Title: Eri uria
Author: Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eri uria" ***


ERI URIA

Kirj.

Maria [Furuhjelm]


Suomentanut F. S. [Fanny Sipari]



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1904.



SISÄLLYS:

    Esipuhe.
 1. Tulevaisuussuunnitelmia.
 2. Marian koti.
 3. Eeditin koti.
 4. Ragnhildin koti.
 5. Tanssijaisissa.
 6. Kansakoulunopettaja.
 7. Sairasvuoteen ääressä.
 8. Hannan koti.
 9. Amyn koti.
10. Ompelijan luona.
11. Suuri juhla.
12. Köyhän lapsen onni.
13. Liinan koti.
14. Ensi askel.
15. Velvollisuus ja taipumus.
16. Mitä on minun tekeminen?
17. Jälleen turvatonna.
18. Kirjailija.
19. Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta.
20. Sananen Jennystä.
21. Kukkanen kuihtuu.
22. Ragnhildin päätös.
23. Uusi koti.
24. Pelastuksen enkeli.
25. Serkku Oskari.
26. Perheneuvottelu.
27. Rauhala.
28. Alice.
29. Pimeitä päiviä.
30. Vapaa.
31. Hannan paratiisi.
32. Diakonissa.
33. Janne Johnsonin suurin suru.
34. Taiturin työ.
35. Mitä pieni Jenny on toimittanut.
36. Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä.
37. Jennyn onni.
38. "Ahkeruus kovankin onnen voittaa."
39. Maria.
40. Erilaisia tulevaisuudenaikeita.



Esipuhe.


Kun tämä kirja näin monen vuoden perästä jälleen ilmestyy ja tällä
kertaa suomalaiselle lukijakunnalle, saattaa monikin varsinkin nuoren
väen joukossa ihmetellen kysyä, miksi moisia vanhanaikaisia tarinoita
vielä henkiin herätetään. Se on totta, kirja on vanhanaikainen
monessa suhteessa; mutta ei taida olla haitaksikaan lukea ajasta,
jolloin niin moni kohta naisen asemassa oli aivan toisin kuin meidän
päivinä. On peräti tavallista, ettei nuoriso ymmärrä, miksi äidit
tai vanhemmat menettelevät niin tai näin. Ne nuoret tytöt, jotka nyt
huokailevat koulunkäynnin raskautta, eivät kukaties voi käsittää
sitä tiedonjanoa, joka asui monenkin vanhemman sukupolven nuoren
naisen sydämmessä. Ne nuoret naiset, jotka nyt elävät omaa itsenäistä
elämäänsä, joilla on oma palkka ja joltinenkin vapaus valita
työalansa, ajattelevat ani harvoin, kuinka riippuvaisia naiset ennen
olivat, ilman rahan penniä, tuomitut olemaan kotiopettajattarina tai
emännöitsijöinä, oli heillä siihen halua tai ei. Niiden, jotka nyt
ovat tilaisuudessa käymään keitto- tai käsityökoulua, ei tarvitse
kestää niitä koettelemuksia, jotka katkeroittivat monen nuoren
rouvan avioliiton ensi vuodet. Ei kaiketi myöskään enää pakoteta tai
houkutella ketään nuorta tyttöä naimisiin miehelle, jota kohtaan
hän ei ainoastaan ole kylmä, vaan tuntee suorastaan inhoa. Niitä
naisia, jotka silloin kärsivät olosuhteiden painosta, saa nykyinen
polvi kiittää monista oikeuksistaan ja etuuksistaan, joita se tuskin
ymmärtää kyllin korkeaksi arvostaa, koska niiden omistaminen on
aivan luonnollinen asia. Vanhempi polvi on tehnyt työtä nuorten
hyväksi. Aika on näyttävä, voivatko ne, jotka nyt ovat nuoria, jättää
jälkeensä elämäntyön, joka 40-, 50:n vuoden perästä on parantanut
naisen asemaa samassa määrässä kuin viimeisten 4-, 5:n vuosikymmenen
työ on tehnyt. Elämän ihanimpia tehtäviä on tehdä työtä ihmiskunnan
jalostamiseksi ja onneksi ja jättää jälkeensä jotakin parempaa kuin
minkä olemme vastaan ottaneet.

_Maria Furuhjelm_.



1.

Tulevaisuussuunnitelmia.


Sanokaapas minulle, tytöt, mitä aijotte tehdä, kun pääsette
aikaihmisten joukkoon ja tulette yhteiskunnan jäseniksi, kysyi
Liina von Rosen ja oikaisihe vallattomasti pehmeässä sohvassa. Hän
oli kuusitoistavuotias vaaleanverevä tyttö, jonka silmänpielessä
veitikkamaisuus leikitteli.

-- Minun mieleni palaa tanssijaisiin ja muihin huvituksiin, huudahti
Alice Lager vilkkaasti. Isäni on aina sanonut, että niinpiankun olen
käynyt rippikoulun, saan mielin määrin ottaa osaa seuraelämään.
Senpävuoksi en antanut äidille hengen rauhaa ennenkuin hän salli
minun suorittaa sen nyt keväällä. Äidin mielestä olisi minun pitänyt
odottaa kunnes olisin täyttänyt seitsemäntoista vuotta: mutta
nuoruushan on niin lyhyt. Miksi siis siirtäisin elämän ilot ja
ihanuuden epävarman tulevaisuuden varaan?

-- Sinun mielestäsi on siis tuhlattava nuoruus huvituksiin, sanoi
Eedit Berg päätään pudistaen.

-- Tietysti, tietysti, kuului usealta taholta, ja Alice lisäsi:

-- Kun nuoruus on mennyt ja kauneus kuihtunut, on huvittelun aikakin
loppunut. Sillä kukapa enää kävisi tanssiaisissa, kun tulee rumaksi
ja harmaaksi ja elähtäneeksi. Silloinhan ei voisi ketään ihastuttaa.
Mutta mikä erinomainen esikuva sinusta itsestäsi tuleekaan,
rikkiviisas neiti?

Eeditin katse loisti sisäistä iloa, ja hänen muuten totiset, hiukan
ankaranlaiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän sanoi:

-- Isäni on antanut minulle luvan jatkaa lukujani.

-- Jatkaa lukujasi! huudahti moni tyttö uteliaasti ihmetellen.
Jatkaa lukujasi nyt kun juuri olet päässyt koulusta ja monista
yksityistunneistasi!

-- Voi sinuas, kummallinen Eedit, nauroi Liina. Toisimpa minä:
ilmi-ihastuneena viskasin minä kaikki koulukirjani kaapin nurkkaan,
lukitsin oven ja olisin halusta heittänyt avaimen vaikka meren
syvyyteen, jos minun aito ymmärtäväinen äitini vaan olisi sallinut.
No kaiketi sinusta, Eedit, tulee professori, niinkuin isäsikin on?

-- No, eipä juuri professoria, sanoi Eedit hymyillen, mutta on
minulla sentään päämäärä, vaikka -- -- --. Eedit vaikeni syvästi
huoaten.

-- Mitä vaikka --? Jatka, jatka, kehotti usea nuorekas ääni yhtaikaa.

-- En tiedä oikein, uskonko teille salaisuuttani, sanoi Eedit.
Sitäpaitsi epäilen itsekin, etten saavuta tätä päämäärää. Voivathan
nimittäin olosuhteet ehkäistä tuumani. Tahdosta taas ei ole puutetta,
lisäsi hän varmasti ja vakuuttavasti, ja isä sanoo sekä terveyteni
että älyni riittävän.

-- Mutta päämäärä, päämäärä? utelivat tytöt. Sano pois, olemmehan
kaikki läheisiä tuttavia. Me vaikenemme kuin muuri ja lupaamme kertoa
omista tuumistamme.

-- Samapa tuo, sanoi Eedit päättävästi, minä tahtoisin tulla
lääkäriksi.

-- Lääkäriksi! huudahti joku.

-- Uh, miten hirveätä, sanoi toinen.

-- Sehän olisi niin Eeditin tapaista, arveli kolmas.

-- Ja sinä aijot ruveta leikkelemään ihmisruumiita, huusi Liina
kauhistuksissaan, ja tappamaan lähimmäisiäsi mikstuurillasi ja
tinktuurillasi.

-- Ja mitä sitte ihmiset sinusta ajattelevat, huomautti Amy Lundin.

-- Ja -- kuinka sinä voit opintojasi harjoittaa, kun sinulla on vain
miehisiä tovereita ja opettajia? kysyi Hildur Jonsson.

Mutta Jenny Björkman, hauskannäköinen tyttö, jonka kasvot ilmaisivat
terveyttä, reippautta ja kainostelematonta mieltä, tuli Eeditin luo,
pudisti lämpimästi hänen kättään ja sanoi:

-- Oikein Eedit! Onnea aikeillesi! Se on ihana, siunattu kutsumus.

Amy ja Alice nyrpistelivät nenäänsä ja Hildur virkkoi:

-- On ehkä runollista valita tällainen päämäärä, mutta itse tuo
kuiva lukeminen ja tutkiminen ja hyöriminen rohtopullojen parissa
laskettujen akkunaverhojen takana, se on niin proosallista.

Mutta Liina sanoi:

-- Minä luulen, että sinussa Eedit asuu suuri sielu. On hyvä,
että sellaisia löytyy, mutta minusta ei olisi lääkäriksi. Minä jo
pakenisin puolen penikulman päähän, jos sattuisin näkemään haavan tai
ruhjoutuneen luun.

-- Ajatellessani suurta tarkoitusperääni haihtuvat kaikki arvelut,
heikkous katoo, eikä ahdista epäilys, selitti Eedit. Mutta tytöt,
muistakaa tekin lupaustanne ja kertokaa suunnitelmistanne.

-- Minä aijon elää kuin laakson lilja ja kuin lintunen keväisellä
taivaalla, sanoi Liina. Aijon nauttia vapaudestani. Aijon nukkua
aamuisin niinkauvankun haluttaa ja iloita siitä, ettei minun tarvitse
mennä kouluun. Ylipäänsä aijon tehdä sitä, mikä milläkin hetkellä
minua enin miellyttää. Tapani on sellainen, ja kaikeksi onneksi on
minulla isä, joka jumaloitsee minua, herttainen äiti, joka ompelee
vaatteeni, laittaa minulle aamiaista, puolista ja illallista sekä
parhaan omantuntonsa mukaan varoittaa minua ja koettaa saada
järkeväksi, mutta yhtä kärsivällisesti jättää kaiken toivonsa minun
parantumisestani, ylen onnellisena, kun minä vaan suutelen häntä ja
jonkun ainoan kerran osotan hivenenkin älyä.

Tytöt nauroivat tälle kuvaukselle, joka oli niin tuon vallattoman
Liinan luonteen mukaista.

-- Minusta tulee kansakoulunopettaja, sanoi Jenny Björkman. Muuan
tehtaanisäntä kuulutti opettajaa alustalaistensa lapsille. Minä
hain ja sainkin paikan. Olen aina asunut maalla ja siellä oppinut
tuntemaan ja rakastamaan kansaa, mutta olen myöskin nähnyt sen
puutteet. Minun päämääräni on vaikuttaa sivistymättömän kansanluokan
kohottamiseksi.

Hildur Jonsson järjesteli pitkiä, tummia kiharoitaan ja loi
haaveilevan katseensa kohti korkeutta.

-- Minä luulen itselläni olevan taipumusta näyttelijäksi, sanoi
hän hitaasti. On kuin joku sisäinen ääni vakuuttaisi minulle, että
murhenäytelmän alalla löydän kutsumukseni.

-- Rakas Hildur, huudahti Liina ihastuneena, onpa hupaista sitten
nähdä sinun työntävän tikaria rintaasi tai tyhjentävän myrkkymaljaa.
Sano toki, esiinnytkö jo piankin.

-- Pikku hupsu, sanoi Eedit, näyttelytaitoon vaaditaan opinnoita ja
harjoitusta. Et sinä ole heti valmis esiintymään murhenäytelmässä.

-- Kun on suuret luontaiset taipumukset, ei tarvita opinnoita, niin
olen jossain lukenut, arveli Hildur.

-- Mutta minullapa on sitte jotakin aivan toista mielessäni,
sanoi Hanna Sandberg, joka näytti kunnon tytöltä karkeine, mutta
hyväntahtoisine piirteineen. -- Minä aijon oppia hoitamaan taloutta
ja hankin itselleni emännöitsijän toimen. Tosin olen vasta 17 vuotta,
mutta olenhan terve ja voimakas.

Useat tytöt katselivat hiukan hämillään nuorta toveriaan, joka
aivan ujostelematta sanoi päättäneensä valita noin vähäarvoisen
elämäntehtävän. Mutta muutamat nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja
Eedit sanoi:

-- Rehellinen työ on aina parempi kuin toimettomuus taikka
sisällyksetön elämä. Mutta eiköhän se kuitenkin käy sinulle
raskaaksi, hyvä Hanna?

-- Enpä luule. Olen köyhä ja turvaton, kuten tiedät ja täytyy
minun niinpiankun mahdollista koettaa ansaita elatukseni, ja koska
terveyteni on hyvä ja haluni vetää taloustoimiin, oli tämä työala
mielestäni paras, mihin voin ryhtyä.

-- Sinä ajattelet kuin reipas ja kunnon tyttö ainakin, sanoi Jenny.

-- Toivoisin että minullakin olisi tarkoitusperä, virkkoi joukosta
nuori, kaunis nainen, jonka hienot kasvonpiirteet ilmaisivat
väsymystä. Hän oli tähän saakka istunut enimmäkseen vaiti
lepotuolissaan.

-- Ragnhild kulta, kukapa voisi vaatia, että meillä viisi-, kuusi-,
seitsentoistavuotisilla tytöillä olisi varma päämäärä, sanoi Amy
Lundin. Miehillä on päämäärä, ei meillä naisilla.

-- Olkoonpa niinkin. Mutta ei ole elämä hauskaa, kun ei ole ikinä
mitään tekemistä, valitti Ragnhild.

-- Etkö sinä aijo syksyllä ottaa osaa seuraelämään? kysyi Alice.

-- Oi kyllä. Mutta olen jo niin kyllästynyt tansseihin ja noihin niin
sanottuihin lastenkemuihin, etten enää viitsi niitä edes ajatellakaan.

-- Etkö voisi lukea? ehdotti Eedit.

Ragnhild pudisti päätään.

-- Ei ole minulla kyllin tarmoa eikä liioin haluakaan siihen.

-- Etkö voi sitten parsiskella sukkiasi? neuvoi Liina.

-- Koska meillä kerran on ompelija sekä kamarineiti talossa, olisi
sukkien parsiminen aivan tarpeetonta työtä, vastasi Ragnhild.

-- Tai mennä keittämään kaalilientä tai valmistamaan kotletteja?
jatkoi alati kekseliäs Liina.

-- Varjelkoon! Jospa vain näyttäytyisinkin keittiössä, saisi Kaisa
mummo halvauksen tai menisi tainnoksiin, nauroi Ragnhild. Hän on niin
karsas ja arka taidostaan, että vaivoin äitikään päästetään keittiöön.

-- No, sitte minä en tiedä mitä neuvoisin sinulle, Ragnhild parka,
sanoi Liina, jollet juuri tahtoisi ruveta laupeudensisareksi.

-- Ei sekään käy. Vanhempani eivät soisi minun herättävän niin
suurta huomiota, ja sitäpaitsi pelkään itseltäni puuttuvan kykyä
siihen. Lienee jotenkin varmaa, että käyn tanssiaisissa sekä muissa
huvituksissa niinkuin ennenkin, sillä ei ole minulla voimaa vetäytyä
pois siitä, mikä on yleisenä tapana, niin vastenmielistä kun onkin
päivät pääksytysten vaan huvitella.

-- Kylläpä minä sitten olen paljoa onnellisempi, virkkoi Maria
Ståle, nuori tyttö, jolla oli lempeät sinisilmät ja pari paksua
kellanruskeata palmikkoa niskassa.

-- Minun päämääräni, ainakin vastaiseksi, on niin ilmeisen selvänä
edessäni, ettei minun tarvitse sitä etsiä tai vähääkään tuumailla.

-- Niin, te maalaispapintyttäret, te olette onnellisia olentoja,
huudahti Hildur. Romaaneissa heidät kuvataan aina vaaleanverisiksi,
ovat Marioita tai Annoja ja käyvät vaalimassa köyhiä ja sairaita,
jotka heitä siunailevat.

Maria nauroi sydämmellisesti.

-- En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että olisin joku
romaanityttö, mutta -- enhän ole koskaan romaania lukenutkaan.

-- Et koskaan lukenut romaania! ihmettelivät tytöt.

-- Pidätkö sitä syntinä? kysyivät jotkut.

-- En. Onhan paljon hyviä romaaneja. Ja jos kirjailija on
ihmistuntija, ovat hänen teoksensa hyvinkin opettavaisia. Mutta
minulla on näihin saakka ollut paljo tekemistä koulussa ja
lupa-aikoina kotona. Isäni sanoo, että minun ensin täytyy laajentaa
tietojani, kehittää arvostelukykyäni ja vakaannuttaa luonnettani,
ennenkun tuhlaan kallista aikaani romaanien lukemiseen. Mutta
sittenkun kerran alan, tahtoo hän itse valita minulle parhaitten
kirjailijain teokset.

-- No, ja mikä sitten on päämääräsi, jos saan kysyä? tiedusteli Alice
hiukan pilkallisesti.

-- Keittäminen ja sukkien parsiminen, nauroi Liina, siitä panen
vaikka vetoa.

-- Oikein arvattu, sanoi Maria hilpeästi, ja pikku siskojen
hoitaminen ja kouluun valmistaminen.

-- Niinmuodoin emännöitsijä, ompelija, kotiopettaja ja lapsenhoitaja,
virkkoi Alice. Se on melkein liikaa yhdelle ihmiselle.

-- Ja kuitenkin luulet ennättäväsi lukea, muistutti Eedit.

-- Tietysti, sanoi Maria. Luulen toki voivani käyttää lyhyen
iltahetken siihen tarkoitukseen. Sitäpaitsi isäni tavallisesti lukee
ääneen äidille ja minulle, kun me ompelemme taikka kehräämme.

-- Mutta mitä tulee meidän "pikku lapsestamme", kysäsi Maria
hyväillen muuatta hyvin nuorennäköistä, heiverävartaloista tyttöä,
joka vielä näytti olevan kesken kehitystään.

Tyttö loi katseensa Mariaan. Hänellä oli kauniit, syvälliset silmät.

-- Sinun sopisi ruveta pianonsoittajaksi, pikku Fanny, sanoi Maria
ystävällisesti. Eikö sinua haluttaisi?

-- Oi kyllä! Mutta -- -- sitähän en voi milloinkaan toivoa, vastasi
Fanny kainosti ja hiljaa.

-- Mikset voisi? Olen kuullut sinun soitto-opettajasi, herra E:n
sanovan, että sinulla on erinomaiset soitannolliset luonnonlahjat,
huomautti Jenny.

-- Luulen omaavani jonkinlaisia taipumuksia, sanoi Fanny
huomattavasti punastuen. Mutta soittotaitokin vaatii suuria
opinnoita, ja äitini on köyhä, lopetti hän alakuloisesti.

-- Alatko nyt antaa tuntiopetusta? kysyi Maria.

-- Alan, jos vaan saan oppilaita. Herra E. on luvannut suositella
minua.

-- Eikö sinun tee mielesi esiintyä, saavuttaa yleisön ihailua ja
saada kättentaputuksia ja kukkaisvihkoja? kysyi Hildur.

-- Ei vähintäkään. Minua aivan puistuttaa ajatellessani esiintymistä.
Rakastan soittoa sen itsensä vuoksi, vastasi Fanny viehättyneenä. Hän
oli muuten vähäpuheinen ja punastui senvuoksi nyt rohkeuttaan.

-- Ketkä täällä eivät vielä ole puhuneet tulevaisuustuumistaan? kysyi
Maria.

-- Minä en vielä ole sanonut sanaakaan aikeistani, virkkoi Eelin
Björkman, koska niistä mielestäni ei ole mitään kertomista, lisäsi
hän vaatimattomasti.

-- Sano kuitenkin, pyytelivät jotkut.

-- Tätini, jonka luona asun, on ompelija.

-- Kyllä tiedän, neiti Sundström, sanoi Alice.

-- Aivan niin. Hänen mielestään minä voisin opetella vaatettamaan
hattuja. Minulla nimittäin ei ole lukuhalua, kuten sisarellani
Jennyllä.

-- Ja luulenpa, että sinusta tuleekin oiva ompelija, virkkoi Jenny
hilpeästi, sillä sinä valmistit niin mainioita hattuja ja leninkejä
nukillemme ennenmuinoin.

-- En minäkään ole kertonut mitään vastaisista aikeistani, sanoi Amy
Lundin koettaen näyttää hyvin ylhäiseltä. Mutta minä en voi käsittää,
että näin nuorena jo tarvitsisi olla niistä niin selvillä. Aijon
käydä jossakin kylpemässä kesällä ja syksyllä huvitella ahkerasti.
Äiti sanoo aina, ettei nuoren tytön pidä hautautua kotiinsa kuin
nunna, vaan olla mukana ja näyttäytyä ihmisten parissa.

-- Oikein Amy, virkkoi Liina. Tunnen sanomatonta helpotusta
kuullessani, että joku teistäkin on niin hypi hyödytön olento kuin
minä. Kuullessani tuollaisten pyhimysten ja viisauden esikuvien
puhuvan kuin Eeditin, Jennyn ja Marian ja tuonkin pikku Fannyn,
nuorimman joukossamme, laihoine taikasormineen, olen mielestäni oikea
syntisäkki. Mutta minua lohduttaa ettei Ranghild edes parsi sukkiaan,
nähkääs sen työn saan minä kyllä itse tehdä, siinä vaatimuksessa hyvä
äitini on heltymätön. -- Nyt on ainoastaan Lyydia Werner jäljellä.
Sano, että sinäkin aijot hyppien, laulellen viettää nuoruutesi ja
sitte vanhaksi tultuasi mennä naimisiin jonkun maanviljelijän kanssa,
tai tulla oppineeksi tai kirjoittaa romaania tai jotain samantapaista.

Lyydia hymyili. Hän oli hoikka ja hento, hipiä läpikuultava, hieno
puna poskipäissä ja silmissä omituinen loiste. Hänen taaja, raskas
hengityksensä ja sisäänpainunut rintansa todistivat, että hänellä oli
parantumaton keuhkotauti.

-- Minä en elä vanhaksi, sanoi hän koruttomasti ja suuteli lempeästi
Liinan äkkiä totisiksi käyneitä kasvoja. Päämäärääni en senvuoksi voi
tavoitella tässä elämässä. Pianhan jätän teidät kaikki.

Seurasi pitkä äänettömyys. Äskeisen hilpeän pakinan perästä tuntui
tämä hiukan juhlalliselta.

Liina alotti uudelleen keskustelun.

-- Kenties sinä vielä paranet, puhui hän kietoen kätensä Lyydian
kaulaan, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen rusopäitä poskiaan. Oi,
sinä et saa kuolla näin nuorena. Se on niin kauhean surullista.

Lyydiankin silmässä väikkyi kyynel, mutta hän koetti tyynnyttää
huolestunutta ystäväänsä:

-- Elä itke Liina. Etkö muista miten kauniisti pastori juuri
äskettäin puhui meille kuolemasta ja ijankaikkisesta elämästä?
Miksikä sitten kuolema olisi niin surullista? Olen kiitollinen, että
vielä sain käydä rippikoulun. Pyysinkin erityisesti vanhemmiltani,
koska mielestäni loppu oli lähellä ja koska minulla oli vielä
moni seikka epäselvänä. Nyt olen tyyni ja iloinen. Olen oppinut
katselemaan elämää ja kuolemaa aivan toiselta näkökannalta. Mutta
elkää nyt antako näiden vakavien ajatusten häiritä itseänne. Kuivaa
kyyneleesi, Liina, ja ole iloinen.

-- Minusta on ikävää ajatella, että tämä pieni piirimme nyt
hajaantuu, sanoi Maria tuokion kuluttua. Tänä rippikouluaikana olemme
oppineet tuntemaan toisiamme, kuulleet ja mieliimme painaneet paljon
unhottumattoman kaunista, ja nyt me jo vetäydymme takaisin erilaisiin
tehtäviin. Niinköhän me unhotamme toisemme?

-- En ainakaan minä, vakuuttivat jotkut. Toiset taas ajattelivat
eri elämän kohtaloita ja olosuhteita. Alice mitteli halveksivin
katsein köyhää Eeliniä ja ajatteli sydämmessään, etteihän hän voinut
seurustella ompelijan kanssa eikä pitää häntä ystävänään. Amy ja
Hildur ajattelivat samaan suuntaan.

-- Varmaankin on tämä aika jäävä rakkaaksi muistoksi meille kaikille,
sanoi Eedit. Ja vaikka aika ja olosuhteet erottaisivatkin meidät, on
kuitenkin aina välillämme olemassa yhdysside -- juuri muisto tästä
rippikouluajasta.

-- Luulen, että vaikka vasta sadan vuoden perästä tapaisimme,
minä sittekin pitäisin jokainoaa teistä tuttavanani, sanoi Liina
innoissaan.

-- Sata vuotta on pitkä aika, huomautti Jenny hymyillen. Kukapa
tiesi, tulet sinä vielä kreivittäreksi tai ruhtinattareksi, ja olenpa
silloin varma, että joutuisit hyvinkin hämillesi, kun nauhapukuinen
palvelijasi ilmottaisi: Jenny Björkman, kansakoulunopettaja tai Hanna
Sandberg, emännöitsijä.

-- Hyi sinua Jenny, kuinka voit sellaista sanoa, nuhteli Liina.
Luuletko minun katsovan sukuun tai säätyyn. Päinvastoin viihdyn hyvin
kansan parissa ja pidänkin enemmän maalaisherroista ja papeista
kuin kreiveistä ja ruhtinaista. Ja sittepä luulen, etten menekään
naimisiin, sillä palvelijat ja muut velvollisuudet tuottavat paljon
huolta ja vaivaa.

-- Luuletko sinä, että vain naineilla ihmisillä on velvollisuuksia?
kysyi Maria.

-- Kuule, elä rupea herättämään omaatuntoani, pyysi Liina ojentaen
molemmat kätensä Marialle. Toisinaan kyllä kuulen salaista kuisketta
sydämmessäni, että minullakin mahtaa olla joitakin velvollisuuksia,
ja silloin menen äidin avuksi kuorimaan maitoa tai puhdistamaan
marjoja. Mutta sittenkun olen sekottanut kermat ja maidot ja syönyt
itse parhaat marjat suuhuni, ajaa äiti tavallisesti minut matkoihini,
ja niin on omatuntoni rauhoitettu siksi erää.

-- Mutta ei elämä kaikissa yhteiskuntaluokissa ole ollenkaan
samanlaista, virkkoi Alice ja pyöritteli kimmelteleviä sormuksiaan.
Jos minun pitäisi kuvitella avioliiton mukanansa tuovan kaikkea sitä
mitä Liina kertoi palvelijoista, ruuasta ja velvollisuuksista, niin
en ikinä menisi naimisiin. Minua sellainen kammottaa.

-- Mutta minusta on mahdotonta ajatella pienintäkään elämän suhdetta
ilman velvollisuuksia, puolustelihe Maria innokkaasti.

-- Riippuu siitä, mitä pitää velvollisuutena, sanoi Amy. Auttaa
köyhiä ja käydä kirkossa -- --

-- Mutta Amy, pidätkö sinä kirkossa käymistä velvollisuutena, sehän
on meidän ilomme, huudahti Lyydia.

-- Niin no, enpä niinkään, korjasi Amy punastuen. Minä en
tarkoittanut juuri sitä, mutta tiedäthän, että vanhempiansa
totteleminen, totta puhuminen ynnä muu sellainen kuuluvat meidän
velvollisuuksiimme.

-- Mutta emmeköhän ole luodut tekemään jotakin työtäkin, intti Jenny.
Lienee kai jokaisella tehtävänsä, kunhan vaan osaa oikein etsien
löytää sen?

-- Sitä en minä puolestani saata hyväksyä, vastusti Ragnhild. Minun
mielestäni löytyy ihmisiä, joiden toimettomuuteen kulutettu elämä ei
tuota muuta kuin alinomaista kyllästystä, ja joille kaikki nautinnot
ovat tarjona, mutta eivät sittenkään tunne tyydytystä.

-- Silloin iloitsen minä köyhyydestäni, sillä se pakottaa minua
työhön, joka onkin minulle vaan onneksi, päätteli Maria.

-- Niin, niin minustakin, huoahti Ragnhild.

-- Menetkö sinä naimisiin, Maria? kysäsi Fanny lapsellisesti. Hän
ihaili Mariaa, kuin jotakin korkeampaa olentoa.

-- Sitä en tosiaankaan tiedä, nauroi Maria. Ensin on minun
toimitettava kaikki sisareni kouluun ja sitte tulee minun pitää
huolta taloudesta, jotta on vielä pitkä aika, pikku Fanny.

-- Voisinpa vaikka panna vetoa, että Maria menee naimisiin,
tiesi Liina. Kuvittelen mielessäni häntä pyöreän pöydän
hallitsijana. Vastapäätä istuu "isä kulta" ja pöydän ympärillä
kymmenen, viisitoista toivehikasta tainta leukalappuineen ja
olutjuustokuppineen "äitiä" huutamassa. Ja kun hän on kouluttanut
siskonsa ja veljensä, tulee omien lasten vuoro. Ja hän keittää
aimo padallisia puuroa ja velliä, niin että isä ja äitikin saavat
osansa, sillä he tietysti eivät voi elää ilman Mariaa. Voi, voi
Maria, luulenpa, että tahtoisin olla yhtä välttämättömän tarpeellinen
kuin sinä. -- Mutta sallikaa minun nyt kuvailla kaikkien teidän
tulevaisuuttanne, tyttö kullat.

-- No, annahan kuulua.

-- Eeditistä tulee peräti oppinut tohtori, hän kirjoittelee
lääkeopillisia tutkimuksia, sahaa lähimmäistensä käsiä ja jalkoja,
kuolee naimatonna. Jenny opettaa Suomen nousevaa nuorisoa, kunnes
jok'ainoa korvenpoika laskettelee latinaa kuin vettä ja jokainen
salon tyttö soittelee Bethovenin sonaatteja; menee naimisiin
opettajan kanssa. Alice ei herkeä tanssimasta, ennenkun joku markiisi
tai ruhtinas hänet löytää eikä mene naimisiin velvollisuuksien
tähden. Hildurista tulee traagillinen suuruus; hänen nimensä on
jälkimaailma marmoriin kaivertava. Hanna keittää maukasta soppaa,
joka päättyy häihin ja morsiushuntuun, menee naimisiin maanviljelijän
kanssa -- siitä saatte olla varmat. Eelinistä tulee -- odottakaapas
-- hoviompelija. Fanny -- uh! -- hänestä tulee hovipianisti. Hän
kerää sylin täydet hyvä-huutoja, kukkia ja imartelua. Amy -- niin --
sitä ei ole helppo sanoa. Minä en näe yhtään valon välkähdystä hänen
tulevaisuudessaan, ellei hän mahdollisesti jossain kylpylaitoksessa
näyttele jonkun romaanin sankarittaren osaa todellisuudessa.

Liina vaikeni ja katsahti Lyydiaan rakkautta säteilevin silmin. Hän
ei hennonnut laskea leikkiä tästä rakkaasta ystävästään, jonka hän
tiesi jo pian sanovan jäähyväiset elämälle.

-- Mutta sinä et virka itsestäsi sanaakaan, huomautti Maria.

-- En virkakaan, sillä pelkään itselleni käyvän, kuten sadussa
kerrotulle heinäsirkalle: kesän läpeensä laulelen, mutta syksyn
tullen on aittani tyhjä, sanoi Liina puoleksi vakavasti.

-- Sinähän olet vielä niin nuori, lohdutti Maria. Laulele sinä vaan,
iloitse ja levitä päivänpaistetta ympäristöösi. Se kenties onkin
sinun tehtäväsi. Mutta kuule kuitenkin omantuntosi ääntä. Kun on
iloinen; sinun laillasi, ei siinä suinkaan ole mitään pahaa. -- Hän
suuteli Liinaa sydämmellisesti.

-- Mutta nyt on kai aika sanoa jäähyväiset.

-- Olen oikein iloinen, kun olen saanut nähdä teidät luonani
jäähyväisjuhlassa, sanoi Ragnhild, jonka kotona tytöt olivat. Se oli
hauska tuuma, kun päätimme kertoa tulevaisuudestamme toisillemme.
Tuntuu kuin voisi seurata jokaisen elämänvaiheita, ainakin
jonkunaikaa, sittenkun on saanut kuulla hänen aikeistaan. Toivon,
että me, jotka asumme kaupungissa, useinkin tapaamme. Vaikeammaksi
tosin käy saada tietoja niistä, jotka asuvat maalla. Mutta ehkä me
kuitenkin joskus kirjoitamme toisillemme?

Tähän suostuivat kaikki. Sitte sanottiin jäähyväiset, jonka kestäissä
monen silmään kyynel herahti. Nuorten sydämmet olivat liittyneet
toisiinsa, monen helttymättömillä siteillä. Vieläpä nekin, jotka
vähimmin olivat toisiansa ymmärtäneet, tunsivat nyt eron hetkellä
sydämmellistä myötätunnetta toisiaan kohtaan, ja ero tuntui
haikealta. Yhdessä suhteessa olivat kaikki olleet samaa mieltä: he
kaikki ihailivat ja rakastivat, melkeimpä jumaloitsivat opettajaansa,
vaikka kukin omalla tavallaan käsitti, sydämmeensä kätki ja
elämässään toteutti ne opetukset, joita hän heille kaikille antoi
samalla mitalla. Tieto, että he tähän saakka olivat lapsina keskenään
seurustelleet, mutta tästälähtein tulisivat tapaamaan toisensa
naisina, jotka itse olisivat vastuunalaisia teoistaan ja elämästään,
lisäsi heidän mielialansa vakavuutta.



2.

Marian koti.


Kas niin, nyt sitä ollaan jälleen kotona, puheli Maria iloissaan,
kun oli riisunut päällysvaatteensa, tervehtinyt vanhempia ja
istuutunut salin yksinkertaiseen nappulasohvaan suuren sisarussarjan
ympäröimänä. Mikä kiipesi hänen syliinsä, mikä sohvalle hänen
viereensä, toiset kuhisivat hänen ympärillään. Kaikki toki tahtoivat
ilmaista iloaan siskon kotiintulon johdosta.

-- Meillä on ollut niin kovasti sinua ikävä, Maria-kulta sanoi
eräskin ojentaen pienen suunsa suudeltavaksi.

-- Tiedätkös, kun minä olen ollut kipeänä, kertoi toinen, ja silloin
Ninni luki minulle.

-- Mutta en minä osaa lukea niin hyvin kuin sinä, kiirehti Ninni
nöyrästi lisäämään.

-- Ja äidillä on ollut aika puuha, kun on yksin saanut laittaa
voileipämme, tiesi muuan pikku pallero.

-- Ja tiedätkös, Helunalla on pieni vasikka.

-- Vai niin, vai niin.

-- Niin, se on ruskeankirjava.

-- Ja Tiiti oli eräänä päivänä hukassa, kertoi vanhin poika, mutta se
löydettiin sitten lukkarilta.

-- Vai niin.

-- Ja me olemme joka päivä olleet rannalla leikkimässä.

-- Se oli varmasti hauskaa. Mutta oletteko myöskin olleet kilttejä
sill'aikaa?

Lapset katsahtivat vähän noloina toisiinsa.

-- Tai oletteko tuottaneet äidille paljon vaivaa?

-- Minä olen pukeutunut ihan omin voimin, toimitti muuan viisivuotias
pikkarainen ja vanhin tyttö, kaksitoistavuotias herttainen lapsi
kertoi monasti nukuttaneensa pikku-veljen ja riisuneensa ja
pukeneensakin hänet. -- Ja sitte olen minä vielä leiponut korppuja
äidin kanssa, lisäsi hän ylpeästi.

-- Lapset ovat tosiaankin panneet parastaan, vakuutti äiti, kun
kahvia toimetessaan sattui kuulemaan lasten pakinan.

-- Ja Ninni on oikein parhaansa perästä koettanut olla sinun
sijaisenasi, sanoi isä, joka kiikkutuolissa poltteli piippuaan.
-- Mutta, lisäsi hän laskien kätensä Marian päälaelle, me olemme
kyllä kaikki sinua kaivanneet ja tulleet huomaamaan kuinka sinua
tarvitsemme, rakas lapsi.

Maria suuteli kunnioittavasti isän kättä ja sanoi:

-- Tuntuu hyvältä, kun kuulen sinun noin sanovan, isä, mutta luulen
kuitenkin, että te kaikki kuvittelette minun toimittavan täällä
kotona paljoa enemmän kuin itse asiassa teen. Kas niin, äiti, et
sinä saa leikata leipää, sehän kuuluu minun tehtäviini, ja laskien
pikku-veljen isän syliin meni hän pöydän luo ja otti kakun Ja
veitsen äidiltä. Joku pienokaisista oli jo juossut noutamaan Marian
siniraitaisen talousesiliinan, ja niin oli hän täydessä touhussa.

-- Kuinka hupaista onkaan ryhtyä entisiin askareihinsa! No
pienokaiset, jaksatteko vielä syödä yhtä paljon leipää kuin ennen?

-- Jaksamme, jaksamme, vastattiin yhdestä suusta ja pieni
pyöreäposkinen pallero sanoi:

-- Äiti on leiponut tuota pääsiäiseksi, se on niin hyvää.

-- Vai niin, munsööri, ja sinä tietysti aijot hyötyä siitä, nauroi
Maria.

Siinä kun he nyt kaikin istuivat sekä suuret että pienet salin
pyöreän pöydän ympärillä, kirkas kahvipannu äidin puolella, ja
koruttomat, mutta hohtavan valkeat kupit ympäri pöytää ja sitte
nuo kaikki rakkaat kasvot toinen toisensa vieressä, katseli Maria
säteilevin silmin ympärilleen ja huudahti:

-- Oi isä, oi äiti! kuinka hyvä ja onnellinen koti minulla on.

-- Niin lapseni, sanoi äiti lempeästi, kunhan ei vaan
kaupunkilaiselämä olisi mieltäsi muuttanut, ja sinusta tästälähtein
elämäsi tuntuisi työteliäältä ja kotisi liian yksinkertaiselta.

-- Sitä en uskoisi, rakas äiti. Tunsin selvästi, etten sopinut
kaupunkilaiselämään ja etten voinut viihtyä ilman pieniä
kotiaskareitani. Kaupungissa olo-aika oli kyllä ihana monessa
suhteessa. Minulla oli paljon lukemista ja oppimista, sain ottaa
osaa moneen kauniiseen jumalanpalvelukseen, sain toisinaan kuulla
arvokasta musiikkia ja väliin seurustella useiden kunnon tyttöjen
kanssa, mutta siitä huolimatta kaipailin kuitenkin näitä pikku
velikultia, ja sitte oli ihan outoa ja kummallistakin istua katettuun
pöytään näkemättä itse vähääkään vaivaa.

Kun kahvi oli juotu, alkoi Maria purkaa matkalaukkuaan. Ja vaikka se
oli pieni ja turhanen, löytyi sieltä kuitenkin pieni lahja jokaiselle
kotolaiselle.

-- Sinä et olekaan ostanut uutta pukua, tyttöseni, huomautti äiti.

-- En, äiti, siihen olisi tarvittu suurehko rahasumma, ja kun
tarkemmin tuumin, luulen voivani korjata vanhan sinisen villapukuni,
niin että se vielä näyttää varsin siistiltä, ja sitäpaitsi, lisäsi
hän hiljemmin, jotteivät toiset kuulisi, tarvitsivat lapset
välttämättä uusia koulukirjoja. Niihin käytin osan rahoista.

Äiti syleili hellästi tytärtään. --

Kun Maria iltasella hellästi katseli paria kolmea pientä vuodetta,
jotka olivat sijoitetut hänen pieneen kamariinsa, ihmetteli hän,
tokko yksikään hänen rippikoulutovereistaan oli niin onnellinen ja
kiitollinen, kuin hän, ja niin kirkkain toivein ajatteli tulevaa
päivää.



3.

Eeditin koti.


Suuressa, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa istui himmeän
työlampun valossa professori Berg ja hänen tyttärensä Eedit,
kumpikin, kuten näytti, syventyneenä lukemiseensa. Täyteläiset
kirjahyllyt, kartat, pallot ja sen semmoiset sekä huoneen muutenkin
totinen leima ilmaisivat selvästi, että paikka oli opin tyyssija.

Professori Berg oli vanha mies, jonka jalot kasvonpiirteet, paljaaksi
käynyt pää ja harmaat hapset herättivät niin hyvin kunnioitusta
kuin mieltymystä. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut lääkärinä N:n
paikkakunnalla ja voittanut siellä väestön yleisen kunnioituksen
taitavuutensa, uskollisuutensa ja ystävällisen käytöksensä kautta.
Opiskeleminen oli ollut hänen elämänsä rakkainta työtä ja vieläkin
istui hän, korkeasta iästään huolimatta, mielihyväkseen kirjastossa
kirjojensa ympäröimänä ja niihin syntyneenä.

Hänen ainoa tyttärensä, Eedit, oli perinyt saman tutkimisinnon,
ja kun isä huomasi hänen taipumustensa käyvän siihen suuntaan,
ryhtyi hän mielihyvällä ohjaamaan tyttärensä lukuja niin hyvin
kouluaikana kuin vielä sen loputtuakin. Tytön vilkas käsityskyky
ja perinpohjaisuus kaikissa opinnoissa ja varsinkin hänen lämmin
harrastuksensa lääketieteeseen synnyttivät vanhan isän mielessä sekä
iloa että ylpeyttä. Hän, jolla ei ollut yhtään poikaa, oli onnellinen
saadessaan viettää iltansa tämän tyttären kanssa, joka nuoruudestaan
huolimatta oli huvitettu syvämietteisistä keskusteluista ja
mielenkiinnolla seurasi tieteellistä mailmankirjallisuutta, jonka
uutuuksia professori aina oli valmis hankkimaan kotiin.

Kello viereisessä huoneessa löi yhdeksän. Professori oikaisihe
lepotuolissaan, katsoi kelloaan ja sanoi:

-- Eiköhän jo olisi teenjuonnin aika?

-- Eiköhän, sanoi Eedit nostamatta katsettaan kirjasta. Kummallista,
ettei Sohvi ole saanut sitä valmiiksi.

Ja hän jatkoi lukemistaan.

Professori naputteli sormillaan pöytään ja tarttui hänkin jälleen
kirjaansa ja muistiinpanovihkoonsa.

Paremmin kuin puolen tunnin kuluttua nousi professori, pani pois
silmälasinsa ja alkoi kävellä edestakaisin vihreällä matolla.

-- Lapseni, sanoi hän lempeästi, sinä rasitat aivan liiaksi voimiasi
lukemisella. Lepää nyt hiukan. Minä pistäyn sillaikaa katsomaan,
miten teemme laita on. Minun ikäiseni mies tarvitsee jo tähän aikaan
illasta jotain vahvistavaa.

Eedit painoi kirjansa kiinni, meni huoneen nurkassa sijaitsevan
lasikaapin luo, otti sieltä ihmisen käsivarrenluun ja tarkasteli sitä
huolellisesti.

Sillä aikaa meni professori keittiöön. Savupilvi, johon vielä
yhdistyi pohjaanpalaneen maidon käryä, pöllähti häntä vastaan,
ja keskellä tuota keittoastiain, talouskalujen, vaatteiden ja
ruokatavarain sekamelskaa seisoi nuori palvelustyttö kuivaamassa
lautasia hienoon servettiin.

-- Eikö tee jo valmistu, tyttöseni, kysäsi professori sävyisästi.

-- Kohta, vastasi tyttö. Ei kello vielä paljonkaan ole

-- Kello on 1/2 10.

-- Professorin kello käy aina edellä, ärähti tyttö. Ja minulla on
ollut kyllin tekemistä, minä en voi sitä auttaa.

-- Vai niin, vai niin, virkkoi professori tyynesti, sulki oven ja
palasi kirjastoon.

Pian senjälkeen ilmoitettiinkin, että pöytä oli katettu. Professori
tyttärineen istuutui tuon peräti ikävän teepöydän ääreen; pöytäliina
oli ryppyinen, veitset paripuolia ja kiillottomia, lasit himmeitä,
asettimet miten sattui, vailla kaikkea järjestystä. Sohvi neitsy tuli
sisään kampaamattomana, suuri reikä hihassa ja esiliina noessa. Hän
toi kaksi kupillista laihaa ja haaleata teetä ja poistui jälleen.

-- Senappi maistuisi hyvältä tämän lihan kanssa, sanoi professori. --
Luuletko sitä olevan, lapseni?

-- En tiedä, isä, vastasi Eedit. Mutta minä käyn katsomassa.

Ei ollut. Professori tyytyi ilmankin olemaan, mutta huomautti
kuitenkin:

-- Hyvän äitisi eläessä oli aina senappia, hän tiesi, että se oli
minun mielimausteeni.

Sanaton huokaus kohosi professorin rinnasta hänen muistellessansa
hyvää lempeätä puolisoansa, joka niin monta vuotta tarkalla
huolenpidolla oli koettanut tehdä kodin suloiseksi ja hauskaksi
hänelle.

-- Tee on aina kylmää ja puuro pohjaanpalanutta, pahoitteli Eedit
nyrpeillään. Sohvi on kauhean huolimaton.

-- En tiedä, mistä me ennen saimme palvelijamme, arveli professori,
mutta he olivat siistejä, järjestystä harrastavia ja tarkkoja.

-- Palvelusväki mahtoi silloin olla parempaa, sanoi Eedit. Mikähän
lie siihen syynä? Ikävää se vaan on. -- Isä, minä tarkastelin juuri
käsivartta lasikaapissa; olisi hauska nähdä apinan käsivarsi eli
eturaaja sen rinnalla.

-- Sen saat nähdä tohtori L:n luona. Menemme sinne jonakuna päivänä.

Ja sitten syntyi isän ja tyttären välillä oppinut ja syvämietteinen
keskustelu. Kolmentoista vuoden ijässä oli Eedit kadottanut
äitinsä, juuri kun koulunkäynti eniten vei hänen aikansa. Äiti
oli joskus koetteeksi opastellut tytärtään naisten töihin, mutta
osaksi ei tyttöä suurestikaan haluttanut, osaksi huolehti isä hänen
terveydestään, ja niin lakattiin kokeilusta vähitellen. Palvelija,
joka emännän tarkan silmän valvoessa ja viisaasti ohjatessa teki
tehtävänsä kunnollisesti ja täsmällisesti, ei osannut omin neuvoinsa
pitää talossa samaa järjestystä, mutta toimeen kuitenkin tultiin,
tämä kun vielä muisti poismenneen emäntänsä opetuksia. Mutta kun hän
oli halunnut muuttaa, oli professori parka saanut nähdä kaikenlaisia
palvelijoita. Hän ei enää uskaltanut toivoa, että saisi ruokansa
määräaikana, tai että ne pienet, tuiki vaatimattomat toiveet
toteutuisivat, jotka hänen hyvä vaimonsa tunsi ja aina iloksensa
täytti.

Eedit oli jo 17 vuotta ja hänen olisi pitänyt kyetä edes jotakin
asioita oikealle tolalle ohjaamaan, mutta häntä ei haluttanut, ja
tottumaton kun oli ajattelemaan mitään muuta kuin lukujaan, ei
hänen mieleensäkään johtunut, että hänen tulisi tehdä joitain kodin
hauskuuden palauttamiseksi. Professori oli tottunut näkemään Eeditin
työskentelevän ainoastaan kirjojen ääressä eikä sentähden vaatinut,
että hän kävisi emännän toimiin käsiksi.

Niin molemmat oppineet olivat kokonaan palvelijainsa vallassa, ja
onnettomuudeksi tuli usein kaikkein huonoimpia tarjolle, sillä
tiedettiin, ettei täällä ankara emäntä heidän töitään ja toimiaan
tarkastellut.

Niin vieri päivä toisensa jälkeen ilman vähintäkään toivoa olojen
parantumisesta. Professori oli oppinut pitämään tätä välttämättömänä
pahana, eikä Eedit ajatellut sitä muulloin kuin saadessaan
pohjaanpalanutta ruokaa, tai kun muuten sattui ikävyyksiä samaan
suuntaan.



4.

Ragnhildin koti.


Pienessä, somasti sisustetussa huoneessaan istui Ragnhild Cederskjöld
kyyristyneenä pehmeän sohvan nurkkaan. Hänen polvillaan oli avattu
kirja. Mutta ei hän sitä lukenut. Jo kauvan aikaa oli hän istunut
samassa asennossa, kirja auki samasta paikkaa, tuiki toimettomana,
ajatuksiin ja unelmiin vaipuneena. Suloisia eivät liene hänen
unelmansa kuitenkaan olleet. Ryhti oli veltto, kasvoista kuvastui
alakuloisuus ja välinpitämättömyys.

Samassa kuului silkkileningin kahinaa, ja ovesta astui sisään
korkeavartaloinen, komea, jotenkin nuorekkaan näköinen nainen,
puettuna somaan iltapukuun. -- Jumalani! Ragnhild, huudahti hän,
vieläkö sinä istut siinä pukematta ja toimetonna? Etkö tiedä, että
meitä on kutsuttu iltaa viettämään kenraali M--n luo.

-- Oi kyllä.

-- Oi kyllä, mikä vastaus se on? Miksi et ole pukeutunut? Oletko
sairas?

-- En tiedä äiti, en luule, vastasi tytär tyynesti. Olen tässä juuri
itsekseni tuuminut, tulenko mukaan kenraalin luo, vaiko en.

-- Sinäpäs olet kummallinen! Olisiko sinusta sopivata olla
suostumatta sellaiseen kutsuun? Ja mistä syystä?

-- Suorastaan siitä syystä, vastasi Ragnhild peitellen esiinpyrkivää
haukotusta, ettei minua haluta.

-- Ei haluta! -- Kovasti koeteltu äiti heittäytyi lepotuoliin. --
Sinä teet lopun minusta Ragnhild. Sinun ikäiselläsi tytöllä ei
olisi halua! Voiko sinusta tosiaankin tämä pieni kaupunki, joka
täällä kätkössä vuorien välissä on kaukana kaikesta elämästä ja
uutuuksista, tarjota niin monia huvituksia, että sinä jo olisit
ennättänyt kyllästyä. Kenraalin ja pormestarin kodit ovat kaupunkimme
hienoimmat, ja sinä tahtoisit siihen määrään loukata kenraalin
perhettä.

-- Voi äiti kulta! Olen vakuutettu, että heillä on yhtä hauskaa ilman
minua.

-- Minä en käsitä, mistä sinä olet saanut noin päättömiä ajatuksia.
Minä en ole milloinkaan ollut tuollainen, ja isäsi oli kotiseutunsa
mainioimpia tanssimestareita. Sinä olet kuin mikäkin löytölapsi tai
kasvattitytär, mutta et suinkaan sellainen, kuin kuuluisit meidän
sukuun, valitteli äiti.

-- Minä olen niin läpeensä kyllästynyt kaikkeen, siinä koko juttu,
äiti.

-- Juuri senvuoksi pitää sinun huvitella. Sinä olet sairas, sinä olet
hermostunut. Meidän täytyy puhutella professoria; kaikki lääkärit
suosittavat huvittelua.

Ragnhild pudisti epäillen päätänsä:

-- En ole sairas enkä hermostunut. Olen ikävystynyt ja juuri
huvituksiin. Ne tuntuvat minusta niin tyhjiltä ja kurjilta, eivätkä
tyydytä minua.

-- Se on vaan luulottelua. Sinun täytyy olla sairas, en voi ymmärtää
muuta.

-- Tytöt ovat pintapuolisia ja mielisteliviä, nuoret herrat
äiteläisiä, tanssi sietämätöntä, korttipeli inhottavaa -- -- --. Oi
onnellinen Maria Ståle pappilassasi satoine askareillesi, rukkinesi
ja patoinesi!

Rouva Cederskjöld hyrähti itkemään.

-- Tätäpä juuri pelkäsin. Sinä olet yhtynyt heränneisiin. Oi minua
onnetonta, mieletöntä äitiä, että minun piti salliakin sinun päästä
imemään myrkkyä tuon vihatun papin puheista, pyhine kasvonilmeineen
ja päättömine ajatuksineen.

-- Äiti, äiti, älä puhu noin _hänestä_, huudahti Ragnhild.

-- Juuri hän on sinut villinnyt, hän istuttanut hulluja
ajatuksia päähäsi, hän tehnyt sinut kelvottomaksi seuraelämään,
tottelemattomaksi vanhempiasi kohtaan, kaikkien ihmisten
pilkanesineeksi. -- -- --

Äidin epätoivo herätti säälin tunteen Ragnhildissa.

-- Äiti, sanoi hän, jo kauvan ennen rippikouluunmenoani, jo koko
tämän viime vuoden, on minusta seuraelämä, semmoisena kuin tämä
meidän, tuntunut inhottavalta, ihmiset epämiellyttäviltä. Ei liene
luonteeni mukaista huvitella tähän tapaan. Ja luulen, että tämä
täydellinen työttömyyteni senjälkeen kun lopetin läksyjen lukemisen,
on syynä siihen, että olen pahalla tuulella ja väsynyt kaikkeen.

-- Sinä olet erikoisen eriskummallinen, sanoi äiti pyyhkien
kyyneleensä. Tytöllä, joka elää moisissa oloissa kuin sinä, ei
tarvitse olla muuta tointa, kuin mitä sinulla on. Eikö ole kyllin
koruompelutyötä, eikö puodissa kyllin virkkuuneuloja ja lankaa?
Voithan kirjailla tai virkata ainakin pari kolme tuntia päivässä.

-- Ei, äiti, se ei ole mitään tarpeellista, se ei tyydytä minua.
Mutta ei puhuta enää siitä, eihän sitä voi auttaa. On totta, että
rippikoulu aikana johtui mieleeni kaikenlaisia sekavia ajatuksia,
ja paljon sellaista, jota ennen en ollut ymmärtänyt tai tullut
ajatelleeksi, kävi minulle selväksi, mutta rakas äiti sinä et saa
luulla, että meidän hyvä, kunnioitettava opettajamme olisi tahtonut
tehdä minut tottelemattomaksi vanhempiani kohtaan. Olisitpa kuullut
hänen puhuvan neljännestä käskystä! -- Kuivaa kyyneleesi, äiti, en
tahdo pahoittaa mieltäsi. Minä tulen mukaan kenraalin luo.

Rouva Cederskjöld katsoi epäillen tytärtään. Hän ei ymmärtänyt
ollenkaan niitä vakavia ajatuksia, joita viime aikoina oli herännyt
Ragnhildin mielessä. Se vaan oli hänelle selvää, että tyttö seurasi
häntä kutsuihin eikä tuottanut talolle häpeätä.

-- Sepä hyvä, tyttöseni, näen, että olet jälleen tullut järkiisi.
Tiedäthän sinä, että isäsi ja minä myöskin käymme mielellämme
kirkossa ja kerran vuodessa ripillä, mutta eihän siltä tarvitse
nunnaksi ruveta, vaikka onkin jumalinen. Niin kauvan kun elää
maailmassa, täytyy seurata sen tapoja ja olla huomiota herättämättä.
Sinä olet nuori ja kaunis, meidän ylpeytemme ja toivomme. Sinun
täytyy näyttäytyä ihmisten parissa, ja sitten kun aika tulee, mennä
edullisiin naimisiin. Me olemme uhranneet paljon sinun kasvatukseesi,
huveihisi sekä vaatetukseesi, ja isä on luvannut olla katsomatta
kuluihin, kun sinun etusi on kysymyksessä. Ole senvuoksi kuuliainen
ja kiitollinen, ja tuota meille iloa. Kas niin, näytä nyt iloiselta
Ragnhildini. Lähetän heti kamarineitisi luoksesi. Me tulemme kai
hyvin myöhään kenraalin luo, mutta ei siitä vahinkoa.

Hän loi pikaisen katseen kuvastimeen:

-- Jopas minun silmäni näyttävät itkettyneiltä. Minun täytyy
virkistellä niitä hiukan.

Hän meni.

Ragnhild seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli hänen jälkeensä.
Hänen kasvoillaan oli mikäli mahdollista vielä entistään
väsyneempi ja ikävystyneempi ihme. Huoaten läksi hän huoneesta
mennäkseen omaansa, missä Liisi jo häntä odotti pukeakseen hänet
äskensilitettyyn musliinipukuun ja koristaakseen häntä kaikella mitä
hieno puku vaati.



5.

Tanssijaisissa.


Useimmat teistä, nuoret lukijani, ovat luullakseni olleet
tanssiaisissa, joten niiden tuiki tarkka kuvailu on niinmuodoin
tarpeeton. Kenraalin luona oli kuten hyvin voi ajatella juhlapukuisia
vieraita, kohtelias isäntäväki ja lopuksi hyvä illallinen. Kuitenkaan
ette saa kuvailla mielessänne komeita huoneita tai kallisarvoisia
pukuja, sillä kenraalin perhe asui pikkukaupuugissa, ja tanssijaiset
olivat monta, monta vuotta sitte. Yhden komean puvun voit kuitenkin
keksiä yksinkertaisten musliini- ja villaleninkien seasta, joita
nuoret tytöt siihen aikaan enimmäkseen käyttivät: se oli nuoren
Alice Lagerin, kaupungin kaunottaren ja rikkaimman tytön. Hän oli
todella kuin kimeltävä tähti liikkuessaan sulavasti ja miellyttävästi
valoisissa huoneissa. Hän näyttikin nauttivan eduistaan täysin
siemauksin. Terveys ja ilo säteilivät hänen silmistään valaen ruusuja
poskipäihin.

En tahdo sanoa, että kaikki häntä kadehtivat, mutta varmaankin moni
nainen, jota onnetar vähemmän hellitteli, hiljaisuudessa huoahti
tehdessään vertailuja hänen ja oman osansa välillä. Useimmat
pikkukaupungin nuorista herroista ympäröivät häntä palvelevana
seurueena. Kenraalin poika, vastaleivottu luutnantti alotti
tanssin hänen kerallaan, apteekkari ojensi hänelle hänen pudonneen
nenäliinansa, kaksi ylioppilasta oli vähällä juosta toisensa kumoon,
kun kumpikin kiiruhti noutamaan hänelle lasin limonaatia, muutamia
kaupungin nuoria opettajia seisoi hänen tuolinsa takana keskustellen
hänen kanssaan tanssin välihetkinä, ja muutamat, vielä aivan nuoret,
liehakoimiseen ja naisseuraan tottumattomat lukiolaiset tyytyivät
vaan etäämpää ihailemaan ylistettyä kaunotarta, uskaltamatta antautua
kilpailuun vanhempien ja tottuneempien suosioon pyrkijäin kanssa.

Alkoi ensimmäinen franseesi. Nuori luutnantti oli ylen onnellinen
saadessaan Alicen tanssikumppanikseen, ja ylpeänä kuin kuningas vei
hän hänet salin läpi. X:n kaupungissa oli jotenkin paljon nuorisoa
ja -- se luettakoon lupa-aikojen ansioksi -- sillä kertaa tarpeeksi
tanssittajoita. Kaksi nuorta tyttöä näytti kuitenkin vielä istuvan.
Toinen istui tyyneenä ja välinpitämättömänä tanssisalin viereisen
huoneen nurkassa selaillen jotakin piirrosvihkoa. Se oli Ragnhild
Cederskjöld. Toinen istui itse tanssisalissa jännittävän levottomasti
seuraten tanssijain liikkeitä. Hän vuoroin kalpeni vuoroin punastui.
Kateuden ja pelon sekainen ilme näkyi hänen kasvoillaan, vaikka
hän kaikin voimin koetti tekeytyä välinpitämättömäksi. Se oli Amy
Lundin. Jo näytti hän menettäneen kaiken toivonsa, ja aikoikin juuri
piiloutua viereiseen huoneeseen välttääkseen toisten muka sääliviä
katseita, kun toinen edellämainituista lukiolaisista ujostellen
tuli häntä kohti. Amyn sydäntä tietysti kaiveli, että hänen täytyi
tyytyä kömpelöön lukion ensiluokkalaiseen, mutta hän oli kuitenkin
kiitollinen tultuaan pelastetuksi tuosta muka ennenkuulumattomasta
häpeästä, että olisi jäänyt istumaan tanssin ajaksi. Kiitollisena
sopi hänen siis kohteliaasti hymähtää nuorelle ritarilleen, mutta
kun hän onnellisesti oli päässyt paikalleen, ei hän kertaakaan edes
katsonut häneen, saati sitte puhellut hänen kanssaan. Kun poika parka
kainosti yritti alkaa keskustelua, antoi Amy lyhyitä ja huolimattomia
vastauksia, niin että keskustelu pian kokonaan taukosi. Lukiolainen
kiinnitti huomionsa tanssivuoroihin ja Amyn katseiden esineenä oli
Alice Lager, tuo onnellinen, kaunis, rikas ja ihailtu Alice. Amy
itse ei suinkaan ollut rikas, jollei juuri köyhäkään, ja sitäpaitsi
oli hänellä useampia nuorempia sisaria, joiden kasvatus ei vielä
ollut täydellinen. Hänellä ei siis voinut olla niin suuria summia
käsiteltävänään kuin hän turhamaisuudessaan ja nautinnonhimossaan
olisi toivonut. Kaukana siitä, että olisi mukautunut asianhaaroihin
ja koettanut pukeutua ja huvitella varojensa mukaan, hän uneksi
yöt ja päivät uusia, kallisarvoisia pukuja, kaikenlaatuisia huveja
ja hauskuutuksia, halusi kauneutta, rikkautta ja korkeaa sukuperää
voidakseen loistaa ja herättääkseen ihailua ja huonompiosaisten
kateutta. Itse kadehtien kaikkia, joilla oli vähänkin enemmän
etuja kuin hänellä, olisi hän nauttinut äärettömästi saadessaan
kerran itsekin nostattaa kateutta toisissa. Kaikki rahat, mitä hän
rukousten, houkuttelemisien, kyyneleiden ja änkkäysten kautta suinkin
voi saada isältään, käytti hän ulkonaiseen koreiluun. Koko hänen
aikansa kotona meni siihen, että hän kaunisteli itseään, muutteli
vaatteitaan toiseen muotoon, jatkoi, sovitteli ja somisteli niitä.
Kun hän oli muutaman kerran käyttänyt jotakin pukua, täytyi hänen
heti muuttaa reunusta toiseen muotoon tai muuten saada se uuden
näköiseksi, jottei kukaan arvaisi, että hänellä oli niin harvoja
uusia pukuja. Siten kului Amyn aika alituisessa kilpailussa itseään
rikkaampien kanssa, alituisessa taistelussa kuosin ja köyhyyden
välillä, alituisessa parempiosaisten kadehtimisessa ja alituisissa
toiveissa, jotka, kun eivät voineet toteutua, tekivät hänet
alakuloiseksi.

Uteliaana odotti Amy, kenellä naisista olisi onni saada tuo
toinen lukiolainen, ja hän tunsi salaista vahingoniloa nähdessään
hänen tulevan Ragnhild Cederskjöldin keralla, joka ollen pitempi
tanssitoveriaan näytti tavallista ylhäisemmältä. Amy tietysti
luuli, että Ragnhild oli käynyt saman pelon ja toivon kiirastulen
lävitse kuin hän, ja nyt tunsi samaa nöyryytystä kuin Amy, ollessaan
pakotettu tyytymään ylijääneisiin kavaljeereihin. Mutta niin ei
ollenkaan ollut asian laita. Koska Ragnhild erittäin tänä iltana
oli niin haluton seuraelämään, oli hän tahallaan vetäytynyt
syrjähuoneeseen saadakseen siellä häiritsemättä vaipua omiin
ajatuksiinsa, ja koska hän niin alun aikaisesta oli saanut seurata
mukana vieraisille ja tanssijaisiin, ja sentakia ennenaikaansa
saanut kyllänsä tanssista, ei häntä vähääkään surettanut, tuliko
hän tanssiin pyydetyksi, vaiko ei. Sitäpaitsi oli muiden arvostelu
hänestä niin yhdentekevää, että hän vähät välitti siitä, vaikka
jäikin istumaan tanssin ajaksi. Mutta kun hän näki tuon nuoren
kavaljeerin ilman naista, tuli hän kuitenkin liikutetuksi hänen
epäröivästä kumarruksestaan ja vaatimattomasta käytöstavastaan,
ojensi hymyillen hänelle kätensä ja astui saliin. Lukiolainen ei
nähtävästi tiennyt miten alottaisi keskustelun ja näytti panevan
parastaan löytääkseen sopivaa kysymystä. Sen huomasi hyvin Ragnhild
ja auttoi häntä hyväntahtoisesti alulle muutamalla vähäpätöisellä
huomautuksella, mikä piankin antoi aihetta sujuvaan keskusteluun.
Lukiolaista, joka ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, vaan ainoastaan
hiukan tottumaton seuraelämään, rohkaisi Ragnhildin ystävällisyys
ja se harrastus, millä hän näytti kuuntelevan hänen kertomuksiaan
lukiosta, toverielämästä ja tavoista siellä. Kun Amy väliin silmäsi
vastapariaan, ihmetytti häntä suuresti, miten nöyrästi Ragnhild
tyytyi osaansa; hän ei ainoastaan näyttänyt tyytyväiseltä, vaan
nauroikin, joskus oikein sydämmellisesti.

Täynnä suloa ja ilosta säteillen hyöri Alice Lager tanssin
pyörteessä. Pikkukaupunkilaisten tapaan oli hänkin jo hyvin nuoresta
saanut seurata mukana tanssijaisiin, mutta ollen luonteeltaan
toisenlainen kuin Ragnhild, ei hän ollut kyllästynyt, vaan tunsi
päinvastoin nautinnonjanonsa yhä kasvavan. Näissä tanssiaisissa
esiintyi hän ensikertaa täysikasvuiseksi tunnustettuna, ja uusi
kaunis pukunsa sekä yleinen suosio, joka tuli hänen osakseen, olivat
omiansa suuresti lisäämään hänen onneaan ja iloisuuttaan. Vaikka hän
olikin vielä niin nuori, oli hänellä jo kaikki taipumukset tullakseen
ihailluksi kaunottareksi. Jokainen käden liike, katse, ele, hänen
tapansa käydä lattian poikki tai nojautua lepotuoliinsa ja tuo kevyt,
hilpeä, mutta kaikkea älyä puuttuva keskustelu todistivat, että hän
oli kuin luotu tanssisalia ja seuraelämää varten. Tanssin loputtua
keräytyi, kuten ennenkin, Alice Lagerin ympärille joukko sekä
mies- että naisihailijoita. Ikäänkuin näkymätön vetovoima veti Amy
Lundininkin sinne päin. Amylla oli, niinkuin sanotaan, jokapäiväinen
ulkomuoto, ja hän itse oli hyvin onneton siitä. Hän olisi suonut
itsellään olevan tummat, ajattelevat silmät, kuten Ragnhildilla,
runsaat ruskeat kiharat, kuten Alicella tai jotakin, jota hänellä
ei ollut, ja jota hän ei voinut koskaan saada. Ja mikä vielä
vähensi hänen suloaan, oli hänen levoton, teeskentelevä käytöksensä
sekä milloin ivallinen, milloin mairitteleva ja mielittelevä
kasvojensa ilme. Hänen korkein pyrintönsä oli päästä Alice Lagerin
läheiseksi ystäväksi, jotta edes hivenkin sitä sädehohdetta, mikä
tätä ympäröi, lankeisi hänen osalleen. Jossain määrin oli hän jo
siinä onnistunutkin. Alice oli siksi varma kauneudestaan, jottei
hänen tarvinnut pelätä kilpailijaa, ja olihan Amy varattomimpia.
Sitäpaitsi oli heillä kylliksi samoja harrastuksia. Ja kun Amy
kaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä oli koettanut lähestyä
Alicea jo rippikouluaikana, oli Alice ilman epäilystä yhtynyt Amyyn
vähääkään aavistamatta, miten katkeraa kateutta tämä uusi ystävä
sydämmessään kantoi häntä kohtaan. Kun nyt Alice hilpeästi laski
leikkiä tyttöjen kanssa ja hiukan veikisteli herrain läheisyydessä,
koetti Amy parhaansa mukaan jäljitellä häntä puuttuen keskusteluun ja
antaen toisten huomata, miten läheinen ystävä hän oli Alicen kanssa.
Sillävälin tutki hän huolellisesti Alicen esiintymistapaa, katseli
toivottomasti huoahtaen hohtokiviä hänen korvarenkaissaan, kiviä
hänen sormuksissaan ja hänen kallisarvoista paksua rannerengastaan
sekä koetti painaa mieleensä tuon vasta Helsingistä tuodun vaalean
silkkileningin kuosia. Kun aljettiin pyytää toiseen franseesiin, tuli
apteekkari koettamaan onneaan pyytääkseen Alicea. Ei onnistunut, hän
oli jo pyydetty.

-- Mutta, sanoi Alice tuolla omalla varmalla ja kevyellä tavallaan,
teidän ei tarvitse osattomaksi jäädä. Tässä on ystäväni, neiti
Lundin, joka tanssii mielellään.

Apteekkari kumarsi kohteliaasti ylen onnelliselle Amylle, tosin
hiukan pettynyt ilme kasvoissaan. Tätä ei Amy kuitenkaan älynnyt. Hän
oli liian onnellinen voitostaan.

Apteekkari oli kaupungin kunnioitetuimpia ja siistimpiä nuoria
miehiä, ja olihan Alice kutsunut Amya ystäväkseen. Kuitenkin
pettyi Amy jotensakin, kun hän huomasi apteekkarin olevan yhtä
harvapuheisen, kuin hän itse oli äsken ollut kavaljeeriaan kohtaan.
Koko hänen huomionsa oli kiintynyt Aliceen, joka oli heidän
vastatanssijanaan, ja joka kerta tanssissa yhdyttyään puheli hän
innokkaasti hänen kanssaan jättäen Amyn oman onnensa nojaan. Taaskin
kateus, taaskin katkeruus, taaskin pettymys!

Amy parka, miten paljon koettelemuksia! Miksi piti kaiken kuulua
Alicelle, miksi piti kaiken maailman hyvyyden langeta hänen osalleen?
Onnellinen, onnellinen Alice!

-- Hyvässä lykyssä, ajatteli Amy, menee hän naimisiin apteekkarin
kanssa ja tulee kauneutensa ja rikkautensa takia yhtä
arvossapidetyksi kuin kenraalin ja pormestarin rouvat.

Aamu alkoi sarastaa, kun iltasta tarjottiin ja heti sen loputtua
erottiin. Ragnhild iloitsi sydämmessään, kun tämä ilta oli ohitse.
Amy oli nyreissään, mutta täynnä uusia tuumia ja toiveita. Alice
oli täysin onnellinen. Iloisen soiton säveleet ja suloinen imartelu
kaikuivat hänen korvissaan, ja kaiken yötä uneksi hän voitoistaan.



6.

Kansakoulunopettaja.


-- Tuomo, pyyhi kauniisti pois tukka silmiltäsi. Reetta, etkö
ole pessyt käsiäsi tänään? Se on sinun tehtävä joka aamu ennen
kouluuntuloasi. Miksi Pekka itkee? Eikö kertomataulu mene päähän? Oo,
koetappas vaan palanen kerrallaan, niin saat nähdä, mitä aapiskukko
siihen sanoo. No Janne, etkö osaa katekismusläksyäsi? Lue nyt
kauniisti, kädet ristissä. -- Kas niin. Mitä laki opettaa?

-- Laki opettaa, mitä meidän pitää tekemän ja karttaman ja kuinka
meidän pitää itseämme käyttämän Jumalaa, itseämme ja lähimmäistämme
kohtaan ajatuksilla, sanoilla ja töillä.

-- Oikein. No voitko sanoa minulle, kuka sitten on lähimmäisemme.

-- Kaikki ihmiset.

-- Niin. Onko niinmuodoin pikku Pekka sinun lähimmäisesi?

-- On.

-- Miten sinun tulee kohdella häntä?

-- Ei saa tapella.

-- No niin -- -- sinun ei pidä tapella, vaan miten tulee sinun
kohdella häntä?

Janne mietti hetkisen.

-- Olla kiltti, vastasi hän viimein tuskin kuuluvasti.

-- Oikein, olenko minäkin lähimmäisesi?

Janne hymyili hämillään.

-- Ette.

-- Enkö!? Miten sanotaan katekismuksessa. Kuka on lähimmäisemme?

-- Kaikki ihmiset, sekä ystävät että vihamiehet, tutut ja
tuntemattomat, köyhät ja rikkaat.

-- Siinä sen näet. Kaikki ihmiset, siis minäkin. Minkälainen tulee
sinun olla minua kohtaan?

Janne vaikeni ja silmäili saappaittensa kärkiä

-- Kuinka tulee koululapsen käyttäytyä opettajaansa kohtaan?

-- Hänen tulee olla kiltti ja ahkera.

-- Ja miten sanotaan katekismuksessa tästä?

-- Lapsen tulee kunnioittaa opettajaansa, olla oppivainen ja luottaa
häneen, vastasi eräs suurempi tyttö.

-- Ja kuinka kuuluu raamatunlause?

-- Olkaa opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he
pitävät huolta sieluistanne niinkuin ne, joiden tulee tehdä luku
niistä, jotta he tekisivät sen ilolla eikä huoaten, sillä se ei ole
teille hyödyllistä.

-- Sinä osaat hyvin katekismusläksysi, pikku Fiina. Tuolla näkyy
tulevan isäntä. Kun hän astuu huoneeseen, tulee teidän nousta
seisaalle ja tervehtiä, niin tekevät kaikki kiltit kunnon lapset.
Jos hän kysyy teiltä jotakin, niin katsokaa häntä suoraan silmiin ja
vastatkaa ääneen ja selvästi.

Ja Jenny Björkman nyökäytti päätään ystävällisesti ja kehottavaisesti
luokalleen.

Pari- kolmekymmentä punaposkista poikaa ja tyttöä istui pitkissä
riveissä hänen edessään. He näyttivät niin somilta maalaispuvuissaan
tyytyväisine pyöreine naamoineen.

Isäntä astui huoneeseen. Hän oli vanhanpuoleinen suopeannäköinen
mies. Hän tervehti ystävällisesti sekä opettajaa että lapsia, teki
viimemainituille muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten nähdä heidän
vihkojaan. Niitä oli koko joukko, kaikissa enemmän tai vähemmän
onnistuneita kokeita kirjainten tekemiseen.

-- Me olemme kirjoittaneet vasta niin vähän aikaa, sanoi opettaja
ikäänkuin anteeksipyytääkseen, mutta ajan pitkään käy kyllä paremmin.

-- Sen uskon, vakuutti isäntä, mielestäni voi jo huomata edistystä.

Jenny näytti iloiselta.

-- No lapset, onko hauska käydä koulua? kysyi isäntä.

Kaikki nuo iloiset lapsensilmät kääntyivät Jennyyn ja joku pojista
vastasi:

-- Kyll' se on lystiä.

Nyt seurasi päässälaskua, ja isäntä kuunteli opetusta. Jenny osasi
huvittaa ja vilkastuttaa lapsia sekä yksinkertaisten esimerkkien
kautta vähitellen saada heidät ymmärtämään, miten tulisi menetellä.
Kun he alkoivat näyttää väsyneiltä, saivat he juosta ulos hetkiseksi
leikkimään, Mutta silloinkin piti opettaja heitä silmällä, ei
kuitenkaan niin, että lapset olisivat tunteneet sen painostavan, tai
että heitä olisi mitenkään haitannut se, että heitä vartioittiin.
Ei vähääkään! He saivat leikkiä ja telmätä vapaasti. Mutta milloin
joku pienokainen lankesi ja häntä sattui, oli Jenny heti häntä
lohduttamassa ja katsomassa, oliko hän loukannut itseään, milloin
taas pari huimapäätä oli joutunut tukkanuottasille, tuli Jenny aivan
huomaamatta paikalle, ehdotti jonkun uuden leikin tai koetti jollakin
muulla tavalla tyynnyttää heitä.

Kun päivän luvut olivat loppuneet, läksi isäntä jälleen pois
kehoitettuaan lapsia oleman hyvin ahkeria ja kilttejä. Jenny oli
jotensakin väsynyt monen tunnin jännittävästä työstä. Hän istui
mukavasti pieneen vanhanaikuiseen kiikkutuoliinsa, otti kirjan
lukeakseen ja samalla nauttiakseen levosta ja hiljaisuudesta.
Hänen asuntonansa oli vaatimaton, mutta varsin hauska huone
koulusalin vieressä. Jennyllä ei ollut palvelijaa, hän oli itse
oma palvelijansa, siivosi huoneensa ja keitti ruokansa. Eräs
naapurinvaimo toi hänelle vettä ja puita sekä auttoi häntä
kaikenlaisissa raskaimmissa töissä.

Nuori opettaja viihtyi paikassaan hyvin, hän oli huvitettu
toimestaan ja oli oppinut pitämään lapsista. Tietysti hän toisinaan
oli hyvinkin väsynyt ja lapset monta kertaa tarkkaamattomia tai
tottelemattomia, eivätkä vanhemmat tahtoneet oikein ymmärtää
säännöllisen koulunkäynnin tärkeyttä, niin että Jennyllä kyllä
oli vastoinkäymisiäkin väliin, mutta kun hän aamulla reippain
voimin aloitti työnsä, oli hän kiitollinen siitä, että hänellä
oli vaikutuspiiri ja juuri sellainen, joka häntä huvitti. Illat
eivät olleet hauskuutta vailla, kun hän sai lukea ja tehdä työtä
hiljaisuudessa. Isännällä oli muutamia täysikasvuisia tyttäriä,
samoin pappilassa, joka ei ollut varsin kaukana koululta, ja molemmat
nämä perheet olivat kutsuneet häntä käymään luonaan, niin että
Jennyllä oli hyvää seuraa. Mitä Jennyn entisiin tuttaviin tulee, asui
hän liiaksi kaukana kotitienoiltaan voidakseen kuulla jotain heistä,
eikä ollut hänellä varaa ahkeraan kirjevaihtoon. Silloin tällöin
kirjoitti hän sisarelleen Elinille.

Viimeksi jätimme hänet istumaan kiikkutuoliinsa, iloitsemaan levosta
ja rauhasta. Nyt kuului hiljainen yskähdys koulusalin ovelta.

-- Kuka siellä? kysyi Jenny.

-- Minä, vastasi ääni, ja pieni pojan pallero pujahti sisään.

-- Ahaa, Pekka, etkö ole mennyt vielä kotiin. Onko sinulla mitään
asiaa?

-- On, vastasi poika, äiti on niin heikkona.

-- Onko hän taas huonompi?

-- On, ja hän pyytäisi opettajaa tulemaan meille, sillä hän ei tiedä,
mitä tehdä.

Hetken aikaa oli Jenny harmissaan siitä, että häntä häirittiin, mutta
pian voitti hyvä sydän.

-- Tulen paikalla, sanoi hän, pani pois kirjan huoaten ja
valmistelihe matkalle. Ulkona satoi, tiellä oli märkää ja poroa,
ja sairas asui ainakin virstan päässä koululta. Mutta Jenny kulki
rohkeasti eteenpäin. Kun hän astui tuohon pimeään, köyhään majaan,
ei hän katunut, että oli voittanut itsensä. Ummehtunut, kuuma
ja epäterveellinen ilma löyhkähti häntä vastaan. Sairas makasi
vaatepäällä sängyssä ja valitti tuskasta, muutamia pienokaisia istui
lattialla nurkassa ja itki. Ensi työkseen asetti Jenny oven auki,
jotta lämmin kesäilma sai tunkea sisälle, senjälkeen houkutteli hän
sairaan riisuutumaan ja auttoi häntä siinä. Sitte etsi hän puhtaan,
karkean lakanan ja valmisti hänelle kunnollisen vuoteen. Pojan
lähetti hän noutamaan raitista lähdevettä ja kun hän oli pessyt
sairaan kuumeenhohkoiset jäsenet raittiilla vedellä, näytti tämä
rauhoittuvan ja vaipui hiljaiseen uneen.

-- Rakkaat pienokaiseni, sanoi tuo hyvä opettaja kääntyen lasten
puoleen, teidän on varmaan sekä nälkä että uni, eikä äitinne voi
hoitaa teitä. Täällä kaapissa näen minä maitoa ja leipää, syökää nyt
ja menkää sitte nukkumaan.

Lohdutettuina ystävällisestä puhuttelusta pyyhkivät lapset
kyyneleensä ja söivät hyvällä halulla iltasensa. Sillä aikaa oli
Jenny tehnyt lattialle jonkinlaisen vuoteen tapaisen oljista ja
levittänyt niille muutamia vaatepahasia ja kun hän oli tuudittanut
nuorimman lapsen uneen ja näki toistenkin jo nukkuvan makeasti, läksi
hän erään naapurinvaimon luo pyytääkseen häntä yöksi sairaan luo.

Hän lupasi pyytää isännältä rohtoja ja itse tuoda ne aamulla. Ja
vasta nyt sai Jenny suunnata tiensä kotiinpäin saadakseen siellä
nauttia tarpeellista lepoa.

Käymällä lapsia tervehtimässä heidän kodeissaan oli Jenny oppinut
tuntemaan heidän vanhempansa ja toivoi keskustelun, ystävällisyyden
ja avuliaisuuden kautta vähitellen voittavansa heidän luottamuksensa
ja ystävällisyytensä. Ymmärrettävästi hän siellä täällä kohtasi
vastarintaa, kiittämättömyyttä ja epäilystä ja se koski kipeästi
häneen, mutta hän toivoi ajan pitkään asiain paranevan. Hän ajatteli,
että kun hän vaan voi olla kyllin ystävällinen lapsia kohtaan, hän
vähitellen voittaa vanhemmatkin puolelleen.



7.

Sairasvuoteen ääressä.


On syvälle sydämmeen käypää nähdä kärsimyksien runtelemat nuoret
kasvot kärsivällisyyden ja sisällisen rauhan kirkastamina. Lyydia
Werner oli melkein kohta rippikoulun loputtua kääntynyt vuoteen
omaksi. Yskänsä tuli yhä ankarammaksi, hengityksensä tiheämmäksi,
voimat yhä heikommiksi. Mutta hänen silmänsä loistivat niin ihmeen
ihanasti ja tuo heleä, hieno puna hänen poskillaan poistui ja
palasi lakkaamatta. Hänen hellät vanhempansa olivat jo kauvan aikaa
aavistaneet, että he pian menettäisivät tämän rakkaan lapsensa. He
eivät kuitenkaan odottaneet kuolemaa niin pian. Lyydia itse näytti
olevan paremmin valmiina. Mutta taas tuli aika, jolloin hän oli
paranemaan päin. Hän voi nousta jalkeillekin ja hiukan toimitella
yhtä ja toista.

Eräänä päivänä kävi hänen luonaan Maria Ståle, joka asui ainoastaan
muutaman virstan päässä kaupungista ja sentakia voi helposti käydä
sairasta ystäväänsä tervehtimässä. Lyydia oli kysellyt Marian toimia,
ja Maria oli muunmuassa kertonut, että hän opetti isänsä pyhäkoulussa.

Silloin puhkesi Lyydia äkisti kiihkeään itkuun. Peljästyneenä ja
ihmeissään sulki Maria hänet syliinsä ja kysyi mikä hänet niin
surulliseksi teki.

-- Ooh, huokasi Lyydia, toisinaan tuntuu niin raskaalta kun täytyy
kurjana vetelehtiä, hyödyttämättä ketään. Lapsuudessani vanhempani ja
veljeni mitä hellimmin vaalivat minua, koska aina olen ollut hento
raukka. Nyt kun minun pitäisi palkita heidän monia vaivojaan, olen
heikko ja sairas ja yhä edelleen heidän huolenpitonsa tarpeessa,
voimatta kiittää heitä muuten kuin tyhjillä sanoilla.

-- Mutta hyvä Lyydia. Vanhemmat ja sisarukset eivät koskaan vaadi
vastapalvelusta, lohdutteli Maria.

-- Tiedän sen, mutta tuntuu kuitenkin niin raskaalta --, ei aina,
mutta toisinaan, varsinkin kun kuulen toisten ikäisteni tyttöjen
tekevän jotain hyödyllistä ja olevan vanhemmilleen avuksi ja iloksi.

Lyydian veli, joka kirjoineen oli istunut viereisessä huoneessa, tuli
sisälle.

-- Pikku siskoni, sanoi hän hellästi ja otti hänen laihan pienen
kätensä omaansa, onko taas heikkouden hetki käsissä? Muistatko, mistä
puhuimme eilen?

-- Kyllä, Edvard. Sanoin silloin halusta tahtovani kuolla ja niin
tahdonkin, mutta katsos, elää, ja elää näin hyödyttömänä, toisten
vaivana ja vastuksena. -- -- --

-- Eikö kärsimys ole työtä?

-- On -- onhan se.

-- Hyvä. Kenties on Jumala juuri sen antanut sinulle työksi, rakas
Lyydia; yhtä hyödyllistä kuin on kylväminen ja kyntäminen, voi olla
kärsivällisesti kestäminen. Ja ennen kaikkia, se on se risti, jonka
Jumala sinun osaksesi on antanut ja tahdothan sinä kantaa sitä.

-- Tahdon, Edvard, vastasi Lyydia pyyhkien kyyneleensä. Kunhan vaan
aina voisin sen muistaa. Ja sitäpaitsi kestää minun ristini vaan niin
vähän aikaa, moni kun saa kantaa sitä 60, 70, 80 vuotta.

Nyt oli veljen vuoro pyyhkäistä pois kyynel Lyydian huomaamatta.
Hän rakasti hellästi tätä sisartaan, ja hänen sydäntään kouristi
ajatellessaan, että hän hänet menettäisi, vaikkakin hän oli täysin
vakuutettu, että sen osa oli ihana, joka sai vaihtaa tämän lyhyen
synnin ja surun murtaman maallisen elämän ijankaikkiseen autuuteen.

Tällaisia alakuloisuuden ja valituksen hetkiä oli Lyydialla
toisinaan, mutta ne kävivät yhä harvemmiksi, kuta varmemmaksi hänen
tautinsa kehittyi. Hänen tuttavansa, jotka kävivät häntä katsomassa,
tulivat usein hyvin juhlallisiksi nähdessään nuo kalpeat, suloiset
lapsenkasvot ja kuullessaan hänen uskoa, toivoa ja rakkautta hehkuvaa
puhettaan. Hänen puheistaan päättäen olisi hänet luullut kymmentä
vuotta vanhemmaksi, sillä niin paljon totuutta ja syviä ajatuksia ne
sisälsivät. Hänen rippikoulutovereistaan kävivät ainoastaan Maria
ja Ragnhild häntä katsomassa. Ne muut osaksi asuivat liian kaukana,
osaksi olivat unhottaneet hänet, osaksi pelkäsivät kuolinvuodetta.
Ihmiset, joiden elämä kohdistuu ainoastaan pintapuolisiin seikkoihin,
huvituksiin, loistoon ja tyhjyyteen, eivät mielellään muistuttele
kuolemaa ja peräytyvät nähdessään kuolevan läpitunkevan katseen
tai tuon salaperäisen hyvän ilmeen, mikä toisinaan kuvastuu taudin
kuihduttamista piirteistä. Vastustamaton voima veti Ragnhildia
tämän tautivuoteen ääreen. Hänestä oli ihmeellistä, miten voi
tottua kuolema-ajatukseen ja melkein toivoa mailmaan, jota ei
kuitenkaan koskaan ole nähnyt. Vaikka Ragnhild itse oli terve,
eikä läheskään odottanut kuolemaa, toivoi hän kuitenkin hartaasti,
että hän tyyneesti voisi ajatella eroa elämästä. Kerranhan kuolema
kuitenkin tulisi, kuinka hyvä silloin olisikaan olla valmiina?
Mutta kuinka sellaiseksi voisi tulla? Ragnhildilla ei mielestään
ollut paljon oikeata iloa mailmassa eikä oikeastaan mitään, minkä
edestä eläisi, toisinaan hän oli aivan väsynyt kaikkeen, mutta
sittenkään hän ei olisi tahtonut, ei uskaltanut kuolla. Paljon,
paljon vakavia ajatuksia nousi hänen mieleensä käydessään Lyydiaa
katsomassa, ja usein keskustelivat nämä nuoret tytöt elämän syvistä
kysymyksistä, mutta Ragnhild ei voinut päästä mihinkään selvyyteen.
Sitäpaitsi hän tunsi itsensä ja tiesi, ettei hänen luonteessaan
ollut kyllin voimaa voidakseen taistella kaikkia esteitä vastaan,
joita luultavasti ilmaantuisi tielle, vaikka hän saisikin selville,
mitä hänen tulisi tehdä päästäkseen tuosta hänen ikäiselleen niin
luonnottomasta haluttomuudesta. Rippikouluaikana oli hän opettajan
erittäin hartaasti selittäissä elämää Jumalassa tuntenut olevansa
lähellä taivasta, mutta niinpiankun hän tuli arkioloihin, kuunteli
sisällötöntä keskustelua kotonaan, huomasi ettei yksikään siellä
ajatellut muuta kuin turhuutta ja tyhjyyttä ja kuitenkin löysi siinä
tyydytyksensä, silloin taas ne ajatukset haihtuivat, ja hän oli
yhtä köyhä ja välinpitämätön kuin ennenkin. Lyydian luona kaikki
nämä ajatukset jälleen heräsivät eloon, ja sentähden Ragnhild niin
mielellään kävi hänen luonaan. Lyydia itse ei vähääkään aavistanut,
minkä vaikutuksen hän teki niihin, jotka kävivät hänen luonaan.
Hän lausui ajatuksensa liikuttavan nöyrästi, mikä teki hänet niin
herttaiseksi. Ragnhildin sieluntila herätti hänessä sydämmellistä
osanottoa, ja väliin etsi hän hänelle kauniita, lohdullisia
raamatunpaikkoja. Tuon nuoren sairaan ei tosiaankaan tarvinnut
valittaa, että hänen elämänsä oli hyödytöntä täällä maailmassa.



8.

Hannan koti.


-- Oleppas nyt reipas, Maija! Käy leipälaudan toiseen päähän, minä
käyn toiseen.

-- Oho, kyllä minä aina jaksan, kunhan neiti Hanna vaan ei turmele
itseään nostamisella.

-- Ei hätää! Noh, uuni jäähtyy.

Leipälauta nostettiin ja nuo pyöreät kakut pistettiin uuniin toinen
toisensa jälkeen. Hanna Sandberg seisoi siinä punakkana ja kuumissaan
ja asetti kakut lapiolle, kun Maija pisti ne uuniin.

-- On se sentään epäkristillistä, että panevat noin nuoren tytön
leipomaan tynnyrin taikinaa tottuneen taiturin tavoin. Siinä on
kylliksi jo vanhemmallekin ihmiselle, sanon minä.

-- Mutta nuoremmalla pitää olla enemmän voimaa kuin vanhalla, puuttui
Hanna puheeseen.

-- Niin, niin. Mutta ei silloin vielä ole täysiksi kehittynyt,
kun on seitsemäntoista vuotta. Neiti Hanna ei ole raatanut
kahdeksanvuotiaasta, kuten minä, kas siitä tulevat käsivarret
tällaisiksi, sanoi Maija ja näytti punaisia suonikkaita käsivarsiaan.
Näenhän minä, että neiti on kätevä monessa työssä, mutta ei hän ole
kantanut vesikorvoa eikä pessyt lattiaa.

-- En, se on totta, mutta näetkös Maija, kun on ottanut talouden
hoitaakseen, saa tehdä, mitä vaaditaan.

-- Kai se niin on, mutta helpompaa olisi ollut istua ja ommella
reikäompelusta tai nyplätä pitsiä maksosta.

-- Kenties helpompaa, mutta minä rakastan enemmän ripeätä elämää,
minä olen terve ja roteva. Ja löytyy niitä hentoja ja heikkojakin
tyttöjä, jotka sopivat käsityöntekijöiksi.

-- Neiti Hanna on kyllä käynyt koulua, sanoi Maija puoleksi
kysyvästi, näkyyhän se kaikesta.

-- Olen muutamia vuosia, mutta sitten ei ollut varaa maksaa
lukukausimaksoa, ja niin se jäi. Ja nyt toivon voivani ansaita
leipäni tällä tavoin.

-- Rehellistä työtä se on, mutta jos minä saan sanoa sanan, niin
minusta olisi rouva voinut pitää vanhan emännöitsijän vielä vähän
aikaa, koska neiti Hanna lupasi olla palkatta niin kauvan, niin
olisihan vaivat pantu tasan.

Hanna näytti katsovan tarpeelliseksi vaihtaa keskusteluaihetta ja
alkoi kysellä uuninlämmityksestä, nousemisesta ja muista leipomiseen
kuuluvista asioista. Koko ylpeänä siitä, että tiesi jotakin enemmän
kuin emännöitsijä, alkoi Maija laveasti kertoa yleensä leipomisesta
ja erittäin juuri tästä ja niin unohti hän tyytymättömyytensä rouvan
järjestykseen.

Hanna oli saanut jokseenkin edullisen paikan eräässä
maalaiskartanossa. Työ tosin uhkasi toisinaan käydä yli voimain,
mutta onneksi oli Hannan terveys terästä, ja hän oli kestänyt
tähän saakka. Työn hän mielellään olisi suorittanut, sitä hän oli
toivonut ja odottanut ja siitähän hän sai palkkansa, vaikka alussa
pienenkin, mutta mikä väliin tuntui hiukan raskaalta, oli emännän
ylpeä ja vaativainen kohtelu ja se seikka, että hän oli niin yksin ja
oman onnensa nojaan heitettynä. Niinkauvankun entinen emännöitsijä
oli talossa, noin muutaman viikon, jolloin Hannaa opastettiin ja
totutettiin moniin vaikeihin tehtäviin, oli hänellä jonkinlaista
seuraa. Emännöitsijä ei tosin ollut mikään sivistynyt ihminen,
mutta hän oli ystävällinen Hannaa kohtaan ja antoi hänelle monta
hyvää neuvoa ja opetusta palvelusväen suhteen. Olisihan ollut joku
puhetoveri edes, mutta nyt hän oli poissa ja Hanna aivan yksin.

Hanna ei ollut saanut mitään hienoa kasvatusta. Jonkusen vuotta oli
hän käynyt X:n tyttökoulua ja sitäpaitsi oppinut äidiltään käsitöitä
ja kaikenlaisia taloustoimia, mutta Hannalla oli sivistystä omaksuva
luonne, ja seurustelu toverien kanssa, jotka olivat sivistyneistä
kodeista, oli vaikuttanut terveellisesti hänen tapoihinsa ja
olentoonsa. Hanna oli usein saanut seurata äitiään, kun tätä
pyydettiin laittamaan pitoja ja illallisia, ja tuo reipas, näppärä,
iloinen tyttö saavutti pian suosiota ja sai työtä äitinsä entisissä
paikoissa. Rouva Sandberg oli köyhyydestään huolimatta hyvin arvossa
pidetty nainen. Kaikki tämä vaikutti, ettei Hanna voinut tyytyä
yksinomaan palvelusväen seuraan. Talon nuoret tyttäret näyttivät
pitävän Hannaa liian huonona seurustellakseen hänen kanssaan, ja niin
oli hän jätetty aivan yksikseen.

Oli hyvin vaikeata olla emännän ja palvelijan välillä. Överstin rouva
oli ankara emäntä, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Tarvittiin
suurta taitoa suuren palvelijajoukon ohjaamiseen ja silmälläpitoon,
jotta jokainen teki tehtävänsä hyvin ja ajallaan. Heikompi ja
luonteeltaan hellätuntoisempi tyttö olisi piankin uupunut, mutta
Hannalla oli loppumaton aarre hyvää tuulta ja reipasta rohkeutta.
Ollen käytännöllinen luonteeltaan ja huvitettu taloustoimista oppi
hän nopeasti, mitä hän paikassaan tarvitsi ja teki pienemmänkin
tehtävänsä uskollisesti ja uutterasti. Tuo nuori tyttö tunsi itsensä
onnelliseksi ja varmaksi ajatellessaan, että hän nyt teki työtä
määrätystä palkasta ja sitten voi käyttää rahansa, miten ikinä
halutti. Suuria vaatimuksia ei tuolla yksinkertaisella tytöllä
ollut. Hän ei toivonut sen enempää, kuin että saisi ruti köyhtyneen
vaatevarastonsa parannetuksi ja sitten, jos riittäisi, voisi ostaa
jonkun hyvän kirjan tai kirjoittaa kirjeen joskus. Heti päätti Hanna
koettaa panna säästöön vanhanpäivän varaksi tai saadakseen siitä
sairauden tai muun onnettomuuden sattuessa. Monetkin nuoret tytöt,
joilla on vapaasti käytettävänään useampia satoja ainoastaan pukujaan
varten, eivät tuskin voi käsittääkään miten 20:stä hopearuplan
vuosipalkasta -- niin suuri oli Hannan palkka -- voisi suorittaa
kaikki menonsa ja sitäpaitsi panna vielä säästöön, mutta Hanna oli
mielestään rikas, ja vuoden lopussa oli hänellä todellakin pieni
rahasumma säästössä, joka pantiin säästöpankkiin.



9.

Amyn koti.


Olemme jo kuulleet Amy Lundinin kertoneen tovereilleen, että hän
kesän kuluessa kävisi jossakin kylpylaitoksessa. Se tietysti oli
vaan hänen tavallista laverteluaan, sillä hänen vanhemmiltaan ei
hetikään liiennyt varoja niin kalliiksi käypään huvitteluun, ja mitä
Amyn terveyteen tulee, oli se erinomainen. Koko juttu syntyi siitä,
että Amy oli kuullut Alice Lagerin aikovan viettää kesäänsä jossain
kylpypaikassa Ruotsissa ja koettanut keksiä keinoa päästäkseen itse
mukaan rikkaan ystävänsä keralla. Siitä tuumasta ei kuitenkaan tullut
mitään. Alicen tietoon oli tullut, että kylpypaikka oli ikävänlainen,
jonkavuoksi hän katsoi soveliaammaksi viettää talvikauden Helsingissä
ja päätti jäädä kesäksi kotiin. Hänen kotikaupunkinsa oli sitäpaitsi
kesällä hauska olinpaikka. Kadut olivat leveät, ja mataloita
rakennuksia ympäröi kaikkialla soma puutarha. Kauniita ympäristöjä ei
myöskään puuttunut, joten tilaisuutta huviretkiin luonnonhelmassa oli
yllin kyllin. Amykin muutti suunnitelmansa. Ensi aluksi lyöttäytyi
hän Alicen ainaiseksi seuralaiseksi ja älynsä ja imartelutaitonsa
avulla hankki hän itselleen pääsön kaikkiin niihin huvitilaisuuksiin
ja retkeilyihin, joita tämä huvinhaluinen nuori neiti pani toimeen
tai joihin hän muuten oli osallisena. Pieniä lahjoituksia, niinkuin
nauhoja, pitsejä, sopimattomia kenkiä tai hansikkaita, joita antelias
ystävä Amylle tuon tuostakin pisti, piti Amy hyvänään. Alice oli
siksi ajattelematon, ettei hänen mieleensäkään juolahtanut moisen
lahjan sopimattomuus, ei myöskään Amy, jonka ainoa ajatus ja halu
oli käydä hienosti ja uusimman kuosin mukaisesti puettuna mutta
jonka kukkaro, ikävä kyllä, oli ylen laiha, tuntenut vähintäkään
nöyryytyksen tunnetta vastaanottaessaan "niitä muruja, jotka rikkaan
pöydältä putosivat".

Tärkeimpänä puheenaiheena pikkukaupungissamme oli paraillaan
hankkeissa oleva suuremmoinen huviretki, johon koko kaupunki
otti osaa. Valmistuspuuhien etunenässä olivat rouvat Lager ja
Cederskiöld, nuo molemmat uupumattomat huvientoimeenpanijat.
Nuoret tytöt kerääntyivät ompelemaan lippuja ja liehuttimia,
joita aijottiin pystyttää juhlakentäksi valitun niityn ympärille.
Nuoret herrat juoksivat itsensä uuvuksiin hankkiessaan veneitä,
lipputankoja ja penkkiä. Vanhemmat herrat toimittivat viiniä ja muita
juomatavaroita, ja rouvat lupasivat hyväntahtoisesti pitää huolta
ruu'asta. Koko kaupunki oli liikkeellä. Kaupungin ainoa ompelija oli
saada keuhkotaudin koettaessaan valmistaa kaikki tilaukset, sillä
nuoriso oli päättänyt esiintyä kansallispuvuissa tai paremmin sanoen
kansallispukujen tapaan muovailluissa pukimissa aina sen mukaan, mikä
kullekin parhaiten soveltui. Amylla oli aika työ, ennenkun sai isänsä
suostumaan koko juhlaan ja vielä ankarampi, kun tuli kysymys puvusta.

Ukko Lundin oli vanha kunnon mies, yksinkertainen ja vaatimaton.
Seuraelämä ei häntä huvittanut, hän viihtyi parhaiten kotona. Varsin
nuoresta pojasta oli hän saanut kamppailla köyhyyttä vastaan ja
hän oli tehnyt uutterasti työtä päästäkseen jotakuinkin turvattuun
asemaan. Mutta eipä vaan tahtonut onnistua. Kaihoten kotoista onnea
oman lieden ääressä oli hän mennyt naimisiin kauniin ja luulonsa
mukaan hyvän ja kelpo tytön kanssa ja toivoi nyt saavansa muodostaa
elämänsä semmoiseksi, jommoiseksi hän sen jo poikavuosinaan oli
kuvitellut, joka kyllä kysyisi ponnistuksia ja uutteruutta, mutta
jonka ihana tarkoitusperä oli valmistaa kodin onnea ja huolehtia
sen toimeentulosta. Unelmissaan oli hän toivoellut pientä hiljaista
kotia, ahkeraa, ymmärtäväistä vaimoa, joka jakaisi työtaakan hänen
kanssaan, loimottavaa takkavalkeata, yksinkertaista ateriaa ja
seuraksi muutamia hyviä ystäviä. Mutta nuori rouva oli tuskin
ennättänyt kotiutua, kun hän jo halusi näyttää pientä, sievää
kotiansa muille. Täytyi pitää kutsut, joiden tuottamat kulut nousivat
hämmästyttävän suuriksi. Talon nuori rouva loisti kuin tähti ja
oli aivan lumoava emäntä. Hänen miehensäkin täytyi ihastua häneen.
Mutta jälestäpäin tulleita laskuja oli kovin vaikea suorittaa, ja
tuo ymmärtäväinen mies päätti mielessään, että kutsut saivat olla
viimeiset, niinkuin olivat ensimmäisetkin olleet: hänen tulonsa
eivät muuten voisi mitenkään riittää. Niin oli _hän_ päättänyt,
mutta rouva oli päättänyt aivan päinvastoin. Ilmoisen ikänsä
oli hän ollut vähävarainen ja muista riippuvainen ja oli mennyt
naimisiin varta vasten saadakseen panna toimeen juhlia ja pitääkseen
kutsuja. Työstä ja taloustoimista oli hän tyttönä ollessaan saanut
ylenmäärin tarpeensa. Piti senvuoksi nyt hankkia taitava keittäjä,
kolmin verroin kalliimpi kuin herra Lundin oli ajatellut. Tämä piti
huolen taloustoimista. Toimeen ei myöskään tultu ilman sievosta
kamarineitiä, joka taisi kähertää tukkaa, koristella hattuja
ja ommella. Hän piti huolta ompeluksista. Niin oli nuori rouva
riippumaton kaikesta.

Turhaan odotteli herra Lundin uneksimiaan rauhanhetkiä, jolloin hän
polttelisi piippuaan lämpimässä uunin loukossa tai lukisi jotain
hyvää kirjaa vaimolleen, kun tämä ahkerasti ompelisi tai kutoisi
sukkaa. Oi turhaan! kutsuja kemuihin tuli tulemistaan tälle nuorelle
kaunottarelle, ja kun hän niissä oli uuvuttanut itsensä tanssimalla
myöhään yöhön -- useinkin kun hänen miehensä kotona pitkät ajat
istui kirjoituspöytänsä ääressä sovittelemassa yhteen tuloja ja
menoja -- täytyi hänen korvata vahinko nukkumalla myöhään aamulla.
Kun herra Lundin jo kauvan sitte oli mennyt virkatoimilleen,
näyttäytyi rouva vasta aamukahvilla. Ja usein kun mies tuli kotiin
päivälliselle, istui rouva vielä aamupuvussa lukien romaania. Mutta
kun päivällisaika joutui, ei ruoka ollutkaan valmista, sillä rouvahan
oli juonut aamukahvinsa niin myöhään ja oli senvuoksi määrännyt
päivällisen pari tuntia myöhemmäksi kuin tavallisesti.

Herra Lundinilla oli siihen aikaan enkelin kärsivällisyys, vaikka hän
ei voinutkaan pidättää huokausta silloin tällöin. Hän oli syönyt
niukan ja huolimattomasti valmistetun murkinansa aikaisiin aamulla
ja olisi kernaastikin tarvinnut jo päivällistä. Illat olivat,
jollei rouva ollut poissa, mikä oli hyvin tavallista, jotenkin
toistensa kaltaisia. Kun ei ollut vieraita, ei nuori rouva voinut
käsittää, miten saisi pitkän puhteen kulumaan. Mihinkään työhön hän
ei ryhtynyt, Annikkahan oli juuri neulomisia varten taloon otettu,
ja yhteisluvusta hän ei pitänyt, varsinkaan jos kirjan sisältö
oli vakavampaa laatua. Itse ei hän kuitenkaan voinut lukea koko
päivää, ja olihan hänellä ollut romaani kädessä melkein siitä kuin
nousi ylös. Niinmuodoin virui hän sohvalla puolinukuksissa taikka
korkeintaan kertoi hän viime tanssijaisista tai kutsuista tehden
vertailuja naisten puvuista tai suunnitellen uutta itselleen.

Kun hän näin oli käynyt kylläkseen kestiä, vaati muka kohteliaisuus
häntä vuorostaan pitämään kutsut. Tässä kuitenkin tuli tenä eteen:
herra Lundin vakuutti, ettei hänellä ollut moisiin varoja. Ei
varoja! kuinka sitte muilla ihmisillä oli varoja? Heillä kaiketi oli
suuremmat tulot. Mutta miksei hänkin hankkinut suurempia tuloja? Hän
oli vielä nuori, saisi kyllä aikaa voittaen isomman palkan, mutta nyt
vaan oli niukalta. Mitä tyhmyyksiä! herra A. ja herra B. ja herra C.
olivat myöskin nuoria ja heillä oli pienet virat, mutta he pitävät
kuitenkin kutsuja, ja mitä rouvien vaatetukseen tulee, kestävät he
kilpailun kenen kanssa tahansa kaupungissa. Nämä herrat kukatiesi
tekivät velkaa, tai oli heillä yksityistä omaisuutta. No, otti sitte
velaksi. Ei, ei, se oli vastoin hänen periaatteitaan. Periaatteita!
ei saa olla sellaisia periaatteita. Kunpa hän olisi tiennyt,
että miehellään oli periaatteita, eipä vaan olisi ruvennut hänen
vaimokseen. Ei hän ole mennyt miehelään istuakseen kaiken vuotta
neljän seinän sisällä seurana vain tuppisuu, ikävystyttävä mies.
Hänen täytyi saada pitää kutsut, tämä sai ottaa rahat mistä ikinä
tahtoi. Mies nuhteli lempeästi vaimoaan, puhui tuloistaan, lupasi
halvempaa huvittelua, vakuutti uskollisuuttaan ja toivoi voivansa
laskea koko mailman hänen jalkainsa juureen, jos vaan olisi hänellä
siihen valta. Turha vaiva! Ei hän ollut koko mailmaa pyytänytkään,
hän tahtoi vain pitää yksinkertaiset kestit, samaan tapaan kuin rouva
A ja rouva B ja rouva C: jäätelöä, teetä seitsemien leipien kanssa,
illallista, johon kuului kuusi ruokalajia ja sitte lopuksi hiukan
tanssia ja kuvaelmia. Sellaiset kestit hän tahtoi pitää ja hänen
_täytyi_ saada ne pitää. Ja sitte seurasi kyyneleitä ja rukouksia,
kenties vielä hillitön itkunpuuskakin, ja lopputulos oli -- kestit,
sellaiset kuin oli ollut rouva A:n ja rouva B:n ja rouva C:nkin luona.

-- Vaimoni on vielä nuori, ajatteli tuo verraton aviomies. Hänen
tähänastinen elämänsä on ollut työlästä, nyt tahtoo hän nauttia
elämästä. Arvatenkin hän ennenpitkää kyllästyy, ja sitte me elämme
vaatimattomasti ja tarkasti. Minä puolestani koetan tehdä työtä
kaksinverroin ja säästää missä taidan. On totta, että olen ennen
aikojani vanhennut ettenkä ymmärrä nauttia elämästä. Mutta enhän saa
kieltää vaimoltani sitä ilon vähää, minkä voin hänelle valmistaa.
Jonkun verran velkaa saan kaiketi tehdä tänä ensi vuotena, mutta
sehän on varsin tavallista, kun uutta kotia perustetaan.

Äidin kauneus oli tosin kuihtunut ja isän luonne ja terveys
menettäneet voimastaan kaksikymmenvuotisessa kamppailussa huolia ja
vaikeuksia vastaan. Kasvava lapsilauma oli kartuttanut menoja siihen
määrään, että kestinpito vähitellen oli lopetettava. Taitava keittäjä
ja näppärä kamarineiti olivat aikoja sitte lähteneet talosta: he
saisivat muualla helpommalla työllä parempaa palkkaa. Äiti sai kun
saikin muistutella muinaista kätevyyttään ompelussa, kutomisessa ja
ruuan laitossa. Mutta jos työ tuntuu taakalta ja siihen ryhdytään
vastenmielisesti, ei siitä koidu itselle iloa eikä muille huvia.

Nyt sai herra Lundin kerrankin nähdä vaimonsa taloustoimissa. Mutta
voi niitä synkkiä kasvonilmeitä, kalpeutta, väsymystä ja useinkin
itkettyneitä silmiä, jotka turmelivat hänen unelmiensa ihanan kuvan
ja valoivat raskaan suruisuuden hänen mieleensä.

Niin yleni sitte Amy. Ilokseen teki isä sen huomion, ettei tälle oltu
suotu mitään erityistä kauneuden lahjaa. Hän toivoi saavansa hänestä
ymmärtäväisen, hyvän tyttären, joka ennenpitkää auttaisi äitiä tämän
vaivaloisessa työssä, ompelisi ja pitäisi huolta taloustoimista ja
lapsista.

Mutta myöskin äiti oli huomannut Amyn jokapäiväisen ulkomuodon
ja hän oli päättänyt korvata tältä puuttuvan kauneuden loistavan
kasvatuksen, sievän käytöksen ja mahdollisimman hienon vaatetuksen
kautta. Hänelle koetettaisiin hankkia tarkoituksenmukaista seuraa
ja tilaisuutta huvittelemaan mielin määrin, ja olisipa sitte kumma
kohtalo, jollei tyttö joutunut rikkaisiin naimisiin. Köyhälle ei Amy
saisi mennä mistään hinnasta, sen päätöksen oli äiti tehnyt jo tämän
kehdon ääressä. Äidin uljaan urheuden koko voimalla oli rouva Lundin
tehnyt työtä näiden tuumiensa toteuttamiseksi. Hän oli unohtanut
itsensä, omat huvinsa, oman etunsa. Mitä tekoa hänellä enää olikaan
mailmassa? Hänen kukoistuksensa oli mennyttä, toiset nuoret rouvat
ja neitoset olivat nyt ihailun ja liehakoimisen esineinä. Hänen ei
sopinut ajatellakaan komeata vaatetusta, siihen hänellä ei enää
ollut varoja, kaikki täytyi uhrata tytön eduksi. Niinkauvankun menot
koskivat Amyn koulumaksoja, kirjoja tai soittotunteja ei isä ollut
vastaan, vaan antoi mielellään kaikki mitä rahavähistä riitti. Hän
oikein iloitsi nähdessään äidin innon, uskalsipa vielä toisinaan
ajatella, että äiti oli tullut huomaamaan, miten sisällötöntä oli
elämä ilman korkeampia harrastuksia ja tahtoi nyt, että tytär ainakin
saisi oppia jotakin parempaa. Mutta pian älysi hän, mihin suuntaan
Amyn kasvatus kulki, ja hän huolestui kovasti. Hän koetti puhua
siitä vaimolleen. Silloin huomasi hän, että tässä toteutettiin jo
kauvan edeltäkäsin harkittua suunnitelmaa, jota ei voitaisi kumota
ilman ankaraa ottelua, eipä vähemmällä kuin, että hän ottaisi
isänoikeutensa avuksi, ja silloinhan olisi kotirauha ikiajoiksi
mennyt. Tyttärien kasvattaminen oli äidin asia, selitti rouva Lundin.
Hänpä pitääkin siitä huolen kaikista vastaväitteistä huolimatta
ja hän kasvattaa tyttärensä oman mielensä mukaan ja niin, että
kasvatuksesta on heille itselleen sekä onnea että menestystä. Isä sai
kyllä ottaa osalleen pojat, ne tahtoi hän mielelläänkin jättää hänen
hoiviinsa. Mies pääsee aina jollakin keinolla mailman läpi, pojista
sai hän kernaasti kasvattaa työjuhtia, jos niin halutti -- miehen
asiahan onkin tehdä työtä ja elättää nainen. Mutta tyttäriä ei vaan
kasvateta samaan surulliseen, uhrausten uuvuttamaan elämään, joka oli
tullut niin monen naisen osaksi, siihen ei heidän äitinsä milloinkaan
suostuisi. Hän oli saanut kokea, mitä köyhyys ja itsensäkieltäminen
merkitsi.

Herra Lundin ymmärsi, ettei siinä auttanut keskustelut, puheet eikä
selitykset, siihen kokemukseen oli hän hyvästikin tullut niinä
vuosina kuin olivat olleet naimisissa. Valtaansa hän ei tahtonsa
käyttää, ja niin päätti hän kotirauhan vuoksi sallia vaimonsa
jossain määrin viedä tahtonsa perille. Hän koettaisi sitte itse
pitää silmällä tytärtään ja vastustaa kaikkea pintapuolisuutta
kasvatuksessa. Kuinka raskaalta hänestä tuntuikaan, kun kaikkein
tärkeimmässä asiassa, lastenkasvatuksessa, ei voinut olla samaa
mieltä vaimonsa kanssa. Äiti oli siitä huolimatta johdonmukainen ja
uupumaton työssään.

Kun Amy oli kahdentoista vuoden vanha, tuli kaupunkiin
tanssin-opettaja. Rouva Lundin ei ollut saanut minkäänlaista
kouluutusta tanssissa, ja kuitenkin oli suuresti ihailtu hänen
miellyttävää tanssiaan ja sulavia liikkeitään. Mutta kaupungin
ylhäisempien perheiden lapset aikoivat käyttää hyväkseen
tanssinopettajan oleskelua paikkakunnalla, ja silloin piti Amynkin
päästä mukaan, varsinkin kun hänellä luonnostaankaan ei ollut siroa
käytöstä ja hän erityisesti siihen aikaan oli oikein kömpelö. Herra
Lundinilla oli äskettäin ollut suuria menoja, ja hän vakuutti, ettei
ollut varoja ja että Amy sitäpaitsi kyllä oppisi tanssimaan niinkuin
niin monet tytöt ennen häntä. Niinpä niinkin; Isä vaan ei tahtonut
tukea hänen tuumiaan ja senvuoksi sanoo hän, ettei hänellä ole
varaa. Mutta jos hän voi olla niin julma isä, niin aikoo hän ainakin
näyttää, mihin hän pystyi.

Rouva Lundinilla oli muutamia kalleuksia, jonkun vanhan tädin peruja.
Niillä ei ollut suurtakaan arvoa, mutta myytyinä saatiin niistä
joltinenkin rahasumma, joka kyllä riitti Amyn tanssituntien maksuksi
ja sitte tiesi mihin vasta ilmestyviin tarpeisiin. Amy sai nyt
käydä tanssikoulua ja se sekä äidin väsymättömät opetukset kauniin
käytöstavan tärkeydestä alkoivat tehdä vaikutuksensa. Äiti huomasi
ilokseen myöskin, että kuta vanhemmaksi Amy tuli, sitä suuremmaksi
kasvoi hänen rakkautensa seuraelämään ja komeaan vaatetukseen,
sanalla sanoen kaikkeen, mitä äiti itse oli rakastanut ja ihaeltavana
pitänyt. Tosin oli Amyn ulkomuodosta haittaa, mutta hyvä tahto ja
uutteruus saavat paljonkin aikaan. Viidentoista vuoden ikäisenä
oli Amy täysin kypsynyt salonkineiti huolimatta arkipäiväisestä
ulkonäöstään.

Tähän aikaan alkoi rouva Lundin puuhata ranskankielisiä
keskustelutunteja Amylle. Se olisi lopullinen viimeistely
kasvatuksessa, sitte häntä voitaisiin pitää "valmiina". Herra
Lundinin mielestä olisivat oppitunnit luonnontieteissä, terveysopissa
tai historiassa olleet hyödyllisempiä, siihen tarkoitukseen lupasi
hän hankkia rahoja, ainakin yhdeksi talvikaudeksi, enempää hän ei
voinut luvata, koska kahden Amya nuoremman pojan nyt piti alkaa
tosityössä lukea, ja he niinmuodoin tarvitsivat yhä useampia ja
kalliimpia kirjoja.

Mutta moinen lyhytnäköisyys sai rouva Lundinin aivan hämmästymään.
Mitä ihmeen hyötyä Amylla oli luonnontieteistä? Ja sopiko nyt puhua
tuollaisista aineista seurassa ja tanssiaisissa? Ja terveysoppia?
Tehtäisiinkö Amysta sitte lääkäri? Siitä oli jo, Jumala paratkoon,
varoittavana esimerkkinä Eedit Berg, joka oli nuoren tytön oikea
irvikuva. Ei, ranskankielisiä keskustelutunteja Amy juuri tarvitsi
ja myöskin tulisi saamaan. Siihen ei herra Lundin kuitenkaan
antanut suostumustaan. Hän ei katsonut voivansa toisten lasten etua
vahingoittamatta käyttää rahoja näin hyödyttömään tarkoitukseen. Mitä
teki silloin rouva Lundin? Hänellä oli vielä hiukan säästörahoja
myymistään koruista, ja kun ne loppuivat, erotti hän toisen
palvelijan. Tietysti siitä karttui rouvalle entistä enemmän työtä,
mutta se oli välttämätöntä. Sitähän kestäisi vaan jonkun aikaa, ja
kun sitte Amyn kasvatus olisi loppuun suoritettu, oli äiti täyttänyt
tehtävänsä vaikeamman puolen ja voi mahdollisesti jälleen palkata
toisen palvelijan. Nuoremmat tyttäret olivat vielä pieniä. Kun heidän
vuoronsa tuli, löytyi kai jokin keino heidänkin varalleen. Ehkä Amy
jo silloin oli hyvissä naimisissa.

Amy sai siis kun saikin ottaa keskustelutunteja ja taisi lopetettuaan
juuri saman verran kuin useimmat muutkin tytöt hänen asemassaan.
Hän osasi sanoa: _Ah, mon Dieu!_ ja _Fi donc!_ ja _Comme c'est
drôle!_ ja sen semmoista, eikähän vastaiseksi enempää tarvittukaan.
Kunnon kaupungissamme puhuivat ihmiset ruotsia eikä siellä oltu
ranskalaista nähty moneen herran vuoteen, jollei oteta lukuun Alicen
kotiopettajaa, joka Amylle oli ranskaa opettanut, ja hänkin oli
oppinut puhumaan ruotsia melkein kangertamatta. Pääasia olikin, että
Amy oli käynyt näillä tunneilla, tulos oli yhdentekevä.

Tällaisen kasvatuksen oli Amy saanut, ja nyt se oli päätetty. Kun
kaikesta, mitä yllä on kerrottu voi päättää, millainen äidin luonne
oli, voi hyvinkin arvata, millaisia ajatuksia tyttäreen jo pienestä
pitäen istutettiin. Entäs isä sitte? Hän oli aikonut vastustaa
kaikkea pintapuolisuutta Amyn kasvatuksessa ja pitää tytärtään
silmällä. Hän kyllä koettikin, mutta päivä päivältä tuli hän yhä
selvemmin käsittämään miten turhaa työtä hän teki. Jos hän epäsi
rahoja, oli hän raakalainen. Jos hän vastusti Amyn ennenaikaista
kylään ja kesteihin viemistä, oli hän itsevaltias. Jos hän puhui
tyttärelleen velvollisuuksista, naisen ylevästä kutsumuksesta
tai muusta samanlaisesta, oli hän julma, kun voikin väsyttää
lapsen moisella, josta hän aikoinaan kyllä saisi kuulla. Tämä
kaikki sanottiin tyttären läsnäollessa, joka alkoi yhtyä äitinsä
mielipiteisiin ja pitää niitä tosina. Kun isällä tavallisesti oli
ylenmäärin työtä, niin että hän harvoin ennätti olemaan omaistensa
parissa ja monien huolten painamana silloinkin usein oli vaiti ja
äkäinen, pysyi Amy vieraana isälleen. Olikin paljon hauskempaa kuulla
äidin kertovan huveista, joissa oli ollut tai laativan suunnitelmia
Amyn tulevaisuutta varten.

Isä alkoi pitää tytärtään menetettynä. Hän älysi, ettei hän mitään
voinut aikaansaada. Jos hänen alituiseen täytyi vaan evätä ja evätä,
näyttäisi hän vaimonsa ja lastensa silmissä kovalta, tylyltä ja
kohtuuttomalta, jopa sammuttaisi vähitellen viimeisenkin rakkauden
kipinän heidän sydämmistään. Ja sittekin taitaa olla parasta
naiselle olla juuri sellainen, kenties on se hänen onneaan, kenties
olivat hänen unelmansa kodin onnesta ja rakkaudesta vaan nuoruuden
haavekuvia, joiden aika jo oli joutua unhotuksiin.

-- Tulehan äiti neuvottelemaan kanssani juhlasta, pyysi Amy, joka
juuri oli tullut kotiin Alice Lagerin luota ja jonka päässä vieläkin
pyöri kirjavat nauharuusut, liehuvat hapset, raitaiset hameet.

-- Kohta lapseni, vastasi äiti, joka paraillaan vastasi taikinaa, en
voi jättää tätä. Karoliina lunttu leikkasi haavan sormeensa, eikä
meillä ole leipää illaksi.

-- Mitäs Leena sitte tekee?

-- Lapsi kulta, hänhän on pyykillä.

-- Taaskin pyykillä! Eihän ole päälle kahtakaan viikkoa siitä kuin
viime pesu korjattiin.

Äiti huokasi.

-- Kuinkahan monta vaatekertaa luulet lapsilla olevan? Tuskin on
heillä kolmea, neljää kullakin, ja sinä tyttäreni käytät pitkiä
rimsuhelmaisia alushameita ja vaaleita pukuja. Ei kestä kauvaakaan,
kun taas on pesu valmiina. Sellaista on, kun on köyhä. Olen pyytänyt
isältä sinulle paria uutta pukua kesäksi, mutta hänellä tietysti ei
ollut rahaa.

-- Minun mielestäni voisit ottaa apuihmisen, sanoi Amy.

-- Kyllä mielelläni, kunhan sinä vaan sanot, millä sen palkka
maksetaan. Sinun pukusi kenraalin tanssijaisiin teki aimo aukon
talouskassaan, lisäsi äiti matalalla äänellä, jotteivät lapset
kuulisi, jotka myöskin olivat huoneessa.

Amy huokasi kärsimättömästi.

-- Tulin puhumaan kanssasi juhlasta enkä kuullakseni noita
ijankaikkisia köyhyyden itkuvirsiä. On parasta, etten ensinkään ota
osaa juhlaan.

-- Se olisikin viisainta, tokasi vanhin pojista, joka oli kiltti ja
harvinaisen älykäs lapsi.

-- Kuuleppas noita hävyttömiä poikia, tiuskasi Amy suuttuneena. Mitä
sinä näistä asioista ymmärrät?

Poika punastui, mutta vastasi sitte tyynesti:

-- Kuulithan äsken, ettei meillä ole varaa pitää apuihmistä, vaan
äitiparan täytyy itse vastata taikina, ja sinä kumminkin tahdot mennä
tanssijaisiin ja tuhlata rahaa turhuuksiin.

-- Ole sinä ääneti, poikaseni, sanoi äiti, Amy on täysikasvuinen
nainen ja hänen pitää kulkea muiden mukana. Sitä ei huomata, vaikka
meillä ei olekaan apuihmistä, mutta jos Amy jää pois juhlasta,
herättää se huomiota.

-- Mutta äiti, intti poika, sinä sanoit äsken, ettei lapsilla ole
vaatteita, ja onkin totta, että he toisten lasten rinnalla näyttävät
pieniltä kerjäläisvesoilta -- hän ei puhunut omista pieniksi
jääneistä, tuiki kuluneista vaatteistaan -- mutta nyt kuitenkin Amy
saa uuden puvun tähän juhlaan.

-- Sinä et sitä ymmärrä, sanoi äiti peläten, että Amy kokonaan
joutuisi suunniltaan, minähän olen sanonut sinulle, että Amy on
täysikasvuinen nainen.

-- Eedit Berg on myöskin täysikasvuinen nainen, mutta hän aikoo mennä
juhlaan tavallisessa puvussaan, sen kertoi hän minulle. Me luemme
yhdessä latinaa maisteri F:n johdolla.

Nyt Amy suuttui.

-- Pääsetkö siitä leikkeihisi, eläkä tule puhumaan minulle Eedit
Bergistä, joka on joka miehen hampaissa ja pilkan esineenä, tiuskasi
hän kiivaasti. Sinä olet tuhma poika etkä tarvitse ensinkään parempia
vaatteita kuin mitä sinulla on.

Veli loi moittivan katseen Amyyn ja sanoi sitte hiljaa:

-- Enhän minä itsestäni puhunut. -- Sitte otti hän kirjansa ja läksi.

-- En ymmärrä mistä tuo Rudolf on tullut noin pikkuvanhaksi ja
itsepäiseksi, sanoi Amy pojan mentyä äidille. Uskaltaa muistuttaa
minua, vanhempaa sisartaan!

-- Kultaseni, poikahan on ilmetty isänsä, lohdutteli äiti. Sehän on
isäsi mielipide, että pitää olla tasa-arvo sisarusten kesken. Niinkuin
muka kukaan heitä huomaisi, kun ovat vielä vallan lapsia. Elä huoli
tuosta, minä annan aika läksytyksen Rudolfille siitä mitä hän sanoi.
Mutta kerrohan nyt tyttöseni, mihin päätökseen tulitte puvuista.

-- Alice tietystikin sai määrätä, sanoi Amy hiukan katkera hymy
huulillaan, hän on aina kuningatar, ja hän määräsi itselleen
kauneimman puvun: ruusunpunaisen hameen ja valkean hopealla
kirjaillun liivin, sillä hän tietää että se sopii hänelle
paraiten, vaikka se olisi sopinut minullekin paraiten. Mutta se
on yhdentekevää, Alice on luvannut minulle valkeat helmensä,
ja senvuoksi täytyy minun olla vaiti. Ranghild esiintyy
purppuranpunaisessa, koska hän on tummin meistä, ja Liina von Rosen,
joka on vaaleanverinen, taivaansinisessä.

-- Vai niin, vai tulee Liinakin mukaan.

-- Tulee, Alice on houkutellut hänet meidän joukkoomme, ja hän on
tullut maalta varta vasten ollaksensa mukana juhlassa. Hänen isänsä
ei koskaan kiellä mitään, lisäsi Amy nyrpeästi.

-- Mutta entä sinun pukusi?

-- Niin, kun toiset olivat saaneet kauneimmat, jäi minun osakseni
huonoin, harmaaraitanen hame ja sinipunerva samettiliivi. Siitä
vähimmin pidän, mutta kun panen sen kauniin helminauhan tukkaani,
parantaa se asiaa suuresti, -- eikähän kenenkään tarvitse tietää,
ettei se ole omani.

-- Mutta se sinipunerva samettiliivi tulee kalliiksi, huomautti äiti.

-- Sitä en voi auttaa, kiirehti Amy sanomaan. Minun täytyy saada se.

-- Ymmärrän, ymmärrän, kun vaan sitte isällä on rahaa, mutta se
siunattu Anderssonin velan korko on maksettava tässä kuussa -- oi,
mikä taakka siitä köyhyydestä sentään on!

-- Jumala on köyhien isä, niin on vanha Fiina sanonut, sanoi
seitsenvuotias Agnes totinen ilme viattomissa silmissään, hän
luuli äidin puhuneen tosi puutteesta. Äiti loi epävarman katseen
pienokaiseen. Siinä hetkessä kuvautui hänen silmäinsä eteen
kerjäläisvaimo kurjine ryysyineen, tyhjine pussineen, ja erotus tämän
ja hänen oman asemansa välillä tuntui räikeältä. Vastenmielinen tunne
valtasi hänet, se oli jotakin omantunnonvaivan tapaista äskeisen
valituksen johdosta, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui
tämä tunne suuttumukseksi siitä, että lapsi puuttui asiaan, ja hän
käski sen poistua huoneesta ja olla vasta sekaantumatta vanhempien
ihmisten puheisiin.

-- Koetan puhua asiasta isälle, sanoi hän sitte kääntyen Amyyn.

Kun rouva Lundin oli saanut taikinan vastatuksi, tuli herra Lundin
kotiin.

-- Kas vaan, sanoi hän hiukan nuhdellen, Amy istuu kädet ristissä
vierailupuvussa, ja äiti vastaa taikinaa. Sinun pitäisi jo osata
tehdä tuollaiset työt äitisi edestä, lapsikulta.

Amy näytti närkästyneeltä, ja äiti kiirehti puolustamaan tytärtään
sanoen:

-- Isä kulta, vanhat tekevät työtä, ja nuoret huvittelevat. Amy on
ollut Lagerilla keskustelemassa juhlasta. Kun tämä touhu vaan on ohi,
alkaa hän sitte auttaa minua taloustoimissa. -- Rouva Lundinista oli
näet varsin tärkeätä saada isä hyvälle tuulelle.

-- Sepä hyvä, sanoi isä mielissään, tiesinhän, että sinusta tulisi
kunnon tyttö, Amy, sanoi hän ja suuteli hellästi tyttärensä otsaa.
Amy oli juuri aikeessa sanoa, ettei häntä vähääkään huvittanut
taloudenhoitajana olo, mutta äiti arvaten hänen ajatuksensa varoitti
häntä katseellaan.

-- Sinun täytyy nyt antaa suostumuksesi, isäkulta, sanoi hän, Alice
Lager tahtoo välttämättä Amya erääseen seurueeseen, jonka ovat
päättäneet muodostaa.

-- Vai niin, vai pitää sinun välttämättä päästä mukaan, sanoi herra
Lundin vähän harmissaan, siitä kaiketikin koituu taas kustannuksia?

-- Ei juuri erityisempää, vastasi Amy.

-- Voisimmehan mieluummin lainata kalastaja-Matin venheen ja lähteä
sillä jonakin sunnuntaiaamuna maalle me kaikki äiti ja isä ja te
lapset, ehdotti herra Lundin. Ottaisimme mukaan teekeittiön ja
huvittelisimme sitte oikein tarpeeksemme. Se huvi ei kävisi kalliiksi.

Pikkulapset tungeskelivat riemuissaan isän ympärillä, mutta Amy
kääntyi akkunaan käsin, ivallinen hymy huulillaan.

-- Vanha, yksinkertainen isä parka, moisen luulisit sinä minua
huvittavan. Miltä maistuisi veneretki ilman lippuja, kauniita pukuja,
nuoria herroja ja punssia.

Äiti pesi käsiään ja tuumi keinoa, millä päästä käsiksi tuohon
kireään kysymykseen.

-- Sinä olet niin vanhanaikainen, isä kulta, sanoi hän leikillään,
mitä iloa luulisit Amylla olevan sinusta ja minusta ja pienistä
vallattomista sisaruksistaan. Ei, anna sinä vaan hänen mennä muiden
nuorten mukaan, hän hyvinkin sietää saada huvitella hiukan kesällä,
syksyllä sitte hän rupeaa työhön käsiksi.

-- Kunhan vaan rupeaisi.

-- Tietysti. Kas niin, suostu nyt ukko kulta, tyttöhän on ollut
avuissa lippuja ompelemassa, eikö hän sitte pääsisikään mukaan,
vaikka jo on vaivaakin nähnyt.

-- Minä en ole tiennyt, että hän oli lippuja valmistamassa. Jos
hän on ollut työssä, on itsestään selvää, että hän saa ottaa osaa
juhlaankin, mutta hänen ei olisi pitänyt liittyä valmistuspuuhiin.

-- Kuules nyt Amy, isä sanoo olevan itsestään selvää, että pääset
juhlaan, niin minustakin.

Herra Lundin naputteli sormillaan ruutuun ja tuijotti ulos akkunasta.

Amy loi äitiin kehoittavan katseen. Hänen piti nyt ilmoittaa pahin
seikka.

-- Niin, sanoi rouva Lundin ottaen ompelunsa, he ovat nyt sopineet
puvuista -- -- --

-- Tiedän sen, keskeytti isä kärsimättömästi, mutta johan sanoin
sinulle kaksi viikkoa sitte, etten tahdo kuulla puhuttavankaan
puvuista. Hänen ei tarvitse pukeutua niin huomattavasti.

-- Mutta et kai tahtone, että tyttäresi menee sinne kerjäläisen
puvussa? kysyi rouva Lundin harmistuneena.

-- Eikö hänellä nytkin ole yllään hyvä puku? Ja missä on se, jonka
hän sai toukokuussa?

Äiti ja tytär näyttivät siltä, kuin heidän olisi pitänyt koota
koko kärsivällisyytensä voidakseen kestää tätä typeryyttä ja
ymmärtämättömyyttä.

-- Etkö nyt kuullut, että toisilla kaikilla on kansallispuvut. Ei
silloin Amy voi esiintyä kuin mikäkin tonttu tavallisessa puvussa.

-- Onkos niin varmaa, että kaikki ovat kansallispuvuissa?

-- No, ainakin ylhäisö.

-- Mutta Amyn ei kannata kuulua ylhäisöön, ja senpävuoksi hän saa kun
saakin esiintyä tavallisessa puvussa tai -- jäädä kotiin.

-- Mutta isä, huudahti Amy, joka ei enää kauvemmin voinut olla
ääneti, ethän sinä edes tiedä, kuinka paljo se puku maksaa. Ei se vie
satoja ruplia, hame vaan ja liivi.

-- Se on niinkuin olen sanonut. Ei mitään pukuja. Rudolf tarvitsee
syksyllä kirjoja, hänen latinantuntinsa ovat maksettavat. Akselin
täytyy saada yksityistuntia voidaksensa päästi korkeammalle luokalle.
Niinkuin näet, minulla ei ole rahaa. Kuuleppas nyt tyttöseni, jatkoi
isä ja hyväili hellästi tytärtään, ole kerrankin järkevä ja ajattele
myöskin nuorempia sisaruksiasi.

Amy seisoi vaiti ja nolon näköisenä, hän oli epävarma mitä vastaisi.
Isän ystävällisyys tosin liikutti häntä, mutta juhlaan piti hänen
päästä ja puku hänen täytyi saada, sehän oli jo edeltäkäsin sovittua
siinä toivossa, että isä antaisi suostumuksensa.

-- Amy on jo liittynyt erääseen seurueeseen, ilmoitti nyt äiti, ja
saanut luvan käyttää Alicen helminauhaa. On myöhäistä enää kieltäytyä.

-- Mitä hyödyttää sitte kysyä minulta, ärjäsi herra Lundin, kun
kaikki jo on edeltäkäsin määrätty. Minä en anna penniäkään moisiin
tyhmiin tarpeisiin, vaan te saatte tulla toimeen miten parhaiten
taidatte ja sovittaa päätöksenne miten tahdotte. Se on viimeinen
sanani asiasta. Ja hän lähti vihoissaan huoneesta.

Amy itki ja äiti koetti lohduttaa häntä:

-- Elä huoli surra, Amy, eläkä itke silmiäsi punaisiksi. Ajatteles,
jos tulisi vieraita, olisivat kasvosi ihan ajetuksissa, ja nenäsi on
jo muutenkin pahasti taipuvainen tulemaan punaiseksi. Ole sinä vaan
levollinen. Äitisi oli auttanut sinua ennenkin, ei sinun tarvitse
nytkään olla muita huonompi. Mutta sen neuvon annan nyt sinulle,
että kun sinun vuorosi tulee valita miestä, sinä muistaisit, mitä
kodissasi olet nähnyt. Elä kiinnitä sydäntäsi köyhään mieheen, jolla
ei ole sinulle muuta tarjottavana kuin työtä ja kieltäymyksiä. Muista
sanojani ja jää hyvästi. Katso sinä hetken aikaa lapsia, minun täytyy
pistäytyä kaupungilla.

Lukitussa arkkusessa, ylisillä oli jätteitä rouva Lundinin
loistoajoilta, kestien ja tanssijaisten päiviltä. Vaalea silkkipuku
otettiin kätköstään, ja suurella vaivalla ja ponnistuksella
sai onneton äiti erään juutalaisvaimon ostamaan sen. Tämä piti
vanhojen vaatteiden kauppaa ja vuokrasi morsius- ja tanssi-pukuja
palvelijoille ja käsityöläisille. Saaduilla rahoilla ostettiin
Amyn pukutarpeet, ja vielä samana iltana alkoivat äiti ja tytär
ompelutyön. Ompelijaa ei tietysti kannattanut pitää. Joukko
parsittavia sukkia sai odottaa tekijäänsä eikä kukaan aamulla
ennättänyt katsoa lasten vaatteita, oliko niissä nauhoja ja nappeja
vai ei, sillä juhla oli muutaman päivän perästä, ja kunnes Amyn puku
oli valmis, sai muu työ olla sinänsä.

Herra Lundin näki ommeltavan ja näki Amyn juhlapuvussa, mutta hän ei
kysynyt, mistä rahat oli saatu. Syvä huokaus vaan pyrki esiin hänen
rinnastaan. Hän huomasi nyt, kuinka turhaa hänen oli toivoa Amysta
mieleistänsä tyttöä.



10.

Ompelijan luona.


Ahtaassa, ummehtuneessa huoneessa, joka oli täyteen ahdettu
kankaankappaleita, valmiita ja keskeneräisiä vaatteita, malleja,
kuosilehtiä ja ompelutarpeita, istui köyhä Eelin päivät pääksytysten
ahkerasti ompelemassa. Hänen tätinsä, joka oli niin hyvin kuin
kaupungin ainoa ompelija, oli ottanut turvattoman tytön huostaansa
opettaakseen hänelle ammattinsa ja saadakseen myöhemmin itse nauttia
hänen apuansa. Eelin oli kätevä ja helposti taipuvainen, joten hän
piammiten perehtyi tehtäviinsä. Hän oli luonteeltaankin nöyrä,
ystävällinen ja hyvin vaatimaton, niin ettei hänestä alituinen
sisässä istuminen ja uuttera työ tuntunut kovin raskaalta ja
painostavalta. Tytön ainoa huvi oli siinä, että hän silloin tällöin
sai tarkastella ohikulkevia ihmisiä ja lauantai- ja sunnuntai-illoin
kauniin ilman sattuessa tätinsä taikka muutamien tämän tuttavapiiriin
kuuluvien nuorten tyttöjen kera tehdä lyhyen kävelyretken maalle
päin. Joskus, mutta hyvin harvoin, saapui myöskin kirje Jenny
sisarelta. Eelin olisi kovin mielellään seurustellut joidenkuiden
rippikoulutoveriensa kanssa, mutta täti ei sitä sallinut. Et tunne
heitä siksi hyvin, että tietäisit, millä mielellä ottavat sinut
vastaan, oli hänen tapansa sanoa, eikä ole hauska kärsiä ihmisten
ylenkatsetta. Sillä katsoppa lapseni, ei ole tarpeeksi tässä
maailmassa, että olet kunnon tyttöä pitää myöskin olla rahaa,
huomatuksi ja tunnetuksi tullakseen ja arvonimi, joita sinulla,
tyttöparka, ei ole kumpiakaan.

Kenties nuori Eelin tällaisina hetkinä halusi jotakin noista eduista,
mutta jos niin oli, oli se vaan hetkellistä. Hän piti asemaansa
elämässä luonnollisena ja oli niin vakuutettu, että Jumala oli hänet
juuri siihen asettanut, ettei mikään nurina saanut sijaa hänen
sydämmessään. Kun hän aina istui sisässä, liikkumatta koulutoveriensa
piirissä, ei hän ketään heistä tavannut. Jonkun kerran oli hän nähnyt
Ragnhildin ja Eeditin kadulla, jotka silloin olivat ystävällisesti
tervehtineet, mutta he olivat aina olleet Eelinille vieraiden
henkilöiden seurassa eivätkä niin muodoin pysähtyneet hänen kanssaan
puhelemaan. Fanny Ruth oli ainoa, joka joskus kävi häntä katsomassa
ja oli pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Ne olivatkin ihania hetkiä
Eelinille tuossa köyhässä kodissa, kun hän sunnuntai-iltoina istui
rouva Ruthin vierashuoneessa Fannyn soittaissa kappaleen toisensa
jälkeen. Nuori ompelija nautti tosin enemmän vapaudesta, levosta
ja herttaisesta kohtelusta kuin koreasta musiikista, josta hän ei
suuriakaan ymmärtänyt, mutta Fannyn olikin tapana usein soittaa
kappaleita, joista hän luuli Eelinin pitävän, ja silloin tämä nautti
koko seuraavan raskaan viikkotyön varalle.

Eräänä päivänä, vähää ennen suurta juhlaa, istui Eelin taaskin
ompelemassa, puettuna vanhaan puseroleninkiin, sillä oli
sietämättömän kuuma, ja työn ankara kiire. Hän näytti palavalta ja
väsyneeltä ja silmäili usein kaipaavin katsein kadun toiseen päähän,
josta tullin takaa häämötti viheriä metsä, minne työstä vapaat
ihmiset aina tällaisina helteisinä poutapäivinä kulkunsa suuntasivat.
Yhtäkkiä soitettiin ovella, ja Eelin kiiruhti vastaanottohuoneeseen
tiedustamaan, kuka siellä oli. Se oli Alice Lager ja hänen varjonsa
Amy Lundin, jotka tulivat katsomaan, pitkällekö Alicen puku oli
valmistunut. Eelin riensi iloisesti pöydän luo ojentaen kätensä
tervehtiäkseen, mutta veti sen nopeasti takaisin havaitessaan
halveksivan ilmeen Amyn kasvoilla. Alice ei näyttänyt Eeliniä
tuntevan. Puhuttiin yhtä ja toista työstä. Täti, joka myöskin
oli tullut huoneeseen, koetteli pukua, mutta sovitellessaan sitä
tarkasteli hän ruskeilla silmillään terävästi ja tutkivasti Amya,
joka puolestaan halveksivin katsein mittaili Eelinin kulunutta pukua.

-- On hyvin vaikea saada tätä valmiiksi, virkkoi neiti Sundström,
siinä on niin paljo helyä, nauhaa ja nyöriä.

-- Mutta hyvä, rakas, kulta neiti Sundström, huudahti Alice, sen
täytyy, sen _täytyy_ tulla valmiiksi.

-- Niin, mutta näinä kuumina päivinä on ihmisen melkein mahdoton olla
ahkera. Eiköhän saisi jättää pois tätä nyörireunustaa etukaistasta?

-- Ei, ei millään muotoa, hyvä neiti Sundström, sehän se juuri siinä
on omaperäistä ja muista eroavaa! Sen pitää olla siinä, ja valmiiksi
se on saatava.

-- Eelin tässä aivan turmeltuu, huokasi ompelija katsahtaen
ystävällisesti sisarensa tyttäreen ja vaateliaasti Amyyn.

Alice ei katsonut Eelinin ansaitsevan edes katsetta; hän oli siksi
itsekäs, ettei hänellä näin tärkeänä hetkenä, jolloin oli puvun
kirjaileminen kysymyksessä, ollut aikaa muistaa sitä, joka sen
valmisti.

-- Minä maksan, huomautti hän; neiti Sundström tietää, että minä
maksan, niin pian kun puku on valmis.

-- Niin -- sen kyllä tiedän, vastasi ompelija vitkaan.

-- No, kai se nyt sentään tulee valmiiksi? kysyi Alice äänessä
mairitteleva sointu.

-- No niin, me saamme jatkaa päiviä öillä.

-- Niin, pankaa vaan parastanne, neiti Sundström. Hyvästi, hyvästi!
ja sievästi kumartaen molemmille ompelijoille poistui Alice.

-- Amy yritti matkia ystävätään, mutta vaikka hänen onnistui saada
tervehdykseensä jokin määrä opittua viehkeyttä, puuttui siitä
kuitenkin se luonnollinen sulo, joka kävi ilmi jokaisesta Alicen
liikkeestä ja joka hänessä oli synnynnäistä.

Kun ovi vieraiden mentyä sulkeutui ja pieni kello vielä hiljalleen
kilkahteli, seisoi Eelin alla päin, pahoilla mielin pöydän
ääressä. Täti oli huonolla tuulella, heitteli sinne tänne suuria
paperikoteloita, työnsi armotta paikasta toiseen kauniita hattuja,
kiskoi ulos ja sisään pöytälaatikoita ja kulki nopein askelin ympäri
huonetta. -- Minä maksan, minä maksan, mutisi hän ikäänkuin itsekseen,
rikkaat luulevat rahan auttavan kaikessa. Juuri kuin voitaisi maksaa
ne hikipisarat, jotka vierivät näinä helteisinä päivinä, monien
öiden valvonta ja menetetty terveys. Vaan niinhän se on, he eivät
tätä ymmärrä, heidät on kasvatettu sillä tavoin ajattelemaan. He
eivät ole tottuneet työhön eivätkä tunne orjan taakkaa. Voimme antaa
heille anteeksi, kosk'eivät tätä ymmärrä. Mutta tuo köyhä nousuväki,
joka tyhjästä kopeilee, se on sitä pahinta. Tuokin katala kana, Amy
Lundin, luulee olevansa niin huiman hieno käydessään Alice Lagerin
hattu päässä ja letustellessaan hänen helyissään ja koristuksissaan.
Niin maar, minä olen ommellut Alicelle aina kahdennestatoista
ikävuodesta alkaen joka pienimmänkin lapun, jonka vuoksi tunnen hänen
vaatekappaleensa yönutun pitsistä aina tanssileningin vyöhön asti,
ja siksi tiedän, että se on hänen hattunsa, jota tuo kerjäläisneiti,
Amy käyttää, vaikka hän mukamakseen on sovitellut nauhat uudemman
kuosin mukaisesti. Nyt luulee hän näyttävänsä erinomaisen suloselta,
luulen ma, mutta ruma hän on harmaankellertävine hiuksineen ja
naurismaisine naamoineen. Ja kuitenkin katselee hän köyhää tyttö
raukkaa sellaisilla silmäyksillä, kuin olisi hän itse Rooman keisarin
tytär eikä olisi ikinä ennen nähnyt paikattua puseroleninkiä.
Mutta minäpä muistan hyvin senkin ajan, jolloin tytön äitikulta
seisoi paitahihasillaan leipomassa piirakoita hovineuvoksen rouva
G:lle, kuivasi pellit itse ja kulki pahasissa kenkärajoissa, -- sen
muistan peräti hyvin. Ja nyt laahustaa tytär pitkissä rimsuhameissa
pitkin katuja rikkaiden ja ylhäisten seurassa, ikäänkuin ei olisi
parempi istua kotona tuudittamassa vesoja tai auttamassa äitiä
ompelussa, sillä minä tiedän niin juurin jäärin heidän olonsa ja
elantonsa, vaikka äiti on sellainen hanhi hänkin eikä tahdo ilmaista
köyhyyttään, vaikka illanvietot ja tanssijaiset heidän luotaan
ovatkin loppuneet. Kiukustuu aivan haljetakseen nähdessään ihmisten
kaunistavan päälikuoren siloseksi ja alle kätkevän ryysyjä. Niinkuin
ei Herra taivaassa muistaisi köyhiä yhtä hyvin kuin rikkaita, ja
niinkuin voitaisi pettää ihmisiä ulkonaisella kiillolla. Älä ole
huolissasi, Eelin pieni, virkkoi täti yht'äkkiä sisarensatyttärelle,
on aina parempi näyttäidä sellaisena kuin todellisuudessa on, kuin
komeissa lainakoristeissa.

Eelin kallisti hiljaa nyyhkyttäin päänsä tätinsä rintaa vasten. --
En siitä niin suurin välitä, että olen köyhä, mutta -- mutta olen
ajatellut, että me tovereina, ja kun olemme kuulleet, yhdessä niin
paljon jumalansanaa, voisimme tervehtiä toisiamme.

-- Niin, niin -- niinhän sen pitäisi olla, mutta maallinen hyvä
haihduttaa helposti pois jumalansanan, ja pian unhottuvat köyhät
toverit. Vaan älä siitä huoli -- se tervehdys ei sinua suuresti olisi
lihottanut. Olisin toki luullut parempaa Alicesta. Ei hän juuri
ylpeäkään ole, mutta mielensä kun on niin tuiki kiintynyt huvituksiin
ja pukuihin, ei hän sinua tuntenut. Hän ei paljon muuta ajattele,
kuin pukuja ja tanssiaisia. Sellainen hän on, sellaiseksi on hän
syntynyt ja aiottukin, arvaan ma. Jahka hän vanhenee, tulee kyllä
toista, mutta sinne on pitkät matkat. Kuivaa nyt, lapseni, kyyneleesi
ja ole iloinen jälleen. Sinähän olet aina kiltti ja tyytyväinen ja
kuoltuani saat periä jok'ikisen murun!

-- Oi, täti, mieluummin tahtoisin teidän elävän kauan vielä. Eihän
minulla ole muita mailmassa kuin sinä ja Jenny sisko.

-- Niin, niin, huokasi täti liikutuksissaan, mutta kerran sekin päivä
koittaa. Mene nyt alas uimahuoneelle, vilvoita itseäsi vedessä ja
pue sitten palattuasi uusi karttuunihame yllesi -- ei sinun tarvitse
käydä kuin kerjäläinen, niin kauan kuin minun pääni on pystyssä,
lisäsi täti puoleksi leikillä.

Nuori Eelin pyyhki pois kyyneleet ja hymyili vielä hiukan
surunvoittoisesti, mutta kiiruhti sitten alas uimarantaan
virkistämään ruumistansa. Raittiina ja iloisena palasi hän jälleen
työhön hyräillen jotakin vanhanaikuista laulua.

-- Kylläpä se Eelin on hirveän yksinkertaisen näköinen, sanoi Amy
heidän päästyään ulos ovesta.

-- Kuka? kysyi Alice.

-- Eelin Björkman, ompelija.

-- Vai niin, minä en häntä katsellut.

-- Mutta hänhän se oli, joka -- joka kävi rippikoulua samalla kertaa
kuin mekin.

-- Ah niin, aivan oikein, vastasi Alice välinpitämättömästi.

-- Oikein pelkäsin, että hän tunkisi meidän joukkoomme, ehkäpä vielä
rupeisi sinuttelemaan, jatkoi Amy nenäänsä nyrpistäin.

-- No siinä nyt ei minusta ollut mitään peljättävää, virkkoi Alice
hajamielisesti, kunpahan vaan saisivat pukuni valmiiksi -- ja
saanevatkin; neiti Sundström on niin täsmällinen ja luotettava.



11.

Suuri juhla.


Kirkkaana ja ihanana nousi suuren juhlapäivän aurinko. Melkein
kaikkialla kaupungissa oltiin aikaisin liikkeellä. Naiset
sommittelivat vielä viimeisen kerran pukujaan, asettelivat
ruokavaroja vasuihin, ja kaikkialla oli yhtä ja toista valmistamista.
Vihdoin nähtiin puolipäivän rinnoissa joukko toisensa perästä soluvan
eteläistä tullia kohti. Se oli sovittu yhtymäpaikka, ja kirjava,
hauskannäköinen seurue sinne kerääntyi. Maalaispukuihin puettujen
nuorten neitosten keskellä vilisi nuoria herroja merimies- tai
talonpoikaisvaatteissa rattosasti rupatellen. Kaikkien saavuttua
paikalle työnnettiin venheet vesille ja laulun helkähdellessä
viiletettiin pitkin tyyntä järveä, kunnes noustiin maalle tuuheiden
koivujen, kuusten ja pihlajien ympäröimälle niitylle. Tänne olivat
herrat edeltäkäsin hankkineet penkkejä ja pöytiä, ja silläaikaakun
nuoret hajaantuivat metsään, heittäytyivät iäkkäämmät herrat
nurmikolle ja rouvat palvelijoineen alkoivat valmistaa päivällistä.
Kauneudestaan kuulu Alice Lager oli nyt, kuten ainakin, se keskus,
jonka ympärille nuoret herrat keräytyivät. Amy oli myöskin seurassa,
yllään se puku, joka oli maksanut niin monta kovaa sanaa, niin
kosolta kyyneliä, niin paljon työtä. Mutta sehän oli nyt unohdettu,
hän oli joukossa mukana Alicen parvessa, ja puku oli hänellä aivan
yhtä kallis kuin muillakin. Alice tunsi liikkuvansa omalla oikealla
alallaan. Huvia, laulua, tanssia, pieniä seikkailuja -- niitä
hän kiihkoisesti halusi, ja täällä sitä oli yltäkyllin. Hän oli
iloinen ja vallaton. Täällä saattoi sitäpaitsi esiintyä vapaammin
kuin salongissa, ilvehtiä ja laskea leikkiä -- sen tunsivat kaikki
nuoret riemuitessaan ja kujeillessaan. Seurue jakautui suurempiin ja
pienempiin joukkoihin: jotkut lauloivat, toiset poimivat marjoja, osa
keräsi kuivia puita ja risuja päivällispadan alle, osa taasen teki
tuohisia. Ne, jotka halusivat yksinäisyyttä, kiertelivät yksikseen
metsissä. Niihin kuului Ragnhild Cederskiöld. Edith Berg erkani
hänkin piammiten toisista ja lähti etsimään erästä harvinaista
kasvia, jonka piti täälläpäin löytyä. Liina von Rosen, maalaistyttö,
ohjaili marjainpoimimista, ja oli hänenkin ympärilleen muodostunut
pieni saattue, joka ihaili hänen kevyttä, hienoa vartaloaan ja hänen
ketteriä liikkeitään kunnailla ja kallioilla. Täälläkin oli ilo
ylimmillään. Liinan iloisuus oli suoraa ja vilpitöntä. Hän lasketteli
sukkeluuksia ketään loukkaamatta, oli vallaton menemättä kuitenkaan
liiallisuuksiin. Hän oli vapaa mielistelystä niin täydellisesti kuin
se oli mahdollista, yhtä ystävällinen ja suora nuorille herroille
kuin tytöille ja esiintyi pikemmin lapsen kuin nuoren naisen
tavoin. -- Toisin oli Alicen laita. Hän tiesi ja tunsi, että hänen
kauneutensa ja rikkautensa sytytti monen nuoren miehen sydämmessä
tulen vireille ja hänen ilonsa oli tuota tulta kohennella sekä
leikkiä noilla sydämmillä. Hän oli lukenut tarpeeksi romaaneja ja
ottanut kylliksi osaa salonkielämään tietääkseen, mitenkä kaikki
tulisi käymään, ja oli hän jo siksi paljon mailmaa nähnyt, että
osasi tässä suhteessa taitavasti menetellä. Niiden joukossa, jotka
tänään häntä uskollisimmin seurasivat, oli ennen mainittu nuori
apteekkari sekä erään kenraalin poika, luutnantti M--. Alice sen
huomasi, vaikkei ollut sitä ajattelevinaan. Hän oli sellaiseen
ennestään tottunut. Hänellehän oli kuiskailtu kohteliaisuuksia
ja rakkaudentunnustuksia jo viidentoista vuoden ikäisestä. Tosin
sykähti hänen sydämmensä hiukan voimakkaammin kun hän kohtasi
luutnantin hehkuvan katseen, mutta se pienoinen sydän, niin nuori
kuin se olikin, oli jo monesti liekehtinyt ja vaihtanut ihailunsa
esinettä miltei joka tanssijaisissa. Tänään näyttihe hän kokonaan
välinpitämättömäksi luutnantin suhteen ja osotti suurinta ystävyyttä
apteekkarille nauttien sanomattomasti nuoren sotilaan synkistä
silmäyksistä. Luutnantti M-- oli viimeisissä tanssijaisissa luullut
kokonaan saavuttaneensa ihaillun kaunottaren suosion ja nyt havaitsi
peräti erehtyneensä. Alice ymmärsi toki pidätellä hänet verkossaan
milloin lumoavalla katseella, milloin milläkin pikku juonella, joita
mielistelevällä tytöllä on tuhansia. Apteekkari oli varakas sekä
arvossa pidetty, ja vaikkei Alice lainkaan ollut päättänyt häneen
sitoutua, oli hän kuitenkin liian hyvä saalis ajattelematta käsistä
päästettäväksi. Hänen sydämmensä oli oikeastaan kiintynyt nuoreen,
miellyttävään luutnanttiin, mutta hänen käytöksestään päättäin olisi
hänen helposti luullut enemmän mielistyneen apteekkariin. Kun nuoret
jälleen marjoineen, kukkineen ja risuineen kokoontuivat niitylle,
oli vielä niin pitkältä päivälliseen, että voitiin ruveta hetkeksi
leskisille. Kun useimmat ottivat leikkiin osaa, muodostui siitä aika
pitkä jono, ja ilomielin jatkettiin leikkiä hyvän aikaa. Kerran
joutui luutnantti M-- leskeksi ja hän tahtoi erottaa toisistaan
Alicen ja erään nuoren opettajan, jotka olivat parina. Opettaja oli
kirjatoukka ja tottumaton juoksemaan; kuitenkin olisivat Alice ja
hän päässeet yhtymään, jos tyttö vain olisi halunnut, mutta hän oli
juoksevinaan niin rutosti luutnanttia pakoon, että hän tuli lähelle
metsän rantaa ja livisti nopeasti puiden suojaan. Luutnantti syöksyi
jäljessä ja saavutti hänet pensaikosta loitolla muusta seurueesta.

-- Te olette säälimättömän ankara, neiti Alice, huudahti hän
hengästyksissään ja tahtoi pitää tytön käsiä omissaan.

-- Pitäisikö minun antautua leskelle, vastasi Alice naurahtaen ja
viuhkoen mielistelevästi nenäliinallaan, minä en pidä leskistä.

-- Se ilahuttaa minua äärettömästi, iloitsi luutnantti, olen ollut
kovasti mustasukkainen pormestarille, sille vanhalle pöhkölle, joka
yhtenään teitä kursastelee.

Alice nauroi sydämmellisessti: -- Ha, ha, ha, hänhän kelpaisi minulle
isoisäksi.

-- Niin no, minä olen sitäpaitsi mustasukkainen kaikille ihmisille,
jotka teitä lähentelevät.

Alice veti kätensä irti, ja ikäänkuin ei olisi kuullutkaan viimeisiä
sanoja, virkkoi: -- Mennään nyt takaisin, muuten luulevat meidän
vuoreen kadonneen.

-- Yksi sana ensin, kallis neiti Alice, pyysi luutnantti.

-- Ei, te vasta olette vallan sietämätön, tuskitteli Alice
silmäkulmiaan rypistäin, mutta hymyillen niin lumoavasti, että
luutnantti vaan sai enemmän rohkeutta.

-- Oletteko sitten jo kokonaan unohtanut sen kauniin kukan, jonka
viimeksi annoitte minulle, neiti Alice, ja ne sanat, jotka silloin
-- --. He saapuivat nyt metsänrantaan ja vastattuaan nopeasti luutnantin
kädenpuristukseen juoksi hän kiireesti niitylle sitä ennen kuitenkin
kuiskaten: -- Minulla on hyvä muisti.

Nyt oli luutnantti jälleen tyytyväinen ja katseli ylimielisen
levollisesti, kuinka apteekkari uutterasti tavotteli Alicen suosiota.
Kyllähän Alice edelleenkin mielisteli tätä, mutta olihan luutnantilla
varma todistus siitä, että hän se sittenkin sai etusijan ja hän
mietiskeli vain itsekseen: -- Kylläpä osaat keikailla, ilkimys, mutta
varokoon vaan pilleriprinssi joutumasta hänen pauloihinsa, hän on
minun, minä en ole häntä päästävä.

Ja tyytyväisenä kierrellen viiksiään pyrähti luutnantti kannallaan
ympäri.

Samallainen seikkailu tapahtui iltapäivällä rannassa. Jotkut nuorista
olivat ongenvapa kainalossa lähteneet rannalle ja hajaantuivat
onkimaan. Liina oli etsinyt itselleen kalvepaikan pensaikon varjossa
ja seisoi siellä vapa kädessä, kun joku herroista, äskenmainittu
opettaja lähestyi häntä. Hän asettui nuoren tytön rinnalle ja heitti
onkensa aivan lähelle. Liina lausui jonkun pilasanan, mutta nuori
mies pysyi totisena, ja ennenkun Liina edes ennätti sitä ihmetellä,
esitti hän suoraan kosintansa. Liina punastui ja hänen somilla,
lapsellisilla kasvoillaan vaihteli hämmästyksen, pelvon ja kainouden
sekainen ilme. Hän tunsi hyvin vähän nuorta opettajaa. Hän oli tosin
koulun ylimmällä luokalla ollut yhden lukukauden hänen oppilaanaan ja
senjälkeen joskus tavannut hänet seuroissa, mutta sillä välin ei hän
ollut häntä milloinkaan muistellut. Tämän ilmaisi hän nyt opettajalle
aivan suoraan päästyään ensi hämmästyksestä.

-- Te ette siis voi päättää -- -- --

-- En -- en, änkytti Liina, olen niin nuori, en ole sellaista vielä
ollenkaan ajatellut, pidän eniten isästä ja äidistä --. Mutta kun
hän näki nuoren miehen tuskasta vapisevat huulet ja surullisen
katseen, heitti hän pahlaimen luotansa ja tarttui lapsellisella
osanotolla häntä käteen lausuen: -- Oi, antakaa anteeksi, jos olen
tuottanut teille surua! en voi muulla tavoin menetellä -- en -- -- --
en ole milloinkaan nähnyt teissä muuta kuin suositun, maltillisen
opettajan, jos käytökseni on saattanut teitä muuta ajattelemaan, on
se tapahtunut ilman tarkoitusta -- -- -- uskonette kai sen?

-- Uskon, uskon, viaton lapsi! huudahti nuori mies lämpimästi,
unohtakaa, mitä olen sanonut, älkääkä antako murheeni iloanne
häiritä. -- Opettaja poistui äkkiä.

Koko lopun päivää oli Liina tavallista hiljaisempi ja vakavampi,
mikä seikka suuresti tuotti seuralle pilan ja ihmettelyn aihetta.
Herroista, erittäinkin entisestä opettajastaan, koetteli hän
varovasti pysytellä erillään -- näytti siltä kuin olisi hän tahtonut
karttaa mahdollisuutta samallaiseen kohtaukseen kuin äsken rannalla.

Kun ilma illalla vilvastui, alkoi tanssi. Soittoniekka oli varattu
mukaan ja niin sitä pyörittiin viheriällä nurmikolla. Ragnhild ja
Eeditkin näyttivät siitä nauttivan tavallista runsaammin, sillä
täällä luonnon helmassa pysyi mieli hilpeänä ja virkeänä. Nyt
esiintyivät eri ryhmät, joista Alice Lagerin keksimä oli somin, ja
siihen kuuluivat sitäpaitsi parhaat tanssijat. Amy otti myöskin
osansa siitä ylistyksestä, jota niin runsin tuhlattiin tälle
ryhmälle, ja oli aito onnellinen. Hän oli todellakin tanssinut
entistänsä sirommin ja pukukin sopi hänelle paremmin kuin tavalliset
salonkivaatteet.

Luutnatti M--, joka oli hänen kavaljeerinansa, mielisteli häntä
kohteliaisuuksilla herättääkseen Alicessa mustasukkaisuutta
ja rangaistakseen häntä käytöksestään apteekkaria kohtaan,
toiselta puolen senkin vuoksi, että häntä huvitti katsella,
kuinka yksinkertainen Amy luuli näiden kohteliaisuuksien lähtevän
suoraan sydämmestä. Mutta Alicepa ei suinkaan ottanut tästä
säikähtyäkseen. Hän ymmärsi hyvin luutnantin aikeet eikä ollut häntä
huomaavinaankaan. Hän oli aivan varma siitä, ettei tämä tosissaan
voinut pitää parempana tuota ulkomuodon suhteen kovaosaista Amya kuin
häntä, kaupungin ja koko seudun viehkeintä naimaikäistä impeä.

Vasta myöhään illalla alkoi seurue hankkia paluumatkalle.

Siinä mylläkässä, mikä syntyi, kun kaikki etsivät tavaroitaan,
kun venheitä vieretettiin vesille ja koreja kannettiin rantaan,
sai apteekkari tilaisuuden pyytää Alicea hetkeksi keskustelemaan
kanssansa. Alice suostui. Hän aavisti asian tarkoituksen ja
mietiskeli, mitenkä pääsisi antamasta varmaa vastausta. Heidän
käyskennellessään muun seurueen huomaamatta pitkin metsänrantaa
lehtevien puiden suojassa ilmoitti apteekkari sydämmellisin ja
miehekkäin sanoin asiansa: hän pyysi Alicea vaimokseen. Alice
käsitti, ettei tätä sopinut lyödä kokonansa leikiksi, ei hän myöskään
tahtonut olla käyttämättä mielistelytaitoansa. Hän olisi kyllä
voinut sanoa hänelle totuuden, nimittäin ettei hän apteekkaria
rakastanut eikä luultavasti olisi vastaisuudessakaan sitä tekevä,
mutta sitä hän ei tahtonut, koska tiesi sillä tavoin kadottavansa
yhden ihailijoistaan. Ja Alice halusi suurta saattuetta. Hän pyysi
senvuoksi miettimisaikaa. Hän ei ollut tullut tätä ajatelleeksi,
sanoi hän, ei ollut aavistanut apteekkarin tunteita, hän miettisi
asiaa, ei voinut _varmasti_ sanoa, pitikö hänestä, kenties
tulevaisuudessa, .... oli niin nuorikin vielä. -- Apteekkari kysyi,
saisiko hän puhua vanhemmille asiasta. Ei, sitä ei Alice tahtonut.
Hän tiesi vanhempainsa mielistyneen apteekkariin ja pelkäsi
joutuvansa pulaan. Ei, hän neuvoi häntä olemaan asiasta hiiskumatta,
lupasi itse sitä ajatella -- sillä välin he seurustelisivat niinkuin
ennenkin.

Apteekkari ei ollut tähän oikein tyytyväinen, mutta hän mietti
mielessänsä: -- Kun tyttö pyytää miettimisaikaa, on hän jo puoleksi
vallassamme. -- Ja kun hän tähän liitti kaikki ne palavat silmäykset
ja lumoavat hymyilyt, jotka tänään olivat langenneet hänen osalleen,
arveli hän tytön häntä jo rakastavan, vaikkei vielä tähän asti
ollut siitä selvillä. -- Ja kukaties, tahtoo tyttö, lisäsi hän
ajatuksissaan, hiukan leikkiä kanssani kuten kissa hiiren kera.
Se olkoon hänelle sallittu, minä vaan en päästä häntä käsistäni.
Luutnantti ylpeilee ja komeilee kannuksillaan ja viiksillään, mutta
joskus ovat tytöt toki siksi järkeviä, että ennen valitsevat miehen,
jolla on mukava koti, kuin sen, joka asuu kasarmissa eikä ole muuta
tarjottavana kuin velkoja.

Näin oli Alice voinut tyydyttää kummankin kilpailijan. Kuinkahan
kauan tätä kestäisi? Sitä hän ei viitsinyt ajatella. Hän toimi
aina hetkellisen mielenjohteen mukaan ja sillä tavoin, kuin häntä
itseään parhaiten miellytti. Kun Alice ja apteekkari palasivat muun
seurueen luo, oltiin juuri lähdössä ja auringon laskiessa karahtivat
venheet kotirantaan. Iloinen seurue hajaantui tyytyväisenä loistavaan
huviretkeen.



12.

Köyhän lapsen onni.


Oli myöhäinen iltapäivä. Fanny Ruth palasi kotiin soittotunnilta.
Hän oli väsyksissä, sillä hän oli antanut kolme tuntia peräkkäin
koululapsille, jotka vapaina lauantai-iltoina harjoittivat
soittoansa. Eivät nämä oppilaat olleet sanottavasti innostuneita,
eivät myöskään musikaalisia, vielä vähemmän ahkeria. Nuorella
opettajalla, joka itsekin oli vielä melkein lapsi, oli siitä paljon
vaivaa, ja ainoa, mikä piti hänen joskus jo lannistumaisillaan
olevaa mieltänsä vireillä, olivat ne pienet piljetit, joita hän sai
tuntein päätyttyä ja joista hän lukukauden lopulla tiesi saavansa
rahaa, millä edes hiukan saattoi hankkia rakkaalle äidille hupia
ja mukavuutta. Fanny oli saanut enemmän oppilaita, kuin hän oli
uskaltanut toivoakaan, ja hän piti sitä todellisena onnena, jos siitä
oli vaivaakin.

Asuessaan kahden äitinsä kera ei taloustoimiin kulunut paljon aikaa,
ja kun äiti enimmäkseen piti siitä huolen, sai Fanny käyttää päivänsä
musiikkiin. Jos Fanny olisi harjoittanut sitä ainoastaan huviksensa,
ei hänen tunnollisuutensa olisi milloinkaan sallinut hänen siihen
niin kokonaan antautua eikä jättää kaikkea muuta äidin huoleksi.
Mutta soittamisesta oli koitunut tulolähde, ja senvuoksi piti hänen
nyt käyttää kaikki vapaat hetkensä sen harjoittamiseen voidakseen
edistyä niin, että hän kykenisi edelleenkin ohjaamaan oppilaitansa
ja -- vaikka sehän oli hämärä tulevaisuuden unelma -- ehkä kerran
vielä itse saisi nauttia jonkun taitavan opettajan opetusta. Muutamia
vuosia oli muuan musiikinopettaja asunut X:ssä ja kuultuaan Fannyn
soittavan, kun tämä vielä oli pahanen koulutyttö, oli hän tarjonnut
tälle maksutonta opetusta sillä ehdolla, että Fanny valvoisi hänen
nuorempien oppilaittensa harjoitustunteja. Kiitollisena myöntyi Fanny
tähän tarjoukseen ja näiden vuosien kuluessa oli hän edistynyt niin
huomattavasti, että hänen opettajansa joka kerta kuullessaan hänen
soittavan sitä ihmetteli. Kovasti kehotti hän tyttöä lähtemään
ulkomaille valmistuakseen pianonsoittajaksi, mutta Fanny ei voinut
mitenkään ymmärtää, mistä hän saisi varoja siihen. Herra E., Fannyn
opettaja, muutti kuitenkin paikkakunnalta pois, joten tyttö oli
pakotettu omin päin jatkamaan. Itse ymmärsi hän vallan hyvin, kuinka
vaillinaista hänen soittotaitonsa oli, ja hän epäili voivansa ilman
opetusta edistyä. Siitä huolimatta hän edelleenkin työskenteli
uutterasti. Paitsi tuntejaan ja omia kirjoituksiaan ompeli Fanny
vielä kaikki, mitä kodissa tarvittiin, koska hän tahtoi säästää äidin
heikkoja silmiä. Äiti salli tämän mielellään senkin tähden, että hän
pelkäsi Fannyn terveyden kärsivän alituisesta soittamisesta.

Kuten sanoimme, oli Fanny nyt kotimatkalla soittotunniltaan. Kadut
pienessä kaupungissa olivat jokseenkin pimeät ja tyhjät, niinkuin
ainakin, ja Fanny kulki ajatuksiinsa syventyneenä mietiskellen
mielessään rakastettua soittokonettaan.

-- Jospa voisin kerran ostaa itselleni uuden soittokoneen, ajatteli
Fanny, mutta koskapa saisinkaan kokoon niin suuren summan? --
Ehkä sentään .... -- Ja nyt risteili joukko valoisia tuumia hänen
päässään. Käynti tuntui tämänvuoksi kevyemmältä, kadut näyttivät
valaistuneemmilta, ja pian seisoi hän eteisen ovella. Äitikulta
avasi oven ja otti ilomielin hänet vastaan. Huoneessa tuntui
valoisalta, lämpimältä ja kodikkaalta, ja kohta istuivat äiti ja
tytär yksinkertaisen illallispöytänsä ääressä. Senjälkeen istui Fanny
soittamaan.

-- Eiköhän olisi parempi, että lepäisit lapseni?

-- Ei, äiti, en olekaan enää väsyksissä -- minun pitää välttämättä
vielä tänään oppia tämä säveljuoksutus Steibellin sonaatista, se ei
anna minulle vähääkään rauhaa, vastasi Fanny.

Äiti otti kutimensa ja sitten istuivat he niinkuin niin monena iltana
ennenkin pienessä vierashuoneessaan.

Joskus Fanny pysähtyi kertomaan äidille vaikeuksia juoksutuksessa ja
äiti virkkoi suudellen tytärtään, että tämä oli ahkera ja kiltti.

Yhtäkkiä kilkahti eteisen kello.

-- Kukahan se lienee, näin myöhään, kellohan on kohta yhdeksän.

Kun äiti avasi oven, astui vanha, harmaahapsinen, kunnioitusta
herättävä herrasmies sisään; hänellä oli suuret vilkkaat silmät, ja
ystävällisesti hän tervehti köyhää leskeä.

-- Suokaa anteeksi, että tulen näin myöhään teitä häiritsemään,
mutta kuulin soittoa täältä sisältä, mestarillisesti soitetun
säveljuoksutuksen, enkä saanut oltua tiedustamatta, kuka tällaisessa
syrjäisessä pikkukaupungissa osasi soittaa niin mainiosti. Anteeksi,
en vielä sanonut nimeänikään: soittotaiteilija D.

-- Ah, huudahti Fanny riemastuneena, Herra D, joka huomenna antaa
täällä konsertin.

-- Juuri sama. Pistäydyin tuosta lähellä olevasta apteekista
kysymässä, kuka täällä asui, sillä soittonne, nuori neiti miellytti
minua. Sitäpaitsi on minulla eräs itsekäs aikomus. Tarvitsisin
avustajan huomenna, olen vanha mies, joten hetken lepo numerojen
välillä olisi minulle tarpeen. Koko kaupungissa ei tietääkseni
ole ainoatakaan soittajaa. Jotkut piaanonumerot tekisivät hyvän
vaikutuksen -- saanko pyytää teitä, neitiseni, avustamaan
konserttiini.

Fanny joutui äkkiarvaamatta hämilleen, mutta äiti vastasi:

-- Tyttäreni on ainoastaan oppilas, ei ole milloinkaan esiintynyt
julkisesti eikä hän luultavasti siihen kykenekään.

-- Täydellinen taiteilija ei luonnollisesti saata kukaan olla
noin nuorena, mutta voitte luottaa sanoihini, rouvani, teidän
tyttärellänne on erinomaiset lahjat ja hyvä kouluutus. Ja jos
herrasväellä ei ole mitään muuta tätä vastaan, on neiti huomenna
esiintyvä edukseen.

Hetken äänettömyyden jälkeen jatkoi iäkäs herra:

-- On jo myöhäinen ja olisi ehkä sopimatonta pyytää neitiä soittamaan
joitakuita kappaleita minun kuulteni.

-- Tyttäreni täyttää hyvin mielellään Teidän toivonne, vastasi rouva
Ruth ja Fanny asettui piaanon ääreen.

Fannya hiukan pelotti ja ujostutti soittaa noin kuuluisan taiteilijan
kuullen. -- Mutta, tuumi hän toisekseen, hän tietänee, mihin
alottelija kykenee, ja minulle voi olla hyötyä hänen huomautuksistaan.

Fanny soitti ensin pienen laulunomaisen kappaleen Sebastian
Bachilta. Hänen kosketuksensa oli pehmeä ja miellyttävä, hänen
esityksensä yksinkertaista ja luonnollista, hän oli täydelleen
käsittänyt säveltäjän tarkoituksen. Iäkäs taiteilija istui hiljaa;
mielenkiinnolla ja tarkkaavasti kuunnellen tytön soittoa. Fannyn
lopetettua pyyhkäsi hän kädellään kostuneita silmiään. Vanha piaano,
yksinkertainen huone, vielä hento lapsellinen vartalo koruttomassa
puvussa, lempeät kainot kasvot, joilla nyt eloisa puna väikkyi, oli
liikuttanut häntä, ja kun tyttö nyt käänsi loistavat silmänsä kysyvin
katsein häneen, virkkoi hän kehoittaen:

-- Soittakaa vielä, soittakaa vielä!

Fanny soitti vielä muutamia kappaleita eri säveltäjiltä. Hän tuli
rohkeammaksi, jota enemmän hän painui soittoonsa ja unohti kuulijat.

-- Soittakaapa nyt jokin Weberin kappale, pyysi herra D.

-- Ah, pelkään, etten lainkaan osaa soittaa Weberiä, vastasi Fanny,
olen viimeksi soittanut muuatta hänen konserttiansa, mutta -- -- --

-- Soittakaa se, soittakaa, vaikkette sitä osaisikaan, kehoitti herra
D.

Fanny totteli, ja nyt seisoi herra D. hänen vieressään tehden silloin
tällöin jonkun huomautuksen.

-- Tässä enemmän intohimoa -- -- -- tässä ailakoiden -- -- --
leikitellen, soittakaa leikitellen -- noin! nyt synkästi, -- -- --
seis! kiitos siitä! Tämä fortissimo on soitettava kuin ukkosen pauhu
-- -- -- j.n.e.

Kun Fanny lopetettuaan nousi ylös vavisten mielenliikutuksesta,
puristi iäkäs herra hänen päätään molemmin käsin ja suuteli häntä
otsalle.

-- Rouvani, lausui hän tytön äidille, näitä lahjoja ei saa
tukehuttaa, ei haudata pikkukaupungin tyhjyyteen. Hänen voimiaan ei
pidä haaskata soittotunteihin. Antakaa hänen matkustaa ulkomaille.

Rouva Ruth istui kalpeana ja liikutettuna pyöritellen vihkisormustaan.

-- Hyvä herra, virkkoi hän viimein, me olemme köyhiä, me voimme töin
tuskin ansaita jokapäiväisen leipämme.

-- Pyytäkää valtioapua, ehdotti vanhus innokkaasti.

-- Meillä ei ole ystäviä eikä tuttavia, jotka voisivat Fannya
suositella ja ilman jonkinlaista puoltolausetta -- -- --.

-- Se on luonnollista. Voi lapsi, lapsi, jospa olisit minun
musiikkikoulussani Tukholmassa, -- -- -- mutta joku keino on meidän
keksittävä. Luvatkaa ainakin soittaa huomenna konsertissani. Otamme
tämän alkusoiton Bachilta ja lisäksi jonkun Hummelin kappaleen.

Fanny lupasi, ja iäkäs taiteilija lähti pyydettyään vielä kerran
anteeksi, että hän ventovieraana myöhään illalla oli tunkeutunut
heidän asuntoonsa.

Seuraavana päivänä harjoitteli Fanny edelleen kappaleitaan ollen
iloissaan siitä arvostelusta, jonka herra D. oli hänen soitostaan
langettanut. Ja entistä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu
lahjojensa kehittämiseen jonkun etevän opettajan johdolla.

Kuinka suuresti hämmästyikään yleisö konserttisalissa nähdessään
Fanny Ruthin astuvan piaanon ääreen kalpeana ja vavisten, mutta
vanhan herra D:n rohkaisemana, joka asetteli nuotteja ja käänsi
lehteä.

-- Kuka olisi uskonut tällaista pienestä vähäpätöisestä Fannysta,
joka on kuljeksinut vanhassa ruskeassa palttoossa soittotuntia
antamassa, ihmetteli Alice Lager. Ja moni muukin puhkesi sanomaan
"kuka olisi uskonut". Mutta köyhän tytön ystävät tunsivat iloa hänen
menestyksestään.

Herra D. oli kuitenkin tiedustellut yhtä ja toista leskestä ja tämän
tyttärestä, mutta ei ollut muuta kuullut kuin hyvää. Konsertin
jälkeisenä päivänä kävi hän jälleen rouva Ruthia tapaamassa. --
Minulla olisi eräs ehdotus neidille, alkoi hän kiitettyään ensin
sydämmellisesti avustuksesta konsertissa.

-- Minulla on Tukholmassa pieni musiikkikoulu, oikeastaan vain omaksi
huvikseni, ja sinne otetaan ainoastaan rikaslahjaisia oppilaita --
tule sinne soittamaan, Fanny Ruth, minun vanha vaimoni ottaa sinut
avoimin sylin vastaan, olen ohjannut jo useita soiton suojatteja
hänen luoksensa. Köyhät oppilaat ovat usein asuneet luonamme, syöneet
meidän pöydässämme. Tule kerallani Tukholmaan. Tuletko? -- Fanny ei
hämmästykseltä, ilolta ja kiitollisuudelta saanut sanaa suustaan,
puristi vain vanhan miehen kättä ja puristi uudelleen katsoin häneen
loistavin silmin.

-- Se olisi suuri onni lapselleni, virkkoi rouva Ruth, mutta tehän
ette tunne meitä -- -- --

-- Luulen tuntevani tarpeeksi, hymyili vanha mies, mutta ymmärrän,
että ehdotukseni kaipaa miettimisaikaa. Matkustan nyt Helsinkiin
ja Turkuun antamaan konsertteja. Senjälkeen palaan Tukholmaan.
Sillä välin Te mietitte asiaa, rouvani, ja me voimme kirjeellisesti
keskustella asiasta. Tuntisin todellista iloa saadessani ottaa
vastaan tyttärenne oppilaakseni -- toivon siis hänen tulevan.

Vilkkaan vanhan herran mentyä heittihe Fanny äitinsä syliin ja
huudahti ihmeissään:

-- Äiti, uskallanko luottaa sellaiseen onneen?

Äiti hyväili häntä hellästi.

-- Vaikea lienee sitä vielä uskoa, mutta voimme sitä ajatella. Ennen
kaikkea tulee sinun, lapseni, muistaa, että ankara työ sinua odottaa,
suuria vaikeuksia saat voittaa, kenties koettelemuksiakin.

-- Niin äiti, sen tiedän; olen siitä kuullut puhuttavan ja kirjoista
lukenut. Mutta tunnen sielussani sellaisen voiman ja rohkeuden, jota
et luulisi pienen Fannysi omistavan. Jos vaan pysyn terveenä, ei
mikään työ, eivätkä mitkään vaikeudet saata minua lannistaa, ja jos
se kerran on minun kutsumukseni, niin tottahan Jumala on tukenani.
Eikö niin, äiti?

-- Aivan varmaan, rakas lapsi.

-- Ikävintä on elää erotettuna armaasta äidistäni.

-- Siihen meidän on alistuminen, huokasi äiti, ehkä saat rouva D:stä
äidillisen ystävän.

Oli puoliyö, ennenkun Fanny ja hänen äitinsä lopettivat keskustelun
ja menivät nukkumaan, ja kauan vielä oli Fanny vuoteellaan valveilla
muistellen viime päivien tapahtumia. Hän oli liiaksi riemuissaan
nykyhetken onnesta voidakseen ajatella loitolle tulevaisuuteen,
liiaksi lapsellinen uneksiakseen kunniaa ja menestystä, liiaksi
lempeä ja viaton miettiäkseen kilpailua muiden taiteilijain
kanssa. Hänen unelmansa keskittyivät siihen! sanomattomaan onneen,
että hän saisi taitavan opettajan ohjausta, että hän vähitellen
oppisi soittamaan niitäkin kauniita kappaleita, jotka nyt olivat
liian vaikeita hänelle ja saisi kuulla hyvää musiikkia. Uskaliain
tulevaisuudentuuma oli se, että hän soitollaan voisi keventää äidin
elämän huolia ja -- ostaa itselleen uuden piaanon.

Rouva Ruth valvoi yökausia tämän asian vuoksi. Pitäisikö hänen
lähettää nuori lapsensa noin yksinään mailmaan? Ja olikohan tämä nyt
Fannyn kutsumus. Hän keskusteli siitä Fannyn kummi-isän, paikkakunnan
tuomarin kanssa, joka oli ollut tytön isän parhaita ystäviä. Tämä
kehotti matkustamaan. Tuomarilla oli Tukholmassa muuan sukulainen,
jonka tytär kävi herra D:n musiikkikoulua; lupasi kirjoittaa sinne
ja suositella Fannya. Sen lisäksi tunsi hän erään naisen, joka
talven suussa matkustaisi Tukholmaan. Ehkä tämä ottaisi Fannyn
hoiviinsa matkan kestäessä. Tästä kirjoitettiin herra D:lle ja
Fannyn lähtöpäivä läheni. Kyynelsilmin ompeli rouva Ruth tyttärensä
matkapukua. Fanny suuteli kyyneleet pois koettaen lohdutella äitiänsä.

-- Sittenkun minä olen päättänyt opintoni, vuokraan minä oman
asunnon, sinä asut luonani ja saat vapaapiljetin kaikkiin
konsertteihin -- me olemme niin kovin onnelliset. Ja, lisäsi hän
vakavammin, me kirjoitamme toisillemme ja rukoilemme toistemme
puolesta. Ehkä tulen jo ensi kesänä sinua katsomaan.

Niin lähti Fanny, mutta kesä toisensa jälkeen kukki ja talvi vieri,
ennenkun hän takaisin palasi.



13.

Liinan koti.


-- Nyt äiti, ei sinun kannata ruveta vastustelemaan, sillä olen
tullut kotiin lujassa mielessä olla ymmärtäväinen ja hyödyllinen,
enkä aio luopua päätöksestäni.

Rouva von Rosen istui neuvotonna nojatuolissaan. Viimein virkkoi hän
puoleksi nauraen, puoleksi vastustellen tytön jyrkkiä sanoja:

-- Sinä et pysty tähän työhön, et ole koskaan ennen sitä tehnyt.

-- Sitä suurempi syy on nyt ruveta sitä opettelemaan, huomautti
Liina. Mikä tämä on? Paita? Onko se paikattava?

-- On. Mutta kyllä minä sen teen, lapseni, olen aina ennenkin
tällaiset tehnyt.

-- Siksipä juuri olet niin ymmärtämätön äiti. Olet syntymästäni
saakka saarnannut, että minun pitää olla järkevä ja ahkera, mutta
kun sitten tulen kotiin ymmärtäväisenä ja täysikasvuisena, niin sinä
suostuttelet minua jatkamaan samaa laiskurin elämää. Olet todella
kummallinen äiti. Tiedätkö, mitä Maria Ståle saa aikaan? Hänet
aion ottaa esikuvaksi pyrkiessäni täydelliseksi naiseksi. Hänen
toimialansa miellyttää minua eniten. En minä kelpaa lääkäriksi,
niinkuin Eedit Berg, enkä näyttelijäksi, kuten Hildur Jonson, mutta
paitojen paikkaamista, ruuan valmistamista -- sitä luulen kyllä
oppivani.

-- Kyllähän se on totta. Mutta niinkauvankun sinä kuljet
tuolla lailla hiukset hajalla, ei yksikään ihminen usko sinua
täysikasvuiseksi, järkeväksi tytöksi, nauroi äiti.

-- Sekö se vaan onkin! No ei siitä haittaa. -- Ja Liina hypähti
kuvastimen eteen, pyyhkäisi vaaleat, vallattomat kutrinsa korvan
taakse, kietoi ne verkkoon ja sitasi silkkinauhan tiukasti ympärille.
-- Katsos nyt, äiti, enkö nyt näyttäne kyllin arvokkaalta, jotta
uskallat luovuttaa tuon paidan minun huostaani.

Tuo hilpeä tyttö tempasi puoliväkisin työn käteensä, istui hyvin
viisaan näköisenä äitinsä viereen ja alkoi ommella huimaa vauhtia.
Äiti ryhtyi toiseen työhön, mutta silmäsi tuon tuostakin epäilevin
katsein nuorta ompelijaa. Sillä hän oli suuresti peloissaan, että
paita pikemmin tulisi pilatuksi kuin paikatuksi. -- Hetken kuluttua
astui Liinan isä, herra von Rosen, huoneeseen. Hän seisahtui ovelle
ilmeisesti ihmeissään silmälasiensa alta tarkastamaan tätä pientä
ryhmää.

-- Kuka siinä sinun vieressäsi istuu, äiti? No, jopa nyt jotakin,
eikö se vaan ole meidän yltiöpää. Ha, ha, ha, vai jo Liina ompelee!

-- Niinpä vaan -- paikkaa paitaasi, ukko kulta, vastasi Liina päätään
nostamatta.

-- Ja mihin ovat kutrisi kadonneet?

-- Etkö näe, että ne ovat vangitut. Äiti oli huolissaan, että
pitäisivät minua poikana, jos ne vapaina leijailisivat, kuului tytön
vakainen vastaus, mutta veitikka ilkkui jo suupielissä.

-- Äh, minä vaan en voi sietää tuota verkkopeliä. Anna kutrien olla
valloillaan. Nähnevät toki ihmiset pitkät hameesi, vaikken minä niitä
suurin ihaile.

-- Sinä olet kunnon ukko! huudahti Liina, hypähti tuoliltaan, viskasi
työnsä pöydälle ja istui isänsä syliin. Toisen kätensä kietoi hän
isänsä kaulaan, mutta toisella irroitti verkon hiuksistaan, niin että
kevyet kutrit laineissa kiertelivät hänen iloisia kasvojaan.

-- Kas noin, se on minun mieleistäni! huudahti isä ihastellen
tytärtänsä. -- Äläkä sinä, äiti, aseta verkkoja ja siteitä tytön
tukkaan.

-- Isä kulta, minä vaan tein pilaa Liinasta.

Liina nauroi iloisesti ja juoksi äidin luo ollen tukehduttamaisillaan
hänet suudelmiin.

-- Sinä olet parhain äiti mailmassa ja senvuoksi ansaitsisit paljon
paremman tyttären.

-- Hyvä tytärhän minulla onkin, riensi äiti vastaamaan katsellen
hellästi rakastettua lastaan.

-- Ja nyt on paita valmis -- ei siitä ainakaan enää monta pistosta
puutu. Olen istunut paikallani ainakin koko puoli tuntia ja tarvitsen
niin muodoin liikettä. Vai kuinka, isä?

-- Tietysti. Mene noutamaan niityltä kotiin Polle, minä lähden
ajelemaan pariksi tuntia.

-- Kyllä, isä, lupasi Liina, sieppasi hatun päähänsä ja lennätti
ulos. Ovella pyörähti hän ympäri. -- Lepää sinä vaan, äiti, kyllä
minä palattuani paikkaan lopunkin.

-- Hyvä, hyvä, vastasi äiti, otti Liinan työn ja purjettuaan
kurttuisen paikan ompeli sen uudelleen.

-- Tyttö on sentään jo seitsemännellätoista, lausui hän päätään
pudistaen.

-- Ole huoletta, lohdutteli isä. Tyttöä ei mikään vaivaa, hän on
iloinen ja reipas -- muuta ei vastaiseksi ole tarpeenkaan. Tarvinnet
apua, ota ompelija.

-- Ei ollenkaan senvuoksi, vaan hänen itsensä tähden.

-- Hänen itsensä tähden en muuta toivo, kun että saa olla rauhassa.

-- Niin, niin, ystäväni, nauttikoon vaan nuoruudestaan ja
vapaudestaan, myönnytteli heikko äiti tyytyväisenä, sillä
samaa hänkin sydämmessään toivoi, vaikka näön vuoksi katsoi
velvollisuudekseen huomauttaa, kuinka välttämätöntä Liinan oli
tasoittua ja vakaantua. Alati iloinen, yltiö ja rakastava tytär oli
vanhempainsa silmissä niin peräti täydellinen, niin rakastettava,
ettei hänessä ollut pienintäkään poispantavaa. Jos hän ei ollutkaan
niin kelpokäytännöllinen kuin Maria Ståle, niin oppinut kuin Eedit
Berg, niin musikaalisesti etevä kuin Fanny Ruth, -- niin mitäpä
siitä. Eiväthän kaikki ihmiset ole samaan kaavaan valetut. Mitä taas
hänen kykyihinsä tuli, ei niitä vielä oltu sanottavasti koeteltu.
Äiti oli kaikessa hiljaisuudessa varmasti vakuutettu, että Liina
kykeni mihin hyvänsä, kunhan vaan olisi pakko tosissaan yrittää.
Ja isä vakuutti Liinalla olevan laajat tiedot, vaikkei hän ollut
kärkäs niitä näyttämään. Musiikkiin oli hän niin perehtynyt, että
hänen pilalaulunsa, valssinsa, polkkansa ja idyllinsä ihastuttivat
vanhempia paljon enemmän kuin kaikki maailman sonetit ja capricit.
Mitäpä syytä olisi senvuoksi kiristää ohjaksia, joskin tyttö on
käynyt muutaman viikon papille lukemassa ja alkanut käyttää pitkiä
hameita.

Liina oli nuorin suuresta siskoparvesta, jotka olivat parhaassa
kukoistuksessaan menneet manalle, eikä siis sovi ihmetellä, että
vanhemmat hellävaroin hoitivat tätä nuorteata tainta peljäten jollain
tavoin häiritsevänsä sen vapaata kehitystä. Huonompi luonne olisi
voinut tällaisesta leväperäisyydestä turmeltua, tulla oikulliseksi,
itserakkaaksi, omapäiseksi ja itsekkääksi, mutta Liina oli
luonnostaan taipuisa, helläsydäminen ja iloinen. Vaikkakin hän alati
omaa tahtoansa noudattaen teki oman mielensä mukaan, niin ei syynä
ollut se, että hän välttämättä olisi tahtonut _oman_ tahtonsa esille,
vaan se, ettei kukaan häntä vastustanut, eikä hän koskaan tullut
vakavasti ajatelleeksi, että hän olisi toisinkin saattanut menetellä,
että hänellä ihmisenä ja tyttärenä myöskin oli velvollisuuksia.
Laulellen ja tanssien kulutti hän aikaansa iloisena kuin perhonen,
eikä tarvinnut hänen enempää kuin kedon kukkasen surra tai huolehtia
toimeentulostaan. Onnellinen, iloinen Liina! luuletko tuollaisen
vapauden iän kaiken kestävän? Jollei -- oletko valmis oikealla
tavalla koettelemustenkin kautta kulkemaan velvollisuuksien tietä?



14.

Ensi askel.


Rehellisen huonekalutehtailijan, Johan Jonsonin oli onni olla tulevan
näyttelijättären, runollisen Hildurin setä. Tytön isä oli ollut
joku alhaisempi virkamies, mutta kuollut parhaassa iässään niinkuin
hänen vaimonsakin. Pienenä paitaressuna oli Hildur tullut setänsä
taloon, jossa hän sai hellää hoitoa, mutta ei varsin järjellistä
kasvatusta. Tehtailija oli mennyt hiljan naimisiin ja kun ei hänellä
ollut omia lapsia, tuli Hildurista pian perheen silmäterä. Jos hän jo
syntyjään oli luonteeltaan oikullinen ja juonikas, toisinaan yltiö ja
iloinen, toisinaan synkkä ja juro, toisinaan taas yrmeä ja kärtyisä,
niin pääsi kaikki tämä yhä suurempaan voimaan ymmärtämättömien,
mutta helläsydämmisten kasvatusvanhempain luona. Täti Riika oli
hyväntahtoinen, mutta typerä täyttäen lapsen kaikki mielihalut.

-- Älä itke lapseni, saat sitä tai sitä, oli hänen tapansa sanoa.
-- Setä Janne ei aina ollut yhtä myöntyväinen, tuinahti silloin
tällöin, olipa jo pari kertaa näyttänyt vitsaakin. Mutta hänen oli
vaikea nähdä vaimonsa itkevän, joka luonnollisesti kuului asiaan
tällaisissa kohtauksissa, ja lisäksi oli pikku Hildur hänellekin
sellainen lemmityinen, ettei tuolle hennonnut suuttua. Sitäpaitsi
osotti tyttö suuria taipumuksia tanssiin, lauluun ja lausuntoon, niin
että häntä väkisinkin täytyi ihailla, niin juonikas kuin hän olikin.
Illoin sedän tultua tehtaasta ja istuuduttua saliin polttelemaan,
sai Hildur aina näyttää hänelle tanssitaitoansa. Hän osasi pienillä
jaloillaan, joita punaset sahviaanikengät koristivat, tehdä niin
siroja liikkeitä ja sedän hyräillessä jotakin vanhaa polkkaa taikka
valssia seurata niin tarkasti tahtia, että ukko ilmi-ihastui
ja palkitsi häntä kuuluvalla suudelmalla. Tyttö oli myöskin
kaikenmoisista laulu- ja virsikirjoista yllättänyt säkeitä, joita hän
lausui ulkoa ennenkun vielä osasi edes lukea. Vedet vierivät Riika
tädin silmistä kun tyttönen mustat kutrit hajallaan asettui tuolille
ja silmät ylöspäin käännettyinä innokkaasti lausui jotakin runoa.
Setä ja täti eivät suinkaan säästäneet kiitosta ja ylistystä vaan
kertoivat kaikille tuttavilleenkin Hildurin erinomaisista lahjoista,
eikä yksikään vieras saanut lähteä pois kuulematta tytön lausuvan
tai näkemättä hänen tanssivan. Tästä piintyi lapseen se luulo, että
hän oli ihmelapsi, ja hän esiintyi mielellään. Saattoipa käydä
niinkin, että jonkun unohdettua pyytää häntä näyttämään taitoansa
hän itse siitä huomautti sanoen: -- Etkö tahtoisi kuulla runoja?
tahi: -- Tanssinko ma sinulle? -- Tultuaan hiukan vanhemmaksi ymmärsi
hän olla muiden kuultavaksi tai nähtäväksi kykyjään tarjoomatta,
mutta ei hänellä toki ollut mitään sitä vastaan, jos häntä siihen
kehotettiin. Rehellinen tehtailija tahtoi antaa kasvatilleen
loistavan kasvatuksen. Hän oli näet varakkaanpuolinen mies, ja joskin
oma pieni taimitarha jo oli kasvanut hänen ympärilleen, olivat ne
vain "käsityöläistaimia", kuten hän itse tapasi sanoa ja sitäpaitsi
siksi pieniä, ettei heidän kasvatuksestaan tarvinnut vielä huolehtia.
Huonekalutehtailijan mielestä oli opin ja sivistyksen huippu siinä,
että kävi läpi kaupungin tyttökoulun, missä oli yksi opettaja,
joka oli käynyt Saksassa ja niin muodoin osasi "puhua sujuvasti
saksaa". Tähän kouluun pantiin Hildur. Lukemiseen ei tällä pienellä
ihmelapsella näyttänyt olevan erityisiä taipumuksia, jos emme ota
lukuun runonlausuntoa, joka sekin kävi aivan väärällä tavalla, niin
että opettaja sai nähdä paljon vaivaa poistaakseen hänestä vanhan
tavan. Kun Hildur jo kymmenen vuoden vanhasta sai lukea romaaneja
ja kaikkia, mitä vaan käteen sattui, niin voimme ymmärtää, ettei
maantiede, aritmetiikka tai kielioppi nuorta neitosta sanottavasti
miellyttäneet. Hän ikävystyi niin ollen pian kouluun ja opettajiin,
jotka eivät ollenkaan häntä ihailleet. Väliaikoina hän tosin
hämmästytti tovereitaan kertomalla heille kappaleita romaaneista
taikka näytelmistä, mutta koululasten ymmärrys ei tällaisiin
ulottunut, he juoksivat mieluummin naattaa tai löivät palloa.
Kun Hildur oli täyttänyt neljätoista vuotta, luuli hän olevansa
täysi-ikäinen nainen, valmis kosittavaksi, ritarien ryöstettäväksi,
valmis menemään luostariin, tai elämään minkä romaanin sankarittaren
elämää tahansa. Kun ei häntä koulussa pidetty erityisempänä tai
suurempana kuin muitakaan neljätoistavuotisia, vaan vaadittiin
häneltä samaa kuuliaisuutta ja tarkkaavaisuutta kuin muiltakin,
vieläpä uskallettiin rangaista ja antaa ala-arvoisia numeroita,
kiukustui hän ankarasti ja päätti nolata johtajattaren jättämällä
hänen koulunsa. Hildur pyysi senvuoksi eräänä päivänä vähää ennen
lukukauden alkua, että hän saisi lopettaa koulunkäynnin.

-- Ei, kissa vieköön, lausui setä Janne painavasti, sinulla on kaksi
luokkaa jäljellä ja ne sinun on ensin käytävä läpi.

Hildur hiukan hämmästyi setä Jannen tavatonta varmuutta -- hän ei
ollut luullut tämän pitävän hänen koulunkäyntiänsä noin tärkeänä.

-- Mutta setä, minä en enää tahdo käydä koulua, ankkasi tyttö.

-- Et tahdo? Mitä päähänpistosta se on? Sinun on meneminen kouluun,
tiedä se, ja muista, että minä olen sen sanonut, minä Johan Jonson.

Nyt olisi varmaankin moni muu pikkutyttö aito peljästyneenä alistunut
noudattamaan ankaran sedän tahtoa, mutta Hildurhan ei ollutkaan
mikään pikkutyttö, vaan täysi nainen, ja lisäksi tunsi hän tuiki
tarkoin setä Jannen. Hänen piti aina ensin saada hiukan torua ja
sitte vasta myöntyä. Hän taipui kuin savi viisaan, juonikkaan
suosikin käsissä. Tämä houkutteli hänet minne tahansa.

-- Mutta hyvä setä, sanoi Hildur uudelleen, minähän olen jo
neljätoista vuotta.

-- Neljätoista vuotta, mitä se on! tavallinen koiranikä, vastasi setä
kiivaasti.

-- Uh, kun setä käyttää karkeata kieltä, sanoi Hildur
loukkaantuneena, isä ei olisi ikinä noin sanonut.

-- No, no, niin -- sinä tunnet sedän, pahoitteli tuo rehellinen
mies, isäsi oli virkamies ja käynyt koulua, mutta setäsi on ollut
ainoastaan oppipoikana ja katso sellaisissa piireissä ei opita niin
hienoja tapoja.

-- Mutta setä on kuitenkin rehellinen ja kunnon mies, vakuutti Hildur
mairitellen, ja osaat kylläkin, jos vaan tahdot käyttäytyä hienosti.

-- Kyllä vaan, ei sitä turhaan ole seurustellut parempain
ihmisten kanssa, kehasi setä mielissään. -- Enkä ole toki ollut
kirjallisuuttakaan viljelemättä. Katsoppa tuota romaanipinoa tuolla
kaapin päällä; ja sitten olen minä lainannut pastorilta Begnerin
käsitteet, joka sekin merkitsee jotakin. Siksipä juuri pitää sinunkin
käydä koulua ja saada oppia, tönöseni. Oppimaton ihminen on kuitenkin
aina kuin luontokappale. -- Hildur aivan ällämystyi tällaista
asian käännettä; hän oli odottanut peräti toista hyvin sovitetusta
imartelustaan.

-- Mutta setähän ei ole käynyt koulua ja on kuitenkin kaikin puolin
kunnon mies, jatkoi Hildur itsepintaisesti.

-- Kunnollinen ja oppinut ei ole samaa, huomautti setä, ja sitäpaitsi
olen minä vasta vanhana hankkinut sivistykseni, mutta sinun tulee
tehdä se nuorena. Isästäsi olisi voinut tulla pormestari taikka mikä
muu hyvänsä, ja älköön kukaan pääskö sanomaan, että sinut on huonosti
kasvatettu.

-- Sitä ei voikaan kukaan sanoa, olenhan käynyt neljä vuotta koulua,
osaan saksaa, ranskaa, maantiedettä, historiaa -- kaikkia, mitä
tarvitseekin osata. Kuulithan setä, kuinka minä joku päivä sitten
puhuin sen saksalaisen posetiivinsoittajan kanssa.

-- Niin, niin, kyllähän sinä oppinut tyttö olet, mutta laajempi
tietokaan ei ole haitaksi.

Nyt tuli Riika täti kutimineen sisälle.

-- Täti kulta, sano sedälle, ettei minun enää tarvitse käydä koulua.

-- Varjele, hyvä lapsi, huudahti hyväntahtoinen rouva, setä ei tahdo
kuulla siitä edes puhuttavankaan.

-- Mutta nyt kuluttaa setä niin paljon minun tauttani -- mitä jää
sitte serkuille, pisti Hildur kekseliäästi väliin.

Tämä kosketti arkaa kieltä Riika tädin sydämmessä, mutta tuo hyvä
eukko oli mieleltään jaloin ja parhain ihminen mailmassa.

-- Serkut, rakas Hildur, sanoi hän vaatimattomasti, eivät tarvitse
niin paljon oppia ja tottahan sitä silloinkin keino taasen keksitään.
Setä kyllä meille rovon hankkii, lisäsi hän taputtaen ukkoaan
leveälle olkapäälle.

-- Siitä saatte olla huoletta, ylvästeli setä. Janne Janson ei vielä
hetikään herkeä toimistaan, kyllä sitä riittää ryysyä meidänkin
ympärillemme. Voit suruti jatkaa kouluasi.

-- Sinä olet kiltti tyttö, kun muistat noin meidän lapsiamme,
päätteli täti liikutettuna, mutta mene sinä vaan kouluun. Suon
kernaasti sinun oppivan, olet aina tuottanut kunniaa perheellemme.

Mutta nyt puhkesi Hildur kyyneliin. Hän ei jaksaisi enää lukea,
hän oli usein niin väsyksissä ja luuli rintansakin olevan heikon,
opettajat menettelivät väärin, rankaisivat häntä syyttömästi,
häntä jo hävettikin käydä koulua, kun oli niin pitkä ja herratkin
puhuttelivat häntä neidiksi ja tanssittivat häntä ja Lundströmkin --
setä Jannen vanhin sälli -- oli sanonut, että hän pitkissä hameissa
näyttäisi aivan täysikasvaneelta.

Setä ja täti eivät voineet nähdä Hildurin itkevän. Täti kammoksui jo
pelkkää ajatustakin, että Hildur saisi keuhkotaudin, ja setä vannoi
vahvasti, että opettajat etsikööt kouluunsa muualta oppilaita, jos
aikovat Hilduria rangaista, ikäänkuin ei hän olisi oppineempi kaikkia
muita tyttöjä, hän, joka kykeni lausumaan runoja jo aikoja ennen kuin
osasi edes sisästä lukea. Hildur lakkasi itkemästä. -- Minä osaan
ulkoa koko ihmiskunnan historian, kerskasi hän, setä voi kysyä mitä
kohtaa tahansa.

-- Sen kyllä uskon, tyttöseni, myönteli setä hieroen tyytyväisenä
käsiään, ja kun asiaa tarkoin harkitaan, olet sinä näinä neljänä
vuotena oppinut yhtä paljon, kuin muut tytöt kahdeksana.

-- Niin, Hildurhan on aina ollut hyväpäinen tyttö, säesti täti
Riikakin, ja kun täällä on käynyt teatteri, on hän kertonut minulle
koko kappaleen ja näytellyt kaikki osat yksinään, niin että oli kuin
olisin ollut teatterissa katsomassa, vaikka istuin kotona.

-- Niin, tietääkö täti, että minäkin rupeen näyttelijättäreksi,
virkkoi Hildur.

-- Sitä sinä et tee, sanoi setä Janne jyrkästi ja täti lisäsi
huolissaan:

-- Ethän sinä sitä tahdo, lapseni, tuommoiset komeljantit eivät
koskaan ole oikein rehellistä väkeä.

-- Enkä minä ole tuhlannut rahojani sitävarten, että sinä ilvehtisit
teatterissa muiden ihmisten ilonpidoksi, jatkoi setä.

-- Mutta täti kulta, en minä aiokaan sellaiseksi, joka kiertelee
paikasta toiseen, vaan oikein sellaiseksi, joka asuu Helsingissä
taikka Saksanmaalla, käy silkissä ja sametissa ja saa rannerenkaita
ja laakeriseppeleitä kuninkailta ja keisareilta, puhui Hildur
innoissaan.

Setä ja täti pudistelivat vielä päätään, mutta vuosien kuluessa
totutti Hildur heidät siihen ajatukseen, että näkisivät hänet
näyttämöllä. Kouluun ei hänen tarvinnut enää mennä, mutta setä
kehotti häntä alituiseen "sivistämään itseänsä", ja Hildur totteli
häntä sillä tavoin, että luki romaaneja ja näytelmäkappaleita,
mitä käteen sattui, ensin kaikki "kaapin päältä", ja luettuaan
niitä lukemasta päästyäänkin, kunnes osasi ne ulkoa, lainasi hän
tuttaviltaan ja kaupungin kirjastoista yhä uusia. Ja setä Janne oli
hyvillään nähdessään hänet kirja kädessä. -- Se on oikein, tyttöseni,
tapasi hän sanoa silittäin hänen kauniita, hyvin hoidetuita
kutrejaan. Ja vaimolleen ylisteli hän: -- Se tyttö lukee kuin
hevonen, hänestä tulee sorja neito, niin että meidän pitää hankkia
hänelle kunnon mies.

-- Niin, Lundström näyttää katselevan häntä halukkain silmin, vastasi
Riika.

-- Lundström? Hävetköön kehno, tiuskasi ukko kiukuissaan, älä
nuolase, ennenkuin tipahtaa! Ylemmä, ylemmä! Hänen isästänsä olisi
voinut tulla pormestari.

-- Mutta olithan itsekin vaan puusepänsälli, ukkoseni, muistutti täti
Riika katsellen miestään ihailua ja rakkautta säteilevin silmin.

-- Niin, niin, mutta nytpä ovatkin ajat muuttuneet. Lundströmiltä
puuttuu senlisäksi sivistys, näetkös.

-- Niin, kyllähän minä puolestani soisin tytöstä tulevan vaikka
apteekkarin rouvan tai jotakin muuta ylhäistä ja hienoa.

-- Meidän täytyy toimittaa lapsi parempain ihmisten seuraan, hänen
pitää käydä rippikoulua yhdessä kauppias Lagerin ja valtioneuvos
Cederskiöldin tyttärien sekä muiden hienojen neitojen kanssa tänä
kevännä.

-- Mutta käyköhän se päinsä?

-- Miksei kävisi. Minä lähetän tuon mahonkituolin pastorille,
ottakoon hän vaan tytön vastaan.

Täten tuli Hildur "parempain ihmisten" seuraan. Häntä ei tosin
kovin paljo muistettu hienoimmissa kutsuissa, mutta niin pienessä
kaupungissa kuin X ei ollut vaikea päästä "hienojen" piiriin.
Hildurilla ei ollut ystäviä eikä läheisiä tuttuja. Ne nuoret tytöt,
jotka kuuluivat huonekalutehtailijan seurapiiriin, olivat hänestä
liian sivistymättömiä, niin että hän tuskin suvaitsi heitä puhutella.
Hänen koulutoverinsa taas eivät hänestä suurin välittäneet.
Yleensä pidettiin Hilduria eriskummallisena, ja usein ei muuta
tarvitakaan kuin tämä maine, niin nuoren koulutytön kumppanit häntä
arasti karttavat. Lisäksi oli Hildur jossain määrin itserakas ja
luulevainen, joka sekin osaltaan esti häntä saamasta ystäviä. Näin
oli asian laita rippikoulun jälkeen. Hildur eli teatteriunelmissaan
ja suunnitteli tulevaisuuttaan tuhansille tahoille. Hän odotti
odottelemistaan kiertelevää teatteriseuruetta kaupunkiin tulevaksi,
missä se oli luvannut antaa muutamia näytäntöjä. Setä ja täti
olivat jo aikoja sitten taivutetut. Sedän pää oli aivan pyörällä
ihastuksesta, kun hän ajatteli Hildurin loistavaa tulevaisuutta,
kuinka tämä esim. esiintyisi hovissa ja setä Janne saisi
vapaapiljetin hoviteatteriin ja näkisi veljentyttären ruhtinasten
ja prinssien rinnalla. Mutta täti Riika, hän huokaili surusta.
Sillä hän ei päässyt varmuuteen, oliko nyt oikein kunniallista olla
komeljattina; mutta hän pani kuitenkin kuntoon Hildurin vaatteet ja
katseli hartaasti kädet ristissä tytön "opinnoita" kuvastimen edessä,
kun tämä opetteli luomaan lumoavia silmäyksiä, vääntämään käsiään tai
muuta sellaista, jonka luuli kuuluvan murhenäytelmän alaan. Pikku
serkut, jotka luonnollisesti myöskin olivat kuulleet puhuttavan
Hildurin tuumista, katselivat häntä uteliaina ja kertoilivat
toisilleen, kuinka Hildur serkku seisoisi päällään, söisi tappuroita
ja kuinka hän sitten lautanen kädessä kulkisi ympäri keräämässä
rahaa, jolla hän ostaisi namusia heille. Niin olivat he asian
ymmärtäneet.

Viimeinkin saapui teatteriseurue. Se oli kehnonlainen, mutta paremman
puutteessa otettiin se riemuiten vastaan. Useat kaupunkilaisista
eivät milloinkaan olleet parempaa nähneet, ja ne, jotka olivat
käyneet pääkaupungissa, katselivat vaihtelun vuoksi tällaistakin.
Hildur oli tietenkin setänsä kanssa ensimmäisessä näytännössä.
Seuraavana päivänä pukeutui tuo tuleva primadonna parhaaseen
pukuunsa ja meni teatterin johtajan puheille. Täti Riika jätti hänet
hyvästi kuin olisi hän mennyt vihille tai hautaan viety, setä Janne
toivotti iloisesti onnea, ja pikku serkut seisoivat kauan portilla
katsellen hänen jälkeensä. Hildurin sydän sykki sangen nopeasti
hänen astuessaan ylös majatalon portaita, jossa johtaja asui. Ei
hän ollenkaan peljännyt, ettei häntä otettaisi vastaan, sehän ei
voisi tulla kysymykseenkään, mikäpä seura olisi niin järjetön,
että työntäisi luotaan lupaavan kyvyn; mutta Hildur oli tottumaton
puhuttelemaan vieraita henkilöitä ja siitä hän oli levoton, kuinka
osaisi esiintyä edukseen. Hän koputti ovelle. Sisältä kuului naurua,
miesten ja naisten ääniä, lasien ja kuppien kilinää, ja sakea
tupakansavu levisi aina eteiseen asti. Vanha paksu herra avasi oven.
Joukko ihmisiä tarkasteli uteliaasti Hilduria kiireestä kantapäähän.
Hän saattoi töintuskin erottaa muutamia herroja ja naisia, jotka
istuivat aamiaispöydässä tupakansavun täyttämässä huoneessa.

-- Mikä on neidillä asiana? kysyi paksu herra.

Hildur vastasi haluavansa puhutella herra johtajaa.

-- Vai niin, kyllä se olen minä, ehkä saan luvan pyytää neitiä
astumaan tänne sisään. -- Hän osotti pientä huonetta salin laidassa.
-- No, nyt voitte puhua.

-- Minä haluaisin teatteriin, virkkoi Hildur hiukan loukkaantuneena
johtajan hänen mielestään liian vapaasta käytöksestä.

Pitkä "hm" tuli vastaukseksi.

-- Olen jo kauvan havainnut itselläni olevan taipumusta
näyttelemiseen, jatkoi Hildur haaveellisesti katsellen ja nojaten
arvokkaasti sohvan kulmaa vastaan.

-- Niin monet nuoret naiset kuvittelevat samoin, sanoi johtaja
levollisesti, mutta koettakaamme, lukekaa minulle jotakin. -- Hän
ojensi Hildurille kirjan, josta tämä luki kappaleen.

-- Eipä niinkään huonosti, katkasi johtaja, mutta melkein liiaksi
pontta. Olkaa hyvä ja lausukaa jotain ulkoa, joku runo tai kappale
näytelmästä.

Hildur oli aika päiviä tätä varten valmistunut. Hän nousi ylös,
asettui loitommalle huoneessa ja lausui osan Lessingin näytelmästä
"Emilia Galotti".

-- Ahaa, nuori neitini, ihmetteli johtaja Hildurin lopetettua,
korkeallepa te lennättekin kappaleita valitsemaan. Te olette kovin
nuori vielä ja -- -- -- ei juuri -- -- -- no niin, saattaahan se
olla. No entä huvinäytelmä?

-- Huvinäytelmä ei minua miellytä, vastasi Hildur ylvästellen,
ainoastaan murhenäytelmä vaikuttaa minuun, ja sinnepäin vievät
taipumuksenikin.

-- Ha, ha, ha, nauroi johtaja, sinnepäin ne vievät kaikilla. Nuori
neitini, me saamme kauan, kauan näytellä kamaripalvelijan osia ja
sivuhenkilöltä, ennenkuin me pääsemme murhenäytelmään. Mutta jos
teillä on halua ja rohkeutta, niin voimmehan koettaa. Muuan parhaista
kamarineitosistani meni hiljan naimisiin, hänen paikkansa voisitte te
mahdollisesti saada -- kestää tosin kauan, ennenkuin te saavutatte
hänen taitavuutensa, sillä teidän lausuntonne on hyvin virheellistä
ja käytöksessänne jotain teeskenneltyä, mutta me voimme yrittää. Jos
teillä on todellista taipumusta, karisevat pienet viat vähitellen
pois.

Syvästi loukattuna ja toiveissaan pettyneenä palasi Hildur kotiin.
_Hänkö_ näyttelisi kamarineitsyen osaa! Mokoma tehtävä! Tuoda sisään
vesilasi, lausua pari sanaa, keikistää ja mennä tiehensä! Jos hän ei
olisi hävennyt setä Jannea ja kaikkia muita, jotka olivat kuulleet
hänen tulevaisuuden unelmistaan, olisi hän antanut palttua koko
teatterille. Vaan se ei käynyt päinsä. Ja kukapa tietää, vaikka
hämmästyttäisi hän ensi kokeellaan teatterin johtajaa siihen määrään,
että tämä piammiten uskoo hänelle arvokkaampia osia. Ja nyt palasivat
entiset unelmat kunniasta ja maineesta. Mutta kun tyttö seisoi
rehellisen huonekalutehtailijan portin takana, laimeni rohkeus.
Kuinka hän voisi niellä tämän nöyryytyksen, tunnustaa, miten kaikki
oli käynyt, että hänen oli pakko tyytyä kamarineitsyen osaan. Tässä
tuskassa pälkähti jo hänen päähänsä kertoa jotakin aivan toista
ja sitten jollakin tavoin estää setää tulemasta teatteriin; mutta
sellainen ajatus häntä kuitenkin hävetti, ja hän ymmärsi sitäpaitsi,
että setä toiselta taholta piankin saisi kuulla asian oikean
laidan. Hildur esitti asian senvuoksi totuudenmukaisesti jättäen
kuitenkin pois joukon nöyryyttäviä lauseita, jotka olivat koskeneet
hänen ulkomuotoaan, esiintymistään, käytöstään ja lausumatapaansa
ja huomautti saaneensa vähäpätöisen osan siitä syystä, ettei hän
ennättäisi ensi harjoitukseen pitempää oppia. Setää ja tätiä tämä
tyydytti verrattomasti, ja täti Riikakin lupasi tulla teatteriin,
vaikkei hänen ennen ollut tapana sellaisissa huveissa käydä.

Monien harjoitusten ja uusien nöyryytysten perästä oli Hildur
viimeinkin valmis esiintymään. Hän ei ollut voinut edes aavistaakaan,
että mokoman kamarineidon tähden piti pitää moista melua. Milloin
oli sanassa väärä korko, milloin keikistys liiaksi syvä, milloin
askel liian lyhyt, milloin liian pitkä, ja kauheinta kaikesta oli se,
että katala johtaja oli sadatellut häntä vakuuttaen, ettei hänellä
ollut taipumusta senkään vertaa kuin pahasella karjapiialla. Niin,
ken saattoikaan olla niin typerä ja luulla, että Hildur näyttelisi
sievoista kamarineidon osaa, hän, joka tunsi milloin hyvänsä
kykenevänsä esiintymään Opheliana tai Emilia Galottina.

Hildur oli vuodattanut vuolaita kyyneleitä häpeästä, harmista ja
loukatusta turhamielisyydestä, vaikka salassa tietenkin, sillä ei
yksikään ihminen saisi aavistaa hänen pettymystään, kaikista vähimmin
setä ja täti, jotka niin kauan olivat olleet hänen teatteriin
menoaan vastaan. Toki toivoi Hildur yhä edelleen tästä halpuudesta
ylenevänsä. Hänen lohdutuksenansa olivat lukemansa kertomukset monen
muun näyttelijättären hankaluuksista ensi kertoja esiintyessään.
Viimein tuli tuo suuri päivä. Ensi surun tuotti se, että Hildurin
täytyi peittää kauniit hiuksensa -- ainoa, mitä hänessä kaunista oli
-- myssyllä, mutta sitä nyt ei voitu auttaa. Setä ja täti seurasivat
juhlavaatteissaan tyttöä teatteriin.

-- Jumala siunatkoon sinua, huudahti täti mielenliikutuksissaan,
kun Hildur kääntyi takaportille, josta käytiin pukuhuoneisiin ja
näyttämölle. Alkusoitto soitettiin, esirippu nousi. Hildur seisoi
vavisten kulissien takana. Hänen tuli esiintyä vasta toisessa
näytöksessä, joten hänellä oli aikaa malttua. Hän luulikin jo
pysyvänsä levollisena, mutta juuri kun hänen piti astua sisälle,
kuiskasi johtaja tehden samalla uhkaavan liikkeen: -- Heittäkää
herran tähden hiiteen tuo opheliailme kasvoiltanne! -- Tämä
närkästytti ja hämmensi siihen määrään nuorta näyttelijätärtä, että
hän ihan unhotti sanottavansa. Muuan näyttelijöistä työnsi häntä
hiljaa eteenpäin. Kun Hildur ennätti valaistulle näyttämölle ja näki
suuren yleisön edessään, hämmentyi hän yhä enemmän. Vaivoin saattoi
hän ottaa pari askelta eteenpäin ja kantaa tarjotinta, jolla olevasta
lasista toinen puoli meni maahan. Typertyneenä säikähdyksestä ja
häpeästä oli hän pudottamaisillaan tarjottimen lattialle, mutta
onneksi se henkilö, jonka tuli ottaa lasi vastaan, sieppasi nopeasti
tarjottimen hänen käsistään. Epätoivoisena kääntyi Hildur ympäri,
unohti keikistyksen ynnä lyhyet askeleet ja riensi ulos luullen koko
yleisön nauravan hänen tyhmistymistään.

Näyttämön ulkopuolella kohtasi hän johtajan, joka kiukuissaan soimasi
ja haukkui häntä aasiksi.

Hildur ei voinut muuta kuin juosta pukuhuoneeseen, heittäytyä
sohvalle ja puhjeta kyyneliin. Kiukku, häpeä, epätoivo kiistelivät
hänessä.

Se oli Hildurin ensi askel näyttämöllä.



15.

Velvollisuus ja taipumus.


Eeditiä oli kohdannut paljon ikävyyksiä, jotka uhkasivat lamauttaa
hänen tavallisesti niin reippaan mielensä. Lisäksi oli niiden
joukossa sellaisia, joita hän ei arvellut voivansa poistaa. Jos
se olisi ollut joku harvinainen sana, olisi hän etsinyt sen
sanakirjastaan, jos se olisi ollut sekava lause tahi jotakin muuta
vaikeatajuista ja käsittämätöntä, olisi hän tiedustellut sitä
isältään taikka kirjoistaan, mutta ei -- vaan olivat ne noita kurjia
jokapäiväisiä vastahakoisuuksia: pohjaanpalanutta velliä, nenäkkäitä
palvelustyttöjä, siivottomia huoneita. Milläpä sitä auttoi? Ja miksi
piti nuorta tyttöä, jonka päämääränä oli ihana, työläs lääkärinura,
vaivattaman ja kiusattaman tällaisella? Mitä oli hänellä tekemistä
elämän pikkuseikkain kanssa, ne sopivat paremmin naiselle, jolla on
sekä halua että taipumusta sellaiseen. -- Tämänlaatuisia olivat ne
valitukset, joilla Eedit oli huojentanut sydäntänsä ystävälleen Maria
Stålelle, joka oli tullut hänen luoksensa iltaa viettämään. Samassa
astui professori Berg sisälle puhtaaksi silitetty paita kädessä.

-- Hyvä lapsi, virkkoi hän lempeään tapaansa, tulenko kovin
sopimattomasti? Tästä paidasta puuttuu nappi. Voisitko sinä auttaa
sitä?

Eedit, joka jo ennestään oli nyreissään, rypisti kulmiaan, mutta
kysyi kuitenkin ystävällisesti:

-- Isä parka, eikö sinulla ole toista paitaa?

-- On kyllä, mutta kaikista ovat napit irti. En olisi sinua
vaivannut, mutta minun pitää pistäytyä hetkeksi kaupungilla.

-- Tulen heti ompelemaan sen, lupasi Eedit, olen pahoillani, ettei
Sohvi ole pitänyt siitä huolta -- mutta se on nyt juuri hänen
tapaistaan.

Professori poistui jälleen, ja Eedit rupesi hakemaan nappia
laatikostaan, mutta ei löytänyt yhtäkään.

-- Ne ovat ehkä ompelupöytäsi laatikossa, huomautti Maria.

-- Oi, Maria hyvä, nauroi Eedit, se on vain nimeltä
ompelupöydänlaatikko, -- ja hän näytti joukon papereita ja kyniä,
jotka olivat järjestyksessä toistensa vieressä.

-- Minä juoksen johonkin puotiin ostamaan tusinan nappeja, ehdotti
Maria.

-- Ei, malta, kysyn ensin Sohvilta, ehkä hänellä on varastossaan,
sillä hänen asiansa on pitää vaatteistamme huolta, vaikka hän tekee
sen sangen puutteellisesti, kuten huomaat.

Sohvilla oli onneksi muutamia likaisia kangasnappeja, joita hän löysi
minkä mistäkin rasiasta ja laatikosta.

-- Annas kun minä ompelen ne, pyysi Maria, minulta ei mene siihen
kuin silmänräpäys, isäsi voi suuttua, kun saa niin kauvan odottaa.

-- Ei hän siitä juuri suutu, hän on niin hyvä ja kärsivällinen, mutta
mielellään soisin hänen saavan paitansa niin pian kuin suinkin,
vastasi Eedit katsellen, kuinka Marian neulaan tottuneet sormet
ketterästi kiinnittivät napin paikoilleen. Hetken päästä oli kaikki
tehty.

-- Tottumus sen saa aikaan. Jos tietäisit, kuinka monta tuhatta
nappia minä olen iässäni ommellut, niin et suinkaan ihmettelisi.

-- Mutta eikö se ole kauhean kuolettavaa työtä? Tiedätkö Maria, että
minä aina siihen asti, kuin opin sinut tuntemaan luulin löytyvän
ainoastaan kahdenlaisia naisia: sellaisia, jotka lukivat, ajattelivat
ja harrastivat yleisiä asioita sekä sellaisia, jotka keittivät,
ompelivat, juorusivat ja olivat yksinkertaisia. Mutta nyt olen
havainnut, että sinä harrastat kaikkea, mikä on suurta, jaloa ja
kaunista mailmassa, niin että voin puhua kanssasi mistä hyvänsä,
että olet ajatellut ja lukenut paljon ja kuitenkin -- olet sinä noin
ihmeen taitava kaikissa kotiaskareissa. Se on minusta selittämätöntä.
Kuinka voivat nämä olla yhdistettyinä? Kertomustesi mukaan kuluu
sinulta koko päivä kotitoimiin. Kuinka voit harrastaa muuta sen
lisäksi? Etkö aivan uppoa noihin ruoka- ja vaatehuoliin?

-- Sinä teet minulle yhtaikaa niin monta kysymystä, etten tiedä,
miten sanani sovittaisin vastatakseni järjestyksessä kuhunkin
erikseen, naurahti Maria.

-- Saatat ihmetellä minun mielenpurkaustani; mutta mieleni oli niin
kovin alakuloinen ja apea, ja sinä tulit kuin käskystä saadakseni
sitä sinulle keventää. Sillä miten lieneekään, olet sinä ainoa
tyttötovereistani, jolle saatan ajatuksiani ilmaista, ja näissä
asioissa pitäisi sinun olla oikea neuvonantaja.

-- Nuori olen neuvonantajaksi, mutta asetun mielessäni äitini sijaan
ja ajattelen, kuinka hän sinulle vastaisi.

-- Oi niin -- onnellinen se, jolla on äiti!

-- Kenellä on äiti, sydämmellinen, mielevä äiti, niinkuin on
minulla, äiti, joka ei ainoastaan anna neuvoja, vaan on itse
elävänä esimerkkinä hyvään elämään -- hänellä on aarre, josta ei
koko elinkautenaan voi kyllin kiitollisuutta osottaa. Vaan haluatko
vastausta kysymyksiisi?

-- Haluan.

-- Ne olivat: eikö minusta jokapäiväinen työni tunnu ikävältä?
Kuinka on mahdollista, ettei mieleni kokonaan kiinny niihin? Kuinka
voin harrastaa kaikkea korkeata, jaloa ja kaunista mailmassa tuon
yksinkertaisen jokapäiväisyyden ohessa? Ensiksi pitää minun ilmoittaa
sinulle, rakas Eedit, että vanhempani ovat opettaneet minua pitämään
velvollisuutta korkeana, jalona ja kauniina, ilmaantukoonpa se sitten
lukemisessa, kirjoittamisessa, maalaamisessa, ompelemisessa tai
keittämisessä, lastujen poimimisessa tai missä hyvänsä muussa.

-- Kaikki tuo kuuluu kauniilta ja oikealta, mutta eikö sinusta noita
viimeksi mainitsemiasi velvollisuuksia voida pitää jokapäiväisinä ja
halpoina senvuoksi, että alhainen, ymmärtämätön kansa niitä täyttää?

-- En tiedä. Jos asiata tyystin tutkii ja juuri korkeammalta
näkökannalta, niin en luule niiden tulevan niinkään jokapäiväisiksi.
Jos ajattelemme, mikä on tulos tämän työn uskollisesta täyttämisestä,
mikä sen laiminlyömisestä, niin täytynee meidän käsittää niiden
tärkeys. Terveys ja hupi -- eivätkö ne ole tärkeitä asioita? Mutta
mitenkä niiden käy, jos ateria myötäänsä valmistetaan huolimattomasti
ja epäsäännöllisesti? Ajattele, miltä maistuu ruoka, pohjaanpalanut
tai muuten onnistumaton ruoka -- sinä, joka olet tutkinut
ihmisruumista ja siihen kuuluvia asioita, ymmärtänet sen hyvin.

-- Aivan niin. Olen toisinaan ollut ihan epätoivoinen niiden
todellakin murhaavien aterioiden takia, joita Sohvi usein meille
valmistaa. -- Maria jatkoi:

-- Jos taas otamme huomioon kodin ulkonaisen järjestämisen, niin
tiedät hyvin, kuinka puhtaus, ilmanvaihto ja kohtuullinen lämpö ovat
terveydelle välttämättömiä.

-- Tiedän kyllä.

-- Hyvä. Se oli siis herra tohtori, joka vastasi näihin kysymyksiin,
sillä ne koskivat terveyttä. Mutta tiedän sinussa myöskin olevan
kylliksi naisellisuutta rakastaaksesi somia, eheitä ja siistiä
vaatteita, olkootpa ne sitten omiasi tai lähimmän ympäristösi.

-- Aivan varmaan, ja on todellakin menettämäisillään
kärsivällisyytensä, kun tahtoessaan muuttaa puhtaan kauluksen
havaitsee laatikkonsa tyhjäksi, taikka niinkuin isä raukka äsken, on
ilman nappeja ja nauhoja.

-- No niin. Myöntänet niin muodoin näiden seikkain tärkeyden?

-- Myönnän tietenkin. En ole todellakaan ennen tullut ajatelleeksi
näitä asioita tältä näkökannalta, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta.
Mutta Maria -- -- koska kerran on olemassa erilaisia luonnonlahjoja
ja erilaisia taipumuksia, pitäisi jokaisen saada mielensä mukaan
niitä noudattaa, sillä yhtä hullunkurista, kuin olisi panna Sohvi
tutkimaan fysiologiaa ja lääketiedettä, yhtä ankaraa ja naurettavaa
on vaatia, että minä käyttäisin kallista aikaani keittämiseen ja
ompelemiseen. Se on vakuutukseni. En ole niin itserakas, että
luulisin mailman siitä kärsivän, jos minusta ei tulisi lääkäriä.
Mutta, Maria, enhän voi sille mitään, että mieleni palaa juuri tällä
alalla vaikuttamaan, ja tunnen kykyni vievän juuri tälle alalle eikä
millekään toiselle. Siitä asti kuin olen ajattelemaan ruvennut, olen
tätä halunnut. Olen ajatellut, kuinka vähän löytyy lääkäreitä esim.
maaseuduilla, olen ajatellut kaikkia niitä kärsiviä ja vaivaisia,
joiden tuskaa voisin keventää, ja ennen kaikkia olen ajatellut
naisia, joiden olisi helpompi nais- kuin mieslääkäriä puhutella. Olen
kuullut isäni sanovan, että tuhansia naisia kuolee lääkärin hoidon
puutteesta. Kun minulla kerran on taipumusta, halua ja kykyä sekä
hyvä tilaisuus lukea isäni johdolla -- niin miksen sitä tekisi? Jos
taas ottaisin tehtäväkseni kodin hoidon ja järjestämisen, niin ei
minulle jäisi hetkeäkään opintojeni jatkamiseen.

Eedit puhui tulisella innolla. Hänen poskensa hehkuivat, hänen
silmänsä loistivat, ja hän odotti nyt vastausta kaikkeen tähän.
Maria oli kuunnellut häntä hartaasti. Hän istui pää kättä vastaan
nojautuneena ajatuksissaan. Viimein virkkoi hän:

-- En oikein tiedä, mitä minun pitäisi vastata ja millä tavoin tämä
epäkohta olisi poistettavissa, sillä en ole itse siitä kärsinyt.
Mutta sanon kuitenkin, kuinka asia minun mielestäni on käsitettävä.
-- Jos tämä mailma olisi täydellinen, ei epäkohtia olisi ollenkaan
olemassa, mutta olojen nykyisellä kannalla ei muuta voitane kuin
pyrkiä oikeaan, ja missä sekin on mahdotonta -- tyytyä siihen, mitä
ei muuttaa voi. Jos löytyisi täydellisiä palvelijoita, sellaisia,
jotka jo syntyessään olisivat kyvykkäitä ja taitavia ammatissaan,
siistejä, rehellisiä ja ahkeria -- silloin ei mikään olisi
luonnollisempaa, kuin että he ilman tuskaa ja suuttumusta pitäisivät
huolta taloudesta, ja sinä saisit häiritsemättä syventyä lukuihisi,
aina olisi kauluksesi puhtaina, ruokasi hyvin valmistettua ja
napit isäsi paidassa. Mutta sellaisia palvelijoita on harvassa. Ja
minkätähden? Sentähden, että ihmistä ei ohjaa vaisto, vaan tarvitsee
hän oppia ja harjoitusta. Mutta kuka häntä opettaa? Monella on ollut
ymmärtämättömät vanhemmat, toisilla ei ketään, joka olisi heistä
huolta pitänyt, toiset ovat saaneet tyytyä kehnojen, mielettömien
emäntien hoitoon. He ovat kasvaneet ilman rakkautta, ilman hoitoa
ja kasvatusta. Voimmeko vaatia heiltä täydellisyyttä? Ja sitte
huomattakoon erilaiset luonnonlahjat. Sillä ethän kieltäne, hyvä
Eedit, että nämä, kuten sivistyneetkin ihmiset, ovat erilaisilla
lahjoilla varustettuja. Jotkut ovat erittäin oppivaisia, ja
luonnostaan siistejä, herttaisia ja ahkeria, toiset taas kaikkeen
tähän mahdottomia. Kukapa takaa, vaikka Sohvista olisi tullut taitava
lääkäri, jos vaan olisi saanut opetusta, vaikka hän yhtä vähän kuin
sinä kykenee paikkaamaan ja keittämään.

Eeditin silmät ensin suurenivat, mutta hän sanoi sitten nauraen:

-- Sinä et ole niinkään väärässä. Kukapa olisi tutkinut tyttöraukan
luonnonlahjoja, olosuhteet ovat tehneet hänestä palvelijan.

-- Niin. Mutta se ei silti ole mikään puolustus hänelle, sillä kunkin
kohdaltaan on täytettävä ne velvollisuudet, jotka hänelle kuuluvat.
Mutta se seikka saattaa häntä enemmän puolustaa, ettei hän ole
saanut opetusta näissä toimissa ja että hän on liian nuori hoitamaan
taloutta, missä emäntä istuu lääketiedettä tutkimassa.

-- Siinäpä se juuri pulma. Mitenkä sinun mielestäsi asia olisi
autettava? Onko todellakin minun velvollisuuteni luopua rakkaista
kirjoistani ja tulevaisuuden tuumistani ryhtyäkseni selvittämään
kotiaskareiden sotkuista vyyhtiä ja pitääkseni ikäni kaiken sitä
selvänä?

-- Sitä minä en luule. Tarkoitusperäsi on korkea ja ihana ja
siunausta tuottava, enkä muuta parempaa halua, kuin että vapaasti
saisit sen täyttämiseksi työskennellä. Mutta sinulla on vanha isä
ja ehdoton velvollisuutesi vaatii, että sinä jollakin tavoin pidät
hänestä huolta ja hoivaa.

-- Aivan niin, sen hyvin ymmärrän. En ole vaan löytänyt oikeata
tapaa. Minun täytyy sanoa, etten lapsempana ollenkaan huomannut näitä
lukemattomia kiusoja ja vastahakoisuuksia, ja tunnen todellista
tuskaa ajatellessani, mitä vanha isäni noina vuosina on mahtanut
kärsiä. Minäkin asetan velvollisuuden korkealle, Maria. Mutta olen
tähän asti luullut velvollisuudekseni luontaisen taipumukseni
noudattamista ja kehittämistä. Vasta nyt ovat silmäni auenneet.
Luontoperäinen halu estää minua ryhtymästä toimiin, jotka ovat
harrastusteni ulkopuolella, mutta minä olen käyttävä kaiken tarmoni
pakottaakseni itseäni siihen. Kuitenkin -- lisäsi Eedit miettiväisenä
-- kuitenkin on hartain toivoni, ettei minun tarvitsisi luopua
opinnoistani! En halua mainetta, en tahdo loistaa tiedoillani,
niinkuin jotkut luulevat, en lukisi edes ulkonaisia tutkinnolta
varten. Tahtoisin ainoastaan sammuttaa tiedonjanoani ja sillä tavoin
olla lähimmäisilleni hyödyksi.

-- Uskon niin olevan, Eedit, ja ymmärrän sinut täydellisesti, virkkoi
Maria puristaen hellästi ystävänsä kättä. Siksi olenkin vakuutettu,
ettei sinun tarvitse poiketa siltä uralta, jonka jo olet viitottanut.
Jos haluat, kysyn äidin mieltä tässä asiassa?

-- Oi ystävä, tee se! Sillä välin minä kuitenkin koetan, mihin
Sohvi kykenee ja autan siinä, mikä hänelle on mahdotonta. Mutta se
on onnettomuuteni, etten saata samalla tavoin kuin sinä ajatella
ja toimittaa useita tehtäviä, vaan kääntyy ajatukseni aina yhteen
asiaan kerrallaan. Kun syvennyn kirjoihini, katoaa koko muu mailma
ajatuspiiristäni. Mutta sitäpä juuri koetankin parantaa. Kiitos
sinulle, hyvä ystävä, että aikaasi uhraamalla olet antanut minulle
järkeviä neuvoja.

-- Olisin hyvin tyytyväinen, jos olisin saanut sinut vakuutetuksi,
etteivät kotiaskareet ole "jokapäiväisiä ja ikäviä" taikka
vähäpätöisiä.

-- Siitä saat olla varma. Sinun näkökannaltasi katsottuna ne eivät
ole, sen hyvin ymmärrän.

-- Silloin olen tyytyväinen. Kun sinä nyt alat niitä toimittaa, niin
tuntuvat ne ikäviltä, mutta muista silloin sen tulevan siitä, ettei
sinulla ole niihin taipumusta ja että se aika, minkä niihin käytät,
riistetään opinnoiltaisi ja tulee niin muodoin huonosti käytetyksi.
Mutta muista samalla vanhaa isääsi, jota niin hellästi rakastat, ja
jonka hyväksi olet valmis uhraamaan vielä enemmänkin.

-- Sitä tahdon muistaa.

-- Vaan tässäpä puhellessamme on aika tietämättäni pitkälle kulunut.
Hyvästi! tulen kohdakkoin jälleen taikka kirjoitan, mitä äitini
asiasta arvelee. Häntä miellyttää suuresti sinun opintosi ja on hän
sitäpaitsi kotitoimiin hyvin perehtynyt: hän on kyllä välikeinon
keksivä. Sanon sinulle, mitä äitini kerran minulle lausui. Ollessaan
nuori oli hän oikea kirjatoukka, mutta siihen aikaan ei sallittu
"tuhlata aikaa lukemiseen." Koko päivä kului kehräämiseen, kutomiseen
ja keittämiseen.

-- Ja lukuhalu piti hänen tukehuttaa! Ja nyt hänestä on tullut
taitava emäntä, ja on hyvin hoitanut ja kasvattanut monet lapsensa.
Kuinka se kävi hänelle mahdolliseksi?

-- Täytyi, ystäväni -- hänen oli mahdoton ajatella, että hän saisi
seurata taipumustaan, ja hänestä oli aivan luonnollista, että hän
niinkuin kaikki muutkin tytöt auttoi äitiä kotiaskareissa. Mutta
onneksi sattui hän rakastumaan sivistyneeseen ja oppineeseen
mieheen. Äidin jouduttua naimisiin käytettiin ensimmäiset vuodet,
jolloin kodinhoito ei vielä vienyt paljon aikaa, kirjatietojen
kartuttamiseen. Isä valitsi sopivia, opettavaisia ja sivistäviä
kirjoja, joita sitten yhdessä lukivat. Äiti kun oli hyvin tottunut
taloutta hoitamaan, osotti kaikki tarkoituksen mukaiselle kannalle,
joten häneltä riitti aikaa lukuihin. Koko tuona aikana, olipa
hänellä kuinka paljon tahansa työtä, ei kulunut päivääkään, jolloin
hän olisi ollut lukematta -- jos hän ei ennättänyt muulloin, niin
ainakin illalla pienten rauhanhäiritsijäin mentyä levolle. Ja äiti
on opettanut meidätkin niin, että jaamme aikamme ja harrastuksemme
opintojen ja käytännöllisten askareiden välillä. Hän on kehittänyt
meitä kummallekin taholle ja tutkinut lahjojamme, niin ettei mikään
tulisi laiminlyödyksi tai tukahutetuksi. Jos minussa on harrastusta
kaikkeen mikä on suurta, jaloa ja kaunista mailmassa, kuten äsken
lausuit, niin on se vanhempaini ansio, jotka ovat tämän harrastuksen
osanneet herättää ja keskusteluillaan ja ajatustavallaan minuun
vaikuttaneet.

-- Hyvästi vihdoinkin, Eedit.

Eedit jäi yksinään miettimään, mitenkä hän parhaiten täyttäisi nämä
hyvät aikomuksensa. Hänellä oli terästä tahdossa, selvä järki ja hän
rakasti hellästi isäänsä. Kun hän kerran oli päässyt pahan perille,
ei hän levännyt, ennenkuin oli sen syyt löytänyt ja sen parantanut.
Liiaksi tottumaton kun hän omien sanojensa mukaan oli, oli hän tähän
asti ainoastaan ikäänkuin aavistuksen tapaisesti tuntenut tuon pahan,
mutta äskeisestä keskustelusta käytännöllisen ja samalla älykkään
Marian kanssa oli hän päässyt asiasta jokseenkin selville. Mitä
piti hänen ensiksi tehdä? Pitää huolta, että päivällinen valmistui
oikeaan aikaan, sillä hänen isänsä oli usein valittanut ruokahalun
katoavan kun sai kovin kauan odottaa ja jättävän jälkeensä ainoastaan
kiusallisen hiukastuksen.

Eedit meni keittiöön. Sohvi oli kömpinyt vuoteelleen ja luki jotakin
risaista romaania.

-- Kuuleppa Sohvi, virkkoi Eedit, kello on jo kaksitoista ja minä
toivon päivällisen olevan valmiina kello kaksi tänään ja tästä
lähtien joka päivä. Se on isäni tahto, sillä epäsäännölliset
ruoka-ajat vaikuttavat häneen haitallisesti.

Sohvi tarkasteli ihmeissään nuorta emäntäänsä, kunnes vastasi
nenäänsä nyrpistäen:

-- Ei sitä edeltäpäin voi mennä mitään lupaamaan, kaikki riippuu
siitä, mitä milloinkin on tekemistä.

-- Mutta sinun pitäisi asettaa tekemisesi niin, että päivällinen
valmistuu oikeaan aikaan.

-- Hyvä on neidin niin sanoa, joka istuu kirjojensa ääressä
tietämättä vähääkään, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin päivällinen
on pöydällä.

Eeditin täytyi itsekseen myöntää, ettei tyttö ollut niinkään
väärässä, sillä hänellä ei ollut hämärintä aavistustakaan, mitä
siihen tarvittiin. Hän tunnusti sen suoraan ja sanoi levollisesti:

-- Kyllä se on totta, Sohvi, sillä en ole ikinä sellaista työtä
tehnyt, mutta -- -- --

Hänet keskeytti Sohvi, joka noustuaan ylös viskasi kirjan pöydälle ja
ärjäsi:

-- No olkoon neiti sitten hyvä ja käytelköön koneitaan ja kirjojaan,
mutta antakoon minun rauhassa tehdä tehtäväni.

Mutta Eedit vastasi päättävästi:

-- Ei, Sohvi. Järkeni sanoo, ettei se ole mikään mahdottomuus,
koskapa muissa perheissä on säännölliset ruoka-ajat ja niin meilläkin
äitini eläessä.

Sohvi kohautti äkeissään olkapäitään voimatta käsittää, mikä nuorta
emäntää oikein vaivasi, mutta Eeditin lujuus ja varmuus vaikutti
kuitenkin sen verran, ettei hän enää uskaltanut antaa nenäkästä
vastausta. Päivällinen oli todellakin pöydällä täsmälleen kello
kaksi. Mutta millainen se oli? Paisti oli päältä palanutta ja sisältä
raakaa, perunat kovia ja liemiruoka ei ollut vettä valkosempaa. Eedit
pyysi isältään anteeksi sanoen sen olevan hänen syynsä, sillä hän oli
kiiruhtanut sen valmistamista. Vanha professori joutui ihmeisiinsä,
hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut Eeditin syyttävän itseään
tällaisissa tapauksissa.

-- Lienee turhaa ruveta Sohvin kanssa torailemaan, virkkoi hän,
päätään pudistaen, hänellä on omat tekotapansa, ja joskaan ei se aina
ole niin viisasta ja muille mieleistä, niin pahemmaksi muuttuu, jos
pääsee suuttumaan -- olen sen havainnut.

Eedit oli vaiti, sillä hän ei tahtonut ennen aikojaan ilmaista
aikomuksiaan, mutta päivällisen jälkeen meni hän uudelleen keittiöön.

-- Sinun tulee tarkasti varoa, että ruoka on kypsää, hyvä Sohvi,
sillä on kovin epäterveellistä syödä palanutta tai kypsymätöntä
ravintoa.

Sohvi suuttui silmittömästi.

-- Mitä minä sille voin, kun ruoka kerran on välttämättä oleva
pöydällä kello kaksi. Jos se olisi saanut kiehua kolmeen, olisi se
ollut valmista. Se on herrasväen oma syy.

-- Jospa olisit alkanut aikasemmin, huomautti Eedit.

-- Aikasemmin -- neitihän ilmoitti vasta kello kaksitoista. Paistia
ei paisteta kahdessa tunnissa.

-- No kuinka pitkä aika siihen kuluu?

-- En minä sitä niin tarkoin arvaa -- ei ole ollut aikaa kello
kädessä sitä vartioida. Kun asetan padan tulelle, annan kiehua siksi
kun valmistuu.

Eedit ei viitsinyt kauemmin kiistellä vihastuneen palvelijan kanssa,
vaan päätti itse tunkeutua keittotaidon salaisuuksiin. Luettuaan
illalla isälleen erästä mieltä kiinnittävää, äsken painosta julaistua
tieteellistä teosta ukon istuessa puolinukuksissa nojatuolissa
piippuineen ja sanomalehtineen otti Eedit kynttilän ja meni äitinsä
huoneeseen. Se oli jäänyt melkein entiselleen sen asukkaan kuoltua.
Pöydällä ja tuoleilla oli paksulta pölyä, mutta Eedit ei siitä
syyttänyt Sohvia, vaan itseään, kun ei ollut paremmin siistinyt sitä
huonetta, jossa rakastettu vainaja oli asunut. Muutamia keskeneräisiä
käsitöitä oli ompelukopassa, alku jonkun ystävän kirjeeseen pöydällä.
Eedit luki sen. Se loppui tähän lauseeseen: -- Pyydät tietoa pienestä
tyttärestäni. Niin, hän on erinomaisen lahjakas lapsi, isä tahtookin
antaa hänelle pojan kasvatuksen ja opettaa häntä uutterasti, niin
että naisaskareihin ei jää ollenkaan aikaa. Se on minua hiukan
surettanut, mutta lienen vanhanaikainen -- tytöllä on terävä pää,
hän oppii kyllä kaiken sen pitemmittä harjoituksitta ja sitten on
hänellä niin herännyt oikeuden tunto, että hän kyllä tarvittaissa
täyttää perheenäidinkin tehtävät, kenties paremminkin kuin minä, joka
jo pienestä pitäin olen siihen perehtynyt. Suokoon Jumala minulle
niin paljon ikää, että saisin nähdä tämän kalliin ja rakastetun,
melkeinpä jumaloidun lapsen tarpeeksi kypsyneenä, että -- -- -- Tähän
loppui kirje. Eedit painoi sitä kunnioittavasti huulilleen. Voi,
hän oli liian, liian nuorena jäänyt äidistään orvoksi, hän ei edes
osannut kyllin rakastaa eikä kunnioittaa äitiään, ennenkun hänet
jo riistettiin pois. Mutta nyt hän tunsi, mitä hän oli kadottanut.
Äidin pieni sievä raamattu oli ollut kirjeen päällä, jonkatähden
Eedit ei ollut sitä huomannut. Hän olikin harvoin käynyt tässä
huoneessa, se oli ollut tyhjä ja suljettu ja herättänyt tyttäressä
surullisia muistoja. Hän tarkasteli vaatimatonta kirjahyllyä. Siellä
oli ainoastaan muutamia kirjoja: joitakuita Tegnérin ja Franzénin
runokokoelmia, vanha kirja lapsenkasvatuksesta sekä yhtä ja toista
uskonnollista kirjallisuutta. Eedit etsi ja etsi, kunnes löysi
keittokirjan. Hän istui pöydän ääreen sitä selailemaan. Hän tuijotti
toivotonna tuohon muna- ja voipaljouteen, sokeriin ja mausteihin,
joita siellä määrättiin ja luki lukemistaan noita epävarmoja
lauseita, kuten "hyppysellinen," "hiukan muskattia," "maun mukaan,"
y.m. -- Oh, huudahti Eedit väsyneenä, kuka voisi tällaista oppia ja
kuka voisi noudattaa noin epävarmoja lauseita? Ei, ihan toisin on
tieteellisissä teoksissani, joissa kaikki on pienintä piirtoa myöten
täsmälleen ja selvästi ilmoitettu. Tähänhän tarvitaan kymmenien
vuosien kokeilua ja kokemusta. -- Hän oli jo heittämäisillään kirjan
pois, kun samassa pieni kirjoitettu vihko valahti sen välistä.
Se oli hänen äitinsä käsialaa. Se sisälsi useita käytännöllisiä
ohjeita, huomautuksia ja neuvoja, joita pitkän kokemuksen varrelta
oli kerääntynyt keittokirjaan, vastauksia kysymyksiin "kuinka kauan,"
"kuinka paljon" sekä joukon jokapäiväisiä ruokalajeja ynnä muita
tarpeellisia ohjeita. Eedit syventyi kohta sitä tutkiskelemaan. Juuri
tällaistahan hän tarvitsi. Ensin otti hän selville, millä lailla
paistia oli valmistettava ja huomasi tarkoin määrätyksi, kuinka pitkä
aika siihen kului, jotta se hiljaisella tulella hyväksi kypsyisi. --
Ahaa, hymähti hän itsekseen, Sohvi pani padan tulelle pari tuntia
liian myöhään -- siitä täytyy minun häntä huomauttaa. Nytpä ymmärrän,
että minun on itseni jotain tietäminen ja tajuaminen voidakseni
häneltä vaatia ja hänen toimiansa tarkastaa. Ja näissä asioissa on
todellakin jotain huvittavaa, kun muistaa miten tärkeätä on, että
ateria on samalla kertaa sekä terveellinen, että maukas ja huokea.

Eedit pisti kirjan taskuunsa, mutta ennenkuin hän poistui huoneesta,
pyyhki hän huolellisesti tomun huonekaluista ja kirjoista sekä avasi
senjälkeen erään kohdan äitinsä raamatusta, johon yksi merkeistä oli
asetettu. Se oli Johanneksen evankeliumi. Hänen mieleensä muistuivat
rippikoulun rauhaisat ajat, opettajan lämpimät, vakuuttavat sanat
ja hän katui sydämmessään, että kaikelle sille oli niin varhain
kylmennyt. Hän luki suurella mielihalulla noita kauniita sanoja. --
Tämän jälkeen tuli Eedit usein tähän hiljaiseen huoneeseen, pyyhki
pölyn ja luki kappaleen äitinsä raamatusta -- tuntui kuin olisi hän
päivä päivältä oppinut syvemmin rakastamaan tätä äitiään, jonka hän
jo oli ollut unohtamaisillaan.

Eräänä aamuna tuli Eedit jotenkin varhain keittiöön ilmoittaen
Sohville, että hän nyt itse aikoi pitää silmällä päivällisen
valmistamista.

-- Olkaa hyvä vaan, virkkoi tyttö nyrpeästi.

-- Ensiksi pitää sinun asettaa paisti tulelle ja niin pian kuin
suinkin mahdollista.

-- Vai niin, jahka vaan saan sen teurastajalta kotiin.

-- Pane sitten yllesi ja mene.

Sohvi totteli yrmeästi. Sillaikaa kierteli Eedit keittiössä ja
ruokakammiossa. Jälkimmäinen näytti sangen tyhjältä, sillä Sohvi
juoksi tavallisesti aina tarvittaissa torille ja myymälöihin
pitämättä mitään varastossa. Mutta keittiössä, sen kaapissa ja ja
laatikoissa vallitsi sellainen epäjärjestys, ettei luonnostaan
järjestystä rakastava Eedit ollut osannut edes mielessään kuvitella,
ja jommoista voi verrata ainoastaan siihen, mistä Harriet
Beecher-Stowe niin nerokkaasti kertoo puhuessaan Dinah'in keittiöstä
St. Clares'issa, jonka nuoret lukijani hyvin tuntevat.

Sohvin palattua katsoi Eedit, että liha tuli pataan.

-- Nyt hiukan mausteita sekaan, huomautti nuori emäntä.

-- Herranen aika, ei liene pippuriakaan kotona, hämmästeli Sohvi. --
Eikä niitä ollutkaan.

Turhaan haettuaan kaikki mahdolliset paikat täytyi Sohvin juosta
noutamaan pippuria. Niin saatiin paisti siunattuun alkuun. Eedit
selitti edelleen, miten oli meneteltävä, varotti suuresta valkeasta
ja ilmoitti, milloin muita ruokia oli alotettava. Mutta kyökissä
vallitseva sanomaton epäjärjestys hidastutti kaikkea; ja Sohvi
sai vieläkin kerran käydä hakemassa jotakin ruokaan kuuluvaa. Kun
kaikesta tästä oli vihdoinkin onnellisesti päästy, havaittiin
huoneiden jääneen siistimättä, niin että pari vierasta, jotka
sattuivat tulemaan, täytyi käskeä huoneeseen, jossa huonekalut olivat
pölyssä ja kirjat ja sanomalehdet hujan hajan. Sohville ilmoitettiin,
että hänen tuli siistiä aikasemmin. Mutta siitäpä tyttö syvästi
loukkaantui ja sanoi, ettei hän tahtonut työllä itseänsä tappaa,
oli jo päivällisen tähden juossut kuin hevonen, ja laulun loppu
oli se, että nuori neiti, joka ei näitä asioita ymmärtänyt, jätti
asian sinälleen. Itse tunsi Eedit parhaiten, kuinka kykenemätön
hän oli järjestystä aikaan saamaan. Hetkeksi joutui hän epätoivoon
menestyksen suhteen, mutta muistaissaan, että nämä olivat ensimmäisiä
kokeiluja, ajatteli hän, että lujalla tahdolla viimein _täytyi_
voittaa esteet. Tuskastumatta ja peräytymättä taisteli uskalias tyttö
kaikkia tukaluuksia ja vastoinkäymisiä vastaan, koetti tunkeutua
pahan juureen ja tutustua oloihin. Tämä vei häneltä niin paljon
aikaa, voimia ja kärsivällisyyttä ja uuvutti hänen mieltänsä siinä
määrin, ettei hän enää tilaisuutta saatuaan jaksanut lukea eikä
ajatella. Sohvi oli itsepäinen, taitamaton ja alati äkeissään eikä
todellakaan tehnyt mitään keventääkseen nuoren emäntänsä huolia.

Vaan jättäkäämme Eedit Berg toistaiseksi tähän jatkamaan
velvollisuuden ja taipumuksen yhteensovittamista.



16.

Mitä on minun tekeminen?


Ragnhild Cederskiöldin mielestä kului aika kovin vitkaan. Päivä
oli toisensa kaltainen; joko oli vieraita tai oltiin vieraisilla.
Ja muut hetket vietti Ragnhild mietteissään ja unelmissaan. Yhä
vastenmielisemmältä alkoi hänestä tuntua tuo tyhjä, viheliäinen
huvienpyörre ja hänen elämänhalunsa heikkoni heikkonemistaan. Kun hän
joskus pyysi äidiltään lupaa jäädä kotiin, seurasi siitä kyyneleitä
ja nuhteita, joita hiljainen ja rauhaarakastava Ragnhild koetti
karttaa. Tottunut kun hän oli tottelemaan äitinsä voimakasta tahtoa,
ehkäisi se myöskin osaltaan hänen yrityksiään asettua häntä vastaan.
Itseksensä mietiskeli hän kuitenkin, mitenkä noista kuolettavista
seurahuveista voisi pysyä erillään, ja mihin hän oikeastaan ryhtyisi.
Toisinaan saattoi hän, kaikki keinot koeteltuaan ja sittenkin sopivaa
löytämättä puhjeta vaikerruksiin. -- Toivoisin olevani niin köyhä,
että olisin itse pakotettu leipäni ansaitsemaan, toivoisin olevani
ruma ja rampa, jottei äidilläni olisi iloa minua huvitteluissa
kuljettaa, toivoisin jo ikäloppu olevani, niin ettei minua enää
voitaisi kosijoille suostuttaa, toivoisimpa jo nauttivani haudan
tyyntä rauhaa! Mutta hauta ei olekaan kaiken loppu. -- Olenko valmis
tulevaan elämään? Oi epäilen, voinko asemassani ijäisyyttä varten
valmistuakaan. Helpompi on kameelin käydä neulansilmän lävitse kuin
rikkaan tulla taivaanvaltakuntaan. Niin on kirjoitettu, ja niin se on.

Ragnhild oli rippikouluaikanaan oppinut tajuamaan raamatun
kauneutta. Sitä hän tutkiskeli salaisesti, sillä äiti joutui
aivan epätoivoon nähdessään tyttärensä raamatun ääressä. Hän luki
Ragnhildin vastenmielisyyden huveihin, hänen hitaisuutensa ja
uneksivan mielensä yksinomaan pietismin syyksi ja pani parhaansa
huvittaakseen ja ilahuttaakseen häntä. Se ei onnistunut. Niinkauankun
tytär kuuliaisesti seurasi häntä huvituksiin, oli hän verrattain
levollinen, vaikkakin sydäntä kaiveli tytön välinpitämätön käytös ja
mielistelyn puute.

Alituisella mietiskelyllään ja lukemisellaan ei Ragnhild kuitenkaan
päässyt selvyyteen eikä rauhaa löytänyt. Hänestä oli kummallista,
että voitiin puhua raamatusta elämän "ainoana ojennusnuorana." --
Minä ainakin, mietti hän, olen kuin verkkoon kietoutunut -- kuulen,
näen, tajuan, mutta en saata ulos tullakseni kättä tai jalkaa
liikuttaa.

Kuitenkin luki hän yhä edelleen. Hänen oli tapa ajatella: -- Tunnen
väsymystä tuntematta sitä työstä, olen huolissani jäykkyyteni,
olosuhteiden, äitini mielipiteiden ja pakotuksen tähden sekä siksi,
etten tiedä, mitä minun on tekeminen -- vaan ehkäpä Jumala minua
armahtaa. -- Ja hän rukoili Jumalaa osottamaan tietä ja antamaan
voimaa sitä kulkemaan.

Eräänä päivänä oli Ragnhild taas ollut Lyydian, tuon lapsen, luona,
joka hänestä oli Jumalan tänne lähettämä, mutta pian jälleen pois
liitelevä enkeli. Lyydia oli hiukkasen tointunut, hän istui mukavassa
sohvassa nyperrellen jotakin käsityötä. Hän teki sitä erään köyhän
perheen tarpeeksi, josta isä oli kuollut, äiti oli sairaana, ja
parvi turvattomia lapsia vailla jokapäiväistä leipää. Saatuaan
selville heidän asuntonsa kiiruhti Ragnhild sinne. Siellä istui äiti
nuorin lapsi sylissä kalpeana ja riutuneena vuoteellaan ja useita
ryysyisiä pienokaisia tungeskeli hänen ympärillään. Tervehdittyään
istui Ragnhild tuolille. Kun hän ei ollut tottunut seurustelemaan
köyhän, oppimattoman kansan kanssa, tuntui hänestä ensin hiukan
neuvottomalta, mutta hän rohkaisi mielensä kysyen, voisiko hän
jollain tavoin heitä auttaa. Leski vastasi kiitellen, että hän kyllä
toivoi voivansa työllään elättää lapsensa, jos Jumala vaan antaisi
terveyttä.

-- Mutta te näytätte niin kelmeältä ja heikolta; oletteko puhutelleet
lääkäriä?

-- En. Kun ei ole varaa heille maksaa, niin ei tahdo vaivatakaan. Ja
sitte he määräävät aina lääkkeitä, mutta milläpä niitäkään? Jospa
vaan olisi leipää lapsille niinkauvan, niin ... nyyhkytti vaimo
kumartuessaan helmassaan olevan pienokaisen yli.

Ragnhild tunsi syvää liikutusta.

-- Älkää itkekö, lohdutti hän tyhjentäen kukkaronsa pöydälle, tahdon
mielelläni teitä auttaa, katsokaa tässä on hiukan etukäteen, ja nyt
menen hakemaan lääkäriä. Älkää olko huolissanne, olen hyvin tuttu
vanhan professorimme kanssa, hän tulee varmasti, ja lääkkeet minä
kyllä puolestani hankin.

Sairas kiitteli siunaten.

-- Tullessani takaisin tuon lääkärin kerallani -- hyvästi!

Kaukaan aikaan ei Ragnhild ollut tuntenut sellaista elämänhalua,
onnea, reippautta ja vapautta.

-- Ehkä on minullekin jotain tehtävää, riemuitsi hän kiitäissään
katua alas.

Ystävällinen professori, Eeditin isä, lähti heti Ragnhildin seurassa
sairaan luo, määräsi hänelle vahvistavaa ravintoa ja kuultuaan
Ragnhildin pitävän huolen lääkkeistä lisäsi hän, että viini tekisi
erittäin hyvää. Ragnhild vei itse reseptin apteekkiin ja täytettyään
korinsa leipurissa pisti hän sen ohimennessään turvateilleen luvaten
palata päivemmällä tuomaan viiniä, ruokaa ja rohtoja.

Kevein askelin juoksi hän rappusia ylös kotiinsa. Nyt vasta
jäähdytti muisto äidistä kuin kylmä tuulahdus hänen vilkasta,
iloista mielialaansa. Hän soitti vitkastellen. Äiti istui tapansa
mukaan ompelukehystensä ääressä. Ragnhild esitti varovasti asiansa.
Hän kuvaili hädänalaisten tilaa ja pyysi äidiltänsä lupaa lähettää
sairaille viiniä ja ruokaa. Äiti kuunteli välinpitämättömästi
surullista historiaa ja kysyi Ragnhildin lopetettua:

-- Kuinka saatoit olla niin ajattelematon ja itse mennä tuon
ihmisen luo, ajattele jos joku olisi nähnyt sinun kulkevan tuossa
viheliäisessä kopissa -- ja kaiken lisäksi saattoi tauti olla
tarttuvaa.

-- Sitä en ajatellut, mutta onneksi se ei ole tarttuvaa; lepo ja
ravinto saavat hänet jälleen paranemaan, sanoi professori.

-- No, niin -- olen aina ollut antelias, virkkoi rouva Cederskiöld,
sanon palvelijalle, että laittaa ruokaa, ja toinen saa mennä viemään
sekä sen että viinin.

-- Mutta hän ei tiedä heidän asuntoaan; enkö minä saisi mennä häntä
opastamaan.

-- Kernaasti minun puolestani, jos se sinua huvittaa, mutta älköön se
tapahtuko useammin.

Kiitollisena saadessaan tämänkään verran seurata taipumustaan jätti
Ragnhild äitinsä. Kun valtioneuvoksenrouva monien määräysten, paljon
homman ja touhun jälkeen oli saanut ruuan valmiiksi, oli tytön
viimeinkin aika lähteä. Koreapukuinen palvelija kulki hämillään ja
äkeissään hänen jäljessään ruokakori kainalossa, häntä suorastaan
hävetti kulkea näitä mutkikkaita, kapeita laitakaupungin katuja,
joilla ei milloinkaan tavattu parempia ihmisiä.

Tultuaan perille käski Ragnhild palvelijan mennä, viipyi itse vielä
hetkisen sairaan luona, antoi hänelle rohtoja, neuvoi vanhinta tyttöä
lämmittämään keittoa ja jakoi lapsille voileipiä. Sillaikaa oli hän
tarkastellut lasten kuluneita vaatteita. Lyydialta oli hän saanut
kuulla, että äiti samoinkuin isäkin oli rehellisesti ja uutterasti
tehnyt työtä, mutta isän pitkällinen sairaus oli kuluttanut säästöt
ja ansiot loppuun. Ragnhild päätti itse valmistaa vaatteita
lapsille ja iloitsi siitä, että kerrankin saisi jotain hyödyllistä
tekoon. Mutta sallisiko hänen äitinsä sitä? Sitä oli kysyttävä.
Tyttö toi palatessaan köyhien lämpimät kiitokset äidilleen.
Valtioneuvoksenrouva ei niistä sanottavasti välittänyt ja tytär
alkoi epäillä, saisiko hän lupaa ommella pienokaisille. Hän rohkeni
kuitenkin sanoa:

-- Lapsiraukat olivat niin repaleisissa ja huonoissa vaatteissa.

-- Niin, sellaisia ne ovat aina. Isät juovat ansionsa ja äidit
istuvat kahvikesteissä juoruamassa sen sijaan kun pitäisi neuloa ja
paikata vaatteita.

-- Mutta olen kuullut näiden vanhempain olleen uutteria ja
kunnollisia, mutta sairaus ja vastoinkäymiset ovat heitä kauan
rasittaneet. Mies oli ollut hyvin raitis.

-- Vai niin! Mistä olet saanut kuulla kaiken tämän? Kenties kertoili
leski itse sinulle näitä satuja.

-- Ei, kuulin sen Lyydia Werneriltä, jonka veli on pappi ja tuntee
hyvin vaivaiset.

Oo! Halveksiva ilme levisi valtioneuvoksenrouvan kasvoille. -- Se
sopii erinomaisen hyvin papille ja se kuuluu hänen tehtäviinsäkin,
mutta minä toivon toki, ettet antaudu rakkaussuhteisiin tuohon
pappiin -- käyt siellä niin usein.

-- Oi, äiti, virkkoi Ragnhild närkästyksestä punastuen, enkö
voi käydä sairaan ystävän luona tai hoivailla köyhää perhettä
tarvitsematta sen puolesta -- -- --

-- Niin, niin -- tahdoin vaan varoittaa sinua, sillä isälläsi ja
minulla on aivan toiset aikeet.

Ragnhildin pää painui alas, hän tuskin uskalsi puhua äitinsä
kanssa, mutta ajatus, että hän mahdollisesti voisi saada itsellensä
toiminta-alan innostutti häntä uudelleen.

-- Äiti, kysyi hän vakaasti, ei sinulla liene mitään sitä vastaan,
että käytän osan aikaani ommellakseni vaatteita noille lapsukaisille?

Valtioneuvoksenrouvalta valahti työ kädestä.

-- Sinä! huudahti hän.

-- Niin. Rahaa sinun ei tarvitse antaa, minulla on sitä tähän
tarkoitukseen yllin kyllin.

-- Ja _sinä_ ompelisit näitä riekaleita. Sinä tietenkin
_toimittaisit_ niitä tai antaisit leskelle rahaa?

-- Ei, ei -- minä itse ompelisin. Leski on sairas, kuten tiedät, eikä
niinmuodoin kykene työhön. Lapset taas ovat liian pieniä. Ja miksikä
minä _teettäisin_ vaatteita? Onhan itsellänikin niin kovin hyvää
aikaa.

-- En ole ikinä kuullut naurettavampaa, harmitteli
valtioneuvoksenrouva, neiti Cederskiöld istuisi ompelemassa vaatteita
kerjäläisten vesoille, vaikka on ompelijoita sekä kotona että kylässä.

-- Oi, äiti, etkö ymmärrä tarvettani tehdä jotakin hyödyllistä,
jotakin itsepuolestani, niin etten eläisi ainoastaan vanhempaani
rahoja sirotellen.

-- En, sitä en todellakaan ymmärrä. Eikö sinulla ole kylliksi
toiminta-alaa täällä kotona?

-- Tunnetko todellakin, äiti, tyytymystä mennessäsi illalla levolle,
kun päivä on kulunut hyödyttömään koruompeluun tai kyläilyihin?

-- Tunnen, tunnen varmasti. Olen emäntänä mieheni kodissa ja kasvatan
lapsiani -- siinä kaikki, mitä minun asemassani oleva henkilö
tällaisissa varallisuussuhteissa voi ja mitä hänen on tarvis tehdä.

-- Varallisuus ja arvo -- sepä se juuri on onnettomuus, virkkoi
Ragnhild melkein itsekseen.

Äiti katseli tytärtään aivan kuin olisi peljännyt hänen menettäneen
järkensä.

-- Eikö päinvastoin pitäisi kiittää Jumalaa ja kohtaloa, kun on
joutunut näin ylhäiseen asemaan? kysyi hän.

Ragnhild näytti vaikenevan, hän ei tahtonut säikyttää äitiänsä
vastaan sanomalla vaikka sanat jo olivat hänen huulillaan.

-- Sallitko minun ommella lapsille? kysyi hän hetken kuluttua.

-- En, oli äidin pikainen vastaus, sitä en voi sallia, sillä se
ei sinulle sovi. Eihän siinä itsessään mitään pahaa ole, mutta se
saattaisi herättää ympäristössä huomiota ja ihmettelyä. Sitäpaitsi
on se aivan tarpeetonta, enkä voi todellakaan puoltaa sinun
mielipuolenomaisia päähänpistojasi. Äitinäsi olen velvollinen
ohjaamaan sinua sopimattomilta teiltä. Rahoja ei sinun myöskään
sovi tuhlata tuollaiseen. Tarvitset paljon uutta talveksi, ja
vaikka itse oletkin huolimaton, on minun katsottava, ettet esiinny
Noan aikaisissa vaatteissa valjenneine nauhoineen. Jos välttämättä
tahdot vaatettaa noita vesoja, niin pyydän isän antamaan osan
rahoista, jotka olemme määränneet hyväntekeväisyyttä varten, sinun
käytettäväksesi. Ne voit lähettää tuolle leskelle taikka, jos se ei
sinua tyydytä, teettää ompelijalla vaatteita täällä kotona, vaikka en
luule hänen siitä suuresti kostuvan. No niin, jääköön asia siihen ja
sinä alat kirjailla.

Ragnhild istui ikkunan pieleen ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näytti
todellakin surullisen toivottomalta ja alakuloiselta.

Tyttö käsitti hyvin, etteivät mitkään pyynnöt eivätkä rukoukset
auttaisi, vaan sai hän alistua tässä, niinkuin muussakin. Äiti
katsahti tuon tuostakin tutkivasti häneen. Hetken kuluttua alkoi hän
ystävällisemmin:

-- Kuuleppas Ragnhild! Heitä mielestäsi kaikki ajatukset ruveta
laupeuden sisareksi sekä muut moiset hullutukset -- minulla on
sinulle muuta ajateltavaa. Olet yhdeksännellätoista ja on jo aika
ruveta ajattelemaan sopivaa -- sopivaa naimista -- -- --

Ragnhild istui liikkumatta, kuulematta katsellen haaveillen ulos
ikkunasta. Äiti jatkoi:

-- Piakkoin tulee meille mieleinen vieras, isäsi ja minun vanha
tuttava, parooni Falk. Aavistan hiukan, että hän tulee -- --
tulee sinun tähtesi. Se on ollut vanha unelma, että nämä perheet
liittyisivät toisiinsa. Hän on vanhaa aatelia ja on varakas.
Siksipä on toivoni, että eritoten huolehtisit vaatevarastostasi,
sillä hän vierailee luonamme pitemmältä, kunnes asuinrakennus hänen
maatilallaan valmistuu. Meillä käy luonnollisesti tavallista useammin
vieraita, ja useammin meitä kylälle kutsutaan.

-- Vielä useammin kylälle, huokasi Ranghild.

Tätä kuulematta jatkoi äiti:

-- Hän on hienosti sivistynyt ja vakaaluontoinen mies, ei tosin enää
nuori, mutta sinuahan eivät nuorison huvit ilahutakaan. Muistatko
vielä häntä?

Ranghild katsahti hajamielisesti ylös.

-- Enhän minä ole häntä koskaan nähnyt.

-- Moista anteeksiantamatonta huolettomuutta! Minä puhun tässä ääneni
käheäksi tulevaista parastasi ajatellen, ja sinä tuskin tiedät, mistä
on kysymys. Tottakai olet hänet nähnyt, koska olet lapsena hänen
polvellaan istunut. Hänhän kävi meillä ulkomaille lähteissään, neljä
vuotta sitten, sinä otit silloin jo osaa seuraelämään, niin että
sinun pitäisi hänet muistaa. Mutta sinä olet aina ollut ajattelematon
ja haaveellinen. Jumala tietänee, mikä sinun mieltäsi vilkastuttaisi.
Toivoisin sen tietäväni.

Ranghild kääntyi äkkiä äitiinsä päin.

-- Tahdotko todellakin saada siitä tiedon? Salli minun joskus
olla kotona, hanki minulle työtä, hyödyllistä askaretta, älä pidä
esimerkiksi ompelijaa vaan jätä minun huolekseni sisarien ja
omien vaatteittesi ompeleminen tai anna minun käydä omin neuvoin
huojentamassa hädänalaisten kärsimyksiä -- silloin saat nähdä, että
minusta tulee toinen ihminen, silloin ei sinulla ole enää syytä
valittaa minun huolettomuuttani ja välinpitämättömyyttäni. Oi, äiti,
äiti! älä anna minun menehtyä tähän toimettomuuteen äläkä tuhlata
kallista nuoruuteni aikaa huveihin, jotka eivät minulle huvitusta
tuota. Ei se ole hullutusta, äiti, minä tunnen, ettei se sitä ole.

Ranghild oli puhunut innokkaammin kuin milloinkaan ennen, kyyneliä
kiilsi hänen silmissään hänen suudellessaan äitinsä kättä.
Valtioneuvoksenrouva katseli nuorta tyttöä ihmeissään ja tuskissaan.

-- Totta näyttää olevan, etten voi sinua milloinkaan ymmärtää ja
kipeästi koskee minuun ollessani pakotettu näkemään tuollaisia
hedelmiä kasvatuksestani, olen kuitenkin tehnyt -- tehnyt kaikkeni,
jotta -- -- jotta -- -- --, siinä katkasi kyyneltulva puheen,
tavallinen loppu tällaisille keskusteluille.

Ragnhild koetti rauhoittaa ja lohduttaa äitiään, nouti vettä ja puhui
lempeästi luvaten, joskin tuskallisella sydämmellä, olla vastedes
näistä asioista puhumatta. Niin kuivui kyyneltulva vähitellen, ja
äiti jatkoi edelleen tyttärensä tulevaisuudentuumailua, kuinka
hänestä tulisi kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuinka hänen
miehensä kantaisi häntä käsillään ja kuinka rauhallinen oli kuolema
vanhemmille heidän tietäissään vanhimman tyttären olevan hyvässä
turvassa -- -- kaikkea tuota, jota niin monet nuoret tytöt ennen
Ragnhildia olivat saaneet kuulla. Ja Ragnhild -- hän istui jälleen
ikkunan pielessä, mutta noilla kauneilla kasvoilla ei ollut enää
välinpitämätön, vaan tuskainen ilme.

Joku saattaa ihmetellä, kuinka Ragnhildin ikäinen tyttö oli niin
väsynyt ja kyllästynyt huveihin, mutta kun muistaa, että hän oli
tanssinut ja huvitellut jo neljäntoista vanhasta ja lisäksi asui
pikkukaupungissa, jossa huvit aina olivat yhtä ja samaa: tanssiaisia
ja kahvikestejä, kenties joskus joka seuranäytelmä taikka oikea
teatteri, kun joku kiertävä seurue osui seudulle -- niin ymmärtänee,
ettei Ragnhildin kaltainen haaveksiva, hiljainen luonne siitä ajan
pitkään huvitusta löytänyt. Sen lisäksi oli rippikoulun jälkeen
kaikellaisia ajatuksia ja mietteitä herännyt, osaksi seurauksena
opettajan sanoista, osaksi seurustelusta tyttöjen sellaisten kanssa
kuin Maria, Eedit ja Jenny. Toiset lukijoistani, joilla on aika
niukalla ja suuri halu lukemiseen, kysynevät kenties, miksei Ragnhild
hankkinut hyviä kirjoja, lukenut, soittanut ja piirustanut. Nuori
tyttömme oli saanut sangen pintapuolisen ja kieron kasvatuksen.
Muuan ranskalainen kotiopettaja, joku sveitsiläinen puotineiti, oli
joitakuita vuosia puhunut ranskaa hänen kanssaan, opettanut hänelle
hiukan maantiedettä ja historiaa, runolausuntoa ja korko-ompelua.
Siinä koko hänen opetuksensa. Se ei voinut edes herättää halua
syvempään tietämiseen, sillä se annettiin järjettömällä, ikävällä ja
lasta kiusaavalla tavalla. Kotona ei ollut lukuunottamatta eräitä
ranskalaisia romaaneja ja vanhoja aikakauskirjoja, sanottavasti
kirjoja ollenkaan, ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat olleet
omiaan kehittämään ja ylentämään nuorta sielua tai herättämään siinä
tiedonhalua.

Tytön isä oli niitä vanhoja, mukavuutta rakastavia herroja, jotka
eivät mielellään anna niin mutkikkaan asian ajattelemisen, kuin
on lasten kasvatus, itseään häiritä. Hän piti paljon herkku- ja
pelipöydästä. Hän luki sanomalehtensä ja poltti sikarinsa
hyvin tyytyväisenä siitä, että hänen vaimonsa tarmokkaasti ja
ymmärtäväisesti hoiti perhe oloja, s.o. palkkasi keittäjän,
ompelijan, opettajattaren ynnä muut palvelijat. Joskus seurasi hän
hyvin puettua rouvaansa sekä tytärtänsä vieraisille ja osottihekin
kotona kohteliaaksi isännäksi vieraiden ollessa, mutta muuten ei
hän omaisilleen näyttäytynyt muulloin kuin ruoka-aikoina. Lasten
kasvatuksen suhteen luuli hän täyttäneensä velvollisuutensa
maksettuaan opettajattaren. Hänellä oli myöskin heikko aavistus
siitä, että hänen vaimonsa, joka aina oli niin tunnokkaasti ja
järkevästi edustanut heidän arvoaan ja asemaansa elämässä, pitäisi
tästäkin tavalla tai toisella huolta.



17.

Jälleen turvatonna.


Jätimme viimeksi nuoren, reippaan ja toimeliaan Hanna Sandbergin
suureen herraskartanoon emännöitsijäksi. Hän oli ollut siellä lähes
kaksi vuotta ja oli melkoisesti edistynyt. Ja hänestä oli tämä talo
tai ainakin pieni yliskammari alkanut tuntua omalta kodilta. Tosin
eleli hän edelleenkin yksinäistä elämäänsä kuulumatta oikeastaan
isäntä- tai palvelusväkeen, mutta överstinrouva oli kuitenkin
tavallaan osottanut hänelle ystävällisyyttä ja luottamusta.
Myöskin monet palvelijoista kunnioittivat häntä. Varsinkin oli
hän päässyt vanhan Maijan suosioon. Se kaikki tuotti iloa. Mutta
monen monta vaikeata hetkeä oli hän saanut viettää taistellessaan
vastoinkäymisten kanssa. Siitä huolimatta ajatteli Hanna: köyhän
tytön, jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, ei sovi odottaa, että
elämä olisi ruusuilla karkeloimista. Ja eihän minulla ole suurempaa
hätää kuin monella muullakaan: jos käyttäydyn hyvin ja edistyn
ammatissani yhä pitemmälle, niin saan olla täällä, jossa on kotini ja
saan työstä toimeentuloni.

Nuoret lukijani, jotka ovat kasvaneet ja varttuneet hyvässä kodissa,
huoletonna viettäin päivän toisensa perästä, tuskin voinevat
mielessään kuvitella, kuinka paljon nuorella emännöitsijällä oli
tehtävää. Me kerromme päivän toimet aamusta iltaan.

Joka aamu nousi Hanna ylös kello neljä, sillä hän eli "vanhaan hyvään
aikaan", jolloin ymmärrettiin antaa arvoa aikaiselle aamuhetkelle.
Hänen tuli pitää huolta, että palvelijat menivät aamuaskareilleen
navettaan tai ryhtyivät kehräämään ja karstaamaan. Itse istui hän
puolaamaan päivän varalta kutojalle. Palvelijain tultua navetasta
täytyi hänen mitata ja kuoria maito sekä laittaa kaikki kuntoon
kirnuamista varten. Kello kuusi söi palvelusväki aamiaista, mutta
sitä varten tuli emännöitsijän jakaa jokainen muru, antaa jokaiselle
osansa maidosta, leivästä ja silakoista, sillä sellainen oli tapa;
palvelijain käsiteltävänä ei ollut muuta kuin vettä ja suolaa.
Kahdeksalta söi herrasväki aamiaisensa, jossa tavallisesti oli
kahvia ja jotakin lämmintä ruokaa. Sekin kulki emännöitsijän käden
kautta. Mutta sillä välin piti hänen myöskin huolehtia huoneiden
siivoamisesta, muistuttaa unisia ja väsyneitä, tottumattomia tahi
huolimattomia palvelijoita yhdestä ja toisesta, panna lakasemaan
huone tai pyyhkimään pöly uudelleen. Sitten alkoivatkin jo
päivällishommat, ja kun muistaa, että perheeseen kuului seitsemän
kahdeksan jäsentä, kahdeksan piikaa ja yhtä monta renkiä,
paimenpoika, ruotulaisia ja apueukkoja, niin voi ymmärtää, että siinä
oli työtä ruuan valmistamisessa. Kello kaksitoista oli päivällisaika,
jonka jälkeen nuorella emännöitsijällä oli lyhyt lepohetki, s.o.
hän istui kammarissaan puolaamassa, ompelemassa, paikkaamassa
tai jossakin muussa hommassa. Niin kului päivä illallispuuhiin,
jonka jälkeen Hannan vielä piti punnita pellavat tai villat
palvelijoille seuraavana päivänä kehrättäväksi. Ja ennen levolle
menemistään täytyi hänen vielä käydä tekemässä överstinrouvalle
tilit päivän kuluessa olleista menoista, ilmoittamassa maidon ja
voin tulomäärän, kertomassa, jos lehmä oli poikinut, selittämässä
palvelijain käsitöistä ja ruokavarojen kulusta y.m.s. Vasta sitten
oli hän vapaa, mutta usein myöskin niin väsyksissä, että hän heti
huoneeseen tultuaan riisuutui kiireesti ja vaipui kuin lapsi syvään
uneen. Kertomaamme tapaan päivä tavallisesti kului. Mutta usein
sattui leipomisia, teurastuksia, suolaamisia, makkarantekoa, pesua,
silitystä, marjain puhdistamista ynnä muita ylimääräisiä toimia.
Silloin oli nuorella emännöitsijällä työtä kaksin kerroin, hänen
piti olla kaikkialla läsnä, ateriain tuli olla valmiina määrälleen
ja huonosti keitettyä ruokaa ei ollut hyvä tuoda pöydälle. Viisi
minuuttia ennen ruoka-aikaa tuli rouva keittiöön maistamaan ruokaa,
ja jos kasti oli liian vetelää, velli liian sakeata tai suolasta,
silloin tuli toria ja moitetta. Se tuntui joskus raskaalta,
sillä erehtyminen oli harvinaista ja tapahtui ainoastaan muiden
liian kiireellisten tointen vuoksi, mutta tuo kunnon tyttö otti
moitteet nöyrästi vastaan mielessään miettien: -- Herrasväki ei
voi syödä onnistumatonta ruokaa, se on luonnollista, ja koska
minun velvollisuuteni on pitää huolta sen valmistamisesta, niin ei
minun sovi suuttua eikä tuskastua, vaan seuraavalla kerralla pitää
ajatukset tiukemmin koossa.

Kuinka paljon parempia ja onnellisempia olisivatkaan ihmiset, jos
voisivat nöyrästi tunnustaa vikansa ja puutteensa sekä suostua
oikaisuihin.

Kaikki vaivat, kaiken työn, yksinpä moitteetkin olisi Hanna
mielellään kärsinyt, jos vaan olisi ollut yksikin ihminen, joka olisi
hänen kohtaloistaan huolehtinut, hänestä välittänyt. Mutta semmoista
ei ollut. Perheen nuoret tyttäret eivät ensi aluksi näyttäneet
huomaavankaan, että hän oli olemassa, hänhän olikin vaan palvelija.
Toki kasvoi heidän kunnioituksensa Hannaa kohtaan, kun hän kerran sai
tehtäväkseen hienojen pitsien pesun, joka häneltä hyvin onnistui.
Tämä kunnioitus oli siinä, että hänelle aina uskottiin pitsien pesu
ja kaikki muut vaikeanlaatuiset työt, joita eivät itse tahtoneet tai
voineet tehdä.

-- Kiltti, hyvä, kelpo Hanna, tee tämä, sanottiin silloin ja sitten:
-- Kiitos, kiitos, hyvä Hanna. Ja siinä kaikki. Oliko hänen ikävä
tai hauska, oliko hän terve tai sairas, kaipasiko hän ystävää,
tarvitsiko hän lepoa ja virkistystä uutterassa työssään -- sitä ei
kysytty. Ja kuitenkin -- jos he olisivat viitsineet puhutella häntä
hetkenkään aikaa, olisivat he havainneet hänessä ajattelevan tytön,
joka ei ollut elämäänsä ummessa silmin viettänyt, olisivat oppineet
tuntemaan hänen iloisen, reippaan luonteensa, saaneet ihailla hänen
oikeudentuntoaan, vaatimattomuuttaan ja sydämmellisyyttään. He
eivät tienneet, että saattoi oppia paljon ilman kirjojakin. Mutta
vaikka he olisivatkin oppineet tuntemaan hänen arvonsa, eivät he
kuitenkaan olisi hänen kanssaan seurustelleet, eivät pyytäneet häntä
sisään kuuntelemaan lukemista tai syömään yhteisessä pöydässä --
juuri senvuoksi, että hän oli "vaan emännöitsijä". Heidän mielestään
emännöitsijän välttämättä täytyi olla sivistymätön ihminen, jonka
harrastukset eivät ylettyneet patoja ja kattiloita ylemmäksi. He
eivät ymmärtäneet, että kirjatietojen puute pakottaa köyhän tytön
etsimään käytännöllistä työtä ja ennen kaikkea he eivät tunteneet
_työn kunniaa_, vaan luulivat ruuan valmistamisen ja talouden
hoitamisen olevan alhaisempaa kuin soittaminen, neulominen, romaanien
lukeminen, jota itse tekivät. He puhuivat nenäänsä nyrpistäin
emännöitsijän talonpoikaisesta muodosta tarkoittaen sillä Hanna
paran turpeata nenää ja tukevaa leukaa, mutta eivät havainneet hänen
kirkasta otsaansa, viisaita, iloisia silmiään ja tuota herttaista
piirrettä suun pielissä. He vertailivat Hannan työstä rosottuneita
ja punottavia käsiä omiin hienoihin ja valkoisiin käsiinsä
muistamatta, että Hanna teki vuodessa enemmän hyötyä käsillään kuin
he koko elinaikanaan. Kun taloon tuli vierasta, iloista nuorisoa,
joka siellä hilpeästi puheli, lauloi ja soitti, sai Hanna hääriä
tarjoiluhuoneessa ja ainoastaan ovenraosta tähystellä nuorten
riemuisaan seuraan. Se oli tosin aivan luonnollista -- Hanna itse
parhaiten sen siksi käsitti -- -- että hän taloudenhoitajana oli
velvollinen tehtävänsä täyttämään ja eritoten silloin, kun oli
vieraita, vapauttamaan emännän kaikista huolista sekä pitämään
huolta, että kaikki oli hienosti ja hyvin valmistettua. Mutta
vaikka hänellä oli vapaitakin hetkiä, ei nuorten tyttärien päähän
pistänyt pyytää häntä yhteiseen iloon, ja vieraat olisivat varmaankin
vetäytyneet hämillään syrjään, jos joku olisi esittänyt heille
emännöitsijän. Ja kuitenkin oli Hanna, asiaa ankarasti arvostellen,
täysin yhtä sivistynyt kuin monet niistä hupakoista, jotka salissa
livertelevät. Hänkin oli käynyt koulua ja ollut säätyläishenkilöiden
seurassa; sitäpaitsi oli hänellä luonnostaan selvä järki, joka esti
häntä päästelemästä sellaisia typeryyksiä ja puhumasta sellaista
roskaa kuin monet nuoret naiset; lisäksi oli hänellä siksi paljon
hienotunteisuutta, ettei hän sekaantunut keskusteluun, jota ei
käsittänyt, mutta joka puuttuu monelta "sivistyneeltä". Mutta
kaikesta tästä ei Hannan isäntäväki tiennyt mitään, sillä he eivät
milloinkaan viitsineet tarkemmin tutustua hänen sivistyskantaansa.
Hän oli nyt kerran emännöitsijä, jonka sija oli keittiössä tai
yliskammarissa, mitäpä oikeutta hänellä oli olla nuori, haluta
samanikäisten seuraa, virkistystä ja lepoa. Hänen toimenansa oli
keittää, paistaa ja puolata, sitä varten hänet oli otettu, ja siitä
hän sai palkan. -- Tulee aika, jolloin tällainen kertomus näyttää
vääristellyltä ja käsittämättömältä, mutta se on kuitenkin kuva
todellisuudesta.

Oli juhannuksenaika, lämmin, vihannoiva, ihana. Syreenit levittivät
tuoksuaan, lintuset visertelivät ja sinervä taivas kuvastui järven
kalvoon. Odotettiin vieraita juhannusaatoksi, jonka vuoksi talossa
oli verrattomasti puuhaa ja häärinää. Vanhinta poikaa, merikapteenia,
Augusti-herraa, joksi häntä palvelijain kesken kutsuttiin, odotettiin
kotiin. Hän oli ollut poissa lähes kolme vuotta, ja vanhemmat
sekä sisaret odottivat häntä ilon sekaisella jännityksellä. Vanha
Maija oli juhlaleipiä leipoessaan kertonut Hannalle tästä nuoresta
herrasta. Hän tuntui olevan Maijan ja koko palvelusväen suosikki.
-- Hän on niin iloinen ja herttainen, kertoi Maija, hän puhuttelee
meitä kuin vertaisiaan ja jakelee runsaita juomarahoja, se siunattu
poika. Ja aina osaa hän tasottaa ja sovittaa kaikki parhaaksi. Jos
herran ja rouvan välille joskus sattui pieni niukahdus, oli hän
heti leikkisellä, herttaisella mielellään sitä sovittelemassa, eikä
armollinen äiti voi häneltä mitään kieltää, niin rakas ja mieleinen
on hän tällekin. Niin no -- hänhän onkin äidin esikoinen. Överstin
mielestä hänen pitäisi mennä naimisiin, mutta nuori herra ei sitä
tahdo. Enkä mä sitä ihmettele. Hän on kaunis ja iloinen, että hän
varmasti saisi tytön joka sormelleen, mutta siinäpä sitä onkin
valitsemista. Kuulin hänen kerran sanoneen isälleen: Rakas isä, sanoi
hän, tullessani vanhaksi ja vakavaksi sidotan itseni vaimon esiliinan
vyöhön, niin, niin juuri hän sanoi, mutta nyt olen vielä nuori ja
näen omin päinkin kulkea. Ja siinä hän oli aivan oikeassa. -- Se oli
Maijan mielipide asiasta. Hän kieräytti voimakkaasti taikinaansa ja
huokasi: -- Suokoon Herra hänelle kelpo vaimon.

Nuoren kapteenin piti saada asuttavakseen kaunis huone
sivurakennuksessa, mutta sinne tarvittiin uudet seinäpaperit.
Nekin oli jo ostettu, mutta verhoilijaa oli mahdoton hankkia
tähän hätään. Hanna sai tämänkin tehtävän erään renkipojan avulla
toimittaakseen. Hänellä oli kaksi niin erinomaisesti luotua kättä,
että mitä ikinä niiden huostaan uskottiin, sen ne suorittivat ja
suorittivat hyvin. Niinpä nytkin. Poika liisteröi ja antoi Hannalle,
joka tuolilla seisten kiinnitti ne seinään. Samalla hän lauleskeli
jotain iloista laulua. Se oli hänen tapansa, sillä se tuotti huvia
yksinäiselle. Keittiössä uskalsi hän ainoastaan hyräillä, jottei
herrasväki kuulisi, mutta nyt hän arveli olevansa kyllin loitolla
voidakseen laulaa rohkeasti. Kuinka kovasti hän joutuikaan hämilleen
kuullessaan laulun lopetettuaan takanaan jonkun huudahtavan: -- Sepä
oli vietävän kirkas ääni! -- Hanna kääntyi äkkiä ympäri. Ikkunalla
istui vaaleaverinen, iloinen sotilas, jonka hienoilla kasvoilla
leikki veitikkamainen ilme. Hanna arvasi vieraan kapteeni Aukustiksi,
vaikkei ollut häntä koskaan nähnyt ja hänen vasta huomenna piti
saapua.

-- Mikä laululintu te olette? kysäsi nuori kapteeni.

-- Olen emännöitsijä täällä, vastasi Hanna.

-- Ah -- -- -- h! hymähti kapteeni sivellen miettiväisenä viiksiään.
Sitten hypähti hän pihalle jälleen sanoen: -- Herrasväki lienee
kotosalla?

-- Kyllä he ovat, mutta odottivat kapteenia vasta huomenna.

-- Niin, minä tiedän, mutta sattuma toi minut aikaisemmin. Hyvästi!
Sen laulun saat laulaa minulle toisenkin kerran.

Hannan sormet alkoivat liikkua kahta näppärämmin. Huone oli saatava
valmiiksi niin pian kuin suinkin, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin
seinät olivat verhotut, paperin ja liisterin jäännökset siivotut ja
pari piikaa pantu lattiata pesemään. Ennen iltaa oli kaikki siistiä
ja puhdasta, koivunlehtiä uunissa ja syreeninkukkia pöydällä.

Herrastalossa alkoi hilpeä kesäelämä. Toinen ilonpito seurasi toista,
ensin juhannuskokko, sitten veneretkiä, kävelymatkoja, marjaretkiä
ynnä kaikellaisia muita huvimatkoja. Talo vilisi vieraista, ja usein
vedettiin esille vanhat perhevaunut, joissa isä ja äiti lapsineen
ajoivat naapureita tervehtimään.

Nuori kapteeni oli sieluna kaikkialla. Hän oli oikea taituri
soutamisessa, renkaan heitossa, pallonlyönnissä, juoksussa ja
tanssissa; hänellä oli kaunis ääni, ja hän soitti sekä pianoa että
paimentorvea. Sisaret jumaloitsivat häntä herttaisin katsein. Että
silloin oli emännöitsijällä tavallista kiireempää, on helposti
ymmärrettävissä. Vierashuoneet oli järjestettävä, pöytä aina
katettava tavallista hienommilla ruokalajeilla ja tuon tuostakin
laitettava eväitä huvimatkoja varten.

Hannalle ei näin ollen jäänyt huvituksiin aikaa, mutta sitä hän ei
vaatinutkaan. Hän, kaupungin lapsi nautti maaelämän sulosta, vaikkei
saanutkaan siitä muuta kuin jonkun lempeän tuulahduksen huoneensa
akkunasta tai syreenien tuoksua pöydältään sekä sunnuntai-illoin
rauhallisen hetken puiston laidekäytävillä. Kapteenikaan ei sentähden
ollut häntä sittemmin nähnyt eikä häntä enää muistanutkaan. Mutta
eräänä päivänä, jolloin oli päätetty harjottaa moniäänistä laulua,
huomautti kapteeni:

-- Tähän tarvittaisi hyvä, täyteläinen alttoääni, mutta mistä se
saadaan?

-- Niin, ei tule tuohesta takkia, nauroi muuan sisarista, Cecilia S--
matkusti eilen pois vieden mukanansa oivallisen alttonsa.

-- Mutta minäpä tiedän talossa löytyvän aarteen, josta teillä kenties
ei ole aavistustakaan, virkkoi veli.

-- Mitä? Kuka se on? kyselivät kaikki ihmeissään.

-- Se on hyvä altto.

-- No mutta sano nyt, sano -- -- --

-- Se on emännöitsijä.

Hetkeen ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes nuorin sisarista sanoi
pisteliäästi:

-- Näytät todellakin tietävän enemmän kuin me, vaikka olet ollut
kotona vain muutamia päiviä.

-- Hän ei voi kuitenkaan missään tapauksessa tulla kysymykseen,
arveli vanhin sisar.

-- Miksei? kysyi veli veitikkamaisesti, toivottavasti hän ei sinua
nokeisi, Emiilia hyvä.

-- Voisi sattua, vastasi sisar suuttuneena, mutta muut nauroivat
ymmärtäen kapteenin puhuvan pilojaan ja tahtovan kiusottaa sisartaan.

-- Vaan minä puhun tosissani, sanoi kapteeni, tämä g ja f on teidän
mahdoton laulaa, niin että se kuuluisi, mutta äidin emännöitsijällä
on erinomainen alttoääni, niin puhdas ja syvä, etten ole kaukaan
moista kuullut.

Tytöt alkoivat udella, missä hän oli sen kuullut. Kapteeni kertoi
heille, että hän tullessaan kotiin lehtokujalla oli kuullut laulua
ja kun hänen sisarillaan oli sopraanoäänet, oli hän arvellut talossa
olevan vieraita. Tultuaan sivurakennukseen tirkisti hän alhaalla
olevasta ikkunasta sisälle ja näki Hannan seiniä verhoamassa.

-- Tuollaisilla ihmisillä ei ole älyä kahden pennin vertaa, isosteli
Emiilia olkaansa kohottaen, mutta nuorempi Seliina arveli: -- Ei
tuo minusta nyt ollut niin vaarallista, kun hän ei laulanut täällä
ylhäällä. Muuten on mielestäni turhaa kuluttaa aikaa kiistoihin
emännöitsijästä, parempi on alottaa harjoitus. Jos tuo g on meidän
mahdoton laulaa, niin Aukusti sen kyllä muuksikin sovittaa.

-- Sinä satutat aina oikeaan kohtaan, virkkoi veli, aletaan harjoitus.

Muutamia päiviä tämän jälkeen, istui Hanna eräänä sunnuntai-iltana
puiston lehtimajassa. Päivällishommat olivat ohitse, joten hän oli
vapaa illalliseen asti. Päivä oli ollut helteinen, erittäinkin hellan
edessä seistessä. Sitä enemmän nautti hän nyt levosta, rauhasta ja
viileästä ilmasta. Yhtäkkiä ilmestyi kapteeni hänen eteensä. Hän oli
kulkenut useissa lempipaikoissaan, joissa lasna oli leikkinyt ja
saapui viimein tännekin.

-- Ah, täällähän se on laululintukin, huudahti hän iloisesti ja istui
penkille Hannan viereen. -- Missä olette oppinut laulamaan, neiti
Hanna?

-- En ole saanut muualla opetusta laulussa kuin kotikaupunkini X:n
koulussa, vastasi Hanna.

-- Laulu teitä huvittaa?

-- Hyvin suuresti.

Kapteeni kyseli edelleen nuoren tytön kotiseudusta, kuinka hän
viihtyi täällä y.m. Häntä ihmetytti hänen levollinen, yksinkertainen,
miellyttävä käytöksensä, jossa näkyi yhtä vähän hämmästystä kuin
mielittelyä. Ja kuta enemmän hän tyttöä puhutteli, sitä enemmän
miellytti häntä tämän selvät ja järkevät vastaukset. Kapteeni ei
nähtävästi luullut häntä noin kelpo tytöksi. Mutta pian nousi Hanna
penkiltä, jätti hyvästi sanoen illallisen kiirehtivän.

-- Ettekö te ole edes sunnuntainakaan vapaa? kysyi kapteeni.

-- En, ruuatta ei tulla toimeen, mutta onhan minulla sentään vapautta
nauttiakseni kesästä niinkuin nytkin täällä.

Hanna poistui.

Tullessaan jälleen sisartensa pariin virkkoi kapteeni:

-- Äidillähän on oikein kelpo, emännöitsijä, istuin äsken puhelemassa
hänen kanssaan puistossa. Hän on järkevä, herttainen ja sivistynyt
tyttö.

-- Hänpä vasta on soma tuossa Hannan ihailussaan, nauroi Seliina.

-- Älä sinä mene istuttamaan tyhmyyksiä tytön päähän, varoitti
överstinrouva etusormeaan kohottaen.

-- Hän on minun oikea käteni, enkä tahdo, että hänet turmellaan
turhamaisuudella ja ylpeydellä.

-- Ole huoleti, äiti, -- mutta eikö se ole totta, tytöt?

-- Meistä ei ole ollut tarpeellista häntä kovin lähennellä, virkkoi
Emiilia kylmästi, moisista ihmisistä sopii pysyä vähän loitommalla,
kuinka "järkeviä" ja "oivallisia" nuo sitten lienevätkään. Mutta
luulen sen sivistyksen, jonka hänellä arvelet olevan, hupeutuvan
muutamiksi romaaneista opituiksi korulauseiksi.

-- Hän sanoi, ettei hän ollut saanut tilaisuutta lukea romaaneja,
mutta oli suuresti halunnut jotakin kirjaa.

-- Oo, Aukusti, sinähän osaat hänet vallan ulkoa! Mitä hän vielä
kertoi? ivailivat toiset sisaret.

-- Ei hän kertonut, vaan minä kyselin. Minusta te voisitte silloin
tällöin lainata tyttö paralle kirjoja.

-- Ei, hyvä veli, sanoi Seliina kauhuissaan katsellen hienokantisia
kirjojaan, minä vaan en mistään hinnasta tahtoisi kirjoihini
rasvapilkkuja ja kissankorvia.

-- Tytöllä oli hyvin puhtaat kädet, huomautti veli.

-- Aukusti on nyt kiistelytuulella, sanoi Emiilia, antaa hänen olla.

-- Te voitte sanoa mitä tahansa, mutta minua säälittää, ettei
ihmisellä, joka lomahetkinään tahtoisi lukea, ole ainoatakaan kirjaa.

-- Niin, niin, virkkoi överstinrouva nenäliinaa liehuttaen, jahka
sinä saat oman emännöitsijän, niin voit laittaa kokonaisen kirjaston
häntä varten. No niin -- lienee jo aika ruveta laulamaan.

Ei kellään ollut halua jatkaa keskustelua ja päätökseksi oli pari
kaunista ooperasäveltä aivan paikallaan.

Tämän jälkeen puhutteli kapteeni huviksensa Hannaa aina kun tapasi
hänet. Sunnuntaisin etsi hän hänet puistosta ja arkipäivinä
lasketteli hän pilojaan keittiön ikkunan edustalla Hannan
puuhaillessa sisällä, tai tuli hän juomaan maitoa maitokammariin
tahikka leipomatupaan lämpymäisiä odottelemaan. Ihmiset tunsivat
Aukusti-herran hulluttelut eivätkä sentähden sitä kummastelleet.

-- Noin hän pienenä ollessaan minunkin jäljessäni juoksenteli,
selitteli Maija, aina pitäisi hänelle olla lämmintä leipää ja maitoa,
tuolle siunatulle lapselle.

Mutta överstinrouva oli pahoillaan.

-- Olet aivan liiaksi varomaton, Aukusti. Mitä tyttö tästä arvelee?
Sinun tulee muistaa, ettet enää ole mikään pikkupoika. Minun täytyy
todella kieltää sinua moisesta sopimattomasta käytöksestä.

Aukusti nauroi, mutta se oli väkinäistä.

-- Olkaa huoleti, äiti, hän on kyllin järkevä ymmärtääkseen, että
leipä ja maito se minua houkuttelee. Ja minua huvittaa katsella hänen
reippaita kokeilujaan sekä hänen kaikkia vaivoja ja vastoinkäymisiä
uhmailevaa luonnettaan.

Kapteeni noudatti kuitenkin äitinsä neuvoja hereten vähitellen
puhuttelemasta Hannaa, nimittäin -- muiden läsnä ollessa. Hän oli
hankkinut kirjoja, joiden luuli olevan Hannalle mieleisiä ja osasi
tuon tuostakin kenenkään huomaamatta antaa niitä hänelle. Joka
sunnuntai-iltapuoli etsi hän tyttöä puistosta ja tapasi hänet joskus
muutenkin. Mutta millainen oli tämän kuluessa Hannan käytöstapa?
Alussa oli hän ollut hyvin kiitollinen kapteenin osottamasta
ystävällisyydestä. Ei yksikään ihminen ollut siihen asti hänen
kanssaan sanaakaan vaihtanut, ja kun Hanna oli nuori, kokematon,
avomielinen tyttö, oli hän puhellut ja vastaillut aavistamatta
kenenkään löytävän siitä mitään sopimatonta. Hänen mieleensä ei
milloinkaan juolahtanut, että kapteeni olisi häntä _etsinyt_, sillä
siihen nähden oli hän liian vaatimaton, vaan luuli heidän sattumalta
toisiansa kohtaavan. Kun kapteeni ensi kerran eräänä iltana toi
hänelle kirjan puistoon, huudahti hän kyynelsilmin: -- oi, kuinka te
olette hyvä! Kirja! Ja hän alkoi heti lukea välittämättä kapteenista,
joka hetkisen tyttöä tarkasteltuaan tavallista totisimmin katsein
nousi ja loittoni pois.

Hannalla oli, kuten olemme huomauttaneet hyvä luontainen ymmärrys ja
selvä katse. Niinkauankun kapteeni ainoastaan toi hänelle kirjoja ja
puhui hänen kanssaan vakavista asioista, oli hän tyyni ja selitti
kaikki ystävällisyydeksi ja hyvyydeksi. Mutta kun tämä alkoi seurata
häntä kaikkialle katsellen häntä omituisin silmäyksin ja laususkellen
sanoja, joita saattoi selittää monella eri tavalla, alkoi hän karttaa
kapteenia.

Puistossa vaihtoi Hanna alati olinpaikkaa, mutta kapteeni löysi hänet
sittenkin. Vihdoin jäi hän huoneeseensa lukien avonaisen ikkunan
pielessä. Mutta hänen piti käydä maitokammarissa, jääkellarissa ja
aitoissa, jotka olivat koko loitolla asuinrakennuksesta. Hänen täytyi
poimia hedelmiä ja vihanneksia puutarhasta, ja silloin oli kapteeni
aina läheisyydessä.

Eräänä sunnuntaina lähetettiin Hanna viiden kilometrin päässä olevaan
kylään asialle. Hän oli siitä mielissään kuin lapsi, sillä sinne vei
yksinäinen, vihanta, vilpoinen metsätie eikä hänellä muuten ollut
aikaa käydä kävelemässä. Tämä tapahtui elokuussa. Metsä oli kaikessa
kauneudessaan, ja Hanna oli poiminut itselleen soman kukkavihkon
metsäkukkasista. Eräässä käänteessä ilmaantui kapteeni äkkiä hänen
eteensä. Hanna astui askeleen taaksepäin, mutta tervehti kohta ja
lähti eteenpäin. Kapteeni pyörsi ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.

-- Sanoin kotona lähteväni metsälle, sillä kuulin teidän kulkevan
tätä tietä, virkkoi kapteeni vanhaan iloiseen tapaansa.

Hanna käveli äänetönnä katsellen totisena alaspäin. Hänen muuten
niin helakka poskensa oli kalpea. Äsken hän oli ollut niin iloinen,
poiminut kukkia, hyräillyt ja ihmetellyt luonnon ihanuutta. Kapteeni
tarkasteli häntä salaa, yritti puhua pilaa ja lasketella leikkiä,
mutta kun Hanna edelleen oli vaiti, alkoi se häntä ihmetyttää.

Äkkiä pysähtyi nuori tyttö, kääntyi päin kapteenia, katsoi häntä
kirkkaasti ja terävästi silmiin lausuen:

-- Herra kapteeni, te olette ollut minulle sanomattoman ystävällinen,
-- -- -- minä pyydän, kääntykää ja antakaa minun mennä yksin.

-- Minkätähden? kysyi kapteeni kohdistamatta katsettaan tyttöön.

-- En sitä saata sanoa.

-- Mutta minun täytyy se tietää, ennenkuin palaan, väitti kapteeni
puoleksi suutuksissa puoleksi piloillaan.

Hanna mietti hetkisen, sitten lausui hän epävarmalla äänellä:

-- Älkää uskoko, herra kapteeni, että minä kuvittelen teillä olevan
jotakin hupia minun seurastani, mutta -- -- -- mutta ihmiset ovat
niin kärkkäitä kääntämään kaikki pahaksi, ja jos överstinrouva
kuulisi sanankaan minusta, suuttuisi hän hirveästi.

Tämän sanottuaan kääntyi Hanna pois kiiruhtaen nopeasti eteenpäin.
Kapteeni jäi hetkeksi häntä katselemaan kummallinen ilme kasvoissa.
Sitten riensi hän tytön jäljestä ja kävellessään jälleen hänen
rinnallaan virkkoi hän:

-- Tiedän kyllä ihmisten meistä puhuvan, mutta en siitä välitä. Tulin
tänne tänään sanoakseni teille, että rakastan teitä.

Nuoren neitosen poski muuttui valkeaksi kuin lumi, vuolaat kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä.

-- Herra kapteeni, sanoi hän päättävästi ja tyynesti, punnitkaa
sanojanne. Te ette voi ikinä mennä naimisiin minun kanssani, ette
ikinä, sillä minä olen halpa, sivistymätön, köyhä tyttö. -- Hän
osotti käsiään. -- Katsokaa näitä, niillä tehdään ainoastaan karkeita
töitä, eivät ne sovi hienoon leninkiin. Ja ajatelkaa sisarianne ja
äitiänne, joka teitä jumaloi -- -- -- sehän särkisi hänen sydämmensä.
Kuinka minä soveltuisin heidän piiriinsä, minä heidän palvelijansa?
Herra kapteeni, olette ollut hyvä minua kohtaan, olen pitänyt teitä
jalona, oikeamielisenä miehenä, jättäkää minut älkääkä kanssani
seurustelko. Antakaa minun pysyä sillä paikalla, johon Jumala on
minut asettanut ja jossa tyydyn olemaan, niin kauan kuin omatuntoni
on puhdas. Hyvästi, kiitos ystävällisyydestänne!

Hanna lähti ja nuori mies ei häntä enää seurannut. Kapteeni heitti
pyssyn olalleen ja kääntyi kotiin päin allapäin, totinen ilme muuten
niin hilpeissä kasvoissa.

Juuri heidän erotessaan tuli vanhanpuolinen nainen metsäpolkua
tielle. Hän katsahti tylysti Hannaan ja kiersi salavihkaa herrastaloa
kohti. Vaimo oli ennen palvellut herrastalossa, mutta oli Hannan
kehotuksesta erotettu epärehellisyyden takia. Hannan palatessa
kylästä oli jo hyvin hämärä ja hän peljästyi kovasti kohdatessaan
puutarhan portilla mieshenkilön. Se oli kapteeni, joka kuiskasi
hänelle:

-- En jätä teitä rauhaan, ennenkuin olen voittanut rakkautenne.
Kirjoitan teille ja aina kun minulla on virkalomaa, tulen teitä
tapaamaan. -- Hän poistui nopeasti.

Samana iltana kutsuttiin Hanna emännän puheille. Hän luuli asian
koskevan taloustoimia ja jäi levollisena odottamaan määräyksiä.
Överstinrouva katsasti häntä tiukasti ja tutkivasti.

-- Olen pitänyt teitä kunniallisena ja järkevänä tyttönä, Hanna.
Toivoisin voivani lähettää teidät pois siksi aikaa, kuin poikani
Aukusti vielä täällä viipyy. Eikö teillä ole sukulaisia, joiden luo
voisitte matkustaa?

Rouvan ääni oli kylmä ja ankara. Hanna ensinnä säikähtyi, mutta
tyyntyi jälleen ja katseli suoraan rouvaan, kun tämä jatkoi:

-- Olen kuullut kerrottavan, että olette antautuneet seurustelemaan
ja puhelemaan kapteenin kanssa -- olette unohtaneet erotuksen
asemassa ja säädyssä?

-- En, hyvä rouva, sitä en ole tehnyt, enkä ole koskaan näitä
keskusteluja muuna pitänyt kuin ansaitsemattomana hyvyytenä hänen
puoleltaan.

Hänen vilpitön katseensa tyynnytti rouvaa ja tytön arvokas
esiintyminen vaikutti edullisesti emäntään.

-- Sen mielellään uskon. Nuoret miehet ovat tottuneet huviksensa
puhuttelemaan neitosia ja -- -- ja luulen varmasti, ettei poikani,
jos hän on jotain sanonut, ole sillä juuri mitään tarkoittanut, mutta
-- -- -- tässä nypisteli rouva kuumeentapaisesti kalvosimiaan --
hän on niin nuori ja ajattelematon; te tiedätte, että hän on meidän
vanhin poikamme, översti ja minä olemme valinneet hänelle vaimon
samasta yhteiskunta-asemasta ja säätyluokasta -- -- --. Ettekö voisi
elokuun ajaksi matkustaa äitinne luo? Minä luonnollisesti pitäisin
tätä loma-aikana ja maksaisin teille täyden palkan.

-- Olen jo muutama tunti sitten päättänyt pyytää eroa, vastasi Hanna
väräjävällä äänellä.

-- Ei, ei sillä lailla, olen teihin hyvin tyytyväinen, kunhan te vaan
joksikin aikaa -- -- --

-- Ei -- haluan kokonaan erota. Ei siksi, että olisin tyytymätön,
vaan minulla on muita syitä. Minulla ei tosin ole ketään, jonka luo
matkustaisin, jatkoi Hanna liikutettuna, vanhempani ovat kuolleet
eikä ole minulla sukulaisiakaan, mutta toivon kotikaupungissani
sentään tulevani toimeen, kunnes saan toisen paikan.

-- No, niin no, pääsi rouvalta helpotuksen huokaus, koska tahtoisitte
matkustaa?

-- Huomenaamuna.

Rouva katseli häntä epäilevästi, mutta virkkoi sitten:

-- Olkaa hyvä ja istukaa, minä kirjoitan päästökirjan.

Hanna istui. Rouva piirsi joitakuita sanoja paperille, painoi
sinettinsä alle ja ojensi sen tytölle. Samalla antoi hän Hannalle
rahaa ja hymisi jotain "ikävästä" ja "olojen pakotuksesta."

Hanna poistui hyvästellen. Tänä iltana itki hän katkerammin kuin
milloinkaan ennen äitinsä kuoleman jälkeen. Mailmaan piti jälleen
hänen matkansa, ilman tukea ja turvaa, ilman ystävää ja suojaajia
-- mutta se ei vielä ollut pahinta. Enemmän itketti häntä se,
että ihmiset, jotka kaksi vuotta olivat joka päivä hänet nähneet,
saattoivat epäillä häntä lemmenvehkeistä, saattoivat hänet niin
julkeaksi, että tunkeutuisi perheeseen, jossa niin selvästi oli
osotettu hänen paikkansa. -- Mutta reipas mieli sittenkin sai lopulta
vallan. Hän pyyhki pois kyyneleet, avasi ikkunan, niin että viileä
illanleyhkä sai hivellä hänen hehkuvia poskiaan.

-- Miksikä itkisin; niinkauvankun minulla on kaksi tervettä kättä,
voin ansaita leipäni niin hyvin muualla kuin täällä. Mitä taas
epäilyksiin tulee, tuntuu tämä kovin ikävältä, mutta jos omatuntoni
on puhdas, ei ole minun syytä sillä mieltäni samentaa. -- Ja
rivakasti kuten ennenkin kokoili Hanna tavaroitaan hiljaa hyräillen.

       *       *       *       *       *

Varhain seuraavana aamuna koko talon vielä nukkuessa istui Hanna
vihanneskuormalla, jota muuan renki lähti viemään lähimpään
kaupunkiin, ja jätti sen talon, joka jonkun aikaa oli ollut
hänen kotinansa. Hänen kasvoillaan oli sama entinen reipas,
tyytyväinen ilme, niissä ei näkynyt jälkeäkään yöllisestä itkusta.
Ainoastaan silloin, kun hän sanoi hyvästi vanhalle Maijalle ja
parille nuoremmalle palvelustytölle, jotka olivat olleet hänelle
ystävällisiä, ja jotka nyt vuodattivat kyyneleitä, ilmestyi surun
voittoinen piirre hänen ystävällisille kasvoilleen. Niin lähti hän
tietämättä, mistä kotinsa löytäisi, mutta täynnä toivoa, uskallusta,
luottamusta.



18.

Kirjailija.


Ensimmäisen onnistumattoman yrityksen tehtyään luopui Hildur Jonsson
näyttelijäuraltaan. Tämäkin osotti häneltä puuttuvan todellista
synnynnäistä taipumusta, sillä päinvastaisessa tapauksessa olisi hän
ilomielin ottanut vastaan muistutuksia, uutterasti työskennellyt
edistyäkseen, luopumatta menestyksen toivosta, vaikkei ensi yritys
onnistunutkaan, sillä ei ole kukaan seppä syntyissään.

Setä Janne tosin ehdotti, että hänen lemmittynsä "nolaisi tuon
nurkkatirehtöörin menemällä Helsinkiin ja kohoomalla siellä
primadonnaksi", mutta Hildurin teaatteri-into oli laimennut ja hän
lohdutteli setäänsä sillä, että hänestä nyt nähtyään, "mitä kulissien
takana tapahtuu," oli viisainta jättää koko tuuma siksensä. Se
vaikutti rehelliseen huonekalutehtailijaan ja vielä enemmän tämän
eukkoon, joka päätään pudistellen arveli, että hän aina oli peljännyt
"tuon teaatterijoukkion olevan hiidestä kotoisin" ja että hän oli
iloinen, kun ei Hildur enää sinne mielisi. Niin siitä selvittiin,
mutta Hildurin sydäntä kaiveli vielä kauan tuo kärsitty tappio, ei
senvuoksi, että hänen piti tukahuttaa näyttelijähalunsa, vaan siksi,
että tapaus oli herättänyt kaupunkilaisten huomiota, joiden hän
arveli hänelle makeasti nauravan.

Tämän jälkeen hautoi Hildur yöt päivät päässään, mihin hän ryhtyisi
puhdistuakseen häpeästä. Hän mietti ja mietti keinoja, jotka
näyttäisivät hänet oikeassa valossa, sillä siitä hän oli vakuutettu,
että jotain suurta ja erinomaista hänestä piti tulla.

Eräänä aamuna oli Hildurille käynyt selväksi, että hänestä piti
tulla kirjailija. Niin -- nyt hän hämmästyttäisi noita pikkumaisia
kaupunkilaisia kirjoittamalla romaanin. Ja kun sanomalehdet sitten
kilvan kiittäisivät sitä, ja kirjaa leviäisi tuhansia kappaleita
muutamassa päivässä, _silloin_ he saisivat vasta nähdä, mikä hän
oikeastaan oli, ja iloita siitä onnesta, että saivat asua kuulun
kirjailijan syntymäkaupungissa. Hildur uneksi jo suunnattomasta
kunniasta ja kuuluisuudesta, ennenkun oli kirjoittanut romaaninsa
ensimmäistä sanaakaan, ennenkuin oli tutkistellut, oliko hänellä
taipumusta ja kyllin tietoja tällaisen tuuman toteuttamiseen. Mutta
hänen oli alkaminen. Ensin osti hän kirjan paperia, mustetta ja
kynän ja istui sitten huoneeseensa kovasti varoittaen, ettei kukaan
saisi häiritä häntä. Mikä pantaisi romaanin nimeksi? "Nuoren tytön
elämäntarina." Ei, se oli niin tavallista. "Kuningas ja orja." Ei.
"Nuoren miehen sydänveri." Ei. "Kaksi kilpailijaa." Ei. Hildur
vaivasi hyvän aikaa päätään; vihdoin keksi hän sopivan. "Kamala
ennustus." Se kuului niin salaperäiseltä, niin "jylhän kauniilta."
Nyt piti saada nimi sankarille ja sankarittarelle. Hildur poimi
muististaan kaikista runollisimpia nimiä: Ossian, Roderik, Adelbert,
Heribert, Osvald, Angelika, Adelgunda, Aimée, Lavinia, Oinesima
y.m. Tulos oli: Astolf Stjernsporre, kreivi ja Alida Rosenfalk --
ikivanhaa aatelia olevan rikkaan linnanherran tytär. -- Näin oli
asian vaikein kohta ratkaistu, nyt ei enää tarvittu kuin sisällys.
Se kävi kuin hihnoilla. Helppohan oli saada kokoon liikuttavia
kohtauksia kyyneleineen, rakkausseikkailuja kuutamossa y.m. Romaani
vilisi vaan pohjattomista rotkoista, noita-akoista, turnauksista,
myrkkypulloista, tikareista, vaaleista ja tummista kutreista.
Kaikki tämä oli Hildurille päivän selvää, sillä mitään muuta kuin
tällaista ei hänen päässään ollutkaan; tätä hän oli imenyt ja ahminut
ensin Jannen romaanivarastosta ja sitten kaupungin kirjastosta
lainaamistaan kirjoista. Kirjoittaminen kesti kuitenkin moniaita
viikkoja, sillä romaanista piti tulla pitkä, kolme neljä nidosta
kauniissa kansissa. Jotta kertomus pitenisi, täytyi sankarin tuon
tuostakin kuolla ja sitten jälleen jollakin kummallisella tavalla
herätä; sankarittarella taas oli usein keuhkotauti, niin että hän
"riutuneena odotti kuolemaa puutarhan yksinäisellä käytävällä", mutta
sitten hän parani jälleen, kierteli maita mantereita puettuna milloin
ritariksi, milloin noita-akaksi tai maalaistytöksi kulkien monien
seikkailujen kautta. Mitään varsinaista suunnitelmaa ei Hildur ollut
tehnyt ja hänen täytyi usein lukea pitkät pätkät alusta muistaakseen,
mitä oli kirjoittanut, jotteivät kuolleet henkilöt enää esiintyisi.

Setä Janne, joka kaipasi Hilduria, etsi häntä aina tehtaasta
tultuaan kaikkialta kysellen eukolta, mitä sillä tytöllä oikeastaan
oli tekeillä. Eukko sitä ei tiennyt, hän oli vaan kieltänyt lapsia
menemästä Hildurin huoneeseen, koska tämä oli pyytänyt olla
häiritsemättä. Setä Janne hiipi silloin varpaisillaan ja tirkisti
oven raosta huoneeseen. Sitten tuli hän takaisin kasvoissaan kirkas
loiste ja virkkoi täti Riikalle salaperäisesti:

-- _Hän kirjoittaa_. Se tyttö tulee vielä tekemään jotakin suurta,
sen saat nähdä, Riika. Me kumpikaan emme kykene sitä ymmärtämään.
Mutta olen suuresti utelias sitä näkemään.

Ja setä Janne kolusi edes takaisin salin lattialla, paukutteli
sormiaan ja hyräili hyvillään.

Päivällispöydässä tarkasteli hän Hilduria salamyhkää tehden pilaa
tämän kotiarestista. Tyttö hymyili salavihkaan.

-- Voisihan tuota paperia nyt sentään hiukkasen saada tähystellä,
virkkoi setä viimein.

-- Niin, nähkääs setä, eihän siinä mitään salattavaa ole, arveli
Hildur, minä kirjoitan.

-- Niin, niin, kirjoitat kyllä, mutta mitä? Siinäpä se juuri piilee
pulma. Ei kai se liene sanomalehtiäkään -- -- --, vai lieneekö
kuitenkin? tuumaili hän kasvoissaan ilme, kuin olisi hän keksinyt
hyvinkin nerokkaan selityksen.

-- Ei, romaania.

Setä Janne pudotti veitsen kädestään ja löi nyrkkiään pöytään.

-- Enkö minä sanonut, että jotain erinomaista se oli, huudahti hän
hämmästyksestä tuijottaen, sitten jatkoi hän kyynelsilmin: -- Niin
niin, tyttöseni, jospa isäsi olisi saanut tämän nähdä ja iloita.
Mutta Herra ei nähnyt sitä hyväksi. No, koska se tulee valmiiksi?

-- Sitä en saata vielä sanoa, vastasi Hildur itsetietoisesti.

-- Ja saammeko mekin sen lukea, kysyi täti Riika.

-- Eukko kulta, kuinka voit noin tyhmästi kysyä, oikaisi mies, kirjaa
tietysti myödään ympäri maata. Jaa, siitä kertyy sievät rahat, Hildur.
Niin, sinä olet tähti tyttöjen joukossa, se olet ollut syntymästäsi
asti. No, mikä on romaanisi nimi?

-- Kamala ennustus.

-- Uh, sehän on niin hirveätä, että oikein jo karmii selkäpiitäni.
Mistä oletkin moisen nimen keksinyt?

-- Omasta päästäni tietenkin, ylpeili Hildur.

-- Jaa, sellaisia nimiäpä ei kasvakaan kaikkien kallossa, ylvästeli
setä hyvillään omasta sukkeluudestaan.

Levottomina sitä sitten odotettiin tuota suurta päivää, jolloin
romaani olisi valmis. Hildur oli luvannut lukea sen ennen
painattamista sedälle ja tädille, joka seikka luonnollisesti oli
heille suuri kunnia. Tyttö oli pyytänyt, että asia vastaiseksi
pidettäisi salassa, mutta setä Janne ei malttanut olla ylvästelemättä
veljentyttärestänsä eikä iloisissa seuroissa kertomatta luotettavalle
ystävälleen tuosta suuresta salaisuudesta, joka ystävien ja taas
näiden ystävien kautta levisi yhä laajemmalle. Ei niin muodoin
sovi ihmetellä, että osa kaupunkilaisia ihmetellen katselivat
Hilduria hänen kulkeissaan pitkät aaltoilevat kutrit hartioillaan
pitkin katuja, mutta toiset silmäilivät häntä epäilyksen sekaisella
hymyllä. Mutta Hildur ajatteli: -- Niin, niin -- odottakaa vielä
hetkinen, niin jopa korotatte minut pilviin ja pidätte suurena
suosionosotuksena kuulua minun seurapiiriini.

Kun setä Janne eräänä iltana istua rehenteli nahalla päällystetyssä
nojatuolissaan piippuaan poltellen, ja täti Riika istui pellavia
kehräämässä lasten leikitellessä lattialla, astui Hildur ylväänä
sisälle suunnaton paperipinkka kainalossa sanoen nyt olevansa valmis
lukemaan romaaniansa. Setä Janne tempasi piipun suustaan.

-- No jopa nyt jotakin. Kas niin, istuppa nyt tähän sohvaan ja
laske paperit pöydälle. Äiti, hanki sinä pari talikynttilää noiden
tuikkiaisten sijaan, kyllä minä tässä pidän huolta niistämisestä,
jottei sinun Hildur, tarvitse keskeyttää. Pitäkää suunne siellä,
tenavat, ja sinä Sohvi-Maija, pane pois katkismus ja tule tänne
istumaan, niin saat kuulla jotakin kaunista. Ja te pahaset siellä,
heretkää teuhaamasta taikka saatte maistaa Janne Jonsonin kepistä.
Sinäkin äiti voit hyvästi työntää loukkoon tuon surisevan rukkisi
ja ottaa sukankutimesi. Kas noin -- tuolla tulee Lundström, astu
sisään, Hildur tässä lukee pienen kappaleen _eräältä tuntemattomalta
kirjailijalta_ -- -- -- ha, ha, ha, niin, ei saa olla utelias,
Lundström, paina puuta, paina puuta. -- Lundström istui ujosti
erään tuolin kulmalle, setä Janne sytytti jälleen piippunsa, täti
Riika kalisteli hiljalleen sukkapuikkojaan ja kaksitoista vuotias
Sohvi-Maija istui ompelemassa silloin tällöin tähystäin aralla
ihailulla serkkuansa. Niin se alkoi.

-- Kamala ennustus.

-- Mitäs siitä arvelet, Lundström? Eikö se jo haiskahda ruudilta,
vai? Vaan anteeksi, en enää toistamiseen sinua keskeytä. Mutta
kuules, käykö se ennustus toteen?

-- Sen saamme nähdä, vastasi Hildur salaperäisesti ja rupesi lukemaan.

Yksinkertaisiin, oppimattomiin vaikutti mahtavasti pöyhkeilevä
kieli ja suuri joukko tuon tuostakin esiintyviä käsittämättömiä,
eriskummallisia tapauksia, vaikkeivät monasti ymmärtäneet hitustakaan
sotkuisesta kertomuksesta, vaan täytyi lukijan vähän päästä
keskeyttää antaakseen valaisevia selityksiä. Niin paljon he toki
ymmärsivät, että pysyivät ankarassa jännityksessä, ja kun tuli
levolle menemisen aika, löi Janne Jonson jykevää nyrkkiään pöytään
vannoen, ettei koko avarassa mailmassa löytynyt parempaa romaania,
niin paljon oli siinä hirmuisuuksia.

Täti Riika oli kahden vaiheilla siitä, eikö ollut synti antaa
ihmisen toisensa jälkeen kuolla. Mutta setä Janne vastasi, että
hän puhui parhaan ymmärryksensä mukaan. -- Sehän on kaikki vaan
kokoonsotkettua. Hyvä Jumala kyllä näkee, että tuo murhaaminen
tapahtuu ainoastaan paperilla eikä koskaan todellisuudessa. Mutta,
Hildur, mistä hiidestä olet kaiken tuon keksinyt, sitä en ole mies
selvittämään. Vaikka minut tapettaisi, en saisi moista aikaan.
Siinä kertoilee hän linnoista ja ritareista aivan kuin olisi niissä
piireissä syntynyt, ja naiset laskettelevat runoja kuin vettä vaan.

Täti Riika kuivasi silmiään arvellen sen kauttaaltaan olleen
kaunista, mutta että hän eniten piti siitä kohdasta, jossa nuori
Alida valkeassa yönutussaan kultakutrit hajalla linnankirkon
kylmällä lattialla polvillaan rukoili lemmittynsä puolesta. -- Hän
on aivan selvänä silmien edessä ja tekisi mieli heittää saali hänen
hartioilleen, jottei kylmettyisi kylmänä syysyönä.

Iloa, ylpeyttä ja toiveita sykkivällä sydämmellä meni Hildur sinä
iltana levolle, ja suloisia olivat unelmat. Lukemista kesti monta
iltaa peräkkäin, sillä yksinkertaisessa käsityöläisperheessä ei
valvottu pitkältä iltaa, ja päivät oli setä tehtaassa ja täti
taloushommissa.

Kun romaani oli loppuun luettu ja runsailla kiitoksilla palkittu,
meni Hildur kaupungin ainoan kirjakauppiaan luo.

-- Kuinka hän voisi maksaa siitä sen arvon, sitä en ymmärrä, arveli
setä Janne.

Hildur astui kirjakauppaan tuiki varmana asiansa menestyksestä. Hänen
takanaan seisoi hänen serkkunsa Fille Jonson, joka oli suostunut
papereita kantamaan. Joitakuita kaupungin nuorista herroista oli
paraikaa kirjakaupassa, joka samalla oli jonkinmoinen sanomalehti- ja
lukuhuone. He katselivat ihmeissään nuorta tyttöä. Hildurin se hiukan
hämmensi, mutta rohkeasti astui hän kuitenkin pöydän luo. Siellä
seisoi kirjakauppias, pieni, punakka ja iloinen vanhapoika, jolta
Hildur koulutyttönä oli ostanut kirjoja, paperia ja kyniä.

-- Hyvä päivää, neitiseni, mitä saisi olla?

Hildur pyysi puhutella häntä yksityisesti.

-- Hyvin mielellään, vastasi kauppias hiukan kummissaan ja pyysi
kohteliaasti kumartaen Hilduria astumaan sisälle. Hildur viittasi
serkulleen ja otti tältä paperit.

-- Onko se joku käsikirjoitus, kysyi vanha herra.

-- Se on muuan kyhäämäni romaani ja tulin kysymään, tahtoisitteko
ostaa sen minulta.

-- Hm. Paljonkohan neitiseni siitä tahtoisi?

-- En voi sitä niin tarkalleen sanoa, vastasi Hildur hämillään, kun
ei tiennyt, paljonko piti pyytää. -- Ehkä määrättäisi palkkio arkilta.

-- Varjelkoon! huudahti kauppias niperrellen kynää korvansa takana.
-- Siihenhän menisi puolet vuosituloistani. Tässähän on enemmän
arkkeja kuin suurimmassa sanakirjassa. -- Hän selaili paperipinoa,
luki kappaleen sieltä toisen täältä, katseli alkua ja loppua,
pudisti joskus päätään ja näytti olevan ymmällä. Hildurin luottamus
alkoi raueta -- Mitä, jospa ei hän kykenisikään sitä ymmärtämään,
tuollainen maalaiskirjakauppias.

-- Kuinkahan vanha te olette, neitiseni?

-- Kahdeksantoista vuotta.

Kirjakauppias taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi:

-- Menkää kotiin ja tulkaa hieman vanhemmaksi, pikku
ystäväni, tutkikaa ahkerasti historiaa ja -- -- -- ja -- --
oikeinkirjoitusoppia ja ruvetkaa sitten uudelleen kirjoittamaan,
mutta älkää suinkaan romaania, vaan ensin jotakin pientä kertomusta.
Sitten voimme nähdä, mitä tästä syntyy.

Fille katsoa töllötti siinä suu selällään. Hän tuli siihen
käsitykseen, ettei kirjakauppiaalla ollut kyllin rahaa lunastaa
papereita. Näin hän kertoi kotonakin isälle ja äidille, ja suurin
muuta eivät kaupunkilaisetkaan saaneet tietää tästä matkasta, sillä
Hildur vältti itsepintaisesti selvityksen antamista sanoen vaan, että
kirjakauppias ei tahtonut ottaa romaania. Mutta tultuaan huoneeseensa
viskasi Hildur vihoissaan nuo suurta vaivannäköä maksaneet paperit
uuniin, jossa iloinen takkavalkea räiskyi.

-- Mokoma, hävytön, typerä mies kehottaa _minua_ lukemaan historiaa
ja oikeinkirjoitusoppia! Enkö minä ole lukenut historiaa koulussa?

Synkät aatokset täyttivät tyttöparan mielen, kun hän katseli
liekehtiviä papereita. Mihin hän nyt ryhtyisi? Äkkiä välähti
hänen päässään itsemurhan ajatus, ja hän kuvitteli jo mielessään,
minkälaista kummastusta se herättäisi, kuinka ihmiset tulisivat
katsomaan häntä, kun hän valkeissa kääriliinoissa paareilla lepäisi
pitkät kutrit kaareillen kuolonkelmeiden kasvojen ympärillä. Mutta
sitten muuttuivat aatokset jälleen valoisemmiksi, hän koettaisi
sentään vielä elää jonkun aikaa, kuka tietää, mitä hänestä vielä
koituisi. Ehkä joku kummallinen onnen sattuma ohjaisi tänne jonkun
kreivin tai prinssin, joka ryöstäisi hänet mukaansa taikka pyytäisi
suorastaan setä Jannelta hänen kättään, veisi hänet ällistyneen
kaupungin ihmetellessä suurella loistolla ja komeudella linnaansa,
jossa hän silkkiä kullalla kirjailisi ja kannelta helkyttelisi,
sillaikaa kun hänen miehensä ratsastelisi haukalla metsästämässä.
Tämä aatos lohdutti haaveilevaa tyttöä. Hän vietti tästä lähtein
aikaansa joko pitkissä romaaniunelmissa, joissa hän itse oli
sankarittarena tahi kirjoittamalla surujen ja huolien uurtamaa
elämäkertaansa. Tämän elämäkerran hän sitten lahjoittaisi setä
Jannelle, joka hänen kuolemansa jälkeen toimittaisi sen painetuksi.

Setä ja täti olivat syvästi huolissaan nähdessään lemmikkinsä
tuntikausia istuvan mietteisiinsä vajonneena ja pelkäsivät jonkun
suuren surun häntä painavan.

-- Ehkä hän sittenkin pitää Lundströmistä, virkkoi täti Riika erään
kerran miehelleen.

-- En jaksa kuunnella moista hullutusta, vastasi Janne Jonson
kiukuissaan. -- Hänkö nyt pitäisi tuollaisesta sivistymättömästä
miehestä -- ja mitä suremista siinä olisi? Eihän tytön tarvitsisi
muuta kuin kerran sormellaan viitata, niin mies jo olisi hänen. Ei,
-- se romaanihan se vaivaa. Minä haluaisin ottaa sen kerta mukaani ja
mennä siitä puhumaan kirjakauppiaan kanssa.

-- Mutta ukko kulta, hänhän on tungennut sen tuleen. Sohvi-Maija sai
vaan osan siitä hiiltyneenä pelastetuksi.

-- Sepä oli ikävä.

Nuo herttaiset ihmiset tekivät kaikkensa ilahuttaakseen ja
hemmotellakseen Hilduria. Entä Hildur?

Niin -- hän piti sitä aivan luonnollisena, antoi heidän vaalia ja
hoitaa itseänsä panematta omalta osaltaan rikkaa ristiin. Täti
Riika ompeli, pesi ja paikkasi hänen vaatteensa ja laittoi, mikäli
varat myönsivät, Hildurin mieliruokia päivälliseksi. Setä Janne
osti hänelle uusia leninkejä, hattuja, romaaneja ja helyjä. Ja
pienet orpanatkin häntä kilvan palvelivat. Hildur ompeli ja virkkasi
omiksi tarpeikseen, lueskeli ja kirjoitteli. Ei hänen päähänsäkään
pistänyt osottaa kiitollisuutta kaikesta siitä hyvyydestä, jota hän
pienestä pitäin oli nauttinut, hoitamalla lapsia tai auttamalla tätiä
käsitöissä. Ei, Hildur elikin kokonaan unelmien mailmassa, jossa ei
ole rukkia, ei lapsia eikä patoja, ja siksi hän kulkikin sokean tai
unessakävijän tavoin elämänsä halki.



19.

Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta.


Lehtola heinäkuussa 18..

En ole vielä oppinut uskomaan, että olen emäntänä Lehtolassa, että
minulla on mies ja talous, palvelijoita ja omaisuutta. Kaikki kävi
kuin varjoa kääntäen, ohjaton Amor sinkautti nuolensa lapsellisen,
vallattoman Liinan, tuon isän silmäterän ja äidin lemmikin sydämmeen
kääntäen kaikki aivan toiseksi. Enhän oikeastaan aikonutkaan
mennä naimisiin, ainakin piti sen jäädä siksi kuin yksinäisenä ja
vanhana väsyisin poikamaisiin kujeihin. Mutta toisinpa tuo kävi.
Kukapa saattoikaan olla rakastumatta Artturiin? Hän on niin kelpo
mies, hyvä, jalo, voimakas ja järkevä, niin ihmeen sopiva tukemaan
tällaista lapsellista, ymmärtämätöntä ja kokematonta tyttöhuitukkaa.
Isä ei olisi minusta luopunut; hän kysyi hiukan tyytymätönnä,
olinko jo kyllästynyt isään ja äitiin, oliko minulla niin kauhea
hätä kiinnittää itseni ensimmäiseen mieheen, mikä tielle sattui,
mutta kun hän havaitsi, kuinka syvästi Artturia rakastin ja kun
vakuutin alati hellyydellä muistelevani rakkaita vanhempiani, niin
hänkin suostui. Äiti käyttäytyi toisin. Oi, sinä rakas, lempeä
äiti! Luulinpa, että kaikki äidit mielellään suovat tyttäriensä
joutuvan naimisiin, niin sydäntä särkevältä kuin ero tuntuukin. He
ovat niin käsittämättömän uhrautuvia. He eivät muuta toivo kuin
tyttärensä onnea, he ovat peloissaan, että nuo rakkaat lapset yksin
mailmaan jäätyään tulevat turvattomiksi, siksi he nurisematta
heistä luopuvat. Niin teki minunkin äitini. Hän painoi minua itkien
povelleen, mutta virkkoi samassa Artturille: "Vie hänet kerallasi
ja tee hänet onnelliseksi!" Näytti siltä, kuin olisi isä epäillyt,
ettei Artturi oikein käsittäisi sen aarteen arvoa, jonka hän oli
löytänyt, sillä ukko kuvaili avujani, useinpa minun läsnäollessani,
niin että häpeissäni juoksin tieheni -- mutta Artturia se näytti
huvittavan. Äiti ei minua niin viljalta ylistellyt, antoi sen sijaan
tuhansia varovaisuussääntöjä terveyteni varalta. Äiti parka, hän
on kadottanut niin monta rakastettua lasta, ei arvaa hän luottaa
helakoihin poskiini eikä todellakin hyvään terveyteeni. Lyhyt
kihlausaika oli ihana kuin paisteinen päivä, houkuttelin Artturin
aina kerallani mäille ja metsiköille, olimme kuin kaksi pienoista
lasta. Morsiuskiireistä en mitään tiennyt, sillä äiti ei hennonnut
viimeisinä päivinä rasittaa minua ompelemisella arvellen sitäpaitsi
itse tekevänsä kaikki paremmin kuin minä, mikä onkin aivan totta.
Mutta kuinka minun on tekeminen tästä lähtien tarvitessani uusia
vaatteita, sitä en todellakaan tiedä, lienee matkustettava kotiin
äidin luo, tai äidin tultava tänne. Mutta sinnepä onkin vielä aikaa
ja kyllä hätä keinon keksii. Kykeneväthän muutkin rouvat ompelemaan
vaatteensa, kenties se taito seuraa rouvanarvoa. -- Olen ollut
naimisissa jo lähemmä pari kuukautta, ja tuntuu kuitenkin kuin
olisi tämä vaan kihlausajan jatkoa. Lehtola on erinomaisen kaunis
paikka, yksi Suomen tuhansista järvistä uurtelee sen rantaa. Ei
se ole mikään herrastalo linnamaisine rakennuksineen ja vilkkaine
liikkeineen, vaan rauhaisa, miellyttävä maalaistalo, jossa on
yksikerroksinen, punaseksi maalattu asuinrakennus neliskulmaisine
ikkunoineen ja taittokattoineen. Täällä on hevosia, lehmiä, lampaita,
porsaita ja kanoja, joista on minulle niin paljon hupia; Artturi
on minulle kertonut, kuinka monta niitä on ja paljonko niistä on
tuloja, mutta sen olen jo unhottanut. Hän on myöskin kuljettanut
minua niityillä ja pelloilla, sillä hän on taitava maanviljelijä,
mutta minä tietämättömyydessäni ymmärsin hyvin vähän kaikista
hänen selityksistään ja kuuntelin mieluummin lintujen laulua ja
sirkkain sirinää. Hauskimmalta tuntuu kuitenkin, kun Artturin kera
soutelemme tai kalastelemme järvellä, kiertelemme metsiä taikka
viemme kahvia heinäväelle. Artturin täytyy silloin pitää minua
kädestä, etten arvokkaisuuteni unohtaen heittäisi kuperkeikkaa
lemuavassa heinässä, niinkuin muinen kotona tein. Kunnon isääni ja
hellää, herttaista äitiäni kaipaan usein ja monta kyyneltä on se jo
silmästäni pusertanut. Asumme lähes viidenkymmenen peninkulman päässä
entisestä kodistani, eikä ole siis meidän helppo tavata toisiamme.
Kyllähän me olemme kirjevaihdossa, mutta sekin on niin lyhyttä ja
vaillinaista. Senvuoksi olen päättänyt kirjoittaa jotain päiväkirjan
tapaista ja lähettää sen äidille, jotta hän saisi tietää, mitä täällä
puuhailemme, mitä mietin, tunnen ja ajattelen.

Lehtola syyskuussa 18..

Hauskalta tuntuu pitää emännöitsijää, kun ei itse osaa mitään,
mutta tuottaa se joskus ikävyyksiäkin. Justiina matami on hoitanut
Artturin taloutta monta vuotta ja jumaloitsee häntä. Siksi lieneekin
mustasukkainen minulle. Hänen kasvoillaan oli niin hapan ilme, kun
hän ensi kerran minua tervehti, että minua oikein pudistutti, sillä
siellä kotona piti väki niin paljon minusta. Artturi rauhoitteli
minua vakuuttaen, että Justiina oli matamien parhaita, rehellisyys,
ahkeruus ja säästäväisyys ruumiutuneina ja ettei tuo kasvojen sävy
suinkaan pahaa tarkoittanut. Enkä hänen toimiansa ensi aikoina suurin
tarkastellutkaan, sillä minulla oli kyllin puuhaa kotoa tuotujen
korujeni ja helyjeni järjestelemisessä ja sijoittelemisessa, ja
paljon kului aikaa kävelyihin ja keskusteluihin Artturin kanssa.
Ensimmäisenä aamuna tuli Justiina kysymään, mitä rouva halusi
päivälliseksi. Rouva oli puhkeamaisillaan nauruun. Voi tätä mailmaa!
Minäkö määräisin päivällisestä! Etten sanoisi tyhmyyksiä, pyysin
matamia laittamaan, mitä itse parhaaksi katsoi ja mistä tiesi
Artturin pitävän. Lisäsin vielä, että hän, joka niin kauvan oli
ollut talossa, tunsi sen asian paremmin kuin minä. Tämä näytti häntä
miellyttävän, sillä hapan sävy suli hymyilyksi. Hän keikisti ja meni
matkaansa eikä ole senjälkeen päivällisestä kysellyt. Kun kerroin
tämän Artturille, tuli hän totiseksi ja sanoi:

-- Niin ei sinun olisi pitänyt menetellä. Sinä olet sentään oleva
emäntä talossa, Justiina täyttää vaan sinun käskyjäsi.

-- Mutta Artturi, en ymmärrä hitustakaan taloudesta, vastasin,
ajattele, jos antaisin aivan nurinkurisia määräyksiä. -- Artturi
suuteli minua nauraen:

-- Se on totta, lapsihan vielä olet. Olkoon Justiina meidän
kaitsijamme, huvittele nyt ja perehdy ympäristöösi, mutta
pistäydy joskus keittiön puolelle katsastamaan matamin laitoksia,
se luullakseni ilahuttaisi eukkoa, sillä hän on hyvin ylpeä
järjestämistaidostaan.

Muuanna sateisena päivänä, jolloin Artturi oli matkustanut
kauppa-asioilleen, menin katselemaan keittiön puolista taloamme.
Siellä vallitsi todellakin erinomainen järjestys, sekä matami
että molemmat palvelustytöt näyttivät ahkerilta ja toimekkailta.
Justiina seurasi minua hieman epäröivin katsein ja kysyi, oliko
rouvalla jotakin sanottavaa. Vastasin aikomukseni ainoastaan olevan
silmäillä hiukan ympärilleni ja että Artturi oli kiitellyt hänen
säännöllisyyttään. Matami näytti hyvin tyytyväiseltä, kertoili
tarkalleen, missä oli palvellut ja oppinsa saanut, kuinka hän
katsoi velvollisuudekseen pitää hyvää huolta muiden tavaroista
y.m.s. Sitä oli ikävä kuunnella, ja olin iloinen istuissani jälleen
omassa pienessä ja valoisassa huoneessani hupainen kirja kädessäni.
Saimme aina hyvän päivällisen ja oikeaan aikaan, elimme, niinkuin
olen aina elänyt, kuin "taivaan linnut ja kedon kukkaset." -- Kun
sitten saapui elokuu, arveli Artturi, että minun pitäisi opetella
marjojen hilloamista, vihannesten kuivaamista ja muuta sellaista.
Muistuivat silloin mieleeni herttaiset marjanpuhdistusajat siellä
kotona, sitasin esiliinan vyötäisilleni ja menin kyökkiin. Tuntui
siltä kuin olisi matami peljännyt minun varastavan häneltä taidon tai
tempaavan ohjakset hänen käsistänsä, sillä hän oli äreä ja nyrpeä,
heitteli ja työnteli astioita, ja kun kysyin, saisinko häntä auttaa
marjain perkaamisessa, vastasi hän aina ennenkin itse peranneensa ja
toivoi sen nytkin tekevänsä, mikäli minulla oli häneen luottamusta.
Kiiruhdin ilmoittamaan, ettei sitä suinkaan puuttunut, mutta että
halusin saada oppia. Silloin pillahti Justiina itkuun ja kysyi,
olinko havainnut hänessä epärehellisyyttä tai olinko muuten häneen
tyytymätön, koska mielin lähettää hänet pois. Vakuutin hänelle,
etten ollut sinnepäinkään ajatellut, mutta hänestä täytyi sen olla
tarkoituksena, koska minä itse tahdoin perehtyä taloudenhoitoon.
Koetin selittää ja lohduttaa niin hyvin kuin taisin, mutta se
ei auttanut. Ja osottaakseni, että täydellisesti luotin hänen
taitavuuteensa ja rehellisyyteensä, menin pois jättäen hilloamisin
sille palkalleen. Olin hyvin kiukuissani; en ole tottunut kieroihin
katseihin, valitusvirsiin ja väärinkäsityksiin, niin ei äiti
koskaan tehnyt -- siellä kotona on pelkkää päivänpaisteita. Mitä
minä hillosta ja vihanneksista. Jos en sitä voi oppia ilman toraa,
pitkiä puheita ja selityksiä, niin olkoon oppimatta. Ja mitäpä se
kannattaisikaan, kun on kerran tuollainen vanha kunnon emännöitsijä.
Ei, rauhaa haluan, iloinen tahdon olla itse ja nähdä muut iloisena,
ei liene hillo tärkeintä mailmassa!

Lehtola lokakuussa.

Matami alkaa käydä aivan sietämättömäksi. Joku aika sitten oli
Artturi sairaana. Lähetin noutamaan lääkäriä, hankin rohtoja ja
hoidin häntä parhaani mukaan. Mutta matami ei sallinut minun sitä
tehdä. Teeskennellen syyksi vähäisiä voimiani, jotka eivät kestäisi
yövalvontaa ynnä muuta, osasi hän aina työntää minut syrjään ja
itse astua sijalleni. Artturi kielteli minua myöskin rasittamasta
itseäni vakuuttaen matamin ennenkin häntä hyvin hoitaneen. Mutta
minä olen itsepäinen, niin usein kuin mahdollisia istuin sisässä,
seurasin kelloa ja muutin kääreitä. Matami oli tähän asti aina
valvonut yöt, mutta erään yön päätin minä valvoa. Kun kaikki oli
yön varalta järjestetty, otin kirjan ja istuin yölampun ääreen
lukemaan. Kello yksitoista oli Artturin määrä saada rohtoja. Mutta
minun, joka olen tottunut menemään levolle, kuten hyvät lapset
ainakin, kello yhdeksän, tuli pian kamalasti uni, kirjaimet pyörivät
silmieni edessä -- minä nukuin. Herättyäni löysin kirjan lattiasta,
lamppu paloi himmeästi ja katsoessani säikähtyneenä kelloa oli se
puoli kaksitoista. Hiivin varpaisillani vuoteen ääreen. Artturi
oli hereillä ja matami seisoi vieressä, Jumala tiesi millä tavalla
lie pujahtanut sisälle, lämmittäen hänen jalkojaan lämpimillä
kääreillä. Vanhassa höllykässään, hiukset tummissa suortuvissa oli
hän kuin kummitus taikka noita katsahtaissaan minuun terävillä
ruskeilla silmillään. Minua sekä harmitti että hävetti ottaissani
pullon antaakseni rohtoja sairaalle. "Hän on jo nauttinut, sanoi
matami, täsmälleen kello 11 annoin hänelle, ja rouva nukkui niin
ihmeen makeasti", lisäsi hän pilkallisesti naurahtaen. Nyt oli aivan
mahdotonta saada häntä pois, hän ei huolinut mistään estelyistä,
istui vaan hereillään ja pirteänä jakkarallaan sukkaa kutoen. Jotten
häiritsisi Artturia kiistelyllä, hiivin ulos. Mutta suutuksissani
olin. Kiistäisikö hän kaikki oikeudet? eikö minulle, vaimolle,
kuuluisi mitään? Itkin itseni uneen. Artturi parani Jumalan kiitos
pian, ja kun valitin hänelle kertoen matamin itsepintaisuudesta,
nauroi hän sydämmellisesti ja virkkoi:

-- Älä ole huolissasi, pikku Liinani, näinhän hyvän tahtosi.
Justiinalta ei puutu voimia ja tottumusta, ja hän pitää minusta
todellakin kuin omasta pojastansa. Antaa hänen olla. Ei olisi minulle
mieleistä nähdä Liinani rusottavien poskien kalpenevan vaivoista
ja valvomisesta. -- Olin lohdutettu. Mutta uusia ikävyyksiä olen
saanut kokea. Kerran juolahti mieleeni pyytää eukkoa leipomaan
eräänlaista mausteleipää, jota siellä kotona syötiin ja jota Artturi
oli kiitellyt. Justiina on kärkäs suuttumaan, kysyi nytkin heti,
eikö hänen leipomansa leipä kelvannut. Kelpaa hyvinkin, vastasin,
mutta Artturi oli pitänyt paljon mausteleivästä ja tahdoin häntä
sillä arvaamatta ilahuttaa. -- Eukko vastasi teeskennellyllä
nöyryydellä, että hän mielelläänkin sitä leipoisi, kunhan minä
vaan kerron sen tekotavan. Hän lienee arvannut, etten ollut siitä
selvillä minäkään, koskapa hymyili niin ivallisesti. Enkä suureksi
harmikseni tiennytkään muuta kuin että anisia ja korintteja tahi
pomeranssikuorta siihen tarvittiin. Sanoin senkin myhkämähkää,
sillä varmasti en sitä muistanut. Eukon kasvoissa näkyi ilkamoiva
ilme, kun hän kysyi, pitikö se tehdä nisu- vaiko ruisjauhoista.
Eiköhän ruisjauhoista. Lesityistä vai lesimättömistä? Voi hyvä
Jumala, enhän minä tiennyt mitään eroa niiden välillä ja vastasin
jälleen umpimähkään: lesimättömistä. Eukko arveli, että selitys oli
hyvin vaillinainen, mutta sopiihan tuota yrittää. Leipä valmistui
illalliseksi. Maistoin sitä; se ei ollut sinnepäinkään. Maistettuaan
palasen ihmetteli Artturi:

-- Mitä kumman töherrystä tämä on, onko eukko kulkenut unissaan?
Eihän se maistu honkalle eikä haavalle, on vaan kauhean tahmaista.
-- Matami oli oven takana kuuntelemassa. Hän astui sisälle helakka
puna terävissä poskipäissä, sanoi vihasta vapisevalla äänellä, että
leipä oli tehty rouvan tahdon ja selityksen mukaan, vaikka hän kyllä
tiesi sen olevan päin seiniä. Sitten alkoivat pitkät selonteot siitä,
kuinka sitä oikeastaan oli valmistettava, että hän oli sellaista
leipää satoja kertoja leiponut maaherralla, pormestarilla ja
tullinhoitajalla palvellessaan. Artturi on pikaluontoinen ja alkoi
käydä levottomaksi. -- No, kun teillä oli kaikki noin selvillä, niin
miksette tehneet sitä oikealla tavalla? kysyi hän. -- No vieläpä
mitä, huudahti eukko kyyneleet silmissä, -- minäkö arvaisin ruveta
rouvaa vastustelemaan, ei, ennemmin tehtäköön mitä hullutuksia
hyvänsä. Herra on aina leipomaani leipään ollut tyytyväinen, mutta
nyt olen käynyt vanhanaikuiseksi -- lienee parasta tehdä ero. Rouva
ei näytä minuun suostuvan. -- Olin liiaksi suuttunut voidakseni saada
sanaa suustani, mutta Artturi, joka katui kiivauttaan muistaessaan
eukon monivuotisen uskollisen palveluksen, koetti rauhoittaa häntä
selittäen, ettei ollut niin pahaa tarkoittanut, että leipä kelpasi
syötäväksi -- he olisivat ystäviä jälleen, sillä ilman matamia ei
tultaisi toimeen. Eukon mentyä moitti Artturi minua siitä, että
sekaannuin asioihin, joita en ymmärtänyt. Selvitin asian oikeata
laitaa, itkin mielikarvaudesta ja sanoin, että eukko kenties oli
ehdon tahdon sillä tavoin menetellyt saadakseen pilkata minua ja
näyttääkseen, kuinka tuiki välttämätön hän oli talossa. Artturi torui
minua vain rumista ajatuksista arvellen olevan paljon viisaampaa,
että koettaisin opetella jotakin, jotten toista kertaa erehtyisi.
Sitten suuteli minua, kehoitti olemaan iloisen ja unohtamaan koko
asian. -- Mutta leipä jäi syömättä. Päivä päivältä palaset kuivuivat
korissa, kunnes sanoin palvelustytölle, ettei niitä enää tarvitse
panna pöydälle. Tullessani samana päivänä keittiöön silittämään
kysyi eukko tavalliseen muka nöyryyttä osottavaan tapaansa, mitä
leivällä nyt tehtiin, kun rouva oli kieltänyt tuomasta sitä pöydälle.
Palvelustytöt tirskuivat salaa rukkiensa takaa; minä sanoin
vihoissani: -- Käyttäköön matami sitä mihin hyvänsä, syöttäköön
vaikka sioille. Sen hän tekikin ja niin pääsin sitä näkemästä. En
ennen milloinkaan luullut voivani yhtäkään ihmistä vihata, mutta
nyt vihaan Justiinaa, hän katkeroittaa iloisen mieleni, joka
päivä kiusaannun hänen tauttansa, ja vaikkei hän mitään tee eikä
sanokaan, niin jo pelkästään hänen rumat, ryppyiset kasvonsakin minua
harmittaa. Oi, äiti, äiti! Kuinka olikaan kaikki niin herttaisen
valoisata siellä kotona!

Lehtola lokakuun lopulla.

Matami on pyytänyt eroa, ja luulenpa sen olevan viisainta, mitä hän
tänne tultuaan on tehnyt. Iloissani siitä olen jo pistänyt senkin
seitsemän hyppyä huoneessani. No, minun ei siis tarvitse enää nähdä
tuota vanhaa viheliäistä noitaa! -- Näin se kävi:

Oli tulossa suuri teurastus. Artturi pyysi minua mukaansa
lihantarkastukseen. Minä meninkin, ja matami tietysti taaskin soi
minulle kieroja silmäyksiä. En ollut niitä näkevinänikään, seisoin
vaan tyynenä katsellen lihan paloittelua. -- Ensi tilassahan
laitatte meille patapaistia, sanoi Artturi iloisesti matamille, ja
poistui sitte rengin mukana antaakseen hänelle jotain kaluaitasta.
Matami, joka ei milloinkaan siedä, että hänen asioihinsa puututaan,
muikisti suutansa, ja kun minä aina vielä seisoin paikallani,
alkoi hän teurastajan läsnäollessa tehdä minulle kysymyksiä lihan
suolaamisesta, palvaamisesta ja sen semmoisista. Olen varma, että
hän teki sen nöyryyttääkseen minua. Vastasin, että hän saisi tehdä,
niinkuin oli ennenkin tehnyt. Muistin kuin unennäköä, että äiti
joskus oli sanonut teurastuksen olevan tärkeän osan maalaistaloudessa
ja päätin senvuoksi, ja juuri Justiinan kiusalla, olla läsnä
suolaamistoimituksessa ja makkaranteossa. Artturi tuli tästä varsin
iloiseksi ja imarrellen kiitteli Justiinaa muutamin sanoin. Mutta
sekös loukkasi syvästi eukkoa. Hän tiesi, että minä luottamuksen
puutteessa vartioitsin hänen askeleitaan, älysi olevansa liian vanha
ja pelkäsi, että joku olisi kannellut hänestä. Mutta hän kyllä
välttäisi pois. Kuitenkin hän sitä ennen näyttäisi koko taloutensa
kuin viisi sormea ja silloinpa nähtäisiin, että kaikki oli vaan
pelkkää panettelua. Siitä voisi hän vaikka tuota kättä mennä valalle.
-- Kun kerroin tämän Artturille, suuttui hän ensin kovasti ja sanoi,
ettei hän milloinkaan ennen ollut huomannut matamia niin kärtyiseksi;
kenties minä olin hänet pilannut. Mutta kun vakuutin, että aina olin
koettanut olla ystävällinen ja antaa hänen olla rauhassa, leppyi
hän ja koetti kääntää matamin mieltä. Mutta hän sai puhua kuuroille
korville. Matami pyysi päästökirjaa ja saamatonta palkkaansa, ja
siitä ei hän hitustakaan hievahtanut. Luulen hänen saaneen piiat
myöskin jättämään talomme, koska he molemmat ovat pyytäneet eroa. Nyt
ei tosin ole oikea aika, mutta kun he lupasivat toimittaa sijaiset,
ei Artturi tahtonut jatkaa toraa heidän kanssaan, vaan antoi heidän
mennä tiehensä. Pyhäinpäivästä muuttavat he kaikki, ja uudet tulevat
tilalle.

Lehtola joulukuussa.

Kun siellä kotona huoletonna hyppelin mäkiä ja männiköitä, ja
kotiin tultuani istuuduin hauskaan päivällispöytään, en voinut edes
uneksiakaan, miten paljon vaivaa, huolta ja taitavuutta vaadittiin
ruuan valmistukseen ja talouden järjestyksessä pitoon. Kaikki kävi
niin tyynesti ja tasaisesti äidin käsissä. Tuossa tuokiossa oli ruoka
valmista, pöytä katettu. Kun Justiina matami lähti talosta, tunsin
niin suurta helpotusta, että olin valmis kiittämään Jumalaa siitä.
Uudet palvelustytöt näyttivät hyvin kunnollisilta, ja minä luulin,
että taloudenpito kyllä kävisi päinsä, kun vaan oli hyvää tahtoa.
Tunsivathan muutkin rouvat sen taidon. Artturi kyllä pyysi Justiina
matamia ennen lähtöänsä kuljettamaan minua aitoissa ja kellarissa,
maitohuoneessa, säiliössä ja vinneillä, ja hän lupasikin sen tehdä,
mutta huomasin hyvin, että se oli hänelle vastenmielistä, sillä
ei riittänyt hänelle aikaa milloinkaan: milloin oli tämä, milloin
tuo esteenä. Minä en pitänyt siitä suurta lukua, sillä luulin
pystyväni yksinkin tekemään kiertomatkan. Mutta kun sen sitte tein,
olin lopen uupunut ja aivan pyörällä päästäni. Tarvitseeko sitä
tosiaankin tuommoisen tavarajoukon voidakseen elää? -- ruokaa niin
hirvittävästi, ja mitä kaikkea mahtoi siellä ollakaan. Löysinpä
esineitä, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut harmaata hajua:
nautaeläinten karvoja, vanhoja luita, kummallisia kapineita ja
koneita puikkoineen, piikkineen. No, kait sitä vielä kerran saan
tietää, mihin nekin kelpaavat. --

Niinpä piti minun sitte valmistaa ensimmäinen päivällinen.
Mitähän minä laittaisin? -- Tietystikin jotain sellaista, jonka
osaamisesta olin varma, esim. kokonaisia perunoita ja silavaa sekä
mannasuurimavelliä. Ne onnistuivat jotakuinkin, paitsi että velli
hiukan paloi pohjaan, ja liha jäi vähän raa'aksi. Mutta tuohan
oli vähäpätöistä, ja Artturi söi perunan keralla silliä ja pieni
"pispan kokkihan" ei ole vaarallinen. Olin ylpeä kuin kuningas ja
ajattelin, että Justiina matami oli päättömiä päätellyt luullotessaan
minun häntä kaipaavan. Nythän se taas päivä paistoi elämälleni,
sain mielin määrin hääräillä keittiössäni, ilman että kukaan minua
karsain silmin katseli. Mutta tuon ensi päivän jälkeen on minulla
ollut lukemattomia vaikeuksia ja ikävyyksiä. Oi kallis, hellä
äitini, kuinka paljon onnellisemmaksi minut olisitkaan saattanut,
jos olisit minulle opettanut, miten taitavuus talouden pidissä on
tärkeä nuorille tytöille. Miten monesta kireästä hetkestä olisinkaan
säästynyt, jos sinun hellän huolenpitosi johdolla vähitellen olisin
oppinut kaiken sen, mitä minun nyt samalla erää pitää osata. Uudet
piikani eivät ymmärrä suorastaan mitään, sen huomasin hyvinkin pian.
He ovat palvelleet talonpojissa, eivätkä osaa muuta kuin keittää
perunoita ja jauhopuuroa, lypsää ja ruokkia sikoja. Kuulin minä
äidilläkin väliin olleen oppimattomia piikoja, mutta -- hänhän
taisi neuvoa heitä, johon minä onneton en pysty. Sitäpaitsi ovat he
huolimattomia ja epäsiistejä: he panevat likaiset sukkansa kuivamaan
maitokiulun päälle, sekoittavat lehmänjuomaa hiilikoukulla, pitävät
kampojaan puulusikkain joukossa ja pesevät käsiään maitovadissa. He
unohtavat siivota huoneet, unohtavat kattaa pöydän, unohtavat panna
ruokaa tulelle, unohtavat kerrassaan kaikki. Enkä minä tohdi pysyä
hetkeäkään levollisena, sillä pelkään heidän aina tekevän jotain
nurin kurin. Kun menen Artturin kera kävelemään, antavat he maidon
kuohua maahan, liemen kuivuta tai kalan kiehua piloille. Yölläkään en
saa unta pelosta, että taasen olisin unohtanut tai jättänyt tekemättä
jotain, ja jos nukahdinkin, uneksin vaan ruuasta, piioista ja sen
semmoisista. Enhän tietysti voinut laittaa perunoita ja silavaa
joka päiväksi ja yritin senvuoksi muita ruokalajia. Mutta ne eivät
onnistuneet. -- Milloin olivat pavut raakoja, kun Artturi tuli kotiin
ja pyysi päivällistä, milloin joutui ruoka niin aikaiseen, että se
kuivui ja jäähtyi, ennenkun sitä tarvittiin. On suotta luetella niitä
monia erehdyksiä, joita tuon tuostakin tein: kuinka minä esim. aijoin
keittää hernesoppaa vedestä ja herneistä tietämättä, että siihen
tarvittiin myöskin lihaa, miten minä olutkeitosta valmistaessani
kaadoin maidon ja kaljan yhtaikaa pataan, josta tietysti tuli suuri
juustomöhkäle ja hapanta kellervää heraa, j.n.e. Milloin keitin
minä niin runsaasti, että suuria vadillisia jäi yli happanemaan ja
homehtumaan, milloin taas niin niukalti, ettemme saaneet kylläksemme.
Tuhannentuhatta kertaa olen koettanut panna sen mieleeni, mutta
unohdan unohtamastanikin taasen, sillä miten voin muistaa niin
monia ruokalajia, kun minulla on paljon muuta tekemistä. Ja mikä
tuntuu kaikkein raskaammalle, on se, että Artturi vakuuttaa ettei
meillä ole varaa heittää hukkaan suuria määriä ruoka-aineita, jotka
olen raiskanut, emmekähän me voi niitä syödäkään. Alussa oli hän
niin hyvä ja anteeksiantavainen, mutta nyt hän on usein tuskainen.
Tokkohan isä olisi pahastunut, jos olisin turmellut hänen ruokansa?
Mutta kyllä siinä kuitenkin on perää, niinkuin Artturi sanoo,
että poikkeustapauksissa voi tyytyä pohjaanpalaneeseen tai muuten
epäonnistuneeseen ruokaan, tai syödä maitoa ja leipää, mutta ettei
sitä kovinkaan kauvan voi kestää. En tahtoisi mitenkään pahoittaa
Artturin mieltä. Ja kaiken tämän olisin voinut välttää, jos olisin
käyttänyt aikani viisaammin siellä kotona. Luulenpa, etten lähetäkään
päiväkirjaani äidille, sillä kaikki tämä karmisi hänet kuoleman
omaksi, ja hän pitäisi sitä soimauksena minun puoleltani. Oi, enhän
saata soimata häntä, kun tiedän kaiken syynä olleen hänen liikanaisen
rakkautensa. Mutta, kuinka paljon vaikeuksia minulla on tämän
rakkauden takia!

Lehtola joulukuun lopulla.

Olen saanut ikäviä uutisia kotoa. Isä rukka on tulemaisillaan
sokeaksi. Pyysin äitiä tulemaan tänne auttamaan ja opettamaan minua,
sillä voimani eivät enää kauemmin kestä näitä huolia ja vaikeuksia,
mutta äiti kirjoitti, ettei hän voinut sitä ajatellakaan, koska isä
tarvitsee alituista hoivaa ja huolellista hoitoa. Hän kaipaa suuresti
minua, kohta on joulukin käsissä. Kuinka iloitsinkaan ennen tästä
juhlasta! Ja nyt? Niin, nyt minun pitää vaan ajatella mitä ruokaa
valmistaisin siksi. Livekalaa. Kala luullakseni liotetaan lipeässä,
mutta kuinka tehdään livettä? No, sen kait piiat tietävät, jotka
ovat pesseet pyykkiä. Ja sitten torttuja. Luumuja niihin pannaan,
sen tiedän, mutta miten taikina? Riisisuurimapuuroa, no, sitä osaan
kyllä keittää. Kinkkua. Jaa, se kuuluu teurastukseen, ja voi! --
se on kauhea seikka! Miten tehdään makkaroita? Sullotaan verta
tai suurimapuuroa makkarasuoleen. Mutta mistä saan makkarasuolta?
Makkaran teon aikana ei äiti päästänyt minua milloinkaan keittiöön,
etten tahraisi vaatteitani. Olisin silloin päässyt, niin nyt myöskin
tietäisin mistä saan makkarasuolta. Mutta voin kysyä Artturilta. Olen
koettanut ommella tohveleja Artturille joululahjaksi, mutta en ennätä
saada niitä valmiiksi, talouteen menee koko päiväni.

Lehtola tammikuussa.

Minun täytyy taaskin kirjoittaa pari sanaa päiväkirjaani, vaikken
enää aijokkaan lähettää sitä äidille. Siten saan lausua ajatukseni
ja huojennella huoliani jollekulle. Artturi ei näytä enää jaksavan
niitä kuunnella. Hän ei voi asiaa auttaa, sanoo hän ja lisää, että
minun olisi pitänyt koettaa pidättää Justiinaa. Ja sittenpä sanoi hän
kerran minulle, ettei hän voinut käsittää, miten tytöt voivat olla
niin yksinkertaisia, että menevät naimisiin osaamatta keittää muuta
kuin perunoita ja kahvia. Onhan se totta, enkä voi minäkään ymmärtää,
kuinka voin olla niin lyhytjärkinen ja ajattelematon, mutta on
kuitenkin kovaa saada noin katkerasti siitä kärsiä ja kuulla Artturin
niin sanovan. Oi jospa voisin huutaa kaikille tytöille: -- Opetelkaa,
opetelkaa niinkauvan kun teillä on tilaisuutta tai elkää sitte
milloinkaan menkö naimisiin. Jouluilta oli niin surullinen, että
vieläkin nousevat kyyneleet silmiini, kun sitä ajattelen. Ensiksikin
emme voineet syödä livekalaa, sillä siinä oli kitkerä maku, se oli
aivan keltaista ja hajusi hirveästi. Enkä minä ymmärrä mistä se tuli.
Sitten olivat tortut aivan epäonnistuneita, kinkku raakaa ja olin
unohtanut suolata sen. Niinmuodoin saimme syödä riisisuurimapuuroa
ja perunoita, mutta piiat eivät luullakseni olleet tyytyväisiä.
Artturi oli tosin hyvin ystävällinen ja lohdutti minua parhaan
kykynsä mukaan, mutta minä tiesin, että hänestä oli suuri vahinko
heittää hukkaan kala, joka oli niin hyvin kuin koskematon. Sain
muutaman joululahjan Artturilta, mutta kaikki oli niin kuolettavan
hiljaista, enkä minä uskaltanut ajatella muuta kuin mitä laittaisin
joulupäivälliseksi. Sitäpaitsi näin, miten Artturi söi ainoastaan
joulurinkilän syrjää, jättäen sisäosan syömättä, ja minä tiesin
hyvin minkä vuoksi: leipä ei ollut kystä. Mutta mitäs tein? Uuni oli
niin kuuma, että jos olisin antanut leivän olla kauemmin uunissa, se
piankin olisi hiileksi palanut. Ajattelin, ettei sitä leipomiseen
niinkään suurta taitoa vaadittaisi: sekoittaa maitoa, jauhoja ja
nostetta taikinaksi, tekee siitä pikku kakkuja ja paistaa ne uunissa.
Mutta olen tullut huomaamaan, ettei se käy kovin helposti. Miten
paljon tarvitaan nostetta? Kauvanko tulee taikinan nousta? Milloin
pannaan uuni lämpiämään? Olen jo kerran jos toisenkin koettanut,
mutta melkein aina on siinä jossain suhteessa ollut vikaa. Itkin
katkerasti sinä iltana, ja toivoin -- mitä itsekään en tiedä.

Lehtola kesäkuussa.

Nyt olen ollut naimisissa kokonaisen vuoden. Miten onnellinen
pitäisi minun ollakaan! Tosin on minun täydellinen tietämättömyyteni
perheenemännän velvollisuuksista tuottanut moniaita katkeria hetkiä,
mutta toivoakseni nämä surut nyt ovat lopussa, sillä taannoin
kävi Artturi kaupungissa ja toi minulle keittokirjan, josta minä
lukemalla voin ammentaa tietoja ja viisauksia. Ja oli niin ihanaa
tänäin puhella Artturin kanssa. Pyysin häntä unohtamaan vahingot,
joita olin hänelle tuottanut, epäonnistuneet päivälliset ja kaikki
mieliharmit, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät, kun hän sanoi:
-- Minulla on yhtä paljon syytä pyytää sinulta anteeksi, sillä olen
ollut ajattelematon, vaativainen ja kärsimätön enkä ole ottanut
kyllin huomioon, ettethän sinä ole syynä siihen kasvatukseen,
minkä kotisi sinulle antoi. Olet pannut parastasi ja edistytkin
aika askelin, rakas Liinani. Kyllä sinusta vielä tulee oiva
perheenemäntä. Kärsivällisyyttä vaan kummankin puolin, ja kaikki käy
hyvin. Monasti olen aikonut hankkia sinulle emännöitsijän, mutta ei
ole ollut minulla siihen varaa. Sato tuli niukka ja sitten olemme
tapaturmaisesti menettäneet useita nautoja, niin etten voi maksaa
niin korkeata palkkaa, kun emännöitsijälle menee.

Sanon mielelläni tahtovani tulla yhä taitavammaksi ja taitavammaksi,
kunhan hänen kärsivällisyytensä vaan kestäisi, ja hän lupasi olla
tuskastumatta pienistä vastoinkäymisistä. -- Mutta on tämä vuosi
paljon toista tuonut, kuin mitä kihlausaikana olin kuvitellut.

Lehtola elokuussa.

Niinköhän minä sittenkin olen tyhmempi kuin muut rouvat? Elin siinä
uskossa, että keittokirja vapauttaisi minut kaikista taloushuolista,
mutta kuinkas kävi? Luin ja luin ja tein aivan sen mukaan, kuin
kirjassa määrättiin, mutta en siitä sen viisaammaksi tullut. Ei ollut
aina sanottu, miten paljon ja miten kauan mitäkin tuli keittää, ja
sellaiset lausetavat kuin "tarpeen mukaan," "maun mukaan" saivat
minut hyvin levottomaksi. Mutta toimeenpa sitä tultiin, ja Artturi
kiitteli minun keittotaitoani! Kyllähän minä monasti olin neuvoton,
kun esim. kirjassa sanottiin: hauki puhdistetaan avaamatta, mutta
päätin kuitenkin vastoin kirjan neuvoa halaistuttaa hauen. Vähitellen
kuitenkin opin kaikki tuollaiset.

Eräänä päivänä saapui sitte Artturin äiti. Hän oli ankara vanha rouva
ja erittäin taitava emäntä, sen oli Artturi sanonut. Vehnäleipä oli
lopussa, olin unohtanut leipoa, ja munia ja sokeriakin oli niukalta
kotona. Ja mitä laittaisin päivälliseksi? Epätoivoisena kääntelin
keittokirjani lehtiä, sillaikaa kun Artturi salissa puheli äitinsä
kanssa. Tahdoin laittaa jotain oikein hienoa ja näinkin siellä nimiä
sellaisia kuin "vaal-au-vent" "filard", ja muita sellaisia, joista en
elämässäni ollut kuullut puhuttavankaan. Mutta sitte päätin kuitenkin
laittaa tuttuja ruokalajeja. Päivällinen onnistui jotakuinkin. Mutta
kun illalla kerroin Artturille, että sokeri ja munat olivat melkein
lopussa, sanoi hän kummissaan: -- Nytkö jo lopussa! Matamin aikana
kesti sokeritoppi tavallisesti kolme kertaa enemmän, ja juurihan
sinulla oli useita tiuta munia.

-- Mutta ruuanlaitto vie niin paljon, puolustelin minä. Artturi
arveli, että jos aina menisi näin pohjattomasti, emme mitenkään voisi
tulla toimeen ja pitää tätä taloa. Olin hyvin pahoillani, mutta en
keksinyt neuvoa. Anoppini viipyi ainoastaan muutaman päivän. Hän
oli hyvin huvitettu maanviljelyksestä ja tahtoi kaikesta tarkkoja
tietoja. Kävi hän keittiössäkin, ja jollei hän olisi näyttänyt niin
ankaralta, olisin kysynyt häneltä neuvoa monessakin asiassa. Mutta
nyt en arvannut. Hän kysyi, valmistinko aina ruuan keittokirjan
mukaan, ja kun vastasin myöntävästi, sanoi hän Artturille: -- Mutta
sehän on suurinta hullutusta! Pohatoillakaan tuskin olisi varaa
sellaiseen elämään varsinkin kun näen vaimosi valmistavan neljä
kertaa niin suuria annoksia, kuin teidän pöytänne vaatisi. Nyt
ymmärsimme, mihin munat ja sokeri olivat menneet. Rohkaisin mieleni
ja kysyin anopilta, miten sitte pitäisi menetellä. Hän luetteli
joukon määräyksiä, joita ei tarvinnut noudattaa, ja arveli, että
noin neljäsosa kirjassa määrätystä annoksesta kyllä riittäisi. Ja
monta muuta hyvää neuvoa hän antoi, kunhan minä ne vaan muistaisin!
Mutta ei siinä kaikki. On paljon seikkoja, joista ei keittokirja
virka sanaakaan, niinkuin esim. varalla pitäminen, milloin mikin
aine loppuu ja huolenpito siitä, että ajoissa uutta hankitaan,
lihan suolaaminen niin, ettei se pahene, jäännösten käyttäminen,
ajan oikein jakaminen ja tuhannet muut, jotka minä vasta vähitellen
ja ankarain kokemusten kautta opin ymmärtämään. Kokenut yksin
tietää, miten kalliiksi taitamattomuus käy. Soisin niin hartaasti
tulevani oivaksi perheenemännäksi ja kunnon vaimoksi. Sehän on
minun velvollisuuteni, ja minä koetan siten sovittaa hukkaanmenneen
nuoruuteni. Anoppi oli lähteissään hyvin ystävällinen minulle ja
lupasi vähäksi aikaa syksyllä tulla opettamaan minua. Siinä teki
hän kiltisti. Mutta oi, hän ei kuitenkaan ole minun äitini, ja
minä häpeän kysyä häneltä niin paljoa. Omaa äitiäni olen kaivannut
sanomattomasti, mutta hän ei voi tulla, isä on nyt aivan sokea ja
tarvitsee häntä alituiseen, emmekä mekään voi matkustaa sinne.
Tulee se matkakin kalliiksi, eikä Artturi voi jättää talonpitiä
eikä väkeä. En ymmärrä, minne minun hyvä tuuleni on hävinnyt. Usein
soimaa Artturi minua kärtyisyydestä. Mistä se tulee, sillä kotona en
minä milloinkaan suuttunut. Voiko olla mahdollista, että ruokahuolet
ja vaatesurut saattavat tehdä sellaisia muutoksia? Enpä luule. Syy
lienee siinä, että kun lakkaamattaan näkee, miten on kykenemätön
täyttämään velvollisuuksiaan, tulee tyytymättömäksi itseensä, ja kun
kerran on huonolla tuulella, sitä helposti voi suuttua muillekin.
Paitse sitä on tottumattomuus huoliin ja velvollisuuksiin tehnyt
minut hermostuneeksi. Usein olen niin väsynyt, että pitää itkeä.
Äiti ei milloinkaan ollut väsynyt tai hermostunut. Ja sitten on eräs
seikka, jota olen vielä ajatellut -- oi, tänä yhtenä vuonna olen
ajatellut enemmän kuin koko entisenä elämäni aikana. Siellä kotona
luullakseni kaikki pitivät minua tuollaisena herttaisena lapsena,
jonka tuli saada mitä tahtoi. Isä täytti kaikki toivomukseni, äiti
poisti tieltäni kaikki vastukset ja vaikeudet, sentähden en siellä
tiennytkään, mitä merkitsi olla surullinen tai vihainen. Se voi
käydä päinsä niinkauvan kun on tyttärenä kodissa, mutta ei sitte
enää, kun on vaimo ja perheenemäntä. Mutta jos äidit kerran omasta
kokemuksestaan tämän tietävät, mikseivät he sano tyttärilleen sitä.
Olen alkanut uskoa, ettei ole hyvä nuorena saada kaikkea mitä toivoo,
koska ei läpi elämän niin voi käydä.



20.

Sananen Jennystä.


Noin kolme vuotta oli Jenny Björkman ollut opettajana. Järkevä tyttö
kun oli ja suuresti viehättynyt työstään, oli hän jo tuona lyhyenä
aikana saavuttanut joukon kokemuksia. Monia vastuksia oli noussut
hänen tielleen, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Hän
oli tullut huomaamaan, ettei siinä kyllin, että itsellä on joku
määrä tietoja; täytyy myöskin olla kykyä opettaa ja opettaa niin,
että lapset helposti sen tajuavat ja innostuvat siitä ja asettua
opettaessaan lasten käsityskannalle. Eikä siinäkään kyllä, täytyy
myöskin rakastaa lapsia ja osata saavuttaa heidän rakkautensa. Nyt
oli Jenny myöskin enemmän tutustunut lasten koteihin. Kesäiltoina
hän tavallisesti kävelyillään kulki kylän läpi. Silloin tällöin
pysähtyi hän sanoakseen pari ystävällistä sanaa vaimolle, joka
työskenteli perunamaassaan, tai istahti hän vanhan eukon viereen,
joka mökkinsä kynnyksellä kutoi sukkaa, tai lohdutti lasta, joka
langetessaan oli loukannut itsensä. Ystävällisellä ja vaatimattomalla
käytöksellään saavutti hän vähitellen alussa hiukan epäluuloisten
vanhempien luottamuksen. Edellinen opettaja oli ollut ankara ja
kiivas lapsille ja pitänyt arvolleen sopimattomana käydä lasten
kodeissa tai edes puhutella heidän vanhempiaan. Vaikeaksi kävi
senvuoksi Jennylle saada heitä luottamaan hänen ystävällisyyteensä.
Mutta vähitellen se onnistui kuitenkin. Nuori opettaja oli pyytänyt
tehtaanisännältä, että saataisiin viettää joulujuhla kuusineen,
kakkuineen, ja että kukin lapsi saisi pienen joululahjansa.
Kesälläkin pantiin toimeen juhla luonnon helmassa, tanssittiin
ja laulettiin kukitetun salon ympärillä. Juhlissa olivat myöskin
lasten vanhemmat ja pikkusiskot läsnä katselemassa. Nämä tilaisuudet
olivat kenties paremmin, kuin opetus omiansa houkuttelemaan lapsia
kouluun ja herättämään vanhemmissa mieltymystä opettajaan. Alussa
tämä Jennyä suuresti ihmetytti. Mutta kun hän ajatteli, että tuskin
ainoakaan heistä oli saanut enempää opetusta, kuin että korkeintaan
oli oppinut välttävästi lukemaan sisältä ja katekismuksensa ulkoa
ja että he, niinkuin he itse vakuuttivat, siltä olivat tulleet
toimeen mailmassa, niin hän ymmärsi hyvin, etteivät he vielä
voineet käsittää koulutietojen hyötyä, ei myöskään panna arvoa
opettajan vaivaloiseen työhön. Heistä ei ollut niinkään raskasta
istua lämpimässä, valoisassa huoneessa, opettaa lapsia lukemaan ja
saada tuommoisesta työstä palkka ja asunto. Mutta kun he näkivät
lapsensa ilosta ja onnesta säteilevin silmin pyörivän kukkaissalon
ympärillä tai laulavan joulukuusella ja näkivät heidän saavan pieniä
lahjasia, alkoi heistä koulu tuntua hauskalta ja opettaja hyvältä,
kun hankki lapsille moista huvia. Kaikille pikku lapsille tuli halu
kouluun saadakseen olla mukana näissä ilonpidoissa, ja vanhemmat
huomatessaan, miten pahimmat pölkkypäätkin, joista heillä itsellään
oli ollut sanomaton vaiva, oppivat lukemaan ja kirjoittamaan,
alkoivat arvella, että voi olla hyvinkin mukavaa lähettää lapset
kouluun, koska pappi kinkereillä kuitenkin vaatii että osaavat
lukea. Koulussa he päälle päätteeksi oppisivat kirjoittamaan ja
laskemaan, ja jos kohta se ei ollutkaan niin välttämätöntä, voi siitä
aina jossain suhteessa olla hyötyäkin, jollei muulla tavoin, niin
ainakin senvuoksi, että pitäjän muut lapset eivät sellaista tainneet,
sillä siihen aikaan ei maassamme vielä ollut kansakouluja eikä
opettajaseminaareja.

Muutamana päivänä oli Jenny mennyt tervehtimään erästä oppilastaan,
jonka oli kerrottu olevan sairaana. Ilonhymy kirkasti tämän
pienet kasvot, kun nuori opettaja astui sisälle. Äiti, joka oli
ystävällinen, rehellinen työmiehenvaimo, vastasi sydämmellisesti
Jennyn tervehdykseen sanoen: -- Voi, neiti on kovin hyvä kun
vaivojaan katsomatta tulee tänne, mutta onhan siitä pojulle suuri
ilo. Hän on nyt niin rakastunut opettajaansa, lisäsi hän pyyhkäisten
hiukset pojan otsalta.

-- Ei tämä mikään vaiva ole, vakuutti Jenny, käyn mielelläni
pienokaisten luona, ja tietäkääs matami, olen oppinut hiukan
lääkintötaitoa äidiltäni, niin luulen joskus ehkä voivani auttaakin.

-- Jumala teitä siitä siunatkoon! Köyhällä ei aina ole varaa noutaa
lääkäriä, eikä sitä itsekään mitään ymmärrä.

-- Toivotaan, ettei poika ole pahasti sairas, ja jos niin olisi, niin
kyllä tehtaan isäntä hankkii rohtoja.

-- Ei se sen vaarallisempaa ole, kuin että hän loukkasi jalkansa,
eikä haava tahdo parantua.

-- Vai niin. Minulla on laastaria, joka on erittäin hyvää semmoiseen.
Pikku Miinahan voi illalla käydä noutamassa.

-- Miina kyllä mielellään sen tien juoksee, kertoi äiti hymyillen ja
veti esille pienen seitsenvuotisen tytön, joka piilottelihen äidin
hameeseen. -- Hän niin menisi kouluun hänkin ja joulukuuselle.

-- Senpä luulen, sanoi Jenny ystävällisesti. Siksipä lukeekin
Miina nyt ahkerasti aakkosia täällä kotona ja opettelee tavaamaan
kunnollisesti ja sitte kun hän osaa lukea sisältä, tulee hän kouluun.

-- Olen ajatellut -- -- --, alkoi äiti hypistellen esiliinansa
kulmaa, -- meneppäs Miina ulos katsomaan, mitä pikku veikka huutaa --
olen ajatellut, että jos neiti tahtoisi ottaa nyt jo tuon tyttösen
kouluun, olisi niin hyvä. Sain pauhata kauheasti Petterin kanssa, ja
nyt hän taitaa sekä kirjoittaa että laskea, ja kaiken tuon on hän
oppinut vähemmässä ajassa, kuin mikä meni siihen että oppi lukemaan.

-- Ei ole minulla mitenkään aikaa opettaa alkavaisia eli niitä,
jotka eivät osaa tavata tai lukea sisältä; on yllin kyllin tekemistä
niissäkin lapsissa, kuin minulla nyt on. Mutta tehän olette itse hyvä
lukija.

-- Kyllähän tuota ennen sain kiitokset luvustani, kehasi äiti, mutta
on niin vaivaloista opettaa lapsia lukemaan.

-- Jos minulla olisi tuollainen kiltti, näppärä tytön typykkä, sanoi
Jenny, en toki raahtisi lähettää häntä pois luotani kouluun, vaan
lukisin itse hänen kanssaan, kunnes olisin opettanut hänelle kaiken,
mitä itsekin taidan.

Jenny oli koskettanut oikeaan kieleen. Äiti katseli lempeästi hymyten
pientä pellavapäätä, joka iloisassa leikissä telmäili pikku veikan
kanssa kartanolla. Hän tosin piti paljon lapsistaan, muttei ollut hän
milloinkaan tullut ajatelleeksi, että lastensa lukemaan opettaminen
oli mikään kallis oikeus. Ja Jenny lisäsi:

-- Ajatelkaapas vain; kun tyttö kasvaa suureksi ja saa kiitosta
luvustaan, on hän aina muistava, että äitinsä hänelle ensiksi pani
kirjan käteen, samatenkuin hän myöskin opetti hänelle ensimmäisen
rukouksen, jopa ensimmäiset sanatkin, kun häntä pienenä puhumaan
opetti.

Kyyneleet nousivat köyhän vaimon silmiin opettajan noin puhuessa.

-- Äitinipä se minutkin lukemaan opetti, sanoi hän, ja monasti olen
sydämmestäni kiittänyt häntä vielä hänen kuoltuaankin.

-- Kas siinä sen nyt näette, huomautti Jenny.

-- Mutta aika on niin tiukassa, ja aina on palattava leivän eteen.

-- Sen kyllä ymmärrän, myönsi Jenny ystävällisesti. Minunkin äitini
oli köyhä, muistan hyvin, miten hän sai ponnistella. Mutta kun te
teette käsityötä tai teillä on jotain muuta askaretta täällä sisällä,
voi lapsi kirjoineen istua vieressä.

-- Kyllä niinkin, naurahti äiti. Mutta totta puhuakseni on
se kirjainten opetus hiukan pitkäpiimäistä, kun lapset ovat
kärsimättömiä, haukottelevat ja tekevät jos jotakin.

-- Ettehän pane pahaksenne, jos annan teille erään neuvon? Näettekös,
minä olen paljon opettanut lapsia, ja olen paitse sitä lukenut
kirjoista, miten tulee opettaa.

-- En suinkaan, huudahti vaimo. Kuinka voisin minä pahastua Teille,
neiti, joka olette opettanut meidän Pekkaa.

-- Niin, nähkääs, lapsen kanssa ei saa lukea, kuin lyhyen hetken
kerrallaan, vaikka useasti päivässä.

-- Ja minä kun luulin, että mitä kauemmin, sitä parempi!

-- Ei niin; sillä silloin lapsi väsyy, eikä voi oppia mitään.

-- Voi niin olla, sanoi äiti miettivästi.

Kun Jenny jonkun aikaa oli puhellut Pekan kanssa asioista, joiden
tiesi häntä huvittavan sekä katsonut hänen jalkaansa, lähti hän
jälleen pois. Pihalla pysähtyi hän hetkeksi pikkulasten luo ja
kehotti Miinaa ahkerasti tavaamaan, jotta kerran oppisi lukemaan
yhtähyvin kuin äitinsä. Ja Miina lupasi iloisesti.

-- Vähän matkaa kauvempana kylässä istui eräs vaimo mökkinsä rapuilla
kehräämässä. Jenny tervehti ystävällisesti ja istui hänen viereensä.
Puheltuaan hetken aikaa yhdestä ja toisesta asiasta kysyi opettaja:

-- Miksei Janne ollut tänään koulussa? Onko hän sairaana?

-- Eei, mutta hänellä ei ollut saappaita, vastasi äiti.

-- Se on paha seikka, kun lapset ovat poissa koulusta, selitti
Jenny. Toiset ennättävät edelle ja sitte on jälelle jääneiden vaikea
seurata. Eikö Janne voisi tulla kouluun saappaittakin, onhan vielä
lämmin kesä?

-- No, miksipä ei, mutta ei sitä tahtoisi antaa lastensa käydä
huonommassa puvussa kuin on varaa, koska kerran on paremmissa
oloissa, kuin moni muu, lisäsi eukko ylpeästi.

-- Onhan se hyvä, kun lapset ovat siististi puetut, ja huvikseen
katseleekin, miten teidän Janne aina on niin sileä ja siisti ja
hyvässä vaatteessa, mutta tarkoitan vaan, että koulunkäynti on niin
tärkeä seikka, ettei sitä saapaspari saa estää. Ajatelkaas nyt, että
ne toiset lapset ovat ehtineet viisi tuntia edelle, milloin korvaa
hän kärsimänsä vahingon?

-- No, niin, sanoi äiti vähän leppeämmin, sillä Jennyn kiitos oli
hänelle mieleen. -- Isä aikoi paikata pojan saappaat illalla, ja
niinpä sitte voi hän aamulla tulla kouluun.

-- Hyvä.

-- Ajattelin niinkin, jatkoi vaimo, ettei tuollaisen tenavan niin
väliä ollut, oliko hän päivän poissa vai ei, onhan hänellä vielä
aikaa yllin kyllin.

-- Se on kyllä totta, myönsi Jenny, ja jos hän lukisi yksin, ei olisi
erin vaarallista silloin tällöin pitää lupapäivää, mutta minä en voi
antaa koko luokan odottaa häntä, ja jos sen tekisin, voisi tytöllä
tai pojalla toisensa perään olla estettä, ja silloin tulisi hyvin
vähän luettua. Ei, antakaa te vaan Jannen toisella kertaa mieluummin
tulla kouluun saappaitta, kuin jäädä pois. Tällä lukukaudella on hän
edistynyt kirjoituksissaan juuri sen takia että on ollut vähemmän
poissa.

Äiti ei näyttänyt vieläkään vallan varmalta, mutta lupasi kuitenkin
pitää huolta, että poika kävisi säännöllisesti koulussa.

Jennyllä oli ääretön työ koettaissaan saada lapsia ja vanhempia
vakuutetuksi sen seikan tärkeydestä.

Lapset eivät ymmärtäneet omaa parastaan, eikä ollut vanhemmille
mieleen, että opettaja sekaantui heidän asioihinsa. He arvelivat,
ettei hänellä ollut käsitystäkään kaikista vaikeuksista ja esteistä,
joita kodissa voi ilmestyä. Jennyn mielestä nämä esteet useimmissa
tapauksissa voitiin poistaa, jos vaan äidit itse ymmärtäisivät
säännöllisen koulunkäynnin tärkeyden. Mutta sitä he eivät
käsittäneet. Silloin pisti tuon uutteran opettajan päähän koettaa
uutta keinoa.

Kun lapset eräänä aamuna tulivat kouluun, näkivät he suuren
ruudutetun paperin koulusalin seinällä. He tirkistelivät sitä
uteliaina.

-- Tulkaappas tänne lapset, kuului opettajan ääni. Tässä minä olen
seinälle ripustanut taulun, johonka olen kirjoittanut kaikkien teidän
nimenne. Joka aamu minä tästälähtein piirrän punaisen ristin kunkin
läsnäolevan nimen alle, mutta poissaolevat saavat mustan ristin, jos
ei sairaus ole ollut esteenä. Ne joilla on liian monta mustaa ristiä,
eivät pääse mukaan joulukuuselle, sillä, joka ei ole ollut ahkera, ei
hän myöskään saa huvitella. Katsotaanpas nyt, ketkä ovat läsnä. --
Jenny luetteli lasten nimet ja merkitsi heidän punaset ristinsä.

-- Tänään ovat kaikki muut täällä, paitsi Liisa Rundqvist. Hänen
pitää saada musta risti, sillä tiedän että hän on terve, näin hänet
juuri taannoin leikkimässä siskojensa kera niityllä.

-- Liisa parka, surkuttelivat toverit ja katselivat totisina tuota
mustaa, rumaa ristiä.

Tämä keksintö näytti olevan erinomaisen tehokas.

Lapset pitivät tarkkaa huolta saadakseen punaiset ristinsä ja
koettivat itsepuolestansa, mikäli mahdollista, poistaa kaikki
esteet. Ja lopulta tuli oikein kunnianasiaksi omistaa mitä korkein
mahdollinen määrä ristiä.

Mutta tuli sitte uusia vaikeuksia. Tuon tuostakin valitettiin,
etteivät lapset kouluintonsa takia ollenkaan enää tahtoneet auttaa
vanhempiansa, että jotkut olivat luvattakin juosseet tiehensä ja
jättäneet pikku siskot, jotka oli jätetty heidän hoidettavikseen,
oman onnensa nojaan pelkästään vaan noiden punaisten ristien vuoksi.
Useankin äidin täytyi itse käydä ansaitsemassa, ja kenen huostaan
sitte jätti pienokaisensa, jos isommat kävivät koulua? Silloin piti
opettaja paraana pitää taaskin puhe lapsille ja selittää heille,
että heidän sellaisessa tapauksessa pitäisi jäädä kotiin, etteivätkä
he mitenkään saisi vanhempainsa luvatta kouluun tulla. Mutta lapset
alkoivat itkeä ja sanoivat, että jos heidän alituiseen pitäisi jäädä
kotiin siskojen takia, heille piankin keräytyisi niin monta mustaa
ristiä, etteivät pääsisikään joulukuuselle.

Se tuotti Jennylle paljon ajattelemista.

Viimein juolahti hänen mieleensä muuan tuuma. Eräänä päivänä,
kun hän oli tehtaanisännän luona, tuli asia puheeksi, ja sitä
harkittiin kaikilta puolin. Viimein sanoi Jenny, että hänellä oli
ehdotus, jos vaan sen toimeenpano kävisi mahdolliseksi. Kaikki
olivat uteliaita kuulemaan, mikä se olisi. Ei sen vähempi kuin
että perustettaisiin lastenseimi. Kaikkien mielestä se oli hyvä
ehdotus, ja isäntä lupasi antaa apua sekä huoneen. Isännän tyttäret
vuorostansa olisivat valvojina seimessä ja yksi heistä olisi
siellä vakinaisesti leikkimässä lasten kanssa ja hoitamassa heitä.
Papin molemmat tyttäret, jotka myöskin olivat saapuvilla, pyysivät
vuoropäiväänsä valvonnassa. Se heille kernaasti myönnettiin. Joku
vanha akka haettaisiin avuksi lasten hoidossa. Eräässä tehtaaseen
kuuluvassa rakennuksessa oli suuri sali, joka oli luovutettu työväen
tanssihuoneeksi. Sitä saivat käyttää. Tehtaanisäntä antoi rahasumman
kätkyeiden, pikkutuolien ja pöytien ostamiseksi, ja koko pitäjän
nuoriso oli avussa tuomalla sinne kaikenlaisia vanhoja leikkikaluja.

Jenny oli ylen onnellinen. Eräänä päivänä kutsui hän luoksensa
kaikkien koululasten vanhemmat, ja kun hän oli virkistänyt heitä
kahvilla, alkoi hän varovasti ohjata keskustelua lastenseimeen.
Alussa se herätti suoraa vastarintaa. Suomen kansa ei ole herkkä
uskomaan uutuuksia eivätkä eukot voineet saada päähänsä, miksi
herrasväet huolivat siitä, miten he lapsensa hoitivat.

-- Minulla on ollut yhdeksän lasta, ja olen ne kaikki itse ilman
muiden apua hoitanut, antaisinko nyt nuorimman vasta vieraiden
käsiin, tuumaili eräskin akka.

-- Mitä hyötyä sitte lapsista on, jolleivät ne edes hoitele nuorempia
siskojaan, ihmetteli toinen.

-- Emmehän toki liene niin saamattomia vielä, että täytyisi meidän
viedä lapsemme vaivastalolle, kerskaili kolmas.

Jenny tuli pahoille mielin. Hän ei ollut odottanut tällaista
vastarintaa.

-- Mutta rakkaat ystävät, alotti Jenny viimein -- te käsitätte
minut aivan väärin, eihän tämä ole mikään vaivastalo. Olettehan
te, Jumalankiitos, kaikki työkelpoja eikä teidän tarvitse joutua
kenenkään niskoille. Mutta eivätkö useat teistä ole pakotetut joskus
poistumaan kodista, eikös niin?

-- Kyllähän.

-- Toiset työansiolle, toiset omiin ulkotöihinsä tai askareillensa.
Toisen äidin täytyy viipyä poissa kaiken päivää, toisen vaan muutamia
tuntia. On varsin hyvä, että vanhemmat siskot hoitelevat nuorempia,
mutta miten sanotaan virsikirjassa? -- "Opittavaa on yllin kyllin,
aika vaan on lyhyt". Vanhempien lasten pitäisi senvuoksi saada
käyttää nuoruutensa aikaa oppimiseen. Suureksi tultuaan he eivät enää
ennätä. Muutamat lapset ovat sitäpaitsi ymmärtämättömiä ja hoitavat
huonosti pienokaisia, ja monasti on tapahtunut onnettomuuksia
sentakia, että lapset on jätetty yksikseen. On vielä äitejä, joiden
lapset ovat aivan pieniä, ja kun ei ole ketään vanhempaa lasta, joka
niitä hoivaisi, täytyy heidän pyytää naapurinvaimoa katsomaan niitä
niinkauvaksi kun itse ovat poissa. Sentähden olemme ajatelleet,
että äideille voisi olla hyvä, kun heillä olisi joku paikka, minne
saisivat viedä lapsensa, kun itse ovat estetyt niitä hoitamasta ja
lisäksi sellainen, jossa lapsella olisi lämmin sekä siisti ja hyvä
hoito. Vanha Stiina, Nylanterska, -- hänethän te kaikki tunnette, --
tulisi hoitamaan lapsia ja sitte olisi aina joku tehtaanisännän tai
papin tyttäristä siellä johtamassa.

-- No eipäs, että ryökinät menisivät sinne kuulemaan köyhäin vesojen
porua, huudahti muuan akka ja löi yhteen kämmeniään.

-- Toivotaan, etteivät ne "poraakaan" saadessaan leikkiä hauskassa,
lämpimässä huoneessa, tyytyväisinä ja kylläisinä, sanoi Jenny. --
Tahdotteko tulla katsomaan sitä huonetta? Ne joiden kodissa on
äidinäiti tai isoäiti tai täysikasvuisia lapsia tai palvelijoita,
voivat pitää lapsensa kotona. Tämä lastenseimi on ainoastaan
niitä varten, jotka kodissa estävät äitiä työssä tai siskojen
koulunkäyntiä. Huone on tässä aivan koulun vieressä, niin että
isommat lapset voivat koulusta palatessaan saattaa siskonsa kotiin.
Tahdotteko tulla katsomaan?

Uteliaisuudesta akat menivät opettajan mukaan, jonka pieni
puhe myöskin oli tehnyt moneen edullisen vaikutuksen. Suuri,
hauskannäköinen lastenkamari miellytti kaikkia, vaikka ainoastaan
harvat sen tunnustivat. Kätkyeissä ja pienissä vuoteissa oli puhtaat
lakanat ja pehmeät peitteet. Siellä täällä oli pieniä ryhmiä
pöytineen ja tuolineen, ja seinähyllyllä pitkä rivi leikkikaluja,
pahvihevosia, nukkia, helistimiä, puupalasia rakentamista varten
ja palloja. Takan vieressä oli kaappi talouskapineita varten, ja
siellä nähtiin kastrulli, missä lämmitettäisiin maitoa, pata lämmintä
vettä varten, lusikoita ja pieniä kupposia. Toisessa nurkassa seisoi
pesuteline. Keskellä lattiaa oli suuri kirjava villamatto, jonka
tehtaan rouva oli lahjoittanut pienokaisille, jotka eivät vielä
kyenneet istumaan tuolilla, vaan ryömielivät pitkin lattiaa. Naiset
olivat yksimielisesti pyytäneet Jennyä edeltäkäsin puhumaan äideille
uudesta laitoksesta, sillä he olivat varmat, että hän sen osasi
parhaiten ja oli jo ennenkin saavuttanut äitien luottamuksen.

Ja he olivatkin oikeassa. Kun akat olivat tarkoin tutkineet ja
tarkastaneet joka loukon tuossa miellyttävässä huoneessa, kysyivät
he, minä päivänä lapsia otettaisiin vastaan. -- Maanantaista alkaen,
vastasi Jenny. Muutamat lupasivat silloin tuoda koetteeksi.

Tuli sitte maanantai.

Stiina vanhus istui harmaine sukankutimineen akkunan ääressä,
aurinko paistoi kirkkaasti punaraitaisten akkunanverhojen lomitse
ja Emma P., tehtaanisännän vanhin tytär, puuhaili huoneessa
järjestellen pikkukaluja pöydille. Silloin tuli eräs akka tuoden
muassaan kaksivuotisen poikansa ja seitsenkuukautisen tyttösensä.
Emma meni häntä vastaan, ja toivotti pienokaisia sydämmellisesti
tervetulleiksi. Sitte hän riisui pojan lakin ja nutun ja vei
hänet pöydän luo, jossa tämä heti ihastuksissaan tarttui koreaan
palloon, ja näytti sitä äidilleen. Pian makasi tyttönen kätkyessä
imeskellen tyytyväisenä peukaloaan. Köyhä äiti katseli liikutettuna
pienokaisiaan. -- Jumala siunatkoon ryökinää, kyllä niistä nyt
tulee vaivaa, mutta onpa niillä sitte hyvä olla, sanoi hän. Minun
pitää nyt mennä, sillä olen tänään työssä lautamiehen elopellolla.
Poikasen suu meni väärään, kun huomasi jääneensä yksin vieraiden
kanssa, mutta tyyntyi piankin leikkikaluilla, joita Emma asetti hänen
eteensä. Vähitellen saapui useampia lapsia, ja elämä alkoi tulla
vilkkaammaksi. Alussa lapset tosin hiukan ujostelivat, mutta olihan
tämä vasta ensimmäinen päivä. Emma P. oli tottunut lapsiin ja osasi
mitä parhaiten lohduttaa ja ilahuttaa heitä. Stiina, joka kokonaista
kolmekymmentä vuotta oli ollut lastenhoitajana, ja oli erittäin
lapsirakas, auttoi häntä. Ensi päivinä ei seimessä ollut kuin
viisi tai kuusi lasta, mutta vähitellen heräsi vastahakoisissakin
äideissä halu koettaa sitä, ja ennen pitkää oli se melkein kaikkien
mielestä todellinen siunaus kylän köyhille. Miltei joka päivä kävi
väkeä tarkastamassa lastenseimeä ja katsomassa, miten pienokaisia
siellä hoidettiin. Ja kun näkivät heidän silmänsä säteilevän ilosta
ja onnesta, näkivät heidät puhtaina ja ravittuina leikkivän tai
nukkuvan, palasivat he sieltä vakuutettuina, että se oli ihana
keksintö. Nuoret tytöt, jotka vuoroonsa olivat seimessä, saivat
siten hyödyllistä työskentelyä, ja koska heitä oli viisi, ei heiltä
kulunut liikoja aikoja siihen. Muutamat eivät olleet tottuneet
lapsiin eivätkä milloinkaan välittäneet "pikku väestä", mutta
lopulta he kaikki kiintyivät noihin pieniin viattomiin olentoihin ja
huviksensa heitä hoitelivat ja ruokkivat. Kyllähän heistä toisinaan
oli vaivaakin, ja monesti nuo pikku parkusuut virittivät pienen
duetonkin, mutta tieto siitä, että tekivät hyvän työn ja käyttivät
päivänsä jonkun hyödyksi, palkitsi runsaasti tyttöjen vaivan ja
pienet ikävyydet, joita työ saattoi tuoda mukanaan. Pienokaiset
lihosivat silminnähtävästi ja oppivat piankin pitämään monista
äideistään. Koululasten punaiset ristirivit pitenivät rauhassa,
ja kun joulu saapui, oli ainoastaan muutamia harvoja paatuneita
laiskureita, jotka erotettiin juhlajoukosta suruksi ja häpeäksi
heille itselleen ja toisille varottavaksi esimerkiksi.

Se oli jo hyvä tulos, ja kuitenkin hautoi Jenny mielessään yhä uusia
tuumia. Hän oli useasti huomannut, miten huonosti lasten vaatteet
olivat ommellut, miten monenkin polvi paistoi risojen lomitse,
kyynärpää pilkotti hian rikkeimästä, miten hameet olivat hakoja
vailla, röijyt napeitta. Kuinka se seikka olisi korjattavissa?
Opettaja toisinaan huomautti siitä ja kehotti lapsia pyytämään äitejä
tarkastelemaan heidän vaatteensa, ennenkun tulivat kouluun, mutta
aina vastattiin, ettei äidillä ollut aikaa.

Siinä oli perää. Taloudenpiti, ulkotyöt ja ansio kodin ulkopuolella
anastivat suurimman osan heidän ajastaan. Senlisäksi olivat he vielä
kykenemättömiä ja usein haluttomia. Mitähän sille teit? Jenny oli
tehtaanisännän luona lukenut ompelukursseista ja ompeluseuroista
köyhiä varten, joita vastikään Englannissa oli perustettu useihin
paikkoihin. Voitaisikohan täällä saada aikaan sellaisia? Hän mietti
ja mietti; vihdoin kauan harkittuaan päätti hän koettaa.

Kylässä oli kolme tai neljä nuorta tyttöä, jotka olivat käyneet
muutaman vuoden tehtaan koulussa, mutta nyt olivat täysikasvuisia
ja vielä vanhempiensa luona. He olivat Jennyn johdolla oppineet
kaikenlaista käsityötä ja olivat jotensakin taitavia sekä ompelussa
että villatöissä. Näitä koetti Jenny saada lämpenemään asiastaan,
ja kun hän oli osannut voittaa kaikkien oppilaiden rakkauden,
olivat nämäkin heti valmiit auttamaan häntä. Tuuma oli tällainen:
keskiviikkoiltapäivinä, jolloin Jenny oli vapaa koulutoimesta,
kokosi hän luokseen nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat oppia käsitöitä
tekemään. Heidän tulisi tuoda mukanaan aineksia uusia pukuja varten
itselleen, sisarilleen ja vanhemmilleen, mutta myöskin paikkaus- ja
parsimistyötä. Jenny antaisi maksutta opetusta ompelussa ja
leikkauksessa, ja hänen entiset oppilaansa olisivat apuopettajina.
Tämä tuuma saavutti enemmän kannatusta kuin lastenseimi, ja pian oli
Jennyn ympärillä 15, 20 nuorta tyttöä ompelukoreineen ja työpussineen.

Tosin moni oli tullut sinne oppiakseen virkkaamaan ja kirjailemaan,
mutta Jenny selitti, että ennenkun he olisivat oppineet ompelemaan,
neulomaan, parsimaan ja paikkaamaan kunnollisesti, hän ei näyttäisi
heille pistostakaan koruompelussa ja huomautti samalla, miten
tarpeetonta se oli heidän oloissaan. Äidit, joiden tähän saakka oli
käynyt vaikeaksi suorittaa ompelutyöt -- he kun olivat myötäänsä
kiinni askareissaan -- ja useinkin saivat villa- tai pellava-naulasta
teettää työtä ompelijoilla, katselivat mielihyvällä, miten
vaatekappale toisensa perästä valmistui ja lisäksi oli somasti ja
huolellisesti ommeltu.

Alussa muutamat mielestään eivät voineet tulla toimeen tyttärittään
kokonaista iltapäivää, mutta kun näkivät työn hedelmät, tulivat
he siihen johtopäätökseen, että päivä oli hyvin käytetty. Pian
alkoivat äiditkin pyydellä "ompelukouluun", ja tätä Jenny juuri oli
toivonutkin, vaikkei hän heti uskaltanut sitä ehdottaa, koska pelkäsi
loukkaavansa äitejä. Ilokseen otti opettaja nämäkin oppilaat vastaan,
ja silloinkos alkoi ahkera työ. Siinä istui äiti tyttärensä vieressä
samassa opissa: milloin leikattiin leninkiä, milloin pantiin alkuun
villatyötä, milloin paikattiin paitaa oikein tarkoituksenmukaisesti.
Tehtaan rouva oli ystävällisesti lähettänyt ompelukoululle suuren
pussillisen kaikenlaisia tilkkuja, joita köyhimmät äidit saisivat
käyttää.

Jenny tietysti oli päänä tässä ompeluseurassa ja samalla kun hän
harsieli, näytti ja sovitteli, ohjasi hän keskustelun opettavaisiin
aineisiin, pistäen milloin hiukan moraalia milloin palan pilaa
joukkoon, otti elämästä valaisevia esimerkkejä ja opetti niinmuodoin
aivan huomaamatta ei ainoastaan sormia, vaan myöskin sieluja. Monasti
lainasi Jenny tuttaviltaan hyviä kirjoja ja luki ääneen niitä tai
kertoi jotain, mitä itse oli lukenut. Viimein sai tuo uuttera innokas
nainen aikaan, että tehtaanisäntä perusti lainakirjaston ompelukoulua
varten. Näitä kirjoja lainattiin koteihin ja koska asiantuntijat ne
olivat valinneet, voitiin toivoa niistä suurtakin hyötyä.

-- Mutta sinähän Jenny aivan näännytät itsesi noilla kouluillasi ja
laitoksillasi. Kyllä sinun kannattaisi pitää keskiviikkoiltapäiväsi
vapaana, kun koko viikon ponnistelet orjamaisessa koulutyössä,
nuhteli lempeästi Emma P. eräänä päivänä.

-- Elä nimitä sitä orjan työksi, pyysi Jenny, se on minun iloni
ja elämäni. Toivon vaan, että voisin jakautua sadaksi voidakseni
vaikuttaa vielä paljoa enemmän. Tai paremmin tahtoisin kehottaa
kaikkia maamme nuoria neitosia, joilla on aikaa ja terveyttä
omistamaan työnsä kansan opetukselle. Katso vaan, miten syvässä
tietämättömyydessä he elävät, niin syvässä, etteivät edes ymmärrä
tiedon arvoa. Miten paljoa paremmin köyhä väestö tulisikaan toimeen,
jos se olisi valistuneempaa, osaavampaa, ajattelevampaa, säästävämpää
ja siistimpää. Entäs lapset! Miten moni hento henki säästyisi, jos
äidit ymmärtäisivät paremmin hoitaa niitä. Oi! Tarvittaisiin paljon,
paljon enemmän kouluja.

-- Niitä kyllä saadaan, lohdutti Emma vilkkaasti, aletaan yhä
innokkaammin niitä puolustaa, ja muissa maissa kasvaa niiden
lukumäärä joka vuosi. Mutta etkö luule, että ne, jotka ovat käyneet
koulua, sitten halveksivat karkeampaa työtä ja askaretta? Meillä oli
palvelustyttö, joka oli sattunut oppimaan vähän saksaa, oli oppinut
kirjoittamaan ja kirjailemaan, ja hän oli inhottavin ihminen, kuin
olen nähnyt. Hän häpesi tehdä pienintäkään karkeampaa työtä ja oli
aina valmis tuomaan esiin pienet tietovaransa. Sen lisäksi oli hän
epäkelpo ja taitamaton tehtävissään.

-- Vika oli siinä, että hän oli saanut hänen oloihinsa sopimatonta
opetusta, vastasi Jenny. Sitäpaitsi on opettajan velvollisuus
terottaa oppilaittensa mieliin työn kunnia ja antaa itse hyvää
esimerkkiä. Siksi meillä opettajilla onkin suuri edesvastuu siitä,
noudatammeko itse oppiamme. Tämä edesvastuu painaa minua hyvinkin
usein. Oikean opettajan täytyy koittaa vaikuttaa monella tavalla,
ei ainoastaan syöttämällä lapsille kirjatietoa, vaan myöskin
vaikuttamalla heidän sydämmiinsä ja ajatustapaansa. Ilman sitä ovat
lapset yhdyssiteenä hänen ja vanhempien välillä, ja jos hän voi
saavuttaa lasten rakkauden, pitää hänen voittaa äitienkin luottamus
ja heidän huomaamattaan vähitellen vaikuttaa hyvää kodeissa. Meidän
kansamme on kyllä rehellistä, ahkeraa, kärsivällistä, vankkaa kunnon
väkeä, se on vaan niin tietämätöntä. Valista sitä, ja siitä tulee
ihailtava kansa!

Näin puhui tuo innokas opettaja ja työskenteli sitte samassa
hengessä. Ja hän sai nähdä työnsä hedelmät; hän sai nähdä ajan
koittavan, jolloin kouluja nousi meidänkin maassamme.

Hänen elämänsä vieri tyynesti; päivä oli toisensa kaltainen, uutteraa
työtä eikä mitään erikoistapauksia.



21.

Kukkanen kuihtuu.


Oli lempeä keväinen aamu. Pikku linnut visertelivät puoleksi
puhjenneitten koivujen lehdillä Lyydia Wernerin akkunan alla. Aurinko
paistoi kirkkaasti, vaikka lasketut akkunaverhot himmensivät sen
hohdetta huoneeseen. Kaikkialla vallitsi tyyni hiljaisuus. Kadut
olivat vielä tyhjät, ei näkynyt edes aikaisia työmiehiäkään, sillä
oli sunnuntai. Lyydian kodissa kuitenkin oltiin jalkeilla, oli
oltu kaiken yötä, sillä odotettiin korkeata, vakaata vierasta.
Aavistettiin, että vapautuksen hetki oli tulossa rakkaalle sairaalle.
Viimeisinä päivinä ja varsinkin viimemainittuna yönä oli Lyydia
saanut kärsiä ankaria tuskia. Mutta nyt oli hän vaipunut vienoon
uneen, hymyilevä ilme hienoilla kalpeilla kasvoillaan. Vanhempansa
ja rakas veljensä istuivat äänettöminä hänen huoneessaan, ja
palvelustyttö seisoi itkien ovella. Kirkonkellojen ensi sävelet
kumisivat etäisyydessä. Silloin Lyydia heräsi.

-- Miten ihanaa! kuiskasi hän ja kuunteli siinä hetken aikaa
säteilevin silmin. Sitte loi hän rakkautta ja kiitollisuutta hehkuvan
katseen jokaiseen läsnäolijaan ja nukahti jälleen käsi äidin kädessä.
Sanattomina kuuntelivat kaikki hänen tasaista, tyyntä hengitystään,
kunnes se heikontumistaan heikontui ja pienoinen käsi kylmeni.

Niin rauhallinen ja suloinen oli rakkaan pikku Lyydian lähtö.

Hän kuihtui kuin kukka.



22.

Ragnhildin päätös.


Valtioneuvoksen rouva Cederskiöldin toivoma talvi oli tullut. Parooni
Falck oli saapunut ja asui Cederskiöldin korkeassa vierashuoneessa.

Hän oli noin 50 vuoden vanha, kenties hiukan vanhempikin, ei siitä
niin tarkkaan tietty. Hän oli oikea "kunnonmies", omasi tietoja,
oli matkustellut, oli rikas, oli viettänyt jotensakin hauskaa
ja rauhallista elämää ilman suurempia vastoinkäymisiä ja omisti
suuren maatilan lähellä Ragnhildin syntymäkaupunkia. Hän ei ollut
sanottavasti kaunis, mutta kuitenkin miellyttävä, näytti nuoremmalta
kuin oli, ja hänen käytöksessään oli hienoutta ja siroutta. Sitä
vaan tuon pikkukaupungin asukkaat eivät voineet käsittää, miksi hän
ei ollut nainut. Yksi ja toinen juorukello oli kyllä ystäväinsä ja
ystäväinsä ystäväin kautta saanut kuulla, että parooni nuoruudessaan
olisi rakastunut muutamaan köyhään tyttöön, mutta kun tämä, vaikka
olikin sivistynyt kunnon tyttö, ei ollut aatelista sukuperää, ei
hänestä mitenkään voinut tulla vapaaherra Falck'in puolisoa. Sitte
oli parooni heittänyt koko jutun mielestään, ei hän myöskään joutunut
uusiin rakkausseikkailuihin, ja niinmuodoin jäi hän vanhaksi pojaksi.

Nyt oli hän ostanut maatilan pikkukaupunkimme läheisyydessä, ja
siellä olisi Ragnhild oleva emäntänä, niin oli rouva Cederskiöld
päättänyt. Hän ei ollut ainoa äiti kaupungissa, joka päätteli samaan
tapaan tyttäristään; niiden joukossa oli rouva Lagerkin, Alicen äiti.
Mutta rouva Cederskiöldillä oli se etusija, että oli jo vanhastaan
tuttu, jopa hiukan sukuakin paroonille, ja hän voi senvuoksi tarjota
hänelle asunnon talossaan, jotta toisten taivas alkoi pilvittyä,
varsinkin kun Ragnhild oli nuori, kaunis ja rikas.

Alice tosin oli häikäisevämpi kaunotar ja varsinkin tanssisalissa
loisti hän ylinnä muita, sitte oli hän hyvän hypyn rikkaampikin,
mutta parooni ei näyttänyt suurin välittävän hänestä, monista
kutsuista ja kursailuista huolimatta. Hänen nimensä olikin _vain
Lager_. Jos parooni nimen aatelittomuuden takia oli luopunut
nuoruutensa lemmestä, kuinka hän nyt valitsisi kauppiaan tyttären?
Olisivatpa nuo kunnon rouvat tietäneet, että parooni Falck, joka
pitkän aikaa oli kulkenut naimatuumissa ja kuulostellut itselleen
sopivaa kauppaa, oli vartavasten tullut kaupunkiin kosimaan Ragnhild
Cederskiöldiä, olisivat he kai piankin luopuneet toiveistaan. Mutta
oliko parooni sitte niin varma, että voittaisi Ragnhildin suosion?
Hän ajatteli, niinkuin monet muutkin hänen kohdassaan olevat miehet,
että tyttö menettelisi hyvin epäviisaasti hyljätessään niin hyvän
tarjouksen, paitsi sitä luotti hän siihen, että hän kyllä viimein
voiton veisi, koska oli hänellä vanhempain suostumus, vaikka erotus
ijässä aluksi tulisikin tuottamaan hänelle vaivaa ja vastusta.

Entäs Ragnhild? Hänellä oli paljon miettimistä. Mitä olisi hän
antanutkaan, jos olisi edes hetken saanut rauhassa ajatella
asemaansa, miten kiitollinen ollut omatessaan ystävän, vanhemman,
kokeneemman ystävän, joka olisi häntä neuvonut. Mutta häntä
suorastaan ajettiin huvista huviin, haudattiin vaatteiden ja
muotilehtien sekaan, uuvutettiin neuvotteluilla, kehotuksilla ja
houkutuksilla. -- Tiedän, että viimein annan mukaan, ajatteli hän
toisinaan jonkunmoisella epätoivolla. Ja hän nojasi otsansa kättä
vastaan ja huokasi:

-- Kenties olisi se parasta, kenties olojen vaihdos tempaisi pääni
vähän pystympään, kenties tuntisin itseni onnellisemmaksi, kuin nyt.
Kukatiesi saisin kerrankin vaikutusalan. Paroonillahan on maatila,
minä kävisin katsomassa köyhiä ja sairaita, auttaisin ja rakastaisin
heitä -- ja minä koettaisin rakastaa myöskin häntä ja olla hänelle
hyvä vaimo -- -- --. Mutta oi ei, en milloinkaan voisi rakastaa häntä
muuna kuin isällisenä ystävänä. Ja mennä naimisiin ilman rakkautta
-- olla koko elämänsä sidottuna häneen -- oi! -- -- Mutta hän on
kuitenkin hyväsydämminen, sivistynyt, hieno, -- -- hän on kivuloinen,
ehkä voisin vaalia häntä, olla hänelle seuraksi ja siten tehdä jotain
hyödyllistäkin tässä maailmassa.

Kun Ragnhild eräänä iltapäivänä istui yksin huoneessaan, ajatteli
hän taaskin näitä asioita. Koko muu perhe ja talon vieras olivat
lähteneet ajelemaan, mutta Ragnhild oli pyytänyt saada jäädä kotiin,
koska tunsi voivansa pahoin. Hän oli onnellinen ja kiitollinen
tästä harvinaisesta yksinäisyyden ja rauhan hetkestä ja häntä
harmitti senvuoksi, kun palvelustyttö ilmoitti erään nuoren naisen
tulleen. -- Kuka se on? kysyi hän suutuksissaan, sano -- -- --
mutta samassa hän ilmeiseksi ilokseen huomasi Maria Stålen ovella.
Silmänräpäyksessä älysi hän, että häntä juuri hän tarvitsi, tuota
hiljaista, vaatimatonta, selväjärkistä ystäväänsä, tuota onnellista,
joka hyvän ja ymmärtäväisen äidin johdolla oli kasvanut jumalisessa
kodissa. Sydämmellisempää vastaanottoa ei Maria voinut odottaa;
Ragnhildin syleilyistä ei tahtonut tulla loppua. Maria oli silloin
tällöin kaupungissa käydessään pistäynyt Ragnhildin luona, mutta
hyvinkin pian huomasi hän valtioneuvoksettaren kylmän käytöksen ja
viipyi noilla käynneillään sentakia ainoastaan muutaman hetken,
olisipa ne aivan lopettanutkin, jollei olisi tuntenut syvää osanottoa
Ragnhildin elämään ja tämä itse niin sydämmellisesti pyydellyt
tulemaan uudelleen. Usein olivat he myös tavanneet toisensa Lyydian
luona, jossa Maria kaupungissa käydessään asui, ja siellä he olivat
saaneet häiritsemättä puhella keskenään. Rouva Cederskiöldin
täytyi myöntää, että Maria oli kunnon tyttö, jonka käytöksessä oli
tyyneyttä ja miellyttävää arvokkuutta, mutta hän oli aatelitonta
sukuperää, käytti kauhean vanhanaikuista hattua ja ennenkaikkea --
hän oli papintytär, ja Ragnhildin rippikoulun jälkeen pelkäsi rouva
Cederskiöld mielettömästi kaikkia pappeja.

Ragnhild vei nuoren vieraansa sohvaan ja ilmaisi ilonsa hänen
tulostaan.

-- Näytät niin sairaalta, pikku Ragnhildini, huomautti Maria
osaaottavasti. Senkötakia oletkin kotona? Kenties häiritsen?

-- Oi et suinkaan! Sinua minä juuri tarvitsen. Sen huomasin heti
sinut nähtyäni.

Maria hymähti ja hänen huulillaan oli jo leikkisä huomautus, mutta
kun hän katsahti Ragnhildin kalpeisiin, surullisiin kasvoihin, kävi
hänen mielensä vakavaksi, hän kietasi kätensä hänen vyötäsilleen ja
sanoi lämmöllä:

-- Jos vaan voisin olla jossain avuksesi, olisi se minulle sangen
mieluista.

Ragnhild tuijotti miettivänä eteensä.

-- Mikä on sinun ajatuksesi avioliitosta, joka solmitaan vain
sopimuksesta -- ilman rakkautta? kysäsi hän yhtäkkiä.

Maria, jota päivän pienet uutiset sangen vähän huvittivat, ei ollut
kuullut huhua parooni Falck'in kosintomatkasta, jonkatakia hän nyt
hämmästyksissään katsahti Ragnhildiin. Hän mietti hetkisen; viimein
vastasi hän vakavasti:

-- Kysymyksesi on tärkeää laatua.

-- Sen tiedän, siksi tahdoinkin kuulla mieltäsi.

-- Siihen voin vain vastata, -- toivovani ettei sellaisia ensinkään
löytyisi.

-- Niin minäkin, sanoi Ragnhild synkästi.

-- Mutta, jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, kun nyt sellaisia kerran
solmiellaan, kuinka niitä pitää arvostella? Pitääkö tytön mennä
naimisiin miehen kanssa jota hän ei rakasta?

-- Minun elämänkokemukseni ovat tuiki pienet, vastasi Maria, mutta
olen kuitenkin ajatellut, lukenut ja puhunut vanhempaini kanssa
monesta seikasta, ja tässä asiassa on mielipiteeni se, ettei
sellaista pitäisi milloinkaan tapahtua. Alttarin ääressä luvataan
rakastaa puolisoa myötä- ja vastoin-käymisessä, ja silloinhan minä
teen väärän valan, jos liittäyn mieheen, jonka olemassaolo on minulle
yhdentekevä.

-- Se on tosiaankin hirveätä, huudahti Ragnhild. -- Maria jatkoi:

-- Voin mahdollisesti ajan pitkään oppia pitämään hänestä, jos hän
on hyvä ja kunnioitettava mies, _mutta se ei ole varmaa_. Paitse
sitä voi naimisessa nousta paljon vastoinkäymisiä, velvollisuuksia,
suruja ja koettelemuksia. Kuinka raskasta onkaan silloin kantaa
niitä sellaisen takia, jota ei rakasta! Onhan totta, että kaikissa
elämänsuhteissa voi tulla koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, mutta
enhän silloin tahallani ole niitä itselleni hankkinut, niinkuin
silloin teen, kun menen naimisiin? Minä en voi katsoa sitä
tarpeelliseksi, jollei ole löytänyt miestä, jota rakastaa siinä
määrässä, että mielestään elämä hänen edestään ja rinnallaan olisi
autuutta.

-- Mutta jos sen kautta voisi saada toiminta-alan, sanoi Ragnhild
epäröiden.

-- Ei toki Ragnhild, vastusti Maria, ei saa halventaa Jumalan
säätämää avioliittoa pitämällä sitä "toiminta-alana", yhtä vähän
kuin "elatusvälikappaleenakaan" tai tienä loistoon ja komeiluun tai
pelastuskeinona tuosta pelätystä "vanhan piian" nimestä. Myönnän,
että on ihana tehtävä naisella kun saa vaikuttaa kodin piirissä,
mutta niinkauvankun vanhemmat ja siskot ovat elossa, on siinä
vaikutusalaa yllin kyllin, ja vaikka menettääkin heidät, täytyy
naiselle maailmassa aina löytyä jotain muutakin tekemistä kuin mennä
naimisiin. Minulla, joka pian kaksikymmentä vuotta olen katsellut
vanhempaini onnea, on korkeat käsitykset avioliitosta. Minusta
tosiaankin tuntuu, jatkoi hän posket purpuranhohtavina, minusta
tuntuu, kuin onnellinen avioliitto olisi korkein maallinen onni,
mutta en konsanaan, en konsanaan menisi naimisiin kenenkään muun kuin
miehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan enemmän kuin ketään muuta.

-- Niin minäkin olen ajatellut, myönsi Ragnhild. Mutta -- -- -- jos
vanhemmat kovin toivovat -- -- -- onko silloin velvollisuus täyttää
heidän toivomuksensa?

Maria huomasi nyt Ragnhildin itsensä olevan sellaisessa asemassa
ja oli epävarma, miten vastaisi, jottei millään tavoin tulisi
halventaneeksi hänen vanhempiaan tai kehottaneeksi häntä
tottelemattomuuteen. -- Luulen, sanoi hän vakavasti, ettei
vanhemmilla ole oikeutta pakottaa lastansa ottamaan sellaista askelta.

-- He ehkä eivät juuri pakota, mutta houkuttelevat. Tahdon puhua
suoraan, Maria: vanhempani toivovat liittoa parooni Falck'in ja minun
välilläni.

-- Ja sinä, Ragnhild?

-- Minä en rakasta häntä, en voi koskaan rakastaa, eikä ole minulla
pienintäkään halua mennä naimisiin, mutta se on vanhempaini hartain
toivomus, eikö minun hyvänä tyttärenä tule täyttää se? Parooni
on arvossa pidetty mies, enkä minä häntä erityisesti inhoakaan,
päinvastoin, jos hän vain jättäisi minut rauhaan ja naisi jonkun
toisen, luulisin voivani pitää hänestä kuin ystävästä. Olen sanonut
äidilleni, etten tahdo mennä naimisiin, olen pyytänyt saada antaa
kieltävän vastauksen, mutta hän nyt on niin ihastunut parooniin,
hän on vakautettu, että se olisi minun onneni, ja minä tiedän,
että rakkaudesta minuun hän tätä liittoa toivoo -- voinko ja
saanko minä siis panna vastaan? Jumala tietää, miten raskaaksi
kävisi myöntyminen, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin olisi se
velvollisuuteni.

-- Siinä on vaikea kohta, virkkoi Maria. Kuitenkin arvelen, että
kun vanhemmat erehtyvät -- sillä ovathan hekin ihmisiä -- ei lapsi
ole velvoitettu tottelemaan heitä sellaisissa tapauksissa, jotka
sotivat omaatuntoa vastaan. Minä en uskalla neuvoa sinua vastustamaan
vanhempiesi tahtoa, ei kenenkään ihmisen pidä asettua vanhemman ja
lapsen väliin, mutta koeta taivuttaa äitiäsi, kevennä sydäntäsi
hänelle, kerro vastenmielisyydestäsi tähän avioliittoon, puhu
vääränvalanpelostasi, ole nöyrä ja hellä ja osottau tottelevaksi
tyttäreksi silloin, kun hyvällä omallatunnolla sen voit tehdä, ehkäpä
hän sitte myöntyy, sillä hänhän rakastaa sinua. Mutta ennenkaikkea,
Ragnhild, puhu Jumalalle huolesi, rukoile neuvoa ja apua häneltä.
Herra tietää mikä oikea ja hyvä on. Hän ohjaa kaikki parhaaksemme.

-- Oi Maria, kyllä minä rukoilen, mutta pelkään, että minun laitani
on niinkuin sanotaan jossakin paikassa Jaakopin epistolassa: te
rukoilette, mutta ette sitä saa, sillä ette voi rukoilla. Keskellä
rukousta herää minussa epäilys, tokko Jumala tahtoo ja voikaan minua
auttaa. Olen saanut päähäni, että "rikkaat ja ylhäiset eivät voi
tulla taivaan valtakuntaan", koska tuhansia esteitä on tiellä, ja
sentähden minulla ei ole voimaa rukoilla. --

-- Oi Ragnhild, Jumala rakasti _mailmaa_, rakasti _kaikkia ihmisiä_
siinä määrässä, että uhrasi ainoan poikansa heidän edestään. Tietysti
sinäkin saat lukea itsesi heidän joukkoonsa. Jumala on antanut
kullekin meille elämäntehtävän, hän näkee kyllä vaikeutesi. Kestä
vaan lujana, rukoile ja ole vahva toivossa.

Samaan suuntaan puhui Maria lämpimästi ja vakuuttavasti, ja Ragnhild
kuunteli ahmien hänen sanojaan. Hän tunsi tyyntyneensä ja saaneensa
lohdutusta, kun Maria lähti hänen luotaan, ja luuli rohkeasti
voivansa pyytää äitiä karkoittamaan mielestään koko naimatuuman.

Tuskin oli Ragnhild saanut elää neljännestuntiakaan tuon suloisen
tunteen vallassa, että hänellä nyt oli lepoa ja rauhaa, sisäistä
tyydytystä ja toivoa, ennenkun kuuli omaistensa palaavan ajelulta.
Pian tuli eräs pikku siskoista hänen luoksensa. Hän oli vilkas,
herttainen tytön typykkä, ja Ragnhild ajatteli suudellessaan hänen
rusottavia poskiaan:

-- Mitä etsin minä vaikutusalaa, onhan minulla pikku sisareni, joita
rakastan ja vaalin.

-- Ragnhild, Ragnhild! huudahti tuo pienoinen, meillä on ollut niin
kovin hauskaa! Setä Falck on parhain setä mailmassa. Hän vei meidät
aina maatilalleen saakka, ja siellä joimme me viiniä ja söimme
leivoksia, ja voi kun siellä on kaunista! Hän sanoi, että oli kovin
ikävä, että olit sairas -- -- --

-- Siellä on kai kaunis ilma? kysyi Ragnhild ohjatakseen sisaren
ajatukset toisaalle.

-- On, äärettömän kaunis, jatkoi sisar, ja kuuleppas, setä sanoi --
elä nyt pahastu -- en minä kuunnellut, vaan hän sanoi niin ääneen,
että -- -- että sinä tulisit sinne emännäksi. Oi sisko kulta!
Kuinka hupaista on sitte tulla luoksesi, sillä siellä on suuri
hedelmäpuutarha.

-- Hiljaa, hiljaa, pikku Elsa, eihän sitä vielä tiedä.

-- Kyllä toki, sinä vain et tahdo sanoa. Mutta hän näytti äidille
kaikki huoneet säiliköt ja kaikki. En minä enää ole niin pieni, etten
ymmärtäisi, että sinä menet naimisiin.

Ragnhild suuteli häntä kyynelsilmin ja kysyi:

-- Etkö sinä minusta sen enempää huoli, vaan tahtoisit noin
mielelläsi antaa minut pois?

Elsa joutui hämilleen.

-- En minä tahdo sinua pois, sanoi hän hätäisesti, mutta näetkös
uuteen kotiin on niin lyhyt matka, ja silloin mekin ehkä pääsemme
useammin maalle.

-- Mutta sitte emme voisi olla joka päivä yhdessä. Minähän ajattelin,
että me vastedes lukisimme yhdessä jotain hupaista tai...

-- No, se ei estä, toimitti Elsa. _Ma bonne_ ohjaa lukujamme,
siinä on kyllä tarpeeksi, ja sinähän olet kuitenkin niin vähän
meidän kanssamme: aamulla sinä nukut pitkään, illoin olet poissa ja
keskipäivällä on sinulla vieraita -- ja sitte sinä olet niin paljoa
suurempi kuin me. Ei, nyt minun pitää taas mennä. Minä sanon sedälle,
että sinä olet parempi, niin hän tulee kovin iloiseksi.

Ja kerran vielä suudeltuaan Ragnhildia livisti hän tiehensä.

-- Niin niin, tuumi Ragnhild ja tuska täytti hänen sydämmensä. Ei
kukaan minua tarvitse, ei kukaan kaipaa. Mutta itse olen siihen
syypää. Enhän milloinkaan ole puuttunut sisarieni puuhiin, enpä ole
milloinkaan tullut ajatelleeksi miten viehättävän vilkas tyttö Elsa
on samoinkuin ne muutkin lapset. Mutta tästälähtein on oleva toisin.
Minä lähenen heitä enemmän, tuntuu kuin olisin herännyt uuteen
elämään, minä rakastan heitä, rakastan kotiani, rakastan äitiänikin,
vaikka olemmekin niin peräti erilaisia, vaikka alati tuotankin
hänelle surua vastahakoisuuteni takia.

Taaskin kuului askelia rappusissa. Siellä tuli valtioneuvoksen rouva.

-- Oi pieni Ragnhildini, oletko parempi nyt, sanoi hän harvinaisen
lempeästi ja ystävällisesti. -- Meillä oli hupainen matka,
parooni Falck on viehättävä ihminen. Vahinko, ettet ollut mukana.
Ajatteleppas, hän vei meidät aina uudelle maatilalleen saakka.
Se on uhkea vanhanaikuinen kartano, paljon huoneita, erinomaisia
huonekaluja, ja vielä tehdään korjauksia.

Ragnhild lepäsi äänetönnä, silmät suljettuina. Äitinsä tarkasteli
häntä tyystin. -- Parooni paralla ei ollut mitään huvia pelkästä
levottomuudesta sinun takiasi. -- Erittäin hellä ja hienotunteinen
mies. -- Turhaan odotti valtioneuvoksen rouva vastausta tai
pienintäkään mielenkiinnon merkkiä tyttäreltään. Hetken vaiti oltuaan
jatkoi hän taas: -- Arvaan, että lopullinen ratkaisu on lähellä. Hän
sanoi toivovansa, että sinä näiden viikkojen kuluessa olet oppinut
tuntemaan häntä tarpeeksi ja tehnyt päätöksesi -- -- --

Ragnhild avasi silmänsä ja loi surullisen, rukoilevan katseen
äitiinsä, joka pitkitti yhä vilkkaammin:

-- Niin, kyllä minä ymmärrän, että nuoret tytöt aina hiukan
arvelevat, ennenkun ottavat tuon tärkeän askeleen, sillä onhan heidän
jättäminen hyvä kotinsa ja rakkaat omaisensa, mutta -- mutta -- kun
saa niin kunnioitettavan, hyvän miehen ja niin mukavan kodin, niin --
niin --. Sinulla on tyyni ja niin sanoakseni väliäpitämätön luonne,
pikku Ragnhild, sinun pitäisi voida selvästi neuvotella järkesi
kanssa ja huomata mitä etuja tämä naiminen tuo mukanaan.

Mistä se tuli, että heti kun äiti ryhtyi houkutuksillaan häntä
taivuttamaan, hän tunsi itsensä niin hervottomaksi ja voimattomaksi
vastustukseen? Juuri oli hän vahvasti päättänyt, ettei menisi
naimisiin. Oi, hän tahtoi, hänen täytyi sotia vastaan.

-- Äiti, sanoi hän nousten istualle, rakastatko minua?

-- Sepä kysymys! Kuka äiti ei rakastaisi lastaan! Sentakiahan minä
juuri tarkoitan sinun parastasi, siitä syystä olen parhaani mukaan
koettanut hankkia sinulle huvitusta, sulostuttaa nuoruuttasi, ja
nyt kun olet ennättänyt sopivaan ikään, olen kaikkeni koettanut
varmistaakseni sinulle edullisen naimisen.

-- Ja minkälainen on sinusta edullinen naiminen?

-- Kummallista! Tietysti sellainen, kun mies on kunnioitettava, on
hyvässä asemassa ja on samalla rikkauden kannalla kuin vaimokin, niin
että tämä voi viettää samanlaista elämää kuin ennenkin.

-- Entäs rakkaus?

Valtioneuvoksen rouva nauroi makeasti:

-- Voi lapseni, rakkaus on kokonaan toista, kuin romaanien
laverrukset. -- -- Tietysti jokainen rakastaa miestään. Olen varma,
että sinäkin kerran rakastat kunnon parooniamme.

-- Mutta jollen rakastaisi? sanoi Ragnhild vakavasti.

-- Mitä hullutusta! Mikset? Minä vakuutan sinulle, etten tuntenut
isääsi puoleksikaan niin hyvin kuin sinä tunnet parooni Falckin.
Mutta hän oli hieno ja ylhäinen mies, sanoi minulle kohteliaisuuksia
parissa tanssiaisissa, ja kun äitini sanoi, että minun piti
ystävällisesti vastata hänen huomaavaisuuteensa, tein hänen käskynsä
mukaan, eikä kaukaakaan, niin olimme jo naimisissa.

-- Ja oletko ollut onnellinen, äiti? kysyi Ragnhild kummastellen
hänen kevyttä kuvailuaan.

-- Olenpa niinkin, vastasi valtioneuvoksen rouva ja nojausi
mukavasti lepotuoliinsa. -- Isäsi on, kuten tiedät, luonteeltaan
tyyni ja rauhallinen, hän on myöskin huomannut minun etevän
toimintakykyni, eikä ole minun milloinkaan tarvinnut moittia häntä
epäkohteliaisuudesta.

-- Mutta minä olen kuvitellut ... alkoi Ragnhild arasti.

-- Mitä sinä olet kuvitellut? Että onni olisi polvistumisia ja
valoja? Oh, Ragnhild, elä suututa minua noilla väitteilläsi.
Tiedäthän sinä hyvin, että kaikki se mitä romaaneissa kuvaillaan,
on suoraa satua. Saat olla varma, että ne, jotka moisella alkavat,
piankin todellisuuteen tipahtavat. Minne se viimein vie tuommoinen
rakkaus!? Hullutuksiin, itsemurhiin, mielisairauteen ja pakoretkiin,
ja kun autuus on ylimmillään, heräävät he unelmistaan ja huomaavat,
ettei sitä tuolla tavalla mailman läpi päästä. -- -- Ethän sinä
vaan ole rakastunut kehenkään, Ragnhild, kysyi äiti hätäisesti ja
tarkasteli peloissaan tytärtään.

-- En, äiti, oli Ragnhildin yksinkertainen ja suora vastaus.

-- No, eipä täällä olekaan ketään, joka sopisi sinun arvollesi, sanoi
äiti rauhottuen.

-- Mutta olen kuitenkin kuvitellut, alkoi Ragnhild rohkeammin, että
on olemassa tunne, jota kutsutaan tosirakkaudeksi, syvä kiintymys,
jotain, joka saa aikaan, että asetat jonkun erityisen henkilön
mielikuvissasi ylemmäksi kaikkia muita, rakkaus, jonka edestä voit
uhrata kaikki, kärsiä kaikki. En huoli polvistumisista enkä valoista,
sellaista en katso tarvittavan ihmisten välillä, jotka todella
rakastavat toisiaan -- -- --

-- Nythän sinä puhut, kuin oma ymmärtävä tyttöni ainakin, huudahti
valtioneuvoksen rouva. Ragnhild jatkoi innostuneena:

-- Olin aina ajatellut, että -- että -- ennenkuin tuntisin sellaista
tunnetta jotain miestä kohtaan, en menisi naimisiin.

-- Mutta nyt ne sinusta ovat lapsellisuuksia, vai miten?

-- Ei, äiti, niin ajattelen vielä nytkin, ja luulenpa käyvän
synniksi, jos lupaan rakkautta miehelle, jota en rakasta.

-- Hyvä ihminen, sanoi äiti harmistuen, luuletko sinä, että tahdon
houkutella sinua johonkin vääryyden tekoon. Tuhannet menevät
naimisiin ilman tuota liioiteltua tunnetta, joka vain on pelkkää
kuvittelua.

-- Oi äitini, miksi välttämättä tahdot saada minut pois kotoa? Minä
mieluimmin tahdon jäädä tänne. En tohdi enkä tahdo mennä naimisiin.
Sinua tottelen kaikessa muussa, tässä en. Tästälähtein rupeaisin
pitämään huolta siskoistani -- ja -- ja -- tekisin kaikki, mitä
tahdot.

-- Sinä olet nyt hermostunut ja heikko, Ragnhild. Sinä et tiedä, mitä
työnnät luotasi. Anna minun huolehtia onnestasi, ja saat olla varma,
että minä ymmärrän sen seikan paremmin kuin sinä. Mitä siskoihin
tulee, on heillä, jumalankiitos, toki tarpeeksi hoitoa, heillähän
on _ma bonne_, ja pojat tulevat Helsinkiin toinen toisensa perästä,
ja sittehän olemme isäsi ja minä vielä elossa, niin että siinä ei
liene syytä sinun kotiinjäämiseesi ja paitse sitä -- parooni Falck'in
maatila on vain tunnin matkan päässä täältä, sinä voit pistäytyä
kotona, milloin tahdot, ja me tietysti viettäisimme kesämme siellä.
Se on uhkea talo, kuten olen sanonut, eikä puutu vierashuoneita.
Sinä olet aina toivonut itsellesi vaikutusalaa, siellähän on suuri
joukko alustalaisia ja paljon palvelijoita, niin että sellaisen talon
emäntänä kyllä kelpaa olla.

-- Mutta onko oikein mennä naimisiin tämmöisestä syystä?

-- Sen kyllä tiedän, huudahti äiti, ettei ole oikein saattaa äitiään
onnettomaksi, ja sen sinä teet, Ragnhild, et ole milloinkaan minulle
muuta tuottanut kuin surua. Aina olet ollut jäykkä ja väliäpitämätön,
kiittämätön kaikesta mitä olen sinulle tehnyt, haluton ja
raskasmielinen, varsinkin sen onnettoman rippikoulun jälkeen. Oi
Jumalani! miten kovasti koeteltu äiti minä olen! Suokoon Jumala, että
Elsasta tulisi järkevämpi ja hellempi tytär!

Äiti oli puhunut nyyhkyttäen ja kyynelöiden, painoi sitte kasvonsa
hienoon nenäliinaansa ja itki hillittömästi. Ragnhild kietoi kätensä
hänen kaulaansa ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

-- Minä vakuutan, äiti, etten milloinkaan tahallani ole tehnyt
sinulle surua, olen koettanut totella sinua silloinkin, kun se on
ollut raskasta ja katkeraa.

Äiti työnsi hänet tylysti luotaan:

-- Elä koetakaan hurmata minua hyväilyilläsi, ne eivät merkitse
mitään. Täyttämällä toivomukseni osoitat sinä rakkauttasi, mutta et
tyhjillä vakuutuksillasi.

-- Olen aina koettanut täyttää toivomuksesi.

-- Ja se on sinusta ollut suuri ansio, kun niiden kaikkien
tarkoituksena on ollut sinun onnesi. Sinä kiittämätön!

Ragnhild istui kalpeana, vaijeten. Mitä tuli hänen tehdä? Tämä
kysymys oli pakahduttaa hänen sydämmensä. Äiti pitkitti itkuaan ja
valitusvirttään. Hetken päästä sanoi Ragnhild tyynesti, verettömin
huulin:

-- Elä itke, äiti, minä näytän rakkauteni teossa. Jos parooni Falck
pyytää kättäni, suostun tarjoukseensa. Onnelliseksi en milloinkaan
voi tulla, vaan se on yhdentekevää, elämähän on niin lyhyt.

Hän laskeutui jälleen vuoteelleen ja sulki silmänsä. Hän oli niin
kalpea, niin kaunis, että pintapuolinen äitinsäkin silmänräpäyksen
tunsi liikutusta, mutta seuraavassa hetkessä ajatteli hän jo:

-- Hän ei ymmärrä omaa etuaan, hän tulee kyllä onnelliseksi.

Ja hän kumartui tyttärensä vuoteen yli sanoen:

-- Voi sinua kiltti, ymmärtäväinen Ragnhildini! En toki tahdo
pakottaa sinua, mutta et sinä älyä omaa parastasi, siksi täytyy
äitisi pitää eduistasi huolta. Ja nyt Ragnhildini, ole reipas ja
iloinen ja nuku pois turhat epäilysi. Huomenna toivoakseni olet terve
ja voimissasi ja silloin paroonikin varmaan esittää asiansa. Saat
pukeutua vaaleaan pukuun huomenna, teethän sen?

-- Teen, äiti, vastasi Ragnhild tuskin kuuluvasti.

-- Tarvitsetko Liissiä, niin lähetän hänet luoksesi?

-- En, äiti.

-- Hyvää yötä sitte! Saan kai viedä tervehdyksesi onnelliselle
kosijalle, lisäsi hän veitikkamaisesti.

-- Et, sitä et saa, ehätti Ragnhild pikaisesti.

-- Niinkuin tahdot, sanoi äiti ja ajatteli: Vielä on hiukan
vastahakaa, mutta antauminen on jo lähellä. Ja hän kiiruhti melkein
nuoruuden joustavin askelin alas rappuja. Senjälkeen alkoi hän
tehdä suunnitelmia myötäjäisiä, kihlajaiskemuja, häämenoja ja jos
jotakin varten. Valtioneuvoksen rouva oli tyytyväinen itseensä ja
äidinrakkauteensa, ylpeä älystään ja ylen onnellinen, kun kaikki
kävi näin hyvin, vaikka väliin oli näyttänyt jo hiukan harmaalta
niinhyvin tuona pitkänä aikana, jolloin parooni oli ulkomailla eikä
hiventäkään hiiskahtanut, kuin vielä näidenkin viikkojen kuluessa,
jolloin Ragnhild oli osottaunut vastahakoiseksi tähän liittoon. Nyt
kuitenkin oli kaikki vastukset voitettu ja häävarustusten mieluinen
vaiva jälellä.

Aina aamuun saakka makasi Ragnhild jonkunlaisessa horrostilassa. Hän
ei nukkunut, hän ei voinut ajatella, ei itkeä; vasta kun palvelijat
alakerroksessa alkoivat liikkua ja hiljaa kulkea ovissa, vaipui hän
virkistävään uneen, joka salli hänen unohtaa koko mailman, hetkeksi
ainakin. Liissi pani parastaan tänään, sillä hänen oli käsketty
pukea Ragnhildia vielä entistä huolellisemmin. Tuo ovela kamarineiti
arvasi kyllä minkävuoksi ja viittasi monasti, kunnioittavasti tosin,
puheessaan sinnepäin, mutta hänen nuori emäntänsä ei näyttänyt niitä
ymmärtävän eikä häntä kuuntelevan. Kalpeana, vakavana istui hän
kuvastimen edessä antaen Liissin menetellä mielensä mukaan. Liissistä
oli tämä kummallinen morsian, joka voi näyttää niin suruiselta ja
kalpealta, vaikka koko parooni oli sulhasena. Kun Ragnhild tuli alas,
oli vastaanotto tavallista ystävällisempi. Äiti sulki hänet syliinsä
enemmän tosin teatterimaisella kuin tosi hellyydellä, parooni
suuteli hänen kättään ja isäkin, joka ei juuri suurin hyväilyjä
tuhlaillut tai näyttänyt muistavan, että hänellä oli lapsia, painoi
suudelman hänen otsalleen. Pikku Elsan elävät kasvonilmeet ja monet
melkeät merkit eivät voineet salata hänen ilmeistä iloaan. Toiset
siskot, jotka kaiketi myöskin olivat saaneet vihiä asiain menosta,
tarkastelivat häntä uteliaina ja niinkuin he nyt vasta olisivat
keksineet hänessä jotakin miellyttävää. Kun käytiin ruokasaliin, sai
valtioneuvoksen rouva tilaisuuden kuiskata Ragnhildille: -- Näytä
Herran nimessä iloisemmalta! Nythän olet kuin mikäkin uhrilammas ja
parooni voisi ajatella, että sinua on pakotettu tai houkuteltu.

Ragnhild hymyili katkerasti. Niinkun ei häntä olisi pakotettu ja
houkuteltu! Mutta hän tahtoi totella täydellisesti, koska kerran oli
päättänyt myöntyä, ja tekeytyi iloiseksi.

Aamupäivällä, kun valtioneuvos Cederskiöld oli lähtenyt kaupungille
sekä lapset vetäytyneet kouluhuoneeseen ja lastenkamariin, jäivät
äiti ja tytär kolmen paroonin kanssa. Tekosyyllä poistui äiti ja tuo
tärkeä hetki oli tullut. Ragnhild istui akkunan ääressä koneellisesti
hypistellen jotain kirjailutyötä, parooni kappaleen matkaa hänestä
katsellen muuatta kuvateosta. Tuon tuostakin kiinnitti hän katseensa
nuoren tytön kauniisin kasvoihin ja maahanluotuihin silmiin. Ei
milloinkaan ennen ollut parooni huomannut häntä niin kauniiksi kuin
tänään. Parooni ei ollut katsonut tarpeelliseksi valmistaa somia
kosintapuheita. Hänestä ei voinut tuottaa suuriakaan vaikeuksia
voittaa nuoren tytön suostumusta loistavaan ja ainakin hyvin
edulliseen avioliittoon. Mutta nyt Ragnhildia tarkastellessaan alkoi
häntä hieman arveluttaa, mitä hän mahdollisesti voisi odottaa, mutta
sitte hän tyyntyi jälleen. Kuinka voisikaan _hän_ saada kieltävää
vastausta! Sehän oli vanhempien korkein toivo. Tehdäkseen lopun tästä
epävarmuudesta, nousi hän ja lähestyi akkunaa, jonka ääressä nuori
tyttö istui.

-- Serkku Ragnhild, alkoi hän, vanhempanne ovat varmaankin puhuneet
teille minun -- -- minun aikeestani pyytää kättänne. En ole suuri
puhuja, ja luulenpa olevan kylliksi, kun sanon Teille, että olisin
onnellinen, jos serkku tahtoisi suostua minulle ja liittyä puolisona
matkaani.

Ei saanut punan merkkiä kalpea poski, ei kainoa, suloista hämmennystä
nuoret, kauniit kasvot hänen edessään. Ragnhild katsoi häneen
tyynesti, eikä vähääkään värähtänyt hänen äänensä, kun hän vastasi
vakavasti:

-- Äitini on puhunut siitä kanssani. Minä kiitän Teitä, herra
parooni, kunnioittavasta tarjouksestanne. -- Hän viivytti hetkisen.
-- Katson velvollisuudekseni olla suora Teitä kohtaan. -- Minä en
rakasta Teitä, elkää luulko, että koskaan rakastan, mutta minä pidän
teitä arvossa, ja jos -- Te, herra parooni, tyydytte yksinomaan
kunnioituksen tunteeseen, niin olen Teidän.

Se oli viimeinen paon toivo, viimeinen pelastuksen korsi.
Ragnhildissa kyti heikko toivo, että parooni olisi liian ylpeä
tyytyäkseen vain kunnioitukseen. Mutta siinä oli hän peräti pettynyt.
Parooni ei ollut uneksinutkaan rakkautta tässä tapauksessa eikä
pitänyt sitä tarpeellisenakaan. Hän tarvitsi taloonsa emännän,
rouvan, joka vastaanotti vieraat, tarvitsi seuraa vanhoina päivinään,
hoitajattaren kipujen tullessa ja siksi oli kunnioitus riittävä.
Tytön suora tunnustus hiukan häntä kaiveli, mutta pian hän mukautui
ja vastasi muutamilla kohteliailla ja ystävällisillä sanoilla, että
hän oli syvästi kiitollinen, kertoi yksinäisyydestään ja kuinka hän
muisti Ragnhildin siltä ajalta, jolloin hän vielä pikku tyttönä istui
hänen polvellaan ja vakuutti hankkivansa hänelle huolettomat päivät
ja itse olevansa vilpittömän uskollinen, niin että Ragnhild rahtusen
heltyi ja itsestään ojensi hänelle kätensä.

Samassa tuli äiti sisälle, ja sittekös seurasi äidinkyyneleitä,
viiniä ja maljoja päivällispöydässä ja raikasta riemua lasten
parvessa. Isä oli tavattoman huomaavainen vanhinta tytärtään kohtaan
ja päivällisen loputtua kehui hän hänen olevan vanhempainsa ilon ja
ylpeyden. Valtioneuvoksen rouva ei ollut katsonut maksavan vaivaa
kertoa puolisolleen Ragnhildin vastahakoisuudesta ja estelemisistä.
Hän oli aina toivonut lopullista menestystä, eikä isä olisi
kuitenkaan sille mitään voinut eikä varmaankaan viitsinyt vaivata
itseään. Tuo viisas rouva näytti siis olleen oikeassa, ja isä oli
päässyt kaikesta huolesta -- jos hän ylipäänsä voi huolehtia mistään.

-- Koetanpa antaa sinulle ruhtinaalliset myötäjäiset, kuiskasi hän
taputtaen tyttärensä poskea.

Jonkun päivän päästä saapui Ragnhildin vanhin veli Helsingistä. Hän
oli hieno, kahdeksantoistavuotias nuori mies pientä parran alkua
ylähuulessa, käytti näkölasia ja mitä hienointa vaatetusta. Hän
oli äitinsä ilmeinen kuva sekä sisällisesti että ulkonaisesti, oli
itseensä imenyt ja täydellisesti ohjelmaansa ottanut hänen aatteensa,
katsantokantansa ja periaatteensa, ja oli siksi äitinsä epäjumala.

-- No nyt, oiva sisareni, huudahti hän heittäytyen eräälle sohvalle,
olet menetellyt kuin oikea helmi tyttöjen joukossa. Parooni on rikas,
on matkustellut, on surkean hieno mies ja tallinsa täysi komeita
hevosia. -- -- Mutta ethän pikku Ragnhild ole vähääkään morsiamen
näköinen.

-- Kuinka voisinkaan, Kasimir, kysyi Ragnhild suruisesti? Äitini
tahdosta minä olen päättänyt mennä tähän avioliittoon. Minä en
rakasta sulhastani.

-- Lörpötystä! Aatelistyttö ei niinkään helposti löydä sopivaa
miestä, jota rakastaisi. Rikkaita parooneja ei kasva joka puussa
täällä Suomessa.

-- Kasimir! Sinä olet nuori ja sinulla pitäisi olla sydän ja
tunteita, ja kuitenkin puhut sinäkin tuolla lailla. Etkö sinäkään
usko rakkautta löytyvän?

-- Kah, miksikä en, mutta vain sen verran, mikäli se pysyttelee
järjen tasalla. Neiti Cederskiöld ei voi rakastua suutariin tai
koulunopettajaan, tai herra A:han tai herra B:hen, hän siis menee
naimisiin parooni Falckin kanssa -- kas siinä, mitä minä asiasta
ymmärrän. Eihän sinua kukaan pakota, äiti sanoi jättäneensä sinulle
täyden toimintavapauden.

-- Niin, sen hän on tehnyt, sanoi Ragnhild katkerasti hymyten.

-- No niin, sittenpä olet itse saanut valita, ja viisaasti oletkin
menetellyt, se täytynee myöntää. Vanhanpuoleinen hän on, tuo kunnon
paroonisi, nauroi Kasimir, kelpaisi melkein isäkseni, mutta eihän se
haittaa; etkähän voi sinäkään jäädä vanhana piikana kököttämään.

-- Sitä ei tarvitsisi peljätäkseni, sanoi Ragnhild hymyillen.

-- Mitä, eikö? -- Kasimir nyrpisti nenäänsä. Fi donc! Nenä laiha,
silmälasit, päänsärkyä, ehei! sopivampaa vapaaherratar Falck'ia ja
hallitsijatarta moiselle komealle kartanolle voisiko löytää?

Niin olivat siis kaikki samaan liittoon ruvenneet saadakseen
Ragnhildin naitetuksi, ja sittenkun ensimmäinen pakon tunne oli
lientynyt, alkoi hänkin tyyntyä ja koetti vakuuttaa itselleen, että
se kenties oli hänelle parasta. Parooni oli erittäin huomaavainen ja
ystävällinen hänelle, ja Ragnhild tuumi toisinaan, että hän koettaisi
tehdä hänet onnelliseksi täyttämällä hänen toiveensa, olemalla
hänelle hupaisena seurana ja tunnollisena emäntänä. Ehkäpä elämä
sittekin kävisi hänelle siedettäväksi.

-- Kukapa tietää, tulen vielä onnelliseksikin, tuumi hän ja tapansa
mukaan rakenteli hän tulevaisuutensa tuulen tupia tehden kuvansa niin
viehättäväksi ja väririkkaiksi kuin halutti.

Häitä ei tarvinnut pidättää. Ei haitannut liika nuoruus kihlattuja,
eikä viivyttänyt heitä mikään virantoivo tai tulolähteen aukeneminen.
Valtioneuvoksen rouva otti apuompelijan entisen lisäksi ja neiti
Sundströmin piti hyljätä muut tilaukset siksi aikaa, jotta
nämä uhkeat myötäjäiset valmistuisivat. Taaskin pani Ragnhild
äitinsä kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Hän nimittäin ei
hiventäkään iloinnut ihanoista silkkileningeistä, somista myssyistä,
muotikkaista aamupuvuista eikä muistakaan mistään, ja sehän oli
anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä. Jopa pyysi hän äitiään
määräämään ja toimittamaan kaikki, lupasi kyllä kärsivällisesti
lainautua lukemattomia koetuksia varten.

-- Enpä ole moista morsianta nähnyt, valitti valtioneuvoksen rouva
olkaansa kohottaen, mutta jätti Ragnhildin kuitenkin rauhaan.
Äiti oli tarkoituksensa saavuttanut, vähät toimitti enää tyttären
välinpitämättömyys. Kun tuttavat ja ystävät kävivät onnittelemassa
Ragnhildia hänen aikomaansa avioliittoon, ja hän huomasi monenkin
heistä kadehtivan häntä niinhyvin sulhasen kuin uhkeiden
myötäjäistenkin takia, ajatteli hän:

-- Lienenkö siis ainoa mailmassa, joka en keksi hituistakaan
kadehtimisen syytä kaikessa tässä, minä, joka sen olen osakseni
saanut. Monikin tyttö luullakseni jo avosylin ottaisi vastaan tämän,
ja minä -- minä halusta luovuttaisin sekä sulhaset että myötäjäiset
kenelle tahansa, jos vaan kävisi päinsä. Mutta en saa niin ajatella.
Tästähän käy tie toimintaan, jota olen ikäni halunnut. Kaikki muuttuu
hyväksi, kun vain häät ovat ohitse. Vala, jonka vannon, pelottaa
minua vielä toisinaan, mutta minä koetan pitää sen, minä tahdon
oppia rakastamaan miestäni sekä surussa että ilossa ja tunnollisesti
täyttämään velvollisuuteni.

Useasti halutti Ragnhildia puhella sulhonsa kanssa kaikesta,
mitä hän mietti ja tuumaili, mutta ei koskaan saanut hän siihen
riittävää rohkeutta. Paroonilla oli aina varalla kevyitä,
hupaista keskusteluainetta, rikkaampaan, syvempään ei koskettu,
ja jos Ragnhild joskus lausui vakavan ajatuksen, suuteli parooni
tavallisesti hänen kättään ja sanoi kohteliaasti, ettei niin nuorella
naisella ollut syytä katsella mailmaa muussa kuin ruusunpunasessa.
Ragnhild toivoi kuitenkin, että he puolisoina tulisivat
tuttavallisemmin keskustelemaan ja oppisivat paremmin toisiansa
tuntemaan. Kävi siis niinkuin äiti oli ennustanut: Sittekun Ragnhild
kerran oli päättänyt mennä naimisiin ja tottunut oloihin, tuli hän
tyynemmäksi, melkeinpä iloisemmaksi.



23.

Uusi koti.


Aika kului, ja Ragnhildin häät lähenivät. Sulhanen alkoi käydä hiukan
malttamattomaksi. Hänen ikäiselleen tuntui jo vaivaloiselta näytellä
kohteliaan sulhasen osaa, varsinkin kun se tuotti niin tuiki vähän
kiitosta, sillä morsian, vaikka jotensakin ystävällinen, pysyi
edelleen kylmänä ja välinpitämättömänä, ja aivan mahdotonta oli häntä
saada iloiseksi. Ei lämmennyt hän kukkavihoista eikä lahjoista, ei
rekiretket, ei kutsut, joita pidettiin paroonin maatilalla, eikä
mikään mitä kohtelias sulhanen keksi yksinomaan morsiantaan varten,
vaikuttaneet häneen. Tuo hyvä parooni alkoi kuten sanottu väsyä, ja
kysyi rouva anopilta, eikö hääpäivää jo pian voitu määrätä. Rouva
anoppi lupasi kiirehtää ompelijoita ja kertoi Ragnhildille, että
sulhanen jo niin hätäili. -- Hän on pahasti sinuun piintynyt, lisäsi
hän, ja minä toivon jonakin päivänä voivani määrätä hääpäivän.
Ragnhild seurasi häävalmistuksia yhtä välinpitämättömästi kuin
myötäjäispuuhiakin. Mutta kun hän näki valmiin morsiuspukunsa, hunnun
ja seppeleen, tunsi hän jonkunmoista liikutusta, ja surumielinen
ajatus hiipi hänen mieleensä: Mitähän mahtaisit tuntea kantaessasi
tuota pukua päivänä, joka yhdistäisi sinut mieheen, jota rakastat?
Ja tuli levottomuuden hetkiä, jolloin hän katui, että oli päättänyt
mennä tähän avioliittoon, mutta liiankin hyvin huomasi hän, että
oli myöhäistä enää peräyttää sanaansa. Vaikka parooni olisikin
antanut hänelle vapautensa takaisin, Ragnhild nimittäin ei voinut
uskoa, että tämä syvästi ja lämmöllä oli häneen kiintynyt, ei hänen
äitinsä olisi milloinkaan siihen suostunut. Ragnhild ei hennoisi
tuottaa äidilleen sellaista surua, koska oli antanut hänen niin
kauvan viihdytellä mieltään suloisilla toiveillaan. Ja sittenpä olisi
vaadittu tuntuvasti suurempaa rohkeutta vastustukseen kuin alussa.
Vihdoinkin oli kaikki valmiina: uhkeat myötäjäiset oli ahdettu
arkkuihin ja lähetetty uuteen kotiin, morsiuspuku odottamassa,
hääpäivällinen järjestetty, pappia puhuteltu, vieraat kutsuttu, ja
koko talo juhlallisesti koristettu. Valtioneuvoksen rouva oli pelkkää
ihastusta. Pieni askel vielä -- ja hän oli suuren tarkoituksensa
perillä. Hän osotti uskomatonta toimeliaisuutta ja huolenpitoa
tuona päivänä. Tuokiossa oli hän tarjoiluhuoneesa vielä kerran
teroittaakseen tärkeitä määräyksiä illallista varten, toisessa
Ragnhildin luona puhumassa häneen rohkeutta ja pyytämässä häntä
panemaan kasvoihinsa sopivan ilmeen; ja taas oli hän puolisonsa
luona puhumassa sampanjoista ja seremonioista, ja heti perästä
lastenkamarissa viimeistelläkseen lasten pukuja ja nuhdellakseen
kamarineitoa, ettei pikkutyttöjen kiharat olleet kyllin kauniita.

Mutta ylhäällä huoneessaan istui nuori morsian kalpeana, vakavana,
ei kuitenkaan penseänä enää. Kuta lähemmä tuo tärkeä hetki läheni,
sitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa. Vaikka koko mailman olisi hän
antanut, jos vielä viime hetkessä olisi saanut vastata kieltävästi.
Silmänräpäyksen tuumi hän pyytää puhutella sulhastansa; avata
hänelle sydämmensä ja rukoilla häneltä vapauttansa. Hän ajatteli
polvistua äitinsä eteen ja anoa armoa, mutta tuli lopuksi aina samaan
epätoivoiseen huokaukseen: "liian myöhäistä!" --

Viereisessä huoneessa istuivat morsiusneidot ja sulhaspojat
puhellen hilpeästi keskenään. Morsiusneitoina oli Elsa, joka oli
ihastuksissaan ensimmäisestä pitkästä hameesta ja aimo ylpeänä tuosta
hänen silmissään niin vastuunalaisesta toimesta, että sai olla
morsiuspiikana, Eedit Berg ja Maria Ståle sekä vielä pari nuorta
tyttöä Ragnhildin tuttavista. Sulhaspoikina oli veli Kasimir puettuna
ihka uuteen hännystakkiin ja "comme il faut" kiireestä kantapäähän
näytellen hienoa keikaria, sekä muutamia herroja, paroonin tuttuja,
useimmat jo ikämiehiä.

Ragnhild oli pyytänyt saada olla yksin häiritsemättä, sittekun hän
oli valmiiksi puettu, mutta neljännestuntia ennen vihkimistä raotti
hän oveaan ja pyysi Mariaa tulemaan luokseen. Sykkivin sydämmin
noudatti nuori tyttö kutsua, hän aavisti, mitä Ragnhild tunsi.

-- Oi Maria, huudahti Ragnhild, kun ovi sulkeutui, olen äärettömän
onneton, sano toki lohdutuksen sana.

Sanatonna säälistä ja liikutuksesta seisoi Maria ja puristi hellästi
Ragnhildin käsiä omissaan. Mitä voisi hän sanoa!

-- Jospa voisin tästä päästä! alkoi Ragnhild jälleen väännellen
käsiään. -- Etkö tahtoisi puhutella äitiä? -- -- oih! saisinpa
kuolla! oih! jospa en milloinkaan olisi antanut lupaustani!

Kuumeentapaisella levottomuudella kulki hän edestakaisin huoneessa.
-- Etkö voi sanaakaan sanoa, Maria? Rakas Maria, etkö voi auttaa
minua?

Maria painoi Ragnhildin povelleen ja kuiskasi:

-- Muuta en voi mitään, kuin rukoilla puolestasi, ja sen tahdon tehdä.

-- Oi niin, rukoile, rukoile! Itse en voi, olenhan tahallani
työntynyt tähän kurjuuteen.

Muutaman hetken seisoivat nuo nuoret naiset siinä sylityksin
äänettöminä, mutta palavin sydämmin. Toinen taisteli epätoivoista
taistelua itsensä kanssa, toinen rukoili taivaallista isäänsä,
niinkuin oli tottunut tekemään kaikissa elämän kohtaloissa.

Silloin astui morsiamen äiti huoneeseen. Hän pysähtyi hetkeksi
kynnykselle hämmästyneenä siitä mitä näki. Hän oli hyvin vastustanut
Marian tulemista morsiustytöksi, mutta Ragnhild oli pyytänyt sitä
viimeisenä toivonaan, ja kun hän lähemmin asiaa ajatteli, ei
siitä voinut vahinkoa tulla. Maria tosin oli vain yksinkertainen
maalaistyttö, mutta eihän siinä suinkaan ollut riittävää syytä
kieltää Ragnhildin pyyntöä. Kuin salama lensi valtioneuvoksen rouvan
päähän ajatus, että jotain oli nurinkurin, ja heti oli hän valmis
syyttämään papintytärtä siitä.

-- Miten on laita? kysyi hän äkkiä luoden heihin terävän katseen.

-- Ragnhild tunsi levottomuutta tuon tärkeän askeleen takia, selitti
Maria nähdessään, että Ragnhild turhaan koetti pakoittaa väräjäviä
huuliaan tottelemaan.

-- Niin, niin, vastasi valtioneuvoksen rouva, ja talutti tyttärensä
sohvaan. Kas tässä lasi vettä, lapseni, kyllä kaikki vielä hyvin käy.
Olethan tähän saakka ollut niin rauhallinen. Minun täytyy tosiaan
sanoa, että olet osottanut kiitettävää hienotunteisuutta. Isäsi ja
minä olemme sinuun hyvin tyytyväiset ja iloitsemme -- -- että -- --
ai niin, pastori on jo tullut, niin että pian saat tulla alas.
Senvuoksi tulee sinun tyyntyä, jottei jo muutenkin malttamattoman
sulhasen tarvitse käydä levottomaksi sinun takiasi.

Maria oli poistunut huoneesta. Valtioneuvoksen rouva jatkoikin
senvuoksi:

-- Mitä neiti Ståle täällä teki?

-- Hän rukoili kanssani ja puolestani, sanoi Ragnhild, joka nyt oli
ennättänyt tointua syvästä liikutuksestaan.

-- No, sehän oli varsin kaunista ja paikallaan, myönsi äiti
rauhottuneena. Olisit vain sanallakin huomauttanut minua, olisin
lainannut sinulle rukouskirjani. Siellä on rukous morsiamia varten.
Mutta olethan rutistanut huntusi, ja annappas, autan seppelettäsi,
se on aivan vinossa. Kas noin! Morsiuspuku ei siedä niin helliä
hyväilyjä, kuin äsken näin sen osaksi tulleen. Kuulen isäsi askeleet.
-- -- -- Ragnhild heittäysi äitinsä syliin. -- Oi kallis äiti -- --
kallis äiti, ota takaisin lupaukseni. Minä en _voi_ rakastaa häntä
-- -- minä en voi vannoa, en tahdo -- --

-- Jumalan nimessä Ragnhild, huudahti äiti epätoivoissaan, elä saata
minua järjiltäni, sinä olet hermostunut, kas tässä _eau de luce_
-- -- -- ovathan vieraat jo saapuneet -- -- ja tässä tulee isä.

Valtioneuvos astui huoneeseen huulillaan hieno hymynsä ja tarjosi
kohteliaalla liikkeellä tyttärelleen käsivartensa.

-- On jo aika käydä alas, tyttäreni, sanoi hän panematta huomiota
tämän liikutusta ilmaisevaan ulkomuotoon.

Ragnhild loi vielä äitiin tuskaisen, rukoilevan katseen, mutta kun
hän huomasi, ettei mitään enää voinut voittaa, nousi hän ja laski
kätensä isänsä käteen.

Äidinsydän vaati viimeinkin oikeutensa, ja tuntien enemmän todellista
lämpöä, kuin mitä olisi voinut odottaa valtioneuvoksen rouvalta,
suuteli tämä tytärtään ja kuiskasi hellästi:

-- Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, enhän mitään niin
hartaasti toivo kuin sinun onneasi.

Ragnhild vastasi hellästi hänen suudelmaansa ja seurasi sitte
isäänsä, joka vasta nyt näytti alkavan käsittää, että lähestyvä hetki
oli tärkeä ja juhlallinen. _Hän_ ei tosin ollut niin ajatellut eikä
tuntenut hääpäivänään, ja jos olisikin tuntenut, oli hän jo aikoja
sitte sen unhottanut, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen naisten
käytöksestä.

Nuoren morsiaimen ulkomuoto teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin
vieraisiin, kun hän isänsä käsipuolessa astui keinotekoisen alttarin
eteen: niin nuori, niin kaunis, niin komeasti koristettu, mutta --
niin marmorikalpea, niin kylmä, ei vienointakaan onnen tai rakkauden
värettä ilmaisseet hänen kasvonsa, ei silloinkaan, kun hän laski
kätensä sulhasensa käteen. Mutta vähitellen, aina senmukaan kun
vanha pastori, hänen rippi-isänsä, luki kauniita vihkilukuja ja
sitte puhui niiden johdosta lämpimin, vakavin sanoin, kävi Ragnhild
levollisemmaksi. Väri palasi hänen poskilleen, ja kun hänen piti
lausua lupauksensa, teki hän sen jotensakin varmalla äänellä
palavasti rukoillen, että voisi sen pitää. Ja kun pastori puhui
vaimon ja perheenäidin velvollisuuksista, lupasi hän itselleen kaikin
voimin koettavansa täyttää ne. Illan kuluessa pääsi hänen mielensä
yhä enemmän tasapainoon, ja valtioneuvoksen rouva huomasi ilokseen,
että hän nauroikin ja jutteli ja otti osaa tanssiin nähtävästi
suuremmalla mieltymyksellä kuin tavallisesti. -- Mutta mitä liikkui
Ragnhildin sydämmessä? Kun juhlallinen vihkiminen oli ohitse ja hän
ikipäivikseen oli liitetty parooniin, tuntui hänestä tosiaankin
keveämmältä, ja hänen hyvät aikomuksensa ja toivo sisältörikkaammasta
elämästä lohduttivat häntä paljonkin. Paitse sitä oli hän herkeämättä
tanssin pyörteessä, alati ympäröi häntä joku joukko, ja hänen
piti kiinnittää huomionsa kaikkialle. Soiton sävelet kaikuivat,
oli herkeämätön kulku ja kohina, niin ettei hän saanut hetkeäkään
mietteilleen. Hän tahtoi toivoa parhainta, muutenhan hän olisi
tuntenut itsensä äärettömän onnettomaksi, sillä nyt jos koskaan oli
liian myöhäistä. Hän tunsi myöskin liikutusta puolisonsa ystävällisen
huomaavaisuuden ja huolenpidon takia, jota hän osotti siitä
hetkestä lähtein, kun hän ensi valssin loputtua kietoi vaipan hänen
harteilleen aina siihen saakka, kun hän illalla nosti hänet rekeen
ja itse kääri hänet pehmeään karhunnahkapeitteesen. Ja nyt kiitivät
nopeat hevoset routaista tietä Ragnhildin tulevaan kotiin. -- Mitähän
mahtoi hän siellä saada kokea? Minkälaiseksi mahtoi hänen elämänsä
tästälähtein muodostua?

       *       *       *       *       *

Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Ragnhild tuli huomaamaan, ettei hän
uusissakaan oloissa tuntisi itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi.

Melkein heti häiden jälestä oli parooni riisunut tuon kohteliaan ja
huomaavaisen tapansa, jolla hän kohteli morsiantaan. Ragnhild ei sitä
tosin kaivannut, kihlausaikana oli se usein häntä painostanut, mutta
kohteliaisuuden mukana haihtui ystävällisyyskin, ja se koski kipeästi
Ragnhildiin. Pohjaltaan oli parooni kyllä hyväsydämminen mies,
mutta kuten kivulloisilla yleensä, oli hänelläkin kärtyisä ja äreä
kotituuli, ja hän sitä sangen vähän hillitsi. Ragnhild koetti joka
tavalla asettaa asiat oikealle tolalle, sovitella ja lepytellä sekä
raivata pois tieltä kaikki, mikä voi antaa aihetta tyytymättömyyteen.
Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Syitä lenteli joka taholta
ja juuri silloin kuin vähimmin tiesi odottaa. Mutta pahimmin
lamasi Ragnhildin mieltä se, että hän päivä päivältä yhä varmemmin
tuli vakuutetuksi, ettei hänen ja hänen miehensä välillä ollut
muruistakaan keskinäistä ymmärrystä. Tämän luuli hän huomanneensa jo
kihlausaikana, mutta ensiksikin oli tämä aika ollut kovin lyhyt ja
sitä paitse täynnä huvituksia, niin ettei pitempi keskustelu voinut
tulla kysymykseenkään, varsinkin kun parooni, kuten jo on mainittu,
kernaasti katkaisi vakavan keskustelun hienolla leikkipuheellaan.
Ragnhild huomasi, että heidän makunsa, taipumuksensa ja mielipiteensä
suuresti erosivat ja että parooni, vaikka kulkikin hyväluontoisen
kirjoissa, kuitenkin oli tuiki itsepintainen. Kun hän keskusteli
jonkun vieraan henkilön kanssa eivätkä mielipiteet lyöneet yhteen,
antoi hän tavallisesti toisen pitää päänsä ja lopetti keskustelun
kohauttaen olkapäitään tai tehden siron kumarruksen tai hienosti
hymähtäen, jonka kukin sai selittää mielensä mukaan. Mutta kotiväeltä
vaati hän, että kaikkien tuli taipua hänen tahtonsa mukaan.

Heti kun Ragnhild oli vähänkin ennättänyt kotiutua, alkoi hän etsiä
itselleen jotakin tekemistä ja tutustua oloihin. Pian huomasi hän,
ettei hänellä perheenemäntänä olisi enempää tehtävää kuin ennen
vanhempainsa kodissa, jollei oteta lukuun päivällisruuan määräämistä
kuksikin päiväksi. Sillä talossa oli taitava emännöitsijä ja
monilukuinen palvelijajoukko. Paitse sitä toivoi parooni, ettei hän
ryhtyisi talouspuuhiin. Kerrankin, kun parooni kysyi nuorta rouvaansa
ja sai kamarineitsyeltä kuulla, että hän oli mennyt keittiöön,
kiirehti hän paikalla jälestä ja huudahti peljästyneenä:

-- Ystäväni, muista että olet vapaaherratar Falck, sinun paikkasi ei
ole täällä. Sitte tarjosi hän käsivartensa ja vei hänet pois.

Käsityötäkään ei tietysti ollut Ragnhildilla, sillä äiti oli
valmistanut niin tarkoin hänen myötäjäisensä että Ragnhildilla
mielestään oli vaatteita kymmeniksi vuosiksi. Paroonin vaatevarasto
oli mitä parhaimmassa kunnossa ja talon liinavaatekaappi yllin
täynnä hienoa, lujaa, osaksi kotikutoista, osaksi hollantilaista
liinavaatetta ja lakanoita aina paroonin äidin ja äidinäidin ajoilta
saakka lukuunottamatta kaikkea uutta, mitä oli hankittu nuorta
emäntää odotettaissa. Niinmuodoin ei ollut muuta neuvoa, kuin
turvautua taaskin kirjailutyöhön, mutta kun paroonilla näytti olevan
tarpeeksi tohveleita, pipolakkia, kynänpyyhkimiä, kirjoitusmattoja
y.m., kävi vaikeaksi uusien keksiminen. Viimein päätti hän kirjailla
lepotuolin päällystää, siinä ainakin olisi työtä pitemmäksi aikaa.
Ragnhild olisi mieluummin käyttänyt aikansa hyödyllisempään ja mietti
miettimistään, mihin ryhtyisi. Silloin muisti hän aikomuksensa
käydä katsomassa alustalaisiaan ja auttaa heitä; luultavasti oli
heidän joukossaan köyhiä kenties sairaitakin ja turvattomia. Hän
vaalisi sairaita, lukisi heille, ompelisi vaatteita pienokaisille,
oi, hänelle riittäisi kyllä tekemistä. Näin suunnitteli Ragnhild
ja päätti ensi tilassa puhutella miestään, tiedustella hänen
alustalaisistaan ja kertoa aikomuksestaan käydä heidän luonaan ja
auttaa heitä. Eräänä päivänä paroonin ollessa tavallista paremmalla
tuulella teki Ragnhild kysymyksensä.

-- Tunnen alustalaisiani aivan vähän, vastasi parooni. Kuten tiedät,
olen vasta lyhyen ajan ollut maatilan omistajana, ja kun maanviljelys
on pehtoorin huolena, en ole tullut tekemisiin väen kanssa. Mutta
miksikä sinä heitä kyselet?

Ragnhild esitti tuumansa auttaa köyhiä.

-- Varsin kiitettävää, varsin kiitettävää, sanoi parooni ja äänessä
oli hiukan entistä imartelevaa kohteliaisuutta. Kutsutaan pehtoori
tänne, häneltä saamme luettelon köyhistä.

-- Mutta, intti Ragnhild epäillen, siitä olisi minulle suurta hupia,
jos itse saisin käydä asunnoissa, ja silloinhan voisin itse heitä
arvostella.

Parooni näytti ihmettelevän hänen kummallista makuansa, mutta sanoi
hetken vaiettuaan:

-- No, olkoonpa. Muistan äitivainajanikin käyneen alustalaistensa
luona. Kuitenkaan en voi sallia sinun sitä tekevän ennenkun olen
pehtoorilta kuullut, ovatko he niin siistiä ja kunnollista väkeä,
että vapaaherrattareni voi astua heidän majoihinsa. Soitan paikalla.

Pehtoori ei ollut niiltä mailta eikä ollut vielä oppinut tuntemaan
kansaa, oli sitäpaitse luonteeltaan toimeliaampi ja vilkkaampi kuin
he, niin ettei hän oikein tullut toimeen heidän kanssaan. Olivatko
he rikkaita vaiko köyhiä, siitä hän ei ollut selvillä, mutta vastasi
kuitenkin umpimähkään, että "koko väki voisi hyvin, kun vain
tahtoisivat tehdä työtä, mutta he ovat turkasen laiskoja joka sorkka,
herra parooni."

-- Eikö ole sitte leskiä tai turvattomia lapsia, vanhoja tai
sairaita? kysyi Ragnhild.

-- Onhan niitä joitakuita, mutta turvattomat ja saamattomat
saavat määrätyt ruistynnyrinsä osaksi kartanosta, osaksi
vaivaishoitohallitukselta, ja mitä sairaisiin tulee, on rouva
Bodénilla, taloudenhoitajattarella, koko apteekki, mistä kaikki
saavat apua, olkoonpa heillä sitte luuvaloa, hammassärkyä,
keuhkotautia tai mitä tahansa. Hän parantaa kaikki, rouva
vapaaherratar.

Pehtoori sai mennä.

Ragnhild ei ollut aivan tyydytetty. Hänellä ei tosin ollut syytä
epäillä pehtoorin tiedonantoja, mutta hän ajatteli, että kenties
kuitenkin löytyisi surevia ja kärsiviä, joista hän ei tietänyt ja
joita hän voisi auttaa ja lohduttaa. Siksipä uskalsi hän vielä kerran
esittää asiata miehelleen. Parooni näytti hiukan kärsimättömältä,
mutta vastasi kuitenkin, että jos Ragnhild välttämättä tahtoi nähdä
ja oppia tuntemaan alustalaisiansa hän käskisi valmistaa suuret
päivälliset heitä varten nurmikolle, kun kesä tulee. Ragnhild
huomasi, ettei miehensä oivaltanut hänen toivonsa oikeata syytä, eikä
ollut hänellä rohkeutta enää ottaa asiaa puheeksi. Ilman miehensä
suostumusta ei hän myöskään tahtonut käydä alustalaisten luona. Ja
niin sai asia raueta. Jos Ragnhild olisi kokonaan sydämmensä avannut
miehelleen, olisi tämä mahdollisesti täyttänyt hänen tahtonsa, sillä
eihän parooni ollut häijy, täyttipä kernaasti sellaiset Ragnhildin
toiveet, jotka olivat _comme il faut_, mutta osaksi pelkäsi Ragnhild,
ettei tämä toivomuksensa ollut oikein _comme il faut_, osaksi tuntui
miehensä niin vieraalta, olihan hän tuntenut hänet aivan vähän aikaa
ja sittenpä parooni oli häntä paljon vanhempi. Osaksi pidätti häntä
se seikka, että hän juuri näissä samoissa seikoissa oli kohdannut
suurta vastarintaa äitinsä puolelta, ja että parooni ihmeteltävässä
määrässä näytti olevan samaa mieltä kuin valtioneuvoksenrouva, niin
että Ragnhild heitti kaiken toivonsa. Nuori rouva otti jälleen
kirjailutyönsä esille ja ajatteli:

-- Niinhän se on, kuten aina olen sanonut: rikkailla ja ylhäisillä ei
ole mitään tekemistä täällä mailmassa. Tuolla menee nyt rouva Bodén
leivintupaan. Pitkän päivää on hän puuhassa ja nukkuu tietystikin
hyvin iltasella päivän töistä. Tuolla juttelee kaksi palvelustyttöä
hilpeästi keskenään, he panevat arvoa pieneen lomahetkeen juuri
senvuoksi, että se on niin harvinainen. Heitä onnellisia! Minä
kait ennätän kirjailla koko huonekaluston päällystän, kuten
anoppivainajani teki ennen minua. -- Ja Ragnhild loi suruisen katseen
somiin sohviin, tuoleihin ja jakkaroihin siinä huoneessa, jossa hän
istui ja työskenteli ja hän laski vuosia vierineen, ennenkuin nuo
hennot kukkakiehkurat olivat ennättäneet valmistua. Ja taas ajatteli
hän: -- Tokko minäkin vuodet pitkät istun tässä ja kirjailen. -- Hän
koetti kuvailla mielessään paroonin äitiä. Hänen kuvansa riippui
suuren vastaanottohuoneen seinällä ja esitti rouvaa, jolla oli
säännölliset, ylimykselliset piirteet, korkea pitsimyssy ja vaalea
lyhytuumainen silkkipuku. Hän näytti hyvältä, mutta muotonsa ei juuri
älykkyyttä todistanut.

Ragnhild ei ollut saanut soitannollista opetusta. Siihen aikaan
ei ollut se likimainkaan niin tavallista, kuin nykyään, eikä
valtioneuvoksenrouva voinut sietää sormiharjoituksia eikä skaaloja.
Nyt Ragnhild monastikin toivoi, että olisi osannut soittaa, siinähän
olisi ollut hänelle huvia. Salissa oli vanha klaveerirämä, mutta
sitä ei avattu muulloin kuin milloin oli vieraita ja joku soitti
tanssiksi. Parooni Falckin seurapiiri ei ollut laaja. Kerran vuodessa
käytiin velvollisuusvierailulla pappilassa ja tuomarin luona,
muuten seurusteltiin ainoastaan kenraali M:n kanssa kaupungissa
ja parin muun sikäläisen aatelisperheen kanssa. Silloin tällöin
piti parooni päivälliset tai tanssijaiset, joissa kaikki kävi
sangen jäykän kaavan mukaan. Ragnhildin äiti ja siskot ne häntä
useimmin kävivät tervehtimässä. Ja Ragnhild otti heidät aina
sydämmellisesti vastaan. Hän iloitsi nähdessään, millä ihastuksella
lapset samoilivat suuren rakennuksen kaikki huoneet ja juoksivat
puutarhassa ja hän kestitsi heitä miten parhaiten taisi. Eivätkä
he milloinkaan olleet pitäneet vanhimmasta sisarestaan niin
paljoa kuin nyt. Elsa oli muka liian suuri juoksentelemaan pitkin
nurkkia, mutta hän katseli ihastellen perhekuvia, kirjailtuja
huonekaluja ja vanhoja hopea- ja kristallikaluja, raakkuja ja muita
eriskummallisia esineitä, joita parooni oli tuonut matkoiltaan, jotka
eivät tosin olleet erin tieteellisesti arvokkaita, mutta kyllin
merkillisiä viisitoistavuotiaan pikkukaupunkitytön mielestä. Elsa
oli ilomielisempi ja kevyempi kuin Ragnhild ja ajatteli kaihomielin
aikaa, jolloin hänkin saisi ottaa osaa seuraelämään. Hän ei
varmaankaan tuottaisi valtioneuvoksenrouvalle niin monia surunhetkiä
kuin vanhin tytär.

Tämänkin suhteen oli äiti rauhoittunut. Ja kun Ragnhild näki,
miten hyvin hänen äitinsä viihtyi maatilalla, miten hän edelleen
oli ihastunut parooniin ja miten hän ylpeili ja iloitsi siitä,
että hänen tyttärensä todellakin oli vapaaherratar Falck ja tämän
suuren, kauniin herrastalon omistaja, ajatteli hän toisinaan: --
Jollen muutakaan mailmassa ole aikaan saanut, olenhan tehnyt äitini
onnelliseksi. -- Mutta huokaus pusertui hänen rinnastaan kun hän
muisti, mitä se hänelle itselleen oli maksanut.

Näin kului nuoren rouvan aika, ja yksitoikkoista, ilotonta oli hänen
elämänsä. Parooni oli kyllästynyt matkoihin, oli liian kivulloinen
ja vanha käymään tanssiaisissa ja suuremmissa seuroissa ja oli
sitäpaitsi nähnyt liiaksi voidakseen löytää tyydytystä siitä vähästä,
mitä sikäläinen pikkukaupunki voi tarjota. Muutaman kerran viikossa
otti hän osaa johonkin peliseuraan joko kotonaan tai jonkun tuttavan
luona kaupungissa, muuten hän tavallisesti aina pysyi kotona, istui
lepotuolissaan luki tai kirjoitti tai neuvotteli pehtoorinsa kanssa,
joka yksinomaan hoitikin maatilaa. Parooni oli hyvin tyytyväinen
nuoreen vapaaherrattareensa, joka osasi luoda hienoa suloa emännän
osaansa, oli alati ystävällinen, myöntyväinen, taipuisa ja vaatimaton
ja liikkui hiljaa huoneissa, silloinkun parooni oli pahoinvointinen,
mikä sattui usein. Olihan Ragnhild luvannut sekä Jumalalle että
itselleen koettaa uskollisesti täyttää puolisonvelvollisuudet,
ja tämän lupauksensa piti hän peräti tunnollisesti. Jos Ragnhild
oli odottanut siitä tunnustusta tai kiitosta, oli hän perinpohjin
pettynyt, sillä parooni ei ollut niitä miehiä, jotka ilmaisevat
sellaiset tunteensa, vaikkakin sisässään niitä olisi kätkenyt.
Hänestä kaikki Ragnhildin puuhat ja vaivat kuuluivat hänen
velvollisuuksiinsa ja tämän kaiken palkitsi hän jollain "kiitos
ystäväni" tai joskus kohteliaasti suutelemalla hänen kättään.

Ragnhild olisi tyytynyt tunnustustakin saamatta, jos hän tosiaankin
olisi saanut tehdä enemmän miehensä hyväksi, hän juuri isosi ja
janosi velvollisuuksia, jotakin, joka vaatisi ponnistusta ja olisi
hyödyllistä, mutta tositeossa hänellä oli sangen vähän tekemistä.
Paroonilla oli vanha kamaripalvelija, eikä kukaan muu voinut
auttaa paroonia tai olla hänelle mieleen. Ainoa, mitä Ragnhild
sai tehdä, oli istua käsitöineen miehensä huoneessa, lukea joskus
ääneen, mutta useimmin istua sanatonna ja olla vaan siinä, jos
paroonia haluttaisi puhella. Usein hän silloin toivoi pois tuosta
tupehtuneesta huoneesta, josta pieninkin raittiin ilman henki oli
poissuljettu ja jossa pitkät rivit rohtopulloja tekivät surullisen
vaikutuksen. Toisinaan istui hän ja katseli paroonia siinä kun hän
silmät suljettuina nojasi lepotuoliinsa. Miten paljon erosikaan tämä
siitä nuorekkaasta, kohteliaasta ja vilkkaasta miehestä, joka oli
häntä uupumatta palvellut koko kihlausajan sekä jo sitäkin ennen.
Tuossa hän nyt istui hampaatonna, kalpeana, väsyneenä, harmahtavin
hiuksin -- aivan äskettäin olivat ne vielä kiiltävän mustat --
tyytymättömyyttä ilmaiseva piirre suun ympärillä, kokoonlyyhistyneenä
ja kärsivänä. Ragnhild tunsi syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta oih!
eihän hän koskaan, koskaan voisi oppia häntä rakastamaan ei edes
isällisenä ystävänään, kuten oli toivonut. Ja miksikä ei? Tämän
kysymyksen teki nuori rouva itselleen satoja kertoja. -- Hänhän on
pohjaltaan hyvä ja ansaitsee kunnioitusta, tuumi Ragnhild, mutta me
emme ole samanmielisiä, meidän ajatuskannoillamme ja mielipiteillämme
ei ole mitään yhteistä, ja paitse sitä -- rakkaus ei synny pakosta,
emme voi rakastaa ketä tahansa vain senvuoksi, että olemme päättäneet
sen tehdä.

Ei ollut vierinyt puolikaan vuotta, ennenkun Ragnhildille jo oli
selvinnyt, ettei hän milloinkaan tule viihtymään tässä avioliitossa,
ja hän katui että oli siihen ruvennut. Hän oli entistään
onnettomampi, sillä nyt hänen oli pakko viettää samaa kuollutta,
hengetöntä, yksitoikkoista elämää kuin ennenkin, mutta oli senlisäksi
kytketty mieheen, jota hän ei voinut rakastaa, eikä näitä kahleita
muu kuin kuolema voinut katkaista. Usein kun kyllästys valtasi hänen
mielensä, huomasi hän hämmästyksekseen toivovansa, että kuolema
tulisi ja murtaisi ne, mutta hän kauhistui samassa tätä syntistä
ajatusta. Rukoillen taisteli hän oppiakseen kärsivästi ja nöyrästi
kantamaan kohtaloaan.

Alussa oli parooni parisen kertaa ehdottanut, että Ragnhild
kävisi huvittelemassa kaupungin tanssiaisissa, vaikkeikaan häntä
haluttanut tulla mukaan, mutta kun Ragnhild vakuutti, että hän
paljoa mieluummin jäisi kotiin, lakkasi paroonikin kehoittamasta
jopa näytti iloitsevankin hänen kotiinjäännistään. Ainoa Ragnhildin
ilo oli siinä, kun sai käydä Eedit Bergiä tervehtimässä, eikä
hän niitä käyntejään laimiinlyönyt. Hän tietysti ei edes tälle
lapsuudenystävälleen voinut kertoa koto-oloistaan eikä katumuksesta,
jota tunsi siitä että oli mennyt tähän avioliittoon, mutta hän
tunsi vahvistuvansa seurustelusta tuon lujaluontoisen tytön kanssa.
Keskustelunsa olivat hupaisia ja koskettivat sangen opettavaisia
aineita, ja mielenkiinnolla kuunteli Ragnhild, kun Eedit kertoili
opinnoistaan ja suunnitelmistaan. Samoinkun Maria Stålen läheisyys
sai hänet hiljaiseksi, lempeäksi ja tyynemmäksi, samoin hän aina
Eeditin seurassa tuli mielestään lujemmaksi. Mariaa hän tapasikin
enää harvoin. Ragnhildin uusi koti ei kuulunut pastori Stålen
seurakuntaan, ja parooni osoitti ilmeisen vastenmielisyytensä, kun
Ragnhild kerran ehdotti että lähtisivät sinne vierailulle, joten
Ragnhildissa heräsi epäluulo, että hänen äitinsä olisi tehnyt
huomautuksia siihen suuntaan.

Ragnhildin kertomuksissa kotitoimista oli yhtä ja toista, mistä
Eedit voi huomata, että nuoren rouvan päivät kuluivat sangen
vitkaan ja ilottomasti. Senvuoksi ehdotti hän muutamia huvittavia
kirjoja Ragnhildille luettavaksi, ja kiitollisena noudatti Ragnhild
tätä hänen neuvoaan. Itsellään hänellä oli aivan vähän kirjoja,
eikä hän ilman Eeditin neuvoja tuskin olisi ymmärtänyt valita
hyödyllistä ja huvittavaa kirjallisuutta. Hänen kasvatuksensa
oli ollut pintapuolista, joten toisinaan hänen kävi vaikeaksikin
ymmärtää kirjan sotkuisia ja syvämietteisiä aineksia, mutta Eedit
oli, viisaasti kyllä, valinnut sellaisia, jotka eivät olleet peräti
syväoppisia, ja vähitellen oppi Ragnhild niitä käsittämään, ja
hänelle oli suurta huvia siitä, kun sai oikein ahdistella aivojansa
niillä. Siinähän oli jotakin tekemistä, siinähän hänen sielunsa
kehittyi, näköpiirinsä laajeni, ajatuksensa tarkistui.

Tämä ei juuri paroonia miellyttänyt, mutta hän antoi Ragnhildin
kuitenkin jatkaa lukemistaan, kuitenkaan ei hän _hänen_ huoneeseensa
saanut kirjaansa tuoda, siellä piti hänen yksinomaan olla seuraksi
miehelleen.

Näin oli Ragnhildin elämä saanut hitusen enemmän sisällystä, mutta ei
estänyt sekään häntä tuntemasta avioliiton kahleiden raskautta.

Monikin nuori tyttö, joka uneksii rikkautta, arvoa ja toimetonta
elämää korkeimpana onnenaan, pitää Ragnhildia varmaankin ruti
hulluna, mutta olihan se luonnollista Ragnhildille, jolla oli niin
arka omatunto, palava halu hyödylliseen toimintaan ja vakava luonne.
Hän ei myöskään voinut tyytyä miehensä laimeaan lempeen, samoinkuin
hän soimasi itseään, ettei voinut häntä rakastaa.

Hän oli niin elävästi mielessään kuvitellut tuota syvää tunnetta,
jota kutsutaan tosirakkaudeksi, eikä saisi hän koskaan sitä tuntea.
Toisinaan hiipi hänen sieluunsa ajatus, että kenties hän vielä kerran
kohtaa miehen, joka herättää hänen uinuvan sydämmensä, nuoren, kuin
hän itse, jalon, hyvän ja helläsydämmisen miehen, joka saisi hänen
myötätuntonsa, johon hän voisi katsoa kuin arvokkaampaansa. Mitä
tekisi hän silloin? Niin, hänen täytyisi taistella sitä rakkautta
vastaan, kuolettaa ja tukahuttaa se, sillä rikostahan on rakastaa
toista kun on toiseen sidottu. Ja vaikka hänen kärsimyksensä
tulisivat kuinka suuriksi, täytyi hänen yksin ne kantaa ja
napisematta, sillä olihan hän avosilmin ja vapaaehtoisesti kohtalonsa
valinnut, sitoutunut mieheen voimatta antaa hänelle sydäntään.

Kun sellaiset ajatukset nousivat Ragnhildin mieleen, halusi hän aina
silloin mieluummin kuolla, kuin joutua niin epätoivoiseen asemaan.

Ja kaiken surunsa, kaikki mietteensä piti hänen painaa yksin
poveensa. Miehensä ei häntä ymmärtänyt. Kas siinä Ragnhildin suurin
suru.



24.

Pelastuksen enkeli.


Melkeinpä puolisen vuotta oli Eedit urheasti taistellut
velvollisuuden ja taipumuksen välillä ja kotiutunut viimein
perheenemännän tehtäviin ja tuhansiin suurempiin ja pienempiin
askareihin. Hän oli tutkinut kaikkea tätä kuin mitäkin tiedettä
tahansa, mutta tullut piankin huomaamaan, ettei ollutkaan aivan
helppoa saavuttaa siinä taitavuutta, kuten oli luullut, koska ei
löytynyt siinä niin täydellisiä oppikirjoja kuin muissa tieteissä.
Tässä puolessa vuodessa oli hän kuitenkin suuresti edistynyt,
ja ijäkäs professori sai ilokseen hyvin valmistettuja aterioita
oikealla ajalla, paidoissa pysyi napit ja purkissa senappia. Mutta
sensijaan ei hänellä ollut likimainkaan niinpaljon seuraa rakkaasta
tyttärestään kuin ennen. Entiseen tapaansa Eedit tosin vielä luki
isälleen, mutta hän ei harjoittanut opintojaan läheskään yhtä
ahkeraan kuin puoli vuotta sitte eikä edistynyt yhtä kiitettävästi
tiedoissaan. Eedit, joka oli saanut pojan kasvatuksen, oli
nimittäin yhtä saamaton naisten askareissa, kuin kuka tahansa
hänen ikäisensä nuorukainen, ja tottunut kun oli miettimään ja
ajattelemaan kirjojaan, täytyi hänen oikein ponnistaa ajatuksiansa
muistaakseen mennä keittiöön Sohvi-neittyä katsomaan. Häneltä
kuluikin senvuoksi äijän enempi aikaa järjestyksen saamiseen kuin
monelta vähempilahjaiselta tytöltä, jota oli totutettu taloustoimiin
ja jota ne miellyttivät. Paitse sitä täytyy ottaa huomioon, että
Sohvi oli ammattinsa kehnoimpia, hän ei halunnut eikä voinut tulla
siistiksi, luotettavaksi eikä täsmälliseksi. Kolme neljä kertaa
paistoi hän paistin erinomaisen hyvin, ja Eedit jo toivoi opetuksen
ja opastuksen viimeinkin tehonneen, mutta viidennellä kerralla poltti
hän sen pahanpäiväiseksi. Samoin kävi kaiken muun. Kuitenkin onnistui
Eeditin moninverroin lyhyemmässä ajassa tulla taitavaksi ja saavuttaa
huolellisuuden suuri lahja kuin edellä kerrotun nuoren Liina-rouvan.
Syy oli siinä, että Liina oli lapsellinen, ajattelematon ja kokematon
tyttö, joka ei milloinkaan ollut tottunut kiinnittämään ajatuksiaan
mihinkään vakavaan, ei milloinkaan aikaansaanut mitään hyödyllistä,
häntä oli vain hyväilty ja hemmoteltu, hän oli kuluttanut aikansa
kulkemalla metsiä ja maita tai korkeintaan lukemalla helppotajuista
kirjallisuutta tai soittamalla vähäpätöisiä pikkukappaleita,
joiden harjoittaminen ei vaivoja vaatinut. Eedit taas oli tottunut
syventymään asioihin, pohtimaan niitä ja tunkeutumaan yrityksensä
ytimiin. Liinan ei milloinkaan tarvinnut tehdä sitä, mikä hänestä
tuntui ikävältä, Eeditillä oli luja luonne, eikä hän vaikeuksia
kammonut, kun vain tie hänelle avautui.

Professori kyseli väliin tyttäreltään, miksei tämä enää lukenut yhtä
ahkerasti kuin ennen vai oliko hän jo kyllästynyt. Eedit vastasi,
ettei hän väsynyt ollut lukuihinsa, mutta ettei hänellä ollut aikaa.

-- Mitä sinä sitte teet, lapseni, kysyi isä.

-- Kas, isä, minun täytyy pitää Sohvia silmällä, tiedäthän miten hän
oli huolimaton yhteen aikaan.

-- Kyllähän, mutta ei kaiketi sinun silti tarvitse seistä päivät
pitkät hellin vieressä, tyttöseni, arveli tuo epäkäytännöllinen
opinmies. Käske Sohvin tehdä tehtävänsä paremmin ja palaa kirjojesi
luo.

-- Kyllä, isäni, sittenkun Sohvi on oppinut senverran, että voin
luottaa häneen, saat nähdä minut jälleen kirjaini ääressä, vastasi
Eedit suudellen hellästi isäänsä.

Mutta Sohvi ei oppinut. Eeditille koitti monta tuskanhetkeä ja yhä
palavammin kaihoten silmäili hän rakkaita kirjojaan kirjakaapissa.

Silloin tuli eräänä päivänä pelastuksen enkeli keski-ikäisen lesken
muodossa, jolla oli ymmärtäväiset kasvot ja erittäin soma siisti
puku. Enkeli toi mukanaan kirjeen Maria Stålelta. Se kuului:

    Rakas Eedit!

    Tässä lähettää äiti sinulle oivan aarteen, jonka hän on
    löytänyt jonkun isän seurakuntalaisen luota. Hän on lapseton
    leski, jonka on ollut pakko ruveta palvelukseen. Hän on ennen
    palvellut herrasperheissä, on taitava tavallisessa ruuanlaitossa
    ja sitäpaitsi siisti, rehellinen ja hyväsydämminen. Eikös se
    ole mainiota! Äiti sanoo jo kauvan etsineensä sinulle sopivaa
    palvelijaa, joka vapauttaisi sinut taloushuolista, jotta
    sinä kokonaan voisit antautua luvuillesi, koska mielesi ja
    luonnonlahjasi sinne vetävät. Nyt kun itse olet perehtynyt
    kotisi järjestämiseen ja tullut huomaamaan, mitä sen hauskuus
    vaatii, ei tarvitse sinun muuta kuin sanoa Annalle ohjelmasi,
    ja äiti on vakuutettu, että kaikki käy kuin hihnoilla vain,
    kunhan Anna ensin tottuu talon tapoihin. Iloitsen sanomattomasti,
    että jälleen saat tarttua kirjoihin, joista sinun on täytynyt
    niin kauvan pysyä erillään. Äiti sanoo, että jos sinulla olisi
    ollut kelvollinen palvelija, ei sinun olisi tarvinnut riistää
    luvuiltasi läheskään niin paljon aikaa.

    Pikkusiskojen pitäisi kaikkien saunaan illalla, joten en jouda
    kirjoittamaan enempää. Hyvästi, ja onnea, herra tohtori!

                                          uskollinen Mariasi.

Mikä ilo ja lohdutus Eeditille! Miten suloista olikaan nähdä tuon
ymmärtävän Annan tyynesti ja säännöllisesti tekevän tehtäviään
eikä tarvinnut häntä muistuttaa eikä oi'aista! Mikä nautinto, kun
sai syventyä rakkaihin lukuihinsa, eikä kiusannut ajatus: mitähän
tyhmyyksiä se Sohvi taaskin tekee. Eedit nautti täysin siemauksin ja
kuitenkin, kun hän taas istui äitivainajansa pienessä, rauhallisessa
kammiossa, oli hän iloinen ja kiitollinen että tarve oli pakoittanut
hänet toden teolla käymään käsiksi taloustöihin ja huoliin. Joka
tapauksessa oli häpeäksi naiselle olla niin typi tyhmä ja saamaton
siinä, mikä kuitenkin kuului enemmän hänen kuin miehen tehtäviin.
Hän ajatteli toteuttaa senkin paikan äidin kirjeessä, jossa tämä
lausui toivomuksensa, että tytär, jos niin tarvittiin, voisi täyttää
paikkansa myöskin tässä suhteessa. -- Niin, rakas, lempeä äitini,
ajatteli hän, olihan se väliin hyvinkin vastenmielistä, mutta minä
koetin kumminkin.

Professori oli ihastuksissaan, kun jälleen sai pitää tyttärensä
melkein ainaisena seuranaan ja nosti tavantakaa katseensa kirjasta
suunnatakseen sen pöydän toiselle puolen, missä Eedit istui
syventyneenä lukuihinsa, aivan kuin ei yksikään kyökkihuoli koskaan
hänen rauhaansa olisi häirinnyt.



25.

Serkku Oskari.


Melkein samaan aikaan tuli uusi lääkäri X:n kaupunkiin. Hän oli
professorin sisaren poika, ja hän otettiin talossa vastaan niinkuin
rakas poika. Eedit varsinkin iloitsi hänen tulostaan, koska isältään
kuuli, että serkku oli nuori mies, jolla oli runsaat tietovarat,
ja hän riemuitsi jo ennakolta sisältörikkaista keskusteluista
ja viehättävistä lukuhetkistä, joita varmaankin tarittaisiin.
Serkku Oskari näyttikin olevan vilkas seuramies, jota lääkärin
ammatti miellytti samassa määrässä, kuin professoria ja Eeditiä.
He olivat senvuoksi tuskin puolen tuntia olleet yhdessä, kun jo
punoutui mieltäkiinnittävä keskustelu. Ei voi soimata nuorta
tohtoria, vaikkakin hän melkein ällistyi nähdessään Eeditin ottavan
keskusteluun osaa ja hämmästyi hänen tiedoistaan ja harrastuksistaan.
Eikä sekään ollut ihmeellistä, että hän siitä hiukan harmistui.
Siihen aikaan ei katsottu tarpeelliseksi eikä sopivaksikaan,
että naisella oli muita kirjallisia tietoja, kuin nuo kaikkein
yksinkertaisimmat, joita koulu opetti, ja joiden täysi määrä oli
saavutettu 14:n vuoden iässä. Eedit ei kuitenkaan kuulunut niihin
naisiin, jotka naurettavalla tavalla kerskuvat tiedoistaan tai
kainostelematta ja vakuuttavalla varmuudella väittelevät jokaisen
kanssa opillisista aineista, mutta hän oli tottunut vapaasti ja
peittelemättä lausumaan ajatuksensa isälleen sekä tyynesti ja
vakavasti keskustelemaan sivistyneiden miesten kanssa. Hänen ei
kuullut milloinkaan puhuvan tuota iloista sisällötöntä lipilaaria,
mikä on niin tavallista nuorten tyttöjen ja nuorten miesten kesken
tanssisaleissa ja muissakin seuroissa, osaksi ei tehnyt hän sitä
periaatteesta, osaksi oli hänellä aina parempaa puhuttavaa.
Nuorten tyttöjen opillisia tietoja pidettiin niihin aikoihin
epänaisellisuuden merkkinä ja nuori tohtori Bernhard pahasti
hämmästyi huomatessaan serkkunsa tuollaiseksi "sinisukaksi".

Ymmärtävä nuori lukija, joka on tottunut arvailemaan romaanien
lopputulosta, tai ehken ollut tilaisuudessa sellaista elämässä
näkemään ja kokemaan, arvelee varmaan: -- Kyllä hän vielä tyttöön
ihastuukin. -- Ja minä voin yhtähyvin nyt kun sittekin sanoa, että
todellakin niin kävi, mutta ei huolita kiirehtiä kertomuksen edelle.

Ja seuraavana päivänä toi tohtori Bernhard kasan kirjoja,
mieltäkiinnittäviä teoksia, joista professori tyttärineen siellä
kaukana maaseutukaupungissa ei ollut kuullut puhuttavankaan, ja nuo
kolme oppinutta olivat unohtaa koko mailman menon selaillessaan niitä
ja lukiessaan kappaleita niistä toisilleen, kun lisäksi vielä nuori
tohtori kertoi jännittävistä tapauksista käytännön alalta, uusista
kokeiluista ja keksinnöistä.

Kun tohtori taas palasi yksitoikkoiseen nuorenmiehenhuoneeseensa,
täytyi hänen väkisinkin ajatella tuota omituista nuorta tyttöä. --
Miten narrimaista, että tuollainen nuori nainen istui kuuntelemassa
opillisia keskusteluja, ajatteli hän; mutta hän näyttää voivan
seurata. Varmaankin on hän lukenut paljon ja perinpohjaisesti.
Aikansa olisi hän kuitenkin oikeammin käyttänyt, jos olisi pysynyt
nypläystyönsä tai ompelunsa ääressä, siitä olen vakuutettu, Uh,
miten epänaisellista tutkia lääketiedettä! Kenties haluaisi hän
tarttua leikkausveitseenkin. No kaikkea vielä, ei se sovi naiselle.
Muuten olisi tyttö miellyttävä. On hellä ja huomaavainen isäänsä
kohtaan, heidän välillään on oikein kaunis suhde. Sitäpaitsi on hän
vaatimaton, joistakuista lausunnoistaan vain voin päättää, että
hänellä on harvinaiset tiedot. Kun tarkastelee hänen ulkomuotoaan,
luulisi häntä tuiki tavalliseksi tytöksi, jollei ota huomioon hänen
viisasta katsettaan ja ajattelevaa otsaansa.

Seurasi ihana aika. Vanha professori ihan elpyi uudelleen, Eedit
ahmien ahmi kirjat, joita nuori serkkunsa hänelle lainasi,
eikä serkku voinut olla mieltymättä tuohon tiedonhaluiseen,
syvämietteiseen, uuraaseen tyttöön.

Eräänä päivänä, kun tohtori taaskin oli professorin luona, näyttäytyi
Anna ovessa ja pyysi Eeditiä silmänräpäykseksi keittiöön. Hän meni ja
herrat kuulivat hänen päästävän kauhunhuudahduksen. Kalman kalpeana
palasi hän takaisin.

-- Anna raisu on lihakirveellä melkein katkaissut sormensa. Hyvä
Oskari, sinun pitää heti auttaa häntä.

-- Kas tässäpä, nuori tohtori, pannaan lääkärirohkeutesi kovalle
koetukselle, ajatteli Oskari ilkkuen.

Hän ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan, käski vain sairaan sisälle.

-- Tässäpä saan erinomaisen tilaisuuden antaakseni sinulle
käytöllistä opetusta sitomistaidossa, sanoi hän leikillään. -- Mutta
Eedit loi häneen nuhtelevan katseen ja huomautti ranskankielellä
asettaessaan Annaa nojatuoliin:

-- Kuinka voit laskea leikkiä tällaisena hetkenä? Näethän, että hän
tuntee tuskaa ja sitäpaitsi on peloissaan tapahtuvan toimituksen
johdosta.

Nuori lääkäri oli kahden vaiheilla, hämmästyisikö vaiko pahastuisi
tästä huomautuksesta ja vaikeni senvuoksi sekä alkoi riisua kättä,
joka oli kiedottu karkeaan vaatteeseen. Hän oli päättänyt koetella
Eeditiä ja antoi hänen siksi olla apunaan sitomisessa, pakotti
hänen tarkoin tarkastamaan haavaa, koskettamaan runsaasti vuotavaan
sormeen, joka ainoasti nimeksi riippui kiinni kädessä, kuvaili ja
selitteli aina samassa oppineeseen, tieteelliseen tapaan. Nuori tyttö
oli hieman kalpea, mutta katse ei säikkynyt, käsi ei vähintäkään
vavahtanut, kun hän taitavasti ja vikkelästi autteli tohtoria ja
mielenkiinnolla kuunteli hänen selityksiään. Tohtoria harmitti
hänen rohkeutensa, viisautensa ja käsityskykynsä, ja hänen täytyi
kuitenkin ihailla niinhyvin sitä kuin hänen kätevyyttään, hänen
hellää, tosinaisellista huolenpitoansa potilaasta ja hänen valpasta
tieteellistä harrastustaan.

-- Ei siis mikään saamaton haikailija eikä saamaton kuhnuri, ei
epänaisellinen eikä kovasydämminen, päätteli Oskari ja puri huultaan.
-- Ja nyt lepoa ja varovaisuutta, sanoi hän, kun side oli valmis.
Kättä ei saa käyttää, ennenkun sormi on kasvanut sijoilleen.

-- Mutta mitä minä sitte voin tehdä? huudahti Anna säikähtyen.

-- No, tyynnyhän nyt, lohdutti Eedit ystävällisesti. Saanhan minä
auttaa.

-- Tahtoisin kernaasti nähdä sen sopan, jonka hän keittää, ajatteli
tohtori ja pyyhki käsiään ivallisesti hymyillen. Ja ääneen hän lisäsi:

-- Sinä Eedit, joka tutkit näitä seikkoja, saat tarkata potilasta,
minä sitte väliin katson häntä.

Eedit lupasi, ja serkku Oskari lähti sekavin tuntein. Hän ei voinut
salata itseltään, että Eedit oli herättänyt hänessä vilkasta
mieltymystä, ja hän oli iloinen, kun sai syytä usein käydä
sukulaistensa luona. Hän kävikin jokikinen päivä, muka sairasta
katsomassa. Eedit oli täsmällisesti noudattanut kaikkia määräyksiä,
eikä tohtorilla ollut muistutuksen sijaa. Hän todella toivoi
pääsevänsä sanomaan: -- Siinä se nähdään, kun naisväki ryhtyy moiseen
työhön. -- Mutta ei saanut syytä. Väliin jäi hän päivälliselle tai
teelle. Kunnon tohtorimme ei ollut mikään herkkusuu, joka tarkoin
nuuski joka ruokalajin ja pippuri- ja suolamäärän niissä, mutta
hän harrasti innokkaasti naisen taloudellista kasvatusta ja teki
ehdottoman erotuksen naisen ja miehen töiden ja harrastuksien
välillä. Senvuoksi tutki hän Eeditin liemiä ja muhennoksia vain
vikoja keksiäkseen ja "saadakseen vettä myllyynsä" sillä hänestä
oli aivan mahdotonta, että yhtäaikaa voi keittää liemiä ja tutkia
lääketiedettä. Siitä huolimatta tuli päivällinen pöytään niin
maukkaana ja hyvin valmistettuna, kuin vain voi toivoa, ja Eedit
tarjoili tyynesti, miellyttävästi ja huolta pitäen, mikä sopi hänelle
sanomattomasti.

-- Varmaankin on hän hankkinut emännöitsijän täksi aikaa, tuumi
tohtori. -- Mutta kun hän meni kyökin läpi Annaa katsomaan, ei hän
nähnyt muuta kuin puolikasvuisen tytön, joka siellä hääräili ja
hommaili. -- Anna kait on päänä kuitenkin ja ohjaa tyttöä, arveli
taas tohtori.

Mutta eräänä päivänä tapasi hän hämmästyksekseen Eeditin hihat
käärittyinä suuri esiliina edessä korppuja leipomassa.

Tohtori jäi ällistyneenä ovelle, mutta Eedit pyyhkäsi tyynesti
kättään ja ojensi sen tohtorille tervehdykseksi.

-- Tätä en toki luullut saavani nähdä, huudahti tohtori.

-- Sitäkö, että leivon korppuja, kysyi Eedit nauraen.

-- Sitä juuri. Puhutaanko siitäkin lääkeopillisissa kirjoissasi?

-- Ei, mutta meidän naisten täytyy olla monipuolisia, olin sanoa
jokapuolisia, vastasi Eedit huoahtaen.

-- Ja senvuoksi sinä huokaat, sanoi tohtori ja seurasi ihaillen
nuoren serkkunsa tottumusta ja taitavuutta todistavia liikkeitä.
Sinun ei tarvitse suunnata voimiasi eikä mieltäsi kahteen suuntaan,
valitse jompikumpi.

-- Se ei käy päinsä, vastasi Eedit vakavasti. Olen kyllä ajatellut
asiaa monet kerrat. Kirjojani en tahdo eikä minun tarvitsekaan
jättää, mutta tyttärenä ja emäntänä en myöskään voi jättää taloutta
oman onnensa nojaan. Elä sinä suinkaan luule, että minä joka päivä
olen näin harras taloustoimissa. En ensinkään, Anna on minun kotoinen
kaitselmukseni, ja ainoastaan kun hän ei pysty hoitamaan tehtäviänsä,
ryhdyn minä taloustoimiin.

-- Mutta sittenpä en käsitä, kuinka sinä voit menetellä noin
taitavasti. Pantaisiinpa vain minut leipomaan, niin varmaankin
tekisin hyvin kelvotonta leipää.

Eedit nauroi.

-- Me naiset olemme aivan toista ainesta kuin te miehet, sanoi hän
leikillään ja lisäsi sitte vakavammin: -- Te halveksitte meidän
intelligenssiämme, mutta kaiken lopuksi me kuitenkin -- -- --.

-- Jatka vain.

-- En, en tahdo lausua sitä ajatustani. Ei moni vanhempi ja
kokeneempikaan ole päässyt selvyyteen siitä. Kas niin, herraseni,
mene nyt sisälle isän luo, tämä on heti lopussa, ja sitte käymme
yhdessä sairasta katsomassa.

Eedit oli pyytänyt isältään, että saisi ruveta lukemaan serkkunsa
kanssa. Isä oli mielellään suostunut tuumaan ja illalla piti asia
ratkaista. Kun Eedit kysyi, luuliko Oskari ehtivänsä lukemaan hänen
kanssaan muutamia aineita, vastasi hän hitaasti:

-- No, miksikä en.

-- Mutta sinua kenties ei haluta, sanoi Eedit. Siinä tapauksessa
jätämme koko jutun. Voinhan edelleenkin lukea isäni johdolla sekä
itsekseni. Isäni sanoo, että hän on vanha ja ränsistynyt, ettei hän
enää voi seurata aikaansa etteikä hänen muistinsa eikä voimansa riitä
lukemaan kaikkea uutta, mitä yhtenään ilmestyy. Sentakia ajattelimme,
että sinä -- -- -- mutta jollet sinä tahdo, niin olkoon olollaan.

-- Ei, kyllähän minulla aikaa on, vastasi tohtori ja huomattuaan
vanhan professorin vaipuneen sanomalehtensä lukemiseen jatkoi hän:

-- Minusta sinä vaan voisit käyttää aikasi paljon parempaan.

-- Miten niin? kysyi Eedit.

-- Ompelisit, kutoisit ja tekisit sitä kuin muutkin naiset tekevät.

Eedit loi häneen katseen, josta kuvastui pettymystä, surua ja
suuttumusta.

-- Sinäkin, sanoi hän hitaasti.

-- Ovatko siis muutkin ennen minua antaneet sinulle tämän neuvon?

-- Ovat, kaikki ihmiset, paitsi isä, mutta minä luulin -- -- minä
olin ajatellut, että valistunut mies, kuten sinä, toki tietäisi,
miten ihana kutsumus lääkärinammatti on, ja toivoisi, että useat sen
alan valitsisivat.

-- Tuo on kaikki varsin hyvin sanottu, sanoi tohtori hiukan
kärsimättömästi, mutta sanoppas minulle, ole niin hyvä, miten kävisi
kotien, talouden ja lasten, jos kaikki naiset alkaisivat lukea?

-- En olekaan sanonut, että kaikkien naisten tulisi lähteä
lukutielle. Mutta naisten, kuten miestenkin joukossa on erilaisia
taipumuksia. Anna kunkin seurata omaansa, jolleivät lähimmät
velvollisuudet tee sitä mahdottomaksi.

-- Kas siinä juuri, mitä tahdoin sanoa, huudahti tohtori, naisen
velvollisuudet rajoittuvat talouspiirin sisäpuolelle eikä
lukuhuoneeseen.

-- Missä niin on kirjoitettu? kysyi Eedit. Minä tietysti myönnän
olevan aivan luonnollista, että kodissa vaimo hoitaa taloutta ja
mies lukee tai hoitaa virkaansa, mutta naimaton nainen, jolla ei ole
taipumusta tai halua ompelemiseen tai keittämiseen, olkoon oikeutettu
harjoittamaan lukujaan, jos hänellä siihen on aikaa ja varaa sekä
halua ja lahjoja. Näetkös, Oskari, kun olin vielä pieni lapsi, oli
minulla jo lukuhalu. Nuket ja ompeleminen eivät minua laisinkaan
huvittaneet. Isä ei suinkaan aikonut minusta mitään "sinisukkaa",
mutta huomatessaan minun palavan opinhaluni rupesi hän pitämään
huolta luvuistani, ja hänen tahdostaan olenkin saanut melkein pojan
kasvatuksen. Mistä sainkin tämän lukuhaluni? Mikseivät tavalliset
tyttöjen leikit minua huvittaneet? Miksi kiinnyin enemmän kirjoihin
kuin käsityöhön? Alussa minun kasvatukseni oli samanlainen kuin
muidenkin pienten tyttöjen.

-- No, voihan tämä olla poikkeustapaus, sanoi tohtori vielä hieman
epäilevän näköisenä. -- Mutta jos menet naimisiin, Eedit, niin mistä
Herran nimessä saa miehesi vaatetta ja ruokaa?

-- Vuosi takaperin olisin varmasti vastannut, että antaisin
palvelijain niistä pitää huolen, mutta _nyt_ vastaan:

-- Ellei minulla olisi varaa pitää niin monia tai niin taitavia
palvelijoita, että he pystyisivät niistä huolta pitämään -- tosin
minun johdollani -- sanoisin jäähyväiset kirjoilleni ja sitaisisin
talousesiliinan eteeni. Sillä jos kerran menen naimisiin, koskee
ensimmäinen velvollisuuteni kodin hoitoa, siihen vakuutukseen olen
tullut. Mutta senpävuoksi juuri en menekään naimisiin, ennenkun
tapaan miehen, jonka takia iloiten uhraan rakkaat, rakkaat kirjani.

-- Siihenpä ei lie pitkiä aikoja, nauroi tohtori, -- Amor on aika
veitikka.

-- Niinhän sanotaan. Sen varalta en menekään varmasti vakuuttamaan,
etten koskaan mene naimisiin, sillä eipä tiedä, miten vielä mieli
kääntyy, mutta _nyt_ en voi kuvitellakaan, miltä mailma näyttäisi,
kun miehen tähden jättäisin kaiken, mikä minulle on kallista ja
nykyiset harrastukseni.

-- Kun näin olen päässyt huolistani tulevan miehesi suhteen, niin
voimmehan sitte alottaa lukemisen.

-- Kiitos, hyvä Oskari, huudahti Eedit iloissaan.

-- Mutta sittenkin on minusta synti, että niin kaunis ja miellyttävä
tyttö kuin sinä -- -- --

Eedit keskeytti hänet ja sanoi vakavasti, melkein ankarasti:

-- Oskari, jos tahdot pysyä ystävänäni, niin sinun täytyy luopua
tuosta tavastasi, jota miehet tavallisesti käyttävät nuoria tyttöjä
kohtaan. Minä vihaan kohteliaisuuksia sekä pintapuolista, kevyttä
ja sisällötöntä puhetta. Puhuttele minua kuin toveriasi ja muista
kerrankin, että imartelu ei minua vähääkään miellytä, päinvastoin on
se hyvin kiusallista.

-- Mutta, intti tohtori itsepäisesti, se on totta, että olet
silmissäni kaunis. Tiedäthän sen itsekin.

-- Tiedän kyllä, että minulla on säännölliset piirteet ja heleä
hipiä, myönsi Eedit suorasti -- Olen rakkaan isäni näköinen, ja
olen siitä sangen iloissani, mutta ei sinun eikä kenenkään muunkaan
tarvitse sitä minulle kertailla. Ei luullakseni pistäisi päähäsikään
sanoa sellaista jollekin miehelle.

-- Ei toki. Mutta naiset kernaasti sitä kuuntelevat, sanoi tohtori
kevyesti.

Eeditin silmät salamoivat.

-- On naisia, jotka ovat niin turhamaisia senvuoksi, etteivät ole
parempaa oppineet, ja juuri te miehet enimmäkseen heihin sen luulon
istutatte että heidän arvonsa on kauneus, jota he eivät itse ole
itselleen hankkineet, eivätkä myöskään pysty säilyttämään. Mutta ei
kaikille nämä kohteliaisuudet ole mieleen. Moni nuori tyttö punastuu
kuullessaan imartelua, jota tuhlaamalla hänelle tuhlataan, sillä
hän joutuu hämilleen eikä tiedä, mitä vastata, ja silloin olette te
valmiit huomaamaan, että hän tuli imartelusta hyvilleen.

-- Puhutpa kuin vanha kokenut nainen, sanoi tohtori puoleksi ivaten,
puoleksi myöntäen.

-- En ole juuri kumpikaan, mutta olen pitänyt silmäni auki ja
monastikin harmistunut seuraelämän epäkohtiin.

-- Olkoonpa, myönsi tohtori sytyttäen uuden sikaarin, mutta ainakin
ne naiset, joita tähän saakka olen tuntenut, sisareni niihin
luettuina, rakastavat imartelua ja pintapuolista puhetta. Minä en ole
niitä miehiä, joita moinen huvittaisi, mutta mistäpähän sitä puhuisi
naisten kanssa?

-- Et ole koettanut puhua heidän kanssaan järkevistä asioista.
Sisariasi en tunne, mutta tunnen moniaita kunnon tyttöjä, jotka
harrastavat kaikkea, mikä on suurta, ihanaa ja jaloa. Tuntisitpa
vain ystäväni Maria Stålen ja Jennyn, tuon pikku opettajan, ja vielä
muitakin oivia esimerkkiä.

-- No sittenpä tämä on tavattoman siunattu seutu, ainakin mitä kunnon
tyttöihin tulee, sanoi tohtori hymyillen.

-- En tiedä, olen niin vähän käynyt muilla seuduilla, mutta
luulen vaan teidän miesten kerran saaneen niin nurinkuriset
käsitteet tytöistä, ja minusta tuntuu, kuin tahtoisitte heidät
pysymään sellaisina ja jäämään sellaisiksi, joiksi työttömyys ja
hengenviljelyksen puute on heidät tehnyt.

-- Sinä puhut naisesta, ikäänkuin et itse nainen olisikaan.

-- Niin, myönsi Eedit hymyillen -- en tosiaankaan ole pitänyt itseäni
oikein naisena. Jo pienestä pitäen olen huomannut itselläni olevan
niin peräti erilaisia harrastuksia, kuin muilla tytöillä, olen eniten
ollut isäni ja kirjaini parissa ja paitsi sitä ovat kaupungin naiset
aina pitäneet minua jonkinlaisena epäsikiönä. Senvuoksi minä naisista
puhuessani tavallisesti käytän nimitystä "he" ikäänkuin itse olisin
mies.

Serkku Oskari pudisti tyytymättömänä päätään.

-- Eräs ranskalainen kirjailija sanoo, että naisellisuus on naisen
suurin hyve, sanoi hän. -- Jos nyt tämä häneltä puuttuu, mikä hän
silloin on?

-- Ensiksi pitää olla selvillä, mitä naisellisuudella tarkoitetaan,
huomautti Eedit vilkkaasti. -- Jos se on turhamaisuutta,
pintapuolisuutta, ajattelemattomuutta, avuttomuutta, ei kannata sitä
kovinkaan havitella. Minun luullakseni oikeaan naisellisuuteen kuuluu
hyvyys, uhraavaisuus, hellyys ja vaatimattomuus, ja nämä kaikki voi
omata nainen, joka on antautunut lukutielle.

-- Puhut kuin kirjasta, serkku hyvä, sanoi tohtori vähän terävästi.
-- Minä vain pahoin pelkään, että naiselle, joka on hautautunut
kirjoihinsa, ensiksikin on vaikeaa olla nöyrä ja vaatimaton siitä
syystä, että hän huomaa, miten paljon hän tiedoissaan on muita naisia
edellä, enkä sitäpaitse ymmärrä, missä hän osottaa uhraavaisuuttaan
ja niitä muita kauniita ominaisuuksiaan, kuu hän istuu ja lukee
päivät pitkät.

-- Mutta en minä tarkoita, että hän aina vaan lukisi ja lukisi, vaan
että hän kartuttaisi tietojaan, sivistäisi itseään ja hyödyttäisi
sitte lähimmäisiään sillä, mitä on oppinut.

-- Vai niin, vai niin, vai aijot sinä oikein ruveta harjoittamaan
lääkärin tointa, nauroi tohtori.

-- Jumala suokoon, että niin pitkälle pääsisin, vastasi Eedit niin
lämpimästi ja vakavasti, että tohtori herkesi nauramasta.

He istuivat hetken äänettöminä. Nuoren tohtorin täytyi sydämmessään
myöntää Eeditin monessa kohden puhuneen oikein, mutta hän ei
vieläkään halunnut luopua periaatteestaan eikä niistä mielipiteistä,
joita hänellä tähän saakka oli ollut naisista.

-- Kysytään paljon työtä ja vaivaa, ennenkun voi saavuttaa kaikki
ne tiedot, joita taitava lääkäri tarvitsee, alkoi tohtori nyt
entistään vakavampana. Ja jos tahtoo seurata aikaansa, saa lukea
yhä vaan läpi koko elämän. Entäs käytännöllinen lääkärintoimi,
pelkäänpä sinun katselevan sitä liian romanttisen runolliselta
kannalta. Voihan se olla kaunista kaikki tuo, mitä romaaneissa
kerrotaan armeliaisuussisarista, jotka kostuttavat sairaan huulia
raittiilla vedellä ja valvovat heidän vuoteidensa ääressä. Ja sitte
se loppuu pieneen rakkausjuttuun. Mutta tuleepa siinä monta kovaa
hetkeä, paljon huolta ja vaivaa puhumattakaan kauheista silpomisista,
haavoista ja kaikenlaisista vahingoista, tarttumista ja myrkytetystä
ilmasta. Ei ole leikkiä lääkärin toimi.

-- Ja sinä luulet, ettei minun voimani, rohkeuteni ja haluni
riittäisi kestämään kaikkia vaikeuksia? kysyi Eedit.

Vanha professori oli pannut pois sanomalehtensä ja kuunnellut jo
hetken aikaa nuorten keskustelua. Hän nousi tuoliltaan, laski kätensä
tyttärensä päälaelle ja sanoi:

-- Tämä tyttönen on seurannut minua sairashuoneisiin ja sairaiden
luo köyhien majoihin aina 15:nnestä ikävuodestaan saakka. Hän on
nähnyt monenlaisia kipuja, on monasti ollut apunani sitomassa
katkenneita luita ja ruhjoutuneita jäseniä eikä ole peräytynyt.
Olen antanut hänen kulkea mukana koetellakseni häntä, ja hän on
koetuksen kestänyt. Hän on kuin luotu lääkäriksi. Hänellä on kaikki
siihen vaadittavat ominaisuudet. Minä olen ollut lääkärinä lähes
50 vuotta, olen nähnyt paljon kurjuutta ja tullut vakuutetuksi,
että naislääkäreistä olisi suuri siunaus ihmiskunnalle. Naisella
on hienompi huomiokyky, hän on hellempi ja kärsivällisempi kuin me
miehet ja esimerkiksi lastentauteihin meitä miehiä paljon sopivampi
puhumattakaan kaikista niistä naisista, joita olisi voitu pelastaa
kuolemasta ja kituvasta elämästä, jos olisi ollut naislääkäreitä,
joille olisivat vaivojaan valittaneet, sillä monet häpeävät puhutella
mieslääkäriä siksi kunnes jo asia useinkin on auttamattomissa.
Iloani ei voi sanoin kuvata, kun huomasin Eeditin taipumukset. Olen
pitänyt häntä suurena Jumalan lahjana. Tiedän, ettei tähänsaakka ole
kuultu puhuttavankaan tieteellisesti sivistyneestä naislääkäristä,
ei ainakaan meidän maassa -- taitavia puoskareita kyllä on ollut
-- ja luulen varmaan, että monia vastuksia nousee Eeditin tielle,
mutta niinkauvankun minä elän, tahdon kaikin voimineni hänen
asiaansa edistää. Toivon senvuoksi, että sinä, hyvä Oskari, --
tietysti palkintoa vastaan tuhlatusta ajastasi ja vaivastasi --
ryhdyt ohjaamaan Eeditin niinhyvin tieteellistä kuin käytännöllistä
opetusta, kunnes saan nähdä, onko mitään mahdollisuutta hänelle
päästä kuuntelemaan luentoja yliopistossa. Minulla on vanhoja toveria
professorien joukossa, minä kirjoitan heille. Tahdothan sinä ottaa
ohjataksesi häntä niinkauvan?

Tohtori Bernhard kumarsi vakavasti ja lupasi.

Kalpeana ja säteilevin silmin oli Eedit kuunnellut isänsä puhetta. Ja
suudeltuaan häntä hellästi kiitollisuuttaan näyttääkseen kiirehti hän
omaan huoneeseensa saadakseen rauhassa ajatella tulevaisuuttaan ja
rukoilla Jumalalta voimaa ja siunausta.

Tohtori Bernhardilla oli suuri kirjasto ja laveat tiedot. Paitse sitä
oli hän mies, joka rivakasti vei perille sen, mihin kerran ryhtyi. Jo
seuraavalla viikolla alkoivat Eeditin lukulunnit.

Paitse niitä tunteja, jolloin tohtori tuli Eeditin luo lukemaan hänen
kanssaan, määräsi hän, mitä teoksia hänen omin päinsä tuli lukea.
Sen lisäksi kulki Eedit hänen kanssaan kaupungin sairashuoneella
sairaita katsomassa. Aina silloin oli vanha professori mukana, joka
mitä hartaimmin seurasi tyttärensä opintoja. Mutta olisipa kuultu
kaupunkilaisten arvelu asiasta! Jos ennen Eeditin kasvatus heistä oli
ollut kiero ja hän itse paikallaan epäkelpo, oli hän nyt suorastaan
häpeämätön, narrimainen, melkeinpä järjiltään.

Mutta Eedit kulki tietään tyynesti ja huoletonna. Hänellä oli suuri
tarkoitusperänsä silmäinsä edessä.



26.

Perheneuvottelu.


Miten vanha sinä nyt olet, Amy, kysyi herra Lundin eräänä iltana, kun
koko perhe oli koolla ruokasalissa, missä pari pahaista talikynttilää
tuikutti.

-- Kaksikymmentä vuotta, vastasi Amy ihmeissään, melkeinpä
loukkaantuneena.

-- Kohta ei siitä enää sovi pitää kovin tarkkaa lukua, isä hyvä,
ehätti rouva Lundin puoliääneen, puoleksi leikillään.

-- Miksikä ei? kysyi isä suuresti kummastuen.

-- Katsos, selitti äiti vähän epäröiden ja yhäkin vielä matalalla
äänellä, jotteivät lapset kuulisi, kun tyttö on yli kahdenkymmenen,
ei pidä -- -- -- ei ole tarpeellista -- -- -- viettää juuri jokaista
syntymäpäivää. Tiedäthän isä mailman mielen. Kun tyttö ei enää
ole nuori, ei häntä kukaan huomaa, vaikka hän olisi miten hyvä ja
kunnollinen tahansa.

-- Mutta ethän kai tarkoittane, että kahdenkymmenenvuotias tyttö
vielä olisi vanha?

-- En, en, mutta näes, jos antaa ihmisten tietää, milloin hän täyttää
21, 22 ja 23 vuotta, pitävät he kyllä tarkkaa lukua miten pitkällä on
25:een ja 30:een.

-- En ymmärrä äiti, miksei voida jutella hauskemmista asioista, sanoi
Amy kärsimättömästi. Hän oli itse hyvin levoton, että oli täyttänyt
20 vuotta ja mielikarvaudella ajatteli hän, ettei vielä ainoatakaan
kosijaa ollut ilmestynyt. Alicella oli niitä jo puoli tusinaa.

-- Pitihän minun vastata isälle, puolusteli äiti.

-- Minulla onkin juuri ehdolla keskusteluaine, sanoi herra Lundin, ja
huolen varjo laskeusi hänen ryppyiselle otsalleen.

-- Mikä niin? kysyi joku pikku tytöistä vilkkaasti ja uteliaana.

-- Ei se juuri sinua koske, typykkäni, vastasi isä hellästi ja veti
tytön syliinsä.

-- Mutta koskee se meitä kaikkia.

Amy istui ja nypläsi hienoa pitsiä. Hänkin loi odottavan katseen
isään.

-- Sinä tiedät, Amy, alkoi herra Lundin hetken vaiettuaan, että
olemme antaneet sinulle parhaimman kasvatuksen, minkä olemme voineet.
Minä kyllä toivoin sen käyvän toisella tavalla, perinpohjaisemmin,
mutta on myöhäistä siitä enää puhua. Kuitenkin on se maksanut meille
jotenkin paljo, ja hyvä lapsi koettaa aina myöhemmin työllään palkita
vanhempainsa vaivat joko ollen apuna kotona tai ansaitsemalla itse
leipänsä.

Äiti loi pikaisen, aran katseen Amyyn. Hän tiesi että tästä aiheesta
Amy kaikkein vähimmin tahtoi puhua.

Isä jatkoi:

-- Olin aina toivonut, että sinä, Amy, vanhimpana tyttärenä piankin
rupeaisit äidille avuksi, mutta -- -- --

-- Onhan hän minua auttanut, kiirehti rouva Lundin huomauttamaan.

-- Niin sinä sanot, sillä sinä olet heikko, liian heikko ja hellä
äiti. En tahdo soimata sinua tästä kauniista ja luonnollisesta
tunteesta, sanoi herra Lundin ja puristi vaimonsa kättä. -- Toivon
vain, että Amyn itsensä takia käyttäisit häntä enemmän apunasi.

-- Hän on vielä nuori, isä.

-- Hän on 20 vuotta vanha eikä tietääkseni ole muuta tehnyt kuin
huvitellut ja kulkenut katuja Alice Lagerin kanssa. Moni nuori
tyttö saa jo paljoa aikaisemmin tehdä jotain hyödyllistä. Sinä,
rakas vaimoni, istut ja ompelet myöhään yöhön. Miksi en näe Amyn
milloinkaan tekevän muuta kuin noita hetaleitaan ja pitsejään tai
korkeintaan itselleen leningin, mutta silloinkin sinä autat häntä?
Jollei hän tahdo ommella, voisi hän hoitaa taloutta. Elä sanokaan,
että hänellä on viikkovuoronsa. Juuri päivällisaikaan näkee hänet
aina kävelyllä, sillaikaakun sinä tärvelet heikot silmäsi hellin
ääressä. Tiedän kyllä, miten hän hoiti taloutta, kun sinä talvella
olit kipeänä. Olen sanonut kaiken tämän näyttääkseni, ettei Amysta
tähän saakka ole ollut suurtakaan apua ja että nyt jo olisi aika sitä
häneltä vaatia.

-- Mutta mitä Herran nimessä sinä häneltä vaadit sitte? kysyi äiti
nyreästi.

-- Siitähän meidän nyt juuri pitäisi päättää. Kuten tiedät on minulla
suuria menoja Ruudolfin takia. Poika rukka on kyllä säästävä ja
huolellinen, mutta oleskelu lukiossa, huoneen vuokra, ruoka ja kirjat
vaativat kuitenkin melkeän summan meikäläisiin oloihin nähden. Pojat
täällä kotona tarvitsevat rahaa kouluunsa ja kirjoihinsa, samoin
pikkutytöt. Minulla ei ole varaa pitää huoneessani hyödyttömiä
ihmisiä.

-- Miten sydämmettömästi voit puhua! Oma lapsesi.

-- Voi se kuulua kovalta. Mutta jos tietäisit miltä tuntuu, kun on
uppoamaisillaan velkoihinsa, ja menot yhä vaan kasvavat eikä tiedä
mistä ottaa tarpeisiinsa. Enhän voi tehdä vääryyttä nuoremmille
lapsille. Mitään perintöä en voi heille jättää, kun kuolen, saakoot
siis edes sivistystä ja sellaisen kasvatuksen, että voivat tulla omin
neuvoin toimeen, kun minä poistun.

Herra Lundin nojasi otsaansa käden varaan ja istui hetken vaiti.
Hänen vaimonsa huokasi syvään ja sanoi viimein:

-- Jos voisimme vieläkin supistaa menojamme -- -- --

-- Tiedän, että olet koettanut kaikki, mitä olet voinut, olet tehnyt
työtä, olet valvonut ja raastanut. Usko minua, minun on ollut vaikea
sitä katsella. Sinä et voi tehdä enempää, ei yksikään vaimo voisi.
Jos Amysta kerran tulisi yhtä uhraava vaimo ja äiti, -- --

-- Suokoon Jumala, ettei hänen ikinä siksi tarvitse tulla, sanoi äiti
huoaten, ja Amy ajatteli: -- Se ei milloinkaan tapahdu!

-- Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo muassaan, sanoi herra Lundin
vakavasti.

Seurasi hetken äänettömyys. Amy nypläsi niin kiivaasti, että lankakin
välistä katkesi, pikkulapset haukottelivat kirjojensa ääressä, ja
äiti, joka ei tahtonut lasten kuullen keskusteltavan tästä arasta
aineesta, kehoitti heitä käymään levolle. Halusta he lähtivätkin,
koskei isällä ollut sen hauskempaa kerrottavaa. Mennessään Agnes
kuitenkin tokasi nenäkkäästi: -- Minusta Amy voisi opetella
ompelemaan tai pukemaan hattuja, sehän on hyödyllistä, ja se Eelin,
joka on neiti Sundströmin luona, näyttää niin hyvältä.

Amy iski vihaisen katseen pieneen, typerään sisareensa, ja äiti, joka
aina oli tottunut välittämään ja oli valmis lepyttämään vanhinta
tytärtään, ehätti sanomaan:

-- Lapsi kulta, kuinka voit noin tuhmasti puhua? Ei se työ sovi
parempain ihmisten lapsille. Eelin on köyhän käsityöläisen tytär, ja
se on vallan toinen asia. Ompelija ei ole herrasväkeä.

-- Minusta se oli oivallinen mieleenjuolahdus, sanoi herra Lundin.
-- Vaatteiden ompeleminen on varsin tuotteliasta, ja meidän pieni
kaupunkimme on muutamassa vuodessa kasvanut niin suuressa määrässä,
että kyllä kaksikin ompelijaa kannattaisi.

Äiti kääntyi Agnesin puoleen ja sanoi ankarasti:

-- Mene siitä nukkumaan! -- Hän oli harmissaan ja levoton siitä,
että lapsi oli tehnyt sellaisen ehdotuksen. Isä, jolla ei
ollut aavistustakaan siitä, mikä sopi, oli suorastaan ottanut
asian vakavalta kannalta, ja hän oli vuosi vuodelta tullut yhä
itsepäisemmäksi ja mahdottomammaksi. Miten siis saada hänet tästä
ajatuksesta?

-- Tahtoisiko isä todellakin nähdä tyttärensä kaupungin ompelijana?
kysyi Amy hehkuvin poskin.

-- Oo, miksei, sanoi tuo parantumaton isä. Eikö ole parempi ommella
vaatteita, kuin kuluttaa nuoruutensa huveissa ja tuhlata aikansa
kävelemiseen ja tyhjiin lörpötyksiin?

Silloin avasi rouva Lundin suunsa. Viime aikoina oli hän mikäli
mahdollista koettanut puhua sävyisästi ja varovasti saadakseen
miehensä helpommin myöntymään, mutta tämä oli jo liian karkeata.
Senvuoksi sanoikin hän suuttuneella äänellä:

-- Isä, sinä et ajattele, mitä sanot. Neiti Sundström on kunniallinen
ihminen, mutta ei yksikään perhe kaupungissa ottaisi häntä
vieraakseen. Tahdotko sinä todellakin, että Amy suletaan pois
seuraelämästä ja että ystävät häntä halveksivat?

-- Mitä sanoisi Alice, huudahti Amy kauhistuksissaan, kun sitä vain
ajattelikin.

-- Elleivät ystäväsi enempää ymmärrä eivätkä sinusta enempää välitä,
kuin että halveksivat sinua senvuoksi, että itse ansaitset leipäsi,
eivät he ansaitse ystävän nimeä eikä käyne sinulle vaikeaksi jättää
heitä.

-- Elä siitä enää haasta, sanoi rouva Lundin kiivaasti. -- Amystä
ei eläissään tule ompelijaa, ei ikinä, niinkauvankun minun pääni
on pystyssä. Sitenhän heti menettäisimme kaiken toivon saada hänet
hyviin naimisiin.

-- Jokainen kunniallinen mies luullakseni ottaa ennen kunnollisen,
osaavan vaimon, kuin jonkun tyhjäntoimittajan.

-- Sitä he eivät tee, elä luulekaan.

-- Olethan itsekin ollut emännöitsijä.

Tumma puna kohosi rouva Lundinin kasvoille, kun hän muisti tätä
alennuksensa aikaa.

-- Se ei kuulu tähän, sanoi hän hätäisesti ja lisäsi ikäänkuin
itsekseen: -- Paitse sitä en voi juuri sanoa joutuneeni kovinkaan
loistaviin naimisiin.

-- No, et, siinä olet oikeassa, sanoi herra Lundin vitkaan ja
katkerasti.

Syntyi kiusallinen äänettömyys. Hetken päästä sanoi herra Lundin:

-- Olen nähnyt naisia myyjinä leipuripuodeissa. Mitäs siitä sanot Amy?

Amy hörpisti halveksivasti huultaan.

-- Myymään leipää kaikille talonpojille, piioille ja oppipojille,
sanoi hän.

-- Ohhoo, siihenkin näyt olevan liian hyvä. Mitä sinä sitte tahdot
tehdä?

-- Ainoa, mikä minusta olisi sopivaa, olisi opettajatoimi, vastasi
Amy.

-- Ahaa, nytpä johtui jotakin mieleeni, sanoi isä. -- Kauppias
Lager, Alicen isä, kysyi joku aika takaperin minulta, tiesinkö
sopivaa kotiopettajatarta hänen nuoremmalle tyttärelleen, tuolle
kyttyräselkäiselle Almalle. Hän kuulemma on liian heikko käymään
koulua. On mahdollista, että hän ajatteli Amya.

-- Voisiko hän olla niin hävytön, huudahti rouva Lundin.

-- Kyllä, äiti, se on niin hänen tapaistansa, sanoi Amy. -- Hän
on raaka, sivistymätön mies, ylpeilee rahoistaan ja on mielestään
parempi muita ihmisiä.

-- Mutta virkamies lienee toki ylempänä halpaa kauppamiestä.

-- Rakas vaimoni, huomautti herra Lundin, jos virkamies on köyhä,
en ymmärrä miksei hänen tyttärensä voi ottaa kauppiaan kädestä
palkkaansa rehellisestä työstä.

-- Mutta se ei saa tapahtua, tenäsi rouva Lundin, ja Amy lisäsi: --
Mitenkä voisin minä tulla sinne kotiopettajattarena, mitä Alicekin
sanoisi! Ja Alma on sietämätön, vastenmielinen kakara, ruma ja
viallinen. -- -- --

-- Amy, Amy, varoitteli isä, voiko hän mitään muodolleen?

-- Ei, mutta hän on ilkeäkin ja kiero.

-- Jos häntä on laimiinlyöty ja hänelle tiuskuttu, jos hän aina
on nähnyt vanhemman, parempiosaisen sisarensa ensi sijassa, ei se
ele ihmekään. Sitä tärkeämpi on opettajan tehtävä siellä, sitä
kiitollisempi toiminta-ala hänellä olisi, puolusteli isä.

-- Amylla ei ole taipumusta opettajaksi eikä olisi viisastakaan antaa
hänen valita sitä uraa. Sinä, isä, et milloinkaan ajattele, millaisia
miehet ovat. Eivätkö kotiopettajattaret tavallisesti saa jäädä
ikipäivikseen naimattomiksi ja tulevat sitte kärtyisiksi, äreiksi,
nyreiksi, lyhytnäköisiksi ja laihoiksi. Ei! jos tytön pitää tulla
naiduksi, niin täytyy hänen ottaa osaa seuraelämään, olla iloinen ja
liehakoitu, ja silloin hän tulee huomatuksi. Siinä nyt on Ragnhild
Cederskiöld. Niin jäykkä ja kylmä kun onkin, on äitinsä onnistunut
saada hänet naitetuksi rikkaalle paroonille.

-- Ragnhildilla oli kauniit myötäjäiset, muistutti isä.

-- Oli kyllä, mutta ei silti nuoren tytön tarvitse ennen aikojaan
ruveta rahan edestä työskentelemään, silloinhan heti kaikki näkevät,
että hän on köyhä.

-- Luuletko, ettei tunneta meidän köyhyyttä? kysyi herra Lundin
suruisesti.

-- Ei niin varmasti ja minä olen pannut parhaani, jottei Amy
esiintyisi huonommin puettuna kuin muutkaan.

-- Kas siinä se on juuri onnettomuus, sanoi herra Lundin: -- Sinä
tahdot Amyn esiintymään rikkaana tyttönä eikä voi hän sitä tehdä
muuten kuin toisten siskojensa sekä sinun terveytesi kustannuksella.

-- Äiti uhraa kaikkensa lapsensa hyväksi, vakuutti rouva Lundin. --
Ja mitä enemmän me uhraamme Amyn eteen, sitä parempi mahdollisuus on
saada hänet miehen turviin.

Herra Lundin huokasi syvään. -- Mitä voisikaan tämä ihmeteltävän
uhraava ja kestävä äiti vaikuttaa, jos hänellä olisi toiset
mielipiteet, ajatteli hän.

-- Minua ei tosin lasten opettaminen huvita, sanoi Amy, mutta jos
olisi tarjolla johtajattaren paikka jossain koulussa, silloin
mahdollisesti voisin myöntyä sen vastaanottamaan.

-- Siihen ei ole sinulla kyllin perusteellisia tietoja, väitti isä,
eikä tarpeeksi kokemusta voidaksesi täyttää niin vastuunalaista
paikkaa.

-- Sitäpaitse on sellaisissa viroissa enimmäkseen iäkkäitä naisia,
vanhoja-piikoja, entisiä kotiopettajattaria ja muita samanlaisia,
huomautti äiti halveksivasti.

-- Mutta on kovin vastenmielistä olla opettajana yksityisissä
perheissä, sanoi Amy itku kurkussa. -- Ylhäisissä ja rikkaissa
kodeissa pidetään häntä palvelijana, ja lapset ovat hänen ainoa
seuransa, ja sivistymättömien ja alempiarvoisten luona en tahdo olla.
Muistan kyllä, kuinka Alicen opettajaa kohdeltiin. Lapset häntä
kiusasivat, herrasväki ei hänestä vähääkään välittänyt, paitsi sitä
että hän luki lasten kanssa, piti hänen vielä ruokkia heitä pöydässä
ja käydä heidän kanssaan kävelemässä. Minä menehtyisin häpeästä, jos
minun täytyisi kävellä oppilaitteni kanssa yleisillä kävelypaikoilla
ja siellä kohdata entisiä tuttaviani, jotka kukatiesi eivät minua
tervehtisi.

-- Sinulla on aivan väärä mailmankatsantotapa, tyttö parka, sanoi
isä suruisesti. -- Sinä häpeät sekä työtä että köyhyyttä, joita
kumpaakaan et voi välttää.

-- Jollei valopäätä ala näkyä, huokasi äiti.

-- Minä puolestani katson työnteon niinhyvin nuoren tytön kuin
miehenkin velvollisuudeksi, sanoi herra Lundin.

-- Ei, asian laita on aivan toisin. Nuoren tytön ei tarvitse olla
mikään työjuhta, väitti hänen vaimonsa.

-- Mutta jos hän nyt joutuu naimisiin varattomalle miehelle,
ja -- -- --

-- Siihen asemaan ei Amy _eläissään_ tule. Sitä en minä _ikinä_ salli.

-- Eikö sittenkään, jos hän sattuisi sellaiseen rakastumaan? kysyi
herra Lundin vakavasti.

-- Ei siinäkään tapauksessa, vastasi äiti päättävästi. -- Eikä
Amykaan milloinkaan tule niin hulluksi.

-- En suinkaan. Olen jo saanut kylläkseni kärsiä köyhyyttä ja
puutetta ja kuunnella alituisia valitusvirsiä, sanoi Amy.

Levottomuus ja suru täyttivät vanhan isän mielen, kun hän katseli
tytärtään. Vähemmän kuin kukaan oli hän saanut tuntea köyhyyden
kouraa. Hänen piti aina olla hyvin puettu, piti saada huvitella,
ottaa osaa seuraelämään, hänen ainoa huolensa oli oma itsensä, häntä
säästettiin mikäli mahdollista työstä ja vaivasta, sai nukkua suureen
päivään, ja sittekin kehtasi hän puhua köyhyydestä. Mutta olihan
se luonnollistakin, hän kun aina vertasi olojansa Alicen ja muiden
varakkaampien kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan verrata itseänsä
onnellisempiinsa; sehän vaan synnyttää kateutta ja tyytymättömyyttä,
kun sitävastoin verratessamme asemaamme vähempiosaisten kanssa,
mielemme täyttyy kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, ja me tyydymme
osaamme.

-- Sinulla ei niinmuodoin ole halua mihinkään, Amy, sanoi isä lopulta
ja istui hänen viereensä.

-- Enhän voi sekoittua huonompiin ihmisiin ja ruveta ompelijaksi tai
puoti-ihmiseksi, ja lapsia taas en voi sietää, vastasi Amy. Enkä
ymmärrä, miksi isä välttämättä tahtoo minut pois luotaan, lisäsi hän
itkusilmin.

Herra Lundin laski ystävällisesti kätensä Amyn olalle ja sanoi
hellästi:

-- Ei mikään olisi minulle suloisempaa, kuin saada pitää sinut täällä
kotona. Miten onnellinen olisinkaan, jos näkisin sinun tunnollisesti
täyttävän täällä velvollisuuksiasi. Sinä voit ohjata pikkusisariasi,
sinulla on hyvä äiti, jota voit auttaa ompelussa ja taloustoimissa,
kuinka saat omaltatunnoltasi kulutettua vuoden toisensa perään
pelkkään huviin ja ajanhukkaan.

-- Voinhan ruveta valmistamaan Lilliä kouluun, sanoi Amy
vastahakoisesti, ja ompelua on yllin kyllin kotona.

-- Niin, jos todenteolla siihen ryhdyt, olen tyytyväinen, sanoi isä
ja suuteli hellästi tytärtään.

-- Ja nyt hyvää yötä, on jo myöhä. Hän poistui huoneesta.

-- Oi, miten onneton olen! valitteli Amy, kun ovi sulkeutui ja isän
askeleet häipyivät käytävään. Ja talvella kun Alice oli aikonut saada
toimeen tanssiaisia joka viikoksi; pidettäisiin niitä vuoroon kunkin
luona. Tulisi tanssia, kuvaelmia, seuranäytelmiä ja mitä kaikkia
lystiä keksittäisiinkään. Ja minä juuri aijoin pyytää isältä, että
mekin katsoisimme vuoroamme, sillä on ilettävää aina kulkea muiden
luona ottamatta itse milloinkaan vastaan vieraita.

-- Kuinka voit kuvitellakaan mielessäsi, että se kävisi päinsä, kysyi
äiti ihmeissään.

-- Minä luulin, että isä toki myöntyisi, ja nyt tuli tämä vielä.

-- Voi lapseni, huokasi äiti ja kääri kokoon pienen hameen, jota
oli paikkaillut. -- Isä on heltymätön eikä hän ymmärrä, miten
välttämätöntä on peitellä köyhyyttään ja kulkea pää pystyssä.
Sellaisia ne ovat miehet, ja isä on siksi itsepäinen, ettei häntä voi
saada myöntymään.

-- Niin, ajatteleppas, että hän aivan tyynesti voi ehdottaa, että
rupeaisin ompelijaksi, pöyhisteli Amy.

-- Kaikeksi onneksi olemme saaneet hänet luopumaan noista
ansiosuunnitelmista. Nyt on vaan kysymyksessä Lillin lukujen
ohjaaminen. Raskastahan se on, lapsi rukka, mutta asia ei ole
autettavissa, ja on kuitenkin parempi näin, kuin ansaita leipäänsä
mailman kyljessä. Voinhan minäkin väliin auttaa sinua, kun tahdot
mennä Alicen luo. Elä nyt ole suruissasi, tanssijaisten suhteen
vielä keino keksitään. Tietysti et saa ajatellakaan että meillä
niitä pidettäisiin. Kahvikestejä nyt sentään voimme silloin tällöin
panna toimeen; sekin on tyhjää parempi. Kukapa tietää, isä vielä
talvemmalla suostuu tuumiimme, kun näkee sinun ensin ahkeraan
auttelevan täällä kotona, puheli äiti rohkaisten.

-- Uh, että täytyykin raastaa ja rääpiä kuin orja, huokasi Amy, eikä
Alice pitkänä päivänä pane rikkaa ristiin.

-- Alice on rikas. Sanotaan, että kulta on multaa, mutta kyllä se
vaan vie eteenpäin maailmassa. Kas niin, mene nyt nukkumaan lapseni,
käyt niin kalpeaksi yövalvomisesta.

-- Entäs sinä, äiti?

-- Minä vielä valvon hetkisen. Agnesilla ei ole huomiseksi esiliinaa,
kun menee kouluun.

Aavistus siitä, mitä tämä äiti on saanut kestää ja mitä hän on ollut
lapsilleen, alkoi nousta Amyn sielussa, hän tunsi piston sydämmessään
ja sanoi sovittaakseen:

-- Ehkä minä voisin -- -- --

-- Ei, ei, mene sinä nukkumaan, ei minua väsytä.

-- Hyvää yötä, äiti.

Kello ilmoitti jo kaksitoista, ennenkun pienoinen esiliina oli
valmis, ja tuhansittain pyöri katkeria, karvaita ajatuksia tuon
väärälle tielle eksyneen äitiparan päässä.

Kun Amy sinä iltana kävi huoneeseensa, oli hän entistään katkerampi
ja napisevampi. Hänen mieltään karvasteli isä, jolla oli niin suuret
vaatimukset hänen suhteensa, Ruudolf, jonka olo lukiossa maksoi niin
paljo, tuo aina nenäkäs Agnes, Lilli, jonka muka välttämättä piti
oppia lukemaan, muutkin lapset, jotka alilakkaamatta kuluttivat rikki
ja kasvoivat sopimattomiksi vaatteensa, jotta äiti oli uupua työhön,
Alice, joka oli rikas ja sai mitä halusi, häntä suututti köyhyytensä,
nurisipa hän vielä Jumalaakin vastaan, joka oli suonut hänelle
niin onnettoman osan mailmassa. Eikä ollut hänellä heikointakaan
toivon kipinää päästä ahtaasta asemastaan. Miten selittäisi hän
luutnantti M:n käytöstä? Olihan tämä ollut huomattavan kohtelias aina
pukujuhlasta saakka -- miksei hän kosinut? Kaikkea vielä, hänhän
hyöri ja pyöri vain Alicen ympärillä kuin perhonen ruusun kehässä
eikä voi irtautua hänestä, vaikka Alice jo aikoja sitte oli antanut
hänelle rukkaset -- niin hän ainakin itse kertoi. Nyt Alice ihasteli
nuorta laulunopettajaa, joka oli lahjakas, mustakulmainen, komea
mies, vaikka köyhä kuin kirkonrotta. Miksei hän siis voinut suoda
luutnanttia Amylle? Johan nyt, piti vain kiemailla ja pidätellä häntä
ihailijaparvessaan, jotta joukkue pysyisi mahdollisimman suurena.

Sama tyytymättömyys, joka illalla samensi Amyn mieltä, kangasti siinä
vielä seuraavana aamuna, vaikka talviaurinko kirkkaana ja hempeänä
hymysi pakkasen kukittamien akkunaruutujen lävitse. Ei päättänyt
Amy päiväänsä itsetutkistelulla eikä alkanut uutta rukouksella eikä
hyvillä aikeilla. Pienen aakkoslukijan olo ei ollut kadehtittavimpia.
Opettaja oli äkäinen ja hajamielinen, kävi kärsimättömäksi, ja
ensi tunti päättyi nuhteisiin ja kyyneleihin. Seuraavat olivat
samanlaisia. Amylla ei tosin ollut opettajalahjoja, mutta ei
ollut hänellä rakkauttakaan eikä hyvää tahtoa. Hän teki työtään
vastenmielisesti, vilkui kadulle ja ajatuksensa aikailivat luutnantti
M:n ja Alicen luona ja hän harmitteli, ettei hän kenties tänään
pääsisi luistinradalle, minne koko ylhäisen seurapiirin nuori väki
aamupäivin keräytyi.

Jos vain tunnollisesti ja hyvällä tahdolla täyttää velvollisuuttaan,
vaikka raskastakin, tuottaa se tyydytystä ja saa mielen keveäksi ja
hilpeäksi. Mutta niin ei ollut Amyn laita. Hänen mielensä oli valju,
kärsimätön ja napiseva kuin aina ennenkin. Ei edes isän kiitos, ei
hänen iloinen katseensa, kun kotiintullessaan näki hänet työssä,
saanut häntä sulamaan. Isähän juuri häntä työhön pakoitti ja esti
huvittelemasta.

Tyttären, jolla varsinkin on terveyden kallis lahja, pitäisi olla
kodin auringonsäteenä. Vanhemmilla on huolet ja murheet osallaan, he
tekevät pääasiallisen työn, he saavat vastata lastenkasvatuksesta,
heillä on vaikeuksia sekä kodissa, että kodin ulkopuolella, he saavat
valvoa öitä, kestää vaivoja, paitse sitä ovat he jo siinä ijässä,
jolloin mieli ei enää ole nuoruuden joustava, heillä kukatiesi on
ollut suruja, katkeria kokemuksia, heidän terveytensä kenties on
tärveltynyt. Mutta tyttärellä on nuoruutensa, on terveyttä ja voimaa,
tukea ja hoivaa, vanhemmat, joihin voi luottaa ja joilta neuvoa
kysyä, häntä on säästetty suurimmista suruista ja edesvastuusta,
hänen tulisi olla iloinen ja tyytyväinen, tulisi lohduttaa,
levittää päivänpaistetta ympäristöönsä ja auttaa omaisiaan.
Mutta Amy kulki kuin ukonpilvi uhaten ratketa vihan voimaksi ja
salamoiksi vähimmänkin vastustuksen tai vastoinkäymisen osuessa
tielle. Hän ei yrittänytkään hillitä luontoansa, oli mielestään
onneton, kärsi vääryyttä ja kovaa kohtelua ja luuli senvuoksi
olevansa oikeutettu syöttämään ympäristölleen kaikki ikävyydet,
joita paha tuuli matkaansaattaa. Hän ei tietänyt, että korkein
onni on siinä, kun unohtaa itsensä ja etsii vain muiden onnea.
Senpätakia ei hän milloinkaan tuntenut onnea, ei edes kaihoamiensa
huvitusten pyörteissä, koska silloinkin toisen kallisarvoinen
puku, ihaeltu kauneus tai jokin muu herätti hänessä kateutta ja
katkeroitti hänen ilonsa. Senlisäksi pyrki Amy aina näyttäytymään
toiselta, kuin oli, mikä seikka ajan pitkään tietystikin väsytti
ja nostatti alituista käninää. Samaten kun Amy seuraelämässä pani
kasvoihinsa rakastettavan ilmeen ja käytti imartelevaa puhetapaa,
vaikka povessaan hautoi kateutta ja katkeruutta, halusi hän myöskin
kalliimpia pukuja ja hattuja, kuin varansa kannattivat, tai ainakin
koetti hän reunustuksilla ja koruilla muovaella vanhoja. Samaa maata
oli hänen huoneensa: joka puolella verhoja, käytettyjen tanssipukujen
kaistaleita, kauhtuneita tupsuja, pölyttyneitä nauharuusuja. Tässäkin
tahtoi hän välttämättä matkia Alicea, jonka lumoava neitsytkammio
ruusunpunaisessa silkissä ja lumivalkeassa nokkoispalttinassa oli
Amyn loppumaton ihastus.

Voiko hän sitte eksyttää ihmisten epäilykset? Ei ensinkään. Useat
hänelle nauroivat, toiset häntä moittivat, parhaimmat häntä
surkuttelivat.

Onneton se, joka tahtoo kohota korkeammalle kuin siivet kannattavat,
onneton, joka ehdottomasti tahtoo päästä kohtalostaan koettamatta
edes tutkia, eikö siinäkin voisi jollain tavalla onnea löytää.



27.

Rauhala.


Jättäkäämme tämä iloton kuva ja kiinnittäkäämme katseemme toiseen,
josta ilo ja hempi heijastaa.

On lauvantaipäivä. Pappilan asukkaat askaroivat ahkeraan
lopettaakseen hyvissä ajoin viikon työt ja voidakseen sitte levossa
ja rauhassa alottaa pyhäpäivän. Pastori käveli edes takaisin pienessä
kamarissaan ja mietti seuraavan päivän saarnaa. Pastorinrouva parsi
sukkia ja ohjaeli kahta tyttöstään reikäompelussa. Pojat lukivat
maanantain läksyjä, ja kyökissä vastasi Maria taikinaa sanellen
ranskaa Ninni-sisarelleen. Sisäkkö oli juuri lopettanut kankaan ja
laski sitä paraillaan tukista, keittäjä kiillotti keittoastioita,
jotka piankin hohtivat kuin kulta. Mikä ahkeruus, kodikkuus, sopu
ja vilkas toiminta vallitsikaan tässä kodissa! Olisitpa vain nähnyt
talon reippaat mustasilmäiset pojat, jotka otsa innosta rypyssä
tutkivat kielioppia ja sanakirjaa ja nuo herttaiset, punaposkiset
pikkutytöt, jotka nytystivät reikäompeluansa ja tavan takaa
kysäsivät: äiti, onkos tämä hyvin? -- tuon rakastettavan äidin,
jonka kasvoista loisti hyvyys, tyytyväisyys ja onni ja jonka käsi
osoitti taitoa ja ahkeruutta, tuon onnellisen hyvän vaimon ja hellän,
ymmärtävän äidin ilmeisen kuvan -- ja Ninnin ja Marian! Ninni kuin
vasta auennut ruusunnuppu, hento ja hieno ja syvästi harrastunut
ranskan lukuunsa ponnistellen pientä päätään muistaakseen kaikki
mutkat ja säännöt, Maria kodikkaassa arkipuvussaan hihat käärittyinä,
niin että pyöreät, tanakat, terveyttä ja voimaa todistavat
valkeat käsivarret näkyivät, kasvoissa ystävällinen ilme. Valpas,
eloisa katse osoitti, että hänen huomionsa riitti sekä taikinaan
että saneluun. Mariassa ei ollut mitään varsinaisesti kaunista,
lukuunottamatta hänen tervettä hipiäänsä, sinisilmiään ja paksuja
vaaleanruskeita palmikoltaan, mutta hän teki sangen miellyttävän
vaikutuksen joka ihmiseen, sillä pieninkin piirre hänessä ilmaisi
hyvyyttä, iloista tyytyväisyyttä ja terveyttä. Joku pikkuveljistä
oli kerran sanonut: -- Maria sisko on aina tyytyväinen, ja oli siten
tietämättään antanut täydellisen kuvan vanhimman sisarensa luonteesta
ja ulkomuodosta.

Kyökin ovelta kuului iloisia ääniä, ja pojat ja tytöt törmäsivät
sisälle. -- On jo aika lopettaa, kirja pois Ninni! huusivat he. Ei
tarvinnut tätä sanoa Ninnille kahdesti. Hän kyllä oli innostunut
ranskanlukuun, mutta kaikella on aikansa, ja niinpiankun tunti
oli lopussa, oli hän valmis jättämään sen. Oli näet vielä paljo
tekemistä, ennenkun pyhänaatto voitiin kunnialla vastaanottaa.
Innoissaan kiiruhtivat lapset sovittuihin askareihinsa. Bruuno ja
Kustaa siivosivat huolellisesti kouluhuoneen, Ruusa pesi ja kasteli
ruukkukasvit. Aina nouti puhtaita pyyheliinoja, suun pyyhkimiä ja
lakanoita liinakaapista ja jakeli ne keittiöön, makuusuojaan ja
ruokahuoneeseen. Pikku Huugo hakkasi suolaa ja pippuria. Ninni
auttoi näppärästi Maria-siskoa leipomisessa. Sunnuntaiaamusin
jaettiin kullekin lapselle tuores vehnäkakkunen, ja nyt oli Ninni
saanut tärkeäksi tehtäväkseen leipoa ne ja hän tekikin ne ylen
tunnollisesti, jotta kaikki vaan tulisivat saman suuruisia, pyöreitä
ja somia, että rusina osuisi aivan keskelle ja istuisi tarpeeksi
syvään, jottei noustessa pulpahtaisi ulos. Pikku työmiehetkin
tekivät tehtävänsä tarkasti, reippaasti, tottuneen tapaan,
huudellen toisilleen silloin tällöin pilapuheita tai muistuttaen
ajan kiirehtivän. Kun sitte kakut kauniina ja tuoksuvina oli saatu
säilykköön, olivat muutkin askareet lopussa. Nyt kiirehtivät sekä
pojat että tytöt huoneisiinsa, sukivat päänsä ja pesivät kätensä.
Kun kello kaiutti kuutta salin vanhasta kellokaapista, kokoontuivat
perheenjäsenet vähitellen toinen toisensa perästä. Isäkin ilmestyi
ovelle piippuineen, kirjoineen. Äiti istui sohvan kulmassa ja oli
tyytyväinen saatuaan suuren sukkakasansa parsituksi. Nyt kuunteli
hän huvikseen lasten iloista pakinaa. Palvelusväkikin kyökissä istui
jutellen keskenään leväten töiden loputtua. Vanha Musti loikoili
takkavalkean ääressä ja veti unta ja puuropata porotti hiljalleen
liedellä.

Isä avasi kirjansa ja luki siitä ääneen. Vanhemmat lapset
kuuntelivat, nuorimmat leikkivät takan luona. Tuontuostakin keskeytti
pienoinen kysymys tai huomautus luvun ja lapset lausuivat vapaasti
vaatimattomat ajatuksensa ja mielipiteensä iloissaan, jos isä ja äiti
ne hyväksyivät, mutta tarkkaavasti pannen korvansa taa oikaisun tai
ystävällisen huomautuksen. Niin kului tunti rauhassa ihanasti.

Silloin kuului kulkusten kilinä kartanolta.

-- Setä Werner se on, huusivat lapset ja kiiruhtivat ulos. Hieno
puna nousi Marian kasvoille, ja hän lähti keittiöön kysymään oliko
nuoren apulaisen huone kunnossa ja sanomaan että iltaspöytään
katettaisiin sija vieraallekin. Samassa astui sisälle saapunut
matkamies, pastori Werner, Lyydian veli, joka oli määrätty Marian
isälle apulaiseksi. Hän oli jo ennestään tuttu ja ystävä talossa, ja
senvuoksi kaikki toivottivat häntä tervetulleeksi. Kun hän nyt istui
tuossa kodikkaassa salissa, jota paksut, siistityt talikynttilät
valaisivat, ja antoi katseensa kulkea perheenjäsenestä toiseen
alkaen kunnianarvoisesta, herttaisesta pastorista aina pyöreään,
valkeatukkaiseen Huugoon, valtasi hänen mielensä kodikkuuden tunne,
ja hän uskoi varmasti talossa viihtyvänsä.

Piankin ympäröi Edvard Werneriä riemuisa lapsiparvi, joka jo kauvan
aikaa oli iloinnut hänen tulostaan. He tiesivät kokemuksesta,
ettei se vakavuus, joka ympäröi tuon nuoren miehen koko olemusta,
ollut ankaruutta, ja senvuoksi puhelivat he pelkäämättä ja tekivät
kysymyksiään. Pastori vastaili heille ystävällisesti ja kyseli heidän
luvuistaan sekä askareistaan, mutta tarkka silmä olisi piankin
huomannut, että hänen katseensa kesken keskusteluakin kiintyi talon
vanhimpaan tyttäreen, joka tyynesti puuhaili iltaspöydän kattamisessa
ruokasalissa tai väliin istahti äitinsä viereen ja otti osaa
keskusteluun levollisella, miellyttävällä tavallaan.

Iltasen syötyä avasi äiti vanhan klaveerin ja sitte soitettiin ja
laulettiin hyvän aikaa. Arvostelijan korvalle se ei ollut mitään
erikoista, mutta Edvard Werner kuunteli kernaasti lasten heleitä
ääniä, kun he lauloivat somia laulujaan. Ja he näyttivät ilokseen
laulavankin ja vaatimattomasti. Mariankin piti laulaa säestettyään
ensin pienokaisia. Hänellä ei ollut ollut muuta soitannon opettajaa
kuin äiti, oma hieno korvakuulonsa ja lämmin sydäminensä: Hänellä
ei ollut varoja hankkia paljon nuottia, suurimmaksi osaksi oli hän
käyttänyt äitinsä nuoruudenaikuisia nuottivähiä ja oli sitäpaitsi
silloin tällöin jäljentänyt kappaleita Alicelta, Fannyltä tai muilta
tuttaviltaan. Monet laulut oli hän oppinut vain korvakuulolta.
Koreista, vaikeista lauluista ei Maria pitänyt, niihin oli hänen
soitannolliset kykynsä liian kehnot ja makunsa yksinkertainen, mutta
hän taisi monta sekä iloista että suruista laulua, kansanlauluja
ja paimenlauluja, ja ne sopivat erinomaisesti hänen äänelleen ja
koko olemukselleen. Hänen äänensä ei ollut laaja, mutta soinnukas,
pehmeä ja lämmin, ja hänen laulunsa lähti sydämmestä. Tuona iltana
oli hänen äänensä vielä tavallista hellempi, melkeinpä väreili
se liikutuksesta. Lempeä äiti, joka oli tottunut huomaamaan
vienoimmankin väreen lapsensa mielialassa, istui ajatuksiinsa
vaipuneena ihmetellen, mitkä tunteet mahtoivat niin velloa tämän
nuorta rintaa. Sattumalta osui hänen katseensa Edvard Werneriin.
Hän istui erillään muista syrjässä huonetta, ääneti, tarkkaavana,
mutta katse, joka oli kiinnitetty Mariaan, antoi äidille paljon
ajattelemisen aihetta.

Kun Maria sinä iltana saattoi sisariaan ylös makuuhuoneeseen, riitti
heille paljon puhumista perheen uudesta jäsenestä, ja he tahtoivat
tietää, oliko Mariakin yhtä iloissaan kuin he siitä, että saivat
pitää hänet nyt pitemmän ajan luonaan. Maria myönsi olevansa, sillä
rupeaisihan Edvard nyt ohjaamaan Ninnin ja poikien lukuja, niin että
hän saisi paremmin aikaa auttaa äitiä ja itse lukea sekä soittaa.
Kun Maria oli auttanut lapsia riisuutumaan ja lukenut iltarukouksen,
aikoi hän palata saliin, missä vanhemmat sekä Edvard vielä istuivat
ja keskustelivat, mutta silloin kysyivät lapset, miksei Maria nyt
kuten ennenkin jäänyt heidän luokseen lukemaan ja sitte mennyt
nukkumaan. Maria punastui. Hän ei sinä iltana voinut oikein tehdä
tiliä tunteistaan itselleenkään, ja senvuoksi lapsen sanat sattuivat
saaden hänet hämille. -- Palaan paikalla, sanoi hän vältellen, ja
lähti alas.

Illalla myöhemmin istui nuori apulainen ullakkokamarissaan ja
ajatteli itsekseen miten Rauhala oli omiansa tämän kodin nimeksi.
Hän oli usein ennenkin käynyt siellä, mutta ei milloinkaan ennen
niin selvästi kuin sinä iltana tuntenut sen ihmeellistä rauhaa ja
iloa, joka kuulti esiin kaikkialta. Hän ajatteli Mariaa ja huomasi,
että sitte kun ensin on nähnyt ja oppinut tuntemaan hänen äitinsä,
vasta voi käsittää, miten on mahdollista hänen ikäisenään olla niin
ymmärtäväinen, niin hyödyllinen, niin hyvä, niin rikasaatteinen.

Hän ajatteli armasta pikku Lyydiaansa, miten hellästi tämä oli Mariaa
rakastanut, ja miten Marian seura oli hyvää vaikuttanut, ja hän
ylisti onnellisiksi vanhempia, joilla oli sellainen tytär.

Siinä istui hän vielä kauvan mietteissään akkunan ääressä, katseli
lumen peittämää pihamaata, ja kuunteli kun tallirenki hyräili
iltavirttään pannessaan silppua yöksi hevosille.

       *       *       *       *       *

Maanantaiaamulla heräsi Edvard omituiseen surinaan, jonka hän tuokion
tuumattuaan keksi rukin hyrinäksi. Kello oli noin kuuden vaiheilla,
ja oli vielä aivan pimeä.

Kun pastori tuli alas arkihuoneeseen, kohtasi häntä mitä herttaisin,
kodikkain näky: keskellä lattiaa seisoi pieni pyöreä pöytä siinä pari
paksua talikynttilää, ja ympärillä pastorinrouva, Maria ja muutamia
palvelustyttöjä rukkineen. Vieläpä viisitoistavuotias Ninnikin
istui siinä toimessaan, pienet sormet ahkerassa työssä. Suuressa,
vanhanaikaisessa takassa loimotti iloinen tuli, lähellä sitä istui
vanha pastori kiikkutuolissaan kirjoineen, piippuineen. Vähitellen
saapuivat lapsetkin reippaina ja iloisina, ja sitte alkoi jo päiväkin
hämärtää. Silloin siirrettiin rukit nurkkaan ja palvelusväkikin
kerääntyi yhteiseen aamuhartauteen. Saatuaan voimaa Jumalan sanasta
lähti sitte kukin toimilleen.

Pojat ja Ninni tottuivat piankin uuteen opettajaansa ja olivat
kaikki sitä mieltä, että hän oli yhtä oppinut kuin isäkin, löysipä
vielä paremminkin nimet kartalta, mutta se kenties seurasi siitä,
että isän silmät olivat käyneet vanhoiksi. Kaikkikin lukivat
uutterasti ja innostuneina, mutta Ninni varsinkin oli väsymätön. Hän
uskoikin kerran Marialle tulevaisuudenunelmansa, että hän halusi
tulla lääkäriksi kuten Eedit Berg. Kuitenkin kävi tyttö paljosta
lukemisesta kalpeaksi ja muistamattomaksi eikä tahtonut käsityö enää
sujua.

Silloin puuttui äiti asiaan. Lukutuntien lukua vähennettiin, ja
Ninni-neiti sai monet kerrat juosta aitoissa, kellareissa, keittiössä
ja säilyköissä, hän pantiin leipomaan, suolaamaan, sokeroimaan,
kehräämään, karstaamaan ja kutomaan, sillä voimistelu oli vielä
varsin vähä käytännössä, ainakin maaseuduilla. Nuoresta opettajasta
tuntui tämä ensin hieman kovalta, sillä hänen mielestään oli vahinko,
ettei tyttö saanut tyydyttää lukuhaluansa. Mariakin tarjoutui monasti
toimittamaan sisaren askareita, mutta äiti oli heltymätön, sillä hän
menetteli kypsän harkinnan mukaan.

-- Se on hänen omaksi parhaakseen, sanoi hän eräänä päivänä, ja minä
kyllä varon rasittamasta häntä. Marian laita oli aivan toisin. Hän
oli aina tukeva ja terve sekä taipuisa naisten töihin. Kouluaikana
luki hän ahkeraan tärvelemättä kuitenkaan terveyttään, ja sittekin
riitti hänelle aikaa alituiseen auttaa minua taloustoimissa. Mitä hän
sillä alalla osaa, on hän oppinut, kuin itsestään. Ninni on heikompi,
hän ei siedä niinpaljoa istumista ja käy pikaan muistamattomaksi.
Hänellä ei ole ikinä ollut taipumusta taloustoimiin, senvuoksi täytyy
häntä opettaa, ja samalla kun saa opetusta, auttaa hän äitiään ja saa
olla liikkeellä.

Parannuskeino näytti tehoavan. Ninni vahvistui, tuli jotenkuten
terveeksi ja reippaaksi, oppi piankin sievästi askaroimaan
keittiössä ja luvuissaan edistyi hän huomattavasti, koska koetti
saada opetustunneista mahdollisimman suuren hyödyn. Hän oli
kiintynyt opettajaansa ja rakasti häntä hellästi. Ennen oli hän
lepohetkinään aina leikkinyt ja temmeltänyt kahden nuoremman
veljensä keralla, nyt käveli hän mieluummin "setä Edvardin" kanssa,
keskusteli luetun johdosta ja kyseli tuhansista seikoista. Pastori
Werner oli hänkin yhtä kiintynyt oppilaaseensa. Ilokseen vastaili
hän tämän tiedonjanoisiin kysymyksiin, ja kun tämä lapsellisessa
viattomuudessaan kyseli hänen elämästään, voi hän useinkin kertoa
hänelle asioista, joita hän tuskin olisi antanut vanhempienkaan
ihmisten tiedustella.

Sekavin tuntein katseli Maria tätä heidän ystävyyttään. Ennen
oli yhtä sydämmellinen ja ystävällinen suhde vallinnut hänen ja
Edvardin välillä. Varsinkin rippikouluaikana ja Lyydian pitkän
sairauden kestäissä olivat he melkein joka päivä olleet yksissä, he
olivat usein keskustelleet vakavista asioista, ja rakkaus Lyydiaan
oli lähentänyt heitä toisiinsa. Miten oli kaikki voinut näin
muuttua? Marialla tosin oli työtä ja puuhaa aamusta iltaan, mutta
riitti toki aikaa keskusteluunkin. Edvard oli kokonaan luopunut
ystävällisestä tavastaan, jolla hän ennen oli kohdellut Mariaa. Nyt
hänen käytöksensä todisti enää vain kunnioitusta, ja ainoastaan tuo
tuttavallinen "sinä" muistutti menneistä päivistä. Hän oli vieläkin
ystävällinen, mutta koko hänen olossaan oli jotain kaihtavaa,
joka suretti Mariaa, ja välistä huomasi Maria hämmästyksekseen
kantavansa katkeruutta Ninniä kohtaan siitä, että tämä oli ryöstänyt
hänen ystävyytensä häneltä. Mutta sellaisia kateuden tunteita ei
tuo ajatteleva tyttö kauvan kärsinyt. Ja kun hän katseli nuorta
herttaista sisartaan, täytyi hänen myöntää: -- Hänhän _on_ suloisin
tyttö mailmassa, kuinka voisikaan Edvard olla häntä rakastamatta?
-- Mutta taistelua vaadittiin. Marialla oli herkkä omatunto, ja
alinomaa syytteli hän itseään mielettömistä ajatuksista, rikollisista
tunteista. Tästä taistelusta ei yksikään tietänyt, ei edes hyvä
äitikään. Maria, joka ennen oli uskonut äidilleen jokaisen ajatuksen
ja tunteen, ei voinut puhua tästä hänelle. Ja sekin lisäsi nuoren
tytön levottomuutta, sillä eikö ollut väärin ja luonnotonta peitellä
salaisuuksia äidiltä -- ja sellaiselta äidiltä? ajatteli hän.
Toisinaan toivoi hän, että äiti älyäisi kysyä häneltä asiasta ja
lempein sanoin houkutteleisi hänet tunnustamaan, kuten usein ennenkin
oli tehnyt. Maria mielestään voisi helpommin kantaa surunsa, jos
voisi puhua siitä äidilleen, mutta tämä ei kysynyt. Pastorin rouva
oli hellä, kuin ennen, kenties hellempikin ja hämyhetkinä, kun
rakas tyttärensä istui hänen vierellään sohvassa, sulki hän monasti
hänet syliinsä ja istui sitte äänetönnä ikäänkuin odottaen, että
tytär avaisi sydämmensä, mutta kysyä hän ei tahtonut. Eikä Marian
käytöksessä vielä ollut mitään levottomuuden syytä. Vaikkakin
väliin surumielinen, miettivä ilme laskeusi hänen vereville,
nuorteille kasvoilleen, liikkui hän kuitenkin hilpeänä ja iloisena
kuin ennenkin ja täytti tehtävänsä halusta ja huolellisesti, eikä
kalvennut siltä poski, ei himmennyt silmä. Marialla ei ollut aikaa
haaveiluihin, paitse sitä oli hän pienestä pitäen tottunut katsomaan
Jumalaa isäkseen ja uskomaan, että Hän ohjaa kaikki parhaaksemme.
Niin huomasi tuo hyvä äiti sopivimmaksi antaa tytön taistella yksin
Jumalan avulla, kunnes tunsi tarvetta itsestään uskoa salaisuutensa
jollekin. Äiti myöskin arkaili herättää eloon tunteita, jotka itse
asiassa kukaties vielä uinuivat kätkössä nuoren tytön sydämmen
syvyydessä.

Kun Maria tunsi alakuloisuutta, etsi hän lohdutusta virrenvärsystä
tai ankarasta työstä, ja niin oli hän tyyni ja tyytyväinen jälleen.

Marian elämä oli siihen saakka vierinyt tyynesti ja tasaisesti.
Hän oli kasvanut kodissa, jossa hyvät tavat ja hyvä esimerkki
vaikuttivat paremmin hänen kasvatukseensa, kuin varotukset ja
nuhteet, ja huomaamattaan omistanut sen hyvät tavat sekä ylevän
mailmankatsomuksen. Äidin älykkäät määräykset, ajan jako vaihtelevaan
työhön sekä lepo ja huvitus olivat jo varhain totuttaneet hänet
hyödylliseen toimintaan, joka pidätti mielen tasapainossa ja tuotti
tyydytystä, jota velvollisuuden täyttäminen aina antaa. Marian
lämmin rakkaus vanhempiin ja siskoihin sekä tottumuksensa elämään
enemmän toisten, kuin itsensä hyväksi, vaikuttivat, että hän halusta
ja keveällä sydämmellä teki tehtävänsä. Alusta pitäen oli Marialla
lempeä luonne ja rakkauden, rauhan ympäröimänä sattui hänen tielleen
harvoin kiusauksia pahaan. Suuri sisarparvi, vaikka olikin hyvin
kasvatettu, oli usein vallattomalla päällä, kuten lapset enimmäkseen
ovat, ja pani Maria-siskon kärsivällisyyden toisinaan kovallekin
koetukselle.

Lopetettuaan koulunkäyntinsä oli Maria useita tuntia päivässä
edesvastuullisessa ja kärsivällisyyttä koettelevassa
opettajatoimessa, eikä ollut siis ihmeellistä, jos hänen hyvä
luonteensa väliin horjuikin. Mutta hänen herkkä omatuntonsa,
tottumuksensa ottamaan vaaria itsestään sekä tukahuttamaan
häijyt ajatukset ja taipumukset jo niiden herätessä, estivät ne
ilmipuhkeamasta. Senvuoksi ei ollutkaan kumma, että nuoremmat
sisaret, joilla ei vielä ollut samaa itsensähillitsemiskykyä, tai
muuten oli kiivaampi luonne, sekä monet Marian tuttavat pitivät
häntä täydellisyyden esikuvana. Että hänenkin oli taisteleminen
virheitä ja heikkouksia vastaan, tiesi, lähinnä Jumalaa, parhaiten
äiti, jolle Maria, kuten ennen jo on sanottu, kertoi kaikki pienet
huolensa. Vanhemmat olivat tarkimman huolellisesti valinneet lastensa
seuran sekä lukemisen. Senvuoksi oli Maria vielä 17, 18 vanhana
"todellinen viattomuus", kuten Alicen oli tapana sanoa, ei ollut
hänellä aavistustakaan asioista, joihin monet tytöt 14, 15 ikäisinä
jo ovat hyvinkin perehtyneet. Kodissa ei milloinkaan laskettu pilaa
"flammoista" eikä rakkausjutuista, vaan kun tuli puheeksi avioliitto,
pideltiin sitä vakavin sanoin, joten Mariakin oli oppinut pitämään
rakkautta ylevänä ja pyhänä eikä minään leikkikeränä. Hänen tyyni,
kunnioitusta vaativa käytöksensä seuraelämässä oli varjellut häntä
joutumasta nuorten miesten liehakoimisen esineeksi ja kaiketi myöskin
hillinnyt häntä itseään "syttymästä" yhteen ja toiseen, kuten on
nuorten tyttöjen tapana. Ne tunteet, jotka joku aika sitte olivat
alkaneet versoa Marian rinnassa, olivat senvuoksi aivan outoja ja
saivat hänet levottomaksi toisinaan. Hänen avomieliselle luonteelleen
käsittämätön kainous esti häntä selvittelemästä niitä itselleen vielä
vähemmin uskomasta niitä toiselle. Nyt alkoi hänkin kaihtaa Edvardia,
ei tahallaan, vaan tietämättään. Tämä huomasi sen hyvin, mutta ei
näyttänyt yrittävänkään palauttaa entistä avomielistä väliä.

Tuli kevät ja lämmin, ihana kesä. Nuori opettaja vaelsi oppilaineen
metsiä ja maita, opastellen heitä sekä kasvi- että eläintieteessä.
Näillä matkoilla oli väliin Mariakin mukana, nuoremmat lapset ja
äitikin, jos aika myönsi, yhtyivät matkaan. Ne olivat runsaan riemun
päiviä kaikille. Ja Edvard liittyi yhä lujemmin perheeseen. Mutta ei
edes kesän vapaampi elämä eikä olo luonnon helmassa näyttänyt saavan
häntä lähestymään Mariaa. Heidän välinsä oli melkein samanlainen kuin
ensi iltana. Sekä äiti että Maria alkoivat huomata, että muutos oli
tapahtunut Edvardissa. Hän oli käynyt vakavammaksi, terveytensäkin
näytti huononevan. Pastorinrouva, jolla riitti sydäntä kaikille
ihmisille, tiedusteli äidillisen hellästi hänen terveyttään ja
varotti liian ankarasta työstä.

Palvelijat olivat väliin nähneet valoa hänen huoneestaan melkein
aamuun saakka. Nuori mies punastui hiukan ja kiitti lämpimästi
pastorinrouvaa hänen huolenpidostaan, mutta jatkoi yhä työntekoaan.
Kärsivällisesti ryhtyi hän koettelemaan muuatta ikivanhaa
kotiparannuskeinoa jota pastorinrouva hänelle suositteli, mutta
yskä ei tahtonut lähteä. Maria muisti hänen sisarensa sairautta ja
kuolemaa ja tunsi sydämmensä surusta kutistuvan, kun hän väliin
tarkasteli noita hänelle yhä rakkaammiksi käyneitä, kalpeita,
kuihtuneita kasvoja, hänen kauniita, tummia silmiään, jotka toisinaan
saadessaan syvemmän kiillon muistuttivat niin Lyydiaa.

Niin saapui syksy. Eräänä iltana, kun Maria ja Ninni olivat menneet
huoneeseensa -- pikkusiskot nukkuivat jo -- näytti Ninni tavattoman
miettiväiseltä ja Maria huomasi, että hän tuon tuostakin päästi syvän
huokauksen. Mikähän niin mahtoi huolettaa lapsikultaa? Maria, joka
aina oli hellä ja osanottavainen, istui viimein hänen vierelleen ja
kysyi ystävällisesti, mikä hänen mieltänsä painoi?

-- Niin, tiedätkö, vastasi Ninni, minulla on eräs harras toivomus,
ja äiti on kuitenkin sanonut, että tulee varoa liian monia toiveita,
koska helposti tulemme tyytymättömiksi jolleivät ne sitte täytykään.
Mutta eihän minulla, Maria, ylipäänsä ole monia toiveita, tämä
_ainoa_ vain, mutta oi! miten saisin sen toteutumaan?

Maria, joka odotti saavansa kuulla tuon nuoren sydämmen hennon
salaisuuden, veti sisaren povelleen ja kysyi:

-- Mikä toivomus sinulla sitte on? Jos haluat, sano se minulle, Ninni
pieni.

-- Minä toivon, huudahti Ninni, minä toivon, että setä Edvard tulisi
hyvin rikkaaksi, saisi perinnön tai jollain muulla tavalla tulisi
äkkiä rikkaaksi.

-- Miksi niin, Ninni? Mistä sinä tiedät, että hän on köyhä.

-- Minä tiedän, vastasi Ninni toimessaan, sillä hän on sen minulle
sanonut. Muutama vuosi takaperin menetti hänen isänsä toisten
petollisuuden takia suuremman rahasumman ja sai ottaa itse lainan.
Nyt auttaa setä Edvard häntä ja maksaa hänen velkojaan. Ja tiedätkö,
miksi sitä toivon?

-- En, vastasi Maria, ja hänen sydämmensä tykytti ankarasti.

-- Arvaappas, riemuitsi Ninni säteilevin silmin, sillä silloin voisi
hän naida sinut!

Vanhempi sisar joutui peräti hämilleen tästä asiainkäänteestä, hänhän
odotti jotain aivan toista, niin että hän suudellen tuota herttaista
lasta ja koettaen hillitä liikutustaan sai sanotuksi:

-- Milloinka moiset ajatukset ovat pyörineet pieneen päähäsi, Ninni?

-- Oi kauvan sitte, vastasi Ninni. -- Näetkös, sinun pitää kerran
kuitenkin naimisiin -- -- --

-- Mistä sen tiedät, Ninni? kysyi Maria hiukan suruisesti, eiväthän
kaikki ihmiset mene naimisiin.

-- Tiedän sen, mutta _sinä_ varmasti joudut naimisiin. Sinä et itse
tiedä, miten kovasti sinä olet äidin näköinen, ja kun sinä hääräät
keittiössä tai istut kangaspuissa, näytät sinä niin emäntämäiseltä
-- -- -- ja kerran kun pikku Huugo oli nukahtanut syliisi, kysyin
minä setä Werneriltä, etkö sinä hänestäkin näyttänyt somalta pieneltä
äidiltä, nauroi hän, katseli sinua kauvan ja vastasi:

-- Kyllä.

Maria oli hyvillään, että hämärä kätki hänen punastumisensa. Ninni
jatkoi:

-- Setä Edvard on niin kaunis, kun hän hymyilee, eikös sinustakin?
Muuten on hän aina totinen, ja usein näyttävät hänen silmänsä, kuin
näkisi hän jotain hyvin, hyvin kaukana ja ajatuksensakin olisivat
siellä, mutta kun hän sitte hymähtää, tuntuu kuin palaisi hän jälleen
meidän luoksemme. Minä pidän _kovasti_ paljon hänestä ja siksipä
juuri toivonkin, että hän naisi sinut, sillä minä en _soisi_ sinua
kellekään toiselle. Paitsi sitä sopisi se mainiosti, sillä silloin
jäisit sinä tänne kotiin niinkun ennenkin, eikä meidän tarvitsisi
menettää sinua, Maria kulta. Kun sinä päivällispöydässä istut hänen
vieressään, kuten äiti istuu isän rinnalla, ajattelen minä aina, että
tekin olette mies ja vaimo, ja teidän lapsillennekin saisimme kyllä
vielä tilaa pöydässä.

Marian piti hymyillä.

-- Miten pitkälle sinä ajattelet, Ninni! Ethän sinä edes tiedä,
tahtooko -- tahtooko -- hän -- naida minua. _Sinä_ rakastat minua,
sillä olet sisareni, mutta -- -- --

-- Ja setä Edvard pitää sinusta, keskeytti Ninni kiiruusti.

-- Ethän liene sitäkin häneltä kysynyt? huudahti Maria hätäisesti.

-- Tietysti olen kysynyt, vastasi Ninni. Oliko se väärin? Hän sanoi,
että joka ihmisen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, kuin sinä, joka
olet niin hyvä tytär sekä sisar. Ei! _Siitä_ ei ole estettä, lisäsi
Ninni päätään pudistaen. -- Mutta hän on köyhä, ja se on pahinta.
-- -- Oi! jospa hän tulisi rikkaaksi! Näetkös, eihän voi elättää
vaimoa ja lapsia tyhjällä.

-- Sellaiset huolet jätämme Jumalan käteen, sanoi Maria hiljaa
pyyhkäisten kiharat siskonsa otsalta ja suudellen häntä. -- Hän
tietää, mikä kullekin on hyödyllistä.

-- Niin, kyllähän siinä on lohdutusta, huokasi Ninni, mutta sanoppas,
Maria, pidäthän sinä hänestä? Etkö kernaasti tahtoisi hänen
vaimokseen?

-- Sisko kulta, -- -- nyt on jo aika käydä nukkumaan, vastasi Maria
ystävällisesti keskeyttäen. Ei hätäillä tulevaisuuden takia.

-- Ei tietystikään, mutta voithan sinä minulle sanoa, pidätkö setä
Edvardista. Et voi olla pitämättäkään, siitä olen varma.

-- Kuuleppas Ninni, alkoi Maria epäröiden, hän ei tiennyt, miten
sovittaa sanansa tuolle viattomalle lapselle. -- Ninni kulta,
-- -- lupaa minulle -- -- voitko luvata minulle, ettet puhu setä
Edvardille -- -- tästä -- -- tästä, mitä sanoit minulle tänä iltana
-- -- tarkoitan -- -- sinun ei pidä koskettaa siihen naimisjuttuun
-- -- ymmärrätkö -- -- niissä asioissa pitää jokaisen saada seurata
taipumustaan -- -- ja -- --

-- Setä Edvardin taipumus on kyllä naida sinut, vakuutti Ninni, mutta
jos tahdot, en puhu siitä hänen kanssaan.

-- Niin, muista se, Ninni! On asioita, joita ihmiset mieluimmin
pitävät omina salaisuuksinaan. Kun tulet vanhemmaksi, käsität
kyllä itsekin sen. Hyvää yötä nyt, sisko kulta! Kiitos, että
vastenmielisesti luovut minusta ja että pidät minusta.

-- Kuinka en pitäisi sinusta, Maria! huudahti Ninni ja kietasi
kätensä siskon kaulaan.

-- Hyvää yötä, minä rukoilen kuitenkin Jumalalta, että setä Edvard
tulisi rikkaaksi.

Hetken päästä lepäsi tuo pieni puhemies syvässä unessa, kädet
ristissä rinnalla. Uni oli yllättänyt hänet kesken rukousta. Maria
nojasi kauvan hänen vuoteensa yli ja katseli kyynelsilmin hänen
lapsellisia, suloisia kasvojaan. -- Ja minä kun luulin tuon viattoman
lapsen seisovan onneni tiellä! Hän kun vain sitä on toivonut,
ajatteli hän.

Monet, monet ajatukset pyörivät Marian päässä sinä iltana. Mutta
luonto vaati toki osansa, ja heittäen kaikki taivaallisen isänsä
huomaan nukahti hänkin pian -- hän oli juuri äsken antanut
sisarelleen sen hyvän neuvon, ettei "huolisi huomisesta."



28.

Alice.


Tätä nuorta tyttöä emme vielä kertaakaan ole tavanneet kodissaan.
Mutta totta puhuen vaikeaa olisi ollut häntä siellä tavatakin. Sillä
ennen kymmentä ei hän ollut _visibel_. Jos hän sattuikin olemaan jo
ylhäällä, istui hän vielä paperirullat hiuksissa -- kamarineitsy
ei ollut saanut häntä vielä puetuksi -- ja ennenkun tämä tärkeä
työ oli toimitettu, ei Alice näyttäytynyt yhdellekään ihmiselle,
lukuunottamatta Amy Lundinia ja paria muuta läheistä tuttavaa. Kello
10:stä kului tavallisesti koko päivä kodin ulkopuolella kävelyihin,
vierailuihin, kahvikesteihin, illanviettoihin, puodeissa käyntiin,
joita tosin oli harvassa ja nekin huonosti varustettuja, mutta olihan
sekin ajanviettoa. Ruman ilman sattuessa tai huvitusten puuttuessa
ei Alice tiennyt mitä tehdä. Hän kulki huoneesta huoneeseen, katseli
akkunasta ulos, tarttui kirjaan ja, jollei se ollut jännittävä
romaani, pani sen pois jälleen, haukotteli, paleli, kinaili äitinsä
kanssa ja toivoi sydämmestään, että tulisi vieraita, ketä tahansa.
Väliin noudatti hän isänsä puodista karamellia tai marmelaatia,
pureskeli niitä sohvan nurkassa, ja oli äärettömän ikävystynyt
päiviinsä. Mutta kaikeksi onneksi olivat tuollaiset ikävät päivät
harvinaisia. Sillä niin rikkaalla perheellä kuin Lagerilla, jossa
vielä oli nuori, kaunis tytär, oli tietystikin niin suuri seurapiiri,
kuin tuo pieni kaupunki saattoi tarjota. Milloin oli nimipäivä,
milloin syntymäpäivä, milloin mikin syy käydä toisissaan, pitää
kahvikestejä tai tanssijaisia. Alice oli niitä tyttöjä, jotka niin
sanoakseni ovat pohjattomia huvituksiin nähden. Ja vaikka hän oli
miten väsynyt ja uninen tahansa aamulla yön tanssittuaan, oli
hän valmis alottamaan uudelleen ja ajattelemaan pukuaan tulevia
tanssijaisia tai senpäiväisiä kutsuja varten. -- Antaisin monta
vuotta elämästäni, jos voisin sijoittua Tukholmaan tai edes
Turkuun tai Helsinkiin, tapasi Alice sanoa. Mutta Alicen isä oli
itsepintainen siinä suhteessa, niin myöntyväinen kuin hän olikin
muuten. X:ssä oli hän syntynyt, siellä rikastunut, siellä tahtoi hän
kuollakin. Muuten oli hän hyvin suopea isä. Juoksupojasta oli hän
alkanut erään kaupungin kauppiaan luona, jonka puodissa oli vain
nuoraa, tervaa, suolaa, nahkaa ja muuta samanlaista. Siihen aikaan
taisi herra Lager tuskin lukea sisältä ja auttavasti kirjoittaa
nimensä. Mutta hän oli oikea nero laskennossa, ja, kuinka hän nyt
laski ja laski, pääsi hän ensin puotipojaksi, sitte kauppakumppaniksi
ja viimein vallan oraille, jaloilleen, ja 50 vuoden iässä oli hän
upporikas mies. Eikä hän vielä sittekään lakannut tekemästä laskujaan.

Herra Lager ei ollut niitä miehiä, jotka kokoavat saadakseen sitte
istua ja ihaella kultaansa. Hänen rouvansa ja tyttärensä kyllä
pitivät huolta, etteivät rahat homehtuneet kirstun pohjalle. Mutta
ukko ajatteli: -- Ei lie liikakaan vahingoksi. -- Ja niin piti
hän, hienon rouvansa mieliharmiksi, yhä kauppaa, istui itse ja
kirjoitti "suureen kirjaan" tai palveli aamusta iltaan ostajia. Yhtä
ystävällisesti, kuin hän niittasi 60-70 kyynärää hollantilaista
palttinaa "hänen armolleen" rouva Cederskiöldille, tai punnitsi
hienointa teetä kenraalinrouva M:lle, palveli hän köyhää eukkoa, joka
halusi puolta naulaa kahvia tai paria talikynttilää; kaikkihan oli
kassan avuksi, yksi enemmän, toinen vähemmän.

Kun sitte hänen rouvansa pani toimeen illalliset tai suuret
päivälliset, pani herra Lager kaulaansa puhtaan kauluksen, ajoi
partansa, pukeutui hännystakkiin ja kiiltonahkasaappaisiin ja
koristeli paksut, punaiset sormensa monilla kultasormuksilla, joissa
kimmelsi kaikenvärisiä kiviä. Kellarista noudettiin vanhaa viiniä,
ja tuo puodissaan ahkerasti työskentelevä, vaatimaton ukko oli nyt
hyväntahtoinen, vieraanvarainen isäntä.

Syytös, jonka Amy Lundin edellisessä luvussa sälytti hänelle,
nimittäin, että hän muka rehenteli rikkauksillaan, oli perin
perusteeton. Hän kyllä oli hieman ylpeä, että omalla työllään
oli tyhjästä noussut oman ahkeruutensa ja älynsä avulla, ja on
mahdollista, että hän kumarsi hiukan syvempään sille, jolla oli
1,000 ruplan vuotiset tulot, kuin sille, jolla oli 500. Mutta
muuten oli hän ystävällinen ja suopea kaikille. Tuo yksinkertainen
ukko ylpeili seuraelämään tottuneesta rouvastaan ja kauniista
tyttärestään, ja kuuli mielellään sanottavan itseään anteliaaksi
isäksi. Vaikkei hän ottanut kuuleviin korviin naisten pyyntöjä, että
muutettaisiin suurempaan kaupunkiin, antoi hän kuitenkin heidän joka
vuosi matkustaa pääkaupunkiin tai Ruotsiin. Pitemmät ulkomaanmatkat
eivät olleet vielä niin paljo muodissa kuin nykyään. Kun Alice
yövalvonnasta ja ajattelemattomasta elintavasta oli käynyt kalpeaksi
ja menettänyt ruokahalunsa, ilmoitti äiti, että ilmanvaihdos tai
matka terveyslähteelle oli välttämätön, ja isä avasi kernaasti
kukkaronsa, laski aimo tukun punasinisiä seteleitä vaimonsa eteen,
ja uupumaton äiti tyttärineen matkusti muutaman viikon kestävälle
matkalle. Äidin hermot näet olivat hyvin heikot, eikä voinut niitä
terästää eikä hillitä muu kuin yksi keino -- huvittelu. Kun ei
ollut vierailullemenoa eikä kuulunut kutsua minnekään tai ei ollut
aihetta odottaa vieraita, silloin olivat hermot huonossa kunnossa.
Äiti makasi sohvalla, päätä kivisti, ja tuuli oli yhtä huono kuin
tyttärelläkin moisessa tapauksessa.

Alicella oli myös veli sekä sisar, mutta he olivat vähäpätöisiä
olentoja, jotka aivan häipyivät vanhemman sisaren rinnalla. Yrjö oli
siihen aikaan viisitoistavuotias pojan vetelys, joka loma-ajoilla
kekkaloi pitkin katuja harjoittaen ilkitöitä. Hänellä ei näyttänyt
olevan erityisiä laskulahjoja, ja ihmiset arvelivat, ettei hänestä
paljon sopinut toivoa. Mutta eihän voitukaan pojalta, jonka isä
seisoi päivät pitkät puodissa, äiti sairasti päänsärkyä tai oli
kaupungilla huvittelemassa, odottaa parempaa. Kun herra Lager näki
poikansa, kysyi hän tavallisesti: -- Oletko rahan tarpeessa? --
Ja kun hän tuli äidin näkyviin, huudettiin: -- Sinä olet hirveän
sivistymätön, Yrjö! -- Alicen huoneeseen ei Yrjön ollut astuminen.
Hän nyrpisti nenäänsä nähdessään pojan märät saappaat, häntä
kauhistutti tämän useinkin likaiset kädet, joka silmänräpäys pelkäsi
Alice hänen kaatavan tuolit ja pöydät tai särkevän kukka-astiat tai
repivän hänen kuvateoksensa ja kirjansa.

Alicen sisar oli pieni, raajarikko, kivulloinen olento, ärtyinen
ja nyreä, laimiinlyöty ja unohdettu keskellä rikkauttakin. Äidin
hermot eivät voineet kestää hänen yskäänsä eikä itkuansa eikä
Alicen luonne sietää hänen kärtyisyyttään eikä kiivauttaan. Hän
oli ruma kyttyräselkä, ei kannattanut senvuoksi pukea ja pyntätä
häntä. Hän oli kivulloinen ja vielä nuori, eikä voitu siis viedä
häntä seuraelämään. Mitä piti hänelle siis tehdä? Alice oli
aina ollut kaunis, iloinen ja miellyttävä. Huvikseen oli äiti
suunnitellut hänelle uusia pukuja ja kuljettanut häntä mukanaan
vieraisilla, aina siitä saakka, kun tämä vielä käytti pieniä punaisia
sahviaaninnahkakenkiä ja lyhyttä valkeata pukua. Tämä ei voisi tulla
kysymykseenkään Almaan nähden. Kun äiti ja Alice olivat poissa, tai
heillä oli vieraita, istui hän lastenkamarissa vanhan Tiina-muorin
kanssa ja leikki hiljaksiin. Jos hän oli sairas ja kärsi kipua,
otti Tiina-muori hänet syliinsä ja tuuditti uneen. Silloin Alma
oli onnellinen. Tiina-muori riitti hänelle, hän ei kaivannutkaan
äitiään, joka väliin pistäysi häntä katsomassa, suuteli otsalle ja
pyysi olemaan kiltisti. Mutta nyt oli Alma kasvanut suureksi ja
vieraantunut Tiina-muorista, nuket eivät häntä enää huvittaneet,
ja hän alkoi tehdä vertailuja omansa ja äidin sekä sisaren elämän
välillä. Pitkinä, yksitoikkoisina talvi-iltoina oli hänellä yllin
kyllin aikaa sitä ajatella, ja kaiho ja katkeruus täytti hänen
sydämmensä. Hän kävi kärtyiseksi ja tyytymättömäksi, valitti, että
häntä hyljittiin ja sysättiin syrjään ja vaati koreita pukuja,
loistavia värejä ja tahtoi mukaan vieraisille sekä vierashuoneeseen,
kun äidillä oli vieraita. Alice loi ihmettelevän, melkeinpä
suuttuneen katseen tuohon rumaan, rampaan, pieneen olentoon. --
Kuinka voi hautoa niin mielettömiä ajatuksia, kun luonnosta on
noin kovaosainen! ajatteli hän. Väliin sanoikin hän sen, ei juuri
ilkeydestä, mutta kun oli pahalla tuulella tai Alma pani hänen
kärsivällisyytensä liian kovalle koetukselle. Se ei suinkaan ollut
omiansa tyynnyttämään tai lohduttamaan pikku sisarta. Äitikään
ei sen enempää Almaa puoltanut. Kun tyttö rukka jonkun aikaa oli
itkenyt ja valittanut, ja äiti turhaan selitellyt, ettei tämä
ollut sellainen kuin Alice, eikä siis voinut viettää samanlaista
elämää, kadottivat hermot tasapainonsa, ja silloin piti Alman palata
lastenkamariin. Äitiä säälitti tuo pikku raukka, ja hän hankki
hänelle seuraksi kotiopettajan. Itse hän ei joutanut puuhailemaan
hänen kanssaan, eihän voinut tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi
aikaansa tuolle onnettomalle lapselle. Alice vielä vähemmin. Alice
oli nuori, ja hänen piti saada huvitella mahdollisimman runsaasti ja
kauvan, tuollainen itkupussi pikku sisar ei saanut häntä rasittaa.
Kaikeksi onneksi oli kotiopettaja hyväluontoinen nuori tyttö.
Hän ei loistanut tiedoillaan, mutta hänellä oli osaaottavainen,
hyvä sydän, ja ystävällinen, puoleensavetävä käytös. Alma liittyi
hellästi häneen, ja vaikkeikaan hän voinut tukahuttaa halua käydä
hienossa puvussa ja kulkea vieraisilla, sai hän kuitenkin joltistakin
lohdutusta kertomuskirjoista ja muista hommista, joita opettaja keksi
hänelle. Kun nyt rouva Lager toisinaan kurkisti lastenkamariin ja
huomasi Alman melkeän ilon ja tyytyväisyyden, heittäysi hän jälleen
rauhoittuneena huvitusten ja mailman pyörteisiin. Siitä rakkaudesta,
joka oikeutta myöten kuului äidille ja joka nyt vaihdettiin
Tiina-muorista opettajaan, ei hän vähääkään välittänyt.

Herra Lager seisoi, kuten jo on mainittu, kaiken päivää puodissaan,
mutta iltasin, kun äiti ja tytär olivat poissa, otti hän itselleen
pienen lepohetken ja lähti nuoremman tyttärensä luo. Taskunsa täytti
hän rusinoilla, viikunilla tai muilla makeisilla, joista tuo pikku
raukka ilostuisi, ja sitte istui hän hänen luonaan ryypiskellen
"puolikasiansa" Alman juodessa olutjuustoaan. Nämä illat olivat
hyvin hupaisia kummallekin, ja kuta vanhemmaksi Alma varttui, sitä
hellemmäksi muuttui hänen rakkautensa hyväntahtoiseen, vaatimattomaan
isään. Sateisina syysiltoina ja talven pitkinä pimeinä puhteina
sattui toisinaan, että Yrjö hiipi ylös rappusia ja surumielisenä
tirkisti puoliavoimesta ovesta lämpöiseen huoneesen, missä isä ja
sisar näyttivät niin hyvin viihtyvän toistensa seurassa. Hän oli kuin
kulkurikoira, tuo rikkaan poika. Omaisensa hänestä vähän välittivät
ja harvoin hellivät, ja kun toverit olivat lähteneet kukin kotiinsa
ja Yrjö itsekin väsynyt temmellykseensä, ja kun läksytkin jo oli
luettu, tunsi hän olevansa kaikkien hylkimä. Ja siinä kun hän seisoi
lastenkamarin ovella ja katseli, tunsi hän kummallisen kaipuun
hänkin saada olla jonkun kanssa ja pitää hauskaa. Ystävällinen
opettaja keksi hänet piankin siinä, pyysi häntä käymään sisälle ja
työnsi hänelle tuolin pöydän ääreen, jossa lamppu helotti ja iltanen
höyrysi. Yrjö oli kaino ja kömpelö naisten seurassa, mutta lämmin
iltanen ja hupainen seura sai hänet piankin puheliaammaksi. Tosin
sattui, että hän teki tahran pöytäliinaan, kaatoi suolasäiliön tai
astui rikki opettajan hameenliepeet, mutta itsessään oli hän Alman
mielestä paljon hauskempi kuin Alice, sillä hän kohteli heikkoa pikku
siskoaan kuin säröä porsliininukkea ja taisi sitäpaitsi kertoa monta
hupaista tarinaa ja uutta leikkiä. Jos Yrjö suureksi tultuaan pysyi
jonkun illan kotosalla, eikä tapansa mukaan istunut ravintolassa
enemmän tai vähemmän huonojen toverien seurassa, ei se ollut äidin
eikä Alicen ansio, sillä he eivät milloinkaan olleet koettaneet tehdä
kotia hauskaksi ja miellyttäväksi hänelle, vaan oli se pikemmin
muisto näistä hiljaisista iltahetkistä lastenkamarissa ja rakkaus
tuohon yhä edelleenkin unohdettuun ja hyljeksittyyn nuorempaan
siskoon, jotka pidättivät häntä paheista.

Kun Yrjö oli 19-20 vuotta, äkkäsivät äiti ja Alice, että hänestä oli
sukeunut kaunis nuori mies, ja he antoivat hänelle armollisen luvan
seurata heitä tanssijaisiin tai olla näkyvissä, kun heillä itsellään
oli vieraita. Mutta silloin päästi Yrjö remakan naurun ja huudahti
halveksivasti:

-- _Minäkö_ tulisin keikailemaan teidän hienoihin saleihinne ja
alentuisin armollisten neitostenne naurupalikaksi! Ei kiitoksia!
Minulla on parempaakin hupia.

-- Sinä olet hirveän sivistymätön, Yrjö, tuskitteli äiti ja vei
kätensä kolottavaan päähänsä.

-- Onko kukaan koettanutkaan minua sivistää, kysyi Yrjö katkerasti,
tarttui lakkiinsa ja lähti ravintolaan.

Oli aika, jolloin hellä ymmärtävä äiti olisi tuosta mellastavasta,
mutta hyväsydämmisestä pojasta voinut kasvattaa rehellisen, kelpo
miehen, ja seurustelu sivistyneiden naisten kanssa olisi karkoittanut
hänen kömpelyytensä ja sievistänyt hänen tapojansa. Mutta ei
millonkaan riittänyt aikaa pitämään huolta Yrjöstä, ja kun hän näin
omavaltaisena oli saanut kulkea lapsuutensa eikä suureksi tultuaan
senvuoksi täyttänyt hienon mailmanmiehen vaatimuksia, pidettiin häntä
heti menneenä miehenä. Mutta palatkaamme jälleen Aliceen.

Noista ennenmainituista tanssijaisista oli nyt tullut tosi. Alice
oli toivonut ainoastaan nuorten niihin osaaottavan, koska, kuten
hän sangen epäkohteliaasti sanoi, äidit ja tädit aina olivat
niin ikävystyttäviä. Mutta äidit ja tädit olivat vanhanaikuista
väkeä, joiden mielestä se "ei sopinut", ja he selittivät, ettei
tanssittaisi niin tuumaakaan, jollei ainakin muutamia "kaitsijoita"
olisi mukana. Muutamat ankarammat ja ymmärtävämmät äidit arvelivat,
että siten tulisi liikaa huviteltua, jos joka viikko olisi illatsu,
kun sillävälin vielä usein sattui tanssia tai nimipäiväkutsuja, ja
kielsivät tyttärensä niihin osaa ottamasta. Mutta silloin kuiskasi
joku rikkiviisas Eevan tytär Alicen korvaan, että jos kutsuttaisiin
ne "ompeluseuroiksi", varmaan jokainen ankarinkin äiti antaisi
suostumuksensa. Niin, mutta mitä sitte ommeltaisi? Joululahjojako?
Ei toki! Niistähän ei lähtenyt vähintäkään hyötyä. Ei, pitäisi etsiä
jokin köyhä lapsi tai joku hyvä tarkoitus tai muuta sentapaista,
ja sitten ommeltaisi jakkuja, paitoja, nuttuja y.m. Alice ei tosin
eläissään ollut ommellut juuri muuta kuin helmiä ja silkkiä,
kirjaillut kaulustimia ja nypläillyt pitsiä toisinaan aikansa
kuluksi, kun ei ollut muuta tekemistä, mutta hän nauroi ja sanoi,
että jos työn piti välttämättä olla jotain hyödyllistä, voi illatsuja
kernaasti kutsua "ompeluseuroiksi", eihän sellaisia vielä ollut
X:ssä, ja uutuutena voivat ne käydä hyvinkin hauskoiksi. Mutta hän
lupasi pitää hyvää huolta, ettei "hyödyllinen" puoli -- joka aina oli
kuivaa -- pääsisi voitolle. Ja niin saatiin ompeluseura. Hupaista
sen kokouksissa olikin. Äidit ja tädit leikkasivat ja harsielivat,
tytöt pistivät pistoksen silloin, toisen tällöin, naurelivat,
puhelivat, laskivat leikkiä. Nuoret herrat pitivät heille seuraa,
pistivät väliin lauluksikin. Heitä käytettiin kerinpuina ja pistämään
lankaa neulan silmään, mikä antoi aihetta moneen hullunkuriseen
menoon. Hetken kuluttua selitti Alice olevansa väsynyt ompelemiseen
ja ehdotti, että hiukan tanssittaisiin, voitaisiinhan sitte taas
ommella. Mutta tavallisesti ompelu jäi silleen, sillä kun kerran
päästiin tanssin alkuun, ei siitä hevillä heretty. Toisinaan oli
Alice toimittanut kauniita kuvaelmia. Silloin siirrettiin työt
syrjään "siksi aikaa", ommeltiin ja harsittiin päiväkaudet verhoja,
sumua ja pilviä, laiteltiin kruunuja, tähtiä ja enkelinsiipiä,
apteekarin piti hankkia bengaalisia tulia, ja kaunista ja hauskaa
saatiinkin. Voi ymmärtää, ettei työ juuri edistynyt, mutta Alicen
tehtävähän olikin estää "hyödyllisen" voitollepääsöä. Äidit kyllä
pudistivat viisaita päitään, mutta, minkäs teit? Tytöt rukoilivat
ja pyytelivät niin hartaasti ja lupasivat ommella kotona sitä
ahkerammin. Ja sitte ne olivat niin somia, ne veitikat, istuessaan
kuvaelmissa posket punattuina ja kaikin puolin kaunistettuina, ja
silleen se sitte jäi. Huvitelkoot nyt lapsikullat, niinkauvankun
vielä ovat nuoria, sanoivat äidit. Ja niin kävikin, vaikka
itsepintaisimmat ja vanhanaikaisimmat äidit pakottivatkin tyttärensä
työhön tai vain toisiksi ilmoiksi päästivät heitä illatsuihin.

-- Kaikkina aikoina on ollut tuo päätön tapa, että nuoriso huvittelee
liiaksi, huomautti täti Ulla. -- Kun nuoruus sitte on mennyt ilman
vähintäkään hyötyä, ilman vakavaa pohjaa, tuntuu vanhuus tyhjältä ja
kolkolta.

-- Siinä hän nyt taas saarnaa siveysoppiansa, kuiskasi Alice
harmistuneena Amylle. -- Nuo vanhatpiiat ovat sietämättömiä.

-- Liekö hän tosiaankin huvitellut niin mahdottomasti? kysyi Amy.

-- Kaiketikin puhuu hän omasta kokemuksesta, vastasi Alice. --
Ja ikävää hänen elämänsä nyt on, siitä olen varma. Muuta ei ole
tekemistä kuin nuuskaa ja juo kahvia.

-- Mutta kovasti häntä ei lie sentään ihaeltu, arveli joku nuori
tyttö. -- Hänhän on hirveän ruma.

Säälien silmäili Alice täti Ullan terävää nenää, kuihtunutta poskea
ja harvennutta tukkaa. -- Ihmisparka! Senpävuoksi hän ei ole joutunut
naimisiinkaan.

Tämän kuuli joku äideistä ja sanoi:

-- Muistan täti Ullan kauniina nuorena tyttönä. Ihailijoita hänellä
oli yhtä paljon kuin sinullakin, rakas Alice, ja kosijoitakin yllin
kyllin, mutta hän ei varmaankaan suostunut kelle hyvänsä. Kuka
tietää, mitä hänenkin sielussaan on liikkunut, onhan sekin kerran
ollut nuori.

Alice katsahti täti Ullaan, ja väristys vavahutti hänen ruumistaan.

-- Miten hirveätä tulla vanhaksi! ajatteli hän ja silmäsi kukoistavia
kasvojaan kuvastimessa vastaisella seinällä. Kuinka vanha hän lienee?
kysyi hän.

-- Ei hän ole niinkään vanha, noin neljäkymmentä vuotta.

-- Neljäkymmentä vuotta! huudahtivat Alice ja Amy. -- Eikös siinä jo
ole ikää?

-- Ei liikoja. 60, 70, 80 on paljoa enempi.

-- On, on, mutta -- -- --

-- Niin, teillä onkin vielä pitkä matka sinne.

-- On, Jumalan kiitos!

-- Mutta eläs, tuossa tulee Maria Ståle, huudahti Alice ja kiiruhti
häntä vastaan. Sepä kummallista, että sittekin pääsit.

-- Näetkös, selitti Maria vastattuaan ensin moneen ystävälliseen
tervehdykseen, minulle on luvattu tunti viikossa soitannollista
opetusta täällä kaupungissa, ja silloin arveli äiti, että samalla
voisin käydä ompeluseurassa, koska sinä olit niin ystävällinen ja
tahdoit minua mukaan ja koska työskentelemme hyvää tarkoitusta
varten. Jos aiheena olisi vain huvittelu, en olisi voinut enkä edes
tahtonut poistua kodista niin usein.

-- Niin usein! toisti Alice. -- Vain kerran viikossa, ja sinähän
muuten käyt peräti harvoin jossakin.

-- Käynkö? Kenties. Mutta meillä onkin sangen hupaista kotona ja
monenlaista viihdykettä, niin etten ole huomannut, miten harvoin
olen poissa, aika kuluu niin nopeaan. Paitsi sitä mielestäni huvitus
maistuu paremmalta kun sitä saa vain poikkeustapauksissa, vaihteeksi
uutterassa työssä.

-- Sama viisaudenesikuva, kuin ennenkin! nauroi Alice ja keinutteli
päätään. Mutta minne jätit Ninnin, kaunottaren?

-- Ninni jäi kotiin. Hän paraillaan oli pallosilla poikien kanssa,
kun lähdin.

-- Ohhoh! mutta miksei hän tullut mukaan?

-- Äiti sanoo, että hän on vielä liian nuori.

-- Tyttöhän kohta täyttää 16 vuotta, sanoi Alice. -- Ja minä kun jo
niin iloitsin ja luulin saavani hänet kuvaelmiimme.

-- Ei, ei toki, Alice! Hentoisitko tosiaankin turmella lapsen?
nuhteli Maria hymyillen. Hän kukaties sitte kuvittelisi kaikenlaista
kauniista pikkunaamastaan.

-- No, kas tätä sitte! Hän tietääkseni näkee sen joka päivä
kuvastimessa ja tietää, että hän on kaunis.

-- Vaikka hän sen tietäisikin, ei hänessä varmaankaan vielä ole
noussut ilkeitä ajatuksia sen johdosta, luulen mä, sanoi Maria
hellästi. -- Mutta annappas minulle työtä!

-- Ei sinun tarvitse olla kovin ahkera, minä en ole vaativainen
lainkaan. Mutta jos nyt haluat työtä, niin käänny äitien ja tätien
puoleen.

Maria kävi kohta muutamaan vanuttuun nuttuun käsiksi, ja äidit
katselivat mielihyväkseen hänen sormiensa näppäryyttä ja taitavuutta,
kun hän hilpeästi puheli milloin yhden, milloin toisen kanssa.

-- Maria Ståle on sopiva esikuva nuorille tytöille, sanoi täti Ulla
muutamalle tutulle rouvalle.

-- Se hän on, ja syy on siinä, että hänen äitinsä on äitien
esikuva, vastasi tämä huoaten. Hänellä oli itsellään nuori tytär,
joka ei tuottanut iloa, ja, hän toivoi voivansa alottaa tyttärensä
kasvatuksen uudelleen.

Aivan toiset olivat Alicen ja Amyn mielipiteet siinä, kun he istuivat
ja supattivat erään ompelupöydän ääressä, eikä työ näyttänyt heiltä
sujuvan.

-- Ovat ne kummallisia ihmisiä, sanoi Alice, nyt heistä Ninni on
liian nuori käymään huveissa. Minä olen kuulunut seuraelämään
niinkauvankun muistan.

-- Täti Ståle sanoi kerran, että on edullista pysyä lapsena
niinkauvankun voi.

-- En käsitä minkävuoksi.

-- Juu, silloin pysyy kauvemmin nuorena.

-- Se ei olisi hullumpaa, mutta en minä sitä usko.

-- Ja sitte sanoi hän, ettei ole hyvä ajaa lapsen päähän muita
ajatuksia niinkauvankun hänellä on leikkinsä, eikä olo hyvä
kasvavalle tytölle väsyttää itseään tanssilla ja valvonnalla.

-- Minä en voi kuulla! Ei lystistä kipeäksi tule. Äiti ei milloinkaan
ole niin terve ja voimissaan, kuin seuraelämän humussa.

-- Luulenpa koko syyn olevan siinä, että pelkäävät Ninnin saattavan
Marian varjoon, sanoi Amy ilkeästi.

-- Tokkopa? Täti Stålehan on oikea hyveen esikuva.

Amy hymyili ilkkuvasti:

-- Marialla on syytäkin peljätä kilpailijaa, onhan hän näöltään kuin
terve talonpoikaistyttö.

-- Niin, mutta hauskannäköinen hän on, vakuutti Alice, ja hyvä
ja ystävällinen. Jollei hän vaan olisi niin ruti ymmärtäväinen.
Mutta hänessä on aika paljo pappilanihanteita, ja sitte on hänellä
surkean huono maku vaatetuksen suhteen. Katsoppas vaan tuota mustaa
paramattaleninkiä, joka on hänen päällään. Se on varmaankin sama
leninki, joka hänellä oli ripille päästessään.

-- Niin onkin, vahvisti Amy.

-- Kummallista. Eikä kukaan enää käytä vinottuja helmoja,
vaan reunusteita. Miksei hän lahjota tuollaista vanhaa pukua
kamarineitsylleen tai kelle tahansa ja osta itselleen uutta.

-- Onnellinen Alice, ajatteli Amy. -- Hän ei edes aavista, ettei
kaikilla ole varaa pitää kamarineitsyjä eikä lahjoitella leninkejään.
Mutta hän varoi sanomasta sitä. Hän vain ihmetteli itsekseen, miksei
Maria pyytänyt äidiltään uutta reunustetta tai jotakin, mikä olisi
tehnyt puvun uudennäköiseksi.

Marialla itsellään ei ollut aavistustakaan, että oli huonosti puettu.
Hänen leninkinsä oli _ainoastaan_ kolmen vuoden vanha, oli maannut
kauniissa käärössä kirstussa ja otettu esille vain juhlatilaisuuksia
varten. Se oli siis eheä ja tahraton. Tosin oli se käynyt hiukan
pieneksi, mutta voiko sille mitään, että kasvaa? Paitsi sitä oli hän
auttanut asiaa liittämällä pari pientä jatkoa, jotka olivat niin
somasti ja viisaasti sovitetut, ettei kukaan voinut niitä huomata.
Maria oli kyllä huomannut, että oli alettu käyttää "ristineitä"
reunusteina, ja jos hän olisi saanut uuden puvun olisi hän kai
reunustanut sen uuteen tapaan -- jos rahat olisivat riittäneet --
mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ratkoa vanhasta leningistä
sen aivan eheitä helmuksia pannakseen muodinmukaisia reunustuksia
sijaan. Niin erilaiset voivat mielipiteet olla. Alicen mielestä
oli hyvin puettu samaa kuin muodinmukaisesti puettu, ja kaunein,
kalleinkin puku kadotti viehätyksensä, niinpiankun se oli puolikin
vuotta kuosia jälessä. Alice, jonka itsensä ei milloinkaan
tarvinnut olla mitään vailla, mitä rahalla vain voi saada, ei
voinut käsittää, ettei ollut varaa. Ei myöskään voinut hän ymmärtää
sitä itsenäisyyttä, joka muutamia ihmisiä pidättää seuraamasta
jokaikistä uutta kuosia ja auttaa ainoastaan käyttämään sitä, mikä
pukee, on käytännöllistä ja sopivaa. Hän luuli, että ne, jotka
eivät pukeutuneet viimeisen kuosin mukaan, olivat typeriä ja vailla
arvostelukykyä sekä makua. Kolme vuotta takaperin oli Alice itsekin
pitänyt vinoja helmuksia kauniina, mutta nyt ei mikään mailman mahti
olisi saanut häntä ompeluttamaan sellaista leninkiinsä. Amy oli aivan
samaa mieltä, mutta köyhyys esti häntä halunsa mukaan seuraamasta
kuosin kulkua. Mutta olemme jo hyvin tulleet huomaamaan, että hän
millä keinoin tahansa pyrki sitä saavuttamaan.

Mariaa oli äitinsä opettanut pukeutumaan varojensa ja ikänsä
mukaisesti. Ei saanut käyttää vaatekappaletta, joka äärettömän
vanhanaikaisuutensa kautta herätti huomiota, ei myöskään kiirehtiä
omaksumaan kaikkia oudoimpia kuoseja. Kernaasti saa ja pitääkin,
kun voi, valita sellaisia, jotka sopivat ja pukevat, mutta ei pidä
tuskailla mallin keksimisessä eikä käyttää aikaa eikä rahaa moiseen.
Sillä sekä aikaa että rahaa voi käyttää parempaankin. Maria omisti
nämä periaatteet, vakuutettu kun aina oli, että äitinsä kuitenkin
parhaiten asiat ymmärsi, ja siksi kulki hän tyynesti tietään
huolimatta siitä, mitä ihmiset ehkä hänestä ajattelivat. Ja totta
puhuen, ei juuri muut kuin Amy ja Alice häntä siitä soimanneet.
Useimmat tiesivät, että Marian vanhemmilla oli suuri lapsiparvi
kasvatettavana, ja pitivät sitä kiitettävänä, ettei vanhin tytär
liiaksi rasittanut vanhempainsa kukkaroa puvuillaan. Ja ne, jotka
tätä eivät tienneet, keksivät harvoin hänessä moitteen syytä juuri
senvuoksi, että hän pukeutui niin sanoaksemme luonteensa mukaisesti.
Itse oli hän yksinkertainen ja koruton, samoin hänen pukunsakin. Ja
niinkun hänen kasvonsa, olematta kauniit, kuitenkin miellyttivät,
niin oli hänen pukunsakin soma ja sievä vaikka vailla komeutta ja
erinomaisuuksia.

-- Luulenpa, että Maria haluaa herättää huomiota, sanoi Amy, hän
pitää ylpeytenään käydä erilaisessa puvussa kuin muut.

-- Sitä tuskin uskon Mariasta, vastusti Alice, mutta hän ei ymmärrä
eikä hänen äitinsäkään. Siellä he ovat maalla kuin säkissä vuodet
pitkät eivätkä näe he muotilehtiä eivätkä teetä pukujaan neiti
Sundströmillä, vaan ompelevat kaikki itse, sanoo Maria. Miten
ihmeellä he sitte tietäisivät mitä käytetään mitä ei? He sitäpaitsi
ajattelevatkin vain patojaan ja pannujaan ja kankaitaan.

-- Eipä niinkään! He lukevat jotenkin paljon, väitti muuan nuori
tyttö, joka hetkisen oli istunut saman pöydän ääressä ja kuunnellut
keskustelua. Olen käynyt heillä ja sitäpaitsi muiltakin kuullut, että
heillä on laaja kirjasto.

-- Mutta, Ella hyvä, eivät ne syväoppiset kirjat, joita he
luullakseni lukevat, puhu puvuista.

-- Ei, ei, mutta -- minä tarkoitan vaan, etteivät he
typeryydestä -- -- --

-- No ei, ja nyt jätämme sen ikävän aineen, sanoi Alice, ja haluamme
tanssia tai laulua. Tuolla näen herra Schönbergin tulevan.

Herra Schönberg oli tuo ennenmainittu laulunopettaja, synnyltään
saksalainen, joku vuosi takaperin asettunut Suomeen ja nyt hankkinut
itselleen laulun- ja kielienopettajanpaikan kaupungin poikakoulussa.
Kun Alice pianoa avatessaan ja nuottia asetellessaan hymyili ja
liverteli nuorelle muukalaiselle tavalla, joka sai ei ainoastaan
luutnantti M:n ja apteekkarin, vaan myös useiden muidenkin nuorten
miesten sydämmet mustasukkaisuudesta kouristumaan, istuivat hänen
äitinsä, rouva Cederskiöld ja pari muuta rouvaa huoneen toisella
puolella syventyneinä keskustelemaan tyttäristään ja heidän
tulevaisuudestaan.

-- Ai, ai, rouva Lager, nyt on Alice viimeinkin satimessa, sanoi joku
joukosta.

-- Kuinka niin?

-- Katsokaas, miten säteileviä silmäyksiä hän suo herra Schönbergille.

-- Niinkö? vastasi rouva Lager kylmästi ja katsoi nuoriin toiselle
puolelle.

-- Niin se on, ja herra Schönberg voi epäilemättä panna nuoren tytön
pään pyörälle. Hän on kaunis mies.

-- En ole sitä huomannut. -- Rouva Lager päästi pienen haukotuksen
nenäliinaansa.

-- Ettekö? Sepä kummaa! -- -- Mutta kaikki ihmiset sanovat häntä
kauniiksi.

-- Pikku Alice on toki järkevämpi, huomautti nyt rouva Cederskiöld.
-- Mieshän on köyhä ja vain tuollainen koulunopettaja. Ei! Paremmat
naimiset moista tyttöä odottavat!

-- Alicea voi verrata kissaan, kun se on saanut hiiren kynsiinsä, --
jos saan käyttää sellaista vertausta, -- arveli toinen rouva. -- Hän
leikkii koko joukolla eikä huoli ainoastakaan.

-- Ei, ja hän onkin vielä aivan liian nuori sitoutuakseen kehenkään,
selitti rouva Lager ja nojausi mukavasti nojatuoliinsa.

-- Niinkö rouva Lager luulee? pisti rouva Cederskiöld. Minä taas olen
niin levollinen, kun ovat surusta pois. Kiitän onneani joka kerta
kun näen Ragnhildini käyskelevän kauniissa kodissaan jalosukuisen
puolisonsa rinnalla keskellä komeutta ja rikkautta.

Tämän kuultuaan ajatteli monikin, ettei Ragnhild kaiken tuon
hallitsijana näyttänyt erittäin onnelliselta, mutta rouva Lager sanoi:

-- Voi se olla hyväkin ja onnistua toisinaan, mutta minun
periaatteeni on tämä: antaa tytön huvitella ja pitää iloa
vapaudessaan niinkauvankun se on mahdollista s.t.s. niinkauvankun
hän ei vielä näytä "kuluneelta", _sitte_ on kyllä aikaa ajatella
avioliittoa. Hyvä Jumala! Mikä autuus sitte on paraassakaan
avioliitossa? Kahle se on, vankeus, tauteja, lapsia ja talouspuuhia.
En tällä tahdo sanoa, että toivoisin tyttöjen jäävän naimattomiksi.
Varjelkoon! Tarkoitan vaan, että parasta on siirtää välttämätön
paha niin myöhäksi kuin mahdollista. Senvuoksi päästin Alicenikin
nuoresta mukaan -- juuri siksi, että ennättäisi nauttia enemmän. Kun
hän sitte on huvitellut vielä muutamia vuosia päälle kahdenkymmenen,
voi hän sitoutua, tulla puolisoksi ja äidiksi niinkuin me muutkin.
Sitäpaitsi alkaa siitä uusi taival. Tyttö 25 vuoden iässä on vanha,
samanvanhuinen rouva taas nuori, ja jos onni varjelisi sairauksista
ja liian monista pienokaisista, voi hän pitää lystiä vielä monet
vuodet. Niin minä olen tehnyt. Pian kasvavat lapset, ja sitte saat
seurata kaitsijana heitä huvituksiin ja nauttia nähdessäsi heidän
nauttivan nuoruudestaan.

-- Mutta lieköhän niin varmaa, että tyttö, joka koko nuoruutensa
on kuluttanut huvituksiin, sitte on kypsynyt puolisoksi ja äidiksi
ja että hänellä edes on halua ottaa harteilleen edesvastuuta ja
velvollisuuksia, joita avioliitto edellyttää? kysyi muuan nuorempi
rouva epäillen.

-- Äh, äidin tietysti täytyy pitää huolta, että tyttärensä joutuu
sellaisiin naimisiin, missä tämä edesvastuu ei liiaksi rasita,
vastasi rouva Lager.

-- Juuri niin, vahvisti rouva Cederskiöld.

-- Paitse sitä, jatkoi rouva Lager, ei hänellä ole muuta neuvoa.
Ei ole sekään hauskaa, kun jää vanhaksipiiaksi, ryppyhuuleksi,
saa istua kököttää tanssijaisissa ja nuoremmat ja kauniimmat
tirskuvat ja ivaavat häntä selän takana. Siis mennään naimisiin,
kuten olen sanonut. Jos sattuu joutumaan hyviin, on taakka kevyt.
Alicella ei ole syytä hätäillä. -- Ja sitte alkoi rouva Lager tehdä
matkasuunnitelmia ensi kesää varten, ja niin unohtuivat kaikki
naimapuuhat.

Nuoretkin olivat jo väsyneet ompelemiseen, joku hyväntahtoinen äiti
rupesi soittamaan, ja pian oli tanssi täydessä vauhdissa. Alice
oli ihastuksissaan illatsujen onnistumisesta ja päätti itsekseen,
ettei yksikään talvi saisi mennä ilman niitä. Kun kaupungin köyhät
saataisiin vaatteeseen, keksittäisiin aina jotakin hottentotteja tai
muita, joiden hyväksi tehtäisiin työtä. Aika aina neuvon tuopi. --
Ja hän leijaili pois Valssin pyörteeseen uusimman suosikkinsa, herra
Schönbergin keralla hurmautuneena hänen sysimustiin silmiinsä.



29.

Pimeitä päiviä.


Muistutuksista, moitteista ja soimauksista huolimatta oli Eedit
innokkaasti jatkanut lukujaan. Hänen serkkunsa, nuoren tohtorin piti
vasten tahtoansakin ihailla häntä yhä enemmän ja enemmän. Sellaista
sitkeyttä, työvoimaa ja käsityskykyä ei hän ikinä uskonut naisessa
löytyvän vielä vähemmin tytössä, joka oli vasta vähä yli 20 vuotta.
Tytön tarkka silmä, selvä pää ja erinomainen muisti saivat hänet
ihmetyksiinsä. Ja sitte kun hän pitemmän aikaa oli seurannut Eeditin
sairaanhoitoa sairashuoneella, ei hän enempää epäillyt, ettei
tämä ollut syntynyt lääkäriksi. Oli totta, mitä vanha professori
oli sanonut: hän oli yhtä rohkea, tarkkanäköinen ja varma kuin
oli kärsivällinen, hellä ja hienotunteinen. Kätensä ei tutissut
hoitaessaan pahimpiakaan haavoja tai vammoja, mutta samalla oli hän
nainen, piteli hellävaroen sairasta ja näytti edeltäpäin arvaavan sen
toivomukset, oli uupumattoman kärsivällinen kärtyisiä, hermostuneita
ja kieroja ihmisiä kohtaan. Sanansa soivat ystävällisyyttä, kun
hän tyynnytti ja lohdutti potilasta, ja viimein kävi niin, ettei
olleet hyvin asiat, jollei neiti Eedit ollut saapuvilla, kun
piti ryhdyttämän vaikeaan leikkaukseen tai muuhun arkaan asiaan.
Tulisimmatkin tuskat lientyivät, kun hän hoivaili ja lohdutteli, ja
kuolevaiset laskivat kätensä tuon nuoren tytön käteen ja kuuntelivat
vieno hymy huulillaan hänen palavia rukouksiaan ja suloisia
raamatunlauseita, joita hän luki heille. Pienokaiset kurottivat
käsiään ja ottivat katkerimpiakin rohtoja hänen kädestään. Monet
yöt keinutteli hän sylissään kärsivää, levotonta pikku potilasta
ja ystävällisellä katseellaan, reippaalla, iloisella käytöksellään
rohkaisi hän monen pikku pelkurin. Nuoren tohtorin ei pälkähtänyt
päähänkään pitää häntä enää epänaisellisena.

Mutta mitä oli tullut professorin tuumista saada Eeditiä yliopistoon?
Ajatus, että nainen kuuntelisi luentoja yliopistossa ja opiskelisi
anatomiasalissa, ei ollut noussut yhdenkään aivoihin. Se professori,
jonka puoleen Eeditin isä kääntyi kysymyksineen tästä asiasta, joutui
senvuoksi aivan ymmälleen moisesta ajatuksesta ja pudisti päätään
elähtäneelle vanhukselle, joka siellä maaseudun yksinäisyydessä
näytti tulevan lapseksi uudelleen, kuten voi päättää hänen
merkillisistä tuumistaan. -- Tyttö saattaa olla lujaa laatua ja
omata enemmän kirjatietoja kuin ikäisensä nuoret naiset -- nimittäin
liikanaisen hellän isän kannalta katsottuna -- ajatteli hän, mutta
yliopiston luvuissa varmaan piankin tulisi tenä eteen. Tätä ei
professori tietystikään hennonnut suoraan sanoa vanhalle isälle.
Hän kirjoitti puhutelleensa muutamia virkaveljiään, kuten oli
tehnytkin, mutta he luulivat, ettei sellainen asia kävisi laatuun,
sen pitäisi kiertää pitkiä teitä, konsistorissa, kanslerinvirastossa
jopa keisarissakin, ja toivo onnistumisesta näytti heikolta. Mutta
saisihan koettaa kuitenkin. _Jos_ kerran niin pitkälle tultaisiin,
että nainen saisi opiskella miehen rinnalla -- jota tuo opinmies
itsekseen suuresti epäili -- ei se aika ainakaan vielä ollut
koittanut.

Sellainen oli sen kirjeen sisältö, jonka professori Berg sai
vastaukseksi kysymyksiinsä. Tätä kaiketi hän odottikin, mutta
masensi se sittenkin ukon mieltä. Eedit ja tohtori Bernhard
olivat saapuvilla, kun hän avasi kirjeen. Eedit ei siitä niinkään
huolestunut. Hänhän ei, kuten kerran sanoi Marialle, halunnut
suorittaa julkisia tutkinnoita eikä toivonut suurta menestystä juuri
senvuoksi, että naiset aivan harvoin antausivat lukutielle. Hän oli
kyllä perusteellisesti tutkinut anatomiaa isänsä johdolla, mutta
serkku Oskarilta oli vielä paljon oppimista, käytöllistä harjoitusta
oli kyllin tarjolla kaupungissa, hän voi siis vastaiseksi pysyä
levollisena, kuka tietää, mitä tulevaisuudessa vielä tapahtuisi, hän
oli nuori, ja professorihan oli luvannut koettaa. Täten koetti hän
lohdutella isäänsä.

-- Mutta sinähän et itse saa milloinkaan kirjoittaa reseptiä,
lapseni, huomautti professori.

-- Mitäpä siitä, isä, niinkauvankun sinä elät, ja serkku Oskari
on täällä, ei minun tarvitse kuin kertoa sinulle taudin oireet ja
neuvotella teidän kanssanne, ja isä ja Oskari voitte kirjoittaa
reseptit, sanoi Eedit hilpeästi.

Vanha professori istui hetken ääneti, mutta sitte hän nousi ja sanoi
liikutetulla äänellä:

-- Mutta koittaa se aika kuitenkin kerran, jolloin naiset pääsevät
lääkäriksi, vaikkenkaan minä, kukaties et sinäkään, saa sitä nähdä.
Kenties ehdotukseni tuli liian aikaiseen, mutta sellainen aika kerran
vielä koittaa, siitä olen varma. -- Hän oli kuin kunnianarvoisa
profeetta, tuo hopeahapsinen, kirkasotsainen vanhus, seisoessaan
siinä käsi ojennettuna, katseessaan ilme, ikäänkuin olisi hän jo
hengessään nähnyt sen ajan ensi sarastuksen.

Eedit kuljetti hänet lepotuoliin, suuteli kunnioittavan hellästi
hänen kättään ja puheli tulevaisuudesta, kuinka jo ulkomailla
oli alettu antaa naiselle perusteellisempaa kasvatusta ja kuinka
ne aatteet vähitellen raivaisivat tiensä meidänkin pieneen,
kaukaiseen maahamme, kunnes professori jälleen ilostui ja lohduttui
pettymyksestään.

Tohtori Bernhard istui toisella puolen huonetta ja katseli kaunista
ryhmää edessään. Hän huomasi suorastaan iloitsevansa, ettei Eedit
joutunut yliopistoon, ja kuta kauvemmin hän katseli noita nuoria,
sielukkaita kasvoja, jotka nyt loistivat niin kauniina ja puhtaan
naisellisina, kun hän koetti lohduttaa vanhaa isäänsä ja viihdyttää
tämän mieltä tulevaisuudentuumillaan, sitä elävämmin tunsi hän,
että Eedit oli saanut syvemmän sijan hänen sydämmessään, kuin hän
oli luullutkaan. Mutta samassa huomasi hän myöskin miten heikot
toiveet hänellä oli voittaa Eeditin rakkautta. Koko ajan, kun olivat
tunteneet toisensa, oli Eedit kohdellut häntä kuin toveriaan ja
ankarasti vaatinut samaa häneltäkin. Mitähän mahtaisi hän ajatella
rakkaudentunnustuksesta? Voisikohan hän milloinkaan häntä rakastaa?
Voisikohan hän ylipäänsä rakastaakaan kuin nainen? Tyttären hellyyttä
ja ihmisrakkautta hän kyllä tunsi, -- sen hän oli huomannut -- mutta
käsittikö puolison rakkautta? Eikö hän juuri itse ollut sanonut,
ettei hän voinut kuvitellakaan, miltä tuntuisi rakastaa jotain
miestä siinä määrässä, että tämän takia luopuisi luvuistaan ja
tulevaisuustuumistaan.

Kuluipa niin jokunen aika. Vähitellen alkoi Oskari tuoda ilmoille
tunteitaan. Eedit vaan ei sitä huomannut. Tyynesti ja ystävällisesti
kuin ennenkin vastasi hän tohtorin palaviin katseihin, ja helliin
kädenpuristuksiin, hänen tähtäilynsä sanoissa ymmärsi hän aina
toisin. Sillä Eeditin mieleen ei edes juolahtanut, että Oskari tai
kukaan muukaan mies voisi rakastua _häneen_. Hänellä oli satoja
asioita ajateltavana, ja hänen sydämmensä oli täydellisesti vapaa.
Oskari päätti selvemmin selittää. Mutta kauvan hän epäili. Eikö
tehnyt hän väärin häiritessään Eeditin rauhaa kosinnallaan, kun
selvästi huomasi, ettei tämä älynnyt hänen rakkauttaan eikä itse
millään tavalla näyttänyt omaavan hellempiä tunteita häntä kohtaan?
Mutta nainen on niin omituinen. Eedit tosin ei ollut kiemailija,
mutta voi sitä selittää naiselliseksi kainoudeksi, joka esti häntä
näyttämästä rakkauttaan. Oskari ei voinut kauvemmin kestää tätä
tiedottomuutta. Hän päätti käyttää ensimmäistä sopivaa tilaisuutta
ilmaistaksensa salaisuutensa Eeditille. Sitä hänen ei kauvan
tarvinnut odottaa, sillä tapasivathan he joka päivä toisensa, ja
ensimmäisellä tunnilla, kun nuori opettaja turhaan oli koettanut
kiinnittää ajatuksiaan siihen, mitä luettiin, keskeytti hän äkkiä
esityksensä ja puhui suoraan Eeditille rakkaudestaan. Hetken istui
nuori tyttö sanatonna hämmästyksestä, viimein kohotti hän katseensa
ja sanoi:

-- Hyvä Oskari -- -- en voinut tällaista odottaa -- -- olen
pahoillani -- --

-- Sinä siis et luule voivasi rakastaa minua -- -- et edes
tulevaisuudessa -- -- sinä niin hämmennyit nyt -- -- ehkä tahdot
koetella itseäsi -- -- minä odotan.

-- Ei, Oskari, sanoi Eedit ystävällisesti mutta varmasti -- en tahdo
pettää sinua turhilla toiveilla. Sisaren, ystävän hellyyttä voin
sinulle tarjota, mutta rakastaa sinua en voi. Kenties sinäkin olet
sekoittanut ystävyyden ja rakkauden, toivotaan niin.

-- En ole, vastasi Oskari vakavasti, -- olen liiankin kauvan tutkinut
sydäntäni voidakseni siihen määrin erehtyä.

Syntyi kiusaava äänettömyys.

Viimein alotti Oskari jälleen:

-- Tarjoat minulle ystävän hellyyttä. Minä tyydyn siihen vastaiseksi.
Rupea vaimokseni, kenties minä aikaa voittaen saavutan rakkautesi.

Eedit pudisti päätään:

-- Ei, ei, ei! En milloinkaan tohtisi solmita sellaista avioliittoa.
Muistatko, mitä kerran sanoin, etten luopuisi kirjoistani ennenkun
tapaisin miehen, joka -- -- --

-- Tiedän sen, mutta ei sinun tarvitsisikaan niistä luopua, lupaan
pyhästi että saat viettää samanlaista elämää kuin tähänkin saakka,
me lukisimme yhdessä, kävisimme yhdessä sairaita katsomassa. Me
asettaisimme taloutemme niin, ettei perheenemännän huolet sinua
häiritsisi. Kallis Eedit, tule omakseni!

Eeditiin koski kipeästi Oskarin into.

-- Anteeksi, mutta en voi, pyysi hän hiljaa.

-- Jos sydämmesi on vapaa, niin anna minun koettaa voittaa
rakkautesi, rukoili Oskari.

-- Sydämmeni on vapaa, mutta elä koeta voittaa rakkauttani, koeta
pikemmin unohtaa minut, tai vielä paremmin olkaamme ystäviä kuten
ennenkin. Vakuutan sen olevan parasta. En luule voivani tehdä ketään
miestä onnelliseksi. Ei ole minulla niitä ominaisuuksia, jotka
tekevät naisesta hyvän vaimon.

Oskari tarttui tulisesti hänen käsiinsä ja huudahti:

-- Sinä olet suloisin nainen maan päällä! Sinulla on sekä sydäntä
että päätä -- tekisit minut äärettömän onnelliseksi!

Eedit irroitti hiljaan kätensä ja sanoi:

-- Olen kovin pahoillani täytyessäni evätä pyyntösi, sillä olet ollut
hyvä ja ystävällinen minulle, ja minä olen kiitollinen siitä, mutta
minun täytyy kieltää, minusta olisi synti sinun hellään rakkauteesi
vastineeksi antaa oma laimeuteni, ja me tulisimme varmasti
onnettomiksi. Ole mies, Oskari! Sinä kyllä vielä tulet onnelliseksi
ja löydät itsellesi sopivamman vaimon kuin minä olisin ollut.

Puristettuaan hellästi nuoren miehen kättä poistui Eedit huoneesta.

Tohtori jäi katsomaan hänen jälkeensä. -- Mikä jumaloitava nainen,
kuinka suora, hellä ja vapaa valheesta!

-- Sitte tarttui hän lakkiinsa ja läksi vertavuotavin sydämmin.

Eedit päätti lopettaa lukutunnit joksikin aikaa voidakseen
siten välttää serkkuaan. Häneen koski kipeästi tämän ystävyyden
menettäminen, sillä näiden vuosien kestäessä oli hän oppinut
panemaan arvoa nuoreen lääkäriin, ja tämä oli nähnyt paljon vaivaa
hänen opetuksessaan. Se oli sitä kiitettävämpää, koska se ei
laisinkaan sopinut hänen mielipiteihinsä naisen kutsumuksesta sekä
kasvatuksesta. Kuitenkin lohdutteli Eedit itseään sillä, että Oskari
piankin huomaisi erehdyksensä rakkaudessaan, pysyisi edelleenkin
hänen ystävänään ja menisi naimisiin jonkun hyvän taloudellisen
tytön kanssa, joka tekisi hänet oikein onnelliseksi, ja silloin hän
sydämmestään kiittäisi Eeditiä siitä, että nyt kieltäysi.

Muutama päivä tämän tapauksen jälkeen sairastui vanha professori
arveluttavasti. Hän oli jo kauvemman aikaa ollut kipeänlainen,
mutta nyt piti hänen ruveta vuoteelle, ja tohtori Bernhard tuotiin
häntä katsomaan. Tauti oli ankara ja kesti kauvan. Häntä piti
hoitaa hyvin ja huolellisesti. Eedit oli yksin hoitamassa. Jollei
tohtori Bernhard jo ennestään olisi häntä ihaellut, olisi hänen nyt
ainakin pitänyt oppia. Tyttö näytti olevan uupumaton. Isä tuskin voi
silmänräpäykseksikään päästää häntä luotaan. Usein lepäsi hän käsi
Eeditin kädessä, ja kun tämä kuulumattomin askelin kulki huoneessa,
siivoili tai valmisteli juomaa sairaalle, seurasi ukko häntä
silmillään. Kirjat olivat nyt unohtuneet, paitsi kun professori oli
parempi ja halusi kuulla luettavan. Silloin vaivasi Eedit silmiään
lukemalla isälleen puolihämärässä huoneessa tai yölampun himmeässä
valossa, siksi kunnes sairas väsyi kuulemaan.

Heti taudin alkaessa oli Oskari ilmaissut Eeditille arvelunsa, ettei
professori enää taudistaan nousisi. Eeditin sydän oli haleta surusta,
mutta hänellä oli kyllin sielunvoimaa pysyäkseen isänsä luona
levollisena. Vanha professori tunsi itsekin elämän ehtoon lähenevän.
Hän puhui tyttärelleen siitä, kiitti häntä tuhansin kerroin siitä
huolenpidosta ja rakkaudesta, jota aina oli isälleen osottanut ja
suri vain sitä, että piti jättää hänet niin nuorena turvattomaksi. --
Mutta minä jätän sinut Jumalan haltuun, ja joka sen tekee, voi olla
levollinen, sanoi hän kirkas hymy kasvoillaan.

       *       *       *       *       *

Eedit oli siis yksin ja turvaton.

Tuo pitkä ankara aika, jonka hän oli omistanut yksinomaan sairaan
hoitoon, oli arveluttavassa määrässä heikontanut hänen terveyttään
sekä voimiaan. Tohtori Bernhard määräsi hänen olemaan erittäin
varovaisen, lepäämään ja pysymään tyynenä. Eedit noudattikin tätä
määräystä osaksi sentakia, että tunsi olevansa sen tarpeessa, osaksi
että häntä suretti liiaksi, kun ei voinut heti ryhtyä lukuihinsa
entisellä innolla. Eräänä päivänä kuitenkin tarttui hän muutamaan
kirjaan hälventääkseen suruista mielialaansa. Mutta kauhukseen
huomasi hän, ettei voinutkaan lukea. Hän tunsi sietämätöntä tuskaa
silmissään, niiden edessä oli kuin sumuharso, joka teki mahdottomaksi
erottaa kirjaimia. Paikalla lähetti hän sanan serkulleen ja pyysi
häntä tulemaan luokseen. Tohtori selitti taudin arveluttavaksi
silmäsairaudeksi, jonka Eedit oli saanut liikanaisesta rasituksesta,
ja kehoitti häntä heti lähtemään Helsinkiin, missä kuuluisa
ulkomaalainen lääkäri paraillaan oleskeli. Itse hän ei arvannut
ruveta häntä hoitamaan, kun ei ollut spesialisti asiassa. -- En
halusta sinua peloita, lisäsi hän -- mutta minä tiedän, miten
helposti sinä unohdat pitää huolta terveydestäsi ja senvuoksi pitää
minun sanoa: pikainen ja tehoova apu on ainoa, joka voi pelastaa
näkösi.

Suruiset ajatukset ahdistivat Eeditin mieltä koko seuraavan yön.
Eikö ollut kauheata kadottaa silmäinsä valo! Ei saisi hän silloin
enää milloinkaan nähdä ihanaa luontoa, lukunsa pitäisi hänen
jättää ikipäiviksi ja viettää toimetonta elämää pimeydessä ja
synkkyydessä. Mutta vielä hän ei voinut luopua toivosta. Hän tahtoi
noudattaa Oskarin neuvoa ja heti matkustaa Helsinkiin. Uskollinen,
hyväntahtoinen Anna seurasi Eeditiä ja jäi hänen luokseen koko ajaksi.

Vieras lääkäri oli yhtä kohtelias ja ystävällinen, kuin oli kuulu
ja taitava. Ei viipynyt kauvankaan, ennenkun hän kysymyksistä,
joita Eedit teki hänelle tautinsa johdosta, tuli huomaamaan, että
tällä itsellään oli paljonkin tietoja lääketieteessä, ja mieltyi
häneen suuresti, kun johdettuaan taitavasti keskustelun tälle
alalle näki, miten lahjakas hän oli ja miten lämpimästi harrastunut
lääkärintoimeen.

Alussa hoiti lääkäri Eeditin silmiä joka päivä, ja melkein aina
johtuivat he keskustelemaan samasta viehättävästä aineesta, mutta
sittenkin, kun silmät huomattavasti olivat parantuneet, tuli hän
usein, jos aika vaan myönsi, puhelemaan potilaansa kanssa. Tarvinnee
tuskin mainita, että Eedit äärettömästi nautti näistä keskusteluista,
ja se sai aikaan, että hän kaksinverroin kärsiväisemmin kesti
sairautensa ja pitkän työttömyyden. Eedit ei saanut lukea, ei
kirjoittaa eikä tehdä käsitöitä ja kun hänellä tuskin oli ainoatakaan
tuttavaa kaupungissa, kävi aika useinkin hyvin pitkäksi. Alice Lager
kyllä vietti talvea pääkaupungissa, mutta hänen aikansa kului aina
huveihin, niin ettei hän ennättänyt käymään Eeditin luona kuin pari
kertaa. Eedit oli senvuoksi iloinen ja kiitollinen, kun tuo vieras
lääkäri toisinaan toi muassaan jonkun kirjan ja luki siitä hänelle ja
siitä sitte punousi viehättävä, opettava keskustelu.

Tuli sitte päivä, jolloin tohtori julisti potilaansa täydellisesti
parantuneeksi. Hänen pitäisi vaan jonkun aikaa vielä varoa hienoa
painosta, liian vahvaa valoa sekä välttää rasitusta ylipäänsä. Eedit
lupasi noudattaa kaikkia määräyksiä. Hän oli äärettömän kiitollinen,
kun oli saanut takaisin terveytensä. Tohtorin piti käydä vielä kerran
hänen luonaan, ja sitte olisi parantelu päätetty.

Helsinki oli tarjonnut monta nautintorikasta hetkeä Eeditille,
pääkaupunki oli hänen silmissään niin kaunis, että hän surren
ajatteli palaamistaan tyhjään, autioon kotiin. Hän päätti sentakia
jäädä sinne vielä joksikin aikaa osaksi nähdäkseen, mitä siellä oli
nähtävää, osaksi ostaakseen uusimpia teoksia kirjastoonsa.

Samana päivänä kun tohtori oli julistanut Eeditin täydellisesti
parantuneeksi, lähti Eedit kaupungille nauttimaan raittiista,
ihanasta kevätilmasta. Meri oli hiljakkoin luonut jääkuorensa ja
kimalteli siintävänä auringonloistossa niin pitkälle kuin silmä
kantoi. Varpuset visersivät, ja puutarhoissa olivat koivut ja
pihlajat nupulla. Kadut olivat kuivat, ja suuri oli kävelijäin
joukko. Siellä tapasi Eedit Alice Lagerinkin. Hän kulki vanhemman
naisen kanssa, mutta nähtyään Eeditin pysähtyi hän ja lausui
mielihyvänsä hänen palautuneesta terveydestään, tarttui sitte hänen
käsipuoleensa ja saattoi häntä kappaleen matkaa.

-- Hän kuuluu olevan aito taitava mies, tuo kaunis lääkärisi,
huomautti Alice. Hän hoitaa sairaita ylhäisemmissä piireissä.

-- Hyvin taitava, myönsi Eedit.

-- Sinä tietysti olet häneen yhtä ihastunut kuin kaikki muutkin?
Toivonpa, että minunkin silmäni olisivat kipeät, lisäsi hän pilalla.
Mutta tuossa hän tuleekin! Katsoppa Eedit!

Aivan oikein, vieras lääkäri tulikin heitä vastaan, miellyttävän
näköinen ja vielä nuori nainen käsipuolessaan. Kun tohtori huomasi
Eeditin, levisi säteilevä hymy hänen kasvoilleen ja hän tervehti
iloisesti. Senjälkeen kumartui hän naisen puoleen käsipuolessaan ja
sanoi pari sanaa, ja sitte nainenkin hymyili ja tervehti.

Kun he olivat menneet ohitse, kysyi Eedit:

-- Kuka se nuori nainen oli?

-- Hän oli tohtorin rouva, vastasi Alice.

-- Onko hän sitte naimisissa? kysyi taas Eedit hetken päästä.

-- On, kuin onkin, monen potilaansa suureksi suruksi, nauroi Alice.
Tiedäppä, hän on oikea sydäntensytyttäjä. Jumala tiesi, mikä hänessä
niin viehättää, mutta hurmaava hän on. Luulenpa hänen vakavuutensa
vaikuttavan vastakohtana noille tanssiaiskeikareille, jotka heti voi
tuntea sekä sisältä että ulkoa. Paitsi sitä ei hän huomaa ketään,
muuta kuin oman rouvansa, mikä myöskin on kaunis piirre hänessä.
Rouva kuuluu olevankin hyvä ihminen, mutta ulkomuotonsa ei suinkaan
ole komeampia. Heidän naimisjuttunsa on hyvin huvittava. Rouva oli
tohtorin potilas siellä kotimaassa. Tohtori hankki hänelle näön
takaisin ja rouva palkinnoksi siitä lahjoitti hänelle sydämmensä.
Rouva näyttää suuressa määrin ihailevan miestään eikä, kumma kyllä,
ole rahtuistakaan mustasukkainen.

Alice tapasi tuttuja ja sanoi hätäisesti hyvästi Eeditille.

Eedit pysähtyi silmänräpäyksen ja veti henkeään. Kuinka oli hänestä
vielä äsken aurinko niin kirkkaasti paistanut, meri niin somasti
siintänyt ja ilma kevättä henkinyt? Taivashan oli pilvessä, meri
musta ja tuuli kylmä ja kolea.

Seuraavana päivänä tuli lääkäri viimeisen kerran. Hän tutki vielä
kerran tarkoin potilaansa silmiä ja sanoi olevansa täysin tyytyväinen
niiden tilaan.

-- Mutta te olette vielä kalpea ja heikonnäköinen, neiti, sanoi
tohtori totuttuun, ystävälliseen tapaansa. -- Kenties määräämme
jotain vahvistavaa?

-- Jopahan, sanoi Eedit hymyillen. -- Olen viettänyt toimetonta
elämää näinä aikoina ja istunut sitäpaitse paljon sisällä. Olen
tottumaton siihen, siinä koko juttu. Huomenna aijon matkustaa kotiin.

-- Jo huomenna! Ja minä kun ajattelin pyytää saada tutustaa teitä
vaimooni. Hän on kovasti mieltynyt teihin. Oikein jo iloitsin siitä.
Eikö pääkaupunki enää teitä viehätä, neiti? Onhan täällä paljon
katsomista ja tilaisuutta huviinkin. Eikö teidän sovi jäädä?

-- Ei käy päinsä. Emme tapaa enää toisiamme, herra tohtori. Tuhannet,
tuhannet kiitokset vaivastanne sekä hyvyydestänne!

-- Minähän olen kiitollisuuden velassa, sanoi tohtori ja pudisti
sydämmellisesti Eeditin kättä. -- Olkaa varovainen! Jääkää hyvästi!

-- Hyvästi! sanoi Eedit soinnuttomasti.

       *       *       *       *       *

Eedit oli ollut tuskin muutamaa tuntia kotona, kun jo Oskari tuli
hänen luokseen. Hän ei ollut ensinkään tyytyväinen Eeditin ulkonäköön
ja sanoikin sen hänelle. -- Näytät niin kalpealta ja väsyneeltä,
melkeinpä sairaammalta kuin lähtiessäsi ja katseesi on raukea. Mistä
se tulee?

-- Matka on väsyttänyt, Oskari, siinä kaikki. Olen voinut erinomaisen
hyvin viimeisinä viikkoina, ja kun nyt pääsen työn alkuun, saat
nähdä, että voimani palaavat jälleen.

Ja sen sai Oskari todellakin nähdä, sillä Eedit ryhtyi uupumattomalla
innolla lukuihinsa. Näytti kuin olisi hän muutamassa viikossa
tahtonut saavuttaa sen, mitä puolessa vuodessa oli hukkaan mennyt.
Viimein täytyi Oskarin kieltää häntä lukemasta niin paljoa, mikäli
hän ei tahtonut toista kertaa näköänsä menettää. Se tehosi. Eedit
hellitti lukemistaan, mutta kävi sensijaan useammin sairashuoneella
ja kaupungin köyhien sairaiden luona, jotka venyivät kurjissa
hökkeleissään, ei ollut heillä varoja kääntyä lääkärin puoleen tai
hankkia lääkkeitä, ja usein olivat kipeästi hoidon puutteessa.

Oskari huomasi serkkunsa uupumattoman toimeliaisuuden ja tarkasteli
häntä miettivin katsein. Mitähän oli hänelle tapahtunut? Hän ei
ollut entisellään. Hän kyllä ennenkin oli mieltynyt ja innostunut
tehtäväänsä, mutta ei tällä tavalla. Näytti kuin olisi hän tarvinnut
alituiseen työtä päästäkseen entiseen tasapainoonsa, kuin olisi hän
tahtonut tukahuttaa tuskaa, karkoittaa raskasta ajatusta.

Kaupunkilaisten mielestä oli Eedit kaunistunut, käynyt lempeämmäksi,
naisellisemmaksi kuin ennen.

-- Sen on vaikuttanut suru isän kuolemasta, sanoivat he. Oskari
mietiskeli kauvan ja tutkieli tarkasti muutoksen syytä. Vähitellen
kypsyi hänessä muuan ajatus. Hän piti häntä tiukasti silmällä, otti
huomioon joka katseen, sanankin.

Eräänä päivänä tuli tohtori tuomaan muuatta kirjaa Eeditille. Eedit
istui akkunan pielessä ja katseli haavemielin puutarhaa, missä kesä
helotti täydessä vehreydessään. Hän vastasi ystävällisesti serkkunsa
tervehdykseen, mutta ajatus näytti muualla aikailevan, kasvoista
kuvastui surua ja väsymystä. Oskari istui hetken vaiti. Sitte alkoi
hän:

-- Eedit, muistatko, mistä puhuin sinulle joku aika takaperin?
Vieläkö vastauksesi on sama kuin ennenkin?

Eedit säpsähti. Hän nähtävästi ei ymmärtänyt, mitä serkkunsa
tarkoitti.

Oskari huomasi erehtyneensä, mutta hänen piti jatkaa, koska kerran
oli koskettanut asiaan.

-- Tarkoitan, Eedit, -- -- -- tunteeni sinua kohtaan ovat samat kuin
silloinkin -- -- --.

Eedit teki kieltävän liikkeen kädellään, ja hänen katseestaan
kuvastui niin syvää surua, että Oskari tunsi hellää liikutusta.

-- Hyvä Oskari, pyysi hän hiljaa, elä milloinkaan enää koske tähän
aineesen. En voi koskaan tulla vaimoksesi enkä kenenkään muunkaan,
jos siitä on sinulle lohdutusta, lisäsi hän heikosti hymyillen. --
Ole veljenäni? Nyt jos koskaan tarvitsen ystävää -- -- olen niin
turvaton, sitte kun isä jätti minut.

-- Koetan olla veljenäsi, sanoi Oskari synkästi, mutta onnistumisesta
en takaa. Ystävänäsi pysyn aina, Eedit, uskollisempana kuin kukaan
maan päällä. Jää hyvästi!

Paljoa helpommin, kuin tohtori oli luullut, unohti hän rakkautensa
Eeditiin, sillä vuosi ei ollut vielä umpeen mennyt, kun hän jo
oli kihloissa nuoren, terhakan tytön kanssa, joka oli oikea pieni
talonmyyrä, hilpeä ja leikkisä, kuin soma kissanpoika. Eikä kukaan
iloinnut siitä enemmän kuin Eedit. Hän näytti aivan elpyvän
uudelleen. Hän se järjesti Oskarin asunnon, hän toimitti palvelijan,
hän valmisti tulijaiskemut ja lopuksi hankki kukkia huoneiden
somistamiseksi, niin että ne piankin olivat muuttuneet hymyileväksi
kukkatarhaksi, kun nuorta rouvaa odotettiin. Kun Oskari hääpäivänään
vertaili Eeditin vielä kauniita ja jaloja, mutta liian vakavia ja
hiukan vanhenneita kasvonpiirteitä, hänen pitkää, solakkaa, mutta
kenties liian jäykkää vartaloaan tuohon pieneen rusoposkiseen,
pehmeään, terhakkaan, hilpeään olentoon, joka seisoi siinä hänen
vierellään kauniina, ihanana löyhyvässä morsiuspuvussaan, ei hän
voinut uskoa muuta, kuin että oli erehtynyt tunteittensa suhteen
ja pitänyt sitä ihailua ja ystävyyttä, jota tunsi Eeditiä kohtaan,
rakkautena. Ja nyt hän tosiaankin oli sydämmestään kiitollinen
Eeditille, että tämä oli kieltäynyt rupeamasta hänelle.

Entistä tyynemmin ja halukkaammin autteli Eedit Oskaria tämän
lääkäritoimessa ja oli sangen tervetullut vieras hänen kodissaan.
Alussa tosin pikku rouva tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä tuota
oppinutta neitiä kohtaan, joka oli niin "hirveän vanha" hänen
mielestään, mutta Eeditin ystävällinen, luottamusta herättävä käytös
sai hänet piankin muuttamaan mieltä. Pikku rouva oli myöskin luullut,
että Eedit päivät pitkät puhelisi syväoppisista, käsittämättömistä
asioista, mutta hämmästyksekseen huomasi hän, ettei Eedit milloinkaan
niin tehnyt, ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Ja hän alkoi oikein
pitää Eeditistä kuin vanhemmasta rakkaasta sisaresta. Eeditkin
näytti voittaneen sen taistelun, joka jonkun aikaa uhkasi masentaa
hänen muuten raitista mieltään. Hän oli melkein entisellään, mutta
muuan lempeä piirre oli jäänyt hänen kasvoilleen, joka antoi hänelle
entistä enemmän viehätystä.



30.

Vapaa.


Lähes viisi vuotta oli vierinyt Ragnhildin hääpäivästä.

Oli myöhäinen syksy. Satoi ja myrskysi päivät pitkät, tuuli tuiversi
alastomissa puissa eikä yksikään päivänsäde päässyt pilkistämään
pilvien lomitse. Avarat huoneet Ragnhildin kodissa tuntuivat
entistään kolkommilta. Muutamassa pienemmässä kamarissa istui
Ragnhild itse surupuvussa, syvissä mietteissä. Muutama viikko
takaperin oli halvaus lopettanut paroonin elämän. Ragnhild oli siis
leski. Hän kulki muistellen kuluneita viittä vuotta, ja ne tuntuivat
hänestä ainoalta loppumattoman pitkältä surun vuodelta, sillä niin
olivat ne olleet toistensa kaltaisia. Ja kuitenkin -- mitä oli viisi
vuotta? Tämä avioliitto olisi voinut kestää 20, 30, 40 vuotta.
Nuori leski pani kätensä ristiin sitä ajatellessaan. Miten oli hän
pitänyt sen lupauksen, jonka teki hääpäivänään? Miten oli täyttänyt
velvollisuutensa? Nämä kysymykset saivat hänet useinkin levottomaksi.
Hänen täytyi tunnustaa, että oli tehnyt sen ainoastaan ulkonaisesti
-- sydän oli aina kapinoinut. Ja Jumala katsoo sydämmeen. Mutta hän,
joka näkee meidän heikkoutemme, oli myöskin nähnyt Ragnhildin hyvän
tahdon ja ponnistukset, oli kuullut hänen rukouksensa, nähnyt hänen
tuskansa. Hän oli myöskin valmistanut hänelle lohdutuksen, joka
herätti syvää kiitollisuutta Ragnhildissa. Hänen miehensä oli viime
sanoikseen vakuuttanut, että Ragnhild oli ollut hyvä vaimo, hänen
katseensa oli viime hetkessä etsinyt Ragnhildin katsetta. Ja tätä
johdatti Ragnhild aina mieleensä, kun omantunnonnuhteet saivat hänet
levottomaksi.

Mihinkä ryhtyisi hän nyt? Vanhempansa olivat vuosi sitte
muuttaneet pääkaupunkiin, ja kuultuaan paroonin kuolleen oli
valtioneuvoksenrouva heti kirjoittanut ja kehoittanut Ragnhildia
myymään maatilan ja muuttamaan hänkin Helsinkiin. He viettivät
hurmaavaa elämää, kertoi valtioneuvoksenrouva. Elsa oli jo kihloissa,
siellä oli suurempi mahdollisuus päästä hyviin naimisiin, kuin siellä
kurjassa pikkukaupungissa, eikä voinut hän käsittää, miten oli siellä
tullut toimeen niin monta vuotta. Ragnhild ymmärsi ylen hyvin äitinsä
tarkoituksen. Nuorena leskenä ottaisi Ragnhild osaa siihen loistavaan
elämään, jota hänen kodissaan vietettiin, ja sitte äiti taas
toimittaisi hänet "hyviin" naimisiin. Mutta sitä ei Ragnhild tahtonut.

Toimimies oli juuri lähtenyt surutalosta, jonne hänet oli kutsuttu
pitämään huolta maatilan myymisestä ja asiain järjestämisestä.
Ragnhild tuumi nyt miten asettaisi vastaisen elämänsä, jotta siitä
olisi hyötyä ja se olisi hänen makunsa mukaan. Hän oli nuori ja
rikas. Hän voi valita. Tosin oli hänen terveytensä viime aikoina
vähän heikontunut, mutta hän toivoi toimekkaan elämän vaikuttavan
sen eduksi. Viimein koitti päivä, jolloin hänen tuli jättää se
koti, jossa viisi pitkää vuotta oli taistellut ja toivonut. Hän
seisoi huoneessaan ja silmäili seutuja. Oli kirkas, kylmä syyspäivä
ja pakkasen uho kimmelsi kauniisti auringon paisteessa. Pikku
lintuset piipittivät iloisesti pihlajapuissa, kohottivat siipensä
ja löyhyttivät lentoon. -- Vapaus! huudahti Ragnhild, oi mikä
ihana Jumalan lahja. -- Ja hän kiitti Korkeinta sekä riemun että
onnettomuuden päivistä ja anoi armoa voidakseen edespäin vaeltaa
oikeata tietä.

Vielä samana iltana seisoi Ragnhild soman, vaatimattoman pikkutalon
edustalla kaupungissa. Sen akkunat olivat päivän puolella, ja
edustalla oli sievonen pieni puutarha. Se oli vuokrattavana ja
Ragnhild oli päättänyt vuokrata sen. Hän juuri ajatteli miltä mahtoi
tuntua elämä noin aivan yksin, kun samassa Eedit Berg seisoi hänen
vieressään. He hämmästyivät kumpikin ja huomasivat pian ajatelleensa
aivan samaa. Eedit oli isänsä kuoltua asunut muutaman vanhan
naissukulaisensa luona, mutta tämän piti nyt muuttaa naimisissa
olevan tyttärensä luo ja Eedit oli silloin päättänyt vuokrata pari
huonetta ja asua itsekseen, vaikka tuttavansa kyllä vakuuttivat,
ettei se ollut sopivaa.

-- Sittenpä en tiedä muuta neuvoa, kuin että vuokraamme tämän
huoneuston yhdessä, sanoi Ragnhild. -- -- Oi Eedit! Tehdäänpäs
niin! Olemmehan kumpikin niin yksin, ja sitte sinullakin on minussa
"kaitsija" lisäsi hän hymyillen.

Eedit oli iloissaan tästä ehdotuksesta ja suostui siihen heti.
Talossa oli riittävä määrä huoneita, oli lisäksi kauniilla paikalla,
ja koska oli asumaton, voivat he heti muuttaa sinne. Kun Eedit oli
sijoittanut sinne kirjastonsa ja Ragnhild kauniit huonekalunsa ja
taidelaitoksensa, tuli siitä mitä herttaisin pikku koti. Ja nyt vasta
Ragnhild mielestään alkoi elää. Eedit tunsi pienemmänkin hökkelin
kaupungissa. Hän tiesi sairaita, jotka tarvitsivat lääkkeitä,
lapsia, joilta puuttui vaatetta ja hoitoa, leskiä, jotka kaipasivat
lohdutusta, sokeita, joille voi lukea, vanhoja ja voimattomia,
yksinäisiä, hyljättyjä ja unohdettuja, jotka olivat jos jonkin avun
tarpeessa, langenneita ja halveksittuja, joita hellä käsi voi auttaa
nousemaan, joiden riutuvaa mieltä rohkaiseva sana voi vahvistaa.
Nyt ei Ragnhildin enää tarvinnut valitella työn puutetta. Hän
neuloi ja ompeli, paikkaili ja jatkeli niille turvateilleen, jotka
syystä tai toisesta itse eivät tainneet työtä tehdä. Toisille hän
taas hankki ansiota. Hän valmisti lientä ja leipoi kakkuja Eeditin
varattomille potilaille. Hän ei suonut itselleen lepoa muulloin kuin
yöllä. Kun Eedit väliin kehoitti häntä lepäämään, vastasi hän: --
Olen jo levännyt 26 vuotta, nyt on aika tehdä työtä. Eedit oli ylen
onnellinen. Itse ei hän tähän saakka paljoakaan voinut auttaa, kun
rahaa vaadittiin. Nyt pyysi Ragnhild päästä hänen kukkarokseen, kun
köyhien auttaminen oli kysymyksessä.

Eräänä pimeänä, kylmänä talvi-iltana palasi Eedit tavalliselta
kiertokulultaan kaupungilta. Hän naputti ovelle. Ragnhild itse
avasi oven, mutta hämmästyi suuresti nähdessään ystävänsä
kantavan käsivarsillaan jonkinlaista suurta, myttyä, joka näytti
raskaanlaiselta, päättäen Eeditin taajasta hengityksestä. Eedit laski
hiljaan myttynsä sängylle ja avasi peitteen, joka oli kääritty sen
ympärille. Sieltä pilkisti pieni kaksi-kolme-vuotiaan tytön pää ja
pari suurta ihmettelevää silmää.

-- Mistä ihmeestä tuon löysit, kysyi Ragnhild innostuneena, otti
pienokaisen syliinsä ja syötti sille kupin lämmintä maitoa.

-- Se on pieni, orpo-raukka. Äiti sen tuotiin tänään kuolemankielissä
sairaalaan, ja juuri illalla heitti henkensä. Katsoppas, miten sievä
pieni taimi se on. Lapsi raisu! En hennonnut jättää häntä yöksi yksin
kuolleen äitinsä luo, ja niin toin hänet tänne.

-- Siinä teit oikein, rakas Eedit, ja tänne hän nyt jääkin. Juuri
lasta meidän herttainen kotimme kaipasikin. Sinulla on luja luonne ja
laajat tiedot, sinä saat olla isän sijassa, ja minä -- minä voin vain
rakastaa ja hoidella häntä.

Ja lämmitellessään pienokaisen kätösiä takkavalkean loisteella
ja kammatessaan sen hienoa kullankellervää tukkaa laski jo
Ragnhild mielessään, miten paljon kangasta tarvittiin sille uuteen
vaatekertaan, sillä ne, jotka pienokaisella oli yllään, olivat
surkean huonot ja kuluneet. Annankin piti tulla katsomaan uutta
tulokasta, ja hän oli heti halukas hankkimaan vuodetta pienelle
vieraalle.

Ilokseen huomasivat Ragnhild ja Eedit, miten hyvin heidän kasvattinsa
näytti viihtyvän heidän luonaan, ja kun tämä oli kylläkseen juonut
maitoa, nukkui hän turvallisesti Ragnhildin syliin. Ruusaksi oli
kuoleva äiti kutsunut tyttöään, ja vielä myöhäiseen yöhön valvoivat
molemmat kasvatusäidit ja puhelivat hänestä. Hyvä hoito, uudet
vaatteet ja ennen kaikkea hellä kohtelu saivat pienokaisen piankin
kotiutumaan, ja kun hän hilpeänä ja iloisena juoksenteli huoneessa
tai hellästi kietasi pienet kätensä Ragnhildin kaulaan, ymmärsi
tämä, että nyt vasta tyhjyys hänen sydämmessään oli täyttynyt.
Lapsen rakkautta hän oli kaihonnut, sen hän nyt oli saanut.
Sillä pieni Ruusa tietysti piankin unohti oikean äitinsä. Lapsi
tuli yhdyssiteeksi Ragnhildin ja Eeditin välille, ja jokaisen
puolueettoman kaupunkilaisen täytyi pitää tätä kotia ja tätä
ystävyyttä mallikotina ja malliystävyytenä. Ja miten onnelliset
olivatkaan nämä molemmat naiset! Heillä oli siunausta tuottava
toimiala, kodissaan vallitsi rauha, rakkaus ja suloinen sopusointu.
Kerran kysyi Eedit pilallaan:

-- Sanotko vieläkin Ragnhild, että rikkaus on maallisen onnemme ja
ijankaikkisen autuutemme tiellä?

-- En, en vastasi Ragnhild liikutettuna. Rikkaus on ihana Jumalan
lahja, mutta tietystikin hyvin edesvastuullinen.



31.

Hannan paratiisi.


Erään X:n kaupungin syrjäkadun varrella asui matami Rosenqvist, uuras
ja säyseä eukko. Hänellä oli pieni oma talo. Elatuksekseen vuokrasi
hän huoneita ja piti ruokaa vaatimattomille matkustajoille sekä pesi
ja silitti hienompaa pesua herroille. Täällä Hanna Sandbergkin sai
turvapaikan, kun hänen äkisti piti lähteä palveluksestaan. Hannan
äiti oli asunut leski Rosenqvistin talossa, ja tämä oli siis tuntenut
Hannan jo pahaisena paitaressuna. Hän oli aina pitänyt tuosta
reippaasta, iloisesta tytöstä, ja äidin kuoltua, mikä tapahtui vähää
ennen Hannan rippikoulunkäyntiä, oli hän hoivannut häntä. Matami
Rosenqvistin johdolla oli Hanna oppinut pesemään ja silittämään,
äitinsä taas ohjasi häntä ruoanlaitossa ja leipomisessa. Rouva
Sandberg nimittäin oli ollut kuulu "kokki" ja taidossaan Kaisa
Wargin ja mamseli Nylanderin veroinen. Hanna oli jo pikku tyttönä,
kun oli vapaa koulunkäynnistä, seurannut äitinsä apuna, kun tätä oli
pyydetty valmistamaan pitoja jonnekin. Hän sai silloin vispilöidä
munaa, hienontaa sokeria, voidella vehnäsiä tai puhdistaa rusinoita,
ja ymmärtävä äiti oli näin vähitellen opettanut tyttärelleen monta
hyödyllistä seikkaa keittotaidossa. Hanna, jolla oli valpas mieli,
tarkka silmä ja käytännöllinen luonne, edistyi silminnähtävästi ja
oli aimo ylpeä ja iloinen, kun äiti joskus jätti hänen toimekseen
jonkun vaikean tehtävän. Tämä aikainen harjoitus käänsi Hannan mielen
taloustoimiin, ja sen tähden tuli hän hakeneeksi emännöitsijän
paikan, kun äidin vähät varat eivät riittäneet antamaan tyttärelle
enempää koulusivistystä.

Kun matami Rosenqvist sai kuulla, että Hanna oli menettänyt
palveluspaikkansa, ja kuuli syynkin, jonka Hanna lyhyesti ja
avomielisesti hänelle kertoi, ehdotti eukko, että Hanna vastaiseksi
asuisi hänen luonaan ja koettaisi samaa elatuskeinoa kuin äitinsäkin.
Siihen aikaan ei ollut ainoatakaan etevää kokkia koko kaupungissa;
sellaista siis kipeästi tarvittiin. Hanna suostui kernaasti
ehdotukseen ja piankin huomasi hän voivansa hyvin tulla toimeen
niillä tuloilla, varsinkin kun matami Rosenqvist ei millään ehdolla
suostunut ottamaan vuokraa Hannan pienestä kamarista. Se oli sama
huone, jossa Hanna ennen äitinsä kanssa oli asunut.

Hannan taito tuli piankin tunnetuksi, ja työtä oli yllin kyllin.
Hänen ripeä, takkela tapansa, ystävällinen luontonsa, mutta ennen
kaikkia hänen ikäänsä nähden tavaton taitavuutensa tuotti hänelle
paljon kannattajia. Taitavia keittäjiä oli harvassa siihen aikaan,
sillä perheenemännät puuttuivat itse enemmän taloustoimiin, kuin
nykyään on tapana, ja senvuoksi oli sangen suloista emännälle,
kun suuremmissa kemuissa tai tyttären häissä sai istua sisällä
ja puhella vieraiden kanssa tietäen, että keittiössä oli kätevä,
luotettava henkilö, joka valmisti aterian ja virvokkeet, asetteli
ne somasti astioihin ja toimitti ajoissa sisälle. Siihen aikaan ei
vielä ollut, ei X:ssä ainakaan, piirakantekijää, sokurileipojaa tai
makkarantekijää, ei saanut myöskään ostaa olutta, lihalientä tai
punssia. Kaikki piti kotona valmistettaman hienosta näkkileivästä
krokaanin koristeihin, kotitekoisesta sahdista kotona puhdistettuun
ja maustettuun paloviinaan saakka. Taitavallekin emännälle oli apu
siis tervetullut, kun piti suuria pitoja valmistettaman. Mutta
niitä ei tietysti pidetty joka päivä. Vapaapäivinä pesi Hanna
pitsejä, parsieli hienoa pöytävaatetta, kutoi silkkikäsineitä, joita
siihen aikaan paljo käytettiin, sekä auttoi matami Rosenqvistiä
silittämisessä. Tällä tavalla ansaitsi Hanna jokapäiväisen leipänsä,
oli tyytyväinen ja luotti tulevaisuuteen. Hän oli vaatimaton
elintavoissaan, tarpeensa olivat tuiki pienet, eikä hän halveksinut
mitään työtä. Senvuoksi voikin hän aika ajoin lisätä pienen summan
säästövaroihin, joita ensi palvelusvuodesta alkaen oli ruvennut
kokoamaan.

Niin kului viisi vuotta. Silloin toteutui, mitä Liina ensi luvussa jo
ennusti, nimittäin että Hanna keittäisi liemiään ja ruokiaan siksi
että päättäisi häihin ja krokaaniin. Matami Rosenqvistilla oli ainoa
poika nimeltä Tuure. Hän oli alottanut uransa juoksupojasta pastori
Stålen, Marian isän luona, mutta kun oli harvinaisen rautainen
ja eläväinen poika, mieltyi pastori häneen siinä määrässä, että
antoi hänen lukea yhdessä omien poikiensa keralla, eikä tarvinnut
pastorin sitä koskaan katua. Poika oli ahkera ja tarkkaavainen ja
syvästi kiitollinen siitä, mitä sai oppia. Sen ohessa toimitti hän
edelleenkin käytännöllisiä askareitaan, etenkin puutarhassa, ja kun
poika osoitti erityistä halua ja taipumusta kukkien hoitoon, päätti
pastori hankkia hänelle perusteellista opetusta siinä ammatissa.
Itsellään oli pastorilla suuri lapsilauma kasvatettavana, mutta hän
antoi kuitenkin senverran kuin riitti, jotkut ystävät avustivat, ja
muutamana kauniina kesäpäivänä sanoi Tuure jäähyväiset äidilleen
ja hyväntekijälleen sekä matkusti Ruotsiin puutarhurikouluun. Kun
hän oli suorittanut tarpeellisen oppimäärän, sai hän edullisen
puutarhurin paikan suuremmalla maatilalla, ja hänellä oli hyvät
tulot. Mutta mieli paloi kotimaahan, ja Tuure tuumi matkustaa kotiin,
perustaa oman puutarhan kotikaupungin läheisyyteen ja hankkia
elatuksensa myömällä hedelmiä, vihanneksia, kukkia ja kasvinsiemeniä.
Hän kirjoitti tästä hyväntekijälleen, ja vanhan äitinsä ilmeiseksi
iloksi tulikin hän kotiin jäädäkseen, kuten toivoi, sinne
ikipäivikseen.

Matami Rosenqvist oli paljon puhunut Hannalle tästä pojastaan. Hanna
oli lapsena monet kerrat leikkinyt ja lukenut hänen kanssaan, ja
äidille sekä Hannalle oli suurta huvia muistella niitä aikoja, kun
hän vielä oli kotona. Vieläköhän lie entisensä näköinen? Jopahan,
hän on toki kaunistunut ja tullut miehekkäämmäksi näinä 12 vuotena,
hänhän oli vain poikanappula lähteissään. Mutta tuo kunnon eukko
joutui aivan ymmälleen hänet nähtyään, niin oli poika muuttunut.
Onnellinen äiti ei voinut kyllikseen katsella tuota rotevaa nuorta
miestä, jolla oli niin kauniit ahavoittuneet kasvot, sinisilmät, ja
niin herramainen käytös. -- Ja kuinka hyvin tuo viheriä nuttu ja
olkihattu pukevat häntä! sanoi hän Hannalle, kun tämä keittiössä
valmisteli iltasta, -- aivan hienointa verkaa, näyttää voivan hyvin.
Ja eikös hän puhu kauniisti?

Nuori puutarhuri oli saanut erittäin hyvät todistukset koulusta sekä
siltä tilanomistajalta, jonka puutarhaa oli hoitanut, ja pastori
Ståle kannatti senvuoksi hänen tuumaansa perustaa oma puutarha.
Kaupungin ulkopuolella oli varsin sopiva paikka.

Puutarhuri otti pienen lainan, liitti siihen omat säästövaransa,
osti kappaleen maata, ja parissa vuodessa oli hän kasvattanut mitä
somimman puutarhan, jossa "kasvoi korvien kuullen", kuten matami
Rosenqvist sanoi. Siellä kasvoi vihanneksia, hyötymansikoita, kukkia,
pumppuja, kurkkuja, hedelmäpuut rehoittivat, marjapensaat vihannoivat
-- mitä kaikkea ne tuottaisivatkaan, kun vaan kärsiväisesti odotti!
Hyvä menekki olikin puutarhatuotteilla sekä kaupungissa että maalla,
ja siemeniä ostettiin ympäri Suomea, sillä siihen aikaan olivat
siemenkaupat hyvin harvinaisia maassa.

Tuure asui aluksi äitinsä luona kaupungissa ja kävi joka päivä
puutarhallaan sekä itse työskentelemässä että katsomassa työväkeään.
Puutarhalla oli ainoastaan työkaluvaja sekä pieni huvihuone, johon
sai pistäytyä sateensuojaan ja jossa hän toisinaan nautti äitinsä
lähettämän päivällisen, kun ei ollut aikaa kotona käydä. Väliin
kutsui hän äitinsä ja Hannan sinne kahville, ja Hanna, joka oli
suuri luonnon ihailija, nautti sanomattomasti näistä hetkistä.
Puutarha olikin kauniilla paikalla. Viheriä kumpu, jossa kasvoi
koivuja sekä pihlajoita, kohosi keskellä puutarhaa, ja siitä aukeni
näköala järvelle ja toisella puolen avaroille pelloille, niityille
ja metsille. Puutarha kierteli kumpua ja loiveni vähitellen järven
rantaan, jota vanhat raidat, koivut ja lepät koristivat.

Kaksi kesää oli tuo uuttera puutarhuri uupumatta pengonnut
puutarhassaan. Syksyllä alkoi hän ajattaa sinne hirsiä, tiiliä,
savea ja muita rakennusaineita. Matami Rosenqvist tosin ajatteli
kaihomielin, ettei poika siis enää asuisikaan hänen luonaan
kaupungissa, -- mutta -- lohdutteli hän mieltään -- sehän todistaa,
että hän aikoo jäädä kotimaahan, ja siitä olen iloissani. Kun onkin
vain yksi lapsi, niin tietysti sen kernaasti tahtoo pitää luonaan.
Eikö sinustakin Hanna?. -- Tietystikin. Kun pieni talo oli valmis --
se oli aivan yksinkertainen: kaksi kamaria, sali ja keittiö -- kutsui
puutarhuri äitinsä ja Hannan sitä katsomaan. Sielläkös oli kaunista!
-- Onhan se vähän avaranlainen poikamiehelle, arveli eukko, mutta
voithan mennä naimisiin, ja silloin se on tarpeen.

Sitähän puutarhuri juuri oli ajatellutkin. Mutta kuka tulisi hänen
vaimokseen? Kukas muu kuin Hanna. Ja tuskinpa on koskaan kaksi hyvää
ihmistä paremmin sopineet toisilleen. Matami Rosenqvist vakuutti,
ettei hän milloinkaan olisi voinut toivoa sopivampaa ja rakkaampaa
miniää. Häät vietettiin vähin äänin uudessa talossa ja vaikka oli
sydäntalvi, kukkivat ruusut, hyasintit ja lakkaorvokit sisällä, ja
morsiamen päätä somisti myrttiseppele sulhasen istuttamista ja tätä
varten hoitamista myrteistä. Kesän tultua rappautti Tuure talon ja
istutti ruusuja ja köynnöskasvia seinämille. Ja silloin selitti hänen
vaimonsa, että heidän kotinsa oli maallinen paratiisi, ja siitä
lähtein kutsuttiin puutarhaa kaupungin ulkopuolella aina "Hanna
Rosenqvistin paratiisiksi."

Hannan naimisiinmeno huoletti alussa emäntiä ja rouvia, vaikkakin
he toiselta puolen iloitsivat, että tuo hyvä, rakastettu tyttö sai
oman kodin, jonka kernaasti soivat hänelle. Mutta Hanna, joka oli
älykäs nainen, ei ruvennut istumaan kädet ristissä naimisiinkaan
mentyään. Hän jatkoi yhä entistä työtään ja oli onnellinen, kun voi
auttaa miestään kantamalla kortensa kotiin hänkin. Hän kävi entisissä
paikoissaan ja toi työtä kotiinkin. Siten tuli tuo onnellinen
pariskunta erittäin hyvin toimeen. Ja onnellisia he olivatkin.
He rakastivat toisiaan, olivat jumalaapelkääväisiä, ahkeroita ja
iloisia, ja tästä onnestaan kiittivät he Jumalaa joka päivä.

Joku lukijoista, joka mahdollisesti on mieltynyt tähän vaatimattomaan
tyttöön, kysynee kenties, eikö Hanna sittemmin enää kuullut mitään
nuoresta kapteenista, Aukusti herrasta, jonka takia Hanna menetti
kodin, jossa hänellä oli turva ja toimeentulo. Alussa oli Hanna
hiukan levoton kapteenin uhkauksen johdosta, että hän nimittäin
kirjoittaisi ja etsisi Hannan käsiinsä, mutta suureksi ilokseen
huomasi hän levottomuutensa aiheettomaksi. Kirjettä ei koskaan
kuulunut eikä liioin kapteeniakaan. Muutamalta matkustavaiselta sai
Hanna myöhemmin kuulla, että kapseeni joku vuosi Hannan lähdettyä
oli nainut ylhäisen nuoren neidon, jonka Hannakin oli nähnyt
emännöitsijänä ollessaan. Oli ollut herttainen, hyvännäköinen tyttö,
ja Hanna toivoi sydämmestään heille kaikkea mahdollista onnea.

Siten päättyi se pieni romaani sopuun ja rauhaan.



32.

Diakonissa.


Vaikea oli Hildur Jonsonin toipua saamastaan nöyryytyksen iskusta,
ja hän oli jo hyljätä kaiken toivonkin tulla kuuluksi enää. Eteviä
ominaisuuksia häneltä ei puuttunut, siitä hän oli varma, mutta
ihmiset eivät ymmärtäneet hänen arvoaan, ja sille hän ei voinut
mitään. Silloin kuljetti sattuma hänen käteensä kirjan, joka
käsitteli diakonissantointa Saksanmaalla. Se miellytti Hilduria.
Häntähän ei kukaan mailmassa ymmärtänyt, aina sattui hänen tielleen
suuria vastoinkäymisiä, ja kun ei enää ollut luostariakaan, jonne
olisi voinut sulkeutua loppuijäkseen, oli hänestä diakonissan puku,
tuo musta leninki, valkea esiliina ja suuri valkea kaulus, sangen
houkutteleva. Tässäkin, kuten ylipäänsä kaikessa, otti Hildur
huomioon ainoastaan asian romanttisen puolen. Hänellä oli palava
kiihko ruveta diakonissaksi suoraa päätä. Vahinko vaan, että oli
rauha Euroopassa niihin aikoihin. Olisihan ollut niin ihanaa keskellä
vihollisen tulta ja kuulasadetta sitoa haavoitettuja, ja kukatiesi
-- sattuisi joku kuula häneenkin. Silloin seisoisi sanomalehdissä:
-- nuori diakonissa Suomesta j.n.e. -- Ja Hildur uneksi taas
loppumattomia unelmia. Mutta sotaan hän ei nyt voinut päästä. Hän
siis matkustaisi johonkin diakonissalaitokseen Saksaan.

Kunnon kasvatusvanhemmat hämmästyivät ja huolestuivat hyvinkin, kun
Hildur esitti heille uudet tuumansa.

-- Ja sinä hennoisit jättää meidät ja matkustaa niin kauvas pois,
tyttöseni, sanoi setä Jonson ja silitti Hildurin tummia kutria.

-- Oi, kyllä näin suuren ja pyhän asian vuoksi, vastasi Hildur
juhlallisesti.

-- Mutta miksi sinä oikeastaan sitte tahdot ruveta? kysyi täti
Riikka. -- Ethän vaan taas teatteriin?

-- En, en! Diakonissa on sama kuin laupeudensisar. He hoitavat
sairaita, lukevat niille ja käyvät mustassa puvussa ja valkeassa
esiliinassa.

-- Nehän ovat nunnia, huudahti setä Janne. -- Kuuleppas Hildur, sinä
et saa ruveta katolilaiseksi, siinä teen minä pystyn sinulle. Isäsi
oli harras luterilainen, ja hän uskoi sinut minun huostaani.

-- Elä pelkää setä, diakonissat ovat puhtaita luterilaisia ja hyvin
hurskaita.

-- Mutta miksi ne sitte hassuttelevat valkeissa esiliinoissa? intti
setä vieläkin. -- Sehän on naurettavaa.

-- Näes, Janne hyvä, miten voisivat he muuten varjella mustia
leninkejään? toimitti täti Riikka sovitellen.

-- Paitsi sitä kieltäyvät he sen kautta mailman turhuudesta, selitti
Hildur.

-- Kyllä kai, mutisi epäuskoinen huonekalukauppias, -- niinkuin ei
turhamaisuus tarttuisi yhtähyvin mustaan, kuin punaiseenkin nuttuun.
Sanoisitko tosiaankin jäähyväiset kauniille puvuillesi, Hildur, ja
pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan?

-- Kyllä, setä.

Setä Jannella oli kärsimätön sana jo huulillaan, mutta lauhkea täti
Riikka nykäsi häntä takinliepeestä. Helläsydämminen täti oli kärsinyt
nähdessään Hildurin niin alakuloisena ja sanattomana aina tuon
onnettoman romaanin ajoilta asti, eikä hän sallinut miehensä loukata
häntä epäystävällisillä sanoilla.

-- Minusta tuo saksalaisten keksintö on siunatun kaunis, sanoi tuo
kunnon eukko, -- ja ellei se olisi niin peräti kaukana, niin -- -- --

-- Ei Saksaan kovinkaan pitkä matka ole, selitti taaskin Hildur,
-- hänhän osasi maantieteensä kannesta kanteen, 12 vuotta sitte --
eikä sitäpaitsi meidän maassa ole yhtään sellaista laitosta. Mutta
kun minä olen täysin oppinut, palaan kotimaahan jälleen ja perustan
diakonissalaitoksen, jossa kaikki sairaat ja kuolevat saavat sijaa,
ja kaikensäätyisiä nuoria tyttöjä tulee sinne diakonissoiksi. Niin on
tehty Saksassa.

-- Mutta tuollaisen laitoksen perustaminen vaatii rahaa, huomautti
käytännöllinen huonekalukauppias. -- Mistähän sitä saat?

-- Sellaisiin tarkoituksiin lahjoittavat ruhtinaat ja rikkaat ihmiset
suuria summia, vakuutti Hildur.

-- Useimmin vain keskinkertaisia, ynisi setä epäillen. -- Mutta jos
sinun nyt välttämättä pitää siihen luostariin, niin parasta on lähteä
pastorin puheille, sillä, näes, yksinkertaiset ihmiset, kuten mekin,
eivät voi suoriutua noin monimutkaisista asioista. Enkä tosiaan
ymmärrä, kuinka voit matkustaakaan yksin niin pitkän matkan. Mutta
pastorihan ne kaikki järjestää.

Rehellinen huonekalukauppias lynkytti pappilaan ja sai tietää, mitä
halusi. Mutta ei ollut se eduksi tulevan diakonissan tuumille.
Ensiksikin sai setä Janne kuulla, että Saksaan oli hyvinkin pitkä
matka ja että se huonojen kulkuneuvojen takia meidän maassa tulisi
vaivaloiseksi varsinkin yksinäiselle naiselle. Ja kun pastori laski,
mitä sellainen matka suunnilleen tulisi maksamaan, joutui setä
Janne niin ymmälleen, ettei voinut virkata sanaakaan. Sitte sanoi
vielä pastori, että, jos Hildur halusi antautua sairaanhoitajaksi,
hänellä oli yllin kyllin tilaisuutta siihen omassa maassa jopa
kotikaupungissaan, ja Eedit Bergissä ihanin esikuva mailmassa.
Mutta senvuoksi ei hänen tarvinnut käyttää erityistä pukua, ja mitä
opetukseen tulee, luuli pastori jokaisen naisen, jolla oli lämmin
sydän ja hyvä tahto, oppivan sairasta hoitamaan, varsinkin lääkärin
ohjatessa, tarvitsematta oleskella vuosikausia diakonissalaitoksessa.
Pastorin mielestä olivat diakonissalaitokset kyllä siunattuja
laitoksia, ja ne olivat vaikuttaneet sanomattoman paljo hyvää, hän
vaan tarkoitti, ettei Hildurin pitänyt käydä alakuloiseksi, vaikkei
hänen sedällään ollutkaan varaa kustantaa matkaa Saksanmaalle. Olisi
suotava, että meidänkin maassa olisi diakonissalaitoksia, ja kerran
päästäisiin varmaan niin pitkälle. Mutta vaikkei Hildur voinutkaan
sitä perustaa, voi hän lohduttaa itseään sillä, että joku toinen sen
tekee.

Kaiken tämän kertoi setä Janne sanasta sanaan veljensätyttärelle ja
sanoi lopuksi huoaten:

-- Tahtoisin mielelläni täyttää toivosi, tyttöseni, vaan en voi.
Siihen tarvitaan paljo rahaa -- -- -- ja minulla on itselläkin lapsia.

Hildur tuli sangen noloksi tästä uudesta vastoinkäymisestä, mutta
päätti hetken aprikoituaan sittekin ruveta laupeudensisareksi
kotiseudulleen, vaikkei se läheskään ollut yhtä viehättävää. Tuon
omituisen puvun hän kuitenkin hankkisi, sehän se oli hauskin puoli
koko jutussa.

Jonkun ajan perästä tuli Hildur kaupungin sairaalaan ja ilmoitutti
itsensä lääkärille, joka ei ollut kukaan muu kuin vanha tuttavamme
tohtori Bernhard. Hän tarkasteli tulijaa tuskin huomattava hymy
huulillaan, tytön kummallinen puku ja haaveellinen kasvojen ilme
ihmetyttivät häntä. Tohtori Bernhard ei vielä ollut kaupungissa
siihen aikaan, kun Hildur esiintyi näyttämöllä, mutta hän oli kuullut
kerrottavan sekä siitä että romaanista, ja arveli tytön taaskin
haaveilevan jotain samantapaista. Kun hän kuuli Hildurin asian,
epäili hän pahasti hänen kelpoisuuttaan niin vaivanalaiseen ja
tärkeään tehtävään, mutta ei hän tahtonut suorastaan kieltääkään, ja
lupasi sentakia ottaa hänet koetukselle. Tohtori meni sitte Eeditin
luo, joka sattui olemaan sairaalassa ja paraillaan riipi nöhtää
eräässä sisähuoneessa. Hänelle kertoi hän uudesta diakonissasta ja
sanoi viimein naurettavan epätoivoisesti:

-- Mitä herran nimessä teen minä sillä pellonpelätillä! Meneppäs
katsomaan, Eedit, hän on oiva otus, luulisi elävänsä pari vuosisataa
aikaisemmassa ajassa, kun näkee hänen pitkät kiharansa ja koko
pukunsa alusta loppuun.

-- Tyttö rukka, sanoi Eedit säälivästi, häntä on kasvatettu hyvin
ymmärtämättömästi. Kasvatusvanhempansa ovat kyllä hyviä, kunnon
ihmisiä, mutta eivät ole kyenneet johtamaan tytön haaveksivaa
luonnetta. Sinä et saa ivata häntä, Oskari. Kenties tulee hänestä
vielä taitavakin sairaanhoitaja. Luulen hänen kyllästyneen
toimettomaan elämäänsä ja ikävöivän hyödyllistä tointa, siinä pitää
auttaa ja tukea häntä.

-- Aina sinä olet sama oikeinajatteleva, lempeä nainen, sanoi tohtori
hellästi.

Eedit meni Hildurin luo, tervehti ystävällisesti, muistutti olevansa
rippikoulutovereita ja ehdotti, että sinuttelisivat toisiaan, kuten
ennenkin, varsinkin kun nyt antausivat samalle työalalle.

-- Ilahuttavaa, että rupesit sairaanhoitajaksi, sanoi Eedit muun
muassa. -- Palkatut hoitajat, jotka tavallisesti ovat sivistymätöntä
väkeä, ovat harvoin yhtä helliä, kärsivällisiä ja taitavia, kuin ne,
jotka harrastuksesta ja ihmisrakkaudesta sille alalle antautuvat.

Sitte kuljetti Eedit Hilduria sairaalan eri saleissa, kuvaili
ja selitteli kaikkea mitä piti tarpeellisena, esitteli hänelle
muutamia sairaita ja antoi olla apunaan haavain sitomisessa, kääreen
muuttamisessa ynnä muussa. Hildur, joka aikaisemmissa yrityksissään
oli kokenut niin paljon vastarintaa, heltyi vallan Eeditin
ystävällisestä kohtelusta, unohti hiukeat ilmeensä ja ajatteli, että
hän viihtyisi hyvin diakonissantoimessa.

Hän kävi joka päivä sairashuoneella ja avusti sairaiden hoidossa,
mutta tohtori Bernhard ei ollut tyytyväinen häneen. Hän oli surkean
kömpelö, pelkuri ja osaamaton, niin että häntä tuskin voi käyttää
muuhun kuin aivan yksinkertaisimpaan työhön. Paitsi sitä oli hänellä
onneton taipumus pyörtyä pienimmästäkin syystä. Suurempi haava,
verenvuoto, kuumetautisen houreet saivat hänet tiedotonna, --
vaikkakin erittäin somasti ja taiteellisesti -- vaipumaan tuolille
tai lattialle. Sellaisesta hoitajasta oli tietysti lääkärille huono
hyöty, ja tohtori Bernhard olisi jo monet kerrat halusta ajanut hänet
tiehensä, mutta Eeditin esirukoukset saivat hänet aina lauhtumaan ja
koettamaan vielä.

-- Se on vaan pieni paha tapa, sanoi Eedit, jonka hän kukaties on
saanut siitä, että pyörtyminen alussa oli hänestä huvittavaa, mutta
kyllä se vähitellen jää. Minä puhun siitä hänen kanssaan.

Vaikeampi oli Eeditin puolustaa turvattiaan, kun isorokko rupesi
raivoamaan ja uusi diakonissa useista kutsuista huolimatta pysyi
poissa sairashuoneelta.

-- Hän pelkää tarttumista, sanoi tohtori suutuksissaan, siinä koko
juttu. Vaikka ei minusta hänen kauneutensa senkautta suuriakaan
kärsisi.

-- Se on hirveä tauti, sanoi Eedit. Ei sovi ihmetellä, että ihmiset
sitä kauhistuvat. Sillä eihän siinä yksin kauneus ole vaarassa, vaan
myöskin näkö sekä kuulo jopa henkikin.

-- Mutta nyt juuri häntä tarvittaisiin. Kaksi hoitajaa on
sairastunut, eikä ole helppo äkkiä saada uusiakaan. Mutta entäs sinä
Eedit, sinun pitäisi pysyä poissa täältä jonkun aikaa eikä myöskään
käydä köyhiesi luona, sinä voit sairastua itsekin -- -- sehän olisi
kauheata, jos sinä -- -- --

Eedit loi häneen nuhtelevan katseen:

-- Äskenhän juuri sanoit, että tarvitsemme hoitajia enemmän kuin
koskaan. Näyttäisinkö minä huonoa esimerkkiä vetäytymällä vaaran
suusta. Et kai sitä tarkoittanut? Soimasit Hildur Jonsonia samasta
syystä.

Tohtori kääntyi akkunaan päin ja rypisti kulmiaan. -- Se on toista
-- sanoi hän kuin itsekseen. Mutta Eedit ei huolinut väitellä hänen
kanssaan, vaan lähti saliin vastaanottamaan vieläkin erästä sairasta.

Uskollisesti pysyi hän paikallaan koko ajan, kun isorokko raivosi,
ja oli kuin Jumalan käsi erityisesti olisi varjellut tuota rohkeata
tyttöä, sillä ihmeeksi hän itse säästyi taudin kourista.

       *       *       *       *       *

Osuipa jonkun ajan perästä kaupunkiin ylhäinen matkustaja. Se
oli muuan nuori kreivi Hermanson, kaunis, komea mies, jolla oli
pienet sievät viikset ja "hurmaavat" silmät, kuten naiset sanoivat.
Piankin tiesi huhu kertoa, että hän oli Alice Lagerin armastelija.
Eikä siitä ollut epäilystäkään. He kulkivat käsitysten suuremmilla
liikekaduilla. He ajelivat yhdessä Alicen äidin tai veljen
seuraamina, ja jokikisen illan vietti kreivi Alicen kodissa. Ennen
pitkää pidettiinkin muhkeat kihlajaiskemut kauppias Lagerilla ja
niitä miekkosia, jotka saivat kutsun näihin kemuihin, pidettiin
oikeina onnen suosikkeina. Kreivejä ei nähty joka päivä moisessa
pikkukaupungissa, ja kihlajaisissa oli aina hupaista. Oli myöskin
suuri joukko sellaisia, joita ei ollut kutsuttu, ja he lohduttelivat
itseään tirkistelemällä avonaisten akkunain takaa häikäisevän
valoisiin huoneisiin, tehden siten huomioitaan sekä ääneen että
itsekseen.

-- Kas, nytkös rouva Lager on mielissään, arveli joku joukosta. --
Koko kreivin saa vävykseen, se ei ole mitään vesivelliä se.

-- Mutta kuuluu olevan köyhä, tiesi toinen.

-- Vähätpä siitä, onhan tytöllä rahaa kuin roskaa, rehenteli kolmas.

-- Kyllähän se on totta, mutta olisi Alicen sittekin sopinut ottaa
apteekari, hän on rehti mies.

-- On, on, mutta ei ole kreivi.

-- Nääs, kuinka hyvin se mies tanssii. Noin vaan lennättää, jotta
oikein pahaa tekee katsellakin. Niin, niin ompa lystiä nuorelle
rouvalle tanssia Helsingissä.

-- Vai asuu hän siellä?

-- Vai niin?

-- Hän näyttää nuoremmalta kuin Alice.

-- Tottahan, Alice on jo lähemmä -- -- -- jaa, on hän hyvän matkaa
kolmannellakymmenellä. Mutta mitä se tekee, hänhän on rikas. Kyllä
sitä sietää vanhempaakin vaimoa, kun se tuo muassaan yhtä monta
tuhatta kuin on vuosia hartioilla.

-- Juu, juu. Ihmeellistä ettei se tyttö ennemmin ole joutunut
naimisiin.

-- Kas, niin usein käy paljon liehakoiduille tytöille. Miehet
häiläköivät heidän ympärillään ja maikastelevat kauniilla sanoillaan,
mutta eivät kysy: tahdotkos tulla vaimokseni? -- ja ilman sitä
ei kuitenkaan synny mitään naimista. Köyhä mies taas ei uskalla
tosissaan lähestyä. Kuinka voisi Alice viihtyä muuten kuin silkissä
ja kullassa, tansseissa ja huveissa, ja sitä ei joka miehen
kukkaro kestä. Eikös siellä nyt ole juossut apteekaria, lääkäriä,
konttoristia, luutnantteja, opettajia, maatilanomistajia, asessoreja,
jopa tuo totinen pikku pappikin, entinen apulaisemme, joka sittemmin
sai keuhkotaudin ja lähti tiposen tiekseen. Kaikki ne ovat häntä
pokkuroineet, hänelle runoja rustailleet ja kukkia lähetelleet,
mutta siihenpä se on jäänyt. Minä sen tiedän, sillä sisarentyttäreni
Jaana palvelee siellä kamarineittynä, Jeanettiksi kutsuvat he häntä
hienommuuden vuoksi.

-- Totta kai joku niistä kosikin?

-- Kosi, kosi, mutta eihän Alice suostunut kelle tahansa, kun oli
tiedossa parempiakin kosijoita.

-- Ja nyt hän sitte on pois surusta.

-- Juu, ja hyviin naimisiin joutuikin.

-- Missähän lievät tutustuneet?

-- Helsingissä, ja sitte hän kävi kerran heidän kanssaan Tukholmassa.
Heillä piti välttämättä olla herra muassaan, ja Alicen veli kun nyt
on sellainen heittiö, eikä isä milloinkaan lähde nurkkiaan ulommaksi,
tarjoutui kreivi matkatoveriksi. Hän tietysti sai vapaan kyydin.
Niin, nähkääs, rouva Lager tietää mitä tekee.

Kreivi Hermansonilla oli vain lyhyt virkaloma, ja kun hän muutaman
hupaisen viikon loisti pikku kaupungin tähtenä, piti hänen jälleen
matkustaa pois.

Kihlaus tapahtui kesällä, ja talvella piti häät vietettämän, sitte
kun kreivi palaisi takaisin.

Päivää ennen kreivin lähtöä tehtiin jäähyväishuviretki metsään.
Lagerin perhe, muutamia läheisiä ystäviä, niiden joukossa Amy
Lundin, joka ei saanut koko edellisenä yönä unta pelkästä ilosta ja
ylpeydestä, sekä kreivi ottivat osaa retkeen. Naiset ja vanhemmat
herrat ajoivat vaunuissa, nuoret herrat ratsastivat. Kreivi oli
taitava ratsumies ja esiintyi sinä päivänä erittäin edukseen. Alice
oli ihastunut ja kaikilla oli sanomattoman hauskaa. Kun tuo iloinen
seura illalla palasi, piti nuoren kreivin kannustaa hevostaan komeaan
hyppyyn Lagerin talon edustalla. Oliko sitte samppania vaiko rakkaus
huumannut hänet ja saattanut epävarmaksi, tai säikähtikö hevonen,
siitä ei oltu varmat, mutta hevonen suisti ratsastajansa ja kaikkien
kauhuksi makasi nuori mies näköjään tiedottomana maassa. Taintumisia,
hätähuutoja. Paikalle kutsuttu lääkäri selitti kuitenkin, että kreivi
eli, etteikä hän ollut aivan pahasti loukkaantunut. Huolellinen
hoito ja hiljaisuus tekisivät hänet ennen pitkää terveeksi. Kreivi
kannettiin Lagerille, vierashuone pantiin kuntoon, ja kun lääkäri oli
tarkkaan tutkinut vamman, sitonut haavan päässä ja pannut kääreen
polvelle, joka oli loukkaantunut, lähti hän pois ja lupasi palata
aamulla aikaiseen. Kreivin palvelijan piti valvoa ensimmäinen yö
kreivin luona.

Seuraavana päivänä valitteli rouva Lager tyttärelleen, ettei koko
yönä saanut unen kiventä silmäänsä pelkästä pelosta, miten nyt saisi
järjestetyksi ylhäisen sairaan hoidon. Lääkäri oli sanonut, että
sairaanhoitaja oli hankittava, oli luvannut ajatella sopivaa, mutta
miten ihmeessä tavallinen apumuija kelpaisi? Kreivi ei tietystikään
ollut tottunut moisiin yksinkertaisiin ihmisiin, jotka sitäpaitse
taisivat vain suomea. Kreivi oli Helsingistä, puhui siis ruotsia,
eikä ne akat edes ymmärtäisi, mitä hän heille puhuisi. Ja lisäksi oli
lääkäri vielä sanonut, että kreivi kenties jo jonkun päivän perästä
sietäisi, jopa tarvitsisikin hiukan seuraa, saisi vähän puhella ja
kuunnella helppotajuisempaa lukua. Kuinka herran nimessä joku matami
siihen pystyisi?

-- Sinun ei sovi istua hänen luonaan, lopetti rouva Lager, ei
ainakaan niinkauvankun hän on vuoteessa, ja minun heikot hermoni taas
eivät kestä sairashuoneen ilmaa, niin että en ymmärrä mitä tehdä.
Kunpa edes tuntisi jonkun köyhän "paremman" ihmisen, joka sopisi.

Alice oli huonolla tuulella. Sulhasensa onnettomuus oli sattunut
pahaan aikaan, sillä morsiamena hän ei voinut lähteä huvittelemaan
niinkauvankun sulhasensa makasi sairaana, ja juuri parhaillaan
puuhailtiin useita huviretkiä, tanssiaisia ja kahvikestiä. Sen
lisäksi pelkäsi hän vielä, että sulhasensa jäisi rammaksi tai saisi
ruman arven, ja silloinhan täytyisi hänen purkaa kihlaus; äh, miten
harmillista! Senvuoksi ei nuori morsian ollut kärkäs äitinsä avuksi
tuumimaan pelastuskeinoa, vaikkakin olisi voinut.

Mutta Jaana, Alicin kamarineitty, joka paraillaan laitteli nuoren
emäntänsä tukkaa, uskalsi alamaisuudessaan ilmoittaa, että hän luuli
tietävänsä sopivan henkilön.

-- Kuka se on? kysyi rouva Lager.

-- Huonekalutehtailijan veljentytär. Hän on käynyt tyttökoulua ja
näyttääkin herrasväeltä. Ja herrasväkeä hän onkin, jos tarkkaa tekee,
sillä isänsä oli oikein kirjaa lukenut mies. Hän käy sairashuoneella
sairaita hoitamassa, ja hän kai tulisi.

-- Se on hyvä, Jeanette, sanoi rouva Lager armollisesti. -- Saat
hankkia ihmisen tänne, minä maksan, mitä hän vaatii.

Hildur Jonson suuresti ihastui saadessaan tämän sanan. Kreivi, joka
oli pudonnut hevosen selästä! Siinähän nyt oli hänen unelmainsa
toivo! Hän lupasi heti tulla. Mutta rouva Lagerpa vasta joutui
hämilleen, kun tuo maan kuulu diakonissa tuotiin hänen luokseen. Hän
oli luullut näkevänsä vanhan lujatekoisen naisen, kasvoissa selvä
"huonomman ihmisen" merkki, ja nyt astui hänen eteensä hieno neiti,
aaltoavin kutrin, diakonissan puvussa, Alicea kenties pari vuotta
vanhempi. Rouva Lager puhui pari sanaa hänen kanssaan ja meni jälleen
Alicen luo.

-- No nytpä minä vasta pulaan jouduin. Sehän on nuori tyttö mitä
hullunkurisimmassa puvussa, kiharat harteilla, ja sitte on vielä
nimeltään Hildur.

-- Ai, mutta sehän on se surkea näyttelijä, muistatko äiti? huudahti
Alice huvitettuna. Hän kaiketi on sanonut jäähyväiset mailmalle ja
ruvennut laupeudensisareksi. Kas! tämäkös huvittaa Alarikia!

-- Mutta kuinka voi lähettää moisen hienon neidin hänen luokseen. Voi
vielä ihastua tyttöön.

Alice kohotti halveksien huultaan.

-- En ole rahtuakaan levoton. Jos oikein muistan, ei Hildurin
ulkomuoto ole erityisen hurmaava.

-- No ei hän missään tapauksessa voi mennä niin pitkälle, kun on
vieraana morsiamensa kodissa, sanoi rouva Lager rauhoittuneena. --
Mutta jos tyttö on vehkeilijä, voi syntyä vielä ikävyyksiäkin.

-- Alarik on siksi ylpeä nimestään ja arvostaan, ettei sano hänelle
sanaakaan enempi, kuin mikä on välttämätöntä, vakuutti Alice ylpeänä,
ja se rauhoitti hänen äitinsäkin.

Hildur vietiin sairaan luo. Nuorta kreiviä huvitti suuresti
runollinen hoitajattarensa, mutta hän koetti näyttää vakavalta. Kun
tohtori Bernhard sai nähdä diakonissan, jonka arvo ei vieläkään ollut
kohonnut tohtorin silmissä, tuli hän hyvin tyytymättömäksi, mutta
eipä voinut häntä aivan aiheetta poiskaan ajaa, ja sitäpaitsi oli
hän rouva Lagerin mielestä paljon hienompi ja sopivampi kuin joku
suomalainen mummoparka, niin että tohtorin piti suostua. Hilduria
tietysti ei voitu käyttää oikeaan sairaanhoitoon, tohtori ja kreivin
palvelija saivat siitä huolen pitää, mutta hän nyt istui sairaan
luona, toi raitista vettä ja ilmoitti ajan kulun, sillä hän oli
tavattoman kömpelö, arkaileva ja oppimaton.

Kun sairas kävi hiukan paremmaksi, sai hoitajakin enemmän
tunnustusta. Hildur luki tosiaankin kelpo hyvin, kenties
liian suurella painolla paikottain, kuten jo tuo hirveä
teatteritirehtöörikin sanoi. Kreivi oli ikävystynyt, ja kuunteli
mielellään pieniä novelleja tai huvinäytelmiä sekä puheli hoitajansa
kanssa. Hän oppi piankin tuntemaan Hildurin heikot puolet, sanoi
pilallaan pieniä kohteliaisuuksia hänelle saadakseen nähdä taas
hänen hiukuvia silmäyksiään ja teatterimaisia liikkeitään, jotka
häntä niin sanomattomasti huvittivat. Tuo liian tunteellinen tyttö
rukka luuli kaikki todeksi ja alkoi paikalla rakennella suloisimpia
tuulentupiaan. Hän kuvitteli mielessään mitä päättömimpiä asioita
ja oli ennen pitkää varmasti vakuutettu, että sairas oli rakastunut
hoitajaansa. Kun kreivi oli senverran parantunut, että voi nousta
vuoteeltaan, sai Hildur mennä. Tuo sydämmetön mies nauroi makeasti,
kun kuvasi morsiamelleen hurmaavaa diakonissaa ja kevyeen, sukkelaan
tapaansa matki tämän kasvojenilmeitä, liikkeitä ja puhetapaa. Alice
nauroi mukana, sillä kreivi oli ymmärtänyt jättää kertomuksestaan
pois pienet kohteliaisuudet ja hellät sanat, joita oli kuiskannut
hoitajalleen, ja paitsi sitä oli Alice vilkosen varma sulhasensa
rakkaudesta voidakseen hetkeäkään peljätä hänen totta tarkoittaneen.
Ja jos se taas oli pilaa, -- kuinka voikaan joku olla niin tyhmä ja
uskalias, että luuli Alice Lagerin sulhasen tosissaan moisia puhuvan,
ei sääli, jos pettyikin. Niin olisi Alice arvellut, jos olisi tiennyt
näistä kohteliaisuuksista.

Mielihyvällä katseltiin kreiviä, kun hän kaupungilla käveli keppiinsä
turvaten. Hän oli vielä hiukan kalpea ja tuhannesti entistään
kauniimpi. Onnellinen Alice!

Oli ilta ennen kreivin lähtöä. Hän oli juuri saattanut kotiin
morsiamensa ja tulevan anoppinsa ja kääntyi nyt mennäkseen asuntoonsa
vierastalolle. Hän oikaisi sivukatuja, joita vehreä ruoho peitti,
rauhassa siellä kun sai rehottaa. Joukko lampaita piti siinä laidunta
ja niiden pienet kellot pälpättivät somasti illan hiljaisuudessa,
muuten ei näkynyt elävää olentoa. Akkuna oli auki muutamassa
keltaiseksimaalatussa talossa, ja kun kreivi tuli lähemmä, näki
hän siinä naisen, joka mietteihinsä vaipuneena nojasi käteensä
tummakutrista päätään.

-- Oo, suloinen hoitajani, jopa vihdoinkin teidät löydän! huudahti
kreivi.

Hildur säpsähti ja punastui. Kreivi pysähtyi, kohotti hattuaan ja
tervehti kohteliaasti.

-- Iloitsen sanomattomasti saadessani vielä kerran kiittää teitä,
neitini, niistä monista ihanista hetkistä, joita teidän seuranne
tuotti sairauteni yksinäisyydessä, sanoi kreivi kohteliaasti. Hildur
änkötti pari sanaa, että se oli ollut hänelle suuri ilo.

Keskustellessaan sairaan kanssa oli Hildur kerran sanonut suuresti
haluavansa matkustaa, nähdä edes maansa pääkaupunkia. Kreivi oli
silloin, varomattomasti kyllä, huomauttanut, että hänen vaunuissaan
vielä oli yhdelle tilaa ja pyytänyt Hilduria mukaan Helsinkiin,
jossa tämä sanoi erään tätinsä asuvan. Jos tuo vallaton nuori mies
olisi voinut aavistaa, mitä ne sanat vaikuttivat tuohon liian
haaveelliseen tyttöön, ei hän varmaankaan olisi niitä sanonut.
Hildur, joka oli pitänyt pienintäkin kohteliaisuutta totena ja
luulotellut näkevänsä rakkautta joka katseesta ja äänen väreestä,
piti näitä sanoja karkaamisen kehoituksena. Mitä kaikkia olikaan hän
uneksinut nuo onnettomat sanat kuultuaan! Hän oli jo kuvitellut,
miten hän hunnutettuna hiipisi kodistaan jonakin pimeänä yönä, kreivi
odottaisi häntä sovitussa paikassa, hän oli kuvitellut ihanaa matkaa
mukavissa, silkillä vuoratuissa vaunuissa, vihkimistä vähinäänin
jossain maalaiskirkossa, jalokivisormuksia ja silkkipukuja, joita
kreivi tuhlaten hänelle ostelisi; oi, hän oli jo kuvitellut pitkiä
keskustelujakin! Ainoa levottomuutta herättävä loukkauskivi oli
setä Janne ja täti Riikka. He olivat vanhanaikuista, yksinkertaista
väkeä, ja pitäisivät moista pakoretkeä suurena syntinä. Mutta Hildur
lohdutteli mieltään sillä, että kaikki vihankauna sulaisi kuin lumi
auringonpaisteessa, kun he Helsingistä saisivat kirjeen, jonka olisi
allekirjoittanut "Hildur Hermanson, kreivitär." Sitte lähettäisi hän
komeita lahjoja, sillä kreivi tietysti oli rikas, kuinka voisikaan
kreivi olla köyhä?

Järkevämpi tyttö olisi varmaan ihmetellyt, miksi pakeneminen oli
tarpeen, suora kosinta olisi ollut paljon luonnollisempi, eikä
setä Janne tietystikään olisi kieltänyt veljensätytärtä kreiviltä.
Mutta Hildurista oli pako luonnollinen, jopa välttämätönkin. Olihan
kreivi ensinnäkin toisen sulhanen, Alice ei suinkaan vapaaehtoisesti
luopuisi moisesta sulhasesta. Paitse sitä kuului kreivi ylhäiseen
sukuun, joka ei varmaankaan antaisi suostumustaan hänen liitolleen
suvuttoman tytön kanssa. Ja sitte oli niin runollista matkustaa läpi
kesäisen yön ja antaa vanhan, hopeahapsisen papin vihkiä heidät
somassa maankirkossa. Mutta eikö Hildur sitte ensinkään tullut
ajatelleeksi, että oli väärin paeta toisen sulhasen kanssa ja kuinka
voi hän rakastaa miestä, joka oli toisen pettänyt? No, sellaista oli
Hildur monet monituiset kerrat lukenut kirjoissa, miksei hän saanut
menetellä samoin? Tyttö rukan oikeudenkäsitteisiin oli sekaantunut
niin paljo haaveilua ja yliluonnollisia unelmia, hänen periaatteensa
olivat niin sekaantuneet siveettömien kirjojen lukemisesta, etteivät
omantunnon soimaukset voineet suurestikaan kuuluviin päästä.

Kreivi Hermansonilla ei tietysti ollut pienintäkään aavistusta näistä
unelmista ja hän sanoi siksi aivan viattomasti:

-- Matkustan huomenna, aamulla aikaiseen. Miten on matkatoverini
laita? Vaununi ovat lähimmässä kestikievaritalossa. Aijon sinne ensin
ratsain. On niin ihanaa ratsastaa varhaisena kesäaamuna, eikä tiekään
ole pitkä, runsas penikulma. Jääkää hyvästi, neiti! Kukaties me vielä
tapaamme huomenna, jos neiti päättää lähteä mukaan, pilaili hän,
kohotti hattuaan ja katosi.

Hildur istui tunteittensa valtaamana ja ajatteli äsken kuulemiaan
sanoja. Hän käsitti ne taaskin omalla tavallaan. Kreivi ei tietysti
voinut selvemmin puhua. Naapurit olisivat saattaneet kuulla.
Senvuoksi oli hän vain ilmoittanut hänelle, milloin ja miten aikoi
matkustaa, lopun edellytti hän hänen itsestään ymmärtävän. Koko yön
valvoi Hildur pelosta, että nukkuisi liian kauvan. Aikansa kuluksi
kirjoitti hän pitkän kirjeen setä Jannelle, missä kiitti häntä
kaikesta hänen hyvyydestään, kertoi, että aikoi matkustaa pois
kreivin seurassa, pyysi anteeksi rohkeuttaan ja lohdutti lopuksi
setäänsä, että hän kyllä kreivittäreksi tultuaan antaisi tietoja
itsestään.

Kun kirje oli suljettu, riisui Hildur diakonissanpukunsa, puki
ylleen tumman villaleningin, suki huolellisesti pitkät kiharansa ja
alkoi sitte laskea rahojansa. Niitäpä oli aivan vähän, ainoastaan
senverran, että sievästi pääsi kestikievaritaloon, jossa vaunut
odottivat. Mutta mistä saisi hän hevosen ja kuinka voisi päästä
huomaamatta kaupungista. Tuumaillen tätä mutkaista kysymystä nukahti
Hildur istuessaan siinä lepotuolissa akkunan pielessä.



33.

Janne Jonsonin suurin suru.


Kun Hildur heräsi, oli aurinko aikoja sitte noussut ja helotti
kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Hildur säikähti, hän pelkäsi
nukkuneensa liiaksi, mutta katsottuaan kelloa huomasi hän, ettei
vielä ollut myöhä. Kello läheni neljää. Kiireesti järjesti hän
pukunsa, pisti kukkaron taskuunsa, otti hattunsa ja vaippansa ja
sitoi tiheän harson kasvoilleen. Kirjeen asetti hän pöydälle ja
avasi sitte oven kuulumattomasti. Kaikki tuon pienen talon asukkaat
lepäsivät syvässä unessa. Varpaillaan hiipi Hildur salin läpi.
Kasvatusvanhempainsa oven taakse pysähtyi hän hetkeksi, ja sydämmensä
tykytti ankarasti. Hämärä aavistus, että hän kiittämättömyydellä
palkitsi näiden hyvien ihmisten rakkauden, heräsi hänessä,
mutta pakoretken romanttisuus ja loistava kreivittären nimi
saivat kuitenkin voiton, ja Hildur jatkoi matkaansa hyväiltyään
ovea jäähyväisiksi. Nopein askelin kiiruhti hän kaupungin
kestikievaritalolle astuen syrjäisimpiä katuja, jottei tapaisi
tuttuja. Tätä hänen ei olisi tarvinnut peljätä, sillä koko kaupunki
uinui vielä unen helmoissa lukuunottamatta muutamia työmiehiä, jotka
olivat matkalla toimilleen, ja palvelustyttöjä, jotka pihoillaan
pesivät pyykkiä tai kiillottivat astioita. Kestikievarista sai Hildur
heti hevosen ja painui kiiruusti matkalle suureksi ihmeeksi parille
töllistelevälle kyytipojalle, jotka turhaan tiheän harson läpi
koettivat arvailla, kuka se nuori nainen oli, joka niin varhain ja
ilman seuraa lähti matkalle. Saavuttuaan sovittuun kestikievariin,
kysyi Hildur hämmästyneeltä palvelustytöltä, oliko matkustava kreivi
jo saapunut. Ei ollut. Hildur tuli silloin ajatelleeksi, että
kreiville oli viiden aika vielä yötä, ja päätti odottaa puutarhassa.
Hän keksi tuuhean lehtimajan akkunain alla ja kävi sinne, väsynyt
kun oli ja nälkäinen, eihän hän ollut palaakaan maistanut sitte
eilisillan. Kun tunti oli kulunut, alkoi Hildur käydä levottomaksi.
Mitä, jos hän olisi kuullut väärin, jollei kreivi matkustaisikaan
tänään, jos hänelle olisi tullut esteitä, ehkäpä vielä oli
sairastunut. Eikä ollut, sillä alkoi kuulua kavioiden kapsetta, ja
kohta näkyi nuori kreivi saapuvan ratsullaan. Hildurin ensi ajatus
oli juosta häntä vastaan, mutta hän oli liiaksi liikutettu ja päätti
senvuoksi odottaa. Nyt kuuli hän reipasta astuntaa ja iloista
vihellystä huoneesta lehtimajan kohdalta. Palvelija tuli huoneeseen,
kreivi käski valjastaa päivää ennen tilaamansa hevoset. Hildur voi
eroittaa joka sanan avonaisen akkunan läpi.

-- Ai niin, täällä oli äsken eräs nainen, joka kysyi kreiviä, sanoi
tyttö.

-- Nainen? kysyi kreivi ihmeissään -- ei hän voinut minua kysyä, se
oli varmaan erehdys.

-- Kenties. Hän meni sitte ulos, ehkä on mennyt matkoihinsa.

-- Minkä näköinen hän oli?

-- Rahvaan lapsia.

-- Oliko hän nuori.

-- No, ei eilispäivän lapsia. Hiukset riippuivat hajallaan pitkin
selkää.

-- A -- -- haa! huudahti kreivi ja tapaili otsaansa. Sitte alkoi hän
kiivaasti astella edes takaisin lattialla. Hildur alkoi aavistaa,
että erehdys oli syntynyt ja toivoi sydämmensä pohjasta, että
lehtiseinä olisi tarpeeksi taaja kätkemään hänet, ei, hän toivoi,
että maa olisi hänet niellyt.

-- Ja sanoit, että hän meni matkoihinsa? kysyi kreivi.

-- Meni varmaankin, koska ei ole tuntikauteen häntä näkynyt.

-- Jos hän palaisi, -- -- niin -- -- anna hänelle tämä paperi.

Seurasi hetken äänettömyys. Kreivi kaiketi kirjoitti. Senjälkeen
kuului hopearahan kilahdus ja piian iloiset kiitokset. Hevoset olivat
nyt valjaissa, kreivi nousi vaunuihinsa, ja hevoset laukkasivat
ripeästi tasaista, kuivaa maantietä. Hildur istui kuin lumottuna.
Yksi ajatus täytti vain hänen mielensä. Pois, pois täältä! Ja
tiheiden pensaiden suojaamana hiipi tyttö rukka maantielle ja alkoi
nopein askelin rientää takaisin kaupunkia kohti. Kun hän oli niin
kulkenut tunnin verran matkaa, täytyi hänen levätä metsikössä tien
poskessa. Nyt vasta voi hän rauhassa ajatella surkeaa tilaansa.
Kuinka uskaltaisi hän palata setänsä luo enää? He olivat jo
ennättäneet lukea hänen kirjeensä. Eikö setä Janne, joka luonnoltaan
oli niin kiivas, nykistäisi häntä vihoissaan? Eikö sulkisi hän
oviansakin häneltä? Eiköhän jo koko kaupunki tiennyt hänen paostaan?
Eikö ollut hän ikiajoiksi häväisty? Ei, hän ei tohtisi palata. Mutta
minne hän menisi? Hänellä ei ollut edes senvertaa rahaa, että olisi
päivän elänyt. Monta turhaa tuumaa tehtyään, monta katkeraa kyyneltä
vuodatettuaan, päätti Hildur palata kotiinsa, rukoilla sedältään
anteeksi ja sitte -- niin sitte hän ei tiennyt, mihin ryhtyisi. Mutta
keskellä päivää hän ei voinut saapua kaupunkiin, jossa pieninkin
pojan patukka hänet tunsi, ja hän kuvitteli jo mielessään, miten
kaikki ihmiset kurkistelisivat häntä akkunoistaan ja palvelustytöt
tirskuisivat porttikäytävissä. Ei, hänen täytyi odottaa iltaa. Paitsi
sitä oli hän väsynyt ja nälissään, niin ettei hän jaksanutkaan
pitemmälle. Hildur rukka riisui hattunsa, kietasi vaipan ympärilleen
ja heittäysi pitkälleen pehmeään ruohostoon. Täällä oli hän suojassa
ohitsekulkijain katseilta. Täällä tahtoi hän hetkisen levätä.

Läheisillä niityillä tehtiin heinää. Hildur saattoi selvästi kuulla
heinäväen hilpeän naurun ja hoilotuksen. Heinäsirkkain sirinä ja
koivujen vieno suhina tuudittivat tuon surujen runteleman tytön
viimein virkistävään uneen.

Oli jo puolisen aika, kun Hildur heräsi. Hänen oli niin nälkä, että
täytyi mennä läheisimpään talonpoikaistaloon ostamaan hiukan leipää.
Ystävällinen emäntä tarjosi hänelle maitoakin, jonka hän ahnaasti
harppasi. Mutta kun tuo kunnon eukko maalaisten avomieliseen tapaan
alkoi udella, kuka Hildur oli, mistä hän tuli ja minne aikoi, alkoi
Hildur peljätä, että hänet keksittäisiin ja sanoi hätäisesti hyvästi
annettuaan muutamia kierteleviä vastauksia.

Aurinko paahtoi kuumasti pölyiselle maantielle. Hildurin ohuet
kengät olivat melkein säpäleinä ja häntä sekä janotti että väsytti.
Levättyään muutaman tunnin voi hän kuitenkin jatkaa matkaansa, ja
kun aurinko oli laskemaisillaan, lepäsi pieni, tuttu kaupunki hänen
edessään. Miten loistavat toiveet täyttivätkään hänen mielensä
aamulla, kun sen jätti, miten murtunut oli nyt hänen mielensä, miten
raskaat ajatuksensa! Kuta lähemmä, hän läheni, sitä heikommaksi
kävi hänen rohkeutensa. Olihan valoinen kesäilta, hän ei voinut
huomaamatta päästä setänsä taloon, ja ottaisikohan tämä häntä
vastaan? Jospa hän sittekin saisi sanan lempeälle hyvälle Riikka
tädille! Ei ollut Hildur milloinkaan ennen kaivannut häntä niinkuin
nyt, ei milloinkaan ennen tuo ystävällinen eukko ollut siinä
valossa hänelle näkynyt. Hän luuli jo kuulevansa koirain haukuntaa
ja ajopelien kolinaa kaupungista. Hän pysähtyi suuren kauniin
puutarhan eteen kaupungin ulkopuolelle. Keskellä puutarhaa seisoi
pieni, soma, valkeaksi sivelty talo köynnöskasvien ja ruusujen
ympäröimänä, ja rappusten edustalla leikki pari pientä, iloista
lasta yksinkertaisissa, mutta siistissä ja somissa puvuissa. Tämä
rauhan kuva teki tuohon surulliseen yksinkertaiseen tyttöön sen
vaikutuksen, kuin olisi hän saanut tirkistää itse paratiisiin, kuten
oli saanutkin, sillä talo oli juuri Hannan paratiisi, puutarhuri
Rosenqvistin koti. Tätä ei Hildur tuskaisessa tilassaan tullut
ajatelleeksi, vaan avasi pienen portin ja hiipi hiljaa sisälle, hän
oli niin uupunut ja liikutettu, ettei kyennyt ottamaan askeltakaan
enää. Hän vaipui penkille aidan viereen ja sulki silmänsä. Lapset,
jotka kuulivat portin käyneen, juoksivat katsomaan, kuka tuli.
Hämmästyneinä ja peloissaan katselivat he vierasta, kalpeaa naista,
joka istui siinä silmät kiinni. Hattu oli liukunut päästä, ja hän
näytti nukkuvan. Kiireesti livistivät he sisälle ja huusivat äitiä.
Hanna tuli ulos rappusille. Hän oli melkein entisensä, terve, reipas
ja iloinen. Vuodet tuskin olivat jättäneet jälkiään, päinvastoin
kenties kaunistaneet häntä. Onni ja hyvinvointi olivat myöskin
tehneet osansa, eikä Hanna näyttänyt juuri vanhemmalta, kuin kymmenen
vuotta takaperinkään. Lasten kertomuksesta käsitti hän portilla
olevan jonkun sairaan tai avunhakijan, ja luuli sen kerjäläiseksi.
Kun Hildur avasi silmänsä ja tunsi Hannan, kavahti hän seisaalleen ja
aikoi paeta, mutta Hanna pidätti häntä ystävällisesti ja sanoi:

-- Miten on laitasi, Hildur; onko jotakin tapahtunut siellä kotona?
Sinä luullakseni olet hyvin kipeä. Tule sisälle, minä hoidan sinua.

-- Ei, ei, esteli Hildur tuskaisesti, anna minun vain mennä pois.

-- Sitä en voi sallia, olet kalpea kuin kuolema. Tule sisälle
lepäämään.

Noustuaan penkiltä huomasi Hildur tuskin voivansa ottaa askeltakaan
ja myöntyi viimein tulemaan sisälle. Hanna antoi hänelle raitista
vettä juoda, valeli sillä hänen ohimoltaan ja kietoi sitte tukevan
käsivartensa Hildurin vyötäisille ja talutti hänet varovasti mutta
varmasti huoneeseen. Hannalla oli pienen pieni vierashuone, pieni
pyhäkkö, jossa oli korkeaksi kasattu sänky lumivalkeine peitteineen,
uutimet akkunoissa, ruusuja sekä myrttiä pöydällä. Tänne vei hän
Hildurin, teki kiiruusti vuoteen, riisui Hildurin kuin pienen lapsen
ja pani vuoleesen. Ei ainoatakaan kärkästä kysymystä, ei uteliasta
silmäystä, vain hellää hoitoa ja tyyntä ystävällisyyttä. Hildur antoi
hoidella itseään kuin pientä, sairasta lasta, mutta kun Hanna aikoi
mennä jättääkseen vieraansa rauhaan, huusi Hildur häntä nimeltä ja
pyysi puhella hänen kanssaan.

-- Tahtoisin saada sanaa täti Riikalle, alkoi Hildur heikolla äänellä.

-- Toimitetaan paikalla. Makaa sinä vain hiljaa ja koeta nukkua.
Pyydetäänkö täti Riikkaa tulemaan tänne?

-- Kyllä -- ei -- en minä tiedä. -- -- -- Hildur epäröi. Hän huomasi,
ettei Hanna ollut mitään kuullut hänen paostaan, hänen täytyi kertoa
kaikki hänelle. -- Voi Hanna! jatkoi Hildur nyyhkyttäen, sinä et
tiedä, kuinka onneton minä olen -- -- -- olen käyttäytynyt kovin
rumasti, -- ja itkien ja huokaillen kertoi Hildur päivän kummalliset
vaiheet. Hanna kuunteli osaaottavasti ja ymmärsi hyvin tyttö paran
pelon ja häpeän.

-- Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin, sanoi Hanna päättävästi,
kun Hildur oli lopettanut, ja pyyhkäsi pari kyyneltä rehellisistä,
ystävällisistä silmistään. -- Kenties huhu ei vielä ole ennättänyt
levitä. Menen huonekalukauppiaalle. Täti Riikka osaa kyllä selvitellä
asiat setäsi kanssa. Ukkohan on peräti hyvä ihminen. Kas niin,
pane nyt kauniisti maata ja nuku Jumalan nimeen. Suljen oven ja
mieheni saa pitää huolta, ettei kukaan sinua häiritse. Mahtavat olla
huolissaan sinusta siellä kotona.

Vetäistyään vielä kerran pehmeätä villapeitettä vieraansa ympärille
ja kehotettuaan häntä lepäämään rauhassa, lähti Hanna. Hildur katseli
hänen jälkeensä omituisin tuntein. Aina oli Hildur pitänyt tuota
karkeatekoista, jokapäiväistä emännöitsijää hyvin vähäpätöisenä
tyttönä, ja kun Hanna kävi täti Riikan luona, joka oli ollut Hannan
äidin ylimäinen ystävä, oli Hildur tuskin suonut hänelle paria
sanaa tai vain ohimennen tervehtinyt. Ja kun hän vielä päällisiksi
meni naimisiin puutarhurille, jonka rahvaanomainen nimi oli Tuure
Rosenqvist, silloin Hildur ei enää voinut häntä kunnioittaa. Sillä
Hildur luuli, että kuta ylhäisempi joku henkilö oli, sitä jalompi hän
oli, kuta korkeammassa arvossa, sitä hienotunteisempi, hellempi ja
teräväpäisempi. Hän ei myöskään katsonut arvolleen sopivan seurata
täti Riikkaa, kun tämä kävi Hannan luona, eikä senvuoksi tiennyt
mitään Hannan paratiisista. Hilduria liikutti sekä ihmetyttikin
Hannan hienotunteisuus ja hyvyys. Halpa puutarhurinvaimo on palkinnut
Hildurin kylmyyden ja nurjuuden hellällä osanotolla ja huolenpidolla.
Kuinka rauhaisa ja suloinen olikaan tämä pieni koti! Hildur tarkasti
valkeaksi siveltyjä seiniä yksinkertaisine tauluineen, kukkia
akkunalla ja kauniita, ruudukkaita, kotikutoisia mattoja. Talossa
vallitsi äänetön hiljaisuus, viereisessä huoneessa vain joku hiljaan
hyräili, tuudittaen lasta nukkumaan. Tämä pieni koti niin hellästi
rauhoitti Hildurin kuohuista, surun murtamaa mieltä.

       *       *       *       *       *

Palatkaamme nyt takaisin aamun tapahtumiin nähdäksemme, miten kunnon
huonekalutehtailija ja hänen hyvä vaimonsa ottivat vastaan tiedon
kasvattityttärensä paosta.

Janne Jonson lähti aamusta aikaiseen työpajaansa, ja eukolla oli
kahvi jo valmiina kello viiden ajoissa. Hildur, joka tavallisesti
luki myöhään yöhön, nousi myöhään, jonka takia ei sinäkään päivänä
huomattu mitään, ennenkun kello kahdeksan tienoilla. Eteisen ovi ei
tosin ollut lukossa, mutta tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa ei
pidetty kovinkaan vaarallisena, vaikka eteisen ovi väliin jäikin
sulkematta, sillä palovartija käyskeli kaiken yötä pitkin katuja.
Mutta kun ei Hilduria vaan kuulunut, lähti täti Riikka katsomaan,
oliko hän kenties kipeä. Eukko tirkisti ovesta sisälle, huone oli
tyhjä. -- Tyttö on kai mennyt kävelemään, tuumi hän, -- mutta
varainpa on mennytkin. Täti Riikka piti kahvia lämpimänä hänelle,
mutta Hilduria ei vaan kuulunut. Maija-Sohvi, joka tavallisesti
siivosi Hildurin huoneen, tiesi kertoa, että vuode oli koskematta,
näki selvästi, ettei siinä kukaan ollut maannut. Huonekalutehtailija,
joka paraillaan oli murkinalla, tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa. He
lähtivät yhdessä Hildurin huoneeseen ja löysivät nyt kirjeenkin. On
mahdotonta kuvata huonekalutehtailijan surua sekä suuttumusta. Hän
milloin sadatteli milloin itki, hän kirosi kreivin ja Hildurin ja
diakonissakirjat jopa koko Saksanmaan. Ja vähän väliä huudahti hän:
-- oi Hildur, lapseni, kuinka voit minulle tämän surun tuottaa! --
Täti Riikka istui kalpeana ja sanatonna ristissä käsin ja Maija-Sohvi
seisoi vavisten nurkassa. Kun huonekalutehtailija oli kyllikseen
raivonnut, kääntyi hän vaimonsa puoleen ja sanoi:

-- Lähden paikalla ja panen koko kaupungin poliisivoiman liikkeelle,
matkustan hänen perässänsä, lähetän häntä etsimään kaikkialta, annan
kuuluuttaa kirkossa -- minä -- minä -- oi Hildur, Hildur, sinä
mieletön lapsi! ja tuo luja mies istui tuolille ja nyyhkytti kuin
lapsi.

Täti Riikka meni hänen luokseen, silitti hiljaa hänen päätään ja
sanoi:

-- Janne, ukko kultani, tuumikaamme mitä tässä on tekeminen.

-- Meillä ei ole aikaa tuhlata tuumailuihin, huusi
huonekalutehtailija kiivaasti, sinä et tiedä mitä puhut. Kreivi
on veijari. Jos hän aikoisi naida tytön, olisi hän pyytänyt häntä
minulta. Ei, heti paikalla tahdon matkustaa hänen perässään.

Täti Riikka sulki oven ja sanoi sitte:

-- Kuuleppas nyt ensin minua ukkoseni. Jos sinä kutsut poliisin, tai
jos itse matkustat, leviää huhu ympäri kaupunkia, ja silloin on tyttö
menettänyt kunniansa ikäpäiväkseen. Koettakaamme aivan vähin äänin
päästä hänen jäljilleen, mikäli se on mahdollista. Kenties saamme
hänet takaisin. Kuten sanoit, eivät he vielä ole pitkälle päässeet.
Anna vanhimman poikamme Vilpun lähteä häntä etsimään. Kreivihän
matkusti Helsinkiin; Vilppu on niin ovela ja kiltti; hänhän on jo
aika mies, ja hänen poissaoloaan ei niin helposti huomata kuin sinun.

-- Oletpa sinä hyvä, kunnon vaimo! Olet oikeassa. Kutsu Vilppu tänne.

Vilppu tuli, sai tietää surullisen tapahtuman ja tarkkaan
teroitettiin hänen mieleensä, miten hänen tuli menetellä serkkuaan
etsiessään. Janne Jonson laski käärön rahaa poikansa käteen.

-- Elä rahaa surkeile, poikani, sanoi hän, eläkä hevosiakaan. Jos
ajat kuoliaaksi, maksa kaksinverroin ja jatka matkaasi, mutta ennen
kaikkia ole varovainen, ettet ilmaise tytön nimeä. Herra siunaa,
hänhän on parempain ihmisten lapsia.

Vilppu lupasi ja lähti matkalle. Heti ensimmäisessä
kestikievaritalossa sai hän tietää, että sellainen nainen todellakin
aamulla oli sinne saapunut, mutta heti saavuttuaan jälleen kadonnut,
ei kukaan tiedä minne, ja että heti sen perästä kreivi oli saapunut,
mutta matkustanut _yksin_ eteenpäin, jättäen kirjeen sille naiselle.
Ja kun häntä ei ollut kuulunut, oli kirje yhä paikoillaan. Vilppu
avasi sen arvelematta. Vaivaloisesti tavaili hän sen hienoa, kaunista
kirjoitusta. Neiti oli käsittänyt hänet väärin. Hänhän oli toisen
kanssa kihloissa. Jos hän olikin tullut sanoneeksi asioita, joita
voi toisin selittää, ei ollut hän sitä tarkoittanut j.n.e. Sellainen
oli kirjeen sisältö. Mitä piti nyt tehdä? Kysyttyään vielä kerran,
matkustiko kreivi yksin, ja turhaan tiedusteltuaan, minnepäin Hildur
oli hävinnyt, palasi hän kotiin. Kuultuaan pojan kertomuksen, tuli
Janne Jonson vielä entistään enemmän murheelliseksi ja levottomaksi.
-- Hän on hukuttanut itsensä, hän sai tietää, että hänet oli petetty,
ja hän on lopettanut elämänsä. Voin sanoa kuin kuningas David: oi
poikani, Absalon, olisipa Jumala suonut minun kuolla sijastasi!

Täti Riikka sai panna parhaansa, surullinen ja levoton kun oli
itsekin, tyynnyttääkseen miestään, jotteivät naapurit hänen
äänekkäistä valituksistaan saisi ennen aikojaan vihiä asiasta.
Päivä kului tehdessä suunnitelmia uusia etsimisretkiä varten. Nuo
kokemattomat, yksinkertaiset ihmiset olivat aivan neuvottomia
tällaisessa tapauksessa. -- Jollei hän matkustanut kreivin mukana,
valitteli setä, niin miksei hän ole tullut kotiin? On päivän selvää,
että hän on hukuttanut itsensä. -- He eivät tietysti voineet
aavistaa, että Hildur oli niin lähellä, ja syy, minkätakia ei Vilppu
ollut häntä tavannut, oli se, että Hildur silloin nukkui metsän
siimeksessä.

Myöhään illalla, kun Janne Jonson jo oli sulkemassa eteisen ovea,
tuli Hanna Rosenqvist. Huonekalutehtailija kummasteli tietystikin
hänen myöhäistä tuloaan, mutta kun Hanna usein ennenkin oli käynyt
kysymässä neuvoa vanhalta ystävältään, täti Riikalta, pulmaisissa
asioissa, arveli ukko lapsen sairastuneen tai jotakin muuta
tapahtuneen, jonkatakia hän huusi eukkoaan. Hannaan koski kipeästi
kasvatusvanhempain syvä suru. Huonekalutehtailija näytti kymmentä
vuotta vanhemmalta, ja täti Riikka oli kalpea ja itkettynyt.

Istuessaan täti Riikan kamarissa kertoi Hanna kiireimmiten, että
Hildur oli hänen luonaan, oli terve ja järjissään, hiukan vaan
väsynyt. Vielä puhui hän tyttö paran levottomuudesta, katumuksesta
ja pelosta setä Jannen vuoksi. Ilokyynelten vieriessä kuunteli täti
Riikka hänen kertomustaan. Hildur oli löytynyt, sehän oli pääasia,
setä Janne kyllä leppyisi. Päätettiin, että täti Riikka ilmoittaisi
miehelleen, missä Hildur oli, ja sitte lähtisi Hannan mukaan. -- On
kyllä hyvin myöhä jo, mutta lapsihan ei voi nukkua yötänsä, jollei
saa tietää, että kotinsa ovet ovat hänelle avoinna kuin ennenkin.
-- Mutta siinäkös saivat tehdä työtä, ennenkun setä Janne otti
kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta. Nyt kun tiesi Hildurin olevan
tallessa ja aivan lähellä, muuttui hänen surunsa vihaksi, kuten usein
käy kiivaiden ihmisten. Ja hän vannoi pyhät valat, ettei Hildur
ikäpäivänä saisi avata hänen oveaan.

Mutta täti Riikka tunsi ukkonsa, eikä piitannut vähääkään hänen
sanoistaan. Hän laati hänelle vuoteen, sitoi yömyssyn hänen päähänsä,
ja asetti kaljatuopin päänaluksen kohdalle, puhellen työnsä ohessa
rakkauden ja anteeksiannon sanoja. -- Ja nyt lähden sen lapsirukan
luo ja jään yöksi sinne.

-- Mene vaan, huusi Janne Jonson julmistuneena, -- ja sano, että
kiroan häntä.

-- Sitä orpolastako? kysyi hänen vaimonsa nuhdellen. Setä Janne
kääntyi pois ja vaikeni. -- Huomenaamulla varhain, jos hän on terve,
tulemme kotiin. Näytäppäs nyt ukkoseni, että osaat olla varovainen
etkä puhu liikoja. Hyvää yötä! Villapaitasi riippuu tuolin sarjalla,
jos tulee kylmä.

Hildur oli levottomasti heitellyt itseään vuoteellaan. Mitähän hänen
kasvatusvanhempansa mahtoivat sanoa, minkähän vastauksen Hanna toisi?
Nämä ajatukset kiusasivat häntä lakkaamatta eivätkä jättäneet häntä
rauhaan. Silloin kuuli hän ulkoa askeleita, tunsi täti Riikan äänen
ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän äidillisen ystävänsä
povella.

-- Anteeksi, anteeksi! sai Hildur ainoastaan sanotuksi, kun tunsi
tädin kuumat kyyneleet vierivän kasvoilleen.

-- Olen kaikki anteeksi antanut, sanoi tuo kunnon eukko, tyynny nyt
vaan lapseni, niin kaikki on ennallaan.

-- Mutta entäs setä Janne? kysyi Hildur pelokkaasti.

-- Niin, setä on nyt hirveän suuttunut, sanoi täti Riikka epäillen,
mutta tiedäthän hänen sydämmensä, ja hän pitää paljon sinusta,
lapseni. Levottomuus ja suru ovat saaneet hänet vallan kipeäksi,
siksi hän ei tiedä, mitä sanoo. Mutta hän kyllä hillitsee itsensä.
Ennenkun aurinko on huomenna ehtinyt nousta, on hän jo antanut
sinulle anteeksi.

-- Mutta kuinka voin koskaan näyttäytyä enää X:ssä? kysyi Hildur
alakuloisena, -- koko kaupunki kai tietää -- -- --

-- Ei, en luule kenenkään tietävän. Tänään iltapäivällä oli Johanna
meillä, tiedäthän sen Johanna Valinin, ja hän nyt tietää kaikki
sekä tapahtuneet että tapahtumattomat, mutta ei näyttänyt älyävän
mitään. Sinua hän kyllä kysyi, mahdollisesti haistoi hän, ettei
kaikki ollut, kuin olla pitää, mutta minä sanoin, että olit lähtenyt
Hanna Rosenqvistille. Herra minulle anteeksi antakoon, tietääkseni
tapahtui se ensikerran, kun valhe pääsi huuliltani. Sitte hän taas
kysyi, minne Vilppu matkusti, ja minä sanoin hänen kulkeneen isän
asioille, nääs toinen valhe tekee tietä toiselle. Mutta sitte minä
tukin hänen suunsa kahvilla ja korpuilla, eikä hän enempää kysellyt.
Hän joi, niin totta kun istun tässä, 3 kuppia kahvia 2 korpun kanssa
ja kolmannen palalla. Ja sitte hän läksi. En tänäkään hetkenä tiedä,
kuinka pisti päähäni sanoa, että olit täällä. Se oli onnellinen
mielenjohde ja vei totuutta lähemmälle kuin olisin uskonutkaan.
Voi lapsi, lapsi, kuinka huolissani olen tähtesi ollut! -- Ja täti
Riikan piti vielä kerran syleillä tyttöä ja itkeä pienet itkut. Sitte
kietoi hän peitteen hänen ympärilleen ja kehoitti nukkumaan rauhassa.
Hätäpikaan laittoi Hanna täti Riikalle vuoteen sohvalle, ja niin tuli
viimeinkin yö. Hildur vaipuikin pian uneen, sillä pitkä vaellus ja
senpäiväinen suuri mielenliikutus olivat hänet lopen uuvuttaneet.

Setä Jannella oli uneton yö. Se oli jotain tavatonta tuon kunnon
ukon elämänjärjestyksessä eikä suinkaan ollut omiaan parantamaan
sedän huonoa tuulta. Ja kun hän näki Hildurin tulevan ja ajatteli,
minkä ruman tahran tämän käytös oli tuottaa hänen rehelliselle
talolleen, leimahti jälleen vihan liekki hänen mielessään ja
yksin hänen vaimonsa rukoilevat katseet ja kenties Hildurinkin
murtunut muoto pidättivät hänen kielensä soimauksista. Mutta mitään
hellyydenosoituksia ei tullut tällä kertaa. Hän salli Hildurin
suudella suurta karkeata kättään, ja mutisi jotain, että oli hyvä,
kun oli tullut kotiin jälleen, mutta siinä olikin kaikki. Hilduriin,
joka oli tottunut sydämmelliseen, isällisen hellään kohteluun, teki
tämä kylmyys syvän vaikutuksen; ei täti Riikan eikä Maija-Sohvin
ystävyys voinut häntä lohduttaa. Nyt vasta näytti hän alkavan
käsittää, ettei hän ainoastaan ollut varomaton ja herkkäuskoinen,
vaan tosiaankin tehnyt rikoksen. Ja hänen surunsa ja katumuksensa
oli yhtä ankara ja järjetön, kuin hänen tunteensa ylimalkaan. Sen
sijaan, että hän ennen kulutti aikansa mielettömiin haaveiluihin,
toivotti itselleen kunniaa, mainetta ja loistoa, tuhlasi hän
sen nyt mietiskelyyn ja pahoittelemiseen. Hän sai käteensä täti
Riikan raamatun ja luki sieltä katumuspsalmia sekä kertomuksia
rangaistuksista ja koettelemuksista. Hän ahmimalla ahmi sellaisia
paikkoja kuin: -- huokaus on minun jokapäiväinen leipäni ja kyynel
minun juomani, -- jotka vaivaa ja onnettomuutta kylvävät, saavat
sen myöskin niittää, -- leijonan karjunta on vaijennut ja nuoren
leijonan hampaat ovat muserretut, -- -- jos minun valitukseni
punnittaisiin, ja kärsimykseni va'alla mitattaisiin, huomattaisiin ne
raskaammiksi, kuin meren hiekka, -- -- sillä Kaikkivaltiaan nuolet
ovat minuun tähdätyt, joiden hirmuisuus minun henkeni kuolettaa ja
Jumalan kauhistus on minun kohdallani -- -- --. Hänellä oli pitkiä
tylsän surumielisyyden puuskia, hysteerisiä itkunkohtauksia ja
siitä tietysti kärsi hänen terveytensä. Hän kalpeni ja laihtui,
menetti ruokahalunsa, ei voinut nukkua, ja alituiseen vaivasi häntä
hermois-päänsärky. Setä Janne huomasi sen, ja se koski kipeästi
hänen pohjaltaan hellään, rehelliseen isän sydämmeensä. Hän oli
jo tuhannet kerrat katunut kiivauttaan ja kylmyyttään ja olisi
kernaasti entiseen tapaansa hyväillyt lemmikkiään ja puhutellut
häntä ystävällisesti, mutta hänen pieniä yrityksiään siihen suuntaan
kohteli Hildur sanattomalla välinpitämättömyydellä, ja se hämmensi
ukkoparan niin, ettei hän tiennyt, miten menetellä. Hän tietysti ei
voinut käsittää tytön haaveellista surua. Hän käski vaimonsa sanoa
Hildurille, että hän oli hänelle anteeksiantanut, ja luuli että
silloin kaikki oli hyvin. Hän ei voinut ymmärtää, mitä Hildurilla
oli oikeastaan suremista, eikä ymmärtänyt sitä Hildur itsekään. Täti
Riikka oli hyvin huolissaan sekä Hildurin terveydestä, että hänen
synkästä surumielisyydestään. Hän oli koettanut puhua häneen järkeä,
vakuuttaa, että he olivat kaikki anteeksiantaneet ja lohduttaa häntä
joka tavalla, mutta ei mikään auttanut. Viimein arveli hän, että
Hildur kenties oli syvemmin kreiviin kiintynyt ja suri onnetonta
rakkauttaan. Hän kysyi siitä Hildurilta. -- Ei, ei, vastasi Hildur
kiivaasti, -- elä puhu hänestä, minä vihaan häntä, hänhän juuri on
syynä koko onnettomuuteen. -- Se ei siis ollut syynä.

-- Kuuleppas Riikka, sanoi setä Janne, jonakin kauniina päivänä hän
kuolla kuukahtaa silmäimme edessä, hänhän on laiha kuin höylänlastu
ja kalpea kuin palttina. Meidän pitää noutaa lääkäri.

Täti Riikka pudisti päätään.

-- En luule hänen näyttäyvän lääkärillekään, hänhän ei tahdo nähdä
ainoatakaan ihmistä enää.

Setä Janne tapaili otsaansa.

-- Minä peto kun voin olla niin kova hänelle. Mitä, jos hän vielä
menee sekaisin. Haetaan vaan lääkäri.

Lääkäri tuli, koetteli Hildurin valtasuonta, naputteli niskaan,
määräsi pilleriä ja lupasi tulla takaisin. Hildur nautti pillerinsä
enemmän vain täti Riikan mieliksi kuin tullakseen terveeksi. Hän ei
_tahtonut_ tulla terveeksi, kertoi hän eräänä päivänä säikähtyneelle
tädilleen, hän tahtoi mieluimmin kuolla, se oli parasta, mitä voisi
tehdä, täällä hänestä ei ollut kenellekään iloa taikka hyötyä, oli
vain suruksi ja vaivaksi. Täti Riikan nuhteet eivät tehonneet, ei,
"hän tahtoi täältä eritä mikä olikin parempi", sanoi hän Paavalin
sanoilla. Mutta ei elähyttänyt häntä kristityn toivo Jumalan luo ja
elämään Hänessä, hän oli vaan tyytymätön ja valitti onnettomuuksia,
joihin itse oli syypää, ja hautoi mielessään uneksijan haaveellista
surua ja nautti siitä. Tohtori Bernhard tuli jälleen, pudisti päätään
ja määräsi uusia pilleriä, sanoen: -- Hänen pitää rohkaista mieltään.
-- Hilpeälle pikku rouvalleen kotona sanoi hän:

-- Nuo vanhanpuoleiset naimattomat neidit ovat niitä vihdon viimeisiä
potilaita. He ovat hysteerisiä, hermostuneita ja pelkästään siitä
syystä, että aina ajattelevat ainoastaan itseänsä. He eivät saa
unta eikä ruokahalua sentakia, että istuvat kädet ristissä. Kas
sellaiseksi sinäkin olisit tullut, pieni ruusunnuppuni, jollen minä
olisi tullut ja korjannut sinua. Nyt sinulla on mies ja talous
hoidettavana, ja senvuoksi olet raitis kuin keväinen aamu ja iloinen
kuin leivo siintävällä taivaalla.

Ja ruusunnuppu sai suutelon siitä, että oli terve ja onnellinen. Ja
pikku rouva vastasi hellästi miehensä suudelmaan, mutta sanoi sitte
miettivänä:

-- Mutta Oskari, Eedit Berg on myöskin vanhahko, naimaton neiti eikä
ole rahtuakaan hermostunut tai hysteerinen. Minusta hän on reippaampi
ja iloisempi kuin moni rouva.

-- Se tulee siitä, että hänellä on tointa, selitti oppinut tohtori.

-- No, sittenpä näyttää siltä kuin se, eikä naiminen olisi
tärkeämpää, huomautti rouva.

-- Kas, kas vaan, kuinka pikku rouvani on ruvennut filosofeeraamaan,
pilaili tohtori, -- hän jo väittelee kumoon koko tohtorin. Meneppäs
nyt vaan katsomaan, ettei kastikkeesi kuohu maahan, se sopii paremmin
sinulle.

Setä Janne katseli lemmikkiään, ja hänen levottomuutensa yltyi. Ja
kun hän ei huomannut parantumisen merkkiäkään, sanoi hän:

-- Minä lähden piirilääkärin luo, kenties hän on taitavampi.

Piirilääkäri tuli. Hän tutki samalla tapaa kuin tohtori Bernhard,
määräsi rohtoja otettavaksi aamuisin ja pulveria iltaisin, mutta ei
sekään auttanut. Ja hänkin sanoi:

-- Sairaan tulee olla hyvällä mielellä, ja määräsi
huonekalutehtailijan hankkimaan huvia veljentyttärelleen.

Kun Hildur kuuli tämän ehdotuksen, huudahti hän:

-- Minäkö huvittelemaan! Ja hän kääntyi selin ja lähti huoneeseensa,
missä ryhtyi lukemaan mielikirjaansa, Jeremian valitusvirsiä. Mutta
setä Janne oli aivan onneton.

-- Minäpä sanon sinulle, mikä on parasta, vakuutti täti Riikka. --
Minä menen neiti Bergin luo. Hän kuuluu olevan yhtä oppinut, kuin
mikäkin tohtori tahansa, ja on hyvä ja helläsydämminen. Kenties hän
voi meitä auttaa. Hänhän on nainen, hän voi ymmärtää toisenkin surun
ja heikkouden.

-- Niin, koeta sitte, Riikka, jotakin pitää tehdä, hän kuihtuu
vähitellen. Ja rehellinen huonekalutehtailija veti taskustaan
siniruutuisen nenäliinansa ja kääntyi akkunaan päin, jottei vaimonsa
näkisi, että hän pyyhkäsi pois kyyneltä.



34.

Taiturin työ.


Somassa vierashuoneessaan istuivat Eedit ja Ragnhild käsitöineen. Oli
jo myöhäinen syksy, niin että takkavalkea oli tarpeen ja paloikin
paraillaan suuressa tulisijassa, luoden suloisen, lempeän loimonsa
pehmeälle matolle, missä pieni Ruusa istui leikkimässä aimo suuren
nuttunukin kanssa, jonka Ragnhild juuri oli tehnyt hänelle. Samassa
kuului varovasti soitettavan ovikelloa.

-- Siellähän on rouva Jonson. Hyvää iltaa!

Täti Riikka keikisti syvään ja tarkasteli somaa, hienoa huonetta.

-- Olkaa hyvä ja istukaa, kehoitti Eedit ystävällisesti.

Täti Riikka istui tuolin syrjälle, ja hänen näytti olevan vaikea
tuoda esille asiaansa. Viimein kysyi hän, oliko Ragnhildilla iloa
kasvatistaan.

-- Oi on, vastasi Ragnhild, -- hän on niin kiltti ja terve ja pitää
niin paljo meistä.

-- Niin, niin, on suuri onni, kun saa iloa lapsistaan. -- -- Meidän
Hildur hän tuottaa vanhemmilleen surua, hän. Hän on kipeä eikä näy
mikään tohtori voivan häntä parantaa.

-- Hän ei ole moneen kuukauteen käynyt sairashuoneella, sanoi Eedit.
-- Kun olisin tiennyt, että hän itse on kipeä, olisin käynyt
häntä katsomassa, mutta, olen luullakseni nähnyt hänet väliin
kadulla -- -- --.

-- Kaiketikin, ei hän vuoteessa olekaan, sanoi täti Riikka epäillen.
Mutta hän on kalpea ja laiha, ei syö eikä nuku ja pilleriä on hän
jo nauttinut monen markan edestä. En tiedä, mitä tytölle tehdä, ja
silloin sanoin ukolle: minä menen neiti Bergin luo. Sillä nähkääs
neiti, ukko on menehtyä suruunsa. Hildur on hänen silmäteränsä,
eikä voi ukko nähdä hänen kärsivän. Jumalan kiitos, hän kyllä pitää
omistakin lapsistaan, mutta Hildur on hienompaa perää, sanoo hän,
ja ukko on ainakin hiukan ylpeillyt tytön tiedoista ja hienoista
tavoista. Mutta mitä Herran nimessä ne nyt auttavat häntä, hän vain
kuihtumistaan kuihtuu kuin kuoleva kukka.

-- Mutta jos kummatkin lääkärimme jo ovat häntä hoitaneet, en voi
minäkään häntä auttaa.

Täti Riikka yskäsi ja katseli lattiaan. Hän ei voinut ilmoittaa
Hildurin taudin oikeata syytä.

-- Kas miehet ovat aina niin äkkipäisiä, sanoi hän viimein, eikä
Hildur tahdo kuulla puhuttavankaan heistä enää, he ovat hänet niin
ikävystyttäneet. Mutta neiti Eedit, köyhä kansa kiittää Teitä
taitavaksi, voisittehan kuitenkin koettaa, Hildur onkin niin yksin.
Meidän Maija-Sohvi on kyllä hyvä tyttö, vaikka itsekin sen sanon,
mutta hänestä nyt ei ole Hildurin seuraksi, nähkääs. Hän ei ole
muuta saanut oppia, kuin katkismustaan ja hiukan kirjoitusta. Eikä
hän muuta tarvitsekaan. Eikös neiti tahtoisi tulla jonakuna päivänä.
Mutta -- -- ei pidä sanoa, että minä olin täällä, tyttö on toisinaan
hyvin itsepäinen, -- -- vaikka pohjaltaan hyvä tyttö. Hyvästi nyt
vaan!

Eeditin ei ollut helppo päästä uuden potilaansa perille. Hildur
alkoi epäillä, että täti Riikka oli kutsunut Eeditin lääkäriksi
Hildurille ja rupesi välttelemään häntä. Ennen pitkää huomasi
Eedit, että potilaan oli paremmin sielu kuin ruumis sairaana ja oli
senvuoksi erityisen varovainen. Sensijaan että virkaveljiensä tapaan
lyhyesti olisi kehoittanut Hilduria "pysymään hyvällä mielellä",
koetti hän, käyttäen naisen hienoa vaistoa ja kärsivällisyyttä,
keskustelujen kautta ohjata hänen ajatuksensa iloisemmille aloille,
ja oman terveen mielensä ja raittiin näkökantansa avulla vaikuttaa
hänen sairaihin mielikuviinsa. Sen ohessa koetti hän asteittain
vahvistaa hänen ruumiinvoimiansa. Kun Eedit huomasi, ettei Hildur
sallinut puhuttavankaan minkäänlaisista lääkkeistä, rupesi hän
tekosyillä houkuttelemaan häntä ulos raittiiseen ilmaan. He kävelivät
yhdessä väliin lyhyempiä, väliin pitempiä matkoja, mikäli potilaan
voimat sietivät, useimmin maalle päin, osaksi sentakia, ettei
Hildur halunnut nähdä ihmisiä, osaksi senvuoksi, että ilma siellä
oli puhtaampi. Kaunis luonto antoi aihetta moneen keskusteluun ja
vaikutti virkistävästi Hilduriin, joka viikkokausia oli istunut
ummehtuneessa huoneessa jonkun kirjan yli kumartuneena tai vaipuneena
sairaalloisiin unelmiin. Nämä kävelymatkat antoivat ruokahalua
ja unta, ja silloin oli Eedit voittanut suuren askeleen. Mutta
Hildurin luonnetta oli vaikeampi saada taipumaan. Eeditillä ei ollut
pienintäkään aavistusta pakoyrityksestä ja sen tuottamista riidoista
kotona, mutta arveli, että jonkin syyn, vaikka luulotellunkin, täytyi
piillä moisen surumielisyyden ja synkän katsantokannan takana.
Hän ajatteli onnetonta rakkautta ja tunsi piston sydämmessään
muistellessaan jotakin oman elämänsä kulusta, mistä nyt oli vain
surullinen muisto jälellä. Rukous ja työ tehovat sitäkin vastaan,
sanoi hän itsekseen ja toivoi voittavansa potilaansa luottamuksen,
sillä ilman sitä tuskin voi odottaa varmaa edistystä.

Alussa oli Hildur kohdellut Eeditiä kylmästi ja vältellen. Mutta
ei yksikään voinut kauvemmin vastustaa tuon sydämmellisen naisen
hyvyyttä, hänen miellyttävää käytöstään ja hienotunteisuuttaan. Ja
Eedit oli yhtä viisas kuin oli hyväkin. Hän tiesi aina rajansa, ja
hänen selvä katseensa näytti hänelle aina oikean tien. Vähitellen
Hildurkin lämpeni ja liittyi luottamuksella Eeditiin. Hänen arka,
haaveellinen luontonsa kaihti setä Jannen kiivautta ja jöröyttä, ja
hänen luultu viisautensa ja etevämmyytensä estivät häntä liittymästä
tätiin, ja muita ystäviä taas hänellä ei ollut. Hän tarvitsi niinkuin
muutkin ihmiset ystäviä ja tukea, ja Eedit oli hänelle kumpaakin.
Vieläkin oli hän arka ja kaino, mutta hän piti jo Eeditistä ja
lopullisen askeleen täyteen luottamukseen otti hän eräänä päivänä,
kun he istuivat kahden Hildurin huoneessa ja Eedit näki raamatun auki
pöydällä.

-- Näen, ettet ole unohtanut opettajamme kehoitusta pitää tätä kirjaa
ystävänäsi kaikissa elämän kohtaloissa, sanoi Eedit.

-- En luekaan muuta enää, vastasi Hildur synkästi.

-- Etkö? Ja kuitenkin on niin paljon hyviä, opettavaisia, sivistäviä
ja jaloja kirjoja mailmassa.

-- Mutta minun mieleni on liiaksi musta löytääkseen tyydytystä
mistään muualta.

-- Alakuloiselle mielelle tässä onkin paras lohdutus. Ja Eedit avasi
Uuden testamentin ja luki:

-- Minä olen hyvä paimen, minä tunnen lampaani ja he tuntevat minut,
-- -- minä olen elämän leipä; joka minun tyköni tulee, hän ei koskaan
isoo, ja joka minuun uskoo, hän ei koskaan janoo, -- -- tämä on
totinen sana ja kaiketi mahdollinen vastaan ottaa, että Jesus Kristus
on tullut mailmaan syntisiä vapahtamaan, -- -- katso minä olen teidän
kanssanne joka päivä, mailman loppuun asti, -- -- -- kääntykäät
Herran puoleen, sillä hän on armollinen, vanhurskas, kärsivällinen,
aivan hyvä ja katuu pian rangaistustaan, -- -- minä etsin eksyneitä,
palautan kadonneen, lohdutan murheellista, vahvistan heikkoa. -- --

-- Tätä en ole koskaan lukenut. Olen ainoastaan lukenut muutamia
psalmia ja Jeremiaan valitusvirsiä.

-- Etkä Uutta testamenttia, et Vapahtajamme lempeitä, lohdullisia,
armorikkaita sanoja, et tätä "tulkaa minun luokseni", jonka
pitäisi houkutella suurimmankin pahantekijän polvillaan ryömimään
armoistuimen eteen ja syvimmänkin surun kuivaamaan kyyneleensä. Oi
Hildur, silloin et ole raamattua oikealla tavalla lukenut.

Hildur kallisti päänsä Eeditin povelle ja huudahti:

-- Oi, minä olen niin onneton, saatan toiset ihmiset onnettomiksi
enkä tiedä, mitä tekisin, tahtoisin mieluimmin kuolla. Ja kuitenkin,
kun kuulen sinun puhuvan ja näen sinun kirkkaan katseesi, täytyy
minun uskoa, ettei mailma kaikille ole murheenlaakso, mutta -- mutta
minun suurin onnettomuuteni on se, että itse olen kurjuuteeni syypää.

Ja itkien kertoi Hildur Eeditille surullisen historiansa. Eedit antoi
hänen purkaa sydämmensä. Tämä selvitti paremmin, kuin mikään siihen
asti, Hildurin luonnetta ja katsantokantaa, ja Eeditin oli verrattain
helpompi nyt toimia. Ensin koetti hän näyttää Hildurille, ettei
sellainen mietiskely ja suruun hautautuminen ollut "surua Jumalan
mielen mukaan, eikä auttanut autuuteen", vaan kulutti päinvastoin
sitä elämää ja terveyttä, jonka Jumala on antanut käytettäväksemme
oikean ja hyvän palvelukseen. Sitte osoitti hän Hildurille, mikä
onni oli, että pako oli väärinkäsityksestä syntynyt, niin että
Hildur jo hairahduksensa alussa estyi jatkamasta paheen tietä. Hän
puhui siitä, miten Hildurin piti olla kiitollinen, kun hänellä oli
anteeksiantavia, rakastavia omaisia, joiden luo hän katuvana voi
palata, ja sanoi selvästi Hildurin velvollisuuden olevan rakkaudella
ja palvelevaisuudella palkita heidän hyvyytensä sensijaan, että
nyt itsepäisellä surullaan ja synkällä mielellään lisäsi vaan
heidän murhettaan. Hän pyysi Hilduria vertaamaan asemaansa muiden
onnettomien osaan, ajattelemaan yksinäisiä, hyljättyjä, köyhiä,
sairaita, kurjia ja halveksittuja olentoja, kaikkia harhaan osuneita,
väärinkäsitettyjä, kovan kohtalon ajamia ihmisiä, joita ei rakkaus
eikä hellyys lämmittänyt, joilla ei ollut kotia, ei Jumalaa tai
armahtavaa pelastuksen kättä. Ihmisparat! vielä surkuteltavampia
sentakia, etteivät älyä etsiä pelastustaan sieltä, mistä yksin sen
voi saada, nimittäin Jumalan, isämme, luota!

Suurella mielenkiinnolla kuunteli Hildur hänen sanojaan.
Seurustelu Eeditin kanssa oli jo vähitellen alkanut herättää häntä
horrostilasta, jossa hän melkein koko nuoruutensa oli hapuillut
ja antanut hänen ajatuksilleen selvemmän muodon. Näytti kuin tämä
keskustelu olisi hänet kokonaan valveille saanut. Hän ihmetteli
itsekin, ettei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi asioita tältä
näkökannalta. Hänen mielensä oli Eeditin vaikutuksesta vähitellen
sulanut ja oli nyt valmis vastaanottamaan toivoa ja lohdutusta.

Eedit valitsi potilaalleen hyvää lukemista ja kehoitti häntä
työhön. Halu tulla diakonissaksi oli hävinnyt Hildurista viimeisen
surullisen kokemuksen perästä, eikä Eeditkään tahtonut kehoittaa
häntä siihen, koska Hildur oli osottanut niin vähän taipumusta ja
halua sairaanhoitoon. Mutta täytyihän ihmisen toki työtä löytää,
kun oli halua. Hildur sanoi ennen kaikkia haluavansa auttaa täti
Riikkaa, ja siitä Eedit erittäin iloitsi. Käydessään Hildurin
kodissa oli hän huomannut noiden yksinkertaisten kunnon ihmisten
uupumattoman rakkauden kasvattitytärtään kohtaan ja nähnyt myöskin,
millä tavalla Hildur vastaanotti tämän hyvyyden, nimittäin piti sitä
luonnollisesti itselleen kuuluvana. Nyt tulisi toinen leikki taloon.
Täti Riikan silmät olivat jo käyneet heikoiksi ja Maija-Sohvin piti
keväällä mennä naimisiin Lundströmin kanssa. Hildurin apu oli siis
hyvinkin tervetullut. Hän, joka työtä tehdessään aina mieluummin
valitsi hienompia töitä, oppi ennen pitkää taitavasti ompelemaan,
ja täti Riikan tarvitsi enää vain kehrätä villoja ja neuloa sukkia.
Eukko alussa ensin vähän vastusteli, sehän oli jotakin aivan
uutta. Hilduria oli tähän asti pidetty kuin lasikaapissa, mutta
kun Eedit kerran salavihkaa kuiskasi hänelle, että se oli yksi
parannuskeino, myöntyi hän. Täti Riikka uskoi nimittäin sokeasti
Eeditin menettelytapaan, siitä lähtein kun päivä päivältä näki
Hildurin paranemistaan paranevan. Toipuva terveys ja hyödyllinen
työnteko tekivät Hildurista vähitellen toisen ihmisen. Hän kävi
useasti Eeditin ja Ragnhildin kodissa ja tunsi sekä hyötyvänsä
että virkistyvänsä näistä käynneistään. Ei ollut hän myöskään
unohtanut Hanna Rosenqvistin hellää huolenpitoa elämänsä vaikeimpana
hetkenä. Tuon tuostakin pistäysi hän Hannan herttaiseen paratiisiin,
joka paraillaan oli juhlaisassa talvipuvussaan, ja tunsi ennen
aavistamatonta huvia tuon elämänhaluisen, hyväsydämisen Hannan
seurassa. Täälläkin voi Hildur olla avuksi. Milloin ompeli hän koltin
pienokaisille, milloin lauloi heille soman laulun, ja ennenkaikkia
kertoili heille satuja ja tarinoita loppumattomasta varastostaan.
Ja kun Hannaa haettiin kaupungille, eivät lapset milloinkaan olleet
onnellisempia kuin täti Hildurin ollessa heidän luonaan.

Hartaalla mielenkiinnolla seurasi setä Janne Hildurin asteettaista
muutosta ja huomasi ilokseen, miten terveyden ruusut vähitellen
nousivat hänen poskilleen ja ilo ja tyytyväisyys alkoivat säteillä
silmistä. Eräänä päivänä, kun Hildur juuri oli lähtenyt saattamaan
Hannan lapsia, jotka olivat käyneet täti Riikkaa katsomassa, seisoi
ukko porttikäytävässä ja katseli kostein silmin hänen jälkeensä.
Samassa tuli Eedit hakemaan Hilduria.

-- Hyvää päivää, herra tohtori, huudahti huonekalutehtailija
riemastuneena ja ojensi leveän kämmenensä tervehdykseksi. -- Käykää
sisään. Minulla on pari sanaa sanottava. Käykää, käykää!

Eedit meni sisälle.

-- Kuulkaas nyt, sanoi ukko ja yskäsi salatakseen liikutustaan.
Te olette tehneet taiturin työn, neiti Eedit. Toiset tohtorit
ovat vain oppipoikia Teidän rinnallanne. Täällä ne kävivät sekä
kaupunginlääkäri että piirilääkäri, eikä tyttö tullut tyhjää
viisaammaksi. Mutta eukkoni on paras eukko mailmassa, ja hän se
keksi keinon. Nähkääs ei se ole sivistynyt se meidän Riikka, mutta
hänellä on sangen hellä sydän, ja sydän se hänelle tietä näytti.
Hilduristahan on tullut ihan toinen ihminen, on terve ja iloinen
ja tyytyväinen koko mailmaan, ja kuitenkin on sillä lapsella
ollut paljon suruja, ensin teatteri, sitte se romaani, sitte se
saksalainen hassutus ja sitte -- -- hm! -- niin sitte kaikenlaisia
vastoinkäymisiä, mutta nyt on kaikki jälleen hyvin ja se on neidin
ansio. Ja vielä kerran sen sanon: olipa se taiturin työ. Nyt voi
neiti surutta pitää itseään täysinoppineena. Mutta työmies on
palkkansa ansainnut. Saako olla rahaa, niin sanokaa pois. En minä
mikään iso rikas ole, mutta toimeenkin tulen. Ja siitä ilosta,
että Hildur jälleen on terve, ei mikään uhraus ole liian suuri. --
Nyt tuli taas siniruutuinen nenäliina esille. -- Hänellä ei ole
isää, lapsi rukalla, ei isää eikä äitiä, he ovat kuolleet kumpikin.
Hän tuli meille neljän vuoden vanhana, eikä ole muusta kodista
milloinkaan tiennyt.

Eedit vakuutti, ettei hän voinut ottaa vastaan maksoa, hänellä ei
ollut oikeutta harjoittaa lääkärin tointa, oli vain serkkunsa,
tohtori Bernhardin apuna. Tämä tapaus oli sitäpaitsi aivan erityistä
laatua. Hän oli Hildurin koulutoveri ja lapsuuden aikalainen, eikä
kai voinut tulla kysymykseen palkan maksaminen siitä, että joskus
kävi häntä katsomassa.

Mutta huonekalutehtailija oli itsepäinen. Eeditin piti ainakin valita
joku kaunis huonekalu. Ukko avasi oven varastoaittaansa.

-- Täällä on sohvia, sänkyjä, kirjoituspöytiä, tuoleja ja
tualettipöytiä. Ottakaa mitä haluatte.

Eedit vakuutti vielä kerran, ettei hän tavallisesti ottanut maksoa
käynneistään sairaiden luona.

Mutta tuo kunnon ukko pyysi silloin, että saisi muistoksi lähettää
kauniin kirjoituspöydän, ja ettei loukkaisi häntä, lupasi Eedit ottaa
sen vastaan.

Eedit lähti sitte Hilduria vastaan ja tapasi hänet tiellä Hannan
luota. Kun he kävelivät yhdessä kaupunkiin päin ja keskustelivat
hilpeästi, kohtasi heidät tohtori Bernhard. Kunhan myöhemmin sitte
näki Eeditin kysyi hän:

-- Kuka se nainen oli, jonka kanssa tänään kävelit?

-- Se oli Hildur Jonson. Häntähän sinä hoidit yhteen aikaan.

-- Hildur Jonson? Se kalpea, hermostunut romaanisankaritar,
diakonissa taivaaseen luotuine katseineen? Ei ikä mailmassa!

-- Kyllä se oli hän.

-- Mutta mikä ihme on voinut hänet muuttaa.

-- Työ ja raitis ilma.

-- Sitte sinä olet mennyt hutiloimaan minun ammatissani, sanoi
tohtori nauraen.

-- Niin olenkin ja olen myöskin saanut taiturin todistuksen, pilaili
Eedit.



35.

Mitä pieni Jenny on toimittanut.


Hän on soittamistaan soittanut. Hän taitaa sointuopin ulkoa, hänen
sormensa ovat pehmeät kuin puuvilla, niin, hän on pieni ihmelapsi,
tuo Fanny. Ja _pikku_ Fannyksi häntä yhä vieläkin kutsutaan,
vaikka hän lapsuuden jo aikoja sitte on jättänyt. Hän on hento ja
hieno, hänellä on lapselliset kasvot, joista kuvastuu hyvyys ja
vaatimattomuus. Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun hän jätti
kotimaansa. Tultuaan Tukholmaan sai hän paljon riemun päiviä nähdä,
vaikkakin työ oli raskasta. Herra D. ei ollut ainoastaan hyvä
opettaja, hän oli myöskin hellä isä Fannylle. Ja ijäkäs rouva D. otti
hänet äidilliseen hoivaansa. Ankarasta työstään huolimatta kaipasi
Fanny kuitenkin sanomattomasti äitiään. Usein kirjoitti hän kotiin,
kertoi työstään, edistymisestään ja tulevaisuustuumistaan. Mutta ne
raukesivat hyvinkin pian. Ystävällinen vanha herra D. kuoli äkkiä
noin pari vuotta sen jälkeen kuin Fanny oli saapunut Tukholmaan,
ja niin oli hän taas yksin, turvatonna vieraalla maalla ilman
ystävää, ilman tukea. Soitantokoulu lakkautettiin, ja sanottuaan
Fannylle sydämmelliset jäähyväiset muutti rouva D. muutamaan
pikkukaupunkiin, koska miehensä oli uhrannut kaikki soitannon hyväksi
ja kuollessaan jättänyt raha-asiat huonoon kuntoon, niin että rouva
vanhuksella ei enää ollut varaa asua pääkaupungissa. Se suomalainen
perhe, jonka luo Fannyä oli suositeltu ja joka hänelle oli suurta
hyväntahtoisuutta osottanut, oli jo paremmin kuin vuosi sitte
palannut Suomeen takaisin, niin että Fanny oli vallan oman onnensa
varassa. Täytyisikö hänen todellakin jättää soitannolliset opintonsa,
kun jo oli näin pitkälle päässyt ja useat etevät soittotaiteilijat
olivat kiittäen hänen lahjojaan arvostelleet? Mutta miten voisi hän
jatkaa opinnoitaan? Fannyn suureksi iloksi tarjosi muuan herra D:n
ystävä hänelle apuopettajan paikan Tukholman musiikkiopistossa.
Pelko, että piti sanoa jäähyväiset tulevaisuustoiveilleen, oli
pusertanut monta katkeraa kyyneltä tuon nuoren tytön silmästä. Nyt
pilkotti päivä jälleen. Fannyllä oli paljon työtä musiikkiopistossa,
mutta hän jatkoi yhä soittamistaan. Joka näki tuon kalpean, hennon,
vaatimattoman tytön, ei voinut arvatakaan, mitä voimaa ja uutteruutta
hän voi osoittaa. Päästyään vapaaksi tunneiltaan, soitti hän ja
luki itse uskomattoman ahkerasti. Hän oli vuokrannut vähäpätöisen,
pienen ullakkokamarin syrjäkaupungilla, ja siellä taisteli hän
kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan voidakseen vaan päästä
eteenpäin. Hän kävi jokainoissa ansiokkaammissa laulajaisissa,
mutta saadakseen varoja täytyi hänen luopua välttämättömimmistäkin
tarpeistaan. Seuraavana kesänä kirjoitti hän äidilleen ja pyysi häntä
muuttamaan Tukholmaan. Hän oli niin yksin, ja kenties äitikin siellä
voisi ansaita paremmin kuin pienessä kotikaupungissa. Mielihyvällä
suostui äiti tähän ehdotukseen, ja sitte asuivat he taaskin yhdessä,
onnellisina omatessaan jälleen toisensa. Äiti kauhistui nähdessään
Fannyn kuihtuneen muodon, ja hän aavisti, mitä Fannyn oli täytynyt
kestää ja itseltään kieltää yksinäisyydessään. Nyt tapahtuisi
muutos. Kun äidin pieni eläke ja se mitä hän käsityöllään voi
ansaita liitettiin Fannyn tulojen lisäksi, ja äiti piti huolta
pienestä taloudesta, tulivat olot entistään paljoa paremmiksi, eikä
Fannyn enää tarvinnut tyytyä leivänsyrjiin ja kaljaan, kuten ennen
useinkin. Musiikikoulun johtaja oli suuresti mieltynyt ahkeraan ja
taitavaan oppilaaseen ja hankki viimein hänelle vapaaoppilaan paikan
musiikkiopiston ylimmällä luokalla, Fanny oli aito onnellinen. Samaa
miestä sai hän myös kiittää muutamasta apurahasta, jonka avulla hän
voi matkustaa Saksaan muutamaksi vuodeksi laajentamaan tietojaan.

Senjälkeen palasi Fanny jälleen Tukholmaan, missä sai opettajapaikan,
avusti konserteissa ja antoi niitä itsekin.

Eräänä kesänä kävi Fanny kotikaupungissaankin ja antoi siellä
konsertin. Suuri oli noiden kunnon kaupunkilaisten hämmästys, kun
näkivät mikä etevä taiteilija Fanny Ruthista oli tullut. Mutta
ei yksikään voinut soimata häntä ylpeydestä, itserakkaudesta,
turhamaisuudesta tai kunnianhimosta. Hän oli yhä vieläkin entinen
vaatimaton, koruton tyttö.



36.

Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä.


Oli syksyn sumuinen aamupäivä. Alice Lager koetteli kuvastimen edessä
uutta pukuaan. Hän näytti tyytymättömältä.

-- En ymmärrä, mitä isä ajatteli ostaissaan tällaista kangasta;
värihän on kerrassaan sietämätön, kiukutteli hän, näytän siltä kuin
olisin keltatautiin sairastunut.

Vanha tuttavamme Eelin Björkman oli polvillaan lattialla, harsien
hameen lievettä. -- Valkean valossa se näyttää erittäin somalta,
virkkoi hän hiljaa.

-- Saattaa niin olla, sanoi Alice levollisempana, olen niin
väsynytkin tänään, en saanut yöllä unta. Kuuleppa Eelin, tältä
kohdalta sopii hiukan kutistaa, olen laihtunut hirveästi viime
aikoina; ja eiköhän sitä saisi paremmin mukautumaan tuolta hartioilta.

-- Aivan hyvin, hiukan puuvilloja vaan hyvä neiti.

-- No, pankaa niitä sinne.

-- Mutta minä en voi luvata tätä valmiiksi ennenkun
perjantai-illaksi, sillä minulla on paljon työtä, ja yksi
ompelijoista on sairastunut.

-- Sepä ikävä, mutta jos saan sen perjantaina hyvissä ajoin, niin käy
se päinsä.

-- Kyllä, neiti saa olla aivan levollinen.

-- Koetan. Te olette luotettavin ompelija mitä tunnen. Kuinka neiti
Sundström voi?

-- Kiitos, hän on reipas, mutta hänen silmänsä ovat jo hyvin heikot.
Minä olen ottanut osalleni kaiken homman, täti antaa vaan hyviä
neuvoja. Vaan hyvästi nyt, täällä minä seison viivyttelemässä neitiä.

Eelin jätti hyvästi ja kiiruhti pois. Alice seurasi mietteisiinsä
vaipuneena häntä silmillään, katsellen, kuinka hän käärö kainalossa
mennä liidetti katua eteenpäin nyökäyttäen joskus iloisesti päätään
jollekin tuttavalle.

-- Kaikki ihmiset näyttivät niin iloisilta ja tyytyväisiltä, ja
kuitenkin tuntuu elämä minusta niin viheliäiseltä, huokaili Alice
istuutuen jakkaralle vaatetuspöytänsä eteen. Hän katsahti kuvastimeen.

-- Täytynee koristaa syyshattuni keltaisella, hymyili hän itsekseen.

Mihin oli nyt joutunut entinen kauneus? Kadonnut. Silmät olivat
vailla loistoa, iloisuutta, hipiä kalvakan harmaa, posket
luiset, kiharat harventuneet ja ohuet, ja otsalla, tuolla ennen
niin kirkkaalla ja valkealla, näkyi hienoja uurteita, tosin
hienon hienoja, mutta kuitenkin huomattavia. Alice oli nyt noin
yhdeksänkolmatta. Hän oli huvitellut, minkä suinkin oli voinut;
nyt alkoi määrä olla täynnä. Hän oli tanssinut ja iloinnut; hän
oli matkustellut ja nähnyt mailmaa enemmän kuin useimmat muut
tytöt; nyt oli hän äkkiä tullut vanhaksi ja kaikesta päättäen
unhotetuksi. Mailma oli hänet jättänyt, ennenkun hän luulikaan.
Ennen ei hänen pistänyt päähänsäkään vertailla itseään muihin
tyttöihin: hän oli aina kaunein, rikkain, kaikkein ihailema. Nyt
havaitsi hän yhtäkkiä olevansa syrjäytetty. Parvi nuoria tyttöjä oli
kasvanut hänen ympärilleen kuin kukkaset taimitarhassa. He eivät
ehkä olleet yhtä kauniita kuin hän oli ollut parhaina päivinään,
mutta oi! -- he olivat _nuoria_. Heidän silmänsä säteilivät, hipiä
oli hieno, poski punotti, huulilla majaili ruso. Tämän kaiken oli
Alice kadottanut. He silmäilivät säälien Alicea, kun tämä sai istua
franseesin toisensa jälkeen, aivan samalla tavoin kuin Alice aikonaan
oli katsellut vanhoja, elähtyneitä tanssikaunottaria. Oli kyllä
olemassa suuri joukko kavaljeereja, mutta useimmat heistä olivat
Alicea nuorempia, olivat käyneet vielä koulua, kun luutnantti M--
ja muut herrat jo häntä ihailivat. Nämä tanssittivat mieluummin
tuttujaan ja ikäisiään. Joskus tuli joku Alicen entinen ihailija
pelastamaan hänet "Bänkendorffista" -- kuten X:ssä oli tapa sanoa
-- jos joku jäi tanssin ajaksi istumaan. Useimmat olivat naineita
miehiä, istuivat pelipöydässä tai rouvainsa luona. Apteekkari oli
jo ollut joitakuita vuosia naimisissa ja käyskenteli usein Alicen
ikkunan alla pienen, sievosen tyttärensä kera. Luutnantti M--, joka
oli ylennyt kapteeniksi, oli äskettäin esitellyt nuoren morsiaimensa
seurapiirille. Herra Schönberg oli muuttanut pois paikkakunnalta.
Siten Alicen ihailijaparvi ei ollut ainoastaan harvennut, vaan
kokonaan hajonnut. Mutta entä kreivi? kysynee lukija. Kreivistä ei
kukaan enää hiiskahtanut sanaakaan. Samana talvena, jona häät piti
vietettämän, oli rouva Lager tyttärineen matkustanut Helsinkiin
ostamaan myötäjäisiä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Kihlaus
oli purjettu. Pahat kielet tiesivät kertoa, että kreivi sen oli
purkanut, mutta ihmiset ovat aina niin valmiit uskomaan pahaa. Ne,
jotka uskalsivat tiedustella asiata Alicelta itseltään tai hänen
äidiltään, saivat lyhyen vastauksen: "He eivät sopineet toisilleen."
Sen jälkeen ei enää kuultu kosijoista puhuttavan, mutta mahdollista
on, että niitä edelleenkin kulki. Miten lieneekään ollut -- Alice
pysyi yhä naimatonna ja alkoi vanhettua. Rouva Lagerissa, joka
niin suuria oli toivonut kauniista, rakkaasta tyttärestään, kasvoi
tyytymättömyys päivä päivältä, nähdessään ajan vierivän ja Alicen
kauneuden kuihtuvan kuulumatta mitään naimishommista. Hän näki tytön
toisensa perään kihlautuvan ja kuunteli mieliharmin, kuinka äidit
riemuiten kertoilivat tulevista vävyistään ja sitten kysäsivät: -- No
rouva Lager, eikö tähän taloon jo piakkoin vävypoika ilmesty? -- Yksi
ja toinen irvihammas pikku rouva lisäsi itsekseen: -- Joka kuuseen
kurottaa, se katajaan kapsahtaa.

Kun Alicea ei enää tanssitettu, menettivät tanssiaiset hauskuutensa.
Kahvi- ja teekutsut olivat peräti ikäviä. Ennen niin hupaisia iltamia
ei enää ollut olemassa, taikka olivat ne paremmin sanoen muuttaneet
todellisiksi ompeluseuroiksi, joissa hyötyä pidettiin pääasiana ja
joissa Maria, Eedit ja Ragnhild olivat johtavina henkilöinä. Alice
ei niihin ottanut koskaan enää osaa. Aika alkoi tuntua kärsimättömän
pitkältä, jonka vuoksi piti paljon matkustella. Mutta eräänä
päivänä ilmoitti tuo kummallinen isä, että matkat tulivat hänelle
liian kalliiksi. Äiti ja tytär katselivat häntä ihmeissään. Isä ei
ollut ikinä ennen heiltä rahaa kieltänyt. Mutta nyt piti heidän
ainakin joku aika pysyä kotona. Yrjö oli tehnyt velkoja, ne olivat
kuluttaneet aimo loven isän rahakukkaroon, niin että se tarvitsi
aikaa jälleen täyttyäkseen. Mitä nyt piti tehdä? Istua kotona ja
harmitella päiviään. Äiti sai tuon tuostakin hermostumiskohtauksia,
ja Alice kulutti aikaansa miten parhaiten taisi. Pikku Alman
iloton elämä täällä maan päällä oli onnellisesti päättynyt. Alicen
terveys oli lopulta särkynyt yövalvonnan, hullunkuristen kuosien ja
luonnottoman ravinnon vuoksi. Hän oli hermostunut, uneton, väsynyt
ja haluton, kadotti ruokahalunsa ja hilpeän mielialan ja piti,
kuten äsken lausui, elämää viheliäisenä. Alice muisteli ikäisiään.
-- Kuinka reipas ja toimelias onkaan Eedit, kuinka levolliselta ja
onnelliselta tuntuukaan Ragnhild, kuinka iloiselta ja herttaiselta
näyttää Maria, kuinka innostuneena mietti Fanny tulevaisuuden
tuumiaan, -- niin, yksinpä tuo yksinkertainen ompelija Eelinkin
on tyytyväinen vähäpätöiseen toimeensa, ja Hildur Jonson, tuo
tragikoomillinen olento näyttää tyytyvän itseensä ja koko mailmaan.
Ja nuoruus on heistäkin jo pois kaikonnut -- mikä heidän iloonsa on
syynä? -- Sitten muistui Alicen mieleen Amy Lundin. Häntä ei voitu
laskea onnellisten ja tyytyväisten joukkoon. Ja kuitenkin olemme
viettäneet yhdessä, niin monta hupaista hetkeä, ajatteli Alice
surumielin. Oi, miksei saata pysyä alati nuorena! Ja mitä tekee
vanhaksi tultuaan? Pitää mennä naimisiin, sanoo äiti. Mutta se ei ole
niin vaan menemisessä. Pitää tehdä työtä.

Amy astui sisään. Hän pukeutui yhä vieläkin nuorten tyttöjen
tavoin ruusunpunaseen tai taivaansiniseen, vaaleihin väreihin,
hulmuavine nauhoineen, joka teki hänet entistään naurettavammaksi ja
vastenmielisemmäksi. Hän oli suureksi surukseen havainnut rupeavansa
lihoamaan ja hän ompeli leninkinsä tiukkaa tiukemmiksi. Kaksi
hammasta katsoivat myöskin sopivaksi irtautua ja se lisäsi surun
taakkaa. Amy rukalla oli niin monta murhetta. Agnes siskosta oli
kehittynyt kaunis, siro nuori neito, joka sekin oli alussa kaivellut
Amyn mieltä. Hänen rajattomaksi ihmeekseen ei Agnes kuitenkaan
näyttänyt tietävän taikka välittävän tästä etevämmyydestään. Hän
pysyi pienenä, ahkerana talonmyyränä, joka päivät pääksytysten
istui ompelemassa tai hyöriskeli keittiössä, tyytyi Amyn vanhoihin,
paikattuihin ja värjättyihin vaatteisiin. Kun kaupungissa oli kutsut
tai tanssiaiset, pyysi hän usein saada jäädä kotiin isän luo, luki
hänelle tai kirjoitti puhtaaksi pitkiä, ikävystyttäviä pöytäkirjoja,
joista hän silloin tällöin sai sievosen rahasumman. Vanha isä näki
tässä lemmikissään kaiken sen, mitä oli toivonut vaimoltaan ja
vanhimmalta tyttäreltään. Agnes puolestaan rakasti häntä hellästi,
oli veljien uskottu ja heidän rakkain sisarensa.

Niin vähän kuin Agnes itse näyttikin havaitsevan sulouttaan, ei Amyn
silmältä jäänyt salaan, että veljien nuoret tuttavat perheessä
käydessään etsivät Agnesin seuraa ja mielellään hänen kanssaan
pajattelivat. Siitä kuohui lisää kateutta. Kun Agnes sitten joutui
kihloihin, katkeroittui Amyn mieli niin, että hänestä isän melkein
olisi pitänyt lausua Labanin sanat: ei ole tapa naittaa nuorempaa
tytärtä ennen vanhempaa.

Amyn vastoinkäymisten sarja ei loppunut. Rouva Lundin raukka! hän
oli hyörinyt ja pyörinyt, kärsinyt ja taistellut tämän tyttärensä
vuoksi -- eikä hän saanut siitä mitään palkkaa. Syrjään oli Amy
joutunut ja sinne jäänyt, ei ainoatakaan kosijaa ilmestynyt,
ei vaatimattomintakaan -- eikä tytär itsekään ansainnut äidin
huolenpitoa. Hän tuli vuosi vuodelta yhä kärtyisemmäksi ja
katkerammaksi. Se kai olikin luonnollista? Yhä vieläkin riippui
hän Alicen kyljessä. Ja tämä oli entistä ehommin kiintynyt häneen.
Amy oli ainoa, joka vielä ihaili ja imarteli häntä sekä jouti
letustelemaan hänen kanssaan. Eeditin ja Ragnhildin päivä kului
yhtenään köyhien ja lastenseimien hoitoon sekä ompeluseuroihin, Maria
ei ollut Alicea koskaan miellyttänyt. Ne nuoret tytöt, joihin hän
oli viime aikoina tutustunut, eivät oikein häneen kiintyneet, he
nauroivat ja tirskuivat mieluummin ikäistensä seurassa, ja kun Alice
heitä läheni, niin vaikenivat. Heistä oli Alice "hirveän vanha", --
sanoivat, että hänet oli "lyöty laudalta", eivät lausuneet koskaan
"sinä" vaan "Alice" ja ihmettelivät itsekseen, miksei hän pysytellyt
rouvien seurassa ja jättänyt heitä rauhaan. -- Todellista ystävyyttä
ei ollut milloinkaan ollut olemassa Alicen ja Amyn välillä.
Huvit vain olivat heitä toisiinsa liittäneet. Alice unhotti Amyn
niinpiankun hän jätti kaupungin ja sai parempia ystäviä. Amy taas oli
liiaksi kateellinen voidakseen häntä rakastaa.

Nyt kun Alicen oli pakko oleskella kotona, kulki hän jälleen Amyn
luona; he tarkastelivat huviksensa Alicen pukusäiliötä; neuvottelivat
uusista kuoseista, juorusivat viimeisistä kahvikesteistä ja lukivat
novelleja sanomalehdistä.

-- Oletko kuullut, että herra Schönberg on mennyt naimisiin? kysyi
Amy heti sisään astuessaan.

Alicen kasvot värähtivät, mutta hän vastasi levollisesti:

-- En, mistä sinä sen tiedät?

-- Hän on siitä kirjoittanut jollekulle täällä kaupungissa.
Pormestarin luona siitä eilen kerrottiin. Hän asuu Turussa ja kuuluu
olevan kovasti onnellinen.

-- Vai niin.

-- Niin hän on kirjoittanut. Menetkö perjantaina kenraalille?
Siellähän on suuret kutsut morsiaimen, kapteenin morsiaimen kunniaksi.

-- Kyllä me menemme sinne. Äiti on tosin hiukan pahoinvoipa, mutta
kai hän siksi virkistyy. Minäkin olen hyvin väsynyt ja haluton, mutta
jotakin tässä pitää tehdä -- tällaiset pilviset syyspäivät ovat
uskomattoman ikäviä.

-- Niinhän se on, huokaili Amy myöntäen.

-- Viisainta on kuitenkin karistaa synkät ajatukset mielestään ja
viettää aikansa niin hupaisesti kuin voi, virkkoi Alice hymyillen, se
on aina ollut minun tapani.

Mutta Amyn mentyä jäi Alice kuitenkin istumaan poski käden varaan
ajatuksien kierrellessä pimeitä polkujaan. Hän oli kyllä niin
sanoaksemme jakanut sydämmensä pieniin palasiin ja lahjoittanut
sirpaleet "flammoilleen"; sitäpaitsi oli hän liian pintapuolinen
ja itsekäs tunteakseen syvää, todellista rakkautta, mutta yhteen
näistä "flammoista" oli hän kuitenkin kiintynyt niin syvästi kuin
hänen laiselleen oli mahdollista. Nyt tämäkin ainoa oli naimisissa
ja onnellinen toisen kanssa -- ja hän oli hyljätty. Vaan miksei
tämä olisi unhottanut? Hänhän oli jättänyt hänet siinä toivossa,
että pääsisi kreivittäreksi ja pitänyt rakkauttaan vähäpätöiseen
laulunopettajaan heikkoutena -- miksei tämä häntä unhottaisi?

Kenraalin luona oli jälleen loistavat kemut, aivan kuin kaksitoista
vuotta takaperin. Mutta kuinka toisin nyt olikaan! Komea kenraali oli
huomattavassa määrässä käyristynyt, hänen puolisonsa hiukset olivat
entistä harmaammat, luutnantti oli ylentynyt kapteeniksi, jolla oli
tuuhea poskiparta ja pienoinen morsian. Hänen ei tarvinnut enää
taistella "tuskan ja epätoivon vaiheilla".

Alice oli hänkin siellä uudessa leningissään, jonka väri oli
sietämätön, mutta joka kuitenkin valkean valossa näytti sangen
somalta, niinkuin kokenut Eelin oli ennustanut. Alice kävi pää
pystyssä, kuten ennenkin. Älköön kukaan havaitko, että suru kalvaa
hänen sydäntään. Älköön kukaan luulko, että hän näki itsensä
syrjäytetyksi. Jospa ei hän enää ollutkaan nuori, oli hän kuitenkin
rikas, ja tarkkaan katsoen oli hän vielä kauniskin. Hienot piirteet
olivat säilyneet, ja lampun valossa näytti hipiäkin valkeammalta,
silmät kirkkaammilta. Kapteeni alotti tosin tanssin morsiaimensa
kera, mutta sitten tuli hän heti Alicen luo, joka tanssi kevyesti
ja nuorteasti kuin kuka muu tahansa. Alice tiesi sen itse ja
katsahti ylimielisesti noihin nuoriin tytön huitukkoihin, jotka
eivät olisi osanneet käyttäytyä niin sulavasti, vaikka henki olisi
mennyt. Ja kuitenkin olivat nuo heilakat yhtenään lattialla, mutta
Alice sai istua katselemassa. Niin, nyt sai Amy lämmittää mieltänsä
sillä, että Alice oli samassa kadotuksessa kuin hän itsekin, ja se
tuottikin hänelle paljon lohdutusta. Hän istui aina nuorten tyttöjen
parissa, puhui puuta heinää heidän kanssansa, nauroi ääneen ja
näytteli nuorta, heitteli harventuneita kiharoitaan ja kulki vähän
väliä pukuhuoneessa peilailemassa ja vöitänsä tiukentamassa. Erään
franseesin aikana meni Alice salin viereiseen huoneeseen ja istui
ikkunalle paksujen verhojen taakse. Heti sen jälkeen kuuli hän
kapteenin kulkevan vitkaan huoneen poikki.

-- Mutta hän on vielä sangen kaunis, -- virkkoi muuan naisääni.

-- _On ollut_, lapsi kulta, vastasi kapteeni ja lisäsi nauraen: --
Luulenpa minäkin poikuusajoillani olleeni häneen hiukan niinkuin
mieltynyt, mutta siitä on jo vuosikausia. Kauhean koketti hän oli,
mutta ei hän yhtäkään miestä olisi saattanut onnelliseksi tehdä. Joka
tapauksessa tulee tyttöä sääli.

-- Kuinka niin?

-- Juu -- hän on kallistanut huvin maljan pohjaan ja nyt on
ainoastaan sakka jäljellä. Vaan mitäpä siitä -- franseesi on
loppunut, nyt tulee mazurka, sitähän sinä tanssit kuin enkeli. Tule!

-- Ainoastaan sakka jäljellä, toisti Alice itsekseen. Ja se maistuu
niin karvaalta.

-- Hän on kalpea, tuo neiti Lager, ja näyttää sairaalta, kuiskasi
apteekkarin nuori rouva miehelleen, kun Alice jälleen tuli saliin.

-- Hän onkin luullakseni kivulloinen, vastasi apteekkari, ainakin
nauttii hän runsain määrin morfiinia ja hermorohtoja, tiedän mä.
Kymmenkunta vuotta sitten oli hän vielä reipas ja elinhaluinen
tyttö, mutta hänpä onkin kaikin voimin koettanut terveyttään murtaa
ja nauttii siitä leikistä karvaita hedelmiä. Emmekö mene puhelemaan
hänen kanssaan joitakuita ystävällisiä sanoja, hän näyttää olevan
niin yksin, ei kuulu nuoriin eikä vanhoihin.

-- Niin, mennään; huudahti nuori rouva innoissaan.

       *       *       *       *       *

-- Se on vilkosen vissiä, ettei minulla ole ollut pienintäkään iloa
lapsistani, valitteli rouva Lager loikoillessaan seuraavana päivänä
sohvallaan väsyneenä, pää kipeänä. -- Alma oli onneton vikaperä,
josta ei milloinkaan saattanut mitään tulla, vaikka hän olisi
elänytkin, -- rouva Lager pyyhki hienolla nenäliinallaan silmiään.
Yrjö on kunnoton vetelys, joka jonakuna kauniina päivänä hävittää
koko meidän omaisuutemme, ja sinä, Aliceni, saat lähteä kaikesta
päättäen taivaltamaan kyöpelin korkeata vuorta. Siinä menettelit myös
kauhean varomattomasti, kun päästit sen kreivin käsistäsi. Sellaista
tarjousta ei tehdä toista kertaa.

-- Mutta äiti -- näinhän selvästi, että hän oli mieltynyt toiseen.

-- Ja entä sitte? Jos olisit vaan osannut oikein pelata, niin olisi
kreivi tänäkin päivänä sinun.

-- Olin liiaksi ylpeä kiinnittääkseni häntä sellaisten olosuhteiden
vallitessa itseeni.

-- Ylpeä, ylpeä, ymisi rouva Lager, liehutellen nenäliinaansa, onko
nyt parempi pysyä vanhana, naimattomana neitinä? Ei, meidän pitää
jälleen lähteä matkalle -- terveyteni ei tätä siedä, ja sinä olet
kalpea ja laiha.

-- Luulen puolestani olevan parasta jäädä kotiin.

-- Ja mitä me tekisimme?

-- Se on totta -- parempi on matkustaa, siitä on sentään jotain hupia.

-- On tietenkin.

-- Ja sittenkin -- mietti Alice, tunnen minä, ettei ole enää,
niinkuin ennen. Pikari _on_ tyhjennetty, "ainoastaan sakka on
jäljellä."



37.

Jennyn onni.


Mikä ilo onkaan nähdä hedelmää työstä, joka on aljettu rukouksin
ja viisain päätöksin ja joka on tunnollisesti ja uutteruudella
loppuun suoritettu. Me emme aina mailmassa saa sellaista odottaa,
mutta Jennyn oli suotu se nähdä. Hän oli nähnyt oppilaansa kasvavan
rehellisiksi ihmisiksi, miehiksi, jotka itse kykenivät kirjoittamaan
kirjeensä ja tekemään tilinsä, nuoriksi naisiksi, joista oli
tullut kunnon äitejä ja emäntiä, jotka ompelivat sekä omat että
lastensa vaatteet, pitivät pienokaisensa siistinä ja puhtaina ja
itse valmistivat ne kouluun. Hän oli nähnyt taidottomien lasten,
jotka suurimman osan aikaansa olivat viettäneet lastenseimessä,
kasvavan reippaiksi koulupojiksi. Ja hän oli iloksensa kuullut
vanhan isäntänsä kehuvan, että niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka
tehdas oli ollut hänen hallussaan, ei alustalaisten siveellinen
eikä aineellinen tila ollut milloinkaan ollut niin hyvä kuin
näinä viimeisinä vuosina, s.o. niinä vuosina, jolloin hedelmä
hyvän opettajan työstä ja vaivasta alkoi kypsyä, jolloin hänen
esimerkkinsä, opetustensa ja säädöstensä vaikutus alkoi tuntua.
Ei tietenkään häneltäkään puuttunut suruja ja vastoinkäymisiä.
Joitakuita toivorikkaita oppilaita oli syöksynyt turmion teille,
nuoria poikia oli joutunut harhateille, nuoret tytöt olivat alkaneet
halveksia yksinkertaista työtä, heittäytyneet laiskuuden ja turhuuden
helmaan tai siirtyneet kaupunkiin, jossa paheen kurimus oli heidät
nielaissut. Mutta tällaiset onnettomuudet kiihottivat vain uskollista
opettajaa enempään tunnollisuuteen, opettivat häntä etsimään syitä
niihin sekä koettamaan niitä pois juurruttaa.

Niinpä selvisi hänelle entistä selvemmäksi, että kodin ja koulun on
käytävä käsi kädessä. Opettajan varoitukset ja opetukset voitiin
helposti unohtaa tai tukehuttaa huonossa kodissa ja huonon esimerkin
kautta. Vaan miten parantaa kodit? Oli äärettömän vaikea mennä
tekemään suoranaisia huomautuksia tai antamaan neuvoja henkilöille,
jotka usein olivat vanhempia kuin antaja itse. Jenny oli vähitellen
hankkinut itselleen kokonaisen kirjaston lastenhoitoa ja kasvatusta,
naisten velvollisuuksia ja korkeata kutsumusta koskevia kirjoja. Hän
oli niitä ahkerasti ja vakavasti tutkinut sekä ajatellut tarkoin
lukemaansa. Nyt alkoi hän kirjoittaa pieniä kyhäelmiä näistä
aineista. Ne olivat hyvin yksinkertaisia ja helppotajuisia, ja
niihin oli sovitettu paljon valaisevia esimerkkiä sekä omasta että
muiden ajattelevien naisten ja miesten kokemuksesta. Näitä pieniä
kirjoitelmia luki hän ompeluseuroissa ja puhui usein lämpimiä ja
sydämmellisiä sanoja äideille samoista asioista. Seudun väestö oli
jo tottunut suositun opettajattaren vierailuihin, ja kun Jenny yhä
enemmän oppi kohtelemaan heitä oikealla tavalla, ottivat sekä lapset
että vanhemmat hänet ilolla vastaan. Näillä käynneillään joutui
hän joskus tilaisuuteen harjoittaa lääketaitoaan perheenäitien
tarpeeksi. He oppivat ennen pitkää luottamaan hänen yksinkertaisiin
lääkitsemistapoihinsa ja neuvottelivat monasti hänen kanssaan yhdestä
ja toisesta seikasta. Silloin tällöin antoi Jenny jonkun pienen
viittauksen terveidenkin lasten hoidosta ja kasvatuksesta ja kun
nämä neuvot olivat käytännöllisiä sekä helppoja seurata, alkoivat
äidit vähitellen ottaa niitä varteen. Kun he lisäksi kuulivat
näiden ohjeiden olevan kirjoista, oikein painetuista kirjoista,
rupesivat he yhä enemmän kunnioittamaan ystävällisen opettajan
tietoja. Ilokseen havaitsi Jenny, että useat hänen neuvoistaan olivat
painuneet syvään. Joku äiti koetti pitää tupaansa puhtaana, toinen,
joka ennen oli istuskellut kylässä uutisia urkkimassa, alkoi tästä
lähin pysytellä kotosalla. Monet äidit rupesivat panemaan suurempaa
arvoa lastensa käytökselle, pitämään heitä kurissa, totuudessa ja
työssä. Mutta eniten ilahuttavaa oli se, että raamatun lukeminen tuli
entistä yleisemmäksi. Sillä tämä kirjahan se sittenkin on tekojemme
ojennusnuora, paras opettaja.

Tähän tarvittiin luonnollisesti aikaa -- vuosikausia, mutta edistystä
tapahtui kuitenkin, ja sehän oli pääasia. Jenny oli jo ensimmäisinä
vuosina istuttanut isäntänsä luvalla puutarhan kouluunsa. Keväällä
ja kesällä käytettiin aina muutamia tunteja puutarhan hoitoon.
Ja kuinka iloisia olivatkaan lapset saadessaan syksyllä koota
omenia ja vihanneksia talven varalle tai sitoa, seppeleen omista
istuttamistaan, hoitamistaan ja kastelemistaan kukista. Riemumielin
vietiin ne kotiin, jossa herättivät sekä pienten että suurten
ihastusta, sillä ei niitä muualla viljelty kuin Jennyn isännän ja
kirkkoherran tiloilla. Muille ei ollut pistänyt päähänkään hankkia
kotinsa ympärille hedelmäpuita tai kukkia. Kun Jenny huomasi tämän,
rupesi hän palkinnoksi ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä jakamaan
siemeniä ja taimia koululapsille. Hän seurasi heitä kotiin ja auttoi
penkereiden laittamisessa ikkunan alle. Ensin olivat ne hyvin pieniä,
ainoastaan parin metrin pituisia. Mutta kun vanhemmatkin niihin
mieltyivät nähdessään niistä nousevan kauniita kukkasia, laajensivat
he puutarhan alaa sekä pyysivät enemmän siemeniä ja neuvoja
kyökkikasvien viljelemiseen. Toisinaan eivät vaimot edes tienneet,
mihin noita vihanneksia ja juurikasveja piti käyttää, sillä he olivat
tottuneet elämään enimmäkseen perunoilla ja nauriilla. Silloin
tuli Jenny ohjeineen, valmisti muhennosta porkkanoista, keitti
papuja maidossa tai laittoi jotakin muuta terveellistä ja halpaa
ruokaa. Jotkut yritteliäämmät rupesivat myötäväkseen viljelemään
hyötymansikoita, sipulia, pippurijuuria y.m. -- Viidentoista
vuoden kuluttua ei ollut ainoatakaan mökkiä koko kylässä, jonka
edustalla ei olisi ollut hedelmäpuita ja istukkaita sekä kukkasia
ikkunalla. Kauniina kesäiltoina saattoi nähdä koko perheen, isän,
äidin ja lasten käyttävän vapaahetkiään kukkien kastelemiseen tai
rikkaruohojen kitkemiseen -- kaikki iloissaan ja innoissaan.

Muuan seikka Jennyä erityisesti huoletti: kasvava ylellisyys
työtätekeväin naisten keskuudessa. Varsinkin nuoret tytöt
ponnistelivat kaikin voimin saadakseen leninkinsä tehdyksi samalla
tavoin kuin herrasnaisten ja tuhlasivat rahojaan vääristeltyihin
kultasormuksiin, pitseihin, helmiin ja nauhoihin. Kun isät eivät
antaneet rahaa, otettiin villoja, pellavia, voita ja munia, jotka
salavihkaa vaihdettiin kauppiaalle helyihin ja koristuksiin.
Jenny puhui siitä sekä tytöille että äideille, mutta ilman
huomattavaa menestystä. Jenny itse ei ollut milloinkaan osottanut
turhamaisuutta vaatetuksessaan, mutta nyt alkoi hän pukeutua vielä
yksinkertaisemmin, sillä hän ymmärsi, ettei tässä muu voinut auttaa
kuin hyvä esimerkki. Se vaikuttikin, sillä opettaja oli kerta
kaikkiaan heille esikuvana. Mutta niinkauankun nuoret tytöt näkivät
sekä kaupungissa että maalla herrasnaisten käyvän uusmuotisissa
puvuissaan kaikkine rimsuineen ja röyhellyksineen, löytyi aina niitä,
joiden teki mieli myöskin koreilla. Kuinka halulla Jenny olisikaan
tahtonut kaikkia sivistyneitä naisia köyhässä maassamme osottamaan
hyvää esimerkkiä, rohkeasti luopumaan turhasta pukuprameilusta, joka
saattaa soveltua rikkaan maan asujamille, mutta ei meille. Vaan sitä
hän ei voinut. Itse saattoi hän olla yksinkertainen sekä vakavasti
kehottaa työtätekeviä naisia käyttämään rahansa hyviin kirjoihin
tai panemaan ne säästöön. Tässäkin hän osaksi onnistui, sillä Jenny
oli vastustamaton ryhtyessään lämmöllään jotakin asiaa ajamaan.
Mutta mitä olisikaan hän voinut saada aikaan, jos monta, monta hänen
sisartaan olisi ollut häntä tukemassa!

Jenny oli usein nähnyt, miten sunnuntai-iltoja kylässä kulutettiin.
Tavallisesti oli tansseja, joissa useimmiten vietettiin hurjaa
elämää ja joissa kortinpeli kaikessa kukoistuksessaan rehoitti.
Vavisten ajatteli hän nuoria, rakkaita oppilaitaan, jotka monasti
jo viidentoista ikäisenä saivat ottaa osaa näihin huveihin ja hän
mietiskeli heille jotakin sopivampaa ajanvietettä. Aamupäivällä
oltiin tosin tavallisesti kirkossa, mutta iltapäivät kuluivat
enimmäkseen huvitteluun, usein kaikista katalimpaan. -- Tästä
puhui hän isännällensä. Tämä, joka vuosien kuluessa oli oppinut
kunnioittamaan kunnon opettajatarta, suostui enimmäkseen mielellään
hänen tekemiinsä ehdotuksiin kansan sivistämiseksi ja jalostamiseksi.
Lukusali pantiin kuntoon. Lainakirjastoon hankittiin uusia kirjoja ja
sanomalehtien lukua lisättiin. Sunnuntai-illoin oli lukusaliin vapaa
pääsy kaikilla, ja suuri osa solui tänne nurkkatansseista. Isännän
tehtaan liikkeessä toimiva poika hoiti lukusalia ja kirjastoa. Vanhus
näki tuuman ilokseen onnistuvan ja osti vuosittain uusia kirjoja
luettavaksi. Hyvä tulos houkutteli pitäjän säätyhenkilöitä keräämään
varoja lukusalin perustamiseksi niille asukkaille, jotka eivät
kuuluneet tehtaan alueelle, jota sitäkin alettiin ahkerasti käyttää.

Kului näin viisitoista vuotta.

Oli lämmin, säteilevä syyskuun päivä. Päivän kehrä oli
korkeimmillaan. Jenny lähti kävelemään pitkin tasaista, varjoista
maantietä. Hän muisteli kuluneita aikoja ja kiitti Jumalaa, joka
oli antanut terveyttä ja voimia sekä siunannut hänen työtään. --
Tien käänteessä kulki vaunut väsyneiden kyytihevosten vetäminä
hiljalleen hänen ohitsensa. Vaunuissa istui keski-ikäinen, hienon
ja miellyttävän näköinen nainen. Jenny säpsähti, ja matkustajankin
huomio näytti heränneen. -- Se oli varmasti joku tuttu, mutta
kuka? muistutteli Jenny. -- Ai -- Ragnhild Cederskiöld! Hän
seisahtui, mutta vaunut vierivät eteenpäin. Jo pysähtyivät nekin
ja nainen kääntyi taaksepäin. Niin, se oli Ragnhild! -- Jenny --
Jenny Björkman! huudahti hän, astui vaunusta ja tervehti entistä
koulukumppaniaan sydämmellisesti suudellen. Ragnhild oli matkalla
erään sukulaisen luo, joka asui näillä seuduilla, ja tapasi iloksensa
sattumalta Jenny Björkmanin, josta hän ei ollut kuullut moneen
vuoteen ja jota hän ei ensi hetkessä enää tuntenut. Jenny nousi
vaunuihin, ja hilpeästi puhellen ajettiin tehtaalle, jossa Jenny vei
Ragnhildin pieneen kotiinsa. Ragnhild viipyi täällä lopun päivää
-- hän tahtoi kuulla kaikki ja nähdä kaikki, mitä Jenny oli aikaan
saanut. Ensinnä kuunteli hän opetusta, ihmetellen sitä järjestystä ja
tarkkaavaisuutta, joka vallitsi lasten keskuudessa, heidän iloisia,
vilkkaita kasvojaan ja sitä ystävällistä vakavuutta, jolla opettaja
heitä kohteli.

-- Ja sinä olet onnellinen sekä tyytyväinen toimialaasi, rakas Jenny?
kysyi Ragnhild.

-- Olen, olen hyvin tyytyväinen.

-- Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, etkö ole milloinkaan toivonut
omaa kotia?

-- Tässä on kotini ja tuolla ovat lapseni, virkkoi Jenny säteilevin
silmin, osottaen oppilaitaan, jotka iloiten juoksentelivat pihamaalla.

Tunnin loputtua vei Jenny Ragnhildin lastenseimelle. Vanha Tiina oli
nyt poissa, hän lepäsi hiljaisessa kirkkomaassa, mutta toinen vanha
ystävällinen eukko oli hänen sijassaan.

Nuori talonpoikaistyttö, joka lasten paljouden tähden oli täytynyt
ottaa apulaiseksi, istui jakkaralla ja syötti erästä lihavaa poikaa.
Kaikkialta huokui vastaan tyytyväisyys ja ilo. Nyt juuri saapui
moniaita siististi puetuita äitejä hakemaan lapsiaan, jotka riemuiten
kurottivat käsiään heitä kohti. Vanhemmatkin koululapset pistäytyivät
täältä etsimään pikku siskojaan, jotka puettuina poistuivat saatuaan
jäähyväiseksi korpun käteensä ja suukkosen poskelleen.

Lastenseimeestä tultuaan kulkivat ystävykset kylän läpi. Kaikki
vastaantulijat tervehtivät ystävällisesti Jennyä; pienet tiitiäiset
juoksivat häntä vastaan kurottaen kättään tervehdykseksi. He
poikkesivat pieneen, sievään tupaan, jonka edustalla oli soma
puutarha. Sisällä istui nuori vaimo tehden käsityötä sillaikaakun
äsken työstä palannut mies luki ääneen sanomalehtiä. He olivat
molemmat Jennyn oppilaita. Huone oli mallikelpoisessa järjestyksessä,
ja pienoinen pojan pallukka nukkui kätkyessään, puhtaana ja valkeana
kuin prinssi. Jenny jutteli hetkisen nuoren pariskunnan kanssa,
jonka jälkeen he jatkoivat kävelyään. He pistäytyivät erääseen
toiseen majaan. Siellä oltiin paraikaa illallishommissa. Lapset
olivat korjanneet koulukirjansa ja auttoivat äitiänsä. Poika teki
makkaratikkuja ja tyttö kattoi pöytää äidin sekoittaissa puuropataa;
toinen pikku tyttönen nukutteli nuorinta veljeänsä. Jenny antoi
linjamenttia perheenisälle, joka poti luuvaloa, ja sitten jatkettiin
jälleen matkaa. Ragnhild oli näkemistään aivan ihmeissään.

-- Kun sinun koulusi on voinut muuttaa tavallisen suomalaiskylän
tällaiseksi mallikyläksi, niin saatan ymmärtää, että tunnet itsesi
onnelliseksi, sanoi hän.

-- Ei se koulu yksin; monta asianhaaraa yhdessä ovat sen
vaikuttaneet. Enkä minä yksinäni ole sitä tehnyt, hyvä Ragnhild, vaan
ovat ystävälliset, asiaa harrastavat henkilöt minua auttaneet. Mutta
onnellinen olen, oi niin onnellinen! Olen saanut niin paljon iloa
rakkaista oppilaistani, ja heidän äideistään olen saanut useita hyviä
ystäviä. En tahtoisi vaihtaa työtäni mihinkään muuhun.



38.

"Ahkeruus kovankin onnen voittaa."


-- Artturi, eikö tänään ole hääpäivämme?

-- Kenties.

-- Kenties! Uh, sinun vanhaa, kivikovaa sydäntäsi! Etkö edes häpeä
unohtaissasi niin tärkeää asiaa?

-- En, nauroi Artturi, ethän sitä itsekään tiennyt.

Pikku rouva nipisti Artturia hiljaa päivänpolttamasta poskesta ja
sanoi: -- Tiesin kyllä, vaikka tahdoin sinua siitä muistuttaa. Kas
niin, mene nyt pukemaan yllesi valkoinen kesänuttusi, jonka äsken
juuri silitin ja tule sitte takaisin.

-- Ja mitä sitten?

-- Sen saat kyllä aikanaan tietää. Mene nyt vaan.

Tottelevainen aviomies nousi tuoliltaan ja meni huoneeseenpa. Mutta
sieltä sai hän käsiinsä uuden maanviljelystä koskevan teoksen,
syventyi lukemaan sitä ja unhotti sekä valkoisen nutun että käskyn
tulla takaisin.

Hetken kuluttua sipsutti Liina sisälle.

-- Parantumaton! Mitä käskin sinua tekemään? Kas tuossa on nuttusi,
ja nyt mukaani, mutta sinun pitää olla juhlatuulella.

-- Hyvä, hyvä.

Puolisot kulkivat käsitysten puutarhaan. Somaan lehtimajaan oli
katettu teepöytä, ja kaksi iloista lasta tuli juosten heitä vastaan.

-- Isä, riennä katsomaan, äiti on leiponut suuren häätortun, iloitsi
poikanen.

-- Ja minä olen kaivanut kivet luumuista, ehätti tyttönen lisäämään.

-- Torttu on verraton, vakuutti isä, sulkien pienokaiset syliinsä ja
suudellen heidän rusohuuliaan.

-- Kun minä menen naimisiin, pitää minunkin rouvani katata näin
kaunis hääpöytä, virkkoi poika.

-- Vai niin, aikooko se Herbertkin mennä naimisiin? kysyi isä
huvitettuna.

-- Totta kai, vastasi poika totisena. Tultuani niin suureksi, että
kykenen kyntämään, ostan maatilan ja menen naimisiin.

-- Mutta mistä saat rouvan? uteli pikku Elna.

-- Oo, kyllä hän jo on jossain olemassa. Minä olen nyt kymmenen
vanha, hänen pitää siis olla viiden. Isäkin on viisi vuotta äitiä
vanhempi. Enkö laske oikein, isä?

-- Aivan oikein, poikaseni. Jospa vaan laskusi pitäisivät yhtä,
silloin kun on tosi edessä.

Herbert katsoi kysyvästi isäänsä. Tämä silitti hymyillen hänen
kullankellervää tukkaansa ja virkkoi:

-- Kuluu vielä muutama vuosi, ennenkuin osaat kyntää; siihen asti
pitää sinun lukea ahkerasti, sitte kyllä lähettää Jumala sinulle
vaimonkin -- ja niin hyvän vaimon kuin isälläsikin on.

-- Mutta tänä iltana sanoi äiti meillä olevan lupaa, huusi Herbert
mielissään; Elna tule sitomaan kukkapenkereeltä seppele isälle ja
äidille.

Ja tuulena kiiruhtivat lapset kukkia poimimaan. Vanhemmat seurasivat
heitä kostein silmin, ja Artturi sanoi:

-- Kiitos Jumalalle näistä vuosista!

-- Niin, kiitos Jumalalle! Silloin kuului ratasten tärinää.

-- Saamme luultavasti vieraita, päätteli Artturi.

-- Niistä en välittäisi, virkkoi Liina hiukan pahoillaan. Olisi ollut
niin hauskaa viettää tämä päivä pelkkien omaisten parissa.

Kohta saapuivat lapset juoksujalassa kertomaan, että vieraita
todellakin saapui. Artturi kiiruhti pihalle ottamaan heitä
vastaan, Liina tuli jäljestä lapsineen. Mutta kuinka suuresti hän
hämmästyikään nähdessään Artturin pitelevän sylissään vanhaa, lyhyttä
rouvaa ja sitten auttavan vaunuista kyyryistä, harmaahapsista herraa,
joka nyt puolestaan syleili Artturia.

Liina ei voinut muuta kuin huudahtaa ilosta ja seuraavassa
silmänräpäyksessä lepäsi hän äitinsä povella, nauraen ja itkien
ilosta.

-- No tule nyt tänne tyttöseni, huudahti vanha isä syvästi
liikutettuna. Jumalan olkoon kiitos, että sain vielä silmäini valon,
jotta vielä saatoin sinut nähdä. Nyt kuolen mielelläni, elettyäni
tämän ilonhetken. -- Ja hän syleili tytärtään, hellämielin katsellen
noita yhä vieläkin viehättäviä, rusottavia kasvoja.

Sillä välin hyväili isoäiti Herbertia ja Elnaa, jotka kainostellen,
mutta uteliaina tätä kaikkea tarkastelivat. Ei hän kyllikseen voinut
suudella ja hyväillä rakkaita pienokaisia, jotka hän oli vain kerran
vuosia sitte nähnyt. Isoäidin sylistä menivät he isoisälle, eivätkä
auttaneet pikku Elnan yritykset suojella itseään vanhan herran
karkeilta viiksiltä, hänen täytyi alistua ottamaan vastaan puoli
tusinaa suudelmia. Ihmeissään katseli hän kirkkaita kyyneliä, jotka
valuivat vanhuksen heikoista silmistä pitkin ryppyisiä poskia.

-- Oi, Liina, Liina, tämähän on elävä kuva sinusta, huudahti isoisä,
-- katso noiden hiusten vaaleutta ja silmien veitikkamaista ilmettä.
Äiti, etkö uskoisi, että tämä on meidän oma Liinamme viisikolmatta
vuotta takaperin.

-- No, onpa tosiaan, vastasi isoäiti kaivaissaan matkalaukustaan
lapsille tuliaisia.

-- Mikä odottamaton ilo, huudahti Liina ja kiersi sisään mennessä
käsivartensa äitinsä vyötäisille. -- Ja juuri hääpäivänämme.

-- Niin, virkkoi äiti, isä ei saanut rauhaa, ennenkun sai lähteä
tänne, ja kun hänen silmänsä leikkauksen jälkeen paranivat siksi,
että uskalsimme liikkeelle, niin matkustimme tänne. Voit ymmärtää,
rakas lapseni, että olen näinä vuosina luoksesi halannut.

-- Niin, äiti, enkö sinua ymmärtäisi! Minäkin olen sanomattomasti
sinua kaivannut, olemmehan naimisiin mentyämme käyneet ainoastaan
kerran siellä kotona.

-- Niin, niin -- tämä tie on niin pitkä.

Isoisä oli lapsilta kuullut, että puutarhaan oli katettu juhlapöytä
ja ehdotti, että mentäisiin sinne. Kun oli ihana, lauha kesäkuun
ilta, nouti Artturi vaan pari mukavaa lepotuolia vanhuksille, ja
sitte istui onnellinen perhe teepöydän ääressä keskenänsä pajatellen.

-- No, Liina, sinä olet nyt siis oikein ovela emäntä, virkkoi vanha
herra von Rosen, -- sepä on todella naurettavaa. Tule tänne tyttöseni
ja istu isäsi polvelle. Niin, ihmettele sinä vaan silmät suurina,
pikku Elna, sanoi ukko tyttärensä tyttärelle, joka kummissaan näki
äitinsä noin tavattomalla paikalla. -- Äitisi on minun pikku Liinani,
oma tyttöni.

-- Mutta hän on myöskin minun äitini.

-- Sekin saattaa olla mahdollista, mutta minun tyttöni on hän aivan
varmasti. Lienee kaiketi välttämätöntä, että kutrisi ovat noin
sileässä järjestyksessä tuon pitsin palasen varaan asetettuina,
mutta kaunista se ei ole. Vaan muutoinhan sinua pidettäisiin vielä
tyttöheitukkana.

-- Isä rakas, sinun tulee muistaa, että minun pitää herättää
kunnioitusta nuoressa sukupolvessa.

-- _Sinun_ herättää kunnioitusta? No kaikkea vielä.

-- Totta kai. Eikö asia ole niin, Artturi?

-- On tietenkin. Kyllä sinä sen taidon taidat. Isä varmaankin aamulla
näkee, kuinka hän leikkii hevosta esikoisensa kanssa tai keittää
mustikkahilloa nukkekeittiössä.

Kaikki nauroivat.

-- No niin, myönsi Liina vihdoin, -- kun näen tasasen ruohokentän,
en saata olla juoksematta ja saatuani nämä lapset, olen ikäänkuin
nuortunut uudestaan, heidän leikkinsä ja telmeensä saa hereille
kaikki vanhat lapsuusmuistot, ja kiusaus paisuu niin voimakkaaksi,
etten jaksa sitä vastustaa.

-- Ja leikkiä sinun pitääkin, lausui vanha isä painolla, -- tahtoisin
katsoa sitä ihmistä silmiin, joka sinua siitä kieltää. Olet luotu
auringonpaisteeksi, Liinani. Vaan -- hyvää yötä, toivon sinulla
olevan vuoteen vanhalle isällesi.

Liina säpsähti. -- Oi, minua muistamatonta, Riitta ei ole saanutkaan
lakanoita. -- Nopsa emäntä kiiruhti pois kevyesti kuin seitsentoista
vuotias.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli rouva von Rosen varhain liikkeellä vanhan
tapansa mukaan. Ei edes matkan rasitus pidättänyt häntä kauemmin
vuoteella. Hän tapasi nuoren emännän jo keittiössä maitoa mittaamassa.

-- Mitä minä näen, Liina, oletko sinä jo ylhäällä. Nukuit ennen aina
aamuisin niin mielellään.

-- Se on kyllä totta, äiti, mutta nyt olenkin emäntä.

-- Niin, niin -- mutta jos olisit illalla minulle sanankaan
virkkanut, niin minä kyllä -- -- --

-- Oi, äiti kulta, olisinko hennonnut vaivata sinua, kun kerran tulit
luokseni.

-- Olisin sen tehnyt mielelläni, vastasi äiti lempeästi.

-- Olen jo tottunut nousemaan aikaisin, alussa se kyllä oli raskasta.

-- Kuinka se kävi sinulle mahdolliseksi, lapseni?

-- "Ahkeruus kovankin onnen voittaa", virkkoi Liina iloisesti,
mutta mieleen muistuivat ne lukemattomat aamut, jolloin hän
istui vuoteessaan sukka toisessa, yönuttu toisessa kädessä
purskahtamaisillaan itkuun väsymyksestä ja harmista.

Vanha äiti seurasi Liinaa askel askeleelta tämän tehdessä
aamuaskareitaan, auttaen missä vain voi, ikäänkuin olisi peljännyt
vilkasluontoisen emännän väsyttävän itsensä jo ennen aamiaista.

-- Kunhan et vaan tekisi yli voimiesi, muistutti hän tuon tuostakin.

-- Oi en, äiti kulta, tämä käy minulta niinkuin ei mitään.

-- Tämähän on erittäin maukasta leipää, lapseni, oletko sitä itse
leiponut.

-- Olen, äiti. Sepä hauskaa, että se sinusta on hyvää.

-- Kyllähän sen aina tiesin, että kykenisit, mihin vain tahdoit.

-- "Ahkeruus kovankin onnen voittaa", vastasi Liina jälleen.

Aamiaisen jälkeen halusi äiti käydä katsomassa aittoja, kellaria,
kutomahuonetta, navettaa, maitohuonetta ja yksinpä ylisiäkin. Kaikki
oli parhaimmassa järjestyksessä, käytöllistä ymmärrystä ilmeni
kaikissa laitoksissa.

-- Et voi uskoa, isä, kuinka kunnollinen emäntä tämä meidän Liinamme
on, sanoi äiti päivällispöydässä. -- Olen tarkastanut koko talon.

-- Kyllähän sen uskon. Ainahan sen olen tiennyt. Miksei hän olisi
yhtä hyvä emäntä kuin kaikki muutkin.

Artturi ja Liina katsoivat hymysuin merkitsevästi toisiaan;
he muistivat ne suuret vaikeudet, jotka Liinalla alussa oli
voitettavana ja hymyilivät vanhempien järkkymättömälle uskolle hänen
täydellisyydestään.

-- Näetkö nyt, äiti, tahdoit aina kiusata tyttöä tyhmillä
ruokahommillasi -- myönnä nyt sen olleen tarpeetonta. Maistappa tätä
paistia, intoili ukko leikatessaan taitavasti terävällä veitsellä
mehukasta paistia, -- et itsekään osaisi sitä paremmin valmistaa.

-- Olen vähitellen oppinut, rakas isä, huomautti Liina. -- "Ahkeruus
kovankin onnen voittaa".

-- Äh, lörpötystä! neito on valmis emännäksi vihkituoliltaan
noustuaan, se on aivan luonnollista, ja Liina varmaankin oli valmis
jo kätkyessään.

-- Aivan varmasti, nauroi Liina. -- Muistatko, isä, sitä
perunajauhovelliä, jota sinulle kerran keitin äidin ollessa sairaana?

Isä hymyili.

-- Sinä olit silloin vasta viidentoista vanha, jo miksei keittiössä
sanottu, ettei siitä mitään syntyisi. En ole ikinä voinut kärsiä
perunajauhoja.

Vanhemmat viipyivät tyttärensä luona moniaita viikkoja ja iloitsivat
hänen onnestaan. Artturi oli heille kuin hellä, kelpo poika.
Ukko kuljeskeli hänen kanssaan ympäri vainioita, katseli peltoja
ja niittyjä, karjaa, riihiä ja latoja. Äiti kudoskeli sukkia
lapsensalapsille, vastaili väsymättä heidän kysymyksiinsä ja kertoili
heille kaskuja nuoruuden ajoilta.

-- Sinulla on niin kovasti suloisia lapsia, Liina. Herbert on niin
järkevä ja kehittynyt ja Elna samallainen huimapää kuin olit sinäkin,
rakas lapsi.

-- Hänelläkin on kyllä oma päänsä, kun ei saa tahtoansa toteutumaan.

-- Niinkö? Sellaista ei sinussa ollut. Mutta, hyvä Jumala, miksei
hänen tahtonsa saisi toteutua, eihän siinä kuitenkaan mitään pahaa
asusta.

-- Ei muuta, paitsi että sen on sitten vanhempana hiukan vaikea
ojentua muiden mukaan, vastasi Liina hymyillen.

-- Siihen kyllä tottuu vuosien kuluessa, vakuutti äiti.

       *       *       *       *       *

Niinkuin olemme nähneet Liinan päiväkirjasta, oli hänellä alussa
avioliitossaan paljonkin vaikeuksia voitettavana. Ne aiheutuivat
etupäässä osaamattomuudesta, kokemattomuudesta ja tottumattomuudesta
hyödylliseen toimintaan. Syksyllä sen jälkeen, kun he olivat
olleet vähän yli vuoden naimisissa, tuli Artturin äiti, rouva
Palm, lupauksensa mukaan opastamaan Liinaa talouden hoidossa. Hän
oli pohjaltaan hyvä ja kunnon nainen, vaikka hiukan jyrkkä ja
ankaranlainen. Itse kun kelpasi vaikka esikuvaksi kelpoisuudessa,
järjestyksessä ja tahdonlujuudessa, ei hän voinut käsittää sitä
taitamattomuutta ja lapsellisuutta, mikä ilmeni miniän kaikissa
yrityksissä. Ihminen, joka on yhdeksäntoista vuoden vanha, ollut
naimisissa toista vuotta eikä osaa tuon paremmin hoitaa emännyyttä,
oli eukolle selviämätön arvotus. Hän oli itse neljäntoista vanhana
paistanut kalkkunoita, kutonut hienointa kangasta ja leiponut
senkin seitsemän laista leipää. Kuinka saattoikaan hän niin ollen
päästä sellaisen raukan perille kuin Liina oli. Anoppi ryhtyi
työhön miestä, paraten ja pani ennen pitkää kodin mitä parhaimpaan
järjestykseen. Palvelijat saivat oppia tottelemaan ja olla jalkeilla
puoli neljästä aamulla. Liina koetti oppia niin paljon kuin suinkin
mahdollista. Oikein alkoi päätä pakottaa. Mutta anoppi oli niin
tavattoman ketterä, häntä oli kamalan vaikea seurata. -- Kas noin
sen pitää käydä, selitteli hän pyörittäen rukkiaan, että pyörä
tulta tuiski. Mutta kun Liina istui kehräämään, katkesi säe heti
tai kietoutui paksuksi takkulaksi rullaan. -- Kas noin sen pitää
käydä, sanoi anoppi ja kasteli kynttilöitä niin nopeasti, että ne
olivat valmiita, ennenkuin Liina oli päässyt tekotavan jäljillekään.
-- Kas noin sen pitää käydä, virkkoi anoppi ja kaulasi taikinaa,
kunnes se tuli ohueksi kuin paperi, pisteli ja koristeli sen yhdessä
silmänräpäyksessä, mutta kun Liina aikoi viedä leivän pois, putosi
se hänen käsistään palasiksi. Anoppi oli kuitenkin ihmeteltävän
kärsivällinen -- se täytyy meidän myöntää -- mutta ei hänellä ollut
varsin korkeita ajatuksia Liinan äidistä. Vastoinkäymisten määrää
lisäsi vielä se seikka, että Liina usein tunsi itsensä väsyneeksi ja
pahoin voivaksi. Rouva Palm, joka ei koko elinaikanansa ollut kivusta
mitään tiennyt, oli taipuisa pitämään sitä hemmottelun seurauksena
tai laiskuutena. Ihminen on joko terve tai sairas, välitilaa ei ole
olemassa. Sairaudella taas hän ymmärsi hermokuumetta, hampaansärkyä,
punatautia. Jos kääntyi sairaaksi, otti oksennuspulveria, söi parisen
päivää kauravelliä -- ja oli terve jälleen. Pienistä pistoista ei
pidä välittää.

Sillä tavoin oli rouva Palm kasvattanut seitsemän tytärtään
ja Artturin ja terveitäpä heistä oli tullut. Artturi oli nyt,
kuten ainakin kesäisin ja syksyisin, hartaasti kiintynyt
maanviljelykseensä, niin ettei hänellä ollut sanottavasti aikaa
seurata vaimonsa askartelua. Hänestä tuntui vaan miellyttävältä ja
turvaisalta ajatella, että tottunut käsi ohjasi taloutta, hän söi
erinomaisella ruokahalulla voimakasta, hyvin valmistettua ruokaa,
nauttien siitä, että oli päässyt kuulemasta valituksia palvelusväen
kehnoudesta, erehdyksistä ja vaikeuksista. Toisinaan herättivät
kuitenkin Artturin huomiota kelmeä väri Liinan poskilla ja hänen
ennen niin kirkkaan sinisten silmiensä himmeys. Silloin tuli hän
levottomaksi, suuteli häntä hellästi ja kielsi häntä rasittamasta
liiaksi itseään. -- Kyllä hän voimistuu, jahka nämä syyspuuhat ovat
ohitse, lohdutteli rouva Palm, ja Artturi luotti siihen mieluisasti.

Sitte syntyi Herbert. Liina olisi tuntenut nuoren äidin suurinta
onnea, jos olisi vain osannut hoitaa pienoistaan. Mutta itse hän
oli ollut nuorin sisaruksista. Tosin oli hän tuttavien luona nähnyt
pieniä lapsia, olipa joskus pitänyt sylissäänkin, mutta ei hänellä
ollut aavistustakaan, miten heitä tuli hoitaa. Rouva Palm oli kahden
vaiheilla, pitikö hänen nauraa vaiko suuttua nähdessään ne pienet
vaatteet, jotka siroiksi silitettyinä olivat sievästi järjestettyinä
laatikossa. Liina oli ne ilmeisesti valmistanut vanhoja kotoisia
nukkejaan mielessään kuvaillen, sillä niin pieniä ne olivat, joskin
hienosta ja somasta kankaasta ommeltuja. Onneksi oli Liinan äiti
lähettänyt esikoisen varalle vaatteita, joita nyt sopi käyttää.

Jonkun viikon kuluttua matkusti anoppi kotiinsa. Hänellä oli
itsellään suuri talous sekä maatila, jota hän hoiti omin päin, niin
ettei hänellä ollut aikaa kauan vieraissa viivyskellä. Liina sai
nyt itse ruveta poikaansa hoitamaan. Se olikin hänelle mieleisintä
mailmassa, mutta myöskin vaikeata. Nuori äiti saattoi joskus olla
tuntikausia polvillaan kehdon ääressä ja ihastellen katsella noita
pieniä, vienoja kasvoja. Jos heräsi pienoinen ja alkoi itkeä,
niin valtasi äidin suuri pelko: hän luuli lapsensa sairastuneen
tai jollakin lailla loukanneen itsensä eikä tiennyt mitä tehdä.
Eräänä yönä oli Artturikin herännyt pojan huutoon ja kuullut,
kuinka Liina laulamalla ja liekuttamalla koetteli nukuttaa lasta.
Mutta kun ei pienokainen näyttänyt tyytyvän tähän, otti äiti hänet
kehdosta ja alkoi tuuditella sylissään. Yhtäkkiä kuuli Artturi
kummallisen tukehtunutta itkua. Hän sytytti kynttilän ja näki nuoren
äidin istuvan vuoteessaan puolinukuksissa. Hänellä oli sylissään
kehtopeite, jonka alta äidin olkapään yli pisti esiin lapsen pienet,
paljaat jalat. Poika oli äitinsä sylissä pää alaspäin. Artturia
rupesi naurattamaan. Liinakin valpastui ja yhtyi nauruun. Artturi
otti pojan syliinsä ja pani hänet vuoteelleen; kääri sitten peitteen
väsyneen äidin ympärille ja pyysi häntä rauhassa nukkumaan, luvaten
itse vuorostaan olla lapsenhoitajana. Tätä ei Liinalle tarvinnut
uudistaa; viiden minuutin kuluttua nukkui hän sikeästi. Isä sai tulla
toimeen, miten parhaiten taisi, ja hyvin se onnistuikin. -- Pikku
Herbert oli levoton pieni yltiö, ja äiti tarvitsi hyvinkin isän apua
yövalvonnassa. Liinan oli jäljestäpäin tapana ihmetellä, kuinka poika
saattoi kestää kaikki ne kokeilut, joita hän taitamattomuudessaan
teki. Onneksi oli lapsi reipas ja terve, sietäen sekä kylmettymistä
että hoidon puutetta.

Liina ei luonnostaan ollut ahkera. Häneltä puuttui päättäväisyyttä ja
yritteliäisyyttä, joka seikka tuotti hänelle paljon vaivaa. Sen, mikä
oli vaikeata ja vastenmielistä, oli hän kärkäs jättämään tekemättä.
Mutta rakkaus ja parantumisen halu veivät häntä eteenpäin. Ei
Liinasta koskaan tullut sellaista emännän esikuvaa, jolta kaikki kävi
kuin vettä vaan, ilman keskeytystä, erehdyksiä, onnettomuuksia. Mutta
ei hän enää ainakaan vahinkoa tuottanut taitamattomuutensa takia eikä
ollut riippuvainen palvelusväestä.

Kodinhoito ei pysynyt raskaana taakkana hänen hartioillaan, vaan
tuli vuosi vuodelta keveämmäksi, ja mielen hilpeys kotiutui myöskin
jälleen. Kun sitten pikku Elna syntyi, saattoi tämä iloita paremmasta
hoidosta ja suuremmista vaatteista kuin Herbert veli.

Artturi oppi päivä päivältä yhä enemmän kunnioittamaan ja rakastamaan
vaimoansa ja katui usein alussa asettamiaan suuria vaatimuksia.
Muistellessaan nyt kahdentenatoista hääpäivänään kulunutta aikaa ja
ajatellessaan, kuinka herttainen ja hellä Liina oli hänelle ollut,
puristi hän vaimoaan lempeästi rintaansa vasten ja sanoi:

-- Muistaissani kuinka kokematon, lapsellinen tyttö sinä olit
naimisiin mennessämme, en voi ymmärtää, kuinka sinusta nyt on tullut
näin viisas ja hyvä vaimo.

-- "Ahkeruus kovankin onnen voittaa." Jos sinäkin oikein parhaasi
mukaan koettelet parantua, niin saattaa tapahtua, että sinustakin
tulee kunnon aviomies, virkkoi Liina veitikkamaisesti ja juoksi pois
salatakseen kyyneleen, joka päilyi silmäkulmassa.



39.

Maria.


Palatkaamme jokunen vuosi ajassa taaksepäin ja etsikäämme Maria
Stålea pappilastaan. Me jätimme hänet viimeksi taistelemaan
kaikenlaisten uusien, outojen tunteiden kanssa, jotka tuottivat
levottomuutta hänen muuten niin tyytyväiseen mieleensä.

Kolme vuotta oli Edvard Werner ollut Kauhalan pappilassa. Mitään
erityisempää ei sinä aikana ollut tapahtunut. Ninni oli käynyt
rippikoulun ja oli arvossa kohonnut "suuren sisaren" Marian rinnalle,
Sama suloinen, eloisa lapsi hän oli kuin ennenkin, joskaan ei enää
puuhaillut puhemiehenä. -- Hän ei enää toivonut näkevänsä Edvardia
ja Mariaa parina, kun ei suurta perintöä kuulunutkaan. Bruuno ja
Kustaa kävivät koulua, pikku tytöt ja Huugo lukivat vuorostaan
"setä Edvardin" johdolla. Pastorin rouvalla ja hänen vanhimmalla
tyttärellään oli mielestään tavattomasti aikaa nyt, kun Ninni oli
heitä auttamassa, eikä lapsista enää ollut niin suurta huolenpitoa.
Ompelemista kyllä riitti, kun ei ollut konetta, ja kaikki
valmistettiin kotona, isän kauluksista pikku Huugon koltteihin ja
myssyihin asti. Mutta käsitöitä tehdessä saattoi kuunnella lukemista,
ja useaan hyvään kirjaan oli sillä tavoin tutustuttu ja monta
opettavaista keskustelua oli niiden johdosta syntynyt.

Eräänä keskikesän iltana istui Maria käsitöineen portailla, hyräillen
itsekseen surunvoittoista säveltä. Hänen mielensä oli tänään niin
alakuloinen ja hän soimasi siitä itseään, koettaen vakuuttaa
itselleen, kuinka hyvä hänen oli elää herttaisessa kodissaan ja
kuinka onnellinen hänen pitäisi olla. Vaan ei se auttanut. -- Hän
kuuli askeleita eteisestä. Edvard tuli ulos. -- Kummallisen säteilevä
hohde loisti hänen kasvoillaan. Hän seisoi hetken paikallaan
äänetönnä, katsellen kaunista maisemaa, joka siinä auringon laskiessa
lepäsi tyynenä ja ihanana.

-- Maria, virkkoi hän vihdoin, -- olen saanut tänään iloisia sanomia
-- -- en tiedä, mikä siihen lienee syynä -- -- mutta minun täytyy
saada se jollekin ilmaista, sydämmeni on niin täynnä.

Maria ei voinut vastata mitään; ajatus, että hän valitsi juuri hänet
uskotukseen, valtasi hänet kokonaan. Edvard jatkoi:

-- Olen useita vuosia levähtämättä kääntänyt erästä suurenlaista,
jumaluusopillista teosta. Joku viikko takaperin sain sen valmiiksi,
ja tänään saapui tieto, että minulle maksetaan siitä hyvä palkkio ja
tarjotaan lisää työtä. Sinä et ehkä tiedä, Maria, että elän ahtaissa
taloudellisissa oloissa, niin ahtaissa, että -- että -- olen
ollut murtumaisillani. Ei sen vuoksi, että itse niin paljon
tarvitsisin -- -- --.

Hän vaikeni ja kääntyi jälleen tarkastamaan kaunista näköalaa. -- Nyt
toivon pitemmäksi aikaa saavani tuloja. Olen tästä ylen onnellinen,
niin kiitollinen. Jonkun ajan, kenties muutaman vuoden kuluttua on
minulla taattu toimeentulo.

-- Mutta, Edvard, et ajattele ollenkaan terveyttäsi, huomautti Maria.
Hän koetti puhua levollisella äänellä, mutta se ilmaisi sittenkin
mielen liikutusta.

Edvard asettui hänen viereensä.

-- Kiitos, sanoi hän puristaen Marian kättä. Tyttö katsahti ylös.
Hän aikoi vieläkin kehottaa häntä varovaisuuteen, mutta Edvardin
katse huumasi hänet niin, ettei hän kyennyt sanaakaan virkkaamaan,
vaan tarttui nopeasti työhönsä ja oli iloinen, kun Ninni tuli
ehdottelemaan venematkaa joelle. Mitä olikaan tämä hetki saanut
aikaan! Mihin säikkyi surumielisyys? Maria oli niin iloinen ja
hilpeä, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. Luontokin oli lauhempi
kuin milloinkaan ennen.

Seuraava aamu oli oikea kesäaamu, paisteinen, lämmin ja valoisa.
Oli sunnuntai ja tyyni juhlarauha vallitsi pappilassa. Aamiaisen
jälkeen kävelivät kaikki, vanhat sekä nuoret, lehtevien koivujen
varjostamaa tietä kirkkoon. Pappilan portailla istui Kyökki-Kaisa
virsikirjoineen; nyt oli hänen vuoronsa jäädä taloa vartioimaan.
Musti loikoili hänen jalkainsa juuressa tähystellen lähteviä
viisailla silmillään. Se tiesi hyvin, ettei ollut lupa juosta mukaan.
Pikku Huugo nyökäytti sille vielä jäähyväisiksi, mutta käveli sitten
vakavana Marian rinnalla.

Edvard Wernerin oli vuoro saarnata. Vanha pastori oli kyllä
tarjoutunut sen tekemään hänen sijastaan, koska havaitsi hänet
kalpeaksi ja heikoksi, mutta Edvard oli vastannut: -- Ei se ole
vaarallista. Usein ennenkin ovat väsymys ja pahoinvointi häipyneet,
kun olen saanut julistaa Jumalan evankeliumia.

Ja hän näytti todellakin saarnatessaan voipuvan ja voimistuvan. Hänen
sanoistaan huokui henkeä ja elämää, joka lämmitti kuulijoita, ja koko
hänen olennostaan heijasti kirkkautta, rauhaa ja iloa, jota ei kukaan
voinut olla huomaamatta. Silmänräpäyksen auringon säteen leikkiessä
hänen kasvoillaan tunsi Maria käsittämätöntä tuskaa -- nuoren
saarnaajan katseessa oli jotakin niin yliluonnollista.

Jumalanpalveluksen päätyttyä kokoontui perhe jälleen kotiin. Vanha
pastori kiitteli Edvardin saarnaa. Herrat menivät huoneisiinsa
siksi, kunnes naiset saivat päivällisen valmiiksi. Hetken päästä
olivat kaikki ruokasalissa paitsi Edvard. Pikku Huugo lähetettiin
yliskamariin, mutta palasi äkkiä tuskan ilme kasvoilla.

-- Hän jättää meidät, äiti, hän jättää meidät! huusi lapsi
haltioissaan. Kaikki syöksyivät ylös, ja pastori rouvineen kiiruhti
yliskamariin. Siellä istui Edvard nojatuolissa, kalman kalpeana
silmät ummessa -- verensyöksy oli vienyt hänet tajulta.

Tämän jälkeen seurasi useita levottomuuden ja murheen viikkoja
Rauhalan perheelle. Oma poika tai veli ei olisi voinut olla heille
Edvardia rakkaampi, ja kaikki koettivatkin voimainsa mukaan häntä
kilvan hoitaa. Hänen vanhempansakin tulivat pappilaan ja viipyivät
siellä vaikeimman ajan. Lääkäri selitti, ettei tila ollut toivoton,
mutta oleskeleminen etelässä olisi erittäin tarpeellista. Tämä koski
kipeästi Mariaan. Mistä hän saisi varoja siihen? Mutta kun hätä on
suurin, on apu lähinnä. Edvard Wernerillä oli varakas tuttava, jonka
pojan lääkäri oli määrännyt lähtemään ulkomaille. Kun isä ei voinut
jättää kotia niin pitkäksi aikaa eikä myöskään lähettää nuorukaista
yksin vieraille maille, kirjoitti hän ystävälleen pyytäen häntä
seuraamaan poikaa ja siellä ollessa ohjaamaan hänen opinnoitaan.
Edvard saisi vapaan matkan ja työstään palkkion. Tarjous hyväksyttiin
kiitollisin mielin. Kun Edvard oli sen verran tointunut, että hän
saattoi matkustaa, pantiin kaikki kuntoon lähtöä varten. Viimeisenä
päivänä -- se oli syyskesällä -- meni Edvard yliskamariinsa
järjestämään kirjoja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Siellä tapasi
hän rouvan, joka paraikaa järjesteli hänen vaatteitaan.

-- Kas tässä on kudottu villapaita, hyvä Edvard, sanoi rouva, -- se
on valmistettu hienosta, kevyestä langasta, ei liene liiaksi lämmin,
mutta suojelee kylmettymästä.

Edvard tarttui hänen käteensä, jonka painoi huulilleen.

-- Te olette pitänyt minusta huolta, hyvä täti kuin omasta
pojastanne; en voi teitä kyllin näistä vuosista kiittää.

-- Oletkin ollut meille rakas poika, Edvard, virkkoi rouva --
kyynelsilmin pyyhkien hiuksia hänen kalvakalta otsaltaan. -- Jumala
antakoon sinun terveenä palata.

-- Ja jos palaan, sallitteko minun silloin kutsua teitä äidiksi,
tahdotteko lahjoittaa minulle tyttärenne Marian?

-- Tahdon, Edvard. Ei ole ainoatakaan, jolle hänet mieluummin
antaisin.

Seuraavana aamuna oli Edvardin määrä matkustaa. Vähää ennen seisoi
Maria puutarhan portilla. Hän katseli lähellä olevalle, viheriöivälle
niitylle, jonka poikki joki hopeavyönä kiemurteli. Kuinka raskaalta
tämä hetki tuntuikaan hänen sydämmelleen, kuinka palavia olivatkaan
hänen rukouksensa rakastetun onnelliseksi palaamiseksi. -- Samassa
seisoi Edvard hänen vieressään.

-- Jäähyväisten hetki lähestyy, Maria. Kiitän sinua sydämmellisesti
kaikesta siitä ajasta, jonka olen saanut seurassasi viettää täällä
kodissasi. -- -- -- Jos en seisoisi haudan partaalla -- -- -- niin
olisi minulla sinulle enemmänkin puhuttavaa -- -- -- nyt tahdon
ainoastaan sanoa, että -- -- että -- -- jos emme enää tapaa täällä
mailmassa, niin onhan meillä molemmilla toivo kohdata toisemme
taivaassa -- taivaassa, jossa yhteys on eroamaton. -- -- Jää hyvästi!

-- Jumala siunatkoon sinua! sai Maria vaivoin sanotuksi. Tuntia
myöhemmin vierivät vaunut hiljalleen ulos vanhasta portista.
Palaisiko Edvard? Ja milloin ja millaisena?

Kaikki perheen jäsenet jäivät katselemaan, kunnes vaunut katosivat
tien käänteeseen. Alakuloisina, niinkuin hyvän ystävän lähdettyä,
menivät he viimein sisälle. Kun Maria tuli huoneeseensa, lankesi hän
katkerasti itkien äitinsä syliin. Vuodatettuaan murheen vuolaita
kyyneleitä sai hän hoivaa surullensa niistä lempeistä, toivoa ja
luottamusta herättävistä sanoista, joita hellä äiti kuiskaili hänelle.

Jumalan avulla oli hän kestävä kovatkin koettelemukset.

       *       *       *       *       *

Ne vuodet, jolloin Edvardin terveys oli heikko, eikä tiedetty,
saattoiko pysyväistä parantumista toivoakaan, olivat Marialle
todellakin koettelemusten aika. Niin kauan kuin Edvard oleskeli
pappilassa, saattoi aina tehdä jotakin hänen ratokseen ja
hyvinvoinnikseen, ja olihan hän täällä ystävien ympäröimänä. Mutta
nyt oli hän vierailla mailla, ventovierasten ihmisten keskuudessa,
mitäpä voi tehdä hänen hyväkseen -- vieri jo viikkoja, ennenkuin
edes kirjettä tai tietoa häneltä kuului. -- Ensi aikoina Edvardin
lähdön jälkeen tunsi Maria melkein vastustamatonta halua antautua
surullisten ajatustensa valtaan niin kokonaan, ettei välittänyt
lohdutuksesta, työstä tai mistään, mikä olisi mustaa mieltä
kirkastanut. Mutta pian hän huomasi tekevänsä väärin. Ja hän koetti
ryhtyä entisiin toimiinsa, täyttää pienimmätkin tehtävät. Tämä
huojensi hänen suruansa ja antoi erinomaisesti elämänhalua. Kuinka
lohduttavaa olikaan voida kärsimysten päivinä turvata taivaalliseen
isään. Joskin sydän toisinaan värjyi heikkouttaan, oli pohjalla
kuitenkin paisteinen vakuus siitä, että kuinka käyneekin, kaikki
tapahtuu Herran tahdosta.

Viimein alkoi kuulua iloisempia uutisia rakkaasta sairaasta. Ilmasto
oli ihana, ja lääkärit taitavia. Edvard oli mieltynyt nuoreen
seurakumppaniinsa, he viettivät yhdessä hupaisaa elämää, oleskelivat
lauhan luonnon helmassa, lueskelivat, minkä voimat myönsivät ja
tunsivat päivä päivältä voimistuvansa. Myöhemmin saapui kertomuksia
huvittavista jalkamatkoista ja arvokkaista uusista tuttavuuksista.
Sellaiset kirjeet vaikuttivat aivan määräävästi pappilaisten
yksitoikkoiseen, hiljaiseen elämään, olivat omiansa vähentämään
kaipausta ja enentämään toivoa.

Kolmen pitkän vuoden kuluttua koitti vihdoin jälleennäkemisen hetki.
Edvard Verner palasi täysin paranneena. Heti kotona käytyään matkusti
hän Rauhalaan.

Ainoastaan se, joka vuosikausia on mielessään vieritellyt kaihon ja
kaipauksen tunnetta, voi kuvitella, mitä Maria ja Edvard tunsivat
lempeänä kesäiltana taasen istuessaan syreenien suojassa puutarhassa
sydän täynnä onnea ja kiitollisuutta ihaillen edessään olevia
niittyjä ja metsiä.

Nyt täyttyi Ninnin lempiunelma. Edvard ja Maria vihittiin kauniina
kesäpäivänä vanhassa kirkossa metsän toisella puolen. Morsiaimen
iäkäs isä yhdisti heidän kätensä.



40.

Erilaisia tulevaisuudenaikeita.


Lehtolan hupaisassa arkihuoneessa istuivat useita vuosia myöhemmin
Maria Verner ja Liina Palm peitettä ommellen ja ystävällisesti
keskustellen. Edvard oli äskettäin päässyt pitäjän kirkkoherraksi,
niin että entiset koulutoverit olivat nyt naapureita -- suureksi
iloksi Liinalle, joka usein oli kaivannut lapsuutensa ja nuoruutensa
ystäviä täällä, kotoa niin etäällä olevassa seudussa.

Toukokuu oli loppumaisillaan. Avonaisesta ikkunasta huokui lauha,
raitis, nuorten koivujen lemuava tuoksu huoneisiin. Puutarhasta
kuului lasten iloisia ääniä, naurua ja temmellystä.

-- Muistatko, Liina tätä päivää kaksikymmentä vuotta sitte? kysyi
Maria.

-- Enkö muistaisi -- meidän ripillepääsöpäivämme. Sitä en ikinä
unhota. Ajattele -- siitä on jo kaksikymmentä vuotta!

-- Niin, kaksikymmentä vuotta suruineen ja iloineen, virkkoi Maria
miettivästi.

-- Ja muistatko meidän jäähyväiskemujamme Ragnhild Cederskiöldin
luona ja tulevaisuuden suunnitelmiamme?

Maria hymyili:

-- Muistan kyllä. Sinä piirtelit silloin varmoin piirtein meidän
tulevaisuudenkuviamme; ei ole moni toteutunut.

-- Mutta osa kuitenkin. Sinä olet hyvinvoipa papin rouva, ja
minä sain maanviljelijäni, vaikka velvollisuudet tulivat kaupan
päällisinä, virkkoi Liina nauraen. -- Oletko kuullut Alice Lagerista?
Hänhän on naimisissa jonkun suurellisen herran kanssa Helsingissä.

-- Niin on. Ninni opiskelee nykyjään jatko-opistossa ja on saanut
kokea Alicen ystävyyttä. Hän oli entuudesta mielistynyt Ninnin
sieviin kasvoihin.

-- Miltähän Alicesta elämä tuntuu?

-- Ei kuulu Ninnin huomioiden mukaan näyttävän onnellisilta. Hänen
terveytensä on hyvin heikko, mutta sittekin rasittaa hän yhä
voimiansa yövalvonnalla ja seurustelulla. Miehen ulkomuoto ei Ninniä
miellytä. Puolisoja näkee harvoin yhdessä, heillä on eri huoneustot,
eri ajopelit ja melkeimpä eri tuttavapiirikin. Pieni tyttönen heillä
on, kalpea hentonen kuin valkovuokko.

-- Ja Ninni se opiskelee jatkolla. Ajat ovat peräti toiset kuin
meidän nuoruudessamme. Hänessä on aina ollut palava halu opinnoihin,
ja kun kaikki veljet nyt ovat päässeet turvattuun asemaan ja
vanhempain taloudellinen tila on parantunut, arvelivat isä ja äiti,
että he mielellään valmistivat Ninnille tilaisuuden lahjojensa
kehittämiseen. Hän voi huoletta jättää kodin, Ainasta ja Ruusasta kun
on kasvanut kaksi viisasta ja kilttiä tyttöä, jotka nyt vuorostaan
auttavat äitiä.

-- Olisipa se jatko-opisto ollut olemassa silloin kun Eedit oli nuori
taikka jospa naiset olisivat saaneet tulla ylioppilaiksi, huomautti
Liina.

-- Niin, kuinka onnellinen hän olisikaan ollut. Mutta onnellinen hän
on nytkin ja sanomatonta siunausta tuottaa hänen toimintansa.

-- Ja hän tutkiskelee yhä edelleen?

-- Suurella innolla.

-- Kummallinen Eedit! Hän lienee jo yhtä viisas kuin nuo kolme
itämaalaista.

-- Luulen hänellä olevankin hyvin syvät ja laajat tiedot. Mutta
tieteen laitahan on niin, että siihen tulee syventyä ikänsä kaiken
voidakseen pysyä sen edistyksen rinnalla. Vuosittain tehdään
uusia havainnoita ja työtä on jo siinäkin, kun lukee uusien, yhä
ilmestyvien kirjojen nimet.

-- Asuuko Ragnhild edelleenkin hänen luonaan?

-- Asuu -- he ovat erottamattomia. Eedit harjoittaa opinnoita ja
tekee kierroksensa sairaalassa sekä sairaiden luona kaupungissa,
Ragnhild hoitaa taloutta ja kasvattaa lasta.

-- Vai niin; Ragnhild on siis todellakin alentunut keittämään ja
ompelemaan, niinkuin me muutkin köyhät ihmiset? kysyi Liina.

-- Onpa niinkin. Sitäpaitsi pitää hän huolta kaikista köyhistä,
lastenkodista ja ties mistä kaikesta.

-- Vai niin -- rouva valtioneuvoksetar varmaankin kääntyisi
haudassaan, jos saisi tämän nähdä, ilveili Liina.

-- Kyllä hän sen jo eläissäänkin tiesi, mutta luulen hänen jo
aikoja sitten luopuneen toivosta taivuttaa Ragnhildiä oman mielensä
mukaiseksi. Nuoremmat tyttäret ovat kuitenkin joutuneet loistaviin
naimisiin, joten heistä on ollut hänelle enemmän iloa.

-- Hän on kovasti muuttunut. Kaikki se väsähtänyt ja välinpitämätön,
joka ennen ilmeni hänen olemuksessaan, on nyt kadonnut ja hänestä
on tullut hilpeä, iloinen ja toiminnanhaluinen. Harvat rikkaat ovat
tehneet niin paljon hyvää köyhille kuin hän, sillä hän ei ainoastaan
jaa heille rahojansa, vaan myöskin aikansa, työnsä ja rakkautensa.
Ja hän menettelee toimissaan viisaasti. Hän auttaa ainoastaan
turvattomia lapsia, sairaita ja työhön kykenemättömiä. Nuoret ja
terveet saavat itse tavalla tai toisella elatuksensa hankkia.
Ragnhild auttaa heitä ainoastaan neuvoillaan sekä hankkimalla heille
soveliasta työtä. Hän on viime aikoina saanut muitakin asiaan
innostumaan, niin että on perustettu naisyhdistys. Mutta yksi
hänen aikeistaan on rauennut. Hän oli muodostanut Jenny Björkmanin
tapaan lastenseimen siinä tarkoituksessa, että kaupungin nuoret
tytöt, joiden aika ja terveys salli, auttaisivat lasten hoidossa
ja muissakin askareissa. Mutta hän erehtyi. Nuorilla tytöillä ei
ollut sellaiseen halua, panivatpa jotkut suorastaan pahakseen, että
heille sellaista ehdotettiinkin. Minä puolestani olen kuitenkin
sitä mieltä, että tällaisen toiminnan pitäisi olla luonnollisen ja
mieleisen jokaiselle naiselle. Sitäpaitsi löytyy tyttöjä, joilla
ei ole ollenkaan nuorempia sisaria, jotenka he eivät saa mitään
kokemusta lasten hoidossa. Eivät kaikki naimisiin jouduttuaan voi
saada äitinsä apua, niin että monen on hyvinkin vaikea tulla toimeen
omia pienokaisiaan hoitaissaan.

-- Olet oikeassa, ystäväni. Kun katselen tuota pitkää, nuorta herraa,
joka istuu tuolla koivun alla latinaa lukemassa, niin tuntuu minusta
kuin olisi hän ihmeen kautta noin pitkäksi kehkeytynyt. Surullista ja
hullunkurista on ajatella hänen ensi vuosiaan. Vaan sinullahan oli
kodissasi siinä suhteessa yllin kyllin käytöllistä harjoitusta, niin
ettei sinun tarvinnut lastenseimessä sitä oppia. Mutta sinunpa pikku
palleroisesi näyttävätkin siltä kuin olisi terveys ja ilo itse heissä
ilmi eläväksi pukeutunut.

Maria katsahti lempein silmäyksin paria tummakutrista poikaa, jotka
juoksivat kuin kaksi parihevosta pitkin puutarhan käytäviä. Liinan
nuorin tytär, pieni päivänpaahtama tuulikerä oli ajajana.

-- Fred ja Frid, huusi Liina akkunasta, -- äiti kaipaa teitä.

Pojat lähenivät juosten ja kiipesivät ketterästi kuin oravat
akkunasta äidin syliin. Siinä istuivat he sitten läähättäin ja
nauraen. Maria suuteli heidän lämpimiä, pulleita poskiaan ja
loistavia silmiään; kokonainen mailma rakkautta loisti hänen
silmistään lapsia katsellessaan.

Kun lapset olivat hetken levänneet ja kertoilleet leikeistään, saivat
he mennä jälleen.

Vilkas emäntä alotti keskustelun uudelleen.

-- Vai niin, vai Jenny Björkmanin tapaan se Ragnhildin lapsenseimi
on muodostettu. Niin, se Jennyhän levittänee tiedon valoa kohta yli
puolen Suomea eikä kestäne kauan, ennenkun minun ennustukseni hänestä
toteutuu, nimittäin ennustus torpanpoikien latinasta ja tyttöjen
pianonsoitosta. Näitkö, kuinka olin kauas näkevä kuudentoista vanhana.

-- Jenny on kovasti mielissään seminaareista ja kansakouluista, hän
toivoo vaan itse olevansa nuori voidakseen mennä seminaariin ja
ylistelee niiden onnea, jotka nyt saavat itse oppia opettamaan. Sitä
hän ainoastaan ihmettelee, etteivät useammat säätyläisnaiset antaudu
kansakoulun alalle, se kun on niin siunausta tuottava toimiala.

-- Niin -- mikseivät antaudu? Minä puolestani luulen heidän olevan
laiskanpuoleisia, aivan kuin itsekin olin nuorena.

-- Se ei ole mikään helppo tehtävä. Sellainen toimi kysyy
kärsivällisyyttä, luontaista taipumusta ja synnynnäistä halua.
Jos ei jo nuorena ole oppinut pitämään silmällä muiden etua,
käyttämään aikaansa hyödyllisiin toimiin määrätyn tarkoitusperän
saavuttamiseksi, niin ei liene helppoa ottaa vastaan noin
vastuunalaista tehtävää. Monesta tuntunee myöskin ikävältä jättää
rattoisa kaupunkilaiselämä ja viettää aikansa maalaiskylässä, jossa
seurustelu säätyläisten kanssa ei voi tulla kysymykseen. Vaikka minä
kyllä kokisin monin kerroin mieluummin vaivaa ja vastoinkäymistä
suuri tarkoitusperä silmämääränä kuin kuluttaisin ihanan nuoruuteni
huvituksiin ja mitättömään työskentelyyn.

-- Sinä olet niin vanhoillinen, Maria hyvä, ja olet aina ollut
sellainen siveellinen suuruus, ilveili Liina. -- Mutta siksipä
ei sinun ole tarvinnutkaan harmitella pohjaan palaneen vellin
tai huolimattomien palvelijoiden tähden. Niin, olen itsekseni
päättänyt, että minun tyttäristäni pitää tulla naisellisen
täydellisyyden ihmelapsia. Kun Elna oli neljän vanha, ompelin hänelle
talousesiliinan ja sitte sai hän juoksennella rinnallani avainkimppu
kädessä, joka sivumennen sanoen oli hänelle sangen mieleistä, ja niin
olen vähä vähältä ohjannut häntä talouden salaisuuksiin.

Maria nauroi:

-- Olet yhäti sama iloinen olento, täynnä elkeitä. Olisitpa edes
odottanut, kunnes hän olisi täyttänyt kahdeksan vuotta.

-- "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa," vastasi Liina nauraen.

Nyt astui sisään vanha, valkeahapsinen rouva, jonka lempeille
kasvoille vanhuus oli vakonsa piirtänyt.

-- Rakas lapsi, virkkoi hän Liinalle, -- pikku Elna on illallispöytää
kattamassa; eiköhän lapsen olisi hupaisampaa olla nuorten seurassa?
Minä käskin hänen mennä, mutta sanoi sinun määränneen kattamaan.

-- Kyllä määräsin, rakas äiti. Elna on kohta työnsä suorittanut,
sitten on hän vapaa menemään. Se on hänelle hyödyksi, äiti.

-- Menen joka tapauksessa auttamaan häntä, sanoi vanhus ja poistui.

-- Sitä rakasta, hyvää eukkoa, virkkoi Liina. -- Hänestä minä olen
ilmeinen barbaari, kun pidän lapsia työssä ja järjestyksessä. Äiti
muistelee minun nuoruuttani enkä ole hennonnut kertoa hänelle niitä
suuria vaikeuksia, joita minulla oli alussa voitettavana. Teen kaiken
voitavani pelastaakseni lapseni samoista vaikeuksista, eivätkä he
lainkaan havaitse sitä pientä sidettä, jolla heidän vapauttaan ja
huvitteluaan kahlehdin, sillä rakkaus tekee sen keveäksi. Äidin
muutettua meille isän kuoleman jälkeen olen toisinaan ollut hiukan
peloissani, että hän liiaksi hemmottelisi lapsia, sillä vaikea on
minunkin tuolta rakkaalta vanhukselta mitään kieltää. Kaikki on
kuitenkin menestynyt hyvin. Sillä lapsilla on onneksi tavattoman
ymmärtäväinen äiti. Vaan kuulehan, Maria, koska tässä nyt verestämme
vanhoja muistoja, niin palaavat mieleeni myöskin Hildur Jonson, Amy
Lundin sekä Eelin Björkman. Ei suinkaan Eelin enää ole hoviompelijana?

-- Ei -- hän on hyvin haluttu ja luotettu muotiompelija
kotikaupungissaan ja on koonnut itselleen melkoisen omaisuuden.
Sitäpaitsi hoitaa hän vanhaa tätiään kuin hellä tytär. Eelin oli aina
kunnon tyttö, tunnollinen ja vähässä uskollinen, nöyrä ja vaatimaton
sekä oloonsa tyytyväinen. Hän on ottanut hoiviinsa köyhiä tyttöjä,
joille opettaa ammattiansa ja pitää heistäkin äidillisen hellää
huolta. Hän tietää, mitä kaikkia kiusauksia köyhällä, turvattomalla,
tytöllä saattaa olla. Ragnhildin ja Eeditin avulla on hän hankkinut
hyviä kirjoja, joita luetaan ääneen työtä tehtäessä. Eikö se ole hyvä
tuuma?

-- On kerrassaan. Niin -- ihmiset ovat nykyään niin viisaita, että
oikein hirvittää.

-- Hildur Jonson on vanhain kasvatusvanhempainsa ilo ja ylpeys nyt
kuten ennenkin, mutta entistä suuremmalla syyllä.

-- Hänen teatteriaikeistaan ei tullutkaan mitään, huomautti Liina. --
Se oli vahinko, sillä hän oli kuin luotu näyttämöllä hurmaamaan; ja
entäs ne mustat kutrit sitten!

-- Ne ovat nyt siivosti palmikolla.

-- Ai sitä vahinkoa! Mutta Amy Lundin? Sitä tyttöä en ikinä voinut
sietää. Hän ei ollut milloinkaan oma itsensä.

-- Hänen elämänsä lienee sangen iloton. Hän näyttää olevan tyytymätön
itseensä ja koko mailmaan ja on todellakin surkuteltava. Jospa hän
vaan olisi ryhtynyt johonkin hyvään ja hyödylliseen, olisi hän
vallan toinen ihminen. Se on oikein kummallista, kuinka samasta
kodista voi lähteä kaksi niin erilaista ihmistä kuin Amy ja Agnes.
Syy lienee etsittävä erilaisista luonteista. Agnes on ajatteleva ja
luonnostaan uhrautuva; Amy on aina ollut itsekäs. Sitä paitsi oli Amy
aina äitinsä lemmikki, häntä hemmoteltiin toisten kustannuksella.
Se on heille kääntynyt hyväksi. Surullista on ajatella, kuinka
toisenlaiseksi Amyn elämä olisi saattanut muodostua, jos hän olisi
saanut toisenlaisen kasvatuksen ja itse asettanut päämääränsä
huvittelua korkeammalle.

-- Olen lukenut eräästä kirjasta, virkkoi Liina, että useimmat
sanovat "onnellinen ja hyvä", kun päinvastoin pitäisi sanoa "hyvä ja
onnellinen". Se on mieleen painettava lause. Ensin on minun pitäminen
huolta, että olen hyvä ja sitten, jos Jumala suo, onnellinen.

-- Pahinta Amyssa on se, että hän on niin kärtyinen ja kiittämätön
äidilleen, joka kuitenkin on uhrannut kaikki hänen tähtensä.

-- Niin -- niin se on. Olen huomannut, että heikot, ymmärtämättömät
äidit usein saavat näin karvaan palkan suuresta rakkaudestaan. Vaan
siksi päätin, etten minä ainakaan äitiäni sillä tavoin palkitsisi.
Heikko hän oli, mutta pelkästä rakkaudesta, ja tämän rakkauden tahdon
palkita hellimmällä rakkaudella ja huolenpidolla.

Saapui posti tuoden kirjeen Eeditiltä, Ragnhildilta ja Jennyltä,
jotka kaikki olivat muistaneet tätä päivää ja arvanneet, että
Liina ja Maria olivat yhdessä. Eeditin kirjeessä oli sydämmellisiä
terveisiä Hildur Jonsonilta ja Hanna Rosenqvistilta, jotka hän oli
tavannut samana päivänä.

-- Ai niin, Hanna Rosenqvist, huudahti Liina, -- hänet olin kokonaan
unohtanut, tuon oivan emännöitsijän. Hänhän on naimisissa erään Thure
nimisen puutarhurin kanssa.

-- Niin on ja kuuluu olevan onnellinen ja tyytyväinen.

-- On todellakin omituista, Maria, muistella noita entisiä aikoja.
Silloin olimme nuoria, kokemattomia tyttöjä elämän kynnyksellä,
nyt olemme saapuneet keski-ikään ja saaneet nähdä osan elämämme
tuloksista. Niistä kahdestatoista, jotka silloin olivat koolla, on
mailman jättänyt ainoastaan rakas pikku Lyydia, joka sai "hetkisen
elää vaan sydämmin puhtoisin povessaan". Me elämme niin erilaisissa
oloissa, mutta tuntuu siltä kuin lämmin tunne, näkymätön side meitä
yhdistäisi. Hauska olisi kerran vielä kokoontua, mutta se lienee
mahdotonta. Fanny Ruth ei ole edes kotimaassakaan.

-- Hän on kuitenkin varmasti aikonut asettua asumaan Helsinkiin,
kun kaupunki kerran on jo niin suuri, että voi taiteilijan elättää.
Sitäpaitsi hän on melkein joka kesä käynyt X:ssä antamassa
konsertteja. Hänenkin uransa on ollut vaivaloinen, mutta pontevasti
ja uskollisesti on hän sitä kulkenut.

-- Niin olemmekin muistiimme johtaneet koko entisen tyttösarjan,
rakas Maria. Hauska oli vanhoja ystäviä muistella ja kiltisti tekivät
Eedit ja Ragnhild, kun tänään meille kirjoittivat. Lopputulos on
se, että "kun kukin työnsä oikein hoitaa, käy kaikki hyvin, jos
mikä kohtaa". Ja että ihmisiä sukeutuu sellaisistakin jolpista kuin
minä olin kunhan vaan -- -- -- kunhan vaan onni on mukana. Tuolla
ne tulevat herrat miehemme. Katso, Maria, tuota verratonta paria!
Minun ahavoittunut, leveäharteinen Artturini, vilpittömine, sinisine
silmineen ja sinun Edvardisi, jonka korkea, kirkas otsa, miettivät
silmät ja solakka vartalo muistuttavat paremmin romaanisankaria kuin
pappia. Jaa -- sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kyllä meidän naisten
korkein onni kytkeytyy kotiin, rakastettuun puolisoon ja rakkaisiin,
pieniin lapsiin. En vaihtaisi tätä toimialaani mihinkään muuhun.

-- En minäkään, vastasi Maria säteilevin silmin. -- Mutta on toisin
ajatteleviakin ja hyvä on, että heillekin löytyy työtä ja Jumalan
kiitos sitä löytyykin kaikille, joilla on vaan halu tehdä.

-- Mutta, Maria, minusta tuntuu kuin olisivat ne naiset, joilla on
virkoja ja tehtäviä kodin ulkopuolella, useimmiten epänaisellisia;
he esiintyvät kovasti varmoina ja ovat olevinaan miehisten
virkakumppaniensa tovereita voimatta kuitenkaan irtautua mielittelyn
pauloista. Ja sehän on vastenmielistä. Ennen istuisivat nurkassa
sukankudin kädessä tai kuivaisivat maltaita.

-- Ei tämä seuraa välttämättömästi kodin ulkopuolisesta toiminnasta,
vastasi Maria innostuneena. -- Todellisen naisen tulee voida
työskennellä satojen miesten keskuudessa kadottamatta hitustakaan
naisellisuudestaan. Saat olla varma, että ne, jotka kerran ovat
naisellisia, ovat sitä missä olosuhteissa hyvänsä. Miehet eivät ole
niinkään väärässä ollessaan hyväksymättä naisemansipatsioonia. Monet
naiset ovat vahingoittaneet asiaamme ja häväisseet sukupuoltamme
liiallisella pintapuolisuudella, pikkumaisuudella, turhamaisuudella,
ja mielistelyllä. Mutta annettakoon meidän enemmän valistua ja
ennen kaikkea -- vaikuttakoon todellinen uskonnollisuus määräävästi
henkemme toimintaan, silloin tulevat jalot, lämminsydämmiset naiset
saamaan suuria aikaan sen kautta ollenkaan kadottamatta sitä
hienotunteisuutta ja naisellista puhtautta, jonka tulee ilmetä meidän
sukupuolessamme.

-- Mutta eikö sinusta olisi onnellisinta, jos kaikki naiset
joutuisivat naimisiin.

-- En tiedä varmasti. Kyllähän se näyttää luonnollisimmalta,
mutta koska suuri joukko syystä tai toisesta jää naimattomaksi,
täytyy uskoa Jumalan asettaneen heille muita tarkoitusperiä.
Väärin menettelee se tyttö, joka ei muuta ajattele kuin naimisiin
menoansa. Hän istuu ja odottelee kosijaa, ja jos sitä ei tule,
on hänen elämänsä mennyttä; hän on kenties kykenemätön vanhoilla
päivillään mihinkään muuhun toimeen, kun hän oli yksinomaan
aviovaimoksi valmistunut. Ei, ajatukseni on tämä: kehittäköön tyttö
henkensä lahjoja ja oppikoon tarvittaissa leipänsäkin ansaitsemaan,
mutta älköön myöskään laiminlyökö harjaantumista äidin ja emännän
tehtäviin. Hyvä on, jos hän joutuu naimisiin; mutta jos hän ei
joudu, niin käyttää hän oppiaan ja taitoaan toisella alalla ja
tajuten elämänsä tarkoitusperän täyttää hän ilolla ja tyytyväisenä
velvollisuutensa. Onnellinen se, joka on saanut seurata luontaisia
taipumuksiaan ja joka elämänsä ehtoolla taakseen katsahtaen saattaa
nöyränä sanoa: olen tehnyt voitavani, ilman Jumalan apua en olisi
mitään voinut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eri uria" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.