Title: Mies ja nainen - Novelleja
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mies ja nainen - Novelleja" ***


MIES JA NAINEN

Novelleja


Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1912.



SISÄLLYS:

Pikku tyttöjä

  Elina
  Inkeri

Eronneita

  Eri aikoina
  Hävittävää voimaa
  Lohduttajat

Näyttämö-kuvitelmia

  Yksinäisyys
  Autius



PIKKU TYTTÖJÄ



Elina.



Elina kulkee äitinsä ja äidin ystävättären kanssa pitkin Berlinin
katuja.

Hän on seitsemäntoista-vuotias, vaalea, hento ja vilkas. Hän tietää
olevansa sievä ja toivoo, että muutkin sen huomaisivat. Ja se huomataan
kyllä. Sillä hänestä säteilee väärentämätön nuoruus ja väljähtymätön
elämän harrastus. Ja hän säteilee kaikille, mutta erittäinkin kaikille
miehille. Koko hänen olemuksessaan, hänen vallattomasti peilailevissa
silmissään, hänen itsetietoisesti nytkähtelevissä vyötäisissään,
jalan nousussa, suun hymyssä, on niin paljon vastapuhjennutta
ihmisuteliaisuutta ja ilon ikävää, rakkauden kurkoitusta, ihailun
tarvetta ja onnen odotusta, että se vaistomaisesti pukeutuu keimailuun.

Kadulla äiti ja ystävätär kulkevat edellä Baedekerit kädessä. Elina on
aina tähän asti kulkenut tiukasti äitinsä käsipuolessa, mutta nyt tämä
eilen saapunut ystävätär on anastanut hänen paikkansa ja hän tuntee
olevansa vähän kuin viides pyörä vaunussa.

Elina on aina väärällä paikalla, joko liiaksi edellä tai liiaksi
jälessä. Aina häntä huudetaan, opastetaan, torutaan ja valistetaan:
"Missä olet Elina? Katsopas tuota palatsia! Pane mieleesi tämä
muistopatsas! Ja tämän museon nimi! Käy silmät auki, Elina!"

Ja Elina tottelee nyrpeillään. Se on hänestä kovin ikävää. Kaikki
kivitalot ja kivipatsaat ja taiteet ja tieteet ja tavarat ovat hänestä
ikäviä. Ihmiset ovat paljon hauskempia. Kaikki muut paitsi hänen oma
seuransa. Ja hän unohtuu taas hetken päästä katsomaan jotakin kaunista
poikaa tai uljasta univormua...

-- Elina, tuo on sopimatonta! neuvoo ystävätär.

-- Ja miten sinä astut kantasikin linttaan! nuhtelee äiti.

Elina kohauttaa loukkaantuneesti olkapäitään. Minkätähden naiset aina
olivat hänelle niin pahoja ja miehet aina niin hyviä? Miehille hän aina
kelpasi sellaisena kuin oli, naisille ei milloinkaan. Sen hän saattoi
huomata jo isästään ja äidistään ja kaikista muistakin. Miehet
ainoastaan ymmärsivät häntä, sentähden hän mieluummin olikin heidän
seurassaan. Siitä oli jo kotona aiheutunut monta kiivasta ottelua. Ja
Elina oli ollut olevinaan enemmän rakastunut kuin mitä todellisuudessa
olikaan, oli nostanut pilviin asti ne muutamat ylioppilaat, joiden
vuoksi häntä ahdistettiin. Kiusallaankin. Itsensä vuoksi vain, ei
suinkaan heidän. Mitä hän heistä! Ylioppilaista! Olivathan he kyllä
kilttejä poikia, mutta niin ylimalkaisia, niin samanlaisia,
kehittymättömiä ja sitten ainoastaan ylioppilaita. Korkeammalle toki
tähtäsi Elinan kunnianhimo! Hän oli aina ollut salaa vakuutettu siitä,
että hänen elämänsä tähti oli nouseva korkealle, että kerran joku
oikein suuri mies oli rakastuva häneen ja tekevä hänet kuuluisaksi
kautta maailman. Mitä laatua tämä suuri mies tulisi olemaan, siitä
hänellä ei vielä ollut selvää käsitystä. Mutta luultavasti joku
taiteilija. Elina ei ollut koskaan vielä tuntenut ainoatakaan
taiteilijaa, ainoastaan kuullut heistä paljon puhuttavan. Ja he olivat
hänelle korkeinta, jumalallisinta, mitä hän tiesi. Jospa hän kerran
pääsisi heidän seuraansa, tapaisi oikean taiteilijan! Se tapaaminen
muodostuisi varmasti käännekohdaksi hänen elämässään, avaisi portit
kokonaan uuteen ihmemaailmaan, johonkin outoon, salaperäiseen ja
pyörryttävän onnelliseen.

Mitä enemmän Elina miettii näitä asioita, sitä varmemmaksi käy hän
siitä, että juuri tällä matkalla on tapahtuva se suuri, ihmeellinen ja
sanoin selittämätön. Kuka hyvänsä tuntematon vastaantulija saattoi olla
juuri se hänelle määrätty satuprinssi, joka oli tekevä hänestä
unelmiensa prinsessan.

Tämä sisällinen hurmiotila pingoittaa koko Elinan ulkomuodonkin
tavallista itsetietoisemmaksi. Hän kulkee selkäkenossa, nenä ylpeästi
pystyssä ja hänen silmissään on uneksitun onnen hohde.

-- Elina, mihin taas jäitkään! huudetaan. Katso eteesi, ettet jää
vaunujen alle!

Ja Elina kiiruhtaa vastahakoisesti äitinsä viereen.

       *       *       *       *       *

Elina istuu _Café Bauerissa_ suomalaisen sanomalehden takana. Hän on
lukevinaan, mutta ei lue. Hän vaanii, vakoilee, pitää silmällä itseään
ja muita. Hän on varastautunut irti holhoojistaan, hän on ensimäistä
kertaa yksin ulkona, hän on nyt kuin suuret ihmisetkin. Ja tämä
tietoisuus täyttää hänet äärettömällä oman-arvon tunnolla ja
sisällisellä jännityksellä. Hän odottaa. Mitä? Sitä hän ei tiedä. Sitä
suurta, tuntematonta ja salaperäistä.

Hänen lähellään istuu nuori mies, joka koko ajan tarkastelee häntä.
Elina huomaa sen. Hänen sydämensä alkaa pamppailla aivan kuuluvasti.
Hän vilkaisee vieraaseen syrjäsilmäyksin ja piiloutuu taas nopeasti
sanomalehtensä taakse. Sitten hän kurkistaa uudestaan. Heidän silmänsä
kohtaavat toisensa. Elina punastuu korviaan myöten. Häntä pelottaa ja
huvittaa. Tämähän on jo seikkailua! Hän muistaa arvokkaisuuttaan,
pyytää maksaa ja koettaa astua ulos niin vaivattomasti ja tottuneesti
kuin suinkin, mutta hän tuntee, miten vieraan katse polttaa hänen
poskiaan. Ja heti kadulle päästyään hän kiiruhtaa pakoon juoksujalkaa
kuin takaa-ajettu, tietämättä itse edes miksi.

Elinan rauha on mennyttä. Hänen ajatuksensa askartelee lakkaamatta tuon
vieraan miehen ympärillä. Kuka hän mahtoi olla? Varmasti joku
taiteilija. Hänellä oli niin mustat, surulliset silmät ja hänen
tukkansa harmahti jo ohimoilla, vaikka hän vielä oli aivan nuoren
näköinen. Hän oli varmaan hyvin onneton ihminen.

Seuraavana päivänä kasvaa Elinan levottomuus kaksinkertaiseksi. Hänen
täytyi päästä katsomaan istuiko vieras tänäänkin _Bauerissa_. Ehkä hän
odotti Elinaa...

Elina selittää äidilleen menevänsä museoon ja kiiruhtaa jälleen suoraa
päätä _Café Baueriin_.

Aivan oikein. Vieras oli jälleen siellä. Samassa pöydässä kuin
eilenkin. Elinan nähtyään hän kiinnittää häneen jälleen mustat,
surulliset silmänsä ja -- tervehtii. Elina ei tiedä, vastatako vai
ollako vastaamatta. Hän lentää tulipunaiseksi, hämmentyy, tekee
epämääräisen liikkeen päällään ja koettaa näyttää juhlalliselta. Hän
tilaa jälleen sanomalehden, mutta se osuu hänen käteensä väärinpäin
eikä hän sitä edes huomaa...

Mutta hän huomaa kyllä poistuessaan, että vieras nousee samalla kertaa,
siirtyy hänen pöytäänsä ja ottaa käteensä saman sanomalehden...

       *       *       *       *       *

Elina ei ole erehtynyt. Vieras mies, joka häntä on katsellut, on
todellakin taiteilija, tshekkiläinen runoilija. Eikä hän ole katsellut
Elinaa ollenkaan minkään suurkaupunkilaisen naismetsästäjän silmillä,
vaan syvällä runoilija-hartaudella. Sillä kolmestakymmenestä
ikävuodestaan huolimatta hän on vielä melkein yhtä lapsellinen,
koskematon ja arka kuin Elinakin. Mutta hän on ollut paljon yksin ja
sentähden hän tuntee itsensä vanhukseksi. Kovat kohtalot ovat aikoinaan
saaneet hänet vetäytymään kuoreensa ja hänen sielunsa pohjalla on
paljon ihmisvihaa ja naishalveksuntaa. Ihmiset eivät yleensä herätä
hänessä mielenkiintoa.

Elina muodostaa poikkeuksen. Heti ensi silmäyksellä huomaa hän
ihmeekseen lämpiävänsä. Tämä vieras, valkea lapsi vieraalla maalla
paistaa kuin jumalan aurinko suoraan hänen routaiseen sydämeensä
hyvyyttä ja kauniita ajatuksia. Ja hänestä tulee vähitellen hänen
jokapäiväinen elämänvoimansa.

He tapaavat toisensa aina samaan aikaan samassa paikassa. He eivät sano
mitään, mutta he tietävät tulevansa ainoastaan toistensa vuoksi.

Ja runoilija ajattelee:

Miksi me ihmiset olemme näin epäinhimillisiä, näin sovinnaisia. Miksi
en voi mennä hänen luokseen ja sanoa: Ethän sinä vieras olekaan,
olethan sinä minua lähempänä kuin kukaan koko maailmassa. Minä tahdon
ainoastaan kiittää sinua siitä, että olet olemassa, että olet minun
hyvä enkelini, että olet tehnyt minut paremmaksi ja onnellisemmaksi ja
maailman ympärilläni kauniimmaksi... Miksi en voisi niin tehdä? Onhan
hän lapsi...

Vihdoin eräänä päivänä hän tekee niinkuin on ajatellut. Kaikki käy kuin
itsestään. Ja runoilija selittää, ettei hän tarkoita mitään pahaa, että
hän on niin yksin ja että Elina on hänen sielunsa ilo...

Ja Elinasta se on aivan luonnollista.

Sitten he tapaavat toisensa joka päivä. Ja Elina käyttää tuhansia
tekosyitä päästäkseen pujahtamaan yksin kaupungille.

Runoilija odottaa häntä aina uskollisesti. Ja Elina piilottaa pienen
kätensä ystävänsä suureen kouraan ja tuntee itsensä turvalliseksi.
Täten he vaeltavat käsi kädessä kuin lapset keskellä miljoonakaupungin
hälinää.

Välistä he myös vetäytyvät jonkin museon hiljaisiin käytäviin. Ja
runoilija puhuu silloin suurista taiteilijoista ja suuresta taiteesta,
hän mainitsee nimiä, hän innostuu ja lämpenee. Hänellä on suoranainen
välittämisen tarve. Hän näyttää Elinalle kirjastot ja lukusalit,
kirjoittaa hänelle muistiin parhaimmat aikakauskirjat, sanomalehdet ja
kirja-uutuudet, tekee hänelle listan näytelmistä, joita hänen on
nähtävä, konserteista, joita hänen on kuultava. Ja sitten hän puhuu
vielä paljon elämän murheesta ja kauneudesta, yksinäisyydestä ja
vapaudesta.

Elina vain kuuntelee. Tai ei oikeastaan kuuntelekaan. Nuo asiat eivät
liikuta häntä. Hän ajattelee omia asioitaan ja peittää puuttuvan
mielenkiintonsa vaillinaisen kielitaitonsa varjoon. Hän ajattelee sitä,
miten hän parhaiten voisi miellyttää, millainen hymy ja silmäys
kulloinkin on annettava, jotta se tekisi edullisimman vaikutuksen,
millaisen hatun hän seuraavana päivänä ottaisi sen ja sen puvun kanssa
ja miten hän sitten kampaisi tukkansa, jos hän ottaisi sen hatun...

Tshekkiläinen on todellakin hyvin rakastunut. Hän tahtoisi joka hetki
olla Elinan lähellä. Ja silloin kun hän ei näe tätä, hän kirjoittaa. Ei
mitään erikoista, ainoastaan: "Sinä, sinä Elina, minun pieni
prinsessani, minun valkea lintuni pohjoisesta, minun suloinen lapseni,
auringonsäteeni, sinä, sinä Elina..."

Elina nyrpistää nenäänsä. Miten yksitoikkoista ja typerää! Ei edes
runoja! Mahtoiko hän ollakaan mikään oikea runoilija. Ylioppilaatkin
osasivat kirjoittaa paremmin.

Hänen tekee mieli kiihottaa hänen rakkauttaan. Heräävän
naisellisuutensa varmalla vaistolla hän valehtelee: "Sinä olet minun
ensimäinen rakkauteni, ensimäinen, joka ymmärrät minua, tähän asti olen
ollut niin yksin, niin yksin..."

Mutta mitä varmemmin Elina tuntee, että runoilija on täydellisesti
hänen vallassaan, sitä oikullisemmaksi hän käy. Hän jännittää hänen
hermojaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, ei vastaa kirjeisiin, jää
pois sovituista kohtauksista, mutta tekee koko ajan mielessään tiliä
siitä, kuinka paljon hänellä on varaa kiusata, silti kadottamatta...

       *       *       *       *       *

Tämä lemmenleikki saa äkkiä odottamattoman lopun. Elinan tarkoista
varokeinoista huolimatta sattuu kerran kuitenkin niin onnettomasti,
että hän tshekin käsipuolessa joutuu äitiään vastaan keskellä katua.

Syntyy hirmuinen kohtaus.

Äiti itkee, ystävätär itkee, Elina itkee.

-- Katututtavuuksia! nyyhkyttää äiti.

-- Kuinka voitkin tuottaa äidillesi näin suurta surua! nuhtelee
ystävätär. Näet nyt, millaisia ikävyyksiä tuollaisista seikkailuista
johtuu. Ja pahempaakin voisi tapahtua...

-- Pahin on se, ettei tapahdu mitään! tiuskii Elina. Minä en kestä
sellaista! Minulla on ikävä teidän kanssanne. Kaikki naiset ovat niin
pahoja! Minä en tule toimeen ilman miehiä!

-- Elina, Elina! parkuvat molemmat vanhemmat naiset nyt kuorossa.

-- Tuollaisella ulkomaalaisella veijarilla, joka ajaa takaa nuorta
tyttöä, ei ikänä ole mitään hyvää mielessä. Hän aikoo vietellä sinut,
sanoo ystävätär ankarasti.

-- Ja hän voi tappaakin sinut, etelämaalaisilla on niin kuuma veri,
lisää äiti.

Täten jatkuu kohtaus. Ja lopuksi otetaan Elinalta pyhät valat siitä,
ettei hän enää koskaan tapaisi tshekkiläistä runoilijaa.

Elina jää miettimään. Mitä nyt oli tehtävä? Oikeastaan oli hän jo vähän
kyllästynyt koko runoilijaan. Ja kenties hän ei ollut runoilija
ollenkaan, ainoastaan tavallinen veijari. Ehkä olikin äiti oikeassa.
Mutta jos niin oli laita, sen pilan hän ainakin kostaisi.

Ja hän päättää jatkaa entistä _poste restante_ -kirjeenvaihtoaan. Hän
kirjoittaa:

"-- -- En minä niin lapsellinen olekaan kuin luulit, etkä sinä olekaan
minun ensimäinen rakkauteni, enkä minä rakasta sinua ollenkaan.
Minä vain leikin, kun näin, että sinäkin tahdoit leikkiä minun
kanssani -- --"

Ja runoilija vastaa:

"-- -- Elinako näin puhuu, sama Elina, jolla on niin puhdas otsa ja
kirkkaat silmät ja hennot lapsen kädet! Särkeekö hän sentähden, että
hän on lapsi? Vai eikö hän kenties olekaan enää lapsi, vaan jo
oikea pieni nainen! Hän valehtelee -- -- Ja hänen runoilijansa on
surullinen -- --"

Tämän kirjeen saatuaan Elina tulee alakuloiseksi. Hän syyttää itseään
ja hän itkee. Miksi hän olikin niin paha sille, joka hänelle oli ollut
niin hyvä! Ja hän kaipaa jälleen runoilijan suurta, turvallista kättä,
hänen äänensä tummaa, tuudittavaa sointua ja hänen rakkauttaan. Hän oli
ollut melkein kuin isä ja oli suudellutkin vain otsalle... Äiti ja
ystävätär olivat pahoja, mutta tshekki oli hyvä...

Ja Elina kirjoittaa kyyneltensä lomitse:

"-- -- En minä sentään niin paha ole kuin luulet, minä valehtelin,
mutta valehtelin vain pakosta. Minulla on niin ankara äiti. En saa enää
tavata sinua. Ylihuomenna lähdemme pohjoiseen. Muistele minua
kauniisti. Minä en voi sinua koskaan unhoittaa -- --."

       *       *       *       *       *

Koko kotimatkan on Elina hiljainen ja surullinen. Hän huokaa usein.
Runoilijan viimeinen kirje on piilossa hänen povellaan. Hän tuntee
itsekin, että hän on särkenyt jotakin. Mitä? Jotakin korvaamatonta.
Sydämen, kenties kaksikin!

Ja hän huokaa...



Inkeri.


Yhdeksäntoista-vuotias, tumma, vakava, hiljainen. Kasvojen piirteet
sisäänpäin ilmehtivät, pitkät ja suggestiiviset niinkuin intiaanilla.

Hänellä on heikko rinta ja hän on matkalla Italiaan kevättä viettämään.
Hänen oppaanaan on vanhempi nainen, laulajatar, joka myös matkustaa
Italiaan lepäämään.

Muutamaksi viikoksi he ovat pysähtyneet Parisiin.

Vanhemmalla naisella on salainen sydämen suru ja hänkin on senvuoksi
vakava ja hiljainen. Aivan sattuman kautta on hän saanut holhotikseen
tämän nuoren tytön, jota hän ei lainkaan tunne ennestään. Mutta hän
muistelee kuulleensa, että Inkerin matkalla paitsi terveydellisiä oli
kasvattaviakin tarkoitusperiä: hänellä oli kotimaassaan liian paljon
sulhasia...

Laulajatar on sisällisesti sangen väsynyt ja suurkaupungit hän tuntee
jo kyllästymään asti. Ja hän katuu sitä, että on ollenkaan huolinut
mukaansa pientä, ensikertalaista matkailijatarta, kun hän ei kuitenkaan
jaksa pitää tälle seuraa eikä näytellä nähtävyyksiä. Hän ei tahdo
pingoittaa hermojaan millään ja niinpä hän kulkee omia teitään seuraten
vain sisällisten mielikuviensa ja yksinäisten muistojensa lempeää
ohjausta maailmankaupungin hälisevässä kaikkisuudessa.

Inkeri vaeltaa hänen vierellään vaiti, tyynesti ja uneksivasti. Hän ei
näytä hämmästyvän mistään, hän ei utele, ei kysele mitään. Hän liukuu
mukana huomaamattomasti, melkein olemattomasti. Kun he kulkevat
suurilla bulevaardeilla tai laajojen torien poikki, pujottaa hän tosin
kätensä opastajansa kainaloon, mutta hänen liikkeittensä tahtia ei
erota, niillä on aina ympäröivän elämän rytmi. Kun hän puhuu, on hänen
äänellään aina erehtymättömästi sama viritys kuin puhuttajalla. Hän ei
koskaan paina, ei häiritse, ei riko tunnelmaa.

Tästä kaikesta on laulajatar oikeastaan Inkerille hyvin kiitollinen,
mutta se ihmetyttää häntä kuitenkin. Ja kun hänen hermonsa jonkun aikas
ovat saaneet levätä, alkaa Inkerin luonnoton passiivisuus hieman
vaivatakin häntä. Tyttö ei uskalla olla itseään, hän ajattelee,
selvästi tämä tekee väkivaltaa omille lapsekkaille haluilleen ja
pakottautuu ehdoin tahdoin tällaiseen orjalliseen mukautumiseen. Ehkäpä
vihaakin häntä salassa...

Mutta Inkerin silmät puhuvat aivan toista kieltä. Ne ovat hyvin
tumman-siniset ja pitkäripsiset. Ja aina kun niihin katsoo, alkavat ne
säteillä hiljaista, sydämellistä hohdetta. Ja sitten ne aina
hymyilevät. Miksi ne niin hänelle hymyilevät? kysyy laulajatar
itseltään. Mutta vähitellen hän huomaa, ettei tämä hymy kohdistukaan
vain yksinomaan häneen. Inkeri katsoo kaikkiin ihmisiin samalla lailla:
ovenvartijaan, joka ojentaa hänelle kirjeen, tarjoilijaan, joka asettaa
lautasen hänen eteensä ravintolassa, sanomalehdenmyyjään, joka antaa
hänelle lehden, jokaiseen vastaantulijaan, joka vain huomaa hänet.
Kaikkia suoraan silmiin, syvästi, lämpimästi, pitkästi, hyväilevästi.
Ja kuitenkaan tämä kaikki ei ole keimailua, se on lapsen vilpitöntä
herttaisuutta, ikäänkuin kaikki ihmiset olisivat omaisia, veljiä,
vanhoja ystäviä, joiden hyvyyttä ei voi epäillä, joita on ilo tavata...

Tämä on ainoa sopimattomuus, johon Inkeri tekee itsensä syypääksi ja
josta vanhempi nainen katsoo olevan syytä huomauttaa. Hän puhuu suuren
maailman seurustelutavoista, miten liika inhimillisyys voi olla
vaarallista ja miten tuttavallisuus voi synnyttää väärinkäsityksiä...

Inkeri kuuntelee suurella hartaudella ja nyökkää päätään
ymmärtäväisesti ja pikkuviisaasti. Sitten hän puristaa
neuvon-antajattarensa kättä, katsoo jälleen silmiin äärettömän
sydämellisesti ja luottavaisesti ja hymyilee.

Laulajattarella on sydämen suru, hänen sielunsa on sairas ja
yksinäinen. Hän tuntee, miten Inkerin pehmeä läheisyys tekee hänelle
hyvää. Tuskan kipein itsekkyys alkaa hellittää otettaan. Hänellä on jo
varaa muistaa muitakin. Inkerillä oli varmasti ikävä. Hänen täytyi toki
edes vähän saada huvitella, nähdä elämää. He olivat sentään liian
ankarasti karttaneet kaikkia turistipaikkoja. Eihän niitä voinut
halveksia kuin se, joka ne tunsi. Ja Inkeri oli ensimäisellä
matkallaan. Vai oliko hän kenties vielä niin lapsellinen, ettei osannut
olla uteliaskaan? Vai henkisesti tylsä? Vai nukkuva prinsessa vain,
joka oli herätettävä?

Matkatoverusten väli muuttuu jokapäiväisen yhdessä-olon kautta
läheisemmäksi. Laulajatar melkein mieltyy tähän holhoojan-ammattiinsa.
Se saa hänet unohtamaan sen, minkä hän tahtoo unohtaa. Hän kertoilee
nuoremmalle kokemuksiaan, puhuu matkoistaan, kuvailee suurkaupunkien
monipuolista koneistoa. Sitten hän puhuu myös elämästä, inhimillisestä
kauneudesta ja kärsimyksestä. Mutta kaikesta hellävaroin, suojelevasti,
kokeneemman taltuttavalla tyyneydellä... ettei kaikki ole kultaa,
mikä kiiltää... Ja hän on valmis lähtemään Inkerin kanssa
huvittelupaikkoihinkin, vaikka hän itse puolestaan onkin niihin
kyllästynyt. Hänellä on tarve olla Inkerille hyvä. Hän koettaa keksiä
ilta-ohjelmia, ehdottelee, kyselee, haluttaisiko Inkeriä kenties sinne
ja sinne...

Ja Inkeri vastaa aina:

-- Niin, jos sinua haluttaa.

-- Mutta eikö Inkeri sitten itse halua mitään? Mistä Inkeri itse pitää?
Minne tahtoisi?

Inkeri miettii...

-- Sitä ei voi selittää. Jonnekin hyvin kauas... Jotakin kaikesta
tavallisesta poikkeavaa...

Sitten hän puhuu jotakin merestä ja tähtitaivaasta, avaroista pustista,
villeistä hevosista, sodasta ja sankarikuolemasta ja rakkaudesta...

Inkeri on hetkiseksi vilkastunut, mutta vajoaa heti jälleen taas
entiseen pehmeään välinpitämättömyyteensä.

Laulajatar naurahtaa. Nukkuva prinsessa! hän ajattelee.

Senjälkeen hän kuitenkin käyttää Inkeriä erinäisissä puistoissa,
kirkoissa, museoissa ja muissa huomattavissa paikoissa, jotka kuuluvat
Parisin nähtävyyksiin ja joista talvimatkailijoiden on tapana lähettää
postikortteja kotimaahansa.

Inkeri ei lähetä koskaan. Kun ystävätär häntä siihen kehoittaa, vastaa
hän:

-- Minulla ei ole ketään, jolle lähettää.

Itse hän kuitenkin saa hyvin paljon kortteja ja kirjeitä.

Kerran kun hän tapansa mukaan järjestelee kirjeitään, kysyy ystävätär
piloillaan:

-- No, mitä sulhaset kirjoittavat?

-- Lue, sanoo Inkeri ja työntää koko pinkan hänen käteensä.

Laulajatar epäröi.

-- Lue, toistaa Inkeri, levitellen eräitä kirjeitä pöydälle hänen
eteensä.

Ville kirjoittaa:

"-- -- Siitä asti kun sain suudella huuliasi kuljen kuin unessa. Tai
ehkä kaikki olikin vain unta. Tulit ja katosit taas. Mutta se lumous,
johon minut kiedoit, ei vain katoa. Olen ikuinen vankisi, ihana
harhanäky. Tunnen yhä, miten käsivartesi kaartuvat kaulaani, miten
pääsi painautuu rintaani vasten ja silkkiset hiuksesi koskettavat
poskiani... Tule takaisin tai päästä minut vapaaksi -- --"

Pekka:

"-- -- Oma Inkerini, miten raskasta on tämä ero. Elämä on harmaa ilman
sinua, ihmiset kiusallisia, työ ei suju. Ainoa lohdutukseni on tieto
siitä, että pian tulee aika, jolloin emme enää milloinkaan eroa. Ensi
syksynä jo menemme naisiin, eikö niin? Käyn kaupungilla arvaellen
tulevan kotimme paikkaa. Elän toivossa ja odotuksessa -- --"

Kalervo:

"-- -- Miksi et kirjoita? Oletko unohtanut minut? Sydämeni on täynnä
levottomuutta, vaikka tiedänkin, että rakastat minua. Rakastit,
tarkoitan. Mutta nyt? Suo anteeksi, että epäilen ja kiusaan sinua näin.
Mutta rakkaus on hullu ja minä rakastan sinua yli kaiken. Sano,
rakastatko minua vielä! Sinun täytyy lakkaamatta toistaa se, jotta
uskoisin -- --"

Arvi:

"-- -- Inkeri, sinä minun sieluni päivänpaiste, minun henkeni morsian!
Saanhan kutsua sinua siksi? Minä tiedän, että olet se, vaikka ei meidän
välillämme koskaan ole ollutkaan puhetta rakkaudesta. Me ymmärrämme
toisemme ilman sanojakin. Miten ihanaa se on! Tähän saakka olen saanut
käydä aina yksin ja sisällisesti orpona. Siksi kunnes sinä tulit,
Inkeri -- --"

Laulajatar laskee kirjeet pois kädestään ja katsoo hämmästyneenä
Inkeriin.

Tämän kasvoilla on entinen, rauhallisesti uneksuva ilme.

-- Mitä ihmettä, aiotko mennä naimisiin näin monen kanssa!

-- En kenenkään kanssa, vastaa Inkeri hiljaisesti.

-- Mutta rakastat sentään näin monta?

-- Ei voi rakastaa muuta kuin yhtä...

-- Ketä heistä siis rakastat?

-- En ketään heistä.

-- Ja olet sentään uskotellut rakastavasi heitä?

-- Olen sanonut, että... että, jos he tyytyvät siihen, mitä minä voin
heille antaa...

-- Mikä ajattelematon tuhlari sinä olet, lapsi! Ja sitten kun vihdoin
tulee se oikea, se yksi ainoa, jota oikein voisit rakastaa, jolle
tahtoisit antaa kaikki, ei sinulla enää olekaan hänelle ehjää sydäntä
eikä ehjää elämää...

-- Se yksi ainoa on jo ollut ja mennyt... Ja senjälkeen en enää voi
ketään rakastaa. Kaikki on minulle yhdentekevää.

Inkerin silmät tuijottavat surumielisesti epämääräiseen kaukaisuuteen.

-- Hän ei siis rakastanut sinua?

-- Hän rakasti myös minua.

-- Miksi hän siis jätti sinut? Vai onko hän ehkä...

-- Ei, ei, keskeyttää Inkeri nopeasti, arvaten toisen ajatuksen, ei hän
ole kuollut... Tai en minä tiedä... Hän voi kuolla joka hetki ainakin.
Kolmeen vuoteen en ole kuullut hänestä mitään. Nyt vasta keväällä. Hän
on Tripoliin sodassa...

-- Tripoliin sodassa! Mutta kuka hän siis on?

Inkeri viivyttelee vastaustaan.

-- Niin, se on hyvin kummallista. Ei kukaan tiedä koko asiasta. Eikä
hän olekaan suomalainen. Hän on venäläinen, mutta hänen äitinsä on
italialainen. Upseeri. Hyvin kaunis ja hyvin musta... Siitä on jo niin
kauan sitäpaitsi. Neljä vuotta... Olin Savonlinnassa kylpemässä ja hän
oli myös siellä. Me olimme paljon yhdessä, ja me tanssimme ja
soutelimme ja...

Inkeri puhuu katkonaisesti ja pysähdellen. Hänen sormensa leikittelevät
hermostuneesti pienellä paperiveitsi-sapelilla, joka riippuu hänen
kaulaketjussaan.

-- Tämäkin on häneltä, hän jatkaa. Säilytän sitä kuin taikakalua. Sillä
minulla on tunne siitä, että jos sen kadotan, en löydä häntä enää
koskaan. Voi, hän on sodassa! Hän etsii kuolemaa. Minä tiedän sen.

Inkerin silmät täyttyvät kyynelillä.

-- Rakastatko sitten yhä vielä häntä? laulajatar kysyy.

-- Ikuisesti, vastaa Inkeri hartaasti. Minun täytyy nähdä hänet vielä
kerran. Sentähden ainoastaan lähdin matkallekin. Tahdoin päästä häntä
lähemmäksi. Ja kun kuulin, että hän oli lähtenyt Italian sotaan,
sairastuin...

Inkeri vaikenee, hymyilee salaperäisesti.

-- Se oli minun sotajuoneni. Minulle tuli vastustamaton halu lähteä
häntä etsimään. Minulla oli paha omatunto. Jos hän kaatuu, on se minun
syyni. Minä olen tappanut hänet, sillä minä hylkäsin hänet.

-- Et siis silloin vielä tiennyt rakastavasi häntä niin syvästi?

-- Tiesin sen liiankin hyvin.

-- Mutta hänen kansallisuutensa vuoksi et tahtonut näyttää sitä?

Inkeri katsoo laulajattareen suurin, ihmettelevin silmin, ikäänkuin ei
olisi käsittänyt hänen sanojaan. Hän pudistaa päätään pehmeästi ja
vajoaa ajatuksiinsa. Mutta laulajattaresta tuntuu, ettei hän ajattele
mitään. Hän on vain kaukainen ja kaunis kuin muinaistaru. Ja tällä
hetkellä hän olisi melkein valmis vannomaan, että Inkeri todellakin
kuuluu johonkin toiseen aikaan ja toiseen rotuun. Länsimaille
kulkeutunut Itämaan yrtti...

-- Ei, en minä mitään sellaista ajatellut, puhuu Inkeri hitaasti. Sitä
ei voi selittää. En ymmärrä sitä vieläkään. En ymmärrä itseäni
ollenkaan. Minun vain täytyi tehdä, niinkuin tein. Erota hänestä,
vaikka rakastin häntä niin äärettömästi ja hän minua. Me rakastimme
niin eri lailla. Tai hän tahtoi minusta sellaista, jota minussa ei
ollut. Tai oikeastaan, etten olisi mitään ilman häntä. Ja minä tahdoin
omasta voimastanikin olla kaunis ja hyvä ja kunnioitettava ja
luotettava... Vapaa... Kaikin puolin... Rakkaudessakin... Ei sitä osaa
selittää. Me emme ymmärtäneet toisiamme... Enkä minä ymmärrä vieläkään
itseäni. Sillä minä rakastin kuitenkin häntä niin äärettömästi...

Inkerin silmät katsovat taas uneksien kaukaisuuteen.

Nyt on laulajattaren vuoro ihmetellä. Mutta ethän sinä muinaistaru
olekaan, sinähän se oletkin oikea tulevaisuuden nainen, hän ajattelee.
Sinulla on jo veressä ja vaistossa, mikä minulla vasta on päässä.
Vapaus! Minä käsitän sen kyllä, mutta mitä se minua hyödyttää, kun
minun vaistoelämäni kuitenkin pyytää orjuutta. Minä olen paljon
heikompi kuin sinä... ja onnettomampi...

-- En voi käsittää, mikä se on, tuo salaperäinen voima, joka ajaa
onnettomuuteen, silloinkin kun olisi onni tarjolla, pakottaa elämään
ilman rakkautta, vaikka ei kuitenkaan muuta pyydä elämältä... Käsitätkö
sinä?

Laulajatar ei vastaa. Omituinen hymy kiertelee hänen suupielissään.

-- Nyt sinä olet aivan kuin Mona Lisa, sanoo Inkeri.

-- Jota et ole koskaan nähnyt, naurahtaa laulajatar.

-- Mutta minä tiedän, minä uskon, että hän eläissään oli juuri sinun
näköisesi.

-- Mystikko sinä olet, uskot kaikkeen, mikä on kaukaista, salaperäistä,
ääretöntä, käsittämätöntä. Et epäile näkymättömistä, olemattomista.
Oikea uskovainen sinä olet, Inkeri.

-- Minä en usko mihinkään, jos en saa uskoa rakkauteen. Se on ainoa,
koko elämäni! Ja nyt minun pitää elää sitä ilman. Tai tällaisilla
kurjilla muruilla!

Inkeri heittää halveksivasti kirjepinkan pois ja väsymyksen ja
elämänkyllästyksen sekainen välinpitämättömyys leviää hänen
kasvoilleen. Hän näyttää vähintäin kahdenkymmenenkuuden-vuotiaalta.

Vanhempi nainen tuijottaa häneen. Hän tuntee itsensä tällä hetkellä
nuoremmaksi tätä lasta.

He istuvat kauan vaieten. Hämärä laskee.

-- Etkö laulaisi? sanoo Inkeri.

-- Mitä?

-- Laulua sotaveikoista. _Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa, oli kumpikin
Venäjän vanki_.

Ja laulajatar laulaa, paremmin kuin milloinkaan ennen.

Inkeri istuu pää käsien varassa ja muistelee italialais-venäläistä
upseeria.

Sitten seuraa taas pitkä aika äänettömyyttä. Pimeä huone on täynnä
näkymättömien mielikuvien hartautta.

-- Minne lähdemme tänä iltana? kysyy vihdoin laulajatar heräten
ajatuksistaan.

-- Tulisitko sinne, minne minä tahtoisin?

-- Tulen kyllä.

-- Oikeinko totta?

-- Oikein totta. Tai ethän vain sotaan aio minua vietellä?

Inkeri hiipii ystävättärensä selän taa ja kuiskaa hänen korvaansa
hyväilevästi:

-- Jonnekin, missä on italialaisia lehtiä, joista voisi nähdä, ketkä
ovat kaatuneet sodassa...

-- No, se käy laatuun.

-- Luuletko, että voisin päästä Punaiseen ristiin? kysyy Inkeri taas
hetken kuluttua.

Laulajatar myöntää piloillaan.

Ja he lähtevät ulos ottamaan selvää niistä jotka ovat kaatuneet
Tripoliin sodassa...



ERONNEITA



Eri aikoina.


Tarja oli juuri tullut ulkoa raittiista talvi-ilmasta ja hänen
kasvoillaan ilakoi vielä heleä, terve puna.

Hän tunsikin itsensä nyt reippaammaksi ja sopusointuisemmaksi kuin
pitkiin aikoihin. Oli kuin olisi kaikki se paha, ristiriitainen ja
rikkonainen, joka pari viimeistä vuotta oli runnellut hänen elämäänsä,
äkkiä kadonnut olemattomiin.

Tarja oli äsken kadulla tavannut entisen miehensä eikä tämä kohtaus
ollut aiheuttanut hänelle enää minkäänlaista sydämentykytystä tai
hermotärinää kuten aina ennen. He olivat vain kauniisti tervehtineet ja
hymyilleet toisilleen tyynesti ja ystävällisesti.

Siis olivat he vihdoinkin sisällisesti erossa! Siis oli vihdoinkin
rikki tuo salainen hermoverkoston yhteys, tuo tottumuksen ja pitkän
jokapäiväisen seurustelun kautta heidän välilleen kasvautunut
sidekudos, joka niin kauan oli ollut voimakkaampi heidän ulkonaista
eroaan uhaten tehdä tyhjäksi kaikki heidän järkensä ja tahtonsa
tahalliset ponnistelut!

Nyt oli vihdoin kaikki niinkuin ollakin piti.

Tämä tunne täytti Tarjan mielen sanomattomalla riemastuksella. Hänen
säälimätön, sitkeä tarmonsa oli sittenkin ollut kovaa kohtaloa kovempi,
se oli voittanut menneisyyden, pakottanut pirstoutuneen elämän jälleen
ehjäksi. Vapaana, kokonaisena, komeana, lujempana kuin koskaan, saattoi
hän nyt liittyä siihen mieheen, jonka vuoksi hän tämän kaiken oli
tehnyt.

Tarja istuutui odottamaan Jukkaa. Tämän piti pian tulla. Hän veti
esille vanhan koru-ompeluksen, joka hänen hermojensa pitkällisen
kiihtymistilan vuoksi oli saanut olla vuosikausia koskematta. Ja hän
alkoi ommella hitaasti, huvikseen, haaveillen melkein kuin nuoret
tytöt, pistäen silloin tällöin pisteen ja jääden jälleen unelmoimaan
hymyillen omille mielikuvilleen. Hänen rinnassaan oli suloinen rauha
eikä sentään tyhjyyttä. Se oli täynnä lepoa ja hämärää, onnellisen
rakkauden odottavaa, hiljaista kaihomieltä.

Hän rakasti todellakin Jukkaa hyvin suuresti. Ja päivä päivältä yhä
enemmän. Eikä hän hetkeäkään koskaan ollut katunut avio-eroaan
entisestä miehestään. Ja sentään se oli alussa tuntunut kovin
raskaalta. Se oli täytynyt tehdä enemmän pään kuin sydämen voimalla.
Sillä Tarja oli vakuutettu siitä, että ero heille kummallekin oli
parempi, ei siksi, että heidän keskinäinen hellyytensä jollakin tavoin
olisi vioittunut, pikemmin päinvastaisista syistä. Heidän luonteensa,
heidän aatemaailmansa olivat siinä määrin erilaiset, että ne suorastaan
hävittivät toisiaan. Ja siitä huolimatta he olivat jollakin
käsittämättömällä tavalla sidotut toisiinsa kuin omaan turmioonsa. He
olivat sairaita toisistaan ja jonkinlainen hentomielinen pehmeys teki
heille kummallekin kaiken leikkauksen ajatuksenkin kauhistavaksi. Ja
kuitenkin se oli ainoa tapa parantaa, ja Tarja tunsi, että joll'ei hän
tekisi tätä räikeää pelastus-työtä, ei sitä tekisi kukaan. Ainoastaan
tähän rakkauden-ajatukseen vedoten hän oli jaksanut sen tehdä ja hänen
oli tätä tehdessään koko ajan täytynyt vakuuttaa itselleen, että hän
teki hyvää tehdessään pahaa.

Tukahduttaen nyyhkyttävän tunteensa, jota hän nimitti
liikatunteellisuudeksi, oli hän sitten johdonmukaisesti käyttänyt
kaiken tahdonvoimansa katkoakseen nämä epäterveet siteet.

Jukka oli hänelle alun pitäen merkinnyt aatteellisuuden, yksilöllisen
vapautumisen ja terveemmän maailmankatsomuksen voittoa. Tältä pohjalta
hän juuri oli yhtynyt Jukkaan ja Jukka puolestaan tukenut Tarjan
irtautumustaistelua. Tältä pohjalta myös rakastunut, jos sellaista
saattoi sanoa rakastumiseksi. Se oli ollut älyllistä lähestymistä, ei
vaistomaista; tahallista, itsetietoista, koko olemuksen hyväksymää
liittoutumista toiseen ihmiseen, juuri sellaista, joksi Tarja aina
parhaissa unelmissaan oli kuvitellut oikean rakkauden, sen, jonka
saattoi tunnustaa koko maailmalle ihmisyyden ihannetta loukkaamatta.

Mutta tuo arka, näkymätön kudos, jonka entinen elämä oli punonut, oli
pitkä-aikaisempi ja tuskallisempi rikkoa, kuin mitä Tarja alussa oli
luullutkaan. Se tarrautui, sotkeutui kaikkeen, mitä hän ajatteli tai
teki. Se kalvoi ja kahlitsi hänen sisintään. Ja sai aikaan paljon
raskaita mielialoja myös Tarjan ja Jukan välille. Ja tämä juuri oli
Tarjalle tuskallisinta. Hän ponnisti kaikkensa torjuakseen pois tuon
entisyyden varjon. Hän selitti ja tilitti itsensä rehellisesti
pikkuseikkoja myöten siten välttääkseen ainakin väärin-ymmärryksiä.
Mutta hän tiesi kyllä, että nämä ripit eivät olleet Jukalle mieluisia,
niin kauan kuin tuon toisen väkivaltainen kuva niistä sukeltautui
esiin.

Nyt vasta se oli väistynyt, nyt vasta...

Ovikello helähti.

Ei koskaan ollut Tarja niin kevein askelin vielä rientänyt Jukkaa
vastaan. Hän oli onnellinen. Onnellinen siitä että hän täydellä
antaumuksella saattoi rakastaa miestä, jonka hän tunnusti koko
olemuksellaan. Ei enää vain päällään, vaan myös sydämellään,
vaistollaan, aisteillaan. Kaikki se salainen hermo-elämä, joka
aikoinaan oli ollut niin sitkeän vastahakoinen vaihtumaan, oli
vähitellen sekin siirtynyt Jukkaan, juurtunut ja tottunut tähän uuteen
elimistöön. Näin voimakasta ja kaikinpuolista kiintymystä ei Tarja
vielä milloinkaan ollut tuntenut.

-- Miten sinä olet kaunis tänään, sanoi Jukka ensi tervehdyksekseen.

Tarja punastui mielihyvästä niinkuin koulutyttö.

-- Minulla on niin hyvä olla. Ja tiedätkö miksi?

-- Kauniin ilman vuoksi.

Tarja kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Ei, vaan siksi, että rakastan sinua niin äärettömästi, ainoastaan
sinua koko maailmassa, minä tiedän sen nyt, tunnen sen nyt...

-- Nytkö vasta? virkahti Jukka puolittain leikillisesti, puolittain
surullisesti.

Tarja veti Jukan viereensä sohvalle.

-- Olenhan sen aina tiennyt, tuntenut koko ajan! Mutta en niin ehyesti
kuin nyt. Olin sairas entisyydestäni. Nyt vasta olen terve ja valmis
seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin asti!

Jukka tuijotti eteensä synkästi.

-- Miten onnellinen olisin ollut, jos olisin kuullut nuo sanat
aikaisemmin, oikeaan aikaan, puhui hän kuin itsekseen. Silloin, jolloin
minä olin valmis seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin. Muistatko!
Sinä et uskaltanut silloin. Et rakastanut niin paljon kuin minä...

-- Rakastinhan, miksi et usko! Sanoinhan sinulle aina: ole
kärsivällinen, se menee ohitse, minä paranen kyllä... Mutta se vaati
aikansa...

-- Liian kauan aikaa.

-- Mutta minkä minä mahdoin sille, että elimistöni toimi niin hitaasti.
Eihän se ollut minun syyni. Jokaisella taudilla on oma kulkunsa. Enkä
minä voinut teeskennellä olevani elämän-iloinen ja luja, silloin kun
olin vielä toipuvan kirjoissa, hauras ja heikko. Älä siitä enää soimaa
minua! Sellaistahan voi sattua itse kullekin. Ja jos kehitykseni käykin
hitaasti, niin sitä vankempaa jälkeä siitä tulee. Tautini ei koskaan
uusi, sieluni ei ota taka-askelta, siitä voit olla varma. Ja siitähän
sinun oikeastaan pitäisi iloita. Minun rakkauteni on luotettavampi kuin
kenenkään. Se on kärsinyt itsensä lujaksi.

-- Rakkautesi keneen?

-- Sinuun tietysti.

-- Tekosi eivät vain pidä yhtä sanojesi kanssa. Eihän siitä ole
niinkään pitkiä aikoja, kun vielä kerroit nyyhkyttäneesi entisen
miehesi sylissä...

Jukka sanoi tämän kovasti ja katkerasti.

-- Voi Jukka!

Tarjan äänessä soi hellä, nuhteleva rukous.

-- Miksi et tahdo ymmärtää minua! hän hetken perästä jatkoi. Olenhan
selittänyt kaiken. Senkin, mistä se johtui. Enhän ollut tavannut häntä
vuoteen. Ja kuitenkin olin tuon vuoden kuluessa kärsinyt niin
äärettömästi sen aivojeni pohjassa asuvan sumukuvan vuoksi, joka kantoi
hänen piirteitään. Eihän se ollut hänen syynsä eikä minun syyni. Meillä
oli sentään yhteinen elämä takanamme. Tahdoin unohtaa hänet, en voinut.
Ja sitten kun tuo kaiken tuskan tuottaja, tuo viaton syy, tuo
onnettomien mielikuvien esine äkkiä aineellisena oliona ilmestyi
eteeni, oli luonnollista, että häneen kohdistettu sähkö aivoistani
purkautui ulos. Pääsin sen painosta siten vapaaksi. Siinä oli kaikkea,
kuolevaa mielenkiintoa, rakkauden viimeistä vihaa, joka syytti, suri,
sääli yht'aikaa. Se oli kaiken kestetyn kärsimyksen laukeamista
tyhjäksi. Nyt se on poissa.

-- Voi uudistua milloin tahansa.

-- Ei milloinkaan. Tunsin sen heti. Ja olen todennut sen itsessäni
perästäpäin.

-- Olet siis vielä kokeillut tämän tapetun mielenkiintosi esineen
kanssa!

-- Jukka!

Tarjan ääni värähti tuskallisesti.

-- Jukka! Miksi et usko minuun? Minä vannon, olen aivan vapaa hänestä,
vailla minkäänlaisia kosketuskohtia. Sinä olet minun ainoani.

-- Nyt vasta...

-- Koeta, armaani, unohtaa katkeruutesi. Unohdamme kaiken sen kovan ja
pahan ja vaikean, mikä on takanamme. Alotamme uuden, eheän elämän.
Eihän vielä ole liian myöhäistä. Maailma on vielä, ja maailman ääret,
joille kerran minua lupasit seurata. Nyt uskallan.

-- Minä en uskalla enää?

-- Etkö rakasta minua sitten enää?

-- Rakastan kyllä, mutta en enää samalla lailla kun silloin kerran,
jolloin molemmat erosimme, särimme kotimme, silloin, jolloin meillä ei
ollut muuta tukea eikä oikeutusta kuin se, minkä itse jaksoimme
itsellemme antaa; rakkautemme ja uskomme korkeampaan ihmisyyteen.
Silloin olin minä ainakin niin ehjä ja kaunis kuin saatoin olla. En
rakastanut ketään muuta kuin sinua. Särin riemulla...

-- Minä en koskaan voi särkeä riemulla, se koskee...

-- Ja kun näin että sinäkin uskalsit ja jaksoit tehdä saman, vaikka
olit nainen, olin mielestäni unelmieni huipulla. En nähnyt mitään sinua
ihanampaa. Sen vain, että sinä läpi maailman soiman, yli särjettyjen
kotien, halki kuoleman, tulit minun luokseni ja että me kaksi yhdessä
sitten lähdimme astumaan kohti uusia, muille tuntemattomia korkeuden
kukkuloita. Se oli elämäni suurin hetki. Minä riemuitsin. Ja luulin,
että sinäkin teit samoin. Ja petyin... Sinä surit, itkit, elit
masennuksissa, aallon laaksossa, silloin kun minä olin harjalla. Minä
rakastin vain sinua, sinä sitä toista. Siinä oli ero. Ja se oli minulle
ääretön pettymys. Olin silloin herkimmilläni. Silloin sulkeuduin, en
voinut olla sinulle avomielinen enää... En voinut antaa anteeksi sitä,
etten voinut tehdä sinua onnelliseksi.

-- Etkö voi ymmärtää, minä olin silloin sairas... äännähti Tarja
surullisesti.

-- Ja minä sairastuin silloin. Hengenvaarallisesti sitäpaitsi. En olisi
koskaan siitä omin voimin suoriutunut.

-- Kenen voimalla siis?

Tarja tuli kasvoiltaan valkeaksi.

-- Hyvien ihmisten, niinkuin aina sairaat. Kuka vain tahtoi minua
lohduttaa oli silloin kuin henkeni pelastaja.

Tarja jäykistyi.

-- Ja sellaisia tuli?

-- Jumalan kiitos, maailmassa on vielä sellaisiakin.

-- Maailma on täynnä hyviä ihmisiä!

-- Kaikki ovat minulle parempia kuin sinä.

-- Sinun tähtesi juuri olen tehnyt itseni pahemmaksi kuin mitä olen.

-- Muut tekevät päinvastoin, tahtovat näyttää paremmilta kuin mitä
ovat! Tiedän sen kyllä, mutta kun on kerran kadottanut ehdottomuuden
unelmansa, tyytyy mihin tahansa, kallistaa päänsä kenen syliin tahansa.
Sitä juuri en koskaan voi antaa sinulle anteeksi, että särjit minussa
ehdottomuuden unelman.

-- Enkä minä sinulle sitä, että vaikeina hetkinäsi hait lohtua muualta,
etkä minun luotani. Minäkin kerroin sielunhätäni sinulle. Mutta en
saanut sinulta ymmärtämystä.

-- Luuletko siis, että oli niin hauskaa nähdä ainaista epätoivoasi.
Tuotin sinulle pelkkää murhetta. Rakkauden olemus on onni, ilo. Näin,
ettet rakastanut minua.

-- Niin, sinä mittaat rakkauden suuruuden riemun mukaan, minä tuskan.
Olemme niin erilaiset. Luuletko, että olisin muuten jaksanut kärsiä
niin paljon, ellen olisi sinua rakastanut!

-- Ja luuletko, että minä koskaan olisin heittäytynyt muiden armoille,
ellen olisi ollut niin syvästi epätoivoinen!

-- Jos olisit rakastanut minua, et olisi voinut sitä tehdä. Mutta et
rakastanut, et rakasta, et ole koskaan rakastanutkaan!

-- Rakastan vieläkin, mutta en usko sinuun enää. En voi tuntea sinua
läheiseksi, omaiseksi. Sen pettymyksen jälkeen.

-- Onko sinulla sitten kenties joku läheisempi?

-- Kenties...

-- Etkä ole sanonut mitään. Olet pettänyt minua siis!

-- Sinä petit ensin. Silloin sulkeuduin, vieraannuin.

-- Ja minä olen tehnyt kaikkeni lähestyäkseni sinua. Polkenut
jalkoihini kaikki sisälliset sielunliikkeeni, uhmannut maailman
tuomiota, murskannut onneni...

-- Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä...

-- En olisi koskaan tehnyt sitä, jos olisin tiennyt, että rakkautesi
olisi noin löyhää, vähän kestävää, heikkoa. En olisi silloin koskaan
jättänyt miestäni...

-- Sinun ei olisi pitänytkään tehdä sitä, koska kerran rakastit häntä.

-- Olen tappanut sen rakkauden sinun tähtesi...

-- Se oli vahinko!

-- Oli. Sillä nyt minulla ei ole mitään, ei mitään. Kaikki on ollut
turhaa, kun et rakastakaan minua!

-- Silloin kun minä sinusta tein saman huomion, silloin tuli tuska
minunkin ylitseni. Toistenkin tuska. Siihen asti tein riemulla vaikka
julmurin tekoja, erään korkeamman elämän arvon tähden. Vaikkakin se
koski. Tyhjän tähden! Et rakastanutkaan minua!

-- Rakastan sinua enemmän kuin ketään maailmassa.

-- Mutta silloin!

-- Tarvitsin aikaa.

-- Minä en voinut odottaa.

-- Jos olisit oikein rakastanut, olisit voinut odottaa, olisit
ymmärtänyt minut, olisit uskonut minuun... Nyt on kaikki onni särkynyt.

-- Ja kaikki ollut turhaa.

-- Kaikki!

-- Voi meitä!

-- Miten olemme erilaiset! Mutta emmekö vielä voisi yhtyä? Rakastan
sinua enemmän kuin ketään maailmassa.

-- Mutta jotakin on mennyt rikki. Ei ole ehjyyttä enää. Olen jo kerran
ollut onnettomassa avioliitossa. En tahdo enää.

-- Ja minä tahtoisin, en pelkää edes onnettomuutta. Miten me olemme
erilaiset!

-- Mies ja nainen eivät koskaan rakasta yht'aikaa, aina eri aikoina!

-- Aina onnettomasti siis! Voi meitä! Tarja painoi päänsä Jukan rintaa
vasten. Tämä katsoi pois hivellen kaukaisesti ja surullisesti Tarjan
kättä.

Heitä palelsi.

Kivettynein katsein he jäivät tuijottamaan eteensä, tunteettomina,
tuskansa turtamina, voimatta itkeä tai nauraa, jaksamatta lohduttaa tai
lohduttautua, läheisinä, kaukaisina...



Hävittävää voimaa.


Tohtori Orismala keskeytti työnsä ja katsahti Sinikkaan.

Sinikka istui pää kumarruksissa viereisen pöydän ääressä
paperiliuskoihinsa syventyneenä.

Orismala myhähti jonkinlaisesta sisällisestä mielihyvästä. Hän ei
itsekään oikein tiennyt miksi. Oli niin mukava olla. Työ edistyi hyvin.
Ja Sinikka oli tuossa vierellä, Sinikka, hänen paras ystävänsä ja
monivuotinen työtoverinsa, jonka seuraan hän ei milloinkaan voinut
kyllästyä.

Orismala silmäili häntä huvitetusti. Koko Sinikan olemuksessa, hänen
viisaassa ja samalla epämääräisessä katseessaan, hänen oikullisesti
kaartuvissa kulmakarvoissaan, hänen herkästi värähtelevissä huulissaan
ja itsepintaisessa pikku leuassaan oli jotakin, joka aina vaikutti
Orismalaan suloisen ärsyttävästi ja kuitenkin viihdyttävästi yht'aikaa.

-- Sinikka, virkkoi Orismala hyväntuulisesti pilaillen, tiedätkö mitä
olen päättänyt?

-- En.

-- Minä olen päättänyt naida sinut.

Sinikka naurahti.

-- Niin, naura sinä vain, mutta se on aivan totta. Olen kyllästynyt
kyselemään mielipidettäsi siinä asiassa. Ei sinulla ole mitään omaa
tahtoa. Olet liian naisellinen päättääksesi mitään. Minä siis päätän.
Otan sinut yksinkertaisesti, ja sillä hyvä!

-- Mutta entäpä en tule...

-- Tietysti sinä ensin vähän pyristelet, väität vastaan tapasi
mukaisesti. Mutta ei se mitään tee. Sekin kuuluu noihin sinun
naisellisiin oikkuihisi, jotka vain somistavat sinua. En pelkää niitä
laisinkaan enää nyt, kun vihdoinkin olen päässyt selville sinun
luonteesi oikeasta laadusta. Pikku seikoissa voit pitää oman pääsi
kuinka paljon tahdot, mutta tärkeämmissä kysymyksissä täytyy minulla
olla päätösvalta. Ja tämä avioliitto-kysymys on hyvin tärkeä ja
sitäpaitsi kiireellinen. Talvi tulee. Ja me olemme kotimaassa jälleen.
Muista se! Ne vuodet, jotka olemme viettäneet etelässä, ovat kyllä
menneet muutenkin. Täällä on vaikeampaa. Tosin olemmekin jo oikeastaan
vakiinnuttaneet suhteemme. Yhteiskunta on jo aikoja sitten parittanut
meidät mielikuvituksessaan ja antanut meille siunauksensa. Kaikki
pitävät sitä vallan luonnollisena, niinkuin se onkin. Meillä on sama
työ-ala, yhteisiä töitäkin, me viihdymme hyvin yksissä, keskustelemme
helposti kaiken maailman asioista, olemme tottuneet toisiimme...
Sinikka näytti miettiväiseltä.

-- Tuo on kyllä kaikki totta, mutta...

-- Mitä mutta? Mistä luulet saavasi mukavammankaan miehen? Ja
tarvitsethan sinäkin oikean kodin... Samoin minä...

-- Mutta eivätkö sinun...

Sinikka katkaisi lauseensa.

-- Mitä?

Sinikka viivytteli.

-- Sinulla on kaksi lasta... Etkö heidän kanssaan voisi perustaa kotia?
Olisihan se koti sellainenkin...

-- He ovat vielä pieniä. He saavat muualta nyt parempaa hoitoa. No
niin, kenties joskus, sitten kun he ovat järki-ijässä... Minunkin
luonani... miks'ei... Nyt ne eivät ainakaan vielä merkitse mitään
minulle...

Ainoastaan minulle, ajatteli Sinikka, mutta hän ei sanonut mitään.

Hänen mielikuvansa lensivät. Tuo mies, kuinka uskalsi hän tarjota
itseään, kun muilla jo oli suurempi omistusoikeus häneen! Häntä ei
voinut saada kokonaan. Ja sitä ei Sinikka voisi kuitenkaan koskaan
unohtaa. Ei olla ehjä myöskään. Jos jompikumpi heistä edes kuolisi
pian, ennenkuin nuo lapset tulevat... Jos sen tietäisi varmaan...
Silloin voisi ehkä yrittää... Mutta jos heillä onkin pitkä elämä
edessään ja sitten tulee vieraat lapset, tulee entinen vaimo, tulee
täytekuvioita kaikenlaisia ja ristiriitaa, kilpailua omistuksesta,
katkeruutta, orpoutta, onnettomuutta jokaiselle...

-- Ja sitäpaitsi ei lapsi ole samaa kuin vaimo, nainen, jatkoi
Orismala. Täytyyhän minulla olla joku sellainenkin. Tosin minulla
nyttemmin jo on verrattain pienet vaatimukset siinä suhteessa...

-- Minulla on hyvin suuret.

-- Lupaan olla aivan uskollinenkin.

-- En minä sitä ajatellut...

-- Mitä sitten?

-- Minäkin tahtoisin lapsen...

Orismala rupesi nauramaan. Mitä hullutusta! Kuka hyvänsä muu on siihen
sopivampi kuin sinä, sinä, joka osaat tehdä muutakin...

-- Mutta minä tahtoisin...

-- No, jos se nyt on niin tuiki välttämätöntä, niin koetan olla sinulle
siinä asiassa avulias parhaani mukaan, pilaili Orismala.

-- En minä sinua...

-- Jonkun muun siis. Se ei käy laatuun. Sitä et voi toki vaatia
minulta. Ei mikään mies maailmassa suostuisi menemään avioliittoon
naisen kanssa, joka ehdoin tahtoin päättää tehdä lapsen toiselle...

-- Mutta sinullakin on lapsia toisen kanssa! Enkä sitäpaitsi vaadikaan
sinulta mitään. Enhän minä ole pyrkinyt avioliittoon kanssasi! En edes
voi. Minulla ei milloinkaan ole ollut minkäänlaista antautumisen
tunnetta sinun suhteesi. Sinä olet niin rajallinen, niin yksilöllinen,
niin kokonaan eri ihminen. Ja silloin minäkin olen sellainen. En voi
sulaa, hukkua, unohtaa itseäni, koko maailmaa, niinkuin mielestäni
pitäisi rakkaudessa.

-- Sinäkin, Sinikka, olet oikeastaan hyvin kylmä luonne. Ärsytät, et
tyydytä. Jos minäkin siis pelkkää erotiikkaa avioliitossa silmällä
pitäisin, etsisin sitä varmasti muualta. Olenhan aikoinani saanut kyllä
sitäkin...

-- Minä en milloinkaan. Sentähden minäkin...

-- Vakuutan sinulle, ei se ole koko maailma. Ei se riitä. Täytyy olla
muuta yhteistä inhimillistä pää-omaa. Sillä vasta voi elää ja perustaa
elämää. Ja ole varma siitä, että harvoilla on viiden vuoden
yhdessä-olon jälkeen niin paljon tallella henkistä pääomaa kuin
meillä...

-- Mutta minusta tuntuu, että avioliittoon mennessä kuitenkin on
otettava huomioon erotiikka.

-- Se kuluu aina pois, ennemmin tai myöhemmin. Jos sitä aiot ajaa
takaa, saat lakkaamatta erota ja yhtyä, vaihtaa miehiä... Sen mukaan ei
voi toimia. Se on hävittävää voimaa. Ja on oikein, että yhteiskunta
tuomitsee ne, jotka sen vaiston pyörremyrskyssä kiitävät.

Sinikka katseli surumielisesti eteensä.

-- Näin minäkin usein ajattelen ja silloin on minusta aina niin
luonnollista, että me olemme yhdessä, että avioliitto sinun kanssasi on
minulle ainoa oikea ja mahdollinen. Mutta sitten taas tunnen, että
minussa on toisia puolia, joille tekisin vääryyttä, jotka sillä
tappaisin. Ja minä en tahdo tehdä milleen puolelle itsessäni vääryyttä.
Olen sellainen kuin olen. Ja sen vuoksi koetan juuri lakkaamatta
eritellä itseäni ollakseni selvillä siitä, millainen oikeastaan olen ja
mitä minun pitäisi tehdä...

-- Siitä ei tule valmista, ei koskaan. Vaikka analysoisit kuinka hyvin
tahansa, niin se ei auta mitään. Voi analysoida ikänsä. Jokainen uusi
päivä on uutta elämää, uusia kokemuksia, jokainen ilta tuo uuden
tilityksen, mutta tilinpäätöstä ei tule ennenkuin kuolemassa. Ja
silloin on elämä jo särkynyt. Uskalla siis kerrankin nähdä suuresti ja
tehdä joku suuri synteesi! Ihmisen täytyy, näet, aina alistaa. Vähemmän
tärkeä tärkeämmälle. Saadakseen elämälleen eheyden ja pelastaakseen
elämäntyönsä. Jos et sitä voi, olet perikatoon tuomittu.

-- Lienen sitten tuomittu. En voi rikkoa itseäni vastaan.

-- Etkö ymmärrä, että välttäessäsi pieniä vääryyksiä, teet juuri
suurimman, tuhoat itsesi, murennat lahjasi, työsi. Keskitä voimasi
yhden ainoan keskipisteen ympärille.

-- Siinäpä se pulma juuri on. Minä en voi. Minulla on ikäänkuin kaksi
polttopistettä. Olen usein sen tuntenut. Apolloninen ja dionysinen,
rakentava ja repivä, rajallinen ja rajaton, yhteiskunnallinen ja
epäyhteiskunnallinen, yksilöllinen ja yhteis-elimellinen, inhimillinen
ja ihmistä äärettömämpi. Ymmärrätkö yhtään? Olen yht'aikaa tulivuori ja
tulivuoren kulttuuria-kukkiva pinta, hedelmällinen, hersyvä, kauniita
temppeleitä, linnoja, kaikkia jälkeen-jääviä inhimillisiä
ilmestysmuotoja kantava kaunis maa ja samalla maan-alainen, ikuinen
tuli, joka kerran kaiken hävittää, joka kauan, sisällisesti, salaisesti
kumisee, mutta sitten äkkiarvaamatta purkautuu laavaksi ja
maailmannieleväksi tulimereksi... Sinä olet minun apolloninen puoleni,
minun ajallista, rajallista, rakentavaa minääni edustava... Toinen on
minulta kokonaan elämättä. Ja siksi sen käyttämätön voima vallitsee
minua sisällisesti, pyrkii olevaisuuteen. Ja siksi en ole luotettava.
Se voi milloin tahansa purkautua...

-- Mutta sellainen hävittävä voima on juuri painettava alas. Sitähän
tarkoittaa koko inhimillinen viljelys... Etkö ymmärrä, että jos ihmiset
yleensä antaisivat vallan kaikille vaarallisille vaistoilleen, menisi
koko elämän käyttövoima hukkaan, työ lakkaisi, maailman meno
seisahtuisi...

Sinikka vaipui ajatuksiinsa.

-- Mutta eiväthän tähdetkään tipu taivaalta, hän puhui. Planeetit
kiertävät ijäti, ja sentään ne usein ovat samanlaisia kuin minä:
niilläkin on usein kaksi polttopistettä. Minäkin kierrän ellipsiä. Ja
näen oman ratani merkityksi kaikkialla avaruudessa. Se ei siis ole
mikään luonnonvastainen periaate, ei tasoitettava eikä voitettava
ristiriita, ei edes voitettavissa oleva. Kun menen kyllin kauas toiseen
suuntaan, alkaa toinen puoli vetää päinvastaiseen. Nyt minua vetää pois
sinusta, se on totta. En edes tiedä miksi, en minne. Sellaiseen, jossa
voi hukkua ja hukuttaa. Rakkautta kuvittelen usein juuri sellaiseksi,
äärettömäksi, rajattomaksi, kaikki-unohtavaksi, joka uhmaa elämää ja
kuolemaa, pyyhkii pois meistä kaiken sen pienen, joka palvelee ja
pelkää katoavaisuutta...

Orismala näytti kiusaantuneelta.

-- Naisten tapaan viisastelet sinäkin sekavasti. Sotket maat ja
taivaat, fysiikat ja metafysiikat erääseen pieneen yksityis-asiaan,
joka aivan yksinkertaisesti, aivan käytännöllisesti on ratkaistavissa
eikä laisinkaan kaipaa astronomian apua. Meillä on eräs yhteinen
elämäntyö takanamme ja edessämme. Mutta sinua vetää pois minusta.
Tahdot hävittää, särkeä! Etkö huomaa itse, kuinka hullua, amoraalista,
järjetöntä sellainen puhe on! Etkä tiedä edes itse mitä teet, mitä
tahdot.

-- Tahdon rakastaa.

-- Tekemällä tietysti suurimman rakkauden erehdyksen, minkä voit tehdä.
Sillä me kaksi juuri kuulumme yhteen...

-- Kuka meistä on tehnyt rakkauden erehdyksiä, sinä sinä! linkosi
Sinikka suuttuneena.

-- Olen voinut tehdä, mutta myönnänkin ne sellaisiksi. En tahdo tehdä
niistä mitään ohjenuoraa itselleni, painan ne alas. Meidän suhteemme on
tärkeämpi ja näkyvämpi kuin luuletkaan. Jos rikot sen, teet rakkauden
asialle todellakin sangen huonon palveluksen, oman aatteesi tuhoat.
Sinä juuri olisit voinut näyttää maailmalle sen ihmeellisen asian, että
vapaan rakkauden ei tarvitse olla samaa kuin epäsiveellisyys ja
kevytmielinen vaihtelu eikä aina loppua onnettomuuteen ja eroon, että
se voi olla kaunista, rakentavaa, kestävää. Siihen asti kuin ei kukaan
näe tätä ihannetta toteutettuna, se on pelkkää sanoja, häväistävää,
tuomittavaa, tuhoavaa. Sinä olisit voinut toteuttaa sen, kantaa
radikaalisuuden lipun korkealla loppuun asti...

Sinikan sielussa läikähti vastasyytös, joka läheni vihaa. Hänen
silmänsä löivät tulta: sinä puhut radikaalisuudesta, sinä, jolla jo on
yhteiskunnallisella mukavuudella taltutettu intelligenssi, väljähtänyt
vastus silmissäsi, sinä...!

Ja hän virkahti halveksivasti:

-- Sinulla mahtaa olla omituinen käsitys radikaalisuudesta. Eikö se
siis muuta olekaan kuin jatkuvaisuutta, kestäväisyyttä! Se muistuttaa
ihmeellisesti vanhoillisuuden periaatteita! Kerran uskalsit sinäkin
särkeä, et uskalla enää.

-- Ei ole varaa särkeä kuin kerran elämässään. Täytyy myös rakentaa
sijalle...

-- Minä en ole särkenyt vielä mitään, mutta minulla on varaa särkeä,
jos tarvitaan, sillä en tahdo särkeä itseäni, rikkoa omaa olemustani...

-- Olet rikkonainen syntymästäsi asti, hymähti Orismala. Ja sehän ei
ole sinun syysi, Sinikka parka. Mutta jos noin kiellät paremman itsesi,
surettaa se minua syvästi. Ja sitä tulevat suremaan kaikki meidän
yhteiset ystävämme, jotka tähän asti ovat katsoneet sinuun ylös ja
kunnioittaneet sinua kuin jotakin korkeampaa olentoa.

-- Ne, jotka eivät anna tunnustusta olemukselleni, eivät ole minun
ystäviäni. Ja meillä ei koskaan ole ollut mitään yhteisiä ystäviä! He
eivät koskaan ole katsoneet ylös minuun, vaan sinuun. He tulevat
seuraan sinun vuoksesi, kysymättä ollenkaan minun suostumustani,
huolimatta, että minä olen mukana, aivan kuin minä olisin sinun
sielutonta omaisuuttasi, koira, personaton esine, huonekalu, mikä
hyvänsä! Heidän kunnioittamisensa loukkaa minua, heidän imartelunsa
inhoittaa minua, sillä se on minulle vain sikäli kuin minä olen sinun
täytekuviosi. Sellaista en huoli. Tahdon oman ihmis-arvoni ja miehestä
riippumattoman arvioimisen! En tahdo jakaa sellaista kurjaa kunniaa
kanssasi!

Sinikka oli kiivastunut. Orismala ärtyi myös.

-- Pidät todellakin hyvin vähän minusta, kun et edes kunniaa jaksa
jakaa kanssani.

-- En. Avioliitto välillämme on vallan mahdoton!

-- Tyydy edes solvaamaan minua, älä solvaa ystäviäni.

-- He solvaavat myös minua. Milloin minun yksityiset ystäväni ovat
tulleet häiritsemään sinua!

-- Pyydän todellakin päästä siitä kunniasta.

-- Vain siksi, että olen nainen! Tahtomattasi sinäkin aina loukkaat
minua.

-- Saat sinä minun puolestani olla nainen, kuinka paljon tahdot. Ja jos
se yksin sinulle riittää elämäntehtäväksi... No niin... Siinä ei
minulla sitten ole mitään tekemistä.

-- Minun täytyy saada olla sellainen kuin olen. Ja juuri jotakin
muutakin kuin nainen, itsenäinen ihminen! Mutta sitä sinä et ymmärrä.

-- Sinähän olet pahempi kuin suffragetit! Jos on noin hirveän itsekäs
ja täynnä itseään, silloin on todellakin parasta olla aivan yksin.

Orismala kulki kiihoittuneena ja kiivastuneena edestakaisin kauan
aikaa.

Sinikka istui liikkumattomana ja loukkaantuneena.

Vihdoin Orismala pysähtyi Sinikan eteen.

-- Sinikka, sanoi hän muuttuneella, hiljaisella äänellä. Huomaatko,
että taas olemme riidelleet vallan hirveästi? Sehän on typerää. Taas
olet houkutellut minut, vanhan miehen, väittelemään tyhjästä. Sinun
kanssasi voi riidellä vaikka ikänsä, ilman että asia käy yhtään
selvemmäksi. Ja kuinka monesti olenkaan jo vannonut itselleni, etten
enää ryhdy sinun kanssasi sanasotasille. Mutta sinä osaat aina niin
taitavasti ärsyttää minua... Hullu se on, joka naisen kanssa rupeaa
väittelemään.

Sinikka istui yhä nyrpeänä.

-- Sinun pitäisikin oikeastaan vain väitellä akatemiassa, hän murahti,
mutta voimatta olla vetämättä suutaan hymyyn.

-- Ja sinun vaieta seurakunnassa, naurahti Orismala.

-- Mutta kun minulla on omat mielipiteeni...

-- Saat pitää ne omana tietonasi, minä en tahdo kuulla niitä.

He leksottelivat, nyt jo puolittain leikillisinä puolittain noloina.

-- Tai joskus, lisäsi Orismala, kun olen oikein väsynyt ja tarvitsen
pienen hermokylvyn, tilaan sinulta yhden annoksen vääriä mielipiteitä
ja epäjohdonmukaisuutta.

Sinikka nauroi vastahakoisesti.

-- Jos olisi jotakin asiapohjaa edes, jatkoi Orismala puhettaan, mutta
tuollaista tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Ja sinä riehut vallan
kuin aikoisit vetää alas koko ilmankannen tai karata tai tehdä
itsemurhan jonkun romantisen rakastajan kanssa... Jos sinulla edes
olisi...

-- Kun ei ole...

-- Ja siksi kunnes sellainen dionysolainen, kaikki-hukuttava
ihme-olento tulee, saat yksinkertaisesti luvan tyytyä minuun...

-- Jos kelpaan sellaisena kuin olen.

-- Saat luvan olla sellainen, että kelpaat.

-- Jos en voi...

-- Älä riitele nyt taas. Tai pitääkö minun väkisin sulkea suusi!

Orismala otti Sinikan pään käsiensä väliin sulkien hänen suunsa rajulla
suudelmalla, joka oli enemmän väkivaltaa kuin hyväilyä.

He katsoivat toisiaan vaieten silmiin.

-- Olet suloisempi kuin koskaan. Ihme ja kumma, paha sisu ei sinua
ollenkaan rumenna, siinäkin olet oikea nainen. Minun täytyy sekin siis
sietää kauneutesi vuoksi...

Sinikan teki mieli vastata, mutta hänestä oli suuri helpoitus, että
tämä kiista jälleen jäi leikittelyn kirjoihin niinkuin monesti
ennenkin, eikä hän senvuoksi sanonut mitään.

Mutta hän tunsi selvästi, ettei tämä vihamielisten mielikuvien heittely
sittenkään hänelle itselleen ollut pelkkää leikittelyä, että siellä
jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen
tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja
vallankumousta.



Lohduttajat.


Lyyli ja Inko istuivat päivällistä syömässä ilomielisesti tarinoiden.

Lyylin nelivuotias tytär istui heidän välissään, Lyylin palvelijatar
kulki edestakaisin sievästi ja äänettömästi tarjoillen ja yleiskuva
vaikutti täydelliseltä perhe-idylliltä.

-- Katso nyt, Lyyli, tällaista se sitten tulisi olemaan, näin mukavaa
aina, sanoi Inko. Ota minut luoksesi asumaan. Minä tekisin työtä
jossakin viereisessä huoneessa, sinä tekisit omiasi ja välillä aina
tapaisimme, vaihtaisimme jonkun sanan ja iltaisin juttuaisimme
teepöydän ääressä, tai lukisimme tai soittaisimme. Eikö sellainen olisi
hauskaa? Säästäisimme sitäpaitsi siten aikaa ja rahaa ja työvoimaa
kumpainenkin.

-- Niin, minun ei silloin tarvitsisi sinua aina niin hirveästi
odottaa...

-- Mutta tulenhan sentään hyvin säännöllisesti sovitulla ajalla,
täytyyhän sinun myöntää se.

-- Tulet kyllä, mutta minä odotan sentään. Olen niin hullu. Alan jo
odottaa pari tuntia ennenkuin tulet, enkä sillä aikaa voi tehdä enää
mitään, muuta kuin odottaa. Siihen minun aikani menee, nauroi Lyyli.

-- Ja entä minun aikani sitten! Enhän voi tulla sinun luoksesi kuin
jonkun vieraan ruokarouvan luo. Jään puhelemaan, en raski erota. Olen
täällä myöhään iltaan asti. Ja silloin on vielä kolkompaa mennä ulos
kylmään ja pimeään yöhön kaulus pystyssä. Vaikka kuinka päättäisin
mennä heti syötyäni pois, ei siitä tule mitään.

-- Se on oikeastaan minun syyni, sillä aina kun aiot lähteä, pyydän
minä jäämään ja jollei muu auta, itken pikkuisen...

He nauroivat.

-- Niin, minä en todellakaan ole muuta pelastusta tälle meidän
heikkouden-tilallemme keksinyt, sanoi Inko, kuin että muutamme yhteen
asumaan. Olemmehan me jo kumpikin saaneet tarpeeksemme yksinäisyydestä
ja ikävästä ja aviottomuudesta. Ja asia on nyt kerta kaikkiaan niin,
että kun kerran on ollut avioliitossa kuten mekin, ei tahdo enää tottua
tällaiseen irtolaisuuteen.

-- Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran
pettynyt...

-- Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla
enää toista kertaa...

-- Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt...

-- Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt
minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan
virheetön... Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan. Mutta se oli jo
liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi
nainen...

Lyyli synkistyi.

-- Uusi nainen voi olla entisen kaltainen. Minäkään en voinut kestää
sellaista, joka kerran oli ollut ehjää ja kaunista, mutta johon oli
tullut sälö. Se olisi ollut liian tuskallista. Mieluummin sitten
sellaista, joka ei koskaan mitään ole ollutkaan...

-- Tarkoitat minua! Inko leikillisesti jatkoi. On hyvä, ettei sinulla
alun pitäen ole minusta niin suuren suuria ajatuksia. Minulla on sitten
varaa parantaa niitä ajan pitkään.

-- Emmehän me enää ole mitään lapsia.

-- Siksi juuri voisimme olla vähemmän lapsellisia ja mennä naimisiin.
Usko pois. Kaikki tulee hyväksi jälleen. Loppuu tuo kuluttava odotus,
tapaileminen, alituinen turvattomuus.

-- Ja sitten emme ehkä enää ollenkaan tahdo tavata toisiamme,
ikävystymme toisiimme, kartamme koko kotia, haemme vierasta seuraa,
emme viihdy yhtään kahden. Sulkeudumme ehkä huoneisiimme ja
haukottelemme. Oh, kuinka hirveästi sinullekin silloin jää aikaa työhön
ja tuttavuuksien hoitelemiseen. On ääretön rauha!

-- Sellainen rauhan satamahan avioliitto on...

-- Mutta minä kammoan sellaista avioliittoa! kiivastui Lyyli. Se on
kaiken rakkauden kuolema. Minä en tahdo sellaista rauhaa. Mieluummin
kulun kuin kohmetun!

-- Miten nuori sinä sentään olet vielä, Lyyli. Sellainen tulen
palvelija!

-- Rakkaus on tulta.

-- Ja senvuoksi juuri sitä täytyy hoitaa, pitää kurissa, muuten se
tuhoaa kaiken. Se on luonnonvoima, jota täytyy pitää uunissa...

-- Ja kenties vielä vetää uunin pellit kiinni, Lyyli ivallisesti
lisäsi.

-- Niinkin täytyy tehdä. Kun tulee köyhäksi ja vanhaksi, tarvitsee
lämpöä.

-- Niin köyhäksi ja vanhaksi en koskaan tahdo tulla!

-- Miten nuori sinä olet, Lyyli!

-- Ja miten vanha sinä olet! Saituri olet! Lasket, tilität, tingit! Ei,
en minä voi sellaista!

-- Elämä on sellaista. Milloin sinäkin viisastut, Lyyli! Minusta meillä
olisi jo aika saada tyynempää. Elämä on niin lyhyt...

Keskustelu oli äkkiä käynyt vakavaksi, raskaaksi...

Pikku tyttö oli jo viety nukkumaan, palvelijatar haihtunut pois omalle
puolelleen.

Lyyli oli unohtanut sytyttää lampun. Idylli oli poissa.

Kaksi yksinäistä ihmistä vain pimeässä.

-- Täytyy lähteä siis taas sateeseen ja yöhön niinkuin niin monesti
ennenkin, äännähti vihdoin Inko nousten.

-- Minne menet?

-- Kenties pistäydyn vielä jonnekin kapakkaan.

-- Ja minut jätät taas yksin niinkuin ennenkin!

-- Sinähän tahdot niin.

-- En, on niin kamalaa...

-- Näetkö nyt?

Lyyli nyykäytti päätään surullisesti. Inko napitti hitaasti
päällystakkiaan.

-- Voi, jää hetkiseksi vielä, Inko, on niin kamalaa...

Lyyli purskahti itkuun.

-- On niin vaikeata elää!

-- Ei sinullakaan oikeastaan ole niin hyvä maailmassa, Lyyli. Meillä on
kaksin helpompi, usko minua.

-- Minä uskon...

Inko riisui äänettömästi päällystakkinsa. Hän silitteli lempeästi
Lyylin hiuksia. Lyyli nyyhkytti hiljaa.

-- Me tarvitsemme toisiamme Lyyli, eikö totta?

-- Mutta onko se samaa kuin rakkaus? Lyyli tuijotti suurin, mustin
silmin eteensä.

-- Rakkautta on niin monenlaista. Ja alkeellisten vaistojen rakkaus,
joka meillä on takanamme, on juuri ajanut meidät kummankin eroon...
Miksi me sitä toivoisimme takaisin? Emmehän me tahdo erota, Lyyli?

-- Emme nähtävästi voi. En tule toimeen ilman sinua.

-- Sinä olet minun suuri lohduttajani...

-- Ja sinä minun... Mutta sehän on jo köyhyyden todistus... ja
vanhuuden...

-- Mutta emmehän me olekaan enää lapsia, Lyyli. Väsyneitä ihmisiä me
olemme. Anna minun jäädä luoksesi.

Lyyli kiersi vaieten käsivartensa ystävänsä kaulaan.

Ja Inko suuteli häntä pitkään, lempeästi...



NÄYTTÄMÖ-KUVITELMIA



Yksinäisyys.


Henkilöt:

 Olavi.
 Elna.
 Pentti, Olavin ystävä.

Suuri, keveästi sisustettu huone. Keväthämärä. Oikealla etu-alalla
ulkoneva lasiparveke. Vasemmalla taka-alalla sohva ja pöytä. Pöydällä
viiniä ja laseja. Perällä ovi.

Olavi sohvalla, poltellen välinpitämättömän näköisenä savukettaan.

Elna ja Pentti seisovat lasiparvekkeella katsellen ulos ikkunasta.

_Pentti_. Tämä on minusta ainoa mahdollinen paikka, jossa voi viihtyä.
Tuolla sisällä on jotakin pahaa, siellä on turvatonta...

_Elna_. Meidän tulisi kenties pitää seuraa Olaville...

_Pentti_. Minkätähden? Emmehän me muutenkaan tee sitä.

_Elna_. Mutta nyt on hänen juhlapäivänsä. Etkö muista?

_Pentti_ äkillisesti. Ei, meidän juhlapäivämme tämä on! Etkö tunne? Nyt
se on tullut...

_Elna_ liikahtamatta. Luuletko hänen ajattelevan mitään?

_Pentti_. Kenen?

_Elna_. Olavin.

_Pentti_. Hän viettää syntymäpäiväänsä...

_Elna_. Onko se ajattelemista varten. Silloinhan se on raskas...

_Pentti_. Ei raskaampi kuin elämä itse...

_Elna_. Mutta syntymäpäivä on vain kerran vuodessa.

_Pentti_. Sinä suuri lapsi! Kerran elämässä se vain on, se oikea! Etkö
tunne sitä, Elna? Nyt se on tullut... Meille...

    Suutelee Elnaa. Olavi katsoo heihin koko ajan välinpitämättömän
    näköisenä. Pentti kääntyen äkisti hänen puoleensa.

Katso, ystävä! Katso, meidän täytyy tehdä näin, meidän täytyy!

    Vaitiolo.

_Elna_ heikosti. Olavi!

_Olavi_ Ei vastaa. Kaataa viiniä lasiin, tyhjentää sen hitaasti, samoin
toistamiseen.

_Elna_ Pentin puoleen, hiljaisella kauhulla osoittaen Olavia.
Mitä se on?

_Pentti_. Ylimeno.

_Elna_. Mihin?

_Pentti_. Välinpitämättömyyteen.

_Elna_. Se ei ole totta!

_Pentti_. Katso, hänen rakkautensa on jo paljon pienempi.

_Elna_. Hän rakastaa minua aina.

_Pentti_. Tämän jälkeen ei milloinkaan.

_Elna_. Oliko tuo viini noiduttua siis!

_Pentti_. Miehen ylpeyden myrkyttämää ainoastaan.

_Elna_. Olavi!

_Olavi_ ei vastaa.

_Elna_. Olavi!

_Olavi_ ei vastaa.

_Elna_ tullen hänen luokseen. Etkö sinä kuullut mitään?

_Olavi_. En.

_Elna_. Etkö nähnytkään mitään?

_Olavi_. En.

_Elna_. Missä olet, Olavi?

_Olavi_. Oman olentoni erämaissa. -- Mutta ymmärrätkö sinä geometriaa,
Elna...?

_Elna_. Sinä hourit...

_Olavi_. Tiedätkö, että kahden pisteen kautta voi vetää ainoastaan
yhden viivan?

_Elna_. Mitä tarkoitat?

_Olavi_. Syntymästä kuolemaan voi vetää ainoastaan yhden yksinäisen
viivan... Kaikki muu on valhetta...

_Elna_ tuskaisesti. Olavi, Olavi, milloin olet sinä tullut hulluksi!

_Olavi_ ei vastaa. Välinpitämättömän näköisenä ja liikkumattomana
sohvalla. Elna hitaasti takaisin lasiparvekkeelle, josta Pentti
koko ajan on heitä katsellut.

_Pentti_. Enkö ollut oikeassa?

_Elna_. Hän on tullut hulluksi.

_Pentti_ salaisella riemastuksella. Vihdoinkin viisaaksi! Hän ei
rakasta enää.

_Elna_. Se ei ole totta.

_Pentti_. Miksi ei olisi?

_Elna_. Se kävi liian pian.

_Pentti_. Ikäänkuin ei voisi sammua yhtä nopeasti kuin syttyy! Vai
uskooko nainen ainoastaan syttymiseen?

_Elna_. En usko siihenkään enää...

_Pentti_. Mihin sinä sitten uskot?

_Elna_ hiljaa, hajamielisenä. Hän tarvitsee minua...

_Pentti_. Hän ei ole sinua koskaan tarvinnut.

_Elna_. Ketä hän sitten tarvitsee?

_Pentti_. Ei ketään.

_Elna_. Kuuluuko hän niihin?

_Pentti_. Etkö sinä sitä tiennyt?

_Elna_. En.

_Pentti_. Näetkö nyt, hän ei ole tarvinnut sinua. Et tiedä hänestä
mitään.

_Elna_. Minä tiedän, että hän kärsii...

_Pentti_. Hän on sitä varten luotu. Älä mene hänen tielleen!

_Elna_. Minun paikkani on niiden luona, jotka kärsivät.

_Pentti_. Niin, niiden luona, jotka kärsivät sinun poissaolostasi...

_Elna_. Ei, niiden luona, jotka kärsivät aina.

_Pentti_ hiljaa, uhkaavasti. Olet tehnyt paljon vääryyttä hänelle.
Hänen täytyy saada olla yksin. Minä tein hänelle ainoastaan ystävän
palveluksen...

_Elna_. Ah! Ja sitä varten tahdoit sinä ottaa häneltä minut!

_Pentti_ surullisesti. Elna, minä rakastan sinua...

_Elna_. Etkö osaisi olla yksin?

_Pentti_ vielä suruisemmin. Sinun rakkautesi on sammunut, Elna.

_Elna_ katsoen poispäin. Minä rakastan yksinäisiä...

_Pentti_. Sinä et ymmärrä yksinäisyyttä.

_Elna_ samoin. Minä rakastan kärsiviä...

_Pentti_. Sinä et kestä kärsimystä.

_Elna_. Ja mistä tiedät tämän kaiken?

_Pentti_. Itsestäni.

_Elna_ keveällä ivalla. Sinä pyrit siis pois kärsimyksestä?

_Pentti_. Pitäisikö sitä etsiä? Se tulee ilmankin...

_Elna_. Ja yksinäisyydestä?

_Pentti_ hiljaa, synkästi. Joka kuitenkin lopulta yllättää...

_Olavi_ nousee, ottaa hattunsa. Minun täytyy lähteä.

_Elna_ levottomasti, tullen hänen luokseen. Miksi täytyy sinun lähteä?

_Olavi_. Erakko ei tee tiliä muille kuin Jumalalle.

_Elna_. Ethän sinä ole erakko, niin kauan kuin minä olen...

_Olavi_. Maailma on tungokseen asti täynnä ihmisiä. Erakko on sentään
erakko.

_Elna_. Etkö erota minuakaan siitä tungoksesta?

_Olavi_. Koetin joskus, en koeta enää...

_Elna_. Aiotko jättää minut?

_Olavi_. Kukin kulkee omaa tietään.

_Elna_ pehmeästi. Sinun tiesi on minun tieni.

_Olavi_. Sitä en usko.

_Elna_ rukoilevasti. Mutta minä uskon. Olavi, Olavi!

_Olavi_ kääntyen pois. Ihminen ei saa heltyä, muuten ajaa elämä ylitse.

_Elna_. Ajakoon! Ilman sinua en tahdo elää!

_Olavi_. Niin sanovat kaikki ne, jotka ovat tottuneet valitsemaan
helpomman...

_Elna_. Entä ne, jotka valitsevat vaikeamman?

_Olavi_. He palvelevat kuolematonta enemmän kuin kuolevaista.

_Elna_. Ainoa kuolematon, jonka tunnen, on minun rakkauteni sinuun,
Olavi...

_Pentti_ joka huomaamatta on tullut heidän eteensä. Minun täytyy
lähteä. Tämä ei ole minua varten.

_Olavi_. Ei myöskään minua.

    Kumartaa, menee.

_Elna_ syösten hänen jälkeensä. Olavi, Olavi!

_Pentti_. Hyvästi.

_Elna_ kuin heräten. Menetkö sinäkin?

_Pentti_. Tietysti.

_Elna_. Sinä et rakasta minua enää. Minä näen sen...

_Pentti_. Sinua ei ole täällä enää.

_Elna_ nopeasti. Minä olin vain piilossa. Itseltänikin! Olen jo tullut
takaisin. Ymmärrä minua, Pentti! -- Hän oli minun ystäväni...

_Pentti_. Olet mennyt pois. Minun täytyy lähteä.

_Elna_ hellästi. Älä mene, Pentti!

_Pentti_ karusti. Sinähän rakastat yksinäisiä...

_Elna_. Älä mene, Pentti!

_Pentti_ samoin kuin edellä. Ja kärsiviä...

_Elna_. Ketä sinä sitten rakastat?

_Pentti_. Häntä, joka on mennyt pois.

_Elna_. Minkätähden poismennyttä?

_Pentti_. Hän on antanut minulle sen suurimman, joka minulta vielä
äsken puuttui...

_Elna_. Minkä?

_Pentti_. Yksinäisyyden. -- Minäkin osaan sen taidon nyt...

_Elna_ murtuneesti. Ah, kaikki osaavat, paitsi minä! Ja miksi juuri
minun sentään pitää jäädä kaikista yksinäisimmäksi!

_Pentti_. Miksi huusit luoksesi sen, joka ei ole sinua varten?

_Elna_ epätoivoisesti. Vie pois se minulta jälleen, sinä ainoa, joka
sen voit!

_Pentti_ jäykästi. Minä en voi enää.

_Elna_ tuskallisesti. Pentti, Pentti, milloin tulit sinä noin julmaksi?

_Pentti_. Silloin kun minustakin tuli yksinäinen. He palvelevat
kuolematonta enemmän kuin kuolevaista. -- Hän oli viisas mies, hän,
joka lähti...

_Elna_. Liian viisas. Se viisaus ei ole ihmistä varten. -- Pentti,
Pentti, minä rukoilen sinua, älä kivety sinäkin!

_Pentti_. Sinä olet niin tahtonut.

_Elna_ kaukaisesti. Pentti, missä olet, mihin minulta menit?

_Pentti_. Lähdimme äsken yhdessä. Etkö huomannut?

_Elna_ hillittömästi purskahtaen. Mutta minä, joka tässä seison,
rukoilen, rakastan ja kärsin, hyvä jumala, kuka olen sitten minä?

_Pentti_. Pahahenki...

_Elna_. Ei, ei! Parempi olen minä nyt kuin äsken, parempi kuin koskaan
ennen! Etkö näe sitä? Etkö huomaa sitä? Suutele minua, Pentti!
heittäytyy hänen kaulaansa.

_Pentti_ työntäen hänet kylmästi pois. Älä koske! Olen murhatun miehen
haamu. Menee.

    Elna vaipuen lattialle

Ah!

    Esirippu.



Autius.


Tunturilakeus lähellä erästä hermoparantolaa. Myöhäinen iltapäivä.
Pitkin kapeaa polkua tulee hitaasti kävellen, puhumattomina, mies ja
nainen.

_Mies_  pysähtyen, varovasti. Teillä on varmaankin joku suuri suru?

_Nainen_ jyrkästi. En sure milloinkaan.

_Mies_. Teillä on joku rakas muisto, jota ette tahdo kadottaa?

_Nainen_. Minulla on pelkästään vihattavia muistoja.

_Mies_. Ja siksi te vihaatte ihmisiäkin?

_Nainen_ pudistaen päätään raukeasti. En.

_Mies_. Pelkäätte siis?

_Nainen_. Ainoastaan itseäni.

_Mies_ hitaasti. Sitten... en ymmärrä teitä...

_Nainen_ kiusatusti. Ei ole tarpeellistakaan.

_Mies_ jatkaen ikäänkuin ei olisi kuullut. Sitten en ymmärrä... Kuinka
voi pelätä itseään ja sittenkin aina olla yksin, ehdoin tahdoin itseään
lähellä? Sanokaa minulle, miksi te oikeastaan olette niin yksin? Ette
syö edes suuressa salissa muiden kanssa. Olen erikoisesti kaivannut
teitä siellä. Miksi ette seurustele?

_Nainen_ ivallisesti. Seurustele!

    Kääntyen pois ja jatkaen muuttuneella äänellä.

Miksi te juuri sitä kysyttekin! -- Kuka tietää, olen ehkä ennen liiaksi
seurustellut! Minun hermoni eivät kestä enää. Ja sitäpaitsi minulla on
kissansilmät, jotka näkevät pimeässäkin. Tuo varjopeli ei voi pettää
minua enää. Aina kun näen kaksi ihmistä yhdessä, näen myös aaveen
heidän välillään, sen, jota itsessänikin pelkään...

_Mies_. Mikä on sitten se aave, jonka näette ihmisten välillä?

_Nainen_. Autius.

_Mies_. Entä yksin ollen? Yksinäisyys on sentään ankarin autius.

_Nainen_ huomaamattaan kiihtyen. Ei, ei! Ette sanoisi niin, jos
tietäisitte, jos tuntisitte sen toisen. Yhden yksinäisyys on ainoastaan
tavallista yksinäisyyttä, inhimillistä tuskaa tai iloa. Ettekö ymmärrä!
Se on hyvä, se on pehmeä, se on personallinen, se on ajallinen. Mutta
se toinen, kahden yksinäisyys, se on autiutta, se on iankaikkista
kuoleman siipien suhinaa, määrätöntä, rajatonta, kauhistavaa
kummittelua, liikkumattomain avaruuksien kangistavaa tuijotusta
ihmiseen.

_Mies_ kuin itsekseen. Minäkin olen joskus jotakin sentapaista
ajatellut...

_Nainen_. Joskus ajatellut! Arvasinhan minä. Te olette niin nuori.
Sille, joka ei ole mitään kokenut, ovat pahat ajatuksetkin vain
ohimeneviä nautintoja. Mutta minulle ne ovat painajaisia, joista en
pääse, sillä en tahdo enää pettyä. Ja siksi minun täytyy lakkaamatta
paeta onneani ja uskoa parhaimmasta pahinta.

_Mies_. Ja se parhain?

_Nainen_ kolkosti. Rakkaus.

_Mies_. Sitä te siis pakenettekin!

_Nainen_ ei vastaa.

_Mies_. Olette ollut joskus onnettomasti rakastunut.

_Nainen_. Aina.

_Mies_. Teidät on kenties hyljätty...

_Nainen_. Ei milloinkaan.

_Mies_. Mikä siis on ollut onnettomuutenne?

_Nainen_. Itse rakkaus.

_Mies_. En ymmärrä...

_Nainen_ vilkastuen. Koko rakkauden olemus, tarkoitan, joka on
ihmissielun synnynnäistä hulluutta, pyrkimystä omien rajojensa
ulkopuolelle, itsehäviöön, tyhjyyteen, kuolemaan. Ne, jotka säilyttävät
sen ikeen, teeskentelevät, pettävät oman elämänsä, ettekö usko?

_Mies_. En.

_Nainen_. Ah, te olette rakastunut johonkin!

_Mies_. Olen ollut kerran. Mutta te ette nähtävästi ole milloinkaan
rakastanut.

_Nainen_. Minä, minä joka olen kulkenut vain rakkaudesta rakkauteen!
Minä tunnen sen valheellisuuden ja rumuuden. Älkää luulko, että syytän
miehiä. Kaikki, jotka olen kohdannut, ovat olleet minulle hyviä. Kaikki
avut myönnän minä heille. Ei, syy ei ollut heissä.

_Mies_. Itsessänne siis.

_Nainen_ hetken vaitiolon jälkeen. Ette ymmärrä minua. Ja on aivan
luonnollista, ett'ette voikaan ymmärtää. Mutta miksi olette olevinanne
niin varma asioista, joita ette ole kokenut? Kerran rakastunut! Mitä
luulette tietävänne! Erään yksityistapauksen, joka voi olla pelkkä
personallinen kuvitelma tai poikkeusilmiö. Mutta minä olen nähnyt,
kokenut, kärsinyt lukemattomat tapaukset. Minulla on jo oikeus tehdä
johtopäätöksiä ja yleistää. Se ei ole pelkkää itsekohtaista sokeutta
enää.

    Istuutuu kivelle, tuijottaa maahan. Hetken vaitiolo. Sitten
    muuttuneella, aivan hiljaisella äänellä.

Minä voisin kertoa teille... Olen ollut onnellinenkin. Aivan nuorena.
Rakastin mitään ajattelematta. Mutta aistit väsyivät ja silloin kuulin
minä ensimäisen kerran ilmassa autiuden kalseat siivenlyönnit. Meidän
veremme hyytyi, huulet jäykistyivät, sydän sulkeutui, sanat kuivuivat
kitalakeen, hellyys varisi maahan kuin lakastunut kukka. Kivettynein
silmin ja jäsenin tuijotimme toisiimme kuin kaksi ventovierasta...
Siitä hetkestä alkaen tiesin minä, että aistit eivät jaksa kauan
elättää toisiaan. Niiden maailma, joka alussa näyttää niin
äärettömältä, on sangen pieni ja pian kuljettu laidasta laitaan, pian
käytetty loppuun joka ainoa sen ravinto-arvoista. Ruumiiden rakkaus
tuottaa nopean kuoleman. Se oli minun ensimäinen elämäntietoni. Ja
päästäkseni katsomasta kuolemaa silmiin, työnsin minä pois luotani
kaiken ruumiillisen. Etsin rakkautta järjen tietä ja luulin löytäneeni.
Me ymmärsimme toisemme aivan täydellisesti, kunnioitimme toisiamme,
olimme kiintyneet toisiimme, harrastimme, ajattelimme, teimme samoja
asioita. Mutta jo vuodessa olimme kuluttaneet toisemme tyhjiin,
ymmärtäneet toisemme kyllästyttävän ikäviksi, kunnioittaneet ja
harrastaneet toisemme aivan ilmaksi. Silloin alkoi taas tuo sama
kammottava siipien suhina päällä kahden onton aivokopan, jotka kulkivat
rinnakkain tylsinä, avuttomina, sanattomina! -- Tajuttomassa
yksinäisyyden pelossani ja hellyyden kaipuussani liityin melkein
tietämättäni mieheen, joka oli yhtä särjetty ja epäuskoinen kuin
minäkin. Me olimme sairaita molemmat ja ihmis-inhomme ja ihmis-säälimme
ylönpalttisuudessa syleilimme me toisiamme. Mutta se oli vain hetkinen
parantavaa lepoa. Me parannuimme. Ja sitten... Oh, en siedä puhua tästä
enää.

Nousten jäykästi. No, niin. Rakkautta ei ole. On vain sen aave. Ja sen
näen aina, nyt kun kerran olen oppinut sen tuntemaan, aina kaikkialla,
missä ihmisenkin. Siksi tahdon olla yksin. Nyt ymmärrätte.

_Mies_. Ymmärrän. Ette ole koskaan vielä rakastanut...

_Nainen_. Te herjaaja! Mikä rakkauden puoli olisi minulle enää
tuntematonta?

_Mies_. Se, jossa teidän koko ihmisenne on mukana, ja jonka rinnalla
teidän rikkiviisautenne lakkaa. Se on teillä siis vielä edessänne. Nyt
tiedätte.

_Nainen_ hymähtäen. Puhutte kuin lapselle. Sanoinhan, että olen saanut
siitä jo tarpeekseni. Tahdon nyt vain olla yksin, varuillani...

_Mies_. Tälläkin hetkellä?

_Nainen_ hämmästyen. Niin...

_Mies_. Vakuutan teille: se on turhaa. Minä en rakasta teitä.

_Nainen_. Tietysti, tietysti ette. Rakkautta ei ole olemassakaan.

_Mies_ jatkaen painokkaasti. Enkä tule teitä koskaan rakastamaan.
Oletteko nyt rauhallinen?

_Nainen_ leikitellen. Iloisesti yllätetty olen. Kuulen nuo sanat ensi
kerran!

_Mies_ vähän ilkeästi. Niin, eikö totta, eroan siinä edukseni kaikista
muista miehistä?

_Nainen_ vihamielisesti. Se ei kuulu minuun. En tahdo tietää teistä
mitään, en mitään, kuuletteko! Miksi ette anna olla minun rauhassa?
Miksi kyselette, utelette ja työntäydytte yksinäisyyteeni vasten
tahtoani? En käsitä, miksi sanotte minulle tuon kaiken. Sellaista ei
tavallisesti sanota.

_Mies_ hiljaisesti. Luulin, että se teitä miellyttäisi.

_Nainen_ vaikenee hetken, sitten äkkiä kuohahtaa. Minä en myöskään tule
teitä rakastamaan koskaan, en koskaan! Älkää luulkokaan!

_Mies_ hymyillen. Olkaa huoleti. En laisinkaan pelkää sitä. _Minun_
yksinäisyyttäni ei pahinkaan voi häiritä. Olette tällä hetkelläkin niin
kaukana minusta, että tuskin erotan...

_Nainen_ hiljaa. Olenko teille niin vastenmielinen?

_Mies_. Vieras ainoastaan.

_Nainen_. Ja minä olen teille sentään antanut elämäntarinani... Te
olette julma.

_Mies_. Mitä se teihin kuuluu! Tai ettekö kenties kestäkään
yksinäisyyttä?

_Nainen_ tukahdetusti. En tiedä. Se koskee.

    Nainen kääntyy selin mieheen. Aurinko laskee. Miehen ja naisen
    liikkumattomat, pitkät varjot lankeevat etu-alalle.

_Nainen_ hiljaa. Minä kärsin.

_Mies_ samaten. Minä kärsin myös.

_Nainen_. Niin, teillä on oma kärsimyksenne.

_Mies_. Niin, minulla on omani.

    Vaitiolo. Pimenee.

_Nainen_. Kenties voisimme sentään joskus näin yhtyä, kuin kaksi
yksinäistä...

_Mies_ kaameasti. Ettekö tunne jo autiuden siipien laskeutuvan?

_Nainen_. En.

_Mies_. Ettekö näe jo aavetta välillämme?

_Nainen_ väristen. En.

_Mies_ tarttuu äkkiä hänen ranteeseensa. Oletteko varma siitä?

_Nainen_ heikosti. Minusta tuntuisi hyvälle, jos luottaisitte minuun...

_Mies_ tunnottomalla äänenpainolla. Ette tahdo pettyä itse, mutta
tahdotte pettää minut. Teissähän ei mikään kestä. Kaikki katkeilee, jää
kesken, autioituu, kuten rakkautennekin.

_Nainen_ tuskallisesti irroittuen. Miksi te olette noin julma minulle?
Teette tahallanne vääryyttä. Tai sitten olette niin nuori, kuten
sanoin. Ah, koko taivaan ja maan kaikkisuudessa ei löydy mitään niin
rikasta ja voimakasta, joka kestäisi ainaisen lakkaamattoman voimain
kulutuksen. Hyljätty lempi, tyydyttämätön riutumus, ne voivat pysyä,
minä uskon, mutta purkautuva, irralleen päässyt rakkaus syö joka hetki,
murentaa, tutkii, kalvaa, polttaa. Mikä on ihminen, ajallinen,
rajallinen olento, kestääkseen sen! Pakostakin hän lopulta ohenee,
tyhjenee, sammuu tai särkyy. Onko se meidän syymme, onko se minun
syyni! Älkää puhuko siitä enää, ei koskaan! Se on mennyttä. Yksinäisyys
ei antaudu, se kestää... sulkien silmänsä.

_Mies_ laskien kätensä hänen otsalleen. Niin, jos ihminen kestää.
Käheästi. Oletteko tulenkin kestävä?

_Nainen_ peräytyen. Oh, se ei ole tarpeellistakaan. Minussa ei ole
tulta.

_Mies_ painaen katseensa läheltä ja syvälle hänen silmiinsä. Teissä
_on_ tulta.

_Nainen_. Nyt _te_ petätte itsenne.

_Mies_. Minähän näen sen. Minullakin on kissansilmät.

_Nainen_ nopeasti. Te ette näe mitään. Tai sitten se ei ole oikeaa. Se
on revontulta, aarnivalkeaa ainoastaan. Se ei polta, älkää peljätkö!

    Lähtee polkua alaspäin.

_Mies_ yllättää hänet, kumartuu äkkiä ja suutelee häntä kädelle. Älkää
paetko! (oudosti painostaen) Minä en tule teitä koskaan rakastamaan.

    Esirippu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mies ja nainen - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.