Title: Aarteen etsijät
Author: Curwood, James Oliver
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aarteen etsijät" ***


AARTEEN ETSIJÄT

Kirj.

James Oliver Curwood


Suomentanut

O. A. Joutsen


Alkuperäinen nimi: "The Gold Hunters"

Jatkoa kirjaan "Sudenpyytäjät"



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.



SISÄLLYS:

  1. Postirekeä tavoittamassa
  2. Minnetaki metsärosvojen käsissä
  3. Vungain jäljillä
  4. Rod seuraa ihmisjalkaisen karhun jälkiä
  5. Rod taistelee hengestään
  6. Kuoleman varjo
  7. Pohjoiseen
  8. Kultainen luoti
  9. Ombabika-jokea vastavirtaan
 10. Salaperäinen laukaus
 11. Ääni rotkossa
 12. Vabi tekee merkillisen keksinnön
 13. Kolmas koski
 14. Vanha laatikko
 15. Suvannon aarre
 16. John Ball ja kullan salaisuus
 17. Maanalainen maailma
 18. John Ballin tarina



1.

POSTIREKEÄ TAVOITTAMASSA


Puolipäivän syvä hiljaisuus vallitsi Kanadan salomaan rajattomassa
yksinäisyydessä. Hirvi ja karibu olivat murkinoineet jo varhain
aamun koitteessa ja lepäilivät nyt rauhallisesti helmikuun auringon
leppoisassa lämpimässä; ilves oli ryöminyt isojen kallioiden välissä
piileksivään pesäänsä ja odotteli päivää painuvaksi pohjan ja lännen
puolelle, ennen kuin lähtisi jälleen rosvoretkilleen; kettukin nukkui
jossain kallioilla päivällisrupeamaansa, ja levottomat kuusankalinnut
pelmuttelivat laiskasti höyheniänsä suloisessa alkukevään auringossa,
joka jo vähin sulatteli talven lumia.

Tällaisena verrattomana päivänhetkenä heittää saaliinsa jäljillä
oleva vanha eränkävijä selkäreppunsa hangelle, kerää äänettömästi
risuja nuotioksi, syö eineensä ja polttaa päivällispiippunsa --
silmät ja korvat koko ajan valppaina; tällaisena hetkenä hän tokaisee
vähemmän tottuneelle toverilleen, joka on uskaltanut puhella
kuiskausta kovemmin:

-- Hss! Ole hiljaa! Et arvaakaan, miten lähellä jo olemme
saalistamme. Riistaeläimet ovat nyt syöneet maarunsa täyteen
ja makailevat ruokaansa sulattamassa. Ei yksikään niistä lähde
liikkeelle ennen kuin vasta tunnin tai parin perästä, ja silloin
voimme joka laukauksella kaataa hirven tai karibun. Mutta nyt emme
kuule niistä hiiren hiiskaustakaan!

Mutta sittenkin näytti hetken päästä jotakin elävää ja liikkuvaa
irtaantuvan tästä näköjään elottomasta hiljaisuudesta. Aluksi siitä
ei voinut erottaa muuta kuin pienen tumman pilkun erään lumisen
harjun päivänpuoleisella rinteellä. Sitten se liikkui, kasvoi
silmissä, kurottihe pitkäkkäiseksi möhkäleeksi kuin etukäpäliänsä
ojentava ja hartioitaan luimistava koira -- ja silloin sen tunsi
sudeksi.

Susi nukkuu raskaasti, kun sen vatsa on kylläinen. Metsämies olisi
sanonut, että tämä susi oli einehtinyt jo edellisenä iltana. Mutta
jokin erikoinen syy tuntui tällä kertaa hälyttäneen sen hereille.
Sen sieraimissa oli käynyt heikko häivähdys erämaan olioille
kaikkein vastenmielisimmästä ja pelottavimmasta aistimuksesta --
ihmisenhajusta.

Se laskeutui rinnettä alas velttona ja välinpitämättömänä niin kuin
kylläinen eläin aina tekee, ja sen aistit olivat vain puolivireessä;
tassutteli laiskasti metsänaukeaman pehmoisella hangella ja
pysähtyi sitten kuin naulittu, kun tuo inhottava ihmishaju kävi sen
sieraimiin niin väkevästi, että sen oli pakko kohottaa kuononsa kohti
sinitaivasta ja varoittaa metsissä ja aukeilla maleksivia tovereitaan
vihlaisevalla hälytysulvonnalla.

Mutta jokin seikka tuntui nyt pidättävän sutta paikallaan. Ilmassa
oli jotakin salamyhkäistä, josta se ei päässyt oikein selville.
Aivan sen kuonon editse juoksi koirareen leveä tasainen latu ja
monien koirien jalanjäljet. Jolloinkin viime tunnin kuluessa oli
tästä kulkenut ohitse Vabinoshin "koiraposti" pitkällä matkallaan
sivistyksen rintamaille.

Mutta ei tuo miehen ja reen ja koiraparven sivakka latu tällä kertaa
pannut sutta seisomaan paikallaan, jäsenet jännittyneinä, aistit
vireillä ja mieli tappelua himoiten -- ja kuitenkin epäröivänä. Ei,
vaan pidättävä aihe tuli vastakkaiselta taholta, pohjoisen puolelta,
sieltä mistä tuuli kävi. Ensin sieltä tuli hälyä, sitten hajua --
sitten molempiakin; ja silloin susi otti joutuisan lipetin takaisin
ylös päivänpaisteista rinnettä.

Hälyttävä aihe tuntui tulevan pienen järven pohjoispäästä, vain
neljännesmailin takaa, ja äkkiä näkyikin palsamimännikön tiheästä
reunamasta putkahtavan esiin koiraparvi ja sen perässä reki ja
mies. Siunaaman hetken vetojuhdat näyttivät sekaantuvan toisiinsa
auttamattomaksi ruuhkaksi tai joutuvan keskenään tuimaan kamppailuun,
kuten pohjolan rekikoirat usein kesken kiireistäkin ajoa tekevät.

Sitten kuului ihmisäänen teräviä komentohuutoja, piiskan äkäistä
läiskettä ja eläinten valittavia ulvahduksia; sekasortoon joutunut
valjaikko suoristui jälleen jonoksi ja lähti kellanharmaana juovana
painamaan jään sileätä hankea.

Mies juoksi reen vierellä. Hän oli pitkä ja laiha, ja jo kaukaa hänet
tunsi intiaaniksi. Valjaikon ja sen ajajan ennätettyä satakunta
askelta eteenpäin kuului takaapäin jälleen karjahdus, ja toinenkin
reki törmäsi esiin metsän pimennosta. Senkin vierellä juoksi
kiireinen ajomies.

Johtaja hypähti nyt rekeensä, päästi suustaan sarjan kireitä
kiihotushuutoja ja jakoi piiskastaan äkeitä iskuja koirien
peräpakaroille. Toinen ajaja juoksi yhä rekensä rinnalla, niin
että hän saavutti pian ensimmäisen valjaikon, ja kun molemmat reet
vihdoin joutuivat järven vastakkaiseen päähän, missä susi oli äsken
kohottanut varoittavan huutonsa heimolaisilleen, olivat kaikki
kaksitoista koiraa miltei rinnakkain.

Oitis hiljensivät kummankin valjaikon johtajakoirat kulkuaan,
ja puolisen minuutin perästä molemmat reet pysähtyivät. Koirat
heittäytyivät valjaissaan hangelle pitkälleen, läähättäen, jalat
suorina ja anturat verestävinä niin että lumi vähitellen alkoi
punertua. Miehissäkin näkyi ankaran uupumuksen merkkejä.

Vanhempi heistä oli, kuten jo olemme maininneet, täysiverinen
intiaani, pohjolan vanhan punaisen valtiasrodun puhdas edustaja.
Hänen toverinsa oli nuorukainen, tuskin vielä toistakaan
vuosikymmentään umpeen täyttänyt; mutta hänen jäsenissään oli metsän
villin eläimen voimaa ja ketteryyttä, vapaa ulkoilmaelämä oli
ahavoittanut hänen kaunispiirteiset kasvonsa pronssinkarvaisiksi, ja
kasvojen väristä sekä suorista mustista hiuksista saattoi huomata,
että hänen suonissaan juokseva veri oli sukua hänen toverinsa rodulle.

Tapaamme tässä jälleen vanhat tuttavamme Mukokin ja Vabin --
uskollisen vanhan intiaanisoturin ja jäljentuntijoista ensimmäisen,
sekä Vabinoshin kauppa-aseman hoitajan puoliverisen pojan Vabigunin.
Molemmat näyttivät olevan suunnattoman jännityksen vallassa.
Siunaaman aikaa he huohottaen tuijottivat ääneti toisiaan silmiin.

-- Pelkään -- ettemme -- kykene -- tavoittamaan -- heitä, Muki,
nuorempi huohotti. Mitä sinä ajattelet...

Hän katkaisi kysymyksensä, sillä Mukoki oli heittäytynyt polvilleen
hangelle muutaman askelen päähän valjaikkojen eteen. Aivan siitä
kulki heidän editseen koirapostin latu. Melkein minuutin ajan hän
tarkasteli koirien jälkiä ja jalasten tasaista raidetta. Sitten hän
vilkaisi ylös ja virkkoi tyytyväisesti:

-- Tavoittaa se peijakas -- ihan varmasti! Katsos -- reki painuu
syvä. Molempi jalas! Koirilla ylen paljon kuorma. Tavoittaa se
juupeli -- ihkasen varmasti!

-- Mutta katsohan omia koiriamme! väitti Vabi, jonka kasvoilla vielä
väreili synkkä epäilys. Ne eivät ole minun rukkasiani paljonkaan
paremmat, ja johtajakoirani on käynyt sääririkoksi. Katsohan, miten
niiden käpälät ovat vereslihalla!

"Äkämät", kuten näitä peräpohjolan isoja susimaisia rekikoiria
kansanomaisesti sanotaan, olivatkin todella tuiki säälittävässä
kunnossa. Lämmin päivänpaiste oli pehmittänyt hangen kovan kuoren,
niin että eläinten jalat olivat joka painalluksella puhkaisseet sen,
ja särkymäkohtien terävät reunat olivat leikelleet ja viileskelleet
pahasti niiden jalkaparkoja. Mukokin ilme kävi huolestuneeksi, kun
hän varovaisesti nosteli ja tutki ajokkien käpäliä.

-- Huono on -- kovasti huono, hän murahteli. Me olee aika hullut!

-- Kun emme panneet niille lumitallukoita -- niinkö? Vabigun kysyi.
Minä löysin reestäni tusinan verran tallukoita -- parhaiksi kolmelle
koiralle. Mutta äläst... Hän kumartui innokkaana rekensä yli,
kaivoi sen pohjista esiin koirien lumitallukat ja kääntyen vanhaan
intiaaniin pyöritteli niitä käsissään kasvoillaan uusi toivon vire.

-- Meillä on vielä yksi keino koettelematta, Muki! hän huudahti.
Riisu joutuin vankimmat koirasi valjaista. Me saamme _yhden_
valjaikon kuntoon -- ja sillä on toisen meistä lähdettävä jatkamaan
yksinään!

Molempien miesten äreät huudot ja Mukokin piiskan paukkuvat
sivallukset pakottivat nääntyneet ja veriset eläinparat jälleen
jalkeille. Kolmen isoimman ja väkevimmän koiran käpäliin sidottiin
reestä löydetyt tallukat, ajokit valjastettiin Vabigunin reen eteen
ja niiden jatkoksi lisättiin kuusi muuta koiraa, joissa vielä näkyi
hivenen sitkeyttä. Tovin perästä pitkä koirakaravaani patisti vinhaa
vauhtia Hudson Bay-postin latua, ja reen vierellä ravasi puoliverinen
nuorukainen.

Tätä jännittävää takaa-ajoa oli jatkunut jo päivänkoitosta lähtien.
Lepäilemään ei ollut joudettu enempää kuin minuutti tai pari tuntia
kohti. Yli mäkien ja jäiden, puhki pimeän salon ja poikki alavan
tasankomaan olivat koirat ja miehet kiitäneet hellittämättä, ruokaa
ja juomaa maistamatta, haukaten jolloinkin vain suullisen lunta
tienvierestä kitalaen polton lievikkeeksi -- silmät koko ajan kuin
naulittuina edellä kulkeneen postireen verekseen latuun.

Tuliset "äkämätkin" tuntuivat käsittävän, että takaa-ajosta oli
retkeläisille tullut elämän ja kuoleman kysymys ja että niiden tuli
hellittämättä painaa edessä olevaa latua, kunnes isännät olivat
päässeet päämääränsä perille. Etäisten ihmisten haju alkoi tuoreesta
ladusta käydä yhä väkevämmin niiden susimaisiin sieraimiin. Jossakin
noiden jälkien päässä oli toisia miehiä ja toisia koiria, jotka
niiden oli määrä tavoittaa!

Vieläpä nytkin, vaikka niiden veristävät jalat horjahtelivat,
takaa-ajon huuma, suden tappelukiihko, paloi kuumana niiden veressä.
Valkeat ikenet irvistelivät ja kurkuista kuului kumea murina, kun
latujen ihmishaju yhä selvemmin kävi niiden sieraimiin. Erämaan
eläjän synnynnäinen vaisto neuvoi niille tien, jota niiden oli
mentävä. Uskollisina viimeiseen saakka ne kiskoivat kuormaansa,
vaikka hengitys kävikin koristen kurkkutorvessa; kieli riippui
pitkänä leukojen välistä, sydän löi yhä työläämmin ja silmät alkoivat
verestää, kunnes ne viimein paistoivat punaisina palloina.

Juostuaan itsensä henkihieveriin Vabigun kellahti rekeen hengähtämään
ja raajojaan lepuuttamaan, mutta vaikka kuorma siten silloin tällöin
suurenikin, ajokit jännittivät vain hartioitaan entistä tuimempaan
ponnistukseen, eikä niiden vauhti tuntunut juuri lainkaan vähenevän.

Kerran syöksähti säikähtynyt hirvi metsästä aukeaman poikki
satakunnan askelen päässä niistä, mutta "äkämät" eivät siitä
välittäneet; vähän edempänä ilves, joka oli havahtunut kalliolla
päivällisunestaan, vyöryi pallona ladun poikki -- rotunsa
verivihollisen nähdessään koirat tosin vähän hätkähtivät, mutta
jatkoivat sen enempää siitä piittaamatta kulkuaan.

Vähitellen huima meno kuitenkin hidastui hidastumistaan. Perimmäinen
koira ei enää ollut juuri muuta kuin karvakäärö; reenlaidan yli
kurottuen Vabi sivalsi terävällä puukollaan sen rintahihnan poikki,
ja lopen uupunut eläin vierähti hervottomana pallona sivuun. Kaksi
muuta koiraa kykeni enää vain vaivoin kiskomaan, neljäs oli käymässä
jalkarikoksi ja värjäsi käpälillään ladun punertavaksi.

Jokainen hetki veti pojan kasvot ja sydämen yhä synkempään ja
epätoivoisempaan vireeseen. Ylenpalttinen ponnistus oli saanut
hänenkin silmänsä verestämään, huulet riippuivat hervottomina
raollaan, sääret -- muulloin voimakkaat ja ketterät kuin punapeuran
-- olivat lysähtää hänen allaan. Yhä useammin hän tuupertui rekeen.
Takaa-ajo tuntui pakostakin loppuvan kesken. Turhaa heidän oli
yrittääkään tavoittaa Hudson Bayn postirekeä!

Vielä kerran koiriaan hoputtaen Vabi hypähti hangelle ja kompuroi
etumaisten koirien rinnalle yllyttäen niitä viimeiseen ponnistukseen.
Heidän edessään aukeni metsän keskestä siloinen aukea, ja sen takaa
kuumotti kymmenien mailien mittaisena Nipigon-järven luminen selkä.
Ja kaukaa taivaanrannalta, auringonpaisteesta ja lumenkilotuksesta,
Vabin miltei sokaistuneisiin silmiin kuulsi hienoinen musta juova,
jonka hän tunsi etelään kiitävän koirapostin jonoksi.

Hän yritti huutaa, mutta hänen huuliltaan lähtenyt tukahtunut
ääni tuskin kuului sadankaan askelen päähän; polvet horjahtelivat
hänen allaan, jalat kävivät äkkiä lyijynraskaiksi, ja hän vajosi
hervottomana hangelle.

Uskollinen koiraparvi kokoontui hänen ympärilleen, ne nuolivat hänen
kasvojaan ja käsiään -- niiden läähättävien kitojen kuuma hengitys
muuttui ilmassa höyrypilviksi.

Hetken aikaa nuoresta intiaanista tuntui kuin helottava päivä olisi
äkkiä muuttunut mustaksi yöksi. Hänen silmänsä sulkeutuivat, koirien
läähätys kuului yhä heikompana hänen korvissaan, aivan kuin valjaikko
olisi loitonnut hänen luotaan; hän tunsi vähitellen vajoavansa,
putoavansa loputtomaan pimeyteen.

Epätoivoisesti hän ponnisteli ja kamppaili saavuttaakseen jälleen
tajuntansa. Hänellä oli vielä yksi mahdollisuus jäljellä -- yksi
ainoa! Hän kuuli taas koirien läähätyksen ympärillään, tunsi niiden
kielten lipovan hänen käsiään ja kasvojaan; hän ponnistautui
polvilleen ja haparoi käsillään kuin sokaistunut. Parin askelen
päässä oli reki, ja jossakin tuolla kaukana, hänen näköpiirinsä
ulkopuolella, oli Hudson Bay-yhtiön koiraposti!

Hän eteni tuuma tuumalta koirien pyöriessä hänen ympärillään.
Viimein hänen kätensä tavoittivat reen laidan ja haparoivat sormet
tarrautuivat pyssyn kylmään teräkseen. Yksi mahdollisuus oli vielä
jäljellä! Yksi ainoa mahdollisuus! Nuo sanat -- tuo ajatus täyttivät
kohisten hänen aivonsa; hän nosti pyssyn poskelleen suunnaten sen
suun taivaalle, jottei vahingoittaisi koiria.

Kerran, kahdesti, viidesti Vabi laukaisi pyssynsä, täytti sitten
makasiinin uusilla panoksilla ja ampui ampumistaan, kunnes tuo lumen
ja taivaan välimailla näkyvä etäinen musta juova pysähtyi kulussaan
-- ja kääntyi takaisin! Ja taukoamatta pamahteli Vabin pyssy, kunnes
sen piippu tuntui kuumalta hänen käsissään ja panokset loppuivat
patruunavyöstä.

Sumu hälveni verkalleen hänen silmistään. Hän kuuli huudon ja
kompuroi jaloilleen, viittoi käsillään ja huuteli huutamistaan,
kunnes koiraposti pysähtyi puolisensadan askelen päähän hänen
valjaikostaan.

Ilosta ja hämmästyksestä huudahtaen hypähti postireestä hangelle
Vabin ikäinen nuorukainen, joka juoksi intiaanin luo ja tavoitti
hänet syliinsä juuri kun toinen jälleen oli hervahtamassa hangelle.

-- Vabi -- mikä nyt on hätänä? hän huusi. Oletko loukkaantunut?
Oletko sinä...

Vabi kamppaili hetken voittaakseen heikkoutensa.

-- Rod..., hän kuiskasi, Rod -- Minnetaki...

Hänen huulensa vaikenivat ja hän putosi raskaasti ystävänsä
käsivarsille.

-- Mitä aioit sanoa, Vabi? Puhu minulle! Nopeasti! Toisenkin
nuorukaisen kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja hänen äänensä
vapisi. -- Mitä sinä sanoit - Minnetakista?

Intiaaninuorukainen yritti päästä tajuihinsa. Hänen huuliltaan kuului
hiljainen kuiskaus:

-- Minnetaki -- vungain -- käsissä!

Sitten hänen hengityksensä tuntui taukoavan ja hän näytti liikkuvan
elämän ja kuoleman rajamailla.



2.

MINNETAKI METSÄROSVOJEN KÄSISSÄ


Hetken Roderick Drew todella luuli, että henki oli jo paennut hänen
ystävänsä hervottomasta ruumiista. Vabi makasi niin hiljaa ja
hänen ruskeat kasvonsa olivat niin oudon kelmeät, että Rod vaipui
nyyhkyttäen hänen vierelleen ja toisti ääni väristen hänen nimeään.
Koirapostin kuljettaja laskeutui polvilleen intiaanin viereen. Hän
työnsi kätensä Vabin paidan alle, piti sitä kotvan aikaa hänen
rinnallaan ja sanoi sitten:

-- Hengissä on.

Hän otti kiireesti taskustaan pienen metallipullon, kiersi tulpan
auki ja laski pullon elottomalta näyttävän nuorukaisen huulille
pakottaen tämän nielemään tilkkasen sen sisällyksestä. Väkevä
paloviina tehosi heti; Vabi avasi silmänsä ja tuijotti postimiehen
pakkasen puremia kasvoja. Sitten luomet jälleen painuivat kiinni.

Postimiehen karkeilla kasvoilla näkyi keventynyt ilme, kun hän
toiselle pojalle osoitti Vabinoshin koiravaljaikkoa.

Uupuneet ajokit viruivat pitkänään hangella pää etukäpäliin
painettuina. Ei edes vieraan valjaikon näkeminen saanut niitä
ärhentelemään. Koko koiraparven olisi voinut luulla heittäneen
henkensä, ellei olisi nähnyt niiden työläästi puuskuttavia kylkiä ja
suusta riippuvien punaisten kielten värähtelyä.

-- Ei hän ole loukkaantunut eikä sairaskaan! huudahti postimies.
Katsokaahan noita koiria! Poika on juossut koko matkan niiden
rinnalla -- hän on juossut kunnes jalat ovat lysähtäneet hänen altaan!

Postimiehen sanat lohduttivat vain hivenen Rodin mieltä. Hän saattoi
nyt tuntea elämän värähdellen palaavan Vabin ruumiiseen. Vabin
äskeiset sanat täyttivät hänet uudella hirvittävällä pelolla.

Mitä Minnetakille oli tapahtunut? Minkä vuoksi ystävä oli lähtenyt
heidän peräänsä? Mikä oli saanut hänet pitkittämään takaa-ajoa
koko tämän huikean matkan, kunnes henki oli miltei lähtenyt hänen
ajokeistaan ja hän itse taintuneena nääntynyt hangelle? Olivatko
vungat surmanneet Vabin kauniin sisaren?

Yhä uudelleen hän rukoili ja ravisteli toveriaan puhumaan, kunnes
postimies työnsi hänet syrjään ja kantoi Vabin postirekeen.

-- Menkää hakkaamaan tuolta rannalta pihtakuusen vesoja ja laittakaa
sinne nuotio, hän komensi. Meidän täytyy saada jotakin kuumaa hänen
sisäänsä. Hänet on hierottava lämpimäksi ja käärittävä nahkasiin.
Muuten vielä paha perii -- muuten vielä paha perii!

Rod ei odottanut toista käskyä, vaan juoksi rantaan postimiehen
osoittamaan pihtakuusinäreikköön. Sieltä hän löysi muutamia nuoria
koivuja, joista kiskomallaan tuohella hän sai nuotionsa virkeästi
lieskahtelemaan juuri parhaiksi kun postireki toi tajuttoman
kuormansa rantaan.

Postimiehen riisuessa Vabilta vaatteita ja kietoessa häntä pörröisiin
karhuntaljoihin Rod paranteli nuotiota, kunnes sen lämmittävä loimo
tuntui kymmenkunnan askelen päässä. Tuota pikaa oli nuotion laidalla
lumella ja jäällä täytetty kattila kuumenemassa, ja postimies avasi
lihaliemitölkin valmistaakseen menehtyneelle pojalle virvottavaa ja
lämmittävää juomaa.

Kuoleman kalpeus oli kadonnut Vabin poskilta, ja hänen viereensä
polvistunut Rod näki ilokseen, että hengitys alkoi käydä yhä
säännöllisemmin raollaan olevien huulten välistä.

Mutta ystävän toipumisen tuottamaa iloa sumensi pelko sisaren
kohtalosta. Mitä ihmettä Minnetakille oli tapahtunut? Tätä kysymystä
hän taukoamatta toisteli ajatuksissaan siinä katsellessaan Vabin
tajunnan palaamista; viime kuukausien tapahtumat kulkivat nopeasti
hänen mielessään kirjavana kuvasarjana.

Hän oli olevinaan äitinsä kanssa rauhallisessa pienessä kodissaan
Detroitissa; hän muisteli, miten oli ensi kerran koulussa tavannut
Vabigunin, englantilaisen kauppa-aseman hoitajan ja kauniin
intiaaniprinsessan pojan, joka oli lähetetty salojen sydämistä
saamaan länsimaisen sivistyksen alkeita ja josta vähitellen oli
tullut hänen paras ystävänsä. Hän muisteli kouluaikoja ja niitä
seuranneita sykähdyttävän odotuksen täyttämiä päiviä ja öitä, jolloin
he molemmat olivat yhdessä suunnitelleet jännittävää erämatkaa Vabin
kotiin pohjolan perille.

Ja mitä satumaisia seikkailuja heillä sitten oli ollutkaan, kun he
kolmisin, hän ja Vabi ja vanha intiaani Mukoki, olivat sudenpyytäjinä
uhmanneet pakkasen, erämaan ja yksinäisyyden kauhuja! Katsellessaan,
miten Vabin hengitys muuttui yhä säännöllisemmäksi, hän ajatteli
tekemäänsä ihmeellistä venematkaa sivistyneen maailman liepeiltä
suuren korven sydämeen, ensimmäistä näkemäänsä hirveä, samalla
matkalla kaatamaansa eräkarhua ja sitä päivää, jolloin hän ensi
kerran tapasi kauniin Minnetakin Nipigon-järven viileällä selällä.
Rod muisti, kuinka tuuli oli silloin pyyhkäissyt hänen hattunsa
järveen, muisti Minnetakin heläjävän naurun, ja kuinka tämä oli
pelastanut hänen päähineensä.

Kaikki nuo suloiset muistot olivat hänen mielessään kuin salaman
valaisemina -- nuo ihanat päivät, joina hän ja Minnetaki olivat
ilakoiden samoilleet metsissä ja opiskelleet erätiedon alkeita;
kauhea kamppailu, jolloin hän aseettomin käsin oli riistänyt tytön
pohjolan villien metsärosvojen vungien käsistä; sitä seuranneiden
viikkojen ja kuukausien seikkailut, kun he kolmisin -- Vabigun,
vanha Mukoki ja hän -- olivat viettäneet eräelämää synkkien salojen
siimeksessä; heidän epätoivoiset taistelunsa samojen vungain
kanssa; satavuotias erämaja ja sieltä löytyneet vanhat luurangot;
tuohilevylle piirretty kartta, josta he sydän sykkien lukivat hämäriä
viitteitä kaukaisesta kulta-aarteesta.

Karttaa ajatellessaan Rod vaistomaisesti tunnusteli takkinsa
sisätaskua. Siellä oli jäljennös tuosta kartasta, jonka salaperäinen
vetovoima toisi hänet kevään tultua uudestaan näille kaukaisille
saloille. Silloin heidän kolmen oli määrä yhdessä tunkeutua pohjolan
perille valtaamaan luurankomiesten jälkeensä jättämää erämaan kultaa.

Mutta haavekuvat katosivat hänen nähdessään puistatuksen käyvän
nuoren intiaanin ruumiin lävitse. Seuraavassa tuokiossa Vabi avasi jo
silmänsä ja nähdessään Rodin huolestuneet kasvot hymyili heikosti.
Hän yritti puhua, mutta huulet pettivät, ja hän ummisti uudestaan
silmänsä.

Roderickin kasvot olivat täynnä hätää ja pelkoa, kun hän
kääntyi katsomaan kokenutta postimiestä, joka oli tullut hänen
vierelleen. Kun hän vajaa vuorokausi sitten oli eronnut Vabigunista
kauppa-asemalla, tämä oli ollut terveyden perikuva, solakka nuori
jättiläinen, satojen seikkailujen karaisema.

Ja nyt -- mikä muutos! Vabin sammuneiden, verestävien silmien,
hirvittävän laihojen kasvojen ja voimattomien jäsenten näkeminen
täytti hänen mielensä pelokkailla aavistuksilla.

Oliko mahdollista, että vain muutamien tuntien rasitus voi saada
aikaan noin merkillisen muutoksen? Ja missä oli Mukoki, tuo
uskollinen vanha erämies, jonka vartioivan katseen ulottuvilta
Vabigunin ja Minnetakin ani harvoin sallittiin poistua?

Tuntui kuluvan kiduttavan pitkä aika ennen kuin Vabi jälleen avasi
silmänsä, ja kuitenkin sitä kesti vain muutaman minuutin. Tällä
kertaa Rod nosti hänen päänsä hellävaroen syliinsä, ja postimies
asetti lihaliemikupin hänen huulilleen.

Lämmin, virkistävä juoma toi uutta eloa nääntyneeseen nuorukaiseen.
Hän joi aluksi hitaasti, sitten yhä kiihkeämmin ja saatuaan kupin
tyhjäksi hän yritti nousta istumaan.

-- Saanko toisenkin kupillisen, hän läähätti. Se teki hyvää!

Hän nautti uuden annoksen vielä halukkaammin ja huomattavasti
paremmalla tuloksella. Hän pysyi jo omin voimin pystyssä, ojenteli
sitten jäseniään ja nousi toisten avulla jaloilleen. Hänen silmissään
paloi pelottava hehku, kun hän katsahti Rodiin.

-- Minä pelkäsin -- etten -- etten tavoittaisi teitä!

-- Mikä oikeastaan on hätänä, Vabi? Mitä on tapahtunut? Sinä yritit
kertoa jotakin -- Minnetakista...

-- Hän on joutunut vungain käsiin. Vungain päällikkö vangitsi hänet
omin käsin, ja nyt he vievät häntä pohjoiseen. Rod, ainoastaan sinä
voi pelastaa hänet.

-- Minäkö -- ainoastaan -- voin -- pelastaa -- hänet? sai ällistynyt
Rod sanotuksi. Mitä sinä tarkoitat?

-- Kuulehan! huudahti nuori intiaani ja tarttui häntä käsivarteen.
Muistathan kun tappelimme vungain kanssa ja pakenimme tuosta manalan
rotkosta etelään? Seuraavana päivänä sinä lähdit metsästämään ja
jouduit koirareen jäljille. Sinä kerroit seuranneesi latua ja
nähneesi sen vierellä lumikengän jäljet ja lisäksi -- niin kuin
arvelit -- Minnetakin mokkasiinin jäljen. Kauppa-asemalle tultuamme
saimme kuulla Minnetakin lähteneen kahdella koirareellä Kenogamiin
ja silloin päättelimme, että nuo lumikenkäin jäljet olivat Kenogamin
miesten painelemia. Mutta siinä me erehdyimme. Ne olivatkin vungain
jälkiä!

Vabi katsoi ystäväänsä, ja hänen äänensä värähti.

-- Toinen oppaista, joka pahasti haavoittuneena pääsi pakenemaan,
toi meille eilen illalla tiedon vungain hyökkäyksestä ja Minnetakin
ryöstämisestä. Aseman lääkäri sanoo, että oppaan haava on kuolettava
ja että hän tuskin elää huomiseen saakka. Sinä olet nyt ainoa
toivomme! Sinä ja kuoleva opas olette ainoat, jotka tiedätte missä
vungat hyökkäsivät. Nyt on ollut suojailmaa parisen päivää, ja
jäljet ovat voineet tasoittua umpeen. Mutta sinähän näit Minnetakin
mokkasiinin jäljen. Ja sinä näit lumikenkien jäljet. Sinä tiedät,
minne päin he menivät!

Vabi puhui nopeasti, puuskittain ja vaipui sitten kiihtymyksen
uuvuttamana jälleen reen pohjalle.

-- Me olemme ajaneet sinua takaa kahdella koiravaljaikolla
aamunkoitosta lähtien, hän lisäsi, ja me puristimme elukoista miltei
kaiken hengen. Viime hädässämme teimme kahdesta valjaikosta yhden,
ja minä jatkoin sillä yksinäni takaa-ajoa. Mukoki jäi kymmenkunnan
mailin päähän ladulle.

Rodin veri oli jähmettyä kauhusta, kun hän kuuli Minnetakin joutuneen
rosvojoukon päällikön Vungan kynsiin. Ei tarvinnut enää ihmetellä
Vabissa tapahtunutta hirvittävää muutosta. Sekä Minnetaki että Vabi
olivat useinkin kertoilleet hänelle, mikä kaamea sota vallitsi
Vabinoshin ja tuon verenhimoisen villin välillä, ja viime talvena Rod
oli itsekin joutunut siihen mukaan. Hän oli ollut mukana taistelussa,
nähnyt vihollisia kaatuvan ja ollut joutumaisillaan Vungan koston
uhriksi.

Hän muisteli ajatuksissaan mitä oli kuullut tuon verisen vihan
alkusyystä.

Monia vuosia sitten oli nuori englantilainen George Newsome tullut
hoitajaksi Vabinoshin kauppa-asemalle ja oli siellä tavannut
intiaanipäällikön kauniin tyttären, josta oli tullut hänen vaimonsa.

Sotaisan naapuriheimon päällikkö Vunga oli ollut hänen kilpailijansa,
ja sen jälkeen kun valkoinen mies oli perinyt voiton, hylätty kosija
oli käynyt hellittämätöntä taistelua Vabinoshin väkeä vastaan. Vungan
heimo luopui entisestä eräelämästään; heistä tuli lainsuojattomia
metsärosvoja ja murhamiehiä, ja vähitellen vungista tuli koko erämaan
kauhu.

Tuota katkeraa kamppailua oli nyt kestänyt vuosikausia. Vunga oli
haukan tavoin väijynyt otollista tilaisuutta iskeäkseen kyntensä
saaliiseen. Hän oli varastellut siellä, surmannut täällä ja koko
ajan odottanut hetkeä, jolloin pääsisi käsiksi itse kaupanhoitajaan
ja hänen perheeseensä. Muutamia kuukausia sitten Rod oli pelastanut
Minnetakin kovassa kamppailussa punaisten rosvojen käsistä. Ja nyt
tuo tyttö oli jälleen vihamiesten armoilla!

Rod käännähti Vabiin päin.

-- Minä löydän jäljet, Vabi. Minä löydän ne vielä -- ja sitten me
seuraamme niitä vaikka pohjoisnavalle asti. Me annoimme vungille
päihin tuolla rotkossa ja annamme niille vietäville nytkin. Me
löydämme Minnetakin, vaikka saisimme etsiä häntä tuomiopäivään asti!

Metsästä kuului kaukaisia piiskanläimäyksiä ja vaimeita huutoja.

-- Se on Mukoki! sanoi Vabigun.



3.

VUNGAIN JÄLJILLÄ


Huudot lähenivät, ja yhä äänekkäämpinä kaikuivat Mukokin
piiskansivallukset, kun hän hoputti Vabin jättämiä koiraparkoja.
Samassa hetkessä vanha soturi jo ilmaantuikin valjaikkoineen
metsänaukeaman reunalle, ja molemmat nuorukaiset juoksivat häntä
vastaan.

Ensi silmäyksellä Rod saattoi havaita, että jos Mukokilla olisi
ollut edessään vähänkin pitempi matka, olisi hänkin Vabin tavoin
sortunut ladulle. Pojat taluttivat uskollisen toverinsa postirekeen
karhuntaljoille lepäämään ja kiehauttivat hänelle kuumaa lientä.

-- Sinä otti hänet kiinni, virnisteli Mukoki iloisena. Ottipas vain
hänet kiinni.

-- Ja hän oli vähällä tappaa itsensä, Muki, Rod puheli. Ja nyt -- hän
katsahti tovereihinsa -- mitä nyt kaikkein ensimmäiseksi teemme?

-- Meidän on heti lähdettävä vungain jäljille, Vabi arveli. Yksikin
hukkaan mennyt tunti voi nostaa meiltä tien pystyyn.

-- Mutta entä koirat...

-- Voitte ottaa minun valjaikkoni, keskeytti postimies. Siinä on kuusi
isoa koiraa, jotka eivät ole vielä pahasti väsyneitä. Lisäätte vielä
muutaman oman koiranne, ja lopuilla minä lähden postia viemään. Mutta
neuvoisin teitä ensin levähtämään tunnin verran ja syömään vahvasti.
Ei ole hyvä lähteä väsyneenä ja vatsa tyhjänä pitkälle taipaleelle.

Mukoki kannatti postimiehen ehdotusta, ja Rod lähti heti hakemaan
lisää nuotiopuita. Tilapäisellä leiripaikalla kävi kiireinen
vilske. Postimiehen ottaessa esiin eväitä Mukoki ja Vabi valitsivat
koiristaan kestävimmät ja panivat kokoon kunnollisen valjaikon,
jonka piti lähteä viemään heitä vaaralliselle matkalleen. Jokaiselle
koiralle viskattiin lihakimpale, ja eväslihat asetettiin nuotion
hiillokselle paistumaan.

Rod uurasti järven paksuun jäähän avantoa saadakseen vettä
keittopuuhiin. Vähän ajan perästä Vabikin tuli hänen luokseen jäälle.

-- Valjaikko on kunnossa, hän sanoi, kun Rod hetkeksi taukosi
levähtääkseen. Evästä meillä on tosin niukanlaisesti yhdeksälle
koiralle ja kolmelle miehelle, mutta ammuksista ei ole puutetta.
Kaiketi löydämme matkan varrelta riistaa.

-- Jäniksiä ainakin, arveli Rod ja tarttui jälleen tuuran varteen.
Muutamalla iskulla tuura jo kävikin sulaan veteen.

Aterian päättyessä aurinko alkoi jo laskea, ja jäätä raidoittivat
setrimetsän terävähuippuiset varjot. Metsästäjät varustautuivat
lähtöön: rähisevät koirat valjastettiin reen eteen, ja Rod, Vabigun
ja Mukoki lausuivat hyvästit Hudson Bay-yhtiön postimiehelle.

-- Te ehditte neljässä tunnissa vastarannalle, huikkasi mies
lähtijöiden perään. Teidän sijassanne leiriytyisin sinne.

Mukoki juoksi edellä polkien koirille latua. Vabi lepäsi reessä,
ja Rod paineli hyvää vauhtia takana. Kotvan perästä hän tuli reen
vierelle ja laskien kätensä nuoren intiaanin olalle tarpoi tasaisin
askelin hänen rinnallaan.

-- Kyllä kai me jo huomenna pääsemme vanhalle leiripaikallemme --
sinne laakson notkelmaan? hän kysyi.

-- Varmasti, nyökkäsi Vabi. Mukoki kyllä tietää sinne suorimman tien.
Ja kaikki muu riippuukin sinusta.

Rod jättäytyi jälleen reen perään säästääkseen keuhkojaan. Hänen
aivonsa askartelivat entistä kiihkeämmin. Miten kävisi, kun he nyt
saapuisivat leiripaikalle, missä he vungien käsistä livahdettuaan
olivat hoitaneet haavoittunutta Mukokia? Pystyisikö hän vielä
löytämään tuon vanhan reen ladun, jolla hän oli ollut näkevinään
Minnetakin mokkasiinin jäljen? Hän toivoi hartaasti löytävänsä,
mutta oli huolestunut nähdessään, miten suojasää oli vaikuttanut
hangen pintaan. Kunpa Mukoki ja Vabi eivät luottaisi liikaa hänen
erätaitoonsa!

Rod värisi juostessaan reen kannoilla ja ajatellessaan, mikä
kohtalo saattoi odottaa Minnetakia. Vasta muutama tunti sitten
hän oli pitänyt itseään maailman onnellisimpana poikana. Hän oli
luullut Vabin sisaren olevan hyvässä turvassa Kenogamissa; hän oli
hyvästellyt kauppa-asemalla olevat ystävänsä, ja jokainen hetki
vei häntä kaukaista etelän kaupunkia, lähemmäksi kotia ja äitiä.
Ja nyt hän oli odottamatta joutunut keskelle tähänastisen elämänsä
järkyttävintä seikkailua!

Joidenkin viikkojen kuluttua hänen oli ollut määrä palata takaisin
näille sinisille saloille, ja tällä kertaa äidinkin oli pitänyt
tulla hänen mukanaan. Ja sitten he kaikki kolme, Mukoki, Vabi ja
hän, olivat aikoneet lähteä etsimään kadonnutta kulta-aarretta sen
kartan mukaan, jonka he olivat löytäneet vanhasta erämajasta. Yhdellä
iskulla nämä haaveet olivat häipyneet kauas. Hän oli ajamassa takaa
Minnetakin ryöstäjiä!

Malttamattomana Rod juoksi reen ohi ja hoputti Mukokia pitämään
parempaa vauhtia. Vabi tunsi jo toipuneensa ja alkoi vuorotella Rodin
ja Mukokin kanssa. Joka kymmenes minuutti vaihdettiin paikkaa, niin
että jokainen sai levätä kahdesti tunnin kuluessa.

Nopeasti ilta-auringon loimu häipyi lounaisten metsien taakse. Hämärä
kävi yhä sankemmaksi, edessä kumotti pimeyteen häipyen Nipigon-järven
luminen jää. Tähtien kirkas tuike syttyi tummenevalle taivaalle; kuun
punainen pallo kohosi metsän reunasta valaisemaan tätä jään, lumen ja
ikimetsien maailmaa.

Hellittämättä he taivalsivat järven jäisellä aavalla, matka taittui
maili maililta. Kuu kohosi yhä ylemmäksi keskitaivaalle. Sen
verenpunainen loimu vaihtui ruusunpunaiseen, sitten heleänkeltaiseen,
ja lopulta koko taivaankansi kimalsi kullan ja hopean välkkeessä.
Suuren hiljaisuuden keskeltä kuului vain reenjalasten hiljaista
kitinää, koirien tallukoiden sipsutusta ja matkamiesten satunnaisia
huomautuksia.

Kahdeksan maissa alkoi jääkentän perältä häämöttää jotakin tummaa.
Vabi, joka makasi reessä, huomasi sen ensimmäiseksi.

-- Metsä näkyy! hän huusi toisille. Olemme kohta rannassa. Koiratkin
tuntuivat heti piristyvän tuntiessaan sieraimissaan palsamimännyn
suloisen pihkanhajun. Teräväharjainen metsänreuna piirtyi yötaivasta
vasten, ja viiden minuutin kuluttua noustiin jo jyrkkää rantatörmää
ylös matalaan mäntymetsään.

-- Tähän me leiriydymme, sanoi Vabi kompuroiden pois reestä.

Mukoki oli jo saanut kirveen käteensä.

-- Sinä älä lepää vielä, hän varoitti. Jos sinä nyt lepää, ei jaksa
rakenta havumaja. Ensin havumaja valmis, sitten lepää.

-- Olet oikeassa, Muki, sanoi Vabi nousten työläästi jaloilleen. Jos
istun alallani minuutinkin, ette saa minua pystyyn kangellakaan. Rod,
rakenna sinä nuotio. Muki ja minä laitamme majan.

Vajaassa puolessa tunnissa oli palsamimännyn oksista kyhätty havumaja
valmiina ja sen edessä räiskyi iloinen nuotio, joka levitti valoa ja
lämpöä parinkymmenen askelen päähän. Kauempaa metsästä raahattiin
nuotioon muutamia tuulen kaatamia kelopuita, ja heti kun tuli oli
tarttunut niihin, kävivät Mukoki ja Vabi nahkasiin kääriytyneinä
pitkäkseen.

Rodille ei päivä ollut ollut niin rasittava kuin hänen tovereilleen,
ja hän istui vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ajatellen tätä
merkillistä kohtalon oikkua, joka oli jälleen kääntänyt hänen
matkansa pohjoista kohti.

Koirat olivat ryömineet aivan räiskyvän nuotion vierelle ja makasivat
siinä nyt jäykkinä ja jäsentä liikauttamatta. Jostakin salolta
kuului suden valittava ulvahdus, puiden oksat paukahtelivat pakkasen
kiristyessä.

Kului tuntikausi, ja yhä istua kyyhötti Rod nuotion ääressä pyssy
polviensa välissä. Hänen mielessään ajelehti kuva toisensa jälkeen.
Jossakin kaukana tämän saman metsän liepeillä räiskyi varmaan
paraikaa toinen leirivalkea, joka lämmitti vangittua Minnetakia.
Jokin salaperäinen vaisto sanoi Rodille, että tyttö oli valveilla ja
ajatteli kaukana olevia ystäviään.

Entä seuraava kuva -- oliko se unta vai ihmeellistä selvänäköisyyttä?
Hän näki tytön istuvan nuotion ääressä. Hänen musta tukkansa
riippui raskaana palmikkona olkapäällä, silmät tuijottivat hurjina
liekkeihin. Ja aivan tytön takana, käden ulottuvissa, istui toinen
hahmo, jonka näkeminen nostatti kylmät väreet pojan jäseniin. Siinä
oli itse Vunga, rosvojen päällikkö. Mies puhui vihaisesti, hänen
ruskeat kasvonsa olivat kiukun vääristämät, ja hän ojensi kätensä
tyttöä kohti.

Rod hypähti pystyyn huudahtaen niin kovaa, että nukkuvat koirat
säpsähtivät. Hänen ruumistaan puistatti kuin kuumeessa. Oliko tuo
näky pelkkä unikuva?

Rod muisteli toista samantapaista kokemustaan, näkyä, joka oli
ilmaissut hänelle kultalöydön salaisuuden. Turhaan hän koetti
karkottaa hermostuneen pelon mielestään. Miksi Vunga oli ojentanut
kätensä Minnetakia kohti?

Hän käytti kaikki voimansa vapautuakseen tuosta kauheasta pelosta.
Hän nousi ja ojentelihe. Sitten hän kohensi tulta niin, että säkenet
sinkoilivat kauas.

Vihdoin hän paneutui pitkäkseen Mukokin ja Vabigunin väliin ja yritti
saada unta. Mutta hän nukkui levottomasti. Hän näki yhä uudestaan
Minnetakin istumassa valkean ääressä. Vihdoin uni jatkui niin
pitkälle, että hän oli näkevinään Vungan sieppaavan tytön syliinsä ja
katoavan hänen kanssaan metsän pimentoon.

Tällä kertaa ei Rod herättyään enää yrittänytkään jatkaa untaan.
Kello oli vasta vähän yli puolenyön. Vabi ja Mukoki olivat jo
nukkuneet neljä tuntia -- tunnin perästä hän herättäisi heidät.
Hiljakseen hän rupesi valmistamaan aamiaista ja ruokkimaan koiria.
Kahden ajoissa hän pudisteli Vabia hartioista.

-- Nouse, mies! hän huusi, kun nuori intiaani unenpöpperössä kavahti
istualleen. Kohta on aika lähteä.

Hän koetti pitää hermojaan kurissa Mukokin ja Vabin istuessa hänen
kanssaan nuotion ääressä. Hän ei välittänyt puhua heille unistaan,
koska heidän mielensä oli jo muutenkin raskas. Mutta hän tahtoi
pitää kiirettä. Ensimmäisenä hän oli valmiina lähtöön, ensimmäisenä
valjastamassa koiria, ja Mukokin asetuttua jälleen jonon etunenään
hän juoksi intiaanin rinnalla saadakseen matkan taittumaan
joutuisammin.

-- Kuinka pitkälti on vielä matkaa vanhalle leiripaikallemme? hän
kysyi Mukokilta.

-- Neljä tunti, kaksikymmentä maili, vastasi intiaani.

-- Kaksikymmentä mailia! Mehän ehdimme sinne ennen aamunkoittoa.

Mukoki ei vastannut, kiristi vain kulkuaan. Kuu alkoi painua yhä
alemmaksi länttä kohti, sen valo vaimeni, kunnes tähdet olivat
matkalaisten ainoina oppaina. Nekin alkoivat jo käydä valjuiksi, kun
Mukoki pysäytti läähättävän valjaikon erään harjanteen laelle ja
viittasi kädellään pohjoiseen.

-- Siellä alkaa aukea.

Hetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä kelmeässä aamuvalossa
katsellen silmänkantamatonta tasankoa, jonka he tiesivät jatkuvan
Hudson-lahdelle saakka.

Jälleen näiden ikuisten erämaiden näkeminen sävähdytti Rodia. Mitä
murhenäytelmiä niiden hiljaisuuteen kätkeytyikään! Puolisen sataa
vuotta sitten olivat nuo vanhat eränkävijät, joiden vaalenneet
luut he olivat löytäneet metsämajasta, uhmanneet tuntemattomien
taipaleiden kauhuja ja löytäneet kultaa. Ja tuolla kaukana
pohjoisessa, samalla seudulla missä kulta-aarrekin, oli nyt Minnetaki.

Vain viikko sitten he kaikki kolme olivat henkensä kaupalla juosseet
tämän aukean poikki verenhimoisia vungia pakoon. Nyt matka kävi
joutuisammin, kun heillä oli koirat mukanaan.

Tunnin kuluttua Mukokin kulku oli hidastunut tasaiseksi käynniksi,
mutta hänen silmänsä tähyilivät yhä terävinä eteen ja sivuille.
Välistä hän pysäytti koirat ja poikkesi yksinään oikealle tai
vasemmalle ladusta. Hän ei virkkanut matkatovereilleen sanaakaan,
eivätkä Rod ja Vabi rohjenneet kysyä mitään. He tiesivät, että heidän
entinen leiripaikkansa oli jossakin lähistöllä, ja luottivat vanhan
erämiehen vaistoon.

Viimeisetkin tähdet sammuivat taivaalta. Hetken oli vielä pimeää,
mutta äkkiä välähti kaakkoiselta taivaanrannalta päivänkoiton
ensimmäinen hieno juova. Pian oli niin valoisaa, että Mukoki lähti
jatkamaan latua.

Ei Rod eikä Vabikaan tuntenut paikkaa ennen kuin vanha erämies
seisautti koirat puun juurelle ja katsahti tovereihinsa iloinen ilme
kasvoillaan.

-- Vanha leirimme! huudahti Vabi.

-- Leirimmekö? ihmetteli Rod.

Vabi kääntyi hänen puoleensa.

-- Rod, nyt alkaa sinun urakkasi, hän sanoi vakavasti. Mukoki oli
tullut heidän vierelleen.

-- Tässä on leiri, hän äännähti. Sano missä on Minnetakin jälki!

Kymmenkunnan askelen päässä oli vielä pystyssä heidän rakentamansa
havumaja. Mutta siinä olikin kaikki mitä paikalla näkyi. Ei
ainoatakaan jalanjälkeä! Helottava päivänpaiste oli pyyhkinyt kaikki
jäljet olemattomiin.

Kun heidän omatkin jälkensä olivat noin tyystin hävinneet, niin miten
Rod voisi löytää Minnetakin mokkasiinin kevyen painalluksen?

Sydämensä syvyydessä Rod rukoili taivasta ohjaamaan heidät oikealle
tielle.



4.

ROD SEURAA IHMISJALKAISEN KARHUN JÄLKIÄ


-- Meidän on odotettava, kunnes päivä valkenee, sanoi Rod. Hän koetti
näyttää reippaalta ja toiveikkaalta.

-- Mehän voimme nyt syödä, ehdotti Vabi. Syödään kylmää paistia, niin
ei tarvitse tehdä nuotiota.

Rod söi nopeasti. Sitten hän otti pyssynsä ja lähti kävelemään
metsään päin. Vabi nousi kiirehtiäkseen mukaan, mutta Mukoki pidätti
häntä hihasta.

-- Parempi mennä yksin, hän kuiskasi iskien ovelasti silmää.

Aurinko teki nousuaan puiden latvojen yli, ja oli jo melko valoisaa.
Juuri tällä tavalla Rod oli tuona päivänä viikko sitten lähtenyt
riistaa etsiessään leiripaikalta ja silloin odottamatta löytänyt
Minnetakin jalanjäljen.

Mailin päässä edessään Rod näki sen harjanteen, jolla hän oli ajanut
hirveä takaa. Tuo harjanne oli hänen ensimmäinen tienviittansa, ja
sitä kohti hän nyt kiiruhti täyttä vauhtia. Mukoki ja Vabi seurasivat
häntä etäämpää koirat mukanaan.

Hengästyneenä Rod pääsi mäen harjalle ja katseli pohjoista kohti.
Siihen suuntaanhan hän oli lähtenyt keksittyään nuo oudot jäljet
Mutta nyt siellä ei mikään näyttänyt tutulta. Hänen omatkin jälkensä
olivat tyystin häipyneet kallion rinteeltä.

Hän oli iloinen siitä, että toiset olivat ehtineet vasta harjun
juurelle, sillä pettymyksen ja epätoivon kyynelet kirvelsivät hänen
silmissään. Hän oli pettänyt Vabin ja Mukokin luottamuksen! Häntä
pelotti sanoa se heille, hän ei halunnut näyttää heille kasvojaankaan!

Tuijottaessaan siinä rannattomalle lumiaukealle Rod tavoitti
silmäänsä etäältä kirkkaan, välkkyvän läikän. Äkkiä hän muisti: juuri
tuota kirkasta läikkää hän oli täältä silloinkin katsonut ja lähtenyt
kävelemään suoraan sitä kohti. Se oli jäätynyt kallionrinne, joka
hohti auringon valossa.

Odottamatta tovereitaan Rod kiirehti rinnettä alas ja juoksi kapean
notkelman poikki. Viiden minuutin perästä hän seisoi kallion edessä,
hengästyneenä ja sydän jyskyttäen. Juuri tästä hän oli löytänyt
jäljet! Nyt niistä ei enää näkynyt merkkiäkään, mutta koko maisema
oli tuttu: tuossa oli kallionnyppylä, jota hän oli katsellut, tuossa
pystyyn kuivunut poppelikelo.

Hän käännähti ympäri ja viittilöi hurjasti Mukokille ja Vabille,
jotka tulivat kaukana hänen perässään. Sitten hän juoksi eteenpäin ja
heilutti metsän laitaan tultuaan uudelleen käsiään, ja värähtelevä
huudahdus tulkitsi hänen iloaan jäljempänä tuleville.

Tässä oli kanto, jonka nenälle Minnetakin oli ollut pakko istahtaa
odotellessaan, kunnes hänen vangitsijansa jälleen lähtivät jatkamaan
matkaa; Rod keksi hänen jalkansa kevyen jäljen lumesta aivan kannon
vierestä. Täällä olivat roistot vankeineen levähtäneet vähän aikaa ja
pitäneet päivällisnuotiota, jonka hiiltyneiden jäännösten ympärillä
heidän jalanjälkensä olivat vielä selvästi havaittavissa.

Näitä merkkejä hän osoitti tovereilleen, kun he ehtivät hänen
luokseen.

Hyvään aikaan kukaan ei puhunut sanaakaan. Vanha eränkävijä kyyristyi
kyykkysilleen tarkastelemaan nuotion paikan ympärillä näkyviä
jälkiä, ja kun hän viimein kohosi pystyyn, kuvastivat hänen kasvonsa
sanomatonta ällistystä.

-- Mitä nyt, Muki? kysyi nuori intiaani ihmeissään.

Mukoki ei vastannut, vaan ryhtyi uudelleen nelin kontin
tarkastelemaan nuotion ympäristöä. Kun hän lopetti puuhansa, oli
hänen kasvojensa ilme äskeistäkin hämmästyneempi.

-- Liikkui vain kuusi miestä! hän ähkäisi. Kaksi opasta asemalta --
neljä vunga!

-- Mutta haavoittunut opashan kertoi meille, että roistoja oli mukana
hyökkäyksessä ainakin tusinan verran, sanoi Vabi.

Vanha erämies nauraa hihitti hiljaa, ja hänen järeillä kasvoillaan
näkyi ilkamoiva irvistys.

-- Se mies puhu palturi! hän nauroi. Juoksi tiehensä, kun tappelu
alkoi. Otti kuti selkäänsä kun näytti töppöset vungalle!

Hän viittasi kädellään metsän mustaan pimentoon.

-- Ei koskaan paista päivä tuonne! Helppo seurata jälki!

Mukokissa ei saattanut havaita pienintäkään epäröintiä. Hänen
silmissään paloi toimintatarmo ja taisteluinto. Vain kerran Rod oli
nähnyt niissä samanlaisen ilmeen -- silloin kun he kahden olivat
kamppailleet Vabin hengen pelastamiseksi, samoin kuin heidän nyt
kolmisin oli taisteltava Minnetakin puolesta.

Varovaisesti he tunkeutuivat metsään silmät ja korvat valppaina; ja
kuten Mukoki oli ennustanutkin, roistojen jäljet näkyivät selvästi.
Heillä oli mukanaan myös molemmat koirareet, ja Rod tiesi, että
toisessa niistä oli kuljetettu Minnetakia.

Heidän edettyään vasta satakunta askelta pysähtyi etumaisena kulkeva
Mukoki ja äännähti ällistyneenä. Ladulla heidän edessään oli kuollut
mies. Ylöspäin kääntyneistä kasvoista he tunsivat vainajan toiseksi
Vabinoshista lähteneeksi ajomieheksi.

-- Pää halki, virkkoi Mukoki johtaessaan valjaikkoa kiertämään
ruumiin. Kukaties ensin ampu -- sitten iske kirveellä.

Koirat nuuskivat ja vikisivät kiertäessään surmattua miestä, ja
Rodiakin puistatti. Vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi, mitä
kaikkea Minnetakille oli saattanut tapahtua.

Hän pani merkille, että Mukoki kiristi nyt vinhasti vauhtia.
Tuntikauden he kulkivat samaan joutuisaan tahtiin virkkamatta
toisilleen montakaan sanaa. Vungat olivat kulkeneet
"intiaaniketjussa", peräkanaa, molemmat reet nähtävästi keskellä
jonoa. Tunnin kuluttua he saavuttivat toisen hiiltyneen matkanuotion,
jonka vierelle oli rakennettu kaksi havumajaa. Täällä jäljet ja
ladut näkyivät jo paljon tuoreempina; paikoittain ne näyttivät kuin
vast'ikään syntyneiltä. Mutta vangiksi joutuneesta tytöstä ei näkynyt
merkkiäkään.

Pojat huomasivat, että tilanne oli Mukokillekin selittämätön.
Hellittämättä vanha metsäsissi kierteli leiripaikalla. Hänen
tarkalta silmältään ei välttynyt pieninkään hangen epätasaisuus,
jokaista katkennutta oksaa ja lumessa viruvaa puutikkua hän kumartui
katselemaan. Rod tiesi, että Minnetakin ryöstöstä oli kulunut jo
kolme päivää, mutta nämä jäljet eivät kuitenkaan olleet vuorokautta
vanhempia. Miten tämä oli käsitettävissä?

Hän tunsi jälleen ilkeätä ja epämääräistä pelkoa. Miksi roistot
eivät olleet jatkaneet matkaa heti välittömästi? Miksi he olivat
viivytelleet täällä -- näin lähellä rikoksensa näyttämöä? Hän
katsahti kysyvästi Vabiin, mutta tämä näytti olevan yhtä ymmällä
kuin hän itsekin. Vabinkin silmistä kuvastui nimetöntä pelkoa ja
ahdistusta.

Mukoki oli kyyristynyt nuotion mustuneiden kekäleiden ääreen. Hän
oli työntänyt kätensä syvälle lumeen niiden alle, ja kun hän jälleen
nousi pystyyn, hän viittasi Rodin kellotaskuun.

-- Kello on kahdeksan, Mukoki.

-- Vungat oli täällä viime yönä, virkkoi vanha intiaani harvakseen.
Lähti leiristä vasta neljä tunti sitten.

Mitä tämä kaikki tiesikään?

Oliko Minnetaki loukkaantunut kahakassa niin pahoin, etteivät
ryöstäjät olleet rohjenneet lähteä kuljettamaan häntä aikaisemmin?

Rod tunsi koko ruumiinsa vapisevan. Myös Vabin ja Mukokin
järeäpiirteisillä kasvoilla näkyi outoa jännitystä, eikä
kuiskaustakaan vaihdettu. Ratkaisua ei arvoitukselle löydetty.
Mutta yhdestä seikasta he olivat joka tapauksessa selvillä -- he
olivat aivan roistojen kintereillä! Ja jokainen askel vei heitä yhä
lähemmäksi, joka maililla heidän nopeutensa lisääntyi.

Sitten tuli uusi yllätys: latu haarautui kahdeksi!

Pienen metsänaukeaman toisessa päässä intiaanit olivat jakautuneet
kahdeksi joukoksi. Toisen reen latu lähti koilliseen, toisen
luoteiseen.

Kummassakohan reessä Minnetaki oli viety? Kaikki kolme katselivat
tyhmistyneinä toisiinsa.

Mukoki viittasi koilliseen menevälle ladulle.

-- Meidän täytyy löytä merkki -- joku merkki Minnetakista. Sinä lähte
tuonne -- minä tänne!

Rod lähti seuraamaan itäisempää latua. Mutta aivan pian hän pysähtyi
eräässä kohdassa, missä ryöstäjien reki näytti paiskautuneen päin
pähkinäpensasta; ja jo toisen kerran tänä aamuna hänen huuliltaan
kajahti huudahdus. Eräässä pensaan esiintyöntyvässä piikkisessä
oksassa kimalteli päivänpaisteessa pitkä musta silkinhieno
hiussuortuva.

Hän kumartui sitä tavoittamaan, mutta Vabi sieppasi kiinni hänen
kädestään, ja seuraavassa tuokiossa oli Mukokikin ennättänyt heidän
luokseen. Hellävaroen vanha intiaani irrotti suortuvan oksasta,
silitteli sitä kädellään, ja hänen syvään painuneet silmänsä
leimusivat kuin hehkuvat hiilet. Suortuva oli Minnetakin tukasta,
sitä ei kukaan heistä epäillytkään; mutta se mikä heitä tässä
kammotti ja pelotti, oli irtaimen tukan paljous! Sitähän näytti
olevan melkein kourantäyteinen vyyhti!

Seuraavassa hetkessä Mukokin huulilta kuului pitkä sihisevä vihellys,
joka tavallisesti ilmaisi hänen pohjatonta närkästystään tai
ylenkatsettaan.

-- Minnetaki toisessa reessä!

Hän näytti suortuvan päätä nuorille tovereilleen.

-- Katsoo -- tukka leikattu puukolla. Ei oksaan tarttunut. Vunga
ripusti sen tuohon -- luulee hän eksyttää meitä.

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan syöksähti heti toiselle
ladulle molemmat nuorukaiset kintereillään. Neljännesmailin
kuljettuaan vanha metsäsissi pysähtyi ja osoitti tyytyväisenä
mutta ääneti reen ladun vierellä näkyvää kevyttä jalanjälkeä.
Miltei säännöllisten välimatkojen päässä saattoi hangella havaita
Minnetakin pienten mokkasiinien painannaisia. Tytön molemmat vartijat
olivat juosseet reen edellä; ja takaa-ajajat käsittivät, että hän
oli tällöin käyttänyt tilaisuutta painaakseen lumeen merkkejä
auttajilleen opastukseksi.

Mutta sittenkin Rodin mieltä alkoi painaa selittämätön ankeus,
joka voimistui sitä mukaa, mitä kauemmaksi he etenivät koilliseen
menevästä ladusta. Entäpä jos Mukoki olikin erehtynyt? Hän luotti
kyllä rajattomasti vanhan eränkävijän viisauteen ja kokemukseen,
mutta sittenkin hänen mielessään kummitteli ilkeän itsepäinen
ajatus: jos rosvot kerran olivat keksineet leikata tytöltä tukkaa ja
sillä eksyttää takaa-ajajia, niin miksi he eivät yhtä hyvin olisi
voineet riisua häneltä kenkääkin ja painella sillä pettäviä merkkejä
lumeen? Moneen otteeseen hän aikoi lausua epäilyksensä ääneen, mutta
luopui siitä nähdessään miten hartaan luottavaisina hänen toverinsa
tarpoivat tuota epäilyttävää latua.

Mutta lopulta hän ei enää voinut olla ääneti.

-- Vabi, minä palaan takaisin, hän huudahti hiljaa kiirehtien
ystävänsä rinnalle. Minä lähden seuraamaan toista latua. Jollen tapaa
mailin matkalla mitään, niin oikaisen suoraan metsän halki teidän
luoksenne.

Vabin estelyistä ei ollut apua; ja muutamien minuuttien perästä
Rod oli jälleen metsänaukeamassa, missä tiet erkanivat toisistaan.
Mikä salaperäinen voima saikaan hänen sydämensä lyömään kahta
kiivaammin, kun hän uudelleen sukeltautui noille jäljille, joilta
he äsken olivat löytäneet silkinhienon hiustupsun? Mikä päämäärä
panikaan hänet puolihengettömänä yhä jatkamaan tuloksetonta etsintää
senkin jälkeen, kun maili ja toinenkin olivat sujahtaneet ilman
että mitään merkillistä oli näkynyt? Rod ei olisi osannut vastata
näihin kysymyksiin. Ja kuitenkin hän joka hetki eteenpäin tarpoessaan
tuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi siitä, että Mukoki oli sittenkin
erehtynyt ja että Minnetaki oli jossakin hänen edellään.

Seutu, jonka läpi hän tunkeutui, kävi yhä kolkommaksi. Hänen edessään
kohosi rotkojen ja repeämien halkomia rosoisia kallioselänteitä,
joissa keväisin lumen sulaessa täytyi käydä vaahtoisia koskipäitä.
Hän kuulosteli valppain korvin ympärilleen ja hidastutti varovaisesti
vauhtiaan.

Äkkiä veri oli hyytyä hänen suonissaan. Aivan hänen edessään kohosi
suunnaton paasi, nelikolkkainen ja iso kuin mikäkin talo, ja sen
juurella virui surmatun intiaanin ruumis, jonka kasvot olivat
kuolemantuskan vääristämät. Mutta mitään merkkiä taistelusta ei
näkynyt, ei edes jalanjälkiä. Mies oli ilmeisesti surmattu reessä ja
paiskattu ruumiina hankeen.

Kuka hänet sitten oli surmannut?

Oliko Minnetaki pelastautunut riistämällä ryöstäjältään hengen?

Aluksi Rod oli miltei vakuuttunut siitä. Hän kyyristyi tarkastelemaan
veripilkkuja lumella ja havaitsi ne vielä jäätymättömiksi. Varmasti
tuo murhenäytelmä oli tapahtunut aivan viime tunnin kuluessa.

Entistä varovaisemmin mutta samalla entistä nopeammin hän lähti
jälleen seuraamaan reen latua, pyssy laukaisuvalmiina kainalossa.
Seutu kävi yhä kolkommaksi, ja läpipääsy tuntui paikoitellen miltei
mahdottomalta. Mutta roisto oli löytänyt reelleen tien jylhien
kallioiden lomitse, kunnes latu vähitellen nousi korkean vaaran
laelle. Ja siellä Rod jälleen äkkiä pysähtyi, sillä ladun poikki
kävivät toiset jäljet.

Syvään pehmeään lumeen painuneina näkyivät selkeinä ison karhun
jäljet!

Ehtimättä asiaa sen tarkempaan ajatella Rod alkoi kiireesti laskeutua
harjannetta alas karhunjälkiä myöten pitäen samalla tarkoin silmällä
reen latua ja etäisen metsän reunaa. Rinteen juurella sulki iso
kaatunut puunkelo häneltä tien, ja kiivetessään sen yli Rod äkkiä
pysähtyi kahdareisin rungolle ja huudahti hämmästyksestä.

Karhu oli kavunnut saman rungon yli pyyhkäisten mennessään lunta
pois sen päältä; mutta lumettoman kohdan vierellä näkyi aivan selvä
ihmiskäden jälki!

Kokonaisen minuutin Rod seisoi hievahtamatta ja miltei hengittämättä
paikallaan. Käden neljä sormea ja erillään oleva peukalo näkyivät
aivan selvänä painannaisena rungon lumivaipalla. Ja kämmen oli
pienoinen, sormet pitkät ja hoikat. Varmastikaan se ei ollut miehen
käden jälki.

Kyyristäen niskaansa Rod katseli varovaisesti ympärilleen. Lumessa
ei näkynyt minkään muun kulkijan kuin tuon karhun jälkiä. Oliko hän
erehtynyt?

Hän tarkasteli uudestaan salaperäistä kädenkuvaa. Sitä katsellessaan
hän tunsi outoja kylmänväreitä ruumiissaan ja kohottaessaan jälleen
päätänsä hän tiesi vapisevansa kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi
nopeasti ympäri, seurasi jälkiä takaisin harjun laelle, tapasi siellä
jälkien ja reenladun leikkauskohdan ja laskeutui harjanteen toiselle
puolelle. Hän ei ollut seurannut karhunjälkiä vielä sataakaan
askelta, kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja kyyristyi piiloon ison
kallionjärkäleen taa. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut hiiskaustakaan
edestään. Ja kuitenkin häntä sillä hetkellä värisytti pahemmin kuin
koskaan ennen eläessään.

Sillä karhunjäljet olivat äkkiä loppuneet.

Ne olivat muuttuneet _ihmisen jäljiksi_!



5.

ROD TAISTELEE HENGESTÄÄN


Kesti kotvan aikaa, ennen kuin Rod lähti liikkeelle piilostaan. Pelko
ei häntä siellä pidättänyt, vaan tarve malttaa mielensä ja koota
ajatuksensa, niin kuin hän olisi sanonut, jos Vabi olisi ollut hänen
mukanaan.

Hän ei yrittänytkään ratkaista salaperäisten jälkien ongelmaa;
hänelle riitti tieto siitä, etteivät karhunjäljet olleet karhun
tekemät eikä käden kuva puunrungolla miehen käden painama. Mutta
yhdestä asiasta hän oli varma -- siitä näet, että Minnetaki jollakin
tapaa liittyi näihin molempiin jälkiin.

Hän ryhtyi jatkamaan matkaa äärimmäisen varovasti. Jokaisessa
mutkassa hän piiloutui kallion taakse tai pensaikkoon ja tähysteli
eteensä niin kauas laakson notkoa pitkin kuin vain kykeni näkemään.

Mutta vähitellen nuo tähystysmatkat lyhenivät. Vasemmalla puolella
oleva harjunrinne jyrkkeni vähitellen miltei pystysuoraksi
seinämäksi; oikealle puolelle ilmestyi toinen harjanne, ja niiden
välillä oleva tila kapeni tuskin sadan askelen levyiseksi rotkoksi,
jonka pohjalla oli valtavia kivenjärkäleitä hurjassa sekasorrossa.

Rodille selvisi piankin, että edellä kulkija liikkui rotkossa aivan
kuin kotonaan. Mutkittelematta hänen tiensä kulki solasta toiseen.
Koskaan hän ei ollut näyttänyt epäröineen suunnastaan. Kerran
hänen jälkensä näyttivät päättyvän äkkijyrkkään vuorenseinään,
mutta lähelle tultuaan Rod keksi edessään kiviseinässä niin kapean
halkeaman, että hän hädin tuskin mahtui siitä kulkemaan.

Siellä, missä tämä halkeama aukeni uudeksi rotkoksi, kulkija oli
hetken levähtänyt ja laskenut kantamuksensa eteensä hangelle. Jo
ensimmäinen silmäys osoitti takaa-ajajalle taakan laadun. Lumessa
jalkainsa juuressa hän erotti selvästi saman pienen ihmiskäden jäljen
kuin äsken kaatuneella puunrungolla!

Nyt ei Rod enää epäillyt. Hän oli Minnetakin ryöstäjän kintereillä,
ja rosvo kantoi saalista sylissään! Minnetaki oli loukkaantunut --
kenties jo kuollut!

Taas viilsi jäätävä pelko hänen sydäntään, mutta katsoessaan
tarkemmin lumella olevaa jälkeä hän huojentui. Vain elävän ihmisen
käsi oli voinut painaa tuollaisen kuvan, missä sormet olivat erillään
ja kämmen selvästi havaittavissa.

Kuten tuona syyspäivänä, jolloin Rod oli taistellut Minnetakin hengen
ja vapauden puolesta, hän nytkin tunsi kaiken pelon ja epäröinnin
haihtuvan. Hän päätti noudattaa vungain omaa taistelutapaa ja ampua
vihollista väijyksistä mikäli sellainen tilaisuus tarjoutuisi, mutta
ei häntä liioin pelottanut ajatus käydä vaikka käsikähmään, jos se
oli välttämätöntä.

Hän tarkasti huolellisesti kiväärinsä ja katsoi, että iso
sotilasrevolveri ja metsästyspuukko olivat helposti saatavissa.
Jonkin matkan päässä äskeisestä halkeamasta punanahka oli jälleen
levähtänyt, ja tästä lähtien Minnetaki oli saanut kävellä hänen
rinnallaan.

Jonkin aikaa Rod ällistyneenä aprikoi muuatta omituista seikkaa.
Tytön toinen jalka oli painanut aivan selvän mokkasiinin jäljen
lumeen, mutta toinen vain muodottoman kuopan. Sitten Rod muisti,
minkälaisia jälkiä Mukoki ja Vabi paraikaa seurasivat, ja tukalasta
tilanteesta huolimatta hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

Hän oli sittenkin ollut oikeassa! Luoteeseen kulkevat vungat olivat
ottaneet Minnetakin toisen mokkasiinin ja painelleet sillä eksyttäviä
jälkiä latunsa viereen. Näistä muodottomista jäljistä saattoi
päätellä, että tytön kengättömään jalkaan oli kiedottu vaatetta,
jotta se ei paleltuisi.

Rod arvasi rosvon ja hänen vankinsa tästä lähtien kulkeneen
entistä nopeammin ja joudutti omiakin askeliaan. Rotko kävi yhä
sokkeloisemmaksi, mutta aina hän löysi pakolaisten jäljet jostakin
solasta, ja joka askelella hän pidätti henkeään äkkiyllätystä peläten.

Äkkiä Rod pysähtyi. Hän oli varma siitä, että edestäpäin oli kuulunut
jotakin. Hän miltei lakkasi hengittämästä jännittäen kuuloaan, mutta
ääni ei enää toistunut. Oliko jokin metsäneläin, susi tai kettu,
pannut kiven vierimään rinnettä alas?

Rod eteni hitaasti, silmät ja korvat valppaina. Muutaman askelen
otettuaan hän seisahtui uudestaan. Hänen nenäänsä kävi heikko,
epäilyttävä haju ja kierrettyään erään kallion hän tunsi saman hajun
voimakkaampana -- palavan punasetrin makean hajun.

Jossakin hänen edessään paloi nuotio. Eikä sinne tuntunut olevan
matkaa pyssynkantamaakaan.

Kokonaisen minuutin hän seisoi hievahtamatta paikallaan keräten
voimiaan viimeiseen ponnistukseen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän
hiipisi vungan kimppuun takaa päin ja ampuisi tämän hengiltä. Ei
tullut kysymykseenkään varoittaa rosvoa eikä antautua puheisiin hänen
kanssaan.

Askel askelelta hän eteni, varovaisesti kuin saaliinsa kimppuun
hiipivä kettu. Nuotion haju tuli yhä voimakkaammaksi; Rod näki
hienoisen savuhattaran kohoavan ilmaan rotkon perältä. Savu näytti
tulevan kallioseinän takaa. Pyssy poskella Rod hiipi seinämän
reunalle ja kurkisti varovaisesti sen taakse. Maasto muuttui tässä
kohdassa aukeammaksi, ja jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Rosvo
oli siis tuon kallion takana!

Pyssy jatkuvasti laukaisuvalmiina Rod kiersi rohkeasti kallion reunan
ympäri. Muutaman metrin päässä oli vähäinen metsämaja, joka miltei
piiloutui kallionjärkäleiden keskeen. Muuta elonmerkkiä ei sieltä
näkynyt kuin tuo ohut savupatsas, joka kierteenä kohosi kallioseinää
ylös -- pienintäkään ääntä ei kuulunut.

Rodin etusormi vapisi pyssyn liipaisimella. Odottaisiko hän -- kunnes
rosvo tulisi näkyviin? Puolisen minuuttia hän seisoi epäröiden,
minuutin, kaksi minuuttia. Vieläkään ei näkynyt mitään. Hän eteni
hiipien, askelen kerrallaan, kunnes majan avonainen ovi oli hänen
edessään. Samassa kuului sisältä hiljaista, nyyhkyttävää itkua, ja
Rod ryntäsi arvelematta suoraan sisään.

Metsämajassa oli Minnetaki -- aivan yksin. Hän istua kyyrötti pää
kumarassa maalattialla, kaunis tukka hajallaan hartioilla, kasvot
kalpeina, suuret palavat silmät tuijottaen ovelle ilmestynyttä
nuorukaista.

Samassa hetkessä Rod oli polvillaan hänen vieressään. Täksi lyhyeksi
hetkeksi hän unohti varovaisuutensa, ja tytön kauhistunut huudahdus
sai hänet katsahtamaan taakseen.

Kuin unessa hän tajusi pelottavan hahmon karkaavan kimppuunsa --
julman intiaanijättiläisen, puukko iskuun kohotettuna.

Ehtimättä ajatella mitään Rod heittäytyi pitkälleen maahan, ja tuo
liike pelasti hänen henkensä. Kumeasti karjahtaen intiaani horjahti
hänen ylitseen, iski puukkonsa ja nyrkkinsä permantoon ja kaatui
hänen vierelleen.

Kuukausia kestäneen korpielämänsä aikana Rod oli terästynyt ja tullut
valppaaksi. Yrittämättäkään nousta hän pyörähti viholliseensa päin
tavoittaen omalla puukollaan tämän rintaa. Mutta roisto oli yhtä
vikkelä. Hänen vapaa käsivartensa kiertyi salamannopeasti Rodin
kaulan ympärille, ja hetken ajan molemmat olivat kietoutuneina
musertavaan sylipainiin, missä kummallakaan ei ollut mahdollisuutta
käyttää iskuasettaan.

Tuona lyhyenä ratkaisevaa taistelua edeltävänä hetkenä Rodin aivot
työskentelivät kuumeisesti. Vunga makasi selällään hänen allaan, hän
itse vatsallaan tämän päällä; intiaanin puukkoa pitelevä käsi oli
kurottunut hänen päänsä ylle, Rodin aseellinen käsi puristi sitä
maalattiaan. Sen, joka halusi iskeä, oli saatava kätensä vapaaksi.

Intiaanin asento oli edullisempi -- hänellä oli käsi jo valmiina
iskuun, sen sijaan Rodin oli kohotettava kätensä iskuun. Toisin
sanoen -- kun Rodin ase kohoaisi ilmaan, olisi vastustajan puukko jo
hänen rinnassaan.

Omituinen väristys kävi pojan ruumiissa, kun hän tajusi heidän
mahdollisuuksiensa hirvittävän epätasaisuuden. Ellei hän kykenisi
irtautumaan intiaanin puserruksesta, olisi hänen loppunsa varma. Hän
saisi surmansa, ja Minnetaki joutuisi jälleen roiston saaliiksi.

Hänellä oli vain yksi keino -- irrottautua toisen otteesta. Hän
jännitti kaikki voimansa ponnistukseen, ja silloin hän sivulle
vilkaistessaan näki Minnetakin. Tämä oli noussut seisomaan ja hänen
kätensä olivat sidottuina selän taakse. Hänkin oli käsittänyt Rodin
mahdottoman tilanteen, ja epätoivoisesti huudahtaen hän hyppäsi koko
painollaan intiaanin kohotetun käsivarren päälle.

-- Pian, Rod -- pian! hän huudahti. Iske! Iske heti! Intiaani
riuhtaisi karjahtaen käsivartensa vapaaksi ja kohotti sen
suunnattomalla ponnistuksella iskuun; samalla hetkellä, kun Rodin
ase upposi koko terällään vungan rintaan, tämän puukko iskeytyi
maahan viiltäen mennessään Rodin käsivartta. Tuskasta parahtaen Rod
kohottautui jaloilleen ja yrittäen kaikin voimin säilyttää tajuntansa
sieppasi maasta intiaanin veitsen ja katkaisi sillä tytön siteet.

Sitten hän tunsi outoa huimausta ja jalat horjuivat hänen allaan. Hän
tajusi lyyhistyvänsä kokoon, tunsi käsivarsien kiertyvän ympärilleen,
kuuli kaukaisen äänen toistavan nimeään. Sitten hän vajosi syvään,
tuskattomaan horrokseen.

Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, oli kevyt käsi hänen otsallaan.

-- Rod...

Minnetakin ääni värisi ilosta ja huojennuksesta. Rod hymyili hänelle,
kohotti raukean kätensä ja kosketti tytön suloisia, kalpeita kasvoja.

-- Olen niin onnellinen, kun löysin sinut -- Minnetaki..., hän sai
sanotuksi.

Tyttö asetti nopeasti vesiastian hänen huulilleen.

-- Sinä et saa Liikkua, hän sanoi lempeästi. Haavasi ei ole
vaarallinen, ja minä olen sitonut sen hyvin. Mutta liikkua et saa,
etkä puhuakaan -- muuten veri alkaa taas vuotaa.

-- Mutta minä olen niin onnellinen, kun löysin sinut, Rod intti.
Et voi uskoa, miten pettynyt olin, kun en tavannutkaan sinua
Vabinoshissa. Vabi ja Mukoki...

-- Hs -- s -- s!

Minnetaki painoi kätensä Rodin suulle.

-- Sinun on oltava aivan hiljaa, Roderick. Olenhan minäkin utelias
kuulemaan, miten löysit tänne. Mutta nyt et saa puhua. Tottele nyt!

Tyttö käänsi päänsä pois, ja seuratessaan hänen katseensa suuntaa Rod
näki majan multalattialla huovan peittämän muodottoman möhkäleen.
Häntä puistatti, ja tuntiessaan pojan käden värisevän omassaan
Minnetaki kääntyi katsomaan Rodia kasvot entistäkin kalpeampina mutta
silmät tuikkien kuin tähdet.

-- Siinä on itse Vunga, hän kuiskasi värisevällä äänellä. Ja nyt hän
on kuollut!

Nyt Rod ymmärsi, miksi Minnetakin silmät loistivat. Vunga, tytön
heimon ja perheen kauhu -- rosvopäällikkö, joka oli vannonut
tuhoavansa Vabinoshin väen, oli nyt saanut surmansa! Ja hän, Roderick
Drew, joka jo kerran aikaisemminkin oli pelastanut Minnetakin vungain
käsistä, oli hänet surmannut. Heikkoudestaan huolimatta hän yritti
hymyillä ja sanoi:

-- Olen iloinen, Minne...

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan. Ulkopuolelta kuului kevyitä
kiireisiä askelia, ja samassa hetkessä Mukoki ja Vabigun astuivat
sisään.



6.

KUOLEMAN VARJO


Rod tuskin tajusi, mitä seuraavan puolen tunnin kuluessa tapahtui.
Minnetakin veljen ja vanhan intiaanin saapuminen tainnutti hänet
uudelleen, ja hän vaipui tiedottomana peitteille, joilta oli
yrittänyt kohottautua. Viimeinen minkä hän tajusi, oli Minnetakin
varoittava huudahdus ja jonkin viileän kosketus hänen kasvoillaan.
Hänestä tuntui kuluneen ikuisuus, ennen kuin hän jälleen pystyi
tajuamaan ympäristöään. Minnetakin ääni kehotti häntä pysymään
paikoillaan, ja hän totteli.

Hetken perästä hän kuuli matalaäänistä keskustelua ja hiljaista
liikehtimistä ja avasi silmänsä. Hän tunsi Minnetakin käden lempeästi
sivelevän kasvojaan ja hiuksiaan ja näki vanhan Mukokin kyykkysillään
vieressään.

Mukokin terävien silmien hehku lumosi Roderickin. Hän oli nähnyt
saman ilmeen niissä aikaisemmin, silloin kun intiaani oli luullut
rakkaimpiensa olevan kuoleman vaarassa. Hän tiesi nyt, että tuo vanha
erämies oli hänelle enemmän kuin ystävä, että tämä kohdisti häneen
saman rakkauden kuin isäntänsä lapsiin. Minnetakin lempeä kosketus ja
Mukokin ilmeinen hätääntyminen hänen tilastaan tekivät hänen mielensä
onnelliseksi, ja hän kuiskasi hiljaa vanhan intiaanin nimen.

Samassa hetkessä Mukoki oli polvillaan hänen vieressään.

-- Sinä oikeassa -- minä väärässä, Rod kuuli Mukokin sanovan. Sinä
pelasti Minnetaki -- tappoi paha Vunga. Sinä suuri -- kovasti suuri
sankari!

Minnetaki työnsi lempeästi Mukokia kauemmaksi, ennen kuin tämä pääsi
jatkamaan ylistystään, ja ojensi jälleen kylmää lähdevettä Rodin
huulille. Poika tunsi olonsa kuumeiseksi, ja raikas vesi antoi
viileyttä. Hän katseli kiitollisena tyttöä, ja tämä hymyili hänelle.

Sitten Rod huomasi, että Vunga oli siirretty pois majasta. Hän yritti
kohottautua istumaan, ja Minnetaki auttoi häntä asettaen kokoon
käärityn huovan hänen hartioidensa taakse.

-- Et sinä olekaan niin pahasti haavoittunut kuin ensin pelkäsin,
tyttö sanoi. Tarkoitan, ettei haavasi ole vaarallinen. Mukoki sitoi
sen uudestaan, ja sinä toivut kyllä pian.

Vabi kietoi käsivartensa sisarensa ympärille.

-- Rod, sinä teit miehen teon, hän sanoi hiljaa ja tarttui ystävänsä
käteen. Jumala sinua siunatkoon!

Rod punastui ja sulki silmänsä. Minnetaki ryhtyi keittämään kahvia ja
ruokaa ja Mukoki ja Vabi menivät huolehtimaan koirista.

-- Jos jo huomenna jaksat olla ylhäällä, lähdemme Kenogamiin, sanoi
tyttö. Sitten kerrot minulle kaikista seikkailuista, joita teillä
on ollut. Vabilta olen kuullut niistä vanhoista luurangoista ja
kultalöydöstä, mutta minä haluan tietää kaiken. Jospa te ottaisitte
minut mukaanne, kun lähdette etsimään sitä aarretta!

-- Minä ainakin toivoisin sinun tulevan! huudahti Rod innostuneena.
Puhu Vabille, ehkä hän suostuu!

-- Pyydä sinäkin, Rod, tyttö maanitteli. Vaikka en kyllä usko sen
auttavan. Isä ja äiti eivät ainakaan suostu. He pelkäävät aina, että
minulle tapahtuu jotakin. Siitä syystä he juuri lähettivät minut pois
kotoa ennen kuin te ehditte palata. Intiaanit olivat levottomampia
kuin koskaan aikaisemmin, ja he luulivat minun olevan paremmassa
turvassa Kenogamissa. Voi, miten haluaisin päästä teidän mukaanne!
Olisi hauskaa ampua karhuja ja susia ja hirviä ja auttaa teitä
löytämään kultaa. Roderick kiltti, puhu nyt Vabille!

Rod yritti jo samana päivänä puhua asiasta ystävälleen, mutta Vabi
kieltäytyi kerta kaikkiaan kuuntelemasta. Ja Mukoki ryki ja irvisteli
ihmeissään kokonaisen puolituntisen.

-- Minnetaki olee uljas tyttö -- kovasti uljas tyttö, hän sanoi
Rodille, mut hän kuolee siellä pohjoisessa. Tahtoko sinä, että
Minnetaki kuolee?

Sitä Rod ei tietenkään halunnut, ja siihen asian käsittely päättyi.

       *       *       *       *       *

Se päivä ja ilta olivat Rodin elämän hauskimmat -- haavasta
huolimatta. Kodikas mänty- ja poppelihaloista laitettu nuotio
leimusi kivisellä tulisijalla, ja kun Minnetaki ilmoitti illallisen
odottavan, Rod sai nousta ylös.

Vabi ja Mukoki olivat melkein koko päivän samoilleet majan
ympäristössä etsien intiaanien jälkiä, mutta eivät olleet löytäneet.
Tämä yksinäinen metsämaja tuntui olleen vain vungain päällikön
tiedossa. Minnetaki kertoi, miten hänet oli ryöstetty ja miksi
intiaanin pakomatka oli käynyt niin hitaasti. Vunga oli ollut sairas
eikä ollut halunnut lähteä liikkeelle, ennen kuin oli saanut voimansa
takaisin.

-- Mutta miksi Vunga tappoi toverinsa? kysyi Rod. Minnetakia
puistatti kun hän muisti tuon hirveän tapauksen.

-- Minä kuulin heillä olevan kiistaa jostakin, mutta en oikein
päässyt selville sen syystä. Sen vain tiedän, että he riitelivät
minusta. Emme olleet ehtineet pitkällekään siitä kun erosimme
koiravaljaikosta, kun Vunga kääntyi ja ampui miestä rintaan. Se oli
hirveätä! Sitten hän taas jatkoi matkaansa, aivan kuin mitään ei
olisi tapahtunut.

-- Miten hän sai ne karhun jäljet aikaan? Rod uteli.

-- Hänellä oli kauhean suuren karhun käpälänahat, jotka hän veti
jalkaansa mokkasiinien päälle, Minnetaki selitti. Hän sanoi
minulle, että koiravaljaikko meni Kenogamin suuntaan ja että meidän
takaa-ajajamme seuraisivat reen latua eivätkä karhun jälkiä.

Mukoki nauraa hyristi.

-- Rod ei ole hullu, hän sanoi. Pää terävä!

-- Varsinkin, kun hän seuraa Minnetakin jälkiä, Vabi ilvehti.

-- Pääsihän Rod selville sen kultalöydönkin salaisuudesta sen jälkeen
kun te toiset olitte jo menettäneet kaiken toivonne, hänen sisarensa
kivahti.

Kadonnut kultalöytö!

Kuinka kiihkeästi saivatkaan nuo tytön huulilta kajahtaneet sanat
miesten sydämet lyömään! Oli jo tullut hämärä, ja vain sammuvan
nuotion hehku valaisi majaa. He olivat lopettaneet illallisensa ja
istuivat valkean ympärillä. Sykähdyttävä äänettömyys täytti pienen
huoneen. Kadonnut kultalöytö!

Rod vilkaisi Vabiguniin, jonka pronssinväriset kasvot olivat
puolittain illan tanssivien varjojen peittämät, ja sitten Mukokiin,
joka mietteissään tuijotti nuotioon. Minnetakin sanat olivat
herättäneet Rodissa iloa ja ylpeyttä. Hän näki tytön säteilevien
silmien katselevan häntä hämärästä ja tiesi Minnetakin ajattelevan
häntä omana sankarinaan. Sitten Vabi kohensi tulta ja vastasi
Minnetakille.

-- Niin, Rodhan sen keksi. Tämän kartan hän löysi, Minnetaki.

Hän asettui polvilleen sisarensa viereen ja otti taskustaan
jäljennöksen siitä kallisarvoisesta tuohilevystä, jota luurankomiehet
olivat vartioineet. Ihastuksesta huudahtaen tyttö otti kartan,
ja illan hämärän muuttuessa yön pimeydeksi ja lopulta vaihtuessa
aamun ensimmäiseksi kajastukseksi Minnetaki sai kuulla toverusten
seikkailujen jännittävän tarinan.

-- Ja keväälläkö olette aikoneet lähteä? tyttö kysyi innoissaan.

-- Keväällä, Rod vastasi.

Vabigun ehdotti jälleen Rodille, kuten oli tehnyt aikaisemminkin,
että Rod kutsuisi äitinsä Vabinoshiin sen sijaan, että itse lähtisi
etelään. Näin säästyisi aikaa, ja he voisivat jo muutaman viikon
kuluttua lähteä matkaan. Mutta Rod ei suostunut.

-- Se ei olisi oikein äitiä kohtaan, hän sanoi. Minun on ensin
käytävä kotona, vaikka sitten saisin ottaa erikoiskyydin.

Mutta kohtalolla oli omat suunnitelmansa, ja toivottaessaan Rodille
hyvää yötä hänen toverinsa näkivät niistä ensimmäiset merkit.
Rodiin oli iskenyt kyntensä haavakuume -- tuo uhkaava sairaus, jota
lääkärin ja lääkkeiden puuttuessa voi pitää kuoleman edelläkävijänä.
Mukokikin, jolle puolen vuosisadan eräelämä oli opettanut alkeellista
lääkärin taitoa, tiesi näissä oloissa kykynsä riittämättömiksi.

Niinpä Roderick kiedottiin huopiin ja lähdettiin kilpajuoksussa
kuoleman kanssa Kenogamia kohti. Matkan kulusta ja ystäviensä
hädästä Rodilla ei ollut aavistustakaan, sillä hän houraili
vuorokausikaupalla.

Eräänä aamuna hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt
painajaismaisesta unesta, missä häntä oli kärvennetty yhtämittaisella
tulella, mutta avatessaan silmänsä hän näki Minnetakin istuvan
vieressään. Siitä päivästä lähtien hänen voimansa alkoivat palata,
mutta kesti täydet kaksi kuukautta, ennen kuin hän taas oli
entisellään.

Vasta silloin Minnetaki kertoi hänelle yllättävän uutisen. Rodin
mielestä tyttö ei ollut koskaan näyttänyt niin suloiselta ja ujolta
kuin sinä aamuna.

-- Anna minulle anteeksi, Rod, että olen salannut sinulta erään
asian, hän sanoi. Sinä olit yhteen aikaan niin sairas, että
pelkäsimme pahinta. Ja niin minä kirjoitin äidillesi, ja me lähetimme
miehen viemään sitä postiasemalle. Ja -- ja, älä nyt ole minulle
vihainen -- äitisi on tullut tänne, hän on jo Vabinoshissa.

Hetken aikaa Rod oli aivan mykistynyt. Sitten hän päästi sellaisen
ilonhuudon, että Vabi syöksyi säikähtyneenä sisään ja tapasi
ystävänsä esittämässä hurjaa sotatanssia Minnetakin ympärillä.

-- Minnetaki, sinä olet suurenmoisen ovela pikku veitikka! hän kiljui.

Vabille kerrottiin riemun syy, ja hän liittyi yhteiseen ilonpitoon.

-- Mainiota! hän huudahti. Sittenhän me pääsemme lähtemään
kultakentille jo kahden viikon perästä!

-- Sittenhän..., Rod aloitti.

-- Sittenhän, keskeytti Minnetaki, te saatte pitää hauskaa, mutta
minä... mutta minä saan jäädä kotiin. Mutta mitä siitä, minähän saan
nyt tutustua Rodin äitiin!

Ilo oli kadonnut hänen äänestään, ja Rod ja Vabi tunsivat olonsa
onnettomaksi tytön kääntäessä kasvonsa äkkiä poispäin. Mukoki astui
sisään ja laukaisi jännittyneen tunnelman.

-- Katsoo, kuinka kovasti päivä jo paistaa! hän huudahti. Lumi ja jää
sulaa pois. Katsoo -- ulkona jo kevät!



7.

POHJOISEEN


Joka päivä aurinko nousi yhä aikaisemmin, ja jokainen päivä oli
edellistä pitempi ja lämpimämpi. Lämmön mukana tulivat vihertyvän
maan suloiset tuoksut ja lukemattomat äänet, jotka kertoivat näiden
ikimetsien elämän heräävän talviunestaan.

Kuusankalinnut kuhertelivat oksilla kajautellen häälauluaan
aamusta iltaan; naakat ja korpit pörröttelivät mustia takkejaan
auringonpaisteessa; mustan ja valkean kirjavat pulmuset, jotka
olivat suhahdelleet ilmassa, kävivät yhä harvalukuisemmiksi, kunnes
katosivat kokonaan. Poppelien silmut paisuivat paisumistaan, kunnes
halkesivat kuin itävät pavut ja tarjosivat pyille juhla-aterioita.

Karhuemo lähti talvipesästään kuljettaen perässään kaksikuukautisia
pentujaan, joita se opetti taittamaan nuoria männyn kasvaimia; hirvet
laskeutuivat alas suurten vaarojen lumisilta harjoilta, joilla ne
olivat olleet talvea pitämässä, ja niiden perässä tulivat susilaumat,
jotka lihottivat itseään edellisten heikoilla ja sairailla
yksilöillä. Kaikkialla kohisivat sulaneesta lumesta syntyneet
vuoripurot, metsä ja maa kumahteli, kovat kalliot paukkuivat kevään
lämmöstä ja hedelmällisyydestä ja yhä kauemmaksi pohjoiseen kaikkosi
revontulien kelmeä loimotus.

Pohjolaan oli saapunut riemullinen kevät, ja Vabinoshissa vallitsi
kaksinkertainen riemu, sillä siellä Roderick Drew tapasi pitkän
talven jälkeen äitinsä.

Eräänä huhtikuun iltana pojat ja Mukoki olivat kokoontuneet Rodin
huoneeseen. Heidän oli määrä seuraavana aamuna lähteä pitkälle ja
seikkailukkaalle peräpohjolan matkalleen, ja tänä viimeisenä iltana
he tutkivat tarkoin varusteensa ja suunnitelmansa, ettei vain mitään
välttämätöntä puuttunut tai ollut unohtunut.

Rod ei sinä yönä paljonkaan nukkunut. Jo toisen kerran paloi
seikkailun kuume hänen veressään. Muiden nukkuessa Rod vielä
huolellisesti tarkasteli kallisarvoista karttaansa, eivätkä edes
unessa hänen aivonsa lakanneet työskentelemästä.

Nouseva päivä ei vielä ollut vaalentanut yön tähtiä, kun Rod jo
oli jalkeilla. Pojat nauttivat aamiaisensa kauppa-aseman isossa
ruokasalissa, jossa aseman hoitajat perheineen olivat aterioineet
jo kahdensadan vuoden ajan. Isäntä teki parhaansa pitääkseen yllä
naisten mielialaa, ja Minnetakikin yritti hymyillä ja nauraa, vaikka
hänen punaiset silmänsä juorusivat edellisen yön kyynelistä.

Rod huokaisi helpotuksesta, kun ateria oli ohi ja päästiin lähtemään
ulos kirpeään aamuilmaan rannalla odottavan ison tuohikanootin luo,
ja vielä helpottuneemmin hän huokaisi, kun äidit oli hyvästelty.
Mutta Minnetaki viipyi kanootin luona lähtöhetkeen saakka ja
purskahti itkemään Vabin suudellessa häntä jäähyväisiksi. Ja Rodin
kurkkua kuristi, kun hän puristi tytön pientä, lujaa kättä hetken
omiensa välissä.

-- Näkemiin, Minnetaki! hän kuiskasi. Sitten hän hypähti istumaan
kanootin keskelle, ja perässä oleva Vabi työnsi sujakan aluksen
vesille.

Pitkään aikaan ei veneessä kuulunut muuta ääntä kuin kolmen airon
rytmikästä loisketta ja veden vienoa solinaa. Vielä kerran kajahti
loittonevalta rannalta Minnetakin huhuilu, johon he vastasivat.
Hetken perästä Rod virkkoi:

-- Hyvästeleminen oli totta totisesti koko urakan hankalin osa!

Hänen sanansa tuntuivat lievittävän yleistä masennusta. Vabi katseli
kompassiaan tulitikun valossa.

-- Me emme kiertelekään rantoja, vaan oikaisemme suoraan Nipigonin
yli, hän sanoi. Vai mitä sinä sanot, Muki?

Vanha eränkävijä ei vastannut. Vabi lopetti hämmästyneenä melomisensa
ja toisti kysymyksensä.

-- Epäiletkö ettei se ole turvallista?

Mukoki kohotti kätensä päänsä yläpuolelle.

-- Tuuli käy etelästä, hän sanoi. Ehkä ei rupee vahvemmaksi, mutta...

-- Jos niin käy, sanoi Rod katsellen miettiväisenä raskaassa lastissa
uivaa kanoottia, me joudumme pahaan kiipeliin!

-- Rantojen kiertäminen veisi meiltä koko tämän päivän ja puolet
huomisesta, intti Vabi. Jos menemme suoraan, olemme vastarannalla jo
tänään iltapäivällä.

Mukokin rykiminen ei kuulostanut kovin rohkaisevalta, ja Rodia
pelotti kiikkerän tuohikanootin kulkiessa aavalla selällä. Melojen
navakka käyttely kiidätti heitä neljän mailin tuntinopeudella
eteenpäin, ja päivän täydelleen valjettua Vabinoshin metsäinen ranta
siinsi enää vain hämäränä juovana taivaanrannalla.

Rodinkin pelko haihtui, kun auringon noustua ilman kirpeä koleus
katosi ja etäisten metsien tuoksut kantautuivat Nipigonin selälle.
Hän meloi hilpeänä tuntien säteilevän aamun antavan hänen
lihaksilleen nuoren jättiläisen voimat. Vabi vihelteli ja lauleli
intiaanien ikivanhoja joikuja, Rod loilotti "Yankee Doodlea" ja
"Tähtilippua", ja yksinpä vakaa Mukokikin laulahti silloin tällöin.

Kaikkien kolmen mieltä askarrutti sama ajatus. Heillä oli edessään
jännittävin matka mitä ajatella saattaa -- he olivat menossa etsimään
kultaa. Heillä oli hallussaan suuren aarteen salaisuus. Seikkailut,
löydöt odottivat heitä. Pohjolan ääretön takamaa, salamyhkäinen
ja kiihottava, oli heidän määränpäänään. He olivat nyt matkalla
valloittamaan sitä, kiskomaan sen povesta tuota keltaista aarretta --
oliko ihme, jos heidän verensä kohisi kaikkea tuota ajatellessa! Mitä
esteitä nousisi heidän tielleen? Mitä heiltä jäisi huomaamatta? Mihin
outoihin seikkailuihin he joutuisi vatkaan tuossa tuntemattomassa,
tutkimattomassa maailmassa, jonka asukkaina olivat vain metsän villit
eläimet?

Järvi vilisi vesilintuja. Isoja mustia sorsia, sinisorsia,
jouhisorsia ja taveja kohosi pilvinä ilmaan heidän ympärillään;
muutamia he ampuivatkin, kunnes Mukoki lopetti leikin.

-- Miksi haaskaa ruuti sorsiin, hän neuvoi. Säästää patruunat isolle
riistalle.

He lepäsivät useaan otteeseen aamun kuluessa, ja puolenpäivän aikaan
he pitivät päivällistauon nauttien Vabinoshista mukaan otettuja
eväitä. Järven toinen ranta oli nyt selvästi näkyvissä, ja he
tarkastelivat sitä terävin katsein löytääkseen Ombabika-joen suun,
jolta he viime syksynä olivat aloittaneet talviset seikkailunsa.

Vabi katseli pitkän aikaa rannalla näkyvää pitkää valkeaa juovaa,
johon vihdoin kiinnitti toveriensakin huomion.

-- Sehän näyttää liikkuvan, hän sanoi kääntyen Mukokiin. Mutta
totisesti, sehän on... -- Hän vaikeni epäröiden.

-- Mitä sitten? Rod kysyi.

-- Nehän ovat joutsenia!

-- Joutseniako? Rod huudahti. Taivaan tasakäpälät! Tarkoitatko, että
koko tuo pitkä liuta on joutsenia...

-- Niitä näkee tällä järvellä joskus tuhansittain, Vabi sanoi.
Olen joskus nähnyt, miten järven pinta on ollut joutsenista aivan
valkoinen.

-- Enempi kuin osaa laske, Mukoki vahvisti. Mutta hetken
tähysteltyään hän lisäsi: Ei olee joutsenia. Olee jäätä.

Hänen äänestään kuulsi levottomuus, ja vaikka Rod ei pystynytkään
käsittämään hänen sanojensa tarkoitusta, tunsi hänkin olonsa
rauhattomaksi nähdessään toveriensa hätääntyneen ilmeen.

Puolisen tuntia soudettuaan he saapuivat jään reunalle, josta
rannalle oli matkaa arviolta neljännesmaili, jää ulottui molempiin
suuntiin silmänkantamattomiin. Hapan irvistys ilmestyi Vabin
kasvoille, ja Mukoki istui aivan ääneti pitäen airoa polviensa
välissä.

-- Mikä nyt on hätänä? Rod kysyi. Emmekö pääse yli?

-- Tuonko yli? Vabigun huudahti. Kyllä kai -- mahdollisesti huomenna
tai ylihuomenna.

-- Eikö jää sitten kannata meitä, jos työnnämme kanoottia?

-- Siinäpä pulma juuri onkin. Se on hottoa reunalta.

Kanootti oli lipunut sivuittain jään laitaan, ja Rod alkoi töykkiä
sitä melallaan. Hän totesi jään rikkoutuvan helposti reunasta mutta
muuttuvan kauempana kovemmaksi.

-- Jos saisimme rikotuksi sitä kanootin mitan verran, niin luulen sen
sitten kannattavan, hän arveli.

Vabi etsi kirveen.

-- Yritetään!

Mukoki ravisti päätään.

Mutta jo toisen kerran samana päivänä Vabi ummisti itsepäisenä
korvansa vanhan erämiehen mielipiteeltä, mitä Rod ei muistanut hänen
koskaan aikaisemmin tehneen. Kappale kappaleelta hän mursi jäätä
kirveellään, kunnes kanootti oli koko pituudeltaan railossa. Sitten
hän kokkaan nojautuen heilautti itsensä varovaisesti jäälle.

-- Kas näin! hän huudahti riemuissaan. Nyt on sinun vuorosi, Rod.
Hyppää kevyesti!

Seuraavassa hetkessä Rod oli hänen rinnallaan. Mutta mitä sen
jälkeen seurasi, oli hänestä perästäpäin ajatellen kuin kaameata
painajaisunta.

Ensin jää särisi heikosti heidän jalkojensa alla, mutta ääni taukosi
pian. Vabia nauratti Rodin pelästyminen, mutta samassa hetkessä
koko mahtava jääpeite halkesi heidän allaan pamahtaen kuin ukkonen.
Viimeiseksi Rod muisti nähneensä ystävänsä kauhistuneet kasvot, jotka
juuri katosivat murskautuneen jään ja hyökyaaltojen keskelle, ja
kuulleensa Mukokin huudahtavan kauhun lyömänä; sitten hän tajusi itse
olevansa jäisessä vedessä ja kamppailevansa hengestään syvällä pinnan
alla.

Hän huitoi epätoivoisesti käsillään ja jaloillaan päästäkseen
jälleen pintaan, mutta muisti samassa tuon suunnattoman jäälautan.
Entäpä, jos hän joutuisikin sen alle! Mihin suuntaan hänen pitäisi
ponnistella? Hän avasi silmänsä, mutta näki vain mustaa vesimassaa.
Sekunnit olivat kuin vuosisatoja. Sitten hänen päätään alkoi huimata,
hänelle tuli vastustamaton halu avata suu, hengittää, vetää ilmaa
keuhkoihinsa -- teko, josta olisi kuolema ollut seurauksena! Sitten
hän tunsi iskevänsä päänsä johonkin kovaan. Jäälautta! Hän oli
joutunut sen alle, ja nyt hänen loppunsa oli varma!

Hän alkoi jälleen vajota -- verkalleen, kuin näkymätön käsi olisi
vetänyt häntä syvyyteen. Epätoivoisena hän ponnisti vielä kerran
ylöspäin, hurjasti ja sokeasti, sillä hän tiesi, että seuraavassa
hetkessä hänen oli avattava suunsa.

Hän oli vielä sen verran tajuissaan, että käsitti yrittävänsä huutaa
apua; ensimmäinen vesiryöppy korisi jo hänen keuhkoissaan. Mutta sitä
hän ei enää tajunnut, että kanootista kurottui pitkä käsivarsi sille
kohtaa, missä vesi alkoi poreilla, eikä hän tuntenut lujaa otetta,
joka kiskaisi hänet jään reunalle.

Hän heräsi vasta silloin, kun hänen vatsalleen laskeutui jotakin
painavaa; sitten häntä retuutettiin, pyöritettiin ja pahoinpideltiin
kuin hän olisi ollut ison karhun leikkikaluna. Hän avasi silmänsä ja
näki Mukokin ja Vabin.

-- Laittaa oitis valkee, hän kuuli Mukokin sanovan, ja Vabi lähti
juoksujalkaa rannalle.

Hän käsitti, että he olivat vielä jäälautalla. Kanootti vedettiin
turvalliseen paikkaan muutaman askelen päähän, ja vanha intiaani
kiskoi sieltä huopia. Kun Mukoki palasi huovat käsivarrellaan, hän
näki Rodin kohottautuneen kyynärpäittensä varaan ja katselevan häntä.

-- Sinäpä -- kuinka sinä sanoo -- se oli julmettu täpärä paikka!
virnisti intiaani ja tuki kädellään Rodia hartioista.

Mukokin avulla Rod kompuroi pystyyn ja sai paksun huovan ympärilleen.
Verkalleen he sitten kävelivät rannalle päin, ja sieltä Vabi tuli
vastaan likomärkänä.

-- Rod, kun olemme kunnolla sulaneet, niin saat antaa minulle kelpo
löylytyksen, hän nauroi. Saat löylyttää voimiesi takaa, ja sitten
minä löylytän sinua. Ja jos vielä kerrankin teemme jotakin vastoin
Mukin mieltä, niin otamme uudet selkäsaunat, eikö niin!

-- Miten me pääsimme ylös? kysyi Rod.

-- Mukoki onki meidät! Lupaatko löylyttää?

-- Tuohon käteen!

Ja molemmat vettä valuvat ja kohmettuneet pojat löivät totisina
kättä, ja vanha Mukoki hihitti, ryki ja irvisteli, kunnes sai toiset
räjähtämään nauruun.



8.

KULTAINEN LUOTI


Loimuavan leirinuotion ääressä elämä alkoi Vabista ja Rodista jälleen
tuntua sangen miellyttävältä. Heti kun Mukoki oli rakentanut heille
havumajan palsamimännyn tuoksuvista oksista, he riisuivat märät
vaatteensa ja kääriytyivät pehmeisiin huopiin.

Vaatteet kuivuivat parissa tunnissa, ja tuskin Vabi oli saanut
vedetyksi ne takaisin ylleen, kun hän varsin totisena asteli metsään,
mistä palasi tukeva koivun oksa kädessään. Hänen kasvoillaan ei ollut
leikin häivettäkään, kun hän asettui hajasäärin Rodin eteen.

-- Näetkö tuon pölkyn? hän sanoi ja osoitti nuotion vieressä lojuvaa
paksua kelopuuta. Minusta tuntuu kuin se sopisi hyvin vatsallesi.
No niin, käy nyt poikittain sen päälle, naama alaspäin ja housut
polvissa. Aion antaa sinulle tukevan selkäsaunan, jotta tiedät antaa
minulle kaksin verroin tukevamman, sillä minussa on syytä enemmän
kuin sinussa.

Hieman ällistyneenä Rod laskeutui poikittain pölkyn päälle.

-- Taivaan tasakäpälät! hän huudahti vilkaisten olkansa yli happaman
näköisenä. Älä vain lyö liian kovaa, Vabi!

Viuuh! vinkaisi koivunoksa, ja Rodin huulilta pääsi surkea parahdus.

Viuuh! Viuuh! Viuuh!

-- Uh! Auta armias kaitselmus! Lopeta jo, Vabi!

-- Älä hievahdakaan! Vabi ärjäisi. Kestä kuin mies ainakin -- olet
ansainnut sen minkä saat!

Armotta koivunoksa viuhui pojan paljailla pakaroilla. Rod ähki
kivusta saadessaan viimein luvan nousta pystyyn.

-- Huh -- annahan -- annahan tänne se piiska!

-- Älä vain lyö liian kovaa! Vabi varoitti laskeutuessaan vuorostaan
pölkylle.

-- Itsepähän määräsit lääkkeesi, muistutti Rod ja kääri hihansa ylös.
Vain kaksi kertaa kovemmin -- ei sen enempää.

Ja jälleen kuului terveellisen koivupiiskan viuhkina.

Rodin käsivartta pakotti, kun hän viimein lopetti, ja viimeisellä
iskulla nuoren intiaanin itsehillintä petti niin että hän voihkaisi.

Mukoki oli katsellut poikien puuhaa kuin puulla päähän lyötynä.

-- Me emme koskaan enää ole tottelemattomia, Muki, Vabi lupasi
pyhästi hieroskellen hellävaroen kirveleviä pakaroitaan. Toisin
sanoen -- me pidämme uudet pieksäjäiset, jos vielä teemme vastoin
sinun tahtoasi. Vai mitä sanot, Rod?

-- En suostu -- en niin kauan kuin vielä pääsen käpälämäkeen!
Rod vannoi kiukkuisena. Sinulle kyllä tarjoan siinä asiassa
auttavan käden aina kun luulet tarvitsevasi, mutta sen enempään
yhteistoimintaan en ryhdy.

Tunnin verran nuoret kullanetsijät loikoilivat pehmeällä
havuvuoteellaan nuotion ääressä parannellen kylmän kylvyn ja kuuman
selkäsaunan seurauksia. Oli jo hämärä, kun he nousivat Mukokin
valmistamalle erämiehen aterialle.

-- On tämä sittenkin mukavampaa kuin meloa yön selässä pitkin
rantoja, vaikka olimmekin julmetun täpärällä kuten Muki sanoi, Rod
vakuutti tyytyväisenä.

Vabi irvisti ja kohautti olkapäitään.

-- Osaatko edes arvata, miten täpärällä itse asiassa olit? hän kysyi.
Olit niin täpärällä, että vain yksi kymmenestä tuhannesta olisi
vastaavassa tilanteessa pelastunut. Minä sain kiinni kanootin kokasta
ja sain heilautetuksi itseni sen avulla takaisin jäälle, ja kun Muki
näki minun olevan turvassa hän alkoi etsiskellä sinua. Mutta miehestä
ei näkynyt jälkeäkään. Pidimme sinua jo menneenä, mutta sitten tuli
muutamia kuplia pintaan, ja Muki pisti nopeammin kuin ennätät silmää
iskeä kätensä veteen. Hän sai sinua tukasta kiinni juuri kun olit
viimeistä kertaa painumassa pohjaan. Ajattele sitä, Rod, ja uneksi
siitä tänä yönä. Se tekee sinulle hyvää!

-- Huh! Rodia puistatti. Puhutaan jostakin hauskemmasta asiasta!
Kylläpä noista poppeleista nousee komea lieska!

-- Parempi kuin kaksikymmentä tuhat kynttilä! Mukoki nyökkäsi.

-- Olipa kerran ajat sitten, alkoi Vabi tarinoida, näillä seuduilla,
hyvin mahtava päällikkö, jolla oli seitsemän kaunista tytärtä.
Niin kauniita he olivat, että itse Suuri Henki rakastui heihin.
Ensi kertaa ikimuistoisista ajoista hän ilmestyi maan päälle ja
pyysi päälliköltä tämän tyttäriä luvaten vastalahjaksi täyttää
päällikön seitsemän toivomusta. Päällikkö antoi tyttärensä ja toivoi
ensimmäiseksi, että hänelle annettaisiin pitkä yötön päivä ja pitkä
päivätön yö, ja ne hän sai. Kolmanneksi, neljänneksi ja viidenneksi
hän toivoi, että maat ja vedet aina kuhisisivat riistaa, että metsät
pysyisivät ikivihreinä ja että tuli annettaisiin taivaasta hänen
kansalleen. Kuudes toivomus oli, että hänelle annettaisiin puu,
joka palaisi vedessäkin, ja Suuri Henki loi koivun; viimeiseksi hän
toivoi, että saisi puun, joka palaisi savuttomasti ja lämmittäisi
ja sulostuttaisi hänen majaansa -- ja silloin syntyi poppeli. Tuon
päällikön ja hänen kauniiden tyttäriensä ansiota on, että kaikki nuo
seitsemän lahjaa ovat vieläkin saloillamme. Eikö olekin, Mukoki?

Vanha soturi nyökkäsi.

-- Entä miten kävi Suuren Hengen ja hänen seitsemän kauniin vaimonsa?
Rod kysyi.

Mukoki nousi ja lähti pois nuotion luota.

-- Hän uskoo niihin yhtä järkähtämättömästi kuin aurinkoon ja
kuuhun, Vabi sanoi hiljaa. Mutta hän arvelee, että sinä naurat
niille kuten muutkin valkoihoiset tekevät. Mukoki osaisi kertoa
sinulle loppumattomiin kauniita tarinoita näiden metsien ja vuorten
luomisesta ja niissä asuvista olennoista. Mutta hän tietää, ettet
sinä usko niihin ja että vain nauraisit hänelle.

Rod kavahti jaloilleen.

-- Mukoki! hän huusi, Mukoki!

Vanha intiaani kääntyi ja palasi verkalleen. Rod juoksi häntä vastaan
kasvot ja silmät hehkuen.

-- Mukoki -- minä kunnioitan sinun Suurta Henkeäsi! Minä haluan
kuulla hänestä enemmän. Kerro minulle, että tiedän milloin hän puhuu
minulle tuulen huminassa, tähtien kimalluksessa ja puun suhinassa.
Kerrothan!

Mukoki katsoi häneen vakavana aivan kuin punniten, pitikö hänen ottaa
Rodin sanat toden kannalta.

-- Minäkin kerron sitten meidän Suuresta Hengestämme, valkoisten
miesten Jumalasta, Rod jatkoi. Sillä meilläkin on Suuri Henkemme, ja
hän on luonut valkoisen miehen maailman kuten teidän Suuri Henkenne
on luonut teidän maailmanne. Hän loi taivaan ja maan ja meren ja
kaikki niiden olennot kuudessa päivässä, ja seitsemäntenä Hän lepäsi.
Ja tuota seitsemättä päivää me sanomme sunnuntaiksi, ja silloin
mekin lepäämme. Ja Hän loi meillekin suuret salot kuten teidän Suuri
Henkenne loi teidän salonne; ero on vain siinä, että hän teki sen
rakkaudesta kaikkiin ihmisiin eikä vain seitsemän kauniin neidon
takia. Minä kerron sinulle hänestä, jos sinä kerrot minulle omasta
Hengestäsi. Mitä sanot?

-- Ehkä, vanha erämies vastasi hitaasti. Hänen ankarat kasvonsa
olivat pehmentyneet, ja Rod tajusi jo toisen kerran koskettaneensa
Mukokin sydämen herkimpiä kieliä. Yhdessä he palasivat tulen ääreen,
ja Vabi teki heille tilaa pölkyllä. Hänellä oli kädessään vanhan
tuohikartan jäljennös.

-- Tätä minä olen pohtinut koko päivän, hän sanoi ja levitti kartan
toistenkin nähtäväksi. En tahdo mitenkään päästä ajatuksesta, että...

-- Mistä ajatuksesta? Rod kysyi, kun toinen keskeytti epäröiden.

-- Ei se ollutkaan mitään, Vabi tokaisi yllättäen kuin äskeisiä
sanojaan katuen. Osaapa vain olla koko tavalla kumma kartta!
Mahdammekohan koskaan päästä siitä perille!

-- Olemmehan me jo sen selvittäneet, Rod virkkoi. Ensiksikin me
löysimme sen luurangon yhteenpuristuneista sormista, ja luurangon
rinnasta törröttävästä puukosta ja siinä vieressä olleista aseista
me tiedämme, että miehet olivat tapelleet kartan omistamisesta ja
lopulta surmanneet toisensa. Kumpikin oli ilmeisesti halunnut pitää
yksin salaisuuden. Ja sitten...

Hän otti kartan Vabilta ja piti sitä levällään tulen loisteessa.

-- Sitten kaikki muu selviääkin itsestään, vai mitä?

Kaikki kolme katselivat hetken ääneti paperia.

Tuohikartan vaalenneet piirrot oli siihen huolellisesti jäljennetty.
Rod osoitti tikulla kartan yläreunaa, mihin oli kirjoitettu: "Majassa
rotkon päässä."

-- Eikö tämä ole selvästi sanottu? hän toisti. Kas tässä on maja,
missä miehet tappoivat toisensa ja mistä löysimme heidän luunsa, ja
tuohon he ovat merkinneet rotkon, missä ammuin hopeaketun ja mitä
pitkin meidän on kuljettava löytääksemme aarteen. Kartan mukaan
meidän on kuljettava aina kolmannelle koskelle asti, ja siellä
tapaamme toisen majan -- ja kullan.

-- Näyttäähän se yksinkertaiselta -- kartalla. Vabi myönsi.
Karkeatekoisen kartan alla oli kirjoitusta muutama rivi. Rod luki ne
ääneen:

    'Me John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante olemme löytäneet
    kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan
    kaiken saaliin keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja
    työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala
    meitä auttakoon.

                      _John Ball, Henri Langlois, Peter Plante_.'

John Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, mikä miltei
peitti kirjaimet. Rivin loppuun oli sulkumerkkien sisään kirjoitettu
ranskankielinen sana, jonka Vabi sadannen kerran käänsi:

-- Kuollut!

-- Alkuperäisen kartan käsialasta tiedämme tuon Ballin olleen
sivistynyt mies, Rod jatkoi. Ja kaikesta päättäen kartta on hänen
piirtämänsä. Kaikki kirjoitus on samaa käsialaa Langlois'n ja Planten
nimikirjoituksia lukuunottamatta, ja niistä tuskin saisi selvääkään,
ellei niitä olisi mainittu sopimuksen tekstissä. Osuimme luultavasti
majassa oikeaan arvellessamme, että molemmat ranskalaiset olivat
surmanneet englantilaisen saadakseen hänen osuutensa löydöstä. Eikö
tämä kaikki tunnu luontevalta?

-- Kyllä -- tähän asti, Vabi vastasi. Nuo kolme miestä olivat
löytäneet kultasuonen, riidelleet keskenään, sitten sopineet ja
tehneet tämän välikirjan, ja sitten Ball murhattiin. Ranskalaiset
lähtivät, kuten Mukoki arveli, vähän myöhemmin hankkimaan ruokavaroja
ja ottivat mukaansa tuon sinun löytämäsi pukinnahkaisen pussin,
joka oli täynnä kultarakeita. He pääsivät rotkon suussa olevalle
majalle, missä joutuivat riitaan sopimuksen sisällöstä ja kartan
omistamisesta, tappelivat ja surmasivat toisensa. Vanhoista pyssyistä
ja muista esineistä voimme päätellä kaiken tämän tapahtuneen puoli
vuosisataa sitten, ellei kauemminkin. Mutta...

Hän keskeytti taas ja vihelteli hiljaa.

-- Missä se kolmas koski sitten on?

-- Emmeköhän me jo viime talvena arvanneet oikein, Rod vastasi hieman
tuohtuneena toverinsa epäuskoisuudesta. Käsialasta päätellen tuo Ball
on ollut jonkin verran sivistynyt mies, ja kartassaan hän käytti
jonkinlaista mittasuhdetta. Matka ensimmäisestä toiseen koskeen on
vain puolet toisen ja kolmannen kosken välisestä etäisyydestä. Ja
Mukoki löysi ensimmäisen kosken rotkosta viidenkymmenen mailin päässä
mökiltä.

-- Ja John Ballin tuohikarttaan tekemistä merkinnöistä päättelimme,
että kolmas koski olisi suunnilleen kahden ja puolen sadan mailin
päässä rotkon suulla olevasta vanhasta leirimökistämme, Vabigun
lisäsi. Kuulostaahan tuo järkevältä.

-- Se _on_ järkevää! Rod väitti posket hehkuen. Rotkon suulta lähtien
reitti on selvä kuin päivä. Me emme _voi_ siitä erehtyä!

Mukoki oli ääneti kuunnellut poikien kinastelua, johon nyt vasta
sanoi oman sanansa.

-- Ensin täytyy pääsee taas rotkoon, hän murisi ja kohautti
hartioitaan tarkoittaen, että heillä oli edessään melkoinen urakka.

Vabi työnsi kartan taskuunsa.

-- Olet oikeassa, Muki, hän nauroi ja läimäytti vanhaa ystäväänsä
selkään. Me toiset tässä jo kiipeämme vuoren rinnettä, ennen kuin
olemme päässeet sitä lähellekään. On meillä tosiaankin työtä, jos
aiomme päästä sinne rotkoon.

-- Vettä nyt paljo -- kulkee joutuin. Joki juoksee kuin kaksikymmentä
tuhatta karibu!

-- Lyönpä vetoa, että koko Ombabika on nyt pelkkää kiljuvaa koskea,
Rod arveli.

-- Ja meidän on kuljettava sitä nelisenkymmentä mailia vastavirtaan,
Vabi jatkoi. Sitten tulemme vedenjakajalle. Siitä lähtien kaikki
virrat juoksevat pohjoiseen Hudsonin lahteen, ja kun niille pääsemme,
saamme melomisen sijasta pidätellä henkeämme ja siunailla. Huh,
odottaapa meitä vietävän hauska huviretki, kun saamme laskettaa koko
matkan kevättulvien harjalla!

-- Meitä odottaa huomenna kova urakka, huomautti Rod. Minä menen nyt
nukkumaan. Hyvää yötä!

Mukoki ja Vabi seurasivat pian toverinsa esimerkkiä, ja puolta tuntia
myöhemmin leirin hiljaisuuden rikkoi vain hiljakseen sammuvan nuotion
risahtelu.

Mukoki heräsi aamulla täsmällisesti kuin kello ja oli jo tuntia ennen
päivänkoittoa valmistamassa aamiaista. Kun nuorukaiset haukotellen
vääntäytyivät huopiensa alta, he näkivät eilen ammutut sorsat jo
vartaissa paistumassa ja kahvipannun porisemassa nuotion reunalla.

-- Muki se aina raataa meidän nukkuessamme! Vabi ärähti
harmistuneena. Jos tätä menoa jatkuu, Rod, niin me ansaitsemme uuden
selkäsaunan!

Mukoki tarkasteli ihanan ruskeaksi paistunutta lihavaa sinisorsaa ja
ojensi sen Rodille. Toisen samanlaisen hän antoi Vähille ja ottaen
itse kolmannen istahti maahan kahvipannun ja leivänviipaleiden
vierelle.

-- Tämä kelpaisi vaikka kuninkaalle! huudahti Rod ja heilutti
rasvaista paistinpalaa haarukkansa nenässä.

Puolta tuntia myöhemmin miehet menivät kanoottinsa luo. Mukoki oli
jo aikaisemmin purkanut puolet sen lastista neljännesmailin päähän
ja sälytti nyt tavarat selkäänsä, ja nuorukaiset nostivat kevyen
tuohikanootin hartioilleen.

Nähdessään ensimmäisen vilahduksen aamuauringon valossa välkkyvästä
Ombabikan pinnasta Rod päästi hämmästyneen huudahduksen. Kun hän
viimeksi syystalvella oli kulkenut sitä alaspäin, oli virran uoma
ollut leveydeltään vain kymmenkunta pyssynpituutta. Mutta nyt
Ombabika oli todellinen Amazon -- sen musta vesi kuohui ja porisi
kuin padallinen kiehuvaa mustetta.

Se ei kuitenkaan syöksynyt eteenpäin kohisevana kuohupäänä koskena,
kuten hän oli odottanut, vaan vyöryi verkalleen, ja sen kalvo kupli
ja väreili kuin tuhansien näkymättömien kurimusten pyörittämänä.
Tuntui kuin jättiläiskädet olisivat pinnan alla väijyneet huimapäitä,
jotka rohkenivat antautua virran armoille, vetääkseen heidät
saaliikseen syvyyteen.

Rod arvasi kysymättäkin, että tuon salakavalan verkkaisen virran
varaan uskaltautuminen oli hengenvaarallista. Näissä ajatuksissaan
hän katsahti tovereihinsa.

Mukoki lastasi tavaroita jälleen veneeseen. Vabi katseli
miettiväisenä virtaa.

-- Onpa se ujakkaa menoa, hän sanoi. Mitä arvelet matkastamme, Muki?

-- Pysyy lähellä rantaa, Mukoki vastasi työtään keskeyttämättä.
Varmasti käy!

Pojat saivat Mukokin sanoista uutta uskallusta -- kirvelevät
selät muistuttivat heitä voimallisesti kokeneen eränkävijän
arvostelukyvystä. Pian oli kanootti työnnetty vesille pienessä
tyynessä rannan poukamassa, ja kaikki kolme tarttuivat meloihinsa.
Mukoki seisoi kokassa ja ohjasi kanootin kulkemaan kolmisen metrin
päässä rannasta; Rodin mielestä he ihmeen helposti ja nopeasti
etenivät vastavirtaa.

Silloin tällöin jokin pyörteen silmä keinutti venettä, ja sen
vaappuessa puolelta toiselle Rod osasi helposti kuvitella, mikä heitä
olisi odottanut keskellä virtaa. Tottuneina koskenlaskijoina Mukoki
ja Vabigun osasivat nopeilla melan vedoilla välttää nuo vaaralliset
pyörteet. Hetkeäkään ei voinut olla varma -- kymmenisen jalkaa
saattoi virta lipua rasvatyynenä, ja sitten odottamatta pulpahti
keulan edessä jättiläispore aivan kuin ison kalan pyöräyttämänä, ja
samassa vesi alkoi kuohua kuin hiiden kattilassa. Joka kerta kun alus
lähestyi tuollaista pyörrettä sen kokka painui syvempään, aivan kuin
näkymätön vetehinen olisi iskenyt siihen kyntensä.

Siinä virralla heitä uhkasivat muutkin vaarat. Puiden runkoja ja
juurineen maasta tempautuneita pensaita ajelehti heitä vastaan
lakkaamatta, ja tuohiveneen hauraita laitoja oli varjeltava niiden
töytäisyiltä. Välistä oli edessä niin voimakas koskipaikka, että
kanootti oli ohjattava rantaan ja kannettava vaarallisen kohdan
yli, mikä tietenkin hidastutti matkan tekoa. Kun he vihdoin myöhään
iltapäivällä leiriytyivät, Mukoki arveli heidän kuitenkin kulkeneen
puolet Ombabikan pituudesta.

Seuraavana päivänä matkan teko oli vieläkin hitaampaa ja
rasittavampaa, ja Rod oli suorastaan iloinen, kun he asettuivat
iltanuotiolle auringon vielä ylhäällä ollessa.

Mukoki oli valinnut leiripaikaksi ranta-aukion, jonka toista reunaa
suojasi poppeleita kasvava kallionharjanne.

Tuskin oli kokka puskenut rantaturpeeseen, kun Vabi huudahti
innokkaana, tarttui kivääriinsä ja laukaisi kolme kertaa perätysten
vuoren juurella kohoavaan vähäiseen pihtakuusiryhmään.

-- Pahus sentään, ohi meni! hän tuiskahti. Totta vie, tuolla kävelee
suurin karhu minkä eläissäni olen nähnyt!

-- Missä? innostui Rod. Sano -- missä?

Hän pudotti melansa ja tarttui pyssyynsä; Mukoki yksin säilytti
malttinsa ja meloi kanootin sellaiseen kohtaan, missä Vabi pääsi
hypähtämään rantaan. Rod seurasi perässä, ja yhdessä pojat vilistivät
kuusikkoa kohti jättäen Mukokin ja kanootin lasteineen oman onnensa
nojaan.

Pian he olivatkin Vabin tarkoittamalla paikalla ja tarkastelivat
terävin katsein sydän takoen edessään kohoavaa rosoista vuoren
rinnettä. Mutta karhusta ei näkynyt jälkeäkään.

-- Se on kääntynyt takaisin joelle! huudahti Vabi. Meidän on
katkaistava siltä...

-- Hss -- se on tuolla! Rod kuiskasi.

Melkein kallion laella, nelisensadan askelen päässä heistä karhun
tumma hahmo kuvastui kirkasta taivasta vasten. Näinkin kaukaa Rod
saattoi nähdä, että karhu oli todella valtavan suuri.

-- Onpa totisesti rumilus! hän supisi ihmeissään.

-- Paukauta päin! Vabi yllytti. Siihen ei ole matkaa neljääsataa
askelta enempää, panen siitä vaikka pääni pantiksi! Tähtää selkään,
ja saalis on sinun!

Vabi itse ampui molemmat jäljellä olevat panoksensa ja sillä aikaa
kun hän vaihtoi makasiinia, Rod yritti. Ensimmäinen ja toinen luoti
menivät ohi. Hänen laukaistessaan kolmannen kerran pakeneva karhu
pysähtyi ja katsoi heihin päin, ja tätä tilaisuutta Rod käytti
hyväkseen saadakseen saaliin tarkasti jyvälle. Kun hänen aseensa
sitten pamahti, putosi karhu etujalkojensa varaan mutta ponnistautui
uudelleen pystyyn ja lähti pakenemaan.

-- Sinä osuit! Vabi ähkäisi ja lähti kiireesti juoksemaan kukkulan
suuntaan.

Rod pohti tilannetta ladatessaan uudelleen asettaan. Karhu oli juuri
pääsemässä turvaan harjun laelle.

Jos Vabi pitäisi kiirettä, hän kenties saisi karhun tähtäimeensä
ja saisi siihen osuman, ennen kuin peto pääsisi näkymättömiin.
Mutta ellei Vabi onnistuisi, olisi peli auttamattomasti menetetty.
Juuri sillä hetkellä hänen katseensa osui vuoren rinteessä olevaan
halkeamaan. Entäpä, jos hän ehtisi sinne ja karhu kääntyisi samalle
suunnalle...

Asiaa sen enempää pohtimatta hän lähti juoksemaan halkeamalle. Hän
kuuli Vabin pyssyn paukkuvan takanaan, mutta ei malttanut pysähtyä
katsomaan ammunnan tuloksia. Lopen hengästyneenä hän saapui aukolle
ja pysähtyi tarkastelemaan sen jyrkästi viettävää rosoista rinnettä.
Hänen huuliltaan pääsi hiljainen huudahdus, kun hän näki karhun
ylhäällä halkeaman reunalla noin kahdeksansadan askelen päässä
hänestä juuri lähtemässä kömpimään alas.

Rod kyyristyi väijymään ison kiven taakse. Seitsemänsataa askelta,
nyt kuusisataa, nyt viisisataa...

Eläin liikkui vaivalloisesti vähän väliä pysähtyen, ja Rod arvasi sen
olevan pahasti haavoittunut. Nyt heillä oli välimatkaa viisisataa
askelta... sekin oli pitkä ampumaväli, mutta hän kohotti kuitenkin
aseensa tähtäysasentoon.

Mutta entäpä jos hän epäonnistuisi taaskin! Ensimmäinen luoti
lähti, ja hän tiesi jo laukaistessaan, että se meni liian ylhäältä.
Toinenkin meni ohi. Kolmanteen kuului terävä vastaus ylhäältä. Vabi
oli jo ennättänyt harjanteen laelle ja ampui sieltä alas solaan!

Karhu pysähtyi jälleen. Varmana onnistumisestaan Rod tähtäsi kauan ja
tarkkaan liikkumattomaan otukseen. Laukaus kajahti, ja sitä seurasi
sarja riemukkaita hyvä-huutoja harjun laelta. Hän oli osunut -- karhu
makasi kyljellään solan keskivaiheilla.

Se oli jo kuollut, kun pojat ehtivät sen luo. Kesti kotvan aikaa,
ennen kuin kumpikaan heistä sai sanaa suustaan. Hengästyneinä ja
ääneti he katselivat mahtavaa otusta, ja toverinsa kasvoilta Rod oli
lukevinaan kunnioittavaa ihailua. Mukoki oli hämmästynyt tullessaan
laukausten ohjaamana paikalle.

-- Julmettu iso! hän mörähti. Hieno kallis nahka, hän lisäsi
irvistellen.

He tarkastelivat saalistaan ja totesivat, että surmanluoti oli
peräisin Rodin pyssystä, vaikka Vabinkin laukauksista ainakin yksi
oli haavoittanut petoa. Luodin reikiä etsiskellessään Mukoki murahti
äkkiä kummastuksesta.

-- Juukeli, tällä myös vanha haava, ikivanha!

Hän hypisteli sormiensa välissä toisen etujalan höllää takanahkaa,
jossa näkyi selvästi vanha luodin reikä, ja nahkaa tunnustellessaan
pojat saattoivat tuntea luodin sormissaan. Mukoki kaivoi sen
puukollaan esiin ja äännähti ihmeissään, kun se putosi hänen
kämmenelleen.

Se oli todella merkillisen näköinen pieni esine ja omituisesti
litistynyt.

-- Kovasti pehmeä luoti, kummasteli Mukoki. Milloin näkee näin
ohkainen lyijyluoti?

Hän veisti siitä puukollaan pienen sirun.

-- Katsoo!

Hän näytti kämmenellään olevia metallisiruja. Leikkauspinnat
kimaltelivat kirkkaan keltaisina.

-- Tämä luoti ole kullasta! hän huudahti. Milloin näke keltainen
lyijy? Tämä ole kulta, puhdas kulta!



9.

OMBABIKA-JOKEA VASTAVIRTAAN


Hetken kaikki kolme seisoivat äänettöminä katsellen Mukokin
merkillistä löytöä.

Vabi tuijotti metallipaloihin aivan kuin ei olisi oikein uskonut
silmiään. Rod oli samalla oudolla tavalla liikuttunut kuin
viime talvena, kun he löysivät vanhasta erämajasta luurangot ja
pukinnahkapussin. Mukokinkin kasvot olivat pelkkänä kysymysmerkkinä.

Lopulta vanha eränkävijä katkaisi äänettömyyden.

-- Kuka ampu kultaluoti?

Kysymykseen ei tullut vastausta. Vabi otti kultapalat käteensä ja
punnitsi niitä kämmenellään.

-- Ne painavat runsaasti kaksikymmentä grammaa, hän totesi.

-- Kultaa siis kahdenkymmenen dollarin arvosta, ähkäisi Rod,
hänen hengityksensä miltei salpautui. Kuka ihmeessä ampuu karhuja
kahdenkymmenen dollarin kultaluodeilla? hän huudahti kiihtyneenä
toistaen Mukokin äskeisen kysymyksen.

Hänkin punnitsi keltaisia rakeita kädessään.

Hämmästynyt ilme oli hävinnyt Mukokin kasvoilta. Niillä oli jälleen
tuo intiaaneille ominainen ilmeetön naamio, jonka vain jokin
äkillinen ja yllättävä tapahtuma saattoi hetkeksi pyyhkäistä pois.

Mutta noiden liikkumattomien kasvojen takana kävi ankara ajatustyö,
ja ennen kuin pojat saivat vielä sanotuksi mitään, Mukoki ryhtyi
uudelleen tutkimaan kultaluodin tekemää reikää. Vabigun ymmärsi heti
hänen tarkoituksensa ja seurasi innokkaana Mukokin puuhaa.

-- Mitä arvelet, Muki?

-- Mies ampu luotipyssyä, ei lainkaan patruuna, intiaani selitti.
Vanha pyssy. Kumma, julmetusti kumma asia.

-- Suusta ladattava pyssy, niinkö? Mukoki nyökkäsi.

-- Ruuti löyty, ei lyijy. Miehen kova nälkä, käyttää kultaa. Nuo
muutamat sanat selvittivät ongelmaa aika tavalla, mutta kokonaan ei
arvoitus vieläkään ollut ratkaistu.

Kuka oli ampunut luodin ja _mistä kulta oli peräisin_?

-- Ainakin se mies oli löytänyt hyvän kultasuonen, sillä ei hän
muuten olisi tuolla tavalla tuhlannut aarrettaan, Vabi arveli.

-- Siellä täytyy olla enempi -- kovasti paljon enempi, virkkoi Muki
mietteissään.

-- Ajatteletko sinä, että...? Rod aloitti. Hänen äänensä värisi, ja
hänen oli vaikea ilmaista ajatustaan. -- Ajatteletko, että joku on jo
löytänyt -- _meidän kultamme_?

Mukoki ja Vabi katsoivat häneen kuin hän olisi räjäyttänyt miinan
heidän edessään. Sitten Vabi vilkaisi kysyvästi vanhaan intiaaniin.
Kukaan ei sanonut sanaakaan. Vihdoin Rod otti taskustaan pienen
kangaskäärön.

-- Minähän sain osuudestani mukaani pienen kultarakeen, kun ajattelin
teettää siitä solmioneulan, hän sanoi. Kun koulussa luin geologiaa
ja mineralogiaa, sain tietää, että eri huuhtomoista saatu kulta on
miltei aina väriltään hieman erilaista. Katsotaanpa!

Hän otti esille kultarakeensa ja leikkasi sen kahtia. Sitten
verrattiin hänen kultansa ja luodin leikkauspintaa. Yksi silmäys
riitti asian toteamiseksi.

Kulta oli samaa!

Vabi astui askelen taaksepäin silmät palaen synkkinä. Rodin kasvot
valahtivat kalpeiksi, ja Mukoki, joka ei ollut perillä mineralogian
salaisuuksista, katsoi uteliaana Rodiin.

-- Joku on siis löytänyt kultamme! huudahti Vabi kiivaasti.

-- Eihän siitä voi olla aivan varma, Rod vastasi epäröiden.

-- Se kukaties jo kuoli, lohdutti Mukoki. Lyijy loppu -- kovasti
nälkä -- ampu karhu -- ei saa hengiltä. Kukaties kuoli jo.

-- Mies parka! säälitteli Vabigun. Olemme mekin itsekkäitä, kun
emme ole ollenkaan ajatelleet hänen kohtaloaan. Tietysti hän oli
nälissään, ei hän muuten olisi käyttänyt kultaluotia. Eikä hän saanut
tuota karhua! Ajattelehan sitä, Rod...

-- Olisin kyllä suonut sen hänelle, Rod sanoi vilpittömästi.

Hän näki elävänä mielessään erämaan murhenäytelmän -- nälkään
nääntyvän miehen, joka viimeisenä keinonaan valoi kultaluodin, sai
sitten ison karhun näkyviinsä ja epäonnistui ampumisessaan -- sitten
epätoivo, tuskalliset kärsimykset ja hidas nälkäkuolema!

-- Olisin totisesti suonut sen hänelle, hän toisti. Meillä on sentään
riittävästi ruokaa ja ammuksia.

Mukoki oli jo ryhtynyt nylkemään karhua, ja pojat tulivat apuun
metsästyspuukkoineen.

-- Haava melkein terve, kuusi kuukautta vanha, Mukoki virkkoi. Ampu
just ennen lunta.

-- Eikä silloin ollut edes marjoja, Vabi lisäsi. Täytyy vain toivoa,
että hän sai jonkin toisen otuksen.

Tuntia myöhemmin he palasivat kanootilleen mukanaan karhusta parhaat
palat sekä muhkea talja, jonka he jännittivät korkealle kahden puun
väliin, etteivät metsän eläimet pääsisi sitä pilaamaan. Rod katseli
ylpeänä saalistaan.

-- Kyllä kai me otamme sen mukaamme takaisin tullessamme?

-- Tietenkin, Vabi vakuutti.

-- Säilyyköhän se täällä?

-- Yhtä varmasti kuin jos se olisi kotonasi.

Ellei joku satu tulemaan ja varasta sitä, Rod lisäsi.

Vabi oli juuri ahkerana purkamassa veneen lastia, mutta keskeytti
työnsä ja katsoi Rodiin.

-- Varasta! hän huudahti ihmeissään.

Myös Mukoki oli kuullut Rodin huomautuksen ja pysähtyi kuuntelemaan.

-- Rod, Vabi sanoi tyynesti, sellainen ei ole täällä tapana. Täällä
saloilla ei edes tunneta varkaan nimitystä. Jos valkoinen metsästäjä
sattuisi huomenna tulemaan tälle paikalle ja huomaisi, että
eläimet ylettyvät repimään taljaa, hän naulaisi sen korkeammalle.
Jos intiaani leiriytyisi tähän, hän laittaisi nuotionsa siten,
etteivät savu ja kipinät pilaisi nahkaa. Rod, vaikka me täällä emme
tiedäkään paljoa sivistyksestä, niin rehellisyytemme olemme ainakin
säilyttäneet.

-- Voi, minä en ajatellut mitä sanoin, Rod huudahti katuvana.
Toivoisin hartaasti, että olisin teikäläisiä.

-- Mutta niinhän sinä oletkin, Vabi vastasi ja tarttui Rodin käteen.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Ombabika-virtaa ylös, mutta nyt
retkeläisten innostukseen oli tullut kiusallinen särö. Kultaluodin
odottamaton löytyminen ja sen mahdollinen merkitys sai heidät
pelkäämään, että heidän aarteensa kenties olikin jo löydetty.

Vabi ensimmäiseksi rohkaisi mielensä.

-- En minä voi sitä uskoa! hän huudahti, ja toiset arvasivat
kysymättäkin mitä hän tarkoitti. En usko, että kultaamme on löydetty.
Sehän on tämän maankolkan kaikkein synkimmässä ja vaikeimmin
päästävässä paikassa, ja jos niin suuri löytö olisi tehty, olisi
siitä varmasti kuultu Vabinoshissa tai Kenogamissa.

-- Tai jos se olisikin löydetty, niin kenties löytäjä on kuollut, Rod
lisäsi.

Kanootin perästä kuului Mukokin vahvistava rykäisy:

-- Kuollu!

Ombabikan uoma muuttui nyt kapeaksi ja vaahtopäiseksi. Kanootti
pääsi voimakkaassa virrassa vain hitaasti eteenpäin, ja puolenpäivän
aikaan Mukoki ilmoitti venematkan päättyneen. Aluksi Rod ei tuntenut
paikkaa missä he nousivat maihin. Mutta sitten hän huudahti iloisesti
yllättyneenä:

-- Kas -- tässähän me talvella söimme illallista sen kauhean
seikkailun jälkeen!

Etäinen kumea kohina kantautui hänen korviinsa.

-- Kuulkaa! Tuolla joki kohisee samassa vuoren halkeamassa, missä
niin täpärästi pelastuimme vungain käsistä!

-- Me joudumme nytkin menemään samasta kohdasta, mutta päiväsaikaan,
sanoi Vabi.

-- Paha urakka, Mukoki huomautti. Kuusi maili. Kantaa kaikki tavara
selässä.

-- Ja sitten tulemme sille vuorten tuolla puolen olevalle pienelle
purolle, missä sinä ammuit karibun? kysyi Rod.

-- Niin, Vabi vastasi. Mutta tällä kertaa tuo pieni puro on kuohuva
virta, ja meillä on tosiaankin kova urakka kestettävänämme, ennen
kuin pääsemme kahdeksan mailin päähän siitä metsämökistä.

-- Ja siitä saamme kantaa kanootin ja tavarat aina rotkopurolle asti,
Rod jatkoi. Ja sitten -- eläköön, siitä alkaa matka kultalöydökselle!

-- Tänä iltana teke leiri vuorelle, lisäsi Mukoki.

Vabi puhkesi sydämelliseen nauruun ja läimäytti Rodia selkään.

-- Muistatko sen ison ilveksen, Rod, jonka sinä ammuit kun luulit
sitä vungaksi ja säikäytit meidät melkein hengiltä?

Rod punastui muistaessaan hassun seikkailunsa ja ryhtyi kiireesti
auttamaan Mukokia kanootin purkamisessa. Kaksi tuntia pidettiin
ruokalepoa. Sitten pojat nostivat tuohikanootin hartioilleen ja
Mukoki otti puolet tavaroista selkäänsä.

Yhä selkeämmin kaikui kevättulvien paisuttaman puron kohina heidän
korvissaan, ja heidän kuljettuaan mailin verran yhtyi siihen
toinenkin ääni. Heidän oikealla puolellaan kohosi äkkijyrkkä
vuorenseinä ainakin tuhannen jalan korkeuteen, vasemmalla puolella
aukeni rotko, ja sen pohjalla pauhasi koski.

Yhä kapeammaksi muuttui vuorenrinteen ja rotkon välinen tila, kunnes
heidän edessään oli vain kuutisen jalan levyinen kulkutie. Rodin
kasvot kalpenivat, kun hän huomasi missä hirvittävässä vaarassa
he tietämättään olivat olleet tuona pimeänä yönä muutama kuukausi
sitten; hetken aikaa Vabikin seisoi äänettömänä katsellen alas.
Rotkosta kuului rajuna virtaavan veden huumaava kohina, ja sen kaiku
vastasi kumeasti kallioseinistä ja jylhistä luolista.

-- Katsohan alas! huusi Vabi ystävänsä korvaan.

Hän meni aivan jyrkänteen reunalle, ja Rod pakotti itsensä seuraamaan
perässä, vaikka hänen tekikin mieli tarrautua lujasti kiinni kallioon.

Vain puolisen minuuttia Rod seisoi kauhistuneena ja huumautuneena
jyrkänteen reunalla, mutta siitäkin ajasta hänelle jäi elämän ikäinen
muisto. Viidensadan jalan päässä hänen alapuolellaan pieksivät
kevättulvien vedet kallioseiniä täyttäen koko rotkon ja piiskaten
raivossaan pintansa maidonvalkoiseksi vaahdoksi, kunnes kalliot ja
maa tuntuivat tärähtelevän niiden voimasta. Siellä täällä pilkahti
kuohuista valtavien paasien mustia niskoja kuin mitäkin jättiläisten
leikkikaluja, jotka vielä lisäsivät mahtavaa pauhua.

Tätä kaikkea Roderick Drew katseli vain silmänräpäyksen ajan, sitten
hän peräytyi joka hermo väristen.

Mutta Vabi ei hievahtanutkaan. Hän katseli luonnonvoimien mahtavaa
leikkiä lumoutuneena, kuin kivipatsaaksi muuttuneena. Kun hän viimein
kääntyi toveriinsa päin, eivät hänen huulensa sanoneet mitään, mutta
hänen silmänsä hehkuivat tulta, joka oli perintöä hänen äidiltään;
hänen villin heimonsa veri tuntui huutavan riemuitsevaa tervehdystä
luonnon hurjalle leikille.

Sitten he jatkoivat taas kanoottia kantaen matkaansa tällä
vaarallisella tiellä välttäen huolellisesti koskettamasta jalallaan
irtonaisia kiviä ja juuria ja irtonaisia oksia, eivätkä he levänneet,
ennen kuin edessä oli leveämpi ja turvallisempi kulkutie. Lopuksi he
saapuivat sille vähäiselle ylätasangolle, jolla heillä oli talvella
ollut leirinsä, ja laskivat kanootin vanhan havumajansa lähelle.

Kaikki oli samalla tavoin kuin heidän lähtiessään. Eivät talven lumet
eivätkä kevätmyrskyt olleet hävittäneet hyvin suojattua havumajaa.
Vieläpä nuotion hiilet ja Rodin ampuman ison ilveksen luutkin olivat
näkyvissä sekä paalu, mihin he olivat sitoneet monien seikkailujensa
uskollisen toverin, Suden.

Vabi meni äänettömänä paalun luo, istuutui sen viereen ja kietoi
käsivartensa sen ympärille. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka puhui
enemmän kuin mitkään sanat.

-- Vanha Susi parka!

Rod kääntyi toisaalle ja käveli pienen aukion reunalle tuntien
silmissään jotakin kuumaa ja pistelevää. Hänen edessään levisivät
suunnattomat salomaat. Ja jossakin tuolla mittaamattomassa autiudessa
Susi nyt kierteli. Hänen siinä katsellessaan kulkivat hänen
mielessään vavahduttavat kuvat -- Mukokin elämän murhenäytelmä,
ja miten Vabin kesyttämä susi oli kostanut heimolleen sen taholta
kärsimänsä vääryyden.

Missähän Susi nyt olikaan?

Huomaamattaan Rod oli lausunut tuon kysymyksen ääneen, ja selkänsä
takaa hän kuuli Vabin vastauksen.

-- Se on jälleen metsästämässä heimonsa kanssa. Se on unohtanut
meidät, villiytynyt uudelleen erämaan eläimeksi.

-- Erämaahan se on palannut ja villiytynyt, Rod sanoi. Mutta se ei
ole unohtanut meitä -- ei voi olla unohtanut!

Vabi ei vastannut.



10.

SALAPERÄINEN LAUKAUS


Pitkän aikaa pojat katselivat äänettöminä edessään aukeavaa
maisemaa. Siinä levisi samainen aukea tasanko, jolta Mukoki oli
ampunut karibun; sen takana olivat leveät metsävyöhykkeet, joita
taas halkoivat aukeat ja notkelmat, ja niiden lomissa siinsi
toistakymmentä järveä ilta-auringon loisteessa.

Kun Rod oli ensimmäistä kertaa katsellut tätä rannatonta erämaata,
joka ulottui aina pohjoisnavan partaille asti, se oli ollut
häikäisevä lumen ja jään maailma. Nyt tuo maailma oli heräämässä
kevääseen. Kauempana he näkivät erään rotkon pohjalla joen, jonka
juoksua heidän matkansa nyt tulisi seuraamaan. Viime talvena se oli
ollut vähäinen puro, nyt se oli paisunut vinhaksi virraksi.

Heidän siinä katsellessaan ilmaantui eräälle mailin päässä olevalle
metsänaukiolle kaksi tummaa hahmoa. Täältä katsoen ne näyttivät
tuskin koiraa suuremmilta, ja Rod huudahti ensin:

-- Susia!

Mutta seuraavalla hengenvedolla hän korjasikin: -- Hirviä!

-- Hirviemo vasikkansa kanssa, sanoi Vabi.

-- Mistä sen tiedät? kysyi Rod.

-- No, katso nyt itsekin. Emo kulkee edellä, ja täältäkin asti näen,
että se kulkee tasaisin askelin. Hirvi ei koskaan laukkaa eikä
nelistä kuten peura, vaan kävelee. Näethän, miten vasikka hyppelee.
Vanhempi hirvi ei koskaan tee niin.

-- Mutta molemmat eläimet näyttävät aivan samankokoisilta, Rod
huomautti vieläkin epäillen.

-- Vasikka on kaksivuotias, melkein emonsa kokoinen. Eihän sen
ikäinen oikeastaan enää ole mikään vasikka, mutta sanomme sitä
vasikaksi niin kauan kuin se seuraa emoaan. Olen havainnut niiden
pysyttelevän yksissä kolmekin vuotta.

-- Ne tulevat tänne päin! Rod kuiskasi.

Hirvet olivat lähteneet kulkemaan sitä harjannetta kohti, jonka
laella he seisoivat. Vabi veti ystävänsä piiloon ison kiven taakse,
josta he saattoivat eläinten huomaamatta katsella niitä.

-- Ole hiljaa, hän varoitti. Ne tulevat syömään poppelin silmuja
tänne harjulle. Ne ovat ilmeisesti juuri käyneet purolla juomassa.
Saamme kenties nähdä jotakin hauskaa.

Hän kostutti etusormensa kielellään ja piti sitä ylhäällä päänsä
päällä -- keino, joka luotettavimmin ilmoittaa tuulen suunnan.

-- Tuuli käy suoraan niitä päin, hän sanoi harmistuneena. Ellemme ole
riittävän korkealla, jotta hajumme menisi niiden ylitse, ne eivät
uskalla tulla.

Vähän ajan kuluttua Rod nykäisi Vabia.

-- Nyt ne ovat jo pyssynkantaman päässä!

-- Niin ovat, mutta emme me niitä ammu. Emmehän me tarvitse lihaa.

Äkkiä hirviemo pysähtyi, ja Vabi naurahti hyvillään.

-- Hienoa! hän kuiskasi. Se vainusi meidät jo neljännesmailin
päästä. Katsohan, miten se kohottaa päätään ja miten sen isot korvat
sojottavat eteenpäin ja sieraimet ovat kohti taivasta! Se tietää,
että täältä harjulta uhkaa vaara. Kas nyt...

Hän ei ehtinyt lopettaa. Salamannopeasti hirvi käännähti vasikkansa
puoleen ja näytti tuuppivan sitäkin kääntymään; sitten molemmat
vilistivät pohjoiseen. Emo juoksi tällä kertaa vasikkansa takana.

-- Minä pidän hirvistä, sanoi Vabi, ja hänen silmänsä loistivat.
Olethan kai huomannut, etten juuri koskaan ammu niitä?

-- Et tosiaan ammukaan! En ole vain koskaan tullut sitä ajatelleeksi.
Mikä siihen on syynä?

-- Se johtuu monestakin seikasta. Tietysti olen joskus ampunut,
kun on kipeästi tarvittu lihaa, mutta se on aina ollut minulle
vastenmielistä. Leijonaa sanotaan eläinten kuninkaaksi. Pötyä! Hirvi
on eläinten valtias. Näithän, miten tuo emo äsken menetteli. Jos se
arvelee vaaran uhkaavan, se kulkee vasikkansa edellä haluten suojella
sitä; samasta syystä se paetessaan juoksee vasikkansa jäljessä
antautuen siten itse vaaralle alttiiksi. Eikö se ole suurenmoista
äidinrakkautta? Entä hirvihärkä! Kiima-aikana se puolustaa naarastaan
vaikka kymmentä pyssymiestä vastaan. Jos lehmä kuitenkin kaatuu
ensimmäisenä, se asettuu parinsa ruumiin eteen vihollistensa
maalitauluksi kuopien maata sorkillaan ja silmät leiskuen vihasta
eikä väisty, ennen kuin sekin on luotien lävistämä.

Rod ei puhunut vähään aikaan mitään. Hirviemo vasikkoineen oli jo
kadonnut näkyvistä, kun hän kääntyi Vabiin päin.

-- Olen iloinen siitä, mitä kerroit, hän sanoi. Minä olen kerran
ampunut hirven, muistathan. Nyt minäkin lupaan, etten enää koskaan
tee sitä, ellei se ole välttämätöntä.

He palasivat leiripaikalle, missä Mukoki tarjosi heille illalliseksi
karhunpaistia, kuumaa kahvia ja kuumilla kivillä paistettuja leipiä.
Syötyään he istuivat vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ja muistelivat
Sutta ja sen seikkailuja.

Vielä tuntikauden sen jälkeen kun toiset jo olivat kääriytyneet
makuuhuopiinsa Rod istui tulen vieressä miettien ja kuunnellen metsän
ääniä. Sitten hän vielä kerran palasi jyrkänteen reunalle ja katseli
suurta keväistä kuuta, joka verhosi suuren yksinäisyyden lempeään
hohteeseensa.

Miten ihania nämä pohjolan erämaat olivatkaan, ja miten vähän
sivistyneen maailman ihmiset niistä tiesivätkään! Nähdessään
revontulien vielä heikosti välähtelevän jossakin tuolla näköpiirin
äärillä, minne ihmisjalka ei vielä koskaan ollut astunut, hän tuli
ajatelleeksi, että Jumalan täytyi täällä olla lähempänä maata kuin
muualla.

Ensi kertaa hänen sydämessään miltei heräsi rakkaus punaisen miehen
Suurta Henkeä kohtaan. Sillä eikö Suuri Henki ollut sama kuin hänen
Jumalansa? Hänellä oli täällä ympärillään alakuloinen, autio,
salamyhkäinen maailma, joka oli intiaanin Raamattu ja joka pohjolan
miehelle sisälsi suuren Luojan opetukset ja Hänen kutsuvan äänensä.

Hiljainen tuuli oli noussut ja kuiski avarilla lakeuksilla; hän
kuuli poppelien oksien vienon kahinan ja jostakin alhaalta huuhkajan
pehmeän, kuhertelevan kosintaäänen. Vähitellen hänen silmänsä
ummistuivat ja hän nojautui vasten kalliopaatta; jonka suojaan oli
käynyt istumaan.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten kauan oli siinä istunut. Mutta
äkkiä hänet havahdutti hirveä huuto.

Joka jäsen väristen hän kavahti jaloilleen. Hän oli itsekin
huutamaisillaan, mutta kieli oli kuin liimautunut kitalakeen. Mitä
olikaan tapahtunut? Vabiko oli huutanut vai Mukoki?

Kymmenkunnan askelen päässä hänestä oli iso paasi, ja sen harjalla
hän huomasi pitkän liukuvan hahmon, joka välkkyi hopeankarvaiselta
kuutamossa. Ilves! Hän otti äänettömästi pyssynsä, joka oli liukunut
hänen jalkoihinsa, ja samassa peto päästi uuden verta hyydyttävän
huudon.

Vielä nytkin Rodia värisytti tuo ihmisen tuskallista kuolinhuutoa
muistuttava ääni. Hän nosti aseen poskelleen. Kirkas välähdys
kuutamossa -- terävä paukahdus -- sitten kuului huuto havumajalta.
Rod katui ampumistaan. Hänen olisi pitänyt tyytyä vain katselemaan
tuota erämaan yöllistä vierasta, jonka nahkakin oli tähän aikaan
vähäarvoinen. Hän hiipi hiljaa paaden luo, mutta ilvestä ei näkynyt.
Hän kiersi ympäri pyssy ampumavalmiina siltä varalta, jos ilves
hyökkäisi. Mutta peto oli mennyt menojaan. Hän oli ampunut ohi.

Mukoki ja Vabi saapuivat paikalle.

-- Joko taas julmasti iso vunga, pilaili Mukoki muistellen pojan
aikaisempaa seikkailua samalla paikalla. Tappaa se?

-- Ohi meni, Rod vastasi. Sillä oli ilkeä ääni! Huh!

Hän kävi vihdoinkin levolle toisten kanssa ja nukkui päivänkoittoon
asti. Aamu oli todellinen heräävän kevään aamu, lämmin ja innostava.
Lauleskellen, viheltäen ja iloisesti huudahdellen miehet lähtivät
laskeutumaan alas harjulta. Mukoki kulki jälleen edellä tavaroita
kantaen, ja pojat olivat kulkeneet matkasta vasta kolmanneksen, kun
hän jo tuli vastaan toista kantamusta noutamaan.

Puolenpäivän aikaan he olivat saaneet kanoottinsa ja tavaransa
rannalle ja pitivät päivällistauon. Tässä tulvan paisuttamassa joessa
oli vain vähän virtapaikkoja ja pieniä suvantoja, mikä suuresti
helpottaisi kulkua.

-- Kukaties tulee mökille yöksi, sanoi Mukoki. Minä kantaa kuorma
sinne vielä tänä yönä.

Ja kun he olivat pari tuntia meloneet, Mukoki mitään sanomatta
lastasi tavarat selkäänsä ja lähti matkaamaan tasangon yli.

-- On parasta antaa hänen mennä yksin, sanoi Vabi, kun Rod halusi
lähteä mukaan. Hän haluaa välttämättä ehtiä täksi yöksi metsämajalle,
Suden katoamispaikalle, eikä hän palaa sieltä ennen kuin aamulla.

Mukoki lähti, eikä hän katsonut kertaakaan taakseen, ennen kuin
tiesi varmasti kadonneensa toveriensa näköpiiristä. Mutta sitten
hänen käytöksensä muuttui nopeasti ja omituisella tavalla. Hän
pudotti kantohihnan otsaltaan alas rinnalle voidakseen esteettä
käännellä päätään. Hänen silmänsä paloivat kiihkeinä; hänen askelensa
olivat keveät ja varovaiset; hän kuunteli ja teki havaintoja koko
olemuksellaan. Sivullinen olisi luullut vanhan eränkävijän olevan
vihollisen tai riistan jäljillä. Mutta hänen aseensa oli varmistettu,
eivätkä vastaan sattuva karhun jälki tai metsästä kuuluva punapeuran
askelen risahdus näyttäneet kiinnittävän hänen huomiotaan. Hänen
katseensa oli koko ajan kiinni maassa, ja siinä missä se oli pehmeää
ja kosteaa hän kulki hitaammin.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Hänellä oli edessään selvät suden jäljet.

Hiljaa huudahtaen intiaani heitti kantamuksensa maahan ja lankesi
polvilleen. Hänen silmissään paloi into ja jännitys, kun hän ryömi
hitaasti eteenpäin tutkien suden jokaisen jäljen ja pysähtyi aina
kun tuli oikean etukäpälän jäljen kohdalle. Kesy susi oli penikkana
käynyt oikeasta etujalastaan Mukokin ansaan ja menettänyt siitä
silloin kaksi varvasta. Mutta tämän suden käpälässä näyttivät kaikki
varpaat olevan tallella, ja pettyneenä huokaisten Mukoki kohosi
jälleen jaloilleen.

Viidesti Mukoki sinä iltapäivänä kyyristyi tutkimaan susien jälkiä,
ja joka kerran hänen kasvojensa toiveikas ilme vaihtui pettymykseksi.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun hän saapui pienelle laaksojärvelle;
auringon kelmeä ruskotus valaisi vanhan metsämajan mustuneita
raunioita. Pitkän aikaa Mukoki katseli niitä liikahtamatta; hän
muisteli, miten Rod ja hän olivat juosseet palopaikalle pelastamaan
Vabia.

Jotakin valkoista loisti maassa, ja Mukoki naurahti kuivasti
huomatessaan, etteivät vungat olleet palanneet hautaamaan
kuolluttaan. Metsän eläimet olivat kalunneet ruumiin pelkäksi
luurangoksi.

Kuu kohosi taivaalle, ja sen valossa vanha intiaani seisoi
liikkumattomana kuin patsas nojautuen valkeaan kaarnattomaan puuhun,
josta elinnesteet olivat kuivuneet jo ihmisikä sitten.

Siinä seistessään ja katsellessaan ääneti eteensä hän kuuli ylhäältä
rinteeltä kolinaa aivan kuin kivet olisivat vierineet. Kun hän
kurottautui kuuntelemaan, näkyi harjulla tulen välähdys ja kuului
laukauksen ääni; Mukoki heittäytyi pitkäkseen maahan, ja samalla
hetkellä kajahti harjulta niin hirveä, epäinhimillinen ja jähmettävä
huuto, että vanha eränkävijä äännähti kauhuissaan.

Hän makasi liikahtamatta ja hivutti varovaisesti aseensa
laukaisuasentoon. Mutta pienintäkään risahdusta ei enää kuulunut
kalliolta.

Ja sitten kajahti harjun rinteestä uudelleen sama hirveä huuto; nyt
Mukoki tiesi, ettei se tullut minkään villieläimen kurkusta. Se oli
ihmisen ääni -- kaamea ja villi.

Koko ruumis vapisten Mukoki painui yhä kiinteämmin maata vasten,
ja jokin nimetön pelko puistatti häntä. Ja jälleen kuului huuto,
yhä kauempaa ja kauempaa, kunnes se haipui harjun takaiseen rotkoon
kajahdellen sen kallioseinistä, jäykistäen saalistavat yöeläimet
paikalleen ja pannen vanhan Mukokin päästämään nyyhkyttäviä
huokauksia.

Eikä hän liikahtanut paikaltaan, ennen kuin huudot lopulta kuuluivat
mailien takaa, ja vain yötuuli suhisi harjun rinteillä.



11.

ÄÄNI ROTKOSSA


Jos Mukoki olisi ollut valkoinen mies, olisi hän voinut yrittää
järjellään selittää tuota omituista ääntä. Mutta Mukokin maailmassa
ei ollut muuta kuin erämaa, eikä hän koskaan ollut kuullut siellä
mitään tämänkaltaista.

Tunnin verran Mukoki makasi litteänä maassa sanomattoman kauhun
vallassa. Vähitellen hänen mielensä tasapaino palasi. Olihan hän
elänyt vuosikaudet kauppa-aseman valkoisten asukkaiden keskuudessa,
ja järkeily sai vihdoinkin voiton taikauskosta.

Häntä oli yritetty ampua. Hän oli kuullut luodin viheltävän päänsä
yli ja iskeytyvän puuhun, jota vasten hän oli nojannut. Joku olento
oli väijynyt tuolta edestä kallioiden kätköstä. Mutta kuka?

Hän muisteli oman kadonneen heimonsa sotahuutoa ja kaikkien
vihollisheimojen huutoja, mutta yksikään niistä ei ollut tuon
äskeisen äänen kaltainen. Se kummitteli yhä vieläkin hänen korvissaan
ja pani vilunväreet kulkemaan hänen selässään. Ja sama nimetön kauhu
seurasi hänen kintereillään, kun hän pysähtymättä kiiruhti toveriensa
luo samaa tietä mitä päivällä oli kulkenut.

Yleensä intiaani salaa pelkonsa; hän kätkee sen sydämeensä kuin
valkoinen mies syntitaakkansa. Mutta se mitä Mukoki tänä iltana oli
kuullut, meni hänen rotunsa tietopiirin ulkopuolelle, ja vieläkin
vapisten hän kertoi kokemuksestaan pojille. Rod ja Vabi kuuntelivat
hänen kuvaustaan hämmästyksestä sanattomina.

-- Jos se oli joku vunga? Vabi kysyi.

-- Ei mikä vunga, Mukoki vastasi ja ravisti päätään. Vunga ei pitää
semmoista ääntä!

Hän vetäytyi pois nuotion luota, kääriytyi huopaansa ja paneutui
pitkäkseen poikien rakentamaan havumajaan. Vabi ja Rod katsoivat
hämmästyneinä toisiinsa.

-- Mukokilla on varmasti ollut merkillinen seikkailu, virkkoi Vabi
lopulta. Noin järkyttyneenä, en ole vielä koskaan häntä nähnyt.
Laukauksen voi vielä jotenkin selittää. Vungia saattaa vielä
piileskellä näillä seuduin, ja joku heistä näki Mukokin ja ampui.
Mutta entä se huuto? Mitä sinä siitä ajattelet?

-- Entäpä jos Mukokin mielikuvituksella on osansa tässä seikkailussa?
Rod vaikeni hetkeksi nähdessään toisen paheksuvan ilmeen, mutta
jatkoi sitten:

-- En tietenkään tarkoita, että hän tahallaan olisi kertonut meille
omiaan. Hänhän oli harjun juurella. Sitten häntä yllättäen ammuttiin
rinteeltä, näkyi leimaus, kuului laukaus ja luoti lensi hänen päänsä
yli. Ja samassa hetkessä tai heti sen jälkeen -- hm, muistathan
ilveksen huudon!

-- Tarkoitatko, että ilves olisi pelästynyt laukausta ja lähtenyt
ulvoen pakoon?

-- Sitä juuri.

-- Mahdotonta! Ilves ei olisi laukauksen kuultuaan päästänyt
ääntäkään!

-- Mutta miksei voi sattua poikkeusta?

-- Ei milloinkaan, jos ilveksestä on kysymys. Eikä mikään eläin
päästä sellaista ääntä. Ja Mukoki on rohkea kuin leijona. Ilveksen
ulvahdus olisi saanut hänet värisemään ilosta eikä pelosta. Mutta nuo
äänet muuttivat hänen verensä vedeksi. Ne tekivät hänestä pelkurin ja
saivat hänet juoksujalkaa pakenemaan tänne meidän luoksemme. Onko se
Mukokin tapaista? Minusta ne olivat...

-- Mitä?

-- Varsin kummallista, Vabi lopetti tyynesti ja nousi pystyyn. Ehkäpä
huomenna löydämme selityksen. Joka tapauksessa on parasta, ettemme
jätä leiriä tänä yönä vartioimatta. Minä menen nyt nukkumaan ja sinä
saat herättää minut hetken kuluttua.

Yö kului vartijan mielestä kiduttavan hitaasti ja hän oli iloinen,
kun Vabi tuli vapauttamaan hänet puolenyön jälkeen. Aamunkoitteessa
Vabi vuorostaan herätti hänet.

Mukoki oli myös jalkeilla ja oli jo kerännyt tavaransa. Hänen
kasvonsa olivat jälleen ilmeettömät niin kuin tavallisesti, mutta
pojat saattoivat panna merkille, että eilisiltainen pelko vielä
heijasteli hänessä. Tänä aamuna hän ei kulkenutkaan poikien edellä,
vaan asteli heidän rinnallaan ja lepäsi silloin kun hekin laskivat
kanoottinsa maahan, ja koko ajan hänen silmänsä tarkastelivat
tasankoa ja etäisiä harjanteita. Kerran kun Mukoki nousi korkealle
kivelle katselemaan ympäristöä, Vabi kuiskasi toverilleen:

-- Tuo on omituista, Rod -- kerrassaan merkillistä.

Tuntia myöhemmin Mukoki laski kantamuksensa maahan. He olivat tällöin
vain neljännesmailin päässä vuoren alaspäin viettävältä rinteeltä.

-- Jättää kanootti tähän, hän sanoi. Lähtee hiljaa kuin kettu vanha
leiri. Kukaties, mitä siellä näkee.

Mukoki kävi taas johtamaan pojat kintereillään. Mukokin ase oli
ampumavalmiina, ja pojat seurasivat hänen esimerkkiään.

Alkaessaan lähestyä harjun lakea, missä Mukokin henki kerran oli
riippunut hiuskarvan varassa, pojat tunsivat miltei sietämätöntä
jännitystä. Mukokin pelko alkoi tarttua heihin. Monet kerrat Vabi
oli nähnyt ystävänsä kuolemanvaarassa, mutta ei koskaan -- ei edes
silloinkaan, kun vungain kymmenpäinen joukko oli ollut heidän
kintereillään -- hän ollut nähnyt Mukokia näin tuskaisen varovaisena
kuin nyt.

Vähän väliä Mukoki seisahtui kuuntelemaan ja katselemaan. Ei
pieninkään oksa risahtanut hänen pehmeän mokkasiininsa alla;
vähäinenkin linnun liikahdus, pensaan rasahdus, jäniksen loikkaus
sai hänet hetkessä pysähtymään. Mikä hirvittävä pelko Mukokin mielen
täyttikään? Oliko hän nähnyt jotakin muuta, mistä hän ei ollut
kertonut heille? Ajatteliko hän jotakin sellaista, mitä hän ei ollut
kumppaneilleen paljastanut?

He olivat harjun laella. Siellä vasta Mukoki suoristi ryhtinsä.

Vähäisintäkään elävän olennon merkkiä ei näkynyt. Syvällä laaksossa
kimalteli pieni lehtorantainen järvi keskipäivän auringossa. He
näkivät palaneen majansa rauniot ja niiden vieressä tavaramytyn,
jonka Mukoki oli eilen illalla tuonut. Kukaan ei ollut irrottanut sen
siteitä.

Vabin kasvojen jännitys laukesi. Rod hengitti kevyemmin ja naurahti.
Mitä ihmeen pelkäämistä täällä oli? Hän vilkaisi kysyvästi Mukokiin.

-- Tuolla ne kalliot, tuolla se puu, selitti Mukoki. Tuolta alhaalta
se parku tulee! -- Hän viittasi alas tasangolle.

Vabi oli laskeutunut puun luo.

-- Tulehan katsomaan, Rod! hän huusi. Totta totisesti -- onpa se
mennyt täpärältä!

Toisten tultua paikalle hän näytti pientä tuoretta reikää puun
valkeassa pinnassa.

-- Seisohan jälleen selkä puuta vasten, Muki, niin kuin sanoit eilen
illalla seisseesi. Laupias taivas! Se veikkonen tähtäsi sinua otsaan
-- luoti lensi kahden sormen leveyden liian ylös! Eipä ole ihme, että
ilveksen huuto kuului korvissasi kamalalta.

-- Ei mikä ilves, sanoi Mukoki, ja hänen kasvonsa synkkenivät.

-- Etkö häpeä, Muki, nauroi Vabi. Älä nyt joutavasta suutu.

Rod kaivoi metsästyspuukollaan luodin reikää.

-- Jo otti puukon kärki luotiin, hän sanoi. Se ei ole mennyt tuumaa
syvemmälle.

-- Sepä merkillistä, ihmetteli Vabi ja tuli katsomaan. Pitäisihän sen
olla mennyt ainakin rungon puoliväliin. Hei Muki, tokkopa luoti olisi
tehnyt sinulle suurtakaan vahinkoa...

Hän keskeytti lauseensa. Rod oli äkkiä huudahtanut. Hän piti puukkoa
pystyssä ja osoitti sormellaan sen kärkeä. Hetken kaikki kolme
tuijottivat siihen hämmästyksestä sanattomina. Puukon kärjessä näkyi
pieni keltainen siru, joka kimalteli himmeästi.

-- Taas kultaluoti!

Vabin huudahdus oli oikeastaan vain käheä kuiskaus. Mukoki tuntui
lakanneen hengittämästä. Rodin katse etsi vanhan intiaanin katsetta.

-- Mitä tämä merkitsee?

Vabi kaivoi kultaluodin ilmoille.

-- Mitä ihmettä tämä oikein merkitsee? Rod toisti kysymyksensä.

Jälleen hän katsoi Mukokiin.

-- Mies -- joka ampu karhu -- ei ole kuollu! tämä huohotti
vastaukseksi. Sama pyssy -- sama kulta, sama...

-- Sama -- mikä?

Mukokin kasvot saivat oudon ilmeen ja lausettaan lopettamatta
hän käännähti ja viittasi kapealle aukiolle, joka oli harjun ja
kultalöydökselle vievän rotkon suun välillä.

-- Parku mene tuonne päin, hän sanoi lyhyesti.

-- Rotkoonko? Vabi kysyi.

-- Rotkoon! Rod toisti kaikuna.

Saman ajatuksen pakottamina kaikki kolme lähtivät kiipeämään niille
kallionjärkäleille, joiden lomasta laukaus oli ammuttu. Varmastikin
he löytäisivät sieltä jonkin jäljen -- sieltä tai sitten alempaa
aukiolta, missä sulanut lumi oli pehmittänyt maan. Mukoki kulki
edellä, ja he tutkivat jokaisen tuumanalan kohdasta missä ampujan oli
täytynyt olla.

Mutta jälkeäkään ei näkynyt. He alkoivat rinnatusten laskeutua alas
rinnettä. Kun he olivat ehtineet kulkea aukiosta kolmanneksen,
keskimmäisenä kulkeva Vabi huusi nähneensä jotakin. Rodin saapuessa
paikalle seisoi Mukoki jo Vabin vieressä, ja molemmat tuijottivat
sanattomina pensaaseen, jonka eräässä varvussa heilahteli vähäinen
karvatukku.

-- Ilveksenkarvoja! Rod huudahti. Ilveshän tästä on kulkenut! Hänen
oli vaikea salata voitonriemuaan. Hän oli siis sittenkin ollut eilen
illalla oikeassa päätellessään, että ilves Mukokin oli säikäyttänyt.

-- Niin ilves tosiaankin -- mutta vähintään neljän jalan korkuinen,
Vabi huomautti tyynesti. Vabin äänensävystä Rod aavisti, että
hänellä, kaupungin kasvatilla, oli vielä paljon opittavaa erämaan
elämästä. -- Tavallinen ilves ei ulotu noin korkealle, Rod!

-- Sitten se on..., Rodin sanat takertuivat suuhun.

-- Ilveksennahkainen takki -- se juuri. Miehellä, joka viime
yönä ampui Mukokia, oli yllään ilveksennahkoja! Ongelma käy yhä
visaisemmaksi!

Vabi lähti uudelleen tutkimaan seutua. Mutta harjulta ei löytynyt
mitään. Eikä aukiolla näkynyt ainoatakaan jalan jälkeä. Mutta jos tuo
salaperäinen kultaluotien ampuja oli juossut harjulta aukion poikki
rotkoon, olisi hänen täytynyt jättää itsestään edes jonkinlaisia
merkkejä.

-- Emme me kuitenkaan voi antaa tämän asian viivyttää matkaamme,
sanoi Vabi, kun he tuntia myöhemmin nauttivat päivällistään. Meidän
on illaksi jouduttava vanhalle leiripaikallemme rotkon suulle. Mitä
nopeammin pääsemme pois noiden kultaluotien ulottuvilta, sitä parempi.

Mukoki kohautti hartioitaan.

-- Kultaluotimies seuraa perästä, hän arveli. Parku mene illalla
tuonne rotko päin.

-- En usko, että tuo veitikka, kuka hän sitten lieneekin, viitsii
tarpoa perässämme, sanoi Vabi katsoen samalla merkitsevästi Rodiin.
Vähän myöhemmin hän sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen: -- Ellemme
saa tuota huutoa lähtemään Mukin päästä, emme ikinä löydä kultaamme.

Kun Mukoki oli lähtenyt kokoamaan tavaroita, Vabi jatkoi totisena:

-- Muki ei pelkää sen paremmin kulta- kuin lyijyluotejakaan. Hän
ei pelkää mitään ihmisten tai eläinten taholta uhkaavaa vaaraa.
Mutta tuo huuto kummittelee hänen päässään. Hän yrittää olla siitä
puhumatta, mutta se vaivaa häntä. Tiedätkö, mitä hän ajattelee?
Et luultavasti -- mutta minä tiedän! Hän on taikauskoinen kuten
koko hänen rotunsa, ja nuo kultaluodit, hirveät huudot ja se,
ettemme löytäneet ampujasta jälkeäkään -- kaikki ne saavat hänet
ajattelemaan, että tuo salaperäinen ampuja on...

Vabi keskeytti lauseensa ja pyyhki hikeä otsaltaan, ja Rod huomasi,
että toinen yritti salata järkytystään.

-- Minkä hän sen luulee olevan?

-- En oikein tiedä -- en ole varma. Mutta Mukokin heimosta kulkee
tarina, että aina pitkien väliaikojen päästä Suuri Henki lähettää
sen keskuuteen jonkun uljaan soturin vaatimaan ihmishenkeä uhriksi
jostakin suuresta rikoksesta, minkä joku sen päällikkö on aikoinaan
tehnyt. Tämä kostaja on näkymätön, mutta hänen äänensä saa vuoret
vapisemaan ja virtain juoksun pelosta pysähtymään, ja mahtavalla
jousellaan hän ampuu kultakärkisiä nuolia. Käsitätkö nyt? Viime yönä
kuulin Mukokin puhuvan tästä unissaan. Joko meidän on itsemmekin
saatava kuulla tuo huuto ja saada selville sen alkuperä tai sitten
lähdettävä joutuin sellaiselle seudulle, missä emme sitä enää kuule.
Kultaluodit ja salaperäiset huudot sekä vanhan Mukokin taikausko ovat
meille suurempi vaara kuin vungat konsanaan, ellemme pidä varaamme!

-- Mutta koko juttuhan on selvä kuin päivä, intti Rod ällistyneenä.
Joku ampui karhua ja sama henkilö ampui Mukokia, ja ampui kummallakin
kerralla kultaluodilla. Varmastikin...

-- Ampujasta viis! Vabi keskeytti hänet. Huudot tässä ovat pääasia!
Kas, Mukoki onkin jo valmis. Nyt lähdemme suoraa päätä rotkoon!

Tällä kertaa poikien kantamus oli tavallista raskaampi, sillä osa
tavaroista oli pantu kanoottiin Mukokin kantaessa jäljellä olevaa
erää, minkä vuoksi heidän matkansa eteni nyt paljon hitaammin.

Vasta myöhään iltapäivällä he saapuivat samalle vuoren halkeamalle,
missä he talvella olivat nipin napin pelastuneet raivoavien vungain
kynsistä ja mistä heidän tuli laskeutua rotkoon.

Miltei hartaina he laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi tuohon
vuorten keskellä avautuvaan salaisuuksien kätköön, ja päästyään
rotkon pohjalle he sanaakaan sanomatta laskivat kantamuksensa maahan
ja ryhtyivät sydän takoen katselemaan mustia kiviseiniä.

Sillä tästä rotkon suulta alkoi nyt se tie, jota ammoin sitten
kuolleet miehet olivat kulkeneet -- tie pohjolan kultamaahan.

He istuutuivat äänettöminä. Tihentyvä hämärä verhosi rotkon. Päivä
oli jo painunut lounaisten metsien taakse, ja vain kapeasta vuoren
halkeamasta heittyi vastakkaiselle kiviseinälle valokimppu, joka
tanssitti häilyviä varjoja. Tuo hetki, jolloin päivän viimeinen
kajastus vaihtui pimeäksi yöksi, lumosi toverukset synkällä
tenhollaan. Millaisiin kohtaloihin tämä autio, pelottava paikka
heidät veisikään?

Rod muisti hopeaketun pyyntinsä ja merkillisen unensa, joka oli
ilmoittanut heille kultalöydön salaisuuden. Hän oli jälleen
näkevinään nuo taistelevat luurankomiehet ja kuulevinaan niiden
nikamien naksahtelun. Vabi muisteli silmät hehkuen talvellista
yhteenottoa vungain kanssa; Mukoki...

Rod kääntyi katsomaan vanhaa soturia. Mukoki istui kuin kivikuva
käden ulottuvilla hänestä. Pää pystyssä, käsivarret riippuen,
silmissä outo loiste hän katseli rotkon syvyyteen.

Rodia värisytti. Kysymättäkin hän tiesi Mukokin ajatukset. Tietysti
ne koskivat eilisiltaista huutoa.

Ja siinä samassa kajahti heidän edessään avautuvasta rotkosta ääni
-- ääni, joka oli matala ja voimaton kuin talvituulen huokaus
honkien latvoissa; se paisui, läheni, kasvoi viimein viiltäväksi
huudoksi, johon kiviseinät vastasivat tuhansin kaiuin, vaimeni
sitten valittavaksi ujellukseksi, joka hyydytti veren äänettömien
kuulijoiden suonissa.



12.

VABI TEKEE MERKILLISEN KEKSINNÖN


Mukoki rikkoi ensimmäisenä huutoa seuranneen hiljaisuuden. Huudahtaen
tukahtuneesti aivan kuin näkymätön käsi olisi kuristanut häntä
kurkusta hän livahti alas kiveltä jolla oli istunut ja kyyristyi sen
taakse. Hänen kiväärinsä piippu kimalteli heikosti, kun hän ojensi
sen rotkon pimeätä perukkaa kohti.

Sitten Vabin ase naksahti varoittavasti, ja intiaaninuorukainen
laskeutui myös äänettömästi pitkäkseen.

Vain Rod jäi istumaan. Aluksi hänenkin sydämensä oli
pysähtymäisillään. Mutta sitten hänen aivoissaan välähti ajatus, joka
sai hänen verensä kiertämään kiihkeästi ja jäsenensä vapisemaan.
Hän kavahti jaloilleen. Hän tiesi nyt. Tuo tieto ei ollut erämaan
opettama, se oli peräisin Roderick Drew'n omasta maailmasta. Rod
oli pari kertaa ennenkin kuullut samanlaisen äänen, ja molemmilla
kerroilla sen muisto oli lähtemättömästi pureutunut hänen tajuntaansa.

Hän kääntyi toveriensa puoleen ja yritti puhua, mutta Mukokin tuntema
kauhu oli siirtynyt häneenkin ja se sai hänen kielensä tarttumaan
kitalakeen.

-- Mielipuoli! hän sai sammalletuksi. Vabin sormet tarrautuivat hänen
käsivarteensa.

-- Mikä?

-- Mielipuoli! Rod toisti yrittäen säilyttää mielenmalttinsa.
Mies, joka ampui karhua ja yritti ampua Mukokia, on mielipuoli --
raivohullu! Olen kuullut tuollaisen huudon ennenkin -- kotikaupunkini
mielisairaalassa. Tuo mies...

Sanat kuolivat hänen huulilleen. Jälleen kajahti rotkosta huuto. Se
kuului tällä kertaa lähempää, ja järkytyksestä suunniltaan Mukoki
tarrautui Rodiin. Vanhan eränkävijän kasvot olivat pimeän peitossa,
mutta hänen otteestaan Rod tajusi hänen silmittömän kauhunsa.

-- Hulluhan tuo on, ilmeinen mielipuoli! Rod yritti rauhoittaa. Äkkiä
hän riuhtaisi itsensä vapaaksi Mukokin otteesta ja iski kiinni Vabin
pyssyn perään, kun toveri lähti ryömimään eteenpäin aikoen ampua
huutajaa heti kun tämä jälleen antaisi merkkiä itsestään. -- Älä
ammu! hän kielsi. Mukoki, älä sinä nyt tule hulluksi! Kuolevainen
olentohan tuolla huutelee -- ihminen, joka on kärsinyt paljon ja
nähnyt nälkää -- kuuletko, nähnyt nälkää! -- kunnes hänen järkensä on
seonnut. Sellaisen ihmisen tappaminen on pahempi kuin miesmurha!

Mukoki astui askelen taaksepäin ja hengitti syvään.

-- Mies -- näke nälkkä -- ei syömistä -- sitten hänestä tulee raivo
koira? hän kysyi hiljaa.

Vabi oli samassa hänen rinnallaan.

-- Juuri niin, Muki, hän selitti. Hänestä on tullut raivo koira aivan
kuin meidän hallikoirastamme, kun sillä kalan ruoto juuttui kurkkuun.
Valkoiset miehet tulevat joskus hulluiksi koiriksi, kun saavat kauan
kestää nälkää ja janoa.

-- Meidän Suuri Henkemme kieltää tekemästä sellaisille onnettomille
mitään pahaa, Rod jatkoi. Me sijoitamme heidät suuriin taloihin,
suurempiin kuin kaikki kauppa-aseman rakennukset yhteensä, ja
ruokimme ja vaatetamme heitä ja huolehdimme heistä niin kauan kuin he
elävät. Pelkäätkö, Muki, raivoa koiraa tai raivohullua ihmistä?

-- Raivo koira pure pahasti -- paras teke loppu hänestä oitis!

-- Mutta emmehän me tapa niitä ennen kuin on pakko, intti
nopeaälyinen Vabi, joka oli heti oivaltanut mihin Rod tähtäsi.
Pelastimmehan silloinkin koiran ottamalla ruodon pois sen kurkusta!
Meidän täytyy yrittää pelastaa tämäkin raivo koira, koska hän on
samanlainen valkoinen mies kuin Rod. Hän luulee kaikkia ihmisiä
vihamiehikseen aivan samoin kuin raivo koira pitää kaikkia muita
koiria vihollisenaan. Sen vuoksi meidän on pidettävä varamme, ettei
hän pääse ampumaan meitä, mutta pahaa emme saa hänelle tehdä!

-- On parasta, ettei hän saa tietää meidän olevan rotkossa, sanoi Rod
ajatellen Mukokin mielenrauhan palauttamista. Hän ilmeisesti menee
tätä tietä aukiolle, joten meidän on syytä viedä tavaramme vähän
syrjemmälle.

Kun pojat nostivat kanoottia, sattuivat heidän kätensä koskettamaan
toisiaan. Vabi hämmästyi tuntiessaan toverinsa sormien olevan
jääkylmät.

-- Olemme nyt saaneet Mukokin pään kääntymään, hän kuiskasi. Hän ei
enää halua ampua. Mutta...

-- Meidän voi olla pakko tehdä se, Rod jatkoi. Mutta jääköön tämä
vain meidän kahden asiaksi. Meidän on käytettävä kylmää järkeä, ja
jollei tule kysymys elämästä ja kuolemasta...

-- Huh! -- Vabia puistatti.

-- Ellei tuo onneton huomaa meitä tänä iltana, pääsemme huomenaamulla
pian pois hänen tieltään, Rod jatkoi. Emme siis saa ampua emmekä
puhua. Olemme hiljaa kuin hiiret!

Pian heidän tavaransa olivat piilossa kallioiden lomassa. Vabi
istuutui Mukokin viereen ja supattaen hänen korvaansa yritti selittää
asiaa. Sitten hän kääntyi Rodin puoleen.

-- Mukoki ymmärtää nyt. Hän ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt
raivohullua ihmistä eikä ole kuullut edes puhuttavan sellaisesta,
niin että hänen on vähän vaikea käsittää asiaa. Mutta nyt hän tietää,
miten hänen tulee menetellä.

-- Hss...

-- Mikä se oli?

-- Luulin kuulleeni ääntä! -- Rodin kuiskaus ei ollut henkäisyä
kuuluvampi. -- Etkö sinä kuullut?

-- En äänen ääntä!

Pojat kuuntelivat. Rotkossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jonka
keskestä kuului vain virtaavan veden vieno solina -- omalaatuinen,
sykähdyttävä äänettömyys, missä pojat kuulivat sydämensä kiihkeät
lyönnit.

Roderickista nämä minuutit tuntuivat tunneilta. Hänen korvansa olivat
jännityksen terästämät, hänen silmänsä yrittivät nähdä pimeyden läpi,
kunnes niitä alkoi kivistää. Joka hetki hän odotti kuulevansa tuon
hirveän huudon läheltään, ja valmistautui kohtaamaan sen aiheuttajaa.
Mutta hetket kuluivat eikä mielipuolen askelia kuulunut. Oliko mies
mennyt toisaalle? Oliko hän sukeltautunut jonnekin syvemmälle näiden
vuorten väliseen mustaan, salaperäiseen maailmaan?

-- Taisin erehtyä, hän kuiskasi hiljaa Vabille. Otammeko huovat?

-- On kai parasta tehdä olonsa niin mukavaksi kuin osaa, Vabi tuumi.
Istu tässä ja kuuntele, minä menen purkamaan tavaroita.

Hän meni kuulumattomin askelin Mukokin luo, joka nojautui
liikahtamatta kallioon, ja Rod kuuli heidän päästelevän kantamusten
sidenuoria. Pian Vabi palasi huovat käsivarrellaan; pojat
kääriytyivät niihin ja istuivat kylki kyljessä, mutta unesta ei ollut
puhettakaan.

Toverinsa huomaamatta Rod viritti revolverinsa hanan ja sijoitti
aseen siten, että saattoi saada sen nopeasti käsiinsä. Hän tiesi
olevansa heistä ainoa, joka käsitti vaaran koko kaameudessaan.

Mukoki oli ilman muuta hyväksynyt poikien hänelle antamat selitykset
ja vakuuttelut; hän ei ryhtynyt järkeilemään sellaista, mikä meni
hänen erämiehen tietoutensa ulkopuolelle.

Vabi, joka hänkin oli puolittain luonnonihminen, tunsi vain
ulkonaisen, ruumiillisen vaaran uhkaa. Mutta Rodin laita oli toisin.
Mikäpä voikaan sivistyneen maailman kasvatissa herättää suurempaa,
kiduttavampaa pelkoa kuin tietoisuus mielipuolen hiipivästä,
väijyvästä läsnäolosta?

Tämä kauhea jännitys piinasi Rodin hermoja. Mitä merkitsi tämä
käsittämätön hiljaisuus? Oliko mielipuoli saanut jo heistä vihiä?
Oliko hän juuri tällä hetkellä hiipimässä heidän kimppuunsa yön
pimeyden suojaamana? Rodin ajatukset askartelivat niin kuumeisesti
kaikenlaisissa kauhukuvissa, että hän oli miltei hypätä pystyyn kun
Vabi tyrkkäsi häntä kevyesti käsivarteen.

-- Katsopa tunne -- tuonne rotkon toiselle puolen, kuiskasi toveri.
Näetkö kajastuksen vuoren seinällä?

-- Kuutamo! Rod vastasi.

-- Niin. Olen tässä katsellut sitä ja nähnyt, miten valo siirtyy
alemmaksi. Pian näemme kuun nousevan tuolta harjun takaa.
Neljännestunnin kuluttua.

Rod aikoi kääntyä katsomaan taakseen, mutta painui samassa
takaisin kyyryyn hiljaa huudahtaen. Sillä nyt kajahti kolmannen
kerran mielipuolen huuto, mutta tällä kertaa heidän takaansa ja
yläpuoleltaan -- jostakin kaukaa kuutamoiselta aukiolta rotkon suun
takaa.

-- Hän on mennyt tästä ohi! voihkaisi Vabi. Hän on mennyt ohitsemme
-- emmekä me ole nähneet emmekä kuulleet mitään! -- Hän ponnahti
seisomaan ja korotti kiihdyksissään ääntään, niin että sadat kaiut
kertasivat hänen hämmästyksensä. -- Hän on mennyt tästä ohi, emmekä
me tiedä siitä mitään!

Mukokin ääni kuului pimeydestä.

-- Ei mikä mies kulke kuin aave! Ei mikä mies -- ei mikä mies...

-- Hiljaa! Rod varoitti. Nyt meidän on lähdettävä! Mielipuoli on nyt
meistä puolisen mailin päässä aukiolla, ja meidän on päästävä pois
täältä ennen kuin hän palaa. Mieluummin lasken koskia kuin panen
henkeni alttiiksi hänen kultaluodeilleen!

-- Niin minäkin! Vabi huudahti.

He panivat kiireesti toimeksi. Mukoki hoippui edellä taakkoineen ja
pojat perässä kanoottia ja toista tavaramyttyä kantaen.

Kymmenen minuutin perästä vene jo keinui purossa; Mukoki asetti
kantamuksensa kanoottiin ja hyppäsi itse veteen. Kuu tuli juuri
näkyviin rotkon eteläharjan takaa, ja sen kelmeässä valossa pojat
näkivät, että purossa kävi kova virta ja että vesi ulottui Mukokin
polviin asti.

-- Ei kovasti syvä, Mukoki sanoi. Saattaa tulee kallio...

-- Seurasin talvella tämän puron juoksua kuutisen mailia ja tiedän,
että sen pohja on sileä kuin lauta, keskeytti Rod. Ei ainakaan sillä
matkalla ole pelkoa kareista.

Kuu valaisi nyt koko rotkon, ja he saattoivat nyt nähdä vaikeuksitta
sadan askelen päähän. Joka minuutilla virran voima tuntui kasvavan,
ja airollaan koetellen Mukoki totesi puron syvenevän. Hetken kuluttua
airo ei enää ottanut pohjaan.

Rodin silmät etsivät herkeämättä tuttuja paikkoja. Hän oli
tuntevinaan varmasti sen paikan, missä oli ampunut hopeaketun, ja
mainitsi siitä Vabille. Virta kiihtyi kiihtymistään, rantakalliot
suhahtivat ohi nopeasti kuin ajatus, ja paikoitellen virrasta erosi
pieniä sivuhaaroja, jotka milloin yhtyivät takaisin emoonsa tai
häipyivät tietymättömiin. Rod huudahti puoliääneen, kun kanootti
kiiti jylhän kiviraunion ohi.

-- Kas, tuolla nukuin silloin kun näin unta luurankomiehistä! Tästä
lähtien en enää tunne puroa. Nyt meidän on oltava varovaisia!

Vabi heilautti airoaan, ja kanootti vältti töin tuskin mustan paaden
terävän reunan.

-- Nyt ei enää näe eteensä hiventäkään, ja kohinasta päätellen tuolla
on kallioita vaikka millä mitalla! hän huusi toisille. Melo keskelle
virtaa jos voit, Muki -- melo hyvä mies keskelle virtaa!

Kuului katkeavan puun terävä naksahdus, ja Mukokilta pääsi
säikähtynyt murahdus. Hänen melansa oli poikki. Salaman nopeasti Rod
tajusi tilanteen vaarallisuuden ja ojensi oman melansa Mukokille;
mutta tuo lyhyt hetki näytti jo tuoneen tuhon matkalaisille. Kanootti
käännähti poikkipäin virrassa, ja samassa hetkessä kuului Vabin
terävä varoitushuuto:

-- Ei tässä kallioita ole, vaan pyörre! Pian toiseen rantaan, Muki --
ohjaa heti toiselle rannalle!

Vabin mela sukelsi syvälle raivoavaan pyörteeseen, ja Mukoki yritti
peränpitäjänä tehdä parhaansa -- mutta liian myöhään! Sadan jalan
päässä virta ahtautui kahden mahtavan kallion väliin, ja sillä kohden
Rodin silmä tavoitti maidonvalkeat kuohupäät.

Mutta hän ei ennättänyt nähdä niistä kuin vilahduksen. Huimaavalla
vauhdilla kevyt alus kiiti kallioiden väliin, ja veden pärskyessä
kanootissa istuvien kasvoille kokasta kuului jälleen Vabin
varoitushuuto -- oli tarrauduttava kiinni kanootin pohjakaariin.

Samassa hetkessä huumaava pauhu lukitsi Rodin korvat, ja kaikki hänen
aistinsa tuntuivat yhdellä kertaa lakkaavan toimimasta; hän näki
valkoisen kuohuvan vaahdon keskeltä vain oman kouristuneen kätensä.
Sitten kanootti ampaisi kuin jousen jänteeltä lennähtänyt nuoli
pyörivään liikkeeseen -- ja silloin vasta Rod kykeni jälleen näkemään.

Nyt he siis olivat kurimuksessa! Monet kerrat Vabi oli kertonut
hänelle näistä vuorivirtojen petollisista ansoista, joissa useimmiten
varma kuolema odotti niiden armoille joutunutta.

Tässä virta ei enää hypellyt vihaisina kuohupäinä; aluksi Rodista
näytti siltä kuin he olisivat aivan turvallisesti ajelehtineet
veden mustalla laiskasti liikkuvalla pinnalla, josta ei noussut
minkäänlaista kuohua eikä pärskettä. Mutta vajaan veneenmitan päässä
hän näki pyörteen valkean keskuksen, ja sieltä hänen korvansa
tavoitti heikon viheltävän suhinan joka jähmetti hänen verensä --
jossakin siellä pyörteen silmän sydämessä vaani itse vetehinen
siepatakseen heidät kuoleman syleilyyn! Tuona häviävänä hetkenä hän
muisti Mukokin kertoneen eräästä intiaanista, joka oli hukkunut
tällaiseen kevättulvan salakavalaan pyörteeseen ja jonka pahoin
ruhjoutunut ruumis oli pyörinyt kurimuksessa runsaan viikon, ennen
kuin oli paiskautunut rantaan. Nyt vasta hän sai puhekykynsä takaisin.

-- Hyppäämmekö veteen? hän huusi.

-- Pidä kiinni kanootista!

Vabi näin huusi, mutta kohosi itse huutaessaan puolittain pystyyn
aivan kuin olisi aikonut hypätä virtaan. Seuraavassa hetkessä kevyt
kanootti lennähti pyörteen laidalta toiselle, ja kun se näytti
omalla painollaan liukuvan kohti tuhoaan, kuului uudelleen Vabin
varoitushuuto.

-- Pidä kiinni kanootista!

Mutta tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun hän kohosi seisomaan ja
viskautui kuin näätä pyörteen mustaan syvyyteen. Kauhusta huudahtaen
Rod kohosi polvilleen ja olisi varmasti syöksynyt Vabin perään, ellei
Mukokin tuima ääni olisi komentanut.

-- Pitää kiinni kanootista!

Sitten tuli voimakas sysäys. Kanootin keula heilahti niin nopeasti
pyörteen keskusta kohti ja perä rantaan päin, että Rod kadotti
tasapainonsa ja paiskautui pitkäkseen veneen pohjalle. Kun hän
jälleen katsoi ympärilleen, hän näki Mukokin seisomassa kanootissa
kuten Vabi äsken; sitten vanha eränkävijä heittäytyi virtaan
varoittaen vielä kerran Rodia.

-- Pitää kiinni kanootista!

Ja Rod piti. Hän tajusi hämärästi, että nuo varoitukset oli
tarkoitettu hänelle -- vain hänelle; hän arvasi, etteivät hänen
toverinsa olleet pelkuruuttaan hypänneet veneestä.

Vasta sitten kun kanootti liukui rantaan ja hän hoippui siitä maan
turvalliselle kamaralle, hän täysin ymmärsi mitä oli tapahtunut.
Pitäen kiinni kanootin kiinnitysköydestä Vabi oli suorittanut
kuolemanhyppynsä tavoitellen yhtä ainoata pelastuksen mahdollisuutta.
Tuona jännittävänä hetkenä, kun kanootti oli kääntynyt kohti pyörteen
silmää, hän oli tehnyt parin metrin hypyn rantaan päin ja tavoittanut
pohjan! Jos vettä olisi ollut jalankin verran enemmän, olisivat
kaikki kolme olleet tuhon omat!

Vabi seisoi rannalla huohottaen, vaatteet vettä valuen, ja kuun
kirkkaassa valossa hänen kasvonsa hohtivat yhtä valkoisina kuin
pyörteen vaahtokehä.

-- Tämä oli melkein kuin käynti kuoleman portilla! hän puuskutti.
Muki, näin täpärällä emme ole vielä koskaan olleet! Sinun
pelastumisesi kultaluodista ei ole mitään tämän rinnalla!

Mukoki veti venettä hiekkaiselle rannalle, ja vieläkin huumautuneena
äkillisestä pelastumisestaan Rod meni häntä auttamaan.

Nyt vasta he tajusivat minkälaiseen tilanteeseen he olivat joutuneet.
Yö oli tarjonnut heille niin runsain mitoin jännitystä, ettei enempää
juuri voinut toivoa. Mielipuolen käsistä he olivat töin tuskin
pelastuneet kurimuksen kuiluun, ja siellä odottavasta kuolemasta
tähän ahtaaseen kalliovankilaan, josta heillä ei näyttänyt olevan
poispääsyn toivoa -- ei ainakaan ennen kevättulvien laantumista.
Äkkijyrkät vuorenseinät ympäröivät heitä joka puolelta. Ainoa avoin
tie oli tuo hiiden kirnu!

Jopa Mukokikin ympärilleen silmäillessään tajusi tilanteeseen
sisältyvän karmean huumorin ja hihitti hiljaa itsekseen.

Vabi seisoi hajalla säärin, kädet painettuina likomärkiin taskuihin
ja katseli kuun valaisemia jylhiä kallioseiniä. Sitten hän käännähti
ja virnisti toisille; hän katseli kurimusta ja viimein kapeata
taivaan kaistaletta, joka näkyi heidän yläpuolellaan. Tilanne tuntui
aluksi hullunkuriselta, mutta kun Vabi jälleen katsahti Rodiin, oli
hymy hävinnyt hänen kasvoiltaan.

-- Olisipa tuolla mielipuolella hauskaa, jos hän löytäisi meidät
täältä! hän kuiskasi.

Mukoki käveli verkalleen ympäri tutkien paikkaa. Kuilu, jonka
pohjalla he olivat, oli enintään viisitoista metriä leveä; kuohuva
pyörre valtasi siitä suurimman osan, eikä seinämissä ollut rakoa
edes sen vertaa, että orava olisi päässyt kiipeämään ylös. Heidän
vankeutensa oli niin täydellinen kuin ajatella voi.

Mukoki palasi toisten luo ja istahti murahdellen itsekseen.

-- Eiköhän ole parasta, että syömme vatsamme täyteen ja käymme
nukkumaan, Rod ehdotti, sillä hän tunsi itsensä nälkäiseksi.
Ei meidän ainakaan tänä yönä tarvitse pelätä petoja eikä muita
vihollisia!

Tämä heillä tosiaankin oli lohdutuksenaan. He söivät kylmää
karhunpaistia ja varustautuivat levolle. Yö oli tavattoman lämmin,
ja Mukoki ja Vabi saattoivat levittää märät vaatteensa kuivumaan ja
kääriytyä pehmeisiin huopiin.

Rod ei avannut silmiään, ennen kuin Vabi herätti hänet aamulla.
Mukoki ja Vabi olivat jo täysissä pukeissa, ja mennessään veden
partaalle peseytymään Rod ihmeekseen huomasi, että kaikki tavarat oli
ladottu veneeseen, aivan kuin olisi tarkoitus lähteä matkaan heti
aamiaisen jälkeen. Palatessaan toisten luo hän näki aterian katetun
litteälle paadelle keskelle heidän vankilansa hiekkalattiaa ja
toveriensa istuvan huolettoman näköisinä.

-- Näyttää siltä kuin aikoisitte lähteä piankin, hän sanoi ja
nyökkäsi kanoottiin päin.

-- Niin olemme aikoneet, vastasi Vabi. Me uimme kurimuksen poikki!

Hän nauroi nähdessään Rodin epäuskoisen ilmeen.

-- Tarkemmin sanoen aiomme meloa sen ympäri, hän lisäsi. Muki ja minä
olemme solmineet yhteen joka ikisen nuoranpätkän ja tavarasiteen
mitä meillä on, jopa pyssynremmitkin, ja meillä on nyt lähes
kahdeksantoista metrin pituinen köysi. Syötyä näytämme sinulle, mitä
sillä aiomme tehdä.

Nyt aamulla ei kylmä karhunpaisti maistunutkaan toveruksille
enää yhtä hyvin kuin illallisella, sillä matkan jatkaminen paloi
jokaisen mielessä. Vabi vei sitten toverinsa vankilan itäisen seinän
muodostaman ison kallion äärimmäiselle reunalle, kahlasi polviaan
myöten veteen ja osoitti Rodille muuatta maankielekettä, joka työntyi
virtaan noin kuudenkymmenen jalan päässä kallion toisella puolen.

-- Jos jotenkin voisimme keinotella itsemme tuolle kielekkeelle,
hän selitti, pääsisimme kurimuksen laskusta selville vesille.
Tässä kallion kohdalla on tosin syvää, mutta alavirta ei tuottane
paljonkaan vastusta. Arvelisin, että selviämme siitä. Ainakaan ei
yritys ole varsin vaarallinen.

Kanootti hinattiin kallion reunalle ja laskettiin veteen, Mukoki
asettui vanhalle paikalleen perään, ja Vabi sijoitti Rodin etupäähän.

-- Sinä melot koko ajan vasemmalta puolelta ja niin voimakkaasti kuin
suinkin jaksat, hän neuvoi. Minä jään tähän ja pidän kiinni köyden
toisesta päästä, niin että jos joutuisitte pyörteeseen, minä voisin
kiskoa teidät takaisin rantaan. Ymmärrätkö?

-- Kyllä -- mutta entä sinä itse? Miten...

-- Minä uin! Vabi vastasi mahtaillen. Mokoma pieni lähteen silmä!

Mukoki nauraa hihitti, eikä Rod jatkanut enää kyselemistään, vaan
käytteli airoaan saamansa ohjeen mukaan, kunnes kanootti todella oli
päässyt kallion reunan takana olevalle maakielekkeelle. Katsoessaan
taakseen hän näki Vabin kietoneen köyden vyötäisilleen ja seisovan
nyt uumiaan myöten vedessä.

Saatuaan Mukokilta merkin Vabi heittäytyi pelottomasti uimaan, ja
toiset vetivät häntä köyden toisesta päästä kuin mitäkin syöttiin
käynyttä kalaa. Vaatteet olivat veneessä, ja kun hän oli saanut ne
ylleen, olivatkin toverukset jälleen valmiit jatkamaan matkaa. Jonkin
matkaa he kulkivat maitse kantaen kanoottia ja tavaroita, kunnes
tulivat rotkovirran pääuomaan, johon tuohivene uudelleen laskettiin.

-- Jos meillä on koko matkan tällaisia seikkailuja, emme ikipäivänä
pääse päämääräämme, arveli Vabi, kun he lähtivät viilettämään pitkin
rauhallista virtaa. Mielipuoli metsäläinen, kurimuksen kuilu ja
kalliovankila -- kaikki yhden ainoan yön seutuvilla -- tuo on jo
melkein enemmän kuin jaksaa sietää.

-- Eiköhän olekin perää vanhassa sananlaskussa, että kun sataa, sataa
roimasti, Rod huomautti. Ehkäpä kuitenkin saamme tästä lähtien kulkea
rauhassa.

-- Kukaties! kuului perästä Mukokin murahdus.

Ainakin sen päivän pitivät Rodin valoisat toiveet paikkansa. Puoleen
päivään asti kanootti liukui virtaa alas liukkaasti kuin rasvassa ja
ilman pahempia kommelluksia.

Virta leveni ja syveni saadessaan lisävettä vuorenharjanteiden
puroista, mutta ani harvoin oli putouksia venettä uhkaamassa eikä
ajopuita nimeksikään. Kun kullanetsijät laskivat maihin valmistamaan
päivällistään, tiesivät he ainakin kaksi asiaa: he olivat päässeet
riittävän kauaksi mielipuolen metsäläisen alueelta, ja ensimmäinen
koski alkoi olla jo jokseenkin lähellä. Tällä kertaa he käyttivät
runsaasti aikaa päivällisensä valmistamiseen ja nauttimiseen.

Kun taas lähdettiin jatkamaan matkaa, Mukoki asettui kokkaan, ja
hänen tarkat silmänsä tähystelivät edessä olevia kallion järkäleitä
ja vuorenseiniä. Parin tunnin kuluttua hän päästi riemuhuudon ja
kohotti kätensä merkiksi toisille.

Kaikki kolme kuuntelivat korvat tarkkoina. Virran yksitoikkoisen
kohinan halki kuului heikkona putoavan veden pauhu.

Unohtaen selän taakse jääneen mielipuolen -- unohtaen kaiken muun
paitsi sen tosiasian, että heillä nyt vihdoinkin olivat edessään
kultalöydölle vievät kosket, Vabi kajautti riemunhuudon, johon sadat
kaiut vastasivat, ja Rod yhtyi siihen keuhkojensa koko voimalla.
Mukoki virnisteli, hihitti ja murahteli tuttuun tapaansa, ja muutaman
minuutin perästä hän viittasi Vabille, että tämä laskisi veneen
rantaan.

-- Tässä tulee kova urakka, hän selitti. Virta paljon kova tässä --
kukaties pitää kantaa vene.

Lyhyt parinsadan askelen mittainen maamatka vei heidät kosken
niskalle. Putous oli -- kuten Mukoki oli talvellisella erämatkallaan
havainnut -- jokseenkin vähäinen, enintään kolmen metrin korkuinen.
Mutta nyt siitä vyöryi pauhaava kumiseva vesimassa. He pääsivät
kuitenkin varsin helposti kiertämään putouksen.

Vaikka matkaa oli aamusta lähtien tehty runsaat nelisenkymmentä
mailia, oli se ollut melko vaivatonta, ja päivä oli ollut
toveruksille mitä viehättävin. Kanootin liukuessa vuolaassa virrassa
heidän ei ollut tarvinnut paljon rasittaa itseään, ja jylhät
vaihtelevat maisemat tuottivat heille loppumatonta huvia.

Myöhään iltapäivällä reitin suunta muuttui koillisesta suoraan
pohjoiseen, ja mutkakohdassa oli ihanteellinen leiripaikka. Ranta
levisi siinä laajana, hienon valkean hiekan peittämänä aukiona,
ja vesirajassa oli kasoittain kuivaa ajopuuta, josta kokonainen
rykmentti olisi saanut nuotiotarvikkeensa.

-- Onpa tässä merkillinen paikka, sanoi Vabi vetäessään kanoottia
maalle. Tämähän näyttää aivan...

-- Järvi, Mukoki murahti. Ennen tässä ole järvi!

-- Virta on kääntyessään huuhdellut tälle puolen niin paljon hiekkaa,
että pohja on kohonnut ja lopulta jäänyt kuiville, lisäsi Rod
katsellen kadonneen järven paikkaa.

Vabi oli kierrellyt lähistöllä. Äkkiä hän pysähtyi ja viittoi
kiihkeästi tovereilleen. Hänen hämmästynyt ilmeensä sai toiset
juoksemaan hänen luokseen.

Vabi seisoi sanattomana ja osoitti hiekkaan.

Aivan selvästi oli maassa ihmisjalan kuva -- ei saappaan eikä
mokkasiinin, vaan paljaan jalan, yhtä todellisen kuin käsi, jolla
Vabi sitä osoitti.

Ja tuosta yhdestä jäljestä hämmästyneen kolmikon katseet siirtyivät
satoihin samanlaisiin, kunnes heistä alkoi tuntua siltä kuin
kymmenkunta paljasjalkaista villiä olisi tanssinut hietikolla vain
vähän ennen heidän tuloaan.

Ja sitten Rod, jonka katse vaistomaisesti kääntyi rannalla oleviin
ajopuuröykkiöihin, näki jotakin muuta -- jotakin, joka sai hänet
viittamaan sinnepäin yhtä sanattomana, yhtä kalpeana ja yhtä
säikähtyneenä kuin Vabi äsken!



13.

KOLMAS KOSKI


Toverien katseet siirtyivät Rodin osoittamaan suuntaan. Ja samassa
Rod kuuli takanaan Vabin revolverin hiljaa naksahtavan ja Mukokin
varmistimen tuiman helähdyksen.

Ajopuuröykkiön takaa nousi ohut savukierre!

-- Keitä tahansa he ovatkin, he ovat varmasti nähneet tai kuulleet
meidän tulomme! sanoi Vabi heidän seisottuaan tovin sanattomina.

-- Elleivät sitten ole poistuneet leiristään ennen meidän tuloamme,
Rod huomautti kuiskaten.

-- Pitää silmät auki! Mukoki varoitti, kun he hiljaa hiipivät savua
kohti. Juupeli tietä, mitä siellä ole.

Mukoki ennätti ensimmäisenä puukasan päälle, ja sieltä avautuva
näky sai hänet ponnekkaasti murahtelemaan. Savu kohosi hiiltyneestä
hakopuusta, joka oli puolittain tuhkan ja hiekan peitossa. Jo ensi
silmäyksellä heille selvisi mistä oli kysymys. Tuli oli pantu
talteen. Nuotion rakentajat olivat poistuneet, mutta aikoivat
ilmeisesti palata takaisin. Paljaiden jalkojen jälkiä näkyi
kaikkialla nuotion ympärillä, ja sen vieressä oli kasa puhtaaksi
kaluttuja luita.

Mukoki otti niitä yhden toisensa perään käteensä ja tarkasteli
niitä läheltä. Kun Vabi ja Rod vielä seisoivat kuin kivettyneinä
ympärilleen katsellen ja mahdollista hyökkäystä peläten, oli vanha
eränkävijä jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja hän kutsui tovereitaan
uudelleen katsomaan jalanjälkiä.

-- Sama jälki! hän huudahti. Sama mies teke kaikki jälki!

-- Mahdotonta! Vabi huudahti. Niitähän on täällä tuhansittain!

Mukoki murahti ja polvistui hiekalle.

-- Oikea jalka. Isovarvas -- siinä murto. Murto joka jälki. Katso!

Harmitellen oman huomiokykynsä kehnoutta Vabi heti näki Mukokin
olevan oikeassa. Oikean jalan isovarvas oli vääntynyt runsaan puolen
tuumaa ulospäin, ja jokaisessa hiekassa näkyvässä jäljessä oli merkki
tuosta epämuodostumasta.

Mutta Mukokilla oli pojille vielä suurempikin yllätys. Ojentaen
heille kourallisen maasta ottamiaan luita hän sanoi:

-- Mies ei keitä ruoka -- syö raaka!

-- Hyvät ihmiset! päivitteli Rod.

Vabi tajusi nopeasti, mitä tämän salaisuuden takana piili, ja
vähitellen alkoi Rodkin käsittää tämän oudon näkymän koko merkityksen.

-- Tuon mielipuolen nuotiohan tämä on!

-- Juuri niin.

-- Ja hän oli täällä vielä eilispäivänä!

-- Luultavasti toissa päivänä, sanoi Vabi. Sitten hän kysyi Mukokilta:

-- Mitä hän sitten teki tulella, ellei paistanut tai keittänyt
ruokaansa?

Mukoki kohautti hartioitaan eikä vastannut.

-- Hm, missään tapauksessa näitä luita ei ole keitetty, Vabi totesi.
Niissä on vielä kiinni raakaa lihaa. Ehkäpä mies vain vähän kärvensi
lihan pintaa.

Mukoki nyökkäsi hyväksyvästi Vabin olettamukselle ja ryhtyi tutkimaan
tulisijaa. Hiiltyneen pölkyn päässä oli kaksi kiveä, toinen litteä,
toinen pieni ja pyöreä, ja se, mitä Mukoki nyt näki, sai tuon
kokeneen eränkävijänkin kiihdyksiinsä.

-- Hullu mies -- tekee luoti tässä! hän huudahti näyttäen kiviä
tovereilleen. Katsoo kulta!

Pojat kiiruhtivat hänen luokseen.

-- Katsoo -- kulta! Mukoki toisteli kiihtyneenä.

Litteän kiven keskellä kimalteli keltaista jauhetta. Pyöreätä
kiveä vasarana, litteätä alasimena käyttäen mielipuoli oli takonut
kultanokareista itselleen luoteja!

Nyt ei ollut enää epäilyksen sijaa -- he olivat mielipuolen miehen
leirissä. Saman päivän aamuna he olivat jättäneet tuon poloisen
taakseen ainakin viidenkymmenen mailin päähän. Mutta miten kaukana
hän nyt mahtoi olla? Tuhka- ja hiekkakerroksen alla kytevä tuli
todisti hänen aikovan palata -- kenties piankin! Oliko hän sitten
liikkeellä yötä päivää?

-- Hän liikkuu nopeasti kuin villieläin, sanoi Vabi Rodille. Hän
saattaa palata jo yöksi!

Mukoki kuuli hänen sanansa ja ravisti päätään.

-- Rotkon läpi kulkee lumikenkämies kaksi päivä, hän sanoi muistellen
omaa viimetalvista retkeään ensimmäiselle vesiputoukselle. Ei kuka
ihminen kulke vuorten yli kolme päivä!

-- Jos Mukoki on rauhallinen, olen minäkin, Rod sanoi. Voimme asettua
tuonne kauemmaksi ajopuuröykkiöiden taakse.

Vabilla ei ollut mitään ehdotusta vastaan, ja leiripaikka valittiin
Rodin osoittamasta kohdasta. Omituista kyllä Mukoki näytti
kadottaneen kaiken pelkonsa rotkon mielipuolta kohtaan sen jälkeen
kun oli löytänyt tämän jalanjäljet, puhtaaksi kalutut luut ja
alkeellisen luotipajan. Hän oli lopultakin vakuuttunut siitä, että
he olivat tekemisissä tavallisen ihmisolennon kanssa, joka nälästä
ja pelosta oli tullut "hulluksi koiraksi", ja hänen uteliaisuutensa
voitti taikauskon.

Yön rauhallisesti nukuttuaan he lähtivät aamunkoitteessa jatkamaan
matkaa virtaa alas. Mutta heti kun sen juoksu kääntyi pohjoiseen,
muuttuivat maisematkin. Ensimmäisen tunnin aikana jylhät pystysuorat
vuorenseinämät madaltuivat vihannoiviksi harjuiksi, ja toisinaan
heidän matkansa kävi halki tasankojen, joita runsaan mailin
laajuudelta levisi virran kummallakin puolen.

Riistaakin alkoi näkyä virran rantamilla, ja monet kerrat he näkivät
hirviä ja karibuja. Aikaisemmin tällaiset mainiot riistamaat olisivat
saaneet Vabin ja Rodin veren kuohumaan, mutta nyt eivät pyssyt juuri
tulleet heidän ajatuksiinsa. Heillä oli tarkoituksena päästä vielä
ennen illan tuloa toiselle koskelle, ja pettyneinä he näkivät vuolaan
virtansa vähitellen muuttuvan verkkaiseksi kymiksi.

Tuohikartan mukaan piti koskelle olla mielipuolen leiriltä matkaa
viisikuudetta mailia. Hämärän laskeutuessa he olivat kuitenkin vielä
neljänkymmenen mailin päässä tavoitteestaan.

Rod oli siinä määrin jännittynyt, ettei saanut paljonkaan nukutuksi.
Ajatukset pyörivät kulta-aarteen ympärillä. Seuraavana päivänä he
olisivat jo matkalla kolmannelle koskelle. Ja siellä olisi kultaa --
kultaa! Hänen mieleensä ei hetkeksikään tullut epäilys, että puoli
vuosisataa kenties olisi hävittänyt löytöpaikan merkit näkymättömiin.

Valvomisestaan huolimatta hän oli aamulla ensimmäisenä ylhäällä
ja ensimmäisenä asettumaan kanoottiin. Joka hetki hänen korvansa
kuulostelivat putoavan veden etäistä kohinaa. Mutta tunti toisensa
jälkeen kului, eikä mitään kuulunut. He olivat olleet matkalla jo
kuusi tuntia ja tehneet taivalta viisikolmatta mailia viidentoista
sijasta. Missä ihmeessä tuo toinen koski olikaan?

Olipa Vabinkin silmissä jo hätääntynyt ilme, kun he päivällisen
syötyään jälleen astuivat veneeseen.

Yhä uudelleen ja uudelleen Rod tutki karttaa ja mittaili tikulla
sen välimatkoja. Ei, toinen putous ei voinut enää olla kaukana. Ja
kuitenkin tunti toisensa perästä kului, maili mailin jälkeen katkesi,
kunnes he totesivat kulkeneensa jo kolmekymmentä mailia sen paikan
ohi, jossa kosken olisi kartan mukaan pitänyt sijaita.

Hämärän tullessa he laskivat maihin lepäämään. Viimeisen tunnin
aikana Mukoki ei ollut sanonut sanaakaan. Ulkomaailman hämärä
laskeutui heidän mieleensäkin; vaikka mitään ei puhuttu, jokainen
kuitenkin arvasi toisten ajatukset.

Saattoiko sittenkin olla mahdollista, että he eivät olleetkaan
osanneet ratkaista kartan arvoitusta?

Mitä enemmän Rod asiaa ajatteli, sitä suuremmaksi tuli hänen
pelkonsa. Nuo miehet, jotka olivat otelleet vanhassa metsämökissä
ja saaneet surmansa, olivat olleet matkalla sivistyneeseen
maailmaan. Heillä oli ollut mukanaan kultaa, jolla he olivat
aikoneet ostaa itselleen ruokavaroja. Olivatko he uskaltaneet pitää
hallussaan karttaa, joka selvitti niin tarkasti heidän reittinsä
ja löytöpaikkansa kuin tuo tuohikartta teki. Eikö tuon kartan
ymmärtämiseen tarvittukin jotakin salaista "avainta", joka oli vain
heidän itsensä tiedossa.

Mukoki oli ottanut pyssynsä ja hävinnyt leiristä. Pojat nauttivat
karhunpaistinsa ja joivat kuuman kahvinsa, ja istuivat sen jälkeen
nuotion ääressä aprikoiden tätä koskikysymystä.

Mukoki oli ollut poissa jo tuntikauden, kun he äkkiä kuulivat
kaukaa virran alajuoksulta laukauksen, jota nopeasti seurasi kaksi
peräkkäistä laukausta. Muutaman sekunnin jälkeen he kuulivat vielä
kaksi laukausta.

-- Se on merkki! Rod huusi. Mukoki haluaa meidät luokseen.

Vabi hypähti pystyyn ja ampui makasiininsa kaikki viisi panosta.

-- Kuuntele!

Tuskin Vabin laukausten kaiku oli häipynyt, kun Mukoki jälleen ampui.

Pojat juoksivat kanootille, jonka lastia ei vielä ollut purettu.

-- Hän on parin mailin päässä alavirralla, sanoi Vabi, kun kanootti
oli saatu vesille. Mitä ihmeen asiaa hänellä mahtaa olla?

-- Minä taidan arvata, Rod vastasi ja hänen äänensä värisi
kiihtymyksestä. Hän on löytänyt toisen kosken!

Tuo ajatus antoi uutta voimaa heidän kivistäviin käsivarsiinsa, ja
nuolena kevyt kanootti lensi virtaa alas.

Viidentoista minuutin kuluttua heidän korvansa tavoittivat uuden
merkkilaukauksen. Tällä kertaa se tuli vain neljännesmailin päästä,
ja Vabi vastasi siihen kovalla huudolla. Mukokin ääni kuului
vastaavan, mutta ennen kuin pojat saivat hänet näkyviinsä, heidän
korviinsa kantautui aivan uusi ääni -- vesiputouksen kumea jyminä!
Yhä uudelleen ja uudelleen kajahtelivat poikien riemuhuudot, ja
kosken kohinan halki he kuulivat Mukokin huutavan heitä laskemaan
nopeasti rantaan.

-- Tämä ole iso koski! Mukoki tervehti heitä tyytyväisesti hymyillen.
Pitää kova meteli -- julmasti; paljon vesi!

-- Hyvä! huudahti Rod varmasti kymmenennen kerran.

-- Hei vain! huusi Vabi.

Ja Mukoki hihitti ja virnisteli ja hieroskeli käsiään ilmaisten siten
oman tyynen ilonsa.

Kun ensimmäinen innostuksen puuska oli asettunut, Vabi virkkoi
vahingoniloisena:

-- Oli tuo John Ball melko kehno kartantekijä! Vai mitä arvelet, Rod?

-- Tai pikemminkin hän oli liian viisas, Rod vastasi. Minua
kiinnostaisi tietää, oliko hänellä jokin erityinen syy väärentää
mittakaavaansa viidelläkymmenellä maililla!

Vabi katsahti häneen ihmetellen.

-- Mitä tarkoitat?

-- Sitä, että kolmas koskemme on todennäköisesti aivan lähellä
tätä toista! Ja jos niin on, oli John Ballilla jokin pätevä syy
väärennykseensä. Jos tulemme viimeiselle koskelle jo huomenna,
todistaa se mielestäni siitä, että hän piirsi tahallaan karttansa
väärin harhauttaakseen jotakin toista henkilöä -- kenties noita kahta
toveriaan, jotka olivat juuri lähdössä rintamaille.

-- Muki, miten paljon me nyt olemme kulkeneet? kysyi Vabi.

-- Kolme kertaa niin pitkään kuin ensi koski, toinen vastasi nopeasti.

-- Siis sata viisikymmentä mailia -- ja niihin on kulunut kolme
vuorokautta ja yksi yö. Mutta kartan mukaan kolmannelle koskelle
pitäisi olla vielä satakunta mailia.

-- Eikä sitä kuitenkaan ole enempää kuin viisikolmatta mailia, Rod
väitti. On parasta laittaa nuotio ja mennä nukkumaan. Huomenna meillä
on yllin kyllin työtä -- kulta on löydettävä!

Neljännen päivän matka aloitettiin jo ennen päivän valkenemista.
Varhainen aamiainen syötiin nuotion loisteessa, ja aamun sarastaessa
toverukset olivat jo olleet tunnin verran matkalla. Vain sadan
askelen päässä he näkivät nuoren hirven, mutta laukauksia ei nyt
tuhlattu, sillä lihan varastoiminen olisi vienyt heiltä kalliin
tunnin. Heidän mielessään kangasti lopullinen, varma voitto, ja se
oli saavutettava mahdollisimman pian.

Parin tunnin matkan jälkeen maisema alkoi taas yllättäen muuttua.
Idässä ja lännessä kohosi mahtavia vuorijonoja; maili maililta virta
kapeni ja sen vauhti kiihtyi kiihtymistään, kunnes se jälleen juoksi
mustien, hiljaisten kallioseinien välissä, jotka kohosivat uhkaavina
matkalaisten yläpuolella. Niiden laelta tuhannen jalan korkeudesta
punapetäjät loivat synkkiä varjojaan joelle.

Rotko ei ollut samanlainen kuin alkumatkalla. Se oli paljon
syvempi, jylhempi, synkempi. Sen pohjalla vallitsi miltei ikuinen
yö. Sen autius oli aivan äänetön; ei yksikään lintu lennellyt eikä
viserrellyt sen rinteillä; kuiskaten lausutut sanat kajahtivat
hätkähdyttävän selkeinä. Kerran Rod puhui ääneen, ja hänen sanansa
kajahtelivat seinämien luolista valtavana huutona.

He lopettivat melomisen Mukokin pitäessä perää. Vene liukui nopeasti
ja äänettömästi mustalla virralla.

Rodin kasvot loistivat hämärässä aavemaisen kalpeina. Mukoki ja Vabi
olivat kuin kuparinvärisiä varjokuvia. Jokin salaperäinen voima
tuntui pitävän heitä kaikkia lumoissaan; se mykisti heidän kielensä,
pakotti heidän katseensa tuijottamaan liikkumatta eteenpäin, täytti
heidän mielensä selittämättömillä aavistuksilla, jotka saivat heidän
sydämensä lyömään kiihkeämmin ja veren sykkimään suonissa niin että
ihoa miltei kirveli.

Viimein matkojen päästä alkoi kuulua hiljaisena ja pehmeänä etäinen
kohina. Se oli hentoa kuin lähestyvän tuulen ensimmäiset lempeät
pyyhkäisyt, kuin honganlatvan nyyhkyttävä kuiskina tyynenä kesäiltana.

Mutta puiden latvoissa tuulen ääni kohoaa ja sitten häipyy jälleen
kuin vanhan haurasäänisen soittimen helähdys; tämä alavirralta
kuuluva kohina oli sen sijaan yhtäjaksoista. Se ei paisunut
kovemmaksi, joskus se miltei häipyi olemattomiin, niin että kuuloaan
äärimmilleen teroittaen sen juuri ja juuri erotti; hetken perästä se
jälleen kuului yhtä selkeänä kuin aikaisemminkin.

Viimein Vabigun kääntyi keulasta tovereihinsa päin, ja toiset
lukivat hänen katseestaan iloa ja suunnatonta jännitystä. Rodkin
alkoi ymmärtää. Tuo huokaava, hiljainen kohina ei ollut tuulen
aikaansaamaa, vaan heidän edessään olevan kolmannen kosken ääni!

Perää pitävä Mukoki katkaisi jännittyneen hiljaisuuden.

-- Koski tule!

Vabin vastaus ei ollut kuiskausta kuuluvampi. Nyt ei koskea
tervehdittykään ilohuudoilla. Jylhät vuorimuurit tuntuivat vaativan
kulkijoilta ehdotonta hiljaisuutta, ja kun putouksen kohina alkoi
voimistua, he miltei pidättivät henkeään. Muutaman sadan metrin
päässä heistä oli aarre, sitä vartioivien mustien kallioiden välissä
he tunsivat niiden miesten läsnäolon, jotka puoli vuosisataa sitten
olivat kuolleet saaliinsa uhreina. Jossakin täällä John Ball oli
murhattu, ja Rod aavisteli, että he tuolla kauempana siintävällä
rantapenkerellä tapaisivat merkkejä niistä miehistä, joiden luut he
olivat löytäneet vanhasta erämajasta.

Mukoki ei sanonut sanaakaan ohjatessaan kanootin rantaan. Yhtä
äänettöminä toiset tarttuivat kivääreihinsä, ja Vabin johtamina he
lähtivät kulkemaan virran suuntaan.

Vesi syöksyi huimaavalla vauhdilla kallioisessa uomassaan, ja
toverukset arvasivat pian olevansa kosken partaalla. Vielä satakunta
askelta otettuaan he näkivät veden kohoavan ilmaan valkeana sumuna.
Vabi lähti juoksemaan hyppien mokkasiineissaan kiveltä kivelle yhtä
varovaisesti ja äänettömästi kuin saalista lähestyvä metsästäjä, ja
toiset seurasivat hänen kintereillään.

He seisahtuivat korkean kiviröykkiön reunalle, missä alas syöksyvä
vesi viskautui vihaisena vihmana heidän silmilleen. Henkeään
pidättäen he katsoivat syvyyteen.

Kovin iso koski ei ollut. Vabi laski sen korkeudeksi nelisenkymmentä
jalkaa. Mutta ahtaassa rotkossa se näytti jättiläismäiseltä.
Vuorenseinämät kohosivat mustina ja pystysuorina, siellä täällä
kasvoi rannalla nuoria setrejä ja mäntyjä. Edempänä rotko näytti
laajenevan, ja virran vesi, joka tässä sileiden pohjakallioiden
pieksämänä kuohui valkeina vaahtopäinä, näytti siellä tyventyvän.

Tuolla alhaalla, maan salatuissa uumenissa oli aarre, jota he olivat
tulleet perimään -- ellei kartta valehdellut!

Oliko se kenties tuolla kallioiden välissä, missä vesi kiehui ja
vaahtosi? Vai piilikö se jossakin tuolla pimeässä rotkossa, minne
vain vainajat tunsivat tien? Saisivatko he sitä koskaan haltuunsa?

Pala tuntui kohoavan Rodin kurkkuun, ja hän katsoi Vabiin.

Vabi oli ojentanut oikean käsivartensa. Hänen silmänsä hehkuivat,
hänen voimakas vartalonsa oli jännittynyt kaareksi.

-- Tuolla on maja! hän huusi. Tuolla on se maja, jonka John Ball,
Henri Langlois ja Peter Plante aikoinaan rakensivat! Katsokaa tuonne
setrien väliin -- tuonne missä on vuorenseinän musta varjo! Voi, voi,
Muki, Rod, ettekö te nyt näe sitä? Ettekö te näe?



14.

VANHA LAATIKKO


Vähitellen Rodin katse erotti pimeyden keskeltä tumman hahmon. Ensin
se näytti hänestä varjolta, sitten kalliolta, mutta vihdoin karvas
pala hänen kurkustaan suli riemunhuudoksi, kun hän totesi, että Vabi
oli todellakin nähnyt kartassa mainitun majan. Sillä mikäpä muukaan
se saattoi olla? Mikäpä muu kuin noiden miesten erämaja, joiden
luurangot he olivat löytäneet.

Rodin ilo vaikutti Vabin innostukseen kuin kipinä ruutitynnyriin,
loppumatkalla vallinnut hiljaisuus vaihtui nyt hilpeäksi hälinäksi.

Virnistellen ja hihittäen Mukoki oli jo toisia odottamatta
kiiruhtanut kallion harjalle katselemaan löytyisikö jotakin solaa,
mistä pääsisi putouksen alapuolelle. Hän osoitti tovereilleen
hongankelon valkeata latvaa, joka ulottui jyrkänteen reunan tasolle.

-- Kukaties tuossa pääsee alas, hän arveli ja kohautti hartioitaan
tarkoittaen, että yritys saattoi olla vaarallinen.

Rod vilkaisi alas. Kelon latva oli käden ulottuvilla, ja koko puu
oli aivan oksaton ja haaraton, mutta Rodin kiihtynyt mieli ei
nähnyt siinä mitään merkillistä. Heilautettuaan kiväärinsä hihnasta
selkäänsä hän ojensi käsivartensa, sai kiinni kelon hoikasta
latvasta, ja ennen kuin toiset ennättivät sanoa mitään hän liukui jo
runkoa myöten rotkon pohjaan.

Vabi seurasi heti hänen perässään, ja Mukokia odottelematta pojat
lähtivät juoksemaan majaa kohti. Puolitiessä Vabi kuitenkin pysähtyi.

-- Tämä ei ole oikein Mukia kohtaan. Meidän täytyy odottaa häntä.

He katsahtivat taakseen. Mukoki ei tullutkaan heidän perässään. He
näkivät hänen olevan polvillaan kelon juurella, aivan kuin olisi
etsinyt jotakin sen juurakosta. Sitten hän kohosi hitaasti pystyyn ja
siveli käsillään kelon kylkeä niin korkealta kuin ulottui.

Havaitessaan poikien katselevan hänen puuhiaan hän lähti kiireesti
tulemaan heidän luokseen, mutta hänen ilmeestään Vabi päätteli
Mukokin keksineen jotakin poikkeuksellista.

-- Mitä löysit, Muki? hän kysyi.

-- Ei paljon mitä. Hassu puu ole, kuului murahteleva vastaus.

-- Sileä kuin laivan masto, lisäsi Rod, joka ei sen enempää
kiinnittänyt huomiota Mukokin sanoihin. -- Kuunnelkaa!

Hän pysähtyi niin äkkiä, että perässä tuleva Vabi tyrkkäsi häntä
selkään.

-- Kuulitko mitään?

-- En.

Hetken aikaa kaikki kolme seisoivat aivan toisissaan kiinni
kuunnellen tarkasti. Mukoki oli poikien takana, joten nämä eivät
nähneet, että hänen aseensa oli valmis milloin tahansa lennähtämään
ampuma-asentoon ja että hänen mustissa silmissään oli ilme, joka ei
kertonut yksinomaan uteliaisuudesta.

Majaan oli enää vain parikymmentä askelta. Se näytti niin vanhalta,
että Rod ihmetteli miten se oli selviytynyt viime talven tuimista
lumimyrskyistä. Männyntaimia kasvoi sen laholla katolla, ja
seinähirret olivat luhistumaisillaan. Minkäänlaista ikkunaa ei ollut,
ja oven eteen oli kasvanut jalan vahvuinen puu, joka miltei tukki sen
kapean aukon, josta mökin muinaiset asukkaat olivat käyneet ulos ja
sisään.

Muutaman askelen päässä majalta Mukokin käsi laskeutui hiljaa Vabin
olkapäälle. Rod huomasi sen ja pysähtyi. Vanhan eränkävijän kasvoille
oli tullut merkillisen epäuskoinen ja ällistynyt ilme, aivan kuin hän
olisi epäillyt omia silmiään. Sanattomana hän osoitti ovella kasvavaa
puuta ja seinähirsien punertavaa, lahoa pintaa.

-- Punapetäjä, hän vihdoin sanoi. Mökki ole kovasti vanha, sata
vuotta!

Hänen äänessään soinnahti taikauskoista pelkoa. Rod tajusi mitä
Mukokin mielessä liikkui ja tarrautui kiinni Vabin käsivarteen.

Hän muisti toisenkin erämajan -- sen, mistä he olivat löytäneet
luurangot. He olivat korjanneet sen ja laittaneet siitä itselleen
talviasunnon, ja sen mökin iän he olivat arvelleet vähintään
viideksikymmeneksi vuodeksi. Mutta tämän majan korjausta ei voinut
ajatellakaan. Rodista tuntui kuin olisi kulunut vuosisatoja eikä
vuosikymmeniä siitä, jolloin nuo hirret oli kaadettu ja salvettu
seiniksi.

Yhä pitäen kiinni Vabin käsivarresta hän kurkisti sisään ovesta.
Ensin ei hämärässä näkynyt mitään. Vasta kun heidän silmänsä olivat
tottuneet pimeyteen, alkoivat seinät erottua, ja he totesivat majan
olevan autio. Siellä ei ollut mitään vanhaa kamaa kuten toisessa
mökissä oli ollut, ei minkäänlaista eletyn elämän merkkiä. Vanha maja
oli aivan tyhjä.

Pojat tutkivat majaa. Mukoki oli vain kurkistanut sisään ja sitten
kadonnut. Yksin jäätyään hän nykäisi alas kiväärinsä varmistimen ja
alkoi nopeasti kuin äkkiylläkköä peläten kiertää mökkiä silmät koko
ajan tarkastellen maata.

Kun Rod ja Vabi jälleen tulivat ulos, Mukoki oli putouksen kohdalla
ja kierteli rantakallioiden välissä kyyryssä kuin saaliinsa jäljillä
oleva petoeläin. Vabi vetäisi Rodin takaisin majaan.

-- Katsohan!

Mukoki ojentautui äkkiä suoraksi ja etsiskeli silmillään poikia,
mutta nämä olivat piilossa mökissä. Sinen hän riensi äskeisen
kelopuun luo. Hän kurotti taas kätensä ylös ja siveli kämmenillään
puun sileätä pintaa.

-- Minäpä menen katsomaan tuota puuta! Vabi kuiskasi. Siinä täytyy
olla jotakin erikoista, kun se ei anna Mukokille rauhaa. Tuletko
mukaan?

Hän juoksi ranta-aukean poikki, mutta Rod jäi paikalleen. Hän ei
käsittänyt tovereitaan. Viikkoja ja kuukausia oli haaveiltu tästä
kolmannesta koskesta. Suuri aarre oli koko ajan väikkynyt heidän
ajatuksissaan, ja kun he nyt viimeinkin olivat päässeet perille ja
kulta mahdollisesti oli aivan heidän jalkainsa juuressa, Vabi ja Muki
olivat paljon kiinnostuneempia vanhasta kelosta kuin aarteesta!

Itse hän oli miltei pakahtumaisillaan etsimisen innosta. Jo pelkkä
vanhan erämajan lahontuoksuinen ilma sai hänen verensä vinhasti
kiertämään. Varmasti tämä aarteen muinaisten löytäjäin asuinpaikka
tiesi kertoa enemmän sen kätköpaikasta kuin tuo hongankelo!
Salaisuuden avainta oli totisesti etsittävä näiden neljän seinän
sisäpuolelta!

Hän silmäisi ovelta taakseen majan hämärään ja sitten jälleen
aukeaman yli tovereihinsa. Molemmat olivat polvillaan kelon juurella.
Ilmeisesti he olivat löytäneet ilveksen tai suden jäljet, Rod
ajatteli.

Maassa hänen edessään oli kuiva ja pihkainen näre. Äkillisen
päähänpiston johdattamana hän katkaisi siitä oksan ja sytytti sen
itselleen soihduksi. Pitäen sitä ylhäällä päänsä päällä hän palasi
tupaan ja alkoi täydellä todella tutkia sen sisustaa.

Tutkimuksen ensimmäinen tulos tuotti hänelle pettymyksen. Siellä ei
ollut muuta nähtävää kuin alastomat lahot seinät. Sitten hän näki
perimmäisessä nurkassa jotakin, joka oli seinähirsiä tummempi. Siinä
oli pieni, jalan mittainen peltihylly ja sen päällä pieni, ajan
ruostuttama peltilaatikko.

Vapisevin sormin Rod tarttui siihen. Se tuntui kevyeltä -- kenties
se oli tyhjä. Tai mahdollisesti siellä olisi John Ballin viimeisen
tupakkakäärön jätteet.

Hän tarkasteli soihtunsa valossa laatikkoa. Se oli pahoin kolhiutunut
ja aivan mustaksi ruostunut; se olisi helposti musertunut hänen
käsissään. Mutta kun se kerran oli säilynyt, miksi ei muuta sitten
ollut? Missä olivat paistinpannut ja kattilat, vadit, veitset, kupit
ja muut talous- ja tarve-esineet, joita John Ball ja hänen toverinsa
olivat täällä mökissä käyttäneet?

Hän palasi ovelle. Mukoki ja Vabi puuhailivat jatkuvasti kelon
juurella. Ei edes mökistä paistava soihdun loimu ollut kiinnittänyt
heidän huomiotaan.

Rod sammutti soihtunsa ja avasi laatikon kannen. Jotakin putosi hänen
jalkoihinsa. Kumartuessaan katsomaan hän huomasi, että lippaasta
oli pudonnut pieni paperikäärö, yhtä mustunut kuin laatikkokin.
Varovaisesti hän avasi paperin kämmenellään. Sen kulmat murtuivat ja
hajosivat jauhoksi hänen käsissään, mutta sisempi osa pysyi koossa ja
näytti säilyttäneen valkeutensa.

Mukoki ja Vabi kuulivat toverinsa huudahtavan ja näkivät hänen
lähtevän nopeasti juoksemaan heitä kohti.

-- Kultaa! hän huusi. Viimeinkin kultaa! Eläköön! Saapuessaan toisten
luo hän oli miltei kyyneliin asti liikuttunut levittäessään paperia
toveriensa nähtäväksi.

-- Minä löysin tämän majasta -- peltilippaasta! Katsokaa! Se on John
Ballin käsialaa -- samaa kuin tuohikartassa!

Vabi otti varovaisesti paperin. Hänenkin hengityksensä kiihtyi, kun
hän näki mitä siinä oli -- muutama vielä aivan selvästi kirjoitettu
rivi. Yläreunaan oli kirjoitettu:

    "Tilitys John Ballin, Henri Langlois'n ja Peter Planten
    kuukausiosuuksista kesäkuun 13. p:nä 1859."

Alle oli kirjoitettu seuraavaa:

    'Plante huuhtonut: kultarakeita 3 kg 450 g; kultahiekkaa 500 g.
    Langlois: kultarakeita 4 kg 750 g; kultahiekkaa ei yhtään. Ball:
    kultarakeita 2 kg 650 g; kultahiekkaa 950 g.

    Yhteensä 12 kg 300 g.

    Planten osuus: 3 kg 100 g.

    Langlois'n osuus: 3 kg 100 g.

    Ballin osuus: 6 kg 100 g.

    Jako suoritettu.'

Vabi luki ääneen mitä paperiin oli kirjoitettu. Luettuaan hän katsoi
pitkään Rodiin. Mukoki oli yhä kyykkysillään kelon juurella katsoen
silmät pyöreinä toisiin kuin olisi epäillyt kuulemaansa.

-- Nyt ei ole enää epäilystä, Vabi virkkoi. Me olemme perillä!

-- Kulta on jossakin täällä -- aivan lähellä...

Rodin ääni värisi niin, että lause katkesi kesken. Aivan kuin olisi
jo nähnyt kullan silmiensä edessä hän katseli uneksien pauhaavaa
vesiputousta ja rotkon rosoisia seinämiä; lopulta hän ojensi
kätensä kohti virtaa, joka kevättulvien paisuttamana vyöryi vuorten
onkaloista ja paiskautui raivokkaana putouksen kynnykseltä alempaan
rotkoon.

-- Tuolla se on!

-- Joessako?

-- Niin. Mistäpä muualta he olisivat täällä löytäneet puhtaita
kultarakeita? Eivät ainakaan kalliosta. Ja kultahiekkaa tavataan
ainoastaan jokien pohjasorassa. Siellä on aarteemme -- siitä ei ole
epäilystäkään!

Toverukset menivät virran partaalle.

-- Puro leviää tästä suvannoksi, Vabi sanoi. Minun käsittääkseni se
ei ole keskeltä runsasta metriä syvempi. Mitä arvelet...

Hän keskeytti nähdessään Mukokin uudelleen palaavan kelon luo, ja
jatkoi sitten:

-- Mitä arvelet, emmekö hae kanootista päivällisaineet ja
huuhteluastiat?

Vabin innostus laimeni kuitenkin nopeasti, eikä Rod voinut olla
hämmästelemättä huomatessaan Vabin ja Mukokin jälleen ryhtyvän
tutkimaan kelopuuta. Vähitellen hänenkin uteliaisuutensa heräsi. Hän
meni toisten luo ja alkoi tarkemmin katsella keloa.

Äkkiä hän hätkähti. Runko ei ollut ainoastaan oksaton ja kaarnaton,
vaan myös niin kiiltäväksi kulunut, että se loisti auringossa kuin
vahattu! Hetkeksi häneltä unohtui kallisarvoinen paperinpala, joka
hänellä jatkuvasti oli kädessään, unohtui vanha maja ja kulta-aarre.
Silmät suurina hän tuijotti Mukokiin, ja tämä kohautti hartioitaan.

-- Kovasti sileä!

-- Vietävän sileä ja korea! vahvisti Vabi totisena.

-- Mitä se merkitsee? Rod kysyi.

-- Se merkitsee sitä, Vabi vastasi, että tätä vanhaa keloa on monet
monituiset vuodet käytetty ylemmän ja alemman rotkon välisenä
yhdystienä! Karhu siitä ei ole kulkenut, sillä silloin siinä näkyisi
kynnenjälkiä. Ilves taas olisi repinyt rungon aivan rosoiseksi. Mikä
eläin tahansa olisi jättänyt siihen merkkinsä, mutta mikään eläin ei
olisi saanut siihen tällaista sileyttä ja kiiltoa!

-- Mikä ihme sitten...

Rod jätti kysymyksensä kesken. Mukoki nosti hartiansa aivan leuan
tasolle, ja Vabi vihelteli ja katseli Rodia.

-- Ei pitäisi olla vaikea arvata!

-- Tarkoitatko, että...

-- Että tästä on kulkenut ihminen! Vain ihmisen käsivarret ja sääret
hänen kavutessaan runkoa ylös ja alas sadat ja tuhannet kerrat ovat
kuluttaneet pinnan näin sileäksi. No, kai jo arvaat, kenestä on
kysymys?

Vastaus lensi välähdyksessä Rodin aivoihin. Nyt hän käsitti, miksi
vanhalla kelolla oli ollut hänen tovereihinsa niin valtava vetovoima.
Hänen poskensa tuntuivat kuumilta, ja kylmät väreet menivät pitkin
hänen selkäpiitään.

-- Mielipuoli!

Vabi nyökkäsi. Mukoki murahteli ja hieroi käsiään.

-- Täällä kulta luotiin! hän sanoi. Hullu koira pian sukkelasti
meidän jäljillä. Meillä kiire saada tavarat tänne -- sitten hakka puu
poikki!

-- Sinä et ole tuntiin puhunut näin pitkälti, Vabi huudahti, ja
sanasi olivat tervettä järkeä. Meidän on kiireesti saatava tavarat
tänne alas ja sitten kelo poikki! Kun mielipuoli palaa takaisin ja
näkee liukupuunsa menneen, niin arvaanpa, että hänellä riittää siitä
ihmettelemistä pariksi viikoksi, ja sillä aikaa me kyllä keksimme
jonkin keinon päästä hänestä eroon. Kas näin!

Hän lähti kapuamaan kuin orava puuta ylös, ja minuutin parin perästä
hän jo seisoi yläkalliolla.

-- Liukas kuin rasvattu! hän huusi toisille. Paljonko lyöt vetoa,
ettet pääse ylös, Rod?

Mutta Rod pääsi, vaikka kiipeäminen ottikin kovalle, ja tarttuessaan
vihdoin Vabin auttavaan käteen hänen keuhkonsa puuskuttivat kuin
palkeet. Mukoki selviytyi paremmin.

He kiiruhtivat kanootille ja toivat yhdellä kertaa kaikki tavaransa
kalliolle. Ensin laskettiin tavarat köysien avulla alas ja sen
jälkeen liukuivat toverukset keloa myöten perässä. Mukoki kävi
kirveineen puun kimppuun.

-- Näin hyvä! hän huudahti, kun viimeinen isku kaatoi kelon rytisten
kalliolle. Liika korkea paikka hullu koira hyppää!

-- Mutta myös liian hyvä paikka lasketella luoteja meidän niskaamme,
sanoi Vabi katsellen ylös. Leiri täytyy laittaa luodinkantaman
ulkopuolelle.

-- Mutta vasta sitten kun ensin olemme ottaneet selvää, onko
meillä täällä onnea, Rod huomautti etsiskellen huuhteluastiaa
tavarakääröstä. Nyt menemme ensimmäiseksi huuhtelemaan pohjahiekkaa!

Hän kiiruhti juoksujalkaa purolle Vabin tullessa perässä toista
astiaa heilutellen. Mukoki katseli heidän jälkeensä ja naureskeli
hiljaa itsekseen käydessään valmistamaan päivällistä. Pojat
valitsivat kokeiluaan varten erään kohdan, missä vesi oli tuonut
rantaan kasan soraa ja hiekkaa.

Rod ei ollut koskaan huuhtonut kultaa, mutta kylläkin lukenut miten
sen piti tapahtua. Kaikkien kullanetsijöiden tuntema riemullinen,
sykähdyttävä väristys kävi hänen lävitseen, kun hän täytti
paistinpannua muistuttavan astiansa hiekalla ja pohjaliejulla,
heilutti sitä nopeasti edes takaisin niin että sen sisältö joutui
pyörivään liikkeeseen, kaatoi pois 'huuhteluvettä' ja otti lisää
puhdasta vettä. Siten heilutellen, kaadellen ja täytellen hän jatkoi
huuhtelua aloittelijan koko uutteruudella ja innolla.

Aina kun hän otti joesta puhdasta vettä astiaansa, kävi sen sisältö
yhä selkeämmäksi ja tiiviimmäksi; neljännestunnin kuluttua oli
alkuperäisestä pohjamudasta jäänyt vain kourallinen jäljelle.

Henkeään pidättäen hän tarkasteli innokkaasti, joko näkyisi kullan
keltaista välkettä astian pohjalla. Kerran häneltä jo pääsi iloinen
huudahdus, mutta kun hän soran seasta saikin puukkonsa kärjelle vain
katinkultaa, oli hän hyvin tyytyväinen, ettei Vabi ollut kuullut
hänen huudahdustaan.

Vabi istui kyykkysillään rantahiekassa ja kallisti astiaansa siten,
että rotkon pohjaan paistava valju valo osui siihen. Päätään
kääntämättä hän huusi Rodille.

-- Oletko löytänyt mitään?

-- En. Entä sinä?

-- En. Tai olen jotakin -- mutta lieneekö se kultaa!

-- Miltä se näyttää?

-- Se kyllä välkkyy keltaiselta, mutta on kovaa kuin teräs.

-- Katinkultaa! sanoi Rod.

Pojat eivät innoissaan ehtineet edes ympärilleen vilkaista. Rod
käänteli yhä puukkonsa kärjellä pohjasakkaa, siirsi syrjään
jokaisen piikiven rakeen ja haravoi soraa niin tunnollisesti, että
kokeneella kullanhuuhtojalla olisi ollut nauramista hänen puuhaansa
katsellessaan. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Vabi taas puhui.

-- Kuulehan, Rod. Minä löysin jotakin omituista! Ellei se olisi niin
kovaa, panisin melkein pääni pantiksi siitä, että se on kultaa!
Haluatko nähdä?

-- Katinkultaa se vain on, Rod vastasi kiinnostumatta, mutta samassa
hän näki omassa astiassaan samaa 'omituista' kultaa. Koko jokihan
näyttää olevan sitä täynnä! hän huudahti.

-- En ole koskaan nähnyt katinkultaa kimpaleina, Vabi mutisi astiansa
yli kumartuen.

-- Kimpaleina? huudahti Rod ja kohosi samassa ylös kuin olisi saanut
neulan piston pakaroihinsa. Miten iso se on?

-- Herneen kokoinen -- ison herneen! Rod juoksi -- ei, lensi
toverinsa luo.

-- Katinkulta ei koskaan esiinny kimpaleina. Missä...

Hän kumartui katsomaan Vabin astiaan. Sen pohjasakassa kiilteli
epäilyttävän keltainen nokare, veden sileäksi ja pyöreäksi sorvaama.
Kun Rod otti sen hyppysiinsä, häneltä pääsi hämmästynyt vihellys,
joka sai Vabin hätkähtämään.

-- Vabi, me olemme hölmöjä! Rod huudahti yrittäen kaikin voimin estää
ääntään vapisemasta. Katinkultaa ei ikinä tapaa tällaisina pyöreinä
rakeina. Eikä katinkulta ole raskasta. Mutta tämä kimpale on raskas
ja pyöreä!

Setrimetsiköstä vanhan majan takaa kuului Mukokin kimeä vihellys,
joka merkitsi päivällisen valmistumista.



15.

SUVANNON AARRE


Vabi istui kuin puulla päähän lyötynä.

-- Ei se ole -- kultaa, hän viimein lausui harvakseen.

-- Sitäpä se juuri onkin! Rod kivahti, ja hänen innostuksensa pääsi
täyteen vauhtiin. Se on tosin kovaa, mutta katsohan miten puukkosi
kärki on viiltänyt siihen naarmun! Se painaa lähes kymmenen grammaa!
Onkohan astiassasi lisää näitä?

Hän laskeutui polvilleen Vabin viereen, ja päät yhdessä toverukset
penkoivat puukoillaan astian pohjaa, kun Mukoki saapui heidän
taakseen. Rod ojensi kultarakeen Mukokille.

-- Tämäpä on jotakin, pojat! Olemme oikeassa paikassa. Nyt voimme
vaikka huutaa eläköötä John Ballille ja hänen tuohikartalleen ja
lähteä sitten syömään.

-- Minä kyllä lähden päivälliselle, mutta jätän huutamisen
toistaiseksi, sanoi Vabi. Tai huudetaan vain hengessämme. Kuulkaapa,
miten ääni kuuluu täällä rotkossa. Eläköömme kuuluisi vähintään
viiden mailin päähän!

Mukoki oli valinnut leiripaikan setrimetsikön laidasta ja kattanut
päivällisen isolle litteälle paadelle, jonka ympärille toverukset
istahtivat. Vabi laittoi keltaisen nokareensa pöydälle ruokahalun
kiihokkeeksi, kuten hän sanoi; ja jos se kiire, millä kolmikko
ahmaisi ruokansa, oli nokareen ansiota, oli se samalla vankka
todistus sen arvosta.

Mukoki lähti syötyä poikien mukaan joen rannalle, ja huuhtomista
jatkettiin kuumeisen odotuksen merkeissä.

Vain sellaiset, jotka itse ovat tunteneet kultakuumeen petollisen
lumon ja uuvuttaneet itsensä sitä etsiessään, tietävät mikä myrsky
riehuu huuhtojan sisimmässä ja mikä tuli palaa hänen aivoissaan, kun
hän upottaa astiansa virran pohjamutaan.

Roderick Drew luuli uneksivansa. Joka puolella hänen ympärillään oli
kultaa! Hän ei hetkeäkään epäillyt sitä. Siinähän aarre oli -- siinä
hänen jalkojensa juuressa. Sitä on rantakallioissa, joista se tuli
esiin vihaisesti pieksevän veden kuluttamana; sitä oli putouksen
alla; rotkossa; kaikkialla hänen ympärillään. Yhden ainoan kuukauden
kuluessa John Ball oli löytänyt sitä yli kaksitoista kiloa! Ja hän
oli löytänyt sen täältä!

Rod täytti taas ahneesti astiansa tuolla kallisarvoisella liejulla.
Hän kuuli veden loiskuvan Vabin ja Mukokin huuhtoessa. Mutta mitään
muuta hän ei heidän taholtaan kuullutkaan.

Toverukset eivät todellakaan aluksi vaihtaneet sanaakaan.
Odotettiin vain, kuka ensimmäisenä huudahtaisi ilosta. Kului viisi
minuuttia, kului kymmenen, viisitoista Rodin löytämättä muruakaan.
Tyhjentäessään astiaansa hän näki Vabin ottavan omaansa uutta liejua.
Hänelläkään ei siis ollut onnea.

Mukoki seisoi vedessä vyötäisiään myöten rantakallioiden välissä.
Kolme tuloksetonta astiallista huuhdottuaan Rod tunsi ankeaa
pettymystä. Jospa hän olikin valinnut kohdan, missä kultahiekkaa
ei ollutkaan! Hän vaihtoi paikkaa ja huomasi Vabin tekevän samoin.
Neljäs ja viides astiallinen eivät nekään antaneet tulosta.

Mukoki oli kahlannut putouksen alla olevan suvannon poikki ja
puuhaili nyt vastakkaisella rannalla. Kuudennen astiallisen
tyhjennettyään Rod meni Vabin luokse. Innostuksen puna oli
hävinnyt heidän kasvoiltaan. Puolen toista tunnin työ -- eikä
kultahiukkastakaan saaliina!

-- Me emme taidakaan olla oikeassa paikassa, Vabi sanoi.

-- Mutta tässähän sitä pitäisi olla, Rod intti. Jos kerta löysimme
yhden rakeen, täytyy meidän löytää useampiakin. Kulta on raskasta ja
laskeutuu tyynessä vedessä pohjaan. Ehkäpä sitä on tuolla alempana.

Mukoki tuli joen poikki heidän luokseen. Vastarannan kallioiden
välistä hän oli löytänyt neulannupin kokoisen kultarakeen, ja
tämä uusi todistus kullan olemassaolosta antoi taas heille uutta
innostusta.

Mutta ryhdyttyään jälleen huuhtelemaan he eivät onnistuneet
yhtään entistä paremmin. Illan varjot tulivat yhä tummemmiksi ja
tummemmiksi. Harjun punapetäjien latvojen lomasta aurinko lähetti sen
illan viimeisen pilkahduksensa. Mutta toverukset eivät malttaneet
luopua puuhastaan, ennen kuin lopultakin oli niin pimeätä, ettei
katinkullankaan petollista välkettä erottanut astian pohjalta.

Likomärkinä vyötäisiinsä asti, uupuneina ja kulta-unelmat rauenneina
he palasivat leiriin. Rodia ei ollut koskaan elämässään näin
nolottanut. Saattoiko todella olla mahdollista, että täällä ei
ollutkaan kultaa, että nuo kolme miestä olivat tyhjentäneet koko
varaston?

Leirinuotion valossa pojat lukivat uudelleen John Ballin ja hänen
toveriensa tilityksen. Tuo pieni kellastunut paperinpala oli side
siihen hämärään menneisyyteen, mistä he yrittivät ammentaa uutta
intoa; se oli todistuskappale kaameasta murhenäytelmästä, jonka nämä
mustat vuorenseinät kenties ikuisesti pitäisivät omana tietonaan.

-- Yli kaksitoista kiloa, toisti Rod puolittain itsekseen. Ja yhden
kuukauden aikana!

-- Neljäsataa grammaa päivässä! Vabi huokaisi. Totta totisesti, Rod,
me emme voi olla oikeassa paikassa!

-- Minusta on kummallista, että John Ballin osuus oli kaksi kertaa
hänen toveriensa osuutta suurempi. Olisikohan se siksi, että hän oli
ensimmäisenä löytänyt kullan?

-- Luultavasti. Siinä olisi myös luonteva syy siihen, että hänet
murhattiin. Toiset huomasivat jäävänsä saaliin jaossa lapsipuolen
asemaan.

-- Tuhat kahdeksansataa viisikymmentäyhdeksän, Rod mutisi
puoliääneen. Siis yhdeksänviidettä vuotta sitten, ennen
sisällissotaa. Sanohan...

Hän ei jatkanutkaan, vaan katsoi hämmästyneenä Vabiin.

-- Eikö mieleesi ole koskaan tullut ajatusta, että John Ballia
mahdollisesti ei surmattukaan.

Vabi hätkähti.

-- Olen joskus..., hän aloitti epäröiden.

-- Mitä?

-- Olen kyllä ottanut huomioon sen mahdollisuuden.

-- Ja noiden toisten surmattua toisensa hän palasi tänne ja korjasi
kullan talteen, Rod jatkoi.

-- Ei, niin pitkälle en ole ajatellut, Vabi vastasi. Hän nousi
odottamatta pystyyn ja meni Mukokin luokse.

Rod oli ymmällään. Hänen toverinsa äänessä, kasvojen ilmeessä ja
sanoissa oli jotakin poikkeuksellista. Mitähän Vabi oikeastaan oli
tarkoittanut?

Vabi palasi pian Rodin luokse, mutta John Ballista ei enää puhuttu.

Aamulla poikien lopetellessa syöntiään Mukoki alkoi sonnustautua
matkaan.

-- Lähtee tuonne alarotko, hän selitti Rodille. Hake, mistä pääsee
aukealle. Kukaties löytä saalis ja ampu.

Sinä päivänä Rod ja Vabi työskentelivät entistäkin perusteellisemmin.
He aloittivat aivan putouksen partaalta, kumpikin omalla rannallaan,
ja etenivät siitä sitten verkalleen alavirtaan. Puolenpäivän aikaan
he olivat tutkineet parinsadan askelen matkan, mutta ainoana
tuloksena koko vaivasta oli pienen pieni kultarae, joka löytyi Rodin
astiasta.

Kun iltahämärä pakotti heidät lopettamaan työn, olivat he
tutkineet molemmat rannat neljännesmailin pituudelta löytämättä
mitään merkkiä John Ballin aarteesta. Tuloksen kehnoudesta
huolimatta he olivat paremmalla tuulella kuin edellisenä päivänä,
sillä epäonnistumisellakin oli oma kannustava vaikutuksensa. He
käsittivät vihdoinkin, että heillä oli edessään ankara ja kenties
pitkäaikainenkin urakka ja etteivät he voineet toivoa aarteen
ilmaantuvan heidän eteensä yhtenä kimpaleena.

Mukoki palasi illan suussa tuoden rasvaiset palat ampumastaan
karibusta. Hän kertoi, että ensimmäinen ulospääsytie rotkosta oli
suunnilleen viiden mailin päässä leiristä.

Toveruksia kadutti nyt, että porraspuu oli tullut kaadetuksi, sillä
he olivat päättäneet lähteä seuraavana päivänä putouksen yläpuolelle,
ja näin ollen heidän oli nyt ensi töikseen käveltävä kymmenen mailia
-- viisi alaspäin Mukokin löytämälle kohdalle ja siitä taas saman
verran kosken niskalle. Kun he aamulla lähtivät matkaan, ottivat he
mukaansa runsaasti evästä sekä erilaisia tarve-esineitä useamman
päivän oleskelun varalta ja myös vankan köyden, minkä avulla he
palatessaan voisivat laskeutua kalliolta leiripaikkaansa.

Mutta senkään päivän etsintä ei tuonut tuloksia. Paria kolmea pientä
raetta lukuunottamatta ei ylävirran pohjahiekka tarjonnut heille
mitään merkittävää. Illalla vallitsi tilapäisessä leirissä masentunut
mieliala. Rodilla oli heidän epäonnistumiseensa vain yksi selitys.
Jostakin kosken lähettyviltä olivat John Ball ja hänen toverinsa
löytäneet rikkaan kultaesiintymän ja tyhjentäneet sen arvattavasti
ennen vanhassa metsämajassa tapahtunutta murhenäytelmää.

-- Mutta entä se mielipuoli metsäläinen kultaluoteineen? kyseli
Vabi yrittäen saada lohdutusta toisesta ajatuksesta. Hänen molemmat
luotinsa painoivat yli kaksikymmentä grammaa, ja panen vaikka pääni
pantiksi siitä, että niiden kulta on peräisin täältä. Hän ainakin
tietää, missä kultaa on!

-- Hän tule pian takaisin, Mukoki murahti. Pitää silmä se juupeli.
Hän tietä, missä julmasti paljon hieno kulta on!

-- Mutta niinhän me teemmekin! Vabi huudahti, hypähti pystyyn ja
läimäytti Rodia selkään, niin että tämä oli pudota virtaan paadelta,
minkä laidalla hän istua kyykötti. Hei, Rod, reipastuhan! Kulta
on varmasti jossakin täällä, emmekä me hellitä, ennen kuin se on
käsissämme.

-- Totta! Onhan meillä koko kevät ja kesä edessämme, ja ellemme löydä
kultaa ennen lumen tuloa, tulemme ensi vuonna uudestaan.

-- Ja silloin me otamme Minnetakin mukaamme! riemuitsi Vabi.

Mutta tällaisista toiveikkuuden puuskista huolimatta oli seuraava
viikko vähällä masentaa heidän mielensä maan tasalle.

Mailikaupalla he tutkivat rotkovirran molempia rantoja, mutta koko
tuon uutteran huuhtelun tuloksena heillä oli viikon lopussa kultaa
parikymmentä grammaa.

Kenties heidän pettymyksensä olisi ollut pienempi, jos he eivät
olisi löytäneet sitäkään kullan vähää, sillä silloin he -- kuten
Vabi sanoi -- olisivat voineet katsoa epäonnistumistaan silmiin
pystyssä päin. Silloin he olisivat voineet olla varmoja siitä, että
olivat tulleet väärään paikkaan, ja lähteneet mielellään jatkamaan
huuhteluaan jossakin muualla. Mutta nyt nuo muutamat keltaiset rakeet
viekoittelivat heitä jäämään aivan samalla tavoin kuin ne ovat
viekoitelleet satoja ja tuhansia ihmisiä sivistyksen aamunkoitosta
lähtien.

Päivän toisensa perästä he uusivat yrityksensä, joka ilta he
innostivat toisiaan säilyttämään toivonsa ja tekivät uusia
suunnitelmia. Kevätaurinko alkoi lämmittää yhä enemmän, poppelien
silmut puhkesivat pienille lehdyköille ja kevättuulet toivat rotkoa
ympäröivien vuorten laelta viestejä saapuvasta kesästä -- palsami- ja
punapetäjämänniköiden sekä tasankojen tuhansien kukkien tuoksuja.

Mutta vihdoin turhasta etsimisestä oli tehtävä loppu. Kolmena
päivänä ei astioissa ollut näkynyt kullasta jälkeäkään. Syödessään
päivällistä ison paaden ympärillä toverukset tekivät lopullisen
päätöksensä. Aamulla he lähtisivät leiristä. He jättäisivät
kanootin paikalleen tänne virran rannalle, koska puro oli nyt
tuohikanootillekin liian matala, ja tekisivät jalkaisin matkaa uusia
seikkailuja etsien. Heillähän oli vielä koko kesä edessään, ja
vaikka he eivät olleetkaan löytäneet John Ballin ja hänen toveriensa
aarretta, saattoivat he löytää kultaa jostakin muualta. Ainakin he
saisivat yllin kyllin huvia ja jännitystä seikkaillessaan syvemmälle
tutkimattomaan ja koskemattomaan korpeen.

Mukoki nousi ja jätti toverinsa pohtimaan suunnitelmiaan. Mutta hän
palasi nopeasti takaisin ja osoitti pitkällä käsivarrellaan putouksen
takana olevalle harjulle.

-- Kuule -- hän -- hullu mies!

Vanhan eränkävijän kurttuisilla kasvoilla kuvastui suunnaton
innostus, ja pitkän aikaa hän seisoi liikahtamatta käsivarsi yhä
ojennettuna, mustat silmät katsoen odottavina Vabiin ja Rodiin, jotka
istuivat maassa kuin paasiksi kivettyneinä.

Jostakin hyvin kaukaa kantautui heikko valittava ääni, joka sai
toverukset saman nimettömän kauhun valtaan kuin aikaisemmin rotkon
suulla. Se oli mielipuolen metsäläisen huuto!

Tuon etäisen vaikerruksen kuullessaan Vabi kavahti jaloilleen. Hänen
silmänsä hehkuivat ja hänen pronssinväriset kasvonsa olivat kalpeat.

-- Muki, minähän sanoin! hän huusi. Minähän sanoin sinulle! Vabin
koko ruumis värisi, hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja kun hän
katsahti Rodiin, tämä hämmästyi ystävänsä outoa ilmettä.

-- Rod, John Ball tulee perimään kultaansa!

Sanat olivat päässeet itsestään hänen suustaan, ennen kuin hänen oli
onnistunut hillitä itsensä ja pidättää ne. Seuraavassa hetkessä hän
jo katui huudahdustaan. Hän oli säilyttänyt omana salaisuutenaan
ajatuksensa, että John Ball ja tuo hullu metsäläinen olivat yksi ja
sama henkilö, kunnes lopulta oli ilmaissut sen Mukokille.

Vaikka tuo ajatus kasvoi hänen mielessään kuin rehevä sieni, hän
oli joka hetki tietoinen siitä, että siltä puuttuivat kaikki
järjelliset perusteet, että se joka suhteessa oli täysin mahdoton.
Hänen rodulleen ominainen pidättyväisyys oli estänyt häntä puhumasta
asiasta Rodille. Mutta nyt ajatus oli puhjennut sanoiksi. Tumma puna
levisi hänen kasvoilleen äskeisen kalpeuden sijasta.

-- Olen ajatellut tätä jo pitkän aikaa, hän jatkoi. Aina siitä
lähtien, kun löysimme hiekasta jalanjäljet! Tarvitaan vain yksi
todistus, kuuletko, yksi ainoa todistus siitä, ja...

-- Kuuntele!

Rodin ääni oli kuiskaava ja hän kohotti varoittavasti kättään. Tällä
kertaa mielipuolen huuto kuului selvemmin. Hän oli tulossa rotkoa
pitkin!

-- John Ball! Rod toisti, aivan kuin olisi nyt vasta kuullut toisen
sanat. John Ball!

Kuin tulvavirtana syöksyi hänen ylitseen se ainoa asia, joka hänestä
tällä hetkellä tuntui todelta. John Ball! John Ball oli tulossa
ilmoittamaan heille kadonneen kullan olinpaikan, paljastamaan heille
ammoin sitten tapahtuneen murhenäytelmän! Kuin tulikipinän koskettama
ruutitynnyri hänen mielikuvituksensa syttyi Vabin sanoista.

Mukoki sai ensimmäisenä takaisin terveen järkensä.

-- Piiloon! hän tiuskaisi. Piiloon panee nämä kaikki -- nämä kaikki
-- kaikki! Hän osoitteli leiritarvikkeita.

Pojat tajusivat hänen tarkoituksensa.

-- Hän ei saa nähdä tuolta putouksen niskalta merkkiäkään meidän
läsnäolostamme! Vabikin huusi ja keräili syliinsä keittokapineita.
Kaikki piiloon setrimetsikköön!

Mukoki repi kiireesti havumajaa hajalle. Viitisen minuuttia
toverukset suorittivat raivokasta hävitystyötä. Jälleen he kuulivat
mielipuolen vaikeroinnin, ja tuskin he olivat itsekin päässeet
piiloon vanhan metsämökin pimentoon, kun huuto taas kuului, tällä
kertaa vain pyssynkantaman päästä kosken yläpuolelta.

Nyt ei miehen huuto kaikunutkaan hurjana, vaan pitkänä valittavana
uikutuksena, joka karkotti heidän sydämistään äskeisen kauhun ja
täytti heidät rajattomalla, omituisella säälillä. Mikä muutos
mielipuolen sielussa olikaan tapahtunut?

Ääni toistui miltei yhtä mittaa, joka kerran entistä lähempänä, ja
siinä oli merkillisen kysyvä sävy, miltei kuin epätoivon nyyhkytystä,
joka iski kuin rautakynsin Rodin sydämeen ja täytti hänet miltei
vastustamattomalla halulla vastata siihen, juosta vastaan ja kurottaa
kätensä tervehtimään tuota omituista hurjaa olentoa, joka nopeasti
lähestyi heitä rotkon pohjaa pitkin!

Rodin vielä tuijottaessa kosken niskan yläpuolelle näkyi jokin hahmo
hypähtävän putouksen vieressä olevalle isolle paadelle; Rodin oli
puristettava molemmat nyrkkinsä rintaa vasten pidättääkseen tunnetta,
joka oli väkisin puhkeamassa sanoiksi. Sillä nyt hän tiesi -- yhtä
varmasti kuin Vabikin hänen vierellään -- että hänen silmänsä
katselivat John Ballia!

Tuokion mielipuoli kyykki sillä kohtaa, missä porraspuu oli ennen
sijainnut, ja nähtyään sen hävinneeksi hän ojentautui jaloilleen, ja
epätoivoinen valitus kaikui rotkon halki.

Hänen siinä liikahtamatta seistessään toverukset saattoivat nähdä,
että mielipuoli oli vanha mies, laiha ja näivettynyt, mutta suora
kuin nuori puu ja että hänen kasvojaan ja rintaansa peitti takkuinen
tukka ja parta. Hänellä oli kädessään pyssy -- sama millä hän oli
ampunut kultaluotinsa -- ja näinkin pitkältä välimatkalta toverukset
näkivät, että se oli pitkäpiippuinen, niiden aseiden kaltainen, jotka
he olivat löytäneet vanhasta metsämökistä.

Henkeään pidättäen toverukset odottivat -- ainoakaan lihas ei heissä
värähtänyt.

Uudelleen vanhus kumartui katsomaan kallion jyrkän reunan yli, sitten
hän ojensi molemmat käsivartensa ja vaikeroi nyyhkyttäen aivan kuin
olisi pyytänyt jotakin alhaalla olevaa auttamaan häntä. Näky järkytti
Rodia. Hänen silmiään poltti ja kurkkuaan karvasteli.

Vabi ja Mukoki katselivat mykin ilmeettömin silmin. Heille tämä
merkitsi vain tavallista merkillisempää erämaakokemusta. Mutta
Rodille se oli valkoisen miehen avunpyyntö. Vanhuksen ojennetut
käsivarret tuntuivat ulottuvan häneen saakka, tuo epätoivon ja
orpouden täyttämä nyyhkyttävä ääni tuntui nöyrästi anovan häntä
kiiruhtamaan apuun, ojentamaan omat käsivartensa vapauttaakseen tuon
onnettoman sielun kirouksestaan.

Hiljaa huudahtaen Rod syöksähti ulos majasta. Hän kiinnitti katseensa
kallion reunalla kyyhöttävään säikähtyneeseen olentoon ja eteni
varovaisesti käsivarret ystävälliseen tervehdykseen ojennettuina
samalla toistaen mielipuolen nimeä:

-- John Ball, John Ball, John Ball!

Samassa mielipuoli hypähti pystyyn ja kääntyi pakoon lähteäkseen.

-- John Ball! John Ball -- John Ball...

Rod melkein nyyhkytti tuon nimen. Hän unohti kaiken muun, kaiken muun
paitsi tuon kalliolla seisovan yksinäisen poloisen olennon, jonka
nimeä hän varovasti toisteli, kunnes mielipuoli viimein kyyristyi
polvilleen ja katseli Rodia vastaten tämän puhutteluun hiljaisella
vaikeroinnilla.

-- John Ball! John Ball! Oletteko John Ball!

Rod pysähtyi kymmenisen metrin päähän mielipuolesta, ja hengitys
miltei salpautui hänen rinnassaan, kun hän huomasi vanhuksen silmiin
ilmestyvän oudon kummastelevan ilmeen.

-- John Ball...

Hurja katse siirtyi hetkeksi pois hänestä. Se näki vilahduksen
kahdesta hahmosta, jotka näkyivät vanhan majan ovelta; ja siinä
samassa vanhus ponnahti jaloilleen. Hetken hän seisoi aivan kallion
reunalla, sitten hän huudahtaen hypähti notkeasti kuin näätä suoraan
putouksen niskalle. Hetken hänen päänsä näkyi alas vyöryvän veden
pyörteissä. Sitten hän katosi putouksen juurella olevaan syvään
suvantoon!

Vabi ja Mukoki olivat myös nähneet tuon kuolemanhypyn, ja Vabi
oli jo suvannon rannalla, ennen kuin Rod oli ehtinyt toipua
säikähdyksestään. Vuosisatojen kuluessa putouksen vesi oli kuluttanut
tämän suvantopaikan ja kaivanut sitä yhä syvemmäksi, kunnes vesi
siinä ulottui miehen pään yli. Leveydeltään se oli vain vajaat neljä
metriä.

-- Pidä häntä silmällä! Hän hukkuu, ellemme saa häntä ylös!

Rod juoksi suvantopaikan reunalle, ja Mukoki liittyi myös heihin.
Kaikki kolme seisoivat valmiina hyppäämään veteen heti kun vanhus
tulisi näkyviin. Kului sekunti ja toinenkin, meni viisikin sekuntia,
eikä miehestä näkynyt merkkiäkään. Rodin sydän jyskytti kuin rumpu.
Kymmenen sekuntia! Neljännesminuuttia! Rod vilkaisi Vabiin. Tämä oli
heittänyt yltään peurannahkaisen takkinsa.

-- Minä sukellan hänen peräänsä!

Samassa hän jo heittäytyi pää edellä suvantoon. Myös Mukoki
riisui takkinsa ja ryömi vatsallaan rantakiven reunalle. Toinen
neljännesminuutti, ja Vabin pää ilmestyi veden pintaan.

-- Minä tule kanssa! ilmoitti Mukoki.

Hän lennähti nuolena veteen ja katosi mahtavalla loiskahduksella
Vabin viereen. Rod seisoi yksin rannalla aivan jähmettyneenä, ja
hänen pelkonsa kasvoi joka minuutilla. Hän näki pinnalla kuplia ja
renkaita, joita hänen pohjassa liikkuvat toverinsa nostattivat.

Vabi ilmestyi jälleen pintaan haukkaamaan ilmaa ja Mukoki hänen
perässään. Rodista tuntui kuin kokonainen ihmisikä olisi kulunut
siitä kun hänen toverinsa hyppäsivät pelastamaan vanhusta. Hän
menetti kaiken toivonsa. John Ball oli hukkunut!

Hän ei enää epäillyt, etteikö tuo mielipuoli ollut juuri John Ball.
Se outo kummasteleva ilme, joka oli ilmaantunut vanhuksen silmiin
hänen kuullessaan nimeään mainittavan, oli puhunut selvempää kieltä
kuin sanat. Hän _oli_ John Ball! Ja nyt hän oli kuollut!

Kolmannen, neljännen ja viidennen kerran Mukoki ja Vabi nousivat
pintaan hengittämään, ja viidennellä kerralla he lysähtivät uupuneina
rantakivelle. Mitään sanomatta Mukoki juoksi leiriin ja rakensi
kiireesti nuotion.

Vabi jäi rannalle vettä valuvana ja vilusta väristen. Hänen kätensä
olivat nyrkissä, ja Rod näki niiden olevan täynnä pohjamutaa.
Konemaisesti Vabi avasi sormensa ja katsoi, mitä hän huomaamattaan
oli tuonut putouksen alta.

Hetken hän tuijotti kämmenelleen, sitten hän huudahti.

Hän ojensi molemmat kätensä Rodin nähtäväksi.

Hiekanjyvästen ja soranrakeiden keskellä kimmelsi heikosti iso
kultanokare. Ja siinä samassa Rodilta unohtui, että John Ball,
mielipuoli miesraukka oli kuolleena suvannon pohjassa aivan hänen
ulottuvillaan.



16.

JOHN BALL JA KULLAN SALAISUUS


Mukoki oli kuullut Vabin huudahduksen ja tuli juoksujalkaa rantaan,
mutta ennen kuin hän oli ehtinyt poikien luo, oli Vabi uudelleen
sukeltanut suvantoon. Tällä kertaa hän viipyi pinnan alla useita
minuutteja, ja kun hän sitten nousi rannalle, oli hänen kasvoillaan
niin kummallisen järkyttynyt ilme, että Rod luuli hänen nyt löytäneen
John Ballin ruumiin.

-- Hän -- ei -- ole -- suvannossa! Vabi läähätti. Mukoki kohautti
hartioitaan, mutta häntäkin näytti värisyttävän.

-- Kuollu!

-- Hän ei ole suvannossa!

Vabin mustat silmät tuikkivat salaperäisesti.

-- Hän ei kerta kaikkiaan ole suvannossa!

Vasta silloin toiset käsittivät mitä hän tarkoitti. Mukokin katse
siirtyi suvannon alavirran puoleiseen reunaan, missä kalliot jälleen
sulkivat veden ahtaaseen uomaan. Siinä oli vettä vain polven
korkeudelle.

-- Ei kai hän tuolta ylös tule?

-- Ei!

-- No, missä hän sitten on? ihmetteli Rod.

Mukoki kohautti jälleen epäuskoisena hartioitaan ja viittasi
suvantoon.

-- Ruumis ole kallion alla. Hullu mies tuolla!

-- Koeta hakea! kivahti Vabi ärtyneesti.

Hän riensi nuotiolle lämmittämään vilusta väriseviä jäseniään, ja Rod
kiirehti hakemaan lisää nuotiopuita. He kuulivat Mukokin molskahtavan
suvantoon.

Kymmenen minuutin kuluttua Mukoki palasi takaisin.

-- Mennyt! Hullu koira mies poissa lammikosta!

Hän ojensi kätensä toveriensa nähtäväksi.

-- Kultaluoti, hän murahti.

Kämmenellä kimalteli pähkinän kokoinen kultarae.

-- Minähän sanoin, huudahti Vabi, että John Ball vielä palaisi
perimään kultaansa. Ja hän teki sen! Kulta on suvannossa!

Mutta missä oli John Ball?

Oli hän sitten elossa tai kuollut -- minne hän oli voinut kadota
heidän käsistään?

Toisenlaisissa olosuhteissa rotkon seinämät olisivat kajahdelleet
toverusten ilonhuudoista. Mutta nyt synkkä ahdistus tukahdutti heidän
riemunsa.

Lopultakin vanha tuohikartta oli ilmaissut salaisuutensa, ja
suunnaton aarre oli heidän kätensä ulottuvilla. Mutta kaikki olivat
vaiti. He tunsivat, että John Ballin elämä oli ollut sen hintana, ja
heidän sydäntään kouristi ilkeästi ajatus, että elleivät he olisi
hakanneet poikki vanhuksen porraspuuta, hän kenties olisi hengissä
ja istuisi siinä heidän joukossaan. Tahtomattaan he olivat ajaneet
kuolemaan tuon poloisen, joka lähes puolen vuosisadan ajan oli
elellyt yksikseen erämaassa villipetojen kanssa taistellen. Ja kun
he muistivat, miten vanhus oli ollut polvillaan kallion reunalla
ojentaen rukoilevasti käsivarsiaan ja nyyhkyttäen epätoivoisesti,
heidän sydäntään kouristi muukin kuin myötätunto.

Tällä hetkellä toverukset olisivat mielihyvin luopuneet kaikesta
maailman kullasta, jos he sillä olisivat saaneet takaisin tuon
säälittävän, maailmasta orpoutuneen vanhuksen.

-- Minua kaduttaa, että kaadoimme kelon, Rod sanoi.

Ne olivat ensimmäiset sanat mitä pitkään aikaan oli siinä nuotion
äärellä lausuttu.

-- Niin minuakin, Vabi virkkoi yksikantaan ryhtyen vetämään märkiä
vaatteita yltään. Mutta...

Hän keskeytti ja kohautti olkapäitään.

-- Mutta mitä?

-- Sitä vain, että me näytämme olevan kovasti yhtä mieltä siitä, että
John Ball on kuollut. Mutta jos hän kerta on kuollut, miksi hänen
ruumiinsa ei ole suvannossa? Minusta alkaa totisesti tuntua siltä,
että Mukokin taikauskoiset käsitykset hänestä pitävät parhaiten
paikkansa.

-- Minä kuitenkin uskon, että hän on suvannossa! Rod huomautti.

Vabi käännähti nopeasti ja toisti samat sanat, mitkä äsken oli
lausunut Mukokille.

-- Koeta hakea!

Vabi ja Mukoki olivat erinomaisia sukeltajia, ja kun heidän
yrityksensä oli ollut turha, ei Rodilla suinkaan ollut halua lähteä
suvannon pohjaa tutkimaan.

Mukoki, joka poikien jutellessa oli ripustanut puolet vaatteistaan
tulen loisteeseen kuivumaan, sitoi parhaillaan huuhteluastiaansa
pitkän seipään nenään; näytti siltä kuin hänellä olisi ollut aikomus
käydä nostamaan suvannosta pohjaliejua. Rod meni katsomaan hänen
puuhaansa, ja taas heräsi hänessä kullan himo.

Kun astia oli saatu tukevasti kiinni seipääseen, kolmikko lähti
rannalle koettamaan onneaan.

Mukoki viskasi astiansa niin kauaksi kuin ylettyi, harasi
sillä pohjaa ja tyhjensi sitten sisällön rantakalliolle; pojat
heittäytyivät innokkaina vatsalleen liejukasan viereen ja ryhtyivät
penkomaan märkää hiekkaa ja mutaa ja erottivat tarkoin jokaisen
vähänkin epäilyttävältä näyttävän rakeen.

-- Tämähän on kaikkein paras tapa huuhtoa, Rod totesi, kun Mukoki
heitti toisen astiallisen liejua kalliolle. Minä haen vähän vettä.

Hän juoksi leiriin hakemaan toisetkin huuhteluastiat ja näki
palatessaan Vabin tanssivan hurjasti kalliolla. Mukoki seisoi
vieressä mitään sanomatta, kasvot leveässä virnistyksessä.

-- Mitä tästä sanot? Vabi huudahti Rodin ehdittyä heidän luokseen.
Mitä sanot?

Hän avasi kätensä, ja siinä kimalteli kultanokare, runsaasti kaksi
kertaa isompi kuin Mukokin aikaisemmin löytämä. Rodin suu jäi
ammolleen.

-- Sittenhän suvannon täytyy olla niitä täynnä! hän vihdoin sai
sanotuksi. Hän täytti astiansa puolilleen hiekalla ja soralla ja
astui veteen polviaan myöten. Huuhteluinnossaan hän huljautti osan
astian sisällöstä veteen, mutta puolustautui itselleen ajattelemalla,
että tämä oli hänen ensimmäinen astiallisensa ja että hän toisella
kertaa olisi huolellisempi.

Hän pani merkille, ettei kaikkea hiekkaa voinutkaan huuhdella
pois, ja kun hän tarkemmin katsoessaan näki hiekan itsepintaisesti
pysyttelevän astian pohjalla raskaampien piikivirakeiden kanssa,
hänen sydämensä lennähti kurkkuun.

Vielä kerran hän täytti astiansa vedellä ja huuhteli. Sitten hän
kallisti astiaa siten, että vuoren syrjässä olevasta halkeamasta
tunkeutuva päivän valo osui sen sisältöön. Valtava määrä pienen
pieniä kimmeltäviä hiukkasia paistoi hänen silmiinsä. Keskellä hehkui
himmeänä herneen kokoinen puhdas kultarae! Lopultakin he olivat
löytäneet runsaan esiintymän -- niin runsaan, että hän vapisi sitä
ajatellessaan. Hän oli rikas! Nuo kimmeltävät hiukkaset takasivat
hänelle ja hänen äidilleen vapautuksen ainaisista huolista. Hän
kahlasi rantaan ja meni Vabin luo.

-- Taas uusi kultarae! Vabi huudahti.

-- Niin. Mutta mitä rakeesta! Tässä on muutakin...! Hän heilautti
astiaansa niin että nuo tuhannet hiukkaset liikkuivat kimallellen.
Tätä kultahiekkaa minä pidän paljon tärkeämpänä. Pohjahiekka on
täynnä kultaa!

Hänen äänensä värisi ja kasvot olivat kalpeat. Vabi katsoi ystäväänsä
silmiin, eikä sanoja tarvittu sen enempää.

Mukokikin silmäisi astiaa mitään sanomatta ja palasi jälleen
haraamaan pohjamutaa. Verkalleen Rod huuhteli astiansa valmiiksi.

Puolen tunnin kuluttua hän näytti sitä uudelleen Vabille. Kaikki
sora oli erottunut pois. Pohjalle jäänyt hiekka oli täynnä noita
kimmeltäviä hiukkasia, ja puoleksi niiden peittämänä oli tuo iso
kultarae. Vabin astiassa ei ollut yhtään raetta, mutta siinäkin oli
runsaasti kultahiekkaa.

Mukoki oli nostanut valtavan määrän hiekkaa ja soraa joen pohjasta
rantakalliolle ja oli nyt polvillaan sitä tutkimassa. Kun Rod kävi
hakemassa kasasta kolmannen astiallisen liejua, ei Mukoki ollut
löytänyt mitään.

Illan hämärä alkoi jo laskeutua rotkon pohjaan, ja neljättä
astiallista lopetellessaan Rod ei enää voinut pimeän vuoksi erottaa
keltaista jauhetta pohjahiekasta. Yhtä kultaraetta lukuunottamatta
hän oli löytänyt vain kultahiekkaa. Vabi oli saanut kolme pientä
raetta.

Kun työskentely lopetettiin, nousi Mukoki viimeisenä paikaltaan
itsekseen naureskellen. Hän ojensi kätensä. Vabi katsoi siihen, ja
hänen hämmästynyt huudahduksensa kutsui Rodinkin paikalle.

Mukokin kämmen oli kukkurallaan kultarakeita! Hän laski ne Vabin
kouraan, ja tämä luovutti ne vuorostaan Rodille. Tuntiessaan rakeiden
painon tämä ei enää voinut pidättää iloaan, joka oli koko iltapäivän
kutitellut hänen kurkussaan. Valtavin loikkauksin hän pyyhälsi
leiriin ja etsi siellä käsiinsä pienen vaa'an, jonka he olivat
ottaneet mukaansa Vabinoshista. Heidän iltapäivän kuluessa löytämänsä
kultarakeet painoivat yhteensä kaksisataa grammaa ja kultahiekka
vähän yli kolmesataa.

-- Puoli kiloa kultaa!

Rod ilmoitti tuloksen epäuskoinen väre äänessään.

-- Siitä tulee kolmesataa ja kuusikymmentä dollaria! hän laski
nopeasti. Taivaan tasakäpälät!

Loppusumma tuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän keskeytti
lauseensa.

-- Vajaan puolen päivän työstä, Vabi lisäsi tyynesti. Mehän pääsemme
parempiin tuloksiin kuin John Ball ja hänen toverinsa. Tämän mukaan
ansaitsisimme kuukaudessa parikymmentä tuhatta dollaria!

-- Ja syksyyn mennessä... aloitti Rod.

Mukokin taholta alkoi kuulua naureskelua, ja Rod näki vanhan
eränkävijän kasvoilla verrattoman ilmeen.

-- Ja kahdessakymmenessä tuhannessa kuussa -- paljonko se silloin
teke? Mukoki kysyi.

Ei edes Vabi ollut koskaan kuullut Mukokin laskevan leikkiä, ja hän
intoutui tästä oudosta ilmiöstä niin, että haastoi vanhan ystävänsä
painiin ja sai tämän vyörytetyksi alas kalliolta.

Mukokin kysymys ei ollut pelkkää leikkiä, sen pojat saivat pian
nähdä. He työskentelivät monta päivää lakkaamatta. Havumajassa olevat
pukinnahkaiset pussit täyttyivät vähitellen. Viidentenä päivänä Rod
löysi kultahiekan joukosta seitsemäntoista isoa raetta, joista suurin
oli hänen peukalonsa pään kokoinen.

Seitsemäs päivä oli kaikkein tuottoisin, mutta yhdeksäntenä
sattui yllättävä asia. Kaikki nämä päivät Mukoki oli naarannut
suvannon pohjaa ja nostanut rantakalliolle soraa ja hiekkaa. Mutta
yhdeksäntenä päivänä hänen alkeellinen työvälineensä nosti kerrallaan
vain pari kourallista liejua. Surkea totuus paljastui heille.

Suvannon aarre alkoi ehtyä!

Mutta tuo havainto ei heitä kuitenkaan pahasti masentanut. Aarteen
alkulähteen täytyi varmasti löytyä jostakin suvannon liepeiltä, ja
toverukset uskoivat tavoittavansa senkin. Sitä paitsi heillä jo oli
melkoinen omaisuus -- vähintään kahdentuhannen dollarin arvoinen
miestä kohden. Kolmen päivän ajan he vielä jatkoivat työtään, mutta
sitten ei Mukokin haaviin enää tullut mitään. Pohjakallio oli
ilmeisesti tullut esille.

Viimeinen astiallinen huuhdottiin aikaisin aamulla, ja kun lämmin sää
oli pilannut karibun lihan, lähtivät Mukoki ja Vabi heti päivällisen
jälkeen etsimään uutta riistaa Rodin jäädessä leirin vartijaksi.

Hämärän laskeutuessa rotkoon alkoi Rod valmistaa metsämiehille
illallista. Niin syventynyt hän oli leipomiseensa, ettei hän
huomannut varjomaista olentoa, joka varovaisesti ryömi vuoren
rinnettä alas. Eikä hän nähnyt hurjaa silmäparia, joka kiilui häntä
kohti hämärästä putouksen puolelta.

Hän tuli olennon läsnäolosta tietoiseksi vasta sitten, kun hän
kuuli hiljaisen, valittavan huudahduksen, joka ei ollut paljonkaan
kuiskausta äänekkäämpi. Silloin hän hätkähtäen hypähti pystyyn
tuntien samaa värisevää kiihtymystä kuin tuonnoin puhellessaan
kallion alla rotkon mielipuolelle kulkurille.

Kymmenkunnan askelen päässä hän näki kasvot -- suuret, valkeat,
aavemaiset kasvot, jotka tuijottivat häneen tihentyvästä hämärästä.
Mielipuoli metsäläinen oli siinä maahan kyyristyneenä!

Tuona hetkenä Rod kiitti Luojaansa siitä, ettei ollut syntynyt
pelkuriksi. Seisoessaan siinä nuotion täydessä loisteessa hän levitti
molemmat käsivartensa kuten aikaisemminkin ja alkoi jälleen hiljaa ja
pyytävästi toistella John Ballin nimeä.

Hän sai vastaukseksi heikon, tuskin kuuluvan äännähdyksen, joka
toistui useaan kertaan ja sai Rodin iloisen liikutuksen valtaan,
sillä hän oli kuulevinaan siinä omat sanansa: "John Ball! John Ball!
John Ball!"

Tuota äännähdystä toistellen mielipuoli lähestyi Rodia hitaasti nelin
ryömin, sitten Rod näki hänen ojentavan toista kättään, ja tässä
ojennetussa kädessä oli kala!

Hän astui askelen miestä kohti ja kurotti kättään; mielipuoli
pysähtyi ja painui kyyryyn aivan kuin lyöntiä peläten.

-- John Ball! John Ball! Rod toisti.

Mitään muuta hän ei osannut sanoa. Nyt hän oli kymmenen jalan päässä
vanhuksesta, nyt kahdeksan -- kohta hän oli niin lähellä, että olisi
saattanut tavoittaa tämän yhdellä hyppäyksellä. Siihen hän pysähtyi.

Vanhus oli laskenut kalan maahan. Sitten hän alkoi hitaasti perääntyä
päästellen käsittämättömiä äännähdyksiä, hypähti sitten pystyyn ja
lähti valittavasti huutaen juoksemaan suvannolle. Rod lähti nopeasti
hänen jälkeensä. Hän näki vanhuksen hyppäävän kalliolta vesirajaan,
kuuli veden loiskahduksen ja sitten oli jälleen hiljaista!

Pitkän aikaa Rod seisoi rannalla putouksen veden pärskyessä hänen
kasvoilleen. Tällä kertaa ei mielipuolen sukellus suvantoon täyttänyt
häntä samalla jäätävällä kauhulla kuin edellisellä kerralla.
Vanhuksella oli varmasti piilopaikka jossakin tuolla suvannon
liepeillä! Hän katseli tarkkaan ohutta vesiverhoa, joka kosken
niskalta putosi alas suvantoon. Se oli kolmisen metriä leveä ja
peitti ohuudestaan huolimatta takana olevan mustan kallioseinän
näkymättömiin.

Mitä tuon vesiharson takana oikeastaan oli? Saattoiko olla
mahdollista, että John Ball oli löytänyt itselleen turvapaikan tuon
putoavan veden ja kallioseinän välistä?

Rod palasi verkalleen leiriin vakuuttuneena siitä, että hänen
viimeinkin oli onnistunut löytää jonkinlainen ratkaisu tuohon
salaperäiseen ongelmaan. John Ball piileskeli tuon vesiputouksen
takana!

Yhä vielä kaikui hänen korvissaan vanhuksen omituinen äännähtely,
ja hän oli varma siitä että mielipuoli oli toistellut omaa nimeään.
Viimeinenkin epäilys oli hälvennyt hänen mielestään. Mielipuoli
metsäläinen oli John Ball! Rod katseli kalaa -- miesparan liikuttavaa
rauhanlahjaa -- ja kääntyi sitten vielä kerran silmäilemään suvannon
mustaa pintaa.

Rod huuteli vieläkin John Ballin nimeä, yhä kovempaa ja kovempaa,
kunnes hänen äänensä kantautui kauas rotkon perukoille. Mutta
vastausta ei kuulunut. Sitten hän jälleen kääntyi katsomaan kalaa.
John Ball toivoi siis ystävyyttä rotkonsa uusien asukkaiden taholta,
ja oli siinä mielessä tuonut lahjaksi kalan!

Tulen valossa Rod näki, että se oli omituisen muotoinen tumma kala --
sen pienet suomut olivat miltei mustat. Se oli ison raudun kokoinen,
mutta rautu se ei ollut. Sen pää oli iso kuin imukalalla, mutta
imukalakaan se ei ollut. Hän tarkasteli päätä lähempää ja hätkähti
huomatessaan, että kalalla ei ollut silmiä!

Silloin totuus valkeni hänelle -- ratkaisu kysymykseen, mitä piili
putouksen takana. Sillä hänen kädessään oleva sokea kala oli peräisin
toisesta maailmasta, maan mustiin uumeniin kätkeytyvästä maailmasta!
Hänellä oli kädessään todistus siitä, että putouksen takana sijaitsi
suuri luola, maanalainen onkalo.

Tuosta onkalosta mielipuoli John Ball oli löytänyt itselleen kodin ja
sieltä hän pyydysti ruokansa.



17.

MAANALAINEN MAAILMA


Kun Mukoki ja Vabi puolta tuntia myöhemmin palasivat leiriin, olivat
leivät vielä paistamatta. Leivinkivet olivat jäähtyneet ja nuotiokin
rauennut hiillokseksi. Sen vierellä Rod istui pää painuksissa pitäen
kalaa kädessään.

Jo ennen kuin Mukoki oli saanut lasketuksi maahan kantamuksensa
Rod ehätti kertomaan tovereilleen, mitä hänelle oli heidän poissa
ollessaan tapahtunut, ja näytti heille John Ballin lahjaa. Lisäksi
hän kertoi heille, mihin lopputulokseen hän oli tullut tapahtumaa
siinä nuotion äärellä pohtiessaan. Putouksen takana oli varmasti
suuri luola, ja tästä luolasta he eivät löytäisi ainoastaan John
Ballia vaan myös pääosan kulta-aarteesta, jonka rippeitä he olivat
huuhtoneet suvannon pohjalta.

Kun ilta pimeni, lisättiin uutta puuta nuotioon ja jatkettiin
juttelua, jonka kohteena ei niinkään paljon ollut kulta kuin sen
salaperäinen vartija John Ball.

Yhä uudelleen Rod sai kertoa vanhuksen käynnistä leirissä, hänen
toistamastaan äännähdyksestä, lahjan luovuttamisesta ja siitä,
miten mielipuolen silmiin oli tullut haparoiva tuntemisen ilme
hänen kuullessaan nimeään mainittavan. Jopa Mukokikin järkyttyi
kuulemastaan.

Mielipuoli oli nyt ollut ilman asetta. Hän ei enää halunnut tehdä
heille mitään pahaa. Jokin uusi ihmeellinen asia ilmeisesti
askarrutti hänen hämärtyneitä aivojaan ja ajoi häntä toisten ihmisten
pariin; tosin hän arkaili kuin kesytön metsän eläin, mutta luotti
kuitenkin ja toivoi saavansa heiltä ystävyyttä ja suojaa. Hän rukoili
heiltä nyt toveruutta, ja sydämensä sisimmässä Rod ajatteli, ettei
järjen kipinä ollut vielä kokonaan sammunut John Ballin aivoista.

Kun toverukset viimein yömyöhällä kääriytyivät huopiinsa, ei kulta
enää ollut heidän ajatuksissaan. Säälinsekainen myötätunto oli
voittanut kullanhimon.

John Ballin pelastaminen ja hänen saattamisensa jälleen ihmisten
pariin oli oleva heidän työnään seuraavana päivänä.

He ovat ylhäällä samanaikaisesti aamun sarastuksen kanssa, ja heti
kun oli tarpeeksi valoisaa, he olivat valmiit lähtemään putousta
tutkimaan. Vabi kääri kiväärinsä ja joukon pihkaisia kalikoita
kumikankaaseen ja Mukoki laittoi samanlaiseen vedenpitävään kääröön
keitettyä lihaa. Vedenrajassa Rod näytti, minne John Ball oli
kadonnut.

-- Hän sukelsi suoraan putouksen alle. Luolan suun täytyy olla aivan
putoavan veden takana, hän sanoi.

Vabi riisui takkinsa rantakivelle.

-- Minä yritän ensin. Odottakaa, kunnes palaan.

Sen enemmittä puheitta hän sukelsi pää edellä suvantoon. Minuutti
toisensa jälkeen kului, mutta Vabia ei vain näkynyt. Rod tunsi
jähmettävää pelkoa. Mutta Mukoki naureskeli.

-- Vabi kyllä löytää mies, hän vastasi Rodin kysyvään katseeseen.

Samassa Vabi jo sukelsikin näkyviin. Rod auttoi häntä nousemaan
rantaan.

-- Kyllä me sentään olemme aikamoisia tylsimyksiä, Muki! hän
puuskahti. Samalla kohtaa, missä minä aikaisemmin John Ballia
etsiessäni löin pääni kiveen, seisoin nyt aivan vaivattomasti ja --
ja katselin sisälle luolaan, joka oli suuri kuin talo!

-- Sukella varovasti! Mukoki varoitti Rodia, joka varustautui
hyppäämään veteen. Muuten jymäyttä pää kallio vasten -- puks vain!

-- Ei meidän tarvitse sukeltaa, Vabi sanoi. Aivan putouksen alla on
vettä vain runsaan metrin syvyydeltä. Jos kahlaamme sinne rannalta,
pääsemme helposti luolaan.

Kumikankainen käärö kainalossaan Vabi laskeutui suvantoon aivan
putouksen kiviseinän vierestä ja syöksyi sitten vesiputoukseen.
Mukoki seurasi hänen kintereillään, ja viimeisenä tuli Rod vetäen
syvään ilmaa sisäänsä. Hän tunsi musertavan paineen hartioillaan ja
jymisevän pauhun korvissaan ja hänen oli pakko laskeutua kyyryyn.
Mutta hänellä oli ilmaa keuhkoissaan ja tajua aivoissaan sen verran,
että osasi painautua aivan kiinni putouksen kallioseinään.

Ensin hän ei pystynyt näkemään mitään. Sitten hän näki jotakin mustaa
häämöttävän edessään ja käsitti katselevansa ison maanalaisen luolan
suuaukkoon.

Pitäen molemmin käsin kiinni kallioseinästä hän haparoi eteenpäin
ja huomasi pian seisovansa pehmeällä hiekalla. Joku tarttui häntä
käsivarteen. Putouksen jyminän halki kuului heikko huuto hänen
korvaansa.

-- Katsohan!

Hän hieroi veden silmistään ja katseli eteensä. Aluksi hänen oli
vaikea nähdä mitään. Sitten hänen silmiinsä tuli heikkoa valon
kajastusta -- niin heikkoa, että hänestä tuntui kuin tähti olisi
tuikkinut pimeydestä. Mutta mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä
selkeämmäksi se kävi, ja yhtäkkiä se hänen hämmästyksekseen kohosi
ylemmäksi. Ja sitten tuo outo valo taas laskeutui ja katosi lopulta
heidän näkyvistään.

Pojat näkivät Mukokin hahmon liikkuvan pimeydessä ja siirtyvän
peremmälle, ja mitään kysymättä he lähtivät seuraamaan häntä.
Putouksen pauhu heidän takanaan heikkeni vähitellen. Mustaakin
mustempi pimeys ympäröi heitä joka puolella, ja heidän oli pidettävä
kiinni toisistaan.

Rod käsitti nyt, miksi hänen toverinsa eivät olleet sytyttäneet
soihtujaan. Jossakin heidän edellään kulki toinen valonlähde, jota
mielipuoli John Ball kantoi kädessään. Rodin päässä kohisi. Minne
John Ball heitä johdattikaan?

Hän huomasi, että he eivät enää kulkeneetkaan tasaisella
hiekkalattialla, vaan olivat laskeutuneet alemmaksi kuten valo äsken.
Etunenässä kulkeva Mukoki pysähtyi, ja hetken aikaa he seisoivat ja
kuuntelivat. Putouksen jyminä kuului enää vain heikosti.

He olivat juuri jatkamaisillaan matkaa, kun muuan ääni naulitsi
heidät paikalleen -- se oli kuiskaus tai nyyhkytyksen hiljainen
kaiku. Rodin sydän oli lakata toimimasta.

Tuo merkillinen ääni hävisi ja täydellinen hiljaisuus seurasi. Sitten
kuului matala valittava huuto -- niin täynnä tuskaa ja samalla
niin raivoisa, että Vabiakin värisytti hänen yrittäessään lävistää
katseellaan loppumatonta pimeyttä. Huudon vielä kaikuessa luolan
seinillä Mukoki lähti jälleen eteenpäin.

Rod tunsi, että kulku kävi nyt ylöspäin, ja arvasi, että he pian
näkisivät edellään kulkeneen valon. Mutta niin äkillistä muutosta,
mikä nyt seurasi, hän ei ollut osannut odottaa.

Oli kuin musta esirippu olisi yhtäkkiä vedetty sivuun heidän
silmiensä edestä, ja heidän oli pakko tyrmistyneinä pysähtyä. Sadan
askelen päässä heistä oli hiekkaan pystytettynä iso tervasoihtu,
ja sen vieressä polvillaan oli John Ball kädet kuin rukoukseen
ojennettuina!

Aivan hänen takanaan välkkyi soihdun lepattavassa valossa pikimusta
vesi, John Ball kurottautui sitä kohti. Toverukset kuulivat jälleen
hänen äänensä, joka nyt oli niin matala ja pehmeä, että sitä tuskin
erotti. Rodin mielestä se oli kuin eksyneen lapsen epätoivoista
nyyhkytystä, ja hän kuiskasi hiljaa jotakin Vabin korvaan. Sitten hän
lähestyi äänettömästi mielipuolta.

Jonkin matkan päässä hän pysähtyi.

-- John Ball! hän kutsui hiljaa.

Sitten hän otti vielä muutaman askelen, niin että joutui soihdun
valopiiriin. Vanhus lakkasi ääntelemästä, mutta ei liikahtanut. Hän
pysyi polvistuneessa asennossaan ja ojensi käsiään mustaan pimeyteen.

Rod tuli aivan hänen viereensä, ennen kuin toistamiseen puhutteli
häntä.

-- Tekö siinä olette, John Ball?

Maahan painautunut vanhus kääntyi, ja Rod näki hänen hurjat silmänsä.
Ne loistivat kirkkaina soihdun valossa, ja Rod oli huomaavinaan
niissä jonkinlaista tuntemista ja palaavaa ymmärrystä. Hän ojensi
käsivartensa ja lähestyi rohkeasti vanhusta toistellen John Ballin
nimeä, eikä tämä enää peräytynytkään vaan kyyristyi yhä lähemmäksi
maata pehmeästi äännähdellen.

Rod oli hänestä enää parin askelen päässä, kun mielipuoli yhtäkkiä
hypähti pystyyn notkeasti kuin kissa ja syöksähti valittaen veteen
vyötäisiään myöten. Käsivarret yhä ojennettuina hän katsoi taakseen
Rodia; Rod arvasi, että vanhus ponnisteli sanoakseen hänelle jotakin.

Mitä haluatte sanoa, John Ball?

Hänkin kahlasi veteen.

-- Kertokaa minulle!

Hänkin ojensi kätensä pimeyteen, ja silloin vanhus tuntui
ymmärtäneen. Hän pani molemmat kätensä torveksi suulleen, kuten Rod
oli nähnyt Vabin ja Mukokin monesti tehneen hirveä houkutellessaan;
sitten kajahti niin sydäntä viiltävä huuto, että veri oli jähmettyä
Rodin suonissa. Vanhus oli huutanut naisen nimen!

-- Do -- lo -- res -- Do -- lo - res!

Kaikujen vaiettua Rod huusi saman nimen.

-- Dolores! Dolores! Dolores!

Kuului loiskahdus ja John Ball oli kyyristynyt Rodin eteen, syleili
hänen polviaan ja toisti nyyhkyttäen tuota nimeä -- Dolores! Dolores!
Dolores!

Rod kumartui ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan, ja tuo harmaa
takkuuntunut pää painui häntä vasten. Nyyhkytys hiljeni vähitellen,
pää painui yhä raskaammin hänen polvelleen, ja hetken kuluttua
Rod huusi Vabia ja Mukokia luokseen, sillä vanhus oli nyt aivan
liikkumaton.

He kantoivat tajuttoman John Ballin soihdun valoon. Hänen silmänsä
olivat ummessa, hänen kotkan kynsiä muistuttavat sormensa olivat
pusertuneet nyrkkiin, ja vasta kun Mukoki oli tunnustellut hänen
sydäntään, he uskoivat vanhuksen vielä elävän.

-- Hänet on vietävä leiriin, Vabi sanoi. Kulje sinä, Rod, edellä
soihdun kanssa.

Paljon ei John Ballin kuihtunut ruumis painanutkaan, joten häntä oli
helppo kantaa. Putouksen kohdalla kiedottiin kumikangas hänen päänsä
ympäri, ja toverukset syöksyivät vesiseinän läpi taakkoineen.

Vasta tunnin kuluttua vanhus avasi silmänsä. Rod istui silloin hänen
vieressään, ja vanhus katsoi häntä pitkän aikaa silmiin; sitten hän
taas vaipui horrokseen. Rod nousi varovasti pystyyn kasvot kalpeina.

-- Minusta tuntuu, että -- hän kuolee! hän kuiskasi.

Toiset eivät sanoneet mitään. Pitkän aikaa he istuivat äänettöminä
John Ballin vieressä ja odottivat tajunnan palaamista. Lopulta
Mukoki nousi ja siirtyi tulen ääreen laittamaan keittoa. Hänen
liikehtimisensä näytti herättävän John Ballin horroksestaan, ja Rod
riensi kallistamaan vesiastiaa hänen huulilleen. Hetken perästä hän
auttoi John Ballin istumaan ja syötti hänelle muutaman lusikallisen
lämmintä keittoa.

Päivän kuluessa vanhuksen tajunta palasi lyhyiksi hetkiksi, mutta
muun ajan hän nukkui tuossa omituisessa horrostilassa. Sellaisena
tiedottomuuden hetkenä Vabi leikkasi hänen takkuisen tukkansa ja
partansa lyhyemmiksi, ja nyt vasta he näkivät sen miehen hirvittävän
laihat ja vahamaiset kasvot, joka puoli vuosisataa aikaisemmin oli
piirtänyt kartan tuohenpalaselle.

Kahtena seuraavanakaan päivänä ei hänen tilassaan näkynyt tapahtuvan
muutosta. Kuumetta hänessä ei heidän ymmärryksensä mukaan ollut.
Mutta kolme neljättä osaa vuorokaudesta hän makasi miltei kuin
kuollut. Ei edes Mukoki, joka tunsi kaikki erämaan taudit ja niiden
parannuskeinot, keksinyt mitään apua vanhukselle. Ainoastaan lientä
he saivat hänelle puolittain väkisin syötetyksi.

Seuraavana päivänä Vabi kävi tarkemmin tutkimassa putouksen takana
olevaa maanalaista luolaa. Palattuaan sieltä hän ilmoitti saaneensa
selville suvannon kulta-aarteen salaisuuden.

Kulta tuli luolasta. Sen lattiana oleva pehmeä hiekka, jota pitkin
he olivat kulkeneet, sisälsi runsaasti kultahiekkaa ja -rakeita.
Kevättulvan aikaan tuli luolaan vettä jostakin ylempää ja huuhtoi
lyhyen ajan pohjahiekkaa alas suvantoon. Kova virta ja kosken voima
olivat painaneet suurimman osan tästä hiekasta eteenpäin, mutta
raskaampi kultahiekka ja -rakeet olivat jääneet puron uomaa syvemmän
suvannon pohjaan.

Mutta kulta sai nyt odottaa. Heillä oli sitä jo sievoinen omaisuus,
ja saattoivathan he palata hakemaan sitä myöhemmin. Nyt heidän
tehtävänään oli pelastaa John Ball elävien kirjoihin -- mies, jolle
kaikki tämä rikkaus oikeastaan kuului. Kolmantena päivänä Rod purki
sydäntään tovereilleen.

-- Meidän on saatava John Ball kauppa-asemalle niin pian kuin
mahdollista, hän sanoi. Ainoastaan siten voimme pelastaa hänet. Jos
lähdemme matkaan nyt kun kanootti vielä kulkee purossa, niin ehdimme
Vabinoshiin kymmenessä tai viidessätoista päivässä.

-- Emme me jaksa meloa venettä vastavirtaan, Vabi arveli.

-- Emme kylläkään. Mutta me voimme panna John Ballin kanoottiin ja
hinata sitä köysillä virtaa ylös. Onhan siinä työtä, mutta...

Hän vaikeni, katsoi Vabiin ja jatkoi sitten:

-- Tahdommeko, että John Ball pelastuu, vai haluammeko hänen kuolevan?

-- Jos uskoisin hänen jäävän eloon, hinaisin kanoottia vaikka tuhat
mailia pelastaakseni hänet, Vabi sanoi vilpittömästi.

Jos toverusten mielessä olisi vielä ollutkin hivenen epäröintiä, niin
John Ball ratkaisi itse kysymyksen vielä samana iltapäivänä. Hän
heräsi silloin pitkästä horroksesta. Hänen silmissään oli uudenlainen
ilme, ja kun Rod kumartui hänen ylitseen, hän kuiskasi hiljaa mutta
hyvin selvästi:

-- Dolores... Dolores... Missä on Dolores?

-- Kuka on Dolores, John Ball? Rod kuiskasi sydän kiihkeästi takoen.
Kuka on Dolores?

Ball koukisti luuksi ja nahaksi laihtuneen käsivartensa, painoi
kädellä otsaansa ja nyyhkytti valittaen. Sitten hän hetken päästä
toisti itsekseen:

-- Dolores... Dolores... Kuka on Dolores?

Vabi ja Mukoki olivat kuulleet vanhuksen sanat ja tulivat lähemmäksi.
Mutta John Ball ei puhunut enempää. Hän nielaisi muutaman
lusikallisen lientä ja vaipui jälleen horrokseen.

-- Kuka ihmeessä on tuo Dolores? Vabi toisti. Onkohan siellä luolassa
vielä joku toinenkin, vai mitä arvelet?

-- Minä luulen hänen tarkoittavan henkilöä, jonka hän on tuntenut
neljä- viisikymmentä vuotta sitten, Rod vastasi.

-- Sillä aikaa kun hän on horroksessa, me voimme kietoa köyden hänen
ympärilleen ja hinata hänet kalliokynnyksen yli, Vabi lisäsi. Muki,
ala koota tavaroita! Emme viivyttele enää!

Hämärän tuloon oli vielä aikaa pari tuntia, ja kerran päätettyään
lähteä Vabinoshiin toverukset eivät enää hukanneet aikaa. Vabi kiipesi
köyttä myöten kallionkynnykselle ja hinasi ylös tavarat, joita
paluumatkalla tarvittiin; loput Mukoki talletti vanhaan majaan.

Viimeiseksi hinattiin ylös John Ball. Tuntia myöhemmin he jo
olivat kahlaamassa matalassa virrassa kiskoen kanoottia lasteineen
perässään. Vanhusta ei jätetty hetkeksikään vartioimatta. Mukoki
istui hänen vieressään yhteentoista asti, sitten Vabi asettui hänen
paikalleen. Vähän jälkeen puolen yön havuvuoteella nukkuva Rod sai
kiireisen töytäyksen kylkeensä.

-- Herran nimessä, nouse ylös, Rod! Vabi kuiskasi. Hän puhuu
itsekseen! Hän on puhunut yhtä mittaa Doloresista ja jostakin
hirveästä jättiläiseläimestä! Kuulehan!

Vanhus huokaili ja vaikeroi hiljaa.

-- Minä olen tappanut sen, Dolores... Minä olen tappanut sen...
tappanut sen! Missä Dolores on? Missä -- on...

Sitten kuului syvä huokaus, ja John Ball vaikeni jälleen.

-- Tappanut -- minkä? kysyi Rod, jonka sydän takoi niin kiihkeästi,
että se teki kipeää.

-- Sen eläimen -- mikä se sitten lieneekään ollut! kuiskasi Vabi.
Rod, tuolla luolassa on aikoinaan sattunut jokin kauhea tapaus.
Me emme tiedä hänen tarinaansa. Ehkä noilla ranskalaisilla, jotka
surmasivat toisensa tuohikartan takia, onkin ollut siinä vain
vähäinen osa. Päähenkilöt olivat John Ball ja hänen Doloresinsa.

He kuuntelivat vielä jonkin aikaa, mutta vanhus ei äännähtänyt eikä
liikahtanut.

-- Sinun on parasta mennä nukkumaan, Vabi sanoi. Minä vain ajattelin,
että sinun on hyvä kuulla mitä hän mahdollisesti sanoo. Minä herätän
sinut kahdelta.

Mutta Rod ei saanut unta. Kauan aikaa hän makasi valveilla ajatellen
John Ballia ja hänen hourailujaan. Kuka oli Dolores! Mikä kaamea
murhenäytelmä oli tapahtunut tuolla kosken takana olevassa luolassa,
syvällä vuorten uumenissa!

John Ballin loppu näytti olevan lähellä. Neljäntenä päivänä punasi
korkea kuume hänen laihat kasvonsa ja viidentenä hän vääntelehti ja
houraili. Kilpajuoksu kuoleman kanssa jatkui nyt yötä päivää tunnin
parin levähdystaukoja lukuunottamatta.

Noina päivinä John Ball houraili jatkuvasti Doloresista ja suurista
pedoista ja päättymättömästä luolasta; sitten pedot olivat villejä
raakalaisia, joiden silmät kiiluivat turkispäähineiden sisästä ja
joilla oli käsissään luukärkiset keihäät. Matkan kahdeksantena
päivänä vanhus vaipui jälleen horrokseen.

Neljä päivää sen jälkeen toverukset viimein saapuivat Nipigon-järven
rantaan. Kolmenkymmenen mailin päässä järven toisella puolen oli
Vabinosh, ja he päättivät, että Mukoki ja Rod soutaisivat sinne
noutamaan apua Vabin jäädessä hoitamaan John Ballia. Lähtijät
kääriytyivät heti illallisen syötyään makuuhuopiinsa, ja heidän
levättyään kolmisen tuntia Vabi herätti toverinsa.

He meloivat herkeämättä koko yön. Aurinko nousi juuri metsän takaa,
kun kanootin kokka kahahti Vabinoshin rantaan. Hypätessään hietikolle
Rod näki yksinäisen hahmon hitaasti kävelevän parinsadan askelen
päässä. Minnetaki! Rod vilkaisi Mukokiin. Tämäkin oli tuntenut tytön.

-- Muki, minä menen järjestämään hänelle yllätyksen, Rod sanoi.
Odotatko tässä?

Mukoki nyökkäsi virnistäen, ja Rod juoksi kiireesti metsän laitaan
noin sadan askelen päähän tytöstä. Hän vihelsi hiljaa ja pitkään. Sen
merkkivihellyksen oli Minnetaki opettanut hänelle hänen ollessaan
täällä ensimmäistä kertaa, eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin he
kaksi.

Vihellyksen kuullessaan tyttö käännähti ympäri, ja Rod vetäytyi
paremmin piiloon. Hän vihelsi uudelleen ja tällä kertaa kovempaa, ja
silloin Minnetaki alkoi epäröiden lähestyä metsän reunaa. Ja kun hän
vihelsi kolmannen kerran, kuului tytöltä hiljainen arka vastaus.

Jälleen Rod vihelsi ja nauroi ääneen juostessaan yhä kauemmaksi
metsän suojaan, ja taas Minnetaki vastasi etsien viheltäjää puiden
lomasta. Poika näki hämmästyneen uteliaan välkkeen tytön silmissä,
ja huudahtaen Minnetakin nimen hän tuli esiin piilostaan. Iloisesti
nauraen Minnetaki juoksi häntä vastaan kädet ojennettuina.



18.

JOHN BALLIN TARINA


Vielä samana päivänä lähti kaksi isoa kanoottia noutamaan Vabia ja
John Ballia. Mukoki oli mukana, mutta Rod jäi kauppa-asemalle.

Koko päivänä hän ei saanut hetkenkään rauhaa, niin häntä ahdisteltiin
kysymyksillä. Ja eipä juuri olisi voinut kuulla jännittävämpää
tarinaa kuin se, mikä Rodilla oli kerrottavana. Vielä paremmin kuin
sanat kertoi Rodin ulkonäkö niistä kokemuksista, joita kolmikolla oli
ollut. Rasitukset ja unen puute olivat laihduttaneet häntä, ja hänen
kasvonsa ja kätensä olivat arpiset ja karheat kuin vanhan eränkävijän
ainakin. Vasta myöhään illalla hän pääsi lepäämään, ja hän heräsi
syvästä unestaan vasta päivän ollessa puolivälissä.

Kanootit olivat hänen nukkuessaan palanneet, ja John Ball oli aseman
lääkärin huostassa. Päivällisellä Rod ja Vabi saivat uudelleen kuvata
kaikki seikkailunsa, ja Mukokin liityttyä muiden seuraan hänkin
joutui samanlaisen tulituksen kohteeksi.

Rod istui äitinsä ja Minnetakin välissä. Useaan otteeseen kertomuksen
aikana tytön käsi nykäisi hänen käsivarttaan. Ja kun Minnetakin isä
ryhtyi puhumaan toverusten uudesta retkestä kultaluolaan, Minnetaki
puristi Rodin käsivartta niin lujasti että siihen teki kipeää. Vasta
kun oli noustu pöydästä, Rod pääsi tytön tarkoituksen perille.

-- Häpeä, Rod! tyttö tiuskaisi. Sinä ja Vabi olette surkeita
pölkkypäitä. Sanaakaan ette saanut suustanne päivällisellä, vaikka
pyhästi lupasitte, että minä pääsen mukaan seuraavalle retkelle. Minä
luulin, että te puhutte siitä isälle!

-- Mutta -- mutta, enhän minä voinut ottaa sitä puheeksi! sammalsi
Rod hämmentyneenä.

-- Minä aion joka tapauksessa lähteä mukaan! Minnetaki sanoi.
Olen jo suostutellut äidin ja sinun äitisi; Mabella, äidin
intiaanipalvelijatar, lähtee mukaani. Vain yksi on enää taivuttamatta!

-- No, ellei muita ole vastaan panemassa kuin isäsi, niin kyllä me
hänet suostutamme.

-- Äiti ja Vabi ovat luvanneet mennä hänen puheilleen tänä iltana,
tyttö jatkoi. Isä tekee vaikka mitä ollakseen äidille mieliksi,
ja Vabilta taas hän ei kiellä mitään. Äiti sanoi, että hän panee
oven lukkoon eikä päästä isää ulos, ennen kuin hän on antanut
suostumuksensa. Voi, miten hauska matka siitä tuleekaan!

Rod laski sormillaan.

-- Sittenhän meitä lähtee kaikkiaan kuusi henkeä -- Vabi, Mukoki,
John Ball ja minä sekä sinä ja Mabella. Mehän olemme todellinen
huvimatkaseurue!

Minnetakin silmät tuikkivat veitikkamaisina.

-- Tiedätkö, että Mabellan mielestä Mukoki on maailman paras mies.
Minä olisin vasta iloinen, jos -- jos...

Rod ojensi kätensä.

-- Lyödään kättä sen asian onneksi, Minnetaki! Minä ryhdyn
pehmittämään Mukokia, pidä sinä huolta Mabellasta. Saammepa me totta
totisesti huvimatkan!

-- Ja varmasti seikkailuja, niinkö? kysyi Minnetaki levottomana.

-- Niistä ei tule varmasti puutetta. -- Rodin ilme kävi vakavaksi.
-- Siitä taitaa tulla merkillisin retkemme, jos vain John Ball jää
henkiin. En ole puhunut kenellekään, mutta itsekseni olen ajatellut,
että tuosta luolasta me löydämme muutakin kuin kultaa!

Hymy katosi tytön kasvoilta. Hänen mustat silmänsä katsoivat kysyvinä
Rodia.

-- Luuletko todellakin, että -- Dolores...

-- En oikein tiedä, mitä luulen. Mutta -- jotakin me sieltä kuitenkin
löydämme!

Sinä iltana Minnetakin toive toteutui. Hänen isänsä antoi -- tosin
vastahakoisesti -- suostumuksensa siihen, että Minnetaki saisi lähteä
Mabellan kanssa toverusten mukaan heidän seuraavalle retkelleen.

Viikon päivät John Ballin elämä häälyi elämän ja kuoleman rajamailla.
Kriisikauden läpäistyään hän alkoi hitaasti mutta varmasti toipua,
ja joka päivä hänen kuihtunut ruumiinsa sai uutta voimaa ja hänen
sumentunut katseensa uutta eloa.

Toisen viikon lopulla näki jo varmasti, että hänen ymmärryksensä
palaisi. Vähitellen hän oppi tuntemaan ne, jotka istuivat hänen
vuoteensa vierellä, ja aina kun Rod kävi häntä katsomassa, hän halusi
pitää poikaa kädestä.

Nähdessään ensi kerran talon naisväkeä ympärillään hän näytti
säikähtävän, ja heidän läsnäollessaan hän lakkaamatta toisteli
tuota nimeä, jonka Rod oli ensi kerran kuullut luolassa. Vähän
kerrassaan vanhus jälleen oppi puhumaan, ja pala palalta he saivat
lopulta kuulla hänen tarinansa. Oli jo päästy juhannukseen, ennen
kuin vanhus pystyi saamaan jonkinlaista järjestystä elämänsä
katkenneisiin kuteisiin, ja sittenkin jäi hänen kertomukseensa
vielä aukkoja. Hänelle itselleen se sisälsi vain jokapäiväisiä ja
elettyjä tapahtumia, mutta hänen kuulijoilleen se oli ihmeellinen
sankaritarina menneiltä ajoilta.

John Ball ei voinut muistaa minä vuonna hän -- silloin vielä
nuorukaisena -- oli lähtenyt Hudsonin lahden rannalla olevalta Yorkin
kauppa-asemalta juuri niiden kahden ranskalaisen seurassa, jotka
sitten olivat surmanneet toisensa vanhassa metsämajassa. Mutta Rodin
peltirasiasta löytämä paperilappu täydensi tuon aukon. Hänen isänsä
oli ollut Yorkin aseman hoitajana ja hän itse oli saanut käydä vuoden
koulua Montrealissa.

Ollessaan retkellä erämaassa hän oli tehnyt tuon kultalöydön. Hän ei
jaksanut muistaa mitään yksityiskohtia. Sen hän vain muisti, että
he olivat jääneet kokoamaan kultaa. Löytäjänä ja Hudson Bay-yhtiön
johtomiehen poikana hänen piti saada saaliista kaksinkertainen osuus,
ja syksyllä heidän oli määrä palata Yorkin asemalle eikä Montrealiin.

Hämärästi hän muisti kullasta aiheutuneen kiistan ja että sen jälkeen
oli tehty jonkinlainen kirjallinen sopimus; sitten hän oli eräänä
aamuna herätessään nähnyt molempien ranskalaisten kumartuneena
ylitseen, ja mitä sen jälkeen tapahtui, oli ollut hänelle kuin
jonkinlaista unennäköä.

Kun hän jälleen sai tietoisuutensa takaisinahan ei enää ollut
rotkossa vaan aivan oudon rodun keskuudessa. Nämä ihmiset olivat
niin pienikasvuisia, että töin tuskin ulottuivat hänen olkapäähänsä,
heillä oli eläinten nahkoja vaatteinaan ja aseinaan luukärkiset
keihäät. Ja vaikka vanhus ei osannutkaan kertoa heistä tämän enempää,
kuulijat arvasivat hänen jollakin tapaa joutuneen pohjoiseen
eskimojen pariin. Nämä olivat kohdelleet häntä hyvin, ja hän oli
elänyt heidän luonaan pitkät ajat metsästellen ja kalastellen
heidän kanssaan ja nukkunut majoissa, jotka oli kyhätty jää- ja
lumilohkareista.

Sitten John Ball muisti eläneensä valkoisten parissa. Jollakin tapaa
hän oli palannut Yorkin kauppa-asemalle, ja hän tiesi sen tapahtuneen
monia vuosia myöhemmin, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet ja
vieraat henkilöt hoitivat kauppa-asemaa. Tuohon aikaan John Ballin
oli täytynyt olla täydessä järjessään.

Kerran hän oli tullut suureen kaupunkiin, mahdollisesti Montrealiin,
ja toiminut siellä pitkän aikaa Hudson Bay-yhtiön palveluksessa;
siellä hän myös oli tavannut tytön, jonka kanssa, meni naimisiin.
Kun John Ball puhui tytöstä, hänen kasvonsa loistivat, ja aina
mainitessaan tytön nimen hän miltei parahti. Näytti siltä, että nuo
mielipuolisuudessa vietetyt pitkät vuodet olivat menneet jälkeä
jättämättä, kuin vanhus nyt olisi herännyt hyvin syvästä unesta ja
Dolores, hänen nuori vaimonsa, olisi vain hetki sitten ollut hänen
vierellään.

Sitten tuli John Ballin tarinaan jälleen pitkä tauko. Hän ei voinut
muistaa, miten kauan oli elänyt Montrealissa. Mutta sen hän tiesi,
että jonkin aikaa naimisiin menonsa jälkeen hän oli vaimonsa
kanssa palannut takaisin pohjoiseen, missä he olivat eläneet hyvin
onnellisina; ja eräänä kesänä he olivat lähteneet yhdessä kanootilla
etsimään rotkon kulta-aarretta. He löysivätkin sen. Mutta miten ja
milloin, sitä hän ei jaksanut muistaa.

Siitä lähtien John Ballin tarina oli täynnä hurjia kuvia suuresta
mustasta maailmasta, minne päivä ei paistanut eivätkä tähdet
tuikkineet ja mistä he kaivoivat kultaa tervassoihtujen valossa. Ja
sitten eräänä päivänä hänen vaimonsa oli eksynyt tuossa kaameassa
paikassa eikä koskaan enää palannut hänen luokseen.

Silloin miehen järki oli pimennyt. Eksynyttä vaimoaan etsiessään John
Ball ei milloinkaan löytänyt luolan toista päätä.

Hän näki outoja kummallisia hahmoja, taisteli hirmuisten petojen
kanssa, jotka olivat hirviäkin isompia ja kuuli virtojen pauhaavan ja
koskien jymisevän syvällä maan uumenissa. Nytkin kertoessaan vanhus
piti näitä kaikkia kokemuksiaan tosina.

Vabin ja Minnetakin isä kirjoitti viipymättä yhtiönsä pääkonttoriin
Montrealiin kysyen, tiedettiinkö siellä mitään John Ballista.
Kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, että sen niminen mies oli
ollut yhtiön palveluksessa vuosina 1877 ja 1878 raakojen nahkojen
tarkastajana. Hän oli lähtenyt Montrealista pohjoiseen noin
kolmekymmentä vuotta sitten.

Kun John Ball näytti alkavan toipua, Rodin äiti teki ehdotuksen,
joka synnytti kauppa-asemalla todellisen myrskyn. Hän näet pyysi,
että aseman hoitaja lähtisi koko perheensä kanssa saattamaan häntä
ja Rodia kotiin ja viipyisi heidän vieraanaan muutaman viikon. Ja
kaikkien hämmästykseksi George Newsome suostui, mutta vain sillä
ehdolla, että Drew'n perhe palaisi heidän mukanaan pohjoiseen
syyskesällä. Yhtiön pääkonttorista tuli viransijainen hoitamaan
asemaa ja kalastelemaan lohia kuukauden ajaksi.

Rod ja Vabi olivat pakahtua onnesta, kun Mukoki lupasi lähteä mukaan.
Monta päivää vanha eränkävijä oli vastustanut heidän pyyntöjään,
mutta pakkohan hänen oli antautua, kun Minnetaki kietoi kätensä hänen
kaulaansa ja hieroi pehmeää poskeaan Mukokin ryppyisiin kasvoihin.

Ja niin sitten eräänä kauniina kesäaamuna kolme suurta tuohikanoottia
irtosi Vabinoshin rannasta ja lähti viilettämään pitkin Nipigonin
selkää etelään, ja vain Mukoki tunsi itsensä surulliseksi aavojen
salojen painuessa heidän taakseen. Sillä Mukoki oli ensimmäistä
kertaa matkalla uuteen maailmaan.

Ja näin alkoi matka sivistyksen rintamaille.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aarteen etsijät" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.