Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kaarlo Bergbomin kirjoitukset I - Näytelmät ja kertomukset
Author: Bergbom, Kaarlo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kaarlo Bergbomin kirjoitukset I - Näytelmät ja kertomukset" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KAARLO BERGBOMIN KIRJOITUKSET I

Näytelmät ja kertomukset


Toim.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
1907.



SISÄLLYS:

Esipuhe.

I. Näytelmät:

Pombal ja jesuiitat.
Paola Moroni.

II. Kertomukset.

Belsazarin pidot.
Julian.
Aarnihauta.
Sydämmiä ihmistelmeissä.



ESIPUHE.


Se tosiasia että _Kaarlo Bergbom_ vasta kuolemansa jälkeen astuu
yleisön eteen ottaakseen sijan kansansa kirjailijain rivissä johtuu
ainakin välillisesti niistä vaikeista oloista, joissa kansallisen
sivistyksemme on täytynyt raivata itselleen tietä. Poikaijästä saakka
Bergbom ohjattiin rakastamaan suomalaista kansaansa, mutta tämän
ohjauksen samoin kuin muun opetuksen sai hän ruotsinkielellä, joka
sitoi hänen kielensä ja kätensä. Hän tunsi itsessään runoilijan ja
kirjailijan kutsumuksen, mutta kuinka noudattaa sitä, kun sen kansan
kieli oli hänelle vieras, jolle hän tahtoi runoilla ja kirjoittaa?
Vuosikausia hän harrasti suomenkielen oppimista, kumminkin lopulta
surulla ja tuskalla havaitakseen, että hän ei kyennytkään tekemään
sitä omakseen siinä määrässä kuin vapaa runollinen luomistoimi
edellytti. Sen jälkeen hän alkoi suunnitella tieteellisiä tehtäviä,
joita varten hän laajaperäisillä kirjallisuushistoriallisilla
opinnoilla oli laskenut harvinaisen tukevat perustukset; mutta
silloin esiintyi hänen tielleen toisellainen vastus: ymmärtämyksen
puute ja kylmäkiskoinen kohtelu yliopiston puolelta, jonka
käsissä avunanto oli. Hetken näytti Bergbom jo olevan määrätty
koulunopettajan ykstoikkoiseen päiväläistyöhön, mutta silloin
avautui hänelle elämäntehtävä, joka kyllä oli hänen lahjojensa ja
tietojensa ja tarmonsa arvoinen, mutta joka kerrassaan vei hänet pois
kirjailijan uralta: hän tuli kansallisen näyttämömme luojaksi.

Tämä viittaus Bergbom'in varhempaan kehityskulkuun [tarkempia
elämäkerrallisia tietoja Kaarlo Bergbomista antaa Seuran julkaisema
_Eliel Aspelin-Haapkylän_ Suomalaisen teatterin historia]
selittää, miksi hän itse ei koskaan painattanut muuta teosta kuin
tohtorinväitöskirjansa. Hän piti kirjoituksiansa nuoruuden kokeina,
jotka eivät läheskään vastanneet sitä mitä hän oli toivonut kerran
voivansa luoda, ja kun lisäksi hänen etevin teoksensa, Pombal
ja jesuiitat, oli ruotsiksi kirjoitettu, katsoi hän parhaaksi
jättää kaikki kirjan muodossa julkaisematta. Ettei hän vanhempana
kirjoittanut mitään uutta ja kypsempää tuli taasen siitä, että
teatterinjohtajan toimi ei ainoastaan vaatinut koko hänen aikaansa ja
työvoimaansa, vaan laadultaan oli sentapainen, että se alituisesti
sitoi hänen fantasiansa ja ajattelunsa.

Mutta joskin Bergbom itse antoi vähän arvoa kirjoituksilleen ja
jälkimaailmakin tunnustaa, että kansallisteatterimme on hänen
elämänsä suurteko, ovat hänen kirjalliset tuotteensa kuitenkin
liian merkillisiä unohdettaviksi. Hänen runollisissa teoksissaan
viehättää meitä itsenäinen, voimakas luonteenlaatu ja nerollinen
taipumus draamalliseen runoiluun ja kirjallishistoriallisissa
ja kriitillisissä tietojen runsaus ja omintakeinen käsitys- ja
tuntemistapa. Bergbom'in nuoruusajan, 1860-luvun, suomenkielisessä
kirjallisuudessa on hänellä merkkisija; ainoastaan _Aleksis Kivellä_
oli suuremmat runoilijalahjat, kirjallisessa sivistyksessä ei kukaan
vetänyt hänelle vertoja.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jolle neiti _Paula af Heurlin_
27 p. helmik. 1906 laatimallaan lahjakirjalla on luovuttanut
yksinomaisen omistus- ja käyttöoikeuden enonsa, Tohtori _Kaarlo
Bergbom'in_, kirjoituksiin, on katsonut kalliiksi velvollisuudekseen
toimittaa julkisuuteen arvokkaimman osan näitä kirjoituksia
ja on tähän ensimäiseen nidokseen yhdistetty näytelmät ja
kertomukset. Myöhemmin on ilmaantuva toinen nidos sisältävä
kirjallishistorialliset tutkimukset ja arvostelut. Pitäen silmällä
Bergbom'in nuoruudenharrastusta kehittyä suomenkieliseksi
kirjailijaksi sekä sitä yleisöä, jossa hänen hengentuotteensa
etupäässä voivat herättää mielenkiintoa, on katsottu luonnolliseksi
asiaksi, että se mitä hän on ruotsiksi kirjoittanut on suomennettuna
julkaistava. Sentähden tapaa lukija tässä ensimäisessä nidoksessa
näytelmän Pombal ja jesuiitat _Paavo Cajander'in_ kääntämänä.
Pienempi näytelmä, Paola Moroni, ja kertomukset ovat sitä vastoin
tekijän itsensä suomeksi kirjoittamat ja niitä on sama kirjailija,
hoitaessaan painatusta ja korjauslukua, sen verran muutellut, kuin
1860-luvun osaksi vanhentunut kielenkäyttö on näyttänyt vaativan.
Lisäksi annettakoon tässä osassa tavattavista runotuotteista
seuraavat tiedot:

_Pombal ja jesuiitat_ (Pombal och jesuiterna) kirjoitettiin kesällä
1863, vähän ennen kun Bergbom täytti 20 vuotta, ja näyteltiin ensi
kerran 10 p. toukok. 1865. Esittäjät olivat Åhmanin ja Pousetten
seurueen jäseniä, joka silloin näytteli Arkadiateatterissa.

_Paola Moroni_ on kirjoitettu 1870, jolloin se 4 p. huhtik. ensi
kerran esitettiin näyttämöllä, rva _Charlotta Raa_ nimiroolissa, sama
näyttelijätär, jota varten se oli laadittu ja joka ennen (silloin
nti Forssman) oli näytellyt tärkeimmän naisroolin, Donna Theresia
Tavoran, Pombal-draamassa. Paola Moroni on ennen painettu Kirjalliseen
kuukauslehteen 1870.

_Belsazarin pidot_ on kirjoitettu kevättalvella 1864 ja ilmestyi s.v.
pohjalaisosakunnan albumissa, Joukahainen V.

Novellit _Julian, Aarnihauta ja Sydämiä ihmistelmeessä_ ovat painetut
Kirj. kuukauslehteen 1867, 1868 ja 1869.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta:

_Eliel Aspelin-Haapkylä_.



NÄYTELMÄT



POMBAL JA JESUIITAT

Viisinäytöksinen historiallinen murhenäytelmä



HENKILÖT:

 JOSE EMANUEL, Portugalin kuningas.
 DON SEBASTIAN DE CARVALHO, POMBALin markiisi.
 DON MIGUEL, LAFOENSin prinssi, kuninkaan laillistettu veli.
 Markiisi DE TAVORA.
 DON FRANSISCO DE TAVORA, AVEIROn herttua, | hänen poikansa.
 DON LUIZ DE TAVORA, ELVASin herttua.      |
 Kardinaali SALDANHA, Lissabonin patriarkka.
 Pater MOREIRA,  |
   " MALAGRIDA,  |
   " SOUZA,      | jesuiittoja.
   " MATHOS,     |
   " ALESSANDRO. |
 JOSÉ, Pombalin yksityissihteeri.
 RAFAEL, noviisi.
 TEXEIRA, kuninkaan kamariherra.
 DONNA THERESIA DE TAVORA, Aveiron herttuan puoliso.
 DONNA BEATRICE DE CARVALHO. ELVASin herttuan puoliso, Pombalin tytär.
 Syrjähenkilöitä.

1:nen, 2:nen ja 3:s näytös tapahtuu syyskuussa 1758, neljäs näytös
joulukuussa 1758 ja viimeinen näytös tammikuun alussa 1759.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    (Suuri sali Pombalin asunnossa Belemin palatsissa. Sisustus
    kokonaan seitsentoista-sataluvun kuosia. Huonekalusto komea.)

JOSÉ (yksin). Kauanpa kirkossa viipyvät. Sovintohetki on tietenkin
hyvin hellä ja pitkällinen, kun huulet, jotka ennen vain liikkuivat
syytääkseen koston kirouksia, nyt yhtyvät veljelliseen suuteloon.
-- Uskooko siis Pombal todellakin, että nuo ylpeät aatelismiehet
sydämmen pakosta nöyrtyvät hänen eteensä, että ovat vihansa
heittäneet kunniasta saada lukea sukuja nousukkaan kanssa, että se
ehtoollinen, jota he nyt yhdessä nauttivat, on Lethe-juoma, joka
heidän muistostaan haihduttaa entisen vallan, entisen häväistyksen
ja entiset kostontuumat? Kosto, haa! Sitä ei niinkään unhoteta.
Jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, josta hän ei voi päästä,
jossa hänen sielunsa väkisinkin riippuu kiinni ja josta sen täytyy
saada ravintoa, jos ei mieli aivan kuihtua. Jos ei hänellä sitä ole
itsessään, niin ottaa hän sen ulkoapäin. Kuinka voisin minä muuten
elää? Äiti, äiti! vaikka on sammunut roviosi, jossa pyhän uskomme
tähden uhrasit elämäsi, vaikka ruumiistasi ei enää ole tuhkaakaan
jäljellä, niin kuitenkin sinä elät. Samana hetkenä, milloin
viimeinen epätoivon huutosi Israelin Jumalan tykö hämmentyi tuskasi
valitukseen, syttyi roviosi minun sydämmessäni. Kymmenen vuotta ovat
kostonhuutosi sieltä soineet. Vaikka en toivon kipinääkään näe,
toivon kuitenkin, vaikkei vähintäkään voimaa minulla ole, taistelen
kuitenkin. Mutta tiedän, että aikani tulee, sillä -- o, Herra
Zebaoth, isäini Jumala! -- muuten olisi kyllä salamasi armahtanut ja
ilmoilta iskenyt epätoivosta väsyneen. (Menee.)


TOINEN KOHTAUS.

    (POMBAL, BEATRICE, ELVAS tulevat sisään peräovesta.
    Puvut juhlalliset.)

BEATRICE. Lieneekö aurinko koskaan niin ihanana maan yli säteillyt
kuin tänään? Minusta rauha huokuu joka tuulahduksessa, sovinto
välkkyy joka säteessä, templin pyhät soinnut kaikkialla kaikuvat.

ELVAS. Armas, kuinka voisikaan toisin olla? Viimeinen ja ainoa pilvi
on onnemme taivaalta haihtunut. Isämme ovat meidän rakkautemme
tähden heittäneet vanhan vihollisuutensa. Kaksi jaloa miestä, jotka
väärinkäsitys on erottanut, on vihdoinkin oppinut toinen toistaan
ymmärtämään.

POMBAL (syrjään). Nuo sanat aikeettomat mua painaa.

BEATRICE. Olet niin yksivakainen. Kun äsken teidän kahden välillä
polvistuin Vapahtajan alttarin juureen, kun rukouksemme yhtyneinä
nousivat pyhän Neitsyen valtaistuimen luokse, niin silloin minusta
sielumme valuivat niin yhdeksi, ettei mikään maan päällä enää voi
meitä erottaa. Sillä hetkellä en olisi millään muotoa voinut saattaa
ketäkään ihmistä onnettomaksi, en rikollisintakaan. (Pombalille.) Eikö
sinunkin ole laitasi samoin?

POMBAL. Sinulla on jotakin sydämmelläsi. Puhu!

BEATRICE. Luiz'illa ja minulla olisi pyyntö, vaan en tiedä, minun on
niin vaikea sitä sanoa; soisin, että itse sen huomaisit ja itsestäsi
sen täyttäisit.

POMBAL. Haluatko uutta pukua Pariisista, uusia ajoneuvoja? Halusi on
täytetty, ennenkuin sen olet ilmaissut.

BEATRICE. En laske leikkiä tällaisella hetkellä. Olet tänään
viettänyt sovinnon juhlaa, ole yhtä armollinen kuin olet jalo, suo
vapaus niille onnettomille, jotka Oporton kapinassa --

POMBAL. Vaiti siitä! Pyydä koristusta, jota kuningatar kadehtisi, ja
sen sinulle annan, vaikka se oikkusi veisi koko omaisuuteni, mutta
noita kapinoitsijoita -- ei, ei! Sinä et tiedä mitä pyydät.

ELVAS (puoliääneen Beatricelle). Tälläkin hetkellä!

BEATRICE (pikaisesti). Raskaalla mielellä hän sen kieltää, ole varma
siitä.

POMBAL. Älä sano minua julmaksi, mutta en voi. Parhaan ystäväni voisin
hyljätä sinun tähtesi, mutta vihollisiani -- Se, jota, niinkuin minua,
petos ja viekkaus piirittää, ei saa olla heikko. Laupeus pitäisi vain
vireillä noiden kavalien vehkeilyjen julkeutta. Minun pitää hallita
voidakseni hyödyttää, ja minun pitää olla ankara voidakseni hallita.

BEATRICE. Isä poloinen! Kuinka ihmiset ovat mielettömät, kun valtaa
kadehtivat!

ELVAS. Totta sanot, Beatrice. Sinä siis ikävöit, sinä, niinkuin
minäkin, pois hovin vaarallisilta jyrkänteiltä siihen rauhalliseen
elämään, jota tulemme viettämään maatiloillani. Siellä me elämme vain
toisillemme, rakkaudellemme. Meille tämä levoton maailma myrskyineen
ei ole olemassakaan, sillä onnemme saaren ympärillä on yksinomaan ilo
ja rauha vallitseva.

POMBAL (närkästyneenä). Eikö siis ole povessasi nimeksikään miehen
kunnianhimoa? Etkö koskaan ole elämällesi asettanut päämäärää, jonka
puolesta voisit taistella? Valtiomiehen suuruus, eikö se mieltäsi
kiihoita? Soturin kunniaseppel, eikö se nuorukaisen silmiä huikaise?

ELVAS. Kenties -- unelmissani. Ei, ei! Minä en ole kunnianhimoinen.
Voiko maa minulle kauniimpaa päämäärää osottaa kuin Beatriceni? Ei
mikään minusta kirkkaammin säteile kuin hänen silmäinsä loiste. Mitä
olisi kruunu hänen suutelonsa rinnalla, mitä kunniarikas elämä hetken
unelmaan verrattuna hänen rinnoillaan?

POMBAL (syrjään). Noinko puhuu mies, tai -- haa, taaskin tuo epäluulo!
-- Ei, -- hän ei voi -- mutta, hän on Tavora. (Ääneen.) Luulin, että,
kun sota Espanjaa vastaan pian voi syttyä, jokainen Portugalin
nuorukainen, joka vain kykenee, rientäisi taistelemaan maansa puolesta.
En kiellä, että olisin toivonut sinun astuvan sotariviin ja hankkivan
itsellesi maineen suuremman ja pysyväisemmän, kuin minkä lahonnut
sukupuu voi tarjota.

BEATRICE. Ja jättävän minut. --

ELVAS. Ole huoletta! Älä usko, että minä hylkään suurimman onneni, --
sillä se sinä olet, -- murhalla ja verellä ostaakseni palasen tuota
väärää rahaa, tuota kunniaa, jolla joukkoja lahjotaan. (Pombalille.)
Sitä paitse itse parhain tietänet, että ylimmät paikat armeijassa
annetaan yksinomaan ulkomaalaisille ja aatelittomille.

BEATRICE. Isä, älä vihastu! Olisi, näet, sietämätön jo pelkkä
ajatuskin, että hänet kadottaisin. Koko elämäni on tähän asti ollut
levotonta vapisemista sinun tähtesi; jos minun nyt täytyisi vapisten
pelätä Luiz'inkin kohtaloa, niin luulenpa, etten kestäisi.

JOSÉ (tulee). Anteeksi, mutta tärkeitä uutisia Lissabonista. Malagrida
on rohjennut siellä näyttäytyä.

POMBAL. Pahasti hänen silloin käy.

JOSÉ. Tapansa mukaan hän on yllyttänyt kansaa kapinaan laillista
esivaltaa vastaan. Hän on lausunut kauhistavimpia syytöksiä
teitä kohtaan, herra markiisi, ja perättömillä väitteillä teidän
ylhäisyytenne puhdasoppisuudesta --

POMBAL. Lyhyesti!

JOSÉ. Kansanjoukko, hänen saarnansa vimmaamana, alkoi jo liikahdella,
kun teidän ylhäisyytenne henkivartioston päällikkö toi komppanian
sotaväkeä ja hajoitti joukon. Malagrida pakeni Aveiron herttuattaren
palatsiin --

POMBAL ja ELVAS. Aveiron?

JOSÉ. Herttuatar julisti että, ammutkoot vaikka palatsin raunioiksi,
hän ei luovuta pakolaista; mutta samassa tuli herttua isänsä kanssa
palatsiin, ja hänen käskystään pater luovutettiin.

POMBAL (syrjään). Sovintohan silloin olisi enemmän kuin korupuhetta.
(Ääneen). Kuka nuo uutiset on tänne tuonut?

JOSÉ. Henkivartioston päällikkö, Marialvo. Hän odottaa teidän
ylhäisyytenne käskyä, miten vangin kanssa on meneteltävä.

POMBAL. Hän vietäköön S:t Julianin linnaan!

JOSÉ (ilkkuen). S:t Julianiin!

ELVAS. Mahdotonta! Siellähän halvimmat pahantekijät istuvat vankina.

BEATRICE. Ajattele, isä, tuo sokaistu raukka on yhdeksänkymmenvuotias.

POMBAL. Sanani pysyy. Kansa nähköön, että rankaiseva käteni saavuttaa
rikoksen, vaikka se verhoutuisikin tekohurskauden naamariin. Muutoin
kaikkiin kaupungin vartioihin lisättäköön vartijoita toinen verta.
Tänä iltana palaan takaisin Lissaboniin. (JOSÉ aikoo mennä.) Jää
tänne! Tahdon itse puhutella päällikköä. Sitte minulla on sinulle
jotakin sanottavaa. (Menee.)

ELVAS. S:t. Julianin linnaan! Mikä tarpeeton ankaruus! Beatrice,
sinä et saa sitä sallia. Sinun pitää häntä rukouksillasi taivuttaa.
Tuoko mies, jota koko Portugal kunnioittaa pyhimyksenä, törkeimpäin
pahantekijäin kanssa yhteen! Vereni tuo panee kuohumaan. Saattaako
isäsi sinua vastustaa, kun haastat oikeuden nimessä?

BEATRICE. Kuulithan itse isäni kiellon. Tahdon kuitenkin koettaa.

ELVAS. Pelkään, että -- mutta koita ainakin. Minä riennän Lissaboniin
suojellakseni häntä ainakin sotamiesten raakuuksilta. Näemme jälleen
toisemme. Hyvästi! Lähtösuukkonen vielä! (Menee.)

JOSÉ (syrjään). Jos olisi myrkkyä tuossa suukkosessa, joka tekisi
hänen siloisen maitonaamansa apinan kaltaiseksi tai kaataisi hänet
kuolleena hänen jalkoihinsa, niin minä nauraisin. Sinuakin varten
minulla on nuoli.

BEATRICE (katsoen hänen jälkeensä). Armas! O, Jumala, ohjaa hänen
askeleitaan! (Kääntyy ja näkee JOSÉN väijyvän katseen, jonka tuntee
sattuvan itseensä.) José! (Syrjään.) Oli niinkuin olisin astunut
jalkani käärmeeseen.

POMBAL (palajaa). Jesuiitat nostavat taas päätään. Sitä parempi! Saan
silloin otella julkisesti tuon kyykäärmeen kanssa. Voittoni on silloin
varmempi.

BEATRICE. Armoa Malagridalle! Armoa viholliselle!

POMBAL. Ettäkö saisit nähdä hurjistuneen roskajoukon hänen
yllyttämänään raatelevan minua tai jonkun hänen kuuliaisen oppilaansa
salaa minut murhaavan. Armoa -- ei! Vaikka kaikki jesuiitat, kaikki
viholliseni olisivat yhdistyneinä tuossa uppiniskaisessa vanhuksessa,
en tuomitsisi ankarammin, enkä myöskään oikeammin, kuin nyt.

BEATRICE. Luiz sanoo, että sinä olet kova. Näytä, että hänen
sanansa eivät ole todet. Tuo poloinen yhdeksänkymmenvuotias! Muut
häntä kenties vain käyttävät välikappaleenaan. Et saa, et voi
kieltää. Mistä löydän sanoja taivuttaakseni sinua? Onko siis oikeus
taipumaton? (POMBAL on vaiti.) Luiz, Luiz! ovatko siis sanasi todet?
(Menee.)

POMBAL. Mitä on isän tieto, kun puoliso jotakin sanoo? Beatrice,
lapseni! Koko maailman kirousta kohtaisi omatuntoni levollisena,
mutta sinun sanasi kirveltävät sydäntäni.

JOSÉ. Elvasin herttua on jesuiittain vanha ystävä. Onko siis ihme, että
herttuatar on heihin mielistynyt?

POMBAL (syrjään). Itsekö minä puhuin, vai onko epäluuloni saanut
kielen, joka nyt kuiskaa korvaani, mitä itse olen kammonut ajatella?

BEATRICE (palajaa hämmentyneenä). Luulen, että unhotin tänne
viuhkani. Sen pitäisi olla täällä. (Arkaillen.) Olen loukannut sinua.
Voitko antaa anteeksi kiittämättömälle lapsellesi? (POMBAL syleilee
ja hyväilee häntä.)

POMBAL. Niin, mitäpä ei antaisi isän sydän anteeksi! Kyyneleitä --
rakas lapsi! Mutta nehän on vain kastehelmiä kukkasissa. Jätä nyt
meidät. (BEATRICE menee.)


KOLMAS KOHTAUS.

    POMBAL, JOSE. (Pitkä vaitiolo.)

POMBAL. José! Minulla on toimi sinua varten. Kymmenen vuotta sitten
eräs vaimo-parka joutui syytteenalaiseksi inkvisitsionin edessä --
tarvitseeko minun sanoa sinulle, kuka se oli. Jos minä silloin olisin
ollut ministeri, niin olisin hänet vapauttanut; en ollut, raukka joutui
polttoroviolle. Koitin henkeni vaaralla säästää maatani häpeästä,
joka valistunutta ulkomaata kauhisti, -- koitin vaimon pelastaa
polttolavalta. Munkit ja jesuiitat olivat silloin vielä liiaksi
vallalla, en voinut mitään. Silloin tuli tuon vaimoparan poika luokseni
ja vannoi pyhän valan luvaten, oli asia mikä hyvänsä, hengellään ja
verellään palkita sen vaaran, jonka alaisena koitin pelastaa hänen
äitinsä. Nyt on valasi täyttämisen hetki tullut.

JOSÉ. Herra! Äitini siunaus on teillä. Käskekää!

POMBAL. Otin pojan hoitooni, kasvatin häntä, annoin hänen nähdä
maailmaa, valmistin hänestä, en palvelijaa, vaan uskotun. Kymmenen
vuotta olen ollut yht'aikaa hänen suojelijansa ja ystävänsä, olen
luottavasti hänen käsiinsä uskonut suurimmat valtion salaisuudet.
José! Aika on sinun osottaa, että olet ansainnut sen, mitä olen
hyväksesi tehnyt.

JOSÉ. Herra, lisää hyvyyttäsi sanomalla, mitä minun tulee tehdä.

POMBAL. Olisin tähän toimeen voinut valita muita, -- epätoivon
rohkaisemia, paatuneita sydämmiä. En sitä tehnyt; valitsin sinut,
sillä (astuen hänen eteensä ja katsoen häntä tiukasti silmiin) sinä
olet juutalainen. Älä kiellä, älä ainakaan kielelläsi, se on
petollinen, se antoi sinut ilmi maatessasi. Valitsin sinut sentähden,
että olet niitä hyljätyitä, joita odottaa ryöstö ja rovio, jos
viholliseni voittavat, vaan joiden ihmisoikeutta minä puolustan ja
suojelen. Sinä et minua petä mistään Juudaan palkasta, sillä sinulla
on muistoja kostettavana ja toiveita voitettavana. Jos sielusi
arastelisi, niin ajattele vain äitisi viimeistä hetkeä ja sano sitten
itsellesi: "jos kaikki olisi ollut niinkuin nyt, niin et sinä olisi
häpeällistä kuolemaa saanut."

JOSÉ. Sanasi, herra, peittävät ehkä pohjattoman syvyyden, mutta käske
vain, ja minä syöksyn siihen.

POMBAL. Kun murhaaja ihmistä ahdistaa, niin tämä ei epäile riistää
häneltä hänen aseitaan puolustaakseen itseään.

JOSÉ. En sanoja pelkää. Mitä pitää minun tehdä, mikä tulee minun olla?

POMBAL. Urkkija. (Lyhyt äänettömyys.) Asemani näyttää nyt
turvallisemmalta kuin koskaan, viholliseni nyt etäämmältä
päämäärästään kuin ennen. Jesuiitat ovat hovista karkoitetut,
ylhäisaatelin kanssa olen sopinut. Hovi -- mitäpä siitä? Mitä,
valaiseeko salalyhty pimeätä huonetta? Niin kauan kuin he täällä
salakättä ihmisiä hallitsevat, ei vapauden, ei minun työni voi
menestyä.

JOSÉ. Ovathan heidän uskollisimmat ystävänsä heistä luopuneet. Eikö
yksin Tavoran sukukin --

POMBAL. Tämä sovinto -- niin, mitä Tavora pattovalasta välittää! Haa!
Tuo juhlallisuus kirkossa oli kenties vain Juudaan suutelo, jotta
voisivat sitten helpommin pettää.

JOSÉ. Elvasin herttua se kuitenkin ensin --

POMBAL (pikaisesti). Niin kyllä. Vaan ei, ei! Hänestä vaiti! Sen
pirullisempaa ei mikään jesuiitta-oppilaskaan voisi keksiä, kuin että
hän olisi petollinen. Ehkä ne toisetkin -- Mutta joka tapauksessa
minun tulee olla varma.

JOSÉ. Huomaan, että minun tulee heitä urkkia.

POMBAL. Niin! Erotan sinut näön vuoksi palveluksestani, vieläpä sinun
tulee ilmaista muutamia vähäpätöisiä salaisuuksiakin, niin saat
helpommin sanallesi sijaa. Toimesi on vaarallinen, voit pian joutua
kiinni, ja silloin tiedät, mikä sinua odottaa. Jesuiitoilla on varmat
tikarit. Mieti tarkoin!

JOSÉ. Olen jo kymmenen vuotta miettinyt; olen valmis.

POMBAL. Vaikka onnistutkin, niin saat häpeätä osaksesi. Roskakansa
laulaa pilkkalauluja sinusta ja rehelliset ihmiset sylkevät sinuun.
Jokaisessa silmässä, johon tahdot luottavasti katsahtaa, näet
epäluuloa. Olet yksin.

JOSÉ. Puhutte näin, ja tiedätte kuitenkin, että olen juutalainen. Onko
juutalaisella mitään kunniaa kristityn silmissä? Jos tietäisivät,
mikä olen, eivätkö minua polkisi pahemmin kuin koiraa? Niin!
Metsäkoiralla on usein aatelismiehen silmissä kunnia, jonka se voi
menettää, -- juutalaisella ei vähääkään.

POMBAL. Olet se, miksi sinut luulin. En anna mitään lisäkäskyjä.
Mieti itse, miten tehtäväsi suoritat. Hyvästi! (Menee.)

JOSÉ (yksin). Urkkija! Haa! Kun kuulin tuota sanaa minusta käytettävän,
niin tuntui kuin ajan kello olisi minuun katsoen seisahtunut, vaikka
se muihin nähden kiirehti eteenpäin. Tuota sanaa vain kammoin, --
onhan koko elämäni ollut petosta. (Hurjasti.) Jos yhdellä ainoalla
nuolella voisin hävittää kaiken sen, mitä vihaan, niin kernaasti
nuoli kimmahtakoon takaisin ja tappakoon minut. (Äänettömyyttä.) Nyt
toimeen! Aikani on tullut. (Menee.)


NELJÄS KOHTAUS.

    (Näyttämönmuutos. Sali Aveiron palatsissa, aistikkaasti
    koristettu kukilla ja rintakuvilla. Huonekaluja vähän.
    Perällä iso kaksoisovi, joka vie parvekkeelle. Kaikki
    kirjavaa kuosia.)

    MOREIRA, TAVORA, AVEIRO ja THERESIA.

MOREIRA. Teitte väärin, herttuatar, kun uhmailitte, vallankin nyt,
milloin pieni harha-askel voi tuottaa täydellisen kukistuksen.

THERESIA. En ole oppinut teeskentelemään. Kun näin soturien tuota
kunnian-arvoisaa vanhusta uhkailevan, niin ajattelin ensisijassa
häntä ja viimeisessä itseäni.

TAVORA. Ah, tytär rakas, olet liian rehellinen käsittääksesi tämän
maailman viekkautta. Tämmöisenä aikana, jolloin pahuus niin julkisesti
nostaa päätään, on varovaisuus se ase, jolla totuuden ystäväin tulee
taistella. Onneksi meidän puuttumisemme asioihin ja alttiutemme
palvella Pombalia lienee nyt hänet niin soaissut, ettei hän huomaa,
kuinka horjuu.

THERESIA. Tavorako noin puhuu? Voi tätä aikaa, jolloin sellaista tapahtuu!

AVEIRO. Puolisoni tahtoo tietenkin luulotella maailmalle, että hän on
viisitoistavuotias tyttö, jonka ajatukset voi lukea hänen poskistaan
ja joka ei edes tunne, mitä sana teeskentely on. Minunkin käteni
olisivat tänään mieluummin kuristaneet kuin syleilleet tuota
halpasukuista ilkiötä, mutta tulevaisuus on sitä runsaammin korvaava
mitä hetkelle luovutin, sen tiesin ja painoin vihani takaisin
sydämmeeni.

MOREIRA. Se tulevaisuus on kenties lähempänä kuin luulette.

TAVORA. Älkäämme hätäilkö. Mitä arvelette?

MOREIRA. Aion heti puhutella kuningasta.

TAVORA. Mahdotonta! Olettehan maasta karkoitettu. Mitä hänen
majesteettinsa sanoisi moisesta kovakorvaisuudesta?

AVEIRO. Sitä ihmistä, joka ehdollaan pistää päänsä käärmeen kitaan,
pidän minä houkkiona, ja tähän saakka olen aina luullut, että te
olette älykäs mies.

MOREIRA. Tiedän tekoni rohkeaksi, mutta en saa epäröidä.

AVEIRO. Mitä sitä paitse saatte aikaan tuon petollisen kuninkaan
luona, niin kauan kuin hän on Pombalin vallassa?

MOREIRO. Kuinka Pombal ahdistaa pyhää kirkkoa, kuinka sen ystäviä
vainotaan, kuinka salaisia juutalaisia ja julkisia kerettiläisiä
suositaan, sen tiedämme kaikki. Meidät, jesuiitat hän siis mielellään
karkoittaisi, saadakseen häiritsemättä toimittaa jumalattomia
tekojaan. Nyt on kardinaali Saldanha tullut Roomasta ja tuonut
salaisia sanomia pyhältä Isältä. Kukaan ei täällä vielä tiedä mitä
ne sisältävät, paitse kuningas, Pombal ja kardinaali. Ei paavi
eikä kardinaali ole Jeesuksen veljeskunnan ystäviä. Saldanha,
samassa kun palvelee Jumalaa, pystyttäisi mielellään pieniä
temppeleitä Voltairelle, Raynalille ja mitä ne ovatkaan nimeltään
nuo pikkujumalat Ranskassa, joille ihmiset nykyaikana polvensa
notkistavat ja jotka Pombalin silmissä ovat pyhemmät kuin marttyyrit,
jotka ovat elämänsä ristin hyväksi uhranneet. Tahdon nyt kuninkaan
omasta suusta kuulla, mitä meidän on varottava. Itse aavistan pahinta.

TAVORA. Luuletteko todellakin, että hän uskaltaisi ahdistaa Jeesuksen
koko pyhää veljeskuntaa?

MOREIRA (puoleksi itsekseen). Jos niin on -- ja jos kuningas on sama
kuin ennen, -- silloin --

TAVORA. Mitä aiotte tehdä?

MOREIRA. Sen saatte tietää audienssin jälkeen. (Syrjään.) Nuo pelkurit
eivät saa tietää kaikkia tuumiani. Heikot ihmiset kuolevat liian
väkevistä lääkkeistä.

TAVORA. Mutta miten aiotte päästä kuninkaan puheille? Tai kenties on
miniäni tullut järkiinsä ja --

THERESIA. Herttua! Älkää jatkako, jottei minun tarvitsisi toivoa että
voisin huutaa omille korvilleni: valehtelija!

TAVORA. Tyttäreni, käsität väärin isällisen ja hyvän tarkoitukseni,
-- toden totta, väärin sen käsität. Varjelkoon taivas, että
koittaisin pakottaa sinua rikkomaan sitä siveyden lupausta, jonka
vannoit pyhälle Neitsyelle! Mutta hän voi itse kirkon kautta antaa
sinulle takaisin tämän valan, jotta sitä enemmän voisit toisella
tavalla edistää hänen työtään täällä maan päällä.

THERESIA. Toisin sanoin: minun pitää ruveta kuninkaan lemmityksi,
minun tulee teidän voitoksenne pitää pientä kauppaa ruumiillani ja
sielullani. (Ilkkuen.) Joka hellästä katseesta tuottava virka, joka
suutelosta -- vihamiehen pää, -- eikö niin?

TAVORA (syrjään). Kuitenkin mielestäni esitin asian niin kauniisti.

THERESIA. Kun muinoin hekumallinen kuningas Ferdinand vietteli
Tellezin edessä hänen vaimonsa, niin tämä peitti häväistyt kasvonsa,
kunnes miehen häpeä oli kostettu. Koko Portugalin aateli sanoi
silloin miehelle: "me olisimme tehneet niinkuin sinä", -- ja nyt --
haa!

MOREIRA. Theresia, sinä olet ylväs nainen. Eikö kruunukaan voisi
päätöstäsi muuttaa? Tiedät, kuinka intohimoisesti kuningas sinua
rakastaa, -- voisit mahdollisesti kokonaan sysätä syrjään yhteisen
vihamiehemme, Pombalin. Muille naisille voisin ehdottaa tuota
loistavaa surkeutta olla kuninkaan rakastajatar, sinulle en. Mutta
-- kuningattaren voi piankin tehdä mieli luostariin, kirkko voi
päästää teidät velvollisuuksistanne, ja silloin --

THERESIA. Vaikka tuo kuningas karttaisi minua jakamaan maan
valtaistuinta kansaan, ja vaikka hänen valtikassaan olisi tähtiä
timanttien sijassa, niin sittenkin halveksien torjuisin hänen tarjonsa.
Niin, vaikka kuka mies hyvänsä tarjoisi minulle kruunun sillä ehdolla,
että saisi minut vallata, niin vastaisin kieltämällä, jos kohta
sulkisinkin silmäni, jottei niitä kruunun loisto häikäisisi.
(Kantapoika tulee.)

KANTAPOIKA. Hänen ylhäisyytensä, Lafoensin herttua.

THERESIA (syrjään). Prinssi! -- tällä hetkellä -- minä en voi --
(Poistuu joutuin.)

MOREIRA (syrjään). Mitä tämä? Se oli kuin salama yössä, ja kuitenkin
luulin selvästi näkeväni kaikki. Rakastaako hän prinssiä? (Ääneen.)
Herttua tulkoon! (Kantapoika menee.) Minulla olisi sanottava hänelle
muutama sana kahden kesken. Niinkuin tiedätte, on hän minun entinen
oppilaani. Eihän teille liene haitaksi jättää meidät kahden?

TAVORA. Aiotteko udella hänen mielipiteitään?

MOREIRA (pikaisesti). En.

AVEIRO. Tosin en voi häntä kärsiä, mutta kuninkaan veljenä on hän
varsin vaikuttava mies, niin että meidän pitää koettaa saada hänet
puolellemme. Jätämme siis teidät.

    (Menevät.)


VIIDES KOHTAUS.

    LAFOENS. MOREIRA.

LAFOENS. Anteeksi! Herttuatar -- Mitä näen? Pater Moreira! Tekö
täällä? Maanpakoon ajettuna uskallatte Lissabonissa näyttäytyä.
Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä! Minulla olisi niin paljon uutta
teille kerrottavaa. Enkö ole teistä muuttunut siitä, kuin erosimme
toisistamme Coimbrassa? Minun mielestäni näyttää maailma niin
uudelta; tuntuu siltä, kuin olisin tähän saakka taistellut unen ja
valveen vaiheilla; nyt olen avannut silmäni ja näen. Mistä nyt
alottaisin? Mutta ensin, -- mikä on teidät tuonut Lissaboniin?

MOREIRA (syrjään). Onko tuo se arka nuorukainen, josta erosin?
(Katkerasti.) Olisiko häneenkin tarttunut --? haa! (Ääneen.) Tunnette
siis minut vielä, prinssi? Hovin kaunottaret eivät siis vielä ole
mielestänne haihduttaneet kuivan munkin muotoa, -- et ole vielä oppinut
nauramaan niille ämmäin jutuille, joita vanha opettajasi mieleesi
juurrutti?

LAFOENS. Näinkö minua tervehdit niin pitkän eroajan jälkeen? Kun
ennen olin kanssasi, niin sydämmessäni melkein polvistuin edessäsi,
niin suurelta, mutta samassa niin vieraalta näytit minusta. Nyt taas
hytkähti sydämmeni ystävyydestä, kun näin äkkiarvaamatta sain sinut
jälleen nähdä.

MOREIRA. Maallinen rakkaus, maallinen ystävyys on varastamista
Jumalalta, jolle olemuksemme on kuuluva. Sano, voitko astua rippi-isäsi
eteen ja sanoa: olen sellainen, kuin toivot minun olevan -- silloin
sanon sinut tervetulleeksi. Voitko?

LAFOENS (hetken epäiltyään). Voin.

MOREIRA. Ylistetty olkoon pyhä Neitsyt, joka ei sallinut sielusi hukkua!

LAFOENS (miettiväisenä). Kenties en sitä itsekään tiedä. Katseeni
on niin kääntynyt tulevaisuuteen, että olen melkein unhottanut
menneisyyden. Kuule minua! Tunnet elämäni Coimbrassa. Elin yksinomaan
opintojani, hartauden harjoituksiani varten. Maailma oli minusta
niinkuin luostari, johon päivä ainoastaan maalattujen ikkunain kautta
himeänä ja sameana tunki. Ainoastaan pyhimysten ja perkeleiden
kuvat siellä sisällä muistuttivat elämästä. Tulin silloin hoviin.
Sen tyhjä loisto väsytti, sen hyörinä äitelytti minua. Oli
niin kuin olisin yhtäkkiä noussut haudasta ja nähnyt päivän valon.
Sydämmeni, joka ennen oli kivestä, sulautui tuleksi. Maailma avartui
silmissäni äärettömäksi, käsittäen taivaan ja syvyyden. En nähnyt
ainoastaan hautoja ja ristejä siellä alhaalla, näin ihmisiä, joita
saatoin rakastaa ja vihata, joiden puolesta ja joita vastaan saatoin
taistella. Tunsin että minulla oli isänmaa, jonka suurten, muistojen
entisyys kannusti minua vieläkin ihanampaan tulevaisuuteen. Usein
vielä muistelen, kuinka ennen Coimbrassa halveksien katselin
köyhäin viinitarhurien töitä tai pilkkasin paimenten lauluja ja
karkeloita Mondagon muistorikkailla rantamilla. Nyt tunnen ikäänkuin
tarvetta likistää rintoihini tuota yksinkertaista työmiestä ja sanoa
häntä veljeksi. Tulevaisuus asettaa eteeni rohkeita päämääriä, joita
minun tulee saavuttaa, kunnian seppeleitä, joita minun tulee voittaa,
viskatakseni ne sitten pois.

MOREIRA. Poikani, poikani, kenties kaikki tuo on ilvettä, millä
saatana tahtoo sieluparkaasi houkutella.

LAFOENS (syrjään). On kuin hän ei ymmärtäisi minua. (Ääneen). Mitä
tarkoitat?

MOREIRA. Sinä et äsken suoraan vastannut kysymykseeni.

LAFOENS (ylpeästi). Sanoin totuuden. Jos osaisinkin viekastella, niin
en sinulle viekastelisi, vallankaan nyt, kun meidän taas tulee erota
pitkiksi ajoiksi.

MOREIRA. Ehkei sentään. Kenties viivyn vielä kauankin Lissabonissa.

LAFOENS. Minä sitävastoin lähden täältä kenties jo huomenna. Menen
Pariisiin ja Wieniin. Ennenkuin erotaan, anna minulle siunauksesi.

MOREIRA. Aiotko jättää Portugalin?

LAFOENS. Kun Coimbrassa toisistamme erosimme, käskit minun valalla
vannoa, että henkeen kuolemaan aina puolustaisin roomalaista kirkkoa
ja jesuiittoja. Luulin silloin, että marttyyrin kärsimys oli ainoa
ase, millä totuus taistelee. Nyt näen toisin. Haa! Tahdon katsella
tuota ylvästä Pariisia, johon uskottomuus ja julkeus on pystyttänyt
temppelinsä. Tahdon oppia tuntemaan sitä kyykäärmettä, joka
sieltä syöksee myrkkyä maailmaan, musertaakseni sen sitten. Tahdon
sivaltaa miekkani tuon kruunatun jumalankieltäjän varalle, jonka
kavala julmuus ei ole arastellut ahdistaa Itävallan hurskasta
ruhtinatartakaan.

MOREIRA (syrjään). En ole siis häntä menettänyt. Mutta -- hän ei saa
matkustaa. Hänen tulee toimia meidän asiamme hyväksi, mutta ei
Wienissä, -- ei, vaan täällä.

LAFOENS. Käsittämätön levottomuus ajaa minua kauas maailmalle.
Tajon laineet ikäänkuin kietovat ajatukseni ja vievät ne kauas
pois uskaliaisiin urhotöihin. Kaipaan jotakin suurta, jota vastaan
taistelisin ja jonka voittaisin. Ihmettelet että minä, joka ennen
olin hiljainen ja arka, nyt -- mutta, näetkös, en oikein tiedä
itsekään, miten --

MOREIRA. Minä sen sinulle sanon. Olet oppinut tuntemaan Aveiron
herttuattaren, donna Theresian.

LAFOENS. Mistä sinä tiedät, että minä häntä rakastan? En ole
sitä sanonut. Oikein, oikein, se on varmaankin tulella otsaani
kirjoitettuna. Niin, etkö kuule, tuo iloinen päivänpaiste, nuo
nuokkuvat kukkaset sitä kertovat. Ne sen minullekin kuiskasivat,
silloin kuin itse sitä vain aavistin.

MOREIRA. Unohdat, että herttuatar on toisen vaimo.

LAFOENS. Tiedän että hän inhoaa tuota itaraa ja raakaa Aveiroa johon
hänen sukulaisensa ovat hänet kytkeneet.

MOREIRA. Poikani, älä ajattele tuota. Donna Theresia on pyhälle
Neitsyelle vannonut ikuisen siveyden lupauksen; ei mikään maallinen
rakkaus koskaan saa intohimoineen turmella hänen sydämmensä pyhäkköä,
sen hän on luvannut.

LAFOENS. Ja kuitenkin mennyt naimisiin Aveiron kanssa.

MOREIRA. Jo kehdossa hänet kihlattiin tälle serkullensa. Paavin
vapautus oli ennakolta hankittu. Kun tätä oli anottu, ei donna
Theresia voinut vastustaa isänsä mahtikäskyä. Mutta herttua onkin
vain nimeksi hänen miehensä, heidän sydämmensä, niinkuin heidän
asuntonsakin, ovat aina olleet vieraat toisilleen. Näet siis, että
olisi kuolemansynti pyytää tätä pyhää naista.

LAFOENS (kiivaasti). Pyytää! (Syrjään.) Mutta -- hän on munkki, hän
ei ole koskaan rakastanut. (Ääneen.) Jos sanoisin, kuinka häntä
jumaloin, niin et ymmärtäisi minua; jos sanoisin, että hän on kuin
pyhimys silmissäni, niin väittäisit minun herjaavan. Haa! rakastan
maailmaa siksi, että Theresia on maailmassa.

MOREIRA. Miguel, panen toivoni pyhän Neitsyen apuun ja sinun omaan
vilpittömään mielenlaatuusi. Kuultele mitä donna Theresia sanoo,
Jumala on asettanut viisauden hänen huulillensa. Menen itse hänelle
ilmoittamaan, että olet täällä.

LAFOENS. Ah! Ei sanaakaan hänelle siitä, mitä olen puhunut!

MOREIRA (ankarana). Olenko minä lemmenairuen näköinen? (Menee.)


KUUDES KOHTAUS.

LAFOENS (yksin).

    Näin miksi värjyy sydän levotonna?
    Miks mieltä painaa tämä arvoitus,
    Jonk' ihanata salaisuutt' en tohdi
    Ma selittää? Sa, sali hiljainen!
    Te, kukat, joita hellii hän! Te kasvit,
    Jotk' unelmien rauhaan tummin varjoin
    Sydäntä levotonta nukutatte!
    On niinkuin teistä eroaisin vain,
    Etäällä taas teit' ikävöidäkseni.
    Hyvästi! Jylhä sana -- Theresalta,
    Oi, aatos jylhää jylhempi, mut samall'
    Ihana sentään, se kun aatos kätkee
    Hämärän jälleen-näkemisen toivon.

(Ajatuksissaan lyhyen äänettömyyden jälkeen.)

    Oi, kuink' on sana köyhä! Kieli tahtois
    Uteliaan julkeudella kappaleiksi
    Repiä äärettyyden. Povessani
    Yks vain on tunne, miks sen sanoisinkaan,
    Ei kunnia, ei usko, eikä lempi,
    Mut sama tunne, yksi, ehyt, pyhä.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    LAFOENS. THERESIA.

LAFOENS (syrjään).

    Hän lähestyy. Ma tunnen, kuinka aatos
    Jo hämmentyy ja väristykseen haihtuu.

THERESIA.

    Sa lähdet, Miguel?

LAFOENS.

                       Tiedätkö jo sen?
    Niin, liputettuna jo laiva vartoo,
    Jok' on mun täältä Ranskaan saattava.

THERESIA.

    Vai Ranskaan! Oikein! Haa! Vai tekin?
    Pariisissahan vasta ihmistytään!
    Vain houkkioita Portugaliss' on,
    Heilt' aisti, sivistys ja järki puuttuu.
    Voltaire teit' ehkä päästää puheilleen,
    Niin, ehkä Pompadourkin iskee silmää.
    Mik' autuus Portugalin prinssille!

LAFOENS.

    Olette katkerata katkerampi.

THERESIA (syrjään).

    Mik' ajoi kielen moista puhumaan,
    Vaikk' aivan surusta on sulaa sydän?

LAFOENS.

    Teit' inhottaa nuo uudet opit varmaan,
    Joit' evankeliumina filosoofit
    Nyt Ranskass' saarnaavat, niill' yrittäen
    Riettaasti kaataa valtiot ja kirkot.
    Tuo vapaus-rääky mullekin on kammoks.

THERESIA.

    Tääll' älä maini pyhää vapaus-sanaa;
    Tyrannit, portot kiitost' ei saa siltä,
    Mut näitä Pompadour ja Fredrik mairii.
    En vapautt' inhoo: -- aikakirjat näyttää,
    Ett' ei se Portugaliss' outo ollut,
    Pilkkaajat nuo vaikk' ilkkuvatkin meitä,
    Etelän kansaa, pimeyden orjiks,
    Ivaten elämäämme, runouttamme.
    Heist' outoa on toinen niinkuin toinen;
    He eivät ole nähneet taivastamme,
    Kuink' äärettömiin häikäisten se välkkyy,
    Himeä aurinkonsa kuinka meillä
    Tulistaa tumman rypäleen ja kiihtää
    Veremme kuuman väkeväksi kiihkoks.
    Heist' outoa on, että meidän naiset
    Voi hartain innoin suurta jumaloida,
    Ja ettei kunnia ja uskollisuus
    Tarua enää meidän miehist' ole.
    Nuo kylmät ivaa lemmenkauneuttamme,
    Nuo pienet kunniamme suuruutt' ilkkuu,
    Matalat hylkii syvyytt' uskontomme.

LAFOENS.

    Theresia eikö paremmin mua tunne,
    Kun lukee minut noiden houkkain joukkoon,
    Röyhkeiden ryömijäin, jotk' unohtavat
    Isänmaan, kerjätäkseen kiitosta
    Alhaisilt' ajan helmalapsilta.
    Tääll' Lissabonissa mua kaikki painaa,
    Mua hovin tunkka ilma tukehuttaa,
    Myrskyjä kaipaan, kiistaa, voittoa.
    Ma tahdon koittaa maailmaa tuntea,
    Sen voittaakseni. Älkää hymyilkö!
    Oi, Theresia, kylmä hymyily
    Se tällä hetkell' oisi murheeks mulle.
    Koht' eronhetki lähestyy, se jättää
    Sydämmeen äärettömän kaihon tuskat.
    Sano, silmäinikö katse, posken hehku,
    Ne eikö selvään puhu mitä mietin?
    Viel' ylvään suunkin tunnustaako täytyy,
    Jok' autuuttakaan kerjätä ei tahtois?
    Sa jalo nainen, jota jumaloitsen --
    Sit' en voi peittää -- sua rakastan.

THERESIA.

    Voi! Vaiti! Voi! Tuot' älä sanaa maini!
    Älä härnää sallimusta!

(Kääntyy äkisti poispäin.)

LAFOENS.

                           Vaikka meidät
    Se murskaisi, sun täytyy vastata.

THERESIA (syrjään).

    Näiks olen elänyt, -- nyt näen vain unta.

LAFOENS.

    Et suutu minuun? Haa! Sa rakastat!

THERESIA.

    Oi, älä herjaa! Pyhä äiti voisi
    Vihasta katsantonsa lempeän
    Pois maasta kääntää, kun hän sinut kuulee.
        (Tullen entiselleen.)
    Don Miguel, ei ritarillist' ollut
    Noin käyttäytä. (Syrjään.)  En tiedä mitä sanon.

LAFOENS.

    Theresia, sua olen loukannut.

THERESIA (äkillisellä ylpeydellä).

    Niin, minuss' oletit sen heikon tunteen,
    Mi naisen painaa miehen ikeen alle.
    En tahdo olla suurimmankaan orja;
    Vapaana itse, muit' en orjiks tee.

LAFOENS.

    Niin, sua sitoo vala, jonka vannoit,
    Ett' ikänään et syty maiseen lempeen.

THERESIA.

    Sen vannoin, enkä vielä sitä kadu.

LAFOENS.

    Miks teit sen lupauksen madonnalle?

THERESIA (syrjään).

    Oi, auta mua; muiston suuri päivä,
    Ett' itseeni ma taasen luottaa voin!
    (Ääneen) Marokkon kanssa sotaa kävi maa;
    Merillä parveilivat rosvojoukot
    Ja hävittivät rikkaat rannikkomme.
    Tavoraan näitä maurilaisia
    Myös muudan parvi tuli saaliin ryöstöön.
    Uljaasti pitää meikäläiset puoltaan,
    Mut toivotonna, heit' on liian vähän.
    Lupauksen silloin annoin madonnalle
    Ijäti immeks jäädä, jos hän meidät
    Pelastais vaarasta ja häpeästä
    Ja maani miehet voittoon innostuttais.
    Ja pyhän eteen näin kun polvistuin,
    Hän hiljaa hymyili ja sanoi: mene!
    Ma pyhään kuvaan tartuin, juoksin sinne,
    Miss' uupuneena väkemme jo väistyi
    Ja miehuutonna pakeni, ja siinä
    Ma pyhän innon valtaamana syöksyin,
    Kädessä kuva, vihollisten joukkoon.
    Mut väkemme, kun näki miten kuva
    Ois voinut vihollisen saaliiks tulla,
    Raivoissaan kääntyi sitä pelastamaan.
    Madonna viholliset kammahutti.
    Pelastui kunniamme, voiton saimme. -- (Äänettömyyttä.)
    Niin, ystäviä ollaan kai kuin ennen?

LAFOENS.

    Sua loukkasin, ja ystävyytes annat!

THERESIA.

    Niin, Miguel, sen sa ansaitset, sen tiedän.
    Sisaren lemmen sulle suon, ma äiti
    Sinulle olen -- mut en lemmitty.

LAFOENS.

    Pyhimys ystävyyttäs kadehtisi.
        (Syrjään.)
    Mut ennen soisin, että hän mua vihais.

THERESIA.

    Sua ystävänä rakastan, Lafoens;
    Ylevä olet, vakaa, hovin vilppiin
    Ja ajan epäuskoon eksymätön.
    Mun sydämmeni korkein olis toivo
    Sua nähdä suurena, -- niin suurena
    Ja kaunistettuna niin kunnialla,
    Ett' itse oisin rinnallasi tyhjä.
    Ken tuntee syvemmin, sun rakkautes
    Vai minun ystävyyteni, nyt sano?

(LAFOENS suutelee kiihkeästi hänen kurotettua kättään,
mitään vastaamatta.)

    Levoton olet. -- Mitä miehestä
    On yksi nainen. Hälle maa on avoin.

LAFOENS.

    Niin, sittenkun sa taivaan multa suljit.

THERESIA.

    Monella tapaa itselleen voi luoda
    Maan päällä taivaan.

LAFOENS.

                         Siiskö minäkin?

THERESIA.

    Kuningast' ajattelin ylvää, suurta.
    Hän nousis sankarina kansassamme,
    Herättäin uneksitut voimat eloon;
    Sen maineen miekan, muiston kalmistossa
    Jo ruostuneen, hän päivän valoon tois,
    Sitä välähyttäin väkivaltaa vastaan;
    Ritariajan kauniin palauttaisi,
    Kun taistelussa maurilaista vastaan
    Maan, kunnian ja uskon puolesta
    Verensä, henkens' uhras joka mies,
    Kun suur' ol' aateli ja kirkko pyhä,
    Ja kansa näihin vielä hartaast' uskoi.

LAFOENS.

    Hämärä puhees on. Tuo mieskö minä?

THERESIA.

    Niin, sinä. Nyt on aika puhua.
    Pariisiin älä mene, paljo suuremp'
    On täällä sulla työ: tuon miehen, jota
    Molemmat vihaamme ja halveksimme,
    Sun täytyy kukistaa ja sijaan nousta.
    Maa kuohuksiss' on. Jesuiitat hovist'
    On Pombal karkoittanut; nuo nyt salaa
    Kansassa vehkeilevät häntä vastaan.
    Papisto kiivastuu, kun juutalaiset
    Ja harhauskoiset saa turvaa hältä.
    Hän suuret suvut vallast' erotti;
    Ne häntä vihaa, vaikka nyt on sopu.
    Isien tavoist' eksyttää hän kansan;
    Se siitä häntä salaa kiroilee.
    Ken häntä vallassa siis pitää yhä?

LAFOENS.

    Kokonaan vallitsee hän kuningasta,
    Tään suosiosta tyranni hän on.

THERESIA.

    Kuninkaan suosiosta, niin, niin oikein.
    Ne, jotka Pombalin vain aikoo kaataa,
    Ne hänen sijaans' itse valtaan pyrkii;
    Maineemme, häpeämme heist' on yhtä.
    Ylemmä minä tähtään: ei vain Pombal,
    Myös kuningas on kukistettava.

LAFOENS.

    Ja minut sinä katsoit tähän työhön?

THERESIA.

    Sanoinhan: suurena sun tahdon nähdä.
    Kehotelkoot munkit kansaa, saadaksensa
    Pelokkaan kuninkaan taas käsiinsä.
    Hovikot vehkeilkööt, taas voittaakseen
    Pombalin heiltä viemät virat, arvot.
    Salajuont' ei meidän asiamme vaadi;
    Ei, paljaana se tulkoon päivän valoon!
    Kuninkaanvalans' usein José rikkoi,
    Ja silloin myöskin vasallit ja kansa
    Vapaana ovat hekin valastaan.
    Näin koko Portugalkin ennen nousi
    Ja kukisti Kastilian Juhanan
    Ja pani sijaan kotimaisen miehen;
    Täysverinen hän oli sielultansa
    Kuin sinäkin, jos koht' ei synnyltään.

LAFOENS.

    Sanasi tuntuu selviltä, mut niit' en
    Vain käsitä. Siis julkikapinaako
    Omassa maassa nostamaan mua vaadit?

THERESIA.

    En kapinaa, vaan julkitaistelua.
    Tiloilles lähde täältä vielä tänään;
    Vapauden lippu siellä nostata.
    Avukses annan kaikki, mitä omaan,
    Suur mull' on voima, vasalleja paljon.
    Sa hovin aatelille älä puhu,
    Sen orjuuttanut kuninkaan on armo;
    Mut vuoristoss' on vielä aatelia
    Uljasta, uskollista; sitä etsi.
    Kaupungin alhaisoa taisteluun
    Sä älä kehoita, vaan itse kansaa:
    Oporton viinimailta tarhureita,
    Mondagon laitumilta paimenia,
    Atlantin rantain kalastajia.

LAFOENS.

    Haa! vaimo, tuotako sa tarkoitit?
    O, Circe, Circe, nyt sun oikein tunnen!
    Kavalin sanoin sydämmeni kiedoit,
    Viekkaasti sitten -- (Raivostuen). Haa! Sun kiroan!
    (Ylpeästi.)  Ei kapinan ja veljesmurhan kautta
    Mun tieni vallan kukkuloille käy.

THERESIA.

    Mua herjaatte, Don Miguel, muistakaa. --
    Mut -- laps vain olet, sydämmetön poika,
    Et tiedä, millä tikareilla leikit.
    Pois! pois! teit' inhoan! Haa! mieheks teidät
    Ma luulin -- näen, ett' olen pettynyt. (Menee.)

LAFOENS (yksin).

    Theresia! näinkö erotaan? -- No niin,
    Hyvästi sitten ijäks, isänmaa! (Menee.)



TOINEN NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    (Sali kuninkaanlinnassa Lissabonissa. Sivulla suuri
    ristiinnaulitun kuva ja Mariankuva.)

    KUNINGAS, POMBAL, SALDANHA.

KUNINGAS. Roomassa ollaan siis suopeita meidän hankkeillemme?

SALDANHA. Jos voisi kasvaa se ylpeys, jota tunnen, kun saan elää
valistuneen vuosisadan valistuneimpain ruhtinasten aikana, niin olisi
se todellakin tapahtunut viimein Roomassa ollessani. Kaikkialla
kuulin Portugalin jaloa hallitsijaa ylistettävän Europan ruhtinasten
esikuvana. Hänen Pyhyytensä itse suvaitsi, keskusteltaessa teidän
majesteettinne hallituksesta, lausua: kas siinä se todellinen valistus!

KUNINGAS. Todellakin! Meistä puhutaan Euroopassa, niin, niin,
ehkä ei ilman syytä. Kun ajattelen yhdeksänvuotista hallintoani,
niin anteeksi-annettavalla ylpeydellä voin sanoa niinkuin hänen
pyhyytensä: kas siinä se todellinen valistus! Miltä näytti
sotajoukkomme, rahastomme, maanviljelyksemme ennen ja nyt? Ja tämä
rakas Lissabon sitten? Voin sanoa niinkuin Augustus: sain haltuuni
tiiliskivisen kaupungin ja jätän jälkeeni marmorisen; voin sanoa
sen sitä suuremmalla syyllä, kun olen useimmat julkiset rakennukset
omilla varoillani kustantanut.

SALDANHA. Teidän majesteettinne onkin osakseen saanut maansa
rakkauden, -- Europan kateuden, -- jälkimaailman ihailun.

KUNINGAS. En minä yksin, -- en. Myönnän mielelläni, että, jos
ei ympärilläni olisi ollut sellaisia miehiä kuin te ja Pombalin
markiisi, olisi minun työni ollut varsin vähäpätöistä.

POMBAL. Minua ilahuttaa, että teidän majesteettinne ei halveksi
vähäisiä neuvojani, ja erittäinkin olen kiitollinen siitä, että
olette, sire, suostunut siihen suureen uudistukseen, jonka kautta
jesuiittain veljeskunta muutetaan meidän valtioruumiin hyödylliseksi
jäseneksi.

KUNINGAS. Niin, olen sen tehnyt, -- mutta vastenmielisesti. Uskokaa
pois, olen yhtä innostunut kuin tekin valistuksen suurista aatteista,
mutta, muistakaa, ainoastaan todellisen valistuksen. Valtiota voimme
kyllä uudistaa, mutta kirkkoon -- papistoon emme saa koskea.

POMBAL. Teidän majesteettinne unhottaa, että pyhä Isä itse on
myöntänyt oikeiksi syyt, joista valitamme, ja itse suostunut
Jeesuksen veljeskunnan uudistamiseen. Hän on nimittämällä kardinaali
Saldanhan ylitarkastajaksi osottanut kuinka tärkeänä hän pitää tämän
asian.

KUNINGAS. Pyhän Isän suostumus sehän se rauhoittikin omaatuntoani.
Sitäpaitse eihän tämän asian ole kiirettä.

POMBAL. Sire, minulla on julistuskirja valmiina.

KUNINGAS (tyytymättömänä). Kiireenne ei minua miellytä. Minusta
meidän ei vielä pidä hätäillä.

POMBAL. Meidän täytyy kiirehtiä, etteivät jesuiitat ennakolta saisi
aavistusta asiasta. Sitä paitse on paavi Benedikt huonona sairaana,
-- tämä asia täytyy saada päätökseen, ennenkuin hän kuolee. Kenties
teidän majesteettinne suvaitsee lukea läpi julistuskirjan. (Ojentaa
sen hänelle.)

KUNINGAS. Tahdon miettiä asiaa. (POMBAL ja SALDANHA vetäytyvät
näyttämön perälle.) Kuinkahan pääsen selviämään tästä sokkelosta?
Omatuntoni varottaa minua koskemasta Jeesuksen pyhään veljeskuntaan,
mutta järkeni sanoo, että veljeskunnan toisin järjestäminen on
välttämätön valtaistuimeni turvallisuudelle. (Hetken mietittyään.)
Niin, niin minä teen. Allekirjoitan julistuskirjan, vaan en lue sitä;
kun en tiedä, mitä se sisältää, niin voin pestä käteni. (Kirjoittaa
alle. Pombalille.) Tuossa on! (Liikutettuna.) Olen nyt tehnyt
teille, mitä en olisi edes itselleni uskaltanut.

POMBAL. Armahin kuninkaani!

KUNINGAS. Kardinaali Saldanha, eikö teillä ole muuta minulla
ilmoitettavaa Roomasta?

SALDANHA. Ei, teidän majesteettinne.

KUNINGAS. Siis on audienssi päättynyt, hyvät herrat. Toivon jälleen
näkeväni teidät tänä iltana Aveiron herttuan luona.


TOINEN KOHTAUS.

    KUNINGAS, myöhemmin TEXEIRA.

KUNINGAS. Olen siis ainakin hetkeksi päässyt noista suututtavista
hallitushuolista! (Soittaa. Kantapoika tulee.) Onki Texeira etehisessä?

KANTAPOIKA. On.

KUNINGAS. Kutsu hänet sisään! (Kantapoika menee. TEXEIRA tulee.)
Mutta, pyhän Sebastianin nimessä, näytättehän lopen kuihtuneelta,
ystävä! Ettehän tietenkään ole käynyt karmelinunnain luostarissa
päin? Ha, ha, ha!

TEXEIRA. Tulen ruumiin luota, sire.

KUNINGAS (ilkeästi ällistyneenä). Mitä aioinkaan sanoa? Tulettehan
tänä iltana Aveiron herttuan naamiaisiin?

TEXEIRA. Sire, minä tulen sisareni ruumiin luota.

KUNINGAS. Mitä sanot, mies? Kauniin Ferdinandanko? Eihän toki?

TEXEIRA. Totta. Hän on epätoivoisena hukuttanut itsensä; abbedissa
oli saanut tietää kaikki. Mutta ennen kuin hän menetti itsensä,
haastoi hän meidät molemmat Jumalan tuomioistuimen eteen.

KUNINGAS. Pyhä Sebastian! Ole minulle armollinen! (Horjuu) vereni
hyytyy kauhusta. Mutta, jumal'auta, syytön olen minä. Kuka olisi
luullut, että se häneen niin kovasti koskisi? Mutta puhuhan, mies!
Mitä siinä seisot ja tuijotat?

TEXEIRA. Sire!

KUNINGAS (keskeyttäen). Vai niin, tahdot syyttää minua. Minä kai se
ensin toin hänet nähtävilleni, minä kai se itseäni kiihoitin
kuvailemallani hänen kauneuttaan! Kirottu tuo sinun avuliaisuutesi!
Nyt minä siitä kärsin. Eikö ole niin kuin tuo vainaja seisoisi
keskellämme ja syytellen tuijottaisi kiillottomin silmin
taivasta kohti? Näetkös? (Hurjistuen.) Kas tuossa! (Hänen katseensa
osuu ristiinnaulitun kuvaan.) Olen unohtanut tänä aamuna lukea
isämeitääni. (Tarttuu rukousnauhaansa ja rukoilee hartaasti.)

TEXEIRA. Sire, rauhoittukaa! Minä otan päälleni kaiken syyni kun hän
meitä Kaikkivaltiaan edessä syyttää. Mitä minulle tapahtuneekin,
niin se ei ole mitään sen suhteen, että menettäisin armaan
kuninkaani suosion. Minä se teitä viettelin ja salasin teiltä, että
hän oli nunna.

KUNINGAS. Tietenkin, tietenkin! Sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni.
Sinä vastaat puolestani. Ah! Kevennät omaatuntoani. Minä
olenkin syytön. En todellakaan tiennyt, että hän oli nunna;
luulin että hän vain oli noviisi. Sinä vastaat kaikesta, minä
olen silloin levollinen. Me luetamme messuja hänen sielunsa
pelastukseksi, sata vahakynttilää pannaan palamaan. Sinä saat itse
rahastohuoneesta ottaa niin paljon rahaa kuin tahdot. (Hetken
kuluttua kauhistuneena.) Luuletko todellakin että hän syyttää meitä
-- sinua, aioin sanoa, -- Jumalan istuimen edessä?

TEXEIRA. Sire! Verenne on häiriössä. Eikö koko Europa teitä ylistä
hurskauden esikuvana? Eikö hänen paavillinen pyhyytensä antanut
teille siunattua kultaruusua? Eikö teillä ole pullollinen sitä
oikeata verta, jota yksi ainoa pisara jo ottaa pois kaikki synnit?

KUNINGAS. Olet oikeassa. Muista, kuinka suuren summan tahdot
rahastosta. Olen viimeaikoina jättänyt kirkonkäyntini, semmoista ei
saa enää tapahtua. En koskaan enää tahdo olla tekemisissä nunnain
kanssa, sen lupauksen teen pyhälle Sebastianille. (Haaveksien.)
Ja kuitenkin hän oli niin kaunis! Nyt vasta tunnen, kuinka kaunis
hän oli. Tekisi mieleni loihtia esiin kuvasi. (Äkisti.) Pois,
jumalattomat ajatukset! En tahdo enää häntä ajatella. (Tarttuu
rukousnauhaansa ja rukoilee.)


KOLMAS KOHTAUS.

    (Pieni kabinetti Aveiron herttuan asunnossa, koristettu kukilla
    ja kasveilla. Oikealla ryhmä, joka kuvaa pyhän Sebastianin
    marttyyrikuolemaa. Perällä useampia rintakuvia. Vasemmalla
    ja perällä ovia.)

    MOREIRA, SOUZA, MATHOS, myöhemmin AVEIRO.

SOUZA. Voimme viipyä vielä hetken. Juhla ei vielä ala. Tämä kabinetti
on viehättävä. Herttualla on aistia, se täytyy myöntää.

MOREIRA. Veljeskuntamme päällikkö uskoo siis, että se koski vain
erivapautusta, tuo kardinaalin käynti Roomassa.

SOUZA. Kaikki toimitettiin mitä suurimmalla varovaisuudella.
Veljeskunnan päällikkö ainakaan ei voinut saada selvää salaisista
sopimuksista, jos sellaisia oli olemassa.

MOREIRA (miettiväisenä). Salaisuuksia veljeskunnallemme! Te koititte
kai kaikkia diplomaattijuonia, joita Pariisissa olitte oppinut,
saadaksenne tietoonne salaisuudet?

SOUZA. Kaikki koitin -- mutta turhaan. Ei edes se ystävyyskään, jota
paavin veljentytär minulle osotti, mitään auttanut. Onneksi...
(Huomaa MATHOSEN ja rupeaa hurskaan näköiseksi.) Sen pahempi, on
hänen pyhyytensä sairas.

MATHOS. Jumalan viittaus, että hän ei menettele oikein Jeesuksen
veljeskuntaa kohtaan. Rukoilkaamme hänenkin, niinkuin kaikkein
vihollistemme puolesta!

MOREIRA. Meille olisi hyödyksi, jos hänen pyhyytensä sairaus ei
kestäisi kauan.

SOUZA (painavasti, katsahtaen Moreiraan). Luultavasti se ei olekaan
pitkäaikainen. Veljeskuntamme päällikkö on hänelle suositellut erästä
taitavaa lääkäriä, joka on tunnettu hyvistä parannuskeinoistaan.

MOREIRA (syrjään, pikaisesti). Se oli pirullinen ajatus. Mutta, Herra,
tapahtukoon tahtosi!

MATHOS. Nähkääs, kuinka väärin maailman lapset soimaavat jesuiittoja
kostonhimoisiksi ja viekkaiksi! Eikö kunnianarvoisa päällikkömme
näin osottaudu Vapahtajamme arvokkaaksi seuraajaksi, kun tämä sanoo:
"tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat?" Paavi vainoo Jeesuksen
veljeskuntaa, ja nyt tämä koittaa kostaa pahaa hyvällä ja pelastaa
hänen henkensä ajallisesta kuolemasta.

SOUZA (hiljaa Moreiralle). Miten te aiotte tuota miestä käyttää
valtioasioissa?

MOREIRA (samoin). Hän on lähetettävä Wieniin, missä hän
hurskaudellaan ja opillaan voittaa keisarinnan puolellemme pikemmin,
kuin jos olisi suurin diplomaatti. Teidän tulee vielä tänään lähteä
Pariisiin. Tiedätte, että Pombal on pian kukistettava. Se tulee
saamaan muutoksia aikaan koko meidän ulko-politiikassamme. Meidän,
täytyy erottaa kaikki ulkomaiset kenraalit armeijastamme, jonka --
se tulee meidän myöntää -- vihamiehemme on järjestänyt loistavalle
kannalle. Sota Ranskaa ja Espanjaa vastaan on siis jätettävä. Meidän
täytyy rikkoa kaikki välit harhaoppisen Englannin kanssa. Teidän tulee
Choiseulille kuvailla liiton mahdollisuutta Portugalin kanssa, jos hän
antaa Jeesuksen veljeskunnan olla rauhassa. Muistakaa, nyt koitellaan
teidän valtiotaitoanne. Pompadouria te imartelette, hovikot ostatte,
kuningasta peljätätte helvetillä, Choiseulin tunnustatte
ylimmäksenne, hän on aina mielellään ensimmäisenä. Tärkeintä on
varovaisuus. Ei mitään ylellistä prameutta, nöyrää mieltä vain,
niinkuin munkille sopii, ja hurskautta, joka soveltuu siihen
ahdinkotilaan, missä veljeskuntamme nykyään on.

SOUZA (hymyillen). Olkaa varma, että messua lukiessani lumoan naiset
niin, että puoli Pariisia kääntyy.

MATHOS (hiljaa Moreiralle). Kuinka voitte käyttää Jumalan töihin
tuota, joka on niin takertunut maailman turhuuksiin?

MOREIRA (hurskaasti). "Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita".
Irstaassa Pariisissa hän hyödyttää asiaamme enemmän, kuin jos hänellä
olisi Paavalin into ja Johanneksen hurskaus.

AVEIRO (tullen sisään). Arvoisat isät, suokaa anteeksi että häiritsen
keskusteluitanne, mutta vieraita jo kokoontuu, ja pelkään että
voitte joutua ilmi.

MOREIRA. Hyvät veljet, tulkaa minun huoneeseeni. Siellä jatkamme
neuvottelujamme. (Hiljaa Aveirolle.) Oletteko pannut kutsumaan
vasalleitanne? Ovatko he aseelliset?

AVEIRO. Niinkuin tiedätte, olen ottanut asettaakseni vapaan joukon,
jos sota syttyy Espanjaa vastaan. Heidän asestamisensa ei siis ole
mitään epäluuloa herättänyt. He saapuvat Lissaboniin ensi tiedon
saatuaan.

MOREIRA. Hyvä. Ehkä piankin heitä tarvitaan.

AVEIRO. Oletteko saanut vihiä mistään?

MOREIRA. En, mutta saan tänä iltana kuninkaalta tietää kaikki.
Millaisella mielellä on hän?

AVEIRO. Tavattoman levoton. Hänen kamariherransa, Texeira, on
kertonut hänellä olleen omantunnon vaivoja siitä, että yksi hänen
monista lemmityistään on hukuttanut itsensä.

MOREIRA. Muistakaa pitää silmällä, ettei kukaan meitä yllätä.

AVEIRO. Minuun voitte luottaa. (Avaa salaoven, jonka peittää peili.
Jesuiitat menevät.)

SOUZA (mennessään). Tämä on todellakin hiipaisevaa. Voisipa vannoa,
että tämä tie viepi kaunottaren kammioon, eikä pater Moreiran luo.

AVEIRO (yksin). Tuo Moreira kohtelee minua aivan kuin koulupoikaa; aina
on salaisuuksia, joista minä en saa mitään osaa. No, kun aika on
joutunut, niin nähdään, kuka tulee ministeriksi. (Menee.)

    (Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä. Tanssisoitantoa kuuluu! Silloin
    tällöin joku naamio vilkaisee sisään, mutta poistuu heti.)


NELJÄS KOHTAUS.

    KUNINGAS, sitten MOREIRA.

KUNINGAS. Theresiaako se herttua ehkä tarkoitti, kun sanoi jonkun
tahtovan tavata minua täällä kabinetissa? Ei, -- hän on nyt ollut
ylpeämpi minua kohtaan kuin koskaan ennen. Enkö siis voi taivuttaa
tuota naista, tuota ainoata, joka on minua vastustanut? Miesten edessä
tunnen usein semmoista heikommuutta, että heitä vihaan, mutta naisen,
olkoonpa vaikka kuinka suuri, tiedän toki voivani voittaa. Täällä ei
ketään näy. (Aikoo kääntyä takaisin. MOREIRA on tullut sisään salaoven
kautta.) Te täällä! Kuinka rohkenette? Haa! Ettehän vain aikone käydä
henkeeni käsiksi? Vahti tänne!

MOREIRA. Noinko te kohtelette entistä rippi-isäänne?

KUNINGAS (itsekseen). Tunnen aina kummallista rohkeuden puutetta, kun
näen tuo miehen. (Ääneen.) Voisivat nähdä meidät yhdessä! Mitä siitä
Pombal? sanoisi|? Poistukaa! En tahdo teitä ilmaista. Miksi olette
tänne tullut?

MOREIRA. Pelastaakseni teidät, sire. Olen uskaltanut henkeni
vapahtaakseni sielun, joka on kadotuksen partaalla.

KUNINGAS. Mitä, jos joku tulisi! Ei maksa vaivaa teidän puhua. En
kuitenkaan teitä usko.

MOREIRA. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin, ettei kukaan tule.

KUNINGAS (tyynemmin). Vai niin! Puhutte vaarasta. Eihän toki täällä
tänä iltana?

MOREIRA. Viimeistä kertaa varotan teitä oman itsenne, uskonnon ja
maan suurimmasta vihollisesta ja vaarasta -- Pombalista. Häntä
minä tarkoitan. Pirullisilla juonillaan hän on lumonnut teidät ja
houkutellut teitä leveälle tielle, ja tiedätte, sire, mihin se tie
johtaa.

KUNINGAS. Käytte asiaan liian kiihkeästi. Sielustani minä vastaan
rippi-isälleni, Santaremin piispalle.

MOREIRA. Piispa on hurskas mies. Kuitenkaan en käsitä, kuinka hän on
voinut antaa teille synninpäästön teosta niin jumalattomasta, kuin
pyhän Malagridan vangitsemia nen on.

KUNINGAS. Pyhän Malagridan vangitseminen! Vakuutan teillä että se on
tapahtunut minun tietämättäni.

MOREIRA. Sire, häntä, jonka rukoukset kymmenen vuotta sitten
pelastivat teidät kuolemasta, häntä te nyt noin kohtelette. Olisin
ennen suonut, että äitini olisi minut kuurona synnyttänyt, kuin
että korvaini nyt pitää moista kuulla.

KUNINGAS. Mutta vakuutan, että olen syytön. En ole tiennyt tuosta
tään taivaallista. Puhelen siitä markiisin kanssa, ja voitte olla
varma, että puhun hyvää hänen puolestaan.

MOREIRA. Ja noin haastaa Portugalin yksinvaltias!

KUNINGAS. Tiedättehän, että olen jättänyt kaikki hallitustoimea
markiisille.

MOREIRA. Sire, olen tullut turhaan. Että sielunne pelastus on teistä
joutavaa, sen olen jo kauan surukseni huomannut! Mutta luulin, että
ainakin tahtoisitte pelastaa sen, joka kerran pelasti teidän sielunne
ja ruumiinne. Sire, me eroamme nyt kenties -- (painolla) ijäksi.

KUNINGAS (syrjään). Ah, silloin hänestä pääsen! (Mielistellen, ääneen.)
Erehdytte kerrassaan, jos luulette, että minulla on nurja mieli teitä
tai Jeesuksen veljeskuntaa kohtaan. Sydämmeni on kokonaan heidän.
Tahdon kardinaali Saldanhalle puhua hyvää isä Malagridan puolesta.
Hänellä on suuri vaikutusvalta markiisiin. Nyt hyvästi! Minä en teitä
ilmaise, siitä olkaa varma.

MOREIRA. Minä menen. Mutta vielä viimeinen kysymys. Siitä riippuu,
voitteko toivoa minulta esirukouksia vai ettekö. Ovatko Pombal ja
Saldanha sommitelleet jotakin uutta vainoa jesuiittoja vastaan?
Tiedämme että pyhä Isä on antanut lupauksen. Mitä se lupaus koskee?

KUNINGAS. Erehdytte. Roomassa vain sovittiin tyttäreni naimisesta,
uskokaa pois.

MOREIRA (syrjään). Valhe puhuu noiden pelkurimaisten kasvojen
jokaisesta jäntereestä. (Ääneen, osottaen pyhän Sebastianin
rintakuvaa.) Vannokaa suojelushaltijanne, pyhän Sebastianin, kautta,
jonka esirukouksia teidän tulee kaikesta kiittää! Astukaa hänen
kuvansa eteen tuohon, pankaa kätenne hänen haavoilleen ja vannokaa:
en ole mihinkään ryhtynyt Jesuiittoja vahingoittaakseni!

KUNINGAS (syrjään, epäröiden). Pyhän Sebastianin kautta! (Ääneen.)
Vannon Vapahtajan kuvan kautta, että puhun totta.

MOREIRA (koleasti). Nyt Juudas Iskariot iloitkoon, sillä hän on saanut
kanssaveljen. Te valehtelitte, sire, -- tiedättekö, mitä se merkitsee
pyhän Kaikkivaltiaan edessä? (Kiihtyneenä.) Ettekö näe, pyhä kuva
kääntää pois kasvonsa teistä? Hän, jonka katse kuitenkin kohtasi
pahantekijää ristinpuussa? Polvillenne langetkaa, jos ette
tahdo tämän katseen polttavan teitä tuhaksi! (Kuningas laskee
konemaisesti polvilleen.) Haa! Näen teidät jo luurankona, ruumiinne
verho ei enää voi peittää syntisiä ajatuksianne, vaan nämä matelevat
kuin käärmeet värisevien luunikamien välissä. Ajatelkaa tuomiopäivää,
jolloin Jumalan vihan silmäys leimuna hävittää maailmat ja polttaa
tyhjäksi avaruudet; silloin ne haudoista nousevat, joita olemme
vietelleet, virtojen mustasta syvyydestä kaameat kasvot
tuijottavat -- --

KUNINGAS (kiljahtaen). Ferdinanda!

MOREIRA. Tahdotteko siis, että pyhyys itse astuisi alas kaikkisuuden
istuimelta todistamaan teitä vastaan?

KUNINGAS. Tuska minua polttaa. Mitä tulee minun tehdä?

MOREIRA. Poistaa valhe totuudella.

KUNINGAS. Kysykää! En voi koota ajatuksiani kertomukseksi. Te olette
kauhea!

MOREIRA. Vastatkaa: ovatko kerettiläiset, joiden nimiä en tahdo
mainita, päättäneet jotakin Jeesuksen pyhää veljeskuntaa vastaan?

KUNINGAS. Ovat. Paavi on suostunut, että veljeskunta Portugalissa
on toisin järjestettävä. Kardinaali Saldanha on nimitetty
ylitarkastajaksi.

MOREIRA. Tuota en olisi aavistanut. Ja te, sire, -- toivon, ettei
alttiutemme ole niin pitkälle mennyt, että olette siihen myöntynyt.

KUNINGAS. Vannon, että tällä vain tarkoitetaan veljeskunnan parasta.
Veljeskunnan säännöt ovat tosin jumalallisia, mutta ihmiskäsissä
tarttuu niihin kuitenkin jotakin inhimillistä. Jos nyt säännöt
muutetaan, niin veljeskunta siitä vain hyötyy.

MOREIRA. Sint, ut sunt, aut non sint.

KUNINGAS. Jos niin on, niin olen todellakin lohduton. Niin, kuinka
saada asia korjatuksi? Kauheata, mikä kiire! -- No niin, minun täytyy
tunnustaa, että jo olen allekirjoittanut julistuskirjan.

MOREIRA (syrjään). Arpa on langennut: nuo sanat ehkä työntävät kruunun
päästäsi.

KUNINGAS. Jos suvaitsette, niin lopetamme tämän keskustelun. Minä en
voi hyvin.

MOREIRA. Vielä yksi asia: Malagridan vapauttaminen.

KUNINGAS (syrjään). Luulen että tässä huoneessa lopulta tukehdun, niin
ahdistavalta täällä tuntuu. (Ääneen.) Olkaa varma siitä, kyllä minä
hänet vapautan, -- niin, huomenna tahdon --

MOREIRA (ilkkuen). Puhua siitä kardinaali Saldanhan kanssa. Ei, sire,
olen kirjoittanut tässä käskyn S:t Julianin linnan päällikölle. Teidän
ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa nimeni alle, ja kaikki on selvää.

KUNINGAS. Olette rohkea mielettömiin asti. Mutta, päästäkseni teistä,
niin (allekirjoittaa) tuossa on! Toivon että nyt annatte minulle
siunauksenne.

MOREIRA. Onhan teillä, herra majesteetti, rippi-isänne, Santaremin
piispa, mitä te minua tarvitsette?

KUNINGAS (kylmästi). Hyvä! Hyvästi! (Menee.)

MOREIRA (yksin). Tämä oli tukala hetki. Tahdon lopun yötä rukoilla ja
tunnustaa syntejäni. Ah, ei! Ei ole aikaa semmoiseen.


VIIDES KOHTAUS.

    MOREIRA, AVEIRO, TAVORA.

AVEIRO. No, voittoko vai tappio?

MOREIRA. Se riippuu meistä itsestämme. Ensi yönä pitää ruutisuonet
räjähyttää, jotka lennättävät Pombalin ilmaan. Jos Lafoensin herttua
ei olisi matkustanut pois, niin olisi kuningaskin saatettava hengiltä.

AVEIRO. Kautta kunniani! Ettehän vain aikone tehdä tuota huimapäätä
Lafoensia kuninkaaksi? Sitäkö olisi puuhamme tarkoittanut? Ei, ennen
luovun teistä ja ilmoitan kaikki kuninkaalle.

TAVORA. Pyhä madonna meitä varjelkoon! Pilasi ei ole paikallaan. Eikö
olisi viisaampaa mennä pater Moreiran huoneeseen? Täällä voivat pian
meidät yllättää. Syystä arvelen, että meidän ei tule millään
varomattomalla teolla saattaa itseämme vaaraan.

MOREIRA. Olette oikeassa.

    (Poistuvat salaoven kautta. Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä.)


KUUDES KOHTAUS.

LAFOENS.

    Mihinkä häipyi? Tuhansista hänet
    Sydän huomaisi ja ilost' ailahtaisi.
    Petyinkö ehkä? En, en; se on hän.
        (THERESIA tulee.)
    Taas näet mun täällä. Anteeks, anteeks anna
    Nuo karvaat sanat, joilla mieles rikoin;
    Ne suuni lausui eikä sydämmeni;
    Hylätty rakkauteni vihaan syttyi
    Ja tahtoi jalot sanas väännellä.
    Mut laivassa kun Lissabonin jätin,
    Niin oli, niinkuin oisin unohtanut
    Lukea kuolinhetkell' isämeitää.
    Näin aina isänmaani, sinun näin
    Ristissä käsin mua kiroilevan.
    Mun valtas silloin halu sinun kanssas
    Nuo hurjat liekit johtaa suuriin töihin,
    Tai tuo jos tyhjiin raukeis, niihin kuolla.
    Haluni voima näytti laivaa maissa
    pitävän kiinni: helmast' aavan meren
    Sen ajoi kotirantaan vastatuuli.

THERESIA.

    Ma tiesin kyllä sinun palaavan.
    Vaikk' oisit kuolevana kaukomailla,
    Ei henkes ennen maasta eriäisi,
    Kuin jättänyt ois mulle hyvästi.
    Pois maastas olet ollut neljä päivää,
    Mut tässä vuosisadassahan päivät
    On yhtä tärkeät kuin muissa vuodet.
    Vain neljä päivää, niin on kaikki toisin!
    O, Miguel, viel' uskon voittoosi;
    Tulevaisuus sinun kasvoistasi loistaa
    Niin kauniina kuin koskaan menneisyys.
    Min' olen mennyttä.

LAFOENS.

                        Mik' ongelma!

THERESIA.

    Miks pois mun työnsit neljä päivää sitten?
    Se vallan, kunnian ja loiston kruunu,
    Min sullen taiston palkaks osotin,
    Erottuamme mult' on varastettu.

LAFOENS.

    Siis maatani en pelastaa voi enää!

THERESIA.

    Sen kyllä voit. Mut Theresias ei
    Saa sulle antaa kruunua. O, viimein
    Kun tavattiin, Theresia oli rikas:
    Maailman omas, ystävän kun omas,
    Jonk' elämä ja tulevaisuus oli
    Hänelle kaikki. Nyt ei hällä mitään.

LAFOENS.

    On, Miguelin ystävyys.

THERESIA.

                           O, prinssi,
    En ole siihen enää kelvollinen.

LAFOENS (ihmeissään).

    Mik' on sun muuttanut?

THERESIA.

                           Ei mikään -- kaikki
    Jos neljä päivää sitten kävit toimeen,
    Niin oisimme me olleet ensimmäiset.
    Nyt jesuiitat ehkäisseet on meidät.
    He ehkä huomenna jo ovat valmiit.
    Moreiran mene luo, hän sua suosii;
    Nyt häneen täytyy täysin turvata.
    Maan ja sun onnes käsissään hän pitää.
    Sanoisin paljonkin, mut rientää täytyy.
    Pois tule!

LAFOENS.

               Minnekä?

THERESIA (menee ja avaa salaoven).

                        Moreiran luo.



KOLMAS NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    (Kabinetti Pombalin hovilinnassa Belemissa.)

    ELVAS. JOSÉ.

ELVAS (ihmeissään, kun näkee JOSÉN astuvan sisään). José!

JOSÉ. Teitä ihmetyttää, että näette minut täällä, vaikka
Pombalin markiisi on minut virasta erottanut. Mutta teillehän
herttua, minä nyt sanoisinkin sanottavani.

ELVAS. Minulle? Puhukaa siis, mutta lyhyesti, olkaa hyvä,
sillä markiisi tulee heti paikalla.

JOSÉ. Rakastatteko Pombalin markiisia?

ELVAS. Kummallinen johdanto! -- Tietysti.

JOSÉ. Ja jos tietäisitte, että markiisin henkeä vihataan,
koittaisitteko ehkäistä tätä vaaraa?

ELVAS. Vaaraa, mitä? Haa! olette saanut ilmi jotakin! Appeni on siis
oikeassa, kun sanoo, että hänen henkeään väijytään. Sanokaa, kuka?

JOSÉ. Tahdotteko sen tietää? (Hitaasti.) Niin, -- isänne, -- veljenne,
-- ystävänne.

ELVAS. Vaiti, valehtelija! Kuinka halpamielistä! Ja kuitenkin -- mitä
tulee minun uskoa? Ei, se ei voi olla totta.

JOSÉ. Ette usko minua, -- sama se minulle. Silloin ei minulla ole
täällä mitään sanottavaa. Pombalin markiisi on minut kasvattanut,
olen hänelle suuressa velassa ja tahtoisin häntä kiittää pelastamalla
hänen henkensä. Isänne on ottanut minut palvelukseensa, olen siis
hänellekin kiitollisuuden velassa. Sen vuoksi en ole tahtonut
ilmaista asiaa markiisille, vaan teille, joka voitte asettaa kaikki
oikealle kannalle. Vaan -- te ette usko minua. (Poistumaisillaan.)

ELVAS. On niinkuin taivas pyörisi silmissäni ja maa huojuisi jalkaini
alla. Ah! Älkää menkö, kertokaa kaikki; minä olen niin kiihtynyt.
Mitä tulee minun tehdä?

JOSÉ. Isänne, veljenne, Atougian herttua sekä useita jesuiittoja
on tänä yönä koolla San Salvadorin dominikaani-luostarissa. He
viimeistelevät siellä kapinaa, joka huomenaamulla on syttyvä
Lissabonissa. Isä Malagrida pannaan joukkoja kiihoittamaan. Veljenne
on vannonut, ettei lepää ennen, kuin on nähnyt appenne pään kaatuvan.

ELVAS. Nyt vain puuttuu, että sormeni saavat halun repiä silmät
päästäni tai että miekkani kapinoi poveani vastaan.

JOSÉ. Te yksin voitte vielä kenties pelastaa kaikki.

ELVAS. Niin, niin, minun täytyy rientää luostariin. O. isä, isä,
miksi minulle tämän teit? Vala, minkä alttarin edessä vannoit, se
oli siis tyhjää, tyhjää! José, te sanoitte, että minä voisin vielä
Pombalin pelastaa. Näyttäkää, sanokaa, mitä minun tulee tehdä.

JOSÉ. Teidän tulee nyt heti mennä luostariin. Minä neuvon teille,
kuinka pääsette sisään. Sitten voitte ensin koittaa rukoilemalla ja
kehottelemalla taivuttaa isäänne ja veljeänne. Jos se ei auta, niin
uhatkaa ilmaista kaikki. Tunnette isänne pelkuruuden. Hän silloin
kyllä mukautuu.

ELVAS (miettii hetken aikaa). Niin, se on parasta. Hän kuulee minua,
siitä olen varma. Hän katuu, mitä on tehnyt, ja näin saan hänet taas
omakseni. Sitten toden perästä tahdon sovittaa keskenään nämä
kaksi miestä, joiden väliin olen asetettu. Pombal ei ole enää minua
epäilevä. Ah! minulla on kaikki, sillä minulla on toivo. Toivo ja
Beatrice -- Beatrice! (Heltyen) Beatrice! Oi, suloista nimeä! Minun
täytyy nähdä hänet vielä. Minusta tuntuu, kuin häntä uhkaisi jokin
vaara. Niin, minä menen.

JOSÉ. Unohdatte, että joka hetki on kallis.

ELVAS. Aivan oikein. Mutta ainakin hänelle kirjoitan, jott'ei
poissaoloni tekisi häntä levottomaksi. (Istuu kirjoittamaan.)

JOSÉ (syrjään). Kuinka ihminen sentään on kummallinen! Minustakin
kerran oli tulemaisillaan tuollainen taivaallisen onnellinen narri.
(Ikäänkuin haltioissaan.) Oli ilta, luonto uhkui äärettömästä
hurmauksesta, niinkuin haaveilevan immen povi paisuu aaviloivista
tunteista. Rosoiset vuoretkin etäällä näyttivät rusohohtoon sulautuvan.
Beatrice oli niin ystävällinen, niin kaunis, niin herttainen. Ja
ensikerran minä näin, että luonto oli kaunis; minusta tuntui,
etten ollutkaan muukalainen maan päällä, että juutalaisellakin
oli jotakin osallisuutta etelän taivaaseen, Portugalin maahan, --
halusin ikäänkuin sulautua alkuaineisiin, itkeä haihduksiin elämäni
Beatricen jalkain juuressa. Silloin hän kallisti rusottavan päänsä
minun puoleeni ja sanoi: "José, lapsuuteni ystävä, sun tulee saada
tietää elämäni suurin onni: -- Elvas raastaa minua; minä olen hänen."
Silloin katsoin ympärilleni -- nauroin -- sillä kaikki oli ennallaan.
Mutta sydämmessäni vannoin toisen valan eläissäni.

ELVAS. Beatrice-raukka! Kunhan vain sanani sinua täysin
rauhoittaisivat! José hyvä, tahdotteko viedä tämän kirjelapun
herttuattarelle?

JOSÉ. Minä --

ELVAS. Miksi niin kiihkeä? Pyydän, olkaa hyvä.

JOSÉ. Antakaa tänne! (Syrjään.) Saisi muuten mennä itse, mutta voisi
unhottaa itsensä sinne, mokoma narri.

ELVAS. Joko menette? Ette ole vielä sanonut, miten pääsen sisään
luostariin.

JOSÉ. Tajon rannalla on pieni takaportti, siitä menkää. Se avataan,
jos sanotte: S:t Fransisco Xavier. Kun astutte siitä edemmäksi, niin
tulee vastaanne kolme porttia perätysten, jotka sama tunnussana
avaa. Silloin olette perillä. Yksi asia teidän täytyy minulle luvata:
mitä tapahtuneekin, ette saa isällenne ilmaista, että minä teille
tästä olen puhunut. Tiedätte, että jesuiitoilla on pitkät käsivarret.

ELVAS. Tuossa käteni! (JOSÉ menee. Mietteissään.) Käyneekö sitä
jälleen yhdistäminen, mikä kerran on rikki revitty? O, isä, isä!
(Menemäisillään, mutta kohtaa POMBALIN.)


TOINEN KOHTAUS.

    POMBAL. ELVAS.

POMBAL. Menetkö? Minulla olisi ollut jotakin tärkeää puhumista
kanssasi.

ELVAS. Anteeksi, minun täytyy mennä; olen luvannut tänä yönä olla
Lissabonissa. Hyvästi! (Aikoo mennä, mutta kääntyy Pombalin puoleen
levottomalla hellyydellä.) Älkää menkö ulos tänä yönä; jääkää tänne!

POMBAL (syrjään). Hän on kiihtynyt. (Ääneen.) Mitä tarkoitat?

ELVAS. En mitään! Turhia! Oikkuja! Beatrice näki unta sinusta ja oli
niin huolissaan sinun tähtesi. Mutta kuitenkin -- älä lähde mihinkään
tänä yönä, -- jää tänne Belemiin!

POMBAL. En ole ajatellutkaan lähteä Lissaboniin.

ELVAS. Jumalan kiitos! Hyvästi! (Menee.)

POMBAL. Mitä tämä tietää? Hän on muutamia aikoja karttanut
seuraani, ja nyt tämä äkkinäinen levottomuus! (Soittaa. Lakeija
tulee.) Onko hänen majesteettinsa ollut täällä?

LAKEIJA. Hänen majesteettinsa lähti äsken kamariherra Texeiran kanssa
Lissaboniin. Muuten on teidän ylhäisyytenne entinen sihteeri, José,
täällä ja odottaa...

POMBAL. Haa! José! Tuo heti hänet tänne! (Lakeija menee.) Taaskin
yksi noita lukemattomia lemmenseikkailuja, jotka turmelevat hänen
ruumiinsa, niinkuin ovat turmelleet hänen sielunsakin.


KOLMAS KOHTAUS.

    POMBAL. JOSÉ.

POMBAL. Oletko saanut ilmi mitään?

JOSÉ. Olen. Epäluulonne oli oikeutettu. Koko sovinto oli vain
ilveilyä, jotta voisivat teitä sitä helpommin pettää.

POMBAL. Se on vähemmän tärkeää, -- mutta jesuiitat? --

JOSÉ. Ovat ruvenneet liittoon Tavoran suvun kanssa. He ovat nyt
yksissä hankkeissa kukistaa teidät.

POMBAL. Eikö ole mitään hankkeita kuningasta vastaan? Ah! jospa
olisi minulla vain yksikin todistus, että vehkeilevät häntä itseään
vastaan, niin olisi asiani voitettu!

JOSÉ. Ei, he tuntevat liian hyvin kuninkaan heikkouden toivoakseen
toista hallitsijaa. Tavoran suku tahtoo hallita, niinkuin se hallitsi
entisen kuninkaan aikana.

POMBAL. No, miltä tuo vastasyntynyt käärmeenpoikanen näyttää? Miten
sen tulee minua pistää?

JOSÉ. Paljoa en ole saanut tietooni, sillä pater Moreira ei näy
asioita uskovan nykyiselle isännälleni, Tavoran herttualle. Ainoa,
minkä tiedän, on, että kapina on Lissabonissa syttyvä vielä tänä
yönä. Jesuiittain on määrä kaikilla kaduilla kehottaa kapinaan. Pater
Malagrida etupäässä aikoo puheillaan ihmetöistä ja muista mokomista
hullutuksista niin kiihoittaa kansaa, että se tarttuu aseisiin,
muutamissa rykmenteissä on jo sotamiehet saatu taipumaan. On aikomus
julistaa, että uskonto on vaarassa ja että te pidätte kuningasta
vangittuna ja pakotatte häntä, mihin vain tahdotte.

POMBAL. Vai niin, -- taaskin tuo vanha juttu! Mutta (tehden
semmoisen liikkeen kuin jos murskaisi jotakin) sitä ei ole vaikea
kukistaa. Muutamia mielettömiä raukkoja, jotka välttämättä tahtovat
tulla martyyreiksi, lähetetään kaiketi liikkeelle. Pater Malagrida
on vankeudessa, häntä he eivät voi käyttää.

JOSÉ. Erehdytte. Kuningas on omalla kädellään allekirjoittanut
hänen vapautuksensa. Koko hankekin näyttää tärkeämmältä kuin
luulette, sillä pater Moreira on itse Lissabonissa. Hän, kymmenen
muuta jesuiittaa, sekä herttuat Aveiro, Tavora, Lafoens ja Elvas
aikovat...

POMBAL. Aveiro, sanoit, Tavora, Lafoens -- sehän oli vain kolme --
minä erehdyin -- tai -- kuule, sano että erehdyin, niin saat
omaksesi viljavimman maatilani.

JOSÉ. Jos olisin valehdellut, niin mielelläni olisin antanui vuosia
elämästäni.

POMBAL. Ovatko siis maailman peruspylväät horjahtaneet ja taivas ja
helvetti sekaantuneet toisiinsa? Haa! Ennen omin sormin repisin auki
rintani ja riistäisin siitä sydämmen kuin että -- haa! José! Seisot
siinä niin rauhallisena. Et tiedä kuinka pirullisesti minua on petetty
-- olen hänelle antanut Beatriceni, hänen suutelonsa ovat tämän
myrkyttäneet -- ah, -- minun tyttäreni, oman sieluni lapsi, sinun
puolestasi on kostettava -- vapise, sinä viheliäinen matelija! Tähän
hetkeen olen vain vihannut pimeyttä, polkenut pahuutta, hävittänyt
valhetta -- mutta nyt -- samalla pohjattomalla vihalla, millä ennen
olen taistellut puolta maailmaa vastaan, samalla voimalla nyt sinut
muserran! (Pikaisesti.) Missä on hän?

JOSÉ. Hän ja ne toiset salaliittolaiset ovat San Salvadorin
dominikaani-luostarissa.

POMBAL. Varro! (Äänettömyyttä; toipuu.) Nyt olen levollinen. San
Salvadorin luostarissa, sanoit. Lähden heti sinne. Henkivartiostoni
päällikkö, Marialva, ja joukkokunta sotamiehiä seuratkoot minua.
Myöskin te.

JOSÉ. Meidän tulee kiirehtiä. Aika rientää. (Syrjään.) Tunnen
kateellista voimattomuutta, kun näen hänen vihansa.


NELJÄS KOHTAUS.

    (Näyttämönmuutos. Sali Theresian asunnossa.) MALAGRIDA kahleissa,
    MOREIRA, AVEIRO, RAFAEL.

AVEIRO (osottaen Rafaelia). Tuoko siis se mies?

MOREIRA. Tuo. Hän on meidät kuninkaasta pelastava, jos ei puolisonne
suostu käyttämään valtaansa.

AVEIRO. Hänen täytyy. Lafoens ei saa tulla kuninkaaksi.

MALAGRIDA (joka on ollut vaipuneena rukouksiin). Rafael! Poikani!

RAFAEL. Isä!

MALAGRIDA. Oletko koko illan polvillasi rukoillut, niinkuin käskin?

RAFAEL. Olen. Rukoilin sata isämeitää ja kaksisataa Ave Mariaa, mutta
silloin alkoi aivojani polttaa ja huumata, niin etten enää voinut
lukea.

MALAGRIDA. Se oli jumalallinen valkeus, joka tunki sisään ja lumosi
sinut, sama valkeus, joka muinoin näkyi Taborilla apostoleille. Vasta
silloin, kuin maalliset ajatukset hämmentyvät, voittaa taivaallinen
viisaus alaa. Tottapahan olet ruoskinutkin itseäsi?

RAFAEL. Käytin noita hihnoja, joissa on ne suuret naulat, ja käskin
kahta veljestä ruoskimaan minua, sill'aikaa kuin itse lauloin virren.

MALAGRIDA. Ethän vain laulanut virttä liian nopeaan? On muumia
jumalattomia, jotka sillä tavalla tahtovat peijata donnaa. He saavat
helvetissä palaa pää alaspäin, sill'aikaa kuin huuhkajat huutavat sitä
virttä heidän korviinsa, sen on hän itse minulle kertonut. Mutta
tiedänhän, että sinä olet yksi niitä Jumalan valittuja. Näet, pyhä
Neitsyt näkyi minulle unessa ja sanoi: minä tarvitsen marttyyrin, joka
kukistaa viholliseni ja suorittaa työni. Silloin mainitsin sinun
nimesi. Pyhä Neitsyt hymyili lempeästi ja sanoi: hän on minulle
otollinen.

RAFAEL. Niinkö pyhä Neitsyt itse on minusta sanonut? Tulkoon nyt
polttolava, mestausmiekka, petoeläimet ja kaikki julmuudet, millä
pahuus muinoin pyhiä marttyyrejä vainosi, minä en kauhistu, en,
minä riemuitsen.

MALAGRIDA. Ylistetty sinä nuorukaisten joukossa, jonka Jumala itse on
aseekseen valinnut! Sinun nimesi on oleva kaunistukseksi nykyajalle
ja kateudeksi jälkimaailmalle. Sinun nimesi on oleva siunaukseksi
pyhille, mutta kiroukseksi jumalattomille. Oletko valmis kaikkeen
mitä vaadin?

RAFAEL. Olen.

MALAGRIDA. Oletko valmis verelläsi parantamaan pyhän Neitsyen haavoja,
joita maailman pahuus kirveltää? Oletko valmis pelastamaan Jeesuksen
pyhää veljeskuntaa, jota saatana uhkaa hävittää? O, silloin enkelit
lankeevat eteesi kasvoilleen ja pyhimykset huudahtavat: hän on suurin!

RAFAEL (hurjasti). En ole enää elävien joukkoa, sillä korvani kuulee
pyhien hallelujahuudot ja silmäni näkevät Jumalan leimuavan istuimen.

MALAGRIDA (tarjoo hänelle pistoolin). Ota tämä pyhä ase. Herra muinoin
hävitti Faraon ja hukutti hänet meren aaltoihin. Hän antoi Ahabin
alastoman ruumiin koirain nuoltavaksi. Tuon jumalattomat Belialin, joka
nyt valtaistuimelta myrkkyä syöksee, hänet Hän tahtoo tällä aseella
surmata.

RAFAEL. Eikö muuta mitään? Etkö katso minun ansaitsevan marttyyrikruunua?

MALAGRIDA. Niinkuin muinoin Vapahtajan, niin sinutkin sotamiehet
ottavat kiinni. Sinua pakotetaan sanomaan, kuka tämän on pannut
toimeen. Sinun tulee vastata: Pombal. Silloin sinut surmataan.
Tule nyt ottamaan siunaus. (Siunaa hänet.)

RAFAEL (hetken äänettömyyden jälkeen). Milloin tulee kuningas?

MALAGRIDA. Pyhä Neitsyt tahtoo itse kolkuttaa sen paatuneen sydäntä
kääntääkseen sitä. Jos hän sittekin paatuu -- niin, silloin on hän
saatanan valtaan annettu, ja madonna lähettää valkeuden sinua
valaisemaan merkiksi, että hän vaatii palvelustasi.

MOREIRA (hiljaa Malagridalle). Voisitte itse mennä paikalle ja näyttää,
miten hänen tulee tehdä.

MALAGRIDA. Niinkuin tahdotte. Rafael, tule mukaan!

    (RAFAEL ja MALAGRIDA menevät.)


VIIDES KOHTAUS.

    MOREIRA. AVEIRO.

MOREIRA. Jos ei tätä Rafaelia tarvita, niin on hän vielä
huomispäivänä laitettava lähetyssaarnaajaksi Intiaan.

AVEIRO. Miksi niin? Minusta niin hurskas ja innostunut nuorukainen
voi täällä olla paremmin tarpeen kuin missään muualla.

MOREIRA. Erehdytte. Marttyyrikruunu, jonka hän nyt oli
saavuttamaisillaan, tulisi alinomaa houkuttelemaan häntä. Hän voisi
ruveta toimimaan omin päin ja tehdä veljeskunnallemme aika rumat
kepposet. Intiassa sitä vastoin hänen kuolemansa virkistäisi
veljiemme sammunutta uskonintoa; veljeskuntamme tarvitsee pyhimyksiä.

AVEIRO. Silloin hän varmaankin saa lähteä Intiaan, sillä Theresian
täytyy ottaa kuullakseen järkisyitä ja auttaa meitä. Tiedän että te
mieluummin tahtoisitte saada Lafoensin, mutta unohdatte, että nykyisen
heikon, vanhan ja kivulloisen kuninkaan aikana me voimme hallita
paljoa paremmin, kuin jos nuori ja tarmokas mies olisi hallitsijana.
Ette tunnu kuulevan minua, -- näytätte niin miettiväiseltä.

MOREIRA. Minä mietinkin. -- Jos luvataan rikkauksia yhdelle, valtaa
toiselle, paratiisin iloja kolmannelle, silloin ovat kaikki valmiit
uhrautumaan; mutta jos sanotaan: "ole sinä vain köyhä, sorrettu,
hyljätty, mutta sen asian, jonka puolesta taistelit, sen tulee
voittaa" -- silloin -- niin, silloin ihmisiä arveluttaa.

AVEIRO. Eihän vain teissä ole niin jumalatonta ajatusta, että
tahtoisitte olla hyljätty, köyhä, sorrettu?

MOREIRA. Teillä sitä ei tietystikään voisi olla. No niin, olemme
kaikki syntisiä ihmisiä. (Ilkkuen.) Meissä on joskus oikein
jumalattomia ajatuksia. Kuulen vaimonne tulevan. (Menee.)


KUUDES KOHTAUS.

    THERESIA. AVEIRO.

THERESIA. Kutsuitte minua. Onko mitään tärkeätä tapahtunut?

AVEIRO. Theresia, me olemme aina vihanneet toisiamme. Joka
katseessasi, joka liikkeessäsi olen huomannut ylenkatsetta minua
kohtaan, ja tämän ylenkatseen olen minä kostanut kiusaamalla sinua.
Minua on huvittanut näyttää sinulle kaikki ne ominaisuuteni, jotka
ovat sinulle vastenmieliset.

THERESIA. Eikö puolisollani ole mitään muuta sanottavaa?
(Lähtemäisillään.)

AVEIRO. En puhu tässä puolisonasi, vaan sen puolueen lähettämänä,
johon kumpikin kuulumme. Yhteinen asiamme vaatii teiltä uhrausta.
Tiedän ett'ette mielellänne sitä tee, mutta teidän täytyy kuitenkin
se tehdä. Antaakseni teille vielä yhden lisäsyyn mahdolliseksi
kehotukseksi, tahdon minäkin tehdä uhrauksen. Olette syyttänyt minua
ahneeksi -- no niin, -- vaikka siten menetänkin suurimman osan
omaisuuttani, niin tahdon kuitenkin päästää teidät ja hakea eroa, jos
nyt tottelette käskyäni.

THERESIA. Silloin se todellakin lienee jotakin tärkeätä.

AVEIRO. Kuningas tulee tänä yönä tänne teidän luoksenne.

THERESIA. Ei ikipäivinä!

AVEIRO. Minä olen teidän nimessänne kutsunut hänet tänne -- näette
siis, ettei teidän nyt auta olla siveä olevinanne. Teidän täytyy pitää
häntä täällä koko yö, niin että huomenaamulla, kun kapina syttyy, hän
on meidän käsissämme. Ymmärrättekö?

THERESIA. Pakotatte minua epäilemään äitinne siveyttä, että hän
ei ole synnyttänyt ylimystä, vaan halpasukuisen äpärän. Meilläkö
olisi yhteinen päämäärä! Ei, niin pyhänä, niin suurena on aatteeni
edessäni, että riettaan ajatuksen haamekin sen jo saastuttaisi, ja
te tahdotte -- Haa! kaikki minussa voitte häväistä, vaan kunniaani
ette ikipäivinä. Niin arvelivat esi-isämme, -- niin minäkin ajattelen
viimeiseen hengenpisaraan asti.

AVEIRO. Pois nuo houkkamaiset haaveet! Vaiti! Kuulen kuninkaan
vaunujen jo vierivän kartanolla. No niin. Siis kuulkaa viimeinen
sanani. Näettekö tuota lamppua? Jos ette pidä kuningasta täällä yötä,
niin heti kun hänen vaununsa vierivät pois, tuo valo balkongilta
on ilmoitusmerkkinä hänen murhaajilleen -- kuuletteko, hänen
salamurhaajilleen, että ottavat hänet hengiltä. Olette nyt kuullut
-- valitkaa itse.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    KUNINGAS. THEEESIA.

KUNINGAS. Ihana Theresia! Olen säntillinen, niinkuin näette.
Julma sydämmenne on siis tuskistani vihdoinkin heltynyt. Hellät
huokaukseni --

THERESIA (väkinäisellä levollisuudella). Anteeksi, sire! Tämä on
erehdys. Minä en suinkaan ole antanut puolisolleni toimeksi kutsua
teitä tänne.

KUNINGAS. Vai niin! (Syrjään.) Tämähän alkaa niinkuin kaikkein
tavallisin lemmenyhtymys: minun puoleltani imeliä korulauseita,
hänen puoleltaan siveätä vastarintaa. Ei! (Ääneen.) Kopea nainen,
vihdoinkin olen sinut voittanut.

THERESIA (kiivaasti). Voittanut? (Taaskin väkinäisellä
levollisuudella.) Vakuutan, sire, --

KUNINGAS. Miksi noita tavallisia korupuheita? Ne eivät sovi
teidän-tapaiselle naiselle, Theresia. Ei, sanokaa suoraan: ette
rakasta minua, kenties vihaatte minua, sitä parempi. Tahdotte
hallita, senvuoksi antaudutte minulle. Olen kyllästynyt noihin
naisiin, jotka ensi viittaukselta juoksevat syliin. Mutta kun sinä,
Theresia, joka niin ylpeilet esi-isistäsi, niin ylpeilet siveydestäsi,
niin ylpeilet kunniastasi, kun sinä polvistut eteeni maahan, kun sinä,
niinkuin lilja myrskyssä, väriset sylissäni, silloin -- silloin tunnen
minä olevani mies.

THERESIA. Sire, -- hyvin ymmärrän -- te ette tunne naista -- ette
tunne Portugalin naista -- ette tunne minua.

KUNINGAS. Yhäkö vastarintaa? (Aikoo tarttua häneen.) Tule, tämän
suutelon hehku -- --

THERESIA. Pois! Voitte vainota minua, sillä olette kuningas, voitte
heittää minut vankeuteen, voitte surmata minut, mutta ikipäivinä ette
-- -- Haa! voittepa vaikka tehdä minulle väkivaltaa, -- kuuletteko,
uskon sitä teistä, -- ja minulla, minulla ei tosin ole tikaria, mutta
voin kuristaa itseni omin käsin, tai, jos pitelette niitä kiinni,
pidättää henkeäni, niin että pitelette ruumista sylissänne. (Äkisti
muuttaen vihasta tuskaan.) O, sire! Sire, olen paljon kärsinyt teidän
tähtenne, sillä te olette kuninkaani. Jos minulla olisi tuhat henkeä,
niin mielelläni uhraisin ne kaikki, kunhan teissä vain näkisin yhtäkään
suurten esi-isienne, urhoollisen Juhanan, jalon Emanuelin, pyhän
Sebastianin, ominaisuutta. Nyt, kysykää itseltänne, voinko muuta kuin
halveksia teitä?

KUNINGAS. Vai niin, olette siis vain tahtonut ilveillä kanssani --
mutta saadaanpa nähdä, kuka meistä ilveeksi joutuu. Huomenna saa
koko hovi tietää, että olen ollut tänä yönä luonanne. Puolisonne ja
minä, me kyllä pidämme huolta siitä että se tulee tiedoksi. Koko hovi,
koko kaupunki, koko Portugal takanapäin sylkee teihin, vaikka edessä
teitä kumartaa. Miehenne nimitetään ylihovimestariksi, tietysti omista
ansioistaan -- niin hänen ystävänsä sanovat vaikkeivät niin ajattele.
Europan silmissä te tulette olemaan samalla tasalla kuin markiisitar
d'Azara, madame Pompadour ja keitä lienevätkään nimeltään nuo daamit,
joista aina olette niin suurella kunnioituksella puhunut. Nyt tiedätte
mitä on edessänne. Rakastajanne tahtoo vaieta, kuninkaanne aikoo puhua.
Käännytte pois. Ette siis vastaa?

    (THERESIA aikoo vastata, vaan ei voi).

KUNINGAS. No niin, hyvästi siis! Huomenna olette maailman silmissä
minun jalkavaimoni. (Menee.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    AVEIRO. THERESIA. (Äänettömyyttä.)

AVEIRO (ilkkuen). Menenkö kertomaan Lafoensin herttualle, että kuningas
oli tänä yönä täällä?

THERESIA (ylpeänä). Tästä hetkestä en ole enää teidän vaimonne, niin
sanomattomasti, niin kuulumattomasti, niin suunnattomasti olette minua
häväissyt. Kuolema se kaikki siteet kirvoittaa, ja mitä on kuolema
häpeän rinnalla?

AVEIRO. Hyvä! Yhdentekevä. Itse olette niin tahtonut. (Menee lampun
luo ja aikoo ottaa sen.)

THERESIA. Teidänkö pelkuri kätenne aikoo lähettää salaman valaisemaan
maailmaa? Ei, pois, ettei valkea sammuisi häpeästä olla teidän
kädessänne! (Painaa päänsä käsiinsä; hetken äänettömyys; sitten hän
nostaa päätänsä ja sanoo kolkosti.) Minun kunniani on häväisty, --
minun on kosto. (Tarttuu lamppuun ja menee balkongille. Palajaa.)

AVEIRO. Te olette todellakin sen näköinen kuin -- (Vaimon kolkko
katse osuu mieheen. Tämä vaikenee.)

THERESIA. Nyt katosi aurinko maailmasta, ja pimeys on astunut sen
sijalle! Sinä pieni valo, sinäkö vielä yksin aiot taistella vastaan?
Ei, sammu! (Sammuttaa lampun.) Nyt on yö!


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    (Näyttämönmuutos. Sali San Salvadorin dominikaani-luostarissa.)

    MOREIRA, MALAGRIDA, TAVORA, ATOUGIA, ALESSANDRO, jesuiittoja,
    aatelismiehiä.

MOREIRA. Ken siellä?

ALESSANDRO. St Fransisco Xavier! (Ovi avataan. ALESSANDRO tulee.)

MOREIRA (hiljaa Alessandrolle). Oletteko puhutellut päällikköä?

ALESSANDRO. Hän on meille suosiollinen. Lupasi ryhtyä niin
nurinpuolisiin toimiin, että hankkeemme helpottuisi. Miehellä on
summaton joukko velkojia, ja kuka voi estää kansanjoukkoa
levottomuuksien aikana ottamasta hengiltä yhtä ja toista koronkiskojaa
juutalaista. Lausuin myöskin viittauksen Pombalin tiluksien
ryöstämisestä -- se teki asianmukaisen vaikutuksen.

MOREIRA. Niinkuin se on monessa muussa paikassa tehnyt. -- Ah, jospa
meillä vain olisi tarpeeksi kultaa! Tosin kyllä monet veljeskunnan
jäsenet käyvät luvatonta kauppaa, mutta kun sitten voittorahoja
tarvittaisiin, niin on ne kulutettu turhuuksiin. (Tavoralle.)
Oletteko hävittänyt kaikki paperit, jotka jollakin tavalla voisivat
todistaa meitä vastaan?

TAVORA. Olkaa huoleti! Periaatteenani on, etten koskaan jätä jälkeeni
mitään, joka voisi minut paljastaa. Tämä on todellakin tärkeä päivä.
Tuntee luonnossaan tällä hetkellä olevansa historiallinen henkilö.

MOREIRA. Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsenet! Kenraalimme on Roomasta
uskonut minun toimekseni tämän tärkeän asian, joka on muuttava
Portugalin kohtalon ja tekevä veljeskuntamme yhtä hyödylliseksi kuin
ennenkin. Ajan kiire on pakottanut minua toimimaan omavaltaisesti.
Yhdessä kohdassa tahdon kuitenkin kysyä neuvoanne. On mahdollista, että
yrityksemme ei onnistu, että kansanjoukot kukistetaan, että ystävämme
pettävät meidät, että Jumala ei katso vielä hetken tulleen. Maailma
silloin tietysti tekoamme sadattelee. Olen siinä tapauksessa niin
asettanut, että kaikki varjo lankeaa meihin, mutta veljeskuntamme
säilyy puhtaana. Veljeskunnan prokuraattori silloin nimittäin
julistaa meidät kelvottomiksi jäseniksi, joiden kanssa veljeskunta
ei tahdo olla missään tekemisissä, ja antaa meidät alttiiksi
Pombalin kostolle. Jos taas sanomme, että toimimme veljeskunnan
nimessä, niin pelastamme tosin henkemme, sillä silloin ei
Pombalkaan uskalla meitä hätyyttää, niinkuin hän ei Oportossakaan
uskaltanut, mutta silloin on veljeskuntamme asia Portugalissa ehkä
hukassa. Teinkö oikein, kun valitsin edellisen?

KAIKKI JESUIITAT. Teit; me olisimme tehneet samoin.

MOREIRA (synkkänä). Olemme näin ehkä antautuneet kuoleman omaksi, mutta
sellaisen kuoleman, joka on enemmän kuin kaikki elämä.

TAVORA. Otatte asian liian vakavalta kannalta. Oikein minua
säikäytätte. Minusta yrityksemme on niin taattu, ettei se voi mitenkään
huonosti onnistua. (Lafoens on sillaikaa sanonut tunnussanan ja päässyt
sisään.)

MOREIRA. Vihdoinkin tulet, poikani. Olen kauan sinua odottanut. Nyt ei
ole enää muita poissa, kuin Aveiron herttua ja yksityissihteeri José,
joka on luvannut antaa meille muutamia tietoja.

LAFOENS. Isä, olen tullut tänne, mutta en ole vielä kokonaan teidän.
Tahdon ensin saada täyden selvän kaikista teidän hankkeistanne. Älkää
sitä katsoko epäluottamukseksi, sillä tiedättehän, että suuresti
teitä kunnioitan. Kenties ette minua käsitä, mutta minun täytyy
kuitenkin kysyä: aiotteko minulle kruunua vai ettekö?

MOREIRA. Vasta tunnin tai parin kuluttua voin antaa teille
vastauksen. (Syrjään.) Silloin lienee tiettynä, onko kuningas elossa
vai eikö.

LAFOENS. Luotan teihin.

MOREIRA. Tämän viime vuorokauden joka sekunti on ollut minulle kuin
vuosi. On niin kuin täytyisi minun tunnustella päätäni, ovatko
hiukseni jo vaalenneet. Mutta -- hengen väsymystä ei laisinkaan!

    (Kolkutusta. Kuuluu tunnuslause: S:t Fransisco Xavier;
    ovi aukenee.)


KYMMENES KOHTAUS.

    Edelliset. ELVAS.

 TAVORA. Poikani!                 |
 MOREIRA. Olemme petetyt!         | Yht'aikaa.
 AATELISMIEHET. Mitä tietää tämä? |

ELVAS. Se on siis totta! Isä! Ystävät! Mitä täällä teette!

MOREIRA. Miksi epäluulosi on meitä etsinyt?

TAVORA. Ah, minä olen petetty! Oma lapseni on minut pettänyt.
Luiz-poikani, katso harmaita hiuksiani, ethän niitä tahtone saattaa
mestauspölkylle? Olen hukassa! Ajattele äitiäsi. Tapasithan ennen
olla niin hyvä. Ah, en tiedä mitä sanon.

ELVAS. O, isä! Sinäkin! Mitä tulee minun enää uskoa tässä maailmassa?
O, ennen soisin että minä olisin sinun sijassasi ja sinä minun,
kuin että -- Mutta, ei mitään soimauksia! -- ethän pane hankettasi
täytäntöön, teethän sovinnon --?

MALAGRIDA. Kuolema tuolle jumalattomalle herjaajalle! Herra, salamasi
on vaiti vain siksi, ettei ennättäisi tikariemme edelle.

TAVORA (hiukan tointuneena). Lupaan sinulle mitä tahdot, kunhan et vain
ilmaise meitä; ei hiustakaan katkaista Beatricesi päästä; itse saat
pitää kaikki mikä omasi on; ethän voi nähdä isääsi laahattavan
mestauspölkylle Lissabonin roskaväen ilkkuessa -- Hyvä Jumala! Kuinka
olen minä voinut siittää noin kovasydämmistä? Ajattele esi-isiämme!

ELVAS. Pombal ei vielä tiedä mitään, enkä minä tahdo teitä perikatoon
saattaa, jos vain heitätte salahankkeenne. Silloin menen täältä.

MOREIRA. Te ette mene mihinkään. Näette, että täällä on meitä
tarpeeksi monta pidättämään teitä. Vaikka koettaisitte huutaakin,
niin ette voisi saada ääntänne kuulumaan. Ja jos voisittekin, niin
saatte olla varma, että samassa tuokiossa isänne tikari tapaa hänen
sydäntään.

ELVAS. Mitä tehdä? O, Jumala! Valkeutta sydämmeeni! Valkeutta
aivoihini! (Kolkutetaan.)

MOREIRA. Varmaankin yksityissihteeri José! -- Ken siellä?

ÄÄNI ULKOA. S:t Fransisco Xavier!

MOREIRA. Mitä? Outo ääni!

MUNKKI (syösten sisään sivuhuoneesta). Kunnianarvoiset herrat! Koko
kartano on täynnä sotamiehiä. Pelastukoon, ken voi.

ÄÄNI. Kuninkaan nimessä, avatkaa!

MOREIRA (Elvasille, joka aikoo vastata). Jos isänne henki on teille
rakas, niin vaiti! Vielä voimme pelastua. Vaatikaa sitte mitä mielitte.

ÄÄNI. Avatkaa, kuninkaan nimessä!

MOREIRA. Tässä on salaovi, josta käytävän kautta johtaa salainen
tie meidän veljeskuntamme taloon. (Avaa salaoven ja syöksee sen
kautta ulos; toiset hankkiutuvat seuraamaan häntä. Hetken kuluttua hän
kuitenkin kääntyy takaisin.) Haa! Nyt olemme hukassa. Näin sotilaita
vilahtelevan sielläkin. Ah, ei toki, -- vielä on toivon haametta!
(Hurjasti.) Jos joku meistä on tehnyt Jumalalle palveluksen, niin
muistuttakoon nyt Häntä siitä. Kun Hän vain tällä hetkellä kuulisi
rukouksemme, niin saisi Hän sittemmin kieltää meiltä vaikka kaikki.
(Kaikki laskeutuvat polvilleen, Elvaskin konemaisesti, ottavat esiin
rukousnauhansa ja alkavat hartaasti rukoilla. Kun kehoitukseen ei ole
vastausta saatu, aletaan ulkoapäin särkeä ovea. Kun se on tehty,
nähdään Pombal, soturien keskellä.)


YHDESTOISTA KOHTAUS.

    Edelliset. POMBAL.

POMBAL. Rukouksissa! Kun jesuiitat rukoilevat, silloin pimeys viettää
juhliaan. Kas vain! Tavora! Me yhdyimme toisena aikana, toisessa
paikassa ja toisella tavalla, aiotte nyt kenties verelläni sovittaa sen
rikoksen, että minua suutelitte. Malagrida --

MALAGRIDA (sylkien hänen jälkeensä). Vaiti, sinä kerettiläis-basiliski,
sinä perkeleen sikiö! Tule kiduttamaan pyhiä, niinkuin ennenkin olet
tehnyt, sinä epäjumalan palvelija, jonka edessä -- -- Haa! Herra,
Herra, sinä tapoit Ananiaksen ja Faraon, mutta tuon sinä annat elää!

POMBAL. Tuo mies on hullu. Atougia, Moreira, Alessandro, Alveira --
(Hänen silmänsä sattuvat Elvasiin, hän vaikenee äkisti ja kääntää pois
päänsä. Elvas on koko ajan ollut ikäänkuin huumauksissa.)

ELVAS (karaten pystyyn). Isä, minä olen syytön, kaikki on
väärinkäsitystä.

POMBAL (kylmästi). Viekää tuo S:t Julianin linnaan, syvimpään
vankikomeroon. Jos hän tänne jää, niin tekee käteni mieli tavottaa
tikariani, joka kuitenkin on liian hyvä tahrattavaksi hänen verellään.

    (Sotamiehet käyvät kiinni Elvasiin, joka tekee vastarintaa.)

ELVAS. Vannon taivaan jumalan nimeen, että olen viaton. Todistakaa
te puolestani! Ah, teidät on petetty! Beatriceni kautta --

POMBAL. Tuotako nimeä rohkenet mainita? Pois! (Soturit vievät pois
Elvasin.)

MOREIRA. Miksi te sotamiehin, sauvoin ja tulisoihduin tunkeutte
hiljaiseen luostariin? Me vietämme täällä pyhän Fransisco Xavierin
marttyyrikuolemaa, joka tapahtui tänä päivänä. (Syrjään.) Onko aika
seisahtunut tätä töllistelemään, vai miksi se ei riennä eteenpäin?
Jos nyt vain kuningas -- --

POMBAL (syrjään). Näyttävät jotakin odottavan. (Laukaus kuuluu.)

KAIKKI. Haa!

MOREIRA. Haa! Veljeskuntamme on pelastettu!

POMBAL. Mitä oli tuo? Marialva, riennä katsomaan! Joutuin! (Tämä
menee, mukanaan sotilaita.) Mitä, jos se olisi kuningas! Pieni luoti
voisi hävittää kaikki, minkä puolesta olen ponnistellut. Sattumusko
siis maailmaa ohjaa?

MALAGRIDA. Madonna olkoon kiitetty ja ylistetty! Hän ei ole vielä
kääntänyt pois kasvojaan uskovaisista. (Kuningas tulee sisään
haavoitettuna ja kalpeana, nojautuen Marialvan käsivarteen.)

POMBAL. Te elätte! Haa! Nyt vasta minun työni alkaa. Nyt, isänmaa,
nyt, vapaus, riemuitkaa!



NELJÄS NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    (Sali S:t Julianin linnassa.)

    POMBAL, BEATRICE, Linnanpäällikkö.

POMBAL (linnanpäällikölle). Tuokaa Elvasin herttua tänne!
(Linnanpäällikkö menee.) Oletko kokonaan riistänyt sydämmestäsi tuon
kelvottoman miehen kuvan? Onko mielesi tarpeeksi tyyni sanomaan
hänelle, kuinka suuresti häntä halveksit? Pelkään ettet ole. Käänny
takaisin, vielä on aika. Tämä puhelu vain mieltäsi kiihdyttää.

BEATRICE. O, ei, ei! Se vain tuo minulle rauhan -- haudan rauhan,
jos ei muutakaan. Tiedän sen, -- näen sen -- ettei hän ole koskaan
minua rakastanut, että hän on pettänyt minut, pettänyt sinut, ja
kuitenkin täytyy minun häntä puhutella. Tahdon sanoa, että vihaan
häntä, että hänen käytöksensä on murtanut minut, että -- että -- O,
hyvä Jumala! en tiedä mitä aion sanoa ja kuitenkin tunnen itsessäni,
että täytyy häntä puhutella. Armas sormus! Heloittava timantti! Sinä
et ole muuttunut, niinkuin hänen mielensä, sinä olet yhä vielä
todellinen, vaikka herrasi uskollisuus on valheellista. Oliko onneni
silloin, kuin sinut sain, synti, jotta minun nyt täytyy tulla niin
äärettömän onnettomaksi?

POMBAL. Sinä et tiedä, lapsi-raukka, kuinka toiveemme ovat pettyneet.
Ei ole mitään, johon voimme nojautua ja sanoa: sinä olet tukeni,
sinuun minä voin turvata. Olemme niin kiintyneet toiveisiimme että,
kun ne särkyvät, luulemme että sydämmemmekin särkyy -- ja kuitenkin
lupaamme unohtaa yksin niiden muistonkin.

BEATRICE. Unohtaa, -- muistaa, -- siihen vaaditaan entisyyttä. Mutta
koko minun sieluni on kiinni siinä hetkessä, milloin kuulin, että hän
itse oli tunnustanut petoksensa, -- se ei voi päästä siitä eteenpäin
-- minun täytyy purkaa tämä lumous. Hänen sormuksensa, joka minut
kahlehtii, tahdon antaa takaisin. Miksi hän viipyy? Miksi ei hän
tule? Eikö hän siis tiedä, että häntä odottaa hänen Beatricensä, ah!
-- ei enää hänen! Hyvä Jumala! Suruni minut sekoittaa. Ah! Isä, isä,
-- (Heittäytyy itkien Pombalin syliin.)

LINNANPÄÄLLIKKÖ (palajaa, vanginvartija mukanaan). Elvasin herttua on
vierimmässä huoneessa.

POMBAL. Beatrice, ei nyt -- ei tällä hetkellä -- ei tuossa
järkytetyssä mielentilassa!

BEATRICE (nousten äkisti pystyyn). Enkö ole tyyni nyt?

POMBAL. Tuota mielenmalttia! -- ja äsken -- (Syrjään.) Haa!
naisensydän, häälyvä laine, joka peität arvaamattoman syvyyden!
(Puhelee muutamia silmänräpäyksiä hiljaa linnanpäällikön kanssa, joka
kumartaa merkiksi että on ymmärtänyt. Juhlallisena Beatricelle.)
Jumala varjelkoon sinua, lapseni, ole luja!

LlNNANPÄÄLLlKKÖ (vanginvartijalle). Saata hänen ylhäisyyttään Pater
Moreiran vankikammioon.

    (POMBAL ja vanginvartija menevät vasemmanpuolisesta sivuovesta,
    linnanpäällikkö oikeanpuolisesta, josta muutaman hetken kuluttua
    ELVAS kahleissa syöksee sisään.)


TOINEN KOHTAUS.

    BEATRICE. ELVAS.

ELVAS. Valoa! -- Beatrice! -- Olenko siis vapaa?

BEATRICE (syrjään). Ah! Sama ääni kuin ennenkin. (Ääneen.) Luiz,
herttua, -- tulen teitä -- (kääntää koko ajan kasvonsa poispäin, niin
ettei voi häntä nähdä) -- aion jättää teidät -- --

ELVAS (kiljahtaen). Beatrice! sinä -- sinäkö --? (Kaatuu voimattomana
maahan.)

BEATRICE. Pyhä Maria, hän kuolee! (Kiiruhtaa hänen luokseen ja
koettaa herättää häntä jälleen henkiin.) Kuinka hän on kalpea! Luiz!
Havahdu! Hyvä Jumala, kuinka olen ollut tyly! Luiz! Luiz! Havahdu!
Kuinka hän on muuttunut! Onko hän jo aivan haamu? Ah, tuo kalpeus
hyytää minut! Havahdu! havahdu! Ah! Eikö kukaan tule auttamaan?

ELVAS (havahtuen). Kuinka tuo valo pistää silmiini! Pois pimeään
vankiluolaan! Pois! Beatricenikin tuomitsee minua väärin -- hänkin
uskoo minut syylliseksi. Ei, pois, pois, syvään alas! --

BEATRICE. O! tunnen, etten voi sinua vihata. Tahdon vain jättää sinut
hyvästi, sinut, elämäni onni, unelmani, joka oli todellisempi kuin
todellisuus. Antakaamme toisillemme anteeksi, -- sinä minun tylyyteni,
ja minä -- (peittää itkien kasvonsa käsillään).

ELVAS (juhlallisesti). Jumala ja sinä kuulette minua tällä hetkellä:
olen syytön!

BEATRICE. Sinä sen sanoit: syytön olet! Uskon sinua, -- kuinka en sinua
uskoisi! Kuuletkos, isä, hän on syytön! O, riennä takaisin! Häntä on
paneteltu.

ELVAS. Ja sinä olet kuitenkin luullut minua syylliseksi.

BEATRICE. Kaikki ihmiset syyttivät sinua, -- sydämmeni ei heitä
uskonut. Isäni kielsi minua ajattelemasta sinua, -- en voinut häntä
totella. Silloin sanottiin, että itse olit tunnustanut, ja mitä
minä silloin voin tehdä? Mutta ethän olekaan tunnustanut? Sinun
päähäsi on valheteltu. O, isä, isä! kuinka iloiseksi tuletkaan, kun
tämän kuulet!

ELVAS. Ei, ei! Sinua ei ole petetty. Minä olen tunnustamia mutta
se oli valhe, -- tein sen pelosta. Kun on keskellä täyttä elämän
iloa, niin on helppo puhua mielen lujuudesta ja rohkeudesta; mutta
kuvittele mielessäsi vankiluolaa, niin pimeää, niin kauheata,
niin salattua, että joka hetki luulet että ihmiset ovat unhottaneet
sinut sinne nääntymään kylmään ja nälkään. Ja kidutus sitten! --
käsitätkö, Beatrice-parka, -- kidutus, tuo hirvittävä, verta imevä
aave, tulirintainen, rautakourainen, mykkä, liikkumaton, eloton
-- ja kuitenkin voimallisempi kuin ihmisen tahto, -- kuin ihmisen
vapaa tahto. O, pelkäsin tulevani hulluksi! Oli niin kuin olisi
sielu erotettu ruumiista ja jälkimäinen kieltäytynyt tottelemasta
edellistä. Sanoin, allekirjoitin, tunnustin mitä tahdottiin.

BEATRICE. O, hirvittävää! Meillä on siis vihollisia! Isääni petetään.

ELVAS. Beatrice! Isäsi on hirmuvaltias. Hän se varmaan on minut
perikatoon saattanut. Todistuksia minulla ei ole, mutta aavistan
jotakin kamalaa. Armas Beatrice-raukka, olet paljo itkenyt minun
tähteni, -- annahan kun katselen silmiäsi. Muistatko kaikki ne
sonetit, joissa niiden loistoa ylistelin? -- nyt niitä kyyneleet
himmentävät.

BEATRICE. Luiz, sinä petyt, -- olen varma siitä, että isääni on
eksytetty. Oi, älä puhu hänestä noin katkerasti! Kaikki käy vielä
hyvin, -- rohkeutta vain!


KOLMAS KOHTAUS.

    Edelliset. JOSÉ.

JOSÉ (hämmästyen, nähdessään heidät). Sanottiin, että markiisi oli
lähtenyt tänne.

ELVAS (Beatricelle). Onko isäsi ottanut tuon takaisin palvelukseensa?

BEATRICE. On.

ELVAS. Haa! Kamala valo alkaa silmissäni koittaa. (Josélle.)
Kunniaton konna!

JOSÉ. Olen liian ylevä loukkaantuakseni isänmaan-petturin
solvauksesta, -- olen päinvastoin ylpeä siitä.

BEATRICE (Elvasille). Mikä johtuukaan mieleesi? Isäni suuresti luottaa
tähän mieheen. (Josélle.) José, olimmehan ennen ystäviä. Koeta sinäkin
puolestasi saada isääni uskomaan, että puolisoni on viaton siihen
rikokseen, josta häntä on syytetty. Koetamme yhdessä käyttää
vaikutusvoimaamme hänen pelastuksekseen.

JOSÉ (kuivasti). En ole vielä koskaan puoltanut herrani vihamiehiä.
Muuten tekin, herttuatar, suvaitkaa pitää kiirettä, jos aiotte
pelastaa puolisonne, sillä --

BEATRICE. Miksi ette jatka? Tuossa piilee jotakin hirvittävää. José,
puhu! Oi, rukoilen sinua, puhu!

ELVAS. Haa! Tuo pidätetty lause sisältää minun tuomioni.

JOSÉ. Itse sen sanoitte. Aioin säästää teitä, mutta nyt, kun näytätte
sen tietävän, ei minun ole tarvis pitää sitä salassa.

ELVAS ja BEATRICE. Ja mitä säätää se tuomio?

JOSÉ. Kuoleman.

ELVAS (säpsähtää). Kuoleman! (Hiljemmin) Kuoleman! (Soinnuttomasti)
Kuoleman!

BEATRICE. Ette puhu totta, -- tahdotte vain pelottaa minua.

JOSÉ. Niin oikein, erehdyin tosiaankin. Tuomio ei säädä sitä.

BEATRICE. O, tiesinhän sen! Se ei olisi ollut mahdollista.

JOSÉ (hitaasti). Tuomio ei mainitse kuolemaa -- vaan ruhjontaa.

ELVAS (tointuen). Kuolema! En voi sitä käsittää. Kamala uni, joka
kouristaa kokoon voimani ja tahtoo minussa turruttaa elon tunnon!
O, en tahdo, en tahdo kuolla! Kuuletteko, armoa, armoa! (Josélle) Oi,
rukoilkaa tekin! Olen epäillyt teitä, -- kerjään, -- matelen maassa
edessänne, -- henkipahanen vain! Kun tuskista hiutunut ihminen
tautivuoteellaan näkee kuoleman verkkaan lähestyvän, o, kuinka hän
kierii tomussa sen edessä -- kuinka hän riippuu kiinni siinä tuskan
sijassa, jota äsken kiroili! -- ja minun -- minun täytyy kuolla
silloin, kuin elämä alkaa minulle kukoistaa, -- kuolla pois keväästä,
lemmestä, -- ei! ei! (Likistyy kiinni Beatriceen.)

BEATRICE. Eikö näissä muureissa ole rahtuakaan sääliä?!

ELVAS. O! olen pelkuri. Tiedän sen. Myönnän sen. Mitä huolinkaan
teeskennellä! -- Henki vain, sehän on niin vähän! Hirvittävin
vankeus, maanpako, kaikki, kaikki, kun vain saan pitää henkeni!

JOSÉ. Alennutte minun edessäni, ikäänkuin tuomionne riippuisi
minusta. Kääntykää markiisin puoleen. (Syrjään.) Tuotako siis
tavottelin? Tuota, josta niin kauan ajatuksissani nautin, tuotako
en nyt, kun se on toteutunut, voikaan kestää? (Menee.)

ELVAS. Hän menee! Hän ei siis ole ihminen, vaan peto.

BEATRICE. Minun täytyy mennä isäni luo. Hän ei voi sallia että tämä
kauheus tapahtuu.

ELVAS. Älä mene! Oi, älä mene! Tahdon niin likistyä sinuun kiinni,
ett'eivät voi meitä toisistamme irroittaa, vaan, säästääkseen sinua,
heidän täytyy säästää minutkin.

LINNANPÄÄLLIKKÖ (astuen sisään sivuovesta). Anteeksi, rouva herttuatar,
mutta se aika, minkä puolisonne sai luvan olla täällä, on nyt lopussa.
Teidän täytyy palata, herttua, vankeuteenne.

ELVAS. Hyvä Jumala! Meidän pitää siis erota! No niin! Mene Beatrice,
mene, pelasta henkeni. Madonna suokoon sinulle voimia taivuttaa
isääsi!

BEATRICE. O, toivon parahinta. Muotoileehan pehmyt vesikin kovaa
kalliota, -- eikö siis kyynelten voima vielä enemmän liikuttaisi
taipuisaa ihmissydäntä? Ensin kuitenkin riennän äitini luo, että
hänkin rukoilisi yhdessä kanssani. Isäni kuuntelee paljo hänen
neuvojaan.

ELVAS. O, kun sinä menet, niin tulee yö! (Menee linnanpäällikön
saattamana.)


NELJÄS KOHTAUS.

    THERESIA (tulee), BEATRICE.

THERESIA (tervehtii kylmästi Beatricea; syrjään). Pombalin tytär!

BEATRICE (syrjään). Mitä tekee täällä tuo ylpeä ja kylmä nainen?
(Kääntyy päin ja tervehtii kankeasti. Theresia huomaa hänen
kärsimyksensä ja itkettyneet kasvonsa.)

THERESIA (myötätuntoisella hellyydellä). Beatrice! Sisar! (Syleilee
häntä.)

BEATRICE. Herttuatar, -- te, joka ennen niin kopeasti --

THERESIA. Eikö onnettomuus ole tehnyt meitä sisariksi? Onko meidän
tarvis antaa selityksiä, -- eikö naiset ymmärrä toisiaan? Sinä kärsit
armaasi, Luizin tähden, rakkautesi tähden. Usko minua, -- minä
ymmärrän tunteesi.

BEATRICE. Kiitos!

THERESIA. Sanoivat isäsi olevan täällä.

BEATRICE. Luulen että hän pian tulee.

THERESIA (lempeästi). Tahdotko jättää meidät hetkeksi kahden kesken?

BEATRICE. Kyllä. Minun täytyykin mennä äitini luo. Hyvästi!

THERESIA. Mene, -- mutta tiedä, että aina kun rukoilet rakkaasi
puolesta, meidän rukouksemme nousevat saman Jumalan tykö.

    (Beatrice menee.)


VIIDES KOHTAUS.

    POMBAL. THERESIA.

POMBAL. Aina sama uppiniskaisuus! Ei, hänen kanssaan ei voi tulla
toimeen. (Huomaa Theresian.) Aveiron herttuatar!

THERESIA. Huhuja on liikkeellä, joiden vahvistuksen tahdon kuulla
teidän suustanne. Onko tuomio langennut?

POMBAL. On, ja se kuuluu: kuolema kaikille.

THERESIA. Lafoensinko herttualle myöskin?

POMBAL. Niin. Mistä syystä teidät säästettiin, sen te tiedätte.
Kuitenkin näyttää siltä, kuin kuningas aikoisi kieltää teiltä
suojeluksensa, sillä hän on käskenyt, että teidät vielä tänä iltana
on saatettava Maria de la Conceptionin luostariin.

THERESIA (syrjään). Voimaa! Voimaa! Vaikka sydän katkeaisikin! O, pois
kaikki heikkous hänen näkyvissään! (Ääneen.) Ja te rohkenette tehdä
väkivaltaa kuninkaan omalle veljelle?

POMBAL. Olisin mielelläni pelastanut hänet, sillä hän on jalo
nuorukainen, jota en pelkää; mutta kuninkaan oikeutettu viha vaati,
että oikeus oli tapahtuva.

THERESIA. Olemme vihamiehiä, -- minä en tahtoisi viekastella teitä
ystävänä, vaikka sillä voisinkin pelastaa henkeni. Mutta seison
tässä, ihmisenä ihmistä vastassa, ja teidän pitää vastata minulle.
Voiko Lafoensin herttuan pelastaa suurin uhraus minun puoleltani,
omaisuuteni, henkeni? Sanokaa totuus! Rukoilen teitä kautta tyttärenne
pään.

POMBAL. Ei!

THERESIA (menehtyneenä). Hyvä! -- Teen siis teon ennen kuulumattoman.
(Polvistuu POMBALIN eteen.) Pelastakaa hänet!

POMBAL. Minä en taistele naisia vastaan. Siis jos voisin, niin
mielelläni suostuisin pyyntöönne, mutta oikeus ja kuningas vaativat
tuomion täyttämistä. (Menee.)

THERESIA (yksin, murtuneena). Ah! (Äkkiä karaten pystyyn, pontevasti.)
On vielä yksi keino, millä pelastaa hänet. (Poistuu kiireesti.)


KUUDES KOHTAUS.

    (Näyttämönmuutos. Kabinetti kuninkaan linnassa Belemissä.
    Sama sisustus kuin toisessa näytöksessä.)

    POMBAL. JOSÉ.

POMBAL (huomaa pöydällä kirjeen). Sotaviskaalilta, Mirandan
markiisilta. Vai niin! (Lukee.) Hän pyytää eroaan. (Kirjoittaa päälle.)
Myönnetään. Hän panee vastalauseen Tavora-suvun vääryyttä vastaan.
Pankoon vain! Nuo kuivettuneet lakimiehet eivät milloinkaan käsitä,
että asia on oikea, vaikk'ei sitä ole vanhoissa pergamenttikääröissä.
(Josélle.) Onko kuriiri jo tullut Roomasta?

JOSÉ. On. Kardinaali Aqvaviva on määrätty paaviksi Benedict-vainajan
jälkeen. Hän on omin käsin kirjoittanut tämän kirjeen kaikkein
uskovaisimmalle majesteetille.

POMBAL. (Lukee kirjeen.) Haa! Hän uskaltaa uhotella. Sitä odotinkin.
Me vastaamme, -- ei sanoilla, vaan teoilla, niin että hänen laho
istuimensa vapisee. Jos Rooma ei suostu meidän ehdotuksiimme, -- no
niin, voimmehan olla ilman Roomaa. Paavinistuin koettaa pelastaa
nuo tuomitut jesuiitat; ja kuitenkin se lopulta vielä tulee antamaan
suosituksensa niiden karkoittamiseen. Aavistan sitä.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    POMBAL, BEATRICE, JOSÉ (työssä sivupöydän ääressä).

POMBAL. Tyttäreni! Täällä! Mitä oma Beatriceni haluaa?

BEATRICE. Tulen ilosanoman tuojana. Isä, puolisoni on syytön.

POMBAL. Kuinka tyhmästi tein, kun sallin sinun tavata häntä. Olisihan
minun pitänyt arvata, että hän valheillaan lumoaisi kokemattomuutesi.

PEATRICE. Isä! Hän on itse sanonut, että on viaton.

POMBAL. Niin kyllä; ja toisena hetkenä hän tunnustaa että asia on
toisin. Hänen kielensä on tuuliviiri, niinkuin hänen mielensäkin.

BEATRICE. Niin, hän tunnusti, kun häntä siihen pakotettiin.

POMBAL. Hyvä Beatrice! ajattele tarkoin ja kuule järkeäsi. Ihmiset,
jotka asian tuntevat, antavat hänet ilmi; hän tavataan miltei
teoksilta, hän tunnustaa rikoksensa, hänen oma isänsä ja äitinsä
myöntävät, että hän on syyllinen, -- mikä sitten puhuu kaikkea
tätä vastaan hänen edukseen?

BEATRICE. Minun sydämeni ääni ja hänen sanansa.

POMBAL. Ja mokoman kelvottoman puolesta sinun sydämmesi puhuu isääsi
vastaan!

BEATRICE. Jos sinä olisit samassa tilassa kuin hän, niin uskoisin
sinua, niinkuin uskon häntä.

POMBAL. Olen epäillyt häntä ensi hetkestä asti. Kuinka uskoisinkaan
Tavoraa?

BEATRICE. Ja jos hän olisikin syyllinen, niin on hänen
rangaistuksensa hirveää. O, isä, ei kuolemanrangaistusta, ei
kuoleman --!

POMBAL. Hän on vehkeillyt voimassa olevaa valtiomuotoa vastaan -- -- se
vaatii kuolemaa; hän on vainonut kuninkaan henkeä, -- se vaatii
kuolemaa; hän on tahtonut viedä maansa perikatoon, -- se vaatii
kuolemaa. Siis vaikka hänellä olisi kolme henkeä, niin täytyy
hänen sittenkin kuolla.

BEATRICE. No, siis hän ei ole syyllinen, hän ei saata olla. Armoa!
armoa! -- ei niin julmaa rangaistusta! Näinhän minä ijäksi hänet
kadottaisin, en kuulisi enää tuon taivaallisen suloisen äänen minua
puhuttelevan. Rumat madot kalvaisivat puhki hänen kauniit silmänsä, --
o, en voi ajatella mitään niin kauheata! Enkö ole sinun oma Beatricesi?
En koskaan valita, miten ikänä määräät hänen kohtalonsa -- ja minun --
mutta ei vain kuolemaa! -- Armoa!

POMBAL. Voinko minä? Vaikka olisi hän oma poikani, niin en voisi
toisin menetellä. En voi aavistamallakaan käsittä mitään suurempaa
rakkautta, kuin mitä sinua kohtaan tunnen; ja vaikka rakastaisin
häntä tuhannen kertaa enemmän kuin sinua, niin olisi sittenkin
tuomioni sama.

BEATRICE. Laupeutta!

POMBAL. Oikeutta!

BEATRICE. Syleilen polviasi, suutelen jalkojasi, takistun käsin niin
sinuun kiinni, että sinun täytyy minua kuulla. Vai kyyneleenikö
kenties sinua vaivaavat? No, siis tahdon olla levollinen, -- et
mielenliikutuksen merkkiäkään saa huomata. Oi, en tiedä, kuinka
sydäntäsi hellyttäisiin, -- en ymmärrä, kuinka tulisi minun rukoilla.
Olen vain kurja, äärettömästi onneton nainen. Minulla ei ole todistusta
muuta kuin sydämeni ääni; minulla ei ole liittolaisia muita kuin
kyyneleeni; minulla ei ole voimaa muuta kuin turvattomuuteni!

POMBAL. Raatelet sydäntäni rukouksillasi. Oletko kuullut kenenkään
epäilevän herttuan syyllisyyttä?

BEATRICE. O, en! Eihän edes äitinikään suostunut yhdessä rukoilemaan
tyttärensä kanssa. Vaan mitä minä todistuksista! Onhan minulla hänen
sanansa, hänen kallis sanansa, jota uskon enemmän, kuin jos itse
totuus olisi astunut taivaasta alas ja puhunut.

POMBAL. Sydämmesi on niin pyhäisen viaton, ettei se edes voi käsittää
semmoisen petoksen pohjattomuutta kuin hänen.

KANTAPOIKA (ilmoittaa). Hänen ylhäisyytensä, kardinaali Saldanha.

POMBAL. Mene, tyttäreni. Ei ole soveliasta, että sinä olet läsnä,
sinä kärsit. Usko minua, että jokainen sinun tuskanhuutosi on
monenkertaisena kaikunut minun rinnassani. Mutta ihminen ei itse
määrää kohtaloaan.

BEATRICE. Menen rukoilemaan Jumalaa kaikkivaltiasta, että Hän
taivuttaisi sinut lempeyteen. (Menee.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    POMBAL, SALDANHA, JOSÉ.

SALDANHA. Kautta koko Lissabonin kiitää tästä aamusta alkain huhu, jota
jokainen toivoisi valheeksi. Pombal, puhu! Onko tuomio niin julma kuin
huhu kertoo? Ovatko Portugalin etevimpien sukujen päämiehet ruhjotut?
Minä en voi sitä uskoa.

POMBAL. Mikä on julmempaa, heidän rikoksensa, vai heidän
rangaistuksensa?

SALDANHA. Se ei ole mestausta, -- se on murhaa. Eikö sinun pitäisi
olla lain ylin valvoja, ja kuinka onkaan lakia loukattu tässä
oikeudenkäynnissä! Eikö sinun pitäisi olla oikeudellisin tuomari, ja
inhimillistä rikosta ei ole niin kauheaa, että ansaitsisi tämmöistä
rangaistusta.

POMBAL. Eikö heidän syyllisyytensä ole päivän selvä, vaikk'ei mitään
muodollisia todistuksia olekaan olemassa? Tiesinhän, että jos
lakiviisaat sofistit olisivat asiasta päättäneet, niin olisivat
he kyllä juonitelleet heidät vapaiksi. Sitä minä en voinut sallia.
Myönnän: rangaistus on kova, mutta eiköhän sitä kaikki katsoisi
laupiaaksikin, jos se ei koskisi aatelismiehiä, vaan kansanmiehiä?

SALDANHA. Mutta ajattele, tuolla äkillisellä menettelyllä, --
käyttämättä vieraita miehiä, todistuksia, laillista oikeudenkäyntiä
-- olet ehkä saattanut jonkun viattoman turmioon. Millä silloin aiot
vastata hänen syyttömästi vuodatetusta verestään?

POMBAL. Kerran on historia lausuva tuomionsa meistä, jotka kansojen
vaiheita johdamme. Silloin lesket ja orvot kiroavat meitä onnettomia,
jotka edistys on vauhdissaan musertanut, huutavat meille kuolemaa;
ennakkoluulot parkuvat hirmuvallasta, vääryydestä ja ankaruudesta.
Ja ihmiset kauhistuvat. Mutta katso, silloin valistunut, suuri ja
vapaa kansa nostaa kätensä ja todistaa: ilman noita eläisimme vielä
tänäpäivänä pimeydessä, orjuudessa, kurjuudessa. Sano totuus: pidätkö
todellakin kohtaloani kadehdittavana? Eikö kansa, joka niinkuin tyhmä
lapsi ei käsitä omaa parastaan, kiroa minua siksi, että tahdon sen
temmata orjuuden herttaisesta unenhorrosta vapauden vaivaloiseen
taisteluun? Minä olen joutunut vihoihin, jotta sillä olisi rauha,
minä olen pannut itseni vaaroille alttiiksi, jotta se olisi turvassa,
minä olen tehnyt rikoksia, jotta se olisi viaton. Minulle okaat, --
heille ruusut; minulle työ, -- heille hedelmä.

SALDANHA. O, Pombal, Pombal! Ihailen sinua, vaikka minun täytyykin
kauhistua sinua. Miten nuo kurjat hovikot, Atougiat, Tavorat, Aveirot,
voisivat sinua vahingoittaa, vaikka olisivatkin elossa? Vankityrmä
heidät kokonaan masentaa. Miksi tuota tarpeetonta ankaruutta? He ovat
vihamiehiäsi, he ovat vehkeilleet sinua vastaan, -- mutta sinä olet
liian suuri kostaaksesi heille heidän surkeuttaan. Jalopeura potkaisee
pois purevan hiiren, mutta ei pure puolestaan.

POMBAL. Olet oikeassa osaksi -- mutta unhotat kuninkaan.

SALDANHA. Joka kokonaan noudattaa sinun neuvojasi.

POMBAL. Ajattele itse lähemmin, mihin oikeastaan tahdot minut
saattaa: hankkimaan itselleni kuninkaan mielipahaa pelastaakseni
vihamieheni. -- Minun on pakko tehdä siinä asiassa kuninkaan tahto
omakseni, jotta pääasiassa minun tahtoni tulisi hänen omakseen.

SALDANHA. Mitä pääasiaa tarkoitat?

POMBAL. Luuletko että olisin tätä asiaa pitänyt niin tärkeänä,
joll'en olisi nähnyt, että se oli välikappale, millä voisin saavuttaa
pyrintöjeni päätarkoituksen: jesuiittain maasta karkoittamisen.

SALDANHA. Veljeskunnan prokuraattori on kuitenkin selittänyt, että
veljeskunnalla ei ole mitään osaa salaliitossa, vaan että se
suurimmassa määrässä sitä paheksii.

POMBAL. Niin siksi että se on huonosti onnistunut. Se henkilö, joka
ampui hänen majesteettiaan, oli jesuiitta-noviisi. Kymmenen etevintä
jesuiittaa oli salahankkeessa mukana. Eikö tämä riittävästi todista
veljeskunnan osallisuutta?

SALDANHA. Mutta paavi ei ikänä suostu heidän karkottamiseensa.
Clemens ei ole mikään Benedict.

POMBAL. Silloin me rikomme kaiken yhteyden Rooman valtion kanssa.
Clemens tulee ennen kaipaamaan Portugalin rahakukkaroita, kuin me
Rooman anetta.

SALDANHA. Silloin minua todellakin kummastuttaa, että olet säästänyt
tuota yhtä mieletöntä kuin rikollista munkkia, Malagridaa.

POMBAL. Kuningas niin tahtoi. Malagrida on kerran, ainakin oman
väitteensä mukaan, rukouksillaan pelastanut kuninkaan hengen.
Tiedätte, kuinka hurskas hänen majesteettinsa on. Nyt hän luulee,
että hänen henkensä on niin yhdistynyt Malagridan henkeen, että, jos
tämä kuolisi, madonna peruuttaisi armonsa.

SALDANHA. Inhoan tuota raivosan-kiihkoisaa miestä. Hänen mielipiteensä
eivät ole ainoastaan luonnottomia, ne ovat myöskin harhaoppisia.

POMBAL. Oletteko niitä tutkinut?

SALDANHA. Olen.

POMBAL (syrjään). Olisiko tässä keino, millä musertaa tuo pimeyden
villihenki ja samassa riistää häneltä se pyhimysloisto, mikä hänellä on
suuren yleisön silmissä. (Äänettömyyttä. Ääneen.) Siinä ottelussa, joka
kenties syntyy meidän ja Rooman hovin välillä, toivoakseni Portugalin
kirkon primas, maansa ja aikakautensa arvokkaana poikana, taistelee
minun ja valistuksen riveissä.

SALDANHA. Täytyyhän minun sinua palvella, vaikka en voikaan sinua
enää niin rakastaa kuin ennen. Olethan sinä ainoa, joka voit huojuvaa
laivaa johtaa kuohuvien tyrskyjen välitse.

POMBAL. Saldanha! Sinäkö se puhuit, entinenkö ystäväni?!

SALDANHA (verkkaan ja katkeranlaisesti). Kaipaatkohan sinä
ystävyyttä? (Menee.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    POMBAL, JOSÉ.

POMBAL. Saldanha! Hänkin! Mene sitte! O, ihmiset ymmärtävät vain
suuruutta ihailla, ja kuitenkin rakkautta, hiukkasen vain rakkautta
sydän noilla kylmillä kukkuloilla kaipaa. (Josélle.) José!

JOSÉ. Teidän ylhäisyytenne!

POMBAL. Kuulitko keskustelumme?

JOSÉ. Olin kiinni työssäni.

POMBAL. Älä valehtele! Näinhän, kuinka kasvosi jänteet liikahtelivat,
kun kardinaali puhui pater Malagridasta. Muistit äitisi kuoleman.

JOSÉ. Suututteko siitä minuun? Eikö tuo mies antanut häntä ilmi?

POMBAL (kirjoittaa ja antaa sitten kirjeen Josélle). Minä jätän hänet
sinun kostoosi.

JOSÉ (lukee päällekirjoituksen). Lissabonin suur'inkvisiittorille.
(Polvistuu ja suutelee Pombalin vaatteen lievettä.) Kiitän sinua!
(Poistuu.)

POMBAL (yksin). Ah! kohta on kuninkaan vastaanottohetki.

TEXEIRA (ilmoittaa). Hänen majesteettinsa, kuningas. (Menee.)


KYMMENES KOHTAUS.

    KUNINGAS, POMBAL.

KUNINGAS (tervehdittyään). Tänään on sangen paha ilma. Olen maannut
koki yön kovin huonosti. Haavani on minua suuresti vaivannut. Olen
kai hyvin kalpea.

POMBAL. Sire, näytätte tosiaankin kärsivältä.

KUNINGAS. Niin, minua aina unessa mustat haamut vainoava tavotellen
henkeäni. Alinomaa pistoolin luodit korvissani vinkuvat. Niin, tunnen
että olen alituisten salajuonien alainen; sitä ei uskota. Ajatelkaas,
kun ovat väittäneet sitäkin, etten muka ole laisinkaan haavoittunut!
Ah! kaikki tahtovat kukistaa minut, kaikki suojelevat murhamiehiäni,
kaikki vaativat heille helppoa rangaistusta.

POMBAL. Minäkö myöskin, Sire?

KUNINGAS. Anteeksi, anteeksi, te olette ystäväni. Niin, te olette
todellakin ollut innokas ilmi saamaan näitä hirvittäviä rikoksia.
Noita kiittämättömiä ilkimyksiä! Niin kauan kuin he elävät, vapisen
joka hetki levottomuudesta, ja vasta silloin, kuin olen kuullut
heidän viimeisen kuolonkorahduksensa, hengitän vapaasti.

POMBAL. Voitteko rauhoittua sillä, että olette katkaissut muutamia
oksia, jotka löivät teitä silmiin, vaikka myrkyllinen päärunko vielä
jää seisomaan?

KUNINGAS (syrjään). Hän tarkoittaa Jeesuksen veljeskuntaa. (Ääneen,
niinkuin ei olisi kuullut Pombalin sanoja.) Eikö teidän mielestänne
olisi sopivaa pystyttää temppeli pyhälle Sebastianille, jota minun
on kiittäminen ihmeellisestä pelastuksestani?

POMBAL. Katkaisette sormen, mutta käsi jää vielä paikoilleen teitä
lyömään.

KUNINGAS (ei edelleenkään ole kuulevinaan). Ja lisäksi voisi vielä
ehkä panna toimeen kiitosjuhlat koko maassa.

POMBAL. Niin, kaikkeen tuohon on vielä aikaa, kun olette täydelleen
pelastanut henkenne tuhoamalla vaarallisimmat vihamiehenne. Vasta
silloin voitte sanoa, että pyhä Sebastian on teitä suojellut, vasta
silloin on Portugalin kansalla syytä tyvenin mielin kiittää Jumalaa.

KUNINGAS (levottomana). Olen todellakin pahoinvoipa. Rakas markiisi,
luulenpa etten tänään ole halukas keskustelemaan valtioasioista.

    (Soittaa. Texeira tulee.)

POMBAL (kiireesti). Hänen majesteettinsa käskee, ettei ketään saa
päästää sisään, olkoon kuka hyvänsä. (Texeira menee.)

KUNINGAS. Olette rohkea, herra markiisi.

POMBAL. Luulin että se oli teidän majesteettinne tarkoitus.

KUNINGAS (syrjään). Huomaan, etten voi livistää pakoon. Olkoon siis
menneeksi, silloin siitä kerrankin pääsee! (Ääneen.) Tarkoitukseni,
-- tietystikin. (Istuutuu.) No, mitä siis oikeastaan tahdotte? Sanalla
sanoen --!

POMBAL. Jesuiittain karkoittamista.

KUNINGAS. Siihen minä en ikinä suostu.

POMBAL. Miksi ette?

KUNINGAS. Siksi, -- siksi etten tahdo. Silloinhan minut koko
Europassa julistettaisiin uskonnon vainoojaksi. Puolisoni mainitsi,
että eräs hänen hovinaisistaan kertoi lukeneensa erään jumalattoman
ranskalaisen filosoofin teoksen, jossa minua verrattiin harhaoppiseen
Preussin Fredrikiin. En voi sanoa tekijän nimeä, sillä (tehden
ristimerkin) en katso hurskaan kristityn velvollisuudeksi panna
mieleensä mokomien uskottomain jumalainkieltäjien nimiä, mutta siinä
itse näette uudistuksienne tulokset.

POMBAL. Tämäkö perusteenne?

KUNINGAS. Mitä hänen pyhyytensä siitä sanoisi? Jeesuksen veljeskunta
on liiaksi mahtava, -- me emme tohdi sitä suututtaa. Sitä paitse pitää
meillä olla syitä, perusteita maailmalle ilmoitettavana.

POMBAL. Eikö viimeinen salahanke teidän henkeänne vastaan ole todistus,
jonka pitäisi saada heidän uskollisimmat ystävänsäkin uskomaan? Eikö
heidän kätensä ole ruhtinasten verillä tahratut? Jokaisella noista
kymmenestä, joille kuolemantuomion julistitte, on puolellaan satoja,
jotka joka hetki vetävät henkeään vain syytääkseen teihin kirouksia,
-- joiden ainoa tunne on kosto, joiden ainoa ajatus on teidän
murhanne.

KUNINGAS. Tiedän, -- he ovat vihamiehiäni. Mutta nähkääs, -- sanon
siis totuuden: en tohdi, pelkään heitä. Lapsuudestani asti on minuun
istutettu se käsitys, että Jeesuksen veljeskunta on jotakin
suurta, hirmuista, mahtavaa, joka toisessa kädessään pitää taivaan,
toisessa syvyyden avaimia, -- jotka tuntevat vähäpätöisimmän ihmisen
pienimmätkin ajatukset, -- joiden rankaisevaa kouraa ei voisi välttää,
vaikka; pakenisikin Portugalista, Europasta, asutusta maailmasta,
elämästä --, sillä he ovat mahtavammat kuin maan kuninkaat, ja taivaan
enkelit kuulevat heidän ääntään.

POMBAL. Myönnän, että ovat mahtavat, mutta heidän mahtinsa on uhkaavan
pilven, joka näyttää hirmuiselta, vaan jonka auringon säteet pian
hajoittavat. Kautta koko nykyajan käy huuto noita jesuiittoja
vastaan, kauhun huuto menneisyyteen nähden ja koston huuto
tulevaisuuteen nähden. Pieni Portugal on antava Europalle esikuvan,
josta tämä tulee sitä iankaiken kiittämään.

KUNINGAS. Tuhlaatte sanojanne turhaan. Minä en voi ryhtyä
karkoittamaan Jeesuksen veljeskuntaa.

POMBAL. Sekö viimeinen sananne?

KUNINGAS. Viimeinen.

POMBAL. Silloin minun täytyy teidän majesteetiltanne pyytää virastani
eroa.

KUNINGAS. Eroako? Mahdotonta! En tule toimeen ilman teitä. Ah!
te tahdotte saada ministeri-palkkanne korotetuksi. Saatte. Se on
todellakin pieni, myönnän sen. Teistä on tuleva ruhtinas, ensimmäinen
Portugalissa -- ajatelkaas, se kuuluu kauniilta. Vaan ette saa minua
jättää, kaikessa muussa tahdon noudattaa mieltänne. Eikö totta -- te
jäätte?

POMBAL. Sire, sanassani pysyn.

KUNINGAS. Mutta pyydän, rukoilen, -- kuninkaanne, ei, ei, ystävänne,
joka hyväksenne on tehnyt kaikki, rukoilemalla rukoilee teitä
jäämään. Minulla ei ole ketäkään muuta, johon voin luottaa.

POMBAL. Valitkaa! -- minut tai jesuiitat, uskollisin palvelijanne tai
kiukkuisimmat vihamiehenne.

KUNINGAS (kylmästi). Vai niin! Luulette olevanne tuiki tarpeellinen.
Erehdytte kerrassaan, hyvä markiisi. Menkää herran nimeen, -- me emme
tarvitse teitä.

POMBAL. Niin pian kuin mahdollista annan kertomuksen niistä
yhdeksästä vuodesta, joina olen kuninkaani käskyjä toimittanut. Tämän
kirjeen voin heti jättää teidän majesteettinne haltuun. Se on hänen
pyhyydeltään, paavi Clemens XIII:nnelta, joka joitakuita päiviä sitten
vielä oli kardinaali Aqvaviva.

KUNINGAS (lukee). Haa! Pyhä Isä on tyytymätön. Hänen kanssaan pitää
heti suoriutua.

POMBAL. Niin, hän vaatii, että teidän murhaajanne, koska ovat
jesuiittoja, pitää jättää rankaisematta.

KUNINGAS. Arveluttava asia! Teidän pitää saattaa se oikeaan.

POMBAL. Teidän majesteettinne, unhotatte että olen pantu viralta.

KUNINGAS. Pyhä Sebastian! Tunnen etten koskaan voi selvitä tästä
sokkelosta.

POMBAL. Clemensin ovat jesuiitat asettaneet paavinistuimelle. Kun hän
nyt näkee teidän majesteettinne näitä suosivan, niin vaatii hän
röyhkeästi kaikkien murhamiehinenne vapauttamista, jotta he sitä
paremmin voisivat hioa niitä tikareita, jotka eivät ensi kerralla
osuneet oikeaan. Meidän täytyy siis alkaa taistelu pyhän paavinistuimen
kanssa. Meillä ei ole muita liittolaisia kuin protestanttinen Englanti,
joka tässä kohden ei voi meitä auttaa. Ranska ja Espanja ovat
vihollisiamme, -- pian voi sota syttyä näitä valtoja vastaan. Tosin
on armeijallamme taitava päällikkö, Schaumburgin herttua, mutta hän
pyytää eroansa samalla kertaa kuin minäkin. Itävallan kanssa olemme
jotakuinkin hyvässä sovussa, mutta ainoastaan minun ja puolisoni
erikoistuttavuuksien kautta. Jos minä luovun virastani, niin saatte
Maria Theresiasta vihamiehen. Näettekö, mitä voitte toimittaa ilman
minua?

KUNINGAS (menehtyneenä). Hallitkaa!

POMBAL. Itse Portugalissa olen murtanut aatelin vallan. Olen
hankkinut kruunulle takaisin kaikki ne tilukset, jotka aateli on
pakolla ottanut heikolta hallitukselta. Olen tehnyt kuningasvallan
suureksi ja peljätyksi, niin että nämä pikkutyrannit eivät uskalla
sen valtamahdin edessä päätään nostaa. Jos minut pannaan viralta,
niin tämä mehua ja voimaa imevä harvainhallitus kohottaa taas päätään
ja anastaa väkisin entisen valtansa.

KUNINGAS. Hallitkaa!

POMBAL. Ja mitä tulee teidän yksityiseen elämäänne, niin eikö kaikki
salaiset vihamiehenne riemuitse ja todelliset ystävänne huolestu
nähdessään, miten te kohtelette uskollisimpia palvelijoitanne? Kaiket
päivät saatte levottomana vavista kapinoitsijain tikareita, kaiket yöt
unissanne niitä peljätä.

KUNINGAS. Hallitkaa! Jätän kaikki teidän haltuunne, tehkää niinkuin
tahdotte.

POMBAL. Pidättekö sananne?

KUNINGAS. Pidän.

POMBAL. Nyt olette taas oma itsenne, ja niin minäkin taas olen sama
kuin ennen. Haa! Nyt olen siis saavuttanut unelmieni päämäärän!
(Menee.)


YHDESTOISTA KOHTAUS.

KUNINGAS (yksin, nousee seisaalleen.) Hän on poissa. Olen yksin. Tuntuu
siltä, kuin olisin kaikkien hylkäämä. Ei, ei! Vielähän olen kuningas.
(Soittaa. Texeira tulee.) Samppanjaa! Minun täytyy virkistää mieltäni.
Minua paleltaa. (Samppanjaa tuodaan, kuningas juo.) Lääkärini on
sanonut, että voin vielä elää monta vuotta, hän on kyvykäs mies. Voin
häneen luottaa, ja kuitenkin tuntuu siltä kuin kuolema, kamala viikate
kädessä, seisoisi takanani ja osottaisi päätäni. (Juo.) Pah! Houreita!
Haa! Tunnen hirveän ahdistuksen painavan ja vaivaavan rintaani.
(Äänettömyyttä.) On niinkuin tekisi mieleni nähdä verta vuodatettavan,
murhaajieni verta. Tuon salinoven takana seisoo kenties murhamies
odottamassa, milloin voisi pistää minut kuoliaaksi. En tohdi täältä
poistua. Ja tämä viini sitten! Se on ehkä myrkyllä sekotettua. Olkoon
mitä on: se tarjoo minulle nautintoa ja siihen tahtoisin mieluimmin
kuolla. (Kauhistuen.) Tuon ajatuksen paholainen johdatti mieleeni.
Minun pitää saada seuraa. (Texeira tulee.) Onko siellä ketään, joka
odottaa päästä puheilleni?

TEXEIRA. Donna Theresia de Tavora, Aveiron herttuatar.

KUNINGAS. Theresia! -- minun luonani! Saanko uskoa korviani? Haa!
Vihdoinkin tuo ylpeä nainen on taipunut! Herttuatar tulkoon!

    (Texeira menee.)


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    KUNINGAS. THERESIA.

THERESIA. Teidän majesteettinne! Etsin teitä viimeisenä turvanani.
Laupeus on aina ollut kuningasten suurin kaunistus. Armoa
vihollisillenne!

KUNINGAS (ivallisesti). Anotteko te armoa?

THERESIA. Anon, itsenne tähden, herra kuningas. Pelastakaa veljenne,
pelastakaa ne toisetkin aatelismiehet, muuten olette vikapää
suurimpaan vääryyteen. He ovat syyllisiä -- niin; mutta jokaisella on
oikeus tulla ainoastaan vertaistensa, pääriensä, tuomittavaksi. O,
olen käynyt Portugalin etevimpäin aatelismiesten luona, saadakseni
heidät vastustamaan tuomiotanne, mutta nuo pelkurit ovat kieltäytyneet,
ovat peljänneet Pombalin kostoa! Minun täytyy siis vedota teidän
omaan oikeudentuntoonne.

KUNINGAS. Siitä asiasta päätän yhdessä ministerini kanssa. Olen
vannonut pyhän Sebastianin nimeen, että heidän tulee kuolla, ja aina
pidän valan, jonka olen hänelle tehnyt. (Syrjään.) Kuinka hän on
kaunis! Kuinka tuo kiihtynyt kalpeus on viehättävä! Tuntuu, niinkuin
tekisi mieleni raivokkain suuteloin purra nuo kalpeat huulet
veripunaisiksi.

THERESIA. Mutta, sire, -- ainakin veljenne, -- hänet teidän täytyy
pelastaa.

KUNINGAS. Hänen ennen muita täytyy mennä häpeän kuolemaan.
Kauheiden kidutusten alaisena tulee hänen mestauslavalla heittää
henkensä, joka sitten helvetin tulessa joutuu tuhatkertaa julmempaan
vaivaan.

THERESIA (tuijottaa häneen liikahtamatta, niinkuin ei ymmärtäisi
hänen sanojaan).

KUNINGAS (syrjään). Tuo aavemainen katse minua pelottaa. On niinkuin
kulkisin unessa. Olen kai liiaksi juonut. (Ääneen.) Kumma, kuinka
hartaasti olette kiintynyt Lafoensin herttuaan.

THERESIA (hurjasti). Siksi että häntä rakastan, ettekö sitä ymmärrä?
-- siksi että häntä rakastan. Ah! en voi ajatellakaan, että hän kuolisi
-- ah! en saata käsittää, kuinka maa enää voisi olemassa olla tai
aurinko paistaa, jos hän ei eläisi. Käsitättehän -- mahdotonta on,
että hän kuolisi.

KUNINGAS. Te voitte hänet pelastaa.

THERESIA. Mitä tahdotte? Omaisuuteni, -- äärettömät tilukseni?
Ottakaa, ottakaa! Minä kuljeksin mierolaisena ja kerjään leipäni. Tai
henkeni? Viekää! viekää! Häpeälava, -- tikari, -- myrkky, -- mitä
vain tahdotte!

KUNINGAS. En mitään tuosta kaikesta. Itsenne!

THERESIA (soinnuttomasti). Mitä tarkoitatte?

KUNINGAS (tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo häntä silmiin). Te
ymmärrätte minut!

THERESIA (kääntyen pois). En!

KUNINGAS. Sinun täytyy tulla omakseni. En tiedä, rakastanko vai
vihaanko sinua, mutta sydämmessäni tunnen valtavan himon tuhota,
turmella, ja kuitenkin nauttia sinua. Haa! tahtoisin nähdä sinut
piinapenkillä, nähdä kuinka häikäisevät, uhkuvat jäsenesi värisevät
noiden kauheiden kidutuskoneiden käsissä, -- ja samalla tahtoisin
mielipuolen ahnain huulin suudella paljaita jalkojasi. Haa! tahtoisin
nähdä sinun epätoivosta uupuneena nojautuvan olkapäähäni, aivoissa
hulluus ja sydämmessä raivo, kunnes hurjapäisenä suudelmilla, vielä
hehkuvammilla kuin minun, tapaisit huuliani.

THERESIA. Ah! noin rohkenette puhua minulle! Olen hävetä silmät
päästäni. (Pitelee otsaansa.) Miksi tulinkaan tänne! Pois -- pois!
(Aikoo poistua.)

KUNINGAS. Älkää minua syyttäkö, -- itse olette lemmittynne surmannut.

THERESIA (yht'äkkiä). Niin, niin! -- minähän se hänet johdatin turmioon
Ja vieläkö arvelisin --! (Kuninkaalle.) Pelastakaa Lafoens -- niin minä
olen teidän. (Synkästi.) Pyhä madonna, älä vihastu! Sinä olisit tehnyt
samoin kuin minä. --



VIIDES NÄYTÖS.


(Läpikäytävä sali S:t Julianin linnassa. Ovia usealla taholla.)


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

POMBAL (astuu sisään). Elvas syytön! Nuo sanat soivat yhä vielä
korvissani. Kuoleva José ei ehtinyt muuta minulle sanoa, mutta hänen
katseensa osotti, että hän puhui totta. Miksi olen mennyt niin
pitkälle? Olen kiven jo niin työntänyt jyrkännettä alas syvyyteen,
etten enää voi sitä pidättää, vaan se tempaa minutkin mukanaan.
Kardinaali Saldanha oli oikeassa: jos asia olisi käynyt laillista
tietä, niin ei ketään syytöntä olisi langetettu. Olen nyt toiveitteni
perillä, -- ja kuitenkin olen melkein toivomaisillani, että kaikki
olisi tekemättä ja että saisin alottaa kaikki alusta, olenko minä
määrätty hävittämään kaikki, mikä on minua lähellä? Uskollinen
Josénikin myrkytetty, -- jesuiittani myrkyttämä kostonuhriksi! Ja hänen
viimeiset sanansa, että Elvas oli syytön -- mitä ne merkitsivät?
Voisinko sittenkin pelastaa hänet? En! En voi tuoda esiin mitään
todistusta hänen syyttömyydestään. Hän on itse tunnustanut, hänen
isänsä ja äitinsä niinikään. Sanottaisiin, että hänet pelastin siksi
että hän oli vävyni. Maineeni nyky- ja jälkimaailman silmissä vaatii
hänen kuolemaansa, o, Elvas, Elvas, älä minua syytä! Sinä, joka saat
kuolla, olet onnellisempi kuin minä, jonka täytyy elää, tämä verivelka
omallatunnollani. Haa! Kuulen askeleita. Se on Beatrice, jota lähetin
noutamaan, kun tosiaankin ensin ajattelin pelastaa hänen miehensä.
(Yht'äkkiä.) Mutta kenties se vielä olisi mahdollista, -- onhan hän
tyytyväinen, kun vain saa pitää henkensä. (Miettiväisenä.) Niin oikein!
Näin voin pelastaa hänet ja oman kunniani samalla kertaa.


TOINEN KOHTAUS.

    POMBAL. BEATRICE.

BEATRICE. Tahdot siis armahtaa puolisoani, myönnät vihdoinkin hänet
syyttömäksi! Ah! näen että niin on, et olisi muuten minua kutsunut, ei
olisi sinulla ollut siihen luontoa. Älä kiellä, älä, sillä tunnen,
että sydämmeni silloin särkyisi.

POMBAL. Tahdon sinun tähtesi valmistaa hänelle pelastukset keinon.

BEATRICE. Luiz! Oi, kuulitko? Isäni lupaa sinut pelastaa.

POMBAL. Kuuntele tarkoin, tyttäreni. Kaikki todistukset painuvat
puolisosi syyllisyyden puoleen, -- meidän täytyy siis pitää häntä
syyllisenä. Hän paetkoon salaa vielä tänä yönä ja piilottakoon
henkensä, unhotettuna ja saavuttamattomana, johonkin kaukaiseen
maailman kolkkaan. Hänen kuvansa on teloitettava, kun hän itse on
paennut; henkensä hän saa pitää, mutta kunniansa hän menettää.

BEATRICE. Ah! kun hän vain saa henkensä pitää, niin olen tyytyväinen.
Mitä me Portugalia, kunniaa, rikkauksia kaipaamme! Minun rakkauteni
hänelle kaiken tuon korvaa. Pakenemme kauas, niin kauas, että siellä
ei Portugalin aurinko paista, ei sen taivas helota, eikä siis mikään
häntä muistuta siitä, mitä hän on kadottanut. Ja joskin jokin
haihtuva tuuli sinne eksyisi ja kuiskaisi hänen korvaansa kotimaan
kieltä, niin minä haastaisin hellyyteni sydämmellisestä hartaudesta,
niin että tuuli ei hennoisi hänen mieltään huolestuttaa. (POMBAL
taistelee ääneti itsensä kanssa. BEATRICE huomaa, että hänen
huulensa vapisevat.) Mikä sinua vaivaa, isä? Kävit niin kalpeaksi.

POMBAL. Voisitko -- jättää -- äitisi?

BEATRICE. Ja sinut? Pitäisikö minua täällä mikään muu, kuin sinä?
Mutta, katso, sinä olet suuri, mahtava, kunnioitettu, -- hän on halpa,
vainottu, väärintunnettu; sinulla on kiitollinen kansa, -- hänellä vain
vaimo-raukkansa; sinä saat osaksesi nykyajan ihailun, -- hän ainoastaan
naisen rakkauden. O! olemme kumpikin näinä viime aikoina niin
äärettömästi kärsineet, ettemme voi kauan elää; suo minun siis
ainakin levittää rauhaa hänen elämänehtoonsa viimeisiin hetkiin.

POMBAL. Ei! Beatrice, sinun täytyy jäädä. Sinun täytyy katkaista
kaikki muiston siteet väliltänne. Haemme paavilta teille avioeroa.
Pombalin tytär ei saa maanpakoon seurata isänmaankavaltajaa. Minun
oman kunniani tähden sinun pitää jäädä. (Kello lyö yksitoista.)

BEATRICE. Hyvä Jumala! Kuolinkellot jo soivat. Joutuin, joutuin!
Minä suostun kaikkeen. Ettekö näe, isä, aika rientää!

POMBAL. Rauhoitu! Kello lyö vasta yksitoista. Meillä on vielä
tunti aikaa. Kello kahdeltatoista tulee tuomittujen tämän salin
kautta kulkea kappeliin, nauttiakseen siellä viimeistä kertaa
Herran ehtoollista. Siksi hänen pitää olla pakomatkalla. (Huutaa.)
Tänne! (Vanginvartija tulee.) Tuo tänne Elvasin herttua, ja anna
hänen puhua kahdenkesken herttuattaren kanssa. (Vanginvartija
menee.) Valmistele nyt häntä pelastuksen varalle, ja sano hänelle
jäähyväiset. Minä toimitan niin, että hän voi paeta, joutumatta
ilmi. (Menee.)


KOLMAS KOHTAUS.

    BEATRICE, myöhemmin ELVAS.

BEATRICE. Kuinka hän viipyy! Vanginvartija ei ole kenties kutsunutkaan
häntä. On niin kuin kaikki ihmiset, kadehtien rakkautemme onnea,
koittaisivat meidät erottaa. Kuinka se aika rientää! Sydämmeni tuntuu
tykyttävän sekunnit niin nopeaan, että sen pian on pakko pysähtyä. O
aika, aika, riennätkö lemmittyäsi pelastamaan, kun kiidät matkaan noin
huimaavaa vauhtia? (Kuuntelee.) Ei, -- ei -- vihdoinkin -- -- ah!

ELVAS (yhä kahleissa, astuu sisään kalpeana ja laihtuneena). Ah,
Beatrice, armas vaimoni! Meille on siis suotu viimeinen hyvästijättö.
(Suutelee hänen kasvojaan.) Beatrice, viimeistä kertaa nyt näemme
maan päällä toisemme.

BEATRICE. Ei niin, sinä voit pelastua. Sinä voit päästä vapaaksi, --
ajatteleppas -- vapaaksi!

ELVAS. Vapaus! Aurinko! Valkeus! Elämä! Kajastavat kuvat, jotka
ilvehditte vankiraukan sielulle! Pois! En tohdi uskoa teihin.

BEATRICE. Etkö tunne minun ääntäni? Olen Beatricesi, -- puhun totta.

ELVAS. Niin, niin! Vihdoinkin ovat siis älynneet syyttömyyteni. Olen
saanut oikeutta -- vaikka myöhään. Haa! olen siis vapaa! Miksi ei
avata minulle vankilan ovia? Voin antaa anteeksi kaikki, mitä olen
kärsinyt, mutta joka hetki, minkä nyt, syyttömäksi julistettuna,
täällä vietän, voi saattaa minut raivoon.

BEATRICE. Ah! Ei! Syyttömyyttäsi ei ole vielä ilmi saatu. Sinun
täytyy paeta. Mutta näetkös, kaukana merten takana voit jälleen
alottaa uutta elämää. Vielä tällä tunnilla sinun täytyy paeta. O,
kuinka viipyvät!

ELVAS. Minun siis pitäisi hiipiä pakoon yöllä niinkuin varkaan;
nimeni ja maineeni tulla ijäti häväistyiksi? Ei! Ei! --

BEATRICE. Mutta muista, että siten pelastat henkesi hirmuisesta
kuolemasta. Minä rukoilen, -- pakene!

ELVAS. Entä sinä itse?

BEATRICE (hämmentyneenä). Minä tulen jäljestä. Näetkös, me emme voi
paeta yht'aikaa. Älä ole levoton minun tähteni. Minä kyllä tulen.

ELVAS. Beatrice-rukka! -- sinä et ole oppinut valehtelemaan. Ah! Nyt
älyän kaikki! (Äänettömyyttä.) Minä jään tänne.

BEATRICE. Pyhä madonna! Mitä sanot? Näyttihän kuolema sinusta niin
hirvittävältä.

ELVAS. Näet, että olen muuttunut. Tosin, kun ensin kuulin nuo sanat,
että minun täytyisi kuolla, tuntui siltä, kuin sydämmeni ja sieluni
olisivat kauhusta hyytyneet. Hirmuista onkin syyttömänä kuolla. Mutta
nyt tunnen, etten voi elää kunniattomana ja ilman sinua.

BEATRICE. Pakene, pakene! Jos et itsesi, niin minun tähteni.

ELVAS. Mitä luulet elämän olevan minulle sinusta erotettuna?
Ajattelivat näin: tuolle heikolle Elvas-raukalle voi viskata elämän
niinkuin kerjäläiselle almun. Mutta pettyivät. Olen ollut pelkuri.
Olen unhottanut kunniakkaan nimeni, en ole ansainnut miehen arvoa;
mutta olen herännyt häpeämään entistä heikkouttani. (Vanginvartija
tulee.)

VANGINVARTIJA. Jos suvaitsette, herttua, ottaa yllenne tämän
munkinkaapun, niin olen niin toimittanut, että voimme kenenkään
estämättä päästä täältä.

ELVAS. En! Mene ja sano tyrannille, jota palvelet, että murhata
voidaan Elvasin herttua, mutta ikänä ei häntä kunniattomaksi saada.

BEATRICE. O, kuinka noiden miesten sydän on kova! Luiz, pakene! Minä
pyydän, oma Beatricesi sitä pyytää. Katso, aika kuluu. Saatatkin minua
vastustaa, -- et siis rakasta minua!

ELVAS. Et tiedä, mitä sanot. Onko meillä molemmilla täällä maan
päällä muuta kuin rakkautemme? Minun isäni on, toivoen että hänen
tuomionsa siitä lievenisi, todistanut väärin minua vastaan, --
sinun isäsi on vihasta ja itsekkyydestä syössyt meidät molemmat
onnettomuuteen. Mitä silloin voimme ihmisiltä odottaa? He eivät
ole suoneet rakkaudellemme sijaa maan päällä, minä menen nyt
valmistamaan sille sijaa taivaassa.

BEATRICE. Sinä yht'aikaa hivelet ja raatelet sydäntäni. (Kello lyö
kaksitoista.) Hyvä Jumala! Nyt on liian myöhäistä! (Vaipuu Elvasin
syliin.)

ELVAS. Armas puoliso! puhdas lilja, joka paratiisista on siirretty
maan halpaan soraan! Anna minulle suudelma ja siten hengitä sielusi
minun sieluuni. Älä itke, rakas puolisoni; tuntoni sanoo, että me
pian jälleen yhdistymme. Sinä pian kiirehdit minun jälkeeni, minun,
joka taivaassa sinua ikävöitsen.

BEATRICE (tahtoisi puhua, mutta voi ainoastaan sopertaen lausua).
Luiz!

    (Viimeisellä kahdentoista-lyönnillä on linnanpäällikkö useiden
    sotamiesten seuraamana tullut sisään. Vasemmanpuolinen ovi
    paiskataan auki, ja hengeltä tuomitut, toinen toisensa jälkeen,
    kulkevat näyttämön poikitse, kädet sidottuina, tunnustaen
    syntejään mukana-seuraaville munkeille. He häviävät kaikki
    peräoven kautta, josta kuuluu latinainen kuolinvirsi etäältä
    soivan. ELVAS ja BEATRICE menevät hekin yhteen joukkoon.
    Viimeisenä tulee MOREIRA, hänkin munkin saattamana.)

MOREIRA (linnanpäällikölle). Sallitteko minun ennen kuolemaani sanoa
pari sanaa Lafoensin herttualle?

LINNANPÄÄLLIKKÖ. Ettekö siis tahdo muiden turmatoverienne kanssa
rukoilemalla ja Herran ehtoollista nauttimalla valmistautua
huomispäivää varten?

MOREIRA. Pitääkö minun toistaa pyyntöni?

LINNANPÄÄLLIKKÖ. Tapahtukoon tahtonne. Herttua on koko yön odottanut
saavansa puhutella teitä, mutta minä en ole tahtonut häiritä rippiänne.
(Soturille.) Mene noutamaan Lafoensin herttua tänne!

MOREIRA. Saammeko olla kahdenkesken?

LINNANPÄÄLLIKKÖ. Koska tämä luultavasti on viimeinen pyyntönne tässä
elämässä, niin olkoon se sallittu. (Sotureille.) Seuratkaa mukanani!

    (Linnanpäällikkö ja soturit menevät. Kaikki hengeltä tuomitut
    ovat hekin jo menneet.)


NELJÄS KOHTAUS.

    MOREIKA. munkki, myöhemmin LAFOENS.

MOREIRA. Olemme yksin. Voitte jatkaa surullisia tiedonantojanne.

MUNKKI. Se on pian tehty. Kaikki Jeesuksen veljeskunnan jäsenet,
jotka tämä pääkerettiläinen on saanut käsiinsä, on hän muutamien
laivapahasien varaan jättänyt meren ja myrskyn raivolle alttiiksi.
Mutta -- Hän, joka Mooseksen pelasti aalloista ja pyhän Johanneksen
liekeistä, Hän kyllä heidänkin matkaansa suojelee.

MOREIRA. Entä Europan hallitsijat?

MUNKKI. Sanotaan että Pombal toimii heidän tahtonsa mukaisesti. Hän
kuuluu sopineen Espanjan Arandan, Ranskan Choiseulin ja Itävallan
Kaunitzin kanssa, että nämä valtioissaan seuraisivat hänen
esimerkkiään.

MOREIRA. Entä hänen pyhyytensä?

MUNKKI. Lähetti tosin heti, kun nousi Pietarin istuimelle, uhkaavan
kirjeen Pombalille, mutta, hämmästyen tämän röyhkeyttä, on antanut
myöden ja taipunut hänen tahtonsa mukaan.

MOREIRA. Entä kansa?

MUNKKI. Kauhistuu -- ja on vaiti.

    (Lafoens on viimeisien vaihtopuheiden aikana tullut sisään.)

MOREIRA. Kiitän sinua. Suvaitsetko jättää minut yksikseni? (Munkki
menee.) On niin kuin Jumala olisi maailmasta hävinnyt, -- niinkuin
maa ja taivas olisivat minuun nähden kadottaneet keskipisteensä --
ja minä olisin viskattuna kaikkisuuden avaruuteen tukea vailla,
jalansijaa vailla.

LAFOENS (lähestyen häntä). Olet kutsuttanut minut. Marttyyri tahtoo
antaa siunauksensa, ennenkuin joutuu pyövelien uhriksi.

MOREIRA (säpsähtää). Ah! Sinäkö se olet? En huomannut tuloasi.
Kerrotaan, että sinä olet vapautettu.

LAFOENS. Niin. Tänä iltana saapui kuninkaan armotus vankityrmääni.
Miksi se minulle annettiin, sitä en tiedä. (Syrjään.) Miksi sen otin
vastaan, -- sen tiedän sitä paremmin.

MOREIRA. Niin, olen sinut kutsuttanut, ajan ja ijankaikkisuuden
rajalla sanoakseni sinulle sanan, joka murskaa minut, mutta sinut
kenties tekee suureksi. (Äänettömyyttä.) Hylkää asiamme!

LAFOENS. Nämäkö sanat -- sinä sanot -- minulle?

MOREIRA. Jeesuksen pyhä veljeskunta -- tämä jättiläispuu, jota on
kastellut niin monen sankarin ja marttyyrin veri, -- on laho ja
kaatuu pian.

LAFOENS. Mitä tulee minun uskoa, entistä elämääsi vai nykyisiä
sanojasi?

MOREIRA. Usko minua. Kun minunlaiseni mies sanoo: koko elämäni
on mennyt hukkaan, -- silloin (vaikenee yht'äkkiä. Hetken kuluttua
synkästi.) Olen taistellut Jumalan kanssa, olen tullut voitetuksi.

LAFOENS. O, isä! Eikö siis suuri aatteesi ole auringon kaltainen,
joka, vaikka pilvikin sen kaihtaa, pian säteilee yhtä kirkkaana kuin
ennen?

MOREIRA. Monasti elämässäni on huomaamatta mieleeni hiipinyt tämä
ajatus: eikö ajan henki ole sinua valtavampi? Asiaani innostuneena
tukahutin aina nämä ajatukset syntisenä heikkoutena. Nyt, kun seison
tässä tyynenä ja kylmänä, katselen asiata toisin. Siis vielä kerran:
mene Pombalin ja sen opin puolelle, joka nyt asetetaan pyhän kirkon
sanojen sijaan. Heidän luona saavutat valtaa, kunniaa ja maailman
kiitosta, voit hyödyttää maatasi ja aikalaisiasi, -- meidän luona on
edessäsi vaino, pilkka ja tuo kuolemassa sydäntä kalvava ajatus:
olet taistellut turhaan. Tuo arka ja häijy roistokansa, joka
tahtoo ostaa itselleen nousevan suuruuden suosion sylkemällä
syrjään-suistuvaan, eikö se jo ole hionut ivaansa ja miekkojaan
meitä jesuiittoja varten?

LAFOENS. Luetko minut tämän roistokansan joukkoon?

MOREIRA. En! Mutta kuitenkin sanon: hylkää asiamme, sillä se on
mennyttä. Kun olin nuori, innostutti minuakin vapauden valtava
voima. Tahdoin uudistaa kirkkomme, tahdoin tehdä sen kristityksi,
enkä katoliseksi. Olin silloin Roomassa. Siellä minut veljeskunnan
ylijohtaja kerran yllätti, kun luin pyhää raamattua kotimaani
ihanalla kielellä. Muutamia päiviä sen jälkeen minut lähetettiin
lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Kymmenen vuoden aikana siellä opin
elämään ja taistelemaan yksinomaan pyhän kirkkomme leviämiseksi
ja voitoksi. Kun sitten palasin Europaan, oli kaikki muu minussa
kuollut, paitse tämä suuri aatteeni. Kaikki voimani, ajatukseni,
tunteeni tarkoittivat vain Jeesuksen veljeskuntaa ja sen suurta
tehtävää johdattaa kirkon äidinhelmaan kaikkien ihmisten omattunnot
ja tahdot, pakottaa ne uskon kuuliaisuuteen, antaakseen niille sen
sijaan valkeutta ajassa, autuutta ijankaikkisuudessa. Vannotin sinua
Coimbrassa taistelemaan saman päämäärän puolesta, -- annan sinulle
valasi takaisin.

LAFOENS. Ei, ei, ei koskaan! Ennen kuolen kunniattomana teidän
kanssanne, kuin elän mahtavana vihollistenne parissa: Ja se päämäärä,
jonka puolesta sinun-tapaisesi suuri sielu taistelee, ei saata
koskaan olla turha.

MOREIRA. Eikö itse Roomakin ole meitä jättänyt, -- silponut käden,
jolla piteli valtikkaa, -- Rooma, jonka puolesta me olemme taistelleet
ja kärsineet?

LAFOENS. Ja vaikkapa niinkin olisi, niin Lafoens ei ikinä alennu
luopioksi. Sinun Jumalaasi tahdon palvella, sinun uskosi on oleva
minun uskoni, sinun asiasi minun asiani. Minulla on vielä yksi
suoritus tehtävä maan kanssa, -- minun ei tarvis mainita muuta kuin
nimi Theresia. Jos huomenna vielä elän, niin aion ijäksi jättää
Portugalin ja Roomassa ruveta Jeesuksen veljeskunnan jäseneksi.

MOREIRA. Vihin sinut siis taisteluun, kuolemaan ja (osottaen
taivaaseen päin) elämään. (Menevät kumpikin eri taholle. Moreira on
koko ajan noudattanut vanhaa juhlallista ja karkeanlaista tapaansa.
Nyt hän ei voi enää hillitä itseään, vaan kääntyy äkisti takaisin
ja huudahtaa) Miguel! Poikani!

LAFOENS. Mikä sydäntä vihlova ääni! Oliko se sinun?

MOREIRA. Maailma mustuu silmissäni. Minä horjun, tue minua! En ole
koskaan eläissäni vielä itkenyt, -- nyt itken.

LAFOENS. Silmäsi värähtelevät, mutta kyyneleitä niissä ei välky.

MOREIRA. En ole koskaan sitä oppinut. Itkuni valuu sisäänpäin, --
kyyneleet virtaavat aivoihin, -- (pitelee silmiään) sillä täällä,
täällä kirveltää. (Intohimoisesti.) En ole koskaan vielä rakastanut
ketäkään ihmistä tämän maan päällä. Ei koskaan ole äiti, ei puoliso
lempeällä hellyydellä lähennellyt sydämmelleni. Ei koskaan ole
ystävän povi, suurten aatteiden jumaluutta väristen, sykähtänyt
povellani. Nyt, kun kuoleman kylmä henki jo on puolittain minut
jäätänyt, nyt tunnen olevani niin yksinäinen, niin äärettömän
yksinäinen. Miguel! Etkö voi mitään muuta minulle tarjota kuin
ihailua? -- Anna minulle kipinä ystävyyttä!

LAFOENS. Veljyt!

MOREIRA. Kiitos! (Suutelee häntä otsalle.) Kaiken hellyyden, mitä
olen tuntenut ketään ihmistä kohtaan, panen tähän suudelmaan.
(Palaten taas vanhaan, kylmään tapaansa.) Sitä ehkä ei ole paljo.
Voit antaa sen pois lemmityllesi kahden haukotuksen väliaikana,
kun alat häneen kyllästyä. (Poistuu kiireesti peräovesta.)

LAFOENS. Suuri henki! Oi, jospa voisin ystävyytesi ansaita! (Poistuu
oikeanpuolisesta sivuovesta.)


VIIDES KOHTAUS.

    (Näyttämönmuutos. Sama sali Theresian kodissa, kuin ensimmäisessä
    ja kolmannessa näytöksessä.)

THERESIA (tulee sisään).

    Ei unta! Tuskallinen levottomuus
    Mua eelleen ajaa, itseäni pakoon.
        (Ottaa esiin myrkkypullon.)
    Sa elon tuskasta mun voisit päästää.
    Lohduksi kuiskaat: kaikella on loppu, --
    Mut yhä mua turhaan kiusaat. Ei!
    Ensiksi tieto, että hän on vapaa,
    Sitt' olen valmis! (Äänettömyyttä.)  Urost' ihaillaan,,
    Jok' iloin henkens' uhraa maineen mailla,
    Marttyyria, mi polttoroviolla
    Hymyilee kirkastettuna, kun näkee
    Taivaasta voiton kruunun kimmeltävän.
    Häpeän kuilu mun on edessäni,
    Sittenkin rohkein mielin siihen katson.
        (Astuu ikkunan luo.)
    Kas, kuutamasta kirkastunut taivas
    Valaisee maata lempein loisteineen.
    Pimeyden peittämänä sikein nukkuu
    jo puoli kaupunkia, toinen puoli,
    Helottain täyskuun koko kirkkaudessa,
    Autuuden horroksissa hiljaa uinuu.
    Oi kotimaani yö, kuink' olet kaunis!

(Joku kuuluu tulevan. THERESIA painaa tulisesti kättään poveansa
vastaan.)

    Ah! hetkeks vainko unhon unelmaa?

KAMARINEITSYT (tulee sisään). Lafoensin herttua vaatii kiihkeästi
päästä puheillenne. Anteeksi, mutta hän pakotti minua ilmoituttamaan
itseään.

THERESIA. Haa! Saata herttua heti tänne!

KAMARINEITSYT (ilkeästi). Mutta kuningas voisi --

THERESIA. Mene! (Syrjään.) Palkkapalvelijani rohkenee tuota sanoa minun
kuulteni, -- ja minun -- oi, häpeä! -- täytyy luoda silmäni maahan.
(Kamarineitsyt menee.) Miguel siis on vapaa! Minä voin siis kuolla: --
kuolla! Mikä taivaallinen ajatus! -- Kuolla ehkä niin, että viimeinen
henkäykseni kuiskaa hänen korvaansa, kuinka äärettömästi häntä
rakastan.


KUUDES KOHTAUS.

    THERESIA. LAFOENS.

THERESIA (menee iloisesti häntä vastaan).

    Olet vapaa siis!

LAFOENS (ehkäisten kädellään).

                     Theresia, ei noin!
    Edessä seisot tuomarin. Nyt täytyy
    Sun kuolemasta itses puhdistaa. (Äänettömyyttä.)
    Min' olen armoitettu. -- Entä sinä?

THERESIA.

    Vapaudessa, niinkuin näet.

LAFOENS.
                              Sano,
    Mik' oli hinta moisen suosion?
    Pimeihin vankiluoliin meidät muut
    On heitetty, -- sä yksin vapaaks jäit. (Vihastuneena.)
    O, nainen, nainen! Jumal' ei sua luonut,
    Madonnalt' olet katseen varastanut,
    Mut sydämmen sä saatanalta sait.
    Mun viekastellen hyljit, jotta saisit
    Mokoman syliin himoiss' antautua.
    Möit sielus, jotta pelastaisit henkes
    Ja ruumiis, arvosi ja rikkautesi.

THERESIA (syrjään).

    Jo tuskain juoman pohjaan join, -- niin luulin,
    -- Vaan tämä jäi! Hän moista minust' uskoo!

LAFOENS.

    Et vastaa, -- ehkä puhuin ilkeästi.
    (Hellästi.)  Theresia, sua rakastin, -- en nytkään
    Voi povestani poistaa rakkauttani.
    Sua ovat panetelleet. Kaikk' on valhe.
    Kuninkaan lemmitty et ole. Puhu!
    Oi, puhu! Sua uskon, vaikka astuis
    Aurinko taivaalta ja väittäis toista.

THERESIA (on vaiti).

LAFOENS.

    Siis ole -- -- Vaan, en tuomitse sua vielä.
    Väkisin ehkä hän sun voitti. Puhu!
    Sun sanoistasi kohtalomme riippuu.

THERESIA (on vaiti).

LAFOENS (ottaa esiin tikarinsa).

    Siis kuole!
        (Katselee tikariaan.)
                Ei sua koskaan ole vielä
    Liannut konnan eikä porton veri.
    Miekasta metsän ylvä otus kaatuu,
    Sakaalit, ketut myrkyin tapetaan.

THERESIA (näyttäen pulloa).

    Tuossa on myrkky!

LAFOENS (ihmeissään).

                     Sinä yhtä kaikki!
    Juo!

THERESIA (hellästi).

         Kätes eikö mulle juomaa tarjoo?
          (Lafoens seisoo liikkumatta.)
    Ees muistoks siitä, mitä olin sulle.

LAFOENS.

    On kummaa tämä! No siis, -- tuossa!

THERESIA (juo hänelle tarjotusta pullosta).

                                        Kiitos!
    Nyt vapaa kieli on. (Polvistuu.) Sua rakastan!

LAFOENS (johon nämä sanat ovat sattuneet).

    Ivaatko vaiko herjaat kuolemassa?

THERESIA.

    Antauduin kuninkaalle -- se on totta,
    Mut hinta oli henkes, -- vapautesi.

LAFOENS.

    Väristys kävi --

(Ääni ei tottele häntä; hän pitelee kiinni pöydästä.)

THERESIA.

                     Etkö vielä usko?
    O! vaikk' on sydän murtunut, niin siinä
    Viel' istuu vanha ylpeys. Kahteen sanaan
    Tunteeni koko syvyyden ma panen:
    Sua rakastan. Suo anteeks tylyyteni!

LAFOENS.

    Et kuolla saa. Haa! Jumalan on luoma
    Tää myrkkykin, -- Hän luomaans' ihaninta
    Noin hävittää ei salli päältä maan.

THERESIA.

    Ma tahdon kuolla, -- minun täytyy kuolla.
    Elossa minut raiskattiin, mut kuoloss'
    Olen ma puhdistettu.

LAFOENS.
                         Kalpenet.

THERESIA (taistellen).

    Niin, myrkky vaikuttaa. Mua pitele!
    Syvälle suo mun katsella sun silmiis,
    Sun mustain silmäis valotaivaaseen,
    Niit' että muisteleisin haudan yössä.
    (Haikeasti). Ah!

LAFOENS.

    Pyhimys kallis, armain, sinä kärsit.

THERESIA (raukeasti).

    Vie minut balkongille, että vielä,
    ennenkuin kuolen, maani näkisin,
    Mun kalliin isänmaani kauneudessaan.
    Pois sieluni nyt liitää rauhass' yön,
    Kuin siunaus -- niin, kuin rukous taivaan puoleen
    Sun -- kansani -- ja maani edestä.

(THERESIA ja LAFOENS menevät balkongille. Hienoa juhlallista soittoa,
joka kuvaa THERESIAN kuolemaa. Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä,
sitten LAFOENS palajaa.)

LAFOENS.

    Ruumist' en tahdo nähdä. Mulle yhä
    Theresia jalo, kaunis elää. Minä
    Vain kuollut oon -- mut kohta minäi elän.

(Juo myrkyn jäännöksen.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    (Näyttämönmuutos. Kabinetti Pombalin asunnossa Lissabonissa.)

BEATRICE makaa tainnoksissa, ympärillä palvelijoita ja POMBAL, joka
yrittää palauttaa häntä henkiin.

BEATRICE (havahtuen). Miss' olen minä? Kuinka tulin tänne?

POMBAL. Jumalalle kiitos! Sinä elät!

BEATRICE (ikäänkuin etsisi jotakin). Olen kadottanut jotain. Pois!
minun täytyy se löytää.

    (Aikoo mennä.)

POMBAL (tuskaisena). Aiotko jättää minut?

BEATRICE. O isä! Eikö sinunkin sydämmesi sano, että meidän täytyy
erota? Eikö puolisoni verinen ruumis olisi jokaisen hellyyden
silmäyksen, jokaisen rakkauden kuiskeen tiellä ja sanoisi: tämä oli
kaikki kaikkeni, ja senkin voit minulta ryöstää! Ne harvat päivät,
jotka tämän huomenen kärsimykset ovat minulle jättäneet, aion
rukoillen ja muistellen viettää luostarissa.

POMBAL (syrjään). Eikä siis yksikään hellivä käsi jää pyyhkimään
kalmanhikeä otsaltani! Haa! -- itse olen niin tahtonut. Tunnen että
minulla ei ole mitään oikeutta sanoa, kuinka onneton on elämäni
oleva, kuinka kauhea kuolemani, kun hän minut jättää.

    (Kardinaali Saldanha tulee. Kellot alkavat soida.
    Kardinaali astuu Pombalin eteen.)

SALDANHA. Tulen kuninkaan tyköä. Sinusta on tehty Oeyrasin
kreivi. (Juhlallisesti.) Sinä olet painanut maahan vihollisesi,
niinkuin myrsky painaa ruo'on. Toiset nyt odottavat kuolemaansa
teloituslavalla, toiset taistelevat aaltojen kanssa hengestään,
jonka maanpako on musertava. Olet voittanut, mutta mikä kauhea
voitto! Vastaa: teitkö tämän kaiken rakkaudesta maatasi kohtaan, vai
viettelikö sinua valta ja oma hyöty?

POMBAL (lujana). Maani ja vapauden tähden.

    (Tykinlaukaus kuuluu ulkoa. Beatrice juoksee kirkaisten ikkunaan.)

BEATRICE. Hyvä Jumala, -- puolisoni! Seis! (Kaatuu maahan.)

POMBAL. Hän kuolee. Herää! Herää, lapseni, tai ota minut mukaasi!
(Raivokkaasti Saldanhalle.) Sano, uskotko että kukaan nimen, arvon
ja vallan vuoksi murhaa oman lapsensa?

SALDANHA. Ymmärränkö sinua! Jumala olkoon meille kaikille armollinen!

POMBAL. Ah! hän herää! Hän elää jälleen ja minä hänen kanssaan.
Tyttäreni --!

BEATRICE (heittäymäisillään hänen syliinsä). Isä! (Säpsähtää äkkiä.)
Haa! puolisoni ääni kutsuu minua. Tulen, tulen! Hyvästi!
(Poistuu äkisti.)

POMBAL. -- -- Ja minä, minä olen yksin. --



PAOLA MORONI

Kaksinäytöksinen näytelmä



HENKILÖT:

 GIORDANO MORONI.          |
 PAOLA MORONI.             |
 LIONARDO MORONI,          | Guelfejä.
 GORELLO, vanha palvelija. |
 NOORA, imettäjä.          |
 ANGELO, vakoja.           |
 EZZELINO DA ROMANO,      | Ghibellinejä.
 MANFRED, hänen poikansa. |
 Sivuhenkilöltä. Sotamiehiä.

Tapahtuu Giordanon linnassa Vicentian lähellä,
13:nnen vuosisadan alkupuolella.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    (Sali täynnä aseita ja kilpiä. Kummallakin sivulla ovia.
    Perällä kaksi ovea, josta toinen vie Nooran, toinen
    Paolan makuukamariin.)

    GIORDANO. GORELLO.

GIORDANO. Tehty on työmme! Nyt on rauhan aika ja kaivattu lepo
suodaan sinulle, väsynyt ruumiini! Pikari tänne! (Viiniä tuodaan.
Hän juo.) Haa! viinirypäleen punaista verta! Jospa olisit Ezzelinon
sydänverta; kukoistavaksi, reunaksi nuorukaiseksi tutisevan vanhuksen
muuttaisit, niinkuin lempeä kevätsade tekee kellastuvan ruohon
vihannaksi. Missä on Paolani?

GORELLO. Kappelissa hän laakereilla ja sypresseillä seppelöitsee
kaatuneiden miestemme ohimoita.

GIORDANO. Kuka seppelöitsi minun poikieni kiharat? Haudattomina ovat
heidän luunsa vaalenneet korppien ruokana. (Katkerasti.) He ovat
kuolleet, ja minä olen elossa!

GORELLO. Onhan teillä jäljellä veljenpoikanne, uljas Lionardo,
Olisimme kenties nyt juoneet Brentan pohjan mutaista vettä, joll'ei
hän urhoudellaan olisi pelastanut linnaamme, kukistanut vihollisiamme.

GIORDANO. Onko hän lihaa minun lihastani, luuta minun luistani!
-- Ja kuitenkin hän on sielulleni rakas. Lieneekö hänen haavansa
vaarallinen?

GORELLO. Paola on lempeällä kädellänsä sitonut hänen haavansa,
niinkuin muidenkin.

GIORDANO. Ja viholliset?

GORELLO. Heitettiin Brentaan.

GIORDANO. Kaikki?

GORELLO. Kaikki! Niinkuin Jumalan kostavat kerubiimit seisoimme,
veriset kirveet kädessä, joen äyräällä ja armotta syöksimme armoa
huutavat syvyyteen. Brenta luikerteli niinkuin ankara käärme törmän
alla ja avasi aaltojensa ahnaan kidan heitä nielemään. He ovat
hukkuneet, ja kohdatkoon heitä ijankaikkisuuden kirous!

GIORDANO. Ja erittäin poikieni murhaajaa, Jumalan vihollista ja
saatanan ystävää, tuota ruoskaa, jolla helvetti pieksee vertavuotavaa
Italiaamme -- tuota Ezzelino da Romanoa!

GORELLO. Hänkin sai tänään kovan iskun. Veljensä pojan ruumis viruu
nyt Brentan pohjassa, ja suuri joukko hänen sotamiehiänsä on kaatunut.

GIORDANO. Veljensäkö pojan? Veljensäkö pojan vain? Eikö oman
poikansa? Oi, Herra, Herra, anna minun elää, kunnes olen saanut
kostaa! Kuinka usein kovimmassa tuskan hädässä pyysin huoaten
sinulta kuolemaa, -- nyt rukoilen, anna minun elää, niin kiitän
sinua! En paljoa pyydä! Hän on murhannut minulta neljä poikaa;
käsiini tahtoisin vaan yhden hänen pojistaan, yhden ainoan, niin
ylistäisin sinun oikeuttasi. Tässä seison niinkuin mureneva hautakivi
huolehtivain sypressien varjossa, vaan en valita, jos vain Ezzelino
vaipuu samaan äärettömän kurjuuden syvyyteen. (Äänettömyys.) Jo alkaa
hämärtää. Käske Paolani tänne!

GORELLO. Hän tulee.


TOINEN KOHTAUS.

    Entiset. PAOLA. NOORA.

GIORDANO. Lapsikulta, sinä ainokaiseni!

PAOLA. Isä!

GIORDANO. Mitä toimiskelit?

PAOLA. Mitä vaimon tulee.

GIORDANO. Olet kalpea! Vapiset!

PAOLA. Minäkö? Ja mistä syystä?

NOORA. Vieläkö kysyt? Voi ilkeätä, hirmuista työtämme. Kaikki jäseneni
ovat vielä jähmeät muistaessani mitä olemme nähneet.

PAOLA. Minäkö pelkäisin! Jos vieras kysyisi: eikö veriaseet kammota
arkaa impeä, -- niin en ollenkaan ihmettelisi. Mutta Noora! Olenhan
minä Paola Moroni! -- Kodissani istuivat epätoivo ja viha uskollisina
tovereina, haavoitettujen valitus-huudot lasna minua tuudittelivat,
ja kun muut neidot leikkivät kevään ruusuilla, minä totuin sitelemään
taistelun veriruusuja.

GIORDANO. Oletpa todellakin Moronin sankari-sukua.

GORELLO (terävästi Nooralle). Sinä olet toista laatua. Sinä pakenit!

NOORA. Minäkö? Enpä tiedä --

GORELLO (pilkaten). No niin, rukoileminen on kai kevyempää.

NOORA (hämmästyneenä). Mitä tarkoitat?

GORELLO. Askaroitsitpa ahkerasti kappelissa. Mitä siellä teit?

NOORA (levottomana). Minäkö? En mitään. Rukoilin vain Jumalalta
voittoa aseillemme. -- Mutta jo on levon aika. Tule, Paola!


KOLMAS KOHTAUS.

    Entiset. LIONARDO.

PAOLA. Lionardo! Uskallatko?

LlONARDO. Anna anteeksi, armas Paolani! Minusta kävi ikäväksi maata
joutilaana sairasvuoteella; kuuma veri suonissani kiihtyi, halaten
raitista ilmaa.

PAOLA. Mutta haavasi?

LlONARDO. Sinun luonasi se paranee.

GIORDANO. Terve, rakas Lionardoni! Vielä kerran terve, voittajan
kalliissa koristeissa! Punatimantteja kauniimmat ovat haavasi; koko
elämäni kiitollisuus ja rakkaus ei riitä maksamaan niiden kalleutta.

LlONARDO. Rakas isäni!

GIORDANO. Huolteni talven ensimmäinen kevätsäde! Ole siunattu,
poikani!

LlONARDO. Rakas, pyhä nimi! Ja sinä, Paola?

PAOLA. Siunattu, veljeni!

LlONARDO. Veljesi! (Surullisesti.) Veljesikö vain?

PAOLA. Mitä tahdot enempää?

LlONARDO. Paola! Kun vuosi takaperin pyysin rakkauttasi, mitätön
nuorukainen jalon Paolan rakkautta, niin sanoi ylpeä hymysi: mitä
olet? hanki ensin sodan urhotöillä sankarin seppele, ja puhu sitten
lemmestä! Ja nyt, Paola, olkoot omat haavani, olkoot miekkani
kaatamat viholliset puhemiehinäni. Paola, Paola! Rakastan sinua yhtä
hartaasti kuin ennenkin.

PAOLA (kuin uneksien). Vuosi takaperin -- kenties silloin -- mutta
nyt! --

LlONARDO. Ja mikä on muuttunut?

PAOLA (on vaiti).

LlONARDO (innollisesti). Paola! Paola!

PAOLA (lempeästi). Katso, Lionardo! Hae itsellesi suloinen,
kukoistava morsian, jota kositaan ruusujen tuoksussa ja valon
kirkkaudessa, ilossa ja lemmessä! Muihin ajatuksiin on kohtaloni minua
totuttanut.

GIORDANO. Niin tosiaankin! Anna hänelle aikaa. Aika kenties
saattaa sinut toiveittesi perille. Nyt levolle! Ensin kuitenkin
iltarukouksemme! (Juhlallisesti.) Poikieni hahmot! Uberto, Hugo,
Giordano, ja sinä, suloinen Tisolinoni, -- muistamme teitä!
Kaikkivaltias Jumala, suo heille rauha ja meille kosto!

    (GIORDANO, LIONARDO ja GORELLO menevät.)

GORELLO (mennessään, Nooralle.) Vaimon kieli käärmeen kieli!

NOORA (säikähtyy).

PAOLA. Minulleko lemmen iloa? Kuinka kummalliselta se soi!
Lionardo-parka!

NOORA (viivyskellen). Miksi Lionardon hyljäät? Hän kuitenkin rakastaa
sinua hellästi. Pian isäsi valkoinen pää vaipuu hautaan, sinä jäät
orvoksi, mutta Lionardon morsiamena...

PAOLA. Isäni kuoltua olen Jumalan morsian.

NOORA. Menisitkö luostariin? Ja miksi?

PAOLA. Sieluni on kätkettynä hautaan; miksei ruumistani voisi
luostariin kätkeä?

NOORA. Olet vielä nuori. Kyllä sinulle vielä onnen kukka kasvaa.

PAOLA. Kuulehan, äitikulta, sanon sulle, mitä en ole ilmaissut
kellekään, tuskin itselleni; kuule, mutta älä kummastele, älä kysy!
Muistatko että puoli vuotta sitten jouduin vihollisten käsiin?

NOORA. Silloin kuin Lionardo urhoollisesti pelasti sinut ja tappoi
heidän päällikkönsä?

PAOLA. Tuo päällikkö oli pelastanut minut kuolemasta ja, vielä
lisäksi -- häpeästä. Siitä hetkestä...

NOORA. Siitä hetkestä...?

PAOLA. On sieluni kuollut.

NOORA. Mitä kuulen? Vihollinen! Mutta kuka?

PAOLA. En tiedä hänen nimeänsä; en tunne hänen isänmaatansa; hänen
jälkensä sydämmessäni vain tunnen.

NOORA. Mutta vihasi?

PAOLA. Pakahtua oli rintani nähdessäni hänen kaatuvan, ja kuitenkin
riemuitsin, kiitin Jumalaa: nyt hän, näet, on enkeli, ja enkeliä
Paola saa rakastaa.

NOORA. Mutta selitä...

PAOLA. En nyt, en nyt -- taivaan nimessä, en nyt! Olen jo sanonut
liikaa. Sanojani punastun. Hyvästi, hyvästi!

NOORA. Vielä sananen!

PAOLA. Mitä tahdot?

NOORA. Paola, jos tohtisin sanoa, -- jos tohtisin tunnustaa...

PAOLA. Kummallinen kysymys!

NOORA. Vanno, ett'et petä minua!

PAOLA. Vannon; puhu!

NOORA. Tuossa kamarissa... (Ei jaksa enempää).

PAOLA. Tuossa kamarissa?

NOORA. On vihollinen, on Ghibellini piilossa!

PAOLA. Hengissäkö?

NOORA. Hengissä, vaikka tainnoksissa. Hirmuinen Gorello syöksi
koston uhriksi vihollis-raukkoja Brentan kylmään hautaan... Tämä
nuorukainen... En tiennyt mitä tein, -- hän oli aivan poikani,
Lanfranconin, näköinen, -- hänen katseensa oli niin viaton...
Sisällinen ääni minussa huusi: pelasta! Kätkin hänet ensin kappeliin
-- sitten tänne.

PAOLA. Ghibellini, veljeni murhaaja elävänä täällä! Haa!

    (Aikoo mennä.)

NOORA (heittäytyy hänen eteensä). Tahdotko tappaa minut!
(Säikähtyen.) Ihmisiä tulee; minä olen hukassa! (PAOLA seisoo
epäilevänä.)


NELJÄS KOHTAUS.

    Entiset. GIORDANO. GORELLO.

GIORDANO. Älkää peljätkö, mutta tuo vanhus lörpöttelee kaikenlaisista
kummituksista, joita on ollut näkevinään.

GORELLO. Kummituksista! Vai niin! Yhtä varmaan kuin ijankaikkisen
autuuteni toivoon, luotan sanojeni totuuteen. Täällä on petosta
tehty, ilkeätä kavaluutta harjoitettu. Toimittaessani kostomme ja
voittomme juhlamenoja, syöksemällä vihollisia Brentaan, havaitsin
nuorukaisen, joka näytti päälliköltä eikä tavalliselta soturilta,
sillä kiiltävä sardonyx kimelteli hänen miekkansa kahvassa. Hetken
kuluttua käännyin taas häneen päin -- hän oli kadonnut eikä kukaan
tiennyt mihin.

GIORDANO. Hän on kai itse hukuttanut itsensä Brentaan, tai on joku
soturi hänet sinne viskannut.

GORELLO. Ei; hänet on kätketty; tässä on kavaluutta tehty, kavaltaja
seisoo tuossa. (Osottaa Nooraa.)

GIORDANO. Noora!

NOORA. Valhetta! Herra, palveluksessasi on pääni harmaantunut.
Jumalan edessä vastaan työstäni. Huudan Jumalan todistajaksi,
ansaitsenko kavaltajan ilkeätä nimeä. Uskollinen olen alati ollut.

GIORDANO. Oikeassa olet.

NOORA. Giordano! Kolmekymmentä vuotta olen syönyt surujenne leipää!
Minun nyyhkytyksiini teidän puolisonne viimeinen hengähdys hämmentyi;
vasten minun sydäntäni teidän poikanne, teidän Tisolinonne, raadeltu
pää lepäsi; minun maidostani on Paolani imenyt teidän vihanne, teidän
rakkautenne. Ja minua syytetään kavaltajaksi!

GORELLO. En usko yhtäkään naista, olkoonpa vaikka oma äitini.

GIORDANO. Kavaluus! Se on raskas sana! Jos et muuta voi, kuin
panna häilyvän epäluulon luodinkeveyden pitkän uskollisen elämän
sentneri-painoa vastaan, niin ole vaiti.

GORELLO. No niin, olen vaiti. Minä muka olen maitosuu, lapsi, joka
jokaisessa valkoisessa hurstissa näkee kummituksia. Enkä puhu mitään,
en mitään, en edes noista veripisaroista, jotka johtavat tänne.

GIORDANO. Mitä sanot! Vertako?

GORELLO (katsoo lattiaan). Haa! Tässäkin! Nähkääs, tuoretta verta!
Ja tuossa Nooran kamari! (Pyrkii sinne.) Saamme nähdä, olenko
valehdellut!

NOORA. Se on makuukamarini. Ei sinne!

GORELLO. Pois käärme, pois!

NOORA. Herra! Sallitko hänen saattaa minut epäluulon alaiseksi,
tahrata koko elämäni kunnian?

GIORDANO. Jos olet syytön, miksi pelkäät?

GORELLO. Nyt olet ansassa, kyyhkyseni! (Tahtoo avata oven.)

PAOLA (yhtäkkiä). Pois! (GORELLO seisahtuu.) Naisen huone on pyhä;
siihen älköön kenenkään muun kuin naisen silmä tunkeutuko. Minä
katson. (Menee NOORAN kamariin.)

GIORDANO. Noora, mitä tämä merkitsee?

NOORA. Taivaan pyhät, auttakaa minua!

PAOLA (tulee takaisin kalmankalpeana).

GIORDANO. No!

PAOLA. Tyhjä! (Vapisee.) Hautaa tyhjempi!

GIORDANO. Kenties --

PAOLA (kiivaasti). Usko minua, se on tyhjä. (Seisoo liikkumattomana.)

GIORDANO (Gorellolle). Etkö nähnyt kummituksia? Ainoastaan entinen
uskollisuutesi nyt sinut pelastaa rangaistuksesta. (Menee.)

GORELLO (itsekseen). Ja kuitenkin on hän täällä. (Menee.)

NOORA. Paola! (Äänettömyyttä.) Rakkautesi kautta sano, ettäs annat
minulle anteeksi. (PAOLA seisoo vielä liikkumatta.) Taivaan pyhät!
Aavistan pahaa. (Menee viivyskellen.)

PAOLA (yksinään; vaipuu alas). Jumalani! oletko minut hyljännyt?


VIIDES KOHTAUS.

    PAOLA. MANFRED.

MANFRED (astuu hitaasti NOORAN kamarista). Missä olen? Joko taivaan
portit ovat minulle auenneet? Onko rauhan enkeli astunut luokseni?
Mistä olet, suloinen olento?

PAOLA. Hänen äänensä! Hän elää -- ja minä --

MANFRED. Kuule! Soivatko tähdet? Olenko paratiisissa?

PAOLA. Nuorukais-parka! Tästä ei paratiisin portit aukene sinulle.
Täällä makaa kynnyksellä kalma.

MANFRED. Missä olen?

PAOLA. Älä kysy!

MANFRED. Ja sinä, suloinen impi? Ell'et ole enkeli, vaan maan
synnyttämiä, niin sano nimesi!

PAOLA. Älä kysy! Syntymättömänä kipinänä kohtalosi vielä nukkuu. Älä
sitä kysymyksilläsi herätä; se on rauhasi tuhkaksi polttava.

MANFRED. Jos synkkiin arvoituksiin kätket nimesi, tahdon silmistäsi
löytää sen avaimen. (Tulee hänen lähellensä; heidän katseensa
yhtyvät.) Haa! tunnen sinut! Kerran ennen sinut näin. Oi impi, kauan
ikävöitty, kauan etsitty! Kerran vain yhteen jouduimme; elämän
myrskyisimmässä taistelussa onnemme laineet hetkisen aaltoilivat
toisiansa vastaan, mutta kuitenkin olet sielulleni tuttu. Sinun
lähelläsi kadottaa kuolema voimansa ja elämän tuli hehkuu suonissa.
Polvillani rukoilen sinua! Kuka olet, suloinen arvoitus?

PAOLA. Vaikka kysyisit kymmenen kertaa, niin olen vaiti. Arvoitus
olen sinulle, arvoitus vielä suurempi itselleni.

MANFRED. Mutta tämä paikka! (Ikäänkuin itsekseen.) Hämärä muisto
haamottaa mielessäni... minä kaaduin... haavastani voima
aaltoili punaisena... tuntui niin kylmältä... sitten taas
harmaita kiharoita... kaksi lempeätä silmää... (Yht'äkkiä.) Mutta
sinäkö?

PAOLA. Rauhoitu, nuorukainen! Muuten rintasi haavalta irtautuu side,
joka kahlehtii elämäsi.

MANFRED. En kysy, ell'et sitä salli.

PAOLA. Tässä olet vihollisen alueella; ja ympärilläsi vaara ja
kuolema väijyvät.

MANFRED. Missä miekkani?

PAOLA. Miekkaako sinulle, joka tuskin olet tointunut kuoleman unesta!

MANFRED. Ja sinä?

PAOLA (säikähtyen). Minä?

MANFRED. Oi, pysy luonani! En enää kysy.

PAOLA. Itselleni olen vannonut, että sinut pelastan, ja sanassani
pysyn. En ole noita heikkoja, jotka pelkäävät, jos.... (Sotatorven
ääni kuuluu.) Haa, kuule!

MANFRED. Sinä vapiset,

PAOLA. En itseni tähden.

MANFRED. Siis minun tähteni! Kiitos, pyhät!

PAOLA. Ja miksi sitä kieltäisin! Pelkään, että heidän hirmuinen
verenhimonsa tavottaa sinut. He eivät tiedä, että minä, ennen kuin
soisin pahaa sinulle, antaisin... (Innolla.) Sinä kerran pelastit
elämäni ja kunniani, ja siitä hetkestä --

MANFRED. Siitä hetkestä...? Muistatko minua vielä?

PAOLA. Voi minua! Muistan liiaksikin.

MANFRED. Suloinen sana! Riemuitse, sydämmeni, riemuitse!

PAOLA. Vaiti! Hiljaa! Tämä kaikki on unelmaa, eikö niin? Suloisen
outoa, kamalan kaunista unelmaa! (Kauhistuen.) Muuten se olisi
hirmuista! Tahdon vaipua ajan äidilliseen helmaan, tahdon olla pieni
lapsi, ja sinä enkelinä kerrot minulle sadun, tuon ikuisen, ihanan
sadun ruususta, joka nousee haudan mullasta; helmestä, joka kuolettaa
koteloisen; kyyneleestä, riemun synnyttämästä, ja lemmestä, vihan
lapsesta.

MANFRED. Sodan hirmuisessa leikissä olen minä kasvanut; en ole
oppinut tuntemaan muuta kuin verta, miekkoja ja väkivaltaa. Mutta
nuorukaisen mielessä häämötti toinen ihanne, kuin tuo kylmä kunniatar:
suloinen ja pyhä unelma; unelma, joka puhui rauhasta ja kauneudesta,
lemmestä ja onnesta. Tumma oli mielestäni laakeri tuoksuvain ruusujen
rinnalla, ja usein, kuunnellessani paimentorven heleätä ääntä, olin
valmis heittämään pois miekkani. Silloin näin sinut. Sotamiehemme
olivat ottaneet sinut vangiksi ja ilkeällä väkivaltaisuudella
valmistivat sinulle häpeällistä kuolemata. Sinun pelastuksesi oli
ritarin velvollisuus. Kun silloin nostit silmäsi, nuo taivaallisen
suloiset silmäsi, tunsin että unelmani oli saanut nimen, tuntemattoman
ja kuitenkin tutun nimen -- sinut!

PAOLA. Älä enää! Ikäänkuin verkolla kiedot sydämmeni sanoillasi!
Joka suoneni vuotaa verta.

MANFRED. Minäkö sinut murheelliseksi tekisin?

PAOLA. Näin sinut kaatuneena, luulin sinut kuolleeksi. Onnellinen
minä, jos niin olisi ollut!

MANFRED. Toivot siis kuolemaani!

PAOLA. Minäkö? Kuolematasi toivon, ja kuitenkin antaisin tuhat
kertaa elämäni sinun edestäsi.

MANFRED. Rakastatko minua? Yksi sana vain!

PAOLA. Haa! Ääniä kuuluu. Pois täältä! He tulevat.

MANFRED. Sinusta en luovu!

PAOLA. Minun tähteni pois!

MANFRED. Menen. Mutta saanko sinua vielä nähdä?

PAOLA. Saat! (MANFRED menee PAOLAN kamariin.) Taivaan pyhät!
Tämäkö on kuolema?


KUUDES KOHTAUS.

    GIORDANO. LIONARDO. ANGELO. PAOLA. Myöhemmin GORELLO.

LlONARDO. Älä peljästy, armas Paola! Näimme lampun himmeän valon
välkkyvän täältä ja tulimme ilmoittamaan tärkeitä uutisia.

PAOLA. Angelo!

GIORDANO. Vilkas vakoojamme. Hänet lähetimme tiedustelemaan mitä
vihollinen niin salaisesti askaroi Brentan aalloissa. Mutta nyt
uutisesi, Angelo!

ANGELO. Kummastellen huomasin kuinka kaikkialla, sekä sotakentällä
että Brentalla, tulisoihtuja välkkyi niinkuin virvatulia; kaikki
näkyivät hakevan jotakin innolla, mikä voimakkaasti jännitti heidän
taistelusta hermottomiksi väsyneitä jäseniänsä uuteen pontevuuteen.
-- Tiedustellen Pyhän Justinan luostarista sain tietää, että erään
mahtavan Ghibellinipäällikön ruumista etsittiin, vaikka munkit
luulivat hänen istuvan vankina täällä meidän linnassamme.

GIORDANO. Ja kuka se?

ANGELO. Eräs munkeista lupasi minulle 1000 tukaattia, jos saisi
tietää, onko tämä päällikkö vankeudessa. Jos hänen ruumiinsa oli
Brentaan viskattu, niin tarjosi munkki 10,000 tukaattia eräästä
suuresta ja merkillisestä sardonyxista, joka koristi kaatuneen
miekankahvaa.

GIORDANO. Lisää!

ANGELO. Kun olin lupaavinani antaa pyytämänsä tiedon, sain kuulla
kenen he luulivat olevan linnassa vangittuna, ja se oli...

LIONARDO ja GIORDANO. Ja se oli...?

ANGELO. Manfred, Ezzelinon poika!

GIORDANO, LIONARDO, PAOLA. Manfred, Ezzelinon poika!

GORELLO (tulee nopeasti sisään). Kas, minkä löysin, kun nuuskin
kappelissa! Tämän sardonyxin, Ezzelinon oman kuuluisan sardonyxin,
jota hänen poikansa tavallisesti kantaa! Olenko nyt laskenut loruja,
olenko nyt nähnyt kummituksia?

GIORDANO. Olenko tunnoillani? Manfred, veriviholliseni poika minun
vallassani! Kenties elävänäkin!

GORELLO. Taikka piilossa, taikka paossa.

PAOLA (jyrkkänä). Manfred, Ezzelinon poika!

GIORDANO. Pois! Vartijoita muureille, vakojia joka nurkkaan! Etsikää
joka rako, joka soppi! Ottakaa jahtikoiralta vainu, ketulta silmä,
hirveitä korva! Poikaini hahmot meitä saattajina johdattakoot!

PAOLA. Ezzelinon poika! Veljieni murhaajan poika! Jääkylmä kuolon
käsi minua tavottaa! Te rakkaat, ikimuistettavat, kostamattomat
uhrit! Näen teidät! Te viittaatte minulle! Sinä, Tisolino,
kiharapää.... Haa!...

GIORDANO. Ken huusi? Sinä, Paola!

PAOLA (hämmästyneenä). Minäkö?

GIORDANO. Mitä tahdot?

PAOLA. Manfred -- on...

GIORDANO. Ole huoletta! Me löydämme hänet!

GORELLO (raivokkaasti). Me surmaamme hänet!

GIORDANO. Vaikka olisi hänellä kymmenen henkeä, niin kädelläni ne
puristaisin hänen ruumiistansa. (Menee. GORELLO, LIONARDO seuraavat.)

PAOLA. Taivaan pyhät!


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    PAOLA. MANFRED.

PAOLA. Manfred, Ezzelinon poika!

MANFRED. Nyt tiedät kaikki! Se minä olen, ja sinä Paola Moroni,
verivihollisemme lapsi. Anna minut hänen käsiinsä!

PAOLA. Sen teenkin! Säästittekö te minun veljieni verta, ja kuitenkin
minun Tisolinoni oli yhtä suloinen, yhtä nuori, yhtä viaton kuin
sinäkin! Sinä et saa jäädä eloon.

MANFRED. Pyysinkö sitä? Taivaan autuaana olen nähnyt eloni hetkeksi
puhkeavan kukoistukseen; vavisten sydämmeni huusi: kas, Jumala koko
entistä elämätäni voimallisempi! -- Nuoria unelmia, pyhiä aavistuksia,
suloisia kukkia nousi tuhansittain rinnassani, ja kaukana ihanana
kangastuksena häämötti toivon taivaankaari, joka johtaa lemmen
paratiisiin. Ja nyt! Yksi vihan saamumin hengähdys vain, ja kaikki on
mennyt, hävinnyt, kadonnut, kaikki!

PAOLA (tuskaisena). Kaikki!

MANFRED. Mutta, Paola, minä rakastin kuitenkin sinua; anna minun
kuolla jalkojesi juureen!

PAOLA (kääntyy pois; kylmästi). En, en; en tahdo sitä nähdä. Tuolla
ulkona sinua kohtalosi odottaa, ei täällä.

MANFRED (innostuneena). En askeltakaan peräydy! Tässä on elämä
antanut minulle suurimman sulonsa, tässä kuolokin antakoon suurimman
katkeruutensa! Niinkuin perhonen valon polttamana vaipuu alas,
niin tahdon minäkin kuolla katsellen sinua, koston pyhää enkeliä!
(Paljastaa tikarinsa).

PAOLA (kauhistuen, yhtäkkiä). Suo minun paeta!

MANFRED. Pelkäätkö miekkaa? Olet oikeassa! Sitä ei tarvita. (Aikoo
reväistä pois haavansa siteet.)

PAOLA (pidättää häntä käsivarresta). Manfred!

MANFRED. Taivaan Jumala! Mitä kuulen?

PAOLA. Älä kuole! Minä rakastan sinua!

MANFRED. Etkö vihaa Manfredia? Minua pyörryttää. Sinä rakastat minua,
Manfredia, vihollista!

PAOLA. Manfred!

MANFRED. Nyt en tahdo kuolla. Nyt terve, elämä! Minun Paolani!

PAOLA. Sinun omasi olen! Sen todistan, niinkuin Jumalan kasvojen
edessä seisoisin; niinkuin alaston sydämmeni olisi paljastunut
sisustaansa myöten, eikä enää voisi peittää rajuavia ajatuksiaan.
Sinua rakastan, -- sinua rakastin silloinkin kuin tylysti työnsin
luotani pelastavan kätesi, silloinkin kuin riemuitsin surmastasi,
silloinkin kuin käskin sinut tappaa, -- sinua, aina sinua, ainoasti
sinua ijankaikkisesti.

MANFRED. Saman Jumalan kasvojen edessä minä nyt todistan sinut
morsiamekseni.

PAOLA. Suo minun hautaantua rintaasi, unhottaa koko maailma ja elää
ainoastaan sinussa!

MANFRED (halaa häntä). Ota tässä suudelmassa elämäni vala!

PAOLA. Kantaako minua vielä maa, vai olemmeko muuttaneet kaukaisien
tähtien avaruuksiin?


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Entiset. NOORA.

NOORA. Haa!

PAOLA. Noora! Äiti!

MANFRED. Kuka tuo on?

NOORA. Kukako olen? Se, joka pelasti sinut, ja nyt kiroo tekoansa!
Riemuitse, Ezzelinon poika, kavaluudestasi! Nyt olet murtanut Moronin
viimeisen lohdutuksen!

MANFRED (kiivaasti). Kavaluudestani!

PAOLA. Älä noin, äiti, älä noin! Se on pelastajani; se on rakkahani!

NOORA. Voi, kovan onnen lasta! Yksinäisellä kalliolla seisotte
pyörryksissä, ympärillänne aaltojen uhkaava, nielevä kita. Vielä
silmänräpäys, niin häntä odottaa mestauskirves ja sinua isäsi kirous!

PAOLA. Voi!

MANFRED. Älä vapise, rakkaani! Kuin kuolo väkevä, kuin kallio vankka
on viha, mutta kuoloa ja vihaa suurempi on rakkauden voima!

PAOLA (haaveksien). ... on rakkauden voima!

MANFEED. Minä riennän isäni luokse; pyydän häntä luopumaan
vihastansa. Lapsien liitto sitokoon, mitä isien viha katkaisi! Isäni
rakastaa minua kuin itseään, ja kun puhun rakkauden nimessä, hän ei
voi kieltää mitään. Rauha ja ystävyys puhemiehinä, palajan kosimaan
morsiantani!

PAOLA. Isäsikö? Isäsi! Voi, kuinka minä häntä pelkään, tuota isääsi!

MANFRED. Älä pelkää! Vaikka hän useinkin ankarasti kiivastuu, niin
on hänen sydämmensä minua kohtaan lempeä. Mutta ensin sinun isäsi
luo...

NOORA. Jos totta puhut ja jos tahdot vilpittömästi tehdä mitä
lupasit, niin älä mene sinne!

MANFRED. En tahdo enää piileskellä. Taisteluun!

PAOLA. He tappavat sinut, jos menet! -- Noora, äiti, silmistäsi
välähtää pelastuksen säde! Puhu!

NOORA. Jos antaisimme tuon salaisen avaimen...

PAOLA. Esi-isien hautakammion, niin! Mihinkä on muistoni hävinnyt?
(Menee kamariinsa.)

NOORA. Paolan vuoteen alla on lattiassa luukku, josta tie vie
maan-alaiseen holviin, missä Moronein on sukuhauta. Siitä tulette
salaiselle portille, jonka Paolan antama avain aukaisee. Tämä portti
vie Brentan jokeen, ja jos olette hyvä uimari niin puolen tunnin
päästä olette Pyhän Justinan luostarissa toisella rannalla. Mutta
tällä avaimella olemme kokonaan teidän vallassanne: salaportin kautta
voitte päästää vihollisen linnaan! Vanno äitisi autuuden kautta...

PAOLA (tulee sisään). Älä vanno! Vannomattakin luotan sinuun! (Antaa
avaimen.) Tuossa on isäni henki ja esi-isieni haudat, on kunniani,
vihani ja koko entinen elämäni!

MANFRED. Pakenen nyt yön pimeydessä, mutta palajan pian noutamaan
morsiantani valossa ja riemussa.

NOORA. Jo päivä koittaa. Pakene! Joka minuutti on kallis.

MANFRED. Jää hyvästi!

PAOLA. Minut jätät, eikä mikään sanoma tuo tietoa, oletko pelastunut.

NOORA. Pois!

MANFRED. Päästyäni Justinan luostariin tahdon rukouskellon hurskaalla
äänellä tervehtiä sinua.

PAOLA. Ja huomenna sydänyön hetken lähestyessä minä tahdon odottaa
sinua isieni hautaholvissa.

MANFRED. Tulen elävänä taikka kuolleena.

PAOLA. Ankara sana!

NOORA. Jos ette mene, niin olette hukassa.

MANFRED. Jää hyvästi!

PAOLA. Vielä silmänräpäys.... ainoastaan yksi... silmä vasten silmää,
sielu vasten sielua... Manfred! (Syleilevät.) Nyt pois! (Menevät
PAOLAN kamariin.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

GIORDANO (Hänen katseensa on hämmentynyt. Hän puhuu itsekseen). Missä
olet, Manfred? Mihin olet kätkeytynyt? Jos ei kenenkään muun silmä
keksi sinua, jos ei kenenkään muun käsi saavuta sinua, niin ukon
kyynelsokea silmä on löytävä askeleesi, ukon tutiseva käsi on pistävä
miekan viekkaaseen sydämmeesi.

PAOLA (tulee NOORAN kanssa kamarista). Nyt joutuin ikkunaan! Sinne
näkyy Brenta. (Hämmästyen.) Isäni!

GIORDANO. Ken siellä? -- Haa, Paolani! -- Missä olen? Niinkuin
unissa-kävijä olen eksynyt, tietämättä minne. Vuoteeltani, missä
pitkän yön istuin odotuksissani, ajoivat levottomuus, kuume, jano,
tuska minut; eikä jälkeä, eikä sanomaa, joka verivihollisemme
ilmaisisi.

PAOLA (itsekseen). Laupias Madonna! Kiitos!

GIORDANO. Mitä sanoit?

PAOLA. Minä rukoilin.

GIORDANO. Se on oikein. Rukoilkaamme, että Jumala antaisi käsiimme
koston uhrin, jonka kateuden henget ovat meiltä salanneet.
Rukoilkaamme tuota rukousta, illoin mennessämme levolle ja aamulla
herätessämme. Muistakaamme veljiesi marttyyritarinaa. Kuinka kaatui
Ubertoni?

NOORA. Giordano, armoa hänelle!

PAOLA. Ja miksi? (Itsekseen.) Vähäisen aikaa vain, niin hän on
pelastettu! (Hiljaa Nooralle.) Mene ikkunaan tiedustelemaan!
(Ääneen.) Tässä olen, isäni!

NOORA (menee ikkunaan). Voi, tuskan hetkeä!

GIORDANO. Kuinka Ubertoni kaatui, uljas Ubertoni, esikoiseni?

PAOLA. Kolmekymmentä jaloa Vicentialaista oli vannonut surmaavansa
Ezzelinon. Heidät petettiin, mutta Uberton onnistui pelastua
pakenemalla.

GIORDANO. Mutta tuo tuonelan sikiö, Ezzelino...

PAOLA. ... houkutteli kavaluudella viattomat veljeni, Hugon ja
Giordanon, luokseen...

GIORDANO. Iloisan Hugoni, rohkean Giordanoni! Ja käski...

PAOLA. ... käski rääkkäämällä kiduttaa heidän nuoria jäseniään...

GIORDANO. Kun lemmittyni, kun Tisolinoni sen näki...

PAOLA. ... niin hän syöksyi ikkunasta... ja ruumiinsa...

GIORDANO. Ja ruumiinsa musertui muodottomaksi lihamöhkäleeksi. Voi,
suloista nuorukaista! Voi, keltaisia kiharoita, joita niin usein
silittelin! Voi, kulta-omenaani!

PAOLA. Kuultuaan tuon hirmu-sanoman palasi Uberto vapaa-ehtoisesti
pelastamaan veljiänsä, mutta se oli myöhäistä, tyranni antoi...
hänet... oi, Jumala... se on kauheata... en jaksa enää...

GIORDANO. Se peikko antoi sitoa hänet neljään hevoseen, jotka...
Haa! te olette nähneet sen, te muurit, ettekä sylje pakolaista
piilostansa; te olette kuulleet sen, te kivet, ettekä muserra häntä;
te olette tunteneet tuskani kuumat verikyyneleet, ettekä armahda
minua!


KYMMENES KOHTAUS.

    Entiset. LIONARDO.

LIONARDO. Jalo setäni! Merkillisiä sanomia!

GIORDANO. Onko Manfred löydetty?

LIONARDO. Ei vielä, mutta häntä ne kuitenkin koskevat.

GIORDANO. Häntä! Puhu!

PAOLA (itsekseen). Olisiko taivas tehnyt ihmetyön!

LIONARDO. Ezzelinolta on tullut lähettiläs tuomaan rauhan-ehdotuksia.
Ezzelino myöntää itsensä voitetuksi, ja tahtoo jättää alueemme;
vaatii vain takaisin vangitun Manfredin.

GIORDANO. Minäkö antaisin Manfredin!

LIONARDO. Setä, hillitse julma vihasi! Tämä sota on jo tehnyt
autioksi koko maan, jonka Jumala kuitenkin loi paratiisiksi. Minä
rukoilen! Rauhaa!

GIORDANO. Ja sinä, Paola?

PAOLA (liikutettuna). Rauhaa, isäni!

GIORDANO (raivokkaasti). Vaikka hän tarjoisi koko Italian, niin
viskaisin hänen lahjansa nurkkaan, jos sillä Manfred lunastettaisiin.
-- Jumala! minä epäilisin sinua, jos hänet päästäisit! Sammuta elämäni
tuli, mutta sammuta se hänen vereensä!

LlONARDO. Minä olen tehnyt tehtäväni. Sinä saat asiasta vastata, setä!


YHDESTOISTA KOHTAUS.

    Entiset. GORELLO.

GIORDANO. Joko hänet on löydetty?

GORELLO. Ei! Nyt on vain hautaholvi jäljellä. Jos ei häntä sieltä
löydy, niin on saatana vienyt hänet ilmojen kautta.

GIORDANO. Paolalla on avain.

GORELLO. Mitä avaimesta! Tämä kirves avaa kaikki ovet! (Menee PAOLAN
kamariin.)

PAOLA (suurimmassa tuskassa). Madonna! nyt hän on hukassa. Häntä
väijytään, eikä mitään merkkiä vielä! (Hiljaa Nooralle.) Näetkö
mitään?

NOORA. En mitään! Kaikki on menetetty. Rukoile!

PAOLA. Herra! Herra!

GIORDANO. Miksi vapiset? (PAOLA vaipuu hänen jalkoihinsa. GIORDANO
nostaa hänet syliinsä.) Koston hetki, tuo julma hetki on tullut!
Nyt on tuskiemme malja laitojensa tasalle täyttynyt, ja jokaisesta
veripisarasta, mikä siitä vuotaa, kasvaa meille kostaja. Hän on
kätkeynyt Moronien hautaholviin, mutta kuolleet nousevat haudoistaan,
tarttuvat häneen ja raastavat hänet tänne! (Nauraa.) Ha! Ha!

NOORA. Hirmuista!

GIORDANO. Tule syliini, lapseni! Nyt rukoilkaamme, nyt taivas kuule
meitä! Koston Jumala...

PAOLA. Armon Jumala!

GIORDANO. Sinä tiedät mitä rukoilemme!

PAOLA (syvään, hartaasti). Sinä tiedät mitä rukoilen! (Astuu muutamia
askeleita ikkunaan päin.)

GIORDANO. Väkevä kuin kuolo on kosto! (Samassa kuuluu kaukaisen
kellon heleä ääni.)

PAOLA (lankee polvilleen, itkien). Mutta kuolemaa ja kostoa väkevämpi
on rakkauden voima!



TOINEN NÄYTÖS.


(Hautaholvi. Kaikkialla ristejä ja hautapatsaita.)


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

PAOLA (tulee haaveissaan). Mihin pakenen omaa itseäni? En tahdo
mitään nähdä enkä muistaa. Taivaan pyhät! Kätkekää sieluni unen
suloiseen unohdukseen, kunnes hänen suudelmansa herättää minut
elämään! Kun hän oli täällä, kun hänen lempeä silmänsä valaisi
sydämmeni, hälveni entinen maailmani kuin unelma, mutta nyt on niin
kuin hän itse olisi unelma, ja kosto, viha, nuoruuteni veriset
toverit, seisovat taas elävinä, katsovat minuun tylyin silmin,
huutaen: Paola, meidän olet sinä! Muista ken olit, muista mitä teit!
(Levottomasti.) En, en tahdo muistaa! Manfred, nouse sydämmeni
pohjasta, sinä valoisa kuva, ja säikäytä pois yöni pimeät aaveet!
Sinun nimelläsi minä pelastun heidän vallastaan. Kuinka arka
kuitenkin olet, raadeltu sydämmeni, onnesikin sinua tuskastuttaa!
Manfred, Manfred, miksi viivyt? Jos tietäisit kuinka hartaasti
ikävöiden lempeni levittää sylinsä sinulle, niin pilven siivin
rientäisit tänne. Jo illan silmät ummistuvat ja varjojen hahmot
sulautuvat yhteen. (Aukaisee oven ja katsoo ulos.) Kuinka synkeä
on yö! Kaikki niin kuoleman hiljaista, niin autiota, ainoastaan
ilman rannalla... tuolla... mustissa pilvissä myrsky ja salama,
tuomio ja kauhistus nukkuvat kamalata untaan. Mutta tuolla vielä
yksinäinen veripunainen säde tunkeutuu pilvien lomasta... tunkeutuu
tuskalla -- -- voi, nyt se hukkuu pimeyteen... Säde-parka, oletko
elämäni kuva?

    (Sulkee oven.)


TOINEN KOHTAUS.

    PAOLA. NOORA.

NOORA. Paola!

PAOLA. Noora, äiti armas!

NOORA. Paola, isäsi kutsuu sinua! Hän tahtoo kuulla iltarukouksesi.

PAOLA (arasti). En osaa sitä. Isäni minua kauhistuttaa! Kun eilen
rukoilin, niin se koski hänen elämäänsä, mutta nyt -- Noora,
suojele minua!

NOORA. Suojele sinua! Eilen se oli mahdollista, nyt ei enää. Oi,
jospa voisin hengelläni ostaa takaisin tekoni!

PAOLA. Äiti-kulta! Minun on syy... minun yksin!

NOORA. Ja kuitenkin...

PAOLA. Mitä tarkoitat?

NOORA. En mitään. Ajatukseni ajelevat toisiansa niinkuin syöjättäret
rautaruoskilla!

PAOLA (levottomana). Älä pelkää!

NOORA. Gorellon tarkka silmä minua vapisuttaa! Jos hän ilmoittaisi
jotain, niin olisimme hukassa.

PAOLA. Minä pyydän lohdutusta ja sinä tarjoat myrkkyä.

NOORA. Mutta kenties myös pelastusta. Kuule, Paola! Ilmaiskaamme
suoraan kavaluutemme, ennenkuin se itsestään hirmuisella tavalla
tulee ilmi ja vihollinen petoksemme kautta tunkeutuu linnaan.
Vartijoita asetettakoon estämään jokaista pääsemästä sisään.

PAOLA. Olethan mieletön! Etkö muista hänen palaavan tänne vielä tänä
yönä?

NOORA. Unhota hänet!

PAOLA. Sitä en voi, sitä en saa.

NOORA (katkerasti). Etkö saa?

PAOLA. Sammuttaa elämän ensimmäinen kipinä, upottaa valon ensimmäinen
säde kylmyyteen ja yöhön... sekö olisi Jumalan käsky, rakkauden
lähteen? Ja kun hän palaa...

NOORA (kylmästi). Jos hän palaa!

PAOLA. Isänsä sydämmen hän lupasi lepyttää.

NOORA (pilkaten). Ezzelinon sydämen! Onko hänen rinnassansa mitään
sydäntä? Petetyt olemme, ja kenties on Manfredkin petturi!

PAOLA. Mikä käärme minua pistää! (Lujasti.) Mitä! Epäilystä!
Polvillani rukoilen sinua, Manfred, anna anteeksi! Ennen epäilisin
itseäni.

NOORA. Minun täytyy silloin...

PAOLA. Jää! Teko oli minun! Minun olkoot myös seuraukset! Älä
koske kohtalooni!

NOORA. Täytä se siis, kurja! (GORELLO tulee sotamiesten kanssa.) Kuka
siellä? Gorello!


KOLMAS KOHTAUS.

    Entiset. GORKLLO.

GORELLO. Vartioitkaa joka ovea. (Käy ympäri ja tarkastaa.) Kaikki on
hyvin! Miekat pois nauloista, vieläpä haudoiltakin! (Aikoo mennä.)

PAOLA. Gorello!

GORELLO. Mitä?

PAOLA. Mitä toimitat?

GORELLO. Olen toimittamassa pitoja noille vieraille, jotka tänä yönä
tekevät sen kunnian...

PAOLA. Puhu selvemmin!

GORELLO. Vieläkö selvemmin? No niin, joku lintu on viserrellyt, että
Ghibellinit tekevät tänä yönä salaisen hyökkäyksen!

NOORA (Paolalle). Nyt kuulet!

PAOLA (tukehtumaisillaan). Uskaltaisivatko?

GORELLO. Muuan ihmetyö on taas alakuloisia elähyttänyt. Manfred on
noussut kuolleista ja johtaa heitä meitä vastaan.

NOORA. Manfred!

GORELLO (terävästi). Kummastutko? Totta tiedät että hän, jonkun
kirotun avulla, on päässyt pakenemaan linnasta! Mutta tulkoon
Ezzelinoja vaikka kuinka paljo; me odotamme heitä! (Menee.)


NELJÄS KOHTAUS.

    PAOLA. NOORA.

NOORA. No, joko kuulit? Mitä nyt sanot?

PAOLA. Ei, ei, se on mahdotonta! Niin kauan kuin Jumala elää, ei
olisi semmoista petosta keksitty! Ja kuitenkin...

NOORA. Vieläkö epäilet? Lähetä varotus tuolle kullallesi! Kyllä hän
palaa, mutta salamurhaajana.

PAOLA (vähän mietittyään). Kutsu tänne Lionardo!

NOORA. Vieläkö epäilet?

PAOLA (lujasti). Etkö kuullut? Lionardo tänne! (NOORA menee
hämmästyneenä.) -- Epäilenkö? En jaksa enää ajatella; päässäni riehu
hirmuisia unelmia ja aivoni ovat sekauksissa, ikäänkuin myrkyllisen
piston huumaamina. Pelasta minut hulluudesta Manfred, Manfred! Etkö
näe että tahtovat sinut Paolalta ottaa? Puolusta häntä ja itseäsi!
Entä jos tuo mahdoton olis mahdollista, entä jos olisin hyljännyt
isäni ja isänmaani, Jumalan ja taivaan, jossa veljeni istuvat
marttyyreinä, yhden perkeleen tähden! -- Mutta voivatko enkelitkin
valehdella, voiko sydämmeni valehdella, voivatko valatkin valehdella,
jotka ijankaikkisesti sitovat ihmisen tuonelan kamalimpaan
kadotukseen?


VIIDES KOHTAUS.

    PAOLA, LIONARDO, NOORA, sitten GORELLO ja ANGELO.

LIONARDO. Kutsuit minua, Paola.

PAOLA. Mitä on tapahtunut?

LIONARDO. He valmistavat hyökkäystä.

PAOLA. He... valmistavat... hyökkäystä!

LIONARDO. Yön hiljaisuudessa häärivät hälyten ja meluten. Varmaan
jotakin on odotettavissa.

PAOLA. Ja Manfred! Onko hän... heidän... (Ääni takertuu
kurkkuun.)

LIONARDO. Olen lähettänyt Angelon vakoamaan. Luultavasti hän pian
palaa.

PAOLA. Mutta vaikka hyökkäisivätkin päällemme, miksi pelkäisimme?
Eivätkö muurimme ole yhtä lujat, sotamiehiemme kädet yhtä vahvat kuin
ennenkin?

LIONARDO. Vihollisella on liittolainen, yötä avuliaampi, aseita
voimakkaampi, sotajoukkoja mahtavampi -- epäluulo, tuo näkymätön
hiipivä kummitus, joka sotamieheltä katkaisee jännitetyn hermon, tekee
tarkan silmän sokeaksi mutta pakenijan jalkoihin sitoo lentimet.

PAOLA. Epäluulo... meissäkö?

LIONARDO. Turmiollinen kulkupuhe on salaisesti levinnyt sotamiehiimme
ja tehnyt heidät kunnottomiksi. Sanotaan että petos on tekeillä, että
joku linnassa on salaisessa liitossa vihollisten kanssa.

NOORA. Petos? Kaikki pyhät varjelkoot!

PAOLA (purskahtaa ilkeään nauruun).

NOORA. Paola! Sinä olet hirmuinen.

PAOLA. Mahdollisuuden portit aukenivat minulle ja minä katsoin sen
helvettiin.

NOORA. Voi minua, voi minua onnetonta!

PAOLA. Petosta! Petosta meissä, joiden ritarikilven kunnia on ollut
nunnan rukousta puhtaampi! Kuulkaa, esi-isieni hahmot, kuule sinä,
Giordano, esi-isäni, ankara ja jalo esi-isäni, jos on mahdollista,
niin lähetä salama, joka polttaa meidät pois maasta, ettei nimemme
maine, ettei linnamme rauniotkaan voisi todistaa häpeäämme.

LIONARDO. Alan aavistaa kauheita! Paola, onneton, oletko...

GORELLO (tulee). Angelo etsii teitä!

LIONARDO. Häntä vastaan! (ANGELO tulee.)

GORELLO. Tuossa hän on!

LIONARDO. Pian, Angelo, mitä tiedät?

ANGELO. Kahdelta puolelta ryntäävät päällemme! Suurin joukko
hyökkää muureja vastaan ja pienempi itse linnassa karkaa selkäämme
pikkuportin kautta, joka heille aukenee...

NOORA. Taivaan pyhät!

ANGELO. Ja sen portin avaa heille erään naisen häpeä.

PAOLA. Erään... naisen... häpeä...

ANGELO. Riettaalla ivalla he nauraen kertoilevat, että Manfred on
houkutellut salaisen avaimen eräältä aatalta...

PAOLA (kimeästi kiljuen). Aatalta! Todellakin aatalta! Ja jos olisikin
naista, niin kurjaa, niin hyljättyä, niin ilkeätä, että myisi
isänmaansa vieraan himollisesta suudelmasta... niin olkoon hän kirottu!
Ellei häntä rangaista, niin omalla kädelläni hänet...

NOORA. Paola!

PAOLA. Surmaan!

    (Rumpuja, torvia ja sotamelskettä kuuluu.)

Kuulkaa pasuunoita! Maailman viimeinen päivä on tullut! Maailma on
irtautunut saumoistaan ja eksyy säihkyvänä säkenenä avaruuteen, sillä
täysi on Jumalan vihan malja; tullut on tuomion päivä.... tuomion
ja koston!

GORELLO (tulee). Aseisiin! Vihollinen on täällä! Ryntää jo muureja
vastaan! Lionardo! Giordano antoi sinulle miekkansa.

PAOLA (voimalla temmaten miekan GORELLON kädestä). Minulle miekka!
Pois taisteluun! (Menee.)

KAIKKI. Pois taisteluun! (Seuraavat häntä.)

    (Näyttämö on muutamia hetkiä tyhjänä; sotamelske
    ulkona kasvaa kasvamistaan.)


KUUDES KOHTAUS.

    ALBERICO. SCHIO (tulevat miehineen salaportin kautta).

ALBERICO. Hiljaa! nyt olemme perillä! Nyt saamme omin silmin havaita
todeksi kulkupuheen, joka sanoi salatien johtavan Brentasta linnaan.

SCHIO. Manfred-parka! Nyt hän varmaankin kahleissaan raivoo! Mutta
emmekö jo astu eteenpäin?

ALBERICO. Ei vielä; emme ole vielä kaikki täällä! (Heidän puhuessaan
tulee sotamiehiä salaportin kautta.)

SCHIO. Olithan sinä Ezzelinon teltassa, kun riita syntyi isän ja
pojan välillä.

ALBERICO. Muistathan kuinka yhtäkkiä näimme Manfredin nousevan
Brentasta, niinkuin taikavoiman avulla. Aavistimme heti että tässä
oli jokin salaisuus. Hän polvistui isänsä jalkoihin ja rupesi
latelemaan kaikenlaista sekasotkua rakkaudesta, pelastuksesta, josta
emme saaneet selkoa. Ezzelino vaati häntä ilmaisemaan pakotiensä,
mutta Manfred vastusteli. Ezzelino silloin tapaansa myöden pilkkasi
Manfredia, sanoen hänen jonkun hupakon avulla päässeen linnasta.
Manfred tuosta kiivastuneena rupesi soimaamaan isäänsä. Tunnet
Ezzelinon, kun hän suuttuu! "Poika, mitä yö-retkesi Ezzelinoon
koskee?" hän huusi ja käski viedä Manfredin vankeuteen.

SCHIO. Ankara mies, ja kuitenkin hän oli melkein kuolla luullessaan
Manfredin hukkuneen.

ALBERICO. Manfred teki vastarintaa ja taistelussa riistettiin hänen
kaulastansa tuo kallis avain, jonka Ezzelino kohta arvasi linnaan
kuuluvaksi.

SCHIO. Ja nyt ovat sudet pyydettävät omassa luolassaan.

ALBERICO. Nyt on täällä väkeä kyllin. Eteenpäin, mutta hiljaa!
(Lähestyvät toista porttia, mutta samassa portti aukenee ja GORELLO
miehineen seisoo siinä.)

GORELLO. Saat tuntea suden hampaat! (Pistää SCHION kuoliaaksi.)

ALBERICO. Haa! Petosta! Ezzelino ja keisari!

GORELLO. Moroni ja Italia! (Taistelevat. Ghibellinit kaatuvat taikka
pakenevat.)

GORELLO. He ovat saaneet mitä heidän tuli saada.

LlONARDO (tulee). Gorello! Vihollinen ryntää suurin joukoin vallien
yli! Joka mies, joka vaimo muureille!

KAIKKI. Muureille! (Menevät.)

    (Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä. Sotamelskettä jatkuu.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

PAOLA (tulee kuin haltioissaan). Mihin pakenen? Mitä tämä?...
verta!... kuolleita!... Haa, nyt muistan! nyt on tuomion
päivä... kuolleet nousevat haudoistansa ja avaavat sydämmensä
Jumalan luettaviksi. Pian on Paolan vuoro... mutta hänen
rinnassaan ei ole sydäntä, vaan kivi, ja Jumala on itkevä
säälistä... Ja sitten... tulee... Manfred... avaa rintansa... hyi,
siinä on sydämmen sijassa käärme, niin ilkeä, niin häijy, että
taivaat kauhistuen kääntyvät pois ja Jumala vihassaan heittää koko
maailman luomattoman tyhjyyden sisimpään pohjaan. Huu!

    (Vaipuu kolkkoon liikkumattomuuteen.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    PAOLA. NOORA.

NOORA (tuskaisena). Paola, missä viivyt? Voi, kadotuksen päivää!
Vihollinen on tunkeutunut linnaan, ja -- ole varullasi kuulemaan
mitä pahinta.

PAOLA. Mitä pahinta... semmoista ei enää ole...

NOORA. Isäsi kaatui...

PAOLA. Isäni... (Melkein hymysuin.) Siis kuollut... niinkuin
minäkin! (Eri tarkoituksella.) Pian hänet tapaan.

NOORA. Paola, olet hirmuinen! Etkö kuullut!... vihollinen on
voittajana... Pois!

PAOLA. Odotan Manfredia! Hukkukoon maailma, tässä on paikkani!

NOORA. Vieläkö uskot hänen tulevan?

PAOLA. Vaikka hän piilisi kallio-lukkojenkin takana, vaikka hän
jättiläis-voiminkin ponnistaisi vastaan... niin isäni kylmä
käsi... veljeni veriset hahmot ajavat hänet tänne... elävänä
taikka kuolleena!

NOORA. Kamala oli rakkautesi! Kamala on vihasi! Oi, kovan onnen
lapsi! Kuule vielä kerta ääntäni! Katso harmaita hiuksiani! Muista
rakkauttani sinuun! Paola! kadotus odottaa! (Hänen kaulassansa.)
Paola! Paola!

PAOLA (lempeästi). Itketkö sinä vielä? Vieläkö ihmistä on, joka Paolaa
itkee? Äiti, armas, kultainen! (Suutelee häntä liikutettuna.) Jää
hyvästi! Terveiset minulta isäni ruumiille, terveiset kaikille, mitkä
minulle olivat kalliit! (Juhlallisen kolkosti.) Jää hyvästi!

NOORA (rukoillen). Lapseni! (Häntä kohtaa PAOLAN jääkylmä katse.) Jää
hyvästi! (Menee.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    PAOLA, myöhemmin MANFRED.

PAOLA. Isäni kuollut! Noora poissa! Nyt on enää vain yksi lanka,
jossa olemukseni riippuu! -- Vihako se on, vai rakkaus, vai hulluus?
en tiedä... se on nämä kaikki yht'aikaa; se on Manfred! (Samassa kello
kaukana lyö kaksitoista, PAOLA säikähtyy.)

MANFRED (tulee salaisesta portista, kasvot kalpeina, vaatteet
märkänä, kahleenkatkomia yllä). Paola!

PAOLA. Haa! Vihdoinkin sinä tulit!

MANFRED. Pois! Pian pois! Aika on tärkeä. Paetkaamme! Rakas, armas,
ikävöitty Paola, tule! Minä kaikki selitän. Oletko minua epäillyt?

PAOLA. Sinuako epäillyt? Niin, paetkaamme! (Ikään kuin osoittaen
hautaa.) Jo morsius-kamari odottaa meitä. Tuolla on pappi... hän
on kalpea... ja tuolla häävieraita... veljeni... ja isäni...
heillä on punaiset häävaatteet.

MANFRED. Paola, rakkautesi tähden, katso minuun! Etkö tunne! minua?

PAOLA (lähestyy häntä). Ja tuossa on sulhaseni! Niin, paetkaamme!
Mutta ensin tämä suudelma! (Halaa häntä.) Silmä vasten silmää, sielu
vasten sielua! (Suutelee häntä ja pistää samassa tikarinsa Manfredin
rintaan.) Kavaltaja!

MANFRED (kaatuen). Paola... älä... voi, hirmuista erehdystä...
en ole... kavaltaja!

PAOLA (kauhistuen). Et ole kaval... (Ääni takertuu kurkkuun.)

MANFRED. Kuule, ennenkuin kuolema sulkee huuleni... Paola
armaani... silmittömän vihan sumu on himmentänyt rakkautemme
kirkkaan valon... Se avain...

PAOLA. Avain!

MANFRED. Väkivalta sen minulta tempasi!

PAOLA (tyrmistyneenä). Väkivalta!

MANFRED. Isäni... polvillani tunnustin hänelle rakkauteni...
hän soimasi sinua riettaasti pilkaten... en sitä kärsinyt ..
tartuin miekkaan... julmistuneena isäni pani minut kahleisiin...
ja silloin löysivät avaimen...

PAOLA. Ja minä...

MANFRED. Epätoivosta mielettömänä näin yön lähestyvän...
lupaukseni... rakkaus antoi voiman katkaista... kahleeni... ja
minä tulin... (Innostuneena.) elävänä taikka kuollee... (Ryömii
PAOLAN jalkoihin.)

PAOLA. Jumala, miksi rangaistuksesi salama viipyy... Rakas, armas!

MANFRED (heräten, autuaallinen hymy huulilla). Ethän vihaa minua,
ethän epäile enää uskollisuuttani!... Tuo silmäys, se kuolemankin
voittaa... Sano vielä kerta enkelin äänelläsi... (Vaipuu taas
maahan.)

PAOLA (epätoivosta huudahtaen). Manfred!

MANFRED. Ah! (Kuolee. Äänettömyys.)

PAOLA. Hiljaa! Tuommoisena kerran ennen sinut näin; ja kenties...
(Koettelee hänen kättänsä.)... Voi! jääkylmä on kätesi! Voi!
lakastuneet silmiesi tähdet! Kuollut! Kuollut! Ja minä hänen
murhaajansa! Armas, rakas sulhaseni, anna anteeksi! Rakkauteni sinut
surmasi, ainoastaan rakkauteni! En voinut sinusta luopua, ja kun
elämä ei sinua minulle sallinut, etsin sinua kuolemassa! Nyt olet
omani; nyt minä saan vapaasti halata suloisia kiharoitasi, nyt saan
pelkäämättä suudella kalpeita huuliasi -- nyt, kun olet kuollut!
(Vaipuu maahan hänen ruumiinsa päälle. Sotamelske on lakannut.)


KYMMENES KOHTAUS.

    EZZELINO. Sotamiehiä. NOORA vankina. Muita vankeja.

EZZELINO. Voitto on meidän! (Sotamiehille.) Minä annan teille linnan
ryöstettäväksi. Kaikki omaisuus, tavarat, naiset on teidän.

SOTAMIEHET. Eläköön Ezzelino!

EZZELINO (katsoo vankeja päin). Missä on Giordanon tytär?

PAOLA (nousee). Tässä -- ja (osottaen Manfredia) tuossa on poikasi!

EZZELINO (vavisten). Manfred!

PAOLA. Rakkautemme hylkäsit! Nyt olemme vihityt, ja jos tahdot
vainoasi jatkaa, niin seuraa meitä! (Pistää tikarin rintaansa.)
Manfred! (Kuolee.)

EZZELINO. Poikani, rakas poikani!

NOORA. Jumalassa on oikeus! Nyt riemuitse voitostasi! (Vaipuu itkien
PAOLAN ruumiin päälle.) Paola!



II

KERTOMUKSET



BELSAZARIN PIDOT.


Onko mitään komeampaa, kuin Babylon, tuo itämaiden ruhtinatar, joka
kylpee jalkojaan hopeanhohtoisessa Eufrat-joessa? Maat ja meret
maksavat hänelle veroa, sillä laivoillaan ja karavaaneillaan hän
vallitsee kumpaakin. Onko ketään mahtavampaa, kuin sen hallitsija
Belsazar, kuningasten kuningas, jonka silmäniskua Aasian ruhtinaat
vapisevat ja jonka jalka tallaa sen kansoja kuin tomua? Vain
yksi vihollinen vielä rohkenee uljaana Belsazaria vastustaa --
Kores, Persialaisten kuningas -- mutta pian Babylonin lukemattomat
sotajoukot hänetkin ja hänen köyhän paimenkansansa kukistavat. Ja
ylpeänä Belsazar valmistelee voittojuhlia ylimäisilleen, päälliköille
ja sotureille.

Tuhannet tulisoihdut, lukemattomiin kiiltokiviin heijastuen, loivat
kuninkaalliseen saliin ihmeellistä, kirjavaa valoa. Pitkin valkoisia
marmoriseiniä loikuivat purppurapeittoisilla penkeillä soturit,
ja heidän edessään oli kauniita nuoria poikia, jotka polvistuen
tarjosivat heille mehukkaita hedelmiä, vaahtoilevia viinejä.
Hillimätön ilo valtasi kaikkien mielet, myrskyisellä ihastusnaurulla
palkittiin jokaista, joka irstaisuudella ja ilveillä koetti huvittaa
raakoja tovereitansa.

Salin keskellä keijuilivat hekumallisissa tansseissa mustasilmäiset
orjattaret, niinkuin kevät-tuulen tuudittelemat kukat. Toisia tyttöjä
seisoi tanssivien ympärillä, säestäen heidän hempeitä liikkeitään
pauhaavilla symbaaleilla ja helisevillä huiluilla. Tulisemmin kuin
soihdut säihkyivät orjattarien silmät, -- enemmän kuin viinit ne
kiihoittivat miesten mieliä.

Mutta salin perällä istui kultaistuimella itse kuningas. Tämä
raivokas ilo miellytti häntä, vaikkei siitä jälkeäkään näkynyt hänen
synkeässä muodossaan. Laihat kellertävät kasvot olivat niinkuin kamala
arvoitus, eikä rohkeinkaan soturi tohtinut kohdata hänen terävän
silmänsä leimausta.

Kuninkaan jalkain juuressa istui taivaankaunis tyttö; vankeuden
lasten joukossa Zillah kasvoi äitinsä Juudan ilona ja vanhempansa
Israelin lemmikkinä; silloin Belsazar näki hänet, ja Zillah unhotti
isänsä, kansansa ja Jumalansa, seurataksensa heidän sortajaansa. Ja
kuningas rakasti häntä niin kuin tulisoihtu rakastaa liipottelevia
perhosia, joita ensin hurmaa ja sitten surmaa.

Kuninkaan vieressä oli Baalin kuva, sekin kulta-istuimella ja
tehty kalliista santelipuusta ja kokonaan peitetty kiiltokivillä.
Sen ympärillä olivat kaikki Kaldean Maagit ja viisaat. Belsazarin
toisella puolella istui kuninkaita ja ruhtinaita, jotka Belsazar
oli voittanut tai jotka vapaaehtoisesti olivat nöyristyneet hänen
valtansa alle. Ja oli niitä luvulta kaksikymmentä. Joka puolella
kuninkaallista salia oli komeita juhlasaleja. Ne olivat kuitenkin
tyhjinä; ainoastaan sisimmäisessä näkyi kolme miestä. Jykevän
keihään nojassa seisoi yksi niistä jättiläisen kokoisena, kirjavaan
tiikeri-nahkaan puettuna. Se oli Arsakes, Skythalainen, sotajoukkojen
ylimmäinen päämies, uljain uljaista, väkevin väkevistä ja hirmuisin
hirmuisista. Toinen on viisas Boroses, Belsazarin ylimmäinen pappi,
joka osaa tähdistä lukea jumalien tahdon. Heidän välillänsä seisoi
viekas Harpagon, Koreksen lähettiläs; kavaluudellaan hän jo oli
saattanut Medianmaan herransa vallan alle, nyt hänen liukas kielensä
oli viehättävä Babylonin ylimyksiä. Ja Harpagon lausui: "kuinka te
tahdotte orjina palvella, missä voisitte herroina hallita? Teidän
vallassanne on Belsazarin voima -- jos luopuisitte hänestä, kukistuisi
samalla hänen suuruutensa niinkuin maahan kaadettu puu. Ainoastaan
sinun urhoollisuutesi kautta, o! uljas Arsakes, on Belsazar
valloittanut puolen Aasiaa, ainoastaan sinun tähtesi, o! viisas
Boroses, Jumalat antavat hänelle onnen ja voiton. Katsokaa --
sanomattomat rikkaudet ja Babylonin vallan lupaa Kores teille, jos
tahdotte mennä hänen puolelleen."

Silloin Arsakes vastasi: "kiittämätön Belsazar on, mutta en
kuitenkaan tahdo luopua hänestä. Ainoastaan uljaimman edessä Arsakes
nöyristyy, ja Belsazar ei vielä milloinkaan ole pelännyt. Hän osaa
musertaa, -- sentähden minä häntä tottelen. Koresta en tunne."

Ja Boroses sanoi: "kiittämätön on Belsazar, ja kuitenkin tahdon häntä
palvella, sillä hänen Jumalansa on voimallisin kaikista ja hänellä on
ikuisten valtain suosio. Koresta en tunne; siis, Persialainen mies,
turhaan meitä houkuttelet."

Näin sanottuaan molemmat jättivät hämmästyneen Harpagonin ja astuivat
taas loistavaan kuninkaansaliin. Riemu siellä oli käynyt myrskyistä
myrskyisemmäksi, entistä hekumallisemmat olivat orjattarien tanssit
ja yhä rajummin soivat symbaalien säveleet. Viinin kiihdyttäminä
soturit lauloivat remastavia lauluja tai reuhoivat ilosta,
kuullessaan verisiä sotatarinoita.

Yht'äkkiä Belsazar korotti äänensä, ja kaikki vaikenivat kuninkaan
puhuessa. Ja hän sanoi: "tietäköön maailma, että kuninkaansa nyt
iloitsee, airueita menköön kaikkiin kansoihin käskemään heidän
riemuita, sillä heidän hallitsijansa on tänä iltana armias."
Polvillaan palvelijat kuulivat kuninkaan sanat ja katosivat. Silloin
Belsazarin silmä tapasi Zillahin ja hän lausui: "viekää käsky myöskin
vankeuden lapsille", ja hän lisäsi pilkaten: "käskekää heidän
veisata Jumalansa kunniaksi, joka niin ihmeellisesti aina heitä
auttaa; muuten tuo uppiniskainen kansa ei voisi riemuita. Laulakoot
juhlavirsiä Zionista ja Israelin Jumalasta."

Ja kuninkaan lempi-orja Bagoas läksi joutuisasti toimittamaan hänen
käskyjänsä. Mutta Zillahin mieli kävi murheelliseksi, ja peloissaan
hän aikoi anoa armoa, mutta Belsazarin vihainen katse säikäytti häntä.

Mutta ilosta kaukana istuivat Israelin lapset pimeissä majoissaan
virran vieremillä. Päätettyään päivän orjantyöt, he nyt olivat
kokoontuneet yhdessä muistelemaan ja suremaan. Miesten päät vaipuivat
väsymyksestä rinnoille -- vaimot peittivät käsillään kyyneleiset
silmänsä -- ukkojen äänet vapisivat itkusta, heidän laulaessaan
Zionin virsiä, ja impien silmät seurasivat ikävöiden länteen päin
rientäviä pilviä. Ja kaikki valittivat: "oi, Zionin linnaa! oi, isäin
hautoja! oi, muistojemme sydäntä, Jerusalemia --, josta nyt tuskin on
rauniotakaan jälellä. Sieluni halajaa aina kuolemaan asti teitä ja
silmäni hukkuvat kyyneleihin murehtiessani teitä. Huuhkajat huutavat,
missä Taavetin ääni ennen kaikui, ja sakaalit hiipivät, missä
Israelin tyttäret ennen liihottelivat -- mutta kuitenkin mieleni
ikävöiden halajaa vaihtaa komean Babylonin kivienne soraan. Oi,
Herra Zebaoth! oletko sinäkin hyljännyt meidät? Niinkuin äidittömät
lapset, niinkuin paimenettomat lampaat, niinkuin morsiamet, joilta
sulhaset on surmattu, kuljemme jumalattomien nauruna ja pakanoitten
pilkkana. Niinkuin setripuu Libanonissa ja palmupuu erämaassa Israel
viheriöitsi, mutta myrsky tuli ja mursi setripuun; nyt se kuivettuu,
jos ei sinun armosi auta meitä. Oi, Herra, eikö huoliemme mitta jo
ole kyllin täysi, emmekö jo tarpeeksi ole nääntyneet vitsauksiesi
alla, eikö Babylonin palo pian ole loistava meille vapauden
aamuruskona, eikö tulipatsaasi toista kertaa ole johdattava meitä
vankeuden erämaasta?"

Niin nuot valittivat. Silloin Belsazarin orja Bagoas astui sisään
ilkkuvin muodoin ja irvisuin. Ynseästi ivaten hän lausui: "näin
käskee Belsazar, teidän kuninkaanne -- vankeuden lapset riemuitkoot
ja viettäkööt juhlallisesti tämän yön, laulakoot symbaalilla
Zionista ja veisatkoot psalttarilla mahtavasta Jumalasta, joka niin
ihmeellisesti on heitä auttanut." Niin hän lausui, eikä taivaasta
nuoli singonnut eikä maan povi auennut hukuttamaan herjaajaa. Ja
Israelin lapset särkivät symbaalinsa ja psalttarinsa, repivät
hiuksiansa ja vaipuivat vaikeroiden maahan, huutaen: "voi meitä!
Jumala on hyljännyt kansansa, kun meidän täytyy veisata hänestä
pakanoitten nauruksi."

Mutta Bagoas palasi kuninkaalliseen linnaan ja kertoi Belsazarille
mitä tapahtunut oli. Kauhistavalla hymyllä kuningas häntä kuunteli,
ja soturit pilkkasivat Israelin lapsia ja joivat irstaisesti
Jerusalemin temppelin pyhistä astioista.

Ja Belsazar täytti pyhän uhrimaljan tulisella viinillä ja vieden
sen huulilleen virkkoi: "Juokaatte Belsazarin, _Maailman Herran_
onneksi! Niin kauvas kuin maa viheriöitsee, niin kauvas kuin meri
aaltoilee, niin kauvas on myöskin valtani ulottuva. Tästä hetkestä
älköön maailmassa kukaan muu kuin minä tohtiko sanoa 'minä tahdon'
vaan 'minä tottelen'." Ja tyhjentäessään maljan hän kädellään viittasi
orjilleen ja samassa noiden kahdenkymmenen kuninkaan päät vierivät
katkaistuina maahan. Ääretön ihastus-huuto kaikui kaikkialla: "Terve
Belsazar, maailman herra!"

Ja taas Belsazar täytti maljansa ja puhui: "Juokaatte Belsazarin,
_maailman Jumalan,_ onneksi! Ei Baalille, vaan minulle ovat maailman
alkuaineet alamaisina ja tähdissä kunniani on kirjoitettuna
loistavilla kirjaimilla. Kah! kumpi on väkevämpi, minäkö vai
Baal?" Samassa kuningas tempasi miekkansa ja särki Baalin kuvan.
Voimattomina pirstat vierivät kuninkaan jalkojen juureen. Uudestaan
riemuhuuto kaikui soturien joukosta: "Terve Belsazar, maailman
Jumala!"

Ja kolmannen kerran kuningas käski täyttää uhrimaljan. Hän nousi
pystyyn koko pituudelleen, hänen huulensa vapisivat suuttumuksesta ja
hänen säihkyvät tiikerinsilmänsä paloivat, niinkuin olisi hän nähnyt
vihamiehensä edessään. "Sinuakaan -- sinua, jolla ei ole ruumista,
eikä kuvaa, eikä nimeäkään, Juutalaisten Zebaoth -- sinuakaan minä en
pelkää, tule näkyviin että saisin voittaa sinut; mutta et uskalla,
pelkurina peittäydyt minulta näkymättömyyteen. Belsazar sinua
ylenkatsoo."

Ja kolmannen kerran kuningas oli viedä maljan huulilleen, ja
kolmannen kerran soturien riemupauhina oli alkaa, -- mutta katso! --
yhtäkkiä maa järisi, taivas pimeni ja tulikäsi kirjoitti leimuavat
kirjaimet marmoriseinään ja katosi. Tähdet peittivät silmänsä
ikivalon voiman edessä ja soihdut sammuivat ja aika seisahtui
hetkeksi, peläten ijankaikkisuuden läsnä-oloa. Ja nauru mykistyi
ja riemu muuttui kauhuksi ja Belsazar vaipui kuolonkalpeana
kuninkaalliseen istuimeensa. Hetki kului toisensa perästä. --
Aina vielä kuningas istui kalpeana kasvoiltaan -- katse maahan
kiinnitettynä. Ja Kaldean viisaat astuivat esiin lukemaan kirjoitusta
ja tietäjät selittämään sitä -- mutta tässä heidän viisautensa oli
kuin pimeys pimeässä, ja peläten he sanoivat: "tämä on korkeampaa,
kuin mitä me voimme ymmärtää."

Mutta Zillah tunsi Jumalan sormen ja hän kuiskasi Belsazarille:
"kutsuta, herra kuningas, joku minun kansastani; ainoastaan
Israelin lapsi voi selittää tämän, sillä meidän Jumala tuo on, joka
julmistui." Ääneti Belsazar istui vielä, mutta kädellään hän viittasi
käskyn orjille ja Bagoas läksi sitä toimittamaan. Hetken kuluttua hän
palasi, mukanaan viisain Israelin lapsista, kirjanoppinut Daniel,
jolle Jumala oli antanut profeettain pyhää voimaa. Ja Daniel tuli,
muodoltaan murheellisena ja silmät maahan luotuina, sillä hän luuli
olevansa kutsuttuna pakanoitten pilkattavaksi. Silloin kuningas
osotti tulikirjoitusta seinällä. Daniel katsoi -- ja hänen silmänsä
kirkastuivat toivosta ja hänen muotonsa jalostui innostuksesta;
haltioissaan hän ojensi kätensä ja hänen äänensä soi niinkuin
myrsky setrimetsässä: "Näin sanoo Herra -- kirottu sinä Babylon,
-- kolmesti kirottu sinä itämaiden ylpeä ruhtinatar, joka olet
juopuneena pyhien kyyneleistä ja viattomien verestä; -- sinunkin
kostopäiväsi on tuleva. Ei puhdasta impeä, ei tutisevaa ukkoa, eikä
viatonta rintalasta säästetä. Minä olen laskenut sinun syntisi
ja yhtä lukemattomat kuin ne ovat, yhtä ankara on myöskin minun
rangaistukseni oleva."

"Ja taas Herra sanoo: Riemuitse, Zion, ja levitä, o, Jerusalem,
sylisi palajaville lapsillesi; sillä minun armoni suojelee Israelin
lapsia vielä kerran. Heidän kyyneleensä ja valituksensa painavat
minun vaa'assani enemmän, kuin Babylonin rikkaudet ja Belsazarin
valta."

"Ja vielä Herra sanoo: Kirottu, kolmesti kirottu sinä Belsazar,
joka ylpeilet vallastasi ja voimastasi! Katso -- elämäsi on minun
kädessäni niinkuin liekkuva soihtu myrskyssä. Sinua sanotaan maailman
hallitsijaksi ja kohta onnesi on orjiesi vallassa -- luulet itsesi
voittamattomaksi ja kohta valtasi annetaan Korekselle -- ylpeytesi
hurmaamana jumaloitset itseäsi ja kohta koirat kadulla nuoleskelevat
veristä ruumistasi."

Näin Daniel selitti tulikirjoituksen, ja kaikki kauhistuivat, sillä
Jumalan henki puhui hänen kauttansa.

Aika taas kului kulumistaan. Yön hämärät jo alkoivat haihtua
aamuruskon valostukseen. Belsazar lepäsi vuoteellaan. Hänen
luonansa seisoivat samat kolme miestä, jotka äsken keskustelivat
juhlahuoneessa. Ja Arsakes sanoi: "Belsazar on pelännyt, on vapissut
pelosta; -- häntä en enää voi palvella, ainoastaan uljaimman edessä
Arsakes nöyristyy. Siis tahdon mennä Koreksen puolelle."

Ja Boroses sanoi: "Jumalien viha on Belsazaria kohdannut, hän on
särkenyt Baalin ja Juutalaisten Zebaothia hän on pilkannut. Jumalien
suojelus on luopunut hänestä; -- siis minäkin hänestä luovun."

Näin sanoessaan molemmat nostivat miekkansa ja työnsivät ne syvään
Belsazarin rintaan; -- kuningasten kuningas oli kuollut ruumis.



JULIAN.


Tahdotte kuulla minun elämänvaiheitani? Kuka on sanonut niissä
olevan mitään merkillistä? Ja, kenties, ette enää ajattelisikaan
hyvää minusta, jos suostuisin pyyntöönne, sillä kertomukseni ei
suinkaan esitä minua missään kauniissa valossa. Mutta, jos pysytte
pyynnössänne, olkoon menneeksi. Koko maailma ja erittäin oma itseni
inhottavat minua siihen määrään, etten välitä ihmisten ylenkatseesta
enkä rakkaudesta. Yötä ei ole vielä pitkälle kulunut. Unta en saa --
minun on, näet, joka yö kamala olla ja luonani käy vieraita, haudan
lähettämiä tovereita, jotka kai tahtoisivat saada minut virkeäksi
ja kieleväksi, ja sentähden aina karkoittavat unen silmistäni.
Tahdon siis kertoa elämäni murheellisen tarinan -- olkoon se teille
varotukseksi.

       *       *       *       *       *

Olen syntynyt Hämeessä eräässä suuressa kartanossa, joka oli isäni
oma. Hän oli nuorena ollut venäläisessä sotapalveluksessa ja
silloin herättänyt yleistä ihastusta Pietarin ylimys-seuroissa,
mutta otti eronsa everstinä, kun iso-isänsä kuoli ja jätti suuren
sukutalomme fideikomissiksi ainoalle pojalleen. Isäni muutti
nyt Suomeen, nai köyhän, mutta kauniin vapaasukuisen neiden, ja
eleli onnellista elämää hellänä perheen-isänä ja vieraanvaraisena
naapurina. Tätä onnea kuitenkin kesti vain kuusi vuotta kun äitini
kuoli synnytettyänsä minut maailmaan, ja isäni jäi murheelliseksi
leskimieheksi kahden pienen pojan kanssa. Niinkuin usein on
veljeksien laita, niin minä ja vanhempi veljeni, Malkus, olimme ihan
eri luontoa. Malkus oli punaposkinen, erinomaisen kaunis poika,
iloinen ja vilpitön, herkkä suuttumaan ja herkkä leppymään, ylpeä
ja uljas, itsemäärätty kuningas kaikissa leikeissä; minä taas olin
arka, hento, kivulloinen lapsi, joka harvoin olin toverien seurassa;
pelokas ja arkaluontoinen kun olin, en voinut maailman vaatimuksia
tyydyttää muulla, kuin salamielisellä myöntyväisyydellä. Veljeni oli
kaikkien rakastama, isäni jumaloitsema, minua vastaan ihmiset olivat
kylmiä, ja isäni kovakin. Hän katsoi minua aina syypääksi äitini
kuolemaan, ja hänen tylyytensä minua kohtaan kasvoi kasvamistaan, kun
hän lisäksi huomasi minut mahdottomaksi sotapalvelukseen, ainoaan
virkaan, jota hän piti sopivana vapaasukuiselle perheellemme. Minun
tunteeni isääni kohtaan olivat vaihtelevaisia; välistä sydämmeni
sykki palavimmasta rakkaudesta häntä kohtaan, mutta välistä taas,
kun isäni pilkalliset muistutukset ja veljeni paremmuus loukkasivat
ylpeyttäni, havaitsin povessani kiehuvan todellisen vihan, joka
kasvoi vain sitä hirmuisemmaksi, mitä enemmän minun täytyi sitä
peittää.

Vanhempi veljeni lähetettiin tietysti kadettikouluun, minun
kasvatuksestani ei pidetty suurtakaan väliä. Kotiopettajani,
joita muutettiin melkein joka vuosi, olivat usein paremmin isäni
metsästystovereita, kuin minun opettajiani, mutta käsityskykyni oli
elävä ja monessa tieteessä edistyin ihmeteltävästi. Se halveksiminen,
jota koko läheisöni osotti kaikille kirjallisille yrityksille ja
harrastuksille, sytytti minussa ahkeruutta ja halua tulla sitä
etevämmäksi tietojen puolesta. Huvittavimmat hetkeni vietin kirjojeni
ääressä, erittäin jos oikein rauhassa sain kiintyä lukemaan jonkun
mielirunoilijani teoksia. Vähitellen opin elämään kahtamoista elämää,
toista jokapäiväisissä oloissani, joissa minua ylenkatsottiin
ja joita minä ylenkatsoin, ja toista unelmien maailmassa, jossa
kiihottunut mielikuvitukseni hallitsi itsevaltiaana ja jolle minä
pyhitin parahimmat tunteeni, ajatukseni ja voimani. Tämä runollinen
innostus karkoitti sydämmestäni entisen tyytymättömyyden, olin
entistä onnellisempi, sillä unelmani olivat kirjavia ja iloisia kuin
huumaantuneen opiuminpolttajan.

Ahkeruuteni ja intoni olivat niin suuret, että, vaikka aikaisempi
kasvatukseni kokonaan oli laimin-lyöty, kuitenkin tavallisessa i'ässä
pääsin ylioppilaaksi. Kun otin jäähyväiset isältäni lähteäkseni
Helsinkiin, tahdoin halata häntä, mutta hän teki estävän liikkeen
ja sanoi ainoastaan: "tulet nyt aivan outoihin oloihin, muista aina
ettet milloinkaan pilaa sukumme mainiota nimeä, että aina pysyt
oikeana aatelismiehenä, niin minä pysyn sinua kohtaan hellänä isänä."

Tultuani yliopistoon, havaitsin pian ihanteellisten toiveitteni
pettyvän. Vakaisiin tieteisin pian kyllästyin; ylpeyteni kun ei enään
ollut ahkeruuttani kannustamassa, jouduin ihan toimettomuuteen.
Isäni oli määrännyt minut lakimieheksi, enkä voinut, vaikka koko
tuo virkaura inhotti minua, vastustaa häntä. Mutta yliopistossa
en jaksanut päättää käydä käsiksi noihin kuiviin lainopillisiin
tieteisiin; taide, runollisuus ja huvitukseni veivät kaiken aikani.
Ne tyydyttivätkin minua ensimmäisinä vuosina täydellisesti, mutta
vähitellen nekin lakkasivat antamasta hengelleni ravintoa. Kun aina
toimitin vain sitä, mitä mieleni teki, niin viimein rupesin oikein
pelkäämään kaikkea ankaraa työtä, vaikk'en suinkaan toiselta puolen
elänyt tavallisten tyhjäntoimittajien huoletonta elämää.

Ääretön kunnianhimo raivosi sydämmessäni, vaikka päältä nähden
olin ylenkatsovinani ihmisiä ja maailmaa. Tunsin katkerasti,
että vaikea olisi työttömänä saavuttaa sitä loistavaa asemaa
maailmassa, joka oli unelmieni päämäärä, mutta en löytänyt sopivaa
työtä. Sukutalomme Hämeessä oli fideikomissi ja oli siis joutuva
veljeni käsiin, isämme kuoltua; jo syntyni puolesta olin siis
määrätty köyhäksi ja vähäpätöiseksi. Yhtä vähän voisin kunniaan
päästä virkatietä; se oli minun silmissäni suuri autio maa, jossa
kaikkien elämän kukkien täytyi lakastua; näin mielikuvituksessani
virkamiesten tavallisen kohtalon -- pienen palkan, nälkäisen
lapsilauman j.n.e. -- ja kauhistuin semmoista kuivaa elämää. Olisin
tosin isäni ja hänen korkeain tuttavainsa kautta voinut hankkia
jonkun tyhjän viran, mutta ylpeyteni esti minua valitsemasta sitä
keinoa. Enemmän taipumusta tunsin tieteisiin, mutta se alinomainen
ahkeruus ja tarkkuus, jota niissä vaaditaan, pelästyttivät minua.
Mitä taiteisiin tulee, niin minulta puuttui tuo käsityöntapainen
taito, joka niissä on välttämätön; sitä vastoin oli minulla
toivona, että vilkas mielikuvitukseni ja sivistynyt makuni
runollisuuden alalla synnyttäisivät tuotteita, jotka tekisivät nimeni
kuuluksi kirjallisuuden historiassa. Olin jo ennen kirjoittanut
joulukalentereihin muutamia lyyrillisiä kappaleita, ja saanut niistä
mielistelevien ystävien ja toverien kiitosta. Nyt rupesin vielä
suuremmalla innolla runojen tekoon: luin ahkerasti kaikenlaisten
maiden kaunokirjallisuutta ja käänsin ruotsiksi koko joukon, erittäin
italialaisia lauluja, harjaantuakseni vaikeihin runomuotoihin. Olin
noin 22 vuoden vanha, kun painosta tuli ensimmäinen runokokoelmani,
jolle olin antanut teeskennellyn nimen "Yön hattaroita". Muutamat
arvostelijat, joille olin lainannut rahaa, muutamat vanhat virnakat,
jotka pitivät mustaa tukkaani ja kalpeata laihuuttani "varsin
viehättävänä", muutamat nuorukaiset, jotka katsoivat neron ja
runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan eriskummaisuutta, julistivat
niin ahkerasti ja niin varmasti minut suureksi runoniekaksi, että
ensin minä ja sitten yleisökin sitä uskoi. Juopa isäni ja minun
välilläni laajeni taas. Hän moitti koko kirjallista toimintaani ja
pilkkasi sitä toivottomuuden vivahdusta, joka oli monen runoelmani
päätunnusmerkki. Muuten olivat hänen kirjeensä taas paljoa
ystävällisemmät kuin ennen, mutta turhamielisyyteni oli tullut
niin araksi, etten kärsinyt lievääkään pilkkaa. Vaikka matkustus
ulkomaille oli sieluni rakkaimpia toiveita, en kuitenkaan suostunut
siihen, vaikka isäni sitä ehdotti. Isäni, joka oli tottunut minulta
vaatimaan ehdottominta kuuliaisuutta, suuttui ja muuttui pian yhtä
kylmäksi, jopa kylmemmäksikin kuin ennen. Mutta se asia ei silloin
voinut, niinkuin ennen, tehdä minua murheelliseksi; olin hurmaantunut
voitostani ja näin kaikki ilon loistavassa valossa.

Mutta toiveeni ja arkamielisyyteni olivat siihen määrään
kiihottuneet, että pian oli tapahtuva muutos. Alakuloisuus ja
epätoivo hiipivät taas mieleeni; lapsellinen herkkäluuloisuus ja
epäröivä väsymys vaihettelivat siinä alinomaa. Pelolla havaitsin
ettei runoudessani ollut mitään edistystä huomattavissa, että
sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita
viimeksi olin lukenut. Ylpeyteni kuitenkin nytkin kielsi minua
tunnustamasta tätä itsellenikään; päinvastoin vain luulin että olot,
joissa elelin, olivat niin kuivat ja yksitoikkoiset, ettei mikään
vapaa runollinen elämä niissä ollut mahdollinen. Mielikuvituksessani
etelämaiden uhkea luonto, rikas taide ja kirjava elämä vietteli minua
taas ihmeellisellä voimalla luokseen. Kuinka näyttikään kotimaani
kylmältä, vähäpätöiseltä, ahtaalta, kun unelmissani käyskelin
ikuisen Rooman katuja tai katselin Kreikan saarten paratiisillisia
kukkatarhoja! Nyt isäni vanha matka-ehdotus olisi ollut minulle mitä
suotuisin, mutta sitä ei uudistettu, enkä tohtinut pyytää rahoja
matkaa varten, kun tiesin isäni minuun suuttuneen ja siis pelkäsin
saavani kieltävän vastauksen. Alakuloisena heittäydyin kaikenlaisiin
seuroihin ja hurjiin huvituksiin, joista kuitenkaan en löytänyt muuta
kuin ikävyyttä. Arvosteleva älyni pian huomasi ihmisten heikkoudet ja
huonot puolet, mutta olin liian itsekäs ottaakseni huomiooni heidän
hyviä puoliansa.

Semmoinen oli mielialani, kun näköjään vähäpätöinen asia vaikutti
uuden käänteen tilassani. Sen kadun toisella puolella, jonka
varrella asuin, oli korkea kivitalo. Ylimäisessä huonekerroksessa
oli muutamia vinttikamareita, joista yksi sattumalta usein veti
huomioni puoleensa. Vaikka olisin tullut kuinka myöhään yöllä
kotiin, vaikka olisin noussut kuinka varhain aamulla, aina loisti
sieltä valkea. Usein kun tulin kotiin, vietettyäni yön ja päivänkin
turhissa, jopa irstaisissakin huvituksissa, voin tuntikaudet istua
pää käden nojassa katsomassa tuota pientä ikkunaa korkeudessa, josta
kirkas lamppu tuikki niin rauhallisena ja juhlallisena. Kysymällä
sain tietää että kamarissa asui kaksi naista, äiti tyttärinensä.
Äiti oli köyhä merikapteenin leski ja tytär elätti sekä itseänsä
että äitiänsä puhtaaksikirjoittamisella. Siis nuori tyttö! Kenties
kauniskin! Uteliaisuuteni oli herätetty, ja päätin pyrkiä perheen
tuttavuuteen. Se ei ollut vaikeata. Olin tahtovinani saada muutamia
käsikirjoituksia puhtaaksi kirjoitetuiksi ja vein koko pakan paperia
mukanani. Kolkutin kamarin ovelle ja astuin sisään. Kamari oli
ahdas, pimeä ja kylmä, mutta siisti ja puhdas. Pöydän ääressä istui
kirjoittamassa nuori tyttö, joka kamariin astuessani nosti silmänsä
työstään ja katsoi minuun ujosti. Ah, sitä silmäystä! Sen lämmin valo
valaisi, niinkuin auringon säde, koko huoneen -- seinät, huonekalut,
kaikki näyttivät minusta niinkuin kullatuilta. En olisi hämmästynyt,
vaikka lakastunut orjantappurapensas, joka kasvoi ruukussa ikkunalla,
olisi tuosta silmäyksestä ruvennut uudestaan kukoistamaan. Ihaellen
seisoin muutamia silmänräpäyksiä ääneti, ja tyttöparka punastui
punastumistaan. Viimein toimitin asiani ja läksin pois.

Tämä ei kuitenkaan ollut viimeinen käyntini. Tuo pieni ahdas kamari
ja nuo ihmeelliset tummansiniset silmät vetivät puoleensa kaikki
ajatukseni. Ensi kerran elämässäni toinen ihminen täytti kokonaan
mieleni. Kaikenlaisilla tekosyillä koetin pitkittää hänen työtänsä
ja selitin sitä niin tärkeäksi että minun itse täytyi olla läsnä
tarkastamassa, tuliko kaikki oikein toimitetuksi. Tyttö oli kuitenkin
niin ujo ja arka, että tuttavuudestamme ei olisi tullut mitään, jos
ei äiti olisi ollut puheliaampi. Olin tuskin käynyt siellä kolme tai
neljä kertaa, kun sain kuulla kaikki hänen elämänvaiheensa, kuinka
vaikeata on köyhän lesken elättää itseänsä, erittäin jos hänen pitää
kasvattaa lapsiansa, kuinka kallis nyt on elämä j.n.e. Kuuntelin
yksitoikkoisimpia juttuja suurimmalla tarkkuudella ja koetin niin
väsymättä päästä hänen suosioonsa, että eukko-parka viimein melkein
ihastui minuun. Monta viikkoa odotettuani sain kuitenkin palkinnon
kaikesta huomaavaisuudestani. Kun kaikki oli puhtaaksi kirjoitettuna
ja minä olin kiittänyt tytärtä vaivasta, tuli äiti siihen ja ujosti
ja moneen kertaan selitellen ja anteeksi pyydellen kysyi, syvästi
niiaten, tahtoisinko tulla juomaan teevettä huomisiltana heidän
kanssaan. Käännyin tyttären puoleen sanoen: "tohdinko toivoa, että
mamseli Magdaleena yhtyy tähän kutsumukseen". Luulin taas tapaavani
hänen tavallisen aran äänettömyytensä, mutta hämmästyin iloisesti,
kun hän vapaasti ojensi minulle kätensä ja sointuvalla äänellä sanoi:
"herra parooni on varsin tervetullut".

Sydämmeni tykki kovasti ja voin töin tuskin odottaa seuraavaan
päivään. Kävelin niinkuin unessa enkä jaksanut ajatella muuta kuin
Magdaleenaa. Mielikuvitukseni koristeli häntä kaikellaisilla mitä
runollisimmilla avuilla, milloin hän minusta oli Byronin Haydée,
milloin Goethen Klärchen. Valikoin niin kauan vaatteita, joihin aioin
pukeutua sinä merkillisenä iltana, ja sitten pukeuin valikoimiini
vaatteisiin niin kauan, että minun viimein täytyi purskahtaa nauruun
ja katsoa peiliin, olinko vielä oma itseni. Mutta pian olin taas yhtä
naurettava kuin ennen. Illalla ponnistin kaikki voimani ollakseni
oikein sukkela ja viehättävä. Eikä se huonosti onnistunutkaan,
havaitsinpa seurani miellyttävänkin Magdaleenaa. Hän oli kauniimpi
kuin milloinkaan ennen. Tavallisesti hänen poskensa olivat vähän
liiaksi kalpeat, mutta nyt oli teeveden keittäminen niihin painanut
mitä koreimmat ruusut. Lähteissäni äiti pyysi minua tulemaan pian
takaisin, jos ei heidän seuransa olisi minulle muka liian alhainen
j.n.e.

Ja minä tulinkin, tulin usein, kävin melkein jokapäiväisenä
vieraana pienessä perheessä. Jätin kaikki muut seurat, ja vältin
niitä turhia huvituksia, jotka ennen olivat vieneet niin suuren
osan aikaani. Kun joka päivä sain nähdä Magdaleenan väsymätöntä
ahkeruutta, joka ei antanut aikaa tunninkaan huvitukseen, hänen
tarkkaa huolenpitoaan velvollisuudestansa ja kuinka rauhallisesti
ja melkein iloisesti hän aina uhrasi oman itsensä muiden edestä,
niin häpesin omaa itsekkäisyyttäni ja saamattomuuttani. Huomasin
pian myöskin, että Magdaleenan mielenlaatu oli ihan toisenlainen,
kuin mitä mielikuvitukseni oli kuvaillut. Hän ei ollut ollenkaan
mikään romaani-sankaritar; hänen olentonsa ainoa romantinen puoli
oli kaksi tummansinistä silmää, kauniimmat arvoitukset, mitä ikänäni
olen nähnyt. Muuten hän oli oivallinen, ymmärtävä, toimelias tyttö,
ei vähintäkään haaveksiva, mutta muita nuoria tyttöjä paljoa
lujamielisempi. Äiti oli kärtyisä ja kivulloinen, marisi alinomaa
ja luuli vain itsellään olevan tunteita, kaikki muut ihmiset --
erittäinkin tytär -- olivat barbaareja; enkä kuitenkaan ole koskaan
nähnyt niin hellää, tasaista rakkautta kuin se, millä Magdaleena
hoiteli äitiänsä. Hän oli aina yhdenlainen, yhtä vakava, yhtä
lämmin ja yhtä sävyisä. Kerta minun täytyi kysyä: "Magdaleena,
minusta melkein tuntuu kuin olisi äitisi sanoissa perää, ett'ei
sinulla ole tunteita; en ole usein nähnyt niin ilotonta ja vaivaista
elämää, kuin sinun elämäsi on, enkä kuitenkaan ole kuullut yhtäkään
valitusta huuliltasi; olet siis onnellinen, mutta en milloinkaan
ole nähnyt enkä kuullut sinun riemuitsevan." Magdaleena loi minuun
taas kummallisen silmäyksen ja sanoi hetken vallinneen äänettömyyden
jälkeen: "en ole tunteeton, mutta osaan olla vaiti".

Kuinka monta kuukautta tätä asian laitaa kesti, sitä en oikein
muista, sillä onnellisena ihminen unohtaa ajan menon, ja minä
olin onnellinen. Kirjoista Magdaleena ei ollut oppinut paljoa,
elämästä kaikki. Koetin sentähden sivistyttää häntä illoin
lukemalla ääneen kappaleita etevien kirjailijain teoksista. Hän
olikin sangen halukas oppimaan ja minun täytyi ihmetellä hänen
terävää älyään ja käsitystään. Mutta hänen makunsa ja mielensä
olivat ihan toista laatua, kuin minun. Hän kuuli tarkimmalla
mielenkiinnolla luonnontieteellisiä kertomuksia ja kuvauksia, minä
kun taas kokonaan ylenkatsoin luonnontieteitä; myöskin hän oppi
mielellään historiaa, ja usein hän unohti hetkeksi neulomisensa,
kuunnellessaan suurten sankarien urostöitä. Sitä vastoin hän ei
ollenkaan ymmärtänyt runoutta, ja kauniimmat runoelmat jättivät hänet
kylmäksi ja hajamieliseksi. Tämä harmitti minua kovin, mutta päätin
itse käännyttää häntä. Hän ei, näet, tiennyt minua runoniekaksi ja
minä päätin kirjoittaa eepillisen runoelman korkeinta lajia, jossa
ylistäisin häntä, kuten ennen Dante Beatriceänsä. Rupesin työhön, ja
pian oli jotenkin suuri osa valmiina. Malttamattomana en jaksanut
odottaa kauempaa, ja menin lukemaan hänelle mitä olin kirjoittanut.
En kuitenkaan tahtonut kohta ilmaista itseäni, vaan sanoin runoelman
toisen miehen tekemäksi. Ah! turhaa oli työni ollut. Magdaleena ei
aavistanut mitään; innostuneimmat ja palavimmat rakkauden ilmaukset
ja kuvaukset eivät liikuttaneet häntä vähintäkään, hän nähtävästi
ei luullut runoelman tarkoittavan häntä itseänsä. Sekä sydämmeni
että ylpeyteni olivat loukatut, ja minä lopetin pian lukemiseni.
Katkeralta tuntui mieleni ja kysyin peitetyllä harmilla: "kuinka
on mahdollista, että te, Magdaleena, joka olette olevinanne niin
ymmärtäväinen, voitte olla niin penseä elämän kahta jalointa lahjaa,
runoutta ja taidetta, kohtaan." Ja rupesin viisaustieteellisillä
ja runollisilla dityrambeilla ylistämään taiteen jumalallista
merkitystä. Magdaleena vastasi ainoastaan: "tuota en ymmärrä; minä en
pidä runoudesta, sillä kaikki runoniekat valehtelevat."

Sana oli sanottu. Olin milt'en masennettu. Otin hattuni, syyttelin
tärkeitä asioita ja läksin pois.

Olin ensin melkein päättänyt olla takaisin tulematta, mutta havaitsin
pian sen mahdottomaksi. Olin niin tottunut Magdaleenan seuraan, että
palasin vastoin omaa tahtoani. Mutta nyt oli jo jotakin rikkoutunutta
tunteissani häntä kohtaan; vanha arvosteleva epäluuloisuuteni oli
herätetty ja koko rauhani taas kadonnut. Magdaleena havaitsi pian
muutoksen, joka oli tapahtunut käytöksessäni häntä kohtaan, mutta oli
kuitenkin yhtä ystävällinen ja yhtä rauhallinen kuin ennen. Tämäkin
minua harmitti; itsekkäänä ja synkkämielisenä olisin pikemmin suonut
että hän olisi murheellinen ja onneton. Nyt vasta rakkauteni leimahti
palavan intohimon ilmituleen, mutta rupesin nyt vasta tarkastelemaan
Magdaleenaa suurella epäluulolla. Teeskentelemättömyytensä ja
luontevuutensa näyttivät nyt minusta yksinkertaisuudelta; hänen
alinomainen työteliäisyytensä oli ikävystyttävää. Käytökseni oli
nyt myöskin epätasaista ja vaihtelevaa; toisinaan olin valmis
suutelemaan hänen jalkojansa, toisinaan melkein vihasin häntä; olin
viikkokausia poissa hänen luotaan ja toisinaan istuin aamusta iltaan
asti hänen kamarissaan; välistä olin vanha, uskollinen ystävä,
välistä taas pilkallinen, isoinen maailmantuntija. Ylenkatsoin
omaa huikentelevaisuuttani, mutta toiselta puolen ylpeyteni
kuiskutteli korvaani: eihän tuo, tavallinen taidoton tyttö ansaitse
sinunkaltaisesi rakkautta, eikä hän sitä ymmärräkään; hänen
kauneutensa on vain houkutellut mielikuvitustasi.

Vielä muutkin asiat lisäsivät kärsimystäni. Välttääkseni vääriä
selityksiä olin perheeltäni ja ystäviltäni pitänyt salassa minun
ja Magdaleenan tuttavuuden. Kauan tämä tietysti ei onnistunut, ja
pian sain usein kuulla tovereiltani kaikenlaisia pilkallisia ja
kevytmielisiä viittauksia. Veljeni erittäin nauroi koko juttua ja
väitti Magdaleenaa taitavaksi tekopyhäksi, joka teeskennellyllä
siveydellä osasi viekotella minua. Minä puolustin kiivaasti
Magdaleenan puhtautta, vieläpä tarjouduin viemään veljeni hänen
luoksensa, jotta saisi itse nähdä, mikä etevä tyttö Magdaleena oli.
Hän suostui tarjoumukseeni, ja minun onnistui kääntää hänet kokonaan
-- valitettavasti liiaksikin. Näin, kuinka Magdaleena miellytti
häntä, ja musta luulevaisuus rupesi raivoamaan povessani. Satuin
muutamia päiviä olemaan poissa hänen luotaan ja kun taas tulin,
näin veljeni istuvan siellä. Mieleni kävi synkäksi ja sanoin pian
jäähyväiset. Oli ihana kevätilta Toukokuun lopulla. Kävelin pitkin
katuja ja tulin viimein satamaan. Eräs laiva oli juuri sieltä
purjehtimaisillaan merille, pienet kimaltelevat aallot tanssivat
keulan ympärillä, ikään kuin sitä halaten, purjeet vapisivat
ilosta tultuaan vapaiksi, ja merimiesten huulilta kaikui rattoisia
lauluja. Väkisinkin painuivat silmäni umpeen; mielikuvituksessani
seurasin ikäänkuin lumottuna laivan retkeä, hehkuva eteläinen
kukkaranta astui silmäini eteen, tunsin oranssipuiden tuoksuvan,
komea, vanhanaikainen marmoritemppeli pilkoitti puiden välistä,
ja temppelissä istui unelmieni ihanne, itse runotar; ah! se ei
ollut tuo kalpea, rauhallinen Magdaleena, se oli uhkea kaunotar,
joka kiihkeällä innolla ojensi käsiänsä minua kohtaan. Avasin taas
silmäni ja lumous oli hävinnyt. Alakuloisena läksin kotiin, jossa
tapasin kirjeen isältäni. Hän uudisti nyt entisen tarjouksensa
kustantaa ulkomaanmatkani. Sydämeni riemuitsi. Olin siis vapaa,
vapaa kaikista ikävistä oloista, jotka painoivat minua kotimaassa.
Siellä kaukana runottareni, joka oli aivan kuin jäätynyt tuon
merkillisen illan jälkeen, olisi saava uutta henkeä, kun kahleet
eivät enää ahdistaisi sitä. Mutta Magdaleena --! Aavistin, että
isäni oli saanut tiedon meidän tuttavuudestamme ja että tarjouksensa
tarkoitus oli erottaa meitä. Ensikerran elämässäni rupesin
kylmästi ja järkevästi ajattelemaan tulevaisuuttani ja rakkauttani
Magdaleenaan. Sekä sydämmeni että ymmärrykseni sanoivat häntä elämäni
hyväksi enkeliksi, mutta pelkäsin kuitenkin sitoutua elinkautiseen
liittoon. Kirjoista olin usein lukenut että taideniekan täytyy olla
vapaa, että rauhallinen kotielämä kuolettaa hänen henkensä, että
huolenpito vaimosta, lapsista j.n.e. ja runollinen mielikuvitus
eivät sovi yhteen. Ja sitten tuo runollisuuden puute Magdaleenassa!
Hän ei milloinkaan ymmärtäisi pyrintöjäni ja yrityksiäni. Olin
tuskallisimman epäröimisen vallassa. Joka päivä päätin puhua
Magdaleenan kanssa, joka päivä kuitenkin lykkäsin asian toistaiseksi.

Olin vielä kahdenvaiheilla, kun jonkun ajan perästä isäni itse
tuli kaupunkiin. Havaitsin pian aavistukseni oikeaksi. Isäni tiesi
kaikki. Arkaillen koetin kaikin tavoin välttää selityksiä; hän
ei kuitenkaan päästänyt minua, vaan kysyi minulta suoraan, millä
kannalla olivat minun ja Magdaleenan väliset asiat. Vastasin että
rakastin häntä, että elämäni olisi tyhjä ilman häntä; vieläpä olin
valmis naimaan hänet isäni suostumuksella. Isäni punastui vihasta ja
huusi ett'ei hän milloinkaan ottaisi vanhaan sukuumme kaikenlaisia
köyhiä, sivistymättömiä, tuntemattomia tyttölutkia kadulta. Olin
kovin alakuloinen ja pelonalainen, mutta pysyin kuitenkin lujana.
Hänen käytöksensä silloin muuttui ja hän alkoi rukoilla ja hellästi
nuhdella. Hän muistutti että olin köyhä enkä milloinkaan voisi
elää pelkällä kirjailemisella. Hän esitti kaikki nuo vanhat jutut
runoniekan sopimattomuudesta perhe-elämään, joita itsekin ennen olin
ajatellut. Rupesin horjumaan päätöksessäni. Tiesin tämän hetken ja
tämän keskustelun ratkaisevaksi, mutta heikkouteni ja velttouteni
olivat kuitenkin tahtoani väkevämmät. Viimein isäni uhkasi kokonaan
hyljätä minut, jos en myöntyisi hänen vaatimuksiinsa. Koetin olla
miehen tavalla luja, mutta loppu oli -- että myönnyin. Lupasin olla
Magdaleenaa näkemättä ja puhuttelematta, kunnes tulisin takaisin
ulkomaan matkaltani, jonka pitäisi kestää vähintäin kolme vuotta.
Isäni oli tyytyväinen, ja päätettiin että lähtisin ensi viikolla.

Mutta tämä lähtö, jota niin kauvan olin ikävöinnyt, tuntui nyt
minusta mitä raskaimmalta. Rakkauteni syttyi taas povessani
ilmituleen; Magdaleena oli minulle taas koko maailmaa kalliimpi ja
ero hänestä kuoloa vaikeampi. Eräänä iltana turhaan taistelin itseäni
vastaan; ikävöin nähdä häntä ja menin, muistamatta lupaustani, hänen
luoksensa. Hän nuhteli minua hellästi pitkästä poissaolostani; hän
oli ilmeisesti iloinen, kun sai olla seurassani. Tultuani kotiin
hämmästyin nähdessäni koko kamarini täynnä kapineita. Isäni oli
siellä ja kysyi jäykästi, missä olin käynyt. Vastasin, että olin
ollut kävelemässä. Hän pureksi huuliansa ja huusi: "sinä valehtelet
nyt, niinkuin aina". Tahdoin selittää, mutta hän katkaisi puheeni,
sanoen: "vaiti! minä en usko mitään! Kahden tunnin kuluttua sinun on
lähteminen. Passisi ja kapineesi ovat valmiina."

Ja minä läksin. Mutta kun näin Suomen rannan katoavan näkyvistäni,
niin vannoin Magdaleenan muistolle ikuista uskollisuutta; ei mikään
asia maailmassa voisi milloinkaan laimentaa palavaa rakkauttani.

Mutta kumma kappale on tuo ihmisen sydän. Ensimäisenä vuotena
Magdaleenan kuva oli vielä kirkkaana muistossani; toisen vuoden
kuluttua rakkauteni oli minusta niin kuin kaukainen unelma; kolmannen
vuoden perästä olin kokonaan unohtanut hänet. Kerran Romassa eräissä
hurjissa pidoissa sain kirjeen kotoa; se oli veljeni käsialaa.
Hän oli kihloissa Magdaleenan kanssa. Yrittelin nauraa, mutta
nauruni kaikui kamalalta ja toisena päivänä oli päänalukseni märkä
kyyneleistäni.

Kahdeksan vuotta kului minulta vierailla mailla. Kävelin ikuisen
Roman katuja, oleskelin Franskanmaan komeassa pääkaupungissa;
ihmettelin ihmiskäden mahtavia mestariteoksia, Egyptin pyramiideja,
ja luonnon vieläkin mahtavampia mestariteoksia, Sveitsin Alppeja;
suutelin milloin Turjan punaverisiä, milloin Espanjan ruskeita
kaunottaria, kävin, lyhyesti sanottuna, melkein jokaisessa
nurkassa sekä vanhassa Europassamme että muissakin maanosissa.
Vaihtelevaisia nämät vuodet kyllä olivat. Koettelin kaikkia
nautintoja ja huvituksia, sekä hienompia että karkeampia, jotka
suurissa kaupungeissa viettelevät joutilasta matkailijaa. Opin
tuntemaan ihmisiä, mutta kuinka turhia olivat kokemukseni itse
asiassa! Olin, näet, tarkastellut ihmisiä niinkuin matkustaja
rautatiellä katsoo ympäristöä pintapuolisesti himmeäin ikkunain
läpi. Niinkuin aina käy niiden, jotka tahtovat nauttia vain elämän
vähäpätöisimpiä kohtia, niin eivät huvitukseni minua tyydyttäneet,
tukahuttivat vain kaiken haluni niihinkin yrityksiin, joihin ensin
lämpimästi kiinnyin. Katkeraksi meni usein mieleni, kun ajattelin
olevani suurten kaupunkien ihmiskohinassa niinkuin erämaassa, mutta
alinomainen levottomuus pakotti minua muuttamaan olinpaikkaa,
ennenkuin olin oikein tutustunut minkään maan eri oloihin.
Viihdyttääkseni sydämeeni ikävyyttä, tein useita rakkauden-liittoja,
jotka eivät kuitenkaan nekään kauan kestäneet. Tavallisesti pian
havaitsin, että olin pettynyt, että olin teeskennellyt rakkautta
ja tunteita, jotka näkyivät paljoa palavammilta sanoissani kuin
mielessäni. Pelkäsin sitoutua mihinkään, enkä kuitenkaan voinut
elää ihmisittä. Usein mietin, minkätähden olin tullut maailmaan,
enkä kuitenkaan olisi mielelläni kuollut. Kotimaastani ja kodistani
en paljoakaan välittänyt. Kirjeitä sieltä sain ani harvoin, ja
tavallisesti tiedot eivät olleet huvittavia. Oltuani muutamia vuosia
poissa kotoa, olivat paraatkin ystäväni minut unhottaneet; itse olin
jo sitä ennen unohtanut heidät. Kaikista, jotka vielä muistivat
minua, olin niinkuin kadonnut lammas. Isäni usein muistutti minua
palaamaan kotiin, mutta kun hän aina myöskin lähetti rahaa, niin
ymmärsin kaikenlaisilla tekosyillä lykätä palaamiseni tuonnemmaksi.
Pakon päivä tuli kuitenkin viimein. Sain, näet, tiedon, että isäni
äkisti oli sairastunut. Minun täytyi paikalla ja kiiruusti lähteä
hänen kuolinvuoteellensa. Tulin kuitenkin liian myöhään -- hän oli
jo kuollut. Vaikka minun olisi pitänyt se arvata, niin tieto hänen
kuolemastaan iski sydämmeeni niinkuin ukonnuoli. Vaikka vihollisuus
isäni ja minun välillä viimeisinä vuosina, erittäinkin veljeni
naimisen jälestä, vähitellen oli lauhtunut, niin luottamus ja rakkaus
eivät milloinkaan tulleet vanhan vihan sijaan. Olin ennen aina
syyttänyt siitä häntä, mutta kun seisoin hänen hautansa partaalla,
niin omatuntoni soimasi minua yhtä syylliseksi. Olisin tahtonut
taas aloittaa uudestaan elämäni, ja teinkin paraita päätöksiä
tulevaisuuden varalle. Kun talomme fideikommissina jäi vanhemman
veljen perinnöksi, niin isäni minulle jättämät rahat tuskin riittivät
velkaini maksamiseksi. Päätin miehuullisesti taistella kovaa onneani
vastaan, eikä sallia köyhyyteni lannistaa mieltäni. Veljeni kyllä
tarjosi minulle vuotuisen, jotenkin suuren, elatusavun, mutta kun
luulin hänen sillä tahtovan masentaa minua, niin hylkäsin hänen
tarjouksensa. Tahdoin, näet, omalla työlläni ansaita leipäni ja
rupesin opettajaksi muutamiin kouluihin Helsingissä.

Mutta häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että tätä ankaraa ahkeruutta
ei kestänyt kauan. Havaitsin, että työni oli liian vähäpätöistä
tyydyttämään sieluani. Aine, jossa annoin opetusta, nimittäin vieraat
kielet, antoi kovin vähän ravintoa hengelle. Sydämmessäni ei ollut
enemmän kuin ennenkään sitä rauhallista tyytyväisyyttä, jota toivoin
saavani työstä ja täytetystä velvollisuudesta. Jo ensimmäisen
lukukauden kuluttua havaitsin että olin sopimaton opettajaksi; päätin
senkin tähden valita jonkun mukavamman työalan, vaan en sitä löytänyt.

Tämän epäneuvoisuuden aikana joulu lähestyi. Nyt, kun olin vapaa
koulusta, sain palavan halun viettää sitä juhlaa, jota ulkomailla
tietysti tuskin olin muistanutkaan, vanhalla lapsuuteni tavalla.
Isäni kun kuoli ja haudattiin Helsingissä, en vielä ollut käynyt
sukutalossamme, joka nyt oli veljeni hallussa. Ikävöin nähdä kaikkia
lapsuuteni rakkaita paikkoja, ja kun tiesin olevani tervetullut
veljeni luo, niin läksin Helsingistä jouluaaton aattona. Keli oli
huono, ja oli jo pimeä, kun tulin perille. Kuitenkin mielikuvitukseni
tunsi melkein joka kiven, melkein joka puun, koko muu elämäni
häämöitti kuin unelma sielussani, mutta lapsuuteni ja ensimäisen
nuoruuteni muistot loistivat sitä vastoin pyhimmässä, kirkkaimmassa
valossa. Naurahtelin usein itsekseni ääneen, kyytimiehen
hämmästykseksi, kun jotkin paikat muistuttivat mieleeni kaikenlaisia
huvittavia, vaikka tosin vähäpätöisiä juttuja lapsuuteni ajoilta.
Viimein ajoin pihaan. Huoneet olivat minulle yhtä hyviä tuttuja kuin
seudutkin, pian löysin suuren sukusalin, jossa toivoin tapaavani
veljeni. Sali oli tyhjä. Mutta samassa tuli toisesta kamarista
nuori nainen rientäen minua vastaan; hän ojensi hilpeästi kätensä
halataksensa minua ja huudahti; "rakas Malkus, kuinka kauan.." Mutta
samassa nuori nainen vaikeni, hänen poskensa menivät kalmankalpeiksi
ja kaksi mustaa silmää tuijotti aavemaisesti minuun. Rinnassani
tuntui siltä kuin olisi kaikki vereni kuohahtanut ja juossut
sydämeeni -- se oli Magdaleena. Enemmän kuin yhdeksän vuotta oli
kulunut siitä hetkestä, jolloin näin hänet ensi kerran, ja kuitenkin
olisin voinut luulla tätä aikaa yhdeksäksi päiväksi, -- niin peräti
yhdennäköinen hän oli nyt kuin silloin. Minusta tuntui kuin tulisi
hiusteni olla valkoiset vanhuuttaan, ja hänen muotonsa oli yhtä
nuori, yhtä tyttömäinen, yhtä lapsellisen hento kuin ennenkin. Huolet
eivät ole vakoilleet hänen kasvojansa, eikä himot himmentäneet
hänen silmiänsä -- hän on siis onnellinen, ajattelin. Sekä omatunto
että kateus vaivasivat sydäntäni; yhtä onnellinen sinä olisit, jos
kerran elämässäsi olisit voinut olla mies. Kaikki nämä ajatukset
lensivät jo ensi silmänräpäyksessä päähäni, kun seisoin häntä
vastapäätä enkä voinut sanoa sanaakaan. Magdaleena tointui ensin
ja sanoi vähän vapisevalla äänellä tervehdyksensä. Istuimme, mutta
keskustelu ei tahtonut sujua. Tunteeni ja ajatukseni kuohuivat liian
ankarasti, että olisin voinut puhella vapaasti, ja Magdaleenakin
näytti levottomalta. Malkus oli mennyt vieraisiin, mutta häntä
odotettiin joka hetki. Viimein, kun minun äänettömyyteni ja
Magdaleenan neuvottomuus rupesivat tuntumaan melkein tuskallisilta,
Malkus tuli kotiin. Hän otti minua vastaan todellisella riemulla ja
oikein kiitti minua tulemastani. Hän oli yhtä sydämmellinen, vilkas
ja vilpitön, mutta oli tullut entistään vieläkin vakavammaksi.
Nuori, sukkela, kevytmielinen luutnantti oli kadonnut, toimellinen
talon isäntä oli tullut hänen sijaansa. Hänen seurapuhelunsa ei
nytkään ollut juuri laajatietoista, mutta käytännöllinen ymmärrys
ja sydämmen hyvyys peittivät korkeamman sivistyksen ja älyn
puutteen. Magdaleena oli käskenyt kartanoon joukon köyhiä lapsia,
jotka nyt tulivat saliinkin hänen kutsustaan; ensin he seisoivat
ujostellen, sormet suussa, jokainen nurkassaan, mutta vähitellen,
saatuaan runsaasti makeisia ja vaatteita joululahjaksi, tulivat
he rohkeammiksi ja rupesivat laulamaan ja leikittelemään. Lapsien
ilo tarttui meihinkin ja tuo ensimäinen jäykkyys katosi viimein
melkein kokonaan; kuitenkin Magdaleena tavallisesti nytkin vältti
puhumista minun kanssani. Näkyi muuten, että joulu, rauhan ja
ilon suloinen juhla, vallitsi kaikkien sydämmissä; minusta tuntui
siltä kuin olisin tullut kovasta pakkasesta lämpöiseen, mukavaan
kamariin. Salin vanhat huonekalut, jotka olivat lapsuudesta vanhoja
tuttaviani, lapset, jotka riemuitsivat pienistä lahjoistaan,
veljeni ystävälliset kasvot, Magdaleena, joka hiljaa askaroiden
liikkui edes-takaisin, kaikki sointuivat yhdeksi kuvaksi, joka teki
kuivettuneelle sydämelleni hyvää. Koetin olla puhelias ja suora, enkä
huonosti siinä onnistunutkaan. Koko mieleni väsymys ja jäykkyys oli
hetkeksi kadonnut; veljeni koti näytti minusta niin rauhalliselta,
niin pyhältä että, tultuani makuukamariini, tein vahvan päätöksen,
etten milloinkaan rupeisi käärmeeksi tässä paratiisissa. Jo olin
luvannutkin jäädä veljeni luoksi ainakin tulevaan syksyyn.

Tämä tyytyväinen mieliala pysyi, kumma kyllä, vieläpä enenikin
seuraavina päivinä. Magdaleenaa kohtelin veljellisellä ystävyydellä,
ja hän tulikin ihan tasaiseksi minua kohtaan, eikä enään ollut
arka. Mutta pian havaitsin tässäkin pienessä seurakunnassa pieniä
risti-riitaisuuksia, jotka, niinkuin aina, katkeroittivat iloani
enemmän kuin suuret vahingot. Pitäjässä, jossa veljeni talo oli, oli
paljon herrasväkeä, erittäin aatelisia. Nämä olivat sekaantuneet
siihen eripuraisuuteen, joka syntyi isäni ja veljeni välillä tämän
naimisen tähden. Kaikki nuo kopeat fröökinät ylistivät kiivaasti
isääni, kun hän ei suostunut tähän "mesalliansiin", ja nostivat
suuren hälinän, kun veljeni kuitenkin pysyi päätöksessään.
Kun hän oli tullut sukutalomme omistajaksi, naapurit kyllä
mukautuivat ja ottivat hänen rouvansakin "societetiin", mutta
heidän käytöksensä oli vain näennäisesti ystävällinen. Kaikella
sillä kekseliäisyydellä, mikä on typerille, pöyhkeille armoille
ominaista, nämät korkea-sukuiset naiset osasivat masentaa ja kiusata
Magdaleena-parkaa, joka oli ihan turvaton heidän käsissään. Veljeni,
joka oli ollut niin luja pää-asioissa, oli kuitenkin liiaksi
tapojen orja, voidakseen ylenkatsoa koko tätä nurkkaseuraa; hän
koetti lepyttää naapureitansa, jotka tietysti vain tulivat entistä
ilkeimmiksi, ja pakotti Magdaleenaa ahkerasti käymään vieraissa
ja pidoissa, joka tietenkin oli hänelle mitä tuskallisinta. Näin
jouluaikana nämä sukupidot olivat varsin lukuisat ja varsin ikävät.
Malkus oli mielestään velvollinen vastaamaan kaikkiin kutsumuksiin
sekä itsensä että Magdaleenan puolesta. Magdaleena pyysi aina päästä,
mutta Malkus tavallisesti ei hänen pyyntöönsä myöntynyt; hän näytti
näissä tiloissa usein jotenkin turhamaiselta; nurisi, jos Magdaleena
jäi pois, mutta jos tämä viimein suostui tulemaan mukaan, niin hän
melkein katui sitä, ajatellen että seura kenties nauraisi hänen
vaimonsa ujoa käytöstä eikä pitäisi häntä kunniassa -- ja taas hän
oli tyytymätön. Tämä seikka, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä, teki
ensin mieleni alakuloiseksi. Olin havainnut kohdan, jossa ilmeni
veljeni heikkous ja Magdaleenan onnettomuus -- enempää levoton
luontoni ei tarvinnut.

Lyhentääkseni pitkiä päiviäni ryhdyin taas vanhoihin runotöihini,
jotka olin jättänyt jo monta vuotta sitten. Etten ollut oikea
runoniekka, sen havaitsin jo ulkomailla, ja siellä jo kyllästyin
koko toimeen. Luulin, niinkuin moni muu meidän aikanamme, runoilun
riippuvan ulkonaisista oloista, mutta monen katkeran taistelun
perästä havaitsin että, jos oma sydämemme on tyhjä, ei kauniin
luonto, ihanimmat taideteokset, viehättävimmät elämänsuhteet
voi kiihoittaa mieltämme oikeaan, alkuperäiseen runoiluun. Olin
heittäytynyt lemmen seikkailuihin oppiakseni innostukset ja
himot, olin mennyt erilaisimpiin seuroihin oppiakseni ihmisiä,
olin matkaillut vuosikausia oppiakseni luontoa, mutta kun minun
sitten piti muuttaa mielikuvani runoelmiksi, niin ne yhtäkkiä aina
väljehtyivät -- ja teoksissani muiden kirjailijain ajatukset,
tunteet ja lausetavat tulivat selvästi näkyviin. Vaikka tämä asia
vähitellen selveni mielessäni, en kuitenkaan tahtonut sitä itselleni
myöntää; niinkuin ennen olin siitä syyttänyt oman maani oloja, jotka
olivat muka liika ahtaat rohkealle runoilulle, niin ulkomailla taas
syytin koko vuosisataamme mahdottomaksi kaikkeen runollisuuteen. Ja
sentähden olin heittänyt kaiken kirjailemisen. Kun nyt taas ryhdyin
siihen, oli tarkoituksenani enemmän ajan kuolettaminen, kuin runouden
harjoittaminen. Eräänä iltana, jolloin Malkus oli vieraissa, mutta
Magdaleena, valittaen päänkivistystä, oli jäänyt kotiin, tulin
sattumalta Magdaleenan kamariin. Hän istui lukemassa kirjaa niin
hartaasti ettei ollenkaan huomannut minun tuloani. Kirja viehätti
häntä silminnähtävästi ja synkkämielinen haaveilu ilmeni hänen
kasvoissaan. Katsoin häntä hetken aikaa, kunnes hän viimein nosti
silmänsä ja näki minun olevan läsnä. Hän punastui, oli neulovinaan
ja piilotti yht'äkkiä kirjan. Minä en ollut huomaavinani mitään,
mutta uteliaisuuteni oli kovassa jännityksessä. Hetken kuluttua
palvelustyttö tuli sisään ja kutsui Magdaleenaa kyökkiin. Minä heti
katsoin mikä tuo kielletty hedelmä lienee ollut, mutta kummastuin
kovin -- se oli nuoruuteni runoelma. Minkä tähden hän sitä luki?
Vainko sattumalta, vai asuiko hänen sydämmessään vielä minua kohtaan
joku ystävyyden tunne menneiltä ajoilta? Ihan kuin tulikirjaimista
välähti muisto entisistä ajoista, kuinka suuresti olin rakastanut
häntä ja kuinka syvästi olin loukannut häntä. Tämä muisto valtasi
minut niin ett'en jaksanut odottaa Magdaleenan palautumista, vaan
menin ulos saadakseni oikein hengittää.

Viikkoja kului taas. Vaikka varsin vähän puhuin Magdaleenan kanssa,
niin tarkastelin häntä usein ja havaitsin, että joku muutos tapahtui
hänessä, jota hän tahtoi salata muilta. Hänen tavallinen ujoutensa
eneni enenemistään; hän punastui usein ilman vähintäkään syytä,
säpsähti välistä, ikäänkuin olisi kuullut kamalan äänen huutavan
hänen nimeänsä, ja vaikeni yht'äkkiä kesken puhettansa. Malkus ei
ollut ollenkaan tyytyväinen Magdaleenan käytökseen, jota hän ei
ymmärtänyt. Hän luuli Magdaleenan kaipaavan huvituksia ja, koska
suruvuosi nyt oli loppunut, rupesi hän elämään kirjavasti ja
rattoisesti, joka usein teki hänen talonsa ravintolan-tapaiseksi.
Magdaleena näki suurten pitojen ja seurojen tekevän hänen miehensä
iloiseksi ja koetti sentähden hänkin olla osallisena niissä, mutta
vastenmieliset olivat hänestä useinkin nuo ylpeät seurat, joissa
häntä kohdeltiin teeskennellyllä ystävyydellä, mutta peitetyllä
pilkalla. Hän, joka oli viehättävä tavallisissa arkivaatteissa,
näytti vähän kömpelöltä ja vähäpätöiseltä silkissä ja pitseissä.
Tämä harmitti Malkusta, joka tahtoi että hänen vaimonsa olisi
oikein loistava ja komea maailman silmissä, eikä aina voinut salata
harmiansa. Erittäin hän karsain silmin katseli tuota alinomaista
työntekoa, johon Magdaleena vanhoista ajoista oli tottunut; se
muistutti hänelle Magdaleenan alhaista säätyä; ja kerran hän jotenkin
ankarasti käski vaimoansa heittämään sen. Magdaleena totteli, mutta
kun hänen täytyi istua joutilaana, niin haaveilu ja alakuloisuus
enenivät. Hän luuli miehensä kyllästyneen ja väsyneen häneen, mutta
luonteensa mukaan hän kärsi -- ja oli vaiti. Minä näin farisealaisen
tavalla raiskan veljeni silmässä, mutta en malkaa omassani, ja moitin
häntä mielessäni kovin. Magdaleenaa kohtaan olin ystävällinen, vaikka
välttelevä, ja minusta tuntui niin kuin hänen silmänsä olisivat
kiittäneet minua siitä.

Eräänä iltana olin metsässä kävelemässä. Eksyin enkä tavannut
yhtäkään ihmisasuntoa. Vähitellen nousi ankara raju-ilma ja pahoilla
mielin havaitsin, että oli pimeydeltä vaikea mitään nähdä. Yht'äkkiä
huomasin kaukaa pärevalkean tuikkailevan. Läksin sinnepäin ja astuin
ahtaaseen tölliin, joka ei suinkaan näyttänyt miellyttävältä. Suuri
oli kuitenkin iloinen hämmästykseni, kuin näin Magdaleenan istuvan
töllissä. Siellä asui eräs köyhä akka tyttärensäpojan kansa, jonka
tiesin Magdaleenan suosikiksi. Eukko oli sairastanut jo muutamia
kuukausia, ja Magdaleena oli käynyt lukemassa hänelle raamattua.
Lukiessaan hänen äänensä suloinen sointu viehätti korvaani ja
mieltäni. Sanoja tuskin kuuntelinkaan. Kun luku oli lopussa, niin
Magdaleena vaikeni ja minä selitin tuloni syyn. Me istuimme kaikki
ääneti, välistä vain pikku Heikki laverteli tai kuului välistä
huokaus sairaan eukon rinnasta. Hetken perästä Magdaleena sanoi
minulle ruotsiksi, ettei poika eikä eukko ymmärtäisi: "Julian,
sinä olet runoniekka -- tässä on sinulle sopiva runon aine; katso
tuota vanhaa eukkoa, hän on rehellisesti koko elinaikansa tehnyt
tehtävänsä, hän on elänyt vaivassa, kurjuudessa ja onnettomuudessa,
eikä milloinkaan ole lakannut luottamasta Jumalaan, ei milloinkaan
kadottanut iloista rohkeuttansa, eikö tämä vaimo ole paljoa
runollisempi kuin joku Julia tai Maria Stuart?". Minä vastasin, että
tämä ulkonainen kurjuus on mahdoton runoudessa, joka vain käyttää
mielen ja sydämmen ristiriitaisuuksia, jotka luultavasti ovat tälle
akalle jotensakin vieraita. Magdaleena vastasi kiivaasti: "mistä
sen tiedät? vaikka tämä vaimo ei toitota maailmalle huoliansa
komeissa elegioissa, niin hänen sydämmensä kenties on kärsinyt paljoa
syvemmin ja haikeammin kuin ne, jotka osaavat huojentaa suruaan
sanoin ja kyynelin". Tämä kuului melkein nuhteelta, joka teki minut
murheelliseksi. Kuvailin synkeillä väreillä salaisen surun tuskaa,
panin sanani niin, että Magdaleena voisi aavistaa minun tarkoittavan
itseäni, mutta lisäsin, ettei ole yhtäkään tuskaa, yhtäkään surua
olemassa, jota ihminen ei jaksaisi voittaa jaloimmalla sanalla,
mitä maailmassa on -- sanalla: velvollisuus. Magdaleena tuijotteli
uunin valkeaan ja supisi hiljaa: "sinäkin! sinäkin! se on totta! se
on totta". Yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, lämpimästi hän
ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Julian, minä olen tehnyt sinulle
vääryyttä; luulin sinua vähän turhamaiseksi ja pintapuoliseksi --
anna minulle anteeksi. Ollaanko tästä hetkestä ystäviä?". Sydämmeni
vapisi ilosta, mutta tunsin katkerasti, että taaskin olin valehdellut
ja pettänyt häntä.

Tuon keskustelun jälkeen vanhan akan töllissä Magdaleenan kanssa,
hänen käytöksensä minua kohtaan tuli paljoa tasaisemmaksi ja
vapaammaksi entistään. Hänen silmistään loisti lämmin iloinen
onni, joka teki koko hänen olentonsa mahdottoman viehättäväksi ja
runollisen suloiseksi. Pian hän on rakastuva sinuun huusi itserakkaus
riemuiten sydämmessäni; kenties hän jo onkin, vaikka peittää lempensä
ystävyyden kylmemmällä nimellä. Ainoastaan Malkuksen läsnäolo
vaivasi minua. Minun oli kyllä onnistunut luulotella itselleni,
ettei minun tarvitsisi säästää häntä, joka muka oli vietellyt
Magdaleenan minulta, mutta parempina hetkinä kuitenkin tunsin että
sieluni ehdottomasti häpesi hänen edessään. Mutta sattumus vapautti
minut muutaman viikon kuluttua tästäkin. Malkus oli, jouduttuaan
rikkaaksi talonisännäksi, ryhtynyt kaikenlaisiin asioitsija-puuhiin,
jotka pakottivat häntä alinomaa matkustamaan. Nyt tärkeä asia vaati
hänen läsnäoloaan Pietarissa, josta hän ei pääsisi palaamaan ennen
kuin kesäksi. Lähteissään hän jätti Magdaleenan minun veljelliseen
haltuuni ja pyysi minun olemaan hänelle avuksi ja lohdutukseksi.
Magdaleena näytti murheelliselta, mutta Malkus nauroi ja sanoi:
"ainoastaan olemukseni toinen puoli menee pois, toinen jää tänne
sinun luoksesi".

Tämä sattumus teki että jouduin alinomaa seurustelemaan Magdaleenan
kanssa, minä kun nyt olin talon isännän sijaisena, jolta hänen
useimmiten täytyi kysyä neuvoa. Erittäin illat olivat ihania
hetkiä, jolloin koko sieluni halulla imeksin sitä suloista
myrkkyä, jota yksinäisyys kasvattaa. Keskustelu, ääneenlukeminen
ja soitto täyttivät aikamme; vieraita ei tullut, emmekä mekään
käyneet vieraissa. Magdaleena joutui runolliseksi uskotukseni;
hänelle luin kaikki kirjalliset tuotteeni, ja hänen terävä,
teeskentelemätön ymmärryksensä käsitti usein asian paremmin, kuin
minun mielikuvitukseni; hänen kysymyksensä ja vastaväitteensä
pakottivat minua suurempaan selvyyteen ja tarkkuuteen. Pian hänen
vahvempi henkensä oli kokonaan valloittanut sieluni ja sydämmeni; kun
hän oli poissa, oli olentoni tyhjä ja rauhaton; silloin en jaksanut
tehdä työtä, enkä ajatellakkaan, henkeni vaipui kohta tylsään
uneksimiseen. Jos hän sitä vastoin oli seurassani, niin tunteeni ja
ajatukseni joutuivat uuteen jännitykseen. Vähitellen olin melkein
yhtä tarpeellinen hänelle, kuin hän minulle. Mutta niin luottavainen,
niin puhdas hän oli, ettei hän aavistanutkaan sen törmän vaarallista
jyrkkyyttä, jonka partaalla me istuimme huolettomina. Minä pelkäsin
säikäyttää häntä, enkä puhunut sanaakaan, josta hän olisi voinut
arvata tunteitani. Välistä vanhan epäileväisen kevytmielisyyteni
tapaan luulin Magdaleenan käytöksen lähtevän yhtä hyvin kylmästä
kavaluudesta, kuin viattomuudesta; päätin rakastajana hallita häntä,
jota ystävänä tottelin, mutta muistin taas, kuinka tuskalliseksi
nykyinen, rauhallinen, onnellinen elämämme tulisi, jos himon hehku
turmelisi Magdaleenan sydämmen, ja minä armahdin häntä enemmän
laiskuudesta, kuin oikeudentunnosta. En kuitenkaan muistanut, ettei
tätä väärää suhdetta voisi kestää kauan; muutamassa viikossa olin
niin tottunut tähän elämään, etten voinut ajatellakaan sen muuttuvan,
tuskin ymmärsin, kuinka se milloinkaan oli voinut olla toisenlainen.
Väsynyt levottomuuteni oli tässä päässyt toiveittensa perille --
se oli saavuttanut rauhan. Näin kului kaksi kuukautta -- kenties
kaksi onnellisinta kuukautta elämässäni. Olin unohtanut kaikki
maailmassa paitsi Magdaleenan, kun kohtalo muistutti minulle että
maailmassa oli muutakin. Sain kirjeen Malkukselta; siinä hän sanoi
asiainsa käyneen paremmin kuin ensin toivoi, jonka tähden hän aikoi
palata kotiin jo viikon perästä. Niinkuin vanki, joka unessa näkee
ihanimpia kukkatarhoja, joissa linnut laulavat ja hedelmät hehkuvat,
ojentaa kätensä tarttuaksensa niihin, mutta heräten tuntee ainoastaan
lattian kylmät kivet, niin minäkin seisoin hämmästyneenä, katkerimman
epätoivon raivotessa povessani. Minä kadottaisin Magdaleenan! Ei --
ei milloinkaan, se on mahdotonta! Mutta veljeni tulisi vaatimaan
hänet takaisin! Rikas veljeni, joka on varastanut minulta morsiameni
ja perintöni! Hän armollisesti kiittää sinua vaivastasi, ja kenties
rikkaana talonisäntänä antaa sinulle vielä juomarahaakin hyvästä
käytöksestäsi! Vereni kuohui tulisena. Näin silmänräpäyksessä koko
menneen elämäni, ja havaitsin että veljeni oli ollut ylipääsemätön
muuri minun ja onnettaren paratiisin välillä. Jos häntä ei olisi
ollut maailmassa, niin isäni olisi rakastanut minua, Magdaleena olisi
omani, minä itse olisin rikas, arvossa pidetty, hyväntapainen, kun
nyt sitä vastoin olin köyhä, halpa, huono. Jos nyt häneltä ryöstäisin
Magdaleenan lemmen, niin se olisi ihanin kosto, millä voisin häntä
palkita. Mutta aika oli lyhyt -- ainoastaan viikko. Viha ja rakkaus
kuitenkin antoivat minulle neuvon, ja pian päätökseni oli tehty.

Magdaleenallekin oli tullut kirje Malkukselta, mutta hän oli poissa
postin tullessa, eikä siis tiennyt siitä mitään. Otin kirjeen ja
hävitin sen. Koko päivän oleskelin sitten kamarissani. Toisena
päivänä hain Magdaleenan ja sanoin että minun täytyi lähteä pois,
enkä tulisi kenties milloinkaan takaisin. Säikähtyen ja vavisten hän
katsoi minuun hetken ääneti: tuskalla hän viimein jaksoi kuiskata
-- "minkätähden?" En vastannut mitään, eikä Magdaleena tohtinut
uudistaa kysymystään. Samassa pieni Heikki, tuon vanhan sairaan akan
tyttären-poika korpitöllistä, tuli sisään; Magdaleena oli ottanut
hänet kasvatikseen. Magdaleena huusi poikaa luokseen, ja suuteli
häntä innokkaasti; kun hän sitten päästi Heikin, havaitsin lapsen
kasvot kosteiksi. Riemuiten lähdin salista. Mutta vaikein työ oli
vielä jälellä. Vaikka Magdaleenan ja minun ystävyyteni oli ollut
niin likeinen, että puhuimme vapaasti kaikista elämänvaiheistamme,
niin oli kuitenkin yksi kohta, johon ei milloinkaan koskettu --
meidän entinen tuttavuutemme ja äkkinäinen matkani ulkomaille.
Minua aavisti, että käytökseni silloin oli kovin pahoittanut
häntä ja muuttanut hänen lempensä ylenkatseeksi; kenties joku
jälki oli vielä hänessä siitä ajasta. Päätin sentähden osottaa,
etten ansainnut ylenkatsetta, vaan sääliä, jopa ihailemistakin.
Rupesin sentähden toimeen, jonka elävä mielikuvitukseni ja
runollinen kykyni valitettavasti tekivät sangen helpoksi. Kirjoitin
väärän päiväkirjan siltä ajalta, jolloin jätin Magdaleenan ja
läksin ulkomaille; tein romaanin itsestäni, jossa minä esiinnyin
ihanimmassa, jaloimmassa valossa. En ollut heittänyt Magdaleenaa
kevytmielisyydestä enkä heikkoudesta isääni kohtaan, niinkuin todella
oli laita, enkä milloinkaan unohtanut häntä vierailla mailla --
en! Tässä päiväkirjassa olin häntä aina uskollisesti rakastava,
mutta olin havainnut veljeni kilpailijakseni, ja jalomielisesti,
vaikka pakahtuvalla sydämellä, pannut elämäni onnen alttiiksi
Malkuksen edestä. Kummallisin seikka tässä oli, että melkein itse
luulin kirjoittaneeni totta; lausuin tässä välistä mietelmiä,
joissa osotin katkerinta vihaa ihmisiä kohtaan, ja taas sepitin
surullisia runoelmia, joissa innokkaasti itkin rakkauteni kadotettua
paratiisia. Jokaisen runoelman alle vielä kirjoitin eri päivänmäärän,
tietysti väärän. Tämän päiväkirjan päätin toimittaa Magdaleenan
käsiin. Päivä, jonka olin sanonut lähtöpäiväkseni, lähestyi.
Magdaleena ja minä näimme toisiamme varsin vähän. Ruokatunnit
istuttiin tavallisesti ääneti. Kun viimeinen päivä tuli, pyysin
saada viettää illan Magdaleenan seurassa. Hän myönsi surullisesti
hymyillen. Ilta tulikin. Minä koetin sanan voimakkaalla avulla,
jonka tiesin olevan vallassani, koskettaa kaikkiin helliin kieliin
Magdaleenan sielussa; puheeni oli viehättävää, ylevää, soreaa,
ääneni väreili tuolla lämpimällä, innostuneella soinnulla, joka
aina herättää vastakaikua ihmisten rinnassa. Viimein Magdaleenakin
rupesi puhumaan; rukoillen hän kysyi, minkätähden aioin lähteä.
"Minkätähden jätät kotisi, minkätähden pakenet meitä, jotka
kuitenkin rakastamme sinua; olet kyllästynyt meidän jokapäiväiseen,
rauhalliseen elämäämme, tavottelet huvituksia ja innostuksia, kunnian
ja kauneuden ihanteita, mielesi tekee ulos, avaraan, kylmään,
kirjavaan maailmaan, mutta älä kuitenkaan mene! Kaikkia löydät
sieltä, vaan et milloinkaan ystävyyttä ja rakkautta, et milloinkaan
sielun rauhaa." -- "Magdaleena", minä vastasin, "sinä olet oikeassa!
Tähän paikkaan koko olentoni on kiinnitetty tuhansilla kahleilla,
joita en milloinkaan jaksa katkaista. Jos lähden, niin menehdyn,
jos jäisin, niin saisin uutta elämää." -- "Onko mitään voimaa niin
väkevää, että se voi pakottaa sinua lähtemään?" kysyi Magdaleena, "se
ei ole mahdollista." -- "On", sanoin minä katsoen häneen terävästi,
"se voima olet sinä." Magdaleena näytti vähän levottomalta, mutta
vastasi kuitenkin hymyillen: "sinä siis jäät." Olin vaiti hetken;
viimein kun äänettömyytemme rupesi tuntumaan tuskalliselta, koetin
kertoa kaikenlaisia vähäpätöisiä juttuja, mutta ääneni vapisi
niin liikutuksesta, etten voinut jatkaa. Sydämmeni sykki rajusti
levottomuudesta, vereni melkein jäähtyi pelosta; melkein kaduin
tekoani; olin kuin omantunnon vaivoissa. Kun viimein havaitsin
pelkoni enenevän enenemistään, otin turmiollisen päiväkirjan
taskustani, painoin sen Magdaleenan käteen ja läksin pois sanaakaan
sanomatta. Salin ovessa seisahduin, käännyin ja huusin: "tunnin
kuluttua tulen takaisin kuulemaan vastaustasi, joka on tekevä minut
joko onnellisimmaksi tai onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa."

Kamari, jossa istuimme, oli pieni kabinetti, jonka lasiovi erotti
suuresta sukusalista; sali oli ihan pimeä ja autio niin että
sieltä voi aivan hyvin huomata kaikki mitä tapahtui kabinetissa.
Hiljaa hiivin saliin ja asetuin lasioven taakse. Magdaleena avasi
paraillaan pienen vihkon ja oli rupeamaisillaan lukemaan. Mutta
yhtäkkiä, luettuaan muutamia riviä, hän lensi tulipunaiseksi, pudotti
kirjan maahan ja peitti kasvonsa käsillään. Pää poiskääntyneenä hän
sitten otti maasta nuo onnettomat paperit, asetti ne tuolille ja
peitti ne saalillaan, ikäänkuin niiden näkeminen olisi saastuttanut
hänen silmiään. Sitten hän taas rupesi kävelemään nopeasti ja
kiivaasti edes-takaisin kamarissa, väännellen käsiään tulisimmassa
tuskassa. Rintansa kohoili; voidaksensa hengittää hän tempasi pois
kauluksensa ja avasi leninkinsä, että ihana, valkoinen kaula tuli
ihan paljaaksi. Välistä kuului hänen huuliltaan ikäänkuin rukous.
Usein hän seisahtui saalin eteen, jonka alla paperit olivat,
kiivaasti hän ojensi kättänsä niitä ottamaan, mutta aina taas,
niinkuin käärmeen puremana, veti sen nopeasti takaisin. Viimein
halu voitti hänet, hän otti paperit ja tuli lasioven puolelle.
Luulin jo hänen havainneen minut, mutta niin ei ollut laita; sielun
taistelu kiinnitti kaikki hänen henkensä voimat. Hän istuutui
niin että selkä nojautui lasioveen; kuumat hartiat lämmittivät
kylmää lasia, ja intohimoisesti minä suutelin tunnotonta ovea,
joka erotti meidät toisistamme. Seisoin liikkumattomana; niinkuin
taikanuoli olisi minuun koskenut, silmäni, ruumiini, sydämmeni,
henkeni, kaikki olivat kiintyneet Magdaleenan liikkeisiin. Hän luki
paperia kuumeentapaisella kiireellä, kasvot olivat kalmankalpeat,
olento juhlallinen; hän tiesi silminnähtävästi koko elämänsä
kohtalon puhuvan näistä papereista. Kun hän oli lopettanut, niin
kädet herposivat voimattomina alas, ja suuri kyynel vieri hänen
poskellensa. Kiihkeästi painoin polttavaa päätäni, polttavaa suutani
lasiovea vastaan; rintani ahdistus melkein tukehdutti minut. Mutta
kiivaasti Magdaleena nousi istuimeltaan, lasi, jota vastaan pääni
nojautui, särkyi ja haavoitti otsaani. Vavisten Magdaleena nosti
silmänsä ja säikähtyi nähdessään minut; hän purskahti kamalaan,
melkein mielettömään nauruun ja pyörtyi lattialle. Minä aukasin
oven ja lensin hänen luoksensa, enkä välittänyt verestä, jota
runsaasti tiukkui otsastani. Tunsin omantunnon piston sydämessäni
ja muistin tuota saksalaisen tarinan "adeptia", joka mestarinsa
kirjasta loihti henkiä esiin, mutta pelolla havaitsi unohtaneensa
sanat, joilla henkiä voi hallita. Hellimmillä sanoilla koetin saada
Magdaleenaa henkiin, viimein hän avasi silmänsä, mutta kääntyi heti
pois, havaittuaan minut. "Pois", hän kuiskasi kiivaalla äänellä,
"pois! Minkätähden olet tehnyt tämän?" -- "Magdaleena, minä rakastan
sinua." -- Hän nauroi katkerasti, "Rakastat veljesi vaimoa!" -- "Olen
ijankaikkisuudesta rakastanut sinua ja rakastan ijankaikkisuuteen."
-- "Onko totta, mitä tässä on kirjoitettu?" -- "Minä vannon..." --
"Älä vanno -- en kuitenkaan usko sinua, en usko ketään enää tässä
maailmassa." Hänen äänensä pehmeni katkerasta helläksi, ja sydämmen
surulla hän lisäsi: "oi Julian! kerran oli Magdaleenan sydän, onni
ja elämä sinun käsissäsi, miks'et silloin jaksanut olla mies -- nyt
on liian myöhäistä. Sinun sytyttämäsi oli ensimmäinen rakkauteni,
mutta sinun sytyttämäsi oli myöskin ensimmäinen vihani, enkä voi sitä
milloinkaan unohtaa." -- "Magdaleena", minä rukoilin, "älä hylkää
minua; sinua minä en voi jättää, ilman sinua minusta tulee maailman
pahin ihminen, mutta sinun kanssasi hyvä ja jalo. Älä hylkää minua,
minun, sinun, Jumalan tähden!" Magdaleenan ääni tuli taas katkeraksi
ja hän huusi: "kuinka itsekäs hän aina on!... aina minä... aina
vain minä! Lopettakaamme tämä puhelu ja olkoon se viimeinen meidän
välillämme tässä maailmassa." -- "Minä en kykene", huusin minä ja
heittäydyin hänen jalkojensa juureen; "omani sinä olet ja omakseni
olet tuleva. Minä jään tänne." Hän vastasi kylmästi: "siis minun
täytyy paeta täältä, sillä molemmat yhdessä olemme täällä liikaa." --
"Minä seuraan sinua, vaikka pakenisit maailman viimeisiin ääriin."
-- "Hautaanko myöskin?" kysyi hän vakaasti ja kamalasti. Tämä sana
hillitsi minua. Lyhyen äänettömän hetken kuluttua huusin: "sinä olet
oikeassa: jompikumpi meistä on liikaa maailmassa. Olkoon se sitten
minä. Jää hyvästi." Minä jätin hänet.

Tultuani kamariini rupesin miettimään, mitä minun nyt oli
tekeminen, mutta ajatukseni olivat niin sekavat, etten keksinyt
valon sädettäkään pimeydessäni. Henkeni hermot olivat olleet monta
päivää korkeimmilleen jännitettyinä. Maailma ja erittäinkin oma
itseni inhottivat minua niin täydellisesti, etten jaksanut olla
surullinenkaan. Kevytmielinen haluttomuus oli tullut entisen
lämpimän intoni sijaan; Magdaleenan viimeinen sana "hauta" se vain
soi alituisesti, niinkuin sävel kaukaisesta unelmasta, korvissani.
Väkisinkin usein seisahduin pistolejani katselemaan ja väkisinkin
ajattelin: tuo pieni kalu voipi pelastaa sinut kaikesta, sekä
Magdaleenan että omasta ylenkatseestasi. Kerran jo latasinkin ne,
mutta laskin ne taas pois. Väsyksissäni heittäydyin vuoteelleni,
mutta päätäni kivisti niin tuimasti, etten voinut nukkua. Nousin
siis ja päätin mennä kävelemään synkkään metsään, että kylmä yön
tuuli saisi vilvoittaa polttavaa päätäni. Olin jo mennyt, mutta tulin
melkein vasten tahtoani takaisin ottaakseni pistolini mukaani.

Oli kylmä yö toukokuun alussa. Kevät oli tullut tavallista
myöhemmin; vaikka lumi enimmältään oli sulanut, olivat maantiet
kuitenkin paksulla kaljamalla. Jokien jäät olivat jo ajolla,
ja yön hiljaisuudessa aaltojen raju taistelu pauhasi. Tämä
aaltojen kummallinen, salainen kohina oli ihan kuin luonnottarien
tuudituslaulua nukkuvalle luonnolle. Mietin, oliko se tuleva
minullekin ijankaikkisuuden tuudituslauluksi. Kävelin kiivaasti
muutamia tuntia metsässä, ja olin jo joutunut noin peninkulman päähän
kodista. Kuljin niinkuin näkymättömän käden johdattamana eteenpäin,
enkä katsonut mihin olin tullut. Yhtäkkiä havaitsin tulleeni
paikkaan, joka oli pahassa huudossa paikkakunnallamme; se oli korkea,
äkkijyrkkä mäki, joka ikäänkuin riippui laakson yli, jossa virtaili
vuolas joki. Mäen polvessa oli pieni kiviläjä ja siinä pieni risti;
sanottiin kuuluisan pahantekijän siinä murhanneen itsensä. Maantie
vei alas mäkeä joelle, jonka yli johti vanha silta; tämä tie oli
mitä vaarallisin nyt, kun maantie oli liukkaalla kaljamalla ja virta
näin jäiden lähdön aikana kovin paisunut ja silta sen lisäksi sangen
huono. Väsyneenä istuin itsemurhaajan haudalle; mietin kaikkea,
mitä oli tapahtunut tänä päivänä. Mihin elämäni tie nyt kulkisi, en
tiennyt, Magdaleena oli hyljännyt minut, hänen silmissään olin katala
pettäjä, minä, joka aina koko elämänaikani olin koettanut näyttää
jalolta ja ylevältä. Maailman kirjavaan menoon en tahtonut palata,
yksinolo oli tuskallinen, ja ainoa ihminen, jonka kanssa voisin elää,
ylenkatsoi minua; minulla ei ollut muuta Jumalaa kuin oma sydämmeni,
ja häpesin nyt tätä katalaa Jumalaa. Ei -- ei! minulla ei ollut
enää muuta tekemistä maailmassa kuin kuolla, ja tämä oli kaikeksi
onneksi omassa vallassani. Jos minä kuolen, niin Magdaleena itkee
minua, hän kenties ihmettelee rakkauttani, joka oli tehnyt elämän
minulle mahdottomaksi ilman häntä; kuolleena olen minä sankari,
elävänä tavallinen hyljätty rakastaja. Tahdon nukkua -- nukkua! Ja
näissä ajatuksissa nostin pistolin ja panin sen ohimoitani vastaan.
Vielä vain kosketus liipasimeen -- niin olen vapaa, saan nukkua.
Kummallisin seikka tässä oli kylmä huolettomuuteni: minusta tuntui
kuin tekisin tavallisimman teon maailmassa. Olin juuri lau'aista, kun
ajatus iski mieleeni -- onko ijankaikkisuutta? Onko rankaisevaa ja
palkitsevaa valtaa, joka päättää tulevaisuudesta? -- ja minä laskin
alas pistolini. Mutta olkoon! Tulevaisuuteni ei kuitenkaan voi tulla
nykyisyyttä tuskallisemmaksi. Ja taas kohotin kamalaa leikkikaluani.
Mutta lujuuteni oli poissa; kaksi voimaa taisteli sielussani, järkeni
käski minun paeta kuolemaa, mutta sydämmeni oli siihen tenhovoimalla
kiinnitetty. Ajatukset alkoivat hämmentyä, päätäni pyörrytti,
hiostava pelko hiipi ruumiini jäseniin. Väkisinkin johtui mieleeni
vanha taikausko itsemurhaajista, että muka heidän kätensä kasvaa
ylös haudasta, ja kiihottunut mielikuvitukseni näki jo lihattoman,
pitkän, valkoisen käden viittaavan minulle kiviröykkiöstä. Yhtäkkiä
kuulin äänen, kuulin vaunujen kolisevan kaljamalla; vanha ukon ääni
hyräili virttä. Ääni oli minulle tuttu -- lapsuudessani olin usein
kuullut saman äänen ja sama virren. Se oli Martti, vanha perheemme
palvelija, joka oli seurannut Malkusta Pietariin kuskimiehenä.
Siis Malkus jo palasi! Hän, jonka tähden Magdaleena hylkäsi minut!
Salainen pirullinen kiusaus ahdisti sydäntäni -- pistoliani voisin
käyttää paremmin hänen, kuin itsensurmaksi. Hyi! Ei! Heikko minä
olen, mutta konnaksi en ole vielä ruvennut. Mutta tahtoni heikkoni
heikkonemistaan, en tiennyt mitä tein; voittamaton voima ajoi minut
maantielle. Hevoset olivat jo alkaneet astua mäkeä ylös; ei kukaan
näe sinua, ei kukaan voi estää sinua, huusi saatana rinnassani;
Jumala! älä johdata minua kiusaukseen, rukoili parempi olentoni
tuskissaan. Ja minä voitin kiusauksen; kauhistuen paiskasin kiivaasti
molemmat pistolini pois. Mutta turha oli voittoni; onneni musta
enkeli oli minua mahtavampi. Molemmat pistolit laukesivat ankaralla
paukahduksella, hevoset karkasivat pystyyn ja lensivät niinkuin
ukonnuolen ajamina eteenpäin; Martin voimattomat, vanhat kädet
eivät jaksaneet niitä pidättää, vaunut survaisivat sillan käsipuut
rikki, ja silmänräpäyksessä näin kaiken -- vaunujen, hevoisten ja
ihmisten vaipuvan vinheän virran vaahtoisten, taistelevain aaltojen
valtaan. Sanomaton kauhistus valtasi sydämmeni, pelkäsin tulevani
mielipuoleksi ja juoksin pois niin paljo kuin jalkaa oli. Kaukaa
vielä kuului korvissani ukon vapiseva ääni: "Jumala armahtakoon
meitä"; joudutin juoksuani, ja pian kaikki oli hiljaista.

Koko yön ja toisen päivän kuljeksin metsässä ilman tarkoitusta
ja tietämättä mitä tein. Illalla kuitenkin uuvuin maahan, mistä
eräs talonpoika löysi minut; hän vei minut tupaansa, jossa pian
nukuin. Yöllä kuitenkin heräsin: kuulin niinkuin kaukaisen äänen
huutavan: "Jumala armahtakoon meitä", se oli vanhan Martin ääni,
joka vainosi minua. Pelästyen nousin vuoteeltani ja pakenin, mutta
turhaan; tuo kamala, sortunut ukonääni soi joka puusta, joka kivestä
minun korviini; kun kohtasin ihmisiä, luulin heitä poliisimiehiksi
ja juoksin sitä kiiruummin. Kolmannen päivän iltana tulin vähän
levollisemmaksi; aivan tietämättäni viimein jouduin kotiin. Niinkuin
unessa astuin sisään, näkemättä ketään; menin suoraan sukusaliin.
Siellä olivat paarit, ja paareilla paisunut, raadeltu, epämuotoinen
ruumis makasi -- se oli Malkus. Painoin silmäni umpeen, mutta näin
sittenkin tuon verisen, rikkinäisen ruumiin edessäni. Ja minusta
tuntui niinkuin tulinen sormi olisi kirjoittanut otsaani: "korvasi on
ijankaikkisesti kuuleva vanhan Martin viimeisen huudon, silmäsi on
ijankaikkisesti näkevä veljesi verisen ruumiin." Ja nämät sanat ovat
olleet kamalinta totuutta.

En tiedä kuinka kauan siinä seisoin yksinäni. Viimein Magdaleenan
kamaripiika tuli sisään. Hän huusi säikähtyen, nähdessään minut, "te
elätte; parooni Julian elää!" Pingoitin kaikki voimani näyttääkseni
levolliselta, ja kysyin mitä oli tapahtunut. Kamaripiika kertoi
itkien, että luultiin minun ampuneen itseni -- eräs palvelija oli
näet havainnut että olin ottanut pistolini mukaani. Magdaleena oli,
saatuaan siitä tiedon, tullut kalmankalpeaksi, mutta ei vuodattanut
kyynelettäkään, ei puhunut sanaakaan. Oli vain yksinäisyydessä
kirjoittanut kirjettä koko yön. Aamusella kun kamaripiika tuli
sisään, tämä näki kirjeen ja huomasi sen olevan Malkus-paronille.
Magdaleena oli sitten yksin mennyt ulos ja kieltänyt ketäkään
seuraamasta häntä. Mennessään oli syvästi liikutettuna suudellut
pikku-Heikkiä. Mitä sitten oli tapahtunut, sitä kamaripiika ei oikein
tiennyt. Muutamat talonpojat olivat kuulleet huikean huudon, juosseet
katsomaan ja nähneet Magdaleenan heittäytyvän virtaan. He menivät
kohta apuun ja onnistuivatkin pelastamaan hänet; hän oli vedessä
tarttunut ruumiiseen, joka samassa vedettiin ylös. Magdaleena oli
mennyt tainnoksiin; talonpojat veivät hänet ja ruumiin kartanoon.
Siellä kuollut tunnettiin veljekseni. Magdaleena rupesi hourailemaan
ja sairastui kovaan kuumetautiin. Oli kaupungista tuotu lääkäri,
joka selitti hänen tilansa mitä vaarallisimmaksi. Kuultuani tämän
riensin heti Magdaleenan kamariin. Hän kohosi vuoteeltaan nähdessään
minut: "sinäkö, Julian", hän huusi raivossaan, "oletko henki, vai..."
-- "En tiedä; mutta luulen eläväni, sillä rakastan sinua vielä."
Hän käski kaikkien kamarissa olevien poistua; tuijotellen minuun
kolkosti hän kysyi: "Julian, mimmoinen oli Malkuksen kuolema?"
Minä en tohtinut sanoa totuutta enkä tahtonut valehdella. Hetken
kuluttua hän taas kysyi: "Kain, missä on veljesi? Pistolisi on
löydetty maantieltä!" -- "Minä en ole murhannut häntä." -- "Vanno
Jumalan kautta, että olet viatoin!" Minä en antanut vastausta.
Vaikertaen hän vaipui vuoteellensa: "Minkätähden säästät minua",
hän kysyi katkerasti nauraen; "jos minusta pääset, niin saat periä
uhrisi koko omaisuuden." -- "Magdaleena", rukoilin minä, "älä
tuomitse minua, rakkauttasi en pyydä, mutta älä vihaa, älä ylenkatso
minua!" -- "Pois", huusi hän tulisessa vimmassa, "minä vihaan, minä
ylenkatson mieheni murhaajaa." -- "Älä valehtele, Magdaleena, minua
et voi vihata; muista, että olin nuoruutesi ensimmäinen rakkaus."
-- Hän käänsi päänsä pois salatakseen kyyneleitään, mutta kuiskasi
kuitenkin: "niin totta kuin tämä sana on viimeiseni, niin vihaan
sinua."

Ja se olikin hänen viimeisensä. Viisi päivää tuskia kärsittyään hän
kuoli; kun pukeuduin hänen hautajaisiinsa, katsoin sattumalta peiliin
-- hiukseni olivat käyneet harmaiksi.

Myöhemmästä elämästäni en voi sanoa mitään; olen syönyt, juonut,
puhunut elävänä ihmisenä, mutta todellisuudessa olen jo monta
vuotta maannut haudassa. Kerran näin nuoren köyhän tytön, joka oli
Magdaleenan näköinen. Hetkeksi sieluni kipinä taas leimahti liekiksi,
mutta vain hetkeksi; pian oli se yhtä eloton kuin ennen. Tuon nuoren
tytön sukulaiset olivat kuitenkin jo silloin pakottaneet häntä
rupeamaan puolisokseni; minua luultiin kaiketi, ja syystä, hulluksi,
mutta olin rikas, ja tytön kohtalo sukulaisten silmissä siis mitä
onnellisin. Mutta hän sai pian tietää olevansa kuolon puoliso.
Muutamien vuosien kuluttua hän vähitellen kuihtui, lakastui ja kuoli.

Kerran monen vuoden kuluttua hain jotakin eräästä vanhasta
piirongista. Satuin painamaan pientä nappia; salalaatikko aukeni,
jossa havaitsin kirjeen. Se oli Magdaleenan käsialaa. Hän oli
kirjoittanut sen tuona kamalana yönä, jolloin luuli minun surmanneen
itseni. Kirje oli Malkukselle. Vavisten ja kyynelsilmin luin kirjeen.
Hän tunnusti siinä että hän rakasti minua, että hän aina oli
rakastanut minua. Kauan olin ajatuksiini vaipuneena, hänen elämänsä
viimeinen sana oli siis ollut valhetta.



AARNIHAUTA.


Vanha Sakeri oli eriskummainen mies. Ei kukaan vielä ollut nähnyt
hänen nauravan, ei edes hymyilevänkään; eikä tietty hänen milloinkaan
itkeneen. Sama harmaa puku hänellä oli sekä kesällä että talvella,
sekä arkipäivinä että kirkossakin. Vanha Sakeri oli laiha; hänen
päässään vilkkuivat pienet silmät, joissa oli levoton tuskallinen
loiste; musta, likaisen-karvainen, harva parta peitti hänen leukansa;
ylähuuli oli ohut, terävä; lihaton alahuuli riippui paksuna ja
lerpallaan. Vanha Sakeri ei siis ollut kauniimpia miehiä. Vanha
Sakeri oli ainoastaan kaksitoista vuotta asunut pitäjässä pienessä,
punaisessa mökissä hongiston keskellä; mistä hän oli tullut ja kuka
hän oikeastaan oli -- sitä ei tietty. Ihmiset eivät puhuneet hyvää
Sakeri-ukosta; häntä luultiin rikkaaksi, ja yhtä ja toista arveltiin
siitä, miten hän oli saanut rikkautensa; toiset kiroilivat häntä
koronkiskuriksi, toiset sanoivat häntä noituriksi; -- pappilan vanha
Priita vannoi kivenkovaan, että hän kerran pääsiäisyönä oli nähnyt
vanhan Sakerin lentävän luudalla ilmassa. Koska vanha Sakeri aina
kävi kirkossa, niin ymmärtäväiset ihmiset väittivät tätä syytöstä
perättömäksi, mutta tuo toinen luulo oli sitä yleisempi. Eipä siis
kummaa ollutkaan, ett'eivät ihmiset rakastaneet vanhaa Sakeria. Hän
ei milloinkaan auttanut naapuriansa, hän ei milloinkaan antanut
kerjäläiselle, kurjimmallekaan, leipäpalaa, hän ei milloinkaan
lapsiin luonut ystävällistä silmäystä. Oikea talonpoika vanha Sakeri
ei ollut, koska hänellä ei ollut taloa eikä hän tehnyt työtä;
herrojen joukkoon ei häntä liioin luettu hänen likaisen takkinsa ja
talonpoikamaisen käytöksensä tähden. Hän eli ihan yksinään. Hänen
pienestä punaisesta mökistään oli kokonainen peninkulma lähimmäiseen
taloon, eikä tuossa mökissä asunut muita ihmisiä kuin vanha
Sakeri; hänellä ei ollut perhettä eikä ystäviä, ei sukulaisia eikä
palvelijoita. Vanha Sakeri oli eriskummainen mies.

Oli myrskyinen ja pimeä yö loppupuolella syksyä. Pilvet taivaalla
ajelivat toisiaan, niinkuin salainen omatunto olisi niitä pistänyt;
tuuli pyöri raivoissansa mökin ympärillä, milloin kimeästi vinkuen,
milloin mahtavasti humisten. Toisinaan oli niinkuin oudot haamut
olisivat väikkyneet ikkunan takana; mutta jos oikein katsoi, oli
ulkona vain pilkkopimeä syksy-yö.

Vanha Sakeri istui kamarissaan uunin ääressä lämmitellen käsiänsä
ja odottaen vellinsä valmistumista. Vaikka kamari oli ahdas, näytti
se tyhjältä ja kummallisen avaralta; vaikka tulta paloi uunissa,
niin kolkko kylmyys huokui kaikkialla. Sänky ja kaksi tuolia olivat
ainoat huonekalut ja nekin olivat vanhoja ja rikkinäisiä. Kaikki,
seinät, uuni, tuolit, sänky, näyttivät kolkoilta ja kylmiltä,
ikäänkuin auringon suloinen säde ei milloinkaan olisi tohtinut
tunkeutua sisään, ikäänkuin ne eivät milloinkaan olisi kuulleet
mitään harrasta rukousta, mitään sydämmellistä naurua. Vanha Sakeri
oli, niinkuin ainakin, levottoman ja hajamielisen näköinen; hänen
silmänsä harhailivat lieden tienoilla, niinkuin hän olisi etsinyt
jotain valkeasta, ja hän muutti vapisevat kätensä alinomaa toisesta
paikasta toiseen. Ja kuitenkin saattoi pian havaita, että kaikki
hänen ajatuksensa olivat lujasti ja luopumattomasti kiintyneet
yhteen paikkaan, yhteen määrään. Mikä tuo määrä oli, se pian
selvisi. Illallisen syötyään hän nousi, astui sängyn puoleen, sysäsi
sen paikaltaan ja nosti sängyn alla olevan lattialuukun. Pieni
arkku nyt ilmestyi, jonka ukon käsi kärkkäästi avasi. Arkku oli
täpösen täynnä hopearahoja, seteleitä, hopealusikoita, kultaisia
korvarenkaita, vanhoja kelloja ja muita metalli-kaluja. Eikä vanha
Sakeri enään näyttänyt levottomalta ja hajamieliseltä, ei hänen
kätensä enää vavisseet eikä silmät enää harhailleet sinne tänne
-- koko ruumis oli aivan kuin kangistunut ja kaikki elinvoimat
yhdistyneet tuohon ainoaan, pitkään, haluiseen silmäykseen, millä
hän ihaili armasta aarrettansa. Hän otti siitä jokaisen kolikon,
jokaisen setelin erikseen, katsoi niitä hellästi ja pani ne takaisin
samaan järjestykseen, missä ennen olivat olleet. Kun kaikki rahat
ja kalut olivat luetut, niin ukon iloinen katse taas vähitellen
synkkeni. Arkun pohjaan oli vielä jäänyt pieni paperikääry;
ukon silmät tahtoivat siitä puikahtaa pois, mutta se veti ne
ihmeellisellä tenhovoimalla puoleensa. Sakeri tuskautui, vapisi,
hikoili -- ei auttanut. Hänen täytyi sekin avata. Siinä oli yksi
ainoa kolmen-ruplan seteli, jota nähtävästi ei vielä ollut käytetty.
Miks'ei vanha Sakeri katsonut tätä seteliä samalla mielihyvällä kuin
muitakin? Tarkka tutkija olisi pian havainnut syyn -- tuo viheriäinen
seteli oli väärä.

Äkkinäinen melu ulkona säikäytti ukon näistä tuskallisista
mietteistä. Pihalla Sakerin iso koira, jolla hän tahtoi karkoittaa
varkaita talostansa, yht'äkkiä rupesi rajusti haukkumaan; samassa
kuului muutamia iso-äänisiä kirouksia, joita surkea ulvominen
seurasi. Sakeri oli tuskin saanut arkkunsa ja sänkynsä paikoilleen,
kun ovi avattiin ja kookas mustanverevä mies astui huoneeseen.
Kun vieras vielä seisoi hämärässä eikä hänen kasvonsa selvästi
näkyneet, luuli Sakeri häntä kerjäläiseksi ja huusi ankarasti:
"Pois! Minä en suvaitse, että roistot käyvät kerjäämässä ja vievät
leivän rehellisiltä ihmisiltä! Mitä te kurkistelette! Pois!" Mies ei
ollut kuulevinaan hänen sanojansa, vaan istahti tuolille, naurahti
käheästi, niinkuin kiukkuinen verikoira nähdessänsä ruokaa, ja
lämmitteli levollisesti kangistuneita jäseniään valkean loisteessa.
Hämmästyneenä Sakeri katsoi vierasta, pahoja aavistuksia haamoitti
hänen mielessään, ja hänen äänensä vapisi vähän, kun hän huusi:
"Menkää pois, taikka ammun teitä." Nyt vieras purskahti pitkään,
vihaiseen, raakaan nauruun. "On sekin ystävyyttä! Pitkin maailmaa
olen kuljeskellut Sakeri-kultaani hakemassa, ja hän ottaa minua
vastaan lyijyllä ja luodeilla." Samassa mies tempasi valepartansa
pois ja näytti kasvonsa. Sakeri vaipui, niinkuin näkymättömän,
väkevän käden tempaamana, tuolille, hän ei voinut puhua, hän vain
ähkyen vaikerrehteli ikäänkuin kieli olisi hervahtanut: "pois...
pois... pois!" Mies ei ollut tuosta milläänkään, vaan katsoi
vellipataan, oliko siinä mitään jälellä ja söi sitten ahnaasti
Sakerin kehnon aterian jäännökset. Kun hän lopettaessaan nuoleksi
padan pohjaa, oli hän vielä enemmän verikoiran näköinen kuin
istuessaan; tummanpunainen veri ikäänkuin tahtoi purskua ulos
pienistä, vaaleista killi-silmistä, lihavista, hermottomista poskista
ja lyhyestä, paksusta kaulasta; hänen olentonsa näytti siltä, kuin
hän aina olisi tahtonut karata jonkun päälle. Kasvoissa näkyi entisen
kauneuden jälkiä, mutta ne kertoilivat myöskin turmeltuneitten
tapojen, hillittömien himojen, rikosten ja kurjuuden kamalaa tarinaa.
Syötyään vieras heittäytyi sänkyyn ja haukotteli ankarasti.

Nyt Sakeri tointui kauhistuksestaan. "Armoa, veikko!" hän huusi,
"mene pois yöhön, mistä tulitkin! Miksi minua vainoat, sinä elämäni
paha henki! Meidän väliltämme ovat kaikki siteet katkaistut!
Mitä tahdot minulta? Voi minua poloista, minua onnetointa." --
"Suojelusta tahdon", vastasi Vilho, -- "olen karannut vankeudesta
ja niinkuin villisusi hiiviskellyt ympäri maata, peläten että minut
löydettäisiin. Nyt olen väsynyt tuohon mustalais-elämään, ja tahdon
kuin tahdonkin saada piilopaikan täällä." -- "Sitä en suvaitse,
ruti-köyhähän minä olen, en minä voi sinua elättää; mene pois,
muuten meidät molemmat hukka perii." -- "Ajat siis vanhan ystäväsi
ulos viluun ja pimeyteen ja vihollisten käsiin! Oho! veli-kulta,
minusta et kuitenkaan pääse niin helposti!" -- "Ystävä!" ärjähti
Sakeri, "sehän olisi ystävyyttä. Minä, heikko ihminen, luotin sinuun
niinkuin enkeliin, kun olit muka oikea ystäväni, ja sinä saatoit
minut turmelukseen ja, jos ei Jumalan armo olisi auttanut minua,
olisit vietellyt minua rikokseenkin." -- "Vanha kettu, tuo Sakeri!"
sanoi Vilho ilkkuen, "perkeleen oma hän on, ja kuitenkin tinkii
Jumalan kanssa. Muistatko, kuinka teit itsesi lunta valkeammaksi ja
minut nokea mustemmaksi tuossa vanhassa rahajutussamme, joka loppui
niin onnettomasti minulle, vaikka sinä siitä pääsit eheänä?" --
"Vieläkö muistutat minua siitä?" -- Sakeri vapisi pelosta ja vihasta
-- "en tiennyt seteleitä vääriksi. Sinä petit minua hirmuisesti,
pirullisesti -- syytön minä olin ja olen vieläkin." -- "No, älkäämme
riidelkö, kyllä sinä vielä itsesi taivaaseen valehtelet." -- Vilho
nauroi taas verikoiran äänellä -- "olkaamme ystäviä." -- "Etkö siis
mene?" -- "En toki, lapsi-kulta." -- "Ilmoitan nimismiehelle sinun
olevan täällä." -- "Uskaltaisitko?" Vilho murisi vihaisesti; hän
näkyi olevan valmis repimään Sakerin palasiksi. Tämä säikähtyi eikä
tohtinut vastata. Toinen hillitsi pian vihan ja oli hänkin puhumatta.

Hetken perästä sanoi Sakeri: "parasta lienee kuitenkin itsesi
tähden, että menet pois. Köyhä mies minä olen, melkein kerjäläinen.
Tuskin on leipää itselleni, eikä palaakaan jää sinulle." -- "Itse
hankin ruokani, hankin vielä sinullekin." -- Sakeri ei ollut
tätä kuulevinaan, vaan huokasi ainoastaan: "perin köyhä mies,
valmis tarttumaan kerjäläissauvaan." -- "Kuules Sakeri, jos
täyttäisin elämäsi ainoan halun, jos tuossa tuokiossa tekisin
sinut rikkaammaksi, kuin mitä unessakaan olisit voinut toivoa,
etkö silloinkaan pelastaisi minua?" -- Sakeri väänteli itseänsä
tuolilla, hänen silmänsä loistivat halukkaasti, mutta hän luuli
Vilhon tarjouksen paulaksi eikä vastannut. -- "En -- valehtele, voit
minua uskoa. Jos pidät minua piilossa muutamia kuukausia, niin annan
sinulle monta vertaa enemmän rahaa kuin mitä on raha-arkussasikaan,
missä hyvänsä se lieneekin", -- Sakeri huokasi surkeasti ja
vakuutti olevansa kurja kerjäläinen -- "tahdotko?" -- Sakeri tuli
yhä levottomammaksi. "Missä ne ovat? Näytäppäs rahasi!" sanoi hän
viimein. -- "Metsässä." -- "Loruja! Valhetta! Hupsu minä, joka
vielä kuuntelen sinua! Pois! Pois!" Sakeri oli tuskassa; hän oli
epäilevinään Vilhon sanoja, mutta tuo puhe rahasta oli kuitenkin
ajanut hien hänen otsaansa ja pannut hänen jäsenensä vapisemaan
niinkuin kuumetautisen. -- "No! Tapahtukoon tahtosi! Ajat minut
surman suuhun. Istukoon köyhyys permannollesi ja kirous ovesi
kynnykselle!" -- Vilho oli menemäisillään, mutta Sakeri huusi häntä
takaisin. "Voitko valalla sanasi todistaa?" -- "Itse saat nähdä,
olenko puhunut totta. Jos en ole, niin saat potkia minut navetan
tunkioon lehmien tallattavaksi." -- "Rahasi ovat siis piilossa,
metsässä", sanoi Sakeri hetken mietittyään. -- "Niin lienee asian
laita." -- "Kenties olet varast..." -- Vilho katkaisi hänen puheensa:
"Älä sinä ole milläsikään siitä. Löysin aarnihaudan." -- "Ei se valhe
huvita." -- "Valheko? Etkö muista minun syntyneen uuden vuoden yönä,
etkö muista minun silmäni näkevän haltioiden salaista työtä siinä,
missä te, tavalliset ihmiset, näette vain puita ja kiviä, minun
korvani kuulevan luonnottarien puheita ja lauluja, missä te kuulette
vain tuulen huminan taikka kosken kohinan?"

Sakeri oli taikauskoinen, niinkuin kaikki ihmiset, jotka paljon
elävät yksinään. Hän muisti, kuinka kotiseuduilla Vilhoa oli luultu
noituriksi; hän ajatteli, kuinka monta kummallista seikkaa hän
ennen oli ystävässään huomannut. Hän ei siis asiata epäillyt. Koko
hänen elämänsä harrastuksena, koko elämänsä unelmana oli ollut
rikastuminen; nyt onnetar antoi hänelle parahimman tilaisuuden
siihen; hän halukkaasti turvasi tähän sattumukseen eikä tohtinut
ajatellakaan, oliko se täyttävä hänen toiveensa, vai oliko se vain
pettävän kangastuksen kaltainen. Tuokiossa kaikki hänen entiset
epäilyksensä olivat kadonneet; unohdettu oli pelko ja viha Vilhoa
kohtaan, rahanhimo oli kokonaan valloittanut hänen sydämmensä ja
siitä karkoittanut kaikki muut tunteet. Hän jo mielessänsä kuvitteli
että aarre ehkä varastettaisiin ja kysyi hädissänsä: "No, missä se
on -- eikö jo mennä sitä haudasta ottamaan?" -- Vilho oli hirveällä
mielihyvällä huomannut, kuinka Sakerin kasvoilla viha, levottomuus,
taikauskoinen pelko, himo ja hätäisyys olivat seuranneet toisiansa.
Voitto oli nyt hänen ja hän riemuitsi. -- "Missä se aarnihauta on?"
-- "Sen saat huomenna tietää", sanoi hän pilkallisesti, "tänä yönä
olen väsynyt kuin koira enkä käy tässä rajuilmassa askeltakaan."
-- "Mutta huomenna se kenties on turhaa! Kyllä, kyllä muut jo
tänä yönä sen löytävät -- kenties se onkin jo löydetty", valitti
Sakeri. -- "Ei hätää; ainoastaan minun silmäni löytävät paikan,
minun vallassani on aarnion haltija, surma kohtaisi kaikkia, jotka
ilman minua tahtoisivat astua sen salaiseen piiriin." -- "Mutta
missä se on?" kysyi Sakeri taas. -- "Katajamäen takana, missä tuo
avara neva alkaa; kun pakenin Turusta, päätin sinua etsiä; maita
mantereita olen kuukausia kuljeskellut, ennenkuin sain tiedon
asunnostasi. Astuin korpia ja saloja, hiivin polkuja ja uria, enkä
tohtinut näyttää itseäni maantiellä enkä ihmisissä. Menneenä yönä
tulin tähän pitäjään. Kävin nevamaan laitaa ja tunsin ruumiissani
hirmuisen kylmyyden; en ollut syönyt kahteen päivään ja luulin jo
viimeisen hetkeni tulleen. Yht'äkkiä havaitsin kummallisen valon
kaukaa loistavan. Se oli ihan kuin maanalaisen tulen heijastus, mutta
niin selvä ja kirkas, että saatoin nähdä pienimmätkin kappaleet
sen ympärillä. Valon yläpuolella oudot, mustat haamut pyörivät ja
tanssivat hämärässä. Nyt tiesin onneni tulleen. Unohdin nälkäni ja
väsymykseni, hiivin hiljaa maata myöten, sillä tiesin että, jos
haltijat olisivat minut havainneet, koko valkea olisi hävinnyt eikä
aarnihautaa siis löydetty. Onnistuin kuin onnistuinkin päästä valkean
likelle; heitin yht'äkkiä veitseni hautaan ja huusin mahtavia sanoja.
Samassa valkea sammui; syvä, valittava huokaus nousi haudasta ja
siitä kohosi äärettömän pitkä, hirmuinen, musta..." Vilho vaikeni
yht'äkkiä. -- "Oliko se, oliko se...?" kysyi Sakeri kauhistuen. --
Vilho katsoi Sakerin kauhistusta hirmuisella mielihyvällä. "Mitä
se sinuun koskee, kuka se oli? Taitaakin olla parasta, ett'et ole
siitä tietävinäsi", sanoi Vilho nauraen, "loppu oli kuitenkin, että,
kun katsoin hautaan, se oli kolikoita ja seteleitä täynnä. Sinä saat
nyt toisen puolen ja toinen jää minulle. Kristillisesti jaettu --
eikö niin?" -- "Nämä rahat ovat siis pahojen henkien antamia?" kysyi
Sakeri. -- "Mitä vielä! Ota, kun saat, äläkä kysy." -- "Sinä saat
kaikesta vastata omalla sielullasi, viaton minä olen." -- "No, se on
tietty" -- Vilho nauroi taas ilkeästi, verikoiran tavalla, -- "viaton
sinä olet."

Sakeri vaipui tuskalliseen miettimiseen. Hänen omatuntonsa alkoi
tehdä muistutuksia, mutta rahanhimo pakotti sen pian vaikenemaan.
Hänen sydämmensä pohjassa oli kuitenkin jokin epätietoinen, hämärä
tunto valveella, joka välistä synnytti hänen mielessänsä synkkiä
aavistuksia.

Ulkona rajuilma alkoi tyyntyä tyyntymistään, ja muutamien tuntien
kuluttua koko luonto nukkui levollisena; kamarissa oli Vilho
vähitellen vaipunut sikeään uneen, sieltä ei kuulunut muuta kuin
kärisevää kuorsaamista. Sakeri istui vielä valkean ääressä eikä
havainnut että se jo oli kokonaan sammunut. Hänestä tuntui niin
kuin hän kävisi unessa; silmät olivat auki, aistit olivat selvät;
mutta kummallinen tuumainen tunto kangistutti hänen jäseniänsä
ja sekoitti hänen ajatuksiaan. Tuo mennyt aika, jota hän pelkäsi
ja kammosi, jonka tähden hän oli kodistansa paennut ja josta hän
toivoi iäksi päiväksi päässeensä irti -- tuo mennyt aika oli nyt
yht'äkkiä häneen iskenyt, tavannut hänet varustumattomana ja taas
tehnyt hänet orjakseen. Entinen elämä kuvastui hänen sieluunsa;
hän näki itsensä köyhänä orpolapsena, kurjana kerjäläispoikana,
jota kaikki ihmiset vainosivat ja löivät; hän muisti, kuinka kaikki
tytöt olivat pilkanneet häntä hänen rumuutensa tähden, kuinka kaikki
pojat olivat häntä pahoin pidelleet hänen heikkoutensa tähden;
hän muisti, kuinka kaikki ihmiset olivat polkeneet, sortaneet,
raadelleet poika-paran lämmintä sydäntä, kunnes se viimein muuttui
kovaksi kuin kivi. Sitten hän näki itsensä nuorukaisena; hän palveli
puotipoikana pienessä kaupungissa; nytkin hän sai kärsiä paljon,
mutta onnellinen tuo aika kuitenkin oli, sillä hän rakasti, rakasti
kaikesta sydämmestään kauppamiehen tytärtä. Mutta hän oli köyhä, ja
Hilman isä vastasi pilkalla hänen tarjoukseensa. Nyt hänen ainoana
harrastuksenaan, hänen ainoana halutyönään oli rahan kokoaminen;
ensin hän teki sitä saadaksensa Hilman, mutta sitten hän tottui
rahanhimoon niin, että se kokonaan valloitti hänen sydämmensä.
Kaksitoista vuotta hän oli ahkerasti tehnyt työtä, kun kauppias
teki konkursin; kaikki hänen säästövaransa hukkuivat siihen, ja
Hilman täytyi isänsä pelastamiseksi mennä toisen kanssa naimisiin.
Sakeri joutui äärettömään epätoivoon, kaikki siteet hänen ja
ihmiskunnan välillä olivat nyt katkenneet. Raha oli ennen ollut
tarve hänen sydämmellensä, nyt hän teki sen Jumalaksensa. Silloin
hän tuli Vilhon tuttavuuteen. Vilho oli rikkaan miehen poika, mutta
oli jo nuorena hurjamaisen elämänsä tähden joutunut köyhäksi ja
ylenkatseen alaiseksi. Nyt hän oli hevoskauppias. Niin eriluonteiset
kuin olivatkin, tulivat Sakeri ja Vilho ystäviksi. Vilho valloitti
ja hallitsi rohkealla, vahvalla, viekkaalla luonnollaan kokonansa
Sakerin arkaa, ahdasta, heikkoa luonnetta. Sakeri pelkäsi ja
vihasikin välistä ystäväänsä, mutta luotti kuitenkin umpisilmin hänen
toimeliaisuuteensa ja älyynsä. Vilho houkutteli Sakeria kaikenlaisiin
arveluttaviin yrityksiin; tämä rupesi koronkiskuriksi maaseudulla.
Mutta ikäänkuin salainen kirous seurasi heidän toimiansa; Sakeri oli
tarkka itaruuteen asti itseänsä kohtaan, itara kovuuteen asti muita
kohtaan, eikä kuitenkaan tullut rikkaaksi. Viimein Vilho todistettiin
syylliseksi suureen setelien väärennykseen; hän tuomittiin
kaksitoista-vuotiseen vankeuteen. Sakeria luultiin osalliseksi
tähän rikokseen, mutta kun ei siihen saatu todistuksia, niin oikeus
julisti hänet syyttömäksi. Silloin Sakerin silmät aukenivat hirveällä
tavalla. Hän näki, kuinka ihmiset kammosivat ja ylenkatsoivat häntä,
kuinka hänen pyrintönsä olivat olleet turhat; hän kiroili entistä
elämäänsä, pakeni pois kotiseudultansa ja kätkeytyi yksinäisyyteen,
kaukaiseen erämaahan, missä ihmiset tuskin tunsivat häntä
nimeltäkään. Kaksitoista vuotta hän näin oli elänyt itsekseen, eikä
hänen entisestä elämästään ollut vähintäkään huhua tänne kajahtanut;
hän luuli nyt olevansa kokonaan vilpitön ja puhdas, kävi kirkossa,
rukoili Jumalaa, mutta hänen sydämmessään rahan perkele kuitenkin
asui eikä antanut hänen sielullensa rauhaa. Ja nyt -- nyt oli Vilho
tullut; entinen elämä oli niinkuin ukonnuoli iskenyt häneen; hän oli
taistelematta, melkein tinkimättä kukistunut.

Kun yö valkeni ja Vilho heräsi, istui Sakeri yhä vielä sammuneen
valkean ääressä; hän ei ollut kertaakaan liikahtanut tuoliltaan eikä
minuuttiakaan nukkunut. Illalla menivät Sakeri ja Vilho ottamaan
rahat aarnihaudasta Katajamäen takaa, suuren nevan laidasta. He
löysivät enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa sekä seteleinä
että hopearahoina. Kun Sakeri tarttui ensimäiseen kolikkoon, huusi
ääni hänen sisässään: "älä ota, se on saatanan kultaa!" Sakeri ei
totellut tuota ääntä.

Samaan aikaan kerrottiin kaikissa sanomalehdissä kamalasta
rikoksesta, joka muutama viikko sitten oli tapahtunut. Posti
oli ryöstetty maantiellä. Sekä postinkuljettaja että kyytimies
oli löydetty murhattuna. Postilaukussa oli ollut enemmän kuin
kaksikymmentä tuhatta ruplaa. -- Sakeri ei milloinkaan lukenut
sanomalehtiä.

Kaksi kuukautta oli kulunut tuosta päivästä, jolloin Sakeri
joutui aarnion omistajaksi. Luonto oli riehunut kylläkseen syksyn
rajutuulten temmellyksessä ja nukkunut sikeään kuolemannäköiseen
talviuneen lumipeitteen alle. Yhä pidemmiksi iltapuhteet olivat
tulleet, päivät yhä lyhyemmiksi. Tuskin viikkoakaan oli enään
jouluun, tuohon ilon ja pienokaisten juhlaan, jolloin koko
maailma taas tulee viattomaksi lapseksi sen muistoksi, että itse
Jumalakin samana yönä oli ollut turvaton pieni lapsi. Mutta sitä
Sakeri ei enään muistanut; hän oli unohtanut kaikki muut tunteet
paitsi pelon. Sydämmensä oli kokonaan muuttanut rinnasta tuohon
arkkuun laattialuukun alle, jossa aarre nyt oli piilossa muiden
rahojen vieressä. Hän tuskin tohti lähteä sängystä, joka peitti
laattialuukun, ja lähti kuitenkin niinkuin rauhattomuuden ruoskan
ajamana. Kun hänen joskus täytyi käydä kylässä välttämättömiä
tarpeita ostamassa, niin hän melkein juoksi päästäksensä kotiin niin
pian kuin mahdollista, ja seisahtui taas levottomana, peläten että
hänen kiireensä herättäisi ihmisissä epäluuloa. Vielä enemmän kuin
ennen hän nyt kammosi ihmisiä, luullen jokaista joko varkaaksi taikka
syyttäjäksi. Kerran hän oli käynyt kirkossakin, mutta ei sielläkään
aarnihaudan kamalat unelmat jättäneet häntä; seurakunnan juhlallinen
laulu oli hänestä kuin rahakolikkojen helinää, virsikirjan lehdet
kuin kirjavia seteleitä, ja kultakalkki papin kädessä pani hänen
jäsenensä vapisemaan. Levottomat olivat hänen päivänsä, vielä
levottomammat hänen yönsä. Joka toinen minuutti hän vavahti, heräsi
unestaan ja hankki varmuutta siitä, ett'ei mitään melua kuulunut, ja
kuunteli sitten peloissaan yön hiljaisuudessa, sydämmen ja ohimoiden
tykyttäissä. Mutta kaikki oli rauhallista; tähdet sinertävällä
taivaalla kulkivat ääneti rataansa, metsän kuuset ja hongat nukkuivat
äänettöminä, järven aallotkin ääneti lepäsivät jään kylmissä
kahleissa. Sakeri huokasi silloin tyytyväisenä ja vaipui taas uneen.
Mutta turhaan. Rahat vainosivat häntä silloinkin. Välistä hänestä
tuntui kuin aurinko ja kuu olisivat sammuneet ja tähdetön, kylmä,
kolkko yö hallitsisi koko maailmaa, mutta taivaasta satoi loistavia,
kiiltäviä kultarahoja, jotka putosivat hänen rinnoillensa ja toivat
siihen sanomattoman tuskan, ja nämä rahat olivat polttavaa tulta.
Välistä taas hän unessa oli juoksevinaan hirmuista, mahdottoman
suurta kultakäärmettä pakoon, jonka ahnaat silmät ja kieli tavottivat
häntä kiinni; hän juoksi kaikin voimin, mutta ei päässyt askeltakaan
eteenpäin: kultakahleet sitoivat hänen jalkansa maahan; hän tahtoi
huutaa, mutta käärme kietoi kultakiemuransa hänen kaulansa ympäri;
hän tahtoi itkeä, mutta hänen silmistänsä valui ainoastaan sulanutta
kultaa. Kovimmasta tuskastaan hän tavallisesti taas heräsi, mutta
samaan rauhattomuuteen kuin ennenkin.

Sakerin rauhattomuuteen eivät yksin rahat olleet syynä, vaan myös
Vilhokin. Tuvan vinnillä oli pieni kamari, jossa ei kukaan ennen
ollut asunut. Siellä hän oli piilossa päivällä; illaksi hän tuli
alas Sakerin kamariin ja istui siellä puoleen yöhön paloviinaa
juomassa, vaikka Sakeri usein tuskaantuneena oli sen kieltänyt.
Vilho oli kokonaan villiintynyt niinä vuosina, jolloin Sakeri ei
ollut häntä nähnyt; mutta hänen voimakas luontonsa vielä nytkin
ihmetytti Sakeria, vaikka vanhan toverin kieli, käytös ja tavat häntä
myöskin kauhistuttivat. Tuo yksinäinen, salainen, melskeetön elämä
Sakerin vinnillä oli tietysti sangen ikävää Vilhon mielestä. Hän
joi paloviinaa voidakseen nukkua, ja nukkui voidakseen taas juoda
paloviinaa; pitkältä aika kuitenkin tuntui. Usein hän kiroili ja
vannoi, ettei viitsisi viipyä päivääkään enää tuossa pöllönpesässä,
mutta nähdessään Sakerin silmäin silloin loistavan ilosta, hän
muutti päätöksensä ja jäi. Salaisella, hirmuisella pilkalla hän
näkyi kiihoittavan Sakerin taikauskoista mielikuvitusta; yöllä,
heikon, kummallisen valon tuikkiessa sammuvasta takkatulesta ja
pärevalkeasta, Vilho kertoili kamalia aave- ja rikos-juttujaan.
Ihmisen uurastamiset ja pyrkimiset ovat aivan joutavia ja turhia;
oudot, kummituksen-kaltaiset vallat vievät häntä sekä hyvyyteen
että rikokseen, sekä rikkauteen että kurjuuteen -- se oli ainaisena
perusajatuksena Vilhon jutuissa. Ja usein kun Sakeri ahmivalla
kauhistuksella ja hengittämättä odotti kamalain arvoitusten
selittävää loppua, Vilho yht'äkkiä katkaisi juttunsa, vaikeni, katsoa
tuijotteli Sakeria silmiin ja purskahti ilkeään nauruun. Jos Sakeri
silloin kysyi hänen naurunsa syytä, niin Vilho ei vastannut, vaan
nauroi vielä julmemmin. Sakerin aivot pyörivät päässä, ja hänestä
tuntui kuin outo, aaveenkaltainen, kamala henki olisi häntä hallinnut.

Kuta enemmän aikaa kului, sitä ikävämmältä Vilhosta olo
Sakerin tuvassa tuntui. Vilho alkoi vähitellen heittää entisen
varovaisuutensa, hän kävi metsässä lintuja ampumassa, ja vaikka hän
välttikin asuttuja paikkoja, niin Sakeri tietysti kuitenkin oli
kovassa tuskassa, ett'ei häntä nähtäisi. Lepyttääkseen rajuluontoista
toveriansa ja pysyttääkseen häntä kotona, Sakerin täytyi alinomaa
ostaa paloviinaa, mikä tuhlaus usein tuntui hänelle varsin vaikealta.
Eräänä iltana hän taaskin astui raskain askelin kylään Vilholle
uutta tavaraa hankkimaan. Ajatukset olivat yhtä raskaat kuin
askeleetkin, mieli yhtä synkkä kuin katsekin. Maakauppiaan tupa
oli täynnä ihmisiä. Kun Sakeri astui sisään, niin melu ja äänen
solina taukosi, ja kaikki vaikenivat. Sakeri pelkäsi, että ihmiset
olivat saanee tiedon hänen salaisista rikkauksistaan ja teeskenteli
tuttavillensa ystävällisyyttä tutkiakseen, kuinka pitkälle heidän
epäluulonsa meni. Hän pettyi; hänen aavemainen ulkonäkönsä ja
hiljainen äkillinen ilmestymisensä, se vain oli säikäyttänyt ihmiset
äänettömiksi. Vähitellen entinen vilkas puhelu alkoi uudestaan.
Rahin syrjällä istui pieni kerjäläistyttö, jota koko keskustelu
näkyi tarkoittavan, johon kaikkien huomio oli kääntynyt. Hän oli
noin yhdentoista vuotinen, laiha ja hiljainen; hän ei ollut kaunis,
ei edes somakaan; tukka oli ihan valkoinen, posket kalpeat, hartiat
litistyneet ja jalat möhkeät. Mutta jos katsoi hänen suuren suuriin,
harmaisin silmiinsä, joissa oli niin puhdas, niin hellä, niin
surullinen ilme, jos katsoi hänen hienoja, vaaleita suupieliään,
joita hän aina puristi sisäänpäin ja jotka aina vähän vapisivat,
niin niissä ilmaantuva nöyrä, kärsiväinen, harras mieli tunkeutui
sydämmeen ja herätti ystävällistä sääliväisyyttä. Hän vastasi ujosti
ja ikäänkuin vaikeasti voivotteleville akoille, jotka seisoivat
hänen ympärillänsä. Tytön kertomus näytti olevan yleisesti tunnettu
asia; sillä akat lisäsivät joka sanaan vaikeroitsevia huokauksia
ja selittäviä viittauksia. Sakeri, jolle koko juttu oli ihan outo,
kysyi kauppamieheltä, ostettuaan viinansa, mistä oli puhe. Eräs
terävä-nokkainen akka, jonka kieli jo kauan oli syhynyt, ryntäsi
heti Sakerille asiaa selittämään. Tyttö-parka oli, näet, tuon
kyytimiehen ainoa lapsi, joka surmattiin kaksi kuukautta sitten.
Eipä Sakeri siitä tullut hullua hurskaammaksi. Akka katseli Sakerin
tietämättömyyttä armeliaalla ylenkatseella ja kertoili että
naapuripitäjässä posti oli ryöstetty ja postinkuljettaja surmattu
surkealla tavalla; samalla oli enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta
ruplaa varastettu, niinkuin kaikki kristityt ihmiset tiesivät, vaikka
akka luuli summaa vielä isommaksi. Sakeri kyseli, oliko rosvoja saatu
kiinni; hänen mielessään haamoitti jo pahoja aavistuksia, vaikk'ei
hän voinut selittää minkätähden. Akka sanoi että ei oltu, mutta
toivoi Jumalan oikeuden saattavan semmoiset konnat korkean esivallan
kouriin. Levottomana Sakeri kysyi, eikö ketään epäilty murhaajaksi.
"Totta kaiketi", vastasi akka, "lähimmässä keskievaritalossa oli
samana päivänä, jolloin murha tehtiin, nähty eräs mies, joka akan
ja kaikkien ymmärtäväisten mielestä ihka selvästi oli pahantekijä.
Se oli ollut vieras, kookas, mustaverinen, parrakas mies, jota ei
kukaan tuntenut ja joka oli näyttänyt kovin rosvomaiselta." Akka
lisäsi kaikenlaisia merkittäviä pikkuseikkoja. Sakerin koko ruumista
värisytti jäädyttävä kauhistus, joka tuntui ytimiin ja munaskuihin
asti. Se oli ilmetty Vilho, Vilho valhepartoinensa; rahasumma oli
yhtä suuri kuin se, joka oli löydetty aarnihaudasta, vieläpä aikakin
sama, jolloin Vilho oli ilmaantunut näille seuduille. -- Kamala näky
aukeni Sakerin silmien eteen. Hän tuskin voi hengittää. Hänestä tuntui
kuin tuon orvon kerjäläislapsen surkea, rukoileva katse olisi häntä
tarkastanut ja häntä syyttänyt ja hänen rikoksensa paljastanut. Hän
töytäisi äkkiä ovesta ulos.

Tultuansa kotiin Sakeri kysyi kaikki Vilholta; tämä ensin vähän
hämmästyi, mutta purskahti sitten tuohon tunnettuun ilkeään nauruun,
joka nyt kuitenkin soi enemmän teeskennellyltä kuin tavallisesti.
Kun Sakeri yhä ahdisti häntä, milloin rukoillen, milloin kiroillen,
ei Vilho kuitenkaan vastannut mitään; hän alkoi vain laulaa hyräillä
erästä irstaista rekilaulua. Asia oli siis selvä, hirmuisen selvä.
Toisen kerran elämässään Sakeri siis tavallansa oli ottanut osaa
rikokseen, jonka toinen oli tehnyt. Hän vaipui kylmänä tuolille;
hänen silmänsä sammuivat, laihat posket riippuivat hermottomina; hän
tunsi olevansa kirottu. Vilho, nähdessään Sakerin tuskan, muutti
menetystapaansa. Hän kävi yht'äkkiä totiseksi, vannoi olevansa syytön
ja puolusti asiaansa taitavasti ja viekkaasti. Hän ei ollut muka
käynytkään naapuri-pitäjässä, oli päinvastoin tullut ihan toisaalta
päin. Sakeri oli uskovinaan häntä, mutta ei vastannut mitään.
Molemmat istuivat ääneti. Heidän erotessaan näkyi selvästi, että
jokin päätös oli syntynyt kummankin povessa.

Sisällinen ääni Sakerin rinnassa todisti Vilhon syylliseksi, vaikka
tämä kuinka jyrkästi tahansa vannoisi olevansa viaton. Sakeri
päätti sentähden kokonansa luopua hirmuisesta toveristaan, erottaa
aarnihaudasta löytyneet rahat omistaan ja huomispäivänä ilmoittaa
kaikki nimismiehelle. Vilhon mentyä piilopaikkaansa vinnille,
Sakeri vakavasti ryhtyi toimeen. Syvä huokaus hänen rinnastansa
todisti, ett'ei tämä työ ollut ihan huvittavimpia. Tuttu arkku
oli pian avattu, seteli-pakat pian luettu ja hopeakolikot pian
pantu suuriin kasoihin. Jo olivat toisella puolella aarnihaudan
mahtavat antimet ja toisella puolella Sakerin omat rahat. Mutta
kuinka vähäpätöisiltä, kuinka niukoilta ja laihoilta nämä näyttivät
edellisten rinnalla! Sakerin päätös jo alkoi horjua. Mielensä oli
niin kiintynyt näihin rikkauksiin, hän oli ne tuhannesti lukenut ja
niitä katsellut ja ihaillut, hän tunsi joka setelin, joka kolikon eri
muodon, niinkuin ne olisivat olleet vanhat tutut -- ja nyt niistä
erota näin yht'äkkiä, näin odottamatta -- oliko se mahdollista?
Viivytelläkseen asiaa hän oli ollut erehtyvinään laskussa ja
rupesi lukemaan aarnihaudan rahoja uudestaan. Hänestä tuntui ihan
kuin setelit kiertyisivät hänen sormiinsa, ihan kuin hopearahojen
kotkat saisivat hengen, kohottaisivat kaksoispäitänsä metallista ja
tuijottaisivat häneen välkkyvin silmin. Hänen ajatuksensa lensivät
niinkuin ammutut linnut avaruuteen, milloin tuskallisessa toivossa
pyrkien eteenpäin, milloin vielä tuskallisemmassa epätoivossa vaipuen
maahan. Rikoksen verinen muisto, joka oli aarteeseen yhdistynyt,
haihtui haihtumistaan; Sakeri tunsi vain katkeraa katkerammin, että
kova onni tahtoi temmata häneltä sen ainoan, mihin hän oli mielensä
kiinnittänyt. Miksi häneltä, miksi juuri häneltä? Muilla ihmisillä
oli vanhemmat, lapset, vaimo, koti, ilo, into, suru, lempi, viha
-- Sakerilla oli ainoastaan rahansa. Setelit eivät olleet muuta
kuin kylmää metallia -- mutta ne olivat ainakin jotain, jota Sakeri
saattoi rakastaa ja joka yhdisti hänet maailmaan. Ja niistäkö nyt
oli eroaminen? Mitä se häneen koski, vaikka Vilho olisikin hankkinut
aarteen rikollisella tavalla; ei hän kuitenkaan ollut siitä tietänyt;
nyt rahat olivat hänelle annetut ja siis hänen omansa. Viimeistä
ratkaisevaa päätöstä oli Sakerin kuitenkin vaikea tehdä. Hän jätti
sen huomiseksi.

Mutta toinen päivä tuli ja vielä toinenkin, eikä Sakeri voinut tehdä
ratkaisevaa päätöstä. Kuta enemmän aikaa kului, sitä mahdottomammalta
hänestä tuntui mennä nimismiehen luo. Vilho oli hiljainen ja
ystävällinen; hän päivällä tuhannesti vakuutti kaikki, mitä Sakeri
oli kysynyt, turhaksi ja loukkaavaksikin epäluuloksi; kerran hän oli
itkevinään sitä, ett'ei Sakeri kokonaan uskonut ystäväänsä. Sakeri
ei enää syyttänyt häntä, vältti vain taitavasti kaikkia selityksiä.
Välistä Vilho jyrkillä vakuutuksillaan tiesikin vallan hämmentää
Sakerin mielen, vaikka tämän sydämmeen juurtunut epäluulo aina palasi
uudestaan. Muuten Vilho ei ollut paljo Sakerin seurassa; hän joko
kuljeskeli metsässä taikka istui piilokamarissaan vinnillä, juoden
paloviinaa, kunnes joutui humalaan. Pian Sakerin viimeiset tuomiset
oli juotu; tämän täytyi taas hankkia uutta. Sakeri teki sen varsin
vastahakoisesti; sillä hän tiesi ihmisten paljon hoeskelevan hänen
alituisesta paloviinan ostostaan. Mutta ei auttanut. Vilho rukoili ja
kiroili, nauroi ja itki; Sakerin täytyi totella.

Oli silloin juuri vuoden suuri, suloinen juhla-ilta, jouluaatto.
Mutta sen Sakeri oli unohtanut. Tuon sunnuntain jälkeen, jolloin
hän viimeksi oli käynyt kirkossa, hän ei kertaakaan ollut
huomannut, oliko arkipäivä vaiko pyhä; maailman kuohuva virta oli
juossut eteenpäin häneen ollenkaan koskematta. Vasta kylässä hän
siivotuista huoneista ja lasten iloisista silmistä, lattia-oljista ja
pöytävehnäisistä huomasi, että työn lyhyin päivä ja levon pisin ilta
oli tullut. Sakerin paatuneessa sydämmessä lapsuuden muistot hetkeksi
heräsivät, hänen kuullessaan joulua mainittavan; mihin ikänä hän
katsoi, näki hän ystävällisyyttä ja iloa; niin oli aina ollut hänen
lapsuudessaankin. Mutta silloin hän, vaikka oli köyhä kerjäläispoika,
aina jouluaattona sai osakseen seuraa ja lempeyttä; nyt hän, vaikka
oli rikas, eli surullisessa, kolkossa, kylmässä yksinäisyydessä. "Oma
syy!" sanoivat lapsuuden muistot -- "joutavia!" ärähti ymmärrys. Hän
pudisti äkeästi kaikki muistot mielestänsä, niinkuin olisi lunta
päältänsä ravistellut, osti viinaa ja läksi kotiin.

Sakerin tullessa kotiin, Vilho nukkui sikeästi taikka oikeammin --
oli sikeästi nukkuvinaan. Sakerin omatunto arveli, että semmoisena
iltana joku virsi olisi paikallaan. Raamattua hän ei tohtinut lukea;
hän pelkäsi tapaavansa siitä noita mahtisanoja, jotka liian ankarasti
järisyttäisivät hänen muutenkin ylen levotonta sydäntänsä; mutta sitä
vastoin virren tasainen, juhlallinen nuotti kenties tuudittelisi
häntä rauhaan. Hän otti virsikirjan ja alkoi, mutta se ei tahtonut
käydä; ääni puuttui vähän päästä; virren hidas nuotti ei voinut
pidättää hänen levottomasti lentäviä ajatuksiansa; niinkuin tuonoin
kirkossa, rahat yht'äkkiä puikahtivat hänen mieleensä ja kolikkojen
helinä hämmensi hänen korvissansa virren juhlallisen äänen. Kun hän
näin oli laulanut puolentoista virttä, alituisesti taistellen omia
ajatuksiansa vastaan, huomasi hän mielensä mahdottomaksi hartauteen
ja pani surullisesti huoaten virsikirjan pois. Yksinäisyys tuntui
hänestä liian painostavalta, Vilho nukkui yhä -- hän tahtoi sentähden
katsella rakkaita rahojaan. Hän oli istunut tuvassa; hän riensi nyt
haluisesti sisäkamariin, jossa hänen arkkunsa oli. Hämmästyen hän
silloin havaitsi, ett'ei ollutkaan yksinään; ovella seisoi pieni
kerjäläistyttö hämärässä. Sakerin laulaessa virttä, oli tämä hiljaa
hiipinyt sisään, hänen huomaamattaan. Sakeri oli kova köyhiä ja
kerjäläisiä kohtaan, hän ei myöskään rakastanut lapsia. Hän murahti
sentähden jotenkin tylysti tytölle: "kuka on käskenyt sinut tänne?
Ei täällä ole tilaa kaikille kerjäläisille! En kärsi laiskureita ja
varkaita! Pois!" Tyttö-parka oli niin viluissaan, hän katsoi niin
rukoilevana lämmintä tupaa, hän tahtoi vain suojaa yöksi, pitkäksi,
kylmäksi joulukuun yöksi. Hän ei vastannut mitään; hän seisoi vain
hiljaisena, nöyränä, äänettömänä. Tämä harmitti Sakeria. "Mitä,
vieläkö norkkailet tässä?" huusi hän, ja ojensi kätensä ajaakseen
tyttö-paran ulos. Tämä vetäytyi säikähtyneenä pois; huivi liikahti
päästä, niin että kasvot tulivat näkyviin: kaksi suurta harmaata
silmää, kaksi kalpeata poskea, joihin surullisin, hellin nöyryys
loi omituisen suloisuuden -- Sakeri oli ennen hänet nähnyt, se
oli sen murhatun postinkuljettajan tytär, äskeinen kerjäläisorpo
maakauppiaan tuvassa. Tyttö painoi ristissä olevat laihat kätensä
kovasti rintaansa vasten; suuri kyynel valahti hänen silmistään ja
hukkui vapiseviin suupieliin; näytti siltä, kuin hän tahtoisi syvälle
itseensä sulkea kurjuutensa ja surunsa, ett'eivät ne ketäkään ihmistä
häiritsisi. Hiljaisena, kuin tuuleton yö, ja keveänä, kuin unelma,
tyttö jätti tuvan. Sakeri oli, tytön kasvot nähdessään, kääntynyt
takaisin häpeän ja omantunnon vaivaamana. Tuon pienen vieraan äänetön
nöyryys syytti häntä paljoa ankarammin, kuin mahtavimmat sanat
olisivat tehneet. Havaittuansa, että tyttö oli kadonnut, juoksi hän
kiireesti ulos ja huusi häntä takaisin, mutta turhaan. Ainoastaan
myrsky vastasi vanhuksen heikkoon ääneen.

Sakeri oli näinä viimeisinä aikoina niin tottunut tuskallisiin
tunteisiin, niin väsynyt ja riutunut, ettei ollut juuri millänsäkään,
vaikka havaitsi yrityksensä turhaksi. Ilta oli kolkko ja kylmä,
lähimpään ihmisasuntoon oli virstamääriä; mikä hirmuinen tila
viluiselle ja nälkäiselle tyttö-paralle! Ja tuo sama tyttö oli
joutunut kurjuuteen rikoksen kautta, johon hän tavallansa oli
ottanut osaa! -- No! ei auta, ja kun ei auta, jääköön sikseen --
arveli Sakeri. Saattaakseen ajatuksensa rattoisammalle tolalle,
Sakeri tahtoi täyttää toistaiseksi lykätyn päätöksensä ja käydä
arkkuansa katsomassa. Hän toivoi sillä tavalla ainakin hetkeksi
viihdyttävänsä ahdistavaa levottomuuttaan. Mutta nyt häntä kohtasi
näky, joka jäädytti hänen verensä ja saattoi hänet kamalasti
parahtamaan -- arkku oli murrettu auki ja aarre poissa. Sakerin
epäluulo ensin kohdistui Vilhoon, tuo kun oli ainoa, joka tiesi,
missä aarre oli. Vilho nukkui vielä, mutta, päästyänsä hereille, hän
varkaudesta joutui ankaraan vimmaan, kiroili ja itki, repi tukkaansa
ja vaatteitansa niin raivokkaasti, että Sakeri rupesi epäilemään.
Vilho sanoi päivällä käyneensä metsässä; siellä hän oli nähnyt kaksi
miestä tulevan Sakerin tuvalta päin, mutta ei tohtinut lähestyä
heitä; pelkäsi, näet, että ilmaisisi itsensä; nuo kenties olivat
aarteen varastaneet. Mutta keitä nuo miehet olivat, sitä Vilho ei
tiennyt; sanoi vain toisen olleen pitkän, toisen lyhyen. Sakeria
tarkkanäköisempi tarkastelija olisi pian havainnut Vilhon vimman
jotenkin teeskennellyksi ja hänen kertomuksensa vähän läksymäiseksi;
mutta hän ei havainnut mitään; hän soperteli vaan itsekseen ja puri
kynsiänsä, kunnes veri niistä purskahti. Viimein hän pyysi Vilhoa,
raamatun kautta, vannomaan sanansa todeksi. Sen Vilho tekikin. Ei
siis enää ollut epäilemistä -- turhaa oli kaikki, sekä rikos että
tuska; ryöstetty oli Sakerin sielun ainoa rikkaus ja rakkaus --
ja kuka oli sen tehnyt? Nimismiehelle asiaa ei sopinut ilmoittaa,
eikä Sakeri uskaltanut hiiskua siitä muillekaan kyläläisille. Mutta
mistä apua. Jollei varkaita pian saataisi kiinni, niin ne kaiketikin
olivat lähteneet pitäjästä pois. Eikä vähintäkään aavistusta ketä
ruveta epäilemään! Sakerin entinen horjuvaisuus oli hävinnyt, hän
oli päättänyt puolustaa omaisuuttansa ketä vastaan tahansa. Jos
hän vain tuntisi varkaat, niin hän vaikka tappelisi niiden kanssa
aarteestansa. Yht'äkkiä Vilho lakkasi kiroilemasta ja sanoi:
"Tietäisin yhden keinon, miten saisimme asiasta selkoa. Onhan nyt
jouluaatto, pyhä yö -- jos kyselisimme kirkonväkeä." Muulloin
tämä ehdotus olisi kauhistuttanut Sakeria, nyt hän kuunteli sitä
aivan kylmäverisenä. Sakerin taika-uskoinen mieli ei epäillyt
tämän keinon vievän hänen toiveittensa perille -- mutta kuolleiden
häiritseminen, eikö se olisi mitä hirmuisin synti? Vaikkapa olisikin!
sitä hän sitten voisi katua ja sovittaa, nyt oli pääasiana aarteen
löytäminen. Pian Sakerin päätös oli tehty. Mielellään hän olisi
ottanut Vilhon mukaansa, mutta voisivat tavata ihmisiä ja siitä voisi
olla vaara tarjona. Hän meni siis yksinään. Asian menon hän tunsi
jo lapsuudestaan. Pääkallo oli kaivettava kirkkomaasta, vietävä
koskeen ja pistettävä virran pyörteesen; sitten oli korkealla äänellä
kysyttävä, kuka rikoksen oli tehnyt. Kirkonväki, nuot mahtavat,
hirmuiset aaveet, seurasivat vietyä pääkalloa, ja heidän täytyi,
salaisen lumousvoiman pakotuksesta, vastata kysymyksiin; muuten
ruumis, jonka pääkallo oli, ei milloinkaan saisi rauhaa haudassaan.
Niin Sakeri sata kertaa oli lapsuudessaan kuullut vanhojen ämmäin
kertoilevan ja hän tunsikin monen, joka tällä tavalla oli saanut
tärkeitä tietoja.

Sakeri läksi kamalalle retkelle. Vaikk'ei iltaa vielä ollut paljon
kulunut, oli jo pilkko-pimeä; sillä taivas oli mustassa pilvessä
eikä tähden pilkettäkään päässyt tunkeutumaan paksun pilvipeitteen
lävitse. Ilma oli raikas ja kylmä ja aika ajoin puuskahtava
pohjatuuli pani kuusiston synkeästi humisemaan. Välistä joku
yksinäinen lumihöytäle harhaili ilmassa ja vaipui maahan, tuulen
siivillä väsyksiin lenneltyään. Sakeri riensi melkein juosten
eteenpäin; hiki otsalla ja avonainen takki todistivat, ett'ei hän
tiennyt mitään vilusta eikä tuulesta. Lyhty kädessä, hän astui tuttua
polkua kirkolle. Muutaman tunnin kuluttua hän oli matkansa perillä.
Aroin, hiljaisin askelin hän astui kuoleman yrttitarhaan; kiivaasta
juoksusta hengästyneenä hän istui likimäiselle hautakivelle.
Juhlalliselta, jalolta kaikki näytti pimeän, pyhän jouluyön varjossa.
Äärettömänä vanhan kirkon synkeä muoto kuvastui hänen silmissänsä,
ikäänkuin sen harja olisi taivasta kannattanut. Korkeat, alastomat
puut ojensivat pimeyteen lehdettömiä, pitkiä oksiansa, niin kuin
jättiläis-luurangot lihattomia käsivarsiansa. Aavemainen tunto
värvähytti Sakerin rintaa; hän ymmärsi joutuneensa piiriin, jossa
väkevinkin järki helposti voisi heikkountua. Kummituksen-tapainen,
juhlallinen henki vallitsi kaikkialla; Sakeri tiesi, että hautojen
haltiat, tuo mahtava, vaikka peljättävä kirkonväki, nyt katselivat
häntä ja että hän itsekin oli heidän kamalassa vallassaan. Hän
ryhtyi työhönsä. Lapiolla hän kaiveli maata, löytääkseen tarvittavan
pääkallon. Viimein semmoinen ilmestyi. Omituinen oli tunto, kun
hänen kätensä koskivat kylmiin luihin ja hän pisti sormensa tyhjään
silmäkuoppaan. Nyt vasta hänen hirmuisen työnsä koko kauhistus
selveni hänelle. Jumalattoman rahanhimonsa vallassa hän oli
saastuttanut pyhimmän paikan koko maailmassa, kuolleiden lepokammiot.
Hänestä tuntui kuin ilmassa olisi tuhansia suuria silmiä, jotka
katsoivat häneen ikäänkuin karkoittaakseen hänet pois; hänen
korvissansa kuului kuin kirkon kellot yht'äkkiä olisivat ruvenneet
soimaan niin selvästi ja kuitenkin niin aaveentapaisesti, niin
kaukaa. Niinkuin ukonnuolen ajamana Sakeri juoksi pois, pääkallo
kädessä. Hän tiesi nyt kirkonväen seuraavan häntä, hän kuuli heidän
sekavat, kaukaiset huutonsa, hän tunsi heidän kylmän henkensä välistä
koskevan hartioihinsa, hän ei tohtinut kääntyä, hän juoksi vain
eteenpäin. Välistä pistävä tunto hänen rinnassansa pakotti häntä
seisahtumaan, mutta hetken levättyänsä hän taas rupesi juoksemaan.
Jo lähestyi sydänyön tunti; yhä tiheämpänä pimeyden musta peite
kääriytyi maan ympärille, tuulikin oli mennyt levolle, jäykkä
liikkumaton pakkanen yksinänsä hallitsi. Valkea Sakerin lyhdyssä oli
vähän päästä sammunut, mutta hän sytytti sen aina uudestaan.

Viimein hän tuli koskelle. Se oli jotenkin väkevä virta, joka kahden
vuoren välitse juoksi laaksoon; siellä vesi ponnahti suurista
kivistä ilmaan ja syöksi pyörien vaahtoisiin putouksiin. Sakeri
astui rannasta ulkonevalle paadelle ja pisti pääkallon jääkylmään
veteen. Korkealla äänellä hän pyysi kallon haltialta ja kaikelta
kirkon mahtavalta väeltä vastausta kysymykseensä. Mutta liian heikot
olivat Sakerin kädet. Pian kosken kylmä vesi jäädytti hänen sormensa
voimattomiksi, hän tunsi pistävän polton niitä purevan, ja liukas
pääkallo luiskahti pyöriviin aaltoihin. Hämmästyneenä hän lyhtynsä
avulla tuijotteli veteen -- mutta turhaan. Viimein korkein pyörre
heitti pääkallon harjallensa. Sakeri näki sen irvistelevän hänelle,
ja hänestä oli kuin hän olisi kuullut Vilhon raakaa, hirmuista,
kamalaa naurua pääkallon huulettomasta suusta. Vielä silmänräpäys,
niin tämä oli kokonaan hävinnyt koskeen, eikä Sakerin etsivä silmä
enää voinut sitä nähdä. Mutta tuo hirmuinen pilkkanauru kaikui taas
kaikilta kulmilta. Sakeri tukki käsin korvansa, mutta turhaan,
nauru kuului kuitenkin; kosken pohjasta ikäänkuin kolikkojen kimeä
helinä helkkyi niin kiusaavana, niin ilkkuvana, niin pirullisena.
Tuo kultakäärme, jonka Sakeri niin usein oli nähnyt unissaan, nousi
aalloista välkkyvänä kiemurrellen; Sakeri näki sen, vaikka hän
hädissänsä ummisti silmänsä. Sakeri tunsi sen aarnihaudan haltiaksi,
rahanhimon kamalaksi enkeliksi, jota hän oli palvellut ja kumarrellut
koko elinaikansa. Käärmeen pää oli niin ihmeellisesti oikean käärmeen
pään näköinen, ja kuitenkin sillä oli ihan Sakerin kasvot. Pois,
pois! Taas hänen täytyi juosta, juosta niin kiireesti, kuin hengen
ahdistus salli. Ja jäljissänsä hän tiesi seuraavan kaksi hirmuista
toveria -- kultakäärmeen, jonka kultasuomut kamalasti ratisivat,
ja päättömän luurangon, jonka lihattomat luusolmut kalkahtelivat
toisiinsa. Toinen huusi: "sielusi on minun, anna mulle sydämmesi,
tahdon niellä sen", ja toinen: "anna minulle pääkallosi, varastit
omani, anna minulle ruumiisi asunnoksi, kun ajoit minut omasta
asunnostani, rauhallisesta haudastani". Sakeri tämän ymmärsi elämän
ja kuoleman taisteluksi; hänestä tuntui niin kuin hänen verensä
vähitellen muuttuisi polttavaksi tuleksi ja jäsenensä jääkylmäksi
metalliksi, niin kuin hänen polttavat aivonsa tahtoisivat syöstä
ulos hänen päästänsä. Ja tässä taistelussa hänellä ei ollut yhtäkään
asetta. Järki oli voimaton, ajatukset sekavat, tunteet raivokkaassa
riehunnassa. Mutta olipa yksi, yksi ase vielä, onnettomuuden ja
epätoivon viimeinen ja ainoa, ihmisheikkouden nöyrin ja kuitenkin
mahtavin ase -- rukous. Sakerin sydämmen sisimmäisestä pohjasta
harras innokas rukous nousi Jumalan puoleen, joka oli luvannut,
ett'ei sammuttaisi savuavaista kynttilänsydäntä; koko hänen olentonsa
heittäytyi hätähuudolla Jumalan armoistuimen juureen ja tarttui
taivaallisen laupeuden mantteliin. Sakeri kammosi ja kiroili
tekojansa, rietas itaruutensa iljetti häntä. Mutta ei yksikään
armon säde tunkeutunut hänen yöhönsä. Hänestä oli niinkuin hän
olisi heitettynä tyhjän, äänettömän, kylmän pimeyden ja kadotuksen
avaruuteen. Hän kuuli, kuinka kultakäärme avasi kitansa nielläkseen
hänet, hän tunsi luurangon tarttuvan hänen käteensä, hän näki vielä
kolmannen kamalan toverin, mielettömyyden kalpean hengen, lähestyvän
-- ja epätoivo oli jo häneltä temmata hänen viimeisen aseensa, mutta
sitä Sakeri ei sallinut. Hän rukoeli yhä nöyremmin, yhä palavammin
Jumalalta pelastavaa ihmettä; hän rukoeli avukseen lapsuutensa ja
viattomuutensa muistoja, hän rukoili rakasta Hilmaansa, joka nyt oli
enkelinä Jumalan taivaassa, ja tietämättään hän huusi: "Hilma! Hilma!"

Mutta kuule -- tuolta hongistosta joku vastasi hänelle, vieno parkuva
ääni huusi "Isä, isä!" Ihme oli tapahtunut -- armon säde tunkeunut
Sakerin yöhön. Lieneekö se enkeli, Jumalan lähettämä hänen avukseen?
Sakeri juoksi ääntä kohden. Ei -- se oli ihminen, pieni itkevä tyttö,
joka riemuiten ojensi kätensä hänelle ja huusi: "Isä! Isä! Rakas
isä, joka taivaasta tulet viemään Hilmaasi sinne! Oletko oikein
isäni?" Sakeri tunsi äänen -- se oli murhatun postinkuljettajan
tytär, tuo köyhä kerjäläistyttö, jonka hän oli ajanut yön viluun ja
pimeyteen. Ilokyynelin hän kiitti Jumalaa, joka oli tehnyt tämän
pelastavan ihmeen, antanut hänelle tämän viattoman ihmissydämmen,
siten karkoittaaksensa pois rikoksen ja kauhistuksen vainoavat
perkeleet. Hän painoi kiihkeästi tytön rintaansa vasten, kasteli
kuumilla katumuksen ja kiitollisuuden kyynelillä hänen kylmiä
poskiansa ja kääri huolellisesti takkinsa tytön ruumiin ympäri, joka
oli melkein kangistunut vilusta. Lapsi kiersi käsivartensa Sakerin
kaulaan ja nojasi päätänsä hänen olkapäähänsä. Siinä oli niin hyvä,
niin lämmin olla. Lapsi ei jaksanut enään käydä, Sakeri kantoi häntä.
Sakerista tuntui siltä, kuin se olisi ollut hänen omansa; se oli
hänen lapsensa, Jumalan armon antama, että hänellekin annettaisiin
katumuksen ja parannuksen tilaa. Kuinka suloinen pienen Hilman ääni
oli hopean kimeän, kovan kilinän suhteen, kuinka elävästi hänen
silmänsä välkkyivät kullan hengettömän kiillon rinnalla, kuinka
lämpimästi hänen sydämmensä sykki kylmään metalliin verrattuna!
-- Sakeri tunsi kirouksen hengen luopuvan, rauha ja ilo palasivat
hänen mieleensä. Hänen ajatuksensa ja tunteensa selvisivät, keveiksi
tulivat hänen aivonsa ja rintansa. Hän ei enään ollut yksinään
maailmassa, hän oli taisteluunsa pahoja himojansa vastaan saanut
pelastavan aseen -- lapsen hän oli saanut, kauniimman lahjan pyhänä
jouluyönä -- ihmissydämmen.

Tultuansa kotiin, Sakeri katsoi arkkuunsa -- se oli vielä tyhjä. Hän
lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa siitäkin. Vilho oli poissa;
muutaman viikon päästä hänet otettiin kiinni eräässä vieraassa
pitäjässä. Rahat olivat hänen hallussansa. Hän tuomittiin Siperiaan.

Hilma jäi Sakerin tyttäreksi. Rahasta Sakeri ei enään ollut
rikas, mutta sitä rikkaampi rauhasta ja ilosta, rakkaudesta ja
armeliaisuudesta.



SYDÄMMIÄ IHMISTELMEESSÄ.


Jokainen sen suuren nurkkakunnan jäsen, jota sanotaan maamme
sivistyneeksi yleisöksi, tietää, että tätini, Aurora Pomeranslund
(syntyisin von Sportelsköld) on tullinhoitajattarena V:n kaupungissa
Itä-Suomessa; miehensä on, näet, samassa kaupungissa tullinhoitajana.
Sportelsköldien suku on vanha, kuuluisa ja laaja; tätini siis tietää
tehneensä "mesalliansin" mennessänsä naimisiin eno-parkani kanssa, ja
antaakin hänelle siitä joka päivä helliä viittauksia. Muuten hän on
lihava, viidenkymmenen vuotinen, kookas ja hajasäärinen eukko; hän
on pitänyt miestään Herran kurituksessa, hän on opettanut lapsiansa
puhumaan franskaa, hän tarkastelee väsymättä lähimmäisensä tekoja,
hän ylenkatsoo kaikkia ihmisiä, jotka eivät ole aatelisia, vielä
vähemmän von Sportelsköldeja, hän on, lyhyesti sanoen, "ett i allo
respektabelt fruntimmer". Vaikka etsisin esimerkkiä ihmis-,
eläin- taikka kasvi-maailmasta, en löytäisi muuta kuin numero 0, johon
voisin verrata enoani, Pomeranslundia; hän on, näet, pyöreä, pieni,
vähäpätöinen ja hiljainen. Perheessä on vielä kaksi lasta: poika
Feodor, pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa,
joka mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin,
ja tytär Constance, jota kaikki tädit suvussa ylistävät sivistyneen
fröökinän ihanteeksi; hän puhuu viittä kieltä, on kaksi kertaa käynyt
Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä ja Spindleriä
"con tutta la forze della desperazione", on lukenut Kalevalan
franskaksi käännettynä, on ihan vapaa omista ajatuksista ja tyhmästä
runollisuudesta -- on täydellinen.

Vuonna 1863 keväällä matkustin nuorena ylioppilaana kotipitäjästäni
Helsinkiin V:n kautta. Äitini, joka maakyläisessä viattomuudessaan
piti korkeasukuista kälyänsä ylevämpänä olentona, oli ankarasti
teroittanut mieleeni käydä "visiitillä" siellä. Tätini otti minut
vastaan armollisella hymyllä, samaten Constance, joka kuitenkin
teateri-kuiskauksella äitinsä korvaan arveli minun olevan "un peu
rustique". Feodor serkkuni vannoi olevan "helv-- lystiä" nähdä
minua. Pian kuitenkin minä vähäpätöinen olento jäin syrjään, ja
kohisevana koskena puheen juoksu -- tätini luona oli vielä neljä
vierasta mamselia -- kääntyi toiseen suuntaan. Seitsemän kimeätä
diskanttiääntä, joita luutnantin falsettitenori säesti, vingutti
yht'aikaa; välistä tottumaton korvani vain sai kuulleeksi sanat
"paali", "valkoinen tyllihame", "luutnantti Dunasjeff", "ensimmäinen
valssi", "Mirgorodin rykmentti" y.m. Viimein monen nöyrän kysymyksen
ja monen rukoilevan silmäyksen avulla sain vähän vihiä asiasta.
Kaupungissa oli paraikaa Mirgorodin rykmentti, jonka huomispäivänä
oli määrä lähteä Puolaan. Kun mirgorodilaiset upseerit olivat
rynnäköllä valloittaneet kaupungin kaunottarien sydämmet, olivat
nämä päättäneet pitää heille suuret jäähyväis-tanssiaiset samana
päivänä, jolloin minä tulin kaupunkiin. Tanssipuuhat täyttivät siis
kokonaan V:laisten naisten mielen, ja Mirgorodin rykmentti oli
se aurinko, jonka ympäri heidän unelmansa planeeteina kiersivät.
Tätini huone oli nähtävästi se yhtymäpaikka, jossa keskusteltiin
noita tärkeitä kysymyksiä illan puvuista, omista ja vieraista,
esim. oliko krinoliini enää muodinmukaista vai olivatko, niinkuin
eräs Helsingin mamseli väitti, kaikki "sivistyneet" ihmiset sen jo
jättäneet. Kun nuorten fröökinäin ja mamselien joukko lisääntyi
lisääntymistään, tuli keskustelu yhä kiivaammaksi ja yhä ikävämmäksi.
Yht'äkkiä luutnantti, joka ikkunasta katsoi ulos kadulle, sai koko
seuran vaikenemaan, kun hän kimeimmällä falsettiäänellänsä huusi:
"taivaallista! magnifique! superbe!" Kuusitoista nenää kääntyi
samassa ikkunaan päin ja kaksineljättä silmää katsoi ulos kadulle.
Siellä korkea, hoikka ratsastajatar lensi täyttä laukkaa mustan
oriin selässä. Koko hänen olentonsa loisti kuin ilmassa harhaileva
meteori-kivi; uhkea muoto, kaksi tulta säihkyvää silmää, sininen
harsovaate, musta verkahame -- siinä kaikki, mitä silmäni voi
selittää; samassa ylpeä ratsastajatar oli kadonnut.

"Kuinka kaunis hän on!" -- "Ihana!" -- "Eipä ollut hänen 'beau jour'
tänä päivänä." -- "Min'en ymmärrä mitä kaunista ihmiset voivat
nähdä tuommoisessa rakuunassa." -- "Hirmuisen koketti!" -- "Ja
kevytmielinen sitte!" -- "Minun mielestäni tuommoinen siivottomuus
loukkaa jokaisen sivistyneen naisen mieltä." Viimeinen ääni oli
tätini. Heräsin niinkuin unesta ja kysyin syvästi hengittäen: "Kuka
se oli?" -- "Onneton", lausui luutnantti juhlallisesti, "mistä
maailman nurkasta sinä olet tullut, kun et tunne Puolan kaunottarien
kuningatarta ja lemmettärien sisarta? Lankee polvillesi ja jumaloitse
Vanda Lubomiskaa." -- "Everstinna Vanda Lubomirskaa", oikaisi tätini,
"hänen miehensä, varsin sivistynyt mies, on everstinä Mirgorodin
rykmentissä." -- "Puolan kaunottarien kuningatar", nuo sanat koskivat
sydämmeeni kummallisesti -- tämä tapahtui keväällä 1863. Aioin lähteä
V:n kaupungista jo puolenpäivän jälkeen; nyt muutin päätökseni ja
pyysin pilettiä illan tanssiaisiin.

V:n seurahuone loisti sinä iltana uhkeimmassa komeudessaan; koko V:n
"sosieteetti" -- kaikki muka, jotka puhuivat ruotsia -- oli, näet,
kokoontunut niin lukuisana kuin suinkin oli mahdollista. Muuten
olivat pidot ulkomuodoltaan aivan sotaisat; siviilikuntaa pidettiin
silminnähtävästi välttämättömänä pahana. Pitkiä venäläisiä kenraaleja
ja lyhyitä vänrikkejä samaa sorttia, lihavia majoreja ja laihoja
luutnantteja vilisi salissa ja häiläköi nuorten naisten ympärillä,
kun kaupungin tavalliset kavaljeerit sitä vastoin seisoivat nurkassa,
katsellen maailmaa yleisesti ja V:n kaupungin kaunottaria erittäin
kamalimmassa "Weltschmerz"-mielentilassa. Naiset istuivat pitkissä
riveissä, toiset iloisesti hymyillen, toiset teeskennellyllä
kainoudella luoden silmänsä lattiaan. Puvut olivat loistavia, tätini
uusi silkkihame herätti yleistä kateutta, ja Constancen ystävät
kiittivät hänen punaisia kukkiansa "taivaallisiksi". Kanssapuhe oli
niin hengetöntä, tyhmää, vetelää, kuin suinkin; nuoret keikarit
lepertelivät ahkerasti kuin palkan edestä nuorten naisten kanssa,
punssi oli hyvää, jäätelöä runsaasti -- pidot olivat kaikin puolin
onnistuneet.

Silmäni lensivät naisten rivejä myöten havaitakseen Vanda
Lubomirskaa, mutta turhaan. Ensimmäinen valssi oli jo tanssittu, eikä
häntä näkynyt; oli jo ruvettu polkkaamaan. Tämä keskeytyi kuitenkin
yht'äkkiä, kaikki nousivat ja tähystelivät salin oveen. Sieltä
astui käsikkäin sisään mies ja nainen, jotka olisivat nostaneet
huomiota monessa komeammassakin paikassa, kuin V:n vähäpätöisessä
seurasalissa. Mies oli tavallista pitempi, hoikka ja miehekäs, kasvot
olivat säännöllisen kauniit, mutta marmorinkaltaiset, jääkylmät;
suu hymyili, silmät välkkyivät, mutta kumpikin näyttivät kuitenkin
ihan liikkumattomilta. Hän oli puettu komeaan univormuun ja rinnassa
rippui monta tähteä. Se oli puolalainen eversti Kasimir Lubomirski.
Nainen hänen kainalossaan -- sen havaitsin pian -- oli tuo aamulla
nähty amatsooni. Hänkin oli pitkä ja jotenkin lihava. Pää oli
ylpeässä kenossa, ja silmät katsoivat rohkeasti, vaikka samassa
levottomasti, ympärillensä. Jalat olivat ihmeellisen hennot ja
pienet, niinkuin slaavilaisilla naisilla ylipäänsä, astuminen oli
jäntevää ja keveää. Iho oli hieman kellertävä, mutta tämä vivahdus
erinomaisesti kaunisti hänen kalpeita kasvojaan ja hartioitaan, jotka
olivat ikäänkuin Canovan veistämät. Hänellä oli musta samettihame
ja leveä kultavyö; korkea kultainen otsaripa piteli hänen tuuheata,
sinimustaa tukkaansa, jonka kiharat valuivat olkapäille asti. Hänen
kaulassansa riippui suuri kiiltokivinen risti.

Tiesin tulleeni tanssiaisiin ainoastaan hänen tähtensä; sillä hänen
ilmautumisensa aamulla oli herättänyt minussa sekä uteliaisuutta
että kummallista sääliä, jota en voinut selittää. Tuntui niinkuin
olisi minulla ollut oikeus ottaa osaa hänen kohtaloonsa, jonka
romantillinen ylioppilasmielenkuvitukseni tietysti kuvaili varsin
kirjavaksi. Nyt hän minua suututti. Koko hänen ulkonäössään ja
käytöksessään oli jotakin epänaisellista, jotakin julkeata, joka
loukkasi siivoudentuntoani, joka oudostutti minua. Tämä suuttumus
yltyi yltymistään. Tuskin oli hän astunut saliin, kun venäläisiä
upseereita joukottain pyöri hänen ympärillänsä, ja hänet vietiin
tanssista toiseen. Eversti Lubomirski jätti pian vaimonsa ja siirtyi
toiseen kamariin pormestarin ja kahden venäläisen kenraalin kanssa
korttia lyömään. Vanda tanssi melkein bakkhantisella ihastuksella.
Hänen liikkeissään oli raivokasta intoa; koko hänen olentonsa, jalat,
kädet, silmät tanssivat. Hän haasteli, nauroi, ilveili, keikaili
nuorten upseerien kanssa. Nuori sydämmeni suuttui. Olin mielessäni
kuvaillut runollista ihannetta ja tapasin tavallisen virnakan.

Jouduin kovin pahoilleni; kaikki, tätini, serkkuni, Vanda, venäläiset
upseerit, V:n kaupunki, viipymiseni iljettivät minua. Väsyneenä
ja kyllästyneenä jätin tanssisalin vilvoittaakseni tanssista
tulistuneita kasvojani ja menin porstuaan. "Olet lapsellinen taas",
kuiskasi pilkallinen ääni rinnassani, "mitä tuo kaikki sinuun
koskee?" Tiesin niin olevan, enkä voinut sitä kuitenkaan auttaa.
Silloin tunsin käden varovasti tarttuvan takkiini. Kääntyessäni
näin tutut kasvot; se oli eräs nuori talonpoikaisvaimo omasta
kotipitäjästäni.

"Tekö, Vappu, olette täällä?" kysyin kummastellen.

Hän sanoi hyvää päivää ja kiitti onneansa, kun tässä oudossa
ihmistelmeessä näki edes yhdenkin tuttavan.

"Mutta mistä tulette?"

"Kotoa".

"Kotoa." Tämä sana soi korvissani aivan toisin kuin nuot
yksinkertaiset katrilli-sukkeluudet ja tuo rämisevä tanssisoitanto,
jotka koko illan olivat korviani kiduttaneet. Oli niin ihanaa
kuulla suomalaista ääntä tuossa ruotsalais-venäläis-franskalaisessa
sekasotkussa. Lämpimästi puristin Vapun kättä.

"Mutta, Vappu-kulta, mitä teillä täällä on tekemistä?"

Hän oli vaiti ja osoitti ainoastaan kantelettansa, jota hän
kantoi kädessään. Tiesin Vapun hyväksi laulajaksi, olin usein
käydessäni metsällä ihmetellyt hänen suurta, hongistossa
kaikuvaa soprani-ääntänsä; tiesin hänet myöskin taitavaksi
kanteleensoittajaksi, vaan en kuitenkaan ymmärtänyt, kuinka hän oli
joutunut tänne.

"Ja kuinka teidän nyt on, Vappu?"

"Käyhän se laatuun."

"Ja miehenne, lapsenne, ovatko nekin täällä?"

"Ne jäivät kotiin", vastasi Vappu hiljaa. "En olisi jättänyt heitä,
mutta kun täytyi."

Tiesin että viime vuosi oli kova nälkävuosi kotiseuduillani. Vapun
mies ei ollut saanut mitään huonosta suotorpastaan, vaimo oli siis
kerjäläissauva kädessä lähtenyt mieron tielle ja perhe hajonnut mikä
minnekin, niinkuin nälkävuosina usein tapahtui.

Muutamilla nuhtelevilla jokapäiväisillä korulauseilla, semmoisilla,
joita rikas aina niin pian ja sukkelasti viskaa köyhälle, todistin,
miten väärin hän oli tehnyt.

Vappu purskahti itkuun. "Koko syksyn olimme syöneet pettua. Näin
lapsien kalpenevan ja laihtuvan, sydäntäni usein karvasteli...
erittäinkin pikku Santerin... hän oli aina niin tyytyväinen,
niin hiljainen... monta yötä itkin ja rukoilin apua Jumalalta.
Moni naapurimme läksi maantietä kulkemaan, ja kuulimme Mäkelän
Jaanan saaneen paljo rahaa, monta sataa, kaupungeissa kanteleen
soittamisella. Tuumattiin, koettaisinko minäkin samaa keinoa, vaan
minä en tahtonut; tahdoin jäädä kotiin, vaikka kuolisin. Tuli
sitten joulu. Olisin mielelläni hankkinut lapsille jotakin parempaa
jouluksi, mutta en saanut. Nuo, kun silloinkin näkivät pöydällä
tavallista kovaa petäjäistä, heti itkemään. Pikku Santeri, vaikka
valitti nälkää, ei tahtonut syödä, sanoi vaan: 'äiti-kulta! mene
kaupunkiin ostamaan leipää ja puuroa meille jouluksi'. Rintani oli
pakahtua. Tuskissani kysyin mieheltäni, voisimmeko elää kevääseen
asti. Hän ei vastannut mitään. Minusta tuntui kuin Jumala olisi
puhunut lapsen suusta, menin ulos rukoilemaan, mutta lapsen sanat
kuulin sielläkin. Kovin sen yön itkin, mutta nöyristyin kuitenkin
viimein, koska niin oli Jumalan tahto."

Katkerasti nyt kaduin äskeisiä ajattelemattomia sanojani.
Vappu-raukka! "No, onko matka onnistunut?"

"Jumalan kiitos, hyvät ovat ihmiset vielä maailmassa. Joka
kaupungissa sain sievän summan. Kaksi kertaa jo lähetin rahaa kotiin.
Kuukauden kuluessa olen hankkinut niin paljon, että voimme elää
kesään saakka". Vapun silmät loistivat.

"Au diable", vingutti ylhäältä eräs falsettitenori; "kolmas katrilli
on jo alkanut; missä viivytkään? Johan, Constance sinua odottaa."

Kaunis serkkuni otti minut vastaan vähän nyrpeänä
epäkohteliaisuudestani, erittäinkin kun tuo korea luutnantti
Shlisinski -- kaksi pientä viikseä ja kaksi suurta epolettia --
myöskin oli pyytänyt häntä tanssimaan.

Puhelumme kulki eteenpäin niinkuin raskas reki rospuutassa. Hän
vakuutti ilman tänäpäivänä olevan eilistä vähän lauhkeamman,
ja hiukan epäiltyäni huomasin hänen olevan oikeassa. Sitten
tarkastelimme, oliko mamseli B. fröökinä R:ää kauniimpi ja oliko
polkka valssia huvittavampi; sen asian selväksi saatuamme, mamseli
G:n kihlaus johtui mieleemme, ja koska hänen sulhasensa asui
pääkaupungissa, tuli Helsinki puheeksi; Helsingistä jouduttiin
teateriin, teaterista sanomalehtiin ja sanomalehdistä Puolan
kapinaan. Minä nuorena ylioppilaana olin tietysti lämpimällä
osanotolla seurannut onnettoman Puolan kansan urhoollista, vaikka
turhaa yritystä, ja palavalla innolla, paljoa palavammalla, kuin mitä
oikea "sivistynyt" ihminen pitäisi tanssisalissa sopivana, lausuin
siitä ajatukseni. Constance oli toista mieltä. Hän tosin ihaili
"Puolan vapaushymniä", masurkaksi mukailtuna, mutta toisaalta eräs
Puolan juutalainen oli pettänyt hänen veljeänsä, kiskoen tältä 6
ruplaa 75 kopeekkaa, olipa tämä vielä antanut kaikille Puolalaisille
nimen "ett helv-- pack". Minä kiivaasti puolustin mieltymystäni
näihin onnettomiin.

Samassa havaitsin takanani seisovan naisen pudottavan viuhkansa.
Ottaessani sen maasta näin että viuhkan omistaja oli Vanda
Lubomirska. Tuo entinen haalea hymyily, joka tavallisesti teki
hänen poskensa niin irjuviksi ja hänen suunsa niin rumaksi, oli
kadonnut; punaiset huulet hohtivat ja innostunut ääni vapisi, kun hän
franskaksi kuiskahti minulle "kiitos". Oliko se viuhkan vai Puolan
tähden? Tuokion perästä hän taas oli entisen-tapainen -- jaaritteli
ja virnisteli hartaasti tanssijansa, erään venäläisen upseerin,
kanssa.

Kiitin onnetarta, kun katrilli viimein loppui. Silloin eräs pieni,
keikkanokka herra astui esiin ja pyysi huomiota eräälle suomalaiselle
kanteleen-soittajattarelle, joka oli "engagerattu" sivistyneen
yleisön huvitukseksi. Puhuja lisäsi, että tämä huvitus oli varsin
tavallista Helsingissä. Arvasin pian että Vappu oli se soittajatar,
enkä erehtynytkään.

Salin perällä oli puusta tehty lava, joka oli koristettu
viheriöitsevillä ansari-kasveilla ja kukkaruukuilla. Sinne Vappu
vietiin laulamaan. Kaikkien silmät kääntyivät häntä tarkastamaan
tuolla uteliaalla, tuiki tyhmällä tavalla, joka on puolisivistyneissä
tavallista. Vappu ei ollut siitä huolivinaan, vaan viritti
tyynesti kanteleensa ja alkoi laulaa erästä meidän kauniimpia
kansanlaulujamme. Jo ensimmäisen säveleen helähdellessä äänekäs
lörpötys salissa yht'äkkiä ikäänkuin vastoin tahtoansa vaikeni, ja
yleinen äänettömyys vallitsi. Vappu seisoi nöyränä ja vakaana; hänen
harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, ruskeista poskista vilahti
näkyviin sisällinen hyvyys ja hartaus, harmaa hame oli niin siisti
ja sievä, koko olennossa kuvastui kaunis henkinen ja ruumiillinen
puhtaus. Ääni oli korkea ja heleä, vaikka vähän kimeä sopraani.

Suloisia lauluja Vappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä,
hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän
lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten
talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken
yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta
vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi salaisia ääniä, aholla
mehukkaat mansikat punoittivat, paleltuneen kasken vierestä nousi
savu uudistalon pirtistä, syksy-yön hiljaisuudessa kulki kalastaja
veneessänsä pitkin järven lainehtivaa pintaa. Hyljätty tyttö
valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo itki turvattomana
surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten toivonsa vaipui
maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa; käkikin kukahteli
surkuttelevaa lohdutusta. Oi, laulu, synkkä, yksinäinen, riemuton!
Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa vastaan, satojen
kesäin pettyneistä toiveista ja satojen talvien lakkaamattomasta
kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta urhoollisuudesta ja
luottavaisesta hartaudesta.

Vaikka Vapun ääni soi kauniilta ja syvältä, ei siinä kuitenkaan ollut
tuota aistillista, liehakoitsevaa hellätuntoisuutta, joka miellyttää
tavallisen kuulijan korvaa. Kuitenkin se kummallisesti koski mieleen.
Se soi niin kysyvänä, niin vaikeroivana, niin nuhtelevana! Nuo
valittavat säveleet ikäänkuin pistivät rintaan, itkettivät sydäntä!
Niihin kätkeytyi surullisen äidin kyyneleet!

"Mikä intonation!" kuiskasi Constance takanani veljellensä; tämä
kohautti ylenkatseella olkapäitänsä ja rupesi hyräilemään erästä
ariaa Verdin Traviatasta. Päästäkseni tästä yksinkertaisuuden
jääkylmästä rastas-tipusta olin menemäisilläni pois, kun uusi
hiljainen laulu koski korvaani. Mistä se tuli? En nähnyt ketään. Outo
oli sävel, oudot sanat, mutta sydämmeni sanoi: Vanda Lubomirska on
sen laulaja.

Niin olikin. Hän istui lavan alapuolella kasvien varjossa; kaksi
tumman-viheriäistä sypressi-puuta melkein peitti hänen päänsä
ja pujotteli oksiansa hänen mustiin hiuksiinsa. Hän oli ottanut
kultaisen otsarivan päästään ja puristi sitä kovasti käsillään;
hänen kiharansa olivat siis valloillaan ja yksi oli hiipinyt kaulaa
myöten alas hänen povellensa. Rinnan sisimmästä pohjasta laulu
lainehti salamielisenä ja suloisena; huulet eivät liikkuneet -- hän
oli kokonaan haltioissaan. Suuret silmät tuijottelivat haaveksivasti
tyhjään ilmaan, hän oli unohtanut maailman ympärillänsä, laulun
siivillä hän lensi kaukaisen isänmaansa verisille kentille. Ääni oli
syvä ja niinkuin vähän peitetty kontra-altti, nähtävästi muodostunut
nykyisen italialaisen opera-musiikin mukaan. Mustassa hameessaan hän
sypressi-puiden varjossa oli haudalla surevan kuningattaren näköinen.

Aavistin, sekä itsestäni että upseerien harmistuneista silmäyksistä,
että Vanda lauloi puolalaista kansanlaulua. Sekin oli surullinen,
mutta siinä soi ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen
suru. Se puhui palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta,
kuolettavasta vihasta ja polttavista suudelmista. Tuliset orhit
lensivät sotakenttäin yli, terävät kalvat kimeltelivät auringon
säteissä, komeat naiset halailivat innostuneita ritareita; kirjava
melkein riemuitseva suru hehkui Vandan laulussa; mutta se oli
kuitenkin surua, sillä tuo kirjava riemu peitti katkerimman epätoivon.

Tuskin oli viimeinen sävel kaikunut Vandan huulilta, kun ankarat
bravo-huudot salista hänet herättivät. Huumauksissa hän tuijotteli
ympärilleen; silloin silmä sattui hänen mieheensä. Eversti Lubomirski
oli, kuullessaan bravo-huutoja, tullut saliin ja heti käsittänyt
asian laidan. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat vihasta ja koko
muoto oli mustan, uhkaavan pilven kaltainen. Hän tarttui kiinteästi
vaimonsa käsivarteen ja puristi sen melkein siniseksi. Vanda
keikahutti kiivaasti päätänsä, ankarasti värisivät hänen huulensa
suuttumuksesta; hurja, vihainen taistelu kummankin silmäysten välillä
alkoi muutamaksi tuokioksi. Mutta miehen marmorinkaltainen jääkylmyys
voitti, Vandan pää vaipui voimattomana, väsyneenä rintaa vasten.
Eversti sanoi kohteliaasti muutamia sievistely-lauseita franskaksi
ympärillä seisoville valittaen, että puolisonsa heikko terveys
pakotti heitä jo lähtemään, otti Vandan käsivarren kainaloonsa ja
poistui hänen kanssansa pidoista.

Silmäni etsiskelivät Vappua. Hänkin oli poissa.

       *       *       *       *       *

Vasta saman vuoden Juhannukseksi pääsin kotiin. Ei ollut enää kuin
muutama virsta jäljellä tuohon rakkaaseen punaiseen taloon hongiston
keskellä. Maantie kulki kirkkomaan ohitse. Poikkesin sinne hetkeksi
rakkaita hautoja tervehtimään.

Muuan vaimo istui uudella hautakivellä; olin ennen nähnyt nuo kasvot;
mutta murhe oli ne nyt kamalasti kalventanut. Se oli Vappu.

Hän säpsähti ajatuksistaan heräten, kun ojensin hänelle käteni.
"Terve viimeisestämme!"

Hän nyykäytti päätänsä ystävällisesti.

"Onko teiltä ketään kuollut?", kysyin sääliväisesti.

Vappu ei vastannut mitään; osotti vaan pientä valkoista
ristiä edessänsä; siinä seisoi: "Pikku Santeri, kuollut 1863
kuuden-vuotisena."

"Vappu-raukka! Paras lapsenne! Kultaomenanne! Olitteko läsnä lapsen
kuollessa?"

Kaksi suurta kyyneltä vieri Vapun poskille. "Poissa oli Santerin kova
äiti, ja kuitenkin hän huusi nimeäni viimeiseen asti."

Koetin parahilla ja viisaimmilla sanoilla lohduttaa Vapun murhetta.

Hän kiitti minua rauhallisesti, melkein kylmästi, ja osotti vain
sormellansa valkoiseen ristiin kirjoitettuja sanoja: "Autuaat ovat
murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen."

       *       *       *       *       *

Ote eräästä luutnantti Feodor Pomeranslundin kirjeestä.

Varsovasta 25 p. Heinäkuuta 1863.

-- -- -- "Apropos des dames" voin kertoa sinulle helv-- lystillisen
jutun, jota yleisesti täällä Varsovassa nauretaan, vaikka se on
julkinen salaisuus. Olet kaiketi sanomalehdistä lukenut ankarasta
taistelusta Czerniko-luostarin luona, jossa kapinoitsijat joutuivat
tappiolle ja kaikki kaatuivat. No! arvaappas, kuka oli heidän
päällikkönsä? Kuka muu, kuin vanha perk-- viehättävä tuttavamme Vanda
Lubomirska, joka upseerin valepuvussa soti kapinoitsijain armeijassa.
Eikö se ole mitä mehevintä? Asia on ihan varma, vaikka sitä pidetään
salassa; tahdotaan näet säästää hänen miestänsä, joka juuri näinä
päivinä on nimitetty kenraaliksi urhoollisuudestaan sodassa
kapinallisia Puolalaisia vastaan. -- -- -- -- --





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kaarlo Bergbomin kirjoitukset I - Näytelmät ja kertomukset" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home