Title: Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa I: Kuningas Jumalan armosta - Historiallis-romanttinen kuvaus
Author: Stjernström, Louise
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa I: Kuningas Jumalan armosta - Historiallis-romanttinen kuvaus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

AIKALAISENSA I: KUNINGAS JUMALAN ARMOSTA***


KUSTAA II AADOLF JA HÄNEN AIKALAISENSA I: KUNINGAS JUMALAN ARMOSTA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



SISÄLLYS:

 1. Uusi aika.
 2. Kuningas.
 3. Kun väkivalta raivoaa.
 4. Kuinka kahdesta tuli yksi.
 5. Häät.
 6. Nuoruudenunelma.
 7. Itärajoilla.
 8. Käärme.
 9. Pahan voitto.
10. Kuningaskruunu.
11. Selkkauksia.
12. Sen täytyi tulla.
13. Kuninkaalliset häät.
14. Uusia taisteluita.
15. Uusia sotatoimia.
16. Luja tahto voittaa.
17. Laajemmille tanterille.



1.

UUSI AIKA.


Vuoden 1611 viime kuukausina tuntui Nyköpingin linna avoimelta
haudalta. Kaikki oli mustissaan, portaista ja porstuista linnan
sisäsuojiin.

Perähuoneessa istui kuningatar Kristina mustissa leskihunnuissaan,
äänetönnä ja liikkumatonna. Hänen rinnallaan istuivat, kalpeina ja
itkuissaan, prinsessa Katarina oikealla ja Maria Elisabet vasemmalla.
Vanhemman kasvot kuvastivat hiljaista alistumista, nuoremman sitä
vastoin saattoi havaita olevan levottomalla ja tyytymättömällä
tuulella, joka ilmeni kärsimättömissä liikkeissä ja kiihkeissä
huokauksissa.

Viereisessä huoneessa olivat koolla, hovimestarittaren valvonnan
alaisina, kaikki hovin naiset, vanhemmat ja nuoremmat.

Täälläkin täytyi olla aivan hiljaa. Jos kuitenkin väliin tapahtui,
että nuoret kuiskailivat keskenään, luotiin heihin nuhtelevia,
ankaroita katseita.

Uusi tulokas heidän joukossaan oli nuori Ebba Brahe, valtakunnan
drotsin, Magnus kreivin tytär. Hänen rouva äitinsä, Brita
Lejonhufvud, oli ollut Kristina kuningattaren suuressa suosiossa ja
kuolinvuoteellaan uskonut ainoan tyttärensä kuningattaren hoitoon.

Seitsemäntoista vuotias neitsyt oli täällä ankarassa ja vakavassa
koulussa. Mutta hänellä oli taipuvainen ja arkamielinen luonne, ja
hän taipui sentähden nöyrästi valtiattarensa käskyihin.

Nuori Ebba oli kaksi vuotta sitten kadottanut isoäitinsä ja nyt
muutamia kuukausia sitten äitinsä. Ihmekö silloin, että hän heitä
ajatellessaan sulikin kyyneliin, nyt kun hänen oli istuttava
suremassa kuningasta.

Vahakynttiläin kajo valaisi tätä kaikin puolin surunsävyistä kuvaa.
Ja niin täytyi heidän istua täällä, näiden surevain naisten,
äänettöminä ja liikkumattomina, päivältä päivään, vailla vaihtelua,
useita kuukausia.

Kuninkaan entisessä huoneessa ovat myös kaikki huonekalut verhotut
mustiin, mutta sinne pääsee toki päivänvaloa ainakin muutamista
ikkunoista.

Täällä tapaamme kruununprinssin ja hänen nuoremman veljensä ynnä
Juhana herttuan, kaikki surupuvuissaan.

Paitsi näitä ovat samassa huoneessa ensiksikin valtakunnan drotsi,
kreivi Magnus Brahe, kuningashuoneen uskollinen ystävä, sitten
rahainvartia Seved Ribbing, amiraali Yrjänä Gyllenstjerna, herra
Juhana Skytte, kruununprinssin ystävä ja neuvonantaja, herra Niilo
Bjelke, Hannu Eerikinpoika Ulfsparre ja ennen kaikkia Akseli
Oxenstjerna.

Kaikki nämä, paitsi Juhana Skytteä, oli kuningasvainajan
testamentissa asetettu valtakunnan hallituksen etunenään
kuningattaren ja Juhana herttuan rinnalle.

Syvää vakavuutta kuvastuivat näiden miesten kasvot, mutta eivät
heidän ajatuksensa olleet kiintyneet manalle menneeseen. Maan
huolestuttava asema se veti ryppyyn jokaisen otsan ja täytti
levottomuudella jokaisen rinnan.

"On kyllä totta", sanoi Akseli Oxenstjerna, "että meillä nykyään on
aselepo Puolan kanssa, mutta se ei estä sotaa minä päivänä tahansa
leimahtamasta uudestaan ilmiliekkiin."

"Jollei valtakunnan sotavoima olisi sidottu Venäjään, niin Jaakko
ja Evert Horn pitäisivät kyllä puolensa heitä vastaan", puuttui
Niilo Bjelke puheeseen. "Nyt tällään ollen saamme kiittää Jumalaa,
jolleivät he käytä tilaisuutta ja ala hävittää ja polttaa."

"Meidän täytyy muistaa", jatkoi Akseli herra, "että Sigismund katsoo
olevansa Ruotsin laillinen kuningas ja että koko katolinen maailma
tunnustaa hänet siksi. Meillä ei ole sentähden syytä hämmästyä, jos
hän näiden suurvaltojen, erittäinkin Espanjan kannatuksella koettaa
päästä oikeuksiinsa sinä hetkenä, jolloin pelätty protestanttinen
vastustaja on poissa."

Kukaan ei vastannut, uhkaava mahdollisuus oli selvä kaikille.

Akseli Oxenstjerna heitti nopean katseen prinsseihin. Juhana herttua
tuijotti kalpeana ja neuvotonna häneen. Mutta Kustaa Aadolfin silmät
loistivat, ja melkein huomaamattaan silitteli hän nuoremman veljensä
päätä.

"Minusta", virkkoi herra Seved Ribbing, "ei ole taulua maalattava
liian mustaksi."

"Minun mielestäni on katsottava vaaraa niin suoraan silmiin kuin
suinkin", puuskahti kruununprinssi. "Olivatpa vaarat kuinka suuret
tahansa, voimme ne kyllä voittaa Jumalan ja uskollisten alamaisten
avulla."

Kustaa kohtasi Akseli Oxenstjernan katseen ja punastui.

"Teidän korkeutenne puhuu kuten sopii Ruotsin tulevan kuninkaan",
sanoi tämä.

"Juhana herttua on valtaistuinta lähinnä!"

Kaikkien silmät kiintyivät tähän.

Juhana näytti joutuvan hämilleen, mutta rohkaisi luontonsa ja
sanoi: "On totta, että viime aikoina olen kuullut paljon puhuttavan
oikeuksistani ja muutamia kertoja ajatellut itsekin, että kruunun
avulla kenties saisin mitä enimmän ikävöin. Mutta se, mitä nyt
kuulen puhuttavan kaikista meitä uhkaavista vaaroista, kehoittaa
ajattelemaan tarkoin."

"Meillä on sota maan rajojen sisälläkin", puuskahti Yrjänä
Gyllenstjerna. "On kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta
Tanskan kanssa."

"Jolla kovaksi onneksi on käsissään muuan niistä linnoituksista,
jotka ovat valtakunnan avaimet", lisäsi Gyllenstjerna.

"Olen samaa mieltä kuin hänen korkeutensakin, että tautia
parantaakseen on ensin tunnettava se", lausui jälleen Akseli
herra kumartaen kruununprinssille. "Kaikkialla maassa kuohuvat
mielet levottomina, ja siitä, vaikkei se koituisikaan suorastaan
vihollisillemme hyödyksi, on suurta vahinkoa itsellemme. Luulen, että
syynä siihen on suuri köyhyys, mutta se on kuitenkin luonnollinen
seuraus edellisistä kansalaiskahakoista ja alituisista sodista."

"Minusta näyttää vanha itsepäisyys pyrkivän jälleen valloilleen",
sanoi Ulfsparre. "Kuinka kävikään Taalainmaassa ja Norrlannissa,
kun talonpoikia nostatettiin Norjaa vastaan? Eivätkö he suorastaan
kieltäytyneet lähtemästä yli rajan ja uhkailleet hallitusta ja
virkamiehiä."

"Heidän tyytymättömyytensä ei ollut aiheeton", puuttui puheeseen
Juhana Skytte, joka tähän asti oli ollut äänetönnä kuulijana.
"Pestatut ulkomaiset palkkajoukot elämöivät kuin vihollismaassa,
pikemmin paholaisten kuin ihmisten tavoin."

"Talonpojat korvasivat vahinkonsa ryntäämällä aatelistoa vastaan ja
ryöstämällä heidän kartanonsa", vastasi Akseli herra.

"Monet meillä on vaikeudet voitettavina", sanoi Yrjänä Gyllenstjerna
välittäen. "On vain kysymys siitä, mihin on ensiksi ryhdyttävä."

"Valtakunnan hallituksessa emme suinkaan voi pitää yllä lujuutta,
jollei ole kuningasta", vastasi Akseli herra ja kääntyi Seved
Ribbingiin.

Kustaa Aadolf ja Juhana herttua olivat sillä välin hiljaa
keskustelleet. Edellinen meni nyt entisen opettajansa luo, kun taasen
Yrjänä Gyllenstjerna riensi herttuan luo, joka seisoi ikkunan ääressä
ja piirteli kirjaimia huuruiseen ruutuun.

"Teidän korkeutenne", kuiskasi hän. "Ruotsin tulevaisuus on tällä
hetkellä riippuvainen teistä."

Juhana oli ilmeisesti kiihdyksissään. Monet kerrat oli kuiskittu
hänen korvaansa, että hänellä oli suurin oikeus Ruotsin kruunuun,
ja äsken oli Kustaa Aadolf itse muistuttanut hänelle siitä. Mutta
tämän sanat olivat sulattaneet pois heräävän uhman. Nyt nosti se
jälleen päätään, hän seisoi kahden vaiheella ja vastasi kiihkeästi
Gyllenstjernan sanoihin.

"Autuaan kuningasvainajan tahto oli, ettei Kustaata kruunattaisi
kuninkaaksi ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta,
ja että minulla olisi istuin ja ääni neuvostossa aina hänen
neljännenkolmatta ikävuotensa päättymiseen..." Ääni vapisi
liikutuksesta.

"Tahtooko teidän korkeutenne sillä välin ottaa niskoilleen
määräysoikeuden valtakunnan asioissa?"

Juhana punastui. "Kuningattarella ja holhoojahallituksella on yhtä
paljon sanottavaa..."

"Mutta näiden kaikkien ajatus on, että nykyisissä huolestuttavissa
olosuhteissa täytyy yhden seista yksin eturinnassa ja kantaa vastuu."

Herttua kääntyi pois. Yrjänä Gyllenstjerna lisäsi: "ymmärrän, että
kruunun loiste houkuttelee."

"Ei toki, ei se... se on jokin muu..."

"Josta teidän korkeutenne on varma, että se seuraisi mukana?"

"Jos olisin varma siitä, en epäröisi hetkeäkään", puuskahti prinssi
vilkkaasti. "Mutta minä hankin, minun täytyy hankkia varmuus..."
lisäsi hän kääntyen pois. "Mistähän kruununprinssi ja valtaneuvokset
puhuvat."

"En tiedä, mutta keskustelu näyttää olevan yleinen. Eikö teidän
korkeutenne suvaitse mennä lähemmäksi."

"Kuningas voitti ankaruudella vastustajansa", jatkoi Skytte. "Pelko
on ainoa mahti, jonka edessä aatelisto taipuu."

"Minä puolestani luulen, että toisissa olosuhteissa olisi ankaruus
vaihtunut lempeydeksi", vastasi Oxenstjerna. "Sateen jälkeen antaa
Jumala päivän paistaa."

"Ja silloin kaikki rikkaruoho kasvaa ja rehoittaa."

"Tosin, mutta hyvä vilja myös! Anteeksi rikkoneille ja niille, jotka
kärsivät rangaistusta heidän tähtensä, sääliä onnettomille, jotka
kenties syyttömästi ovat joutuneet hätään! Se on varmaankin Jumalalle
otollista."

"Minusta olet ehdottomasti oikeassa", puuskahti Kustaa innoissaan.
"Sano minulle, puhutko yleensä vai tarkoitatko jotakin erityistä."

"Tarkoitan yleensä ja erittäin, teidän korkeutenne."

"Enkös jo arvannut! Ketä erittäin tarkoitat?"

"Klaus Bjelke oli kerran Ruotsin rikkain mies. Ja hänen hallussaan
oli korkeita kunniasijoja. Mutta hän oli heikko ja selkärangaton,
otti osaa puolalaisten juonitteluihin. Hän ansaitsi rangaistuksen,
että hänet karkoitettiin maasta, ja hän menetti omaisuutensa.
Mutta hänellä on neljä turvatonta tytärtä, jotka ovat pyytäneet
äidinperintöään. Herra Bjelken emäntä ei ole ottanut osaa
juonitteluihin, mutta siitä huolimatta heidän rukoukseensa
vastattiin ankarin sanoin, ja neljä tytärtä, jotka olivat kasvaneet
yltäkylläisyydessä, ovat nyt joutumaisillaan hätään ja kurjuuteen."

"Ei, se ei suinkaan saa tapahtua", puuskahti Kustaa innoissaan. "On
selvää, että asia on esitetty väärin autuaalle kuninkaalle, ja täytän
vain hänen tahtonsa koettaessani korjata vääryyttä, joka on tehty
hänen hallituksensa aikana."

Kaikki läsnäolevat valtaneuvokset ilmaisivat hyväksymisensä,
Skyttekään ei väittänyt mitään vastaan, mutta näytti tyytymättömältä.

"Eikö asia ole esiteltävä?" kysyi Juhana herttua, joka tahtoi sanoa
sanansa hänkin.

"Tietysti, ja olen vakuutettu, että silloin puolustat ehdotustani",
sanoi Kustaa vilkkaasti ja kääntyi serkkuunsa.

"Se ei tarvinne ketään muuta puolustajaa kuin valtaneuvos
Oxenstjernan", vastasi Juhana ja kääntyi tämän puoleen ikäänkuin
kysyen hänen mielipidettään.

Oxenstjerna käytti tilaisuutta esittääkseen hänelle Ruotsin vaikean
aseman ja suuren vastuun, mikä sälytettiin sen hartioille, jonka
raskaana tehtävänä oli maan puolustaminen ulkonaisia vihollisia
vastaan, sillä katolilaisten tukemana ei varsinkaan Sigismund koskaan
lakkaisi tavoittelemasta Ruotsin kruunua. "Mutta otaksuen", jatkoi
hän, että tuleva kuningas Herran avulla pystyisikin voittamaan
vihollisensa, niin mikä jättiläistyö häntä sitten odottikaan, sillä
kaikkihan, Jumala paratkoon, oli maassa vasta tekeillä. Kustaa Vaasa
repi pois vanhan hapatuksen, hän kylvi uuden siemenen, mutta vasta
Kaarle IX antoi sille ruokkoa ja hoitoa; hänen seuraajansa asia on
saattaa suuri työ lopulliseen täytäntöön.

Väri vaihteli Juhanan poskilla. Hän ei näyttänyt tietävän mitä oli
sanottava.

Sillä välin keskusteli Kustaa Aadolf Juhana Skytten kanssa. "Mikä,
Juhana ystäväni, tekee sinut tyytymättömäksi?" kysyi hän.

"Pelkään teidän korkeutenne liian suuren lempeyden seurauksia.
Ajatelkaahan, että teidän autuas isävainajanne perusti valtansa juuri
varsinaiseen kansaan."

"Hänellä oli syytä tyytymättömyyteen, minulla ei ole mitään
sellaista; sallikaa minun koettaa eikö rakkaudella ja luottamuksella
voi voittaa ihmisiä!"

"Jumala siunatkoon teidän korkeuttanne, mutta minä pelkään, ettei se
tule onnistumaan."

       *       *       *       *       *

Muiden läsnäolevain poistuttua keskusteli Akseli herra Yrjänä
Gyllenstjernan kanssa. "Olen tehnyt mitä olen voinut viedäkseni
herttualta halun kruunuun", sanoi jälkimäinen. "Mutta en saa häntä
puhumaan suutansa puhtaaksi. Kenties ovat syynä taloudelliset
huolet, Itä-Göötanmaa ei riitä, hän on auttamaton tuhlari, ja hänen
seurueensa noudattaa esimerkkiä."

"Saadaksemme kuninkaanvaalin menemään yleisen toivomuksen mukaan
täytyy meidän suostua niin paljoon kuin suinkin", sanoi Oxenstjerna.

Yrjänä Gyllenstjerna pudisti päätänsä. "Tavallisesti prinssi
luottaa minuun, mutta nyt ei hän tahdo sanoa mitään. Kenties häntä
huolestuttaa avioliittonsa, leskikuningatar pitää kiirettä."

"Prinssi kenties haluaa niin itsekin."

"En ole varma siitä. Mutta tiedän hyvin, että hän on rajattomasti
uskollinen kruununprinssiä kohtaan ja pelkää joutua suurempaan
vastuunalaisuuteen."

"Sanon hänelle miten onnelliseksi ihminen tuntee itsensä rakastetun
puolison rinnalla", vastasi Oxenstjerna hymyillen.

"Rakastetun, niin, siitäpä juuri riippuu kaikki! Kuitenkin koetan
vielä kerran saada hänet puhumaan."

"Kiitos, tiedän, että käytätte vaikutusvaltaanne niin hänen kuin
yleiseksikin hyväksi."

He erosivat vaihdettuaan lujan kädenlyönnin, heitä molempia odottivat
tärkeät tehtävät.

Ei ollut helppoa päästä yksityisesti leskikuningattaren puheille. Hän
otti tosin osaa holhoojahallituksen neuvotteluihin ja lausui sangen
varmoja mielipiteitä esilletulevissa kysymyksissä. Mutta sillä välin
oli tarkoin juhlameno-ohjeita noudattaen istuttava suremassa.

Valtaneuvoksen pyyntöön päästä yksityisesti hänen puheilleen
vastattiin sentähden kieltäen. Mutta kun hän lähetti sanan, että
asia oli mitä tärkein ja että lykkääminen saattoi koitua vahingoksi,
saatiin sureva leski vihdoin taivutetuksi suostumaan ja häntä
pyydettiin tulemaan jo samana iltana.

"Minua kummastuttaa", olivat hänen ensimäiset sanansa Oxenstjernalle,
"ettette voi yhtä hyvin esittää sanottavaanne valtiokokoukselle."

"Se ei käy päinsä. Sillä ensiksikin vaaditaan siihen teidän
majesteettinne suostumus ja toisekseen on se teidän armonne
esiteltävä neuvostossa."

Kristina heitti häneen kummastelevan ja epäluuloisen katseen.
"Antaahan kuulua!" sanoi hän kylmästi.

"Maan asema on sellainen, että sitä uhkaavat suurimmat vaarat, jollei
meillä ole kuningasta."

"Kruununprinssi on äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja autuaan
puolisoni tahdon mukaan on hänet kruunattava kuninkaaksi vasta
kahdeksantoista vuotta täytettyään."

"Niinpä kyllä, mutta ajatelkaa, teidän majesteettinne, että olemme
vihollisten ympäröimät. Ainoastaan täysivaltainen kuningas voi ottaa
kannettavakseen vastuun, joka sisältyy voimakkaaseen puolustukseen."

Kristina epäröi. "Mitä muut neuvosherrat sanovat?" kysyi hän.

"Käännyin ensiksi teidän majesteettinne puoleen."

"Miksi niin, herra valtaneuvos?"

"Hänen korkeutensa, Juhana prinssi, ei näytä olevan aivan horjumaton
luopumispäätöksissään."

"Kuka sen on sanonut?" huudahti Kristina kiihkeästi.

"Kruunun loiste on kovin houkutteleva. Hänen korkea setänsä myönsi
hänelle suurimman oikeuden, eikä ole mahdotonta, että jotkut ovat
neuvoneet häntä peruuttamaan luopumisensa."

Kristinan poskille hulvahti suuttumuksen puna, mutta hän tyyntyi
pian ja lisäsi: "Herttualla on sija ja ääni neuvostossa, kunnes
kruununprinssi täyttää neljäkolmatta vuotta. Minä istun herttuan
rinnalla ja pidän silmäni auki tästedes kuten tähänkin asti!"

Näillä sanoin hän nousi ja audienssi oli lopussa.

Raskain mielin palasi Oxenstjerna kotiinsa, jossa häntä odotti nuori,
suloinen vaimo ja pieni poika. Mutta eivät edes heidän hyväilynsäkään
voineet hälventää pilveä hänen otsaltaan, ja ainoan toivonsa pani
hän nyt siihen, että Yrjänä Gyllenstjernalla oli suuri vaikutusvalta
Juhana herttuaan.

Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun varhain seuraavana
aamuna kuningattaren henkipaashi saapui tuoden sanan, että hänen
majesteettinsa aikoi samana päivänä esittää asian, josta oli puhunut
herra valtaneuvoksen kanssa. Samalla lähetti kuningatar muutamia
harvinaisia kukkia rouva Anna Bååtille, valtaneuvoksen jalolle
rouvalle.

Akseli Oxenstjerna uskoi tuskin silmiään ja korviaan. "On täytynyt
tapahtua jotakin", ajatteli hän. "Mutta mitä? Ja öiseen aikaan!"
Hänestä oli se selittämätöntä.

"Mikä aiheuttaa tämän odottamattoman lahjan?" kysyi Anna rouva ja
hengitti ahnaasti kukkien tuoksua.

"Mikä aiheuttaa kaikki tuulen käänteet?" kysyi Akseli herra vastaan.
"Ne eivät aina tuo meille mitään mieluista mukanaan."

Arvoituksella oli oma ratkaisunsa.

Melkein samaan aikaan, kun Akseli Oxenstjerna pääsi kuningattaren
puheille, oli Juhana herttua rientänyt tuttua tietä Katarina
prinsessan luo.

Hänen tarkoituksensa oli oikeastaan yllättää hänet. Mutta
etuhuoneessa kohtasi hän kamarineitsyen, joka hänen kysyttyään,
ottiko prinsessa vastaan, ymmällään tuijottaen sammalsi vain muutamia
epäselviä sanoja.

"Tietenkin otat minut vastaan, Katarina", huusi hän raottaen sen
huoneen ovea, missä tiesi Katarinan tavallisesti oleskelevan.

"Herttua... serkkuni!" huudahti tämä rientäen vastaan. "Sepäs vasta
oli yllätys!"

Kiihkeästi tarttui nuori herttua hänen käsiinsä, mutta hänen
katseensa kiintyi rakkaihin kasvoihin, jotka nyt näyttivät hänestä
kalpeilta ja riutuneilta.

Nuoren miehen kädenpuristuskohan se ajoi veret neidon kasvoihin. Hän
teki heikon yrityksen irtaantuakseen.

"Juhana, rakas Juhana", oli kaikki mitä hän sai suustaan, "miksi olet
tullut tänne?"

"Kysytkö sitä?" puuskahti Juhana tulisesti. "Neljääntoista päivään,
palattuani Nyköpingistä, en ole saanut sinua nähdä kertaakaan... Etkö
ymmärrä, että aivan kuihdun ikävään, että vihaan näitä pakollisia
juhlamenoja, jotka niin kauan ovat estäneet minua näkemästä sitä
ainoaa, jota maailmassa rakastan."

Hänen kiihkonpuuskansa tyynnytti ihmeellisesti Katarinaa. "Tiedäthän,
että sellaiset puheet vaivaavat minua", sanoi hän lempeästi. "Enkä
suinkaan odottanut, että vielä toistaisit niitä, kun kerran -- kun
kerran kaikki on ratkaistu."

"Ei ole ratkaistu mitään", keskeytti Juhana kiihkeästi. "Minun
kiroukseni on juuri siinä, että olen laillinen kruununperijä enkä ole
sittenkään, että rakastan erästä naista, mutta kurjat valtiolliset
syyt pakoittavat -- ei, se ei ole oikea sana -- houkuttelevat minut
heikosta myöntyväisyydestä naimaan toisen, joka ei rakasta minua ja
jota en koskaan tule rakastamaan."

"Mikään ei estä teidän korkeuttanne katkaisemasta suhteitaan
sisareeni", vastasi Katarina loukatun arvokkuudella ja kalpeana.

"Ymmärrät minut väärin nyt kuten aina", puuskahti herttua vaikeroivin
äänin. "Älä hylkää minua, Kätchen, olen tullut tänne laskeakseni oman
ja, voin kai hyvin sanoa, kaikkien meidän kohtalomme sinun käsiisi.
Älä karkoita minua pois! Olen itsekseni luvannut alistua sinun
päätökseesi ja", hän lisäsi katkerasti, "tiedän etukäteen, millainen
se on oleva. Mutta ensin on sinun kuultava minua. Tahdon, että
katsot sydämeeni, ja se on kokonaan avoinna edessäsi. Ja vaikkapa
edelleenkin kieltäytyisit tekemästä minua onnellisimmaksi ihmiseksi
maailmassa, niin tahdon ainakin, että tunnet sääliä minua kohtaan!"
Hän peitti silmänsä käsillään ja puhkesi kyyneliin.

"Juhana, veljeni, voitko epäillä lujaa ystävyyttäni! Puhu, kerro
minulle kaikki huolesi, ken tietää, enkö voi löytää niille parannusta
nyt kuten muinaisinakin päivinä", lisäsi hän koettaen leikitellä.

"Juuri menneiden aikojen muisto minua sekä kiusaa että ilahuttaa."

"Kuinka tarkoitat?"

"Anna minun istua tähän jalkoihisi ja pidellä kättäsi, niin sanon
sinulle sen."

Katarina ei uskaltanut kieltää, ja Juhana aloitti kertomuksensa.

"Tiedäthän hyvin, että olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan
taaksepäin. Kun kukaan muu ei voinut vaikuttaa minuun mitään, kuulin
ja tottelin sinun kehoituksiasi -- en muista tuolta onnelliselta
ajalta ainoaakaan tapausta, jossa sinä et olisi ollut mukana ja
tähtenä tuikkinut valoa ja iloa kaikkialle... Tuli sitten aika,
jolloin väikyin epätoivon ja rajattoman riemun vaiheella, aika,
jolloin aloin käsittää tunteideni laadun sinua kohtaan. Etkö muista
epätoivoani, kun luulin, että sinut aiottiin naittaa pois! Ainoastaan
sinun omat vakuutuksesi saattoivat minut tyynnyttää, ja minä olin
sinulle siitä niin kiitollinen ja niin onnellinen saadessani olla
lähelläsi, että tahdoin kaikkea mitä sinäkin; katse silmiisi sanoi
minulle oliko minun tehtävä niin vai näin, onneni, koko elämäni
kohtalon olin pannut sinun käsiisi, sinä ymmärsit minua paremmin
miten oli paras..."

"Ja niin suuren vastuun sälytit minun kannettavakseni", puuskahti
Katarina, joka tuskin saattoi hillitä liikutustaan.

"En syytä sinua, Kätchen, sanon vain miten oli", vastasi Juhana.
"Kuule nyt edelleen. Olin tullut Itä-Göötanmaan herttuaksi ja
muutin sinne, sillä minun oli poistuttava läheisyydestäsi, koska
olin kihlautunut sisaresi kanssa... Herrani keksivät kaikkea
mahdollista minua huvittaakseen, mutta minua ei ilahuttanut mikään,
ei miellyttänyt mikään, ja minä tunsin tyhjyyttä, jota ei kukaan
voinut täyttää. Rahoja en osaa hoitaa, eivätkä ne kuunaan riitä
mihinkään. Silloin kuiskasi käärme korvaani: Ruotsissa on monta
lääniä, ja kuninkaana voisit veroittaa niitä kaikkia. Se ajatus
kasvoi ja herätti monia muita samansuuntaisia. -- Kuningas voi
mennä naimisiin kenen kanssa tahtoo, ja jos sinä olisit puolisoni,
tulisin miksi vain tahtoisit... Oi, Kätchen, Kätchen!" Hän painoi
hänen kättään vasten poveaan. "Tiedät, että olen maan oikea,
laillinen kuningas, sano, että minun on otettava kruununi, Kustaa
saa tulla hallituskumppanikseni, hän saa kernaasti hallita maata ja
valtakuntaa, kunhan sinä vain olet minun, minun!"

Hän tahtoi vetää Katarinan syliinsä, mutta kohtasi niin kylmän ja
torjuvan katseen, että kääntyi pois.

"Olen pahoillani, että teidän korkeutenne on joutunut tekemisiin
niin kelvottomain neuvonantajain kanssa", virkkoi Katarina. "Mutta
niin tavallisesti käy, jolleivät ruhtinaat itse voi eroittaa oikeaa
väärästä. Autuas isävainajani on opettanut minulle, että kuninkaat
ovat kansaa varten, mutta teidän korkeutenne neuvonantajat ovat
olleet sitä mieltä, että kansat ovat kuninkaita tai oikeastaan
hänen kätyreitään ja imartelijoitaan varten, jotka käyttävät hänen
virheitään ja heikkouksiaan hyväkseen."

Hän olisi voinut jatkaa kuinka kauan tahansa toisen häntä
keskeyttämättä. Mutta nähdessään Juhanan samalla kertaa hervottoman
ja kiihtyneen ulkonäön suli hänen harminsa ja suuttumuksensa
mitä hellimpään osanottoon, ja hän huudahti: "Juhana, veljeni,
nuoruuteni rakkain ystävä, ovatko he onnistuneet eksyttämään sydämesi
velvollisuuden tieltä!"

Juhana seisoi selin, mutta Katarina näki, että hän vapisi
liikutuksesta.

Silloin meni Katarina vuorostaan hänen luoksensa ja sanoi hiljaa:
"Karkoitatko sinä minut pois?"

Nuori mies tahtoi langeta hänen jalkoihinsa, mutta hän sulki hänet
syliinsä ja sanoi: "Tiesin kyllä, ettei mikään maailmassa voisi
eroittaa meitä toisistamme."

Niin pani Kati Juhanan istumaan viereensä ja puhui, kuinka
ihmisillä heidän asemassaan ei milloinkaan ollut oikeutta määrätä
itsestään. "Jos meidät on asetettu toisten yläpuolelle, on meidän
velvollisuutemme uhrata omat etumme edistääksemme toisten hyvää",
sanoi hän.

Juhana kuunteli kuten muinen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän
sanoi ymmärtävänsä, että Kustaa Aadolf oli paras kuningas minkä
Ruotsi saattoi saada ja ettei hän suinkaan tahtonut seista Ruotsin
onnen tiellä.

"Tiesin kyllä, että se oli sinun oikea ajatuksesi", sanoi Kati
iloisena.

"Onhan se, mutta -- on vielä toinen asia..."

"Se on sinun uskottava minulle."

"Minä en -- kovaksi onneksi voi hoitaa taloudellisia asioitani."

"Onko sinulla velkoja?"

"Luulenpa melkein... niin, oikeastaan... niitä on paljo ja suuriakin."

"Kuinka suuria?"

"Sitä en tiedä, en ole koskaan kysynyt."

"Sinun täytyy turvautua johonkin holhoojista."

"Yrjänä Gyllenstjernaan?"

"Niin, hän kyllä keksii keinon."

"Etkö ole enää minulle vihainen?"

"En, sillä olen varma siitä, ettet enää tästedes kuuntele huonoja
neuvonantajia."

"He ovat sanoneet minulle, ettei minun ole mentävä naimisiin Maria
Elisabetin kanssa."

"Niin, jollet ole mieltynyt häneen!"

"Olen luvannut mennä, eikä ole miehekästä syödä sanaansa. Mitä muuten
tekee, kenen nain, kun en kuitenkaan saa sitä, jota rakastan."

"Minä kysyn kuningattarelta, ettekö tällaikaakin saisi jonkun kerran
tavata toisianne."

Prinsessa sanoi hyvästit serkulleen, joka oli jälleen hänen
uskollinen, tottelevainen Juhanansa. Mutta sinä yönä ei Kätchen
nukkunut silmäntäyttäkään. Hän rukoili palavasti, että Jumala
johdattaisi häntä tiellään, hän itse ei tiennyt mikä oli oikein mikä
väärin.

Samana iltana kerrottiin kuningattarelle, että Juhana herttua oli
syöksähtänyt Katarina prinsessan luo, että he olivat olleet kahden
kesken kokonaisen tunnin ja lopuksi eronneet toisistaan monin
ystävällisin sanoin.

Emme tiedä edistikö tämä tieto kuningattaren unta. Mutta on jo ennen
mainittu, että seuraavana aamuna lähetettiin henkipaashi Akseli
Oxenstjernan luo.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä kokoontui valtioviisas neuvosto, ja kuningatar ja
Juhana herttua olivat läsnä kuten tavallisesti.

Korkea rouva näytti jossain määrin hermostuneelta ja levottomalta,
jollaista hänestä ei ollut koskaan ennen havaittu; vähänväliä etsi
hänen katseensa herttuaa, joka näytti tyynemmältä kuin tavallisesti.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, sai kuningatar sanoiksi
ja lausui hillityllä liikutuksella, ettei hän katsonut pystyvänsä
kantamaan sitä suurta vastuuta, joka hänellä oli poikansa holhoojana.
Ja koska hän oli vakuutettu, että olisi maalle ja valtakunnalle
onnellisinta, jos kuninkaanvaali tapahtuisi mitä pikimmin, niin
tahtoi hän kysyä, mitä mieltä läsnäolijat olivat asiasta.

Kaikki olivat samaa mieltä, ja Akseli Oxenstjerna esitti, että heti
annettaisiin valtiopäiväkutsumus.

Se tapahtuikin leskikuningattaren ja Juhana herttuan nimessä ja
valtiopäivät määrättiin alkavaksi joulukuun 1 päivänä 1611.

Turhaan tähysteli ankara rouva, eikö hänen tytärpuolensa kasvoissa
näkyisi tyytymättömyyden merkkejä. Katarina näytti päinvastoin
iloitsevan siitä, mitä oli tapahtunut, ja kuitenkin oli hän
ilmeisesti entistä tuttavallisemmissa suhteissa herttuaan.

Saadakseen tilaisuuden tarkastella heitä lähemmin ja myöskin
suodakseen omalle tyttärelleen tilaisuuden tavata herttuaa päätti
kuningatar, että iltaseuroja oli jälleen pidettävä, kuitenkin vain
hovin läheisimmän seurapiirin kesken. Tietysti illatsuissa tuli
kysymykseen ainoastaan keskustelu vuoroon hengellisen musiikin kanssa.

Kruununprinssi pyysi ja sai äidiltään luvan tuoda mukanaan
läheisimmän seurapiirinsä. Siihen kuuluivat veljekset Akseli ja
Juhana Banér, Djurholman herran Kustaa Banérin pojat, samoin Åke
Tott, Katarina Maununtyttären tyttärenpoika, Herman Wrangel, Kustaa
Horn ja valtaneuvos Oxenstjernan veljet Gabriel ja Pentti, joista
viimeksi mainittua tavallisesti sanottiin Matka-Pentiksi sen
johdosta, että hän oli tehnyt monia matkoja Etelä-Europaan ja Aasiaan.

Naisellinen nuoruus ei sekään ollut huonommin edustettu: paitsi
Magnus Brahen kaunista Ebba tytärtä nähtiin hänen veljensä Abraham
Brahen tyttäret Ebba, Katarina ja Margareta, jotka kilpailivat
kauneudessa serkkunsa kanssa. Kuitenkin pidettiin Magnus herran
tytärtä kauneimpana.

Lankeaa luonnostaan, että sellaisessa seurassa, varsinkin kun täällä
oli määrätty, että sai ainoastaan kuiskien keskustella keskenään,
keskustelu sai tavallista tuttavallisemman sävyn.

Kustaa Aadolf oli jo lapsena ollut paljon yksissä Magnus kreivin
tyttären kanssa. Minä vuosina, joina he eivät olleet nähneet toisiaan
oli Ebbasta sukeutunut säteilevä kaunotar, ja kaikki ihastuivat hänet
nähdessään, mutta kainona ja hämmennyksissään koki hän vetäytyä
ihailevia katseita pakoon.

Kruununprinssi oli seitsemäntoista vuotias, ja hänen sydämensä
sykki kauniille tytölle. Mutta hän piti siksi suuressa arvossa
tätä tunnettaan, ettei ilmaissut sitä kenellekään. Suurimmalla
varovaisuudella läheni hän mielitiettyään, ja hän oli onnellinen, jos
tämä soi hänelle katseenkaan.

Lieneekö Juhana herttua hänkin äkkipäätään mielistynyt neitsyeen
vai huvittiko häntä vain mustasukkaisuuden herättäminen, kaikessa
tapauksessa hän näytti kovasti ihastuneelta. Mutta hänen
lähentelemisensä teki odottamattoman vaikutuksen. Kuningatar alkoi
ensin rypistellä kulmiaan, sitten hän kutsui rakkaan sukulaisensa
rinnalleen istumaan ja puhui hänelle joko valtakunnan tilasta tai
niistä asioista, jotka oli esitettävä valtiopäiville, niin ettei
nuori herra päässyt koko iltana erilleen. Tämä ärsytti herttuaa niin,
että hän aivan odottamatta palasi ruhtinaskuntaansa ja tuli sieltä
vain lyhyille vierailuille.

On luultavaa, että herttuan osoittama välinpitämättömyys herätti
eloon Maria Elisabetin rakkauden, sillä tähän aikaan hän rakasti
tai ainakin uskoi rakastavansa serkkuaan. Tämän luultu uskottomuus
herätti hänessä epätoivon puuskia, jolloin Katarina aina kutsuttiin
saapuville.

Katarina koetti tyynnyttää häntä järkisyillä, mutta silloin puuskahti
hän tavallisesti: "Sinulla on suurempi valta hänen ylitseen kuin
kenelläkään muulla, mutta sinä käytät sitä vain omaksi eduksesi.
Tiedän kyllä, että tahdot mennä hänen kanssaan naimisiin."

Tällaisten purkausten jälkeen seurasi uusia itkunpuuskia, jotka eivät
päättyneet ennenkuin neiti uupui ja nukkui.

Sellaisten kohtausten sietäminen vaati Katilta suurta
kärsivällisyyttä, eikä hän voinut turvautua kehenkään muuhun kuin
vanhaan ystäväänsä Heidin rouvaan. Tälle hän uskoi surunsa ja
huolensa, tämä koettikin parhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta
lopuksi hän ei voinut neuvoa muuta kuin vaikenemaan ja kärsimään.

Katarinan omatunto kielsi häntä edistämästä avioliittoa, joka ei
koituisi kummankaan puolison onneksi. Mutta ei hän uskaltanut ryhtyä
sitä estämäänkään. Hän tiesi, että Juhana aina tulisi olemaan vain
välikappaleena toisten käsissä, ja mitä vahinkoa siitä koituisikaan
maalle ja valtakunnalle. Mutta hänen koko sieluineen hautoessaan
näitä ajatuksia täytyi hänen osoittaa tyyneyttä ja mielenmalttia,
johon ei suinkaan ollut tottunut.

Samaan aikaan kun kuiskittiin, että molemmat prinssit huokailivat
saman kaunottaren tähden, puhuttiin ääneensä, että Ebban, Abraham
herran tyttären tähden kolme nuorista hoviherroista olivat valmiit
uhraamaan henkensä ja verensä.

Rivin etumaisena oli herra Akseli Banér, joka avomielisellä,
iloisella ja rakastettavalla esiintymisellään oli saavuttanut
kruununprinssin ja pian koko hovin suosion. Nokkelaa nuorta neitsyttä
huvitti sananvaihto hänen kanssaan, kenties senkin tähden, että
hänen molemmat toiset ihailijansa, Pentti Oxenstjerna ja Åke Tott
mustankipein katsein tähtäilivät onnellista kilpailijaansa ja
olisivat mielellään kyydinneet hänet huoneesta pois asettuakseen
hänen paikalleen kaunottaren rinnalle.

Åke Tott, joka oli yhtä rohkea ja urhea kuin kiihkeä ja
hurjaluontoinenkin, erittäinkin hautoi sellaisia tuumia päässään.
Pentti Oxenstjerna sitä vastoin koetti kaikissa tilaisuuksissa päästä
kuvailemaan mitä oli nähnyt ja kokenut vieraissa maissa, lujasti
päättäneenä, ettei sitten enää antaisi puhevuoroa kenellekään muulle.

Koko hovia huvitti tämä taistelu eikä suinkaan vähimmän Juhana
Banéria, joka oli iloisin ja kerkeäkielisin kaikista, mutta vielä
arasteleva naisseurassa, vaikkakin naiset häntä suuresti suosivat.
Hänen muhkea vartalonsa ja muotonsa, joka suuresti muistutti
kruununprinssiä, veti kaikkien katseet puoleensa, mutta hänen
terävät, läpitunkevat silmänsä ja samoin hänen terävät sanansa
pystyttivät vielä muurin hänen ja kaunotarten välille.

Kruununprinssi vei hänet sisarensa, Katarina prinsessan luo. "Kas,
tässä on mies, jolta odotan suurtöitä tulevaisuudessa", sanoi hän.

Prinsessa alkoi heti kysellä Juhana herralta hänen äidistään ja
sisaristaan, ja oli merkillistä nähdä kuinka katse kirkastui ja
kuulla kuinka ääni vienoni hänen kertoessaan heistä.

"Rouva Kristina Sture on vielä yhä perheen ylpeys, häneen me kaikki
katsomme rakkaudella ja kunnioituksella", sanoi hän. "Kukaan, paitsi
hänen lapsiaan, ei tiedä mikä lemmekäs äiti ja kasvattajatar hän on
ollut ja todellisina juhlahetkinä pidämme ne hetket, jolloin aika
antaa myöten käydä hänen luonaan rakkaassa Sundbyssä."

"Teidän vanhin sisarennehan", huomautti prinsessa, "on naimisissa
herra Gabriel Oxenstjernan kanssa, mutta en ole koskaan nähnyt häntä
hovissa."

"Anna, kuten äitimmekin, hoitaa itse kotinsa eikä hänellä ole aikaa
lähteä sieltä retkille."

"Ja nuorempi sisarenne?"

"Märta on naimisissa herra Lauri Eerikinpoika Sparren kanssa. Hänen
monet lapsensa vievät hänen aikansa, ja hänen matkansa rajoittuvat
vierailuihin Sundbyssä."

"Kuinka onnellisia ne, ketkä saavat niin kauan pitää äitinsä", sanoi
Katarina tukehuttaen huokauksen, mutta lisäsi nopeasti: "Teillä on
useita veljiä?"

"Vanhin meistä, Svante, on Smålannin ratsuväen everstinä, ja minä
palvelen vapaaehtoisena hänen komennossaan."

"Olette varmaankin hyvin nuori?"

"Yhdeksäntoista, mutta suuri ja voimakas, kuten teidän armonne näkee;
Pietari veljeni on vuotta nuorempi, mutta voin vakuuttaa, että hän on
kelpo sotamies."

Kruununprinssi tuli nyt takaisin: "Oletko kuullut puhuttavan ystäväni
Juhana Banérin ensi vierailusta hovissa?" kysyi hän sisareltaan, ja
kun tämä vastasi kieltäen, jatkoi hän:

"Isämme piti reippaasta ja vilkkaasta pojasta ja kysyi ottaen hänet
syliinsä: 'Etkö tahdo ruveta palvelukseeni ja jäädä hoviin?' Mutta
pikku Juhana katsoi häntä tuikeasti silmiin ja vastasi: 'Piru sinua
palvelkoon, kun veit isäni hengen!'"

"Mitäs kuningas siihen?" kysyi prinsessa melkein kauhuissaan.

"Muistan sen aivan hyvin", vastasi Juhana herra. "Hän ei sanonut
mitään eikä näyttänyt vihaiseltakaan, kun päästi minut lattialle."

"Mikä sai teidät unohtamaan ja antamaan anteeksi?" kysyi prinsessa
hiljaa liikutuksella, jota hän ei koettanutkaan salata.

"Äitini, aina vain äitini. 'Isänmaa vaatii sinua', sanoi hän, 'ja
kaiken yksityisen täytyy väistyä yleisen hyvän tieltä.'"

"Ne olivat sanat, joista minun kerran täytyy häntä kiittää
suullisesti", puuskahti kruununprinssi. "Samoin kuin siitäkin,
että olen saanut sinut lahjaksi! Mutta kerro nyt prinsessalle
ikkunaseikkailusi, hän saa sitten sanoa, eikö se käy yksiin
niiden ihmeellisten tapausten kanssa, joita sanotaan tapahtuneen
aikaisimmassa lapsuudessamme."

"Niin, Hörningsholmassa se tapahtui", aloitti Juhana herra. "Lienen
ollut korkeintaan kahden, kolmen vuotias, ja niin tiedän jutusta vain
mitä olen kuullut kerrottavan. Suuren salin ikkunasta näin, kuinka
laiva täysin purjein lasketti Saksaan, jonne lähti suuri joukko
ystäviä ja sukulaisia."

"Kaikki tyyni isäni vihamiehiä", lisäsi kruununprinssi.

Juhana herra nyökäytti päätään ja jatkoi: "Silloin lienee minussakin
herännyt halu purjehtia vieraille maille, ja minä pingotin
taskuliinani ikkunanrakoon ja katselin ihastuksissani, kuinka tuuli
tarttui siihen. Mutta varmaankin olin kurkotellut liian pitkälle,
koska putosin ikkunasta maahan. Hoitajatar riensi pelästyksissään
alas portaita noutamaan luultavasti kuollutta lasta, mutta sekös
istui vain leikkien pihalla ja vastasi kysyttäessä, että mestari
Junu, puutarhuri, oli kantanut hänet alas valkoisessa esiliinassaan.
Kuten jo sanoin", jatkoi Juhana herra, "en itse muista siitä mitään,
mutta tämä on antanut aiheen siihen taruun, että valkoinen enkeli oli
pelastanut henkeni."

"Minun silmissäni on se vain merkki, että sinut on suojeltu jotakin
suurta varten", sanoi Kustaa puristaen hänen kättään.

Näitä pieniä illatsuja, niin ankaria sääntöjä kuin niissä
noudatettiinkin, kaipasi nuori hovi sentään kovin. Saatiin kuiskailla
ja lörpötellä, ja moni sattumalta singonnut sana antoi seuraavina
viikkoina paljon tuumittavaa nuorelle parvelle, jonka -- täytyi istua
suremassa.

Molemmat serkukset, Ebba Brahet, eivät olleet lainkaan toisiinsa.
Maunu kreivin tytär oli kuin pelästynyt hirvi, hän ei ollut koskaan
lausunut itsenäistä sanaa eikä ajatellut itsenäistä ajatusta, muut
ajattelivat hänen puolestaan, ja hän taipui vastustelematta heidän
tahtoonsa.

Abraham kreivin tytär oli luonteeltaan aivan toista maata. Hänellä
oli oma tahtonsa ja hän piti oman päänsä teoissakin ja kerran lausui
hän serkulleen: "Jos hänen majesteettinsa kuningatar tahtoisi naittaa
sinut papukaijalleen, niin sinä varmaan suostuisit."

"Olen vakuutettu, ettei hänen majesteettinsa koskaan vaadi niin
mahdottomia", vastasi kaunis neitsyt kalveten.

"Mutta jos hän tekisi niin, suostuisit sinä pelosta", väitti toinen.

Ennenkuin Kustaa Aadolf itse, oli nuori parvi keksinyt hänen heräävän
taipumuksensa Ebba Braheen, ja heidän keskensä pohdittiin vilkkaasti,
tiesikö neitsyt siitä mitään vai ei.

Useimmat olivat sitä mieltä, että kun kerran hekin saattoivat nähdä
sen, oli silloin täytynyt tehdä niin hänenkin, jota se lähinnä koski.

"Nähdäkseen täytyy avata silmänsä", virkkoi Ebba serkku. "Sitä juuri
ei hän ole koskaan tehnyt. Mutta kuinka tahansa, tahdon puhua hänen
kanssaan asiasta."

Se tapahtui jo samana iltana. Ja kaunis tyttö tunnusti kyynelissään,
että hän luuli huomanneensa kruununprinssin monta kertaa katselevan
häntä.

"Mistä tiedät sen, ethän kohota silmiäsi koskaan?" kysyi serkku.

"En tiedä... kenties täytyy minun kysyä leskikuningattarelta, onko
minun lähdettävä täältä", kuiskasi Ebba nyyhkyttäen.

"Onko prinssi sanonut mitään?"

"Ei sanaakaan!"

"Älä sitten ole tuhma. Älä ole tietävinäsi mistään, jollet itse tahdo
lähteä täältä."

"Oi en, tahdon mielelläni jäädä hoviin. Rydboholmassa on niin ikävää."

"Ole vaiti sitten, älä ole näkevinäsi äläkä kuulevinasi, se on minun
neuvoni."

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan saapui Nyköpingiin vanha tuttu, Niilo Stjernsköld.
Hän kunnostautui mainiosti Venäjän sodassa, jossa Ivangorodin
piirityksessä lopulta tuli sotamarsalkaksi Herman Wrangelin sijaan.
Siellä sattui kuula hänen oikeaan sääreensä, ja hänen oli pakko
paneutua sairasvuoteeseen. Sitten otti hän osaa Tanskan sotaan,
vaikka hänen täytyikin kolmisen vuotta kulkea kainalosauvoilla.

Kun Kaarle IX lähti Ryssbyn vallituksilta, määräsi hän Stjernsköldin
koko sotaväen päälliköksi. Tämä, joka oli sairas ja toisaalta kärsi
elin- kuten sotatarpeidenkin puutetta, pyysi heti kuninkaan kuoltua
hallitukselta eroaan. Ainoastaan mitä hartaimmin rukouksin ja luvaten
pikaista apua saatiin hänet jäämään paikoilleen.

Voudit hankkivat tosiaankin muutamia uusia lippukuntia, ja niillä
onnistui Stjernsköld lyömään takaisin tuhannen tanskalaisen
hyökkäyksen.

Hänen kokemansa vastoinkäymiset ja häntä persoonallisesti kohdanneet
onnettomuudet eivät suinkaan olleet synkistäneet hänen iloista,
reipasta luonnettaan; hän laski leikkiä ja nauroi kuten ennenkin
ja sanoi olevansa esteetön omistamaan rouvasväelle palvontansa,
kun hänen vaimonsa oli Suomessa eikä muuten tarvinnut pelätä
että kukaan ihastuisi raajarikkoon. "En vastaa siitä, miten voi
käydä muutamain vuosien kuluttua", lisäsi hän, "kun olen oppinut
tanssimaan kainalosauvoilla, siitä tulee jotakin niin upi uutta ja
mielenkiintoista, ettei ainoakaan naissydän voi minua vastustaa."

Väliin antoi hän hyviä ja viisaita neuvoja sotapäällystölle ja lupasi
omistaa kaikki voimansa isänmaan puolustukseen, kunhan hänelle vain
vahvistettiin omistusoikeus niihin tiluksiin, jotka hän ja hänen
isänsä olivat saaneet kuningasvainajalta.

       *       *       *       *       *

Valtiopäivät oli kuulutettu alkaviksi Nyköpingissä joulukuun 1
päivänä, mutta aika oli liian lyhyt, eivätkä osanottajat ehtineet
kaikista valtakunnan kolkista oikeissa ajoin paikalle.

Viime hetkessä muistettiin sotapäällystö, ja kiireimmiten lähetettiin
kutsukirjeet heillekin.

Joulukuun 4 päivänä saapui Juhana herttua suurella upeudella ja
loistolla Itä-Göötanmaan aateliston ja palvelijain etunenässä.
Saattueessa laskettiin olevan kaikkiaan kolmisen sataa hevosta.

Hän asettui asumaan hänelle vartavasten luovutettuun taloon ja
kävi ainoastaan leskikuningatarta tervehtimässä, jonka jälkeen hän
etupäässä vietti aikaansa oman hovinsa kesken.

Onneksi saapui ajoissa niin suuri luku valtiopäivämiehiä, että
valtiopäivien juhlallinen avaaminen saatettiin määrätä joulukuun 10
päiväksi.

Päivä aloitettiin kellojen soitolla ja jumalanpalveluksella, jonka
jälkeen osanottajat säädyittäin menivät Nyköpingin linnan suureen
saliin.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saapuivat kolme herttuaa,
Juhana, Kustaa Aadolf ja Kaarle Filip.

Ensiksi mainittu avasi valtiopäivät puhuen syistä, joiden tähden
säädyt oli kutsuttu koolle niin vuoden lopulla. Sitten pyysi hän
heitä seuraavana päivänä yhden aikaan saapumaan raatihuoneelle, jossa
valtiopäiväkysymykset heille esitettäisiin. Sen jälkeen kokous hajosi.

"Etkö tahdo viettää päivää yhdessä meidän kanssamme?" kysyi Kustaa
pannen kätensä serkkunsa olalle.

"Enpä luule... kenties tulen illalla", vastasi tämä ilmeisesti
hämillään ja kohottamatta katsettaan.

Mutta Kustaa tarttui hänen käsivarteensa. "Minun luokseni ainakin
voit tulla hetkeksi", sanoi hän. Ja herttua seurasi epäröiden.

"Meitä ei saa häiritä", kuului käsky kamaripalvelijalle, kun molemmat
ruhtinaat menivät kruununprinssin huoneeseen.

Juhana istuutui ikkunan ääreen ja rummutti ruutuun katsellen ulos
kadulle.

Kustaa katseli häntä hetken, sitten istuutui hän hänen rinnalleen ja
sanoi: "Tahdotko kuunnella minua kotvan?"

"Mitäs muuta varten olisin tullut tänne?" kysyi Juhana ja jatkoi
huvittavaa rummutustaan.

"Siitä hetkestä, jolloin ensi kerran sanoit luovuttavasi kruunun
minulle, olen joka päivä rukoillen Jumalaa koettanut syventyä niihin
vakaviin velvollisuuksiin, jotka kuninkaalle kuuluvat. Tiedän
kyllä, että taakka käy raskaaksi, mutta tiedän myös, että Jumala
voi antaa minulle voimia sitä kantamaan. Ja rauhan ja itsenäisyyden
palauttaminen rakkaalle isänmaallemme, kaatuminen sen puolesta tai
eläminen valmistaakseen sille onnea, kaikki tämä näyttää minusta
niin kauniilta ja ihanalta, ettei minua peloita mikään kieltäymys,
ei mikään työ. Mutta nyt..." hän epäröi tuokion ja jatkoi sitten
lempeästi ja melkein rukoillen: "Juhana, veli... minusta tuntuu
väliin, kuin epäilisit luopumustasi, sano minulle suoraan, jos teet
niin, ja minä esitän asian Oxenstjernalle ja muille herroille; heidän
avullaan voit sinäkin hallita maata ja valtakuntaa, mutta sinun
täytyy tehdä päätöksesi heti, myöhemmin veisi se vain levottomuuteen
ja selkkauksiin."

Rummutus oli lakannut, ja Juhanan pää vaipunut käsiin. Nyt hän
kohotti kyyneleiset kasvonsa ja sanoi liikutettuna: "Luuletko, etten
näe eroitusta välillämme! Sinä olet luotu kuninkaaksi, sanovat
kaikki, enkä ole koskaan sitä kieltänyt. Mutta sinä et tiedä, kuinka
minä kärsin mitättömyyteni tähden, se katkeroittaa mieleni, tunnen
kateutta sinua kohtaan ja olen kyllästynyt itseeni ja koko maailmaan."

Kustaa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Sinä olet paljon
parempi kuin itse luulet", sanoi hän. "Sinulta vain puuttuu
toimintaa. Mutta sinun on otettava osaa sotaan, se kehoittaa
aatelistoasikin seuraamaan sinua."

"Pelkään, että olen liian laiska."

"Ei hätää, jos vain tahdot."

"Tahdon kyllä, toimettomuus synnyttää pahoja ajatuksia, ja olen
antanut paholaisen kuiskutella korvaani."

"Pelkään, että se koskee kihlausta sisareni kanssa?"

"Luuletko, että hän haluaa purkaa sen?"

"En, mutta sinä?"

"Kaikki horjuvaisuus on halveksittavaa, ja minä pysyn sanassani...
Etkö ole nähnyt kuningattaren levottomuutta, kun olen lähennellyt
hänen kaunista hovineitiään, mutta jos ottaisin Ebba Brahen
puolisokseni, etkö luule, että se tekisi Kätchenin elämän helvetiksi?"

Kustaa oli kääntynyt pois salatakseen liikutustaan. "Häntä et siis
herkeä koskaan rakastamasta", sanoi hän.

"Hän tahtoo, että minun on naitava hänen sisarensa, sentähden teen
sen... tiedän, että siten voitan hänen kunnioituksensa", lisäsi hän.

Kuningattaren lähetti kutsui silloin prinssejä päivälliselle.

"Ethän eroa meistä tänään", virkkoi Kustaa.

"En, tahdon heti panna päätökseni toimeen."

Ja käsikainalossa menivät he kuningattaren luo.

Herttua ei vilaissutkaan Ebba Braheen, mutta oli sitä vastoin
kohtelias ja ystävällinen Maria Elisabetia kohtaan, joka siitä
niin ilostui, että hän -- kenties ensi kertaa elämässään -- unohti
oikuttelunsa.

Seuraavana päivänä kokoontuivat säädyt raatihuoneelle. Ensi
kysymykseksi esitti neuvosto, tahtoivatko säädyt pysyä entisessä
päätöksessään hallitukseen ja kruununperimiseen nähden, johon
yksimielisesti vastattiin "tahtovat". Senjälkeen esiintyi Juhana
herttua ja esitti neuvostolle ja Kustaa Aadolfille toivomuksensa,
että hänen herttuakuntaansa laajennettaisiin. Hän oli tosin ajatellut
Suomea tai Länsi-Göötanmaata, mutta kun se nykyisissä oloissa
saattoi herättää mielikarvautta, tyytyi hän Länsi-Göötanmaan neljään
kihlakuntaan.

Kun tähän oli suostuttu, uudisti herttua juhlallisesti luopumuksensa.
Hän teki sen kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä ja luopui samalla
siitä hallituskumppanuudesta, jonka Norrköpingin päätös ja Kaarle
IX:nnen testamentti oli hänelle tunnustanut, kunnes uusi kuningas oli
täyttänyt neljäkolmatta vuotta.

Kaikkien silmät seurasivat molempia prinssejä, kun he yhdessä
lähtivät raatihuoneelta ja palasivat linnaan.

Joulukuun 16 päivänä kutsuttiin säädyt juhlalliseen istuntoon
Nyköpingin linnansaliin.

Juhana herttua luovutti tässä tilaisuudessa hallituksen Kustaa
Aadolfille ja tarttui sen jälkeen hänen käteensä ja toivotti hänelle
onnea, rukoillen taivaan siunausta hänen hallitukselleen ja hänelle
itselleen voimaa hallita valtakuntaa Jumalan sanan ja Ruotsin lain
mukaan.

Molemmat olivat syvästi liikutetut, ja liikutetut olivat
läsnäolijatkin, jotka erityisesti panivat merkille, että kun herttua
tahtoi kruununprinssiä menemään edeltä heidän poistuessaan salista,
ei Kustaa Aadolf tehnyt sitä, vaan vaati jaloa, vaatimatonta
sukulaistansa menemään edeltä.

Se oli uusi kuva vaasahuoneen uuden sukupolven yksimielisyydestä ja
poikkesi suuresti siitä, mikä ennen oli ollut tapana.

Ruhtinasten asetuttua paikoilleen esiintyi leskikuningattaren
puolesta vastanimitetty valtiokansleri Akseli Oxenstjerna ja selitti,
että koska Kustaa Aadolf oli jo kääntynyt kahdeksannelletoista
ikävuodelleen, luopui hänen majesteettinsa valtakunnan hallinnosta
ja pyysi säätyjä puolestaan tunnustamaan hänet täysivaltaiseksi ja
hallitsevaksi kuninkaaksi.

Sen jälkeen otti puhevuoron Magnus Brahe, joka lausui, että Ruotsissa
vanhastaan vallitsi se usko, että valtakuntaa hallitsi paremmin
yksi kuin useat, ja sen perusteella neuvosto tahtoi sanoutua irti
holhoojahallituksestaan.

Säädyt hyväksyivät sen yksimielisesti, aatelisto kuitenkin vain sillä
ehdolla, että säädyille myönnettiin joukko pyydettyjä erivapauksia.

Täten oli toinen näiden valtiopäivien tärkeistä kysymyksistä esitetty
vastattavaksi. Kunkin säädyn oli siitä keskusteltava erikseen, ja
säädyt erosivat kokoontuakseen vasta joulukuun 23 päivänä.

Kuningasvakuutus, joka Kustaa Aadolfille annettiin
allekirjoitettavaksi, oli uusi hallitusmuoto, jonka tarkoitus oli
kaikilta puolin aidata valta laillisiin rajoihin. Mutta se laadittiin
suurimmassa kiireessä, sodan ja yleisen hädän aikana oli sen
osoitettava vaikutuksensa.

Olosuhteet olivat siksi suotuisat, ettei aatelisto malttanut olla
tavoittelematta valtaa kuninkaan ja kansan kustannuksella, ja asia
oli siksi kiireellinen, ettei ollut aikaa pitkiin neuvotteluihin.
Kustaa Aadolfin oli vain kirjoitettava kuningasvakuutuksen alle,
ja toisena joulupäivänä tervehtivät säädyt häntä ensi kerran
kuninkaanaan.

Hän otti arvonimen Ruotsin, Gööttien ja Vendin kuningas, mutta jätti
pois nimen "Pohjan lappalaisten kuningas"; se oli askel sovintoon
Tanskan kanssa, ja valtiopäivät hyväksyivät sen yksimielisesti.
Päätettiin myös tehdä rauhantarjous, mutta olla valmiit taistelemaan
viimeiseen vereen, jos se hylättiin, Örebrossa tehdyt myönnytykset
uudistettiin vieläpä niitä lisättiinkin.

Tammikuun 6 päivänä 1612 päästi kuningas valtakunnan säädyt kotiin
puheella, joka liikutti ja kohotti kaikkia.

Ne monet tärkeät asiat, jotka olivat esillä, oli ratkaistu
kahdessakymmenessä päivässä ja ilman keskinäistä hajaannusta. Mutta
niinpä eivät tulleetkaan mitkään parlamenttaariset keskustelut
kysymykseen, valtakunta oli huutavassa hädässä, ja kaikki liittyivät
pontevaan yhteistyöhön hallituksen kanssa.

Samana päivänä kun valtiopäivät hajaantuivat nuori kuningas sanoi
jäähyväiset äidilleen, sisaruksilleen, sukulaisilleen ja ystävilleen,
luvaten aina pysyä hyvänä poikana ja rakastavaisena veljenä.

Kaikkien silmät kyyneltyivät, kun hän lähtiessään puristi heidän
käsiään. Mutta nuorta sankaria odottivat suuret tehtävät, hän tarjosi
rauhaa toisella kädellään, mutta tarttui toisella miekkaan.



2.

KUNINGAS.


Suuri ja laajaperäinen oli se tehtävä, jonka kahdeksantoista vuotias
nuorukainen otti suoritettavakseen, kun hän Nyköpingin linnansalissa
pani Ruotsin kruunun päähänsä, ja me tunnemme häntä jo riittävästi
tietääksemme, ettei häntä vain loistava kuningasvaippa houkutellut.
Hän oli täysin tietoinen velvollisuuksistaan. Jo lapsuudestaan oli
hän kasvanut niihin kiinni ja paloi nyt halusta astua työhön.

Vaara oli suuri. Kristian IV:nnen uusittu laivasto oli niittänyt
voittoja Itämerellä. Hänen sotajoukkonsa oli taisteluissa Ryssbyn
leirin edustalla voinut täysin vetää vertoja ruotsalaiselle, ja
Kalmari, Ruotsin portti, oli vihollisen vallassa.

Puolustukseen tarvittiin rahaa, mutta ei ollut varoja mihinkään, ei
välttämättömimpäänkään.

Kuningas myi pöytähopeansa ja muut kalleutensa. Monet yksityiset
henkilöt seurasivat esimerkkiä ja lisäksi otettiin suuria lainoja
niin valtakunnasta kuin sen ulkopuoleltakin. Eipä sentähden ihme,
että nuori kuningas huolestunein sydämin sanoi jäähyväiset isänsä
tomulle ja istui mustiin verhottuun rekeen, jonka oli vietävä hänet
vihollista vastaan.

Ruotsin valtaneuvoston tanskalaisille tekemää rauhanehdotusta
lähetettiin torvensoittaja viemään Varbergiin, jossa kuningas
Kristianin luultiin oleskelevan aiotun sotaretken varalta. Mutta
hän oli jo palannut Kööpenhaminaan, ja torvensoittajan, jonka
tanskalaiset estivät matkustamasta jälestä, koska hänen pelättiin
voivan urkkia tietoja asemasta Tanskassa, täytyi sentähden palata
takaisin tyhjin toimin. Jo sodan alusta pidettiin Tanskassa
Ruotsin perikatoa niin varmana, että kuningas Kristian selitti
vastahakoiselle neuvostolleen, että hän Slesvig-Holsteinin herttuana
omalla uhallaan ja omaksi edukseen tahtoi käydä sotaa Ruotsia
vastaan, joka hänen luulonsa mukaan oli voimaton, sisällisesti
rikkinäinen valtakunta. Kaarle IX:nnen valta, kuten muidenkin
tyrannien, ei hänen mielestään voinut olla pitempiaikainen, ja
sentähden tahtoi hän sen nyt siepata itselleen.

Vuoden 1611 sotaretki ei kuitenkaan ollut vastannut hänen
odotuksiaan, menestys oli ainoastaan puolinainen, kun linnoituksia
Götan virran varrella ei oltu saatu vallatuksi, eikä aiottua marssia
Jönköpingiäkään vastaan oltu voitu panna toimeen.

Kristian IV oli kohdannut toisen vastustajan kuin oli odottanut;
Ruotsi oli noussut kuin yksi mies, sen näytti täyttävän sama
itsenäisyyden henki, joka Kristianin esi-isilläkin oli ollut
vastassaan.

Kuitenkin oli Tanskan kuninkaalla ollut siksi menestystä, että se
yllytti jatkamaan, ja suuria varustuksia tehtiin myös aselevon
aikaan 1611. Vieraita joukkoja haalittiin ja tanskalaisen sotajoukon
arvioitiin nousevan 40,000 mieheen. Ruotsinkin sotajoukossa oli
joukko muukalaisia, vaikka tanskalaiset väittivät sen olevan pelkkiä
talonpoikia.

Tammikuussa, niin pian kun jäät olivat rakentaneet siltoja yli soiden
ja järvien, lähtivät joukot liikkeelle. Molemmat puolueet tahtoivat
käyttää hyväkseen talvea, eikä kestänyt kauan ennenkuin muuan
tanskalainen partiojoukko Breide Rantzaun johdolla teki hyökkäyksen
Sunnerbohon, hävittäen ja polttaen.

Kustaa Aadolf lähti länteen, Kalmariin päin, Juhana herttua ja Jesper
Cruus taasen olivat Länsi-Göötanmaalla valmiina olosuhteiden mukaan
suojelemaan Jönköpingiä tai ryntäämään Hallantiin.

Nuori kuningas valmistautui juuri Ryssbyn linnoituksesta tekemään
retkeä Blekingeen, kun tuli tieto, että sama kohtalo, joka oli
kohdannut Sunnerbota, uhkasi Värendiäkin.

Murhaten ja polttaen oli vihollinen tunkeutunut Märrumsån laaksoa
ylöspäin; se oli polttanut Kronobergin linnan Helgajärven saarella,
hukuttanut liekkeihin koko Vexiön kaupungin ja tuomiokirkonkin,
jolloin hävitettiin monet kallisarvoiset muistot keskiajalta.

Kustaa Aadolf riensi sinne 3,000 miehen suuruisin joukoin, mutta
ennenkuin hän ehti perille, oli vihollinen jo vetäytynyt pakosalle
Blekingeen päin.

Niilo Stjernsköld ja Herman Wrangel ehdottivat, että oli kostettava
Smålannissa tehdyt hävitykset hyökkäämällä Skåneen, jossa luultavasti
ei ollut mitään puolustusjoukkoa.

Ehdotus hyväksyttiin ajan julmien tapojen mukaan, ja helmikuun 5
päivää vasten yöllä meni kuningas yli rajan Loshultin luona. Mitään
vastarintaa ei kohdattu ja turvatonta maata hävitettiin hirveästi.
Tuhon omaksi joutui alun kolmattakymmentä pitäjää. Pelästys ja kauhu
valtasi onnettomat asukkaat, ja yleinen väennosto pantiin toimeen
kaikkialla Skånessa.

Vän kaupunki ja useita herraskartanoita poltettiin, ja asukkaat
pakenivat metsiin. Mutta ruotsalaisilta loppuivat sytykkeet, ja retki
eteläänpäin täytyi keskeyttää. Sitä jatkettiin sen jälkeen luoteiseen
suuntaan jylhiä, raivaamattomia metsäseutuja toiselle niistä teistä,
jotka veivät Skånesta Ruotsiin.

Vittsjön kirkon luo asettui kuningas yöleiriin helmikuun 11
päivän iltana; kerrotaan, että joukot olivat tehneet vahtituliaan
kirkonpenkeistä ja panneet hevosensa kirkkoon.

Sillä välin oli Breide Rantzau koonnut melkoisen sotajoukon ja
onnistui väkineen yllättämään ruotsalaiset.

Kustaa Aadolf oli lähettänyt pois tykistönsä ja osan väestään.
Viiden aikaan illalla alkoi hyökkäys. Jäljellä oleva joukko koetti
puolustautua kirkkotarhassa, mutta itsepintaisesta vastarinnasta
huolimatta ahdistettiin heidät vähitellen alas jäälle, jossa
päätaistelu oli taisteltava.

Herman Wrangel ja useita muita päälliköitä joutui vangiksi, useita
satoja hakattiin maahan, ja monet, jotka koettivat pelastautua
jäätyneen Vittsjön yli, hukkuivat.

Kun kuningas tulisella ratsullaan muutamain harvojen uskollisten
seuraamana pyrki suorinta tietä rajalle, murtui jää hänen allansa, ja
niin hevonen kuin mieskin syöksyivät veteen.

Pietari Banér ja muuan uplantilainen ratsumies, Tuomas Laurinpoika,
riensivät heti apuun, ja heidän yhteisillä ponnistuksillaan onnistui
Kustaa Aadolf pääsemään takaisin jäälle.

Tällöin putosi Pietari Banér sulaan avantoon, mutta hänen veljensä
Juhana, joka tuli kohta jäljestä, onnistui hänet pelastamaan.

Heti vedestä päästyään sieppasi kuningas vyöltään hopeavyönsä ja
ojensi sen Tuomas Laurinpojalle sanoen:

"Tahdon muistaa sinut ja turvata niin sinun kuin lastesikin leivän."

Takaa-ajava vihollinen ei antanut aikaa pitempiin neuvotteluihin;
läpimärkänä, mutta yön pimeyden suosimana, riensi kuningas muiden
pakolaisten kera rytöisiä metsäteitä Smålannin sisäosia kohden.

Väsyneinä, nälissään ja vilusta värisevinä löysivät he pimeässä
tuvan, johon astuivat sisään.

Talikynttilä valaisi köyhää, mutta tavattoman siistiä huonetta;
vuoteessa makasi vanha nainen, ja jakkaralla hänen vieressään istui
hyvin nuori tyttö kehräten värttinällä.

"Voitteko antaa meille yösijaa ja jotakin syötävää?" kysyi Juhana
Banér.

Mummo oli noussut, hän katsoi hämmästyksissään yhdestä toiseen.
"Vastatkoon hän", sanoi hän viitaten tyttöön. "En minä, mutta Jaakko
voi tehdä sen", vastasi tyttö. Samassa avautui ovi ja sisälle tuli
nuorukainen keppiin nojaten. Kuninkaan nähdessään levisi iloinen hymy
hänen kasvoilleen, ja hän vastasi heti:

"Täällä tuvassa on vuoteet kahdelle, ja yliskamarissa voitte te
levätä tyynesti, herra."

"Ei suinkaan teillä liene antaa meille mitään miesten vaatteita",
kysyi kuningas väristen.

"Ylhäällä on teille ja täällä toisille." Näin sanoen avasi hän erään
kaapin ja osoitti kolmea talonpoikaispukua, joista kaksi oli aivan
uutta.

"Meitähän on vain kaksi", huudahti Pietari herra ja otti yhden
puvuista.

"Luullakseni palvelijanne on yhtä märkä kuin tekin, jalot herrat."

"Mistä tiedät, että meillä on palvelija mukana?" kysyi kuningas
kummissaan.

"Herra, ettekö tahdo mennä heti pukua muuttamaan?" kysyi nuorukainen
vastaan.

"Olet oikeassa, hanki sinä vain meille sillävälin jotakin syötävää."

"Tyttö tuossa panee kyllä parastaan."

Kuningas otti päretulen hänen kädestään, mutta kun hän tällöin loi
katseen nuorukaiseen, muisteli hän nähneensä kasvot ennenkin. Mutta
kysymyksen, jonka hän aikoi tehdä, esti nuori mies selityksellä, että
ovi oli heti oikealla noustua ylös portaista.

"Minä tulen pian takaisin", sanoi kuningas seurueelleen ja riensi
pois.

Tytön puuhaillessa lieden ääressä muuttivat Banérin veljekset pukua.
Tuomas Laurinpoika, joka tosiaankin odotti ulkona, kutsuttiin sisälle
ja sai hänelle määrätyn puvun. Ja tuvan takana sanottiin olevan lato,
jossa oli heiniä ja olkia; syötyään sai hän mennä sinne nukkumaan.

Kun kuningas kohta tuli alas yksinkertaisessa voudinpuvussa tapasi
hän kaksi talonpoikaista miestä; kaikki kolme istuutuivat heti
pöytään yksinkertaisen aterian ääreen, jota höystettiin olutkipolla.

Sillaikaa käänteli ja kuivaili Tuomas herrojen vaatteita
loimottelevan takkavalkean ääressä. Tyttöä ja nuorukaista ei näkynyt,
ja kun heitä kysyttiin, vastattiin sängystä: "He ovat askareissaan."

Huoneen lämmin ja ruoka vaikutti elähyttävästi retkeilijöihin, ja
pian olivat he unohtaneet kokemuksensa ja neuvottelivat vakavasti
mihin oli ryhdyttävä.

Kaikki olivat pian yksimieliset, että muutamain tuntien lepo
tekisi hyvää; kuningas sanoi hyvää yötä seuralaisilleen ja
kehoitti, etteivät unohtaisi hänen kanssaan kiittää Jumalaa heidän
ihmeellisestä pelastuksestaan.

Pieneen kamariin tultuaan ihmetytti häntä aika tavalla, kun näki
vaatteensa riippuvan kuivina seinällä ja vuoteessa oikein lakanankin,
joka siihen aikaan oli talonpoikaistuvissa tuntematonta ylellisyyttä.

Tuomas Laurinpoika oli pyytänyt ja saanut herroilta luvan jäädä
tupaan, "siltä varalta, että saattoi tapahtua jotakin", sanoi hän.
Mutta oikea syy oli se, että hän vuoteessa makaavassa vanhuksessa
oli tuntenut oman tätinsä, ja mummo oli viitannut hänet luokseen ja
muiden huomaamatta sanonut, että heidän oli keskusteltava keskenään,
sillä hän ei ollut varma, eikö itse paholainen ollut leikissä mukana
sormineen.

Kun Tuomas kuuli herrojen nukkuvan, hiipi hän hiljaa vuoteen luo ja
pani korvansa mummon suun eteen. Tämä kertoi, että nuorukainen ja
tyttö, jotka Tuomas oli nähnyt tuvassa, olivat molemmat hänelle yhtä
tuntemattomat. Muutamia viikkoja sitten olivat he tulleet sinne hyvät
tuomiset mukanaan ja pyytäneet saada jäädä sinne; sellaisia hyviä
päiviä, kuin nyt seurasi, ei mummolla ollut koskaan ollut, mutta
molemmat olivat sanoneet, että he lähtisivät tehtävänsä suoritettuaan
matkoihinsa.

"Mikähän tehtävä se on?"

"Tiedänkös minä; muutamia päiviä sitten joutui tyttö aivan kuin
järjiltään ja istui vain ja tuijotti tuijottamistaan; hetki oli
tullut, sanoi poika, ja he juttelivat hiljaa keskenään. Seuraavana
päivänä oli tyttö ennallaan, ja kaiken sen hiushienon langan, jonka
hän oli kehrännyt tänne tultuaan, sen otti hän ja laittoi siitä
punonnaisen niin hienon, että sellaista tuskin lie ennen punottu.
Vaatteet, jotka saitte heiltä, on tyttö kantanut tänne nekin.
'Tänään', sanoi hän, kehrään hänen elämänlankansa', ja sitä hän
kehräsi parhaallaan, kun tulitte."

"Tarkoittiko hän kenties kuningasta?"

"Mistä minä tiedän mitä hän tarkoittaa."

Tämän keskustelun aikana oli kuninkaan huoneen ovi auennut ja
molemmat nuoret tulleet äänettömin askelin sisälle. Tytöllä oli
jotakin kädessään, ja hän lähestyi nukkuvaa pantuaan ensin pois
kantamansa kynttilän.

Kuningas makasi selällään, ja vaalea tukka ympäröi kuin sädekehä
nuoret, kauniit kasvot.

"Herra kuningas, minä annan sinulle suojeluskeinon kaikkia vaaroja
vastaan", sanoi nuorukainen, mutta tyttö keskeytti hänet pannen
kätensä hänen käteensä: "Äiti ei ole koskaan antava anteeksi..."

"Muistatko lupauksen, jonka annoit, kun pelastin sinut tanskalaisten
käsistä?"

"Minä seuraan eikä minulla ole koskaan oleva muuta tahtoa kuin sinun,
mutta amuletti, oli äidin..."

"Hän sai sormuksen vastalahjaksi, mutta jollet anna mielelläsi, niin
tästä hetkestä tiemme eroavat..."

"Ei, Jaakko, en eroa koskaan sinusta! Sinun kohtalosi on minunkin...
Teen kaiken mitä tahdot!"

Näin sanoen otti hän amuletin nuorukaisen kädestä ja solmisi sen
punonnaiseen. "Kun se katkeaa, menettää amuletti voimansa, suojele
sitä hyvin", sanoi hän ja kumartui panemaan sitä kuninkaan kaulaan.

Nuorukainen painoi suudelman kädelle, joka lepäsi peitteellä, ja
kuiskasi liikutettuna. "Herrani ja kuninkaani, me tulemme olemaan
sinun maalliset suojelusenkelisi."

Mutta kun kuningas heräsi seuraavana aamuna ja tunsi amuletin
kaulansa ympärillä, uskoi hän, että sen oli yöllä jollakin
ihmeellisellä tavalla hänelle lähettänyt -- niin, kuka?

Onneksi oli Kustaa Aadolfilla mukanaan muutamia rahoja, jotka hän
lähtiessään antoi mummolle.

Retkeilijät lähtivät taipaleelle päivänkoitteessa ja yhtyivät pian
omaan väkeensä.

Mutta nuolennopeudella levisi huhu kuninkaan kuolemasta niin Ruotsiin
kuin Tanskaankin. Täytyi kumota se kuninkaallisella kirjeellä.

Tanskalaiset saivat voittosaaliikseen kuninkaan hevosen
kallisarvoisine satuloineen ja höyhentöyhtöineen, hänen pistoolinsa
ja miekkansa, jonka kahva ja tuppi oli kullattua hopeaa ja kallein
kivin koristettu, samoin hänen helmiompeleiset kintaansa, muutamia
lippuja ja vaskikruunun.

Samaan aikaan oli Juhana herttua ja sotamarsalkka Jesper Cruus
rynnänneet Länsi-Göötanmaalta Hallantiin ja siellä ryöstelleet ja
polttaneet. Hävitettiin kokonaista kahdeksantoista pitäjää ja osa
Varbergin kaupungista hävitettiin perinpohjin.

Muuatta päivää ennen oli Kristian IV Hallannin, Jyllannin ja
Fyenin ratsuväkilippukuntien ja saksalaisten sotilasjoukkojen,
vain 3 à 4,000 miehen, kanssa lähtenyt Varbergista nopealla
rynnäköllä päästäkseen Elfsborgin ja Gullbergin herraksi, molempain
linnoitusten, joiden kautta Ruotsi vielä ylläpiti yhteyttään muun
Euroopan kanssa, sittenkun Öresund oli suljettu.

Gullberg oli pienempi näistä kahdesta linnoituksesta, se sijaitsi
kukkulalla virran rannalla vallien ja hautojen ympäröimänä.

Kello 2 yöllä tammikuun 27 päivää vasten tuli tanskalainen sotajoukko
perille Gullbergiin. Komennettiin heti rynnäkköön, toivottiin
saatavan linna ensi hyökkäyksellä. Mutta täällä oli päällikkyys
Martti Krakaun, tyynen ja pelottoman miehen käsissä, ja melkolailla
otti siihen osaa hänen puolisonsa Emerentia Pauli, joka kilpaili
hänen kanssaan rohkeudessa ja päättäväisyydessä.

Linnoituksessa oli riittävästi ampumavaroja ja elintarpeita, ja
puolisot olivat päättäneet puolustaa sitä viimeiseen saakka.

Kaikki oli valmiina vihollista vastaanottamaan, ja Martti Krakaun
jakaessa käskyjä valleilla oleville sotamiehille, kutsui Emerentia
rouva koolle sotamiesten vaimot ja kysyi, oliko heidän mielestään
toimetonna katsottava, kuinka riistettiin henki heidän miehiltään.

Ei, sitä eivät he suinkaan tahtoneet, mutta heidän ei sallittu nousta
valleille.

"Antaa miesten hoitaa tehtävänsä", huudahti Emerentia. "Me voimme
tehdä yhtä suurta hyötyä muualla ja toisin keinoin."

Nyt kannatti hän naisilla ammeita, tynnyrejä ja muuta puuromua,
joka saattoi estää vihollista ensi hyökkäyksessä tunkeutumasta
linnoituksen sisäosiin, ja sen jälkeen keitettiin lipeää kaikissa
astioissa, joita oli saatavissa.

Sillävälin juoksi vihollinen vasten muureja, sytytti porttimiinansa
ja nosti rynnäkkötikapuunsa. Tanskalaiset olivat otaksuneet, että
haudat olisivat jäässä ja vastarinta mitätön, mutta äkillinen
suojailma oli jään päälle valanut monet jalat vettä, ja miehistö
puolusti linnoitusta tavalla, jota muuan ranskalainen historioitsija
kuvaa oivallisesti seuraavassa lausunnossaan: "Siellä eivät muurit
suojelleet miehiä, vaan miehet puolustivat muureja." Kuudessa
tunnissa torjuttiin viisi rynnäkköä.

Tanskalaisten rynnäkkötikapuille pudotettiin raskaita laskupuomeja,
jotka musersivat tikapuut ja miehet. Laukauksia ja kiviä satoi niin
rajusti valleilta, että vihollisen täytyi vetäytyä takaisin. Silloin
urhoollinen päällikkö kovaksi onneksi taittoi jalkansa, ja samassa
räjäytettiin linnanportit ilmaan porttimiinalla, jonka jälkeen
tanskalaiset riemuhuudoin alkoivat tunkeutua linnaan.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit, mutta Emerentia rouva ei suinkaan
hätääntynyt. Hän otti itse johdon, ja sotamiesten jatkaessa
ampumistahan käski naisten kaataa kuuman lipeän romulla täytetyssä
porttiholvissa tunkeilevain vihollisten niskaan. Niinpä kerrotaan,
että "viholliset makasivat holvissa ja portin ympärillä kuin kaltatut
siat."

Sitä paitsi pystytti hän kaksi tykkiä porttiholvin vieressä
sijaitsevan vanhan talon katolle, ja näillä ammuttiin holviin
hevosenkengän kappaleilla ja muulla raudanromulla ja raehauleilla.

Haavoitettuja ja kuolleita makasi kaikkialla, estäen vihollista
tunkeutumasta porttiholvista läpi.

Tämä rohkaisi ruotsalaisten mieltä, mutta muuan päällysmiehistä,
Sven, Ramnaklefin herra, sulki valliportin, jonka takana ruuti
säilytettiin ja piiloittautui, luultavasti pelosta.

Vielä kerran ryntäsi vihollinen muureja vasten, ruuti oli lopussa,
huudettiin täyttä kurkkua Sven herraa ja jouduttiin pahoin ymmälle,
kun häntä ei löytynyt mistään. Mutta Emerentia rouva käski
räjäyttää portin ja ottaa tarvittavan ruudin, jonka jälkeen sekin
rynnäkkö torjuttiin. Ramnaklefin Sven sai rangaistuksekseen vain
meheviä herjaussanoja urhealta rouvalta ja tovereilta niin yleistä
halveksumista, että hän katsoi viisaimmaksi ainaiseksi luikkia
Gullbergista tiehensä.

Kuningas Kristian, jolla ei ollut ollenkaan tykistöä mukanaan,
käsitti pian mahdottomaksi linnoituksen valloituksen ja käski
sentähden, että taistelu oli heti lopetettava, jonka jälkeen
tanskalainen sotajoukko vetäytyi alas Gullbergin edustalla olevalle
niitylle.

Emerentia rouva seisoi ylhäällä muurilla ja katseli lähtöä. Silloin
huomasi hän kulkueessa ylhäisen herran, joka ratsasti valkoisella
hevosella. Kun hän piti varmana, että se oli Tanskan kuningas, kutsui
hän nopeasti taitavan pyssymiehen ja käski hänen tähdätä pyssynsä
ylhäistä herraa kohti.

Pyssymies totteli, ja laukaus sattui hevosen päähän, niin että aivoja
ja verta pirskui ratsumieheen, joka tosiaankin oli itse Kristian
kuningas. Mutta hän nousi uuden ratsun selkään ja vetäytyi vielä
kauemmas joukkoineen.

Nyt vasta palasi Emerentia rouva linnaan. Linnantuvassa tapasi hän
kolmekymmentä tanskalaista vankia, jotka valittivat surkeasti sitä,
etteivät kahteen kokonaiseen päivään olleet saaneet palaakaan ruokaa.
"Minä annan teille leipää iäksenne", vastasi rohkea, mutta sydämetön
nainen. Hän käski sitten, että heidät oli vietävä ja mestattava
kaikki, ainoastaan yksi oli jätettävä eloon ja lähetettävä viemään
viestiä toisten menosta manalle.

Heti sen jälkeen tuli eräs Kristian kuninkaan sotamies pyytämään,
että tanskalaiset saisivat haudata kuolleensa.

"Kun Jumala armossaan on suonut meidän lyödä heidät kuoliaiksi, niin
me kyllä heidät itse hautaammekin", vastasi Emerentia rouva, mutta
lisäsi heti sen jälkeen:

"Tanskalaisten vierailu tuli meille tällä kertaa hyvin odottamatta,
mutta jos he suvaitsevat tulla meille päivälliselle, niin meillä on
paljon paremmat laitteet valmiina."

Kuningas Kristian ei katsonut hyväksi noudattaa kutsumusta.
Hän marssi Elfsborgia vastaan, ja Martti Krakau hautautti 200
tanskalaista, jotka makasivat linnoituksen ympärillä. Elfsborgin
valloitusta ei kuitenkaan yritettykään, ainoastaan Ny Lödöse
vallattiin ja asetettiin sinne tanskalainen miehistö. Luultavasti
kostoksi Gullbergissa surmattujen vankien puolesta teloitettiin
täällä koko miesväki, noin 200 miestä, ainoastaan naiset ja lapset
säästettiin.

Tanskalaiset suuntasivat täältä retkensä Länsi-Göötanmaalle.
Tämän maakunnan luoteinen osa kahdentoista penikulman laajuudelta
sai Kristian IV:n kädestä saman kohtalon, joka samaan aikaan oli
kohdannut Skånea ja Hallantia Kustaa Aadolfin ja Juhana herttuan
taholta. Kaikkialla tuhottiin, Skaran ja vanhan Lödösen kaupungit,
suuri joukko herraskartanolta ja enemmän kuin kolme tuhatta kylää
poltettiin poroksi. Kansaa kohdeltiin petomaisella julmuudella ja
saatiin sievoinen saalis, varsinkin upeasta Gräfsnäsistä, johon koko
tienoo, luottaen linnan voittamattomuuteen, oli vienyt kalleutensa.

Kun tanskalaiset sitten olivat palanneet Hallantiin, pidettiin
Varbergin kirkossa julkinen kiitosjumalanpalvelus retken onnellisen
päätöksen johdosta. Mikä iva! Kiitetään Jumalaa siitä, että on
onnistuttu levittämään kuolemaa ja kauhua rauhallisten asujanten
keskuuteen.

Helmikuun 21 päivänä kohtasi Juhana herttua aivan Varbergin lähellä
vihollisparven, noin 200 miestä. Ne olivat herttua Ernst Saksilaisen
johtaman sotaväen etujoukkoa. Heidän kimppuunsa hyökättiin heti
ja ajettiin heidät pakosalle. Juhana herttua ajoi heitä takaa ja
tuli taistellen Sköllingen pitäjään lähellä, Länsi-Göötan rajaa.
Täällä korkeain metsäisten vuorten välissä kohtasivat he Köllerön
nummella aivan odottamatta kuningas Kristianin ja herttua Georg
Lüneburgilaisen. He kulettivat seitsentä lippukuntaa ratsuväkeä,
palaten retkeltään Länsi-Göötanmaalta.

Päivän marssista väsyneinä ratsastivat tanskalaiset tylsäkenkäisillä
tai kengittämättömillä hevosillaan, ja Juhana herttua ja Jesper
Cruus, jotka äsken olivat väkineen ajaneet tanskalaiset etujoukot
pakoon, soitattivat heti vihollisten liput nähtyään hyökkäykseen.
Niin tulinen oli ruotsalaisten ratsumiesten rynnäkkö, että he heti
ensi kahakassa tuhosivat tanskalaisen ratsuväen ensi rivin. Tästä
syntyi hämmennystä koko vihollisjoukossa, ja pakenevat eturivit
tempasivat taaimmaisetkin mukaansa.

"Juutti, juutti, eikö sinulla ole pappia mukanasi", huusivat
katkeroituneet ruotsalaiset ja hakkasivat pakenevia kaksinkertaisella
innolla.

Turhaan kehoittivat tanskalaiset aatelismiehet väkeään pysymään
paikoillaan. Yleisen pakokauhun valtaamina he etsivät pelastustaan
paeten Frägnaredin laaksoa myöten Varbergin tielle.

Ruotsalaiset ajoivat heitä takaa aivan linnoituksen luo. Itse
taistelupaikalla makasi 300 kaatunutta ja niiden joukossa muutamia
aatelismiehiä Tanskan ylhäisimmistä suvuista, kuten vanhin Rantzaun
veljeksistä ja urhea Sten Rosensparre. Tämä oli viimeinen sukuaan,
ja kun hänelle taistelun aikana siitä muistutettiin, vastasi hän:
"Hyvä nimi on ensimäinen kaikista", ja syöksyi sen jälkeen taistelun
temmellykseen, jossa sai surmansa. Kaatuneiden aatelismiesten
joukossa oli myös oppinut ja paljon matkustellut valtaneuvos Kristian
Barnekov, joka tässä tilaisuudessa henkensä kaupalla pelasti
kuninkaan.

Pimenevä yö teki lopun takaa-ajosta ja pelasti tanskalaiset
täydellisestä tappiosta.

Jesper Cruus vetäytyi sen jälkeen Götavirran tienoille päin ja
pakoitti Ny-Lödösen jäljelläolevan tanskalaisen miehistön riisumaan
aseensa. Pakkosopimuksessa, joka silloin tehtiin, otettiin 200
vierasta palkkasoturia Ruotsin palvelukseen. Mutta niin verinen oli
viha naapurivaltojen välillä, että, vaikka vieraita säästettiin, ei
300 tanskalaiselle annettu mitään armoa, vaan heidät vietiin kirkkoon
ja surmattiin. Kaupunki pistettiin tuleen ja Kungshäll tasoitettiin
maan tasalle.

Sota ja hävitys levisi sen jälkeen Bohuslääniin, ja ruotsalaiset
partioretkeläiset tuhosivat yksin saaristoakin. Kaikkialla poltettiin
ja hävitettiin yhtä katkerasti ja julmasti rajan molemmin puolin.

Ja veikö se mihinkään? Ruotsi tahtoi vielä kerran pelastaa
itsenäisyytensä Tanskan sorron alta. Sentähden lähdettiinkin,
missä vaara oli suurin, mies talosta, ja ruotsalaisten tarmokkaan
vastarinnan johdosta alettiinkin Tanskassa pian katua, että oli
antauduttu vaaralliseen leikkiin.

Smålannissa olivat pellot kylvämättä, ja hevosista oli niin suuri
puute, etteivät kuninkaan lähettiläätkään voineet saada kyytiä.
Miehet olivat sodassa, naiset ja muu kotiväki elivät kurjuudessa,
mutta nälkä ja puute kärsittiin nurisematta, kaikkien ajatukset
kohdistuivat yhteen ainoaan: tanskalainen oli ajettava pois Ruotsista.

       *       *       *       *       *

Kuningas oli pääasiallisesti pysytellyt Skånessa. Jään lähtiessä oli
kuitenkin pakko toistaiseksi lakkauttaa sotaliikkeet, ja kuningas
pyysi sentähden Juhana herttuaa tulemaan mukaan Tukholmaan.

Jesper Cruus sai käskyn jäädä Länsi-Göötanmaalle ja Stjernsköld
Smålantiin valvomaan näiden maakuntien puolustusta.



3.

KUN VÄKIVALTA RAIVOAA.


Hovi oli täksi aikaa asettunut Tukholmaan, jossa kiihkeimmällä
levottomuudella odotettiin tietoja sodasta. Ja kun kuningas
maaliskuun 14 päivänä saapui, otti hänen rouva äitinsä hänet mitä
suurimmalla rakkaudella vastaan.

Koko hovi oli kokoontunut tähän juhlalliseen tilaisuuteen; mutta
ankara rouva ei nähnyt sitä lämmintä katsetta, joka vaihdettiin
kahdeksantoista vuotiaan nuorukaisen ja seitsemäntoista vanhan,
punastelevan neidon kesken. Poikaansa tervehdittyään hänen oli
toivotettava tervetulleeksi herttua, joka näytti koko lailla
reippaammalta ja miehekkäämmältä kuin ennen. _Sen_ näki hän kyllä,
että herttua vain ohimennen tervehti kauneinta hovineitsyistä. Mutta
Maria Elisabetia kohtaan oli hän hyvin huomaavainen ja ilmeisesti
tavoitteli hänen suosiotaan, ja se täytti äidin sydämen ilolla, se
sekä ilahutti että hämmästytti Katarinaa.

Yhdentoista vuotias Kaarle Filip ei voinut kääntää silmiään
veljestään. Hän kuunteli kaikkea mitä tämä sanoi ja kuiskasi
salavihkaan: "Tohtori Chesnecopherus on tyytyväisempi minuun kuin
ennen."

"Sen olen suureksi ilokseni jo kuullut", vastasi Kustaa Aadolf.

"Kuullut, keneltä?" kysyi poika kummissaan.

"Tohtori on kirjoittanut minulle."

"Minun edistymisestäni?"

"Niin... hän ymmärsi sen ilahuttavan minua."

"Sitten tahdon edistyä niin, että pian pääsen sotaan mukaan ja saan
antaa tanskalaisia nenälle."

"Täällä kotona olet äidillemme suureksi iloksi, ja sitä hän kyllä
tarvitsee."

"Ei sovi istua uunin takana sen, josta on tuleva Venäjän tsaari."

Kuninkaan kasvot synkistyivät. "Kuka sen on sanonut?" kysyi hän.

"Tiedän, että niin on, mutta kuningatar ei tahdo sitä -- eikä
luullakseni kuningaskaan."

"Rakas veli, puhukaamme siitä vastedes, se on vielä liian aikaista.
Näetkös, sisaremme, Kätchen prinsessa, silmäilee meitä. Tule,
menkäämme hänen luoksensa."

He menivät, ja keskustelu kohdistui heti sotaretkeen. "Vittsjön
jäällä olimme vähällä menettää sinut", virkkoi Kätchen.

"Niin, siellä jos missä oli korkeimman suojeleva käsi tarpeen. Sieltä
on minulla muisto, joka seuraa minua läpi ikäni", lisäsi Kustaa
Aadolf epäröiden.

"Ethän vain vahingoittunut?"

"En suinkaan." Ja kuningas kertoi, kuinka oli märkänä ja viluisena
tullut pieneen tölliin Smålannin rajalla ja mitä kaikkea siellä oli
hänelle tapahtunut.

"Kannatko amulettia mukanasi?" kysyi Kätchen.

"Kannan niin kauan kun elän."

"Kiitos", kuiskasi Kätchen puristaen hänen kättään. "Pelkäsin, että
pitäisit sitä taikauskona."

"Hm, miksi niin... amuletti on uhrautuvan rakkauden vertauskuva, ja
usko, että sellainen korkea rakkaus leijailee ympärilläni, antaa
minulle rohkeutta rintaan ja terästä käsivarteen."

Mutta näin puhuessaan loi nuori kuningas lämpimän katseen Ebba
Braheen, joka hieman loitompana hymyili raukeasti jonkun hoviherran
puheelle. Kätchen huomasi sen ja tunsi piston sydämessään, sillä hän
tunsi äitipuolensa. Hän tarttui heti Kustaan käteen, vetääkseen tämän
huomion puoleensa, ja sanoi: "Eikö totta, Kustaa, jonakin päivänä
tulet luokseni ja näytät minulle amuletin?"

"Lupaan sen."

Tuttavallisiin yksityiskeskusteluihin ei ollut paljoa aikaa, ja
yksityisessä neuvottelussa, joka samana päivänä pidettiin kuninkaan,
kuningattaren ja muutamain neuvosherrojen kesken, neuvoteltiin Kaarle
IX:nnen hautajaisista, joiden oli tapahduttava viipymättä.

Jo samana päivänä lähetti kuningas kutsukirjeet aatelille, muuatta
päivää myöhemmin piispoille ja Juhana herttualle. Ja ruumis tuotiin
juhlallisella upeudella ja tavanmukaisin juhlamenoin Nyköpingistä
Strengnäsiin, jonka vainaja itse oli valinnut lepopaikakseen.
Loistavain hautajaisten jälkeen palasi kuningas Tukholmaan.

Siellä odotti häntä suuri joukko kirjeitä porvareilta ja
talonpojilta, ja kaikki pyysivät verojen huojennusta, koko maassa
oli suuri joukko taloja autioina. Sellainen oli asema: sota ovella
eikä tuloja mistään. Kuningas, herttua ja monet hallitusmiehistä
luovuttivat hopeansa rahaksi lyötäväksi. Lisäksi ryhdyttiin
neuvotteluihin lainojen hankkimisesta vierailta valloilta.

Aluksi käännyttiin Hollannin ja Hansakaupunkien puoleen. Nämä
molemmat vetäytyivät kuoreensa heti, kun näyttäytyi, että Tanska oli
voimakkaampi vihollisten ympäröimää Ruotsia, sanoen toistaiseksi
tahtovansa jäädä odottelevalle kannalle.

Tanskan kuningas, jolla oli vähemmän vaikeuksia voitettavanaan kuin
Ruotsin kuninkaalla, sai myöskin pikemmin varustuksensa valmiiksi.
Kalmari oli erittäinkin hänen sydämellään, ja hän kehoitti linnan
päällikköä olemaan varuillaan, luvaten itse pian tulla apuun.

Tanskalaisilla oli vierasta palkkaväkeä 18,000 miestä, ja koko
Tanskan sotaväki otaksuttiin tänä vuonna 40,000 mieheksi. Se jaettiin
kahteen osaan, joista kuningas johti toista ja Gerdt Rantzau
toista; edellisen oli lähdettävä Elfsborgia ja Gullbergia vastaan,
jälkimäisen Voionmaalle. Nämä valloitettuaan oli heidän yhdyttävä
ja marssittava maan sydämeen, valloitettava Jönköping, jonka
tietysti olisi pakko antautua voiman edessä. Ja jos tämä suunnitelma
onnistuisi, olisi koko Etelä-Ruotsi tanskalaisten vallassa.

Ruotsin asema oli arveluttava, se sai tulla toimeen omin neuvoin,
ja sitä paitsi kantoi puolustustaakkaa ainoastaan pieni osa maasta;
Suomen ja Viron voimat vaati Venäjän sota ja puolustus Puolaa
vastaan; Smålanti ja Länsi-Göötanmaa olivat jo puoliautioina.

Kristian IV aloitti sotaretken käymällä Götavirran varrella
sijaitsevain linnoitusten kimppuun. Elfsborg oli ajan olosuhteihin
katsoen sangen luja linnoitus. Se oli edellisellä vuosisadalla
rakennettu korkealle luodolle, ja sitä ympäröivät kaksinkertaiset
vallit ja syvät haudat. Skinnarluodon ulkovarustus oli tärkein, ja
sen kimppuun kuningas ensin kävi piiritystaitoisine upseereineen.
Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin oli murrettu aukko porttiin ja
paalutukseen, jonka jälkeen ranskalaiset ratsumiehet valtasivat
vallituksen. Linnoituksen kohtalo saatettiin silloin pitää varmana.

Toukokuun 14 päivänä 1612 ryntäsi koko armeija ratsain ja jalkaisin
Elfsborgin edustalle, ja sitä vaadittiin antautumaan. Valloittajia
oli vähintään 20,000 ja puolustajia 400, mutta päällikkö Olavi
Stråle hylkäsi sankarillisesti vaatimuksen. Hänelle oli sekä Cruus
että Stjernsköld luvannut apua, mutta edellisen esti tanskalainen
sotavoima tulemasta, ja jälkimäinen ei ehtinyt ajoissa saada kokoon
riittävästi väkeä. Stråle vastasi, että jollei hänelle neljääntoista
päivään tullut apua, tahtoi hän luovuttaa linnoituksen.

Silloin annettiin käsky, että piiritystyötä oli heti jatkettava.
Pattereita ja juoksuhautoja luotiin, miinoja kaivettiin vallien ja
muurien alle, ja kahdeksan Bohusista tuotua muurinmurtajaa teki maan
päällä työtään.

Toukokuun 22 päivänä, kolmen tunnin ampumisen jälkeen oli muurissa
melkoinen aukko, ja kenttätykkien tuli kaasi suurimman tornin
ylimäisen kerroksen hautaan tykkeineen ja huippuineen.

Linnoitusta vaadittiin uudestaan antautumaan, mutta kahden tunnin
ajatusajan jälkeen vastasi urhea päällikkö: "Elfsborg ei ole mikään
Kalmari, enkä minä salli muita keskusteluja vihollisen kanssa kuin
kuulien ja ruudin puhetta."

Silloin annettiin käsky rynnäkköön. Englantilainen miehistö tunkeutui
ensiksi aukkoon, mutta heidän oli pakko peräytyä menetettyään 200
miestä.

Sen jälkeen ryntäsi tuleen herttua Georg Lüneburgilainen jalkaväkensä
ja kuninkaan oman henkirykmentin kera. Tämä oli kaikki valioväkeä,
mutta linnoitus puolustautui sankarillisesti. Suuria hirsiä
heitettiin vihollisten päihin, ja sytytetyt pikitappurat ja muut
palavat aineet pakottivat hyökkääjät vetäytymään takaisin.

Mutta tulen varomattomasta pitelystä syttyi muuan torni, ja tuli
ryöstäytyi toisiinkin rakennuksiin, joissa oli helposti syttyviä
aineita.

Kuningas Kristian tarjosi pakkosopimusta kolmannen kerran, lisäten,
että jos linnoitus täytyi ottaa väkivallalla, ei sieltä päästettäisi
ketään hengissä. Ajatusaikaa myönnettiin seuraavaan aamuun.

Olavi Stråle oli itse haavoittunut, puolustusjoukko oli huvennut
200 mieheen, joukossa sairaita ja haavoittuneitakin. Ei ollut
ajattelemistakaan enää jatkaa puolustusta.

Myönnettiin vapaa lähtö mitä kunniallisimmilla ehdoilla. Mutta
neljäkymmentä tykkiä, kaikki muut sotavarustukset ja kuusi sotalaivaa
jäi vihollisen saaliiksi.

Tanskalaisten ilo tämän valloituksen johdosta oli suunnaton. Kuningas
lyötätti oikein muistorahankin, ja hänen päällystönsä joi vallatussa
linnassa iloiten ja riemuiten kotonaolevain rouvien maljan.

Neljä päivää Elfsborgin valloituksen jälkeen saapui tanskalainen
etujoukko Gullbergin edustalle. Seuraavana päivänä saapui kuningas
Kristian koko sotajoukkonsa kanssa.

Gullberg oli nyt kaikin puolin hyvin varustettu pontevaan
puolustukseen. Siellä oli kahdeksankymmentä tykkiä, ja ruuti ja
elintarpeet riittivät kokonaiseksi vuodeksi. Odotettiin, että
linnoitus ainakin tekisi pontevaa vastarintaa. Mutta päällikkönä ei
enää ollut urhea Martti Krakau, hänet oli siirretty Vaxholmaan, ja
Gullbergissa oli nyttemmin vain ulkomaalaista väkeä. Niinpä linnoitus
antautuikin, sittenkun sinne oli heitetty muutamia granaatteja ja
hehkuvia kuulia.

Suuri varasto sotatarpeita meni siten Ruotsilta läpi käsien, koko
ruutivarasto eikä vähempää kuin 1,500 muskettia, joutui tanskalaisten
käsiin. Elfsborgin luo upotetut laivat nostettiin jälleen ilmoille
ja vahvistettiin niillä tanskalaista laivastoa Kattegatissa. Lähin
seuraus tästä oli, että Göteborg, tämä "juuttien silmätikku",
perinpohjin hävitettiin.

Tanskan lippu liehui Ruotsin molemmissa päälinnoituksissa, ja
Kalmarin ja Elfsborgin herraksi päästyään saattoi kuningas Kristian
marssittaa Länsi-Göötanmaalle sotajoukon, johon kuului kaksineljättä
lippukuntaa jalkaväkeä ja yksitoista lippukuntaa ratsuväkeä.

Samaan aikaan olivat Linköpingiin sijoitetut skotlantilaiset ja
irlantilaiset palkkasoturit itse ryöstäneet kaupungin ja ajaneet
asukkaat pakosalle, mutta livistivät tanskalaisten saapuessa itse
käpälämäkeen.

Näytti kuin linnoitusten helposta ja luonnollisesta valtaamisesta
seuraisi koko Länsi-Göötanmaan valloitus.

Koko Ruotsi oli hämmästyksen, levottomuuden ja surun vallassa. Kustaa
Aadolfin sotajoukko nousi ainoastaan 11,000 mieheen, ja toukokuun 30
päivänä ei se elintarpeiden puutteen tähden ollut vielä koossa.

Kesäkuun 2 päivänä riensi kuningas Tukholmasta Länsi-Göötanmaalle.
Hän käsitti mahdottomaksi uskaltautua taisteluun, mutta hän tahtoi
sulkea tien viholliselta ja asettui sentähden leiriin Nissajoen
rannalle ja vetäytyi sitten takaisin Mariestadiin odotellessaan
Juhana herttuaa, joka tahtoi pois Itä-Göötanmaalta, koska pelkäsi
hyökkäystä merenpuolelta.

Vihdoinkin taipui herttua kuninkaan esitysten johdosta tulemaan ja
kokosi väkensä Arrholman luo, itäänpäin Falköpingistä, mutta lähetti
lippukunnan jalkaväkeä ja niin paljon ratsuväkeä kuin voi kuninkaalle.

Suuri vaara uhkasi tanskalaisten puolelta, mutta Kustaa Aadolf
pelasti valtakunnan ruotsalaisten talonpoikain avulla. Rahvas
osoitti ihailtavaa uljuutta ja kuoleman halveksumista. Talonpojat
olivat paenneet ryöstelevien joukkojen tieltä kodeistaan metsiin,
mutta siellä hakkasivat he murroksia ja tuhosivat saaliinhimoisia
vihollisparvia, joita harhaili ympärinsä. Harvaan asuttu, metsäinen
maa tarjosi hyvät edellytykset tällaiselle sissisodalle, ja väestö
osasi sitä käyttää hyväkseen.

Osa sotaväestäkin lähetettiin rajametsiin sieppaamaan Elfsborgin
ja Bohusin välillä kulkevia vihollisten kirjeitä ja viestinviejiä
kiinni ja yleensä tekemään viholliselle kaikkea ajateltavaa
vahinkoa. Kuningas itse käytti päävoimaa osaksi hyökäten vihollisen
selkään, osaksi hätyyttelemällä molempia sivustoja. Sillä tavoin
pakoitti hän suuren vihollisarmeijan kolme kolonnaa yhtymään yhdeksi
ainoaksi, ja kun tämän oli ylen vaikea saada elatustaan autiossa, jo
edellisenä talvena hävitetyssä maassa, kävi tanskalaisten asema yhä
arveluttavammaksi.

Kuningas Kristian paloi halusta yhyttää vihollisensa avoimella
kentällä, mutta tämä pysyttäytyi piilosalla ja tuhosi pikku sodalla
suuret suunnitelmat. Mihin tanskalainen sotajoukko marssikin,
valloitti se vain maata, jossa ei ollut niin mitään. Sissijoukot
sieppasivat kaikki muonakuormat, joita hänelle aiottiin tuoda, ja
tauti alkoi tehdä hänen joukoissaan tuhojaan. Lisäksi alkoivat
palkkajoukot kapinoida, niin että heillä oli suurempi valta
päälliköihin kuin päälliköillä heihin nähden. Lopulta ei kuninkaan
auttanut muuta kuin lähteä paluumatkalle Elfsborgiin, kun ensin oli
parisen kertaa koettanut pakoittaa ruotsalaisia ratkaisevaan otteluun.

Mutta paluumatkan alettua ajoi Kustaa Aadolf vihollista tuimasti
takaa, lyöden "missä vain käsi kuontui".

Kesäkuun 7 päivänä leiriytyi tanskalainen sotajoukko Gullbergin
läheisyyteen, ja häntä kohdanneista vastoinkäymisistä suutuksissaan
hävitytti kuningas linnoituksen raunioiksi.

Kustaa Aadolf oli ajanut häntä takaa kappalen matkaa. Hyökätä ei hän
uskaltanut vihollisensa kimppuun, mutta nyt katsoi hän olevansa siksi
turvassa hänestä, että saattoi kääntää huomionsa Kalmariin päin.

Herransa esimerkkiä noudattaen oli Gerdt Rantzau lähtenyt Kalmarista
pohjoiseen ja käynyt Ryssbyn linnoituksen kimppuun. Ruotsalainen
päällikkö luovutti sen toukokuun 1 päivänä.

Ryöstettyään ja häviteltyään ympäristöllä meni hän yli salmen
Voionmaahan. Pietari Hammarsköldin, joka siellä oli päällikkönä,
täytyi peräytyä peräytymistään ja lopulta sulkeutua Borgholmaan,
joka sekin sankarillisen puolustautumisen jälkeen oli pakoitettu
antautumaan. Puolustusjoukko sai poistua manterelle aseineen,
mutta liput ja muut sotatarpeet olivat jätettävät; sitä paitsi oli
Hammarsköldin annettava lupaus, ettei kolmeen vuoteen taistelisi
tanskalaisia vastaan.

Tehdyn sopimuksen rikkoi vihollinen heti: poistuvaa miehistöä
ryöstettiin ja monet riisuttiin aivan alastomiksi ja murhattiin.
Verukkeena oli, että ruotsalaiset olivat tahtoneet viedä muutamia
pusseja ruutia mukanaan.

Hammarsköldin täytyi katsoa tätä väkivaltaa vaieten, mutta sen
johdosta katsoi hän myös olevansa vapaa lupauksestaan. Ja heti
manterelle päästyään oli hän jälleen toimessa vihollista vastaan.

Nytkös onnettomalla Voionmaalla murhattiin ja poltettiin, papit
vietiin vankeina Kööpenhaminaan ja useihin paikkoihin laitettiin
varustuksia, joista pidettiin silmällä rohkeita saarelaisia, joiden
nyt oli kuoltava tuskallinen kuolema tai vannottava uskollisuutta
Tanskan kuninkaalle.

Vihdoinkin oli Rantzau valmis lähtemään retkelle Ruotsin sisämaahan,
Jönköpingin kimppuun, jossa oli ratkaistava vuoden 1612 sotaretki.
Lähtöpäivä ilmoitettiin pikaviestillä kuninkaalle, ja tanskalainen
pääjoukko lähti samoihin aikoihin liikkeelle yhteistä maalia kohden.

Näitä yhdistyneitä voimia vastaan turvautui Kustaa Aadolf niihin
äärimäisiin keinoihin, joilla maa voi vastustaa ahdistavaa
vihollista. Kautta koko maan kutsuttiin kansa aseihin, ja kutsua
noudatti melkein joka mies. Taloista ja tölleistä lähtivät isännät ja
rengit, kaivosväki jätti pimeät kuilunsa ja vyötti miekan kupeelleen,
samoin kaikenlaatuiset käsityöläiset vaihtoivat työkalunsa aseihin.
Oli vielä kerran pelastettava Ruotsi tanskalaisten kynsistä, ja kun
tuli on nurkissa, heitetään kaikki sikseen ja ajatellaan ainoastaan
sammutusta.

Ainoastaan suuri joukko aatelistoa pysyi paikoillaan kartanoissaan.
Pyyhittäköön heidän nimensä pois historian muistolehdiltä ja
kirjoitettakoon sijaan niiden, jotka rohkeasti taistelivat rakkaan
isänmaan puolesta ja antoivat viimeisenkin korren sen pelastukseksi.

Kustaa Aadolf, kahdeksantoista vuotias nuorukainen, seisoi tähän
aikaan melkein kuin yksin, ketään mainioita sotapäälliköitä ei
hänellä ollut rinnallaan. Jaakko De la Gardie ja Evert Horn olivat
Itämeren toisella puolen. Niilo Stjernsköld ja Herman Wrangel olivat
kunnostautuneet useain suomalaisten linnoitusten puolustuksessa,
mutta täällä valtakunnan pääpaikoilla ei ollut ketään nuorta
kuningasta neuvomassa ja ohjaamassa.

Mutta kaikkia mahdollisia pelastusneuvoja käytettiin. Jo
luonnonsuhteiden tähden oli vaikea liikkua näillä seuduilla, mutta
rahvas laittoi esteitä sitäkin enemmän. Sillat revittiin, tiet
sulettiin murroksilla ja murrosaitoja laitettiin metsiin.

Kuningas meni Jönköpingiin, uhattuun kaupunkiin. Täällä oli
puolustuksen keskipiste, ja tänne kutsui hän valtaneuvoston
rinnalleen. Tänne kutsuttiin koko ritaristo erioikeuksiensa
menetyksen uhalla. Tänne oli maan puolustusvoimien kokoonnuttava.

Rantzau marssi toukokuun 29 päivänä Ålemiin ja sieltä Högsbyhyn.
Varustus, jonka talonpojat olivat laatineet, valloitettiin
rynnäköllä, jonka jälkeen tanskalaiset metsiä myöten etenivät
Vimmerbytä kohden.

Marssi oli ylen tukalaa autiossa maassa. Talonpojat olivat itse
tuhonneet talonsa ja menneet metsiin. Saksalaiset sadattelivat
ääneensä moista sotaa, jossa ei saanut mitään ryöstää eikä rosvota
ja jossa ei saanut mitään muonanlisää omille eväilleen. Kapina oli
puhkeamaisillaan, kun sotajoukko heinäkuun 6 päivänä ehti perille
Vimmerbyhyn.

Kaupunki oli autio ja tyhjä, asujamet olivat paenneet ja vieneet
kaikki ruokavaransa mukanaan, niin että Rantzaun täytyi lähettää
osa joukostaan Eksjöhön, toinen Vestervikiin, toivossa että sieltä
saataisiin elintarpeita. Mutta kun tämäkin kaupunki oli autio,
vihollinen sytytti sen suutuksissaan. Stegeholman linnassa, joka
vallattiin, oli sentään vähän muonavaroja, jotka vietiin mukana.

Samaan aikaan näyttäytyi Tanskan itämerenlaivasto rannikolle
tukeakseen sotajoukon liikkeitä; se kävi Söderköpingin kimppuun,
linna vallattiin, kaupunki poltettiin ja kaikki lähimmät ympäristöt
hävitettiin.

Kun elintarpeita ei kuitenkaan saatu läheskään riittämään ja
kapinanhenki yltyi sitä mukaa kuin hätä koveni, ei Rantzaulla
kuun puolivälissä ollut muuta neuvoa kuin lähteä kiireimmiten
paluumatkalle. Tämä oli sitäkin välttämättömämpää, kun hän ei ollut
saanut pienintäkään tietoa länsiarmeijasta, mutta sitä vastoin
kuullut huhuja, että ruotsalainen sotajoukko lähestyi.

Kustaa Aadolf oli kiireimmiten lähtenyt Jönköpingistä hyökätäkseen
Rantzaun kimppuun, ennenkuin Kristian IV ehti tämän avuksi. Ruotsin
kuningas marssi lounaiseen suuntaan tanskalaisen sotajoukon sivulle,
ja pohjoisesta tunkeutui Itä-Göötanmaan aseihin noussut rahvas samaan
suuntaan.

Rantzaun paluumatka oli siis vaarassa tulla katkaistuksi,
ja sellaisissa olosuhteissa marssi muuttui yhä enemmän paon
luontoiseksi. Kustaa Aadolf ruotsalaisine joukkoineen seurasi aivan
kintereillä ja löi tai vangitsi yksityisiä osastoja. Töin tuskin
pääsi pääjoukko Kalmariin, jossa kaikki saksalaiset rykmentit
hajoitettiin, koska heidän kapinansa katsottiin suurelta osaltaan
olleen syynä retken onnettomuuksiin. Rantzaun kärsimä mieshukka
arvioitiin 1,500 mieheksi. Sillaikaa olivat Kristian IV ja Georg
Lüneburgilainen Tanskan pääjoukon kera marssineet Jönköpingiä kohden
vielä hankalampia taipaleita kuin itäinen joukko. Matkanteko oli niin
hankalaa, ettei kymmenessä päivässä päästy yli seitsemän peninkulman.
Sellaisilla teillä ei tietenkään voitu kenttätykkejä kulettaa mukana.

Vihdoin heinäkuun 23 päivänä 1612 oli jouduttu Jönköpingin
läheisyyteen. Leiriydyttiin sen linnoituksen ympärille, jonka Erik
XIV oli laitattanut kaupungin puolustukseksi ja jonka Daniel Rantzau
jo kerran ennen oli vallannut.

Kristian toivoi näkevänsä Rantzaun tulevan vastaan, linnan
pommittamiseen tarvittiin hänen kenttätykkejään.

Jönköpingin linna oli heikko linnoitus, ja päälliköt Yrjänä Stjerna
ja Sten Bölja olivat neuvoneet hyökkäyksen tapauksessa räjäyttämään
sen ilmaan. Mutta Kustaa Aadolf oli käskenyt, että sitä oli
puolustettava viimeiseen saakka, ja luvannut itse tulla avuksi.

Kristian kuninkaan lähettämät tiedustelijat palasivat sillävälin
tuoden tiedon, että Rantzaun oli ollut pakko vetäytyä takaisin
Kalmariin, mutta että sitä vastoin Ruotsin kuningas oli saapumassa.

Nyt ei Kristian IV:llä ollut muuta neuvoa kuin kääntyä itsekin.
Paluumatkalle lähdettiin jo samana yönä ja niin nopeasti, että
kaikki sairaat ja haavoitetut jäivät jäljelle. Heidän kohtalonsa
oli oleva kuolema. Sillä katkeruus oli molemmin puolin niin suuri,
ettei armoa edes pyydettykään. Tanskan laivasto sai nimenomaisen
käskyn, ettei ollut lainkaan otettava vankeja mukaan, vaan oli heidät
yksinkertaisesti surmattava, koskeivät ruotsalaisetkaan antaneet
armoa.

Kustaa Aadolf oli ehtinyt Sandsjöhön, joka on päivänmarssin päässä
Jönköpingistä, kun tanskalainen sotajoukko aloitti paluumatkansa. Hän
ei katsonut maksavan vaivaa lähteä jälkeen, vaan palasi Jönköpingiin.

Kristian IV luovutti joukon päällikkyyden Georg Lüneburgilaiselle
ja riensi Halmstadista vesitse Kööpenhaminaan, vimmoissaan
sodankäänteestä ja palaen kostonhalusta.

Heti sen jälkeen asettui Jesper Cruus ruotsalaisine joukkoineen
pitkin Hallannin rajaa, ja silloin saattoi sodan pitää päätettynä
sille vuodelle.

Niin hyvin Ruotsin kansalla kuin maallakin oli ansionsa saavutettuun
voittoon nähden. Luonnonsuhteet olivat suuresti vaikuttaneet yleisen
aseellisen vastarinnan ohella, ja vielä kerran oli näyttäytynyt, että
kansan puolustusvoimassa oli Ruotsin varmin turva.

Ajaessaan Rantzauta takaa oli Kustaa Aadolf Högsbyn metsässä
hiostuneena juonut kylmää vettä ja kylmettynyt. Jönköpingiin
saavuttuaan sairastui hän vuoteen omaksi. Kaikkien mielet täytti
pelko ja levottomuus. Hän, kaikkien rakastama ja ihailema, makasi
sairaana ja kärsivänä, ja jokainen tunsi, että Ruotsin pelastus
riippui hänen elämästään.

Leskikuningatar kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, pyysi häntä
jättämään päällikkyyden Juhana herttualle ja tulemaan puheilleen
Vadstenaan. Sairaus esti häntä noudattamasta äitinsä toivomusta,
mutta Juhana herttua ja valtaneuvosto riensivät kuninkaan luo
Jönköpingiin.

Hänen luontainen voimakkuutensa voitti sairauden, mutta lääkäri
vaati, että hänen toistaiseksi oli pysyttävä hiljaa.

Kustaa käytti tämän ajan keskusteluihin neuvosherrojensa kanssa
siitä, mitä oli tehtävä maan aseman parantamiseksi. Kutsua, jonka hän
oli aatelistolle lähettänyt, oli noudattanut ainoastaan kahdeksan
aatelismiestä, ja tämä välinpitämättömyys herätti hänessä suurta
tyytymättömyyttä. "He tahtovat vain maata kotona rikkaläjällä", sanoi
hän, "ja me ja maa saamme kantaa ikeen."

"Ja milloin ei puhuttu puolustuksesta, saatiin käydä käsiksi muihin
asioihin, milloin kaupan vaatimuksiin, milloin opetuslaitoksiin.
Näissä neuvotteluissa osoittautui, ettei kukaan ymmärtänyt häntä
yhtä hyvin, kukaan ei voinut eläytyä niin hänen ajatuksiinsa kuin
valtiokansleri Akseli Oxenstjerna, ja jokaisen keskustelun jälkeen
katsoi Kustaa häneen kirkkain sinisilmin ja sanoi: 'Kiitos, sinä
ymmärrät minua'."

Mutta jos hän jäi hetkiseksi yksin, otti hän esille amuletin ja
katseli sitä aprikoiden, mikähän mahti siinä mahtoi piillä.

Tanskalaisten liikkeistä saapui viestejä joka päivä. Mutta kun saapui
tieto, että kuningas Kristian oli lähtenyt merille, luotti Kustaa
Aadolf siihen, että Yrjänä Gyllenstjerna ruotsalaisella laivastolla
sulkisi häneltä tien Ruotsin rannikolle.

Ulrikehaminassa harjoitettiin uutta joukkoa äskenpestattua väkeä, ja
taudistaan toipuessaan lähti kuningas sinne pitääkseen harjoituksia
lähempää silmällä.

Hän palasi Jönköpingiin syyskuun neljäntenä päivänä, ja samana
päivänä saapui leskikuningattarelta kirje, jossa tämä ilmoitti,
että kuningas Kristian oli tanskalaisine laivastoineen laskettanut
Tukholman saaristoon ja uhkasi pääkaupunkia.

Vaara oli suurempi kuin koskaan. Nyt ei Kustaa Aadolfilla ollut enää
aikaa sairastamiseen. Hän nousi heti ratsaille ja riensi ainoastaan
kahden henkilön seuraamana yötä päivää Tukholmaa kohden, jonne hän
saapui kolmantena päivänä kolmen aikaan aamulla.

Siellä oli Tanskan kuningas tahtonut herättää kauhua. Risteiltyään
laivastoineen Itämerellä, saapui hän vihdoin Voionmaan kautta
Elfsnabbiin. Täällä oli vastassa ruotsalainen laivasto, jonka
varustukset tosin olivat tavattoman kalliit, mutta ei se siitä
huolimatta voinut läheskään vetää vertoja tanskalaiselle.
Tanskalaisen laivaston nähtyään vetäytyivät ruotsalaiset amiraalit
Yrjänä Gyllenstjerna ja Hannu Bjelkenstjerna takaisin Dalarön ohi ja
ankkuroivat Vaxholman maltoon.

Tanskalaiset seurasivat jäljestä etelä-Stäketiin ja Djurholmaan.
Vaikkei tähän retkeen ottanutkaan osaa paljoa enemmän kuin puolet
Tanskan laivastosta -- siihen laskettiin 34 laivaa, joista useissa
oli jopa 80 kanuunaa -- eivät ruotsalaiset uskaltaneet käydä kimppuun
avomerellä, vaan mieluummin jättäytyivät saarroksiin Djurholman
saaristoon.

Ajan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja tanskalaisten puolelta
juhlallisesti vaatimaan ruotsalaisia taisteluun, mutta vaatimukseen
ei suostuttu.

Muutama päivä piirityksen jälkeen nosti kuningas Kristian
ankkurin ja lasketti Vaxholman luo, joka siihen aikaan oli
ainoastaan pieni linnoitus, rakennettu jo Kustaa I:n aikoina.
Sitä ammuttiin laivoista, mutta Martti Krakau, joka oli siirretty
tänne Gullbergistä, osoitti täällä samaa pelotonta rohkeutta kuin
silloinkin. Syyskuun 10 päivänä täytyi Tanskan kuninkaan vihdoin
syysmyrskyjen pelosta nostaa ankkurinsa ja lähteä Tukholman
saaristosta ainoastaan peloiteltuaan maihinnousullaan.

Tukholmassa ja Keski-Ruotsissa oli pelästys tosin ollut koko suuri,
mutta ei se muuttunut masentavaksi toivottomuudeksi. Päinvastoin
olivat kaikki päättäneet pitää puoliaan viimeiseen, kansaa
nostatettiin aseihin ja kaikki sotaväki koottiin Tukholmaan.

Kun Kustaa Aadolf oli ehtinyt Tukholmaan, levähti hän muutamia
tunteja, mutta heti sen jälkeen asettui hän sotilasparven eturintaan
ja riensi Vaxholmaan. Hän toivoi täällä ahtaassa väylässä voivansa
tuhota tanskalaisen laivaston, jota vastatuuli pidätti. Mutta
ennenkuin kuningas ehti perille, oli tuuli kääntynyt ja tanskalaiset
purjehtineet pois.

       *       *       *       *       *

Molemmin puolin ikävöitiin nyt rauhaa, Tanskassa yhtä suuresti kuin
Ruotsissakin. Uhraukset olivat olleet liian suuret saavutettuun
menestykseen verraten, ja käsitettiin hyvin ne suuret vaarat, joita
uudesta sotaretkestä koitui.

Kuningas Kristian, jota riitapuolista pidettiin voimakkaampana, oli
tyhjentänyt tulolähteensä. "Tanskan aatelistolla ei ole halua jatkaa
sotaa, joka antaisi heidän kuninkaalleen käsiin keinot heidän ja
heidän vapautensa saartamiseen", kirjoitti Ruotsin neuvosto Kustaa
Aadolfille.

Pidettiin kokous, jossa oli neuvoteltava vankien vaihtamisesta. Tämä
kokous vei kuitenkin Englannin välityksellä rauhanehdotukseen.

Akseli Oxenstjerna ja kaksi muuta valtaneuvosta olivat Ruotsin
edustajina. Mutta se oli aseellinen rauhanneuvottelu, sillä kuningas
Kristian ei ollut tahtonut suostua aselepoon, ja sentähden jatkettiin
hävitystä ja partioretkiä rajoilla neuvottelujenkin kestäessä.

Rauhan pääehtoina oli, että Ruotsi saisi takaisin Kalmarin ja
Voionmaan ja kuuden vuoden kuluttua myös Elfsborgin, josta kuitenkin
oli maksettava miljoona hopeataalaria. Rauhanehtojen joukossa oli
myöskin vapaakauppa molempien valtakuntain alamaisten kesken.

Mutta neuvottelut kävivät tavallisuuden mukaan sangen hitaasti, ja
Kustaa matkusti sentähden Tukholmaan, johon oli kutsunut koolle
valtiopäivät ja jossa oli luvannut olla läsnä sisarensa häissä.



4.

KUINKA KAHDESTA TULI YKSI.


Herttua Juhana oli, pyydettyään kirjeellisesti kuninkaalta prinsessan
kättä, saanut heti virallisen suostumuksen.

Leskikuningattaren hartain toivo oli täyttynyt, ja hän näytti pitävän
tärkeänä, että hääjuhlallisuudet vietettiin kaikella loistolla
ja upeudella. Säästäväisyys sai väistyä, kun oli kysymys rakkaan
tyttären myötäjäisistä.

Ensi kertaa nähtiin Maria Elisabet iloisena ja onnellisena. Kaikki
mitä tehtiin, alistettiin hänen arvosteltavakseen, tällä kertaa hän
"istui ylimmällä orrella". Kaikki ahkerat kädet pantiin liikkeelle,
ja jokainen kilpaili osaltaan tyydyttääkseen häntä.

Herttua alkoi kirjeensä sanoilla "suuresti rakastettu", ja vaikkakin
sisältö tavallisesti koski hänen tukholmalaisen tai vadstenalaisen
talonsa sisustusta, välitti Maria Elisabet vähät siitä. "Suuresti
rakastettu" oli kirjeen a ja o, ja hän sanoi Katille: "Olinpa
hullu, kun olin mustasukkainen sinulle! Onhan selvää, ettei hän ole
koskaan pitänyt kenestäkään muusta kuin minusta, ja ainoastaan minun
mustasukkaisuuttani herättääkseen hän osoitti kohteliaisuutta Ebba
Brahea kohtaan, johon kaikki miehet ovat ihastuneet."

"Ebba on hyvin kaunis", vastasi Katarina.

"Hän on hanhi", virkahti morsian. "Tuolla seisoo hän ja katselee
maahan ja vastailee vain yksin tavuin."

"Hän on kaino ja varoo kovin pahoittamasta armollisen rouva äitimme
mieltä."

"Ei voi kieltää, että hän on näppärä sormiltaan, mutta vaikkakin
pidän morsiushunnusta, jota hän ompelee, en siltä pidä hänestä".

"Kuningatar pitää", vastasi Katarina.

"Siksi, että hän seisoo kuin sytytetty kynttilä ja tekee siinä määrin
hänen mielikseen, että voisi juosta vaikka tuleen jos niiksi tulee".

"Ei", jatkoi Maria Elisabet, "toinen Ebba Brahe miellyttää minua
paremmin; hän tietää pitää hovikeikarit loitolla."

Tämä keskustelu tapahtui nuoren prinsessan luona, joka oli
katselemassa tuoleille ja pöydille levitettyjä kalliita pukujaan.

Katarina prinsessa kiinnitti brabantinpitsiä morsiuspukuun, joka oli
valkoista kultakirjo-silkkiä. "Rakas sisar", sanoi hän katkaisten
edellisen keskustelun, "tulisitpa niin onnelliseksi kuin sisimmässä
sydämessäni toivon."

"Se riippuu Juhanasta."

"Kyllä kai sinustakin."

"Hänen on arvattava ja täytettävä toivomukseni ennenkuin olen ehtinyt
niitä ilmaista."

"Aiotko sinä tehdä samoin hänelle?"

"Minäkö? En, varmasti en."

"Eikö oikeiden aviopuolisoiden pidä palvella toisiaan."

"Muun kansan kesken voi kyllä niin olla, mutta minä, prinsessa,
vaadin, että mieheni ensi sijassa ja toiset hänen jälkeensä
osoittavat minulle kunnioitusta ja alamaisuutta."

"Etkö tahdo voittaa heitä rakkaudella?"

"Heidän pitää minua rakastaa ja totella, minä menettelen sitten
heihin nähden miten tahdon."

Keskustelun katkaisi nuori Kaarle Filip, joka kiireesti tuli
huoneeseen ja juoksi heti Katin luo huudahtaen: "Tiedätkö, että
kuningas tulee kotiin huomenna?"

"Olen kuullut sen", vastasi Katarina, "ja iloitsen siitä suuresti."

"Mutta sitä en tee minä", huudahti Maria Elisabet. "Kustaa tekee aina
muistutuksia, ja siksi olen suutuksissani hänelle."

"Sitä saat olla kenelle muulle tahansa, mutta et hänelle", huomautti
veli. "Hänelle ei vedä vertoja yksikään meistä, sen on Skytte
sanonut."

"Tuo pikku sielu! Minä tiedän mitä tohtori Chesnecopherus on sanonut
kuningattarelle, minä."

"Tiedänhän sen minäkin", vastasi prinssi. "Sinun ja minun pitäisi
muka vaatia itsellemme suuremmat edut ja yhtä korkea asema ja arvo
kuin itse kuninkaalla on."

"No, etkös tahdo sitten?"

"En, Skytte on kertonut minulle autuaasta isoisästämme ja hänen
pojistaan, ja kuinka he syöksivät valtakunnan onnettomuuteen. Olen
luvannut hänelle olla Kustaalle aina tottelevainen ja alamainen."

"Vai niin, sinulta otetaan sellaisia lupauksia, mutta minä en anna
sitoa itseäni, minä, ja sinun pitäisi ennen kaikkea mukautua oman
opettajasi tahtoon, varsinkin kun rouva äitimme luottaa häneen."

"Skytte on ollut sekä Kustaan, että minun opettajani, ja kun tiedän,
että hän on oikeassa, niin menettelen sen mukaan."

"Kylläpä sinusta on tullut päättäväinen!"

"Minun täytyy oppia eroittamaan paha hyvästä, voi tapahtua, että
eräänä päivänä olen monien herra."

"Venäjän tsaari; tiedäthän, ettei rouva äitimme tahdo sitä."

"Hän pelkää, että minulle tapahtuu jotain pahaa, mutta ken mielii
toimittaa jotain maailmassa, ei saa ajatella itseään. Enkö ole
oikeassa, Kati", lisäsi hän hellästi ja nojasi häneen.

"Varmasti olet", vastasi Katarina, "ja minua ilahuttaa mahdottomasti
kuulla sinun lausuvan sellaisia mielipiteitä."

"Tiesinhän", huudahti Maria Elisabet, "te yhdytte aina minua vastaan,
mutta Jumalan kiitos pääsen täältä ja siellä mihin tulen, opetan
kyllä palvelijani sekä ajattelemaan että puhumaan niinkuin tahdon."

Samassa syöksyi hän huoneesta.

"Juhana parka, hänelle ei tule hauskaa", huudahti prinssi nauraen.
"En käsitä, miten hän menee hänen kanssaan naimisiin."

Katarina istui yhä työnsä ääressä. "Pelkään, ettei kumpikaan tule
onnelliseksi", sanoi hän allapäin.

"Katsos", huudahti Filip, "puvulle putosi kyynel, ajatteles, jos
siihen tulee tahra."

Katarina hieroi innokkaasti liinallaan. Hän käänteli kangasta kaikin
puolin. "Luulen, ettei kukaan näe sitä", sanoi hän, "mutta tahra
siinä on; pelkään, että se tuo mukanaan onnettomuutta."

Seuraavana päivänä tuli kuningas ja näytti iloisemmalta pitkistä
ajoista. Hänen olennossaan oli nuorekasta reippautta, jollaista
tavataan ainoastaan hyvin terveissä luonteissa. Pysty pää, silmien
loiste, joustava käynti ja reipas luonne, kaikki näytti viittaavan
siihen, että hän uneksi korkeinta maallista onnea.

Kuningatarta hämmästytti hänen muotonsa ja hän aavisti tulevaista
vaaraa, vaikkei hän voinut käsittää, mistä se tulisi.

"Teidän armonne näyttää voittajalta", sanoi hän äidillisen ylpeyden
ja pelonsekaisilla tunteilla.

"Varmasti on Jumala ihmeellisesti ollut kanssamme", vastasi Kustaa,
"olemme saamaisillamme rauhan, tosin emme sellaista kuin toivoisimme,
mutta parhaan mikä on saatavissapa sodan voimme tätä nykyä pitää
päättyneenä."

"Siis voimme omistaa itsemme valmisteluihin, mitkä piakkoin
vietettävä kaunis perhejuhla vaatii."

"Se samoinkuin valtiopäivätkin ovat syynä palaamiseeni kotiin. Häiden
ja valtiopäivien loputtua täytyy minun lähteä Vernamoon, jossa aion
asua neuvottelujen aikana."

"Minua ilahuttaisi näyttää teidän majesteetillenne mitä olen saanut
aikaan tyttäreni myötäjäisiksi melkein tyhjästä." Näin sanoen tarttui
Kristina rouva kuninkaan käteen ja vei hänet sisimpiin suojiin, minne
hoviväellä ei ollut pääsyä.

"Toivon, että ensimäiseksi esitettäisiin valtiopäiville prinsessan
myötäjäiset", sanoi kuningatar jokseenkin terävästi.

"Olen jo ajatellut sitä, mutta nykyisen suuren rahanpuutteen
aikana..."

"Mitä meillä on sen kanssa tekemistä", keskeytti leskikuningatar
kiivaasti. "Enkö ole suurin ja tuntuvin uhrauksin lähettänyt teidän
majesteetillenne aika suuria summia vähäisten varojeni mukaan, ja
vaatimuksemme ovat lailliset."

"Koetan järjestää kaikki tyynni teidän armonne mieliksi", vastasi
Kustaa kumartaen ja lisäsi: "Saanko nyt luvan katsella myötäjäisiä?"

Jos hän oli odottanut kohtaavansa nuoren neitsytparven sisällä,
niin hän pettyi. Mikään ei saanut johtaa hänen ajatuksiaan
asioista, joihin leskikuningatar tahtoi hänen mielensä kiinnittää.
Muiden muassa sai kuningas kuulla, että herttua toivoi häät pian
vietettäviksi, sillä prinsessan terveys oli heikko, ja siihen
saattoi vaikuttaa vahingollisesti, jos hänen elämänonneaan
kauemmin viivyteltäisiin. Kuningas suostuikin vastaväitteittä
leskikuningattaren ehdotukseen, että häät vietettäisiin marraskuun 29
päivänä.

Kun valtiopäivät kokoontuivat, esitettiin prinsessan myötäjäiskysymys
säädyille ensimäisten asiain joukossa. Silloin tapahtui mitä
kaikista vähimmän oli odotettu: papit rohkenivat selittää, että
voimassa olevan säädöksen mukaan oli avioliitto serkusten kesken
kielletty, joten he katsoivat olevansa velvolliset panemaan jyrkän
vastalauseensa aiottua avioliittoa vastaan pyytäen kuninkaan
kieltämään sen.

Leskikuningatar joutui suunniltaan suuttumuksesta ja kiihdyksissään
hän kirjoitti papeille omakätisen kirjeen, missä sanoi heille, ettei
avioliitto ollut hengellisen, vaan maallisen lain alainen, ja ettei
heillä siis ollut asian kanssa tekemistä.

Papit lukivat nuhdekirjeen. Olisi ollut helppo kumota se, mutta kun
kuningas kunnioituksesta äitiään kohtaan pysyi toimetonna, päätettiin
antaa kysymyksen raueta. Jos läheinen sukulaisuus toi onnettomuuden
mukanaan, olivat papit joka tapauksessa panneet vastalauseensa.

Vihdoinkin oli saatu vapaat kädet. Morsian tointui kauhean uhan
jälkeen ja entistään innokkaammin koetteli hän pukua toisensa
jälkeen, otti rouva äidiltään vastaan ja kätki huolellisesti
piiloihinsa kalliita kankaita, taideteoksia ja jalokiviä, jotka
kuuluivat kuningashuoneelle ja joihin hänellä ei ollut laillista
oikeutta.

"Korkeasti rakastetulle lapselleni annan mitä tahdon, kysymättä
keneltäkään lupaa", sanoi kuningatar.

Vihdoinkin oli kaikki valmista, ja Juhana herttua saattoi tulla.

Tehdyn ohjelman mukaan oli hänen lähdettävä matkalle Vadstenasta
niin, että saapuisi Tukholmaan pari päivää ennen häitä.

Suuret juhlallisuudet alkoivat, ja 17 päivänä marraskuuta saapui
herttua kaupunkiin. Häntä seurasi Itä-Göötanmaan aatelisto
palvelijoineen, kaikki mustissa sametilla ja hopealla reunustetuissa
puvuissa. Hevosilla oli mustat, hopeoiduin renkain koristetut
hinnastot.

Heistä majoitettiin niin paljon kuin sopi herttuan omaan taloon
Rautatorin varrella, loput sijoittuivat ystävien ja sukulaistensa luo
kaupungille.

Kuningas oli ratsastanut herttuaa vastaan, ja myöhemmin näemme
molempien nuorten ruhtinaiden tuttavallisesti keskustelevan herttuan
uudestaan sisustetussa asunnossa.

Juhanassa oli jotain vakavaa, melkeinpä synkkää, kun sitä vastoin
Kustaa Aadolf näytti hilpeältä ja iloiselta.

He välttivät molemmat puhua lähinnä kyseissä olevasta asiasta ja
keskustelivat ainoastaan valtakunnan asioista.

"Näetkös", sanoi Kustaa, "olemme tehneet rauhan mahdollisimman
hyvillä ehdoilla ja vapauttaneet maan vastaisista tuhoista. Sydämeni
vuotaa verta ajatellessani mitä kaikkea se on saanut kestää."

"Kasvoistasi ei sitä näe lainkaan, en ole koskaan nähnyt sinua noin
iloisena."

Kuningas punastui syvästi. "Minulla on ollut niin vaikeita päiviä,
nyt on hieman valoisampaa ajatteles, Juhana, _yksi_ sota lopussa,
eikö minun pitäisi iloita siitä!"

"Tietysti, vaikka tanskalaiset ovat yhtä häpeämättömiä kuin ennenkin.
Mistä luulet saavasi kokoon miljoonan taalaria, joilla maksat
Elfsborgin?"

"Luotan ruotsalaisten uhraavaisuuteen. Vastenmielisyys tanskalaisia
kohtaan on niin suuri, että he tahtovat minun kanssani kärsiä suurta
puutettakin vapautuakseen tanskalaisten vaatimuksista. Tiedätkö, että
Tanska vaatii oikeutta säilyttää kolme kruunua vaakunassaan?"

"Siihen ei kai luullakseni suostuta?"

"Oxenstjerna tuumii, että antaisimme heidän tehdä tahtonsa mukaan
toistaiseksi; sehän on heille muistona muinaisilta ajoilta. Meidän
aikamme tulee myös kerran!"

"Niin, tanskalainen ryömii aina pensaan takana väijymässä."

"Mikäpä muu tarkoitus on tällä heidän sodallaan ollut kuin saattaa
meidät samoinkuin Norjan valtansa alle."

"Heidän olisi toki pitänyt oppia menneistä ajoista, ettei Ruotsia
niin helposti siepata."

"Sanotaan Sigismundin olevan tuumassa mukana."

"Paljon mahdollista, mutta silloin nousee kysymys: Kuinka
tahtoo Kristian IV, joka on protestantti, edistää katolisuutta
naapurimaassaan?"

"Saadakseen itse kalastaa sameassa vedessä."

"Sitä minäkin luulen, ja Oxenstjerna on yhtä mieltä kanssani, että
siitä on tehtävä loppu."

"Uusi sotako?"

"On mahdollista, ettemme voi välttää sitä", vastasi Kustaa, "mutta
sitä ei käytäisi täällä, vaan tuollapuolen Itämeren."

"On totta, että De la Gardie on niittänyt laakereita, jotka voivat
tuottaa uusia etuja isänmaalle."

"Hän puuhaa Kaarle Filipiä Venäjän tsaariksi."

"Olen pyytänyt häntä luopumaan siitä ja viitannut Sigismundiin
varoittavana esimerkkinä. Muuten luulen, etteivät venäläiset välitä
ruotsalaisesta prinssistä. De la Gardie'n menestys ja olosuhteiden
pakko on saattanut heidät suostumaan hänen ehdotukseensa, mutta jos
annetaan heidän tehdä mielensä mukaan, niin valitsevat he ennemmin
oman heimonsa ruhtinaan."

"Ethän liene antanut varmaa vastausta?"

"En, Oxenstjerna arvelee, että meidän on ensin eroitettava Novgorod
Venäjästä ja yhdistettävä Ruotsiin samalla tavoin kuin Liettua on
yhdistetty Puolaan. Sillä tavoin saamme Suomelle ja Itämerenlääneille
varmemmat rajat."

"Muistan sinun kirjoittaneen minulle joku kuukausi sitten, että jos
Novgorod tahtoisi tunnustaa sinut ruhtinaakseen, olisit valmis vaalin
hyväksymään."

"Kyllä, ja valtaneuvosto on sitä mieltä, että jos muu osa Venäjää
tahtoo yhtyä Novgorodiin, ei sitä heiltä kiellettäisi. Kumminkin
pääsee Novgorodin lähetystö näinä päivinä Kaarle Filipin puheille.
Minä en aseta esteitä tielle, hän saa matkustaa Viipuriin, jos tahtoo
ja leskikuningatar suostuu."

"Kuinka voi leskikuningatar tulla toimeen ilman Kaarle Filipiä -- ja
Maria Elisabetia", tuli katkeruuden vivahduksella.

Kustaa huomasi sen ja katsoi tutkien rakkaaseen sukulaiseen.

"Olen ollut niin paljon poissa, ja on ollut niin vähän aikaa
perheasioille", sanoi hän melkein anteeksi pyytäen. "Nyt tuntuu
minusta siltä, kuin ei täällä olisi aivan niinkuin pitäisi."

"Minusta ainakaan ei väliä", vastasi Juhana. "Teen ainoastaan
velvollisuuteni."

"Juuri siksi on minulla niin raskas edesvastuu", vastasi Kustaa.
"Minun olisi pitänyt kieltää silloin, kun pyysit sisareni kättä."

"Et voisi sitä, pappienkaan vastalause ei hyödyttänyt mitään. Kaikki
tyynni johtuu siitä", lisäsi hän katkerasti, "että minä olen elämässä
vain hyödytön liikalainen, jolla ei ole mitään paikkaa."

"Nyt olet väärässä, hyvin väärässä", huudahti Kustaa. "Kuinka monta
kertaa olet ollut tukenani ja apunani, ja jos kaadun, täytyy sinun ja
Kaarle Filipin huolehtia valtakunnasta."

"Siitä Jumala armossaan minua varjelkoon!" huudahti Juhana
vilkkaasti. "Onneton isäni ei tuottanut onnea isänmaalle. Hänen
pojalleen ei pitäisi käydä samoin. Kohtaloni on minut määrännyt
naimaan Maria Elisabetin, sittenpähän nähdään, voinko tehdä hänet
onnelliseksi. Rukoilen sitä joka päivä Jumalalta."

"Hän rakastaa sinua paljon."

"Leskikuningatar sanoo samaa, ja siinä tapauksessahan on suurempia
toiveita onnellisesta yhdyselämästä."

"Varmasti olisitte onnelliset, jos hän voisi saavuttaa sinun
rakkautesi!"

Herttua pudisti epäilevästi päätään ja siirtyi toiseen
puheenaiheeseen.

Surulliset ajatukset täyttivät kuninkaan nuoren sielun, kun hän
saapui linnaan. Hän oli varma, ettei avioliitto koituisi kummallekaan
aviopuolisolle onneksi. Kätchen vältti häntä hänen tultuaan kotiin.
Hän oli huomannut hänen punaiset silmänsä ja kalpeat poskensa. Ellei
hän olisi rukoillut ankaraa äitiään, olisi hän saattanut viime
tingassa katkaista siteen ja asettaa Kätchenin käden Juhanan käteen.
Mitähän Maria Elisabet sanoisi, vielä oli yksi päivä jäljellä, jos
hän koettaisi?

Reippain askelin meni hän prinsessan huoneeseen, avasi oven ja astui
sisään. Mutta täällä kohtasi häntä odottamaton näky.

Prinsessa istui tuolilla, hän oli punainen kasvoiltaan ja huusi
kovasti, heiluttaen jalkojaan ilmassa. Hovineitorukka oli polvillaan
hänen edessään ja koetti turhaan saada kiinni toista jalkaa.

"Sanon sen, että ne ovat liian suuret, etten huoli niitä ja että
heti täytyy tehdä toinen kenkäpari, jonka täytyy olla valmiina
huomisaamuksi."

"Armollinen neiti, mahdotonta."

"Mahdotonta, kun minä käsken", ja pari kelpo korvapuustia täydensi
lauseen.

Kirkkaat kyynelet vierivät tytön poskia pitkin, kun hän sai armon
ottaa pienen kultakirjokengän, joka oli liian suuri.

"Vai niin, sinä rohkenet itkeä!" huusi Maria Elisabet, "kyllä mä
näytän sulle itkut!" Ja kaikin kymmenin sormin raapi hän pitkiä
naarmuja tytön kasvoihin, tämän tekemättä vähintäkään vastarintaa.

Töin tuskin voi Kustaa pysyttäytyä hiljaa. Mutta hän hillitsi
itsensä, sillä hän tahtoi nähdä kuinka pitkälle pieni raivotar
saattoi mennä.

Seuraavana hetkenä tämä heittäytyi taaksepäin tuolissaan huutaen:
"Olen onnettomin ihminen maan päällä, ei kukaan, ei kukaan välitä
minusta!" Ja sitten hän löi päätään tuolinselkämykseen.

Palvelijatar pani kätensä väliin, ettei prinsessa tekisi itselleen
pahaa, mutta heti, kun hän sen huomasi, huusi hän vihaisesti,
että koko maailma saisi tietää, miten pahoin häntä pideltiin ja
millaisia kurjia palvelijattaria hänellä oli. Sen jälkeen seurasi
raju itkunpuuska ja sitten ankaran käskevällä äänellä: "Juokse pian
noutamaan Kätchen neitiä, tahdon että hän heti tulee tänne."

Nyt oli kuninkaan kärsivällisyys lopussa. Hän astui ovelta esiin ja
sanoi tyynesti:

"Et tarvitse mennä Kätchen neidin luo. Mutta jätä meidät, tahdon
puhua prinsessan kanssa."

Palvelijatar niijasi syvään, mutta heitti pikaisen katseen
valtiattareensa ennenkuin riensi pois.

Maria Elisabet itki yhä edelleen tai oli itkevinään. Hän oli
kyyristynyt kokoon tuoliin ja painanut päänsä tyynyihin.

Kustaa istuutui sohvaan. Hän tahtoi oikein tutkistella sisartaan.

Pitkän hetken pysyi tämä hiljaa paikoillaan. Sitten heitti hän
salavihkaisen katseen veljeen. Mutta kun veli yhä edelleen istui
liikkumatonna, nousi hän kiihkeästi ja kysyi mitä tämä tahtoi. Ei
ollut tapa sellainen, että ilmoittautumatta pujahdettiin naishenkilön
luo, sisarelleenkin oli velvollinen ilmoittautumaan.

"Kunhan sinä lopetat, sitten puhun minä", vastasi kuningas.

Prinsessa huomasi, että oli tosi kysymyksessä ja sanoi tylysti ja
katsellen veljeään synkin katsein: "Ole niin hyvä."

Mutta nyt sai hän kuulla mitä ei ollut odottanut. Kuningas sanoi
hänelle, ettei hänen luonteisensa naisen pitänyt koskaan mennä
naimisiin ja kehoitti häntä ajoissa katkaisemaan yhdyssiteen, johon
ei kumpikaan puoli tulisi olemaan tyytyväinen.

"Onko herttua lähettänyt sinut?" puuskahti morsian kiihkeästi.

Kuningas vastasi kieltävästi, mutta lisäsi aivan kuin tahtomattaan:
"Minun on sääli Juhanaa, hyvin sääli."

"Siksikö, että hän menee kanssani naimisiin?" kirkaisi morsian.

"Sentähden, ettei avioliitto voi olla onnellinen ilman keskinäistä
kunnioitusta", vastasi Kustaa ankarasti.

"Rakkaus, rakkaus on ainoa, josta välitän, sen tahdon sanoa hänelle."

"Mikset ole sitä vielä tehnyt?"

"Siksi... siksi ettemme puhu koskaan keskenämme muusta kuin... emme
mistään", sanoi morsian kalveten.

"Niinkö! Sisko parka", virkkoi Kustaa painaen hänet povelleen,
ja nyyhkyttäen painoi hän päänsä vasten hänen poveaan. "Kenties
olisi parasta, jos olisin Juhanan kanssa kahden erämaassa, sillä
nyt olen mustasukkainen kaikille, jotka tulevat hänen lähelleen,
yksinpä Katillekin." Kun Maria Elisabet tuli nämä sanat päästäneeksi
suustaan, katsoi hän äkkiä veljeensä.

"Hän on mitä parhain ja jaloin nainen", vastasi veli vältellen.

"Sen tiedän; hänen parissaan mieluimmin olenkin."

Tässä katkaisi keskustelun kuningatar, joka kenties sattumalta tai
saatuaan salavihkaa tiedon astui yhtäkkiä huoneeseen. "Ilahuttava
näky", huudahti hän. "En tiedä, milloin teidän majesteettinne
viimeksi ilahutti sisartaan käynnillään."

"Jollen persoonallisesti, niin ajatuksissani olen usein hänen
luonaan", vastasi Kustaa lempeästi. "Tulin juuri herttuan luota ja
halusin tuoda hänen tervehdyksensä."

"Hänen korkeutensa on pyytänyt yksityistä keskustelua kanssani."

Maria Elisabet katsoi kysyvästi äitiinsä.

"Kysymys on sinun hovinpidostasi", lisäsi leskikuningatar.
"Lähdettyään luotani viettää herttua päivänsä lähimpäinsä ja hovinsa
keskuudessa. Tyttäreni jää yksin minun ja hovinaisten kanssa vanhan
hyvän tavan mukaan, mutta kuningas on itseoikeutettu ja tervetullut
vieras, milloin vain suvaitsee tulla."

Kustaa kiitti, mutta sanoi kutsuneensa muutamia valtiopäivämiehiä
luokseen tehdäkseen heille muutamia ilmoituksia. Hän ei voinut
varmasti sanoa, salliko hänen aikansa sitten tulla kuningattaren luo.

Oli ilmeistä, että kuningatar halusi jäädä yksin tyttärensä kanssa.
Kuningas sanoi sentähden hyvästit ja palasi omiin huoneihinsa. Ja
Juhanan asiasta kääntyivät hänen ajatuksensa vähitellen omaansa.

Kuninkaalliset ja ruhtinaalliset henkilöt saavat harvoin seurata
sydämensä vaalia, vaan heidän on mentävä naimisiin valtiollisista
syistä. Oliko se oleva hänen kohtalonsa? Ei... ei, vaikkei Ebba Brahe
ollutkaan kuninkaallista syntyperää, niin kuului hän toki yhteen maan
vanhimmista suvuista. Ja olivathan hänen jalot isoisänsä kaksi kertaa
olleet naimisissa jalosukuisten ruotsalaisten neitsytten kanssa, mikä
esti häntä tekemästä samoin!

Palattuaan kotiin hän oli vain muutaman kerran saanut nähdä
ja tervehtiä sydämensä valittua. Keskusteluun ei ollut ollut
tilaisuutta. Kuinka täysi olikaan hänen sydämensä. Se paloi halusta
ilmaista rakastetulle suloinen salaisuus, puhua rakkaudesta, joka
seuraisi häntä läpi elämän ja levittäisi päivänpaistetta kaikkialle
missä hän oli.

Kustaa tiesi kyllä kuningattaren toivomuksen, että hänen oli
etsittävä morsian jostain saksalaisesta ruhtinashuoneesta. Mutta hän
aikoi sanoa, että hänen elämänsä onni riippui Ebba Brahesta, tämä oli
tähti hänen taivaallaan ja oli valaiseva hänelle tien kunniaan ja
valtaan. Jos tämä tähti sammui tai katosi hänen näköpiiristään, olisi
hänen elämänsä pimeä ja iloton. Hän kyllä aina täyttäisi pojan ja
kuninkaan velvollisuudet, mutta riippui hänen äidistään, tekikö hän
sen raskain vai riemuisin mielin.

Tänä hetkenä tuntuivat hänen syynsä suurilta ja vastustamattomilta.
Ei hän enää pelännyt äitinsä kieltoa, vaan neitsyen. Ajatteles, jos
hänen punastelemiseensa, kun häntä katseli, oli toinen syy kuin
heräävä rakkaus, jos hän kysymykseen vastaisikin rakastavansa toista,
kuinka tämä vastaus lamauttaisikaan hänen voimansa ja elämänhalunsa?

Nuoruuden kiihkeydellä hän torjui tämän ajatuksen luotaan. "Minun on
ensin kuultava se hänen suustaan", päätti hän itsekseen.

Mutta hänen täytyi heittää kaikki itsekkäisyys luotaan, maalle
tärkeät asiat vaativat hänen huomionsa puoleensa. Kutsutut
valtiopäivämiehet tulivat keskustelemaan tehdystä ehdotuksesta,
että ne ulkolaiset palkkajoukot, jotka joutuivat toimettomiksi,
kun tehtiin rauha Tanskan kanssa, lähetettäisiin ensi avovedellä
Venäjälle De la Gardie'n ja Evert Hornin avuksi. Talonpojat puolsivat
tätä innokkaasti. Sotaväki oli enimmäkseen vierasta väkeä, hurjia
veitikoita, jotka olivat maanvaivana niin sodan kuin rauhankin
aikana. Suuret valloitukset, joita De la Gardie oli tehnyt, antoivat
loistetta hänen nimelleen ja tekivät hänet maanmiestensä ihailevan
ylpeyden esineeksi ei ainoastaan ylimmissä piireissä, vaan kansankin
kesken. Hän sai kernaasti tehdä valloituksiaan, kunhan se vain
tapahtui vieraalla väellä.

Valtiopäivämiesten mentyä jäi nuori kuningas istumaan pöydän ääreen
nojaten päällään käsiinsä ja tuijottaen eteensä.

De la Gardie oli pannut pahakseen, kun ei Kaarle Filip ollut tullut
Venäjälle jo aikoja sitten, vaikka hän oli määrännyt hänet tsaariksi.
Venäjä odotti yhä vieläkin, ja De la Gardie, joka tahtoi lahjoittaa
suuren valtakunnan ruotsalaiselle kuninkaan pojalle, oli syystä
loukkautunut, kun lahjaa ei otettu vastaan. "Kaarle Filip tahtoo itse
ja minun puolestani hän saa lähteä", jupisi Kustaa Aadolf itsekseen,
mutta jäi yhä mietiskelevään asentoonsa. Mutta pian muuttui
nuorten kasvojen ilme: vakavuus vaihtui lempeään hymyilyyn, silmät
saivat jälleen tavallisen loisteensa. "Voinhan ainakin mennä häntä
katsomaan", virkahti hän, nousi ja suuntasi askelensa kuningattaren
huoneihin.

Ankara Kristina rouva ei ollut koskaan sallinut hovissaan äänekästä
iloa, vaikkakin joskus hovipiireissä saattoi kuulla nuorison
hillittyä hälinää, jopa pidätettyä nauruakin. Mutta tänä iltana oli
kuninkaallisissa suojissa hiljaista kuin haudassa.

Etuhuoneessa kohtasi kuningas erään hovipalvelijan ja kysyi oliko
sisällä ketään.

"Hänen majesteettinsa kuningatar koko hovin keralla", oli vastaus.

"Mitä siellä on tekeillä, täällä on niin hiljaista?"

"Neiti Brahe on laitettu pois."

"Mihin sitten?"

"Koirakamariin."

Kuningas päästi palvelijan menemään ja suuntasi itse askelensa
koirakamariin, jossa kuningattaren pikku koirilla oli makuupaikkansa.

Kuinka hänen sydämensä sykkikään! Mutta hovissa oli neljä neiti
Brahea. Oliko häntä, joka aina oli ollut kuningattaren suosikki,
siten häväisty?

Sen oli hän saapa pian tietää.

Nyt oli hän kamarissa, ja talikynttilän himmeässä valossa istui
siellä pikku olento peittäen kasvonsa liinallaan ja itki, niin että
sydän oli pakahtumaisillaan.

"Olkoonpa kuka tahansa, tämä on toki julmaa", ajatteli hän ja yskäsi
hiljaa, ettei lapsiparkaa säikyttäisi.

Olento kohotti katseensa, mutta piiloitti kasvonsa yhtä nopeaan.
"Kuningas!"

Se oli tosiaankin hänen rakastettu Ebbansa, mutta missä tilassa!
Kaikkea mahdollista oli hän ajatellut heidän ensi kohtauksestaan,
mutta ei tätä.

"Rakas neiti", sanoi hän hiljaa ja hartaasti.

Ottamatta liinaa kasvoiltaan lankesi Ebba hänen jalkoihinsa: "Menkää,
teidän majesteettinne, olkaa niin armollinen ja menkää, olen kyllin
onneton ennestäänkin."

"Onhan syytä siinäkin jäädäkseni tänne", sanoi kuningas nostaen hänet
pystyyn. "Sanokaa minulle nyt mitä on kyseissä", pyysi hän lempeästi
ja tahtoi tarttua Ebban käteen.

Mutta tämä piti hellittämättä molemmat kätensä kasvoillaan.

"Ottakaa pois liina, voitte hieroa silmänne piloille."

"Ei, ei, en voi."

Samassa muisti Kustaa aamupäiväisen kohtauksensa sisarensa luona.

"Ebba, rakkahin Ebba, pyydän, rukoilen teitä sanomaan minulle mitä on
tapahtunut ja mitä teille on tehty."

"Se on mahdotonta!" nyyhkytti Ebba.

"Teidän täytyy sittenkin, minä käsken."

Hiljaa vaipuivat kädet liinan keralla, ja hän taivutti päänsä niin
alas kuin voi.

Kustaan mieleen palasivat taasen muistot aamupäivältä, kenties Ebbaa
oli kynsittykin. Hän ei voinut siitä virkkaa mitään, mutta harmin
ja pelon puuskassa hän huudahti: "Taivaan tähden, sanokaa minulle
miksette tahdo nostaa päätänne!"

"Näytän varmaankin niin kurjalta", vastasi Ebba. "Ja tukka..." Hän
silitti sitä kädellään.

Kustaa ei voinut pidättää hymyään. Siis ainoastaan hieman naisellista
kainostelua! Hän tunsi sydämensä keventyvän. "Mistä tämä on
aiheutunut, miksi teidän täytyy istua täällä yksin itkemässä?"

Ebba pudisti pikku päätään. Ei, hän ei voinut sitä sanoa.

"Minä tahdon tietää sen, kuuletteko, minä _tahdon_!"

Ääni oli totinen ja Ebba tunsi sen.

"Olin unohtanut neulan alushameeseen, ja se pisti hänen korkeuttansa
käteen, niin että siitä tuli verta."

"Ettekö muistanut pyytää anteeksi?"

"Tein sen heti. Leskikuningatar käski minut tänne miettimään
virhettäni, mutta prinsessa sanoi, etten saa olla mukana...
juhlassa... huomenna", kuiski hän nyyhkytystensä lomaan.

"Silloin en minäkään tule mukaan", kuului ankara vastaus.

Ebba katsoi häneen kovin kummissaan. "Eikö teidän majesteettinne ole
luvannut viedä sulhasen sisään?"

"Sen saa tehdä Magnus kreivi, jollei hänkin mieluummin vietä
päiväänsä meidän seurassamme."

Ebba luuli, että kuningas piti häntä pilkkanaan. "Jos leskikuningatar
tulee, on hän varmaan hyvin vihainen", sanoi hän hätäilevän
näköisenä, epätietoisena, oliko hänen lähdettävä vai jäätävä.

"Ebba", sanoi Kustaa tulisesti, "etkö vieläkään ymmärrä minua?"

Ebba katsoi nuoreen kuninkaaseen suurin, ihmettelevin silmin, mutta
samassa lehahti heleä puna niinkuin ruusupilvi hänen suloisille
kasvoilleen.

"En oikein", sanoi hän niin hiljaa, että Kustaan täytyi kumartua
kuullakseen sanat. "Ymmärrän vain sen, ettei teidän majesteettinne
voi tarkoittaa muuta kuin mikä on hyvää ja kunniallista."

"Tietysti en, armas, ja jos tahdot lahjoittaa minulle sydämesi,
menemme jos niin haluat, heti kuningattaren luo ja ilmoitamme
hänelle, taikka kenties, kuten viisaimpana pidän, viivytämme sitä
muutamia vuosia, kunnes kruunattuna kuninkaana voin korottaa
valitsemani puolison kuningattareksi."

"Menkää, menkää!" huudahti Ebba pelästyneenä. "Joku tulee!"

"Kuinka voit pyytää minua menemään ennenkuin olen saanut vastauksen?"

"En voi, en tohdi sanoa mitään", virkkoi Ebba hätiköiden. "Ah, teette
minut aivan onnettomaksi!" Hän väänteli epätoivoissaan käsiään.

Kustaa seisoi tuokion epäröiden. "No, jääköön sinun tähtesi, mutta
muista, että huomenna puhumme enemmän."

Nopein askelin poistui hän huoneesta ja meni suoraan siihen
huoneeseen, jossa kuningatar ja hovi olivat.

Ensi vilahduksella näki hän, että täällä tiedettiin jo hänen
käynnistään koirakamarissa.

Kuningatar hymyili maireenmuikeaa hymyä, mutta Kustaalla oli
suunnitelmansa valmiina, ja hän kääntyi hänestä heti Maria
Elisabetiin kysyen innoissaan kuinka hän voi, ja oliko lähetetty
lääkäriä noutamaan.

Prinsessa vastasi, että hän oli tottunut kärsimään eikä hänelle
merkinnyt mitään kärsikö enemmän vai vähemmän.

"Sitä emme voi myöntää", sanoi kuningas ja tarttui hänen käteensä
tarkastaen sitä joka puolelta. "Nämä valkoiset pikku sormet eivät ole
vahingoittuneet vähintäkään", sanoi hän.

Maria Elisabet oli ilmeisesti hämillään. "Jollei sitä näkisikään,
niin minä ainakin tunnen sen", sanoi hän hillityllä katkeruudella.

"Toivon, että se menee ohi huomiseen", puuttui kuningatar puheeseen.
"Kuitenkin on kohtuullista, että se, joka on saanut pahan aikaan,
pidetään loitolla prinsessan näkyvistä, ettei herättäisi hänessä
tuskallisia muistoja."

"Nuori neitsyt on äsken kyynelissään kertonut minulle suuren, mutta
tahtomattoman virheensä", vastasi Kustaa, "ja minä olen tullut
pyytämään anteeksi hänen puolestaan."

Kuningatar karahti suuttumuksesta purppuranpunaiseksi. Käden
viittauksella poisti hän kaikki hovinaisensa ja sanoi heti heidän
poistuttuaan tukahutetulla liikutuksella: "En salli sekaantumista
mihinkään, joka koskee omaa ympäristöäni; en sallinut sitä korkeasti
autuaan herrani, Kaarle IX:n aikana, enkä tule tekemään sitä herra
poikanikaan hallitessa."

"En uskaltaisi sekaantua tähän asiaan", virkkoi Kustaa Aadolf
kumartaen, "jollei siitä koituisi eräs seuraus, joka kenties ei
miellyttäisi teidän majesteettianne."

"Mikä seuraus?"

"Magnus kreivi ei voi olla läsnä juhlassa, josta sellaisilla syillä
on sulettu pois hänen tyttärensä. Ja kun minä yhtä paljon tarvitsen
hänen palveluksiaan kuin kunnioitan hänen persoonallisuuttaankin,
tahdon huomenna tehdä hänelle seuraa lohduttaakseni häntä sen
onnettomuuden johdosta, että hänen tyttärensä on tilapäisesti
joutunut epäsuosioon."

"Etkö siis aio olla häissä läsnä?"

"Aion matkustaa huomenna Gripsholmaan."

"Välittämättä meidän ja herttuan toivomuksesta?"

"Sanon hänelle syyn."

"Ei, ei, elkää tehkö sitä", kirkui Maria Elisabet. "En tahdo sitä."

"Poikani, kuningas, aikoo valmistaa äidilleen nöyryytyksen, joka
kulovalkeana leviää yli kaupungin ja maan. Sitä en odottanut!"

"Minun menettelytapani on riippuvainen teidän majesteettinne
menettelystä. Olen sanonut ehtoni, millä voin olla läsnä juhlassa."

Kristina katseli poikaansa terävin silmin, ja hänen täytyi myöntää
itsekseen, että tämä ryhdiltään ja olennoltaan muistutti nuorta
sodanjumalaa. Mutta mitä enemmän hän hiljaisuudessa poikaansa ihaili,
sitä enemmän harmitti häntä, että tämä oli ensi kerran asettanut oman
tahtonsa hänen tahtoaan vastaan ja että juuri hänen täytyi väistyä.

"Voinhan antaa anteeksi ja unohtaa tällä kertaa", vastasi hän.
"Minunkin päiväni on vielä tuleva."

"Kenties hän ei usko meitä, jollei Ebbaa kutsuta heti", huomautti
Maria Elisabet.

"Pyydän saada teidän majesteetillenne toivottaa hyvää yötä", sanoi
kuningas suudellen äitinsä kättä ja toivottaen Maria Elisabetille
"onnea huomiseksi" hän poistui huoneesta.

"Tiedän, että Juhana on hassastunut Ebbaan, kenties veljeni hänen
tähtensä..."

"Tai omasta puolestaan."

"Luuleeko äiti...?"

"En tiedä mitään, mutta epäilen -- kuinka tahansa, en unohda enkä
anna koskaan anteeksi hänen käytöstään tänään."



5.

HÄÄT.


Kuningas vei Juhana herttuan ja kuningatar itse tyttärensä alttarille
Linnankappeliin. Tänne oli tuotu kaikki mahdollinen upeus näytteille:
liput ja tunnukset ympäröivät alttarin, ja morsiusparin ympärillä
välkkyivät loistavat puvut, joita herrat ja naiset kantoivat,
kallisarvoiset ketjut, koristeet ja muut helyt häikäisivät katsojain
silmiä, kun taas miesvieraat ihastuksella katselivat ihanaista
neitsytkiehkuraa, joka seisoi morsiamen ympärillä.

Kuningas keksi heti mielitiettynsä ja hän kuunteli mielellään mitä
hänen ympärillään kuiskailtiin, sillä kaikkien mielestä Magnus Brahen
tytär voitti kauneudellaan ensi palkinnon.

Juhlamenojen loputtua palasivat hovi ja monet kutsutut vieraat
kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa kuningattaren huoneustoon,
jossa upea ateria odotti.

Herttua, joka kulki etumaisena, saattoi viidentoista vuotiasta
morsiantaan, joka tänään esiintyi erittäin edukseen.

Lapselliset kasvot antoivat hennolle, valkoiseen, kallisarvoiseen
pukuun puetulle olennolle hieman avuttoman ilmeen, ja kun nuori
morsian kohotti katseensa sulhoonsa, näytti tämä tuntevan sen
päättäen siitä hellästä osanotosta, jolla vaalieli häntä.

Kuningas saattoi äitiään, eikä leskikuningatar jättänyt käyttämättä
tilaisuutta kiittääkseen edellisen illan mieluisasta vierailusta.
Hän sanoi noudattaneensa herra poikansa toivomusta, ei vapaasta
tahdostaan, vaan välttääkseen häväistystä, joka olisi voinut tehdä
tyhjäksi koko juhlan.

Kuninkaan ei onneksi tarvinnut vastata. Kuningatar puhui koko ajan ja
hänen salavihkaiset letkauksensa kävivät yhä purevammiksi.

Katarina prinsessaa saattoi hänen nuorin veljensä Kaarle Filip,
puhuen toiveistaan päästä ensi avovedellä matkustamaan Venäjälle.
"Kuningatar ei mielellään näkisi minun lähtevän", sanoi hän. "Mutta
hän tahtoo minut mielellään Venäjän tsaariksi ja silloin täytyy hänen
sallia minun lähtevän."

Upean aterian jälkeen hajaantuivat vieraat iloisesti rupatellen
kirkkaasti valaistuihin huoneihin. Oli nautittu tavallista enemmän
voidakseen niin ankarasti pitää kiinni seurustelusäännöistä, ja
kuningatar, joka näki poikansa kiintyneen valtiolliseen keskusteluun
muutamain vierasten kanssa, katsoi erehtyneensä luulossaan, että tämä
oli rakastunut hänen hovineitsyeensä.

Tähän aikaan oli shakkipeli suurimmassa muodissa kaikissa Euroopan
hoveissa, ja kuningatar, joka oli siinä erittäin taitava, valitsi
tavallisesti vastapelurikseen henkilön, jota syystä tai toisesta
tahtoi kunnioittaa.

Eräs äsken saapunut alankomaalainen lähettiläs oli ensi kertaa
saapunut hoviin, ja kutsuttiin hänet nyt pelaamaan kuningattaren
kanssa.

Sillaikaa oli kuningas, keskustellen milloin minkin kanssa, kulkenut
huoneesta huoneeseen etsiskellen. Hän itse kyllä tiesi ketä.

Etsittyä ei löytynyt mistään, eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään.
Melkein tietämättään miksi tuli hän menneeksi koirakamariin, ja
sanomattomaksi kummastuksekseen löysi hän sieltä etsimänsä samassa
puvussa, jossa oli nähnyt hänet kirkossa.

"Ebba, mitä tämä merkitsee?" huudahti hän.

Ebba pudotti säikähdyksestä pienen taskukirjan, jota piti kädessään.
"Kuningatar käski minun mennä..."

"Tännekö?"

"Luullakseni hän tarkoitti omaan huoneeseeni, mutta minä jäin
mieluimmin tänne."

"Teitkö niin tavataksesi minut?" kysyi Kustaa hiljaa ja kumartui
hänen puoleensa.

"Olinhan melkein luvannut..."

"Ebba, teitkö niin vain lupauksen tähden?"

"Tahdoin mielelläni pitää sen, koska, koska..."

"Puhu, Ebba, tahdon, vaadin niin", sanoi Kustaa kiihkeästi ja tarttui
hänen käteensä.

"Koska kuningas pyysi sitä minulta", lisäsi Ebba kainosti. "Jos en
olisi kuningas, vaan synnyltäni sinun vertaisesi aatelismies, mitä
sanoisit silloin?"

"Olisin hyvin onnellinen", vastasi Ebba peittäen itkien kasvonsa
käsiinsä.

"Rakas, voihan kuninkaankin puoliso olla onnellinen, ja mikäli se on
minun vallassani, et koskaan tule katumaan liittoamme."

"Se on mahdotonta!"

Ebba tahtoi irroittautua käsivarsista, jotka kietoutuivat hänen
ympärilleen.

"Mikään ei ole mahdotonta kahdelle sydämelle, jotka rakastavat
toisiaan. Mutta sinä et ole vielä sanonut, että rakastat minua, enkä
voi ennen uskoa onneeni. Sano se nyt, rakkahin!"

"Sitä en uskalla."

"Kenen vuoksi?"

"Kuningattaren... ja isäni..."

"Etkö sitten lainkaan ajattele minua?"

"Kyllä melkein aina, kun olen yksin."

"Silloin sanon sinulle, että sinä olet ajatuksissani alituiseen,
kaikissa hankkeissani, ja silloin täyttää rintani iloinen toivo ja
luottamus."

"En ansaitse sellaista kunniaa", kuiskasi Ebba liikutuksesta vavisten.

"Rakkaus tulee aina ilman omaa ansiotamme, niin taivainen kuin
mainenkin. Mutta kun nyt annan sinulle niin paljon, voin hyvin sanoa:
itseni kokonani, mitä antaa silloin Ebbani minulle?"

Sanat tulivat melkein kuiskaten, mutta ne olivat täynnä tulta ja
intohimoa, ja Ebban nuori sydän suli niistä. Tuokion epäröityään
laski hän pikku kätösensä hänen käteensä ja virkkoi hiljaa: "Kustaa!"

Heidän huulensa yhtyivät pitkään suudelmaan, liitto oli solmittu.

Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hypähti Ebba pystyyn ja löi käsiään
yhteen: "Ajatelkaas, jos joku saisi tietää!... Kuningatar ei antaisi
koskaan anteeksi, eikä uusi herttuatarkaan... päästäkää minut heti
menemään... oi, kuinka häpeän itseäni... ilman isäni suostumusta
olen..." Hän pani kätensä hehkuville kasvoilleen.

"Olet antanut suudelman tulevalle puolisollesi, ja se on luvallista
Jumalan ja ihmisten edessä, mutta en enää pyydä sinulta toista,
vaikkakin sitä haluan. Mene omaan huoneeseesi, rakas, kiitä Jumalaa
siitä, että hän on vienyt sydämemme yhteen ja uneksi Kustaa
Aadolfistasi, joka ei viivyttele kauan ennenkuin hankkii tilaisuuden
tavata sinut uudestaan."

Ebba niijasi, melkein tietämättään heitti hän lentosuukon
rakastetulleen ja katosi avoimesta ovesta.

"Sinä kaino, suloinen!" sanoi Kustaa itsekseen ja poistui huoneesta.

Viereisessä huoneessa heittäytyi hän pöydän ääreen ja koetti lukea
kirjettä, joka hänellä oli taskussaan. Mutta siitä ei tahtonut tulla
mitään, sanat karkeloivat paperilla ja niiden välistä vilkuivat
ihastuttavat pikku kasvot, jotka hymyilivät ja lähettelivät
sormisuukkosia hänelle. Kuinka sydän sykki, hän tunsi, että jos
joku näkisi hänet sinä hetkenä, arvaisi tämä joku varmaankin hänen
salaisuutensa, erittäinkin jos se olisi nainen. Sentähden hän
tahtoi olla yksin, kunnes ehtisi tyyntyä. Ja taasenkin koetti hän
lukea kirjettä, mutta tunsi, että hänen oli yhtä mahdoton käsittää
sisällystä kuin ennenkin.

"Täällähän hänen majesteettinsa on!" virkkoi eräs hoviherra, joka
tuli suuremmista huoneista. Ja pian seurasi häntä koko parvi
selittäen yhdestä suusta, että hänen armoaan oli etsitty kaikkialta.

"Minulla on luettavana tärkeitä kirjeitä ja tulin tänne siksi, ettei
minua häirittäisi", vastasi Kustaa jotensakin luontevasti, samassa
pistäen kirjeen taskuunsa ja palaten kokoontuneiden vieraiden luo.

"Jokin tärkeä, äskensaapunut kirje, joka on suuresti kiihoittanut
kuningasta", kulki suusta suuhun; muuan palvelushaluinen lörppökieli
kuiskasi uutisen kuningattarenkin korvaan, ja kun kuningas tuokioksi
pysähtyi katselemaan peliä, katsoi hän tutkivasti poikaansa.

Eikö tämä punastunut? Mitä oli tapahtunut? Jotakin merkillistä täytyi
sen olla! Hän ei ollut enää entisensä kaltainen!

Mutta kuningas poistui pian shakkipöydän äärestä, ja hänen täytyi
jatkaa peliä ja hillitä uteliaisuuttaan.

Magnus kreivi teki syvän kumarruksen: "Sallitaanko minun onnitella
teidän majesteettianne epäilemättä hyvien uutisten johdosta?"

Kuningas puristi hänen kättään.

"Kiitos! Puhukaamme siitä sitten myöhemmin!"

Kaikkien silmät suuntautuivat kysyen ja kummastellen nuoreen
kuninkaaseen, ja kun hän näki rakkaan Katinsa tulevan vastaansa,
tarttui hän tämän käteen ja vei hänet mukaansa toiseen huoneeseen,
jossa sanoi:

"Tule ja istu tähän viereeni. Huomaan, että minun kasvojeni täytyy
olla kuin avoin kirja, josta kaikki tahtovat lukea."

"Mutta siihen on kirjoitettu salakirjaimin", vastasi Kati.

"Ja minä luulen, ettei kenelläkään ole avainta."

"Yhdellä se on, Kätchen, yhdellä ainoalla!" Kati katsoi kummissaan
häneen: "Onko mahdollista, että..."

"On, Kätchen, minä rakastan ja minua rakastetaan vastaan, ja sydämeni
kuohuu niin ilosta, että minun täytyy uskoa onneni jollekulle, ja
tämä joku olet sinä, minun paras, uskollisin ystäväni!" Hän painoi
Katin käden vasten poveaan ja sitten huuliaan, ja Kati tunsi sen
kostuvan hänen kyynelistään.

"Kustaa, rakkahin Kustaa, kuka hän on?"

"Ebba Brahe!"

"Oletko äsken puhutellut häntä?"

"Olen, hänet oli karkoitettu täältä."

"Juhanan tähden, tiedän sen."

"Juhanan?" toisti Kustaa kummissaan.

"Maria Elisabet on mustasukkainen hänelle."

"Minun pitäisi kiittää häntä siitä! Toisen kerran jo löysin valkoisen
kyyhkyni alhaalta koirakamarista. Tuo halveksittu huone tulee
tästälähin olemaan minun rakkaimpani, koska hän siellä uskoi minulle
suloisen salaisuuden."

"Mitä on kuningatar sanova?"

"Olen varma siitä, että hän tulee suostumaan. Suvussamme on muuten
monta esimerkkiä samanlaisista avioliitoista, ja sitä paitsi on hän
ymmärtävä, että rakkaus on Jumalan lahja, että sentähden sielu, joka
sen heittää luotaan, samalla kadottaa kaiken auringonvalon, joka
valaisee hänen elämäänsä."

"Minä tiedän, että rakkaudella on omat lakinsa", sanoi prinsessa
hymyillen. "Täysikäisenä kuninkaana on sinulla sitä paitsi oikeus
mennä naimisiin kenen kanssa tahdot."

"En tee sitä sentään ilman äitini suostumusta. Vanhempain siunaus
lämmittää lasten kodin. Mutta hän on antava minulle siunauksensa
rukousteni tähden. Ei kai hän voi, nähtyään työni maan puolesta,
kieltää minulta sitä onnea, jota ennen kaikkia kaipaan!"

"Mitä tahtoisinkaan tehdä, jotta saavuttaisit sen!" vastasi Kätchen.

"Minä tiedän, rakas; tätä nykyä täytyy meidän olla kärsivälliset,
minun on ensin leikattava laakereita, jotka sopivat morsiuskruunua
kaunistamaan, mutta ole sinä sillaikaa hyvä häntä kohtaan. Älä sano,
että tiedät salaisuutemme, mutta lukekoon hän sen silmistäsi ja
ymmärtäköön osanotostasi häntä kohtaan."

"Sen lupaan!"

"Jonkun kerran täytyy minun tavata häntä, kun olen täällä kotosalla.
Siihen valmistan kuitenkin itse tilaisuuden, sinun ei tarvitse
antautua vaaraan. Sitä paitsi kirjoitan hänelle ja toivon hänen
vastaavan. Vaihdamme ajatuksia keskenämme, ja usein, kun olen lukenut
hänen kirjeitään, tullaan sanomaan: 'Hänen armonsa on saanut hyviä
uutisia'."

Onni tekee puheliaaksi, eikä Kätchen ollut koskaan nähnyt sellaisena
veljeään. Mutta kun hän vihdoin sanoi, että monet kadehtivat häneltä
sitä onnea, että hän yksin sai puhua kuninkaan kanssa, silloin Kustaa
nousi, kiitti häntä hymyillen muistutuksesta ja lisäsi, että tämä
keskustelu oli ollut hänen onnensa sinetti.

Kun juhla oli päättynyt ja morsiuspari lähtenyt herttuan uudestaan
sisustettuun asuntoon Rautatorin varrella, hajaantuivat häävieraat.

Kustaa Aadolfin sanoessa hyvää yötä kuningattarelle sanoi tämä
ikäänkuin sattumalta: "Jokin kirje kiinnitti sinua pitkän aikaa?"

"Eräs yksityinen ilmoitus, teidän majesteettinne", vastasi Kustaa ja
meni.

"Kotkanpoika tahtoo ja lentää omin siivin", tuumi äiti. "Mutta minun
täytyy tietää, mitä hommia hänellä oli."

Hänellä ei ollut enää Maria Elisabetia, jonka kanssa jutella. Hän
lyöttäytyi sentähden juttusille Katarinan kanssa koettaen udella.
Mutta Kati väisti suurella taitavuudella hänen kysymyksensä.

Alamaasta päin saapui alinomaa kirjeitä tanskalaisten
häpeämättömistä, yhä kasvavista vaatimuksista. Milloin vaativat
suuria rahasummia kunnialahjaksi kuninkaalleen, milloin yhä laajempia
maa-alueita.

Säätyjen kanssa neuvoteltuaan päätti kuningas itse lähteä:
neuvottelupaikalle huolimatta kaikista jatkuvista juhlallisuuksista.
Ei se ollut hauskaa, mutta Kustaa ei ollut niitä, jotka väistyvät
velvollisuuden tieltä.

Hääpäivän jälkeen ei hän ollut saanut puhua Ebban kanssa kahden
kesken. Mutta hän oli onnellinen siitäkin, kun väliin sai vaihtaa
katseen hänen kanssaan ja kuulla hänen äänensä helähdyksen.

Hänen salainen toivonsa oli, että ainakin viimeisenä iltana, kun koko
kuninkaallinen perhe oli koolla kuningattaren luona, saisi kuiskata
Ebballe muutamia sanoja. Mutta Juhana herttua oli alituiseen hänen
rinnallaan ja puhui lakkaamatta toivomuksestaan päästä mukaan, jos
tulisi sota, sillä kotona oli hänestä sietämätöntä. Näki selvään,
että avioliitto jo tuntui herttuasta taakalta, mutta Kustaa ei siihen
kiinnittänyt suurta huomiota. Hän näki vain, kuinka Maria Elisabet
teki kaikkensa pitääkseen Ebban loitolla siitä huoneesta, jossa he
keskustelivat.

Nuori rouva onnistuikin siinä niin hyvin, ettei kuningas edes saanut
puristaa rakastettunsa kättä jäähyväisiksi. Mutta onneksi ei mikään
maailmassa voinut estää häntä kirjeessä ilmaisemasta kaipaustaan eron
johdosta. Kätchen lupasi toimittaa kirjeen perille ja sai viimeisen
lämpimän jäähyväissuutelon.

Lähtö tapahtui. Kuningas matkusti Linköpingin ja Jönköpingin kautta
Vernamoon, josta käsin hänen oli vaikutettava rauhanneuvotteluihin.

Niin Alankomaat kuin Englantikin olivat tarjonneet välitystään ja
lähettäneet edustajansa. Heidän vaikutuksestaan Tanska vihdoin
supisti vaatimuksiaan sellaisiin rajoihin, joihin Ruotsin oli
mahdollista suostua.

Vaikeinta oli sopia ehdoista, jotka koskivat Tanskalaisten
valloittamia maita. Linnoitetut paikat länsirannikolla olivat
"morsian, jota tanskalainen kosi", kirjoitti valtiokansleri
kuninkaalleen.

Nuori herra ei suinkaan viettänyt iloisia joulupäiviä; ajatus, että
menettäisi Elfsborgin "ikiajoiksi", koski kovasti hänen mieleensä.
Tässä huolestuneessa mielentilassaan pisti äkkiä hänen päähänsä käydä
heti Elfsborgin kimppuun niillä voimin, mitkä hänellä oli käsillä.
Hän ilmoitti siitä valtiokanslerille ja pyysi hänen lausuntoaan.

Oxenstjerna teki asian tunnetuksi, ja Tanskan valtuutetut riensivät
päätäpahkaa kuninkaan luo Halmstadiin ja saivat hänet luovuttamaan
kaikki valloituksensa sotakustannusten korvausta vastaan, joka aluksi
nousi kahteen miljoonaan taalariin, mutta Englannin lähettilästen
välityksellä tingittiin puoleen.

Lopulliset rauhanehdot olivat -- mainitaksemme sen lyhimmiten --
nämä: Ruotsi luopui vaatimuksistaan Sonnenburgin linnaan Öselissä,
herravallastaan lappalaisiin Norjassa Titisvuonon ja Varangerin
välillä sekä luovutti takaisin Jemtlannin ja Herjedalin. Ruotsi sai
takaisin Kalmarin ja Voionmaan ja saadakseen myös Elfsborgin oli sen
maksettava miljoona riikintaalaria neljässä erässä kuuden vuoden
aikana. Jollei maksu tapahtunut määrätyn ajan sisällä, oli seitsemän
Elfsborgin valtapiiriin kuuluvaa kihlakuntaa ynnä Nylödöse, vanha
Lödöse ja Göteborg ikiajoiksi lankeava Tanskalle.

Rauhansopimus allekirjoitettiin Knäredissä tammikuun 19 päivänä.
Kolmantena pääsiäispäivänä palautettiin molemmin puolin sodan aikana
valloitetut seudut oikeille omistajilleen.

Se oli kallis rauha -- köyhälle, typötyhjälle maalle. Näytti melkein
mahdottomalta saada kokoon miljoonaa taalaria maassa, jossa tynnyri
rukiita maksoi riikintaalarin. Mutta sittenkin se saatiin aikanaan
kokoon vapaaehtoisilla uhrauksilla, joissa kuningas ja hänen
lähimpänsä kävivät eturinnassa.

Sovittuaan päälliköittensä kanssa toimenpiteistä miehistöön nähden
palasi kuningas Vadstenaan, missä hän kohtasi äitinsä ja Juhana
herttuan, jotka hänen kanssaan allekirjoittivat rauhanpäätöksen.

Kustaa tuskin tunsi rakasta kasvinveljeään, niin muuttunut tämä oli.
Yksityisessä keskustelussa tunnusti hän kuninkaalle, että elämä Maria
Elisabetin kanssa oli hänestä sietämätön.

"Hän ei anna minulle mitään rauhaa", sanoi hän. "Kirjani, jotka ovat
olleet minun rakkaimpana viihdyttäjänäni suruisina hetkinä, ne repii
hän rikki tai heittää tuleen, ja kun minä nuhtelen häntä siitä, saa
hän kouristuskohtauksia tai sanoo, etten minä saa välittää mistään
muusta kuin hänestä."

"Oletko puhunut kuningattaren kanssa?"

"Hän vastaa, että hänen tyttärensä on vielä lapsi, että hänen
miehensä täytyy kohdella häntä hellä varoen ja että olisi julmaa
antaa hänelle nuhteita."

"Tällaista kahden kuukauden avioliiton jälkeen", sanoi Kustaa
alakuloisena.

"Totta on, etten ole tehnyt mitään saadakseni hänet kiintymään
itseeni", jatkoi herttua. "Lapsuudestani saakka ei hän ole
miellyttänyt minua, ja luulen hänen tunteittensa minua kohtaan olevan
samanlaiset kuin minunkin häntä kohtaan."

"Miksi hän on sitten suostunut tulemaan puolisoksesi?"

"Luullakseni samasta syystä kuin minäkin pyysin hänen kättään.
Kohtalo, julma, tunnoton kohtalo on sitonut meidät yhteen, ja
yhteenkytkettyinä kuin rangaistusvangit saamme kantaa kahleitamme
viimeiseen päiväämme."

"Ei", huudahti Kustaa. "Niin ei voi eikä saa olla. Parempi on elää
erillään kuin katkeroittaa toistensa elämä!"

"Olen puhunut kuningattarelle, mutta hän ei tahdo siitä kuullakaan."

"Sitten puhun minä hänelle."

Kustaa puhuikin jo samana päivänä, mutta vähän siitä koitui
lohdutusta. Kuningatar syytti vävypoikaansa, joka ei pitänyt arvossa
sitä onnea, joka hänelle oli lahjoitettu, vaan teki puolisonsa
onnettomaksi.

"Maria Elisabet on enkeli", huudahti kuningatar. "Hän ansaitsee, että
alituiseen levätään polvillaan hänen edessään!"

"Siihen ei kukaan mies alistune, eikä minun mielestäni kenenkään
naisenkaan pitäisi sitä sallia", uskalsi kuningas sanoa.

Kuningatar katsoi häntä ylävästi hymähtäen ja virkkoi sitten:
"Kahdeksantoista vuotias nuorukainen on jo koko viisas ymmärtämään,
mutta jos hän lisäksi on kuningas, ovat hänen sanansa aivan
oraakelinlauseita; hovi-imartelijat riemuitsevat ja viisas kuuntelee
vaieten."

Kustaa istui vaiti tuokion, sitten hän kysyi oliko Kaarle Filip
saanut hänen majesteettinsa suostumuksen matkustaa Venäjälle.

Kyllä hän oli; kuningattaren piti muuttaa tyttärensä herttuattaren
kanssa muutamien viikkojen kuluttua Vadstenaan, Kaarle Filipin ja
hänen opettajiensa piti seurata mukana. Siellä aikoi kuningatar
ompeluttaa poikansa koko komeuden, hänen hovineitsyensä saisivat
siten oppia tekemään jotakin hyödyllistä.

Kustaa kuunteli vaieten ja lähti pian kuningattaren luota. Seuraavana
päivänä hän matkusti pikku seurueineen Tukholmaan. Kuningattaren piti
tulla jäljestä muutamain päiväin kuluttua.



6.

NUORUUDENUNELMA.


Kustaa Aadolfia ei lainkaan miellyttänyt De la Gardie'n ehdotus, että
Kaarle Filip asetettaisiin Venäjän suuriruhtinaaksi.

Mutta ylpeä sotaherra, joka ei tahtonut nähdä työnsä raukeavan
tyhjiin ja jonka miekka oli nuorelle ruhtinaalle raivannut tien
valtaistuimelle, oli niin vakuutettu siitä, että mairitteleva tarjous
otettaisiin vastaan, että hän Kaarle Filipin nimessä otti vastaan
valloitettujen seutujen uskollisuudenlupauksen ja kirjoitti kirjeen
toisensa jälkeen kehoittaen herttuaa tulemaan.

Matkalla Vadstenasta Tukholmaan vastasi kuningas erääseen De la
Gardie'n kirjeeseen, "että hän hyvin tiesi mitä väkeä venäläiset
olivat ja että ollessaan heidän kanssaan rauhassa ja sovinnossakin
täytyi aina toisen silmän tähystellä sotatoimia ja nähdä heissä
vihollisensa". Kuningattaren ja hänen veljensä toivomuksesta oli nyt
kuitenkin päätetty niin, että herttua matkustaisi sinne.

Tukholmassa otti Kaarle Filip Kustaa kuninkaan suostumuksella vastaan
venäläisien lähetystön. Herttua lupasi heille, että helmikuussa
tulisi Viipuriin Ruotsin valtuutettujen kanssa ja silloin ottaisi
vastaan korkean arvonsa.

Kaarle Filip oli ihastunut. Nyt ei voitu enää tehdä esteitä hänen
matkalleen; hän oli itse luvannut tulla ja hänen täytyi pysyä
ruhtinaallisessa sanassaan.

Ensiksi oli kuitenkin lähdettävä toisaalle. Kuningatar oli
terveydellisistä syistä jäänyt Vadstenaan ja kirjoittanut nuorimmalle
pojalleen ja tyttärelleen, että he tulisivat sinne ja toisivat ne
hovinaiset, jotka eivät olleet mukana.

Ei tarvinne sanoa, että Kustaa paloi halusta nähdä jälleen sydämensä
valittua. Mutta hovinaisten oli kuningattaren ollessa poissa
noudatettava samoja ankaria tapoja kuin ennenkin, ja näiden tapojen
loukkaamisen katsoi nuori ruhtinas voivan vahingoittaa rakastetun
hyvää mainetta.

Tapansa mukaan turvautui hän "rakkaaseen Katiinsa"; hän yksin saattoi
auttaa.

"Tiedän vain yhden keinon", vastasi Kätchen. "Kutsun tänä iltana
hovineitsyet luokseni, ja sinä tulet silloin sattumalta, sillä mitään
kahdenkeskisiä kohtauksia en uskalla järjestää."

"Siihen tyydynkin, saanhan silloin ainakin ilon nähdä häntä", vastasi
nuori ruhtinas palaten kirjoitushuoneeseensa, jossa sihteerit ja
muutamat kauppamiehet olivat ahkerassa työssä. He laativat sääntöjä
erinäisille yhtiöille, joiden Kupari-, Rauta-, Puu-, Kauppa- ja
Eteläkomppaniain nimellä piti kaupata kotimaan tuotteita ulkomaille.
Kustaa Aadolf edisti erityisellä innolla kauppaa ja elinkeinoja, ja
tässä kuten kaikessa valtiokansleri auttoi häntä.

Työhön painauduttuaan häipyivät kaikki muut ajatukset hänen
mielestään. Mutta parhaillaan laskiessaan mitä voittoja kruunu näistä
komppanioista niittäisi, välähti muisto hänen sielussaan. Hän vaikeni
yhtäkkiä, katsoi kelloon ja sanoi: "Olemme tehneet työtä yli ajan,
tarvitsemme kaikki jotakin virkistystä. Huomenna jatkamme kuparista."

       *       *       *       *       *

Sillaikaa oli pieni parvi nuoria neitsyitä kokoontunut prinsessan
luo, ajan tavan mukaan käsitöineen, vaikkapa vain näön vuoksi.
Loruttiin ja naurettiin oikein sydämen pohjasta ja välittämättä
prinsessan läsnäolosta; hän oli tuttavallisissa suhteissa kaikkiin,
vaikka hän vähän otti osaa, enimmäkseen vain kuunteli heidän
loruiluaan. Kuitenkin oli hän vapauttaakseen heidät kaikesta
väkinäisyydestä, jättänyt heidät tuokioksi yksin.

Hän palasi takaisin keskellä iloisinta hälinää. "Minulle tulee
mieluinen vieras", sanoi hän. "Kuningas on juuri ilmoittanut
saapumisestaan."

"Tuleeko hän tänne?" kysäisi Margareta Brahe vilkkaasti.

"Aion ehdottaa, että hän jäisi tuokioksi istumaan tänne seuraamme."

"Kuinka hauskaa!" huusivat kaikki, paitsi kainoa Ebbaa, joka
punastuen peitti kasvonsa liinaansa.

Kaikki olivat hiljaa tuokion. Kuului tutut askelet, ja kuningas astui
sisään.

Hän tervehti ensin prinsessaa ja sitten hovineitoja ja ojensi
heille kätensä vuoronperään, viimeksi sille, joka oli lähinnä hänen
sydäntään.

Sitten istuutui hän prinsessan viereen ja koetti aloittaa keskustelua
neitsytten kanssa, mutta se ei tahtonut onnistua. Kaikki vastailivat
vain yksikantaan, yksinpä hilpeä Margaretakin.

"Tämä ei käy laatuun", huudahti kuningas iloisesti. "Olemme kaikki
nuoria, ja jollemme tahdo tanssia, niin ainakin voimme leikkiä jonkun
joululeikin, joka tekee lopun ujostelusta; ehdottakaa joku sellainen,
Margareta neiti."

"Kosintaleikki", huudahti neitsyt ajattelemattomasti.

Se synnytti yleisen naurun, johon kuningaskin otti osaa. "Ehdotan,
että lopetamme sillä", sanoi hän. "Mutta on myös toinen leikki, jossa
kaksitellen mennään eri huoneeseen ja muut sillaikaa sepittävät
arvoituksen, joka näiden kahden on arvattava. Tulkaa, Margareta
neiti, koettakaamme."

Hän tarjosi hänelle käsivartensa ja vei viereiseen huoneeseen, jonka
huolellisesti sulki. Muutamain minuuttien ajan vaihtoivat he iloisia
sukkeluuksia, ja kun heitä pyydettiin tulemaan takaisin, tuumivat he
nauraen, että arvoitus oli keksitty aivan liian pian.

Se arvattiin helposti, ja nyt vei kuningas ulos Ebba neidin (n:o 2).
Hän kertoi tälle terveisiä Axel Banérilta eikä sanonut pitävänsä
ketään upseereistaan yhtä suuressa arvossa.

"Onnittelen neitsyttä, joka on voittanut hänen rakkautensa. Hän
nostaa parhaan arvan avioliittoarpajaisissa", sanoi hän.

Hän puhui vielä, kun ovi avautui. Neitsyen ei ollut tarvinnut vastata
mitään, mutta palatessaan hänen kasvonsa säteilivät sellaista iloa,
että kaikki ihmettelivät mitä kuningas oli mahtanut sanoa.

Arvoitus arvattiin yhtä helposti kuin edelliselläkin kerralla, ja
Kustaa huudahti:

"Kaikkia hyviä asioita on kolme, minun täytyy vielä kerran koettaa
onneani. Ebba neiti, tahdotteko nyt tulla kanssani?"

Tämän hän oli sanonut omalle Ebballeen ja vei hänet mukanaan luoden
sisareensa merkitsevän katseen.

Ovi sulettiin, ja Kustaa työnsi hiljaa pienen salvan eteen. "Näetkös,
armas, keksin keinon sulkeakseni sinut kenenkään näkemättä syliini!"
Ja hän teki sen myrskyisellä ilolla.

"Teidän korkeutenne tekee minut onnettomaksi", kuiskasi Ebba.
"Ajatelkaas, jos joku tulisi."

"Huomenna puhun isällesi ja luultavasti matkustan sen jälkeen
Vadstenaan ilmoittamaan kuningattarelle."

"Älkää tehkö sitä", pyysi Ebba. "Nyt ne tulevat!"

"Anna minun suudella!"

"Teette väärin pyytäessänne; mitä sanottaisiin jos..."

Kustaa vetäisi nopeasti salvan ovelta. "En pyydä sitä ennenkuin saan
oikeuden vaatia", vastasi hän. "Pyydän sinua vain muistamaan yhden
asian, sen, etten koskaan herkeä rakastamasta sinua."

Ebba seisoi kainona ja allapäin. Silloin aukeni ovi, arvoitus
sanottiin ja arvattiin.

Iloinen mieliala säilyi lopun iltaa. Mutta kun nuori parvi oli
poissa, sanoi Kätchen: "Sinä olet rohkea, Kustaa!"

"Sotamiehen täytyy olla", vastasi kuningas, "varsinkin kun on kysymys
sellaisesta valloituksesta."

"Ebba on hyvin kaino."

"Niin on liljakin, mutta se aukenee vähitellen päivän suuteluun."

"Ja tavattoman hiljainen, paitsi ikäistensä seurassa."

"Hänen sydämensä rikkaat aarteet ovat vielä kätkössä, rakkaus on
tuova ne päivänvaloon."

"Rakkaus voi myös olla sokea", ajatteli Kätchen. "Mutta jos sanoisin
sen, ei hän uskoisi minua."

Kustaa suuteli sisartaan, toivotti hyvää yötä ja lähti.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Magnus kreivi kuninkaan luo.

Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi sitten muitta mutkitta asiansa.

Vanha herra oli kuin ukkosen iskemä. Vaikka hänelle olisi tarjottu
Novgorodin suuriruhtinuus tai tähti pudonnut alas taivaalta, ei
hän olisi voinut kovemmin hämmästyä. Hänen tyttärensä Ruotsin
kuningattareksi!

Kustaa näki hänen kummastuksensa ja sanoi tyynnytellen: "Menneinä
aikoina ei ollut tavatonta, että kuningas valitsi morsiamensa
jostakin korkeasta aatelissuvusta, ja niin juuri aion tehdä minäkin."

"Suurivaltaisin, armollisin kuningas", huudahti kreivi, joka
vihdoin oli saanut kielensä irroilleen ja seisoi kumarrellen
kuninkaan edessä. "Seison kuin salaman lyömänä ja sen leimauksen
typerryttämänä! Sellaisesta onnesta en ole voinut uneksiakaan, ja --
ja jolleivät niin monet tärkeät seikat pakoittaisi minua sanomaan ei,
antaisin nöyrimmällä kiitollisuudella suostumukseni."

Kuninkaan otsa synkistyi. "Mistä esteistä puhutte?" kysyi hän.

"Mitä ensiksikin leskikuningatar sanoo?"

"Hänestä minä vastaan."

"Toiseksi valtiokansleri?"

"Hän tahtoo onneani."

"Hän sanoo, että teidän majesteettinne täytyy uhrautua, kun on
kysymys isänmaan parhaasta."

"Minä todistan hänelle, että ne ovat läheisessä yhteydessä keskenään."

Magnus kreivi kumarsi syvään, mutta ei tehnyt enää vastaväitteitä.

"Kenties", sanoi Kustaa, "olisi minun pitänyt ensin raivata esteet,
ennenkuin käännyin teidän puoleenne."

"Teidän majesteettinne ei ole vielä koskaan epäonnistunut vaikeuksia
voittaessaan", virkkoi hovimies mielistellen.

"Toivon, että nytkin käy niin, mutta antaa asian kuitenkin jäädä
meidän kesken, Magnus kreivi; sanon teille sitten milloin oikea hetki
on käsissä."

"Ja tyttäreni?"

"Jää toivoakseni sinne missä on."

"Sitä minäkin toivon mitä hartaimmin, mutta ajattelin, pelkäsin..."

"Minä ilmoitan kuningattarelle!"

"Sallikaa minun alamaisimmasti esittää, eikö olisi viisaampaa...
varovaisempaa tarkoitan, jos hänen majesteettinsa kuningatar ei
tietäisi niin mitään..."

Kuninkaan oli vaikea pysyä vakavana. "Se saa riippua asianhaaroista",
vastasi hän.

Kreivi poistui tuhansin anteeksipyynnöin ja mitä syvimmin kumarruksin.

"Kuningatar tahtoo minun onneani, sentähden täytyy hänen taipua",
ajatteli Kustaa; hän ei vielä täysin tuntenut tämän äidin sydämen
syvyyttä.

Kaksi päivää myöhemmin matkustivat Maria Elisabet ja hänen veljensä
palvelusväen kera Vadstenaan.

Kuningas ja Katarina prinsessa olivat nykyään ainoat kuninkaalliset
henkilöt Tukholmassa ja molemmat viihtyivät erittäin hyvin toistensa
seurassa. Kustaa vietti usein iltansa Katin seurassa ja perehdytti
tämän päiväjärjestyksessä oleviin kysymyksiin. Prinsessan viisaat
huomautukset ja vastaukset osoittivat, että hän saattoi olla mukana
tärkeissäkin asioissa.

"Kuinka se mies on onnellinen, joka kerran voi sanoa sinua
puolisokseen", sanoi Kustaa usein hänelle.

Valtiokansleri kiinnitti tähän aikaan nuorta kuningasta sangen
moniin asioihin. Kustaa I:n vanhentuneet sotasäännöt oli uusittava
ajanmukaisemmiksi, ja siinä oli suuret neuvottelut asiantuntijain
kanssa. Mutta vieläkin enemmän puuhaa oli, nyt tanskalaisista päästyä
rauhaan, raha-asioiden, kaupan, elinkeinojen, virkamiesolojen ja
merenkulun järjestämisessä, sillä ne kaikki olivat melkein pelkkänä
sekamelskana. Työ olisi ollut liian suuri yksin tarmokkaalle
valtiokanslerillekin, jollei Kustaa Aadolf olisi seissyt hänen
rinnallaan, kiinnittäen tarkkaavaisuutensa kaikkeen ja palaen samaa
yleisen hyvän harrastusta, kuin mikä elähytti hänen ystäväänsä
ja neuvonantajaansa. Kuningas oli vielä oppilas, mutta sellainen
oppilas, joka oli pian kohoava opettajansa rinnalle.

Mikään aine ei jäänyt koskettelematta heidän neuvotteluissaan,
ja tähän aikaan perustettiin se luottamussuhde, joka oli kantava
hedelmiä tuleville aikakausille.

Alituisena puheenaineena olivat suhteet Venäjään. Kuningas ei
ollut tyytyväinen De la Gardie'een, joka hänestä menetteli liian
omavaltaisesti. "Luulen tosin", lisäsi hän hymyillen, "että hän
ajattelee samoin minusta, sentähden tuskin voinemme nuhdella
toisiamme mistään."

Helmikuu oli kulunut loppuun, mutta Kaarle Filip ei ollut vielä
suoriutunut matkalle. Venäläiset lähettiläät kävivät alituiseen
kuninkaan kimppuun, ja kirjeissään pyysi hän kuningatarta
kiirehtimään lähtöä, jotta vältettäisiin vaarat, jotka muuten
uhkasivat. Sota Venäjän kanssa olisi alku, sitten sekautuisi Puola
asiaan ja kenties houkuttelisi vieraatkin vallat mukaan kahakkaan.

Huhtikuun 21 päivänä 1613 kirjoitti kuningas vielä kerran äidilleen:
"Venäläiset lähettiläät käyvät joka päivä niin kimppuuni, ettemme
pian tiedä mitä vastata heille, vaan pyydämme sentähden hartaimmasti,
että teidän majesteettinne laittaisi pian matkavarustukset valmiiksi."

Kaarle Filip kiirehti vähintään yhtä suurella innolla lähtöään.
Valmistukset veivät kuitenkin niin paljon aikaa, että herttuan
selitettiin vasta kesäkuussa olevan valmis lähtemään.

Viisi kruunun laivaa odotti liehuvin lipuin Tukholman satamassa.
Valtamarski Akseli Ryning, herttuan oma marsalkka Mathias Soop ja
muutamat muut aatelismiehet olivat seurueena.

Surusta tyrskyen näki kuningatar poikansa astuvan laivaan, ja tämän,
joka säteili ilosta, oli vaikea antaa kasvoilleen samaa sävyä kuin
oli äidin kasvoilla.

Laivat laskettivat purjetuuleen ja häipyivät pian näkyvistä. Sureva
äiti jäi Tukholmaan, eikä aikonutkaan palata Vadstenaan, josta sanoi
saaneensa kyllikseen.

Kuningas ei ollut useihin kuukausiin uskaltanut lähettää riviäkään
rakastetulleen. Kirje saattoi joutua vääriin käsiin, eikä hän olisi
ollut läsnä ottamassa rajuilmaa itse kestettäväkseen.

Kuningattaren palattua Tukholmaan sai hän nähdä Ebbaansa joka päivä
ja huomasi ilokseen, että tämän silmät puhuivat hellempää kieltä kuin
ennen. Eivätkä ne aina vaipuneet maahan, vaan kohtasivat Kustaan
katseen ilmeellä, joka tuntui sanovan: "Minä rakastan sinua!"

Eräänä päivänä sai Kustaa salavihkaa puristaa hänen kättään ja tunsi
ilokseen, että käsi puristi hiljaa vastaan. Sinä päivänä oli nuori
kuningas niin säteilevän iloinen, että kuningatar virkkoi kummissaan,
ettei hän ollut sellaisena nähnyt häntä koskaan.

Mutta se ilo ei ollut pitkällinen. Kesähelle alkoi pääkaupungissa
käydä niin sietämättömäksi, että Kristina rouva muutti tytärpuolensa
ja neitojensa kera Gripsholmaan.

Kustaa sanoi pian tulevansa jäljestä. Mutta samana päivänä
ilmoittautui hänelle sotamarsalkka Evert Horn.

Kuningas uskoi tuskin korviaan ja riensi häntä vastaan huudahtaen:
"Mikä aiheuttaa tämän mieluisan vierailun?"

"Tärkeät tapahtumat, teidän majesteettinne."

"Arvaan sen, tulkaa luokseni, lähetän heti noutamaan valtiokansleria."

Evert Horn oli pitkähkö kasvultaan ja vahvarakenteinen. Hän näytti
hyvin miehekkäältä, mutta vaaleanharmaissa silmissä oli suopea ilme,
joka voitti kaikkien sydämet. Vaikka hän oli vain neljänneljättä
vuotias, oli ruotsalaisessa sotajoukossa ainoastaan yksi mies, joka
veti hänelle vertoja sotatoimissa, ja tämä ainoa oli -- Jaakko de la
Gardie.

Evert Horn oli matkalla kohdannut herttuan laivan ja arveli tämän nyt
olevan Viipurissa.

Valtiokansleri saapui pian, ja Evert Horn esitti nyt kertomuksensa,
jonka vahvistivat hänen de la Gardiel'ta tuomansa kirjeet.

Oli alettu yhä selvemmin huomata, että venäläiset ainoastaan
ruotsalaisen ylivallan painostuksesta olivat taipuneet valitsemaan
ruotsalaisen herran Venäjän suuriruhtinaaksi. Tätä voimakasta
painostusta vastaan ei edes Venäjäkään uskaltanut asettua, mutta
Moskova oli lähettänyt kaikkiin Venäjän kaupunkeihin viestejä, että
suuriruhtinas oli heti valittava.

"Häntä ei siis ole vielä valittu?" kysyi kuningas.

"Se tapahtui helmikuussa!"

"Hänen nimensä?"

"Mikael Feodorowitsh Romanow, kahdeksantoista vuotias; hänen isänsä,
joka persoonallisten avujensa tähden lienee ollut pidetty suuressa
arvossa, valitsi tsaari Feodor kruununperijäksi, kun Boris Gudrinow
pakoitti hänet menemään luostariin."

"Eikö Sigismund pitänyt häntä vankina Puolassa?"

"Hänet lähetettiin sinne lähettiläänä, mutta ei päästetty pois.
Kuitenkaan ei häntä voitu estää olemasta kirjevaihdossa ystäviensä
kanssa, ja hän neuvoi, etteivät he valitsisi muukalaista tsaariksi
eivätkä ketään Moskovan suurista ja mahtavista suvuista."

"Nyt valittu on siis tämän miehen poika?"

"Niin, teidän majesteettinne. Hän oleskeli äitinsä luona eräällä
maatilalla lähellä Kostromaa, kun saapui tieto Moskovassa
tapahtuneesta vaalista; ylhäinen rouva joutui epätoivoon ja rukoili
veljeään vapauttamaan hänen poikansa tarjotusta kruunusta, mutta tämä
otti sisarenpoikansa mukanaan Moskovaan, jossa hänet kruunattiin
maaliskuun 19 päivänä suurilla juhlallisuuksilla."

"Ja siten oli sota julistettu?"

"He ovat onnistuneet valtaamaan kaksi meille kuuluvaa paikkakuntaa,
Tikvinin ja Angdowin ja hakanneet maahan puolustusjoukon viimeiseen
mieheen."

"Voiko De la Gardie pitää paikkansa Novgorodissa?"

"Toivottavasti voi, vaikkapa -- kuten on luultavaa -- olisikin
lähetetty joukkoja häntä vastaan."

"Millainen on meidän väkemme tila?"

"Viheliäinen, teidän majesteettinne. Miehistöllä ei ole vaatteita, ja
meidän on täytynyt lainata vaatteita mistä vain olemme saaneet, onpa
meidän täytynyt pantata kenttätykkimmekin."

"Sen voin uskoa", virkkoi valtiokansleri. "Millainen on mielestänne
nykyinen asema?"

"Ei erittäin vaarallinen; suuriruhtinaan vaali on valapattojen ja
kapinallisten tointa, sitä mieltä ollaan yleensä Novgorodissa; siellä
uskotaan, että kapinan saattaa kyllä kukistaa ja koota uskolliset
herttuan valtikan alle."

"Sitä minä en usko", puuskahti kuningas. "Venäläiset tahtovat
ruhtinaan omasta heimostaan, ja kukapa sitä voisi panna pahakseen.
Kaarle Filipiä ei saa kruunata suuriruhtinaaksi yksistään
Novgorodiin, joka kenties salassa vetää yhtä köyttä moskovalaisten ja
heidän päämiestensä kanssa."

"Se on hyvin todennäköistä", lisäsi valtiokansleri.

"No, nyt olet kertonut uutisesi", sanoi kuningas toisella äänellä
ja pannen kätensä soturin olalle. "Jää nyt tänne vieraakseni ja käy
ystävien ja sukulaisten luona, sinut otetaan kaikkialla vastaan
avoimin sylin."

Horn kumarsi. "Loma-aika ei liene pitkä", sanoi hän.

"Vähintään kuukausi."

"Merkitseekö se eroa?"

"Ei, jumaliste, matkusta milloin tahdot, mutta viivy niin kauan kuin
voit."

"Matkustan heti, kun olen saanut tarpeelliset ohjeet ja tiedon siitä,
mitä apua voimine odottaa."

"Ensin täytyy meidän saada kirjeitä Viipurista, eivätkä ne kauan
viipynekään."

       *       *       *       *       *

Kirjeitä saapuikin muutaman päivän kuluttua. Matka oli kestänyt
kolme viikkoa, mutta jo Viipuriin saavuttua oli käsitetty, ettei
tarkoitusta saavutettu.

Tosin kirjeissä kerrottiin, että Novgorodissa oli juhlittu herttuan
saapumista juhlallisella kiitos-jumalanpalveluksella Sofian-kirkossa.
Oli rukoiltu hänen terveytensä ja menestyksensä puolesta ja soitettu
kelloja kokonaista kolme päivää; mutta Novgorodista ei ollut vielä
ennen kirjeen lähtöä kuulunut mitään lähetystöä Viipuriin.

Ainoastaan viikon ajan Evert Horn malttoi viipyä Tukholmassa
sukulaisten ja ystäväin parissa. Lähtiessään kotimatkalle Suomeen
hän sai mukaansa pääasiallisesti vain hyviä lupauksia, mutta niiden
joukossa oli toki sekin, että kuningas itse aikoi matkustaa sinne.

Kustaa Aadolf kirjoitti sotapäällikölle, että "neuvottelujen Venäjän
kanssa piti nyttemmin kohdistua etupäässä Ruotsin kruunulle tulevaan
korvaukseen. Me emme salli enää vedettävän itseämme nenästä, kuten
tähän asti on tapahtunut, vaan tahdomme tietää, ovatko he ystäviämme
vai vihollisiamme."

Kuningatar oli tosin herttualta saanut yksityiskirjeen, joka oli
lähetetty Gripsholmaan. Hän oli näkevinään, että siitä rivien välistä
kuvastui pettymys, ja paloi halusta saada kuninkaalta lähempiä
tietoja olosuhteista. Sentähden hän kirjoitti kerta toisensa jälkeen
ja pyysi kuningasta tulemaan Gripsholmaan.

Kustaa ikävöi itsekin sinne, mutta tärkeät tehtävät olivat siihen
asti olleet tiellä.

Tähän aikaan saapui Tukholmaan pitkämatkainen vieras ja
kuninkaallisen huoneen sukulainen, Juhana Kasimir, Reinin
pfalzkreivi. Hän oli äskettäin palannut matkalta läpi Englannin,
Hollannin, Ranskan ja Italian, ja hänen tarkoituksensa oli jatkaa
itämaille. Mutta sattumalta oli hän Bremenissä tavannut Kristina
kuningattaren veljen, arkkipiispa Johannes Fredrikin, ja tämä herra
oli innokkaasti neuvonut häntä ensin poikkeamaan Pohjolaan, jossa
hänet Ruotsin kuningashuoneen sukulaisena varmaankin otettiin
vieraanvaraisesti vastaan.

Kustaa Aadolf otti hänet ystävällisesti vastaan, ennenkuin oli edes
kuullut pitkän selityksen sukulaisuussuhteista, ja pyysi häntä heti
tulemaan mukaan Gripsholmaan, johon oli itse juuri aikeissa lähteä.

Kreivi suostui heti. Hän oli kohtelias nuori herra ja esiintyi
pulskan soreasti. Kustaa Aadolf mielistyi matkalla suuresti häneen.

Vastaanotto oli erittäin sydämellinen, mutta heti ensi tervehdysten
jälkeen kuningatar pyysi "Kätchen kilttiään" ottamaan vieraan
huostaansa, hänen itsensä täytyi puhua poikansa kanssa.

Siitä syntyi pitkät jutut; kuningatar oli ylen levoton poikansa
puolesta, jos tälle siellä pakanamaassa mitä tapahtui, koituisi
siitä hänen surmansa. Kuningas lohdutti häntä sillä, että herttua
jäi toistaiseksi Viipuriin ja oli siellä varmaan turvassa. Mutta
levoton äiti kuunteli vähät kuninkaan tyynnyttelyjä. Hän oli sairas
ja onneton.

Vihdoin kuningas nousi neuvotonna. "Lienee jo aika palata vieraamme
luo", sanoi hän.

"Hän näyttää olevan niin hyvässä seurassa, ettei kaipaa meitä",
vastasi kuningatar ivallisesti viitaten puutarhaan, jossa kreivi
käveli prinsessan rinnalla.

Kustaa Aadolf vilkaisi sinne päin. Silloin juolahti hänen mieleensä
eräs ajatus, mutta hän ei ilmaissut sitä, sanoi vain, että aikoi
mennä kolmanneksi seuraan ja riensi ulos.

Mutta hän ei mennyt suoraan puutarhaan, vaan kulki läpi huoneiden.
Silloin hän kuuli raikkaita ääniä eräästä läheisestä huoneesta,
ja juuri ovea avatessaan hän kuuli siellä ääneensä haukoteltavan.
Margareta se niin oli tehnyt ja oli sitten kuninkaan nähdessään
vähällä saada halvauksen.

Hän ja Ebba olivat kahden huoneessa.

Kuningas nauroi ja molemmat nuoret neitsyet tekivät samoin --
salavihkaa.

"En ihmettele sitä, neiti", sanoi Kustaa. "Kuinka voitte istua
ompelukehyksen ääressä tällaisella helteellä?"

"Täytyyhän minun, kun kuningatar on käskenyt."

"Voihan aina keksiä keinoja livistääkseen."

"Mahdotonta, meitä vartioi valpas silmä."

"Entä jos pyydän menemään puutarhaan poimimaan minulle vihkosen
orvokkeja?"

"Olen iloinen voidessani täyttää teidän majesteettinne toivomuksen",
vastasi Margareta syvään kumartaen ja luoden pikaisen silmäyksen
Ebbaan, jonka jälkeen hän riensi ulos huoneesta.

"Vihdoinkin!" huudahti kuningas. "Rakkahin neiti, kuinka olen
ikävöinyt tätä hetkeä!" Hän tarttui Ebban käteen, johon hän painoi
sormuksen. "Tällä sormuksella kiinnitän sinut iäksi omakseni."

"Meidän salaisuutemme arvataan", sanoi tyttö liikutettuna.

"Entä sitten! Sano, oletko ikävöinyt minua?"

"Olen, niin suuresti!"

"Minun ajatukseni ovat joka hetki olleet luonasi. Jos olen tehnyt
jotakin, joka on hyödyksi ja onneksi maalle, saat sinä yksin siitä
kunnian."

"En ansaitse niin suurta onnea."

"Minun korkein pyrintöni on, että ansaitsisin sinun rakkautesi."

Ebba katsoi häneen suurin sinisilmin, jotka uivat kyynelissään. "Maan
päällä ei ole ketään, jota rakastaisin yhtä suuresti", kuiskasi hän.

"Silloin ei saa mikään maailmassa meitä eroittaa!" huudahti Kustaa,
sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen vastahakoisia huuliaan.

Huudahdus! Siinä seisoi leskikuningatar.

Suuttumus ja halveksuminen kuvastui hänen kasvoillaan. "Te menette
heti huoneeseenne", käski hän Ebbaa.

Tämä oli vaipunut lattialle, kuningas tahtoi nostaa hänet pystyyn.

"Täällä olen minä käskijä", puuskahti Kristina, "ja minä anon,
että teidän majesteettinne suvaitsisi jättää hovineitsyeni minun
huolenpitooni."

"Kuninkaana olen oikeutettu valitsemaan puolisokseni kenen
jalosukuisen neitsyen hyväksi näen", sanoi Kustaa Aadolf
liikutuksesta vapisevin äänin, "ja olen siksi valinnut jalon, kauniin
Ebba Brahen."

"Yhdeksäntoista vuotiaan nuorukaisen lemmenhoureet eivät merkitse
mitään, ja olen varma siitä, että teidän majesteettinne toinnuttuaan
on tuleva parempiin ajatuksiin."

"Missään tapauksessa en petä sitä, jolle olen vannonut uskollisuutta."

"Valitettavasti kaunotar ei siitä tule tietämään mitään, yksinäisyys
ja heikko ravinto on paras lääke lemmensairaille."

"Älkää pakoittako minua äärimäisyyksiin, teidän majesteettinne! En
ole koskaan lyönyt laimin osoittaa kunnioitusta teitä kohtaan."

Kuningatar kohotti katseensa poikaansa. Tämä oli kalpea, mutta silmät
säkenöivät tulta.

"Tämä on suurta hälinää tyhjästä", sanoi hän suurella mielenmaltilla
ja melkein koettaen laskea leikkiä. "Äidin- sydän, joka on kauan
huokaillut ikävöiden rakastettua poikaansa, rientää häntä vastaan ja
-- torjutaan loitolle!"

"Ei niin, teidän majesteettinne, se itse torjuu pojan luotaan."

"Älkäämme kiistelkö sanoista, saanen viedä kuninkaan vieraansa luo,
jonka hän näyttää unohtaneen."

Parista puutarhassa ei aika ollut tuntunut pitkältä; pfalzkreivi
kertoi vilkkaasti ja vauhdilla matkoistaan, ja prinsessaa näyttivät
ne huvittavan.

Iloisen juttelun keskeytti kuninkaan ja leskikuningattaren
saapuminen, ja korkea rouva alkoi heti kysellä pfalzkreiviltä tämän
veljestä, arkkipiispasta, ja palattaessa linnaan kulki kreivi koko
ajan kuningattaren rinnalla.

Kuningas ja prinsessa seurasivat jäljestä, ja nyt sai Kätchen tietää
mitä oli tapahtunut. Senjälkeen Kustaa Aadolf kysyi kiihkeästi, eikö
Ebban heti pitänyt päästä pois.

Kätchen pyysi häntä olemaan varovainen ja lupasi valvoa nuorta tyttöä.

"Minä kirjoitan Magnus kreiville, että hän ottaa hänet huostaansa",
sanoi Kustaa Aadolf.

"Ilmoita kuningattarelle tämä aikeesi. Luulen, että hän silloin
menettelee varovammin."

Sillaikaa oli kuningatar keskustellessaan pitkämatkaisen vieraansa
kanssa käynyt yhä harvasanaisemmaksi. Ilmeisesti hän kuunteli mitä
hänen takanaan keskusteltiin.

Tarkoittamatta mitään, ainoastaan keskusteluaihetta vaihtaakseen,
virkkoi Kustaa sisarelleen: "Lähden luultavasti parin kuukauden
kuluttua Venäjälle."

"Aiotko todellakin?" kysäisi Kristina häneen kääntyen.

"Aion kyllä, se käynee välttämättömäksi."

"Ei riitä, että yksi poikani on jo siellä, toisenkin täytyy lähteä
surmaa uhmaamaan raakalaisten joukkoon."

"Luulen, että rouva äitini katsoo asiaa liian synkin silmin.
Mutta vaikka vaarat olisivat kuinkakin suuret ja lukuisat, täytyy
velvollisuus asettaa ensi sijaan!"

"Sanomme usein velvollisuudeksi mitä itse tahdomme ja mielellämme
teemme, mutta se ei käy niin tarkoin yhteen todellisten
velvollisuuksiemme kanssa."

Vieraan läsnäollessa ei äidillä ja pojalla ollut tilaisuutta
pitempään keskusteluun. Kreivillä oli muuten juttuja loppumattomiin,
niin että kiihoittuneet tunteet ehtivät tyyntyä.

"Mikä estää serkkuani jäämästä tänne luoksemme joksikin aikaa", kysyi
Kustaa vilkkaasti.

"Se olisi minusta hyvin mieluista", sanoi kuningatar. "Mutta kun
Kätchen matkustaa pois, pelkään..."

"Hän voi jäädä sinne missä on", selitti kuningas. "Minä toivon ja
pyydän sitä."

Näin sanoen hän tarttui kreivin käsivarteen, ja heidän kävellessään
kauniissa puistossa hän sanoi, että rakas sukulainen tekisi hänelle
suuren ilon jäämisellään. Itse hän tulisi Gripsholmaan niin tiheään
kuin suinkin.

Kreivi kumarsi ja kiitti. Häntä ei mikään estänyt eikä hän voinut
viettää kesäänsä missään hauskemmin kuin täällä niin suuresti
kunnioitettujen sukulaisten ja ystäväin luona.

Kuninkaan aikomus oli lähteä seuraavana päivänä, heti keskusteltuaan
kuningattaren kanssa. Mutta kuinka kirvelikään hänen sydäntään
ajatellessaan häntä, joka ylhäällä kamarissaan itki katkeria kyyneliä
ja katui ja häpesi rakkauttaan! Kuinka saisi hän vaihtaa sanasen
hänen kanssaan? Se saattoi tapahtua ainoastaan prinsessan avulla,
mutta kuningatar oli mennyt omiin huoneihinsa, eikä kreivi väistynyt
hetkeksikään Kätchenin rinnalta. Nuori kuningas oli jätetty yksin,
omiin surullisiin mietteihinsä.

Nyt palasi jälleen ajatus, joka ennemmin päivän kuluessa oli
juolahtanut hänen mieleensä. Mieltyisikö hänen sisarensa tosiaankin
pfalzkreiviin? Kustaa Aadolf päätti kirjoittaa ja hankkia tietoja
hänen persoonastaan ja elinsuhteistaan.

Gripsholmassa oli kesäisin tapana ilmoittaa kellolla ateriatunneista.

Palvelevat herrat ja naiset olivat jo koolla, kun kuningas astui
ruokasaliin. Kuka voi kuvailla hänen hämmästystään, kun hän viimeksi
mainittujen joukossa havaitsi Ebbansa, kalpeana ja hämillään, mutta
hänen silmissään kauneimpana kaunotarten joukossa. Hän näki myös ne
pahoittelevat, säälivät katseet, joita Ebbaan suunnattiin. Ebban
täytyi kärsiä tämä kaikki hänen tähtensä... se suretti, se kiihdytti
häntä... Ebban täytyi saada hyvitys, mutta miten?

Keskustelu kääntyi Ruotsin suuriin muistoihin ja pysähtyi
Kustaa Vaasaan. Kun oli ensin kevein piirtein kosketeltu hänen
satumaisia vaiheitaan, kertoi Kustaa hänen molemmista jälkimäisistä
puolisoistaan: omasta isoäidistään, jalosta Margareta Lejonhufvudista
ja vieläkin elävästä Katarina Stenbockista. Sitten hän puhui Kaarina
Maununtyttärestä. "He ovat kaikki olleet maansa kaunistuksena", sanoi
hän, "ja Ruotsin neitsyet saavat pitää heitä esikuvinaan, niin hyvin
ne, jotka jäävät valtaistuimen alapuolelle, kuin nekin, jotka saavat
sijansa sillä."

Kreivi oli ihastunut ja kysyi, eikö hänen sallittu juoda ruotsalaisen
neitsyen malja.

"Ensin kuningattaren", vastasi kuningas.

Kristina rouva voi vain vaivoin säilyttää malttinsa, mutta hän päätti
antaa nyt myöten tarttuakseen sitten asiaan sitä kovemmin kourin.
Sentähden hän vain hymyili, kun miesvieraat kilistivät ensin hänen
ja prinsessan ja sitten jokaisen hovineidon kanssa, jotka kuningas
samalla mainitsi nimeltä. Kuningattarelta ei jäänyt huomaamatta,
että kuningas melkein erityisesti esitti valittunsa, se oli miltei
julkinen kihlaus, vastoin hänen selvää tahtoaan ja käskyään.

Vihdoin erottiin.

"Oletko tyytyväinen?" kuiskasi Kustaa salavinkaan kauniille
neitsyelle.

"Kiitos ja siunaus!"

Sellaisten sanojen jälkeen saattoi nukkua hyvin, ja seuraavana
aamuna oli Kustaa mitä parhaimmalla tuulella ja odotti pelottomasti
keskustelua kuningattaren kanssa.

Mutta hän tunsi huonosti äitinsä luullessaan tämän antavan myöten.

"Sinä tahdoit nöyryyttää minua, osoittaa minulle voimattomuuteni, ja
minä kestin sen", sanoi äiti. "Mutta petyt pahoin, jos luulet, että
tulen milloinkaan suostumaan liittoon, joka on arvoton sekä sinulle
että minulle. Mitä minä välitän sinun ruotsalaisista neitsyistäsi!
Kauniita hanhia, jotka osaavat vain käyristellä kaulaansa, tuhmia ja
ylpeitä! Ainoastaan kuninkaan tai ruhtinaan tytär on sinun arvoisesi,
siitä koituu hyödyllisiä suhteita muissa maissa, avioliitosta
oman maan neitsyen kanssa koituu vain hajaannusta, kateutta ja
ylimielisyyttä."

"Kellä valta on, hänen on pidettävä moista silmällä ja tukahutettava
se syntymässään", vastasi kuningas.

"Niin, tiedänhän, että sinä teet mitä haluat; kuningasko välittäisi
äitinsä neuvoista ja kehoituksista; äidin tietysti päinvastoin
täytyy langeta polvilleen ja pyytää anteeksi ja lopuksi palata
kotiin katkerin kyynelin ja rukoilla Jumalalta vapautusta tästä
surunlaaksosta."

"Äiti!" huudahti Kustaa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

Äiti painautui häntä vasten.

"Ethän sinä ymmärrä, että äiti kernaasti uhraa henkensä lapsensa
onnen tähden, mutta että hän suree itsensä kuoliaaksi, kun lapsi
halveksuu hänen neuvoaan."

"Kuulkaahan nyt vähän."

"En, en, en jaksa, olen sairas ja kiihtynyt!"

"Ajatelkaa sitten minua, jätän elämäni onnen teidän käsiinne. Ebba
on minulle rakas yli kaiken maailmassa, voin kenties elää ilman
häntä, mutta en voi koskaan tuntea todellista sydämen riemua, en
koskaan sitä autuasta tunnetta, joka kahdelle sielulle on suotu, kun
ne sulavat yhdeksi! Ajatelkaa tarkoin, rakas äiti, ja sydämenne on
heltyvä ajatellessanne rakkautta, joka on seuraava minua hautaan.
Hyvästi!" Hän painoi suudelman äitinsä otsalle ja riensi pois.

Kristina istui hiljaa kotvan, sitten kohotti hän päätänsä: "Oh,
lörpötystä, niin sanovat he kaikki!"

Hän meni ikkunaan, hevoset seisoivat odottaen, ja kuningas tuli
heti sen jälkeen herroineen. Kätchen ja kreivi olivat mukana. Hän
puristi heidän käsiään, viskautui sitten ratsaille, katsoi ylös,
vaan ei äitiinsä. Kas, kuinka hän hymyilee ja silmät loistavat,
hävytön tallukka on tietysti seisonut ikkunassaan. Ja etteikö
aivan sormisuukkosin! Maltas, saa hän vielä maistaa muutakin kuin
suukkosiasi!

Jos säälin tunne oli tuokioksi täyttänyt leskikuningattaren sydämen,
niin se oli aikoja sitten tiessään. Hän henki nyt ainoastaan kostoa,
ja kun pienestä ratsastajaparvesta oli viimeinenkin vilahdus kadonnut
jäljettömiin, päästi hän helpoituksen huokauksen. Vihdoinkin hänen
aikansa oli tullut.

Kello soi kimakasti ja käskevästi.

"Jumala auttakoon, se tarkoittaa minua", valitti Ebba toisille
hovineitsyille.

"Onhan minun vahtivuoroni, minä menen", huudahti Margareta ja
tepsutteli nopeasti tiehensä.

Eikä kulunut minuuttiakaan, ennenkuin hän seisoi syvään niijaten
ankaran valtiattarensa edessä.

"Kuka teitä on kutsunut?"

Neitsyt katsoi kelloon. "Se soi."

"Tarkoitin Ebbaa!"

"Sisartani?"

"En, vaan toista."

"Ah, häntä! Tyttö rukka!"

"Mikä häntä vaivaa?"

"Pelkään, että hän on taittanut jalkansa."

Margareta yksin uskalsi laskea leikkiä. Sen näet, jonka oli mentävä
vihkituoliin, sanottiin taittaneen jalkansa. Mutta kuningatar oli nyt
kaikkea muuta kuin leikkituulella ja hän huudahti tuimasti:

"Vaikkapa olisi taittanut molemmat jalkansa ja kätensä lisäksi,
sanon, että hänen täytyy tulla tänne ja heti."

Ei ollut nyt mitään muuta keinoa kuin totella, ja tyttö rukka
noudatti käskyä pelosta vavisten.

Kuningatar istui huoneen perällä suuressa nojatuolissa, käsivarret
ristissä. "Tule tänne!" käski hän.

Ebban täytyi etsiä tukea lähimmistä esineistä, ettei kaatuisi, ja
niin hän lähestyi kuningatarta.

"Sinä olet punonut pauloja kuninkaalle aikoen kietoa hänet
verkkoihisi."

"En, en", sanoi Ebba kyynelissään.

"Enkö nähnyt sinun koettavan hurmata häntä kevytmielisin suukkosin!
Jos olisit ollut tavallinen piika, olisin ajanut sinut tiehesi, mutta
kreivi Magnus Brahen ja erittäinkin unohtumattoman ystäväni Brita
Lejonhufvudin tytärtä täytyy minun pitää testamenttina, jota olen
luvannut uskollisesti valvoa. Etkö käsitä menettelysi rikollisuutta?"

"Hänen majesteettinsa on sanonut..."

"Että tahtoo naida sinut, eikös niin?"

"Niin, muutamain vuosien kuluttua!"

"Hänen majesteettinsa on nuori herra, joka lörpöttelee mitä mieleen
juolahtaa. Nyt on hän mielistynyt sinun sieviin kasvoihisi, kuten hän
mielistyy toisiin toisessa kaupungissa tai maassa. Mutta jokaisen
siveän neitsyen on torjuttava kaikki sopimaton lähenteleminen, ja
sentähden, ettet ole tehnyt sitä, katson olevan syytä rangaista
sinua, kuten olisit oma tyttäreni."

Näillä sanoin sivalsi hän kaikkea muuta kuin lempeällä kädellä
pelästynyttä neitsyttä ensin toiselle ja sitten toiselle poskelle.

Lapsi rukka, joka ei koskaan ollut saanut moista osakseen,
pysyttäytyi vaivoin tuolillaan ja tuijotti melkein tajutonna
ympärilleen, ja pikku kasvot alkoivat tällöin paisua aivan
suhdattomasti.

"Kas niin, nukkeni, nyt olen parantanut lemmensairautesi, korjaa nyt
luusi täältä."

Melkein koneellisesti koetti Ebba noudattaa käskyä.

Mutta voimat pettivät, ja hän vaipui tunnotonna lattialle.

Kuningatar soitti, ja saapunut palvelija sai käskyn viedä neitsyen
kamariinsa. Hän oli kaatunut ja loukkautunut.

Mutta kun kuningatar jäi yksin, jupisi hän itsekseen:

"Se ei saa tapahtua eikä tapahdu!"

Pfalzkreivi sillaikaa liekamoi prinsessan ympärillä kuin perhonen
tulen ympärillä; kukaan muu ei päässyt Kätcheniä puhuttelemaan.

Pfalz-Zweibrückenin kreivi Juhana Kasimir oli hyvinkasvatettu
nuori mies, joka oli opiskellut Heidelbergin yliopistossa ja
hyvin perehtynyt ritarillisiin harjoituksiin, vaikkei suinkaan
ollut sotainen luonteeltaan. Hän oli hieman raskasmielinen eikä
erittäin loistava hengenlahjoiltaan, mutta hän oli käytännöllinen,
ymmärtäväinen ja oikeamielinen.

Katarina prinsessan yksinkertainen ja luonnollinen käytös teki
yhdessä miellyttävän ulkomuodon kanssa häneen heti syvän vaikutuksen.
Sitä paitsi oli hän kyllin älykäs voidakseen laskea ne ulkonaiset
edut, jotka ruotsalaisella prinsessalla olivat puolellaan. Hän itse
oli kolmantena poikana isänsä kuoltua saanut ainoastaan Neucastelin
linnan ja vakuutuksen vuotuisesta 3,000 guldenin eläkkeestä.
Katarina oli kuninkaan tytär, ja ruotsalaisena prinsessana hän
saattoi olla varma 100,000 riikintaalarin myötäjäisistä, paitsi
isän ja äidin perintöä sekä upeita myynejä. Ja jos hänen veljensä
ja serkkunsa kuolivat ilman perillisiä, oli hänellä oikeus Ruotsin
valtaistuimeenkin.

Oikeastaan tietämättä miksi, mieltyi prinsessakin puolestaan nuoreen
ruhtinaaseen. Tämä oli tosin viittä vuotta nuorempi kuin hän, mutta
tuli hänen rakkaan äitinsä maasta, ja ennenkuin hän oli ehtinyt
ajatella ikäeroitusta, oli toinen jo saanut sijansa hänen sydämessään.

Ruhtinas oli varovainen; hän ei aikonut kosia ennenkuin oli varma
prinsessan suostumuksesta, ja käytti aikansa tehdäkseen itsensä niin
miellyttäväksi kuin voi.

Suureksi pelästyksekseen kuuli Kätchen rakkaalta Heldiniltään siitä
kohtelusta, jota Ebba Brahe oli kokenut. Hän ei ollut voinut sitä
estää, eikä tapahtunutta voinut enää muuttaa, mutta hän katsoi
kuitenkin velvollisuudekseen ilmoittaa siitä kuninkaalle, vaikkakin
mitä varovaisimmin sanoin.

Sitä paitsi puheli hän Ebban kanssa kuninkaasta ja kehoitti tätä
avaamaan sydämensä. Kätchen luki siitä, että nuori Ebba oli hyvin
onnellinen ja mielissään, kun oli voittanut kuninkaan rakkauden;
hän ei vain tiennyt, miten kuningattarena piti olla, ja kaiken
lisäksi hän pelkäsi niin leskikuningatarta, että vapisi kuullessaan
hänen askelensa. Hän tahtoi kaikessa alistua korkean valtiattarensa
tahtoon, mieluummin kärsiä sen hirveän häpeän, että hänet
lähetettäisiin pois hovista. Hän aikoi kirjoittaa kuninkaalle ja
pyytää, ettei tämä enää koskaan ajattelisi häntä.

"Luuletko että hän taipuu siihen?" kysyi Kätchen.

"Täytyy kai hänen. Olisipa hän vain nähnyt minut ensi viikolla
saatuani sivallukset, olisi hänen rakkautensa kyllä kylmennyt."

Katarina huokasi. Jos liekin Kustaa Aadolf ollut Hagborg, ei Ebba
ainakaan ollut mikään Signe!

Muutamia päiviä myöhemmin saapui kuninkaalta kirje sisarelleen ja sen
sisällä myös Ebballe. Viimeksi mainittu kuului seuraavasti:

"Sydämeni rakkahin neiti, olen mitä suurimmalla surulla saanut
tietooni, että hänen majesteettinsa, rouva äitini, on torunut teitä,
sydämeni rakkahin. Sentähden ei uskollinen sydämeni ole sallinut
minun olla lähettämättä Teille tätä kirjettä, ja rukoilen Teitä,
ettette ole kovin suruissanne, vaan koetatte tyytyä, kunnes Jumala
suo, että herra isänne tulee noutamaan Teidät sieltä."

Jollei asia päättyisi, kuten hän toivoi ja halusi, tahtoi hän
kaikessa tapauksessa kehoittaa Magnus kreiviä rientämään hoviin, niin
ettei Ebbaa turhaan kiusattaisi kauemmin.

Kirje päättyi vakuutuksilla hänen uskollisesta ja sydämellisestä
rakkaudestaan, ja allekirjoituksena oli yhteen kiedottu K ja E,
heidän etunimiensä alkukirjaimet.

Ebba kätki sen huolellisesti, ja sitä mukaa kun kärsityn nöyryytyksen
muisto haihtui, heräsi toivo ja rakkaus uudestaan kauniin neitsyen
sydämessä.

Sillä välin kiintyi kuningattaren mieli pfalzkreivin pitkälliseen
vierailuun ja siihen suureen huomaavaisuuteen, jota hän osoitti
prinsessalle. Eikä Kätchenkään näyttänyt olevan kylmäkiskoinen häntä
kohtaan. Aikoikohan tyttö jättää sikseen lupaamansa Vadstenassa
käynnin? Se ei saanut tapahtua.

Kuningatar ilmoitti aikovansa lähteä eläkealueelleen Gefleen. Silloin
oli kreivin pakko lähteä matkaansa, ja prinsessan oli täytettävä
lupauksensa.

Ei viipynyt montakaan päivää, ennenkuin Gripsholma oli autiona ja
tyhjänä. Mutta sitä ennen oli kreivi pyytänyt prinsessan kättä.
Kätchen oli neuvonut häntä kääntymään kuninkaan puoleen, ja matkusti
itse Vadstenaan.

Juhana herttuan synkät kasvot kirkastuivat hänet nähdessään, ja hän
koetti tehdä oleskelun heidän luonaan sisarelleen niin miellyttäväksi
kuin mahdollista. Prinsessa, joka osoitti harrastusta kaikkeen mikä
häntä ympäröi, houkutti retkille milloin maisin, milloin vesille.
Maria Elisabet otti tosin osaa näihin retkiin, mutta synkin katsein
ja vaiteliaana; väliin kieltäytyi hän tykkönään tulemasta mukaan, ja
silloin herttua oli parhaimmalla tuulella.

Silloin hän kertoi mitä oli lukenut tai lausui muutamia
kirjoittamiaan säkeitä, joissa puhuttiin hukkaan menneestä elämästä
ja kuinka ihmistä kahlehti onneton kohtalo.

Kätchenin kiitokset näyttivät häntä suuresti ilahuttavan. Mutta kun
tämä koetti järkyttää hänen maailmankatsomustaan, silloin pudisti
hän päätään ja vastasi, etteivät eri ihmisten kokemukset olleet
samanlaiset.

Maria Elisabet toivoi sydämestään, että prinsessa pian vapauttaisi
hänet läsnäolostaan. Kätchen lähtikin kahdeksan päivän kuluttua, eikä
sisar kiittänyt häntä edes toivottamalla onnea matkalle. Herttua sitä
vastoin saattoi häntä kappaleen matkaa ja sanoi erotessa, että elämän
viimeinen päivänsäde katosi hänen mukanaan.



7.

ITÄRAJOILLA.


On vanha totuus, että yksi huoli vetää useampia mukanaan. Suuresta
itäisestä naapurimaasta saapui lakkaamatta huolestuttavia uutisia.

Selvisi pian, etteivät venäläiset aikoneet tosissaan tehdä Kaarle
Filipistä tsaaria, ja melkeinpä vain näön vuoksi nuori prinssi jäi
vielä toistaiseksi Viipuriin. Hän oli kuin kotkanpoika häkissä, hänen
ympärillään raivosi sota, mutta hän ei saanut ottaa siihen osaa;
kuinka kovin hän nakuttikaan kullattua häkkiään, ulos ei hän päässyt.

Hän sai onnittelukirjeitä ja valloitti venäläisiä lippuja. Mutta hän
ei ollut mukana, kun ne otettiin, ja Vaasojen toiminnanhaluiselle
suvun nuorelle vesalle ei se sentähden merkinnyt mitään.

Serkku, Saksin herttua Julius, oli piirittänyt Augdovia, mutta hänet
oli lyöty ja ajettu matkoihinsa. Miksei Kaarle Filip saanut olla
mukana? Syyksi sanottiin, että äskenpestattua sotaväkeä oli vaikea
pitää aisoissaan ja puhuttiin kapinoimisesta. _Hän_ olisi kyllä
pitänyt ne koossa ja palauttanut jokaisen täyttämään velvollisuutensa.

Kolmentoista vuotias prinssi paloi halusta näyttää kuntoaan, ja
jollei olisi ollut epämiehekästä, olisi hän itkenyt harmista. Nyt
puristi hän vain kätensä nyrkkiin ja sanoi: "Odottakaahan, vielä
minäkin kerran täytän kuusitoista vuotta!"

       *       *       *       *       *

Kenties hänestä ei olisi valta ollut niin kadehdittava, jos hän olisi
voinut nähdä yhdeksäntoista vuotiaan veljensä, joka parhaan ystävänsä
ja uskottunsa rinnalla istui kumartuneena yli kirjeen, joka oli hänen
edessään pöydällä.

Kirje, joka oli De la Gardiel'ta, sisälsi ensin selonteon sodasta.
Monet venäläiset puolueet taistelivat keskenään vallasta, eikä
saattanut ajatella rauhaa muuten kuin miekka kädessä. Kasakkaparvet
kihisivät kaikkialla tehden tuhojaan, ja ryöväriliitot lisääntyivät
pelottavasti.

Sotaväelle saatiin palkka ainoastaan valamalla kirkonkelloja
ja metallipatoja, ja hätä ja kurjuus oli suurempi kuin kukaan
saattoi ajatella. Edelleen kerrottiin kirjeessä, ettei Puola enää
tahtonut jatkaa sotaa Venäjää vastaan yksikseen, vaan ehdotti De la
Gardie'lle, että Ruotsi ja Puola yhtyisivät yhteistä vihollista,
venäläisiä vastaan.

Ehdotuksen oli tehnyt puolalainen päällikkö Gonsefski, mutta
Sigismund oli tehnyt toisen: hän oli kehoittanut De la Gardie'ta
luopumaan Kustaa Aadolfista.

Sotapäällikkö oli lähettänyt molemmat kirjeet omansa keralla. Hän
vakuutti kuninkaalle uskollisuuttaan, mutta kun hän ei katsonut
saaneensa riittävää korvausta palveluksistaan, pyysi hän lupaa palata
kotiin.

"Hän saa aluksi tyytyä lupauksiin", sanoi Akseli Oxenstjerna.
"Luulen, ettei hänen eronsa ole niin vakavasti tarkoitettu."

Kuningas antoi heti vastauksen: hän oli palkitseva sotapäällikön niin
hyvin kuin valtion varat myönsivät, ja vakuutti, ettei ollut koskaan
epäillyt hänen uskollisuuttaan. Lopuksi pyydettiin sotapäällikköä
ainoastaan äärimäisessä hätätilassa tekemään mitään sopimuksia
puolalaisten kenraalien kanssa.

"Nyt on meille kaikista tärkein kysymys mistä saamme rahaa muonaan
ja vaatetukseen", sanoi kuningas. "On selvää, ettei nykyinen aselepo
kestä kauan."

"Sitä en usko minäkään, mutta meidän täytyy sen kestäessä saada
vangit vaihdetuksi."

"Kaarle Gyllenhjelm ennen kaikkia", puuskahti Kustaa innokkaasti.
"Ajatelkaas, mitä hän on kärsinyt meidän tähtemme!"

"Tahdon tehdä kaiken mitä puolestani voin."

Tähän aikaan varsinkin hollantilainen Abraham Cabeljou auttoi
hallitusta sotatarpeiden hankinnassa. Tämä oli 1609 muuttanut
äskenperustettuun Göteborgiin ja saanut paljon kannatusta Kaarle
IX:ltä, joka muun ohella oli hänelle uskonut uuden kaupungin katujen
järjestämisen, vastuunalaisen tehtävän, jonka hän suoritti kuninkaan
tyytyväisyydeksi.

Hänen mukanaan tai hänen toimestaan muutti suuri joukko
hollantilaisia maahan. Nämä, jotka olivat tunnetut
ammattivireydestään, levittivät työtaitoa eri ammattien ohella ja
nauttivat sentähden erinäisiä etuja.

Abraham Cabeljou oli oikeastaan kauppamies, hänellä oli useita
laivoja, ja hän vei ulkomaille paljon ruotsalaista kuparia. Tämä
kauppa oli silloin jonkun aikaa kuulunut kruunun suurimpiin
tulolähteihin, ja Cabeljou joutui sentähden usein tekemisiin
Kustaa Aadolfin kanssa, varsinkin siksi, että hän oli osoittanut
suurta kykyä hankkiessaan itselleen ulkomaisia hopearahoja.
Olihan sitouduttu maksamaan Elfsborgin lunnaat hopeataalareissa,
ja tanskalaiset pitivät lujasti kiinni ehdoista. Sotatarpeita
hankittaessa oli hän myös oivallinen välittäjä. Tiedettiin kyllä,
että hän siinä katsoi omaa parastaan, mutta niinhän jokainen olisi
tehnyt, ja hänen vaatimuksensa olivat kohtuullisemmat kuin oli
odotettu.

Mies oli pitkäkasvuinen, mutta hänellä oli tavattoman notkea selkä,
pienet, läpitunkevat silmät ja otsa, joka todisti hyvää ymmärrystä.
Ja hän oli erinomaisella täsmällisyydellä toimittanut kuninkaan
ensimäiset suuremmat tilaukset.

Kun hänet kutsuttiin puheille uudestaan, sitoutui hän uudet tilaukset
toimittamaan melkein minä päivänä tahansa, ja parasta kenties oli,
että hän määräsi maksuehdot kuninkaalle niin edullisiksi kuin suinkin.

Hänen mentyään sanoi Kustaa Aadolf: "Merkillistä! Minulla on syytä
olla mieheen täysin tyytyväinen, mutta kuitenkin tunnen hänen
läsnäollessaan tympeyttä, jota en voi selittää."

"Hänellä kuuluu olevan ihastuttava tytär", huomautti Åke Tott. "Mutta
sydämeni on onneksi varattu valkean vihoja vastaan."

"Olen nähnyt hänet", puuttui herra Akseli Banér puheeseen, "ja
niin uskomattomalta kuin kuuluneekin, uskallan väittää, että häntä
ulkomuotoon nähden voi verrata kauneista kauneimpaankin."

"Ketä tarkoitat?" kysyi kuningas käyden tarkkaavaiseksi.

"Ketäs muuta kuin Magnus kreivin jaloa tytärtä."

"Ei ole ketään, jota voisi verrata häneen", puuskahti kuningas
innoissaan.

"Pyydän anteeksi, mutta teidän majesteettinne arvostelee -- niin,
uskallan sanoa -- niinkuin sokea värejä."

Kuningas nauroi: "Onko täällä ketään, joka voi väittää häntä vastaan?"

"Antaisin paljon, jos voisin. Mutta hän on oikeassa, he ovat
toisiinsa."

"Ulkonäöltään", riensi Akseli herra lisäämään. "Mutta toinen on kaino
kukka, jota uskaltaa lähestyä tuskin ajatuksissaan, toinen uhkea
ruusu, joka ei ketään karkoita luotaan."

"Hän tahtoo uskotella meille, että on päässyt kaunottaren suosioon",
huudahti Åke Tott.

"Kenties ei se olisi ollut mahdotonta", virkkoi Akseli Banér
teennäisellä häveliäisyydellä. "Mutta häntä vartioi lohikäärme."

"Hänen isänsäkö?" kysyi kuningas nauraen.

"Sanotaan, että isä on pidättänyt itselleen oikeuden naittaa tai
oikeammin myydä hänet enimmän tarjoavalle."

"Hyi, hyi, luulet hänestä pahempaa kuin minä! Mitä tuohon
näköisyyteen tulee, en usko sen olevan kovin silmiinpistävä."

"Jos teidän majesteettinne käskee, tuo Abraham herra tyttärensä
tänne", tokaisi Åke herra pahankurisesti nauraen.

"Todistuksena siitä, että näköisyys tosiaankin on hämmästyttävä,
tahdon vain mainita, että eräänä päivänä vähän ennen hänen
majesteettinsa kuningattaren lähtöä Gefleen käskettiin Abraham hänen
puheilleen. Neiti Ebba Brahe sattui tulemaan ovessa häntä vastaan,
ja hän, Abraham on itse kertonut, että hän aivan ällistyi neidin
nähdessään, luullen tätä omaksi tyttärekseen."

"Yksi asia ainakin on varma", vastasi Kustaa Aadolf, "se, ettei minua
näköisyys pettäisi."

Samassa ilmoitettiin valtiokansleri, ja nuori kuningas unohti pian
keveän keskustelun syventyäkseen kokonaan vakaviin ja raskaihin
hallintoasioihin.

Tähän aikaan suunnitteli tuskin kahdenkymmenen vuotias kuningas
sotasääntöjään ja neuvotteli jokaisesta kohdasta valtiokanslerin
kanssa, joka avoimesti ilmaisi moitteensa, milloin oli jotakin, mitä
hän ei hyväksynyt. Näiden molempien kesken ei ollut koskaan kysymystä
siitä, kuka oli oikeassa, vaan ainoastaan siitä, mikä oli parasta.

Suurin huoli heillä oli siitä, miten selviydyttäisiin Venäjän sodan
tuottamista vaikeuksista. Kuningas eläytyi yhä enemmän siihen
ajatukseen, että hänen oli itsensä lähdettävä mukaan. Tässä oli
Oxenstjerna kuitenkin eri mieltä ja koetti alituiseen osoittaa niitä
vaaroja, jotka siitä koituisivat, ja teki kaikkensa saadakseen
kuninkaan siitä luopumaan.

Kaiken kiireen lomassa nuorelle kuninkaalle jäi sentään aikaa
kirjoittaa silloin tällöin hellä kirje valitulleen, ja parhaallaan
tapaamme hänet sellaisessa puuhassa. Hän tahtoo lähettää sen Ebballe
sopivan uudenvuodenlahjan keralla ja tuumii juuri kenelle uskoisi
tärkeän lähettämistehtävänsä, kun kamaripalvelija ilmoittaa erään
nuoren talonpojan, joka hartaasti on pyrkinyt kuninkaan puheille.

"Tulkoon sisään", vastasi Kustaa Aadolf, mutta miehen nähtyään lisäsi
hän vilkkaasti: "Missä olemme tavanneet toisemme ennen?"

"Vittsjön taistelun jälkeen!"

"Amuletti!" huudahti kuningas hypähtäen pystyyn. "Nyt tunnen sinut,
tuletko perimään siitä maksua?"

"Saamani sormus riittää."

"Sano sitten heti asiasi!"

"Tulin pyrkimään kuninkaan palvelukseen."

"Siihen pääset, henkisotilaakseni. Nimesi!"

"Lassi Antinpoika."

"Suomalainen?"

"Niin!"

Kuningas avasi oven viereiseen huoneeseen, jossa oli useita hänen
palvelijoitaan, ja puhui sinne: "Tämä Lassi Antinpoika, joka on
henkisotilaani, saakoon ilmoittautumatta tulla huoneeseeni, vaikkapa
keskellä yötäkin. Oletko saanut sellaisen palkinnon kuin tahdot?"
lisäsi Kustaa Aadolf sulkien oven.

Uusi henkisotilas suuteli kuninkaan kättä. "Tahdon olla uskollinen
elämässä ja kuolemassa!" sanoi hän liikutettuna. "Mikset ole tullut
ennen?"

"Jalkani täytyi ensin parantua!"

"Ja tyttö?"

"Hän on nyt vaimoni ja on mennyt Suomeen, äitini luo." Hän kääntyi
lähteäkseen.

"Odotahan, tahdon heti uskoa sinulle mitä tärkeimmän salaisen
tehtävän", sanoi kuningas. "Saadaan nähdä, suoritatko sen
tyytyväisyydekseni."

Ja niin sai henkisotilas pienen lähetyksen, joka oli niin lähellä
kuninkaan sydäntä, ja Lassi Antinpoika lähti samana iltana ripeällä
ratsulla taipaleelle Gefleen.

Mutta viestit Venäjältä kävivät yhä hälyttävämmiksi. Kerrottiin
hädästä ja kurjuudesta ja samalla salajuonista, kavaluudesta ja
välinpitämättömyydestä.

Kuningas antoi kirjeet Oxenstjernalle, ja yksin tämä neuvokas mieskin
joutui ymmälle aseman johdosta. "De la Gardie on suuri sotaherra",
sanoi hän, "mutta mikään järjestäjä hän ei ole."

Kuningas oli kauan vaiti, mutta eräänä päivänä, kun Oxenstjerna
tapansa mukaan saapui neuvotteluun, hämmästytti häntä luja
päättäväisyyden ilme, joka kuvastui kuninkaan kasvoilla. Ja melkein
samassa hän huudahti: "Päätökseni on tehty, matkustan Venäjälle. Kuka
on läheisempi järjestämään Ruotsin asioita kuin Ruotsin kuningas?
Herran käsi on minut siksi korottanut, voin siis toivoa hänen apuaan.
Teitä huolestuttavat vaarat, jotka uhkaavat, mutta vaaroja on
kaikkialla. Eikö Herra voi minua suojella niin siellä kuin täälläkin,
ja millainen on luottamukseni Herraan, jos arasta pelosta lyön
laimin, mikä on kuninkaallinen velvollisuuteni? Tunnen syvemmin kuin
koskaan, että sinne käy tieni, eikä mikään maailmassa voi minua estää
sitä kulkemasta."

Hänen silmänsä salamoivat, niissä oli jotakin, joka todisti päätöksen
järkähtämättömyyttä, ja Oxenstjerna nyökäytti päätänsä sanoen:

"Tapahtukoon, herra kuningas, kuten tahdot!" Siitä päivin oli
asia ratkaistu. Neuvoteltiin vain, kuinka kaikki parhaiten
järjestettäisiin.

Valtiopäivät oli kutsuttu koolle tammikuun 14 päiväksi 1614, jolloin
säädyille oli esitettävä tärkeitä asioita.

Vähän ennen kuninkaan lähtöä Örebrohon palasi henkisotilas Geflestä
ja antoi huolellisesti käärityn kirjeen herralleen.

Tämä otti sen ääneensä tykyttävin sydämin; päällekirjoituksesta hän
tunsi Ebbansa käsialan.

Kirje sisälsi uudenvuoden-onnentoivotuksen kuninkaalle ja monet
kiitokset uudenvuodenlahjasta. Sitten Ebba pyysi, ettei hänen
majesteettinsa enää puhuisi leskikuningattarelle eikä pyytäisi
hyväksymistä heidän rakkaudelleen; se ei auttaisi mitään,
katkeroittaisi vain yhä enemmän kuningattaren mieltä ja tuottaisi
onnettomuutta hänelle itselleen.

Kustaa Aadolf vastasi heti vakuuttaen muuttumatonta rakkauttaan;
kunhan vain Ebba olisi kärsivällinen, niin lopulta kuningatarkin
taipuisi. Hänen uskollisuuteensa ja lujuuteensa sai aina luottaa,
ja hän pyysi Ebbaa antamaan hänelle vakuutuksen uskollisesta
vastarakkaudesta, se lohduttaisi häntä palavassa kaipauksessaan.

Kirje päättyi kuten tavallisesti moniin onnentoivotuksiin, ja alla
oli Kustaan ja Ebban yhteenkiedotut nimikirjaimet.

Mutta tuskin oli tämä sydämenasia toimitettu, kun jo valtiotoimet
alkoivat.

Jo joulukuussa oli kuningas kirjoittanut veljelleen, että tämä voi
tulla Turkuun ja siellä odottaa avovettä.

Valtiopäiväin alettua sai kuningas säätyjen lupauksen
välttämättömästä avusta Venäjän sodassa, jollei tsaari taipunut
korvaamaan niitä suuria uhrauksia, jotka Ruotsi oli tehnyt. Mutta
kun Kustaa selitti, että hänen aikomuksensa oli itse lähteä
sotaan, silloin tekivät niin säädyt kuin kuningatarkin pontevia
vastaväitteitä. Kuningas vastasi, ettei kenenkään tarvinnut pelätä,
että hän saattaisi valtakunnan vaaraan varomattomuudellaan. Hän oli
siksi ijäkäs, että osasi avoimin silmin katsoa eteensä.

Kuningatar muutti takaisin Tukholmaan ja Kustaa Aadolf sai suureksi
ilokseen nähdä jälleen rakkaan Ebbansa, mutta tätä vartioitiin niin
ankarasti, että oli mahdotonta päästä kahdenkeskiseen keskusteluun.
Katse, kädenpuristus vain, enempää ei nuori kuningas toistaiseksi
uskaltanut.

Oli tuleva aika, jolloin hän koko maailman nähden sai sanoa
valittuaan omakseen, eikä siihen kestänyt kauan, siitä oli hän
lujasti vakuutettu.

Erohetki oli käsissä. Kuningatar oli epätoivoinen, mutta sittenkin
hän muisti lähettää pois kauniin hovineitsyensä.

Kuningas ei saanut sanoa hänelle jäähyväisiä. Mutta viime hetkessä
hän kirjoitti Ebballeen, ettei tämä koskaan saanut epäillä hänen
rakkauttaan, vaikkei hän monilta tehtäviltään saisikaan aikaa
kirjoittaa. Kun he eivät nyt pitkiin aikoihin saisi nähdä toisiaan,
lähetti hän pienen kukan, jolle saksalaiset ovat antaneet nimen
"Vergiss mein nicht", ja pyysi, että Ebba ottaisi tämän ujon muiston
vastaan yhtä sulalla sydämellä kuin sen oli lähettänyt "nuorukainen,
joka toivottaa teille monta tuhatta hyvää yötä ja pysyy teille
uskollisena aina kuolemaan saakka."

Lassi Antinpoika vei tämänkin kirjeen. Kaikissa salaisissa tehtävissä
kuningas kääntyi nyt hänen puoleensa.

Juhana Kasimiria, joka kuninkaalta oli pyytänyt Kätchenin kättä, oli
kuningas pyytänyt odottamaan valtiopäiväin lausuntoa. Kreivi oli
saapunut Örebron valtiopäiville ja saanut vastauksen, ettei hän ennen
voinut saada prinsessan kättä, ennenkuin oli esittänyt takeet, että
hänen tuleva puolisonsa saisi kohtuullisen eläkeveron ja huomenlahjan.

Tämän vastauksen saatuaan matkusti Juhana herra Saksaan, ensin
kirjoitettuaan prinsessalle ja vakuutettuaan, ettei hän kauan
viipyisi poissa.

Kuningas lähti pohjoista kohden toivoen Merenkurkun yli pääsevänsä
Suomeen. Mutta kaikki, jotka oli lähetetty tiedustelemaan edeltäpäin,
saapuivat ilmoittaen, ettei jää kantanut yli Pohjanlahden. Kuninkaan
täytyi sentähden matkustaa pitkää kiertotietä Tornion kautta.

Antero Soop matkusti edeltä hoviväen kanssa ja hankki yöpaikat;
kuningas seurasi verkkaan jäljestä.

Hernösandissa kohtasivat kuninkaalliset veljekset toisensa. Kaarle
Filip oli kasvanut suureksi ja vahvaksi, hän oli mielellään tahtonut
käydä kahakoihin, sanoi hän, mutta valtuutetut olivat arkoja hänestä,
ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin tyttö.

Kuningas iloitsi hänen raikkaasta ja reippaasta ulkonäöstään ja antoi
hänen tehtäväkseen edustaa Tukholmassa hänen persoonaansa. Prinssi
oli iloinnut mielessään siitä, että saisi kääntyä kuninkaan mukaan,
ja hänen oli ilmeisesti sangen vaikea taivaltaa yksin kotiin.

Luulajasta jatkui matka lisätyllä vauhdilla, kuningas tahtoi pian
matkustaa joka päivä kolmisen peninkulmaa ja yhtä pitkältä öin. "Se
on välttämätöntä", kirjoitti hän voudeille, "sillä matka on pitkä, ja
aikamme käy muuten lyhyeksi."

Ei ollut niinkään helppo täyttää hänen toivomuksiaan, sillä hänellä
oli seurueessaan enemmän kuin kaksisataa henkeä. Kuitenkin tekivät
voudit kaikkensa kuningasta tyydyttääkseen. Hyviä ratsuja hankittiin
kaikkiin kyydinvaihtopaikkoihin, ja jo maaliskuun 19 päivänä tuskin
kaksi viikkoa Luulajasta lähdön jälkeen saavuttiin Hämeenlinnaan.

Siellä yhdyttiin Evert Horniin, joka seurasi mukana Turkuun.

Häneltä sai kuningas tietoja vihollisten asemasta. Laatokan
linnoitusta piirittivät venäläiset, Novgorodia vastaan marssi
venäläinen kenraali Trubetzkoj, ja eräässä vallituksessa Staraja
Kussan lähistöllä väijyi 2,000 venäläistä, joita Saksin herttua
Julius turhaan piiritti.

Novgorodissa oli sellainen elintarpeiden puute, että täytyi ampua
hevoset. Sentähden vallitsi kaupungin asujanten keskuudessa suuri
tyytymättömyys.

Ne eivät olleet mitään hyviä enteitä. Neuvottelujen jälkeen
päätettiin, että Evert Horn matkustaisi Novgorodiin neuvottelemaan
De la Gardie'n kanssa niistä sotaliikkeistä, joihin lähinnä oli
ryhdyttävä. Lisäksi oli hänen vietävä Jaakko herralle vakuutus, että
kuningas heti odotettujen elintarpeiden saavuttua tulisi apuun.

Evert herra matkusti, ja kuningas, joka jo matkalla oli saanut
jokseenkin selvän käsityksen maan tilasta, sanoi tahtovansa viipyä
Turussa muutamia viikkoja.

Heti kun tuli tunnetuksi, että kuningas oli kaupungissa, riensi
maalaiskansaa kaikilta tahoilta valittamaan hätäänsä ja anomaan
lievennystä rasituksiin. Valitukset koskivat enimmäkseen laittomasti
riistettyjä veroja ja pakkokestityksiä. Voudit ja tuomarit kutsuttiin
puheille, monet valitukset ratkaistiin heti, toiset jätettiin
tarkemmin tutkittaviksi.

Kun maassa ei ollut kouluja köyhille lapsille, määräsi kuningas
sellaisia perustettavaksi.

Tavattomalla kärsivällisyydellä kuunteli Kustaa Aadolf kaikkia
valituksia ja tutki niitä ja sai viidessä viikossa monet asiat uuteen
järjestykseen. Ja kun kuningas vihdoin lähti Turusta, seurasivat
häntä suuret väkijoukot, jotka itkien ja siunaillen tahtoivat nähdä
edes vilahduksen hänestä, jota he sanoivat "Jumalan lähettämäksi".

Matkaa jatkettiin itään, ja kun kuningas oli luvannut muutamia päiviä
vierailla rikkaan herrasmiehen Arvi Tönnenpojan luona, hän lähti
tämän Pernajassa omistamaan Tyysterinkylän kartanoon. Täältä meni hän
Narvaan, jonne saapui kesäkuun 16 päivänä.

Hänen tarkoituksensa oli ollut sen lisäväen kanssa, jonka hänen
käskyjensä mukaan oli pitänyt kokoontua sinne talven aikaan, lähteä
heti De la Gardie'n avuksi, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ja
harmikseen ei ollut vielä saapunut Ruotsista ainoaakaan lippukuntaa.

Ei ollut vielä hankittu niitä varastojakaan, jotka tarvittiin
odotetun lisäväen ylläpitoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaminen,
ja odottaessa oli huolehdittava muona- ja ampumavarojen ja rehun
hankinnasta.

Tämä oli kuitenkin niin vaikeaa ja vei niin paljon aikaa, että
kuningas vasta elokuun lopulla pääsi lähtemään sotakentälle.

Eräänä päivänä ilmoitettiin hänelle vieras, ja kun sanottiin nimi:
"Kenraaliluutnantti Kaarle Gyllenhjelm!" hypähti Kustaa pystyyn ja
riensi häntä vastaan. He vaipuivat pitkään, sydämelliseen syleilyyn.

"Kuninkaani!"

"Veljeni!"

Kuinka paljon sanoivatkaan nämä sanat!

Kustaa Aadolf asetti hänet viereensä istumaan. "Tarvitsen oikein
tarkoin katsella ja tunnustella rakkaita kasvojasi", sanoi hän
liikutettuna. "Kaksin kerroin rakkaita, sillä ne muistuttavat
isästämme."

Gyllenhjelm kumarsi, ja pari petollista kyyneltä vierähti hänen
poskilleen. "Pitkä vankeus on tehnyt minut hentomieliseksi", virkkoi
hän hämillään.

Muutamin sanoin hän kertoi miten vihdoinkin oli päässyt Puolan
vankeudesta.

"Kuningas puhui usein sinusta", sanoi Kustaa Aadolf, "ja kun silloin
eräs ylhäissyntyinen neitsyt eräänä päivänä puhui hyvin lämpimästi
vangitusta sankarista, antoi hän neitsyelle sormuksen toimitettavaksi
sinulle palattuasi, 'joka ei tapahtune minun eläessäni', lisäsi rakas
vainaja."

Gyllenhjelm oli liian liikutettu voidakseen puhua asiasta ja kysyi
eikö hän saisi ottaa osaa alkaneeseen sotaan.

"Minun on sääli hylätä ensimäinen pyyntösi", vastasi Kustaa Aadolf.
"Mutta sinun täytyy lähteä viemään viestiä valtiokanslerille,
ja sitten on tahtoni, että jäät Ruotsiin ja lepäilet. Tulevasta
toiminnastasi saamme sitten puhua Tukholmassa."

"Minä tahtoisin mielelläni käydä De la Gardie'n luona."

"Mikäs estää, matkusta hänen luokseen; meidän kesken sanoen, hän on
liian vitkallinen liikkeissään; sen olen sanonut Evert Hornillekin,
mutta hän ihailee niin sotapäällikköä, ettei näe hänessä mitään
vajavaisuuksia."

Kustaa keskeytti ja pani punastuen kätensä Gyllenhjelmin olalle. "Et
suinkaan käytä väärin suoruuttani?" sanoi hän melkein heltyneenä.

Samassa aukeni ovi, ja muuan upseeri astui ilmoittautumatta sisään:
"Tärkeitä viestejä sotanäyttämöltä", huudahti hän ja ojensi
pikaviestin sisältävän kirjeen.

Kustaa avasi sen nopeasti. Silmäys, ja hän huudahti salamoivin
silmin: "De la Gardie on voittanut tärkeän voiton Branitzin ja
Staraja Russan luona; Cobron ja Mönichhofen ovat ajaneet 8,000
venäläistä pakosalle ja valloittaneet molemmat vallitukset. Ja minä
kun syytin häntä! Nyt on Novgorod pelastettu!" Nuori sankari mittaili
huonetta pitkin askelin.

"Minä olen kuin vanha sotaratsu", sanoi Gyllenhjelm. "Kun sotatorvi
soi, halajaa mieleni taistelukentälle."

"Mutta sitä et saa tehdä, sinun täytyy levätä ja koota voimia.
Tiedän tuskin, saatko käydä De la Gardie'ta tervehtimässäkään; mutta
en tahdo rikkoa lupaustani, matkusta lähettiläänäni, vie hänelle
kiitokseni ja sano, että kuningas ei tule olemaan kiittämätön."

Gyllenhjelm matkusti, hän sai luvan viipyä vain kaksi päivää De la
Gardie'n luona, sitten oli hänen palattava Narvaan noutamaan kirjeitä
ja viestejä, jotka oli vietävä Ruotsiin.

Samaan aikaan oli kuningas antanut Evert Hornille käskyn käydä
Augdovia piirittämään; siinä oli käytettävä suomalaista ja
ruotsalaista sotaväkeä, ja ne joukot, jotka olivat sijoitetut
Narvaan, lähetettiin heti sotanäyttämölle. Niiden, joita odotettiin
Ruotsista, piti tulla perästä.

Mutta Kustaa ei puhunut kenellekään siitä, ettei hän suinkaan aikonut
kauempaa olla toimettomana katselijana. Nuori veri paloi halusta
taistojen tuoksinaan ja vihollisia voittamaan.

Sentähden olivat hänen tunteensa sangen sekavat, kun eräänä päivänä
valtiokansleri seisoi äkkiarvaamatta hänen edessään.

"Voinko uskoa silmiäni?" huudahti hän syleillen ystäväänsä. "Sinä
täällä, Oxenstjerna! Mikä tuuli on puhaltanut sinut yli Itämeren?"

"Teidän majesteettinne tietää, että minä rakastan leutoja tuulia",
vastasi valtiokansleri. "Sellaisella tuulella olen keinunut
tänne tuoden kuninkaalleni rakkaimmat terveiset hänen äidiltään,
sisariltaan ja sukulaisiltaan ja lopuksi koko kansalta, joka hätäilee
rakastetun kuninkaansa hengen tähden ja minun kauttani rukoilee, että
tahtoisi viipymättä palata."

Kuninkaan kasvoille kohosi heleä puna, ja hän vastasi tukahutetusta
harmista väräjävällä äänellä:

"Onko Ruotsissa ehditty unohtaa, että elämä ja kuolema on Herran
kädessä, ja ettei meillä ole oikeutta ajatella itseämme sinä hetkenä,
jona täytämme velvollisuutemme. En ole tähän asti pannut enkä
vastakaan pane suotta henkeäni alttiiksi, mutta en myös aio arkana
jänistää, missä minun rohkeuteni voi muita kehoittaa seuraamaan.
Kaikista vähimmän olisin odottanut sellaista viestiä sinulta,
Oxenstjerna!" -- Ja nuori kuningas kääntyi harmistuneena pois.

"Tulinen vaasalaisveri!" virkkoi valtiokansleri myhäillen. "Se
unohtaa, että koko valtakunnan onni ja onnettomuus on riippuvainen
kuninkaan elämästä!"

"Vaikkapa voisinkin myöntää sen", puuttui Kustaa jälleen innokkaasti
puheeseen, "vaikkapa olisin määrätty korkeimpaan maan päällä, Jumalan
soturiksi, etkö luule, että hänen kätensä suojelee maata ja kansaa.
Panen kaiken luottamukseni häneen ja toivon, että tekin tahtoisitte
tehdä samoin."

"Sellaista ajatustapaa en voi vastustaa", vastasi Oxenstjerna. "Ja
tahdon tarkalleen viedä teidän majesteettinne tervehdyksen perille."

"Toivon, että myönnät minun olevan oikeassa."

"Ainoastaan erikoistapauksiin katsoen. Jumala ei ole suotta suonut
meille arvostelukykyä ja ymmärrystä; meidän on sitä käytettävä."

"Ainoa tuulenpuuska, pienin seikka saattaa tehdä tyhjäksi
viisaimmatkin laskelmat."

"Totta kyllä, mutta siitä huolimatta saattaa ymmärrys usein viedä
hyviin tuloksiin."

"Oikein!" sanoi Kustaa tarttuen hänen käteensä. "Sinä olet minun
ymmärrykseni, minun ajatukseni, en voisi selviytyä asioista ilman
sinua, olen ainoastaan sytyttävä tuli."

"Ja minä jäähdyttävä elementti, totta tosiaan luulen, että muuten
leimahtaisimme liekkeinä ilmaan."

Molemmat nauroivat, ja keskustelu sai toisen käänteen. Tukholmaan
oli perustettu hovioikeus, ja kuningas tahtoi sellaisen Turkuunkin.
"Siellä on annettava kuninkaantuomioita ja jaettava oikeutta niin
köyhille kuin rikkaillekin", sanoi kuningas innokkaasti. "Jos
tuomarit tuomitsevat kuninkaan tai kenen muun mielinouteiksi, on
heitä ankarasti rangaistava muille varoittavaksi esimerkiksi."

Kaarle Gyllenhjelm saapui pian, ja kuningas uskoi molemmat ystävänsä
toistensa huostaan. Hän aivan kiirehti heidän kotimatkaansa, sillä
hän tahtoi saada vapaat kädet.

Vihdoinkin olivat he poissa, ja kuningas lähti viipymättä Augdovia
piirittävän joukon luo, iloisena kuin koulupoika, joka on päässyt
kurittajansa käsistä.

Hänen saapumistaan tervehti riemulla niin päällystö kuin
miehistökin. Ei ainoastaan hänen persoonallisuutensa ja ystävällinen
esiintymisensä, vaan kenties vielä enemmän hänen huolenpitonsa ja
osanottonsa kaikkia kohtaan voitti heti kaikki sydämet puolelleen.

Evert Hornin seuraamana meni hän leiriin, keskusteli sotamiesten
kanssa ja tiedusteli heidän olojaan. Hän käsitti liian selvään, että
nämä suomalaiset ja ruotsalaiset soturit kärsivät miltei nälänhätää
ja ryhtyi heti mitä pontevimpiin toimiin elintarpeiden hankkimiseksi.
Hankkijat onnistuivat hyvin, ja kun he parin päivän kuluttua
palasivat leiriin, toivat he suuret joukot härkiä, lehmiä, lampaita
ja sikoja. Heitä tervehdittiin hurraahuudoin, ja siitä hetkestä
olivat sotamiehet valmiit tekemään mitä tahansa kuninkaan puolesta.

Siihen aikaan saapuivat Cobron ja Mönichhofen joukkoineen, ja
piiritys alkoi. Linnoitusta puolustettiin urhoollisesti. Toisessa
rynnäkössä kaatui Mönichhofen, mutta vihollinen laski aseensa, ja
Augdov oli ruotsalaisten vallassa.

Kustaa Aadolf, joka suurella miehuudella oli ottanut osaa taisteluun,
oli iloinen ja onnellinen. Tällä valloituksella oli hän turvannut
etelärajan raakalaisvihollisiaan vastaan.

Ja syyskuun 11 päivänä palasi kuningas Narvaan.

Täältä kirjoitti hän Ebballeen ja valitti "että hänen niin monia
kuukausia oli täytynyt olla poissa rakkaimpansa seurasta voimatta
edes kirjoittaa hänelle. Kun nyt tuli tilaisuus, ei hänen sydämensä
saisi lepoa, jos hän löisi sen laimin. Erittäinkin hän kiitti Jumalaa
siitä, että hänen oli suotu voittaa vihollisensa."

Vuoden sotaretki oli lopussa, varastot olivat tyhjennetyt, ja
syyssateet olivat tehneet tiet aivan mahdottomiksi kulkea.

Kuningas päätti sentähden lähteä kotiin, ja De la Gardie, joka
itsepintaisesti oli pyytänyt lomaa, sai luvan tulla mukaan. Evert
Horn sai sillaikaa hoitaa armeijan ylintä päällikkyyttä.

Herttua Julius sai vartavasten pyynnöstään tulla mukaan Ruotsiin.

Matka suunnattiin Rääveliin ja sieltä meritse Ahvenanmaan saariston
kautta Tukholmaan.

Pitkällä, yksitoikkoisella matkalla ilmaisi kuningas sydänsurunsa
samanikäiselle sukulaiselleen, ja Julius herttua tarjoutui käyttämään
kaiken vaikutusvaltansa taivuttaakseen leskikuningattaren suostumaan
kuninkaan hartaimpaan toivomukseen.

Heidän saapuessaan Tukholmaan oli siellä ilo suuri, ja vastaan
rientänyt kansanjoukko tervehti häntä riemuiten.

Kuningatar otti rakkaan poikansa vastaan koko hovinsa ollessa läsnä,
sulki hänet syliinsä ja sanoi, että koska äidinrakkaus oli korkein ja
pyhin kaikista tunteista, oli Kustaan se aarre asetettava yli kaiken
maailmassa.

Kustaa Aadolf vastasi, että hän toivoi voivansa elää niin, että
ansaitsi tämän rakkauden. Sen jälkeen kääntyi hän tervehtien
läsnäoleviin.

_Hän_, Ebba, seisoi allapäin eikä rohjennut kohottaa katsettaan,
mutta Kustaan sanat, niin yksinkertaiset kuin ne olivatkin, ajoivat
punan hänen poskilleen. Kuinka hän oli kaunis, ja kuinka Kustaa
rakasti häntä!

Rukoileva katse leskikuningattareen... mutta tämän katse oli ankara
ja kylmä. Kuninkaan oli vaikea malttaa mieltään ja hän poistui
huoneesta jokseenkin nopeasti.

Kristina rouvan silmät leimahtivat. Jollei poika voinut päästä tuosta
tuhmasta rakkaudesta, keksi hän kyllä apukeinot!

Hänen vielä miettiessään, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, pyysi
Julius hänen majesteetiltaan yksityistä keskustelua. Kuningatar
väänteli vihoissaan käsiään, kun kuuli, että asiana oli puhuminen
kuninkaan hellän rakkauden puolesta.

Kristina hillitsi kuitenkin kiihtymyksensä ja vastasi ainoastaan
toivovansa, että he molemmat tutkisivat sydäntään. Jos he vielä
muutamain vuosien kuluttua tunsivat samoja tunteita toisiaan kohtaan,
pitäisi hän heidän rakkauttaan Jumalalle otollisena ja katsoisi
olevansa velvollinen suostumaan.

Tämä viesti vietiin kuninkaalle, joka oli ilosta poissa suunniltaan
ja lahjoitti herttualle kultaketjun.

Samaan aikaan nousi hovipiireihin näkyviin uusi tähti, jota tähän
asti oli ihailtu vain loitolta. Se oli Jaakko De la Gardie, joka
kuninkaan mukana oli saapunut Venäjältä. Hänen nimellään oli
kaiku, johon ei mitään toista nimeä voinut verrata, ja Tukholmaan
saavuttuaan joutui hän yleisen ihailun esineeksi, ja ihailevia
tunteita herätti suuresti hänen kaunis, miehekäs ulkonäkönsäkin.

Vaikka hän oli vain kahdeksankolmatta vuotias, oli hänen elämänsä
ollut mainehikkaampi kuin monen muun.

Hän kävi ainoastaan parisen kertaa kuningattaren hovissa, ja vaikka
kaikkien silmät olivat ihaillen suunnatut häneen, ei hän saanut Ebba
Brahesta käännetyksi silmiään. Hän puhutteli neitsyttä, ja tämän ujo
käytös miellytti häntä rajattomasti. Mutta koko maailma tiesi, että
kaunista neitiä rakasti itse kuningas, ja oman sydämenrauhansa tähden
päätti sotamarsalkka vetäytyä pois näkyviltä Ennen pitkää lähtikin
hän Tukholmasta veljensä luo ja päätti jäädä sinne, kunnes palaisi
Venäjälle.

Jo Narvassa kuningas oli saanut tiedon, että Juhana Kasimir oli
palannut Ruotsiin ja kohdannut prinsessan Nyköpingissä, ja heti
kotiin palattuaan antoi Kustaa Aadolf valtiokansleri Magnus Brahen
ja Juhana Skytten tehtäväksi neuvotella Pfalzin lähettilästen kanssa
naimaehdoista.

Tällöin kävi selville, että Juhana Kasimirin omaisuus oli sangen
mitätön, ja että morsiamen huomenlahja supistui viiteen tuhanteen
guldeniin.

Yleensä oltiin sitä mieltä, että prinsessa olisi voinut tehdä paljon
paremmat naimiskaupat. Mutta hän itse halusi lujasti mennä kreivin
puolisoksi.

Mitä Kustaa Aadolfiin tuli, saattoi hän kaikista vähimmän nyt
kieltää rakkaalta Kätcheniltään mitään. Hänen oma sydämensä kärsi
niin suuresti siitä, ettei koskaan saanut vaihtaa sydämellistä
sanaa rakastettunsa kanssa, ettei koskaan saanut kuulla nimeään
rakastavilta huulilta! Hän oli Ebban lähellä, ja kuitenkin oli aivan
kuin kuilu heidän välillään.

Saman kuilun partaalle ei hän tahtonut saattaa rakasta sisartaan. Hän
antoi suostumuksensa avioliittoon ja piti jo kiirettä, että häät pian
joutuisivat.

"Tahdon tanssia häissäsi, Kätchen, ennenkuin lähden Venäjän sotaan",
sanoi hän ja suuteli sisartaan.



8.

KÄÄRME.


Kaarle Filipin opettajalla, Niilo Chesnecopheruksella, oli veli,
Juhana, joka oli kuningattaren sihteeri ja valtiattarensa erittäin
suuressa suosiossa; nämä veljekset veivät korkealle rouvalle kaikki
juorut, jotka onnistuivat kuulemaan, ja kohottivat kaikin tavoin
hänen ennestäänkin sangen suurta käsitystään omista ja herttuain
oikeuksista ja vaatimuksista. Ja jokainen, jota kohtaan kuningatar
osoitti luottamusta, joutui heidän vihansa ja kateutensa esineeksi.

Abraham Cabeljou, heidän veroisensa juonittelussa ja liehakoimisessa,
nautti suuressa määrin armollisen rouvan suosiota, eikä ollut
mikään salaisuus, että hän kuningattaren laskuun osteli kankaita
ja mauste-aineita ulkomailta, jotka sitten tullivapaasti tuotiin
johonkin ruhtinaskunnan satamaan, josta ostajat veivät tavarat ympäri
maata.

Kun kuningatar hyötyi suuresti, ei molemmilla veljeksillä ollut
mitään sitä vastaan, mutta kateudessaan he eivät voineet sietää sitä,
että "Stiina rouva" turvautui hollantilaiseen.

Etsivä löytää, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Niilo
Chesnecopheruksella oli käsissään selvät todisteet, että Cabeljou oli
hävyttömästi pettänyt niin kuningasta kuin kuningatartakin.

Veljekset olivat heti valmiit alamaisuudessa antamaan pätevät
kirjalliset todisteet korkealle valtiattarelleen. Hän luki ne
tarkkaavaisesti ja istui kauan ajatuksissaan. Hän tiesi, että niin
toinen kuin toinenkin lähinnä katsoo omaa etuaan ja että tilaisuus
tekee varkaan, mutta kun hän vain sai kohtuullisen voiton, katsoi hän
kernaasti läpi sormien palvelushenkiensä "pikku virheitä". Hän oli jo
kauan ajatellut erästä asiaa, joka hänestä tähän asti oli näyttänyt
mahdottomalta toteuttaa, nyt siihen ikäänkuin lankesi valo, joka ei
suinkaan tullut taivaasta.

"Lähettäkää sana, että Cabeljou saapuu luokseni aamulla varhain",
käski hän.

Veljekset riemuitsivat. He olisivat mielellään tahtoneet olla
keskustelussa näkymättöminä todistajina, mutta kun hollantilainen
saapui, käskettiin hänet kuningattaren kirjoitushuoneeseen, ja sieltä
ei voinut kuulla mitään.

Siinä luulossa, että oli tulossa uusi tilaus, lähestyi hän
sokerinimelästi hymyillen ja mitä livakimmin kumarrellen.

Kuningatar ojensi hänelle paperin. "Lue!" käski hän.

Äsken punakat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi ja sitten keltaisiksi.
Hän tarttui tuoliin, ettei kaatuisi.

Kieltäminen, tyhjäksi tekeminen oli turha, todisteissa häntä vastaan
oli hänen omia kirjeitään, hän oli hukassa, auttamattomasti hukassa.
Hän lankesi kuningattaren jalkoihin.

"Armoa, armoa!" ulvoi hän.

"Nouse!"

Hän totteli heti.

"Käsitätte kai, että olette vallassani."

"Armollisin kuningatar!" Hän tahtoi uudestaan langeta maahan.

"Tahdon saada selvän ja suoran vastauksen", huudahti Kristina
kärsimättömästi. "Tiedättekö mitään pelastusta?"

"En mitään!"

"Jos annan tämän paperin kuninkaalle, mitä silloin tapahtuu?"

Mies oli varmaan käsittänyt, että hänen ainoa pelastuksensa oli
antautuminen armoille, sillä hän vastasi epäröimättä: "Kuningas antaa
kuparinmyynnin toisiin käsiin."

"Entä sitten?"

"Arvoni on mennyt, minun täytyy lähteä maasta."

"Vai niin", sanoi Kristina tyytyväisenä ja katseli häntä terävästi,
ilmeisesti iloiten siitä epätoivosta, joka kuvastui hänen
kasvoillaan. "Mitä antaisitte tästä paperista?" kysyi hän sen jälkeen.

Mies vilkaisi häneen. Tarkoittiko hän sitä todella vai ilvehtikö
hän armottomasti uhrinsa kanssa? Ei, hänen katseessaan oli jotakin,
joka sanoi sen olevan totta ja joutuen aivan suunniltaan miekkonen
huudahti: "Kaiken, kaiken mitä minulla on!"

Kuningatar kohotti liinansa kasvoilleen peittääkseen riemunhymyään.
Sitten hän katsoi miestä tuimasti silmiin. "Ajatelkaa tarkoin", sanoi
hän, "onko mitään, jonka tahdotte eroittaa itsellenne?"

"Ei, ei mitään."

Kuningatar vetäisi henkeään. "No, viekää sitten tämä paperi
tyttärellenne!"

"Tyttärelleni?" kysyi mies ihmeissään.

"Olen nähnyt hänet", sanoi Kristina kiireesti. "Hän on kaunis, hyvin
kaunis, ja yhdennäköisyytensä tähden erään toisen henkilön kanssa
sopii hän..."

"Kuninkaan rakastajattareksi", lisäsi Cabeljou.

"Tepä sen sanoitte."

Hollantilainen seisoi allapäin. Hän taisteli nähtävästi kovan
taistelun. Tyttärensä tähden hän oli koonnut rikkauksia, ja monet
kerrat oli hän unelmoinut, että joku ylhäissyntyinen aatelismies
ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen. Ja nyt, nyt oli hänen myytävä
tyttärensä säilyttääkseen rikkautensa.

"Te epäröitte", virkkoi kuningatar terävästi.

"Kukaan ei voi välttää kohtaloaan", vastasi Cabeljou syvään huoaten.
"Onko minun tuotava hänet tänne?"

"Ei, ei suinkaan, he eivät saa edes täällä Ruotsissa tutustua
toisiinsa."

Kristina puhui niin tuimasti kuin olisi pelännyt, että ihmiset
kenties epäilevät häntä osalliseksi tähän juttuun.

"Kuten teidän majesteettinne käskee, ilmoitan tyttärelleni."

"Epäilettekö, ettei hän olisi valmis?"

"Sanon hänelle mistä on kysymys."

"Toimikaa kuten hyväksi näette. Minä säilytän paperin, tiedätte,
milloin sen saatte."

Hollantilaisen poistuttua oli kuningatar hyvin kiihtynyt, hän
ei voinut salata itseltään, että oli tehnyt häpeällisen teon,
mutta hän lohduttautui sillä, että se koitui maan ja kuninkaan
parhaaksi. Olihan sitä paitsi hyvin tavallista, että kuninkailla
oli rakastajattaria, ja jos Kustaa Aadolf oli tähän asti ollut itse
siveyden esikuva, niin hänen hairahtumisensa siveyden tieltä oli sitä
oivallisempi keino hänen vieraannuttamisekseen Ebba Brahesta.

Siitä päivästä lähtien armollinen rouva käyttäytyi aivan toisin
tavoin hovineitiään kohtaan. Hän puhui tämän kanssa Kustaa
Aadolfista, sanoi tälle, kuinka vähän saattoi luottaa niin nuoreen
herraan, ja pyysi, ettei rakas Ebba kiintyisi niin syvästi häneen,
ettei voisi kestää surua hylätyksi jouduttuaan.

Nuoren neidin mielessä oli hyvä annos ylpeyttä. Hän kuuli kaikkien
sanovan, että oli liian halpa kuninkaan puolisoksi. Hänen oma
isänsäkin kehoitti heittämään pois sellaiset turhat ajatukset. Mitä
häväistyksiä hän olikaan jo kokenut Kustaa Aadolfin tähden? Hän
myönsi mielessään, että hän rakasti Kustaata, joka oli niin kaunis ja
uljas... ja rakasti niin hellästi häntä! Mutta kuningatar oli hirveä.
Hän vapisi kuullessaan tämän äänenkin, ja mieluummin hän tahtoi
olla iät kaiket kuningasta näkemättä kuin joutua pakostakin olemaan
alituiseen hänen äitinsä parissa.

       *       *       *       *       *

Sellainen oli asema. Mutta kuninkaan huomion vetivät samaan aikaan
puoleensa tärkeät asiat. Evert Hornilta saapui kirjeitä, joissa
selitettiin, että venäläisistä saattoi päästä rauhaan ainoastaan
voittamalla heidät miekalla.

"Silloin pysyn lujana päätöksessäni lähteä sinne", puuskahti Kustaa
Aadolf. Päästiin yksimielisyyteen siitä, että lujan Pinkovan
valloitus murtaisi tsaarin mahdin, ja sitä juuri kuningas tarkoitti.

Kesäkuun lopulla 1615 saattoi laivasto valmistua lähtemään merille
sotaretkelle määrättyjen joukkojen keralla.

Mutta ensin oli vietettävä Kätchenin häät.

Ei ollut niin helppo saada kaikkea kuntoon, kun rahanpuute oli
suuri. Mutta Kustaa Aadolf ei tahtonut tietää mistään esteistä. Hän
luovutti omat talouskalunsa käytettäviksi, ja menoihin kannettiin
lain myöntämää hääveroa osaksi tavaroissa, osaksi rahassa. Niinpä
Tukholman porvaristo pani 50 lästiä olutta, Vesteråsista tuli 12
lästiä, Arbogasta 8 ja niin edelleen.

Juhlallisuudet kestivät viikon, ja kovasti vieraita silloin
kestitettiin, koska Tukholmassa tuli suuri puute elintarpeista ja
porvarit valittivat, ettei saanut ostaa ainoaakaan tuoretta silakkaa.

Vastanaineet asettuivat asumaan Vesteråsin linnaan ja elivät alussa
anteliaasti ja vierasvaraisesti.

Tähän aikaan oli kuningas monta kertaa nähnyt Ebba Brahen itkettynein
kasvoin, vieläpä omin korvinkin kuullut kuningattaren tiuskivan
hänelle.

Katarina prinsessa oli sanonut hänelle, ettei nyt enää ollut ketään,
joka olisi tyttö rukkaa suojellut. Sentähden hän neuvoi veljeään
lähettämään Ebban leskikuningatar Katarinan luo, joka varmaankin
ottaisi hänet avosylin vastaan.

Kuningas puhui tästä Magnus kreivin kanssa, ja tämä suostui heti.
Tyttärensä maineen tähden hän ei ollut ottanut tätä luoksensa
kotiin. Hän nimittäin pelkäsi, että alettaisiin sanoa hänen olevan
karkoitettu hovista.

Ennenkuin hääjuhlallisuudet vielä olivat lopussa, riistäytyi kuningas
omaistensa syleilystä ja riensi sinne, mihin velvollisuus kutsui.
Häntä seurasi Jaakko De la Gardie monien muiden herrojen keralla.

Kahden viikon purjehduksen jälkeen saapui laivasto kesäkuun 28
päivänä Narvaan, ja tuskin kolmea viikkoa myöhemmin seisoi Kustaa
Aadolf valiosotajoukon kera Pihkovan muurien edustalla.

Tätä rikasta ja suurehkoa kaupunkia ympäröivät muurit, vallihaudat
ja tornit. Kaupungissa ei ollut vähempää kuin 46 luostaria, joiden
huiput kohosivat muurien ylitse.

Pieni joki juoksi länttä kohden läpi kaupungin Velikään, ja
kulmauksessa, joka sinne muodostui, sijaitsi linna.

Kaupunkia puolustamassa oli noin 1,500 porvaria ja suunnilleen sama
määrä sotaväkeä. Kaupungissa vallitsivat taudit ja nälänhätä, sillä
ruotsalaiset lotjat sulkivat tuonnin Peipuksen yli, ja ne virrat,
jotka toiselta puolen laskevat järveen, olivat tulvillaan, niin että
tuonti maanteitse oli mahdoton.

Heinäkuun 30 päivänä leiriytyi Kustaa Aadolf Pihkovan edustalle,
ja Cabeljou, joka "sattumalta" oli Narvassa kuninkaan saapuessa ja
sitten seurasi häntä Pihkovaan, neuvoi hänelle asunnon, jonka luuli
sopivan hänen majesteetilleen.

Se oli Peipuksen rannalla sijaitseva luostarirakennus, jota ympäröi
mitä ihastuttavin puutarha. Se oli täynnä kukkien tuoksua ja lintujen
laulua, ja aaltojen loiske itse kasteli nurmikenttiä.

Kuningas ihastui paikan kauneuteen ja huudahti: "Tämä on paratiisi ja
toivoakseni ilman käärmettä."

Mutta oli käärmekin.

Kuningattaren luota lähdettyään oli Abraham Cabeljou heti mennyt
kotiin tyttärensä luo.

Yksin ollessaan täytyi hänen melkein karjua raivosta ajatellessaan
mitä oli tehtävä ja kirota omaa arkuuttaan. Mutta sitä ei voinut
mitenkään välttää, kuningatar oli säälimätön, ja uhri oli
toimitettava.

Vanha palvelijatar, joka avasi oven Margaretan huoneeseen, kuiskasi,
että neitsyt nukkui.

"Onko hän sairas?" kysyi isä pelästyneenä.

Ei, mutta tyttö oli vihoissaan, kun ei päässyt ulos aamupäivällä.
Sitä paitsi jätettiin isälle kirje, joka oli osoitettu tyttärelle,
mutta jonka isä epäröimättä avasi.

Kirje oli nuorelta mieheltä, joka oli äsken päässyt kellosepäksi
ja joka pyysi ja rukoili häntä kanssaan karkaamaan; heti naimisiin
mentyään palaisivat he pyytämään isältä anteeksi.

Herra Cabeljou otti taskustaan erään toisen kirjeen ja vertasi
molempain kirjeiden käsialoja, mutta eivät ne näyttäneet olevan
samasta kädestä. Tässä toisessa pyydettiin vain, että hän tulisi
tanssiaisiin samana yönä.

Isä kätki kirjeet ja meni tyttärensä luo. Siellä oli kaikki huiskin
haiskin, ja tytär itse makasi lattialla vaipuneena syvään uneen.

Isän synkät kasvot kirkastuivat. Tyttö oli tosiaankin säteilevän
kaunis, isän mielestä kauniimpi kuin Ebba Brahe, sillä tyttären
aistilliset piirteet vaikuttivat häneen miellyttävästi.

"Margareta!" huusi hän.

Tytär avasi silmänsä ja nousi istualleen. "Mistä on kysymys?" kysyi
hän nyreästi.

"Nouse, tahdon puhua kanssasi."

Margareta totteli ja asettautui ristissä käsivarsin hänen eteensä.

"Sanos minulle suoraan, montako sulhasta sinulla on?"

Tytön silmät suurenivat, mutta hän vastasi sitten epäröimättä:
"Ainoastaan yksi, sillä muita en ota lukuun."

"Luuletko myös saavasi suostumukseni?"

"En, sen olen jo sanonutkin hänelle."

"No, mitä aiotte tehdä?"

"En tiedä vielä mitä hän keksinee."

Cabeljou ojensi hänelle kirjeen: "Tästä näet."

Tyttö luki ja vilkaisi sitten arasti isäänsä. "Nyt kai minut
lähetetään pois taas", sanoi hän pilkallisesti.

"Samoin kuin Göteborgista! Ei, nyt minulla on toinen ehdotus. Saat
mennä naimisiin kelloseppäsi kanssa, mutta ainoastaan yhdellä
ehdolla."

"Siihen suostun", huusi tyttö vilkkaasti. "Sillä hänestä minä pidän
enimmän."

"Kuule ensin mitä sinulta vaaditaan. Olen rikas mies, kuten tiedät,
ja minulla on vain yksi lapsi."

"Sen olen sanonut Lars Pedersenille."

"Koko omaisuuteni uhkaa nyt mennä menoaan, mutta sinä voit auttaa
minua säilyttämään sen ja kenties puolella lisäämääkin."

"Mitä minun on tehtävä?" kysyi tyttö innoissaan.

"Ei muuta kuin että joksikin aikaa rupeat kuninkaan
rakastajattareksi."

"Kuninkaan rakastajattareksi!" toisti Margareta pitkäveteisesti.
"Minunhan piti mennä Lars Pedersenin kanssa."

"Yksi ensin, sitten toinen."

Margareta istui tuokion hiljaa miettien. Sitten hän kysyi: "Onko
kuningas nähnyt minut?"

"Sitä en usko. Mutta voin valmistaa sinulle tilaisuuden tavata hänet."

Taaskin hetken hiljaisuus. "Ei", vastasi Margareta pudistaen päätään.
"Se ei käy! Lars Pedersen vaan suuttuisi."

"Saat miettiä huomiseen! Mutta muista, että jollet suostu
ehdotukseeni, saa hän pitää sinut hyvänään, vaikka olet köyhä kuin
kirkon rotta. Vastaisessa tapauksessa odottavat sinua iloiset
päivät ja suuri rikkaus. Saat heti rahaa loistaviin vaatteihin ja
uuden luutun ja saat ottaa opetusta laulussa, jota niin kauan olet
halunnut. Kuten sanottu, huomenna tahdon vastauksen."

Cabeljou poistui, mutta palvelijatar sai käskyn ilmoittaa hänelle
mihin neitsyt ryhtyi.

Seuraavana aamuna kertoi mummo, että neitsyt oli ollut koko illan
tavattoman hiljaa ja tahtonut istua yksin pimeässä. Yhden ainoan
kerran oli kuultu hänen nauravan. Hän oli nukkunut levottomasti
yöllä, mutta ollut varhain jalkeilla ja kysynyt useita kertoja eikö
isä ollut kysynyt häntä.

"Käskekää hänen tulla luokseni", sanoi isä ja avasi sen jälkeen
suuren raudoitetun arkun, josta hän poimi useita kulta- ja
hopearahoja.

Hänen tyttärensä saapui pian, ja hänet nähdessään Cabeljou aikoi
nauraa.

Tyttö punastui helakasti, mutta yhtyi sitten nauruun.

"Kas tässä", sanoi isä viitaten rahoihin. "Riittääkö?"

Tyttö punnitsi niistä muutamia kädellään. "Nyt tahdon tietää, mitä
minun on tehtävä."

"Ensi töiksesi hankittava kaikkea, joka voi kohottaa kauneuttasi, ja
sitten odotettava; ei viivy kauan, ennenkuin kutsun sinua."

Asianmukaisesti varustauduttuaan läksi Cabeljou tyttärensä kanssa
matkalle kesäkuun alussa. Arvon hollantilainen jutteli ystävilleen
ja tuttavilleen, että hänen tyttärensä, tyttö parka, tarvitsi päästä
hieman tuuletteleimaan, ja ainahan hän saattoi löytää jonkun, jonka
huostaan saattoi tytön jättää, itse matkustellessaan maita mantereita.

Nyt oli hän pannut tyttärensä luostariin. Abbedissa ja nunnat
olivat paenneet Pihkovasta, ja Margareta oli luvannut hoitaa kukkia
muutamain luostarin palvelevain siskojen kanssa.

Käärme odotti uhriaan.

       *       *       *       *       *

Heti ruotsalaisten saavuttua teki venäläinen ratsuväki kaupungista
hyökkäyksen, ja Evert Horn riensi ruotsalaisen ratsuväkiosaston
kanssa heitä vastaan.

Onnettomuudeksi sattui hän olemaan puettu loistavaan pukuun, joka
veti vihollisten huomion häneen, eikä hän välittänyt varoituksista.

Taistelu oli oikeastaan vain pieni kahakka, ja vihollinen ajettiin
pian takaisin ilman merkitsevää mieshukkaa ruotsalaisten puolelta:
ainoastaan kolme miestä jäi taistelutanterelle, mutta niiden joukossa
oli urhoollinen, jalomielinen Evert Horn.

Kustaa Aadolf oli epätoivoissaan. Hän ei ihaillut kaatunutta
ainoastaan sotapäällikkönä, vaan miltei enemmän jalomielisenä,
ihmisystävällisenä miehenä ja vilpittömänä ystävänä. Nyt oli hänen
jatkettava kaatuneen työtä ja kostettava suuri menetys.

Mutta kokemus osoitti pian, että Pihkova oli niin luja linnoitus,
että Kustaa Aadolfin mukanaan tuomat voimat olivat aivan
riittämättömät kaupungin piiritykseen. Lisäksi Pihkova kuului
venäläisten pyhien paikkojen joukkoon; sen pitkien muurien ja
kullattujen kirkontornien yllä pitivät pyhimykset kansan uskon
mukaan suojelevaa kättään, ja niin pyhän paikan suojeleminen oli
venäläisille omantunnon asia. Uskonkiihkolla ja henkeään säästämättä
puolustivat he pyhien asuntoa.

Kuitenkin ryhtyi Kustaa Aadolf piiritykseen. De la Gardie, joka oli
jäänyt Narvaan, saapui lisäjoukkoineen, ja useita leiripaikkoja
valittiin Pihkovan ympäriltä.

Oli havaittu, että puolustuslaitteet eräissä paikoin olivat heikommat
kuin oli alussa luultu, ja taitavain insinöörien, jotka vieraissa
maissa olivat tutkineet eri piiritystapoja ja seuranneet Kustaa
Aadolfia, oli nyt näytettävä tietoaan ja taitoaan noiden kohtain
valtauksessa.

Huhut Ruotsin kuninkaan etenemisestä olivat tehneet tsaarin melkoista
myöntyvämmäksi. Hän ei ainoastaan itse valinnut valtuutettuja,
vaan suostui siihenkin, että vieraat vallat saivat lähettää
rauhanneuvotteluun lähettiläänsä, jotka esiintyisivät sotaakäyvien
valtojen välittäjinä.

Englanti ja Hollanti olivat ennen koettaneet palauttaa rauhaa noille
heidän eduilleen tärkeille kulkuvesille, mutta tsaari oli tähän
asti jättänyt heidän esityksensä ottamatta huomioon. Kongressin oli
kokoonnuttava Novgorodissa. Sen avausaika oli käsissä, ja De la
Gardie'n täytyi lähteä Pihkovasta, etteivät venäläiset saisi syytä
valittaa ruotsalaisten vitkastelua.

Piiritystä jatkettiin hänen lähdettyäänkin, useita luostareita
vallattiin, ja läpi vallitusten ja juoksuhautojen tulivat
ruotsalaiset yhä lähemmäksi kaupungin muureja. Muuriin onnistuttiin
ampumaan useita aukkoja, mutta kun kuningas komensi joukkonsa
rynnäkköön, ajettiin ne suurin tappioin moneen kertaan takaisin.

Sotapäällystö, ennen kaikkia kuningas, käsitti vihdoin, että taistelu
oli turha, ja piirityksestä päätettiin lakata, varsinkin kun
lisääntyvä kivulloisuus sotajoukon keskuudessa ja myöhäinen syksy
teki välttämättömäksi hankkia talvikortteeri joukoille.

Viisi viikkoa oli kuningas viipynyt Pihkovan edustalla. Hän oli
tullut sinne valoisin, hyvin toivein, melkeinpä voitonvarmana, ja
hänen unelmissaan hymyili Ebba Brahe häntä vastaan. Hän, Ebba, oli
hänen voittonsa seppelöivä!

Kuinka toisin kaikki oli käynyt! Pihkova oli valloittamatta, ja hänen
turhat piirityskokeensa olivat maksaneet hänelle Evert Hornin ja
monta muuta urheaa soturia. Mutta hän oli kärsinyt toisenkin tappion,
joka kohotti synkän pilven hänen otsalleen ja oli riistänyt häneltä
jotakin rajattoman kallista: itsekunnioituksen! Hän ei ollut enää
yhtä puhdas sydämeltään kuin ennen; kun hän rukoili, oli synkkä pilvi
hänen ja hänen Jumalansa välillä.

Synti jättää ilkeitä tahroja, ja Kustaa Aadolf tunsi, että se oli
muuttanut hänen elämänsä suunnan. Hän ei ollut enää Ebbansa arvoinen,
Ebban täytyi halveksia häntä, sillä hän oli rikkonut valansa ja
ihastunut kevytmielisen naisen sireenisäveliin. Kuinka tämä olikaan
häntä houkutellut houkuttelemastakin päästyään, ja kuinka hän oli,
unohtaen lupauksensa, unohtaen rakkautensa, vähitellen taipunut,
kunnes vihdoin oli vaipunut naisen syliin! Huumaus oli lyhyt, mutta
herääminen kaikista katkerin mitä hän oli kokenut elämässään.

Epätoivoon hän ei saanut heittäytyä, olivatpa tunnonvaivat kuinka
tuskalliset tahansa, katumukseen sisältyi sovituksen lupaus.
Katumus teki hänet entistä lujemmaksi, ja tästä lähtien hän tahtoi
elää ainoastaan maalleen ja kansalleen ja luottaa itseensä entistä
vähemmän.

Epäonnistunut retki Pihkovaan päätti vuoden sotaretken, ja
Kustaa palasi Narvaan. Parhaansa mukaan koetti hän peitellä
vastoinkäymistään julistuttamalla valtuutettunsa kautta
rauhankongressissa, että ruotsalaiset olivat lakanneet piirityksestä
edistääkseen siten rauhanneuvotteluja.

Nämä jatkuivat tosin, mutta niin äärettömän vitkallisesti, että kului
kolme kuukautta, ennenkuin molemminpuoliset suojeluskirjeet voitiin
vaihtaa.

Edellisellä matkallaan läpi Suomen oli Kustaa Aadolf Turussa
oleskellessaan luvannut tulla sinne takaisin niin pian kuin suinkin,
ja nyt vuoden sotatointen päätyttyä vaati hänen sydämensä häntä
täyttämään lupauksensa.

Jo Narvasta hän lähetti marraskuun 1 päivänä 1615 kaikille maan
säädyille kutsumuksen saapua Helsinkiin keskustellakseen edusmiesten
kanssa "muutamista tärkeistä, meidän ja teidän menestystä koskevista
asioista".

Kamariherra Lauri Sparre lähetettiin edeltä Helsinkiin osa hoviväkeä
mukanaan, ja joulukuun alussa lähti Kustaa Aadolf itse Narvasta vielä
kerran taivaltaakseen pitkän matkan ympäri Suomen lahden. Mutta
matka teki hänelle hyvää. Raittiit tuulet kevensivät hänen raskasta
mieltään. Korkea, sininen taivas herätti hänessä iloista luottamusta,
ja kun tuli yö, näyttivät taivaan kaikki tähtisilmät lempeästi
silmäilevän alas häneen. Hän oli matkalla sorretun kansan luo, joka
tarvitsi apua, ja iloinen varmuus, että Jumala oli valinnut hänet sen
pelastajaksi, täytti hänen mielensä sovituksen tunteella. Tammikuun
lopulla 1616 oli kuningas jo perillä, iloisempana ja tyytyväisempänä
kuin pitkiin aikoihin.

Jo muutamia päiviä ennen oli kuninkaan kutsukirje koonnut Helsinkiin
seuran niin lukuisan ja loistavan, etteivät kaupungin porvarit
Vantaan suulla olleet sellaista elämässään nähneet. Aatelisto oli
saapunut miehissä, ja heihin liittyivät sotapäällystön edustajat.
Pappissäätyä, jota tuli edustaa kahden kapitulinjäsenen ja
kirkkoherran joka kihlakunnasta, johti Suomen iäkäs piispa Eerik
Sorolainen. Kaupungeista oli kutsuttu kustakin pormestari, raatimies
ja porvari, joka kihlakunnasta kaksi talonpoikaa.

Kohta saavuttuaan, tammikuun 22 päivänä, avasi kuningas maapäivät
puheella, jossa mainitsi syyt Venäjän sotaan, ja kuvasi niitä
vaaroja, joita Sigismundin paavilliset vehkeet valtakunnalle
tuottivat. Kaikkien velvollisuus oli yksimielisesti kokoontua
kuninkaansa ympärille, varoa puolalaisten vihamielisiä vehkeitä
ja hengellä ja omaisuudella auttaa kuningasta hänen koettaessaan
palauttaa rauhaa ja parempia oloja.

Sen jälkeen astui esiin sihteeri lukien ne "pykälät", joista kuningas
tahtoi kuulla säätyjen mieltä. Ne koskivat turvallisempaa yhteyttä
Suomen kaupunkien kesken, lujempaa puolustusta Venäjää vastaan, uutta
sotarasitusta maaretkiveron nimellä ja uutta kyytiasetusta Ruotsin
mallin mukaan.

Tähän päättyi säätyjen ensi istunto, ja kunkin säädyn oli erikseen
pohdittava kuninkaan esityksiä.

Kymmenen päivän kuluttua oli työ päättynyt. Päätöksessä ilmeni
mitä suurin luottamus nuoren kuninkaan viisauteen ja terveeseen
arvosteluun. Säädyt lupasivat seista yhtenä miehenä kuninkaan
ja isänmaan puolesta, ja jollei tsaari suostunut kohtuullisiin
rauhanehtoihin, oli Suomen kansa kuninkaansa johdolla uhraava
henkensä ja verensä sotaan venäläisiä vastaan.

Säädyt suostuivat kaikkiin kuninkaan esityksiin, ja samalla
julaistiin Ruotsin valtakunnan kaikille säädyille osoitettu
kirjoitus, jossa ilmoitettiin hyväksytystä sotaverosta ja lausuttiin
toivomus, että Ruotsin asujamet rientäisivät auttamaan epävarmalla
rajalla asuvia veljiään. Mutta lisäksi tehtiin lukuisia valituksia
epäkohdista ja anomuksia niiden korjaamiseksi. Ja maapäiväin
päätyttyä antoi kuningas monia päätöksiä noiden valitusten johdosta.
Vaasalle ja Oululle vakuutettiin yksinoikeus kauppaan Pohjanmaan
rahvaan kesken, länsi-Suomen rahvasta velvoitettiin supistamaan
kaupungille vahingollista purjehdustaan ja talonpojille säädettiin
huojennusta laittomista kyyti- ja muista rasituksista.

Helsingin säätykokous oli siitä merkillinen, että silloin Suomen
säädyt kuninkaansa johdolla olivat koko valtakunnan asiain etupäässä.

Helsingistä Kustaa Aadolf lähti Turkuun, jossa viipyi kolme
kuukautta, käyden sillä välin pikimältään Porinkin seudulla.
Lukemattomat epäkohdat ja valitukset vaativat täällä tarkastusta,
ja miehissä talonpojat käyttivät vanhaa totuttua oikeuttansa päästä
mieskohtaisesti kuninkaansa puheille.

Kaikissa Ruotsista saapuneissa kirjeissä lausuttiin hartaita
toivomuksia, että kuningas pian palaisi. Oxenstjerna kirjoitti,
että hänen majesteettinsa oli välttämättä palattava Ruotsiin,
koska monet asiat vaativat hänen läsnäoloaan. Kuningatar kirjoitti
kaipauksestaan, yksinäisyydessään tarvitsi hän rakasta poikaansa,
johon saattoi nojata. Kaarle Filipiltä tuli iloisen nuorekkaita
kirjeitä. Hän ei voinut käsittää, kuinka veli niin kauan saattoi
viihtyä poissa Tukholmasta. Itse hän oli viettänyt iloisen joulun
ja tanssinut kaikkein kauneimpain neitsytten kanssa. Kätchen kertoi
onnestaan, hän vain ikävöi rakasta veljeään hänkin.

Mutta kukaan ei maininnut _hänestä_ sanaakaan. "Ebba on unohtanut
minut", tuumi Kustaa, "tai hän ei tahdo antaa anteeksi!" Kuinka
tahansa, hänen täytyi lähteä, asiat vaativat, ja yhä suurempi
ikäväkin hänellä oli Ruotsiin.



9.

PAHAN VOITTO.


Kreivi Magnus Brahe oli kuninkaan toivomuksen mukaan ja kuningattaren
suostumuksella vienyt tyttärensä vanhan leskikuningattaren Katarinan
luo, joka heti mieltyi nuoren tytön ujoon käytökseen ja tavattomaan
kauneuteen.

Ebba neidistä oli tosin hirveää elää erillään hovin iloisista
huveista ja monista ystävistään; mutta "Stiina rouva" oli ollut niin
ilkeä häntä kohtaan kuninkaan tähden, että oli hyvä päästä hänestä
joksikin aikaa. Strömsholman yksinäisyydessä saattoi hän saada aikaa
ajatella tulevaisuutta ja omia sydämenasioitaan.

Tosin hän piti hirveän paljon kuninkaasta, vaikka tämä olikin kauhean
yltiöpäinen, niin että saattoi väliin toisen aivan pelästyttää. Mutta
kyllä hän sentään olisi hyvä pikku kuningatartaan kohtaan, kunhan
he olisivat oikein naimisissa, ja kun hänen olisi pakko lähteä pois
kotoa, pitäisi hän, Ebba, omaa hoviaan kaukana "Stiina rouvasta".
Ja niin hänen tyttömäisellä mielikuvituksellaan alkoi kaikki olla
selvillä.

Mutta nuoren neitsyen valoisat toiveet saivat pian hälvetä. "Stiina
rouva" ei ollut niitä, jotka päästävät voiton käsistään, vaan varma
ja taitava sotapäällikkö tavallaan. Hänen kenraaliensa nimet olivat
viekkaus ja vilppi, ja ne voittivat voittonsa pimeässä.

Abraham Cabeljou oli kuningatar Kristinalle antanut tiedon
suunnitelmastaan ja ilmoittanut sen onnistumisesta.

Kuninkaan lemmentarina kauniin Margaretan kanssa tuli pian
tunnetuksi, ja uutinen siitä saapui kulovalkeana Ruotsiin, ja mukana
seurasivat liikuttavat kuvaukset vanhan Gabeljouin surusta ja
epätoivosta.

Jo sitä ennen oli Kristina rouva kirjoittanut leskikuningatar
Katarinalle ja kertonut tälle kuninkaan lapsellisesta mieltymyksestä
Ebba Braheen. Hän oli varma, että se pian haihtuisi, mutta hänen kävi
sääliksi tyttöä, joka kuvitteli pääsevänsä Ruotsin kuningattareksi.

Sitten saapui yllämainittu viesti Pihkovasta, ja Kristina kirjoitti
siitä pikimmiten Strömsholmaan.

Nyt näyttäytyi, miten oikeassa Kristina oli ollut. Hänen kävi Ebba
parkaa sääliksi ja hän pyysi Katarina rouvaa tälle selittämään,
kuinka hupsusti tämä oli menetellyt pannessaan toiveensa 20-vuotiseen
nuorukaiseen.

Mutta Kristina rouva ei tyytynyt käymään linnoituksen kimppuun vain
yhdeltä puolen; hän tiesi, että heikkoja kohtia oli useampiakin.
Ebba Brahe sai nyt ystäviltään ja tuttaviltaan kirjeen toisensa
jälkeen, joissa puhuttiin samasta asiasta. Hyvistä ystävistä pisti
kukin omalla neulallaan, ja nämä pistokset kävivät niin syvään, että
sydämessä tuntui olevan verta vuotavia haavoja, jotka hän tahtoi
peittää kaikkien silmiltä.

Mutta ei ainoastaan sydän kärsinyt, oli vielä muutakin, jonka
Kristina rouva oli ottanut lukuun edeltä päin -- turhamaisuus, joka
huusi, että oli kostettava.

Vanha leskikuningatar vaali häntä tosin rakkaudella ja osanotolla.
Katarina Stenbock tunsi aina mitä hellintä sääliä jokaista kärsivää
kohtaan. Mutta hän oli unohtanut oman sukuperänsä ja oli sitä mieltä,
että kuningas saattoi noutaa morsiamensa ainoastaan ruhtinassuvusta.

Kun hän vihdoin oli saanut Ebban kokonaan avaamaan sydämensä, kertoi
Ebba, kuinka kuningas oli kiinnittänyt häneen huomionsa ennen kaikkia
muita ja joululeikin aikana kuiskannut hänelle rakkaudestaan, kuinka
hän oli kirjoittanut mitä hellimpiä kirjeitä ja kuinka kuningatar
oli keksinyt heidän rakkautensa ja sitten kohdellut häntä kovasti,
mutta hän oli rakkautensa tähden unohtanut kaikki kärsimykset,
ja kuinka hän oli kuninkaalta saanut sormuksen, jota säilytti
kallisarvoisimpana aarteenaan.

Kertomusta kuullessaan vuodatti herkkätunteinen kuningatar
vilpittömiä kyyneliä. Hän muisti kuinka kauan, kauan aikaa sitten
erään nuoren tytön täytyi pakahtuvin sydämin erota sydämensä
rakastetusta ja ojentaa kätensä vanhalle kuninkaalle. Mutta tämä
kuului menneeseen aikaan, maailma oli siitä päivin muuttunut, ja kun
ei enää käynyt laatuun, että kuningas nai tavallisen aatelistytön, ei
Ebbankaan pitänyt enää säilyttää sellaista kuninkaan lahjaa.

"Sormus täytyy sinun lähettää takaisin", sanoi Katarina rouva hyvin
varmasti.

"Se on mahdotonta", nyyhkytti Ebba. "En voi erota siitä."

"Ajatteles tarkoin, tahdotko sinä, Magnus Brahen tytär, kilpailla
Margareta Cabeljouin kanssa kuninkaan suosiosta?"

"En, en!" huudahti loukattu turhamaisuus, ja Ebba tempaisi poikki
ohuen nauhan, jossa hän kantoi kaulassaan kuninkaan sormusta, ja
ojensi sen leskikuningattarelle.

Katarina otti sen. "Pidän huolta siitä, että hän saa sen", sanoi hän.

Ebba Brahe peitti kasvonsa liinallaan, hän itki kuin sydän olisi
pakahtumaisillaan.

Katarina taputti lempeästi hänen päätänsä. "Itke itkettäväsi", sanoi
hän, "tiedän, että se tekee hyvää."

Ebba koetti puhua, mutta ei voinut nyyhkytykseltään.

"Luota minuun", sanoi vanha rouva. "Tahdon olla äitinä sinulle."

"Meneekö hän nyt naimisiin Margareta Cabeljouin kanssa?" uikutti Ebba.

"Mitä ajattelet! kuningas ottaa rakastajattarensa omasta maasta,
mutta hän menee naimisiin ainoastaan vertaistensa kanssa."

"Lähettäkää sormus hänelle heti", pyysi Ebba kiihkeästi.

"Hänen äitinsä saa ratkaista, milloin se hänelle annetaan. Lähetän
sen kuningattarelle."

"Silloin suuttuu hän entistä kovemmin minuun."

"Erehdyt, lapsi kultani, olen varma, että hän tästedes tahtoo tehdä
kaiken voitavansa tehdäkseen sinut onnelliseksi."

Siten Kristina rouva voitti taistelun.

Mutta Katarina Stenbock piti lupauksensa ja oli äitinä Ebba Brahelle.
Ennen muita hovineitsyitä hän suosi tätä seurassaan, ja kun hän
pian havaitsi, että Ebballa oli hyviä taipumuksia käytännöllisiin
askareihin, antoi hän hänelle tilaisuutta perehtyä niihin.

"Siitä on aina hyötyä tulevaisuudessa", sanoi hän.

Kustaa Aadolf oli palannut pääkaupunkiinsa, ja äiti, veli ja sisar
olivat mitä suurimmalla sydämellisyydellä ottaneet hänet vastaan.
Sisar oli saapunut Vesteråsista ollakseen läsnä hänen saapuessaan ja
toivottaakseen hänet tervetulleeksi.

Kaikkien mielestä oli kuningas muuttunut ulkonäöltään. Hänen
otsallaan lepäsi syvä vakavuus, ja huuli vetäytyi harvoin hymyilyyn.

Omaistensa kysymyksiin hän vastasi, että maan kohtalo painoi
raskaasti hänen mieltään. Mutta hän ei virkkanut mitään siitä, että
kuormalle oli pannut kiven pieni paketti, jonka hän oli löytänyt
kirjoituspöydältään ja jonka sisältä hän avattuaan löysi ainoastaan
pienen sormuksen, ilman sanaakaan selitykseksi.

Sormuksen heitti hän tuleen.

"Hän tahtoo, että kaikki on lopussa välillämme", tuumi hän.
"Tapahtukoon hänen tahtonsa."

Tämän päätöksensä hän piti omina tietoinaan ja hän tunsi
elämänhalunsa sammuvan. Tuntui kuin jotakin pakahtuisi hänen
sisällään. Mutta hän voitti niin epämiehekkään tunteen ja päätti
tästä lähtien elää ainoastaan isänmaalleen ja kansalleen. Ruotsissa,
samoinkuin ennen Suomessa, hän unohti oman itsensä työskennellen
ainoastaan maan hyväksi. Tämä olikin hyvin tarpeen. Mihin hän
tulikin, hän kuuli moninaisia valituksia.

Elfsborgin lunnaat painoivat kovasti niin ylhäisiä kuin alhaisiakin,
ja kuningas virkkoi itse, että tämä veroitus oli "maansyöpä, josta ei
kukaan päässyt vapaaksi".

Aina kuninkaallisen huoneen jäsenistä, aatelistosta ja virkamiehistä
alhaisimpiin palvelijoihin saakka kaikkien täytyi antaa avustuksensa
määrätyn laskutavan mukaan.

Ainoa ihminen maassa, joka säilytti itselleen oikeuden antaa mielensä
mukaan, oli leskikuningatar, mutta hän olikin kaikkien kesken
tunnettu ahneudestaan, eikä kukaan häneen liioin luottanut, kun
hänen omat etunsa olivat vaarassa Esimerkkinä mainittakoon tapaus,
jolloin hänen päähänsä pisti suorittaa suoraan Tanskan kuninkaalle
osa lunastussummasta. Siitä ei Kustaa Aadolf kuitenkaan ollut varma,
vaan kirjoitti äidilleen, että kuitti oli toimitettava hänelle, "niin
ettei siinä vain ole mitään vilppiä".

Elfsborgin lunnaat teki ylen raskaiksi varsinkin se seikka, että ne
oli suoritettava kilisevässä rahassa, sillä sellaista oli useimmin
paikoin maata vaikea hankkia. Aikaisempina aikoina oli kaupunkien
porvareilla ollut jonkun verran säästettyä hopearahaa, jolla
saattoivat korkeaa korkoa vastaan auttaa kruunua, mutta nyt oli
köyhyys melkein suurempi kaupungeissa kuin maalla, ja kaikkialla
valitettiin työn puutetta. Jos käsityöläiset tekivät työtä kruunulle,
eivät he saaneet siitä maksua. Kauppa oli lamassa, tulli sietämätön,
ja lisäksi aatelismiehet kävivät julkikauppaa kaikkialla maassa ja
riistivät kaiken ansion kaupunkien kauppamiehiltä. Sentähden useissa
kaupungeissa porvarit selittivät suoraan, etteivät he köyhyytensä
tähden voineet maksaa veroa.

Sellaiset uutiset odottivat kuningasta hänen saapuessaan Tukholmaan.
Valtiokansleri myönsi, että asema oli epätoivoinen, ja kuningas
ja Oxenstjerna koettivat kaikin keinoin estää kansaa "joutumasta
hunningolle." Verojen vähennys oli tosin auttava keino, mutta samalla
oli valtio vaarassa joutua perikatoon.

Tanska ei edes suostunut ottamaan osaa lunnaista vastaan hyvissäkään
tavaroissa, vaikka sitä ehdotettiin.

Rajattomalla vaivalla haalittiin kokoon vaadittu summa. Kuningas itse
sulatutti muutamat jäljelläolevat hopeakannunsa, ja valtaneuvokset
lyötättivät samoin rahaa omista hopeistaan. Vuoden 1616 alussa
vietiin summa sadan ratsumiehen vartioimana Halmstadiin, jossa se
luovutettiin Tanskan kuninkaan kuittia vastaan.

Seuraava maksu oli tapahtuva vuonna 1617 Elfsborgissa.

Tähän aikaan ahdisti maata huoli toisensa jälkeen. Huhut puutteesta
ja tyytymättömyydestä, joka vallitsi maassa, olivat levinneet kauas
sen rajojen ulkopuolelle, ja kuningas Sigismund, joka vaani jokaista
tilaisuutta sekautua Ruotsin asioihin päästäkseen "takaisin entiseen
asemaansa", ei luonnollisesti hidastellut käyttäessään suotuisaa
tilaisuutta.

Heti kuninkaan lähdettyä Venäjän sotaan oli Puolasta salavihkaa
kuletettu kavaloita kirjeitä Ruotsiin. Strengnäsin piispallekin antoi
muutaman sellaisen muuan danzigilainen merimies, joka siitä huvista
pistettiin vankeuteen. Jönköpingin seuduilla yhytettiin samoin
sellainen veitikka, jonka linnanpäällikkö pisti kiikkiin.

Tällaisista tapauksista annettiin heti tieto kuninkaalle, joka
kuitenkin otti asian tyynesti ja vastasi, että jos neuvosto
tuollaisista tapauksista piti melua niin vähän kuin suinkin,
raukesivat ne pian itsestään. Mutta samalla kertaa käski hän, että
rahvasta oli kohdeltava varovaisesti, niin etteivät kavalat kirjeet
saisi pahaa aikaan.

Suurempaa huomiota herätti eräs toinen salahanke, joka keksittiin
vähää ennen kuninkaan saapumista Suomesta ja joka sekin oli Puolasta
saanut alkunsa.

Valtakunnan korkeimman tuomioistuimen jäsentä, Johannes Messeniusta,
syytettiin näet siitä, että hän oli ollut yhteydessä valtakunnan
vihollisten kanssa. Hän oli ollut ennen professorina Upsalan
yliopistossa ja monta kertaa herättänyt pahennusta esiintymisellään.
Virkaveljensä Johannes Eudbeckiuksen kanssa oli hän alituiseen
sotajalalla, ja kun tämä valittiin rehtoriksi, vaati Messenius hänet
kaksintaisteluun ja yllytti ylioppilaita julkiseen väkivaltaan.

Kerran, kun konsistoriumin istunnossa professorit neuvottelivat
rangaistuksesta, johon muuan rikoksellinen ylioppilas oli tuomittava,
syöksyi Messeniuksen vaimo sisään ja haukkui arkkipiispaa ja
professoreja silmät korvat täyteen; ylioppilas kuului hänen miehensä
ystäviin, eikä häntä sentähden saanut syyttää.

Muuten olivat tappelut ja muut väkivaltaisuudet Messeniuksen ja
Eudbeckiuksen kannattajain välillä sangen tavallisia, ja kuninkaan
kirje vuodelta 1613 puhuu "juopottelusta, hurmailusta, melusta,
rähinästä, ikkunain särkemisestä" ja sellaisesta, joka on rangaistava.

Kuningas kävikin vakavasti käsiksi näihin epäkohtiin, ja niiden
päämiehet, molemmat professorit, kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan
tuomiokapitulille.

On käsittämätöntä miten Messenius seuraavana vuonna nimitettiin
jäseneksi Svean hovioikeuteen. Mutta tämä luultavasti saa
selityksensä siitä, että Messeniusta pidettiin aikansa oppineimpana
miehenä.

Sentähden herättikin kuulumatonta huomiota, kun eräänä päivänä
syytettiin tätä miestä yhteydestä "puolalaisten ja jesuiittain"
kanssa. Tutkintoja pantiin toimeen, mutta asia ei koskaan
täydellisesti selvinnyt.

Messenius oli luonteeltaan turhamainen ja itserakas ja tahtoi kaikin
mokomin loistaa opillaan. Sitä paitsi hän oli äärettömän ärtyinen ja
teki itsensä usein syypääksi sellaisiin maltittomuuksiin, etteivät
kovinkaan monet olleet pahoillaan hänen kukistumisestaan.

Hovioikeus tutki syytöksiä, ja vaikkei ollutkaan mitään todistuksia,
tuomittiin Messenius kuolemaan.

Viimeisessä oikeusasteessa lykättiin juttu kuninkaan ratkaistavaksi,
ja tämä selitti, että koskei ollut täysin todistettu, että Messenius
oli ollut vihollisten kanssa yhteydessä "valtakunnan vahingoksi ja
turmioksi", niin lievennettiin rangaistus elinkautiseksi vankeudeksi
Kajaanin linnassa. Ettei kuningas tahtonut tätä tehdä Messeniukselle
vaikeaksi, siitä on todistuksena se, että hän käski sikäläisen
linnanpäällikön pitää tarkoin huolta, ettei Messenius eikä hänen
perheensä, joka oi häntä vapaaehtoisesti seurannut vankeuteen,
kärsisi puutetta, vaan oli heitä kohdeltava kaikin puolin hyvin.

Tätä sukua oli kirous painanut alusta alkaen. Johannes Messeniuksen
isä oli ollut mylläri ja hevosvaras, äiti kutojatar jostakin
mäkituvasta Örebron ulkopuolelta. Vehkeilyiden tähden isänmaata
vastaan mestattiin isä vuoden 1598 paikkeilla.

Poika lähetettiin tunnettuun Braunsbergin jesuiittakouluun, jonka hän
kävi läpi kaikella kunnialla. Hän kävi sen jälkeen useissa maissa ja
oleskeli jonkun aikaa Roomassakin. Saksaan palattuaan nimitettiin
hänet filosofian maisteriksi Ingolstadtissa 1605.

Hänellä oli tavaton työkyky ja -halukin, mutta samalla kaikki ne
virheet ja heikkoudet, joiden täytyy seurata jesuiittojen venyvästä
moraalista ja horjuvasta siveysopista.

Ingolstadtista lähdettyään asettui hän Danzigiin, avasi siellä
opetuslaitoksen ja nai Lucia Grothusenin, kuningas Sigismundin
opettajavainajan tyttären.

Johannes Messenius oli aina hulluuteen saakka rakastunut nuoreen
vaimoonsa, mutta tämä oli innokas katolilainen, ja Lucia rouvan
rippi-isä, joka ei ollut Messeniukselle suopea, sai vaimon
osoittamaan kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä miestään kohtaan.

Kaunis Lucia kutsuttiin melkein joka päivä ripille, ja roomalaisessa
kirkossa oli silloin, kuten kai monin paikoin vielä nytkin, pappi
vaimon mies paljon suuremmassa määrin kuin se, johon hänet alttarilla
oli vihitty. Pappi sai parhaan osan; vaimolla oli kaksi herraa
toteltavana, mutta hän rakasti ja palvoi sitä, joka oli toista niin
paljon korkeammalla kuin taivas maata. Pappi oli hänen aina palavan
rakkautensa esine, papille avasi hän sydämensä salaisimmatkin
ajatukset, ilonsa ja surunsa. Maallista, syntistä miestään, johon
hänet oli vihitty ja jonka inhimillinen vajavaisuus hänelle oli syynä
jokapäiväiseen itsetutkisteluun ja kärsimyksiin, häntä kohtaan vaimo
pysyi välinpitämättömänä.

Johannes Messenius kärsi mitä katkerimpia tuskia, kun hän huomasi,
että vaimon sisäinen elämä aina oli pysyvä hänelle suljettuna kirjana.

Hän oli ollut Ingolstadtissa kyllin kauan tietääkseen, että vaimo
on rippi-isän omaisuutta ruumiineen sieluineen, ja kun hän oli
mustasukkaisuudesta suunniltaan, silloin Lucia heitti sytykkeitä
tuleen puhumalla rippi-isänsä enkelimäisestä kärsivällisyydestä,
hänen jumalanpelostaan ja rakkaudestaan ja kuinka hän itse kaipasi
viettää jälleen muutamia hetkiä hänen kanssaan.

Mitä rajuimmin purkauksin kirosi Messenius katolista uskonoppia ja
ennen kaikkia salarippiä, josta kaikki paha koitui.

Kenties oli Lucia kyllästynyt Danzigiin ja sen oloihin, sillä vuonna
1608 suostui hän muuttamaan Ruotsiin, johon Messenius oli aina
halunnut. Mutta nyt oli salattava todellinen ajatustapansa. Molemmat
puolisot olivat yhtä mieltä siitä, että oli pyrittävä saavuttamaan
niin esivallan kuin nuorisonkin luottamus ja siten valmistettava
katolisen opin palauttamista Ruotsiin.

Hurskaat jesuiittaisät olivat luvanneet vaivasta hyvän palkan, ja
suuri historioitsija alentui ryömimään tomussa Ruotsin mahtajain
edessä ja erittäinkin Kaarle IX:n jonka hän väitti polveutuvan
kuuluisasta Antenor troialaisesta.

Mutta vanha kuningas epäili pahoja juonia, ja häntä tyynnyttääkseen
teki Messenius uskollisuusvalan Ruotsin alamaisena. Täten onnistui
hän tyynnyttämään kuninkaan epäluulot ja hänet nimitettiin
professoriksi Upsalan korkeakouluun. Täällä hän kunnostautui
julkaisemalla oivallisia tieteellisiä teoksia ja antamalla opetusta
kahdeksan tuntia päivässä sillä menestyksellä, että kuulijoita aivan
virtaamalla virtasi hänen oppisaliinsa.

Mutta asiat eivät pysyneet kauan tällään. Messenius suosi
ylhäisaatelisten lapsia muiden kustannuksella, esiintyi yleensä
erittäin ylimielisesti ja itserakkaasti ja lausui julkisesti, että
hän yksin oli enemmän arvoinen kuin toiset professorit yhteensä.

Mielten rauhoittamiseksi kutsuttiin Messenius Tukholmaan, jossa
hän sai valtioarkiston hoitoonsa. Mutta pian yhytettiin hänet
valtiollisesta ja jesuiittalaisesta juonittelusta, ja edellisestä
tiedämme mitä siitä seurasi.

       *       *       *       *       *

Kustaa Aadolf ei ollut koskaan ottanut niin vähän osaa perhe-elämään
kuin tänä vuonna. Mutta pojan kunnioitus, jota hän aina osoitti
äitiään kohtaan, velvoitti häntä joskus tervehtimään häntä. Ja
silloin kuningatar enimmäkseen puhui siitä, että kuninkaan oli aika
valita itselleen puoliso ja siten turvata kruununperimys suvulleen.
Alussa Kustaa Aadolf vastaili vältellen, mutta kun äiti kivesti yhä
kovemmin, antoi hän kerran sangen tiukan vastauksen, ettei aikonut
mennä koskaan naimisiin.

Kuningatar puraisi huultaan. Oli selvää, että poika vielä kantoi Ebba
Brahen kuvaa sydämessään. Jos he vielä joutuisivat yksiin, ei kukaan
tiennyt mitä saattoi tapahtua.

Leskikuningatar Katarina kirjoitti Strömsholmasta, että hänen
rakkaasta Ebbastaan kehittyi parhaallaan oivallinen emäntä, mutta
kuninkaan kotiinnuttua oli hänet usein nähty itkusilmin. Näytti
sentähden luultavalta, että hän vielä rakasti kuningasta.

Kristina rouvan sielu oli levottomuutta ja pelkoa täynnä, ja hän
neuvotteli innokkaasti asiasta uskotun sihteerinsä Chesnecopheruksen
kanssa. Tämä lupasi hankkia hänelle tarkan selon kaikesta mihin
kuningas ryhtyi. Tämän urkinnan tulokset näyttäytyivät pian.

Mistä saada rahoja maan tarpeihin? Se oli alituisena
keskustelunaiheena kuninkaan ja valtiokanslerin välillä.
Viimeksimainittu virkkoi eräässä sellaisessa tilaisuudessa, että
leskikuningattaren eläkealueista ja herttuain ruhtinaskunnista koitui
niin suuria tappioita, että muiden maakuntien oli mahdoton tyydyttää
valtion tarvetta; sitä paitsi korkeat herrasväet isännöivät mielensä
mukaan välittämättä maan laeista.

Kuningas myönsi sen todeksi, mutta hän ei mielellään tahtonut puhua
siitä kuningattarelle. Mitä Juhana herttuaan tuli, niin hän oli
sairas ja suosikkiensa käsissä.

Tässä keskustelussa oli kuulijoita, ja se kerrottiin kuningattarelle.
Hänen oikeuksiaan tahdottiin rajoittaa, ja se täytyi estää.

Hänen käskystään laati Nils Chesnecopherus kirjoituksen, joka näytti
toteen, että perintöruhtinailla oli oikeus käskeä ritaristoa ja
aatelistoa omissa ruhtinaskunnissaan ratsastamaan heidän lippunsa
alla ja että heidän yleensä oli oltava täysin itsenäisiä kunkin
herttuakunnassaan. Chesnecopherusta käskettiin huolellisesti
kätkemään tämä paperi, kuningatar oli sitä vastedes käyttävä.

Kiihdyksissään siitä, että tahdottiin puuttua hänen oikeuksiinsa,
kertoi kuningatar Kaarle Filipille vääryydestä, joka oli tekeillä, ja
kirjoitti Juhana herttualle, että oli parasta pitää silmänsä auki,
muuten saattoi tapahtua merkillisiä muutoksia herttuakunnissa.

On tuskin luultavaa, että herttua itse kiinnitti huomiota tähän
hyväntahtoiseen neuvoon, mutta hänen ympäristönsä oli heti valmis
toimimaan yhdestä tuumin kuningattaren kanssa.

Onneksi ei Kustaa Aadolf tiennyt tästä mitään. Ja Oxenstjerna,
vakuutettuna siitä, että huolet hälvensi parhaiten työ, kiinnitti
kuninkaan ajattelemaan ja laatimaan uutta valtiopäiväjärjestystä,
joka oli esitettävä säädyille. Sitä paitsi se vaara, joka uhkasi
valtakuntaa ulkoa päin, antoi heille alituiseen aihetta vakaviin
neuvotteluihin.

Aselepo Puolan kanssa oli kulunut loppuun vuoden 1611 alkaessa, ja
sen uudistuminen oli tärkeää. Tämä olikin tapahtunut edellisenä
vuonna, mutta puolalaiset olivat tällä kertaa taipumattomampia
kuin koskaan. Oli selvää, että he tahtoivat syystä tai toisesta
vitkastella. Koko kesän 1616 pelkäsikin Ruotsin rannikko väestö
puolalaisten joukkojen odottamatonta hyökkäystä.

Sitä paitsi lisäsivät yleistä levottomuutta liioitellut kertomukset
puolalaisten suurista varustuksista ja väenpestauksista Preussissa ja
Saksassa.

Kaikki uskoivat näitä huhuja, niin kuningas ja neuvostokin, joka
kauan oli odottanut rajuilman puhkeamista.

Viroon sijoitetuille joukoille lähetettiin pikaviestejä, että
olisivat varuillaan, laivasto laitettiin purjehduskuntoon ja määrätyt
maarykmentit saivat käskyn olla valmiina siltä varalta, että jotakin
odottamatonta tapahtuisi. Vakoojavenheitä lähetettiin, väkeä
nostatettiin ja uusi vero määrättiin.

Kesä ja syksy meni kuitenkin ilman että mitään puolalaista laivastoa
näkyi. Pidettiin varmana, että sitä saatettiin odottaa seuraavana
vuonna, ja Kustaa Aadolf, joka tahtoi olla valmis, päätti kuten
tavallisesti turvautua säätyjen apuun.

Syksyllä 1618 teki hän matkan valtakunnan eteläseutuihin, ja tällä
matkalla ollessaan hän kutsui valtiopäivät Örebrohon heti uuden
vuoden aluksi. Valtiopäivien alkajaisiin saapui hän itse sinne ja
tervehti säätyjä juhlallisin sanoin, vakuuttaen, että tahtoi kaikessa
toimia ainoastaan kansan suostumuksella ja avulla.

Kuninkaan lopetettua puheensa astui esiin valtiokansleri Akseli
Oxenstjerna ja ilmoitti säädyille, että kuningas oli valmistuttanut
uuden valtiopäiväjärjestyksen, jonka hän toivoi pikimmiten tulevan
voimaan, niin että säätyjen kokoukset kävisivät säännöllisemmin kuin
tähän asti. Valtiokansleri toivoi lopuksi, että säädyt vapaasti
antaisivat esityksestä lausuntonsa.

Säätyjen ei tässä kysymyksessä tarvinnut pitkään neuvotella, uusi
valtiopäiväjärjestys hyväksyttiin pian yksimielisesti.

Sen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen linnansaliin, ja kuningas esitti
sotakysymyksen. Hän kertoi kuinka tsaarin lähettiläät olivat kaikin
tempuin viivytelleet neuvotteluja ja rauhantekoa. Oli sentähden
pidettävä puoliaan, sillä eihän kukaan ymmärtäväinen ihminen voinut
neuvoa Ruotsia ilman vähintäkään korvausta luovuttamaan Venäjälle
takaisin yhdeksää hyvin linnoitettua kaupunkia alusmaineen.

"Mekö", huudahti kuningas, "jotka ajoimme venäläiset tiehensä
Laatokan tienoilta, nyt päästäisimme heidät porstuaamme, Suomeen ja
Liivinmaalle, vieläpä ainoastaan saadaksemme kolmen tai neljän vuoden
aselevon, sillä eiväthän moskovalaiset ylipäätään kauemmin pysy
rauhassa."

Sitten siirtyi kuningas Puolan asiaan. Katolinen uskonoppi oli
voittamaton este molempien valtakuntain kesken. Aselepoa oli kuningas
käyttänyt vain juonitteluihin Puolaa vastaan, ja oli sentähden mitä
tärkeintä, että etsittiin keinoja, joilla voitiin turvata valtakuntaa
niin epävarmaa ja uskotonta naapuria vastaan.

Seuraavina päivinä tekivät säädyt anomuksensa, joita kaikissa
säädyissä huolellisesti pohdittiin.

Eräänä päivänä kuningas astui odottamatta aateliston kokoushuoneeseen
ja antoi säädylle vakavia lausuntoja ja nuhteita niistä
väkivaltaisuuksista, joita he harjoittivat muita säätyjä vastaan
maaseuduilla.

Eräänä toisena päivänä hän syytti ankarasti porvaristoa, että se oli
itse syypää köyhyyteensä. Sillä, sanoi hän, se ei johtunut, kuten he
väittivät, uudesta kauppasäännöstä, vaan vika oli pormestareissa ja
raadeissa, jotka olivat sallineet luvattomia porvarisoikeuksia ja
laitonta ja vierasta kauppaa, jonka kautta niin kaupungeilta kuin
kruunultakin hupeni asianmukainen vero.

Kaikki tiesivät, vaikkei kukaan puhunut, että suurimmat esteet
järjestetyn hallinnon säännölliselle kululle olivat perinnölliset
läänitykset, varsinkin herttuain. Heidän rahatoimensa oli
täydellisesti erillään muusta valtiotaloudesta, ja kaikki kartanot
herttuakunnissa olivat heidän omien virkamiestensä hallussa.

Erittäinkin oli leskikuningatar osoittautunut omavaltaiseksi ja
taistelunhaluiseksi. Hän oli Kaarle Filipin puolesta muun ohella
vaatinut oikeuden tutkia ja tuomita majesteetinrikokset, jotka oli
tehty herttuakunnassa, ja kun kuningaskunnassa rikokset kuudetta
käskyä vastaan rangaistiin korkeilla sakoilla, tuomittiin niistä
herttuakunnassa leikattaviksi korvat, nenä ja huulet.

Sen nojalla, ettei herttuakuntain aatelisto palvellut kuninkaan, vaan
herttuain lipun alla, selitti kuningatar, ettei tämän aateliston
oikea lääniherra ollut kuningas, vaan herttuat.

Mutta Kustaa Aadolf, joka ankarasti piti kiinni omasta ja maan
ikivanhasta oikeudesta, pani tätä vastaan vastalauseen, vaikkakin
kaikella kunnioituksella kuningatarta kohtaan.

Eräänä päivänä, kun kuningas oli kutsunut yksityiseen neuvotteluun
ei ainoastaan Akseli Oxenstjernan, vaan myös Nils Chesnecopheruksen,
ja oli puhuttu asemasta Puolassa, virkkoi viimeksi mainittu, että
hänellä oli samaisesta kysymyksestä muutamia valaisevia kirjoituksia
huostassaan. Kuningas tahtoi nähdä ne heti, ja muuan palvelija
lähetettiin niitä noutamaan.

Tämä palasi pian, ja Chesnecopherus antoi ne kumartaen kuninkaalle.

Tämän huomio kiintyi heti otsakkeeseen: "Todistuksia
perintöruhtinasten oikeudesta" j.n.e. Hän tunsi käsialan ja luki
kirjoituksen alusta loppuun. Sitten hän ojensi sen Oxenstjernalle,
avasi itse oven ja huusi: "Vahti!"

Chesnecopherus, joka oli jo huomannut erehdyksensä, seisoi kalpeana
ja äänetönnä, kun vahti saapui ja kuninkaan käskystä vei hänet pois.

Kustaa Aadolf käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hän käsitti hyvin,
että hänen äidillään oli osansa kirjoituksen synnyssä. Valtiokansleri
puolestaan vaati ankaraa rangaistusta; tässä oli annettava varoittava
esimerkki.

Kuningatar, jolle oli kerrottu mitä oli tapahtunut, riensi
rukoilemaan uskotun palvelijansa puolesta. Jos mitä vääryyttä oli
tehty, oli vika hänen, hän katsoi olevansa velkapää valvomaan
alaikäisen poikansa oikeutta, ja hänellä oli niin harvoja
palvelijoita, jotka saattoivat häntä neuvoa vaikeissa asioissa.

Kustaa Aadolf vastasi, että hän tahtoi täyttää äitinsä toivomuksia
mikäli voi, mutta tässä asiassa nojasi hän oikeutensa "isänsä
lahjoituksiin ja isänisänsä testamenttiin".

Kristina rouva käsitti nyt, ettei maksanut vaivaa tehdä
vastaväitteitä, hänen täytyi ottaa vahinko takaisin toisella tavoin.
Nyt oli ensi sijassa saatava suosikki vapaaksi. Mutta kun hän niissä
tuumin kääntyi valtiokanslerin puoleen, vastasi tämä, että rikollisen
oli ensin pyydettävä anteeksi kuninkaallisen hovin ollessa läsnä.

Kristina rouva nieli harminsa, ja hänen kanslerinsa täytyi Akseli
Oxenstjernan laatiman konseptin mukaan herttuain läsnäollessa
rukoilla kuninkaalta anteeksi ja luvata, ettei enää koskaan
esiintyisi moisten kirjoitusten laatijana. Täten oli asiasta
toistaiseksi päästy, eivätkä säädyt näyttäneet kärkkäiltä käymään
siihen käsiksi.

Valtiopäiväin lähetessä loppuaan saapui Juhana herttua jotakuinkin
toipuneena pitkällisestä taudistaan. Hän sanoi kahdenkesken olevansa
rahoista sangen ahtaalla, sillä ne vierivät pois läpi sormien.
Sen jälkeen antoi hän kirjeen, jonka oli saanut Puolasta ja jossa
hänelle tarjottiin suuria etuja, jos hän tahtoi liittyä Sigismundin
puolueeseen.

"Jos tahdot, annan mielelläni uuden vakuutuksen", sanoi hän. "Silloin
saavat puolalaiset vastauksen."

Kustaa otti vastaan tarjouksen, ja herttua vakuutti säädyille, että
hän oli uskollisesti pitävä valansa Kustaa Aadolfille ja isänmaalleen.

Sen jälkeen laadittiin säädös, jonka mukaan kukaan ruotsalainen
ei saanut olla yhteydessä Puolan kuninkaan, hänen sukunsa tai
virkamiestensä kanssa. Kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin myös
levittämästä kirjeitä Puolasta ja antamalla majaa sieltä saapuneille
läheteille ja urkkijoille.

Kun säädyt olivat hyväksyneet säädöksen ja juhlallisesti
selittäneet, että jollei Sigismund suostunut kohtuulliseen rauhaan,
oli hänet siihen pakoitettava asevoimin, otettiin käsiteltäväksi
kysymys kuninkaan kruunauksesta. Säädyt pitivät sitä juhlallisena
vastalauseena niihin vaatimuksiin, joita katoliset esittivät Ruotsin
kruunuun nähden, vastalauseena, jonka piti tehdä loppu kaikista
juonitteluista asiain uutta järjestystä vastaan.

Helmikuun 28 päivänä päättyivät valtiopäivät, ja Kustaa Aadolfilla
oli täysi syy olla tyytyväinen. Oli myönnetty suuria varoja ja
erityinen vero hänen kruunajaisiaan varten, jotka oli vietettävä
myöhemmin samana vuonna, ja säädyt olivat luvanneet, että voudit
saivat kolmen kuukauden kuluessa koota kolmannen neljänneksen
Elfsborgin lunnaista.

       *       *       *       *       *

Maaliskuussa 1617 saapui viesti, että helmikuun 27 päivänä venäläiset
olivat kuin olivatkin vihdoin allekirjoittaneet rauhanehdotuksen.

Ensi töikseen Kustaa Aadolf silloin kirjoitti De la Gardie'lle
vakuuttaen iloaan ja mielihyväänsä onnellisen päätöksen johdosta,
johon vihdoin oli päästy niin monien vastusten jälkeen. Mutta
niinpä olikin sotapäällikkö yhtä suurella taitavuudella johtanut
rauhanneuvotteluja kuin ennen sotaliikkeitä. Kuningas käsitti aivan
hyvin, että ainoastaan kova ahdinko oli saattanut pakoittaa Venäjän
sellaiseen rauhaan kuin nyt oli saatu, mutta hän tiesi myös, että
jollei rauhaa olisi syntynyt, olisi Ruotsin sotajoukko ollut nukassa,
sillä sen elinehdot edellisenä talvena olivat sanomattoman vaikeat.

Stolbovan rauha tietää Ruotsin ylivallan huippukohtaa itäiseen
naapuriin nähden. Tosin ei enää ollut ajattelemistakaan ruotsalaista
ruhtinasta Venäjän valtaistuimella ja Novgorodia Ruotsin
alusvaltiona, mutta Suomi oli saanut sen rajan Venäjää vastaan, mikä
sillä on vielä tänäänkin, ja Inkerinmaa oli voitettu Ruotsin vallan
esimuuriksi. Vironmaa oli yhdistetty Suomeen.

"Toivon Jumalan avulla", virkkoi Kustaa Aadolf, "että venäläisen
on tästedes vaikea hypätä sen puron ylitse." Hän tarkoitti sillä
Itämerta, jonka rannoilta Venäjä oli sulettu pois.

Rajakiveen Salmissa, Laatokan pohjoispuolella, hän piirrätti tämän
kirjoituksen: "Tähän asetti valtakunnan rajan Kustaa Aadolf, Ruotsin
kuningas; Jumalan avulla olkoon hänen työnsä pysyvä."

Stolbovan rauhassa oli Kustaa Aadolf päättänyt toisen isiltäperityn
sotansa ja päättänyt sen niin, että hänen nimensä mainittiin ympäri
Eurooppaa. Mutta Venäjän sodalla oli ollut merkitystä ainoastaan
Ruotsin ja Puolan historiassa; siihen sotaan, joka oli vielä
jäljellä, sisältyi suuri elinkysymys, joka vavistutti koko Eurooppaa.

Oli kysymyksessä paljon enemmän kuin taistelu Kustaa Aadolfin ja
Sigismundin, Ruotsin ja Puolan välillä muutamista Itämeren toisella
puolen olevista maista. Käytiin suurta taistelua katolisuuden ja
protestanttisuuden välillä, vuosisadan suurta taistelua.



10.

KUNINGASKRUUNU.


Kruunajaisjuhla, joka oli vietettävä Upsalassa, oli määrätty
heinäkuun 22 päiväksi. Säädyt, joiden oli oltava läsnä, oli ensin
kutsuttu kokoontumaan Tukholmaan kesäkuun lopulla, jolloin oli
tarkastettava ja hyväksyttävä kuninkaanvala ja lisäksi neuvoteltava
veroista ja muista maan sisäisistä asioista.

Kuningas avasi valtiopäivät puheella, jossa puhui Venäjän kanssa
tehdystä rauhasta, kuinka Ruotsin rajat olivat avartuneet ja paremmin
turvatut hyökkäyksiä vastaan. Kun juhlallisen puheen jälkeen
rauhanpäätös oli luettu, nousivat säädyt ja vakuuttivat alamaista
kiitollisuuttaan kuninkaalle ja niille miehille, jotka suurella
rohkeudella ja varovaisuudella olivat vieneet tämän pitkällisen sodan
onnelliseen loppuun.

Kun ensin oli selvitetty muutamia leskikuningattaren esittämiä
kinastuskysymyksiä herttuakuntain ja hänen eläkealueittensa
oikeuksista, säädettiin vihdoin valankaavat. Kuninkaan vala sisälsi
seitsemän kohtaa: rakastaa Jumalaa ja hänen kristillistä kirkkoaan,
pitää ja kaita kaikkia säätyjä Jumalan puhtaassa sanassa, puoltaa
kirkon, kuninkaan, kruunun ja koko kansakunnan oikeutta; suojella
totuutta ja oikeutta, sortaa kaikkea vääryyttä; olla uskollinen
alamaisilleen, ei ketään köyhiä turmella hengen tai jäsenten puolesta
j.n.e.

Perintöruhtinaat lupasivat osoittaa kuninkaalle sitä alamaisuutta,
johon he vuoden 1604 perintöyhdistyksen mukaan olivat hänelle
velvolliset. Valtaneuvosten lupaukset sisälsivät suunnilleen
samaa, ja aatelissääty sitoutui lisäksi tekemään ratsupalvelusta
ja taivuttamaan veronalaisen rahvaan suorittamaan lailliset
veronsa. Samat sanat olivat pappisvalassakin, ja papit sitoutuivat
kehoittamaan sanankuulijoitaan alamaiseen tottelevaisuuteen.

Vihdoin oli kruunajaiset vietettävä. Jo puoli vuotta sitten oli niitä
ruvettu valmistelemaan. Suurista aateliskartanoista oli lainattu
pöytäliinoja, talous- ja kyökkikaluja. Olipa aina Suomesta saakka
noudettu puutuoppeja, haarikoita, puulautasia ja sen sellaista,
jota kruunajaisissa tarvittiin. Sillä kaikkia, yksin alhaisimpia
palvelijoitakin, oli sellaisessa tilaisuudessa runsaasti ruokittava.

Turun linnanisäntää käskettiin panettamaan kruunajaisiin 200 tynnyriä
olutta 300 tynnyristä maltaita. Varovaisuuden vuoksi kuitenkin
selitettiin kirjeeseen kiinnitetyssä lapussa, ettei olueen ollut
pantava niin paljoa maltaita kuin oli mainittu, vaan sitä enemmän
humaloita, niin ettei siitä tulisi kovin "väkevää ja karmakkaa".

Lapista Tornion takaa lähetettiin 100 poroa, Luulajasta 80 ja
Piitiöstä 60. Ne oli laskettava laitumelle saariin, josta ne
mukavasti saisi teurastettavaksi kruunajaisiin.

Kauan oli kruunajaisia lykätty, mutta lopulta määrättiin ne
vietettäväksi lokakuun 12 päivänä Upsalassa, johon valtiopäivät oli
siirretty tärkeimpäin asioiden ratkaisun jälkeen.

Kruunaus ei ollut ainoastaan uskonnollinen toimitus, vaan kuten
ainakin tähän aikaan todellinen kansanjuhla, jonka kustannukset
suoritettiin erityisesti kannetulla kruunausverolla.

Kuningas matkusti Tukholmasta koko kuninkaallisen huoneen, hovin
ja säätyjen seuraamana. Lähtiessään tervehdittiin häntä lauluin ja
soitoin lehteriltä, jonka porvaristo oli pystyttänyt Norrmalmin
torille (nykyiselle Kustaa Aadolfin torille). Kaikki mitä siihen
aikaan oli mainiota ja loistavaa, oli saapunut Upsalaan tähän
juhlaan. Aatelisto, joka tavallisuuden mukaan oli tarkoitettu
korottamaan hovin loistoa, oli saapunut upeissa varustuksissaan,
kreivit ja vapaaherrat lääniensä lippujen alla. Pidettiin
aatelisvelvollisuutena esiintyä loistolla ja prameudella.

Erityinen kirje oli lähetetty "Ruotsin rouville", että nekin miehissä
saapuisivat.

Kruunajaispäivänä kokoontui aateli seitsemän aikaan aamulla Upsalan
linnaan, mutta muut säädyt tuomiokirkkoon.

Kuninkaan, leskikuningattaren, herttuain ja aatelin ratsumiehet ja
sitä lähinnä Upsalan lippukunta oli asetettu molemmin puolin tietä
linnasta kirkolle ja lähimmäksi linnaa henkivartioita niin pitkälle
kuin riitti.

Tätä ratsukujaa myöten kulki kruunajaiskulkue Upsalan linnasta
tuomiokirkkoon. Etumaisina tuli kaksi airuetta, heidän jäljestään
kuusi torvensoittajaa, sitten hovimarsalkka ja aatelisto
kolmimiehisissä ruoduissa, sitten Henrik Horn marsalkkasauvoineen,
hänen jäljestään valtaneuvokset kaksitellen, sitten kreivi Abraham
Brahe ja kreivi De la Gardie. Tämän jälkeen arkkipiispa kantaen
sarvea, valtakunnan rahanvartia avainta ja hametta, kansleri omenaa,
amiraali valtikkaa, marski miekkaa ja drotsi kruunua. Tämän kulkueen
jäljestä seurasi kuningas ratsain neljän aatelismiehen kantaman
kunniataivaan alla.

Kuninkaan jäljestä seurasivat ensin herttua Kaarle Filip ja
Juhana herttuan lähettiläs ja heidän jäljestään kuninkaan ja
herttuain henkipalvelijat ja henkisotilaat; sitten kuningattaren
hovimarsalkka ja kuusi ruotua aatelistoa, kolme herraa ruodussaan,
sitten leskikuningatar ajaen yksin vaunuissa, hänen jäljestään
pfalzkreivitär ja sitten muu rouvasväki.

Kirkon portilla seisoivat piispat ottaen kuninkaan vastaan, ja
Linköpingin piispa lausui tervehdyksen: "Siunattu olkoon hän, joka
tulee Herran nimeen!" Kirkossa olivat säädyt seisoallaan.

Kun kuningas oli astunut alttarin eteen ja kohotetuin käsin tehnyt
valan, jonka Akseli Oxenstjerna saneli, ja saanut voitelunsa
arkkipiispalta, nousi hän valtaistuimelleen ja hänet koristettiin
vallan vertauskuvilla.

Hänen sen jälkeen otettuaan käteensä miekan "hyvien ja hurskaiden
suojelukseksi ja pahojen ja uskottomain rangaistukseksi" astui kaksi
airutta esiin huudahtaen korkealla äänellä:

"Nyt on kuningas Kustaa Aadolf Svean ja Göötanmaan kruunattu
kuningas, hän eikä kukaan muu!"

Tähän vastaukseksi koko seurakunta huusi: "Jumala hänen
majesteetilleen pitkää ikää ja onnea antakoon!"

Sittenkun kuningas oli antanut takaisin vallanmerkit henkilöille,
jotka niitä olivat kantaneet juhlakulkueessa, paitsi kruunua, jonka
hän jätti päähänsä, ja valtikkaa, jonka piti kädessään, astuivat
esiin herttua Kaarle Filip ja Juhana herttuan valtuutettu ja ottivat
vastaan läänityksensä, jonka jälkeen valtakunnan neuvosherrat
perätysten tekivät säädetyn valan. Koko seurakunta viritti sitten
virren: "Jumala, sua kiitämme" juhlallisen soiton säestyksellä, ja
juhlakulkue palasi linnaan, missä upea kruunajaisateria oli laitettu
linnansaliin. Näillä vieraspidoilla alkoivat yhtä vaihtelevat kuin
loistavatkin juhlallisuudet. Kronikka mainitsee niiden joukossa yhdet
turnajaiset ja kaksi kehäratsastusta.

Lokakuun 17 päivänä lyötiin ritariksi Venäjän sodan sankari Jaakko
De la Gardie ja muutamia muitakin aatelismiehiä muistettiin
ritariketjuin ja lahjoin. Oppi sai tunnustuksensa siten, että nyt
ensi kerran vihittiin teologian tohtoreita. Seppelöitsijäksi oli
kuningas nimittänyt Akseli Oxenstjernan, ja hän seppelöi niin
arkkipiispan kuin useita muitakin kirkon eteviä miehiä.

Sillaikaa jatkettiin juhlallisuuksia, ja lukuisain remupäivien
jälkeen tekivät säädyt uskollisuudenvalansa ja allekirjoittivat tämän
viimeisen valtiopäiväpäätöksensä, ennenkuin lähtivät kukin kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Leskikuningatar oli pysynyt harvinaisen tyynenä juhlapäivien ajan,
eivätkä mitkään purkaukset olleet häirinneet kuninkaallisten
sukulaisten keskinäisiä suhteita. Hän ei ollut edes kiukutellut
siitäkään, että herttua Kaarle Filip osoitti silmiinpistävää
hellyyttä valtakunnanrahaston hoitaja Seved Bibbingin nuorimmalle
tyttärelle Elisabetille.

Ei voitu kieltää, että hän oli suloinen, tämä pienokainen, mutta hän
oli niin tavattoman hento ja hieno, että saattoi pelätä ensimäisen
tuulenhenkäyksen taittavan hänet. Kuningatar oli sen sanonutkin
Kaarle Filipille, mutta tämä vastasi: "Sama tuulenhenkäys saa ottaa
mukaansa minutkin, sillä minä en voi elää ilman häntä."

Se nyt ei merkinnyt mitään. Seitsentoistavuotiaana nuorukaisella on
monia päähänpistoja, ja kuningatar olikin vastannut tähän poikansa
purkaukseen:

"Luulen, ettei kukaan hovin nuorista kaunottarista voisi sinua
vastustaa."

Muuten sai nuori herra elää omissa hoteissaan, hän ei varmaan
tuottaisi äidilleen sellaista surua kuin vanhempi veljensä, se
kiittämätön. Monta kertaa äiti oli nähnyt surun piirteen Kustaan
korkealla otsalla, ja vastoin tahtoaankin hän oli silloin tullut
ajatelleeksi Ebba Brahea.

Äiti ei voinut vapautua pelosta, että hänen poikansa kenties jonakin
päivänä raivasi pois kaikki esteet ja riensi nuoruutensa rakastetun
luo. Mutta se oli estettävä, äiti ajatteli jo keinoa, jolla
ainaiseksi tekisi heidän lähestymisensä mahdottomaksi, ja hänellä oli
suunnitelmansa valmiina. Venäjän sodan sankari, Jaakko De la Gardie
kutsuttiin yksityiskeskusteluun kuningattaren luo ja hänet otettiin
vastaan melkein äidillisellä hellyydellä.

Kuningatar puhui millä vilkkaalla mielenkiinnolla ja ihailulla hän
oli seurannut Jaakko herran kaikkia toimia, ja kuinka Tukholmassa
olivat hän ja hänen urotekonsa aina olleet hovin naisten
puheenaiheena.

Sotaherra kumarsi, epävarmana oliko hänen vastattava kaikkiin
kohteliaisuuksiin.

Sen jälkeen kuningatar käänsi puheen hänen veljeensä ja muistutti,
kuinka tämä oli kuningattaren kädestä saanut morsiamensa, kauniin
Katarina Oxenstjernan.

"Haluaisin", lisäsi hän, "antaa teillekin sellaisen lahjan."

Jaakko herra karahti punaiseksi, kiitti kuningatarta hyvyydestään,
mutta ei sanonut ajatelleensa mennä naimisiin.

"Täytyyhän teidän olla mieltynyt johonkin neitsyeen", huudahti
kuningatar häntä tutkivasti katsellen.

"Jos niin on", sanoi Jaakko herra punastuen kuin tyttö, "täytyy minun
koettaa voittaa se."

"Mikä vahinko", sanoi Kristina rouva syvään huoaten. "Se surettaa
minua melkein."

"Teidän majesteettinne on liian hyvä."

"Onko minun sanottava suoraan, etten ole sitä teidän tähtenne?"

"Kenenkäs sitten?"

"Herra kreivi, se on salaisuus! Mutta niin paljon tahdon sanoa, että
teidän tähtenne on rikkoutunut suhde, joka... josta muuten olisi
tullut jotakin."

Lopun sanoi hän väkinäisesti, ja Jaakko De la Gardie virkkoi
nopeasti: "Teidän majesteettinne on velvollinen jatkamaan."

"Velvollinen?" toisti kuningatar.

"Sellaisen toiveen herättäminen on samaa kuin ojentaa leipäpala
nälkäiselle, mutta pitää sitä niin korkealla, ettei hän siihen yletä."

"Mutta jos uskon teille sellaisen salaisuuden, voinko luottaa teidän
vaiteliaisuuteenne?"

"Yhtä hyvin kuin kunniaanikin!"

"Ette hiiskahda kenellekään?"

"En kenellekään, teidän majesteettinne!"

"No hyvä! Olette kai kuullut, että kuninkaan sydän on kiintynyt Ebba
Braheen."

"Olen kuullut."

"Hän uskoi itsekin, että tähän tunteeseen vastattiin, ja minä luulin
samaa, vaikkakin minua suuresti kummastutti se tavaton mielenkiinto,
jota hän osoitti erästä toista henkilöä kohtaan. Kuitenkin, kun
kuningas palasi Venäjän sodasta, lähetti Ebba hänen sormuksensa
takaisin."

De la Gardie tuijotti hämmästyksissään häneen. "Lähetti hänen
sormuksensa takaisin?" toisti hän.

"Hän on sitten omasta pyynnöstään oleskellut rouva Katarina
Stenbockin luona, jolle hän on antanut koko luottamuksensa. Vanha
rouva on äskettäin kirjoittanut, että Ebba on hyvin kiintynyt teihin,
ja pyytää minua sanomaan, että teidän käyntinne ilahuttaisi häntä.
Nykyään oleskelee hän Tukholmassa."

Peloton sotasankari oli hämmästyksen lyömä. Saattoiko hän uskoa
silmiään? Hän lankesi kuningattaren jalkoihin ja kiitteli häntä
kiittämästä päästyäänkin: Ebba Brahe oli tuleva hänen omakseen,
ja kuningatarta oli hänen kiittäminen elämänsä onnesta; hän oli
rakastanut Ebbaa jo ensi näkemästä, mutta ei koskaan uneksinutkaan
onnesta saada sanoa häntä omakseen; nyt oli hän heti pyytävä
kuninkaan suostumuksen.

"Olkaa varovainen, hän on kilpakosija!"

"Jos Ebba rakastaa minua, mitä minulla on pelättävää!"

"Muistakaa, Ebba on kaino, teidän täytyy ottaa hänet rynnäköllä."

"Teidän majesteettinne, en ole rynnäkössä koskaan epäonnistunut."

"Olette oikeassa, kuningashan niin teki Pihkovassakin."

Seuraavana päivänä De la Gardie lähti Tukholmaan Magnus Brahen
keralla.

Hän piti tätä niin onnellisena enteenä, että käytti heti tilaisuutta
hyväkseen ja kosi.

Magnus kreivi oli yhtä ihastunut kuin hämmästynytkin ja selitti, että
hän jätti päätösvallan tyttärelleen ja lisäsi vain: "Muistakaa, että
hän on hyvin kaino."

Rouva Katarina Stenbock oli valmistettu sotaherran vierailun varalle,
ja kun tämä ilmoitettiin, määräsi hän Ebban ottamaan hänet vastaan ja
pyytämään mukaan päivälliselle, jolloin hän jälleen toivoi olevansa
paremmin voinnissaan.

Sangen kainona ja hämillään Ebba meni vastaanottohuoneeseen, jossa
sotaherra häntä odotti.

Ebban suureksi kummastukseksi ei tämä käyttäytynyt sillä sirolla
kohteliaisuudella, joka oli tavallinen. Hän tarttui käteen, vei hänet
sohvaan, pani siellä viereensä istumaan ja sanoi, että yhtä paljon
kuin hän valitti leskikuningattaren pahoinvointia, yhtä iloinen hän
oli tavatessaan neidin yksin.

Ebba katsoi häneen ihmeissään. Mitä suurella sotasankarilla mahtoi
olla hänelle sanottavaa?

Hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoisuudessa. Jaakko herra puhui
yksinäisestä soturista, joka oli voittanut monet voitot, mutta ei
ollut koskaan saanut jakaa kenenkään kanssa iloaan. Hän oli kauan
rakastanut erästä nuorta tyttöä, mutta oli luullut tämän antaneen
sydämensä toiselle ja päättänyt käydä yksin läpi elämän. Nyt oli hän
kuitenkin _varmalta_ taholta saanut tietää, että nuoren tytön sydän
oli vapaa, ja sama korkea henkilö oli kehoittanut häntä menemään
sydämensä valitun luo pyytämään hänen kättään. Tytön isä oli äsken
sanonut, että hän antaisi ilolla siunauksensa, ja nyt oli hän
tullut tytöltä itseltään kysymään vastausta. Hän voisi tehdä mitä
onnellisimman ihmisen, ja jos isänmaa oli hänelle jotakin velkaa,
tämä tyttö yksin saattoi maksaa sen, sillä hänen rakkautensa oli
kalliimpi kaikkia aarteita.

Ebba oli hämmästynyt, ällistynyt. Hän olisi tahtonut juosta
tiehensä, mutta Jaakko herra piteli tukevasti vaikkakin lempeästi
hänen kädestään. Ja millä syyllä saattoikaan hän hylätä kosinnan?
Epäilemättä Jaakko herran oli lähettänyt kuningas. Hän oli valinnut
maan oivallisimman miehen hänen puolisokseen. Eikö hänen ollut
hyväksyttävä tämä tarjous?

Eikä Jaakko herra muuten jättänyt ratkaisua hänen valtaansa, hän
sulki hänet pian syliinsä ja puhui, ettei hän voinut toivoa mitään,
jota ei heti täytettäisi; ketään kuningatarta ei niin palvota kuin
häntä tullaan palvomaan, ja niin pyysi ja rukoili Jaakko herra
häneltä onneaan, ja vaikkei neitsyt tiennyt sanoneensa sanaakaan,
sanoi toinen häntä kuitenkin morsiamekseen ja puolisokseen ja tahtoi,
että se oli heti saatettava koko maailman tietoon.

Ebba parka oli aivan ymmällä. Mitähän vanha leskikuningatar mahtoi
sanoa?

"Sen saamme heti tietää", sanoi Jaakko herra tarttuen heti kelloon.

"Mitä teette!" huudahti pelästynyt tyttö.

Muuan kamariherra tuli nopeasti sisään

"Ilmoittakaa leskikuningattarelle kreivi Jaakko De la Gardie ja hänen
kihlattu morsiamensa."

Kamariherra tuijotti ymmällä toisesta toiseen, mutta Jaakko herran
kärsimätön liike sai hänet rientämään tiehensä.

"Tämä on hirveää!" huudahti Ebba aivan poissa suunniltaan.

De la Gardie otti nopeasti kallisarvoisen sormuksen, jonka hän pisti
Ebban sormeen. "Tässä on sinetti!" sanoi hän. "Ja tässä!" lisäsi hän
Ebbaa suudellen.

Samassa avasi kamariherra oven ja sanoi nöyrästi kumartaen: "Hänen
majesteettinsa ottaa vastaan."

Jaakko herra tarttui tytön käteen, ja ylpein ryhdein ja pystyssäpäin
vei hän tämän leskikuningattaren luo, joka ei suinkaan näyttänyt
vähimmän yllätetyltä.

Hän syleili Ebbaa ja sanoi olevansa ihastunut ja täydellisesti
hyväksyvänsä hänen vaalinsa.

Katarina Stenbock saattoi korkeasta lastaan huolimatta olla ylen
rakastettava, ja hän puhui nyt Ebban emännyysharrastuksista, hänen
yksinkertaisesta käytöksestään ja käytännöllisestä kyvystään tavalla,
joka ihastutti sotaherran kerrassaan.

Sillaikaa oli lähetetty noutamaan Magnus kreiviä, että tämä
yhdistäisi kihlattujen kädet, ja pöydässä leskikuningatar itse esitti
maljan.

Sotamarsalkka vaati, että häät oli vietettävä mitä pikimmin, mutta
siinä nousi sekä Magnus kreivi että Katarina Stenbock vastarintaan:
sellaiset häät oli vietettävä asianmukaisella upeudella, ja
valmistuksiin meni vähintäänkin vuosi.

Ebba neiti kiitti heitä sydämestään, itse ei hän uskaltanut virkkaa
sanaakaan.

Jaakko kreivi kuunteli ensin äänetönnä noita vastusteluja ja näytti
sangen tyytymättömältä. Sitten hän selitti, että tosin hänkin tahtoi
häät vietettävän asianmukaisella upeudella, mutta vuotta ei hän
sentään aikonut odottaa. "Jolleivät häät ole vietetyt viimeistään
ensi juhannuksen aikaan, niin teen samoin kuin kreivi Abraham Brahe
teki kreivittärelleen: ryöstän Ebbani ja vietän häät omin nokkini."

Kaikki nauroivat, ja Ebba sanoi tyynnytellen: "Juhannukseksi kaikki
kyllä valmistuu."

"Kuulettekos, hän sanoo sen itse!" huusi Jaakko herra riemuiten ja
nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Ebba punastui hämmennyksissään. Suuteli häntä kaikkien nähden! Ja
illalla suuteli se häntä taasen, ja leskikuningatar ja hänen isänsä
nauroivat.

Hän kulki kuin unissaan. Hänestä näytti selittämättömältä, kuinka
kaikki oli käynyt; nyt kuningas varmaankin oli tyytyväinen, hän oli
saanut tahtonsa toteutetuksi. Ajatellessaan miten oli ollut ja miten
nyt oli, täyttivät kyynelet kauniin neitsyen silmät.

On selvää itsestään, että uutinen levisi tuhansin kielin kaikkialle.

Leskikuningatar oli ihastunut. Hänellä oli ollut monta harmia
kruunausvaltiopäivillä, mutta nyt hän sai täyden korvauksen. Hän oli
estänyt kuninkaalle arvottoman suhteen, mutta niin kuningas kuin
poika olikin, täytyi hänen taipua äitinsä tahtoon.

Ja Kustaa Aadolf itse, kuinka otti hän uutisen vastaan? Hän kätki
kirvelevän surun kaikkien silmiltä eikä näyttänyt olevan milläänkään.
Eikö Ebba ollut lähettänyt hänen sormuksensa takaisin, mitä muuta
saattoi hän odottaakaan? Ebba ei ollut rakastanut häntä kuten hän
Ebbaa, siitä oli hän täysin vakuutettu.

Koetus oli vaikea. Nyt oli se kannettava miehen tavalla, kukaan ei
saanut tietää mitä hänen sydämensä kärsi.

Hän saattoi olla ilman Ebbaa, mutta De la Gardie? Oli vaikea
seurustella hänen kanssaan yhtä tuttavallisesti kuin ennen; hän
pelkäsi melkein, ettei jaksaisi hillitä itseään.

Oli kaksi miestä, jotka ymmärsivät, mitä tapahtui nuoren kuninkaan
sielussa, ja molemmat tiesivät, että ainoa lääke tautia vastaan oli
työ, kova työ. Toinen näistä oli Juhana Skytte. Elävästi harrastaen
Upsalan akatemian menestystä hän oli epätoivoissaan sen arvottoman
elämän johdosta, mitä siellä viettivät niin professorit kuin
ylioppilaatkin. Hän esitti kuninkaalle, että akatemiassa oli pantava
toinen kuri toimeen, levottomat professorit siirrettävät toisiin
paikkoihin, kelvottomat eroitettavat virasta ja nuoriso pidettävä
järjestyksessä ja kurissa.

Opettajain luku ja työjärjestys oli määrättävä lähemmin, uusille
professoreille oli määrättävä riittävät palkat, köyhille
ylioppilaille myönnettävä avustusta yleisistä varoista ja akatemialle
suotava tarpeelliset erivapaudet.

"Minulla on", lisäsi Skytte, "teidän majesteettinne armosta tilaisuus
omin varoin pystyttää yksi oppituoli, jolle kunnioittavimmin pyydän
saada antaa oman nimeni."

Kustaa Aadolf puristi hänen kättään. "Kiitän sinua yleisen hyvän
nimessä", sanoi hän. "Enkä lyö laimin tehdä siinä suhteessa mitä
voin. Minulla on siksi suuret kirjakokoelmat, että kun luovutan
ne, tulee siitä melkoinen kirjasto, ja niin pian kun ehdin,
tahdon rakennuttaa Upsalaan opinahjon, joka korkean isänisäni
mukaan nimitetään kustavilaiseksi, samoinkuin sinun oppituolisi
skytteläiseksi."

Juhana herra kumarsi syvään ja lisäsi, että olihan uudistukset paras
aloittaa mitä pikimmin, ja kun aika nyt hieman hellitti, niin eiköhän
hänen majesteettinsa voinut omistaa muutamia tunteja päivässä sille
hankkeelle.

Suru on itsekäs, mutta Kustaa Aadolfin rinnassa puhui
velvollisuudenkäsky äänekkäämmin, ja hän määräsi sentähden heti ajan
ja pakoittautui sentähden koko sielullaan syventymään työhön.

Toinen ystävä oli Akseli Oxenstjerna; heidän välilleen oli syntynyt
sellainen merkillinen suhde, että he usein lausuivat toistensa
ajatuksia, ja kun Kustaa Aadolf neron tietäjäkatsein näki mitä
aika vaati ja suunnitteli toimensa sen mukaan, silloin edellinen
tasoitti kivet ja raivasi tien ja tyynnytteli tulista vaasalaisverta
viisailla, valaisevilla neuvoillaan.

Ja vanhempi ystävä tuli nyt lohdutellen nuoremman luo ja hänen
äänensävynsä oli valittu sillä silmällä, että se houkuttelisi
unohtamaan omat huolet toisten huolen tähden.

Lähestyi Elfsborgin lunnaiden kolmas maksuaika, eikä tiedetty vielä
nytkään mistä rahat siihen otettaisiin.

"Tämä syöpä kai vie maan voimat", huudahti Kustaa Aadolf, "ja meidän
täytyy leikata syvälle lihaan päästäksemme siitä vapaaksi!"

"Missä lihaa on leikattavaksi", lisäsi valtiokansleri. "Mutta meillä
on ainoastaan luut jäljellä."

"Niin, Tanska saa kyllä kerran kantaa tekojensa palkan, niin totta
kuin jumalainen nemesis on olemassa!"

"Joka palkitsee ansion mukaan", lisäsi valtiokansleri. "Mutta täytyy
ihmetellä, millä kärsivällisyydellä näin ylen ahtaina aikoina
verotaakkaa kannetaan."

"Kukaan ei ole vetäytynyt velvollisuuksiaan täyttämästä", virkkoi
Kustaa Aadolf. "Kuninkaallinen huone, aateli ja kaikki muut maksavat
tulojensa mukaan."

"Totta, mutta kaikki nämä verot ja tullit ovat taakkana, joka
ehkäisee kaiken kehityksen. Ajanoloon saanemme turvautua lainaan,
vaikkei mielellään maksakaan kahtatoista prosenttia."

"Leskikuningattaren heikkous on, että hän ottaa niin paljon kuin voi
saada", vastasi Kustaa Aadolf kevyesti punastuen. "Mutta kyllä minä
panen hänet maksamaankin sitä enemmän."

"Minä olen tähän laatinut kirjeluonnoksen teidän majesteettinne
uskolliselle ystävälle Louis de Geerille Amsterdamiin ja pyytänyt
häntä lainaamaan meille suurehkon summan."

Kuningas otti paperin ja luki, mutta tällöin lienevät heränneet
eräät muistot, sillä hän ei voinut pidättää pientä nyyhkytystä, ja
kun omasta heikkoudestaan harmistuneena kohotti katseensa Akseli
Oxenstjernaan nähdäkseen oliko tämä huomannut mitään, kohtasi
hän niin osaaottavan katseen, että kyynelet syöksähtivät hänen
silmistään, ja hän heittäytyi ystävän avattuun syliin.

Ahdistettu sydän oli saanut ilmaa, ja hän huojensi itkulla katkeran
surunsa.

"Jos minä saisin antaa neuvon", virkkoi Akseli herra, kun nuoren
ruhtinaan liikutus oli ehtinyt tyyntyä, "niin kehoittaisin teidän
majesteettianne aivan tuntemattomana lähtemään Berliniin nähdäkseen
Brandenburgin prinsessan. Ei käy laatuun, että Ruotsin kuningas
jää naimattomaksi, eikä hän tahtone itsekään käydä huokaillen ja
ikävöiden."

Viime sanat kuullessaan Kustaa Aadolf hätkähti. Hän kuivasi
kyynelensä ja seisoi tuokion ajatuksissaan.

"Kiitos neuvosta", sanoi hän. "Tulen sitä noudattamaan."

Sen jälkeen laadittiin matkasuunnitelma. "Minä lähden ensin
Kalmaria kohden, ja voit sanoa, että purjehdin Itämerta ympärinsä
koetellakseni uusia sotapursia."

Tämän päätöksen tehtyään hän tunsi aivan kuin saaneensa uusia voimia.

Sanottuaan nopeat jäähyväiset leskikuningattarelle, jonka mielestä
hän oli valinnut sopimattoman vuodenajan purjehduskokeilleen, ja
sovittuaan eräistä asioista valtiokanslerin kanssa, lähti kuningas
odottamatta matkalle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn.

       *       *       *       *       *

Jaakko de la Gardie oli seitsemännessä taivaassa ja hänen kihlattu
morsiamensa ainakin kuudennessa. Vaikka sotaherra olikin valloittanut
linnoituksen rynnäköllä, ymmärsi hän pian tehdä itsensä siellä
sekä rakastetuksi että pelätyksi. Eihän sitä juuri sano kunniaksi
ruotsalaisten uskollisuudelle, mutta Ebba Brahe tunsi itsensä paljon
tyytyväisemmäksi Jaakko De la Gardie'n kihlattuna kuin oli ollut
Kustaa Aadolfin. Nyt olivat kaikki polvillaan hänen edessään, kun
ennen... hän ei tahtonut ajatellakaan mitä oli saanut kärsiä.

Ei mennyt päivääkään, ettei upea sulhanen olisi kantanut hänelle
ylenmäärin kallisarvoisia lahjoja. Ja tämä tulinen, suora ja
vaativainen kosija sopi Ebballe parhaiten.

Mutta nuori Kaarle Filip rakasti mitä tulisimmin valtakunnanrahaston
hoitajan tytärtä, ja Elisabet tunnusti kainosti, että hän vastasi
tähän tunteeseen, mutta että heidän täytyi erota, koska avioliitto
heidän välillään oli mahdoton. Mutta prinssi selitti, että kun
hän ei koskaan voinut rakastaa ketään toista, ei ollut mitään
syytä, jonka tähden he eivät voisi mennä naimisiin. "Minä puhun
rahastonhoitajalle", sanoi Kaarle Filip.

"Silloin hän joko lähettää minut pois tai vaatii teiltä lupauksen,
ettette tule tänne enää koskaan", vastasi neitsyt kyynelsilmin.

Silloin tapahtui, että juuri kun Kaarle Filip oli ilmaisemaisillaan
ilonsa siitä, että oli voittanut Elisabetin sydämen, aukeni ovi ja
rahastonhoitaja astui sisään.

Hän hämmästyi niin, että oli ensi tuokiossa vetäytymäisillään
takaisin, mutta pikku keijunen lehahti häntä vastaan.

"Isä, hän rakastaa minua, mutta minä olen sanonut, että meidän täytyy
erota!" huudahti tyttö nyyhkyttäen ja painoi päänsä isänsä povea
vasten.

Kaarle Filip oli ylen yllätetty hänkin, mutta hän oli reipas ja
suoramielinen nuorukainen ja virkkoi pelottomasti:

"Herra rahastonhoitaja, minä rakastan tytärtänne ja pyydän hänen
kättänsä!"

Herra Seved Ribbing työnsi tytön pois rinnoiltaan ja sanoi syvään
kumartaen: "Teidän herttuallinen armonne tekee vaatimattomalle
huoneelleni liian suuren kunnian, josta minun kuitenkin syvimmässä
alamaisuudessa täytyy pyytää päästä."

"Olenhan sanonut, että tahdon mennä hänen kanssansa naimisiin."

"Se on suurempi kunnia kuin ansaitsen, josta rukoilen Jumalaa
armollisesti minua varjelemaan", jatkoi Seved herra.

"Kenenä minua pidätte?" leimahti nuori herra. "Osoittakaa minulle
se, joka voi sanoa minun puhuneen vilppiä tai muuten menetelleen
petollisesti."

"Armollisin herra, surkuttelen sitä, joka minun läsnäollessani
uskaltaa sanoa ainoankaan panettelevan sanan teidän korkeasta
armostanne. Mutta on kunniakkuutta, joka väärin käytettynä voi
kääntyä kunniattomuudeksi, ja siitä pyydän Jumalaa minua varjelemaan."

Kaarle Filip kävi punaiseksi kasvoiltaan. "Eikö veljenikin tahdo
mennä naimisiin Ebba Brahen kanssa?"

"Kyllä, mutta kuningatar ei sitä tahtonut, ja sentähden..."

"Sanotteko, että hänen majesteettinsa on estänyt sen?"

"Sanon vain, ettei korkea rouva siihen suostuisi koskaan."

"Saadaanpahan nähdä! Hyvästi, kallis Elisabet! Ja te, herra
rahastonhoitaja, olkaa varma, että saatte kuulla minusta!"

Ja nuori ruhtinas poistui tuhansista ajatuksista kuohuksissa. Hän
ei tiennyt, miksi kuninkaan ja Ebba Brahen lemmenliitto purkautui,
eikä hän nuorekkaassa kevytmielisyydessään ollut tullut sitä
kysyneeksikään. Nyt hän oli päättänyt tehdä sen.

Kuningatar oli koko hovinsa ympäröimänä, mutta siellä oli hiljaista
ja ikävää kuten tavallisesti. "Mitä on tapahtunut, mikä sinua
vaivaa?" kysyi äiti tutkivin ja levottomin katsein, kun nuori
ruhtinas astui nopeasti sisään.

"Pyytäisin yksityisesti puhutella teidän majesteettianne."

"Johon heti suostutaan", sanoi äiti nousten. "Toivon teidän voivan
olla minua ilmankin", lisäsi hän ivallisesti tervehtien hoviaan ja
poistui huoneesta poikansa käsivarressa.

"No, annas nyt kuulla mikä on vetänyt sileän, kauniin otsasi
ryppyyn", sanoi hän istuutuen soreasti sohvaan niukasti valaistussa
sisähuoneessa.

"Sallitaanko minun tehdä eräs kysymys?"

"Kiittämätön, milloin olen kieltäytynyt vastaamasta kysymyksiisi?
Tule, istu tähän ja sano mitä tahdot tietää."

"Kuningatarko se on rikkonut kuninkaan ja Ebba Brahen välit?"

"Mitä se sinua liikuttaa?"

"Lupasitte vastata."

"No, ja jos olisin?"

"Silloin ymmärrän Kustaan miettiväisen käytöksen."

"Täytyy olla hirveää, kun joutuu eroitetuksi siitä, jota rakastaa."

"Etsii uuden ja saa lohdutuksensa."

"Sitä en minä tekisi koskaan! Tunnuslauseeni on: uskollinen kuolemaan
saakka!"

"Pyh, olet liian nuori sellaista arvostelemaan."

"Mutta sentään siksi vanha, etten koskaan riko rakkaudenvalaani."

"Sinäkö?" Äiti katsoi ihmeissään poikaansa.

"Niin, teidän majesteettinne, olen sitonut sydämeni iäksi, ja
varoitan teitä koettamastakaan rikkoa liittoa, jonka olen tehnyt."

"Varoitat minua?" Äidin silmät iskivät tulta. "Ja mitä tapahtuisi,
jollen välittäisi varoituksesta?"

"Teidän majesteettinne ottaisi hengen nuorimmalta pojaltaan."

"Puukoinko vai miekoin?" kysyi äiti pilkallisesti.

"Ei siihen tarvita ulkonaisia aseita. Sairastan sydäntautia,
niin että elämäni on riippuvainen jokaisesta kovemmasta
mielenliikutuksesta."

"Niin oli laita piennä ollessasi, mutta nyt... tahdot vain peloitella
minua."

"Tahdon vain valmistaa teidän majesteettianne."

"Kuinka hennot noin kiusata minua. Sano heti, oletko terve!"

Kaarle Filip tarttui kuningattaren käteen ja pani sen povelleen.
Sydän löi rajusti, ja Kristina rouva kalpeni.

"Onko tätä kestänyt kauan?" kysyi hän katsoen hätääntyneenä poikaansa
silmiin.

"Ainoastaan muutamia kuukausia."

"Mutta, herran tähden, täytyyhän tehdä jotakin."

"Tehkää minut onnelliseksi, antakaa minulle rakastettuni, ja onni
antaa minulle terveyttä ja voimia!"

"Kuka hän on?"

"Elisabet Ribbing."

"Arvasin sen, mutta... se on... sinun pitäisi käsittää, että... se on
mahdotonta."

"Mitä merkitsee, kenen kanssa menen naimisiin, enkös ole nuorin
poika!"

"Mutta jos Kustaa Aadolf itsepintaisesti tahtoo pysyä naimatonna?"

"Miksei hän saanut noudattaa sydäntään!"

"Sanotko sen nuhteena? Enkö ole aina uhrannut itseni omieni tähden!
Oh, niin sydämetöntä!" Leskikuningatar näytti kiihtyneeltä, mutta
jatkoi tyynemmin: "Mitä tähän asiaan tulee, tahdon itse puhua
rahastonhoitajan kanssa. En näe mitään pahaa siinä, että käyt hänen
talossaan. Saat kernaasti puhua rakkaudestasi hänen tyttärelleen.
Mutta käsitäthän, ettei avioliitto voi tulla kysymykseen, ennenkuin
vartut vuosiltasi ja käyt katselemassa vieraita maita."

Tämä vastaus oli suotuisampi, kuin herttua oli odottanut, ja hän
suostui mielellään pitämään asian salassa, kun sai vain tavata
rakastettuaan.

Rahastonhoitajalla oli kohta tämän jälkeen salainen keskustelu
kuningattaren kanssa. Rahastonhoitaja sanoi sallivansa, että herttua
kävi hänen talossaan kuten tähänkin asti, ja kuningatar lupasi
suostua salaiseen avioliittoon, jos nuoret vielä kahden vuoden
kuluttua tunsivat samaa rakkautta toisiaan kohtaan.



11.

SELKKAUKSIA.


Kustaa Aadolf oli palannut erittäin tyytyväisenä Itämeren-retkeltään.
Kahden kesken hän sanoi Akseli Oxenstjernalle:

"Olen nähnyt hänet, ja hän on tosiaankin tavattoman kaunis eikä
vähintäkään muistuta erästä henkilöä."

"Teidän majesteettinne ei toivoakseni jättäne asiaa silleen."

"Lähetän sinne Evert Hornin. Hän saa tunnustella mistä päin tuuli
puhaltaa ja tuoda minulle siitä tiedon."

Silloin sattui tapaus, joka, jollei lopettanut, niin ainakin lykkäsi
tuonnemmaksi kaikki toimenpiteet tässä asiassa. Eräs liivinmaalainen
aatelismies, nimeltään Farensbach, oli 1600-luvun alussa tuotu
vankina Ruotsiin ja jäänyt sinne useiksi vuosiksi. Kun hänet oli
vaihdettu vapaaksi, meni hän Kuurinmaan herttuan palvelukseen, mutta
kirjoitti sitten Ruotsin hallitukselle tarjoten palvelustaan. Vaikka
tämä liiviläinen aatelismies oli urhea, toimekas ja yritteliäs,
olihan samalla tunnettu kiihkeydestään, ja sentähden ei Ruotsissa
suurin luotettu hänen vakuutuksiinsa. Toiselta puolen ei häntä
suoraan tahdottu käskeä tiehensäkään, sillä hänellä oli suuri
vaikutusvalta, ja hänen tarjoamansa palvelukset olivat tärkeät. Hänen
tarjouksensa siis hyväksyttiin ja varmuuden vuoksi asetettiin Niilo
Stjernsköld hänen rinnalleen.

Suunnitelma oli tällainen: Niilo Stjernsköldin päällikkyydellä
purjehtisi ruotsalainen laivue riittävin sotavoimin Väinänsuun
linnaan, jossa Farensbach heti laivaston saavuttua luovuttaisi
kaupungin ja sen jälkeen liittyisi joukkoineen Stjernsköldiin.
Yhdessä he sitten piirittäisivät ja valtaisivat Pernovanlinnan ja
muut linnoitukset.

Farensbach pitikin sanansa sitä myöten, että luovutti Väinänsuun
ja auttoi Stjernsköldiä valtaamaan Pernovan. Mutta silloin oli
hän jo kyllästynyt ruotsalaisiin ja liittyi yhteen puolalaisten
kanssa, joille hän uskotteli, että hän oli houkutellut ruotsalaiset
Liivinmaalle voidakseen heitä helpommin kurittaa.

Sigismund oli kärkäs käyttämään tilaisuutta hyväkseen, ja Farensbach
toimitti nyt uudella petoksella Väinänsuun linnoituksen Rigan
porvariston käsiin.

Lorun lopuksi ruotsalaisten täytyi luopua kaikista valloituksistaan
paitsi Pernovaa.

Kun Stjernsköld älysi, että häntä oli vedetty nenästä, joutui
hän epätoivoon ja pyysi kirjeessä kuninkaalta eroaan! Kuningas
kuitenkin antoi navakan vastauksen, ja hänen sanansa tepsivät niin
Niilo Stjernsköldiin, että hän ryhtyi entistään topakammin toimeen.
Puolalaiset, jotka ylivoimaisin joukoin olivat marssineet Pernovaa
vastaan, eivät hänen lujan asemansa tähden uskaltaneet alkaa mitään,
vaan ryhtyivät uudestaan neuvotteluihin.

Muuta ei Kustaa Aadolf ollut tarkoittanutkaan. Hänen tarkoituksensa
oli vain saada puolalaiset taipuvaisiksi rauhaan. Kun puolalaiset
sentähden itse ehdottivat aselepoa, oli hän heti siihen taipuvainen,
osoittaakseen koko maailmalle -- kuten hän sanoi -- ettei hän
suinkaan halunnut sotaa, mikäli kunnialla voi saada asiat
rauhalliseen ratkaisuun. Ehdoista sovittiin jokseenkin pian, ja
syksyllä 1618 aseleposopimus allekirjoitettiin. Aseet oli heti
laskettava molemmin puolin, ja jos jompikumpi puoli tahtoi aloittaa
taistelun uudelleen, oli irtisanominen tehtävä kolme kuukautta
edeltäpäin.

       *       *       *       *       *

Vuoden 1618 alussa oli köyhtynyt Ruotsi onnistunut haalimaan
kolmannen neljänneksen Elfsborgin lunnaista. Odottamatonta oli se
ollut Kristian kuninkaastakin. "Aika näyttää, kuinka viimeisen maksun
käy", kirjoitti hän lähettiläälleen Lontooseen.

Parhaimpain miestensä, Akseli Oxenstjernan ja Juhana Skytten kanssa
työskenteli Kustaa Aadolf sen vuoden etupäässä maan sisäisten asiain
järjestämisessä. Aateliston erivapaudet, kirkon asiat, virkakunnat ja
opetuslaitokset, elinkeinojen elpyminen ja sotataidon parantuminen,
ne olivat kukin kohdaltaan siksi tärkeitä kysymyksiä, että ne
vaativat niin hänen kuin valtaneuvostenkin kaikki ajatukset.

Maaliskuun alussa saapui aivan odottamatta tieto, että Juhana herttua
oli äkkiä kuollut. Hänen tilansa ei ollut viime aikoina huonompi
kuin viime vuonnakaan. Kuolema tuli yhtä odottamatta kuin hiljaakin,
kevein käsin oli vapauttaja sulkenut hänen silmänsä.

Leskikuningatar matkusti heti Gråborgiin "lohduttamaan syvästi
surevaa tytärtään." Tähän ei kuitenkaan näyttänyt kuolemantapaus
kovin syvästi koskeneen. Hän puhui enimmäkseen itsestään ja siitä,
että hänen oli nyt pakko istua useita kuukausia hunnutettuna ja
harsotettuna, ja se oli aivan liikaa hänen siedettäväkseen.

Herttuan testamentti, joka lähetettiin kuninkaalle, sisälsi pyynnön,
että herttuakunnan tulot vielä jonkun aikaa varattaisiin herttuan
velkojen maksuun, "niin etteivät pettyneet velkojat saisi syytä
nurista ja valittaa hänen tomulaan."

Ruhtinaskuntaa oli herttuan hallituksen aikana hoidettu niin
huonosti, että ennestään rikas Itä-Gföötanmaa oli nyt yhtä köyhtynyt
kuin sen herttuakin. Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että
hallitus oli ollut suosikkien käsissä, jotka olivat yhtä tuhlaavaisia
ja yhtä ajattelemattomia kuin heidän herransakin.

Kustaa Aadolf täytti täsmälleen lankonsa toivomuksen, että joka mies
saisi oikeutensa, ja määräsi herttuakunnalle uuden hallinnon.

Näiden tapausten jälkeen lähti Kaarle Filip asianmukaisella loistolla
ulkomaan matkalleen. Hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti
vastaan; ja hän teki hyvän vaikutuksen hyvällä ryhdillään ja
avomielisellä, jalolla esiintymisellään.

Kuningas kirjoitti hänelle, että hänen matkansa varrelta oli
katsottava itselleen morsian, sillä saattoihan tapahtua, että hänen
huoleksensa jäi kruununperijän toimittaminen Ruotsin valtaistuimelle.

Mahdollisesti oli kuningatar ajatellut samaa kehoittaessaan poikaansa
lähtemään matkalle. Äidin mielestä saattoi kuka tahansa saksalainen
pikku ruhtinatar haihduttaa pois mitättömän Elisabet Ribbingin
muiston. Mutta Kaarle Filip pysyi rakkaudelleen uskollisena,
matkallaan hän kantoi Elisabetin kuvaa sydämessään ja hänen
palatessaan se oli yhtä himmentymätön.

Hänen poissaollessaan tapahtui, että rahastonhoitaja pyysi yksityistä
audienssia kuninkaalta ja kertoi tällöin kuningattaren suostumuksella
tapahtuneesta herttuan salaisesta kihlauksesta erään hänen tyttärensä
kanssa.

Kustaa Aadolfille se oli yllätys, mutta tavallisella käytösaistillaan
sanoi hän, että jos herttua sitä halusi kotiinnuttuaan, antoi hän
mielellään suostumuksensa.

Seved Ribbing oli ihastunut ja riensi ilmoittamaan iloista uutista
perheelleen. Kuningas taasen iloitsi mielessään veljensä onnesta ja
kuningattaren odottamattomasta myöntyväisyydestä.

Kaarle Filipin palatessa vältti kuningas lähennellä häntä, vaan
toivoi herttuan tulevan luokseen. Herttua riensikin heti kuninkaan
luo, ja tämä otti hänet vastaan.

"En ole ansainnut ystävyyttäsi", sanoi nuorempi, "ja voin ainoastaan
luvata, etten enää koskaan tee mitään vaatimuksia."

"Minä koetan arvata ja pyytämättä täyttää toiveesi", vastasi Kustaa
Aadolf. "Alotan siitä, että suostun sydämestäni liittoosi Elisabet
Ribbingin kanssa."

"Tiedätkö sen!" huudahti Kaarle Filip ihastuneena, "ja suostut?"

"Suostun, vaikka olisin mieluummin suonut, että liitto olisi
julkinen", lisäsi kuningas.

"Silloin ei kuningatar olisi suostunut kuunaan", keskeytti Kaarle
Filip, "ja mitäpä julkisuus meille merkitsee, niin Elisabet kuin
minäkin tahdomme mieluummin hiljaisuudessa nauttia onnestamme."

"Rahastonhoitaja saa laatia avioliittosopimuksen", jatkoi kuningas;
"luullakseni hän osaa turvata tyttärensä tulevaisuuden."

Kun herttua sen jälkeen iloisena ja säteilevänä lähti kuninkaallisen
veljensä luota rientääkseen rakastettunsa luo, tunsi Kustaa Aadolf
sydämessään sanomattoman tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen.

"Hän, Ebba, ei minua rakastanut", kuiskasi hän yksikseen. "Ja millä
oikeudella minä -- joka olen saanut niin paljon -- voinkaan vaatia
korkeinta. Ketä Herra rakastaa, sitä hän koettelee. Maani ja kansani,
siinä morsiameni, sen edestä tahdon elää ja taistella ja -- kaatua,
jos niin vaaditaan!"

       *       *       *       *       *

Niinä päivinä saapui valtakunnan ylhäisimmille herroille ja rouville
kutsut kreivi Magnus Brahelta. Hän kutsui heitä kaikkia tyttärensä ja
sotamarsalkka Jaakko De la Gardie'n hääjuhlaan Tukholman Suurkirkkoon.

Kreivi aikoi suullisesti kutsua kuninkaan. Eräänä iltana, kun Kustaa
Aadolf seisoi linnanikkunan ääressä katsellen yli kaupungin, rohkaisi
kreivi mielensä ja esitti kunnioittavan kutsunsa, vaikkakin hieman
värähtelevin äänin.

Mutta Kustaa Aadolf oli heti valmis.

"Kiitän teitä sydämestäni, kreivi", sanoi hän hilpeästi. "Mutta
näettekö nuo kaksi prikiä, jotka ovat juuri laskeneet ankkurinsa?
Oikeanpuolisen nimi on Katarina, katsokaas kuinka veikistelevästi
se keinuu aalloilla! Vasemmanpuolinen on Märta, ja kuinka se
kallistaiksekaan vältellen auringon jäähyväissuukkosia ja vetäytyy
kainosti kilpailijansa taakse! Sillä ne ovat kilpailijoita,
ymmärrättekös? Molemmat kilpailevat minun suosiostani, ja minä
olen luvannut lähteä huomenna koematkalle ensin toisella ja sitten
toisella. Riippuu nyt siitä, kuinka kauas ne minut houkuttelevat,
voinko noudattaa kutsuanne. Mutta kaikessa tapauksessa pyydän, että
tahtoisitte viedä onnitteluni morsiamelle ja sulhaselle."

Kreivi ainoastaan kumarsi syvään ja riensi pois.

"Jumalan kiitos, nyt on uhraus tehty", tuumi kuningas itsekseen.
"Kukaan ei tiedä mitä se on maksanut."

Seuraavana päivänä hän lähti merille.

Niin kuningatar kuin herttuakin olivat läsnä ylen upeissa häissä.

Juhlallisuuksia jatkettiin kokonainen viikko, mutta kuningas viipyi
poissa kaksi viikkoa.

       *       *       *       *       *

Sanottiin tosin tänä kesänä, että Ruotsilla oli rauha naapuriensa
kanssa, mutta ei rauhaan ja tyyneyteen ollut suurin luottamista.
Venäjän rajaa ei saatu koskaan käydyksi, ja ruotsalaiset lähettiläät
kertoivat joka päivä odottavansa, että venäläiset keskeyttäisivät
koko homman jollakin väkivallanteolla. Venäläinen päällystö sanoi
olevan samantekevää, mihin raja määrättiin, kun uusi sota sen
kuitenkin pian siirtäisi.

Puolassa olivat sillävälin Sigismundin ja johtavain miesten huomion
vetäneet puoleensa ne merkilliset tapaukset, joita äskettäin oli
tapahtunut Puolan läntisissä naapurimaissa ja jotka sillä hetkellä
käänsivät kaikki ajatukset pois Ruotsista.

Uskonpuhdistus oli väkevän virran tavoin vihdoinkin onnistunut
murtamaan ne padot ja vallitukset, joita Saksan ruhtinaat,
jesuiittain ja paavin vallan kannustamina, olivat onnistuneet
pystyttämään kansan henkisen vapauden tielle.

Pitkän, petollisen tyvenen jälkeen, sellaisen, joita usein on myrskyn
edellä ja jonka aikana eri mielipiteet koettivat kumota toisiaan
mitä katkerinta uskonvihaa uhkuvin taistelukirjoituksin, oli vihdoin
rajuilma puhjennut ilmoille.

Kuningas Sigismund oli läheisissä sukulaisuussuhteissa itävaltalaisen
hallitsijahuoneen kanssa. Sen silloinen ruhtinas Ferdinand II ja
Puolan hallitsija tunnustivat samaa uskonoppia ja samaa valtiollista
maailmankatsomusta, ja oli enemmän kuin todennäköistä, että he
sellaisessa taistelussa tulisivat kaikin voimin tukemaan toisiaan.

Edellyttäen, että Sigismund joukkoineen avustaisi Ferdinandia tämän
kukistaessa Böömin levotonta väestöä, oli sangen luultavaa, ettei
hän samaan aikaan joutaisi hätyyttelemään Ruotsia, ja Kustaa Aadolf
toivoi sentähden saavansa pitemmät ajat olla rauhassa puolalaisilta.

Toisin oli laita Tanskaan nähden. Sieltä saattoi Ruotsi odottaa mitä
pahaa tahansa. Vielä ei ollut maksettu viimeinen neljännes Elfsborgin
lunnaista, ja mikä vieläkin pahempi, kuningas ei nähnyt mitään keinoa
velan suorittamiseksi. Jollei maksu tapahtunut oikeissa ajoin,
saattoi tapahtua mitä tahansa.

Saattoi tulla kysymykseen, ettei linnoitusta palautettaisi lainkaan,
jos suoritus myöhästyi.

Kustaa Aadolf ja Oxenstjerna miettivät turhaan mahdollisuuksia tästä
pulmasta selviytyäkseen. Maassa oli mahdoton saada kokoon selvää
rahaa. Tyytymättömyys raskaihin veroihin oli sitä paitsi niin suuri
ja yleinen, että monin paikoin pelättiin kapinaa.

Silloin pilkahti viime hetkessä valonsäde läpi pimeyden.
Hansakaupungit ja Hollanti olivat kallistaneet korvansa Kustaa
Aadolfin esityksille ja hänen suureksi ilokseen selittäneet olevansa
halukkaita lainaamaan hänelle summan, joka tarvittiin tanskalaisten
kanssa tehdyn sopimuksen täyttämiseen määräaikanaan. Siitä huolimatta
oli Kustaa Aadolfista epäilyttävää, saisiko hän Elfsborgin
hyvällä takaisin, ja hän lähetti varmuuden vuoksi Juhana Skytten
Hollantiin hankkimaan laivoja siltä varalta, että tarvitsisi ryhtyä
tarmokkaampiin toimenpiteihin.

Kuka tiesi miten asian olisi käynyt, jollei Euroopan asema olisi
ollut sellainen, että Kristian IV katsoi viisaaksi noudattaa lankonsa
Englannin kuninkaan Jakobin neuvoa ja lähestyä Ruotsin kuningasta.

Kun lunnaitten loppusumma tavalliseen tapaan suoritettiin
Elfsborgissa tammikuun 20 päivänä, palautettiin linna vastaväitteittä
Ruotsille, ja Herman Wrangel otti sen vastaan Kustaa Aadolfin
puolesta.

Kohta sen jälkeen kokoontui kuusi valtaneuvosta molemmista
valtakunnista Ulfsbäckin pappilaan sopimaan kaikki pienet riidat
tulleista ja muusta sellaisesta, joita viime hetkessä oli syntynyt.

Nyt oli vanha epäsopu aivan kuin puhallettu pois, kilisteltiin
maljoja keskenään, jakun mieliala oli parhaimmillaan, tekivät
ruotsalaiset valtaneuvokset ehdotuksen, että Ruotsin ja Tanskan oli
tehtävä luja liitto kaikkia evankelisen kristinopin vihollisia ja
erittäinkin paavin joukkuetta vastaan.

Tämä oli tanskalaisista herroista hyvä ehdotus, mutta he eivät
uskaltaneet ryhtyä syvempiin neuvotteluihin asiasta, vaan tuumivat,
että asia voitiin ratkaista ainoastaan kuninkaiden kohtauksessa.
Sillävälin oli molemmin puolin lujitettava hyviä välejä ja siten
raivattava tietä tulevalle lähemmälle liitolle.

Kohta tulikin kutsukirje kuningas Kristianilta, ja Kustaa Aadolf
lähti Halmstadiin, johon kohtaus oli määrätty. Hallannin rajalla
olivat tanskalaiset valtaneuvokset Anders Bille ja Holger Rosenkrans
vastassa Hallannin ratsuväen etunenässä.

Tanskalaiset valtaneuvokset tervehtivät kuningasta pitkällä puheella,
jossa toivottivat hänet tervetulleeksi heidän kuninkaansa maihin.
Juhana Skytte vastasi heille yhtä juurtajaksain Ruotsin kuninkaan
puolesta, jonka jälkeen Kustaa Aadolf ratsasti yli rajan. Ehdittyään
peninkulman päähän rajasta nousi hän vaunuihin, joihin pyysi
tanskalaisia valtaneuvoksiakin tulemaan.

Puolen peninkulman päässä Halmstadista oli kuningas Kristian korkeaa
vierastaan vastassa. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut erittäin
kallisarvoiseen pukuun, ja häntä seurasi kaksi lippukuntaa kovasti
koristeltua ratsuväkeä, joiden kummankin ratsurit olivat joka
mies puetut samalla tavoin, mitä siihen aikaan pidettiin erittäin
huomattavana. Niin ratsurit kuin ratsutkin olivat somistetut suurin,
korein sulkatupsuin.

Tanskalaisen hoviseurueen nähdessään Kustaa Aadolf nousi heti
ratsailta. Torventoitotuksin ja patarummun pärrytyksin ratsasti
korkea isäntä vierastaan vastaan kahdentoista mustapukuisen
henkisotilaansa seuraamana. Molemmat kuninkaat laskeutuivat ratsailta
samaan aikaan ja tervehtivät toisiaan monin ystävyyden vakuutuksin.
Valtiokansleri Kristian Fries piti pitkän tervehdyspuheen, johon
Kustaa Aadolf itse vastasi. Sitten nousivat molemmat kuninkaat
jälleen ratsaille, ja kaupunkiin ratsastettiin loistavassa
juhlasaatossa tykkien ja muskettien paukkuessa.

Illalla oli linnassa juhlakemut, jolloin Ruotsin kuninkaalle
osoitettiin kaikkea mahdollista kunniaa. Seuraavina päivinä
jatkettiin näitä loistavia juhlia. Iltaisin pidettiin karkelokemuja
linnansalissa, ja molemmat kuninkaat ottivat niihin osaa hilpein
mielin.

Näytti sovitun, ettei puututa valtiollisiin keskusteluihin. Tosin
solahti keskustelu siihen laajakantoiseen sotaan, joka äsken oli
puhennut Saksassa, ja silloin väliin kosketeltiin epävarmaa asemaa,
johon se oli toiset Euroopan valtiot saattanut, mutta kumpikaan
korkeista herroista ei siihen sekoittanut omia asioitaan. Tietä
lähestymiseen valmistettiin ainoastaan siten, että molemmin puolin
suurimmalla huolellisuudella vältettiin koskettelemasta koituvia
riitakysymyksiä ja sen sijaan koetettiin ystävyyden vakuutuksin
hälventää niiden muistokin.

Linnankirkossa saarnattiin kuninkaiden läsnäollessa rauhasta ja
sovusta molempain maiden kesken. Ilahutettiin toisiaan lahjoilla, ja
ystävyys meni niin pitkälle, että erään tanskalaisen palvelijan, joka
oli parjannut ruotsalaista miestä, ottivat tanskalaiset viranomaiset
heti kiinni ja hirttivät.

Vihdoin löi eron hetki. Tavanmukaiset kunnialahjat vaihdettiin,
ja kuningas Kristian uudisti ennen antamansa lupauksen vastata
seuraavana kesänä vierailuun ja kohdata Ruotsin kuninkaan Kalmarissa
tai jossakin muussa läheisessä seudussa.

Paluumatkalla rajalle noudatettiin samoja perinpohjaisia juhlamenoja
kuin saapuessakin, ja ulkonäöstä päättäen olivat molemmat kuninkaat
tulleet parhaiksi ystävyksiksi maailmassa.

Niin ei sentään ollut laita molempien kansojen kesken. Se äärimäinen
rasitus, joka kansalle koitui Elfsborgin lunnaista, piti vireillä ja
kiihdytti vanhaa juurtunutta tanskalaisvihaa.

Rajalta jatkoi Kustaa Aadolf matkaansa Elfsborgiin. Linnaan
saavuttiin juhlallisessa kulkueessa, johon koko Smålannin ja
Länsi-Göötanmaan aatelisto otti osaa. Täällä ilmoittautui nuori
Lennart Torstensson kuninkaalle ja pyrki hänen palvelukseensa.
Kustaa Aadolf mieltyi hänen ulkomuotoonsa ja teki hänet heti
henkipaashikseen, ja niin sai poika oikeuden olla alituiseen hänen
läheisyydessään.

Niilo Stjernsköld, joka heti kotiin palattuaan oli pyytänyt
kuninkaalta anteeksi ja luvannut uskollisuutta tulevaisuudessa,
asetettiin Elfsborgin päälliköksi. Ja kierteleväin huhujen johdosta
kehoitti kuningas häntä pitämään valppaasti silmällä merta, etteivät
vain jotkut espanjalaisista risteilijöistä, jotka kuuluivat
paavilaiseen joukkueeseen, onnistuisi äkkiarvaamatta käymään linnan
kimppuun.



12.

SEN TÄYTYI TULLA.


Kuninkaan mieli paloi takaisin Tukholmaan neuvotellakseen yhdessä
valtiokanslerin kanssa, mille kannalle Ruotsin oli asetuttava suuriin
eurooppalaisiin elinkysymyksiin nähden.

Sillä asema oli uhkaava. Kaikki tunsivat seisovansa mahtavan
taistelun edessä, monet enteet olivat jo näyttäytyneet, ja liekki
saattoi leimahtaa millä hetkellä tahansa. Tuntui ilmassa, että suuret
muutokset uhkasivat Eurooppaa, mutta kukaan ei voinut sanoa mitkä.
Katolinen taantumus oli jo monilla tahoilla synnyttänyt sotia niin
idässä kuin lännessäkin.

Espanja, joka tähän aikaan oli kaiken taantumuksen ahjo ja koetti,
missä vain oli tilaisuutta, tukehuttaa kaiken valtiollisen ja
uskonnollisen vapauden, oli sekaantunut Ranskan uskonsotiin,
käynyt Englannin kimppuun, taistellut Alankomaita vastaan ja
puuhannut katolisuuden palauttamista Ruotsiin, siten edistäen
ruotsalais-puolalaista sotaa.

Niin kauan kun rauha säilyi Saksassa, käytiin eri sotia jossain
määrin riippumatta toisistaan, mutta kun Englannin Elisabet, Ranskan
Henrik IV, Hollannin Oranialaiset ja Ruotsin Kaarle IX tekivät
Espanjan aikeet tyhjiksi, silloin Saksan uskonsota kokosi kaikki
hajanaiset liekit suureksi, tuhoisaksi loimuksi.

"Kaikki ne sodat, joita Euroopassa käydään, ovat kietoutuneet
keskenään yhdeksi ainoaksi sodaksi", sanoi Kustaa Aadolf siitä
eurooppalaisesta sodasta, joka on saanut kolmikymmenvuotisen sodan
nimen.

Se oli uskonnollinen sota sikäli kuin sen ratkaisusta riippui,
oliko protestanttisuus tuleva pysyväiseksi Saksassa, kenties koko
Euroopassakin. Mutta kun roomalaiset, espanjalaiset ja itävaltalaiset
suunnitelmat eivät tarkoittaneet sortaa ainoastaan uskonnollista,
vaan valtiollistakin vapautta Saksassa, niin siitä syntyi samalla
kertaa valtiollinen sota, joka lisäksi uhkasi protestanttisten
maiden, Ruotsin ja Tanskan ja katolisen Ranskan itsenäisyyttä ja
pakoitti ne ottamaan osaa taisteluun.

Kolmikymmenvuotinen sota oli sentähden yhtä paljon eurooppalainen
kuin saksalainenkin sota.

Sodan puhjetessa oli eri valtojen asema sellainen, että niistä
seitsemästä vaaliruhtinaasta, jotka keisarin ohella edustivat
korkeinta valtaa Saksan valtakunnassa, oli kolme protestanttista ja
kolme katolista. Habsburgin huoneen alusvaltiona ei Böömi käyttänyt
äänioikeuttaan vaaliruhtinaskollegiossa, ja eri uskontunnustukset
olivat kokouksissa siten jotenkin tasan edustetut.

Protestanttisista vaaliruhtinaskunnista oli Saksi mahtavin, mutta
sen kanta valtiollisissa kysymyksissä oli sellainen, että se
tarjosi vähän turvaa protestanttisuuden asialle. Sen äärimmilleen
yltynyt oikeaoppisuus asetti sen jyrkkään ristiriitaan evankelisen
unionin johtajan, reformoidun Pfalzin kanssa, ja molempien
vaaliruhtinaskuntien välit olivat riitaiset valtiollisistakin syistä.
Pfalziin liittyi tavallisesti Brandenburg, joka liittyi puhdistetun
opin tunnustajiin vuonna 1614, mutta ei ollut vielä näytellyt
mitään merkitsevämpää osaa niissä tapauksissa, jotka Saksanmaata
kuohuttivat. Brandenburgin vaaliruhtinaalla oli muuten läänityksenä
Itä-Preussi kuningas Sigismundilta, ja hän luonnollisesti tahtoi
pysyä korkean lääniherransa suosiossa.

Näitä heikkoja, horjuvia voimia vastaan esiintyi katolilaisuus
yksimielisyydellä ja voimalla. Katoliseen kirkkoon oli vuodatettu
uutta elämää, ja sen edusmiehiä olivat etupäässä Maksimilian
Baijerilainen ja Ferdinand Steyermarkilainen. Molemmat oli kasvatettu
Ingolstadtissa, ja siemen, joka siellä oli kylvetty heidän nuoriin
sieluihinsa, oli jo kantanut hedelmän.

Maali, johon he pyrkivät, oli ennen kaikkea katolisuuden ponteva
lujittaminen koko Saksassa. Muutamin ripein, mutta vilpillisin
toimenpitein oli Ferdinand onnistunut vuonna 1617 tunnustuttamaan
itsensä Böömin perintökuninkaaksi. Hallituksensa hän aloitti
avonaisesti rikkomalla majesteettikirjeen sen tärkeimmässä
kohdassa, joka koski vapaata uskonnonharjoitusta yli koko maan.
Mutta heti sen jälkeen purkautuikin rajuilma, joka pian oli kasvava
vallankumoukseksi.

Maksimilian puolestaan menetteli varovasti. Hän vaikutti
hiljaisuudessa katolilaisuuden puolesta, samalla lujalla
johdonmukaisuudella työskennellen Baijerin suurentumisen hyväksi.

Kaikki katoliset harrastukset yhtyivät näihin molempiin tuodakseen
heidän kauttaan julki vaatimuksensa. Pelolla protestantit näkivätkin
ne pilvet, jotka kasaantuivat heidän päittensä ylle.

Tähän aikaan oli Juhana Kasimir puolisoineen muuttanut Ruotsista
Pfalziin. Niin tämän suulliset kertomukset Ruotsin kuninkaan
urhoollisuudesta kuin sekin mitä jo ennen olivat tuhannet muut
kertoneet Kustaa Aadolfista, johti siihen, että pfalzkreivi sai
tehtäväkseen palata Ruotsiin taivuttelemaan ja rukoilemaan Ruotsin
kuningasta, että tämä asevoimin ja rahoin auttaisi kärsiviä
uskonveljiään siinä peloittavassa taistelussa, joka uhkasi.

Kustaa Aadolf otti lankonsa vastaan avoimin sylin.
Böömiläis-pfalzilaisena lähettiläänä hän joutui kaiken mahdollisen
kunnioituksen ja huomion esineeksi, ja yksityiskeskusteluissa hänen
kanssaan kuningas hankki tarkat tiedot asemasta Saksassa.

Juhana Kasimirin esittämä kuvaus oli kaikkea muuta kuin lohdullinen.
Zwingliläiset ja kalvinistit saivat aikaan hajaannusta luterilaisten
keskuudessa ja olivat lisäksi kiistassa keskenään. Nykyään ei ollut
mitään rauhaa eikä yksimielisyyttä protestanttien keskuudessa, ja
sillaikaa saavutti katolis-habsburgilainen liittokunta yhä laajemman
vaikutusvallan.

"Kuinka Pohjois-Saksassa arvostellaan Tanskan kuningasta?" kysyi
Kustaa Aadolf langoltaan erään tällaisen keskustelun aikana.

"Häntä pidetään suurena merisankarina ja urheana soturina, mutta
hyödynahnaana ja epäluotettavana. Tarkkaan ei tiedä kukaan, mikä hän
on miehiään."

Kuningas istui kauan mietteissään. "Asema on uhkaava", sanoi hän.
"Puolalaisten hankkeet Ruotsia vastaan saavat yllykettä ja tukea
Espanjassa. Palosoihtu hulmuaa korkealla päittemme yllä, kuka tietää
mihin ensiksi tuli pistetään."

Vastaukseksi kysymykseen saapui tieto, että heti kun Ferdinand
Steyermarkilainen oli valittu Saksan keisariksi, oli puhjennut
vallankumous ja keisarillinen hallitus kukistettu, kun ensin sen
vihatuimmat jäsenet oli vanhan böömiläisen tavan mukaan paiskattu
ulos linnanikkunoista.

Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V, unionin päämies, oli valittu Böömin
kuninkaaksi, ja nyt oli pudonnut kipinä, joka sytytti miespolven
aikana kasaantuneet tulenarat aineet.

Oli selvää, että koko Saksa vedettäisiin mukaan sotaan. Mutta vakava
vaara uhkasi Ruotsiakin.

Jos keisari selviytyi tulevasta sodasta voittajana, saattoi Sigismund
vetäytyä joukkoineen takaisin Itävallasta, ja kaksinkertaisin voimin
käydä Ruotsin kimppuun ja toteuttaa vanhat vaatimuksensa suuremmalla
onnella ja paremmilla tuloksilla kuin koskaan ennen.

Kuningas ja valtiokansleri keskustelivat uhkaavasta vaarasta, eikä
maassa näyttänyt vallitsevan kuin yksi käsitys siitä, mitä Puolalta
oli odotettavissa. Ruotsin neuvostossa harkittiin mihin valmistaviin
toimenpiteihin oli ryhdyttävä, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä,
että kuninkaan oli pikimmiten turvattava kruununperimys menemällä
avioliittoon.

Viime kuukausina oli leskikuningatar ollut kokonaan vaipuneena
suruunsa herttuatar Maria Elisabetin kuoleman johdosta, joka tapahtui
viisi kuukautta hänen puolisonsa kuoleman jälkeen. Mutta sen vuoksi,
mitä nyt näytti olevan tekeillä, unhoitti hän tykkänään surunsa.
Vastoin päätöstään jäädä Gråborgiin muutti hän odottamatta Tukholmaan.

Hän ei voinut elää kuningasta näkemättä, sanoi hän. Ja lämpimin,
rakastavin sydämin Kustaa tuli häntä vastaan. Olihan äiti menettänyt
rakkaimman lapsensa, eloon jääneiden oli nyt koetettava saada häntä
unhoittamaan katkeran kaipauksensa.

Jo ensimäisessä kahdenkeskisessä keskustelussa ilmaisi äiti pelkonsa,
mitä onnettomuuksia sota saattoi tuoda mukanaan, ja selitti
pojalleen, kuinka tyynnyttävää olisi koko valtakunnalle, jos kuningas
olisi naimisissa.

Kuningas kuunteli häntä äänetönnä ja vastasi vihdoin, että avioliitto
oli sydämenasia eikä valtiollinen kysymys. Mutta Kristina rouva
ei ollut niitä, jotka vähällä hellittävät ja hän jatkoi yhä
vakuuttelujaan. Kaikki Saksan ruhtinattaret pitäisivät kunnianaan
liittoa Ruotsin kuninkaan kanssa, ja eikö hän siten voinut saavuttaa
myös uusia, hyödyllisiä valtiollisia suhteita?

Kustaa Aadolf lupasi ajatella asiaa, varsinkin kun hän käsitti,
että liitto Brandenburgin kanssa tosiaankin saattoi tukea horjuvaa
vaaliruhtinasta ja riistää Sigismundilta kannattajan.

Keskusteltuaan pitkään valtiokanslerin kanssa kuningas oli vihdoin
tehnyt päätöksensä.

Kamarijunkkari Kustaa Horn lähetettiin 1619 Berliniin mukanaan
kirjeitä Brandenburgin vaaliruhtinaalle ja vaaliruhtinattarelle.
Hänelle oli annettu salaiset ohjeet vihjata suullisesti sinnepäin,
että kuningas aikoi tehdä matkan Saksaan persoonallisesti
vakuuttautuakseen sikäläisten ruhtinasten ystävyydestä. Ennen kaikkea
hän aikoi vierailla Brandenburgin ruhtinasperheen luona.

Keskustelun aikana hänen oli tarkoin pantava merkille, toivottiinko
vierailua ja näyttikö muuten uskottavalta, että avioliitto ehdotus
hyväksyttäisiin.

Kustaa Horn lähti matkalle, mutta heti Berliniin saavuttua
kohtasi häntä odottamaton este. Vaaliruhtinas, joka oli kääntynyt
kalvinismiin, ei pitänyt nykyään soveliaana antaa tyttärensä kättä
luterilaiselle kuninkaalle.

Sillä olisi asia ollut ratkaistu, jollei vaaliruhtinatar Anna, joka
oli ponteva rouva ja ihaili lämpimästi Ruotsin kuningasta, olisi
kutsunut Kustaa Hornia kahdenkeskiseen keskusteluun ja sanonut
hänelle, että hänestä kuninkaan tarjous oli imarteleva, ja hän kyllä
oli ratkaiseva asian parhain päin.

Hän olisi aivan hyvin voinut antaa varmat takeet tyttärensäkin
puolesta. Sillä kahdeksantoista vuotias prinsessa Maria Eleonora oli
jo kauan unelmoinut Kustaa Aadolfista, joka oli hänen sankarinsa
ja ihanteensa. Prinsessa oli onnistunut saamaan hänen valokuvansa
ja kuunteli mielellään niitä satumaisia huhuja, joita hänestä
kerrottiin. Hovissa sanottiinkin häntä leikillä Kustaa Aadolfin
morsiameksi, eikä hän koskaan väittänyt sitä vastaan.

Tahdoton lapsi, jossa ei ollut luonteenlujuuden merkkiäkään, oli
ylen ihastunut ajatellessaan, että uljas kuningas suojelisi häntä
sylissään. Ketään ei voi sattuvammin verrata harhaan lentäneeseen
metsän pikkulintuseen kuin Maria Eleonoraa; valitettavasti hänestä ei
koskaan muuta tullutkaan.

Kuultuaan, ettei vaaliruhtinaan omatunto sallinut hänen hyväksyä
Kustaa Aadolfin kosintaa, huudahti Maria Eleonora:

"Hän on minun omatuntoni, en huoli kenestäkään muusta kuin hänestä!"

Ainoastaan vaaliruhtinaan nimenomainen lupaus, ettei hänen onneaan
mitenkään estettäisi, saattoi vihdoin häntä lohduttaa.

Tukholmassa ei sillaikaa puhuttu mistään muusta kuin kuninkaan
aiotusta avioliitosta. Huhu levisi laajalle, joutui pian Puolaan
Sigismund kuninkaankin korviin, joka kaikin voimin koetti tehdä
tyhjäksi liittoa Ruotsin ja Brandenburgin välillä.

Juuri silloin kuoli yhtäkkiä vaaliruhtinas Juhana Sigismund, ja
joulun aikaan 1619 astui sijalle hänen poikansa Yrjänä Vilhelm.
Tämä oli reformeerattu kuten isänsäkin ja pelkäsi vielä enemmän
kuin tämä loukata puolalaista yliherraansa. Kun sentähden Sigismund
kosi poikansa Uladislaun puolesta prinsessa Maria Eleonoraa, olisi
vaaliruhtinas luultavasti pakoittanut sisarensa suostumaan tähän
avioliittoon, jollei hänen äitinsä olisi jyrkästi asettunut sitä
vastaan.

Lieneekö siihen vaikuttanut Kustaa Hornin kertomus, että asiasta oli
kyllin neuvoteltu, mutta Kustaa Aadolf päätti heti matkustaa itse
Berliniin ja viedä asian perille.

Mutta ruotsalaisten mielipide ehdotetusta avioliitosta oli sillävälin
ehtinyt muuttua. Juhana Kasimir varoitti hartaasti liitosta
brandenburgilaisen huoneen kanssa. Yrjänä Vilhelmiin ei hänen
mielestään ollut luottamista, ja kuningas saattoi muualla tehdä
paremmat naimiskaupat ja saada hyödyllisemmän liittolaisen.

Kustaa Aadolf ei näihin kaikkiin esityksiin vastannut mitään, hän
oli tehnyt päätöksensä. Pfalzkreivi saattoi monessa suhteessa
olla oikeassa, mutta mitkään juorut ja jutut eivät saaneet miestä
estää täyttämästä velvollisuuttaan, ja hän piti ehdottomana
velvollisuutenaan, että asia oli brandenburgilaisten kanssa saatava
selvään ratkaisuun.

Kuningatarkin oli siirtynyt vastapuolueeseen ja kyseli, eikö ollut
tiedusteltava toisilta tahoilta.

Kuningas vastasi, että kun hän yleisellä huudolla oli kiedottu niin
syvälle asiaan, ei hän voinut peräytyä ja kaikista vähimmän tahtoi
hän kääntyä toisaalle, ennenkuin oli saattanut neuvottelut Berlinissä
hyvään loppuun tai saanut "selvät rukkaset".

Kuitenkin hän päätti lähteä matkalle suurimmassa salaisuudessa,
osaksi vähentääkseen matkakustannuksia, osaksi sentähden, ettei
antaisi paavin joukkueelle tilaisuutta virittää väijytyksiään ja
pirunjuoniaan hänen tielleen.

Hovissa ei saanutkaan kukaan tietoa hänen matkasuunnitelmastaan;
ainoastaan valtiokansleri tunsi sen.

       *       *       *       *       *

Juhana Kasimir oli saanut lupauksen, että Ruotsista annettaisiin
apua Saksan protestanteille siinä määrin kuin suinkin voitiin. Tämän
vastauksen kera sai hän palata Pfalziin.

Huhtikuun 26 päivänä, otettuaan yhtä sydämelliset kuin juhlallisetkin
jäähyväiset kuninkaalta, kuningattarelta ja herttua Kaarle Filipiltä,
hän lähti Tukholmasta.

Vaxholman rannassa oli useita sotapursia, joiden luultiin ainoastaan
olevan tarkoitetut asianmukaisella loistolla viemään pfalzkreivin ja
hänen seurueensa yli Itämeren. Tämän saavuttua ja noustua laivaan
herätti kaikkien kummastusta, ettei heti lähdetty matkalle.

"On ilmoitettava kuninkaalle tästä sopimattomasta viivykistä, se on
'manquement'", sanoi pfalzkreivi julmistuneena ja kutsutti erään
laivan kapteeneista luokseen.

Tämä selitti, että heidän oli mahdoton nostaa purjeita, ennenkuin
olivat saaneet kuninkaalta ohjeet.

Uusi hämmästyksenaihe. Kuninkaalla ei ollut tapana unhoittaa
velvollisuuksiaan; mikä aiheutti nyt tämän näennäisen laiminlyönnin?
Täytyi olla syy, mutta mikä?

Pfalzkreivi teki tiedusteluja; mutta kun laivankapteenit eivät
sanoneet tietävänsä syytä, päätti hän -- ainakin toistaiseksi --
taipua kohtaloonsa.

Koko päivä kului levottomassa odotuksessa. Tuuli, joka nyt oli
oivallinen, paras mitä saattoi toivoa, voi helposti kääntyä, saisi
virua useita viikkoja saaristossa. Mitä kaiken kohtuuden nimessä
hänen majesteettinsa ajattelikaan? Päivä kului iltaan, kannella oli
hiljaista kaikkialla. "Katsokaas, eikös tuolta tule kuninkaan oma
näkinkenkä!"

"Ei, mahdotonta!"

"Aivan varmaan, ei epäilystä lainkaan."

"Se tulee suoraan tänne!"

"Mitä se merkitsee?"

Muutamissa minuuteissa pursi oli laskenut amiraalilaivan kylkeen, ja
ennenkuin kukaan ehti selvitä hämmästyksestään, oli Kustaa Aadolf
harmaassa matkapuvussa hypähtänyt venheestä laivaan.

Nytkös oli riemu rajaton! Kaikki tiesivät minne oltiin matkalla,
ja kaikki olivat ihastuneita, kun saivat olla mukana -- ainakin
kappalen matkasta -- kaikki paitsi yhtä, ja hän oli Niilo
Eerikinpoika Dalahaminasta. Hänelle oli luvattu vastaus kosintaansa
hänen palattuaan takaisin pursimatkalta, ja nyt hän ei saanutkaan
palata kotiin. Kuningas käski hänet mukaan pitkälle matkalle,
ja riistääkseen häneltä kaiken mahdollisuuden palata kotiin, he
upottivat venheen hänen silmiensä alla, ajatelkaas, uuden venheen!

Heti yleisen hälinän hieman asetuttua kuningas kyseli tarkoin,
millaisessa kunnossa amiraalilaiva oli. Kapteenin täytyi tehdä
selko muona- ja ampumavaroista, näyttää, että tykkiaukot olivat
hyvin suletut ja laiva huolellisesti puhdistettu, ja taata siitä,
että laivalla oli riittävästi suopaa ja rasvaa tankojen ja mastojen
voitelemiseen. Kaikkea kyseli kuningas yhtä tunnontarkasti ja kaikki
hänelle näyteltiin, irtain ja kiinteä, tuores ja kuiva, taklaukset ja
touvit.

Kun tarkastus oli onnellisesti päättynyt, nosti laiva ankkurinsa.
Saaristosta lähdettyä suunnattiin kurssi etelään Pommerin rannikkoa
kohden. Tuuli oli heikko, ja laivat liukuivat vitkalleen; usein tuuli
oli niin hiljainen, että kuningas saattoi pikku purressaan soudattaa
itseään laivaston ympäri, huvitellen ampumalla vesilintuja, joita oli
runsaasti.

Muutamain huvittavain seikkailujen jälkeen saavuttiin Stralsundiin,
josta matkaa oli jatkettava suorinta tietä Berliniin.

Kun kuningas ei millään ehdoin tahtonut tulla tunnetuksi, ei hän
mennyt mihinkään tavalliseen majataloon, vaan etsi sen sijaan ensi
iltana yösijaa erään porvarin luona. Mutta sitä hän sai katua:
pahempaa meteliä ei hän ollut koskaan kuullut vuoteelleen. Muun
melun lisäksi isäntä monet tunnit tappeli ja oli tukkanuottasilla
rakkaamman puoliskonsa kanssa, ja hekös pitivät sellaista rähäkkää,
ettei kukaan ihminen koko talossa voinut ummistaakaan silmiään.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa, mutta sitä ennen
matkasuunnitelmaa jossain määrin muutettiin. Ei ollut luultavaa,
että kuningas voisi pysyä tuntemattomana, jos matkustaisi suuria
valtateitä läpi Pommerin. Siellähän aivan vilisi aatelismiehiä,
joista sangen monet olivat olleet Ruotsin palveluksessa. Hän päätti
sentähden matkustaa kiertotietä Mecklenburgin kautta ja taivaltaa
ratsain. Illoin saattoi etsiä yösijaa jostakin pikkukaupungista,
mistä milloinkin.

Niin lähdettiin taipalelle. Matka kävi hitaasti, vasta toukokuun 14
päivänä saapuivat matkalaiset Berliniin.

Kun Kustaa Aadolf ei mielellään tahtonut mennä linnaan, oli hän
viivytellyt viimeistä päivämatkaansa niin, että hän saapui perille
hämärissä ja sai yösijansa vanhassa majatalossa, nimeltään "Cöln an
der Spree."

Vaaliruhtinattarella oli kuitenkin ollut liikkeellä tiedustelijoita,
jotka olivat ilmoittaneet hänen saapumisensa. Mutta kun hän arvasi,
että kuningas tahtoi pysyä tuntemattomana, käski hän hovimarsalkkansa
pyytää anteeksi, kun ei voinut tervetulleelle vieraalleen valmistaa
parempaa yösijaa tämän tultua niin odottamatta. Täytyi nyt tyytyä
"matalaan majaan".

Pfalzkreivi, joka oli matkustanut ennen kuningasta Berliniin,
kutsuttiin seuraavana päivänä vaaliruhtinattaren puheille. Hän saapui
määrättyyn aikaan koko seurueineen, ja Kustaa Aadolf oli joukossa.
Vaaliruhtinaan hovimarsalkka kehoitti pfalzkreiviä yksin astumaan
sisähuoneihin. Korkea rouva otti hänet täällä sangen ystävällisesti
vastaan ja keskusteli pitkään hänen kanssaan.

Vihdoin hän tuli takaisin ja lausui saattueelle, että ne,
jotka halusivat, saivat luvan mennä sisälle ja suudella hänen
ruhtinaallista armoaan kädelle. Siihen olivat kaikki halukkaita,
sillä he tiesivät, että nuoret neitsyet olivat sisällä hekin.

Maria Eleonora seisoi nuoruutensa koko kukoistuksessa äitinsä
rinnalla. Hänen vartalonsa oli sorja, hänen kasvonsa erinomaisen
kauniit, korkeaa otsaa ympäröivät tummat kiharat, ja hienot, tuuheat
kulmakarvat kaartuivat suurien tummansinisten silmien yllä.

Kädensuutelun aikana panivat läsnäolijat merkille, että kun kuningas,
joka tuli kolmantena järjestyksessä, tarttui Maria Eleonoran käteen,
ei tämä voinut pidättää hiljaista huudahdusta. Hän näki unelmiensa
sankarin edessään koko miehekkään kauneutensa loisteessa.

Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt heihin molempiin, vaikkei kukaan
voinut aavistaa salaisuutta. Mutta kun audienssi oli lopussa ja
päästiin jälleen etuhuoneihin, oli kuningas kaikkien mielestä aivan
"perplex". Näytti siltä kuin hän paljoa mieluummin olisi ollut
taistelussa sotakentällä kuin siellä sisällä.

Kolmantena päivänä sen jälkeen prinsessa itse otti vastaan
pfalzkreivin ja hänen luullun adjutanttinsa omassa huoneessaan ja
puhutteli häntä hyvän aikaa. Hän ei näyttänyt lainkaan edeltäpäin
opetelleen mitä sanoisi, sillä hän teki kysymyksensä sangen
hajamielisesti ja tuskin kuuli pfalzkreivin näppäröitä korulauseita
ja kohteliaisuuksia. Hänen silmänsä olivat kiintyneet vain
kuningas-adjutanttiin, mutta kun heidän katseensa yhtyivät, loi hän
punastuen silmänsä maahan.

Tämän kohtauksen jälkeen oli äidin ja tyttären välillä pitkä
keskustelu -- jokseenkin tähän tapaan:

"Vieläkö haluat, tyttäreni, antaa Ruotsin kuninkaalle kätesi?"

"Ach, liebe Mutter, oletko katsonut hänen silmiinsä, ne ovat
tunkeneet syvälle sieluuni."

"Nicht so hitzig, ajattele hänen epävarmaa asemaansa! Uladislaus
prinssillä on suurempi oikeus Ruotsin kruunuun kuin Kustaa
Aadolfilla, hänestä tulee sitä paitsi Puolan kuningas ja hän haluaa
tehdä sinut näiden molempain maiden kuningattareksi. Veljesi mielestä
ansaitsee sitä ajatella."

Kaunis prinsessa otti hameensa taskusta kaksi kuvaa, toinen
puolalaisen prinssin, toinen Ruotsin kuninkaan.

"Katsokaas, Uladislaulla on noin ruma nenäkin! Ja näyttääkin hän
siltä, ettei voisi rakastaa kuten minun sankarini?" Hän suuteli
Kustaa Aadolfin kuvaa. "Hänellä on lempinimenä 'il re d'oro', ja hän
onkin minun kultakuninkaani, jota minä en koskaan lakkaa palvomasta.
Hänen tähtensä menen luostariin tai kuolen surusta, jollen saa mennä
hänen kanssaan naimisiin."

"Pikku hupakko, minä pidän hänestä minäkin, mutta en tahdo
sanottavan, että vain minun toivomuksestani suostut hänen
kosintaansa."

"Pyydä veljeäni vaaliruhtinasta tulemaan tänne, heittäydyn hänen
läsnäollessaan Kustaa Aadolfin syliin ja rukoilen häntä viemään minut
täältä. Tahdon seurata häntä kaikkialla, sodassa ja rauhassa!"

"Sitä ei hän sallisi."

"Hän ei voi vastustaa rukouksiani. Hänen ollessaan taistelussa
istuisin odottaen hänen teltassaan, kun en kuitenkaan voisi hänen
suojelusenkelinään liidellä hänen yllänsä."

"Uneksija! Huomaan, että täytyy taipua toiveihisi".

Tämän jälkeen syntyi vilkas viestien vaihto linnan ja "Cöln an der
Spree"-majatalon välillä. Jo päivänkoitteessa nähtiin juoksijain
ja lakeijain kuljettavan kirjeitä korkeilta ruhtinattarilta
pfalzkreiville ja päinvastoin.

Eräänä aamuna, kun kello ei ollut vielä lyönyt kolmea, saapui
majataloon lähettiläs hovista ja kysyi Aadolf Kaarlonpoikaa, "hänen
ruhtinaallisen armonsa adjutanttia".

Lähettiläällä oli mahtanut olla jotakin erityisen tärkeää sanottavaa,
koska samainen Aadolf Kaarlonpoika samana päivänä lähti linnaan.

Juoru kertoi, että vaaliruhtinatar itse oli neuvonut hänet tyttärensä
luo. Kukaan ei tiennyt mitä siellä sisällä sanottiin, mutta kun
vaaliruhtinatar salavihkaa vilkaisi oviverhojen raosta, näki hän
tyttärensä Aadolf Kaarlonpojan sylissä ja antavan tälle pitkän
suudelman.

Uutinen herätti huomiota; koko Berlinissä ei muusta puhuttukaan,
mutta asia ei ollut sillä ratkaistu.

Suudelma oli kieltämättä annettu, mutta Brandenburgin hovilla oli
sentään omat epäröimisensä. Asiaa oli vieläkin ajateltava.

Kaunis prinsessa itki silmänsä punaisiksi, mutta se ei auttanut; oli
syntynyt uusia vaikeuksia, ja ne täytyi ensin voittaa.

"Luota minuun", sanoi vaaliruhtinatar tyttärelleen, joka taivutti
päänsä kuin ruusu, joka on liian kauan ollut päivän nuudutettavana.
"Minä vien tahtoni perille."

Kustaa Aadolf odotti tyynesti. Kun hän nyt kerran oli saksalaisella
maaperällä, halutti häntä käydä muutamain muidenkin protestanttisten
ruhtinaiden luona kuullakseen heidän ajatustaan nykyisestä
valtiollisesta asemasta.

Päätös pantiin heti toimeen, ja eräänä kauniina päivänä lähti Aadolf
Kaarlonpoika pfalzkreivin seurassa Berlinistä ja suuntasi matkansa
Saksan sisämaihin.

Koko seurue arveli, ettei äkilliseen lähtöön voinut olla syynä muu
kuin ikävystyminen berliniläiseen kosintaan ja halu "nähdä muita
neitejä".

"Sääli kaunista prinsessaa", tuumivat jotkut. "Voihan käydä niin,
että kuninkaan vaihtelevainen mieli mieltyy jononkin toiseen."

Pfalzkreivi seurueineen teki matkaa enimmäkseen ratsain. Kustaa
Aadolf pysyttäytyi edelleen tuntemattomana ja otti sentähden nimen
"Gars", joka oli muodostettu seuraavain sanojen alkukirjaimista:
Gustavus Adolphus Rex Sveeise (Kustaa Aadolf, Ruotsin kuningas), ja
oli olevinaan ruotsalainen kapteeni.

Ensimäinen huomattavampi kaupunki, jossa hän kävi, oli Erfurt,
tunnettu jesuiittaluostaristaan.

Kustaa Aadolf oli utelias läheltä näkemään, kuinka katolilaiset
käyttäytyivät jumalanpalveluksessaan, ja osti sentähden tukaatilla
pääsyn luostariin, jossa kuunteli messua ja sai läheltä
tarkastella katolista epäjumalanpalvelusta. Sen tyhjät juhlamenot
kummastuttivatkin häntä suuresti.

Täältä jatkettiin matkaa Gothan kautta Hanauhun, jossa, kuten
kronikka kertoo, Katarina kreivitär ja hänen kaksi nuorta tyttöään
kestitsivät kuningasta upeasti.

Täältä jatkettiin matkaa Frankfurtiin Mainin rannalla. Sattumalta
keksi kuningas täällä eräällä jalokivikauppiaalla kauniin
timanttikaulanauhan, jonka hän halusi ostaa ja lahjoittaa tulevalle
morsiamelleen.

Hän mainitsi jalokivikauppiaalle olevansa Ruotsin kuninkaan asiamies,
jonka tehtäväksi oli uskottu ostaa muutamia jalokiviä ja kalleuksia.
Jalokivikauppias tarjosi silloin hänelle kaunista ystävänlahjaa, jos
hän saisi herransa päättämään kaupan.

Frankfurtista kävi matka Pfalziin. Täällä vallitsi suuri levottomuus
ja hämmennys. Kaikkialta saapui huhuja suurista sotajoukoista, joita
keisari ja paavilaisten joukkue oli lähettänyt Böömiin.

Voimme käsittää millä elävällä mielenkiinnolla Kustaa Aadolf kuunteli
niitä monia kertomuksia ja huhuja, joita kulki ristiin rastiin ja
joista kaikista kävi selville, että ovella oli sota, suurempi ja
laajakantoisempi kuin mikään edellisistä sodista. Hän tiesi, että
se sisimpiin syihinsä ja ulkonaisiin seurauksiinsa katsoen tulisi
olemaan yksi ihmiskunnan suurista vapaudentaisteluista, ja luultavaa
on, että hänen sydämensä löi kovemmin, kun ajatteli sitä osaa, joka
hänellä itsellään tulisi siinä olemaan.

Mutta eivät ainoastaan vakavasti ajattelevat tunteneet uhkaavan
ukkospilven painoa. Jokainen, niin ylhäinen kuin alhainenkin,
tunsi ilmassa, että oli jotakin hirvittävää tekeillä. Tähän asti
oli kuultu ainoastaan protestanttien riemua heidän onnistuneesta
kapinastaan ja rohkeasta retkestään keisaria vastaan; nyt lähestyi
yhä lähemmäs mahtava kohina heidän taholtaan, jotka valmistautuivat
lujin käsivarsin lyömään maahan ne häpeämättömät ajatusvapauden ja
edistyksen vaatimukset.

Sellaisissa olosuhteissa oli Kustaa Aadolfille mitä tärkeintä,
etteivät paavilaisten vaanijat saisi hänestä vainua. Siinä
mielenkiihkossa, joka katolilaisten kesken vallitsi kaikkea
kerettiläisyyttä vastaan, saattoi hänen henkensä helposti joutua
vaaraan.

Onneksi hän ei koskaan viipynyt kauan samassa paikassa. Mutta sentään
oli päässyt liikkeelle huhu, että pfalzkreivin seurueessa oli nuori
mies, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja kävi aina mustissaan; hän
puhui saksaa varsin hyvin ja, hänen epäiltiin olevan Ruotsin kuningas.

Sellaiset huhut antoivat pfalzkreiville ja kaikille ruotsalaisille
aihetta rukoilla kuningasta, ettei panisi henkeään alttiiksi
matkustamalla Böömiin, kuten hän koko ajan oli aikonut. Hän kuulikin
heidän esityksiään ja luopui suunnitelmastaan, mutta päätti sen
sijaan pikimältään pistäytyä Heidelbergiin.

Pfalzkreivi ilmoitti tästä ruhtinashuoneen vanhimmille jäsenille,
mutta samalla kuninkaan toivomuksen, että kuningas tahtoi pysyä
kaikille muille aivan tuntemattomana.

Tätä noudatettiin kirjaimelleen, ja Kustaa Aadolfia kohdeltiin
sellaisella näennäisellä välinpitämättömyydellä, että häntä yleensä
pidettiin vain yksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin seurueessa.

Jo ensimäisenä päivänä saapumisensa jälkeen sai kuningas sellaista
kokea. Hovi teki vieraineen kävelyretken kauniissa linnanpuistossa,
ja mitättömänä kapteenina oli Kustaa Aadolfin pysyteltävä korkean
herrasväen jälkivietteessä.

Jostakin syystä hän kulki toista tietä, joka sentään oli niin lähellä
muun seurueen kulkemaa, että hän kuuli erään nuorista ruhtinattarista
lausuvan ranskaksi sisarelleen, viitaten kuninkaaseen: "Nuo
ruotsalaiset varmaankin ovat nenäkästä ja hävytöntä väkeä."

Mutta seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin kuin että muuan
hoviherroista kääntyi Kustaa Aadolfin puoleen kysyen, eikö olisi
saatava aikaan avioliitto Ruotsin kuninkaan ja ruhtinatar Katarinan
välillä.

Kustaa Aadolf vastasi vältellen, ja keskustelu suuntautui toisiin
asioihin. Mutta eräänä toisena päivänä oli muutamain ruotsalaisista
herroista tehtävä pieni retki, ja kansleri Rudolf määrättiin heidän
seuralaisekseen.

Tämä mieltyi suuresti sivistyneeseen ruotsalaiseen kapteeniin, ja
keskusteli vilkkaasti hänen kanssansa koko matkan. Aluksi puhuttiin
minkä mistäkin, mutta kun kuningas näki piispojen suuret linnat
ja läänitykset, huudahti hän vilkkaasti: "Tuollaista prameutta ei
kuninkaani sietäisi! Me olemme aikoja sitten pakoittaneet papit
pysymään nöyrinä paimenina eikä esiintymään suurina herroina!"

Ovela kansleri käsitti heti, ettei hänellä ollut edessään mikään
tavallinen laivankapteeni, vaan että tämä oli varmaan kuninkaan
luottamusmies.

Vaaliruhtinaallinen hovi olisi ihastuksella nähnyt ruhtinatar
Katarinan ja Ruotsin kuninkaan menevän naimisiin, ja kansleri koetti
sentähden johtaa keskustelun tähän arkaan kysymykseen.

"Ruotsin kuningas kuulema puhuu saksaa ja ranskaa sangen hyvin",
sanoi hän muun muassa.

"Enpä juuri tiedä", vastasi Kustaa Aadolf. "Hän puhuu jokseenkin
samoin kuin minä."

"On vain ihme ja kumma", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat
kuninkaansa niin kauan olla naimatonna; valtakunnan tyyneys ja
turvallisuus on suuresti riippuvainen kruununperimyksestä."

"Luulen", keskeytti Kustaa Aadolf, "että Ruotsin kuningas menee
naimisiin kysymättä neuvoa keneltäkään."

Kansleri meni tällöin askelen eteenpäin ja osoitti miten edullinen
olisi liitto ruhtinatar Katarinan ja Ruotsin kuningashuoneen välillä.
Mutta kun toinen vastaili ainoastaan ykskantaan, jätti hän vihdoin
asian sikseen.

Kotiin palattua pyysi hän saada tietää ruotsalaisen kapteenin nimen
ja lisäsi: "Voihan tapahtua että ruhtinas lähettää minut jostakin
syystä Ruotsiin, ja silloin on suuri onni, jos on hyvä ystävä mailla."

"Nimeni on Gars", vastasi Kustaa Aadolf. "Olen kapteeni kuninkaan
kaartissa ja en lupaa teille ainoastaan omaa ystävyyttä, vaan myös
kuninkaani erityisen suopeuden, jos tienne joskus johtaa kotimaahani."

Heidelbergiin palattua tuli tunnetuksi, kuka kapteeni Gars oli,
ja ruhtinatar Katarina tuli silloin ruotsalaisista aivan toisiin
ajatuksiin kuin ennen.

Mutta Kustaa Aadolf ei kallistanut korvaansa siltä taholta tuleville
maanitteluille, ja pfalzkreivin täytyi sanoa jäähyväiset ennenkuin
olisi halunnut. Matka suunnattiin nyt Breisackin leiripaikkaan, missä
kuningas tahtoi vierailla Badenin rajakreivin luona.

Täällä Kustaa Aadolf joutui kokemaan yhtä ja toista, joka kiinnitti
hänen mieltään. Melkein samaan aikaan kuin hän saapui Breisackiin,
marssitti kreivi Torquato Conti leirin ohi suuremman keisarillisen
sotilasosaston kuin mille protestanttiset ruhtinaat olivat myöntäneet
vapaan läpikulun.

Tämän näytelmän jälkeen kutsuttiin kuningas aterialle rajakreivin
pöytään, missä häntä "kestitettiin hyvin, ei vain hyvillä
ruokalajeilla, vaan myös kauneilla pakinoilla".

Iltapäivä käytettiin itsensä leirin katselemiseen, jolloin kuninkaan
erikoista huomiota herättivät monet uudistukset leirielämässä,
varsinkin kuormastoon nähden. Sen jälkeen oli illalla suuret
juhlakemut, joissa kaikki upseerit pitivät aika hauskaa.

Seuraavana päivänä Kustaa kuningas jatkoi matkaa Neucasteliin, jossa
pfalzkreivin puoliso, hänen uskollinen, rakas Kätcheninsä, piti
pientä hovia. Kati ei aavistanutkaan, että hänen rakas veljensä oli
täällä matkoilla, ja oli ilosta aivan suunniltaan, kun tämä aivan
odottamatta astui huoneeseen, jossa hän puuhaili pikku tyttärensä
kanssa.

Mikä sula ilo, kun hän sai veljensä huostaansa, lukea hänen sydämensä
ajatukset ja avata omansa.

Kustaa kertoi Maria Eleonorasta. "Hän on suloisin lapsi, mitä saa
nähdä", sanoi hän. "Ja hänellä on siksi viisas äiti, että hän kyllä
on pienestä pitäen saanut perehtyä elämän suuriin kysymyksiin."

He puhuivat Juhana herttuasta. "Minä itkin surusta ja kiitin samalla
Jumalaa siitä, että oli kutsunut hänet luokseen", sanoi Kätchen.

"Hän ei koskaan tuntenut täällä maan päällä olevansa oikein
kotonaan", tuumi Kustaa Aadolf. "Sen vaikutti hänen onneton
avioliittonsa."

"Kuningatar lykkää koko syyn pappien niskoille."

"Merkillistä, että hän osoittaa niin vähän kaipaavansa ainoaa
tytärtään. Sen sijaan hän hellii mitä äidillisimmällä rakkaudella
rakasta Kaarle Filipiämme."

"Kuinka suureksi hän on kasvanut ja miehistynyt", puuskahti Katarina.
"Niinä kahtena päivänä, jotka hän vieraili luonamme, kerskuin
aivan hänestä, ja suuri oli iloni nähdessäni, kuinka kaikki olivat
ihastuneet nuoreen herraan."

Mutta Kustaa Aadolf oli huomaavinaan, että Kätchen näytti väsyneeltä
ja kärsivältä, ja hän tahtoi tietää syyn.

Kati koetti ensin vältellä, mutta avasi lopulta sydämensä. Hänen
miehensä, pfalzkreivi, oli aina paras, mainioin ihminen maailmassa,
ja sukulaiset olivat myös hyvin ystävällisiä, mutta olosuhteet olivat
hänen nykyisessä kodissaan niin pienet verraten siihen, mihin hän oli
tottunut. Ei pfalzkreivinkään mielestä Heidelbergissa annettu hänelle
sitä arvoa, mikä kuninkaan tyttärelle kuului, ja sentähden hänen oli
miehensä mielestä pysyttävä kotosalla, poissa heidän seuroistaan.

"Minulle vaihtelua hankkiakseen pfalzkreivi tahtoo, että minun
on katseltava uuden linnan rakennustöitä Birlenbachin rannalla",
sanoi Katarina ja kuivasi innokkaasti pois alituiseen näkösälle
tuppaavia kyyneliään. "Mutta enhän ymmärrä moista, ja ajatukseni
ovat yhä herrani mukana tai teidän kaikkien luona Ruotsissa.
Pfalzkreivillä on monia tehtäviä valtion palveluksessa, ja minua
ilahutti sanomattomasti, kun häntä pyydettiin matkustamaan Ruotsiin
pfalzilais-böömiläisenä lähettiläänä. Mitä olisinkaan antanut
saadakseni seurata mukana, mutta se oli mahdotonta! Hänethän
otettiinkin vastaan mainiosti -- kenties sinun tähtesi -- kirjoitti
hän, mutta tiedän kyllä, että se tapahtui hänen itsensä tähden. Hän
kirjoitti, ettei minuakaan ollut unhoitettu, monet olivat minua
kysyneet."

"Rakkahin Kätchen", sanoi Kustaa Aadolf hyväillen pientä, laihaa
kättä, "sinulla ei ole niin hyvä kuin toivoin."

"Tarkoitatko tätä pahanpäiväistä asuntoa; siksipä pfalzkreivi
rakentaakin, ja silloin kyllä tulee hyvä. Mutta minulla on jotakin
muuta sydämelläni, uskallanko kysyä?"

"Oma Katini, kysy mitä tahdot, minä vastaan."

Kati punastui silloin hieman ja jatkoi: "Pfalzkreivi ei pidä siitä,
että naiset kyselevät valtion asioita, mutta minun rukoileviin
kysymyksiini hän vastasi lähtiessään, että matkusti Ruotsiin
pyytämään kuninkaalta väkeä, rahaa ja sotatarpeita sotaan täällä
Saksassa. Olen varma, että tulet ottamaan osaa siihen, ei ole mitään
suurta ja korkeaa täällä elämässä, jossa minusta ei pitäisi sinun
olla mukana, ja sentähden koski minuun syvästi, kun herrani kirjoitti
saaneensa Ruotsista vain joukon sotatarpeita."

Hän kumarsi päätään, ikäänkuin olisi hävennyt suurta rohkeuttaan.

Kustaa veti hänet syliinsä. "Olemme molemmat saman isän lapsia",
sanoi hän, "ja kuten Kaarle IX asetamme mekin ihmiskunnan edut
kaikkien muiden yläpuolelle. Mutta kun sinä puhut lämpimästä
sydämestäsi ja noudatat sen käskyjä, täytyy minun antaa järjen
määrätä tekoni."

"Etkö suutu minuun?"

"En, rakkahin, mutta koeta uskoa minua, kun sanon, että samoinkuin
sinä kaipaat nähdä minut tässä laajakantoisessa taistelussa, palan
minäkin ikävästä sekautua siihen. Minusta näyttää kuin Vaasa-suvun
suuri tehtävä olisi uskottu minulle, olen kutsuttu päättämään työn ja
-- kenties kaatumaan. Tapahtukoon Herran tahto!"

Hän suuteli hellästi sisarensa kättä. "Sinun on tästälähin luotettava
minuun, samoinkuin minä järkähtämättä luotan sinuun", sanoi hän.

"Minä tunnen olevani kuin juureton kasvi, niinkuin minulla ei
enää pitkiin aikoihin olisi ollut kotia missään", sanoi Kätchen.
"Kodittomuutta seuraavat epäilykset, mutta nyt, kun olen saanut puhua
kanssasi, ovat ne kuin pois puhalletut."

"Olisi parempi, jos palaisitte Ruotsiin."

"Sellaista onnea en uskalla toivoa ja pelkään, ettei pfalzkreivi
tahdo sitä."

"Meidän on puhuttava hänelle siitä." Sillä kertaa ei kysymys päässyt
sen lähemmäksi ratkaisuaan.

Kuningas viipyi yli helluntain, ja molemmat sisarukset olivat
onnelliset, kun saivat häiritsemättä seurustella toistensa kanssa.

Kuninkaan lähtiessä matkalle, kirjoittaa matkakertoja, pfalzkreivitär
oli surullisempi kuin hänen oli nähty koskaan ennen olevan. Hänen
ruhtinaallinen armonsa aivan itki pitkät itkut.

Paluumatka tehtiin Heidelbergin, Kasselin ja Wolfenbüttelin kautta
Berliniin, johon Kustaa Aadolf saapui heinäkuun 16 päivänä.

Oli iltamyöhä, kun hän ratsasti kaupungin portista sisään kahden
seuralaisensa kanssa, "saatuaan tietoonsa hyvän majapaikan erään
Retzlou nimisen miehen luona."

Kuningas kirjoitti itse kertomuksen saapumisestaan mainittuun
majataloon ja miten siellä kävi. "Kun tulimme sinne, pidettiin meitä
englantilaisina sotamiehinä eikä tahdottu antaa majaa; samalla
tavoin kävi eräässä toisessakin paikassa, kunnes saavuimme Arnheimin
majapaikkaan, missä meidät otettiin vastaan.

"Arnheim ei tiennyt mitään saapumisestani, ja tultuaan hän oli ylen
hämmästynyt."

Tällä miehellä ilmoitutti kuningas vaaliruhtinattarelle
saapumisestaan ja pyysi tietää milloin saisi häntä tavata.

"Menin sentähden yhdeksän aikaan linnaan. Tulin parahiksi saarnan
alkuun. Tullessani huoneeseen, jossa kansa ja junkkarit istuivat,
ihmettelivät kaikki mikä oikein olin miehiäni ja mitä tahdoin."

Jumalanpalveluksen loputtua tapahtui kaikkien ihmeeksi, että
muukalaista pyydettiin astumaan vaaliruhtinattaren sisäsuojiin.
Täällä toivotettiin hänet tervetulleeksi korealla puheella, jossa hän
niin vaaliruhtinattarelta kuin nuorelta ujolta ruhtinattareltakin,
joka ainoastaan salavihkaa rohkeni katsoa häneen, sai suopean
vastauksen kosintaansa.

Kun hän oli vuorostaan kiittänyt siitä onnesta, joka hänelle oli
suotu, pyydettiin häntä jäämään päivällisaterialle, jolla hän paitsi
pientä Kuurinmaan prinssiä oli ainoa mieshenkilö. Siitä saatettiin
Kustaa Aadolfin liittoa Maria Eleonoran kanssa pitää ratkaistuna,
vaikkakin oli vielä sovittava erinäisistä seikoista molempien hovien
kesken, ennenkuin muodollinen kihlaus tapahtui, ja päätettiin milloin
kuninkaalliset häät vietettäisiin.



13.

KUNINKAALLISET HÄÄT.


Kesäkuun viime päivinä 1620 Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan. Hän
kutsui heti kotiinnuttuaan neuvoston koolle ja ilmoitti sille
matkansa tuloksen.

Äitinsä neuvon mukaan hän oli kosinut Brandenburgin vaaliruhtinaan
tytärtä ja saanut hänen suostumuksensa. Hän tahtoi nyt neuvostonsa
kanssa neuvotella eläkealueesta ja huomenlahjasta. Mutta lisäksi
oli otettava harkittavaksi, missä määrin Ruotsi voisi avustaa
vaaliruhtinasta siinä tapauksessa, että tämän lääniherra, kuningas
Sigismund, aikoi hänelle kostaa sen, että hän oli suostunut sisarensa
avioliittoon Ruotsin kuninkaan kanssa.

Kysymykset olivat vaikeita ratkaista, ja leskikuningattarelta, joka
oli tehnyt naimaehdotuksen, kysyttiin neuvoa.

Lopulta päästiin yksimielisyyteen, että ystävällismielisten
ruhtinasten välityksellä koetettaisiin saada vaaliruhtinas pysymään
sanassaan. De la Gardie'lle, joka oli kreivittärensä kanssa asettunut
asumaan Viroon, lähetettiin kirjelmä, jossa hän sai käskyn jättää
keskustelut aselevosta puolalaisten kanssa riippuviksi heidän
esiintymisestään avioliittokysymyksessä.

Päätettiin sitä paitsi, että valtiokansleri tulisi asianmukaisella
upeudella matkustamaan Berliniin, puhumaan siellä Ruotsin puolesta
ja päättämään aviosopimuksesta ja noutamaan kuninkaallisen morsiamen
kotiin.

Kahdeksan kruunun laivaa varustettiin tähän tarkoitukseen ja
asetettiin valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelmin johtoon.

Olemme aivan liian kauan jättäneet hänet syrjään. Ruotsiin palattuaan
hän kävi heti Samuel Niilonpojan lesken luona, joka otti hänet
vastaan ilmeisellä ilolla. Hän oli sama yksinkertainen, nöyrä nainen
kuin ennenkin ja puhui manalle menneestä puolisostaan rakkaudella ja
ikävöi päästä näkemään hänet jälleen.

Hänen ainoa tyttärensä, kolmetoistavuotias tyttö, oli Genovan
täydellinen kuva. Gyllenhjelm kysyi häntä.

"Hän on naimisissa erään rikkaan kauppiaan kanssa ja neljän lapsen
äiti", vastasi vanhus, ja kysäisi eikö Kaarle herra tahtonut käydä
hänen luonaan.

Ei, sitä hän ei tahtonut, ja kohta sen jälkeen he erosivat, oltuaan
yhdessä ainoastaan muutamia tunteja.

Tukholmaan palattuaan hän teki ensi vierailunsa Seved Ribbingin luo,
joka otti hänet vastaan avoimin sylin. Lyhyen keskustelun jälkeen
neitsyt Kristina kutsuttiin saapuville.

Tämä astui sisään heleästi punoittavin poskin ja antoi
Gyllenhjelmille sormuksen sanoen: "Isältänne!"

Kaarle painoi sen vasten huuliaan ja pisti sitten sormeensa.

He istuutuivat rinnatusten, ja Kristina kertoi Kaarle kuninkaasta
ja siitä rakkaudesta ja kaipauksesta, millä tämä oli puhunut
Gyllenhjelmistä.

Vierailu ei sillä kertaa ollut pitkä, mutta valtakunnanrahaston
hoitaja pyysi kunnioitettavaa vierastaan tulemaan pian takaisin, eikä
Gyllenhjelm viivytellytkään käyttäessään lupaa hyväkseen. Hän olisi
kenties jatkanut erakon elämäänsä, mutta kuningas, hänen isänsä,
oli antanut vihjauksen tahdostaan, eikä sentähden kestänyt kauan,
ennenkuin Gyllenhjelm pyysi ja sai Kristinan käden.

Luonteeltaan lempeänä ja hiljaisena piti Kristina elämänsä tehtävänä
onnen valmistamisen tyttärelleen.

Kun Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan, sai hän velipuolensa väliin
käymään hovisalissa. Eräässä sellaisessa tilaisuudessa vei hän hänet
leskikuningattaren luo, joka otti hänet erittäin armollisesti vastaan.

Muinoisina päivinä Gyllenhjelm oli osoittautunut olevansa taitava
merisankari, ja Kustaa Aadolf uskoi hyvällä syyllä, että raikas
merielämä hälventäisi sen syvän surumielisyyden, joka häneen
oli vankilaelämästä jäänyt jäljelle, ja nimitti hänet sentähden
valta-amiraaliksi.

Valta-amiraalina Gyllenhjelm sai käskyn lähteä sen laivaston mukaan,
jonka oli noudettava kuninkaallinen morsian.

Kuningas seurasi itse mukana Landsortiin ja matkusti sieltä maitse
Kalmariin, jossa ruhtinattaren oli noustava maihin ja jossa kuningas
tahtoi saada kaiken mitä parhaimpaan kuntoon hänen vastaanottoaan
varten.

Valtiokansleri oli saanut käskyn, ettei hän aviosopimusta
laadittaessa millään muistutuksilla myötäjäisistä antaisi aihetta
viivytyksiin, vaan antaisi kaikessa sellaisessa vaaliruhtinaalliselle
hoville vapaan vallan.

Merimatkaa vaikeutti ja hidastutti myrsky, ja suurin laiva täytyi
jättää Elfsnabbiin, mutta kun valtiokansleri kerran oli päässyt
Berliniin, kävi kaikki nopeammin ja paremmin kuin oli voitu
odottaakaan.

Uusi vaaliruhtinas, Yrjänä Wilhelm, oli matkustanut Preussiin, ja
vaaliruhtinatar, joka ei ollut varma hänestä, laittoi niin, että
hänen palatessaan kaikki oli järjestetty etukäteen.

Kerrotaan, että hän oli salaovesta, johon hänellä yksin oli avain,
mennyt niihin holveihin, joissa vaaliruhtinaalliset kalleudet
säilytettiin ja ottanut sieltä niin paljon kuin arveli tulevan Maria
Eleonoran perintöosaksi.

Kaksi kirjettä, jotka tähän aikaan hänelle saapuivat, yksi
vaaliruhtinaalta, toinen kuningas Sigismundilta, hän jätti avaamatta,
koska hän pelkäsi, että ne saattoivat tehdä hänen suunnitelmansa
tyhjiksi.

Matka, jolle lähdettiin suurimmassa kiireessä, kävi Berlinistä
Braunschweigiin ja sieltä Mecklenburgin kautta Wismariin, missä
korkeat matkustajat, leskiruhtinatar, Maria Eleonora, hänen nuorempi
sisarensa ja tätinsä nousivat ruotsalaiseen laivaan.

Valta-amiraali oli saanut käskyn pitää Tanskaa valppaasti silmällä.
Liikkui nimittäin huhu, että Kristian IV ajatteli mennä merille
muutamain laivojen kera muka toivottamaan prinsessaa, joka oli hänen
puolisovainajansa veljentytär, tervetulleeksi pohjolaan. Ruotsissa
luultiin, että tarkoitus oli uhitella ja "näyttäytyä merellä".
Jos hän esiintyi kopeasti Gyllenhjelmiä vastaan ja vaati, että
ruotsalaisten laivojen oli laskettava latvapurjeensa, ei siitä ollut
kieltäydyttävä, jos naisväki oli laivalla, mutta kuningas kyllä "oli
pitävä lopusta huolen ja aikanaan maksava". Jos kuningas oli itse
laivastossa, ei ollut oltava tietävinäänkään, vaan kohteliaasti
kutsuttava hänet häihin.

Sillä välin kuningas oleskeli Kalmarissa, joka vielä oli melkein
samassa surullisessa tilassa kuin sodan aikaan. Useimmat talot
olivat puolipalaneita raunioita, ja niissä, jotka olivat asuttavassa
kunnossa, vallitsi äärimäinen hätä ja kurjuus. Kaksi taloa, joiden
asujamet olivat kaikki kuolleet ruttoon, poltettiin kuninkaan
käskystä ja tasoitettiin maata myöten.

Eräässä kirjeessä valtiokanslerille kuningas kirjoitti, ettei
Kalmarissa saanut mitään ostaa eikä lainata, ja ne elintarpeet,
joita hän oli odottanut muualta, olivat jääneet tulematta. Muutamia
kalereja, joihin Tukholmassa oli lastattu liinoja, lakanoita ja muita
taloustarpeita, oli vastatuuli pidättänyt saaristossa viikkokausia,
ja tuskinpa ne pääsivätkään ajoissa perille. Jollei valtiokanslerin
mukanaan viemät asiamiehet palanneet ajoissa Saksasta tavaroineen,
ei pitojen pulskuutta voinut kehua, sillä ei ollut makeisia, ei
mausteita eikä juomamaljoja. Kuningas toivoi kuitenkin, että kaikki
ehtisi kuntoon siihen onnelliseen hetkeen, jona hän saisi kohdata
"armaan sydämensä valtiattaren".

Ruotsin laivaston matka Wismarista kävi kuitenkin nopeammin kuin oli
rohettu toivoa. Kustaa Aadolf valmisteli vielä parhaallaan prinsessan
vastaanottoa, kun hän lokakuun 17 päivänä aivan odottamatta sai
tiedon, että laivasto oli laskettanut saaristoon. Hän hylkäsi silloin
tuumansa, että kohtaus tapahtuisi kauempana maissa, ja päätti jäädä
Kalmariin.

Heti kun amiraalilaiva, joka toi korkean herrasväen, näyttäytyi
sataman suulla, nousi kolme valtaneuvoksista kalereihin toivottaen
prinsessan tervetulleeksi pitkällä ruotsinkielisellä puheella, josta
hän tietysti ei ymmärtänyt sanaakaan.

Sen jälkeen saatettiin morsian sukulaisineen ja seurueineen --
viimeksi mainittuun kuului yhdeksäntoista ylempi- ja alempiarvoista
henkilöä -- linnan luo, jossa kuningas oli vastassa. Uteliaiden
katseiden seuratessa vei hän heidät sisään linnaan ja täällä sai hän
vihdoin toivottaa nuoren morsiamensa tervetulleeksi.

Maria Eleonora oli aivan hurmautunut onnestaan, hän ei voinut
kääntää Kustaa Aadolfista silmiään. Hän oli hänen ihanteensa, ja
kärsimättömästi häh viittasi pois ne, jotka häntä puhuttelivat,
hänellä ei ollut silmää eikä korvaa muille kuin kuninkaalle.

Hänen tavattoman kauneutensa häikäisemänä ja ihastuneena hänen
lapsellisesta ihailustaan nuori kuningas tunsi itsensä sangen
onnelliseksi, ja seuraavina päivinä, joina ajan tavan mukaan
karkelot ja iloittelut vaihtelivat upeain ateriain kanssa, oli hän
iloisimmista iloisin.

Hän tahtoi näyttää tulevan puolisonsa kansalle, senkin oli opittava
häntä rakastamaan. Heidän ympärillään tunkeiltiin, eikä riemusta
tahtonut tulla loppuakaan.

Yleinen mielipide oli, ettei koskaan oltu maan päällä nähty
kauniimpaa paria kuin Kustaa Aadolf ja hänen suloinen morsiamensa.
Eikä tämä kansan käsitys ollut aiheeton: kuningas, jolla oli
tukka niin kullankeltainen ja silmät kirkkaan siniset, oli oikea
pohjoismaisen miehisen kauneuden esikuva, tummakutrinen ja
tummasilmäinen ruhtinatar taasen oli etelän ruusu vehmaimmassa
kukoistuksessaan.

Tuollaisten julkisten esiintymisten väliaikoina he saivat väliin
puhella keskenään, nämä molemmat, jotka ankara etiketti oli pitänyt
erillään senkin jälkeen, kun juhlalliseen kosintaan oli suostuttu;
tavallisesti kuitenkin heidän kahden ollessaan Kustaa puhui ja Maria
Eleonora kuunteli.

Kun hän sanoi vasta Kalmarin linnan laiturissa Maria Eleonoran käteen
tartuttuaan tunteneensa itsensä varmaksi hänen omistamisestaan,
vastasi Maria Eleonora, että hänet olisi kotona löydetty kuolleena
vanhasta hautakappelista, jos häntä olisi kielletty matkustamasta sen
luo, jota hän rakasti niin suuresti, ettei voinut elää muualla kuin
hänen lähellään. Hoviväen kesken kuiskailtiin, että ruhtinatar oli
liioitteleva rakkaudessaan; jos kuningas meni ilman häntä, juoksi
hän ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja seisoi siinä odottaen,
kunnes hän palasi. Ei maksanut suurin vaivaa puhutella, hän tiuski
oikealle ja vasemmalle ja tuli huonolle tuulelle, jos kuningas viipyi
poissa kauemmin, kuin hän piti välttämättömänä. Kun kuningas sitten
tuli takaisin ja astui huoneeseen, säteili Maria Eleonora kuin
päivänpaiste, painoi päänsä hänen rintaansa ja pyysi torumaan, kun
oli häntä ikävöiden ollut paha kaikkia kohtaan. Voimme kuvitella,
millaiset nuhteet olivat.

Vaaliruhtinatar koetti selittää tyttärelleen, että jos hän niin
hellittämättä riippui alituiseen kiinni miehessään, niin kuningas
varmaankin pian väsyisi häneen. Mutta sellaisia varoituksia kuultuaan
hän syöksyi kyynelsilmin Kustaa Aadolfin syliin ja kysyi, oliko
mahdollista, että tämä milloinkaan lakkaisi häntä rakastamasta.

"En koskaan, sen vannon", vastasi toinen juhlallisesti. Sitten hän
pyysi, ettei hänen anoppinsa nuhtelisi Maria Eleonoraa rakkautensa
tähden.

"Tahdon käyttää koko elämäni sen ansaitsemiseen", sanoi hän.

Kuninkaan oli välttämätöntä matkustaa edeltäpäin Tukholmaan, ja
prinsessan täytyi seurata hiljakseen perästä, vaikkei se ollutkaan
hänelle mieleen. Nopeasti eivät he missään tapauksessa voineet
taivaltaa mäkisiä ja kaitoja teitä, jotka sitä paitsi olivat
syyssateiden liottamat. Päätön jono vaunuja ja karreja saattoi vain
vitkaan vieriä eteenpäin. Lisäksi tuli, että jokaisessa yöpaikassa
oli mukana tuodut irtonaiset seinäverhot pantava kuninkaallisen
makuuhuoneen seinille ja seuraavana aamuna otettava alas ja
pakattava, ennenkuin voitiin lähteä taipalelle.

Suurimmassa kiireessä lähimpien pitäjäin rahvaan täytyi koota
elintarpeita matkustajain ylläpidoksi. Kun heidän lukunsa oli
hyvin suuri, ei heitä voitukaan majoittaa samaan paikkaan, vaan
täytyi heidät hajoittaa tienoolle ympärinsä, joten meni paljon
aikaa hukkaan, ennenkuin he aamuisin olivat ehtineet kokoontua
pääkortteeriinsa. Ei ollut ihme, että prinsessa sellaisella
matkanteolla vasta marraskuun alussa saapui perille Vesteråsiin.

Sillä välin oli Tukholmassa pidetty hirveää kiirettä, oli
uskomattoman paljon hankittavaa ja enin osa lainaamalla. Lähetetyt
hankkijat olivat Saksasta tuoneet käsivateja, hopeakannuja ja
kultaisia juoma-astioita. Linnanpäälliköt olivat ympäristönsä
aatelistolta lainanneet tinaisia kynttiläjalkoja ja muita
yksinkertaisempia talouskaluja. Samoinkuin kruunajaisissa oli nytkin
koottu erityinen vero, ja Saksasta oli häävierasten kestitykseksi
tuotettu useita satoja aameja viiniä ja sataneljäkymmentä lästiä
olutta.

Omalta kohdaltaan kuninkaalla oli tuhansia asioita ajateltavina. Muun
ohella laitatti hän uudet uunit niihin huoneihin, jotka olivat aiotut
saksalaisille hovinaisille, "sillä muuten saattoi kenties tuntua
saksalaisista neitsyistä liian kylmältä."

Vesteråsiin matkusti kuningas hääparvea vastaan. Taasenkin vietettiin
muutamia päiviä juhlailoissa, ja, jos mahdollista, entistäänkin
ihastuneempana hän jätti kauniin morsiamensa ja riensi edeltä
Tukholmaan kirjoittamaan huomenlahjakirjaa.

Marraskuun 25 päivänä Maria Eleonora näki vihdoin pääkaupungin,
ummelleen kuusi viikkoa Kalmarista lähdettyään.

Tulliportin edustalla oli kuningas vastassa lukuisan ja loistavan
seurueen keralla. Ruotsin aatelisto oli edustettuna miehissä,
sitä paitsi oli saapunut useita liiviläisiä aatelismiehiäkin.
Yleensä sanottiinkin, ettei miesmuistiin oltu nähty niin loistavaa
aatelismiesten kulkuetta Tukholman kaduilla.

Kuninkaalliset häät vietettiin samana päivänä tavanmukaisella
upeudella ja loistolla. Kaarle Filip ja Tanskan lähettiläs veivät
kuninkaallisen morsiamen alttarille. Maria Eleonora oli säteilevän
kaunis, ja missä hänet nähtiin, sieltä kuului ihailunhumina.

Juhlallisen vihkimyksen toimitti arkkipiispa molempain korkeain
äitien, vanhan leskikuningattaren Katarina Stenbockin ja monien
korkeain herrojen ja naisten läsnäollessa. Sen jälkeen pidettiin
puhe, kuningas vei morsiamensa ympäri salia, niin että hän saisi
tervehtiä läsnäolijoita.

Katarina Stenbock suuteli häntä otsalle ja sanoi, että tämä hääjuhla
muistutti toisesta, joka oli vietetty, hän ei muistanut kuinka monta
vuotta sitten; morsian, joka silloin kulki yli kirkon lattian, oli
yhtä nuori kuin Maria Eleonora, hän oli vavistuksella katsonut
kohden tulevaisuutta; mutta hän oli pannut luottamuksensa Jumalaan,
ja kun hän nyt loi katseensa takaisin menneeseen aikaan, kiitti hän
Jumalaa kaikesta siitä armosta ja laupeudesta, mitä hänelle oli
suotu. Ja kiitoksissaan hän oli tästedes muistava viimeistä suurta
iloaan, sitä, että oli saanut nähdä herransa ja puolisonsa pojanpojan
yhdistyneenä jalon, korkeasukuisen ruhtinattaren kanssa. Hän saattoi
sanoa Simeonin kanssa: "Laske nyt, Herra, palvelijasi rauhaan
menemään."

Sen jälkeen hän syleili heitä molempia, toivottaen heille kaikkea
onnea.

Leskikuningatar Kristina oli ihastunut poikansa vaimoon ja
sanoi eräässä keskustelussa vaaliruhtinattarelle, että nuoresta
kuningattaresta näytti tulevan kuuliainen vaimo herralleen.
Morsiamen äiti vastasi siihen, että hieman itsenäisyyttä sentään
aina tarvittiin, jotakin mitä rouva Kristina ei koskaan sanonut
itsellään olleen herransa eläessä tai sen jälkeen. Huoli oli hänelle
käynyt niin suureksi, että hän oli ainoastaan mukautunut toisten
toivomuksiin.

Ne ruoka- ja juomatavaroiden luettelot, jotka vielä ovat
tallella, todistavat, ettei hääilossa suinkaan eletty pelkällä
päivänpaisteella. Numerot näyttävät melkein uskomattomilta, mutta
linna olikin vieraita niin täynnä kuin sinne suinkin mahtui.

Huvitukset olivat moninaiset. Ilotulituksia poltettiin, kauniita
näytetansseja esitettiin soihdut käsissä. Joka päivä toi uusia
huvituksia mukanaan. Neljäntenä päivänä vietettiin kuningattaren
kruunajaiset ja seitsemäntenä vietettiin "iloinen comedia".

Sillä oli se ansio, että aihe oli otettu Ruotsin historiasta. Olavi
Sylikuningas lähetti Englannin kuninkaalle Mildredille anomuksen,
että tämä lähettäisi Ruotsiin kristityn opettajan, joka saapuikin.
Mitä sillä asialla oli Kustaa Aadolfin häiden kanssa tekemistä,
siitä sai aavistuksen kappaleen lopussa, jossa sanottiin, että pyhän
Sigfridin otettua suorittaakseen vaarallisen tehtävän pääsi Olavi
Sylikuningas vapaaksi kaikista huolista, ja silloin hän

    "vei vihille morsion rakkahan
    ja vaelsi pelvossa Jumalan."

Hääjuhlallisuudet kestivät kokonaisen viikon, ja kun vieraat vihdoin
lähtivät, jaettiin heille vanhan tavan mukaan lahjoja, suurimmaksi
osaksi niitä hopeapikareita, joita oli tuotu Saksasta hääpitoja
varten, mutta jotka nyt annettiin vieraille muistoksi.

Sen jälkeen seurasi lyhyt tyynen ja hiljaisen onnen aika. Saksasta
ei ollut koetettukaan saada uusia tietoja. Ihmeteltiin vain, ettei
Böömin kuningas lupauksensa mukaan ollut saapunut häihin eikä edes
lähettänyt edustajaa, kuten tavallinen kohteliaisuus sellaisissa
tilaisuuksissa vaati.

Kustaa Aadolf ja Akseli Oxenstjerna tuumivat keskenään, että kuningas
Fredrikin asema oli käynyt ylen vaikeaksi sen jälkeen, kun Saksin
vaaliruhtinas, muka tahtoen rakentaa rauhaa, mutta itse asiassa
kateudesta kuningas Fredrikiä kohtaan, joka oli protestanttisen
Saksan päämies, oli yhtynyt paavilaisten pyhään joukkoon.

Oli ilmeistä, että vaarat kasaantuivat yhä uhkaavammiksi, ja siihen
saatiin vahvistus kirjeestä, joka oli päivätty marraskuun 12 päivänä,
kohta häävierasten Breslausta lähdön jälkeen. Kuningas Fredrik
pyysi siinä anteeksi, kun ei ollut lähettänyt edustajaa rakkaan
sukulaisensa häihin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Rajuilma, joka
niin kauan oli tuntunut ilmassa, oli äkkiä purkautunut hänen ylitseen
ja lyönyt hänet tykkönään maahan.

Hän kertoi, että keisarilliset ja liittoutuneet joukot suunnattomissa
parvissa olivat tunkeutuneet Pragia kohden ja tuiman taistelun
jälkeen Valkovuorella aivan kaupungin edustalla lyöneet hänen
harvalukuisen armeijansa ja ajaneet hänet maasta. Nyt hän harhaili
pakolaisena ympäri Schlesiaa, tietämättä mihin saattoi pysähtyä
väsynyttä päätään lepuuttamaan. Kirjeessä ei mainittu sanallakaan
missä pfalzkreivi oli vaimoineen ja lapsineen ja saattoi siis hyvällä
syyllä pelätä pahinta.

Akseli Oxenstjerna oli jo ennustanut, että böömiläinen kapina saattoi
saada sellaisen lopun. Kustaa Aadolf oli tosin myöntänyt voivan niin
käydä, mutta toivonut, että hän ennen myrskyn puhkeamista voi tarttua
asiaan ja ainakin pelastaa rakkaat sukulaisensa.

Juhana Kasimir oli niin syvälle kietoutunut evankelisen unionin
kaikkiin suunnitelmiin ja hankkeihin, ettei paavilainen liitto
voinut jättää miekalla ja tulella rankaisematta hänen pientä
ruhtinaskuntaansa. Kuinka oli silloin käyvä hänen rakkaalle
Kätchenilleen?

Mutta tämä ei ollut hänen ainoa huolensa. Liiton nopeain voittojen
tähden kaikilla tahoilla kävivät Puolan avunlähetykset keisarille
tarpeettomiksi, ja Sigismund joutaisi pian kokoamaan voimansa omien
suunnitelmiensa toteuttamiseen.

Kuinka monia yhteisiä neuvotteluja olikaan nyt Kustaa Aadolfilla ja
Akseli Oxenstjernalla! Molemmat olivat yksimieliset, että täytyi
varoa äkkiyllätyksiä, mutta Kustaa Aadolf meni askelen pitemmälle ja
herätti kysymyksen, eikö olisi käytävä vihollisen kimppuun, ennenkuin
se oli ehtinyt koota hajanaiset voimansa.

Valtiokansleri säpsähti, mutta myönsi, että asiaa sieti harkita.

       *       *       *       *       *

Heti kun Kaarle Filip oli saanut veljensä suostumuksen liittoonsa
Elisabet Ribbingin kanssa, riensi hän kuningattaren luo ilmoittamaan
hänelle siitä.

Mutta Kristina rouva oli tullut toisiin ajatuksiin. Hän oli saanut
suotuisia tietoja eräästä saksalaisesta ruhtinattaresta, jota Kaarle
Filipin oli kosittava, ja oli varma hänen suostumuksestaan. Prinssi
muistutti äitiään saamistaan lupauksista. Korkea rouva kielsi
ensin koskaan sellaisia antaneensa, mutta kun hän näki poikansa
mielenliikutuksen, muutti hän sen verran mieltään, että myönsi
mahdollisesti luvanneensa sen hädissään, kun Kaarle Filip oli sairas,
mutta nyt hän oli terve, eikä kukaan voinut vaatia pitämään sellaisia
lupauksia.

Ruhtinas kumarsi ja meni äidin luota valtakunnanrahaston hoitajan
luo. Hän kertoi tälle todenmukaisesti mitä oli tapahtunut. Äitinsä
ja veljensä suostumuksen hän oli kerran saanut; toinen oli nyt
peruuttanut lupauksensa, ja toinen oli parhaillaan noutamassa omaa
morsiantaan. Nyt oli kysymys rakastiko Elisabet häntä niin suuresti,
että salaisuudessa tahtoi lähteä vihille hänen kanssaan.

Rahastonhoitaja hämmästyi kovin. Olihan hän itsekin kuullut molempain
korkeain sukulaisten antavan suostumuksensa, ja nyt... asia oli
tosiaankin pulmallinen. Ruhtinaan hartaasta pyynnöstä hän kutsui
sentään Elisabetin luokseen.

Kaarle Filip kertoi rakastetulleen kuinka kaikki oli käynyt. Hän tuli
nyt, lisäsi hän, yksinkertaisena miehenä ja kysyi, tahtoiko Elisabet
uhrata loistavan avioliiton jonkun korkean herran kanssa ja kuulua
hänelle, jolla ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin mitä hellin,
uskollisin rakkautensa.

Vastaukseksi Elisabet heittäytyi hänen syliinsä ja selitti suin ja
silmin, että hän tahtoi jakaa ilonsa ja surunsa sen kanssa, jota
rakasti.

Jollei Seved Ribbing olisi tuntenut Kustaa Aadolfin lahjomatonta
oikeudentuntoa, on luultavaa, ettei hän olisi koskaan taipunut, mutta
hänen järkähtämätön luottamuksensa tämän vilpittömiin tarkoituksiin
sai hänet suostumaan.

Kaarle Filip tahtoi, että vihkimys tapahtuisi seuraavana päivänä
perheen lähimpäin ystäväin läsnäollessa.

"Tiedän, että jos rakas veljeni olisi ollut kotona, olisi hän
itse vienyt minut alttarille, niin varma olen hänen veljellisestä
rakkaudestaan. Nyt menen yksin, mutta hänen sanansa ja suostumuksensa
on lujana tukenani."

Sanoissa oli niin paljon voimaa ja vakavuutta, että Kaarle Filip sinä
hetkenä elävästi muistutti kuningasta, veljeään.

Asia oli ratkaistu, ja sovittiin siitä, että avioliitto toistaiseksi
pidettäisiin salassa.

Elisabet saisi asua isänsä luona, ja muutamia huoneita oli
sisustettava vastanaineille. Herttua ei kuitenkaan muuttaisi
linnasta, vaan oleskelisi missä parhaiten viihtyi.

Seuraavana päivänä Kaarle Filip oli itse laatinut aviosopimuksen,
jossa hän sitoutui, ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun
kanssa niin kauan kuin Elisabet pysyi hänelle uskollisena. Vihinnän
jälkeen, joka tapahtui koko perheen läsnäollessa, kirjoitti sulhanen
sopimuksen alle: "teidän uskollinen miehenne niin kauan kuin elän",
ja morsiamen allekirjoituksella oli suunnilleen sama sisältö: "teidän
armonne nöyrä palvelijatar niin kauan kuin elän."

Niin oli kuningatar avioliittoa estellessään sitä ainoastaan
jouduttanut. Vastanaineet eivät pyytäneetkään parempaa kuin että
levossa ja rauhassa saivat nauttia nuorta onneaan.

"Pikku keiju", joksi Elisabetia leikillä sanottiin, oli koko
ymmärtäväinen ja sangen nokkela. Herttua keskusteli mielellään
puolisonsa kanssa vakavistakin asioista, ja aina kehoitti tämä häntä
rohkeuteen ja urhoollisuuteen.

Jos tuli sota maahan, sanoi Elisabet, ei saanut istua kotona
"uuninloukossa"; jos ero maksoikin kyyneliä, niin palattua
iloittaisiin sitä enemmän.

Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta Kristina rouva ei suinkaan
ottanut asiaa iloiselta puolelta, kun uskomaton uutinen pian tuli
hänen korviinsa.

Mitä oli jo tapahtunut, sitä ei voitu estää, mutta hän oli kuitenkin
muutamia päiviä hirvittävällä tuulella. Päivittäin uudistuvat
itkunpuuskat -- hänen "suuresti rakastettujen ja kaivattujen
lastensa" kuoleman jälkeen, Itä-Göötanmaan herttuan ja herttuattaren,
jotka rakastivat toisiaan niin suuresti, että menivät yhdessä
kuolemaan -- se oli unhoittunut, sen oli aiheuttanut hänen nuorimman
poikansa osoittama epäkunnioitus, pojan, jota hän aina oli rakastanut
enimmän. Hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseen
suuttumustaan, ja kun herttua tahtoi käydä häntä tervehtimässä,
kieltäytyi hän ottamasta häntä vastaan ja selitti lopuksi tahtovansa
päästä hänen käynneistään.

Sanat oli lausuttu niin kovalla äänellä, että ne tunkeutuivat
huoneeseen, jossa Kaarle Filip odotti vastausta. Hän oli karahtanut
punaiseksi, mutta sen jälkeen mennyt hiljaa tiehensä.

Kuningattaren tahtoa noudatettiin täydellisesti, herttua ei tullut
enää, siksi syvästi hän oli loukkautunut. Sitävastoin käytti hän
melkein kaiken aikansa nuoren puolisonsa seurassa, joka teki
kaikkensa, ettei herttua muistaisi äitinsä kovia sanoja; se
onnistuikin osaksi; kokonaan ei hän kuitenkaan voinut unhoittaa.

Kristina rouvalle oli tämä aika vaikein mitä hän oli elänyt; hän itki
ja valitti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan ystävää maailmassa,
sanoi hän, eikä edes tieto kuninkaan tulevista häistäkään antanut
hänelle mitään iloa, sillä hänen sielunsa ja kaikki ajatuksensa
olivat herttuan luona.

Väkevämpi kuin rakkaus oli kuitenkin hänen turhamaisuutensa, ennen
tahtoi hän kuolla kuin ottaa ensi askelen sovintoon.

Niin meni muutamia kuukausia. Silloin ilmoitettiin eräänä päivänä
Seved Ribbing, joka pyrki puheille.

Kuningattaren huulilla pyöri kielto, mutta kuinka hän silloin saisi
tietoonsa mitä halusi... hän taisteli kovan taistelun, ennenkuin
saattoi suostua puhutteluun.

Molemmat näyttivät hämmästyneiltä toisensa nähdessään. Ei voinut
kieltää, että kuningatar oli vanhentunut. Mutta mistä johtui se
tuskan ilme, joka oli luettavana Seved Ribbingin kasvoilla?

Oli kuin tuhannet äänet huutaisivat Kristina rouvan sisällä. Hänen
poikansa oli varmaan sairaana, kenties vaarallisesti sairaana, ja
turhamaisuus, itserakkaus, itsevanhurskaus ja ylpeys saivat unohtua,
kun hän hellimmässä äidinrakkauden ja suurimmassa epätoivon puuskassa
huudahti: "Onko hän kuollut?"

"Ei, teidän armonne, onpa hän hieman toipumaan päinkin."

"Miksi ei ole ilmoitettu minulle?"

"Hän kielsi sen."

"Ja kuitenkin olette täällä."

"Hän sanoi, ettei meidän enää pitänyt jättää teidän majesteettianne
tietämättömyyteen, kun kukaan ei voi nähdä loppua."

"Viekää minut hänen luoksensa!" huudahti kuningatar ja pukeutui
melkein suonenvedontapaisella kiireellä.

Nuori prinssi oli ollut vakavasti sairaana, nyt oli hän parempi,
mutta ei ollut vielä päässyt sairasvuoteesta.

Hänen rinnallaan istui Elisabet, hänen silmänsä pysyivät kiinni
rakkaassa sairaassa, jossa huomattiin jonkun verran levottomuutta.

"Mahtaneekohan hän tulla", kuiskasi sairas.

"Aivan varmaan, mutta miksi et ole ennen antanut ilmoittaa hänelle?"

"En tahtonut silloin, mutta nyt sitä vastoin tahdon!" Hän veti
Elisabetin puoleensa. "Et saa jättää minua."

"Etkö pelkää hänen suuttuvan?"

"En, en!" Päivänpaisteinen hymy levisi yli kalpeiden kasvojen.
"Kuuletko, nyt hän tulee... tunnen hänen askelensa!" Hän piteli
lujasti Elisabetia kädestä. Hän ei saanut poistua hänen luotansa.

Ovi aukeni ja kuningatar astui sisään, korkeana ja suorana kuten
tavallisesti. Huone oli niin hämyinen, että hänen täytyi tulla aivan
lähelle voidakseen nähdä poikansa... niin kalpeana ja laihana.
Vierähti muutamia kyyneliä hänen poskilleen, ja silmät suuntautuivat
kysyen, ihmetellen Elisabetiin.

Tuntui siltä kuin puukonpisto olisi sattunut häneen... täällä oli
hänen lapsensa maannut vierasten hoidossa... hän olisi voinut kuolla
saamatta tietää mistään.

"Rakas, rakas lapseni", kuiskasi hän kumartuen alas ja suudellen
häntä.

Kalpeat posket saivat hieman väriä, ja hän veti vaimonsa lähemmäs
ikäänkuin sanoakseen, että nyt oli hänen vuoronsa.

Maksoi se Kristinalle, mutta hän ei voinut enää kieltää Kaarle
Filipiltä mitään, ja niin otti hän Elisabetin syliinsä ja sanoi
häntäkin rakkaaksi lapsekseen.

"Nyt tulen pian terveeksi", kuiskasi sairas ja otti molempain kädet
omiinsa.

Mutta parantuminen ei käynyt nopeasti, ja kuningatar vietti melkein
kaiket päivät herttuan vuoteen vieressä.

Elisabet ei poistunut siitä koskaan, ja jos hän joskus yritti,
huudettiin hänet heti takaisin.

Kaarle Filip tahtoi, että hän istui jakkaralla hänen äitinsä jalkojen
juuressa, ja hän pyysi heitä puhelemaan vain keskenään, silloin
nukkuisi hän hyvin.

Kuningatar taipui hänen tahtoonsa, nyt sai poika kohdella häntä niin
hirmuisesti kuin tahtoi.

Huomaamattaan, tietämättä miten se tapahtui, oppi hän tuntemaan
Elisabet Ribbingiä ja hänestä pitämään, vaikkakin tätä enimmän
liikutti harras rakkautensa herttuaan.

Päästyään tyynempään mielentilaan ja äidin ja puolison hellässä
vaalinnassa toipui Kaarle Filip päivä päivältä saaden uusia voimia.
Mikään ei näyttänyt tekevän hänelle niin hyvää kuin ne pienet
huviretket, joita hän päivittäin teki kuningattaren ja Elisabetin
keralla.

Jos hän olisi voinut nähdä äitinsä sydämeen, olisi hän hämmästynyt
pingotusta, jota tämä sieti "hänen tähtensä".

Kuningas tuli kotiin, hän iloitsi Kaarle Filipin onnesta ja piti sen
luonnollisimpana asiana maailmassa. Hän olisi heti tahtonut esittää
kälynsä morsiamelleen, mutta kuningatar selitti, ettei kukaan heistä
tulisi olemaan häissä läsnä. Kaarle Filip oli liian heikko, eikä
Elisabet tahtonut jättää häntä yksin.

Elisabet luki ylpeän rouvan sisimmät ajatukset, ja hän taivutti
herransa noudattamaan veljensä toivomusta, ettei kuningatar saisi
syytä jäädä häistä pois.

Omasta puolestaan Elisabet pyysi, että hän saisi olla juhlasta
poissa, hän oli liian kaino esiintyäkseen niin ylhäisessä asemassa.
Herttua taipui hänen tahtoonsa. "Minä menen hetkiseksi mukaan", sanoi
hän, "mutta sen jälkeen kuulumme ainoastaan toisillemme."



14.

UUSIA TAISTELUITA.


Tähän aikaan saapui Puolasta huhuja, että maa oli kärsinyt suuria
häviöitä sodassa turkkilaisia vastaan; sanottiin, että kaikki
miehistö, joka oli jäänyt tähteeksi viimeisen keisarille lähetetyn
apujoukon jälkeen, oli täytynyt lähettää etelärajalle, ja täten oli
sekä Liivinmaa että Kuurinmaa jäänyt melkein puolustusta vaille.

Nyt jos koskaan oli käsissä hetki pakoittaa Puola pysyväiseen
rauhaan, tilaisuus, jota ei pitänyt jättää käyttämättä. Kustaa
Aadolf olikin lujasti päättänyt kaikin voimin kiirehtää varustuksien
laatimista voidakseen aloittaa sodan niin pian kuin suinkin.
Kuitenkaan ei hän, uskollisena tavoilleen, tahtonut ryhtyä mihinkään,
ennenkuin oli neuvotellut säätyjen kanssa.

Valtiopäivät kutsuttiin koolle Tukholmaan, ja sittenkun väkeä, rahaa
ja elintarpeita oli luvattu antaa mikäli suinkin voitiin, koottiin
vuoden 1621 elokuun alussa sotajoukko Elfsnabbiin, jossa laivasto oli
ankkurissa. Säätyjen toivomus, että kuningas, ennenkuin sota alkoi,
vielä kerran koettaisi rauhallisella tavalla päästä yksimielisyyteen
vastustajainsa kanssa, hyväksyttiin, ja Kustaa Aadolf kirjoitti itse
Ruotsin lähettiläille; että he tekisivät parhaansa saadakseen aikaan
rauhan tai ainakin aselevon pidennetyksi kymmeneksi vuodeksi. Jos
Sigismund samalla tahtoi sitoutua lakkaamaan häväistyskirjoitusten
levittämisestä, olisi kuningas taipuvainen luovuttamaan Pernovan
takaisin, vieläpä sallisi Sigismundin kantaa Ruotsin kuninkaan
titteliäkin, kuitenkin sillä ehdolla, ettei siihen sisältyisi mitään
oikeutta valtakuntaan. Siinä oli menty auliudessa niin pitkälle kuin
kuninkaan ja Ruotsin kunnia suinkin salli.

Sigismund oli toki edelleen sama kuin oli aina ollut; hän ei tahtonut
tietää mitään siitä, mitä Ruotsissa oli tapahtunut hänen maasta
lähdettyään. Ruotsi oli hänen perintövaltakuntansa; kuningas Kaarle
oli vain herttua herttuakunnassaan, ja Kustaa Aadolf oli ainoastaan
hänen jälkeläisensä.

On selvää itsestään, ettei sellaisissa olosuhteissa saatu mitään
keskusteluja syntymään.

Tulisimman sodan aikana turkkilaisia vastaan Sigismund siten pani
alttiiksi valtakuntansa itsepintaisesti selittäen, ettei tahtonut
myöntyä mihinkään, ennenkuin Kustaa Aadolf oli hänelle luovuttanut
kruununsa. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään liian hyvänä lähettämään
valepukuisten kätyrien mukana kavaloita yllytyskirjeitä Ruotsiin.

Sota oli nyt päätetty asia; kymmenen rykmenttiä jalkaväkeä
ja kymmenen komppaniaa ratsuväkeä eli yhteensä 20,000 miestä
kuului siihen joukkoon, jonka kera Kustaa Aadolf aikoi purjehtia
Liivinmaalle aloittaakseen ensimäisen sotaretkensä Puolaa vastaan.

Kun vastatuuli esti laivastoa laskettamasta ulapalle, lähetytti
kuningas Elfsnabbissa neuvostollaan Puolan neuvostolle kirjelmän,
jossa huomautettiin, että Kustaa Aadolf Sigismundin kohtuuttomuuden
tähden ja vastoin tahtoaan oli pakoitettu sotaan Puolaa vastaan,
vaikka tätä valtakuntaa ahdistivatkin kristikunnan periviholliset,
turkkilaiset.

Elfsnabbissa kuningas julisti omin käsin kirjoittamansa sotasäännöt,
jotka luettiin kolmelle rykmentille kerrallaan, ja nämä vannoivat
niitä noudattavansa. Tällöin oli sotajoukko asetettuna täyteen
taisteluasentoon Årstan niitylle. Läsnä olivat kuninkaalliset naiset
ja Brandenburgin vaaliruhtinatar, joka vielä oli Ruotsissa.

Leskikuningattaren hovinaisten joukossa huomattiin Elisabet Ribbing,
joka oli kalpea, mutta tyyni. Herttua oli hellittämättä pyytänyt
kuninkaalta lupaa seurata sotajoukkoa ja vihdoin saanutkin.

Maria Eleonora oli sairastunut kuninkaan lähdön johdosta ja samana
päivänä, jona erosi miehestään, synnytti hän kuolleen tyttären.

Heinäkuun viime päivinä kääntyi tuuli; laivasto saattoi nyt kohottaa
ankkurinsa ja laskettaa saaristosta ulapalle.

Valta-amiraali Gyllenhjelm hoiti päällikkyyttä. Matka suunnattiin
Rigaa kohden. Varmalla katseellaan Kustaa Aadolf oli aikoja sitten
käsittänyt tämän kaupungin suuren merkityksen sodassa Ruotsia ja
Puolaa vastaan. Asemansa johdosta Väinänjoen suulla se jossakin
määrin vallitsi koko maata. Kaupungissa oli runsaasti väkeä ja rahaa,
ja se oli monet kerrat osoittanut voivansa seista vihollista vastaan.

Luultavasti tämän muistaen Sigismund jätti sen oman onnensa nojaan
luvaten vain 500 miestä avuksi.

Asujamia elähytti hyvä henki; he koettivat, vaikkakin menestyksettä,
pestata väkeä, sillä kaupungissa oli ainoastaan 900 sotamiestä,
paitsi linnanväkeä. Lohdutuksena ja apuna oli suuri joukko
ulkomaalaisia, jotka olivat ruvenneet kaupungin palvelukseen.

Yhdessä näiden kanssa työskentelivät porvarit lakkaamatta
linnoitusten lujittamisessa ja olivat lujasti päättäneet itse ottaa
osaa taisteluun. Poikineen ja palvelusväkineen harjoittelivat he
päivittäin aseiden käyttöä eivätkä lyöneet laimin mitään, joka
saattoi edistää tarkoituksen saavuttamista.

Kaupungissa oli suunnilleen 30,000 asukasta; asekelpoisia miehiä oli
7,000 paikoille.

Ruotsin laivaston tapasi myrsky matkalla yli Itämeren. Laivat
hajaantuivat ja ajautuivat eri tahoille.

Kustaa Aadolf kuvaili itse kirjeessä Akseli Oxenstjernalle niitä
vastuksia, jotka matkalla kohtasivat, ja kertoi kuinka hänen täytyi
ankkuroida "kaleijansa" Pernovan edustalle ja miten hänen sen jälkeen
täytyi herttua Kaarle Filipin kera maanteitse kiiruhtaa Rigaan.

Täällä kohtasi häntä iloinen yllätys. Väinänjoella hän huomasi suuren
joukon laivoja, jotka hän itse tunsi omaksi laivastokseen. Olipa
ehtinyt perille sekin sotaväki, joka tuotiin maitse ympäri Suomen
lahden, ja laskiessaan huomasi hän sotavoimansa kaikkiaan nousevan
18,000 mieheen.

Laivasto sai nyt käskyn sulkea virran ja estää tuonnin mereltä päin.
Maanpuolelta taasen neljä suurta leiriä saarsi kokonaan kaupungin.

Suurin leiri, joka pystytettiin hietaportin edustalle, oli kuninkaan
omassa johdossa. Eteläiselle virranrannalle luotiin muutamia
pienempiä valleja estämään Väinänmaan linnaväkeä tekemästä rynnäkköä
piiritysjoukon selkään.

Kaikkien näiden valmistusten jälkeen Kustaa Aadolf vaati
puolustusjoukkoa pakkosovintoon. Jos he kieltäytyivät, ammuttaisiin
kaupunki kasaan. Kaupungin vanhimmat vastasivat kuitenkin kirjeeseen
rohkeasti, etteivät tahtoneet pettää valaansa Puolan kuninkaalle.

Riga oli puolalaisen ylivallan aikana saanut pitää vanhat
vapautensa ja oikeutensa, ja halun sortaa kerettiläisuskontoa oli
täytynyt väistyä sitä enemmän, kun katolilaiset olivat tulleet
käsittämään kaupungin tärkeyden maan puolustuksessa. Sen luultiin
olevan valloittamaton. Uskomattomana pidettiin, että ruotsalainen
sotajoukkokaan siinä onnistuisi, sillä ei tunnettu Kustaa Aadolfin
uutta sotajärjestystä.

Heti kaupungin asujanten vastauksen saatuaan ryhtyi kuningas
ensi töikseen tulevaa piiritystä varten valtaamaan erästä saarta
Väinänjoessa. Itse otti hän osaa tähän, ja hänen rinnallaan
seurasivat uskollisesti Kaarle Filip ja Lennart Torstensson.
Urhoollisesti taisteltiin molemmin puolin, mutta ruotsalaisten yritys
valloittaa saari epäonnistui, ja Kustaa Aadolf oli vähällä menettää
tässä taistelussa henkensä.

Lennart Torstensson onnistui lyömään alas käsivarren, joka oli
kohottanut miekan hänen rakkaan herransa päätä kohden, ja Kaarle
Filip taisteli sankarin tavoin veljensä rinnalla.

Kun kuningas taistelun päätyttyä nuhteli häntä hänen
kuolonhalveksumisestaan, vastasi prinssi:

"Olen luvannut Elisabetille käyttäytyä urhoollisesti, ja sinähän
annat minulle hyvän esimerkin."

"Mutta ajatteles, jos kaatuisit!"

"Jos kuolemallani voisin pelastaa sinun elämäsi, silloin olisin
tehnyt palveluksen isänmaalleni!"

Veljesten välit olivat tulleet sydämellisemmiksi kuin koskaan, ja
vaikkei keskusteluun riittänyt monia eikä pitkiä hetkiä, koetti
prinssi kuitenkin aina pysytellä kuninkaan läheisyydessä.

Saarenvaltauksen mentyä myttyyn pidettiin sotaneuvottelu. Juhana
Banér intoili rynnäkön puolesta. Turhaan muut sotapäälliköt
muistuttivat tavattoman lujista linnoituksista; hän vastasi, ettei
ollut voittamattomia esteitä ja pyysi heti aloittamaan piirityksen.

Kustaa Aadolf oli samaa mieltä kuin hänen urhea sotapäällikkönsäkin.
Hän oli tuonut mukanaan upseereja ja insinöörejä, joita pidettiin
hyvin perehtyneinä piiritystaitoon ja jotka olivat tutustuneet
senaikuisen sotatieteen kaikkiin apuneuvoihin. He olivat leikanneet
laakereita Moritz Oranialaisen johdolla ja paloivat halusta voittaa
uusia Kustaa Aadolfin johdolla.

Pian tehtiinkin päätös ryhtyä säännölliseen piiritykseen ja jaettiin
tarpeelliset määräykset.

Muutamissa päivissä piiritystykit olivat viedyt valleille, niin että
pommitus saattoi heti alkaa.

Sellaista jymyä, kuin nyt syntyi, ei kukaan ollut ennen kuullut.
Aamusta iltaan järisyttivät ilmaa satojen kenttätykkien ja märssarien
pamaukset.

Ei edes öisinkään saatu rauhaa. Silloin luotiin juoksuhautoja,
pystytettiin paalustoja tai kaivettiin maanalaisia miinakäytäviä.

Taistelu kävi maan päällä ja maan alla, ja väliin tapahtui, että
tunnissa heitettiin kaupunkiin satoja suuria kuulia, joista muutamat
painoivat aina 160 naulaa.

Yötä päivää kuningas ja herttua ottivat osaa työhön ja elähyttivät
sotamiesten rohkeutta pelottomalla esiintymisellään. Tapahtui usein,
että heidät nähtiin kuulasateessa lapio kädessä milloin kaivamassa,
milloin näyttämässä sotamiehille mihin juoksuhauta oli kaivettava.

Parin viikon uuraalla työllä oli juoksuhaudat vedetty aina kaupungin
muuriin asti, mutta täällä kohdattiin sitkein vastarinta.

Kukaan piiritetyistä ei ollut uskonut, että vanhanaikuiset tornit
voisivat vastustaa uuden sotataidon piirityskeinoja; olivathan
sen tornit kaatumaisillaan ja porttilinnakkeet, joilla ei ollut
mitään ulkovarustuksia, kohosivat tuskin ympäröiväin Väinänrantojen
yläpuolelle. Mutta tietoisuus siitä, mitä esi-isät olivat saaneet
aikaan, teki kaupungin nykyisistä puolustajista sankareita. Ennen
olisivat nämä miehet uhranneet kaiken kuin jättäytyneet huonommiksi
sukuaan, ja kuolemaa halveksien he taistelivat isiensä maan jokaisen
tuumanleveyden puolesta.

Ne, jotka eivät pystyneet aseihin, auttoivat linnoitusvarustusten
kuntoonlaittamisessa. Ruotsalaisten murhaavasta tulesta huolimatta
he olivat onnistuneet vahvistamaan muurejaan, perkaamaan haudat
puhtaiksi ja vetämään tykkinsä valleille.

Mitä enemmän ruotsalaisten pattereista ammuttiin, sitä navakammin
tuntui tuleen vastattavan linnoituksesta.

Tämä näytti ruotsalaisista insinööreistä melkein selittämättömältä,
varsinkin kun tuli aina oli hyvin tähdätty. Niin tarkkoja olivat
laukaukset, ettei yhdessäkään neljästä leiristä oltu enää varmat
rigalaisten kuulilta. Kuningas oli kaksi kertaa ollut hengenvaarassa,
kerran oli kuula suhahtanut läpi hänen telttansa ja miltei tavannut
hänen päätänsä.

Kului vielä viikko, ja voitto näytti sittenkin alkavan kallistua
ruotsalaisten puolelle. Muutamia tärkeitä taloja kaupungissa oli
joutunut liekkien uhriksi, ja puolustusväki oli kutistunut jokseenkin
vähiin.

Kustaa Aadolf sai siitä tiedon vangeilta. Yhdestä tuumin
sotapäällystönsä kanssa hän päätti ryhtyä rynnäkköön. Leveä
linnakaivos täytettiin risukimpuilla, uusia pattereita luotiin
porttivarustuksen eteen, joka suojasi kaupungin sisäänkäytäviä,
ja miinoja kaivettiin, joilla räjäytettäisiin muurit ja siten
avattaisiin tie ryntääville riveille. Banér oli mukana kaikkialla,
aina huolekkaana ja väsymättömänä. Oltiin jo valmiit ryntäämään
kaupunkia vastaan, kun eteläisellä virranrannalla näkyi puolalaisia
ratsumiehiä. Se oli apujoukko, joka Radziwillin johdolla tuli
kaupunkia puolustamaan.

Rigasta kuului riemuhuutoja, luultiin pelastuksen hetken olevan
lähellä.

Ruotsalaiset olisivat joutuneet kahden tulen väliin, jollei
kuningas tavallisella kaukonäköisyydellään olisi kaivattanut virran
etelärannalle vallituksia, jotka puolalaisten ennen kaikkea täytyi
valloittaa.

Lähetettiin joukkoja vallitusten harvalukuisen puolustusväen avuksi,
ja kuningas itse piti eräältä kukkulalta silmällä vihollisen
liikkeitä. Hänen käskystään Lennart Torstensson riensi viemään
määräyksiä eräälle päälliköistä. Taipalella nuori mies huomasi, että
vihollinen oli tehnyt aivan päinvastaisen liikkeen kuin oli odotettu,
ja omalla vastuullaan hän antoi silloin sen määräyksen, jonka asiain
uuteen asemaan katsoen piti sopivimpana.

Palattuaan kuninkaan luo hän sai käskyn viedä heti saman määräyksen,
jonka itse oli juuri antanut.

Torstensson pyysi nyt armoa ja tunnusti mitä oli tehnyt. Kustaa
Aadolf pani hymyillen kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä sovit
paremmin sotapäälliköksi kuin hovipojaksi." Radziwill puolestaan
katsoi ruotsalaisen sotajoukon liian peloittavaksi ja marssi pois,
jättäen Rigan oman onnensa nojaan.

Samana päivänä saapui Henrik Fleming tuoden iloisen uutisen, että
rajanmääräys Venäjän ja Ruotsin välillä oli tuhansien selkkausten
jälkeen vihdoinkin allekirjoitettu ja vahvistettu. Tämä oli niin
suuri ja odottamaton ilo, että kuningas hypähti jalkeille, tarttui
Flemingin käteen ja huudahti: "Teillä on uutisia kuten kunnon
miehellä ainakin!" Samalta lähettiläältä sai kuningas tiedon
kuningattaren keskoisista sekä hänen sairaudestaan ja surustaan yksin
jäätyään. Kuningatar oli itse kirjoittanut, että jollei kuningas
joutuin palannut, niin hän kuolisi ikävään.

Kustaa Aadolf kirjoitti anopilleen ja pyysi häntä vielä jonkun aikaa
viipymään Ruotsissa, toivoen Maria Eleonoran siten saavan jossakin
määrin lohdutusta.

Syyskuun 2 päivänä, sunnuntaina, pommitus alkoi uudelleen.
Musketinkuulat tunkeutuivat jumalanpalveluksen aikana kirkkoihin,
hehkuvat kuulat sytyttivät kirkkojen katot ja vahingoittivat torneja.

Lähetettiin sovinnonhieroja ehdottamaan antautumista ja esittämään
niitä kauhuja, joita koitui kaupungin valloituksesta rynnäköllä,
koska sotamiehillä ajan tavan mukaan katsottiin olevan oikeus
ryöstelyyn.

Mutta lähettiläs ei palannut takaisin, ja ampuminen alkoi uudelleen.

Niinkuin ennenkin useita tuhansia miehiä työskenteli maan alla,
miinoja sytytellen. Työhön ryhdyttiin molemmin puolin. Kaupungista
heitettiin granaatteja näihin miinoihin ja yhteenkytketyin kuulin
lakaistiin maan päältä pois kaikki mitä joutui niiden tielle.
Ruotsalaisten puolelta valmistauduttiin rynnäkköön. Oli jo koetettu
eräässä kohdin päästä haudan yli tervattua kangassiltaa myöten,
toisessa täyttää sitä risukimpuilla, kolmannessa johtaa pois vettä.

Vihollinen piti silmänsä auki; tuskin oli kääresilta levitetty,
kun se jo ampumalla sytytettiin, ja melkein kaikkien, jotka olivat
sillalle uskaltautuneet, täytyi heittäytyä veteen, jolloin monet
hukkuivat.

Risukimpuista laitettua haudantäytettä myöten oli tosin parempi
päästä yli, mutta kun ryntääjäin oli pystytettävä suojeluskoppansa
rintavarustukselle, ajoivat rigalaiset heidät tiehensä keksein ja
pitkin kangein, mm että ruotsalaisten suurin tappioin täytyi peräytyä.

Kuningasta harmitti sitä enemmän, kun sovinnonhierojat olivat
palatessaan tuoneet vastauksen ettei kaupunki millään ehdolla aikonut
rikkoa Sigismundille vannomaansa valaa. He toivoivat, että meidän
Herramme vihasi sotaa ja verenvuodatusta, säästäisi heidät siitä
surullisesta kohtalosta, että heidän oli pakko luovuttaa rakas
kaupunkinsa vihollisille.

Nyt päätettiin tehdä yleinen rynnäkkö; useita pienempiä oli jo tehty.

Kustaa Horn ja Juhana Banér ryntäsivät syyskuun 9 päivänä
Jaakopinportin linnoitusta vastaan, ja heidän onnistui porttimiinalla
räjäyttää itse portti ja viedä osa väestään kaupunkiin. Sitä
puolustettiin kuitenkin niin pontevasti, että molempain täytyi
vaikeasti haavoittuneina vetäytyä takaisin.

Siitä huolimatta päätti Kustaa Aadolf uskaltautua päärynnäkköön,
varsinkin kuultuaan eräältä käsityöläiseltä, joka oli vangittu,
että tuskin tuhatta asekelpoista miestä oli kaupungissa valleja
puolustamassa.

Vesi oli suureksi osaksi johdettu pois haudoista ja muureihin oli
sinne tänne ammuttu suuria aukkoja, joista rivit saattoivat tunkeutua
kaupunkiin.

Sellaisissa oloissa ei ollut luultavaa, että kaupunki voisi kauemmin
puolustautua, jos hyökkäys samalla aikaa suunnattaisiin useampiin
kohtiin.

Jo varhain aamulla syyskuun 12 päivänä alkoivat suuret miinat
"soida." Monissa niistä oli 24-tynnyrinen ruutipanos, ja samaan
aikaan alotettiin mahtava tuli kaikista tykeistä ja märssareista.

Syntyi hirmuinen pommitus: hehkuvia kuulia, pommeja, suuria kiviä,
kaikkea mitä saattoi heittää tai ampua, satoi rankkanaan kaupunkiin
yli luhistuneiden muurien, estäen piiritetyt työskentelemästä
linnoitusten laittamiseksi ennalleen.

Näiden tuli hiljenikin vähitellen, ja illan suussa saattoivat
ruotsalaiset järjestää rivinsä rynnäkköön. Määräyksetkin olivat jo
valmiiksi kirjoitetut.

Mutta rynnäköstä ei tullut mitään. Viime silmänräpäyksessä Kaarle
Filip meni korkeamman päällystön keralla kuninkaan luo ja rukoili
häntä vielä kerran vaatimaan kaupunkia vapaaehtoisesti antautumaan.
Ja kun oli kysymys inhimillisestä menettelystä, ei Kustaa Aadolf ja
ollut vaikea saada taipumaan.

Asema kaupungissa oli sanomattoman epätoivoinen; turhaan muurarit
ja kirvesmiehet koettivat korjata vahinkoja, siltoja oli laitettu
yli hautojen ja päämiina oli valmiina räjähdyttämään tärkeimmän
porttilinnoituksen. Yksinpä puolalainen linnan vartijakin selitti
vastarinnan jatkamisen mielettömäksi.

Silloin sovinnonhierojat saapuivat kolmannen kerran, ja nyt Riga
antautui. Kaupungin hallitusmiehet tekivät tosin muutamia heikkoja
yrityksiä saada parempia ehtoja; kauppiastapaan he tarjosivat summan
rahaa ja naisten koristeet, mutta kun kuningas päättäväisesti hylkäsi
lahjan, antautuivat he armoille.

Kustaa Aadolf käski sanoa heille, ettei heidän tarvinnut häntä
lepyttää lahjoilla; Riga ei ollut tehnyt hänelle mitään vääryyttä;
hän tarvitsi heidän kaupunkiaan siksi, että Puolan kuningas oli hänen
vihollisensa. Kaikki hyökkäykset Ruotsia vastaan oli suunniteltu
Rigassa. Sentähden ei voitu maksaa niin korkeaa hintaa, että hän sen
vuoksi luopuisi niin tärkeästä paikasta, kun meidän Herramme oli sen
kerran antanut hänen valtaansa.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 16 päivänä, Kustaa Aadolf
saapui juhlallisesti kaupunkiin.

Kaupunginvanhimmat olivat vastassa kentällä kappalenmatkaa portin
ulkopuolella ja toivottivat hänet tervetulleeksi korealla puheella,
johon hän vastasi heti lausuen toivomuksen, että kaupunki tämän
jälkeen pitäisi yhtä lujasti kiinni Ruotsin kruunusta kuin oli tähän
asti ollut uskollinen puolalaisille.

Juhlakulkue lähti pyhän Pietarin kirkkoon, jossa laulettiin _Te Deum_
sen johdosta, että kaupunki oli pelastunut ryöväykseltä. Juhlallisuus
päättyi siihen, että kuningas hyvän lupauksensa mukaan vahvisti
kaupungin erivapaudet, antoipa sen säilyttää oikeutensa lyödä omaa
rahaakin. Hän pidätti vain oikeuden saada sijoittaa kaupunkiin niin
suuren linnanväen kuin hyväksi katsoi.

Juhana Banérin, joka oli osoittanut ihmeteltävää urhoutta, julisti
kuningas juhlallisesti Ruotsin soturien suurimmaksi sankariksi ja
nimitti hänet itägööttalaisen rykmentin päälliköksi.

Samana päivänä antautui Dünemünde miekaniskutta, ja viikkoa
myöhemmin asukkaat tekivät Ruotsin kruunulle uskollisuuden- ja
alamaisuudenvalan. Yleinen mieliala kaupungissa oli lyhyessä ajassa
kokonaan muuttunut, ja kaupungin vanhimpain päämiehet sanoivat
kuninkaalle, ettei kukaan ollut uskonut häntä niin lempeäksi ja
suopeaksi kuninkaaksi.

Mutta lempeys ei ulottunut jesuiittoihin asti; nämä saivat käskyn
luovuttaa kirkkojen avaimet ja lähteä heti kaupungista. Jesuiittain
joukossa oli yli kahdeksankymmenvuotias Laurentius Nicolsi, jonka
muistamme Juhana III:n ajoilta nimellä Luostari-Lassi. Kustaa
Aadolfin kerrotaan nuorekkaassa protestanttisessa innossaan
puhutelleen vanhaa katolilaista jokseenkin ankarasti, joka oli kerkeä
antamaan sanan sanasta.

Rigan valloitus oli Pohjolan merkillisimpiä sotatapauksia, ja
ensi kerran oli nyt protestanttinen kuningas voittanut katolisen
suurvallan. Kustaa Aadolfin nimi liiti maineen siivin yli maailman.
Protestanttisuuden esitaistelijat kyselivät toisiltaan, oliko
Kustaa Aadolf oleva se, joka pystyi vapahtamaan kärsivät kansat
paavilaisuuden vallasta.

Riga sai oikeuden lähettää edustajansa Ruotsin valtiopäiville ja
sai sitä paitsi melkoisia tiluksia lahjaksi. Liivinmaan aatelisto
kutsuttiin marraskuussa Rigaan vannomaan uskollisuudenvalansa ja
ottamaan Ruotsin kuninkaalta vastaan läänityksensä.

Tämän voitonriemun aikana ilmaantui kuitenkin huolia vastaisuuteen
nähden. Ruokavarat olivat loppumaisillaan, samoin ruuti, vaatteet,
sukat ja kengät.

Saadakseen väelleen paremmat asunnot lähti Kustaa Aadolf syysmyöhään
Rigasta ja marssi Kuurinmaalle, joka ei ollut nähnyt vihollista
moniin vuosiin. Mitovan pääkaupunki vallattiin ja partiojoukkueita
lähetettiin aina Liettuan rajoille saakka. Mutta jonkun ajan
kuluttua kuninkaan oli pakko palata Rigaan, koska puolalainen
armeija oli tehnyt hyökkäyksen Tartosta. Se ajettiin yli rajan, ja
sitten päättyivät sotatoimet siksi vuodeksi. Kuitenkin vallattiin
Wolmarin ja Lairin kaupungit ja muutamat muut pikkulinnoitukset ja
miehitettiin ruotsalaisin miehin.

Armeijan asetuttua tammikuun alussa 1622 talvimajoilleen Kustaa
Aadolf lähti Narvaan matkustaakseen sieltä ympäri Pohjanlahden
Ruotsiin.

Koko retkellä oli mitä hellin suhde vallinnut veljesten välillä,
ja Kaarle Filip, joka oli niittänyt paljon kunniaa miehekkäällä
olennollaan ja uljaalla rohkeudellaan, oli erittäin rakastettu niin
päällystön kuin miehistönkin kesken.

Narvassa herttua sairastui tähän aikaan liikkuvaan sotaruttoon.
Lääkäri sentään uskoi, että jos hän vain pysyisi hiljaa, niin tauti
pian helpoittaisi.

Mutta valtiokanslerilta saapui kirjeitä, joissa tämä kiirehti
kuningasta pian palaamaan. Useat tärkeät kysymykset vaativat
kuninkaan läsnäoloa. Ja Maria Eleonoran epätoivoiset kirjeet olivat
yksi ainoa pitkä rukous, että hän kiireimmiten palaisi.

Ja Kustaa Aadolfia, joka vietti enimmät osat päivistään veljensä
sairasvuoteen ääressä, raateli häntäkin ikävä kotiin ja halu jäädä
paikoilleen. Kaarle Filipin hellittämättömistä kehoituksista hän
vihdoin päätti lähteä, ja veljekset erosivat toivoen pian näkevänsä
jälleen toisensa.

Maria Eleonora oli Geflessä kuningasta vastassa. Ja suuri oli riemu
Tukholmassa, kun kuningas ja kuningatar vihdoin saapuivat. Rigan
voittaja oli ennen ollut ruotsalaisten rakkauden esine, nyt oli hän
saavuttanut heidän ihailunsa, ja pienet ja suuret kilpailivat hänen
näkemisestään.

Leskikuningatar yksin istui huoneissaan, uutinen Kaarle Filipin
kuolemasta oli syvästi koskenut häneen. Kuinka palavin mielin hän
odotti uutisia!

Sellaisia saapui kaksi päivää kuninkaan palaamisen jälkeen. Nuori
herttua oli kuollut. Hänen elämänsä oli sammunut tammikuun 25 päivänä
1622, yhdennelläkolmatta vuodellaan.

Isku oli kova; leskikuningatar sulkeutui huoneihinsa eikä tahtonut
nähdä ketään. Äidinsydän oli menettänyt ainoan säikeen, joka häntä
sitoi elämään, eikä hän enää välittänyt mistään.

Herttuan läänitykset palautettiin kruunulle ja sen jälkeen
säädettiin, etteivät kuninkaan nuoremmat pojat saaneet läänityksiä.
Edellisinä aikoina oli niistä saatu liian surullisia kokemuksia. Oli
syntynyt riitoja ja eripuraisuuksia, joista olisi saattanut koitua
paljon pahaa.

       *       *       *       *       *

Ilokseen Maria Eleonoralla oli nyt miehensä kotonaan, eikä hän
jättänytkään häntä pitkiksi hetkiksi rauhaan.

"Suo minun ainoastaan olla läheisyydessäsi ja kuulla ääntäsi", pyysi
hän hellittämättä. Kun kuningas sanoi hänelle, että valtion tehtävät
kutsuivat, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä, ja hän pyysi
kuningasta määräämään ajan, jolloin sai odottaa häntä jälleen.

Kustaa Aadolf teki sen, kuitenkin ehdolla, että väliin saattoi
tapahtua, että hän viipyi kauemmin kuin oli aikonut.

Jos kuningas saapui ennen määrättyä aikaa, kiiti Maria Eleonora
häntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi olevansa
onnellisin ruhtinatar maailmassa. Jos hän sitä vastoin tuli liian
myöhään, oli onneton puoliso allapäin ja kysyi, oliko kuningas
lakannut häntä rakastamasta.

Silloin vaadittiin Kustaa Aadolfilta mielenmalttia voidakseen sietää
oikkuja niin suuntaan kuin toiseenkin. Hän kohteli puolisoaan kuin
pientä lasta, hyväili ja lorusi, mutta ajatustenvaihto heidän
välillään oli mahdoton.

Nuori, kaunis kuningatar vaati myös, että häntä oli huvitettava.
Hän kaipasi karkeloja ja soittoa, mutta suuri perhesuru kielsi sen.
Sen sijaan kokoontuivat hovipiirit ja maan etevimmät kuningattaren
huoneihin osaksi vakavaan, osaksi hilpeään keskusteluun. Kuningatar
tavallisesti kuunteli sukkelasuisten hoviherrojen kaskuja raikuvin
naurunpuuskin. Kuningas sai sillaikaa tilaisuutta vakavaan
keskusteluun Oxenstjernan kanssa. Kummallakaan näillä ei ollut
aikaa iloitteluun. Elämän syvin vakavuus täytti heidän mielensä,
epäilykset, taistelut, voitot ja tappiot asettivat heille alituiseen
uusia vaatimuksia. Kustaa Aadolfin oli tehtävä suoritettava, mutta
sen suunnitteli Akseli Oxenstjerna ja suoritti valmistelut. Hänelle
kuului varojen hankinta ja niiden käyttäminen mitä suurimmalla
huolella ja säästäväisyydellä.

       *       *       *       *       *

Kuten aina ennenkin kaikki säädyt osoittivat Kustaa Aadolfille
mitä suurinta luottamusta. Aatelistokin oli valmis uhraamaan osan
äveriäisyydestään. Kaikki, mitä kuningas vaati sodan jatkamiseksi,
hyväksyttiin vähintäkään napisematta, ja kun näyttäytyi, etteivät
tähän asti tavalliset verot täyttäneet tarvetta, päätettiin, että oli
maksettava uusi vero kaikista "syötävistä ja muista tarvetavaroista",
jotka vietiin torille tai markkinoille, mikä vero sittemmin sai
"pikkutullin" nimen.

Toukokuun alussa säädyt saivat päätöksensä valmiiksi ja hajaantuivat.
Kesäkuun alussa lähti kuningas Tukholmasta ja purjehti Rigaan.

Sotaretken uudestaan aloittaminen oli jo myöhästynyt pari kuukautta,
jonka tähden hänen oli pakko tyytyä Rigan puolustukseen ja, jos
mahdollista, Mitovan avustukseen. Sillä Radziwill oli Kuurinmaalla ja
saarsi kaupunkia 12,000 miehen keralla.

Kun Kustaa Aadolf lähti marssimaan Rigasta rientääkseen Mitovan
avuksi, sai hän sanoman, että kaupunki oli antautunut. Siitä
huolimatta marssitti hän väkensä kaupungin muurien edustalle. Mutta
Radziwill oli vastustajaltaan oppinut linnoittamaan leirinsä, ja
jokainen hyökkäys niin sitä kuin kaupunkiakin vastaan katsottiin
miltei hyödyttömäksi.

Vihdoin elokuussa saatiin aikaan uusi aselepo, ehdolla että molemmat
puolueet saivat pitää mitä heillä oli hallussaan.

Edellisen vuoden sotaretki oli täydellä syyllä kiinnittänyt Euroopan
huomion nuoreen Ruotsin kuninkaaseen. Ei voitu olla ihailematta hänen
nopeaa menestystään. Tämä viimeinen sotaretki sitä vastoin voitiin
kokonaisuudessaan katsoa epäonnistuneeksi.

Seuraavan vuoden alussa alkoi Ruotsissa liikkua itsepintaisia
huhuja, että Sigismund aikoi Danzigista purjehtia itse Ruotsiin.
Niin uhkaaviksi nämä huhut lopulta kävivät, että Ruotsi asestautui
hampaitaan myöten. Jopa kuningas vihdoin lähti suuren laivaston kera
Danzigiin itse varmistautumaan asiasta. Huhut osoittautuivat silloin
perättömiksi.

Koko kesän oli rutto raivonnut kauheasti. Vuoden 1623 lopussa
laskettiin, että yksistään Tukholmassa oli kuollut useita tuhansia
ruttoon. Vielä pahempaa oli maalla, missä kansaa rasitettiin
raskailla veroilla, ja se oli perin köyhtynyt monista katovuosista ja
sotaväenotoista.

Kuningas oli väsymätön auttamaan ja hätää lieventämään. Tartuntaa
pelkäämättä hän kulki Tukholmassa ympärinsä, puhui tyynnytellen ja
lohdutellen, määräsi lääkkeitä ja kehoitti varsinkin mitä suurimpaan
puhtauteen.



15.

UUSIA SOTATOIMIA.


Keisarin, Espanjan ja paavilaisen joukkokunnan yhdistyneet aseet
olivat valmistaneet pfalzilaisen vaaliruhtinashuoneen häviön
ja evankelisen unionin hajoamisen. Pohjois-Saksan luterilaiset
vapisivat, heille häämöitti jo habsburgilainen maailmanvalta,
keisarillinen yksinvaltius voitokkaasti ryntäävän, kaikenhävittävän
katolisuuden kintereillä. Mutta vaarassa ei ollut ainoastaan
protestanttisuus, koko Euroopan vapauskin oli uhattu.

Vastarinnan valmistaminen tuli Ranskan osaksi. Valtion peräsimessä
oli Richelieu, ja vaikka hän oli itsekin roomalaisen kirkon
kardinaali, asetti hän valtiolliset edut katolisten edelle.
Habsburgilainen ylivalta oli muserrettava, Ranskan suuruus vaati
sen, ja tästä syystä sukeutui hänestä protestanteille pelastava
liittolainen. Sentähden hän avusti hollantilaisia rahoilla ja
Ernst af Mansfeldia apuväellä, sentähden hän lähenteli Englantia,
huolimatta vanhasta kansallisvihasta, ja sentähden hän ponnisteli
vetääkseen pohjoismaalaiset vallat mukaan taisteluun, jonka
seuraukset saattoivat olla niille mitä tärkeimmät.

Kysymys oli ollut monet vuodet vireillä. Englanti, Ranska ja
Alankomaat olivat melkein samaan aikaan kääntyneet Ruotsin ja Tanskan
puoleen, ja oli hyvin tunnettua, että kuningas Kristian epäili,
suostuisiko hän tarjoukseen.

Kustaa Aadolfille tarjottiin sodan ylin johto. Ja se vihdoin sai
Tanskan kuninkaan tekemään päätöksensä. Kuultuaan asiasta, puuskahti
hän kiihkeästi: "Piru vieköön, se ei saa tapahtua!" Ja hän oli
valmis muitta mutkitta suostumaan saksilaisten vaaliruhtinasten
piirieverstin vaaliin -- ja lähtemään sotaan.

Koko edellisen ajan Kristian IV oli ollut niin nurjamielinen Ruotsia
kohtaan, että vuoden 1624 alussa odotettiin välien kerrassaan
rikkoutuvan. Vastoin tehtyjä sopimuksia tanskalaiset olivat
kantaneet tullia Öresundissa ja muilla laittomilla säännöksillä
herättäneet sellaisen katkeruuden Ruotsissa, että Kustaa Aadolf antoi
maan kaikille rykmenteille käskyn kiireimmiten marssia rajalle,
johon pystytettiin suuri leiri Hornin ja Akseli Oxenstjernan
päällikkyydellä. Rajakokous saatiin aikaan heti sen jälkeen, ja riita
raukesi -- sillä kertaa.

Syksyllä tuli tunnetuksi, että Kristian alkoi uudelleen varustautua,
kuten luultiin, hankkiakseen parempia ehtoja, ja Ruotsissa oltiin
valmiit siihen, että hän hyökkäisi yli rajan.

Mutta heti kun Brandenburgin lähettiläs oli tarjouksineen saapunut
Tukholmasta Kööpenhaminaan, kääntyi tuuli. Tanskan kuningas teki
äkkiä ystävyydenliiton Kustaa Aadolfin ja Ruotsin kanssa.

Kustaa Aadolfin ehdot olivat olleet liian kalliit, ja Tanskan
kuningas oli tarjoutunut huokeammalla. Englannin kuningas oli siksi
taloudellinen, että mieluimmin suostui huokeampaan, ja toiset
seurasivat mukana siitäkin syystä, että Tanskaa pidettiin paljon
vahvemmin varustettuna kuin Ruotsia.

Isänmaamme tuli siis tykkönään suljetuksi pois liitosta. Kustaa
Aadolf piti liian kalliina valtakuntansa arvoa voidakseen asettautua
"juuttikuninkaan" päällikkyyden alaiseksi, ja hän kieltäytyi siitä
erittäinkin sentähden, ettei hän katsonut tällä olevan tarvittavaa
taitoa tähän sotaan, johon hän nyt rohkeasti heittäytyi.

Liittoutuneet ruhtinaat tekivät tosin muutamia kokeita saadakseen
hänet liittymään heihin, ja vuoden 1625 alussa Des Hayes, Ranskan
lähettiläs Kööpenhaminan hovissa, matkusti Ruotsiin saadakseen
molemmat kilpailevat kuninkaat lähestymään toisiaan.

Kustaa Aadolf kuunteli tarkkaavaisesti, mutta selitti sitten, että
hän oli päättänyt pysyä sodasta erillään. Kun Des Hayes halusi tietää
syyn, vastasi kuningas, että hän oli kirjallisesti tarjoutunut
jakamaan ylipäällikkyyden Kristianin kanssa, ja kun tämä tarjous oli
hylätty, sai juutti hoitaa itse itsensä, sillä hänen johdollaan ei
Ruotsin kuningas lähtenyt sotaan.

Ministeri rohkeni huomauttaa, että hyvän asian tähden -- --

"Sen hyväksi tahdon vaikuttaa minkä voin", keskeytti kuningas. "Sitä
aikaa, jolloin liittoutuneet vallat hyökkäävät keisaria vastaan,
tahdon käyttää kerta kaikkiaan ratkaistakseni asiani Puolan kanssa,
ja kun Sigismund on keisarin liittolainen, ei se liene niinkään
vähäinen apu."

"Jollei vain _se_ sota saa aivan liian suurta laajuutta", virkkoi Des
Hayes.

"Ei suinkaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Lupaan pysyä puolalaisten
vihollisteni kanssa siksi hillityissä rajoissa, että jos olosuhteet
Saksassa muodostuisivat pahoin, voin lähettää sinne apua."

Niin he erosivat. Siten päättyivät tällä kertaa varsinaiset
neuvottelut Ruotsin osanotosta suureen evankeliseen liittoon.

Vuoden lopussa solmittiin Haagissa niin sanottu kolmiliitto
Englannin, Hollannin ja Tanskan kesken, liitto, jonka tarkoituksena
oli ehkäistä keisarin ylivalta Saksassa.

"Minun aikani ei ole vielä tullut", virkkoi Kustaa Aadolf. Ja
vaikka hänen sydämensä paloikin halusta ottaa osaa suureen sotaan,
niin hän muisti samalla kertaa, että hän tarvitsi tämän ulkonaisen
tyyneyden ajan parantaakseen maan sisäisiä oloja. Paljon oli tehtävää
aateliston samoinkuin papistonkin väärinkäytösten ehkäisemiseksi,
korkeamman ja kansanopetuksen järjestämiseksi. Sisäisellä olojen
parantamisella muodosti hän suurvallan, joka, vaikkakin itsessään
heikkona, oli ennen pitkää ratkaisevasti vaikuttava koko Euroopan
kohtaloihin.

Samalla ryhdyttiin suurisuuntaisiin varusteluihin. Ruotsin koko
sotajoukko muodostettiin uudestaan. Ja kun työ oli tehty, saatettiin
olla turvassa Tanskan taholta, ja odotellessa tapahtumain edelleen
kehittymistä Saksassa päätti Kustaa Aadolf käydä oman Puolan-sotansa
loppuun.

Tämän sotaretken tarkoitus oli suorittaa täydellinen Puolan
valloitus, koska oli käynyt selväksi, ettei mikään rauhallinen
ratkaisu ollut mahdollinen. Saksasta saapuvat alituiset viestit
"kerettiläisten pikaisesta kukistamisesta" olivat kannustaneet
Sigismundin itsepäisyyden niin äärimmilleen, ettei hän nyttemmin enää
tahtonut tietääkään ruotsalaisten rauhanehdotuksista. Varsovassa hän
puhui kokoontuneille valtiopäiville niistä vihollisuuksista, joita
"Gustavus, Södermanlannin ruhtinas", oli harjoittanut Puolan kruunua
kohtaan, ja vaati rahoja jatkaakseen sotaa.

Rauhaan ei hän tahtonut suostua muilla ehdoilla, kuin että hänelle
luovutettaisiin: 1) tehdyt valloitukset Liivinmaalla ja 2) Ruotsin
kuningaskunta. Södermanlannin ruhtinas sai tyytyä siihen, mitä
Sigismund armosta tahtoi hänelle antaa, ainoastaan rukouksin
saattoivat ruotsalaiset toivoa rauhaa Puolan kuninkaalta.

Sota oli välttämätön, ja suunnitelma laadittiin. Kuningas itse tahtoi
viedä yhden sotajoukon Tonavan suulle, jossa sen oli noustava maihin.
Sotapäälliköilleen Jaakko de la Gardie'lle ja Kustaa Hornille hän
uskoi taasen rynnäkön Tarttoa vastaan Itämerenmaakuntien ja Suomen
yhdistyneiden joukkojen keralla.

Varhaisena aamuna kuningas saapui Santahaminaan, jossa laivasto häntä
odotti. Kahdeksan komppaniaa ratsuväkeä ja kuusi jalkarykmenttiä oli
jo noussut laivaan. Suurempaa sotavoimaa ei kuningas uskaltanut viedä
pois maasta, niin kauan kuin Kristian IV ei vielä ollut mennyt sotaan
äskenmuodostetun suuren sotavoimansa keralla.

Heti kuninkaan saavuttua Santahaminaan pidettiin sotaneuvottelu
amiraalilaivalla; kotvan harkinnan jälkeen päätettiin ensiksi rynnätä
Kokenhusenin kimppuun, joka oli tärkein Puolan linnoituksista
etelä-Liivinmaalla ja joka toivottiin voitettavan äkkiylläköllä.
Juhana Banérin oli marssittava edeltä etujoukkojen keralla, ja
kuningas seuraisi pääjoukon keralla pitkin Tonavan vartta.

Kuningas ei ehtinyt kauemmas kuin Keggumiin, kun pikalähetti toi
viestin, että Kokenhusen oli antautunut. Juhana Banér oli tunkeutunut
linnan etulinnoitukseen, mutta hän ei luullut olevansa tilaisuudessa
sitä valloittamaan, ennenkuin tykistö oli saapunut. Odottaessaan hän
oli äkkiylläköllä vallannut Bersonin linnan.

"Se on Juhanan tapaista", huudahti kuningas iloisesti. Ja nytkös tuli
kiire! Kustaa Aadolf ei saanut aikaa koota kuin puolet joukostaan,
ennenkuin lähti taipalelle pikamarssissa mukanaan neljä tykkiä.

Puoliyön aikaan saapui hän Kokenhuseniin, mutta oli juhannuksen
aika ja sentähden sangen valoisaa. Neljä tykkiä vietiin heti ylös
etulinnoitukseen, niin että jo päivänkoitteessa voitaisiin ampua
ruotsalainen merkkilaukaus.

Puolustusjoukko vaadittiin antautumaan sillä uhalla, että ketkä
ruotsalaisten linnaan saapuessa tavattaisiin hengissä, heidät
hirtettäisiin.

Päällikkö kieltäytyi, ja ampuminen alkoi heti mitä tuimimmalla
ankaruudella. Muurin kappale toisensa jälkeen irtautui ja putosi
alas hautaan. Vihdoin, kun aukko alkoi olla sisäänpäästävä, loppui
puolustusjoukon rohkeus. Sotamiehet huusivat armoa ja pistivät
hattunsa ulos ikkuna-aukoista merkiksi, että tahtoivat antautua.
Siihen suostuttiin, ja he saivat heti marssia pois kaikkine aseineen
ja kuormineen. Niin muuttui Kokenhusen puolalaisesta rajalinnasta
ruotsalaiseksi.

Nyt saatettiin vihdoin sotataakka vierittää Liivinmaalta Liettuaan ja
Puolaan, mikä oli aina ollut ruotsalaisten toiveiden maalina.

Kokenhusenista meni kuningas yli Tonavan Semgalleniin, jossa
pääpaikka Seelburg vallattiin, minkä jälkeen matkaa jatkettiin
Liettuan sisämaahan päin. Ettei lisättäisi väestön ynseyttä,
kiellettiin sotamiehet kuolemanrangaistuksen uhalla ryöstämästä
niin talonpoikais- kuin aatelistilojakin. Ei nähty mitään muita
vihollisia kuin ryösteleviä kasakkajoukkoja, ja kuningas saattoi
ryhtyä piirittämään Birseniä, vahvinta linnoitusta näillä seuduin ja
Radziwillien magnaattisuvun hallituskaupunkia, suvun, jonka tilukset
ulottuivat aina Volhyniaan saakka.

Viiden päivän piirityksen jälkeen Birsen kukistui. Päällystönsä
innostamina ruotsalaiset sotamiehet osoittivat mitä suurinta kuoleman
halveksumista. Luotiin syviä juoksuhautoja, ja näiden suojaamina
linnoituksen tykkitulelta kaivoivat ruotsalaiset lapioin ja kihvelein
tien maan alitse linnankaivantoon. Palkka oli vaivan arvoinen: 70
suurempaa ja pienempää tykkiä joutui ruotsalaisten käsiin, paitsi
muuta saalista. Tie oli auki Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan, eikä
mikään estänyt tunkeutumasta edelleen tähän maahan.

Mutta tämä ei sisältynyt Kustaa Aadolfin suunnitelmaan. Hänen
tarkoituksensa oli ainoastaan suojella Liivinmaata puolalaisten
ahdistelulta. Sentähden hän saattoi pysähtyä Birseniin ja kääntyi sen
jälkeen Kuurinmaalle, ensin määrättyään Maunu Martinpojan Ruotsin
kuninkaan nimessä johtamaan hallintoa valloitetuissa maissa.

Bausken linna Kuurinmaalla valloitettiin äkkirynnäköllä. Täällä
otettiin suunnaton määrä kalleuksia, jotka ympäristössä asuva
aatelisto oli kuletuttanut sinne toivoen niiden olevan paremmassa
turvassa.

Täältä marssi kuningas Mitovaan, joka pakoitettiin antautumaan.
Syyskuu oli jo puolivälissä, ja syyssateet olivat jo alkaneet;
vetiset rämeet näillä alavilla mailla tekivät jatkuvan sodankäynnin
mahdottomaksi, ja Kustaa Aadolf palasi Rigaan kolmikuukautisen
sodankäynnin jälkeen.

Täällä odotti häntä kuningattaren Tallinnasta lähettämä kirje. Hän
ei ollut saattanut pysyä kotona, vaan oli kyynelin ja rukouksin
pakottanut neuvoston varustamaan laivan, joka vei hänet yli Itämeren.
Palavasti rukoili hän että saisi tulla kuninkaan luo tai kuningas
tulisi hänen luoksensa, mitä hän tietysti mieluummin toivoi, koska
hän pelkäsi hirveää sotaa.

Oli mahdoton täyttää hänen toivomustaan. Vihollisen päävoima oli
tulossa, ja kuninkaan läsnäolo sentähden välttämätön. Rutto raivosi
kaikkialla ympäristössä, ja olisi sentähden ollut uhkarohkeaa sallia
Maria Eleonoran tulla Rigaan. Sentähden kuningas käski hänen pysyä
siellä missä oli.

Sillä välin olivat Jaakko de la Gardie ja Kustaa Horn ankarain
taistelujen jälkeen vallanneet Tarton. Suurin osa Tarton aatelistosta
oli jo edeltäpäin liittynyt ruotsalaisiin. Voitokkaat ruotsalaiset
valtasivat ritarilinnan toisensa jälkeen, niiden joukossa upean
Marienburgin, joka annettiin perinnölliseksi läänitykseksi Kustaa
Hornille.

De la Gardie ja Kustaa Horn olivat vallanneet suurimman osan itäistä
Liivinmaata aina Ewst virtaa myöten. Syyskuun puolivälissä he
asettuivat leiriin Kokenhusenin luo sulkeakseen tien puolalaisilta
ja, jos mahdollista, ulottaakseen Ruotsin vallan koko muuhunkin
Liivinmaahan Ewstin toiselle puolen.

Molemmilta puolalaisilta armeijoilta, joista toinen ruhtinas Sapiehan
johtamana oli leiriytynyt Wallhofin kylään ja toinen ruhtinas
Radziwillin johtamana pysähtynyt Bauskeen, saatettiin Kokenhusenin
ruotsalaisessa leirissä odottaa hyökkäystä, heti kun pakkanen oli
ehtinyt jäädyttää soiset maat, ja siihen jo valmistauduttiinkin.
Mutta sillaikaa tautisuus kiihtyi joukkojen keskuudessa vaaralliseksi
kulkutaudiksi, joka teki hirveää tuhoa rykmenteissä.

Kuningas oli toivonut virran jäädyttyä voivansa ajaa pois
vihollisjoukot, jotka olivat leiriytyneet eteläiselle rannalle
vastapäätä leiriä. Mutta siitä tuumasta luovuttiin, sittenkun
vihollisleiri oli laitettu entiseen kuntoon. Sotapäällystön neuvosta
kuningas päätti siirtää joukot kauemmas sisämaahan, johonkin
terveellisempään seutuun.

Kotvan aprikoitua päätettiin lähteä Birseniin. Mutta tämä matka oli
ylen vaikea, ja väki kärsi tavattomasti kylmyydestä ja nälästä.
Kuningas kirjoitti itse Oxenstjernalle, että hän tänä talvena sai
nähdä enemmän kurjuutta kuin koko aikana minkä oli käynyt sotaa.
Valtiokanslerin väsymättömästä huolenpidosta saatiinkin muona- ja
vaatevarojen hankinta paremmin järjestetyksi, ja samalla alkoi
sotajoukon terveydentila kääntyä paremmaksi.

Tammikuun 5 päivänä kuningas lähti ratsastusretkelle Wallhofiin.
Kun 2,000 ratsumiestä ja 1,000 muskettisoturia, jotka kuletettiin
re'issä, kolme tai neljä kussakin, oli viety yli jäätyneen Tonavan,
laskettivat ratsumiehet täyttä laukkaa suorinta tietä Sapiehan leiriä
kohden.

Yöllä 7 päivää vasten saapui sotajoukko Wallhofiin, ja varhain
aamulla, ennen talvipäivän koittoa, sotarintama leveni pitkin
puolalaisten varustuksia. Nämä oli laitettu korkealle kummulle ja
niin lujasti rakennettu, ettei kuningas katsonut saattavansa vähine
väkineen uskaltautua hyökkäykseen. Joukot saivat sentähden käskyn
pysyä paikoillaan, ainoastaan kaksi osastoa muskettisotureita
järjestettiin pitkin metsänreunaa koettamaan saartaa vihollisen
sivujoukkoja.

Tämän ruotsalaisten sotaliikkeen nähdessään Sapieha menetti
tykkänään malttinsa. Unohtaen edullisen asemansa hän käski joukkojen
vetäytyä takaisin ja asettua lähemmäksi itse kylää. Kustaa Aadolf ei
hidastellut käyttäessään tätä vihollisen harha-askelta hyväkseen.
Ruotsalaiset komennettiin heti ottamaan mainittu kumpu haltuunsa.

Ratsuväki paloi halusta ryhtyä hyökkäykseen, ja upseerit rukoilivat
kuningasta, ettei hän antaisi suotuisan tilaisuuden mennä käsistään.
Mutta vihollisen ratsuväki oli paljon suurempi kuin ruotsalaisten,
ja Kustaa Aadolf tahtoi odottaa tykistöä, jota eversti Teuffel oli
parhaillaan tuomassa. Ettei Sapieha odotettaessa yllättäisi häntä,
käski hän laittaa paalutuksen jalkaväen suojaksi.

Sillä välin saapui ruhtinas Radziwill lisäjoukkoineen puolalaiseen
leiriin, ja koko sotavoima nousi nyt 7,000 mieheen, ollen siis
melkoista suurempi kuin ruotsalaisten. Melkein voitonvarmana Sapieha
komensi väkensä rynnäkköön.

Heti taistelun alettua pistettiin Wallhofin kylä tuleen. Ruotsalaista
sotajoukkoa johtivat Kustaa Aadolf, Kustaa Horn ja kreivi Thurn,
böömiläinen, joka oli paennut maastaan. Kuningas itse johti
keskustaa, ja tässä taistelussa hän ensi kerran koetti sitä
menettelytapaa, joka pian oli suuremmalla näyttämöllä hämmästyttävä
maailmaa.

Tulinen ratsuväen hyökkäys, joka oikeasta sivustasta tehtiin
Thurnin johdolla, suomalaiset ratsumiehet etunenässä ja jalkaväen
muskettitulen avustamina, sai vihollisen rivit mitä suurimpaan
epäjärjestykseen.

Lennart Torstensson kuului henkivartio-lippukuntaan. Vihollinen
hyökkäsi sen kimppuun ja hajoitti sen. Mutta nuori sankari ei
ainoastaan taistellut erinomaisen urhoollisesti, hän onnistui myös
kokoamaan joukon ympärilleen, sittenkun päällikkö oli haavoittunut ja
viety pois taistelusta. Puolustuksesta kävi Torstensson hyökkäykseen,
valppaasti käyttäen hyväkseen jokaista aukkoa vihollisjoukkojen
riveissä. Hänen taitavuutensa ja uljuutensa innostutti jokaisen
sotamiehen sankariksi, ja väistyä tai kaatua täytyi vihollisen urhean
lippukunnan edestä.

Taistelu oli mitä tuimin ja tulisin, vihollisarmeija hajosi hurjaan
pakoon, menetettyään paljon miehiä taistelutanterelle ja vielä
enemmän paetessaan. Ruotsalaiset olivat saavuttaneet täydellisen
voiton, vihollisleiri jäi kaikkineen, tykkeineen ja sotatarpeineen,
voittajan saaliiksi, heille jäi 600 kuormavaunuakin. Vihollisen
tappio laskettiin viidesosaksi koko sotajoukosta. Ja Wallhofin voiton
jälkeen katsottiin Liivinmaa suojatuksi puolalaisten enemmiltä
ahdisteluilta.

Mutta valloituksiaan turvatakseen kuningas antoi ruotsalaisille
miehille suuria läänityksiä valloitetuilta alueilta. Tarton tienoille
sijoitettiin myös 600-miehinen sotilassiirtokunta, ja jokaiselle
sotamiehelle annettiin maatilkku.

Jaakko de la Gardie kutsuttiin Rigasta kuninkaan luo, ja hän sai
Kustaa Hornin kera päällikkyyden.

Sekä suuret tulevaisuudensuunnitelmat, että valtion talouskin, joka
viime aikoina oli suuresti lyöty laimin, teki välttämättömäksi
kuninkaan läsnäolon Tukholmassa. Ja kuningas lähti sinne.



16.

LUJA TAHTO VOITTAA.


Akseli Oxenstjerna lausui kerran Ruotsin neuvostossa, että Kustaa
Aadolfin tahto maan tulevaisuuteen nähden oli, että Ruotsin täytyi,
kerran ulotettuaan valtansa yli Itämeren, joko päästä yksin tämän
meren herraksi valtaamalla kaikki sen rantamaat tai sitten pysyä
omilla rannikoillaan ja luodoillaan, varustaa vahva laivasto ja elää
muista huolehtimatta omaa elämäänsä sisällisessä sovussa, "jolloin
kukaan ei edukseen voisi käydä maan kimppuun".

Nyt oli ratkaiseva hetki käsissä, ja heitettiin arpa, joka oli
hyviksi ajoiksi määräävä maan kohtalot. Ja jälkimäinen vaihtoehto
tuli hylätyksi samassa, kun Kustaa Aadolf siirsi Puolan-sotansa
Liivinmaalta Preussiin. Ja sellainen oli nyt suunnitelma.

Ennen lähtöään hän saattoi hautaan äitinsä, leskikuningattaren,
joka yhtäkkiä oli kuollut. Koskaan ei hän ollut lähtenyt maastaan
niin raskain mielin. Mutta valituksen, joka pyrki ilmoille hänen
sielustaan, tukehdutti hän miehuullisesti.

Laivasto, johon kuului 145 alusta, oli Elfsnabbissa lähtövalmiina.
Laivoissa oli 14,000 miestä, ja odotettiin ainoastaan kuningasta.
Hän saapui iltahämärissä heinäkuun 22 p:nä, ja laivat nostivat heti
ankkurinsa.

Kustaa Aadolf tarvitsi preussilaisen sataman ja lasketti sentähden
Pillovaan, Königsbergin ulkosatamaan, Frisches Haffiin vievän
kulkuväylän varrella. Se oli tunnettu syvästä ja varmasta
satamastaan, koko rannikolla ainoa, mihin suuremmat sotalaivat voivat
saapua.

Täällä kyllä ampua paukuteltiin eräästä vallituksesta, jonka
tarkoitus oli puolustaa satamaa, mutta puolalaisten tiedonantojen
mukaan tapahtui se pelkällä ruudilla. Ruotsalaisten saapuminen oli
niin odottamaton, ettei kaupungissa kukaan tullut ajatelleeksikaan
vastarintaa. Kun pullistuvat purjeet sukelsivat aalloista esiin,
joutuivat kaupungin viranomaiset aivan neuvottomiksi; mutta eipä
ollutkaan miesmuistiin noussut vihollista täällä maihin. He seisoivat
aivan typertyneinä eivätkä tienneet mihin oli ryhdyttävä.

Kun Pillova kuului Itä-Preussiin ja tämä maa oli Brandenburgin
vaaliruhtinaan hallussa Puolan kruunun läänitysoikeudella, oli
linnaväkenä ainoastaan vaaliruhtinaan väkeä, kaksi komppaniaa erään
everstiluutnantin johdolla, joka piti vallitukset hallussaan. Heti
laivaston asetuttua ankkuriin lähetti Kustaa Aadolf viestinviejän
päällikön luo ja pyysi tätä kiireimmiten ilmoittamaan herralleen
Ruotsin kuninkaan saapumisen. Hän lisäsi, ettei vaaliruhtinaan
pitäisi siitä vihoitella, vaikka ruotsalaiset ottivatkin huostaansa
pienen maapalan rantariutoilla suojatakseen itsensä väijytyksiltä.

Kuninkaan yritys olisi melkoisesti helpoittunut, jos puolalainen
lääniherra ja mahtava Danzigin vapaavalta tahtoivat vetää yhtä köyttä
Ruotsin kanssa, ja hän odotti sentähden uteliaana vastausta.

Vastaukseksi saapui tiedonanto, että Yrjänä Vilhelm ei ollut maassa
eikä sentähden voinut vastata lankonsa kysymykseen. Sen sijaan saapui
muutamia Königsbergin itäpreussilaisen hallituksen maaneuvoksia,
joille everstiluutnantti oli lähettänyt pikaviestin ruotsalaisen
laivaston saapumisesta.

Nämä herrat olivat sangen loukkautuneita ja selittivät, että
kuninkaan rohkea teko tuntui heistä "hieman omituiselta". Mutta kun
he saivat tietää, että ruotsalaista väkeä oli jo paljon noussut
maihin, jättivät he vallituksen ja marssittivat väkensä pois.
Vallitus miehitettiin ruotsalaisella väellä ja muutamin laivoin
sulettiin Frisches Haffin suu.

Kuningas kaivatti vallituksia ympäri kaupungin, ja osoitteeksi
tarkoituksestaan kotiutua sinne pitemmäksi aikaa hän asetti
tullimiehen, jonka oli otettava kaikki tullimaksut Ruotsin kruunulle.

Kustaa Aadolfin mukautuvainen esiintyminen antoi maaneuvoksille
rohkeutta jatkaa vastaväitteitään, mutta silloin hän pyysi heitä
palaamaan kotiinsa herransa luo ja kehoittamaan häntä taisteluun
puhdistetun uskon puolesta. Vaaliruhtinaan, yhtyipä hän liittoon tai
ei, oli annettava selvä ja suora vastaus. Samoin oli Königsbergin
kaupungin, jonka samoin kuin Rigan ja Danzigin katsottiin olevan
muita riippumattomammassa asemassa, annettava kolmen päivän kuluessa
puolueettomuusjulistuksensa, muuten oli kuningas tuleva varman ja
jäntevän väen kanssa sitä noutamaan.

Maaneuvokset lupasivat tehdä voitavansa ja läksivät sen jälkeen
tiehensä niin nopeasti kuin voivat.

Sotavarastot oli sillävälin ehditty viedä maihin, ja valtakunnan
amiraali sai käskyn purjehtia laivaston kera Danzigiin, saartaa tämän
puolalaisten tärkeimmän kauppapaikan ja kantaa tullia satamassa.
Herman Wrangel ja Åke Tott seurasivat pienen laivaston mukana, ja
molempia hämmästytti suuresti kaupungin tavaton kauneus. Pitkä
palatsirivi korkealta portilta alkaen pitkin Pitkää siltaa ja
kaikki nämä loistorakennukset hollantilaisine ja venetsialaisine
kuvakoristeineen tarjosivat mitä häikäisevimmän näyn. Raatihuone,
rakennustaiteellinen mestariteos, herätti ihastuksen huudahduksia.

Danzig oli länsi-Europan vilja-aitta ja Hollannin tärkein
tapulipaikka. Vuosisatojen kuluessa tämä kaupunki oli koonnut
sellaiset rikkaudet, että se saattoi näytellä itsenäistä osaa
valtakuntien välisissä taisteluissa.

Mutta kaupungin rikkauksien päälähde oli Puola. Tässä maassa, jossa
ei oikeastaan ollut kaupunkeja eikä porvareita, oli Danzigilla
varsinainen markkinapaikkansa. Sillä ei ollut rasittavia tulleja, ei
mitään esteitä tiellään. Olosuhteet olivat samat kuin keskiaikana
Skandinavian maissa. Sanalla sanoen, Danzigilla oli kaikki edut,
jotka aikanaan olivat luoneet hansakaupunkien mahtavuuden ja
rikkauden. "Täällä tuskin Ruotsi saanee apua, ja tuskinpa asujamisto
ollenkaan antautuukaan", sanoi Åke Tott, silmäillen kaupunkia
ihailevin katsein.

"Se on protestanttinen kuten mekin", vastasi Herman Wrangel. "Ja sen
seikan täytyy painaa vaakakupissa."

"Tuskinpa painaa yhtä paljon kuin kauppaedut, jotka sitovat
kaupunkilaiset Puolaan. Ruotsin vallan alla he muuten pian
menettäisivät vanhat vapautensakin."

"Luultavasti on meillä täällä edessämme kova työ, mutta kovia meillä
on miehiäkin."

Viikkokauden kuluttua kutsuttiin heidät seuraamaan niitä
joukkolähetyksiä, jotka vietiin yli Frisches Haffin Ermelandin
hiippakuntaan puolalaiseen Preussiin. Tämän maakunnan asujamet
olivat katolilaisia, ja hiippakuntaa pidettiin kuuluisan
jesuiittakollegionsa vuoksi katolisen yllytyksen tulisimpana ahjona.

Kerettiläiset ruotsalaiset eivät kohdanneet mitään aseellista
vastarintaa. Pitkällinen rauha oli tuudittanut asujamet
turvallisuuden uneen, jota eivät mitkään varoitukset voineet häiritä.

Kaupungeilla ja linnoilla oli mitä keskiaikaisin leima. Linnoja oli
ylen paljo, mutta kaikki olivat yhtä ikäloppuja, ja sotamiehet,
mikäli niitä oli, olivat niin taitamattomia aseiden käytössä kuin
olisivat olleet aivan aseettomia.

Sentähden Kustaa Aadolf valloitti harjaantuneine sotajoukkoineen
tämän maan niin äkkiä, että aikalaiset vertasivat hänen retkeään läpi
Ermelandin kuningasratsastukseen.

Ensimäinen vallattu kaupunki oli Braunsberg, joka oli puolen
peninkulman päässä maihinnousupaikalta. Täällä jesuiitoilla oli
kuuluisa kollegionsa, ja tieto ruotsalaisten kerettiläisten
saapumisesta vaikutti kuin isku kimalaispesään. Jokaisella oli
pistimensä ja jokainen paloi halusta sitä käyttää, mutta inhimillinen
viisaus opetti heille, että pistin oli voideltava hunajalla.

He tiesivät, että munkkipuku oli pahennus ruotsalaisten silmissä,
ja sentähden saattoi nähdä porvareita, talonpoikia ja kaikenlaisia
palvelijoita tulevan kollegion porteista kaupungin kaikkiin osiin.
Eräs valepukuinen munkki pääsi kuninkaankin palvelukseen, ja
hänet yhytettiin keskellä yötä, kun hän oli hiipimässä kuninkaan
makuuhuoneeseen ristin sisälle kätketty tikari kädessään.

Kuningas oli kutsunut pormestarin ja raadit raatihuoneelle.
Täällä kaupunki osti omaisuutensa vapaaksi ryöstöltä 50,000
ruotsalaisella taalarilla. Annettiin käsky, että jesuiittakollegio
oli tyhjennettävä. Kallisarvoinen kirjasto pakattiin heti
laatikoihin ja lähetettiin yli Itämeren Upsalaan, tuntuvaksi lisäksi
äskenperustettuun yliopiston kirjastoon.

Heinäkuun 1 päivänä kuningas marssi koko armeijan kera Frauenburgiin
Ermelandin piispan kaupunkiin. Asujanten omasta varomattomuudesta
keko kaupunki paloi poroksi, ja ruotsalaisten täytyi leiriytyä
pelloille sen ympäristöön.

Kolme pikkukaupunkia lähimmässä ympäristössä vallattiin, ja
eräässä niistä, joka oli Tolkemit nimeltään, kuningas otti vastaan
Königsbergin lähettiläät.

Königsberg oli vanha saksalainen vapaakaupunki, riippumaton niin
keisarista kuin vaaliruhtinaastakin. Lähettiläät tiedustelivat
mitä nöyrimmästi, miksi Ruotsin kuningas oli noussut maihin heidän
kaupunkiinsa ja mitä hänellä oli mielessä Preussia vastaan.

Kuningas vastasi, että hän aikoi puolalaiseen Preussiin, mutta että
hän tarvitsi Pillovan sataman suojatakseen selkäänsä. "Hänen mielensä
oli", sanoi hän, "että kaupunki kuului vaaliruhtinaalle, mutta jos
Preussi oli Ruotsia kohtaan suopea, ei kukaan kadottaisi kanaakaan."
Sitä vastoin vaati hän puolueettomuudenvakuutusta, joka kolmen päivän
kuluessa oli annettava, ja sen vastauksen saatuaan lähetystö lähti
matkaansa. Kuningas jatkoi retkeään Elbingiin, johon hän saapui
elokuun 4 päivänä. Leiriydyttiin Emsus-nimisen kukkulan juurelle,
jossa suuri tammimetsä oli suojana. Luotiin vallitus ja tykit
asetettiin sille, ja kun kaupunki oli saarrettu sekä maan että virran
puolelta, lähetti kuningas sopimuksenhierojan vaatimaan kaupunkia
antautumaan.

Tämä tapahtui heinäkuun 5 päivänä, ja kaupungin vastausta vaadittiin
seuraavana aamuna ennen yhdeksää. Kaupungissa säikähdettiin kovasti,
mutta ei päästy mihinkään päätökseen. Heinäk. 6 p:nä 9 aikaan
kuningas marssi keko sotajoukkoineen esikaupunkeihin ja seisoi
pian kaupungin portilla. Siellä hän kohtasi kaupungin kalpeat ja
kumartelevat lähettiläät. Hän tervehti heitä ystävällisesti.

"Mikä vahinko", huudahti hän, "jos minut pakoitetaan tulella ja
miekalla tuhoamaan niin kaunis kaupunki! Voisin vaatia teiltä
muutamia tynnyreitä kultaa paloverona, mutta en tavoittele rahaa enkä
turmiotanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon suojella
lakejanne ja vapauksianne. Mutta vaadin siitä hyvästä, että avaatte
portit minulle. Jos ette sitä tee tai jos ammutaan ainoakaan laukaus
ruotsalaisia vastaan, olen rankaiseva kaupungin asujamia niin, että
lastenlapsetkin sen muistavat."

Sellaiset sanat tepsivät, ja Elbing antautui. Asujamet olivatkin
suurimmaksi osaksi luterilaisia, jonka tähden Kustaa Aadolfia
tervehdittiin vapauttajana paavin ikeestä. Hän vahvisti kaupungin
vanhat vapaudet ja nimitti Pentti Oxenstjernan kaupungin
ruotsalaiseksi kuvernööriksi ja skotlantilaisen Cunninghamin linnan
päälliköksi.

Elbingistä kuningas kääntyi muinaisten saksalaisten ritarikunnan
ylimestarien pääkaupunkia Marienburgia kohden, jolla ei enää ollut
muuta kuin nimeksi muinaista suuruuttaan. Linnoitukset olivat
rappeutuneet, sotaväkeä ei ollut, eikä apua kuulunut mistään.
Puolalainen voivoodi, joka oli kaupungin päänä, menetti malttinsa
kuultuaan ruotsalaisten saapumisesta, käski tuoda vaununsa ja ajoi
tiehensä huolimatta pormestarin esityksistä ja rukouksista.

Kuningas saapui elokuun 4 päivänä Marienburgin edustalle tykkeineen,
jalka- ja ratsuväkineen. Linnasta ampua paukutettiin, vaikka
päällikkö olikin paennut. Illalla kuningas lähetti viestinviejän
kaupunkiin ja halusi tietää, tahtoivatko porvarit alistua Ruotsin
kuninkaan alamaisiksi vai asettua vastarintaan. He saivat ajatusaikaa
seuraavaan päivään.

Ei ollut pelastuksen toivoakaan. Kaupunki antautui seuraavana
päivänä, ja kun ruotsalaiset soturit ryntäsivät päin muureja, taipui
linnakin pakkosopimukseen ja joutui ruotsalaisten saaliiksi.

Muutamia päiviä myöhemmin saapuivat Marienburgiin kuninkaan puheille
Königsbergin ja Preussin herttuakunnan lähettiläät. Edelliset toivat
viestin kaupungin päätöksestä noudattaa ehdotonta puolueettomuutta,
jälkimäisetkin lupasivat liittyä siihen, jos saivat vaaliruhtinaan
hyväksymisen.

Elbingin ja Marienburgin alistumisen jälkeen oli Ruotsin sotajoukko
valtiaana siinä suistomaassa, joka on Veikselin haarojen
välissä, rikkaassa ja hedelmällisessä maassa, joka kanavineen
ja tuulimyllyineen muistuttaa Hollantia. Siellä oli oivallisia
majapaikkoja joukoille, jotka helposti voivat puolustaa tehtyjä
valloituksia. Linnoitetuin leirein hän katkaisi puolalaisten yhteyden
Danzigin kanssa, ja varsinkin Puolan sisämaalle oli se samaa kuin
valtimon katkaiseminen. Dirschaussa rakennettiin silta Veikselin
yli, ja ruotsalaiset ovet levenivät lähelle Pommerin rajaa. Siten
oli Danzig kierretty ympyrään, tämä ainoa tärkeä paikka, joka oli
jäljellä, ennenkuin Kustaa Aadolf oli herra Veikselin kaikkien
suuhaarojen tienoilla ja Itämeren rannikolla Saksan rajaa myöten.

Kaikkialla, joka lääniin ja kaupunkiin minkä valtasi, hän asetti
ruotsalaisen hallinnon ja säännöllisen veroituksen, mutta samalla hän
esiintyi kaikkialla evankelisen kirkon puolustajana ja suojelijana,
nimitti ylikaitsijoita ja kirkkoherroja, perusti protestanttisia
kouluja ja suunnitteli uskonpuhdistusta Ermelandissa. Hiippakunnat,
luostarit ja paenneiden katolilaisten omaisuuden hän otti haltuunsa
ja lahjoitteli anteliain käsin läänityksiä ystävilleen.

Mutta Danzig oli yhä yhtä taipumaton, uhkailtiinpa sitä asein tai
tahdottiin neuvotella. Aluksi kuningas tarjoutui pitämään sotajoukon
loitolla kaupungista ja myöskin säästämään sen omistuksia. Danzig
oli saava yhtä hyvät ehdot kuin Königsbergkin, ja kuningas lupasi
tunnustaa kaupungin vapaudet ja oikeudet ja puolustaa sen alueita
ketä vastaan tahansa. Sitä vastoin hän vaati, että kaupungin oli
rikottava liittonsa Puolan kanssa, vannottava Ruotsille uskollisuutta
ja alamaisuutta, vähennettävä asevoimaansa ja lakkautettava kaikki
linnoitustyönsä.

Näihin ehtoihin Danzig kieltäytyi suostumasta, asujamet välittivät
vähät protestanttisista mielipiteistään, kun olivat kysymyksessä
kauppaetujen ja vapaudentunteiden yhteiset vaatimukset.

Neuvotteluja raatiherrojen kanssa johti ensin Gyllenhjelm, sitten
taitava diplomaatti Didrik von Falkenberg, mutta ne menivät kaikki
myttyyn, ja kaupungin väestö kävi jesuiittain yllytyksestä yhä
vihamielisemmäksi ruotsalaisia kohtaan. Sentähden kuningas vihdoin
kutsui edustajansa pois, ja kaupunki yhä korjaili vanhoja muurejaan.
Sen puolustusjoukko nousi asestettujen porvarien kera 7,500
mieheen, ja lisäapua toivottiin Puolasta. Danzigilaisista näytti
mahdottomalta, että Sigismund päästäisi Ruotsin yksinvaltiaaksi
Preussissakin.

Kaupunki oli suljettu niin maan kuin merenkin puolelta. Sentähden
ei kuningas uskaltanut ryhtyä varsinaiseen piiritykseen, mutta hän
sieppasi haltuunsa kaikki danzigilaisten tavarat ja esti kaiken
avuntuonnin Puolasta.

       *       *       *       *       *

Puola sai hitaasti väkeä liikkeelle. Vihdoin heinäkuussa marssi 4,000
puolalaista Graudenziin, johon he leiriytyivät. Ryöstäen ja raastaen
he olivat merkinneet tiensä, ja väestössä he herättivät suurempaa
kauhua kuin varsinaiset viholliset. Stanislaus Konietspolski, joka
oli päällikkönä, oli tähän asti taistellut ainoastaan tataarien ja
turkkilaisten kanssa. Sigismund ja urhea prinssi Vladislav tulivat
kuukautta myöhemmin sotaväen, hovin ja puolalaisen ritariston kera,
niin että sotajoukko nyt kaikkiaan nousi 10,000 mieheen. Tykkejä oli
ainoastaan 12, jotka oli lainattu matkalla Thornin kaupungista.

Syyskuun alussa Sigismund marssi Mewen pikkukaupunkia vastaan, jonka
muurien ympäröimää vanhaa linnaa puolustamassa oli ainoastaan 140
ruotsalaista ja 60 asestettua porvaria. Tämän valloitus oli oleva
ensimäinen suurtyö. Leiriydyttiin vanhan ritarilinnan edustalle
ja luotiin vallituksia leirin ympärille. Riippui vain kuningas
Sigismundin päähänpistosta, millä hetkellä hän suvaitsi linnan
vallata.

Mutta syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolfkin marssi Dirschausta
Falkenauhun, jossa hän leiriytyi virran rannalle. Seuraavana päivänä
päätti hän lähemmin tarkastaa vihollisen asemaa ja lähti liikkeelle
1,000 ratsumiehen ja 2,000 jalkamiehen keralla.

Matka kävi pitkin virran vartta, joka oli vasemmalla. Puolen
penikulman marssin jälkeen nähtiin vihollinen, joka oli leiriytynyt
eräälle vuorelle Mewestä länteen, mistä saattoi kenttätykeillään
ammuskella kaupunkia, joka oli virran länsirannalla. Tasanko vuoren
juurella oli tammi- ja pähkinämetsän peittämä.

Kuninkaan aikomus oli läpi metsän tunkeutua vuorelle tai Mewen
linnaan, "kurjaan hökkeliin", kuten hän sanoi, ja sentähden hän
käski osan joukkoaan lähteä liikkeelle siihen suuntaan. Odottamatta
puolalainen ratsuväki tuli vastaan, ja syntyi tulinen taistelu,
joka olisi voinut päättyä onnettomasti, jollei Kustaa Aadolf olisi
saapunut oikeana hetkenä ja läsnäolollaan elähyttänyt joukkoja
äärimäiseen ponnistukseen, joka saavutti menestystä.

Vihdoin tulla tömisti Sigismund poikansa kera vuorelta koko
sotajoukko täydessä taistelujärjestyksessä. Nyt oli hän näyttävä
mihin pystyi.

Suurimmassa kiireessä Kustaa Aadolf järjesti väkensä taisteluun ja
laitatti tykit sinne, missä niitä parhaiten voitiin käyttää.

Heti sen jälkeen taistelu leimahti ilmiliekkiin, ja puolalaiset
osoittivat suurta urhoollisuutta. Mutta kun ruotsalaisten tykit
alkoivat soida, pakeni koko vihollisten sotajoukko vuorenrinnettä
ylös, menetettyään 400-450 miestä kuolleita ja haavoitettuja.

Iltapimeä teki taistelusta lopun, ja Kustaa Aadolf palasi takaisin
Falkenauhun. Seuraavana päivänä kuningas soudatti itseään venheellä
pitkin virtaa tutkiakseen sen saaria ja perehtyäkseen Mewen
ympäristöön. Tehtyään päätelmänsä hän palasi leiriin ja marssi
syyskuun 19 päivänä jälleen Meweä vastaan. Tällä kertaa oli tehtävä
rynnäkkö puolalaiseen leiriin.

Jokseenkin kaukana vihollisesta Kustaa Aadolf pysähtyi virran
rannalle ja luotti sotajoukon eteen vallin hautoineen.

Nyt aikoivat puolalaiset kostaa ja suuntasivat kaikki kenttätykkinsä
ruotsalaisia kohden. Mutta korkealta kukkulalta ammuttuina kuulat
menivät yli ruotsalaisten leirin ja putosivat maahan.

Melkein samassa ryntäsi joukko puolalaisia kasakoita ja husaareja
alas kukkulalta ja hyökkäsivät mitä tulisimmin etumaisten
ruotsalaisten joukkojen kimppuun. Mutta lämpö, jolla muskettisoturit
ja varsinkin valleille asetetut tykit ottivat heidät vastaan, oli
sellainen, että "sen kuumuuden jälkeen maa oli aivan kaatuneiden
puolalaisten hevosten ja miesten peitossa". Ne, jotka säilyttivät
päänsä, vetäytyivät illan suussa vuorelle jälleen.

Syyskuun 20 päivä oli lepopäivä, jolloin molemmin puolin laitettiin
vallituksia. Mutta 21 p:nä Kustaa Aadolf lähti jälleen leiristä
mukanaan puolitoista rykmenttiä jalkaväkeä, muutamia lippukuntia
ratsuväkeä ja 1,500 muskettisoturia, osaksi saksalaisia, osaksi
ruotsalaisia.

Herman Wrangel sai määräyksen jäädä leiriin muun sotaväen keralla.
Apujoukkoina määrättiin jalkaväki ja ratsuväki jäämään metsään.
Kuningas itse sijoittui 400 muskettisoturin kera vallille lähelle
vuorta. Thurnilla ja skotlantilaisella Müsterillä oli kullakin
osastonsa komennossaan; edellisen oli kiivettävä vuoren rinnettä ylös
oikealta, jälkimäisen vasemmalta.

Ennen hyökkäyksen alkamista Müster tahtoi lähemmin tutustua
maanlaatuun ja puolustuslaitoksiin. Uhkarohkea skotlantilainen otti
muutamia muskettisotureita mukaansa -- hänen osastoonsa kuului
pelkkiä ruotsalaisia -- ja lähti vaaralliselle retkelleen rinnettä
ylöspäin. Kapea polku, jota he tunkeutuivat eteenpäin, vei heidät
suoraan erästä saksalaista ratsuväkikomppaniaa vastaan, joka heti
kävi heidän kimppuunsa. Reipas päällikkö peräytyi heti, mutta
saatuaan tarpeellista lisäväkeä kävi jälleen pian päin ja onnistui
vuorostaan ajamaan saksalaiset pakosalle. Sen jälkeen hän saattoi
häiritsemättä tehdä havaintojaan.

Nyt alkoi hyökkäys. Muskettisoturit kulkivat osaksi polkua, osittain
kiipesivät sen molemmin puolin vuoren jyrkkää rinnettä. He olisivat
kenties epäonnistuneet yrityksessään päästä kukkulalle, jollei vuoren
rinteillä olisi ollut näreikköä, josta saattoi saada kiinni käsin ja
jaloin.

Merkillistä oli, ettei puolalaisilla ollut aavistustakaan tästä
uhkarohkeasta hankkeesta. Sentähden Müster pääsi melkein huomaamatta
ja aivan vastarintaa kohtaamatta kukkulalle, missä heti alkoi mitä
hurjin taistelu pitkin koko vuorenreunaa.

Prinssi Vladimir syöksyi itse eteenpäin puolalaisten heitukkoinsa
ja saksalaisten soturien ja ratsumiesten keralla. Luultiin, että
oli helppo nujertaa alas vuorenrinnettä, ja mitä vähemmiksi toiveet
kävivät sen onnistumisesta, sitä vimmatummin puolalaiset hyökkäsivät.
Siinä painittiin mies miestä vastaan, siinä hevoset nousivat kahdelle
jalalle tallatakseen viholliset, mutta nämä löivät ja pistivät,
ja haavoittuneet hevoset juoksivat hurjina tiehensä tai kaatuivat
maahan. Jalossa painitaidossa olivat ruotsalaiset aina vahvimmat ja
sentähden voittivat. Kahden tunnin taistelun jälkeen pakoitettiin
puolalaiset peräytymään, eivätkä heihin pystyneet lainkaan prinssin
kehoitukset käydä uudestaan taisteluun. Mutta ei saksalainen
ratsuväki eivätkä puolalaiset kasakat ja husaarit olleet vielä
olleet tulessa mukana, ja heitä innostutti Sigismund äärimäisiin
ponnistuksiin luvaten loistavia palkintoja ja rikkaita läänityksiä.
Hurjin sotahuudoin he syöksyivät vihollisen harventuneita rivejä
vastaan, eikä Müster olisi kestänyt raivoisaa hyökkäystä, ellei Thurn
olisi ehtinyt vuorelle hänkin ja päästänyt hänen väkeään muutamiksi
minuuteiksi levähtämään.

Mutta Thurn peräytyi pian, ja puolalaiset päästivät hurjan
riemuhuudon, luullen että tämä liike merkitsi pakoonlähtöä. Husaarit
hyökkäsivät sokeasti eteenpäin ja aikoivat hakata kerettiläiskoirat
maahan. Mutta Thurnin peräytyminen olikin vain sotajuoni. Ylätasangon
reunalla oli useita jalkoja matalampi vuorenreunusta; hän komensi
väkensä pysähtymään sinne, ja sinne oli husaarien mahdoton seurata
heitä. Vuorenrinta oli niin jyrkkä, ettei reunustalle voinut päästä
ratsain, ja puolalaiset pysähtyivät sentähden sekavana joukkona
tietämättä oliko heidän mentävä eteen- vai taapäin.

Vasta Thurnin muskettisoturien murhaava laukaus sai heidät eleille
jälleen. Nyt oli taistelujärjestys lopussa, he kääntyivät nopeasti
hurjaan pakoon, ja silloin oli ruotsalaisten vuoro ajaa takaa, ja
musketit tekivät työtään. Loput puolalaisten ratsuväestä ryntäsivät
eteenpäin, mutta päällystö ei enää voinut järjestää liikkeitä,
jalkaväki tunkeutui väliin ja tallattiin maahan, sekasorto oli
hirmuinen.

Tällä hetkellä Müster teki sivuhyökkäyksen, joka ratkaisi taistelun.
Puolalaiset menettivät malttinsa tykkönään. Husaarit heittivät
lippunsa ja pakenivat kuulematta yhtä vähän päällystön uhkauksia
kuin rukouksiakaan. Puolalaisten tappio oli suuri, ja sanotaan, että
"vuori oli kaatuneita hevosia täpötäytenään".

Kauniissa talossa lähellä taistelutannerta oli Sigismundilla
päämajansa. Hän istui taistelun ajan mukavassa lepotuolissa ja
ajatteli muinaisia päiviä. Aina olivat julkeat ruotsalaiset
tuottaneet hänelle mieliharmia. Jos nyt Kustaa Aadolf joutuisi
elävänä hänen käsiinsä, mitä oli hänelle tehtävä? Oliko vankilaa,
oliko mitään kidutuskonetta, joka... Sigismund aikoi puhutella
pappejaan, he olivat kekseliäämpiä kuin hän.

Hevosia kiiti ohi täyttä laukkaa. Muutamat pysähtyivät. Tultiinko
hänelle jo ilmoittamaan voitosta?

Prinssi Vladimir syöksyi kalpeana ja verisenä sisään. "Pian pois!
Täällä uhkaa vankeus tai kuolema!"

Prinssi heitti vaipan hänen hartioilleen ja veti hänet mukaansa.
Hänet heitettiin satuloidun ratsun selkään, talo sytytettiin tuleen,
ja tulenloimon valossa Sigismund ajoi karkuun halki kenttien, läpi
metsien.

Taistelun jälkeisenä päivänä kuningas marssi Mewen kaupunkiin, jossa
hän järjesti hallinnon ja jakeli palkintoja. Vasta viiden päivän
perästä hän palasi Falkenauhun.

Kustaa Aadolfin hämmästykseksi puolalaiset ehdottivat itse ryhtymistä
rauhanneuvotteluihin. Akseli Oxenstjerna ja Didrik von Falkenberg
määrättiin heti Ruotsin lähettiläiksi. Viipyi kauan, ennenkuin
saatiin tietoja neuvottelujen kulusta.

"Puolalaisten rauhanehdot ovat sellaiset", kirjoitti Akseli
Oxenstjerna, "kuin teidän majesteettinne ei olisi voittaja, vaan
istuisi vankina Varsovassa."

Kuningas Sigismund oli suostunut siihen, että Kustaa Aadolf sai
pitää Ruotsin kuolemaansa saakka, mutta koko hallituksensa ajan oli
hänen vuosittain maksettava Puolan kuninkaalle 10,000 taalaria,
ja Kustaa Aadolfin kuoltua oli Ruotsi luovutettava Sigismundille
tai tämän pojille, ja Kustaa Aadolfin perilliset saivat tyytyä
perintötiloihinsa.

Siinä olivat pääehdot. Ruotsin lähettiläät olivat luonnollisesti
kieltäytyneet virkkamasta niistä mitään, tekivät vain
ymmärrettäväksi, että ainoastaan Sigismundin tapaisella kuninkaalla
saattoi olla otsaa tuoda sellaisia ilmoille.

Lokakuun lopulla kuningas palasi Pillovaan ja aikoi sieltä matkustaa
meritse Ruotsiin. Valtiokansleri Akseli Oxenstjerna määrättiin
sotaväen päälliköksi Preussiin ja "niiden kaupunkien ja maiden
kuvernööriksi, jotka Ruotsilla siellä oli hallussaan".

Huhut kuninkaan voitoista olivat ennen häntä saapuneet isänmaahan, ja
suurella riemulla otettiin hänet Tukholmassa vastaan. Maria Eleonoran
ilo oli yhtä ylenpalttinen kuin tavallisesti, ja Kustaa Aadolfilla
oli täysi työ häntä tyynnyttäessään.

Joulukuun 8 päivänä, kuukausi kuninkaan kotiutumisen jälkeen,
synnytti Maria tyttären, joka kasteessa sai nimekseen Kristina,
isoäitinsä mukaan.

"Jos Jumala suo, on hän korvaava minulle pojan", sanoi kuningas
painaen lapsen sydämelleen. Ja sen jälkeen hän seisoi usein
mietteissään lapsen kehdon vieressä, ikäänkuin aprikoiden: "Mitä on
tästä lapsesta tuleva?"



17.

LAAJEMMILLE TANTERILLE.


Kristian IV oli yhdessä muutamien puolalaisten ruhtinaiden kanssa
hyökännyt Westfaliin. Hän uneksi Elben ja Weserin välisen maan
valloittamista. Tähän tehtävään ei hän sentään lainkaan pystynyt,
eikä hän saanut sitä apuakaan, mitä hänelle oli luvattu. Pfalziin,
sodan varsinaiseen maaliin, ei hän päässyt kuunaan, ja Lutterin luona
Baremin rannalla hänen äskenvärvätyn joukkonsa löivät Tillyn vanhat,
kokeneet soturit.

Senjälkeen riisuttiin Ala-Saksin aseet. Liittoutuneiden kokenut
kenraali valtasi hiippakunnan toisensa jälkeen; ruhtinas toisensa
jälkeen rukoili keisarilta anteeksi ja luopui Kristianista, joka
vielä oleskeli Elben seuduilla.

Oli aivan silminnähtävää, että sota lähestyi Pohjolaa. Kustaa Aadolf
katsoi välttämättömäksi kutsua säädyt koolle ja niiden kanssa
neuvotella mitä oli tehtävä katolisen ylivallan hillitsemiseksi.

Säädyt päättivät yksimielisesti julistaa nuoren prinsessan
kruununperilliseksi, jos hänen isänsä kaatuisi jättämättä
miespuolista perillistä. Sotaa päätettiin samoin yksimielisesti
jatkaa järkkymättömällä ponnella, ja vaihtelevalla onnella
jatkettiinkin parin suven ajan kahakoita puolalaisessa Preussissa,
ja samaan aikaan keisarillisetkin ulottivat Wallensteinin johdolla
sotatoimiaan puolalaisen Preussin rajoille.

Varsinkin Stralsundin piiritykseen, johon keisarilliset olivat
kovalla ponnella ryhtyneet, kiintyivät kaikkien katseet. Oliko
katolisuus vielä kerran kytkevä ihmiskunnan kahleihinsa, vai
saatiinko sen voittokulku hillityksi?

Vastaus tuli syksyllä 1627 iloisena viestinä, että vanha
hansakaupunki oli puolustautunut täydellisellä menestyksellä,
saatuaan tehokasta apua pohjolan molemmilta kuninkailta.

Se herätti iloisia toiveita sorrettujen protestanttien sydämissä.
Mutta katolisissa maissa oli laita toinen. Wallenstein alkoi miettiä
miten saisi jommankumman pohjolan kuninkaista puolelleen. Hän koetti
molempia, mutta kumpikaan ei tällä kertaa ottanut onkeen.

Mutta Kristian oli epätoivoissaan. Hänen neuvostonsa ja koko Tanskan
kansa oli vastustanut hänen sekaantumistaan Saksan sotaan, ja hän
pelkäsi saavansa syyn niskoilleen kaikista niistä uhrauksista, joita
hänen oli täytynyt tehdä ja näytti vielä enemmän täytyvän.

Hädissään hän lähetti viestin Kustaa Aadolfille, että voisi koitua
paljon hyvää, jos he löisivät sovinnon kättä keskenään.

Ja helmikuun lopulla 1629 kuningas lähti matkalle etelärajalle.
Täällä molemmat kuninkaat kohtasivat toisensa. Syötiin ja juotiin ja
väliin neuvoteltiin pari kolme päivää, mutta kaikki liittohankkeet
menivät myttyyn. Kristian oli sittenkin taipuvaisempi ojentamaan
kätensä keisarillisille.

Samaan aikaan oli Lyypekissä eräs toinen neuvottelu keisarillisten
ja Tanskan edustajain kesken. Vaikka keisarilliset olivatkin
helposti lyöneet Kristianin joukot maalla, niin viimeksimainitulla
oli verrattomasti vahvempi laivasto. Vei vähintään kymmenen vuotta,
ennenkuin keisarilliset ehtivät rakentaa sen veroisen. Sentähden oli
Tanska saatava vetämään sormensa leikistä pois.

Rauhanehdot oli helppo tehdä. Kristian sai takaisin menettämänsä
maat, vaikkakin sangen pahoin pideltyinä, ehdolla, ettei enää
esiintyisi keisaria vastaan, toisin sanoen antaisi hänen elostella
Saksassa miten tahtoi.

Kustaa Aadolf puolestaan oli jo kauan ollut selvillä, että hänen oli
kaikki päävoimansa suunnattava keisaria vastaan. Siitä asti, kun hän
oli antanut Stralsundille apuaan, olikin hän ollut keisarillisten
kanssa ilmivihoissa, vaikkei sotaa vielä oltu julistettu.

Kuten tiedämme, olivat valtiopäivät 1628 hyväksyneet kuninkaan
suunnitelmat, jotka silloin olivat esillä. Mutta nyt oli kysymys
siitä, oliko sota heti siirrettävä Saksaan, Stralsund lähtökohtana,
vai oliko sitä jatkettava Preussissa ja sieltä ulotettava vihollisen
maahan. Akseli Oxenstjerna oli epäröivällä kannalla, mutta vaaka
kallistui yhä enemmän kuninkaan puolelle. Hän aikoi lähteä
Stralsundiin suuren armeijan kera auttamaan sorrettuja uskonveljiään.

Sieltä tulevat valitushuudot olivat sydäntäsärkevämpiä kuin
konsanaan. Wallenstein välitti vähät lannistettujen protestanttien
uskonopeista, hänestä nähden saivat he uskoa mitä tahansa. Mutta
sitä häikäilemättömämmin hän kiristi heidän valtiollista vapauttaan,
ja tuhotun kansanvapauden sijaan hänen jälkiään seurasi kaikki
mikä Saksassa oli rutikatolilaista. Katolisuus todellisuudessa oli
niittävä hedelmät kaikista niistä voitoista, jotka keisari oli
voittanut.

Keväällä 1629 saapui sanoma merkillisestä palautusjulistuksesta.
Kaikki, mikä viimeisinä kahdeksanakymmenenä vuotena oli joutunut
protestanteille, oli palautettava entisille omistajilleen. Sellainen
oli julistuksen sisällys. Keisari ei tarkoittanut vähempää, kuin että
maailmanpyörä oli käännettävä vuosisata taaksepäin.

On selvää itsestään, että sellainen väkivallantyö oli nostattava
jokaisen protestantin vastaansa. Kustaa Aadolf oli heti valmis
asettumaan vastarinnan etupäähän, mutta Akseli Oxenstjerna esitti
nytkin vastasyitään. Kuninkaan ei ainakaan ollut hätiköitävä, vaan
vielä jonkun aikaa tarkastettava asemaa.

Silloin saapui odottamatta sanoma, että Wallenstein oli lähettänyt
kenraali Arnimin Puolaan auttamaan Sigismundia ruotsalaisten
kurittamisessa. Tämä tieto tuli salamaniskuna Tukholmaan ja teki
toistaiseksi tyhjäksi kuninkaan sotaretken Saksaan. Ensin oli
puolustettava mitä hän oli valloittanut länsi-Puolassa.

Ruotsiin saapui niin paljon huolestuttavia huhuja, ettei kuninkaalla
ollut aikaa persoonallisesti ilmoittaa säädyille mitä hänellä
oli sanottavaa tai millainen summa tarvittiin. Hän riistäytyi
irti epätoivoisen puolisonsa syleilystä ja riensi pääkaupungista
Elfsnabbiin, jossa lahjat odottivat.

Hän saapui ensin Pillovaan ja purjehti sieltä Elbingiin. Sieltä
aiottiin marssia Dirschauhun, mutta sitä ennen oli useita verisiä
kahakoita puolalaisten ja keisarillisten kanssa. Vihdoin kuningas
rajoitti sotatoimensa puolustussotaan linnoitetuissa leireissä
Marienburgissa, Montouerspitzissä ja Dirschaussa. Silloin ei
vihollinen voinut tehdä paljon mitään, ja keisarilliset apujoukot
olivat aivan tarpeettomat.

Molemmat vihollisarmeijat hupenivat hupenemistaan pikku taisteluissa,
monet myös karkasivat tai kuolivat tauteihin. Ruotsalainen sotajoukko
sitä vastoin säilyi paremmin kaupunkikortteereissaan, joihin sitä
paitsi voi vapaasti tuoda muonaa meritse.

Tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan vihollisleirissä varsinkin
sentähden, etteivät soturit saaneet palkkojaan. Vihdoin Sigismund
tuli tuoden pienen summan rahaa, joka jaettiin molemmille leireille.
Mutta rahaa oli niin vähän, että sen saaminen herätti vain vieläkin
suurempaa tyytymättömyyttä.

Eivät puolalaiset eivätkä keisarilliset toimittaneet mitään; jo
elokuussa sotaliikkeet pysähtyivät tykkönään.

Kyllästyneenä ja huonolla tuulella Sigismund lähti leiristä
Varsovaan, ja molemmat sotajoukot lähtivät nekin. Puuttui
elintarpeita ja pelättiin tuhoisia kulkutauteja.

Elokuun 19 päivänä puolalainen armeija marssi Graudenziin.
Ruotsalaiset hyökkäsivät jälkijoukon kimppuun ja valtasivat 300
varusvaunua ja vihollisen koko ruutivaraston. Se oli viimeinen tapaus
tällä preussilaisella sotaretkellä.

Kirjoitettuaan valtaneuvostolle ja langolleen pfalzkreiville
viimeisistä sotatapauksista kuningas lisäsi: "Juuri kun laittauduimme
palaamaan Ruotsiin, tuli Ranskan kuninkaan lähettiläs parooni de
Charnacé leiriimme tarjoutuen välittämään sopimusta vihollisen
kanssa. Me olemme suostuneet neuvotteluihin aselevosta niillä
ehdoilla, jotka kansleri viime talvena esitti, ja olemme niihin
määränneet kanslerin, sotamarskin ja herra Juliana Banérin. He ovat
yhtyneet viime heinäkuun 30 päivänä Puolan lähettiläiden kanssa, ja
silloin on ratkaistu, että niin kuningas kuin Puolan tasavaltakin
tunnustaa meille Ruotsin kuninkaan arvonimen."

Eivät ainoastaan merivallat Englanti ja Hollanti, vaan varsinkin
Ranska, näkivät hyvin epämieluisesti, että Euroopan silloisissa
valtiollisissa oloissa puolalais-ruotsalaista sotaa jatkettiin. He
olivat jo oppineet tuntemaan mihin Kustaa Aadolfin miekka pystyi ja
tahtoivat omaksi hyödykseen valmistaa hänelle tilaisuuden käyttää
sitä vihollista vastaan, joka uhkasi Euroopan rauhaa, nimittäin
keisaria ja Habsburgin huonetta vastaan.

Charnacén ja hollantilaisten, englantilaisten ja brandenburgilaisten
lähettilästen välityksellä alotettiin neuvottelut Stumsdorffin
kylässä Stuhmin lähellä.

Kun puolalaiset ensi kokouksessa olivat myöntäneet Kustaa Aadolfille
kuninkaan tittelin, oli pahin vaikeus voitettu. Mutta hätä pakoitti
Puolan lähettiläät kaikissa suhteissa alentamaan suhdattomia
vaatimuksiaan.

Ruotsille suotiin valloituksensa Liivinmaalla ja Länsi-Preussissa,
Elbing ja Braunsberg sekä Itä-Preussissa Pillova ja Memel;
kaikki muut valloitukset oli luovutettava takaisin. Kuurinmaan
herttua sai maansa takaisin omakseen. Brandenburgin vaaliruhtinas
sai vahingonkorvauksena Marienburgin ympäristöineen sekä
Stuhmin ja Danzigerhauptin; mutta niin hänen kuin Danzigin ja
länsipreussilaisten kaupunkien oli sitouduttava antamaan Ruotsille
apua, jos joku vieras valta sitä hätyytti preussilaisilla
alusmaillaan. Näistä muodostettiin uusi ruotsalainen
kenraalikuvernementti, jonka hallituksen johtajaksi tuli Akseli
Oxenstjerna.

Tärkeämmät maanomistusseikkoja olivat kuitenkin tullioikeudet. Ruotsi
oli pidättänyt oikeuden kantaa tulleja ei ainoastaan Pillovassa
ja Memelissä, vaan Danzigissakin. Tällä tavoin Ruotsi oli saanut
yliherruuden aina Saksan rajaa myöten.

Näillä ehdoilla tehtiin aselepo kuudeksi vuodeksi. Ja täten Puola
oli sulettu pois suuresta eurooppalaisesta taistelusta saksalaisella
maaperällä, joka taistelukenttä nyt oli Kustaa Aadolfille avoinna.

Kuningas oli jättänyt neuvottelujen lopettamisen Oxenstjernalle ja
lähtenyt kotimaahan. Neuvosto kokoontui Upsalaan, jossa pidettiin
neuvotteluja joka päivä. Kysymys ei ollut enää sodasta tai rauhasta,
vaan siitä, oliko sotaa Itävaltaa vastaan käytävä hyökkäämällä vaiko
vain puolustautumalla.

Kuningas vaati hyökkäämään, vaikka jätti asian neuvoston
päätettäväksi, koska sota luultavasti toisi uusia sotia mukanaan.
Äänestyksessä, joka lopuksi seurasi, äänestivät kaikki kahdeksan
neuvosherraa hyökkäyssodan puolesta.

Tästä lähtien kuninkaalle alkoi levottoman työn aika. Kuninkaan
kansliassa oli sellaista touhua, ettei sellaista oltu nähty koskaan.
Kustaa Aadolf tunsi olevansa suuren ratkaisun edessä.

Värväämällä ulkomaista väkeä ja nostattamalla kaksinkerroin miehiä
kaikista maakunnista Kustaa Aadolf toivoi voivansa saada liikkeelle
kaikkiaan 40,000 miestä. Mutta loistavat eivät toiveet sittenkään
olleet, kun oli taisteltava maailman suurinta sotilasvaltaa vastaan,
sotajoukkoa, jonka laskettiin nousevan 150,000 mieheen.

Päävoiman oli astuttava laivaan Elfsnabbissa tavallisuuden mukaan.
Mutta myös Stegeborgissa ja Kalmarissa oli tällä kertaa laivoja,
joihin sisämaasta tulevain ratsujoukkojen oli määrä nousta. Eri
satamista oli laivojen määrä kokoontua Voionmaan pohjoiskoskeen,
purjehtiakseen sieltä kuninkaan omalla johdolla Eugeniin, jossa
maihinnousu oli tapahtuva. Oli tarkoitus odottaa siellä väkeä ja
sotavaroja eri tahoilta. Saksalaisten ja englantilaisten soturien,
jotka olivat siirtyneet Tanskan palveluksesta Kustaa Aadolfille, oli
määrä tulla Öresundista, suomalaisten, liiviläisten ja preussilaisten
baltilaisista satamista.

Tukholmassa koottiin määräajan kuluessa kaikkiaan 52 rykmenttiä,
6,196 miestä, päällystö laskettuna mukaan. Palkkaväen kera
nousi sieltä lähtevä sotavoima 11,142 mieheen. Koko sotaväki
oli: ratsuväkeä ja rakuunoita 9,510 miestä, jalkaväkeä 28,375,
tykkiväkeä 600, kaikkiaan 38,485 miestä. Suunnilleen sama miesvoima
jätettiin Ruotsia, Suomea sekä valloitettuja ja pantiksiotettuja
maita puolustamaan. Paljo vaivaa ja huolta kysyi elinvarojen ja
sotatarpeiden hankkiminen näille. Mutta vihdoin oli kaikki siinä
tunnossa, että alettiin päästä lähtemään.

Valtiosäädyt oli kutsuttu koolle Tukholmaan, ja toukokuun 19 p:nä
kokoontuivat ne valtiosaliin. Kun kaikki olivat koolla, tuli kuningas
taluttaen kädestä nelivuotiasta tytärtään Kristinaa ja jälessään
valtaneuvosten juhlallinen saattue.

Kun säädyt olivat uudistaneet uskollisuudenvalansa kuninkaan
tyttärelle, Kustaa Aadolf kohotti lapsen käsivarsilleen ja sulki
hänet niin lämpimin sanoin säätyjen rakkauteen ja hoivaan, että
kyynelet kihosivat niin hänen kuin läsnäolijainkin silmiin.

Sen jälkeen hän kiitti säätyjä siitä auliudesta, jolla he olivat
suostuneet valtakunnan turvallisuuden vaatimuksiin, ja toivoi, että
he edelleenkin pysyisivät uskollisina alamaisina ja auttaisivat häntä
tulevassa suuressa sodassa. Kaunein sanoin selitettyään syyt tähän
sotaan hän lausui lämpimät ja liikuttavat jäähyväiset uskolliselle
kansalleen.

Hänen sanansa sattuivat sydämiin. Koko salissa kuului ainoastaan
huokauksia ja nyyhkytyksiä. Hieman hengähdettyään hän piti vielä
kauniin rukouksen.

Tyyni sää pidätti kuitenkin kuninkaan lähtöä lähes kuukauden. Vasta
heinäkuun 14 päivänä laivasto kohotti ankkurinsa ja lasketti pois
hyvällä länsituulella. Matkallakin tuuli kävi hiljaiseksi, ja vasta
neljäntenä päivänä Voionmaalta lähdön jälkeen mastotähystelijät
näkivät Rügenin rantojen vitkaan kohoavan aalloista.

Kustaa Aadolf oli tähän asti kuulunut Ruotsille. Tästä hetkestä hän
kuului Euroopalle ja maailmanhistoriaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa I: Kuningas Jumalan armosta - Historiallis-romanttinen kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.