Title: Satuja ja tarinoita IV
Author: Andersen, H. C. (Hans Christian)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita IV" ***


SATUJA JA TARINOITA IV

Kirj.

H. C. Andersen


Suom. Maila Talvio



WSOY, Porvoo, 1906.



SISÄLLYS:

 60 Se on totinen tosi.
 61 Joutsenenpesä.
 62 Hyvä tuuli.
 63 Sydänsuru.
 64 Kaikki paikoilleen.
 65 Ruokakauppiaan tonttu.
 66 Vuosituhansien kuluttua.
 67 Piilipuun alla.
 68 Viisi hernettä.
 69 Lehti taivaasta.
 70 Hän ei kelvannut mihinkään.
 71 Viimeinen helmi.
 72 Kaksi neitsyttä.
 73 Valtameren äärellä.
 74 Rahaporsas.
 75 Ib ja pikku Kirsti.
 76 Tuhma-Jussi.
 77 Kunnian orjantappuratie.
 78 Juutalaistyttö.
 79 Pullonkaula.
 80 Viisasten kivi.



SE ON TOTINEN TOSI.


"Se on kauhea juttu!" virkkoi kana siinä päässä kylää, jossa ei tapaus
ollut tapahtunut. "Kauheita kuuluu kanakopista! Minä vaan en uskalla
nukkua yksinäni tänä yönä. Onneksi meitä on useita samalla orrella!" --
ja sitte hän yltyi kertomaan niin että höyhenet nousivat pystyyn
kanojen selässä ja kukolta meni harja vallan lysyyn. Se on totinen
tosi.

Mutta aletaanpas alusta! Se tapahtui kylän toisella kulmalla, eräässä
kanakopissa. Aurinko laski ja kanat lensivät yöpuulleen. -- Yksi
kanoista -- hän oli valkoinen, matalajalkainen kana, muni
säännöllisesti ja ansaitsi kaikin puolin kunnioitusta -- kun hän pääsi
orrelle, rupesi hän nyppimään höyheniään ja sattui häneltä putoamaan
pieni höyhen.

"Se meni menojaan!" sanoi hän, "jota enemmän minä itseäni kynin, sitä
kauniimmaksi minä vaan tulen!" Ja se oli sulaa leikkiä, sillä hän oli
aina ylläpitänyt hyvää tuulta kanakopissa -- muuten hän, kuten sanottu,
oli erittäin kunnianarvoisa kana. Ja sitte hän nukkui.

Kanakopissa oli pilkkosen pimeä. Kanat kököttivät rinnan orrella. Se
joka istui valkoisen kanan vieressä, ei nukkunut. Hän kuuli tai oli
kuulematta aivan tarpeen mukaan, juuri senverran että saattoi elää
sovussa ja rauhassa maailman kanssa. Mutta toiselle vierustoverilleen
hänen kuitenkin täytyi puhua:

"Kuulitkos mitä tässä juuri sanottiin? En mainitse mitään nimiä, mutta
täällä on kana, joka nyppii kaikki höyhenensä tullakseen kauniiksi. Jos
minä olisin kukko, niin kyllä häntä halveksisin."

Kanojen yläpuolella istui pöllö puolisoineen, lapsineen päivineen.
Siinä suvussa on hyvät korvat ja he kuulivat joka sanan jonka
naapurikana lausui ja mulkoilivat silmillään ja pöllö-emo räpytteli
siipiään.

"Älkää te kuunnelko, mutta kuulittehan te mitä tässä juuri sanottiin.
Minä kuulin sen omilla korvillani: yksi kanoista on siihen määrään
unohtanut mikä sopii hänelle, että nyppii kaikki höyhenet selästään ja
antaa kukon katsella."

"_Prenez garde aux enfants_", sanoi pöllöisä. "Kaikki ei sovi lasten
korville!"

"Kerron minä sen kumminkin naapuripöllölle! Hän on seurustelussa niin
erittäin hieno ja miellyttävä!" ja emäpöllö lensi sen tiensä.

"Hu-hu! uhuh!" huhusivat he molemmat ja toitottivat sanottavansa
naapurin kyyhkyslakkaan. "Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet! Yksi
kana on nyppinyt kaikki sulkansa kukon tähden. Hän paleltuu, jollei jo
ole paleltunut kuoliaaksi -- uhuh!"

"Missä? missä?" kukersivat kyyhkyset.

"Naapuritalossa! Minä olen miltei omin silmin nähnyt sen! Se on miltei
sellainen juttu, ettei sitä sovi kertoa. Mutta totinen tosi se on!"

"Uskon, uskon joka sanan!" kukersivat kyyhkyset ja veivät uutisen
kanatarhaan: "muuan kana, toiset sanovat että niitä on kaksikin, on
nyppinyt itsensä putipuhtaaksi, ollakseen toisellainen kuin muut ja
herättääkseen sillä lailla kukon huomiota. Se on uhkapeliä, siinä
saattaa kylmettyä ja kuolla kuumeeseen ja ne ovatkin molemmat
kuolleet!"

"Herätkää! herätkää!" lauloi kukko ja lensi aidalle. Hän oli vielä ihan
unen pöppörössä, mutta hän lauloi kuitenkin täyttä kurkkua: "Kolme
kanaa on kuollut onnettomasta rakkaudesta kukkoon. He nyppivät itsensä
putipaljaiksi. Se on ruma juttu, en suinkaan tahdo pitää sitä omana
tietonani -- antakaa mennä eteenpäin!"

"Antakaa mennä eteenpäin!" vikisivät yölepakot ja kanat kaakottivat ja
kukot lauloivat: "antaa mennä eteenpäin!" ja juttu lensi kanatarhasta
kanatarhaan ja palasi vihdoin viimein siihen paikkaan mistä se oli
lähtenyt.

"Viisi kanaa", kertoi juttu, "on nyppinyt itsensä paljaaksi. He
tahtoivat näyttää kuka pahinten oli laihtunut onnettomasta rakkaudesta
kukkoon. Vihdoin viimein he nokkivat itsensä verille ja kuolivat siihen
paikkaan. Suureksi häpeäksi perheilleen ja vahingoksi omistajilleen."

Se kana, jolta se pieni, irtonainen höyhen alkuaan oli pudonnut, ei
tuntenut omaa tarinaansa, vaan virkkoi arvokkaana kanana: "minä
halveksin sitä kanaa! Niitä on sellaisia! Sellaista ei pidä salata ja
kyllä minä puolestani teen mitä voin saadakseni kertomuksen sanomiin,
että se leviää ympäri maata. Se kana ja koko sen suku ansaitsee sen!"

Ja juttu tuli sanomiin ja painettiin ja se on totinen tosi, että
_yhdestä pienestä höyhenestä lopulta voi tulla viisi kanaa_.



JOUTSENENPESÄ.


Itämeren ja Pohjanmeren välillä on vanha joutsenenpesä, jota sanotaan
_Tanskanmaaksi_; siellä on syntynyt ja syntyy yhä joutsenia, joitten
nimi ei koskaan kuole.

Vanhaan aikaan lensi sieltä joutsenparvi Alppien yli Milanon vihreille
kentille, joilla on ihana asua; joutsenparvea sanottiin
_Longobardeiksi_.

Toinen joukko, selässä kiiltävät höyhenet, päässä uskolliset silmät,
kiiti alas Bysanttiin, asettui keisarin valtaistuimen ympärille ja
levitti suuret, valkoiset siipensä kilveksi suojaamaan häntä. Sille
annettiin _Väringien_ nimi.

Silloin kajahti Ranskan rannoilta hätähuuto, sillä pohjoisesta oli
tullut verisiä joutsenia, tulta siipien alla, ja kansa rukoili:
"vapahda meitä villeistä _Normanneista_!"

Englannin tuoreilla, vihreillä niityillä, aavan veden varrella, seisoi
tanskalainen joutsen, päässä kolminkertainen kuninkaankruunu, kultainen
valtikka ojennettuna maata kohti.

Pakanat laskeutuivat polvilleen Pommerin rantamaille ja tanskalaiset
joutsenet saapuivat, matkassa ristin lippu ja paljastettu miekka.

Sanot sen tapahtuneen vanhaan aikaan.

Myöhemminkin on nähty mahtavien joutsenten lentävän pesästä.

Ilma välähti, loisto välähti kautta maailman maiden, joutsen hajoitti
väkevin siivin pimentävän sumun ja tähtitaivas kävi näkyvämmäksi, se
ikäänkuin tuli likemmä maata; se joutsen oli _Tycho Brahe_.

"Niin, silloin!" sanot, "mutta nyt, meidän päivinämme!" Silloin näimme
joutsenten kylki kyljessä rientävän ihanassa lennossa. Yksi antoi
siipensä liitää kultaharpun kielten päällitse ja soitto helähti kautta
koko pohjolan, Norjan tunturit kohosivat korkeammalle muinaisuuden
aurinkoisessa valossa; kohina kävi kuusessa ja koivussa; pohjolan
jumalat, sankarit ja jalot naiset häämöittivät metsän mustalta
taustalta.

Me näimme joutsenen räpyttelevän siipiään marmorilouhosta vastaan niin
että se särkyi ja kiveen kiinnitetyt kauneusmuodot astuivat esiin
kirkkaan päivän valossa ja kautta maailman nostivat ihmiset päitään
katsellakseen mahtavia luomia.

Me näimme kolmannen joutsenen kehräävän ajatuksen lankaa, joka
yhdistetään maasta maahan ympäri koko maailman, niin että sana salaman
nopeudella lentää kautta maiden.

Hyvä Jumala rakastaa vanhaa joutsenenpesää Itämeren ja Pohjanmeren
välillä. Yrittäkööt vain mahtavat linnut tulla ilmojen halki sitä
repimään: "Se ei saa tapahtua!" Höyhenettömät poikasetkin asettuvat
piiriin pesän laidalle, olemme nähneet että ne antavat iskeä nuoret
rintansa verille asti, ne iskevät kynsin ja hampain.

Vuosisadat tulevat vierimään ja yhä uusia joutsenia lentämään pesästä,
joita maailma sekä näkee että kuulee, ennenkuin tulee aika jolloin
hengessä ja totuudessa voidaan sanoa: "jo meni viimeinen joutsen, jo
kuului joutsenenpesästä joutsenlaulu."



HYVÄ TUULI.


Olen isältäni saanut parhaimman perintö-osan, olen saanut hyvän tuulen.
Entä kuka oli sitte isäni? Sillä asialla tosin ei ole mitään tekemistä
hyvän tuulen kanssa! Hän oli hauska ja iloinen, lihava ja pyöreä, hänen
ulkomuotonsa ja mielenlaatunsa olivat täydessä ristiriidassa hänen
asemansa ja ammattinsa kanssa. Entä mikä oli sitte hänen ammattinsa ja
hänen asemansa yhteiskunnassa? Niin, jos se kirjoitettaisiin ja
painatettaisiin heti kirjan alkuun, niin voisi tapahtua, että useat,
milteipä useimmat, heti luettuaan sen laskisivat kirjan käsistään ja
sanoisivat, että sepä näyttää niin kauhealta, en minä sellaisesta
huoli. Ja kuitenkaan ei isäni ollut mikään pyöveli eikä konna;
päinvastoin saattoi hänen ammattinsa hänet usein kaupungin
kunnianarvoisten miesten etunenään ja hän oli siinä aivan paikallaan,
oli siinä täydellä oikeudella; hänen täytyi olla ensimäisenä, edellä
piispaa, edellä täysiveristä prinssiä -- ja hän oli ensimäisenä -- --
hän oli ruumisvaunujen kuski!

Nyt se on sanottu! ja sen voin minä vakuuttaa, että joka näki isäni
kukkumassa korkealla kuolinvaunujen istuinlaudalla, yllä pitkä,
kaitainen, musta viitta, päässä mustaripsuinen, kolmikulmainen hattu;
ja joka vielä lisäksi näki hänen kasvonsa vilkkaina, iloisina ja
pyöreinä kuten aurinko, sen oli mahdoton ajatella hautaa ja surua; ne
kasvot sanoivat: "ei se tee mitään, asiat käyvät paljon paremmin kuin
luullaankaan!"

Kas, _häneltä_ olen minä perinyt hyvän tuuleni ja tavan lähteä
kävelemään hautausmaalle; ja se on erittäin huvittavaa, kun sinne vaan
lähtee hyvällä tuulella, -- sitte tilaan vielä lisäksi ilmoituslehteä,
kuten isänikin.

En ole enään aivan nuori -- minulla ei ole vaimoa, ei lapsia eikä
kirjastoa, mutta, kuten sanottu, ilmoituslehteä minä tilaan, se riittää
minulle, se on minusta paras lehti ja samaa mieltä oli isänikin; siitä
on paljon hyötyä, se sisältää kaikki mitä ihmisen tarvitsee tietää:
kuka saarnaa kirkoissa ja kuka saarnaa uusien kirjojen kautta; mistä
saa asuntoja, palvelijoita, vaatteita ja ruokaa, missä on loppuunmyynti
ja keneltä ovat kuluneet loppuun päivät; ja sitte siinä näkee niin
paljon hyväntekeväisyyttä ja niin paljon viattomia runoja, jotka eivät
vahingoita ketään; etsitään elinkumppania; kehoitetaan tulemaan sinne
tai sinne tapaamaan, noudatetaan kutsua tai ei noudateta! Kaikki
tapahtuu niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti! Ihminen saattaa
todella elää onnellisena ja tyytyväisenä mennä hautaan, kun pitää
ilmoituslehteä -- ja sitte on elämän lopulla jäänyt säästöön niin
tavattoman komea paperikasa, että huoleti saattaa laskeutua lepäämään
pehmoisen paperipinkan päälle, jollei tahdo nukkua höylänlastuissa.

Ilmoituslehti ja hautausmaa ne ovat aina olleet mieltäylentävimpien
kävelyretkieni päämääränä, ne ovat aina olleet paras kylpylaitos
hyvälle tuulelleni.

Ilmoituslehden läpi saattaa jokainen aivan helposti käydä; mutta
lähdeppäs kanssani kirkkomaalle, menkäämme sinne kun aurinko paistaa ja
puut ovat vihriät! astelkaamme hautojen keskellä! jokainen hauta on
kuin suljettu kirja, selkä ulospäin, jotta voisi lukea nimen, joka
ilmoittaa mitä kirja sisältää eikä kuitenkaan sano mitään; mutta minä
tunnen asiat juurta jaksain, tunnen ne sekä omasta kokemuksesta että
isäni suusta. Kaikki ne ovat merkityt _hautakirjaani_ ja sen kirjan
olen itse tehnyt sekä huvikseni että hyödykseni; sinne ovat asiat
kaikki kootut talteen ja siellä niitä on enemmänkin! Nyt olemme
hautausmaalla.

Täällä, tuon valkoiseksi maalatun säleaitauksen takana, jossa kerran
kasvoi ruusupensas, -- se on nyt poissa, mutta murattiköynnös naapurin
haudalta pistää sinne vihriän sormensa, jotta sielläkin olisi hiukan
somempaa -- siellä lepää hyvin onneton mies, ja kuitenkin hän eläissään
oli hyvissä varoissa, kuten sanotaan, hän tuli hyvin toimeen ja jäi
säästöäkin, mutta hän oli liian arka maailmaan, nimittäin taiteeseen
nähden. Hän saattoi illalla istua teatterissa ja koko sielullaan
nauttia esityksestä; äkkiä joutuu hän ihan suunniltaan: koneenkäyttäjä
on pannut liian väkevän valon kuun molempiin sakaroihin; tai on
ilmaverho joutunut kulissin päälle, kun sen olisi pitänyt riippua
takana; tai on Amagerille sattunut palmupuu, Tyroliin kaktus tai
korkealle pohjoiseen Norjaan pyökki. Eikö se nyt ole melkein
yhdentekevää, kuka nyt sellaisia ajattelee! Näytelmä on komedia ja sitä
pitäisi katsella huvikseen. -- Sitte olivat yleisön suosionosoitukset
liian runsaat tai liian niukat. "Märkiä puita", sanoi hän, "eivät tahdo
tänä iltana syttyä!" ja hän kääntyi katsomaan mitä väkeä hänen takanaan
oli ja sitte hän näki että he nauroivat paikoissa joissa ei olisi
pitänyt nauraa ja se harmitti häntä ja tuotti hänelle kärsimystä ja hän
oli hyvin onneton ihminen ja nyt hän on haudassa.

Tässä lepää hyvin onnellinen mies, nimittäin hän oli hyvin suurta sukua
ja se oli hänen onnensa, sillä muuten ei hänestä ikinä olisi tullut
mitään, mutta luonnossa on kaikki niin viisaasti järjestetty, että sitä
ilokseen ajattelee. Hän oli kirjailtu koruompeleilla sekä edestä että
takaa ja hän oli asetettu vieraskamariin kuten kallisarvoinen,
helmiompeleilla koristettu kellonjämsä -- sen takana oli aina hyvä,
paksu nuora eli viransijainen, joka toimitti kaiken työn ja tekee sen
tänäkin päivänä monen koruompelulla kirjaillun kellonjämsän takana.
Kaikki on kun onkin niin viisaasti järjestetty, että todella voi tulla
hyvälle tuulelle.

Tässä lepää -- niin, se on hyvin surullista! -- tässä lepää mies, joka
kuusikymmentä seitsemän vuotta mietti hyvää sukkeluutta; hän eli
yksinäistä elämää keksiäkseen sen sukkeluuden; ja vihdoin viimein hän
löysikin jotakin, joka hänen oman vakaumuksensa mukaan oli sukkeluus ja
hän tuli niin iloiseksi, että hän kuoli siitä, kuoli ilosta että oli
sen sukkeluuden keksinyt, eikä siitä sitte ollut hyötyä kenellekään, ei
kukaan kuullut sitä. Minä arvelen ettei se hyvä sukkeluus anna hänelle
rauhaa haudassakaan, sillä edellytetäänpäs nyt että se, tehdäkseen
vaikutuksen, on sanottava aamiaisen aikana eikä hän vainajana yleisen
käsityksen mukaan voi tulla ihmisten ilmoille kuin sydänyön aikaan;
silloin ei sukkeluus sovi siihen aikaan, ei kukaan naura, ja hän saa
pötkiä takaisin hautaan sukkeluuksineen päivineen. Se on surullinen
hauta.

Tässä lepää hyvin saita rouva, eläissään nousi hän yöllä ylös
naukumaan, jotta naapurit luulisivat että hänellä on kissa; niin saita
hän oli.

Tässä lepää neiti, joka oli hyvin hyvää sukua; aina kun oltiin
seurassa, piti hänen laulaa ja hän lauloi muun muassa: "mi manca la
voca!" (minulta puuttuu ääntä). Se oli ainoa totuus hänen elämässään.

Tässä lepää neitsykäinen ihan toista maata! Kun sydämen kanarilintu
alkaa kirkua, pistää järki sormet korviin. Ihana immyt seisoi
avioliiton sädekehän ympäröimänä --! Se on arkipäiväinen juttu -- mutta
se on joka tapauksessa kauniisti lausuttu. Levätkööt kuolleet rauhassa!

Tässä lepää leskirouva, jolla oli suussa joutsenen joikua, mutta
sydämessä pöllön sappea. Hän kierteli perheestä toiseen vaanimassa
lähimmäisen virheitä, kuten ennen muinoin "Poliisin ystävä" kulki
etsimässä katusiltaa, jota ei ollut olemassa.

Tämä on perhehauta; joka polvi siitä suvusta riippui niin lujasti
kiinni samassa uskossa, että jos koko maailma ja sanomalehti sanoi,
että "niin se on" ja pieni poika tuli koulusta ja sanoi: "minä olen
kuullut sen sillä tavalla!" silloin oli pojan tapa ainoa oikea, sillä
hän kuului sukuun. Ja oli se niinkin, että jos perheen kukko lauloi
puoliyön aikana, niin oli aamu, vaikka yövartia ja kaikki kaupungin
kellot olisivat sanoneet että on puoliyö.

Suuri _Goethe_ lopettaa "Faustinsa" sillä, että sitä sopii jatkaa, ja
jatkaa saattaisi myöskin kävelyämme täällä hautausmaalla; minä tulen
tänne usein! Jos joku ystävistäni tai vihamiehistäni tekee minulle
kiusaa, niin lähden tänne, etsin ensimäisen nurmikon ja vihin sen
asianomaiselle miehelle tai naiselle, jonka tahdon saada haudatuksi, ja
sentiensä minä heidät hautaan, siinä he sitte makaavat vainajina ja
voimattomina kunnes palaavat uusina, parempina ihmisinä. Heidän
elämänsä ja vaelluksensa kirjoitan sitte, omalta kannaltani katsoen,
kantakirjaani ja niin pitäisi kaikkien ihmisten tehdä. Heidän ei
pitäisi suuttua, vaan heti paikalla kuopata ihmiset jotka ovat olleet
heille liian häijyt, ja pitää kiinni hyvästä tuulestaan ja
ilmoituslehdestä. Tähän lehteen kirjoittaa kansa itse, usein kädellä
jota kirjoitustaitoisen täytyy kuljettaa.

Ja kun tulee aika jolloin minä itse ja minun elämäni tarina sidotaan
hautaan, niin pankaa hautakirjoitukseksi: "_Hyvä tuuli_!"

Sen pituinen minun tarinani.



SYDÄNSURU.


Tässä kertomuksessa on oikeastaan kaksi osaa; ensimäinen osa saattaisi
mielellään jäädä pois -- mutta se antaa esitietoja ja ne ovat
hyödylliset.

Me oleskelimme kerran herraskartanossa maalla ja tapahtui sitte että
herrasväki päiväksi läksi pois kotoa. Silloin sattui likikaupungista
tulemaan taloon matami, Moppe matkassaan; hän pyysi, että ostettaisiin
hänen karvariliikkeensä osakkeita. Hänellä oli paperit mukana ja me
kehoitimme häntä panemaan ne koteloon ja kirjoittamaan päälle
kartanonomistajan osotteen: "Kenraalisotakomisario, Ritari y.m."

Matami kuunteli sanojamme, otti kynän käteensä, seisahtui ja pyysi
meitä toistamaan päällekirjoituksen, mutta hitaasti. Me teimme niinkuin
hän tahtoi ja hän kirjoitti; mutta keskellä sanaa "kenraalisota-" hän
pysähtyi, huokasi syvään ja sanoi: "minä olen vain nainen!" Moppensa
oli hän laskenut lattialle siksi aikaa kuin kirjoittaisi, ja se murisi;
se oli otettu mukaan sekä huvikseen että terveyden syistä ja niin ollen
ei sitä olisi pitänyt laskea lattialle. Päältä katsoen oli se
pystykuono, silavaselkä.

"Ei se pure!" sanoi matami, "sillä ei ole hampaita. Se on kuin perheen
jäsen, uskollinen ja äreä, mutta se on lastenlasteni syy, he ovat
ärsyttäneet sitä; he leikkivät häitä ja sen pitää olla morsiusneitinä
ja se rasittaa vanhaa raukkaa!"

Ja matami jätti paperinsa taloon ja otti Mopen kainaloonsa. Tähän
loppuu kertomuksen ensimäinen osa, joka kyllä olisi voinut jäädä
poiskin.

"_Moppe kuoli_!" se on toinen osa.

Viikkoa myöhemmin läksimme me kaupunkiin ja asetuimme kestikievariin
asumaan. Ikkunamme olivat pihaan päin, joka aidalla oli jaettu kahteen
osaan; toisella puolella riippui nahkoja, sekä valmistettuja että
valmistamattomia; siellä oli myöskin kaikkia karvariliikkeeseen
kuuluvia tarpeita. Liike oli lesken. -- Tänä aamuna oli Moppe kuollut
ja kuopattu pihamaahan; lesken lapsenlapset -- karvarinlesken
nimittäin, sillä Moppe oli ollut naimaton, olivat luoneet umpeen
haudan, se oli kaunis hauta, varmaan siellä lepäsi lystikseen.

Hauta oli aidattu ruukunsäröillä ja päälle siroitettu hiekkaa; ylimpänä
komeili olutpullo, kaula ylöspäin. Se ei ollut ensinkään kuvannollista.

Lapset tanssivat haudan ympärillä ja vanhin pojista, noin
seitsenvuotias käytännöllinen nuorukainen, ehdotti, että Mopen hautaa
näytettäisiin kaikille sen kadun asujaimille; pääsymaksuna olisi
housunnappi, sellainen oli joka pojalla ja toinen liikenisi heiltä
tytöillekin; ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Ja kaikki sen kadun ja takakadun lapset tulivat ja toivat nappinsa.
Moni poika kulki sen iltapäivän housunkannatin yhdessä ainoassa
napissa, mutta Mopen hauta oli nähty ja se merkitsi paljon se.

Mutta talon ulkopuolella, ihan portin ääressä seisoi pieni, risainen
tyttö. Kaunis hän oli kuin kuva, kiharatukkainen, sinisilmäinen; ihan
häntä ilokseen katseli; hän ei puhunut sanaakaan, eikä hän itkenyt,
mutta joka kerta kun portti avautui, kiiti hänen katseensa niin kauvas
kuin pääsi. Hän tiesi ettei hänellä ollut nappia ja siksi hän
surullisena jäi ulkopuolelle seisomaan. Siinä hän seisoi kunnes kaikki
olivat nähneet haudan ja menneet tiehensä; silloin hän istuutui, peitti
silmänsä pienillä ruskeilla käsillään ja purskahti itkuun; hän yksin ei
ollut nähnyt Mopen hautaa! Se sydänsuru oli niin suuri kuin ikinä
jonkun täysikasvuisen.

Me katselemme sitä ylhäältä päin ja -- ylhäältä päin katsoen -- voimme
sille hymähtää kuten useille omillemme ja muitten suruille.

Sellainen se tarina on ja joka ei sitä ymmärrä, ottakoon osakkeita
lesken karvariliikkeessä.



"KAIKKI PAIKOILLEEN!"


Siitä on yli sata vuotta!

Metsän takana, suuren sisäjärven rannalla oli vanha herraskartano. Sen
ympärillä oli syviä vallihautoja joissa kasvoi horsmoja, ruohoa ja
kaisloja. Aivan likellä pääporttia, sillan luona, seisoi vanha
piilipuu, joka kallisti oksiaan kaislojen päällitse.

Rotkotieltä päin alkoi äkkiä kuulua torvien toitotusta ja kavioiden
kapsetta. Sentähden tuli pienelle hanhipaimenelle kiire saada hanhet
ajetuiksi pois sillalta, ennenkuin metsästysseurue tulla karautti
paikalle. Se tuli sellaista kyytiä, että tytön kiireen kautta täytyi
hypätä korkealle kivelle sillan luona, jottei hän jäisi ratsastajien
jalkoihin. Hän oli vielä puoleksi lapsi, hento ja pieni, mutta
miellyttävä oli kasvojen ilme ja silmät kirkkaat ja kauniit; sitä ei
herra kuitenkaan katsellut; tuiskuna hän tulla nelisti, huiskautti
piiskaa kädessään ja tönäisi, raa'an hyväntuulen vallassa,
piiskanvarrella tyttöä rintaan niin että hän kaatui nurin niskoin.

"Kaikki paikoilleen!" huusi hän. "Mars lokalätäkköön!" ja sitte hän
nauroi, se oli olevinaan niin hauskaa ja muut nauroivat mukaan. Koko
joukkue huusi ja rähisi ja metsäkoirat ulvoivat. Saattoi todella sanoa:

"Rikas lintu touhuten tulee!" -- Jumala ties kuinka rikas hän itse
asiassa oli. Hanhipaimen parka koetti pudotessaan käydä kiinni johonkin
ja saikin käsiinsä piilipuun riippuvan oksan; hän pysytteli lokalätäkön
yläpuolella ja rupesi, kun herrat ja koirat onnellisesti olivat
päässeet sisään portista, koettamaan nousta ylös, mutta oksan latva
katkesi tyvestä ja paimentyttö pudota polskahti ruohikkoon. Väkevä käsi
tarttui kuitenkin samassa kiinni häneen. Se oli kiertelevä
kaupustelija, joka matkan päässä oli sattunut näkemään tapauksen ja
riensi tytön avuksi.

"Kaikki paikoilleen!" matki hän leikillä herraa ja veti tytön kuivalle
maalle; taittunutta oksaa koetti hän asettaa sille paikalle josta se
oli taittunut, mutta sanat "kaikki paikoilleen!" eivät aina pidä
paikkaansa ja sitte hän pisti oksan pehmoiseen multaan: "juurru nyt jos
jaksat, ja tee hyvä pilli kartanonväille!" hän soi mielellään herralle
ja hänen heimolaisilleen hyvän kujanjuoksun; ja sitte hän meni
herraskartanoon, mutta ei juhlasaliin -- hän oli sinne liian halpa! --
vaan väentupaan ja ne katselivat hänen tavaroitaan ja tinkivät; mutta
juhlapöydästä kuului rähinää ja hoilotusta, joka oli olevinaan laulua;
ne eivät osanneet laulaa paremmin. Herrat nauroivat ja koirat ulvoivat,
suuret olivat syömingit ja juomingit. Viini ja vanha olut vaahtosi
laseissa ja tuopeissa ja lempikoirat ottivat osaa kesteihin; ja yksi ja
toinen koirista sai herroilta suudelman, kun kuonoa ensin oli pyyhitty
pitkään korvaan. Kaupustelijapa kutsuttiin saliin tavaroineen, herrojen
teki mieli pitää lystiä hänen kustannuksellaan. Viini oli mennyt
miehiin ja järki oli lähtenyt tiehensä. He kaasivat hänelle olutta
sukkaan, hänen piti juoda muiden mukana, mutta kiireesti! se oli niin
tavattoman hauskaa ja sukkelaa. Kokonaisia karjalaumoja, talonpoikia ja
talonpoikaistaloja pantiin korttien varaan ja hukattiin.

"Kaikki paikoilleen!" sanoi kaupustelija kun oli päässyt pois Sodomasta
ja Gomorrasta, kuten hän kutsui herraspitoja. "Väljällä maantiellä
siellä olen minä paikoillani, tuolla salissa ei ollut ensinkään hyvä
olla." Ja pieni hanhipaimen nyökytti hänelle veräjältä päätään.

Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät ja piilipuun oksa, jonka
kaupustelija oli pistänyt ojaan, pysyi yhä tuoreena ja vihantana, jopa
teki uusia vesojakin; pieni paimentyttö ymmärsi, että se on mahtanut
juurtua ja hän iloitsi siitä suuresti, hänestä tuntui että se on hänen
puunsa.

Niin, puu meni eteenpäin, mutta kaikki muu talossa meni taaksepäin.
Pelattiin ja hurjisteltiin ja ne huvit ovat kiekkoja, joiden päällä ei
ole hyvä seisoa.

Ei ollut kuusi vuottakaan umpeen kulunut kun herra, pussi selässä,
sauva kädessä, köyhänä miehenä sai lähteä talosta ja sen osti rikas
kaupustelija, sama jota oli naurettu ja pilkattu ja jolle oli tarjottu
olutta sukasta; mutta rehellisyys ja yritteliäisyys antavat hyvää
tuulta purjeisiin ja nyt oli kaupustelija herrana talossa; mutta siitä
hetkestä ei korttipakka koskaan saanut tulla taloon, "se on huonoa
lukemista", sanoi mies, "ja se keksittiin sillä tavalla, että kun
paholainen ensi kerran näki raamatun, tahtoi hän tehdä jotakin
samallaista, ja silloin hän keksi korttipelin!"

Uusi herra otti sitte rouvan, ja kukapa muu se olisi ollut kuin pieni
hanhipaimen, joka aina oli ollut hyvä ja hurskas ja kelpo tyttö; ja
uusissa vaatteissaan näytti hän niin hienolta ja kauniilta että olisi
luullut häntä jalosukuiseksi neidiksi. Miten se oikeastaan tapahtui?
Niin, siitä tulisi liian pitkä juttu meidän kiireellisinä aikoinamme,
mutta se tapahtui kun tapahtuikin ja tärkeimmät asiat ovat vasta
tulossa.

Onni ja rauha vallitsi vanhassa talossa. Äiti hoiti askareet sisällä ja
isä ulkona; siunaus näytti tulvimalla tulvivan taloon ja hyvinvointi
yhä lisääntyi. Vanha talo korjattiin ja maalattiin, vallihaudat
puhdistettiin, hedelmäpuita istutettiin; herttainen ystävällisyys
hymyili tulijaa vastaan ja permannot huoneissa kiilsivät kuin
leipälaudat. Suuressa salissa istui talvi-iltoina emäntä
palvelustyttöineen ja kehräsi villoja tai pellavia; ja joka ilta
luettiin ääneen raamattua, oikeusneuvos itse luki, sillä hänestä,
kaupustelijasta, tuli oikeusneuvos, mutta vasta ihan hänen vanhoilla
päivillään. Lapset kasvoivat ja varttuivat -- talossa oli nimittäin
lapsia ja kaikki kasvatettiin hyvin, mutta kaikilla ei ollut yhtä hyvä
pää, kuten kaikissa perheissä tapahtuu.

Mutta piilipuu portin takana oli kasvanut suureksi, komeaksi puuksi ja
huojui koskemattomassa vapaudessaan. "Se on meidän sukupuumme!"
sanoivat vanhukset ja kehoittivat lapsia, sekä hyvä- että huonopäisiä,
pitämään sitä puuta arvossa ja kunniassa.

       *       *       *       *       *

Ja nyt oli sata vuotta kulunut.

Meidän aikamme oli käsissä; järvi oli muuttunut suoksi ja vanha
herraskartano oli kuin pyyhkäisty maan pinnalta; soikean vesilammikon
vieressä oli hiukan kiviä, siinä kaikki mitä oli jäänyt syvistä
vallihaudoista, ja tuossa oli vielä komea vanha puu, jonka oksat
riippuivat maahan saakka -- se oli sukupuu; siinä se seisoi näyttämässä
kuinka kaunis piilipuu saattaa olla, kun se saa kasvaa rauhassa. Tosin
rungossa oli revelmä, joka ulottui latvasta juureen asti, myrsky oli
puuta vähän kolhinut, mutta paikoillaan se yhä seisoi ja joka
repeämässä ja ra'ossa, johon tuuli oli tuonut multaa, kasvoi ruohoja ja
kukkia, varsinkin oli siihen, missä suuret oksat haarautuivat,
muodostunut ikäänkuin kokonainen pieni riippuva puutarha
vadelmapensaineen ja vesiheinineen; pieni pihlajakin oli asettunut
siihen kasvamaan ja seisoi sorjana ja solakkana keskellä vanhaa
piilipuuta, joka kuvastui mustaan veteen kun tuuli oli sattunut ajamaan
limaskat toiseen päähän vesilammikkoa. -- Pieni polku joka johti
kartanon maiden läpi, kulki aivan tästä ohi.

Korkealla mäellä metsän reunassa, erinomaisen kauniilla paikalla, oli
uusi talo, suuri ja komea, lasiruudut niin kirkkaat, ettei olisi
luullut niitä olevankaan. Suuri kuisti oli kuin mikäkin huvimaja,
täynnä ruusuja ja suurilehtisiä kasveja. Nurmikko oli niin vihanta että
olisi luullut jokaisen heinän saavan erityistä hoitoa sekä aamuin että
illoin. Salissa riippui kallisarvoisia tauluja ja siellä seisoi tuoleja
ja sohvia, jotka olivat silkillä ja sametilla päällystetyt ja jotka
miltei osasivat kävellä omin jaloin; pöydissä olivat kiiltävät
marmorilevyt ja kirjat olivat sidotut sahvianinahkaan ja varustetut
kultauksella... niin, rikasta, ylhäistä väkeä siellä asui, siellä asui
paroni itse.

Kaikki esineet olivat toistensa arvoiset. "Kaikki paikoilleen!" ne
sanoivatkin toisilleen ja sentähden olivat kaikki vanhat kuvat, jotka
aikoinaan arvossa ja kunniassa olivat riippuneet vanhassa talossa, nyt
ripustetut renkituvan portaisiin; siellä sitä oli romua, ja muun romun
joukossa kaksi vanhaa muotokuvaa; toinen esitti miestä ruusunpunaisissa
vaatteissa, päässä peruukki, toinen puuteroitua naista, hiukset
korkeiksi kammattuina, kädessä punainen ruusu, ja molempien kuvien
ympärillä oli suuri piilipuu-seppele. Molemmat kuvat olivat täynnä
pyöreitä reikiä, sillä pienten paronien oli tapana kaaripyssyillään
ammuskella vanhuksia. Ne olivat oikeusneuvos ja oikeusneuvoksetar,
joista koko suku polveutui.

"Mutta eivät he oikein olleet meidän sukuamme!" sanoi yksi pienistä
paroneista. "Toinen oli kaupustelija ja toinen hanhipaimen. Eivät ne
olleet niinkuin pappa ja mamma!"

Kuvat olivat vanhaa rojua ja "kaikki paikoilleen!" sanottiin ja niin
joutuivat kanta-isä ja kanta-äiti renkituvan portaisiin.

Papinpoika oli kotiopettajana siinä talossa. Eräänä päivänä käveli hän
pienten paronien ja heidän vanhimman sisarensa kanssa, joka hiljan oli
käynyt rippikoulun, ja he astelivat polkua, joka johti vanhalle
piilipuulle; ja heidän astellessaan kokosi tyttö kimpun kedon kukkasia;
"kaikki paikoilleen!" ja ne muodostivat kauniin kokonaisuuden. Ja
kaiken aikaa kuunteli tyttö tarkasti mitä puhuttiin ja hänestä oli
hauskaa kuunnella papinpojan kertovan luonnon voimista ja historian
suurista miehistä ja naisista; hän oli terve, reipas luonne, sielun ja
mielen aatelia, sydän avoinna kaikelle mitä Jumala on luonut.

He seisahtuivat vanhan piilipuun luo; pienin paroneista tahtoi että
hänelle tehtäisiin pilli piilipuusta, hänelle oli ennen muista
piilipuista tehty pillejä, ja papinpoika taittoi oksan.

"Oi, älkää tehkö sitä!" sanoi nuori paronitar; mutta se oli jo tehty.
"Tämähän on meidän vanha, kuuluisa puumme; minä rakastan sitä niin
kovasti! kotiväet nauravatkin minua, mutta naurakoot! Taru kertoo
vanhasta puusta...!"

Ja tyttö kertoi kaikki mitä oli kuullut puusta ja vanhasta talosta,
hanhipaimenesta ja kaupustelijasta, jotka tapasivat toisensa tässä
paikassa ja joista sittemmin tuli ylhäisen suvun ja nuoren paronittaren
esivanhemmat.

"He eivät huolineet aatelisarvosta, ne vanhat, kelpo ihmiset!" sanoi
tyttö. "Heillä oli sanantapana: 'kaikki paikoilleen!' ja he olivat sitä
mieltä ettei kaikki ole paikoillaan, kun ihmiset rahalla koroitetaan.
Heidän poikansa, minun isoisäni, tuli paroniksi, hän kuuluu olleen
hyvin oppinut, kaikki prinssit ja prinsessat kuuluvat rakastaneen ja
kunnioittaneen häntä, ja kaikissa heidän juhlissaan hän oli mukana.
Hänestä kotiväet pitävät eninten, mutta minun sydämeni riippuu jollakin
lailla kiinni tässä vanhassa parissa, en itsekään ymmärrä miksi; mahtoi
siellä sentään olla kotoista ja patriarkaalista siellä vanhassa
talossa, jossa emäntä istui kehräämässä palvelustyttöjen kanssa ja
vanha herra luki ääneen raamattua."

"He olivat ymmärtäväistä väkeä, kelpo väkeä!" sanoi papinpoika; ja
samassa kääntyi heidän puheensa aatelisiin ja porvarillisiin eikä olisi
luullut papinpojan kuuluvan porvarillisiin, sillä tavalla puhui hän
aateliudesta.

"Onnellista on kuulua sukuun, joka on tehnyt itsensä kuuluisaksi!
silloin on jo veressä jotakin, joka kannustaa pyrkimään suurta
päämäärää kohti. Kaunista on omistaa sukunimi, joka avaa pääsyn
ensimäisiin perheisiin. Jalosukuinen merkitsee samaa kuin jalomielinen,
aatelius on kultaraha, jonka kylkeen on leimattu sen oma arvo. Ajan
hengen mukaan -- ja monet runoilijat tietysti yhtyvät siihen -- on
kaikki aateli huonoa ja typerää, mutta köyhien silmissä se kiiltää ja
kiiltää yhä kirkkaammin jota alemma tullaan. Mutta minä en yhdy siihen
mielipiteeseen, se on aivan väärä, aivan hullu. Ylemmissä säädyissä
tavataan monta valtavan kaunista piirrettä; äitini on kertonut minulle
yhden ja minä voisin lisätä useampia. Hän oli vieraana jossakin
ylhäisessä talossa kaupungissa, isoäitini oli luullakseni ollut
armollisen rouvan imettäjänä. Äitini ja vanha, ylhäinen herra seisoivat
huoneessa; äkkiä huomasi herra että pihamaalle tuli vanha vaimo,
kainalosauvojensa varassa; hän tuli joka sunnuntai saamaan pari äyriä.
'Voi sitä vanhaa raukkaa!' sanoi herra, 'hänen on vaikea kävellä!' --
ja ennenkuin äitini tiesikään oli hän kiiruhtanut ulos ovesta ja alas
portaita; ja seitsenkymmenvuotias ylhäinen herra oli itse rientänyt
köyhän vaimon luo säästääkseen hänen vaivaansa, kun hänen piti noutaa
muutaman äyrin almua. Eihän se ole kuin pieni piirre, mutta kuten
'lesken ropo' soittaa se sydämen säveliä, ihmisyyden säveliä; ja sitä
suuntaa tulee runoilijan viittoa, juuri meidän aikanamme tulee hänen
niistä laulaa, se tekee hyvää, se sovittaa ja lieventää. Mutta jos
ihmisolento syntyperänsä nojalla ja siksi että hänen sukutaulunsa on
vanha kuin arapialaisten hevosten, asettuu takajaloilleen ja hirnakoi
kadulla ja huoneessa sanoo: 'täällä on käynyt katuyleisöä!' jos joku
porvarillinen on käynyt siellä -- silloin on aateli mädäntynyt ja
muuttunut madoiksi, sellaisiksi jommoisia Tespis itselleen valmisti.
Silloin ei voi muuta kuin pitää lystiä aatelisherran kustannuksella ja
jättää hänet ivan esineeksi."

Sillä lailla papinpoika puhui, pitkänlainen se puhe oli, mutta pilli
valmistuikin sen aikana.

Talossa oli koolla suuri seura, vieraita sekä paikkakunnalta että
pääkaupungista, naisia aistikkaissa puvuissa ja naisia epäaistikkaissa
puvuissa. Suuri sali oli täynnä ihmisiä. Paikkakunnan papit seisoivat
arvokkaassa ryhmässä huoneen nurkassa, olisi luullut olevansa
hautajaistilaisuudessa, mutta se oli huvitilaisuus, mutta se ei vielä
ollut päässyt alkuun.

Piti tulla suuri konsertti, sentähden oli pikku paroni ottanut
piilipuisen pillin mukaansa, mutta hän ei saanut siihen ilmaa eikä
pappakaan saanut ja siksi oli koko pilli kelvoton.

Soitettiin ja laulettiin, mutta musiikki oli sitä lajia, joka tuottaa
suurinta huvia esittäjille; olihan se muuten kaunista.

"Te olette tekin taiteilija!" sanoi muuan kavaljeeri, joka oli
vanhempiensa lapsi; "te soitatte pilliä, te veistätte itse tämän
pillin. Nero sen saa aikaan, Jumala paratkoon! Minä seuraan aikaani,
täytyy aina seurata. Eikö totta, tahdottehan ilahuttaa meitä kaikkia
tällä pienellä soittokoneella!" Ja kavaljeeri ojensi hänelle pillin,
joka oli tehty piilipuunoksasta vesilammikon luona ja sitte hän
suurella äänellä ilmoitti, että kotiopettaja tarjoaa heille
pillisoolon.

Tarkoitus oli tehdä kotiopettajasta pilaa, sen saattoi helposti
huomata, eikä kotiopettaja mitenkään olisi tahtonut puhaltaa vaikka hän
kyllä osasi, mutta vieraat vaativat vaatimistaan ja pakoittamalla
pakoittivat ja vihdoin viimein otti hän pillin ja vei sen huulilleen.

Se oli kummallinen pilli! Siitä pääsi pitkä ääni kuin höyryveturista,
mutta paljon voimakkaampi; se kaikui läpi koko kartanon, puutarhan ja
metsän, penikulmien taakse, kauvas maalle, ja pillin ääni toi mukanaan
kokonaisen tuulispään, joka toitotti: "kaikki paikoilleen!" -- ja
samassa lensi pappa kuin myrskyn viemänä ulos päärakennuksesta suoraa
päätä tallirengin asuntoon ja tallirenki lensi -- ei sentään saliin,
sillä ei hän sinne voinut päästä, vaan palvelijahuoneeseen, hienojen
lakeijojen joukkoon, jotka sipsuttelivat silkkisukissa, ja ne pöyhkeät
miehet saivat miltei halpauksen, kun niin vähäpätöinen henkilö rohkeni
asettua pöytään heidän joukkoonsa.

Mutta salissa lensi nuori paronitar pöydän ylimpään päähän, se oli
hänen paikkansa, mutta papinpoika sai istuutua hänen rinnalleen ja
siellä he sitte istuivat kuin morsiuspari. Muuan vanha kreivi, joka oli
maan vanhinta sukua, sai häiritsemättä pitää kunniapaikkansa; sillä
pilli oli oikeudenmukainen ja sitä pitää aina olla. Se sukkela
kavaljeeri joka oli pannut alkuun pillinsoiton, lensi pää edellä
kanojen joukkoon, mutta hän ei ollut yksin.

Pilli soi kokonaisen penikulman päähän maalle ja sieltä kuului kummia.
Rikas tukkukauppiaan perhe, jonka vaunujen edessä oli neljä hevosta,
puhaltui ulos vaunuista eikä saanut pysytellä edes vaunujen takanakaan;
kaksi rikasta talonpoikaa, jotka olivat kasvaneet omia viljapeltojaan
korkeammalle, tuuskahti rapakkolätäkköön; se oli vaarallinen pilli!
onneksi särkyi se ensimäiseen ääneensä ja hyvä oli että niin kävi, niin
se pääsi takaisin taskuun: "kaikki paikoilleen!"

Seuraavana päivänä ei enään puhuttu siitä tapahtumasta, mutta siitä on
tullut sanantapa "pistää pillit pussiin." Kaikki kulkikin taas vanhassa
järjestyksessä, paitsi että vanhat muotokuvat, _kaupustelija_ ja
_hanhipaimen_ nyt riippuivat salissa; tuuli oli tuonut ne seinälle ja
kun muuan taiteentuntija sanoi niiden lähteneen mestarin kädestä, niin
ne ripustettiin seinään ja pantiin kuntoon. Eihän kukaan tähän saakka
ollut tietänyt että ne olivat kelvollista tavaraa ja kuka sen olisikaan
saattanut tietää. Nyt riippuivat ne kunniasijalla. "Kaikki
paikoilleen!" ja niin vähitellen käykin. Ikuisuus on pitkä, pitempi
kuin tämä tarina.



RUOKAKAUPPIAAN TONTTU.


Oli kerran ylioppilas joka asui vinttikamarissa eikä omistanut mitään;
oli myöskin ruokakauppias, joka asui oikeassa huoneustossa ja omisti
koko talon, ja tämän turvissa pysytteli tonttu, sillä tältä sai hän
joka jouluaatto vadillisen puuroa, keskellä suuri voisilmä;
ruokakauppias saattoi antaa tällaisen lahjan; ja tonttu jäi puotiin ja
siellä oppii paljon.

Yhtenä iltana tuli ylioppilas puotiin takaoven kautta, hänen piti ostaa
kynttilöitä ja juustoa, hänellä ei ollut ketään lähetettävää ja niin
tuli hän itse; hän sai mitä pyysi, maksoi tavarat ja sekä ruokakauppias
että rouva nyökäyttivät hänelle "hyvää iltaa"; se rouva se oli niitä
naisia jotka osaavat muutakin kuin nyökäyttää päätä, hänellä oli
puhujan lahjat! -- ja ylioppilas vastasi heidän tervehdykseensä ja
unohtui samassa lukemaan paperia, joka oli kääritty juuston ympäri. Se
oli kirjan lehti, revitty vanhasta kirjasta, jota ei olisi pitänyt
repiä, vanhasta kirjasta täynnä runoutta.

"Tuossa sitä on enemmän!" sanoi kauppias, "minä annoin siitä eräälle
köyhälle vaimolle muutamia kahvipapuja; jos te tahdotte antaa minulle
kahdeksan killinkiä, niin saatte loput."

"Kiitos!" sanoi ylioppilas, "antakaa minulle juuston asemasta kirja!
minä voin kyllä syödä voileipää paljaaltaan; synti olisi antaa repiä
tämä kirja. Te olette kelpo mies, käytännöllinen mies, mutta runoutta
ette te ymmärrä enempää kuin tuo pytty."

Se oli epäkohteliaasti sanottu, varsinkin pyttyä kohtaan, mutta
kauppias nauroi ja ylioppilas nauroi, leikkipuhettahan se oli! Mutta
tonttua suututti että ruokakauppiaalle, joka samalla oli talon isäntä
ja möi parasta voita, uskallettiin puhua sillä tavalla.

Yöllä, kun puoti oli suljettu ja kaikki, paitsi ylioppilas, nukkuivat,
meni tonttu makuuhuoneeseen ja otti rouvan puheneuvot, hän ei käyttänyt
niitä nukkuessaan, ja mille esineelle tonttu ne ikinä lainasi, se sai
puheen lahjan ja osasi lausua ajatuksensa ja tunteensa yhtä hyvin kuin
rouva itse, mutta vaan yksi esine kerrallaan saattoi käyttää
puheneuvoja ja onni se oli, sillä muuten ne olisivat vieneet sanat
toistensa suusta.

Ja tonttu antoi puheneuvot pytylle, jossa vanhoja sanomalehtiä
säilytettiin.

"Onko totta", kysyi hän, "että te ette tiedä mitä runous on?"

"Tiedän kun tiedänkin", sanoi pytty, "se on sellaista joka seisoo
sanomalehtien alaosassa ja joka leikataan irti; luulisinpa että minussa
on enemmän runoutta kuin ylioppilaassa onkaan, ja minä olen sentään
vain mitätön pytty ruokakauppiaan rinnalla."

Ja tonttu antoi puheneuvot kahvimyllylle, ihme ja kumma kuinka se
pyöri! ja hän antoi ne voinelikolle ja rahakirstulle -- kaikki olivat
samaa mieltä kuin pytty ja enemmistön mielipidettä täytyy aina
kunnioittaa.

"Nyt minä näytän ylioppilaalle!" ja tonttu hiipi ihan hiljaa ylös
kyökinrappuja ullakolle, missä ylioppilas asui. Huoneessa oli tulta ja
tonttu tirkisti sisään avaimenlävestä. Hän näki ylioppilaan lukevan
risaista kirjaa, jonka oli saanut alakerrasta. Mutta kuinka siellä
olikin valoisaa! kirjasta läksi kirkas säde, joka muodostui rungoksi ja
mahtavaksi puuksi. Ja puu yleni niin korkeaksi ja ojensi suuret oksansa
varjostamaan ylioppilasta. Joka lehti oli niin raikas ja joka kukkanen
oli kaunis tytönpää, toisten silmät olivat säihkyvän mustat, toisten
siniset ja niin ihmeellisen kirkkaat. Joka hedelmä oli tuikkiva tähti
ja ympärillä helisi kummallisen kaunis soitto.

Sellaista ihanuutta ei pieni tonttu ikinä ollut uneksinut, saatikka
sitte nähnyt tai kuullut. Ja hän jäi varpailleen seisomaan ja
tirkisteli tirkistelemistään huoneeseen, kunnes tuli sammutettiin;
ylioppilas puhalsi kyllä lamppunsa sammuksiin ja läksi levolle, mutta
pieni tonttu seisoi yhä paikoillaan, sillä soitto helisi yhä niin
ihanaisena ja suloisena. Kaunis kehtolaulu tuuditti ylioppilasta uneen.

"Täällä on suuremmoista!" sanoi pieni tonttu, "tätä en osannut odottaa!
-- luulenpa että jään ylioppilaan luo --!" -- ja hän punnitsi asiaa --
ja punnitsi järkevästi ja sitte hän huokasi: "Ylioppilaalla ei ole
puuroa!" -- ja sitte hän läksi -- niin, sitte hän läksi takaisin
kauppiaan luo; -- ja hyvä oli että hän tuli, sillä pytty oli
kuluttamaisillaan loppuun rouvan puheneuvot, se oli jo toiselta
laidaltaan puhunut itsensä ihan tyhjäksi ja oli juuri kääntymäisillään
ja ryhtymäisillään tyhjentämään toista puoltaan, kun tonttu tuli ja
pelasti puheneuvot takaisin rouvalle; mutta siitä lähtien oli koko
puoti, rahakirstusta leipälautaan asti, samaa mieltä kuin pytty ja ne
kunnioittivat sitä siihen määrään ja niillä oli siitä niin suuret
luulot, että kun kauppias sittemmin luki taide- ja teatteri-ilmoituksia
"Lehdestään", joka tuli illalla, niin ne luulivat näiden ilmoitusten
olevan kotoisin pytystä.

Mutta pieni tonttu ei enään tyynenä istunut kuuntelemassa alakerran
viisautta ja järkeä; ei, niin pian kuin valo alkoi vilkuttaa
vinttikamarista, rupesivat säteet ankkuritouvien voimalla vetämään
häntä sinne, ja hänen täytyi rientää tirkistämään avaimenreiästä ja kun
hän siinä seisoi, valtasi hänet suuri tunne, sama joka riistää meidät
mukaansa kun katselemme myllertävää merta, kun Jumala myrskyssä käy
veden poikki; ja tonttu purskahti itkuun, ei hän itsekään tietänyt
miksi hän itki, mutta siinä itkussa oli ihmeellinen sulo. -- Kuinka
ihmeen ihanaa mahtaisi olla istua ylioppilaan kanssa puun alla, mutta
eihän se käy päinsä -- hyvä kun on se avaimenreikäkin! Siellä kylmässä
käytävässä hän yhä seisoi, syystuuli puhalsi sisään kattoluukusta, oli
niin kylmä, niin kylmä, mutta sitä ei pieni tonttu huomannut ennenkuin
tuli vinttikamarissa sammui ja sävelet hukkuivat tuuleen. Huu! kuinka
häntä paleli ja kiireesti kaivautui hän lämpöiseen soppeensa; siellä
oli hyvä olla! -- Ja kun joulupuuro tuli, keskellä suuri voisilmä --
silloin oli kauppias oikea mestari.

Keskellä yötä heräsi tonttu hirveään meluun, ihmiset rytyyttivät
ulkoapäin ikkunaluukkuja. Vartian pilli soi, tuli oli irroillaan; koko
talo paloi ilmi tulessa. Oliko tulipalo täällä vaiko naapurissa? Missä?
Hätä ja kauhistus! Kauppiaan rouva joutui niin suunniltaan, että otti
kultaiset korvarenkaat korvistaan ja pisti ne taskuunsa saadakseen edes
jotakin pelastetuksi, kauppias karkasi ottamaan arvopapereitaan ja
palvelustyttö silkkimantiljaansa, sellaisen oli hän saanut hankituksi;
jokainen tahtoi pelastaa parhaimpansa ja niin tahtoi pieni tonttukin ja
parilla harppauksella oli hän päässyt ylös ylioppilaan luo, joka varsin
levollisena seisoi avatun ikkunan ääressä ja katseli tulipaloa
naapuritalossa. Pikku tonttu kävi kiinni ihmeelliseen kirjaan pöydällä,
pisti sen punaiseen lakkiinsa ja piteli sitä molemmin käsin; talon
parhain aarre oli pelastettu; ja sitte hän läksi menemään, suoraa päätä
katolle, aina savupiipulle asti ja sinne hän istuutui. Palava talo
vastapäätä valaisi häntä, hän piteli molemmin käsin punaista lakkiaan,
jossa aarre oli. Nyt hän tiesi sydämensä tunteet ja kenelle hän
oikeastaan kuului; mutta kun valkea oli sammutettu ja hän taas tuli
tajuihinsa, -- niin: "minä tahdon kuulua heille molemmille!" sanoi hän,
"minä en voi kokonaan erota kauppiaasta -- puuron tähden!"

Ja se oli varsin inhimillistä! -- Me menemme me muutkin kauppiaan luo
-- puuron tähden.



VUOSITUHANSIEN KULUTTUA.


Niin, vuosituhansien perästä tullaan höyryn siivillä halki ilmojen,
valtameren poikki! Amerikan nuoret asukkaat tulevat vierailemaan
vanhaan Europpaan. He tulevat katsomaan muistomerkkejä ja häviäviä
kaupunkeja, aivan kuten me meidän aikanamme vaellamme Etelä-Aasian
lahoavien ihanuuksien luo.

Vuosituhansien perästä he tulevat.

Thames joki, Tonava ja Rein virtaavat vielä; Montblanc kohottaa yhä
lumista huippuaan, revontulet valaisevat pohjolan maita, mutta
sukupolvi sukupolven perästä on maatunut maaksi, joukottain hetken
mahtavia on vaipunut unhoon, kaikki he nukkuvat kummussa, joka
sijaitsee varakkaan jauhokauppiaan maalla ja jolle hän veistää
penkkinsä istuutuakseen siitä katselemaan aavaa, aaltoilevaa
viljavainioaan.

"Europpaan!" lausuu Amerikan nuori suku -- "isien maahan, muistojen ja
fantasian ihanaan maahan, Europpaan!"

Ilmalaiva tulee; se on täpösen täynnä matkustajia, sillä kulku on
nopeampi kuin meritse; sähkömagneetinen lanka valtameren pohjalla on jo
sähköittänyt miten suuri ilmakaravaani on. Jo näkyy Europpa, Irlannin
rannat näkyvät, mutta matkustajat nukkuvat vielä; he ovat herätettävät
vasta kuin Englanti tulee; _siellä_ he haluavat astua maihin,
Shakespearen maahan, kuten hengen lasten on tapana sanoa; sillä muut
sanovat sitä politikan maaksi, koneitten maaksi.

Täällä viivytään kokonainen päivä, niin paljon aikaa uhraa kiireen
sukukunta suurelle Englannille ja Skotlannille.

Kanalin tunnelin alatse käy matka Ranskaan, Kaarle Suuren ja Napoleonin
maahan. Molièreä mainitaan, oppineet puhuvat klassillisesta ja
romantisesta koulusta kaukaisessa menneisyydessä, ja juhlitaan
sankarien, runoilijain ja tiedemiesten kunniaksi, joitten nimiä ei
meidän aika tunne, mutta jotka ovat syntyneet Parisissa, Europan
kraaterin partaalla.

Ilmalaiva lentää yli maan, josta Kolumbus läksi, jossa Cortez syntyi ja
missä Calderón lauloi draamoja aaltoilevalla runomitalla; kauniit,
mustasilmäiset naiset elävät yhä kukoistavissa laaksoissa ja vanhoissa
lauluissa mainitaan Cid ja Alhambra.

Halki ilman, poikki meren Italiaan, sinne missä ikuinen Rooma oli;
kaupunki on hajoitettu maan tasalle, kampanja on erämaana;
Pietarinkirkosta näytetään yksinäistä muurinjäännöstä, mutta senkin
todenperäisyyttä epäillään.

Kreikkaan mennään, yksi yö nukutaan rikkaassa hotellissa korkealla
Olympon harjalla; onhan sitte oltu sielläkin! Tie käy Bosporin kautta,
muutama tunti lepäillään siellä missä Bysantti oli; köyhät kalastajat
ripustavat verkkojaan sinne missä tarina tietää haaremin puutarhojen
olleen turkkilaisten aikoina.

Raunioita mahtavista kaupungeista väkevän Tonavan varrella,
kaupungeista, joita ei meidän aikamme ole tuntenut -- kaikkien yli
kiidetään, mutta tulevien muistojen rikkaille seuduille, seuduille
joita aika synnyttää -- pysähtyy ilmakaravaani ja nousee sitte taas
korkeuteen.

Tuossa Saksa -- jota aikoinaan kaarsi mitä tihein rautateitten ja
kanavien verkko -- maa, jossa Luther puhui, Göthe lauloi ja Mozart
aikoinaan piteli sävelten valtikkaa. Suuret nimet loistavat tieteessä
ja taiteessa, nimet joita emme me tunne. Päivä viivytään Saksassa ja
päivä pohjolassa, Örstedin ja Linnén isänmaassa, sekä Norjassa,
vanhojen sankarien ja nuorten pohjolan poikien maassa. Islantiin
poiketaan kotimatkalla; Geysir ei enään kiehu, Hekla on sammunut, mutta
Sadun ikuisena kivitauluna seisoo väkevä kallio meren hyrskyissä.

"Europassa on paljon nähtävää!" sanovat nuoret amerikkalaiset; "ja me
olemme nähneet sen kahdeksassa päivässä; se käy päinsä, kuten suuri
löytöretkeilijä -- mainitaan nimi, joka kuuluu heidän aikaansa --
teoksessaan 'Europpa nähtynä kahdeksassa päivässä' osoittaa."



PIILIPUUN ALLA.


Kjögen seutu on hyvin autio ja paljas; kaupunki kyllä on meren rannalla
ja se on aina kaunista, mutta voisi siellä kuitenkin olla paljon
kauniimpaa kuin siellä on: tasaisia maita yltympärillä ja pitkä matka
metsään; mutta kun seutu on oikein kotoinen, löytää sieltä aina jotakin
kaunista, jotakin jota maailman kauneimmillakin seuduilla saattaa
kaivata. Ja se on myönnettävä, että Kjögen syrjällä, missä pari pientä,
köyhää puutarhaa kulki joen vartta pitkin, joka virtasi mereen,
kesäisin saattoi olla aika kaunista. Sitä mieltä olivat varsinkin ne
molemmat pienet naapurinlapset, _Knut_ ja _Johanna_, jotka siellä
leikkivät ja karviaismarjapensaiden alatse ryömivät toisiaan
tervehtimään. Toisessa puutarhassa seisoi selja, toisessa vanha
piilipuu ja piilipuun alla lapset erityisen mielellään leikkivät, ja
heillä oli lupa leikkiä vaikka puu kasvoi ihan joen partaalla, joten he
helposti olisivat voineet pudota veteen, mutta valvoohan Jumalan silmä
pienokaisia, muuten heidän kävisikin hullusti; he olivatkin hyvin
varovaiset, poika pelkäsi vettä siihen määrin, ettei häntä kesällä
mitenkään tahtonut saada rantaan, missä muut lapset niin mielellään
pulikoivat; häntä pilkattiin sen asian tähden ja hänen täytyi se
kärsiä; mutta sitte näki naapurin pieni Johanna unta, että hän souteli
veneessä Kjögen lahdella ja Knut tuli sinne hänen luokseen; ensin
ulottui vesi hänen kaulaansa ja sitte se peitti koko pään; ja siitä
hetkestä jolloin Knut tämän unen kuuli, ei hän kärsinyt että häntä
sanottiin pelkuriksi, hän viittasi aina Johannan uneen; se oli hänen
ylpeytensä, mutta veteen ei hän mennyt.

Köyhät vanhemmat tapasivat usein toisensa ja Knut ja Johanna leikkivät
puutarhassa ja maantiellä, jonka ojanvarsilla kasvoi kokonaisia
piilipuurivejä, ja ne eivät olleet kauniit; niiden latvat olivat niin
tylpät, mutta eiväthän ne olleetkaan kaunistuksena, niiden tarkoitus
olikin tehdä hyötyä; kauniimpi oli vanha piilipuu puutarhassa ja sen
alla viettivät he monta hauskaa hetkeä.

Kjögessä on suuri tori ja markkina-aikaan olivat kokonaiset kadut
täynnä telttoja, joissa myytiin silkkinauhoja, saappaita ja
kaikellaista tavaraa; tungos oli suuri ja ilma tavallisesti sateinen,
silloin hajusivat markkinakansan vaatteet, mutta piparikakuistakin
levisi mitä suloisin haju; niitä oli koko puoti täynnä, mutta kaikista
hauskinta oli se, että mies joka niitä möi, aina markkina-ajaksi
asettui asumaan pikku Knutin vanhempien luo ja häneltä tipahti tietysti
silloin tällöin Knutille pieni piparikakku, josta Johannakin
sai osansa. Mutta melkein vielä parempi asia oli se, että
piparikakkukauppias osasi kertoa satuja ja miltei mistä hyvänsä,
piparikakuistaankin; niistä kertoi hän yhtenäkin iltana sadun, joka
teki lapsiin niin syvän vaikutuksen, etteivät he sitte koskaan
unohtaneet sitä, ja taitaapa yksin tein olla paras että mekin kuulemme
sen, varsinkin kun se on lyhyt.

"Myymäpöydällä makasi kaksi piparikakkua", sanoi hän, "toinen oli
miehen muotoinen, hattu päässä, toinen kuin neitonen ilman hattua,
mutta lehtikultaa hiuksissa; heidän kasvonsa olivat sillä puolella joka
oli ulospäin ja siltä puolelta heitä oli katseltava eikä nurjalta
puolelta, siltä puolelta ei koskaan pidä ketään ihmistä katsella.
Miehellä oli vasemmalla puolella karvas manteli, se oli hänen
sydämensä, neitonen sen sijaan oli pelkkää piparikakkutaikinaa. He
makasivat näytteinä myymäpöydällä, he makasivat siinä pitkät ajat ja
sitte he rupesivat rakastamaan toisiaan, mutta he eivät sanoneet sitä
toisilleen ja se täytyy tehdä, jos asiasta jotakin valmista toivoo."

"Hän on mies, hänen täytyy lausua ensimäinen sana", ajatteli tyttö,
mutta olisi sentään mielellään tahtonut tietää saavansa vastarakkautta.

Miehen ajatukset olivat paljon ahneemmat -- miesväen ajatukset ovat
aina ahneemmat; hän näki kerran unta, että hän oli elävä katupoika ja
omisti neljä killinkiä, ja hän osti neitosen ja söi hänet.

Ja päiväkausia ja viikkokausia he makasivat myymäpöydällä, kävivät
ihan kuiviksi ja neitosen ajatukset tulivat yhä hienommiksi ja
naisellisemmiksi: "minulle on siinä yllin kyllin että olen maannut
myymäpöydällä hänen kanssaan!" ja sitte hän meni poikki vyötäisten
kohdalta.

"Jos hän olisi tietänyt kuinka minä häntä rakastan, niin hän kyllä
olisi kestänyt kauvemmin!" ajatteli mies.

"Semmoinen juttu se oli, ja tässä he ovat molemmat!" sanoi
kakkujenmyyjä. "He ovat merkilliset ihmeellisten elämänvaiheittensa ja
sanattoman rakkautensa tähden, joka ei koskaan johda mihinkään. Kas
tuossa te saatte heidät!" ja sitte hän antoi Johannalle miehen joka oli
eheä ja Knut sai katkenneen neitosen, mutta lapset olivat niin
innostuneet kertomukseen, etteivät he raaskineet syödä rakastavaisia.

Seuraavana päivänä veivät he piparikakut Kjögen kirkkomaalle, jossa
mitä kaunein muratti kesät, talvet rehevänä mattona peittää aidan; ja
he asettivat piparikakut vihreään nurmeen päiväpaisteeseen ja kertoivat
toisille lapsille tarinan sanattomasta rakkaudesta, sillä tarina oli
kaunis, sitä mieltä he kaikki olivat ja kun he sitte katsahtivat
piparikakkupariin, niin silloin oli joku suuri poika häijyyttään syönyt
katkenneen neitosen, lapset itkivät häntä ja sitte -- sen he varmaan
tekivät jottei mies raukka jäisi yksin maailmaan -- niin, sitte he
söivät hänetkin, mutta tarinaa eivät he ikinä unohtaneet.

Aina olivat lapset yhdessä seljan luona ja piilipuun alla ja pieni
tyttö lauloi hopeanheleällä äänellään mitä ihanimpia lauluja; Knut ei
ollut saanut sävelten lahjaa, mutta sanat hän osasi ja onhan sitä
siinäkin. -- Kjögeläiset, yksin rautakauppiaan rouvakin, pysähtyivät
kuuntelemaan Johannaa. "Sillä pienellä tytöllä on herttainen ääni!"
sanoi hän.

Ne olivat onnen päiviä, mutta ei niitä aina kestä. Naapurit erosivat;
pienen tytön äiti oli kuollut, isän piti mennä uusiin naimisiin
Köpenhaminassa ja siellä ansaita leipänsä; hänen piti saada joku
vahtimestarin paikka, se kuului olevan hyvin tuottava. Ja kyynelsilmin
erosivat naapurit, varsinkin itkivät lapset; mutta vanhemmat lupasivat
kirjoittaa toisilleen vähintäin kerran vuodessa. Ja Knut pantiin
suutarinoppiin, eihän saattanut antaa sen pitkän pojan enään
laiskotella. Ja sitte hän pääsi ripille!

Oi kuinka mielellään hän juhlapäivänään olisi tahtonut päästä
Köpenhaminaan näkemään pientä Johannaa, mutta ei hän päässyt sinne eikä
hän koskaan ollut siellä käynyt, vaikkei Köpenhamina ole kuin viiden
penikulman päässä Kjögestä: tornit Knut kyllä kirkkaalla säällä oli
nähnyt lahden takaa ja rippipäivänä näki hän selvästi Frue Kirken
kultaisen ristin loistavan.

Oi kuinka hän ajatteli Johannaa! muistelikohan hän häntä? -- Muisteli
kyllä! -- Joulun tienoilla tuli hänen isältään kirje Knutin
vanhemmille, hyvin hänen kävi Köpenhaminassa ja Johannan kaunis ääni
näytti tuottavan paljon onnea; hänellä oli paikka siinä teatterissa
missä lauletaan; ja ansaitsi hän jo vähän rahaakin ja niistä lähetti
hän nyt rakkaille naapuriväille kokonaisen riikin taalarin, että
jouluaatoksi toimittaisivat sillä jotakin lystiä; heidän piti juoda
hänen maljansa, sen oli hän omin käsin liittänyt jälkikirjoitukseen ja
siinä sanottiin myöskin: "Ystävällinen tervehdys Knutille!"

He itkivät kaikki, vaikka uutiset olivat niin iloiset, mutta he
itkivätkin ilosta. Joka päivä oli Johanna ollut hänen mielessään ja nyt
hän näki, että Johannakin ajatteli häntä. Ja jota enemmän hän varttui
nuorukaiseksi, sitä selvemmäksi hänelle selvisi, että hän rakastaa
Johannaa niin että hänen täytyy tulla hänen pikku vaimokseen, ja hymy
leikitteli Knutin suupielissä ja entistä reippaammin kiristi hän
pikilankaa ja jalka pingoitti polvihihnaa: naskali pisti syvälle
sormeen, mutta ei se tehnyt mitään. Hän ainakaan ei rupea olemaan
sanattomana niinkuin piparikakut, se satu oli opettanut hänelle paljon.

Ja sitte hän tuli sälliksi ja köytti laukun selkäänsä. Köpenhaminaan
aikoi hän nyt vihdoinkin ensi kerran eläissään ja hänellä oli siellä
tiedossa mestari. Kyllä Johanna nyt hämmästyy ja ilostuu. Hän oli
seitsemäntoista vuoden vanha ja Knut oli yhdeksäntoista.

Hän aikoi jo Kjögessä ostaa hänelle kultasormuksen, mutta sitte tuli
hänen mieleensä, että hän varmaan Köpenhaminassa saa paljon kauniimman;
ja sitte hän sanoi hyvästi vanhuksille ja syysmyöhällä, tuulessa ja
sateessa hän reippaasti, omin jaloin läksi taivaltamaan pääkaupunkiin;
lehdet putoilivat puista; likomärkänä saapui hän Köpenhaminaan uuden
mestarinsa luo.

Seuraavana sunnuntaina aikoi hän käydä tervehtimässä Johannan isää. Hän
puki ylleen uudet pyhävaatteet ja uuden, Kjögestä ostetun hatun, se
puki Knutia erinomaisesti, hän olikin aina ennen käyttänyt lakkia. --
Ja hän löysi talon jota etsi ja kiipesi ylös korkeita portaita; ihan
pää meni pyörälle, kun ajatteli miten päällätysten ihmiset asuivat
täällä vilisevässä kaupungissa.

Aika varakkaalta siellä huoneessa näytti ja ystävällisesti Johannan isä
otti hänet vastaan; rouvallehan hän oli ventovieras, mutta hänkin antoi
hänelle kättä ja kahvia.

"Johanna tulee iloiseksi kun saa sinut nähdä!" sanoi isä; "sinustahan
on tullut oikein korea poika! -- ja jahka nyt näet Johannan! se tyttö
tuottaa minulle nyt jo iloa ja tulevaisuudessa vielä enemmän, Jumalan
avulla! hänellä on oma huone ja siitä hän maksaa meille vuokraa!" ja
isä koputti kohteliaasti hänen oveensa, ikäänkuin hän olisi ollut
vieras mies ja sitte he astuivat huoneeseen. Olipa siellä kaunista!
sellaista kamaria varmaan ei ollut koko Kjögessä, itse kuningattarella
ei saattanut olla kauniimpaa kamaria! Siellä oli lattiamatto, uutimet
jotka ulottuivat maahan asti, oikea samettinen tuoli ja yltympärillä
kukkasia ja kuvia ja peili, johon olisi saattanut juosta pää edellä, se
oli suuri kuin ovi. Knut näki kaikki yhdessä silmänräpäyksessä eikä
kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin Johannan; hän oli täysikasvanut
tyttö, aivan toisellainen kuin Knut oli ajatellut, mutta paljon
kauniimpi. Kjögessä ei ollut ainoaakaan tyttöä joka oli niinkuin hän,
ja kuinka hän oli hieno! Mutta hän katsahti Knutiin niin kummallisen
oudosti, ei sitä sentään kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, sitte
lensi hän häntä vastaan ikäänkuin karatakseen hänen kaulaansa, ei hän
sitä tehnyt, mutta hän oli sen tekemäisillään. Voi, kyllä hän tuli
iloiseksi kun näki lapsuutensa ystävän! kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä ja hänellä oli niin paljon kyselemistä ja puhumista, alkaen
Knutin vanhemmista aina seljapensaaseen ja piilipuuhun asti, ja hän
kutsui niitä selja-emoksi ja piili-isäksi, ikäänkuin ne olisivat olleet
ihmisiä, ja mikseikäs niitä olisi saattanut pitää ihmisinä yhtä hyvin
kuin piparikakkuja! Niistä hän myöskin puhui ja niiden sanattomasta
rakkaudesta, kuinka ne makasivat myymäpöydällä ja taittuivat -- mutta
veri poltti Knutin kasvoilla ja hänen sydämensä sykki kiivaammin kuin
tavallisesti; ei, ei hän ollut käynyt yhtään ylpeäksi! -- Hänen
ansionsa se oli sekin, että vanhemmat pyysivät häntä jäämään sinne koko
illaksi -- Knut sen kyllä huomasi. Ja Johanna kaasi teetä ja ojensi
Knutille omasta kädestään kupin ja sitte hän otti kirjan ja luki heille
ääneen ja Knutin mielestä kuvasi se mitä hän luki, juuri hänen
rakkauttaan, se sopi niin täydellisesti hänen ajatuksiinsa; ja sitte
lauloi Johanna yksinkertaisen laulun, mutta hänen suussaan tuli siitä
kokonainen tarina, hänen sydämensä tuntui olevan tulvillaan sitä
laulua. Kyllä hän varmaan piti Knutista. Kyyneleet vierivät alas Knutin
poskia, hän ei voinut sille mitään eikä hän saanut sanaakaan suustaan,
hän tunsi kyllä, että hän on hyvin typerä, ja kuitenkin painoi Johanna
hänen kättään ja sanoi: "sinulla on hyvä sydän, Knut, pysy aina
sellaisena kuin olet!"

Se oli ihana ilta, ei se antanut sinä yönä nukkua eikä Knut
nukkunutkaan. Hyvästi jättäessä oli Johannan isä sanonut: "no, käythän
sinä nyt talossa! näytäppä nyt ettet anna koko talven kulua ennenkuin
taas tulet meitä katsomaan!" -- ja sopihan hänen siis taas sunnuntaina
tulla taloon ja hän päätti tulla. Mutta joka ilta kun työ oli päättynyt
-- ja työtä tehtiin tulen valossa -- läksi Knut kaupungille; hän käveli
sitä katua, jonka varrella Johanna asui, katsahti hänen ikkunaansa,
siellä oli miltei aina tulta, ja yhtenä iltana näki hän ihan selvään
uutimilla hänen kasvojensa varjon; se oli ihana ilta! Mestarin rouva ei
yhtään pitänyt siitä että hän aina oli kulussa, kuten hänen oli tapana
sanoa, ja hän ravisti päätään, mutta mestari hymähti: "sehän on nuori
mies!" sanoi hän.

"Sunnuntaina me tapaamme ja silloin minä sanon hänelle että hän aina on
mielessäni ja että hänen täytyy tulla vaimokseni; minä kyllä olen vain
köyhä suutarinsälli, mutta minusta voi tulla mestari, ainakin
vapaamestari, minä kyllä ponnistan ja teen työtä --! niin, sen minä
sanon hänelle, ei siitä sanattomasta rakkaudesta ole mihinkään, sen
minä olen oppinut piparikakuilta."

Ja sunnuntai tuli ja Knut tuli, mutta kuinka ikävää! heidän täytyi
lähteä ulos ja heidän täytyi sanoa se hänelle. Johanna painoi hänen
kättään ja kysyi: "oletko ollut teatterissa? Sinne sinun kerran pitää
tulla! minä laulan keskiviikkona ja jos sinulla silloin on aikaa, niin
lähetän sinulle lipun; isäni tietää missä mestarisi asuu."

Kuinka ystävällinen hän oli! ja keskiviikkona päivällä tuli suljettu
kotelo ilman kirjettä, mutta lippu oli kotelossa ja illalla meni Knut
ensi kertaa eläissään teatteriin, ja mitä hän siellä näkikään -- hän
näki Johannan, niin kauniina, niin ihanaisena; tosin hän joutui
naimisiin vieraan ihmisen kanssa, mutta se oli vain teatteria, se oli
vain olevinaan sellaista, sen Knut kyllä tiesi, eihän Johanna toki
muuten olisi raaskinut lähettääkään hänelle lippua ja kutsua häntä
katselemaan sellaista; ja kaikki ihmiset taputtivat käsiään ja huusivat
ääneen ja Knut huusi hurraata.

Itse kuningas hymyili Johannalle niinkuin hänkin olisi iloinnut
hänestä. Voi kuinka pienen pieneksi Knut kävi omissa silmissään ja
kuitenkin rakasti hän häntä niin lämpimästi ja pitihän hänkin Knutista
ja miehen täytyi aina sanoa ensi sana, niinhän piparikakkuneitonenkin
ajatteli; siihen kertomukseen oli kätketty paljon.

Niinpian kun sunnuntai tuli, läksi Knut sinne; hänen mielensä oli
harras kuin rippikirkkoon mennessä. Johanna oli yksin ja otti hänet
vastaan, paremmin ei olisi voinut käydä.

"Hyvä on, että sinä tulet!" sanoi hän, "olin jo lähettämäisilläni isäni
luoksesi, mutta sitte minulla oli sellainen tunne, että sinä kyllä
tulet tänä iltana; minun täytyy nimittäin sanoa sinulle, että minä ensi
perjantaina matkustan Ranskaan, minun täytyy, jotta minusta tulisi
jotakin kelvollista." --

Knutin silmissä rupesi koko huone pyörimään, hänen sydämensä oli
pakahtumaisillaan, mutta silmään ei tullut kyyneltäkään. Selvästi sen
kuitenkin saattoi huomata kuinka surullinen hän oli; Johanna näki sen
ja oli purskahtamaisillaan itkuun. "Sinä rehellinen, uskollinen sielu!"
sanoi hän ja samassa irtaantui Knutin kieli siteistään ja hän sanoi
hänelle kuinka lämpimästi hän häntä rakastaa ja että hänen täytyy tulla
hänen omaksi vaimokseen; ja sitä puhuessaan huomasi hän, että Johanna
kävi kalman kalpeaksi, hän päästi irti hänen kätensä ja lausui
vakavana, suruissaan: "älä tee itseäsi ja minua onnettomaksi, Knut!
minä pysyn aina hyvänä sisarenasi, johon voit luottaa --; mutta muuta
en voi olla!" ja hän silitti pehmoisella kädellään hänen otsaansa.
"Jumala antaa meille voimaa voittamaan paljon, kun vaan itse tahdomme!"

Samassa astui Johannan äitipuoli huoneeseen.

"Knut on aivan onneton siitä että minä matkustan!" sanoi hän; "ole toki
mies!" ja hän taputti häntä olkapäälle, olisi luullut heidän puhuvan
ainoastaan matkasta eikä mistään muusta. "Lapsi!" sanoi hän. "Ja
koetappa nyt olla hyvä ja järkevä, niinkuin ennen piilipuun alla, kun
me molemmat olimme lapsia!"

Knutista tuntui siltä kuin maailmasta olisi irtaantunut kappale, hänen
ajatuksensa oli kuin lanka, joka tahdotonna lepattelee tuulessa. Hän
jäi taloon, ei hän tietänyt olivatko he häntä pyytäneet, mutta hyvät ja
ystävälliset he olivat ja Johanna antoi hänelle teetä ja hän lauloi; ei
siinä ollut entistä sointua, mutta niin ihmeen ihanaa se oli, että
sydän oli särkymäisillään, ja sitte he erosivat; Knut ei ojentanut
hänelle kättään, mutta Johanna otti hänen kätensä ja sanoi: "annathan
toki sisarellesi kätesi jäähyväishetkellä, sinä vanha leikkitoveri!" ja
hän hymyili kyynelten seasta, ne valuivat alas poskia, ja hän toisti
vieläkin: "veli!" Siitä totisesti ei ollut suurta apua! -- Sellainen
oli hyvästijättö.

Johanna purjehti Ranskaan, Knut käveli Köpenhaminan likaisia katuja --
verstaan muut sällit kyselivät häneltä mitä hän tuumiskelee, paras
lähteä heidän kanssaan lystäilemään, onhan hän nuori.

Ja he menivät yhdessä tanssipaikkaan; ja siellä oli monta kaunista
tyttöä, mutta ei ketään niinkuin Johanna ja siellä missä hän oli
luullut voivansa hänet unohtaa, sukelsi hän ilmielävänä hänen
mieleensä. "Jumala antaa voimaa kantamaan paljon, kun vaan itse
tahdomme!" hän oli sanonut; ja hartaus täytti hänen mielensä, hän pani
kädet ristiin -- ja viulut soivat ja neitoset tanssivat hänen
ympärillään; hän pelästyi, tuntui siltä että hän on jossakin jonne ei
Johannaa voi viedä ja olihan hän kuitenkin mukana, hän oli hänen
sydämessään, -- ja Knut läksi ulos, hän karkasi läpi katujen, astui
talon ohi, jossa Johanna oli asunut, siellä oli pimeää, kaikkialla oli
pimeää, outoa ja yksinäistä; maailma meni menojaan ja Knut kulki omia
teitään.

Ja tuli talvi ja vedet jäätyivät, Knutin silmissä valmistautui kaikki
hautajaisjuhlaan.

Mutta sitte tuli kevät ja kun ensimäinen höyrylaiva läksi matkalle,
valtasi hänet sanomaton kaiho kauvas, kauvas maailmalle, mutta ei liian
likelle Ranskaa.

Ja sitte hän heitti repun selkäänsä ja kulki kauvas Saksanmaalle,
kaupungista kaupunkiin, ilman lepoa ja rauhaa; vasta kun hän tuli
vanhaan hiljaiseen Nürnbergiin, näytti kulkuripoika hänessä asettuvan.

Se on kummallinen vanha kaupunki, kuin kuvakirjasta leikattu. Kadut
kulkevat oman mielensä mukaan, talot eivät tahdo seisoa rivissä;
tornikattoiset parvekkeet, kiehkurakoristukset ja kuvapatsaat ulkonevat
katukäytävälle, ja korkeilta, kummallisesti kallistuvilta katoilta
johtuu keskelle katuja vesikouruja, jotka ovat lohikäärmeitten tai
pitkävatsaisten koirien muotoiset.

Reppu selässä seisoi Knut torilla vanhan suihkukaivon luona, missä
ihanat, raamatulliset tai historialliset malmikuvat seisovat vilisevien
vesisäikeiden välissä.

-- Soma palvelustyttö oli paraikaa ottamassa vettä, hän ojensi Knutille
virvoittavaa juomaa; ja kun hänellä oli koko kourallinen ruusuja, antoi
hän hänelle ruusunkin ja se tuntui Knutin mielestä hyvältä enteeltä. --

Likeisestä kirkosta kuului urkujen hyminä ulos torille asti, se soitto
tuntui niin kotoiselta, aivan kuin Kjögen kirkossa, ja Knut astui
suureen tuomiokirkkoon; aurinko paistoi sisään maalattujen ruutujen
läpi, korkeiden, sorjien pilarien lomitse. Hartaus asui hänen
mielessään, rauha laskeutui hänen sydämeensä.

Ja hän haki ja löysikin hyvän mestarin Nürnbergissä ja hänen luokseen
hän jäi oppimaan kieltä.

Vanhat vallihaudat kaupungin ympärillä ovat muutetut pieniksi
kyökkipuutarhoiksi, mutta korkeat muurit raskaine tornineen ovat vielä
pystyssä; nuorantekijä punoo nuoraansa puusta tehdyllä radalla, joka
kulkee muuria pitkin, kaupunkiin päin, ja rei'issä ja revelmissä kasvaa
seljapuita, joitten oksat varjostavat pieniä, mataloita taloja muurin
juurella. Yhdessä näistä taloista asui se mestari, jonka luona Knut
teki työtä; seljanoksat riippuivat juuri sen vinttikamarin ikkunan
päällä, jossa hän nukkui.

Täällä asui Knut kesän ja talven, mutta kun kevät tuli, oli hänen
mahdoton kestää. Selja oli kukassa, lemu oli niin kotoinen, aivan kuin
Kjögen puutarhassa, -- ja Knut heitti mestarinsa ja muutti toisen luo,
kauvemma kaupunkiin, missä ei ollut seljapuita.

Vanhan kivisillan likellä, vastapäätä vesimyllyä, joka alituiseen
kohisi ja pauhasi, oli hänen verstaansa; ulkopuolella vieri virta
sullottuna talojen väliin, joitten seinillä riippui vanhoja, vaivaisia
parvekkeita; näytti siltä kuin niillä olisi ollut tarkoitus varistaa ne
veteen.

-- Siellä ei kasvanut seljapuita, ei siellä ollut edes kukkaruukkua,
jossa olisi kasvanut vähän vihantaa, mutta vastapäätä kasvoi suuri,
vanha piilipuu, joka näytti pysyttelevän talon turvissa jottei virta
riistäisi sitä mukaansa; se ojensi oksansa kauvas joelle, aivan
niinkuin piilipuu Kjögen joelle.

Niin, nyt hän todella oli joutunut Seljaemon luota Piili-isän luo;
varsinkin kuutamoiltoina viritti puu hänen mielensä niin "-- niin
kotoiseksi valossa kuutamon!" mutta ei se ollut kuutamon syy, ei, se
vanha piilipuu sen vaikutti.

Ei hän puhunut kenellekään Johannasta; sisäänsä hän kätki surunsa ja
erityinen merkitys oli hänen silmissään piparikakkutarinassa; nyt hän
ymmärsi miksi miehellä oli ollut karvas manteli vasemmalla puolella,
hän tunsi itsekin sen karvasta makua, ja Johanna joka aina oli niin
lempeä ja suloinen, hän oli pelkkää piparikakkua. Tuntui siltä kuin
repun hihna olisi ahdistanut ja estänyt henkeä kulkemasta, hän irroitti
hihnaa, mutta ei se auttanut. Maailma hänen ulkopuolellaan oli
puolinainen, toista puolta kantoi hän sisässään, sellaista se oli.

Vasta sitte kun hän näki korkeat vuoret, avartui hänelle maailma, hänen
ajatuksensa suuntautuivat ulospäin ja kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. Alpit olivat hänestä kuin maailman lepäävät siivet; entä jos
se olisikin nostanut ne, levittänyt suuret sulkansa, jotka olivat
kirjaillut täyteen mustia metsiä, ryöppyäviä vesiä, pilviä ja
lumikinoksia! "Tuomiopäivänä nostaa maa suuret siipensä, lentää Jumalaa
kohti ja särkyy kuin kupla hänen kirkkaisiin auringonsäteisiinsä! Oi,
olisipa jo tuomiopäivä!" huokasi hän. --

Äänetönnä asteli hän läpi maan, joka hänen silmissään oli kuin
hedelmäpuutarha; talojen puuparvekkeilta nyökyttivät tytöt
nypläystyönsä äärestä hänelle päätään, vuorenhuiput hehkuivat
punaisessa ilta-auringossa ja kun hän näki vihriät järvet mustien
puiden keskellä -- ajatteli hän Kjögelahden rantaa; ja hänen rinnassaan
asui alakuloisuus, mutta ei tuska.

Siellä missä Rein pitkänä laineena vyöryy eteenpäin, syöksyy alas,
särkyy ja muuttuu lumivalkeaksi, kiiltäväksi pilviaineeksi, josta
pilvet ikäänkuin saavat alkunsa -- sateenkaari lepattelee kuni
irtonaisena nauhana sen päällä -- siellä ajatteli hän Kjögen
vesimyllyä, jossa vesi niinikään vyöryi ja särkyi.

Hän olisi mielellään jäänyt hiljaiseen Reinin kaupunkiin, mutta siellä
oli niin paljon seljaa ja niin monta piilipuuta -- ja niin hän jatkoi
matkaansa yli korkeitten, mahtavien vuorten, kautta louhittujen
kallioiden, teitä, jotka kuni pääskysenpesät olivat liimatut kiinni
kiviseinään. Vesi vyöryi syvyydessä, pilvet vaappuivat hänen allaan;
kiiltävien ohdakkeiden, alppiruusujen ja lumen poikki kulki hän
lämpöisessä auringonpaisteessa -- ja niin lausui hän jäähyväiset
pohjolan maille ja tuli kastanjain varjoon, keskelle viinivuoria ja
maissivainioita. Vuoret olivat muurina hänen ja kaikkien muistojen
välillä, oli niinkuin olla pitikin.

Hänen edessään oli suuri, muhkea kaupunki, jota sanottiin Milanoksi ja
siellä hän tapasi saksalaisen mestarin, joka antoi hänelle työtä; se
oli vanha, kelpo pariskunta, jonka verstaaseen hän joutui. Ja he
rupesivat pitämään hiljaisesta nuorukaisesta, joka puhui vähän, mutta
teki työtä sitä enemmän ja oli hurskas ja uskovainen. Tuntuikin siltä
kuin Jumala olisi ottanut sen raskaan taakan hänen sydämeltään.

Hänen suurin ilonsa oli silloin tällöin kulkea mahtavalle
tuomiokirkolle, joka oli luotu kuin kotipuolen lumesta ja muovailtu
kuviksi, suippeiksi torneiksi ja avonaisiksi pylväiköiksi, joita
kukkaset koristivat; joka nurkasta, joka torninhuipusta, joka kaarelta
hymyilivät valkoiset kuvapatsaat häntä vastaan. -- Hänen yllään oli
sininen taivas, alla kaupunki ja laaja Lombardian tasanko ja pohjoista
kohti korkeat vuoret ikuisine lumineen, -- ja hän ajatteli Kjögen
kirkkoa ja punaisia muureja, joita murattiköynnös kierteli, mutta hän
ei ikävöinyt niitä; hän tahtoo että hänet haudataan tänne vuorten
taakse.

Vuoden oli hän asunut täällä, kolme vuotta sitte läksi hän kotoa;
kerran vei hänen mestarinsa hänet kaupungille, ei sirkukseen katsomaan
komeljantteja, vaan suureen operaan ja se sali oli todella näkemisen
arvoinen. -- Seitsemässä kerroksessa riippui siellä silkkiverhoja ja
lattiasta huimaavan korkeaan kattoon saakka istui mitä hienoimpia
naisia, kukkavihot käsissä, ikäänkuin olisivat olleet tanssiaisiin
menossa, ja herrat olivat juhlapuvuissa, monet olivat hopea- ja
kultakoristeissa. Oli niin valoisaa kuin kirkkaammalla päiväpaisteella
ja soitto pauhasi niin voimakkaana ja kauniina; oli tämä paljon
komeampaa kuin Köpenhaminan teatteri, mutta siellä oli Johanna ja
täällä -- niin se oli kuin taikaa, verho vetäytyi syrjään ja Johanna
oli täälläkin, tuossa hän seisoi kullassa ja silkissä, päässä
kultakruunu; hän lauloi niinkuin vain Jumalan enkeli laulaa taitaa; hän
astui niin etäälle kuin pääsi, hän hymyili niinkuin yksin Johanna
taitaa hymyillä; hän katsoi suoraan Knutiin.

Knut raukka tarttui mestarin käteen ja huusi ääneen: "Johanna!" mutta
ei se kuulunut, soittoniekat soittivat niin lujaan; ja mestari
nyökäytti päätään ja vastasi: "niin, hänen nimensä on Johanna!" ja
sitte hän otti painetun lehden ja näytti että siinä oli hänen nimensä,
koko hänen nimensä.

Ei, se ei ollut unta! Ihmiset olivat haltioissaan, heittivät hänelle
kukkia ja seppeleitä ja joka kerta kun hän meni pois, huusivat he hänet
takaisin ja hän meni ja tuli ja tuli uudelleen.

Kadulla kokoontuivat ihmiset hänen vaunujensa ympärille ja he vetivät
niitä ja Knut oli kaikista ensimäisenä ja kaikista iloisimpana ja kun
he saapuivat hänen asuntonsa edustalle, joka oli niin komeasti
valaistu, seisoi Knut ihan vaununoven luona, se avautui, Johanna astui
ulos ja valo lankesi suoraan hänen suloisille kasvoilleen, ja hän
hymyili ja kiitti niin lempeästi ja hän oli niin mielenliikutuksissaan;
ja Knut katsoi häntä suoraan kasvoihin ja hän katsoi Knutia suoraan
kasvoihin, mutta ei hän tuntenut häntä. Tähtirinta herra tarjosi
hänelle käsivartensa -- sanottiin että he olivat kihloissa.

Ja sitte läksi Knut kotiin ja pani reppunsa kuntoon; hän tahtoi kotiin,
hänen täytyi päästä kotiin seljan ja piilipuun luo -- oi, piilipuun
alle!

He pyysivät häntä jäämään; ei mikään pyyntö voinut häntä pidättää! he
sanoivat hänelle, että talvi on tulossa, että lumi jo lankeaa
vuoristossa; mutta vaivalloisesti kulkevan kyytivaunun raiteissa --
täytyihän sille raivata tietä -- saattoi hän sentään astella eteenpäin,
reppu selässä, sauvansa varassa.

Ja hän kulki vuoria kohti, ylös vuoret ja alas vuoret; hän oli
nääntymäisillään eikä vieläkään näkynyt kaupunkia eikä ihmisasuntoa;
tie vei pohjoista kohti. Tähdet syttyivät hänen päänsä päällä, hänen
jalkansa horjuivat, hänen päätään huimasi; syvällä laaksossa syttyi
sielläkin tähtiä, näytti siltä kuin taivas olisi ulottunut hänen
alleenkin. Hän tunsi olevansa sairas. Tähdet laaksossa enenivät
enenemistään ja kävivät yhä kirkkaammiksi, ne liikkuivat sinne tänne.
Pienessä kaupungissa tuikkivat tulet ja kun hän sen huomasi, ponnisti
hän viimeiset voimansa ja saavutti vaatimattoman majatalon.

Kokonaisen päivän hän siellä viipyi, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa ja
hoitoa. Laaksossa sataa tuhutti lumiräntää. Yhtenä aamuna tuli sinne
posetiivinsoittaja, hän soitti kotoista, tanskalaista säveltä eikä Knut
enään voinut kärsiä sitä -- hän kulki päiväkaudet, monet päiväkaudet,
kulki kiireesti, ikäänkuin olisi pitänyt ehtiä kotiin ennenkuin kaikki
siellä kuolivat sukupuuttoon; -- mutta ei hän kenellekään ilmaissut
kaihoaan, ei kukaan saattanut aavistaa että häntä kalvoi sydänsuru,
syvin kaikista, ei maailma sitä ymmärrä, se ei ole hauska, eivät edes
ystävätkään sitä ymmärrä eikä hänellä ollut ystäviä. Vieraana vaelsi
hän vieraalla maalla, kotia kohti, pohjoiseen päin. Siinä ainoassa
kirjeessä, jonka vanhemmat aikoja sitte olivat kirjoittaneet,
sanottiin: "sinä et ole oikein tanskalainen niinkuin me muut täällä
kotona: me olemme niin hirveän tanskalaiset! Sinä pidät vain vieraista
maista!" Vanhemmat saattoivat kirjoittaa sillä tavalla -- niin,
tunsivathan he hänet!

Oli ilta, hän taivalsi aukeaa maantietä. Alkoi pakastaa; maat kävivät
yhä lakeammiksi, tuli niittyjä ja vainioita; tien vierellä kasvoi suuri
piilipuu; kaikki näytti niin kotoiselta, niin tanskalaiselta; hän
istuutui piilipuun alle, häntä niin väsytti, pää painui alas, silmät
sulkeutuivat lepäämään, mutta hän tiesi ja tunsi kuinka piilipuu
kallisti oksansa hänen puoleensa; puu oli hänen silmissään vanha,
mahtava mies, Piili-isä itse, joka nostaa hänet käsivarsilleen ja
kantaa hänet, väsyneen pojan, kotiin, Tanskan maahan, Kjögen kaupungin
lakealle, vaalealle rannalle, lapsuuden puutarhaan. Niin, se oli itse
kjögeläinen Piili-isä, joka oli lähtenyt maailmalle etsimään ja
löytämään häntä ja nyt oli hän löydetty ja saatettu kotiin pieneen
puutarhaan joen varrella, ja siellä seisoi Johanna koko loistossaan,
päässä kultakruunu, jommoisena Knut viimeksi oli hänet nähnyt, ja
huusi: "tervetuloa!"

Ja ihan heidän edessään seisoi kaksi ihmeellistä olentoa, mutta ne
näyttivät paljon ihmismäisemmiltä kuin lapsuudessa, ne olivatkin
muuttuneet; ne olivat nimittäin tutut piparikakut, mies ja tyttö; ne
käänsivät oikean puolen ulospäin ja olivat erittäin kauniit.

"Kiitos!" virkkoivat molemmat Knutille; "sinä olet irroittanut
kielemme! Sinä olet opettanut että aina pitää lausua ajatuksensa
suoraan ja vilpittömästi, muuten ei asiasta synny mitään! ja nyt on
asiasta tullut tosi -- me olemme kihloissa!"

Ja sitte ne käsi kädessä astelivat Kjögen katuja, ne olivat nurjaltakin
puolelta hyvin siistin näköiset, ei niissä ollut mitään moittimisen
sijaa! ja ne suuntasivat kulkunsa suoraan Kjögen kirkkoa kohti ja Knut
ja Johanna tulivat perässä; he astuivat hekin käsi kädessä; ja kirkko
oli ihan entisellään, seinät punaiset ja muratti kaunista ja vihreää,
ja kirkon suuret ovet avautuivat molemmin puolin ja urut soivat ja mies
ja tyttö kulkivat ylös pääkäytävää. "Herrasväki ensin!" sanoivat ne,
"piparikakkujen häävieraat!" ja sitte ne asettuivat kumpikin puolelleen
ja tekivät tilaa Knutille ja Johannalle, ja he polvistuivat alttarin
juurelle ja Johanna painoi päänsä Knutin kasvoja vastaan ja hänen
silmistään vieri jääkylmiä kyyneleitä: jää suli hänen sydämestään
Knutin väkevän rakkauden hohteessa ja kyyneleet valuivat hänen
polttaville poskilleen ja -- siihen hän heräsi. Hän istui vanhan
piilipuun alla, vieraalla maalla, kylmänä talvi-iltana; pilvistä putosi
jäisiä rakeita, ne piiskasivat hänen kasvojaan.

"Se oli elämäni ihanin hetki!" sanoi hän, "ja se oli unta. -- Jumala,
anna minun nähdä se uni uudelleen!" ja hän sulki silmänsä, hän nukkui,
hän näki unta.

Aamupuoleen satoi lunta, pyry ajoi lunta hänen jaloilleen, hän nukkui.
Maalaiset menivät kirkkoon; he tapasivat käsityöläissällin, hän oli
kuolleena, paleltuneena -- piilipuun alla.



VIISI HERNETTÄ.


Herneenpalossa oli viisi hernettä, ne olivat vihriät ja palko oli
vihriä ja ne luulivat että koko maailma oli vihriä, ja se oli aivan
oikein! Palko kasvoi ja herneet kasvoivat, ne järjestivät olonsa
asuntonsa mukaan; ne asettuivat riviin. -- Aurinko paistoi ulkopuolella
ja lämmitti palkoa, sade kirkasti sitä; siellä oli hyvä ja tyyni olla,
päivällä valoisaa, yöllä pimeää, aivan kuten olla piti, ja herneet
tulivat suuremmiksi ja yhä ymmärtäväisemmiksi, täytyihän niiden jotakin
tehdä siellä palossa istuessaan.

"Jäänkö minä ikipäiviksi tänne kököttämään!" sanoivat ne, "kunhan minä
vaan en kovenisi, kun istun paikoillani niin kauvan. Minusta tuntuu
melkein siltä kuin ulkopuolella olisi jotakin; minulla on sellainen
aavistus!"

Ja viikot kuluivat. Herneet kävivät keltaisiksi ja palko kävi
keltaiseksi; "koko maailma käy keltaiseksi!" sanoivat ne ja olihan
niillä lupa sanoa niin.

Sitte ne tunsivat että palko tärähti; se revittiin irti varresta, se
joutui ihmiskäsiin ja takin taskuun useiden muiden täysinäisten
hernepalkojen kanssa. -- "Nyt meidät pian avataan!" sanoivat ne ja
jäivät odottamaan avaamista.

"Olisi hauska tietää kuka meistä pääsee kaikista kauvimmaksi", sanoi
pienin herne. "Kyllä se pian kuullaan."

"Tulkoon mitä tulee!" sanoi suurin.

"Ritsis!" palko meni puhki ja kaikki viisi hernettä vieri kirkkaaseen
päiväpaisteeseen; ne olivat lapsen kädessä, pieni poika piteli niitä
ja sanoi, että ne olivat erinomaisen sopivia herneitä hänen
kaaripyssyynsä; ja paikalla joutui yksi herne pyssyyn ja ammuttiin
menemään.

"Nyt minä lennän maailmalle! ota kiinni jos saat!" ja sentiensä se
meni.

"Minä", sanoi toinen, "lennän aurinkoon, se on hyvä herneenpalko ja
sopii minulle erinomaisesti!"

Poissa oli sekin.

"Minä nukun minne vaan joudun", sanoivat kaksi seuraavaa hernettä,
"mutta kai me vierimme eteenpäin!" ja ne vierivät permannolle ennenkuin
joutuivat pyssyyn, mutta sinne ne joutuivat. "Me pääsemme kaikista
kauvimmaksi!"

"Tulkoon mitä tulee!" sanoi viimeinen kun ammuttiin ilmaan ja se lensi
vanhaa lautaa vastaan, vinttikamarin ikkunan alle, suoraa päätä rakoon,
jossa oli sammalia ja pehmoista maata ja sammaleet painuivat peittämään
sitä; siellä se sitte lepäsi piilossa, mutta ei unheessa. Jumala sen
muisti.

"Tulkoon mitä tulee!" sanoi se.

Pienessä vinttikamarissa asui köyhä vaimo, joka päivisin kävi
puhdistamassa kakluuneja, jopa sahaamassa puita ja tekemässä muitakin
raskaita töitä, sillä voimia hänellä oli ja ahkera hän oli, mutta yhtä
köyhänä hän siltä pysyi; ja kotona pienessä kamarissa makasi hänen
ainoa nuori tyttärensä, joka oli niin hieno ja hinterä; kokonaisen
vuoden oli hän maannut vuoteen omana eikä hän näyttänyt voivan elää
enempää kuin kuollakaan.

"Hän menee pienen sisarensa luo!" sanoi vaimo. "Minulla oli kaksi lasta
ja vaikeahan minun oli niitä molempia elättää, mutta Jumala jakoi minun
kanssani ja otti toisen luoksensa; mielelläni minä kyllä pitäisin sen,
joka jäi jälelle, mutta Jumala varmaan ei tahdo että he olisivat erossa
ja tämä menee nyt pienen sisarensa luo!"

Mutta sairas tyttö jäi maailmaan. Hiljaa ja kärsivällisesti makasi hän
päiväkaudet, kun äiti oli poissa ansiolla.

Oli kevätaika ja kerran varhaisena aamuna, juuri kun äiti oli
lähtemäisillään työhönsä, paistoi aurinko niin kauniisti pienestä
ikkunasta pitkin permantoa, ja sairas tyttö katseli alimpaan
ikkunaruutuun.

"Mikä vihriä tuolla ikkunan luona pilkoittaa? Se liikkuu tuulessa!"

Ja äiti meni ikkunaan ja raoitti sitä. "Kas!" sanoi hän, "se on kun
onkin pieni herne, joka on sysännyt vihreitä lehtiä. Tässähän sinulla
nyt on pieni puutarha, jota saat katsella!"

Ja sairaan vuode muutettiin likemmä ikkunaa, josta hän saattoi nähdä
versovan herneen, ja äiti meni työhönsä.

"Äiti, minä luulen että paranen!" sanoi pieni tyttö illalla. "Aurinko
on tänään niin lämpöisesti paistanut minuun. Pieni herne voi niin
hyvin; ja minun tekee myöskin niin mieli voida hyvin ja päästä ulos
auringonpaisteeseen."

"Kunhan asiat vaan olisivat niin hyvin!" sanoi äiti, mutta ei hän
uskonut paranemiseen. Mutta tueksi vihdalle taimelle, joka oli antanut
lapselle niin elämäniloiset ajatukset, pani hän pienen varvun, jottei
tuuli taittaisi sitä; hän köytti seililanganpätkän kiinni ikkunalautaan
ja johti sen ikkunan ylimpiin puitteisiin, jotta hernevarsi kasvaessaan
voisi kiertyä niiden ympäri, ja sen se tekikin; joka päivä saattoi
nähdä kuinka se kasvoi. "Kas vaan, sehän rupeaa kukkimaan!" sanoi vaimo
eräänä aamuna ja rupesi hänkin puolestaan jo toivomaan ja uskomaan,
että pieni, sairas tyttö paranisi; hänen mieleensä juolahti äkkiä, että
lapsi viime aikoina oli puhunut vilkkaammin ja viimeisinä aamuina itse
noussut sänkyyn istumaan ja sieltä loistavin silmin katsellut pientä
hernemaatansa, jossa kasvoi yksi ainoa herne. Viikkoa myöhemmin oli
sairas ensi kerran pystyssä yli tunnin ajan. Ylen onnellisena istui hän
lämpöisessä päiväpaisteessa; ikkuna oli auki ja sen takana täysin
puhjennut, punertava herneenkukka.

Pieni tyttö painoi alas päänsä ja suuteli hiljaa hienoja lehtiä. Se
päivä oli kuin juhlapäivä.

"Jumala itse on istuttanut kukkasen ja antanut sen kasvaa, että sinä,
rakas lapseni, saisit toivoa ja iloa, ja minä myöskin!" sanoi
onnellinen äiti ja hymyili kukkaselle kuni Jumalan hyvälle enkelille.

Mutta entä toiset herneet? -- niin, se joka lensi maailmalle ja sanoi:
"ota kiinni, jos saat!" se putosi katonkouruun ja joutui kyyhkysen
närään ja oli siellä kuin Joonas valaskalan vatsassa. Yhtä pitkälle
pääsivät molemmat uneliaat, nekin joutuivat kyyhkysruuaksi; olivathan
ne siis tehneet kestävää hyötyä; mutta neljäs joka tahtoi ylös
aurinkoon -- se putosi katuojaan ja lojui päiviä ja viikkoja
pilaantuneessa vedessä, jossa paisui oikein suureksi.

"Minä käyn niin korkeaksi ja paksuksi!" sanoi herne. "Minä halkean, ja
pitemmälle herne varmaan ei ikinä ole päässyt eikä pääse. Minä olen
hernepalon viidestä asukkaasta merkillisin!"

Ja katuoja oli samaa mieltä.

Mutta vinttikamarin ikkunassa seisoi nuori tyttö loistavin silmin,
poskilla terveyden puna, ja hän liitti hentoiset kätensä ristiin
hernekukan päälle ja kiitti Jumalaa.

"Minä olen oman herneeni puolella!" sanoi katuoja.



LEHTI TAIVAASTA.


Korkealla, kevyessä, kirkkaassa ilmassa lensi enkeli, kädessään
kukkanen taivaan yrttitarhasta, ja hänen suudellessaan kukkasta,
irtaantui siitä pikkuruikkunen lehti ja se putosi möyheään multaan
keskelle metsää, juurtui paikalla ja rupesi versomaan muiden kasvien
joukossa.

"Hullunkurinen vesa tuo!" sanoivat ne eikä kukaan tahtonut tunnustaa
sitä tuttavakseen, ei ohdake enempää kuin nokkonenkaan.

"Kyllä se on jonkinlainen puutarhakasvi!" sanoivat ne naureskellen ja
sitte sitä tehtiin pilkkaa puutarhakasvista; mutta se kasvoi ja kasvoi
niin ettei mikään muu kasvi pysynyt sen tasalla, ja sysäsi oksiaan
pitkinä köynnöksinä joka haaralle.

"Minne sinä aiot!" sanoivat ohdakkeet, joilla oli pitkät piikit joka
lehdessä, "sinä laukkaat liian kiivaasti! et sinä pysy missään! Emme me
rupea sinua tukemaan!"

Talvi tuli, lumi peitti kasvin, mutta siitä levisi hangelle hohde,
ikäänkuin alhaaltapäin olisi tulvinut päiväpaistetta. Keväällä yleni
kasvi kukoistavana, kauniimpana kaikkia muita metsässä.

Tuli sitte kasvitieteen professori, jolla oli virkansa valtakirja
taskussa, hän näki kasvin, hän pureskeli sitä, mutta ei sitä ollut
hänen kasviopissaan; hänen oli mahdoton saada selville mihin luokkaan
se kuului.

"Se on muunnos!" sanoi hän. "En tunne sitä, se ei kuulu järjestelmään."

"Se ei kuulu järjestelmään", sanoivat ohdakkeet ja nokkoset.

Suuret puut ympärillä kuulivat nekin mitä sanottiin ja nekin näkivät
ettei puu ollut niiden kaltainen, mutta ne eivät sanoneet mitään, eivät
hyvää eivätkä pahaa, ja se on aina varminta, kun on typerä.

Samassa tuli metsästä köyhä, viaton tyttö; hänen sydämensä oli puhdas,
hänen ymmärryksensä uskon kautta suuri, koko hänen maallinen perintönsä
oli vanha raamattu, mutta sen lehdiltä puhui hänelle Jumalan ääni: jos
ihmiset tahtovat sinulle pahaa, niin muista Joosepin tarinaa: "he
ajattelivat pahaa sydämissään, mutta Jumala käänsi sen hyväksi". Jos
sinä kärsit vääryyttä, jos sinusta uskotaan pahaa ja jos sinua
parjataan, niin muista _häntä_, puhtainta, parhainta, häntä, jota
syljeskeltiin ja joka naulattiin ristinpuuhun, jossa rukoili: "isä,
anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä he tekevät!"

Tyttö pysähtyi ihmeellisen kasvin eteen, jonka vihriät lehdet lemusivat
niin makeasti ja virvoittavasti ja jonka kukkaset kirkkaassa
auringonpaisteessa kimmelsivät kuin kokonainen kirjava ilotulitus; ja
jokainen kukkanen helisi ja soitti ikäänkuin siinä olisi asunut
sävelten syvä kaivo, joka ei vuosituhansiin tyhjene. Hiljaisella
hartaudella katseli tyttö tätä Jumalan ihmettä; yhtä oksaa hän taivutti
alaspäin voidakseen oikein katsella kukkaa ja hengittää sen lemua, se
loisti hänen sieluunsa, se kirvoitti hänen sydäntään; mielellään olisi
hän ottanut kukkasen, mutta ei hän raaskinut sitä taittaa, olisihan se
pian kuihtunut hänen luonaan; ja hän otti vain vihriän lehden, yhden
ainoan, vei sen kotiin, pani sen raamattuunsa ja siellä se pysyi
tuoreena, alati tuoreena ja kuihtumattomana.

Se oli raamatun lehtien välissä tallella; raamatun mukana joutui se
nuoren tytön pään alle, kun hän jonkun viikon kuluttua lepäsi
ruumisarkussaan, kuoleman pyhä vakavuus hurskailla kasvoilla; hänen
maallisessa tomussaankin näytti kuvastuvan, että hän nyt seisoi
Jumalansa edessä.

Mutta metsässä kukki ihmeellinen kasvi, se oli kohta kuin kokonainen
puu ja kaikki muuttolinnut tulivat ja kumarsivat sitä, varsinkin
pääskynen ja haikara.

"Se on ulkomaalaista rihkamaa!" sanoi ohdake ja takkiainen, "emme me
täällä kotona toki ikinä käyttäydy niin!"

Ja mustat etanat syljeskelivät puuta.

Tuli sitte sikopaimen repimään maasta ohdakkeita ja köynnöskasveja.
Hänen piti polttaa niistä tuhkaa ja koko ihmeellinen puu juurineen
päivineen joutui hänen rikkakimppuunsa. "Lisänä rikka rokassa!" sanoi
hän ja samassa se oli tehty.

Mutta vuosikausia oli maan kuningas kärsinyt mitä pahinta
raskasmielisyyttä; hän oli ahkera ja teki työtä -- ei auttanut; hänelle
luettiin syvämietteisiä kirjoituksia ja hänelle luettiin mitä kevyintä
vaan käsiin saatiin -- ei auttanut. Silloin tuli sanoma maailman
viisaimmalta mieheltä; oli nimittäin käännytty hänen puoleensa ja hän
ilmoitti nyt, että oli olemassa varma keino, jolla sairas saataisiin
virvoitetuksi ja parannetuksi. "Kuninkaan omassa valtakunnassa kasvaa
kasvi joka on taivaallista alkuperää, se on sen ja sen näköinen,
mahdotonta on erehtyä", ja kasvi oli piirustettu mukaan, helposti sen
tunsi! -- "Se vihannoi kesät ja talvet, pitää joka ilta ottaa tuore
lehti ja laskea se kuninkaan otsalle, niin hänen ajatuksensa kirkastuu
ja kaunis uni vahvistaa hänet seuraavaksi päiväksi!"

Asia oli selvä ja kaikki lääkärit ja kasvitieteen professorit läksivät
metsään. -- Mutta missä kasvi oli?

"Kyllä se joutui minun rikkaruohokimppuuni", sanoi sikopaimen, "se
paloi jo aikoja sitte poroksi, mutta en minä muuta ymmärtänyt!"

"Muuta ymmärtänyt!" sanoivat kaikki. "Tietämättömyys! tietämättömyys;
miten oletkaan suuri!" ja ne sanat saattoi sikopaimen pitää hyvänään,
sillä häntä ne tarkoittivat eikä ketään muuta.

Ei lehteäkään ollut löydettävissä, ainoa lehti oli kuolleen kirstussa,
mutta sitä ei kukaan tietänyt.

Ja raskaalla mielellä läksi kuningas itse metsään ja tuli paikalle,
missä kasvi oli ollut. "Tässä puu kasvoi!" sanoi hän, "se on pyhä
paikka!"

Ja se paikka aidattiin kultaisella aidalla ja siellä seisoi kunniavahti
sekä yötä että päivää.

Kasvitieteen professori kirjoitti teoksen taivaallisesta kasvista ja
sen johdosta hänet kullattiin ja se tuotti hänelle suurta iloa; ja
kultaus puki sekä häntä että hänen perhettään ja se on hauskin puoli
koko tässä kertomuksessa; sillä kasvi oli poissa ja kuningas pysyi
alakuloisena ja surullisena -- "mutta sellainen hän ennenkin oli!"
sanoi kunniavahti.



HÄN El KELVANNUT MIHINKÄÄN.


Pormestari seisoi avoimen ikkunan ääressä; hänen yllään oli tärkkipaita
ja kaularöyhyksessä koruneula; hänen partansa oli erinomaisen hyvin
ajettu -- omaa työtä; hän oli kuitenkin sattunut saamaan pienen haavan
ja sen päälle oli pantu palanen sanomalehtipaperia.

"Kuuleppas, pieni poika!" huusi hän.

Pieni poika ei ollut kukaan muu kuin pyykkimuijan poika, joka juuri
astui ikkunan ohi ja kunnioittaen otti lakin päästään; lippu oli
taitettu niin että lakin saattoi pistää taskuun. Köyhissä, mutta
puhtaissa ja erittäin hyvin paikatuissa vaatteissa, jalassa raskaat
puukengät, seisoi poika nöyränä kuin itse kuninkaan edessä.

"Sinä olet hyvä poika!" sanoi pormestari, "sinä olet kohtelias poika!
Äitisi on kai pesemässä vaatteita joella; sinne sinä kai aiot viedä
tuota mitä sinulla on taskussa. Äitisi asiat ovat huonolla kannalla!
paljonko sinulla siellä on?"

"Puoli korttelia!" sanoi poika pelästyneellä, matalalla äänellä.

"Ja aamulla hän sai yhtä paljon?" jatkoi herra.

"Ei, eilen se oli!" vastasi poika.

"Kaksi puolta tekee yhden kokonaisen! -- Ei hän kelpaa mihinkään.
Surullista että kansa vaipuu niin syvälle! Sano äidillesi että
hävetköön! äläkä sinä vaan rupea juomariksi, mutta kyllä kai sinä siksi
tulet! lapsi raukka! -- mene nyt!"

Ja poika meni! Lakki jäi hänen käteensä ja tuuli puhalsi hänen
keltaiseen tukkaansa niin että suortuat heiluivat. Hän kiersi kadun
kulman ja poikkesi kujalle, joka johti joelle. Siellä seisoi äiti
vedessä pyykkituolin ääressä ja hakkasi kurikalla paksua palttinaa.
Vedessä kulki virta, sillä vesimyllyn sulut olivat auki, virta vei
lakanaa ja oli viemäisillään pyykkituolinkin nurin; pyykkimuijan täytyi
pitää vastaan.

"Vesi vie minut pian matkaansa!" sanoi hän, "hyvä on että tulet, minä
tarvitsenkin jo vähän apua, voimat ovat menemäisillään! täällä vedessä
on kylmä; olen seisonut täällä kuusi tuntia. Onko sinulla jotakin
minulle?"

Poika otti esiin pullon ja äiti vei sen huulilleen ja otti kulauksen.

"Ohhoh, kuinka se tekee hyvää! kuinka se lämmittää! Se on yhtä hyvää
kuin lämmin ruoka eikä se ole niin kallista! juo, poikaseni! Näytät
niin kalpealta, sinua palelee ohuissa vaatteissasi! Johan nyt onkin
syksy. Hui! vesi on kylmää! Kunhan vaan en sairastuisi! enhän sentään!
annappas vielä pisara ja juo itsekin, mutta vaan pieni pisara, et saa
oppia tähän, sinä köyhä lapsi raukkani!"

Ja hän kiersi laiturin, jolla poika seisoi ja nousi maalle. Vesi valui
niinimatosta, jonka hän oli köyttänyt vyölleen, vesi valui hänen
hameestaan.

"Minä raadan niin että veri on pursumaisillaan kynsieni juuresta, mutta
vähät siitä, kunhan vaan rehellisesti saan sinua eteenpäin maailmassa,
sinä rakas lapseni!"

Samassa tuli vanhanpuoleinen vaimo, hän oli sekä vaatteiltaan että
kasvoiltaan köyhän näköinen, ontui toista jalkaansa ja toisen silmän
päällä riippui mahdottoman suuri valekihara. Tarkoitus oli että kiharan
piti peittää silmä, mutta vamma tuli sen kautta yhä näkyvämmäksi. Hän
oli pyykkimuijan ystävätär, naapurit olivat antaneet hänelle nimen
"Kiharatukka Ontuva-Mari."

"Sinä raukka, kuinka sinä raadat ja seisot kylmässä vedessä! Kyllä sinä
tarvitset jotakin lämmintä ja kuitenkaan eivät sinulle sitäkään soisi!"
-- ja pian oli pyykkimuija kuullut kaikki mitä pormestari oli pojalle
puhunut; sillä Mari oli kuullut kaikki ja häntä oli harmittanut, että
lapselle puhuttiin sellaisia hänen omasta äidistään ja siitä pisarasta,
jonka hän sai, kun pormestarin suurissa päivälliskemuissa oli viiniä
pullottain; "hienoja viinejä ja väkeviä viinejä! janon päällekin
monelle! mutta sitä ei sanota juomiseksi! he kelpaavat, mutta sinä et
kelpaa!"

"Niinkö hän sinulle puhui, lapsi!" sanoi pyykkimuija ja hänen huulensa
värisivät ja vapisivat, "sinulla on äiti, joka ei kelpaa mihinkään!
ehkäpä hän on oikeassa! mutta lapselle ei hänen pitäisi sitä sanoa!
mutta paljon surua tuottaa minulle se talo!"

"Tehän palvelitte siellä, kun pormestarin vanhemmat elivät ja asuivat
siellä; siitä on monta vuotta; monta suolakappaa on siitä ajasta syöty,
on ehtinyt tulla jano!" ja Mari hymyili. "Pormestarilla on tänään
suuret päivälliset, piti lähetettämän kielto, mutta oli liian myöhäistä
ja ruoka oli jo valmiina. Talonmies sen minulle kertoi. Tunti sitte oli
tullut kirje, että nuorempi veli oli kuollut Köpenhaminassa."

"Kuollut!" huudahti pyykkimuija ja kävi kalman kalpeaksi.

"Mitä ihmettä!" sanoi vaimo; "koskeeko se niin teihin? no niin, tehän
tunsitte hänet siltä ajalta kun palvelitte talossa."

"Onko hän kuollut! Hän oli niin hyvä, niin sydämellinen ihminen! Ei
taivaaseen tule monta sellaista!" ja kyyneleet valuivat alas hänen
poskiaan. "Voi, Herra Jumala! minua pyörryttää! mutta minä joinkin
pullon tyhjäksi! en sietänyt sitä! minä voin niin pahoin!" -- ja hän
nojausi kaidepuihin.

"Herranen aika, te olette huonoissa voimissa, muoriseni!" sanoi vaimo,
"mutta ehkä se menee ohi! -- ei, te olette oikein kipeä! taitaa olla
paras että vien teidät kotiin!"

"Mutta vaatteet!"

"Kyllä minä pidän huolta niistä! käykää kiinni käsivarteeni! Poika jää
tänne siksi aikaa vartioimaan vaatteita, sitte minä tulen ja pesen
loput; eihän niitä ole kuin pikkuruikkusen!"

Jalat pyykkimuijan alla horjuivat.

"Minä seisoin liian kauvan kylmässä vedessä! En ole aamusta asti saanut
suuhuni märkää enkä kuivaa! kuume kurmii ruumistani! Oi, Herra Jeesus,
auta minut kotiin! lapsi raukkani!" ja vaimo itki.

Poika itki myöskin ja pian istui hän joella märän pyykin ääressä.
Muijat kulkivat hitaasti, pyykkimuija horjahdellen, pitkin kujaa, he
kiersivät kadun kulman ja suuntasivat askeleensa pormestarin talon ohi,
mutta juuri siinä kaatui vaimo kadulle. Ihmisiä kokoontui ympärille.

Ontuva-Mari juoksi sisään pyytämään apua. Pormestari vieraineen tuli
ikkunoihin katsomaan.

"Se on pyykkimuija!" sanoi hän, "hän on saanut janoonsa vähän liikaa;
ei hän kelpaa mihinkään! sääli hänen koreaa poikaansa. Minä pidän
oikein paljon lapsesta. Äiti ei kelpaa mihinkään!"

Ja muija saatiin tajuihinsa ja talutettiin köyhään kotiinsa ja pantiin
vuoteeseen. Kelpo Mari toimitti hänelle kupillisen kuumaa olutta johon
pani voita ja sokeria, se oli hänen mielestään paras lääke, ja sitte
hän meni pyykkirantaan, huuhteli vaatteet parhaan taitonsa mukaan,
mutta huonolla menestyksellä, sillä oikeastaan hän vaan veti märät
vaatteet maalle ja kokosi ne yhteen läjään.

Illalla istui hän pyykkimuijan köyhässä huoneessa. Hän oli pormestarin
kyökkipiialta saanut pari ruskeaa perunaa ja korean silavakimpaleen
sairaalle, ja niistä poika ja Mari nyt söivät hyvän makupalan; sairas
nautti kärystä ja väitti että se on niin ravitsevaa.

Ja poika pääsi nukkumaan samaan sänkyyn missä äiti makasi, mutta
jalkapäähän, poikkipuolin, ja hän sai peitteekseen vanhan matonpätkän,
joka oli ommeltu kokoon sinisistä ja punaisista kaistaleista.

Pyykkimuijan oli hiukan parempi; lämmin olut oli vahvistanut häntä ja
hienon ruuan haju teki hänelle hyvää.

"Kiitos, sinä hyvä ihminen!" sanoi hän Marille, "kaikki minä sinulle
kerronkin, jahka poika nukkuu! kuinka hyvältä ja herttaiselta hän
näyttää, kun silmät ovat noin kiinni! Hän ei tiedä kuinka hänen äitinsä
on. Suokoon Jumala, ettei hänen koskaan tarvitsisi niitä kokea! -- Minä
palvelin kamarineuvoksella, pormestarin vanhemmilla, tuli sitte kerran
kotiin nuorin pojista, ylioppilas; minä olin silloin nuori, hullu ja
hurja, mutta osaava, sen sanon Jumalan omien kasvojen edessä!" sanoi
pyykkimuija, -- "ylioppilas oli niin reipas ja iloinen, niin hyvä!
joka veripisara hänen ruumiissaan oli rehellinen ja hyvä! parempaa
ihmistä ei maan päällä ole ollut. Hän oli talon poika ja minä vain
palvelustyttö, mutta me menimme kihloihin, aivan kunniallisesti! eihän
suudelma toki ole synti, kun ihmiset oikein rakastavat toisiaan. Ja hän
sanoi sen äidilleen; äiti oli hänelle kuin itse Jumala täällä maan
päällä; ja hän oli niin viisas, niin hellä ja herttainen. -- Ylioppilas
matkusti pois ja pani kultasormuksen sormeeni. Kun hän oli mennyt,
kutsui emäntäni minut luokseen; hän puhui vakavasti ja samalla
lempeästi niinkuin itse Jumala varmaan puhuisi; hän selitti minulle
hengessä ja totuudessa eron hänen ja minun välilläni. 'Nyt hän katsoo
kaunista ulkomuotoasi, mutta kauneus katoaa! Sinä et ole saanut samaa
opetusta kuin hän, hengen valtakunnassa ette te ulotu toistenne tasalle
ja siinä se on koko onnettomuus. Minä kunnioitan köyhää', sanoi hän,
'Jumalan luona hän ehkä saa korkeamman paikan kuin moni rikas, mutta
maan päällä ei kenenkään pidä lähteä väärälle raiteelle, kun tahtoo
eteenpäin päästä, sillä silloin menee vaunu nurin, ja te molemmat
menette nurin! Minä tiedän, että muuan kelpo mies, käsityöläinen on
kosinut sinua, Erkki, hansikantekijä nimittäin; hän on leskimies,
hänellä ei ole lapsia ja hän on hyvissä varoissa; ajatteleppa asiaa!'
Joka sana jonka hän lausui, viilsi kuin veitsi sydäntäni, mutta hän oli
oikeassa ja se asia kalvoi ja painoi minua! -- minä suutelin hänen
kättään ja itkin katkeria kyyneliä ja vielä enemmän minä itkin kun
tulin huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Se oli raskas se yö joka
tuli, Jumala tietää kuinka minä kärsin ja taistelin. Sunnuntaina minä
sitte menin Herran ehtoolliselle saadakseni valoa sieluuni. Ja
ikäänkuin Jumalan johdatuksesta tapasin kirkosta tullessani Erkin,
hansikantekijän. Silloin lakkasi sieluni epäilemästä, me sovimme
toisillemme asemamme ja säätymme puolesta ja olihan hän lisäksi varakas
mies; ja minä menin suoraa päätä hänen luokseen, otin hänen kätensä ja
sanoin: vieläkö sinä ajattelet minua? -- 'Aina ja ikuisesti!' sanoi
hän. -- Tahdotko tytön, joka kunnioittaa sinua ja pitää sinua arvossa,
mutta ei sinua rakasta, vaan voihan rakkauskin vielä tulla! -- 'Se
tulee!' sanoi hän ja me ojensimme toisillemme kätemme. Hän meni kotiin
emäntäni luo; kultasormus, jonka poika oli minulle antanut, oli
paljaalla rinnallani, en voinut päivällä panna sitä sormeeni, vasta
illalla kun paneuduin sänkyyni. Suutelin sormusta niin että huuleni
olivat verillä ja sitte annoin sen emännälleni ja sanoin, että ensi
viikolla kuuluutetaan saarnastuolista minut ja hansikantekijä. Emäntäni
sulki minut syliinsä ja suuteli minua -- hän ei sanonut _etten minä
kelvannut_ mihinkään, mutta silloin minä ehkä olinkin parempi, vaikken
vielä ollutkaan kokenut niin paljon vastoinkäymisiä. Kynttilänpäivän
aikaan olivat häät; ja ensi vuosi meni hyvästi, meillä oli renki ja
piika ja sinä, Mari, palvelit meillä."

"Voi, te olitte hyvä emäntä!" sanoi Mari, "en koskaan unohda miten
ystävälliset te ja miehenne olitte!"

"Hyvien päivien aikana sinä meillä olit! -- lapsia meillä ei ollut. --
Ylioppilasta en koskaan nähnyt! -- Kyllä, näinhän minä, mutta hän ei
nähnyt minua! hän tuli tänne äitinsä hautajaisiin. Näin hänen seisovan
haudalla, hän oli niin kalman kalpea ja niin suruissaan, mutta siihen
oli syynä äidin kuolema. Kun isä sitte kuoli, oli hän vieraalla maalla
eikä tullut tänne myöhemminkään. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, sen
verran minä tiedän; taisi olla asianajaja! -- minua ei hän muistanut ja
jos olisi nähnyt, niin varmaan ei olisi tuntenut, niin rumaksi minä
olen käynyt. Ja onhan se hyvä!"

Ja hän kertoi koettelemuksen kovista päivistä, kun onnettomuus
ikäänkuin syöksymällä karkasi heidän kimppuunsa. He omistivat
viisisataa riikin taalaria ja sillä kadulla oli talo joka myytiin
kahdellasadalla. Se piti hajoitettaman ja rakennettaman uusi, sanottiin
sen kannattavan, ja talo ostettiin. Muurarit ja puusepät tekivät
arviolaskun että lisämaksut nousisivat tuhanteen kahteenkymmeneen.
Luottoa Erkillä kyllä oli, rahaa hän sai lainaksi Köpenhaminasta, mutta
kippari jonka piti rahat tuoda, hukkui ja rahat niinikään.

"Silloin synnytin tuon herttaisen poikani joka tuossa nukkuu. -- Isä
sairastui vaikeaan, pitkä-aikaiseen tautiin; kolmena vuosineljänneksenä
täytyi minun sekä riisua hänet että pukea hänen ylleen. Asiamme menivät
taaksepäin, me lainailimme ja lainailimme: tavaramme menivät kaikki ja
isä kuoli meiltä. -- Olen kärsinyt ja raatanut, taistellut ja
ponnistellut lapsen tähden, olen pessyt portaita, pessyt pyykkiä, sekä
hienoa että karkeaa, mutta Jumala oli sen minulle niin sallinut ja
ottaahan hän minut luokseen ja pitää huolta pojasta."

Ja sitte hän nukkui.

Aamulla luuli hän voimistuneensa ja jaksavansa mennä takaisin työhönsä.
Mutta tuskin oli hän päässyt kylmään veteen, kun kouristus tarttui
hänen ruumiiseensa ja hänet valtasi voimattomuus; suonenvedontapaisesti
hapuili hänen kätensä ilmassa, hän koetti astua ylös vedestä ja kaatui.
Pää joutui kuivalle maalle, mutta jalat jäivät jokeen. Puukengät, joita
hän oli käyttänyt seisoessaan vedessä -- kummassakin oli ollut
olkitukko -- ajelehtivat joessa. Sellaisessa tilassa löysi hänet Mari,
joka tuli tuomaan kahvia.

Mutta kotiin oli sillaikaa tullut pormestarilta sana, että pyykkimuijan
paikalla pitää tulla hänen puheilleen, hänellä on hänelle jotakin
sanomista. Se oli myöhäistä. Parturi haettiin iskemään suonta.
Pyykkimuija oli kuollut.

"Hän on juonut itsensä kuoliaaksi!" sanoi pormestari.

Kirjeessä joka toi tiedon veljen kuolemasta, oli mainittu testamentin
sisältö, siinä sanottiin, että määrätään kuusi sataa riikin taalaria
hansikantekijän leskelle, joka ennen palveli hänen vanhemmillaan.
Tarpeen mukaan ovat rahat pienemmissä tai suuremmissa osissa annettavat
hänelle ja hänen lapselleen.

"Jotakin pientä peliä hänen ja veljeni välillä on ollut!" sanoi
pormestari. "Hyvä että hän on poissa tieltä; poika saa nyt kaikki ja
minä toimitan hänet kelpo ihmisten hoitoon, hänestä voi tulla hyvä
käsityöläinen!" -- Ja niille sanoille antoi Jumala siunauksensa.

Ja pormestari kutsui pojan luokseen, lupasi pitää hänestä huolta ja
sanoi että oli hyvä, että äiti oli kuollut. Ei hän kelvannut mihinkään!

Hänet vietiin kirkkomaahan, köyhien puolelle. Mari istutti pientä
ruusupensasta haudalle, poika seisoi vieressä.

"Äiti kulta!" sanoi hän ja kyyneleet valuivat virtoina. "Onko se totta
ettei hän kelvannut mihinkään?"

"Hän kelpasi totta totisesti!" sanoi vanha vaimo ja nosti katseensa
taivasta kohti. "Minä tiedän sen monen vuoden kokemuksesta ja viime
yöstä. Minä sanon sen sinulle, että hän kelpasi! ja Herra Jumala
taivaan valtakunnassa sanoo sen niinikään, sanokoon maailma vaan:
_ettei hän kelvannut mihinkään_!"



VIIMEINEN HELMI.


Talo oli rikas ja onnellinen, kaikki sen asukkaat, sekä herrasväet että
palvelijat, jopa ystävätkin olivat onnelliset ja iloiset, sillä taloon
oli tänään syntynyt perillinen, poika; ja sekä äiti että lapsi olivat
hyvissä voimissa.

Lamppu hauskassa makuuhuoneessa oli puoleksi peitetty, raskaat
kallisarvoiset silkkiuutimet riippuivat ikkunoiden edessä. Lattiamatto
oli paksu ja pehmoinen kuin sammal, kaikki houkutteli uinumaan,
nukkumaan, suloisesti lepäämään, ja sairaanhoitajatar lepäsikin, hän
nukkui ja hän saattoi sen huoleti tehdä, kaikki oli hyvin, olot perin
suotuisat. Talon hyvä haltia seisoi vuoteen ääressä pääpuolella; lapsi
lepäsi äidin rinnalla ja sen pään päällä säteili kuin säihkyvä
tähtiverkko, jokainen tähti oli niin kirkas, jokainen tähti oli onnen
helmi. Elämän hyvät haltiattaret, kaikki olivat he kantaneet lahjansa
vastasyntyneelle; terveys, rikkaus, onni, rakkaus täällä loisti ja
säteili, sanalla sanoen: kaikki mitä ihmiset maan päällä saattavat
toivoa.

"Kaikki tänne on annettu ja kannettu!" sanoi hyvä haltia.

"Ei!" kaikui ääni aivan likeltä ja lapsen hyvä enkeli puhui. "Yksi
haltiatar ei vielä ole tuonut lahjaansa, mutta kyllä hän sen tuo,
kerran hän sen tuo, vaikka vasta vuosien perästä. Viimeinen helmi
puuttuu!"

"Puuttuu! täältä ei saa puuttua mitään, ja jos todella puuttuu, niin
meidän täytyy etsiä se mahtava haltiatar, lähtekäämme hänen luokseen!"

"Hän tulee, kyllä hän kerran tulee! hänen helmensä täytyy olla mukana
ennenkuin seppele sidotaan kokoon!"

"Missä hän asuu? missä hänen kotinsa on? sano se minulle, minä menen
helmeä noutamaan!"

"Vai niinkö tahdot!" sanoi lapsen hyvä enkeli, "minä vien sinut hänen
luokseen, vaikka saisimmekin kauvan etsiä! hänellä ei ole mitään
pysyvää asuinsijaa, hän tulee sekä keisarin linnaan että köyhimmän
talonpojan luo, jälkiä jättämättä ei hän kulje kenenkään ihmisen
ohitse, hän antaa jokaiselle lahjansa, toiselle kokonaisen maailman,
toiselle leikkikalun! tämäkin lapsi joutuu hänen tielleen. Sinä
arvelet, että aika on yhtä pitkä muttei yhtä hyödyllinen. Hyvä on,
lähtekäämme noutamaan helmeä, viimeistä joka puuttuu tästä
rikkaudesta."

Ja käsi kädessä liitelivät he sinne missä haltiatar sillä hetkellä
asui.

Se oli suuri talo, pimeitä käytäviä, tyhjiä suojia ja kaikkialla
kummallisen hiljaista; ikkunarivi oli auki jotta raaka ilma oikein
pääsisi tunkemaan sisään; pitkät, valkoiset uutimet liikkuivat vedossa.

Keskellä lattiaa oli avoin ruumisarkku ja siinä naisen ruumis. Hän oli
kuollut parhaassa iässään, mitä ihanimpia tuoreita ruusuja oli
siroteltu hänen päälleen niin että vain ristiin liitetyt hienot kädet
ja kasvot näkyivät. Ne kasvot olivat jalot ja kuoleman kirkastamat,
niissä kuvastui Jumalassa nukkuneen korkea, ylevä vakavuus.

Arkun ääressä seisoi mies ja lapsia, koko joukko niitä oli; pienin
istui isän käsivarrella, he olivat sanomassa viimeisiä jäähyväisiä; ja
mies suuteli kuolleen kättä, kuin kuihtunut lehti se oli, ja se oli
kuitenkin kerran tarmolla ja rakkaudella hoivannut heitä. Raskaina,
suolaisina karpaloina putoilivat kyyneleet lattialle, mutta kukaan ei
lausunut sanaakaan, äänettömyyteen sisältyi kokonainen surun maailma.
Hiljaa, nyyhkien he poistuivat.

Kynttilä jäi huoneeseen, liekki vääntyi tuulessa ja nosti pitkää,
punaista piikkiään. Vieraita ihmisiä tuli huoneeseen, he nostivat
kannen peittämään kuollutta, naulat lyötiin kiinni, kumeasti kajahtivat
vasaraniskut talon huoneissa ja käytävissä, kumisivat sydämissä, jotka
vuosivat verta.

"Minne sinä minua viet?" kysyi hyvä haltia, "ei täällä ole mitään
haltiatarta, jonka helmi kuuluu elämän parhaimpiin antimiin!"

"Täällä hän asuu, täällä, tänä pyhänä hetkenä", sanoi suojelusenkeli ja
viittasi nurkkaan, missä äiti muinoin elonsa päivinä oli istunut
kukkaisten ja kuvien keskellä, missä hän talon siunattuna haltiattarena
herttaisesti oli nyökyttänyt päätään miehelle, lapsille ja ystäville,
mistä hän talon päiväpaisteena oli levittänyt iloa ympärilleen ja ollut
kaiken koossapitävänä voimana, kaiken sydämenä. Siellä istui nyt vieras
nainen pitkissä vaatteissa. Surutar se oli, kodin valtiatar, äiti
kuolleen sijalla. Polttava kyynel vierähti hänen syliinsä, siitä tuli
helmi; se säihkyi kaikissa taivaankaaren väreissä ja enkeli otti sen ja
helmi loisti kuni tähti seitsenkarvaisessa hohteessa.

"Surun helmi, viimeinen, joka ei saa puuttua! sen rinnalla käy muitten
helmien loisto ja vaikutus suuremmaksi. Näetkö taivaankaaren loiston,
taivaankaaren, joka yhdistää maan ja taivaan. Samalla kun meiltä rakas
olento kuolee, tulee meille taivaaseen yksi ystävä lisää, jota saamme
ikävöidä. Maailman yössä luomme me katseemme tähtiä kohti, kohti
täydellisyyttä; katsele _surun tähteä_ -- siinä on enkelin siivet, ne
kantavat meitä pois täältä."



KAKSI NEITSYTTÄ.


Oletko koskaan nähnyt neitsyttä? Sellaista nimittäin, jota
kadunlaskijat sanovat neitsyeksi ja jota käytetään kivityksen
tasoittamisessa. Tällainen neitsyt on puusta, alhaalta leveä ja
varustettu rautavanteella, ylhäältä kapea ja puupuikon lävistämä,
puupuikko antaa neitsyelle käsivarret.

Varastopaikalla oli kaksi tällaista neitsyttä, he olivat siellä
lapioiden, sylenmittojen ja työntikärryjen joukossa ja siellä sitä
ruvettiin puhumaan, ettei neitsyitä enään tästäpuoleen sanottaisikaan
neitsyiksi, vaan "käsijuntiksi", ja se on uusin ja ainoa oikea
nimitys, ja kadunlaskijat tahtovat käyttää sitä eivätkä entistä
neitsytnimitystä.

Kas, meidän ihmisten joukossa on sellaisia joita kutsumme
"emansipeeratuiksi naisiksi" ja joihin lasketaan koulujen
johtajattaret, kätilöt, tanssijattaret, jotka ammattiaan
harjoittaessaan osaavat seisoa yhdellä jalalla, muotikauppojen
omistajattaret ja sairaanhoitajattaret, ja näihin "emansipeerattuihin"
kuuluivat myöskin nämä varastopaikan neitsyet; he olivat neitsyinä
tiehallituksessa eivätkä millään muotoa tahtoneet luopua hyvästä
vanhasta nimestään ja sallia että heitä kutsuttaisiin "käsijuntiksi".

"'Neitsyt' on ihmisen nimi", sanoivat he, "mutta 'käsijuntta' on joku
esine emmekä me anna kutsua itseämme esineeksi, se on haukkumasana."

"Sulhaseni voi purkaa kihlauksemme", sanoi nuorempi neitsyt, joka oli
kihloissa juntan kanssa; se on sellainen suuri kone, joka ajaa maahan
paaluja, siis tekee samaa työtä kuin neitsyt, paitsi että toisen työ on
karkeampaa, toisen hienompaa. "Hän tahtoo minut neitsyenä, mutta ehkei
huolikkaan käsijunttana. Minun on siis mahdoton sallia että minut
ristitään uudelleen."

"Mieluummin minä annan panna poikki molemmat käsivarteni!" sanoi
vanhempi.

Työntikärryt olivat toista mieltä ja työntikärryt, jotka vierivät yhden
pyörän varassa, luulivat itseään miltei vaunujen veroisiksi.

"Minun mielestäni neitsyen nimitys on jotakin ylimalkaista eikä
läheskään niin hienoa kuin käsijuntta. Teidän sijassanne minä luopuisin
neitsyestä."

"En ikinä! siihen olen liian vanha!" sanoi vanhempi.

"Te ette näy tuntevan sitä mitä sanotaan europpalaiseksi
välttämättömyydeksi!" sanoi rehellinen, vanha sylimitta. "Täytyy
rajoittua, täytyy alistua, mukaantua ajan ja olosuhteiden mukaan, ja
jos laki säätää että neitsyttä sanotaan käsijuntaksi, niin häntä
_täytyy_ sanoa käsijuntaksi. Joka esineellä on oma sylimittansa!"

"Antaisin minä sentään mieluummin", sanoi nuorempi, "kutsua itseäni
neidiksi, jos asiat kerran näin hullusti ovat, neiti muistuttaa sentään
neitsyttä."

"Minut saavat mieluummin kiskoa sytykkeiksi", sanoi vanha neitsyt.

Samassa alkoi työ; neitsyet läksivät liikkeelle, heidät pantiin
käsirattaille ja huomaavasti heitä kohdeltiin, mutta käsijuntan nimeä
he saivat kantaa.

"Neit --!" sanoivat he poikiessaan kivitystä; "Neit --!" ja he olivat
jo lausumaisillaan koko sanan: "neitsyt!" mutta he puraisivat sanan
poikki ja pitivät sen omanaan, sillä heidän mielestään ei edes
kannattanut vastata. Mutta sisällisesti he aina puhuttelivat toisiaan
neitsyiksi ja ylistivät niitä hyviä vanhoja aikoja, jolloin asiat
nimitettiin niiden oikeilla nimillä ja neitsyitä sanottiin neitsyiksi;
ja neitsyiksi he molemmat jäivät, sillä juntta, se suuri kone, purki
todella kihlauksen nuoremman neitsyen kanssa, sillä se ei tahtonut olla
missään tekemisissä käsijuntan kanssa.



VALTAMEREM ÄÄRELLÄ.


Pari suurta laivaa oli lähetetty pohjoisnavalle määräämään maan rajoja
merta vastaan ja koettamaan kuinka syvälle ihmiset pääsevät tunkemaan.
Toista vuotta olivat ne jo suurella vaivalla purjehtineet siellä sumun
ja jään joukossa; nyt oli talvi tulossa, aurinko alhaalla; monta, monta
viikkoa kestää täällä yötä; kaikki näytti olevan ainoaa jääkappaletta,
jokainen laiva oli liimautunut siihen kiinni; lunta oli paksulta ja
lumesta oli rakennettu mehiläispesän muotoisia asuntoja, toiset olivat
suuret kuin jättiläisten hautakummut, toiset niin pienet, että niihin
saattoi mahtua kaksi tai neljä ihmistä; mutta pimeä ei ollut,
revontulet hehkuivat punaisina ja sinisinä, komeaa ilotulitusta kesti
lakkaamatta ja lumi loisti, yö oli pitkää, hehkuvaa hämärää;
kirkkaimpaan aikaan tuli joukottain alkuasukkaita; he olivat kumman
näköisiä karvaisissa nahkavaatteissaan ja re'issään, jotka olivat
veistetyt jääkappaleista; he toivat taljoja, suuria kimppuja ja niistä
tuli lämpöisiä lattiamattoja lumimajoihin; taljoista saatiin patjoja ja
peitteitä, joista merimiehet tekivät vuoteensa lumilaen alla, kun
ulkopuolella paukkua säihkyi pakkanen, jommoista emme me tunne
ankarimpaan talviaikaankaan. Kotona oli vielä syksy, sitä he siellä
pohjoisnavalla ajattelivat; he ajattelivat kotoista aurinkoa ja
punakeltaisia lehtiä, jotka lepattivat puissa. Kello näytti että oli
ilta ja maatapanon aika ja yhdessäkin lumimajassa oli kaksi miestä jo
kallistunut levolle; nuorempi oli kotoa ottanut mukaansa parhaimman
aarteen, isoäiti oli ennen lähtöä ojentanut sen hänelle, se oli
raamattu. Joka yö lepäsi se hänen päänsä alla, hän tiesi lapsuusajoilta
asti mitä se sisälsi; joka päivä luki hän kappaleen ja nukkuessa
tulivat usein hänen mieleensä pyhät sanat: "jos minä ottaisin
aamuruskon siivet ja menisin valtameren ääriin, niin sinä sielläkin
johdattaisit minua ja sinun oikea kätesi tukisi minua!" -- ja totuuden
sanojen ja uskon vaikutuksen alla sulki hän silmänsä, uni tuli ja
tulivat unikuvat, hengen ilmestys Jumalassa; ruumiin levätessä eli
sielu; nuorukainen tunsi sen, hänen korvissaan soi ikäänkuin vanhojen,
tuttujen, rakkaitten laulujen säveliä; lauha, kesäisen lämmin henkäys
löyhytteli häntä vastaan, siinä vuoteessa levätessään näki hän päänsä
päällä hohteen, ikäänkuin lumikaton ulkopuolella olisi palanut
häikäisevä valo; hän nosti päätään, loistava valkeus ei tullut seinistä
eikä katosta, vaan suuret siivet enkelin hartioilla hohtivat ja
nuorukainen loi katseensa hänen lempeihin, loistaviin kasvoihinsa.
Enkeli kohosi raamatun lehdistä kuin liljan kuvusta, avasi sylinsä
levälleen, ja lumimajan seinät haihtuivat kuin kevyt, ilmava sumuharso;
kodin vihreitä maita ja kumpuja punertavine metsineen oli yltympärillä
ja syksyinen aurinko paistoi kauniisti; haikaran pesä oli tyhjä, mutta
omenapuussa olivat hedelmät vielä paikoillaan, vaikka lehdet olivat
pudonneet; punaiset ruusunmarjat hohtivat ja kottarainen viserteli
pienessä vihreässä häkissä joka oli ripustettu ikkunan pieleen. Siellä
se oli kotien koti; kottarainen viserteli parhaimman taitonsa mukaan ja
isoäiti pisti vesiheinää häkin rakoihin, niinkuin pojanpojan oli ollut
tapana tehdä; ja sepän tytär joka oli niin nuori ja kaunis, seisoi
kaivolla, nosti ylös vettä ja nyökytti päätään isoäidille ja isoäiti
viittasi kädellään ja näytti, että oli tullut pitkämatkainen kirje;
tänä aamuna se oli tullut sieltä kylmistä maista, itse pohjoisnavalta
asti, jossa pojanpoika oli -- Jumalan turvissa. -- Ja he itkivät ja
nauroivat ja nuorukainen joka oli lumen ja jään keskellä, hengen
maailmoissa, enkelin siipien suojassa, näki ja kuuli kaikki, ja itki ja
nauroi heidän kanssaan. Ja naiset lukivat itse kirjeestäkin ääneen
sanat: -- "vaikka minä menisin valtameren ääriin, niin hänen oikea
kätensä tukisi minua!" Nukkuvan ympärillä helisi kuin ihanaa virttä
olisi veisattu ja enkeli laski siipensä kuni harsoksi hänen
ympärilleen. -- Uni oli lopussa -- pimeää lumimajassa, mutta raamattu
oli nuorukaisen pään alla, usko ja toivo hänen sydämessään. Jumala oli
hänen luonaan ja koti oli hänen luonaan "_valtameren äärelläkin_!"



RAHAPORSAS.


Lasten kamarissa oli niin paljon leikkikaluja; ylinnä kaapin päällä
komeili rahalipas, se oli savesta ja porsaan muotoinen; sillä oli
luonnollinen rako selässä ja rakoa oli veitsellä suurennettu, jotta
hopeataalaritkin mahtuisivat siitä sisään, ja kaksi siitä jo oli
mennyt, puhumattakaan monista monituisista killingeistä. Rahaporsas oli
niin täynnä ettei se voinut edes rämistäkään ja se on korkein tulos
johon rahaporsas voi päästä. Kaapin päällä hän nyt komeili ja katseli
korkeudestaan muita tavaroita kamarissa. Hän kyllä tiesi, että hänen
vatsasäästöillään saattaisi ostaa ne kaikki tyynni -- sellainen
tietoisuus hänellä oli.

Samaa ajattelivat muutkin, vaikkeivät sitä sanoneet, olihan muutakin
puhumista. Piirongin laatikko oli raollaan ja siitä näkyi suuri nukke,
hän oli vanhanpuoleinen ja paikattu kaulasta. Hän pisti päänsä esiin ja
sanoi: "eikös oltaisi ihmisillä! Olisihan se jotakin!" Silloin syntyi
aika sekamelska, taulutkin kääntyivät seinillä, ne näyttivät että
niilläkin on takapuoli, mutta niiden tarkoitus ei mitenkään ollut panna
vastaan.

Oli sydänyö, kuu loisti sisään ikkunoista ja valaisi ilmaiseksi. Leikin
piti alkaa, kaikki olivat kutsutut, yksin lapsenvaunutkin, jotka
sentään kuuluivat karkeampiin leikkikaluihin. "Arvo itse kullekin!"
sanoivat lapsenvaunut, "ei jokainen voi olla aatelia! Jonkun täytyy
tehdä hyödyllistäkin työtä!"

Rahaporsas oli ainoa joka sai kirjallisen kutsun, hän oli niin
korkealla ettei luultu hänen kuulevan suullista kutsua, eikä hän
vastannutkaan tulisiko hän, sillä hän ei tullut; jos hän mieli olla
mukana, täytyi hänen nauttia lystistä kotoa pitäen, sen mukaan saivat
kutsujat sovittaa asiansa ja he sovittivatkin.

Pieni nukketeatteri pantiin paikalla pystyyn niin että hän saattoi
katsoa näyttämölle; he olivat päättäneet alkaa teatterilla ja sitte
piti seurata teetä ja järjenharjoituksia ja ne alkoivatkin heti;
kiikkuhevonen puhui ajoharjoituksista ja puhdasrotuisuudesta,
lastenvaunut rautateistä ja höyryvoimasta -- kuuluivathan ne asiat
heidän ammattinsa alaan ja osasivathan he niistä puhua. Seinäkello
puhui politiikkaa -- tiki -- taki: se tiesi asiain kulun mutta se
väitti niiden käyvän hullusti. Espanjalaisesta ruo'osta tehty keppi
ylpeili kenkäimestään ja kultaisesta nupistaan, se oli varustettu
helalla sekä ylä- että alapäästään; sohvassa lekottivat kirjaellut
sohvatyynyt, ne olivat kauniit ja tyhmät -- ja sitte saattoikin
teatteri alkaa.

Kaikki istuivat katselemassa ja pyydettiin, että läjäytettäisiin,
paukutettaisiin ja rämisteltäisiin sen mukaan kuin oltaisiin
tyytyväisiä. Mutta ratsastuspiiska sanoi ettei se läjähtele vanhoille,
vaan ainoastaan kihlaamattomille. "Minä läjähtelen kaikille!" sanoi
paukkupiiska. "Jossakin sitä täytyy olla!" arveli sylkilaatikko; ja
jokainen ajatteli omia ajatuksiaan katsellessaan teatteria. Kappale ei
ollut mistään kotoisin, mutta se näyteltiin hyvin; kaikki näyttelijät
käänsivät värillisen puolensa ulospäin, heitä ei pitänyt katsoa kuin
yhdeltä puolelta, nimittäin ei nurjalta puolelta; ja he liikkuivat
kaikki erinomaisesti, aivan ulkopuolelle teatteria asti, heissä oli
liian pitkät langat, mutta sitä paremminpa heidät näki. Paikattu nukke
joutui niin haltioihinsa, että niitokset irtaantuivat ja rahaporsas
joutui sekin tavallaan niin haltioihinsa, että päätti tehdä jotakin
jonkun näyttelijän hyväksi. Hän päätti testamentissaan määrätä, että
asianomainen näyttelijä hänen toverinaan lepäisi avonaisessa haudassa,
jahka se aika nyt tulee.

Tämä kaikki tuotti niin paljon nautintoa, että päätettiin luopua koko
teevedestä ja pysyä järjenharjoituksissa: sitä sanottiin ihmisleikiksi.
Eihän siinä ollut mitään pahaa, leikkiähän se vaan oli -- ja jokainen
ajatteli itseään ja koetti arvata rahaporsaan ajatuksia, ja rahaporsaan
ajatukset ulottuivat kauvemma kuin kaikkien muiden, hänhän ajatteli
testamenttia ja hautajaisia -- ja ne, nehän aina tulevat aikaisemmin
kuin odotetaan. -- Niksis! kaapilla-istuja tulla helisti maahan -- ja
särkyi tuhansiksi kappaleiksi ja killingit hyppivät ja tanssivat
ympärillä; pienemmät pyörivät, suuret pyörivät, varsinkin yksi
taalareista, se se oikein haluamalla halusi maailmalle. Ja maailmalle
se pääsi ja sinne ne kaikki pääsivät; ja rahaporsaan sirpaleet
joutuivat vasuun, mutta jo seuraavana päivänä komeili kaapin päällä
uusi rahaporsas savesta, siinä ei vielä ollut ainoaakaan killinkiä,
sentähden ei sekään voinut rämistä, siinä suhteessa se oli edeltäjänsä
kaltainen; onhan sitä siinäkin alkua -- ja siihen me lopetamme.



IB JA PIKKU KIRSTI.


Gudenjoen likellä, Silkeborgin metsässä kohoaa harju, joka on kuin
suuri valli. Sitä sanotaan "harjuksi" ja sen läntisellä rinteellä oli
-- ja on vieläkin -- pieni talonpoikaistalo karuine maineen; hiekka
kuultaa ohuen ruis- ja ohrapellon läpi. Vuosia on kulunut; ihmiset
jotka siellä asuivat, viljelivät pieniä maitaan, pitivät pari lammasta,
sian ja kaksi härkää; sanalla sanoen: he tulivat aika hyvin toimeen,
kun asettivat suun säkkiä myöten. Niin, varmaan he olisivat voineet
saada rehut riittämään parille hevosellekin, mutta he sanoivat kuten
muutkin sen puolen väet: "hevonen syö itsensä!" -- se kuluttaa sen
minkä se tuottaakin. -- Jenssin Jeppe viljeli kesällä pieniä maitaan ja
oli talvella näppärä puusuutari. Hän piti apulaistakin ja se mies osasi
veistää puukenkiä, jotka olivat sekä kestävät että keveät ja sopivat
jalkaan; he veistelivät myöskin lusikoita ja kauhoja; rahaa se tuotti,
ei Jenssin Jepen väkeä saattanut sanoa köyhiksi ihmisiksi.

Pikku Ib, seitsenvuotias poika, talon ainoa lapsi, istui katselemassa,
veisteli puupulikkaa, sai silloin tällöin haavankin sormeensa, mutta
eräänä päivänä oli hän veistänyt kaksi puukappaletta pienten puukenkien
muotoisiksi ja ne piti lahjoitettaman pikku Kirstille. Se oli
lauttamiehen pieni tyttö ja se oli niin hieno ja kaunis kuin herrasväen
lapsi; jos sillä olisi ollut oikeat vaatteet, niin ei kukaan olisi
luullut sen syntyneen turvekaton alla Seisin nummella. Siellä asui
nimittäin hänen isänsä, joka oli leski ja elätti itseään lauttaamalla
puita metsästä Silkeborgin kalastuspaikalle, joskus siitä eteenpäinkin,
Raudersiin. Ei hänellä ollut ketään omaisia, jotka olisivat hoitaneet
Kirstiä, joka oli kaksi vuotta nuorempi kuin Ib, ja sentähden oli hän
miltei aina Ibin kotona, lauttakuormalla tai kanervikossa ja
puolukanvarsien siimeksessä; ja kun isän täytyi lähteä Randersiin asti,
tuli pikku Kirsti kokonaan Jenssin Jepen kotiin.

Ib ja pikku Kirsti elivät erinomaisessa sovussa sekä leikissä että
puurovadin ääressä; he kaivelivat maata, konttasivat ja kävelivät ja
eräänä päivänä uskalsivat he kahden mennä miltei harjulle asti ja
kappaleen matkaa metsäänkin, kerran löysivät he viklanmunia ja se oli
suuri tapaus.

Ib ei vielä milloinkaan ollut käynyt Seisin nummella, ei milloinkaan
kulkenut alas järviä Gudenjoelle, mutta nyt sen piti tapahtua;
lauttamies oli kutsunut hänet ja edellisenä iltana otti hän hänet
kanssaan kotiin.

Varhaisena aamuna istuivat molemmat lapset lautalla korkean puukasan
päällä ja söivät leipää ja vadelmia. Lauttamies ja hänen apulaisensa
sauvoivat lauttaa eteenpäin, kuljettiin hyvää kyytiä myötävirtaa alas
jokea, järvien läpi, jotka metsä ja kaislikko tuontuostakin näytti
sulkevan umpilukkoon, mutta aina niistä kumminkin päästiin, vaikka
vanhat puut kumartuivat veteen saakka ja tammipuut ojensivat ilmaan
kuorittuja oksiaan; näytti siltä kuin niiden hihat olisivat olleet
käärityt ylös ja ne olisivat tahtoneet näyttää pahkaisia, alastomia
käsivarsiaan; vanhat lepät, jotka virta oli irroittanut rantatörmästä,
pysyttelivät juurineen kiinni pohjassa ja muodostivat ikäänkuin pieniä,
metsäisiä saaria; lummenkukat kiikkuivat vedenpinnalla; ihanaa se kulku
oli! -- ja sitte saavuttiin kalastuspaikalle, missä vesi syöksyi
sulkujen läpi; siinä sitä oli näkemistä Ibille ja Kirstille! Siihen
aikaan ei siellä vielä ollut tehdasta eikä kaupunkia, vain vanha talo,
ja sen liike ei ollut suuri; pääasiallisena elonmerkkinä siihen aikaan
oli veden kohina, kun se syöksyi sulkujen läpi, ja villisorsan
kaiherrus. -- Kun puut sitte olivat puretut lautalta, osti Kirstin isä
suuren kimpun ankeriaita ja pienen tapetun porsaan ja ne asetettiin
koppaan lautan perään. Sitte lähdettiin vastavirtaan kotimatkalle,
mutta tuuli oli myötäinen ja kun lisäksi nostettiin purjeet, päästiin
eteenpäin yhtä hyvää kyytiä kuin jos olisi ollut kaksi hevosta edessä.

Kun he sitte lauttoineen olivat päässeet niin likelle metsää, että
miehellä joka oli ollut apuna sauvomassa, oli vain lyhyt matka kotiin,
niin hän ja Kirstin isä astuivat maihin, mutta penäsivät lapsia
pysymään hiljaa ja varovaisina, mutta eivät he kauvan totelleet,
täytyihän heidän tirkistää koppaan, missä ankeriaita ja porsasta
säilytettiin ja porsasta heidän täytyi nostella ja pidellä ja kun
molemmat tahtoivat sitä pidellä yhtaikaa, pudottivat he sen ja se meni
suoraa päätä veteen; virta sitä nyt vei, se oli hirveä juttu!

Ib karkasi maihin ja juoksi vähän matkaa, Kirsti tuli perässä. "Ota
minut mukaasi!" huusi hän ja pian he olivat pensaikossa, lauttaa ja
jokea ei enään näkynyt. Vähän matkaa he vielä juoksivat, sitte kaatui
Kirsti ja rupesi itkemään; Ib nosti hänet pystyyn.

"Tule minun kanssani!" sanoi hän. "Talo on tuolla!" mutta ei se ollut
siellä. He kulkivat kulkemistaan, yli kuivien lehtien ja taittuneiden
oksien jotka narisivat heidän pienten jalkojensa alla; äkkiä kuulivat
he kovan huudon -- he seisahtuivat ja kuuntelivat; kotka kirkaisi, se
kuului pahalta, he vallan pelästyivät, mutta metsässä ihan heidän
edessään kasvoi mitä kauneimpia mustikoita niin hirveän paljon; sitä
houkutusta oli mahdoton vastustaa ja he jäivät syömään ja suut ja
posket kävivät aivan sinisiksi. Samassa se huuto taas kuului.

"Me saamme selkäämme porsaan tähden!" sanoi Kirsti.

"Mennään pois meille!" sanoi Ib; "se on tänne metsään päin!" ja he
läksivät. He tulivat maantielle, mutta ei se johtanut kotiin, tuli
pimeä ja he rupesivat pelkäämään. Vain huuhkajan kolkot huudot ja
tuntemattomien lintujen äänet rikkoivat outoa hiljaisuutta; vihdoin
viimein tarttuivat he molemmat kiinni pensaaseen, Kirsti itki ja Ib
itki ja kun he hetkisen olivat itkeneet, panivat he pitkäkseen pensaan
juurelle ja nukkuivat.

Aurinko oli jo korkealla kun he heräsivät; heitä paleli, mutta
likeiselle kummulle paistoi aurinko puiden lomitse, siellähän he
saattoivat lämmitellä ja sieltä arveli Ib heidän voivan nähdä
vanhempiensa kodin; mutta he olivat kaukana siitä, aivan toisessa
päässä metsää. He kapusivat kummun harjalle asti ja tulivat rinteelle,
kirkkaan, läpikuultavan järven luo; siellä oli kaloja laumottain ja ne
kiilsivät kultana auringossa; tämä näky tuli heille niin odottamatta ja
ihan likellä kasvoi suuri pensas täynnä pähkinöitä, aivan varmaan
seitsemän terttua; ja he poimivat ja rikkoivat pähkinöitä ja söivät
hentoja sydämiä, jotka vasta olivat ruvenneet kovettumaan -- ja sitte
sattui vielä odottamaton ja peloittava tapaus. Pensaikosta astui esiin
pitkä, vanha vaimo, jonka kasvot olivat niin ruskeat ja hiukset
kiiltävän mustat; silmän valkuainen paistoi kuin murjaanilla; hänellä
oli käärö selässä ja sauva kädessä; hän oli mustalaisakka. Lapset eivät
alussa ymmärtäneet mitä hän sanoi; ja hän otti taskustaan kolme suurta
pähkinää, joista joka pähkinä sisälsi mitä kauneinta tavaraa, tiesi
hän, ne olivat onnenpähkinöitä.

Ib katseli häntä, hän oli hyvin ystävällinen ja sitte rohkaisi poika
mieltään ja kysyi saisiko hän pähkinät, ja akka antoi hänelle pähkinät
ja poimi pensaasta taskunsa täyteen.

Ja Ib ja Kirsti tuijottivat suurin silmin onnenpähkinöihin.

"Onko tässä vaunut ja hevoset?" kysyi Ib.

"Siellä on kultaiset vaunut ja kultaiset hevoset!" sanoi akka.

"Anna se minulle!" sanoi Kirsti, ja Ib antoi pähkinän hänelle ja akka
köytti sen hänen kaulaliinaansa.

"Onko tässä sellainen soma pieni kaulaliina kuin Kirstin?" kysyi Ib.

"Siinä on kymmenen kaulaliinaa!" sanoi akka; "siinä on hienoja hameita,
sukkia ja hattu."

"Saanko minä sitte senkin!" sanoi Kirsti, ja pikku Ib antoi hänelle
toisenkin pähkinän, kolmas oli sellainen pieni musta.

"Pidä sinä se!" sanoi Kirsti, "ja se on sekin kaunis."

"Entä mitä sen sisällä on?" kysyi Ib.

"Mitä sinä parhaiten tarvitset!" sanoi mustalaisakka.

Ib otti pähkinän. Akka lupasi johdattaa heidät oikealle tielle ja he
läksivät kävelemään, mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin piti;
mutta ei akkaa uskalla syyttää siitä, että hän tahtoi varastaa lapsia.

Suuressa metsässä kohtasivat he metsänvartija Kränin, hän tunsi Ibin ja
hänen turvissaan Ib ja pikku Kirsti pääsivät kotiin, jossa elettiin
suuressa pelossa heidän tähtensä, ja anteeksi he saivat, vaikka
olivatkin ansainneet kelpo selkäsaunan, ensinnäkin siitä syystä että
olivat pudottaneet porsaan veteen ja sitte siitä että olivat lähteneet
karkuun.

Kirsti tuli kotiin nummelle ja Ib jäi pieneen metsäpirttiin; ensi
työkseen illalla otti hän esiin pähkinän, joka sisälsi sen mitä hän
"kaikista parhaiten tarvitsi"; -- hän pani sen oven ja ovipielen
väliin, painoi ovea kiinni, kuori meni rikki, mutta ei halaistuakaan
pähkinää näkynyt, pähkinä oli ollut täynnä jonkillaista nuuskaa tai
multaa; se oli madonsyömä, kuten sanotaan.

"Niin, arvasinhan minä sen!" tuumaili Ib, "mitäpä sellaiseen pieneen
pähkinään mahtuisi se mitä minä parhaiten tarvitsen! Ei Kirsti saa
hienoja vaatteita eikä kultavaunuja molemmistakaan pähkinöistään!"

Ja talvi tuli ja uusi vuosi tuli.

Ja kului monta vuotta. Ibin piti mennä rippikouluun ja pappi asui
pitkän matkan päässä. Samaan aikaan tuli eräänä päivänä lauttamies ja
kertoi, että pikku Kirstin nyt täytyy lähteä ansaitsemaan leipäänsä.
Onneksi hän joutuu oikein hyviin käsiin, pääsee palvelemaan niin kelpo
ihmisiin; kas, hän tulee rikkaalle krouvarille Herningin kulmalle, se
on siellä lännessä päin; hän saa olla emännän apulaisena ja jos hän
käyttäytyy hyvin ja kun hän on käynyt rippikoulun, pitävät he hänet.

Ja Ib ja Kirsti sanoivat toisilleen hyvästi; heitä sanottiin
kihlatuiksi; ja tyttö näytti jäähyväishetkellä Ibille, että pähkinät
jotka hän oli saanut häneltä silloin kun he eksyivät metsään, vielä
olivat tallella, ja hän kertoi, että hän vaatekirstussaan vielä
säilyttää niitä pieniä puukenkiä, jotka Ib poikana veisti ja lahjoitti
hänelle. Sitte he erosivat.

Ib kävi rippikoulun ja jäi äitinsä taloon, sillä hän oli näppärä
puusuutari ja hoiti kesällä hyvin heidän pienen viljelyksensä; eihän
hänen äidillään muita ollut, Ibin isä oli kuollut.

Vain harvoin toi postinkuljettaja tai joku ankeriaanmyyjä tietoja
Kirstistä: hyvin hän menestyy rikkaan krouvarin luona ja ripille
päästyään kirjoitti hän isälleen ja lähetti terveisiä Ibille ja hänen
äidilleen; kirjeessä kerrottiin että hän isännältään ja emännältään oli
saanut lahjaksi kuusi uutta paitaa ja kauniin leningin. Hyviä uutisia
ne vaan olivat kun olivatkin.

Seuraavana keväänä koputettiin eräänä päivänä Ibin ja hänen äitinsä
ovea: lauttamies ja Kirsti siellä tulivat. Kirsti oli päiväksi päässyt
isäänsä katsomaan, oli joku sattumalta lähtenyt Themiin ja siitä
takaisin ja siinä hevosessa hän oli päässyt. Kaunis hän oli kuin hieno
neiti ja hyvissä vaatteissa hän oli, hyvin ne olivat tehdyt ja sopivat
hänelle. Hän seisoi siinä koko komeudessaan ja Ibillä oli vain vanhat,
jokapäiväiset vaatteet. Hän ei ensinkään tahtonut päästä puheen alkuun;
tytön käteen hän kyllä tarttui, piteli sitä lujasti ja oli niin
sanomattoman iloissaan, mutta suutaan ei hän saanut auki. Pikku Kirsti
sen sijaan puhui ja kertoi ja suuteli Ibiä keskelle suuta.

"Etkö sinä vieläkään tunne minua?" sanoi tyttö; mutta vaikka he jäivät
kaksin ja Ib yhä piteli hänen kättään, ei hän saanut muuta sanotuksi
kuin: "sinusta on tullut kuin hieno neiti! ja minä olen näin
tollomainen! Kuinka minä olen ajatellut sinua, Kirsti, ja vanhoja
aikoja!"

Ja käsi kädessä astelivat he harjulle ja Gudenjoen poikki Seisin
nummelle, jossa kanervakummut ylenivät, Ib ei yhäkään sanonut mitään,
mutta kun he erosivat, selveni hänelle, että Kirstin pitää ruveta hänen
vaimokseen, johan heitä pienestä pitäen on sanottu kihlatuiksi ja
kihlattu parihan he hänen silmissään olivat, vaikkei kumpikaan ollut
sitä sanonut.

Muutaman tunnin he vielä saivat olla yhdessä, sillä Kirstin täytyi taas
palata Themiin, josta vaunujen varhain seuraavana aamuna taas piti
lähteä takaisin länteen päin. Isä ja Ib saattoivat hänet Themiin, oli
kirkas kuuvalo ja kun he tulivat perille ja Ib yhä piteli Kirstin
kättä, ei hän saattanut päästää sitä irti, hänen silmänsä olivat niin
kirkkaat, mutta sanoja tuli niukasti, mutta sydämestä ne lähtivät
jokikinen: "ethän sinä vaan ole tottunut liian hienoon elämään", sanoi
hän, "ja jos sinä voit tyytyä asumaan minun äitini mökissä ja minun
vaimonani, niin meistä kerran tulee mies ja vaimo! -- mutta voimmehan
me molemmat hiukan odottaakin!"

"Niin, odottakaamme, Ib!" sanoi tyttö ja painoi hänen kättään ja Ib
suuteli hänen huuliaan. "Minä luotan sinuun, Ib!" sanoi Kirsti, "ja
minä luulen että pidän sinusta; mutta anna minun miettiä asiaa!"

Ja sitte he erosivat. Ja Ib sanoi lauttamiehelle, että hän ja Kirsti
nyt olivat miltei kihloissa ja lauttamies sanoi että asiat olivat
käyneet ihan niinkuin hän oli ajatellutkin; ja hän seurasi Ibiä kotiin
ja nukkui samassa sängyssä hänen kanssaan eikä kihlauksesta puhuttu sen
enempää.

Vuosi oli kulunut; kaksi kirjettä olivat Ib ja Kirsti vaihtaneet
keskenään. "Uskollinen kuolemaan saakka!" oli kirjoitettu
allekirjoituksen rinnalle. Eräänä päivänä astui lauttamies huoneeseen
ja toi terveisiä Kirstiltä. Oli hänellä muutakin sanomista, mutta sen
hän hitaanlaisesti sai suustaan. Kirsti voi hyvin, paremminkin kuin
hyvin, hän oli kaunis tyttö, häntä pidettiin arvossa ja häntä
rakastettiin. Krouvarin poika oli ollut kotona käymässä, hänellä oli
joku suuri virka Köpenhaminassa, jossakin konttorissa; Kirsti miellytti
häntä ja Kirstikin piti hänestä, hänen vanhemmillaan ei ollut mitään
asiaa vastaan, mutta Kirstin mieltä painoi, että Ib ajatteli häntä niin
paljon ja hän oli jo päättänyt työntää onnen luotaan, kertoi
lauttamies.

Aluksi ei Ib sanonut sanaakaan, mutta hän kävi kalpeaksi kuin vaate,
ravisti päätään ja virkkoi vihdoin: "ei Kirsti saa työntää onnea
luotaan!"

"Kirjoita hänelle pari sanaa!" sanoi lauttamies.

Ja Ib kirjoittikin, mutta hän ei saanut sanoja mielensä mukaisiksi ja
hän pyyhki pois ja repi rikki, -- mutta aamulla oli kirje valmiina
pikku Kirstille ja näin se kuului:

    "Olen lukenut kirjeen jonka olet kirjoittanut isällesi ja näen
    siitä, että sinun käy kaikin puolin hyvin ja että voit tulla
    vieläkin onnellisemmaksi. Kysy sydämeltäsi, Kirsti! ja ajattele
    tarkoin mikä sinua odottaa jos minut otat; eihän minulla ole
    paljoa tarjota. Älä ajattele minua äläkä minun kohtaloani,
    vaan ajattele omaa onneasi! Et ole millään lupauksella sidottu
    minuun ja jos sydämessäsi olet antanut minulle lupauksen, niin
    minä vapautan sinut siitä. Tulkoon sinulle kaikki ilo mitä
    maailma voi antaa, pikku Kirsti. Jumala varmaan tietää antaa
    lohdutusta minun sydämelleni.

                                 Sinun alati uskollinen ystäväsi
                                                Ib."

Ja kirje lähetettiin ja Kirsti sai sen.

Martinmessun aikaan kuuluutettiin Kirsti sekä nummen kirkossa että
Köpenhaminassa, missä sulhanen oli ja sinne matkusti Kirsti emäntänsä
kanssa, sillä sulhanen ei monilta toimiltaan päässyt niin kauvas
Jyllantiin. Kirsti oli sopimuksen mukaan tavannut isänsä Funderin
kylässä, jonka läpi tie kulkee ja joka lauttamiehelle oli likin
tapaamispaikka; siellä sanoivat nuoret toisilleen jäähyväiset. Pari
sanaa mainittiin asiasta, mutta Ib ei sanonut mitään; hänen vanha
äitinsä sanoi hänen käyneen niin miettiväiseksi; niin, miettiväiseksi
hän todella oli käynyt ja muun muassa johtui hänen mieleensä ne kolme
pähkinää, jotka hän lapsena oli saanut mustalaisakalta ja joista hän
oli antanut Kirstille kaksi. Ne olivat olleet onnenpähkinöitä, Kirstin
toinen pähkinä sisälsi kultavaunut hevosineen, toinen mitä kauneimmat
vaatteet. Aivan oikein! saihan hän nyt kuninkaan Köpenhaminassa kaiken
sen komeuden; hänelle kävi ennustus toteen --! Ibille antoi pähkinä
vain mustaa multaa. "Mitä sinä parhaiten tarvitset" oli mustalaisakka
sanonut -- niin, sekin ennustus kävi toteen, mustaa multaa hän
parhaiten tarvitsi. Hän ymmärsi nyt selvästi mitä akka oli
tarkoittanut: mustaa multaa, haudan povea hän parhaiten tarvitsi.

Ja vuosia kului -- ei niitä tosin ollut niin monta, mutta pitkiltä ne
Ibin mielestä tuntuivat; vanha krouvarinväki kuoli toinen heti toisen
jälkeen; koko rikkaus, monta tuhatta taalaria joutui pojalle. Kyllä
Kirsti nyt saattoi saada kultavaunut ja hienoja vaatteita yllin kyllin.

Kahteen pitkään vuoteen ei Kirstiltä kuulunut mitään kirjettä, mutta
kun isä sitte vihdoin sai kirjeen, ei se laisinkaan ollut rikkaudessa
eikä onnessa kirjoitettu. Kirsti raukka! ei hän eikä hänen miehensä
olleet ymmärtäneet pitää rikkaudestaan vaaria, se meni samaa tietä kuin
se tuli, ei siinä ollut siunausta, sillä he eivät itse sitä tahtoneet.

Ja kanerva kukki ja kanerva kuihtui; monena talvena oli lunta
tuiskuttanut yli Seisin nummen, yli harjun, jonka rinteellä Ib asui;
kevätaurinko paistoi ja Ib painoi auraa maahan, silloin se viilsi
johonkin, Ib luuli sen sattuvan kiveen, maasta suikahti ikäänkuin
suuri, musta höylänlastu ja kun Ib siihen kajosi, huomasi hän että se
oli metallia ja se paikka mihin aura oli viiltänyt, kiilsi kirkkaana.
Se oli suuri, raskas, kultainen rannerengas pakanuuden ajoilta.
Jättiläiskumpu oli tähän tasoitettu ja sen kallisarvoinen koristus
löydetty. Ib näytti sen papille, joka sanoi hänelle kuinka kaunis se
oli ja sitte vei Ib sen kruununvoudin nähtäväksi ja kruununvouti
ilmoitti asian Köpenhaminaan ja kehoitti Ibiä itseään viemään perille
kallisarvoista löytöään.

"Sen parempaa et maasta olisi voinut löytää", sanoi kruununvouti.

"En olisikaan!" ajatteli Ib. "Se mitä minä parhaiten tarvitsin se tuli
minulle maasta! Mustalaisakka oli siis kuitenkin oikeassa minuunkin
nähden, koska _se_ oli se mitä minä parhaiten tarvitsin!"

Ja Ib läksi koristuksineen Aarhusista kuninkaan Köpenhaminaan; hänestä
joka ei ollut käynyt Gudenjokea etempänä, oli matka kuin kokonainen
matkustus valtameren poikki. Ja Ib tuli Köpenhaminaan.

Löydetyn kullan arvo maksettiin hänelle, se oli suuri summa: kuusi
sataa riikin taalaria. Siellä suuressa, meluavassa Köpenhaminassa se
sitte kuljeskeli mies metsästä, Seisin nummelta.

Iltaa ennen kuin hän kipparin kanssa aikoi palata Aarhusiin, eksyi hän
kaupungille ja joutui aivan toiselle suunnalle kuin aikoi. Hän oli
tullut Knippelsillan yli Kristianshavniin sen sijaan että oli aikonut
vallille päin, Länsiportille. Hän kyllä suuntasi askeleensa länttä
kohti, mutta ei sittenkään sinne minne aikoi. Kaduilla ei näkynyt
ainoaakaan ihmistä. Vihdoin tuli pikkuruikkunen tyttönen köyhästä
talosta; Ib kyseli häneltä tietä, jota etsi; tyttö säpsähti, loi häneen
silmänsä ja purskahti katkeraan itkuun. Ib kysyi mikä häntä vaivasi,
tyttö vastasi jotakin jota ei hän ymmärtänyt ja kun he joutuivat lyhdyn
alle ja valo lankesi lapsen kasvoihin, joutui Ib kummallisen mielialan
valtaan, sillä hänen edessään seisoi pikku Kirsti ilmi elävänä, aivan
sellaisena, jommoisena hän muisti hänet heidän lapsuudenajoiltaan.

Ja hän seurasi pientä tyttöä köyhään taloon, ylös kapeita, kuluneita
portaita, korkealle, pieneen, kurjaan huoneeseen katon rajassa. Siellä
oli raskas, tukahuttava ilma eikä mitään valoa; nurkasta kuului
huokauksia, vaivalloisesti siellä joku veti henkeään. Ib sytytti
tulitikun. Lapsen äiti siellä lepäsi köyhässä vuoteessa.

"Voinko minä jollakin lailla auttaa teitä?" sanoi Ib. "Pienokainen sai
minut käsiinsä, mutta minä olen itsekin vieras tässä kaupungissa. Eikö
täällä ole mitään naapureja, joita voin kutsua avuksi?" -- Ja Ib nosti
hänen päätään.

Se oli Kirsti Seisin nummelta.

Vuosikausiin ei hänen nimeään oltu mainittu kotona Jyllannissa, se
olisi nostanut Ibin hiljaiseen mieleen myrskyn, ja sekä huhu että
luotettavat ihmiset eivät tietäneet kertoa mitään hyvää: ne paljot
rahat, jotka hänen miehensä oli saanut periä vanhemmiltaan, olivat
tehneet hänet ylimieliseksi hurjastelijaksi; hän oli heittänyt
vakinaisen paikkansa, puolen vuotta matkustellut vierailla mailla,
sitte palannut kotiin, tehnyt velkaa ja laiskotellut; vaunut
kallistuivat kallistumistaan ja menivät vihdoin kumoon. Kaikki iloiset
ystävät, jotka olivat vierailleet hänen pöytänsä ääressä, sanoivat että
hän oli ansainnut kohtalonsa, olihan hän elänyt kuin hullu. -- Hänen
ruumiinsa oli eräänä aamuna löydetty kanavasta linnan puistosta.

Kirsti kantoi kuolemaa ruumiissaan; hänen nuorin lapsensa, rikkaudessa
siinnyt, kurjuudessa syntynyt, oli jo muutaman viikon vanhana mennyt
hautaan, ja Kirsti itse oli päässyt niin pitkälle, että hän poti
kuolintautiaan, yksin, kurjassa huoneessa; ennen nuorena, Seisin
nummella, olisi hän kyllä kärsinyt sellaista kurjuutta, mutta parempaan
tottuneena tunsi hän koko sen kovuuden. Hänen vanhempi lapsensa,
niinikään pieni Kirsti, kärsi nälkää ja hätää hänen kanssaan ja hän oli
tuonut Ibin vinttikamariin.

"Minä pelkään että kuolen ja lapsi raukka jää!" huokasi sairas, "mihin
kummaan hän joutuu!" -- Enempää ei hän saanut sanotuksi.

Ib sai toisen tulitikun sytytetyksi ja löysi kynttilän pätkän, joka
valaisi kurjaa huonetta.

Ja Ib katseli pientä tyttöä ja ajatteli menneitten päivien Kirstiä;
Kirstin tähden saattoi hän olla hyvä lapselle, jota ei hän tuntenut.
Kuoleva loi häneen katseensa, hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi --
oliko hän tuntenut hänet? Ib ei sitä tietänyt, hän ei kuullut sanaakaan
hänen huuliltaan.

       *       *       *       *       *

Harmaata on metsässä Seisin nummella, kanerva on varistanut kukkansa,
lännen myrsky ajaa keltaisia lehtiä metsästä jokea kohti ja yli nummen
ja turvekattoisen asumuksen, missä nyt asuu vierasta väkeä; mutta
harjun suojassa, korkeitten puitten keskellä ylenee pieni, valkeaksi
maalattu mökki; uunissa paloivat turpeet ja koko huonetta valaisi
päiväpaiste, joka hohti kahdesta lapsensilmästä; keväisten leivojen
viserrys helisi sen punaisilta, hymyileviltä huulilta, kun se puhui;
siellä oli iloa ja riemua, pikku Kirsti siellä oli; hän istui Ibin
polvella; Ib oli hänelle sekä isä että äiti, he olivat hävinneet lapsen
mielestä kuten uni häviää sekä lapselta että aikuiselta. Ib istui
somassa, kodikkaassa mökissään varakkaana miehenä; pienen tytön äiti
lepäsi köyhien hautausmaalla likellä kuninkaan Köpenhaminaa. Ibillä oli
rahaa kirstunpohjalla, väittivät ihmiset, mullasta saatua kultaa -- ja
olihan hänellä vielä lisäksi pikku Kirsti.



TUHMA-JUSSI.


Maalla oli vanha kartano ja kartanossa vanha herrasmies, jolla oli
kaksi poikaa. Ne olivat niin sukkelat suustaan, että puolessakin olisi
ollut yllin kyllin; ne olivat päättäneet kosia kuninkaan tytärtä ja
täydellä syyllä, sillä hän oli kuuluuttanut ottavansa miehekseen sen,
joka parhaiten osaa pitää puoliaan.

Kahdeksan päivää tekivät molemmat pojat valmistuksia, enempää aikaa ei
heillä ollut, mutta kyllä se riittikin, sillä heillä oli esitietoja ja
ne ovat aina hyvät olemassa. Toinen osasi ulkoa koko latinalaisen
sanakirjan ja kolme vuosikertaa kaupungin sanomalehteä sekä alusta että
lopusta; toinen oli tutustunut kaikkiin ammattikuntasääntöihin ja
yleensä kaikkeen mitä ammattivanhimman tulee tietää; hän arveli
voivansa ottaa osaa valtiolliseen keskusteluun, sitäpaitsi hän osasi
kirjaella housunkannattimia, sillä hän oli hieno ja näppärä mies.

"Minä saan kuninkaantyttären!" sanoivat veljekset ja isä antoi
kummallekin kauniin hevosen; se joka osasi sanakirjan ja sanomalehdet,
sai pikimustan ja se jolla oli ammattivanhimman viisaus ja joka
kirjaeli housunkannattimia, sai maidonvalkoisen, ja sitte he voitelivat
suupielensä maksarasvalla, jotta ne tulisivat oikein notkeiksi. Kaikki
palvelijat olivat pihamaalla katsomassa kun he nousivat hevosen
selkään, ja samassa tuli kolmas veli, sillä heitä oli kolme, vaikkei
kukaan laskenut häntä veljeksi, sillä hänellä ei ollut samaa oppia kuin
noilla kahdella ja he sanoivatkin häntä vain Tuhmaksi-Jussiksi.

"Minne te olette menossa, kun olette noin pyhävaatteissa?" kysyi hän.

"Hoviin kosimaan kuninkaantytärtä! Etkö sinä ole kuullut mitä rumpu
pärryttää kautta koko maan?" ja sitte he kertoivat hänelle asian.

"Helkkarissa, minun pitää lähteä mukaan!" sanoi Tuhma-Jussi ja
veljekset nauroivat häntä ja läksivät matkaan.

"Isä, antakaa minullekin hevonen!" huusi Tuhma-Jussi. "Minulle tulee
sellainen naima-into. Jos hän ottaa minut, niin ottaa, ja jollei ota,
niin otan minä hänet joka tapauksessa!"

"Turhia puheita!" sanoi isä, "en minä anna sinulle mitään hevosta.
Ethän sinä osaa puhua; mutta veljet, ne ovat komeita poikia!"

"Jollen minä saa hevosta", sanoi Tuhma-Jussi, "niin otan oman
kilipukkini ja se kyllä jaksaa kantaa minut!" ja hän asettui hajareisin
kilipukin selkään, painoi kantapäänsä sen kylkiä vastaan ja läksi
menemään pitkin maantietä. Hei vaan sitä menoa! "Täällä minä tulen!"
sanoi Tuhma-Jussi ja lauloi jotta raikui.

Mutta veljekset ratsastivat hiljalleen edellä; he eivät puhuneet
sanaakaan, heidän täytyi ajatella kaikkia hyviä käänteitä joita
aikoivat esittää, sillä heidän sanojensa piti olla erinomaisen
harkituita.

"Hohhoi!" huusi Tuhma-Jussi, "täällä minä tulen! katsokaa mitä minä
löysin tieltä!" ja hän näytti heille kuolleen variksen, jonka oli
löytänyt tieltä.

"Tyhmeliini!" sanoivat he, "mitä sinä aiot tehdä sillä?"

"Lahjoitan sen kuninkaantyttärelle!"

"Niin, tee se vaan!" sanoivat veljet, hymyilivät ja ratsastivat
eteenpäin.

"Hohhoi! täällä minä tulen! katsokaappas mitä minä nyt olen löytänyt,
ei sellaista joka päivä löydetäkkään maantieltä!"

Ja veljet kääntyivät taas katsomaan mitä hänellä oli. "Tyhmeliini!"
sanoivat he, "sehän on vanha puukenkä, jonka päällispuoli on poissa!
Saako kuninkaantytär senkin?"

"Saa kun saakin!" sanoi Tuhma-Jussi; veljet hymähtivät, jatkoivat
matkaansa ja pääsivät hyvän joukon edelle.

"Hohhoi! täällä minä tulen!" huusi Tuhma-Jussi; "asiat paranevat
paranemistaan! Hohhoi! tämä on mainiota!"

"Mitä sinä olet löytänyt?" sanoivat veljet.

"Oi!" sanoi Tuhma-Jussi, "ei sitä saata sanoin lausua kuinka
kuninkaantytär ilostuu!"

"Hyi!" sanoivat veljet, "sehän on lokaa, jota on nostettu
maantienojasta."

"Niin onkin!" sanoi Tuhma-Jussi, "vieläpä hienointa lajia, se ei edes
pysy käsissä!" ja hän mätti taskut täyteen.

Mutta veljet ratsastivat minkä pääsivät eteenpäin ja tulivat kokonaista
tuntia aikaisemmin perille ja pysähtyivät kaupungin portille, ja siellä
saivat kosijat numeron sen mukaan kuin he tulivat, ja heidät asetettiin
riveihin, kuusi joka osastoon ja niin tiheään, etteivät he voineet
liikuttaa käsivarsiaan, ja se oli kun olikin hyvä asia, sillä muuten he
olisivat ratkoneet irti selkäkaistaleet toistensa takeista, vaan
sentähden että toinen seisoi toisen edellä.

Kaikki maan muut asukkaat seisoivat linnan ympärillä, sullottuina
ikkunoiden tasalle, sillä he tahtoivat nähdä kuninkaantyttären
vastaanottavan kosijoita, ja samassa hetkessä kun he astuivat
huoneeseen, meni puheenlahja heiltä tipotiehensä.

"Ei kelpaa!" sanoi kuninkaantytär. "Pois!"

Jo tuli sen veljeksen vuoro, joka osasi sanakirjan, mutta hän oli
rivissä seisoessaan kokonaan unohtanut sen, ja lattia narisi ja laki
oli peilinlasia niin että hän näki itsensä seisomassa päälaellaan ja
joka ikkunan luona seisoi kolme kirjuria |a yksi ammatinvanhin, jotka
kirjoittivat muistiin kaikki mitä sanottiin, jotta se paikalla
pantaisiin lehteen ja myytäisiin kahdesta killingistä kadunkulmassa. Se
oli kauheaa, ja sitte he vielä olivat lämmittäneet uunin niin kuumaksi,
että se oli ihan punainen.

"Täällä huoneessa on kauhean kuuma!" sanoi kosija.

"Isäni paistaa tänään kukonpoikia!" sanoi kuninkaantytär.

Häh! hän jäi suu auki töllistelemään, sillä tällaista puhetta ei hän
ollut odottanut; ei hän saanut sanaakaan suustaan, sillä jotakin
hauskaa hän olisi tahtonut sanoa. Häh!

"Ei kelpaa!" sanoi kuninkaantytär. "Pois!" ja sen tiensä hänen täytyi
mennä. Tuli toisen pojan vuoro.

"Täällä on kauhean kuuma!" sanoi hän.

"Niin, me paistamme tänään kukonpoikia!" sanoi kuninkaantytär.

"Mi-mi-mitä?" sanoi kosija ja kaikki kirjurit kirjoittivat:
"mi-mi-mitä!"

"Ei kelpaa!" sanoi kuninkaantytär. "Pois!"

Jo tuli Tuhma-Jussi kilipukkinsa selässä ja ratsasti suoraa päätä
huoneeseen. "Onpa täällä hirvittävä kuumuus!" sanoi hän.

"Minä paistan kukonpoikia!" sanoi kuninkaantytär.

"Sepä hyvä se!" sanoi Tuhma-Jussi, "kaippa minäkin sitte saan varikseni
paistetuksi?"

"Saatte hyvinkin!" sanoi kuninkaantytär, "mutta onko teillä missä
paistaa, sillä minulla ei ole pataa eikä pannua!"

"On minulla!" sanoi Tuhma-Jussi. "Tässä on paistinvehkeet
tinasankoineen päivineen!" ja hän veti esiin vanhan puukengän ja pani
variksen keskelle kenkää.

"Siitä riittää koko ateriaksi!" sanoi kuninkaantytär, "mutta mistä me
saamme kastiketta?"

"Minulla on taskussa!" sanoi Tuhma-Jussi. "Minulla on niin paljon että
riittää maahankin kaataa!" ja hän kaasi hiukan lokaa taskustaan.

"Tästä minä pidän!" sanoi kuninkaantytär, "sinä osaat vastata ja sinä
osaat puhua ja sinut minä tahdon miehekseni! mutta tiedätkö että joka
sanamme kirjoitetaan muistiin ja pannaan huomenna lehteen? joka
ikkunassa näet kolme kirjuria ja vanhan ammatinvanhimman ja
ammatinvanhin on pahin, sillä hän ei ymmärrä mitään!" ja sen hän sanoi
peloittaakseen Jussia. Ja kaikki kirjurit virnistelivät ja pudottivat
mustepilkun permannolle.

"Kyllä minä ne herrasväet tunnen!" sanoi Tuhma-Jussi, "ja ammatinvanhin
saakin parhaimman osan!" ja sitte hän käänsi nurin taskunsa ja viskasi
loan suoraan hänen kasvoilleen.

"Se oli hienosti tehty!" sanoi kuninkaantytär, "sitä minä en olisi
osannut tehdä! Mutta kyllä minä opin!"

Ja Tuhmasta-Jussista tuli kuningas, hän sai vaimon ja kruunun ja pääsi
valtaistuimelle, ja sen tiedon me olemme saaneet suoraan
ammatinvanhimman lehdestä -- ja siihen ei ole luottamista.



KUNNIAN ORJRNTAPPURATIE.


Vanhassa sadussa sanotaan: "Kunnian orjantappuratie avautui Bryde
nimiselle ampujalle, joka pääsi suureen arvoon ja kunniaan, mutta vasta
pitkien vaivojen ja vastuksien jälkeen"; varmaan moni meistä lapsena on
kuullut, ehkäpä vanhempana lukenutkin tuon sadun ja silloin tullut
ajatelleeksi omaa orjantappuratietään, jota ei kukaan näe, ja kaikkia
"vaivojaan ja vastuksiaan". Satu ja todellisuus ovat niin likellä
toisiaan, mutta sadussa sopusointuisa ratkaisu tapahtuu jo täällä maan
päällä, kun sensijaan todellisuus useimmiten siirtää ratkaisunsa tämän
elämän ulkopuolelle, aikaan ja ijäisyyteen.

Maailmanhistoria on taikalyhty, joka aikakauden mustalla pohjalla
valokuvissa näyttää meille kuinka ihmiskunnan hyväntekijät vaeltavat
kunnian orjantappuratietä.

Kaikista ajoista ja kaikista maista astuu esiin kuvia, ne näkyvät usein
vain hetkisen ajan, mutta niissä on kokonainen elämä, kokonainen
elinikä taisteluineen ja voittoineen; valitkaamme sieltä täältä
muutamia tuosta marttyyrijoukosta, joka ei lopu ennenkuin maailmakin
häviää.

Me näemme amfiteatterin täynnä väkeä. Aristophaneen "Pilvet" valavat
ilon ja ilveilyn virtoja katselijoiden joukkoon; pilkan esineenä
näyttämöllä on Atenan merkillisin mies, mies joka oli kansan kilpenä
kolmeakymmentä hirmuvaltiasta vastaan: Sokrates, hän, joka taistelun
melskeessä pelasti Alkibiadeen ja Xenophonin, hän, jonka henki kohosi
vanhanajan jumalia korkeammalle, hän on itse läsnä, hän on noussut
katselijoiden joukosta ja asettunut näkyviin, niin että nauravat
atenalaiset saattavat verrata ovatko hän ja irvikuva näyttämöllä
toistensa näköiset; hän seisoo pystypäänä heidän edessään, korkeampana
kuin he kaikki.

Vihreä, mehevä, myrkyllinen katkojuuri, ole sinä Atenan merkkinä eikä
öljypuu!

Seitsemän kaupunkia riiteli mikä niistä olisi Homeron syntymäpaikka.
Hänen kuoltuaan nimittäin! -- katso häntä elinaikana! -- hän vaeltaa
näissä kaupungeissa lausuen säkeitään elääkseen; huoli huomispäivästä
harmaantaa hänen hiuksensa; -- hän, mahtava tietäjä, on sokeana ja
yksinään; terävät okaat repivät runoilijakuninkaan kaavun
repaleiksi. --

Hänen laulunsa elävät vieläkin ja yksin niiden kautta muinaisajan
jumalat ja sankarit.

Kuvat kumpuilevat kilpaa esiin, milloin itämailta, milloin länsimailta,
kaukana toisistaan aikaan ja paikkaan nähden ja aina kuitenkin esittäen
samaa kunnian orjantappuratietä, jossa ohdakkeen kukka aukeaa vasta
koristamaan hautaa.

Palmujen alla kulkee kameleja, selässä suuret kuormat indigoväriä ja
muita kalleuksia; maan hallitsija lähettää ne miehelle, jonka laulut
ovat kansan ilo, maan kunnia; hän, jonka kateus ja valhe karkoitti
maanpakoon, hän on löydetty -- karavaani likenee pientä kaupunkia, joka
on tarjonnut hänelle turvapaikan; köyhää ruumista kannetaan portista,
karavaanin täytyy pysähtyä. Kuollut on juuri mies jota he etsivät:
Firdusi -- päättyi kunnian orjantappuratie!

Palatsin marmoriportailla Portugalin pääkaupungissa istuu
karkeapiirteinen, paksuhuuli, villatukka afrikalainen kerjäämässä --
hän on Camoensin uskollinen orja, ilman häntä ja kupariropoja, joita
hänelle viskataan, kuolisi hänen herransa, "Lusiadien laulaja" nälkään.

Nyt koristaa kallis muistopatsas Camoensin hautaa.

Uusi kuva!

Rautaristikkojen takaa näkyy mies kalmankalpea, parta pitkänä,
vanuneena: "olen tehnyt keksinnön, suurimman mikä vuosisatoihin on
tehty!" huutaa hän, "ja minua on yli kaksikymmentä vuotta pidetty
täällä vankeudessa!" -- "Kuka hän on?" -- "Mielipuoli!" sanoo
houruinhuoneen vartia, "kaikkia sen ihmisen mieleen saattaa johtuakin!
hän luulee, että voidaan liikkua höyryvoimalla!" Se on Salomon de Caus,
höyryvoiman keksijä, joka ei saanut Richelieutä ymmärtämään
aavistuksensa hämäriä sanoja ja joka kuoli houruinhuoneessa.

Tässä Kolumbus, jota kerran katupojat ajoivat takaa ja pilkkasivat
siksi että hän tahtoi löytää uuden maailman -- hän löysi sen: riemun
kellot soivat kun hän voittajana palasi kotiin, mutta pian kaikuvat
kateuden kellot voimakkaampina; maailmanlöytäjä, hän, joka nosti
amerikkalaisen kultamaan merestä ja lahjoitti sen kuninkaalleen, saa
palkakseen rautaiset kahleet ja pyytää että ne pantaisiin hänen
ruumisarkkuunsa todistamaan aikalaistensa arvostelua.

Kuva seuraa kuvaa, rikas on kunnian orjantappuratie.

Sumussa ja pimeässä istuu mies, joka mittasi kuuvuorten korkeuden, joka
tunkeutui taivaankappaleisiin ja tähtiin, mies mahtava, joka kuuli ja
näki luonnon hengen, joka tajusi että maa hänen allaan kieppuu:
Galilei. Kuurona, sokeana viettää hän vanhuuden vuosia, kärsimysten
okaitten lävistämänä, kieltäymyksen tuskissa, vaivoin jaksaen jalkaa
liikuttaa, samaa jalkaa jonka hän kerran polki maahan, puhjeten
puhumaan: "se kieppuu sittenkin!"

Tässä nainen, jolla on lapsen mieli, innostusta ja uskoa -- hän kantaa
lippua taistelevan sotajoukon etunenässä, ja hän tuo synnyinmaalleen
voiton ja pelastuksen. Riemu raikuu -- ja raivo syttyy: Johanna d'Arc,
noita, poltetaan. -- Niin, tuleva vuosisata sylkee valkoiseen liljaan:
Voltaire, ivan satyyri laulaa "la pucellesta".

Viborgin käräjissä polttaa Tanskan aateli kuninkaan lait -- ne
loistavat liekeissä, valaisevat aikaa ja lainlaatijaa, luovat sädekehän
pimeään vankitorniin, missä hän istuu harmaapäänä, käyrävartisena,
uurtaen sormillaan vakoja kivipöytään; hän oli kerran kolmen
kuningaskunnan valtias, kansanomainen hallitsija, porvarin ja
talonpojan ystävä: _Kristian toinen_. Kova oli hänellä luonto ja
kovat olivat ajat. Vihamiehet kirjoittivat hänen historiansa. --
Kahdenkymmenen ja seitsemän vuoden vankeuden muistamme ajatellessamme
hänen verivelkaansa.

Tanskasta lähtee laiva, juurella korkean maston seisoo mies, hän luo
viimeisen katseensa Hveeniin. Se on _Tycho Brahe_, joka nosti Tanskan
nimen tähtiin asti ja sai palkakseen solvausta ja harmia -- hän muuttaa
vieraalle maalle: "Taivas on kaikkialla, mitä minä muuta tarvitsen!"
kuuluvat hänen sanansa, kun hän, Tanskan kuuluisin mies, purjehtii pois
vieraalle maalle, jossa häntä pidetään kunniassa ja jossa hän on vapaa.

"Oi vapaa! Kunhan pääsisi vapaaksi edes tämän ruumiin sietämättömistä
tuskista!" kuuluu huokaus kautta aikain. Entä kuva? -- _Griffenfeld_,
tanskalainen Prometheus, kahlehdittuna Munkholman kalliosaareen.

Olemme Amerikassa, suuren joen varrella, ihmisjoukko on kerääntynyt
paikalle, laiva lähtee juuri tuulta ja aaltoja vastaan, kamppailemaan
luonnonvoimien kanssa; _Robert Fulton_ on mies, joka luulee siihen
pystyvänsä. Laiva lähtee liikkeelle; äkkiä se pysähtyy -- joukko
nauraa, viheltää ja kirkuu, hänen oma isänsä on mukana viheltämässä:
"pöyhkeyttä! hulluutta! Se on hänelle oikein. Lukkojen ja telkien
taakse hullu mies!" Samassa murtuu pieni naula, joka hetkiseksi
pysäytti koneen, rattaat pyörivät, siivet työntävät tieltä veden
vastustuksen, laiva purjehtii -- --! Höyryn sukkula muuttaa tunnit
minuuteiksi maailman maiden välillä.

Ihmissuku! Ymmärrätkö autuutta tuollaisessa tietoisuuden hetkessä,
hetkessä, jolloin henki tajuaa tehtävänsä, silmänräpäyksessä, jolloin
kaikki orjantappuratien repiminen -- sekin johon itse on syypää --
sulaa lääkkeeksi, terveydeksi, voimaksi ja kirkkaudeksi, epäsointu
vaihtuu sopusoinnuksi, ihmiset näkevät Jumalan armon ilmestyksen, jonka
hän osoitti yhdelle yksityiselle ja jonka tämä toi ilmi heille
kaikille.

Kunnian orjantappuratie loistaa sädekehänä maan ympärillä; autuas se
joka on kutsuttu vaeltajaksi tänne ja ilman omaa ansiotaan saamaan
paikan rakennusmestarien joukossa, jotka tekevät siltaa ihmissuvun ja
Jumalan välille.

Mahtavin siivin liitelee historian henki halki aikain ja näyttää --
rohkeutta ja luottamusta ja lempeyttä herättääkseen -- kiiltävinä
kuvina yömustalla pohjalla _Kunnian orjantappuratien_. Se ei pääty,
kuten sadussa, kunniaan ja riemuun täällä maan päällä, vaan se viittaa
ohi maisen elämän, aikaan ja iäisyyteen.



JUUTALAISTYTTÖ.


Köyhäinkoulussa oli muitten pienten lasten joukossa pieni
juutalaistyttö. Hän oli niin hyvä ja reipas ja kiltimpi kuin kaikki
muut, mutta yhteen tuntiin, nimittäin uskontotuntiin, ei hän voinut
ottaa osaa; kävihän hän kristittyä koulua.

Hän saattoi kyllä avata maantiedekirjan ja lukea sitä tai laskea
valmiiksi laskuesimerkkinsä, mutta pian se oli tehty ja läksy luettu;
hänen edessään oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän sitä lukenut, hän
istui ja kuunteli ja pian huomasi opettaja, että hän seurasi opetusta
tarkkaavammin kuin ehkä kukaan muu.

"Lue kirjaasi!" sanoi opettaja lempeästi ja vakavasti, mutta tyttö loi
häneen mustat, säteilevät silmänsä ja kun hän sitte teki hänellekin
kysymyksen, osasi hän vastata paremmin kuin kaikki muut. Hän oli
kuullut, ymmärtänyt ja kätkenyt.

Hänen isänsä oli köyhä, kelpo mies; pannessaan lapsen kouluun oli hän
opettajan kanssa sopinut, ettei tytölle opetettaisi kristillistä uskoa;
hänen poistumisensa tältä tunnilta olisi ehkä herättänyt pahennusta ja
mietteitä koulun muissa pienokaisissa, hän oli siis jäänyt tunnille,
mutta tästälähin ei se enään käy päinsä.

Opettaja meni isän luo, sanoi hänelle, että hänen joko täytyy ottaa
tyttönsä pois koulusta tai antaa hänen kääntyä kristityksi. "Minä en
jaksa katsella noita palavia silmiä, tuota sielunhartautta joka
ikäänkuin janoo evankeliumin sanoja!" sanoi opettaja.

Ja isä purskahti itkuun: "itse puolestani tiedän vain vähän
uskonnostamme, mutta hänen äitinsä oli uskossaan luja Israelin tytär;
hänen kuolinvuoteellaan lupasin, etten koskaan anna kastaa lastamme;
minun täytyy pitää lupaukseni, se on ikäänkuin liitto minun ja Jumalan
välillä."

Ja pieni juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.

-- -- -- Vuosia oli kulunut.

Pienessä kauppalassa pohjois-Jyllannissa palveli vaatimattomassa
porvariperheessä köyhä tyttö, joka kuului Mooseksen uskolaisiin. Se oli
Saara; hänen hiuksensa olivat mustat kuin ebenholtsi, hänen silmänsä
niin tummat ja täynnä valoa ja loistetta, kuten Itämaitten tyttärillä
aina, ilme täysikasvaneen tytön kasvoissa oli yhä sama kuin lapsen
kasvoissa, kun hän istui koulunpenkillä ja miettiväisin katsein
kuunteli opetusta.

Joka sunnuntai soivat kirkossa urut ja seurakunta lauloi, soitto kuului
kadun takaa naapuritaloon, missä juutalaistyttö askaroitsi, ahkerana ja
uskollisena kutsumuksessaan. "Muista sapatin päivää, että sen
pyhittäisit!" sanoi hänen lakinsa, mutta hänen sapattinsa oli
kristittyjen arkipäivä, ja hän saattoi vain sydämessään pitää sen
pyhänä. Hän arveli ettei se riittänyt. Mutta mitä ovat päivä ja hetki
Jumalan edessä? tämä ajatus oli herännyt hänen sielussaan ja
kristittyjen pyhänä sai hartaudenhetkeä viettää häiritsemättömämpänä;
kun urkujensoitto ja virrenveisuu kaikui hänen korviinsa kyökkiin,
missä hän seisoi astioita pesemässä, kävi sekin ympäristö hänelle
hiljaiseksi pyhätöksi. Hän luki silloin Vanhaa Testamenttia, kansansa
kalleinta aarretta, ja yksin vanhaa testamenttia, sillä se mitä isä oli
sanonut hänelle ja opettajalle, kun hänet koulusta otettiin, oli
säilynyt syvällä hänen mielessään. Hän oli kätkenyt lupauksen, joka oli
annettu kuolevalle äidille, ettei Saaraa kasteta, ettei hän luovu
isiensä uskosta. Uusi Testamentti oli ja pysyi hänelle suljettuna
kirjana ja kuitenkin tiesi hän niin paljon sen sisällöstä, se säteili
lapsuudenmuistojen joukossa. Kerran illalla kun hän istui tuvan
nurkassa, kuuli hän isäntänsä lukevan ääneen. Varmaan hän uskalsi
kuunnella, se ei ollut evankeliumia, vaan vanhaa historiakirjaa, kyllä
hän nyt saattoi kuunnella; siinä kerrottiin unkarilaisesta ritarista,
jonka turkkilainen pasha otti vangiksi. Hän antoi valjastaa ritarin
härkien joukkoon auran eteen, häntä ajettiin ruoskalla eteenpäin,
pilkattiin ja häväistiin äärettömästi.

Ritarin vaimo möi kaikki koristuksensa, panttasi linnansa ja maansa,
hänen ystävänsä kokosivat suuria summia, sillä vaaditut lunnaat olivat
miltei suunnattomat, mutta ne saatiin kokoon ja hänet vapautettiin
orjuudesta ja häpeästä; sairaana, kärsivänä saapui hän kotiin. Mutta
pian nousi yleinen kehoitus kristikunnan vihollista vastaan; kehoitus
tuli sairaan korviin eikä hän enään saanut lepoa eikä rauhaa, hän
nostatutti itsensä sotaratsunsa selkään, veri palasi hänen poskilleen,
voimat näyttivät palaavan ja hän läksi voittoja niittämään. Sama pasha,
joka oli antanut valjastaa hänet auran eteen, pilkata ja häväistä
häntä, joutui nyt hänen vangikseen ja hän kuljetti hänet linnan
vankilaan; mutta jo ensimäisen tunnin aikana tuli ritari ja kysyi
vangiltaan:

"Minkä sinä luulet itseäsi odottavan?"

"Tiedän hyvinkin!" vastasi turkkilainen. "Koston!"

"Niin, kristityn koston!" sanoi ritari, "kristinusko käskee meitä
antamaan anteeksi vihollisillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala
on rakkaus! lähde rauhassa kotiin rakkaittesi luo, kohtele kärsiviä
lempeydellä ja hyvyydellä!"

Silloin purskahti vanki itkuun.

"Kuinka minä saatoin ajatella sellaista mahdolliseksi! Kidutus ja
tuskat olivat minulle varmuus ja minä otin myrkkyä joka muutaman tunnin
kuluttua tappaa minut. Minun täytyy kuolla, ei ole mitään apua! mutta
julista minulle ennenkuin kuolen sitä oppia, joka sisältää sellaisen
rakkauden ja armon, se on suuri ja jumalallinen! anna minun kuolla
siinä uskossa, kuolla kristittynä!" ja hänen rukouksensa täytettiin.

Sellainen oli tarina, kertomus, jonka isäntä luki. Kaikki sen kuulivat,
kaikki sitä seurasivat, mutta palavimmin valtasi se tytön joka istui
nurkassa, palvelustytön, Saaran, israelittaren; suuret, raskaat
kyyneleet kimmelsivät loistavissa, sysimustissa silmissä; hänen
mielensä oli sama lapsenmieli kuin silloin kun hän istui koulunpenkillä
ja kuunteli evankeliumin suuruutta. Kyyneleet vierivät alas hänen
poskiaan.

"Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viime sanat
kuolinvuoteella, ne soivat tytön sielussa ja sydämessä lain sanoina:
"kunnioita isääsi ja äitiäsi!"

"Enhän minä ole kristitty! Kutsuvathan he kaikki minua
juutalaistytöksi; pilkkasihan naapurin poika minua sillä sanalla viime
sunnuntainakin, kun jäin avonaisen kirkonoven eteen katselemaan palavia
kynttilöitä alttarilla ja kun seurakunta lauloi. Kouluajoista aina
tähän päivään asti on kristinuskossa ollut voima joka niinkuin aurinko
paistaa sydämeeni, vaikka kuinka sulkisin silmäni; mutta äiti, en tahdo
tuottaa sinulle tuskaa hautaasi! en riko lupausta, jonka isäni sinulle
antoi! en lue kristillistä raamattua, saanhan kallistaa pääni isäimme
Jumalan puoleen!"

-- -- Ja vuodet kuluivat.

Isäntä kuoli, emäntä joutui ahtaisiin oloihin, ei ollut varaa pitää
palvelustyttöä, mutta Saara ei mennyt pois, hänestä tuli auttaja
hädässä, hän piti kaikki pystyssä; hän teki työtä myöhään yöhön, hankki
taloon leipää kättensä työllä; ei ollut likeisiä sukulaisia, jotka
olisivat ottaneet siipiensä suojaan perheen, jossa vaimo päivä päivältä
kävi heikommaksi ja kuukausmääriksi joutui vuoteen omaksi. Saara
valvoi, hoiti, teki työtä. Hän oli lempeä ja rakastavainen, köyhän
kodin siunaus.

"Tuolla on raamattu!" virkkoi sairas, "lue minulle hiukan, ilta on niin
pitkä, minä niin hartaasti halajan kuulla Jumalan sanaa."

Ja Saaran pää painui alas; hän kytki kädet ristiin raamatun ympäri,
avasi sen ja luki sairaalle; tuontuostakin puhkesi silmiin kyyneliä,
mutta silmät kävivät yhä kirkkaammiksi ja hänen sielunsa kirkastui
kirkastumistaan: "äiti, lapsesi ei ota kristittyjen kastetta, hän ei
tule kuulumaan heidän seurakuntaansa, sinä tahdoit niin, minä täytän
tahtosi tässä maailmassa, mutta tähtein tuolla puolla on -- on sovinto
Jumalassa suurempi, 'hän johtaa meitä kuoleman yli!' -- 'hän tulee maan
päälle ja kun hän on tehnyt sen janoiseksi, tekee hän sen hyvin
rikkaaksi!' minä ymmärrän sen! minä ymmärrän sen! itse puolestani en
tiedä miten se on tapahtunut --! hänessä ja hänen kauttaan, nimittäin
Kristuksen!"

Ja hän vapisi mainitessaan pyhää nimeä, tulisen liekin kaste
virtasi hänen lävitseen väkevämpänä kuin ruumis jaksoi kantaa ja
voimattomampana kuin sairas jonka luona hän valvoi, vaipui hän maahan.

"Saara raukka!" sanottiin, "työ ja valvominen on rasittanut häntä."

Hän vietiin köyhien sairaalaan, siellä hän kuoli, sieltä hän saatettiin
hautaan, mutta ei kristittyjen hautausmaalle, siellä ei juutalaistytön
paikka ollut, vaan hautausmaan ulkopuolelle, aidan viereen hänet
haudattiin.

Ja Jumalan aurinko joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myöskin
juutalaistytön haudalle aidan taakse, ja virret jotka helisivät
kristittyjen hautausmaalle, kuuluivat hänenkin haudalleen; hänellekin
kuului julistus: "Kristuksessa on ylösnousemus! hänessä, Herrassa joka
sanoi opetuslapsille: 'Johannes kastaa tosin vedellä, mutta teidät
kastetaan pyhällä hengellä!'"



PULLONKAULA.


Kapean, mutkikkaan kadun varrella oli muitten köyhäin talojen joukossa
korkea, kapea talo. Se oli rakennettu ristikkosidoksilla ja ne olivat
höltyneet sekä nurkissa että päädyissä; köyhää kansaa siinä asui ja
köyhimmältä näytti vintillä. Siellä riippui pienen ikkunan edessä
päiväpaisteessa vanha ränstynyt lintuhäkki, jossa ei ollut edes
kunnollista vesiastiaa, vaan ainoastaan nurin käännetty pullonkaula,
pohjasta suljettu korkilla ja täytetty vedellä. Avonaisen ikkunan
ääressä seisoi vanha neiti, hän oli juuri koristanut häkin vesiheinillä
ja pieni hamppuvarpunen hyppeli orrelta orrelle ja lauloi niin että
helisi.

"Mikä sinun on laulaessasi!" sanoi pullonkaula; niin, ei se sitä
sanonut juuri sillä tavalla kuin me sen sanomme, sillä ei pullonkaula
osaa puhua, mutta se ajatteli sen mielessään kuten me ihmisetkin
puhumme sisällisesti. "Mikä sinun on laulaessasi, sinun jolla on eheät
jäsenet. Koettaisitpa olla ilman alaruumista kuten minä, koettaisitpa
elää kaulan ja suun varassa, suussa korkki kuten minulla, niin et
laulaisi. Mutta hyvä on, että on tyytyväisiäkin olentoja! Minulla ei
ole syytä laulaa enkä minä osaakkaan laulaa! Osasin kyllä silloin kun
olin eheä pullo ja minua hangattiin korkilla; minua sanottiin oikeaksi
leivoseksi, suureksi leivoseksi; -- ja voi sitäkin kertaa kun minä
turkkurin herrasväen kanssa olin metsässä ja tytär meni kihloihin --
niin, kyllä minä sen muistan kuin eilisen päivän; paljon minä olen
nähnyt kun taakseni ajattelen; olen ollut tulessa ja vedessä, mustassa
mullassa ja korkeammalla ilmassa kuin useimmat, ja nyt minä riipun
lintuhäkin edustalla ilmassa ja päiväpaisteessa; kyllä minun tarinani
kannattaisi kuulemista, mutta minä en kerro sitä ääneen, sillä minä en
osaa."

Ja sitte se kertoi sen sisällisesti eli ajatteli omassa mielessään
historiaansa, joka kyllä oli merkillinen, ja pieni lintu visersi
iloista lauluaan ja kadulla ajeltiin ja käveltiin, jokainen ajatteli
omia asioitaan tai oli kokonaan ajattelematta, mutta pullonkaula
ajatteli.

Se muisteli hehkuvaa sulatusuunia tehtaassa, jossa siihen oli
puhallettu elämä; se muisti vieläkin, että se oli ollut ihan kuuma, se
oli katsellut kumisevaan uuniin, syntymäpaikkaansa ja sen oli vallannut
ääretön halu heti kohta karata sinne takaisin, mutta vähitellen sen
mukaan kuin se jäähtyi, oli se ruvennut tyytymään kohtaloonsa; se
seisoi rivissä, rinnalla koko rykmentti veljiä ja sisaria, jotka kaikki
olivat kotoisin samasta uunista, mutta toisista oli puhallettu
samppanjapulloja, toisista olutpulloja ja siinä on kyllä eroa!
Maailmalla saattaa olutpullo kyllä sittemmin sisältää kallisarvoisinta
Lacryma Christiä ja samppanjapullo kiilloitusmustetta, mutta
synnynnäinen tarkoitus kyllä ilmenee ulkomuodossa, aateli pysyy
aatelina, vaikka olisi ruumis täynnä kiilloitusmustetta.

Pian pakattiin kaikki pullot ja meidän pullomme myöskin; silloin ei se
aavistanut, että se kerran päättäisi päivänsä pullonkaulana ja
korotettaisiin lintuhäkin vesiastiaksi. Onhan se rehellinen ammatti,
eihän sitä silloin ole tyhjäntoimittaja! Päivänvalon näki pullo vasta,
kun se toisten toverien kanssa avattiin kääröstä viinikauppiaan
kellarissa. Samalla se ensi kerran huuhdeltiin, se oli hullunkurinen
tunne. Sitte se loikoi tyhjänä ja korkittomana, tunsi ihmeellistä
tyhjyyden tunnetta, se ikävöi jotakin, mutta ei itsekään tietänyt mitä
ikävöi. Sitte se täytettiin hyvällä, ihanalla viinillä, se sai korkin
ja lakattiin kiinni, pullon kylkeen liimattiin leima "Prima lajia",
tuntui siltä kuin tutkinnossa olisi saanut ensimäisen arvosanan, mutta
viini olikin hyvää ja pullo oli hyvä; jokainen on nuorella iällään
lyyrikko! pullon mielessä helisi ja soi outoja aavistuksia, se näki
unta vihreistä, aurinkoisista vuorista, joilla viini itää, missä
iloiset tytöt ja reippaat pojat laulavat ja vaihtavat suudelmia; niin,
ihanaa on elää! Kaikki nämä asiat helisivät ja soivat pullossa aivan
niinkuin nuorissa runoilijoissa, jotka nekään usein eivät niitä
ensinkään tunne.

Eräänä aamuna pullo ostettiin. Turkkurin juoksupoika oli lähetetty
noutamaan viinipulloa, parasta lajia; ja se joutui eväskoppaan kinkun,
juuston ja makkaroiden kanssa; voi oli erinomaista, leipä hienointa
lajia; turkkurin tytär itse pani eväät kuntoon; hän oli niin nuori,
niin kaunis; ruskeat silmät hymyilivät, suupieli leikitteli, suu puhui
yhtä paljon kuin silmätkin; kädet olivat hienot, pehmeät ja valkoiset
ja kuitenkin olivat kaula ja rinta vieläkin valkoisemmat. Paikalla
saattoi huomata, että hän oli kaupungin kauneimpia tyttöjä eikä
kuitenkaan vielä kihloissa.

Ja eväskoppa oli hänen sylissään kun perhe ajoi metsään; pullonkaula
pisti esiin valkoisten pöytäliinanpäiden sisästä; korkissa oli
punaista lakkaa ja se katseli suoraan tytön kasvoihin; katseli se
myöskin nuorta perämiestä, joka istui hänen rinnallaan; hän oli
lapsuudenystävä, muotokuvamaalarin poika; hän oli hiljan suorittanut
perämiehentutkintonsa niin reippaasti ja kunnialla ja huomenna hänen
piti lähteä laivalla kauvas vieraisiin maihin; siitä oli puheltu
eväskoppaa valmistaessa ja sen puheen aikana ei turkkurin kauniin
tyttären silmissä eikä suupielissä saattanut huomata paljonkaan iloa.

Molemmat nuoret läksivät vihriään metsään, he puhelivat -- mistä he
puhelivat? Niin, sitä ei pullo kuullut, se oli eväskopassa. Kesti
ihmeellisen kauvan ennenkuin se otettiin esiin, mutta kun se vihdoin
otettiin, olikin tapahtunut iloisia asioita, kaikki silmät hymyilivät,
turkkurin tytärkin hymyili, mutta hän puhui vähemmin ja hänen poskensa
hehkuivat kahtena punaisena ruusuna.

Isä otti täyden pullon ja korkkiruuvin -- kummalliselta se tuntuu kun
noin ensi kerran avataan! Pullonkaula ei sittemmin koskaan voinut
unohtaa sitä juhlallista hetkeä. Kun korkki nousi, oli sen sisästä
kuulunut rehellinen kulahdus ja kulinaa jatkui yhä kun viini virtasi
laseihin.

"Kihlattujen malja!" sanoi isä ja joka lasi tyhjennettiin pohjaan ja
nuori perämies suuteli kaunista morsiantaan.

"Onnea ja siunausta!" sanoivat molemmat vanhukset. Ja nuori mies täytti
vielä kerran lasit: "Vuoden perästä palaan ja tästä päivästä vuoden taa
vietetään häät!" huusi hän ja kun lasit olivat tyhjennetyt, nosti hän
pullon korkealle ilmaan: "Sinä olet nähnyt elämäni kauneimman päivän,
sinun ei enään pidä ketään palvella!"

Ja hän viskasi pullon korkealle ilmaan. Ei turkkurin tytär silloin
ajatellut, että hän useamminkin näkisi saman pullon lentävän, mutta
niin kuitenkin oli käyvä. Tällä kertaa putosi pullo tiheään kaislikkoon
pienessä metsäjärvessä; pullonkaula muisti vielä varsin selvästi kuinka
se siellä makasi ja mietiskeli. "Minä annoin heille viiniä ja he
antavat minulle mutavettä, mutta tarkoitus on kai hyvä!" Pullo ei enään
saattanut nähdä kihlattuja eikä tyytyväisiä vanhuksia, mutta se kuuli
heidän vielä pitkän aikaa iloitsevan ja laulavan. Sitte tuli kaksi
pientä talonpoikaispoikaa, he tirkistelivät kaislikkoon, näkivät pullon
ja ottivat sen, se oli siis taas turvattu.

Kotona metsämökissä, missä he asuivat, oli vanhin veli, merimies, eilen
käynyt sanomassa hyvästi, sillä hän oli lähdössä pitemmälle matkalle;
äiti pani paraikaa kokoon yhtä toista tavaraa ja illalla piti isän
lähteä viemään tavaroita kaupunkiin, vielä kerran ennen lähtöä näkemään
poikaa ja viemään hänelle omiaan ja äidin terveisiä. Kääröön oli jo
pantu pieni pullollinen ryydättyä viinaa, kun pojat toivat suuremman,
vahvemman pullon, jonka olivat löytäneet; siihen mahtui enemmän kuin
pieneen pulloon ja aine oli sellaista hyvää lääkettä huonolle vatsalle;
siihen oli pantu hypericumia. Ei pullo enään saanut sellaista punaista
viiniä kuin ennen, se sai karvaita tippoja, mutta ovathan nekin hyvät
-- vatsalle. Uusi pullo eikä entinen pieni, pantiin matkaan; -- ja niin
joutui pullo taasen liikkeelle, se joutui Petteri Jensenin kanssa
laivalle ja tämä osui olemaan juuri sama laiva, jolla nuori perämieskin
kulki, mutta ei hän nähnyt pulloa eikä hän olisi sitä tuntenut taikka
tullut ajatelleeksi: se on sama, josta me joimme kihlauksen ja
kotiintulon maljan.

Tosin ei se enään sisältänyt viiniä, mutta se sisälsi muuta yhtä hyvää;
ja toverit sanoivatkin sitä aina kun Petteri Jensen otti sen esiin,
"apteekkariksi"; se antoi hyvää lääkettä, sellaista, joka auttoi
vatsavaivaa vastaan; ja se auttoi niin kauvan kuin pisarakin oli
jälellä. Hauska aika se oli, ja pullo lauloi kun sitä hangattiin
korkilla, sitä ruvettiin sanomaan "suureksi leivoseksi", "Petteri
Jensenin leivoseksi".

Pitkiä aikoja oli kulunut, pullo pysytteli tyhjänä nurkassa, silloin
tapahtui -- niin, ei pullo tarkkaan tietänyt oltiinko meno- vaiko
kotimatkalla, se näet ei ollut käynyt maissa: nousi myrsky; suuret
aallot vyöryivät mustina, raskaina, nostivat ja viskelivät laivaa;
masto rytisi, hyökylaine puhkaisi laudan; pumput eivät enään
riittäneet; oli pilkkosen pimeä yö; laiva upposi, mutta viime hetkessä
kirjoitti nuori perämies paperiliuskalle: "_Jeesuksen nimeen! me
hukumme_!" hän kirjoitti morsiamensa nimen, oman nimensä ja laivan
nimen, pisti liuskan tyhjään pulloon jonka sai käsiinsä, painoi korkin
kiinni ja viskasi pullon vyöryvään veteen; ei hän tietänyt että se oli
sama pullo, josta oli juotu ilon ja toivon malja, hänen ja hänen
tyttönsä onneksi. Nyt se kiikkui aalloilla, vei tervehdystä ja
kuolinviestiä.

Laiva upposi, miehistö hukkui, pullo lensi kuin lintu, olihan sillä nyt
sydän, rakkaudenkirjettä se kantoi. Ja aurinko nousi ja aurinko laski,
pullo luuli, kuten elämänsä alkuaikoina, katselevansa punaiseen,
hehkuvaan uuniin, sille tuli halu lentää sinne suinpäin. Se koki tyyntä
ja uusia myrskyjä, se ei kolahtanut mihinkään kallionkielekkeeseen; se
ei joutunut haikalan ruuaksi; päiviä ja vuosia ajelehti se aalloilla,
milloin pohjoiseen, milloin etelään päin, kuinka aallot kulloinkin
veivät. Se oli muuten oma herransa, mutta siihenkin saattaa kyllästyä.

Kirjoitettu liuska, sulhon viime tervehdys morsiamelle, tuo vain surua,
jos se kerran sattuu oikeisiin käsiin, mutta missä ne kädet ovat, ne
kädet jotka hohtivat niin valkeina, kun levittivät liinaa tuoreeseen
nurmeen vihriässä metsässä kihlauspäivänä? Missä on turkkurin tytär?
Niin, missä on maa ja mikä maa mahtaa olla likinnä? Sitä ei pullo
tietänyt; se ajelehti ajelehtimistaan ja kyllästyi vihdoin
ajelehtimiseen, sillä ei ajelehtiminen ollut sen elämän tarkoitus,
mutta se ajelehti sittenkin kunnes vihdoin saavutti maan, vieraan maan.
Ei se ymmärtänyt sanaakaan puheesta, sitä kieltä ei hän ollut kuullut
puhuttavan ja paljon menee aina hukkaan, kun ei ymmärrä kieltä.

Pullo otettiin talteen ja sitä tarkasteltiin, lippu huomattiin ja
otettiin esiin, sitä käänneltiin ja väänneltiin, mutta ei ymmärretty
mitä siihen oli kirjoitettu. Sen ne kyllä käsittivät että pullo oli
heitetty laivasta ja että paperissa selitettiin jotakin ja merkillistä
se varmaan oli -- ja lippu pistettiin takaisin pulloon ja pullo pantiin
suureen kaappiin, suuressa huoneessa, suuressa talossa.

Aina kun tuli vieraita, otettiin lippu esiin, sitä käänneltiin ja
väänneltiin ja kirjoitus, joka oli vain lyyjykynällä kirjoitettu, kävi
yhä mahdottomammaksi lukea; vihdoin ei kukaan enään saattanut nähdä
että siinä oli kirjaimia. Ja vuoden pullo vielä oli kaapissa, sitte se
joutui ullakolle, tomun ja hämähäkinverkkojen peittoon; silloin se
ajatteli parempia päiviä, jolloin siitä kaadettiin viiniä raikkaassa
metsässä ja kun se kiikkui aalloilla ja säilytti salaisuutta, kirjettä,
jäähyväishuokausta.

Ja nyt se oli viettänyt ullakolla kaksikymmentä vuotta; varmaan se
olisi jäänyt sinne pitemmäksikin ajaksi, jollei taloa olisi ruvettu
rakentamaan uudelleen. Katto revittiin, pullo huomattiin ja siitä
puhuttiin, mutta ei se ymmärtänyt kieltä; ei sitä opi loikomalla
ullakolla, vaikkapa kaksikymmentäkin vuotta. "Jos minä olisin saanut
olla huoneessa", arveli pullo aivan oikein, "olisin sen kyllä oppinut!"

Se pestiin ja huuhdeltiin, se sen kyllä tarvitsi; se kävi kirkkaaksi ja
läpinäkyväksi, se nuortui vanhoilla päivillään, mutta lippu jota se oli
kantanut, se oli hukkunut pesussa.

Pullo täytettiin siemenillä, se ei tuntenut sitä lajia tavaraa; se sai
korkin suulleen ja pantiin huolellisesti kääröön, ei se nähnyt lyhtyä
eikä kynttilää, vielä vähemmin aurinkoa tai kuuta, ja pullon mielestä
olisi sentään pitänyt jotakin nähdä kun matkalla kerran oli, mutta ei
se nähnyt mitään. Tärkeintä työtään se kuitenkin teki -- se matkusti ja
saapui määräpaikkaansa ja siellä käärö avattiin.

"Ovatpa ne siellä ulkomailla nähneet siitä vaivaa!" sanottiin, "ja
varmaan se sittenkin päänpäätteeksi on rikki!" Mutta se ei ollut rikki.
Pullo ymmärsi joka sanan, se oli samaa kieltä jota se oli kuullut
sulatusuunilla ja viinikauppiaan luona, metsässä ja laivalla, ainoaa
oikeaa, hyvää ja rehellistä kieltä jota saattoi ymmärtää; se oli
päässyt kotiin, omaan maahansa, sitä toivotettiin tervetulleeksi! se
oli pelkästä ilosta hyppäämäisillään ihmisten käsistä, tuskin se
huomasi että korkki avattiin, siemenet varisteltiin pois ja se vietiin
kellariin, kätkettiin ja unohdettiin; kotona on aina paras, vaikka
olisi kellarissakin! Ei se koskaan ajatellut kuinka kauvan se siellä
makasi, sen oli mukava olla ja se makasi vuosikausia. Vihdoin viimein
tuli kellariin ihmisiä, he ottivat pulloja ja muitten muassa meidän
pullomme.

Puutarha talon edustalla oli komeasti koristettu; palavia lyhtyjä
riippui kaarissa, paperilyhdyt paistoivat kuin suuret tulpanit; ilta
oli ihana, ilma tyyni ja kirkas, tähdet tuikkivat niin kirkkaina, uusi
kuu oli syttynyt taivaalle, oikeastaan näkyi koko pyöreä kuu
kultalaitaisena, siniharmaana ympyränä. Kaunista se oli hyvien silmien
katsella.

Syrjäisemmillä käytävillä oli niilläkin jonkinlaista tulitusta, ainakin
niin paljon että näki kulkea; pensaisiin oli pistetty pulloja ja
kuhunkin pulloon kynttilä, täällä oli myöskin tuttu pullomme, sama
jonka kerran piti päättää päivänsä pullonkaulana ja vesiastiana
lintuhäkissä. Sen mielestä oli kaikki tällä hetkellä niin erinomaisen
kaunista, olihan se luonnon helmassa, ottihan se osaa iloon ja juhliin,
kuulihan se laulua ja soittoa, ihmisten hyörinää ja pyörinää, varsinkin
siltä puiston kulmalta, jossa lamput paloivat ja kirjavat paperilyhdyt
heloittivat. Itse puolestaan se kyllä oli syrjäkäytävällä, mutta juuri
siellä sai ajatuskin työtä. Pullo piteli kynttiläänsä, tuotti sekä
huvia että hyötyä, ja se on oikein; sellaisina hetkinä unohtuu
kaksikymmentä vintillä vietettyä vuotta -- ja onnellista on unohtaa.

Ihan likeltä asteli ohitse yksinäinen pari käsi kädessä kuten
morsiuspari metsässä, perämies ja turkkurintytär; pullosta tuntui siltä
kuin se olisi elänyt kaikki uudelleen. Puistossa käveli vieraita ja
käveli kansaa katselemassa vieraita ja koko komeutta, ja näiden
joukossa käveli muuan vanha nainen, jolla ei ollut sukulaisia mutta
kyllä ystäviä, ja hän ajatteli juuri samaa kuin pullo: vihriää metsää
ja nuorta morsiusparia, joka oli hänelle hyvin likeinen -- hänellä oli
nimittäin osansa siinä, hän oli siitä toinen puoli, se oli hänen
onnellisin hetkensä ja sitä ei koskaan unohda, vaikka tulisi kuinkakin
vanhaksi piiaksi. Mutta hän ei tuntenut pulloa eikä se tuntenut häntä
-- niin sitä tutut kulkevat toistensa ohi tässä maailmassa, kunnes taas
joutuvat yhteen, ja nämä molemmat joutuivat, olivathan he nyt samassa
kaupungissa.

Pullo joutui puistosta viinikauppiaan luo, täytettiin taasen viinillä
ja myytiin ilmapurjehtijalle, jonka ensi sunnuntaina piti astua
ilmapalloon. Ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan, rykmentin
soittokunta soitti ja kaikkinaisia valmistuksia tehtiin, pullo näki sen
kopasta, jossa se oli, yhdessä elävän kaninin kanssa. Kanini oli hyvin
alakuloinen, tiesihän se, että piti noustaman ilmaan ja tultaman alas
laskusiivin. Pullo ei tietänyt mikä oli ylös, mikä alas, se näki
ilmapallon paisuvan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja kun ei se enään
voinut tulla suuremmaksi, alkoi se kohota yhä korkeammalle ja
korkeammalle ja käydä levottomaksi. Nuorat jotka pitelivät kiinni,
leikattiin poikki ja pallo liiteli ja vei mukaansa ilmapurjehtijan,
kopan, pullon ja kaninin: musiikki soitti ja kaikki ihmiset huusivat:
hurraa!

"Hullunkurista tällä tavalla nousta ilmaan!" ajatteli pullo, "se on
uudenaikaista purjehdusta, ei suinkaan tuolla ylhäällä voi kolahtaa
mitään kovaa vastaan!"

Ja monet tuhannet ihmiset katselivat ilmapallon nousua ja vanha
neitikin katseli sitä; hän seisoi avoimen vinttiakkunansa ääressä,
missä häkki riippui ja hamppuvarpunen hyppeli, lintu raukka jolla ei
ollut oikeaa vesisäiliötä ja jonka täytyi tyytyä kuppiin. Ikkunalla
kasvoi myrttipuu, sitä oli siirretty vähän syrjään jottei se kaatuisi
kun vanha neiti kumartui katselemaan ulos; ja hän näki selvästi
ilmapallossa purjehtijan, joka päästi kaninin alas laskusiivin ja sitte
joi kaikkien ihmisten maljan ja heitti pullon korkealle ilmaan; ei hän
aavistanut nähneensä sen saman pullon lentävän korkealle ilmaan hänen
ja hänen ystävänsä onneksi ilon päivänä, vihriässä metsässä, nuoruuden
aikana.

Pullolla ei ollut aikaa ajatella, tämä elämän korkein nousu sattui
sille aivan äkkiarvaamatta. Tornit ja katot olivat syvällä ja alhaalla,
ihmiset näyttivät niin pikkuruikkuisen pieniltä.

Sitte se rupesi painumaan alas ja putosi toisella vauhdilla kuin
kanini; pullo heitti kuperikeikkaa ilmassa, se oli niin nuori ja
vallaton, viini oli tehnyt sen puolihumalaiseksi, mutta ei humalaa
kestänyt kauvan. Sitä matkaa! Aurinko paistoi pulloon, kaikki ihmiset
sitä katselivat, ilmapallo oli painunut kauvas pois ja pian oli
pullokin poissa, se putosi katolle ja meni rikki, mutta palasissa oli
sellainen lentoinnostus, etteivät ne jääneet paikoilleen, vaan
hyppelivät ja kierivät, kunnes tulivat pihamaalle ja särkyivät vieläkin
pienemmiksi sirpaleiksi. Vain pullonkaula kesti ja se oli kuin
timantilla leikattu.

"Sitä saattaisi varsin hyvin käyttää lintuhäkin vesisäiliönä!" sanoi
mies kellarikerroksessa, mutta hänellä itsellään ei ollut lintua eikä
häkkiä eikä niitä kannattanut ruveta hankkimaan pullonkaulan takia jota
saattoi käyttää lintuhäkin vesisäiliönä; vanha neiti vinnillä saattoi
käyttää sitä ja niin joutui pullonkaula sinne, sai korkin suulleen, ja
se mikä oli ylhäällä tuli alas, kuten elämänmuutoksissa usein käy, se
sai raikasta vettä ja ripustettiin häkin eteen pienelle linnulle, joka
lauloi niin että helisi.

"Niin, mikä sinun on laulaessa!" sanoi pullonkaula, ja olihan se
ihmeellinen kapine, olihan se ollut ilmapallossa, -- enempää ei sen
historiasta tiedetty. Nyt se riippui vesisäiliönä, kuuli ihmisten
hyörivän ja pyörivän pihamaalla, kuuli vanhan neidin puhuvan huoneessa:
siellä oli paraikaa vieraita, samanikäinen ystävätär, he puhelivat --
eivät pullonkaulasta, vaan myrttipuusta ikkunassa.

"Sinun totisesti ei pidä heittää kahta riikintaalaria tyttäresi
morsiuskukkavihkoon!" sanoi vanha neiti, "sinä saat minulta kauniin
vihon, kukkia täynnä. Katsoppas kuinka kaunis myrtti on! Niin, se on
tosiaankin oksa siitä myrtistä, jonka sinä annoit minulle
kihlauspäivänäni, siitä, josta minun itseni vuoden kuluttua piti ottaa
morsiuskukkavihkoni, mutta se päivä ei koskaan tullut! ne silmät
sammuivat joitten piti loistaa minun ilokseni ja onnekseni tässä
elämässä. Meren pohjalla nukkuu hän makeasti, minun hyvä enkelini! --
Puu tuli vanhaksi, mutta minä vielä vanhemmaksi ja kun puu rupesi
kitumaan, otin minä viimeisen terveen oksan, pistin sen multaan ja nyt
on oksa kasvanut suureksi puuksi ja pääsee vihdoin viimein hääiloa
näkemään, tyttäresi morsiuskukkavihoksi!"

Ja vanhan neidin silmissä oli kyyneliä; hän puheli nuoruutensa
ystävästä, kihlauksesta metsässä; hän ajatteli maljaa joka juotiin,
ajatteli ensi suudelmaa, -- mutta sitä hän ei sanonut, olihan hän vanha
neiti; hänen mielessään liikkui niin paljon, mutta sitä ei hän
ensinkään tullut ajatelleeksi, että aivan hänen ikkunansa ulkopuolella
oli toinenkin muisto siltä ajalta, sen pullon kaula, joka ulahti, kun
korkki vedettiin auki ja malja juotiin. Mutta ei pullonkaulakaan
tuntenut häntä, sillä ei se kuunnellut hänen kertomustaan -- osaksi
senkintähden, että se ajatteli vain itseään.



VIISASTEN KIVI.


Tunnethan sinä Holger Dansken tarinan; sitä me emme tällä kertaa rupea
kertomaan, kysymme vain muistatko sinä siitä, että "Holger Danske
voitti suuren Intian itäisellä maalla, sillä kulmalla maailmaa, jossa
'se suuri auringon puu' kasvaa", kuten Christen Pedersen sanoo;
tunnetko Christen Pederseniä? yhdentekevä vaikket tuntisikaan. Holger
Danske antoi siellä pappi Jonille Intian maan herruuden. Tunnetko pappi
Jonia? Niin, sekin on yhdentekevää vaikket tuntisi häntä, sillä hän ei
ensinkään esiinny tässä kertomuksessa; tämä kertomus puhuu sinulle
"Auringon puusta" Intian maalla, idän kulmalla, kuten asiat
ymmärrettiin siihen aikaan kun ei luettu maantiedettä kuten meidän
aikanamme; mutta sekin on yhdentekevää!

Auringon puu oli ihanainen puu, jommoista emme ikinä ole nähneet etkä
sinä ikinä tule näkemään. Latva ulottui monen penikulman päähän, se oli
oikeastaan kokonainen metsä, sen pieninkin oksa erikseen oli kokonainen
puu; siellä oli palmuja, pyökkejä, pinjoja, plataneja; niin, kaikki
puulajit mitä maailmassa vaan on, versoivat täällä suurten haarojen
pieninä oksina ja haarat muodostivat ikäänkuin koukeroita ja solmuja,
tekivät ikäänkuin kukkuloita ja laaksoja, niitä peitti sametinpehmoinen
vihanta, joka vilisi kukkia; joka oksa oli kuin laaja, kukkiva niitty
tai kaunein puutarha; aurinko valoi sinne siunattuja säteitään; olihan
se auringon puu ja sinne kokoontuivat kaikki maailman linnut, linnut
kaukaisen Amerikan aarniometsistä, Damaskuksen ruusutarhasta,
sisä-Afrikan metsäisestä erämaasta, missä elefantti ja leijona luulevat
olevansa yksinvaltiaat. Napaseutujen linnut tulivat ja haikara ja
pääskynen tulivat tietysti myöskin; mutta linnut eivät olleet ainoat
elävät olennot jotka tulivat; hirvi, orava, antilopi ja sadat muut
nopeajalkaiset ja kauniit eläimet olivat täällä kotonaan; olihan puun
latva suuri, lemuava puutarha ja sen keskellä, siellä missä kaikkein
suurimmat oksat ylenivät vihreinä kunnaina, oli kristallilinna, josta
oli näköala kaikkiin maailman maihin; joka torni kohosi liljana, vartta
myöten pääsi ylös, sillä siellä sisällä oli portaat; ja lehdille aukeni
tietysti ovet, sillä ne olivat kuten saatat ymmärtää, parvekkeita ja
ylinnä itse kukkasessa oli mitä kaunein, loistavin, pyöreä sali, jonka
kattona ei ollut muu kuin itse sininen taivas aurinkoinen tai
tähtineen; yhtä kaunista vaikka toisella tavalla, oli alhaalla linnan
avarissa saleissa, seiniin kuvastui koko maailma yltympärillä; saattoi
nähdä kaikki mitä tapahtui niin ettei tarvinnut lukea sanomalehtiä, ja
niitä ei siellä ollutkaan saatavissa. Kaikki saattoi nähdä elävinä
kuvina, jos vaan jaksoi ja halusi nähdä; sillä liika on aina liikaa
viisaammallekin miehelle ja täällä asui viisain mies. Hänen nimensä on
niin vaikea lausua, sinä et saata sitä lausua ja samahan se onkin. Hän
tiesi kaikki mitä ihminen saattaa tietää ja saattaa saada tietää tässä
maailmassa; joka keksinnön joka oli tehty ja vastedes tehdään, mutta ei
sen enempää, sillä kaikella on rajansa. Viisas kuningas Salomo oli vain
puoleksi niin viisas ja hän oli sentään hänkin hyvin viisas; hän
hallitsi luonnonvoimia ja mahtavia henkiä, itse kuolemankin täytyi joka
aamu tuoda hänelle tieto ja luettelo kaikista joitten sinä päivänä piti
kuolla, mutta kuningas Salomon täytyi itsensäkin kuolla, ja se ajatus
valtasi tuontuostakin tavattoman elävänä tutkijan joka asui Auringon
puun linnassa. Hänenkin, vaikka hän viisaudessa oli niin paljon
ylempänä ihmisiä, täytyi kerran kuolla, sen hän tiesi, hänen lastensa
piti kerran kuolla; metsän lehvien lailla piti heidän varista ja
muuttua tomuksi. Hän näki ihmissukujen menevän niinkuin puitten lehvät
ja uusia tuli sijaan, mutta pudonneet lehvät eivät enään ikinä
kasvaneet, ne muuttuivat tomuksi, muiksi kasviaineiksi. Mitä tapahtui
ihmisille kun kuolonenkeli tuli? Mitä kuoleminen oli? Ruumis hajosi ja
sielu -- niin, mitä se oli? Mitä siitä tuli? Minne se meni?
"Iankaikkiseen elämään", sanoi uskonnon lohdutus; mutta miten tapahtui
siirto? Missä elettiin ja miten? "Tuolla ylhäällä taivaassa!" sanoivat
hurskaat, "sinne me menemme!" -- "Sinne!" toisti viisas mies ja osoitti
aurinkoa ja tähtiä. "Sinne ylös!" ja maan pyöreällä pallolla näki hän,
että ylhäällä ja alhaalla oli aivan samaa, riippuen siitä millä kohtaa
pyörivää palloa kulloinkin seisoi; ja jos hän nousi niin korkealle kuin
maan korkeimmat vuoret nostivat huippunsa, kävi se ilma mitä me sanomme
kirkkaaksi ja läpikuultavaksi tai "puhtaaksi taivaaksi" -- sysimustaksi
pimeydeksi, kiinteäksi kuin vaate; aurinko näytti hehkuvan ilman
säteitä, meidän maamme oli oransinkarvaisen sumun peitossa. Rajoitettu
oli ruumiillisen silmän näkeminen, kaikki peitossa sielunkin silmältä.
Kuinka vähäinen olikaan meidän tietämisemme! Viisainkin tiesi vain
hiukkasen siitä mikä meille on tärkeintä.

Linnan salakammioissa oli maan suurin aarre: "_Totuuden kirja_". Lehti
lehdeltä hän sitä luki. Sitä kirjaa saattoi jokainen lukea, mutta vain
osittain, kirjoitus hyppii monen silmissä niin ettei hän saa kokoon
sanoja. Muutamilla lehdillä käy kirjoitus niin kalpeaksi ja katoavaksi,
että näkyviin jää vain tyhjä lehti; jota viisaampi lukija on, sitä
enemmän osaa hän lukea ja viisain lukee kaikista enemmän; hän taisi
vielä lisäksi koota auringonvalon, tähtien valon, salattujen voimain
valon ja hengen valon; kun tämän vahvistetun hohteen valo lankesi
lehdille, näki hän vielä enemmän kirjoitusta, mutta siinä osassa
kirjaa, jonka nimenä oli "_Elämä kuoleman jälkeen_", ei saattanut
eroittaa pilkkuakaan. Se teki hänet surulliseksi; -- eikö hänen täällä
maan päällä todellakaan onnistuisi löytää valoa, joka saattaisi
näkemään mitä totuuden kirjaan oli kirjoitettu.

Kuten viisas kuningas Salomo, ymmärsi hänkin eläinten kielen, hän kuuli
niiden laulun ja puheen, mutta ei hän tullut siitä viisaammaksi; hän
keksi kasvien ja metallien voiman, joka loitonsi taudit, loitonsi
kuoleman, mutta ei tuhonnut sitä. Kaikesta luodusta, kaikesta jota hän
saattoi saavuttaa, koetti hän löytää kirkkautta, joka valaisisi iäisen
elämän aavistusta, mutta hän ei löytänyt sitä. Totuuden kirja oli hänen
edessään ikäänkuin tyhjänä. Kristinoppi näytti hänelle raamatussa
iankaikkisen elämän luottavat sanat, mutta hän tahtoi lukea ne _omasta_
kirjastaan ja siinä ei hän nähnyt mitään.

Viisi lasta hänellä oli, neljä poikaa -- ne olivat kasvatetut niinkuin
viisain isä voi lapsensa kasvattaa -- ja yksi tytär, kaunis, lempeä ja
viisas, mutta sokea; se ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan hänelle
surua. Isä ja veljet olivat hänen silminään. Sydämellinen hän oli
luonteeltaan ja sen hän oli näköinenkin.

Pojat eivät koskaan olleet käyneet kauvempana linnan saleja kuin puun
oksat ulottuivat, sisar vielä vähemmin; he olivat onnellisia lapsia
lapsuuden kodissa, lapsuuden mailla, ihanassa, lemuavassa Auringon
puussa. Kuten kaikki lapset, pitivät he paljon kertomuksista ja isä
kertoi heille paljon, jota eivät muut lapset olisi ymmärtäneet, mutta
nämä olivatkin yhtä viisaat kuin meillä useimmat vanhat ihmiset; isä
selitti heille kaikki mitä he elävinä kuvina näkivät linnan seinissä,
ihmisten toimet ja tapausten kulun kaikissa maailman maissa, ja usein
toivoivat pojat pääsevänsä maailmalle ottamaan osaa suurtöihin, ja isä
sanoi heille, että maailmassa on raskasta ja katkeraa, ei se ole
ensinkään sellainen, jommoiselta se näyttää heidän ihanaiseen
lapsimaailmaansa. Hän puhui heille _kauneudesta, totuudesta ja
hyvyydestä_, sanoi että ne kolme pitävät maailmaa pystyssä, ja sen
painon alla, jota nämä kärsivät, käy se jalokiveksi, kirkkaammaksi
timantin vettä; sen hohde oli Jumalalle arvokas, se loisti kaikkea
muuta kirkkaammin, se oli oikeastaan se mitä sanotaan "_viisasten
kiveksi_". Hän sanoi heille, että kuten luomakunnan kautta päästään
varmuuteen Jumalasta, niin päästään ihmisen itsensä kautta varmuuteen
sellaisen jalokiven olemassaolosta; enempää ei hän osannut sanoa siitä,
enempää ei hän tietänyt. Muiden lapsien olisi kun olisikin ollut vaikea
ymmärtää tätä kertomusta, mutta nämä sen ymmärsivät.

He pyysivät isältä tietoja _kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä_ ja
hän selitti heille, sanoi paljon, sanoi senkin, että kun Jumala maan
tomusta loi ihmisen, antoi hän luomakunnalleen viisi suudelmaa,
tulisuudelmia, sydänsuudelmia ja hartaita jumalsuudelmia ja niitä me
nyt kutsumme viideksi aistimeksi; niiden kautta nähdään, kuullaan ja
käsitetään _kauneus, hyvyys ja totuus_, niiden kautta niille annetaan
arvo, niitä vaalitaan ja edistetään; on annettu viisi sisäistä ja viisi
ulkonaista aistia, juuri ja latva, ruumis ja sielu.

Näitä asioita miettivät lapset paljon, ne olivat heidän mielessään yötä
ja päivää; silloin näki vanhin veljistä kauniin unen ja ihmeellinen se
myöskin oli; toinen veli näki saman unen, ja kolmas näki sen ja neljäs;
jokainen näki sen ihan samalla tavalla; hän näki unta, että hän läksi
maailmalle ja löysi viisasten kiven; se säteili loistavana liekkinä
hänen otsaltaan, kun hän aamun koittaessa nuolennopealla hevosellaan
ratsasti takaisin isän linnaan, poikki kotipuutarhan, vihriäsamettisten
kenttäin, ja jalokivi loi niin taivaallista valoa ja hohdetta pyökin
lehville, että näkyi mitä oli kirjoitettu elämästä haudan takana.

Sisar ei uneksinutkaan lähtöä maailmalle, sellainen ei edes juolahtanut
hänen mieleensä, hänen maailmansa oli hänen isänsä koti.

"Minä ratsastan maailmalle!" sanoi vanhin; "minä tahdon kokea sen
elämää ja temmeltää ihmisten joukossa; _hyvyyttä ja totuutta_ tahdon
aina noudattaa, niillä minä suojelen _kauneutta_. Moni asia muuttuu,
kun minä tulen sinne!" ja hänen ajatuksensa olivat suuret ja rohkeat,
kuten meidän ajatuksemme aina ovat kotinurkissa, ennenkuin joudumme
maailmalle ja saamme oppia tuntemaan tuulta ja tuiskua ja
orjantappurapensaita.

Kaikki aistit, sekä sisäiset että ulkonaiset, olivat hänellä, kuten
muillakin veljillä, hyvin kehittyneet, mutta jokaisella heistä oli yksi
aisti, joka voimassa ja kehityksessä voitti kaikki muut; vanhimmalla
oli _näkö_, jonka erityisesti piti tuottaa hänelle hyötyä. Hänen
silmänsä kantoivat kaikkiin aikoihin, sanoi hän, kaikkiin kansoihin;
hänen silmänsä saattoivat nähdä maan uumeniin asti, missä aarteet
lepäsivät, ja suoraan ihmisten rintoihin, ikäänkuin olisi ollut edessä
vain lasiruutu, -- sanalla sanoen: hän näki enemmän kuin me näemme
poskesta joka punastuu tai kalpenee, silmästä joka itkee tai
hymyilee. Hirvi ja antilopi saattoivat häntä läntiselle rajalle ja
siinä tulivat villit joutsenet ja lensivät koillista kohti; niitä hän
seurasi ja joutui kauvas maailmalle, kauvas isänsä maasta, joka ulottui
"Intian maalle, idän kulmalle".

Pystyyn menivät häneltä silmät! paljon oli hänellä näkemistä ja toista
on sentään nähdä paikat ja asiat omin silmin kuin kuvista, vaikka kuvat
olisivat olleet kuinka hyvät ja erinomaisen hyvät ne olivat, kuvat
kotona isän linnassa. Ensi hetkessä oli hän pudottamaisillaan silmät
päästään, niin hän hämmästyi kaikkea sitä rojua ja laskiaishelyä joka
kulki _kauneuden_ nimellä, mutta eivät ne sentään pudonneet, niillä oli
toinen tarkoitus.

Perinpohjaisesti ja rehellisesti tahtoi hän ryhtyä tutustumaan
_kauneuteen, totuuteen ja hyvyyteen_, mutta miten niiden laita oli? hän
näki että rumuutta usein kukitettiin, kun kauneutta olisi pitänyt
kukittaa, hyvyyttä usein ei huomattu ja keskinkertaisuutta siliteltiin
eikä ruoskittu. Ihmiset katsoivat nimeä eikä mieltä, virka-arvoa eikä
kutsumusta. Toisin ei saattanut olla.

"Kyllä minun nyt täytyy käydä asiaan käsiksi oikein todenteolla!"
ajatteli hän ja hän ryhtyi siihen todenteolla, mutta hänen etsiessään
_totuutta_, tuli perkele, joka on valheen isä ja itse valhe; mielellään
hän heti paikalla olisi pistänyt puhki näkijän silmät, mutta se keino
olisi ollut liian karkea; perkele käyttää hienompia keinoja; hän antoi
näkijän sekä etsiä että katsella _totuutta_, ja _hyvyyttä_ niinikään,
mutta hänen katsellessaan puhalsi perkele särön hänen silmäänsä ja
molempiin silmiinsä, särön toisensa perästä; se ei ole näölle
terveellistä, ei parhaimmallekaan; perkele puhalsi sitte säröä, kunnes
se kasvoi pölkyksi ja ne silmät sumenivat, sokeana miehenä oli näkijä
maailmalla ja siihen ei hän luottanut; hyvät ajatukset sekä maailmasta
että hänestä itsestään menivät menojaan ja kun hukkuu luottamus omaan
itseen ja maailmaan, on mieskin mennyttä kalua.

"Mennyttä!" lauloivat villit joutsenet lentäessään meren poikki, itää
kohti; "mennyttä!" visersivät pääskyset, jotka lensivät itään päin,
Auringon puuhun, eivätkä kotiväet saaneet niiltä hyviä uutisia.

"'Näkijän' on varmaan käynyt huonosti!" sanoi toinen veljistä, "mutta
'Kuulijan' voi käydä paremmin!" Kuulon aisti oli nimittäin hänellä
erinomaisen terävä, hän saattoi kuulla nurmen kasvavan, niin kehittynyt
hän oli.

Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset ja ratsasti tiehensä, matkassa hyviä
päätöksiä ja hyviä aikomuksia. Pääskyset saattoivat häntä ja hän
seurasi joutsenia ja pian oli hän maailmalla, kaukana kodista.

Saattaahan sitä hyvääkin joskus olla liikaa, sen hän sai kokea, hänen
kuulonsa oli liian väkevä, kuulihan hän nurmen kasvavan ja kuulihan hän
lisäksi joka sydämen sykkivän iloa ja surua, hänen korvissaan oli
maailma suuri kellosepänpuoti, jossa kaikki kellot panivat "tik, tak!"
kaikki tornikellot löivät "ting, tang!" Ei, se kävi sietämättömäksi!
mutta hän piti korviaan auki niin kauvan kuin saattoi; vihdoin kävi
tämä melu ja hälinä ihmisvoimille liian väkeväksi; tuli vastaan
kuudenkymmenen ikäisiä katupoikia, ikä ei siinä suhteessa vaikuta
mitään; he räyhäsivät niin että nauratti, mutta sitte tuli juoru ja se
hihkaili kaikissa taloissa, pitkin katuja ja kujia, aina maantielle
asti; valhe piti suurta suuta ja näytteli herrasväkeä; narrintiuku
helisi ja väitti olevansa kirkonkello. _Kuulijalle_ kävi olo
sietämättömäksi, hän pisti sormet molempiin korviinsa -- mutta hän
kuuli vielä sittenkin epäpuhdasta laulua ja helinää, panettelua ja
lörpöttelyä ja sitkeät väitteet, jotka eivät olleet mädän munankaan
arvoiset, lepattelivat kiinni kielessä, jotta nitisi ja natisi.
Sellaista oli seurustelu! Siellä oli sointua ja epäsointua, melua ja
räminää, sekä sisäistä että ulkonaista. Varjelkoon! ei sitä kukaan
saattanut kestää, se oli ihan hullua! hän pisti sormia yhä syvemmälle
korviinsa, yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja vihdoin puhkesi rumpukalvo,
sitte ei hän kuullut mitään, ei edes sanaakaan _kauneudesta, totuudesta
ja hyvyydestä_, vaikka kuulon juuri olisi pitänyt siltana johtaa hänen
ajatuksiinsa, ja hän kävi vaiteliaaksi ja epäluuloiseksi, ei luottanut
kehenkään, lopulta ei edes itseensäkään ja se on hyvin onnetonta; ei
hän ikinä pysty löytämään ja tuomaan kotiin mahtavaa jalokiveä ja hän
heitti kaiken toivon sekä jalokiveen että itseensä nähden ja se oli
kaikista pahinta. Linnut jotka lensivät itää kohti, levittivät näistä
asioista viestejä, kunnes viestit saapuivat isän linnalle Auringon
puussa; kirjettä ei tullut ja eihän sinne kulkenutkaan postia.

"Nyt koetan minä onneani!" sanoi kolmas, "minulla on hieno nenä!" eikä
se puhetapa ollut kovin hieno, mutta sitä hän käytti ja häneen täytyi
tyytyä sellaisena kuin hän oli, hän oli itse hyvä tuuli ja hän oli
runoilija, todellinen runoilija, hän saattoi laulaa ilmoille mitä ei
hän saanut sanotuksi; moni asia tuli hänen mieleensä ennenkuin se tuli
muitten mieleen. "Minä vainuan!" sanoi hän ja hänen haistinsa aisti oli
tavattoman kehittynyt ja hän antoi sille suuren sijan kauneuden
valtakunnassa. "Toinen pitää omenanhajusta, toinen tallinhajusta!"
sanoi hän, "joka hajupiirillä kauneuden valtakunnassa on oma yleisönsä.
Toiset viihtyvät kapakkailmassa, käryävän talikynttilän ääressä, missä
viinan löyhkä sekaantuu tahmeaan tupakinsavuun, toiset istuvat
mieluummin raskaassa jasmininlemussa tai voitelevat itseään väkevällä
neilikkaöljyllä -- se se vasta tuntuu! Toiset etsivät raikasta
meri-ilmaa, tuimia vihureja tai nousevat korkealle vuorenhuipulle
katselemaan ihmiselämän pientä hyörinää!" niin, sen hän sanoi; tuntui
siltä kuin hän ennen olisi ollut maailmalla, elänyt ihmisten joukossa
ja tuntisi heidät, mutta se viisaus oli hänessä itsessään, se oli hänen
runoilijalahjansa, jonka Jumala oli antanut hänelle kehdossa maatessa.

Hän sanoi nyt hyvästi isänsä kodille Auringon puussa, hän kulki ihanan
kodin läpi, mutta ulkopuolella asettui hän kamelikurjen selkään, joka
juoksee nopeammin kuin paras juoksijahevonen ja kun hän sitte näki
villit joutsenet, hypähti hän väkevimmän selkään; hän piti vaihtelusta
ja lensi nyt meren poikki vieraisiin maihin, joissa oli suuria metsiä,
syviä järviä, mahtavia vuoria ja uljaita kaupunkeja, ja kaikkialla
minne hän tuli, välähti ikäänkuin auringonpaiste yli seudun. Joka
kukkanen ja pensas lemusi väkevämmin tuntiessaan likellään ystävän ja
suojelijan, joka antoi sille arvoa ja ymmärsi sitä; niin, kuihtunut
ruusupensaskin nosti oksansa, levitti lehtensä ja kantoi mitä ihanimpia
ruusuja; jokainen saattoi nähdä sen, yksin musta, niljainen etanakin
huomasi sen kauneuden.

"Minä annan kukkaselle merkkini!" sanoi etana, "nyt olen sylkenyt
siihen, muuta en saata tehdä!"

"Se on kauneuden kohtalo maailmassa!" sanoi runoilija ja hän sepitti
siitä laulun, lauloi sen omalla tavallaan, mutta kukaan ei sitä
kuunnellut; sentähden antoi hän rumpalille kaksi killinkiä ja
riikinkukon sulan ja hän sovitti laulun rummulle ja pärrytti sitä
kaupungilla, kaikilla kaduilla ja toreilla; ihmiset kuulivat sen ja
sanoivat ymmärtävänsä sen, se oli niin syvä; ja nyt saattoi runoilija
laulaa useita lauluja ja hän lauloi _kauneudesta, totuudesta ja
hyvyydestä_ ja ihmiset kuulivat ne kapakassa, missä talikynttilä
kärysi, he kuulivat ne tuoreilla apilavainioilla, metsässä ja aavalla
merellä; tällä veljellä näytti olevan enemmän onnea kuin molemmilla
toisilla oli ollut; mutta sitä ei perkele saattanut kärsiä, ja hän
riensi heti tuomaan kuninkaansuitsutusta ja kirkonsuitsutusta, ja
kaikkea mahdollista kunnian suitsutusta jota perkele saattaa valmistaa;
hän toi mitä väkevintä suitsutusta joka tukahuttaa kaikki muut ja panee
enkelinkin pään pyörälle, saatikka sitte runoilija raukan; kyllä piru
tietää kuinka hän ihmiset voittaa! hän voitti runoilijan suitsutuksella
niin että hän ihan hukkui suitsutukseen, unohti kutsumuksensa, isänsä
kodin, -- kaikki, oman itsensäkin; hän haihtui savuun ja suitsutukseen.

Kun pikkulinnut sen kuulivat, surivat ne kolme päivää eivätkä ensinkään
laulaneet. Musta etana kävi entistä mustemmaksi, ei surusta vaan
kateudesta. "Minun osakseni", sanoi se, "olisi suitsutuksen pitänyt
tulla, minulta hän sai kuuluisimman laulunsa aiheen, sen joka kuvasi
maailman menoa ja sovitettiin rummulle; minä syljin ruusuun, voin
hankkia siitä todistajat!"

Mutta kotiin Intian maahan ei tullut mitään tietoa; surivathan ja
vaikenivathan pikkulinnut kolme päivää ja kun suruaika oli mennyt,
niin, silloin oli suru ollut niin voimakas, että linnut olivat
unohtaneet surun aiheen. Niin saattaa käydä!

"Nyt täytyy minun lähteä maailmalle! ja jäädä sille tielle kuten
muutkin!" sanoi neljäs veli. Hänellä oli yhtä iloinen luonne kuin
edellisellä veljellä, mutta hän ei ollut runoilija ja hänellä oli siis
syytä olla iloinen; nämä molemmat olivat tuoneet hilpeyttä linnaan; nyt
meni viimeinenkin hilpeys. Näköä ja kuuloa on aina pidetty ihmisen
pääaisteina, joita jokainen toivoo niin väkeviksi ja teräviksi kuin
suinkin, muita aisteja pidetään vähemmän tärkeinä, mutta sitä mieltä ei
tämä poika ollut, hän oli etenkin kehittänyt _makunsa_ sanan täydessä
merkityksessä, ja maulla on suuri mahti ja mahtava vaikutusvalta. Se
hallitsee kaikkea joka menee sisään suun ja hengen kautta, sentähden
maisteli hän kaikkea mitä oli pannuissa ja padoissa ja pulloissa ja
ammeissa; se oli viran karkea puoli, sanoi hän; joka ihminen oli hänen
silmissään kiehuva pannu, joka maa jättiläiskeittiö, henkisesti
katsoen, se oli asian hieno puoli, ja nyt tahtoi hän maailmalle
hienoutta maistamaan.

"Ehkäpä onni on minulle suotuisampi kuin veljilleni!" sanoi hän. "Minä
lähden liikkeelle! mutta mitä kulkuneuvoja käytän? Joko ilmapallo on
keksitty?" kysyi hän isältään, jonka tiedossa kaikki sekä tehdyt että
tekemättömät keksinnöt olivat. Mutta ilmapallot eivät olleet keksityt,
eivät myöskään laivat ja rautatiet. "No niin, minä otan ilmapallon!"
sanoi hän, "isäni tietää kuinka ne tehdään ja kuinka niitä ohjataan,
kyllä minä sen opin! Ei kukaan tunne keksintöä ja kaikki uskovat sitä
näyksi; kun olen käyttänyt ilmapalloa, poltan sen, siltä varalta täytyy
sinun antaa minulle muutamia kappaleita sitä tulevaa keksintöä, jota
sanotaan kemiallisiksi tulitikuiksi!"

Nämä kaikki hän sai ja sitte hän läksi lentoon ja linnut seurasivat
häntä etemmäksi kuin olivat seuranneet muita veljiä, ne tahtoivat nähdä
kuinka lentäminen onnistuisi ja yhä useampia lintuja liittyi matkaan,
sillä ne olivat uteliaat, ne luulivat palloa uudeksi linnuksi, joka oli
lentämässä; kyllä hän sai saattajia! ilma oli aivan mustanaan lintuja,
ne tulivat mustana pilvenä, kuten heinäsirkat Egyptin maalle, ja niin
oli hän nyt maailmalla.

"Itätuuli on ollut hyvä ystäväni ja auttajani", sanoi hän.

"Itätuuli ja länsituuli, tarkoitat!" sanoivat tuulet, "me olemme
vuorotelleet, muuten et olisi tullut koilliseen!"

Mutta ei hän kuullut mitä tuulet sanoivat ja samahan se saattaa olla.
Linnutkaan eivät enään olleet matkassa; juuri kun niitä oli koolla
kaikista eninten, kyllästyivät muutamat matkaan. Ne sanoivat, että
asiasta oli pidetty liiaksi hälytystä. Nuorukainen rupesi
kuvittelemaan! "Ei tämän perässä kannata lentää, ei se ole minkään
arvoista, se on roskaa!" ja ne jättäytyivät jälelle, jäivät vähitellen
kaikki; koko juttu ei ollut minkään arvoinen.

Ja ilmapallo aleni suuren kaupungin kohdalla, ilmapurjehtija asettui
kaupungin korkeimmalle paikalle, se oli kirkontornin huippu. Ilmapallo
nousi taasen ilmaan, se ei ollut tarkoitus; minne se joutui, sitä ei
saattanut tietää, mutta sama se, eihän se ollut keksitty.

Nuorukainen istui ylimmän kirkonviirin nenässä, linnut eivät lentäneet
hänen luokseen, ne olivat saaneet tarpeekseen hänestä ja hän niistä.
Kaikki kaupungin piiput savuttivat ja kärysivät.

"Ne ovat alttareja, ne ovat pystytetyt sinun kunniaksesi!" sanoi tuuli;
se tahtoi sanoa hänelle jotakin mieluisaa. Hän istui viirin nenässä
varsin reippaana ja katseli kansaa kadulla; tuossa ylvästeli yksi
rahakukkarostaan, tässä toinen avaimestaan, vaikkei hänellä ollut
mitään aukaistavaa; yksi ylpeili puvustaan, jota koi söi, toinen
ruumiistaan, jota mato jäyti.

"Katoavaisuutta! -- Niin, kyllä minun pian täytyy lähteä tästä alas
sekoittelemaan patoja ja maistamaan soppia!" sanoi hän; "mutta kyllä
minä sentään vielä hiukan istun tässä, tuuli kutittaa niin herttaisesti
selkääni, se on erinomaisen suloista. Minä jään tänne istumaan niin
kauvan kuin tämä tuuli käy. Tahdon vähän rauhaa; hyvä on nukkua kauvan
aamuisin, kun on paljon tekemistä, sanoo laiskuri; mutta laiskuus on
kaiken pahan juuri ja meidän perheessämme ei ole pahuutta, sen minä
sanon ja sen sanoo joka katupoika. Minä istun tässä niin kauvan kuin
tämä tuuli käy, se maistuu niin hyvältä!"

Ja hän jäi istumaan, mutta hän istui tornin viirikukon selässä, joka
kierittelemistään kieritteli häntä niin että hän luuli tuulen aina
tuulevan samalta taholta; hän jäi istumaan ja kyllä hän kauvan saa
istua siellä maistelemassa tuulta.

Mutta Intian maalla Auringon puun linnassa oli tyhjää ja hiljaista, kun
veljet, toinen toisensa perästä, olivat lähteneet pois.

"Heidän ei käy hyvin!" sanoi isä; "eivät he ikinä tuo kotiin loistavaa
jalokiveä, en minä sitä iloa saa, he ovat poissa, ovat kuolleet --!" ja
hän painui lukemaan Totuuden kirjaa, tuijotti siihen lehteen, joka
sisälsi tietoja elämästä kuoleman jälkeen, mutta ei hän nähnyt siinä
mitään eikä saanut mitään tietoja.

Sokea tytär oli hänen lohdutuksensa ja ilonsa; hän liittyi isäänsä niin
sydämellisesti; hänen ilonsa tähden toivoi hän, että kallisarvoinen
jalokivi löydettäisiin ja tuotaisiin kotiin. Surulla ja kaipauksella
ajatteli hän veljiä -- missä he olivat? Missä he elivät? niin hartaasti
hän olisi halunnut nähdä heistä unta, mutta kumma kyllä ei hän edes
unessa saattanut seurustella heidän kanssaan. Vihdoin viimein hän
eräänä yönä näki unta, että heidän äänensä soivat hänen korvaansa; he
kutsuivat, he huusivat häntä maailmalta ja hänen täytyi lähteä sinne,
kauvas, kauvas pois, ja kuitenkin hän mielestään yhä oli isänsä
kodissa, veljiä ei hän tavannut, mutta hän tunsi kädessään ikäänkuin
tulen polton, se ei kuitenkaan tuottanut tuskaa, hänen kädessään oli
loistava jalokivi ja hän toi sen isälleen. Herätessään luuli hän vielä
ensi hetkessä pitävänsä sitä kädessään; mutta hän oli käynyt kiinni
kuontaloonsa. Hän oli pitkinä öinä lakkaamatta kehrännyt, rullassa oli
lankaa hienompaa kuin hämähäkin verkko; ihmissilmä ei saattanut nähdä
sitä lankaa; hän oli kastellut sitä kyynelillään ja se oli vahvaa kuin
ankkurin touvi. Tyttö nousi, hänen päätöksensä oli valmis, uni oli
toteutettava. Oli yö, hänen isänsä nukkui, hän suuteli hänen kättään,
otti sitte värttinänsä ja köytti langanpään kiinni isänsä taloon,
muutenhan ei hän, sokea tyttö, koskaan löytäisi kotiin; lankaan hän
turvautui, siihen hän luotti, ei itseensä eikä muihin. Hän poimi neljä
lehteä Auringon puusta, ne hän päätti uskoa taivaan tuulille,
vietäviksi veljille kirjeinä ja tervehdyksinä, jollei hän kohtaisi
heitä maailmalla. Miten siellä käykään sokean lapsi raukan! mutta
saattoihan hän turvautua näkymättömään lankaan; hänen hallussaan oli
ennen kaikkia muita _sydämen hartauden_ lahja ja siitä johtui, että
hänellä oli silmää sormenpäihin asti ja korvaa syvälle sydämeen.

Ja hän astui temmellysten ja taistelujen ihmeelliseen maailmaan ja
kaikkialla minne hän vaan tuli, kävi taivas aurinkoiseksi, hän tunsi
säteen lämmön, sateenkaari yleni mustasta pilvestä sillaksi siniseen
ilmaan; hän kuuli lintujen laulun, hän tunsi tuoksua oransi- ja
omenapuistoista, tuoksua niin väkevää, että hän miltei luuli tuntevansa
sen makua. Vienoja säveliä ja ihanaa laulua tunki hänen korvaansa,
mutta myöskin huutoa ja ulvontaa; ihmeellisen ristiriitaisia olivat
ajatukset ja arvostelut. Sydämen sisimpään soppeen kaikuivat
ihmisjoukosta sydänsoinnut ja ajatussoinnut; kuorona kohisi:

    "Vain räntäsää ja rapakko,
    yö itkun meill' on elo!"

Mutta samalla laulettiin:

    "On elo ruusupensasta,
    on riemu, päivän helo."

Katkerana kaikui:

    "Kaikk' aattelee vain itseään,
    me siihen voimme luottaa."

Sitte kuului vastaan:

    "Vie rakkauden virta jään,
    elämän juurta juottaa!"

Hän kyllä kuuli sanat:

    "Kaikk' on niin pientä, kaikessa
    on nurja puoli myötä!"

Mutta hän kuuli myöskin:

    "Niin paljon salaan kauneinta
    ja suurinta jää työtä."

Ja kohisten kuului kaikkialta;

    "Iloitse koira-kuorossas,
    pilaksi lyö, mi kohtaa!"

Sokean tytön sydämessä soitti:

    "Mies ole, luota luojahas,
    hän kaikki parhain johtaa!"

Ja kaikkialla minne hän vaan miesten tai naisten, vanhojen tai nuorten
joukkoon tuli, leimahti heidän sielussaan _totuuden, hyvyyden ja
kauneuden_ tunnustus; kaikkialle minne hän tuli, taiteilijan työpajaan,
komeaan juhlasaliin ja tehtaaseen, hyrisevien pyörien joukkoon, tuntui
aurinko tulevan hänen mukanaan, kielet helisivät, kukkaset tuoksuivat
ja virkistävät kastehelmet putoilivat nääntyville lehville.

Mutta sitä ei perkele voinut sietää; hänellä on kun onkin enemmän kuin
kymmenen miehen ymmärrys ja keinon hän kyllä keksi. Hän meni
suohaudalle, otti mädäntyneen veden kuplia ja pani valheen sanan
seitsenkertaisen kaiun jyryyttämään niiden päällitse, tehdäkseen ne
tehokkaammiksi; hän survoi hienoksi niin paljon ostettuja tilapäärunoja
ja valheellisia ruumissaarnoja kuin vaan saattoi saada käsiinsä, keitti
ne kateuden kyynelissä, sirotteli päälle maalia, jota oli otettu
kuihtuneen neidon poskilta ja loi tästä kaikesta tyttölapsen, joka
kaikin puolin oli sokean, lempeän tytön näköinen; ihmiset sanoivat
häntä "_sydämen hyvyyden_ suloiseksi enkeliksi", ja perkeleen peli oli
täydessä käynnissä. Maailma ei tietänyt kuka heistä molemmista oli
todellinen, ja kuinka se sen olisikaan tietänyt!

    "Mies ole, luota luojahas,
    hän kaikki parhain johtaa!"

lauloi sokea tyttö lujalla luottamuksella. Auringon puun lehdet antoi
hän tuulille vietäviksi kirjeinä ja tervehdyksinä veljille ja hän oli
varma että uni toteutuisi, ja jalokivikin löytyy vielä, se jonka loisto
voittaa kaiken maallisen kunnian, ihmiskunnan otsalta loistaa se isän
kotiin.

"Isäni kotiin!" toisti tyttö, "niin, maan päällä on jalokivi ja minä
vien mukaani enemmän kuin tämän varmuuden; minä tunnen sen hehkun, se
paisuu yhä suuremmaksi täällä käteni kätkössä! Jokaisen pienen,
hienoimmankin totuudenjyvän jota tuima tuuli kantoi ja kuljetti, otin
minä talteen ja kätkin; annoin kauneuden tuoksun virrata sen läpi,
maailmassa on niin paljon kauneutta, sokeallekin; otin soinnun
ihmissydämistä, jotka hyvyyttä sykkivät ja vaivutin totuudenjyviin;
eihän se ole muuta kuin tomua, jota minä tuon, mutta se on sen etsityn
jalokiven tomua ja sitä on runsaasti, koko kourani täydeltä!" ja hän
ojensi kättään isää kohti. Hän oli kotona. Ajatuksen lennolla oli hän
sinne entänyt, sillä hän ei ollut päästänyt irti isän kotiin johtavaa
näkymätöntä lankaa.

Pahat voimat lensivät myrskyn melulla Auringon puun päällitse,
syöksyivät tuulenpuuskana avonaista porttia kohti salakammioon.

"Se puhaltaa pois!" huusi isä ja tarttui käteen, jonka tyttö oli
avannut.

"Ei!" huusi hän horjumattomalla varmuudella, "se ei voi puhaltaa pois,
minä tunnen säteen lämmittävän sieluani!"

Ja isä näki loistavan loimun, kun hehkuvat tomuhiutuat varisivat hänen
käsistään kirjan valkoisille lehdille, joitten piti julistaa
iankaikkisen elämän varmuutta; häikäisevässä valossa näkyi kirjoitus,
ainoa sana vain, sana:

        USKO.

Ja veljekset, kaikki neljä, olivat taas heidän luonaan; koti-ikävä oli
vallannut heidät ja vienyt heidät mukaansa, kun vihreä lehti putosi
heidän rinnalleen; he olivat saapuneet kotiin ja muuttolinnut ja hirvi
ja antilopi ja kaikki metsän eläimet olivat seuranneet heitä, sillä
nekin tahtoivat ottaa osaa iloon, ja miksipä eivät eläimet sitä tekisi,
kun vaan voivat?

Olemme usein nähneet, että kun aurinko paistaa sisään ovenraosta
tomuiseen tupaan, siellä kohoaa loistava tomupylväs. Sellaisena, mutta
ei läheskään niin köyhänä ja kömpelönä, sillä taivaankaarikin on raskas
ja väreiltään vetinen sen näön rinnalla, joka täällä avautui --
sellaisena kohosi kirjan lehdiltä, loistavasta _Usko_ sanasta jokainen
_totuuden_ jyvä. Ne hehkuivat _kauneuden_ hohteessa, niistä helisi
_hyvyyden_ sointu, ne paistoivat kirkkaampina kuin tulipatsas yöllä,
kun Mooses ja Israelin kansa läksi Kanaan maalle; _Usko_-sanasta kulki
toivon silta ikirakkauteen äärettömyydessä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita IV" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.