Title: Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa II: Jumalan valittu sankari - Historiallis-romanttinen kuvaus
Author: Stjernström, Louise
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa II: Jumalan valittu sankari - Historiallis-romanttinen kuvaus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

AIKALAISENSA II: JUMALAN VALITTU SANKARI***


KUSTAA II AADOLF JA HÄNEN AIKALAISENSA II: JUMALAN VALITTU SANKARI

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



SISÄLLYS:

 1. Saksan rannoille.
 2. Suojelusenkeli.
 3. Eteenpäin!
 4. Luja tahto.
 5. Magdeburgin häviö.
 6. Urho ei väisty.
 7. Voittokulku.
 8. Varoitus.
 9. Kotona jälleen.
10. Kuningatar on kaltaisensa.
11. Tuki kaatuu.
12. Paholaisen houkutukset.
13. Taisteluun! Taisteluun!
14. Paholaisen sijainen.
15. Päivä hämärtää.
16. Aurinko loistaa kirkkaimmin laskiessaan.
17. Loppu.



1.

SAKSAN RANNOILLE.


Kesäkuun 24 päivänä laski Ruotsin laivasto ankkurinsa Usedomin
pohjoisniemeen, ja kuningas antoi käskyn nousta maihin.

Kuningas seisoi amiraalilaivan kannella mainioimpain, koeteltujen
soturiensa ympäröimänä. Siellä oli äsken pakinoitu ja laskettu
leikkiä, nyt seisoi kuningas hiljaisena ja vakavana, ja hänen
upseerinsa tekivät kuiskaillen toisilleen huomautuksiaan maasta ja
ympäristöistä.

Kuningas silmäili mietteissään ruotsalaisia laivoja, joissa
oli kaikkialla eloisaa liikettä. Hän tunsi monet koetelluista
sotureistaan edellisiltä sotaretkiltä ja hän näki kuinka uudet
tulokkaat tunkeilivat heidän ympärillään. Kaikkien kasvot kuvastivat
iloa ja rohkeutta. Hänen soturinsa näyttivät siltä, kuin pitäisivät
mahdottomana, että voitto pääsi heidän käsistään, ja he ojentelivat
toisilleen käsivarsia, jotka näyttivät olevan karaistua terästä.

Sattui siinä hänen katseensa suomalaisiinkin laivoihin. Siellä
oli hiljaisempaa. Miehet seisoivat yhdessä kihermässä kannella ja
katselivat maihin, mutta virkkoivat tuskin sanaakaan toisilleen.
Katse, pään nyökkäys riitti ajatusten ilmaisemiseen.

Rakkaiden savolaistensa keskellä seisoi siellä eversti Stålhandske,
hän, jota kuningas oli kerran kiivastuksen puuskassa loukannut ja
sitten pyytänyt anteeksi hänen koko rykmenttinsä edessä. Sekö oli
niin vetänyt heidät toisiinsa? Kuningas luotti nyt Stålhandskeen
niinkuin itseensä. Vilinässä hän näki myös Juhana ja Akseli Banérin,
Lennart Torstenssonin, Hornin, Wrangelin ja monet muut, jotka olivat
hänelle rakkaat. Ja he... niin, laivapojasta korkeimpaan päällikköön
he katsoivat ylös häneen, kaikki olivat valmiit sokeasti noudattamaan
hänen käskyään, veipä se voittoon tai kuolemaan.

Päivä oli helteinen. Vaikka taivas oli pilvessä, ei sentään satanut.
Mutta ukkonen jyrisi loitolla. Maihin mentiin pienemmillä aluksilla,
joita Sten Bjelke oli hankkinut Stralsundista.

Kuningas viittasi Niilo ja Joakim Brahelle ja soudatti heidän
kanssaan itsensä maihin. Muut seurasivat jäljestä.

Kustaa Aadolf ei matkan kestäessä lausunut sanaakaan. Mutta
astuttuaan Saksan rannalle hän ensi töikseen lankesi polvilleen ja
rukoili korkealla äänellä täydestä, palavasta sydämestään:

"Herra kaikkivaltias Jumala, sinä, joka hallitset taivasta ja maata,
tuulia ja merta, kuinka voin sinua täysin kiittää siitä, että olet
katsonut minut otolliseksi tälle matkalle. Kiitän sinua, Herra, ja
rukoilen sinua sydämeni syvyydestä, ettäs siunaisit tämän hankkeeni
sinun nimesi kunniaksi ja sinun kirkkosi puolustukseksi. Sinä, Herra,
joka sydämet ja munaskut tutkit, sinä tiedät aivoitusteni puhtauden.
Anna meille armosi, oi Herra, että me pian voisimme toimia sinun
kansasi vapautukseksi ja toteuttaa sinun tahtosi!"

Se syvä hartaus, jolla kuningas rukoili, liikutti ympärillä seisovat
kyyneliin. Mutta kun hän nousi pystyyn, tarttui hän heti lapioon ja
merkitsi leirin paikan, jonka ympärille alettiin luoda vallituksia.
Mitä enemmän väkeä ehti maihin, sitä joutuisammin kävi työ, vaikka
ainoastaan puolet miehistä työskenteli lapio kädessä ja toinen puoli
seisoi taisteluvalmiina aseissa.

Kaikkialla Kustaa Aadolf oli mukana, ja lankeaa luonnostaan, että
hänen upseerinsa seurasivat esimerkkiä. He jakoivat sotamiesten
vaivat ja voittivat siten heidän sydämensä.

Kun tuli yö, näkyi kaikilta tahoilta palavien kylien loimo. Se oli
vihollisen ensimäinen tulotervehdys. Mutta silloin ei koko sotajoukko
ainoastaan ollut maissa, vaan oli tehty työtä niin uutterasti, että
sillä oli turvanaan tykein ja vallein varustettu leiri. Kahtena
seuraavana päivänä tuotiin maihin tykistö, ampumatarpeet, muonavarat
ja viimeksi hevoset, jotka olivat käyttökelpoiset, vaikkakin hieman
nälkiintyneet. Laivasto lähetettiin noutamaan elintarpeita Ruotsista,
sillä keisarilliset olivat ryöstäneet maan typityhjäksi.

Kesäkuun 28 p:nä kuningas lähti sotaretkelle etelään, mukanaan niin
monta ratsumiestä kuin riitti hevosia, ja 1,200 muskettisoturia
tutki maan erääseen vallitukseen saakka, minkä vihollinen oli
luonut Wolgastin edustalle. Seuraavana päivänä hän soudatti itsensä
venheellä pitkin rannikkoa aina kaupungin lähelle.

Sotajoukko sai levähtää muutamia päiviä. Ei näkynyt muita vihollisia
kuin muutamia kroatilaisia, jotka pian hajoitettiin. Sotamiehet näitä
sanoivat aina "krabateiksi."

Ennenkuin kuningas lähti vallitukselta eteenpäin, puhui hän
vallilta kokoontuneelle sotajoukolle, kehoitti sotamiehiä
rohkeuteen ja kestävyyteen ja kiinnitti heidän huomiotaan tämän
sodan tarkoitukseen. Se tarkoitti, sanoi hän, ennen kaikkea oman
maan turvaamista lähestyvää vaaraa vastaan. Sitten heidän oli myös
autettava uskonheimolaisiaan, josta he varmaan saavuttaisivat
jälkimaailman kiitollisuuden. Heidän ei tarvinnut pelätä uutta
vihollistaan, se oli sama, jonka he olivat lyöneet Preussissa,
ja jos he pysyivät lujina, toivoi kuningas voittavansa rauhan ja
turvallisuuden niin Ruotsille kuin muillekin maille. Saattoi käydä,
etteivät he heti päässeet tyydyttävään tulokseen, mutta he olivat jo
ennen hänen kanssaan jakaneet onnen vaiheet, ja hän oli nyt vievä
heidät vihollista vastaan, joka oli hyötynyt tämän raastetun maan
kustannuksella, ja siellä olivat he saavat vahinkonsa korvatuksi.

Väki huusi tavallisuuden mukaan Kustaa Aadolfille hyväksymistään.
Uskollisesti he olivat seuraavat mihin tahansa, kun hän vain kävi
heidän eturinnassaan.

Näyttänee kummalta miksi vihollinen päästi Ruotsin kuninkaan maihin
ja soi sille lujan jalansijan. Kummasteluun voi olla sitäkin enemmän
oikeutta, kun muistaa Tillyn ja Wallensteinin ripeän esiintymisen
Kristian IV:ttä vastaan pari vuotta sitten. Mutta Kustaa Aadolfin
maihinnousu tapahtui samaan aikaan, jolloin vaaliruhtinaat olivat
saaneet keisarin antamaan Wallensteinille eron ja katolisten taholla
oltiin muuten vahvasti vakuutetut, ettei Ruotsin kuninkaan taholta
ollut mitään pelättävää, sellaisen herran saattoi helposti lyödä pois
laudalta. "Olemme jälleen saaneet pikku vihollisen niskoillemme",
virkkoi keisari Regensburgissa leikkisästi vaaliruhtinaille, jotka
kaikki olivat sitä mieltä, ettei Kustaa Aadolfille ollut suotava
"majesteetin" arvonimeä.

Kustaa Aadolf katsoi sotansa keisarin kanssa alkaneen jo silloin, kun
tämä vuosikausi sitten lähetti apujoukkoja Puolaan Arnimin johdolla,
ja sentähden hän ei katsonut tarpeelliseksi antaa sodanjulistusta.
Sitä vastoin levitettiin maahan latinan- ja saksankielistä
julistusta. "Syistä, miksi Ruotsi oli pakoitettu sotajoukoin
nousemaan saksalaiselle maaperälle."

Keisari ei viivyttänyt vastaustaan. Hän ihmetteli, kuinka "hänen
rakastettavuutensa" oli hyökännyt pyhään Rooman valtakuntaan ilman
edelläkäypää sodanjulistusta ja niin edelleen. Kustaa Aadolf vastasi
samalla mitalla, nimitti keisaria "hänen rakastettavuudekseen",
hänkin vuorostaan, ja selitti olevansa syytön kaikkeen siihen
verenvuodatukseen, jota ei voitu välttää, heittäen kaiken edesvastuun
sodasta keisarin niskoille.

Aseet eivät olleet toimettomina kirjevaihdonkaan aikana. Ensimäinen
sotahanke oli suunnattu linnoitusta vastaan Wolgastin edustalla ja
alku tehtiin Usedomin valloituksella.

Kuningas lähti liikkeelle Peenemündestä 2,500 ratsumiestä ja 4,000
muskettisoturia mukanaan. Saatuaan linnoituksen näkyviinsä hän
huomasi, että joitakin kroatilaisjoukkoja järjestyi parhaallaan
sen edustalle, kun taasen jalkaväki venheillä pakeni virran yli
Wolgastiin. Kroatilaiset eivät hekään odottaneet ruotsalaisen
ratsuväen hyökkäystä, vaan syöksyivät päistikkaa rannalle, suureen
proomuun, joka lastattiin väkeä niin täyteen, että se vajosi
päästyään hieman loitommalle maasta.

Ruotsalaiset valloittivat heti vallituksen, ja ratsumiehet
sijoitettiin yöksi ympäristön kyliin. Tämä tapahtui kesäkuun 30
päivänä.

Seuraavana päivänä kuningas marssi edelleen Swinemündeä kohden,
mihin hän saapui heinäkuun 2 päivänä. Täällä oli vallituksia salmen
molemmin puolin, mutta heti kun keisarilliset saivat tietoonsa, että
vihollinen lähestyi, laskettivat he salmen yli Wolliniin, jonka
jälkeen venheet poltettiin. Samoin tehtiin vallituksilla Wollinin
luona, jossa ruotsalaiset ottivat neljä pientä metallikanuunaa.

Nyt Kustaa Aadolf käänsi katseensa Stettiniin. Hän näet pelkäsi, että
keisarilliset valtaisivat tämän tärkeän kaupungin. Ferdinand II:n
joukkojen johtaja, italialainen Torquato Conti, olikin jo koettanut
yllättää ja vallata kaupungin, mutta onnistumatta. Paitsi Stralsundia
oli Stettin ainoa kaupunki Pommerissa, jota ei oltu pakoitettu
vastaanottamaan keisarillista sotaväkeä.

Vanha, kivulloinen herttua Bogislaus pelästyi pahoin kuultuaan
Ruotsin kuninkaan lähestyvän. Bogislaus ei ollut soturi eikä
valtiomies, hänestä nähden sai maailma seista tai kaatua, kunhan hän
vain sai olla rauhassa. Keisarissa oli valta personoituna, sentähden
hän tahtoi elää keisarin kanssa rauhassa. Mutta siltä ei hän suinkaan
tahtonut tapella keisarin vihollisten kanssa ja koettaessaan
joillakin verukkeilla päästä sekaantumasta selkkauksiin luuli hän
parhaiten voivansa suojella nahkansa -- puolueettomuuden varjossa.

Hänelle kerrottiin, että ruotsalaiset olivat koonneet kaikki laivat,
jotka heillä oli käytettävissään, ja vieneet ne Raseborgiin. Sinne
saapui myös Juhana Banér kaikkiaan 8,700 miehen keralla. Muu osa
sotajoukosta jätettiin saarien puolustusväeksi, päällikköinä
Kniphausen Usedomissa ja Lesslie Wollinissa.

Heinäkuun 8 päivänä voimat olivat koolla. Silloin saapui herttua
Bogislaun lähettiläs pyytäen, että hän saisi pysyä puolueettomana.
Kuningas epäsi jyrkästi ja lisäsi, että hän oli tuleva heti jäljestä
saadakseen varman vastauksen. Oli valittava sota tai rauha.

Hän piti sanansa. Heinäkuun 9 päivän iltana väki nousi laivoihin,
ja seuraavana aamuna laivasto lähti purjehtimaan. Eräs saksalainen
historioitsija kertoo, että vastatuuli viivytti lähtöä, mutta tuuli
kääntyi heti kuninkaan astuttua laivaan. Ruotsalaiset laivat menivät
Odensen virtaa ylöspäin vanhaan Oderburg nimiseen linnaan, joka oli
tykin kantaman päässä kaupungista. Heti kun muutamia rykmenttejä oli
ehtinyt nousta maihin, marssi kuningas heidän eturinnassaan ottamaan
haltuunsa edullisimmat paikat sillä puolen kaupunkia.

Kaupungissa oltiin kauhuissaan. Vanha herttua itki ja väänteli
käsiään. Mitä oli hänen tehtävä?

Kuurinmaan herttua ja raatiherrat rohkaisivat mielensä ja riensivät
Kustaa Aadolfin luo koettaakseen taivuttaa häntä jättämään
kaupungin rauhaan ja sallimaan herttuan pysyä puolueettomuudessaan.
Herttuallisen linnaväen päällikkö eversti Dumitz, röyhkeä ja
pöyhistelevä herra, lähetti torvensoittajan sanomaan Ruotsin
kuninkaalle, että hänelle oli käyvä pahoin, jollei heti vienyt pois
joukkojaan.

"Sano everstillesi, että hänelle käy vielä pahemmin, jos hän valitsee
sellaisia lähettiläitä kuin sinä, kun hänen velvollisuutensa olisi
itse tulla esittämään asiansa", vastasi kuningas. Eversti totteli
heti, hän saapui nöyränä ja masentuneena. Mutta keskustelun aikana
Kuurinmaan herttuan ja raatiherrojen kanssa kuninkaan joukot
pysähtymättä lähestyivät kaupunkia, ja pian ne olivat turvassa
vallien tykkitulelta vallattuaan tärkeimmät paikat Stettinin
luoteispuolelta.

Kuningas vaati jyrkästi keskustelua herttuan itsensä kanssa. Tämä
tulikin vihdoin vaunuissa ajaen. Hän pyysi tuhansin kerroin anteeksi
kivulloisuuttaan, mutta Kustaa Aadolf oli itse ystävällisyys ja
ilmaisi mitä suurinta osanottoa hänen kärsimyksiinsä.

Kun molemmat olivat vaihtaneet kohteliaat tervehdyksensä, sanoi
Kustaa Aadolf: "Pyydän, ettei teidän korkeutenne kummastele, vaikka
olenkin tullut sotajoukkoineni pääkaupunkinne edustalle. Se on
tapahtunut välttämättömyyden pakosta ja meidän yhteisen vihollisemme
ylimielisyyden tähden. Minä en tule Saksan enkä Pommerin vihollisena,
vaan vapauttamaan meitä kaikkia keisarillisen liittokunnan sorrosta.
Kansan hätä koskee sydämeeni", lisäsi hän, "ja jos me molemmat
pääsemme yksimielisyyteen, toivon Jumalan avulla voivani sitä
lieventää."

Herttua oli mitä kiusallisimmin hämillään. Mitä oli keisari sanova,
kenties riistäisi häneltä lääninsä...

Kuningas esitti vaatimuksenaan, että Stettinin portit oli avattava
hänelle ja hänen rykmenteilleen ja lupasi, ettei asujanten rauhaa
häirittäisi.

Herttua parka, mihin oli hänen ryhdyttävä? Hädissään hän pyysi
saada neuvotella raatiherrojensa kanssa, ja kuningas suostui, mutta
kehoitti viimeksimainittuja tarkoin ajattelemaan, voivatko he
tosiaankin estää häntä tulemasta kaupunkiin, kun hän kerran oli sen
muurien edustalla.

Nämä kumarsivat, ja kuningas teki herroineen ratsastusretken vallien
ympäri.

Palattuaan hän näki päätöksen kalpeista, kiihoittuneista kasvoista.
Herttuan vastaus oli kieltävä. Mieluimmin hän olisi nähnyt kuninkaan
poistuvan maasta, mutta ainakin hän tahtoi pysyä puolueettomana.
Kuinka oli käynyt Pfalzin vaaliruhtinaalle, joka harhaili pakolaisena
ympärinsä, kukaan ei tiennyt missä, ja Mecklenburgin herttuoille,
jotka Tanskan kuninkaan kera oli ajettu maasta? Oliko nyt sama
kohtalo kohtaava häntäkin, joka oli vanha ja sairas? Hän itki ja
rukoili Kustaa Aadolfia, ettei tämä vaatisi mahdottomia!

"Ajatelkaa, teidän korkeutenne", vastasi kuningas, "ettei tuo kaunis
henkikaarti voi puolustaa muureja minun taalalaisiani vastaan!" Hän
viittasi hymyillen naisparveen, joka täytti linnan ikkunat. "Sitä
paitsi", lisäsi hän viitaten tykkeihin, "on meillä tässä avaimet,
jotka pian avaavat kaupungin portit."

"Se on hirveää!" tuskitteli vanha herttua.

Kuningas koetti pätevillä syillä häntä tyynnyttää. "Olen Jumalan
avulla puolustanut Stralsundia ja valloittanut Eugenin, Usedomin ja
Wollinin", sanoi hän. "Samalla avulla toivon voivani vapauttaa ja
turvata niin Stettinin kuin koko Pommerinkin."

"Mutta ajatelkaa keisarin vastustamatonta voimaa", puuskahti herttua
poissa suunniltaan.

"Minä tunnen sen", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta minä tiedän myös,
että Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hyljää oikeaa
asiaa."

Kuninkaan pontevat ja luottavat sanat tekivät vaikutuksen, ja herttua
huudahti: "Nun, in Gottes Namen!" (Jumalan nimessä sitten!)

Kaupungin portit avattiin, ja ruotsalainen sotaväki marssi sisään.
Uplannin ja Skaraborgin rykmentit, kuninkaan henkivartiat ja pari
muuta komppaniaa asetettiin linnaväeksi.

Herttuan pyynnöstä kuningas seurasi mukana kaupunkiin ja linnaan,
jossa osa "kauniista henkikaartista" hänelle esitettiin.

Kustaa Aadolfin hieno käyttäytyminen ja sukkela leikinlasku ihastutti
koko seuran. Ne, jotka ennen olivat kironneet Ruotsin kuningasta, ne
katsoivat nyt säteilevin katsein "kultakuninkaaseen", joka oli yhtä
rakastettava kaikkia kohtaan, niin ettei kukaan voinut kerskailla
etusijasta.

Jos hän sen antoi kenellekään, sai sen pieni kahdeksanvuotias
tyttö, jolla oli niin suuret ja syvät silmät. Niiden ilme palautti
niin monia hajanaisia muistoja kuninkaan sieluun, että hän aivan
liikutettuna kysyi tytön nimeä.

"Gustava Adolfina", vastasi hän hieman murtaen.

Läsnäolijat hymyilivät nähdessään miten hämilleen kuningas joutui.
"Ketkä ovat hänen vanhempansa?" kysyi hän innokkaasti ja otti tytön
polvelleen.

"Hän on löytölapsi, teidän armonne, mutta niin onnellinen, että ennen
kaikkia muita kiinnittää teidän mieltänne", vastasi muuan hovin
naisista.

Kustaa punastui hieman. "Ihailen hänen kauneuttaan", sanoi hän ottaen
sormestaan sormuksen, johon oli kaiverrettu sydän. Sitten hän otti
nauhan tytön tukasta, pujotti sormuksen siihen ja solmi sen hänen
kaulaansa, suuteli tyttöä otsalle ja sanoi: "Mene ja sano terveisiä
minulta!"

Luonnollisesti kaikki hovinaiset luulivat, että terveiset ja sormus
olivat aiotut jollekin läsnäolijoista. Mutta kenelle, se oli kysymys.
Eihän kuningas ollut sanonut sitä tytöllekään. Eikö sitä saataisi
koskaan tietää?

Kuningas nousi, poistui kauniista piiristä ja ryhtyi herttuan kanssa
keskusteluun niistä puolustuslaitteista, joihin aikoi ryhtyä.

Iloinen ilme katosi herttuan ja hänen seurueensa kasvoilta. He
olivat jo kuvitelleet, että Ruotsin kuningas antaisi itsensä sitoa
ruusukahleihin, jotka saattavat olla rautakahleita lujemmat. Mutta
tuokiossa hän olikin riistäytynyt niistä irti ja oli nyt täydessä
sotatouhussa.

Mutta kerran hän oli jo antanut itsensä vangita, ja kenties
onnistuisi se paremmin seuraavalla kerralla... Nopeasti laitetut
karkelot... kuninkaallinen puutarha huumaavine kukkastuoksuineen
ja hämyinen suviyö... Salaisia käskyjä jaettiin, hovinaiset saivat
viittauksia ja katosivat toinen toisensa jälkeen.

Kuningas seisoi mietteissään; muinaiset muistot tunkeutuivat hänen
mieleensä. Hän tunsi vastustamatonta kaipausta tietää jotakin
hänestä, naisesta, joka kiinnitti amuletin hänen kaulaansa...
Oliko lapsi hänen? Gustava Adolfina -- se oli hänen oma nimensä!
Henkisotilas Lauri Antinpoika ei puhunut koskaan vaimostaan, vaan
seurasi kuningasta kaikkialle kuin uskollinen koira ja oli monta
kertaa pelastanut hänen henkensä. Mutta hän ei selittänyt mitään, ei
vastannut edes kysymyksiin, koskei tiennyt mitään, kuten sanoi...
"Ei edes, missä hänen vaimonsa oli.".. Hän pyysi vain kuningasta
pitämään silmänsä auki, hän aavisti, että oli joitakin juonia
vireillä. Tämä johtui juuri nyt kuninkaan mieleen. Hänen tutkiva
katseensa harhaili ympäri huonetta. Siellä oli ainoastaan miehiä. Hän
ei nähnyt niitä hymyileviä, tarkoittavia katseita, joita vaihdettiin
hänen kustannuksellaan. Mutta hän tunsi pienen käden, joka pisti
paperin hänen käteensä ja jonka omistaja heti sen jälkeen katosi. Hän
avasi paperin ja luki: "Älkää viipykö täällä!" Se ei ollutkaan hänen
tarkoituksensa, mutta mikä lumous oli hänet vallannut!

Herman Wrangel ja Brahe veljekset olivat seuranneet kuningasta.
Hän kuuli heidän juttelevan ja nauravan. Nyt he tulivat hänen
viittauksestaan, ja hän sanoi heille, että oli aika lähteä.

Herman Wrangel kuiskasi aiotuista tanssiaisista, ja Joakim Brahe
lisäsi, että illalliset tulisivat olemaan herkulliset.

"Tanssihaluiset ja nälkäiset jääkööt minusta nähden, jos haluavat",
sanoi kuningas kylmästi ja meni sanomaan herttualle hyvästejä.
Kuinka häntä houkuteltiin ja maaniteltiin, hän oli taipumaton.
"Soturi tarvitsee yön lepoon ja harkintaan voidakseen päivällä tehdä
velvollisuutensa", sanoi hän.

Muutamien minuuttien kuluttua ruotsalaiset herrat istuivat ratsailla
ja laskettivat läpi kaupungin laivastolle, jossa kuningas aikoi
viettää yönsä.

Hoviherrat eivät voineet käsittää mikä Kustaa Aadolfille oli tullut.
Niin hiljaisena ja omiin mietteihinsä vaipuneena ei häntä oltu nähty
pitkiin aikoihin.

Mitähän he olisivat sanoneet, jos olisivat voineet katsoa sisälle
laivaruumaan, jossa hän istui pöydän ääressä amuletti kädessään,
milloin katsellen sitä, milloin painaen vasten silmiään, joista
pisaroi suuria kyyneliä. "Hän, hän yksin rakastaa minua vain itseni
tähden", sanoi hän itsekseen. "Niinkuin hellä suojelusenkeli hän
on valvonut minua, ja minä en voi tehdä mitään kiitokseksi hänen
uhrauksistaan! Mutta tämä, että hän on seurannut minua aina tänne
saakka, on kuitenkin suurinta ja kauneinta, ja minä kiitän siitä
Jumalaa niinkuin hänen suurimmista lahjoistaan."

Sinä yönä ei kuningas paljoa nukkunut, mutta seuraavana päivänä
oli sellainen lempeys koko hänen olennossaan, että se hämmästytti
kaikkia. Kuitenkin hän oli yhtä toimelias kuin tavallisesti.

Stettinin muurit ja vallitukset olivat sangen rappiolla, ja hän
antoi heti käskyn, että ne oli laitettava kuntoon. Oman leirinsä hän
laitatti kentälle Oderburgin luo ja ympäröi sen vallein ja haudoin,
jotka ulottuivat aivan Stettinin muureihin saakka. Työ joutui
vauhdilla, joka oli kaikille Kustaa Aadolfin hankkeille ominainen,
eikä kestänyt kauan, ennenkuin eversti Dumitz ja herttuallinen
linnaväki tuli Ruotsin palvelukseen. Heistä muodostui rykmentti, jota
lippujensa värin mukaan nimitettiin "valkoiseksi."

Samana päivänä, jona kaupunki luovutettiin, tehtiin liitto herttuan
ja Kustaa Aadolfin kesken. Sen mukaan heidän oli keskenänsä
puolustettava toisiaan, jokaista hyökkäystä vastaan, ja jos herttua
kuolisi ilman miespuolisia jälkeläisiä, oli maa joutuva Ruotsin
kruunulle, kunnes sotakustannukset oli maksettu.

Sinäkin päivänä kuningas söi päivällistä linnassa herttuan luona,
mutta hän ei ollut tällöin yhtä huomaavainen naisten ritari kuin
edellisellä kerralla. Nytkin hänen katseensa näytti etsivän jotakin.
Se ei voinut olla tyttö, silloin olisi hän varmaan kysynyt häntä.

Niin, miksei hän tehnyt sitä? Hän ei olisi voinut itsekään vastata
kysymykseen, hän vain tunsi sanomatonta tyhjyyttä sydämessään.
Tämä oli yksi niistä epäilyksen hetkistä, jolloin ikävä ja kaipaus
täyttävät yksinäisen sielun.

Yksin! Hän, johon kaikkien silmät ihaillen katsoivat! Juuri siksi,
heidän joukossaan ei ollut ketään, joka kuului hänelle! Mutta kauan
ei Kustaa Aadolfilla ollut aikaa ajatella itseään. Kuten tavallista,
hän etsi lohdutusta sieltä, missä yksin lohdutus oli tarjolla, ja
omisti sitten aikansa ja ajatuksensa suunnattomille tehtävineen.

Vastoin tahtoaan hänen täytyi viipyä siellä, missä oli. Väki
tarvitsi levähtää kohta maihin noustua toimitettujen linnoitustöiden
ja marssien jälkeen, ja sotajoukon asiat täytyi järjestää. Sitä
paitsi oltiin parhaallaan neuvotteluissa Ranskan, protestanttisten
ruhtinaiden ja Pommerin kanssa.

Ne, jotka näkivät uljaan kuninkaan, ympärillään nuoret voitokkaat
kenraalinsa ja vanhat ja nuoret soturit, jotka kerskuivat monilla
saavutetuilla voitoilla, he eivät paljoakaan aavistaneet mitä huolia
hänellä oli joka askeleella kohden maaliaan pyrkiessään. Mutta
mitä paremmin oppii tuntemaan vaikeuksia, jotka hän suunnattomalla
vaivalla voitti, sitä enemmän oppii myös ihailemaan sitä innostusta,
jolla kuningas ja hänen miehensä kävivät kohden korkeaa ja
kunniakasta päämääräänsä.

Sotajoukossa vallitsi suuri tyytymättömyys niin päällystön kuin
miehistönkin kesken. Sotakurin ja järjestyksen laita oli huono,
tehtiin useita karkausyrityksiä, eivätkä olleet harvinaisia
väkivaltaisuudet yksityisiä henkilöitä kohtaan. Syynä tähän oli rahan
puute. Palkkaa ei saatu säännöllisesti, ja elintarpeet olivat niin
riittämättömät, että miesten täytyi elää melkein puolella muonalla.
Suurin osa tarvittavista ruokavaroista täytyi noutaa vieraista
maista, ja jos siihen vielä lisää ampumavarojenkin puutteen, niin
jokainen käsittää, että Kustaa Aadolfin ensimäiset askeleet Saksan
maaperällä olivat sangen raskaat. Mutta, kuten tavallisesti, hän
syytti itseään siitä ahdingosta, johon oli joutunut.

"Olen alottanut tämän tehtävän ilman että minulla oli riittävän luja
pohja", tuumi hän. Mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan koskaan
sallinut huolten itseään masentaa. Hän näki niiden yli pyhän asiansa
samalla rohkeudella ja luottamuksella kuin kerran tyhjin käsin
vetäessään miekkansa puolustaakseen maataan tanskalaisia vastaan,
jotka olivat tunkeutuneet valtakunnan keskustaan.

Samaan aikaan juoksenteli vieraita henkilöitä ympäri sotamiesten
keskuudessa saaden rauhattomuutta aikaan. Milloin puhuttiin maan
yleisestä hädästä, milloin ihmeellisistä merkeistä ja näyistä, joita
oli nähty ja jotka kaikki viittasivat ajan tapahtumiin.

Erittäinkin muuan kertomus kiihdytti mieliä. Sen kertoi eräs maamies,
joka tuli leiriin kanoja kaupittelemaan. Tietysti hän sai kanansa
kaupaksi, varsinkin kun hinnat olivat huokeat, mutta hänen kertomansa
juttu sai hiukset nousemaan pystyyn sotamiesten päissä.

"Siitä on parisenkymmentä vuotta", alotti hän. "Vuokrasin tupani
ankaralta isännältämme. Sain sen säkkipillini tähden, sillä kukaan
ei osannut sitä puhaltaa yhtä hyvin kuin minä. Mutta hiton tarkka
hän oli siitä, että vuokra tuli maksetuksi päivälleen. Ken ei sitä
tehnyt, sai heti lähteä kiluineen, kaluineen.

"Vuonna muutamana kaikki oli mennyt päin mäntyyn, enkä minä tiennyt
mistä saisin kolikoita. Lainailemalla sentään sieltä ja täältä sain
vihdoin satasen täyteen. Aloin laukata linnaan, sillä hevoskaakkini
olin pantannut. Ensimäinen, jonka tapasin, sanoi minulle, että
vanhaa hänen armoaan vaivasi kovasti luuvalo, mutta jos toin rahaa,
pääsisin kyllä sisään. Menin sinne. Kreivi istui tavallisessa
suuressa nojatuolissaan pöydän ääressä, eikä hänen luonaan ollut
ketään muita kuin suuri ruma apina, joka aina juoksi hänen jälestään,
ja jota he sanoivat 'majuriksi' poppamiehen mukaan, jonka oma se
muinoin oli ollut, mutta joka äskettäin oli poltettu. Kylmät väreet
karsivat selkäpiitäni, kun kamaripalvelija poistui huoneesta ja sulki
oven, niin että jäin yksin heidän kanssaan. Kreivillä oli suuri
samettitakkinsa päällään, ja jalkojaan hän piti tuolilla. Vastapäätä
häntä istui 'majuri' punaisessa nutussa ja valkoisin punoksin
pyntättynä; päässään oli sillä kreivin yömyssy, ja joka kerta kun
kreivi irvisti kipujensa vuoksi, irvisti 'majuri' vastaan. Inhottavaa
oli sitä nähdä. Kreivi rypisti silmäkulmiaan nähtyään minut.

"'Jos tulet tyhjin käsin, niin piru perii sinut', huusi hän vastaani.

"Minä tietysti kumarsin ja panin rahat hänen eteensä pöydälle. Hän
katsoa tirkisteli minuun ja veti rahat puoleensa. Sitten hän soitti.
Kamaripalvelija tuli sisään niin äkkiä, että hänen varmaan täytyi
kärkkyä ja odottaa aivan oven edessä. 'Kuules, Sten', käski kreivi,
'anna tälle miehelle lasi olutta, sillaikaa kun minä lasken rahat ja
kirjoitan kuitin'.

"Minä lähdin kamaripalvelijan mukaan. Mutta tuskin olimme ehtineet
huoneesta, ennenkuin kreivi päästi ulvonnan, joka pani muurit
täräjämään. Kun palasimme sisään, huusi hän vettä ja sitten viiniä,
ja hampaittensa raosta hän tiuskui jotakin helvetistä. Silloinkos
palvelusväki sai jalat alleen. Hän tahtoi kylmää vettä kipeälle
jalalleen, mutta kun hän pisti sen vesiastiaan, sanoivat näkijät,
että se poreili ja kiehui kuin kattila tulella. Viinipikarin hän
heitti kamaripalvelijan päähän ja huusi, että siinä oli verta. Heti
sen jälkeen hän heitti henkensä. Koko ajan puikkelehti 'majuri'
huoneessa ympärinsä ja venkoili niinkuin olisi tehnyt pilaa
herrastaan.

"Minä pelästyin niin, että juoksin tieheni", jatkoi talonpoika.
"Mielestäni saatoin olla tyyni, sillä olihan kamaripalvelija nähnyt
minun antavan rahat. Muutamien päivien perästä menin sentään linnaan
jälleen, sillä tiesin nuoren herran kotiutuneen Roomasta, jossa hän
oleskeli. Arvelin, että häneltä kai saan kuitin. Mutta kun tulin
linnaan ja näin kamaripalvelijan, niin tuskin tunsin häntä enää,
niin kurjalta hän näytti. Kun ilmaisin kauhistukseni siitä, kertoi
hän salavihkaan, että hän kuuli jokikinen yö kellon soivan, niinkuin
vainaja soitti eläessään, kun tahtoi jotakin. 'En ole tähän asti
ollut kuulevinani sitä', sanoi hän. 'Mutta jos hän soittaa taas
tänä yönä, niin menen sisään tunnonrauhani tähden. Mutta voit kai
sinä jäädä yöksi luokseni.' Minä suostuin hänen pyyntöönsä, vaikka
hampaat kalisivat suussani, ja me istuimme kukin viinilasimme ääressä
aina kahdentoista lyöntiin. Heti sen jälkeen kuului kiukkuinen
kellonsoitto. Minä koetin nousta, mutta jalkani eivät kannattaneet,
ja minä putosin tuolilleni takaisin. Kamaripalvelija nousi kiihkeästi
ja sanoi: 'Se on isäntäni soitto, minä lähden, vaikka sinä
jänistätkin'. Minusta se oli häpeällistä, ja niin lähdin mukaan.
Mutta kun ovi avattiin ja minä näin koreasti valaistun huoneen ja
itse pirun, joka istui ruumiskirstun ääressä, niin maailma musteni
silmissäni ja minä kaaduin lattialle. Kun tulin tuntoihini jälleen,
kuulin, että kamaripalvelija oli tavattu kuoliaana aivan kirstun
äärestä."

"Oletko varma, että se oli itse piru?" kysyi muuan sotamiehistä.

"On mahdollista, että se oli 'majuri'. Mutta kuulkaahan edelleen.
Muutamien päivien perästä menin taas linnaan ja kerroin nuorelle
kreiville, kuinka kaikki oli käynyt, ja pyysin kuittia. Mutta jos
vanhus oli häijy, niin nuori oli paljon pahempi. Hän haukkui minua
lurjukseksi ja petkuttajaksi ja sanoi, että jollen voinut näyttää
kuittia eikä minulla ollut rahaa maksaa, sain laputtaa tieheni!
Raskain mielin lähdin kotimatkalle, ja kun taivallukseni kävi
hitaasti, yllätti minut yö, ja metsässä oli melkein sysimustaa.
Mutta minä haparoin eteenpäin tuttua tietä. Kuinka olikaan, huomasin
ykskaks, että joku käveli rinnallani. Mutta kuulin vain askeleet, en
voinut nähdä mitään. Lopulta rohkaisin mieleni ja kysyin: 'Kuka se
on!?'

"'Vaeltaja niinkuin sinäkin', vastasi ääni. 'Jos kuljemme yhtä matkaa,
käy matka hupaisemmin.'

"Niin se alkoi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin olin kertonut hänelle
koko onnettomuuteni, ja lopuksi kysäsin, eikö hän voinut lainata
minulle sataa guldenia.

"'Voisin kyllä', vastasi vieras. 'Mutta minä vaadin niin suuren
koron, että tuskin suostut sitä maksamaan. Tahdon auttaa sinua
toisella tavoin. Vanhalla isännälläsi ei ole rauhaa haudassaan sinun
valitustesi ja sadatustesi tähden. Jos sinulla on uskallusta lähteä
hänen luokseen, niin luulen, että hän antaa sinulle kuitin'.

"Varmaankin hiukset nousivat päässäni pystyyn, niin kovasti pelästyin.
Mutta minä ajattelin vaimoani ja lapsiani ja niin jätin sieluni
Jumalan haltuun ja vastasin, että olin ennenkin nähnyt helvetin. Jos
siis vain sain kuitin, olin valmis näkemään sen kerran vieläkin.

"'Tule sitten tätä tietä', sanoi hän. Me kuljimme muutamia askelia
ja pysähdyimme suuren talon portille. Jollen olisi tiennyt, että
kreivin linna oli monien peninkulmien päässä, olisin vannonut, että
olimme tulleet sinne. Muukalainen kehoitti minua astumaan taloon,
ja sen voin hyvin tehdä, sillä portit olivat avoinna, ja pihalle
tultuamme näin, että kaikki huoneet olivat valaistut, ja sisältä
kuului säkkipillien soittoa ja tanssin töminää ja naurua ja hälinää,
aivan kuin linnassa joulun aikoina ja muissa juhlissa. Minä mietin
mielessäni: Kenties ei vanha kreivi olekaan kuollut, kenties olen
vain nähnyt unta. Ja niin menin ovelle ja kolkutin, välittämättä sen
enempää matkatoveristani. Kukas muu olisi avannut oven, jollei tuttu
kamaripalvelija, 'Täällähän tuleekin säkkipillin soittaja', sanoi
hän. 'Kreivi on kysellyt teitä.'

"Minä en pelästynyt, sillä kaikki oli aivan kuin unta, sanoinhan vain:
'Kuinka kamaripalvelija voi vielä olla elossa, hänhän oli kuollut.'

"'Älä välitä minusta, vaan hoida omat asiasi', sanoi hän minulle.
'Mutta tottele neuvoani äläkä ota vastaan mitään mitä tarjotaan, yhtä
vähän ruokaa tai juomaa kuin rahaakaan, vaan ainoastaan kuitti, joka
oikeuden mukaan kuuluu sinulle'. Niin hän viittasi minua seuraamaan,
ja me kulimme läpi eteisten ja käytäväin, kunnes lopulta tulimme
suureen vierassaliin.

"Siellä laulettiin mitä sopimattomimpia lauluja, siivottomimpia ja
jumalattomimpia mitä olin kuunaan kuullut. Mutta, niinkuin ennen
linnassa, virtasi viini pitkin lattiaa.

"Suuressa pöydässä istui vieraita yltympärinsä, mutta kaikki olivat
kalmankalpeat ja silmäreijät olivat ontot. Kaikki sangen ylhäistä
väkeä. Pöydän yläpäässä istuivat paavi ja keisari. He koettivat
voimainsa takaa tyrkkiä toisiaan tuolilta pois. Sitten he syleilivät
ja suutelivat toisiaan ja alkoivat jälleen tuupiskella. Siellä oli
myös piispoja ja ministereitä, mutta minä en heitä tuntenut. Väliin
he lauloivat ja nauroivat, niin että huone kajahteli. Silloin he
saattoivat irvistellä niin kaameasti, että minä melkein jähmetyin
kauhusta", lisäsi mies.

Sotamiehet olivat keräytyneet hänen ympärilleen. "Jatka, jatka!"
huusivat he yhdestä suusta.

Mies kuivasi hikeä otsaltaan ja jatkoi: "Ne, jotka palvelivat
pöydässä, olivat samaa jumalatonta joukkuetta, jota kreivillä oli
ollut palveluksessaan, vaikka täällä palvelusväkeä oli paljon
enemmän. Niitä, jotka palvelivat piispoja, sanottiin pirun
romutaskuiksi, ja muita herroja palvelivat jumalattomat kaartilaiset
kaluunatakeissaan, kaataen verta pikareihin ja juosten ympärinsä.
Ja monet röyhkeät ja kopeat herrasmiehet, jotka eläessään olivat
ryömineet suurmiesten edessä, saivat nyt jatkaa liehakoimistaan
heidän renkeinään.

"Hirveän hälinän keskeltä kuulin selvään isäntäni äänen ja näin
kamaripalvelijan menevän pöydän yläpäähän, jossa korkea herra istui
jalat sojossa ja rapikkokankaaseen käärittynä. Pistoolit hänellä
oli kuten tavallisesti vierellään, ja suuri kalpa oli tuolia vasten
nojallaan, aivan kuin olin nähnyt hänet viimeisen kerran elävänä.
Yksin apinan tyynykin oli hänen takanaan, apinaa itseään ei vain
näkynyt.

"'Eikö majuri ole vielä tullut', kysyi korkea herra. 'Ei, mutta häntä
odotetaan pikimmiten tulevaksi', vastasi muuan ääni.

"Silloin", jatkoi mies, "sai kreivi minut tähtäimeensä ja sanoi
äkkiä: 'No, säkkipillin soittaja, oletko sopinut vuokrasta poikani
kanssa.' Minä saatoin töin tuskin vastata, ettei nuori kreivi uskonut
minua, ennenkuin sai isänsä kuitin. 'Minä annan sen', huusi haamu,
'mutta ensin sinun täytyy soittaa säkkipillillä se kappale, josta
tiedät minun niin paljon pitävän'.

"Sen laulun olin oppinut eräältä noidalta, joka oli sanonut sitä
laulettavan, kun perkele omassa persoonassaan oli mukana heidän
kokouksissaan. Olin soittanut sitä muutamia kertoja juomingeissa
linnassa, mutta aina vastahakoisesti, ja nyt pelästyin kuullessani
puhuttavan siitä ja puolustauduin sillä, ettei minulla ollut
säkkipilliä mukanani.

"'Kuules, Belzebubin poika siellä nurkassa', huusi entinen isäntäni.
'Juoksuta tänne säkkipilli, jonka olen pitänyt tämän miehen varalta.'

"Se oli koko kummitus ja hyppiä loikki yhdellä jalalla ja ojensi
minulle oivallisen säkkipillin. Mutta samassa hän kuiskasi: 'Katso
kuhnus!' Ja kun minä katsoin, niin näin, että suutin oli terästä ja
kuumennettu tulipunaiseksi. Varoin koskettamasta sitä käpälilläni ja
puolustauduin sillä, etten jaksanut puhaltaa säkkiä ilmaa täyteen.

"'No, syökäämme ja juokaamme sitten, sillä täällä meillä on vatsamme
jumalanamme', vastasi hänen armonsa ja viittasi minua tulemaan
lähemmäksi. En käsitä, mistä silloin sain rohkeutta, mutta minä
sanoin suoraan, etten ollut tullut syömään ja juomaan enkä
soittamaan, vaan kysymään mihin maksamani rahat ja kuitti niistä
olivat joutuneet. Kreivin oli oman tunnonrauhansa tähden jätettävä
sikseen uusien paulojen virittäminen ja annettava kullekin mikä
hänelle oikeudella oli tuleva.

"Kummitus irvisti ilkeästi ja otti kuitin povikirjastaan. Hän ojensi
sen minulle ja sanoi: 'Tässä on kuitti, senkin hylkiö! Mitä rahoihin
tulee, niin poikani, senkin susi, saa etsiä niitä kissan kehdosta.'

"Minä sieppasin paperin, sanoin suuret kiitokset ja aioin juuri
rientää pois, kun kreivi huusi minulle tuomiopasuunan äänellä: 'Vielä
eivät välimme ole lopussa, tästä päivästä vuoden kuluttua sinun
täytyy tulla tänne jälleen kunniatervehdykselle!'

"Niin piru kuin hän olikin, meni se minusta liian pitkälle ja minä
huusin: 'En sinua, vaan suurta ja kaikkivaltiasta taivaan Jumalaa
olen minä kunnioittava, ja palveleva!'

"Olin tuskin saanut sanat suustani, kun ympärilläni oli pilkkosen
pimeää, ja minä syöksyin maahan niin rajusti, että vaivuin
tainnoksiin. Kuinka kauan niin makasin, sitä en tiedä itsekään, mutta
tultuani tuntoihin näin makaavani vanhassa kirkkotarhassamme juuri
kreivillisen perhehaudan oven edessä, ja vaakunakilpi riippui pääni
yllä. Olisin luullut kaiken uneksi, jollei rypistynyt kuitti olisi
ollut kädessäni. Avasin sen varovaisesti, lukea en voinut, mutta näin
kyllä, että kaikki mitä siihen oli raapustettu, oli vanhan kreivin
käsialaa. Ja niin palasin jälleen linnaan, ja koska oli täysi päivä,
pidin Jumalan silmieni edessä ja pyysin puhutella nuorta kreiviä.

"'Mitä tahdot?' karjaisi hän minua vastaan.

"'Tuoda kuitin', vastasin antaen hänelle paperin. Hän tirkisteli minua
ja avasi paperin. Mutta hän kävi valkoiseksi kuin palttina lukiessaan
kuuluvalla äänellä:

"'Paavo Pietarinpoika on sadalla guldenilla maksanut vuokran talosta,
joka hänellä on hallussaan, ja se tapahtui lokakuun 10 päivänä.
_Uudessa kodissani_ marraskuun 25 päivänä...' Hän hypähti pystyyn
tuoliltaan ja huusi: 'Se on päivätty eilen, oletko käynyt sen
helvetistä noutamassa?'

"'Olen saanut sen hänen armoltaan', vastasin minä, 'ja minusta on sama
sainko sen taivaassa vai helvetissä'.

"Mutta hän oli itsepäinen, ja niin kerroin kaiken. 'Jos rahat löydän,
en tiedä mitä minun on uskottava', sanoi hän. 'En ole koskaan
ennen kuullut puhuttavan kissankehdosta. Kissoja meillä kyllä on
ylenpalttisesti tässä vanhassa pesässä, mutta luullakseni ne tekevät
pentunsa ilman vuoteita ja kehtoja.'

"Minä neuvoin häntä kysymään joltakin vanhalta palvelijaltaan. Niiden
joukossa oli muuan vanha nainen, joka sanoi, että vanhaa tornia, joka
oli kellotapulin vieressä, oli vanhastaan nimitetty 'kissankehdoksi.'

"'Tule mukaan, lähden sinne heti', sanoi ritari ja otti isänsä
pistoolin, joka hänen kuolemansakin jälkeen oli ollut paikoillaan
pöydällä. Minä otin tikapuut, ja me lähdimme tiehemme.

"Oli vaarallista nousta sinne, sillä tikapuut olivat vanhat ja lahot,
ja pari porrasta puuttui niistä tykkönään. Mutta kreivi kapusi ylös
sittenkin ja ryömi torninovesta sisään. Samassa jotakin syöksyi häntä
vastaan, niin että hän oli keikahtamaisillaan selinpäin alas. Mutta
samassa pamahti pistooli, ja siinä pilkkosen pimeässä seistessäni
kuulin kimakan parkaisun. Kohta heitti kreivi alas 'majurin' raadon
ja huusi minulle, että hän oli löytänyt rahat ja paljon muuta mitä
oli kaivannut. Kun hän heti sen jälkeen tuli alas, sanoi hän, ettei
meidän ollut enää koskaan puhuttava asiasta, ja vuokraa ei minun
tarvinnut maksaa ikänäni. Mutta kohta sen jälkeen hän matkusti
tiehensä, ja nyt kerrotaan, että hän on ruvennut munkiksi isänsä
syntejä sovittaakseen."

"Onko pirusta sen jälkeen kuulunut mitään?" kysyivät sotamiehet,
joita asia näytti kovin kiinnittävän.

"Vuosi ei ole vielä kulunut umpeen, mutta luullaan, että hän silloin
tulee vetämään suuren apajan. Merkkejä siitä onkin jo näkynyt."

"Mitä merkkejä?" kysyttiin kaikilta tahoilta.

"Pöllöjen on kuultu laulavan. Kukot kiekuvat ajattomaan aikaan, on
syntynyt kaksipäisiä vasikoita, ja lapset kuolevat äitinsä kohdussa.
Mitä minuun tulee, myyn kaiken minkä voin ja lähetän rahat vaimolleni
ja lapsilleni, jotka ovat kaukana täältä. Itse jään tänne, sillä
kukaan ei voi välttää kohtaloaan, mutta minä aavistan, että monet
tulevat minua seuraamaan."

Sellainen oli kertomus, joka kulovalkean tavoin levisi leiriin
ja kaikkialla herätti pelästystä ja kauhua. He eivät pelänneet
ilmieläviä vihollisia, nämä materialistiset soturit, mutta heistä
näytti vallan kamalalta tuollainen hornanmatka, ja se herätti
levottomuutta ja nurinaa.

Siitä kerrottiin kuninkaalle, ja eräänä kauniina sunnuntaiaamuna
hänen nähtiin käyvän läpi leirin suomalaisten osastoon. Kustaa Aadolf
ei suinkaan ollut vapaa ajan taikauskosta, mutta näillä juttelijoilla
hän huomasi olevan ketunhännän kainalossaan ja hän katsoi parhaaksi
heittää sen pois, ennenkuin se rupesi kovin pahoin löyhkämään.

Ei ollut lainkaan harvinaista nähdä kuninkaan yksin leirissä
liikuskelevan. Tavallisesti hän istuutui jonkun sotavanhuksen
viereen, joka istui telttansa edessä, ja keskustelu kääntyi nykyään
useimmiten tämän vieraan maan olosuhteihin. Valitukset vaikenivat
kuninkaan edessä, ja sijaan saattoi kuulla lausuttavan: "Vaikeaa se
kyllä on, mutta täytyy kestää."

Tänään väki seisoi suurissa parvissa ja keskusteli innokkaasti.
Kaikki kasvot kuvastuivat jännitettyä odotusta, mutta kaikki
väistyivät kunnioittavasti syrjään, kun kuningas tuli tapansa mukaan
iloisesti ja ystävällisesti tervehtien. "Tulkoon kaksi miestä joka
rykmentistä jäljestäni; tapaamme toisemme suomalaisten luona." Näin
sanoen hän jatkoi käyntiään.

"Kaksi miestä joka rykmentistä", levisi salaman nopeudella suusta
suuhun, ja ennenkuin Kustaa ehti sinne, mihin aikoi, oli hänellä
koko parvi jäljessään. Näki heti, että suomalaisten keskuudessa oli
mieliala synkempi kuin muiden. Pohjanmaan kansa luuli aina olevansa
yliluonnollisten voimien ympäröimä, useimmiten pahojen. Synkät,
miettivät kasvot olivat täällä kuningasta vastassa. Hän käski heti,
että suomalaiset joukot oli komennettava riviin, hänellä oli heille
jotakin sanottavaa.

Määräystä noudatettiin heti. Oli kuin ukkosta ilmassa. Hänen
viittauksestaan viritettiin Lutherin mahtava virsi: "Jumala ompi
linnamme", ja virsi kohosi tuhansista rinnoista kohden kirkasta
suvitaivasta. Mutta yli muiden kuului kuninkaan ääni, niin että
kaikki sen kuulivat. Kaikki neljä värssyä veisattiin, ja kaikuna
kuuluivat samat sävelet koko leiristä.

Kustaa Aadolf seisoi hattu kädessä kunnioittavasti kuunnelien, kunnes
kaikki oli taasen hiljaa; ja auringon säteet kimmelsivät hänen
vaaleissa kiharoissaan melkein kuin pyhimyskehä. Varmaankin siitä
sinkosi säde jokaiseen synkkään sydämeen, sillä ainoakaan silmä ei
pysynyt kuivana, ja tuntui kuin olisi päässyt raskaasta taakasta.

Kuningas pani jälleen hatun päähänsä. "Rakkaat ystävät", sanoi hän.
"Me tiedämme, että pimeyden ruhtinas meitä vaivaa ja kiukkuisena
uhkaa ja että tämä vanha vainooja on kamala ja kauhia. Mutta me
tiedämme myös, ettei hän voi taittaa päästämme hiuskarvaakaan, sillä
Kristus on meidän turvamme! Kuten hän voitti kiusaukset, niin voimme
mekin voittaa ne hänen avullaan. Tämä ajatus oli minun ankkurini ja
lohdutukseni, kun kuulin sen kummallisen kertomuksen, jonka te kaikki
tunnette."

Sotamiehet tunkeutuivat kuninkaan ympärille niin lähelle kuin
kunnioitus salli. Hän jatkoi: "Tosin voidaan sanoa: 'Mitä on meillä
tekemistä sen taikauskon kanssa, joka täällä vieraassa maassa
vallitsee.' Mutta paha on kotiutunut kaikkialla ja löytää meidät
mihin menemmekin. Meidän ainoa varma turvamme on rukous ja luja
luottamus Jumalaan. Mutta meidän on muistettava, että perkele
viettelee monissa muodoissa eikä ainoastaan munkkikaavussa. Erinäiset
seikat kertomuksessa tuntuvat minusta sangen kummallisilta. Sanoiko
mies, mikä kreivi ja kummituslinna oli nimeltään?"

Ei, sitä ei kukaan voinut muistaa.

"Eikö sitäkään, missä se sijaitsi?"

Usedomin läheisyydessä, siinä kaikki.

"Voimme huomenna kuulustella niillä tienoin. No, mutta sanoi kai mies
ainakin nimensä ja asuntonsa?"

Miehet katselivat noloina toisiaan. Muuan, joka oli toisia hieman
rohkeampi, puuskahti kiihkeästi: "Mitä hyötyä hänellä olisi ollut
valehtelemisesta?"

"Minä sanon sen sinulle", vastasi kuningas. "Hän tahtoi tehdä teidät
pelkureiksi ja aroiksi kuin tiaiset, tahtoi saada teidät unhoittamaan
isänmaanne, kunniakkaan nimenne ja itsennekin peikkojen ja pirujen
tähden."

Silloinkos nousi surina ja hälinä. Kaikki miehet kuohuivat.

"Enhän tiedä, onko niin", jatkoi kuningas. "Niillä tienoin
kuulustellen voi sen saada tietoonsa varmemmin. Mutta sen tiedän,
että paavilaisuus panee liikkeelle kaikki voimansa ajaakseen pois
ne kutsumattomat vieraat, jotka ovat tulleet tulella ja miekalla
avaamaan tietä totuudelle ja valolle, omantunnon rauhalle ja
kansalaisvapaudelle, ja jesuiitat tulevat käyttämään kaikkia keinoja,
jotka voivat edistää heidän menestystään."

Oli kuin suomukset olisivat pudonneet heidän silmistään. Pelon
voitti harmi siitä, että he kenties olivat antaneet itseään puijata
munkkivehkein. Ja miehet utelivat toisiltaan, oliko kukaan nähnyt
miestä hatuttomin päin. Kenties hatun alla oli ajeltu munkinpää.

Mutta yhtä vähän kuningas, päällystö kuin miehistökään pani merkille
henkilöä, joka poistui leiristä ja uskottomalla nopeudella loittoni
Stettiniä kohden.

Lähetettiin muutamia miehiä ottamaan selkoa miehen kertomuksesta,
ja he palasivat kolmen päivän perästä. Kukaan ei tiennyt mitään
kummituslinnasta, ja pian oltiin selvillä, että tekeillä oli ollut
petos, joka onneksi oli ehkäisty.

Yleisessä mielipiteessä tapahtui täydellinen muutos. Tietämättömäin
ihmisten itserakkauden haavoittaminen on heistä mitä katkerin
häväistys, ja niin ruotsalaisen kuin suomalaisenkin miehistön
ajatustavassa tapahtui muutos, joka ilmeni mitä halveksivimmissa
lausunnoissa munkkien juonista ja taikuudesta.

Luottamus kuninkaaseen oli jos mahdollista lisääntynyt, ja kun samaan
aikaan saapui melkoisia lisäjoukkoja, kasvoi samaan aikaan myös
rohkeus ja luottamus omaan voimaan.

Monia Wallensteinin entisistä sotamiehistä meni uusiin rykmentteihin,
joita järjestettiin Pommerissa. Preussista Oxenstjerna lähetti osaksi
vanhoja, osaksi äskenvärvättyjä joukkoja. 700 skotlantilaista sai
käskyn saapua eversti Monroen johdolla meritse kuninkaan luo. He
nousivat laivaan Pillovassa, mutta kärsivät haaksirikon Rügenwaldin
luona ja menettivät sekä kuormastonsa että ampumavaransa. Miehistö
kuitenkin pelastui keihäineen, miekkoineen ja muutamine kastuneine
musketteineen. Sen paikan läheisyydessä, missä skotlantilaiset
olivat nousseet maihin, oli keisarillista sotaväkeä, ja kuningas oli
kuudentoista peninkulman päässä sieltä.

Sittenkään ei Monroe menettänyt rohkeuttaan. Hän oli Rügenwalden
pommerilaisen linnanpäällikön persoonallinen tuttu ja tiesi, että
tämä oli salainen protestantti.

Hän lähetti pikalähetin, joka pajasi tuoden tiedon, että pieni portti
kaupunginmuurissa jätettäisiin auki seuraavana yönä. Skotlantilaiset
ryömivät siitä läpi kuin oravat, hyökkäsivät vihollistensa kimppuun
ja ottivat kaupungin valtaansa. Monroe sai tosin hänkin kestää
ympäristön linnueiden hyökkäyksiä, mutta hän pysyi paikoillaan
Rügenwaldissa, kunnes kuningas ehti lähettää apuväkeä, jonka jälkeen
hän saattoi itse hyökätä.

Stettinin läheisyydessäkin onni suosi ruotsalaisia. Lähellä
sijaitseva Dammin pikku kaupunki vallattiin ja muutamia päiviä
myöhemmin Stargard, joka oli kolmen peninkulman päässä Stettinistä.
Siellä oli keisarillisilla makasiininsa ja melkoiset varastot
viljaa, jauhoja, ruutia ja luoteja sekä useita tykkejä, jotka kaikki
joutuivat ruotsalaisten käsiin. Keisarillinen leiri, joka oli aivan
lähellä Garzissa, tuli siten melkoisesti estetyksi yhteydestään
Hinterpommerin ja Kolbergin linnaväen kanssa.

Kustaa Aadolf päätti kuitenkin tehdä hyökkäyksen Garzin leiriin. Hän
oli useita kertoja koetellut houkutella Torquato Contia vallitustensa
suojasta, mutta tämä oli varovainen herra ja pysyi paikoillaan.
Kuninkaan päähän pisti ottaa lähemmin selkoa keisarillisesta
leiristä, ja muuan italialainen, nimeltään Quint, joka kuului
armeijaan, pyysi päästä mukaan antaakseen tarpeellisia selityksiä.

Roisto lähetti sanan vihollisleiriin, vähää ennen kuin Kustaa Aadolf
ainoastaan seitsemänkymmenen rakuunan seuraamana lähti liikkeelle.
Mutta juuri hänen lähdettyään teltastaan eversti Stålhandske tuli
häntä vastaan ja antoi hänelle erään paperin. "Sain tämän eräältä
lapselta", sanoi hän.

Kuningas otti nopeasti paperin, jossa luki: "Pelastakaa kuningas,
hänen henkensä on vaarassa!" Hän pisti mietteissään paperin taskuunsa
ja nousi ratsaille. Mutta juuri kun hänen piti tarttua ohjaksiin,
virkkoi Stålhandske kysyvästi: "Teidän majesteettinne?"

Kustaa Aadolf epäröi tuokion. "Kaksisataa miestä suomalaista
ratsuväkeäni hätätilassa suojaamaan paluumatkaa", vastasi hän ja
riensi pois, ikäänkuin häveten omaa heikkouttaan.

Suunnilleen puolitiessä leiriin hyökkäsi kuninkaan ja hänen pikku
joukkonsa kimppuun viisisataa napolilaista kyrassieeriä, jotka
olivat väijyksissä Ruotsalaiset puolustautuivat sankarillisesti.
He taistelivat kalliimman kuin oman henkensä puolesta, kuninkaan.
Ruotsalaiset voivat kaatua mutta eivät antautua. Yltympäri virui
ruumiita kasoittain Mutta kuninkaan hevonen ammuttiin, ja hän
itse kaatui maahan. Ahdinko oli hirmuinen; ruotsalaiset karjuivat
raivosta. Silloin kuului sotahuuto, ja suomalaiset syöksyivät täyttä
laukkaa avuksi. Kuninkaan vaaran ja epätasaisen taistelun näkeminen
sai suomalaiset vihanvimmaan He taistelivat sellaisella hurjuudella,
että keisarilliset luulivat joutuneensa otteluun metsän villipetojen
kanssa, ja ne, joita ei vielä oltu hakattu maahan, pakenivat varmaa
kuolemaa.

Kun Kustaa Aadolf selvisi taasen jaloilleen, näki hän ainoastaan
omiaan ympärillään. Vihollinen oli kuin lakaistu pois "Lähinnä
Jumalaa on minun hengestäni kiittäminen urheita suomalaisiani",
huudahti hän nousten jälleen ratsaille.

Kukaan ei tiennyt, mihin Quint oli kadonnut, ainakaan kaatuneiden
joukossa ei häntä näkynyt. Kavallus tuli kuitenkin ilmi, kun saatiin
tietoon, että hän oli paennut keisarilliseen leiriin. Hänen nimensä
naulattiin Stettinissä kaakinpuuhun, ja hänen uskottu ystävänsä ja
apurinsa, Johan Baptista, otettiin kiinni ja pantiin arestiin. Tämä,
joka oli myös italialainen, tunnusti kuulustelussa, että hänelle oli
luvattu suuri summa rahaa, jos onnistui ampumaan kuninkaan. Hänellä
oli ollut muutamia suotuisia tilaisuuksia, mutta joka kerta kun hänen
piti nostaa pistoolinsa, oli käsi turtunut, niin ettei hän koskaan
ollut voinut toteuttaa aikomustaan.

Stettinissä oli katkeruus yleinen, eikä edes rikollisen kuolemakaan
voinut mieliä tyynnyttää. Huudettiin, että jesuiitat olivat näiden
konnantöiden suunnittelijoita, ja karkkien jesuiittain täytyi olla
useita viikkoja hissukseen välttääkseen kiihoittuneen kansan kostoa.



2.

SUOJELUSENKELI.


Viemme lukijan pieneen ullakkohuoneeseen eräässä Stettinin upeimmista
taloista. Kalusto on hyvin yksinkertainen. Lähinnä saattoi sitä
verrata nunnan selliin, jos ei ottanut lukuun, että täällä oli kaksi
sänkyä ja ne erikokoisia.

Pikku ikkunasta oli näköala yli kaupungin torin ja herttuallisen
palatsin. Pöydällä ikkunan edessä oli lumivalkoinen liina ja sillä
raamattu.

Mutta miltä näytti huoneen ainoa asukas? Lukija on tosin nähnyt
hänet ennenkin, mutta ei tuntisi häntä nyt, niin kalpea hän on ja
muuttunut, niin vähän näyttää hän olevan Saksan maaperällä kotonaan.

Raamattu on auki. Vanhan testamentin ihmeellisiä tarinoita hän
tutkii, ja syvät, tutkivat silmät tahtovat tunkea läpi salatun
ajatuksen. Sieltä hän etsii vastausta kysymyksiin, jotka heräävät
hänen sielussaan, ja ihmisjärjelle selittämättömällä tavalla hän
on saanut tietäjän lahjan, jonka kehittäminen ja siunausrikas
käyttäminen on ollut ja on hänen elämänsä ainoa tarkoitus.
Perinnölliset taipumukset ovat olleet edellytyksenä sille, minkä
hän on nyt löytänyt ja mille hän on omistanut koko elämänsä. Hän
tuntee miten on kehittynyt kyky sulaa toisen elämään ja tulla tämän
maalliseksi enkeliksi.

Hän itse ei saa auttaa suojattiaan, mutta hän saa valvoa ja suojella
häntä. Hän ei saa torjua vaaroja ja väijytyksiä, mutta hän saa niistä
varoittaa. Selvästi ne kuvastuvat hänen silmiinsä, ja aina täytyy
hänen olla valmis estämään pimeyden juonia, jotka uhkaavat Jumalan
valittua sankaria.

Kuinka hän alussa vastustelikaan, kun Lauri Antinpoika sanoi hänelle,
että he molemmat antaisivat kaikkensa kuninkaan puolesta, mutta
sitten hän uhrautui iloisemmin mielin kuin hänen miehensä. Kustaa
Aadolf oli tullut hänen epäjumalakseen, ja hän tunsi elämänsä
sidotuksi häneen.

Ja kun katse sattui lapseen, kuiskasi hän: "Gustava Adolfina, me
lähdemme yhdessä!" Ja niin hän otti tytön syliinsä. "Sinä olet oleva
yhdyssiteenä meidän välillämme. Hän on näkevä sinut minussa, ja kun
amuletti suojelee hänen elämäänsä, niin sinä ja minä katsomme, ettei
hänelle tarjota myrkkypikaria."

Siitä päivästä hän tunsi löytäneensä oikean päämääränsä. Puolan sodan
aikana hän oli aina kuninkaan läheisyydessä ja torjui monet vaarat.
Ja kun sotamiehet sanoivat keskenään, että "kuningas on koskematon",
lisäsivät jotkut, että kaksi enkeliä oli lähetetty häntä suojelemaan.

Diva osasi laittaa terveysjuomia, ja sen taitonsa avulla hän oli
saavuttanut niin yleisen luottamuksen, että hän esteettömästi pääsi
niin palatseihin kuin sotamiesten telttoihinkin, ja kaikkialla hän
herätti eräänlaista ihailevaa kunnioitusta.

Jos kaikki elinvoimat suunnataan yhteen ainoaan päämaaliin, kuka
voi sanoa, mitä näköaloja silloin avautuu etsivälle sielulle.
Kustaa Aadolfin sormus sormessaan seisoi Diva ikkunan ääressä
melkein liikkumatonna. Unelmoiva katse oli suunnattu taivasta
kohden, hänen povensa nousi. Varmaan hänen oli täytynyt nähdä mitä
muut eivät nähneet, sillä kirkkaat kyynelpisarat vierivät vitkaan
kalpeita poskia pitkin, ja hänen huulilleen ilmestyi samalla kertaa
tuskallinen ja onnellinen hymy, kun hän kuiskasi hiljaa:

"Herra kuningas, minä seuraan sinua!" --

Eräissä muistelmissa kerrotaan, että heinäkuun 11 päivänä "kuningas
kuunteli herttuan kanssa saarnaa kirkossa ja oli sen jälkeen
aterialla."

Vanha herra oli mitä pahimmassa pulassa. Hän tahtoi ennen kaikkea
olla hyvissä väleissä keisarin kanssa, ja nyt Kustaa Aadolf
oli saanut hänet valtaansa. Mielistelevin sanoin hän kertoi
korkealle vieraalleen, että Stettiniin oli saapunut Brandenburgin
vaaliruhtinaan lähettiläs ja kysyi, eikö kuningas tahtonut ottaa
häntä vastaan herttuallisessa palatsissa.

"Mielihyvällä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minua kummastuttaa, että
herra lankoni on niin kauan viivytellyt noudattaessaan kutsumustani."

Herra von Wilmerstorff oli pieni mies, mutta pystypää. Hänestä
Ruotsin kuningas oli luultavasti kohdellut pahoin hänen herraansa
ja muuten sekaantui asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet.
Jokseenkin kylmästi vastattuaan vaaliruhtinaan terveyttä koskeviin
kysymyksiin hän kävi käsiksi pääkysymykseen ja sanoi olevansa varma
siitä, että niitä tarkoituksia, joita Ruotsin kuningas tahtoi ajaa,
edistettäisiin rauhallisilla neuvotteluilla paremmin kuin sodalla.
Osaksi sen yleisen epäluottamuksen tähden, jota protestantit
osoittivat Ruotsia kohtaan ja jota keisari käytti tekosyynä
pitääkseen suurehkoa sotavoimaa Saksassa, osaksi katsoen sodan
uhkarohkeuteen sellaisissa olosuhteissa vaaliruhtinas ehdotti, että
kuningas tahtoisi suostua aselepoon, ja lupasi siinä tapauksessa
ruveta rauhanvälittäjäksi.

Kustaa Aadolf kuunteli häntä näköjään tyynenä ja virkkoi sen jälkeen
suurella arvokkuudella:

"Olin odottanut, että lankoni tulisi itse minua vastaan, niin että
yhteisvoimin voisimme vapauttaa tämän onnettoman maan ja kansan, joka
huokaa julman tyranniuden ja sietämättömän sorron alla todellisten
ryövärien ja roistojen käsissä. En ollut odottanut, ettei hänen
rakastettavuutensa olisi edes käsittävinään näiden vihollisten
selviä tarkoituksia, ja ettei hän voisi eroittaa verukkeita
totuudesta ja ymmärtää, että jos keisari nyt syyttää minua joukkojen
jäämisestä paikoilleen, on hän toisella kertaa keksivä syyn niiden
sijoittamiseen hänen rakastettavuutensa omiin maihin."

Herra von Wilmerstorff tepasteli jaloillaan ja ryki. Hän oli joutunut
kokonaan suunniltaan.

"Minua kummastuttaa", jatkoi kuningas, "että hänen rakastettavuutensa
niin pelkää sotaa, että hän antaa riistää laillisen omaisuutensa
ainoastaan saadakseen istua rauhassa. Eikö hän tiedä yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei keisari joukkoineen asetu, ennenkuin evankelinen usko
on perinjuurin perattu valtakunnasta ja hänen itsensä on pakko joko
kieltää uskontonsa tai paeta maastaan, sillä yhtä vähän ruikuttaen
kuin rukoillenkaan saanee hän parempia ehtoja. Pyytäkää Herran
nimessä häntä ajattelemaan ja kerrankin toimimaan niinkuin mies!
Valaiskaa hänelle, kuinka Jumala ihmeellisestä sallimuksestaan on
pelastanut tämän hurskaan herran, Pommerin herttuan, jolta ilman
mitään syytä on ryöstetty melkein kaikki omaisuutensa, kun hän vain
tahtoi rauhassa juoda rakasta oluttaan. Samaan keinoon, johon hän
turvautui hädässään, täytyy hänen rakastettavuutensakin luottaa
pelastuksekseen."

Vanha Bogislaus kyyristyi kasaan lepotuolissa, jossa hän istui.
Olisipa hän vain voinut toimia itsenäisesti, olisi Ruotsin kuningas
saanut nähdä muuta.

Lähettiläs hikoili. Mitä oli hänen sanottava? Oli kuin tämä
ihmeellinen mies, joka mittaili huonetta pitkin askelin, olisi
täyttänyt sen suurin, ylevin ajatuksin, joiden edessä pikkumaisuuden
täytyi luhistua kasaan.

"Eikö hänen rakastettavuutensa sitten näe", jatkoi kuningas,
"että hän enää on vain keisarin maaherra omassa maassaan? Ja eikö
hän tiedä, että ken heittäytyy lampaaksi, hän saa olla valmis
susien syötäväksi? Nykyään hänen maansa on vapaa keisarillisista
tungettelijoista, miksei hän miehitä ja puolusta linnoituksiaan?
Jollei hän tahdo tehdä sitä itse, niin antakoon minulle Kustrinin, ja
hän pääsee rauhassa viettämään laiskanpäiviään."

Von Wilmerstorff mutisi jotakin puolueettomuudesta.

"Ei kelpaa", jatkoi kuningas. "Musta tai valkoinen, ystävä tai
vihollinen! Nyt käydään sotaa Jumalan ja perkeleen välillä. Jos
hän on meidän herramme puolesta, silloin olen hänen miehensä,
mutta jos hän asettaa perkeleen etusijalle, silloin kohtelen häntä
vihollisenani. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole!"

Taasenkin kulki hän pari kolme kertaa lattian yli ja pysähtyi sen
jälkeen lähettilään eteen. "Jos hänen rakastettavuutensa kanssa olisi
mahdollista päästä mihinkään päätökseen, lähtisin hänen luoksensa.
Mutta se ei luultavasti hyödytä mitään, sillä hän ei luota Jumalaan
eikä ystäviinsä. Sanokaa hänelle, että minun miekkani on hänen
palveluksessaan, olen valmis suojelemaan hänen maitaan ja alamaisiaan
ja turvaamaan häntä korkean asemansa säilyttämisessä. Mutta hänen
täytyy liittyä minuun. Jollei, en vastaa hänen asemastaan!"

Kuningas seisoi kotvan mietteissään ja virkkoi sitten jotensakin
terävästi: "Siihen ystävälliseen neuvoon, että minun olisi palattava
kotiin, voin vastata ainoastaan, että kokemukseni mukaan sodassa on
aina päätös epävarma. Mutta kun kerran Jumalan armosta olen päässyt
näin pitkälle, on itse keisarinkin turhaa neuvoa minua täältä
lähtemään."

Lähettiläs kumarsi, hän oli vievä vastauksen perille...
rauhanvälityksestä kuningas ei siis tahtonut tietää mitään?

"Kyllä", vastasi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "jos se tapahtuu ase
kädessä, sillä muuten ei se hyödytä mitään. Useat hansakaupungit ovat
taipuvaiset liittymään minuun, odotan vain jotakin vaaliruhtinasta
antamaan esimerkkiä. Kuinka paljon saisivatkaan Brandenburgin ja
Saksin vaaliruhtinaat yhdessä aikaan!"

Tähän audienssi päättyi. Kuningas palasi leiriin, von Wilmerstorff
takaisin maahansa. Ja herttua Bogislaus kirjoitti anteeksi anovan
kirjeen keisarille, jonka armollista mielisuosiota hän ennen kaikkea
sanoi tavoittelevansa.

Olemme jo kerran tavanneet Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjänä
Vilhelmin ja tiedämme millainen raukka hän silloin oli. Sillä kertaa
hän pani syyn Puolan kuninkaan niskoille, nyt hänet tahdottiin saada
keisarin vihoihin. Kuninkaan vastaus sai hänet aivan suunniltaan
-- mihin oli hänen ryhdyttävä? Lähetettiin pikaviesti Saksin
vaaliruhtinaalle Juhana Yrjänälle, jolta pyydettiin neuvoa ja apua.
Mutta tämä oli yhtä arka kuin naapurinsakin ja vastasi, ettei voinut
kuvitellakaan, että "valistunut Ruotsin kuningas tahtoisi aiheuttaa
ruhtinaille mielipahaa."

Ruotsalaiset olivat pyytäneet vapaata marssia Magdeburgin kautta, ja
kaupungin vanhimmat olivat tämän johdosta kysyneet Juhana Yrjänän
neuvoa, kuinka heidän oli meneteltävä. Tämä vastasi, että heidän
oli ennen kaikkea muistettava "kaikkein alamaisinta kuuliaisuuttaan
keisarillista majesteettia ja pyhää roomalaista valtakuntaa kohtaan."

Tästä tiedon saatuaan Kustaa Aadolf käsitti, ettei hän voinut luottaa
näistä herroista toiseen enemmän kuin toiseenkaan. Ei edes liitosta
Ranskan kanssa tullut mitään. Hänen oli siis luotettava ainoastaan
itseensä.

Tapansa mukaan hän ei mennyt niin pitkälle, ettei olisi voinut
suojella selkäänsä, ja sentähden hän oli ensi töikseen ottanut useita
kaupunkeja haltuunsa. Nuoret sotaherrat saivat silloin koettaa
kykyään melkein kuninkaan silmien edessä.

Pieni Passewalkin kaupunki lähellä Brandenburgin rajaa oli aina
siitä pitäen, kun Wallenstein hävitti Pommeria, saanut kärsiä
keisarillisten riihotonta mielivaltaa ja petkutusta, ja sitä oli
pakoitettu suorittamaan varoihinsa nähden suunnattomia summia.

Vielä pahempaa tuli sitten, kun herttua oli avannut Stettinin
ruotsalaisille. Passewalk ryöstettiin elokuulla aivan typityhjäksi,
vaikkei keisarillisten saaliinhimoa tyydyttänyt sekään.

Syyskuun ensi päivinä sinne marssi ruotsalaisia 150 miestä.
Keisarilliset, jotka olivat jäljellä kaupungissa, katsoivat olevansa
liian heikkoja tekemään vastarintaa ja pakenivat päätä pahkaa. Heti
sen jälkeen pieni ruotsalainen joukko marssi kaupunkiin.

Totutun tavan mukaan ryhdyttiin heti linnoitusten korjaukseen. Parin
päivän perästä saapui kuitenkin muutamia keisarillisia rykmenttejä
Sovellin johdolla. He saarsivat kaupungin syyskuun 7 iltana ja
valmistautuivat hyökkäämään seuraavana aamuna.

Seudun peitti paksu sumu, ja sen suojassa viholliset onnistuivat
lähestymään ja nousemaan muureille, jotka kaikesta päättäen olivat
huonosti vartioidut. Kun viholliset kerran olivat päässeet yli
muurin, oli puolustus mahdoton. Pelästyneet porvarit heittivät heti
pois kiväärinsä, juoksivat päätä pahkaa tiehensä ja piiloutuivat
taloihin. Ruotsalaiset puolustautuivat urhoollisesti, varsinkin
aluksi, mutta joutuivat lopulta epäjärjestykseen, ja silloin heistä
enimmät hakattiin maahan.

Kaupunki jätettiin ryöstettäväksi, ja kun siellä oli sangen vähän
otettavaa, ärtyi miehistö julmuuksiin, joita kynä ei voi kuvailla.
Koko kaupunki joutui liekkien uhriksi ja talot ja kadut olivat
ruumiita kukkuroillaan.

Kertomus julmuuksista julkaistiin painosta. Se levisi koko
Saksanmaahan ja herätti kaikkialla inhoa ja vihastusta moisia
julmureita kohtaan.

       *       *       *       *       *

Tehtyään jäähyväiskäyntisä Bogislaun luo ja molemminpuolisten
ystävyyden vakuutusten jälkeen kuningas lähti syyskuun 4 päivänä
Stralsundiin. Kustaa Horn ja Juhana ja Kaarle Banér jäivät Stettiniin
yhdessä hoitamaan hinterpommerilaisia asioita. Molemmat ensiksi
mainitut olivat samaan aikaan aloittaneet soturiuransa. Kustaa
Horn oli tyyni, tasainen, sitkeä ja työteliäs, hän oli hoitanut
päällikkyyttä Liivinmaalla ja oli suuren urhoutensa ohella osoittanut
sellaista sotataitoa, viisautta ja varovaisuutta, että hän oli
saavuttanut kuninkaan erikoisen suosion.

Juhana Banér oli nero, hän pystyi suurtekoihin ja oli loistava kuin
pyrstötähti. Mutta niinkuin sillä, oli hänellä myös pimennyksensä.
Kaarle Banér oli käyttökelpoinen ainoastaan siviilitehtäviin.

Heti kuninkaan lähdön jälkeen Juhana herra virkkoi Kustaa Hornille:
"Kun hänen majesteettinsa jätti herttuakunnan asiat meidän käsiimme,
tarkoitti hän varmaan sinua ja soi minulle kaivatun vapauden."

"Sitä sinulta ei mielestäni ole puuttunut", virkkoi ystävä nauraen.
"Olethan melkein joka päivä ollut kaupungissa."

"Mutta kaikki yöt leirissä. En ole siis saanut olla mukana
ainoissakaan tanssiaisissa, en viedä ainoatakaan lemmenkuhertelua
perille. Sanalla sanoen olen saanut maistella ainoastaan vaahtoa
huvitusten maljasta."

"Pohjasakan sanotaan olevan katkeran."

"Kuinka sen tiedät, Cato kulta? Minä tahdon saada asian selville
meidän molempain puolesta. Ajatteles vain, että kaksi ihastuttavaa
neitoa tappelee minun sydämestäni. Onneksi siellä on tilaa heille
molemmille. Älä odota minua leiriin viikkokauteen."

"Ajattele mitä teet. Minä kyllä en virka mitään kuninkaalle, mutta ei
ole sanottu, että kaikki pitävät suunsa."

"En ymmärrä häntä", puuskahti Juhana, jonka ajatukset heti
kiepahtivat uuteen suuntaan. "Mihin kauniiden silmien ristituleen
olenkaan kultakuninkaamme nähnyt usein joutuvan ja hän on päässyt
aivan kylmänä läpi. Mitä olisivatkaan hovin naiset tahtoneet antaa
sydänkantaisesta sormuksesta, minkä hän lahjoitti pikku keijuselle,
josta ei tiennyt enempää kuin ilman lintusesta. Lystikkäintä on, että
täällä väitetään olevan jonkun herttarouvan, mutta _missä_, sitä ei
voi sanoa kukaan. Saas nähdä, voinko hänet etsiä käsiin... No, nyt
talutetaan ratsu porrasten eteen. Jos minua tarvitset, lähetä Kaarle,
hän tietää missä oleskelen. Herran haltuun!"

Hilpeästi hän hypähti ratsaille ja lasketti täyttä laukkaa
Stettiniin, jossa vilkasverinen nuori herra oli hyvin suosittu ei
ainoastaan tavattoman yhdennäköisyytensä tähden kuninkaan kanssa,
vaan myöskin rakastettavan, luottamusta herättävän käytöksensä tähden.

"Hän olisi ikävystynyt täällä, eikähän tehtäviä ole niin paljoa,
etten voisi niitä hoitaa yksinkin", tuumi Kustaa Horn itsekseen
ja istuutui kirjoittamaan valtiokanslerille selontekoa asemasta
Pommerissa.

Kuninkaan matkan tarkoituksena oli tehdä retki Mecklenburgiin. Hän
tarvitsi hankkia enemmän alueita sotajoukon ylläpidoksi ja voittaa
mallipaikkoja uusille rykmenteille, mutta samalla hän tahtoi
lähestyä Elbeä ja Magdeburgia. Siten hän saattoi tukea Mecklenburgin
herttuoita, jotka olivat itse alkaneet pestata väkeä ja joiden
lähettiläät olivat jo olleet kuninkaan luona. Hän aikoi edelleen
taivuttaa Hampurin ja Bremenin liittymään Ruotsiin ja lopuksi
tekemällä Magdeburgin sotaliikkeittensä lähtökohdaksi hajoittaa
vihollisen voimat ja sulkea pohjoiset sotajoukot Böömistä ja
ympäröiväin seutujen vilja-aitoista. Siten helpoittuisi myös yleinen
kapina koko protestanttisessa Saksassa.

Magdeburgin avustus oli ennen kaikkea kuninkaan sydämellä. Keisari
oli ajanut brandenburgilaisen Kristian Wilhelmin pois kaupungista.
Tämä oli pujahtanut sinne takaisin, puhutellut porvareita ja tullut
valituksi päälliköksi. Hän oli pestannut väkeä ja miehittänyt solat
ympäristössä estääkseen Tillyn saapumasta yllättämään kaupunkia.
Hallintomies selitti julkisesti liittyvänsä Ruotsin kuninkaaseen ja
saikin häneltä lupaan pikaista apua ja neuvon olemaan äärimäisen
varovainen.

Pian sen jälkeen Kustaa Aadolf lähettikin pestausrahoja ja lisäksi
yhden oivallisimmista eversteistään, Didrik von Falkenbergin,
Magdeburgiin, ja suurin vaivoin ja monia vaaroja vältettyään tämän
vihdoin onnistuikin päästä kaupunkiin.

Lokakuun 1 päivänä kuningas kirjoitti valtiokanslerille, että hän
kyllä saattoi huomata keisarin haluavan rauhaa sillä ehdolla, "että
me palaamme takaisin entiseen varmuuteemme. Täällä täytyy saada
uusi uskonvapaus voimaan kautta koko Saksanmaan, niin että meidän
naapurimme saavat entisen vapautensa, ja me siten tulemme turvatuiksi
heidän turvallisuutensa kautta."

Tässä tarkoituksessa kuningas tahtoi päästä kiinteämmin keisarin
ja koko pappisjoukkueen kimppuun. "Jos pääsisimme käsiksi keisarin
perintömaihin ja voisimme evätä ne pakkoverot, joita nyt kiristetään
uskonheimolaisiltamme, niin että koko sotarasitus lankeaisi
paavilaisen papiston niskoille, silloin voisimme itsellemme saavuttaa
rauhan, joka olisi meille kunniaksi. Siinä tarkoituksessa olemme ensi
vuonna aikoneet vielä varustaa erinäisiä joukkoja."

Lukijani, avaa kartta, niin on sinun helppo käsittää se nerokas
suunnitelma, jonka hän oli tehnyt. Yksi sotajoukko oli kuninkaan
omalla päällikkyydellä vallitseva koko Itämerenrannikkoa. Kaksi muuta
oli Kustaa Hornin ja Teuffelin johdolla pitävä vallassaan Oderin
tienoita, toisella puolen pitävä silmällä Brandenburgia, toisella
tunkeutuva Schlesiaan.

Neljäs sotajoukko oli muodostettava Magdeburgissa, jossa hallintomies
oli saanut kokoon ainoastaan 100 hevosta ja josta kuningas toivoi
voivansa vallita Elbeä, samalla kuin joukko yhdessä kuninkaan oman
sotajoukon kanssa voisi antaa Saksille ja Brandenburgille tilaisuuden
toimia ruotsalaisten kanssa. Viides sotajoukko oli asetettava
Weseriin, sillä ympäröivät kaupungit eivät olleet haluttomia
liittymään kuninkaan puolueeseen, hänellä oli siitä todisteita.

Että tämän suunnitelman toteuttamiselle koituisi esteitä molempien
protestanttisten vaaliruhtinasten huikentelevasta hyödynjanosta ja
arasta politiikasta, se ei ollut koskaan johtunut Kustaa Aadolfin
mieleen.

Kuninkaan saapuessa Stralsundiin siellä oli suunnilleen kolmasosa
siitä väestä, jonka hän oli määrännyt retkelle Mecklenburgiin. Useat
ratsurykmentit, joiden piti tulla Preussista, olivat viipyneet, ja
Teuffelin rykmentti täytyi jättää Stettiniä puolustamaan. Vasta kauan
epäröityään kuningas päätti kaikessa tapauksessa lähteä retkelleen
Mecklenburgiin.

Lähtö tapahtui syyskuun 23 päivänä. Oli määrä mennä Rostockiin.
Marssittiin ensin Barthiin, josta muuan sola Ribnitzin ja Damgartenin
välillä vei Mecklenburgiin ja suoraan ensiksi mainittuun kaupunkiin.

Barthin länsipuolella on suuri järvi, jonka eroittaa merestä kapea
maakaistale, ja tällä kaistaleella sijaitsee Wustrowin kaupunki.
Etelästä laskee järveen virta, ja sen molemmin puolin on kaksi
kaupunkia, Damgarten Pommerin puolella ja Ribnitz Mecklenburgin
puolella. Edellistä vartioitiin vanhasta vahtitornista, johon tällöin
oli sijoitettu kymmenen keisarillista sotamiestä. Ribnitz sitä
vastoin oli varustettu sekä muurein että haudoin.

Kuninkaan saapuessa nuo kymmenen tornissa olevaa sotamiestä näyttivät
ensin aikovan puolustautua, mutta luopuivat pian aikeestaan. Kuningas
laitatti kaksi siltaa virran yli, meni yöllä syyskuun 26 päivää
vasten sen yli ja seisoi varhain aamulla Ribnitzin edustalla. Osasto
vihollisen ratsuväkeä, joka kohdattiin, pakeni päätäpahkaa kaupunkia
kohden ja sitä ajettiin täyttä laukkaa Rostockin tietä myöten,
jollaikaa jalkaväki ryntäsi Ribnitzin muureja vastaan.

Kustaa Aadolf oli mukana kaikkialla. Hänen joukkonsa ei ollut suuri,
mutta kuningas oli jo niin nuorten kuin vanhojenkin sotamiesten
epäjumala, ja ilo siitä, että sai taistella melkein hänen silmiensä
alla, teki joka miehestä sankarin.

Ribnitzin kaupungin portit räjäytettiin porttimiinoilla, ruotsalaiset
ajautuivat kaupunkiin, ja vihollinen pakoitettiin antautumaan
armoille. Muutamat taloista ryöstettiin, mutta heti tästä tiedon
saatuaan kuningas käski, "että mitä oli otettu, se oli annettava
takaisin." Ruotsalaiset menettivät ainoastaan kolme miestä. Viikko
tämän jälkeen myöskin Wustrow joutui ruotsalaisten käsiin.

Siten vallattu sola oli sangen tärkeä toteutettaessa kuninkaan tuumaa
lähestyä Elbeä ja sitä tietä tulla Magdeburgin avuksi. Sentähden hän
laitatti sen puolustuskuntoon, niin että se kestäisi keisarillisten
taholta odotetun hyökkäyksen. Kustaa Aadolf oli asettunut asumaan
erääseen vanhaan pappilaan, missä häntä vaalittiin sellaisella
rakkaudella, että se oli aivan liikuttavaa. Hän näki ainoastaan
vanhat puolisot, mutta tunsi, että täällä oli joku muukin, joka
arvasi hänen toivomuksensa, ja niinä harvoina hetkinä, joina hän oli
kotona, lämpeni sydän siitä. Se elähytti uusiin ponnistuksiin kun
tiesi, että uskollisen rakkauden hengetär liiteli hänen ympärillään.

Kenties tämä juuri viehätti kuningasta viipymään Ribnitzissä lokakuun
20 päivään. Sotajoukko tarvitsi lepoa ja sitä paitsi oli leirissä
ilmestynyt tautisuuttakin. Sentähden täytyi luopua ajatuksesta
tunkeutua pitemmälle Mecklenburgiin, varsinkin kun apujoukkojen
odottaminen olisi ainoastaan viivyttänyt kuninkaan alkuperäistä
aikomusta marssia Garzia vastaan, johon oli koottu keisarillinen
pääjoukko, suunnilleen 12,000 miestä jalkaisin ja 3,000 ratsain.
Vihollisen hallussa olivat sitä paitsi hyvin linnoitetut Kolberg ja
Greifswald ja kaikki ne solat, joiden kautta sitä tietä kuljettiin
Mecklenburgiin. Aikomus oli, jos mahdollista, ajaa hänet pois
lujasta asemastaan. Niin Kustaa Horn kuin Teuffelkin, joiden
mielipidettä kysyttiin, kehoittivat kuningasta käymään tuumasta
toimeen. Kniphausen sitä vastoin arveli, että oli lähestyttävä Elbeä,
laajennettava alueitaan ja vietävä Magdeburgille apua.

Kuningas seurasi kuitenkin Hornin ja Teuffelin neuvoa, joka parhaiten
kävi hänen mielipiteensä kanssa yhteen. Ymmärrämme sen parhaiten
luomalla pikaisen silmäyksen saksalaisiin olosuhteihin.

Jokseenkin samoihin aikoihin, kun Kustaa Aadolf nousi maihin
Saksassa, piti Ferdinand II vaaliruhtinaskokoustaan Regensburgissa.
Neljä katolista vaaliruhtinasta, jotka kaikki saapuivat sinne
persoonallisesti, vastustivat yhtä jyrkästi keisarillista
politiikkaa kuin molemmat protestanttisetkin, jotka olivat
jääneet kokouksesta pois ja ainoastaan lähettäneet edustajansa.
Wallensteinin häikäilemätön esiintyminen ja se tyrannius, jota hänen
sotajoukkonsa harjoittivat, näytti heistä vaarallisemmalta kuin
Kustaa Aadolfin marssiminen Stettiniin, sillä "friedlantilainen" ja
hänen veljensä merkitsivät heidän silmissään sotilashirmuvaltaan
nojautuvaa keisarikuntaa. Yksinpä keisarin pojan vaali roomalaiseksi
kuninkaaksikin hyljättiin, sillä sitä pidettiin askeleena
keisariarvon perittävyyteen ja yksinvaltaan.

Wallensteinin eroittaminen ja sotajoukon vähentäminen oli ehtona,
ennenkuin liittokunnan ruhtinaat tulisivat mukaan taisteluun
Ruotsia vastaan ja muihin sotiin. Ferdinand II, joka ei koskaan
ollut itsenäinen, ei sentähden uskaltanut nytkään rikkoa välejään
liittokunnan kanssa, vaan ennemmin uhrasi Wallensteinin. Mutta
samalla hän joutui yhtä riippuvaan asemaan kuin sodan alussakin.
Suunnitelmat keisarivallan elvyttämisestä Italiassa täytyi hyljätä,
ja keisarilliset sotajoukot kutsuttiin takaisin yli Alppien.
Liittokunta vaati sitä, ja liittokunnan takana ei ollut ainoastaan
paavi, vaan myös eurooppalaiset suurvallat, jotka eivät tahtoneet
tietää mitään habsburgilaisen huoneen ylivallasta.

Niin ihmeteltävästi olivat tapaukset muodostuneet, ettei Kustaa
Aadolfilla ollut koskaan sopivampaa hetkeä kuin nyt. Katoliset vallat
ja paavi itse raivasivat tietä hänelle, ja habsburgilainen huone oli
itse ottanut ensi askeleen lankeamiseen huimaavasta korkeudestaan.

Sentähden se sotavoima, joka asetettiin Kustaa Aadolfia vastaan,
olikin sangen pieni entiseensä verraten. Kokonaisuudessaan lienee
keisarin Itämeren-sotajoukko noussut noin 40,000 mieheen. Suurin
osa siitä oli asetettu linnoihin Pommeriin, Mecklenburgiin ja
Brandenburgiin. Kenttäarmeija Stettinin luona nousi 15,000 mieheen.

Harvoin on kaksi taistelevaa sotajoukkoa muodostanut niin räikeää
vastakohtaa kuin keisarillinen ja ruotsalainen. Ensi esiintymisestään
saakka viimeksi mainittu herätti ystäväin ja vihollisten ihailua
sotakelpoisuudellaan ja kurillaan; se oli kaikkialla väestön suojana
ja turvana, ja sotamiehet jakoivat usein veljellisesti kansan kanssa
niukan leipänsä.

Keisarillinen sotajoukko sitä vastoin jatkoi samaa hillittömän hurjaa
elämää, jonka se oli alkanut Wallensteinin aikana, ainoastaan vielä
hillittömämmin ja hurjemmin, sittenkun kaikki kuri oli poissa. Tämä
sotajoukko oli Saksalle paljon vieraampi kuin Kustaa Aadolfin. Se oli
haalittu kokoon kaikista kansoista ja maista, eli aivan julkisesti
ryöstöstä ja rosvouksesta ja ryösteli yhtä paljon omasta halustaan
kuin pakostakin, sillä säännöllinen muonitus ja palkanmaksu oli
aikoja sitten lakannut.

Samanmielisiä joukkojen kanssa olivat upseeritkin. Niiden joukossa
oli useita Wallensteinin armeijan pahimpia väkivallan tekijöitä,
muiden ohella irlantilainen Butler, joka sittemmin oli mukana
Wallensteinin murhassa, ja kammottu böömiläinen, kreivi Götze,
Bassewalkin petomainen hävittäjä. Sen jo tiedämme, että sotajoukon
johtajana oli italialainen Torquato Conti.

Kustaa Aadolfin ensi aika Saksassa oli vaikein, ja tähän eivät
olleet niinkään suurena syynä vihollisen puolelta uhkaavat vaarat
kuin pettyneet toiveet odotettuihin ystäviin nähden. Hän tuli
protestanttisen Saksan pelastajana, mutta kukaan ei tahtonut tai
tohtinut ottaa pelastusta vastaan. Ainoastaan Stralsund tervehti
häntä riemunilmauksin. Bogislaus oli pakosta ottanut hänet vastaan ja
sen jälkeen pyytänyt keisarilta anteeksi.

Epäilemättä kautta kansanjoukkojen kulki syvä ja mahtava liike,
vaikkei se vain tiennyt miten purkautuisi ilmoille, kun saapui
suuri uutinen, että Ruotsin kuningas, Venäjän ja Puolan voittaja,
oli pystyttänyt sinikeltaisen lippunsa Saksan maassa uskonopin
puolustukseksi. Mutta vallanpitäjät ja ruhtinaat eivät asettuneet
askeltakaan häntä vastaan. Heidän silmissään Kustaa Aadolf oli
ainoastaan muukalainen, kenties anastaja, ja hänen esiintymisensä on
kaikissa suhteissa loukkaus pyhän Rooman valtakunnan majesteettia
vastaan.

Sellaiset ennakkoluulot vallitsivat Saksan ruhtinaiden mieliä. Heidän
joukossaan ei ollut ketään, jonka silmä olisi ollut avoin suuren
ajan vaatimuksille. He näkivät vain asestetun vallan keisarin ja
liittokunnan käsissä, niin Pfalzin kuin Mecklenburginkin kohtalo on
uhkaavana heidän edessään. Mikä epäonnistui Kristian IV:lle, hänelle,
joka kuului pyhään Rooman valtakuntaan, kuinka sen olisi voinut
suorittaa Kustaa Aadolf, joka ei ollut saksalainen, eikä hänellä siis
ollut mitään edellytyksiä esiintyäkseen Saksan pelastajana.

Kuninkaasta näytti asema synkältä. Hän ei joutunut koskaan
epätoivoon, mutta hän oli epätietoinen mihin oli ryhdyttävä. Silloin
saapui Ribnitziin sanoma, että eräs mahti oli omasta alotteestaan
omaksunut hänen asiansa. Magdeburg, Pohjois-Saksan suurin ja mahtavin
kaupunki, oli julkisesti julistautunut hänen puolelleen. Miina oli
räjähtänyt. Kustaa Aadolf oli saanut vapaaehtoisen saksalaisen
liittolaisen!

Kuinka hän iloitsikaan, sillä hän näki tässä merkin yleiseen
protestanttiseen vapaudentaisteluun. Se on "merkkilaukaus
yleiskapinaan", sanoo hän itse kirjeessään, jossa kertoo
Oxenstjernalle iloisen uutisen. Ja hänellä oli syytä iloon. Magdeburg
oli yksi niistä vapaista kaupungeista, jotka olivat käyneet
protestanttisen liikkeen eturinnassa ja vainon aikoina aina olleet
sen lujana tukena. Kaarle V:n aikana se oli yksin uhmannut keisarin
mahtia, ja 1629 Wallensteinin täytyi peräytyä sen muurien edustalta,
niinkuin hän 1628 oli peräytynyt Stralsundinkin.

Vuonna 1630 keisarilliset komissaariot olivat saapuneet
toimeenpanemaan peruutusjulistusta Magdeburgin arkkihiippakuntaan
nähden, johon kaupunki kuului. Mutta kaupungin asujamet nousivat
kuin yksi mies, eivätkä sanoneet koskaan voivansa suostua siihen,
että katolilaisuus jälleen pääsisi herraksi heidän hiippakunnassaan.
Paavi oli nimittänyt keisarin nuorimman pojan, arkkiherttua Leopold
Wilhelmin, uudeksi katoliseksi piispaksi, jonka oli ajettava pois
ennen valitut hallintomiehet. Mutta kaupunki kieltäytyi ottamasta
häntä vastaan.

Välit rikkoutuivat täydellisesti. Entinen ylimysmielinen
neuvoshallitus oli kukistettu ja asetettu sijaan uusi
kansanvaltaisempi. Kaupunki viehättyi yhä enemmän siihen vapaampaan
elämänsuhteiden käsitykseen, jota Kustaa Aadolf edusti, ja
brandenburgilaisen Kristian Wilhelmin, maan pakoon karkoitetun
hallintomiehen, joka oli viettänyt Tukholmassa maanpakoaikansa,
hänen välityksellään oli Ruotsin kanssa tehty samanlaatuinen
puolustusliitto kuin Stralsundinkin kanssa.

Magdeburgilla oli vanhastaan maine, että sitä oli mahdoton vallata.
Kustaa Aadolfille kaupunki merkitsi pääsyä yli Elben, sillä
Magdeburgista pohjoiseen ei siihen aikaan ollut ainoaakaan siltaa yli
virran. Itse hän lausui, että Magdeburg oli hänelle "hyökkäysportti
lounais-Saksaan", liittokunnan maihin, jossa hän -- aikoja ennen
astumistaan saksalaiselle maaperälle -- oli löytänyt näyttämön, missä
sota oli vietävä ratkaisevaan päätökseen.

Sopimuksen tärkeimpiä pykäliä oli sekin, että kaupunki tulisi
aina pitämään pääsyn Elben yli avoinna kuninkaalle ja hänen
sotajoukolleen. Sitä vastoin luvattiin ruotsalaisten puolelta,
että Kustaa Aadolf ottaisi vastuulleen kaupungin puolustamisen,
maksaisi sen kustannukset, eikä vaaran hetkenä hylkäisi sitä koskaan.
Evankelisen uskonopin pelastus ja Saksanmaan vapauden puolustus
merkittiin yhteiseksi päämääräksi.

Kun kuningas ei itse voinut saapua, lähetti hän Didrik von
Falkenbergin Magdeburgiin. Kaupunki oli jo silloin kaikilta puolin
keisarillisten joukkojen ympäröimä.

Siitä hetkestä Magdeburg oli se vedin, joka määräsi Kustaa Aadolfin
kaikki liikkeet sotanäyttämöllä ja johon ne kaikki liittyvät lähemmin
tai etäisemmin. Niillä vähillä voimilla, jotka Kustaa Aadolfilla oli
käytettävinään odottaessaan preussilaisia joukkoja, hän tahtoi ensin
tehdä lopun Wallensteinin aikuisesta herravallasta Mecklenburgissa
ja saattaa entiset ruhtinaat jälleen asemilleen. Sen jälkeen hän oli
ajatellut Dömitzistä, maan päälinnoituksesta Elben rannalla, raivata
itselleen tien Magdeburgiin. Hänen etunsa ja hänen kunniansa ei
sallinut hänen jättää urheita porvareja yksin taistelussaan ylivaltaa
vastaan.

Kuningas oli jäänyt aivan ilman sitä apua, jota hän oli toivonut
saavansa osaksi Hampurista ja Lyypekistä, osaksi karkoitettujen
ruhtinasten maasta; sitä vastoin keisarilliset olivat tunkeutuneet
Pommerista Demminiin. Ja kun kuningas käsitti, ettei hän sitä tietä
voinut tulla Magdeburgin avuksi, päätti hän palata Stettiniin ja
avata itselleen tien Magdeburgia kohden hyökkäämällä Garzin ja
Greifenhagenin luona keisarillisen sotajoukon lujia asemia vastaan.

Saksalaisten taholta oli tehty tuskin mitään ruotsalaisen
sotajoukon Pommeriin leviämisen ehkäisemiseksi. Wallensteinin ero
ja eripuraisuudet Regensburgissa olivat saattaneet asiat mitä
suurimpaan sekamelskaan. Keisarin oli täytynyt luopua toiveistaan
nähdä rakas poikansa sotajoukon eturinnassa. Neljän kuukauden
neuvottelujen jälkeen ylipäällikkyys annettiin marraskuussa
liittokunnan sotaherralle, vanhalle Tillylle. Sen oli oltava
jonkunlaisena sovituksena, että keisarin ja liittokunnan sotajoukot
täten yhdistettiin saman ylipäällikön käsiin. Itse asiassa se
merkitsi sitä, että kun herrat olivat päättäneet edelleenkin vetää
yhtä köyttä, päättivät he myös tehdä sotavoimansa riippumattomaksi ja
alistaa keisarilliset sen vallan alle.

Liittokunta ja liittoutuneiden sotapäällikkö astui siis etualaan ja
Tillystä tuli se vastustaja, jonka kanssa Kustaa Aadolf sai ensiksi
mitata voimiaan.

Sillävälin tähteet Wallensteinin Itämeren joukosta seisoivat
edelleen Garzin luona yhä auttamattomammassa hajoamistilassa. Se
oli puettu ryysyihin, kärsi vilua ja nälkää, sillä ei ollut enää
tilaisuutta ryöstelyynkään, kun maa leirin ympäriltä oli riistetty
putipuhtaaksi peninkulmien laajuudelta. Ruhtinas Conti luopui jo
syyskuussa päällikkyydestään, ja Tillyn päämajoitusmestari Hannibal
von Schaumburg astui hänen sijaansa.

Heti Stettiniin palattuaan kuningas laati suunnitelman ajaakseen
keisarilliset Garzista tiehensä. Kenraali Tott ja Banér kutsuttiin
joukkoineen Stettiniin.

Outo ei olisi luullut, että vihollissotajoukkoa oli majoitettuna
kaupunkiin. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, ja porvaristo
katseli yhä ystävällisemmin silmin tätä väkeä, joka ani harvoin
häiritsi kenenkään rauhaa ja jonka rohkeudesta ja urheudesta liikkui
satumaisia huhuja.

Kniphausen majaili Hinter-Pommerissa aikeissa piirittää Kolbergia,
joka oli keisarillisten hallussa. Keisarillisille lähetettiin sinne
useita apujoukkoja Garzista, mutta ruotsalaiset pitivät silmänsä auki
ja ajoivat joka kerta apujoukot pakoon.

Eräänä päivänä Kniphausen sai tietoonsa, että suurempi vihollisvoima
oli tulossa, ja samaan aikaan saapui Kustaa Hornin käsky, että
Kniphausenin oli yhdistyttävä häneen koko joukkoineen Treptowin luona
Greiffenbergistä pohjoiseen.

Edellisenä iltana Horn oli lähtenyt Stettinistä 2,600 ratsumiehen ja
muskettisoturin keralla. Mukana oli viisi tykkiä.

Saamansa käskyn johdosta Kniphausen lähti liikkeelle jätettyään
yhdeksänsataa miestä Kolbergin edustalle pitämään linnaväkeä
silmällä. Seuraavana päivänä Horn oli puolenkolmatta peninkulman
päässä sieltä, ja marraskuun 12 päivänä koko ruotsalainen sotavoima
yhtyi hänen johtoonsa.

Hän sijoitti päämajansa kylään, ja ylimmät upseerit kokoontuivat
hänen luokseen neuvottelemaan miten oli paras käydä lähestyvää
vihollista vastaan.

Silloin eräs tiedustelija ilmoitti, että suurehko sotavoima lähestyi
Kolbergia Don Fernando Capuan johdolla.

Kustaa Horn järjesti heti joukkonsa täyteen taisteluasentoon erään
kukkulan taakse tien varteen. Mutta yö kului, eikä vihollisesta
kuulunut mitään. Kolmen aikaan aamulla kuului merkkisoitto, ja
ruotsalaiset odottivat kärsimättömästi, että taistelu oli alkava.
Silloin saapui sana, että Don Fernando oli urkkijaansa kautta saanut
tiedon ruotsalaisten voimasta ja oli sentähden paluumatkalla.

Horn antoi heti käskyn lähteä vihollista takaa ajamaan. Sotajoukko
jaettiin kahteen osaan. Ensimäistä, johon kuului koko ratsuväki ja
1,000 muskettisoturia everstien Teuffelin ja Hepburnin johdolla,
hän otti itse komentaakseen. Muu jalkaväki ja tykistö tuli vitkaan
jäljestä kreivi von Thurnin johdolla.

Saatiin tietää, että vihollinen oli parin tunnin matkan edellä,
ja kohta sen jälkeen, että se oli pysähtynyt eräälle mäelle.
Mutta ruotsalaiset jatkoivat tyynesti marssiaan ja saivat pian
keisarilliset näkyviinsä. Kun nämä huomasivat ruotsalaiset, lähtivät
he kukkulalta jatkamaan matkaansa. Mutta nyt lankesi niin sakea sumu,
että saattoi tuskin nähdä omaa kättään, ja oli mahdotonta arvostella
maanlaatua tai vihollisen voimaa ja asemaa. Kaikessa tapauksessa Horn
tahtoi ajamalla vihollisten jälkijoukkoja heidän jalkaväkensä selkään
saattaa heidät epäjärjestykseen ja hidastuttaa heidän marssiaan,
kunnes Thurn ehti tulla jäljestä tykistöineen.

Urhea ja peloton Baudissin ryntäsi eteenpäin. Hänen kolme
ratsuväkikomppaniaansa hyökkäsi puolta vahvemman jälkijoukon
kimppuun ja onnistuikin ajamaan sen pakosalle. Mutta kun Baudissin
tahtoi täydentää voittonsa, joutui hän sumussa vihollisen
muskettisotureita vastaan, jotka ottivat hänet vastaan niin murhaavin
kiväärinlaukauksin, että hänen heti täytyi vetäytyä takaisin. Mitään
mainittavampaa tappiota eivät ruotsalaiset kärsineet, ja takaa-ajoa
jatkettiin. Ainoastaan sumu esti vihollisen tuhoamista, se pääsi
onnellisesti Garziin.

Sellainen oli ruotsalaisten ensimäinen yhteentörmäys keisarillisten
kanssa tässä Saksan-sodassa.

Sillävälin oli kuninkaalla ollut kokous upseeriensa kanssa
neuvotellakseen aiotusta hyökkäyksestä Garziin. "Meidän täytyy käydä
otteluun", sanoi hän, "ja vaikka toivommekin hyvää menestystä, on
meidän muistettava, että voitto on Jumalan kädessä. Mutta jos tällöin
menettäisin henkeni, kehoitan teitä siitä huolimatta rohkeasti ja
luottavasti jatkamaan..."

Niin hänen ajatuksensa aina palasivat hänen kuolemaansa. Se ajatus
näytti aina väikkyneen hänen mielessään.

Sotavoima, joka oli määrätty hyökkäykseen, nousi vähän yli 20,000
mieheen, mutta siitä oli runsas kolmasosa sairaana. Kuitenkin joukot
lähtivät liikkeelle, ja kuningas, joka matkusti edeltä, saapui
joulukuun 16 päivänä Greiffenbergiin, johon myös Kniphausen ja
Baudissin saapuivat samana päivänä ja kertoivat taistelun menon.

Kuka tässä lie ollut onnellisempi, kuulija vai kertoja. Kuningas
puristi heidän käsiään. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. "Alku on hyvä,
Herran avulla on jatkokin oleva samanlainen."

Talvi oli tullut tavattoman ankarana, ja keisarillisen sotapäällikön
täytyi katsoa, kuinka hän voi suojella sotamiehiään kovalta
pakkaselta. Hän pyysi keskustella ruotsalaisten valtuutettujen
kanssa, ja muutamia sellaisia lähetettiin määrätylle yhtymäpaikalle.

Kutsu oli tehty rauhantarjouksen nimessä. Keisarilliset ottivat
vieraansa vastaan erittäin kohteliaasti ja kutsuivat heidät
herkullisille päivällisille. Kun kaikki olivat viinistä hilpeällä
tuulella, puuskahti keisarillinen komissaario, että vaikkei heillä
ollutkaan mitään syytä pelätä ketään vihollista ja he olivat hyvin
varustetut niin väen kuin elintarpeidenkin puolesta, niin he
halusivat kuitenkin pakkasajaksi asettua talvimajoille ja toivoivat,
etteivät ruotsalaiset talven kuluessa heitä häiritsisi. Oli melkein
varmaa, että muutamani kuukausien kuluttua syntyisi rauha keisarin
ja Ruotsin kuninkaan välillä. Mutta jos siitä vastoin odotuksia ei
tulisi mitään, niin he voisivat keväällä urhon tavoin jatkaa sotaa.

Kustaa Aadolfin valtuutetut kuuntelivat tarkkaavaisesti pitkää
puhetta ja antoivat sitten seuraavan vastauksen: "Ruotsalaiset ovat
yhtä hyviä sotamiehiä niin talvella kuin kesälläkin. Jos on pakkanen,
niin heillä on lämpimät lammasturkkinsa, eikä heidän tarvitse
makailla ja nylkeä maan köyhiä asujamia. Keisarilliset voivat tehdä
asioissaan miten hyväksi näkivät, mutta ruotsalaiset eivät tahtoneet
jäädä talveksi toimettomiksi."

Tulos oli huono. Mutta suurin hätä oli keisarillisten päällikön
pakoittanut herättämään kysymyksen.

Vielä suurempi onnettomuus oli, kun Tilly ei kuunnellut lainkaan
monia pikaisen avun pyyntöjä, joita hänelle tehtiin. Generalissimus
ei tahtonut panna onneaan vaaraan ryhtymällä valloittamaan takaisin
Pommerin, jonka Wallenstein oli vallannut keisarin nimessä vastoin
Baijerin vaaliruhtinaan tahtoa. Sitä paitsi hän ei aikonut antaa
tämän ruotsalaissodan painon langeta liittokunnan joukkojen
niskoille, vaan keisarillisen miehistön, jota johti Pappenheim.

Tämä mies näyttelee siksi suurta osaa 30-vuotisessa sodassa,
ettemme voi jättää häntä erikoisesti mainitsematta. Hänen isänsä
oli keisarillinen marsalkka. Hän kunnostautui hyvillä opinnoillaan,
niin että hänet valittiin Altdorfin yliopiston rehtoriksikin. Hän
teki kuitenkin nopean kokokäännöksen, meni armeijaan ja kohosi pian
everstiksi, jollaisena hän otti osaa taisteluun Valkovuorella.

Pappenheim oli roteva mies ja miehekkään näköinen. Korkean otsan
alta, kahden puolen ylpeää kotkannenää, salamoi täyteläisistä
kasvoista terhakka, eloisa silmäpari. Luonteeltaan hän oli
avomielinen ja iloinen. Taistelussa hän oli aivan uhkarohkea eikä
pitänyt omaa henkeään suuremmassa arvossa kuin halvan sotilaankaan,
josta syystä Kustaa Aadolf häntä nimitti yksinkertaisesti
"sotamieheksi", samoin kuin Tilly sai kantaa "vanhan korpraalin"
nimeä. Yhtäläisyyttään Kustaa Aadolfin kanssa Pappenheim koetti tehdä
vielä huomattavammaksi vaateparrellaan ja käytöstavallaan, samoin
kuin hän kaikissa tilaisuuksissa peittelemättä ilmaisi ihailunsa
suurta vihollistaan kohtaan. Tässä miehessä oli ritarillisuutta, joka
kohotti hänet korkealle aikalaistensa joukossa. Kokouksissa nähtiin
Pappenheim aina valkoisella ratsullaan valitsevan paikkansa Ruotsin
kuninkaan vastapäätä ja pyrkivän otteluun hänen kanssaan. Tämä johtui
sukutarusta, jonka mukaan kuuluisa ja arvokas Pappenheim oli voittava
suuren ja kuuluisan kuninkaan.

Pappenheim oli täysin vakuutettu, että tämä taru kohdistui
häneen, eikä hän lyönyt laimin mitään saadakseen sen toteutumaan.
Siitä pitäen, kun hän otti haltuunsa keisarillisten joukkojen
päällikkyyden, unelmoi hän hetkestä, jona hän oli kukistava
ruotsalaisen sankarin.

Schaumburg, joka katsoi keisarillisen sotajoukon Pommerissa olevan
mennyttä, lähetti suurimman osan ratsuväkeään läheisiin seutuihin
talvimajoilleen. Greifenhageniin sijoitettiin 3,000 miestä,
enimmäkseen jalkaväkeä, itse jäi Schaumburg 6,000 miehen keralla
Garziin.

Kustaa Aadolfille ei vihollisen asema ollut tuntematon, ja hän teki
suunnitelmansa sen mukaan. Suurehko joukko järeitä tykkejä vietiin
muskettisoturien suojaamana suurilla mataloilla proomuilla Oderia
ylöspäin, jalkaväki ja ratsuväki seurasivat mukana pitkin rantaa.

Itsenään jouluaattona 1630 Kustaa Aadolf marssi 14,000 miehen
suuruisen kenttäarmeijan kanssa täydessä taistelujärjestyksessä
Greifenhagenin edustalle, joka oli keisarillisten asemapaikkojen
avain. Hän vaati otteluun, mutta siihen ei suostuttu.

Joulupäivänä messun jälkeen käytiin rynnäkköön sekä maan että virran
puolelta. Kun aukko oli ammuttu muuriin, pelastautui suurin osa
linnueesta pakenemalla.

Schaumburg katseli Garzista taistelun menoa ja ajatteli ajoissa
omaa turvallisuuttaan. Hän pani virran sillan tuleen, räjäytti
linnoituksen ilmaan ja heitätti tykit ja varastot virtaan. Toisena
joulupäivänä lähdettiin peräytymään Frankfurtia kohden, mutta
peräytyminen muodostui pian mitä pikaisimmaksi paoksi. Ruotsalaiset
ajoivat takaa käyden lakkaamatonta kahakkaa ja tuhosivat useita
Wallensteinin entisen sotajoukon rykmenteistä. Brandenburgilaisen
Kustrinin linnoituksen luona keisarillinen sotajoukko oli ainoastaan
tunnin matkan edellä. Mutta kaupungin portit avattiin keisarillisille
ja suljettiin ruotsalaisten edessä. Eräs saksalainen kuvailee
keisarillisten elämöimistä heidän paetessaan seuraavin sanoin:

"Pommerissa samoin kuin vaaliruhtinaallisissakin maissa sotamiehet
mellastivat hirmuisesti. Kylät poltettiin, naiset raiskattiin yksinpä
kirkoissakin. Kaikkiin valituksiin von Schaumburg vastasi ettei hän
kyennyt hillitsemään villiytyneitä sotamiehiä."

Siten päättyi vuosi 1630. Kustaa Aadolf oli nyt herrana koko
Pommerissa paitsi Kolbergia, Greifswaldia ja Demminiä ja saattoi
sijoittaa joukkonsa myös Pommerin ulkopuolelle, vihollisilta
jokseenkin hyvin säästyneeseen koilliseen Brandenburgiin eli
Neumarkiin. Toiveet olivat siten käyneet melkoista valoisimmiksi, ja
hyvällä luottamuksella kuningas aloitti urheine sotureineen vuoden
1631.



3.

ETEENPÄIN!


Uusi vuosi alkoi tuimalla pakkasella. Sitä paitsi olivat elintarpeet
vähissä. Sentähden kuningas päätti, että sotajoukko oli tammikuuksi
majoitettava Neumarkiin. Itsellään oli hänellä suuri halu matkustaa
kotiin Ruotsiin näkemään jälleen puolisoaan ja tytärtään, mutta hän
tahtoi kysyä Akseli Oxenstjernalta neuvoa, ennenkuin päätti toteuttaa
aikomuksensa.

Kirje lähti tammikuun alkupäivinä, ja hän odotti kärsimättömästi
vastausta. Melkein heti tämän jälkeen saapui Charnacé uudestaan
ruotsalaiseen leiriin, ja Kustaa Aadolf otti hänet vastaan
päämajassaan Bärwaldessa. Neuvottelut aloitettiin uudestaan. Kustaa
Horn oli Juhana ja Kaarle Banérin kera ruotsalaisia edustamassa.

Kardinaali Richelieu oli ajatellut Kustaa Aadolfia palkkasoturiksi
ranskalaisten palvelukseen, mutta havainnutkin hänet mitä
taitavimmaksi valtiomieheksi. Ovelampana itse kardinaaliakin oli tämä
määrännyt ehdot, kun hänelle oli aiottu ne määrätä, ja Richelieu
tunsi, että kuningas oli voittanut hänet valtiotaidossa.

Ei ainoatakaan niistä vaatimuksista, jotka Kustaa Aadolf oli ennen
hylännyt, oltu otettu sopimukseen. Tyytymätönnä oli Richelieu nähnyt
liittokunnan ja keisarin sopivan keskenään, liitto Ranskan ja Kustaa
Aadolfin välillä oli oleva vastapainona. Sopimus tehtiin viideksi
vuodeksi; sen tarkoituksena oli Itämeren ja valtameren vapauden
yhteinen puolustus ja sen valtiollisen vapauden palauttaminen,
joka Saksalla oli ennen sodan alkua. Ranska sitoutui vuotuiseen
400,000 riikintaalarin apumaksuun, Ruotsi ylläpitämään 26,000
miehen suuruisen sotajoukon. Liittokunnan ruhtinaille Kustaa
Aadolfin oli myönnettävä puolueettomuus, jos he sitä vaativat ja
sitä paitsi -- tärkeä kohta -- hän sitoutui kaikkialla jättämään
katolisen uskontunnustuksen häiritsemättä. Allekirjoitukset olivat
nyt enää kiusana. Richelieu tahtoi, että Ludvig XIII:n nimi tulisi
ensimäiseksi molempiin kappaleihin, mutta Kustaa Aadolf piti molemmat
yhdenvertaisina eikä sentähden voinut Ranskalle myöntää muuta,
kuin mitä sille oli oikeudella tuleva. Tässäkin Charnacén täytyi
antaa myöten, ja molemmat asiakirjat allekirjoitettiin kuninkaan
toivomuksen mukaan.

Ranskan puolelta oli tahdottu pitää asia salassa, mutta siitä Kustaa
Aadolf ehdottomasti kieltäytyi ja päästi sen heti julkisuuteen.

Liittouduttuaan suurvallan kanssa, joka ylläpiti Euroopan tasapainoa,
ei kuningas nyt tuntenut itseään ainoastaan uskonvapauden
esitaistelijaksi, vaan myöskin siksi, joka ehkäisemällä Habsburgin
huoneen vallanhimoa oli samalla repivä sen pakkopaidan, johon
ihmiskunta tahdottiin sitoa. Ja tällä oli sellainen merkitys, että
maailman täytyi se tietää.

Hänen suureksi ilokseen olivat Venetsia ja Hollantikin taipuvaisia
suorittamaan apumaksua. Englannista saapui uutinen, että Hamiltonin
markiisi oli saanut kuninkaan ja parlamentin suostumuksen
väenpestaukseen, joten voitaisiin Weserin tienoille tuoda aivan uusi
armeija.

Niin kävi Kustaa Aadolfin ympärillä kaikki yhä valoisammaksi.

Tällä sopimuksella oli rikottu yhtenäisyys katolisen Euroopan kesken,
mutta keskellä leimuavaa taistelua molempien uskontunnustusten
välillä sen pohjana on sovittava ajatus tasapainosta niiden välillä,
ja sentähden tämä sopimus muodostaa ratkaisevan käännekohdan suuressa
taistelussa.

Kenties juuri tämä vaikutti, että Kustaa Aadolf ei ollut kovinkaan
alakuloinen, vaikka hän Oxenstjernan neuvoa noudattaen jätti
matkustamatta kotiin. Valtiokansleri sanoi pelkäävänsä, että
kuninkaan poissaollessa kaikki menisi nurinkurin, koskei kellään
muulla ollut kylliksi neroa eivätkä vihollinen, liittolaiset ja
sotajoukko kunnioittaneet ketään toista niin, että hän olisi voinut
kaiken johtaa onnelliseen loppuun.

Matkustuksen sijaan kirjoitti kuningas rakkailleen Ruotsiin. Maria
Eleonoraa hän kehoitti olemaan hyvillä mielin ja katsomaan, että
kaikilla olisi hänen läheisyydessään niin hyvä kuin suinkin. Hän
lähetti terveisiä rakkaalle pikku tyttärelleen ja vakuutti lopuksi
uskollista rakkauttaan.

Langolleen hän kirjoitti Bärwaldesta tammikuun 22 päivänä muutamia
päiviä ennen sieltä lähtöään: "Olemme Jumalan avulla saaneet lujan
jalansijan ja lähtökohdan tässä maassa, niin ettei inhimillisesti
katsoen liene vihollisille helppo ajaa meitä täältä pois." Kirje
sisältää muuten selonteon asemasta ja henkii kauttaaltaan toivoa ja
luottamusta.

Jollei rakas Kätchen sisko saanutkaan mitään kirjettä, niin sai hän
lämpimiä terveisiä poissaolevalta veljeltään, joka niin monta kertaa
oli yksinäisinä hetkinään toivonut olevansa hänen läheisyydessään.

Ainoastaan muutamiksi minuuteiksi Kustaa Aadolf päästi ajatuksensa
liitämään kotiin. Suuri tehtävä, jonka hän oli ottanut
suorittaakseen, vaati ensi sijassa hänen ajatuksensa ja aikansa.
Väliin yksinäisinä hetkinään hän aprikoi, oliko hänen hyvä enkelinsä
täällä vieraassa maassa enää milloinkaan ilmaiseva läsnäoloaan tai
lähettävä viestin lapsen mukana... oliko arvoitus hänelle koskaan
selviävä, saisiko hän enää koskaan nähdä amuletin antajaa?

Kuninkaalle jätettiin eräs kirjelmä. Se oli Hessen-Kasselin
maakreiviltä, nuorelta, itsenäiseltä herralta, jota hävetti
toisten horjuvaisuus, ja hän tahtoi sentähden omin päin neuvotella
Ruotsin kuninkaan kanssa. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa
taivuttaakseen Etelä-Saksan protestanttiset valtiosäädyt ja kaupungit
liittoon kuninkaan kanssa.

"Tässä meillä on siis mies, joka toimii omasta alotteestaan ja
innostaan", sanoi kuningas Kustaa Hornille, joka oli jättänyt hänelle
kirjeen.

"Hänelle voi syystä sanoa: 'Mitäs teet, tee mitä pikimmin'", vastasi
tämä.

"Niin", puuskahti kuningas, "niin totta kuin omasta puolestani
olenkin päättänyt voittaa tai kuolla, täytyy Saksan ruhtinaiden
ymmärtää, että liian myöhään tehty päätös syöksisi heidät
auttamattomaan perikatoon. Siinä tapauksessa nimittäin, että
joutuisin tappiolle."

Kustaa Aadolfin menestys oli herättänyt suurta huomiota, ja
evankeliset ruhtinaat, joiden hän ei sallinut jäädä odottavaan
puolueettomuuteen, päättivät Saksin vaaliruhtinaan Juhana Yrjänän
kanssa esi-isäin esimerkin mukaan kutsua evankeliset säädyt yhteiseen
neuvotteluun. Kun ensin oli neuvoteltu Brandenburgin kanssa,
kutsuttiin kokous Leipzigiin, jossa oli sovittava siitä, mitä
protestanttien oli tehtävä sietämättömästä sorrosta vapautuakseen.

Tämä oli ensimäinen heikko yritys vastarintaan keisaria vastaan,
mutta ei kuitenkaan askel liittoon Kustaa Aadolfin kanssa. Heille
Ruotsin kuningas oli ainoastaan muukalainen. Heidän tarkoituksensa
oli koota luterilaiset ja reformeeratut kolmanneksi puolueeksi, joka
taisteluun puuttumatta asettuisi ase kädessä odottavaan asemaan. Oli
käytettävä vain hyväkseen Kustaa Aadolfin menestystä kiristämällä
keisarilta ja katolilaisilta niitä etuja, jotka tähän asti oli
kielletty.

Juhana Yrjänä, joka oli koko protestanttisen Saksan etunenässä, luuli
voivansa niittää mitä toinen oli kylvänyt ja ovelalla politiikallaan
ratkaista Saksan kysymyksen.

Kokous anoi ensi sijassa myönnytyksiä palautusjulistukseen nähden,
mutta Regensburgin ministerit olivat antaneet ymmärtää, että "keisari
tahtoi mieluummin jättää valtikkansa ja valtaistuimensa ja lähteä
tiehensä vaikka paitasillaan, ennenkuin antoi uskonnon asioissa
vähintäkään myöten; kun Ruotsin kuningas kerran lähti tiehensä,
saivat luterilaiset laittaa matkalaukkunsa kuntoon, sillä sen jälkeen
ei heille valtakunnassa enää suotu suojapaikkaa."

Ja sellaisen puheen päälle vaadittiin niin katolilaiset kuin
protestanttisetkin ruhtinaat yhteiseen taisteluun tunkeilevaa
muukalaista vastaan.

Helmikuusta huhtikuuhun jatkettiin kokousta Lyypekissä. Uskontoa ja
politiikkaa pohdittiin sekaisin.

Turhia olivat yritykset sovittaa luterilaista ja reformeerattua
tunnustusta keskenään. Päätettiin pitää katumus- ja rukouspäiviä,
samalla kuin pidettiin juomakekkereitä ja vietettiin iloisia päiviä,
mutta mitään liittoa ei syntynyt eri tavoin ajattelevain kesken.
Kaikki hoippui melkein naurettavasti puoleen ja toiseen. Siitä
ainoastaan oltiin yhtä mieltä, että oli asetuttava sotajalalle.
Niinpä määrättiin, kuinka paljon sotaväkeä kunkin evankelisen
valtiosäädyn oli varustettava, ja tämän heikon puolustushankkeen
ohella aloitettiin keisarin ja liittokunnan kanssa keskustelut
"raudallisesta ratkaisusta."

Samalla kertaa kuin uhattiin asevoimin, melkein rukoiltiin
Ferdinand II:lta palautusjulistuksen kumoamista ja vakuutettiin,
ettei varustuksilla suinkaan ollut vakavaa tarkoitusta, ne eivät
tarkoittaneet hyökkäystä, vaan ainoastaan puolustusta. Ruotsin
kuninkaan kanssa ei kukaan tahtonut olla tekemisissä. Hänen tekemänsä
tarjoukset oli hylätty, häntä ei edes mainittu kokouksen päätöksessä,
ei oltu hänen olemassaolostaan tietääkseenkään.

Tyynin ja tarkastelevin katsein Kustaa Aadolf seurasi tätä
vaarallista leikkiä ajan tärkeimmällä kysymyksellä, mitä pelättiin
Leipzigin kokouksessa. Se oli avaava hänelle tien Berliiniin ja
Tillylle Saksiin. Näyttäytyi selvästi, että jos mieli pelastaa
protestanttisuus Saksassa perikadosta, ei pelastus ollut tuleva maan
omilta pojilta.

"Jos minä voitan, niin nämä ruhtinaat joutuvat minun saaliikseni",
oli Kustaa Aadolf kerran lausunut, ja sillä oli ilmaistu vain tulos
heidän omista ajattelemattomista teoistaan.

Kuitenkin oli syntynyt puolue, joka suuttumuksella kääntyi pois
saksilaisesta politiikasta ja oli jo liittynyt yhteyteen Ruotsin
kuninkaan ja Leipzigin kokoukseen tyytymättömäin kanssa, jotka
ajoissa olivat lähteneet sieltä ja alkaneet varustautua.

Heihin kuului Hessen-Kasselin maakreivi ja Saksi-Weimarin herttuat
Wilhelm ja Bernhard, evankelisen puolueen rohkeimmat ja lahjakkaimmat
miehet.

Kustaa Aadolf oli toiminnan mies, ja hänen vastustajainsa riidellessä
keskenään hän mittaili heidän kanssaan voimiaan avoimella kentällä.

Uuden lippunsa alla, jossa oli keisarikotka ja kirjoitus "kirkon ja
valtakunnan puolesta", Tilly marssi jo marraskuussa 1630 Baijerista
Pohjois-Saksaa kohden ottaaksensa komentoonsa ne keisarilliset ja
liittoutuneiden joukot, jotka nyt oli yhdistettävä. Harmaantuva
soturi oli jo alussa nähnyt ne vaikeudet, joita oli kohtaava, ja
sentähden sangen epäröiden ottanut vastaan kaksoispäällikkyyden.
Hän tiesi kyllä siitä katkeruudesta, mikä vallitsi molempien
sotajoukkojen kesken, nimittäin hajaannus tilassa olevan
Wallensteinin joukon ja hänen omassa päällikkyydessään olevan.
Eikä hän halveksinut vihollistaan, kuten tehtiin keisarillisissa
hovipiireissä, mikä ilmeni keisarin suusta päässeissä ylimielisissä
sanoissa: "Taasenkin olemme saaneet pikku vihollisen niskoillemme."

Tarmolla ja vakavuudella vanha herra kävi kiinni asiaan. Hänellekin
oli selvillä Magdeburgin suuri merkitys, ja hän päätti ensiksi ottaa
haltuunsa tämän kaupungin saadakseen tukikohdan liikkeilleen. Mutta
tuskin hän oli alkanut koota laajalle ympäristöön hajaantuneita
joukkojaan ja tehdä ensimäisiä valmistuksiaan piiritykseen, kun
Hannibal von Schaumburgin hätähuudot saapuivat Oderin seuduilta hänen
korviinsa. Tämä paluumatkallaan Gartzista lyöty sotaherra kirjoitti,
että hän oli menettänyt puolet sotajoukostaan ja melkein koko
sotavarastonsa.

Tilly ei silloin kauan harkinnut. Pikamarssissa hän lähti
Magdeburgista 27,000 suuruisen sotajoukon kera ja saapui tammikuussa
1631 Frankfurtiin Oderin rannalla. Täällähän sai tiedon, että Kustaa
Aadolf oli jo aloittanut sotaliikkeet, mutta että ne kävivät aivan
päinvastaiseen suuntaan.

Muistamme, että Kustaa Aadolf estettiin marssimasta Kustriniin, joka
sitä vastoin avattiin keisarillisille. Hän vaati sen jälkeen, että
hänen lankonsa yhtyisi häneen ja luovuttaisi linnoituksen.

Tämä, joka tunsi seisovansa kahden tulen välissä, puhui vain
puolueettomuudestaan. "No hyvä", sanoi kuningas, "jos saksalaiset
ruhtinaat tahtovat muuttua keisarin talonpojiksi ja orjiksi, niin
on se minusta samantekevää. Mutta minun täytyy pitää varani, ja
turvallisuuteni vaatii, että saan esteettömästi kulkea läpi kaupungin
edes takaisin."

Vaaliruhtinas ei uskaltanut suorastaan kieltäytyä, hänen täytyi
seista molemmilla puolin niin kauan kuin voi. Ja niin hän myönsi
kuninkaalle meno- ja paluumatkan läpi Kustrinin, ehdolla, että
linnoitus jätettäisiin koskematta.

Tälleen sai asia jäädä. Kustaa Aadolf asettui talvimajoille
kaupungista pohjoiseen, mutta saatuaan ensi ilmoituksen Tillyn
marssista Oderia kohden hän lähti heti sieltä liikkeelle. Joukkojen
tie kulki Elbeä kohden, mutta Magdeburg oli yhä hänen perimpänä
maalinaan. Samoin kuin edellisenä syksynä oli hänen tarkoituksensa
nytkin rientää Mecklenburgin läpi sen avuksi. Silloin hän oli
vallannut Pommerin pohjoisen rajasolan, Damgarten-Ribnitzin; nyt hän
tahtoi ottaa haltuunsa tärkeimmän eteläisen solan Pernen luona, jota
puolusti luja Demminin linnoitus, koko maan avain.

Kustaa Horn jätettiin jäljelle Neumarkiin 7,000 miehen keralla, ja
Kniphausenin oli Stettinissä muodostettava välirengas Hornin ja
kuninkaan välillä.

Ne joukot, joiden oli seurattava mukana, koottiin Dammiin tammikuun
25 ja 26 päivinä. Oli paukkuva pakkanen. Kovasti jäätynyt maa oli
lumen peitossa. Mutta ruotsalaiset olivat karaistua väkeä ja heillä
oli hyvät turkit.

Skotlantilainen Monroe kirjoitti vuonna 1634 painetussa
kertomuksessaan: "Sellaista herraa tahtoisin mielelläni palvella,
mutta aivan varmaan en saa enää koskaan nähdä kenraalia, jonka tapa
oli olla niin ensimäisenä kuin viimeisenäkin siellä, missä vaara
oli suurin; joka voitti upseeriensa rakkauden jakamalla heidän
vaivansa ja vastuksensa; joka itse opetti sotureilleen miten heidän
oli meneteltävä minkinlaisissa olosuhteissa; huolehti niin heidän
maineestaan kuin terveydestäänkin ja piti tarkoin silmällä, ettei
heiltä puuttunut mitään. Hän oli kenraali, joka tunsi tarkoin
vihollisten mielipiteet ja periaatteet ja sotavarat, heidän
neuvottelunsa ja taitonsa, samoinkuin heidän hallussaan olevain
paikkojen luonnon ja aseman."

Tällaisia olivat upseerien mielipiteet Kustaa Aadolfista. Monet
uskoivat, että häntä suojelivat yliluonnolliset voimat, ja
sotamiehet, jotka häntä jumaloivat, olivat siitä lujasti vakuutetut.

Helmikuun 1 päivänä kuningas seisoi koko sotajoukkoineen
Neu-Brandenburgin edustalla. Miehistöä oli ainoastaan 600 jalka- ja
ratsumiestä eversti Frans Marazinin johdolla. Yön kuluessa luotiin
pattereita, ja päivän vaietessa, kun muutamia kuulia kimmahteli
kaupunkiin, tarjoutui vihollisten päällikkö heti antautumaan.

Hän sai vapaasti marssia tiehensä kaikkine kapistuksineen ja
palavine sytykkeineen. Sitä vastoin täytyi hänen luvata omasta ja
linnueen puolesta, ettei kahdeksaan kuukauteen tekisi sotapalvelusta
Ruotsin kruunua vastaan. Samoin oli sopimus katsottava rikotuksi,
jos sotamiehet marssiessaan pois varastivat jotakin porvareilta tai
muutoin tekivät heille vahinkoa. Linnue sai matkapassin Berliiniin,
ehdolla, ettei se saanut poiketa maantieltä, ei ryöstellä eikä tehdä
väkivaltaa asukkaille.

Tämä huolenpito kansasta, joka siihen aikaan oli niin harvinainen,
herätti vihollisinaan porvareissa ja talonpojissa ihailua ja
rakkautta kuningasta kohtaan ja helpotti suuresti hänen hankkeitaan.
Neu-Brandenburgista, johon muutamia satoja miehiä asetettiin
linnueeksi, suunnattiin marssi Klempenowiin ja Loitziin, jotka heti
antautuivat.

Viimeksi mainitussa linnassa oli päällikkönä espanjalainen
Peter Peralta. Kun Kustaa Aadolfin lähettiläs saapui vaatimaan
linnaa, vannoi ja kirosi hän, ettei hän ollut samallainen lurjus
kuin Klempenowin komentaja ja että hän roomalaisen keisarin
rehellisenä ja uskollisena palvelijana oli puolustava linnaa
viimeiseen veripisaraan. Sanottuaan lähettiläälle jäähyväiset hän
sonnustautui sotisopaansa ja meni mahtavin askelin asesaliin.
Tiedon saavuttua ruotsalaisen sotajoukon saapumisesta olivat kaikki
seudun aatelisnaiset paenneet linnaan. Niiden kuullen, jotka
olivat kokoontuneet juhlasaliin, hän toisti suurella paatoksella
lupauksensa ja kuunteli ahnaasti heidän ihailunsa purkauksia. Mutta
seuraavana aamuna hänet herätettiin tiedonannolla, että vihollinen
oli linnanmuurien edustalla, ja kun hän heti sen jälkeen näki
ruotsalaisten lippujen liehuvan ja tunsi savun heidän sytyttimistään,
silloin hänen rohkeutensa oli lopussa. Vielä kerran hän kutsui naiset
ympärilleen, ja nämä rukoilivat häntä kyynelsilmin ja vaikeroiden
säästämään kallisarvoista henkeään. Silloin hän luovutti linnoituksen
-- heidän tähtensä.

Demmin oli peninkulman päässä sieltä luonnon ja ihmistaidon niin
hyvin varustamana, että sen saattoi valloittaa vain sangen suurella
vaivalla. Kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa linnassa oli luja
torni, josta näki yli koko seudun. Linnaan oli majoitettu 400
sotamiestä, jotka ruotsalaisten lähestyessä vetäytyivät heti torniin.
Ruotsalaiset seurasivat jäljestä ja alkoivat heti kaivaa miinaa
tornin alle. Työ kävi niin ripeästi, että se oli valmis jo seuraavana
päivänä. Kun sotamiehet näkivät, että oli tarkoitus räjäyttää heidät
ilmaan ja että tie linnaan oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta
keinoa kuin antautua ja ruveta Ruotsin palvelukseen. Ainoastaan
upseerit otettiin vangeiksi. Vihollisen seitsemän lippua liehui
pian samalla kukkulalla, jolle ruotsalaisten tykit oli asetettu, ja
julistivat kaupungin asujamille mitä oli tapahtunut.

Sillä välin ruotsalaiset lähestyivät, ja muutamia pienempiä
hyökkäyksiä tehtiin kaupungista.

Kustaa Aadolf, joka aina etukäteen tutki tarkoin sen maan, jolla
taistelu oli tapahtuva, antautui tutkisteluissaan väliin alttiiksi
todelliselle hengenvaaralle, erittäinkin kun hän oli sangen
likinäköinen. Tässä tilaisuudessa hän kulki kiikari kädessään pitkin
kaupungin valleja. Lammet ympäristössä olivat jäätyneet, mutta
siellä, mistä kuningas kulki yli, oli jää niin heikkoa, että se
murtui, ja kuningas putosi jäihin vyötäisiään myöten. Lähellä seisova
vartioupseeri, skotlantilainen kapteeni Dumaine, tahtoi rientää
apuun, mutta kuningas viittasi häntä hatullaan pysymään paikoillaan,
ettei herättäisi vihollisen huomiota. Niin oli kuitenkin jo
tapahtunut, ja tuima tykkituli suunnattiin kohti. Mutta kuninkaaseen
ei sattunut ainoakaan kuula; hän nousi pois omin neuvoin ja meni
lähimmälle vartiotulelle.

Kapteeni Dumaine, joka näytti hyvin kiihtyneeltä, ei malttanut olla
nuhtelematta kuningasta, kun tämä niin tarpeettomasti pani henkensä
alttiiksi. Kuningas, joka tilaisuudessa varmaankin oli erittäin
lempeällä tuulella, kuunteli kärsivällisesti tulella lämmitellessään
ja vastasi sitten:

"Myönnän, että niin on laita, mutta en voi auttaa sitä. Luontoni on
sellainen, etten usko mitään hyvin tehdyksi, jollen itse ole mukana."

Sen jälkeen, kerrotaan, "palasi kuningas kylmään telttaansa, söi
vahvan päivällisen ja joi hyvän siemauksen viiniä, muutti vasta sen
jälkeen pukua ja lähti ulos uudestaan."

Kuitenkaan ei tällä kertaa tarvittu rynnätä. Kun keisarilliset
näkivät seitsemän lippua liehuvan ruotsalaisten pattereilla,
lannistuivat he ja pyysivät antautua. Demmin ja keisarillisen
Itämeren-sotajoukon koko sota varasto luovutettiin miekaniskutta.

Taistelu keskellä talvea turkkeihin puettuja pohjan poikia vastaan
ei näyttänyt miellyttävältä ruhtinas Savelli'sta, joka siellä oli
päällikkönä, ja hän marssi sentähden mieluimmin matkaansa "kiluineen
ja kaluineen, liehuvin lipuin, täysissä aseissa ja kahden pikku tykin
keralla." Lähtö tapahtui helmikuun 15 päivänä.

Kerrotaan, että kuningas oli itse silloin läsnä, että hän kutsui
Savelli'n puheilleen ja kiitti häntä tuttavuudesta. Mutta miehen
poistuttua hän kääntyi ympärillään seisoviin eversteihin ja sanoi:
"Jos mies olisi palveluksessani, panisin hänen päänsä hänen
jalkojensa väliin."

Suuri oli ilo ruotsalaisten leirissä. Useita pikkukaupunkeja
vallattiin sen jälkeen, ja maaliskuun 2 päivänä antautui Colberg.
Täten saatiin miehistö paremmin majoitetuksi, ja kuningas toivoi,
että sotamiehet saisivat levätä rauhassa, kunnes hän parempana
vuodenaikana voisi toteuttaa aikomuksensa marssia Mecklenburgin läpi
Elbelle.

Juhana Banér sai Demminin ympäristöllä olevain joukkojen
päällikkyyden, Kniphausen niiden, jotka olivat sijoitetut
Neu-Brandenburgin ympäristöön. Neumarkissa majaili Kustaa Horn.
Ruotsalainen sotajoukko levisi nyt esteettömästi koko Mecklenburgiin.

Mutta Tilly päätti tehdä kuninkaan laskut tyhjäksi. Hän oli tahtonut
pelastaa Demminin, mutta tuli liian myöhään. Nyt hänen piti tunkeutua
läpi ruotsalaisten asemapaikkojen joutuakseen ainakin Greifswaldin
avuksi, ja hän lähti sentähden Oderin seuduilta, ensin turvattuaan
lujin varustuksin Frankfurtin ja Landsbergin linnoitukset, joista
Oderin seutujen omistus riippui.

Hän marssi länttä kohden Brandenburgiin, ja luultavasti
peloitellakseen vaaliruhtinaan sieltä hän kääntyi pohjoiseen ja
seisoi Havelbergin edustalla samana päivänä, jona Demmin antautui
ruotsalaisille.

Suunnattomasti harmistuneena Savellia kohtaan, joka oli niin huonosti
vastannut hänen luottamukseensa, Tilly kirjoitti keisarille ja
pyysi häntä muille varoitukseksi rankaisemaan rikollista ja riensi
sen jälkeen, jos mahdollista, pelastamaan Greifswaldia, ainoaa
linnoitusta, joka keisarillisilla oli enää jäljellä Pommerissa.

Ruotsalaisten päämajassa tiedettiin, että "korpraali" oli liikkeellä,
mutta ei, mihin matka tähtäsi. Pian saapui kuitenkin tieto, että
matkan määränä oli Neu-Brandenburg. Etujoukot saapuivat maaliskuun 2
päivänä, muutamia päiviä myöhemmin saapui Tilly päävoiman keralla ja
7 päivänä hän alkoi pommittaa kaupunkia.

Kuningas luuli alussa, että tarkoitus oli ainoastaan valloittaa
ruotsalaisilta heidän hyvät asemansa, ja kehoitti sentähden
päälliköitään pitämään joukot marssivalmiina. Mutta kun saapui
varmempia tietoja, saivat Juhana Banér ja Baudissin käskyn lähteä,
edellinen Friedlandiin ja jälkimäinen Passewalkiin. Kniphausenia
kehoitettiin puolustautumaan niin urhoollisesti kuin sopi
kapteenille, jolla ei ollut rohkeutta ainoastaan hankkimaan mainetta,
vaan myöskin säilyttämään sen, mitä oli saavuttanut. "Me kyllä
avustamme teitä", lisäsi kuningas.

Kustaa Horn sai käskyn rientää kaikkine rykmentteineen viipymättä
Stettiniin.

Itse Kustaa Aadolf lähti Stettinistä Passewalkiin maaliskuun 5
päivänä.

Tänne saapui pikaviestit Kniphausenilta, Banérilta ja Hornilta.
Ensiksimainittu ilmoitti, että vihollinen lähestyi. Kuningas vastasi,
että ehdittyään koota joukot Passewalkin luo ja yhdyttyään Banérin
kanssa hän oli heti rientävä Kniphausenin avuksi.

Odotetut rykmentit saapuivat vähitellen, ja maaliskuun 7 päivänä
suurin osa sotajoukosta oli kokoontunut Passewalkin luo. Ainoastaan
joukko jalkaväkeä ei vielä ollut saapunut Neumarkista, mutta sitä
odotettiin seuraavana päivänä.

Kuningas oli lujasti päättänyt Banériin yhdyttyään marssia
Brandenburgia vastaan ja, vaikkapa olisi ollut pakko taistellakin,
pakoittaa Tillyn jättämään tämän kaupungin. Mutta nyt tapahtui
jotakin, joka ensin vaatii hieman lähempää selitystä.

Sinä aikana, jona sotajoukko oli ollut talvimajoillaan, olivat
sotamiehet olleet paljon yhteydessä ihmisten kanssa, jotka sanoivat
asuvansa läheisyydessä. Nämä syöttivät heille kertomuksia, että
Tilly oli läheisessä yhteydessä perkeleen kanssa, ja että kaikki,
jotka löivät hänen sotamiestensä aseet, joutuivat heti helvettiin.
Kertojat eivät aina voineet puhua ymmärrettävästi, mutta juuri
se, mitä sotamiehet eivät ymmärtäneet, herätti heidän mielissään
mitä hirveimpiä kuvitteluja. Ja salainen pelko kiihtyi melkein
pakokauhuksi, kun nyt joukot koottiin yhteen ja kuultiin, että oli
käytävä Tillyä ja hänen sotureitaan vastaan.

Turhia olivat everstien rohkaisevat puheet. Sotamiehet seisoivat
kalpeina ja aivan kuin kauhun lyöminä. Ei ollut mitään muuta keinoa
kuin sanoa kuninkaalle, ettei voitu luottaa väkeen odotettavassa
taistelussa Tillyä vastaan. Erittäinkin ratsuväki osoitti
silmiinpistävää pelkoa.

Se koski syvästi Kustaa Aadolfiin, mutta hänen täytyi taipua
välttämättömyyteen ja ajatella Brandenburgin pelastamista toisella
tavoin. Hän päätti sentähden lähteä etelään päin ja lähetti Kustaa
Hornin niiden joukkojen keralla, joiden päällikkönä oli tähän asti
ollut Juhana Banér, paluumatkalle Friedlandiin, itse sijoittaen
joukkonsa Schwedtin luo, lähelle Oderia, muutamia peninkulmia etelään
päin entisestä keisarillisten leiristä Gartzin luona. Vallitusten
suojassa ja laivasillan yhdistämänä virran molempiin rantoihin hän
täysin turvatussa asemassa tarkasteli tyynesti Tillyn marsseja.

Hän oli sentään suuresti levoton Kustaa Hornin tähden, ja viestejä ja
kirjeitä kulki ehtimiseen heidän välillään.

Tilly näyttää olleen sangen äreä taivaltaessaan rannikkoa kohden,
päättäen hänen julmasta menettelystään Feldbergin pikkukaupungin
urhoollista ruotsalaista puolustusjoukkoa kohtaan. Siellä oli muuan
Kniphausenin rykmentin komppania, joka puolustautui urhoollisesti.
Linnoitus vallattiin rynnäköllä, armoa ei annettu lainkaan, joka
mies hakattiin maahan. Muutamia päiviä sen jälkeen Tilly seisoi
Brandenburgin edustalla.

Kniphausenin käytettävissä oleva sotavoima nousi suunnilleen 2,000
mieheen. Kaksipäiväisen keskeytymättömän ammuskelun jälkeen oli
niin suuri osa muurista luhistunut kokoon, että koko rykmentti voi
siitä marssia läpi. Taistelu jatkui melkein keskeytymättä, ja kun
vihollisjoukko oli luvultaan sangen ylivoimainen, oli ratkaisu
selvä, niin pian kuin jouduttiin käsikähmään. Vihollinen tunkeutui
kaupunkiin sunnuntaina juuri jumalanpalveluksen aikana. Ruotsalaiset
puolustautuivat niin urhoollisesti, että itse muurinaukolla kaatui
400 vihollista.

Papin seistessä parhaallaan saarnastuolissa syöksyivät vieraat
sotamiehet kirkkoon, joka oli täpötäynnä vaimoja ja lapsia. Pappi
ammuttiin heti kuoliaaksi ja naisia ja lapsia kohtaan meneteltiin
mitä kamalimmalla tavalla.

Tilly oli tosiaan vaatinut kaupunkia jokseenkin hyvillä
antautumisehdoilla, mutta Kniphausen ei ollut saanut sitä kirjettä
kuninkaalta, jossa tämä kehoitti suostumaan pakkosopimukseen, jos
välttämätöntä oli. Eikä hän epäröinyt taistella viimeiseen saakka,
lujasti vakuutettuna siitä, että apua oli tuleva.

Voittoisa vihollinen ei säästänyt ketään. Verilöyly oli kamala,
kirjoittaa eräs silminnäkijä. Kirkoissa, kaduilla ja porvaristaloissa
hakattiin niin viattomat porvarit kuin sotamiehetkin upseereineen
maahan, vaimot ja neitsyet raiskattiin ja koko kaupunki ryöstettiin.
Kniphausen itse, hänen vaimonsa ja lapsensa pakenivat 20 sotamiehen
kera raatihuoneelle, ja heidät otettiin siellä vangiksi.

Brandenburg vallattiin maaliskuun 9 päivänä, ja muutamia
päiviä myöhemmin kuningas sai siitä tiedon. Hän kirjoitti heti
Kniphausenille lohduttaen häntä onnettomuudessaan ja vakuuttaen,
että hänet pian lunastettaisiin. "Koska kaikkeinkorkein on teidän
sallinut", kirjoitti hän, "joutua sellaiseen koettelemukseen, ja me
näemme, että meidän tähän asti osoittamamme lempeys keisarillisia
kohtaan ei ole heihin vaikuttanut mitään, niin on meidän tästedes
meneteltävä sen mukaan."

Tilly puolestaan oli neuvoton, lähtisikö Hornia vai Kustaa Aadolfia
vastaan. Jälkimäisen hän vihdoin valitsi, mutta hänen täytyi
kääntyä takaisin, kun hänen vaaliruhtinaansa nimenomaan käski hänen
pontevasti jatkaa Magdeburgin piiritystä.

Tillyn lähdön Mecklenburgista saattoi pitää Itämeren rannikon,
keisarillisen sotajoukon ensimäisen puolustuslinjan, täydellisenä
luovutuksena.

"Vanha korpraali", vanhan sotakoulun mies, oli saanut voittajansa
uuden koulun miehestä. Kaikki vanhan sotaherran liikkeet kuningasta
ja Kustaa Hornia vastaan, joka viimeksimainittu lentävine osastoineen
suojeli Pommerin rajaa Mecklenburgin puolelta, olivat hedelmättömät,
ja nyt Tillyn täytyi jättää tämä sotanäyttämö ajelehtiessaan
edestakaisin kokolailla reveltyine joukkoineen. Hän ei ollut saanut
aikaan mitään muuta kuin estetyksi Kustaa Aadolfin marssimasta Elbeä
kohti. Hänen oma tiensä kävi nyt sinne.

Pappenheim oli tähän asti jatkanut Magdeburgin piiritystä. Nyt oli
Tillyn häneen yhtyneenä valloitettava kaupunki millä hinnalla hyvänsä.

Leirissä Schwedtin luona kuningas sai tiedon tästä suunnitelmasta.
Hän päätti silloin heti lähteä Frankfurtia kohden ja toivoi siten
voivansa houkutella vihollisen uuteen, tuhoisaan kiertomarssiin ja
hankkia Magdeburgille lisää hengähdysaikaa.

Noin 14,000 miehen keralla hän lähti liikkeelle maaliskuun 27 päivänä
1631. Kustaa Horn jäi paikoilleen hoitaakseen kuninkaan poissaollessa
päällikkyyttä Pommerissa ja kootakseen Oderin rannalle uuden
sotajoukon.

Baudissin lähti kuninkaan edellä liikkeelle ratsumiehineen ja
toimitti etuvartiopalvelusta, kertoen heti kuninkaalle kaiken mitä
matkalla oli saanut tietoonsa vihollista koskevaa.

Jo huhtikuun 1 päivänä kuningas oli joukkoineen puolentoista
peninkulman päässä Frankfurtista, ja seuraavana päivänä hän marssi
täydessä taistelujärjestyksessä kohden kaupunkia.

Päällikkyyttä johti Gartzista paennut Schaumburg. Kaupungin sotavoima
ilmoitettiin olevan 4 tai 5,000 miestä. Mutta koska Tilly oli
tyytymätön Schaumburgiin sentähden, että tämä oli hänen mielestään
huonosti puolustanut Gartzia, oli hän lähettänyt Tiefenbachin
ottamaan haltuunsa Frankfurtin päällikkyyden, ja tämä saapui sinne
melkein samaan aikaan kuin ruotsalaisetkin.

Frankfurt sijaitsi Oderin rannalla virran ja kukkulakihermän välissä,
joka puoliympyrässä kaarsi kaupungin. Kukkuloille asetettiin
ruotsalaisten piiritystykistö, kun se oli lautalla viety virran
ylitse. Kaupungin pohjois- ja eteläpuolella oli esikaupunkeja, jotka
sytytettiin ruotsalaisten lähetessä, ja ensimäiseksi he sentähden
näkivät 200 asunnon savuavat rauniot.

Kuningas antoi sotajoukon olla koko päivän paikoillaan, ja ryhtyi
itse eversteineen tutkistelemaan kaupungin ympäristöä. Teuffel, joka
ratsasti kuninkaan rinnalla, sai silloin vasempaan käsivarteensa
luodin, joka ei kuitenkaan ollut vaarallinen. Yöllä, jolloin tehtiin
tarpeellisia piiritysvarustuksia, ammuttiin eversti Dargitz, mutta ei
onneksi kuoliaaksi.

Seuraavana aamuna, palmusunnuntaina, kaikki valmistavat työt olivat
suoritetut. Kaupungista ammuttiin yötä päivää, kuitenkaan saamatta
ruotsalaisille aikaan erikoisempaa vahinkoa. Sunnuntaina aamupäivällä
ampuminen kävi vieläkin kiivaammaksi.

Ruotsalaisten leirissä sitä vastoin pidettiin yleinen
jumalanpalvelus. Siellä oli niin hiljaista, että se herätti huomiota
kaupungissa. Siellä ivattiin ruotsalaisia ja koetettiin ilve- ja
kompasanoin osoittaa omaa urheutta ja sotakuntoa.

Niinpä keisarilliset huusivat muurilta: "Kuulkaas, silakansyöjät,
oletteko nyt syöneet nahkatykkinnekin?" Toisessa paikassa oli
muurille ripustettu villihanhi ja huudettiin: "Nyt ruotsalaiset
saavat muiden muuttolintujen kera palata pohjolaan; he ovat kyllin
kauan talvehtineet lämpimässä Saksassa." Joku suulas ruotsalainen
vastasi siihen: "Tulimme juuri Frankfurtiin syömään niitä hanhia,
jotka keisarilliset ryöstivät Pommerista."

Sillä välin oli kuningas antanut määräyksensä. Hän kulki leirissä
ympärinsä ja puhui kehoittavia sanoja sotamiehille. Nyt oli aika
vastata kielellä, jota keisarilliset ymmärsivät. Mutta kun väki
äänekkäästi yritti ilmaista hyväksymistään, viittasi hän miehiä
olemaan vaiti. Heidän aikansa ei ollut vielä tullut.

Viiden ja kuuden välillä ruotsalaisten tykit alkoivat soida
Guben-portilla. Kuningas oli itse läsnä, kun ne asetettiin
paikoilleen ja tähtäsi ne omin käsin. Hän tahtoi saada viholliset
lähtemään valleilta kaupunkiin ja lisäksi koettaa jotakin, mitä
hänellä oli mielessä. Sitä paitsi komennettiin liikkeelle kaksi
komppaniaa, joiden oli tehtävä valehyökkäys.

Kerrotaan, että keisarilliset upseerit olivat istuneet ruokapöydässä,
kun kuulivat ruotsalaisten tykkien jyskeen. Mutta ne eivät edes
viitsineet nousta pöydästä, niin varmat olivat he siitä, ettei
Kustaa Aadolfilla ollut mukana kylliksi tykkejä uskaltaakseen ryhtyä
rynnäkköön. Kun he sitten katsoivat hyväksi ottaa tarkempaa selkoa
asiasta, oli jo liian myöhäistä.

Tykkien kamalassa jyskeessä molemmat komppaniat ryntäsivät eteenpäin
koettaen valloittaa vallin kaupungin edustalla. "Pääsy yli haudan ei
ollut niin helppo kuin luulimme", sanoi sitten Juhana Banér. "Mutta
se kävi kuitenkin, ja kaksinkertaisella vauhdilla muskettimiehet
juoksivat sitten vallia ylös, murjoivat paalutuksen ja pakoittivat
vihollisen väistymään."

Täten oli nyt voitettu mitä kuningas oli halunnut. Mutta ruotsalaiset
olivat taisteluhalusta suunniltaan ja tahtoivat tehdä saavuttamansa
voiton täydelliseksi. Saamatta siihen määräystä muskettisoturit
seurasivat väistyvän vihollisen kantapäillä aina portille, joka
sentään viime tingassa ehdittiin sulkea heidän edessään.

Yleisen innostuksen sytyttämänä kuningas käski viedä esiin parisen
tykkiä, jotka heti alkoivat soittaa porttia kohden. Samassa hän näki,
että muuria vasten nostettiin tikapuut, ja muutamia hänen urhoistaan
syöksyi ylös niitä myöten.

Tämän rohkean uhkayrityksen etupäässä oli luutnantti Andreas
Auer, saksilainen syntyään. Häntä olivat keisarillisten ivalliset
huudahdukset kovasti ärsyttäneet, ja niin oli hän ehdottanut
sotamiehilleen, jotka hän tunsi päättäväisiksi miehiksi, että
he yhdessä hänen kanssaan tekisivät uskaliaan yrityksen. Siihen
suostuttiin riemulla, tikapuut tuotiin ja alettiin kiivetä. Se
oli vain tuokion mielijohde, mutta Kustaa Aadolf ei jättänyt sitä
käyttämättä hyväkseen. Apuväki kutsuttiin luo, ja kun Juhana
Banér oli asettunut jalkaväen etunenään, valtasivat ruotsalaiset
kaupungin aivan kuin ohimennen, sitten kun ne, jotka ensiksi tulivat
kaupunkiin, olivat räjäyttäneet portit ilmaan.

Vihollinen puolustautui "aika urheasti", mutta skotlantilaiset,
jotka ryntäsivät etumaisina, eivät tyytyneet, ennenkuin Guben-portti
oli vallattu, ja vihollinen oli tältä puolen täydessä paossa kohden
siltaa, joka vei Oderin ylitse.

Toisella kaupunginportilla, Lebus-portilla, oli vielä kuumempaa, ja
mieshukka ruotsalaisten puolella oli sangen suuri.

Mutta sillalla, joka oli keisarillisten ainoa pelastustie, syntyi
kamala tungos. Kreivi von Schaumburg tahtoi lopuksi tulla miestensä
avuksi, mutta vaunujen ja matkatavarain paljouden tähden hän ei
päässyt saapuville. Kuormavaunut tarttuivat toisiinsa, huuto ja
parku, valitus ja vaikerrus, sotahuudot ja käskyt sekaantuivat
tykkien ja pyssyjen korvia lumpaisevaan jyminään; syntyi yleinen
sekamelska, joka kävi aivan kuvaamattomaksi, kun ruotsalaiset
saapuivat ja alkoivat hakata takimaisia rivejä. Suuret joukot niistä,
jotka tunkeilivat sillalla, joutuivat alas virtaan ja hukkuivat.
Hädin tuskin pääsivät Tiefenbach ja von Schaumburg hengissä.

Edellinen käski sytyttää sillan päästäkseen takaa-ajavasta
vihollisesta rauhaan. Itse hän riensi sotajoukkonsa rippeiden kera
etelään päin Schlesiaan.

Kaikki oli tapahtunut kahdessa tunnissa "aivan harvinaisella tavalla,
Jumalan ihmeellisellä avulla", sanotaan eräässä kirjoituksessa niiltä
ajoin.

Kaupunki jätettiin ryöstettäväksi kolmeksi tunniksi, "kuitenkin
pysyen kohtuuden rajoissa ja lyömättä ketään porvareista kuoliaaksi."
Ryöstelemistä jatkettiin kuitenkin koko yö, mutta siihen vaikutti
niin se, että sotamiehet olivat olleet nälissään kolme päivää, kuin
myös keisarillisten mellastus Neu-Brandenburgissa ja lisäksi se,
että porvarit olivat ottaneet osaa taisteluun. Kuitenkin ryhdyttiin
ankariin toimenpiteihin, jotta saataisiin ryöstely päättymään.

Seuraavana aamuna kaupunki tarjosi kamalan näyn, erittäinkin Oderin
sillan tienoilla, missä taistelu oli ollut tulisin. Kaikkialla
kaduilla oli kuolleita, eikä niitä kaikkia oltu vielä laskettu
huhtikuun 6 päivänäkään.

Oder-linja oli siten Kustaa Aadolfin käsissä. Saavuttamassaan
asemassa hän uhkasi jo keisarillisia perintömaita. Mutta hän ei
pyrkinyt sinnepäin; kaikkien hänen ajatustensa ja pyrkimystensä
maalina oli Magdeburg.

Jo huhtikuun 6 päivänä kuningas lähti Frankfurtista ratsuväen ja
2,000 muskettisoturin keralla. Juhana Banér jäi sinne ylipäälliköksi.
Matka suunnattiin tällä kertaa Landsbergiin Brandenburgin itärajalle.
Pappenheimin lausuntojen mukaan oli tänne sijoitettu keisarillinen
sotajoukon ydin, noin 5,000 miestä.

Ken on tutkistellut kolmikymmenvuotisen sodan historiaa ja Kustaa
Aadolfin esiintymistä siinä, ei ole voinut olla panematta merkille,
että kuta pitemmälle sota jatkui, sitä enemmän kuningas alkoi
vallita ja määrätä omin päin. Alussa hän neuvotteli upseeriensa
kanssa, mutta nämä tavallisesti yhtyivät hänen mielipiteeseensä, ei
alistuvaisuudesta majesteetin edessä, vaan täydellisesti luottaen
hänen laajaan ja kaukonäköiseen katseeseensa. Hän saattoi seista
pitkät hetket kartan edessä, jossa suunnitteli shakinvetojaan ja
pani ne sitten todellisuudessa toimeen. Itse hän sanoi, ettei kukaan
hänen ympäristössään epäillyt hänen lausuntoaan, että häntä johti
korkeampi voima kuin hänen omansa. Tyynten hetkien lempeä vakavuus
hänen olennossaan, miettivä, usein niin kaukolentoinen katse osoitti
ominaisuuksia, jotka eivät kuuluneet maahan, ja usein nähtiin hänet
polvillaan vaipuneena rukoukseen.

Siitä se innostunut ihailu, se uskollinen rakkaus ja järkähtämätön
luottamus, joka kiinnitti niin korkeimman upseerin kuin halvimman
sotamiehenkin rakastettuun herraan.

Toinen tiesi väliin yhtä vähän kuin toinenkaan mihin oli ryhdyttävä,
odotettiin kuninkaan määräystä ja toteltiin sokeasti epäröimättä
ja nurisematta, varmana siitä, että käytiin kohden uusia voittoja
ja uutta kunniaa tai kuolemaan. Kustaa Aadolf oli monta kertaa
ennustanut omaa pikaista kuolemataan. Syvällä jumalanpelollaan hän
oli ikäänkuin vetänyt taivaan maahan, ja hänen uskollisen väkensä
joukossa oli tuskin ketään, joka ei iloinnut siitä, että toisessakin
maailmassa sai olla yhdessä hänen kanssaan.

Epäilemättä Kustaa Aadolfia tähän aikaan painoi suuri huoli. Kuinka
oli käyvä Magdeburgissa? Hän oli pannut pantiksi kunniasanansa,
että tulisi kaupungin avuksi, mutta hän ei voinut jättää vihollisia
selkänsä taa, sillä silloin oli mahdollisesti palaustie sulettu. Ja
nämä viholliset olivat hänen omia uskonheimolaisiaan! Kuinka hän
soimasikaan heidän arkuuttaan!

Palaamme Landsbergiin. Tuskin oli kuningas saapunut sinne, kun
saatiin sanoma, että Tilly oli tulossa Magdeburgista Frankfurtiin.

Mikä onni, että kaupunki oli taasenkin säilynyt vihollisen sieltä
lähtiessä. Antaa hänen tulla, se ei estä Kustaa Aadolfia valtaamasta
Landsbergia. Juhana Banérille vei pikaviesti sanan, että hän valvoisi
hyvin Oderia ja tekisi urhoisaa vastarintaa, jos Tilly yrittäisi
mennä yli virran.

Kohta sen jälkeen Kustaa Horn tuli pohjoisesta apuväen kera. Mutta
pian näyttäytyi, että sotavoima oli liian pieni, ja uudestaan
pikaratsastaja lähetettiin Frankfurtiin viemään määräystä Banérille,
että hän kiireimmiten toisi osan jalkaväestä Landsbergiin.

Tämä oli kuitenkin arveluttavaa. Tillyn etujoukko oli läheisyydessä,
ja itse hän oli matkalla 10,000 miehen keralla. Teuffel, jonka
oli otettava päällikkyys Banérin jälkeen, makasi vielä sairaana
haavastaan, ja sentähden Banér katsoi ensin olevansa velvollinen
ilmoittamaan siitä kuninkaalle.

Lesslie lähetettiin takaisin Frankfurtiin, ja Banér sai käskyn tulla
heti. Sitä odotettaessa laitettiin silta Warthevirran yli Landsbergin
luona, ja varhain aamulla pommitettiin lähintä vallitusta, joka
vallattiin. Osa sotajoukosta marssi siitä läpi ja ajoi pakosalle
osaston kroatilaisia, jotka olivat vartioväkenä.

Heti sen jälkeen keisarilliset tekivät hyökkäyksen ja ammuskelivat
neljän tunnin ajan aika tuimalla tulella, mutta vetäytyivät sen
jälkeen takaisin.

Ruotsalaisia se ei ollut paljoakaan vahingoittanut, ja kun kuningas,
lähetti torvensoittajan kysymään tahtoiko vihollinen puolustautua
vai antautua, sai hän vastaukseksi, että haluttiin kaksi päivää
ajatusaikaa. Kun se kiellettiin, luovutti vihollinen kaupungin,
ehdolla, että sai vapaasti marssia pois.

He lähtivät huhtikuun 16 päivänä, juuri kun Banér saapui
rykmentteineen. Ken lähtöä tarkasteli, huomasi, että keisarilliseen
linnueeseen kuului lähes yhtä paljon naisia kuin sotamiehiäkin, jota
paitsi mukana oli päättymätön kuormasto. Monroe kertoo, että kuningas
kehoitti sen jälkeen Banéria, Baudissinia ja muita upseerejaan
pitämään iloa juomapöydässä; itse hän tapansa mukaan joi hyvin
vähän tai ei yhtään, mutta käveli lattialla edestakaisin ja jutteli
hilpeästi heidän kanssaan.

Tiedämme, että Tilly lähestyi Frankfurtia, mutta saatuaan tiedon
kaupungin antautumisesta hän kääntyi heti takaisin ja riensi
pikamarssissa Elbeä kohden. Kun Kustaa Aadolf oli päässyt Oderin
herraksi, täytyi Tillyn mihin hintaan tahansa saada haltuunsa
Elbe-linja, toisin sanoen Magdeburg.

Molemmille taisteleville puolueille tämä kaupunki oli sangen
tärkeä. Tillylle merkitsi se sitä, voitiinko Ruotsin kuningas
sulkea pois Etelä- ja länsi-Saksasta, kun hän nyt hyvin laskettuine
sotaliikkeineen oli päässyt Pohjois-Saksan herraksi. Edelleen
merkitsi se vanhalle korpraalille, saiko hän sammutetuksi
kapinanliekin, joka saattoi helposti sytyttää kaikki protestanttiset
maat ilmiliekkiin.

Kustaa Aadolfille taasen oli Magdeburg tosiaankin avain Saksan
etelä- ja länsiosiin, mutta samalla oli turvattava se ainoa
liittolainen, joka oli antanut esimerkin vapaasta ja avonaisesta
liittymisestä Ruotsiin. Jos hänen onnistui viedä voittoisa sotajoukkonsa
tämän kaupungin muurien sisälle, silloin hän voitti Saksanmaan sydämessä
yhtä tärkeän sotilaallisen tukikohdan kuin Stralsund oli ollut
Itämeren rannikolla.

Ensimäinen voitto, jonka Magdeburg toisi mukanaan, oli Thüringenin
ja Hessenin ruhtinaiden julkinen liittyminen kuninkaaseen. Heidän
kanssaan oltiin parhaallaan neuvotteluissa.

Tähän asti oli Magdeburgia saartamassa ollut vain pienehkö
sotavoima. Sotamarsalkka Pappenheim, keisarillisen sotajoukon
"urhojen urhokkain", oli ollut täällä päällikkönä. Nyt koottiin
koko sotajoukko Tillyn johtoon kaupungin muurien edustalle. Se oli
valloitettava mihin hintaan tahansa, rynnäköllä tai sopimuksella,
ennenkuin Kustaa Aadolf ehti tulla sen avuksi.

Mutta jos keisarillisten halu käydä kimppuun kiihtyi hetki hetkeltä,
niin lisääntyi myös Kustaa Aadolfin into rientää avuksi. Hänelle oli
sekä kunnian että omantunnon asia, ettei Magdeburg saanut joutua
häviöön epätasaisessa taistelussa.

Jollei saatu apua, oli kaupungin kohtalo selvä, niin suuri kuin
sen maine olikin niiltä ajoilta, jolloin se uhmasi Kaarle V:n
sotajoukkoja. Ruotsalainen päällikkö, Falkenberg, joka johti
puolustusta, ei ollut onnistunut pestaamaan enempää kuin 800 miestä
aiottuun ruotsalaiseen sotajoukkoon, ennenkuin kaupunki saarrettiin.
Hän oli jo maaliskuussa ilmoittanut, että koko sotajoukko terveineen
ja sairaineen nousi 2-3,000 mieheen, kun taas vihollisten lukumäärä
oli 30,000. Mielentilaa kaupungissa hän oli kuvannut seuraavin
sanoin: "Meillä on vähän toivoa, mutta sen varassa saamme elää."
Sotavarasto alkoi lähetä loppuaan, ja monet alkoivat epäillä tulisiko
apuväkeä lainkaan. Huhtikuussa oli täytynyt luovuttaa kaikki
ulkovarustukset, yksinpä Elben sillanpäädyssäkin. Kustaa Aadolfille
lähetettiin kirjelmä toisensa jälkeen.

Kustaa Aadolf oli tuontuostakin vakuuttanut lähettävänsä apua; tämä
oli suuresti rohkaissut varsinkin kansanvaltaista puoluetta, joka oli
toimeenpannut äsken tapahtuneen kumouksen ja saanut aikaan liiton
Ruotsin kanssa. Mutta toiset puoluemiehet, niin ylimysmieliset kuin
keisarillisetkin, kiihoittivat epäluottamusta ja olivat salaisessa
yhteydessä vihollisen kanssa muurien ulkopuolella.

Kuningas oli kirjeellisesti ilmoittanut kaupungin hallintomiehille
marssistaan Frankfurtiin ja sanonut heille, että hän sitä tietä pyrki
avuksi. Samaan aikaan hän oli kehoittanut kaupunkia osoittamaan samaa
horjumattomuutta kuin ennenkin. Hän tahtoi pitää kuninkaallisen
sanansa, mutta tavalla, joka ei syössyt ketään heistä turmioon.

Sen välttämättömänä ehtona oli, että molemmat pohjoissaksalaiset
vaaliruhtinaat, Leipzigin kokouksen johtajat, Saksi ja Brandenburg,
ojensivat kätensä myötävaikutukseen.

Kuinka saattoi Kustaa Aadolf marssia Magdeburgia vastaan tai ryhtyä
ratkaisevaan taisteluun sen muurien edustalla, ennenkuin oli varma
niistä maista, joiden läpi hänen oli mentävä? Saattoiko hän Leipzigin
liiton kaksimielisille miehille jättää vapaan tilaisuuden lujittaa
hänen selkänsä takana asestettua puolueettomuuttaan. Heidän samoin
kuin kaikkien protestanttien hyvin ymmärretty etu vaati Magdeburgin
pelastusta; ja eikö juuri Magdeburg hänen käsissään ollut keino
tämän puolueettomuuden lopettamiseksi? Kuinka usein nämä ajatukset
olivatkaan heränneet hänen sielussaan! Hänelle kävi yhä selvemmäksi,
että Brandenburgin ja Saksin täytyi hyvällä tai pahalla myöntää
hänelle vapaa läpikulku ja liittyä yhteisvoimin pyrkimään hänen
kanssansa samaan maaliin. Ennenkuin tämä tapahtui, olivat hänen
kätensä sidotut.

Huhtikuun 2 päivänä, samana päivänä, jona Kustaa Aadolf marssi
taistelujärjestyksessä Frankfurtia vastaan, piti ruhtinaskonventti
Leipzigissä viimeisen istuntonsa. Korkeat herrat olivat koko
ajan olleet mitä pulmallisimmassa asemassa. Juhana Yrjänä tahtoi
mieluimmin pysyttäytyä kirkollisissa kysymyksissä, mutta muiden
kotonaolevain mieliala oli sellainen, että hän pani vaaraan paikkansa
konventin ylipäänä, jollei ojentunut heidän mielipiteittensä mukaan.
Useimmat ruhtinaista puolustivat asestettua puolueettomuutta, joka
toki olisi suunnattu enemmän keisaria kuin Kustaa Aadolfia vastaan.
Nostettiin kysymys oliko sen sotaväen, joka Italiasta rientäisi
Tillyn sotajoukon avuksi, sallittava marssia läpi protestanttisten
maiden, ja oliko evankeliset upseerit kutsuttava pois keisarin ja
liittokunnan sotajoukoista. Se oli pulmallinen kysymys, Juhana Yrjänä
selitti "viimeiseen hengenvetoon tahtovansa pitää kiinni Augsburgin
tunnustuksesta, mutta -- hän tahtoi kaikessa tapauksessa pysyä
keisarille uskollisena."

Neuvoteltiin niin asestautumisesta kuin myös mahdollisesta
liittoutumisesta Kustaa Aadolfin kanssa. Silloin Juhana Yrjänä raapi
korvallistaan ja tuumi, että sellaiset asiat olivat "äärimäisen
vaikeita, huolestuttavia, vaarallisia ja laajakantoisia." Poloinen
vaaliruhtinas seisoi kuin liukkaalla jäällä, hän ei uskaltanut käydä
eteen -- eikä taapäin. Hänen silmiensä edessä keisari oli vihaisena
ja uhkaavana, hänen takanaan protestanttiset ruhtinaat erilaisine
mielipiteineen, eikä hän kuitenkaan tahtonut millään ehdolla jättää
päämiehyyttään.

Mutta jos istunnot olivat ikäviä, oli sitä reimempaa, kun herrat
pääsivät juomapöytään. Siellä Juhana Yrjänä oli päämiehenä
oikealla paikallaan, niin että hän täydellä syyllä ansaitsi nimen
"Olut-Yrjänä."

Kertomuksessa heidän hommistaan sanotaan, että korkeat herrat olivat
"maailman lasten tavan mukaan sangen hilpeitä ja iloisia, heillä
oli ajanvietettä monenlaista ja lisäksi he juopottelivat; näin
puolustettiin Jumalan sanaa ja saksalaisten vapautta. Viinisankarit
ottivat niskoilleen yhtä vähän vaivoja kuin se pyhä piispa, joka
huudahti poltettuaan sormensa kuumassa paistissa: 'Mitä meidän
täytyykään kärsiä Kristuksen valtakunnan tähden'."



4.

LUJA TAHTO.


Landsbergistä kuningas palasi Frankfurtiin lujasti päättäneenä, että
kävisi täysin tosin käsiksi vastahakoisiin vaaliruhtinaihin. Kaikki
neuvottelut olivat olleet turhat, sentähden turvauduttiin varmempaan
keinoon. Kymmenen jalkaväkirykmenttiä ja koko ratsuväki kokoontui
Fürstenwaldeen sotamarsalkka Kustaa Hornin johtoon, ja kuningas
toivoi, että hänen vaatimuksiinsa parhaiten suostuttaisiin, kun hän
puhui sotajoukkonsa eturinnassa.

Köpenikistä lähetettiin Horn Berliiniin vaatimaan, että Spandaun
ja Kustrinin linnoitukset oli heti luovutettava, koska Magdeburgia
uhkaava vaara ei sietänyt viivyttelyä. Kuitenkin kuningas sitoutui
luovuttamaan ne takaisin, heti kun vaara oli ohitse ja lupasi
lisäksi, ettei ryhtyisi vaaliruhtinaan maassa mihinkään ilman hänen
suostumustaan.

Jo seuraavana päivänä Yrjänä Wilhelm antoi vastauksensa. Hän tahtoi
luovuttaa langolleen kaikki linnoitukset maassa _paitsi_ Spandauta
ja Kustrinia, mutta tarjoutui tekemään valan, että avaisi nekin
kuninkaan sotajoukolle, jos tämä tuli lyödyksi ja takaa-ajettuna
tarvitsi varmaa turvapaikkaa.

Kuinka Kustaa Aadolfia harmittikaan ilmeinen yritys pettää häntä.
Jokseenkin uhmaavasti hän pyysi saada kohdata vaaliruhtinasta
persoonallisesti, lisäten, että jos se kiellettäisiin, saattoi
tapahtua, että hän tuli suuren seuran keralla. Katse, jonka hän
silloin loi sotajoukkoonsa, oli siksi selvä, että Yrjänä Wilhelmin
lähetti sai jalat allensa.

Kohtauspaikaksi määrättiin pieni lehto neljännespeninkulman päässä
Berliinistä. Seuraavana päivänä, toukokuun 3, kuningas lähti sinne
Köpenikistä kolmen eskadroonan, tuhannen muskettisoturin ja neljän
kenttätykin seuraamana.

Vaaliruhtinas odotti hovinsa ympäröimänä epätervetullutta vierastaan.
Aivan vieressä seisoi hänen puolisonsa ja leski-pfalzkreivitär,
Böömin onnettoman kuninkaan äiti, hovinsa ympäröiminä hekin.

Heidät nähdessään kuningas laskeutui heti ratsailta ja meni heitä
vastaan. Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen hän puuttui asiaansa.
"Olen", sanoi hän vaaliruhtinaalle, "pakoittanut keisarilliset
jättämään rauhaan suurimman osan brandenburgilaisista maista ja
voin estää heidät palaamasta takaisin. Tämä palvelus on minusta
tunnustuksen arvoinen. Vastaan siitä, että joukkoni pidetään mitä
ankarimmassa kurissa ja etteivät sotamieheni saata asukkaille mitään
ikävyyksiä, kuten keisarilliset ovat usein tehneet. Ajatelkaa, että
jos vihollinen valloittaa Magdeburgin, niin on kaikki hukassa,
liittokunnan sotajoukot palaavat Brandenburgiin, ja Tilly siirtää
sodan teidän jaloutenne maihin."

Vaaliruhtinas siveli partaansa. Kuninkaan puhuessa hän oli vuoroin
punastunut, vuoroin kalvennut. Nyt hän rykäisi ja pyysi muutamain
minuuttien ajatusaikaa neuvotellakseen neuvosherrojensa kanssa. Nämä,
jotka seisoivat aivan herransa takana, olivat kuulleet kuninkaan joka
sanan. Neuvottelun aikana Kustaa Aadolf keskusteli leskikreivittären
kanssa ja ilmaisi lämpimän toivomuksensa, että tehtäisiin jotakin
onnettoman Fredrik II:n hyväksi.

Vaaliruhtinas tuli hitain askelin takaisin. Pulleat, punoittavat
kasvot olivat melkein kalmankalpeat, ja sopertelevin sanoin hän
lausui, ettei voinut luopua kerran tekemästään päätöksestä.

Sanaakaan lausumatta Kustaa Aadolf kumarsi ikäänkuin lähteäkseen.
Kenties luultiin, että hän aikoi tulla uudestaan koko armeijansa
kanssa, sillä molemmat rouvashenkilöt miltei sulivat rukouksiin,
että hän tulisi heidän mukanaan Berliiniin eikä palaisi ennenkuin
seuraavana päivänä. Heidän kasvoissaan oli jotakin niin
hellittämätöntä ja tuskaisaa, kyynelet virtailivat vaaliruhtinattaren
kalpeista kasvoista, ja vilaistessaan lankonsa kasvoihin kuningas
näki, kuinka hartaasti tämä toivoi hänen taipuvan. "No niin", sanoi
hän, "minä tulin, mutta minä otan tuhat muskettisoturiani mukaan."

Tätä vastaan ei uskallettu väittää mitään ja niin lähdettiin
Berliiniä kohden, vaaliruhtinaallinen herrasväki vaunuilla, kuningas
ja Kustaa Horn ratsain. Heidän saapumisensa herätti tavatonta
huomiota. Koko kaupunki oli liikkeessä, ja kansa tunkeili linnan
ympärillä nähdäkseen vilahduksenkaan hänestä, jonka nimi oli jokaisen
huulilla.

Oli jo edeltäpäin varustauduttu ottamaan kuningasta vastaan ja
valmistettu loistava juhla hänen kunniakseen. Ylhäisimpäin vierasten
joukossa oli Mecklenburgin herttua, ja kuningas istui pöydässä hänen
ja vaaliruhtinaan välissä. Viimeksimainittu oli vastoin tapaansa
hiljainen ja alakuloinen. Kustaa Aadolf sitä vastoin, nähdessään
kaikkien katseet suunnattuina itseensä, käsitti, että jos hän
voi voittaa näiden ihmisten sydämet, hän vallitsisi pian heidän
vakaumustaankin. Sentähden hän kävi keskusteluun lähinnä istuvain
kanssa, ylisti maan kauneutta ja kevään suloa, ja kaikki kuuntelivat
kuin se olisi koskenut heidän omaa persoonaansa. Sitten hän puhui
rauhan ja esteettömän uskonnonharjoituksen siunauksesta, ja koska hän
nyt kääntyi etupäässä naiskuulijainsa puoleen, houkutteli hän heiltä
erinäisiä vastauksia, joita hän sitten käytti todisteina yleisen
mielipiteen suunnasta.

Lämpöä ja vakaumusta värisi hänen äänensä, kun hän puhui
protestanttisuuden siunauksesta siinä, että se teki jokaisen
ihmisen vastuunalaiseksi teoistaan, samalla kuin se kehoitti häntä
itse pyrkimään totuuteen. Katolisuus -- lisäsi hän -- kietoo
ihmisen verhoihin ja pakoittaa hänet katsomaan toisten silmillä.
Sittenkun Luther on kääntänyt raamatun ja se on kaikkien saatavissa,
voimme itse tutkistella kirjoituksia, ja ken sen tekee uskolla ja
vakaumuksella, hän varmaan löytää mitä etsii!

Läsnäolijain kesken vallitsi hiljaisuus. Kirkas, miehekäs ääni oli
kuulunut kautta huoneen, ja kynttiläin valo taittui kimmeltäviksi
helmiksi, jotka tuikkivat hänen kauneista silmistään. Kuningas oli
voittanut naiset, he olisivat tahtoneet seurata häntä taisteluun.
Mutta kun se ei käynyt päinsä, eivät ainakaan miehet saaneet tehdä
tenää.

Joku pöytävieraista huomautti, että vaaliruhtinas oli hyvin
hajamielinen ja huolestunut. "Se ei minua kummastuta", vastasi Kustaa
Aadolf. "Pyydän häneltä jotakin niin tärkeää, että sitä ansaitsee
miettiä. Mutta en pyydä sitä itselleni, vaan vaaliruhtinaan, hänen
maansa ja koko kristikunnan parhaaksi!" Kääntyen Mecklenburgin
herttuaan hän lisäsi: "Olen matkalla Magdeburgiin; jollei kukaan
tahdo minua auttaa, niin voin kääntyä takaisin. Mutta en vastaa
siitä, mitä tulee seuraamaan. Teen rauhan keisarin kanssa; tiedän,
että saan häneltä hyvät ehdot, ja palaan Tukholmaan. Protestanttiset
ruhtinaat saavat kerran vastata Jumalan edessä siitä, etteivät
tahtoneet tehdä mitään evankelisen asian hyväksi. Kun Magdeburg on
kukistunut; ja minä olen palannut omaan maahani, silloin on teidän
asianne katsoa, kuinka pääsette pelistä erillenne."

Kuningas oli puhunut syvällä, melkein uhkamielisellä vakaumuksella,
ja koko sali kuunteli tarkkaavasti, mutta varsinkin kalpeat
neuvosherrat, jotka loivat arastelevia katseita herraansa. Mitä
kuningas sanoi, se oli jo ennen synkkinä varjokuvina häämöittänyt
heidän silmiinsä. Mutta nyt se pukeutui selvään muotoon ja kasvoi
melkein hirvittäväksi.

Vaaliruhtinatar pani kätensä kuninkaan olalle ja sanoi: "Olkaa varma
siitä, että teen mitä voin."

Keskustelu kääntyi sitten yleisiin asioihin, ja Kustaa Aadolf meni
vasta myöhään hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen. Vaaliruhtinas oli
seurannut häntä, mutta palannut pian takaisin, toivoteltuaan hyvää
yötä korkealle vieraalleen.

Heti sen jälkeen kamaripalvelija viittasi kirjeeseen, joka oli
yöpöydällä. Hän ei voinut käsittää kuinka se oli tullut sinne.
Kuningas avasi sen ja luki kammokseen vain kaksi sanaa: "Älkää
nukkuko!" Ne oli kirjoitettu mitä soreimmalla käsialalla.
Ilmaisematta liikutustaan Kustaa Aadolf sanoi vain, että hän
soittaisi, kun tahtoi mennä nukkumaan. Kamaripalvelija poistui.

Keneltä oli varoitus, ja mitä oli hänellä pelättävää itsessään
vaaliruhtinaan palatsissa? Kuitenkin, kun hän ei tuntenut olevansa
uninen, päätti hän istua hetkisen valveilla ja lukea muutamia
kirjeitä, jotka oli saanut aamulla, mutta ei vielä avannut. Kun hän
otti ne esille, seurasi mukana hänen pieni käsiraamattunsa, joka
hänellä aina oli mukanaan. Hän pani ne kaikki pöydälle. Vielä kerran
hän avasi salaperäisen kirjeen. "Älkää nukkuko!.".. Mahtoiko se olla
häneltä?... Miksei hän lähettänyt pikku Gustava Adolfinaa?... Tyttö
olisi saanut jäädä tänne ja kertoa äidistään ja omasta elämästään.

Sen jälkeen hän tarttui raamattuunsa, ja hän syventyi pian
tutkimaan niitä syviä totuuksia, joita seurasi jokaisen "Autuaat
ovat..." jälkeen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli istunut, kun
hänestä alkoi tuntua, että valo himmeni, ja kun hän kohotti päätänsä,
näytti hänestä kynttiläin liekki kellertävältä. Hänen oma päänsä
tuntui raskaalta, ja kun hän nousi, tuntui hänestä kuin maa katoaisi
hänen altansa. Oliko se kuvittelua, vai täyttikö tosiaankin sumu
koko huoneen? Hän tunsi olevansa kaatumaisillaan, mutta kovalla
tahdonponnistuksella hän haparoi ovelle, jonka hän nopeasti avasi.
Kamaripalvelija istui suuressa nojatuolissa ja nukkui, mutta kuningas
näki nyt selvään, kuinka jokseenkin sakea savu tuprusi makuuhuoneesta.

Hän herätti miehen. Liekö tähänkin savu vaikuttanut, tai oliko hän
unenhorroksissa, mutta ainakin kesti kotvan, ennenkuin hän pystyi
käsittämään mistä oli kysymys.

Hän tahtoi nostaa hälytyksen, mutta kuningas kielsi sen. Muutamia
ikkunoita avattiin, ja hiukan etsittyään löysivät molemmat sen
salaisen syyn, joka olisi voinut aiheuttaa kuninkaan kuoleman.
Makuuhuoneessa oli suuri takka, joka, kun tähän aikaan ei tarvinnut
lämmittää, oli verhottu tuoreilla lehdeksillä. Mutta pohjalle,
syttyväin mutta kosteain ainesten alle, oli laitettu tuli, josta
lähti vain savua.

"Katsokaas", sanoi kamaripalvelija viitaten ylöspäin, "savupiippu on
luultavasti tukettu, ettei savu pääsisi ulos."

"Tämä näyttää olevan ystävieni jesuiittain keksintöä", virkkoi Kustaa
Aadolf. "Mutta Herran käsi on minua ihmeellisesti suojellut."

He sammuttivat tulen yhdessä, ikkunat saivat olla auki, ja Kustaa
Aadolf meni levolle kiellettyään kamaripalvelijan virkkamasta
kenellekään mitään. Vaaliruhtinaallisella herrasväellä ei ollut
mitään osaa tekoseen, ja tieto siitä olisi vain lisännyt heidän
huoliaan, ja hän tahtoi heidät siitä säästää.

Varmaankin hän oli unissaan nähnyt hyvien enkelien liitelevän
ympärillään, sillä palvelija, joka valvoi hänen vuoteensa ääressä,
sanoi, että kuningas oli luultavasti nähnyt hyvää unta, koska oli
näyttänyt niin kummalliselta.

Seuraavana aamuna Kustaa Horn toi uutisen, että vaaliruhtinas oli
koko yön jatkanut neuvotteluja neuvosherrojensa kanssa, "Ja", lisäsi
sotamarsalkka, "lienee oltu yhtä mieltä, että on liian vaarallista
kieltäytyä suostumasta teidän majesteettinne vaatimukseen, kun
sotajoukko on kaupungin edustalla ja voi minä hetkenä tahansa tulla
ottamaan väkivallalla mitä ei annettu hyvällä."

"Minullakin on mitä parhaimmat toiveet", vastasi Kustaa Aadolf
iloisesti. Mutta se neuvottelu, joka sittemmin seurasi kuninkaan
ja vaaliruhtinaan ja hänen neuvosherrojensa kesken, oli sentään
pitkä ja väsyttävä, huolimatta siitä, että kuninkaan ehdot olivat
sangen kohtuulliset. Hän vaati vain kuukautista raha-apua sotajoukon
ylläpidoksi ja Kustrinin ja Spandaun linnoitusten -- maan molempain
päälinnoitusten -- luovuttamista, kunnes Magdeburgille oli saatu
apua. Brandenburgilla ei ollut antaa mitään sotaväkeä, sillä se oli
aikoja sitten ollut aivan aseeton.

Vasta iltapäivällä sopimus saatiin allekirjoitetuksi, mutta
kuningasta ei saatu houkutteluilla eikä millään jäämään enää yöksi.
Monien ystävyyden vakuutusten jälkeen erottiin, ja Kustaa Aadolf ja
hänen sotamarsalkkansa palasivat sotajoukon luo.

Tämä tapahtui toukokuun 4 päivänä. Seuraavana päivänä kuningas marssi
Spandauhun, joka jätettiin hänelle. Eversti Akseli Lilja pantiin
päälliköksi 1,000 miehen keralla. Toukokuun 6 päivänä saapui hän
Potsdamiin.

Mitä lähemmäksi Magdeburgia hän tuli, sitä hartaammin hän halusi
joutua kaupungin avuksi. Mutta ensin oli voitettava Saksin
vaaliruhtinaalta se, minkä brandenburgilainen oli jo myöntänyt.

Frankfurtista Kustaa Aadolf oli lähettänyt hovijunkkarin Juhana
Yrjänän luo taivuttamaan häntä liittoon. Potsdamista lähetettiin
uusi lähettiläs, koskei ensimäinen ollut palannut. Tämän toisen
lähettilään oli kehoitettava vaaliruhtinasta liittoon Ruotsin
kuninkaan kanssa Magdeburgin avustamiseksi, vaadittava vapaata kulkua
Saksin läpi ja persoonallista kohtausta molempien liittokumppanien
kesken.

Tiedonannot Magdeburgista kävivät yhä huolestuttavammiksi. "Tilly
ja Pappenheim", kirjoittivat pormestarit ja raatimiehet, "seisovat
suuren sotavoiman kera kaupunkimme edustalla, ja kaupungin kaikki
vallitukset ovat vallatut, niin että olemme mitä suurimmassa
vaarassa. Jollei apua tule joutuin, saamme kahdessa päivässä kurjan
lopun."

Kuningas ilmoitti heille Frankfurtin valtauksesta, ja raati vastasi,
että he kiittivät Jumalaa kuninkaan onnesta, mutta lisäsivät:
"Siltamme on vihollinen sytyttänyt, molemmat esikaupunkimme olemme
huhtikuun 20 päivänä sytyttäneet tuleen, vihollinen lähestyy
kaupunkiamme. Tilly on kirjoittanut, että olemme hänen käsissään,
että teidän majesteettinne ei voi auttaa ja että meidän on anottava
keisarilta armoa."

Tämäkin kirje päättyi pikaisen avun rukoukseen, koska he muussa
tapauksessa olivat hukassa.

Hallintomies Kristian Wilhelm kirjoitti toukokuun 1 päivänä, että hän
oli kuullut kuninkaan parast'aikaa marssivan heidän avukseen. Hän
iloitsi siitä ja toivotti hänelle onnea ja siunausta kaikkivaltiaalta
Jumalalta, että hän voisi pian saapua apuun.

Voimme käsittää kuninkaan tunteet hänen saadessaan nämä kirjeet.
Ilman Saksin vaaliruhtinaan apua ei hän voinut tehdä mitään
Magdeburgin avuksi! Tämän maan täytyi olla hänelle avoinna, sillä
Saksin kautta kulki ainoa turvallinen tie Magdeburgiin. Sitäpaitsi
vaadittiin, että saksilainen sotajoukko liittyi ruotsalaiseen,
ennenkuin se oli läheskään tasavoimainen keisarillisen kanssa.

Armeija, jonka kuningas vei sotakentälle Tillyä vastaan, oli
suunnilleen vain puolet tämän väestä. Vaikeudet täällä olivat sitä
suuremmat, kun liittyminen täytyi tapahtua vapaaehtoisesti, sillä
Saksin Juhana Yrjänää ei voitu asein pakoittaa liittoon, kuten
Brandenburgin Yrjänä Wilhelmiä tai Pommerin Bogislausta. Saksin
sotajoukko oli melkein yhtä voimakas kuin kuninkaan omakin.

Toukokuun 20 päivänä ensimäinen lähettiläs tuli vihdoin takaisin
Juhana Yrjänän luota ja toi vastaukseksi surkuteltavan kiellon
kaikkeen mitä kuningas oli pyytänyt. Tavoilleen uskollisena kuningas
oli viimeiseen saakka viivytellyt vastaustaan. Hän kuvitteli, että
keisari Leipzigin kokouksen esitysten ja puolinaisten uhkausten
johdosta taipuisi kumoamaan palautusjulistuksen, eikä tahtonut
millään muotoa tärvellä asiataan Wienissä. Sentähden hän puhui
pyhistä velvollisuuksistaan keisaria ja valtakuntaa kohtaan,
velvollisuuksista, jotka estivät hänet liitosta muukalaisen kanssa.
Mutta kuninkaalle oli Elben sillan miehittäminen Wittenbergin
luona mitä tärkein. Maa virran oikealla puolen oli aivan autioksi
hävitetty, eikä pohjoiseen päin ollut ainoatakaan siltaa, jota olisi
päässyt vasemmalla rannalla sijaitsevaan Magdeburgiin. Lähin silta
oli Wittenbergin luona, ja sieltä meni suora tie Magdeburgiin.

Kun Kustaa Aadolf sai vaaliruhtinaan vastauksen Potsdamiin, oli
hän jo lähettänyt etujoukkonsa Wittenbergiin toivossa, että
korkea herra vihdoinkin miehekkäästi päättäisi estää Magdeburgin
häviötä. Viheliäinen vastaus sammutti kaiken toivon; yksin hän ei
uskaltanut käydä taisteluun ylivoimaa vastaan, siten hän olisi
uhrannut protestanttien viimeisen tulevaisuudentoivon. Hän voi
tehdä ainoastaan sen, että vastauksessa vaaliruhtinaalle selitti
juhlallisesti, että vaaliruhtinas saksalaisten protestanttien
johtajana oli yksin vastuunalainen siitä onnettomasta kohtalosta,
joka saattoi Magdeburgia kohdata. Kustaa Aadolf itse selitti
tahtovansa tunkeutua Elbeä kohden sitä ainoaa tietä, joka oli hänelle
avoin, pitkin Havelia pohjoiseen suuntaan, ja tehdä kaupungin
puolesta mitä oli tehtävissä.

Mutta Magdeburgin kohtalo oli jo ratkaistu. Samana päivänä, jona
Juhana Yrjänä antoi vastauksensa, oli se kukistunut, ja verrattomalla
raakalaisuudella onneton kaupunki oli hävitetty ja uhrattu
liekkeihin. Ylpeästä Magdeburgista, Pohjois-Saksan väkirikkaimmasta
ja mahtavimmasta vapaakaupungista, oli enää jäljellä ainoastaan
rauniot.

Saadaksemme käsityksen asemasta kaupungissa on meidän kerrottava
sieltä eräs tapaus, joka on kuvaava.



5.

MAGDEBURGIN HÄVIÖ.


Fredrik Almann oli kirkkoherrana eräässä kaupungin seurakunnista.
Perhettä oli hänellä ainoastaan vaimo ja tytär. Tuskin saattoi löytää
onnellisempia ihmisiä. He olivat eläneet ainoastaan toisilleen ja
seurakunnan köyhille, kun saapuivat ensimäiset tiedot piirityksestä,
joka uhkasi Magdeburgia.

Koko kaupunki kauhistui, mutta Almann koetti herättää asukkaissa
rohkeutta ja luottamusta. Hän pyysi heitä pitämään sen
koettelemuksena, jonka Jumala oli lähettänyt. Pahemmin ei voinut
käydä kuin hän tahtoi, ja heidän velvollisuutensa oli nöyrästi ja
kärsivällisesti alistua siihen. Kaikki inhimilliset surut päättyvät
kuolemaan, ja taivaan autuus yksin on ikuinen.

Sellaiselle oli perustettu se lohdutus, jota äiti ja tytär kantoivat
sairaille ja peljästyneille. Ja vaaran lähestyessä ja vihollisen
seistessä kaupungin porttien edustalla se oli ainoa, josta
turvallisesti saattoi pitää kiinni.

Taistelut eri mielipiteiden välillä olivat kaupungissa kiihkeät
ja estivät sen yksimielisyyden, joka oli välttämätön pontevalle
puolustukselle. Suuri osa väestöstä piti lujasti Kustaa Aadolfin
puolta ja toivoi, että hän toisi pelastuksen. Toisten mielestä
keisari oli kaupungin oikea herra, ja oli antauduttava Tillylle
alamaisuuden osoitteeksi ja ennen kaikkea rynnäkön ja sitä seuraavan
ryöstön hirmujen välttämiseksi.

Tästä kysymyksestä väiteltiin usein ja aina sangen kiivaasti
kirkkoherra Almannin perheessä kahden nuoren miehen, Kustaa Almannin
ja Frans Königin kesken. Molemmat olivat talon tyttären, suloisen
Martinan, kosijoita. Edellinen nuorista miehistä oli hänen serkkunsa
ja Ruotsin kuninkaan innokas ihailija; hän sanoi usein, että kunhan
Kustaa Aadolf tuli, oli hänkin tarttuva kalpaan. Nyt hän puuhaili
ainoastaan opinnoissaan.

Frans König kuului kaupungin aseväkeen. Häntä veti mieli
keisarillisiin, mutta hän ei uskaltanut lausua sitä, minkä ei
tiennyt saavuttavan hyväksymistä Almannin perheessä. Sillä hän oli
mielettömästi rakastunut Martinaan, jonka hiljainen ja nöyrä olento
oli, kumma kyllä, lumonnut hänet tykkönään. Isälleen, joka oli
yksi kaupungin pormestareista, oli hän uskonut hurjan intohimonsa,
ja tämä, joka ei voinut kieltää pojaltaan mitään, lupasi itse
kosia hänen puolestaan, ja hänen mielestään ei muu voinut tulla
kysymykseenkään kuin kiitollinen suostumus.

Kutsuttiin Fredrik Almann ja ilmoitettiin mikä kunnia oli aiottu
hänen perheelleen. Hän kumarsi ja kiitti, mutta sanoi, että
ainoastaan hänen tyttärensä saattoi ratkaista sen asian. Omasta
puolestaan hän arveli, että näinä rauhattomina aikoina oli kysymys
lykättävä, kunnes rauha ja tyyneys oli palannut. Kirkkoherra näki
hyvin pormestarin synkän katseen, mutta hän ei joutunut hämilleen,
vaan riensi kotiin ilmoittamaan vaimolleen ja lapselleen tehdystä
tarjouksesta. Martina kalpeni, mutta kun hänen isänsä lisäsi,
ettei hän luottanut pormestariin eikä hänen poikaansa, silloin hän
heittäytyi itkien isänsä syliin ja sanoi, ettei voinut koskaan
rakastaa ketään muuta kuin serkkuaan. He olivat luvanneet kuulua
toisilleen, mutta eivät katsoneet sopivaksi puhua siitä niin
surullisena aikana.

Kirkkoherra hyväili tyttärensä vaaleita kiharoita virkkamatta mitään.
Samassa tuli veljenpoika vieraisille. Hänelle kerrottiin kosinnasta,
ja kaikki päättyi siihen, että isä painoi tyttärensä hänen povelleen,
kuitenkin ehdolla, että asia oli pidettävä salassa, kunnes sota oli
lopussa.

Piiritys jatkui kaikkine hirmuineen. Vihollinen ampui muureja hajalle
ja kaivoi miinojaan, ja liikkui huhuja, että kavaltajia oli itse
kaupungissakin. Uusi huoli oli se, että tuli yhä laimeni muureilla ja
valleilla, koska piiritetyiltä oli ruuti lopuillaan.

Tiedämme, että ulkovarustukset olivat joutuneet vihollisen käsiin
ja että porvarit itse olivat polttaneet kaksi esikaupunkia Tillyltä
saapui hallintomiehelle, raadille ja Falkenbergille kirjeitä, joissa
kaupunkia vaadittiin antautumaan.

Mielipiteet olivat väestön kesken sangen eroavat, jopa melkein joka
perheenkin kesken. Ainoastaan Almannin perhe oli yksimielinen. Ei
ainoatakaan soraääntä kuulunut heidän sopuisassa elämässään, ja
kaikki olivat siksi vilpittömiä protestantteja, etteivät voineet
kuulua muuhun kuin kansanvaltaiseen puolueeseen.

Kaikki odottivat tuskallisesti, minkä vastauksen viranomaiset
antaisivat, ja monia kiitollisia rukouksia kohosi kohden korkeutta,
kun tuli tunnetuksi, että urhea Falkenberg oli onnistunut pitämään
yllä pettävän rohkeuden ja saanut viranomaiset hylkäämään
pakkosopimuksen.

Mistään ei Ruotsin kuningas olisi voinut löytää sopivampaa miestä
johtamaan kaupungin puolustusta. Hänessä yhtyi urhouteen, viisauteen
ja huolellisuuteen se tyyneys, joka vaaran hetkenä on usein paras
apu. Heti sen jälkeen, kun pakkosopimus oli hylätty, teki hän kaksi
onnellista uloskarkausta, jotka melkoisesti lisäsivät painoa hänen
sanoilleen.

Mutta, kuten jo olemme viitanneet, vihollisella oli itse
kaupungissakin liittolaisia, jotka kenties olivat Falkenbergin
vaarallisimmat vastustajat. Porvareista monet olivat salaisessa
yhteydessä keisarillisten kanssa; he toimivat Falkenbergia vastaan
ja ilmoittivat salaa viholliselle kaikista hänen hankkeistaan.
Nämä petturit koettivat vakuuttaa kansalle, että marsalkan puheet
pikaisesta avusta olivat turhia loruja, ja he jättivät useina päivinä
antamatta sotamiehille välttämättömät elintarpeet sillä verukkeella,
että ne olivat vähissä.

Sellaisissa olosuhteissa vaadittiin rohkeutta ja päättäväisyyttä
siltä, joka oli kaiken etupäässä. Didrik von Falkenberg osoitti
kaikissa tilaisuuksissa oikeutetuksi sen luottamuksen, joka Kustaa
Aadolfilla oli häneen. Itse hän oli täysin vakuutettu, että kuningas
tuli apuun, vaikkakin viipyi. Mutta riita siitä, oliko hän oikeassa,
jatkui päivästä päivään ja sai alituiseen uutta yllykettä.

Frans König oli jatkanut käyntejään Almannin perheessä ja
lemmenkateen katsein keksinyt liiton Kustaan ja Martinan välillä.
Hänen raivollaan oli tuskin mitään rajoja, ja hän vannoi mielessään,
että kostaisi hirmuisesti. Siitä huolimatta hän jatkoi käyntejään
melkein joka päivä, aivan kuin tarvitsisi uutta virikettä siihen
tuleen, joka paloi hänen sisällään. Hän etsi tilaisuutta päästä
riitaan Kustaa Almannin kanssa, jota hän syytti arkuudesta, koskei
hän itse ottanut osaa taisteluun. "Minä teen sen, kun aika tulee",
vastasi tämä, ja ainoastaan Martinan läsnäolo esti heidät törmäämästä
yhteen.

Muutamien päivien perästä Fransin käynnit lakkasivat tykkänään.
Sitä vastoin saatiin tietää, että hän öiseen aikaan oli hiipinyt
vihollisen leiriin. Eräänä päivänä Kustaa tuli sotilaspuvussa
Almannille. "Pelätään rynnäkköä", sanoi hän, "enkä minä tahdo
vetäytyä pois."

Koko kaupunki oli liikkeessä. Kenelläkään ei ollut rauhaa kotonaan.
Täytyi keskustella toisten kanssa, valittaa hätäänsä ja huoliaan.
Kerrottiin, että muurien yli oli heitetty kiviin sidottuja kirjeitä
ja että kavaltajat aikoivat avata portit keisarillisille.

Yö meni, ilman että rynnäköstä kuultiin mitään, vaikka vihollisen
leiristä kuuluikin tavatonta liikettä aina päivän koittoon saakka.
Silloin tuli hiljaista, ja vaara oli siis siksi kerrakseen vältetty.

Neljän aikaan aamulla raatiherrat ja etevimmät porvarit oli kutsuttu
koolle raatihuoneelle. Falkenberg oli heidän joukossaan, ja hänen
pelkkä näyttäytymisensä kehoitti rohkeuteen ja luottamukseen.
Neuvottelu alkoi, mutta sen keskeytti henkilö, joka syöksyi saliin
huutaen: "Kenttä kaupungin ympärillä vilisee sotilaista, ja
esikaupungit ovat sotaväkeä täytenään!" Kauhu kuvastui kaikkien
kasvoilla, mutta Falkenberg virkkoi tyynesti: "Toivon, että
keisarilliset uskaltaisivat tehdä rynnäkön. Heidät otetaan varmasti
vastaan niin, että heille käy pahoin." Sen jälkeen hän jatkoi
neuvotteluja pakoitetulla tyyneydellä.

Mutta saapui uusia viestejä kamalampia kuin ensimäinen. Pappenheim
oli rynnännyt Neumarkiin ja sieltä tunkeutunut kaupunkiin. Silloin
Falkenberg nousi paikoiltaan ja riensi ulos.

Seitsemän aikaan aamulla pamahti viisi tykinlaukausta, ja sen jälkeen
rynnättiin kaupunkiin kaikilta tahoilta. Pappenheimillä oli aluksi
jokseenkin helppo työ, sillä hauta kaupungin vallin edustalla oli
kuivillaan. Rynnäkkötarpeet olivat mitä parhaimmassa kunnossa,
ensimäiset viholliset, jotka kohdattiin -- 15-miehinen vartiojoukko
pitkin vallihautaa -- hakattiin maahan ja noustiin sen jälkeen
vallille. Mutta kaupunginmuurin rintavarustuksella vastarinta oli
voimakkaampi. Siitä huolimatta Pappenheim kävi sotureineen päin.
He virtasivat jo lähimmälle kadulle, kun Falkenberg raatihuoneelta
riennettyään tuli heitä vastaan.

Nopeasti kuin lennosta hän oli koonnut muutamia satoja miehiä
ja näiden kera hän kävi niin nopeasti ja päättäväisesti
pappenheimiläisten kimppuun, että hän heitti heidät takaisin, ensin
muurille, sitten yli sen ja vallin.

Silloin syöksyi avuksi vielä muuan keisarillinen rykmentti. Mutta
nytkin otettiin ryntääjät vastaan todellisella sankariudella, eikä
heidän olisi ollut helppo päästä uudestaan kaupunkiin, elleivät
kavaltajat olisi avanneet erästä porttia veden läheltä, mistä kautta
vihollinen pääsi esteettömästi kaupunkiin. Falkenberg oli huomannut
petoksen ja rientänyt sinne, mutta samassa luoti sattui häneen, ja
hän kaatui maahan.

Hänen kanssaan kaatui myös kaupungin puolustuksen mahdollisuus.
Hälytyskello tosin kumahteli ja kutsui miehiä aseihin, tosin
ammuttiin taloista laukauksia, ja reippaat upseerit kävivät
eturinnassa uuteen hyökkäykseen pappenheimiläisiä vastaan, mutta
se ainoa, joka voi saada lakkeihin yhtenäisyyttä, hän oli poissa.
Hämmennys ja neuvottomuus valtasi kaikki mielet, ja kaikki joutui
mitä kauheimpaan sekamelskaan. Keisarilliset ryntäsivät esiin
kaikilta tahoilta, nousivat muureille ja tunkeutuivat kaupunkiin.

Nousi mitä hurjin katutaistelu. Ahdistetut puolustautuivat talosta
taloon, kadulta kadulle, mutta sortuivat ylivoiman edessä. Kello oli
kymmenen paikkeilla, kun Tilly hyökkäsi kaupunkiin tykistön kera.
Hänen tykkinsä puhdistivat kadut, ja siten oli kaikki vastarinta
lopussa.

Samana aamuna kuuden aikaan kirkkoherra Almann oli vaimonsa ja
tyttärensä keralla valmistautunut lähtemään kirkkoon. Hartain
rukouksin hän oli valmistautunut ja lausunut siunauksen sanoja
rakkailleen. Nyt he seurasivat häntä hiljaisina ja alistuvina
virsikirja ristiinpannuissa käsissään.

Siinä kaupunginosassa, jonka läpi he kulkivat, olisi ollut hiljaista,
jolleivät ukot, vaimot ja lapset olisi heidän kanssaan rientäneet
kirkkoon. Jollei ennen, niin silloin etsii ihminen Jumalaa, kun
kaikki maalliset apulähteet ovat kuivuneet.

Kirkko oli väkeä melkein täytenään, ja urkujen juhlallisella
säestyksellä seurakunta viritti virren: "Jumala ompi linnamme!" Kun
se oli lopussa, nousi Almann saarnastuoliin; hän saarnasi 97 psalmin
johdolla: "Ole minulle armollinen, Jumala! Ole minulle armollinen,
sillä sinuun turvaa sieluni, ja sinun siipiesi suojassa on minun
tyyssijani." Lempeällä vakavuudella hän viittasi Jumalan laupeuteen,
joka on yhtä rajaton nyt kuin vuosituhansia sitten, kun hän vei
kansan Egyptin maasta ja pelasti heidät vihollisen käsistä.

Tällaikaa kiihtyi ulkona melu ja hälinä. Hälytyskellon kaameat
kumahdukset voittivat väliin papinkin äänen. Mutta samalla ikäänkuin
profeetallinen innostus valtasi hänet, hengessä hän näki itsensä
ja seurakuntansa sen kaikkein korkeimman edessä, joka uhrasi
henkensä ristillä; hänen sydämensä täytti pyhä ilo, ja hän kutsui
seurakuntalaisia vielä kerran Herran pyhälle ehtoolliselle.

Koko seurakunta oli langennut polvilleen, ja kuolonkauhu ja
iäisyyden toivo taistelivat heidän sydämissään. Ihastuksella
Martina oli kuunnellut voimallisia sanoja. Mutta vähitellen hänen
sydämensä täytti rajaton tuska. Isän kasvot, joita aamunkajastus
himmeästi valaisi, näyttivät hänestä kalmankalpeilta, ja hän oli
näkevinään veren kihoilevan kauniiden harmahtavain hiusten välistä.
Mielenliikutus kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän vaipui
tunnotonna lattialle. Äiti polvistui hänen viereensä, nosti hänen
päätänsä ja tuki sitä vasten rintaansa, ja armaat äidinkyynelet,
jotka putoilivat tyttären kalpeille kasvoille, herättivät hänet
vähitellen tuntoihinsa.

Oli veisattu jälleen virsi, ja nyt seisoi pappi alttarilla.
Seurakunta oli kokoontunut kehään hänen ympärilleen vastaanottaakseen
pyhän sakramentin.

Sillaikaa kasvoi meteli ulkona. Laukausten pauke ja kuolinhuudot
tunkeutuivat temppeliin, mutta se ei häirinnyt pappia pyhässä
toimituksessaan, ainoastaan käsi, joka piteli kalkkia, vapisi.
Kirkossa vallitsi haudanhiljaisuus, kyynelettömät, kauhistuneet
katseet olivat kiinnitetyt oveen, josta joka hetki odotettiin
vihollisen tulevan. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovet kimmahtivat
auki, ja kirkkoon syöksähti suuri joukko pakolaisia, jotka täällä
toivoivat saavansa pelastuksen. Mutta heitä seurasivat lukemattomat
verenhimoiset viholliset. Kauhun huuto pääsi sisällä-olijain
huulilta, nyt ei ollut enää paon eikä pelastuksen toivoa.

Niinkuin raatelevat pedot syöksyivät verikoirat turvattomain
kimppuun, ja kiroukset, jumalanherjaukset ja kuolinkorahdukset
karkoittivat ne sovituksen sanat, jotka äsken olivat kajahdelleet
temppelin holvikaarissa.

Martina ja hänen äitinsä olivat heti rientäneet puolison ja isän luo.
He kietoivat hänet käsivarsillaan, ja hän puhui heille lohdutuksen ja
rakkauden sanoja.

Pedot lähestyivät alttaria. Vanhus meni arvokkaasti heitä vastaan.
Noloina he vetäytyivät takaisin, ja joku heistä virkkoi: "Se on
pappi, hän saa elää."

Se oli kuin valonsäde heille molemmille, jotka kietoivat hänet
käsivarsillaan. Silloin muuan jyrkeäraajainen kroatilainen karjaisi:
"Juuri siksi, että hän on kerettiläinen pappispiru, on hänen
kuoltava!" Ja suuren puupalikan, joka hänellä oli kädessään, heitti
hän arvoisaa pappismiestä kohden. Murha-ase sattui uhrin päähän,
ja hän vaipui tajutonna lattialle. Hätähuudoin puoliso ja tytär
heittäytyivät hänen ylitseen. Veri virtasi hänen päästään, ja Martina
näki uudestaan näyn, jonka oli nähnyt saarnastuolissa. Vielä kerran
hän avasi silmänsä ja puristi puolisonsa kättä, ja luoden katseensa
korkeutta kohden hän sanoi profeetallisesti tyttärelleen:

"Vaikkapa tuhannet kaatuisivat sinun rinnallasi, ei sinulle ole
tapahtuva mitään pahaa, sillä hän on antanut käskyn enkeleilleen,
että heidän on autettava sinua täyttämään elämäsi tehtävää." Siunaten
hän kohotti kätensä tyttärensä ylitse ja veti viimeisen henkäyksensä.

Sotamiehet olivat seisseet tuokion aivan kuin tyrmistyneinä. Näytti
kuin he häpeäisivät tekoaan, ja muutamat heistä tarjoutuivat
auttamaan Martinaa ja hänen äitiään ulos kirkosta, joka oli niin
täynnään sotamiehiä ja ruumiskasoja, että tuskin oli tietä päästä
ulos. Silloin kirkonvartia kuiskasi rouva Almannille, että sakariston
kautta pääsi ulos. Martina ei tahtonut jättää isänsä ruumista,
mutta äitinsä pyynnöstä hän seurasi mukana. Tämä ei voinut jäädä
huomaamatta, suuri joukko säikähtyneitä, melkein mielipuolia ihmisiä
tunkeutui jälestä päästäkseen vainoojiaan pakoon, ja siitä koitui
tuho kaikille.

Sotamiehet syöksyivät pakenevain jälkeen. Kirkonvartia, joka tahtoi
sulkea oven, lyötiin maahan. Ja ahtaassa huoneessa alkoi nyt kamala
kohtaus.

Muuan näistä vertavaluvista roistoista oli iskenyt silmänsä
Martinaan, ja niinkuin villipeto hän syöksyi häntä kohden. Mutta
äidin silmä oli arvannut hänen aikeensa, ja äidin syli sulki rakkaan
lapsen lujaan syleilyyn.

Vastustuksesta ärtyneenä sotamies koetti eroittaa heidät
toisistaan. Kun tämä ei onnistunut, sieppasi hän puukon, jonka iski
äidin selkään. Mutta vielä kuolintuskissaankin hän piti kiinni
tyttärestään, joka rukoili hartaasti: "Oi, tappakaa minutkin!"

Samassa sakariston ulko-ovi sysättiin auki, ja sisään syöksyi joukko
kaupungin nuoria miehiä, niiden joukossa myös Kustaa.

He olivat ensin tulleet kirkkoon, mutta löytäneet sieltä vain
kuolleita tai kuolevia. Onneksi Kustaa muisti silloin pienen
takatien, jota kirkkoherra tavallisesti käytti. Hänen ystävänsä
seurasivat hänen järjestään, ja ensimäinen näky, joka heitä kohtasi,
oli Martina, joka vaipui lattialle yli äitinsä ruumiin. Kustaa nosti
hänet pystyyn, mutta hän viittasi tahtovansa jäädä sinne.

"Ajattelehan, rakkaani", kuiskasi Kustaa. "Aiotko jättäytyä siihen
vaaraan, missä täällä olet?"

Martina katsoi ympärilleen, ja häntä värisytti. Hän aavisti jotakin
kamalampaa kuin kuolema, ja hänen vapisevilta huuliltaan tulivat
sanat: "Pelasta minut, tahdon seurata sinua!" Vielä kerran hän
suuteli äitinsä kalpeita huulia, heitti jäähyväiskatseen alttaria
kohden, missä hänen isänsä ruumis lepäsi monien kuolleiden
peittämänä, ja sitten vietiin hänet pikemmin kantamalla kuin
taluttamalla ulos kirkosta.

Ei ollut helppo asia päästä katuja eteenpäin. Kaikki ihmisten hurjat
himot olivat päässeet valloilleen. Kaikkialla ryöstöä, murhaa
ja hävitystä, jota ei kynä voi kuvata. Eri tahoilta kaupunkia
nousivat tulipatsaat kohden taivasta. Tuimat tuulenpuuskat, jotka
pian kiihtyivät rajumyrskyksi, heittivät liekit yli katujen, ja
oli selvää, että tuossa tuokiossa Magdeburg oli muuttuva yhdeksi
ainoaksi tulimereksi, sillä ryöstöninnossa ei kukaan ajatellut
tulen hillitsemistä. Ja kun murhaaminen ja hävitys oli saavuttanut
huippunsa, olivat voittajat ja voitetut, murhaajat ja lyödyt kiedotut
samaan paksuun savupilveen.

Tulipalon loimossa nämä hirmuiset olennot ja koko ympäristö näytti
sitä hornamaisemmalta. "Mihin viet minua", kysyi Martina, joka ei
näyttänyt jaksavan saada selville mitä oli tapahtunut, tai missä hän
oli.

"Turvaan!" vastasi Kustaa, joka toveriensa kera urhoollisesti raivasi
pois kaikki esteet tieltään. Tähän asti he olivat pysyttäytyneet
takakaduilla ja siellä tavanneet vain yksinäisiä ryöväreitä, jotka
palasivat saaliineen eivätkä heistä paljoakaan välittäneet. Mutta
äkkiä he kuulivat useampien henkilöiden ääniä, jotka lähestyivät.
Savu oli siksi sakea, ettei loitompaa voinut tuntea ketään. Silloin
kajahti aivan heidän vieressään: "Toverit, annan kaiken saaliimme
teille, mutta tämän tytön täytyy olla minun!"

Kun Martina kohotti päätänsä, tunsi hän Fransin, joka päihtyneenä ja
himon hurmissa tahtoi vetää hänet puoleensa. Mutta Kustaa syöksyi
väliin, ja syntyi mitä tuimin ottelu. Kauan kätketty kauna puhkesi
tässä ilmoille, ja molemmat rakastivat siksi tulisesti, etteivät
tahtoneet luovuttaa Martinaa toiselleen. Taistelu ei kestänyt kauan,
Frans König iski miekkansa Kustaan kylkeen, ja tämä vaipui kuoliaana
maahan.

Martina seisoi murhamiehen edessä. Hän näytti enemmän kuolleelta kuin
elävältä. Mutta katse, jonka hän loi mieheen, ääni, jolla hän puhui,
tuntui kuvastavan rajatonta surua, kun hän kohotti käsivartensa
ja syvältä sielustaan huusi hirveät sanat: "Minä kiroan sinut,
murhamies, minä kiroan sinut!"

Tunnotonna hän kaatui rakastettunsa ruumiin viereen, mutta Frans
König ei nostanut häntä pystyyn. Hän kaatui taapäin kuin ukkosen
iskemänä, ja hornan hirmuhenget riistivät hänen syntisen sielunsa.

Puolipäivän aikaan koko kaupunki oli liekkien vallassa näyttäen
leimuavalta tulimereltä. Ja koko iltapäivän, myöhään yöhön
loimottelivat liekit tästä suunnattomasta roviosta, josta pian kohosi
koskemattomana ainoastaan tuomiokirkko ja satakunta taloa Elben
rannalla.

Kahden päivän kuluttua oli pidettävä Te Deum ajan tavan mukaan.

Kukaan ei ajatellut hirveää ivaa mikä tässä piili. Tilikirja, johon
sellaiset merkitään, ei ole maassa, vaan taivaassa, ja sen vastaavaa
ja vastattavaa ei arvioitane samojen perusteiden mukaan kuin täällä
surun alhossa.

Tuomiokirkon ovet olivat suljetut. Vaikka sieltä kuului ihmisääniä,
ei heitä saatu millään avaamaan. Vihdoin avattiin ovet väkivallalla
ja nyt nähtiin, että tuhannet vaimot ja lapset olivat täällä
etsineet turvaansa ja melkein ilman ravintoa viettäneet kaksi päivää
alituisessa kuoleman pelossa.

Nyt he olivat valmiit kuolemaan. Mutta Tilly, joka oli itse läsnä,
käski jakaa heille leipää ja päästi heidät ilman lunnaita vapauteen.

Salvius kertoo, että luterilaisia pappeja kohdeltiin kamalasti.
Heidät tapettiin kirjojensa keskelle ja sitten poltettiin kaikki
tyynni. Heidän vaimonsa ja lapsensa sidottiin käsistä ja jaloista
hevosten jälkeen ja raahattiin leiriin, jossa heidät häväistiin ja
kauheasti raadeltiin.

Pyhän Johanneksen kirkko, joka oli täynnä kuolleita ja kuolevia,
naulattiin ulkoapäin kiinni ja poltettiin. "Kroatit ja vallonit ovat
katalasti ja hirmuisesti elämöineet, pistäneet pienet lapset keihään
kärkeen, nostaneet ne ilmaan keihäillään, pyöräyttäneet muutamia
kertoja ympäri ja heittäneet heidät keihäittensä kärjestä liekkeihin."

Merkillistä on, että kaupungin kavaltajat, jotka odottivat palkkaa
keisarillisilta, suurimmaksi osaksi hakattiin maahan. Enemmän kuin
kaksi kolmasosaa kaupungin asujamista oli kuollut.

Ryöstöä jatkettiin seuraavina päivinä. Etsiskeltiin kalleuksia
raunioista ja kellariholveista, ja palaneiden ruumiiden seasta
löydettiin suunnattomat joukot hopeaa, kultaa, vaatteita, herkullisia
espanjalaisia viinejä ja kaikenlaisia elintarpeita, jotka kaikki
vietiin leiriin.

Tilly ei voinut estää mitä tapahtui, ja rosvous ja julmuus kuului
ajan sotatapoihin, vaikkakin täällä kehitettynä huippuunsa.

Kerran päässeenä valloilleen kansanvimma ei tunne mitään rajoja,
ei verenjanolleen eikä saaliinhimolleen. Kun kenraali innokkaana
katolilaisena riensi Neitsyt Marian luostariin onnittelemaan munkkeja
takaisinsaadusta vapaudestaan ja tällöin näki melkein pelkkää tulta
ja liekkiä ympärillään, kehoitti hän kaikkialla sammutustyöhön.
Hän otti syliinsä lapsen kuolleen äitinsä sylistä ja huusi: "Tässä
on minun saaliini!" Hänestä oli poltto ja hävitys mitä suurin
onnettomuus, joka hävitti voiton hedelmät ja pani hänen nimensä
alttiiksi inholle ja kiroukselle. Hän oli jo pelännyt ja aavistanut
tällaista tulosta komentaessaan rynnäkköön ja siten päästäessään
sodan kauhut irralleen onnettomain tuhoksi. Hän ei ollut käskenyt
polttamaan ja hävittämään. Kuka, kuka oli sen tehnyt?

Tuli oli syttynyt samaan aikaan viidessä-, kuudessakymmenessä
eri paikassa. On mahdollista, että sen sytyttivät keisarilliset
murtaakseen porvarien vastarinnan. Mutta on myös mahdollista, että
he itse olivat noudattaneet Falkenbergin neuvoa, että kaupunki
pistettäisiin tuleen, jos vihollinen onnistuisi saamaan sen valtaansa.

Olemme jo maininneet siitä jälkinäytelmästä, joka oli esitettävä ja
jossa oli kiitettävä Jumalaa hirmutekojen onnellisesta suorituksesta.
Oli täysi työ korjatessa pois ruumiita, niin että pääkadut
saatiin auki juhlakulkueelle, ja silloin sai kurjuudesta parhaan
yleiskatsauksen.

Tällöin nähtiin kuolleita rintalapsia tarrautuneina kiinni kuolleiden
äitiensä rintoihin, nähtiin vielä eläviä, jotka etsivät suojaa
ruumiiden välistä eivätkä millään tahtoneet tulla esiin; nähtiin myös
raukkoja, jotka juoksivat pitkin katuja ja huutelivat vanhempiaan
niin sydäntäsärkevän surkeasti, että kivetkin saattoivat itkeä.

Varmaankin tätä nähdessä Tillyn mieleen muistuivat elävinä
Magdeburgin vangitun hallintomiehen sanat. Tilly oli häntä nuhdellut
kapinastaan keisaria vastaan, mutta saanut vastaukseksi: "Jumala on
kerran kostava nämä kauhut; veren voi pestä pois ainoastaan verellä,
ja Tillyn kunnia on saava hautansa Magdeburgin raunioissa!"

Mutta sellaiset ajatukset karkoitettiin pois. Tilly marssi
juhlallisesti kaupunkiin etevimpäin upseeriensa ympäröimänä.
Kaupungin portilla hän otti vastaan valloitetut liput, jotka sitten
kannettiin hänen edellään ja pystytettiin tuomiokirkon oven eteen.
Tykkien ja kiväärien jyskyessä laulettiin Te Deum, ja sen päätyttyä
voittaja ratsasti seurueineen pitkin kaupungin katuja ja -- lisää
kertomus -- näytti silloin liikutetulta.

Kirjeessään keisarille Tilly lausui, "ettei Troijan ja Jerusalemin
hävityksen jälkeen ole sellaista voittoa nähty." Hän lisäsi, että
Ruotsin kuningas oli tehnyt kaikkensa joutuakseen Magdeburgin avuksi,
mutta "kaikin voimin ahdistaen kaupunkia jouduimme ennen häntä, ja
apu tuli liian myöhään."



6.

URHO EI VÄISTY.


Kustaa Aadolf sai Spandaussa tiedon siitä kamalasta onnettomuudesta,
joka oli tapahtunut. Voimme ymmärtää, että se sattui syvästi häneen,
kun tiedämme miten tärkeä hänelle Magdeburg oli ja mitä hän oli
tehnyt joutuakseen sitä pelastamaan.

Ei ainoastaan Saksassa, vaan koko Euroopassa Pohjois-Saksan
kauneimman kaupungin hävitys herätti suunnatonta huomiota, ja
pahansuovat heittivät syyn Kustaa Aadolfinkin niskoille, hän kun ei
ollut pitänyt lupaustaan eikä tullut kaupungille avuksi.

Vastaukseksi näihin juttuihin Kustaa Aadolf julkaisi leimuavan
manifestin, puolustuskirjoituksen, jossa ilmaisi oman katkeran
surunsa, ja samalla syytöskirjeen, minkä heitti vasten
kasvoja niille, jotka varsinaisesti olivat syypäät, noille
kurjille protestanttisille ruhtinaille ja ennen kaikkea Saksin
vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, joka oli ollut lähin ojentamaan
pelastuksen käden, mutta ei ainoastaan lyönyt sitä laimin, vaan esti
siitä toisenkin.

Kustaa Aadolf ei koskaan luottanut ainoastaan sotilasvoimaan, vaan
ennen kaikkea siveellisiin voimiin. Itsekin suunniltaan suuttuneena
itse onnettomuudesta ja siitä pikkumaisuudesta, joka ruhtinaita
vallitsi, hän oli vedonnut yleiseen mielipiteeseen. Ollen kaikessa
edellä aikaansa Kustaa Aadolf oli kenties ensimäinen siinäkin,
että ymmärsi miten tärkeää oli saada kansanmieli puolelleen niin
neuvotteluissa kuin sotaisissa yrityksissäkin. Siihen mielten
myrskyyn, minkä Magdeburgin hävitys nostatti, tuli Kustaa Aadolfin
julistus sytyttävänä kipinänä, ja tähän muukalaiseen, jolta
ruhtinaat olivat kieltäneet auttavan käden, häneen katsoivat joukot
hämmästyksellä ja ihailulla. Kuta heikommilta ja surkeammilta heidän
omat hallitsijansa heistä näyttivät, sitä suurempana ja jalompana
esiintyi pelastaja hädässä. Muukalaisuuden käsite katosi kuin ihmeen
kautta; Kustaa Aadolf ilmestyi Lutherin ja Melanktonin oppilaille
sinä "pohjolan jalopeurana", josta Ilmestyskirja puhuu, ruhtinaana,
joka oli suositumpi ja vähemmän muukalainen kuin monet maassa
syntyneet.

Tämä kansan mieliala, yhteydessä sen sorronvihan ja katkeruuden
kanssa, joka nyt leimahti ilmiliekkiin, oli tästälähin Kustaa
Aadolfin paras liittolainen taistelussa, ja hän osasi sitä käyttää
hyväkseen.

Odotettiin, että Tilly menisi Magdeburgin valloituksen jälkeen yli
Elben ahdistaakseen Kustaa Aadolfin takaisin Itämeren rannikolle.
Kuninkaasta itsestään se oli selvää, ja hän piti asemataan sangen
arveluttavana, varsinkin kun hän pyrkiessään Magdeburgin avuksi
oli vienyt joukkonsa kauemmaksi kuin varovaisuus olisi myöntänyt.
Sentähden hän olikin valmis peräytymään suojellakseen Oder-linjaa.
Mutta ensin hän tahtoi nähdä mihin vihollinen ryhtyi.

Tillyn kynsiä kyllä kutitti, mutta hän ei uskaltanut käydä käsiksi
viholliseensa. Ensimäinen seuraus Magdeburgin onnettomasta
hävityksestä oli se, ettei voittaja saanut käyttää voittoaan
hyväkseen. Suuri kaupunki oli raunioina, muurit ja vallit ammutut
rikki. Linnoitettua kaupunkia, tärkeää tukikohtaa sotaretkelle,
ei enää ollut. Hän oli luottanut siihen, että löytäisi suuret
muonavarastot. Mutta täällä ei ollut mitään otettavaa. Sentähden hän
ei uskaltanut lähteä Kustaa Aadolfia vastaan autioksi hävitetyn maan
läpi. Hätä ja puute pakoitti hänet kahden viikon kuluttua lähtemään
Magdeburgista matkaansa.

Matka suunnattiin Thüringeniä ja Hesseniä kohden. Tillyn täytyi
täältä hankkia elatusta joukoilleen ja samalla hän toivoi voivansa
herättää kauhua protestanttisissa ruhtinaissa, joiden maitten
läpi hän marssi ja jotka olivat alkaneet varustautua. Näihin
kuuluivat Weimarin saksilaiset ruhtinaat Bernhard ja Wilhelm sekä
Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm V.

Nämä olivat ainoat, jotka olivat käsittäneet Kustaa Aadolfin hankkeen
merkityksen, ja he odottivat kärsimättömästi tilaisuutta julistautua
liittyvänsä häneen. Mutta vanha kenraali tyytyi "heristämiseen
lyömisen sijaan." Hän asettui leiriin ja aloitti neuvottelut, mutta
ruhtinaat eivät taipuneet ikeen alle, he hylkäsivät kaikki hänen
vaatimuksensa asestautumiseen ja sotaveroon nähden. Hessenissä
nousi koko väestö, jokainen sotakelpoinen mies tahtoi lähteä
taisteluun. Se oli yleisen protestanttisten kapinan enteitä. Tilly
oli kahdenvaiheella mihin hänen oli ryhdyttävä, kun saapui sana
Pappenheimiltä, joka oli jäänyt Elben tienoille, että Kustaa Aadolf
oli alkanut panna liikkeelle joukkojaan. Nämä liikkeet näyttivät
hänestä niin uhkaavilta, että Tilly katsoi viisaimmaksi kääntyä
takaisin. Heinäkuun puolivälissä hän saapui jälleen Magdeburgiin
menetettyään kaksi kuukautta sotilaallisella kävelyretkellään.

Paremmin oli Kustaa Aadolf ymmärtänyt käyttää aikansa. Hän jatkoi
neuvottelujaan vaaliruhtinasten kanssa, ja kun hänen lankonsa jätti
kaiken ratkaisun Saksin vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, aikoi
kuningas oleskella joukkoineen Spandaussa, kunnes hän oli ehtinyt
tehdä päätöksensä.

Sillä välin Kustaa Aadolf teki matkan Alt-Brandenburgiin ja sieltä
palattuaan hän otti vastaan berliiniläisen lähettilään, joka
ilmoitti, ettei vaaliruhtinas enää ollut halukas suorittamaan
apumaksua sotajoukon ylläpidoksi, että hän tahtoi Kustrinin takaisin
ja niin edelleen. Kustaa Aadolf käski edustajansa, kreivi Thurnin,
esittää persoonallista kohtausta yhteisten asiain käsittelyä varten.
Vaaliruhtinas oli valmis siihen jo seuraavana päivänä, mutta antoi
lisäksi kirjallisen vastauksen.

Se sisälsi, että "Kustaa Aadolf tosin sai pitää Spandaun edelleen,
vaikka linnoitus lupauksen mukaan oli jätettävä takaisin, mutta kun
ruotsalainen sotajoukko ei enää nykyään tehnyt eikä voinut tehdä
viholliselle mitään vahinkoa, vaan ainoastaan hävitti vaaliruhtinaan
maata, pyysi hän kuningasta viemään sen johonkin toiseen seutuun,
niin ettei vaaliruhtinaan tarvitsisi nähdä niitä julkeuksia, joita
tehtiin."

Kuningas suuttui kovin ja kirjoitti samana iltana (kesäkuun 6
p:nä), ei vaaliruhtinaalle, vaan hänen puolisolleen, ja sitoutui --
lupauksen mukaan -- luovuttamaan Spandaun takaisin, mutta vaati,
että vaaliruhtinas samana hetkenä selittäisi, "tahtoiko hän seistä
kuninkaan vai keisarin puolella; viimeksimainitussa tapauksessa häntä
kohdeltaisiin vihollisena." Vastausta odotettiin ennen heinäkuun 7
päivää.

Vaaliruhtinas halusi lykkäystä, mutta piti kiinni vaatimuksestaan,
että kuninkaan oli vietävä sotaväkensä maasta. Kuningas vastasi
irtisanomiskirjeellä. Vaaliruhtinas sai ottaa vastaan Spandaun
seuraavana päivänä, kuningas tahtoi lähteä tiehensä sotajoukkoineen
ja pitää vaaliruhtinasta vihollisenaan.

Seuraavana päivänä luovutettiin linnoitus Brandenburgin
vaaliruhtinaan väelle, ja sen jälkeen ruotsalainen sotajoukko sai
käskyn lähestyä Berliiniä 20,000 miehen voimin ja liehuvin lipuin.

Yrjänä Wilhelm oli Magdeburgin häviön jälkeen ollut horjuvampi kuin
koskaan. Toiselta puolen hän oli tehdyn sopimuksen kautta sidottu
Kustaa Aadolfiin, toiselta puolen hän pelkäsi keisarin kostoa.

Yhä hän unelmoi puolueettomasta asemasta molempien puolueiden
välillä. Nyt hän alkoi pelätä mihin kaikkeen Tilly saattoi ryhtyä, ja
sentähden täytyi ruotsalaiset ajaa pois, maksoi mitä maksoi.

Hän ei tiennyt, vaaliruhtinas rukka, että Kustaa Aadolf saattoi
herättää samallaista kauhua kuin keisarin generalissimus. Mutta hän
tunsi sen, kun saapui ankara viesti, että "nyt hän on täällä kaikkine
ruotsalaisine joukkoineen!"

Kalveten hän vajosi tuoliinsa ja väänteli epätoivoissaan käsiään.
Mihin oli hänen ryhdyttävä? Kiistakirje oli hänellä vapisevissa
käsissään. Vaaliruhtinatar ja hänen äitinsä kutsuttiin saapuville.
He tapasivat korkean herran itkemässä kuin koulupoika, joka pelkää
vitsaa.

Muuan hätääntynyt hoviherra syöksyi sisään tuoden sen hirvittävän
uutisen, että vihollisen tykit olivat suunnatut kaupunkia ja itseään
vaaliruhtinaan linnaa kohden. Tuli toinen, joka kauhuissaan tuskin
voi hengittääkään, ja kertoi, että sytyttimet jo paloivat. Ja
pommitus näytti olevan aivan alkamaisillaan.

"Meitä odottaa Magdeburgin kohtalo", ähkyi vaaliruhtinas kalisevin
hampain.

"Tule, tyttäreni", sanoi vanha leskiruhtinatar, "Ruotsin kuningas on
ritarillinen herra. Hän on kerran ennenkin kuullut rukouksiamme. Hän
ei voi nytkään karkoittaa meitä pois."

"Mutta jos teille tapahtuisi joku onnettomuus", muistutti vapiseva
ruhtinas.

"Minä en pelkää heitä", sanoi nuori vaaliruhtinatar.

"Meidän saapumisemme estää heidät aikeestaan", lisäsi vanhempi.
"Mutta meidän täytyy joutua."

Vaaliruhtinas teki heikkoja vastaväitteitä ja tahtoi pidättää heitä.
Mutta molemmat uskaliaat naiset heittivät hunnut kasvoilleen ja aivan
yksin he lähtivät kaupungista ruotsalaisten leiriin, jossa kysyivät
kuningasta.

Hän otti heidät vastaan mitä suurimmalla ystävällisyydellä, ja kun he
pyysivät, ettei hän ryhtyisi mihinkään lankonsa pääkaupunkia vastaan,
vastasi hän, ettei se ollut hänen tarkoituksensakaan, mutta hänen
nykyisissä olosuhteissa täytyi pysytellä Oderin takana, kunnes sai
nähdä mitä Jumala tahtoi tehdä.

Kuninkaan vastaus ei herättänyt suuria toiveita. Molemmat naiset
katsoivat merkitsevästi toisiinsa. He ymmärsivät, että vaikka
Berliini pelastuikin, mitä kaikkea saattoi tapahtua, kun kuningas oli
poistunut joukkoineen... hänen etunsa vaati häntä suojelemaan heitä.
Tilly saattoi tulla ainoastaan kostajana. Ja tämän elävällä vaistolla
tuntien he vakuuttivat tahtovansa käyttää kaiken vaikutuksensa
taivuttaakseen vaaliruhtinaan kokonaan heittäytymään lankonsa syliin.

"Ei ainoastaan itsensä tähden, vaan kärsiväin uskonheimolaistemmekin
tähden olisi hänen se tehtävä", vastasi kuningas. "Ajatelkaas mikä
kohtalo odottaa Saksaa, jos minä poistun."

"Teidän armonne on ollut minun sankarini siitä pitäen, kun voititte
Tanskan", puuttui vanha ruhtinatar puheeseen. "Ja tämä, että
yksin uskalsitte tarttua aseihin mahtavaa keisaria vastaan, on
minusta ollut niin suurta ja ihailtavaa, että olen unohtanut omat
sukulaisuussuhteeni joka päivä rukoillakseni Jumalalta menestystä
teidän suurelle yrityksellenne."

"Kukaan ei voi syvemmin tuntea rukouksen voimaa kuin minä", vastasi
kuningas. "Tunnen joka päivä sen siunauksen!"

Samassa saapuivat kaupungista vaunut. Ne pysähtyivät äkkiä, ja
kuka astui niistä, jollei vaaliruhtinas. Sävyisänä ja alistuvana
hän lähestyi, hämillään ja änkyttäen virkkoi muutamia katkonaisia
lauseita. Kun Kustaa Aadolf ojensi hänelle kätensä, puristi hän
sitä sydämellisesti ja pyysi häntä unohtamaan mitä oli tapahtunut.
Spandaun hän sai pitää, ja kuukautiset apumaksut sotajoukon
ylläpidoksi tulisi vaaliruhtinas suorittamaan. Heidän entisen
sopimuksensa hän tahtoi vahvistaa kirjallisesti. Hän oli huomannut,
että se oli hänen ainoa pelastuksensa.

"Sen voi tehdä heti, jos teidän armonne tahtoo tulla mukana
Berliiniin", sanoi vaaliruhtinatar.

"Tulen jäljestä illalla, jos sallitte", vastasi kuningas kohteliaasti.

Vaaliruhtinaallinen herrasväki lähti heti sen jälkeen. "Kuinka minua
ilahuttaa se, että teidän jaloutenne on tullut toisiin ajatuksiin!"
sanoi vaaliruhtinatar puolisolleen.

"Luulen menetelleeni valtioviisaasti", vastasi tämä. "Olen uhrautunut
maani hyväksi, olosuhteet vaativat sen... olen kirjoittanut siitä
sekä keisarille että Saksin vaaliruhtinaalle. He tulevat myöntämään,
etten voinut menetellä toisin."

Nuori vaaliruhtinatar veti hunnun tiiviimmin kasvoilleen. Oli kuin
häntä kirkas päivänvalo hävettäisi.

Illaksi oli järjestetty juhla linnan puutarhaan, ja kuningas
asetti silloin langolleen samat ehdot kuin ennenkin. Tämä suostui
nyt kaikkeen mitä häneltä vaadittiin. Spandau annettiin takaisin
kuninkaalle, ja kesäkuun 11 päivänä allekirjoitettiin sopimus, jonka
mukaan Kustaa Aadolf, sitouduttuaan suojelemaan vaaliruhtinaan maata
koko sodan ajan, hätätilassa saisi haltuunsa myös Kustrinin sekä
rahoja ja elintarpeita sotajoukon ylläpidoksi.

Niin oli liitto Brandenburgin kanssa päätetty asia, ja samana
päivänä, jona se tehtiin, lähti kuningas Berliinistä ja meni
Stettiniin. Korkeimpana päällikkönä kuninkaan poissaollessa oli
Juhana Banér.

Stettinistä Kustaa Aadolf päätti lähteä Greifswaldia vastaan, joka
vielä oli keisarillisten hallussa. Åke Tott, joka piiritti kaupunkia,
sai sanan kuninkaan pikaisesta saapumisesta. Tämä herra, joka oli
tyytymätön siihen, ettei saanut olla mukana suurella sotanäyttämöllä,
hoiti suutuksissaan asiansa jotensakin haluttomasti, arvellen, että
vuodenaika oli aivan liian lämmin ryhtyä mihinkään sotaliikkeihin.
Tieto kuninkaan pikaisesta saapumisesta sai jalat hänen allensa. Åke
Tott oli, kuten tiedämme, äärimäisyyksien mies, joko tavattoman urhea
tai tavattoman laiska, mitään välitietä hän ei tuntenut. Hänestä
näytti kunnianloukkaukselta se, että joku tuli päättämään sitä, minkä
hän oli aloittanut, vaikkapa tämä joku oli kuningaskin. Ja hän antoi
heti piirityskäskyn; siihen oli ryhdyttävä seuraavana aamuna.

Onni oli hänelle suosiollinen. Keisarillisten päällikkö Perusi teki
hyökkäyksen, ja Åke Tott otti hänet vastaan sellaisella tuimuudella,
että joukot hajosivat, ja Perusi sai taistelutanterella surmansa.
Täten oli kaupungin kohtalo ratkaistu, puolustusväki tarjoutui
hieromaan pakkosopimusta. Neuvottelut siitä kestivät muutamia
päiviä, ja päästiin yksimielisyyteen, että kaupunki oli 16 päivänä
luovutettava voittajille, ja keisarilliset marssisivat matkaansa.

Åke Tott kirjoitti tästä kuninkaalle, ja tämä sai kirjeen matkalla.
Mutta se ei estänyt häntä kaikessa tapauksessa jatkamasta matkaa
Greifswaldiin.

Täällä oli erinäisiä asioita järjestettävä, ja hänet otettiin
vastaan ilolla ja innostuksella, kuten jokaisessa protestanttisessa
kaupungissa. Ihaillen kuningas katseli sitä oivallista linnoitusta,
joka tänne oli rakennettu. Kaupungissa oli paljon muonavaroja,
kaksisataa nelikkoa ruutia ja useita tykkejä. Jollei Perusi olisi
kaatunut, ei valloitus olisi käynyt niin helposti.

Koko Pommeri oli nyt puhdistettu vihollisista, ja kaupungin asukkaat
viettivät kiitosjuhlia vapautumisensa johdosta keisarillisen ikeen
alta. Ruotsiin lähetettiin täältä neljäkymmentäkuusi Saksassa
valloitettua lippua. Kuningas olisi mielellään seurannut mukana,
hänen sydämensä veti häntä kotiin, kun hän nyt näki Itämeren aaltojen
loiskivan rantaa vasten.

Oli tunnettu asia, että Tanskan kuningas varusti laivastoa ja
että hän oli neuvotteluissa Wallensteinin kanssa. Koskivatko ne
mahdollisesti Ruotsia?

Jotta Kustaa Aadolf voisi matkustaa, täytyi Oxenstjernan tulla hänen
sijaansa. Niinpä hän kirjoitti tälle ainoalle uskotulleen ja pyysi
häntä tulemaan. Hänen tarvitsi neuvotella jonkun kanssa. Varsinkin
vaaliruhtinasten menettely oli häntä syvästi suututtanut. "Heidän
sietäisi jäädä yksin käymään saksalaista sotaansa miten parhaiten
taitavat", lausui hän.

Berliinistä seurasi mukana vaaliruhtinaan kahdentoistavuotias poika
Fredrik Wilhelm, joka lapsuuden innostuksella oli kiintynyt Kustaa
Aadolfiin. Tämä poika, joka sittemmin tuli Saksassa tunnetuksi
yleisesti käytetyllä nimellä "suuri vaaliruhtinas", oli isänsä
täydellinen vastakohta, ja on mahdollista, että Ruotsin kuningas teki
häneen niin syvän vaikutuksen, että hän säilytti siitä muiston koko
ikänsä.

Nyt hän sai, kuten sanottu, olla mukana Pommerin läpi kuljettaessa ja
ihastui suuresti, kun hänelle sanottiin, että matka suunnattiin myös
Wolgastiin.

"Ruotsalaiset ovat täällä", oli yleinen riemunhuudahdus tässä
pienessä kaupungissa. Kun saapui sanoma, että kuningas oli tulossa,
riensivät porvarit ulos kaduille, ja nuoret tytöt tyhjensivät täydet
kukkakorinsa niille kaduille, joita myöten hän oli kulkeva.

Wolgast oli kärsinyt paljon edellisen sodan aikana; jo 1628 olivat
tanskalaiset vallanneet kaupungin ja raivonneet kuin ryövärit.
Wallenstein tuli ja karkoitti pois tanskalaiset, jotka paluumatkaansa
suojellakseen pistivät kaupungin tuleen. Wallensteinin joukot
tunkeutuivat kuitenkin kaupunkiin ja sammuttivat palavat talot.
Mutta sen avun saivat asukkaat kalliisti maksaa, sillä sotamiesten
sallittiin ryövätä mielensä mukaan.

Nyt oli monet viikot puhuttu Ruotsin kuninkaan saapumisesta, mutta
monet epäilivät toteutuisivatko toiveet. Ihmisrukat olivat niin
alakuloiset, etteivät uskaltaneet toivoa mitään onnellista käännettä
kohtaloonsa.

Vasta sitten, kun keisarilliset joukot alkoivat järjestää
puolustuslaitoksiaan vihollista vastaan, alkoi rohkeus ja toivo
herätä suruisissa sydämissä. Tuntui kuin olisi ukonilma lähestynyt,
ja siitä iloittiin, sillä se oli puhdistava ilman. Eräänä yönä tuli
tieto, että Ruotsin laivasto oli ankkuroinut Usedomiin. Silloin
yleinen ilo oli niin suuri, että se puhkesi äänekkäästi ilmoille.

Seuraava päivä toi mukanaan täyden varmuuden. Loitolla nähtiin joukko
valkoisia purjeita. Mutta pian, pian tulivat myös sinikeltaiset liput
näkyviin. Ja nyt toivo muuttui voitokkaaksi varmuudeksi. Wolgastin
pelastajat astuivat pian maihin.

Eversti von Schlechter, keisarillisten päällikkö, jota yleensä
nimitettiin "lahtariksi" sen julmuuden tähden, jolla hän kohteli niin
ihmisiä kuin eläimiäkin, varustautui kaikin voimin ottamaan vastaan
pelättyjä sinitakkeja.

Wolgastin edustalla näyttäytyi ainoastaan osasto ruotsalaista
sotajoukkoa Kniphausenin johdolla. Mutta se oli niin nopea
käänteissään, että Schlechter 2,000 miehensä kanssa kuuli
ruotsalaisten kuulain vinkuvan korvissaan olematta valmis vihollista
vastaan.

Hän puolustautui kuitenkin seitsemän päivää käyttäen kaikkia keinoja,
jotka hänelle olivat tarjolla. Mutta se ei auttanut. Ammuttuaan
aukon valliin, ryntäsivät ruotsalaiset ja valtasivat kaupungin.
Silloin heittäysivät tähteet keisarillisista eräällä Peenevirran
saarella olevaan linnaan. Mutta porvarit ottivat ruotsalaiset vastaan
pelastajinaan, eikä heidän riemullaan ollut mitään rajoja.

Mutta Schlechterillä oli vieläkin sanansa sanottavana vihollisilleen.
Sentähden satoi linnantykeistä päivittäin luoteja ja raehauleja,
jotka eivät kuitenkaan tehneet varsinaista vahinkoa, herättiväthän
vain levottomuutta ja hämmennystä asujamiston kesken. Vasta silloin,
kun ruotsalainen kenraali pani tykkinsä paukkumaan vastaan, päätti
Schlechter antautua. Hän oli jo silloin ampunut kaupunkiin 8,000
laukausta. Hyvässä rauhassa hän sai marssia tiehensä. Wolgastissa
lakkasi sen jälkeen tykkien jyske. Kuultiin sen sijaan tornikellojen
soivan, julistaen että kaupunki oli vapautettu ja kehoittaen
kiittämään ja ylistämään avusta ja pelastuksesta äärimäisessä hädässä.

Mutta Herran sankari, pohjolan leijona, oli saapuva kaupunkiin, jonka
hän pelasti vuosi sitten. Koko kaupunki meni häntä vastaan. Se oli
ihana juhlapäivä sekä vanhoille että nuorille. Kaupungin ulkopuolella
porvaristo otti kuninkaan juhlallisesti vastaan, ja kaupungin
hallintomies antoi hänelle kaupungin avaimet.

Kulkue, johon kuului kahdeksantoista vaunua, vieri vitkaan kohden
Homeyerin taloa, jossa kuningas oli asuva. Kaikki talot olivat
koristetut liehuvin lipuin, ja kirkkojen kellot soivat, ja kuninkaan
saapuessa suurelle torille torvet toitottivat raatihuoneen tornissa.
Homeyerin talon portaat ja eteiset olivat peitetyt sinisellä
vaatteella. Koko kaupunki oli liputettu, ja laivoissa satamassa oli
illalla juhlavalaistus.

Nuori Fredrik Wilhelm rinnallaan ja useain upseerien ympäröimänä
Kustaa Aadolf kulki ympäri kaikkialla, puhutteli porvareita
ystävällisesti ja osaaottavasti, lupasi miekallaan suojella heidän
oikeuksiaan ja kiitti heitä heidän luottamuksestaan.

Uljuudessaan ja miehuutensa kukoistuksessa hän näytti ihastuneen
kansan silmissä korkeammalta olennolta. He olisivat langenneet
maahan ja suudelleet hänen askeleitaan, jollei hän inholla olisi
tätä kunnioitusta evännyt sanoen: "Minähän olen heikko ja syntinen
ihminen."

Seuraavana päivänä hän kävi katsomassa kirkkoa ja ruhtinaiden
hautauspaikkaa, laivoja ja osaksi hajalle ammuttua linnaa.
"Tahtoisin, että tämä sisustettaisiin asunnoksi puolisolleni", sanoi
hän. "Hän varmaan oleskelisi täällä mielellään minun ollessani
sodassa."

Kuninkaan lausuntoa tervehdittiin riemulla ja heti tehtiin ja
vahvistettiin ehdotus miten sisustus oli tapahtuva. Linnasta
kuningas lähti raatihuoneelle, jossa oli keskusteltava kaupungin
asioista. Nuori Fredrik Wilhelm oli jäänyt ihailemaan näköalaa linnan
ikkunoista. Oli jokseenkin myöhäinen ilta. Itämeri päilyi kuin
kuvastin, ei tuntunut tuulen henkäystäkään, taivaan ranta heloitti
tulipunaisena, väliin aivan kuin liekehtien. Keskitaivas oli vaalakan
sininen, mutta siellä tuikki muuan tähti ihmeteltävän kirkkaasti.

"Onkohan se kuninkaan tähti?" mietti nuori ruhtinas Samassa se
näytti putoavan, hän näki sen selvään. Mutta kun hän jälleen kohotti
katseensa, loisti se miltei kirkkaampana kuin ennen. Hän peitti
silmänsä kädellään. "Tiesinhän sen, tiesinhän sen! Kustaa Aadolfin
tähti on aina loistava yhtä kirkkaasti."

Kun hän otti kätensä pois, näki hän illan pimenevän. Ainoastaan
tähti tuikki taivaalla. Hän oli näkevinään valoa takanaan ja kääntyi
nopeasti.

Mitä tämä oli! Keskellä lattiaa oli ruumisalttari peitettynä
mustalla vaatteella. Arkussa lepäsi alttarilla mies... poika käänsi
pois katseensa, hän oli varmaan nähnyt väärin. Kunniavartiona
oli neljäkolmatta miestä ja neljä upseeria... kuinka heillä
kaikilla oli kyynelet silmissään. Aivan alttarin ääressä oli kaksi
Stenbockin rykmentin miestä, ja toinen heistä piteli ratsuväenlippua
ylösalaisin. Kynttilöistä levisi ihmeellinen lepatteleva valo, ja
pojan täytyi mennä lähemmäksi nähdäkseen kuka makasi arkussa. Ah,
hän tunsi jalot kasvot. Tyynenä, aivan kuin vaipuneena luonnolliseen
uneen kunniakkaan päivätyön päätyttyä nuori kuningas makasi
viimeisellä leposijallaan, ja kynttiläin liekin lepattaessa ikäänkuin
vienossa tuulessa elämä näytti vielä kerran palaavan kangistuneihin
piirteihin.

Oliko tämä unta vai todellisuutta? Kuka voi sen sanoa? Nuori ruhtinas
löydettiin myöhemmin tainnoksista ikkunan luota, mutta hän ei voinut
kertoa syytä siihen. Hän oli vain hieman hiljaisempi ja kalpeampi
kuin tavallisesti. Kustaa Aadolf huomautti leikkisästi, ettei
suinkaan se johtunut liian suuresta ponnistuksesta.

       *       *       *       *       *

Mitä parhaimmalla tuulella kuningas palasi Greifswaldin kautta
Stettiniin ja sieltä Spandauhun kesäkuun 23 päivänä. Hän oli
kohdannut rakkautta ja uskollisuutta, ja se kehoitti uuteen työhön.
Hän loi katseen taaksepäin vuoteen, joka oli mennyt. Mitään
loistavia urotöitä hän ei ollut suorittanut, mutta kuitenkin
onnistunut tunkeutumaan eteenpäin. Saksanmaa Oderin ja Elben välillä,
Itämerestä Saksiin, oli hänen käsissään, ja hän saattoi karkoitetut
Mecklenburgin herttuat asettaa jälleen asemilleen.

Toimintasuunnitelmansa oli hänellä valmiina aikoja sitten, ja kun
hän valmistautui sotaliikkeihin, teki hän sen samalla viisaalla
harkinnalla, samalla tyynellä varovaisuudella, jota hän aina noudatti.

Ratsuväki kokoontui Alt-Brandenburgiin, josta kuningas 29 päivänä
lähti liikkeelle 5,000 ratsumiehen ja 1,000 muskettisoturin keralla.
Muu ratsuväki jätettiin Juhana Banérin johdolla linnoittamaan
Brandenburgia ja Rathenowia Havelin rannalla.

Hänen lähin tarkoituksensa oli saada luja jalansija Elben rannalla
puolustaakseen jo voitettuja alueita, kun hän oli liian heikko
kohtaamaan vihollista avoimella kentällä.

Havelin virta laskee luoteisesta päin Elbeen ja muodostaa laskussaan
kulmauksen, jossa sijaitsee Havelbergin kaupunki. Jonkun matkan
päässä sijaitsee Elben toisella puolen Werben, toisella puolen
Tangermünde.

Kustaa Aadolfin tarkoitus oli koettaa houkutella Pappenheim
taisteluun. Tämä oli 9,000 miehen keralla puolentoista peninkulman
päässä Magdeburgista pohjoiseen. Mutta Pappenheimiä ei haluttanut,
hän vetäytyi päinvastoin takaisin, minkä tähden kuningas meni
Jerichowin luostariin, johon hän saapui kesäkuun 20 päivänä. Eräs
eversti Taupadel lähetettiin yli Elben Tangermündeä vastaan, jota
puolustamassa oli 120 miestä.

Seuraavana päivänä kaupunki vallattiin rynnäköllä, minkä jälkeen
kuningas laitatti laivasillan Elben yli. Ratsuväki, joka nopeasti
vietiin yli, levisi nopeasti yli Altmarkin, ja vihollisen täytyi
kiireimmiten peräytyä väkineen Elben seuduilta ja samoin Werbenistä.

Tämä kaupunki patoineen oli Kustaa Aadolfin mielestä sopiva
linnoitetuksi leiripaikaksi, ja hän ryhtyi heti toimiin siinä
suhteessa, sitten kun loput jalkaväestä olivat edellisenä päivänä
saapuneet Brandenburgista ja Juhana Banér rynnäköllä vallannut
Havelbergin.

Mainitut padot, jotka ensiksi kiinnittivät kuninkaan huomion
Werbeniin, kulkivat pitkin Elben rantaa ja olivat luodut suojaksi
virran tulvia vastaan.

Polvekkeessa, jonka virta tekee Werbenin lähellä, loittonivat padot
virrasta ja jättivät joen varteen kesäisin aivan kuivan rantamaan,
joka oli kyllin laaja, että ruotsalainen sotajoukko voi sille asettaa
leirinsä. Werbenin kaupunki sijaitsi padon edustalla. Tässä oli
siis luonnollinen linnoitus, jota neljän päivän kuluessa edelleen
lujitettiin luomalla hauta padon edustalle.

Kaupunki oli ennestäänkin varustettu muurein, tornein ja haudoin,
mutta Kustaa Aadolf lujitti vielä linnoituksia lähimpinä
neljänätoista päivänä. Laivasilta tuotiin Tangermündestä Werbeniin
ja asetettiin yli Elben siihen niemekkeeseen, jonka Havel muodostaa;
siihen luotiin myös luja sillanpääty muodostamaan yhdessä
Havelbergin kaupungin kera turvan Elben itäpuolelle, jos nimittäin
tehtäisiin hyökkäys sieltä päin. Raskas tykistö tuotiin laivoilla
Alt-Brandenburgista ja sijoitettiin muureille ja valleille.

Täten oli Kustaa Aadolf hankkinut itselleen aseman, jossa
hän helposti saattoi hankkia sotajoukolle elintarpeita, ja
sotilaalliselta näkökannalta se oli edullinen sen lujuuden vuoksi,
minkä se tarjosi sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa. Hän saattoi
täältä uhmata mahtavaa keisarillisten kenraalia ja tyynesti odottaa
sitä hetkeä, jona Leipzigin kokouksen ruhtinaat alkoivat etsiä apua.

Voimme käsittää, että tänä hetkenä koko Eurooppa oli kiinnittänyt
silmänsä Kustaa Aadolfiin. Hän oli jo murtanut Wallensteinin vallan
Itämeren rannikolla; mihin oli hän edelleen ryhtyvä?

Ja millaiseksi oli vaaliruhtinaiden kohtalo tuleva? Heidän
valituksiinsa ja esityksiinsä, jotka he Leipzigin kokouksessa
olivat niin suurella vaivalla saaneet kokoon, oli keisari vastannut
julistamalla kokouksen päätökset laittomiksi. Päätettyä varustelua
vastaan hän oli antanut mitä ankarimman kiellon ja samalla
selittänyt, ettei tulisi tapahtumaan vähintäkään lievennystä
peruutusjulistukseen nähden.

Oli siis peruuttamattomasti päätetty, että jokaiselta protestantilta
Saksassa oli ryöstettävä koko omaisuutensa ja heidät ajettava maasta
pois. Ja että kävisi täysin selväksi, ettei tämä ollut leikintekoa,
määrättiin Italiasta palaavat keisarilliset joukot Fürstenbergin ja
Altringerin johdolla Etelä-Saksan läpi kulkiessaan panemaan toimeen
käskykirje protestantteja vastaan.

Evankelisten ruhtinaiden, jotka jo olivat pestanneet joukkoja,
oli luovutettava ne keisarillisen sotajoukon apuväeksi. Tilly
Pohjois-Saksassa alkoi jo tehdä Saksille ymmärrettäväksi, että siellä
tultaisiin vaatimaan aseiden riisumista ja liittoa keisarin kanssa.

Hessenin maakreivi kieltäytyi hajoittamasta pestattuja joukkojaan,
ja Tilly oli juuri aikeissa hyökätä pikku Hesseniä ryöstämään, kun
saapui pikaviesti Pappenheimiltä, että Ruotsin kuningas oli mennyt
Elben yli, jonka tähden hän pyysi pikaista apua.

Tilly lähti heti liikkeelle ja riensi Mühlhausenista Magdeburgiin ja
edelleen Wolmirstedtiin, jossa hän yhtyi Pappenheimiin.

Oli heinäkuun 17 päivä, ja yhdistynyt keisarillinen sotavoima nousi
nyt 24,000 mieheen. Mutta nelipäiväisen pikamarssin jälkeen oli
upiuupuneen sotajoukon levähdettävä, ja ratsuväki sijoitettiin kyliin
pohjoiseen päin aina Burgstallia myöten.

Kustaa Aadolf oli ajoissa saanut tiedon Tillyn retkestä ja hänen
pysähtymisestään Wolmirstedtiin ja päätti lähteä häntä tervehtimään.
Heinäkuun 15 päivänä hän ratsasti itse ratsuväen majapaikkaan, joka
ulottui viiden peninkulman päähän Werbenistä, ottaakseen tarkan selon
mielialasta. Kaikkialla hänet otettiin innostuksella vastaan, kukaan
ei enää näyttänyt Tillyä pelkäävän, ja kaikkien katseet kysyivät mitä
kuningas heiltä vaati. Hän otti selkoa terveydentilasta, puhutteli
erityisesti muutamia sotavanhuksia, nyökäytti ystävällisesti päätään
kaikille ja ratsasti tiehensä.

Seuraavana päivänä ratsuväki sai käskyn kokoontua Arneburgiin Elben
lähelle, suunnilleen puolitiehen Werbenin ja Tangermünden välille.
Oli lauvantai; illalla kuningas lähti liikkeelle osa jalkaväkeä
mukanaan ja saapui, jatkettuaan marssia koko yön, sunnuntaiaamuna
Beldingenin kylään, joka on Tangermündestä peninkulman verran
lounaiseen päin.

Täällä kuningas pysyi paikoillaan koko päivän ja lähetti pienemmän
osaston hankkimaan tietoja vihollisen asemasta.

Kuten tavallista, pidettiin jumalanpalvelus jokaisessa rykmentissä.
Kuningas kulki rykmentistä toiseen, veisasi virren yhdessä, kuunteli
kappaleen saarnaa toisessa ja kulki niin edelleen. Vihdoin hän palasi
omaan telttaansa, alakuloisempana kuin koskaan. Ruotsin sotajoukko
oli melkoisesti heikontunut, ja erittäinkin saksalaiset joukot
näyttivät epäluotettavilta.

"Saksan kansa", kirjoitti kuningas valtiokanslerille, "on käynyt niin
epävakaiseksi, että se kääntyy yhtenä päivänä yhden herran puoleen,
toisena toisen. Ikävä kyllä, eivät sotamiehemme ole pitkään aikaan
saaneet palkkaansa."

Melkein kaikki kuninkaan kirjeet näiltä ajoilta todistavat rahapulaa,
ja häntä vaivasi suuresti ajatus, että hän kenties varojen puutteessa
olisi pakoitettu luopumaan suuresta hankkeestaan. Voimme lukea
hänen olkansa ylitse mitä hän kirjoittaa Akseli Oxenstjernalle. --
"Armeija ei ole kuuteen viikkoon saanut mitään. Joka mies tietää,
että olemme teiltä odottaneet rahoja; siihen ovat niin upseerit kuin
sotamiehetkin luottaneet. Olemme voineet heidät elättää ainoastaan
sillä leivällä, minkä olemme kaupungeilta kiristäneet, mutta nyt on
sekin lopussa. Ratsumiehiä, jotka eivät nälkäleipään ole tahtoneet
tyytyä, ei ole voitu pitää kurissa; he ovat eläneet ainoastaan
luvattomalla ryöstöllä. Mitä muuten asemaan täällä tulee, olisi se
hyvä, kun vain olisi varoja."

Kuningas pani kynän pois ja istui ajatuksiin vaipuneena. Silloin
hän kuuli lapsenäänen teltan ulkopuolelta, joka valittaen sanoi:
"Päästäkää minut kuninkaan luo, minun täytyy puhutella häntä."

Kustaa Aadolf hypähti pystyyn ja avasi itse oven. "Oletko se sinä,
Gustava Adolfina!" huudahti hän iloisesti. "Tule sisälle ja sano mitä
tahdot!"

Tytöllä oli syli täynnä kukkia, ja kauniit silmät säteilivät ilosta,
kun hän kuninkaan edellä meni telttaan.

"Tuletko tuomaan minulle nämä kauniit kukat?" kysyi kuningas ja veti
hänet luokseen.

"Niin, jos kuningas tahtoo ne. Ne ovat muuten vain tekosyynä."

"Yksi ensin ja toinen sitten." Hän otti kukat ja pani ne pöydälle.
"Sanoppas nyt sitten varsinainen asiasi."

Tyttö katsoi veitikkamaisesti häneen ottaen neulan vyötäröstään. Sen
sisällä oli pieni paperi, jonka hän otti esiin ja ojensi kuninkaalle.
Tämä avasi sen ja luki: "Olen lukenut tähdistä: Älkää epäilkö, Herra
ei hylkää valittua sankariaan, vaan vie hänet päämääräänsä, jossa
rauha ja onni odottaa autuaitten maassa. Siellä kohtaamme toisemme."

Kuningas taittoi pikku kirjeen hitaasti kokoon. "Missä sinulla on
sormus, jonka annoin sinulle?" kysyi hän.

"Sen otti äiti kulta. Hän sanoi, että se oli hänelle."

"Miksei hän tullut itse?"

"En tiedä. Minä kyllä sanoin, että kuningas olisi siitä iloissaan."

"Mistä sen tiesit?"

"Minäkin voin lukea toisten ajatuksia", vastasi tyttö, ihmeellinen
ilme katseessaan. "Minä näen paljon mitä toiset eivät näe. Mutta
siitä ei äiti kulta pidä."

"No, silloin varmaankin voit myös sanoa miksei hän suo minun kiittää
häntä kaikesta -- kaikesta hellyydestään ja hyvänsuonnistaan."

Tyttö tuijotti unelmoiden eteensä. "Se on jotakin toista", sanoi hän.
"Kun äiti kulta rukoilee kuninkaan puolesta ja minä kysyn miksi hän
tekee sen ainoastaan hänen puolestaan, vastaa hän: 'Sitä et vielä
ymmärrä, vaan vasta myöhemmin'."

Kustaa Aadolf nosti tytön polvelleen ja suuteli häntä. Kyynelet
kimmelsivät hänen silmissään, ja hän sanoi syvällä tunteella: "Vie
terveisiä hänelle. En kiitä häntä, sillä alan ymmärtää, ettei hän voi
tehdä toisin. Mutta minkä maalliset olosuhteet eroittavat, sen on
Jumala yhdistävä!"

Vielä kerran hän suuteli tyttöä kiihkeästi ja asetti hänet sen
jälkeen lattialle.

"Kas tässä", sanoi hän ottaen kallisarvoisen kultaketjun kaulastaan,
"tämän saat pitää, se on muisto kuninkaalta."

Kun tyttö oli mennyt, istui hän vielä muutamia minuutteja
ajatuksiin vaipuneena. Mutta ne olivat nyt iloisempia. Oli kuin
raskaat varjot olisivat väistyneet. Hän katseli luottavasti kohden
taivasta, ikäänkuin näkisi selityksen kaikkeen, joka hänestä oli
käsittämätöntä. Ja valoa seurasi luottamus. "Taistele ja rukoile!"
oli se ajatus, joka mielessään hän uudestaan kävi monitoimisiin
tehtäviinsä.

Muuan upseeri ilmoitti, että vakoilijat olivat palanneet, ja jos
mahdollista, entistäänkin jäntevämpänä ja tarmokkaampana Kustaa
Aadolf riensi vastaanottamaan heidän tiedonantojaan. Ne keskittyivät
siihen, että Tillyn etujoukko, johon kuului kolme rykmenttiä,
oli sijoitettu Angernin, Rheindorfin ja Burgstallin kyliin.
Keisarillisilla ei ollut aavistustakaan, että ruotsalaiset olivat
niin lähellä. Tähän vaikutti suuresti kuninkaan liikkeiden nopeus,
mutta varsinkin se, että Tillyn sotamiehiä kaikki kammoivat ja
pelkäsivät heidän harjoittamainsa julmuuksien johdosta ja soivat
heille mielellään ansaitun rangaistuksen.

Päälliköt olivat Montecuculi, everstit Bernstein ja Holk.

Kustaa Aadolf ei tuumaillut kauan mitä oli tehtävä. Hän jakoi väkensä
kolmeen osastoon. Itse hän lähti Bernsteiniä vastaan, Baudissin lähti
Angernia ja kolmas osasto Burgstallia vastaan.

Baudissin joutui ensiksi tuleen. Aivan puoliyön korvilla hän iski
ratsumiehineen vihollisen kimppuun, ja ratkaisu oli sellainen kuin
saattoi odottaakin. Montecuculin rykmentti hakattiin suurimmaksi
osaksi maahan.

Rheindorfissa oli herätty Angernista kuuluviin laukauksiin ja ehditty
kömpiä jalkeille ennen kuninkaan hyökkäystä. Ammuttiin laukaus
hyökkääviä ruotsalaisia vastaan, ja sen jälkeen keisarilliset
lähtivät pakosalle.

Samoin kävi Burgstallissa, jossa Holkin rykmentti tosin oli
saanut aikaa järjestäytyä puolustuskuntoon, mutta pian pakeni
taistelukentältä. Koko kuormasto ja 2,000 hevosta joutuivat
voittajain saaliiksi.

Kuten tavallisesti oli Kustaa Aadolf ollut taistelussa ensimäisenä.
Tällöin hän huomasi kerran joutuneensa aivan vihollisten keskeen.
Vaara oli uhkaava, kukaan ei tuntenut kuningasta yön pimeydessä, hän
oli vähällä joutua hakatuksi maahan -- mutta hänen hetkensä ei ollut
vielä lyönyt -- ja muuan hänen uskollisimmistaan, Harald Stake, joka
sattumalta oli tullut saapuville, tunsi hänet ja ajoi viholliset pois.

Estääkseen ryöstöä, joka olisi hajoittanut väen eri tahoille, käski
kuningas sytyttää kolme kylää, jonka jälkeen lähdettiin samana yönä
sangen varovasti paluumatkalle, odottaen, että Tilly tulisi jäljestä
kostaakseen kärsityn tappion. Aamulla levähdettiin muutamia tunteja,
jonka jälkeen marssia jatkettiin Tangermündestä pohjoiseen päin.
Kun Tillyä ei kuulunut, saivat ratsumiehet palata majapaikkaansa ja
kuningas itse lähti Werbeniin.

Siinä öisessä rynnäkössä, joka historiassa mainitaan nimellä
"Burgstallin kahakka", johtui ruotsalaisten menestys siitä
äärimäisestä huolimattomuudesta, jolla keisarilliset hoitivat
vartioitaan. Ja pian näyttäytyi, etteivät he vahingosta viisastuneet.

Sotavoimaan, jonka Kustaa Aadolf oli koonnut Werbeniin, kuului 9,000
miestä jalkaväkeä ja 6,000 ratsumiestä, yhteensä siis 15,000 miestä.
Niin Kustaa Horn kuin Åke Tott olivat saaneet määräyksen lähettää
1,000 muskettisoturia kukin, mutta Burgstallin ottelun jälkeen asema
muuttui niin, että Tott 3,000 ja Horn 7,000 miehen kera viipymättä
saattoi yhtyä kuninkaaseen.

Suurella innolla kuningas odotti näitä lisäjoukkoja voidakseen, kuten
hän kirjoitti Hornille, "tehdä viholliselle sellaisen vaurion, ettei
sitä niin pian voi korjata. Mutta joutukaa vain", kirjoitti hän
edelleen, "kaikki riippuu siitä, että pikimmiten voitte tulla tänne."

       *       *       *       *       *

Sellaisissa olosuhteissa, ja kun keisari taisteluun vaativilla
sanoillaan ja uhkaavalla esiintymisellään oli yllyttänyt protestantit
äärimmilleen, vaadittiin ennen kaikkea, jos mieli saada uhkaukset
tepsimään, että Kustaa Aadolf oli ajettava tiehensä. Jos siinä
onnistuttiin, oli evankelisten ruhtinasten vastarinta murrettu.

Tilly lähti Wolmirstedtistä liikkeelle heinäkuun 20 päivänä ja marssi
vitkalleen pohjoiseen päin. Yhdyttyään Pappenheimin kanssa hän marssi
Werbeniä vastaan ja leiriytyi muutamiin kyliin neljännespeninkulman
päähän kaupungista.

Joka päivä tapahtui suurempia tai pienempiä kahakoita, ja heinäkuun
26 päivänä melkoisen tärkeäkin, jolloin ruotsalaiset tekivät
viholliselle sangen suurta vahinkoa.

Heinäkuun 27 päivänä Tilly ryntäsi eteenpäin täydessä
taistelujärjestyksessä. Vanha sotaherra hämmästyi nähdessään
ruotsalaisten linnoitetun leiripaikan, jonka ainoastaan neronkatse
oli voinut valita. Hän käsitti heti, että se oli valloittamaton,
mutta vaati kaikessa tapauksessa otteluun.

Kun vaatimukseen ei suostuttu, käski hän ampua leiriä suurilla
piiritystykeillä, joita keisarillinen sotajoukko vielä tavallisesti
kuljetti mukanaan. Mutta välimatka oli siksi pitkä, etteivät luodit
voineet tehdä vaikutusta. Kenties Tilly käsitti ensi kerran, että hän
oli täällä kohdannut mestarinsa, ja tehtyään kaksi onnistumatonta
hyökkäystä Werbenin kimppuun hän lähti paluumatkalle.

Samana päivänä iltapuoleen hän koetti vielä pommittaa kaupunkia,
mutta tuloksetta. Kun sotaherra illalla palasi leiriinsä, jätettiin
2,000 miestä kaupungin edustalle. Nämä, jotka seuraavana päivänä
ajettiin tiehensä, pakenivat täyttä karkua keisarillisten leiriin,
missä heidän saapumisensa sai aikaan mitä suurinta hämmennystä.

Molemmat sotaherrat, joihin maailman silmät olivat suunnatut, olivat
kohdanneet toisensa. Tosin he eivät olleet joutuneet otteluun
keskenään, mutta uuden taidon etevämmyys vanhan rinnalla oli selvästi
ilmennyt.

Päällikön, joka tähän asti oli ollut voittamaton, oli täytynyt
väistyä koko sotavoimineen, ja Kustaa Aadolfin soturit katsoivat
toisiaan hämillään siitä, kuinka he olivat kerran voineet sallia
peloitella itseään. Nyt oli keisarillisten aseiden peloittava lumous
hälvennyt; sen herättämä kauhu oli painanut ruotsalaista sotajoukkoa
kuin paha painajainen, mutta nyt se oli haihtunut kuin sumu tuuleen.

Saksan protestantit, jotka vavistuksella olivat odottaneet taistelun
ratkaisua Werbenin luona, alkoivat nyt päästä selvyyteen siitä,
että keisarilliset sotajoukot tämän jälkeen liikkuivat horjuvalla
perustuksella, ja ettei Kustaa Aadolfin enää tarvinnut etsiä
liittolaisia Saksan ruhtinaiden joukosta, vaan näiden oli etsittävä
häntä.

Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm teki alun. Fürstenbergin uhkaamana
hän riensi leiriin Werbenin luo ja päätti elokuun 12 päivänä sen
hyökkäys- ja puolustusliiton, joka oli ollut tekeillä jo lähes
seitsemän kuukautta. Hän otti vastaan ruotsalaisen kenraalin
valtakirjan ja 10,000 miehen päällikkyyden ja väkensä hän otti itse
varustaakseen.

Hänen mukanaan seurasivat Saksi-Weimarin veljekset Wilhelm
ja Bernhard. Kummallakaan ei ollut suuria maa-alueita, mutta
molemmat olivat oivallisia sotureita, lahjakkaita nuoria miehiä,
jotka hehkuivat rakkaudesta sille asialle, jonka tähden heidän
lääniherransa, vaaliruhtinas Juhana Fredrik menetti Saksin
vaaliruhtinashatun. Nämä molemmat rupesivat ruotsalaisiksi
sotapäälliköiksi.

Keisarin italialaiset sotajoukot olivat masentaneet eteläsaksalaiset
pikkuruhtinaat, ja pohjoissaksalaiset olivat liittyneet Ruotsiin.
Leipzigin kokouksen puolueettomista oli enää jäljellä ainoastaan
saksilainen päämies ja vaaliruhtinas. Hän, joka niin monta kertaa
oli vastustanut kaikkia Kustaa Aadolfin kehoituksia liittyä häneen,
näki nyt pilvien kasaantuvan yllensä. Hänelle oli tullut aika kantaa
seuraukset siitä kaksimielisestä asemasta puolueiden välillä, johon
hän oli asettunut koko sodan ajan. Mitä Kustaa Aadolf ei ollut
voinut, sen oli Tilly ajava läpi.

On luultavaa, että jos keisari olisi menetellyt säälitellen Juhana
Yrjänää kohtaan, olisi tämä edelleenkin pysytellyt horjuvassa
asemassaan. Mutta Wienissä ryhdyttiin mieluummin pakkokeinoihin,
ja kenraali sai heinäkuun puolivälissä käskyn hätätilassa käyttää
asevoimaakin vaaliruhtinasta vastaan.

Werbenistä palattuaan Tilly vaati häneltä ratkaisevaa vastausta.
Vaaliruhtinaan oli heti lakattava kaikista varusteluista, Saksin
sotajoukon oli muitta mutkitta yhdyttävä keisarillisiin, ja tähän
asti kaikissa sodan vaiheissa hävitetyn Saksin oli maksettava
sotaveroa ja majoitettava sotaväkeä.

Antaakseen enemmän painoa näille vaatimuksilleen Tilly marssi maahan
pohjoisesta päin, samaan aikaan kuin Fürstenberg lähestyi etelästä
ja Tiefenbach kolmannen armeijaosaston kanssa tuli Schlesiasta.
Mitä oli nyt poloisen vaaliruhtinaan tehtävä, mitä oli hänen rakas
puolueettomuutensa häntä auttanut?... Oliko hänen nöyrryttävä Tillyn
edessä ja jätettävä kaunis maansa mitä raaimmalle raastamiselle
alttiiksi?... Pois se, mieluummin hän kääntyi rukoillen Kustaa
Aadolfin puoleen ja pyysi häntä unohtamaan kaiken kaunan, varsinkin
kun vaaliruhtinas tahtoi hänelle luovuttaa johtaja-asemansa.

Yhtä vitkallinen kuin hän ennen oli ollut hommissaan, yhtä kiire tuli
hänelle nyt. Lähetettiin pikaviesti Ruotsin kuninkaalle rukoillen
häneltä mitä nopeinta apua keisaria vastaan.

Mielihyvin Tilly käytti tarjoutuvaa tilaisuutta pestäkseen
saksilaisia löylyttämällä sen häpeän, joka hänelle oli koitunut
turhasta yrityksestään voittaa Kustaa Aadolf. Hänellä olikin
oivallinen asema Magdeburgissa vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan
välillä, niin että riippui vain hänestä, kumpaa vastaan tahtoi
kääntyä. Jos hän olisi yhtäkkiä rynnännyt Saksiin, olisi hän
epäilemättä saanut saksilaisille aikaan hirmuisen häviön. Mutta
vanhalta sotaherralta puuttui juuri päättäväisyyttä ja ripeyttä
toiminnassaan.

Hän yhtyi Eislebenissä Fürstenbergiin, mutta jäi sinne kokonaiseksi
viikoksi. Sillaikaa hän osaksi uhkaillen, osaksi maanitellen
taivutteli vaaliruhtinasta mukautumaan keisarin tahtoon.

Vaaliruhtinas lähti kiireimmiten sotajoukkonsa luo, johon kuului
12,000 miestä ja oli Arnimin päällikkyydellä jo elokuun 13 päivänä
leiriytynyt Leipzigin lähistöön. Tieto Tillyn ja Fürstenbergin
yhtymisestä se oli pannut jalat Juhana Yrjänän alle.

Arnim lähetettiin Kustaa Aadolfin luo. Kohta sen jälkeen saapui
Tillyltä uusi lähettiläs vaatimaan, että vaaliruhtinaan oli
sotajoukkoineen yhdyttävä keisarillisiin ajaakseen pois valtakunnan
viholliset, ruotsalaiset. Sitä paitsi hänen oli luovutettava koko
sotavarastonsa.

Juhana Yrjänä vastasi vältellen, mutta lähti heti liikkeelle
sotajoukkoineen ja marssi Torgauhun Elben rannalla, Wittenbergistä
eteläänpäin. Se tapahtui elokuun 22 päivänä.

Kolme päivää myöhemmin Tilly marssi Halleen, josta hän vielä lähetti
kirjelmän vaaliruhtinaalle ja kehoitti häntä luopumaan kaikesta
enemmästä vastarinnasta. Kun kehoitusta ei noudatettu, hyökkäsi
Tilly maahan, otti Merseburgin väkirynnäköllä, ryösti Scheiditzin,
poltti joukon kyliä, vaati paloveroa ja hävitti maata kaikin tavoin.
Elokuun 29 p:nä Tilly vaati, että Leipzigin oli hankittava hänelle
muonavaroja, ja uhkasi vähimmänkin empimisen johdosta saartaa
kaupungin.

Raatiherrat vastasivat, etteivät he voineet päättää mitään, kun
vaaliruhtinas ei ollut saapuvilla. Silloin komennettiin ratsuväki
kaupunkia saartamaan, porteille asetettiin vartiot ja kaupungin
ympäristö ryöstettiin kolmen peninkulman laajuudelta. Syyskuun 2
p:nä Tilly lähti Hallesta liikkeelle ja seisoi seuraavana aamuna
koko sotajoukkoineen kaupungin edustalla. Silloin alettiin heti
valmistautua rynnäkköön. Vastarinnasta ärtyneenä Tilly vannoi, että
jos Leipzig edelleen teki vastarintaa, oli kaupunki saava saman
kohtalon kuin Magdeburg, eikä silloin tultaisi säästämään lastakaan
äitinsä kohdussa.

Ei ollut pelastuksen toivoakaan, ja kaupunki antautui 5:n aikaan
iltapäivällä, jonka jälkeen keisarillinen vartioväki asetettiin
kaupunkiin.

Sillä välin oli Arnim rientänyt Kustaa Aadolfin luo, joka otti hänet
jotensakin kylmästi vastaan. Hän valitti sitä, mitä oli tapahtunut,
mutta olihan se vaaliruhtinaan oma syy; jos hän olisi suostunut
kuninkaan vaatimuksiin, ei Magdeburg olisi ollut tuhkana, eikä hän
itse joutunut niin onnettomaan asemaan. Kuinka saattoi hän, kuningas,
luottaa ruhtinaaseen, jonka neuvonantajat olivat keisarin palkkaamia
ja joka saattoi jättää hänet pulaan milloin vain keisari suvaitsi
jälleen ottaa vaaliruhtinaan armoihinsa.

Arnim kuunteli merkillisen kärsivällisesti tätä parannussaarnaa.
Hän ymmärsi, ettei korkealle herralle ollut lainkaan epämieluista
nähdä vaaliruhtinaan olevan riippuvainen hänestä. Mutta ei ollut
muuta keinoa kuin koettaa lepyttää kuningasta, ja hän rukoili häntä
mainitsemaan vaatimuksensa.

"Tahdon haltuuni Wittenbergin linnoituksen", vastasi Kustaa Aadolf,
"paluumatkani suojaksi siinä tapauksessa, että käy onnettomasti.
Vaadin vaaliruhtinaan vanhimman pojan panttivangiksi ja kolmen
kuukauden palkan sotajoukolleni. Lopuksi vaadin, että vaaliruhtinas
luovuttaa kavaltajat neuvostostaan. Näillä ehdoilla olen valmis
marssimaan. Jos vaaliruhtinas pitää ne liian kovina, saa hän katsoa
kuinka muuten leikistä pelastuu."

Arnim pyysi, että hänen sallittaisiin esittää ehdot herralleen, ja
lähti heti matkalle.

Vaaliruhtinas odotti hänen palaamistaan mitä suurimmalla
levottomuudella, ja kun hän vihdoin näki sotaherransa tulevan, huusi
hän häntä vastaan: "Totta kai hän on jo lähtenyt liikkeelle!"

Sangen arastellen esitettiin vaatimukset. Mutta Juhana Yrjänän luonto
oli muuttunut, ja hän huudahti itkien:

"Ei ainoastaan Wittenberg, vaan myös Torgau ja koko Saksinmaa
on oleva hänelle avoinna, ja minä annan hänelle koko perheeni
panttivangiksi, ja itsenikin, jos hän sitä vaatii. Rientäkää heti
takaisin, pyytäkää häntä Jumalan nimessä tulemaan! Olen valmis
luovuttamaan kavaltajat, maksamaan palkat ja uhraamaan koko
omaisuuteni ja henkenikin yhteiseksi hyväksi."

Tuulen nopeudella Arnim palasi tätä viestiä viemään. Kustaa Aadolf
oli liikutettu tästä luottamuksesta ja hädästä, jota se osoitti, ja
hän suostui peruuttamaan kaikki muut vaatimuksensa, paitsi mikä koski
palkkaa.

Liitto vahvistettiin syyskuun 1 p:nä. Saksilainen sotajoukko
alistettiin kuninkaan komentoon, kaikki linnoitetut paikat Elben
varrella olivat olevat hänelle avoimet. Niin kauan kuin hänen
sotajoukkonsa viipyi Saksissa, oli se saapa maasta ylläpitonsa.
Sitä vastoin Kustaa Aadolf lupasi, ettei ennen riisuisi aseitaan,
ennenkuin vihollinen oli ajettu maasta pois.



7.

VOITTOKULKU.


Ruotsista oli heinäkuussa saapunut joukkolähetys, johon kuului
muutamia tuhansia miehiä, ja sen mukana seurasi kuningatar
Maria Eleonora, joka hellittämättömäin rukoustensa johdosta sai
vihdoin tulla meren yli Saksaan ja asettua asumaan Wolgastin
äskensisustettuun linnaan.

Kuninkaallisten puolisojen kohtausaikaa ei voitu vielä määrätä.
Kustaa Aadolf kirjoitti lemmekkäin sanoin kuten aina, että se oli
tapahtuva niin pian kuin olosuhteet suinkin sallivat.

Hän oli tähän aikaan vielä Werbenissä. Saapuneesta sotaväestä, 6,000
skotlantilaisesta, lähetettiin puolet Mecklenburgiin, toisen puolen
vei Kustaa Horn mukanaan Werbeniin.

Vaikeudet joukkojen ylläpitoon nähden olivat tähän aikaan niin
suuret, ettei kuningas nähnyt mitään muuta pelastusta kuin
paluumatkan; mutta paitsi sitä, että tässä oli jotakin nöyryyttävää,
olisi se myös ollut melkoisessa määrin omansa lannistamaan
protestanttien rohkeutta ja hävittämään tähän asti saavutettujen
voittojen hedelmät.

Mutta ylhäällä, suuressa, tutkimattomassa neuvostossa on säädetty,
että pahan on palveltava hyvää; keisarin käsky, että Tillyn oli
käytävä Saksin kimppuun, muutti kaiken; nyt ei ollut vaikea tietää
mitä oli seuraava.

Se kävi nopeammin kuin Kustaa Aadolf oli uskaltanut toivoakaan;
mahtavin kaikista Saksanmaan protestanttisista ruhtinaista oli
avoimesti ja varmasti liittynyt kannattamaan hänen asiaansa. Mitä
merkitsi nyt, vaikka tämä Juhana Yrjänä olikin kurja raukka, joka
joi itsensä joka ilta humalaan ja silloin esiintyi suurennellen
ja pöyhistellen, aamulla sitten ollakseen mitä surkeimmalla
ja katuvaisimmalla tuulella. Tästedes hän ei toki entiseen
tapaansa antautuisi jesuiittain, munkkien ja keisarillismielisten
neuvosherrojen johdettavaksi. Oli tullut hetki, jolloin hänen uskonsa
keisariin horjui, ja pahimmin sen sai horjumaan Juhana Arnim,
hän, joka johti Wallensteinin joukkoja Stralsundia ja sittemmin
Preussissa Kustaa Aadolfia vastaan. Hänetkin oli peruutusjulistus
ajanut pois keisarillisten riveistä; hän, jota katoliset nimittivät
"protestanttiseksi kapusiiniksi", oli mennyt Saksin palvelukseen.

Totisesti olivat kovat ne ehdot, jotka Ruotsin kuningas asetti
tulevalle liittolaiselleen, ehdot, jotka tykkönään musersivat Arnimin
omatkin suunnitelmat. Mutta hätä oli ovella, ja sitä paitsi hänelle
oli houkuttelevaakin taistella Kustaa Aadolfin rinnalla.

Mitä vaaliruhtinaaseen tuli, oli hän, kuten kaikki heikot luonteet,
mennyt toisesta äärimäisyydestä toiseen.

Hänen rakkaan Saksinsa kohtalo oli syvästi koskenut hänen mieleensä;
leiriin saavuttuaan hän ei kuullut muuta kuin kertomuksia ryöstöstä
ja poltosta. Ukot, vaimot ja lapset tulivat päivittäin valittamaan
hätäänsä, ja heidän epätoivonsa näkeminen koski häneen niin syvästi,
ettei hän edes tahtonut maistaa rakasta oluttaankaan, vaan aivan
selvin päin vuodattaen katkeria kyyneliä sanoi heille, että hän
tahtoi tehdä kaiken minkä voi pelastaakseen heidät vihollisen
käsistä. Olut, joka oli huumannut hänen paremman ihmisensä, oli
menettänyt voimansa. Hänen silmänsä aukenivat näkemään, että Kustaa
Aadolf oli se pelastaja, johon hänen oli turvauduttava, ja avun
tarpeen hän tunsi niin syvästi, että hän sinä hetkenä saattoi taipua
mihin nöyryytyksiin tahansa.

Lähetettiin heti viesti Berliiniin, että Brandenburgin ruhtinaan oli
seurattava Juhana Yrjänää kohtaukseen Ruotsin kuninkaan kanssa, ja
tämä riensi noudattamaan kutsua.

Ruotsalaisen sotajoukon keskuudessa liikkui huhu, että Tilly oli
tarkoituksella pakoittanut vaaliruhtinaan liittoon Kustaa Aadolfin
kanssa, koska hän uskoi lujasti, ettei hän voisi ottelussa joutua
tappiolle, ja hän aikoi nyt yhdellä iskulla kukistaa molemmat
vihollisensa.

Mutta se sädekehä, joka oli ympäröinyt Tillyä, oli jo poissa, ja
ruotsalaiset sotamiehet odottivat pelottomasti sitä taistelua, jonka
kaikki tiesivät pian olevan edessä, ja he katsoivat ylös kuninkaaseen
melkein kuin jumalaan. Hänen johdollaan he varmasti uskoivat käyvänsä
voittoon ja kunniaan.

Ja kuningas itse? Tyynenä, vaikkakin mietteissään, hän tarkasteli
rivejään, ojensi, missä oli jotakin vinossa, nyökäytti ystävällisesti
päätänsä vanhoille ystävilleen ja antoi sitten käskyn lähtöön,
"koska totisesti on jo aika käydä taisteluun", kuten hän kirjoitti
Åke Tottille, jonka velvollisuudeksi hän samalla pani tarkoin valvoa
linnoituksia merikulmalla. Banérille ja Teuffelille, jotka oli
jätetty Werbeniin, lähetettiin käsky rientää kiireimmiten jalkaväen
jäljestä. Koko ruotsalainen sotajoukko oli kokoontunut Kosvigin
kaupunkiin, länteenpäin Wittenbergistä, Elben pohjoiselle rannalle.

Täällä se liitto allekirjoitettiin kuninkaan ja vaaliruhtinaan
välillä, ja viimeksimainittua edusti Arnim.

Syyskuun 3 p:nä kuningas meni Elben siltaa yli Wittenbergiin.
Sotajoukkoon kuului 22,000 miestä. Kuningas kirjoitti langolleen
Juhana Kasimirille: "Aamulla 4 päivänä marssimme Dübeniin ja
leiriydyimme sen edustalle odottamaan Saksin vaaliruhtinasta, joka
marssii Eilenburgista tännepäin."

Viidennen päivän aamuna saapui saksilainen sotajoukko, johon
kuului 11,000 miestä. Kun se oli järjestetty juhlarintamaan,
ilmoittautuivat molemmat vaaliruhtinaat Kustaa Aadolfille. He
tahtoivat, että kuningas "tahtoisi tulla ottamaan vastaan sotajoukon
kunniatervehdyksen."

Upseeriensa seuraamana kuningas ratsasti heitä vastaan, ja kun
molemminpuoliset tervehdykset oli vaihdettu, seurasi hän heitä
saksilaisen sotajoukon luo, jonka hän tarkasti ratsastaen koko joukon
ympäri.

Väki näytti uljaalta ja oli tervettä ja rotevaa. Se oli melkein
kallisarvoisesti puettua, ja sillä oli oivalliset hevoset. Mutta
se oli kaikki vastapestattua väkeä eikä sentähden voinut olla niin
harjaantunutta kuin oli tarpeen käytäessä keisarillisia veteraaneja
vastaan.

Saksilaisesta sotajoukosta kuningas ratsasti molempien
vaaliruhtinasten kera takaisin ruotsalaiseen leiriin, joka oli
asetettu taistelujärjestykseen. Täällä ei näky ollut läheskään niin
sorea kuin edellinen. Kauttaaltaan ruotsalaiset näyttivät olevan
pienikasvuista ja laihaa väkeä kuluneissa puvuissa. Hevosetkin olivat
pieniä ja nälkiintyneitä. Sotamiesten ulkonäkö oli merkillisen
vaatimaton, kenenkään päähän ei olisi pälkähtänyt heitä nähdessään,
jollei hän olisi sitä muuten tiennyt, että he olivat niittäneet
voittoja.

Skotlantilainen Monroe sanoo heistä, "että koska ruotsalainen
sotajoukko oli maannut yönsä kynnöspellolla, olivat miehet tomuisia
ja likaisia, ja puhtaiksi harjatut saksilaiset tekivät heistä pilaa."

Kuitenkin tiesivät niin vaaliruhtinaat kuin heidän upseerinsakin
mihin tämä köyhästi varustettu sotajoukko kelpasi, ja ulkomuoto ei
tietenkään heille silloin paljon merkinnyt. Mutta "paljon pilapuhetta
pidettiin Saksassa ruotsalaisen armeijan kurjista varustuksista, ja
monia sukkeluuksia lasketeltiin heidän kustannuksellaan, vaikkeivät
ne onneksi näyttäneet heitä paljoa liikuttavan."

Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, kokoontuivat kuninkaan telttaan
sotaneuvotteluun niin hyvin vaaliruhtinaat kuin saksilaiset ja
ruotsalaiset korkeammat upseeritkin. Edellisten joukossa oli Armin ja
eräs Saksi-Altenburgin herttua, jälkimäisten joukossa Kustaa Horn,
Juhana Banér, Teuffel ja monia muita. Pääasiallisesti keskusteltiin
tavasta, jolla oli käytävä vihollista vastaan, "oliko koetettava sitä
väsyttää pienissä kahakoissa vaiko pakoitettava se suureen taisteluun
avoimella kentällä."

Hermostuneella kiihkeydellä Juhana Kasimir puolusti viimeistä
vaihtopuolta. "Muulla tavoin", sanoi hän, "ei vihollinen kuunaan
poistu maastani... Saattaisin itkeä vain ajatellessanikin onnetonta
Leipzigiä ja sen surkuteltavia asukkaita. Sitä paitsi, kuinka voin
ajan pitkään pitää yllä kahta suurta armeijaa."

Hän katsoi rukoillen Kustaa Aadolfiin.

"Muistakaamme", sanoi tämä; "että Tillyllä on luja asema ja että hän
on kyllin viisas välttääkseen taistelua avoimella kentällä. Olisi
mitä vaarallisinta käydä hänen kimppuunsa. Ajatelkaa myös sitä ylen
uskallettua ja uhkarohkeaa asemaa, johon niin yhdistyneet sotajoukot
kuin vaaliruhtinaalliset maat ja koko yhteinen asiakin joutuu, jos
kaikki jätetään riippuvaksi yhden ainoan taistelun tuloksesta.
Kaksi vaaliruhtinaanhattua joutuu vaaraan! Minulle ei vaara ole
niin uhkaava", lisäsi hän. "Itämeri ja Ruotsin laivasto suojelevat
maatani, vaikkapa itse jäisinkin joukkoineni taistelutanterelle.
Mutta kuinka onkaan käyvä teille?"

Salissa vallitsi yleinen hiljaisuus, ja epäröiden katselivat herrat
toisiinsa. Kuningas puuttui uudestaan puheeseen ja ehdotti, ettei
ollut mentävä suoraan Leipzigiin, vaan kuljettava kiertoteitä Hallen
kautta Merseburgiin. Siten katkaistaisiin Tillyn pääsytie Ali-Saksiin
ja taistelun sattuessa olisi saavutettu monia etuja omalle puolelle.

Mutta siihen ei Juhana Yrjänä tahtonut suostua ja hän puolusti omaa
mielipidettään mitä suurimmalla kiihkeydellä ja puuskahti lopulta
uusiin valituksiin sen onnettomuuden johdosta, joka uhkasi tuhota
hänen kansansa perinpohjin. "Käyköön kuinka tahansa!" huudahti hän.
"Jos kuningas vetäytyy pois, tahdon yksin uskaltaa kaikkeni maani
puolesta ja käydä taisteluun hirmuista Tillyä vastaan."

Kuninkaan lanko Yrjänä Wilhelm sanoi hänkin olevansa samaa mieltä,
ja Kustaa Aadolf vastasi vihdoin, että hän tahtoi "Jumalan nimessä
lähteä eteenpäin, taisteluun."

Luultiin, että Kustaa Aadolf hänkin näki mieluummin päätöksen
tulevan sellaisen, mutta että hän puolusti vastakkaista mielipidettä
pakoittaakseen vaaliruhtinaat vaatimaan käymistä taisteluun; täten
hän vältti vastuun siinä tapauksessa, että taistelu päättyisi
onnettomasti. Hän tunsi siksi hyvin liittolaisensa, ettei voinut
heihin suurin luottaa.

Tehtiin siis päätös, että marssittaisiin yhdistetyin voimin
vihollisen näkyviin Leipzigin luo ja käytäisiin taisteluun niin pian
kun vihollisen sotajoukko näyttäytyi avoimella kentällä.

Sen jälkeen sotaneuvosto hajaantui, ja vaaliruhtinaat palasivat
saksilaiseen leiriin, josta Brandenburgin vaaliruhtinas palasi
takaisin Berliiniin.

Kulovalkeana saapui huhu kuninkaan pääkortteeriin, että Leipzigin
kaupunki ja linna oli pakkosopimuksella joutunut vihollisen käsiin ja
että Tillyn hurjat kroatit jo tekivät ryöstöretkiään torpissa Dübenin
ympäristöllä.

Seuraavana aamuna, syysk. 6 p:nä, annettiin päivän koitteessa käsky
lähtöön, mutta sinä päivänä ehdittiin vain puolitiehen Leipzigiä.
Kuuden aikaan illalla joukot leiriytyivät pieneen Wolkaun kaupunkiin.
Koko päivän olivat vihamieliset kroatit parveilleet ympärinsä ja
kahakoineet kevytaseisten ruotsalaisten joukkojen kanssa.

Oli saatu satakunta vankia, ja nämä olivat antaneet tietoja Tillyn
sotavoimasta ja asemasta.

Kun kaikki määräykset huomispäivää varten olivat annetut, kokosi
kuningas ympärilleen kaikki korkeammat upseerinsa. Siinä oli tyyni,
harkitsevainen Kustaa Horn, siinä taistelunhaluinen Åke Tott, siinä
urhoisa, nerokas Juhana Banér, siinä kuninkaan suosikki, "salama",
kuten hän nimitti Lennart Torstenssonia, ja monia muita. Hän tunsi
kaikki upseerinsa ja hän tiesi, ettei heitä tarvinnut kehoitella.
Heidän iloa säteilevistä silmistään hän luki vakuutuksen, että he
ponnistaisivat kaikki voimansa saavuttaakseen voiton. Mutta varoittaa
hänen täytyi ylimielisyydestä. Vihollista ei käynyt halveksiminen,
asiaa ei saanut pitää helpompana kuin se oli.

Tämän he tajusivatkin: Tilly oli voimakas ja mahtava, ja hänen
miehensä olivat joka päivä harjaantuneet verisissä leikeissä ja niin
tottuneet voittamaan, että tuskin koskaan olivat tappiota kokeneet.
"Mutta mitä mainiompi vihollinen on, sitä suurempi kunnia on hänet
voittaa."

Ruotsin armeija oli tähän asti -- lisäsi hän -- marssinut autioiksi
hävitettyjen tai Ruotsin kanssa liittoutuneiden maiden läpi, joissa
ei ollut oikeutta ottaa veroa. Nyt oli heillä edessään leiri, josta
saisi kallisarvoisen saaliin, ja kun se oli vallattu, oli edessä
retki rikkaihin katolisiin maihin, joihin tämä tärkeä taistelu avaisi
tien. Minkä arvoinen vihollinen oli, tiedettiin vanhastaan. Kuinka
pilkallisesti se esiintyikin, saatiin se kyllä pysymään aisoissaan,
kun meneteltiin viisaasti. Ja hän tiesi, että he kaikki niin
menettelisivät.

Syvällä vakavuudella kuningas jatkoi: "Enemmän kuin liittolaisiin
ja urhoolliseen sotajoukkooni luotan pyhän asiamme oikeuteen. Me
emme taistele ainoastaan inhimillisten asiain, vaan Jumalan kunnian
ja totisen evankelisen uskon puolesta. Ajatelkaahan onnetonta
Passewalkia, ajatelkaa Magdeburgia, ajatelkaa monia tuhansia
viattomasti murhattuja ihmisiä, joiden veri vaatii meiltä kostoa.
Älkää epäilkö, että Jumalan mahtava käsi tahtoisi jättää sen
rankaisematta!"

Näitä yleviä sanoja kuunneltiin tarkkaavaisesti ja suurella
liikutuksella. Heti sen jälkeen nähtiin kuninkaan ratsastavan
rykmenttiensä kesken. Hän puhui kehoittavia sanoja sotamiehille
heidän istuessaan nuotiotuliensa ääressä, ja antoi heille hyviä
neuvoja huomispäivän taistelun varalta. Koska ratsumiehillä oli
paljon huonommat hevoset kuin keisarillisilla, oli heidän, kun
he joutuivat käsikähmään, pistettävä hevosta eikä rautapukuista
ratsumiestä. Jos he sen tekivät taitavasti, oli pian niin hevonen
kuin mieskin syöksyvä maahan. Jalkaväelle hän sanoi, "ettei heidän
pitänyt ampua, ennenkuin katsoivat vihollista suoraan silmiin."

Kaikkialla huomattiin, että väen mieliala oli hyvä, ja sangen
tyytyväisenä kiertoretkeensä kuningas palasi takaisin. Hän vietti yön
kenttärattailla yhdessä Kustaa Hornin, Juhana Banérin ja Teuffelin
kanssa, sielu täynnä ajatuksia huomispäivän johdosta.

Luomme nyt silmäyksen myös olosuhteihin keisarillisten leirissä.

Siellä vallitsi suuri epäröiminen oliko uskaltauduttava ratkaisevaan
taisteluun. Kahdenkahdeksatta vuotias Tilly ei ollut halukas panemaan
koko elämänsä menestystä "heittokeihään kärkeen." Kaikki edelliset
taistelunsa hän oli voittanut viisaasti valitsemalla sen hetken,
jona hän kaikissa suhteissa oli vastustajaansa voimakkaampi. Hänen
tarkoituksensa oli asettua lujaan asentoon Leipzigin luona, odottaa
lisäjoukkoja ja vastustajan hyökkäystä. Mutta sotaneuvostossa
Pappenheim vaati taisteluun täällä kuten Magdeburgissakin.

Kylliksi kauan, sanoi Pappenheim, oli odotettu ratkaisua, ja
kun nyt vihdoin vihollinen oli uskaltanut lähteä linnoitetusta
leiristään, ei sitä voinut puolustaa Jumalan, keisarin eikä Baijerin
vaaliruhtinaankaan edessä, jos päästettiin niin hyvä tilaisuus läpi
käsien.

Nuoremmat everstit yhtyivät siihen, ja Tilly, joka tiesi, että hänen
varovaisuuttaan pidettiin vanhuuden heikkoutena ja pelkäsi joutuvansa
syytettyjen penkille sekä Münchenissä että Wienissä, suostui siihen,
että oli uskaltauduttava taisteluun, jos siihen vaadittiin.

Väitetään, että sotaneuvottelu oli pidetty erään haudankaivajan
majassa, muutamassa niistä harvoista taloista, jotka Leipzigin
poltetuissa etukaupungeissa olivat jäljellä. Ja kun Tilly ja
muut upseerit ulosmennessään näkivät seinillä maalatut pääkallot
ja ruumiskirstut, oli tämä kaikki tehnyt heihin sangen synkän
vaikutuksen. Jokainen näki siinä onnettoman enteen.

Kuitenkaan ei Tilly tahtonut odottaa vihollista itse leirissä
kaupungin edustalla, vaan käski sotajoukon marssia tunnin matkan
sieltä ja asettua Breitenfeldin lähelle edulliseen asemaan.

Suurella tasangolla Leipzigin pohjoispuolella oli ainoastaan siellä
ja täällä muutamia kyliä hajallaan. Ainoa murtomaaeste tällä
taistelukentällä oli pienen Loberjoen laakso, joka oli pohjoisesta
päin saapuvan vihollisen tiellä.

Kahden kylän välille oli Tilly edeltäpäin käskenyt luoda pattereita
tykistölleen, ja sinne keisarillinen sotajoukko syyskuun 7 päivän
aamuna suuntasi marssinsa täydessä taistelujärjestyksessä.

Oli säteilevän kirkas syys-aamu. Tilly lähti hyvissä ajoin
liikkeelle, ja sotajoukko marssi kahdessa osastossa, toinen
Dübeniä vastaan ja toinen koillista kohden. Keskustan, jota Tilly
johti, muodosti jalkaväki. Hänen alipäällikkönsä oli Schaumburg.
Ratsuväki sijoitettiin sivustoihin, 6,000 miestä oikeaan sivustaan
Fürstenbergin johdolla ja 5,000 vasempaan Pappenheimin johdolla.
Jalkaväen edessä oli tykistö, johon kuului 27 suurimmaksi osaksi
järeätä tykkiä.

Asetelma oli hyvin erilainen kuin Kustaa Aadolfin. Jalkaväki
muodosti suuria neliöitä, joissa keihäsmiehet olivat keskellä ja
muskettisoturit reunimaisina. Kun ampuma-aseita ei voitu käyttää,
vaan täytyi ryhtyä käsikähmään, väistyivät muskettisoturit syrjään
keihäsmiesten tieltä. Nämä olivat puetut rynnäkkökypäriin,
teräskauluksiin, rinta- ja selkähaarniskoihin, ja heillä oli miekat
ja 15-18 jalan pituiset keihäät, kun muskettisoturit sitä vastoin
olivat varustetut ainoastaan rynnäkkökypärin ja rintahaarniskoin, ja
heillä oli miekka ja musketti kahden kyynärän pituisine pistimineen.

Ratsuväki oli samoin asetettu suuriin neliöihin, joihin kuhunkin
kuului yksi tai useampia rykmenttejä. Raskasvarusteiset kyrassieerit
olivat kauttaaltaan puetut rautaan, heillä oli kaksiteräiset
lyönti- ja pistomiekat ja kaksi kyynärän pituista pistoolia. He
ratsastivat suurilla ja väkevillä hevosilla, ja heitä käytettiin
pääasiallisesti käsikähmään. Karpiinimiehet, jotka erityisesti olivat
aiotut kuulasateeseen, kantoivat teräspäähinettä ja rintahaarniskaa
ja puolentoista kyynärän pituista karpiinia, joka riippui selässä
leveästä hihnasta. Paitsi näitä kuului armeijaan kroateja ja
husaareja samoin kuin rakuunoita, jotka olivat joko keihäsmiehiä tai
muskettisotureita ratsain.

Kyrassieerit laskettivat ravia vihollista vastaan, ja kun he tulivat
niin lähelle, että katsoivat vihollista vasten silmiä, laukaisivat
ensi ruodun miehet pistoolinsa ja siirtyivät molemmilta puolin
viimeiseen ruotuun, jättäen sijaa toisille j.n.e., kunnes kaikki
ruodut olivat laukaisseet pistoolinsa, jolloin miekat vedettiin
esiin, ja käsikähmä alkoi.

Sotajoukon järjestäminen vei suunnilleen tunnin ajan. Sen jälkeen
Tilly piti kenraaleilleen puheen. Hän sanoi, että nyt heillä oli
vihdoinkin vihollinen edessään avoimella kentällä, rinta rintaa,
miekka miekkaa vastaan, vihollinen, joka tähän asti oli kätkeytynyt
syvien virtojen ja lujien vallitusten taakse tai salakähmää hiipinyt
heidän kimppuunsa. Hyökkäämällä vaaliruhtinas Juhana Yrjänää vastaan
oli hän, Tilly, onnistunut houkuttelemaan kerettiläiskuninkaan esiin,
ja hän oli valinnut taistelupaikan, missä tuuli oli myötäinen.

Lopun hän jätti armeijansa koetellun rohkeuden ja urhoollisuuden
varaan. Taistelun tulos ei ollut hänelle epätietoinen, kun
hän ajatteli, kuinka monia voittoja he jo olivat keisarin ja
ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta voittaneet. Nyt oli
käyvä ruotsalaisille, kuten ennen oli käynyt böömiläisille ja
tanskalaisille. Kerskailevat saksilaiset olivat hyvin vähän
soveliaita veriseen taisteluun ja hajoaisivat heti ensi hyökkäyksessä
kuin akanat tuuleen. Mitä alastomiin, nälistyneihin ja upiuupuneihin
ruotsalaisiin tuli, olivat heidän hevosensa huonommat kuin
keisarillisten huonoimmat kuormahevoset, ja sellaisten kaatumiseen
ei tarvinnut muuta kuin potkaus keisarillisten tulisten ratsujen
kavioista.

Tilly lisäsi, että jos hän olisi hetkisenkään epäillyt heidän
urhoollisuuttaan, olisi hän lujassa leirissään saattanut odottaa
lisäväkeä. Mutta hän tunsi väkensä liian hyvin. He eivät tarvinneet
vallituksia suojaksi takanaan, ja olisi ollut väärin, jos olisi
sallittu muiden jakaa kunnia ja saalis heidän kanssaan. Sitä paitsi
kerettiläiset eivät olleet avoimessa taistelussa vielä koskaan
saavuttaneet voittoa oikeauskoisista katolilaisista.

Tämän puheen jälkeen Tilly ratsasti vielä kerran rivien editse, ja
joukot tervehtivät häntä riemuhuudoin. Hän oli sotamiestensä suuressa
suosiossa, tavallisessa puheessa sanottiin häntä isä Tillyksi.
Tällä kertaa hän ratsasti kuten tavallisesti valkoisella hevosella
ja oli puettu vanhaan flaamilaiseen pukuunsa, jonka kaikki hyvin
tunsivat, vihreään atlastakkiin ja punasulkaiseen, leveäreunaiseen
hattuun. Sulat riippuivat pitkin selkää, ja hänellä oli suuri pamppu
kupeellaan.

Sellaisena he olivat aina nähneet johtajansa, jonka kanssa monilla
sotamiehistä oli yhteisiä suuria ja kunniakkaita muistoja. Sentähden
kaikkien katseet seurasivat osanotolla pientä laihaa ukkoa, jolla oli
niin uljas kotkannenä, terävä leuka, lyhyt parta, tukka valkoinen, ja
siniset silmät vilkkuivat niin vilkkaasti töyhtömäisten kulmakarvojen
ja korkean otsan alta.

Aurinko oli korkealla kirkkaalla taivaalla. Mutta pian kaikki
peittyi tomupilvien pyörteihin, ja itse aurinko loisti himmeästi
aivan kuin sakeain pilvien läpi, kun joukot liikkuivat eteenpäin
päivänpaahtamalla, kuivuneella kentällä. Navakka lounaistuuli ajoi
tomupilvet pitkin tasankoa; se oli ensimäinen merkki pohjoisesta päin
lähestyvästä vihollisesta.

Varhain aamulla Kustaa Aadolf oli lähtenyt Wolkausta liikkeelle.
Marssi oli kestänyt suunnilleen puolentoista tuntia, kun vihollisen
etuväki ja tykistö tuli näkyviin.

Loberpuron yli mennessään sotajoukon täytyi sekaantua
taistelujärjestyksestään. Siellä oli ainoastaan kolme pientä siltaa,
joista ruotsalaiset käyttivät yhtä ja saksilaiset kahta. Koska
edellytettiin, että keisarilliset käyttäisivät hyväkseen suotuisaa
hetkeä, ennenkuin ruotsalaiset ehtivät järjestyä, täytyi ylimenon
tapahtua hyvin varovaisesti.

Kustaa Aadolf oli mukana kaikkialla, vieden ensiksi kaksi
muskettirykmenttiä yli sillasta.

Mutta vihollisten rivit pysyivät liikkumattomina, ja sentähden
seurasivat toiset ruotsalaiset joukko-osastot niin pian kuin
mahdollista. Kerrottiin, ettei Tilly voinut salata kummastustaan,
kun hän upseeriensa ympäröimänä kukkulalta katseli sitä järjestystä
ja varmuutta, millä ruotsalaiset upseerit marssivat rinnettä ylös ja
asettuivat määrätyille paikoilleen. Ja Pappenheimin kysymykseen eikö
voitu rynnätä, ennenkuin vihollisen koko sotavoima oli ehtinyt tulla
yli, vastasi hän ainoastaan vihaisesti ärähtäen: "ei."

Yhdistynyt sotajoukko järjestettiin kuninkaan ja Arnimin kesken
tehdyn sopimuksen mukaan niin, että saksilaiset muodostivat erikseen
oman taistelurintamansa, ruotsalaisista vasemmalla. Heidän rinnallaan
seisoi ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, päällikkönään Kustaa
Horn, kuninkaan sotamarsalkka.

Teuffel ja skotlantilainen Hepburn johtivat keskustaa, ja Lennart
Torstensson seisoi tykistön kera sen rintaman edessä.

Oikeaa rintamaa johti, niinkuin tavaksi oli tullut, ylipäällikkö
itse. Juhana Banér oli täällä kuningasta lähin mies. Täällä oli
protestanttisen sotajoukon ydin, ruotsalaiset rykmentit, joilla oli
nimensä Ruotsin maakuntien mukaan.

"Revityltä, kuluneelta, likaiselta näytti meidän väkemme hopeoituun,
kullattuun, sulitettuun keisarilliseen väkeen verraten", sanoo
muuan silminnäkijä. "Pieniä olivat ruotsalaiset ja suomalaiset
hevoset saksalaisten rinnalla; sentähden ei voinut ruotsalaisia ja
suomalaisia talonpoikain renkejä verratakaan vastustajiinsa. Mutta he
olivat jo koettaneet voimiaan Venäjällä, Liivinmaalla ja Preussissa
ja he voivat vielä kerran näyttää, että pienikin pystyi maasta
ponnistamaan."

Missä kuningas näyttäytyi, järjestellen ja rohkaisten, siellä
loisti luottamus ja ihailu kaikkien silmistä. Hän oli jakanut
heidän vaivansa ja rasituksensa, ja vanhastaan kukin tiesi kertoa
jotakin erityistä hänestä. Nyt hän oli avannut heille tien tälle
taistelukentälle keskelle Eurooppaa, missä oli taisteltava sen
uskonopin puolesta, joka oli ollut heidän omansa lapsuudesta saakka.
Kuninkaan johdolla heidän oli autettava muitakin sellaiseen asemaan,
että saivat häiritsemättä pitää uskonsa. Kaikki oli, lähinnä
Jumalaa, tapahtuva hänen kauttansa, hänen, joka alinomaa oli heidän
joukossaan ja nytkin ratsasti rykmenttien keskuudessa tavallisessa
yksinkertaisessa puvussaan, rinta oli aivan panssaroimaton; kypärin
hän oli pannut pois, ja päätä peitti vain vaaleanharmaa hattu, jossa
liehui vihreä sulka.

Kun Kustaa Aadolf tuli keskelle sotajoukkoaan, pysähtyi hän, otti
toisella kädellään hatun päästään ja toisella laski miekkansa maata
vasten, jonka jälkeen hän voimakkaalla, sointuvalla äänellään lausui
seuraavan rukouksen: "Kaikkivaltias Jumala, sinä, jolla on voitto ja
tappio kädessäsi, käännä silmäsi meihin, uskollisiin palvelijoihisi,
jotka olemme tulleet tänne etäisistä asunnoistamme taistelemaan
vapauden ja totuuden ja sinun evankeliumisi puolesta. Anna meille
voitto sinun pyhän nimesi kunniaksi. Amen."

Melkein koko sotajoukko oli kuullut sanat, ja kaikki tunsivat, että
heidän sydämensä täytti heidän kuninkaallisen sankarinsa luottamus
Herran mahtavaan suojelukseen.

Jokainen odotti kärsimättömästi merkkiä saadakseen rynnätä eteenpäin
ja aloittaa taistelun. Sotahuudoksi määrättiin "Immanuel."
Keisarillisten sotahuutona oli "Jeesus Maria."

Vanhan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja vaatimaan Tillyä
taisteluun ja sen jälkeen annettiin levottomasti odotettu merkki
rynnätä eteenpäin.

Nyt syntyi taistelu, jollaista tässä sodassa ei vielä ollut nähty.
"Sellaista taistelua", lausui muuan aikalainen, "ei oltu taisteltu
kahteen viimeiseen vuosisataan, eipä sitten Kristuksen syntymän.
60,000 soturia, kaksi vanhaa ja koeteltua kenraalia, kaksi armeijaa,
jotka molemmat saattoivat kerskua sillä, että olivat voittajina
palanneet jokaisesta taistelusta."

Mutta taistelu oli toisessakin suhteessa merkillinen. Täällä taisteli
keskenään kaksi sotajärjestelmää, vanha ja uusi. Tilly noudatti
edellistä; lujine, raskaine, vaikeastiliikkuvine joukkoineen, jotka
järkähtämättömästi kestivät rynnäkön, mutta musersivat kaiken
hyökätessään, oli hän voittanut monta kunniakasta taistelua.
Uusi sotatapa oli Kustaa Aadolfin luoma; sitä oli jo koeteltu
monilla sotanäyttämöillä, mutta nyt esiintyi ensi kertaa täydessä
etevämmyydessään ja kesti voitokkaasti tulikoetuksensa.

Vasten tuulta ja häikäisevää aurinkoa marssien oli ruotsalainen
sotajoukko keskellä tomupilviä ja ruudinsavua asettunut asemilleen,
ja koko taistelurintama ulottui puolen saksanpeninkulman alalle.

Tillyn pyssyt paukkuivat kummulta lakkaamatta, mutta hänen
kokoonpuristetut rykmenttinsä eivät liikkuneet paikoiltaan. Oli
ilmeistä, että vanha, varovainen kenraali tahtoi odottaa hyökkäystä
edullisessa asemassaan eikä itse ryhtyä hyökkäämään.

Kun ruotsalaiset olivat edenneet satakunnan kyynärää, ampui
vihollinen ensimäisen laukauksen tykeistään. "Hänen tykistönsä ampui
kaksi laukausta, ennenkuin me saimme omamme kuntoon", kirjoitti
kuningas. "Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin meidänkin tykkimme
olivat reilassa, ja silloin hän sai kolme kahdesta."

Ampuminen jatkui lähes kaksi tuntia. Keisarilliset tekivät paljon
vahinkoa varsinkin Kustaa Hornin joukoille. Kuningas tahtoi
mieluummin odottaa hyökkäystä, mutta kun sellaisesta ei kuulunut
mitään, komensi hän oikean siiven ryntäämään eteenpäin, niin että
tuuli kävi syrjästä päin. Pappenheim ja Fürstenberg olivat sillä
välin rukoilemalla rukoilleet Tillyä, että saisivat hyökätä, ja kun
hän näki ruotsalaisten oikean sivustan liikkeet, suostui hän vihdoin.

Pitkin koko rintamaa annettiin merkki rynnäkköön. Kello oli
suunnilleen kaksi iltapäivällä.

Keskiajan ritarin uhmailevalla taisteluhalulla Pappenheim pani
sivustansa ratsumiesparvet liikkeeseen Kustaa Aadolfin oikeaa,
siipeä vastaan. Hän oli vielä tuskin ehtinyt musketinkantaman päähän
vihollisestaan, ennenkuin näki pieniä muskettisoturiparvia pujahtavan
esiin ruotsalaisten ratsuväen välistä ja tuiskuttavan tulta. Hevoset
pillastuivat nähdessään tiheät välähdykset, oli mahdoton pitää
järjestystä yllä, ja hänen oli pakko vetäytyä takaisin.

Sillä välin ryntäsi Tilly jalkaväkineen ruotsalaisten keskustaa
vastaan. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämpää jälkeä teki
ruotsalaisten tykistö, ja yhdessä ruotsalaisten jalkaväkirykmenttien
lujan aseman kanssa tämä sai Tillyn horjumaan aikeissaan. Hän
vetäytyi oikealle, jättäen leveän aukon itsensä ja Pappenheimin
väliin. Tämä oli tehnyt kaarrosliikkeen hyökätäkseen sivultapäin,
mutta täällä hän kohtasi Juhana Banérin, joka oli ehtinyt edetä
toisen linjan kera ja muodostaa uuden rintaman. Hyökkäys oli ylen
tulinen, mutta täällä vastustajat olivat toistensa vertaiset.
Syntyi verinen ottelu, mutta ruotsalaiset eivät ainoastaan istuneet
järkkymättöminä pienillä, laihoilla ratsuillaan, vaan ajoivat
vimmaisen vihollisen takaisin. Tässä mitä hurjimmassa taistelun
temmellyksessä Pappenheimin koko sivusta heitettiin seitsemän
kertaa takaperin. Kuningas lähetti useita muskettisoturijoukkoja
apuun, ja heidän laukauksillaan oli murhaava vaikutus. Pappenheim
haavoittui, ja hänen uljas ratsurykmenttinsä joutui mitä suurimpaan
epäjärjestykseen. Silloin ruotsalaiset kävivät rynnäkköön, ja
ennen pitkää keisarilliset lähtivät hurjaan pakoon ja joutuivat
täydellisesti hajalle. Heidän ratsuväestään, johon kuului 5,000
miestä, voi Pappenheim haalia kokoon ainoastaan 1,400 miestä, jotka
hän sitten vei Tillylle Halberstadtiin.

Kerrotaan, että tämä olisi sanonut Pappenheimistä: "Tämä ihminen vie
minulta kunnian ja maineen, keisari maan ja kansan."

Tämä oli taistelun suuri käännöskohta. Vasen sivusta joutui
tappiolle, ja yhdessä Fürstenbergin raskaan jalkaväen kera syöksyivät
joukot keihäät ojossa saksilaisia vastaan. Vasen sivusta heitettiin
nurinniskoin ensi hyökkäyksessä, ja kun muut saksilaiset eivät enää
pystyneet puolustamaan asemaansa, otalsivat he, kuten Kustaa Aadolf
sanoi, "komppanioittain käpälämäkeen."

Vaaliruhtinas, joka tähän asti oli pysyttäytynyt jälkijoukossa,
joutui tällöin eturintamaan. "Hän juoksi itse koko henkivartiostonsa
mukana eikä pysähtynyt, ennenkuin Eilenburgissa", lisää kuningas.

Sotamarsalkka Arnim, "etevämpi suunnittelussa kuin toteuttamisessa",
jäi paikoilleen taistelutanterelle Kustaa Hornin sivustan turviin.

Lennart Torstenssonin tykit olivat pitäneet vihollisen keskustasta
loitolla; mutta ruotsalaisten vasenta sivustaa uhkasi suuri vaara.
Vihollisen valtaamat saksilaisten tykit ja muskettisoturien tuli
tekivät murhaavaa tuhoa ruotsalaisten keskuudessa, ja loitommalla
kukkulalla jymisivät yhtä mittaa keisarillisten järeät tykit.

Silloin Kustaa Horn teki sen ihailtavan sotaliikkeen, jonka avulla
hänen sivustansa keskellä ottelua muodosti uuden rintaman vihollista
vastaan. Kuningas lähetti kaksi jalkaväki-prikaatia hänen avukseen,
ja kaikkiaan 7,000 miehen kera seisoi Horn Tillyn 17,000 sotamiestä
vastassa. Fürstenberg ajoi sillävälin takaa saksilaisia hajoittaen
heidät kuin akanat tuuleen.

Arnim oli rientänyt kuninkaan luo ilmoittamaan heidän tappiostaan.
Samaan aikaan Teuffel tuli ilmoittamaan kuinka huonosti oli Hornin
sivustan laita. Kustaa Aadolf riensi sinne täyttä laukkaa, ja jo
hänen saapumisensa oli avun veroinen. Hän käsitti, että tämän
harvalukuisen joukon oli mahdoton pitää puoliaan koko keisarillisen
sotajoukon painostusta vastaan ja hän käski Teuffelin, joka seurasi
häntä, ratsastaa noutamaan muutamia jalkaväki-prikaateja.

Teuffel kiiti tiehensä, mutta samassa sattui häneen luoti, joka
heitti hänet kuoliaana maahan. Silloin kuningas lasketti itse täyttä
laukkaa keskustaan. Siellä hän käski Hepburnin jalkaväki-prikaatien
rientää Hornin avuksi, minkä jälkeen hän riensi oikean sivustan
luo ja lähetti Eerik Soopin länsigööttalaisen ratsuväen kera
auttamaan vasenta sivustaa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa
molemmat jalkaväkiprikaatit marssivat määräpaikkaansa ja asettuivat
vasemman sivustan ratsuväen rinnalle. Ja tuskin oli tämä tehty, kun
Fürstenberg teki rynnäkön ratsuväki-neliöineen.

Täällä näyttäytyi mihin keveä tykistö (nahkatykit) kelpasi. Ruodut
avattiin, ja pienet tykit aloittivat murhaavan kartessitulen
vihollisen ratsuväkeä vastaan, jonka ehdottomasti täytyi peräytyä.

Tähän vaikutti osaltaan myös muskettisoturien tasainen ja nopea
tuli. He ampuivat kaikista kolmesta rivistä samalla kertaa. Heti sen
jälkeen länsigööttalainen rykmentti tuli ja teki rynnäkön toisensa
jälkeen vihollista vastaan.

Mutta tästä apuväestä huolimatta, ja vaikka keveä tykistö sai
melkoista apua keskustasta, oli kauan epätietoista kuinka
vasemmalle sivustalle oli käyvä. Kotvan aikaa näytti siltä, kuin
Tilly onnistuisi ahdistamaan Hornin takaisin. Nämä keisarilliset
sotamiehet, niin jalka- kuin ratsuväkikin, tiesivät tuskin mitä
tappio merkitsi. He taistelivatkin sellaisella miehuudella ja
kuolemanhalveksimisella, joka näkee ainoastaan voiton silmiensä
edessä. Tässä taisteltiin mies miestä vastaan, ja ystävät ja
viholliset sekaantuivat sikinsokin keskenään. Ja koko sekasotkua
peitti sellainen tomu- ja savupilvi, että tuli pimeä kuin yö, ja
ainoastaan vaivoin saattoi eroittaa ystävän vihollisesta.

Tässä silmänräpäyksessä, jolloin kaikki riippui hiuskarvasta,
tapahtui jotakin, mikä määräsi taistelun päätöksen.

Kun Kustaa Aadolf oli lähettänyt Akseli Soopin länsigööttalaisten
keralla ja päässyt varmuuteen siitä, että vihollisen vasen sivusta
oli edelleen pakosalla, teki hän oikean sivustansa jäljellä olevain
eskadroonain kera liikkeen vasemmalle mäen rinnettä ylöspäin,
missä seisoi vihollisen ratsuväki, joka oli koko ajan tähdännyt
kuuliaan ruotsalaisten keskustaa vastaan. Samaan aikaan tämäkin teki
kaariliikkeen oikeaan, niin että sen jalkaväki-prikaatit joutuivat
marssimaan Tillyn vasenta siipeä vastaan.

Stålhandsken johtamat suomalaiset syöksyivät nyt ruotsalaisten
oikean sivustan eturinnassa eteenpäin, aikoen rynnäköllä vallata
Tillyn tykit. Tykkimiehistö teki tosin vastarintaa, mutta heidän
täytyi väistyä, ja suomalaiset kädet suuntasivat sen jälkeen tykit
Tillyn jalkaväkeä vastaan, jota he pommittivat pitkin koko linjaa.
Pappenheim oli sillä välin tullut takaisin ja koonnut joukon
ratsumiehiä, joiden avulla hän tahtoi vallata tykistön takaisin.
Mutta huomattuaan sen mahdottomaksi hän syöksyi taistelun vilinään,
jossa hän persoonallisesti ilmoitti Tillylle vasemman sivustan
täydellisen tappion.

"Vihollinen seisoi alussa kuin vuori", kirjoitti kuningas, "ja
taisteli sellaisella innolla, että näytti epätietoiselta kuka tulisi
saamaan voiton." Mutta kun Tillylle ilmoitettiin, että hänen väkensä
ampui laukauksen toisensa jälkeen hänen omaa väkeään vastaan, ja
kun hän näki osan ruotsalaista jalkaväkeä, joka ei vielä ollut
ollut mukana tulessa, hitaasti marssivan häntä vastaan, silloin hän
käsitti, että taistelu oli menetetty, ja lähti peräytymisretkelle.
Kello oli silloin kuuden ja seitsemän välillä.

Mutta nyt kävi Hornin sivusta puolustuksesta hyökkäykseen ja
ahdisti armottomasti vihollista oikean sivustan ratsuväen avulla.
Tillyn tarkoitus oli palata Leipzigiin, mutta sotajoukko joutui
hämmennyksiin, ja suuri osa siitä oli pian mitä nurjimmassa paossa.

Vanha päistärikkö, joka oli ollut Tillyn ilo ja ylpeys ja joka
oli häntä niin monissa otteluissa kantanut voitosta voittoon, se
ammuttiin Breitenfeldin taistelussa hänen altansa. Turhaan vanha
sotaherra koetti kutsua takaisin pakenevia parviaan, he eivät häntä
enää kuulleet. "Hän ratsasti kuin varjo varjojen keskellä, kukaan
ei häntä totellut." Kyllä sentään, neljä rykmenttiä vallonilaisia
seisoi väistymättä paikoillaan. Vaikka taistelu oli menetetty, eivät
he tahtoneet jättää tannerta paeten. He seisoivat siinä, missä olivat
ja taistelivat tavalla, jota harvoin näkee. Silvottuine jäseninkin he
vielä taistelivat paikalla, johon heidät oli asetettu ja taukosivat
taistelustaan vasta peitettyään maan ruumiillaan. Kun aurinko meni
mailleen ja pimeys peitti kentän, silloin nämä liittoutuneiden vanhat
sotaurhot, joiden lukumäärä nyt nousi enää 500 mieheen, muodostivat
neliön haavoittuneen päällikkönsä ympärille ja veivät hänet mukanaan
pois taistelukentältä.

Samalle paikalle, johon 200 vuotta myöhemmin pystytettiin Leipzigin
taistelun muistokivi, kokosi Kustaa Aadolf sotajoukkonsa, lankesi
polvilleen ja kiitti Jumalaa voitosta.

Oli ihanaa nähdä nämä tuhansien tuhannet polvillaan, kädet ja kasvot
taivasta kohden, kiittämässä sotajoukkojen Jumalaa siitä, että hän
oli antanut heille voimaa murtaa ne kahleet, joihin paavinvalta ja
jesuiittalaisuus, yksinvalta ja tyrannius tahtoi kietoa koko maailman.

Ilovalkeat sytytettiin, ja kuningas vietti yönsä vartiotulen ääressä.

       *       *       *       *       *

Mutta taistelukentällä makasi kuolleita ja haavoitettuja tuhansin;
kaikkiaan laskettiin niiden nousseen 13,600 mieheen, joista oli
7,500 keisarillisia ja 4,000 saksilaisia. Ruotsalainen sotajoukko
oli menettänyt 1,400 ratsumiestä ja 700 miestä jalkaväkeä. Vankeja
oli saatu 3,500 miestä, sitä paitsi oli vallattu keisarillisten koko
tykistö ja 100 lippua.

Seuraavana päivänä kuningas marssi sotajoukkoineen vihollisen
leiriin ja otti sen haltuunsa sellaisena kuin se oli telttoineen ja
huvimajoineen, täynnä ryöstösaalista, muonaa ja sotatarpeita. Saalis
oli suunnattoman suuri; yksin liittoutuneiden sotakassakin joutui
voittajan käsiin. Kaikki otettiin hyvässä järjestyksessä -- sanoo
eräs saksalainen historioitsija: rykmentti toisensa jälkeen marssi
keisarillisten leirin eri osiin.

Vihollinen pakeni kahta eri tietä. Tilly ja Pappenheim suuntasivat
matkansa Leipzigiin. Melkein kuolemanväsyneenä vanha kenraali saapui
Halleen, missä hän sidotutti pahimmat haavansa.

Päivää myöhemmin hän lähti Halberstadtiin uupuneena saamistaan
haavoista. Häntä kannettiin paareilla. Hän näytti melkein
taintuneelta, surustako vai ruumiillisista tuskista, sitä ei tietty.
Kaikessa tapauksessa täytyi matkaa jatkaa. Kaikilla teillä parveili
ruotsalaista ratsuväkeä pakenevain kintereillä.

Seuraavana päivänä lähetettiin ruotsalainen ratsuväki ajamaan takaa
ja hajoittamaan pakenevia joukkoja. Tämä pantiin toimeen sellaisella
voimalla, että keisarilliset tällöin menettivät väkeä yhtä paljon
kuin itse taistelussakin. Kaikki protestantit liittyivät heti Ruotsin
palvelukseen, ja sotajoukko lisääntyi sellaisista tulokkaista 5,000
miehellä.

Samana päivänä, syyskuun 9 p:nä, marssi kuningas taistelukentältä
Leipzigiin. Keisarillisten leiri kulta- ja hopea-aarteineen,
oivallisine vaatevarastoineen, herkkuineen, telttoineen, hevosineen
j.n.e. joutui voittajan käsiin. Kustaa Aadolf piti suuressa arvossa
varsinkin itse päälippua, jossa oli keisarillinen kaksipäinen kotka
ja kirjoitus: "Kirkon ja valtakunnan puolesta."

Seuraavana päivänä kuningas meni enimmän ratsuväkensä keralla
Merseburgiin, joka kaupunki vallattiin. Useat tuhannet keisarilliset,
jotka olivat siellä etsineet turvapaikkaa, hakattiin osaksi maahan,
osaksi vangittiin. Seuraavana päivänä koko sotajoukko yhdistyi Hallen
luona, joka antautui 11 päivänä ja linna seuraavana päivänä. Saksin
vaaliruhtinas sai kunnian itse valloittaa Leipzigin takaisin.

Hallesta käsin kuningas pyysi kohtausta Juhana Yrjänän kanssa, ja
tämä vastasi luonnollisesti, että hän saapuisi kuninkaan luo. On
itsestään selvää, että hän oli mitä suurimmassa määrin hämillään;
olihan hän suorastaan karannut taistelukentältä, ja miten hän saattoi
tyydyttävästi tämän käytöksensä selittää, kun hän ei suinkaan
tahtonut tunnustaa pelänneensä.

Oli tuskin luultavaa, että hän oli saanut rohkaisua olutkannusta,
sillä hän oli kalpea ja näytti ylen hämmästyneeltä mennessään
kuninkaan luo. Kustaa Aadolf pidätti hymyänsä; hänen kävi miekkosta
melkein sääliksi, kun tämä sammaltaen ja hämillään aloitti
anteeksipyyntönsä.

"Älkäämme puhuko siitä", sanoi jalomielinen isäntä. "Olette
riittävästi osoittanut rohkeutta neuvotteluissa Dübenissä. Teidän
ripeää päättäväisyyttänne minun on kiittäminen laakereista, joita
sotamieheni voittivat syyskuun 7 p:nä."

Vaaliruhtinaan katse kirkastui. Sitä hän ei ollut ajatellut. Kun
kaikki oikein tutkittiin, oli hänellä kenties voitosta suurin
kunnia. Mutta sitä hän oli liian häveliäs sanomaan. Sentähden hän
vain puuskahti ihastuksissaan, ettei hän koko elämässään unohtaisi
kuninkaan apua, jota ilman hän ei olisi koskaan selvinnyt niin hyvin
keisarista, eikä hänen ystävyyttänsäkään, jota hän piti niin suuressa
arvossa, ettei ollut maailmassa mitään, mitä hän ei olisi kernaasti
tehnyt kuninkaan mieliksi. Jos hän halusi keisarikruunua, käyttäisi
vaaliruhtinas kaiken vaikutusvaltansa hankkiakseen sen kuninkaalle.

"Lopuksi", kertoo eräs mukanaollut, "kuningas ja vaaliruhtinas joivat
veljenmaljan ja neuvottelivat hyvällä luottamuksella tulevista
tehtävistä."

Kuten vastedes saamme nähdä, oli vaaliruhtinas Juhana Yrjänällä
lyhyt muisti. Ja kun hän puhui kiitollisuudestaan ja tunnusti, että
kaikkein Korkein oli Kustaa Aadolfin kautta tehnyt keisarillisten
tuumat tyhjiksi, ja että hän ja hänen liittolaisensa olisivat
joutuneet hukkaan ilman tätä voimakasta apua, niin hän puhui vain
ulkopuolelta hampaitaan ja oli kyllä unohtava kaiken, kun näki oman
etunsa niin vaativan.

Ruotsalainen sotajoukko sijoitettiin leiriin Scheuditziin, jossa
se sai levätä muutamia päiviä vaivojen ja rasitusten jälkeen.
Saksilainen sotajoukko leiriytyi Leipzigiin.

Mutta suuri uutinen kiiti kulovalkeana kautta Saksanmaan ja sai
kaikkialla mielet liikkeelle. Wienissä maaherra Slavata sai ensiksi
tiedon tappiosta. Hän riensi keisarin luo. Tämä oli juuri palannut
metsästysretkeltä ja aikoi mennä aterialle, kun Slavata tuli. Tämä
lähestyi korkeaa herraansa ja kuiskasi hiljaa, että Saksissa oli
tapahtunut onneton taistelu. Mutta Ferdinand oli mestari itseään
hillitsemään, eikä kukaan voinut nähdä hänen kasvoistaan, että hän
oli saanut huonoja uutisia.

Mutta aterian jälkeen hän sulkeutui sisälle ylhäisimpine
herroineen, ja koko yö käytettiin neuvotteluihin ja tarpeellisten
menettelyohjeiden säätämiseen.

Kukaan ei kuitenkaan voinut täydessä kantavuudessaan käsittää mitä
oli tapahtunut, ja yhtä vähän keisari kuin hänen ympäristönsäkään oli
taipuvainen tunnustamaan sitä miksikään tärkeäksi.

Keisari Ferdinand oli siksi taipumatonta luontoa, ettei hän heti
lannistunut odottamattomasta vastoinkäymisestä. Aina Valkovuoren
taistelusta lähtien pelkkä menestys oli seurannut hänen aseitaan.
Hänen mahtinsa oli suurempi kuin kenenkään hänen edeltäjänä, mitä
oli hänellä pelättävää? Eivätkö Saksan protestanttiset ruhtinaat
pelänneet hänen epäsuosiotaan, eikö hän ollut pitänyt kiinni
takavarikoistaan ja ruhtinaskuntien mielivaltaisista siirroista
suvulta toiselle? Ja kuka uskalsi asettua häntä vastaan? "Hän kyllä
oli katsova, ettei sitä tästedeskään tullut tapahtumaan."

Niin Saksanmaan keisari puhui pöyhistelevässä ylpeydessään eikä
ymmärtänyt, että Leipzigin taistelu oli tehnyt tyhjäksi kaikki hänen
suunnitelmansa. Miekan, jonka oli odotettu laskevan koko Saksanmaan
keisarin jalkoihin, sen oli "pohjan leijona" lyönyt hänen kädestään,
ja kaikki loistavat kuvitelmat yhdestä ainoasta maailmanvallasta
hajosivat kuin pilvet tuulen tieltä.

Protestantit ottivat suuren uutisen vastaan yleisellä innostuksella.
Monien vuosien masennusten jälkeen he jälleen voivat vapaasti
hengittää. Tästälähin oli peruutusjulistus mahdottomuus, ja kun
Saksanmaan yhteys kerran toteutettaisiin, ei mitään valtiollista tai
uskonnollista sortoa enää tulisi tapahtumaan. Vapaudella oli ainoa
varma perustuksensa protestanttisuudessa.

Maailmanhistoria ei voi mainita monia voittoja, joiden seuraukset
olisivat suuremmat ja laajakantoisemmat kuin Kustaa Aadolfin
voiton. Katolilaiset tuskin voivat käsittää Leipzigin tappion
mahdollisuutta. Kymmenen vuoden kuluessa Jumala oli suonut katolisten
kaikille yrityksille loistavan menestyksen. Oliko tapahtunut se
uskomaton asia, kysyttiin Wienissä, "että Jumala oli kääntynyt
luterilaisuuteen?" Breitenfeldin taistelu ei sentään suinkaan
ollut sotaa ratkaissut. Saksanmaata olivat vielä vuosikymmenen
ajan raatelevat niin sisäiset kuin ulkonaisetkin riidat. Mutta
kolmikymmenvuotisen sodan suuret maailmanhistorialliset tulokset oli
voitettu Breitenfeldin taistelussa.

Ja Kustaa Aadolf, millainen oli hänen mielialansa? Hänen rohkeimmat
toiveensa olivat toteutuneet. Hän, joka kesäkuussa 1630 tuli melkein
muukalaisena Saksaan ja tarjosi sorretuille uskonheimolaisilleen
auttavan käden, johon ei kukaan tahtonut tai uskaltanut tarttua, hän
seisoi nyt roomalaisen valtakunnan sydämessä, ja vapautetut ruhtinaat
ja kansa tervehtivät häntä riemulla.

Keisari Ferdinandin silmät olivat pian aukenevat näkemään,
että kaikki hänen maailmaasyleilevät suunnitelmansa oli lyöty
pirstaleiksi, että keisarillisia perintömaita uhattiin, ja ettei hän
ollut varma edes omassa keisarikaupungissansakaan.

Ja Etelä-Saksan kirkkoruhtinaat tiesivät tuskin, uskalsivatko jäädä
hallitus kaupunkeihinsa. He vapisivat pelosta, että hän suuntaisi
retkensä paavillisen liittokunnan maihin.

Ylpeää voitonvarmuutta -- niin arveltiin -- täytyi Ruotsin kuninkaan
tuntea. Mutta me, jotka niin monta kertaa olemme luoneet katseen
hänen sieluunsa, olemme nähneet siellä ainoastaan nöyrää iloa ja
kiitollisuutta; kukaan ei tiennyt paremmin kuin hän, että taistelun
ratkaisu voi riippua pelkästä sattumuksesta, jota kukaan ihminen
ei ennakolta voi ottaa lukuun. Voiton täytyi siis olla edeltäpäin
määrätty korkeammassa neuvoskamarissa, ja Kustaa Aadolf oli ruvennut
sen neuvoskamarin palvelukseen. Uskollisen palvelijan tavoin hän oli
parhaan kykynsä mukaan koettanut täyttää velvollisuutensa. Mutta
hän tunsi syvällä sydämessään, että voima, innostus tuli Jumalalta;
sentähden hän ei ainoastaan näön vuoksi langennut polvilleen ja
kiittänyt saavuttamastaan voitosta, vaan hän kiitti sydämensä
voittamattomasta tarpeesta, ja hän tahtoi, että koko hänen kansansa
tuntisi sen niin. Sentähden hän myös siinä kirjeessä, jonka hän
kirjoitti valtiokanslerille "ihanan voittonsa" johdosta, aluksi ja
lopuksi tuo kaikkein Korkeimmalle nöyrimmät kiitoksensa ja rukoilee
vastedeskin hänen suojelustaan.

Samassa kirjeessä hän pyysi valtiokansleria kaikin mokomin tulemaan
luoksensa, vaikkei toisikaan rahoja mukanaan. Heillä oli paljon
keskusteltavaa keskenään, ja Kaarle Banér saattoi sillaikaa olla
varakuvernöörinä Preussissa.

Useilta tahoilta saapui protestanttisia ruhtinaita Halleen.
Kustaa Aadolf joutui melkein jumaloivan kunnioituksen esineeksi.
Saksalaisesta keisarikruunusta puhuivat useammatkin kuin Saksin
vaaliruhtinas. Siitä puhui myös Weimarin herttua Bernhard, joka nyt
liittyi hänkin kuninkaaseen veljensä Wilhelmin keralla. Mutta Kustaa
Aadolf ei vastannut myöten eikä vastaan. Kukaan ei saanut tietää
hänen sisimpiä ajatuksiaan eikä mahdollisia tulevaisuudenunelmiaan.
Hänellä oli nykyhetken asioissa kylliksi ajattelemista.

Kaikkein ensiksi oli ratkaistava mille tielle kuningas lähtisi,
seuraisiko Tillyä pitemmälle Saksaan vai menisikö Schlesiaan keisarin
perintömaihin. Juhana Yrjänä puhui mitä innokkaimmin jälkimäisen
ajatuksen puolesta; "olutkuningas" esiintyi nyt Kustaa Aadolfin
uskollisimpana ystävänä ja liittolaisena.

Weimarin herttua Bernhard puhui edellisen ehdotuksen puolesta,
joka parhaiten miellytti kuningastakin, vaikka toisista syistä
kuin herttuan esittämistä. Kustaa Aadolf ei ollut varma, että
voisi ripeällä rynnäköllä vallata Wienin; mutta jos se olisi
onnistunutkin, ei hän olisi vielä sillä valloittanut Itävaltaa,
eikä keisari Ferdinand ollut niitä miehiä, joiden mielen ensimäinen
vastoinkäyminen lannistaa. Tilly oli kokoava uusia joukkoja kuninkaan
selän takana; saattoiko hän asettaa sellaisia kääpiöitä kuin Juhana
Yrjänä ja Arnim suurta sotapäällikköä vastaan? Pois se! Ja jos
he saavuttivat jonkun edun, eivätkö nämä herrat olisi käyttäneet
tilaisuutta, mistä niin kauan olivat uneksineet, luodakseen kolmannen
puolueen, joka niittäisi mitä hän oli kylvänyt? Jos hän sitä vastoin
lähetti vaaliruhtinas Juhana Yrjänän Ferdinandia vastaan, silloin
katkeaisi tykkönään side keisarin ja hänelle kauimmin uskollisena
pysyneen protestanttisen vasallinsa välillä, ja tähän juuri Kustaa
Aadolf pyrki.

Kotvan tuumailtuaan hän päätti itse lähteä retkelle Saksanmaan halki;
siten hän saattoi pitää Tillyä silmällä Hän tiesi sitä paitsi, että
miljoonat uskonheimolaiset, jotka aina pfalzilais-sodan ensi vuosista
lähtien olivat turhaan huokailleet, odottivat ja toivoivat apua
häneltä. Jättäisikö hän pelastustehtävän jollekin toiselle?

Saksalaisissa valtiokaupungeissa hänellä oli aivan toisenlaisia
liittolaisia kuin ne kaksimieliset, joita hän tykinsytytin kädessään
oli peloitellut Pohjois-Saksassa. Sitä paitsi hän saattoi sitä tietä
käyttää katolisten hiippakuntien runsaita tuloja sotajoukkonsa
ylläpitoon. Siis Mainziin ja Müncheniin! Sieltäkin hän saattoi päästä
Wieniin.

Protestanttisten ja katolisten säätyjen kesken oli vähäistä ennen
ollut kokous Frankfurt am Mainissa. Katolilaiset lähtivät heti
tiehensä, kun saapui tieto Leipzigin taistelusta. Protestantit
kirjoittivat keisarille ja anoivat, että heidät vapautettaisiin
rasittavasta majoituksesta. Kun heidän anomuksensa hylättiin,
kääntyivät he Kustaa Aadolfin puoleen rukoillen apua.

Vaaliruhtinaan mieleen ei ollut lähtö perintömaita vastaan,
mutta hänen täytyi totella, sillä sellainen oli kuninkaan tahto.
Juhana Banér sai käskyn sulkeutua Magdeburgiin, Åke Tott Wismarin
ja Rostockin vallattuaan tunkeutua Elben yli alasaksilaisiin
piirikuntiin.

Kuningas, joka tähän aikaan laski voimansa 50,000 mieheksi,
toivoi voivansa kohottaa luvun 140,000:een, ottamatta lukuun
brandenburgilaisia ja saksilaisia joukkoja.



8.

VAROITUS.


Syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolf lähti Hallesta 25,000 miehen
keralla ja marssi protestanttiseen Erfurtiin, joka paljon suuremmalla
ilolla tervehti ruotsalaista kuningasta kuin katolista herraansa
Mainzin vaaliruhtinasta. Täällä Kustaa Aadolf viipyi neljä päivää
kaikkien rakastamana ja kunnioittamana. Kaupunkiin asetettiin
tarpeellinen linnue ja 26 p:nä lähdettiin jälleen liikkeelle.

Kahteen kolonnaan jaettuna retkikunta lähti liikkeelle
Thüringerwaldin läpi; toista kolonnaa johti Baudissin, ja yöllä
soihtujen valossa se lähti länttä kohden; pääjoukko marssi kuninkaan
itsensä johdolla yli kukkulaharjanteen Ilmin ahtaita laaksoja pitkin.
Korkeat, totiset havumetsät, joita valaisi lepatteleva soihtujen
loimo, herättivät pohjolan soturien mielessä monia rakkaita kotimaan
muistoja ja tekivät yleisen mielialan melkein juhlalliseksi. Aamulla
päivän valettua sotajoukko laskeutui hymyilevään Mainin laaksoon, ja
ruotsalaiset ja suomalaiset soturimme katselivat ihastuneina uutta
näytelmää, joka oli heidän edessään. Kukkulain huipulla suuret, upeat
ritarilinnat, ja niiden ympärillä kypsynyt viini riippui suurissa
tertuissa! Rikkaat luostarit, joita häämöitti kaikkialla, suuret,
ahertavat kaupungit kirkkoineen, kaikki näytti heistä ihmeelliseltä.
Etelä-Saksa oli heistä kuin mikäkin paratiisin esitarha.

Marssi jatkui Schweinfurtia kohden, ensimäistä protestanttista
valtiokaupunkia, joka sai kunnian toivottaa vapauttajan
tervetulleeksi. Se teki sen kellonsoitoin ja pyssynlaukauksin,
mutta sydämellisimmin otti voittajan vastaan riemuitseva kaupungin
asujamisto, joka oli joukolla lähtenyt "uutta Gideonia" katsomaan.

Osoittaakseen kuinka kallisarvoisena hän piti tämän myötätunnon,
perusti hän sen lukion, joka Schweinfurtissa on vielä meidän
päivinämme. Sotamiehetkin saivat osakseen yleisen tyytyväisyyden
ilmauksia. Nyt olivat heidän makeanleivänpäivänsä tulleet.

Lähin marssi suunnattiin katoliseen Würtzburgiin, ruhtinaallinen
piispa riensi päätäpahkaa pakosalle, kun kuuli ruotsalaisten
lähestyvän. Esikaupunki ei ollut linnoitettu eikäpä itse
kaupunkikaan, josta puuttui tarpeellinen vartioväki. Toisella puolen
virran oli piispanlinna jyrkän vuoren ylimmällä huipulla.

Se oli sangen vanha rakennus, joka oli saanut Marienberg-nimensä
neitsyt Marialle pyhitetystä kirkosta. Tänne oli sijoitettu 600
miestä Keller nimisen ratsumestarin johdolla.

Tämä, joka katsoi kaupungin puolustuksen mahdottomaksi, luovutti
sen melkein heti, mutta sulkeutui itse linnaan, ensin räjäytettyään
ilmaan pari kaarta siitä sillasta, joka vei yli virran ja lisäksi
korjattuaan pois kaikki venheet huostaansa.

Pikalähetti toi viestin, että Tilly lähestyi, ja Kustaa Aadolf, joka
ei tahtonut tuhlata aikaa, päätti vallata kaupungin rynnäköllä.
Suurin vaikeus oli päästessä virran yli.

Korkealla sijaitsevasta linnasta saattoi tykit esteettömästi suunnata
mihin paikkaan tahansa, ja luotisade kohtasikin niitä uskaliaita,
jotka uskalsivat virran rantaan. Mutta ruotsalaiset eivät olleet
neuvottomia; jotkut riensivät noutamaan paikalle muutamia veneitä,
jotka he olivat läheisyydestä keksineet, toiset taasen heittivät
paksuja lautoja sillan murretun osan yli. Osa joukosta kulki yli
lautoja myöten, osa taasen souti veneillä.

Kun muuan linnantorneista oli ammuttu maahan ja juoksuhaudat ehditty
ulottaa linnaan saakka, päätti kuningas tehdä rynnäkön. Linnanportin
edustalla oli ulkovarustus, joka oli ensin vallattava, ja se onnistui
kahden tunnin tulisen taistelun jälkeen. Ryntääjiä johti Akseli
Lilja; hän ajoi vihollista väkineen takaa linnaan ja valloitti sen.
Mutta taistelua jatkettiin linnanpihalla, kunnes Lennart Torstensson
otti Kellerin vangiksi. Silloin kaikki vastarinta taukosi.

Valloituksen jälkeen ruotsalaiset saivat sotamiehet tunnin ajan
ryöstää. Mutta ainoaakaan naista ei saanut raiskata, ei tehdä mitään
väkivaltaa.

Kun kuningas tuli linnanpihaan, näki hän monien ruumiiden joukossa
muutamia sellaisiakin, joiden kasvoista kuvastui elämä ja terveys.
"Nouskaa kaikki, teille ei tehdä mitään pahaa", lausui kuningas. Ja
katso, monet luullut ruumiit riensivät noudattamaan kehoitusta ja
luikkivat tiehensä niin nopeasti kuin vain pääsivät.

Suunnattoman suuri oli saalis, mikä täällä saatiin, vaikka kaupungin
asujamet saivatkin takaisin kaiken, mikä oli viety linnaan parempaan
turvaan. Kaksitoista hopeaista apostolia ja kultainen Mariankuva
lähetettiin rahapajaan. Muuten otettiin yhdeksänviidettä suurempaa
ja pienempää tykkiä, tuhatmäärin jalka- ja ratsuväen aseita, piispan
oivalliset hevoset, hänen viininsä ja kirjastonsa, joka viimeksi
mainittu sai sittemmin muuttaa majaa Itämeren poikki Upsalaan.
Lopulta onnistuttiin löytämään piispan aarrekammiokin, joka oli
hakattu kallioon linnankellarin alle. Sieltä kannettiin ulos monet
kätketyt kalleudet, muun ohella arkku kultarahoja täytenään.
Linnanpihalla pohja irtautui ja kultarahat vierivät maahan.
Sotamiehet eivät olleet hitaita poimimaan. Monet kolikot silloin
sujahtivat heidän omiin taskuihinsa, mutta kuningas antoi heidän
pitää ne.

Sotamiehet eivät olleet koskaan nähneet niin paljon kultaa, kuin mitä
täällä joutui heidän osakseen. Würtzburgin jälkeen oli ruotsalaisessa
sotajoukossa tuskin ainoaakaan sotamiestä, jolla ei ollut uutta
siistiä pukua. Se ylellisyys, jossa he elivät oleskellessaan
rikkaassa Mainin laaksossa, tuntui heistä melkein unennäöltä.
Muuan päälliköistä kirjoitti: "Suomalaispoikamme, jotka nyt
tottuvat viinimaahan, eivät enää kovinkaan kalunne Savoon takaisin.
Liivinmaansodassa täytyi heidän usein tyytyä veteen ja homehtuneesta
leivästä laitettuun olutsoppaan; nyt suomalaiset laittavat
kypäröissään kylmää lientä viinistä ja sämpylöistä."

Lokakuun 8 p:nä vallattiin Würtzburgin linna. Kohta tämän jälkeen
Kustaa Aadolf julistettiin Frankin herttuaksi.

Syyskuun loppuun Tilly oli oleskellut Peterhornin hiippakunnassa,
mutta heti kun saapui tieto Ruotsin kuninkaan retkestä poikki
Thüringerwaldin, marssi hän kiireimmiten etelää kohden, yhtyi
kenraalien Altringerin ja Fuggerin kanssa ja Fuldaan saapuessaan
laski sotajoukkonsa 27,000 mieheksi. Hänen tarkoituksensa oli rientää
Würtzburgin avuksi, mutta hänen jatkaessaan marssiaan Hanauhun saapui
tieto piispankaupungin kukistumisesta.

Täällä yhtyi Tillyyn uusi Lothringista saapunut sotajoukko, niin että
hänen komennossaan oli nyt 40,000 miestä, mikä miesluku oli riittävä
estämään Kustaa Aadolfin marssia pitemmälle. Mutta seurauksena
Leipzigin taistelusta oli, että Tilly nyttemmin pelkäsi käydä Ruotsin
kuninkaan kimppuun. Molemmat sotajoukot seisoivat vastatusten
ryhtymättä mihinkään ennenkuin lokakuun lopussa. Silloin sattui
tapaus, joka yhdessä elintarpeiden puutteen kanssa pakoitti Tillyn
lähtemään pois näiltä seuduin.

Kuningas oli samaan aikaan ottanut vastaan ja lähettänyt pois
Bambergin piispan lähettilään, Württembergin herttuan ja muut, jotka
tahtoivat pysyä puolueettomina, mihin tietysti ei suostuttu. Hän oli
juuri tehnyt sopimuksen Nürnbergin kanssa, kun saapui sanoma, että
Tilly oli lähtenyt liikkeelle ja luultavasti aikoi joko Würtzburgiin
tai Schweinfurtiin.

Tapansa mukaan Kustaa Aadolf lähti itse vihollista vakoilemaan ja
löysi hänet leiriytyneenä Tauber-virran varrelle. Täällä kuten
muuallakin keisarilliset osoittautuivat sangen huolimattomiksi
vartiopalveluksessaan. Kolme rykmenttiä ratsuväkeä oli sijoitettu
Würtzburgin linnan puolelle muutamia peninkulmia itse kaupungista.

Yöllä lokakuun 24 päivää vasten kuningas ratsasti hyökkäysretkelle
3,000 ratsumiehen ja 2,000 muskettisoturin keralla kolmen etumaisen
rykmentin kimppuun sellaisella menestyksellä, että suurin osa
vihollisista hakattiin maahan, suuri joukko vangittiin, ja koko
kuormasto joutui voittajan käsiin. Loput keisarillisista ajettiin
päämajaan, jossa syntyi suuri pelästys.

Seuraavana päivänä kuningas palasi Würtzburgiin ja sai heti
sen jälkeen tiedon, että vihollinen oli lähtenyt marssimaan
Ochrenfurtiin, pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee virranmutkauksessa
Würtzburgista kaakkoiseen päin. Kustaa Aadolf miehitytti heti tämän
seudun samoin kuin muutkin vaaralliset paikat.

Sillä välin Tilly taivalsi sangen verkkaan kaakkoista kohden, ja
kuningas, joka oli lähettänyt muutamia rykmenttejä Nürnbergiin ja
sentähden saattoi olla huoletta tähän kaupunkiin nähden, päätti antaa
hänen jatkaa marssiaan Frankeniin ja itse jatkaa taivaltaan Mainin
laaksoa pitkin.

Sitä ennen tehtiin liitto Yrjänä Lüneburgilaisen ja useain
evankelisten kaupunkien kanssa, kuten Frankenin, Anspachin,
Baireuthin, Nürnbergin ja muiden.

Suuri joukko palautusjulistuksen aikoina karkoitettuja
protestanttisia pappeja palasi takaisin seurakuntiinsa. Sitä vastoin
katolisen väestön valtasi alussa oikea pakokauhu; kaikki pakenivat,
ketkä suinkin pääsivät, varsinkin papit ja munkit. Yleisenä uskona
oli, että Antikristus oli tullut hirveästi kostamaan kaikkien
uskonheimolaistensa puolesta. Mutta vähitellen alettiin käsittää,
että läheltä katsoen hän ei ollut läheskään niin vaarallinen kuin
oli luultu. Hän ei ensinkään vaatinut kostoa eikä häirinnyt ketään
vapaassa uskonnonharjoituksessaan.

Kustaa Aadolf vuorostaan kehoittikin paenneita palaamaan kutakin
kotiinsa. Würtzburgista hän tarjosi suojelustaan kaikille, niin
katolilaisille kuin protestanteillekin.

On totta, että Bärwaldessa Richelieun kanssa tehty sopimus velvoitti
hänet siihen, mutta paljoa suuremmalla syyllä voimme tässä kuninkaan
viisaassa menettelyssä nähdä ilmauksen Kustaa Aadolfin luonteen
ylevyydestä ja puhtaasta ihmisyydestä, joka johti hänen toimiaan
ensi silmänräpäyksestä saakka, kun hän tuli lähempään kosketukseen
katolisen Saksan kanssa, ja joka kokonaan voitti sen ahdasrintaisen
uskontunnustuksen, johon hän oli kasvanut ja joka häntä ympäröi hänen
nuoruudessaan. Kun Erfurtin katoliset papit olivat polvistuneet hänen
edessään, nosti hän heidät ylös ja lupasi heille suojeluksensa.

Mutta vaikka hänen terve, valpas ymmärryksensä estikin hänet
tulemasta sellaiseksi hurmahengeksi kuin Ferdinand II ja Maksimilian
Baijerilainen, vaikka hän tarjosikin uskonvapauden ja vapaan
uskonnonharjoituksen kaikille, niin käytti hän sitä vastoin
katolisen kirkon omaisuutta valloittajan oikeudella. Saksan
protestanttiset ruhtinaat, sen ylhäisaateli ja hänen omat upseerinsa
saivat kaikki osansa saaliista. Samaan aikaan jatkettiin niitä
erikoisliittoutumisia, jotka oli alettu Stettinissä, ja sopimuksia
tehtiin protestanttisten ja katolisten säätyjen kanssa kilvan.
Katolisten täytyi tehdä samat sitoumukset kuninkaalle kuin ennen
Paavilaisten liittokunnalle, ja protestanteille tuli Leipzigin liitto
vasta nyt todellisuudeksi.

Ennenkuin joukot pantiin liikkeelle, oli koetettava mitä
neuvotteluilla saatiin aikaan. Ja kuninkaan vaatimukset olivat selvät
ja varmat. Oli valittava ystävyys tai vihollisuus; puolueeton ei ole
kylmä eikä lämmin ja on sentähden pahempi kuin itse vihollinen.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Etelä-Saksan kaikki protestanttiset
ruhtinaat ja vapaat kaupungit olivat mahdollisilla sopimuksilla
liittyneet Kustaa Aadolfiin. Ruotsi oli astunut sekä liittokunnan
että Leipzigin liiton sijalle. Mutta niinpä Kustaa Aadolf merkitsikin
tällä hetkellä Saksanmaalle enemmän kuin keisari ja paavi.

Ruotsalainen sotajoukko viipyi kokonaisen viikon Würtzburgin maassa,
joka ei tätä ennen ollut koko sodan aikana nähnyt ainoatakaan
vihollista. Ruotsalaiset, suomalaiset ja skotlantilaiset nauttivat
täysin siemauksin etelän ihanuudesta, joka ensi kerran oli heidän
edessään. Sydän lämpenee lukiessa nürnbergiläisiä kronikoita näistä
pohjolan sotureista. "Humalassakaan ei heidän kuultu koskaan
kiroavan, ei myöskään huomattu kurittomuutta ja paheita heidän
keskuudessaan; sotamiesten jumalanpelko oli yhtä harras kuin
kuninkaankin; usein kuuli Jumalan nimen heidän keskusteluissaan,
ja hänen apuunsa he luottivat soturin parhaana tukena. Se tuntunee
uskomattomalta niistä, jotka eivät ole sitä nähneet omin silmin",
lisää kronikka.

       *       *       *       *       *

Herttua Maksimilian oli käskenyt käydä sotaa ainoastaan
puolustautuen, ei hyökäten, ja sentähden Tilly oli vetäytynyt
etelään päin, ettei häntä eristettäisi Baijerista. Mutta hänen
alipäällikkönsä suuttui silmittömästi sellaisesta sotatavasta ja
marssi omin päin Elbeä kohden.

Kustaa Aadolfilla oli nyt aivan avoin tie länttä kohden, ja hän lähti
liikkeelle "liittääkseen Mainin Rheiniin", kuten hän sanoi.

Ennenkuin kuningas lähti Würtzburgista, vallattiin Hanaun ja
Rothenfelsin kaupungit, viimeksimainittu Lennart Torstenssonin
johdolla.

Marraskuun 9 p:nä kuningas lähti kaupungista 11,500 miehen keralla.
Kustaa Horn jäi sinne 8,000 miehin pitämään silmällä Tillyn liikkeitä.

Vastustamattomasti marssi ruotsalainen sotajoukko eteenpäin kahdessa
kolonnassa, yksi kullakin puolen virtaa, kun taasen tykistö
Torstenssonin johdolla kuljetettiin aluksin itse virtaa myöten.
Seuraavina päivinä Wertheim, Miltenberg, Aschaffenburg, Steinheim ja
Offenbach joutuivat Ruotsin kuninkaan käsiin. Menestys oli odotuksia
suurempi. "Näytti siltä", sanoi eräs kirjailija, "että hänen tarvitsi
ainoastaan marssia läpi Saksanmaan vallatakseen sen. Hän ei tullut
niinkuin vihollinen, vaan niinkuin hallitsija, joka tahtoi tutustua
alamaisiinsa ja ottaa vastaan heidän uskollisuudenvakuutuksensa."

Offenbachista käsin hän käski vaatia Frankfurt am Mainin maistraattia
avaamaan kaupungin portit ruotsalaiselle sotajoukolle. Kuninkaan
leiriin saapui heti lähetystö anomaan, että kuningas antaisi heidän
olla rauhassa ruotsalaisesta linnueesta; heidän uskollisuudenvalansa
keisarille ja vaaliruhtinaalle kielsi heidät ottamasta sellaista
vastaan, ja liitto Ruotsin kanssa saattaisi heidän erivapautensa ja
markkinansa suureen vaaraan.

"Minua ihmetyttää suuresti", vastasi kuningas, "että te puhutte
markkinoistanne, kun on kysymys uskonnosta, omantunnonrauhasta ja
vapaudesta."

Lähettiläät pyysivät tilaisuutta neuvotella vaaliruhtinaan kanssa,
mutta saivat vastaukseksi, ettei nykyään ollut ketään muuta Mainzin
vaaliruhtinasta kuin Ruotsin kuningas, jolla oli Aschaffenburg
hallussaan ja joka voi antaa heille paljon pätevämmän anteeksiannon
kuin vaaliruhtinas. Mutta hänellä oli aika täpärällä; jos he
kieltäytyivät avaamasta porttejaan, "hankkisi hän kyllä avaimet
käsiinsä, niin oli hän tehnyt kaikissa paikoin, jotka olivat
joutuneet hänen käsiinsä."

Lokakuun 17 p:nä kuningas marssi kaupunkiin. Ensin tuli tykistö,
sitten muu sotaväki ratsain ja jalkaisin. Sen jälkeen seurasivat
kuninkaan torventoitottajat ja lopuksi hän itse puettuna asetakkiin,
jonka yllä oli tulipunainen, kultakirjainen vaippa. Hän ratsasti
oivallisella espanjalaisella orhilla ja tervehti ystävällisesti
oikeaan ja vasempaan hattu kädessään. Kadut olivat katseluhaluisia
täytenään, kaikista ikkunoista näkyi naiskasvoja, ja kaikkia näytti
ihastuttavan se lempeän majesteetillinen ilme, joka oli kuninkaan
kasvoilla. Häntä ympäröi joukko saksalaisia ruhtinaita ja kreivejä;
näiden jäljestä seurasivat kuninkaan henkisoturit ja muut palvelijat.

Senjälkeen tuli Weimarin herttua Bernhard, yksinään, komeasti
sonnustettuna. Häntä seurasi kuninkaan henkikaarti ja sen jälkeen
kuninkaan tyhjät vaunut, runsaasti koristeltuina ja kahdeksan hevosen
vetäminä. Lopuksi koko muu sotajoukko, rykmentti toisensa jälkeen.

Oivallinen päivällinen oli laitettu suureen Braunsfelsin taloon,
jossa keisari tavallisesti majaili. Nimensä sillä oli vanhasta
aatelissuvusta, ja oli se sisustettu kuninkaallisella loistolla.

Kustaa Aadolfin hilpein mielin kunnioittaessa oivallista ateriaa
kerromme tapauksen, joka, jos kaikki olisi käynyt kuten oli
tarkoitettu, olisi kääntänyt maailmanhistorian juoksun.

       *       *       *       *       *

Muistamme Martina Almannin Magdeburgin hävityksestä. Muuan armelias
ihminen oli ottanut hänet hoiviinsa, ja muutamien kuukausien kuluttua
hän oli siksi toipunut, että hänet saatettiin viedä sukulaistensa
luo Frankfurt am Mainiin. Täällä hän vietti päivänsä melkein
täydellisessä tylsyyden tilassa. Hän täytti uskollisesti mitä häneltä
vaadittiin, mutta ei muuten välittänyt mitään kaikesta mitä tapahtui.

Perhe, jonka luona hän asui, kuului protestanttiseen seurakuntaan, ja
Kustaa Aadolf oli täällä kuten kaikkialla jokaisen puheen aiheena.
Kun hän lähti Würtzburgista, tiesivät kaikki, että hän tulisi
Frankfurt am Mainiin, ja vaikkei iloa uskallettukaan ilmaista ääneen,
oli se siltä protestanttien kesken yleinen.

Ensi kerran huomattiin Martinassa sielunliikutusta, kun hän kuuli
kerrottavan kuninkaan voittoretkestä. Silloin hänen katseensa riippui
puhujassa, ja väliin saattoi syttyä loiste himmeihin silmiin.

Eräänä päivänä saapui siihen taloon, jossa Martina asui, muuan
henkilö ja pyysi innokkaasti päästä hänen puheilleen. Sattumalta oli
ainoastaan muutamia palvelijoita saapuvilla, ja vieras päästettiin
heti hänen luoksensa.

Se oli Frans König. Myrskyisellä kiihkeydellä hän kertoi, että oli
etsinyt Martinaa kaikkialta, että rakasti häntä tulisemmin kuin
konsanaan, ja että riippui nyt Martinasta oliko hän ainaiseksi
mennyttä miestä.

Martina katsoi ihmeissään häneen. Menneisyydestä hän muisti vain,
että oli muinen tuntenut tämän miehen; vieraan esiintymisestä hän
ymmärsi, että tämä oli onneton, ja niin hän pani osaaottavasti
kätensä hänen käteensä ja katsoi häneen uskollisilla lapsensilmillään.

Aivan tyyten hurmautuneena Frans König lankesi tällöin hänen
jalkoihinsa ja sanoi tästälähin jättävänsä kohtalonsa hänen käsiinsä,
hänen ratkaistavakseen. Ja sitten Frans miekkonen kertoi, että muuan
ylhäinen katolinen aatelismies oli luvannut hänelle suunnattomia
aarteita, jos hän tahtoi murhata Ruotsin kuninkaan. Se oli tapahtuva
suuren juhla-aterian aikana, jonka kaupunki aikoi antaa, ja kaikesta
oli niin hyvin huolehdittu, ettei se voinut epäonnistua. "Hän antaa
minulle niin taidokkaasti tehdyn tikarin", lisäsi Frans König, "että
samalla kun isken, haarautuu kaksi terää molemmille tahoille, niin
että pelastus on aivan mahdoton. Saksan mainioin linna on oleva
minun, minut koroitetaan kenties aina ruhtinaalliseen säätyyn, ja
sinä, Martina, olet oleva minun ruhtinattareni." Näillä sanoin hän
tahtoi sulkea Martinan syliinsä, mutta tämä sysäsi hänet kammolla
luotaan, ja samat sanat, jotka Martina lausui viimeksi Magdeburgissa,
ne hän lausui ensiksi Frankfurt am Mainissa: "Minä kiroan sinut!"
Silloin kuten nytkin hän vaipui taintuneena maahan ja kaikesta
mahdollisesta vaalinnasta huolimatta hän pysyi kylmänä ja kankeana.
Siinä uskossa, että oli surmannut hänet, syöksyi Frans König tiehensä.

Mutta Martina ei ollut kuollut, ja kun hän useain tuntien kuluttua
palasi tuntoihinsa, hämmästytti hän ympäristöään kysymällä, oliko
ketään vierasta ollut hänen luonaan.

Kun palvelija kuvaili henkilöä, kävi hän kalmankalpeaksi, mutta sanoi
ainoastaan, että hän luuli uneksineensa. Kuitenkin oli nyt tylsyys
poissa tykkönään, hän oli muuttunut hermostuneen levottomaksi ja
näytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin. Jos joku olisi pyytänyt
hänen luottamustaan, olisi hän varmaan antanut sen. Mutta kaikki
ihmiset olivat aivan pyörällä päästään lähestyvän kuningasvierailun
johdosta, ja lisäksi katsottiin, ettei tyttö rukan pään laita ollut
oikein.

Päivä oli käsissä. Kuningas oli tullut. Suuret väkijoukot tunkeilivat
Braunsfelsin talon ympärillä. Jollei saatukaan nähdä mitään, niin
ainakin tunnettiin ruuanlemu kyökistä, ja kannatti olla mukana edes
sitä haistelemassa.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan nuoreen tyttöön, joka tavattoman
notkeasti puikki eteenpäin läpi väkijoukon ja onnistui pääsemään
portaita taloon. Täällä vilisi palvelijoita, mutta myös korkeita
herroja, jotka olivat sisähuoneissa. Sinne hänen piti päästä, mutta
hänet esti muuan henkipalvelijoista, joka kysyi mihin hän aikoi.

"Tahdon puhutella jotakin kuninkaan herroista, sitä, joka enimmän
pitää hänestä", vastasi hän tuskallisen näköisenä.

Muuan uljas upseeri kääntyi nopeasti päin, ja palvelija toisti tytön
sanat.

Tykistönkenraali Lennart Torstensson, sillä hän se oli, meni heti
tytön luo ja sanoi: "Pidämme kaikki kuninkaasta. Kuka pitää enimmän,
sen tietää yksin Jumala. Tahdotko sanoa minulle asiasi?"

"Häntä uhkaa suuri vaara, en tiedä aterianko aikaan vai sen jälkeen",
sanoi hän kiihkeästi liikutettuna.

"Mistä sen tiedät?"

"Kenties se oli unta, mutta en kuitenkaan luule niin. Hän näytti
minulle kaksikärkisen tikarin, joka oli tunkeutuva ihoon... se oli
kaikki liian hirveää."

"Tunnetko miehen?"

"Tunnen!" vastasi tyttö väristen.

"Mikset ole antanut häntä ilmi?"

"Minulla ei ole mitään todisteita, ja tihutyön voisi tehdä joku
toinen."

"Hän on siis ainoastaan kätyri?"

"Niin, jonkun ylhäisen herran, jonka nimeä en tiedä."

"Jos ilmoitan kuninkaalle, ei hän siitä välitä. Mutta hänen ystävänsä
tulevat häntä suojelemaan."

"Ei se auta", puuskahti Martina epätoivossa. "Murhaaja voi tulla
palvelijan hahmossa, ei ole ketään muita kuin minä, ketkä tuntisivat
hänet missä valepuvussa tahansa... sallikaa minun sentähden
olla täällä sisällä, ajatelkaa, että minä tunnen hänet kaikissa
valepuvuissakin!" toisti hän.

Hänen käytöksensä oli niin rukoileva ja hätäinen, ettei Torstensson
epäillyt hänen sanojensa totuutta. "No niin", sanoi hän, "täällä on
niin paljon väkeä, etten tiedä mikset voisi olla sinäkin. Kas tässä"
-- hän kirjoitti nimensä paperilapulle -- "jos joku tahtoo sinut
karkoittaa pois, niin näytä tämä."

"Kiitos!" sanoi Martina ja tunkeutui palvelusväen joukkoon. Lennart
Torstensson katsoi hänen jälkeensä. Koskaan ei hän ollut lukenut
niin syvää surua naissilmissä, ja tähän asti tuntemattomalla
levottomuudella hän odotti uhkaavaa ratkaisua.

Loistavan aterian osanottajain joukossa oli myös useita hengellisiä
ruhtinaita, ja Lennart Torstensson pani merkille sen matelevan
alamaisuuden, mitä osoitettiin "kerettiläiskuninkaalle", jota he
luonnollisesti sisimmässä sydämessään halveksivat.

Päivällisen jälkeen vieraat hajaantuivat suuriin saleihin, ja
taasenkin piispat ja heidän vertaisensa tunkeilivat kuninkaan
ympärillä. Mutta heidän joukossaan oli myös Lennart Torstensson
useain kuninkaan lähimpäin keralla. He olivat saaneet häneltä
vihjauksen tytön ilmiannosta, mutta ilmiantajaa itseään ei näkynyt.

Pöytävierasten joukossa oli myös Hessen-Darmstadtin maakreivi Yrjänä;
tämä pikku herra, joka mielellään tahtoi pysyä hyvissä väleissä
kaikkien kanssa, tarjoutui välittämään sovintoa Kustaa Aadolfin ja
keisarin välillä ja tahtoi myös esiintyä välittäjänä viimeksimainitun
ja evankelisten kesken. Hän mainitsi yksin nimetkin, keitä hän
tahtoi apulaisikseen. Kuningas pyysi häntä hymyillen koettamaan
onneaan ja sanoi häntä leikkisästi "pyhän roomalaisen valtakunnan
arkkirauhanvälittäjäksi", läsnäolijain suureksi huviksi.

Mutta nyt tuli Bambergin piispa "pienten edustajana" ja pyysi
kuningasta ilahuttamaan heitä tuokion läsnäolollaan. Kuningas suostui
heti ja meni piispan ja kaikkien läsnäolijani seuraamana suureen
linnansaliin, jossa muutamat sadat köyhästi puetut miehet, vaimot
ja lapset hänet nähdessään heti heittäysivät polvilleen ja huusivat
äänekkäästi "Benedicte, benedicte!"

"Nouskaa, ystäväni!" sanoi kuningas mennen lähemmäksi. "Minä olen
ainoastaan heikko ihminen kuten tekin, en tahdo enkä ansaitse, että
minua palvotaan; mutta sanokaa minulle huolenne, niin tahdon auttaa
teitä mikäli voin."

Väki nousi, ja monet alkoivat puhua yhteen ääneen. Kuultiin espanjaa,
saksaa ja italiankieltä sekaisin.

"Yksi kerrallaan", sanoi kuningas.

Lennart Torstensson oli huomannut Martinan. Tämän silmät olivat
värähtämättä tähdätyt rotevaan munkkiin, jonka rinnalla seisoi
tiheään huntuun verhottu nainen, turpaanimainen päähine päässään.
Nainen heitti nopeasti pois hunnun, jolloin paljastuivat niin
kuvankauniit kasvot, että ihastuksen huudahdus kuului kautta salin.

"Tule lähemmäksi!" sanoi kuningas leppeästi. Mutta nainen näytti
arastelevan, ja munkin täytyi tarttua hänen käteensä, jolloin hän
seurasi vastahakoisesti.

Kun hän tuli kuninkaan lähelle, lankesi hän polvilleen ja virkkoi
hiljaa muutamia sanoja, niin että Kustaa Aadolfin täytyi kumartua
voidakseen kuulla. Kaikkien tarkkaavaisuus oli kiinnitetty tähän, ja
ainoastaan yksi silmäpari näki, että munkki kohotti kätensä ikäänkuin
siunaten. Mutta samassa Martina seisoi kuninkaan ja hänen välissään,
ja tikari sattui Martinan kaulaan.

"Kiitos! Annan anteeksi!... Isä!... Äiti!... Kustaa!" Ja Martina
vaipui kuolleena maahan.

Kaikki tyynni oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Syntyi yleinen
hälinä. Hyökättiin munkkiin käsiksi. Mutta hän onnistui vetämään
veitsen vyöstään ja iskemään sen omaan rintaansa. Salissa makasi
kaksi ruumista.

Lennart Torstensson veti tikarin Martinan kaulasta ja kuivasi sen
käsiliinallaan. "Sankarittaren muisto!" sanoi hän. "Säilytän sen niin
kauan kuin elän."

Kuningas otti häneltä sormuksen. "Se on lähetettävä Tukholmaan",
sanoi hän. [Tikaria säilytetään valtion historiallisessa museossa].
"Kotonaolevainkin on nähtävä mille kaikelle ollaan alttiina täällä
Saksassa, kun taistellaan uskonvapauden puolesta." Hän kääntyi
piispaan, joka seisoi kalpeana ja vavisten, voimatta hillitä
liikutustaan. Kuninkaan silmät kipenöivät, ja hän laski kätensä
miekan kahvaan, mutta ääni oli tyyni ja arvokas, kun hän sanoi:
"Minä tiedän, ettei ole niin suurta rikosta, josta ei voisi saada
synninpäästöä pyhältä roomalaiselta kirkolta. Otaksun myös, että
jos tämä pimeydentyö olisi menestynyt, ei murhaaja ainoastaan
olisi saanut synninpäästöä veriteostaan, vaan kaikista muistakin
synneistään, ja lisäksi hän olisi saanut ylenpalttisesti maallista
hyvyyttä. Rikos ei ole enää rikos, kun paavin pyhä istuin sen kerran
pyhittää, mutta koska Jumala on minut ihmeellisesti suojellut tänään
kuten monet kerrat ennenkin, niin" -- hän veti miekkansa -- "vannon
hänen pyhän nimensä kautta, etten ennen laske tätä miekkaa kädestäni,
ennenkuin olen sen Paapelin porton sitonut niin lujasti, että hän
kelpaa ainoastaan nautinnonhaluisten huvitteluksi, mutta kukaan
vilpitön ja oikeamielinen ihminen ei anna hänelle mitään arvoa."

Näin sanoen kuningas poistui salista ja käski, että hevoset oli heti
satuloitava.

Maistraatin herrat änkyttivät, että he olivat toivoneet hänen
majesteettinsa jäävän yöksi kaupunkiin. "Ei, kiitos", vastasi hän,
"tällä kertaa olen saanut Frankfurtista kyllikseni, mutta minä
vaadin, että maistraatti antaa nuorelle tytölle niin arvokkaan
hautauksen kuin hän ansaitsee."

Herrat vastasivat syvään kumartaen, että se oli jo päätetty. Sitä
paitsi tultaisiin pitämään ankaria tutkintoja, että rikolliset
löydettäisiin rangaistaviksi.

"Mitä sillä voitetaan", puuskahti kuningas. "Todelliset rikolliset
tietävät kyllä pysytteleidä piilosalla. Mutta he saavat luottaa
siihen, että minä pidän heidät muistissani! Tahtoni on, että asian
annetaan jäädä sikseen -- mutta ei upeain hautajaisten. Tahdon tiedon
siitä, onko tahtoani noudatettu tarkalleen."

Kuningas nousi ratsaille ja kulkue lähti liikkeelle. Muutaman tunnin
kuluttua se saapui pieneen Hochstin kaupunkiin, jonka ruotsalaiset
heti saartoivat. Linnue, johon kuului ainoastaan 300 miestä, antautui
10 aikaan illalla ja rupesi Ruotsin palvelukseen. Kuningas vietti
täällä yön.

       *       *       *       *       *

Jo seuraavana päivänä ryhdyttiin valmistelemaan menoa Reinin
yli. Kaikki alukset, jotka saatiin käsiin, vietiin määrättyyn
ylimenopaikkaan ja varustettiin paksuin tammipuisin rintavarustuksin,
jonka jälkeen hankittiin suuret joukot kihveleitä ja kuokkia.

Mainzin vaaliruhtinas käsitti aivan hyvin, että varustukset koskivat
nyt häntä, ja käski juntata tukkeja pystyyn ja upottaa aluksia, jotka
olivat suurilla kivillä täytetyt, etteivät ruotsalaiset aluksineen
pääsisi virtaan. Pääkaupunkiaan puolustamaan hän kutsui 2,000
espanjalaista. Nämä vannoivat taistelevansa viimeiseen mieheen ja
ennen palavansa kaupungin mukana kuin luovuttivat sen ruotsalaisille.
Mutta vaaliruhtinas ei luultavasti ollut uskonut kerskailevia sanoja,
sillä hän käski kiireimmiten viedä aarteensa laivaan ja purjehti
Wormsin piispan seurassa Reiniä pitkin löytääkseen Kölnissä varmemman
säilytyspaikan.

Ruotsalaisia ei tarvittu kauan odottaa. Reinin itärannalle aivan
vastapäätä Oppenheimiä espanjalaisten johtaja Don Silva oli käskenyt
luoda vallituksen, jota oli käytettävä erään sillan päätynä.
Vallitusta pidettiin niin lujana, ettei kuningas uskaltanut jättää
sitä taaksensa. Hyökkäys tapahtui joulukuun 3 päivänä, mutta
espanjalaiset puolustautuivat sellaisella urhoollisuudella, etteivät
ruotsalaiset voineet valloittaa vallitusta.

"No hyvä", sanoi Kustaa Aadolf, "me valloitamme heidät Reinin
toisella puolen." Mutta se ei ollut niinkään helppo asia, sillä ei
ollut veneitä lainkaan, ja vihollinen odotti miesvoimin.

Vihdoin onnistuttiin sieppaamaan kaksi alusta, jotka oli upotettu;
ne pantiin heti käyttökuntoon. Hämärissä 6 päivän iltana kuningas
meni ainoastaan kolmen henkilön seuraamana tammitukkia myöten yli
virran tutkimaan vastakkaista rantaa. Virta teki käyrän polvekkeen
itää kohden ja muodosti siten terävän niemekkeen; täällä ylimeno oli
tapahtuva.

Varhain 7 päivän aamuna Niilo Brahe meni yli 300 keltaisen rykmentin
miehen keralla. Se oli tuskin tapahtunut, ennenkuin Don Silva
hyökkäsi ratsuväkensä keralla. Mutta Niilo kreivi puolustautui
urhoollisesti poikineen, kunnes ehti saapua lisäväkeä, ja kuningas,
joka vastakkaiselta rannalta oli levottomana seurannut taistelun
menoa, sai ilokseen nähdä, että espanjalainen ratsuväki lasketti
täyttä laukkaa pakoon. Sen jälkeen vietiin muu sotajoukko yli, ja
samana iltana vallitusten puolustusjoukko antautui.

Seuraavana, jouluk. 8, päivänä Oppenheimin kaupunki avasi porttinsa,
ja linna vallattiin rynnäköllä.

Sitten kun ratsuväki oli viety yli Reinin, lähti kuningas koko
sotajoukon kera pohjoista kohden Mainziin. Se tapahtui joulukuun 10
p:nä. Huolimatta kerskailevan Don Silvan vakuutuksista, että hän
puolustaisi kaupunkia vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan,
antautui hän sentään kolmen päivän kuluttua, jouluk. 13 p:nä.
Ruotsalaiset menettivät tuskin ainoatakaan miestä, mutta paljon
saalista voitettiin, erittäinkin sota- ja elintarpeita.

Heti kuninkaan saavuttua kaupunkiin asetettiin ruotsalainen hallitus.
Oli mennyt vuosi ja kolme kuukautta, ennenkuin ehdittiin Itämeren
rannalta Breitenfeldiin; voittoretki sieltä Reinille vei ainoastaan
kolme kuukautta.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan Saksin vaaliruhtinas ja Arnim olivat tunkeutuneet
Böömiin, ja jo marraskuun alussa Prag avasi porttinsa. Suuri parvi
böömiläisiä siirtolaisia seurasi voittajain mukana. Valkovuoren
taistelun jälkeen oli teilattu useita eteviä protestantteja, ja
heidän ruumiinsa olivat saaneet riippua kaakinpuussa kaikkien
kauhuna; nyt heidät vihdoin otettiin alas ja haudattiin.

Juhana Yrjänä ei marssinut pitemmälle sotapäällikkönsä keralla,
mutta Reinin varrelle ruotsalaiset joukot levisivät niin ylä- kuin
alavirtaankin. Worms kukistui samaan aikaan kuin Mainz. Kustaa Horn
valtasi Mergentheimin, joka vuodesta 1525 oli ollut saksalaisen
ritarikunnan hallituskaupunki. Saksi-Weimarin vaaliruhtinas Bernhard
tuli vapauttajana kymmenen vuotta aikaisemmin kukistettuun ja
katolistettuun Pfalziin. Espanjalaiset lähtivät maasta, ja samoinkuin
böömiläiset maanpakolaiset riensivät palaamaan Pragiin, niin matkusti
nyt Fredrik V Mainziin ranskalaisten lippujen alle palatakseen
entiseen ruhtinaskuntaansa. Protestanttiset joukot levisivät Reinistä
Moldauhun. Pohjois-Saksassa seisoi heidän reservinsä ja piti yllä
Ruotsin kuninkaan yhteyttä kotimaansa kanssa.

Valppaalla katseellaan Kustaa Aadolf huomasi pian kuinka tärkeä
Mainz saattoi olla sotilaallisessa suhteessa, ja sentähden hän
pystytti Reinin-laakson keskuspisteeseen leirin, johon sijoitettiin
20,000 miestä, leirin jokseenkin samanlaatuisen kuin Werbenissä
vuotta aikaisemmin. Eräälle virransaarelle hän perusti Gustafsburgin
linnoituksen, joka aina meidän päiviimme on saanut pitää nimensä;
kaksi laivasiltaa virtojen yli piti yllä liikettä kaikille tahoille.

Mainz oli siten ykskaks muutettu kaikkien sotilaallisten liikkeiden
keskuspisteeksi, ja keskuspisteeksi se oli tuleva valtioviisaille
neuvotteluillekin.

Kustaa Aadolf asetti sotajoukkonsa leiriin ympärilleen ja sijoitti
itse hovileirinsä Reinin kultaiseen kaupunkiin, joka oli ollut niin
monien Saksanmaan keisarien hallituskaupunkina keskiajalla. Nyt
lähdemme noutamaan hänen kuningatartaan.



9.

KOTONA JÄLLEEN.


Kustaa Aadolfin historiassa oikeastaan on tilaa ainoastaan hänelle.
Mikä muuten on suurta, näyttää pieneltä hänen läheisyydessään.
Kaikkien sielunkykyjensä sopusointuisen kehityksen vuoksi hän on
ensimäinen kaikessa mihin ryhtyykin.

Toisin on laita hänen puolisonsa. Kenties niin mitättömän olennon
oli kohtalo siksi asettanutkin hänen rinnalleen, että hän saisi
tilaisuuden kehittää suvaitsevaisuutta ja kärsivällisyyttä
sielussaan. Kuinka suuresti hän puolisoaan rakastikaan, aivan kuin
hänen asiansa olisi korvata mitä luonto oli tältä evännyt henkisessä
suhteessa.

Heti kuninkaan lähdettyä kuningatar alkoi valittaa, ettei hän voinut
viihtyä Ruotsissa, että hänen täytyi lähteä puolisonsa jälkeen. Hän
oli varma siitä, että kuningas kaipasi jälleennäkemistä yhtä suuresti
kuin hänkin. Kaikki hänen kirjeensä olivat täynnä valitusvirsiä, ja
me tiedämme, että kuningas määräsi hänen ensimäisen olinpaikkansa
Wolgastiin, kunnes ilmestyisi tilaisuus kohtaukseen.

Kohta Breitenfeldin taistelun jälkeen kuningas kirjoitti
valtiokanslerilleen ja pyysi tätä tulemaan luokseen niin pian kuin
mahdollista, sillä heillä oli paljon neuvoteltavaa keskenään. Samaan
aikaan hän kirjoitti myös langolleen pfalzkreiville: "Pyydämme
teidän rakastettavuuttanne, että suvaitsisitte ystävällisesti usein
tervehtiä rakasta puolisoamme, niin ettei poissaolomme kävisi hänelle
ikäväksi ja raskaaksi, ja lohduttaisitte ja viihdyttäisitte häntä
sillä, että me ensi avovedellä noudamme rakkaan puolisomme luoksemme,
jolloin hän saa viettää kanssamme koko kesän. Toivomme, että teidän
rakastettavuutenne ystävällisin keskusteluin hälventää hänen kaikki
surunsa ja huolensa."

Toisessa kirjeessä kuningas pyytää lankonsa kautta rakasta siskoaan,
että tämä ottaisi pikku prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa
ollessa, koskei häntä voitu ottaa mukaan matkalle eikä jättää yksin
kotiinkaan. Kuningas lisää: "En tahdo, että puolisoni tulee tänne
ilman saattovartiota, koska vihollinen on jokseenkin vahvalukuinen
Wismarin luona. Minulle olisi sentähden mieluisinta, että koko
laivasto seuraisi mukana ja toisi rekryyttejä tullessaan."

Tuskin oli Maria Eleonora saanut tämän kirjeen, kun hän jo heti
tahtoi laittautua matkakuntoon. Oli maaliskuu ja jotensakin tuima
talvi, Itämeren aallot olivat kuin kirkkain kristalli, ja suuria
tavarakuormia kuljetettiin reellä yli Mälarin. Kun valtaneuvokset,
joita hän lakkaamatta kutsui luokseen kysyäkseen, _milloin_
laivat tulivat kuntoon, syvimmässä alamaisuudessa pyysivät hänen
majesteettiaan katsomaan ikkunasta, kuinka ulkoa näkyi vain jäätä
ja lunta, silloin hän käski, että luukut oli pantava ikkunain
eteen. Hän ei tahtonut katsoa ulos, ennenkuin saisi matkustaa tästä
sietämättömästä maasta omaan rakkaaseen Saksaansa.

Pfalzkreivi epäilemättä ymmärsi häntä parhaiten. Kuvallisesti
sanoen hän alinomaa makasi kuningattaren jaloissa, ylisti hänen
kauneuttaan ja hyveitään. Mutta heti pfalzkreivin mentyä hän puhkesi
uudestaan valituksiin. Kenties hän vaistomaisesti tunsi kuunnelleensa
ainoastaan koreita puheenparsia.

Maria Eleonora kaipasi rajattomasti ihailua, se oli ainoa ilmakehä,
jossa hän saattoi elää; ja kaiken sen intohimoisen hellyyden,
joka hänessä oli, omisti hän yksistään omalle minälleen. Siihen
rakkauteen, joka Kustaa Aadolfin mielessä perustui hänen syvään
uskonnolliseen vakaumukseensa avioliiton pyhyydestä, siihen vastasi
hän ainoastaan kuohuilevin tuntein; Kustaa Aadolf oli hänen
jumalansa, hänen kaikkensa maan päällä, mutta ei hän siltä olisi
puolisonsa tähden kieltäytynyt mistään.

Ennen lähtöään kuningas oli pyytänyt häntä olemaan hellä ja
auttavainen tarvitsevaisia kohtaan ja tekemään seuralaistensa
elämän niin miellyttäväksi kuin suinkin mahdollista. Mutta ennen
kaikkea hänen oli mitä hellimmin vaalittava tätä rakasta lasta,
johon kuningas oli kiinnittänyt elämänsä korkeimmat toiveet, eikä
hemmoiteltava häntä piloille liialla höllyydellä. "Silloin hän saisi
vastaisuudessa kärsiä minun ankaruudestani", lisäsi Kustaa Aadolf
hymyillen. Ja kuningatar lupasi hänelle kaiken mitä hän toivoi,
ajattelematta asiaa sen enempää.

Heti kuninkaan lähdön jälkeen hän jätti muutamia koristeita
hovimestarilleen ja pyysi tätä myymään ne ja jakamaan rahat köyhille.
Se oli hänen hyväntekeväisyyttään.

Jokaisen itkukauden jälkeen, mikä muuten saattoi kestää muutamia
viikkoja ja jolla hän saattoi väsyttää itsensä ja ympäristönsä, tuli
aika, jolloin hän tarvitsi vaihtelua ja jolloin hovi sai huvitella.
Mutta jollei sitä tehty niin, että siitä ennen kaikkea koitui huvia
kuningattarelle, oli ilo pian lopussa ja "sadekausi" alkoi.

Huonoimmin kaikista hoidettiin prinsessan kasvatusta. Hän oli
ainoastaan kuusivuotias, kun pienet lapsenkasvot olivat jo saaneet
pikkuvanhan ilmeen hänen nähdessään äidin oikukasta käytöstä. Väliin
hänen päähänsä pisti lohduttaa äitiä, mutta silloin he näyttivät
vaihtaneen osia keskenään, sellaista ylemmyyttä oli lapsen koko
esiintymisessä.

Kristina oli jo hennoimmasta lapsuudestaan kaikkien ihailun esineenä,
ja turhamaisuus oli ensimäinen tunne, joka juurrutettiin hänen
nuoreen sieluunsa. Jo nyt hän saattoi katsoa äitiin aivan kuin --
kenties vaistomaisella -- ivalla, joka tätä säikähdytti. Läheltä
piti, ettei Maria Eleonora pelännyt kuusivuotiasta tytärtään ja
suuressa määrin mukautunut hänen tahtoonsa.

Onnettomuudeksi Kristinalla ei ollut koko ympäristössään ketään,
josta hän olisi pitänyt. Kaikki näyttivät hänestä vähäpätöisiltä.
Äidin itsekkyys oli periytynyt häneen.

Pfalzkreivitär olisi kernaasti ottanut hänet luokseen, mutta
kuningatar ei sitä tahtonut. Ja "Kätchen" puolestaan vetäytyi
syrjään. Hän tunsi itsensä Tukholmassa yhä vieraammaksi joka kerta
sinne tultuaan. Kuningattaren kanssa hän ei tullut toimeen, hänen
mieheltään kävi se paremmin. Mutta tämä taasen ei sopinut valtakunnan
herrojen kanssa. Kuningas oli uskonut hänelle niin monia tärkeitä
tehtäviä maan asioissa, että häntä kadehdittiin tämän luottamuksen
tähden, ja sentähden hän pysyttäytyi niin syrjässä kuin saattoi.

Nyt oli saapunut kirje, jossa pyydettiin, että pfalzkreivitär ottaisi
prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa ollessa. Mutta kysymys oli,
suostuiko Maria Eleonora siihen. Kenties hän mieluummin otti lapsen
mukaansa.

Pfalzkreivi tahtoi, että Kätchen matkustaisi Tukholmaan suullisesti
neuvottelemaan asiasta kuningattaren kanssa. Kätchen puolestaan
pyysi miestänsä menemään. Mutta siitä pfalzkreivi kieltäytyi, ja
pfalzkreivittären ei auttanut muuta kuin lähteä.

Sitä ennen hän oli kuitenkin järjestänyt parhaat huoneensa prinsessaa
varten, ja näyttäessään niitä miehelleen sanoi hän: "Ei ole
mahdollista, ettei hän täällä tulisi viihtymään."

"Jos hän tulee. Mutta sitä minä en usko."

"Vaikka se on kuninkaan tahto?"

"Kuningatar määrää."

Huhtikuu oli puolimaissaan, ja aurinko teki tavallista kevättyötään.
Kaikki puut olivat puhdistaneet pois talvipukunsa, ja kaikki tiet
olivat veden vallassa. Matkustaminen oli melkein hengenvaarallista,
ja kreivitär sai kokea kovia niinä kolmena viikkona, jotka matka
kesti. Mutta hauskassa seurassa ei matka käy pitkäksi, ja sellaista
seuraa oli hänellä ajatuksissaan, jotka usein olivat rakastetun
veljen luona kaukana vieraassa maassa. Hän pani kätensä ristiin ja
kiitti Jumalaa ja rukoili veljensä edestä, aivan kuin muinaisina
päivinä, jolloin he olivat niin tärkeät toisilleen. Nyt veli oli
hänestä loitonnut, ja hänestä oli tullut niin suuri mies maailmassa,
mutta Kätchen tunsi sydämessään, että oli olemassa yhdysside, jota
ei mikään suuruus, ei edes kuolemakaan voinut katkaista. Kenties ne
niin monet rakkaat muistot vetivät heitä yhteen? Hän ei voinut päästä
siitä selville, mutta hän ymmärsi veljeään ja hänen toimiaan.

Ah, jospa hänen Kaarle Kustaansa voisi tulla enoonsa! Hänellä ei
ollut syytä katua mitään laiminlyöntejä, ja hän palautti muistoonsa
keskustelunsa Kustaa Aadolfin kanssa, herättääkseen saman mielialan
Kaarle Kustaan mielessä. Mutta se ei käynyt. Kaarle Kustaa oli
kyllä hänestä hyvä tavallaan, mutta ei sittenkään vastannut hänen
ihannettaan... Hänen ei ollut vaadittava mahdottomia, vaan koetettava
kasvattaa poikaansa niin hyvin kuin suinkin voi ja jätettävä sitten
kaikki Jumalan haltuun, sillä hän se johti ihmisten kohtalot mihin
tahtoi...

Ajatteles, jos hän voisi saada pikku Kristinan taipumaan! Oli
mahdotonta ajatella, että kuusivuotias lapsi, Kustaa Aadolfin lapsi,
olisi niin omavaltainen kuin kerrottiin. Jos hän saisi lapsen
vaalittavakseen, tulisi siitä isänsä ylpeys. Ja ajatteles, jos olisi
mahdollista, että Kristinasta tulisi hänen poikansa puoliso...
Silloin ei hän, Kätchen, enää eläisi, mutta se ei merkinnyt mitään.
Mikä oli ollut hänen korkein toivomuksensa täällä alhaalla maan
päällä, sen hän kyllä voisi tietää myöskin ylhäällä toisessa
maailmassa.

Oli selvää, että sellaisissa ajatuksissa meni aika kuin siivillä.
Eikä kreivitär ollut Tukholmaan saapuessaan uupunut, ei edes huonolla
tuulellakaan.

Sielläkin oli kevätpäivä tehnyt ihmetöitään. Maria Eleonora tarttui
natonsa käteen ja talutti häntä huoneesta huoneeseen, näytellen
suunnattoman suuria tavaralaatikoita, jotka olivat valmiina matkaa
varten.

"En sentään ota kaikkea mukaani", sanoi kuningatar. "Ainoastaan
välttämättömimmät, niin ettei kuninkaan tarvitse hävetä puolisonsa
tähden."

Kun hän sanoi tämän, oli hän niin säteilevän kaunis, että Kätchen
puuskahti ihastuksissaan: "Vaikkapa teidän majesteettinne veisi
mukanaan ainoastaan tuon puvun, sanoisi kuningas sittenkin, ettei hän
ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista!"

Maria heittäytyi hänen syliinsä: "Kiitos niistä sanoista! Ne
hälventävät minulta suuren huolen. Minusta tuntuu vähin, että
nuorekkuuteni on mennyttä."

Kätchen tukehdutti huokauksen. "Ei kuninkaan silmissä", lisäsi hän.
"Hän tietää, että kauniin muodon alla on rakastavainen sydän."

Sellaisella lorunlaskulla kuningatar mielellään kulutti aikaansa,
ja kreivitär paloi ikävästä päästä matkansa päämäärään. Mutta
ensin hänen täytyi kuulla valituksia siitä vitkallisuudesta, millä
laivastoa laitettiin kuntoon. Vielä ei ollut miehistökään koottu, ja
kuningatar oli sanonut ehdottomasti tahtovansa, että lähtö tapahtui
toukokuun 16 päivänä!

Äkkiä hän katkaisi valitusvirtensä kysyen: "Teidän rakastettavuutenne
jää kai jo tälle tielleen?"

Kreivittärelle se oli sellainen yllätys, ettei hän heti voinut
vastata, ja Maria Eleonora, joka luuli arvanneensa hänen ajatuksensa,
lisäsi: "Ymmärrän, että saattaa tuntua vaikealta olla poissa kenellä
on niin monta lasta, ja sentähden olen ajatellut, että tuo suuri
poika, josta en pidä, saa tulla mukaan Saksaan kasvatettavaksi
veljeni, vaaliruhtinaan hovissa. Siten luulen täysin korvanneeni sen
palveluksen, jota pyydän teidän rakastettavuudeltanne."

Että saattoikin päästä sellaisia sanoja niin kauniista suusta!
Kätchen nieleksi kyyneliään, mutta Kustaa Aadolfin tähden hän tahtoi
kärsiä kaiken, ja niin hän vastasi syvään niiaten: "Olen mitä
suurimmasti kiitollinen teidän armonne hyvyydestä ja huolenpidosta
_suureen_ perheeseeni nähden, ja kiitän luvasta, että poikani
saa seurata mukana, mutta en tahdo lähettää poikaani vieraaseen
maahan. Kun Ruotsi on kerran voinut kasvattaa Kustaa Aadolfin, voi
se kasvattaa Kaarle Kustaankin." Sanat olivat päässeet häneltä
tahtomattaan, ja hän leimahti punaiseksi koko kasvoiltaan.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi kuningatar, joka ei oikein ymmärtänyt
toisen ajatus juoksua.

"Saanko luvan tervehtiä prinsessaa?"

"Lähetän häntä noutamaan."

Kristina tuli. Hän syleili kreivitärtä ja sanoi itse katsoneensa,
että hänen huoneistaan tuli kyllä hyvät. "Kuitenkaan ne eivät vielä
olleet kunnossa", sanoi hän. "Emme odottaneet teitä niin pian, kun
laivasto lähtee vasta ensi kuussa."

"Sen täytyy lähteä nyt heti, se on käskyni", lausui kuningatar
melkein kirkaisten.

"Liebe Mutter, wer fragt danach?" (Äiti kulta, kuka siitä välittää?)
huomautti tyttö nauraen.

Nyt seurasi niin raju itkunpuuska, että kuningatar täytyi viedä
vuoteeseen. Mutta siitä välitettiin niin vähän, että Kristina tarttui
tätinsä käteen ja vei hänet niihin huoneihin, jotka olivat hänelle
aiotut.

Merkillistä, ettei Kätchen tuntenut itseään oikein vapaaksi tämän
lapsen parissa. Kuitenkin hän sai huomautetuksi, että kesällä olisi
miellyttävämpää asua maalla.

"Me matkustamme sinne väliin", vastasi Kristina. "Mutta minun täytyy
asua kaupungissa opintojeni tähden, ja minä tahdon hämmästyttää
kuningasta, kun hän palaa kotiin."

Tähän ei ollut mitään sanottavaa, ja pfalzkreivitär palasi raskain
sydämin kotiinsa järjestääkseen asiat, niin että hän voi jättää sen
yksin hyväksi aikaa.

Vihdoin kesäkuun alussa kuningattarelle ilmoitettiin, että lähtö
oli nyt riippuvainen ainoastaan säistä ja tuulista. Kesäkuun 10
ja 11 päivinä rekryytit menivät laivoihin, mutta kuningatar astui
laivaan vasta 16 p:nä, sanottuaan hellät jäähyväiset tyttärelleen ja
lukuisalle seurueelle, joka häntä saattoi.

Tuuli oli suotuisa, ja laivat nostivat heti ankkurinsa ja purjehtivat
pois katsojain innokkaasti huutaessa hurraata.

Kuningattarella oli mukanaan ainoastaan pieni seurue.
Hovimestarittarena oli Elisabet Oxenstjerna, naimisissa eversti
Yxkullin kanssa. Hovineitsyitä oli kaksi, nimittäin Märta
Juhanantytär Berendes ja Margareta Scheding. Vanha valtaneuvos Claes
Horn seurasi mukana, samoin Juhana Sparre ja nuori Claes Stjernsköld,
amiraalin poika.

Lähtö tapahtui illalla, ja kun kesäkuun ilta oli erittäin lämmin,
tahtoi kuningatar istua hetkisen ylhäällä kannella. Hän oli
kaikkein parhaimmalla tuulellaan, jutteli ja nauroi lakkaamatta,
ja luonnollisesti hänen seurueensa teki samoin. Heidän joukossaan
oli kuitenkin muuan, joka mieluummin olisi itkenyt sydämensä
pohjasta, ja se oli Märta neitsyt. Hänen itsepäisesti istuessaan ja
katsellessaan siniaaltoihin salatakseen esiintunkeilevia kyyneliään,
saavat lukijat tietää, ettei Märta neitsyellä ollut isää eikä
äitiä -- mikäli tiedettiin. Kun hän oli ollut hyvin, hyvin pieni,
oli haikara lentänyt herra Juhana Sparren puolison luo ja tuonut
hänet, ja rouva oli ottanut hänet mitä hellimpään hoivaansa. Hän
oli kasvanut yhdessä Juhana herran omien lasten kanssa ja saanut
osakseen saman huolenpidon kuin hekin. Viidentoista vuotiaana hänestä
tuli kuningattaren hovineitsyt. Ero kodista täytti silloin hänen
silmänsä kyynelillä, mutta sitten tuli hänen kasvatusisänsä kolmas
poika, nuori Juhana, Hvalstadin herra, Tukholmaan; hänestä tuli
kuningattaren hovipoika. He kohtasivat toisensa joka päivä, ja sitten
ei Märta neitsyt enää itkenyt.

Tämä matka oli heidät eroittanut... eikä hän voinut enää elää.

"Pää pystyyn, tyttö!" kajahti samalla kertaa ankara ja lemmekäs ääni.

Märta totteli heti ja kohtasi töyhtökulmaisen, mutta ystävällisen
silmäparin, joka veitikkamaisesti katseli häntä, niin että hänen
täytyi punastuen luoda katseensa maahan.

"Herra Juhana Sparre, ette saa saattaa Märtaa itkemään", huudahti
kuningatar. "Kun minä olen iloinen, tahdon että muutkin ovat samoin."

"Sateen jälkeen paistaa päivä kauneimmin", puuttui
seitsemäntoistavuotias Claes Stjernsköld puheeseen ja katseli
ihastuneena kaunista tyttöä.

Kuningatar näytti tyytymättömältä. Hän salli, että ainoastaan häntä
yksin verrattiin aurinkoon.

"Nuoren Claes herran taivaalla paistaa monta aurinkoa", tokaisi vanha
Horn.

"Eri suuruisia luullakseni", lisäsi Elisabet rouva pisteliäästi. "Tai
kenties ainoastaan päivänsoppia?"

"En ole kylliksi tutustunut taivaankappaleihin voidakseni
tyydyttävästi vastata kysymykseen", jatkoi Claes Stjernsköld
kumartaen kuningattarelle. "Mutta esitän ratkaistavaksi, onko minun
pienuudelleni luvallista luoda katseeni suurimpaan kirkkauteen."

Maria Eleonora oli leppynyt. Hän hymyili armollisesti ja käski nuoren
miehen mennä kutsumaan amiraalia. Kuningatar tahtoi häntä puhutella.

Kaarle Gyllenhjelm noudatti kutsua. Vuodet eivät olleet paljon häneen
vaikuttaneet. Sama vakavuus oli hänen katseessaan, sama hiljaisuus
hänen olemuksessaan kuin muinaisina päivinä.

Syvään kumartaen hän lähestyi kuningatarta.

"Herra amiraali", huudahti Maria Eleonora jotensakin kiihkeästi,
"tahdon, että varmasti vastaatte minulle minä päivänä ja hetkenä saan
kohdata puolisoni!"

Läsnäolijat vaihtoivat keskenään nopean katseen, mutta Gyllenhjelm
vastasi mitä suurimmalla tyyneydellä: "Ennen kaikkea se riippuu
säistä ja tuulista."

Kuningatar tiuskaisi: "Merimiehet sanokoot niin, mutta amiraali..."

"Voi yhtä vähän kuin merimieskään."

Maria Eleonora oli kaikkien katseissa tottunut lukemaan ehdotonta
hyväksymistä, mitä hän suvaitsikin sanoa. Nyt hän hämmästyi
nähdessään, että toisten kasvot olivat kääntyneet pois, toisten
silmät luodut maahan. Mutta hän näki selvään, että Claes
Stjernsköldin suupielet värähtivät... sen hävyttömän...

"Herra amiraali", virkkoi hän kiihkeästi. "Tahdon tietää, milloin...
suotuisimmissa olosuhteissa... voin saapua Wolgastiin?"

Amiraali mietti vastausta. "Otaksun", sanoi hän, "että jos tuuli
pysyy tällään, meidän täytyy olla Usedomissa viiden tai kuuden päivän
kuluttua."

"Sehän on kokonainen iäisyys!... Kehoitan teitä, herra amiraali,
tekemään kaikkenne jouduttaaksenne matkaa."

Kaarle Gyllenhjelm kumarsi vielä kerran ja jätti tyytymättömän
majesteetin, joka näytti sangen nyrpeältä ja tylyltä.

Vanha Claes Horn oli hovimies. Monta kertaa hän oli saanut
leskikuningatar Kristinan hyvälle tuulelle, ja imartelevan kielensä
tähden hän oli Maria Eleonoran suuressa suosiossa.

Nyt hän lähestyi häntä ja sanoi puoliääneen:

"Teidän majesteettinne ikävöi hämmästyttää maailmaa verrattomalla
voitolla!"

Kuningatar katsoi kysyvästi häneen:

"Kenen minä voittaisin?"

Horn kumarsi: "Kuningas Kustaa Aadolf on tarvinnut puolitoista vuotta
valloittaakseen Saksanmaan. Kuningatar Maria Eleonoran tarvitsee
vain näyttäytyä valloittaakseen sankarin ja vangitakseen hänet
käsivarsillaan."

Kirkas hohde ilmestyi kuningattaren kasvoille. "Kukaan ei ole ikinä
puhunut paremmin", sanoi hän. "Ja olen vakuutettu siitä, että olette
oikeassa."

Taasen hän oli mitä parhaimmalla tuulella, ja ilta kului hilpeässä
leikinlaskussa.

Muutamia tunteja myöhemmin oli kuningatar mennyt levolle. Elisabet
rouva oli hänen luonaan, ja nuoret neitsyet olivat saaneet luvan
mennä kannelle katsomaan auringonlaskua. Herrat olivat kokoontuneet
amiraalin hyttiin juomapöydän ääreen.

Oli mitä ihanin ilta. Suurena ja pyöreänä aurinko näytti otsaansa
taivaan rannan takaa ja heitti sädesillan meren kirkkaalle pinnalle.
Kultapaarteinen, orvokinvärinen pilvi riippui raskaana muuten
seesteisellä, helakansinisellä taivaanrannalla. Silloin tällöin
tuulenpuuska liehautti purjeita, mutta ilma oli niin lämmin, ja
niinkuin suuret linnut liitivät alukset levitetyin siivin eteenpäin.

Nuoret tytöt olivat istuutuneet touvikasalle, joka oli kannella.
Molemmat istuivat hetken ajatuksiin vaipuneena.

"Olen iloinnut niin paljon tästä matkasta, mutta nyt en luule siitä
lainkaan tulevan hauskaa", virkkoi Margareta huoaten.

"Minun odotukseni kyllä toteutuvat, juuri sitä olen koko ajan
surrutkin", vastasi Märta.

"Kenpä olisi poika kuten nuori herra Claes! Silloin pukeutuisin
merimiespukuun ja opettelisin kiipeämään mastoissa ja touveissa. Se
olisi ihanaa elämää!"

"Sinähän aivan säikytät minua, Margareta!"

"Miksi niin? Aina lapsuudestani saakka olen toivonut olevani poika."

"Kuinka vanha olet?"

"Kuudentoistavuotias, ja sinä?"

"Täytän pian kahdeksantoista", vastasi Märta syvään huoaten.

"Kun minä tulen niin vanhaksi, voi sattua, että tulen toisiin
ajatuksiin. Mutta nyt, nyt en uneksikaan muuta kuin poikamaisia
koirankureja, enkä vastaa mitä saattaa tapahtua, jos matka pitkittyy."

"Taivaan tähden, Margareta, älä ryhdy hullutuksiin! Elisabet rouva
pitää meitä silmällä!"

"Terävillä silmillään!... Pidätkö hänestä?"

"Hän on hyvin hiljainen... Muut hovinaiset karttavat häntä, mutta en
tiedä syytä siihen."

"Minä otan siitä selon. Tahdotko olla ystäväni?"

"Tahdon kyllä. Mutta meidän on kai opittava tuntemaan toisemme."

"Mitäs se on tarpeen. Aloittakaamme pitämällä toisistamme. Muu voi
tulla sitten."

"Sinä olet ihmeellinen tyttö, niin erilainen kuin toiset."

"Kaikki sanovat niin. Tiedätkö mitä merkitsee veljesliitto?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Märta melkein hädissään.

"Näetkös, me otamme veitsen kukin, ja leikkaan minä syvän haavan
sinun käsivarteesi ja sinä minun, ja niin annamme veremme juosta
yhteen. Silloin ystävyytemme on purkamaton."

"Ei, kiitos", vastasi Märta. "Ystävyyden laita saa olla miten
tahansa, mutta haavaa käsivarressa -- kiitos, sitä en tahdo!"

Margaretan pikku suu käyristyi halveksivasti, ja hän mutisi
hampaittensa välistä: "Käy niinkuin luulinkin -- ei mitään hauskaa."

Sillä välin vilkas keskustelu jatkui alhaalla kajuutassa amiraalin
ja hänen vierastensa kesken. Kuten tavallista siihen aikaan,
keskusteltiin etupäässä siitä, mihin kuningas lähinnä aikoi ryhtyä.
Claes Stjernsköld oli alussa hiljaisena kuulijana, mutta kun se, mitä
sanottiin, oli ainoastaan samaa mitä hän oli ennen kuullut, ja hänen
mielessään väikkyi toisia kuvia, hiipi hän hiljaa kannelle.

Suviyö levitti nyt lempeää, himmeää valoaan yli veden. Oli saapunut
täydellinen hiljaisuus, purjeet lepattivat melkein höllällään, ja
alus ainoastaan hiljakseen halkoi aaltoja. Mutta nuoren herran
silmä ei joutanut sellaisia tähystelemään. Hän oli huomannut pari
olentoa keulassa, ja lähestyessään heitä hiljaisin askelin hän kuuli
Margaretan huudahtavan: "Ei mitään hauskaa!"

"Jos haluatte jotakin mitä minä voin hankkia, niin käskekää vain",
virkkoi nuorukainen innokkaasti.

Margareta hätkähti. "Kuinka säikäytitte minua?"

"Hän tahtoo kokonaisen merimiespuvun koristautuakseen sillä", puuttui
Märta harmistuneena puheeseen.

"Eikö muuta? Sen voin kyllä hankkia."

"Te?" Margareta katsoi ihmetellen häneen. "Voitteko tehdä sen?"

"Luulen kyllä voivani!"

"Silloin tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin ensimäinen", jatkoi
Märta. "Ajatteles, mitä kuningatar ja Elisabet rouva sanoisivatkaan!"

"He eivät saa tietää mitään."

"Minä sanon sen heille, minä", lisäsi Märta arvokkaasti.

Keskustelu pysähtyi siihen. Mutta nuori Claes herra puristi
Margaretan kättä niin kovasti, että neitsyt oli vähällä kirkaista.
Kun nuoret tytöt kohta sen jälkeen menivät levolle, ojensi Märta
kaksi sormeaan hyvän yön toivotukseksi, mutta Margareta puri
hampaansa yhteen voidakseen kestää saamansa kädenpuristuksen.

"Mitä pidät herra Claes Stjernsköldistä?" kysyi hän sitten, heidän
riisuutuessaan hytissään.

"Tunnen häntä liian vähän voidakseni pitää mitään", vastasi Märta.

"Ainakin pidit kai hänen käsiään sangen lujina."

"En suinkaan. Hän tuskin kosketti minun kättäni!"

"Sepäs merkillistä! Vakuutan sinulle, että minun käteni aivan
herpautui pitkäksi hetkeksi."

"Koska kerran tahdot merimiespuvun, luulee hän luonnollisesti, että
sinulla on merimiehen kädet", vastasi Märta nauraen.

Tähän päättyi keskustelu. Tytöt menivät vuoteihinsa, ja kun Elisabet
rouva kohta sen jälkeen kurkisti heidän pikku koppiinsa, näyttivät
molemmat neitsyet vaipuneen syvään uneen.

Mutta Claes Stjernsköld mittaili laivankantta pitkin askelin
tuumien mielessään kummasta heistä hän piti enemmän. Märtan suuret,
unelmoivat silmät olivat heti häntä viehättäneet, mutta Margaretan
silmien veitikkamaisuus oli kuuluvasti kolkuttanut hänen sydämelleen
ja pyytänyt päästä sisälle... Tosin hän oli vielä hyvin nuori, mutta
eihän se ollut mikään onnettomuus, jos he iäksi sitoivat elämänsä
toisiinsa, ja -- mitä merimiehen pukuun tuli, sen oli neitsyt
saava... Eikö hän ollut pannut merkille muutamaa laivamiestä, joka
oli aivan Margareta neitsyen pituinen... koko miehistö oli saanut
uudet puvut... poika oli nimeltään Janne, hänet oli heti otettava
käsille.

Sanottu ja tehty!... Kävi selville, ettei Janne ollut vielä edes
koettanutkaan uusia vaatteitaan, ja ennen pitkää ne olivat kauniissa
käärössä Claes herran omassa huostassa.

Nyt hän meni vihdoin levolle tuumiskellen, _kuinka_ neitsyt oli häntä
kiittävä... kädenpuristuksella vai katseella?

Seuraava aamu oli kirkas ja kaunis, ja kun kuningatar oli vihdoin
saatu puetuksi ja näyttäytyi hovineen, selittivät sekä Horn että
Sparre, ettei voitu toivoa parempaa matkasäätä ja että sellainen sää
oli saatu yksinomaan hänen majesteettinsa tähden.

Maria Eleonora nyökkäsi nauraen päätänsä hyväksymiseksi. Ei ollut
niin liioiteltua kohteliaisuutta, ettei hän olisi sitä pitänyt
hyvänään.

Koko päivän hoviseurueen täytyi pitää huolta hänen viihtymisestään,
ilahuttaa häntä hupaisilla keskusteluilla, kertoa kaskuja ja
hartaasti kuulla hänen valituksiaan miten hitaasti aika kului.
Hän aivan riutui ikävästä päästä puolisonsa luo ja valitti yksin
tuultakin, kun se ei tuonut kuningasta hänen syliinsä.

Ettei sellaisissa oloissa mitkään yksityiskeskustelut voineet tulla
kysymykseenkään, se on selvää itsestään. Hädintuskin nuori Claes
sai tilaisuuden kuiskata Margaretalle: "Tänä iltana!" Mutta hän ei
tiennyt, oliko neitsyt sen kuullut. Tämä ei ollut sitä ilmaissut
ainoallakaan katseella, ainoallakaan eleellä.

Kuningatar tahtoi olla ylhäällä kannella. Siellä hän söi ateriansa,
siellä hän itki kovin ikävöiden puolisoaan ja tytärtään ja huudahti
heti sen jälkeen: "Mutta kertokaa toki jotakin ilahuttavaa, minä
aivan menehdyn ikävästä!"

Horn ja Sparre tekivät parastaan, mutta menestyksettä. He heittivät
molemmat tyytymättömiä katseita Stjernsköldiin, joka heidän
mielestään oli omansa huviministeriksi.

Tämä oli alussa kuuro ja sokea. Mutta sitten hän kohtasi Margaretan
silmistä rukoilevan katseen, ja hän hypähti nopeasti pystyyn ja
kysyi syvään kumartaen, saiko hän kertoa hänen majesteetilleen erään
seikkailun, joka hänellä oli ollut Saksassa.

Kuningatar nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, ja hän alkoi heti. Juttu
oli jotensakin kevyt. Siinä kerrottiin miten Claes herra palattuaan
kylvystä muutamien ystävien kanssa oli hankkinut naispuvussa pääsyn
nunnaluostariin. Hän kertoi miten hänet otettiin vastaan, miten
nunnat olivat häntä syleilleet ja suudelleet vuoronperään ja kuinka
he olivat häntä houkutelleet jäämään sinne.

Kuningatar ja vanhempi hoviväki nauroivat valtoiminaan. Mutta Märta
ja Margareta istuivat hiljaa allapäin ja hehkuvin poskin.

"Te tietenkin suostuitte pyyntöön", puuskahti Juhana Sparre meluavan
hilpeästi.

"Tietysti hän suostui, mutta ei suinkaan mene sitä ilmaisemaan",
lisäsi Claes Horn nauraen hänkin.

"Se olisi maksanut henkeni, ja silloin ei minulla olisi kunnia istua
tässä ja kertoa poikamaisesta kepposestani", vastasi kertoja.

"Sellaisia olette kai tehnyt montakin?" kysyi kuningatar huvitettuna.

"Legion, teidän majesteettinne!"

"Hän tekee niitä vieläkin, siitä tohdin tehdä valan", huusi
vanha Horn ja pörhistihe aivan kuin sotaorhi, kun se kuulee
torventoitotuksen.

"Nuori mies tulee isäänsä", sanoi Sparre. "Suurempaa huimapäätä ja
urheampaa upseeria saa kauan etsiä."

"Teidän majesteettinne, hyvät herrat, hullutukset kuuluvat
aikaisimpaan nuoruuteen, ja se on minulla jo takanani."

"Hahaha, kuinka vanha olette?"

"Täyttänyt yksikolmatta."

"Hyvä, hyvä!" huusi Horn. "Lyön vetoa, että tulette vielä paljon
hulluttelemaan."

"Sitä en antaisi koskaan itselleni anteeksi."

"Mutta minä kyllä antaisin", sanoi kuningatar ojentaen hänelle
kätensä.

Polvistuen hän painoi sen huulilleen. "Mikä lohdutus", sanoi hän,
"jos kiusaus kävisi voittamattomaksi!"

Herrat nauroivat, mutta Elisabet rouva näytti tyytymättömältä.
Kuningatar kehoitti Claes Stjernsköldiä olemaan varuillaan ja
pysymään aisoissaan. Hän, joka ei voinut pitää kurissa kuusivuotiasta
tytärtään, oli suuresti huvitettu siitä, että nuori uljas mies
nöyrästi ja allapäin kuunteli hänen kehoituksiaan.

Ilta kului nopeasti, ja erottiin myöhään. Mutta ettei Margareta
sinä iltana tulisi ylös kannelle, siitä oli eräs nuori herra
aivan vakuutettu, ja sentähden eräs nuori tyttö hämmästyksekseen
löysi vuoteestaan pienen käärön, josta, kun se avattiin, ilmestyi
täydellinen merimiespuku.

Margaretalta oli vähällä päästä kirkaisu. Mutta onneksi hän oli
yksin. Märta ei ollut vielä tullut. Mitä nopeimmin hän peitti
vaatteet vuoteeseensa. Ei mistään hinnasta saanut niistä tietää
kukaan, kaikkein vähimmin Märta, mutta hän paloi halusta koettaa
niitä.

Oli melkein mahdotonta nukkua... Oliko hänen kiitettävä puvusta?...
Tai eikö oltava tietävinään lainkaan?... Sen rangaistuksen hän
ansaitsi kertomastaan jutusta... nunna rukat, nunna rukat!... Että
kellään saattoi olla sydäntä nauraa heille! Hänellä oli ollut halu
itkeä. Ja sitten se oli uskaltanut katsoa häneen sillä tavalla... ei
hän kiittäisi puvusta, ei millään muotoa.

Seuraavana päivänä taivas oli pilvinen ja ilma kolea. Kuningatar
makasi puolen päivää, Elisabet rouva ei saanut jättää häntä
silmänräpäykseksikään, ja Märtan ja Margaretan täytyi olla läsnä
siltä varalta, että hänen majesteettinsa haluaisi jotakin.

Parempaa ei tullut sittenkään, kun kuningatar oli noussut.
Päivittäisen itkunpuuskansa jälkeen hän ei sanonut voivansa
kestää enää kauemmin. Jollei kukaan voinut keksiä mitään häntä
huvittaakseen, niin saivat he yhtä hyvin mennä tiehensä. Hänen oli
pakko jatkaa tätä kauheaa matkaa, koska hänen puolisonsa ikävöi häntä.

Tämän jotensakin tolkuttoman puheen katkaisi kaunis miesääni, joka
lauloi ruotsalaista kansanlaulua. Kaikki tunsivat sen Stjernsköldin
ääneksi. Maria Eleonora taputti käsiään. "Nyt teidän on väistyttävä,
hän saa tulla tänne!" huusi kuningatar, ja heti sen jälkeen nuori
kavaljeeri seisoi pienessä käytävässä kuningattaren hytin edessä,
ja siellä hän sai seista useita tunteja ja laulaa laulun toisensa
jälkeen. Kun hänen äänensä alkoi lopulta käydä käheäksi, käskettiin
hänen lopettaa, mutta ensin hän sai tulla lähemmäksi ja ottaa vastaan
kuningattaren kiitokset. "Olette pelastanut henkeni", sanoi hän. "Nyt
luulen tosiaankin voivani nukkua."

Niine hyvineen sai nuori herra mennä. Mikä pettymys! Hän ei ollut
edes saanut nähdäkään häntä, jonka tähden oli tullut.

Elisabet rouva sanoi, että neitsytten oli kummankin valvottava puoli
yötä hänen kanssaan. Hän aikoi itse valvoa koko yön kuningattaren
luona. Margareta sai mennä iltayöksi levolle, hänen vartiovuoronsa
oli alkava vasta kahdeltatoista.

Hän niiasi syvään ja riensi hyttiinsä... siellä hän pysähtyi
tuokioksi epäröiden... sitten hän sieppasi vaatteet käsille ja
suki ne tulisella kiireellä ylleen. Ne sopivat aivan mainiosti...
mutta oliko hänellä rohkeutta näyttäytyä... kenties oli joku vielä
kannella... No, saattoihan hän ainakin kurkistaa sinne, ja niin hän
kiiti kevein askelin ylös portaita ja avasi oven.

Mitä kummia? Oven raosta hän näki aivan kuin valkoisen seinän
edessään.

"Kuka siellä avaa oven?" kuului Elisabet rouvan ääni alhaalta.

Nyt ei ollut varaa valita, hänen täytyi kannelle. Millainen sumu!
Saattoi tuskin nähdä kättään silmäinsä edessäkään... Hän uskalsi
astua muutamia askeleita... silloin kuuli hän Hornin tutun äänen:

"Gyllenhjelm sanoo, että täällä nousee Jumalan ilma. Kuinkahan
silloin käy kuningattarelle?"

"Ennen sumun tuloa saattoi nähdä Voionmaan kärjen. Hän saa meidät
viedä sinne maihin." Puhuja oli Sparre.

"Silloin kuningatar joutuu tykkönään suunniltaan", virkkoi Horn.

"Minua puolestani säälittävät enemmän toiset naiset", puuttui
nuorekas, hieman käheä ääni puheeseen. "Ajatelkaas, sellainen
mielenlaatu!"

"Hiljaa, sellaista ei puhuta", puuskahti Horn. "Nyt luulen, että
meidän on paras mennä levolle ja uskoa henkemme Jumalan ja amiraalin
käsiin."

Margareta tahtoi rientää pois tieltä, mutta joutui silloin suoraa
päätä vapaaherra Hornin syliin. "Mikä kumman vaihdokas sinä olet?"
huusi hän pitäen hänestä kiinni. "Tai kenties seisot täällä
kuuntelemassa? Silloin saat pamppua."

Margareta puri huultaan voidakseen olla kirkaisematta. Claes
Stjernsköld oli rientänyt luo. "Nuorin laivapoika", sanoi hän.
"Päästäkää hänet, minä vastaan, että hän voi pitää suunsa kiinni."
Näin sanoen Claes päästi hänet hiljaa Hornin käsistä.

"Mistä herraseni sen niin tietää?"

"Minulla on syytä uskoa, että hän on kuuromykkä."

"Ota selvä siitä asiasta."

Vanhat herrat kävellä köpittivät tiehensä tukien toisiaan. Nuori
Claes herra taasen talutti luultua matruusia keulaa kohden.

"Margareta", sanoi hän, "tässä säässä!"

"Mistä tiesin, millainen sää oli... tulin teidän tähtenne!"

"Minun!" Claes kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Mitä ajattelette?" Hän irroittautui nopeasti. "En ollut kiittänyt
teitä vaatteista, en myöskään väliintulostanne tänään. Sentähden
ajattelin --"

"Sallikaa minun ainakin puristaa kättänne ystävällisen ajatuksenne
tähden."

"Sitä varon tekemästä", vastasi Margareta hilpeästi. "Ei puuttunut
paljoa, ettette puristanut kättäni murskaksi eilisiltana."

"Olinko tosiaankin niin kovakourainen... sallikaa minun ainakin
pidellä sitä silmänräpäys."

"Mitä se hyödyttää", sanoi Margareta hyvin hämillään.

"Ansaitsen jonkun kiitoksen siitä viattomasta valheestakin, joka
äsken pelasti teidät armottomista käsistä."

"Se on totta", vastasi Margareta ja ojensi kätensä.

Claes otti sen ja siveli sitä hiljaa. "Mikä vahinko, etten voi nähdä
sitä... Anteeksi, pehmeä kätönen, jos olen tehnyt sinulle pahaa, ja
anteeksiannon osoitteeksi salli minun koskettaa sinua huulillani."
Hän painoi kädelle pitkän suudelman.

"Mitä ajattelette?" huusi Margareta ja tempaisi nopeasti kätensä
pois. "Ja mitä ajattelen minä, kun tulin tänne? Enhän nyt tiedä
lainkaan miten pääsen täältä takaisin", lisäsi hän epätoivoissaan.

"Olkaa tyyni ja tarttukaa käteeni. Minä saatan teidät alas portaista."

"En uskalla mennä niistä alas. Elisabet rouva voi kuulla. Mitä on
minun tehtävä?"

"Odottakaa vähän... seuratkaa kintereilläni, niin saamme nähdä kuinka
selviämme!" Hän avasi portaiden oven ja meni alas hiipivin askelin...
Margareta seurasi vavisten.

Aivan oikein. Elisabet rouva raotti ovea ja kysyi ankarasti, eikö
hänen majesteettinsa voinut saada yörauhaa.

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi", sanoi velikulta. "Tulen herrojen
puolesta kysymään kuinka armollinen kuningattaremme voi."

"Viekää heille hänen majesteettinsa kiitollinen tervehdys. Hän on
juuri nukkunut. Tekö se hetkinen sitten kuljitte ovessa?"

"Niin. Käännyin takaisin."

"Minun puhutteluni pelästytti teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!"
Huomaamatta Margareta oli onnistunut pääsemään hyttiin. Hän kuuli
kuinka nuori herra riensi pois ja kiireimmiten riisui hän yltään
onnettomat vaatteet, jotka olivat hänet saattaneet niin ahtaalle,
ja pani ne kääröön. Koskaan ei hän enää pukeutuisi niihin. Nukkua
ei hän voinut, ajatukset pyörivät piirikarkelossa hänen päässään...
eikö hänellä ollut syytä olla nuorelle herralle vihainen?... se oli
yksinkertaisesti kutsunut häntä Margaretaksi ja sitten suudellut
häntä kädelle... Mutta ilman hänen apuaan hän ei olisi koskaan
onnellisesti päässyt alas hyttiin. Kaikki johtui hänen onnettomasta
päähänpistostaan pukeutua merimieheksi... koskaan, koskaan ei hän
sitä enää tahtonut tehdä.

Kahdentoista aikaan tapahtui vahdinmuutto. "Hän nukkuu niin hyvin,
että saat kernaasti nukkua vielä hetken ja mennä myöhemmin", sanoi
Märta, kun hän tuli asettuakseen levolle. Mutta Margareta tahtoi olla
yksin ajatuksineen, ja sentähden hän meni kuningattaren hyttiin.

Muutamia tunteja myöhemmin alus alkoi kallisteleida, touvit
natisivat, tuuli taivutteli mastoja. Sää alkoi käydä hirmuiseksi.
Kuningatar nukkui vielä, ja Elisabet rouva, joka ei uskaltanut jättää
häntä, pyysi Margaretan menemään kannelle katsomaan miltä siellä
näytti.

Taivas oli melkein musta kuin paarien peite, ja vihreät, vaahtoharjat
aallot ajelivat toisiaan hurjassa kamppailussa. Myrsky riuhtoi
purjeita kappaleiksi, ja nämä kietoutuivat mastojen ja raakapuiden
ympärille ikäänkuin suojaa etsien.

Juuri kun Margareta tuli ylös kannelle, syöksyi hyökyaalto sen
ylitse. Kuului hirveää natinaa ja rusketta, ja alus kallistui
huimaavalla vauhdilla kyljelleen.

"Ylös ruori!" kuului amiraalin ääni.

"Etumasto meni mereen!" huusi perämies.

Sanattomana kauhusta ja voimatonna astumaan askeltakaan eteenpäin tai
takaisin Margareta piteli kiinni ovesta. Hän näki useain henkilöiden
vaivalloisesti liikkuvan keinuvalla laivalla. Ainoastaan amiraali
seisoi tyynenä ja jakeli käskyjään... laiva näytti kääntyneen uuteen
suuntaan ja lähestyi rantaa, jonne kaikkien silmät levottomina
tähystelivät.

Vihdoin laiva sysäytyi jotakin vastaan, niin että se natisi kaikissa
liitoksissaan. Alhaalta kuului valitushuuto.

"Tyynnyttäkää kuningatarta. Me viemme hänet heti täältä", käski
amiraali, ja hoviherrat riensivät alas portaita.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin oli laitettu mukavat paarit, joilla
kuningatar kannettiin maihin.

Oltiin Kalmarin lähistöllä ja linnanportit avattiin
haaksirikkoisille. Mutta amiraalilaiva oli joutunut erilleen muusta
laivastosta, ja Gyllenhjelm esitti, että kuningatar jäisi tänne siksi
aikaa, kun hän kokosi hajaantuneet laivat ja veisi ne miehistöineen
Saksaan. Hän tulisi sitten takaisin kuningatarta noutamaan.

Tämän aikeensa hän ilmoitti Hornille ja Sparrelle. Kuningatar ei
voinut ottaa ketään vastaan.

Laivat koottiin jo seuraavana päivänä, ja Gyllenhjelm pani tuumansa
toimeen.

Myrsky oli asettunut, ja Maria Eleonora oli aivan epätoivoissaan, kun
hänelle sanottiin, että hänen täytyi jäädä tänne odottamaan amiraalin
palaamista.

Amiraali oli suorastaan valtion kavaltaja, ja kuningatar oli
ilmoittava hänet kuninkaalle rangaistavaksi ansion mukaan. Turhaan
Sparre sanoi, että kuninkaalle olivat suuresti tarpeen ne joukot,
jotka laivasto vei mukanaan, ja että kuningattarelta tahdottiin
säästää ne vaarat ja vastukset, joille sotamiehet täytyi panna
alttiiksi, jos mieli pian joutua perille.

Kuningatar ei sellaisia selityksiä kuunnellut. Turhaa oli hänelle
uskotella, ettei kuningas olisi enemmän kaivannut puolisoaan
kuin kaiken maailman rekryyttejä. Amiraalista ja kaikista
hangoittelijoista välittämättä hän oli lähtevä heti matkalle.
Amiraalilaiva oli jäljellä, sää oli kaunis. Hän tahtoi heti astua
laivaan.

Laivassa oli tosiaankin tehty välttämättömät korjaukset, oli laitettu
hätävarataklaus ja pantu uudet purjeet. Jo seuraavana päivänä hovi
nousi uudestaan laivaan, ja nyt koeteltiin luovailla vastatuuleen.
Kuningatar pysyi urheana, ja koko hovi osoitti tyytyväisyyttä, jota
ei kukaan tuntenut. Mutta tuskin oli päästy merelle, kun nousi
uudestaan hirveä myrsky. Laiva heittelehti kuin lastu laineilla;
kävi yksi ulvonta ja vingunta mastoissa ja touveissa; kaikki laivan
liitokset natisivat ja ruskivat, ja suurmasto notkui niin, että
sen luultiin siinä paikassa katkeavan. Silloin kapteeni syöksyi
ilmoittautumatta kuningattaren luo.

"Maksaa meidän kaikkien henkemme, jollen saa kääntää takaisin",
huudahti hän.

Mikä näky! Kaikki olivat merisairaina. Ei jälkeäkään hovitavoista!

"Kääntäkää!" kuului valittava naisääni, ja kapteeni riensi pois
mutisten: "Kiittäkää Jumalaa, jos sitenkään voimme pelastua!"

Mitä suurimmin ponnistuksin onnistuttiin vihdoin ohjaamaan alus
Kalmarin salmeen. Kuningatar toivoi itse, että hänet vietäisiin
Öölantiin. Siellä laiva laski ankkurin; ja hänet vietiin maihin.

Linnassa olivat aina huoneet kunnossa kuninkaallisia vieraita varten,
jotka siihen aikaan usein kävivät Öölannissa, ja sinne Maria Eleonora
asettui asumaan odotellen Gyllenhjelmin paluuta.

Sade pieksi ikkunoita, ja vimmaiset vallat pauhasivat korkeina ja
vaahtopäinä. Mutta eivät ne täällä kuningatarta peloittaneet Amiraali
oli pian tuleva takaisin ja vievä hänet kuninkaan luo.

Voimme suunnilleen arvata kuinka hauskaa hovilla oli. Elisabet rouva
osoitti melkein yliluonnollista kärsivällisyyttä, mutta hovineitsyet
istuivat kalpeina ja alakuloisina ikkunan ääressä odottaen korkean
hallitsijattarensa käskyjä.

Mitähän Claes Stjernsköld lie hänkin tehnyt ja ajatellut, kun
ei tullut heille avuksi. Hänen iloiset laulunsa olivat heitä
ilahuttaneet. Nyt oli heille ainoana vaihteluna se, että Horn ja
Sparre oven läpi tuontuostakin kysyivät hänen majesteettinsa vointia
ja Elisabet rouva vastasi heille, ettei kuningatarta voinut mikään
lohduttaa, niin hän ikävöi kuningasta. Sitten valitettiin molemmin
puolin huonoa säätä ja toivottiin sen paranevan. Niin meni se päivä.

Seuraava päivä oli edellisen kaltainen. "Minä kuolen tähän", kuiskasi
Margareta Märtalle. "Jospa edes saisi lukea tai ommella."

"Silloin ei koko huomiomme olisi kiinnitetty kuningattareen", vastasi
tämä huoaten.

Vihdoin neljäntenä päivänä nähtiin laiva, jossa liehui Ruotsin
amiraalilippu. Margareta, joka sen ensiksi huomasi, päästi ilohuudon,
ja Maria Eleonora suvaitsi aivan nousta ylös ja itse ottaa sen
tarkastellakseen.

"Käskekää amiraalin heti tulla luokseni", huusi kuningatar.

"Heti!" toisti Elisabet rouva.

"Laiva ei ole vielä laskenut maihin", rohkeni Margareta huomauttaa.

Hovimestaritar loi häneen nuhtelevan katseen ja riensi heti käskyä
täyttämään.

"Asettukaa paikoillenne, hovinaiseni", käski kuningatar ja lähestyi
pientä koroketta, jolla oli korkea nojatuoli. Siihen hän istuutui
ylevänä ja majesteetillisena. Hovineitsyet asettuivat hänen taakseen,
ja kun Elisabet heti sen jälkeen tuli takaisin, istuutui hän
matalalle tuolille korokkeen edustalle, kuningattaresta vasempaan. He
istuivat äänettöminä ja odottivat runsaasti tunnin ajan.

Vihdoin askelet kuuluivat lähestyvän ovea, ja palvelija ilmoitti:
"Valtakunnan amiraali!"

Kaarle Gyllenhjelm astui sisään Claes Stjernsköldin seuraamana ja
kumarsi syvään kuningattaren edessä.

"Hänen majesteettinsa on varmaan epätoivoissaan minun viipymiseni
johdosta", puuskahti Maria Eleonora. "Mutta saiko hän myös tietää,
että se oli teidän syynne?"

"Kuningas on tätä nykyä Werbenissä, johon hän on leiriytynyt",
vastasi amiraali. "Viemäni joukot ovat nyt matkalla sinne. Minä
palasin heti noutamaan teidän majesteettianne."

"Ja te, missä olette te ollut niin kauan?" kysyi kuningatar kääntyen
Claes Stjernsköldiin.

"Teidän majesteettinne luvalla seurasin amiraalia", vastasi tämä.

"Minun luvallani?" kuningatar ei ollut oikein varma siitä. "Voimmeko
heti lähteä?" kysäisi hän äkkiä.

"Myrsky tosin jatkuu yhä", vastasi amiraali. "Mutta tuuli on
kääntynyt pohjoiseen, ja minä luulen, että uskallamme koettaa."

Sanottu ja tehty. Kuningatar astui jälleen laivaan ja koetti
tosiaankin kestää niin kauan kuin voi. Mutta kun myrsky jatkui ja
meri aaltoili rajusti, heitettiin ankkuri Bornholman edustalla.

Seuraavana aamuna voitiin matkaa jälleen jatkaa, ja puolenpäivän
ajoissa alus purjehti "Greifswald-saaren" ohi. Matkaa jatkettiin
Peenemündeen, jossa kuningatarta tahdottiin taivuttaa nousemaan
maihin ja lepäämään seuraavaan päivään. Mutta hän pysyi mieluummin
laivassa ja seuraavana päivänä hän nousi maihin Wolgastissa.

Täällä oli tehty suuria valmistuksia hänen vastaanottoaan varten.
Mutta hän oli liian väsynyt niistä nauttiakseen. Sentähden vietiin
hänet heti uudestaan sisustettuun linnaan, jossa oli kaikki
järjestetty hänen mukavuudekseen.



10.

KUNINGATAR ON KALTAISENSA.


Suuressa linnanikkunassa seisoi Märta ja silmäili siintävälle
merelle, joka nyt oli tyyntynyt ja rauhoittunut. Hänen kalpeita
poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, ja ne saivat valtoiminaan
vuotaa nyt, kun hän oli yksin. Ovi avautui, ja Juhana Sparre astui
sisään.

"Olenko odotuttanut itseäni?" kysyi hän ja meni ikkunan luo.

Nopeasti Märta kuivasi kyynelensä ja tarttui hänen käteensä, vieden
sen huulilleen.

"Tahdotko uskotella minulle, että nämä kyynelet vuotavat minun
tähteni?" kysyi vanha herra leikkisästi ja istuutui hänen rinnalleen.

"Kun ainoa ystäväni matkustaa pois luotani, ei minulla ole ketään",
nyyhkytti Märta, "ei ketään, joka minusta välittää!"

"Kuningas on kutsunut minut ylimaaherraksi johonkin niistä
kaupungeista, jotka hän on valloittanut", vastasi vapaaherra. "Ja
minä katson olevani velvollinen heti noudattamaan kutsua, niin sääli
kuin minun onkin jättää sinua." Hän sulki Märtan hyväillen syliinsä.

"Antakaa minun matkustaa kotiin", pyysi tämä. "Minä aivan kuihdun
ikävään."

"Jos välttämättä tahdot..."

"Saanko tosiaankin! Oi, kuinka hyvä olette!" Hän kietaisi
käsivartensa vanhan herran kaulaan. "Ilmoittakaa heti
kuningattarelle... milloin saan lähteä?"

"Kuulen, että sinulla on kova kiire. Muuten olisin toivonut sinun
viipyvän, kunnes Juhanani tulee tänne. Olen kirjoittanut ja kutsunut
häntä tänään."

"Tuleeko Juhana tänne!.".. Käsivarret herposivat alas, ja polttava
puna hulvahti poskille entisen kalpeuden sijaan.

"Ajattelin, että te molemmat voisitte ilahuttaa toisianne. Mutta
kun et niin tahdo..."

"Voinhan koettaa... kun Juhana tulee... jääkö hän tänne?"

"Hän saa valvoa kuningattaren turvallisuutta."

Märta leikki hermostuneesti vanhan herran napeilla. Puna leikki
leimahdellen hänen poskillaan.

"Ajattele tarkoin. Kun olen poissa, silloin on myöhäistä katua."

Märta kohotti rukoillen katseensa häneen. "Sallikaa minun jäädä
tänne!"

Silloin vanha herra tarttui molemmin käsin hänen punasteleviin
kasvoihinsa ja painoi ensin yhden ja sitten vielä toisenkin lujan
suudelman punaisille huulille. "Siinä on sinetti, ja nyt on liitto
tehty", sanoi hän. "Lupaa minulle, että olet luja ja rohkea, mutta
aina vaitelias tyttö."

Märta ymmärsi eikä sittenkään ymmärtänyt täysin. "Sen lupaan,"
vastasi hän vavisten. "En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt!"

Vielä kerran vanha herra otti hänet syliinsä. "Et saa tehdä minua
narriksi!" Isällinen, lemmekäs katse, ja hän oli poissa.

"Juhana tulee tänne!..." Märtan silmät säteilivät, kaikki pilvet
olivat hälvenneet, ja koko maailma oli muuttanut muotoaan.

Ettemme löisi laimin toistakaan hovineitsyttämme, täytyy meidän
pyytää lukijaa seuraamaan meitä linnanpihaan, jossa Margareta
kulkee lehmuskäytävää edestakaisin Claes Stjernsköldin rinnalla.
Neitsyen kasvot kuvastavat mitä jännittyneintä uteliaisuutta, ja hän
puuskahtaa kiihkeästi: "Tiedättekö hänestä jotakin?"

"Oh, minä tiedän paljon, minä!"

"Kertokaa sitten, kertokaa!"

"Jospa uskaltaisin!"

"Mikäs estää?" kysyi Margareta ja vilkaisi ympärilleen. "Täällä ei
näy ainoatakaan ihmistä."

"Salaisuus, ymmärrättehän..." tuli melkein kuiskaten.

"Salaisuus!" Kuinka neitsyen sydän pamppaili! "Oi, kuinka hirveän
utelias olen!"

"_Voitteko_ olla vaiti!" kysyi Claes melkein juhlallisesti.

"Hm, luulin sen osoittaneeni!" kuului loukkautunut vastaus.

"Milloin sitten?"

"Oletteko sen jo unohtanut?"

"Minkä?"

"Merimiespuvun... jonka... jonka..."

"Aivan oikein, minä en ole ilmaissut mitään!"

"En minäkään."

"Muistaakseni teimme toisillemme lupauksen."

"Niin teimme! Ja vahvistimme sen kättä lyöden!"

"Ei... niin tosiaan! Teillä on hirveän lujat kädet!" kuiskasi
Margareta punastuen.

"Aivan oikein, niin se oli, ja sentähden... lyökäämme nyt kättä
uudelleen."

"Nyt sitä ei tarvita, me luotamme toisiimme muutenkin", virkkoi
neitsyt riemuiten.

"Mutta täytyyhän minun saada jotakin palkakseni."

"Jos juttu on palkan arvoinen. Aloittakaahan nyt!"

"Aloittaa nyt, kun olen unohtanut kaiken. Mitä tahdoittekaan tietää?"

"Sen, mikä kumma Elisabet rouvaa vaivaa. Hän itkeekin toisinaan,
mutta ei puhu kellekään mitään."

"Hänellä on hyvät syynsä ja pahat säänsä."

"Ne juuri tahdon tietää."

"Elisabet rouva, joka näyttää niin hiljaiselta ja säveältä, on
tehnyt niin kuulumattoman teon, ettei sen vertaista ole maailmassa
tapahtunut."

"Tehän aivan säikytätte minut! Kuinka hän on päässyt kuningattaren
hovimestarittareksi?"

"Kuninkaan tahdosta."

"Se ei ole mahdollista."

"Se on aivan varmaa. Kuningas on ihastunut häneen ja hänen
tekoseensa."

"Mitä hän sitten on tehnyt?"

"Onko minun kerrottava alusta alkaen?"

"Aivan alusta."

"Saatte valmistautua kuulemaan hirveitä asioita."

"Kertokaa, kertokaa, olen valmis kaikkeen."

"Syyttäkää sitten itseänne! Hyvin jalosukuinen Elisabet Oxenstjerna
lähetettiin hentona lapsena Anna prinsessan luo Puolaan. Tällä oli,
kuten kai olette kuullut, monia kummallisia päähänpistoja. Niinpä
hän lahjoitti sydämensä miehelle, joka ei ollut ruhtinaallista
syntyperää, kuten hän itse."

"Sille hän ei kai voinut mitään?"

"Kenties ei, mutta siinä oli syy, miksi hän hylkäsi kaikki
avioliittotarjoukset."

"Mitä sillä on Elisabet rouvan kanssa tekemistä," kysyi Margareta
kärsimättömästi.

"Luullakseni paljonkin. Prinsessan kuoltua neitsyt palasi Ruotsiin,
mutta merimatka oli sekä pitkällinen että vaivalloinen. Sanotaan,
että sellaiset matkat ihmeellisellä tavalla avaavat sydämen
rakkaudelle", sanoi Claes syvään huoaten ja vaikeni.

"No, miksette jatka?" Ääni vähän värähti.

"Ojentakaa minulle kätenne, Margareta neitsyt!"

"Miksi niin?"

"Siksi, että voisin luottaa teidän... teidän vaitioloonne."

"Enhän ole vielä saanut tietää mitään."

"Se on totta. Jatkan siis. Samalla laivalla matkusti myös eversti
Konrad Yxkull, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän ja ruotsalainen
neitsyt tekivät tuttavuutta keskenään."

"Niin ihastuttavaa!" huudahti Margareta. "Luulen, että he heti ensi
näkemältä rakastuivat toisiinsa."

"Tietysti!"

"Otaksukaamme, etteivät he kumpikaan sitä tienneet. Mutta minä
luulen, että se heidän keskenään keskustellessaan vähitellen kehkesi
kuin ruusu auringon säteissä."

Margareta peitti silmänsä käsillään. "Kuinka ihmeellistä!" kuiskasi
hän.

"Varmaankin everstille ensin selvisi, että hän rakasti neitsyttä.
Mutta kun hän tiesi, että tämä oli korkeasukuinen neiti ja hän
ainoastaan yksinkertainen aatelismies..."

"Mitäs se merkitsi!" puuskahti Margareta palavin poskin. "Kuinka
hyvin arvaatte Elisabet neitsyen ajatukset! Kun eversti vihdoin
ei voinut olla ilmaisematta rakkauttaan, tiedättekö mitä neitsyt
vastasi?"

"En!" Margaretan silmistä kuvastui mitä hartain tiedonhalu.

"Ei sanaakaan. Hän vain kietoi käsivartensa everstin kaulaan."

"Hm, totta kai hänen täytyi sanoakin jotakin."

"Luullakseni hän sanoi vain: 'Mitä välitän korkeasta suvusta, en
rakasta enkä tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin sinua'."

"Niin, siten kai hänen täytyi sanoa. No, kuinka kävi sitten?"

"He menivät Turussa naimisiin ja elivät muutamia onnellisia vuosia
Suomessa, tuntemattomina kaikille."

"Mikä saattoi häiritä heidän onneaan?"

"Sukuylpeät Oxenstjernat, jotka keksivät salaisuuden ja riistivät
vaimon miehensä syleilystä."

"Millä oikeudella?" kysyi Margareta leimuavin silmin.

"Syntyperän oikeudella; suku teki valituksiaan, ja Upsalan
tuomiokapituli selitti avioliiton pätemättömäksi."

"Se on kauheaa! Ja miten kävi sitten?"

"Nuorta rouva rukkaa pidettiin melkein vankina, ja eversti teki
kaikkensa päästäkseen suvun kanssa sovintoon. Se onnistui vihdoin
kuninkaan välityksellä, jonka jälkeen tapahtui uusi vihkimys."

"Nyt ymmärrän syyn, miksei hän koskaan puhu ylhäisistä
sukulaisistaan."

"Ne välittävät hänestä yhtä vähän, kuin hän välittää heistä. Ja
luultavasti siksi, että hän saisi tilaisuuden kohdata miestään, on
kuningas tehnyt hänet kuningattaren hovimestarittareksi."

"Kuinka minä rakastan kuningasta! Hän on kaikkien kärsiväin ystävä!"
huudahti Margareta innoissaan.

"Saavuttaakseen hänen ystävyytensä kannattaa kärsiäkin -- kuten
eversti Yxkull ja Elisabet rouva."

"Oh, laskette loruja!"

"Älkää sanoko niin, ajatelkaa lähemmin asiaa..."

"Se ei suinkaan maksa vaivaa. Kiitos ja hyvästi!"

"Entä palkkani?"

"Kas tässä!"

Tyttö heitti lentosuukkosen ja otalsi kuin nuoli pitkin käytävää.
Claes juoksi jäljestä kappaleen matkaa, mutta huomasi sitten
vapaaherra Hornin ja hiljensi heti vauhtiansa. "Kyllä sinut vielä
kerran tapaan", jupisi hän ja meni kohteliaasti vanhaa herraa
vastaan, jolla oli avoin kirje kädessään.

"Tässä on kirje herttualta", sanoi hän, "ja se sisältää kohteliaan
kutsun Stettiniin. Siellä ollaan aivan hassastuttu ruotsalaisiin
upseereihin; varo vain sydäntäsi, nuori ystäväni."

"Se on varattu valkean vihoja vastaan."

"Ah, Ruotsissa?"

"Koko maailmassa!"

"Olette salamyhkäinen, siis on tosi kysymyksessä... _raillerie à
part_, oletteko nähnyt kuningatarta tänään?"

"Jatkuvaa sadesäätä. Hän oli odottanut, että kuningas olisi täällä
häntä vastassa."

"Stettinin juhlat saavat hänet kyllä iloisemmalle tuulelle."

Mutta Maria Eleonora ei tahtonut matkustaa Stettiniin. Hän selitti,
ettei häntä huvittanut mikään ja että hän tunsi pian kuolevansa,
jollei kuningas tullut hänen luoksensa tai hän saanut mennä kuninkaan
luo.

Hovilla oli kova työ häntä huvittaessaan. Ainoa, joka siinä johonkin
määrin onnistui, oli nuori Claes herra. Mutta hän tahtoi, että
Margaretan oli otettava osaa kaikkiin hänen päähänpistoihinsa, ja
tästä johtui heidän välillään niin läheinen tuttavallisuus, että se
herätti Elisabet rouvan huomiota.

Ensi päivinä tuli Wolgastiin Brandenburgin nuori vaaliprinssi,
kuningattaren veljenpoika; melkein samaan aikaan saapui Ruotsista
muutamia nuoria herroja, joiden oli lisättävä kuningattaren
seuruetta; näiden joukossa oli nuori Juhana Sparre, entinen
kuningattaren hovipoika, harvinaisen ajatteleva nuori mies, joka
ainoastaan tilapäisesti oli hovimiehenä.

Prinssin tähden tehtiin kaikenlaisia pikku retkiä, ja eräällä
sellaisella, jolloin Claes oli onnistunut pääsemään Margaretan
ylikuskiksi, sanoi hän neitsyelle: "Nyt olen keksinyt kepposen, joka
voittaa kaikki entiset."

"Saanko minäkin olla siinä mukana?" kysyi Margareta innokkaasti.

"Ennenkuin voin vastata, täytyy meidän puhutella toisiamme sinuksi."

"Miksi niin?" kysyi Margareta hieman hämillään.

"Selitän sen sittemmin. No, kuinka käy?"

"Kernaasti leikin ajan, mutta sitten..."

"Silloin ja sitten. Jaa vai ei? Pahimmassa tapauksessa saan hankkia
toisen toverin."

"Ei tarvitse, voinhan suostua", vastasi Margareta nopeasti.

"En pidä siitä, että olet noin vastahakoinen", sanoi Claes kohta.
"Kenties tahdot mieluummin olla leikissä mukana jonkun toisen kanssa."

"Sitä en ole sanonut."

"Mutta niin saat olla; siihen leikkiin, jota tarkoitan, vaaditaan,
että täytyy voida ehdottomasti luottaa toisiinsa."

"Voit luottaa minuun."

"Siis vihdoinkin! Sittenpä emme saakaan koskaan narrata toisiamme."

"Olenko sitten tehnyt niin?"

"Siihen vaaditaan vielä muutakin."

"Se mahtaa olla kauhea leikki se. Olemmeko leikkineet sitä koskaan
ennen?"

"Emme koskaan!"

"Etkö sinäkään?"

"En, tämä on ensi kerta."

"Aivanhan säikytät minut! Onko se jotakin vaarallista?"

"Ei, jos oikein pidämme toisistamme."

"Pidämme toisistamme", toisti Margareta. "Tarkoitat kai jotakin muuta
kuin mitä sanot... Ei, Claes, siinä leikissä en tahdo olla mukana."

"Saat sitten olla poissa, minä en pakoita ketään... hanki minulle
joku toinen."

Seurasi pieni äänettömyys. Hän näki tytön itkevän.

"Näen kyllä, että tahdot sittenkin olla mukana leikissä", sanoi hän
hieman ivallisesti.

"Tietysti tahdon. Mutta kun asetat tuollaisia kummallisia ehtoja..."

"Otaksutaan, että leikki on sellainen, että minun täytyy ottaa sinut
syliini, ja me heittäydymme nurinniskoin ikkunasta, eikö silloin
vaadita, että luotat minuun ja pidät minusta? Muutenhan säikähtyisit
ja saisit halvauksen."

"Eihän se toki voi olla tarkoituksesi?" kysyi Margareta pelästyneenä.

"Luuletko että aion ottaa hengen sinulta tai muiltakaan?"

Hän sai kauan odottaa vastausta. Vihdoin se tuli aivan hiljaa: "En,
Claes!"

Hevonen sai nykäyksen ohjaksista ja kääntyi toiselle tielle.

"Sinä ajat väärään. Toisia ei näy ensinkään."

"Minä en välitä toisista", vastasi Claes äänellä, joka vapisi
liikutuksesta. "Margareta, minä rakastan sinua sanomattomasti ja nyt
uskon, että minäkin olen sinulle rakas, vaikket ole tahtonut sitä
minulle sanoa... Vastaa, olenko väärässä."

"Olet minulle hyvin rakas!"

"Ja tahdotko tulla vaimokseni?"

"Tahdon, Claes!" kuiskasi Margareta ja painautui häntä vasten.

Mutta Claes ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan sanoi syvästi
liikutettuna: "Eilen kun luin ääneen kuningattarelle, ei ketään
ollut läsnä, hän keskeytti minut ja kertoi tulevista häistä, jotka
vietetään ensi kuussa Stettinissä tai Berliinissä. Minä kysyin
morsiusparin nimeä; ensin hän kieltäytyi sitä sanomasta, sitten hän
uskoi minulle, että oli kysymys sinusta ja eräästä saksalaisesta
eversti Fuggerista. Tunnetko häntä?"

"En ole koskaan kuullut sitä nimeä... Claes, pelasta minut hänen
käsistään!" Margareta tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä
lujasti.

"Niin aionkin. Kaikki on valmiina. Meidät vihitään tänä iltana, laiva
on valmiina purjehtimaan, ja se vie meidät Suomeen, isänmaahani."

"Emmekö enää palaa Wolgastiin?"

"Päätä itse. Voin tarjota sinulle ainoastaan hyppäyksen ikkunasta."

"Luottamusta ja rakkautta, sitähän vaadit", tuumi Margareta. "Claes,
minä seuraan sinua!"

Claes kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja sivalsi hevosta
ruoskalla. Matka kävi huimaa vauhtia yli kantojen ja kivien.

       *       *       *       *       *

Mikä hälinä hovissa!... Oli jo udeltu olikohan tapahtunut jokin
onnettomuus, koska Claes herra ja hänen neitonsa olivat kadonneet
taipaleelle. Alussa se oli vain antanut aihetta leikinlaskuun,
mutta linnaan saavuttua löydettiin kuningattarelle osoitettu kirje,
jossa Claes Stjernsköld todenmukaisesti teki selkoa heidän pakonsa
syistä. Margareta rakasti häntä eikä tahtonut mennä naimisiin
eversti Fuggerin kanssa, ja pelastaakseen neitsyen siitä ja itsensä
epätoivosta hän oli kaiken järjestänyt siihen pakoon, johon toivoi
Margaretan suostuvan. Kirje päättyi toivomuksella, että kuningatar
antaisi anteeksi teon, joka johtui mitä palavimmasta rakkaudesta.

Kirje putosi Maria Eleonoran kädestä. Elisabet rouva oli
epätoivoissaan; häntä varmaankin tultiin syyttämään valppauden
puutteesta. Hoviherrat seisoivat ihmetellen, kukaan ei ollut kuullut
puhuttavan eversti Fuggerista.

Hieman hämillään kuningatar kertoi, että eversti oli keksitty
henkilö. Hän oli ainoastaan tahtonut tietää, oliko nuori mies
rakastunut hänen hovineitsyeensä, eikä ollut tullut ajatelleeksi,
että asia saisi sellaisen lopun.

Lähetettiin etsijöitä kaikille suunnille, ja ne, jotka olivat osuneet
oikeille jäljille, palasivat selittäen, että nuori pari oli lähtenyt
merille purjealuksella, jonka päämaalia ei tiennyt kukaan.

"Eikö minulla ole kylliksi omissa huolissani, täytyykö minun vielä
saada tällaista harmia muistakin?" puuskahti kuningatar.

"Minä kirjoitan heti sukulaisille ja ilmoitan mitä on tapahtunut",
sanoi kalpea Elisabet rouva.

"Tee se, mutta älä mainitse minua. En tahdo, että minut sekoitetaan
asiaan!"

Hovipiiri oli joutunut apeahkoon mielialaan, ja nuori vaaliprinssi
teki kaiken voitavansa viihdyttääkseen armollista sukulaistaan, joka
melkein aina oli huonolla tuulella. Hänen rukouksistaan kuningatar
vihdoin taipui tekemään vierailun Stettiniin.

Suurin valmistuksin oli varustauduttu ottamaan häntä vastaan; oltiin
ylen uteliaita näkemään suuren sankarin puolisoa, ja kaikki kadut
olivat täynnä väkeä hänen saapuessaan.

Se oli todellinen riemukulku. Hänen tielleen siroiteltiin kukkia, ja
väkijoukko kirkui ja huusi ihastuksesta. Mutta hän olikin ihanampi
kuin oli luultu. Hän oli säteilevän kaunis ja hän tervehti kaikille
tahoille arvokkuudella ja sulolla, joka hurmasi töllistelevät
väkijoukot.

Vanha herttua Bogislaus, joka oli tullut vastaan jo kaupungin
portille, ratsasti vaunujen rinnalla ja nyökäytteli iloisena päätänsä
kaikille tahoille Tämä oli vieras, joka oli tuova hänelle vain
hauskoja päiviä.

Nyt alkoi katkeamaton sarja tanssiaisia ja hovijuhlia. Mutta
jonkun ajan kuluttua sanoi kuningatar kyynelsilmin, ettei hän
"voinut nauttia sellaisista iloista niin kauan kuin kuningas, hänen
puolisonsa, antautui joka päivä alttiiksi tuhansille vaaroille. Sitä
vastoin hän olisi tyytyväinen, jos tällaisia tilaisuuksia varten
tarvittavat varat jaettaisiin almuina köyhille."

Kuningattaren hovineitsytten joukkoon oli otettu useita nuoria naisia
herttuakunnan ylhäisimmistä perheistä, ja Elisabet rouvan toiminta
kävi yhä monipuolisemmaksi, samalla kun hän ja Märta lähestyivät yhä
toisiaan. Usein he puhuivat Margaretasta, kuinka hänelle oli mahtanut
käydä ja missä hän mahtoi olla.

Monin tiedusteluin oli saatu tietoon, mikä pappi hänet oli vihkinyt.
Elisabet rouva meni heti hänen puheilleen. Pappismies kertoi, että
Claes Stjernsköld oli esittänyt selvät paperit, ja kun nuoren tytön
edusmies ei ollut maassa, ja tyttö itse halusi liittoa, katsoi
hän hyvällä oikeudella voivansa vihkiä heidät. Vihkitodistuksesta
Elisabet rouva sai vaivatta kopion; hän tahtoi lähettää sen
Margaretan sukulaisille; he voivat sitten ryhtyä toimenpiteihin mitkä
katsoivat sopivimmiksi.

"He eivät voita mitään koettaessaan eroittaa heitä", vastasi pappi
melkoisesti hädissään. "Herttuakunnan lait valtuuttavat minut
toimimaan vakaumukseni mukaan, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä
eivät ihmiset saa eroittaa."

Kyynelet täyttivät Elisabet rouvan silmät, ja hän sanoi ojentaessaan
kätensä jäähyväisiksi: "Minä teen kaiken minkä voin suojellakseni
nuorta paria ikävyyksiltä."

Veljensä hartaista pyynnöistä kuningatar taipui matkustamaan
Berliiniin, lapsuutensa kotiin. Täällä perheensä helmassa hänen olisi
pitänyt voida hyvin, mutta samalla tavoin hän ruikutti kuin ennenkin.
Hän oli toivonut, että kuningas niin monien vaivojen ja taistelujen
jälkeen hieman levähtäisi ja rientäisi hänen luoksensa. Mutta hän
ei tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tietää puolisonsa kuihtuvan
ikävästä.

"Minun rakas sisareni on kaltaisensa", sanoi vaaliruhtinas
puolisolleen. "Hän on vain kehittänyt synnynnäiset taipumuksensa
äärimmilleen."

Vihdoin joulukuun lopulla tuli kuninkaan viesti. Hän odotti
Frankfurtissa puolisoaan.

Maria Eleonoran kärsimättömyydellä oli tuskin mitään rajoja, ja
heti lähdettiin matkalle Leipzigiin, jossa kuningatar otettiin ylen
juhlallisesti vastaan. Maistraatti ojensi hänelle kallisarvoisen
raamatun ja muita kalleuksia. Täällä kuten kaikkialla hän ihastutti
kauneudellaan ja sulollaan, ja yleensä sanottiin, että ainoastaan
sellainen puoliso oli Kustaa Aadolfin arvoinen.

Matka kävi Weissenfelsin, Weimarin, Erfurtin, Gothan, Fuldan,
Sleinaun ja Gelnhausenin kautta, ja kaikkialla häntä tervehdittiin
maan kuningattarena.

Joulukuun 21 p:nä tapahtui lähtö Leipzigistä, ja tammikuun 11
p:nä kuningatar saapui Gelnhauseniin. Matka oli ollut jokseenkin
vaivalloinen, ja kaikkialla koetettiin kuningatarta taivuttaa
viipymään muutamia päiviä, varsinkin kun tiedettiin, että kuningas
oli matkalla häntä vastaan.

Mutta mitkään houkutukset eivät auttaneet, ja matkaa jatkettiin.
Vihdoin lähellä Hanauta kuningas tuli vastaan.

Kun kuningatar täällä sulki niin kauan kaivatun, jumaloidun ja
rakastetun sankarinsa syliinsä, virkkoi hän: "Nyt vihdoin on
suuri Kustaa Aadolf vangittu!" Yhdessä he menivät Hanauhun, jossa
kuningattaren oli määrä levätä muutamia päiviä. Sieltä kävi matka
Frankfurtiin, jossa kuninkaalla oli saapumisensa jälkeisenä päivänä
ilo sulkea syliinsä niin kauan kaivattu ystävänsä Akseli Oxenstjerna.

Tämä oli marraskuussa lähtenyt matkalle Preussista ja, kuten hän
itse kertoo kirjeessä valtakunnanneuvostolle, "kahden kuukauden
yhtämittaisen matkan jälkeen" saapunut kuninkaan luo Frankeniin.

Ilo oli suuri ja molemminpuolinen, ja Kustaa Aadolf jakoi aikansa
puolisonsa ja ystävänsä kesken. Maria Eleonora sai suunnattoman
kallisarvoisen otsakoristeen, ja kuningas ympäröi hänet pelkillä
huveilla ja juhlallisuuksilla, ja tämän kaiken viedessä hänen aikansa
ja ajatuksensa, nauttivat ajan suurimmat miehet jälleennäkemisen iloa
ja vaihtoivat keskenään ajatuksiaan.

Mitä he olivatkaan yhdessä eläneet. Kun he olivat Preussissa
onnistuneet hankkimaan isänmaalle rauhan monivuotisen
keskeytymättömän sodan jälkeen, kuinka he silloin olivatkaan
kiittäneet Jumalaa menestyksestään! Ikinä he eivät olleet unelmoineet
niin suurta onnea kuin Ruotsin aseilla oli ollut tämän uuden sodan
aikana. "Minä toistan mitä olen aina sanonut!" huudahti kuningas.
"Heikko ihmiskyky on ainoastaan ase korkeamman vallan kädessä."

"Minä tunnustan kuitenkin, että olisin mieluummin Wienissä kuin
täällä Frankfurtissa tahtonut onnitella teidän majesteettianne
Leipzigin voitosta."

"Sitä mieltä ovat monet muutkin", vastasi Kustaa Aadolf vakavasti.
"Mutta minä luulen, että olen valinnut oikean tien Wieniin."

"Minä olen hyvin iloinen, jos tulen huomaamaan, että olen väärässä",
vastasi valtiokansleri.

"Kun olet nähnyt Gustafsburgini", jatkoi kuningas, "olet tunnustava,
että olen siellä saanut sangen tärkeän sotilaallisen aseman."

Ei kestänyt kauan, ennenkuin lähdettiin matkalle Mainziin. Sotajoukko
oli sijoitettu talvimajoihin, ja tänne Reinin kultaiseen kaupunkiin
sijoitti Kustaa Aadolf muutamiksi kuukausiksi hovileirinsä. Kellään
Saksan keisareista ei ollut ollut niin loistavaa asemaa kuin Kustaa
Aadolfilla talvella 1631-32 niin Mainzissa kuin Frankfurtissakin.
Hovisaleissa tunkeilivat Saksan ruhtinaat ja ylhäisaatelisto
kaikkien maiden valtiomiesten keralla odottaen levottomuudella
tapausten kehitystä. Vierasten joukossa ei ollut kukaan onnellisempi
kuin hän, jota pidettiin suurimpana syypäänä sotaan, pfalzilainen
Fredrik V. Kustaa Aadolfin menestys oli antava hänelle takaisin
kruunun ja sotajoukon, sankarikuninkaan hovissa osoitettiin hänelle
kuninkaallista kunniaa ja häntä kutsuttiinkin Böömin kuninkaaksi.

Lukuisain valtiomiesten joukossa herättivät huomiota etupäässä
Ranskan kolme lähettilästä, jotka oli lähetetty mitä kiireimmiten
perätysten. Ensiksi tullut oli de l'Isle, sitten tuli viekas Hercule
de Charnacé ja lopuksi kardinaali Richelieun oma lanko de Brezé.
Ranskan hallitus oli mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa.
Pelättiin, että Kustaa Aadolf tulisi pystyttämään voimakkaan
protestanttisen vallan Saksassa, joka sittemmin voisi antaa tukea
protestanttien pyrkimyksille Ranskassa.

Richelieun politiikka ei suinkaan ollut vihamielinen Saksan katolista
suuntaa eikä paavilaista liittokuntaa vastaan. Hän oli tehnyt liiton
Ruotsin kuninkaan kanssa ainoastaan kukistaakseen Habsburgin,
Itävallan ja Espanjan hallitussuvut, ja nyt oli tämä elatusapua
nauttivasta liittolaisesta muuttunut vaaralliseksi kilpailijaksi,
joka melkein saattoi asettaa vaatimuksensa kuinka korkeiksi tahtoi.
Hänen käsiinsä oli yhdistetty mitä suurin ja laajakantoisin valta, ja
se oli sitä peloittavampi, kun se ei ollut ainoastaan sotilaallinen,
vaan lisäksi moraalinen. Mitä pahemmin häntä pelättiin, sitä enemmän
häntä imarreltiin. Hän oli nyt niin korkealla, että häntä pelättiin
oikein todella, sillä kukaan ei voinut asettaa hänelle muita rajoja
kuin mitä hän oli itse määrännyt. Ei ihme, että kaikkien silmät
suuntautuivat häneen, kun hän kauniin kuningattarensa rinnalla
vitkaan kulki kautta väkitäytten linnansalien tervehtien ja
keskustellen milloin toisen, milloin toisen kanssa.

Koskaan eivät ole tunteiden äärimäisyydet kohdanneet toisiaan
niinkuin täällä: rakkaus, ihailu, kateus ja mitä katkerin,
silmittömin viha! Sellaisesta miehestä kuin Kustaa Aadolfista ei
kukaan voinut olla välinpitämätön. Ja sitä paitsi hän seisoi niin
korkealla, ettei mikä ampiainen tahansa pystynyt häntä pistämään.
Kuinka moni näistä piispoista, jotka kumarrellen lähestyivät
majesteettia, halusikaan miekalla, myrkyllä tai tikarilla tuhota
tämän antikristuksen, joka riisti pyhimyskehän heidän päistään ja
teki heistä yksinkertaisia, kuolevaisia, syntisiä ihmisiä!

He pitivät kokouksia suljettujen ovien takana. Jotakin oli tehtävä,
mutta mitä? Niinkuin ihmeellä hän oli tähän saakka välttänyt kaikki
väijytykset. Oliko hän tosiaankin korkeampien voimien suojeluksessa?
Pois se; paavi on Kristuksen käskynhaltia maan päällä, ja hän
rukoilee joka päivä pääkerettiläisen kuolemaa.

Tietämättömänä tästä eli oikeammin sanoen välinpitämättömänä
kaikista vehkeistä Kustaa Aadolf odotti tyynenä aikaansa; koskaan
ei hän näyttänyt suuremmalta kuin tässä ristiriitaisten pyyteiden
aaltoilevassa meressä; hän ei suurennellut eikä taipunut;
ajattelevaisena kaikissa toimissaan hallitsi hän kaikkia ja ennen
kaikkea itseään.

Sotaisen menestyksensä huipulla hän tuumailee Oxenstjernan
kanssa, miten rauhaa on parhaiten edistettävä. Tämä kiinnittää
hänen huomiotaan siihen, että Tanska kadehtien katselee pohjoisen
naapurinsa kasvavaa voimaa ja että oli olemassa merkkejä siitä,
että Saksan protestanttiset ruhtinaat, joiden oli häntä kiittäminen
kaikesta, pelkäsivät sitä herravaltaa, joka oli syntynyt huolimatta
siitä uhmasta, joka uhkasi peittää heidän omansa varjoon.

"Minua se ei kummastuta", vastasi kuningas. "Luulen, että myöskin
Englanti ja Hollanti hengessään pelkäävät ruotsalaista Itämeren
valtaa. Mutta minä en löydä mitään ratkaisua suureen kysymykseemme
siitä, että muuttaisin Saksan keisarikruunun Ferdinandin päästä
omaan protestanttiseen päähäni! Parempi silloin, että vanha, laho
valtiomuoto menee pirstaleiksi ja että valtioliitto syntyy kaikkien
Saksan protestanttien kesken paremmilla perusteilla kuin nykyinen on.
Siitä tulisi uusi evankelinen unioni, jolla on omat sotasääntönsä
ja oma hallituksensa. Kaikkien kirkkotilusten peruutus olisi
lujittava tämän valtioliiton vallan, ja minä vaadin tämän liiton
ehdoksi ainoastaan, että liitto tunnustaa Ruotsin ylipääkseen ja
suojelijakseen."

"Siihen vaaditaan, että meillä on saksalaisia maakuntia hallussamme",
väitti Oxenstjerna.

"Me vaadimme saksalaisen Itämeren-rannikon, ennen kaikkea Pommerin.
Se on oleva meidän lisämme liittoon."

"Tämä suuri ajatus on Kustaa Aadolfin arvoinen", jatkoi Oxenstjerna.
"Ruotsin uusi suuri valta-asema on oleva takeena protestanttisuuden
pysymisestä pystyssä ja Euroopan vapauden säilymisestä."

"Niin olen ajatellut, jos kaikkivaltiaan tahto on se. Mutta me
olemme vielä kaukana rauhan siunauksista. Kysymys liittokunnan
puolueettomuudesta antaa Ranskalle paljon päänvaivaa."

"Koko sen vaikutus Saksassa on riippuvainen siitä. Samana hetkenä kun
ruhtinaat riisuvat aseensa, ei Richelieu voi enää sekaantua heidän
asioihinsa."

"Minä en ole ehdottomasti hylännyt heidän pyyntöään pysyä
puolueettomina", jatkoi kuningas. "Mutta minä vaadin varmuutta,
että he riisuvat aseensa, enkä aio luovuttaa takaisin tekemiäni
valloituksia ennen yleistä rauhaa."

Osoittautui pian, että Richelieun täytyi taipua. Kuninkaan tahto
pääsi vallalle, vaaliruhtinasten täytyi alistua toisen toisensa
jälkeen. Baijeri yksin liittyi keisariin, mutta siten olikin
liittokunta hajalla.

Oleskelu Mainzissa oli maailman silmillä katsoen omistettu ainoastaan
huveille, mutta todellisuudessa punottiin juonia innokkaammin kuin
konsanaan.

On jo mainittu, että uusia suunnitelmia oli tehty kuninkaan henkeä
vastaan. Salamurhan toimeenpaneminen olisi voinut viedä yleiseen
verilöylyyn, niin suuresti kuningas oli rakastettu; päätettiin
sentähden eräässä kokouksessa korkeain hengellisten herrain kesken
hankkia luotettava ja varmakätinen ampuja; ja ensi kerran kun
kuningas tarkasti joukkoja, oli tämän oltava katsojain joukossa ja
ammuttava kohtalokas laukaus.

Ei ollut vaikea löytää siihen halukasta henkilöä, ja asia oli
ratkaistu.



11.

TUKI KAATUU.


Linnassa oli suuri juhla. Kynttilät kipinöivät kruunuissa, ja
suuret hovisalit olivat täynnä loistavapukuisia herroja ja naisia.
Kuningattarella oli upea otsaripansa otsallaan ja missä hän
kulkikaan, kuului ihastuksen hälinä hänen tavattoman kauneutensa
johdosta, kauneuden, joka häikäisi kaikki muut kaunottaret. Elisabet
rouva seurasi hänen jäljestään nojaten upeaan upseeriin; hän näytti
tavattoman iloiselta ja nyökäytti päätään nuorelle tytölle, joka
kulki aivan hänen jäljestään.

Kuningas tuli yhtäkkiä viereisestä huoneesta. Hän tervehti
ystävällisesti kaikille tahoille ja meni kuningattaren luo, jolle hän
tarjosi käsivartensa jatkaakseen kiertokävelyään.

"Olen saanut sinua odottaa!" sanoi kuningatar nuhdellen.

"Kirje Claes Stjernsköldiltä", sanoi kuningas.

"Se hävytön, kuinka hän uskaltaa."

"Sisällä oli myös kirje sinulle hänen nuorelta vaimoltaan."

"En tahdo lukea sitä."

"Minä luen sitten."

"Ethän kai ottane heitä suojelukseesi?"

"En, mutta annan anteeksi."

"Kuinka voit tehdä sen?"

"Tiedän mitä rakkaus merkitsee."

"Mutta paeta tiehensä!"

"Rakastetun kanssa! En olisi antanut anteeksi, jos nuori mies olisi
jättänyt tytön."

"Kuningas suvaitsee laskea leikkiä."

Böömin kuningas lähestyi kysyen, saiko hän viedä hänen majesteettinsa
kuningattaren siihen menuettiin, joka nyt alkoi.

Kuningatar suostui, parit järjestettiin, ja tanssi alkoi.

Kuningas katseli sitä muutamia silmänräpäyksiä ja kääntyi sitten
valtiokansleriin, jonka kanssa alkoi innokkaasti keskustella.

Sillä välin kuningattaren ainoa ruotsalainen hovineitsyt oli
pysähtynyt erään ikkunan ääreen ja keskustellut kuningattaren
hovipojan Juhana Sparren kanssa. Tämä tunsi silloin jonkun nykäisevän
itseään takista, ja käännyttyään hän näki pienen valkopukuisen ja
kultakiharaisen tytön, joka kuiskasi hänelle: "Viekää minut kuninkaan
puheille, täällä on niin ahdasta!"

"Etkö näe, että kuningas tanssii?" vastasi Juhana viitaten Fredrik
V:een.

"Minä tarkoitan oikeaa kuningasta, en tuota", vastasi tyttö
kärsimättömästi.

"Hänellä ei ole aikaa puhella pikku tyttöjen kanssa. Mitä tahdot
häneltä?"

"Sen minä sanon itse", virkkoi tyttö koettaen jälleen päästä
eteenpäin. Mutta eräs hovipalvelijoista, joka tapasi hänestä kiinni,
virkkoi ankarasti: "Tyttönen on aivan hassu tahtoessaan puhua
kuninkaan kanssa. Mutta minä kyllä hänestä huolen pidän, minä."
Näin sanoen hän kantoi pois tytön, joka potki ja pyristeli vastaan
kaikin voimin eikä voinut saada sanaakaan suustaan, sillä mies painoi
kätensä hänen suutansa vasten.

"Sääli lasta!" sanoi Märta. "Miksei hän saa puhua kuninkaan kanssa."

"Jos päästät yhden, tulee sata jäljestä", vastasi hovipoika. "Meidän
asiamme on valvoa, etteivät asiaankuulumattomat pääse vainoamaan
heidän majesteettejaan."

Märta huokasi, mutta ei vastannut mitään. Heti sen jälkeen kuningas
kulki ohi ja pysähtyi hänet nähtyään. "Voin sanoa teille terveisiä
Claes Stjernsköldin nuorelta puolisolta", virkkoi kuningas.

"Margareta!... Onko hän täällä?" huudahti Märta vilkkaasti.

"Ei, mutta hän tulee mielellään."

Märta katsoi kuninkaaseen kummissaan, mutta ei uskaltanut sanoa
mitään.

"Kasvojenne ilmeestä päättäen ei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Oi ei! Margareta oli tovereista parhain, vaikkakin väliin vähän
ajattelematon."

"Koettakaa taivuttaa kuningatarta, minun suostumukseni teillä on..."
Näillä sanoin hän meni edelleen.

"Ah, miten tuhmasti tein, kun en puhunut tytöstä!"

"Hän on aikoja sitten tiessään. Mitä sinulla on tekemistä hänen
kanssaan."

Tanssiaiset olivat lopussa. Kaupungin ylhäisimmät naiset olivat
ihastuneet siihen alentuvaan ystävällisyyteen, jota heille oli
osoitettu. Ainoa, mitä valitettiin, oli se, ettei kuningas ottanut
osaa tanssiin. Mutta nyt saatiin lohduttautua sillä, että hänen
majesteettinsa oli seuraavana päivänä pitävä suuren sotaväen
katselmuksen. Ja siellä kaikki tahtoivat olla mukana. Kenties hän
tuntisi heidät ja tervehtisi heitä aivan tuttavallisesti, ja he
tervehtäisivät vastaan. Ajatelkaas, kuinka ihastuttavaa! --

Pikku Gustava Adolfina oli heitetty pieneen pimeään huoneeseen.
Hän oli alussa aivan hiljaa, sitten hän alkoi haparoida käsillään
ympärilleen ja sai lopulta kiinni jostakin, jonka hän arvasi olevan
sängyn. Pienet kädet haparoivat edelleen... kun... siellä makasi
joku... Karkea ääni ärähti: "Mitä pirua se on... onko täällä joku?"

Tyttönen uskalsi tuskin hengittää.

"Oliko se joku enne... sanovat, että sellaisia esiintyy, kun piakkoin
tulee käymään pahoin... minulta ei ole koskaan ennen liipannut... ei
varmaan petä nytkään... hän on kova, sanovat... minä näytän, että
kuulani on kovempi... neljätuhatta guldenia vuodessa... kelpaa sitten
elää hyviä päiviä..."

Sanat tulivat puuskan tavoin... roisto makasi hiljaa kotvan...
sitten hän nousi kiihkeästi. "Piru minut periköön, se oli joku...
eikö tuossa häämöitä jotakin?" -- Hän hosaisi kädellään... tyttö
vetäysi takaisin. "Tuossa se on taas... piru, kun en ottanut
tuluksia mukaani... se kai oli pirun juonia sekin, hän tahtoo auttaa
antikristusta, mutta minä otan hänen henkensä... olen vannonut
sen käsi ristillä, ja rahat minä tahdon saada... Eikö se häämöitä
taas... jos se olisi ihminen, hieroisin sen mäsäksi, mutta se on
paholainen... kenties se sama, joka houkutteli minut tähän... mitä
minulla on antikristuksen kanssa tekemistä?... minusta nähden hän saa
kyllä teilata ja polttaa mustatakkeja..." Hän nauroi hurjasti. "Minä
en anna tinkiä kanssani... kaikki tyynni täytyy käydä kuin... jospa
tietäisin mitä hiton lientä ne minulle juottivat... se polttaa kuin
tuli... Minun pitäisi nukkua hyvin, että olisin varma kädestäni...
heh, se ei ole koskaan hipaissut..."

Hän kopeloi sänkyä kädellään. "Mihin panin pyssyn... minun täytyy..."
Hän kömpi pystyyn. "Enkö pannut sitä oven pieleen..." Muutamia
laahustavia askelia. "Tuolla, tuolla häämöittää se taas, ja pirun
silmät kiiluvat... mitähän jos..." Kiivas liike ja raskas romahdus,
sitten oli aivan hiljaista.

On luultavaa, että Gustava Adolfina oli jähmettynyt kauhusta,
mutta sittenkin vaadittiin koko se harvinainen kypsyys, jonka tämä
kahdeksanvuotias tyttö oli saavuttanut, että hän edelleenkin voi
pysyä tyynenä. Tyttönen tiesi hyvin missä tarkoituksessa hän oli
tullut; hän ymmärsi, että täällä oli mies, jonka oli tehtävä pimeyden
työ, ja hän uteli lapsellisessa mielessään, kuinkahan hänen äitinsä
tahtoi hänen nyt tekevän.

Hänen silmänsä olivat ehtineet tottua pimeään, ja hän saattoi
eroittaa suuren käärön, joka oli heitetty lattialle. Mutta pyssyn,
jos hän sai sen käsiinsä, kätkisi hän sängyn alle, ja niin ei ilkeä
mies voisikaan tehdä tihutyötään.

Hän otti muutamia askelia, mutta seinä tuli heti vastaan. Ilmeisesti
huone oli hyvin pieni, ja hän pelkäsi koskettavansa kuvatusta, joka
makasi lattialla yhäkin yhtä liikkumatonna ääntäkään päästämättä.

Tietysti pikku sydän pamppaili kovemmin kuin tavallisesti, ja silmät
vaanivat läpi pimeyden murha-asetta. Silloin hän oli sängyn reunalla
huomaavinaan esineen, joka muistutti sitä, mitä hän etsi. Mutta
yrittäessään sitä kohden hän tuli jalallaan koskettaneeksi jotakin
kovaa. Mies hypähti ärähtäen pystyyn. "Perkele, perkele", mutisi hän.

Taasenkin hän seisoi aivan kuin maahan naulattuna ja katsoi pimeyteen.

"Se kiiluu jälleen... mutta minä en pelkää, ja jospa minulla vain
olisi pyssyni..."

Tyttö peitti silmänsä käsillään.

"Nyt se on poissa... mutta olisipa minulla vain pyssyni..." Hetkisen
kuluttua mies mörähti jälleen: "Tuolla se on, tuolla se on! Nyt me
kaksi käymme leikkiin!"

Taasenkin kuolemanhiljaisuus. Gustava Adolfina vaipui lattialle joko
pelosta tai väsymyksestä, ja nukkui -viattomuuden tyyntä unta.

Roisto seisoi vaanien peloissaan. Hän kärsi kadotuksen tuskia eikä
ollut varma, olivatko helvetin henget tulleet häntä vaivaamaan
ennen aikojaan, vai oliko se joku ihmisolento, joka urkki hänen
salaisuuksiaan... jossa tapauksessa hänellä oli halu näyttää! Niin
kauan kun hän oli hengissä, ei kukaan ollut väkevämpi kuin hän.

Hän ei tiennyt, oliko seissyt siinä tunteja vai minuutteja, kun kuuli
syvän huokauksen. Hylkiö hätkähti ja vapisi kuin haavanlehti. Oliko
hän aaveiden ympäröimä? Hän tahtoi huutaa, mutta ei äännähdystäkään
tullut hänen huuliltaan. Oli kuin hänen hengityksensä olisi
tukehtunut.

Silloin hän kuuli vaikeroivan kuiskeen: "Äiti, äiti, minä pelkään."

Ihminen siis. Nyt oli pelko poissa, ja sen sijaan täytti raivo hänen
sielunsa. Oli uskallettu ilveillä hänen kanssaan Niinkuin mieletön
hän syöksähti sinne, mistä ääni oli kuulunut, mutta suistui suulleen.
Pamahti laukaus. Hän kuuli hiljaista uikutusta, mutta tunsi samassa
niin kipeää tuskaa oikeassa käsivarressaan, että joutui tainnuksiin.

Oli jo aamu, ja linnassa oli jo väkeä liikkeellä, kun kuului laukaus.
Mutta kesti kauan, ennenkuin saatiin selville mistä se tuli.

Sinne tulijoita kohtasi kamala näky. Lapsi makasi verilätäkössä. Hän
oli kuollut niin keveästi, ettei edes hymykään ollut kalvennut hänen
huuliltaan. Ja suuret silmät, vaikkakin lasittuneina, silmäilivät
vielä yhtä kysyvinä maailmaan. Kun hänet nostettiin maasta,
huomattiin, että pergamenttiliuska oli kiinnitetty hänen povelleen.
Se irroitettiin ja luettiin:

"Kuninkaan henki on vaarassa, olkoon hän poissa huomisesta
tarkastuksesta."

Mitä hämmästystä tämä lyhyt kirjoitus herättikään! Useimmilla ei
tietysti ollut aiotusta tihutyöstä aavistustakaan, ja ne, jotka siitä
tiesivät, varoivat ilmaisemasta salaisuuttaan. Kenen lapsi tämä oli?
Kukaan ei sanonut häntä tuntevansa.

Sama laukaus, joka oli hänet surmannut, oli myös murskannut miehen
käsivarren kyynäspäästä. Hän makasi ähkyen tuskissaan ja kääntyi
pois, ettei näkisi ruumista.

Koetettiin kaikin mokomin peittää asia hiljaisuuteen. Kuninkaan
huoneet olivat onneksi linnan toisessa päässä, ja sinne asti ei
pamaus ollut kuulunut. Mutta kun hän päivän koitteessa ratsasti
kaupungista sotaväen-katselmukseen, näkivät useat henkilöt tiiviisti
hunnutetun naisen, jonka toiset väittivät harhailleen linnan
ympärillä koko yön.

Kuninkaan lähdön jälkeen joku oli kysynyt naiselta ketä hän etsi ja
saanut vastaukseksi: "Lastani, elävänä tai kuolleena!" Hän oli tullut
linnaan ja melkein omin neuvoin löytänyt tien ruumishuoneeseen.
Oli samalla kertaa jotakin niin henkevää ja niin käskevää hänen
olennossaan, ettei kukaan tehnyt mitään vastaväitteitä, kun hän otti
lapsen käsivarrelleen ja kantoi sen pois.

"Mitä hän puheli itsekseen?" kysyi muuan läsnäollut palvelija
toveriltaan.

"Sinä olet tehnyt tehtäväsi, nyt on jäljellä vain minun."

"Mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"

"Hän oli hullu, senhän näki selvään. Tule avukseni, roisto on vietävä
sairashuoneeseen."

"Ensin paranemaan, sitten kaula poikki! Miksei häntä voi teilata
muitta mutkitta?"

"Mutta sehän olisi vastoin kristittyjen lakia..."

"Ihmettelen mitä pahaa tyttölapsi oli tehnyt hänelle."

"Etkö käsitä, että lapsukainen oli välikappale, mies samaten; pienet
roistot hirtetään, suuret ajavat vaunuilla matkoihinsa. Tule, nyt on
hylkiö korjattava pois."

Varhain samana aamuna, sotaväen-katselmuksen aikana pidettiin
salainen kokous useiden korkeimpain pappisvaltiasten kesken. Heidän
pelästyneistä kasvoistaan saattoi nähdä, että oli tapahtunut jotakin
tavatonta.

"Mihin toimenpiteihin meidän on ryhdyttävä hylkiöön nähden?"

"Mikä onnettomuus, ettei hänkin joutunut kuoleman omaksi!" puuttui
toinen puheeseen.

"Hän saattaa vielä kavaltaa salaisuuden."

"Sellainen on estettävä", keskeytti toinen.

"Millä tavoin?"

"Jonkun papin on mentävä hänen luoksensa."

"Hän on saanut aneet."

"Silloin saa hän synninpäästön ja ehtoollisen ja viinissä..."

"Sitä mieltä olen minäkin."

Siihen yhtyivät kaikki, ja kokous hajaantui.



12.

PAHOLAISEN HOUKUTUKSET.


Ruotsalaiseen armeijaan Saksassa kuului vuoden 1631 lopulla kaikkiaan
63,700 jalkamiestä ja 16 000 ratsumiestä ja ennen sotaretken alkua
toivottiin sen kohoavan 153,000 jalkamieheen ja 43,000 ratsuriin.
Se oli suurin järjestynyt sotavoima mikä milloinkaan oli marssinut
Saksan maaperällä.

Kuninkaan viimeksi tarkastama joukko oli niinsanottu "royal-armeija";
se oli suunnilleen viides osa koko sotavoimasta, ja sen tyynten,
varmojen liikkeiden näkeminen vakuutti hänet siitä, että nämä
äskenpestatut olivat jo ehtineet oppia yhtä ja toista vanhemmilta
tovereiltaan.

Kustaa Hornilla oli "frankkilainen armeija" Mainin tienoilla
komennossaan. Juhana Banér oli erään armeijan kera Magdeburgin
tienoilla, Åke Tott kolmannen kera Ala-Saksissa Muita osastoja
johtivat saksalaiset ruhtinaat jotka olivat kuninkaan sukulaisia
ja kenraaleja Ruotsin palveluksessa kuten Saksi-Weimarin herttuat
Wilhelm ja Bernhard, Hessenin maakreivi Wilhelm ja samoin Lüneburgin
Yrjänä. Böömin saksilainen sotajoukko oli itsenäisessä asemassa
sotamarsalkka Arnimin johdolla.

Vihollisten puolella oli Tillyn 20,000 miehen vahvuinen sotajoukko
talvimajoillaan Tonavan pohjoispuolella; jokseenkin yhtä suuri
voima oli Böömissä ja Schlesiassa pitämässä Tiefenbachin ja Maradan
johdolla saksilaisia kurissa.

Ala-Saksissa oli Pappenheim 20,000 miehen voimin hänkin. Hänen
väkensä oli enimmäkseen sijoitettu keisarillisiin linnoihin.

Mutta vaarallisempi kuin kaikki muut oli eräs kolmas armeija, joka
oli astuva esiin vuoden alussa.

Palaamme mieheen, joka, juuri siksi ettei hän kammoksunut mitään
keinoja, oli käynyt masentumattomalla voimalla eteenpäin maaliaan
kohden, joka oli tehdä keisari yksinvaltiaaksi Saksassa.

Oveluudessa vetäen vertoja kenelle tahansa oli Pappenheim peräytynyt
ylivoiman edessä ja nyt hän lepäsi kuin haavoitettu jalopeura ja
odotti aikaansa. Hänen suunnattomat rikkautensa sallivat hänen
ympäröidä itsensä samalla ylellisyydellä kuin itse keisari.
Jokaiselle etevälle upseerille ei ollut tarjona ainoastaan hänen
pöytänsä, vaan myös kukkaronsakin, ja jokainen reipas sotilas saattoi
kirjoituttaa itsensä hänen nimikirjoihinsa.

Raivonsa ensi puuskassa Wallenstein oli vannonut, ettei enää koskaan
palvelisi keisaria, ei sittenkään, vaikka siten voisi pelastaa
sielunsa helvetin tulesta.

Mutta tapaukset seurasivat ripeästi toisiaan. Kustaa Aadolf tuli,
ja hänen voittonsa herättivät Wallensteinin kateuden, mutta kenties
ihailunkin. Yhdessä hänen kanssaan hän saattoi valloittaa maailman.
Päätöstä seurasi pian toiminta, ja Kustaa Aadolfin suureksi
kummastukseksi ilmoitettiin hänelle kreivi Matias Thurn, eräs
Wallensteinin uskottu Adam Trzka ynnä eräs maanpaossa oleskeleva
böömiläinen, Raschin nimeltään.

Heidät otettiin vastaan. Adam Trzka esitti herransa asian.

Jos kuningas tahtoi antaa Wallensteinille 12,000 ruotsalaista
sotamiestä ja kahdeksantoista tykkiä, sitoutui hän lähtemään keisaria
vastaan.

Ehdotus oli houkutteleva, ja Kustaa Aadolf ei ollut haluton. Mutta
hän vastasi, että hän ei sillä hetkellä voinut antaa mitään joukkoja.

Niin pitkälle oli päästy ennen Breitenfeldin taistelua.

Kuninkaan loistava voitto kannusti Wallensteinin toiveita. Uudestaan
hän lähetti viestin, että jos hän saisi pyytämänsä sotavoiman,
hyökkäisi hän keisarin armeijan kimppuun Schlesiassa, valloittaisi
tämän maan ja Böömin, ryntäisi Wieniä vastaan ja asettuisi sinne
talvimajaan, mutta ensimäisellä kovalla pakkasella menisi yli Tonavan
ja ryntäisi Steiermarkiin, Kärnteniin ja Krainiin.

Ehdotus oli jo ennen ehtinyt käydä Kustaa Aadolfille
vastenmieliseksi. Kuinka saattoi hän luottaa luopioon, joka oli
Wallensteinin yhteiskunnallisessa asemassa? Kenties hän katsoi
lähetystehtävänsä täällä siksi pyhäksi, ettei voinut käyttää
tällaista tarjousta sen hyväksi. Lähettiläs sai vastaukseksi, ettei
kuningas voinut luovuttaa joukkojaan. Hän saattoi antaa korkeintaan
1,500 miestä.

Voimme aavistaa mitä Wallenstein tunsi saadessaan tällaisen
vastauksen. Hän aivan kiehui loukatusta ylpeydestä ja raivosta ja
huusi:

"Hyvä, asia käy laatuun ilman Ruotsin kuningastakin!"

Jollei hän voinut tehdä suurtekoja kuninkaan lipun alla, niin kyllä
jonkun toisen. Wallensteinin kunniaa janoova sielu kyseli vähät mitä
asia koski, kunhan hän vain voi niittää kunniaa ja mainetta.

Jo Frankfurtin kukistumisen jälkeen oli Wienissä ajateltu kutsua
Wallenstein takaisin, Maksimilian Baijerilainen oli vain asettunut
vastaan. Mutta Leipzigin taistelun jälkeen keisarin lähettiläät
saapuivat Wallensteinin luo ja tarjosivat hänelle ylipäällikkyyden.
Hän hylkäsi tarjouksen ja lähetti siitä heti tiedon Kustaa
Aadolfille. Mutta tämä ei muuttanut mieltään.

Sitä mukaa kuin keisarin asema ruotsalaisten menestyksen
ja liittoutuneiden kaksimielisen aseman vuoksi kävi yhä
epätoivoisemmaksi, sai Wallenstein Wienistä yhä hartaampia esityksiä
ja pyyntöjä. Mutta vasta Kustaa Aadolfin selvän hylkäävän vastauksen
saatuaan Wallenstein päätti ottaa vastaan keisarillisten joukkojen
johdon.

Joulukuussa 1631 sopimus oli tehty. Kuitenkin hän oli aluksi ottanut
ylipäällikkyyden ainoastaan kolmeksi kuukaudeksi.

Wallensteinin nimellä oli entinen taikavoimansa. Kaikilta tahoilta
virtaili sotamiehiä hänen lippujensa alle, ja jo maaliskuussa hänellä
oli 40,000 miehen suuruinen armeija.

On jo sanottu, että Saksin vaaliruhtinas, joka vastarintaa
kohtaamatta oli tunkeutunut Böömiin ja voittanut Pragin, laittautui
levolle helposti voitetuille laakereilleen ja sorti maan asukkaita,
salaisuudessa hieroen erikoisrauhaa Saksin puolesta epäröivänä ja
päättämättömänä kuten kaikissa teoissaan.

Bambergin hiippakuntaa pidettiin jesuiittalaisuuden ahjona, ja Kustaa
Horn sai käskyn sijoittaa joukkonsa sinne, rynnätäkseen sieltä
Böömiin, jos niin tarvittiin.

Karkoitettu piispa pakeni Müncheniin ja sai Maksimilianin luona
aikaan, että Tilly riensi avuksi. Tämä lähti talvimajoiltaan Tonavan
rannalta ja hyökkäsi niin odottamatta frankkilaisen armeijan
kimppuun, että Horn, koskei tahtonut jättäytyä tappiolle alttiiksi,
vetäytyi hiippakunnasta takaisin, mutta palasi sitten pitkin Mainin
vartta Schweinfurtiin tehden Tillylle melkoista vahinkoa.

Tämä oli alkunäytös siihen uuteen taisteluun, jossa Kustaa Aadolf ja
Tilly jälleen olivat kohtaavat toisensa.

Tillyn lähtö Tonavan rannalta oli kuninkaalle merkki lähteä myös
liikkeelle Reinin seuduilta. Hänen marssinsa kävi Frankfurtin kautta.
Täällä hän riistäytyi itkevän puolisonsa syleilystä; tämä oli saanut
häneltä luvan pysyä läheisyydessä ja käydä tervehtimässä niin usein
kuin hänen aikansa myönsi. Kuningatar puolestaan oli luvannut olla
kärsivällinen ja alistuvainen ja ensi kertaa elämässään hän koetti
olla huutamatta puolisoaan takaisin, kun tämä poistui huoneesta.

Maaliskuun 3 p:nä kuningas lähti 2,000 miehen kera Frankfurtista.
Hänen tarkoituksensa oli yhdistyä Hornin kanssa ja sitten niin
kiireisesti kuin mahdollista etsiä Tilly käsiinsä ja pakoittaa hänet
taisteluun. Retki kävi Maininlaaksoa itäänpäin Schweinfurtin kautta.
Kitzingenin luona kohdattiin Horn. Muutamia päiviä myöhemmin tulivat
Juhana Banér ja Weimarin herttua, niin että ruotsalainen sotajoukko
nousi nyt 40,000 mieheen.

Kuningas ei kuitenkaan tavannut vastustajaansa Frankenista. Tämä oli
jo herttua Maksimilianin kehoituksesta peräytynyt toiselle puolen
Tonavaa. Kuningas jatkoi tietään hänet mahdollisesti tavoittaakseen.

Maaliskuun 20 päivänä ruotsalainen sotajoukko tuli Fürthiin, ja
samana päivänä kuningas kävi Nürnbergissä.

Tämä kaupunki oli silloin Saksan rikkain ja oli alusta alkaen
kiihkeästi omistanut luterilaisen opin. Katolilaisten julma mellastus
oli sen asujamille ollut alituisen pelon ja levottomuuden aiheena.
Suuri ja yleinen oli suru, kun Tanskan kuninkaan täytyi vetäytyä
takaisin, ja Kustaa Aadolfin saapuminen tuotti tosin iloa, mutta
ainoastaan heikkoja toiveita. Mitäpä hän läksi niin suunnatonta
ylivoimaa vastaan? Hän lähestyi, ja jokaista hänen saavuttamaansa
voittoa tervehdittiin riemulla Nürnbergin asujanten kesken.

Kun Magdeburg kukistui, olisivat he onnettoman kaupungin kohtalossa
nähneet omansa, jolleivät Kustaa Aadolfiin kohdistuvat toiveet olisi
vakiintuneet varmuudeksi, ettei hän ollut jättävä heitä suojattomiksi
vaaran hetkenä. Ja nyt hän seisoi heidän kaupunkinsa portilla. Ilo
oli yleinen niin vanhojen kuin nuortenkin, niin ylhäisten kuin
alhaistenkin kesken, ja vastaanotto oli sen mukainen.

Ratsuriparvi, johon kuuluivat kaupungin patriisit ja etevimmät miehet
loistavissa puvuissa, ratsasti kuningasta vastaan, ja heitä seurasi
jono vaunuja, joissa ajoivat kaupungin ylhäisimmät rouvashenkilöt.
Porvaristo komeili aseissa lippuineen, kellot soivat kirkkojen
torneissa, ja kaupungin muureilta ammuttiin tykeillä.

Kaunis keskiajan kaupunki oli koristautunut koko loistoonsa. Päädyt
ja parvekkeet olivat verhotut kallisarvoisin ja monivärisin kankain,
ikkunat olivat täynnä katselijoita, soittokunta soitti, kaikkialla
pelkkää riemua ja ihastusta. Kun kuningas tuli ratsastaen kaupunkiin,
ratsasti hänen rinnallaan Fredrik Pfalzilainen, ja häntä ympäröivät
useat saksalaiset ruhtinaat ja kreivit monien ruotsalaisten herrojen
keralla.

Kustaa Aadolf tervehti kaikille tahoille. Oli kuin kaikki huolet
olisivat olleet puhalletut pois, jalot kasvonpiirteet ilmaisivat mitä
suurinta ja puhtainta iloa, ja kyynelet, jotka kimmelsivät hänen
silmissään, näyttivät katsojista kauniimmilta kuin parhaimmatkin
jalokivet.

Kauan muisteltiin tätä Kustaa Aadolfin saapumista Nürnbergiin
juhlallisimpana kohtauksena mitä vanha valtakaupunki oli nähnyt
muuriensa sisällä. Mutta ulkonainen upeus ja loisto kalpeni kuninkaan
tekemän persoonallisen vaikutuksen rinnalla. Kustaa Aadolfissa
oli, kuten Saksan suurin historiankirjoittaja sattuvasti on
huomauttanut, jotakin kansanomaista sanan parhaimmassa merkityksessä.
Kaikkialla, niin kotona kuin kylässäkin, oli hänellä voima temmata
joukot mukaansa, ja erityisesti tämä näyttäytyi, kun hän astui
kosketukseen vapaiden valtiokaupunkien protestanttien kanssa.
Pohjolan ruhtinaan kaikkia kohtaan avonainen ja vapaa esiintyminen,
teeskentelemätön iloisuus ja koruton arvokkaisuus, kaikki tämä
valtasi täällä mielet mitä suurimmalla voimalla, kun sankari lähestyi
heitä heidän vertaisenaan. Kuinka erilainen hän olikaan kuin
Pohjois-Saksan protestanttisten ruhtinashuoneiden raa'at juomari- ja
junkkarityypit tai nämä puoleksi italialaistuneet, jesuiittain
kasvattamat ruhtinasihanteet, joita Etelä-Saksan katolisilla hoveilla
oli esitettävinään! Kustaa Aadolf oli kansan mies; hänestä oli
kaukana se prameileva espanjalainen loisteliaisuus, jota silloin
apinoivat kaikki ne, jotka kokeilivat Versaillesin ranskalaisilla
hovitavoilla. Hänen lumousvoimansa oli siinä, että hänessä kuvasti
germaaninen luonne kaikessa siinä alkuperäisyydessään, jossa se
esiintyi hänen koreilusta vapaana säilyneessä kansassaan, että koko
hänen ihmisensä kuvastui todellista protestanttisuutta. Näille
Lutherin ja Melanchtonin parhaimmille maanmiehille hän ei ollut
mikään muukalainen, vaikkei ollutkaan syntynyt heidän keskuudessaan.
Missä hän ratsastikin Nürnbergin katuja, täytti ilman yksi ainoa
katkeamaton riemuhuuto. Näille eteläsaksalaisille protestanteille,
jotka niin kauan olivat eläneet katolisen ylivallan sorrettavina,
heille oli hän tosiaankin pohjolasta ilmestynyt vapauttaja.

Kuninkaan saavuttua hänelle varustettuun asuntoon pyysi kaksi
raadin edustajaa päästä hänen puheilleen. Nämä toivat kaupungin
tervehdyksen, ja ilmoittivat, että kaupunki tahtoi antaa suuren
määrän elintarpeita sotajoukolle, neljä tavattoman suurta tykkiä
tarpeineen, kaksi erittäin hyvin tehtyä karttapalloa, taivaspallon ja
maapallon sekä lopuksi useita hopeavaaseja mitä kauneinta tekoa.

Kuningas oli silminnähtävästi liikutettu kaikista näistä
hyväntahtoisuuden osoituksista ja otti vastaan kutsun kaupungin
hallintomiesten ja raadin tarjoamille päivällisille.

Tämän juhlan lopuksi Kustaa Aadolf lausui ympäristölleen: "Jumala
on teidät pannut johtomiehiksi kaupunkiin, jonka vertaista
väkirikkaudessa olen tuskin nähnyt. Tämä väki luottaa teihin ja
tottelee teitä; olkoon sentähden hallituksenne sellainen, että
voitte vastata siitä ylimmän tuomarin edessä, kun teidän on kerran
itsennekin tili tehtävä. Te kuulutte Nürnbergin korkeimpiin
sukuihin, astutte isienne jälkiä ja olette heidän vertaisensa
isänmaanrakkaudessa. Vihollinen on tekevä kaikkensa saadakseen teidät
eripuraisiksi ja sitten riisumaan aseenne, mutta minä varoitan teitä
kallistamasta korvaanne heidän kuiskutuksilleen. Evankelisessa opissa
on valo ja kehitys, puolustakaa sitä hengellänne ja verellänne."

Raatiherrat puhuivat siitä, kuinka kuningas oli näyttänyt esimerkkiä
kaikille ja mitä uskomattomia tapauksia oli jo tapahtunut.

"Niin", vastasi Kustaa Aadolf, "Herran kaikkivaltius on ihmeellisesti
näyttäytynyt keskuudessamme, hän on lyönyt vihollisemme sokeudella,
niin että he ovat jättäneet keisarikunnan tärkeimmät paikat
meille avoimiksi. Jumala on armossaan tehnyt meidät tahtonsa
välikappaleiksi. Olin uskonut, että koittaisi tuomiopäivä, ennenkuin
voisin saapua Saksanmaan sydämeen ja teidän kaupunkiinne."

Kaikki puhuivat, että se, mitä kuningas oli tehnyt, näytti koko
maailman silmissä ihmetyöltä.

"Se on totta", vastasi Kustaa Aadolf, "olen jättänyt alamaiseni ja
kaiken mikä minulle on rakkainta maailmassa; soturini ovat seuranneet
esimerkkiäni, he ovat jättäneet vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa
samoin kuin minäkin uhratakseen henkensä ja verensä puolustaakseen
uskontoa, vapautta ja maailmanrauhaa. Yhtä vähän he kuin minä tulevat
tästälähin säästämään itseään taistelussa totuuden ja oikeuden
puolesta. Teidän kaupunkianne tahdon suojella sikäli kuin se on minun
vallassani."

Raatiherrat riensivät hänen ympärilleen kilvan puristamaan hänen
kättään. Todellinen suuruus ikäänkuin kohottaa arki-ihmisen ja vetää
hänet puoleensa. Kustaa Aadolf tunsi, että kaikkien niiden silmien
takana, jotka nyt rakkaudella ja ihailulla katsoivat häneen, olivat
avoimet sydämet, jotka ilolla ottivat vastaan ja kätkivät hänen
sanansa, ja sielunsa kylläisyydestä hän puuskahti eronhetkenä:

"Älköön koskaan rohkeutenne lannistuko, luottakaa Jumalaan ja
kehoittakaa toisianne uskonnon ja vapauden puolustukseen! Älkää
pitäkö merkityksettömänä sitä, että Herra on tänään lähettänyt
teille saarnamiehen, joka, samalla kun hän teitä kehoittaa ja
lohduttaa, tahtoo myös auttaa teitä mikäli Jumala antaa hänelle
voimaa siihen!... Pysykää lujina, ja kaikkivaltias on pitävä
mahtavan kätensä teidän päänne päällä; teidän kaupunkinne on
edelleen kukoistava, ja sen maine on laajalle kaikuva, ja te itse
olette saava katoamattoman kunnian tulevien sukupolvien kesken ja
iankaikkisuudessa autuuden himmenemättömän kruunun."

Kuningas matkusti pois, mutta hänen käyntinsä muisto eli kauan
mielissä. Ne puheet, jotka hän oli pitänyt, merkittiin muistista
kirjaan, ja niitä levitettiin satalukuisina painoksina. Ja ihaillun
sankarin kuvaa monistelivat monet taitavat kädet kaupungin monissa
työpajoissa.



13

TAISTELUUN! TAISTELUUN!


Maaliskuun 23 päivänä ruotsalainen sotajoukko lähti marssimaan
Schwabachista eteenpäin. Kuningas toivoi saavuttavansa Tillyn, mutta
tämä oli päässyt turvaan Ingolstadtiin, ja ruotsalaiset näkivät
ainoastaan vilahduksen hänen jälkijoukostaan.

Pikaisesti neuvoteltuaan kenraaliensa kanssa Kustaa Aadolf päätti
lähteä Donauwerthia vastaan, ja armeijan täytyi kiiruhtaa marssiaan
ehtiäkseen vallata tämän Tonavan ylimenolle niin tärkeän paikan,
ennenkuin Tilly ehti tulla avuksi.

Tämä onnistui tosiaankin, ja aamupäivällä maaliskuun 27 p:nä
ruotsalaisen sotajoukon nähtiin saapuvan perille.

Donauwerthin kaupunki, joka sijaitsee Tonavan pohjoisrannalla,
oli siihen aikaan erittäin hyvin linnoitettu. Kaupunkia suojeli
korkea vuori, ja sille oli alettu rakentaa linnoitettua leiriä, ja
Tonavan sillan suojaksi oli etelärannalle luotu maasta sillanpääty.
Päällikkönä oli Rudolf, Saksi-Lauenburgin herttua. Tämä katsoi
olevansa liian heikko puolustamaan leiriä Schellen-vuorella, mutta
päätti sitä voimakkaammin suojella kaupunkia, erittäinkin kun hän
luotti siihen, että Tilly oli tuleva avuksi.

Donauwerth oli ollut vapaa valtiokaupunki samoinkuin Nürnberg ja
omistanut protestanttisen opin, mutta jo 1608 sinne oli sijoitettu
baijerilainen linnaväki ja kaupungin asujamet pakoitettu katoliseen
oppiin. Salaisia protestantteja oli suurin joukoin, ja voimme
käsittää, minkälaisin tuntein nämä kuulivat, että ruotsalaiset olivat
tulossa.

Kustaa Aadolfin ensimäinen toimenpide oli vuoren valtaus, jonne
hän heti käski viedä tykistön. Kohta sen jälkeen alkoi niin itse
kaupungin kuin Tonavan yli vievän sillankin pommitus.

Herttua Rudolfille ja hänen sotureilleen uhkasi käydä pahoin,
mutta he pysyivät rohkealla mielin, sillä apu oli lähellä. Tonavan
etelärannalla oli nähty keisarillista ratsuväkeä ja pidettiin aivan
varmana, että Tilly oli tulossa, ja että ratsuväki kuului hänen
etujoukkoihinsa. Mutta ruotsalaisten tykkien tuli kuumeni, ja sen
sijaan että useammat ja suuremmat osastot Tillyn ratsuväkeä olisivat
lujittaneet toiveita hänen pikaisesta saapumisestaan, katosivat
tykkönään nekin ratsuriparvet, joiden oli nähty kiitävän ohi.

Niin huolestuttavissa olosuhteissa päättyi päivä herttualle, joka ei
tiennyt muuta keinoa kuin pikimmiten pistää pillit pussiin ja lähteä
suolle soittamaan. Sotamiehet saivat käskyn lähteä kaupungista, eikä
heille tarvinnut sitä sanoa kahteen kertaan. Mutta töminä sillan yli
marssittaessa herätti ruotsalaisten huomion. Sillalle suunnattiin
entistäänkin murhaavampi tuli ja kaupunki vallattiin rynnäköllä.

Vaikeudet olivat nyt voitetut, ja Kustaa Aadolf saattoi lähettää
joukkojaan yli Tonavan, mikä seuraavina päivinä tapahtuikin.
Donauwerthiin jäi 2,000 miehen suuruinen vartioväki, ja Kustaa Horn
sai käskyn vallata seudut Tonavan varrella länteenpäin, kun taasen
kuningas sijoitti päämajansa Nordheimin kylään.

Ruotsalainen sotajoukko oli nyt Lechin ja Tonavan virtojen
kulmauksessa. Lechin yli meni tie Baijerin sydämeen, ja sinnekin
tahdottiin päästä. Mutta ylimeno oli asia, joka hätkähdytti
kokeneinta ja rohkeintakin Kustaa Aadolfin sotapäälliköistä.
Jotensakin kaita, mutta väkevä ja kuohuva alppivirta oli tulvillaan
kevätauringossa sulaneesta Alppien lumesta ja vyöryi tasangoille,
niin että Rainin pikku kaupunki Lechin itärannalla oli aivan kuin
järvenä. Virran oikeanpuolinen ranta oli varustettu vallituksilla,
ja niistä lujimman turviin oli Tilly koonnut 2,500 mieheen nousevan
päävoimansa.

Baijerilainen sotajoukko, jossa herttua Maksimilian itsekin oli,
seisoi virran, suon ja metsän suojassa, kun taasen järein tykein
varustetut vallitukset puolustivat kaupunkia.

Vastapäätä virran vasemmalle rannalle, lähelle Rainia, oli Kustaa
Aadolf pystyttänyt leirinsä. Jalkaväki oli sijoitettu erääseen
metsäntylvään, jossa se oli hakenut aukeaman olinpaikakseen.
Ratsuväki oli etelämpänä avoimella kentällä. Etupuolelta suojelivat
leiriä murrokset, joissa oli aukkoja uloskarkauksen varalta.

Eräässä kertomuksessa ruotsalaisesta päämajasta niiltä ajoilta
mainitaan: "Vihollinen on vallitusten turvissa Rainin lähellä,
kahden tunnin matkan päässä täältä. He ovat nostaneet ylös sillan ja
miehittäneet Lechin varren Augsburgia myöten, niin että on mahdoton
päästä heidän kimppuunsa menettämättä paljon väkeä, jonka tähden
kuninkaallisen majesteetin täytyy etsiä toinen tie."

Sellainen ei kuitenkaan ollut kuninkaan tarkoitus. Tuokion ajan
hän ajatteli, etteiköhän hävitettyä siltaa voisi laittaa jälleen
käyttökuntoon, mutta käsitti pian, että se oli virran tulvehtimisen
tähden mahdotonta. Oli etsittävä toinen tie virran yli, ja
tapansa mukaan hän otti itse osaa tiedusteluretkeen, joka tässä
tarkoituksessa tehtiin.

Muutamien ratsumiesten seuraamana hän ratsasti eräänä päivänä pitkin
virranrantaa, mutta pysähtyi erääseen paikkaan, joka hänestä näytti
sopivalta. "Kuulkaas, pojat", sanoi hän, "ken teistä voi ottaa varman
selon kuinka syvä virta tällä kohtaa on, hän saa kunnialahjan."

Ratsumiehet katselivat toisiinsa, ja muuan heistä virkkoi suomeksi
murtaen, "että jos hän sai ottaa ylleen vanhan sarkatakin, joka
hänellä oli leirissä, tahtoi hän koettaa onneaan."

Kuningas suostui ja ratsasti itse eräälle etäiselle kukkulalle, josta
hän kaukoputkella saattoi nähdä, miten yritys onnistui.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli hajasäärinen, liikkaava
talonpoika, jolla oli pitkä riuku olallaan. Hän lynkkasi alas
rannalle ja huusi baijerilaisille toiselle puolen, että he tulisivat
auttamaan häntä ylitse.

Varmaankaan hän ei saanut mieleistään vastausta, sillä hän alkoi
kahlata virrassa jalat pohjassa, kunnes vesi ulottui vyötäisiä
myöten. Ja kun hän huomasi, että vesi oli hänelle liian syvä,
pysähtyi hän kynsien päätään. Baijerilaiset nauroivat ääneensä ja
kysyivät eikö hän osannut uida.

Sitä hän ei arvellut voivansa, koskei ollut koskaan koettanut.

Uusi naurunrähäkkä, ja muuan baijerilainen virkkoi varoittaen,
että silloin täytyi hänen varoa itseään, sillä "virta on 22 jalan
syvyinen."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi talonpoika halveksivasti tiuskaisten.

"Totta kai, sillä upseerimme mittasivat eilen sen syvyyden", virkkoi
baijerilainen.

Mutta viisas suomalainen ei vielä tiennyt kaikkea mitä tahtoi tietää
ja kysyi sentähden oppimallaan baijerilaissaksan murteella, "eikö
joku heistä maanmiehyyden tähden tahtonut kahlata virtaan ja tangon
avulla vetää häntä yli, hän saisi kunniapalkinnon."

Muuan baijerilaisista heitti vaatteensa pois ja kahlasi talonpoikaa
kohden, joka siitä saattoi päättää kuinka pian virta syveni
vastaisella rannalla. Ukkopahan liikkeet olivat kuitenkin niin
kömpelöt, kun hän koetti lähestyä auttajaansa, että tämä ui hänen
luoksensa. Silloin hän sai kuulla ukolta kokonaisen tarinan siitä,
miten köyhät talonpojat saivat kärsiä "kirottujen ruotsalaisten"
käsissä. Lorun lopuksi ukko kyllä tahtoi, mutta ei uskaltanut lähteä
syvänteen yli. Sentähden baijerilainen, jota alkoi palella, jätti
hänet omille hoteilleen ja ui takaisin.

Näköjään syvästi murheissaan talonpoika katsoi pelastajansa jälkeen,
marssi sitten takaisin rannalle ja palasi raskain askelin takaisin.
Mutta heti vihollisen näkyvistä päästyään hän riensi kuninkaan luo
antamaan raporttiaan. Kustaa Aadolf ylensi hänet heti paikalla
ratsuväen majoitusmestariksi ja antoi hänelle heti riikintaalereja
varustuksia varten.

Varhain aamulla huhtikuun 3 päivänä kuningas ratsasti itse
tiedustelemaan. Hän laskeutui ratsailta ja meni alas rannalle, josta
hän huusi vahtimiehelle toiselle rannalle: "Hyvää huomenta, ystävä!
Missähän vanha Tilly majaillee?"

"Hän on Rainissa, päämajassaan", vastasi vahtimies, joka ei suinkaan
uneksinutkaan kenen kanssa puhui, vaan kysäisi vuorostaan: "Missäs
kuningas majailee, toveri?"

"Hän on päämajassaan hänkin", vastasi kuningas.

"Olen tässä juuri aprikoinut, _antaakohan_ hän suojaa?" (pestaa uutta
miehistöä) kysyi vahtimies.

"Kuinka monelle tahansa, tule vain koettamaan, et sitä varmaan kadu."

Kun kuningas tuli takaisin leiriin, kertoi hän hymyillen tapauksesta
läsnäoleville ruhtinaille ja herroille.

Kustaa Aadolfin mielessä kypsyi yhä enemmän päätös laittaa
silta yli virran mennäkseen aivan Tillyn ja hänen vallitusten
suojustaman sotajoukkonsa edessä väkivoimin ylitse. Hän kutsui
koolle sotaneuvoston kuullakseen kenraaliensa mieltä, mutta useat
osoittivat olevansa vastustavalla kannalla. Erittäinkin Kustaa Horn
vastusti niin uhkarohkeaa yritystä, kuin että vihollisen silmien alla
lähdettäisiin pyrkimään vuolaan ja syvän virran ylitse.

Hän kiinnitti kuninkaan ja sotaneuvoston huomiota vihollisen lujiin
vallituksiin ja siihen, ettei ollut rakennustarpeitakaan siltaa
varten. Jollei yritys onnistuisi, lisäisi se vain katolilaisten
rohkeutta, ja palausmatka kävisi ylen vaaralliseksi, varsinkin kun
oltiin keskellä vihollismaata ilman mitään lujaa tukikohtaa. Hän
ehdotti, että jätettäisiin Lechin ylimeno tuonnemmaksi, lähdettäisiin
Böömiin päin ja lyötäisiin Wallenstein, ennenkuin hän ehti edelleen
vahvistaa joukkojaan. Silloin Baijerinkin täytyi lannistua, eikä
oltaisi jättäydytty vaaraan joutua saarroksiin meren puolelta ja
kenties tulla pakoitetuksi epäedulliseen taisteluun.

Melkein kaikki kannattivat Hornia, ja kuningas seisoi mietteissään
otsa rypyssä.

"Miksi puhua niin paljon, kun on kysymys vain ylimenosta", sanoi hän.
"Vihollinen ei ole vielä ehtinyt toipua ällistyksestään kärsimäinsä
tappioiden johdosta, eikä hänelle ole annettava siihen aikaa."

Siitä huolimatta Horn ei tahtonut luopua mielipiteestään ja tahtoi
sitä tukea useammilla todisteluilla.

Silloin salama välähti kuninkaan silmissä ja hän huudahti: "Me olemme
tulleet yli Oderin, Elben, Reinin, jopa yli Itämerenkin. Nytkö
kääntyisimme jonkun Lech-virran rannalta takaisin! Minä uskon, että
yritys on mahdollinen toteuttaa."

Oli jotakin niin valtavaa ja vakuuttavaa koko hänen olennossaan,
että kaikki vastaväitteet vaikenivat, ja vaarallinen yritys oli
päätetty asia. Heti sen jälkeen koottiin sotajoukko Oberndorfin
kylän luo samannimisestä linnasta eteläänpäin, ja alhaalle rannalle
luotiin kaksi patteria, joissa oli kaikkiaan 72 tykkiä, ja aineksia
hankittiin sillan rakentamista varten virran ylitse.

Tillykään ei ollut lyönyt laimin välttämättömiä varatoimia estääkseen
ruotsalaisten ylimenoa.

Eräässä virranmutkauksessa oli matalahko niemeke, joka oli heikko
kohta baijerilaisille. Siihen asetettiin kaksi lujaa sotilasosastoa
pitämään vartiota, ja nopeasti luoduille vallituksille sijoitettiin
tykit ampumaan sekä sillan rakennusta että vastapäistä rantaa.

Kaikki nämä toimenpiteet osoittivat, että aiottiin, maksoi mitä
maksoi, estää ruotsalaisten pääsy virran yli.

Eikä kuningas täällä aikonutkaan ryhtyä ylimenoon. Oberndorfin
kylästä 3,000 kyynärää etelään oli eräässä toisessa Lech-virran
polvekkeessa saareke aivan lähellä vihollisten rantaa, ja sinne
kuningas laittoi suunnitelmansa.

Ettei vihollinen täällä ryhtyisi samoihin varokeinoihin kuin
Oberndorfin kohdalla, oli välttämätöntä pitää Tilly siinä uskossa,
että ylimenoon tosiaankin aiottiin ryhtyä viimeksimainitussa
kohdassa. Sentähden pystytettiin myös ruotsalaisten patterit
Oberndorfin luo, tykinsuut suunnattuina vihollista vastaan. Nämä
alkoivat pian soittaa yli virran, ja sotajoukko asetettiin täyteen
taistelujärjestykseen.

Tilly ei aavistanut mitään. Oberndorfin talot revittiin, jotta
saataisiin rakennusaineita siltaan, ja ne vietiin todelliselle
ylimenopaikalle. Samana iltana upotettiin siellä virtaan useita
erikokoisia pukkeja, jotka oli häthätää valmistettu. Työ jatkui
koko yön ja seuraavan päivänkin, ilman että Tillyllä oli siitä
aavistustakaan. Mutta hänenkin aikansa oli täpärällä.

Kun aurinko nousi huhtikuun 4 p:nä, näki hän aivan silmiensä edessä
ruotsalaisen armeijan asetettuna taistelujärjestykseen. Sen takana
kohosivat Oberndorfin linnan muurit, ja aivan lähellä kylää seisoi
ruotsalaisen sotajoukon oikea sivusta. Tilly loi katseen omiin
valloneihinsa ja hymyili. Jos hänen mielessään väikkyi muistoja
Leipzigistä, unohti hän ne vallituksiaan katsellessaan ja jupisi
itsekseen: "Pyhä neitsyt on oleva meille avullinen!"

Baijerilaiseen sotajoukkoon kuului 20,000 miestä. Maksimilian oli
itse mukana, ja sotamiehet, joita elähytti heidän vaaliruhtinaansa
läsnäolo, osoittivat rohkeutta, joka lupasi hyvää taistelun tulosta.
Sotajoukko oli virran, suon ja metsän suojassa, ja me tiedämme jo,
että rantaa suojelivat vallitukset järeine tykkeineen.

Ruotsalaiseen sotajoukkoon kuului 22,000 miestä jalkaväkeä ja 12,000
ratsumiestä. Sotaisessa urhoudessa ei kukaan voinut vetää heille
vertoja, ja ruotsalaiset ja suomalaiset paloivat halusta syöksyä
uusiin ja rohkeihin yrityksiin voitokkaan kuninkaansa johdolla.

Lähinnä Kustaa Aadolfia hoitivat päällikkyyttä Kustaa Horn ja Juhana
Banér, Weimarin herttua Wilhelm y.m. Virranrannalta ruotsalaiset
vastasivat vihollisen tuleen 72 tykillä. Ja tykkien jymistessä
molemmin puolin ja virranpinnan peittyessä läpinäkymättömään
savupilveen laskettiin virralle puusilta, jonka savolaiset, yhtä
taitavat kirveen kuin miekankin käyttöön, olivat suurimmassa
kiireessä salvaneet. Se laskettiin edeltäpäin veteen upotetuille
pukeille, ja suomalaiset saivat kunnian mennä ensiksi yli Kaarle
Kustaa Wrangelin johdolla. Se oli hänen ensimäinen sotainen
urotyönsä. Hänen kolmesataa miestään valtasivat saaren ja alkoivat
heti luoda sillanpäätyä. Se oli valittua väkeä, ja kuningas oli
luvannut joka miehelle kymmenen riikintaalerin palkinnon.

Aluksi kävi kaikki toiveiden mukaan. Mutta vihollisten huomio
heräsi, ja ylivoimaisin joukoin he kävivät suomalaisten kimppuun.
Kylmäverisesti ja ihailtavalla tyyneydellä nämä puolustautuivat
ylivoimaa vastaan. He eivät väistyneet jalanleveyttäkään, vaikka
hyökkäys uudistettiin useita kertoja. Samaan aikaan viimeisteltiin
siltaa, joka ei vielä ollut ehtinyt aivan valmistua, eivätkä
savolaiset ottaneet häiriytyäkseen ylivoimaisen vihollisen liikkeistä
vastakkaisella rannalla. Heti kun se oli täysin kuljettavassa
kunnossa, meni kuningas itse yli kahden jalkaväkiprikaatin kanssa.

Samassa Tilly ryntäsi alas laaksoon kahden suuren jalkaväin-neliön
ja neljän tykin kanssa. Hyökkäys tapahtui melkein heti; pienestä
saaresta täytyi kahlata rannalle, jolloin vesi nousi kainaloihin
saakka. Mutta mikään ei lannistanut Pohjan soturien mieltä, ja
kuninkaan itsensä läsnäolo kohotti suuresti rohkeutta ja sotaintoa.

Baijerilaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen; luodit
moksahtelivat puiden kylkiin, ja hämmennys lisääntyi joka hetki
varsinkin vihollisten riveissä. Heidän urhoollisuutensa ei voinut
mitään sille tulelle, jota ruotsalaisten tykit syytivät rannalta
heitä vastaan.

Mutta vaikka baijerilaisten oli vaikea ajaa ruotsalaisia pakoon, niin
oli näiden toiselta puolen mahdoton saada tilaa lisäväelle. Hetken
aikaa näyttikin epätietoiselta, mikä tulos oli oleva, varsinkin kun
vihollisen puolelle saattoi tulla apuväkeä kuinka paljon tahansa.

Tavallisella urhoollisuudellaan Tilly oli itse ottanut osaa
taisteluun ja juuri koonnut johtoonsa koko jalkaväkensä, kun
yleiseksi hämmästykseksi vihollisen koko vasen sivusta kiireimmiten
siirtyi etelää kohden, ja heti sen jälkeen ilmoitti tykkien jyminä,
että uusi taistelu oli alkanut.

Weimarin herttua Wilhelm ei ollut malttanut pysyä toimettomana
katselijana, vaan oli etsinyt ja löytänyt kahlauspaikan muutamia
tuhansia kyynäriä etelämpänä, ja sitä tietä hän vei yli muutamia
eskadroonia oikealta sivustalta. Häntä vastaan hyökättiin heti, mutta
hän puolustautui niin urheasti, että vihollisen täytyi peräytyä.
Keisarillisten koko vasen sivusta ryntäsi sen jälkeen häntä vastaan,
ja nyt nousi tulinen ja pitkä taistelu ratsuväkien kesken, kun taasen
vihollisen jalkaväki taisteli epätoivon taistelua kuningasta vastaan.

Tällaikaa oli onnistuttu löytämään uusi kahlauspaikka entisen ja
äsken laitetun sillan välillä, ja sitä tietä vietiin yli muutamia
eskadroonia ratsuväkeä ja hevosten lautasilla vietiin yli 400
muskettisoturia. Taistelua jatkettiin, lisäväkeä ei enää voitu
saada yli, mutta vihollinenkaan ei enää voinut saada mitään etuja
puolelleen. Taistelun aikana ilta läheni lähenemistään.

Useita Tillyn etevimmistä upseereista oli kaatunut, niiden joukossa
myös urhoollinen Merode. Altringerin oli saattanut tainnuksiin
tykinkuula, joka viuhahti aivan hänen päänsä ohi. Mutta vanha
korpraali kantoi päänsä korkealla ja miekka kädessään hän johti
valloninsa uuteen hyökkäykseen.

Mutta onni oli kääntänyt Tillylle selkänsä, hänen aikansa oli
lopussa; musketinkuula sattui hänen reiteensä, ja tiedotonna täytyi
hänet kantaa taistelukentältä.

Tällöin oli taistelun meno ratkaistu. Syntyi yleinen hämmennys,
eikä kukaan tiennyt mihin oli ryhdyttävä. Onneksi yllätti yö,
ja baijerilaiset saattoivat vetäytyä taistelukentältä takaisin
leiriinsä. Täällä oli ällistys suuri ja yleinen; ne korkeammasta
päällystöstä, jotka eivät mahtuneet Tillyn telttaan, seisoivat
kasaantuneina sen ulkopuolelle saadakseen tietää hänen tahtonsa mihin
oli ryhdyttävä. Maksimilian Baijerilainen kuuli hänen kuiskaavan:
"Ingolstadt!" Ja hän päätti heti yön pimeydessä lähteä palausmatkalle.

Ruotsin kuningas oli viettänyt yönsä valmistellen uutta hyökkäystä
vihollisleiriin, ja sai vasta aamulla tiedon, että vihollinen oli
lähtenyt tiehensä. Hän luuli aluksi, että se oli vain juoni, ja vahva
ratsuväenosasto ja kaksi jalkaväkiprikaatia lähetettiin tutkimaan
jokilaaksoa, leiriä ja sen läheisiä kukkuloita. Kun vihollisesta ei
kuulunut mitään, sai sotajoukko käskyn mennä virran ylitse, jota ei
ehditty täydelleen suorittaa ennenkuin seuraavana (huhtik. 7) päivänä.

Kerrotaan, että Kustaa Aadolf, nähdessään hylätyn leirin edullisella
paikalla lujine vallituksineen, virkkoi: "Jos minä olisin ollut
baijerilainen, en olisi jättänyt tällaista paikkaa viholliselle, en
vaikka tykinkuula olisi vienyt partani ja puolet leuasta lisäksi."

Tämän suunnattoman suuren ja vastoin kaikkia entisiä sotakokemuksia
saavutetun voiton kautta Kustaa Aadolf oli avannut portin Baijeriin,
ja ruotsalainen sotajoukko suuntasi nyt retkensä siihen kaupunkiin,
jossa luterilainen uskontunnustus sata vuotta aikaisemmin, 1530,
ojennettiin keisari Kaarle V:lle.

Ja huhtikuun 8 p:nä hän seisoi Augsburgin porttien edustalla ja
käski sotajoukkonsa ympäröidä sen kahdelta puolen. Ruotsalaiset
antoivat ensin kaupungille tulta maistiaisiksi ja sitten lähetettiin
torvensoittaja viemään kirjettä, jossa kaupunkia kehoitettiin
antautumaan. Baijerilainen päällikkö antoi ylpeän vastauksen, mutta
katolinen raati oli itse asiassa hyvin peloissaan, varsinkin kun
asujamiston suuri enemmistö oli protestanttinen. Kun oli vaihdettu
useampia kirjeitä raadin ja luterilaisen väestön kesken, katsoi
päällikkökin hyväksi antautua huhtik. 10 p:nä. Hän sai väkensä kera
vapaasti marssia Ingolstadtiin.

Vasta huhtikuun 14 päivänä tapahtui juhlallinen marssi kaupunkiin.
Kuninkaalla oli ympärillään useita saksalaisia ruhtinaita
ja korkeimpia upseereja. Kulku kävi Pyhän Annan kirkkoon,
jossa kuninkaan hovisaarnaaja Jakob Fabricius saarnasi siitä
kohtuuttomuudesta ja epäkristillisyydestä, että ketään tahdottiin
pakoittaa uskonasioissaan, ja osoitti kuinka Jumalan tahtoa vastaan
sotivia jesuiittalaiset opit olivat.

Augsburgilaisen opin palauttaminen ennalleen siinä kaupungissa, joka
oli ollut sen kehto, näytti Kustaa Aadolfille olevan voitoistaan
rakkain, ja riemulla protestantit ottivat hänet vastaan. Huhtikuun
9 päivänä koko porvaristo oli koolla tehdäkseen uskollisuudenvalan
Ruotsin kruunulle. Eräs kreivi Hohenlohe nimitettiin maaherraksi ja
Pentti Oxenstjerna kuvernööriksi.

Kuningas viipyi muutamia päiviä kaupungissa katsellakseen eräitä
kuuluisia rakennuksia, mutta jo huhtik. 15 p:nä Kustaa Horn lähti
ratsuväen kanssa Ingolstadtia kohden. Seuraavana päivänä muuan
sotajoukko lähti jäljestä. Kustaa Aadolf viipyi Augsburgissa aina
18 päivään, mutta tavoitti sotajoukon jo samana päivänä muutamien
peninkulmien päässä Ingolstadtista etelään. Tämä oli Saksan vahvimmin
linnoitettuja paikkoja, ja sitä puolusti nyt koko baijerilainen
sotajoukko.

Huhtikuun 20 päivänä ruotsalaiset valtasivat erään pienen
vallinsarven, ja ne 300 baijerilaista, jotka sitä puolustivat, osaksi
lyötiin, osaksi vangittiin. Samana iltana pidettiin neuvotteluja,
joissa Ranskan lähettiläskin pyysi Kustaa Aadolfia jättämään
Ingolstadtin rauhaan. Kuningas vaati, että Baijerin vaaliruhtinaan
oli seuraavana päivänä luovutettava takaisin maa-alueet, joita oli
ottanut hänen ystäviltään ja liittolaisiltaan, päästettävä koko
sotaväkensä kotia ja sitouduttava, ettei kolmeen vuoteen ryhtyisi
mihinkään sotatoimiin häntä vastaan. Baijerin vaaliruhtinas ei
suinkaan ollut taipuvainen tällaisiin ehtoihin.

Tilly heitti samana päivänä henkensä, ja silloin baijerilaisilla
ei ollut päätä eikä pontta. Seuraavana päivänä, huhtik. 21:ntenä
koko baijerilainen sotajoukko lähti Ingolstadtista ja riensi
Regensburgiin. Heti siitä tiedon saatuaan kuningas käski Kustaa
Hornin pitkin Tonavan etelärantaa rientää sitä estämään. Horn tuli
niin lähelle Regensburgia, että hänen etujoukkonsa ottivat muutamia
vankeja puolen kilometrin päässä kaupungista, ja nämä kertoivat,
että baijerilaiset olivat ehtineet jo sinne sijoittaa lujan
puolustusjoukon.

Sillä välin olivat ruotsalaiset rynnänneet etuvarustuksia vastaan
laivasillan edustalle. Ne valloitettiin, mutta siihen päättyikin
piiritys, ja Kustaa Aadolf tunkeutui etemmäs Baijeriin.

Kustaa Horn lähetettiin Landshutiin Isarin rannalle. Mutta kun
baijerilainen linnaväki kieltäytyi antautumasta, lähti kuningas
itse jälkeen pääjoukon keralla. Silloin baijerilaiset saivat jalat
alleen, ja porvarit, jotka katsoivat jääneensä aivan turvattomiksi ja
luulivat vihastuneen kuninkaan antavan varoittavan esimerkin, ottivat
hänet vastaan vapisevin sydämin ja rukoilivat polvillaan armoa ja
sääliä.

Kuningas käski Kustaa Hornin sanoa porvareille, ettei heillä ollut
mitään pelättävää. Mutta heidät velvoitettiin maksamaan tuntuvaa
paloveroa, ja sama kohtalo tuli myös läheisen piispankaupungin
Freisingin osaksi. Täällä kuningas kohtasi Münchenin lähettiläät,
jotka koettivat torjua sitä vaaraa, mikä uhkasi Baijerin pääkaupunkia.

Kuningas vaati upean Münchenin täydellistä ja vapaaehtoista
antautumista ja paloveroa 400,000 riikintaalaria. Raati teki
vastaväitteitä ja esitti kuninkaalle, että kaupungin rikkaimmat
asujamet olivat matkustaneet tiehensä.

Kallistamatta tälle korvaansa kuningas marssi kaupunkia vastaan koko
sotajoukkoineen. Kaupungista saapuivat uudet lähettiläät ja nämä
vakuuttivat, että asujamet olivat halukkaat suorittamaan vaaditun
paloveron, jonka jälkeen avaimet luovutettiin kuninkaalle.

Toukokuun 7 p:nä 1632 tapahtui Isarin sillan yli loistava marssi
Müncheniin. Fredrik V ja kokonainen esikunta evankelisia ruhtinaita
ympäröi Kustaa Aadolfia tässä tilaisuudessa.

Evankelinen unionikin vietti nyt voittojuhlaansa ruotsalaisen
sankarin avulla. Kahdentoista vuoden maanpaon jälkeen hylätty
ruhtinas hallitsi Pohjolan sankarin kanssa sukulaisensa ja
vastustajansa pääkaupungissa ja omassa linnassaan.

Linnan pukuhuoneesta, joka oli maankuulu runsaista varastoistaan,
löydettiin muun ohella useita tuhansia valmiita sotilaspukuja.
Lattian alta löytyi 40 tykkiä, joista 24 oli tavattoman suuria ja
kauniita. Erääseen tykkiin oli kätketty 30,000 kirkasta kultapalaa.
Kaikki joutuivat voittajan saaliiksi.

Silminnähtävä suopeus, jota kuningas sai väestöltä osakseen, taivutti
hänet antamaan anteeksi neljännen osan paloverosta, jota maksettiin
300,000 riikintaalaria.

Koko maailman silmät olivat kiinnitetyt Ruotsin kuninkaaseen, mutta
hän itse ajatteli vain suunnitelmiensa toteuttamista edelleen. Joka
päivä odotettiin viestiä, että keisarin äskenmuodostettu sotajoukko
olisi yhtynyt baijerilaiseen ja Regensburgin kautta tunkeutunut
Baijeriin. Tällöin saapui uutinen, että länsi-Schwabenissa oli
puhjennut kapina talonpoikien kesken. He olivat käyneet ruotsalaisten
linnueiden kimppuun muutamissa pikkukaupungeissa ja piirittivät nyt
Biberachia.

Kustaa Aadolf ei kauan aprikoinut; 15,000 miehen keralla, jotka
olivat saaneet levähtää ja viettää muutamia hyviä päiviä, lähti hän
Münchenistä toukok. 15 p:nä. Yhtä suuri sotavoima jätettiin Juhana
Banérin johdolla Baijeria puolustamaan.

Kun kuninkaan tie kulki Augsburgin ohi, suostui hän raadin pyyntöön,
että viettäisi helluntaipäivät heidän kaupungissaan. Täällä pantiin
toimeen suuria juhlia hänen kunniakseen, ja ilo oli suuri, kun
saatiin tietää, että hän oli suostunut käymään myös tanssiaisissa,
jotka kaupunki oli antava.

Nuoret naiset olivat valmistaneet hänelle lahjaksi kallisarvoisin
pitsein koristetun kauluksen, ja kaikista kaunein valittiin
ojentamaan se hänelle. He anoivat, että kuningas pitäisi sitä
kaulassaan, ja kun hän siihen suostui, ei heidän riemullaan ollut
rajoja. Mutta kallisarvoinen kaulus on vielä tänäkin päivänä
Tukholman henkivaruskamarissa.

Augsburgista kuningas lähti Memmingeniin, johon koko sotajoukko oli
marssinut edeltäpäin. Siellä luterilainen porvaristo otti hänet
suurella riemulla vastaan. Mutta täällä hän sai viestejä, jotka
uhkasivat tykkönään himmentää hänen onnentähtensä ja jotka tulivat
kokonaan muuttamaan hänen suunnitelmansa.



14.

PAHOLAISEN SIJAINEN.


Tiedämme, että Wallenstein oli luvannut kolmessa kuukaudessa laittaa
kuntoon 40--50,000-miehisen sotajoukon keisarin palvelukseen. Sopimus
tehtiin tammikuussa 1632, ja kaksi kuukautta myöhemmin hän ilmoitti,
että sotajoukko oli koossa, ja kysyi kenelle se oli jätettävä. Itse
hän kärsi liiaksi leinistään voidakseen sitä johtaa ja luopui samalla
keisarillisen sotapäällikön arvonimestä ja 100,000 riikintaalarin
palkasta, jota hänelle oli tarjottu.

Lähestyi vihdoin tärkeä maaliskuun viimeinen päivä, jolloin
Wallenstein oli juhlallisesti luvannut luovuttaa päällikkyyden. Mutta
hänen sielussaan paloi kostonhimo. Hän oli näyttelevä osansa loppuun
ja nöyryyttävä keisarin äärimmilleen, melkeinpä pakoittava hänet
ottamaan kruunun päästään ja laskemaan sen Wallensteinin jalkojen
juureen.

Wienissä kyllä käsitettiin hänen laskelmansa ja aikeensa ja
arveltiin, että friedlantilaisen sijaan kyllä olisi saatu joku
toinenkin sotaherra. Mutta kapinoiminen sotajoukon kesken olisi
paljastanut keisarin oman voimattomuuden, ja sentähden täytyi
alentua houkutuksiin ja rukouksiin. Ensin lähetettiin kaunopuheinen
rippi-isä, mutta hän palasi tyhjin toimin, sitten Wienin piispa
Anton, joka sai vähän aikaan, ja lopuksi kolmas anoja, Eggenbergin
ruhtinas, joka vihdoin onnistui vastahakoisen voittamaan. Mutta millä
ehdoilla?

Friedlannin herttua sai rajattoman vallan sotajoukon komentoon
nähden, niin ettei keisari eikä Unkarin kuningas saanut edes
persoonallisesti saapua sotajoukkoa katsomaankaan, ja samalla hänet
korotettin kaikkien keisarillisten perintömaiden diktaattoriksi.
Ferdinand II allekirjoitti raskain sydämin ehdot, ja siitä hetkestä
Wallenstein oli jälleen suuri sotapäällikkö.

Aikaa tuhlaamatta marssi keisarillinen sotajoukko toukok. 4
päivänä Pragia vastaan, johon Arnim oli jättänyt ainoastaan heikon
puolustusjoukon, itse vetäytyessään takaisin.

Wallenstein pommitti 20 tykillä kaupunkia Valkovuorelta. Yöllä
repivät kapusiinimunkit sen osan kaupunginmuurista, joka oli heidän
luostarinsa kohdalla, ja ottivat vastaan di Granan rykmentin. Tämä
rykmentti hyökkäsi seuraavana aamuna kahden muun keralla noloja
saksilaisia vastaan, jotka lyhyen aikaa vastarintaa tehtyään
riensivät pois kaupungista. Prag oli nyt Wallensteinin käsissä, ja
runsaasti jakeli hän rahoja niille sotamiehilleen, jotka olivat
taistelussa haavoittuneet.

Arnimin kanssa ryhdyttiin jälleen keskusteluihin. Molemmat sotaherrat
koettivat puijata toisiaan. Wallensteinilla oli tarkoituksena
katkaista saksilaisten paluumatka, mutta Arnim lastasi tykistönsä
laivaan Elbelle ja asettui Pirnaan linnoitettuun leiriin. Muutamia
pieniä linnueita oli jäljellä Egerissä ja Ellenbogenissa, mutta
näiden täytyi antautua, ja toukokuun lopussa oli koko Böömi
puhdistettu vihollisista.

Wienissä riemuittiin tästä nopeasta menestyksestä, ja keisari itse
kirjoitti sotaherralleen mitä imartelevimpia kirjeitä.

Kaikki nämä tiedot sai Kustaa Aadolf Memmingenissä. Mihin oli
Wallenstein suuntaava kulkunsa? Kenties Saksia vastaan? Kustaa
Aadolfilla oli siinä suuri vaara tarjona. Jos Tilly olisi saanut
palautusjulistuksen lakkautetuksi, ei Saksin vaaliruhtinaasta olisi
koskaan tullut Kustaa Aadolfin liittolaista. Oliko heikko Juhana
Yrjänä nyt pystyvä vastustamaan kiusausta, kun oli kaikkivaltias
Wallenstein ohjaksissa?

Tämä sai aikaan, että kuningas kesäkuun alussa lähti liikkeelle
Schwabenista. Sotajoukko, johon kuului 18,000 miestä ja 70 järeämpää
ja keveämpää tykkiä, kulki pikamarssissa Fürthistä Nürnbergiin, johon
kuningas saapui kesäkuun 8 päivänä.

Juhana Banér, joka oli jättänyt Münchenin ja Baijerin, oli vetäytynyt
Lech-virralle puolustaakseen siellä yhdessä Weimarin herttuan
Bernhardin kanssa tätä kaupunkia ja edetäkseen Boden-järveä kohden.

Wallenstein ja Maksimilian olivat tosiaankin yhtyneet. Ja yhdistyneet
joukot, jotka nousivat 60,000 mieheen, marssivat polttaen ja
hävittäen Ylä-Pfalzin läpi pitkin Tonavan vartta Nürnbergiä kohden.

Kustaa Aadolf saapui liian myöhään estääkseen Maksimilianin ja
Wallensteinin yhtymistä, ja vihollisen 60,000 miestä vastaan
oli hänellä vain 18,000. Hän oli epätietoinen vastustajansa
todellisista aikeistakin ja lisäksi ei hän saattanut lainkaan luottaa
liittolaiseensa Juhana Yrjänään, niin tärkeä kuin tämä hänelle olikin.

Eräänä päivänä ratsasti hän ainoastaan muutamain ratsumiesten
seuraamana Nürnbergiin ja laitatti omien silmiensä alla linnoitetun
leirin itäpuolelle kaupunkia.

Urheat, vapautta rakastavat porvarit olivat jo monet monituiset
vuodet työskennelleet kaupunkinsa linnoittamiseksi, ja
jättiläismäisine ympärysmuureineen, porttilinnakkeineen ja
torneineen tarjosi Nürnberg Kustaa Aadolfillekin lujan kiinnekohdan.
Neljässätoista päivässä ympäröi hän sisimmän linnoituksen lujasti
turvatulla leirillä, aivan uudella linnoituksella valleineen ja
hautoineen.

Sen jälkeen oli Nürnberg melkeinpä valloittamaton, sillä muureilta ja
valleilta suuntasi 30 tykkiä tulikitansa vihollista vastaan.

Kun Wallenstein ja Maksimilian saapuivat suurine sotajoukkoineen, oli
ruotsalaisten leiri jo valmis. Maksimilian tahtoi heti hyökkäystä,
mutta Wallenstein ei siihen suostunut. Hänen sotamiehensä -- kuten
hän sanoi -- eivät olleet kyllin harjaantuneita ruotsalaisten
rinnalla.

Koko yhdistynyt katolilainen sotajoukko marssi ohi Nürnbergin ja
asettui lujaan leiriin puolentoista peninkulman päässä sieltä
Rednitz-virran vasemmalle rannalle. Tämän leirin vertaista oli tuskin
ennen nähty. Sen ympärystä oli 2 1/2 peninkulmaa, ja sitä ympäröivät
vallit ja haudat. Kokonaisia kyliä oli sen rajaviivojen sisäpuolella,
ja leirin läpi virtasi puro, joka jakoi sen kahteen puoliskoon.

Joka päivä sattui pieniä kahakoita partioretkeläisten kesken, jotka
molemmilta puolin oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille. Mutta
heinäkuun 23 päivänä tapahtui huomattavampi ottelu.

Saatiin tieto, että Freistadtiin oli tullut lähetys, johon kuului
useita tuhansia vaunuja leipää, jauhoja, suolaa ja muutamia satoja
kappaleita teurashärkiä Ylä-Pfalzista ja Baijerista, jotka oli
vietävä keisarilliselle sotajoukolle, ja että herttua oli jo
lähettänyt muutamia rykmenttejä suojelemaan tätä lähetystä matkalla
leiriin. Ruotsalaisten puolelta lähetettiin eversti Taupadel
rakuunoineen ja muutamia eskadroonia kyrassieereja valtaamaan
lähetystä.

Ruotsalaiset tulivat huomaamatta heinäkuun 30 ja 31 päivän välisenä
yönä kaupunkiin ja koettivat ensin kahdella porttimiinalla räjäyttää
lähimmät portit. Mutta kun nämä eivät saaneet aikaan mitään,
laskeusivat rakuunat ratsailta ja juoksivat tikapuita ylös muureille.
Samassa räjäytettiin porttimiinalla, jonka jälkeen kyrassieerit
tunkeutuivat kaupunkiin.

Syntyi katutaistelu. Mutta sen aikana valjastettiin hevoset vaunujen
eteen, ja niihin lastattiin kaikki mitä kiireessä voitiin ottaa
mukaan. Kokonaista 900 härkää joutui ruotsalaisten saaliiksi;
kaupunki sytytettiin kaikilta neljältä kulmalta, ja voittajat
lähtivät kiireimmiten paluumatkalle.

Sillä välin oli Kustaa Aadolf itse, huolissaan yrityksen
onnistumisesta, mukanaan hieman enemmän kuin tuhat miestä, puoleksi
ratsuväkeä, puoleksi muskettisotureita, marssinut aina Bungthaniin
saakka suojellakseen everstinsä paluumatkaa. Aivan lähellä
äskenmainittua paikkaa kohtasi kuninkaan etujoukko keisarillisen
kenraali Sparren, joka kahdeksan rakuunaeskadroonan, kahdenkymmenen
kroatilaiseskadroonan ja 500 muskettisoturin kera oli tullut
Wallensteinin leiristä, hänkin tarkoituksessa suojella odotettua
muonalähetystä.

Heti Kustaa Aadolfin saavuttua jalkaväen keralla kävi taistelu ylen
tuimaksi. Kuningas otti siihen osaa, ja hänen rinnallaan kaatui monta
sankaria, mutta ruotsalaiset saavuttivat täydellisen voiton. 600
keisarillista jäi kuolleena paikalle.

Kenraali Sparre, neljä everstiluutnanttia, useita korkeampia
upseereja ja yli sata sotamiestä otettiin vangeiksi. Muut etsivät
pelastusta läheisestä suosta. Päivän voitonmerkkeinä oli kolme
valloitettua lippua, mutta ennen kaikkea suuri härkälauma.
Muonavarojen lisäys olikin tarpeen, sillä nälkä ahdisteli aika
kovasti.

Sotajoukot seisoivat kaksi kuukautta liikkumattomina vastatusten.
Asema kävi lopulta ahdistavaksi varsinkin saarretuille.
Ruotsalaisessa sotajoukossa laskettiin kärsimättömästi päiviä,
milloin valtiokansleri saapuisi apujoukon keralla.

Oxenstjerna oli jo Kizingeniin koonnut 20,000 miestä. Vähitellen
tulivat tämän sotavoiman lisäksi Hessenin maakreivin, Kustaa Hornin
ja vähäistä myöhemmin Weimarin herttuan joukot. Viimeksimainitut
saapuivat elok. 8 p:nä. Päivää myöhemmin saapui Akseli Oxenstjerna,
joka otti koko kootun joukon, yhteensä 31,000 miehen, päällikkyyden.

Nyt oli yhdistyttävä kuninkaan joukkojen kanssa. Siihen retkeen
liittyi suuria vaaroja. Wallenstein oli ylivoimaisin joukoin
Oxenstjernan ja kuninkaan välillä, ja molemmat sotajoukonosastot oli
yhdistettävä melkeinpä vihollisen silmien alla. Siinä vaadittiin
suurta varovaisuutta, ja kuningas laitatti useita siltoja Rednitzin
yli helpoittaakseen ylimenoa; itse lähti hän Bruchiin kauan odotettua
sotajoukkoa vastaan.

Seuraavana päivänä, elok. 16:ntena, saapuikin Oxenstjerna apujoukon
keralla. Kohtaus oli lämmin ja sydämellinen näiden molempain miesten
kesken.

Heti kuninkaan palattua Nürnbergiin lähti apujoukko liikkeelle.
Vihollinen koetti tosin estää virran yli menoa, mutta se ajettiin
takaisin, ja kun kuormasto oli viety yli, marssivat joukot jäljestä.
Vihollisparvia kohdattiin ja tulisesti kahakoitiin, mutta heidät
karkoitettiin ja Fürth tyhjennettiin vihollisista. Ylhäältä
kukkulalta saattoi vihollinen nähdä, kuinka ruotsalainen sotajoukko
meni Rednitzin yli ja mitä parhaimmassa järjestyksessä marssi aukeaa
kenttää pieneen kylään, joka sijaitsi lähellä rantaa, vastapäätä
vihollisen leiriä.

Samaan aikaan ryntäsi kuningas sotajoukon kera Nürnbergin leiristä
edellistä vastaan. Molemmat asetettiin taistelujärjestykseen
kahteen linjaan. Nyt nousi sotajoukko aina 46,000 mieheen ja
tämä uljas joukko saattoi urhoollisuudellaan ja osoittamallaan
sotakelpoisuudella antaa johtajilleen oikeutettuja menestyksen
toiveita.

Vihdoin oli aika käsissä ryhtyä kiduttavasta epävarmuudesta
toimintaan. Elokuun 12 päivän illalla tehtiin valmistuksia ja
tutkimuksia keisarillisten tykkien paukkuessa. Yöllä luotiin valleja
ja 22 p:nä, aamulla varhain, alettiin pommittaa vihollisen leiriä.
Wallensteinin asema huomattiin kuitenkin siksi vakaaksi, ettei
uskallettu ryhtyä rynnäkköön.

Kuningas käski sentähden iltapäivällä väkensä peräytyä. Illalla meni
hän virran yli Fürthiin ja levitti rivinsä aivan keisarillisten
leirin alle. Tämä oli sijoitettu jyrkkärinteiselle vuorelle, ja
rinteet olivat juurelta huippuun varustetut murroksin, joissa väijyi
kymmenkunta riviä muskettisotureja. Kukkulallekin oli laitettu lujia
pattereja syvien hautojen taa.

Näytti välttämättömältä, että kuolema oli kohtaava uhkarohkeaa
hyökkääjää. Ja kuitenkin kuningas oli antanut käskyn rynnätä vuorelle.

Ahtaan tilan vuoksi saattoi ainoastaan 500 muskettisoturia rynnätä
kerrallaan, ja kahdeksan aikaan aamulla käskettiin 500 saksalaista
jalkasoturia tekemään ensi hyökkäys. Heti kohta muuttui kukkula
tultapurkavaksi vuoreksi. Ei näkynyt puita eikä kallioita, vaan
ainoastaan paksu savu, josta leimahti salama toisensa jälkeen.

Lyötyinä ja harventunein rivein palasivat saksalaiset takaisin.
Hyökkäys seurasi toistaan aina auringon laskuun saakka.
Jalkaväkirykmentit saivat vuorostaan käskyn rynnäkköön, joka ei
kuitenkaan onnistunut.

Niin ystävät kuin vihollisetkin olivat yksimieliset siitä, etteivät
olleet ennen olleet hirmuisemmassa ottelussa mukana. Ruotsalaiset
ampuivat sinä päivänä 300,000 musketinluotia. Mutta kun ilta tuli,
makasi taistelutanterella noin 2,000 miestä.

Kuningas oli katsellut eräästä notkosta, kuinka hänen prikaatinsa
pahoinpideltyinä palasivat taistelusta takaisin ja kuinka hänen
oivallisimmat upseerinsa joko kaatuivat tai heidät kannettiin
haavoittuneina taistelusta, ja tämä kaikki saavuttamatta vähintäkään
menestystä. Silloin ei hän enää sietänyt kauemmin. Miekka kädessään
riensi Kustaa Aadolf uusien joukkojen eturinnassa uuteen rynnäkköön.
Mutta ei tälläkään hyökkäyksellä ollut suurta vaikutusta. Taistelun
täytyi lakata, jollei mieli suotta uhrata koko jalkaväkeä.

Mutta vaadittiin äärimäistä varovaisuutta vietäessä joukkoja tulesta
takaisin. Torstensson sai käskyn tykistön ja jalkaväkiosaston kanssa
avustaa niiden paluuta, jotka olivat rynnänneet murroksia vastaan.

Nuori sankari riensi eteenpäin. Mutta kun keisarilliset ympäröivät
hänet kaikilta puolin ja ahdistivat vimmatusti, täytyi hänen vihdoin
raadeltuna, verisenä ja kykenemättömänä kättään nostamaan jättäytyä
vihollisen valtaan, ja hänet vietiin pois vankina.

Heti päästyään ampumamatkan ulkopuolelle komensi kuningas väkensä
taistelujärjestykseen ja olemaan valmiina kaikkeen, taistelun
jatkuessa hänen molemmilla puolillaan.

Vasemmalla virran laaksossa seisoi Stålhandske suomalaisten
kanssa, mutta itsepintaisella sitkeydellä pitivät he paikkansa ja
onnistuivat vihdoin ajamaan vihollisen takaisin. Silloin ryntäsi
eräs itävaltalainen eversti ylivoimaisin joukoin ja löi suomalaiset
pakoon. Mutta samassa sai hän itsekin kuolettavan haavan, ja taistelu
taukosi sillä taholla.

Oikean sivustan jalkaväkiprikaati, jolla herttua Bernhardin johdolla
oli vaivalloinen tie tiheän, raivaamattoman metsäseudun läpi, kohtasi
tällöin vihollisen muskettisoturit, jotka ainoastaan hitaasti
vetäytyivät takaisin. Ruotsalaisten oli tunkeuduttava jyrkkää
rinnettä ylöspäin rynnätäkseen Burgstallin vasempaa sivustaa vastaan.

Se onnistui tulisen taistelun jälkeen. Herttua osoitti itse
erinomaista urhoollisuutta, ja hevonenkin ammuttiin hänen altaan.
Tänne luotua vallitusta ei ainoastaan vallattu, vaan se onnistuttiin
pitämäänkin.

Silloin syntyi hämmennys vihollisleirissä. Telttoja alettiin ottaa
alas, ja kuormasto valmistautui pakoon. Mutta kun Wallenstein sai
tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, vastasi hän tyynesti: "Vaikkapa
tulisi itse taivaan Jumala, ei hän voi ottaa Burgstallia minulta."
Vaara oli kuitenkin uhkaava, sillä jos ruotsalaiset onnistuivat
viemään tykkinsä valloitetulle vallille, joka hallitsi suurinta osaa
harjusta, olisi siitä sukeutunut lähtökohta ottelulle, joka olisi
antanut koko taistelulle uuden käänteen.

Ilta oli kuitenkin liian myöhäinen tällaiseen toimenpiteeseen.
Puhkesi lisäksi rankkasade, jota jatkui koko yön. Maa kävi siitä
niin kuraiseksi ja niljakaksi, ettei tykkejä voinut viedä vallille.
Sentähden päätettiin, että se oli tyhjennettävä ja herttuan
vetäydyttävä takaisin.

Se tapahtui seuraavana aamuna. Vihollinen ajoi takaa äärimäisellä
tuimuudella, mutta herttua suoritti peräytymisretkensä sangen
hyvässä järjestyksessä ja otti mukaan kaikki haavoitetut, jotka
tavattiin hajallaan metsässä. Alhaalle tasangolle eivät keisarilliset
seuranneet.

Kuningas itse pysyi paikoillaan, kunnes vaara oli ohi. Muutamia
kahakoita tapahtui päivän kuluessa, mutta varsinainen taistelu oli
lopussa.

Ruotsalaiset olivat menettäneet suunnilleen 1,000 miestä kuolleita ja
haavoitettuja. Mutta joukko mainioita upseereja oli kaatunut ja --
Torstensson oli vankina.



15.

PÄIVÄ HÄMÄRTÄÄ.


Kustaa Aadolfkaan ei siis ollut voittamaton, kuten maailma oli
uskonut. Sädekehä oli himmennyt, ja kuten tavallista, suurensi huhu
hänen tappioitaan, ja taistelusta puhuttiin pian ikäänkuin se olisi
päättynyt keisarillisten ratkaisevalla voitolla. Siitä seurasi, että
kiitolliset ystävät alkoivat horjua, kun taasen vihollisten rohkeus
lisääntyi.

Kuninkaan ensi aikomus oli asettua leiriin Fürthin tienoille. Sillä
jos Wallenstein aikoi hyökätä Nürnbergiä vastaan, tahtoi hän olla
mailla rientääkseen pikaisesti apuun.

Mutta asema niin leirissä kuin kaupungissakin kävi pian
sietämättömäksi. Muonaa ei saatu riittävästi. Nürnbergiläiset
porvarit olivat mitä suurimmalla auliudella antaneet varastonsa,
mutta kun ne olivat lopussa, näyttäytyi kalpea nälkä hirmuisempana
kuin konsanaan, erittäinkin kun vaikeat kulkutaudit alkoivat riehua
samaan aikaan.

Jo elokuussa laskettiin kaupungissa 4,000 kuollutta. Kurjuus
lisääntyi päivä päivältä. Sotamiehiä kuoli tuhansittain, ja rykmentti
näytti jäävän melkein ilman hevosia. Mieshukka laskettiin syyskuun
alussa 12,000 mieheksi, 8,000 hevosta oli kaatunut, ja kuolleiden
lista Nürnbergissä nousi samaan aikaan hirveään summaan, 30,000
ihmiseen.

Sellaista kurjuutta ei kuningas voinut sietää. Oli tosin katkera
häpeä lähteä peräytymisretkelle, mutta Kustaa Aadolf tahtoi
sotakunniansakin uhalla pelastaa väkensä.

Akseli Oxenstjerna jätettiin Nürnbergiin 4,500 miehen keralla,
ja syysk. 8 p:nä lähti kuningas Fürthistä 1,700 miestä mukanaan.
Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin marssi ruotsalainen sotajoukko
Wallensteinin leirin ohi länttä kohden. Herttua Bernhard jäi jäljelle
pitämään Wallensteinia silmällä, mutta tämä pysyi liikkumatonna
leirissään hyökkäämättä yhtä vähän kuninkaan kuin herttua
Bernhardinkaan kimppuun. Tämä seurasi kuningasta seuraavana päivänä
Neustadtiin, jossa viivyttiin muutamia päiviä. Sieltä jatkettiin
retkeä Windsheimiin, jossa kulkutaudit vähensivät väkeä niin rutosti,
että viikon kuluessa kuoli 12,000 jalkamiestä ja 6,500 ratsumiestä.
Niin suunnaton oli väentuho, että 46,000 miehen suuruisesta
sotajoukosta oli enää jäljellä ainoastaan 18,500.

Wallensteinin ja vaaliruhtinas Maksimilianin välit eivät suinkaan
olleet hyvät ja ne olivat yhä huonontuneet Burgstallissa oleskelun
aikana. Ruotsalaisten lähdettyä peräytymisretkelle tahtoi
vaaliruhtinas ajaa heitä takaa, mutta Wallenstein vastasi ainoastaan
jyrkästi: "Ei!" Se oli katkera loukkaus monien entisten lisäksi, ja
kun vaaliruhtinas kohta sen jälkeen erosi Wallensteinista ja palasi
Baijeriin kahdeksantoista ratsuväkikomppaniansa kanssa, lausui
hän ystävilleen merkitsevät sanat: "Nyt on friedlantilainen meitä
kylliksi kiusannut."

Syyskuun 13 p:nä lähti Wallenstein vihdoin leiristään ja marssi
Farkheimiin. Hänen sotajoukkonsa oli huvennut vähempään kuin puoleen;
siihen kuului nyt ainoastaan 22,000 miestä.

Valtiokanslerilta sai kuningas tiedon, että Wallenstein oli
lähtenyt leiristään ja marssinut pohjoista kohden, kun sen sijaan
hänen alipäällikkönsä Galas oli lähtenyt eteläänpäin polttamaan ja
ryöstämään.

Keisarillinen sotajoukko teki hirmuista tuhoa Ylä-Pfalzissa.
Bambergin kaupunki vallattiin, Bayreuth ryöstettiin typötyhjäksi,
ainoastaan Culmbach kesti useat hyökkäykset. Herttua Bernhard,
jonka johtoon kuningas oli heti Nürnbergistä lähdettyä jättänyt
8,500 miestä, teki vastustajalleen niin suurta haittaa kuin voi.
Wallenstein marssi silloin Koburgia vastaan, mutta herttua, joka oli
arvannut hänen tarkoituksensa, lähetti eversti Taupadelin 500 miehen
kera ottamaan linnan valtaansa.

Kaupunki antautui, mutta ei linna, jonka urhea päällikkö torjui useat
hyökkäykset eikä pelästynyt uhkauksista. Hyökkäys Koburgin linnaa
vastaan maksoi keisarilliselle sotajoukolle viisisataa miestä ja
paljon ajanhukkaa, sillä piirityksen aikana oli Weimarin herttua
tunkeutunut Schweinfurtista Hildburghauseniin ja siten katkaissut
vihollisilta tien Thüringeniin.

Vieden mukanaan Koburgin kaupungista ryöstämänsä suuren saaliin
retkeili Wallenstein aina Altenburgiin saakka jossa edeltäpäin
lähetetyt Holkin ja Galasin johtamat ryövärilaumat yhtyivät häneen.
Tämän sotajoukon kera marssi Wallenstein Leipzigiin, joka antautui
lokakuun 22 p:nä ja maksoi 50,000 riikintaalaria säästyäkseen
ryöstöltä. Seuraavana päivänä antautui Pleissenburgin linna.

Pappenheim oli Ala-Saksiin saanut useita käskyjä, että hänen oli
yhdyttävä Wallensteiniin. Vihdoin hänen täytyi totella. Matkalla
valloitettuaan Hildesheimin saapui hän lokakuun lopulla Merseburgiin,
jossa kohtasi Wallensteinin. Melkein kaikki keisarilliset joukot
olivat nyt Saksissa, ja onnetonta maata ryöstettiin mitä hirveimmin.

Horjuvainen Juhana Yrjänä oli nyt joutunut pahaan pulaan; itse oli
hän kykenemätön toimittamaan mitään ja sentähden lähetti hän viestin
toisensa jälkeen Weimarin herttualle, kuninkaalle ja Arnimille, joka
oli Schlesiassa, että hän heti rientäisi kotiin.

Weimarin herttua Bernhard ei halunnut mitään hartaammin kuin auttaa
sukulaistaan. Mutta hän sai Königshofeniin käskyn kuninkaalta, ettei
ryhtyisi mihinkään ennen kuninkaan saapumista.

Herttua saapui lokak. 8 p:nä Arnstadtiin, jossa odotti kuningasta.
Sinne saapuivat vähitellen kuninkaan ja valtiokanslerin johtamat
joukot, jotka tiellä olivat yhtyneet. Oxenstjerna matkusti
Würtzburgiin, mutta kuningas lähti koko sotajoukon kera Erfurtiin.
Suurella tasangolla kaupungin edustalla pidettiin sotaväen katselmus.
Koko sotavoima oli ainoastaan 18,500 miestä; näistä oli kuningas
itse tuonut mukanaan ainoastaan 11,000, muut olivat osaksi herttua
Bernhardin sotajoukkoa, osaksi hänen veljensä Vilhelmin, Weimarin
herttuan.

Urhea Taupadel jätettiin kaupungin päälliköksi. Kuningas itse lähti
Buttstedtiin, josta käsin hän kehoitti Juhana Yrjänää ja Lüneburgin
Yrjänä herttuaa yhtymään häneen. Kuninkaan tarkoitus oli yhdyttyään
saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen kanssa ja siten tultuaan
vihollista voimakkaammaksi ajaa tämä Saksista pois ja pakoittaa
asettumaan talvimajoilleen keisarillisiin perintömaihin.

Itse tahtoi hän pääjoukon kanssa lähteä Ala-Saksiin, joka oli ensin
vapautettava. Sitten aikoi hän asettua talvimajoilleen, saksilaisen
sotajoukon suojellessa omaa maatansa ja Weimarin herttuan Bernhardin
pitäessä yllä yhteyttä Ylä- ja Ala-Saksin välillä.

Edistääkseen saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen yhdistymistä
meni hän Saalen kautta Naumburgiin, jonka jo olivat miehittäneet
kuninkaan muskettisoturit ja rykmentti ratsuväkeä.

Keskiviikkona lokakuun 30 p:nä saapui hän tähän kaupunkiin. Siellä
oli pelätty joka hetki keisarillisten saapumista murhaamaan ja
polttamaan, ja ilo oli sitä suurempi ja odottamattomampi, kun nähtiin
liehuvat sinikeltaiset liput. Ilo tästä sydämellisestä vastaanotosta
ja luottamus Jumalaan antoi Kustaa Aadolfille voimaa kestää mitä
katkerimman pettymyksen, joka oli häntä kohtaava.

Tiedämme miten tärkeänä kuningas piti Saksin vaaliruhtinaskuntaa.
Se oli hänen mielestään evankelisen opin lujin tukikohta Saksassa,
ja mitä kaikkea olikaan hän uhrannut vaaliruhtinasraukan, valapaton
Juhana Yrjänän tähden! Heikko ja epäluotettava oli tämä aina
ollut, mutta nyt alkoi hän yhä selvemmin osoittaa, että hän oli
kavaltaja. Hän punoi salajuonia Wallensteinin ja Arnimin kanssa;
tämä viimeksimainittu, joka yhä oli Schlesiassa saksilaisten
joukkojen kanssa, ei palannut huolimatta herransa kehoituksista.
Mutta nämä olivatkin vain näön vuoksi. Wallenstein vilkutti alinomaa
peruutusjulistustaan, ja oli jälleen herännyt ajatus liitosta, jossa
Saksi evankelisen liiton pääpaikkana saattoi ojentaa ystävällisen
käden niin keisarille kuin Baijerillekin, ja niin yhdessä oli Ruotsin
kuningas ajettava matkoihinsa.

Kustaa Aadolfin oli vaikea uskoa niin suurta vilppiä, mutta missään
tapauksessa ei se saanut häntä käännyttää viittomaltaan tieltä.
Koskaan ei Kustaa Aadolfin luottamus Jumalan mahtavaan apuun
näyttäytynyt kirkkaammassa ja kauniimmassa valossa kuin hänen
ilman liittolaisia ainoastaan 20,000 miehen keralla lähtiessään
ylivoimaista keisarillista sotajoukkoa vastaan.

Naumburgissa sai hän tiedon Wallensteinin ja Pappenheimin
yhtymisestä. Keisarillinen sotajoukko oli Weissenfelsissä, siis
aivan kuninkaan tiellä, kun hän aikoi Torgauhun. Silloin päätti hän
vahvistaa leirinsä vallituksilla ja jäädä Naumburgiin odottamaan
saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen saapumista.

Päätös pantiin heti toimeen, mutta kun syksy oli myöhäinen ja
pakkanen ankara, täytyi jalkaväki majoittaa kaupunkiin, ratsuväkeä
ympäröiviin kyliin.

Useita päiviä odotti hän uskotonta liittolaistaan, mutta turhaan.



16.

AURINKO LOISTAA KIRKKAIMMIN LASKIESSAAN.


Jos Kustaa Aadolf oli pettynyt laskuissaan Saksin vaaliruhtinaaseen
ja Lüneburgin Yrjänään nähden, niin valmisti hän puolestaan
Wallensteinille yhtä suuren yllätyksen. Yhdyttyään Pappenheimin
kanssa oli tämän tarkoitus ollut marssia Erfurtia vastaan ja hyökätä
herttua Bernhardin kimppuun. Silloin hän suureksi kummastuksekseen
kuuli, että Kustaa Aadolf, jonka hän luuli oleskelevan Tonavan
rannoilla, oli marssittanut joukkoaan niin nopeaan, että sillä
melkein näytti olevan siivet. "Nyt on minun vuoroni", puuskahti
Wallenstein ja käski, että Naumburg oli miehitettävä. Mutta
tännekin hän tuli liian myöhään, Kustaa Aadolf oli ehtinyt ennen
häntä, ja hän marssi takaisin Weissenfelsiin. Kun saapui sanoma,
että ruotsalaiset olivat luoneet vahvoja vallituksia Naumburgin
ympärille, piti Wallenstein itsestään selvänä, että he jälleen
tulisivat tarkastelemaan toisiaan kuten Nürnbergin luona, joutumatta
käsikähmään.

Mutta paikoillaan pysyminen oli aivan vastakkaista Pappenheimin
luonteelle, ja hän pyysi sentähden, että saisi tehdä pienen
piipahduksen Kölniin, jota ruotsalaisystävällinen puolue piti sangen
lujilla.

Erinäisten neuvottelujen jälkeen onnistuikin hän viemään
toivomuksensa perille, ja Wallenstein antoi hänelle vielä kaksi
rykmenttiä kroatilaisia avuksi. Marraskuun 4 p:nä lähti Pappenheim
Weissenfelsistä, lisäjoukkonaan kaksi ratsurykmenttiä ja kuusi
jalkarykmenttiä.

Wallenstein oli siksi viisas kenraali, ettei hän suinkaan olisi
niin mahtavan vihollisen läheisyydessä hajoittanut joukkojaan,
jollei hänellä olisi ollut omat salatuumansa. Hän aikoi itse marssia
Merseburgiin, ollakseen Hallea ja Pappenheimiä lähempänä. Samalla oli
kaksi keisarillista kenraalia lähetettävä Altenburgiin ja Zwickauhun
ja kolmas Böömin rajalle. Tälläisin sotaliikkein oli melkoinen
maa-ala jäävä suojattomaksi, ja kuningas oli varmaan käyttävä
sitä hyväkseen tunkeutuakseen Dresdeniin ja yhtyäkseen Saksin
vaaliruhtinaan kanssa. Sellaisissa tapauksissa oli Wallensteinin
nopeasti koottava väkensä ja hyökättävä ruotsalaisten kimppuun
samalla kertaa takaapäin ja molemmilta sivuilta.

Tässä tarkoituksessa lähti hän tosiaankin marraskuun 5 p:nä
Weissenfelsistä, johon jätettiin ainoastaan pieni linnue, ja marssi
Lützeniin, johon hän itse asetti päämajansa kaupunkiin, kun taasen
sotajoukko leiriytyi tasangolle ympäristöön. Oli sovittu siitä, että
jos ruotsalaiset lähestyivät Weissenfelsiä, olisi sikäläisen linnueen
kohdalla tykinlaukauksella annettava merkki, ja samalla tavoin oli
päämajasta annettava merkki, että sotajoukko saapui kokonaisuudessaan.

       *       *       *       *       *

Kuten tiedämme, lähti Kustaa Aadolf itään päin siinä tarkoituksessa,
että saisi saksilaiset ja lüneburgilaiset yhtymään omaan
sotajoukkoonsa. Niin pitkälle oli Wallenstein laskenut oikein, mutta
ei pitemmälle.

Marraskuun 3 p:nä muutamia tunteja ennen päivän koittoa lähti Kustaa
Aadolf Naumburgiin, johon hän oli jättänyt vähäisen puolustusjoukon.
Retkeä jatkettiin koko iltapäivä Pegauta kohden, joka on puolitiessä
Naumburgin ja Griman välillä.

Puolipäivän ajoissa jätettiin kuninkaalle kirje, jonka Wallenstein
oli lähettänyt eräälle keisarilliselle sotapäällikölle Querfurtiin.
Se sisälsi viimeksimainitulle käskyn lähteä heti väkineen
Pappenheimin luo, joka oleskeli Hallessa. Tämä tieto, joka osoitti,
että Wallenstein oli hajoittanut voimansa lähettämällä pois
Pappenheimin, minkä sittemmin vahvistivat myös useat vangit, oli
Kustaa Aadolfille mitä tärkein uutinen.

Muutamia minuutteja seisoi hän aivan hiljaa, mutta silmien
ilmeestä saattoi nähdä kuinka mahtavat ajatukset liikkuivat hänen
mielessään... Tilaisuus käydä Wallensteinin kimppuun oli liian
suotuisa, ja hän lausui syvällä tunteella: "Nyt totisesti uskon, että
Jumala on antanut vihollisen käsiini!"

Mutta tässä ei ollut aikaa hukata hetkistäkään. Kustaa Aadolf ei
koskaan vitkastellut käydessään tuumasta toimeen. Hän tahtoi samana
päivänä toteuttaa päätöksensä ja antoi heti lähtökäskyn, minkä
jälkeen ruotsalaiset joukot aloittivat marssinsa pohjoista kohden.
Kreivi Rudolf Colloredo, joka oli lähetetty noutamaan Weissenfelsiin
jätettyjä sataa miestä, katseli linnan ikkunasta Ruotsin kuninkaan
lähestymistä, ja linnassa jymähti kolme tykinlaukausta lennättäen
viestin Lützeniin ja Wallensteinille, että vihollinen lähestyy.

Weissenfelsin linna väki vetäytyi nopeasti tiehensä, ja linna
miehitettiin heti sen jälkeen ruotsalaisella väellä.

Heti tästä tiedon saatuaan kirjoitti Wallenstein Pappenheimille, että
tämä saapuisi viivyttelemättä, sillä vihollinen lähestyi ja oli jo
ehtinyt solaan.

Niin olikin laita. Parisen tuntia puolipäivän jälkeen oli kuningas
sotajoukkoineen Rippachin ahtaassa ja vaikeasti kuljettavassa
vuorensolassa. Samanniminen pieni joki virtaa luoteista kohden
Saaleen vesiperäisiä niittyjä myöten, niiden kukkulain välitse,
joista lähtien laajenee Lützeniä ja Leipzigiä ympäröivä alatasanko.
Sola muodostaa ikäänkuin portin, jonka kautta Thüringin alimpia
vietteitä myöten tullaan suurelle saksilaiselle tasangolle.

Kroatilaiseversti Isolani oli saanut tehtäväkseen puolustaa tätä
solaa. Heti kun hän oli kuullut kolme tykinlaukausta Weissenfelsistä,
lähetti hän pikaviestin ympäristöön hajaantuneille rykmenteilleen ja
miehitti sen pohjoisen rantarinteen, jota kulki maantie Naumburgista
Leipzigiin. Tietä oli melkein mahdoton kulkea, minkä vuoksi
ruotsalaisten täytyi mennä yli hieman idempänä samannimisen kylän
kautta. Isolani teki alussa vastarintaa, mutta hänet pakoitettiin
peräytymään Lützeniin.

Ylimeno ei ollut käynyt niin pian kuin olisi ollut välttämätöntä, jos
mieli vielä samana päivänä hyökätä vihollista vastaan. Ilta alkoi jo
hämärtyä, ja tuli yö, ennenkuin sotajoukko ehti yli. Oli sitä paitsi
vielä saksalainen peninkulma Lützeniin, sotajoukko tarvitsi lepoa ja
sai sentähden leiriytyä kentälle Rippachin pohjoispuolella.

Heti sen jälkeen kutsui Kustaa Aadolf sotapäällikkönsä yleiseen
sotaneuvotteluun; hän oli levoton viivytyksen tähden, siitä
saattoi koitua suuria hankaluuksia. Keisarillinen sotajoukko,
joka vaivalloisen marssin jälkeen oli majoitettu kyliin Lützenin
ympärille, saisi aikaa järjestäytyä. Ja vaarallisinta kaikista oli,
että Pappenheim voisi hänkin palata yön kuluessa.

Sotaneuvostossa esitettiin myös kysymys oliko sotasuunnitelmaa
jatkettava vai oliko vetäydyttävä takaisin ja ensin koetettava päästä
yhtymään saksilaisten ja Yrjänä herttuan kanssa. Kniphausen äänesti
jälkimäisen ehdotuksen puolesta, mutta Bernhard herttua sitä vastoin
puolusti hyökkäystä. Kuningas itse oli samaa mieltä kuin herttua.
"Parasta on", sanoi hän, "pestä itsensä oikein puhtaaksi, kun kerran
on mennyt kylpyyn, ja sodassa sitä paitsi suotuisa silmänräpäys
ratkaisee kaiken."

Päätettiin siis ryhtyä hyökkäykseen. Pappenheimin saapumisesta
koituvaa vaaraa varoen päätettiin, että sotajoukon oli aloitettava
marssinsa jo muutamia tunteja ennen päivänkoittoa.

Sotahuudoksi määrättiin: "Jumala kanssamme!" Ja sen jälkeen
sotaneuvosto hajaantui.

Väsymys kiireellisen lähdön ja vaivalloisen Rippachin ylimenon
jälkeen ja vielä enemmän huomispäivän työ kehoitti lepoon.

Kustaa Aadolf nousi vaunuihin, joissa herttua Bernhard ja Kniphausen
olivat hänen seurassaan. Häntä kehoitettiin, että hän suvaitsisi
valita mukavamman lepopaikan. "Kuinka voin tehdä niin", vastasi hän,
"kun näen niin useita ympärilläni sellaista ilman."

Loitompana Lützeniin päin saattoi nähdä vihollisen vahtitulet siellä
täällä kylissä.

Kuningas vaipui uneen, mutta nukkui levottomasti. Kun hän heräsi,
oli puoliyö jo mennyt. Hän ei enää lepoa ajatellutkaan, vaan alkoi
heti antaa määräyksiään lähtöä varten. Sotajoukko asetettiin kahteen
riviin, ratsuväki sivustoille kuten tavallisesti ja jalkaväki
keskelle. Kuormasto muodosti kolmannen linjan.

Heti kun kaikki oli järjestyksessä, annettiin merkki lähtöön.
Kello kävi silloin viidettä aamulla, ja oli vielä aivan pimeää.
Kulkueen aloitti oikean sivustan ratsuväki, ja sen jälkeen seurasi
jalkaväki siinä järjestyksessä kuin se oli asetettu, niin että
perille saapuessa taistelujärjestys olisi ykskaks' valmis ja hyökkäys
saatettiin heti aloittaa.

Sotajoukko marssi maantietä myöten, joka kulkee koillista kohden
Lützeniin. Puolitien paikkeilla sijaitsee Röckaun kylä, ja täällä
käännytään itää kohden tasangolle. Himmeä valonkajastus, joka ennusti
päivänkoittoa, näkyi itäisellä taivaanrannalla. Saattoi jo eroittaa
Lützenin tornit. Sieltä tervehdittiin ruotsalaisia musketeilla, ja
kaupungin reunalla näkyi hieman ratsuväkeä, ja ainoastaan tummina
kasoina saattoi näin loitolla eroittaa jalkaväkijoukot, jotka
näyttivät lähestyvän.

Kuitenkin jatkoi ruotsalainen sotajoukko keskeyttämättä marssiaan.
Noin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä täytyi mennä Mühlgraben
nimisen puron yli. Ylimeno ei ollut lainkaan vaikea, vaikka
puro alempana virtaa suoniittyjen läpi ja levenee yhä kaupunkia
lähetessään.

Kun oli päästy yli, oli Lützen edessäpäin vasemmalla, oikealla
hieman loitommalla oli metsää. Kuningas suuntasi rivinsä marssimaan
pohjoista kohden, niin että oikea siipi kulki metsän reunoitse.
Kun etumaiset eskadroonat olivat joutuneet metsän pohjoisrajalle,
käski kuningas koko sotajoukon pysähdyttää marssinsa. Kuormasto oli
Röckausta mennyt itäänpäin ja pysähtynyt Meuchenin kylään Lützenin
kaakkoispuolelle.

Kello oli silloin kahdeksan korvilla aamulla.

       *       *       *       *       *

Keisarillisten leirissä oli vilkasta liikettä. Weissenfelsistä
ammutut kolme tykinlaukausta olivat tehneet tarkoitetun vaikutuksen,
ja käskyjä annettiin, että kaikilta tahoilta oli riennettävä leiriin.

Tiedämme Wallensteinin kirjoittaneen Pappenheimille, että hän oli
palaava kaikkine väkineen; mutta pikalähetti, jonka oli ratsastettava
Halleen, ei lähtenyt taipalelle ennenkuin myöhään illalla.
Viivytyksistä huolissaan lähetti Wallenstein vielä yhden viestin.
Mutta tämä ei suuria hyödyttänyt: Pappenheim ei mitenkään voinut
tulla heti.

Hän oli samana päivänä valloittanut Maritzburgin linnan Hallen
lähellä. Hänen väkensä oli hajaantunut kaupunkiin ryöstelemään, ja
kesti kotvan, ennenkuin hän ehti koota sen. Hänen oli mahdoton saapua
ennenkuin marraskuun 6 p:nä iltapuoleen. Wallensteinin kirjeen pisti
hän taskuunsa. Sitä säilytetään vieläkin hänen verensä tahraamana
Wienin arkistossa.

Keisarilliset rykmentit asetettiin sillä välin taistelujärjestykseen
sitä mukaa kuin ne saapuivat leiriin. Keisarilliset rakuunat
ja etuvartiot olivat työssä koko yön syventäen ojia maantien
molemmin puolin Leipzigin ja Lützenin välillä. Ojia oli käytettävä
muskettisoturien rintavarustuksina.

Ei voida varmaan sanoa, kuinka suuri Wallensteinin sotavoima oli
tässä tilaisuudessa, mutta Pappenheimin saapuessa otaksutaan sen
nousseen 25,000 mieheen.

Aamun koittaessa kerrottiin, että ruotsalainen armeija oli
lähestymässä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin aamusumun läpi saattoi
eroittaa ratsujen ja jalkaväen töminää.

Tuskin enemmän kuin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä ruotsalainen
sotajoukko menikin yli Mühlgrabenin ja marssi avoimelle tasangolle.

Se oli mitä tärkein hetki; oli kysymys siitä, kuka tästälähin oli
säätävä lakeja Saksalle. Varmaankin sykki levoton sydän niiden
molempien sotaherrojen rinnassa, joihin Euroopan silmät tällä
hetkellä olivat tähdätyt.

Aamusumu, joka liiteli yli kentän tiheänä ja melkein
läpinäkymättömänä, näytti viime hetkessä tekevän tyhjiksi Kustaa
Aadolfin toiveet toteuttaa oma hyökkäyssuunnitelmansa, ennenkuin
Pappenheim ehtisi tulla takaisin.

Ja sumu pikemmin lisääntyi kuin väheni. Se kietoi kaiken sellaiseen
pimeyteen, etteivät sotamiehet enää nähneet lähintä miestä rivissä.
Oli kuin seistaisiin meren pohjalla, missä vihollisen tiedettiin
tulevan vastaan, mutta missä häntä ei voinut nähdä.

Sumu oli Wallensteinille hyvä liittolainen ja vahvisti hänen
toivoaan, että Pappenheim ehtisi tulla ennen taistelun alkua.

Kun ohikulkeneesta ruotsalaisesta sotajoukosta ei enää kuulunut
mitään, kutsui Wallenstein koolle kenraalinsa ja piti puheen,
jossa hän kehoitti heitä rohkeuteen ja uskollisuuteen. Sen jälkeen
ilmoitettiin sotahuuto. Se oli sama kuin Leipzigissäkin: "Jeesus
Maria." Heti sen jälkeen pidettiin messu koko sotajoukolle, ja
Wallenstein kannatutti itseään paareilla taistelujärjestykseen
asetetun sotajoukon rivien editse. Mitään puhetta hän ei sotamiehille
pitänyt. Richelieu sanoo: "Pelkällä läsnäolollaan ja äänettömällä
ankaruudellaan näytti hän tekevän miehistölle ymmärrettäväksi, että
hän oli palkitseva tai rankaiseva ansion mukaan."

"Jalkaleininsä" vuoksi ei Wallenstein voinut nousta ratsaille. Mutta
hänen ratsuaan kuljetettiin satuloituna paarien rinnalla, niin että
se olisi saapusalla, jos sotaherra tahtoi sitä käyttää.

Kun hän oli tarkastanut koko sotajoukon ja tullut vakuutetuksi
siitä, että hänen käskyjään oli noudatettu, käski hän, että Lützenin
kaupunki oli sytytettävä molemmilta puolin, niin ettei vihollisella
olisi siitä mitään hyötyä, minkä jälkeen hän asettui sotajoukkonsa
keskustaan odottamaan ruotsalaisten hyökkäystä.

Silloin kuuluivat koitolta läpi sumun juhlalliset huomenvirren
sävelet, virren, johon otti osaa koko ruotsalainen sotajoukko.

Kun ruotsalaisten rivit olivat pysähtyneet ja kääntyneet vihollista
vastaan, odotettiin ainoastaan sumun hälventymistä, että voitaisiin
ryhtyä taisteluun. Mutta sumu sakeni vain sen sijaan että
olisi alkanut hälvetä. Silloin kuningas kutsui koko sotajoukon
aamurukoukseen, ja mahtavasti kohosivat korkeutta kohden Lutherin
ihanan virren sävelet: "Jumala ompi linnamme!"

Silminnäkijät kertovat, että Kustaa Aadolf tänä aamuna oli tavattoman
vakava, emmekä me, jotka hänet tunnemme, sitä ihmettele. Hän tunsi,
hän aavisti, että tilinteon hetki oli läsnä, ja hänen kristillinen
mielensä nöyrtyi Herran edessä. Hän toivoi, hän aavisti, että ikuinen
rakkaus on myöskin ikuinen laupeus, eikä hänen luottamuksensa voinut
sentähden pettää, enemmän kuin rohkeutensakaan. Herran soturi oli hän
oleva viime hetkeen; valon ja vapauden lipunkantaja. Sodan ratkaisun,
elämän ja kuoleman laski hän Hänen käteensä, joka johtaa ihmisten
kohtaloita oman viisautensa mukaan.

Nämä ajatukset täyttivät niin hänen mielensä, että kun häntä
pyydettiin ruualle, ei hän tahtonut. Kun hän sen jälkeen pukeutui
sotasopaansa, näytti hän kaipaavan jotakin. Amuletti oli poissa...

Kun häneltä kysyttiin mitä puuttui, vastasi hän: "jotakin, joka
luultavasti on jo tehnyt tehtävänsä."

Kun laulu oli vaiennut, ratsasti kuningas rivien editse ja puhutteli
ruotsalaisiaan ja suomalaisiaan seuraavin sanoin: "Rakkaat ystävät
ja maanmiehet! Tänään on tullut aika osoittaa mitä olette oppineet
niin monissa otteluissa. Täällä ei vihollinen ole vastassanne
korkealla vuorella eikä lujien vallitusten takana, vaan avoimella
kentällä. Te tiedätte hyvin, että vihollisemme on tähän asti avointa
taistelua välttänyt; ja kun hän nyt antautuu kenttätaisteluun, ei
se tapahdu vapaasta tahdosta ja voiton toivossa, vaan siksi, ettei
hän enää voi meitä välttää. Sentähden, olkaa valmiit niinkuin
urhoolliset sotamiehet!... Seiskaa lujina rinnatusten, taistelkaa
ritarillisesti Jumalanne, isänmaanne ja kuninkaanne puolesta. Minä
tahdon palkita teitä kaikkia niin, että teillä tulee olemaan syytä
minua siitä kiittää. Mutta jos -- mistä Korkein teitä varjelkoon --
te jättäydytte tappiolle tässä taistelussa, niin ei ainoatakaan luuta
ole teistä palaava Ruotsiin."

Saksalaisille puhui hän näin: "Teitä, kunnon veljet ja toverit,
pyydän ja kehoitan minä kristillisen omantuntonne ja kunnianne
nimessä: tehkää nyt velvollisuutenne, niinkuin usein ennenkin olette
tehneet yhdessä minun kanssani ja erittäinkin vuosikausi sitten
verrattain lähellä tätä paikkaa. Silloin löitte vanhan Tillyn ja
hänen sotajoukkonsa, ja minä toivon, ettei tämä vihollinen ole
pääsevä helpommalla. Reippaasti rynnäkköön! Ette tule taistelemaan
ainoastaan minun johdollani, mutta minun kanssani ja rinnallani. Itse
olen käyvä edellänne ja paneva henkeni ja vereni alttiiksi. Seuratkaa
minua, niin Jumalan avulla varmaan saavutatte voiton, joka on koituva
teidän ja jälkeläistenne hyväksi. Jollei, niin silloin on hukassa
uskontonne, vapautenne, ajallinen ja iankaikkinen menestyksenne!"

Sumu peitti yhä kentän sakeana ja läpinäkymättömänä. Saattoi eroittaa
rivejä tuskin sylen päähän. Silloin tällöin, kuului tykinlaukaus
vihollisen taholta, ja sivustoilla vaihdettiin muutamia laukauksia
etuvartioiden kesken. Kenties tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan
viritti Kustaa Aadolf omin äänin: "Älä pelkää lauma piskuinen!" Tämä
virsi, joka on kuninkaan itsensä sepittämä, oli tällä hetkellä kuin
puhjennut hänen sisimmästä sielustaan, ja loppusäkeet pitivät yhtä
sen sotahuudon kanssa, jonka hän määräsi tätä taistelua varten:

    "Jumalan kanssa taistellen
    on voitto meidän varmaan!"

Kuninkaan lähimpään ympäristöön, jonka hän itse oli valinnut,
kuuluivat Saksi-Lauenburgin herttua Frans Albert, hovimarsalkka
Kreilsheim, frankkilainen kamariherra Truchsess, majuri Molk
Meklenburgista, paashi August Leubelfing, erään aatelismiehen poika
Nürnbergistä, muutamia Erfurtissa hajoitettujen rykmenttien upseereja
sekä kaksi ruotsalaista henkisotilasta, nimittäin Lauri Antinpoika ja
Jaakko Eerikinpoika.

Vasta yhdentoista ajoissa aamupäivällä alkoi sumu sen verran hälvetä,
että saatettiin ajatella taistelun alkamista.

Siitä paikasta, johon ruotsalainen sotajoukko oli asetettu, aukeni
avara kenttä aina Lützeniin saakka. Wallenstein oli asettanut
joukkonsa Lützenin edustalle, ja molemmilla sivustoilla oli, niinkuin
tavallisesti, ratsuväkeä, oikealla 5,000 miestä Holkin johdolla ja
vasemmalla 4,000 miestä Götzin johdolla. Keskustassa oli neljä suurta
neliötä jalkaväkeä.

Ruotsalainen armeija oli asetettu kahteen joukkoon. Ensimäisen oikeaa
sivustaa johti, kuten tavallisesti, kuningas itse. Siellä olivat
äärimäisinä suomalaiset Stålhandsken johdolla, länsigööttalaiset
Soopin, sitten södermanlantilaiset Sachin, uplantilaiset Axelssonin
johdolla ja niin edelleen. Ensimäisen ryntäysjoukon keskustaa,
joka oli jalkaväkeä, johti kreivi Niilo Brahe. Oikealta lukien
olivat siellä perätysten ruotsalaisten keltainen, sininen ja vihreä
prikaati, yhteensä 5,000 miestä. Vasempaan sivustaan, jota johti
Weimarin herttua, kuului pelkästään saksalaisia.

Samoin oli toisen ryntäysjoukon laita. Oikea sivusta, kenraali
Bulach; keskusta, Kniphausen; vasen sivusta, kenraalimajuri
Hoffkirchen.

Jokaisen ratsuväkieskadroonan välisen aukon täytti 200-miehinen
plutoona muskettisotureita. Neljän jalkaväkiprikaatin edessä olivat
niin ensimäisessä kuin toisessakin ryntäysjoukossa rykmentintykit,
viisi kummankin edessä. Järeät tykit, joita oli seitsemän luvultaan,
olivat ensimäisen ryntäysjoukon jalkaväen edessä.

Useat päälliköt olivat täällä samat kuin Leipzigissäkin. Molemmissa
taisteluissa olivat ruotsalaiset, niin jalka- kuin ratsuväkikin,
enimmäkseen oikealla sivustalla. Lützenin edustalla kuului ensimäisen
ryntäysjoukon oikeaan sivustaan pelkkiä ruotsalaisia ja suomalaisia.
Lähin jalkaväki oli sekin ruotsalaista, nimittäin prikaati vanhoja,
koeteltuja urhoja, joka oli kulkenut voitosta voittoon. Lähinnä
oli keltainen prikaati, jota Teuffel oli muinoin johtanut ja jota
kuningas nimitti tavallisesti "päänalusekseen." Kun Teuffel oli
kaatunut Leipzigissä, johti prikaatia sen jälkeen Niilo Brahe, jolla
oli koko ensimäisen joukon keskusta komennossaan. Sinistä prikaatia
komensi Winkel, vihreää Wildenstein.

Ylin päällystö oli täällä muuten saksalainen; ainoastaan Niilo Brahe
oli ruotsalainen. Kustaa Horn ja Juhana Banér olivat Etelä-Saksassa,
ja Lennart Torstensson, tykkiväen mainio päällikkö, istui vankina
Ingolstadtissa.



17.

LOPPU.


Vihdoinkin, tuossa yhdentoista tienoilla, alkoi tuuli hengähdellä
ajaen sumun pois kentältä. Silloin saattoi nähdä vihollisen
sotarintaman laajuuden, ja se näyttäytyi paljon lujemmaksi kuin oli
odotettu. Kustaa Aadolf käsittikin, että menestys riippui hyökkäyksen
voimakkuudesta ja nopeudesta.

"Nyt tahdomme Herran nimessä käydä eteenpäin", huudahti hän ja pani
kätensä ristiin miekankahvan ympärille. "Jeesus, Jeesus, Jeesus,
suo meidän tänä päivänä taistella pyhän nimesi kunniaksi!" Sen
jälkeen veti hän miekkansa, heilautti sitä päänsä yllä ja komensi:
"Eteenpäin!"

Tykkien jyske aloitti molemmin puolin verisen leikin. Se kävi yhä
järeämmäksi sitä mukaa kuin edettiin ja yhä vaarallisemmaksi,
kun lähettiin maantietä, jonka raviojiin muskettisoturit olivat
kätkeytyneet.

Kun jalkaväki heidät nähdessään otti muutaman askelen takaisin,
tarttui Kustaa Aadolf itse keihääseen ja tahtoi käydä etumaisena
rynnättäessä hautoja vastaan. Mutta sotamiesten huudot ja rukoukset
saivat hänet siitä luopumaan, minkä jälkeen hän nousi jälleen
ratsaille ja palasi ratsuväen luo oikealle siivelle.

Kello oli kahdentoista paikkeilla, kun saavuttiin maantielle.
Eteenpäin rynnättäessä oli ruotsalaisten vasemmalla sivustalla
suoraan vastassa vihollisen patteri, joka oli asetettu Hirsipuumäelle
kaupungin reunalle, samoinkuin ruotsalaisten keskustan vastassa oli
maantien taakse pystytetty patteri. Mieshukka oli erittäin suuri
varsinkin vasemmalla sivustalla, ja ainoa pelastus oli peloton
rynnäkkö.

Niilo Brahe pääsi ilman erikoisia vaikeuksia ojien ja maantien yli.
Prikaatit menivät samoin yli siinä järjestyksessä, mihin ne oli
asetettu. Sininen prikaati, joka oli vihollisen patteria lähinnä,
kävi pelottomasti kimppuun ja valloitti sen.

Heti patterin takana oli vastassa etumaisia vihollisen suurista
jalkaväkineliöistä. Johtaja, Berthold Wallenstein, oli ylipäällikön
poika. Sitä lähimmän neliön päällikkö oli Granen markiisi. Tätä
viimeksi mainittua vastaan tuli ruotsalainen prikaati rynnäten
vastustamattomalla voimalla, samalla kun keltainen prikaati kääntyi
Berthold Wallensteiniä vastaan. Hyökkäys tapahtui sellaisella
vauhdilla, että molemmat suunnattomat neliöt alkoivat horjua ja
peräytyä, ja Berthold Wallenstein haavoittui.

Tieto patterin valloituksesta oli saapunut kuninkaalle, ja hän otti
hatun päästään ja kiitti Jumalaa.

Vastapäätä seisoivat kroatilaiset ja keisarilliset kyrassieerit
tummissa varustuksissaan. Kuningas viittasi niihin ja sanoi
Stålhandskelle: "Käykää noiden mustien sotapoikien kimppuun, ne
tulevat tekemään meille pahaa!"

Mutta sen kiertoliikkeen aikana, minkä ruotsalainen prikaati teki
hyökätäkseen vihollisneliön kimppuun, oli se oikea siipi jäänyt
suojattomaksi. Keisarillinen ratsuväki näytti olevan valmis
käyttämään sitä hyväkseen, molempain toisten jalkaväkineliöiden
liikkuvain linnoitusten tavoin tullessa eteenpäin. Kolmen
ruotsalaisen prikaatin täytyi vetäytyä takaisin, jollei tullut
pikaista apua. Vaara oli ylen uhkaava.

Mutta vihreä prikaati ei ollut vielä ehtinyt maantien yli.
Välttääkseen Hirsipuumäen tuulimyllyjen luona sijaitsevan
vihollispatterin murhaavaa tulta oli se vetäytynyt vasempaan, missä
jyrkkä rinne sitä hieman suojasi. Suuri ruotsalainen patteri tuotiin
esiin ja asetettiin vihreän ja sinisen prikaatin eteen vastaamaan
tuulimyllypatterin tuleen. Mutta kaikki riippui hiuskarvasta, ja
kuningas, jonka valpas katse keksi kaiken, huomasi vaaran ja riensi
oikean sivustan kera avuksi.

Tämä saattoi eteenpäin rynnätessään liikkua suuremmalla vapaudella,
koskei vihollisella sillä puolen ollut tykistöä lainkaan. Tosin
hevoset säikkyivät ojista leimahtelevaa muskettitulta, ja ne voitiin
vain vaivoin pakottaa eteenpäin, mutta ruotsalaiset muskettisoturit
ajoivat vihollismusketöörit pakoon. Pahempi oli päästä hautojen yli.

Päästiin sentään. Stålhandsken suomalaiset, jotka olivat äärimäisinä
oikealla, menivät ensiksi ylitse ja sen jälkeen muut eskadroonat,
viimeksi smålantilaiset. Hyökkäystä odottelematta ratsastivat nämä
täyttä laukkaa vihollista vastaan, ja alussa näytti kaikki käyvän
toiveiden mukaan täälläkin.

Isolanin kroatilaiset pakenivat heti hyökkäystä odottamatta. Lähimmät
eskadroonat vihollisen ensimäisessä linjassa tosin laukaisivat
karbiininsa, mutta lähtivät sen jälkeen pakoon hekin.

Sitä myöten oli ruotsalaisten puolella kaikki hyvin, mutta heti sen
jälkeen ilmoitettiin kuninkaalle, että jalkaväkiprikaatit alkoivat
antaa perää. Niin hyvin molemmat jalkaväkineliöt kuin ryntäävät
kyrassieeritkin uhkasivat näitä sellaisella voimalla, etteivät he
voineet ilman tehokasta apua pitää puoliaan.

Käsittäen hetken tärkeyden riensi kuningas häntä ympäröivien,
sivustan oikealla reunalla olevain suomalaisten kanssa saman sivustan
vasemmalle reunalle. Täällä olivat Smålannin ratsumiehet äsken
tulleet haudan yli, mutta heidän everstinsä Fredrik Stenbockin
jalkaan oli sattunut musketinkuula.

"Seuratkaa minua, urheat poikani", huusi kuningas ja syöksyi
eteenpäin. Samassa laskeutui sumu, kietoen niin hyvin keisarilliset
kyrassieerit kuin kuninkaan ja smålantilaisetkin.

Muuan keisarillinen korpraali, joka huomasi kuinka kaikki väistyivät
syrjään eteenpäin rientävän kuninkaan tieltä, ymmärsi siitä, että se
oli jokin korkea herra, vaikkei tiennytkään kuka.

"Ammu tuota", sanoi hän eräälle muskettisoturille, "se on varmaan
ylhäinen herra."

Laukaus pamahti, ja kuula sattui kuninkaan vasempaan käsivarteen,
niin että luunsiru pisti hihan läpi esiin.

Kustaa Aadolf lasketti eteenpäin ja koetti kestää tuskat, mutta
hänen voimansa eivät riittäneet ja hän pyysi Lauenburgin herttuaa
huomaamatta viemään hänet taistelusta. Tämä koetti täyttää hänen
toivomustaan. Mutta he olivat Götzenin kyrassieerien saartamat.
Everstiluutnantti Moritz von Falkenberg oli etumaisten joukossa. Hän
syöksyi suoraan kuningasta vastaan ja ampui kymmenen askelen päästä
luodin hänen selkäänsä.

Kuningas horjui, ja herttua tarttui häntä vyötäisiin pidelläkseen
häntä hevosen selässä, kunnes he ehtisivät taistelusta pois. Silloin
sattui luoti hevosen kaulaan, ja se hypähti äkkiä kahdelle jalalle.

Ruudintuli kärvensi herttualta kasvot, ja hän päästi irti kuninkaan
-- ja pakeni. Kustaa Aadolf putosi alas ratsailta, mutta jäi toisesta
jalastaan kiinni ratsashihnaan ja laahautui niin kappalen matkaa
mukana, kunnes jalka irtautui. Koko hänen ympäristöstään ei ollut
muita jälellä hänen luonaan kuin paashi Leubelfing.

Tämä kahdeksantoistavuotias nuorukainen, joka muutamia päiviä
myöhemmin kuoli Naumburgissa haavoihinsa, selitti kuolinvuoteellaan
todistajain kuullen, että kun kuningas oli pudonnut ratsailta, niin
hän oli hypännyt alas ratsultaan ja tarjonnut sen kuninkaalle.
Kustaa Aadolf oli silloin kohottanut molemmat kätensä häntä kohden,
mutta paashi ei ollut yksin voinut nostaa häntä maasta. Silloin oli
tullut viholliskyrassieereja kysymään, kuka haavoitettu oli. Kun
kuningas oli itse ilmoittanut nimensä, oli muuan vihollisista ampunut
pistoolilla luodin hänen päähänsä.

Kuningas ryöstettiin ruumista myöten samoin kuin paashikin, jonka
kyrassieerit olivat haavoittaneet, niin että he pitivät häntä
kuolleena.

Sota jatkui yhä sillaikaa, kun parhain kuninkaista veti viimeisen
henkäyksensä. Keisarilliset kyrassieerit onnistuivat urhoollisen
vastarinnan jälkeen ajamaan ruotsalaisen ratsuväen takaisin.

"Kun kuninkaan ratsu tuli takaisin pistooleineen ja yksi niistä
oli verinen, silloin arvattiin, että Hänen Kunink. Maj:ttinsa oli
kaatunut", niin kuului ensimäinen viesti, joka saapui ruotsalaisille
sotureille heidän korvaamattomasta menetyksestään. "Kun kuningas
kaatui", sanotaan edelleen, "kadotti aurinko loisteensa."

Varmaa on, että ruotsalaiset nopeasti nousseessa sumussa näkivät
merkin siitä, että luonto itse otti osaa heidän suruunsa. Monet
heidän ulkopuolellaankin olivat samaa mieltä. Niinpä lausutaan
kirjeessä Stralsundista valtaneuvostolle: "Koko päivän sen jälkeen
oli sangen pimeää ja sumuista merkiksi siitä, että suuri valo oli
Israelista sammunut."

Truchsess ja Kreilsheim tapasivat herttua Bernhardin juuri kun hän
oli vetäytynyt takaisin vasemman siiven kanssa. He ilmoittivat
hänelle, että kuningas oli kuollut, ja lisäsivät, että eteenpäin
tunkeutuva vihollinen oli työntänyt heidät syrjään. Hämmästys,
suru ja epätoivo valtasi heidän mielensä, kun he kuulivat uutisen,
mutta rakkaus ei väsynyt, kasvoi vain. Kaikki tahtoivat olla mukana
kostamassa rakastetun kuninkaan kuolemaa. Jokainen oli seuraava
sankarin jälkiä ja kaatuva kunnian kentällä niinkuin hänkin.
Sellainen oli mieliala, joka heti näyttäytyi tositoimissa.

Jo ennen taistelua oli kuningas käskenyt, että jos hän kaatuisi,
oli herttua Bernhardin heti otettava haltuunsa ylipäällikkyys. Tämä
jätti heti vasemman siiven kreivi Niilo Brahen huostaan ja riensi
Kniphausenin luo ilmoittaakseen hänelle mitä oli tapahtunut. Tämä,
joka oli urhea, mutta samalla varovainen upseeri, vastasi, että
hänen joukkonsa olivat hyvässä järjestyksessä. Ne eivät olleet vielä
olleet tulessa ja saattoivat kauniisti peräytyä turvaan. "Tässä ei
ole kysymys peräytymisestä, vaan kostosta, voitosta tai kuolemasta!"
huudahti vihastunut herttua, ja muut yhtyivät häneen.

Ei tarvittu mitään kehoitusta urhoollisuuteen; jokaisen kasvoissa
kuvastui rohkeus ja päättäväisyys, vaikkakin suuret kyynelet
täyttivät kaikkien silmät. Herttuan lausumat sanat herättivät
vastakaikua jokaisen rinnassa. Kuului sorina kautta rivien: "kuningas
on haavoitettu, vankina, kuollut!?" Ja kuvailemattomalla raivolla
syöksyivät ruotsalaiset vihollista vastaan. Ei ainoastaan patteri
vallattu uudestaan, vaan koko keisarillinen ratsuväki ajettiin tältä
säveltä takaisin.

Sekasorto kävi hirmuiseksi suuren kuormaston keskuudessa, useita
ruutivaunuja räjähti ilmaan, keisarilliset luulivat, että heidän
kimppuunsa oli hyökätty selkäpuolelta, suuret joukot ratsuväkeä
pakenivat, ja joukko naisväkeä, joka oli anastanut kuormahevoset,
seurasi heitä.

Täällä ei vielä tiedetty Ruotsin kuninkaan kuolemasta, ja kuului
sellaisia huutoja kuin: "Me tunnemme Ruotsin kuninkaan, hän on aina
pahin, kun päivä on lopuillaan."

Samaan aikaan oli ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, joka
edellisellä kerralla oli vetäytynyt takaisin tuulimyllyjen luo
asetetun vihollistykistön tieltä, tehnyt epätoivoisen hyökkäyksen ja
lopulta onnistunut kääntämään vihollista vastaan hänen omat tykkinsä.

Silloin saapui Pappenheim taistelukentälle; hänen ensi kysymyksensä
oli: "Missä on Ruotsin kuningas?" Tätä vihollistansa, joka oli
sankarillinen, mutta julma uskonsa puolustaja, Kustaa Aadolf piti
korkeimmassa arvossa.

Joukkojensa etunenässä hän syöksyi oikeaa siipeä vastaan palaen
halusta persoonallisesti taistella vastustajaansa vastaan, häntä,
joka -- ei enää ollut elävien ilmoilla. Häneen sattui kaksi luotia,
ja hän kuoli haavoihinsa. Sanottiin, että hänet oli eversti
Stålhandske ampunut.

Pappenheimin saapumisen johdosta alkoi taistelu uudella tulisuudella.
Mitä tuimimman hyökkäyksen vastaanottivat ruotsalaiset suurella
urhoollisuudella, ja koskaan, sanotaan eräässä senaikuisessa
kertomuksessa -- ei niin kauan tulessa seissut joukko ole taistellut
urhoollisemmin. Ne ruotsalaiset jalkaväkiprikaatit, joita Niilo
Brahe ja eversti Winkel johtivat, kärsivät suurimpia tappioita.
Keisarilliset syöksyivät heitä vastaan kaksi- ja kolmituhatmiehisissä
pataljoonissa ja valtasivat vielä kerran takaisin maantien varressa
olevan patterin. Kreivi Niilo Brahea ammuttiin polveen, ja hän kuoli.
Eversti Winkel haavoittui käteen ja käsivarteen. Useita lippuja ja
itse kuninkaallinen standaari menetettiin. Mutta näistä prikaateista,
jotka olivat sotajoukon kaunistus, jotka olivat olleet mukana jo
Suomen-sodassa, näistä lausui vihollinen, että "heidän kuolleet
ruumiinsa peittivät saman maan, jota he elämänsä iän olivat suurella
urhoollisuudella puolustaneet." Näiden sankarien joukossa oli tuho
niin suuri, että kuudesta miehestä oli viisi joko kuolleita tai
haavoitettuja.

Eversti Karl Hårdin komentama kolmas prikaati, joka oli lähinnä
ratsuväkeä, kärsi vähimmän, mutta siitäkin oli taistelun jälkeen
ainoastaan neljäsataa miestä jäljellä.

Koko tämän ajan piti kenraali Kniphausen prikaatinsa toisena linjassa
ja reservin luodinkantaman ulkopuolella, "mikä", kerrotaan, "edisti
suuresti voittoa, kun ensi linjan joukot saivat hyvän tukikohdan
tästä lujasta ja koskemattomasta sotavoimasta", ja herttua Bernhard
olikin hyvin iloinen, kun hän sumun hälvennyttyä näki Kniphausenin,
jonka hän luuli olevan kappaleiksi hakattu, hyvin säilyneenä ja
hyvässä järjestyksessä joukkoineen.

Vähän ennen auringonlaskua selvisi sumu puolittain, ja tarkasteltuaan
vielä kerran asemaa kehoitti herttua Bernhard sotajoukkoa tekemään
uuden hyökkäyksen. Silloin kuultiin ja nähtiin upiuupuneiden
sotamiesten huutavan toisilleen: "Toverit, vieläkö käymme kerran
tuleen?" Ja sitten syleilivät he toisiaan ja lupasivat voittaa tai
kuolla.

Vihdoinkin pääsivät myös Kniphausenin joukot osalle päivän kunniasta.
Toinen linja ryntäsi eteenpäin, ja me tiedämme, että ensimäisestäkin
tulivat mukaan kaikki jotka pystyivät liikkumaan. Kolmannen kerran
mentiin maantien yli, kolmannen kerran vallattiin keisarilliset
tykit ja rynnättiin vihollisen kimppuun. Ainoastaan kaksi suurista
jalkaväkineliöistä ja muutamat kyrassieerirykmentit voivat asettua
tätä hyökkäystä vastaan. Ne taistelivat epätoivon rohkeudella, ja
tämä taistelu jatkui, kunnes ilta tuli ja pimeys peitti elävät ja
kuolleet. Kello oli viiden ja kuuden välillä iltapäivällä.

Wallenstein oli antanut peräytymiskäskyn ja lähti Leipzigiä kohden
ilman että ruotsalaiset ajoivat häntä takaa. Tiellä tapasi hän
kuusi rykmenttiä Pappenheimin jalkaväkeä, ja silloin nousi kysymys
taistelun uusimisesta, mutta Wallenstein pelkäsi täydellistä
häviötä ja jatkoi muutamain tuntien levähdyksen jälkeen paluumatkaa
Leipzigiin.

Voittajat jäivät koko yöksi taistelukentälle. Muuan kroatilaisparvi
koetti yöllä viedä pois keisarillisia tykkejä, jotka olivat
vartioimattomat, mutta muutamat muskettisoturit, jotka sattuivat
olemaan lähistössä, ajoivat helposti heidät pois, minkä jälkeen
kaikki oli tyyntä ja hiljaista.

Verinen taistelu oli lopussa. Marraskuun yön kylmä sumu kietoi
haavoitetut, kuolevat ja kuolleet vaippoihinsa. Kokonainen kolmasosa
niistä, jotka aamulla olivat rohkeudella ja innolla lähteneet
verileikkiin, oli päättänyt päivänsä.

Kuolleiden ja haavoitettujen luku kummallakin puolen arvioitiin 6,000
mieheksi. Keisarillisten taholla oli paitsi Pappenheimiä kaatunut
kaksi kenraalia ja useita korkeampia upseereja.

Ruotsalaisiltakin oli kaatunut monta korkeaa herraa, mutta heitä ei
ajateltu. Kaikki ajattelivat vain yhtä, kaikki surivat ja kaipasivat
vain yhtä: rakastettua kuningasta!

Taistelu oli tuskin päättynyt, ennenkuin herttua Bernhard lähetti
parven sotilaita etsimään kuninkaan ruumista. Mutta eversti
Stålhandske oli jo muutamien suomalaisten soturien kanssa lähtenyt
liikkeelle samassa tarkoituksessa lyhdyt ja soihdut käsissään.
Suomalaiselle soturille oli suotu löytää rakas ruumis. Mutta missä
tilassa! Ryöstettynä ruumista myöten, raadeltuna ja hevosten
kavioiden ruhjomana, kauttaaltaan veren peitossa, makaamassa kasvot
maata vasten.

Valittaen ja vaikerrellen, itkien ja nyyhkyttäen nostettiin
rakastetun vainajan maalliset jäännökset paareille, jotka tarkoitusta
varten oli tuotu mukana.

Koskaan ei ollut kantamus tuntunut niin raskaalta, ja kuitenkin
kilpailivat kaikki saadakseen sitä kantaa.

Kustaa Aadolf temmattiin pois kolmenkymmenenkahdeksan vuoden
ikäisenä. Koskaan ei kuolemantapaus ollut tehnyt syvempää vaikutusta
kokonaiseen maanosaan. Kaikkialla missä hänen nimensä mainittiin,
oli se toivon säde sorretuille, ja pyhän haudan partaalta kohosivat
rukoukset korkeuteen Kustaa Aadolfin aseiden puolesta. Mitä kaikkea
hän silloin olikaan omille uskonliittolaisilleen?

Kustaa Aadolfin elämässä on jotakin, minkä helpommin voi tuntea
kuin sanoin selittää. Hänellä oli laaja, koko maailman käsittävä
katse, joka on kaikilla valloittajilla synnynnäinen. Niinkuin
kaikille suurille miehille, ei hänelle onnensa tullut yllätyksenä,
niin kummastuttavalta kuin se saattoi näyttääkin. Syvä usko siihen
kuvastuu kaikista hänen teoistaan. Mikään ei paisuta niinkuin onni,
ja Kustaa Aadolfin inhimillistä suuruutta todistaa parhaiten se, että
hän suuresta menestyksestään huolimatta aina oli nöyrä ja lempeä.
Hän tunsi toimivansa korkeamman johdon alaisena ja asetti maalin
omaa persoonaansa paljoa korkeammalle. "Jumala kaikkivaltias elää",
sanoi hän Akseli Oxenstjernalle, kun tämä Preussissa varoitti häntä
varomattomasti antautumasta hengenvaaraan. Iloisempaa sankariutta ei
ole koskaan nähty.

Hän on mitä jaloin, kaunein ilmestys historiassa, yksi niistä
harvoista, joita oikeudella voi sanoa suuriksi. Valtiomiehenä oli hän
maailman ensimäisiä neroja, sotataidossa voittamaton mestari. Mutta
eivät häntä ainoastaan nämä ominaisuudet tehneet suureksi, hänen
suuruutensa oli siinä siveellisessä ylevyydessä, ajatusten ja tekojen
jaloudessa, uskonnollisessa tunteessa, mikä leimasi koko hänen
luonteensa. Nämä kaikki ominaisuudet yhdessä voivat selittää sen
tenhovoiman, mikä hänellä oli aikalaisiinsa, sen palavan innostuksen,
minkä hän herätti uskonheimolaisissaan, sen syvän ihailun ja
kunnioituksen, mitä ystävät ja viholliset hänelle osoittivat.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa II: Jumalan valittu sankari - Historiallis-romanttinen kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.