessä, jolloin kuningas esitti hänet läsnäolijoille tulevana
puolisonaan.

Ei kukaan ällistynyt niinkuin Anna. Hän oli jo tottunut ajattelemaan
Sigridiä äitipuolenaan, mutta Gunilla -- hänen äitinsä ja hänen oma
hovineitinsä! Jagellolais-veri kuohahti. Nyt hän tiesi, miksi hän ei
ollut koskaan pitänyt Gunillasta.

Kun kuningas tahtoi viedä hänet tulevan kuningattaren luo, ei häntä
löydetty. Sanottiin, että hän oli tuntenut pahoinvointia ja mennyt
huoneisiinsa; ja siihen kuningas tyytyi.

Hogenskild Bielke oli saanut Pietari Liljensparren lähtemään heti
pois. Se raivo, joka alussa ilmeni hänessä, asettui pian, kun
hänelle sanottiin, että hän pani alttiiksi sekä omansa että Gunillan
hengen, jos nyt näyttäytyi kuninkaalle. Jos hän sitävastoin tahtoi
alistua siihen, mitä ei käynyt muuttaminen, niin Gunilla vastedes,
kuningattarena, tuli auttamaan häntä onneen.

Kainona ja hämillään Gunilla otti vastaan kaikki ne onnentoivotukset,
joita hänelle runsaasti tulvi. Oli kuin tuo laverteleva ja
ajattelematon tyttö olisi hävinnyt; Gunilla melkein pelkäsi
kuningasta ja oli ymmällä ajatellessaan tulevaa asemaansa.

Usein oli hän ihastuneena katsellut kuningatarta, kun tämä oli ollut
puettuna kuninkaalliseen komeuteensa. Nyt hän tuli itse samaan
asemaan. Häntä melkein huimasi.

Herra Hogenskild Bielke esitti, että hänen veljentyttärensä pitäisi
nyt matkustaa kotiin vanhempiensa luo ja jäädä sinne häihin asti.

Kuningas tahtoi, että Gunilla itse määräisi, ja kun tämä alamaisesti
vastasi: "Jos kuningas sen sallii", antoi hän suostumuksensa lisäten,
ettei kulu pitkää aikaa, ennenkuin hän oli valmistanut kaikki häitä
varten ja tuli noutamaan hänet takaisin.

Ilossa ja riemussa vietettiin ilta. Myöhään yöllä lähti kuningas,
seuraavana päivänä Anna neiti ja muut vieraat. Juhlasaatossa veivät
Bielket tulevan kuningattaren mukanaan kreivi Brahen huokaillessa
syvään ajatellessaan, että toiveet Ruotsin kruunusta olivat
häipyneet. Kustaa oli ääneti, prinsessa oli varmaankin hyljännyt
hänet. Mutta naisoikut saattavat vaihdella, ja joka tapauksessa oli
onni, että tuleva kuningatar oli ruotsalainen aatelisneito.



15.

SANASTA TYÖHÖN.


Pian senjälkeen kuningas ilmoitti neuvostolle, että hän oli valinnut
puolisokseen sukulaisensa, "jalon, vapaasukuisen ja siveän neitosen
Gunilla Bielken, valtaneuvos Juhana Akselinpojan tyttären ja Kustaa
kuninkaan toisen puolison, Margareeta Eerikintyttären sisarenpojan
tyttären".

Kuninkaan sukulaisissa tämä valinta synnytti suurta ja yleistä
tyytymättömyyttä. Sigismund ja Anna osoittivat selvästi, että he
vastenmielisesti ottivat äitinsä entisen palvelijan äitipuolekseen.
Kuningas vimmastui ja jakoi heille kaikki entisen kuningattaren
vaatteet ja koristukset.

Sitten hän osti Gunillalle kaikki ihka uudet ja yhtä kallisarvoiset.

Kuninkaan Saksassa asuvat sisaret lausuivat julki tyytymättömyytensä.
Friislannin kreivitär Katariina kirjoitti, että "piru oli kuluttanut
monta kenkäparia, ennenkuin oli saanut tuon avioliiton aikaan".

Juhana vastasi kiivaasti, luetteli Bielken suvun korkeat esi-isät,
vetosi isänsä esimerkkiin ja uhkaili lopuksi, että "hänen kätensä
voivat kyllä ulottua heihinkin, elleivät he herkeä kieltään
pieksämästä".

Tapansa mukaan ei Kaarle herttua salaillut närkästystänsä. Hän
kirjoitti, että kuningas olisi voinut valita jonkun ulkomaisen
ruhtinattaren; hänen nykyinen valintansa oli vain omansa lisäämään
aateliston vaikutusta ja oli samalla myöskin kuninkaalliselle
huoneelle häpeäksi. Sitä hänen olisi pitänyt ennakolta ajatella.

Kirje näytettiin neuvostolle, ja sekin puolestaan lisäsi
vastenmielisyyttä herttuata kohtaan.

Siitä huolimatta Juhana itse kirjoitti hänelle häihinkutsukirjeen
viisi viikkoa ennen häitä.

Kaarle kiitti kutsusta; niin lyhyessä ajassa hän ei sanonut saavansa
itseään kuntoon eikä voinut sentähden tulla. Ennen häitä hän lupasi
lähettää lähettinsä.

Kuningas suuttui kovin; hän puhui tarmokkaisiin toimiin ryhtymisestä,
että herttua muka sai vielä katua j.n.e.

Tuskissaan kirjoitti Anna neiti herttuatar Marialle ja pyysi häntä
taivuttamaan herraansa tulemaan, koska muuten voisi syntyä sisällinen
sota, kun kuningas oli niin suuttunut veljelleen tämän kiellosta.

Mutta nyt olivat kaikki Marian rukoukset turhat. Kun hän ei voinut
tulla mukaan, ei herttua millään ehdolla lähtenyt hänen luotansa.
Hänestä oli yhdentekevää, oliko kuningas hyvällä vai pahalla tuulella.

       *       *       *       *       *

Kaunis Gunilla Bielke oli suostunut tulemaan kuningas Juhanan
puolisoksi, mutta kuumia kyyneleitä hän itki tuontuostakin,
koetellessaan komeita hääpukujaan.

Kuningas oli sekä suullisesti että kirjallisesti sanonut ottaneensa
ruotsalaisen neitosen morsiamekseen, jotta siten korottaisi ja
kunnioittaisi aatelistoa. Jos hän edes olisi tahtonut tunnustaa, että
oli rakastunut häneen korvia myöten, mutta sitä hyvää ei hänessä
ollut. Hän oli ottanut hänet kunnioittaakseen aatelia, mutta ei
kohottaakseen häntä, jota rakasti enemmän kuin sanoa saattoi.

Gunilla polki pientä jalkaansa lattiaan huudahtaen, ettei hänen
olisi koskaan pitänyt taipua eikä välittää heidän rukouksistaan ja
suostuttelustaan. Ajattelehan, kuinka Pietari Liljensparre sureekaan;
kunhan hän ei vain epätoivon vimmassa lopettaisi itseään!

Sitten sepitettäisiin lauluja heistä molemmista, ja se olisi kylläkin
hyvin romanttista, mutta hän ei voisi kestää sitä.

Heidän täytyi siis tyytyä onnettomaan kohtaloonsa. Hän menee
naimisiin kuninkaan kanssa, ja Pietari, niin, hän saa tehdä kuten
Svante Sture ja Kustaa Roos, naida jonkun, joka nyt jo salaa rakasti
häntä. Niin olivat monet kyllä tehneet. Eikä kukaan ollut niin kaunis
kuin Pietari.

Mutta Margareeta ja ehkäpä Katariinakin olivat sanoneet jäähyväiset
lemmitylleen, ja kuningas oli tullut sisään yllättäen heidät. Mitähän
jos Pietarikin tulisi, ja kuningas -- hän kyllä surmaisi hänet
väkipuukollaan. Se täytyi estää... mutta miten?

Hän mietiskeli kauan, kauan, ehkäpä viisitoista minuuttia, sitten
hän asteli edestakaisin huoneessaan pieni pää kenossa. Vastikään
niin kalpeille poskille levisi lämmin punehdus, ja hän sanoi hiljaa
itsekseen: "Minun täytyy saada tavata hänet, minun täytyy."

Itägöötanmaan maaherra, herra Juhana Akselinpoika Bielke, ja hänen
rakas rouvansa Margareeta Posse olivat yhtä ihastuksissaan kuin
ällistyksissäänkin siitä kuninkaallisesta armosta, joka oli tullut
aateliston ja ennen kaikkea heidän osalleen.

Gunillan lapsuudentuttavasta he eivät huolineet mitään, ja hänen
äitinsä kertoi hänelle kaikessa hiljaisuudessa, kuinka monta kertaa
oli rakastunut, ennenkuin joutui naimisiin.

Suuri oli sentähden ällistys, kun Gunilla meni isänsä salakamariin ja
sanoi tälle, että hänen täytyi ennen häitänsä saada tavata Pietari
Liljensparre ja sanoa hänelle jäähyväiset.

Isä vastasi hyvin lyhyesti, että se ei käy laatuun. Hän sai heittää
mielestään moiset ajatukset.

Mutta Gunilla oli itsepäinen; hän tahtoi, hänen täytyi saada tavata
häntä.

"Ajattelehan, jos se saapuisi kuninkaan korviin."

"Minä en ole vielä naimisissa, ja minulla on siis oikeus puhua kenen
kanssa haluan."

Juhana herra, joka huomasi vaikutusvaltansa tulevaan kuningattareen
melkein menneeksi, lupasi tarkemmin ajatella asiaa ja vastata hänelle
seuraavana päivänä.

Kun hän oli pitkät ajat keskustellut rouvansa kanssa, meni tämä
Gunillan kamariin ja sanoi hänelle hyvin ystävällisesti:

"Minä ymmärrän kaipauksesi, rakas tyttöseni."

"Onko isäni suostunut?"

"On ja ei ole. Täällä Räfvelstadissa se ei saa tapahtua. Kaikkien
silmät ovat nyt luotuina meihin, ja jos kuningas saisi siitä tiedon,
niin isäsi ehkä saisi hengellään maksaa sen."

"Mutta miten minun sitten tulee menetellä?"

"Tahdotko tietää, miten eräs ystäväni teki?"

"Kerro, rakas äiti!"

"Hän ei kirjoittanut, hän määräsi paikan... kuitenkin."

"Millä tavoin?"

"Hän lähetti avaimen."

"Mihin lukkoon se sopi?"

"Ladon."

"Mitä, äitikultaseni, tahdotteko minun...?"

"Minä vain kerron miten minä -- miten hän menetteli. Sinä ehkä keksit
jotakin parempaa, mutta huomaa tarkoin, että kaiken tulee tapahtua
meidän tietämättämme, sillä me emme koskaan tunnusta, että meillä on
ollut aavistustakaan siitä."

Gunilla oli saanut paljon miettimistä; hän tahtoi mielellään kohdata
rakastettunsa, mutta häntä ei miellyttänyt, että se tapahtuisi
ladossa.

Salaisuuttaan hän ei rohjennut uskoa kellekään. Hän tiesi itseänsä
kateellisesti vartioitavan, mutta kohtaus ladossa oli ylen
arkipäiväistä tulevalle kuningattarelle.

Miten hän miettikään, muuta keinoa hän ei kuitenkaan keksinyt.

Se ei ollut ensi kertaa. Pietari herra oli opettanut hänelle, että
solmut merkitsivät tunteja; kun hän lähetti nauhan, tiesi hän aina,
mihin aikaan hän seuraavana päivänä tapaisi hänet Räfvelstadin
puistossa.

Hänen rintasisarensa oli aina vienyt sanan. Samoin sai hän nytkin
tehdä, mutta Gunilla voisi tulla petetyksi, jos tytöllä olisi halua
juosta juoruamassa. Sentähden hän kääri avaimen villakankaan palaseen
sanoen Leenalle, että Pietari herra luultavasti oli unhottanut sen
huvihuoneeseen; hän, Leena, oli muka löytänyt sen, ja ilman että
kukaan linnassa tiesi siitä, tuli hänen mennä viemään se takaisin
Pietari herralle.

Leena uskoi yksinkertaisuudessaan kaiken ja kertoi sen äidilleen,
ja tämä sai heti aiheen -- kun tytär oli lähtenyt tehtäväänsä
toimittamaan -- kiirehtiä linnaan saadakseen tavata armollista rouvaa.

Saatuansa tietää salaisuuden sanoi tämä: "Herrani on sanonut, että
Adela muori tavallisuuden mukaan saa ottaa sata sylyystä heiniä
suuresta ladosta, ja sen saatte tehdä huomenna."

Adela suuteli hänen hamettaan ja kiitteli; sitä hän vain ei tiennyt,
mistä saada apua.

"Onhan Leena suuri, vahva tyttö."

"Mutta sitten tulee niin pieniä sylyyksiä."

"Saanpa ehkä omalla luvallani lisätä sataanviiteenkymmeneen", sanoi
rouva.

Uusia kiitoksia; ei kukaan muu kuin Leena käy ladosta ottamassa.

Seuraavana päivänä oli raikas ja kylmä ilma. Se oli tammikuun
ensi päiviä; Gunilla neiti pani komean soopelinnahkaisen lakin
päähänsä, näädännahkaturkit hartioilleen ja lähti sitten, kenenkään
huomaamatta, kuten luuli, reippain askelin linnasta kiiruhtaen
ladolle metsään.

Sinne saavuttuaan hän havaitsi hämmästyksekseen, että se oli auki ja
että Leena tuli sieltä suurta heinäsylyystä laahaten.

Varkautta luultavasti, mutta mitäpä tuosta. He olivat köyhiä; Gunilla
päätti, ettei anna heitä ilmi, mutta kyllä hänestä olisi ollut
parempi, jos Leena olisi pysynyt poissa tämän päivän.

Ehkä hän viipyisi kauankin. Gunilla juoksi latoon ja löysi pian oivan
piilopaikan pehmeissä heinissä.

Hän oli tullut hyvin aikaisin, nyt tuli hänen valmistautua
käyttäymään arvokkaasti.

Leena palasi jo lämpöisenä, hiestyneenä. Hän oli kaunis tyttö, kun
häntä lähemmin tarkasti. Gunilla ei ollut sitä ennen huomannut.

Mutta tuolla, tuolla ovella seisoi hänen Pietarinsa, terveyden rusot
poskilla, hymyillen ja iloisena.

"Tässä, Leena, olen nyt!" huudahti hän hilpeästi. Tyttö kääntyi
säikähtyneenä. "Minä en ole kutsunut teitä tänne", sanoi hän.

"Kukapa muu sen olisi tehnyt?" kysyi Pietari närkästyneenä. "Vain
semmoiset kuin sinä haluavat kohtauksia heinäladoissa."

"En tiedä muuta kuin että neiti..."

"Vähät hän siitä, joskin lohdutamme toisiamme", huudahti nuori
ylimys; "luuletko sinä, että annan sinun tehdä pilkkaa itsestäni?"

"Laskekaa minut pois", huusi Leena ja yritti tempautua irti hänestä.

Mutta Pietari sulki hänet syliinsä ja tukahutti suuteloillaan hänen
huutonsa.

Ällistys, närkästys ja inho taistelivat Gunillan sielussa. Hänen
tuskansa oli niin valtava, että sydän oli pakahtua, ja aivan
tietämättä pääsi häneltä vihlova kiljahdus.

Haukka ja kyyhky erosivat; kumpainenkin seisoi kuin ukkosen iskemänä.

"Hyi teitä!" huudahti Leena. "Nyt alkaa täällä jo kummitella teidän
tähtenne."

Ovi oli auki, ja hän juoksi pois.

Nuori ylimys seisoi yksin. "Se oli hänen äänensä", sanoi hän
itsekseen, "mutta se ei voinut olla hän."

Sitten hänkin riensi pois.

Kuinka toisenlainen olikaan se Gunilla, joka ryömi esiin piilostaan,
kuin se, joka oli mennyt sinne.

Harmi ja närkästys kuvastuivat hänen nuorilla kasvoillaan, ja kun hän
vihdoinkin oli saapunut kotiin ja heittänyt yltään kallisarvoisen
pukunsa, huudahti hän kerran toisensa perästä: "Ei, minä en tahdo
itkeä; minä halveksin häntä, voi kuinka minä halveksin häntä!"

Seikkailunsa hän uskoi äidilleen; tämä ei ruvennut mihinkään
selityksiin, sanoi vain: "Parastapa lienee niin!"

Mutta sitten hän nöyrästi mukautui kuninkaan tahtoon, ja kun tämä
joudutti häävalmistuksia, auttoi Gunilla minkä voi.

"Luulenpa, Gunillani, että sydämesi yhä enemmän taipuu puoleeni",
sanoi kuningas viimeksi käydessään hänen vanhempainsa luona aivan
häiden edellä.

"Niinpä se tekee, armollinen herrani."

"Sinä et tiedä mitä uhrauksia minä saan tehdä sinun tähtesi.
Ensiksikään ei veljeni itsepintaisuudessaan tahdo tulla häihin."

"Minä olen liian halpa hänen kälykseen."

"Älä siitä välitä; enemmän huolestuttavat minua Sigismund ja Anna.
Kumpainenkaan ei ole suosiollinen sinulle."

"Sen kyllä huomaan, mutta mitä voin minä tehdä?"

"Minun onneni pitäisi olla heidänkin onnensa. Sinun tulee aina olla
minun kanssani; me elämme vain toisillemme."

"Ja monille sukulaisillemme ja ystävillemme", lisäsi Gunilla. "_He_
ovat ystäviämme."

"Niin toivon; mutta muistaissani, minulta on pyydetty, että tekisin
Pietari Liljensparren tallimestariksesi. Mitä siitä sanot?"

"Minusta on yhdentekevää, hänkö vai joku muu."

"Onhan hän lapsuudenystäväsi."

"Tästälähin en tahdo pitää muita ystäviä ja uskottuja kuin puolisoni."

"Hyvä, Gunillani, se oli vastaus, joka sopii Ruotsin tulevalle
kuningattarelle."

"Jospa voisin kaikessa olla herrani mieliksi."

Juhana oli ihastuksissaan; nyt vasta hän sai nauttia mahdollisimman
suurta onnea.

Vesteråsin linnassa vietettiin loistavat häät helmikuun 15 p:nä 1585.

Kuningas oli kiintynyt nuoreen morsiameensa, ja tämä osasi noudattaa
kuninkaallista arvokkuutta.

Herttua oli todellakin lähettänyt edustajansa, mutta tästä oli
kuningas niin pahoillaan, että käski neuvosherrojen huomautuksista
huolimatta hänen heti lähteä kaupungista.

Suurilla juhlallisuuksilla vietettiin yhdyselämän alkua. Kutsuja
saapui läheltä ja kaukaa, ja Juhana, joka tahtoi kunnioittaa niitä,
joita hän vastedes arveli luotettavimmiksi avustajikseen, seurasi
nuorta puolisoansa huvituksesta toiseen.

Täysin siemauksin Gunilla nautti nuoresta onnestaan. Kuningas
jumaloi häntä, eikä ainoastaan hovi, vaan koko aatelisto, sukulaiset
ja ystävät sanan täydessä merkityksessä makasivat hänen jalkainsa
juuressa.

Ja hän oli ollut vain pieni, mitätön tyttö, melkeinpä halveksittu.
Nyt häntä kuunneltiin, hänen sanojaan toisteltiin, hänen käskyjään
odoteltiin ja hänen toivomuksiaan arvailtiin ja koetettiin toteuttaa.

Kaikki hänen entiset lapsuudenystävänsä osoittivat hänelle
kunnioittavaa huomaavaisuutta.

Vain Sigismund ja Anna vetäytyivät pois. He pitivät häntä edelleen
hovineitinä, ja kuitenkin koetti hän heidän läsnäollessaan esiintyä
ylhäisesti ja arvokkaasti.

Paremmin hän vaikutti uuteen tallimestariinsa. Tämä ei uskaltanut
kohottaa silmiänsäkään häneen, ja kun hänellä oli annettavana tälle
joitakin määräyksiä, tapahtui se aina katse toisaalle luotuna.

Juhana tunsi kyllä olevansa erotettu lähimmistä omaisistaan, mutta
häntä ympäröi sen sijaan suuri ja mahtava aateli, joka alati puhui
uskollisuudestaan ja alttiudestaan valtaistuimen varmimpana tukena.

Sille perustukselle hän tahtoi rakentaa tulevaisuuden; -- herttua oli
vaarallinen -- hänen valtansa ja mahtavuutensa liian suuri, se oli
kukistettava, kytkettävä. Odotahan, odotahan vain!



16.

JOUSI JÄNNITTYY.


Murrosaika oli ovella.

Sen tuen, minkä heikko kuningas luuli aatelistosta saaneensa, hän
aikoi etukädessä käyttää veljensä kukistamiseksi, joka julkisesti
asettui häntä vastaan, melkeinpä tunkeutui kaikkiin hänen toimiinsa.

Se tapa, millä herttuakuntaa hallittiin, oli ilmeistä ivaa kaikkea
sitä vastaan, mitä kuningaskunnassa säädettiin. Sitä ei saanut ajan
pitkään kestää; voimakkaihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.

Herttua puolestaan oli taipumaton kaikkia liturgisia yrityksiä
vastustaessaan.

Se rohkeus ja voima, jolla hän pysytti voimassa isänsä säädökset,
kiinnitti yleistä huomiota häneen ja tuotti hänelle kansan rakkauden.
Ikävyyksiä pelkäämättä hän esiintyi jokaisen syyttömästi vainotun
vankkana suojana, ja jos joku tämän johdosta arveli pelkäävänsä
sisällisiä levottomuuksia, vastasi hän laskien kätensä miekan
kahvalle: "Koettakoot!"

Tyynenä ja päättäväisenä kaikissa toimissaan hän oli kuin kaikkea
tähystelevä vartija.

Kuninkaasta huolimatta hän nimitti Pietari Joonaanpojan Strengnäsin
piispaksi, eikä auttanut, että Juhana julisti vaalin mitättömäksi
ja kirjeessään Södermanlannin rahvaalle uhkasi asukkaita
rauhattomuuksilla, jos he pitäisivät vaalin laillisena.

Sekä herttua että kansa ja papisto seisoivat lujina, ja tästä alkaen
asettuivat luterilaiset hyökkäävälle kannalle.

Kuninkaan kiukku kiihtyi siihen määrään, että yleensä pelättiin uuden
veljessodan puhkeamista.

Kaikki neuvottelut olivat hyödyttömiä, ja neuvosto lausui, että koska
korkeat herrat eivät voineet molemminpuolisin myönnytyksin päästä
sovintoon, oli jäljellä vain, että Kustaa kuninkaan testamenttiin
nojautuen asia annettaisiin erityisen tuomioistuimen käsiteltäväksi,
johon kuului jäseniä valtakunnan kaikista säädyistä.

Tammikuussa 1587 kutsuttiin valtiopäivät Vadstenaan. Kuningas
haastoi herttuan sinne muka saadakseen hänet luopumaan muutamista
vahingollisista tavoista herttuakunnassaan, vaan ei hänelle mitään
pahaa tehdäkseen.

Mutta Kaarle pelkäsi petosta eikä sanonut tahtovansa noudattaa kutsua.

Eräs vanha, kokenut neuvosherra kehotti häntä lähtemään.

"Teidän armonne tulee kyllä toimeen heidän kaikkien kanssa, kun
puheisiin tullaan", sanoi hän; "pahempia ovat pahat kielittelijät."

Herttuatarkin sanoi sanansa. "Tuo matka olisi minulle
virkistykseksi", sanoi hän, "jos muuten tahtoisit ottaa minut
mukaasi."

Ja niin päätettiin, että herttua tulee.

Mutta jo ennemmin oli sovittu tärkeimmistä riitakysymyksistä.

Siten kohtasivat veljet vihdoinkin toisensa.

Maria se sai heidät ojentamaan toisilleen kätensä. Monta sanaa hän ei
sanonut, mutta ne olivat niin lämpöisiä ja lemmekkäitä, että Juhana
huudahti:

"Olenkohan ehkä viety harhaan?"

"Varmaankin", vastasi Kaarle. "Ei täällä ole puutetta kielikelloista.
Sentähden ei uskalla kruununperillinen käydä metsästysretkiltä
herttuakunnassa, ja kuninkaalla on sellainen kiire, kuin pelkäisi hän
tulevansa vangituksi."

Juhana lensi veripunaiseksi. "On totta, että minua on varoitettu",
sanoi hän, "mutta mitä Sigismundiin tulee, niin se tapahtui neuvoston
kehotuksesta."

"Luullaanko ehkä, että vainoaisin hänen henkeään?" kysyi Kaarle
suuttumustaan pidätellen.

"En minä tiedä; ihmisiin ei ole koskaan luottamista."

Suurta itsensähillitsemistä tarvittiin, ennenkuin Kaarle suostui
säätyjen asettamiin ehtoihin. Hänen täytyi tyytyä herttuakuntaansa
melkein Arbogan sopimuksen määräämillä ehdoilla.

Hän antoi suostumuksensa, koska muuten sota olisi ollut julistettu,
sisällinen sota, johon hän ei voinut antautua.

Mutta joskin hänessä kiehui, kun hänen täytyi tehdä niin paljon
myönnytyksiä, niin olipa toki saapuvilla se, joka tasoitteli rypyt
hänen otsaltaan ja kiitti häntä siitä, että hän oli luopunut omista
oikeuksistaan maan rauhaa vakaannuttaakseen, sekä kuiskaili hänelle
lempeään ja kiitollisuuttaan.

Sellaiset sanat asettivat myrskyn, ja hän vastasi:

"Sinun tähtesipä sen teenkin."

Koko kokouksen aikana Kaarle esiintyi tavattoman tyynesti,
mutta kun tuli puheeksi liturgia, lykättiin kysymys tulevaan
kirkolliskokoukseen, koska herttua ei voinut eikä tahtonut antaa
mitään lupauksia tiedustelematta sitä ennen papistonsa mielipidettä.

Vaikkakin asia näin lykättiin toistaiseksi, ei Kaarlen mielipide
suinkaan ollut, että hänen vakaumuksessaan olisi ollut vähintäkään
tinkimisen varaa.

Heti hän kirjoitti Angermanukselle, joka edelleenkin oleskeli
Saksassa, ja pyysi häntä heti käymään Leipzigin, Wittenbergin ja
Halmstadtin yliopistoissa pyytämässä sikäläisten jumaluusoppineiden
kirjallista lausuntoa liturgiasta.

Angermanus lähti heti. Asia innostutti häntä yhtä paljon kuin ketä
muuta tahansa, eikä viipynyt kauan, ennenkuin vastaukset olivat
saapuneet Ruotsiin.

Leipzigin teologit vertasivat liturgiaa valkeiksi maalattuihin
hautoihin, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten
luita ja kaikenmoista saastaa.

Helmstadtista tuli arvostelu, jossa sanottiin, että Ruotsin
arkkipiispa puhuessaan liturgian esipuheessa harhauskon ja
saastutuksen pedoista oli unohtanut laskea itsensä kolmanneksi,
nimittäin ulvovaksi sudeksi lammasten vaatteissa.

Seuraavan toukokuun 1 päiväksi kutsuttiin herttuakunnan papisto
yleiseen kokoukseen.

Siellä hyljättiin liturgia kokonaan. Sovittiin siitä, ettei
juhlamenoissa jumalanpalveluksessa tapahtuisi mitään muutosta
herttuakunnassa, vaan että säilytettäisiin tästälähin niinkuin
tähänkin asti kaikki tavat semmoisina, kuin papisto ne
uskonpuhdistuksen jälkeen oli hyväksynyt ja omaksunut.

Jäljennöksiä kokouksen päätöksistä levitettiin sekä herttuakuntaan
että kuningaskuntaan, ja ne herättivät kuninkaassa suurta mielipahaa.

Avoimessa kirjeessä hän antoi tähän vastauksen, jossa jakeli
luterilaisille sellaisia liikanimiä kuin päävalehtelijat, kavaltajat,
uskonhylkääjät, kunniattomat häpäisijät, oppimattomat poropeukalot ja
aasit, saatanan lapset, jotka palvelevat perkelettä, valheen isää.
Hän ei tahtonut enää kärsiä semmoisia pirulaisia, vaan julisti heidät
valtiokiroukseen, ja jos he rohkenisivat tulla herttuakunnan rajojen
ulkopuolelle, niin heidät pantaisiin vankeuteen ja pidettäisiin
siellä, kunnes Jumalan sanan valo olisi muuttanut heidän mielensä.

Siten jatkui taistelua mieskohtaisin mielenpurkauksin, mutta juuri
sentähden, että se venyi niin pitkäveteiseksi, ehti jokainen
muodostamaan asiassa oman vakaumuksensa.

Seurakunnissa oli sekä luterilaisia että liturgisia, samoin
papistossa. Siinä oli horjumista puoleen ja toiseen.

Se oli varsinaisesti samaa taistelua, joka hajaannutti maailmaa --
uskontunnustukset olivat moninaiset.

Juhanassa ei ollut tarmoa pysymään asiassaan lujana. Jokainen
voimakkaampi virtaus vei hänet mukanaan, ja sentähden se asia,
jonka puolesta hän työskenteli, ei voinut koskaan saavuttaa mitään
pysyväisyyttä.

Aivan toisin oli Kaarlen laita, joka järkähtämättömästi ylläpiti ja
puolusti mitä isänsä oli aikaansaanut.

Sentähden Kaarle seisoi itsenäisellä maaperällä, heti kun taistelu
veljesten kesken oli tälle alalle kääntynyt. Siinä hän ehkäpä
tietämättään laski perustuksen Ruotsin tulevaisuudelle ja poisti
säälimättä kaiken, mikä asettui sen kehitystä vastaan.

       *       *       *       *       *

Taistelun katkerimmin riehuessa tapahtui jotakin, joka antoi aivan
uuden suunnan kuninkaan ajatuksille ja tarkoitusperille.

Kuningas Stefan Batori kuoli joulukuussa 1586, ja leskikuningatar
Anna kirjoitti rakkaalle langolleen, että tämä heti lähettäisi
lähetit Puolaan vaikuttamaan Sigismundin hyväksi, jonka valitsemista
hän lupasi kaikin voimin kannattaa.

Mitä loistavia toiveita olikaan Puolan kruunu hänessä herättänyt!
Miten olikaan hän itse sitä tavoitellut, kun se edellisen kerran oli
vapaana, ja nyt sitä tarjottiin hänen pojalleen.

Mitä oli tehtävä? Sulkisiko Puolan vaali Sigismundin pois Ruotsin
kruunusta? Oliko aatelistoon luottamista? Ja hänen oma veljensä --
eikö hän pitäisi varaansa?

Epäilyksiä karttui; hän ei voinut päästä selvyyteen. Päättäköön
Sigismund itse.

Ja ainakin kahdennenkymmenennen kerran hän uudisti kysymyksensä:
"Tahdotko tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Minkä neuvon annatte, rakas isä?" kysyi Sigismund.

"Rukoile Jumalalta parasta neuvoa, minä en voi mitään neuvoa antaa
niin tärkeässä asiassa! Mutta mitä tahansa päättänetkin, voimieni
mukaan koen sinua auttaa."

Prinssi lupasi ajatella asiaa, mutta päätöstä hän ei kuitenkaan
voinut tehdä.

Kuningas oli epätoivoissaan. Vastauksen oli kiire; Puolan lähetystön
täytyi lähteä.

Prinsessa Anna sai toimekseen udella veljensä mielipidettä.

Hänellä oli oma pikku hovinsa, ja veljen oli tapana viettää iltansa
hänen luonaan.

Vain muutamia kertoja erityisissä tilaisuuksissa olivat molemmat
siskokset läsnä nuoren kuningattaren illanvietoissa, joissa kuningas
aina oli saapuvilla.

Eräänä iltana löysi kruununprinssi hämmästyksekseen sisarensa
ypöyksin.

Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja asettui sitten tavalliselle
paikalleen.

"Tämä on siksi, että tahdon puhua kanssasi kahdenkesken", sanoi Anna
nauraen.

"Ovatko he poissa kaikki?"

"Ystäviä ja tuttuja tervehtimässä, paitsi Ebba Horn, jonka olen
pannut vahdiksi makuuhuoneeseeni, jos kuningas lähettäisi jonkun
sanan."

Anna huomasi värähdyksiä Sigismundin silmäkulmissa, mutta tämä oli
vaiti.

"Sanoppa nyt, veliseni", sanoi Anna pitkähkön vaitiolon jälkeen,
"tahdotko vai etkö tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Minä sekä tahdon että en tahdo."

"Sanohan nyt ensin minkätähden tahdot?"

"Puola lienee ihana maa, rakastettava kansa. Lisäksi ovat siellä
kaikki samaa uskoa kuin minäkin, ja minä kuvailen mielessäni, että me
ymmärtäisimme toisiamme."

"Ne ovat painavia syitä. Sanohan sitten mikä estää sinua?"

"Voitko sitä kysyä! Ero teistä molemmista, joita niin suuresti
rakastan."

"Minä seuraan sinua, jos tahdot."

"Tahdotko todellakin!" huudahti hän vilkkaasti.

"Tahdon, eikä minusta ole paljon vaivaa, sillä mitään hovia en ota
mukaani; sellaisen saan siellä."

Sigismund pani kätensä silmilleen. "Ei ole vielä ratkaistu,
lähdenkö", sanoi hän.

"Vain eroako meistä molemmista sinä pelkäät?" sanoi Anna hyväillen
nojautuen häneen.

Hän huokasi, mutta ei vastannut.

"Sinä salaat minulta jotakin. Sigismund, enkö ole uskonut sinulle
rakastavani Kustaa Brahea?"

"Sitä olen kaikin voimin suojeleva. Jospa käsittäisin, miksi lähetit
hänet pois; on julmaa erottaa sydämiä, jotka lempivät toisiaan."

"Etkö älyä syytä? Ylpeä suku toivoilee, että kruunu kerran siirtyisi
hänen päähänsä, enkä minä mene takuuseen siitä, ettei hän itsekin..."

"Nyt arvostelet häntä väärin", keskeytti Sigismund. "Kustaa on minun
ystäväni."

"Sen kyllä uskon; mutta miten tahansa, hänen piti päästä maailmalle
laajentamaan näköpiiriään. Minä en pidä siitä, että aina näen
huokailevan rakastajan, ja sitäpaitsi", lisäsi hän katsoen
veitikkamaisesti veljeensä, "en ole varma, vaikkapa hän olisi
rakastunut erääseen hovineitoseeni... ja sinä ymmärrät, että
mustasukkaisuus tuli lisäksi."

"Kukahan se olisi?" uteli Sigismund.

"Enpä hänen makuansa moiti, se on kyllä hyvä. Se on Ebba Horn."

"Hitto vieköön! Ebba Horn!" Sigismund hypähti pystyyn.

"Anteeksi, anteeksi, rakkahin veljeni, mutta tämä oli ainoa keino
saada sinut tunnustamaan."

"Sinä menettelet epähienosti; jätä minut rauhaan."

Tyytymättömänä hän kääntyi pois sisarestaan.

Mutta Anna ei laskenut häntä.

"Älä luule, etten hyväksyisi ajatuksiasi. Kukapa ei rakastuisi tuohon
ihmeen ihanaan tyttöön, jolla on niin kauniit, vaaleat kutrit ja
sielukkaat sinisilmät, jotka hän aina sinun edessäsi luo maahan.
Tiedähän, että hän tuntee askeleesi, väri hänen poskillaan ilmoittaa
minulle, milloin sinä lähenet."

Sigismund kääntyi häneen mitä iloisimman hämmästyksen valtaamana.
"Luuletko todellakin... en ole koskaan..."

"Et, sinä et ole koskaan sanonut rakastavasi häntä, ja se on ollut
julmaa."

"Julmaako? Kun en ole uskaltanut."

"Mikset ole uskaltanut?"

"En voi tarjota hänelle kättäni."

"Menisit salaa naimisiin hänen kanssaan."

"Mitä sinä ajattelet!"

"Sinun onneasi, rakkahin veli. Minä en tahdo, että sinä kuihdut, ja
jos Ebba rakastaa sinua puoleksikaan niin paljon kuin minä, niin hän
suostuu siihen arvelematta."

"Oi, miten sinä puhut! Mutta minä myönnyn, jos käy laatuun mennä
salaa avioliittoon."

"Puhuppa rippi-isäsi kanssa. Panemme sen toimeen min salaa, että
ainoastaan me neljä tiedämme sen. Minä olen ainoa todistaja... ja se
tulee olemaan ihastuttavaa!"

Ja prinsessa taputti käsiään tanssien ympäri huonetta.

"Rakas Anna, miten voin kiittää sinua uhrautuvasta rakkaudestasi?"

Hän syleili ja suuteli häntä.

"Ollos onnellinen!" sanoi Anna. "Mutta vastaa minulle, mitä saan
sanoa isällesi Puolan kruunusta."

"Minä otan sen vastaan, ja sinä ja Ebba seuraatte minua sinne."

"Viime seikasta vaikenemme."

"Kuten tahdot, mutta milloin saan tavata häntä?"

"Huomis-iltana samalla kuin muutkin."

"Älä ole julma!"

"Jos soitan tätä kelloa, tulee hän heti."

Sigismund tempasi kellon käteensä ja soitti kiihkeästi ja pitkään.

"Hätikkö, enhän minä ehdi pois edes."

Anna kohtasi todellakin ovessa nuoren tytön, joka hämillään pysähtyi
prinssin nähdessään.

"Hänen armollaan on jotakin kysyttävää sinulta", sanoi prinsessa
hieman ylhäisesti. "Puolen tunnin kuluttua palaan kuulemaan
päätöstänne."

Kääntymättä hän poistui huoneesta.

Ebba oli luonteeltaan ujo ja kainosteleva; vaaraa aavistaen,
hämmästyksissään ja vavisten hän pysähtyi ovelle.

Sigismundin sydän oli heti ensi näkemästä kiintynyt tähän neitoseen;
kahden viime vuoden aikana he olivat melkein joka päivä tavanneet
toisensa, mutta aniharvoin vaihtaneet muutamia sisällyksettömiä
sanoja.

Hoveissa on yleensä terävät silmät sellaisissa suhteissa, ja prinssin
rakastuneet katseet olivat jo aikoja sitten ilmaisseet hänen
salaisuutensa.

Lukemattomia kertoja oli Ebba Hornia kiusoiteltu prinssin tähden,
mutta häneltä ei koskaan päässyt ilmi mitään; hänen vaatimaton,
kainosteleva olemuksensa vaikutti, että häntä luultiin tässä
suhteessa melkein tunteettomaksi.

Ei edes prinsessa tiennyt, pitikö hän prinssistä, ja mitä hän
Sigismundille kertoi Ebban mielenliikutuksesta, oli enemmän hänen
oman mielikuvituksensa luomaa kuin todellisiin havaintoihin
perustuvaa.

Jäätyään kahdenkesken mielitiettynsä kanssa ja nähdessään, miten
hämillään tämä oli, Sigismund unohti sen selityksen, joka äsken oli
hänen huulillaan.

Mutta aivan vasta-alkaja hän ei ollut, ja hän meni Ebban luo sanoen:
"Antakaa kätenne!"

Tyttö teki niin, ja Sigismund vei hänet sohvalle istumaan.

Sädekehyksenä lankesi lampun valo vaaleihin kutreihin, ja kun hän
sitten kysyvänä loi silmänsä Sigismundiin, tuntui tästä, kuin hän ei
olisi koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin nyt.

Ebba oli vetänyt kätensä pois, ja kun Sigismund uudelleen aikoi
tarttua siihen, vastusteli hän.

"Vain tämän ainoan kerran", rukoili Sigismund ja lankesi polvilleen.
"Minä lemmin sinua sanomattomasti", ja hän suuteli pientä, vapisevaa
kättä.

"Ei teidän armollanne ole mitään oikeutta sanoa minulle sitä",
kuiskasi Ebba kyynelsilmin.

"Enkö minä saa vastarakkautta?"

"Älkää kysykö, älkää kysykö!"

"En, sillä tiedän sen kysymättäkin", ja hän hypähti ylös kietoen
käsivartensa neidon ympärille. "Me lemmimme molemmat yhtä paljon, ja
sentähden, Ebba, olet sinä minun!"

Mutta Ebba tempasihe irti. "Ei, teidän armonne", sanoi hän, "minä
olen liian halpa sellaiseen liittoon."

"Etkö rakasta minua?"

"Rakastan, liiaksikin", vastasi Ebba säteilevin silmin. "Ensimäisen
ja ainoan kerran tunnustan sen, mutta teidän armonne ei saa unhottaa,
että minä olen Klaus Hornin tytär ja että minulla on velvollisuuksia
nimeäni kohtaan."

Mikä arvokkuus hänen olennossaan!

"Sinä tulet puolisokseni", huudahti prinssi, "kirkon siteet
yhdistävät meidät!"

"Se on mahdotonta. Mitä kuningas sanoisi?"

Nyt täytyi totuuden päästä esiin. Sigismund oli kaunopuheinen --
hän sanoi, että sellainen avioliitto oli yhtä sitova kuin mikä
muu tahansa. Siinä vain oli erotus, että he siten saivat nauttia
onnestaan maailman siitä tietämättä. Ja vihdoin Ebba suostui.

Mutta kun Sigismund sanoi, ettei hän saanut siitä puhua mitään
vanhemmilleen, tahtoi hän peruuttaa äsken antamansa lupauksen. Hänen
olisi aivan mahdotonta käydä niin tärkeään sitoumukseen heidän
tietämättään ja suostumattaan.

Sopivaan aikaan tuli prinsessa sisään estämään erimielisyyttä
syntymästä rakastavien kesken.

"Anna minun puhua Ebban kanssa, ja minä lupaan, että hän ilolla
siihen suostuu."

"En voi, armollinen neiti", vastasi nuori tyttö liikutuksen
valtaamana.

"Rakastatko häntä, Ebba?" Anna osoitti prinssiä, joka tuskaisena
katseli häntä.

"Rakastan, minä rakastan häntä", vastasi Ebba.

"Et niin paljon kuin minä, sillä ei maailmassa ole mitään, jota en
tahtoisi tehdä hänen tähtensä."

"Vanhempani... nimeni!"

"Entä hänen tulevaisuutensa ja arvonsa? Tiedätkö, että hänen lempensä
on nyt kuin paula hänen jalassaan, mutta siiviksipä se muuttuisi, jos
sinä rakastaisit häntä. Silloin hän toimittaisi mainehikkaita tekoja,
tulisi sankariksi ja miksi vain tahdot, sillä niin paljon hän sinua
lempii."

Tyttöraukka katseli kuin huumaantuneena ympärilleen, hän pani kätensä
ristiin ja kysyi: "Onko se totta?"

"Sinutta en voi elää", huudahti Sigismund, "sinä olet elämäni
määrääjä!"

"Sitten olen sinun", sanoi Ebba.

Sigismund syleili ja suuteli häntä.

"Viikon päähän määräämme häät", sanoi Anna, "siihen asti saa Ebba
yhtämittaa olla minun luonani. Meillä on paljon hommaamista."

Seuraavana päivänä sanoi prinsessa kuninkaalle: "Sigismund on
suostunut ottamaan Puolan kuninkuuden."

"Sentähden että hän luulee meidän sitä toivovan", vastasi kuningas.
"Milloin ajattelikaan hän itseään. Minun vain täytyy miettiä kaikkien
puolesta."

Juhana kutsui uskollisimmat neuvonantajansa. Näihin kuului etusijassa
Klaus Fleming. Tällä miehellä oli monia hyviä, mutta myöskin
päinvastaisia ominaisuuksia; hän oli raaka, oppimaton ja epähieno,
jonkatähden hän toisinaan sai hän toisinaan sai osakseen ivaa,
toisinaan halveksimista sekä monia liikanimiä; näistä oli "nokinenä"
tavallinen sentähden, ettei hän esiintynyt siistinä. Mutta kaiken
tämän ohessa hän oli tavattoman kyvykäs, oli monissa otteluissa
kunnostautunut ja hyvin uskollinen kuningas Juhanalle, samalla
kuin hän oli herttuan leppymätön vihollinen, mitä hän oikealla
suomalaisella itsepintaisuudella ei suinkaan karttanut ilmaisemasta.

Häntä lähinnä oli Niilo Gyllenstjerna, Eerikin entinen suosikki.

Nyt oli tuo ovela mielistelijä ajoissa kääntänyt kelkkansa ja päässyt
Juhanan suosioon yhtä suuressa määrässä.

Hän oli oppinut ja kokenut herra, jolla oli hyvin väljä omatunto;
hän oli niin viekas ja varova, ettei puoluetaistelujen puhjetessa
koskaan voitu sanoa mihin hän kuului, mutta aina sattui niin, että
hän taistelun loppuessa oli voittajain puolella.

Juuri nämä ominaisuudet tuottivatkin hänelle Juhanan hallitessa
valtiodrotsin viran.

Nyt hän oli jo ikämies; lyhyt, harmaa tukka peitti hänen kumaran
päänsä, muodostaen pitkän kulmauksen syvälle alas otsalle, jonka alta
suuret sinisilmät viekkaasti tähyilivät. Parta valui pitkänä alas
rinnalle, ja sen päällä riippuivat paksut kultaiset ritariketjut.

Näille molemmille kuningas uskoi huolensa. Koettaisiko hän hankkia
Puolan kruunun rakastetulle pojalleen vai hylkäisikö kaikki jo
saapuneet viekoittelevat tarjoukset?

Niilo Gyllenstjerna näytti hyvin miettivältä.

Sitävastoin puuttui Klaus Fleming heti puheeseen.

"Mitä on prinssillä Puolassa tekemistä", sanoi hän, "eikö Ruotsi ole
kyllin suuri? Olisi viisainta ottaa selville miten hän suoriutuu
täällä, ennenkuin hän ottaa niskoilleen vielä vaivalloisemman työn
siellä."

Herra Niilo tuumiskeli kauan, ennenkuin oli valmis lausumaan
mielipiteensä. Se oli kuitenkin yhtäpitävä edellisen kanssa, vaikka
nojautui toisiin syihin.

Prinssiä ei saanut pakottaa, ei erottaa isästään; ero kävisi
molemmille sietämättömäksi. Sentähden täytyi hänen antaa epäävä neuvo.

Mutta molemmat kruunut kimaltelivat Juhanan silmissä; hän ei tahtonut
laskea niitä käsistään, ja hän päätti kysyä neuvoa herttualta. Eihän
voinut olla vahingoksi kuulla hänenkin mielipidettään.

Kaarle vastasi, ettei hän voinut neuvoa suostumaan ehdotukseen.
Kahden toisistaan niin etäisen maan hallitseminen tuottaisi aina
suuria vaikeuksia.

Muuten hän sitoutui olemaan joka tapauksessa Sigismundille uskollinen
ja vaati vain, ettei Vironmaasta saisi luopua.

Koko neuvoston täytyi nyt ottaa osaa neuvotteluihin, ja
yksimielisesti se puolsi tämän loistavan tarjouksen hyväksymistä.

Miten iloisena näkisikään kuningas molemmat kruunut rakkaan poikansa
päässä, ja miten kuninkaallinen arvokkuus tästä kohoaisi sekä itäisen
että läntisen naapurin silmissä!

Ja niin päätti Juhana käyttää tarjottua tilaisuutta, ja puolalainen
lähetystö sai palata, mukanaan kirje kuningatar Annalle ja
puolalaiselle neuvostolle.

Ehkäpä olisi Juhana antanut koko kysymyksen raueta, jos olisi nähnyt
ivahymyn Eerik Sparren huulilla tai kuullut Hogenskild Bielken
kysyvän edelliseltä: "Kuka tai ketkä tulevat tästäpuolin hallitsemaan
valtakuntaa?"

Juhana ajatteli tällä hetkellä vain mitä Puolassa tapahtuisi.

Danzigin kaupungista pyydettiin prinssi Sigismundille lupaa oleskella
siellä, jotta hän voisi valvoa vaalia lähempää.

Kaiken tämän tapahtuessa eli Sigismund onnen huumauksessa. Suurella
kekseliäisyydellä oli prinsessa aikaansaanut vihkimisen luterilaisen
käsikirjan mukaan, johon Sigismund suostui Ebban tähden.

Tämä oli antanut puheiden vakuuttaa itselleen, että kaikki muka oli
tolallaan, ja oli heittänyt epäilyksensä. Hän oli Jumalan edessä
Sigismundin puoliso, ja hänestä oli yhdentekevää mitä ihmiset siitä
ajattelivat.

Anna ihmetteli muutosta, joka oli tapahtunut hänessä; ujoa tyttöä ei
enää ollut, hänen olemukseensa oli tullut varmuutta ja valppautta.
Aina hän sanoi: "Sigismund ei ole kyllin yritteliäs, häntä täytyy
kannustaa toimintaan."

Isänsä ällistykseksi prinssi kyseli puolalaisia asetuksia, joihin hän
sanoi pitävän ajoissa tutustua.

Se oli jotakin uutta, ja kuningas täytti mielellään hänen
toivomuksensa.

Sisarelleen hän taas lausui: "Anna, miten voin sinua palkita siitä,
että hankit minulle näin suuren onnen?"

"Minä tunnustan", vastasi tämä, "etten olisi Ebbasta näin paljon
odottanutkaan. Luulin häntä pieneksi, mitättömäksi tytöksi, ja hän on
vallan toista."

"Suuria ajatuksia liikkuu hänessä; hän ei puhu milloinkaan joutavia;
aina hän toivoo, että toimisin maan hyväksi."

"Minä luulin teidän puhuvan vain lemmestä."

"Jos minä rupean puhumaan siitä, niin hän panee kätensä suulleni
ja sanoo, että hänen, kun me niin harvoin tapaamme, täytyy kertoa
kaikki, mitä on ajatellut yksin ollessaan."

"Mitähän tuumailet, emmeköhän matkustaisi muutamaksi kuukaudeksi
Korsholmaan? Minä pelkään, että tässä ruvetaan epäilemään juonia."

"Niin, niin, matkustakaamme. Siellä voisin saada useammin nähdä ja
tavata hänet."

"Ja samalla saisit paremmin aikaa tutustua Puolan oloihin."

"Yhdessä hänen kanssaanko?"

"Pelkäänpä, että hän luovuttaa sydämesi minusta."

"Te mahdutte sinne molemmat. Totta on, että rakastan häntä kaikesta
sydämestäni."

Puolaan oli lähetettävä neuvottelijoita, ja pitkien arvelujen jälkeen
valittiin niiksi Eerik Brahe ja Eerik Sparre.

He olivat langoksia ja tunnetut sivistyksestään ja tiedoistaan.

Jälkimäinen, Eerik Sparre, pyysi päästä tästä luottamustoimesta,
hyvin huomaten mitä vaaroja ja ikävyyksiä siitä saattoi koitua, mutta
kuningas oli itsepäinen. Hän pyysi ystävyyden osoitusta ja sanoi
loukkaantuvansa kovasti, jos saisi epäävän vastauksen.

Puolalaisten vaatimuksien suhteen sovittiin määrätyistä ehdoista; ja
näin valtuutettuina lähettiläät lähtivät.

       *       *       *       *       *

Puolan valtiopäivät kokoontuivat kesäkuun 30 p:nä 1587 Varsovaan.

Jagellojen suvun sammuttua oli Puolasta tullut vaalivaltakunta.

Suurin valta oli aatelistolla ja papistolla, ja jokaisesta uudesta
kuningasvaalista saivat he aihetta itsekukin haalia itselleen niin
paljon etua kuin suinkin.

Sentähden oli tullut tavaksi, että kuninkaaksi valittiin se, joka
enimmän voi siitä arvosta maksaa, joko sitten etuoikeuksia tai
puhdasta rahaa.

Tällä kertaa ei ollut vähempää kuin kolme kruununtavoittelijaa,
paitsi Sigismundia.

Mainittavin oli Feodor, Venäjän uusi tsaari, senjälkeen Saksan
keisarin veli, Itävallan arkkiherttua Maksimilian, ja kolmantena
Siebenbürgin suuriruhtinas, kuningas Stefanvainajan sukulainen.

Jokainen antoi suuria, loistavia lupauksia.

Kaupanteko alkoi.

Maksimilian lupasi maksaa valtiorahastoon 800,000 guldenia.

Sigismund lupasi jättää sillensä kaikki ne saatavat, joita hänen
isällään oli Puolassa.

Molemmat toiset tarjosivat niin paljon vähemmän, että kävi kohta
selväksi, että nämä kaksi tulivat taistelussa kysymykseen.

Mahtavat puolueet ryhmittyivät heidän ympärilleen. Leskikuningatar
käytti koko vaikutuksensa Sigismundin hyväksi, ja häneen yhdistyi
pian sotapäällikkö ja suurkansleri Zamoisky sekä samalla paavi.
Yhteisin ponnistuksin onnistui heidän vihdoin saada Sigismund
valituksi.

Paljon vaikutti tässä myöskin se seikka, että nuori ruhtinas
polveutui Jagellon suvusta.

Heti kun pääkohdissa oltiin yksimielisiä, julisti Zamoisky
kuningasvaalin elokuun 9 päiväksi.

Hän oli kiirehtinyt tehdäkseen kuningatar Annan mieliksi ja ennenkuin
oli tarkemmin sovittu vaaliehdoista.

Määrättynä päivänä kokoontuivat vaalivaltaiset -- kuitenkin vain
kuningattaren puolue.

Nämä valitsivat yksimielisesti Sigismundin kuninkaaksi.

Muutamia päiviä senjälkeen kokoontui vastapuolue kuningasvaaliin ja
valitsi Maksimilianin.

Etenkin oli Viro riitakapulana.

Kuningas Juhana tahtoi mieluummin jättää koko jutun kuin luopua
Virosta, ja hänen lähettinsä olivat tässä suhteessa saaneet ankarat
ohjeet.

Eerik Sparre se varsinaisesti otti osaa keskusteluihin, ja hän
selitti, että hänen oli mahdotonta toimia kuninkaan selviä ohjeita
vastaan.

Zamoisky, joka oli suuresti mieltynyt ruotsalaiseen ylimykseen,
kuvaili tälle, että oli kysymyksessä kruunu ja valtakunta ja että
sellaisessa tapauksessa voisi toki tehdä myönnytyksiä.

"Olen vain lähetti", vastasi Sparre, "ja kunniani kieltää minua
käymästä yli valtuuksieni."

Kun ei mikään muu auttanut, koetettiin mitä lupaukset suurista
puolalaisista tiluksista vaikuttaisivat, mutta Eerik herra vastasi,
että mitkään yksityiset edut maailmassa eivät voi saada häntä
hyväksymään sitä, mitä velvollisuus pakotti hänet hylkäämään.

Kuningatar kutsui hänet luokseen.

"Miksi te asetutte prinssi Sigismundin vaalia vastaan?" huudahti hän
hänen saapuessaan.

"Teidän armonne, henkeni tahtoisin antaa sitä edistääkseni", vastasi
Sparre.

"Siinähän on vain Vironmaa kysymyksessä."

"Joka on erityisesti otettu ehtojen joukkoon."

"Kaiken omaisuuteni tahdon antaa saadakseni tänne rakkaat
sisarenilapset, ja kun nyt olen lopulta saanut vaalin onnistumaan --
luuletteko ehkä sen käyneen niin helposti?"

"Luulen sen tulleen teidän armollenne hyvin kalliiksi."

"Siinä olette oikeassa. Täällä Puolassa on kaikki rahanalaista, mutta
mitä toisella kädellä annetaan, voidaan toisella ottaa takaisin."

"En käsitä miten voisin sovittaa väitteenne nykyisiin oloihin."

"Ettekö ymmärrä, että mistä hinnasta tahansa tahtoisin saada
kuninkaanvaalin vahvistetuksi?"

"Siinä kohden minä teen kaikki, mitä voin."

"Ette siis pidä asiaa menetettynä?"

"En vielä, teidän armonne."

"No, aiotteko siis myöntyä?"

"Sitä en tohdi."

"Teillä on siis muita keinoja?"

"Koetan mitä puheet ja järkisyyt voivat vaikuttaa."

"Siitä on vähän hyötyä täällä, ainoastaan helisevät syyt vaikuttavat,
niitä minä koetan."

Eerik Sparre palasi asuntoonsa.

"Toivonpa, että pian pääsisimme tästä kirotusta maasta", huusi hänen
lankonsa Eerik Brahe häntä vastaan; "täällä ei vaikuta mikään muu
kuin kulta."

"Sitä juuri kuningatarkin äsken sanoi."

"Niin, hän kai tuntee kansansa. Tässä oli äsken eräs pappi, joka
tarjosi äänensä 1,000 guldenista."

"Hävytön! Mitä sinä vastasit?"

"Sanoin, että jos Puolassa on 150,000 pappia ja munkkia, olisi liian
kallista maksaa guldeni kappaleelta sellaisesta kurjasta moskasta."

"Siinä olet hankkinut meille yhden vihollisen."

"Milloin lähdemme?"

"En vielä; minä aion ensin koettaa mitä sanat vaikuttavat."

"Ei se auta."

"Sen saamme nähdä."

Mutta siitä päivästä lähtien kävi Eerik Sparre vuoroonsa kaikkien
niiden luona, jotka olivat äänestäneet Sigismundia. Hän kiitti heidän
osanotostaan sekä valitti, että olosuhteet olivat sellaiset, että
Ruotsin kruununprinssin vaali luultavasti meni mitättömäksi.

Se ylistely ja ihailu, jolla hän puhui prinssistä, herätti yhtä
paljon harrastusta kuin uteliaisuutta. Yleinen mielipide, etenkin
naismaailmassa, kääntyi kokonaan Sigismundin puolelle.

Eräässä kokouksessa, jossa useimmat valitsijat olivat saapuvilla,
piti Eerik Sparre vihdoin puheen, jossa hän ylisteli kruununprinssin
hyveitä sekä hänen miehuuttansa ja urheuttansa ja valitteli, tokkopa
Puola pelkistä rahallisista syistä hylkäisi ruhtinaan, johon koko
kansa ilolla ja ylpeydellä voisi katsoa.

Puhe otettiin myrskyisellä riemulla vastaan. Ruotsalaisen ylimyksen
ympärillä tunkeiltiin ja hänen kättänsä pudisteltiin; kaikkiin
mahdollisiin myönnytyksiin tahdottiin suostua, ja neuvottelut
alkoivat uudelleen.

Vihdoinkin ja paljon asiata harkittuaan allekirjoittivat ruotsalaiset
lähettiläät Sigismundin puolesta sellaisen sitoumuksen, että hän
Puolaan ja muuhun Liivinmaahan "yhdistää sen osan viimemainittua
maata, joka nyt kuului Ruotsin kuninkaalle".

Kuningatar Anna pani tästä takaukseen kaiken omaisuutensa.

Sitäpaitsi tuli Sigismundin omalla kustannuksellaan rakentaa viisi
linnoitusta, maksaa Puolan sotajoukolle maksamatta oleva palkka,
pitää sotalaivasto Puolan valtakunnan palveluksessa sekä lisäksi
hankkia tykkejä ja muita sotatarpeita, jos sattuisi sota syttymään
Venäjän kanssa.

Kun allekirjoitukset olivat kirjoitetut, ei ollut syleilyistä loppua
tulla; molemmin puolin oli tyytyväisyys yhtä suuri.

Jäähyväis-vastaanotossa kuningatar miltei syleili Eerik Sparrea.

"Te olette voittanut minut", sanoi hän. "Minä kirjoitan prinssille,
että hänellä ei ole teidän vertaistanne ystävää."

Molemminpuolisilla ystävyyden vakuutuksilla erottiin, ja Ruotsin
herrat lähtivät kotimatkalle.

"Saatamme väittää tehneemme mitä olemme voineet", sanoi Eerik Sparre
toverillensa. "Tuskin luulen, että kukaan olisi voinut tehdä enempää."

"Ketä olemme tässä paraiten palvelleet?" kysyi Eerik Brahe hymyillen
viekkaasti. "Kuningastako vai ehkä kruununprinssiä?"

"Ainakin he luulevat, että me olemme heitä avustaneet."

"Voinet myöntää, että tässä avautuu näköaloja..."

"Joita 'kolmenkymmenen' seura kauan on tähystellyt."

"Vai olit sinäkin siinä joukossa?"

"Tiedätkö, montako on jäljellä?"

"Yhdeksäntoista, hajaantuneina eri tahoille."

"Jos aateli saa valtansa takaisin, niin he kokoontuvat."

"Sillä kokouksella tulee olemaan enemmän merkitystä kuin edellisellä."

"Niinpä luulen."

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa olivat prinsessa ja hänen suojattinsa Ebba Horn muutamain
palvelijain kera matkustaneet Korsholmaan.

Kuninkaan naimisesta asti oli hänen ja hänen tyttärensä väli käynyt
kylmähköksi, ja sentähden ei hän mitenkään estellyt tätä matkaa.

Mutta kun muutamia päiviä myöhemmin Sigismundkin sanoi päättäneensä
lähteä Korsholmaan, ei Juhana voinut käsittää, mikä heitä nyt veti
Ahvenanmaalle.

Eräänä päivänä, kun hän taas ihmetteli tätä, sanoi Gunilla:

"Sigismund ja Ebba Horn vetävät yhtä köyttä."

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Juhana ällistyen.

"Kyllä se niin on, sen voit uskoa."

"Aivanhan tuo ylpeä suku tulisi vimmoihinsa."

"Mitä siitä huolitaan, ikävyydet tulevat kuninkaan osalle."

"Minä lähden heti perässä."

Sen hän tekikin ja huomasi tulleensa häiritsemään idylliä, mutta
aivan kuninkaan kantapäillä tuli lähetystö Puolasta ilmoittamaan
vaalin tuloksesta.

Kaikki muu unohtui. Juhana oli ilosta aivan huumauksissaan, ja hänen
mielihyvänsä tarttui Sigismundiinkin.

Mutta kun he molemmat miettivät tarkemmin ehtoja, syntyi toisia
ajatuksia, ja pian olivat isä ja poika yksimieliset siitä, ettei
Sigismund tulekkaan Puolan kuninkaaksi.

Neuvottelujen jatkuessa saapui Eerik Sparre kotiin.

Hän sanoi, että vaalisopimuksen ehdot voitiin tulkita kahdella
tavalla ja että ne antoivat aihetta monenmoisiin verukkeisiin.

Tuo viekas ylimys osoitti, mikä voisi olla seurauksena, jos
puolalaiset valitsisivat Venäjän Feodorin kuninkaakseen, sekä
huomautti niin hyvin poliittisia etuja kuin kunniaa, mitä tästä
kuningasvaalista koitui.

Kuningas Juhana väänteli käsiään. Hän katsoi poikaansa, joka oli
kokonaan jättänyt määräysvallan isälleen, ja sitten hän käski kutsua
Puolan lähetystön takaisin ilmoittaen, että Sigismund ottaa vastaan
Puolan kruunun.

"Alus on matkakunnossa; me lähdemme molemmat jo tänään Tukholmaan",
sanoi hän.

"Miten vaan isäni katsoo tarpeelliseksi", vastasi prinssi, joka
näytti odottaneen tätä.

"Minä tiedän kaikki", kuiskasi Juhana hyvästellessään tyttärelleen;
"sinä olet hankkinut minulle mahtavia vihollisia."

"Hän se on vaikuttanut Sigismundiin", vastasi Anna, "ja saanut hänet
nyt lähtemään. Ebba on enkeli ja minun ainoa ystäväni."



17.

MIKÄ ON TARKOITUS?


Ennen kaikkea oli tarpeellista järjestää edeltäkäsin olosuhteet, niin
hyvin siihen nähden, mitä Ruotsin hallintoon tuli, kuin myös siihen,
mikä koski molempain valtakuntain keskinäistä suhdetta, kun Sigismund
Juhanan kuoleman jälkeen tulisi myöskin Ruotsin kuninkaaksi.

Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Kalmariin ja siellä esitettiin niille
Eerik Sparren laatima ehdotus.

Sen nimenä oli "Kalmarin säädökset molempain valtakuntain
hallitsemisesta".

Uskonnon suhteen määrättiin, että kuningas Juhanan liturgia vastedes
tuli aina olemaan Ruotsin uskontona.

Tarkemmat määräykset tässä suhteessa jätettiin seuraavan
kirkolliskokouksen päätettäviksi.

Näihin ei kuningas Sigismund koskaan saanut tehdä mitään muutosta,
eikä hän myöskään saanut tuoda mukanansa Ruotsiin useampaa kuin kaksi
katolista kirkonmiestä.

Maan yhteiskunnallisen vapauden turvaamiseksi oli siihen otettu yhtä
ja toista vanhasta unionista Tanskan kanssa.

Hallitusta hoitamaan oli valittava muutamia eteviä henkilöitä; luku
määrättiin seitsemäksi, ja oli herttua Kaarlella oikeus nimittää yksi
heistä.

Herttuan oikeudet jäivät semmoisiksi, kuin ne Vadstenassa säädettiin,
ja kuninkaan oli vahvistettava sekä veljensä että vapaaherrain ja
kreivien läänitykset.

Ruotsin ylimystö ei ollut unhottanut mitä vapauksia se aikaisemmin
oli nauttinut.

Usein puhuttiin menneistä päivistä, jolloin korkeilla maallisilla
ja hengellisillä herroilla oli huostassaan kaikki, mikä nyt kuului
kuninkaan tehtäviin.

Eikö heidän aurinkonsa ollut taas nousemassa? Mitä etuja voisikaan
hankkia itselleen, kun kuningas yhtämittaa oli poissa ja sitäpaitsi
toista uskontoa?

Vanha pappisvalta kohotti taas päätänsä. Ojentaisiko aateli sille
avustavan kätensä, vai perustaisiko se oman mahtavuutensa käyden
taisteluun papistoa vastaan?

Olihan Puola vaalivaltakunta? Eikö Ruotsistakin voisi tulla semmoinen?

Juhana ja Sigismund hyväksyivät ja allekirjoittivat hallitusmuodon
syyskuun 7 p:nä 1587.

Oli tarkoitus, että Kaarle herttuakin panisi nimensä sen alle, mutta
siitä ei tullut koskaan mitään, ja on luultavaa, ettei hänellä ollut
oikein selvillä, mitä Kalmarissa kuningasten ja herrain kesken
toimittiin.

Herroilla oli monta neuvottelua keskenään; kaikki oli ennakolta
järjestettävä.

-- -- "Seitsenmiehinen hallitus Saksan vaaliruhtinasten esimerkin
mukaan", sanoo Kustaa Aadolf omassa historiassaan.

Moniin ja viisaisiin varokeinoihin ryhdyttiin.

Uusia veroja ei saanut määrätä kuninkaan poissaollessa. Määräykset,
kiellot ja yleiset säädökset, joita valmistettiin Puolaa varten,
eivät saaneet Ruotsissa lain voimaa ilman säätyjen suostumusta.

Samoin ei kuningas saanut ilman säätyjen myöntymystä käydä
sopimuksiin ulkomaisten ruhtinasten kanssa, ei ainakaan semmoisiin,
joiden kantta joku osa valtakunnan aluetta luovutettaisiin pois.

Jos olisi tarpeen saada tähän säädökseen muutoksia tai lisäyksiä,
niin sen tulisi tapahtua kuninkaan, Kaarle herttuan, neuvoston ja
ritariston yhteisellä suostumuksella.

Lisäksi muistutettiin, että Ruotsin aatelistoa oli pidettävä
kunniassa ja arvossa, koska sillä ikimuistoisista ajoista asti oli
ollut korkein asema kuningasten ja ruhtinasten jälkeen, joista se
suurimmaksi osaksi polveutuu, samoinkuin kuninkaitakin on siitä
lähtenyt.

Samalla olkoon kielletty ottamasta aatelisia sellaiseen
hovipalvelukseen kuin henkivartijoiksi, lakeijoiksi y.m.

Kalmarin säädökset olivat aiotut valtakunnan uskonnon ja vapauden
tueksi, mutta itse asiassa syntyi täten uusi, korkeammalle
aatelistolle ainakin yhtä edullinen Kalmarin unioni, vaikka toisissa
olosuhteissa.

Entinen monivaltaisuus ilmenee tässä vielä kerran eikä suinkaan
sanamuodoltaan juuri hämäränä.

Viikon kuluttua allekirjoituksen jälkeen Sigismund lähti Ruotsista.

Hän oli vain 21-vuotias, kokematon ja vailla itsenäisyyttä, ja hän
aikoi kansan keskuuteen, joka oli uskonnollisten ja valtiollisten
puoluekiistojen kiihottama, valtaistuimelle, jota hän itse ei ollut
tavoitellut ja jonka hän epäröiden, melkeinpä vastenmielisesti otti
vastaan.

Juhana oli Klaus Flemingin päällikkyyden alaiseksi varustanut muhkean
laivaston sekä nimenomaan käskenyt, että Sigismund ei saanut astua
maihin, ennenkuin puolalaiset olivat luopuneet Vironmaasta; jos he
kieltäytyivät siitä, tuli hänen palata heti.

Leskikuningatar Anna oli pyytänyt, että hänen sisarensa tytär,
prinsessa Anna, tulisi mukana, ja tämä oli heti valmis -- kuten
sanottiin -- eroamaan äitipuolestaan.

Eerik Sparre, Eerik Brahe ja Ture Bielke seurasivat nuorta kuningasta.

Syyskuussa nostettiin purjeet ja matka suunnattiin Danzigiin.

15:ntenä päivänä ankkuroitiin väylälle. Klaus Fleming ei mennyt
kaupunkiin, ennenkuin oli saanut täysin tyydyttävän turvakirjan;
Puolan lähettiläät tulivat laivaan, ja nyt alkoivat keskustelut
Virosta.

Sigismund vastasi, että annettu lupaus oli ehdollinen ja nykyään
mahdoton, koska se oli hänen isänsä nimenomaista tahtoa vastaan. --

Kolme päivää kuljeksivat puolalaiset edestakaisin säästelemättä
imarteluja ja uhkauksia, mutta Sigismund ei väistynyt hiuskarvan
vertaakaan. Sovittiin sitten lopulta siitä, että kysymys Vironmaasta
saisi raueta niin kauaksi, kuin kuningas Juhana eli; senjälkeen
Sigismund vannoi Olivan luostarissa täyttävänsä muut vaaliehtojen
määräykset.

Matkalla Krakauhun, jossa kruunaus oli tapahtuva, hän oli vähällä
joutua arkkiherttua Maksimilianin joukkojen vangiksi. Tämä oleskeli
itse sotajoukkoineen Etelä-Puolassa, mutta pieni 80-miehinen
puolalainen ratsujoukko teki niin urheata vastarintaa, että
Sigismundin onnistui kiertoteitä päästä suojaan.

Juuri kun hän oli menossa Veikselin yli, saavutti hänet Juhanan
lähetti, mukanaan kirje, jossa kuningas ei ainoastaan pyytänyt ja
kehottanut, vaan vieläpä vedoten siihen, että Sigismundin poikana
tuli totella, ankarasti käski häntä heti palaamaan Ruotsiin.

Sigismund epäröi; hän sekä tahtoi että ei tahtonut. Ruotsin herrat
sanoivat hänelle, että nyt, kun tie oli auki Krakauhun, ei ollut
mitään sopivaa syytä. Siten hän vain hankkisi itselleen vihollisia
ja tulisi yleisen pilkan esineeksi; neuvotteluissa ilmenisi kyllä
sellaisia riitakohtia, että Sigismund hyvällä syyllä voisi luopua
Puolan kruunusta.

Nuori ruhtinas noudatti neuvoa ja jatkoi matkaa.

Viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli Juhana melkein samanlaisissa
olosuhteissa vastoin Eerikin kieltoa mennyt Puolaan.

Tulo Krakauhun oli erittäin loistava. Useihin rakennuksiin oli
ripustettu suuria tapettimaalauksia, jotka esittivät Jagellojen
historiaa; siellä oli kunniaportteja, musiikkia, runopukuisia
tervehdyspuheita ja kaiken tämän ohessa kansan riemuhuutoja,
kansan, joka osoitti iloaan herralle, joka polveutui heidän
kuningassuvustaan, tunnusti heidän uskontoaan ja puhui heidän
kieltään.

Ihastuneena leskikuningatar sulki sisarensa lapset syliinsä. Kaiken
omaisuutensa hän oli pannut alttiiksi saadakseen heidät sinne. Nyt
hänellä oli minkä vuoksi elää; mikään maailmassa ei enää saanut
erottaa heitä.

Neuvottelut kruunausehdoista alkoivat jotenkin pian. Ei ollut mitään
vaikeuksia, paitsi mitä Vironmaahan tuli. Lausuttiin, että kuninkaan
tuli pitää mitä hän lähettilästensä kautta oli luvannut. Se oli muka
helppoa senkin tähden, että Ruotsilla oli Virosta varsin vähän,
tuskinpa mitään hyötyä.

Hyvin tyynenä ja varmana Sigismund vastasi odottaneensa, että
puolalaiset pysyisivät Danzigissa tehdyssä sopimuksessa. Hänellä
ei ollut oikeutta luovuttaa Vironmaata ilman Ruotsin säätyjen
suostumusta; olihan se niin kalliisti ostettu monen kunniallisen
miehen verellä, että yksin erottamis-yrityksetkin saattoivat herättää
levottomuutta ja riistää häneltä hänen perintövaltakuntansa. Heidän
ei pitänyt pyytää mahdottomia, vaan muistaa mihin velvollisuuksiin
hän oli sitoutunut Ruotsissa.

"Nyt on kuningas Sigismund saanut uuden isänmaan", huusi joku.

"Se on kyllä totta, mutta voisitteko te luottaa minuun, jos pettäisin
entisen?" Hän oli vakaasti päättänyt olla rikkomatta kuningasvalaansa
ja täyttää kuningatar Annan takaussitoumuksen, mutta jos säädyt eivät
tyytyisi siihen, oli hän valmis luopumaan Puolan kruunusta.

Cujavienin piispa myönsi, että syyt olivat painavia, mutta
vastasyitäkin oli olemassa, ja hän pyysi sentähden kuningasta
paremmin miettimään, ennenkuin teki päätöksensä.

Paitsi kuningatar Annaa työskenteli etenkin suurkansleri Zamoisky
vaalissa Sigismundin hyväksi; paavi toivoi hänen kauttaan voivansa
käännyttää ensiksi Ruotsin sekä sitten väkivallalla Tanskan ja
Venäjän.

Voimakkaimmin vaikutti ehkä kuitenkin Sigismundin hyväksi se seikka,
että aateli pelkäsi Itävallan ja Venäjän hallitsijain ylivaltaa, sekä
lopuksi kansan rakkaus Jagellojen sukuun.

Selkänojana kaikessa oli kuitenkin Eerik Sparre ja hänen voimakas
kaunopuheisuutensa. Hän osasi kussakin puolueessa koskettaa sitä
kieltä, joka antoi vahvimman vastakaiun, ja vastustus, joka alussa
oli vankka kuin muuri, hälveni vähitellen kuin usva.

Arkkiherttua Maksimilianilla oli puolellaan Zborovskyn mahtava
suku ja Itävallan koko sotavoima. He eivät olleet vielä läheskään
luopuneet taistelusta; Sigismundin vaikutusta vähentääkseen he
tekivät kaiken voitavansa.

Zamoisky ei kuitenkaan ajatellut antaa rahtuakaan tinkiä Puolan
vaatimuksista, ja kun Sigismund seuraavalla kerralla saapui
neuvostoon, puhui hän sekä vakavasti että terävästi sanoen, ettei
ruotsalainen rehellisyys tästälähin tule olemaan niin suuressa
arvossa kuin ennen, jos lähettien kautta annettu lupaus niin
häpeällisesti rikotaan tai jos tahdotaan siinä ruveta juonittelemaan.
Toista oli Puola varmaan odottanut.

Sigismund pysyi tyynenä ja kylmänä; hän vastasi rauhallisesti, ettei
kukaan voinut olla suoramielisempi kuin hän. Siitä alkaen kuin
hän saapui Danzigin satamaan, niin, jopa jo Kalmarissa, hän oli
julkisesti selittänyt, ettei voi eikä tahdo luopua Vironmaasta.

Sitäpaitsi hän todisti, että Ruotsilla keisarin kanssa tehdyn
sopimuksen nojalla oli tähän maahan lähemmät oikeudet kuin Puolalla.

Kun neuvosto huomasi, ettei se kyennyt yksin taivuttamaan
Sigismundia, tahtoi se koettaa mitä saisi aikaan valtiosäätyjen
avulla. Nämä kutsuttiin kokoon seuraavaksi päiväksi. Zamoisky toisti
siellä mitä oli edellisessä istunnossa sanonut ja sai melkein saman
vastauksen. Silloin hän huudahti:

"Koska minä huomaan, että kuningas ei tahdo pysyä valalla
vahvistetussa sitoumuksessa, niin hän älköön pahastuko, jos säädyt
peruuttavat uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa sekä ryhtyvät uuteen
vaaliin."

Sigismund ei näyttänyt masentuvan tästä, vaan vastasi reippaasti:
"Kun säädyt eivät tahdo luopua kohtuuttomasta vaatimuksestaan,
niin tahdon julkisesti ilmoittaa mitä niin usein ennen olen sekä
suullisesti että kirjallisesti maininnut, nimittäin että olen
mieluummin valmis luopumaan Puolan kruunusta kuin saastuttamaan
omaatuntoani väärällä valalla."

Kuului puheen hälinää kautta kokoushuoneen. Useat arvelivat, että
Zamoisky oli ahdistanut kuningasta liian kovasti, mutta yhtyivät
kuitenkin hänen pyyntöönsä, että Sigismund luopuisi Virosta.

Silloin kuningas nousi seisomaan, selitti, ettei voinut antaa muuta
vastausta, ja lähti salista.

Sekasorto ja hämmästys tulivat yleisiksi.

Valitut lähettiläät lähetettiin nyt häntä taivuttamaan. He väittivät,
että olisi hänelle häpeäksi niin pitkän matkan jälkeen palata tyhjin
toimin.

"Ei", vastasi Sigismund, "se tulee minulle mitä suurimmaksi
kunniaksi, kun koko maailma saa tietää, että pidän tunnonrauhani
suuremmassa arvossa kuin koko teidän valtakuntanne, niin mahtava kuin
se onkin."

On luultavaa, että Sigismundin sanat suureksi osaksi olivat Eerik
Sparren terottamia, mutta se seikka, että hän omisti ne omikseen,
todistaa hänessä moraalista miehuutta ja luonteen lujuutta, jota ei
olisi häneltä odottanut.

Hänen lujuutensa herättikin suurta huomiota. Zborovskyn puolue
riemuitsi, kun taas Zamoisky ja hänen puolueensa ilmaisivat sekä
närkästystä että alakuloisuutta.

Kansassa ilmeni levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Sigismundin
ylpeä menettely loukkasi syvästi puolalaisten kansallistunnetta.
Kolmetoista vuotta sitten oli Henrik Valoisilainen heittänyt sekä
valtakunnan että kruunun, ja nyt tahtoi äskenvalittu kuningas pienen,
mitättömän maakunnan tähden samoin luopua kuninkuudestaan.

Sovitteluyrityksiä tehtiin ja lopulta päätettiin, että kysymys
Vironmaan luovuttamisesta oli jätettävä Juhanan kuolemaan asti.

Maksimilian oli vielä miehineen rajalla. Zamoisky marssi sinne
sotajoukkoineen, löi vihollisen ja otti herttuan vangiksi.

Oli aikomus viedä Maksimilian Krakauhun ja asettaa hänet kansan
pilkattavaksi, mutta kun Sigismund sai tiedon siitä, kielsi hän sen
ja panetti herttuan erääseen linnoitukseen, kunnes rauha ja sopimus
saataisiin aikaan.

Joulukuun 27 p:nä 1587 tapahtui Sigismundin kruunaus tavanmukaisilla
juhlallisuuksilla.

Leskikuningatar ja prinsessa olivat saapuvilla naistensa ympäröiminä.

Prinsessa Anna oli Ruotsista tuonut mukanaan vain Ebba Hornin, mutta
ennen lähtöään hän oli kirjoittanut Sigrid Vaasalle kysyen, eikö
tämä tahtoisi hovineitsyenä seurata häntä Puolaan. Vastaus ei ehtisi
ajoissa, mutta hän tapaisi siinä tapauksessa prinsessan Danzigissa.

Sinne tullessaan Anna tapasikin nuoren, kainon tytön, jonka hän heti
tunsi äidin muodosta. Hän syleili häntä sydämellisesti ja kiitti
häntä hänen tulostaan. Heidän äitinsä olivat tunteneet toisensa,
lastenkin pitäisi tuntea; heillä oli kyllä paljon puhuttavaa
toisilleen.

Sigrid kertoi äidistään, siitä hiljaisesta ja rauhaisasta elämästä,
jota hän vietti, sekä heidän suuresta kaipauksestaan, kun he eivät
tienneet missä veli oleskeli, elikö edes.

Anna oli kuullut jesuiittain juonista, joiden tarkoituksena oli saada
hänet Ruotsin kuninkaaksi, mutta että hän oli karannut heiltä.

"Hän tuntee isänsä kohtalon", vastasi Sigrid, "eikä viekoitus voi
silloin olla suuri."

Kuta enemmän Anna puhui nuoren sukulaisensa kanssa, sitä enemmän
hän mieltyi hänen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan olemukseensa.
Hän oli saanut hyvät tiedot, mutta tuo ajatusten puhtaus, nuo
terveet mielipiteet elämästä ja ihmisistä, ne hän oli saanut
äidiltään, ja Anna käsitti nyt, kuinka _hänen_ äitinsä usein oli
niin kunnioittavasti, vieläpä toisinaan ihastuksellakin puhunut
halveksitusta Kaarina Maununtyttärestä.

Nuori prinsessa oli monessa suhteessa varhain kehittynyt eikä
suinkaan vähimmin siinä, että hän katseli asioita omin silmin
ja tahtoi itse arvostella. Vaikka hän toisinaan oli ylpeä ja
ylimysmielinen, saattoi hän toisella kertaa asettaa persoonallisuuden
arvoa ja sukuperää korkeammalle.

Useasti oli Katariina Jagellotar puhunut tyttärelleen tuosta halvasta
naisesta, joka ei koskaan ajatellut itseään, vaan aina teki mitä
voi muita hyödyttääkseen ja auttaakseen. Hän vertaili ylpeitä,
kevytmielisiä ja sukuperästään pöyhkeitä miehensä sisaria tähän
nöyrään, hellämieliseen naiseen.

Monesti oli kertomus tuonut kyyneliä Annan silmiin, usein oli hän
tahtonut ottaa Sigridin Tukholmaan, mutta hän ei saanut; nyt hän
ei kysynyt keltään lupaa. Veljensä valtakunnassa hän sai valita
ympäristönsä mielensä mukaan; Sigismund ei sitä kieltäisi.

Sigrid, joka ei koskaan ennen ollut liikkunut maailmalla, nautti
suuresti kaikesta mitä näki. Annaa huvitti viedä häntä kaikkialle,
ja päivä päivältä kasvoi nuorten tyttöjen ystävyys. Vihdoin ilmaisi
Anna eräänä päivänä Sigridille rakastavansa Kustaa Brahea. Hän
tiesi, ettei isänsä koskaan suostuisi siihen liittoon, ja sentähden
pitäisi Kustaan kohta ulkomailta palattuaan matkustaa Puolaan.
Siellä Sigismund antaisi hänelle jonkun korkean viran, ja sitten he
menisivät naimisiin eivätkä palaisi koskaan Ruotsiin.

"Mutta jos kuningas Juhana ei suostu siihen?" uteli Sigrid.

"Niin odotamme", vastasi Anna.

"Kunnes hän on kuollutko?"

"Mahdollista kyllä."

"Mutta ei se voi olla oikein."

"Vaikka me rakastamme toisiamme?"

"Isänne tahdon pitää olla pyhä."

"Onko hänellä oikeus erottaa kaksi sydäntä, jotka kuuluvat
toisilleen?"

"Sitä hän ei voi."

"Mutta riistää heidän elämänsä onnen."

"Täytetty velvollisuuskin on onni."

"Mutta ei korkein."

"Korkeinta ei ole täällä alhaalla."

"Tarkoitatko, että meidän tulisi elää erillämme?"

"Sitä tarkoitan."

"Se ehkä tulee kohtaloksemme, ja siihen saanen valmistautua", huokasi
Anna.

"Tahtoisin nähdä teidät hyvin onnellisina", huudahti Sigrid.

"Tiedätkö, että lemmin Kustaa Brahea etenkin hänen tapojensa
puhtauden tähden. Olen kuullut ja nähnyt niin paljon ilkeää, etten
koskaan unhottaisi, jos hän tekisi jonkun arvottoman teon."

"Oletteko sanonut sen hänelle?"

"Olen, ja hän vastasi, että hän samasta hetkestä alkaen ei katsoisi
ansaitsevansa minun lempeäni."

"Se on ritarillista!"

"Ritarillisempaa ei ole! Tuletpa pitämään hänestä paljon, mutta
rakastua häneen et saa."

"Eipä vaaraa."

"Mistä sen tiedät?"

Sigrid punastui. "En luule vain", vastasi hän.

"Senkötähden, että sydämesi jo kuuluu toiselle?"

"Ei, ei!"

"Tunnustappa heti! Kuka hän on, mikä on hänen nimensä?"

"Te vain nauraisitte minua."

"Kerro, kerro!"

"Äitini saa valita minulle."

"Entä oma sydämesi?"

"Sen hän saa antaa kelle tahtoo."

"Seuraako se määräystä?"

"Sen täytyy."

"Ei, Sigrid, sitä hän ei voi vaatia."

"Hän ei ole sitä tehnytkään."

"Sinä olet oikein lapsi, Sigrid, mutta ole varma siitä, että se päivä
koittaa, jolloin sydän itse puhuu, ja silloin on turhaa sanoa: 'sinun
täytyy'... se huutaa tuhansin suin: 'minä tahdon!' ja sinun on pakko
totella."

Anna huokasi syvään, hän tiesi kyllä miten oli käynyt yhden ja
toisen, joista hän piti.

Ebba Horn ei ollut siitä pitäen ollut kaltaisensa, kun he
Korsholmassa olivat käyneet tietäjissä. Tämä oli puhunut kauheita
asioita. On totta, että hän ei voinut tuntea heitä; he olivat
kumpikin olleet tiheihin huntuihin kietoutuneina.

Ajatteleppa, että hän olisi tiennyt sanoneensa prinsessa Annaa
parittajaksi ja Ebbaa kuninkaan jalkavaimoksi!

Miten kauhistuksissaan he olivatkaan rientäneet sieltä ja mitä tuskia
kärsineet!

Ebba oli ollut aivan lohduton; hän ajatteli, olikohan eukko oikeassa.

Mutta silloin Anna pahastui kovin. Mitäpä hän oli tehnyt muuta
kuin edistänyt veljensä onnea! Eikö tämä itse ollut sanonut, että
hän Ebban kanssa keskustellessaan oli ikäänkuin herännyt parempaan
toimintaan; Ebba oli kehottanut häntä mainetekoihin, ja tehdäkseen
hänelle mieliksi oli Sigismund tullut paljon toimeliaammaksi kuin
ennen.

Mitä oli Ebballa valittamista, eikö hän ollut onnellinen? Mitäpä
merkitsi, oliko hänet vihitty salaa vai julkisesti, Jumalan edessä
hän oli joka tapauksessa Sigismundin puoliso, ja mitä hänen tarvitsi
huolia siitä, mitä juorut ja ilkeys keksivät?

Saapui sitten kirje hänen äidiltään, "että hän saapuisi heti kotiin,
kun niin monia pahoja huhuja oli liikkeessä".

Hän ei uskaltanut. "He kyllä pian urkkivat selville minun
salaisuuteni", sanoi hän.

Anna kirjoitti heti Sigismundille, joka silloin oli Kalmarissa.

"Hänen täytyy seurata Puolaan", vastasi tämä. "Ei kukaan voi
elähyttää ja vahvistaa minua niinkuin hän; halajan joka hetki hänen
luokseen."

Ebba suuteli kirjettä luettuansa sen. "Minä kuulun tästälähin vain
hänelle", sanoi hän.

Anna kirjoitti hänen äidilleen luvanneensa seurata veljeänsä Puolaan,
mutta sanoi olevansa pakotettu peruuttamaan lupauksensa, ellei saanut
rakastettua Ebbaansa mukanaan. Mitä pahoihin huhuihin tuli, niin hän
voi vakuuttaa, että ne olivat perättömiä, koska hän ja Ebba olivat
eroamattomia. Kirje oli kirjoitettu epätoivossa, mutta sisällyksestä
ei kukaan voinut sitä huomata.

Tuli sitten vastaus täynnä kiitoksia prinsessan suuresta hyvyydestä;
voisihan Ebba vastedes käydä vanhempiaan tervehtimässä.

Nuoret naiset olivat vain 17-vuotiaita. Toinen oli itsenäinen
toimissaan, tottunut noudattamaan vain omia oikkujaan ja
päähänpistojaan pelkäämättä tai ottamatta huomioonsa seurauksia.
Toinen, lapsi sanan laajimmassa merkityksessä, mutta henkisesti
hyvin kyvykäs tietämättä vielä kuitenkaan itse siitä, nöyrä ja
alttiiksiantava, oli tottunut vain tottelemaan, vastaan väittämättä,
seurauksia ajattelematta, ja oli nyt ensi kerran lemmen taikavoiman
huumaamana; kenelläpä olisi rohkeutta häntä tuomita?

Ehkäpä hän teki sen itse, olemuksensa vakavuudesta päättäen.

Matka Danzigiin muodostui kyllä monen päivän hämmentymättömäksi
iloksi, samoin myöskin matka sieltä Krakauhun piti hänen miehuuttaan
vireillä.

Mutta sitten, sitten!

Kuningatar Annalla oli terävät silmät, ja hän keksi heti, ettei
kaikki ollut oikealla tolalla.

Ensin joutui prinsessa Anna kuulusteltavaksi, ja hän väitti
vilkkaasti, että oikea vihkiminen oli tapahtunut ja että Sigismund
oli sanonut rakastavansa Ebbaa niin paljon, ettei koskaan voisi mennä
naimisiin toisen kanssa.

"Sinun nuoruutesi tähden voi ymmärtämättömyytesi antaa anteeksi",
sanoi kuningatar, "mutta tämä on korjattava."

Eräänä päivänä kutsuttiin prinsessan hovineitsyt kuningattaren luo.

"Minä odotin sitä", sanoi Ebba kalveten.

"Sinä et saa mennä yksin, minä tulen mukaan."

"Hän pahastuisi siitä; sitäpaitsi luulen paremmaksi, että menen
yksin."

Kuningatar otti ystävällisesti vastaan nuoren naisen, asetti hänet
istumaan viereensä, silmäili häntä säälivästi ja sanoi: "Lapsi
raukka, minun on paha olla teidän tähtenne."

Ebba punastui vastoin tahtoaan, mutta nieli kyyneleensä. "En ole
tähän asti ymmärtänyt elämää", sanoi hän, "nyt alan sitä käsittää."

"Oletteko ajatellut tulevaisuuttanne?"

"Olen."

"Tahdotteko palata kotiinne Ruotsiin?"

"Sitä en voi kuningas Sigismundin tähden."

"Enimmän ehkä oman itsenne tähden, luullakseni."

"Te ette tunne Ruotsin aatelia. He eivät antaisi hänelle koskaan
anteeksi, ja minä tahdon mielelläni edistää hänen onneaan enkä
asettua sen tielle."

"Kauniisti sanottu, ja lienee siis parasta, että jäätte tänne."

"Niin olen itsekin ajatellut."

"Vastatkaa suoraan, onko se kuninkaan tähden."

"Minä jätän hänet ainaiseksi."

Näissä sanoissa oli niin vihlovaa surua, että kuningatar sai
kyyneleet silmiinsä.

"Sallitteko minun pitää huolta itsestänne?" sanoi hän tarttuen Ebban
käteen.

"Huoltako minusta? Miten?"

"Minä lähetän teidät kauas täältä. Annan tietää, että te olette minun
erityisessä suojeluksessani, eikä kestä monta vuotta, ennenkuin
pääsette rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin."

"Niinkö syvälle olen vajonnut teidän silmissänne?" sanoi Ebba.
Kyyneleet virtailivat hänen silmistään.

"Anteeksi, anteeksi, tahdoin vain koetella teitä", sanoi kuningatar
hyväillen häntä. "Nyt ymmärrän mitä te olette ollut Sigismundille, ja
minä otan osaa hänen kaipaukseensa. Kuulkaa nyt toista ehdotustani:
Sleskowin luona on arvossapidetty luostari; abbedissa on erittäin
hyvä ystäväni, ja minä tiedän, että protestantteja on paennut hänen
turviinsa. Tahdotteko mennä sinne minun suojelukseni alaisena?"

Ebba suuteli kiitollisesti kuningattaren kättä; parempaa hän ei
voinut toivoa.

Kuningatar lupasi pitää huolta siitä, että hän sai pienen
saattojoukon, ja Ebba päätti lähteä jo seuraavana päivänä. Kuningas
ja prinsessa aikoivat pitemmälle matkalle, ja Ebba tahtoi lähteä
pois, ennenkuin he palaisivat.

"Oletko kylliksi vahva eroamaan heistä jäähyväisittä?" kysyi
kuningatar.

"Minulle ja heille on parasta, että katoan", vastasi hän. "Muisto on
vähemmin tuskallinen."

Kaikki kävi suunnitelmain mukaan; Ebba ei sanonut jäähyväisiä
kenellekään muulle kuin kuningattarelle, joka ihaili sitä luonteen
lujuutta, jota hän ei ollut oppinut tuntemaan, ennenkuin tunsi
kaipaavansa häntä, joka oli sitä osoittanut.

Sekä Sigismund että Anna tulivat aivan epätoivoon kuullessaan, että
hän oli poissa, mutta kuningatar sanoi, että Ebba oli toiminut
vapaaehtoisesti ja että hän itse oli kaikin voimin tukenut häntä
sentähden, että kuninkaan maine kärsisi, jos hän kauemmin viipyisi
täällä.

Sittemmin hän kuitenkin sanoi prinsessalle: "Mistä tahansa etsimmekin
puolisoa Sigismundille, emme löydä sellaista, joka täyttäisi Ebba
Hornin paikan."

Tapansa mukaan Sigismund ei puhunut mitään kaipauksestaan, mutta
prinsessa itki haikeita kyyneleitä. Hänestä oli täti menetellyt
omavaltaisesti, ja jos hän olisi tiennyt, missä Ebballa oli
piilopaikkansa, olisi hän ehkä matkustanut sinne ja tuonut hänet
takaisin. Tämä oli tunkeutumista hänen oikeuksiinsa, ja sellaista hän
ei sietänyt.

Kukaan ei kuitenkaan saanut nähdä, että hän piti asiaa mielessään;
sopivassa tilaisuudessa hän päätti kyllä ottaa korvauksen.

Siinä puolalaisessa hoviväestössä, jonka kuningatar oli hänelle
antanut, oli myöskin käsikirjuri Possmoschi.

Ei ole luultavaa, että kuningatar olisi itse valinnut hänet. Hän
oli säteilevän kaunis; sanottiinkin, että hän muistutti yhtä niistä
enkeleistä, jotka luomisen alussa heitettiin taivaasta alas pimeyteen.

Prinsessa hämmästyi hänet nähdessään; mutta hän saattoi hillitä
itsensä, kun niin tahtoi.

Hän antoi hänen tehtäväkseen joutavien kirjeiden kirjoittamisen
henkilöille, joille hänellä ei ollut mitään tärkeämpiä asioita, ja
moitti kiivaasti kaikkia hänen tekemiään erehdyksiä.

Mutta puolalainen otti nöyrästi vastaan kaikki nuhteet katsoen
rukoilevasti prinsessaan.

Jos tämä lähti nopeasti pois hänen luotaan, katsoi hän prinsessan
jälkeen ivallisesti hymyillen.

Enimmäkseen oli prinsessa toimessa Sigrid Vaasan kanssa; tämän tuli
lohdutella häntä, kun hän oli menettänyt Ebba Hornin, ja usein hän
sanoi: "Jollet sinä olisi tullut, ei elämäni tässä maassa olisi
siedettävää."

Leskikuningatar ei ollut oikein tyytyväinen Annan uuteen suosikkiin,
joka johti hänen mieleensä liian suruisia muistoja; hän olisi
toivonut, että sisarensa tytär olisi ottanut jonkun Zamoiskyn perheen
jäsenistä ystäväkseen ja uskotukseen. Asiain nykyisellä kannalla
ollessa tahtoi hän, että Annan pieni hovi esiintyisi edukseen
kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, eikä kallisarvoisia pukuja
kruunausjuhlaa varten suinkaan säästetty.

Puolalaisten käyttämät loistavat pukimet synnyttivät Annassa
ajatuksen pukea nuoren hovinsa valkoisiin, ja hän esiintyi itsekin
valkoisessa, kullalla kirjaillussa puvussa.

Leskikuningatar sanoi hänelle, että hän oli ihastuttava ja ettei
kukaan läsnäolijoista näyttänyt niin säteilevältä kuin hän, kun
loistava kulkue kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa meni kirkkoon.

Kuningas Sigismund kulki pää kumarassa. Kruunu näytti jo painavan
häntä, eikä hän iloinen ollutkaan; päinvastoin oli synkän
surumielisyyden piirre hänen nuorilla kasvoillaan, ja hän olisi
toivonut olevansa kaukana tästä kaikesta. Silloin vain hän hymyili,
kun hänen silmäyksensä sattumalta kohtasivat siskon; hän tiesi, että
tämä tunsi hänen ajatuksensa ja ymmärsi ketä hän kaipasi.

Kulkue oli kirkossa, kuningas istui valtaistuimella, leskikuningatar
ja prinsessa heitä varten varatuilla paikoilla, vartijaväki heidän
takanaan ja yltympärillä ääretön ihmisjoukko tunkeillen ja toisiaan
tuuppien.

Silloin Sigrid huomasi silmäparin, joka taukoamatta tarkasti häntä,
mutta tukka oli huolettomasti hoidettu ja puku, mikäli hän voi nähdä,
kerjäläisen.

Hän kääntyi poispäin; silloin hän kuuli supatusta ja hälinää
takanaan... ja hän ihmetteli, ettei vahti voinut pitää roskaväkeä
aisoissa.

Samassa joku kuiskasi hänen korvaansa: "Sigrid Vaasa!"

Hän hätkähti ja kääntyi. Se oli kerjäläinen; kuinka hän rohkenikaan...

Mutta silmät, jotka katselivat häntä, olivat lempeät ja rukoilevat.

"Mitä te tahdotte?" kysäisi hän.

"Puhua kanssanne."

"En tunne teitä."

"Kustaa!" kuiskasi hän

Sigrid katsoi häneen hämmästyneenä.

"Vaiti... henkeni on kysymyksessä."

Töin-tuskin saattoi Sigrid pysyä tyynenä, ja kuitenkin riemuitsi
hänen sydämensä: täällä oli hänen kaivattu, itketty veljensä,
sitä hän ei ollut silmänräpäystäkään epäillyt kuultuaan hänen
kuiskauksensa: "Kustaa!" Mitä oli tehtävä?

"En voi hyvin, jospa pääsisin pois täältä", sanoi hän ympärillään
oleville.

Tehtiin tietä, ja hän kiiruhti takaisin linnaan varmana siitä, että
Kustaa seuraisi.

Siellä tahdottiin estää Kustaalta sisäänpääsy; Sigridin täytyi sanoa
vastaavansa hänestä, ja niin hän vei hänet kanssaan huoneeseensa.

Suljettuaan oven hän huudahti sydämensä kyllyydestä: "Oletko se
todellakin sinä, Kustaa?"

Tämä heitti pois tekotukkansa ja vanhan takkinsa sanoen saksaksi:
"Sinä et voi tuntea minua."

Kyllä, kyllä hän nyt tunsi, joskaan ei silmillään, niin sydämessään.
Hän heittäytyi hänen syliinsä, ja molemmat itkivät sekä ilosta että
surusta.

Kun ensi kiihtymys oli asettunut, kertoi Kustaa, että tieto
Sigismundin kruunauksesta oli houkutellut hänet Puolaan, missä hän
oli kulkenut kerjäillen; sitten hän sai tietää, että sisarensa oli
hovissa, ja hänet hän oli heti tuntenut.

Senjälkeen hän kyseli äidistään, ja Sigrid kertoi, miten hän kaipasi
ja ikävöi häntä näkemään.

"Minua pidetään vaarallisena", sanoi Kustaa surullisesti hymyillen,
"niinkuin muka tahtoisin jollakin tavoin saada aikaan pahaa
syntymämaalleni."

Sigrid pyysi häntä kertomaan omasta elämästään, ja hän sanoi hänelle,
että lukeminen ja opinnot olivat hänelle rakkaimpia. Hän kuljeksi
ympäri, harjaili vaatteita ja palveli matkustavaisia; siten hän sai
elantonsa ja väliaikoina hän kävi luennoilla. "Nyt", sanoi hän,
"puhun ranskan, italian, saksan, puolan, venäjän ja latinan kieliä
ja haluaisin saada ruotsinkielen opetusta voidakseni puhua äitini
kanssa."

"Ja me kun emme ole moneen vuoteen kuulleet sinusta."

"Ruotsin kuningas luulee ehkä, että tekin kai ryhtyisitte
salajuoniin", vastasi hän surullisesti hymyillen. "Tiedätkös,
siskoseni, kaikista opinnoista pidän eniten kemiasta, ja siinä
olenkin niin edistynyt, että opettajani nimittävät minua toiseksi
Paracelsukseksi. Tiedätkö, kuka tuo suuri Paracelsus oli?"

"En", vastasi Sigrid säälivästi silmäillen hänen laihoja, sielukkaita
kasvojaan.

"Sinun täytyy lukea hänestä; hän oli maailman suurin lääkäri ja
matkusteli laajalti yltympäri etsien viisasten kiveä. Sellaista
alkemistia kuin hän ei ole maailmassa koskaan nähty, ja tulla häneen
verratuksi on suurempi kunnia kuin kuningas- tai ruhtinaskuntien
voittaminen."

"Rakas veliseni, sitä kunniaa ei kukaan sinulta kiistäne eikä
kadehtinekkaan", sanoi Sigrid.

"Samoin kuin hänkin vaeltelen minä halki maailman, mutta se käy
hitaasti, kun olen köyhä."

"Sinä saat kaikki, mitä minulla on", sanoi Sigrid ja poimi kokoon
rahoja ja koristuksia, jotka antoi hänelle; "paljon siinä ei ole,
mutta minä pyydän prinsessaa..."

"Sinä et saa hänelle, et kellekään muullekaan puhua minusta, minä
joutuisin heti vankeuteen."

"Minkätähden, mitä pahaa sinä olet tehnyt?"

"Minä olen Eerik XIV:n poika", vastasi hän. "Sentähden täytyy minun
henkipattona kierrellä maailmaa."

Sigrid kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. "Minä en laskisi sinua",
nyyhki hän.

Silloin jymisivät taas tykit ja kirkkojen kellot soivat; kulkue
palasi.

"Olen viipynyt liian kauan; ajatteleppa, etten enää pääsisikään pois."

"Siitä minä kyllä pidän huolen."

"Muista, ettet saa kellekään ilmaista minun käyneen täällä. Sitten
minua ajetaan takaa ja joudun vankeuteen."

"Minä vaikenen, siitä saat olla varma."

"Huomenna lähden täältä ja kolmen päivän kuluttua olen poissa
tästä maasta, jolloin voidaan pitää valtakunnan rauha turvattuna.
Hyvästi, rakkahin sisko, vie suuteloni ja rakkaimmat tervehdykseni
äidillemme." Vielä kerta syleiltiin, toistettiin uskollisen rakkauden
vakuutuksia ja puhuttiin halusta saada pian taas tavata.

Silloin joku naputti ovelle.

Miten he pelästyivät. "Kuka siellä", kysyi Sigrid, mutta ääni värisi.

"Prinsessa kutsuu neitsyttä."

"Minä tulen heti."

Kiireesti Kustaa pukeutui kerjäläispukuunsa. Kun Sigrid aukaisi
oven, seisoi lakeija odotellen ulkopuolella. Sigrid huomasi hänen
kummastelevan katseensa, mutta astui ryhdikkäästi rappusia alas
pitäen vaaria siitä, että seuralaisensa sai esteettömästi poistua
linnasta.

Sitten hän kiiruhti prinsessan luo.

Tämä kysyi hyvin säälivästi, oliko hän sairas.

"En, en minä tiedä", vastasi tyttö hämmästyksissään.

"Sinä olet kalmankalpea, Sigrid, mene heti levolle."

Ah, hän oli niin iloinen saadessaan olla yksin, ei levähtääkseen,
vaan ottaakseen selkoa, kuuluisiko kadulta mitään hälinää, joka
voisi merkitä sitä, että hänen veljensä oli otettu kiinni. Häntä
tuskastutti se, ettei ollut kysynyt missä Kustaa asui; hän olisi
mennyt hänen luokseen, heillähän olisi niin äärettömän paljon
puhumista toisilleen.

Hänestä tuntui niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, mitä sitten
Kustaasta, joka rikollisen tavoin harhaili maasta maahan. Se tuntui
Sigridistä kovalta ja oikeudettomalta, mutta hän oli nöyrämielinen
tyttö ja ajatteli, että mikä täällä alhaalla on hämärää ja
käsittämätöntä, se valkenee ja selviää tuolla ylhäällä, ja ihmisten
tuomiot eivät ole Jumalan.

Seuraavana päivänä, kun hän meni prinsessan luo, oli tämä kylmä ja
jäykkä; hän käsitti heti, että kuulustelu nyt alkaa.

Se ei viipynytkään kauan, mutta erittäin oli se hänestä pahaa, että
leskikuningatarkin ja muutamia hovinaisia oli saapuvilla.

"Sinä olet velvollinen tekemään selvää eilisestä käytöksestäsi",
sanoi prinsessa ankarasti.

Sigrid painoi päänsä alas vastaamatta. "Minun tietääkseni sinulla ei
ole mitään tuttavuuksia Krakaussa."

"Niin luulin itsekin."

"Sinä olit minun seurueessani eilen ja lähdit kirkosta ilman minun
suostumustani."

"Niin."

"Senkötähden että olit sairas?"

"Se oli vain veruke."

"Hän tunnustaa sen!" huudahti leskikuningatar. Prinsessa jatkoi:
"Erään kerjäläisen seurassa?"

"Niin."

"Tai valepukuisen; hän oli nuori, kaunis mies ja seurasi sinua
linnaan?"

"Niin."

"Sinä otit hänet huoneeseesi?"

"Niin."

"Suljitpa ovenkin?"

"Niin."

"Kuunneltiin, ja sieltä kuului itkua ja suuteloita."

"Niin."

"Kuka oli se hävytön?"

"Sitä en saa sanoa."

"Salainen rakastajasiko?"

"Ei."

"Kiellätkö rakastavasi häntä?"

"En", huudahti Sigrid melkein kyynelten tukahuttamana, "minä rakastan
häntä koko sielustani."

"Ja minulle sinä sanot, että sydämesi on vapaa. Oi, kuinka sinä olet
pettänyt minua!"

Sigrid peitti kasvonsa käsillään, hän ei uskaltanut vastata mitään
peläten ilmaisevansa kaikki.

"Prinsessan arvo vieraassa hovissa tulee kärsimään moisesta
häväistysjutusta."

"Ellei voida todistaa tässä piilevän mitään salaperäisyyttä",
huomautti leskikuningatar, "mutta siihen tarvitaan ensiksikin, että
tiedetään hänen nimensä."

"Sitä en voi sanoa."

"Etkö, vaikka minä käsken sinua?" huudahti prinsessa.

"En."

"Tämä on kauheaa, hän on ollut minulle ystävä ja sisko, ja hänellä on
sydäntä menetellä minua kohtaan näin petollisesti ja kavalasti."

"Anteeksi, anteeksi!" Sigrid lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli
hänen hameensa lievettä.

"Tahdotko sanoa minulle hänen nimensä?"

"Ennemmin kuolen!"

Prinsessa melkein potkaisi häntä. "Mene sitten", käski hän, "äläkä
tule koskaan silmieni eteen!"

Sigrid nousi nopeasti ja riensi ulos.

"Omena ei putoa kauas puusta", sanoi leskikuningatar.

"Voi, kuinka olen pettynyt hänen suhteensa!" huudahti Anna itkien.

Sillä aikaa Sigrid kiiruhti huoneeseensa. Ensi hetkenä hänet valtasi
tuska ja suru, mutta hän hillitsi itsensä ja kokoili nopein käsin
tarpeitaan. Sitävastoin pani hän erilleen kaikki, mitä oli saanut
prinsessalta. Mutta miten päästä kotiin, kun hän oli antanut kaikki,
mitä hänellä oli arvokkaampaa, Kustaalle...? Hän seisoi neuvottomana
ja väänteli tuskissaan käsiään.

Samassa avautui ovi äkkiä ja prinsessa tuli sisään.

Sigrid katsoi hän en hämillään.

"Sitäpä juuri arvelin", sanoi prinsessa katsellen ympäri huonetta.
"Sinä aiot lähteä."

"Niin."

"Onko sinulla rahaa?"

"Ei!" Ja kirkkaat kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan.

"Aioit kai myydä koristeesi?"

"Minulla, ei ole niitä enää."

"Onko hän saanut ne -- tuo kerjäläinen?"

"Älkää kysykö", rukoili Sigrid tuskaisesti.

"En, oletpa oikeassa, sinun toimesi eivät koske minuun. Tässä on
rahaa", hän pani täysinäisen kukkaron pöydälle; "eräs uskollinen
palvelija on saanut käskyn seurata sinua kotiin, enempää en ole
sinusta vastuussa."

"Te halveksitte ja kuitenkin suojaatte minua", virkkoi Sigrid.
"Rohkenenko esittää yhden ainoan pyynnön?"

Anna tunsi liikutusta ja kääntyi pois. "Voithan koettaa", sanoi hän.

"Suvaitkaa lukea kirje, jonka palvelija palatessaan tuo teille."

"Voithan kernaasti sanoa asiasi suullisestikin, jos siitä tulisi joku
anteeksiannon mahdollisuus."

"Sitä en voi enkä saa."

"Jätä sitten!" huudahti prinsessa ja polki jalkaansa lattiaan.
"Enkä minä sinua uskokkaan!" Näin sanoen hän riensi pois sanomatta
sanaakaan jäähyväisiksi.

"Hänen täytyy lopultakin myöntää, että olen menetellyt oikein",
ajatteli Sigrid. "Jumalan kiitos, ettei hän kieltäytynyt lukemasta
kirjettäni."

Kun palvelija tuli, jätti hän keventynein mielin matkahommat hänen
haltuunsa.

Samana päivänä tapahtui lähtö.

Kirje, jonka hän kirjoitti prinsessalle, kuului:

    'Armollinen prinsessa! Suvaitkaa unhottaa kaikki ne ikävyydet,
    joita teillä on ollut minun tähteni; nyt olen vapaa lupauksestani
    ja voin esteettömästi sanoa teille, että kerjäläinen, jonka otin
    huoneeseeni ja jolle annoin rahani, oli oma, suuresti rakastettu
    veljeni. Hänet on julistettu henkipatoksi, ja hänen täytyi
    verhoutua kerjäläisen ryysyihin voidakseen tulla etsimään minua.
    Miten tunsimme toisemme, sen tietää yksin hyvä Jumala, mutta en
    olisi antanut minkään kuninkaan enkä kuningattaren maailmassa
    estää itseäni puhumasta hänen kanssaan.

    Jos olisin uskonut salaisuuteni teille, armollinen prinsessa,
    niin olisi hyvä sydämenne pakottanut teitä pitämään salassa
    mitä velvollisuus olisi vaatinut teitä ilmaisemaan veljellenne,
    ja hän puolestaan olisi valtiollisista syistä ollut pakotettu
    vangitsemaan, ehkäpä surmauttamaankin rakastetun veljeni.

    Nyt ei ole kukaan kaikesta tästä saanut kärsiä enempää kuin minä,
    ja mitä se on kaikkeen siihen verraten, mitä Kustaa on saanut
    kokea. Enkö siis olisi iloinen saadessani suorittaa pienenkään
    osan sitä velkaa, jonka onneton isä-vainajamme on jättänyt
    lapsilleen.

    Armollisen prinsessani nöyrä ja altis palvelijatar

                                              _Sigrid Vaasa_.'

"Missä olivat minun ajatukseni, kun en tuota älynnyt!" huudahti Anna
kirjeen luettuaan. "Sigrid on prinsessa syntyään, sillä hänellä on
ajatukset aivan sen mukaiset."

Hän oli tuskin lopettanut lukemisensa, kun Sigismund tuli hänen
luokseen.

"Kerjäläinen on vangittu", virkkoi hän. "Tahdotko tietää kuka hän on?"

"Setämme poika", lausui Anna. "Mitä aiot tehdä hänelle?"

"Ilmoitan aluksi asiasta isällemme."

"Minkätähden se lie tarpeellista? Saako hän sen ajan kitua
vankeudessa? Kas tässä, lue!"

Sigismund luki Sigridin kirjeen. "Mitäpä tekisin?" kysyi hän
neuvottomana kuin ainakin.

"Neuvotelkaamme kuningattaren kanssa."

Tämä tiesikin heti neuvon, ja Sigismund määräsi Kustaalle erään
apottikunnan tulot Puolassa.

Äitinsä luo Suomeen hän ei saanut mennä Juhanan kiellon mukaan, mutta
Puolassa hän sai elää rauhallista ja huoletonta elämää.

Prinsessa kirjoitti heti Sigridille kertoen mitä oli tehty hänen
veljelleen. Hän pyysi häntä palaamaan; mikään väärinkäsitys
maailmassa ei voisi enää erottaa heitä.

Vastaus, jonka hän sai, oli täynnä kiitoksia, mutta Sigrid ei voinut
erota äidistään; rukouksiinsa hän lupasi aina sulkea prinsessan.

"Tiesinpä, että niin kävisi", virkkoi Anna harmistuneena. "Ebba ja
Sigrid ovat menneet, nyt olen yksin ilman ystävää ja uskottua, enkä
ole vielä edes 18-vuotiaskaan."

Itkien hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Armollinen neiti!" kuului sointuisa ääni.

Hän katsahti ylös. Possmoschin kauniit silmät olivat säälien
kiintyneet häneen; kädessä oli hänellä kirja.

"Mitä tahdotte?" kysyi Anna tyytymättömästi.

"Olen onnistunut saamaan italialaisen runoilijan Danten kuolemattoman
teoksen, _Divina commedia_, ja rohkenen kysyä, saanko lukea teille
siitä?"

"Te tunnette siis italialaiset runoilijat?"

"Tunnen, olen ollut Italiassa kolme vuotta."

"No lukekaa, alkakaa heti!"

       *       *       *       *       *

Nuori kuningas vietti huolettomia ja iloisia päiviä alituisissa
juhlimisissa.

Molemmat ruotsalaiset herrat olivat vielä jäljellä ja saapuvilla
kaikissa neuvotteluissa Puolan neuvostossa. Hän keskusteli aina ensin
heidän kanssaan, ja kun hän sitten lausui mielipiteensä, ihailtiin
hänen viisauttaan ja älyään.

Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin hän oli surumielinen. Päättävästi
kieltäytyi kuningatar ilmaisemasta hänelle missä Ebba Horn oleskeli,
ja hänestä tuntui mahdottomalta elää ilman tätä.

Eräänä päivänä kuningatar antoi hänelle suljetun medaljongin, ja kun
hän sen aukaisi, oli siellä hyvin nuoren ja tavattoman ihanan naisen
kuva.

Hän katseli kuvaa kauan. "Kuka hän on?" kysyi hän syvään huoaten.

"Itävallan prinsessa Anna. Avioliitto hänen kanssaan tekisi mahtavan
Itävallan vihollisesta liittolaiseksi."

"Minä en voi... Ebbani..." sanoi hän.

"Häntä et saa enää koskaan nähdä. Uskontonne varsinkin erotti teidät;
Puolan täytyy saada katolinen kuningatar."

Kuningas silmäili vielä kerran kuvaa ja tahtoi sitten antaa sen
takaisin.

"Pidä se", sanoi kuningatar, "ja lupaa minulle katsella sitä kerran
päivässä, niin otamme, jos niin tahdot, kolmen kuukauden kuluttua
asian uudelleen puheeksi."

Sigismund suuteli kuningattaren kättä, mutisi jotakin ja otti kuvan.

"Sepä kävi helpommin kuin luulinkaan", sanoi kuningatar itsekseen.

Kuukauden kuluttua sanoivat Ruotsin herrat, että heidän nyt täytyi
lähteä kotiin, ja Sigismundin täytyi vaikkapa vastenmielisestikin
suostua siihen.

Ratkaisematta jäänyt riitakysymys Vironmaasta antoi syytä pelätä
jälkilaskuja, ja suojellakseen herroja antoi Sigismund heille heidän
pyynnöstään avoimen kirjelmän, jossa hän selitti, ettei hänellä
itsellään eikä heilläkään ollut aikomustakaan erottaa Viroa Ruotsista
Juhanan kuoleman jälkeen.

Mutta Eerik Sparrelle Sigismund määräsi kahdentuhannen taalerin
vuotuisen summan niistä palveluksista, joita hän oli tehnyt nuorelle
kuninkaalle Puolassa.

Senjälkeen herrat palasivat heti Ruotsiin, suojattuina kaikkia
jälkilaskuja vastaan, kuten luulivat.



18.

KUSTAA EERIKINPOIKA.


Puutteesta ja köyhyydestä oli Kustaa nyt päässyt vakavaan asemaan;
nyt hän saattoi rauhassa ja levossa työskennellä jatkaen kokeitaan.

Olisi kyllä ollut suloista asettua äidin ja sisaren luo, mutta se oli
nyt kerran häneltä kielletty ja siksensä se jäi. Kirjoittaa hän toki
sai, ja monta rakasta kirjettä saapui heiltä hänen käsiinsä.

Vanhaan, puoleksi rappeutuneeseen luostarirakennukseen, lumoavassa
notkelmassa Pragen luona lähellä Veikselin suuta, hän järjesti
laboratorionsa.

Nyt hän saattoi ostaa kirjoja ja tarpeellisia välineitä sekä myöskin
toisinaan, kun niin halusi, käydä metsällä ja kalassa.

Köyhyys oli kahlehtinut hänet henkiseen vankeuteen, nyt hän sai tulla
ja mennä miten tahtoi, täällä ei kukaan epäillyt häntä. Hän oli
vapaa, vapaa kuin taivaan lintu.

Vanha munkki, joka vielä eleli siellä, hankki hänelle mitä hän
tarvitsi ja teki sen niin runsaassa määrässä, ettei Kustaa ollut
koskaan voinut niin hyvin.

Vanhus soitteli urkuja, ja hän herkesi työstään kuunnellakseen
silmät ummessa ihmeellisiä säveliä, jotka synnyttivät valtavan kaiun
tyhjässä rakennuksessa.

Silloin hänen sielunsa liiteli muissa maailmoissa; täällä ei
hänellä koskaan ollut varsinaista jalansijaa. Hän viihtyi paremmin
unelmissaan, joihin oli lapsuudestaan asti kotiutunut.

Mutta samalla kuin hän sai syödä paremmin ja hänen terveytensä parani
raittiin, suloisen luonnon helmassa, varttuivat myöskin nuoruuden
voimat. Hän otti pyssyn olalleen ja lähti metsälle.

Siellä oli viljalti lintuja, ja isä Anselm oli luvannut hänelle
oikein hyvää herkkua, jos hän voisi saada niitä muutamia.

Kustaalla oli tarkka silmä, hän oli oppinut ampumaan maaliin, ja
suuri, komea lintu putosi hänen laukauksestaan.

Mutta kun hän riemumielin nosti sen maasta, tunsi hän, että sen sydän
vielä sykki, ja hän luuli kohdanneensa sen sammuvan silmäyksen.

Hän odotti hiljaa, kunnes se oli kuollut; sitten hän vei lintunsa
kotiin Anselmille.

Hänen ylistelyjään hän ei kuullut, lintupaistia hän ei maistanut,
eikä hän koskaan enää käynyt metsällä.

"Se on hupsua", sanoi hän itsekseen, "mutta semmoinen on luonteeni
eikä sitä voi auttaa."

Lähes vuoden kuluttua siitä, kun hän oli muuttanut, sai hän kirjeen
Sigridiltä, jossa tämä ilmoitti kotimatkallaan Puolasta Suomeen
tavanneensa Pohjanmaan laamannin Henrik Klaunpoika Tottin, joka
oli pitänyt huolta hänestä kuin sisarestaan ja heti kotiin tultua
pyytänyt äidiltä häntä puolisokseen.

"Me menemme nyt naimisiin", kirjoitti Sigrid, "ja onneni olisi
täydellinen, jos sinä olisit täällä."

Kustaa purskahti itkuun... ilostako vai surusta? Hän ei tiennyt sitä
itsekään.

Kirjeessään Sigridille hän lausui sydämellisesti ottavansa osaa hänen
onneensa ja ajatuksissaan ja rukouksissaan muistavansa häntä niinkuin
ennenkin.

Muutamia viikkoja senjälkeen hän ällistyi nähdessään loistavan
seurueen karahuttavan pihaan; ratsastajat kiiruhtivat sisään,
ja Kustaa näki ikkunastaan komeita tataarilaisia hevosia
kallisarvoisine, loistavine suitsineen.

Isä Anselm syöksyi sisään.

"Ottakaa paras takki yllenne", änkytti hän, "Venäjän tsaarin
lähettiläät ovat täällä pyytäen tavata teitä heti."

"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi Kustaa hämmästyksissään, mutta
ollen liian vähän tottunut toimiansa itse määräämään hän noudatti
käskyä ja jouduttihe lähetystöä vastaanottamaan.

Kaksi komeasti puettua venäläistä odotti häntä luostarisalissa.

Nähdessään hänet, he heittäytyivät maahan tahtoen suudella hänen
käsiään.

Melkein säikähtäen Kustaa vetäytyi taaksepäin kysyen mitä he
halusivat.

"Me tuomme teille tervehdyksen Venäjän tsaarilta, mahtavalta Boris
Godunovilta", vastasivat he.

"Olen valmis kuulemaan hänen käskyjään", vastasi Kustaa aivan
ymmällään.

"Hän toivoo, että heti seuraisit meitä Moskovaan", vastasi se heistä,
joka näytti etevämmältä.

"Mitä minulla on siellä tekemistä?"

"Korkea herramme antaa sinulle itse tiedon siitä."

"Antakaa minulle edes muutaman päivän miettimisaika", vastasi
ällistynyt nuorukainen.

"Se olkoon myönnetty sillä ehdolla, ettet puhu asiasta kenenkään
kanssa."

"Onko se välttämätöntä?"

"Kaikkia askeleitasi vartioidaan tästä alkaen."

"Todistukseksi siitä, että todella olemme mahtavan tsaarin
lähettämät, lähettää hän sinulle tämän."

Toinen lähettiläistä ojensi hänelle pienen, helmillä ja jalokivillä
runsaasti koristetun lippaan.

Toinen antoi avaimen sanoen samalla, ettei nuori herra saanut
aukaista lipasta muuten kuin ollessaan yksin.

Kustaa otti ne ihmetellen.

"Kahden päivän kuluttua samaan aikaan", sanoi lähetti ja kumarsi taas
syvään.

Oven ulkopuolella seisoi joukko venäläisiä palvelijoita; he
lankesivat maahan hänen ohi mennessään.

Mitähän lipas sisälsi, se tuntui aivan kevyeltä. Tultuaan
työhuoneeseensa hän pani sen pöydälle ja otti avaimen.

Hän aukaisi lippaan.

Taivas, mikä näky! Tyttö, niin kaunis, ettei hän luullut koskaan
moista nähneensä.

Eloisat, veitikkamaiset silmät katsoivat suoraan häneen, ja suloinen
suu hymyili hänelle.

Kuva oli ohuen hopeaharson verhossa, kehyksenä oli pelkkiä jalokiviä,
jotka arvossa vastasivat kokonaista kuningaskuntaa.

Oliko tämä lahja hänelle, halveksitulle, ja kuuluiko neitokin lahjaan?

Sitä hän ei saanut selville, ja jos hän kysyisi, ei hän ehkä saisi
vastausta... ei, hän päätti odottaa ja haaveilla onnesta, joka ei
koskaan tässä maailmassa tule hänen omakseen.

Isä Anselm ei tahtonut velvollisuutensa tuntevana kokkina joutua
häpeään koreiden muukalaisten silmissä, mutta nämä olivatkin
varatut kaikkien mahdollisuuksien varalle; heillä oli mukanaan omat
ruokavaransa ja oma kyökkimestarinsa, ja yhdistetyistä varoista
saatiin näin maukas ateria.

Isäntänä tuli Kustaan juoda vierasten malja, mutta se mieto viini,
jota hän käytti, olikin vaihdettu väkevämpään ja tulisempaan, ja sitä
nauttiessaan hän tunsi rohkeutensa ja voimiensa kasvavan. Mitäpä
siinä oli sopimatonta, että tsaari tahtoi tavata Kustaata, Eerik
XIV:n poikaa.

Seuraavana päivänä hän ilmoitti lähetystölle olevansa valmis matkaan.

Mutta nyt odotti häntä uusi yllätys.

Useita kalliita, puoleksi itämaisia pukuja oli varattu häntä
varten, ja kun hän jonkun verran vastustettuaan oli taipunut
pukeutumaan semmoiseen, huudahtivat venäläiset, että hän nyt näytti
syntyperäiseltä ruhtinaalta ja kuninkaalta.

Kustaa käsitti sen varmaankin tyhjäksi kohteliaisuudeksi, oikeata
tarkoitusta hän ei aavistanut.

Taivalta tehtiin kaikella mukavuudella, ja nuoren herran
yksinkertainen ja vaatimaton esiintyminen kaikesta siitä
kunnioituksesta huolimatta, mikä hänen osakseen tuli, valtasi
siihen määrään venäläisten sydämet, että he Moskovaan saavuttaessa
lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen hänen suojelustaan.

Uneksiko hän vai oliko valveilla? Kaikkiin kysymyksiin oli hänelle
vastattu:

"Odottakaa, kunnes saavumme Moskovaan."

Nyt hän oli siellä. Jo kuului kellojen soittoa kaikista kirkoista,
tykinlaukaukset tärisyttivät rakennuksia, ja kansa aaltoili kaduilla
huutaen: "Eläköön!"

Alhaalla linnanportilla otti uhkea Boris itse hänet vastaan syleillen
häntä.

Käsikädessä he menivät portaita ylös; ensi huoneissa lankesivat
kaikki polvilleen, sitten kumartelivat korkeat herrat lattiaan asti
ja lopuksi tuli muutamia huoneita, jotka olivat aivan tyhjät.

Näkymättömät kädet vetivät oviverhot syrjään, sieltä säteili
häikäisevä valo, ja siellä seisoi tuo ihana kuva todellisena,
hopeausvaan kietoutuneena.

Nuoret ihanat neitoset ympäröivät häntä, mutta Kustaa ei nähnyt
ketään muuta kuin hänet yksin, ja melkein tietämättään hän polvistui
hänen eteensä.

Samoin kuin kuvassa katsoi neito nytkin häneen, tumma puna nousi
hänen hienoille poskilleen, ja hän loi nopean silmäyksen tsaariin.

Tämä antoi merkin, ja hovineitosien kevyt parvi leijaili pois.

He olivat nyt kolmisin.

Ihana kuva heitti pois hopeahuntunsa, ja tuossa seisoi nyt valkoiseen
puettu neitonen kainona ja hämillään.

"Tyttäreni Maria", sanoi tsaari.

"Taivaan kuningattarelta hän näyttää", huudahti Kustaa edelleen
polvillaan, "ja ainoastaan näin rohkenen osoittaa hänelle
kunnioitustani."

"Nouskaa, ritari!" sanoi neito ojentaen hänelle kätensä.

Hän totteli, mutta pitikin edelleen häntä kädestä.

Silloin Maria katsoi veitikkamaisesti hymyillen häneen.

"Niin, niin", huudahti Kustaa ihastuksissaan, "tuollainen olette
kuvassa, tuollaisena olen yöt-päivät nähnyt teidät edessäni siitä
asti kuin sain tämän kalliin kuvan!"

Hänellä oli medaljongi povellaan; hän otti sen esiin ja suuteli sitä.

Punastuen pani Maria kätensä silmilleen.

"Tiesinpä", sanoi Boris nauraen, "että kuva olisi kylliksi
haihduttamaan teidän epäröimisenne; te rakastatte Mariaa, niin tekee
jokainen, jonka olen suonut nähdä hänet, mutta teille minä annan
hänet, jos onnistutte voittamaan hänen rakkautensa."

Kustaa ei tiennyt uskoako korviaan.

"Jotta voisitte sopia asiasta, jätän teidät hetkiseksi kahden",
lisäsi venäläinen. "Katsokaa, että asiat sukeutuvat minulle mieliksi."

Ja hän käydä lynkytti nauraen pois.

Mutta Kustaa seisoi liikkumattomana tuijottaen kauniiseen tyttöön.

"Maria!" virkkoi hän.

Hämillään katseli tyttö häntä; sitten hän istui sohvaan ja peitti
kasvonsa käsillään.

Kustaa polvistui hänen viereensä. "Työnnätkö minut luotasi?" kysäisi
hän.

"En", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä. "Mutta älkää
polvistuko noin isäni nähden, sillä täällä Venäjällä ei ole tapa
niin."

"Mutta kun olemme kahden?"

"Silloin saatte tehdä niin, niin kauan kuin se huvittaa minua."

"Ja kuinka pitkä aika se on?"

"Mistäpä sen tietäisin... laskekaa irti käteni."

"Etkö tahdo antaa sitä minulle ainaiseksi?"

"Se ei riipu minusta. Mutta sanokaa mitä lausuitte kuvan nähdessänne."

"En mitään, seisoin kuin sokaistuna!"

"Komeiden jalokivien tähdenkö!"

"En, Maria, vaan sinun tähtesi. Minä suutelin kuvaa ja ajattelin..."

"Mitä ajattelitte?" kysyi hän uteliaasti.

"Jospa kerran saisin sulkea hänet syliini." Kustaa rohkeni kietoa
kätensä hänen vyötäisilleen.

"Entä sitten?" kysyi Maria.

"Ja saisin painaa suudelman hänen huulilleen."

"Sitähän ei mikään estäne."

"Sallitteko, Maria?"

"Sallin", sanoi tyttö ja suuteli häntä rivakasti, "te olette niin
toisenlainen kuin kaikki muut."

"Mistä sen tiedätte?" kysyi Kustaa huomattavasti jäähtyneenä istuen
hänen viereensä.

"En ole kuuro enkä sokea, niin että tiedän sen kylläkin. Sinä olet
hyvin toisenlainen kuin muut", lisäsi hän nojautuen häneen.

"Sinäkin olet hyvin toisenlainen kuin muut", toisti Kustaa katsoen
hänen säteileviin silmiinsä, "mutta myöskin ihanampi kuin kaikki
muut."

Nopeasti hypähti Maria hänen vierestään. "Tahdonpa tanssia sinulle."

Kevyenä kuin keijukainen hän liiteli hänen ympärillään, milloin
ojentaen kätensä häntä kohden, milloin väistyen. Kustaa koetti
saada kiinni hänet, mutta se oli mahdotonta; hän tunsi kyllä hänen
hengähdyksensä poskellaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän oli
poissa.

Silloin kuuluivat tsaarin raskaat askeleet.

Tuossa tuokiossa istui Maria sohvalla ja osoitti Kustaalle paikan
vähän loitompana.

"No--o?" kysyi Boris jo ovessa.

"Hyvä että tulit, rakas isä", sanoi Maria. "Vieraasi ei ole virkkanut
kymmentä sanaa."

"Mitä, oletko niin lumonnut hänet? No, tulkoon huomenna uudelleen."

Kahdeksan päivää jatkui näitä käyntejä; lemmenkiihko oli sokaissut
järjen, ja mielettömyyteen asti Kustaa rakasti tätä ihmeellistä
tyttöä, joka kaikessa oppimattomuudessaan, melkeinpä raakuudessaan
oli täydellinen keimailija.

"Anna hänet puolisokseni!" huudahti Kustaa kahdeksantena päivänä, kun
Boris tuli heidän luokseen. "Minä en voi elää ilman häntä."

Boris katsahti tyttäreensä.

Tämä ei ollut koskaan näyttänyt niin riemuitsevalta. "Me rakastamme
toisiamme", sanoi hän, "ja odotamme vain suostumustasi."

"Puhukaamme myötäjäisistä", sanoi Boris.

"Saadakseni hänet tahdon tehdä työtä kuin päivätyöläinen", lausui
Kustaa painaen sulotarta povelleen.

"Annetaan isän määrätä", sanoi tyttö hyväillen Kustaan poskea.

"Vanha tsaarisuku on sammunut", virkkoi Boris, "teistä on polveutuva
uusi; tervehdin teitä Venäjän tsaarina ja tsaarittarena."

Kustaa seisoi sanattomana hämmästyksestä.

Mutta Marialta pääsi riemuhuuto. Hän syleili isäänsä ja hyväili
Kustaata ylenpalttisesti.

"Tähän liitän vain kaksi ehtoa", lisäsi venäläinen.

"Anna minun suostua niihin meidän molempain puolesta", sanoi Maria.

"Ensiksikin tulee hänen kääntyä meidän uskontoomme ja toiseksi tulee
hänen ruveta vaatimaan itselleen Ruotsin kruunua. Minä autan häntä
miehilläni ja rahoillani."

Kustaa huokasi syvään. "Molemmat ovat yhtä mahdottomat", sanoi hän.

"Kustaa!" kirkaisi Maria.

"Jumala yksin tietää, kuinka suuresti sinua rakastan", vastasi
Kustaa, "mutta rakkaus äitiini, uskontooni ja isänmaahani on minulle
sama kuin elämäni. Mielelläni antaisin henkeni Ruotsin puolesta,
mutta Ruotsin miesten ei tarvitse koskaan vuodattaa vertansa eikä
kuolla, jotta minä siitä jotakin voittaisin."

"Mitä olet sinä velkapää heille, jotka niin ovat sinua kohdelleet?"
huudahti Maria.

"Heidän väärä menettelynsä ei olisi minään puolustuksena minulle, jos
unhottaisin vannomani pyhät valat."

"Tahdonpa sanoa sanan minäkin", puuttui puheeseen Boris. "Tarjoomani
suuret edut olisivat panneet kenen tahansa toisen pään pyörälle,
mutta teidän päänne on varmaan jo entuudestaan pyörällä, koska ette
lankea polvillenne ja kiitä minua. On yhdentekevää mitä te uskotte
tai ette usko; uskonto on verho, johon muodon vuoksi pukeudutaan. Jos
pelkäätte ruotsalaisten miekaniskuja, niin tahdon sanoa teille, että
päälliköt ovat liian viisaita etunenässä kulkeakseen, ja lopuksi" --
tässä hän löi nyrkillään pöytään, niin että se meni sirpaleiksi --
"lopuksi tahdon sanoa teille: Ajatelkaa asiata huomiseen, silloin
tahdon saada vastauksen." Näin sanoen hän lähti huoneesta.

Mutta nyt alkoi vaikein taistelu.

Maria ahdisti häntä rukouksin ja kyynelin, käytti kaikkia
houkutuskeinoja saadakseen hänet suostumaan, mutta Kustaa väisteli
hänen hyväilyjään sanoen surullisesti: "Maria, älä kiusaa minua, sinä
vain lisäät kärsimystäni, mutta päätöstäni et voi muuttaa."

Sitä Maria kuitenkin juuri tahtoi; mitä merkitsivät uskollisuus ja
lupaukset sellaiselle, joka ei koskaan ollut niitä pitänyt. Mutta
kun hän näki, että kaikki ponnistukset olivat turhat, pääsi hänessä
valloille se raivo, joka kiehui hänen sydämessään; ensin hän pyysi
kuvansa takaisin, ja kun oli sen saanut, rupesi hän solvaamaan
Kustaata, nimitti häntä narriksi ja sanoi, ettei ollut koskaan
välittänyt hänestä.

Kustaa ei kuullut mitä hän sanoi, hän istui masentuneena,
hervahtuneena.

Silloin hän vielä kerran tunsi hänen käsivartensa kaulallaan ja kuuli
kuiskauksen: "Tule ja seuraa minua!"

"Käärme!" vastasi hän ja ravisti hänet luotaan.

Kirkuen tyttö pakeni, ja Kustaa palasi huoneeseensa.

Seuraavana aamuna Kustaa löysi omat vaatteensa sänkynsä laidalta, ja
tuskin hän oli pukeutunut niihin, ennenkuin tuli eräs palvelija, joka
tsaarin määräyksestä käski hänen seurata.

Kurjat ajopelit odottivat, ja kaikin puolin vaivalloisen matkan
jälkeen hän saapui vankilaan.

Nyt oli hänellä hyvä aika miettiä vaihtelevaa elämäänsä; hän huomasi
pian, että rakkautensa Mariaan oli ollut vain huumausta, ja hän
piti elämää vankilassa siedettävämpänä kuin sitä, mitä olisi saanut
viettää hänen kanssaan.

Menettelyänsä ei hän hetkeäkään katunut. "Toisin ei voinut käydä",
sanoi hän itsekseen. "Olen vain tehnyt velvollisuuteni."

Mutta kovia päiviä hän nyt sai kokea, ei ainoastaan vankilan
yksinäisyyttä ja niukkaa ravintoa, vaan myös kaiken toiminnan
puutetta.

Eräänä päivänä oli kärpänen eksynyt sisään ikkunarautojen välitse;
hän murensi hitusen leipää sille ja sai sitten ilokseen nähdä sen
palaavan joka päivä ottamaan osansa hänen niukasta ruuastaan.

Mutta kun syksy tuli ja kärpänen kuoli, silloin hän itki
katkeria kyyneliä, ikäänkuin olisi menettänyt rakkaan ystävän.
Vanginvartijankin kävi sääliksi häntä, ja hän vei hänelle
vankityrmään häkin, jossa oli peipponen.

Kuinka hän rakasti ja vaalikaan sitä! Pieni eläin istui hänen
kädellään ja söi hänen suustaan.

Mutta kun kevät tuli, istui pikku laulaja ikkunalla ja kaiutti
kaihoisena säveltänsä.

Eräänä päivänä, tuodessaan tapansa mukaan vangille hänen pienen
päiväannoksensa, vartija huomasi hänen itkeneen.

"Minusta voisi teidät hyvästi laskea vapaaksi", sanoi vartija.

"En minä itseni vuoksi, vaan tuon tähden", sanoi Kustaa osoittaen
lintua.

"Tahtoisitteko laskea sen pois?"

"Olisin teille siitä hyvin kiitollinen."

"Etteköhän tulisi kaipaamaan sitä?"

"Sen ilosta iloitsisin minäkin."

Peippo sai vapautensa, ja Kustaa puhui senjälkeen useasti siitä,
kuinka onnellinen lintu nyt oli.

Viimein muutettiin hänetkin pieneen Kashinin kaupunkiin; siellä hän
pääsi vapaaksi ja sai mielensä mukaan työskennellä tutkimuksissaan.

Mutta hänen voimansa olivat jo murtuneet, kuvat hänen
menneisyydestään astuivat taas hänen mielikuvitukseensa. Hän oli
toisinaan nuorukainen, joka torjui luotansa jesuiittoja, kun he
tahtoivat viekoitella häntä vaatimaan isänsä kruunua, toisinaan
kerjäläinen, joka etsi sisartansa Sigismundin hovista, toisinaan oli
hän tsaarin hovissa halveksien torjuen kiusauksia luotaan.

Kashenka-joen rannalla sai harhaileva kuninkaanpoika hiljaisen
hautansa kauniissa koivikossa 1607.

Hiljaisena ja huomiota herättämättä hän oli elänyt; hänen suuruutensa
oli siinä, että hän oli torjunut luotaan kiusauksia. Hiljaa ja
huomiota herättämättä hän myös poistui.



19.

LEHTI KÄÄNTYY.


Herttuan ja ylhäisemmän aatelin väli oli melkein alusta alkaen kireä.

Kuninkaan poika ja perinnöllinen ruhtinas ei sietänyt, että kukaan
asettui hänen arvoisekseen.

Ylhäisellä aatelistolla oli myöskin kuninkaallista verta suonissaan,
heidän sukuluettelonsa olivat yhtä loistavat kuin hänenkin, ja
sentähden loukkasi heidän ylpeyttään se, että Kaarle valitsi
ulkomaisen ruhtinattaren morsiamekseen, ja vielä enemmän he
loukkaantuivat, kun hän Juhanan naimisiin mennessä peittelemättä
lausui, että Vaasan suvun jäsenten tulisi valita puolisonsa
ulkomaisista ruhtinasperheistä.

Molemminpuoliseen tyytymättömyyteen oli sekoittunut koko joukko omien
pyyteiden tavoittelemista.

Kaarle piti jäykästi huolta omista eduistaan ja joutui sentähden
usein riitaan, etenkin Eerik Sparren, Sundbyn herran, ja Hogenskild
Bielken, Åkerön herran kanssa.

Molempain suuret tilukset olivat ruhtinaskunnassa, ja kumpainenkin,
mutta varsinkin herra Hogenskild, tunsi oman arvonsa.

He asettuivat sentähden voimakkaasti ja kursailematta hänen
yrityksiään vastaan, vetosivat etuoikeuksiinsa ja saivat tavallisesti
suojaa kuninkaalta.

Kun herttua ja Åkerön jäykkä herra 1588 olivat joutuneet
kiivaaseen kiistaan, kirjoitti jälkimäinen häikäilemättä ylpeälle
riitaveljelleen -- että vanha kuningas Kustaa kyllä oli ollut niitä
kuninkaita, jotka ovat edistäneet valtakunnan parasta, mutta että hän
olikin vallanperimysoikeuden kautta saanut siitä suuremman palkan
kuin kukaan muu Ruotsin kuninkaista. Aatelisto toivoi sentähden
vastavuoroonsa saavansa nauttia vapauksiaan, jonkatähden herra
Hogenskild nyt pyysi, että hänen armonsa herttuan voudit eivät
tahtoisi olla niin paljon tekemisissä aateliston talonpoikien kanssa,
kuin tähän asti liiankin usein oli tapahtunut.

On melkein varmaa, ettei kirje tullut suosiollisesti vastaanotetuksi,
ja Kaarle kirjoitti itse siitä Juhanalle vakuuttaen, että
aatelistolla oli aikomus kumota vallanperimysoikeus.

Mutta kuningas pelkäsi siihen aikaan enemmän herttuaa kuin aatelistoa
ja ilmaisi sentähden neuvostossa, minkä varoituksen oli saanut.

Tämän johdosta keskinäinen kauna yhä kasvoi. Aatelisto piti Kaarlea
kuningasvallan voimakkaimpana tukena ja ylimysvallan mahtavimpana
vastustajana sen kukistamispyrinnöissä.

Erittäinkin ärsytti Kaarlea se, että neuvosto kaikissa veljesten
välisissä riitakysymyksissä aina asettui kuninkaan puolelle.

He koettivat kyllä rauhan säilyttämiseksi estää vihollisuuksien
ilmipuhkeamista, mutta heti kun oli kysymyksessä herttuan
ruhtinaallisten etuoikeuksien rajoittaminen, asettuivat he aina
kuninkaan puolelle.

Etenkin oli Eerik Sparre sellaisissa tilaisuuksissa etukynnessä.

Vesteråsin sopimuksessa hän oli esittänyt kirjan _"Pro Rege, Lege et
Grege"_, jossa hän koetti todistaa, kuinka ruhtinasten liian suuret
vapaudet voivat tulla valtakunnan rauhalle vaaralliseksi.

Kirja saavutti, niinkuin helposti saattoi arvatakin, kuninkaan
mieltymyksen, ja sen tekijä korotettiin valtaneuvokseksi ja sai
osakseen kuninkaan erityisen suosion.

Mutta tästä hetkestä asti kyti Kaarlessa leppymätön viha Eerik
Sparrea kohtaan, ja hän piti tätä salaisena, mutta katkerimpana
vihamiehenään.

Nämä salaiset kuohut odottivat purkautumistaan.

Sigismundin nimittäminen Puolan kuninkaaksi oli ensi aiheena tähän.

Herttua oli neuvonut luopumaan tästä, mutta nyt se oli tapahtunut,
ja hän arveli, syystä kylläkin, tulleensa askeleen lähemmäksi
valtaistuinta.

Aateli taas puolestaan toivoi etuoikeuksiensa laajennusta sekä
varakuninkaallista valtaa, kun Sigismund melkein aina tuli olemaan
Puolassa.

Ja Juhana puolestaan oli toivonut, että hänen rakas poikansa näin
saadun asemansa nojassa olisi käynyt paljon voimakkaammaksi kaikkia
vihollisiaan.

Mutta jälkeenpäin, kun poika oli poissa, Juhana menetti melkein
kokonaan malttinsa.

Miten olisi hänen mahdollista hallita yhtaikaa kahta valtakuntaa,
jotka asemansa, valtiolaitoksensa ja uskontonsa puolesta olivat
toisistaan niin erillään kuin Ruotsi ja Puola?

Eikö Sigismundin poissaollessa kumpaisenkin, niin hyvin herttuan kuin
aatelinkin, uhkaava kunnianhimo pääsisi vapaasti riehumaan, ja miten
se päättyisi?

Riitaiset vaalit Puolassa eivät ennustaneet uudelle kuninkaalle
mitään hyvää, ei ainakaan niin levottomassa valtakunnassa... koko
Itävallan voima saattoi yhtyä häntä vastaan.

Ja horjuvaisena kuten ainakin tahtoi Juhana, että Sigismund kääntyisi
kotiin.

Me tiedämme, että ne Ruotsin herrat, jotka seurasivat Sigismundia,
estivät sen.

Myöskin Ruotsissa puhui neuvostopuolue valtakunnan vaarasta
siinä tapauksessa, että Venäjän suuriruhtinas tulisi valituksi,
sekä puolalaisten oikeutetusta harmista sen johdosta, että oli
osoitettu niin suurta halveksimista heidän kruunulleen, jos
Sigismund siitä luopuisi; olisi ollut parempi olla koskaan sitä
tavoittelematta. Puolan leskikuningatar olisi pakotettu suorittamaan
takaussitoumuksensa, ja se olisi sitäkin kohtuuttomampaa, kun hän oli
luottanut kuningas Juhanan lupaukseen, että Sigismund ottaa vastaan
kutsumuksen, jos tulee valituksi.

Kalmarin kokouksessa oli Juhana asettanut Sigismundin istumaan
viereensä valtaistuimelle, jotta heitä yhteisesti kunnioitettaisiin
kuninkaina.

Lisäksi tuli tähän vielä koko kansan ihailu. Useat olivat nähneet,
kaikki kuulleet puhuttavan kalliiksi käyneestä lähetystöstä, riemun
ilmaisuista vaalin tuloksen johdosta ja sitten odottamattomasta,
selittämättömästä keikauksesta.

Sellaisista syistä täytyi Juhanan taipua, mutta hän teki sen raskain
mielin.

Mutta kaikki toivotut edut raukesivat. Puolalaisilla ei ollut mitään
halua ottaa osaa aiottuun sotaretkeen Venäjää vastaan.

Katumus ja kaipaus täytti Juhanan sielun; ei pienintäkään voittoa,
ja hän oli lähettänyt pois Sigismundin, ainoan, johon hän luotti ja
jonka kanssa voi puhua.

Niinkuin kaikki heikot luonteet heitti Juhana syyn toisten niskoille.
Milloin oli herttua, milloin valtakunnan herrat muka saaneet aikaan
Sigismundin lähdön.

Hän oleskeli enimmäkseen Kalmarissa ollakseen poikaansa vähänkin
lähempänä.

Hän lähetti tälle kirjeen toisensa perästä rukoillen ja taivutellen
häntä heittämään myrskyisen Puolan ja palaamaan isänsä luokse.

Samaan aikaan, 1588, kirjoitti myöskin Kaarle Sigismundille kehottaen
häntä menemään avioliittoon, heitä kun ei ollut enempää kuin kolme
miespuolista Vaasan sukua ja oli vedettävä yhtä köyttä; oli näet
olemassa puolue, joka oli saanut aikaan paljon kaunaa veljesten ja
omaisten välillä viimeksi kuluneina vuosina.

Yhdeksänvuotisen avioliittonsa aikana oli Maria Pfalzilainen
lahjoittanut puolisolleen kuusi lasta, mutta kaikki ne olivat
kuolleet pienokaisina paitsi tytär Katariina.

Herttua pelkäsi siis, että suku sammuisi, ja se oli kaikin mokomin
estettävä.

Samaan aikaan kirjoitti myöskin Juhana pojalleen, että oli
paljastunut kavalia salahankkeita sekä että oli olemassa henkilöitä,
jotka salaa toimiskelivat siihen suuntaan, että kuningassuku kuolisi
ja he saisivat vallan käsiinsä.

Sellaisissa olosuhteissa kävivät maan asiat huonommiksi kuin koskaan
ennen.

Neuvosto katsoi sopivaksi huomauttaa kuninkaalle, että hänen
hovissaan ja maatiloillaan meneteltiin hyvin taitamattomasti
nautinnoissa ja kulotuksissa.

Hovijunkkareilla, lakeijoilla, tallimestareilla, henkivartijoilla
ja muulla irtolaisjoukolla ei ollut mitään määrää, ja vaimoineen
lapsineen nämä seurasivat hovia ollen maalle suureksi rasitukseksi.
Veronkannossa ei ollut mitään järjestystä, eikä tileistä saanut
mitään tolkkua.

Samalla valitettiin, että kuningas piti liian monta ja kallista
rakennusmestaria, vaikka valtiolla jo oli komeita rakennuksia
kylläkin.

Läänityksien antamisessa meneteltiin hyvin huolimattomasti, ja monet
saivat niitä vallan ansioitta; samalla pyysi neuvosto, että annettuja
määräyksiä noudatettaisiin ja ettei kuningas jättäisi täytäntöön
panematta mitä itse oli aikaisemmin säätänyt.

Juhana kävi hyvin katkeraksi ja puhui siihen suuntaan, että hänen
sotatarpeiden tähden ehkä oli pakko peruuttaa kaikki aateliston
läänitykset niin hyvin neuvoston jäseniltä kuin muiltakin.

Hänen luonteensa kävi aina pahemmaksi, kun hän kaipasi poikaansa ja
oli kyllästynyt hallitushuoliin.

Tyytymättömänä neuvostoon tahtoi hän kuitenkin hän tässä niin
pitkälle, että piti aina hallussaan valtiorahaston avaimia, niin
ettei voitu kirjeen viejääkään lähettää, ellei kuningas itse antanut
rahaa.

Todellisuudessa jäi hallitus ala-arvoisten henkilöjen ja
onnenonkijain huostaan.

Näin muodostui kuninkaan ympärille "sihteerihallitus" -- sanoo Geijer
-- joka sittemmin Ruotsissa yksivaltaisuuteen taipuvain hallitsijain
aikana tuli kylläkin kuuluisaksi.

Yrjö Pietarinpoikaa voidaan sanoa tämän joukkueen isäksi Ruotsissa;
ja hänen poikansa Eerik Yrjönpoika Tegel tuli, kaikkine ansioineen
mitä hänellä on Ruotsin historiassa, sekä isäänsä että äitiinsä.

Kuninkaan muista suosikeista tunnemme jo Juhana Henrikinpojan.
Lisäksi mainittakoon Olavi Sverkerinpoika eli Perkeleenpoika. Hänestä
on jo puhuttu "Kaavunkääntäjän" nimellä, koska hän horjui ja vaappui
puolueiden välillä.

Henrik Matinpoika, joka aateloitiin nimellä Huggut, kuului hänkin
Juhanan suosikkeihin, ja jos vielä lisäämme hänen lankonsa, toisen
hyvin tunnetun henkilön, Antti Niilonpoika Sabelfanan, sekä
kronikoitsijan, Rasmus Ludviginpojan, niin olemme luetelleet ne
miehet, joiden käsiin hallitus näinä vuosina oli uskottu.

Syyspuoleen 1588 levisi huhu, että Juhana ja Sigismund aikoivat käydä
tapaamassa toisiaan seuraavana kesänä Räävelissä.

Salaisia lähettejä kulki kuningasten välillä.

Neuvostossa ei kukaan muu tuntenut salaisuutta kuin Klaus Fleming,
joka oli kuninkaan erinomaisessa suosiossa sentähden, että oli
neuvonut Sigismundia jättämään Puolan-matkansa.

Muut neuvosherrat sanoivat häntä uskottomaksi veljeksi ja koettivat
turhaan saada kuninkaan kirjureilta tietää mitä oli tekeillä.

Kerrottiin molempain kuninkaiden puuhaavan rauhaa Venäjän kanssa,
mutta marraskuussa samana vuonna Juhana julkaisi säätyjen ja
neuvoston mieltä kysymättä valtakunnan rahvaalle käskyn yleisesti
koota varoja sotaa varten sekä julistuksen erityisestä veronkannosta
vapaaehtoisen lainan nimellä. Samalla vaati hän aatelistolta
täydellistä ratsupalvelusta, vieläpä kehotti heitä varustamaan
enemmänkin kuin heidän laillinen velvollisuutensa määräsi, koska
kuningas itse, iästään huolimatta, tahtoi omassa persoonassaan
uskaltaa vihollista vastaan kunniakkaan rauhan saavuttamiseksi.

Alkupuolella vuotta 1589 kutsuttiin kokous Upsalaan. Neuvosto
"aavisti joitakin kummallisia ja merkillisiä syitä"; he saattoivat
vain neuvoa luopumaan matkasta ja sotavarustuksista; välirauha
venäläisten kanssa ei ollut vielä loppunut, kahden vuoden kato oli
lisännyt kurjuutta maassa, ja rutto raivosi Suomessa ja Liivinmaassa.

Mutta Juhana ei hyväksynyt mitään syitä. Mitä kiivaimmin hän huudahti
pitävänsä kavalluksena kaikkia luopumisneuvoja ja että hän tahtoi
mennä Liivinmaahan poikaansa katsomaan, vaikka kansaa kaatuisi kuin
heinää kesällä viikatteen edessä.

Neuvosto kysyi, eikö matkaa lykättäisi tuonnemmaksi, kunnes
saataisiin tietää, sallivatko puolalaiset kuningas Sigismundin lähteä
Rääveliin; voisivathan he luulla, että hän ajatteli karkaamista.

Silloin Juhana hypähti pystyyn sanoen olevan verratonta
hupsumaisuutta luulla Sigismundin aikovan jättää Puolan. Joka
semmoisesta syystä neuvoi kuninkaita luopumaan yhtymisestä, oli
varmaan kavaltaja.

Neuvosto vaikeni, mutta nyt he tunsivat toisensa.

Kuningas neuvotteli taas uskottujensa kanssa, ja neuvosto oli
kirjeenvaihdossa Sigismundin hovissa olevain hengenheimolaistensa
kanssa.

Mutta varustuksia joudutettiin, ja kuningas oli liian malttamaton
sotaväkeä odottamaan.

Hän astui laivaan Tukholmassa kesäkuun 3 p:nä hirveän ukonilman
raivotessa, ja muassaan oli hänellä kuningatar sekä muutaman
kuukauden vanha poika; etevimmät neuvoston jäsenistä seurasivat
heitä, ja matkalle otettiin myös sotaväkeä, mikäli sitä oli ehtinyt
kokoontua.

Rääveliin saavuttuaan he saivat viikkokausia odottaa Sigismundia.

Kun vihdoinkin tuli tieto, että hän oli lähenemässä, nousi Juhana
ratsunsa selkään ja ratsasti suurine seurueineen rakastettua
poikaansa vastaan neljännespenikulman kaupungin ulkopuolelle.

Isä ja poika lankesivat toistensa syliin, ja Juhana itki ilosta.

Totuttuun tapaansa tulivat Puolan herrat suurine aseellisine
seurueineen, ja etenkin nyt, kun piti näyttäytyä Ruotsin herroille,
oli komeus niin ylellistä kuin suinkin oli voitu saada.

Sekä puolalaiset että ruotsalaiset olivat leiriytyneet telttoihin
kaupungin ympärille; vain ylhäisimmät herroista olivat voineet
majoittua kaupunkiin.

Iloissaan ja ihastuksissaan Juhana palasi rakastetun poikansa kanssa
linnaan, jossa Kustaa Banér oli hommannut kuninkaan käskystä kaikki
parhaansa mukaan.

Ensimäisten juhlallisten tervehdysten jälkeen sulkeutuivat Juhana ja
Sigismund erityiseen huoneeseen, johon ei kumpaisenkaan neuvosherroja
laskettu.

Ei kulunut monta päivää, ennenkuin yleisesti puhuttiin, että kuningas
Sigismund aikoi palata Ruotsiin. Puolan herroissa oli huomattavana
yhä kiihtyvä levottomuus, ja sekä heidän että ruotsalaisten epäluulo
katkeroitti molempain kuningasten yhdessäoloa.

Suurissa kesteissä syyskuun 2 p:nä saapui kirje Sigismundille.

Siinä mainittiin, että tataarit olivat hyökänneet Puolaan ja että
hänen läsnäolonsa siellä oli aivan välttämätön.

Nuori kuningas nousi heti pöydästä ja viittasi puolalaisia
neuvosherrojansa seuraamaan.

Neuvoteltiin mitä nyt olisi tehtävä, ja kaikki olivat yksimielisiä
siitä, että oli kiireesti lähdettävä paluumatkalle.

Siihen oli Sigismund ensin taipuvainen, mutta sitten hän heti sanoi
tahtovansa miettiä asiaa huomiseen.

Silloin hän selitti, että ensin oli saatava päätökseen
rauhankeskustelut Venäjän kanssa, ja sitten olivat kaikki rukoukset
ja vakuuttelut turhia.

Sillä aikaa oli Ruotsin sotapäällystö, luultavasti neuvosherrain
jouduttamana, valmistanut kirjelmän, jossa pyydettiin neuvostoa
estelemään Sigismundin kotimatkaa, josta huhu kertoi, ja kaikessa
pitämään huolta isänmaan parhaasta.

Kestien jälkeisenä päivänä, syyskuun 3:ntena, ilmoitti Olavi
Sverkerinpoika neuvostolle kuningas Juhanan puolesta, että Sigismund
matkustaa Ruotsiin kruunattavaksi ja että neuvosherrat eivät saa
tehdä mitään vastaväitteitä.

Sillä aikaa rukoiltiin Sigismundia hartaasti rientämään ahdistetun
kansansa avuksi.

Puolalaiset rukoilivat, pyytelivät ja varoittelivat, mutta Sigismund
ei voinut tehdä päätöstään.

Jesuiitta Skarge piti julkisen puheen, jossa hän kuvaili tataarien
hävityksiä ja kehotti kaikkia, mutta etenkin kuninkaita, tekemään
lopun moisesta petomaisuudesta. Jumala antaa rangaistuksensa kohdata
niitä, jotka sallivat viatonta verta vuodatettavan, sanoi hän.

Monta puolalaista lähti, ja jäljellejääneissä oli katkeruus yhtä
suuri kuin tyytymättömyys ja seurausten pelko ruotsalaisissa.

Voisihan tämä johtaa julkiseen vihollisuuteen Puolan kanssa, ja sen
sijaan että toivottiin rauhaa Venäjän kanssa, joutuisi Ruotsi ehkä
sotaan molempien maiden kanssa yhtaikaa.

Nyt jos koskaan oli voimakkain sanoin todistettava, miten järjetöntä
oli kiihottaa uusia vihollisia, kun tuskin voitiin vanhojakaan
vastustaa.

Lisäksi pidettiin halveksittavana sitä tapaa, millä Sigismund
viekoiteltaisiin pois valtakunnastaan ja alamaistensa keskuudesta.

Yleinen mielipide aatelistossa, sotajoukossa ja porvaristossa niin
hyvin Räävelissä ja Riiassa kuin yleensä koko maassa oli, että tämä
oli sanottava säälimättä ja peittelemättä.

Syyskuun 5 p:nä kokoontuivat neuvosto, aatelisto ja sotapäällystö
Räävelin tuomiokirkkoon, missä sovittiin siitä, että oli lähetettävä
molemmille kuninkaille yhteinen kirjelmä, joka sitten kyhättiinkin
heti.

Erityisessä Sigismundille osoitetussa kirjeessä pyysi neuvosto,
että hän tahtoisi olla myötävaikuttamassa varman ja siedettävän
rauhan aikaansaamiseksi, koska sotaväki oli tyytymätön 19-vuotiseen
sotaretkeen ja koska varma rauha oli parempi kuin epävarma verinen
voitto. Hätä maassa oli nyt jo tullut niin suureksi, että alamaisten
sorron pitäisi käydä heidän majesteettiensa sydämelle.

Rahvas köyhtyi monista maksuista ja veroista, jotka kävivät vieläkin
raskaammiksi veronkantajain omanvoitonpyynnön tähden.

Enimmäkseen olivat kamreerit ja kyökkikirjurit määräilleet niitä,
eikä niihin oltu suostuttu yhteisestä neuvonpiteestä, niinkuin laki
määräsi.

Paljon kansaa, hevosia ja karjaa oli kolmena viimeksikuluneena
vuotena kuollut, ja kovan, jokavuotisen sotaväenoton tähden oli
monesta talosta mennyt kolme neljä poikaa.

Kahdentoista tai kuudentoista vuoden aikana oli kuningas luvannut
vähentää veroja, mutta sen sijaan oli niitä aina lisätty.

Sopimaton ja tuhlaava hovinpito ilman järjestystä ja kuuliaisuutta,
niin myöskin suuret linna- ja kirkkorakennukset, joihin kuningas
oli ryhtynyt vastoin neuvoston mieltä -- kaikki se lisäsi rahvaan
köyhtymistä, niin että siellä, missä ennen oli ollut peltoja ja
niittyjä, oli nyt suurta metsää, ja missä ennen vuosikausia oli ollut
hyvinvoipia talonpoikia, siellä kuljeksittiin nyt keppikerjäläisinä,
pussi kainalossa.

Kolmasosa kaupungeista oli autiona, ja papistossa vallitsi suuri
hajaannus liturgian tähden.

"Heidän majesteettinsa huomatkoot tällaiset seikat ja ajatelkoot,
ettei mikään valtakunta maailmassa ole niin mahtava, ettei sitä
epäjärjestyksen ja pitkällisten sotien kautta voisi saada perikatoon."

Molemmille kuninkaille yhteisesti osoitettu kirjelmä sisälsi
seuraavaa:

Oli päässyt liikkeeseen huhu, että Sigismund aikoi nyt seurata
isäänsä Ruotsiin ja jättää Puolan. Siihen ei kyllä oltu paljon
luotettu, mutta tahdottiin sittenkin pyytää kuninkaita tarkoin
punnitsemaan niin tärkeätä asiaa.

Saattoi kyllä ymmärtää, että Sigismund ikävöi levottomasta Puolasta
perintövaltakuntaansa, samoin kuin myöskin että isän sydän mielellään
näkisi hänen palaavan kotiin, kun vanhuus ja kaipuu saattoivat
kuninkaan yhä kyllästyneemmäksi, ärtyisämmäksi ja kärsimättömämmäksi
hallitustoimiin.

Mutta sitävastoin muistettakoon, että jos Sigismund nyt jättäisi
puolalaiset, niin näistä tulisi Ruotsin vihollisia ja he
yhdistyisivät venäläisiin, jolloin Tanskakin ehkä käyttäisi sopivaa
tilaisuutta.

Tästä voisi olla seurauksena, että ruotsalaiset suuttuisivat ja
ryhtyisivät johonkin väkivaltaan kuninkaita vastaan, jotka olivat
tuollaisen kurjuuden saaneet aikaan.

Lopuksi ajatelkoot heidän majesteettinsa kuninkaallista nimeänsä ja
mainettansa, kirjeitänsä, uskollisuuttansa ja kunniaansa. Varjelkoon
Jumala kuninkaan sanaa olemasta niin löyhällä perustuksella!

Oli kyllä kuultu, että muinoin jotkut suuret hallitsijat olivat
luopuneet kruunustaan; se oli kuitenkin tapahtunut julkisesti, mutta
vain kuningas Henrik Valoisilainen oli esimerkkinä tuollaisesta
häpeällisestä maastaan ja valtakunnastaan karkaamisesta, ja tätä
esimerkkiä, samoin kuin hänen muitakin tekojaan, oli parempi karttaa
kuin jäljitellä.

Jos kuninkaat tahtoisivat ajatella kaikkea tätä eivätkä niin
hätäisesti ryhtyisi toimiin, niin järjestettäisiin Jumalan avulla
niin, että Sigismund voisi palata Ruotsiin tavalla, joka tulisi
valtakunnalle hyödyksi ja hänelle itselleen ylistykseksi.

Ja vihdoin pyysivät allekirjoittaneet, että kuninkaat luottaisivat
heidän uskollisuuteensa; he eivät tahtoneet säästää henkeänsä eivätkä
vertansa suojellakseen Sigismundin perimysoikeutta Ruotsin kruunuun
ja valtakuntaan.

Kirjelmässä oli kuusikymmentäyksi allekirjoitusta, kaikkien
nimittäin, jotka olivat saapuvilla kirkossa.

Kaksi neuvosherraa meni Klaus Flemingin luo pyytämään hänen nimeänsä,
mutta hän kielsi sanoen suullisesti lausuneensa samaa.

On itsestään selvää, että kuningas Juhana oli pahoillaan kirjelmästä.
Hän antoi kirjuriensa kyhätä seuraavan merkillisen vastauksen:

    'Olen tarkoin miettinyt kaikkea, mitä olette kirjoittaneet,
    vieläpä enemmänkin. Mutta kun nuori kuningas Kalmarissa vastoin
    omaa mieltänsä ja minun tahtoani tuli pakotetuksi matkustamaan
    Puolaan, ja kun hänellä siellä on niin kovat ja vähäetuiset
    ehdot, että hänen hallituksensa enemmän on Venetsian herttuan
    kuin jonkun kuninkaan hallitukseen verrattava, ja hän itse on
    joutunut kuin Baabelin vankeuteen; niin ollen ja koska Jumala
    nyt on johtanut meidät yhteen, aion ottaa poikani kanssani
    kotiin Ruotsiin ja tehdä sen vastoin teidän tuumailujanne, sillä
    usein olen huomannut parhaaksi sen, mikä tapahtuu vastoin teidän
    neuvojanne.

    Sitäpaitsi olen minä sekä arvoni että valtani puolesta, iältäni
    ja järjeltäni teitä korkeammalla, ja olen kyllin koetellut
    maailman menoa.

    Mitä Puolasta päin koituvaan vaaraan tulee, niin tiedän kyllä
    keinoja sen estämiseksi, vaikka ne vastaiseksi ovat vain kahden
    henkilön tiedossa, mutta muutaman viikon kuluttua saatte tietää
    kaikki.

    Siihen asti täytyy teidän pysyä rauhassa, sillä tästälähin tahdon
    niinkuin tähänkin asti hallita ehdottomasti kuninkaana, ja jos se
    ei saa tapahtua, tahdomme sekä minä että poikani jättää Ruotsin,
    ja te saatte valita kuninkaaksenne kenen haluatte.'

Näennäinen ystävyys kuninkaan ja neuvoston välillä hävisi kuin
särkyvä kupla, ja molemminpuolinen, syvällä piillyt, mutta kauan
kytenyt epäluottamus ja viha puhkesi julkivihollisuudeksi.

Niitä neuvosherroja, jotka pyysivät saada puhutella kuningasta, hän
kohteli kovin sanoin, ja lopulta heitä ei laskettu ollenkaan puheille.

Olavi Sverkerinpojan kautta Juhana lähetti heille sellaiset
terveiset, että hän vainoaa heitä koko elinaikansa, jos he
viekoituksillaan onnistuvat saamaan Sigismundin Ruotsin-matkan
estetyksi.

"Se olisi", huudahti hän epätoivoissaan, "samaa kuin jos neuvosto
pistäisi puukon sydämeeni."

Sigismund ei luultavastikaan ollut selvillä siitä, matkustaisiko
Ruotsiin vai palaisiko Puolaan.

Tässä suhteessa oli ainakin Juhanalla varma mielipiteensä, ja mikäpä
estäisi sitä toteuttamasta?

Laivasto oli matkakunnossa satamassa, Fleming odotti vain käskyä, ja
nopea lähtö tekisi kaikista verukkeista lopun.

Mutta sen sijaan horjuttiin päätöksen tekemisessä, viikko kului
toisensa perästä, ja vastustajat saivat aikaa keksiä voittamattomia
esteitä.

Ei Juhanan epätoivo eivätkä hänen uhkauksensa näyttäneet tekevän
mitään erityistä vaikutusta herroihin.

Seuraavalla viikolla he lähettivät vielä kirjeen kuninkaalle. Sen
sisällys oli melkein sama kuin edellisenkin, mutta se oli lyhyempi ja
päättävämpi.

Heti senjälkeen saapui kirje Narvan asukkailta, jotka pyysivät
kuningasta luopumaan vaarallisesta yrityksestään.

Samaan aikaan tuli myöskin sikäläiseltä sotaväeltä Aksel
Lejonhufvudin ja Klaus Bielken kyhäämä kirje. Jälkimäisen piti viedä
se kuninkaalle, mutta ennenkuin hän saapui Rääveliin, olivat asiat
saaneet toisen suunnan.

Ruotsin herrat olivat tulleet huomaamaan, että kaikki rukoukset ja
huomautukset olivat turhia.

Puolalaisten onnistui yhtä vähän vaikuttaa Sigismundiin, jonka
ajatuksissa nyt oli vain isä.

Kulovalkean tavoin levisi huhu, että Sigismundin tavaroita salaa
kuljetettiin Ruotsin laivastoon.

Ratkaiseviin toimiin oli ryhdyttävä. Verisiä yhteentörmäyksiä sattui
yhä useammin ruotsalaisten ja puolalaisten huovien välillä; näytti
melkein siltä, kuin sota olisi jo julistettu, ja muona varain puute
kävi yhä tuntuvammaksi.

Neuvosto se luultavasti astui ratkaisevan askeleen.

Sotapäällystö marssi linnan luo; he pysähtyivät kuningasten ikkunain
alle, laskivat lippunsa alas ja vannoivat kalliin valan, että eivät
koskaan paljasta miekkaansa Juhanan ja Sigismundin puolustukseksi,
jos he tarpeettomasti hankkivat Ruotsille niin paljon vihollisia.

Puolan herrat esiintyivät uhkaavammin kuin ennen; he olivat aikeissa
palata kotiansa ja peruuttaa Sigismundille vannomansa uskollisuuden
ja kuuliaisuuden.

Nyt ei auttanut enää. Kuningasten täytyi taipua, sitten kun Puolan
herrat olivat antaneet kuningas Juhanalle varman lupauksen, että
Sigismund vastedes sai matkustaa Ruotsiin milloin tahtoi.

Syyskuun 30 p:nä Sigismund tempautui toivottoman isänsä syleilystä ja
lähti Räävelistä.

Kuningas Juhana oli aivan suunniltaan surusta ja harmista eikä
tahtonut moneen päivään puuttua mihinkään.

Silloin saapui kirje Hogenskild Bielkeltä, joka kertoi, että Kaarle
herttua oli ruvennut toimiskelemaan.

Se herätti Juhanan toimettomuudestaan, ja vaikka hän valitteli
kaikkia niitä huolia ja levottomuuksia, jotka olivat tulossa, tuli
hänen nyt kiire kotiin.

Kostonhimo paloi hänen sielussaan niitä neuvosherroja kohtaan, joita
hän sai kiittää kärsimästään nöyryytyksestä. Kavalain suunnitelmainsa
vuoksi nämä eivät tahtoneet, että Sigismund palajaisi Ruotsiin.

Nyt he olivat heittäneet naamarinsa, he vihasivat häntä samoin kuin
hänkin heitä. Nyt riippui kaikki vain siitä, kumpi oli voimakkaampi.

Hänellä oli valta, ja hän myöskin tuli sitä käyttämään.

Eerik Sparreen ja Ture Bielkeen hän oli eniten suuttunut. He eivät
edes saaneet seurata häntä kotimatkalle.

Molemmat herrat rukoilivat Gunillaa puhumaan puolestaan, ja hän
lupasi tehdä voitavansa.

Juhana lähetti valtuutettuja keskustelemaan venäläisten kanssa.
Sitten hän astui laivaansa, turhaan hänelle kunnioitustaan osoittavan
neuvoston sekä rauhaa ja leipää huutavan sotajoukon keskellä --
synkkänä, äänettömänä ja viha sydämessään.



20.

HYRRÄ.


Suruissaan ja sortuneena lähti Sigismund Räävelistä; hänen hidas
luonteensa oli kärsinyt julmasti isän epätoivosta ja näistä rajuista
kuohuista.

Mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli epävarma, pitikö iloita vaiko
surra Puolaan palaamisesta... kiusallisia voitiin siellä kyllä olla,
mutta hänen tätinsä, leskikuningatar, ei antaisi koskaan hänelle
ja hänen isälleen anteeksi sitä, mitä voisi sanoa petokseksi ja
kavallukseksi.

Hänen rakas sisarensa Anna saisi myöskin kärsiä ikävyyksiä,
olisivatpa ehkä pidättäneet hänet panttivankina.

Ja lopuksi -- eikä se suinkaan merkinnyt vähimmän -- olisivat ehkä
menneet tyhjiin jo alotetut keskustelut Itävallan hallitsijasuvun
kanssa.

Hän oli rakastunut kauniiseen kuvaan. Hänet hän _tahtoi_
puolisokseen, hän yksin voisi tuottaa hänelle lohdutusta Ebba Hornin
menettämisestä, joka niin julmasti oli hyljännyt hänet.

Aina sitä myöten kuin nämä ajatukset valtasivat hänet, hälveni se
synkkä usva, joka oli verhoonsa kietonut hänen sielunsa ja mielensä.
Hän suvaitsi vastata seurueensa herrojen kysymyksiin ja puhutella
heitä, ja kun vihdoin kellojensoitto, tykinlaukaukset ja aaltoilevat
ihmisjoukot tervehtivät häntä, huomasi hän, kuinka oikein oli tehnyt
palatessaan.

Leskikuningatar syleili häntä itkien, ja prinsessa kysyi ivallisesti,
oliko hän Gunillan tähden aikonut palata Ruotsiin.

Mielenliikutukset ja matka olivat kokonaan uuvuttaneet hänet, ja hän
tarvitsi ainakin parisen viikkoa toipuakseen niin paljon, että voi
itse kirjoittaa rakkaalle isälleen Ruotsiin ja kertoa, kuinka lopen
väsynyt oli ja kuinka paljon hallitusasioita oli häntä odottamassa,
joihin hän ei vielä pitkään aikaan kyennyt puuttumaan.

Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä hämmästyttämästä prinsessaa käymällä
hänen luonansa muutamia päiviä kotiintulonsa jälkeen.

Mutta kuningas ällistyi itse yhtä paljon löytäessään hänet lepäämässä
sohvalla, jonka vieressä tuolilla istui hänen käsikirjurinsa ääneen
lukien hänelle.

Tämä hypähti heti seisomaan ja kumarsi syvään, mutta prinsessa jäi
huoletonna lepäämään.

Kuninkaan viittauksesta Possmoschi poistui.

"Oletpa varomaton, siskoseni", sanoi Sigismund.

Anna punehtui hieman. "Minua liikuttaa hyvin vähän mitä kansa sanoo",
vastasi hän.

"Minulla on ilmoitettavaa sinulle jotakin -- tärkeää."

Hän nousi heti istumaan. "Koskeeko se minua?"

"Sinua yksin; se on Kustaa Brahesta." Tumma puna peitti hänen
poskensa, ja hän huokasi syvään. "Hänestäkö!"

Hän nojausi veljensä olkapäähän itkien kiihkeästi. "Pyytääkö hän
kättäni?"

"Mitä, etkö ole iloinen siitä?"

"Se on viipynyt kovin kauan."

"Hän tahtoo tulla Puolan palvelukseen."

"Sen voin ymmärtää."

"No, mitä tahdot minun vastaamaan?" Hän taisteli nähtävästi kovaa
taistelua; sitten hän huudahti kiihkoisesti: "En mene koskaan
kenellekään muulle kuin Kustaa Brahelle!"

"Sitten on asia ratkaistu."

"Toisin sanoen, jos huolin kenestäkään."

"Miksipä et huolisi?"

"Olen ehkä kiintynyt toiseen", vastasi hän tuskin kuuluvasti.

"Kiintynyt toiseen... ethän toki... tuohon kirjuriin?"

"Eikö hän ole mielestäsi jumalaisen kaunis?"

"Karkoita hänet heti luotasi, Anna!"

"Samaa sanoo leskikuningatarkin, mutta minä en tahdo."

"Ajattelehan, arvosi, maineesi!"

"Jos nyt panisin pois hänet, tulisi juuri juoruja liikkeeseen; hänen
täytyy jäädä, ja Kustaan täytyy joka tapauksessa uskoa hyvää minusta."

"Mutta jos hän kuuntelee juoruja?"

"Niin hän ei ansaitse minua!" huudahti Anna. "Panetpa paljon arvoa
kirjuriisi."

"Niin tosiaankin", vastasi Anna nauraen, "olen ihastunut hänen
ihanuuteensa. Meidän kesken puhuen, hän jumaloi minua, ja minua
huvittaa nähdä eri vivahduksia hänen silmissään sen mukaan, olenko
hyvällä vai huonolla tuulella."

"Varo vaan, se voi olla vaarallista leikkiä."

"Senpätähden siitä pidänkin. Minulla ei ole ketään muuta, kenen
kanssa huvitella."

"Mutta jos hän pääsee voitolle?"

"Sinä unhotat, että minä olen Vaasan suvun prinsessa", vastasi Anna
kovasti punehtuen.

"Niin oli Ceciliakin", mutisi Sigismund.

       *       *       *       *       *

Kuningatar Gunillan mahtava suku oli toivonut hyötyvänsä hänen
kauttansa, mutta oli pettynyt; joka kerta kun hän esitti jonkun
pyynnön heidän puolestaan, vastasi kuningas: "Vaiti, sinä et käsitä
valtion asioita!"

Kotiin tultuaan Juhana sai tietää, ettei herttua puolestaan ollut
ryhtynyt mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan, ja heti hän
epäili, että Hogenskild Bielken kirjeellä tästä asiasta oli vain
ollut tarkoituksena saada isän ja pojan yhdessäolo päättymään.

Kuningas ei voinut unhottaa, että koko hänen suuri suunnitelmansa oli
täydelleen mennyt myttyyn, ja katkerasti tuntien arvonsa loukatuksi
vakaantui hän päätöksessään kostaa kauheasti niille, jotka olivat
pilkanneet hänen toiveitaan ja tehneet tyhjiksi hänen tuumansa.

Vastustus oli jo itsessään kiusoittanut häntä, ja sitä enemmän, kun
hänen oli täytynyt alistua.

Tähän vihaan liittyi vielä epäluulo, että hänen kokemansa vastustus
oli yhteydessä salaisten, rikollisten vehkeiden kanssa.

Eikö neuvosto ollut aina ollut Vaasan sukua vastaan; paraissa
aikomuksissako se ehkä 1587 kehotti Juhanaa ja hänen poikaansa
hyväksymään Puolan kuningasvaalin?

Eikö ollut todenmukaisempaa, että aateli tahtoi edistää omia
tarkoitusperiään, kun se toimi saadakseen pois kruununperillisen, ja
eikö väinkin ollut salainen aikomus panna toimeen neuvostohallitus ja
siten valmistaa vallanperimyksen poistamista?

Siitähän olisi vanha ylimysvalta seurannut kuin itsestään. Mutta
sellaiset puuhat ansaitsivat rangaistuksen, ja sen tulivat kyllä
niiden alkuunpanijat saamaan.

Palattuaan Räävelistä Tukholmaan hän antoi neuvosherroille käskyn
pysyä kaupungissa.

Uhkauksin ja pakkokeinoin koetti kuningas saada heitä tunnustamaan,
että olivat yllyttäneet sotaväkeä ja ilkeissä tarkoituksissa estäneet
Sigismundin kotiinpalaamista.

He kielsivät vakavasti, mutta marraskuussa hän pakotti heidät
kyhäämään kirjoituksen, jossa he lausuivat paheksivansa ja
valittavansa sotaväen uhmaavaa käytöstä sekä samalla selittivät,
ettei heidän tarkoituksensa ensinkään ollut estää Sigismundia
palaamasta Ruotsiin.

Samalla he pyysivät anteeksiantoa, suosiota ja armoa sekä lupasivat
olla kuningas Juhanalle ja hänen perillisilleen uskollisia ja
kuuliaisia koko elinaikansa.

Jos kuningas vastedes tahtoisi heiltä neuvoa, tuli heidän antaa se
parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos "kuninkaan mielipide ja laajempi
katsantokanta ei olisi sen kanssa sopusoinnussa, niin tuli heidän
alistaa tahtonsa sen alaiseksi".

Kaikki herrat, jotka olivat olleet mukana Virossa, kirjoittivat sen
alle. Sitä ei kuitenkaan saanut käsittää niin, että he sillä olisivat
tunnustaneet jotenkin rikkoneensa ennen tekemäänsä uskollisuudenvalaa.

Sitten he saivat eronsa.

Herrojen mieltä kirveli, kun heidät oli pakotettu pyytämään anteeksi
rikosta, jota ei oltu todistettu heidän tehneen, ja sentähden
päättivät he laatia vastalauseen, jossa selittivät, että he eivät
olleet tehneet mitään, jota heidän tarvitsisi pyytää anteeksi tai
jonka vuoksi heidän oli tarvis kirjoittaa anomuskirjelmä 22 p:ltä
marraskuuta.

He olivat tehneet sen Olavi Sverkerinpojan selitysten johdosta, että
siten muka palajaisi rauha kuninkaan mieleen ja sopu valtakuntaan ja
että he itse välttäisivät heitä muuten uhkaavan ikuisen vankeuden.

Vastalause pidettiin kuitenkin toistaiseksi salassa.

Mutta keskenään he keskustelivat miten päästä kaikesta tästä...
jokainen voi käsittää, ettei kuninkaan kostonhimo suinkaan ollut
tyydytetty, mutta keneltä etsiä apua ja suojaa?

Oli vain yksi, jonka puoleen kääntyä, ja se oli herttua.

Mutta Eerik Sparre oli hänen persoonallinen vihamiehensä, ja
tarvittiin monta taivutusyritystä, ennenkuin hänet saatiin astumaan
ensimäinen sovinnon askel.

Vihdoinkin päätettiin käydä Kaarle Sturen luona, joka palveli
herttuan hovissa.

Hänen luokseen kokoontuivat Sten Banér, Aksel Lejonhufvud, Moritz
Grip ja Eerik Sparre.

Ne arvostelut, joita Juhanasta siellä annettiin, eivät suinkaan
olleet imartelevia. Ei kukaan luottanut tehtyyn sopimukseen, ja
kaikki yksimielisesti antoivat Sturen tehtäväksi pyytää heidän
puolestaan herttuan suojaa siinä tapauksessa, että heitä edelleenkin
uhattaisiin vainota.

Mielistelijäin ja panettelijain aika oli nyt tullut. Aatelisten
määrättömät rikkaudet, heidän omanvoitonpyyntönsä valtion asiain
hoidossa, heidän ylpeytensä ja julmuutensa alustalaisiaan kohtaan oli
kansassa synnyttänyt hiljaista, hiipivää vihaa.

Ennen ei siihen oltu kiinnitetty huomiota, mutta nyt se saattoi olla
välikappaleena Juhanan suosion voittamiseksi; se tuli tervakseksi
siinä roihussa, joka liekehti hänen rinnassaan, ja se voi tyydyttää
monen yksityisen kostonhimoa.

Mikä mainio tilaisuus sen ohessa suosion saavuttamiseen! Tarvitsihan
vain käydä juoruamassa mitä pistopuheita ja tyytymättömiä lauseita
syytetyt ja heidän ystävänsä olivat lausuneet.

Omiensakin keskuudessa oli aatelistolla vihamiehiä. Klaus Fleming
oli aatelispuolueen mahtava vastustaja, eikä liehakoiva Niilo
Gyllenstjerna säästänyt kielittelyä ja kavalia syytöksiä, milloin
hänen vaan siten onnistui päästä korkean herransa suosioon. Juhana
tekikin hänet uskotukseen, mutta herrat nimittivät Niilo herraa
tuuliviiriksi.

Kaikesta tästä mairittelusta ja kielimisestä kuningas kiihottui
entistä enemmän.

Hän tunsi enemmän kuin koskaan ennen tarvitsevansa tukea, ja kun
hänen ja hänen entisten liittolaistensa väli nyt oli rikkunut, täytyi
hänen kääntyä niiden puoleen, joita vastaan hän ennen heidän avullaan
oli taistellut.

Kun Juhana vielä oli Räävelin-matkallaan, saapui sana, että
herttuatar Maria oli kuollut. Kaarle oli alussa lohduton ja lausui
vakavasti, ettei aikonut enää koskaan mennä naimisiin.

Tämä vakuutus sekä se seikka, ettei herttuattarelta jäänyt poikaa,
tyynnytti Juhanan pelkoa hänen vastaisten kunnianhimoisten tuumiensa
suhteen ja hän kirjoitti nyt Kaarlelle pyytäen tätä saapumaan
Tukholmaan, jotta he saisivat keskustella.

Tämä matkusti heti, ja veli otti hänet sydämellisesti vastaan.

He olivat samaa mieltä, mitä herroihin tuli, ja myöskin yksimielisiä
siitä, "että aatelisto oli anastanut kruunun tiluksia ja kansan
rahoja". "Heillä on leveä selkä, ja he voivat kyllä kärsiä
rangaistuksensa..." lausui herttua.

Herrat olivat kuluttaneet huovien palkat viineihin ja nautintoihin
sekä rouviensa helmiin ja koristuksiin y.m.

Sovinto veljesten kesken tuli täydelliseksi, ja seuraavan vuoden
alussa julkaistiin sopimuskirje, jonka nojalla Kaarle sai takaisin
kaikki entiset oikeutensa herttuakunnassa.

Sopimuskirjeessä selitettiin, että tähän asti vallinnut erimielisyys
veljesten kesken oli muka ollut seurauksena pahansuopain henkilöiden
vehkeilyistä, jotka olivat tahtoneet hävittää ja turmella Kustaa
kuninkaan jälkeläiset, sekä siitä, että jotkut ilkeät ihmiset
muutamina aikoina olivat saaneet aikaan erinäisiä säädöksiä huomaten
ne varmimmaksi keinoksi, millä katkeroittaa ja kiihottaa toisiaan
vastaan molemmat perheet, kutiinkaan ja herttuan.

On omituista nähdä sitä tavatonta myöntyväisyyttä, millä Juhana nyt
luopuu vaatimuksistaan, joista hän ennen niin itsepintaisesti oli
pitänyt kiinni, sekä sitä peittelemätöntä avomielisyyttä, jolla hän
selittää olleensa vain tahdoton välikappale muiden käsissä. Selvästi
huomaa, että se viha, joka hänessä riehui neuvosherroja vastaan, oli
kokonaan sokaissut hänet.

Tämän vihansa tähden hän kokonaan unhottaa entiset epäluulonsa
herttuan suhteen; hänelle hän uskoo valtakunnan asiain hoidon ja
kiinnittää hänen apuunsa luottaen ajatuksensa yksinomaan siihen,
miten saisi masennetuksi vihollisensa, jona hän pitää valtaneuvostoa.

Rikos, josta hän neuvoksia syyttää, on heidän Räävelissä kyhäämänsä
kirjelmä. "He ovat panneet kuninkaan syyksi kaiken kurjuuden,
mitä valtakunta viime vuosina oli kärsinyt, siten lausuen väärän
todistuksen Jumalan valitsemaa kuningastansa vastaan." Hän ei ollut
syynä niiden syntyyn eikä pitkällisyyteen; oikea syy oli itse
neuvosherroissa, jotka ilkeissä tarkoituksissaan olivat ärsyttäneet
kuningasta ja hänen veljeään toisiaan vastaan ja siten pakottaneet
kumpaisenkin pitämään kotona Ruotsissa suuren joukon sotaväkeä,
joka muuten olisi voitu viedä Liivinmaahan pakottamaan venäläisiä
rauhantekoon.

Eivätkö he nyt viimeksi olleet estäneet kuningasta ottamasta
mukaansa koko sotavoimaansa Rääveliin, ja jos "sitä melskettä ja
erimielisyyttä ei olisi tapahtunut", jonka he olivat saaneet aikaan,
olisi voitu saada siedettävät rauhan ehdot.

He olivat myöskin syynä siihen, ettei sotaväelle riittänyt palkkaa,
sillä niin paljon meni valtion tuloja heidän ylläpitoonsa ja
läänityksiinsä, joita he taukoamatta lisäsivät, ettei ollut ihmekään,
jos valtion varoista ei ollut mitään jäljellä.

Itse olivat he kehottaneet kuningasta kantamaan rahvaalta vuotuisia
kustannusapuja, ja "jos joitakin apurahoja oli kannettu muuten kuin
yhteisestä neuvonpiteestä, niin oli hovimarski ensin puhunut siitä
kamreerien, kyökkimestarien ja hovikirjurien kanssa ja lopuksi
kehottanut kuninkaallista majesteettia suostumaan sellaiseen
apuverotukseen".

Kun he valittivat hovinpidon ylellisyyttä, niin huomatkoot, ettei
siihen ollut syynä kuningas, vaan "hovimarski ja muut sellaiset".
Rakennustöihin tarvittavat kustannukset olivat suureksi osaksi
otetut kuninkaan yksityistuloista, ja olisi kauheaa, sietämätöntä ja
hävytöntä rohkeutta kieltää kuningasta tahtonsa mukaan käyttämästä
yksityisomaisuuttansa.

He syyttävät kuningasta kansan kurjasta tilasta, mutta siitä he eivät
puhu mitään, miten he itse kiusaavat ja rasittavat niitä talonpoikia,
jotka ovat heidän alustalaisiansa, miten he maa-ostoillansa
vähentävät kauppakaupunkien elatusvaroja, miten he ottavat lainoja
porvareilta, ja kun nämä heiltä vaativat maksua, uhkaavat heitä
lyönneillä ja pahoinpitelyllä.

Vadstenassa he olivat neuvoneet kuningasta koettamaan hankkia Puolan
kruunun pojalleen, Kalmarissa he sitten olivat itsepintaisesti
"kärttäneet ja vaatineet" häntä hyväksymään vaalin, vaikka siinä
olikin asetettu kovia ja sietämättömiä ehtoja, joihin lähettiläillä
ei ollut mitään oikeutta suostua.

Räävelissä he olivat tehneet mitä suinkin voivat estääkseen
Sigismundia palaamasta Ruotsiin; tätä varten he olivat kiihottaneet
sotaväen uppiniskaisuuteen ja tottelemattomuuteen, niin että se oli
"kieltäytynyt menemästä sinne, mihin kuninkaallinen majesteetti
tahtoi ellei kuninkaallinen majesteetti tahtonut tehdä siten kuin
heistä näytti sopivalta, ja niin he olivat pakottaneet kuninkaallisen
majesteetin tekemään vastoin omaa tahtoansa, joka ei ollut mitään
muuta kuin kuninkaallisen majesteetin pettämistä".

Syyksi Sigismundin kotimatkaa vastaan olivat he maininneet sellaisen
hävyttömän valheen, että valtakunnan alamaiset voisivat suuttua ja
jotkut heistä voisivat estää heidän kuninkaallisia majesteettejaan
valtakuntaan palaamasta, "jolloin heillä oli ollut herttua Kaarle
mielessään, ja he siten olivat antaneet uuden todistuksen siitä, että
pyrkivät pitämään yllä epäluuloa veljesten kesken".

Kaarle herttua oli pääasiassa samaa mielipidettä kuin veljensäkin
herrojen tuumista. Se näkyy siitä kirjelmästäkin, jonka hän kirjoitti
Juhanaa niin kiihottaneiden neuvottelujen johdosta.

Hän sanoo siinä, että "muutamat neuvoston jäsenet olivat syynä
epäsopuun veljesten kesken".

Mitä Puolan kysymykseen tuli, oliko Puolan kuninkaan Ruotsin-matka
siihen aikaan sopiva vai sopimaton, siitä hänen ruhtinaallinen
armonsa ei tahtonut sanoa mitään, mutta sen hän sanoi huonoksi
neuvoksi, että kuningas Sigismund koskaan oli tullut Puolaan, ja sen
ehkä vieläkin huonommaksi, että hän jäisi sinne pois isänmaastaan.
Sillä ne, jotka ovat sellaista neuvoneet, eivät voi sitä hyvin
puolustaa.

"Mitä he ovat tarkoittaneet sillä", sanoo hän toisessa paikassa,
"että se, joka oli Ruotsin kruunun lähin perillinen, näin lähetettiin
maasta pois, sen ratkaiskoot kaikki uskolliset ruotsalaiset."

Sovinto veljesten kesken teki Juhanan rajattoman luottavaiseksi; hän
kuvaili veljelleen toivottoman asemansa ja valtiovaraston tyhjyyden,
sikäli kuin hänellä oli siitä selkoa, ja Kaarle, joka samoin kuin
isänsäkin oli hyvä taloudenhoitaja, lainasi Juhanalle joltisiakin
rahasummia.

Eikä siinä kyllin; hän otti myöskin osakseen valtakunnan hallinnon,
vaikka hänen täytyi se tehdä omalla kustannuksellaan.

Voidakseen paremmin hoitaa sitä täytyi hänen käyttää suuri osa
pikkutyttärensä äidinperinnöstä, panna panttiin kalleutensa ja omalla
takuullaan ottaa laina sisareltaan Mecklenburgin herttuattarelta sekä
samalla pitää tarkkaa huolta siitä, ettei sotatarpeisiin aiottuja
varoja kulutettu hukkaan.

Juhana hämmästyi ja sanoi, että Kaarle teki kolmessa päivässä niin
paljon kuin muut kolmessa kuukaudessa; itse tuumiskeli hän vain miten
kostaa neuvostolle. Hän nimittikin sitä julkisissa asiakirjoissakin
vain "valtakunnan pahaksi neuvoksi".

Etenkin Eerik Sparre, Ture ja Hogenskild Bielke, Kustaa ja Sten
Banér sekä Klaus Tott olivat hänen vihansa esineinä. Itseään
puolustaakseen veljet sysäsivät epäsopunsa syyn heidän niskoilleen.
Juhana kertoi kaikista niistä lausunnoista, joita neuvosto edellisten
riitaisuuksien aikana oli Kaarlesta antanut, ja tämä vuorostaan
kertoi heidän äskettäin käyneen pyytämässä hänen suojelustansa
Juhanan vainoomisia vastaan.

Sovittiin siitä, että olisi säätyjen edessä syytettävä herroja,
jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rikollisuuttaan. Oikeastaan
haluttiin päästä käsiksi Eerik Sparreen ja muutamiin hänen
lähimpiinsä.

Oli vain kysymys siitä, miten saada muut neuvoston jäsenet eroamaan
heistä.

Nyt alkoi varsinainen vaino. Eerik Sparre pysyi pelkäämättömänä
ja taipumattomana, samoin Hogenskild ja Ture Bielke. Liivinmaalta
palattuaan Kustaa Banér samoin kuin hänen veljensäkin Sten pysyi
säikähtämättä kerran lausumissaan sanoissa. Kaarle herttua pyysi
jälkimäistä eroamaan muista, mutta hän kieltäytyi.

"Tuhat kertaa ennemmin kuolen", sanoi hän, "kuin hyväksyn sellaisia
ehdotuksia ja antaudun sellaiseen orjuuteen, mihin minua nyt
tahdotaan pakottaa."

Alussa vuotta 1590 kutsuttiin säädyt kokoon.

Vallanperimysoikeus vahvistettiin ensin Sigismundille ja hänen
miespuolisille, perillisilleen sekä senjälkeen nuorelle Juhana
herttualle (kuningatar Gunillan pojalle), joka tuli saamaan Suomen
ruhtinaskunnakseen.

Jos hän kuolisi ilman rintaperillisiä, siirtyisi valtakunta Kaarle
herttualle, ja koko miespuolisen suvun sammuessa kuninkaallisen
huoneen prinsessoille.

Valtiopäiväin alkuun oli kutsuttu vain muutamia harvoja aatelisia
ja yksinomaan sellaisia, joiden tiedettiin myöntyvän kaikkeen, mitä
sanottiin. Sittemmin tuli useita lisää.

Kaarle herttua esitti todistuksia syyllisten rikollisuudesta, ja
sitä, joka otti heitä puolustaakseen, nimitettiin kapinalliseksi,
salaliittolaiseksi j.n.e.

Aatelistoa, uhkailtiin läänitysten peruutuksilla ja viekoiteltiin
lupaamalla uusia oikeuksia.

Juhana tiesi aivan hyvin, että kansa hyväksyi neuvoston toimenpiteet
Räävelissä, eikä koskettanutkaan sitä kohtaa, vaan syytti herroja
salahankkeista perintösopimusta vastaan. Mutta kun hän ei voinut
esittää ainoatakaan todistusta ja kun herrat eivät itse saaneet
tulla Tukholmaan puolustautumaan, vaikka hartaasti sitä pyysivät,
herätti kysymys hyvin vähän vastakaikua, ja sekä papit että porvarit
tahtoivat vetäytyä pois tuomion langettamisesta.

Vihdoin maaliskuun 7 p:nä allekirjoittivat kaikki neljä säätyä
tuomion, jossa he erottivat itsensä kaikesta osallisuudesta näiden
herrain yrityksiin ja selittivät heidän ansainneen kuninkaan
epäsuosion, jos vain mainitut neuvosherrat eivät voi tai tahdo
pätevillä syillä puolustaa itseään.

Kaikkiin maan suuntiin lähetettiin julistuksia neuvoston rikollisista
yrityksistä ja säätyjen päätöksestä. Sillä välin oleksivat herrat
tiluksillaan ja kuulivat harmistuneina miten heitä syytettiin ja
tuomittiin, vaikkei heitä oltu edes kuulusteltukaan.

Vihdoinkin toukokuussa kutsuttiin Eerik Sparre Tukholmaan ja
vietiin linnaan, jossa herttua kävi kiivaasti nuhtelemaan häntä.
Tilaisuudessa oli saapuvilla myöskin joukko aatelisia ja muita
kuuntelijoita.

Sparre vastasi sitä varten valmistamallaan puheella. Kaarle keskeytti
hänet tuontuostakin kovin sanoin ja uhkauksin. Mutta mitään ei voitu
todistaa, ja Sparre sai mennä.

Sitten alkoi lavea kirjeenvaihto, osittain kuninkaan syytösten ja
Sparren puolustusten johdosta, osittain ja vieläpä enemmänkin erään
kirjelmäehdotuksen johdosta, jonka mukaan Sparren piti tunnustaa
itsensä rikolliseksi ja pyytää kuninkaalta armoa, jolloin hänelle
luvattiin anteeksi.

Mutta, onnetonta kyllä, ei voitu sopia sanamuodosta. Sparre ei
tahtonut myöntää rikkoneensa kuningasta vastaan muuten kuin
ymmärtämättömyydessään, ja siihen Juhana ei ollut tyytyväinen; siitä
voisi tulla siihen käsitykseen että koko oikeudenkäynti ei ollut
oikeudenmukainen.

Olavi Sverkerinpoika juoksi lähettinä kuten tavallisesti. Eräänä
päivänä hän tuli Sparren luo tuoden terveisiä kuninkaalta, että
nyt muka oli löytynyt muutamia hänen omakätisiä kirjeitään, jotka
todistivat hänen rikollisuutensa. Viimeisen kerran kehotettiin
häntä nyt tunnustamaan rikoksensa ja pyytämään anteeksi, muuten
laskettaisiin kirjeet julkisuuteen, ja senjälkeen hän ei voisi
odottaa mitään armoa.

"Älköön kuningas luulko muistiani niin huonoksi, etten tietäisi mitä
olen kirjoittanut", vastasi Sparre harmissaan, "enkä minä ole niin
lapsellinen ja pelkuri, että säikähtäisin, joskin valehdellaan minun
syykseni. Pyydän tästäpuolin päästä semmoisista puheista."

Sittemmin ei puhuttu enää mitään näistä tärkeistä kirjeistä, mutta
eräs toinen Juhanan kätyreistä, Pietari Rasmuksenpoika, oli saanut
vihiä siitä, että Grennan kirkkoon oli talletettu tärkeitä, Eerik
Sparrelle kuuluvia papereita sisältävä arkku.

Tarkempia määräyksiä odottamatta hän riensi sinne, otti arkun ja
vei sen juhlakulussa Tukholmaan. Hän luuli nyt saaneensa kaikki
tarpeelliset todistukset Eerik Sparren syyllisyydestä.

Arkku vietiin kuninkaan huoneisiin, eikä kukaan muu kuin herttua
saanut avata sitä.

Sen huomattiin todellakin olevan täpötäynnä papereita; nyt hän siis
vihdoinkin oli joutunut kiinni.

Mutta voi, siellä olikin vain joukko Pietari Brahelle kuuluvia
kauppa- ja maanomistuspapereita.

Kuningas oli raivoissaan; hänen arvonsa kärsi tällaisesta, hänen
turhamaisuuttansa oli loukattu, eikö ollut ketään, joka voisi
sanoissa solmia tuon rohkean kavaltajan?

Lähetettiin kutsumaan Klaus Flemingiä ja Niilo Gyllenstjernaa.

He tulivat molemmat saamaan kuninkaan käskyjä, jotka luonnollisesti
koskivat Sparrea.

Juro Fleming ja ovela Gyllenstjerna lähtivät hänen luokseen neuvoston
etunenässä.

"Teidän ei onnistu taivuttaa minua valehtelemaan omille niskoilleni",
vastasi kopea ylimys. "Minusta näyttää päinvastoin siltä, kuin
neuvoston, virkansa puolesta, tulisi pitää vaaria siitä, ettei ketään
kuulustelematta ja syylliseksi havaitsematta kohdeltaisi niinkuin
minua, kaikkein vähimmin nyt, kun itse olette olleet osallisina
niissä asioissa, joiden johdosta minä olen joutunut epäsuosioon."

Neuvosherrat vastasivat yhteen ääneen, että he eivät rohjenneet
asettua niin jyrkästi kuningasta vastaan, hän kun oli niin
kiivasluontoinen; he lupasivat kuitenkin sopivan tilaisuuden
sattuessa puhua parhaansa mukaan.

Kuta lujemmin Sparre pysyi sanassaan, sitä kiihottuneemmaksi kävi
Juhana.

Nyt päätettiin, että hänet oli lähetettävä vangittuna Turkuun, sitten
Stegeborgiin.

Levotonna ja peloissaan puolisonsa tähden oli Ebba rouva lapsineen
rientänyt hoviin; kuninkaan ja herttuan edessä he polvillaan
rukoilivat armoa puolisolle ja isälle.

Herttua murahti jonkun sanan, käänsi heille nopeasti selkänsä ja
riensi pois.

Kuningas vastasi tapansa mukaan tylyin ja kiivain sanoin kaikkiin
rukouksiin.

Silloin lähti Ebba rouva Svartsjöhön, jossa kuningatar Gunilla
oleskeli, pyytämään hänen välitystään. Kesken kaiken tuli Juhana
huoneeseen, kädessään unkarilainen rautavasara, niinkuin hänellä oli
tapana.

Ebba rouva kääntyi nyt rukouksillaan itse kuninkaan puoleen. Alussa
tämä vastasi jotenkin lempeästi. Mutta voidakseen todistaa olevansa
oikeassa rupesi hän luettelemaan mitä kaikkea Sparre oli tehnyt häntä
vastaan.

Samalla hän kiihtyi kiihtymistään, niinkuin tavallisesti, ja hakkasi
vasarallaan pöytiä ja penkkejä juosten edestakaisin.

Ebba rouva, joka ennestäänkin oli hyvin liikutettuna ja sairaana,
säikähtyi niin hänen käytöksestään, että vaipui lattialle tainnoksiin.

Hämillään tuijotti kuningas häneen ja kiiruhti sitten kuningattaren
luo pyytäen häntä pitämään huolta sairaasta Ebba rouvasta.

Muutamia viikkoja myöhemmin tämä synnytti pojan.

Eerik Sparren ystävät toimivat väsymättömästi sovinnon
aikaansaamiseksi herttuan kanssa, ja tämä onnistui todellakin, kun
edellinen oli luvannut, ettei koskaan neuvo eikä kehota sellaisiin
säädöksiin kuin Vadstenan artikkelit olivat.

Joitakuita päiviä senjälkeen saatiin myöskin jommoinenkin sovinto
aikaan kuninkaan kanssa, ja senjälkeen sallittiin Eerik herran palata
Sundbyhyn.

Muut syytetyt saivat samoin palata kukin kotiinsa.

Mutta epäluulot seurasivat heitä, ja heitä pidettiin niin ankarasti
silmällä, että kotona-olo tuskin oli vankeutta parempi.

Joukko ratsuväkeä oli majoitettu jokaisen luo, ja vakoojat seurasivat
heitä joka askeleella.

Puolisojensa viisautta he saivat kiittää siitä, että heidän kuitenkin
onnistui hävittää vaarallisia papereita sekä tehdä korjauksia ja
lisäyksiä kirjeisiin ja asiakirjoihin, jotka olisivat voineet tulla
tarkastettaviksi.

Ankarinta oli vartioiminen Sundbyssä. Sinne ei saanut tulla eikä
sieltä lähteä kukaan vieras, jonka epäiltiin voivan kuljettaa tietoja
herrain kesken.

Tukholmassa oli jo kauan raivonnut rutto. Se levisi ympäristöön, ja
Sundbyn tienoilla oli jo sattunut useita kohtauksia.

Eerik Sparre pyysi kuninkaalta lupaa saada vaimoineen ja lapsineen
muuttaa sieltä pois, mutta siihen ei suistuttu.

Hänen appensa, vanha Pietari Brahe, makasi heikkona sairaana
Rydbyholmassa.

Hän toivoi saavansa lausua jäähyväiset lapsilleen ja vävyilleen sekä
kutsui heidät kaikki luokseen.

Mutta kuningas ei sallinut sellaista kokoontumista ja hän kielsi
heitä matkustamasta.

Kaarle herttua oli inhimillisempi, hän puolusti luvan antamista,
mutta Juhana oli taipumaton.

Myöskin kuoleva vanhus Rydboholmassa oli kuninkaan vainon ja
epäluulojen esineinä.

Juhana oli saanut päähänsä, että Pietari Brahe tavoitteli
kuningaskruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja kun hän ei rohjennut
ryhtyä mihinkään väkivaltaisiin toimenpiteisiin arvossapidettyä
vanhusta vastaan, tahtoi hän toki antaa heidän kokea valtaansa ja
oikeuksiansa.

Kuninkaan epäsuosion osoitteeksi ei Brahe saanut kuolinvuoteellaan
olla lastensa ja lastenlastensa ympäröimänä.

Kuningas Juhanalla oli valta, ja hän saattoi sen kieltää.

Kun tuli tieto, että Pietari Brahe oli kuollut, pyysi Eerik Sparre
taaskin saada matkustaa Rydboholmaan, mutta se kiellettiin kuten
ennenkin, ja vain hänen veljensä Juhana sai mennä sinne annettuaan
varmat takuut.

Huhu kertoi, että Pietari Brahe oli kirjoittanut kronikan Kustaa
I:n ajoista asti ja että tämä ei ollut Vaasan sukua suosiva, mutta
innokkaimmistakaan etsimisistä huolimatta ei sitä oltu löydetty.

Nyt oli perilliset pakotettava antamaan se julkisuuteen; se oli
ehtona ruumiin hautaamiseen.

Sentähden saikin Pietari Brahe hyvin kauan olla hautaamatta
Rydboholmassa.

Vielä kerran tapaamme naisen, joka ikäänkuin piti vartiota, mihin
voisi ryhtyä, mitä korjata, varoittaa tai auttaa.

Katariina Stenbockin mieltä kirveli Juhanan säädytön käytös.

Hän oli sitäpaitsi Pietari Brahen käly eikä voinut sallia, että
sellaista häväistystä ilman mitään syytä osoitettiin hänen tomulleen.

Sentähden hän kirjoitti Vesteråsin piispalle pyytäen tätä
toimittamaan juhlallisen hautaamisen hänen vastuullaan.

Sitten kutsuttiin Rydboholmaan kaikki, joilla oli tilaisuus saapua.

Suurella loistolla ja komeudella sekä tavanmukaisia juhlamenoja
noudattaen toimitettiin sitten yhä vieläkin kielletty hautaaminen.

Juhana ei ollut tietävinään; hän oli pelännyt melskeitä, mutta mitään
semmoisia ei kuulunut.

Syytettyjä herroja pidettiin edelleenkin vartioituina.



21.

KAARLE HENRIKINPOIKA HORN.


Välirauha Venäjän kanssa päättyi 1590, ilman että sillä aikaa oli
ehditty sopia kutakuinkin siedettävästä rauhasta.

Juhanan vaatimukset olivat yhä edelleenkin suuret. Rauhaan hän kyllä
tahtoi myöntyä, mutta sillä ehdolla, että suuriruhtinas suostuisi
"taivuttamaan päänsä kuninkaan edessä lähettämällä hänen luokseen
lähettiläänsä tarpeellisessa nöyryydessä ja kunnioituksessa".

Sitäpaitsi tahtoi Ruotsin kuningas, että suuriruhtinas luopuisi
kaikista vaatimuksistaan Inkerinmaahan ja Käkisalmen lääniin ynnä
maakaistaleesta aina Vienanmereen asti, sekä vaati samalla itselleen
koko Venäjänmaan herran nimeä.

Juhanan lähtiessä Räävelistä oli Kustaa Banér määrätty Vironmaan
maaherraksi.

Heti senjälkeen saapui tieto, että venäläinen sotaväki hävitteli
ympäristössä.

Nuori komentaja ryntäsi Venäjälle ja hävitti muutamia kyliä. Sitten
sai hän tietää, että tsaari oli lähenemässä sadantuhannen miehen kera.

Kustaa Banér vetäytyi Wesenbergiin odottaen lisäväkeä.

Tsaari valloitti Järnan ja saapui tammikuun 31 p:nä Narvan edustalle,
johon pystytti leirinsä.

Siellä hoiti päällikkyyttä Kaarle Horn, mutta häneltä puuttui sekä
miehiä että muonaa ja hän odotti joka päivä, että Kustaa Banér tulisi
hänen avukseen.

Venäläiset alkoivat piirityksen jatkaen sitä helmikuun 4:nnestä
19:nteen päivään. Pommitusta jatkui melkein yöt-päivät.

Sana toisensa perästä lähetettiin Kustaa Banérille, mutta tämä ei
uskaltanut lähteä matkaan pienine joukkoineen, ja niin oli Kaarle
Horn jätetty omiin hoiviinsa.

Viimemainittuna päivänä oli muuriin ammuttu suuria aukkoja.
Vakoilijainsa kautta oli vihollinen saanut tietoja kaupungin
surkeasta tilasta ja päätti käydä rynnäkköön.

Mutta Kaarle Horn ja hänen miehensä tekivät odottamatonta
vastarintaa, ja neljän tunnin kiivaan ottelun jälkeen täytyi
venäläisten peräytyä kärsittyään suuren mieshukan.

Juhlallisen kiitosrukouksen jälkeen, mikä pidettiin voiton johdosta,
piti mentämän muureja korjaamaan. Mutta silloin havaittiin, että
oli jäljellä vain 400 aseisiin kykenevää miestä, ja nämä sanoivat
olevansa liian vähäväkiset mainittuun toimeen.

Taas jymisivät venäläisten tykit, ja sitä jatkui koko päivä.
Illansuussa raukesi vielä kaksi suurta aukkoa muuriin täyttäen
kaivannon.

Kaarle Horn oli epätoivoissaan; hänen oli mahdotonta puolustautua
ylivoimaista vihollista vastaan näin särkyneiden muurien sisäpuolella.

Narvan keralla olisi koko Viro ollut mennyttä; viisaasti toimimalla
oli nyt pelastettava mitä pelastettavissa oli.

Nopeasti alotettiin neuvottelut, ja tuloksena oli, että Ivangorod ja
Kaporie jäivät venäläisille, jotavastoin ruotsalaiset saivat pitää
Narvan sekä Velika-joen länsipuolisen alueen.

Samalla sovittiin välirauhasta vuoden ajaksi.

Kohta senjälkeen pani tsaari toimeen juhlallisen tulon Ivangorodiin.
Hän oli puettuna valkoiseen, kullalla kirjailtuun pukuun ja istui
upeasti koristetussa reessä, jossa oli tulisija lämmittämistä varten
ja jota hänen soturinsa vetivät. Pian senjälkeen hän palasi Venäjälle.

Inkerinmaa oli menetetty, mutta Viro pelastettu -- kourallisella
miehiä ilman sotatarpeita ja ilman apujoukkoja. Kaarle Horn iloitsi,
että asiat näin päättyivät.

Mutta Juhana ei ollut tyytyväinen. Inkerinmaasta hän oli saanut uuden
kuningasnimen, ja sellaista komeutta hänen ylpeytensä himoitsi.

Tähän tuli lisäksi yksityisiä panettelijoita, jotka puhuivat pahaa
urheasta Kaarle Hornissa.

Hänen isäänsä ei Juhana ollut voinut koskaan sietää; Räävelissä
kyhättyjen, suututtavien kirjelmäin alla oli ollut myöskin Kaarle
Hornin nimi, ja mitäpä vielä tarvittiin?

Lisäksi kertoivat juorut, että Kaarle Horn oli lausunut säälivänsä
kansaa sekä tuumaillut, että sota olisi lopetettava mitä pikemmin
sitä parempi.

Samalla oli hän rohjennut laskea leikkiä kuninkaan turhamaisuudesta,
kun tämä tahtoi lisätä Inkerinmaan kuninkaalliseen arvonimeensä.

Uskalsiko hän ottaa sellaista arvostellakseen... hän, palvelija,
jonka tuli vain totella?

Juhanan mieli kiehui harmista; rankaisematta he eivät saa ivailla
herraansa ja kuningastansa.

Kesällä 1590 kutsuttiin Kaarle Horn ja Kustaa Banér Liivinmaasta
viipymättä Ruotsiin, ja edellinen pantiin vankeuteen Tukholmaan,
jälkimäinen valvonnan alaiseksi maatilalleen.

Vankilassa sai Horn istua koko syksyn, eikä mihinkään enempiin
toimenpiteisiin ryhdytty hänen asiassaan, paitsi että hänet
julkisesti julistettiin maankavaltajaksi, vaikka olikin tuomitsematta.

Tämä oli hänestä liikaa, ja hänen kärsivällisyytensä loppui.
Tammikuun 27 p:nä 1591 Kaarle Horn kirjoitti kuninkaalle kirjeen,
jossa hän muun ohessa sanoo:

    'Olen saanut tietää, että teidän majesteettinne on antanut Klaus
    Flemingin markkinoilla julistaa minut valtakunnan kavaltajaksi,
    vaikka en tiedä koskaan sanoin enkä töin antaneeni aihetta
    sellaiseen nimitykseen, eikä sellaista myöskään ole laillinen
    tuomio minulle tuominnut. Mutta koska teidän kuninkaallinen
    majesteettinne on luvannut alamaisilleen puolustaa totuutta
    ja oikeutta eikä ketään, olkoonpa hän köyhä tai rikas,
    vahingoittaa, ellei hän ole Ruotsin lain mukaan tuomittu;
    pyydän minä alamaisimmasti ja nöyrimmästi tulla asetetuksi
    laillisen tuomioistuimen eteen syyttäjineni sekä huoveineni ja
    päällikköineni, jotka olivat saapuvilla Narvan piirityksessä.
    Sitä myöskin pyydän, että teidän kuninkaallinen majesteettinne
    antaisi veljilleni anteeksi, että he ovat luovuttaneet
    Ivangorodin ja Kaporien. Syy ei ole heidän, vaan yksin minun,
    joka olen kehottanut, melkeinpä pakottanut heitä siihen.'

Juhana oli kuin tulta ja liekkiä; sellainen kirje hänelle, sitä hän
ei voinut antaa anteeksi!

Asetettiin erityinen tuomioistuin, jossa Klaus Fleming oli samalla
syyttäjänä ja puheenjohtajana, Olavi Sverkerinpoika kirjurina.
Lautakuntaan kuului aatelisia, mutta muuten hyvin vähäpätöisiä
henkilöitä.

Helmikuun 15 p:nä kutsuttiin Horn kuulusteltavaksi.

Kun hän tuli saapuville, sanoi hän olevansa pitkällisen vankeutensa
vuoksi niin sairas ja heikko, ettei luullut voivansa antaa oikeita
vastauksia suullisesti, etenkin kun hänellä ei ollut mitään hyvää
puhelahjaa. Sentähden hän pyysi saada kirjallisesti vastata
syytöksiin.

"Se ei käy laatuun", huudahti Fleming. "Kuningas tahtoo saada
viipymättä asian ratkaistuksi."

Ennen voimakas, sodan vaivoissa karaistu mies oli painunut kokoon;
vankila-ilma oli ikäänkuin huumannut hänet. Nyt hän oikaisihe sanoen
voimakkaasti: "Minä olen valmis."

Fleming kysyi: "Mitenkä olette voinut olla niin rohkea, että
kirjeessänne 27 p:ltä tammikuuta olette muistuttanut kuningasta hänen
valastaan ja velvollisuuksistaan, ikäänkuin hänen majesteetillaan
olisi joskus tapana unhottaa ne tai kuin hän tarvitsisi muistutuksia
siinä suhteessa?"

"Pysyn siinä, mitä olen kirjoittanut", vastasi Horn, "enkä voi
havaita mitään pahaa siinä, enempää kuin sillä mitään pahaa
tarkoitankaan."

"Ette toki voine kieltää, että sellaiset sanat loukkaavat
kuningasta", virkkoi Fleming.

"Se riippuu siitä, miten niitä tulkitaan."

"Miten olette voinut rohjeta kuninkaalta kysymättä luovuttaa linnoja
ja varustuksia, hänen ja valtakunnan häpeäksi ja vahingoksi?"

"Siihen on vain suurin hätä minua pakottanut", vastasi Horn
tunteellisesti. "Hänen majesteettinsa olisi ehkä muuten menettänyt
kaikki."

"Miksi ei Jamaa hävitetty", kirkui Fleming, "ja Narvaan lähetetty
muonavaroja, niinkuin kuningas käski?"

"Herra Kustaa Banér sanoi saaneensa kuninkaalta käskyn, että Jamaa
ei hävitetä. Muuten se asia koskee häntä, minulla ei ole sen kanssa
tekemistä."

"Miksi ei kaupungissa ollut enempää viljaa?"

"Siitä oli puute, enkä minä luullut piirityksen tulevan niin
pitkälliseksi, minä toivoin yhäti apua herra Kustaa Banérilta. Se oli
kuitenkin minun vikani, etten pitänyt ajoissa huolta siitä, ja tätä
laiminlyöntiäni pyydän kuninkaalliselta majesteetilta alamaisimmasti
anteeksi."

"Minkätähden ette pitänyt enempää väkeä kaupungissa, vaan annoitte
heidän mennä pois Banérin kanssa?" kysyi Fleming.

"En tahtonut heikontaa itse pääarmeijaa, sillä toivoin saavani
apua siltä. Tunnustan kuitenkin tässä suhteessa menetelleeni sekä
huolimattomasti että uhkarohkeasti, sillä kun usein ennen olin
lyönyt venäläiset pienellä sotavoimalla, toivoin nytkin voivani
tehdä samoin. En myöskään luullut vihollista niin vahvaksi, enkä
sitäkään, että hän olisi voinut talvikelillä kuljettaa mukanaan niin
suuria muurinsärkijöitä. En luullut häntä nyt vaarallisemmaksi kuin
Räävelissä 1577. Mutta siinä petyin, ja kun Jumala tahtoo rangaista,
niin hän ottaa pois kaikki hyvät neuvot. Sentähden turvaudun tässäkin
rukoukseen pyytäen kaikkein alamaisimmasti hänen majesteetiltaan
anteeksi."

Neuvostossa oli eräs Juhanan heitukoista, Olavi Sverkerinpojan
arvokas virkaveli; hyvin pöyhkeällä varmuudella hän lausui:

"Minulle on sanottu, että herra Kaarle Horn aina oli tahtonut
luovuttaa kysymyksessä olevat linnoitukset, koska hän kadehti
kuninkaalliselta majesteetilta tämän maa-alueen voittamista ja sitä
arvonimenlisäystä, mitkä siitä seurasi."

Horn loi ivallisen silmäyksen kielittelijään ja vastasi tyynesti:
"On totta, että olen tahtonut luovuttaa tämän maan takaisin
venäläisille, mutta en suinkaan kavalluksen kautta, vaan luotettavan
rauhan saamiseksi, ja sitäkin enemmän, kun Jama ja Kaporie ovat
vähäarvoiset. Tämän olen myöskin sanonut kuninkaalle sekä omasta
että herra Pontus-vainajan puolesta, vieläpä kaksikin eri kertaa,
vaikka sellaista neuvoa ei ole otettu huomioon. Mitä taas arvonimeen
tulee, niin sanon vieläkin, että piru vieköön sen keksijän, vaikkapa
se olisikin, kuten olen kuullut sanottavan, herra Henrik Matinpoika
itse."

"Miksi olivat linnoituslaitokset niin huonossa kunnossa?" kysyi Klaus
Fleming.

"Neuvoston hyvät herrat", vastasi Horn, "voivat paraiten todistaa,
että tuontuostakin siitä muistutin, mutta etten saanut mitään tai
kiusallisia vastauksia. Olen kuitenkin toiminut kykyni mukaan. Omat
palvelijani ja hevoseni ovat olleet korjaustöissä, ja kun lopulta
huovit palkan puutteessa tahtoivat lähteä pois, otin minä omat
kultaketjuni, löin ne rikki ja jakelin palat sotaväelle. Tässä samoin
kuin monessa muussakin asiassa voivat ne todistaa, joita miehistöstä
vielä on jäljellä, ja minä pyydän, että heidät kutsutaan tänne,
ennenkuin tuomio langetetaan, koska tämä asia on sangen tärkeä."

Lopuksi hän lisäsi: "Olen monessa suhteessa erehtynyt ja sitä pyydän
kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta kukaan ei saa minua
pyytämään ja kerjäämään armoa, ikäänkuin olisin joku kavaltaja.
Ennemmin tahdon kuolla kuin ottaa kavaltajan nimeä jättääkseni sen
vaimolleni, lapsilleni ja jälkeläisilleni. Ja te, hyvät herrat,
ottakaa varteen viisauden vaatimukset ja tuomitkaa oikeuden ja
omantuntonne mukaan, älkääkä kenenkään tahdon mukaan. Minä en syytä
kuninkaallista majesteettia siitä, että ne menetettiin. Minun on syy,
ei toki minun yksin, mutta ei siinä toki ole kavallusta. Otan Jumalan
todistajakseni, että minulle tehdään silloin väärin, mutta mielelläni
kuolen."

Neljä päivää perätysten häntä tutkittiin, mutta muuta vastausta hän
ei antanut.

Juhanaa huomautettiin siitä, eikö olisi ennen tuomion langettamista
kuulusteltava todistajia, joihin Horn oli vedonnut, mutta hän kielsi
sen ja käski heti ratkaista asian.

Tuomio langetettiin helmikuun 20 p:nä, venäläisten rynnäkön
vuosipäivänä.

Koska Kaarle Horn oli huolimattomuudellaan ja julkeudellaan saanut
aikaan tämän vaurion valtakunnalle, tuomittiin hänet henkensä
menettäneeksi, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa. Tuomarit
pyysivät kuitenkin, että koska Kaarle Horn oli vedonnut niin moneen
todistajaan, tuomion toimeenpano jätettäisiin siksi, kunnes ne
olisivat saapuneet.

Tähän suostuttiin, ja kesäkuussa jätettiin asia uuden tuomioistuimen
käsiteltäväksi, mutta syytöskohdat, todistukset ja vastaukset olivat
samat.

Samana pysyi tuomiokin.

Kaikilta tahoilta saapui esirukouksia Hornin hyväksi, mutta turhaan;
tuomion toimeenpaneminen lykättiin kuitenkin kerta kerralta
tuonnemmaksi.

Lopulta lykättiin mestauspäivä joulukuuhun. Herttua ja Sigismund
koettivat saada kuningasta heltymään, mutta hän vastasi sättien ja
ärjyen.

Vihdoin, itse mestauspäivänä, he ottivat kaksivuotiaan prinssi
Juhanan kanssaan, ja hänen jokeltavista esirukouksistaan hirmuvaltias
viimeinkin heltyi.

Kaarle Horn armahdettiin itse mestauspaikalla, mutta vietiin
Örbyhusiin vankeuteen.

Sigismund vapautti hänet sittemmin sieltä, mutta syvästi
loukkaantuneena kokemastaan kohtelusta hän vetäytyi pois julkisesta
elämästä ja eli muutamia vuosia hiljaisuudessa kartanossaan Suomessa.

Mutta hyvitys oli toki tulossa.

Kun Kaarle herttua sai vallan käsiinsä, nimitettiin Kaarle Horn
Räävelin maaherraksi ja sotapäälliköksi Liivinmaahan.

Jo 1601 päättyi hänen mainehikas elämänsä; hän ei ollut pilannut
isänsä, urhean Henrik Hornin mainetta.

Hän jätti jälkeensä neljä poikaa, kaikki mainioita miehiä, joista
Kustaa Horn oli nuorin ja suurin.

"Oli", sanoo Geijer, "useampia ruotsalaisia sukuja kuin yksi, joista
tähän aikaan koitui moisia hedelmiä; ne viittaavat tulevaisuuteen,
suuren Kustaa Aadolfin aikaan."

       *       *       *       *       *

Kun Kaarle Horn oli kutsuttu pois, puhkesi Räävelissä huovimeteli,
minkä Yrjö Boije, joka menestyksettä piiritti Ivangorodia, vaivoin
sai tukahutetuksi.

Tehdäkseen veljensä mieliksi matkusti Kaarle herttua sinne, mukanaan
joukko sotaväkeä, mutta hänestä näytti, ettei hän voinut siellä
mitään saada toimeen, ja hänellä oli luultavasti hyvin vähän halua
koko yritykseen, jonkatähden hän palasi Ruotsiin alkupuolella vuotta
1591.

Virossa oli sotapäällystö niin kyllästynyt pitkälliseen sotaretkeen,
että lopuksi omin uhin tahtoi tehdä rauhan.

Sigismund teki rauhan Puolan puolesta ja sai samalla aikaan Ruotsille
välirauhan vuodeksi.

Mutta tuo suututti taaskin Juhanaa. Ei hänen poikansa eikä
veljensäkään saanut olla hänen holhoojanansa, ja hän käski jatkaa
sotaa.

Uudet sotaväenotot Ruotsissa, huovimetelit maksamattoman palkan
tähden, molemminpuoliset hävitykset ja jokunen onnellisempi aseleikki
Ruotsin puolelta olivat muuten mainittavia tapauksia tässä sodassa
Juhanan hallituksen kahtena viime vuotena.

Vihdoin Klaus Fleming ryntäsi Venäjälle ja löi viholliset useassa
taistelussa.

Eräässä taistelussa jäi kentälle 6,000 venäläistä, ja tuosta voitosta
kuningas Juhana iloitsi niin suuresti, että määräsi vietettäväksi
yleisen kiitospäivän.

Mutta hänen ilonsa eivät enää olleet pitkäaikaisia.



22.

MIELENHÄIRIÖ.


Olisi odottanut, että Juhanan viimeiset elinvuodet olisivat
muuttaneet hänen mieli- ja toimenpiteitään kirkon asioissa, mutta
niin ei käynyt.

Hän oli tyytymätön itseensä ja ympäristöönsä, uupunut joka puolelta
kohdanneesta vastarinnasta, kaipasi alituisesti poikaansa, ja
liturgia oli nykyään ainoa, josta hän itsepintaisesti piti kiinni.

Hänen oli kyllä pakko suostua kirkolliskokoukseen, jossa jokaisella
olisi vapaa puhevalta ja jossa ei kenelläkään olisi oikeutta pakottaa
toisen omaatuntoa.

Emme saa tämän nojalla uskoa, että Juhana olisi ruvennut horjumaan.
Kaarle oli nämä ehdot asettanut, ja Juhana oli niihin suostunut;
mutta se ei estänyt kuningasta testamentissaan määräämästä, että aina
edelleenkin oli pysyttävä samassa kirkollisessa tunnustuksessa, jota
hänen hallituskautenaan ja etenkin hänen hovissaan oli noudatettu.

Alussa vuotta 1591 kuoli arkkipiispa Antti Björnram. Hän oli ollut
Juhanan uskollisin tuki taistelussa liturgian puolesta; kuninkaan
suosiota saavuttaakseen hän uhrasi uskonnollisen vakaumuksensa,
kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän pakotti hyväksymään uuden
kirkollisen järjestyksen ja kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän
leimasi majesteettirikokseksi jokaisen poikkeamisen tästä säädetystä
järjestyksestä.

Arkkipiispan kuolema oli kova isku kuningas Juhanalle. Toinenkin
liturgian urhea puolustaja, Linköpingin piispa Pietari Kaarlenpoika,
jonka Sturein murhasta muistanemme, oli äskettäin kuollut, ja
Juhanasta tuntui, kuin luiskahtaisi heidän kerallaan koko liturgia
hänen käsistään.

Oi, hänellä oli niin paljon surua ja harmia, tuolla hurskaalla
kuninkaalla!

Hänen uskollinen palvelijansa Juhana Henrikinpoika joi
kohtuuttomasti, mutta pahempi oli, että hän juovuspäissään teki
tekoja, joita ei sittemmin enää voinut selittää.

Kirjettä, jossa Juhana antoi hänelle määräyksiään Eerikin
kuolintavasta, ei hän ollut antanut takaisin... hän oli unhottanut
sen, sanoi hän, ja nyt liikkui huhu, että se oli löytynyt
virkahuoneesta muun romupaperin joukosta ja joutunut Eerik Sparren
käsiin.

Eikö hän vihaisi tuota ihmistä, joka oli saanut tietoonsa moisen
salaisuuden.

Tiesikö kukaan hänen vihollisistaan, miten hän kärsi.

Tiesivätkö he, että hän usein sulkeutui linnan kappeliin ja
käyskenteli siellä useita tunteja mielessään hautoen asiaa, joka oli
poliittinen välttämättömyys?

Tiesivätkö he, että hän tuontuostakin kärsi mitä katkerinta
omantunnontuskaa, vaikka olikin tehnyt vain mitä oli pakko tehdä...
Ja vieläkin pahempaa...

Hän näki edessään murhatun veljensä... toisinaan hän käveli hänen
vieressään edestakaisin kirkon käytävällä. Juhana ei rohjennut
katsahtaa häneen, mutta hän näki hänen varjonsa ja tunsi, kuinka se
puoli ruumista tuli aivan kylmäksi.

He eivät olleet koskaan puhutelleet toisiaan, mutta ei sitä
tarvittukaan, sillä he voivat lukea toistensa ajatukset, kuin
olisivat ne olleet tulikirjaimilla kirjoitetut.

Eerikin ajatukset olivat ensin tulkittavissa.

"Lapsuudesta asti minä olen vihannut sinua, sillä sinä ryöstit
minulta isäni rakkauden; sinä huomautit kaikkia minun vikojani,
suurempia ja pienempiä, ja siitä ne kasvoivat niin suunnattomasti,
että minun täytyi kiirehtiä voidakseni tulla siksi, miksi sinä minut
teit, ja sinun kuvasi syöpyi sieluuni, silmieni edessä välkkyivät
alati sinun vaaleat hiuksesi ja vihaiset silmäyksesi. Minä tiesin,
että ne tulisivat voittajikseni, se oli tähdissä luettavana, ja
pitkän vankeuteni aikana olen minä joka päivä yhdeksän vuoden
kuluessa huutanut kostoa sinulle... sentähden ei ole minulla mitään
rauhaa... Sentähden täytyy minun etsiä sinua, sillä viha sitoo meidät
toisiimme ikuisesti, ikuisesti."

Juhanaa palelsi niin että hän vapisi, mutta hiki virtaili hänen
otsallaan ja poskillaan, ja vastoin tahtoansakin täytyi hänen lausua
sisimmät ajatuksensa, jotka hän mieluimmin olisi tahtonut kätkeä
sydämeensä:

"Alusta alkaen olit sinä tielläni; isäni olisi tahtonut antaa kruunun
minulle, mutta sinä olit esikoinen. Kateus synnyttää kauheita tuskia,
ja minä olen niitä kaikkia kärsinyt sinun tähtesi; kaikki sinun
osaksesi tullut kunnia oli kuin ryöstetty minulta, ja kun sinä panit
kruunun päähäsi, tuntui kuin olisi sydänvereni tahtonut tunkeutua
ulos.

"Minä toivoin, että kapinan aikana Kaarle tai joku muu ottaisi sinut
hengiltä, sillä minä tiesin, etten saa mitään rauhaa, niin kauan
kuin sinä elät... Lyhyen aikaa minä pidin sinusta, vieläpä oikein
rakastinkin sinua, luulen... se tapahtui silloin, kun sinä murhasit
Sturet, menit naimisiin huovintyttären kanssa, tuomitsit ja katkaisit
kauloja... Semmoinen valmisti tietä minulle... Kuinka minä nautinkaan
ajatellessani sinun kuolemaasi... jos olisin voinut, olisin minä
-- salaisesti -- tahtonut olla silloin saapuvilla... mutta nuo
katalat lykkäsivät sen aina tuonnemmaksi... he eivät pitäneet mitään
kiirettä... itse täytyi minun miettiä kaikki... öisin, kun en voinut
nukkua, tuumailin, mitä kaikkea mahdollisesti voisi tapahtua, ja
senjälkeen minä annoin määräykseni. Niin"-- tässä hänen täytyi nauraa
-- "en ole koskaan nukkunut niin hyvästi kuin yöllä senjälkeen kuin
tiesin murhasi tapahtuneeksi... Mutta ilo ei tullut pitkälliseksi...
pelkäsin Kaarlea... ja aatelia!

"Pirullisella viekkaudella he ovat viekoitelleet Sigismundin luotani,
mutta sitä he saavat katua.

"He tahtovat kaikki repiä kappaleiksi liturgiani, mutta sekin on
minun lapseni ja sen täytyy elää minun jälkeeni. Jälkimaailma on
tunnustava, että minä olen yhtä suuri kuin monet vanhan testamentin
profeetoista. Liturgiaani olen koonnut kaiken, mitä parasta on muissa
uskonnoissa, eikä kukaan muu kuin minä ole kyennyt sitä tekemään...
sentähden minua ennen muita ylistetään, ja minä lyön viholliseni
maahan, jalkojeni astinlaudaksi.

"He eivät tahdo tunnustaa rikkoneensa minua vastaan, mutta minä
pakotan heidät siihen.

"Enkö minä ole ollut pakotettu mukautumaan heidän tahtonsa, minä,
kuningas Jumalan armosta?

"Miksi ei ole ukkonen iskenyt alas ja musertanut kavaltajia, jotka
ovat rikkoneet Jumalaa vastaan, kuninkaallista majesteettia vastaan?
Mutta minä, minä muserran heidät..."

"Ha-ha-haa!" kaikui terävästi ja läpitunkevasti, ja ylhäällä kirkon
holveissa toisteli kaiku kamalaa naurua. Mikä se oli... Oliko se
Juhana itse, vai oliko se Eerik? Kauhun valtaamana seisoi kuningas...
Oliko hän uneksinut... vai olivatko hän ja Eerik todellakin
keskustelleet kauan toistensa kanssa?

Kuningas katsoi arasti ympärilleen; kaamea valo muodosteli pitkiä
varjoja... oliko hän vielä talossa, tuo hirveä... hän ei uskaltanut
liikahtaa, kauhu ja pelko jäädyttivät veren hänen suonissaan... hän
olisi tahtonut huutaa, mutta hän häpesi sitä, ja hän hiipi ovelle,
aukaisi sen ja juoksi pois kuin takaa-ajettuna.

Mutta sellaisista ajatuksista ei ole helppo päästä, ne riippuvat
kiinni kuin takkiaiset ja pistävät, jos vähänkin liikahtaa.

Kuningas Juhana käyttäytyi kuin raivohullu vangittuja neuvosherroja
kohtaan, mutta hän ryömi kuin raukka niiden vihollisten edessä, joita
hänellä oli ajatuksissansa.

Sota Venäjää vastaan, josta ei koskaan tullut loppua, kirkolliset
suunnitelmat, joilla ei ollut mitään menestystä, kaikki nämä
kiehuivat katkeraksi ja syövyttäväksi sapeksi, jonka täytyi päästä
purkautumaan.

"Kostoa, kostoa", mietti hän, "sitten saan paremman rauhan!"

Säädyt kutsuttiin Tukholmaan kesäkuussa ja herrat vietiin sinne
maatiloiltaan.

Kuningas oli päättänyt itse esiintyä syyttäjänä.

Herttuan, kokoontuneen aateliston, syytettyjen ja heidän rouviensa
läsnäollessa hän astui saliin, kasvoilla katkera ilme ja huulet
yhteenpuristettuina.

Värisevällä äänellä ja harmista vavisten hän alkoi lausumalla,
ettei hänellä suinkaan ollut mitään persoonallista vihaa syytettyjä
vastaan, mutta miten he olivat käyttäyneet häntä kohtaan?

Vuonna 1563 olivat he olleet apuna vangitsemassa häntä Turussa ja
allekirjoittaneet hänen kuolemantuomionsa.

He olivat yllyttäneet kuningas Eerikkiä antamaan Juhanan puolison
Katariinan Venäjän tsaarille.

Heidän vaikutustaan oli se, että Sigismund oli joutunut Puolaan ja
Vironmaa melkein menetetty.

He olivat, osittain muiden kautta, joko hyvällä tai pahalla saaneet
Sigismundin lähtemään Räävelistä.

Ja vihdoin olivat he saaneet aikaan eripuraisuutta kuninkaan ja
herttuan välillä ja siten koettaneet saada Vaasan sukua turmioon
j.n.e.

Nyt hän luultavasti odotti, että herrat lankeisivat polvilleen.

Mutta siinä hän suuresti pettyi.

He olivat hyvin valmistautuneet ja puhuivat syyttömyydestään ja
puolustuksekseen.

Juhanan viha leimahti ilmiliekkiin; hän puhkesi koviin sanoihin ja
luetteli mitä pahaa ja häpeällistä hän tiesi heistä itsekustakin.

Hogenskild Bielkeä syytettiin siitä, että hän oli paennut
Kungs-Norrbystä ja että hän ja Pietari Brahe Tanskan sodassa olivat
antaneet yksinkertaisen tallirengin vangita itsensä.

Kustaa Banéria syytettiin arkuudesta koska hän ei ollut tullut Kaarle
Hornille avuksi ja sentähden oli syynä Kaporien ja Ivangorodin
menettämiseen.

Eerik Sparre oli vastoin valtuuttansa luovuttanut Vironmaan ja
sitäpaitsi oli hän kuninkaalta lupaa pyytämättä nuoruudessaan ottanut
vastaan vapaaherran arvon Skotlannin hovilta.

Mutta herrat, etenkin Eerik Sparre, puolustautuivat voimakkain, hyvin
valituin sanoin.

Silloin kuningas joutui aivan suunniltaan, ärjäisi heille, että
heidän tuli olla vaiti, tempasi miekkansa ja häristi sitä heidän
edessään.

"Tiedättekö, että Jumala on antanut tämän minulle rangaistakseni
kavaltajia ja valansa rikkojia!" kirkui hän ja lähti nopeasti salista.

Tähän asti oli herttua ollut äänettömänä kuuntelijana, kulmat
kurtussa. Kun yleinen hälinä kuninkaan poistuttua oli vaiennut, käski
hän Olavi Sverkerinpojan lukea syytökset.

Kun herrat senjälkeen antoivat selityksensä, keskeytti herttua heidät
useita kertoja epäillen heidän tiedonantojaan.

Kohta senjälkeen tuli sana kuninkaalta, että herrat eivät saaneet
vastata syytöksiin ja että kokous oli hajoitettava.

Herttua nousi, ja kaikki muut seurasivat esimerkkiä, mutta kuin
yhteisestä mielijohteesta kiiruhtivat kaikki rouvat herttuan luo,
lankesivat hänen jalkoihinsa ja huusivat: "Armoa!"

Hän nosti heidät ylös vastaten voivansa vähemmän kuin he luulivatkaan.

"Silloin ei meillä ole mitään suojaa täällä maan päällä", sanoi Ebba
rouva itkuun purskahtaen.

Herratkin tulivat pyytämään hänen puolustustaan ja voimakasta
välitystään.

"Yhdellä ehdolla", vastasi herttua; "että tunnustatte itsenne
syyllisiksi. Se on välttämätöntä kuninkaan arvon vuoksi."

Kaikkien puolesta vastasi Eerik Sparre, että he eivät tahtoneet
eivätkä voineet tunnustaa menetelleensä uskottomasti ja kavaltajina,
mutta kyllä huolimattomasti ja ymmärtämättömästi. Herttua näytti
tyytyvän tähän ja lupasi kättä lyöden sekä yrittää välitystä että
itse puolestaan olla suosiollinen, jonka jälkeen he erosivat.

Oli mahdotonta saada järkisyitä kuninkaaseen mitään vaikuttamaan, ja
siitä pitäen herttua vetäytyi erilleen koko jutusta.

Juhana jatkoi ankarasti vihanpurkauksiansa; neuvosherrat oli
nöyryytettävä, maksoi niitä maksoi. Kuningatar neuvoi heitä
alistumaan, ja Olavi Sverkerinpoika alkoi taaskin juoksennella
edestakaisin sovintoehdotuksineen.

Näin kyhättiin uusi kirje, jossa herrat puhuivat laiminlyönnistään ja
ymmärtämättömyydestään.

Juhana hylkäsi sen.

Seurasi toinen, jossa he katuivat ylen rohkeita vehkeitään.

Muutamat neuvosherrat veivät sen itse perille ja pyysivät polvillaan
armoa; mutta yhtä turhaan.

Kuningas laati nyt itse ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli
tunnustaa itsensä syyllisiksi kaikkeen, mistä heitä oli syytetty, ja
luvata suurempaa uskollisuutta vastedes. Sitten he saisivat armon.

Tämän johdosta kirjoitti Kustaa Banér luottavassa kirjeessä
veljelleen:

    'Jos allekirjoittaisin sellaisen kirjelmän, minkälainen omatunto
    minulla olisi? Jumalan sanassa kielletään väärän todistuksen
    lausuminen lähimäisestä; enpä luule, että siinä käsketään
    valehtelemaan omille niskoilleen. Jumala meitä sellaisesta
    varjelkoon! Joka sellaista puoltaa, hän käyttäytyy akkamaisesti.
    Suurempaa uskollisuutta kuin tähän asti en myöskään voi luvata.
    Sitä minä en voi, sillä Jumala tietää, etten koskaan ole
    ajatellut mitään kuningasta vastaan, enkä ole aikonut tehdä
    perimysoikeutta mitättömäksi j.n.e.'

He kieltäytyivätkin yksimielisesti kirjelmää allekirjoittamasta.

Pian senjälkeen saapui uusi tieto, että heidät, jos he edelleenkin
kieltäytyivät, muutetaan seuraavana päivänä kovempaan vankeuteen,
muutamat Örbyhyn, toiset Upsalaan ja Vesteråsiin.

Erityisesti uhattiin herra Eerik Sparrea, että hänet vietäisiin
Eskilinkamariin Tukholman linnaan; veneet olivat jo valmiina --
sanottiin -- eikä herroilla ollut miettimisaikaa kuin seuraavaan
aamuun.

Vastaus kuului: "Me emme voi mennä pitemmälle kuin menty on;
jos tahdotaan tehdä väkivaltaa meille, joita ei ole syyllisiksi
todistettu, niin me emme voi sitä auttaa, mutta me jätämme itsemme
kaikkivaltiaan Jumalan huomaan."

Kahdesti uhkaus uudistettiin, mutta vastaus oli ja pysyi samana.

Kolmannella kerralla tehtiin täyttä totta. Kello 12 yöllä heinäkuun
19 p:nä 1591 otettiin Sten Banér vuoteestaan ja lähetettiin
Svartsjöhön. Heti senjälkeen vietiin Hogenskild Bielke ja hänen
veljensä Ture sekä Kustaa Banér Drottningholmaan ja Eerik Sparre
Rydboholmaan. Kaikki pantiin kovan valvonnan alaisiksi.

Seuraavana päivänä tuli käsky Juhanalta, että oli ryhdyttävä
ankarimpiin tarkastuksiin.

Kaikki kaapit, laatikot ja arkut aukaistiin ja etsittiin, mutta
mitään kavalluskirjeitä ei löytynyt. Juhanan kätyrinä tässä toimessa
oli Eerik XIV:n murhaaja, Juhana Henrikinpoika, johon kuningas
suuresti luotti.

Asia alkoi jo herättää huomiota; varsinainen rahvas, joka
tavallisissa oloissa on aatelin kadehtija, lausui julkisesti ilmi
säälinsä. Luultiin yleensä, että syynä herrojen epäsuosioon oli
se, että he olivat harrastaneet rauhaa ja peittelemättä puhuneet
valtakunnan köyhtyneestä tilasta.

Tuo omituinen oikeudenkäynti herätti sekä suuttumusta että inhoa.
Tapahtui useastikin, että kirkoista löydettiin nimettömiä,
kuninkaalle tai herttualle osoitettuja kirjeitä; niissä puhuttiin
maan kurjasta tilasta, varoitettiin ylpeydestä ja vääryydestä sekä
kehotettiin pontevasti tekemään rauha Venäjän kanssa.

Kerran kun neuvosherrat olivat saaneet luvan olla saapuvilla
julkisessa jumalanpalveluksessa, osoitti kansa heille niin suurta
osanottoa ja kunnioitusta, että Juhana sittemmin kielsi, että he
eivät enää saa tulla ulos.

Mikään ei estä hirmuvaltiasta, hän tottelee vain omaa tahtoaan.
Valtakunnan herroja syytetään, vangitaan, pidetään vuosikausia
vartioituina ja kohdellaan kuin rikollisia, vaikka ei mitään rikosta
ole todistettu; joko heillä ei ollut tukea yleisessä mielipiteessä,
tai ei yleisellä mielipiteellä ollut voimaa julkiseen toimintaan.

Olihan toki olemassa aatelisto, jonka kaikilla jäsenillä oli samat
harrastukset, oli valtiopäivät, missä heiltä ei puuttunut useita
hengenheimolaisia, mutta ei niin mitään tehty heidän hyväkseen.

Ei kapinanhievahdustakaan kuulunut; toisin oli ollut laita Kalmarin
unionin ja Kaarle Knuutinpojan aikana sekä Sturein ollessa
valtionhoitajina.

Silloin varustettiin linnat, pidettiin valtiopäiviä, kiihotettiin
kansa aseisiin, koottiin talonpoikaissotajoukkoja ja kiellettiin
esivallalta uskollisuus ja kuuliaisuus.

Mutta ne ajat olivat menneet; nyt oli kuningas mahtavin, vaikka hän
ei nojautunutkaan lakiin ja oikeuteen. Aatelin merkitys samoin kuin
sen vaikutuskin oli vahvasti alenemassa.

Hädässään pyysivät herrat Sigismundin välitystä, ja hän kirjoitti
Juhanalle, että hän mielellään tahtoisi jättää Puolan valtakunnan
ja olla kotimaassaan isänsä luona, mutta jottei joutuisi "toisesta
melskeisestä valtakunnasta toiseen", pyysi hän nyt, että hänen rakas
isänsä "ei tahtoisi niin menetellä Ruotsin etevimpiä miehiä vastaan,
kuuluivatpa he valtaneuvostoon taikka ei, että lesket ja isättömät
lapset huutaisivat turmiota ja kostoa hänen päällensä, niinkuin hän
olisi se, jonka tähden he olivat tulleet ahdinkoon".

Hän pyysi isäänsä myöskin muistamaan, että olisi ylistettävämpää
antaa armon käydä oikeuden asemesta kuin että oikeutta sen
ankarimmassa muodossa herroja kohtaan käytettäisiin.

Kuningas Sigismund näyttää olleen selvillä siitä, että neuvosherrat
eivät menetelleet väärin estäessään hänen kotimatkansa. Hän sanoo
nimittäin, ettei hän ollut katunut palauneensa Puolaan. Hänelle tulee
kyllä tilaisuus luopua valtakunnastaan kunniakkaammin, sanoo hän,
sekä lisää tahtovansa mieluummin olla sellaisen kansan keskuudessa,
joka mielellään näkee hänet ja haluaa häntä läsnäolevaksi, kuin
joutua sellaisen kansan joukkoon, joka hänelle huutaa kostoa ja
valittaa hänen tähtensä, ja katua sitä hetkeä, jolloin palasi
Ruotsiin, jos hänen kotimatkansa tuottaisi niin monille surua.

Mutta Juhana raivosi kuin mielipuoli. Hän näytti ottaneen elämänsä
tehtäväksi masentaa ja nöyryyttää vihollisensa. Mitäpä se merkitsi,
joskin hän oli väärässä; eikö hän ollut heidän kuninkaansa, tulihan
heidän alistua, mitä hän vain suvaitsikin heiltä vaatia.

Vihamielisyyttänsä hän osoitti vielä vainoamalla syytettyjen
palvelijoita, omaisia ja ystäviä. Heitä vangittiin vähimmästäkin
syystä, ja he saivat kestää monta kuulustelua täysin todistaakseen
viattomuutensa.

Niiden herrain, jotka tulivat viraltapantujen neuvosherrain sijaan,
täytyi vannoa sellainen vala, että he aina myöntyvät eivätkä koskaan
puhu vastaan, kuu kuningas näkee hyväksi seurata omia tuumiansa.

Vanha vala sitävastoin sisälsi, että heidän aina tuli neuvoa, mitä he
tarkoin tuumailtuaan Jumalan ja omantuntonsa edessä pitivät parhaana,
huomioonottamatta sima mitään pelon ja vihamielisyyden tunteita tai
kenenkään vihaa.

Maaliskuussa 1592 tehtiin vielä yritys jäykkäniskaisten herrojen
taivuttamiseksi. Molemmat Banér-veljekset ja Eerik Sparre vietiin
Tukholmaan ratsujoukon ympäröiminä. Heidät teljettiin linnan
vastarakennettuun holviin, jossa kalkinhaju oli kauhea, mutta lähellä
olevain likatunkioiden löyhkä vielä pahempi. Käytävän sulki kaksi
ovea, toinen toisen ulkopuolella, ja ne suljettiin puomeilla ja
lukoilla joka yöksi. Alussa saivat herrat hetkisen käyskennellä oven
ulkopuolella raitista ilmaa nauttimassa, ja silloin pääsivät heidän
rouvansa ja palvelijansa vapaasti heidän luokseen. Mutta kun herrat
edelleenkin kieltäytyivät kirjoittamasta sellaista pyyntökirjettä
kuin kuningas tahtoi, eivät he enää saaneet poistua vankilastaan,
heidän rouvansa ja palvelijansa ajettiin pois ja viimemainituilta
vaadittiin valallinen sitoumus, että he eivät ryhdy herrojensa
käskystä mihinkään Ruotsin kruunua vastaan.

Tyytymättömyys kuninkaan menettelytapaan oli kansassa yhä kasvamassa,
ja Olavi Sverkerinpoika, joka taas oli saanut toimekseen juosta
sovintoehdotusten kuljettajana, alkoi aavistaa, että herrat vielä
kerran voivat päästä valtaan.

Hän muutti senjälkeen kokonaan menettelytapaansa; hän oli ollut kopea
ja vaativa, nyt hän tuli nöyräksi ja matelevaksi sanoen olevansa
viaton ase kuninkaan kädessä.

Sparre loi häneen halveksivan silmäyksen huolimatta vastata.

"En minä anna hänelle mitään huonoja neuvoja, vaan toiset", sanoi
hän; "mutta, vastatkoot he puolestansa."

Hän juoksi pois, mutta palasi toisena päivänä taas Erik Lejonhufvudin
kanssa, saman, joka Räävelissä allekirjoitti kirjeen kuninkaalle.

Juhanan painavimpia syytöksiä oli se, että neuvosto mainitussa
kirjeessä muka oli uhannut sulkea hänet pois valtakunnasta.

Tämä asia tuli heti puheeksi.

"Voitko hyvällä omallatunnolla sanoa, että kirjeessä oli jotakin
sellaista?" kysyi Eerik Sparre.

Lejonhufvud änkytti hämillään, ettei hän sitä niin tarkkaan tiennyt,
mutta lupasi katsoa.

"Se sinun olisi pitänyt tehdä, veli, ennenkuin kirjoitit tuomiomme
alle ja otit tehtäväksesi sellaisen toimen kuin tämän", virkkoi
Sparre ankarasti.

Lejonhufvud kalpeni, mutisi jotakin monista tehtävistään ja kiiruhti
pois eikä enää palannut.

Olavi Sverkerinpoika ja hänen toverinsa saivat jatkaa keskusteluja.
Kun mikään muu ei auttanut, uhattiin herroja ikuisella vankeudella.
"Kuninkaallisella majesteetilla on kyllä leipää teille", sanottiin.

Toisella kertaa sanottiin, että "jos he itse eivät kyllästy
vankeuteen, niin kuninkaallinen majesteetti kyllä antaa heidän istua".

Kuningas oli niin kiihtyneessä tilassa, että kuningatar Gunilla ei
enää rohjennut esittää hänelle mitään armonpyyntöjä, tuskinpa edes
ottaa vastaan onnettomia rouvia.

Hurskasmielinen ja omaa tahtoa vailla kun oli, tuli hänen
vaikutuksensa kuninkaaseen hyvin vähäiseksi. Olevia oloja hän ei
käsittänyt, eikä Juhana häneltä koskaan neuvoa kysynytkään. Hän oli
nukke, jonka mieliksi kuningas teki, kun päähänsä niin pälkähti, ja
jolle hän antoi kovia sanoja, kun oli sellaisella tuulella.

Hänen poikansa oli sen sijaan kuninkaalle hyvin rakas; hänen kanssaan
hän saattoi leikkiä ja kisailla, ja ainoa keino saada Juhanan sydän
heltymään oli panna poika hänen syliinsä.

Nuoren kuningattaren päivät eivät juuri olleet hauskimpia. Hänen
saamansa kalliit puvut ja hänelle osoitettu kunnioitus menettivät
pian arvonsa hänen silmissään, ja hänen elämänsä oli tyhjää ja
ilotonta.

Hänen piti nauraa ja laskea sukkeluuksia, kun kuningas tahtoi saada
hauskuutta, hänen piti pukeutua komeasti näyttäytyäkseen linnassa,
puhua armollisesti niille, jotka olivat kuninkaan suosiossa, ja
alentuvasti toisille, vieläpä mennä kokonaan muutamain ohi; ja
ulkona kansan kesken piti hänen nyökätä ja tervehtiä tuttuja ja
tuntemattomia, kuin nuken, jota paulasta vedetään.

Mihin oli hänen hilpeä, suruton nuoruutensa hävinnyt? Häntä
kadehtivat hovineitsyet, jotka voivat lörpötellä ja nauraa kenen
kanssa tahansa; hän yksin oli pakotettu tarkoin miettimään joka
sanaansa.

Hovijunkkarit kertoilivat hauskoja kaskuja, jotka saivat neitoset
nauramaan katketakseen; hänen arvonsa mukaista ei ollut kuunnella
heitä, vaikka hän paloi halusta saada tietää mistä he puhuivat... Ja
Pietari Liljensparre!... Jospa kuningas tietäisi, miten rakkaat he
olivat olleet toisilleen, niin hän ei koskaan olisi tehnyt hänestä
hänen tallimestariaan!... Kuinka hänen tekikään pahaa, kun näki hänen
surulliset silmäyksensä, mutta ei olisi ollut hänen arvonsa mukaista,
että hän olisi ruvennut selityksiin, ja sitten hän oli arka... arka
omasta itsestään... ehkäpä tuo vain sanoisi jotakin, johon hänen
pitäisi vastata, vastata arvonsa säilyttämällä.

Mutta sitten Anna Roos rakastui kauniiseen tallimestariin ja keimaili
ihan hirveästi. Niin ei olisi Gunilla Bielke koskaan tehnyt, mutta
eipä hänen tarvinnutkaan. Se onnistui kuitenkin, miehet ovat niin
tuhmia, ja neitsyt Anna Roos ja Pietari Liljensparre tulivat molemmat
pyytämään kuninkaan ja hänen suostumustaan liittoonsa.

Hän oli näyttänyt sekä iloiselta että hämmästyneeltä uutisesta,
niinkuin hänellä ei olisi ollut asiasta aavistustakaan, mutta sitten,
jäätyään yksin, hän itki ja oli onneton.

Nyt he olivat naimisissa, ja hän oli siihen hyvin tyytyväinen;
mutta hänen elämänsä ei ollut tullut entistään iloisemmaksi, ehkäpä
päinvastoin.

Jospa hän olisi edes itse saanut pitää huolta pikku poikasestaan,
mutta sekin olisi alentanut hänen arvoansa; toiset saivat sen tehdä,
hän vain katsella. Ja nämä ylhäiset ja korkeasukuiset rouvat, jotka
lankesivat polvilleen hänen eteensä ja pyysivät, että hän puhuisi
kuninkaalle heidän miestensä puolesta, miten olikaan hän muutama
vuosi sitten niiannut maahan asti heidän edessään, ja he olivat
armollisesti nyökänneet hänelle, ja nyt -- aivan päinvastainen suhde.

Hänen teki pahaa nähdä heidän epätoivoansa ja suruansa. Rouva Ebba
Sparre oli aina ollut hänen erittäin hyvä ystävänsä, hän oli ollut
tuttu kaikkien heidän kanssa. Miten mielellään hän olisikaan tehnyt
vastapalveluksen rouvaraukoille, ja hän rukoili kuningasta heidän
puolestaan; ensi kerralla hän ei pahastunut, mutta sitten... ei
kukaan saanut sitä tietää... mutta paljoa ei puuttunut, ettei hän
lyönyt häntä.

Senjälkeen hän koetti mitä rukoukset ja kyyneleet voivat. Mutta ei
mikään auttanut; kuningas uhkasi kieltää syytettyjen rouvia tulemasta
hänen läheisyyteensä. Oli kauheata, kun piti sanoa heille tämä, mutta
hänen täytyi tehdä se säästääkseen heitä siitä nöyryytyksestä, että
palvelijat ajaisivat heidät ulos linnasta.

Sentähden oli hän neuvonut heitä kehottamaan miehiänsä taipumaan
kuninkaan tahtoon, mutta he vastasivat, että kunnia epäsi sen; herrat
eivät voineet eivätkä tahtoneet valehdella omille niskoilleen.

Sitten hän sai tietää, että he sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin
hän oli luotansa sysännyt heidät, olivat tavanneet kuninkaan,
polvillaan ryömineet hänen edessään sekä itkien, valittaen ja
rukoillen pyytäneet häneltä armoa puolisoilleen, mutta kuningas oli
vain vastannut vihaisin silmäyksin ja kovin sanoin.

Rouva-rukat! Gunillan sydäntä kirveli heidän tähtensä.

Herttua oli aikaa sitten palannut ruhtinaskuntaansa, mutta huhuja
liikkui, että hän ei hyväksynyt tällaista menettelyä herroja vastaan
ja että hän ei tahtonut olla asian kanssa tekemisissä.

Tämä sekä huolestutti että pelotti kuningasta. Jos nyt Kaarlekin
kääntyisi häntä vastaan, ei hänellä olisi kehen turvautua...
sitäpaitsi hän tunsi olevansa sairas ja alakuloinen, hänestä näytti
kaikki olevan häntä vastaan.

Tähän tuli lisäksi ulkonaisia seikkoja, jotka herättivät hänen
pelkoaan ja masensivat hänen mieltään.

Niistä teemme aikoinaan selkoa.

Ne antoivat kuitenkin aihetta siihen, että herrat pääsivät
vankeudestaan ja saivat muuttaa kaupunkiin sekä sitten maatiloillensa.

Mutta täydelleen ei hän tahtonut millään ehdolla antaa heille
anteeksi.

Jos ajattelemme, että turhamaisuus oli pääpiirteenä Juhanan
luonteessa -- nimittäin jos yleensä tahdomme myöntää, että hänellä
oli mitään luonnetta -- niin oivallamme myöskin miten loukkaavalta
hänestä tuntui, kun hän toukokuussa 1592 sai kirjoituksen
pappeinkokoukselta, joka kuvaili liturgian onnettomia vaikutuksia,
se kun oli synnyttänyt omantunnon levottomuutta, epäilyksiä uskonnon
pyhyyttä vastaan, epäluuloja ja taisteluita. Papit pyysivät sentähden
saada vapautua siitä sekä anoivat, ettei uskontoon enää lisättäisi
inhimillisiä säädöksiä ja että he saisivat pitää kristillisen
vapautensa ja sentähden palautua niihin kirkkotapoihin, jotka ennen
vuotta 1560 olivat olleet käytännössä.

Lopuksi he kehottivat kutsumaan kokoon kirkolliskokouksen, jonka
päätöksiin, mitä messujärjestykseen tuli, he lupasivat alistua.

Kaksi piispan lähettämää pappia vei perille kirjoituksen. Tämä oli
kovin isku, mikä oli kohdannut Juhanaa, ja se koski häneen syvästi.

Mutta myöntyä hän ei voinut. Vastaus oli ankara ja moittiva. Ainoa,
mihin hän voi suostua, oli se, että hän antoi anteeksi, että heillä
oli ollut semmoinen halu annettujen lupaustensa rikkomiseen.

Messujärjestyksen suhteen he sitävastoin saivat menetellä niinkuin
luulivat siitä voivansa Jumalan ja esivallan edessä vastata.

Mutta molemmat lähetystössä olleet papit (Vexiön kirkkoherra Steno
Maununpoika ja Mohedan kirkkoherra Joonas Antinpoika) olivat
omantunnonmiehiä, ja he kieltäytyivät sentähden viemästä sellaisia
terveisiä virkaveljilleen.

Juhana oli väsynyt ja sairas, hänellä ei ollut aavistustakaan
siitä, että hänen oma kurittajansa jo oli nostanut viikatteensa, ja
sentähden hän tiedusteli asiaa Klaus Bielkeltä ja Bengt Ribbingiltä,
jotka molemmat rohkenivat sanoa hänelle, että yleinen mielipide oli
pappien puolella.

Nämä kutsuttiin taas kuninkaan luo: he saivat nyt lempeämmän
suullisen vastauksen sekä lupauksen, että kuningas antaa heille
anteeksi heidän laiminlyöntinsä liturgian käyttämisessä.

Ei ainoastaan pappeinkokouksessa, vaan kaikkialla koko maassa tämä
tieto herätti suurta iloa ja uusia toiveita.

Molemmat Vexiön papit, jotka saarnasivat Tukholmassa, tunnustivat
avomielisesti ja peittelemättä kuuluvansa evenkelis-luterilaiseen
tunnustukseen ja saivat onnittelukirjeitä -- saman uskon tähden
vangituilta lehtoreilta ja kappalaisilta Tukholmassa.

Angermanus riemuitsi, kun sai kuulla heidän rohkeudestaan ja
kuninkaan myöntyväisyydestä.

"Parempi aika on koittamassa Ruotsille", kirjoitti hän, "ja mitäpä,
antaisinkaan, jos saisin olla mukana."

Mutta kaikki muistivat, että tämä voimakas vastustus oli alkuisin
herttuakunnasta.



23.

VOIMAKAS KÄSI.


Näiden jyrkkien murrosten aikana oli Kaarle ollut levossa ja erillään
kaikista järkytyksistä.

Epäjärjestys ja huono rahavarainhoito synnyttivät yhä kiihtyvää
nurinaa kuningaskunnassa.

Viisaus ja säästäväisyys olivat tuottaneet hyvinvointia ja
tyytyväisyyttä herttuakunnassa.

Kirkolliset olot olivat synnyttäneet ankaria riitoja ja herättäneet
tyytymättömyyden myrskyn kuningaskunnassa.

Herttuakunnassa ei rauha koskaan ollut häiriintynyt. Juhanan arvo
oli vaipunut vuosi vuodelta; hänelle eivät ylhäiset eivätkä alhaiset
antaneet mitään arvoa.

Kaarle saattoi olla täysin puolueeton ja kuitenkin sanoa, että
arvonsa oli yhä kohoamassa.

Herttuakunnan väestö, etenkin varsinainen rahvas, melkein jumaloi
häntä.

Isänsä esimerkin mukaan oli hän usein antanut heille hyviä
kehotuksia. Vieläkin oli hänen tapansa toisinaan käydä tervehtimässä
yhtä ja toista vanhaa tuttua, ja se oli kiinnittänyt heidän sydämensä
häneen; hän oli heidän ystävänsä ja uskottunsa.

Entäpä aateli?... Niin, se tunsi hänet niinkuin hänkin sen. Ei se
ollut hän, joka oli vieroittanut kuninkaan neuvosherroista, siitä he
olivat itse pitäneet huolen.

Ei kukaan voinut panna vähemmän luottamusta näihin korkeihin
herroihin kuin herttua, mutta hänellä oli kykyä, jota kuninkaalta
kokonaan puuttui; hän voi huomata ja tunnustaa, että kuningas oli
väärässä.

Tarvitaan joku määrä luonteenlujuutta, ennenkuin voi sietää saatua
moitetta ja samalla kertaa huomata sen oikeutetuksi.

Heikko hämmentää käsitteet omassa tietämyksessään; hän _ei tahdo_
tunnustaa vääryyttänsä.

Voimakkaalla sitävastoin on rohkeutta tunnustamaan, että mikä on
menetetty, se on menetetty.

Kuningas antoi vastustajillensa aseet käteen; kun hän ei voinut
todistaa mitään heitä vastaan, miksi hän ei antanut heidän mennä?
Herttua oli sanonut hänelle sen, ja kun hän ei tahtonut ottaa sen
mukaan ojentuakseen, meni Kaarle matkoihinsa.

Hän ikävöi aina Nyköpingiin, johon hänen sekä iloiset että surulliset
muistonsa liittyivät.

Nyt oli kolme vuotta siitä, kun hän menetti Mariansa, mutta hänen
sijassaan oli Kaarlella Katariinansa, tuo rakastettava lapsi, joka
hyväilyillään jo oli saanut paikan isänsä sydämessä; jokaisen
joutohetkensä Kaarle omisti hänelle.

Mutta olipa toinenkin, joka myöskin vaati hänen huomiotaan puoleensa:
pitkä, komea poika, isänsä ilmielävä kuva.

Kuinka monta kertaa hän olikaan mielinyt, että voisi ottaa hänet
lailliseksi pojakseen.

Hänen luonteessaan oli lempeyttä, joka muistutti äitiä, mutta hän oli
perinyt isänsä reippauden ja miehuuden.

Kymmenvuotiaana hän menetti opettajansa ja kasvatusisänsä.

Silloin oli herttua ensi kerran vakavasti keskustellut hänen kanssaan.

Sitten hän ei koskaan voinut unhottaa sitä tarkkuutta ja ikäänkuin
heräjävää harrastusta, jolla poika kuunteli häntä.

Hän oli herttuan poika, eikä hänellä sentään ollut muita vaatimuksia,
kuin mitä jokainen poika voi isältään vaatia: kasvatusta varojen ja
tilaisuuden mukaan.

Jos hän osoitti omaavansa tietoja ja olevansa hyväntapainen, voisi
herttua ehkä vastaisuudessa toimittaa hänelle tilaisuuden palvella
maata ja valtakuntaa.

Poika pani pikku kätösensä hänen käteensä, katsoi uskollisilla
lapsensilmillään häneen ja sanoi:

"Herttua tulee olemaan tyytyväinen minuun."

Ja lupauksensa hän pitikin säntilleen.

Papin perheestä, jossa häntä kasvatettiin, sai hän parhaat
arvolauseet; hänen pahin poikakujeensa oli se, että hän kerran ajoi
yli ojan ja hevonen katkaisi jalkansa. Toveriensa kesken hän osoitti
ritarillisuutta, ottaen virheet omikseen ja jättäen ansiot muille.
Ahkera hän oli lukemaan, mutta piti enemmän aseharjoituksista ja
saavutti näissä suurta kiitosta.

Herttua piti hänestä enemmän kuin itselleenkään tahtoi myöntää;
mutta tämä rakkaus osoittautui suurissa vaatimuksissa. Nuoren Kaarle
Kaarlenpojan tuli _kaikessa_ olla toverejaan etevämpi.

Sellainen oli tuo ankara määräys, ja se seikka, että poika
pyrkiessään sitä täyttämään ei johtunut ylimielisyyksiin, osoitti
luonnonlahjoja, joita hän ainakaan ei ollut perinyt isältään.

Huomattavana piirteenä herttuassa oli, että hän ajatteli omia
asioitansa, oivalsi mitä mahdollisesti tuli tapahtumaan, ja sovitti
tekonsa sen mukaan.

Millainen oli Ruotsin tulevaisuus? Voiko otaksua, että Sigismund
tulisi kuninkaaksi?

Voisiko hän samalla kertaa hallita protestanttista ja katolista
valtakuntaa?

Tai koetettaisiinko vielä kerran saada katolinen oppi maahan?

Se ei onnistuisi; siitä meni herttua takaukseen.

Entä Gunillan poika?

Kuka tietää, mitä hänestä tulee.

Jos herttua menisi uusiin naimisiin...

Kovin halukas hän ei ollut, ei tiennyt edes kenen valitsisikaan...
vallanperimyksen vuoksi hän sen tekisi... voitiinhan tässä kaikessa
tapauksessa tulla tarvitsemaan vastapainoa, jos katolisia vaikutuksia
rupeaisi tuntumaan.

Silloin juolahti hänen mieleensä Hessenin herttuan Adolfin tytär...
oli ollut kysymys liitosta hänen ja Sigismundin kesken, he olivat jo
vaihtaneet kuviakin, mutta siihen tuli Puolan-matka, ja asia raukesi.
Hän ei ollut mikään kaunotar, hän oli kookas ja vanttera, noin
kahdenkymmenenvuotias.

Kaarle itse oli täyttänyt neljäkymmentäneljä -- rakkautta hän ei
pyytänyt, vain vahvan ja terveen puolison.

Sanottiin, että neidolla oli kova ja kärtyinen luonne. Kaarlea se ei
pelottanut; hän voi kyllä pitää hänet kurissa, itse hän oli herra
talossaan.

Mitä enemmän hän mietti asiaa, sitä useammin se tuli mieleen, ja
enempää ajattelematta hän kirjoitti herttualle ja kosi.

Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa, se oli kaikin puolin
suosiollinen: prinsessa suostui.

Kaarle matkusti heti Tukholmaan.

Tänne oli huhu äsken tapahtuneesta kihlauksesta jo ehtinyt, ja
Juhanan pelko veljen suhteen leimahti uuteen liekkiin.

Mikä oli luonnollisempaa, kuin että Kaarle toivoessaan itselleen
poikia myöskin saisi halun tavoitella kruunua? Nyt oli parasta
asettua hyviin väleihin herrojen kanssa.

Kohtaus veljesten kesken oli, niinkuin se yleensä oli viime aikoina
ollut, ystävällinen. Kumpikin tiesi mitä salasi, mutta Kaarlen, joka
arvasi Juhanan ajatukset, oli vaikea tuoda esiin mitä hänellä oli
varsinaisena asianaan.

Sitten juolahti hänen mieleensä jotakin muuta.

Ja kaikella sillä lämmöllä, jota Kaarle voi osoittaa, kun hänellä oli
jotakin sydämellään, hän puhui tuosta pojasta, jota hän niin paljon
rakasti ja josta hän toivoi niin paljon; nyt olisi aika perustaa
hänen tulevaisuutensa, ja siihen hän tarvitsi kuninkaan apua.

Juhana oli ihastuksissaan siitä, ettei mitään muuta ollut
kysymyksessä, ja kysyi, eikö herttua tahtoisi häntä aateloiduksi.

Tämä kiitti ja vastasi, että se helpottaisi hänen edistymistään.

"Sitten nimitän hänet Gyllenhjelmiksi. Saman nimen olen antanut
omille äpärälapsilleni."

Herttua sanoi olevansa tyytyväinen siihen.

"Minä piirrän itse hänen vaakunansa", jatkoi kuningas tyytyväisenä;
"siihen tulee valkoista, punaista ja sinistä, ja voisihan siihen
liittää puoleksi kullatun... ja saatpa nähdä, saatpa nähdä... minulla
on sellaisissa asioissa hyvin hauskoja keksintöjä."

Sen herttua tiesi ja hän kertoi kuninkaalle, että aikomuksensa oli
lähettää nuorukainen Ranskaan, jossa hänellä olisi sikäläisessä
sodassa hyvä tilaisuus kehittyä taitavaksi upseeriksi ollakseen
sitten maalleen hyödyksi.

Kuningas tarjoutui heti kirjoittamaan Henrik IV:lle ja suosittelemaan
nuorta Gyllenhjelmiä hänen erityisten taipumustensa vuoksi.

Tästäkin herttua kiitti ja kertoi sitten ilman esipuheita aikovansa
uusiin naimisiin.

"Vai niin", sanoi Juhana pitkäveteisesti. "Etpä voi arvata kenen
kanssa", sanoi herttua nauraen. "Se on mahdotonta", vastasi Juhana
työntäen tiukempaan pöytälaatikkoa, johon hän Kaarlen tullessa
hätäisesti oli piilottanut prinsessan kuvan. "Nuori ja kaunis,
luullakseni?"

"Eerikin aiotun morsiamen Kristiina Hesseniläisen tytär, sama, jota
Sigismund..."

"Tiedän, tiedän", keskeytti Juhana, "se naiminen meni tyhjiin vastoin
minun tahtoani."

"Sitten toivon, että kuninkaallinen veljeni antaa suostumuksensa
minun avioliittooni halveksitun prinsessarukan kanssa."

"Mielihyvällä!... Se oli Elisabetin vika; hän kirjoitti ja kehotti
luopumaan hänestä."

"Nyt saamme nähdä, oliko hän oikeassa vai eikö. Se epäsuosio, joka
Vaasan suvun osaksi mahdollisesti on tullut herttuan perheessä,
häviää sukulaisuuden kautta."

"Aivan varmaan, aivan varmaan!"

"Salliiko teidän majesteettinne, että varustan laivan elokuun alussa
tuomaan prinsessaa?"

"Mielihyvällä; menetkö itse mukaan?"

"En, herttua Aadolf saa seurata tytärtään. Häät vietetään Nyköpingin
linnassa."

"Olisinpa mielelläni läsnä niissä."

"Sitä toivon, muuten juhla olisi upeinta koristettaan vailla."

Juhana pudisti hänen kättänsä, puhui suosiostaan, ja veljekset
erosivat.

Mutta kun kuningas jäi yksin, synkkeni hänen silmäyksensä... Miksi
ei Sigismund ollut mennyt naimisiin prinsessan kanssa? Kuka tietää,
eiköpä hän haluten kostaa Sigismundille, joka oli halveksinut häntä,
saisi toimeen pahaa hänen ja tämän sedän välillä, joka aina oli ollut
hänen salainen vihamiehensä... Kurottaisivatko ehkä tästälähin he
molemmat ahnaat kätensä kruunua tavoittelemaan...

Hän peitti kasvonsa käsillään ja keinui edestakaisin... kaikkialta
virnisteli kolkkoja, uhkaavia olentoja häntä vastaan...

Kaarle herttua ja herrat... kumpi puolue oli hänelle vaarallisempi?

Eiköhän se vaan ollut herttua?

Hänen suhteensa on meneteltävä varovasti eikä mitenkään pidä
paljastaa ajatuksiaan hänelle.

Entäpä liturgia, johon hän oli pannut niin paljon vaivaa, miksi siitä
ei tullut sitä, miltä alussa näytti?

Miksi hän ei koskaan kuullut muuta kuin valitusta ja vaikeroimista,
miksi väikkyi niin monta kalpeaa ja veristä haamua aina hänen
silmäinsä edessä... olivatko ne ehkä niiden etujoukkoja, jotka
odottivat häntä tuolla toisella puolella... ja eikö siellä ollut --
mitään, mihin vedota.

Sillä välin valmisteli Kaarle herttua häitään ajatellen silloin alati
edellistä kertaa, jolloin hän Mariaa varten teki valmistuksiaan.

Silloin hän oli lemmen huumaama... tuo kumma tunne valtasi
hänet silloin niin, ettei hän itseään tuntenut. Kun Maria
esim. Vadstenassa sai hänet mukautumaan kuninkaan ja säätyjen
tahtoon, oli hän vastoin tahtoansa ja vakaumustansa kaikin voimin
taistellut jalopeuranluonnettansa vastaan voidakseen mukautua hänen
toivomuksiinsa.

Nyt hän sitävastoin oli täydelleen oma herransa; jos hän toisinaan
katsahti prinsessan kuvaan, joka kylmästi ja ankarasti silmäili häntä
vastaan, niin hän nauroi ivallisesti, ja jos hän tunsi jonkun verran
kiihkoa, niin se oli vain siitä, että hän halusi saada taivuttaa
hänet tahtonsa mukaan ja opettaa häntä pelkäämään herraansa.

Mutta hauskaa piti häissä olla ja lukuisia vieraita oli kutsuttava.

Sentähden lähetettiin kirjeitä ja viestejä koti- ja ulkomaisille
sukulaisille ja ystäville.

Monet tulivat, toiset lähettivät lähettinsä ja heidän mukanaan
runsaat lahjansa, kuten tapa oli.

Kuningas Juhana ei voinut tulla. Hän oli kyllä vähän paremmissa
voimissa, mutta ei toki rohjennut lähteä häihin.

Eerik ja Arvi Stenbock olivat kuningasta edustamassa ja toivat
mukanaan kalliita lahjoja.

Viimeksi saapui morsian suurine seurueineen. Tykkienjyske ja
kellojensoitto kuului juhlallisuuksiin.

Herttua otti hänet vastaan kuin arvossapidetyn vieraan ja vei hänet
hänen suojiinsa.

Täällä odotti morsiuspuku, ja vihkiminen tapahtui heti kun hän oli
pukeutunut siihen.

Kaksi viikkoa kesti juhlallisuuksia suurella komeudella, sitten
lähtivät vieraat pois.

"Nyt ovat makeanleivänpäivät lopussa. Meillä on muutakin tekemistä
kuin huvitella", sanoi herttua.

"Täällä on kaikki mullin-mallin", vastasi Kristiina, "mutta minä
näytän, että on tullut rouva taloon."



24.

VIIMEINEN.


Kun häitä ilossa ja riemussa vietettiin Nyköpingissä, oli Juhana
saanut kirjeen, että häitä oli vietetty Krakaussakin.

Sigismund oli mennyt naimisiin ihmeenkauniin itävaltalaisen
prinsessan Annan kanssa.

Siellä oli komeus ollut melkein häikäisevä ja juhlallisuudet
komeampia ja monipuolisempia kuin kertoa voi.

Nuori kuningas oli sanomattoman onnellinen; hän kirjoitti isälleen
jumaloivansa puolisoaan sekä että tämä oli ihmeen ihana ja suloinen,
niin että hän tästälähin elää vain valmistaakseen hänelle iloisia ja
suruttomia päiviä.

Kuningas Juhana luki kirjeen ja hymyili ja itki.

Pojan onni ilahutti häntä, mutta se määrätön tyhjyys, jota hän itse
tunsi, pisteli katkerina okaina hänen omaa rintaansa.

"Mitä huolii hän nyt enää levottomasta, rauhattomasta isänmaastaan...
mitä isänsä kyynelistä!" huudahti hän nyyhkyttäen.

Sitten hän päätti käydä Upsalassa; se virkistäisi häntä.

Mutta matkalla häntä alkoi kovin uuvuttaa, ja laiva laski rantaan
Drottningholmassa.

Sikäläiseen eläintarhaan oli äskettäin koottu joukko peuroja, ja
kuningas huvittelihe metsästämällä niitä.

Mutta sitten hän käski henkivartijainsa panna sulkatöyhtöiset
hattunsa maahan ja senjälkeen ajaa peurat sinnepäin.

Nähdessään liehuvat höyhentöyhdöt pelästyivät eläimet ja tekivät
kaikenmoisia hypähdyksiä sinne-tänne kuninkaallisen herransa huviksi.

Mutta myöhemmin illalla hän sairastui ankarammin, ja lähetettiin
kutsumaan pappia.

Joka silmänräpäys luultiin hänen loppuvan; puhekyky oli poissa, eikä
hän näyttänyt huomaavan ympäristöänsä. Mutta hetkisen kuluttua palasi
tajunta, ja hänen kuultiin heikolla ja vapisevalla äänellä kuiskaavan:

"Herra, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen
pojaksesi kutsuttaa."

Kahdeksan viikkoa kesti kuninkaan sairaus. Sillä aikaa nautti
hän nöyrällä ja katuvalla mielellä pyhää ehtoollista. Hän kielsi
kuninkaan arvonimeä silloin käyttämästä. "Se on tarpeetonta
koreutta", sanoi hän; "minä olen vain köyhä, syntinen ihminen."

Tämän juhlallisen toimituksen kestäessä istui kuningatar hänen
pääpuolessaan tukien häntä, ja pikku Juhana seisoi hänen vieressään.

Nyt heltyi vihdoinkin hänen mielensä syytettyjä herroja kohtaan.

Kuningattaren rukouksiin hän vastasi antavansa vihansa mennä.

Kun hän oli vähän toipunut, pyysi hän päästä takaisin Tukholmaan.

Kun viimeinen muutto on lähellä, haluavat ihmiset tavallisesti
vaihtaa oleskelupaikkaa.

Lääketaito oli siihen aikaan hyvin alhaisella kannalla, ja mestari
Simon Birkolt, joka hoiti kuningasta, ei ollut virkaveljiään
taitavampi.

Luonteen alakuloisuus lisäsi sairautta. Klaus Fleming oli edelleenkin
hänen uskottunsa, ja hän sekä Olavi Sverkerinpoika olivat ainoat
vieraat, jotka hän tahtoi nähdä lähistössään.

Poikkeustapauksissa sai myöskin Klaus Bielke tulla sisään. Tämä
kysyi, eikö hän kuten muutkin ruhtinaat tahtonut antaa anteeksi
vihollisilleen, kun hän itse oli saanut anteeksi Jumalalta.

Juhana pani kätensä ristiin vastaten, että "kaikki, jotka voidaan
säästää Jumalaa suututtamatta, päästettäköön vapaaksi".

Marraskuun 17 p:nä kello 3 iltapäivällä hän huokasi viime
hengähdyksensä; hän oli silloin 55-vuotias.

Kuolema pidettiin kaksi päivää salassa.

Kuninkaan lahjoituskirja määräsi, ettei kuningattarelta pitänyt
vaatia mitään tilejä, ja tämä katsoi viisaimmaksi ennen herttuan
tuloa omistaa itselleen jälkeenjääneestä omaisuudesta mitä hänelle
kelpasi.

Kolmantena päivänä lähetettiin kuningattaren tallimestari, Pietari
Liljensparre, viemään herttualle tietoa.

Tämä oli kolme päivää oleskellut Söderteljessä ollakseen sitä
lähempänä ja oli hyvin pahoillaan viivytyksestä.

Hänen tullessaan Tukholmaan saivat sekä kuningatar että Klaus Bielke
ja Yrjö Posse, jotka molemmat olivat olleet läsnä kuninkaan viime
hetkillä, osakseen vakavia nuhteita.

Ensi harmissaan käski hän kuningattaren heti muuttaa linnasta pois.

Mutta Gunilla, joka tiesi oikeutensa, vastasi jäävänsä siksi, kunnes
hautaus on toimitettu.

Herttuan ensi toimenpiteenä oli se, että hän vaatetutti ruumiin
komeasti ja panetti sen kallisarvoiseen arkkuun.

Eräs suurimmista linnansaleista järjestettiin ruumishuoneeksi
ja arkku asetettiin lippujen ja kilpien ympäröimänä korkealle
katafalkille.

Hautaus ei voinut tapahtua, ennenkuin Sigismund oli tullut Ruotsiin.

Ruumiin juhlallinen siunaaminen toimitettiin linnankappelissa
joulukuun 31 p:nä 1592.

Juhana oli komeasti sisustuttanut tämän kirkon ensin katolista,
sitten liturgista jumalanpalvelusta varten.

Siunaamisen jälkeen ja kauan jälkeenpäinkin kuiskailtiin miehestä
mieheen, että yön hiljaisina hetkinä kuului kovaa astuntaa
edestakaisin kirkon lattialla.

Vanha kirkonvartija, joka tahtoi tietää, kuka siellä yön hiljaisuutta
häiritsi, piilottihe penkkiin urkuparven alle.

Juuri kun tornikello löi 12, kuuli hän askeleita alttarin puolelta.

Siellä seisoi tumma haamu Juhana kuninkaan arkun ääressä ja kolkutti
sen kanteen.

Tämä kohosi kuin saranoilla, ja arkusta kuului tuskanhuuto... sitten
nousi kuningas ja näytti pyytävän saada olla rauhassa, mutta haamu
teki käskevän liikkeen, ja hän kiipesi arkusta pitäen kuitenkin
kiinni siitä.

Taaskin teki haamu liikkeen, kuin olisi tahtonut lyödä; silloin
Juhana kumartui maahan asti ja seurasi sitten toista ensin vähän
jäljessä, sitten hänen vieressään.

Ensin he keskustelivat tyynesti, sitten yhä kiivaammin. Lopuksi
tempasi kumpikin miekan, mutta piilotti sen selkänsä taa, jotta
toinen ei näkisi sitä.

Mutta odottamatta he iskivät vuorotellen, kerran toisensa perästä,
niin että käsivarret ja lihankappaleet riippuivat irrallaan...
lopuksi he hyökkäsivät toistensa kimppuun tahtoen kumpikin saada
toiselta pään, ja silmät putosivat kuopistaan. Siinä revittiin ja
paloiteltiin, mutta ei tippaakaan verta näkynyt.

Silloin kukko lauloi ensi kerran.

Samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät molemmat miekkaansa
puistellen... oli, kuin olisi humina ilmassa viuhunut: "Ensi yönä!"

Juhana ryömi arkkuunsa; siihen tahtoi toinenkin... siinä oli kauhea
ottelu kahden silvotun ruumiin välillä. Vartija ei nähnyt enää mitään.

Seuraavana aamuna hänet kannettiin kirkosta siinä luulossa, että hän
oli kuollut.

Mutta hän toipui vähitellen.

Mitä hän oli nähnyt kirkossa, kertoi hän vasta kuolinvuoteellaan
sielunpaimenellensa.

Tämä vastasi hänelle, että jos ihmiset ovat eläneet koko elämänsä
kiistassa ja riidassa pääsemättä koskaan sovintoon, on luultavaa,
että he vasta toisessa elämässä tekevät tilinsä toisilleen, ennenkuin
saavat tehdä sen Herransa ja Jumalansa edessä.

       *       *       *       *       *

Kaksineljättä vuotta oli kulunut Kustaa Vaasan kuolemasta, ja kaksi
hänen kruununsa perillistä oli jo mennyt isiensä tykö.

Köyhtynyt maa, täpötäydet vankilat, kaatuneiden sotamiesten lesket
ja orpolapset, ontuvat ja raajarikot, rammat ja nälkäiset olivat
todisteina siitä, mitä Juhana III oli ollut valtakunnalle, jonka
kuninkaaksi hän oli tullut -- veljenmurhan kautta.

Koko tämän ajan oli taistelu raivonnut uuden kuningasvallan ja
vanhan aatelin välillä. Katolisuus on otellut kovaa ottelua ja lyöty
takaisin, mutta se on valmis etenemään, odottaen uutta päivää,
jolloin Sigismund herättää sen eloon.

Otteluun valmistautuvat olosuhteet. Aateli valmistautuu siihen.
Ennen kaikkea on kysymyksessä Kustaan perustaman kuningasvallan
olemassaolo, toisessa sijassa sen aseman säilyttäminen, minkä
Ruotsi oli saanut Vironmaan valloituksen kautta; tämä tapaus tulee
seurauksiltaan ensi renkaaksi siinä tapausten sarjassa, joka ajaksi
teki Ruotsista suurvallan Euroopassa.

       *       *       *       *       *

Kustaa III rakennutti Vesteråsin tuomiokirkkoon arvokkaan hautamerkin
Eerik XIV:lle.

Valtikka väännettiin Juhanan kädestä, kruunu, omena ja miekka
otettiin häneltä ja pantiin hänen onnettoman veljensä haudalle.

Se oli ritarillisesti tehty ja oikea tuomio kuningasten kesken.

Ruotsin maata ja kansaa olivat Eerik ja Juhana yhtä vähän
hyödyttäneet.

Itsekkyys ja itserakkaus olivat molemmissa vallitsevina;
kumpainenkaan ei ymmärtänyt, että kuninkaat ovat kansaa varten eikä
päinvastoin.

Kuningasvaltaa vastassa oli läänitysaateli, yhtä vaativa, yhtä
itsevanhurskas ja yhtä voitonhimoinen.

Mutta ikuisen maailmanjärjestyksen mukaan on sen aika mennyt, sen
täytyy kaatua, ja taistelussa tätä mahtia vastaan heräävät kansat
vähitellen itsetietoisuuteen.

Ruotsin samoin kuin muidenkin maiden historia on yhteen aikaan ollut
sen kuningasten historia.

Heidänkin aikansa lienee luettu; päivä lähenee, jolloin yleinen
mielipide painaa paljon siinä vaa'assa, joka määrää kansojen kohtalon.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eerik XIV ja Juhana III: II. Pimeys - Historiallis-romanttinen kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.