Title: Satuja ja tarinoita V
Author: Andersen, H. C. (Hans Christian)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita V" ***


SATUJA JA TARINOITA V

Kirj.

H. C. ANDERSEN

Suom. Maila Talvio



WSOY, Porvoo, 1917.



SISÄLLYS.

 Lientä makkaratikusta.
 "Pebersvendin" yömyssy.
 Jotakin.
 Vanhan tammen viimeinen uni.
 Aapiskirja.
 Liejukuninkaan tytär.
 Pikajuoksijat.
 Kellosyvänne.
 Paha ruhtinas.
 Tuuli kertoo Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään.
 Tyttö, joka astui leivän päälle.
 Torninvartia Olli.



LIENTÄ MAKKARATIKUSTA.


I.

Lientä makkaratikusta.

-- Eiliset päivälliset olivat erinomaiset! sanoi vanha naarasrotta
toiselle, joka ei ollut mukana noissa kemuissa. -- Minä istuin numerona
kaksikymmentäyksi vanhasta rottakuninkaasta; ei se ole niinkään vähän!
Luettelenko teille nyt ruokalajit, ne olivat erittäin hyvin valitut:
homehtunutta leipää, silavanlientä, talikynttilöitä ja makkaroita, --
ja sitten sama taas uudestaan; se oli melkein kuin kahden aterian
veroinen. Siellä vallitsi hauska mieliala ja rattoisa hälinä kuin
perheen piirissä ikään; ei jäänyt mitään muuta kuin makkaratikut;
niistä me sitten puhuimme ja niin johduttiin makkaratikkuliemeen;
jokainen oli kuullut puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ollut maistanut
tuota lientä, vielä vähemmin ymmärsi kukaan valmistaa sitä. Keksijän
malja esitettiin kauniissa puheessa, hän ansaitsi päästä vaivaistalon
johtajaksi! -- eikö se ollut sukkelaa? Ja vanha rottakuningas nousi ja
lupasi, että se nuorista rotista, joka osaisi valmistaa mainitun liemen
maukkaimmaksi, pääsisi hänen kuningattarekseen, vuosi ja päivä
annettiin ajatusaikaa.

-- Ei se ole hullumpaa! sanoi toinen rotta; -- mutta miten tuo liemi
valmistetaan?

-- Niin, miten se valmistetaan? sitä kysyivät myöskin kaikki
naarasrotat, sekä nuoret että vanhat. Kaikki he mielellään halusivat
päästä kuningattareksi, mutta eivät he olisi tahtoneet vaivautua
maailmalle oppimaan tarvittavaa taitoa, ja se oli kuin olikin
välttämätöntä!

Mutta eihän kaikkien olekaan mahdollista jättää perhettään ja vanhoja
piilopaikkojaan; ei siellä maailmalla joka päivä kuljeta
juustonkuorella eikä haistella silavanlientä, ei, voi joutua näkemään
nälkää, voipa joutua ehkä ilmielävänä kissan syötäväksi.

Nämä ajatukset ne peloittivat useimpia lähtemästä tiedustelulle;
matkalle ilmoittautui ainoastaan neljä rottaa, nuorta ja vikkelää,
mutta köyhää; ne päättivät kukin lähteä haaralleen maailman neljää
kulmaa kohti, saa sitten nähdä, ketä onni seuraa; jokainen niistä otti
mukaansa makkaratikun muistaakseen, minkä vuoksi oli matkalla; sen tuli
olla heidän matkasauvansa.

Toukokuussa he lähtivät matkaan ja toukokuussa seuraavana vuonna he
palasivat, mutta ainoastaan kolme, neljättä ei kuulunut, ja nyt oli
ratkaisun päivä.

-- Aina meidän parhaimpiin iloihimme pitää liittyä jotakin surullista!
sanoi rottakuningas, mutta käski toimittaa kutsun kaikille rotille
monen penikulman alalla; niiden tuli kokoontua kyökkiin; nuo kolme
matkarottaa seisoivat rivissä ja erikseen; neljännen sijaan, joka
puuttui, oli asetettu suruharsolla verhottu makkaratikku. Kukaan ei
saanut lausua mielipidettään ennenkuin nuo kolme olivat puhuneet ja
rottakuningas oli sanonut, mitä sittemmin piti sanottaman.

Nyt saadaan kuulla!


II.

Mitä ensimäinen pieni rotta oli nähnyt ja oppinut matkalla.

-- Kun minä läksin maailmalle, sanoi pieni rotta, -- niin minä uskoin,
niinkuin niin monet minun iässäni, että olin ahminut itseeni kaiken
maailman viisauden, mutta se ei pidä paikkaansa, täytyy kulua
vuosikausia, ennenkuin se tapahtuu. Lähdin heti merille, matkustin
laivalla, joka suuntasi kulkunsa pohjoista kohti; olin kuullut, että
merellä vaaditaan kokilta neuvokkuutta, mutta mitä neuvokkuutta siinä
tarvitaan, kun on yllinkyllin silavankylkiä, suolaruokaa tynnyrittäin
ja homehtuneita jauhoja; sellaisella eletään herkullisesti! mutta ei
opita mitään, mikä voi neuvoa valmistamaan lientä makkaratikusta. Me
purjehdimme monta yötä ja päivää, me saimme sekä heilua että kastua.
Kun me sitten pääsimme määräpaikkaan, jätin minä laivan; se oli kaukana
pohjoisessa.

Tuntuu omituiselta joutua pois omasta kotoisesta kopistaan, kulkea
laivalla, joka sekin on eräänlainen koppi, ja äkkiä olla satojen
penikulmien päässä vieraalla maalla. Siellä oli suuria metsiä kuusineen
ja koivuineen, ne tuoksuivat niin väkevästi! minä en pidä siitä! villit
yrtit hajusivat niin maustetuilta, minä aivastin, minä ajattelin
makkaraa. Siellä oli suuria metsäjärviä, likeltä näytti vesi
kirkkaalta, mutta kaukaa katsoen tummalta kuin muste; siellä ui
valkeita joutsenia, minä luulin niitä vaahdoksi, niin hiljaa ne olivat,
mutta minä näin niiden lentävän, ja minä näin niiden kävelevän, silloin
minä tunsin ne; ne kuuluvat hanhen sukuun, sen kyllä näkee käynnistä,
kukaan ei voi kieltää sukuansa! Minä liityin omaan sukuuni, lyöttäydyin
metsä- ja peltorottien seuraan, jotka muuten tietävät hyvin vähän,
varsinkin ravintoasioista, ja juuri niiden tähdenhän minä olin
ulkomaanmatkalla. Ajatus, että voitaisiin valmistaa lientä
makkaratikusta, oli heistä niin tavaton, että se heti levisi kautta
koko metsän, mutta että tämä tehtävä saatettaisiin ratkaista, sitä he
pitivät mahdottomuutena; kaikista vähimmin minä ajattelin, että täällä,
ja vielä samana yönä, pääsisin tuon valmistamisen salaisuuden perille.
Oli juhannus, sentähden lemusi metsä niin väkevästi, sanoivat he,
sentähden olivat yrtit niin väkevät, järvet niin kirkkaat ja kuitenkin
tummat valkeine joutsenineen. Metsänlaitaan, kolmen, neljän talon
väliin, oli pystytetty tanko, ja tämän latvassa riippui seppeleitä ja
nauhoja, se oli suvisalko; tytöt ja pojat tanssivat sen ympärillä ja
lauloivat kilpaa pelimannin viulun kanssa. Hauskaa siellä pidettiin
sekä auringon laskiessa että kuutamolla, mutta minä en ottanut osaa,
mitäpä pienellä rotalla olisi ollut tekemistä metsätansseissa! Minä
istuin pehmeässä sammalessa ja pitelin makkaratikkuani. Kuu paistoi
varsinkin erääseen kohtaan, missä oli puu ja vieressä niin hieno
sammal, että minä uskallan sanoa: niinkuin rottakuninkaan nahka, mutta
se oli väriltään vihreä niin että silmiä hiveli. Yhtäkkiä alkoi sieltä
marssia esiin mitä herttaisimpia pieniä olentoja, ei suurempia kuin
että ne ulottuivat polviini, ne olivat ihmisen näköisiä, mutta
sopusuhtaisempia, ne sanoivat itseään keijukaisiksi ja niillä oli
hienot, kukkalehdistä tehdyt ja kärpästen ja hyttysten siivillä
koristetut vaatteet. Ei ensinkään hullumpaa. Heti tuntui siltä kuin he
olisivat etsineet jotakin, en tietänyt mitä, mutta sitten tuli pari
heistä minun luokseni, etevin viittasi makkaratikkuuni ja sanoi: "Juuri
tuollaista me tarvitsemme! se on sileäksi vuoltu, se on erinomainen!"
ja hän ihastui ihastumistaan katsellessaan matkasauvaani.

-- Lainata sopii, mutta ei pitää! sanoin minä.

-- Ei pitää! sanoivat he kaikki, kävivät kiinni makkaratikkuun, jonka
minä päästin käsistäni, ja lähtivät tanssien viemään sitä tuolle
hienolle sammaltäplälle, jonne pystyttivät sen keskelle vihantaa.
Heillä piti heilläkin olla suvisalko, ja se, jonka he nyt saivat,
olikin kuin heitä varten tehty. Nyt se koristettiin; niin, kyllä se nyt
oli komea!

Pienet hämähäkit kutoivat kultalankaa sen ympärille ja ripustelivat
siihen liehuvia harsoja ja lippuja, jotka olivat niin hienoa kudontaa,
niin lumivalkoiseksi valkaistua kuutamossa, että silmiäni häikäisi. He
ottivat värejä perhosen siivistä ja pirskoittivat sitä valkoiselle
kankaalle, ja se hohti kuin kukkaset ja timantit, en enää tuntenut
makkaratikkua omakseni; sellaisia suvisalkoja, jommoiseksi se oli
tullut, ei varmaan olisi tavannut montakaan maailmassa. Ja nyt vasta
saapui varsinainen suuri keijukaisseurue, se oli aivan ilman vaatteita,
hienompaa ei olisi saattanut olla, ja minut kutsuttiin katsomaan
komeutta, mutta matkan päästä, sillä minä olin heidän seuraansa liian
suuri. Nyt siellä vasta alkoi soitto, oli kuin tuhannet lasikellot
olisivat soineet, niin täyteläisesti ja voimakkaasti! Minä luulin
joutsenten joikuvan, niin, tuntuipa siltä kuin olisin kuullut käen ja
laulurastaankin, vihdoin oli kuin koko metsä olisi yhtynyt soittoon,
kuului lapsenääniä, kellonsoittoa ja lintujen viserrystä, mitä
kauneimpia säveliä, ja koko tämä ihanuus soi keijukaisten
suvisalkosesta, se oli kokonainen kellopeli, ja se oli minun
makkaratikkuni. En koskaan olisi uskonut siitä lähtevän niin paljon,
mutta kaikki riippuu kuin riippuukin siitä, mihin käsiin mikin joutuu.
Tulin todella niin liikutetuksi, itkin niinkuin pieni rotta vain voi
itkeä, pelkästä ilosta. Yö oli aivan liian lyhyt! Mutta se ei ole sen
pitempi siihen aikaan vuotta siellä pohjoisessa. Aamun sarastaessa kävi
tuulenhenki, metsälammen peilipinta väreili, kaikki hienot, liehuvat
harsot ja liput lähtivät lentoon; keinuvat hämähäkinverkkolinnat,
riippusillat ja kaiteet, mitä ne lienevät olleetkaan, jotka olivat
rakennetut lehdestä lehteen, hajosivat olemattomiin; kuusi keijukaista
tuli tuomaan makkaratikkuani, kysyen, oliko minulla jotakin toivomusta,
jonka he saattaisivat täyttää; silloin minä pyysin heitä sanomaan,
miten valmistetaan lientä makkaratikusta.

-- Kuinka me teemme, lausui etevin heistä ja nauroi, -- sen sinä juuri
olet nähnyt! Tuskinpa taisit tuntea makkaratikkuasi!

-- Vai sillä lailla te tarkoitatte! sanoin ja kerroin suoraan, minkä
vuoksi olin matkalla ja mitä tuloksia siitä kotona odotettiin. -- Mitä
hyötyä, kysyin, -- on rottakuninkaalla ja koko mahtavalla
valtakunnallamme siitä, että minä olen nähnyt tämän komeuden? Enhän
minä saata ravistaa sitä ulos makkaratikusta ja sanoa: kas tässä tikku,
nyt tulee liemi! Olisihan sekin sentään eräänlainen ruokalaji
kylläisille vatsoille!

Silloin kastoi keijukainen pienen sormensa siniseen orvokkikukkaan ja
sanoi minulle:

-- Huomaappas nyt! Minä sivelen matkasauvasi, ja kun sinä palaat kotiin
rottakuninkaan linnaan, niin kosketa sauvalla kuninkaasi lämmintä
rintaa, silloin puhkeaa sauvasta esiin orvokkeja, vaikka olisi kylmin
talvisaika. Kas, onhan sinulla siis nyt vähän tuliaisia kotiin, vieläpä
hiukkasen lisääkin!

Mutta ennenkuin pieni rotta sanoi mitä tämä hiukkanen lisää oli, käänsi
hän sauvansa kuninkaan rintaa vastaan ja todella puhkesi esiin mitä
suloisin kukkakimppu, joka tuoksui niin voimakkaasti, että
rottakuningas käski, että ne rotat, jotka seisoivat likinnä uunia,
_heti_ pistäisivät häntänsä tuleen, jotta saataisiin hiukkasen
palaneenkäryä, sillä tuota orvokintuoksua ei saattanut sietää, siitä
lajista ei täällä pidetty.

-- Mutta mistä "lisästä" sinä puhuitkaan? kysyi rottakuningas.

-- Niin, sanoi pieni rotta, -- se oli se, mitä sanotaan "efektiksi!" ja
sitten hän käänsi makkaratikun eikä siinä enää ollut mitään kukkia, hän
piteli vain paljasta tikkua ja sitä hän nosti kuin tahtipuikkoa.

-- Orvokit ovat näköä, hajua ja tunnetta varten, sanoi minulle
keijukainen, mutta kuulon ja maunkin pitää saada osansa!

Ja sitten hän löi tahtia; se oli musiikkia, mutta ei sellaista,
jommoinen helisi metsässä keijukaisten juhlassa, vaan sellaista,
jommoista kuullaan kyökissä. Tulipas siinä touhua! Yhtäkkiä oli kuin
tuuli olisi puhaltanut kaikkien savutorvien läpi; padat ja kattilat
kiehuivat yli laitainsa, hiilikauha rämisi messinkikattilaa vastaan ja
sitten hiljeni yhtäkkiä; saattoi kuulla teepannun hiljaista laulua, se
soi niin kummallisesti, ei ymmärtänyt, lopettiko se vai alkoiko se; ja
pieni pannu kiehui, ja suuri pannu kiehui, toinen ei välittänyt
toisesta, tuntui siltä kuin kummaltakin olisi mennyt pää pyörälle. Ja
pieni rotta heilutti tahtipuikkoaan hurjemmin ja hurjemmin, -- pannut
vaahtosivat, kuohuivat ja kiehuivat yli laitainsa, tuuli humisi,
uuninpiipussa vinkui -- huu haa! Kävi niin kauheaksi, että pieni rotta
itsekin pudotti tahtipuikon.

-- Olipa se lemmon lientä! sanoi vanha rottakuningas. -- Milloin tulee
itse ruoka?

-- Siinä oli kaikki tyynni! sanoi pieni rotta ja niiasi.

-- Kaikki tyynni! Niin, kuullaanpa sitten mitä seuraavalla on
kerrottavana! sanoi rottakuningas.


III.

Mitä toinen pieni rotta tiesi kertoa.

-- Minä olen syntynyt kuninkaallisessa kirjastossa, sanoi toinen rotta,
-- minä ja useat perheestäni emme koskaan ole tunteneet onnea päästä
ruokasaliin, ruokasäiliöstä puhumattakaan; vasta kun lähdin matkalle
ja nyt täällä, näin kyökin. Me näimme todella usein nälkää
kirjastossa, mutta me saimme paljon tietoja. Sinne saapui meille huhu
kuninkaallisesta palkinnosta, joka oli määrätty sille, joka valmistaisi
liemen makkaratikusta ja silloin veti vanha isoäitini esiin erään
käsikirjoituksen. Ei hän osannut sitä lukea, mutta hän oli kuullut sitä
luettavan, siinä seisoi: "Jos on runoilija, niin voi keittää liemen
makkaratikusta." Hän kysyi minulta, olinko runoilija. Tiesin etten
ollut ja hän sanoi, että minun siinä tapauksessa piti tulla siksi.
Mutta mitä siihen tarvitaan? kysyin minä, sillä sitä minun oli yhtä
mahdoton keksiä kuin miten tuo liemi valmistetaan. Mutta isoäiti oli
kuullut luettavan käsikirjoitusta, hän sanoi, että siihen tarvitaan
kolme pääosaa: "järkeä, mielikuvitusta ja tunnetta! jos sinä voit
hankkia ne itsellesi, niin olet runoilija, ja sitten kyllä selviydyt
makkaratikkuasiasta."

Ja niin minä läksin länttä kohti maailmalle, tullakseni runoilijaksi.

Järki, sen minä tiesin, on aina joka asiassa tärkein, molemmat toiset
osat eivät ole sen arvoiset! Niin minä siis ensin läksin hakemaan
järkeä. Mutta missä se asuu? Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi! on
suuri kuningas Juudan maassa sanonut, sen minä tiesin kirjastosta, enkä
minä pysähtynyt ennenkuin tulin suurelle muurahaiskeolle. Siihen minä
asetuin vaanimaan, tullakseni viisaaksi.

Muurahaiset ovat kuin ovatkin hyvin kunnianarvoista sukukuntaa, ne ovat
pelkkää järkeä, kaikki niissä on kuin oikein ratkaistu laskutehtävä,
jossa kaikki pitää paikkansa. Tekemällä työtä ja munimalla, sanovat he,
eletään ajan mukana ja pidetään huolta jälkeentulevista, ja sen he
tekevät. He jakautuvat puhtaihin muurahaisiin ja likaisiin; arvoasteen
määrää numero, muurahaiskuningatar on numero yksi ja hänen
mielipiteensä on ainoa oikea, hän on niellyt itseensä kaiken viisauden,
ja se oli tärkeää minun tietää. Hän sanoi paljon, joka oli niin
viisasta, että se minusta tuntui tyhmältä. Hän sanoi, että heidän
kekonsa oli korkeinta tässä maailmassa, mutta aivan keon vieressä
seisoi puu, joka oli korkeampi, paljon korkeampi, sitä ei saattanut
kieltää ja senvuoksi ei siitä puhuttu. Eräänä iltana oli joku
muurahainen eksynyt sinne, ryöminyt ylös runkoa, ei edes latvaan asti,
mutta kuitenkin korkeammalle kuin yksikään muurahainen ennen oli
päässyt, ja kun se kääntyi takaisin ja osasi kotiin, kertoi se keossa,
että ulkopuolella on jotakin paljon korkeampaa, mutta tämä oli kaikkien
muurahaisten mielestä ollut loukkaavaa koko yhdyskuntaa vastaan, ja
niin tuomittiin tämä muurahainen käyttämään kuonokoppaa ja elämään
ainaisessa yksinäisyydessä. Mutta vähän aikaa jälkeenpäin tuli toinen
muurahainen puun luo ja teki saman matkan ja keksinnön, ja se kertoi
siitä, niinkuin sanottiin, varovasti ja epämääräisesti, ja kun se
lisäksi oli arvossapidetty muurahainen ja kuului puhtaihin, niin siihen
uskottiin, ja kun se kuoli, pystyttivät he sille muistopatsaaksi
munankuoren, sillä he kunnioittivat tietoja. Minä näin, sanoi pieni
rotta, -- että muurahaiset alinomaa juoksivat kantaen muniaan
selässään. Yksi niistä pudotti munansa, suurella vaivalla koetti hän
saada sitä ylös taas, mutta se ei tahtonut onnistua, silloin tuli kaksi
muuta auttamaan ja ne kiskoivat kaikin voimin niin että miltei olivat
pudottamaisillaan omat munansa, mutta samassa silmänräpäyksessä ne
lakkasivat, sillä jokainen on lähinnä itseään. Ja muurahaiskuningatar
sanoi tästä, että siinä varmaan oli sydäntä ja järkeä. "Nämä molemmat
asettavat meidät korkeimmiksi järkiolentojen joukossa. Järjen tulee ja
täytyy olla voitolla, ja minun on suurin!" Ja sitten hän nousi
takimmaisille jaloilleen, hänet tunsi helposti, minä en saattanut
erehtyä, ja minä nielin hänet. Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi
-- nyt minä olin saanut kuningattaren!

Nyt minä astuin likemmä mainittua suurta puuta. Se oli tammi, sillä oli
korkea runko, mahtava latva ja se oli hyvin vanha. Minä tiesin, että
siinä asui elävä olento, nainen, jota sanotaan dryadiksi. Hän syntyy
puun mukana ja kuolee sen mukana, siitä minä olin kuullut kirjastossa.
Nyt minä näin tuollaisen puun, näin tuollaisen tammenneidon; hän päästi
kauhean huudon, kun näki minut niin likellä; hän pelkäsi, niinkuin
kaikki naisväet, kauheasti rottia, mutta tällä olikin enemmän syytä
kuin muilla, sillä minä olisin saattanut jyrsiä poikki puun ja siinähän
hänen elämänsä riippui kiinni. Minä puhelin hänelle ystävällisesti ja
lämpimästi, rohkaisin häntä, ja hän otti minut hienolle kädelleen, ja
kun hän sai tietää, minkätähden minä olin lähtenyt maailmalle, lupasi
hän, että minä ehkä jo samana iltana saisin haltuuni yhden niistä
molemmista aarteista, joita vielä etsin. Hän kertoi minulle, että
Fantasus oli hänen hyvin hyvä ystävänsä, että hän oli kaunis kuin
lemmenjumala ja että hän monta kertaa lepäsi täällä puun lehtevien
oksien alla, jotka silloin humisivat vieläkin voimakkaammin,
tuudittaessaan heitä molempia. Fantasus kutsui häntä omaksi
dryadikseen, sanoi hän, puuta omaksi puukseen. Ryhmyinen, mahtava,
kaunis tammi oli juuri hänen mielensä mukainen, juuret haarautuivat
syvälle ja lujasti maan kamaraan, runko ja latva kohosivat korkealle
kirkkaaseen ilmaan ja tunsivat lumituiskun, purevat tuulet ja lämpöisen
auringon, niinkuin tulee tuntea. Niin, tähän tapaan puhui dryadi:
"Linnut laulavat tuolla ylhäällä ja kertovat vieraista maista! Ja
ainoalle kuivuneelle oksalle on haikara rakentanut pesän, se koristaa
erinomaisesti ja samalla saa kuulla hiukkasen pyramidien maasta.
Kaikesta tästä Fantasus pitää, eikä se edes riitä hänelle. Minun täytyy
itseni kuvata elämää metsässä, siitä lähtien, jolloin olin pieni ja puu
niin hento, että nokkonen saattoi peittää sen, ja aina tähän asti,
jolloin se on tullut niin suureksi ja mahtavaksi. Istu nyt tuonne
tuoksumarattien alle ja pidä hyvin varasi, minä kyllä saan, kun
Fantasus tulee, tilaisuuden tarttua hänen siipeensä ja ravistaa irti
pienen höyhenen. Ota se, parempaa ei yksikään runoilija ole saanut --
siinä on sinulle kylläksi!"

-- Ja Fantasus tuli, höyhen reväistiin irti ja minä otin sen, sanoi
pieni rotta. -- Pidin sitä vedessä, kunnes se pehmeni -- se oli
sittenkin vaikea sulattaa, mutta minä sain kuin sainkin sen
nakerretuksi itseeni. Ei ole ensinkään helppoa nakertautua
runoilijaksi, on niin paljon, jota täytyy ahtaa itseensä. Nyt minulla
siis oli nuo kaksi asiaa, järki ja mielikuvitus ja niiden avulla
tiesin, että kolmas oli löydettävissä kirjastosta, koska muuan suuri
mies on sanonut ja kirjoittanut, että on romaaneja, jotka ovat olemassa
vain vapauttaakseen ihmiset liikanaisista kyynelistä, siis ovat
eräänlainen sieni tunteiden vastaanottamista varten. Muistin pari näitä
kirjoja, ne olivat minusta aina näyttäneet hyvin maukkailta, niitä oli
luettu niin paljon, niin paljon rasvattu, ne olivat mahtaneet imeä
itseensä äärettömän tulvan.

Läksin kotiin kirjastoon, söin heti melkein kokonaisen romaanin,
nimittäin pehmeän, varsinaisen osan siitä. Kuoren, kannet jätin. Kun
olin sulattanut sen ja vielä yhden lisäksi, tunsin jo, kuinka sisässäni
alkoi liikkua. Söin hiukkasen kolmatta, sitten olin runoilija, sen
sanoin itselleni ja sen sanoin muillekin. Minulla oli päänkipua, kipua
sisälmyksissä, en tiedäkään mitä kipuja minulla oli. Rupesin nyt
ajattelemaan kaikkia tarinoita, joita saattoi asettaa makkaratikun
yhteyteen ja sain mieleeni niin monta tikkua. Muurahaiskuningattarella
on ollut harvinainen järki. Muistin tikun, josta tehtiin asia, muistin
ihmiset, jotka eivät panneet tikkua ristiin. Kaikki ajatukseni
askartelivat tikuissa. Ja niistä täytyy voida runoilla, kun on
runoilija, ja se minä olen, olen ahertanut itseni siksi! Voin siis joka
viikon päivänä esittää teille jonkun tikun tarinan -- niin, siinä minun
liemeni!

-- Kuunnelkaamme nyt kolmatta! sanoi rottakuningas.

-- Pii! pii! äännähti kyökinovelta, ja pieni rotta, neljäs niistä, se
jota he olivat luulleet kuolleeksi, livisti sisään. Se juoksi kumoon
makkaratikun mustine suruharsoineen päivineen, se oli juossut yöt
päivät, se oli kulkenut rautatiellä, tavarajunassa -- tähän
oli sattunut tilaisuus -- ja kuitenkin se oli ollut miltei
myöhästymäisillään. Se tunkeutui esiin, näytti takkuiselta, oli
menettänyt makkaratikkunsa, mutta ei puhekykyään. Se puhui heti,
ikäänkuin vain sitä olisi odotettu, vain sitä haluttu kuulla, kaikki
muu maailmassa ei liikuttanut maailmaa. Se puhui heti, puhui suunsa
puhtaaksi. Se tuli niin odottamatta, ettei kukaan ennättänyt huomauttaa
mitään siitä enempää kuin sen puheestakaan sillaikaa kuin se puhui.
Kuunnelkaammepa nyt!


IV.

Mitä neljäs rotta, joka puhui ennenkuin kolmas oli puhunut, tiesi
kertoa.

-- Minä läksin heti suurimpaan kaupunkiin, sanoi se, -- nimeä en
muista, en yleensä muista nimiä. Tulin rautatieltä takavarikkoon otetun
tavaran mukana raatihuoneelle ja siellä juoksin vanginvartian luo.
Hän puheli vangeistaan, varsinkin yhdestä, joka oli lausunut
ajattelemattomia sanoja, ja niistä oli puhuttu ja taasen puhuttu,
luettu ja kirjoitettu. "Kaikki tyynni on lientä makkaratikusta!" sanoi
hän, "mutta se liemi voi maksaa hänelle hänen päänuppinsa!" Vangittu
rupesi kiinnittämään mieltäni, sanoi pieni rotta, -- ja minä käytin
hyväkseni tilaisuutta ja pääsin hänen luokseen. Lukittujen ovien takana
on aina hiirenläpi! Vanki oli kalpean näköinen, hänellä oli suuri parta
ja suuret, loistavat silmät. Lamppu kärysi ja seinät olivat tottuneet
siihen, ne eivät käyneet mustemmiksi. Vanki piirteli sekä kuvia että
runoja, valkoisella mustalle, en lukenut niitä. Luulen, että hänen
oli ikävä. Minä olin tervetullut vieras. Hän houkutteli minua
leivänmuruilla, viheltämisellä ja lempeillä sanoilla. Hän iloitsi
minusta. Minä aloin luottaa häneen ja niin meistä tuli ystävät. Hän
jakoi kanssani leivän ja veden, antoi minulle juustoa ja makkaraa; elin
herkullisesti. Hyvä kohtelu, se täytyy minun sanoa, kuitenkin piteli
minua siellä. Hän antoi minun juosta kädellään ja käsivarrellaan,
hihaan, aina ylös asti. Hän antoi minun ryömiä partaansa, kutsui minua
pieneksi ystäväkseen, hän kävi minulle todella rakkaaksi. Sellainen
kyllä on molemminpuolista! Minä unohdin asiani kaukana maailmalla,
unohdin makkaratikkuni permannonrakoon, ja siellä se on vieläkin.
Halusin jäädä sinne missä olin; jos minä lähtisin, niin eihän
vankiraukalla olisi ketään, ja se on liian vähän tässä maailmassa. Minä
jäin, hän ei jäänyt! Hän puheli minulle niin surullisesti viimeisen
kerran, antoi minulle kaksin kerroin leipää ja juustonkuorta, heitti
minulle lentosuudelmia. Hän meni eikä koskaan palannut. En tunne hänen
tarinaansa. "Lientä makkaratikusta!" sanoi vanginvartia, ja hänen
luoksensa minä menin, mutta häneen minun ei olisi pitänyt luottaa.
Hän kyllä otti minut kädelleen, mutta hän pani minut häkkiin,
polkurattaaseen. Se on kauheaa! Poljet polkemistasi, yhtä pitkälle
pääset ja joudut vain naurunalaiseksi!

Vanginvartian lapsenlapsi oli herttainen pieni olento, jolla oli
kullankeltainen kiharainen tukka, iloiset silmät ja naurava suu. "Pieni
rotta raukka!" sanoi hän, tirkisti ilkeään häkkiini, veti pois
rautanappulan -- ja minä puikahdin ikkunalaudalle ja ulos kattokouruun.
Vapaa, vapaa! sitä vain ajattelin enkä matkan määrää! Oli pimeä, yö
läheni, asetuin vanhaan torniin. Siellä asui vartia ja pöllö. En
luottanut kumpaankaan, kaikista vähimmin pöllöön; se on kissan näköinen
ja sillä on se paha vika, että se syö rottia. Mutta saattaa erehtyä, ja
sen minä tein: se oli kunnianarvoisa, erinomaisen sivistynyt vanha
pöllö, se tiesi enemmän kuin vartia ja yhtä paljon kuin minä.
Pöllönpoikaset pitivät melua joka asiasta. "Älkää tehkö lientä
makkaratikusta!" sanoi hän. Se oli kovinta kaikesta mitä hän saattoi
sanoa, hänessä oli niin paljon hellyyttä omaa perhettään kohtaan. Hän
herätti luottamukseni siinä määrin, että sanoin "pii" raosta, missä
olin. Hän piti tästä luottamuksesta ja vakuutti minulle, että olisin
hänen suojeluksensa alaisena. Ei mikään eläin saisi tehdä minulle
pahaa, sitä hän itse tekisi talvella, kun ravinnosta tulisi tiukka.

Hän oli viisas niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Hän todisti
minulle, ettei vartia voinut toitottaa muutoin kuin torvella, joka
irrallaan riippui hänen sivullaan. "Kauhean suuret luulot hänellä on
itsestänsä, hän kuvittelee olevansa tornin pöllö. Suurta tämä kaikki on
olevinaan, mutta pientä se on! Lientä makkaratikusta!" Minä pyysin
häneltä ohjetta ja hän selitti minulle: "Liemi makkaratikusta on vain
ihmisten puhetapa ja käsitetään eri tavalla, ja jokainen luulee, että
hänen tapansa on oikein. Mutta kaikki tyynni ei oikeastaan ole mitään!"

-- Ei mitään! sanoin minä. Ällistyin. Totuus ei aina ole miellyttävä,
mutta totuus on korkein! Sen sanoi vanha pöllökin. Minä ajattelin asiaa
ja ymmärsin, että kun minä tuon mukanani korkeimman, niin tuon paljon
enemmän kuin lientä makkaratikusta. Ja sitten minä riensin matkaan,
vielä ehtiäkseni kotiin oikeaan aikaan ja tuodakseni mukanani
korkeimman ja parhaimman: totuuden. Rotat ovat valistunutta sukukuntaa
ja rottakuningas on heidän kaikkien yläpuolellaan. Hänen vallassaan on
tehdä minut kuningattareksi totuuden tähden.

-- Sinun totuutesi on valhetta! sanoi se rotta, joka ei ollut vielä
saanut suunvuoroa. -- Minä osaan valmistaa liemen ja minä valmistan
sen.


V.

Miten se valmistettiin.

-- Minä en ole matkustanut, sanoi neljäs rotta, -- minä olen pysynyt
kotimaassa, se on niinkuin pitääkin! Ei tarvitse matkustaa, kaikki saa
yhtä hyvin täällä. Olen pysynyt täällä! En ole saanut oppiani
yliluonnollisilta olennoilta, en syönyt sitä itseeni enkä puhunut
pöllöjen kanssa. Olen saanut sen itsenäisen ajattelemisen tietä.
Kattila nyt vain liedelle, täyteen vettä, laitoja myöten, tulta alle!
Antaa palaa, antaa veden kiehua, sen täytyy kiehua täyttä vauhtia! Nyt
tikku kattilaan! Jos sitten rottakuningas suvaitsee pistää häntänsä
kiehuvaan veteen ja hämmentää! Jota kauemmin hän hämmentää, sitä
voimakkaammaksi tulee liemi. Se ei maksa mitään, se ei kaipaa mitään
höysteitä -- ainoastaan hämmentämistä!

-- Eikö toinen voi tehdä sitä? kysyi rottakuningas.

-- Ei, sanoi rotta, -- tuo voima on ainoastaan rottakuninkaan hännässä!

Ja vesi kiehui täyttä vauhtia ja rottakuningas asettui aivan viereen,
se oli miltei vaarallista. Ja hän ojensi häntänsä, niinkuin rotat
tekevät maitohuoneessa, kun ne kuorivat kerman vadista ja sitten
nuolevat hännän, mutta tuskin hän oli saanut häntänsä kuumaan höyryyn,
kun hän heti hyppäsi pois:

-- Tietysti, sinä olet kuningattareni! sanoi hän. -- Lientä jäämme
odottamaan kultahäihimme asti, niin on köyhillä minun valtakunnassani
jotakin ilonaihetta ja pitkäaikaista onkin!

Ja sitten he viettivät häitä. Mutta monet rotista sanoivat kotiin
tullessaan: "Eihän se toki ollut mitään makkaratikkulientä,
rotanhäntälientähän se oli." Yhtä ja toista siitä, mitä siellä oli
kerrottu, pitivät he varsin hyvin sanottuna, mutta kokonaisuudessaan se
olisi voinut olla toisin. "Minä puolestani olisin kertonut niin ja
niin -- --!"

Se oli arvostelu, ja se on aina niin viisas -- jälkeenpäin.

       *       *       *       *       *

Ja tämä tarina kiersi pitkin maailmaa. Mielipiteet siitä menivät
hajalle, mutta itse tarina jäi kokonaiseksi. Ja se on oikeinta sekä
pienissä että suurissa asioissa ja myöskin makkaratikkuliemessä. Ei
vain pidä odottaa siitä kiitosta!



"PEBERSVENDIN" YÖMYSSY.


Köpenhaminassa on katu, jolla on omituinen nimi "Hyskenstræde", ja
minkätähden sillä on se nimi ja mitä se merkitsee? Se on olevinaan
saksaa, mutta siinä on tehty saksalle vääryyttä: "Häuschen" pitäisi
sanoa ja se merkitsee: pieniä taloja. Nämä olivat, silloin ja monta
vuotta jälkeenpäin, tuskin muuta kuin puupuoteja, miltei sellaisia,
jommoisia me nyt näemme markkinoilla; niin, hiukan suurempia kyllä ja
niissä oli ikkunat, mutta ruudut olivat sarvea tai rakkokalvoa, sillä
siihen aikaan oli liian kallista pitää lasiruutuja kaikissa taloissa,
mutta tästä onkin niin pitkä aika, että isoisän isoisä, siitä
kertoessaan, sanoi "ennenvanhaan". Siitä on monta sataa vuotta.

Bremenin ja Lyypekin rikkaat kauppiaat harjoittivat kauppaa
Köpenhaminassa. Itse he eivät tulleet sinne, he lähettivät "svendinsä",
sällinsä, ja nämä asuivat puupuodeissa "Piententalojen kadulla" ja
pitivät kaupan olutta ja maustimia. Se oli nyt niin erinomaista se
saksalainen olut, ja sitä oli niin monta lajia, bremeniläistä,
prysingolutta, emsiläistä -- ja braunschweiginmummaa, ja sitten kaikki
maustimet, sellaiset kuin saframi, anis, inkivääri ja varsinkin
pippuri; se se nyt oli tärkein täällä ja sentähden saivat saksalaiset
sällit Tanskassa nimen: "Pebersvende", pippurisällit. Ja niiden piti
kotona tehdä sitoumus, etteivät ne täällä pohjoisessa mene naimisiin.
Monet heistä tulivat hyvin vanhoiksi. Heidän täytyi omin neuvoin tulla
toimeen, hoivailla itseään, itse sammuttaa tulensa, jos heillä oli
tulta. Muutamat heistä tulivat tuollaisiksi yksineläjiksi, vanhoiksi
miehiksi, joilla on omat ajatuksensa ja omat tottumuksensa. Heidän
mukaansa kutsutaan nyt jokaista naimatonta mieshenkilöä, joka on
päässyt jotakuinkin vakiintuneeseen ikään, "pebersvendiksi". Kaikki
tämä täytyy tietää ymmärtääkseen tarinan.

Pebersvendistä lasketaan leikkiä, sanotaan että hänen pitää käyttää
yömyssyä, vetää se korvien yli ja mennä maata:

    Sahaa puuta, sahaa!
    Oi vanhaa sällipahaa --
    yömyssyineen käy sänkyyn hän,
    saa itse syttää kynttilän.

Niin, sillä lailla heistä lauletaan! Pilkataan Pebersvendiä ja hänen
yömyssyään -- juuri senvuoksi, että niin vähän tunnetaan häntä ja sitä,
-- oi, sitä yömyssyä ei kenenkään pidä toivoa itselleen! Ja minkätähden
ei? Niin, kuulkaapa!

Piententalojen kadulla ei vanhimpina aikoina ollut mitään kivitystä,
ihmiset astuivat kuopasta kuoppaan niinkuin huonoksi ajetulla
rotkotiellä, ja ahdasta siellä oli: puodit seisoivat vierekkäin ja niin
likellä vastapäätä olevia, että kesän aikaan usein pingoitettiin purje
kadun poikki puodista toiseen, ja sitten siinä välillä oli niin väkevä
pippurin, saframin ja inkiväärin tuoksu. Myymäpöydän takana ei seisonut
montakaan nuorta sälliä, ei, he olivat enimmäkseen vanhoja miehiä, ja
nämä eivät ensinkään olleet, niinkuin me ajattelemme, puettuja
peruukkiin tai yömyssyyn, samettihousuihin, ylös asti napitettuihin
liiveihin ja takkeihin, ei, niin puettuna kulki isoisän isoisä ja
sellaisena näemme hänet maalattuna. Pebersvendeillä ei ollut varaa
maalauttaa itseään ja nyt olisi kuitenkin kannattanut olla kuva yhdestä
heidän joukostaan sellaisena kuin hän seisoi myymäpöydän takana
tai juhlapäivinä asteli kirkkoon. Hattu oli leveälierinen ja
korkeapohjainen ja usein pisti joku nuorimmista sälleistä sulan
hattuunsa; villainen paita peitettiin alaskääntyvällä palttinaisella
kauluksella, takki oli piukkaan napitettu, viitta irrallaan päällä, ja
housut ulottuivat aina leveäkärkisiin kenkiin asti, sillä sukkia he
eivät käyttäneet. Vyöhön oli pistetty ruokaveitsi ja lusikka, niin, ja
sinne oli vielä pistetty suuri veitsi puolustautumisen varalta, ja sitä
tarvittiin usein niihin aikoihin. Juuri sillä lailla puettuna kulki
juhlapäivisin vanha Anton, yksi Piententalojen vanhimpia sällejä,
häneltä puuttui vain korkeapohjainen hattu, mutta sensijaan hänellä oli
lämsälakki ja sen alla kudottu myssy, oikea yömyssy, siihen hän oli
niin kokonaan tottunut, että se aina oli päässä, ja niitä hän omisti
kokonaista kaksi kappaletta. Hän oli totisesti maalaamisen arvoinen,
hän oli niin surkean laiha, suun ja silmien ympärystä täynnä ryppyjä,
hänellä oli pitkät, luisevat sormet ja harmaat, tuuheat kulmakarvat.
Vasemman silmän päällä riippui kokonainen tukko, kaunista se ei ollut,
mutta siitä hänet helposti tunsi. Hänestä tiedettiin, että hän oli
Bremenistä, eikä hän kuitenkaan oikeastaan ollut sieltä, hänen
esimiehensä asui siellä. Itse hän oli Thüringistä, Eisenachin
kaupungista aivan Wartburgin juurelta. Siitä ei vanha Anton paljoa
puhunut, mutta sitä enemmän hän sitä ajatteli.

Kadun vanhat sällit eivät usein tavanneet toisiaan, jokainen pysyi
puodissaan, joka varhain illalla suljettiin, ja silloin siellä näytti
pimeältä. Pienestä katossa olevasta sarviruudusta pääsi vain himmeää
valoa huoneeseen, missä, tavallisesti vuoteellaan, vanha mies istui,
kädessä saksalainen virsikirja, ja veisasi ehtoovirttään, tai hän
hääräili vielä myöhään yöhön asti, askarrellen yhtä ja toista. Hauskaa
se varmaan ei ollut. Vieraana vieraalla maalla on katkera olla. Kukaan
ei ole hänestä tietävinään, paitsi silloin kun hän joutuu toisten
tielle.

Usein kun ulkona oli oikein musta yö ja tuuli ja satoi, saattoi täällä
tuntua niin pimeältä ja yksinäiseltä; lyhtyjä ei näkynyt paitsi se
ainoa ja hyvin pieni, joka riippui juuri kadun päässä pyhän neitsyen
kuvan edessä, joka oli maalattu seinään. Oikein kuuli veden läiskivän
ja loiskivan paalutusta vastaan siinä likellä, Slotsholmin alla, niihin
kadun toinen pää johti. Sellaiset illat kävivät pitkiksi ja
yksinäisiksi, jollei ryhtynyt tekemään jotakin: ottaa tavarat säilöstä
ja panna ne taas takaisin, tehdä pusseja ja kiilloittaa vaakakuppeja,
sitä ei tarvitse tehdä joka päivä, mutta silloin ryhtyy muuhun työhön,
ja sen teki vanha Anton. Hän korjasi itse vaatteensa, paikkasi itse
kenkänsä. Kun hän sitten vihdoin pääsi vuoteeseen, piti hän, totuttuun
tapaan, yömyssyn päässään, veti sen vielä vähän syvemmälle, mutta pian
hän taas veti sen ylös katsoakseen, oliko kynttilä oikein sammutettu,
hän koetti sitä, likisti sydäntä, ja sitten hän taas pani pitkäkseen,
kääntyi toiselle kyljelle ja veti yömyssyn alas. Mutta usein tuli
hänelle samassa ajatus: olikohan alhaalla pienessä hehkupannussa
jokainen hiili palanut loppuun, tullut tarkkaan sammutetuksi? Onhan
voinut jäädä pieni kipinä, se saattaa ruveta kytemään ja aiheuttaa
vahinkoa. Ja niin hän nousi vuoteestaan, laskeutui alas tikapuita,
sillä portaiksi ei niitä saattanut sanoa, ja kun hän sitten tuli
hehkupannulle, ei siellä voinut nähdä kipinääkään, ja hän saattoi
taasen kääntyä takaisin. Mutta usein hän pääsi vain puolitiehen, kun
hän oli epätietoinen siitä, oliko rautasalpa pantu oven eteen, oliko
sinkilä luukkujen edessä. Niin, alas täytyi hänen laputtaa laihoilla
jaloillaan. Häntä paleli, hampaat kalisivat, kun hän kömpi vuoteeseen,
sillä pakkanen tulee oikein purevana vasta silloin, kun se tietää, että
sen on poistuminen. Polstaripeiton hän veti ylemmä päälleen, yömyssyn
syvemmälle kasvoilleen ja käänsi nyt ajatukset pois päivän kaupoista ja
vaivoista. Mutta siitä ei ollut lohdutusta, silloin tulivat vanhat
muistot ja ripustivat uutimensa, ja välistä niissä on nuppineuloja,
jotka pistävät. Ai! sanotaan silloin, ja jos ne pistävät veriseen
lihaan ja polttavat, niin saattavat kyyneleet nousta silmiin. Ja niin
kävi vanhan Antonin usein, kyyneleet tulivat, kirkkaimmat helmet. Ne
putosivat peitteelle tai permannolle ja silloin ne helähtivät ikäänkuin
jokin tuskan kieli olisi katkennut, niin sydämen täydeltä. Tosin ne
haihtuivat leimahtivat liekiksi, mutta silloin ne valaisivat hänelle
elämänkuvan, sen, joka ei milloinkaan hävinnyt hänen sydämestään. Jos
hän nyt pyyhki silmiään yömyssyyn, niin särkyi sekä kyynel että kuva,
mutta niiden lähde jäi paikoilleen, se oli hänen sydämessään.
Kuvat eivät tulleet sillä tavalla kuin ne seurasivat toisiaan
todellisuudessa, useimmin tulivat tuskallisimmat, iloisen
alakuloisetkin välähtivät esiin, mutta juuri nämä loivat voimakkaimmat
varjot.

"Kaunis on pyökkimetsä Tanskassa!" sanottiin, mutta kauniimpana kohosi
Antonin silmissä pyökkimetsä Wartburgin seuduilla. Mahtavammilta ja
kunnianarvoisemmilta tuntuivat hänestä vanhat tammet ylhäällä ylpeän
ritarilinnan ympärillä, missä köynnöskasvit riippuivat alas kallion
kivilohkareita. Makeammin tuoksuivat omenapuiden kukat siellä kuin
Tanskanmaalla, elävästi hän tunsi ja tajusi sen vieläkin. Kyynel vieri,
helähti ja loisti: selvästi näki hän siinä kahden pienen lapsen, pojan
ja tytön, leikkivän. Pojalla oli punaiset posket, keltaiset kiharaiset
hiukset, rehelliset siniset silmät, se oli rikkaan kauppiaan poika,
pieni Anton, hän itse. Pienellä tytöllä oli ruskeat silmät ja mustat
hiukset, reippaan ja viisaan näköinen hän oli, se oli pormestarin tytär
Molly. He leikkivät omenalla, ravistivat sitä ja kuuntelivat kuinka
siemenet sisällä kalisivat. He leikkasivat omenan kahtia ja saivat
kumpikin kappaleensa, siemenet he jakoivat keskenään, yhtä
lukuunottamatta. Se piti pantaman maahan, arveli pieni tyttö.

-- Sitten saat nähdä, mitä siitä tulee. Siitä tulee jotakin, jota et
ensinkään voi ajatella, siitä tulee kokonainen omenapuu, mutta ei aivan
heti.

Ja siemenen he istuttivat kukkaruukkuun; molemmat hääräsivät työssä.
Poika kaivoi sormellaan läven multaan, pieni tyttö laski siemenen
läpeen ja yhdessä he loivat maan umpeen.

-- Nyt et sinä huomenna saa ottaa sitä ylös katsoaksesi, onko se saanut
juuret, sanoi tyttö. -- Sitä ei saa tehdä! Sen minä tein kukkasilleni,
vain kaksi kertaa, tahdoin nähdä itivätkö ne, minä en silloin
ymmärtänyt sen paremmin, ja kukkaset kuolivat.

Kukkaruukku jäi Antonin luo ja joka aamu, koko talven, hän seurasi
sitä, mutta ei näkynyt muuta kuin musta maa. Nyt tuli kevät, aurinko
paistoi niin lämpöisesti, silloin pilkisti kukkaruukusta esiin kaksi
pientä vihreää lehteä.

-- Ne ovat minä ja Molly! sanoi Anton, -- se on kaunista, se on
suurenmoista!

Pian tuli esiin kolmas lehti, ketä se tarkoittaa? Tuli vielä yksi ja
vielä yksi! Joka päivä ja viikko tuli taimi suuremmaksi ja suuremmaksi,
siitä tuli kokonainen puu. Ja tämä, kaikki tyynni, kuvastui nyt yhdessä
ainoassa kyyneleessä, joka särkyi ja hävisi. Mutta se saattoi taas
palata lähteensuonesta, vanhan Antonin sydämestä.

Eisenachin läheisyydessä kohoilee jono kivisiä vuoria, yksi on pyöreä
etupuolelta, siinä ei kasva puita, pensaita eikä ruohoa. Sitä sanotaan
Venusvuoreksi, sen sisällä asuu Venus rouva, epäjumala-nainen
pakanuuden ajalta. Häntä sanottiin Holle rouvaksi, sen tiesi ja tietää
vieläkin joka lapsi Eisenachissa. Vuoreen luoksensa hän oli houkutellut
jalon Tannhäuser ritarin, Wartburgin laulajapiirin Minne-laulajan.

Pieni Molly ja Anton seisoivat vuoren juurella ja kerran sanoi tyttö:
"Uskallatko koputtaa ja sanoa: Holle rouva, Holle rouva, avaa, täällä
on Tannhäuser!" Mutta sitä ei Anton uskaltanut. Molly uskalsi, mutta
ainoastaan sanat "Holle rouva, Holle rouva!" lausui hän ääneen ja
selvästi. Loput hän lausui noin vain ilmaan, niin epäselvästi, että
Anton oli varma, ettei hän oikeastaan ollut sanonut mitään. Rohkealta
hän näytti, yhtä rohkealta kuin silloin, kun hän joskus muiden
pikkutyttöjen kanssa sattui puutarhaan yhtaikaa kuin Anton, ja he
kaikki tahtoivat suudella häntä juuri sentähden, ettei poika tahtonut
suudella ja huitoi heitä luotaan; Molly yksin uskalsi.

-- Minä uskallan suudella häntä! sanoi hän ylpeästi ja kietoi kätensä
hänen kaulaansa; se oli hänen turhamaisuuttaan ja Anton tyytyi siihen,
ei ajatellutkaan sitä. Kuinka Molly oli kaunis, kuinka hän oli rohkea!
Holle rouva vuoressa kuului hänkin olevan kaunis, mutta se kauneus,
niin oli sanottu, oli pahan viettelevää kauneutta. Korkein kauneus
sensijaan on sellainen, jommoinen tavattiin pyhällä Elisabetilla, maan
suojelevalla pyhimyksellä, hurskaalla thüringiläisellä ruhtinattarella,
jonka hyvät teot laulussa ja legendassa täällä antoivat loistoa niin
monelle paikalle. Kappelissa riippui hänen kuvansa hopealamppujen
ympäröimänä -- mutta hän ei ensinkään ollut Mollyn näköinen.

Omenapuu, jonka molemmat lapset olivat istuttaneet, kasvoi vuosi
vuodelta. Se tuli niin suureksi, että se täytyi istuttaa puutarhaan,
ulkoilmaan, missä kaste lankesi, missä aurinko paistoi lämpöisesti, ja
se sai voimia kestää talveakin, ja talven kovan painon hellitettyä se
ikäänkuin ilosta keväällä puhkesi kukkaan. Syksyllä siinä oli kaksi
omenaa, toinen Mollylle, toinen Antonille. Vähempää ei juuri voinut
olla.

Puu oli pitänyt kiirettä, Molly kasvoi niinkuin puukin, hän oli raikas
kuin omenankukka. Mutta kauan ei Anton saanut katsella tätä kukkaa.
Kaikki haihtuu, kaikki vaihtuu! Mollyn isä jätti vanhan kodin ja Molly
seurasi kauas pois -- niin, meidän päivinämme tämä matka höyryn avulla
on vain muutaman tunnin pituinen, mutta silloin tarvittiin enemmän kuin
päivä ja yö, jotta päästäisiin niin kauas itään Eisenachista. Kaupunki
sijaitsi Thüringin äärimmäisellä laidalla, sitä sanotaan vieläkin
Weimariksi.

Ja Molly itki ja Anton itki. Kaikki nämä kyyneleet, niin ne vuosivat
yhteen ainoaan kyyneleeseen ja se hohti ilon kauniissa punassa. Molly
oli sanonut hänelle, että hän piti hänestä enemmän kuin kaikesta
Weimarin komeudesta.

Kului vuosi, kului kaksi, kolme, ja koko sinä aikana tuli kaksi
kirjettä. Toisen toi rahtimies, toinen tuli matkustavaisen mukana. Tie
oli pitkä, vaivalloinen ja mutkitteleva kaupunkien ja kylien ohitse.

Kuinka monesti Anton ja Molly yhdessä olivat kuulleet tarinan
Tristanista ja Isoldesta ja niin usein poika sitä kuullessaan oli
ajatellut itseään ja Mollyä, vaikka nimen Tristan piti merkitä, että
"hän oli syntynyt heille surussa" eikä se soveltunut Antoniin. Ei hänen
mieleensä koskaan olisi tullut, niinkuin Tristanin: "hän on unohtanut
minut!" Mutta eihän myöskään Isolde unohtanut sydämensä ystävää, ja kun
he molemmat olivat kuolleet ja haudatut kukin eri puolelle kirkkoa,
kasvoivat lehmukset haudoilta katon yli ja kohtasivat toisensa, kukkien
siinä. Se oli Antonin mielestä niin kaunista ja kuitenkin surullista --
mutta hänelle ja Mollylle ei voinut käydä surullisesti ja niin hän
vihelsi Minne-laulaja Walther von der Vogelweiden laulun:

    Lehmuksessa kankaan laidall' --!

Ja varsinkin soi siinä ihanasti:

    Metsäisestä laaksostaan,
      tandaradai!
    lauloi satakieli lauluaan!

Tuo laulu tuli aina hänen huulilleen, sitä hän lauloi ja vihelteli
kuutamoisena yönä ratsastaessaan syvää rotkotietä Weimariin
tervehtimään Mollyä. Hän tahtoi tulla odottamatta, ja hän tuli
odottamatta.

Hänet toivotettiin tervetulleeksi, hän sai pikarintäydeltä viiniä,
iloista seuraa, ylhäistä seuraa, hauskan huoneen ja hyvän vuoteen, eikä
kuitenkaan ollut ensinkään niinkuin hän oli ajatellut ja uneksinut. Hän
ei ymmärtänyt itseään, hän ei ymmärtänyt muita. Mutta me voimme sen
ymmärtää! Voidaan olla talossa, perheessä, eikä kuitenkaan juurruta
sinne: puhellaan niinkuin puhellaan postivaunuissa, tunnetaan toinen
toisiaan niinkuin tunnetaan postivaunuissa, häiritään toisiaan,
toivotaan että itse oltaisiin kaukana täältä tai että hyvä naapurimme
olisi kaukana. Niin, jotakin sen tapaista tunsi Anton.

-- Minä olen rehellinen tyttö, sanoi Molly hänelle, -- tahdon itse
sanoa sen sinulle! Paljon on muuttunut siitä kuin me lapsina olimme
yhdessä, toisenlaista on ulkopuolella ja sisäpuolella, tottumus ja
tahto eivät vallitse sydämiämme. Anton, en tahdo että olet vihamieheni
nyt, kun pian olen poissa, kaukana täältä -- usko minua, ajattelen
sinua aina ystävyydellä, mutta pitänyt sinusta sillä lailla kuin nyt
tiedän että voi pitää toisesta ihmisestä, sitä en koskaan ole tehnyt!
-- Sinun täytyy tyytyä siihen! -- Hyvästi, Anton!

Ja Anton sanoi hyvästi hänkin. Hänen silmäänsä ei tullut kyyneltäkään,
mutta hän tunsi, ettei hän enää ollut Mollyn ystävä. Meillä on sama
tunne, kun me suutelemme tulikuumaa rautatankoa ja jääkylmää
rautatankoa ja kun nämä purevat ihon huulistamme, ja hän suuteli
rakkaudessa yhtä voimakkaasti kuin vihassa.

Ei vuorokauttakaan Anton tarvinnut päästäkseen kotiin Eisenachiin,
mutta hevonen, jolla hän ratsasti, tärveltyikin.

-- Mitä siitä! sanoi hän, -- minä olen tärveltynyt ja minä tahdon
tärvellä kaikki, mikä minulle voi muistuttaa häntä: Holle rouva, Venus
rouva, sinä pakanallinen nainen! -- Omenapuun minä taitan ja murran,
revin ylös juurineen; älköön se enää milloinkaan kukkiko ja tehkö
hedelmää!

Mutta puu ei tullut tuhotuksi, itse hän oli tuhottu ja makasi kuumeessa
vuoteellaan. Mikä saattoi auttaa hänet jälleen pystyyn? Tuli lääke,
joka saattoi, karvain, mitä on, lääke, joka panee liikkeelle sairaan
ruumiin ja käpertyvän sielun. Antonin isä ei enää ollut rikas kauppias.
Raskaat päivät, koettelemuksen päivät olivat ovella. Onnettomuus vyöryi
sisään, suurten hyökyjen lailla tuli se kerran niin rikkaaseen taloon.
Isästä tuli köyhä mies, suru ja onnettomuus nujersivat hänet. Silloin
sai Anton muuta ajattelemista kuin lemmenhuolia ja suuttumustaan
Mollyyn. Hänen täytyi nyt olla isänä ja äitinä talossa, hänen täytyi
järjestää, auttaa, käydä lujasti kiinni, itsensä lähteä maailmalle ja
ansaita leipänsä.

Bremeniin hän tuli, koki hätää ja kovia päiviä, ja ne tekevät mielen
kovaksi tai pehmeäksi, usein liiankin pehmeäksi. Kuinka aivan
toisenlaiset maailma ja ihmiset sentään siellä olivat kuin hän
lapsuutensa aikana oli ajatellut! Mitä merkitsivät hänelle nyt
Minne-laulajien laulut: kili ja kali! Lorua, niin, toisinaan oli hän
sitä mieltä, mutta toisinaan soivat nuo laulut hänen sielunsa pohjalla
ja hänen mielensä kävi hartaaksi.

-- Jumalan tahto on paras! sanoi hän silloin, -- hyvä oli, ettei Herra
antanut Mollyn sydämen riippua kiinni minussa. Mihin se olisikaan
vienyt, nyt kun onni näin on kääntynyt. Hän jätti minut ennenkuin hän
tiesi tai aavistikaan siitä käänteestä pois hyvinvoinnin päiviltä, joka
uhkasi. Se oli Herran armo minua kohtaan, kaikki on tapahtunut
parhaimmin päin! Kaikki tapahtuu viisaasti. Hän ei voinut sille mitään,
ja minä olen ollut hänelle niin katkeran vihamielinen!

Ja vuodet menivät. Antonin isä oli kuollut, vieraita asui esi-isien
kodissa. Antonin piti kuitenkin se nähdä, hänen rikas isäntänsä lähetti
hänet matkatoimille, ja silloin vei hänen tiensä syntymäkaupungin,
Eisenachin läpi. Vanha Wartburg kohosi muuttumattomana ylhäällä
vuorella kalliolohkareeseen hakattuine "Munkkineen ja nunnineen".
Mahtavat tammet olivat kuvan kehyksenä, nyt samoin kuin lapsuuden
aikana. Venusvuori loisti alastoman harmahtavana alas laaksoon.
Mielellään hän olisi sanonut: "Holle rouva, Holle rouva, avaa vuori,
niin saan toki jäädä kodin kamaralle!"

Se oli syntinen ajatus ja hän risti silmänsä. Silloin visersi pensaasta
pieni lintu ja vanha Minne-laulu johtui hänen mieleensä:

    Metsäisestä laaksostaan,
      tandaradai!
    lauloi satakieli lauluaan!

Hän muisteli niin moninaisia täällä lapsuutensa kaupungissa, jonka hän
kyynelten läpi näki jälleen. Esi-isäin talo oli ennallaan, mutta
puutarhaa oli muutettu, peltotie kulki yli yhden kulman vanhaa
puutarha-aluetta ja omenapuu, se, joka oli jäänyt häneltä hävittämättä,
seisoi siellä, mutta ulkopuolella puutarhaa, toisella puolen tietä.
Kuitenkin paistoi aurinko siihen niinkuin ennen ja kaste lankesi sille
niinkuin ennen, se kantoi runsaasti hedelmiä, jotka painoivat oksia
alas maata kohti.

-- Se viihtyy! sanoi hän, -- se voi viihtyä!

Yksi sen suurista oksista oli kuitenkin katkaistu, vallattomat kädet
olivat sen tehneet, puuhan seisoi maantien varrella.

-- Sen kukat taitetaan kiitosta sanomatta, sen hedelmiä varastetaan ja
oksia katkotaan. Tässä voisi sanoa, jos puusta voi puhua niinkuin
ihmisestä: puun kehdon ääressä ei laulettu, että sen kävisi näin. Se
alkoi tarinansa niin kauniisti ja mitä siitä tuli? Hyljätty ja
unohdettu, puutarhan puu ojan reunalle, pellon ja maantien laitaan!
Siinä se seisoo vailla suojaa, sitä on ravistettu ja katkottu! Tosin ei
se siitä kuihdu, mutta vuosien kuluessa vähenevät kukkaset, hedelmiä ei
kuulu, ja vihdoin -- niin, sitten on tarina lopussa!

Tätä ajatteli Anton siellä puun alla, sitä hän ajatteli monena yönä
pienessä yksinäisessä kamarissaan puutalossa, vieraalla maalla
Piententalojen kadulla, Köpenhaminassa, minne hänen rikas isäntänsä,
bremeniläinen kauppias, oli lähettänyt hänet ja vaatinut, ettei hän
menisi naimisiin.

-- Naimisiin, hohoi! nauroi hän niin syvään ja oudosti.

Talvi oli tullut varhain, oli pureva pakkanen. Ulkona oli lumimyrsky
niin että jokainen, joka taisi, pysytteli sisällä. Sentähden eivät
Antonin naapurit panneet merkille, ettei hänen puotiaan kokonaiseen
kahteen päivään avattu eikä hän itse näyttäytynyt. Kukapa olisi mennyt
ulos tässä ilmassa, kun saattoi olla sitä tekemättä.

Oli harmaita, pimeitä päiviä ja puodissa, missä ruudut eivät olleet
lasia, tuli ensin ainoastaan hämärä ja sitten pilkkoisen pimeä yö.
Vanha Anton ei kahteen päivään ollut ensinkään noussut vuoteestaan, hän
ei jaksanut. Pahanilman ulkona oli hän kauan tuntenut jäsenissään.
Hyljättynä ja avuttomana makasi vanha sälli, tuskin hän ulottui
ottamaan vesiruukkua, jonka hän oli asettanut vuoteen viereen, ja
viimeinen vesipisara oli sekin juotu. Se ei ollut kuume eikä tauti, se
oli vanhuus, joka lamasi häntä. Hänen ympärillään oli miltei kuin
ikuinen yö, hänen maatessaan siellä ylhäällä. Pieni hämähäkki, jota hän
ei saattanut nähdä, kutoi tyytyväisenä ja ahkeraan verkkoaan hänen
ylitseen, ikäänkuin toki olisi pitänyt olla hiukan uutta, tuoretta
suruharsoa liehumassa, jos vanhus sulkisi silmänsä.

Aika oli niin pitkä ja unettavan tyhjä. Kyyneliä ei hänellä ollut, ei
myöskään tuskia. Molly ei ensinkään ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä
oli jonkinlainen tunne, etteivät maailma ja sen hyörinä enää kuuluneet
hänelle, että hän oli ulkopuolella niitä, ettei kukaan ajatellut häntä.
Hetkisen hänen oli olevinaan nälkä, myöskin jano -- niin, hänen oli
kuin olikin! Mutta kukaan ei tullut häntä virvoittamaan, eikä kukaan
tule. Hän ajatteli niitä, jotka kituvat, muisti, kuinka pyhä Elisabet,
eläessään täällä maan päällä, hän, hänen kotiseutunsa ja lapsuutensa
pyhimys, -- Thüringin jalo herttuatar, tuo ylhäinen rouva, itse astui
köyhimpäänkin soppeen ja toi sairaalle toivoa ja virvoitusta. Hänen
hurskaat tekonsa loivat valoa hänen ajatuksiinsa, hän muisti, miten hän
tuli ja puhui lohdutuksen sanoja niille, jotka kärsivät, pesi kärsivän
haavat ja toi nälkäiselle ravintoa, vaikka hänen ankara puolisonsa
vihastui siitä. Hän muisti tarun Elisabetista, kuinka, kun hän tuli
kukkuraisine korineen, jossa oli viiniä ja ruokaa, hänen puolisonsa,
joka vartioi hänen askeliaan, astui esiin ja raivostuneena kysyi mitä
hän siinä kantoi. Silloin Elisabet peloissaan vastasi: siinä on
ruusuja, jotka olen poiminut puutarhasta. Herttua repäisi pois
peitteen, ja ihme oli tapahtunut hurskaalle vaimolle: viini ja leipä,
kaikki korissa oli muuttunut ruusuiksi.

Sellaisena eli pyhimys vanhan Antonin ajatuksissa, sellaisena seisoi
hän ilmielävänä hänen raukeitten silmiensä edessä hänen vuoteensa
vieressä, köyhässä puupuodissa Tanskanmaalla. Hän paljasti päänsä,
katsoi hänen lempeihin silmiinsä ja yltympärillä oli loistoa ja
ruusuja, niin, nämä levittäytyivät itsestään niin tuoksuvina. Hän tunsi
omituista, suloista omenantuoksua, hän näki kukkivan omenapuun, se oli
siinä, se ojentui hänen ylitseen, se oli se puu, jonka hän Mollyn
kanssa oli istuttanut pienenä siemenenä.

Ja puu varisti tuoksuvat lehtensä alas hänen kuumalle otsalleen ja ne
viilensivät sitä. Ne putosivat hänen nääntyville huulilleen, ja se oli
kuin vahvistavaa viiniä ja leipää, ne putosivat hänen rinnalleen ja
hänestä tuntui niin kevyeltä, niin turvalliselta nukkua.

-- Nyt minä nukun! kuiskasi hän hiljaa. -- Uni tekee hyvää! Huomenna
minä olen terve ja oikein ylhäällä taas! Kaunista! Kaunista! Omenapuun,
rakkaudessa istutetun, näen minä kirkkauden hohteessa!

Ja hän nukkui.

Seuraavana päivänä -- se oli kolmas päivä, jolloin puoti oli kiinni, ei
enää pyryttänyt -- meni naapuri toiselle puolelle, vanhan Antonin luo,
jota ei ensinkään näkynyt. Hän makasi kuolleena, vanha yömyssy
puristettuna käsien väliin. Sitä hän ei saanut päähänsä kirstuun,
olihan hänellä vielä toinen, puhdas ja valkoinen.

Missä nyt olivat kyyneleet, jotka hän oli itkenyt? Missä olivat nuo
helmet? Yömyssyyn ne jäivät -- oikeat helmet eivät mene pois pestessä
--, myssyn mukana ne säilyivät ja unohtuivat, nuo vanhat ajatukset, nuo
vanhat unet, niin, ne jäivät vielä Pebersvendin yömyssyyn. Älä toivo
sitä itsellesi! Se tekee otsasi liian kuumaksi, saattaa valtimosi
lyömään voimakkaammin, tuo unia, jotka ovat kuin todellisuutta. Sen
koki ensimäinen, joka sai sen päähänsä, ja se tapahtui kuitenkin
puolisataa vuotta jälkeenpäin, ja se oli pormestari itse, joka vaimonsa
ja yhdentoista lapsensa kanssa eli rauhallisessa kodissaan. Hän näki
heti unta onnettomasta rakkaudesta, vararikosta ja ravinnon
niukkuudesta.

-- Hui, kuinka tuo yömyssy kuumentaa! sanoi hän ja riisti sen päästään,
ja helmi läksi vierimään ja toinen helmi, joka helähti ja loisti.

-- Se on luuvalo, sanoi pormestari, -- silmissäni kipunoi!

Ne olivat helmiä, vanha Eisenachin Anton oli itkenyt ne puoli sataa
vuotta sitten.

Jokainen, joka sittemmin sai yömyssyn päähänsä, näki unia ja näkyjä,
hänen oma tarinansa tuli Antonin tarinaksi, siitä tuli kokonainen satu,
siitä tuli monta, muut saavat kertoa ne, me olemme nyt kertoneet
ensimäisen, ja siinä yhteydessä on viimeinen sanamme: -- älä koskaan
toivo itsellesi Pebersvendin yömyssyä!



JOTAKIN.


-- Minä tahdon tulla joksikin! sanoi vanhin viidestä veljeksestä. --
Tahdon olla hyödyksi maailmassa. Olkoon toimi kuinka vaatimaton
tahansa, kunhan se mitä teen, on hyvää, niin se on jotakin. Minäpä lyön
tiiliä, ilman niitä ei tule toimeen, niin olen sentään tehnyt jotakin.

-- Mutta jotakin on liian vähän! sanoi toinen veljistä, -- se mitä sinä
teet, on melkein ei mitään; se on apurin työtä, sen voi toimittaa
koneella. Ei, parempi on ruveta muurariksi, se on toki jotakin, siksi
minä rupean. Se on ammatti! Sen avulla pääsee ammattikuntiin, tulee
porvariksi, saa oman lipun ja oman majapaikan. Niin, jos hyvin käy,
voin pitää sällejä, saada mestarin nimen ja vaimostani tulee mestarin
matami. Se on jotakin!

-- Se ei ole kerrassa mitään! sanoi kolmas, -- se on luokkien
ulkopuolella, ja kaupungissa on monta luokkaa, paljon yläpuolelle
mestarin! Sinä voit olla kunnon mies, mutta mestarina sinä kuitenkin
olet vain sitä mitä sanotaan "simppeliksi!" Ei, minä puolestani tiedän
jotakin parempaa! Minä rupean rakennusmestariksi, antaudun
taiteelliselle alalle, aatteelliselle, kohoan korkeammalla olevien
joukkoon hengen valtakunnassa. Tosin minun täytyy alkaa alhaalta päin,
niin, voinhan sanoa sen aivan suoraan: minun täytyy alkaa oppipoikana,
käydä lippalakissa, vaikka olen tottunut käymään silkkihatussa, juosta
hakemassa yksinkertaisille sälleille olutta ja viinaa, ja he
sinuttelevat minua, se on loukkaavaa. Mutta minä kuvittelen, että
kaikki tyynni on naamiaishuvia, se on naamiaisvapautta. Huomenna --
nimittäin kun minä olen sälli, menen omaa tietäni, nuo muut eivät kuulu
minuun. Menen akatemiaan, opin piirustamaan, minua kutsutaan
arkkitehdiksi -- se on jotakin! Se on paljon! Minusta voi tulla
korkeasyntyinen ja jalosukuinen, niin, hiukkasen enemmän sekä eteenpäin
että taaksepäin, ja minä rakennan ja rakennan, niinkuin muut minun
edelläni! Se on aina jotakin johon voi luottaa! Se on _jotakin!_

-- Mutta tuosta jostakin en minä välitä! sanoi neljäs, -- minä en tahdo
kulkea vanavedessä, en olla kopio, tahdon olla nero, olla etevämpi kuin
te kaikki yhteensä. Minä luon uuden tyylin, annan aatteen uuteen
rakennukseen, joka soveltuu maan ilmanalaan ja rakennusaineeseen, maan
kansallisuuteen, meidän aikakautemme kehitykseen, ja lisäksi yhden
kerroksen omaa neroani varten!

-- Mutta jolleivät nyt ilmanala ja rakennusaine kelpaa! sanoi viides.
-- Se olisi paha, sillä niillä on vaikutusta! Kansallisuus voi sekin
helposti laajeta niin, että se käy teeskennellyksi, aikakauden kehitys
voi saattaa sinut pillastumaan, niinkuin nuoruus usein tekee. Minä
kyllä näen, ettei teistä kenestäkään oikeastaan tule mitään, niin
paljon kuin te itse siihen uskottekin! Mutta tehkää niinkuin tahdotte,
minä en tule olemaan teidän kaltaisenne, minä asetun ulkopuolelle, minä
arvostelen sitä, mitä te teette! Jokaisessa asiassa on aina jotakin
nurinkurista, sen minä nypin esiin ja kerron, se on jotakin!

Ja sen hän teki, ja ihmiset sanoivat viidennestä: "Hänessä piilee
varmaan jotakin! Hänellä on hyvä pää! Mutta hän ei tee mitään!" --
Mutta sen takia hän oli jotakin.

Kas, se on vain pieni tarina, mutta se ei tule päättymään niin kauan
kuin maailma on pystyssä!

Mutta eikö näistä viidestä veljeksestä tullutkaan muuta? Eihän tuo
ollut mitään! Kuuleppa nyt eteenpäin, se on kokonainen satu!

Vanhin veli, joka valmisti tiilikiviä, huomasi, että jokaisesta
kivestä, kun se oli valmis, vieri pieni lantti, vain kuparinen, mutta
useat pienet kuparilantit, asetettuina päälletysten, tekevät kiiltävän
taalarin, ja kun sillä koputat leipurin, teurastajan, räätälin, niin,
heidän kaikkien oveen, niin se aukenee ja sinä saat mitä tarvitset.
Kas, sen antoivat tiilikivet. Monet tosin kyllä särkyivät tai menivät
kahtia, mutta niitäkin saattoi käyttää.

Ylhäälle rantatöyräälle halusi Reeta muori, köyhä vaimo, niin
mielellään kyhätä itselleen pienen mökin. Hän sai kaikki rikkinäiset
kivet ja lisäksi pari eheää kiveä, sillä vanhimmalla veljellä oli hyvä
sydän, vaikkei hän tekojensa puolesta päässyt pitemmälle kuin
tiilikiviä valmistamaan. Köyhä vaimo rakensi itse mökkinsä, pieni se
oli, toinen ikkuna oli vinossa, ovi oli liian matala ja olkikatto olisi
saanut olla paremmin pantu, mutta se suojasi tuulilta ja sateelta ja
siitä oli näköala kauas merelle, jonka mahtavat hyrskyt murtuvat
rantatörmää vastaan. Suolaiset pisarat pärskyivät yli koko mökin, joka
vielä seisoi paikoillaan, vaikka oli kuollut se, joka oli tehnyt
tiilikivet.

Toinen veli, niin, hän osasi kuin osasikin muurata toisella tavalla,
hänhän olikin saanut oppia. Kun sällinnäyte oli suoritettu, veti hän
kokoon reppunsa suun ja lauloi käsityöläisen laulun:

    Ma maita käyn, kun nuori oon,
    on koti kaikkialla;
    kästyöni vaihdan kolikkoon,
    on onni iloisalla,
    jos vielä nään ma kotimaan --
    sen lupasin armahalle --
    hei, pianpa mestarina saan
    ma jalat pöydän alle!

Ja sen hän teki. Kaupungissa hän, palattuaan ja tultuaan mestariksi,
muurasi taloa talon viereen, koko kadun mitan. Kun se oli valmis, teki
hyvän vaikutuksen ja antoi kaupungille arvoa, niin talot rakensivat
hänelle pienen talon, jonka piti olla hänen omansa. Mutta kuinka
saattavat talot rakentaa? Niin, kysykää vain niiltä eivätkä ne vastaa,
mutta ihmiset vastaavat ja sanovat: "On kuin onkin katu rakentanut
hänelle hänen talonsa!" Pieni se oli ja savipermanto siinä oli, mutta
kun hän morsiamensa kanssa tanssi sen poikki, kävi permanto kiiltäväksi
ja vahatuksi, ja seinän joka kivestä puhkesi kukka, se oli yhtä hyvä
kuin kallisarvoinen seinäverho. Talo oli kaunis ja aviopari onnellinen.
Ammattikunnan lippu liehui ulkopuolella ja sällit ja oppipojat
huusivat: hurraa! Se se oli jotakin! Ja sitte hän kuoli, se oli sekin
jotakin!

Nyt tuli arkkitehti, kolmas veli, joka ensin oli ollut oppipoikana,
käynyt lippalakissa ja juossut asioita kaupungilla, mutta akatemiasta
päässyt rakennusmestarina, "korkeasyntyisenä ja jalosukuisena!" Niin,
jos kadun talot olivat rakentaneet talon sille veljelle, joka oli
muurarimestari, niin sai katu nyt tämän veljen mukaan nimen ja kaunein
talo kadun varrella tuli hänen omakseen. Se oli jotakin, ja hän oli
jotakin -- pitkä arvonimi sekä edessä että takana. Hänen lapsiansa
sanottiin parempien ihmisten lapsiksi ja kun hän kuoli, oli hänen
leskensä säätyläisleski -- se on jotakin! Ja hänen nimensä seisoi yhäti
kadunkulmassa ja oli kansansuussa, kadunnimenä -- niin, se on jotakin!

Sitten tuli nero, neljäs veli, joka halusi keksiä jotakin uutta,
jotakin erikoista ja yhden kerroksen lisää, mutta se murtui hänen
altaan ja hän putosi ja taittoi niskansa, -- mutta hänelle pidettiin
kauniit hautajaiset: mukana oli ammattikuntien lippuja ja soittoa,
kukkasia oli sanomalehdissä ja kukkasia kadulla, ja hänestä pidettiin
kolme ruumispuhetta, toinen toistaan pitempiä, ja se olisi ilahuttanut
häntä, sillä hänelle oli hyvin mieluista, että hänestä puhuttiin.
Haudalle tuli muistopatsas, ainoastaan yksikerroksinen, mutta onhan se
aina jotakin!

Nyt oli hän kuollut niinkuin muutkin kolme veljeä, mutta viimeinen,
hän, joka arvosteli, eli kauemmin kuin he kaikki, ja sehän olikin
oikein, sillä silloin hänelle jäi viimeinen sana ja hänelle oli hyvin
tärkeää saada viimeinen sana. Hänhän oli hyväpäinen, sanoivat ihmiset.
Nyt tuli hänenkin hetkensä, hän kuoli ja saapui taivaan valtakunnan
ovelle. Sinne tullaan aina kaksittain, hän seisoi siinä toisen sielun
kanssa, joka sekin halusi sisään, ja se oli juuri vanha Reeta muori
mökistä rantatöyräältä.

-- Vastavaikutuksen vuoksi varmaan minä ja tämä kurja sielu joudumme
tähän yhtaikaa! sanoi arvostelija. -- No, kukas se muori onkaan?
Aiottekos tekin tästä sisään? kysyi hän.

Ja vanha vaimo niiasi parhaimman taitonsa mukaan, hän luuli itse pyhän
Pietarin puhuvan.

-- Minä olen köyhä raukka, jolla ei ole mitään omaisia! Vanha Reeta
mökistä rantatöyräältä.

-- No, mitäs te siellä olette tehnyt ja saanut aikaan?

-- En minä vain ole saanut aikaan mitään tässä maailmassa, en mitään,
mikä avaisi minulle nämä ovet! Sula armotyö se on, jos minä voin päästä
sisään ovesta!

-- Kuinkas te sitten jätitte maailman? kysyi arvostelija, jotakin
sanoakseen, koska häntä ikävystytti siinä odotella.

-- Niin, mitenkä minä jätin sen, sitä en tiedä! Huono ja kipeä minä
viime vuosina olin, ja sitten en taitanut kärsiä sitä, että nousin
vuoteesta ja jouduin ulos kylmään ja pakkaseen. Talvihan on
niin kylmä, mutta nyt minä olen kuin olenkin päässyt sen päähän.
Tässä oli pari päivää aivan tyyntä, mutta hirvittävän kylmä, niinkuin
teidän korkea-arvoisuutenne kyllä tietää. Ranta oli jäätynyt
silmänkantamattomiin. Kaikki kaupunkilaiset läksivät jäälle, siellä
luisteltiin, eli miksi ne sitä sanovat, ja taidettiin tanssiakin.
Siellä oli täysi musiikki ja kestitys. Saatoin kuulla sen köyhään
mökkiini asti, missä makasin. Siinä illansuussa sitten -- kuu oli
noussut, mutta se ei vielä paistanut aivan kirkkaasti -- katselin minä
vuoteestani ikkunan läpi kauas pitkin rantaa ja siellä, juuri taivaan
ja meren vaiheella, tuleekin ihmeellinen valkea pilvi. Minä makasin
ja katselin sitä, katselin mustaa pilkkua sen keskellä, joka
suurenemistaan suureni. Ja samassa minä tiesin, mitä se merkitsi. Olen
vanha ja kokenut, vaikkei sitä merkkiä näekään usein. Minä tunsin sen
ja kauhistuin. Olen kaksi kertaa ennen elämässäni nähnyt sen kapineen
tulevan ja tiesin, että nousee kauhea myrsky ja tulvavuoksi, joka
yllättää nuo ihmisraukat, jotka tuossa nyt juovat ja hyppivät ja
iloitsevat. Nuoret ja vanhat, koko kaupunkihan oli jäällä, kuka heitä
varoittaisi, jollei kukaan siellä nähnyt tai tietänyt, mitä minä
tiesin. Minä säikähdin niin, minuun tuli sellainen virkeys, jommoista
ei ollut moniin aikoihin ollut! Vuoteesta minä pääsin ja ikkunaan,
pitemmälle en jaksanut. Ikkunan toki sain auki, näin ihmisten juoksevan
ja hyppivän jäällä, näin koreat liput, kuulin poikien hurraavan ja
miesten ja tyttöjen laulavan, hauskaa siellä pidettiin, mutta valkoinen
pilvi, keskellään musta lonka, kohosi kohoamistaan. Huusin niin paljon
kuin jaksoin, mutta kukaan ei kuullut, minä olin liian etäällä. Pian
puhkeaa rajuilma, jää menee kappaleiksi ja kaikki vaipuvat armotta
pohjaan. He eivät voineet kuulla ääntäni, heidän luokseen en jaksanut
päästä. Kunhan minä kuitenkin saisin heidät maihin! Silloin antoi
Jumala minulle ajatuksen, että pistän tulen vuoteeseeni, annan
mieluummin koko mökin palaa kuin niin monen surkeasti kuolla. Sain
kynttilään tulen, näin punaisen liekin -- niin, pääsin ulos ovesta,
mutta siihen minä jäin makaamaan, en jaksanut enää. Liekki leimahti
perässäni ja ulos ikkunasta, katolle asti. He näkivät sen jäälle ja
kaikki he juoksivat auttamaan minua, köyhää raukkaa, jonka he luulivat
palavan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi juossut. Minä kuulin
heidän tulevan, mutta minä kuulin myöskin, kuinka yhtäkkiä rupesi
suhisemaan ilmassa. Kuulin jyrinää kuin raskaita tykinlaukauksia,
tulvavuoksi nosti jään, joka murtui. Mutta he pääsivät rantatöyräälle,
missä kipunat lentelivät ylitseni. Sain heidät kaikki pelastetuiksi.
Mutta en mahtanut sietää kylmää ja sitä pelästystä, ja niin minä nyt
olen tullut tänne taivaan valtakunnan portille. Sanovat, että se
avataan sellaisellekin raukalle kuin minä! Ja nythän ei minulla enää
ole mökkiäkään siellä rantatöyräällä, ei silti että minulla senvuoksi
olisi oikeutta päästä tänne.

Silloin avautui taivaan valtakunnan ovi ja enkeli johdatti vanhan
vaimon sisään. Häneltä putosi ulkopuolelle oljenkorsi, yksi niitä,
jotka olivat olleet hänen vuoteessaan, siinä, jonka hän sytytti
pelastaakseen nuo monet, ja se oli muuttunut puhtaaksi kullaksi, mutta
kullaksi, joka kasvoi ja kiertyi mitä kauneimmiksi kiehkuroiksi.

-- Katso, tämän toi köyhä vaimo! sanoi enkeli. -- Mitä sinä tuot? Niin,
minä kyllä tiedän, sinä et ole saanut aikaan mitään, et tehnyt edes
yhtä tiilikiveä. Voisitpa vain mennä takaisin ja tuoda edes sen verran.
Tosin ei se sinun tekemänäsi kelpaisi mihinkään, mutta tehtynä hyvällä
tahdolla olisi se kuitenkin jotakin. Mutta sinä et voi mennä takaisin
enkä minä voi tehdä mitään hyväksesi!

Silloin rukoili köyhä sielu, vaimo rantatöyrään mökistä, hänen
puolestaan:

-- Hänen veljensä on tehnyt ja antanut minulle kaikki ne kivet ja
palaset, mistä minä kyhäsin kurjan mökkini. Se oli suuri asia minulle,
köyhälle raukalle! Eivätkö nyt kaikki ne palaset ja kappaleet voi käydä
hänen tiilikivestään? Se on armotyö! Hän tarvitsee sellaista ja tämähän
on armon koti!

-- Veljesi, se, jota sinä kutsuit vähäpätöisimmäksi, sanoi enkeli, --
se, jonka ammatti kaikessa rehellisyydessään oli sinusta alhaisin,
antaa sinulle taivaanvaltakuntansa rovon. Sinua ei karkoiteta, sinun
sallitaan seisoa täällä ulkopuolella ja miettiä ja koettaa korjata
elämääsi tuolla alhaalla, mutta sisään et sinä pääse ennenkuin hyvän
työn muodossa olet toimittanut -- _jotakin!_

-- Tuon minä olisin sanonut paremmin! ajatteli arvostelija, mutta hän
ei sanonut sitä ääneen, ja olihan sekin jo _jotakin!_



VANHAN TAMMEN VIIMEINEN UNI.

Joulusatu.


Metsässä, ylhäällä mäellä kasvoi avonaisen rannan luona tuollainen
oikein vanha tammi, joka juuri oli kolmensadan kuudenkymmenen viiden
vuoden ikäinen, mutta tuo pitkä aika ei puulle ollut enempää kuin yhtä
monta päivää meille ihmisille. Me valvomme päivällä, nukumme yöllä ja
näemme silloin unemme. Mutta toisin oli puun, puu valvoo kolme
vuodenaikaa, vasta talven tullen se vaipuu uneen, talvi on sen
nukkumisaika, se on sen yö tuon pitkän päivän jälkeen, jota sanotaan
kevääksi, kesäksi ja syksyksi.

Monena lämpöisenä kesäpäivänä oli päiväperho tanssinut sen latvan
ympärillä, elänyt, leijaillut ja tuntenut olevansa onnellinen, ja kun
tuo pieni olento silloin hiljaisen autuaana hetkisen lepäsi jollakin
suurella, tuoreella tammenlehdellä, sanoi puu aina: "Pieni raukka, koko
sinun elämäsi on yksi ainoa päivä! Kuinka lyhyt sentään, se on niin
surullista!"

-- Surullista! vastasi siihen aina päiväperho, -- mitä sinä sillä
tarkoitat? Kaikkihan on niin ihmeellisen valoisaa, niin lämmintä ja
kaunista, ja minä olen niin iloinen!

-- Mutta vain yhden päivän ja sitten on kaikki ohi!

-- Ohi! sanoi päiväperho. --- Mikä on ohi? Oletko sinäkin ohi?

-- En, minä elän ehkä tuhansia sinun päivistäsi ja minun päiväni
käsittää kokonaisia vuodenaikoja! Se on niin pitkää, ettet sinä
ensinkään voi laskea sitä.

-- En, sillä minä en ymmärrä sinua! Sinulla on tuhansia minun päiviäni,
mutta minulla on tuhansia silmänräpäyksiä, joina saan olla onnellinen!
Lakkaako koko tämän maailman ihanuus, kun sinä kuolet?

-- Ei, sanoi puu, -- kyllä kai se kestää kauemmin, äärettömän paljon
kauemmin kuin minä voin ajatella.

-- Mutta silloinhan meillä on yhtä paljon, paitsi että me laskemme eri
lailla.

Ja päiväperho tanssi ja leijaili ilmassa, iloitsi hienoista,
taidokkaista siivistään, niiden harsosta ja sametista, iloitsi
lämpimästä ilmasta, joka oli niin höystetty apilavainion ja pensasaidan
villien ruusujen, seljan ja kuusaman tuoksulla, puhumattakaan
tuoksumarattien, esikkojen ja villin mintun lemusta. Tuoksu oli niin
voimakas, että päiväperho luuli olevansa siitä hiukkasen
päihdyksissään. Päivä oli pitkä ja kaunis, täynnä iloa ja suloista
tuntua, ja kun sitten aurinko laski, tunsi pieni päiväperho aina niin
miellyttävää väsymystä kaiken tuon hauskuuden jälkeen. Siipi ei enää
tahtonut kannattaa sitä ja aivan hiljaa liukui se alas pehmoiselle,
keinuvalle ruohonkorrelle, nyökkäsi päätään niinkuin sen tapa on ja
nukkui niin iloisesti. Se oli kuollut.

-- Pieni päiväperho-raukka! sanoi tammi, -- se elämä oli toki liian
lyhyt!

Ja jokaisena kesäpäivänä toistui sama tanssi, sama puhe, vastaus ja
nukkuminen. Se toistui kautta kokonaisten päiväperhojen sukupolvien, ja
kaikki ne olivat yhtä onnelliset, yhtä iloiset. Tammi seisoi valveilla
kevätaamunsa, kesäpäivänsä ja syysehtoonsa, nyt oli maatapanon aika
pian käsissä, sen yö, talvi oli tulossa.

Jo lauloivat myrskyt: "Hyvää yötä, hyvää yötä! Tuossa putosi lehti,
tuossa putosi lehti! Me poimimme, me poimimme! Katso että voit nukkua!
Me laulamme sinut uneen, me ravistamme sinut uneen, mutta -- eikö totta
-- se tekee hyvää vanhoille oksille! Ne ryskivät pelkästä
tyytyväisyydestä, nuku makeasti, nuku makeasti! On kolmassadas
kuudeskymmenesviides yösi, oikeastaan sinä vain olet yksivuotias lapsi!
Nuku makeasti! Pilvi siroittelee lunta, siitä tulee kokonainen lakana,
lämmin peite jalkojesi ympärille! Nuku makeasti ja näe suloisia unia!"

Ja tammi oli riisunut kaikki lehtensä ja seisoi valmiina menemään
levolle koko pitkäksi talveksi ja sen aikana näkemään monet unet, unet,
joissa aina oli oleva jotakin elettyä niinkuin ihmistenkin unissa.

Se oli sekin kerran ollut pieni, niin, terho oli ollut sen kehtona.
Ihmislaskun mukaan eli se nyt neljättä vuosisataa. Se oli suurin ja
mainioin puu metsässä, sen latva kohosi korkealle yli kaikkien muiden
puiden ja näkyi kauas merelle. Se oli maamerkkinä. Ei se ensinkään
ajatellut, miten moni silmä sitä etsi. Korkealla sen vihreässä latvassa
pesivät metsäkyyhkyset ja käki kukkui siellä, ja syksyllä, kun lehdet
olivat kuin taotut kuparilaatat, tulivat muuttolinnut ja lepäsivät
siellä ennenkuin ne lensivät meren poikki. Mutta nyt oli talvi, puu
seisoi lehdetönnä, saattoi oikein nähdä miten kiertyneinä ja
koukertuneina oksat ojentuivat. Varikset ja naakat tulivat sinne
vuoronperään ja puhuivat kovista ajoista, jotka nyt alkoivat, ja miten
vaikeaa oli saada ravintoa talvella.

Oli juuri pyhä jouluaika, silloin näki puu kauneimman unensa. Sen
saamme nyt kuulla.

Puulla oli selvä tunne siitä, että oli juhlien aika, se oli kuulevinaan
kaikkien kirkonkellojen soittavan ympärillään, ja samalla oli kuin
kauniina kesäpäivänä, lämmintä ja lauhaa. Se levitti mahtavan latvansa
tuoreena ja vihantana, auringonsäteet leikittelivät lehtien ja oksien
lomissa, ilma oli täynnä ruohojen ja pensaiden tuoksua. Kirjavat
perhoset olivat hippasilla ja päiväperhot tanssivat ikäänkuin kaikki
olisi ollut olemassa vain sitä varten että ne tanssisivat ja pitäisivät
iloa. Kaikki mitä puu vuosikausien aikana oli kokenut ja nähnyt
ympärillään kulki ohitse kuin kokonaisena juhlakulkueena. Se näki
entisaikojen ritarien ja rouvien, höyhenet hatussa ja haukka kädellä,
ratsastavan läpi metsän, metsästystorvi kajahteli ja koirat haukkuivat.
Se näki vihollisien sotilaita kiiltävine aseineen ja kirjavissa
vaatteissa, varustettuina keihäillä ja pertuskoilla, he pystyttivät
telttansa ja hajoittivat ne taasen, vartiotuli leimusi ja laulettiin ja
maattiin puun ojennettujen oksien alla. Se näki rakastavaisten
hiljaisen onnellisina kohtaavan toisensa täällä kuutamossa ja piirtävän
nimensä, ensimäisen kirjaimen, sen harmaanvihreään kuoreen. Sitran ja
tuulikanteleen olivat kerran, niin, siitä oli vuosia, matkustavaiset
iloiset nuorukaiset ripustaneet tammen oksille; nyt ne taasen
riippuivat siellä, nyt ne taasen helisivät niin ihanaisesti.
Metsäkyyhkyset kuhersivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kertoa mitä
puu tunsi, ja käki kukkui miten monta kesäpäivää se tulisi elämään.

Puusta tuntui siltä kuin uusi elämänvoima olisi virrannut alas sen
pienimpiin juuriin ja ylös korkeimpiin oksiin, aina lehtiin asti. Puu
tunsi siinä oikaisevansa itseään, niin, juurillaan se tunsi, miten
alhaalla maassakin oli elämää ja lämpöä. Se tunsi voimansa enentyvän,
se kasvoi korkeammaksi ja korkeammaksi. Runko kasvoi, se ei ollut
paikallaanoloa, se kasvoi kasvamistaan, latva kävi tuuheammaksi,
levitti itseään, nosti itseään -- ja sitä mukaa kuin puu kasvoi, kasvoi
sen mielihyväntunnekin, sen onnea tuottava kaipuu päästä yhä
korkeammalle, aina loistavaan, lämpöiseen aurinkoon asti.

Se oli jo kasvanut korkealle yläpuolelle pilvien, jotka tummien
muuttolintujoukkojen tai suurten valkeiden joutsenparvien lailla
lensivät sen alitse. Ja jokainen puun lehdistä saattoi nähdä, ikäänkuin
sillä olisi ollut silmät. Tähdet näkyivät päivällä, suurina ja
kirkkaina; jokainen niistä vilkutteli kuin silmäpari, lempeänä ja
kirkkaana. Ne muistuttivat tuttuja, rakkaita silmiä, -- lapsensilmiä,
rakastavaisten silmiä heidän tavatessaan toisensa puun alla.

Se oli autuas hetki, hetki niin täynnä riemua! Ja kuitenkin puu kesken
kaikkea tätä riemua tunsi kaipuuta ja halua, että kaikki nuo muut
metsän puut tuolla alhaalla, kaikki pensaat, ruohot ja kukkaset
voisivat nekin kohota mukana, tuntea ja kokea tätä loistoa ja iloa.
Mahtava tammi ei kaikessa unensa loistossa ollut täysin onnellinen,
jollei se saanut noita kaikkia mukaansa, suuria ja pieniä, ja tämä
tunne värisi läpi oksien ja lehtien, niin hartaana, niin voimakkaana
kuin ihmisen rinnassa.

Puun latva liikkui ikäänkuin se olisi etsinyt ja ikävöinyt, se
katsahti taakseen ja silloin se tunsi tuoksumaratin lemua ja vielä
voimakkaampana kuusaman ja orvokkien tuoksua, se luuli kuulevansa käen
vastaavan itselleen.

Niin, pilvien läpi pistivät esiin metsän vihreät latvat, se näki allaan
muiden puiden kasvavan ja kohoavan niinkuin se. Pensaat ja ruohot
kasvoivat korkealle ilmaan, muutamat repivät itsensä irti juurineen ja
lensivät nopeammin. Koivu oli nopein, niinkuin valkea salamansäde
suhahti sen solakka runko ylöspäin, oksat liehuivat kuin vihreät harsot
ja liput. Koko metsäinen luonto, yksin ruskeauntuvainen kaislakin,
kasvoi mukana, ja linnut seurasivat ja lauloivat, ja heinänkorrella,
joka pitkänä, vihreänä silkkinauhana liehui ja lenteli irrallaan, istui
heinäsirkka ja soitti siivellään sääriluutaan. Turilaat hurisivat ja
mehiläiset surisivat, joka lintu lauloi omalla äänellään, kaikki oli
laulua ja iloa aina taivaaseen asti.

-- Mutta pienen punaisen kukkasen tuolla rannalla, sen pitää senkin
päästä mukaan! sanoi tammi. -- Ja sinisen kellokukan! Ja pienen
satakaunon! -- niin, tammi tahtoi ne kaikki mukaan.

-- Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten.

-- Mutta viimekesäiset kauniit tuoksumaratit -- ja sitä edellisenä
vuonna oli täällä valkoisenaan kieloja! -- ja villi omenapuu, miten
kauniina se olikaan -- ja koko metsän runsaus vuosien, monien vuosien
aikana --! Jos se olisi elänyt ja kestänyt tähän asti, niin sekin olisi
voinut päästä mukaan!

-- Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten
vieläkin korkeammalta, tuntui siltä kuin ne olisivat lentäneet edellä.

-- Tämäpä on uskomattoman kaunista! riemuitsi vanha tammi. -- Ne ovat
kaikki luonani, suuret ja pienet! Ei yksikään ole unohtunut! Mitenkä
kaikki tämä autuus on mahdollinen ja ajateltavissa!

-- Jumalan taivaassa se on mahdollinen ja ajateltavissa! helisi
vastaan.

Ja puu, joka yhä kasvoi, tunsi, että sen juuret irtaantuivat maasta.

-- Se on kuin onkin kaikkein parasta! sanoi puu. -- Nyt ei mikään side
pitele minua, minä voin lentää korkeimpaan korkeuteen valossa ja
loistossa! Ja kaikki rakkaat ovat mukanani, suuret ja pienet! Kaikki
mukana!

-- Kaikki!

Tämä oli tammen uni, ja sen nähdessä unta, kulki ankara myrsky yli
merten ja maiden pyhänä jouluyönä. Meri vyörytti raskaita aaltoja
rantaa vastaan, puu narisi ja ryski, se temmattiin juurineen maasta,
juuri kun se näki unta, että sen juuret irtaantuivat. Se kaatui, Sen
kolmesataa kuusikymmentäviisi vuotta oli nyt kuin yksi päivä
päiväperholle.

Jouluaamuna, kun aurinko tuli esiin, oli myrsky asettunut. Kaikki
kirkonkellot soivat juhlallisesti ja jokaisesta savupiipusta,
pienimmästäkin mäkitupalaisen katolla, nousi sauhu sinertävänä kuin
alttarilta uhripapin juhlassa kiitosuhrin sauhu. Meri tyyntyi
tyyntymistään ja ulapalla eräällä suurella laivalla, joka yöllä oli
onnellisesti kestänyt kovan ilman, nostettiin nyt kaikki liput,
kauniisti ja joulujuhlan mukaisesti.

-- Puu on poissa! Vanha tammi, meidän merkkimme maalla! sanoivat
merimiehet. -- Se on kaatunut tänä myrsky-yönä! Mikä voi sen korvata --
ei mikään!

Sellaisen ruumispuheen, lyhyen mutta hyväätarkoittavan, sai puu, joka
makasi pitkänään lumipeitteellä, likellä rantaa, ja sen ylitse soi
virsi laivalta, virsi joulun ilosta ja ihmissielujen lunastuksesta
Kristuksessa ja iankaikkisesta elämästä:

    Sa veisaa, Herran kansa, nyt!
    Halleluja! Nyt täyttynyt
    on rauhan käsky päällä maan!
    Halleluja. Halleluja!

Sellaisena kaikui vanha virsi ja jokainen laivassa ulapalla sai
virrestä ja rukouksesta ylennystä omalla tavallaan, aivan niinkuin
vanha puu oli saanut ylennystä viimeisestä, kauneimmasta unestaan
jouluyönä.



AAPISKIRJA.


Oli mies, joka oli kirjoittanut muutamia uusia runoja aapiskirjaan,
nimittäin kaksi säettä joka kirjaimen osalle, niinkuin vanhassakin
aapiskirjassa. Hänen mielestään piti saada jotakin uutta, vanhat runot
olivat niin kuluneet, ja hän nyt aina piti niin paljon omistaan. Uusi
aapiskirja oli vastaiseksi ainoastaan kirjoitettu, ja se oli asetettu
vanhan painetun rinnalle suureen kirjakaappiin, missä säilytettiin niin
monta oppinutta kirjaa ja hauskaa kirjaa, mutta vanha aapiskirja kerta
kaikkiaan ei halunnut olla uuden naapurina ja sentähden se oli hypännyt
alas hyllyltä ja samalla sysäissyt uutta, niin että sekin makasi
permannolla, jopa kaikki irtonaiset lehdet levällään, pitkin huonetta.
Vanha aapiskirja käänsi ylöspäin ensimäisen sivunsa, ja se on siinä
tärkein: siinä seisovat kaikki kirjaimet, suuret ja pienet. Tällä
lehdellä on kaikki, mistä muut kirjat elävät: aakkoset, kirjaimet, ne,
jotka kuitenkin hallitsevat maailmassa. Kauhea valta niillä on! Riippuu
ainoastaan siitä, miten ne komennetaan seisomaan. Ne voivat antaa
elämää, tappaa, tuottaa iloa ja surua. Asetettuina yksikseen ne eivät
merkitse mitään, mutta asetettuina riviin -- niin, jos hyvä Jumala
antaisi niiden ilmaista hänen ajatuksiaan, niin me tulisimme tietämään
enemmän kuin jaksaisimme kantaa, me kumartuisimme syvään, mutta
kirjaimet jaksaisivat sen kantaa.

Siinä ne nyt olivat ulospäin käännettyinä ja kukko isossa A:ssa loisti
sinisin, punaisin ja vihrein höyhenin. Hän pöyhisteli, sillä hän tiesi,
mitä kirjaimet merkitsivät, ja hän oli niiden joukossa ainoa elävä
olento.

Kun vanha aapiskirja putosi lattialle, räpytteli hän siipiään, pyrähti
lentoon ja asettui kirjakaapin nurkalle, siloitti siinä nokallaan
sulkiaan ja lauloi niin että raikui. Jokainen kirja kaapissa, joka yöt
päivät seisoi ikäänkuin horroksissa, kun ei se ollut käytännössä, kuuli
tuon torventoitahduksen -- ja sitten puhui kukko äänekkäästi
vääryydestä, mikä oli tehty kunnianarvoiselle vanhalle aapiskirjalle.

-- Kaiken pitää nyt olla uutta, olla toisenlaista! sanoi hän. -- Kaiken
pitää niin edistyä! Lapset ovat niin viisaat, että he nyt osaavat
lukea, ennenkuin he tuntevat kirjaimia. "Niiden täytyy saada hiukkasen
uutta!" sanoi se mies, joka kirjoitti ne uudet aapis-runot, jotka
makaavat hajallaan tuolla lattialla. Minä tunnen ne! Enemmän kuin
kymmenen kertaa olen kuullut hänen lukevan ne itselleen! Hän nautti
siitä sanomattomasti. Ei, toista ovat minun runoni, ne hyvät vanhat,
joissa on Xanthus, siihen kuuluvine kuvineen. Niiden hyväksi minä
tahdon taistella, niiden hyväksi minä tahdon laulaa! Jokainen kirja
kaapissa tuntee ne hyvin. Nyt minä luen ne vastakirjoitetut, luen ne
aivan levollisesti. Olkaamme sitten yksimieliset siitä, etteivät ne
kelpaa!

    A.

    Nous' _Aurinko Aamun_ taivaalle vasta,
    mut ei noussut, se kukon kiekunasta.

-- Minäpä heti saan kuulla raakuuksia! sanoi kukko. -- Mutta olenpahan
hyvässä seurassa, auringon seurassa! Eteenpäin!

    B.

    On _Brahma_ vanha jumala,
    mut Hänt' ei meillä palvella.

-- Tuo runo on minusta erinomaisen typerä! sanoi kukko. -- Mutta luenpa
eteenpäin!

    C.

    _Columbus_ takaa ulapan
    hän löysi uuden maailman.

    D.

    Nuor _David_ vaihtoi aikoinaan
    hän paimensauvan valtikkaan.

    E.

    Käy _Elefantti_ raskaast' aina,
    vaikkeivät huolet häntä paina.

    F.

    Jos tytön nimi _Fanny_ on,
    niin pojan taasen _Filemon_,

    G.

    Maan pyörivän ties _Galilei_,
    mut ennen uskottu sit' ei.

    H.

    Siks turhaan moni _Hurraa_ soi,
    kun kieltä hillitä ei voi.

-- Kuinka lapsi nyt voi käsittää tätä? sanoi kukko. -- Tosin
kansilehdellä kyllä seisoo: "Aapiskirja sekä suuria että pieniä
varten", mutta suurilla on muutakin tekemistä kuin lukea aapis-runoja,
ja pienet eivät _voi_ sitä ymmärtää. Kaikella on rajansa. Eteenpäin!

    I.

    On _Ilves_ metsän elukka,
    mut hänt' ei usein tavata.

    J.

    Oli _Jaakop_ poika Iisakin
    ja _Joosef_ poika Jaakopin.

    K.

    Vaikk _Kello_ aina käy ja lyö,
    niin ympärill' on mykkä yö.

-- Tuo nyt on olevinaan niin syvää, sanoi kukko, mutta minä vain en
pääse sen pohjaan.

    L.

    Ei _Lornettia_ oo _Leijonilla_,
    mutt' usein salongin keikarilla.

    M.

    _Maa_ yhteinen on äitimme
    ja häneen kerran palaamme.

-- Tuo on suorastaan raakaa! sanoi kukko.

    N.

    On _Neekeri_ musta ja mustaks' jää,
    vaikk' kuin sitä hankaa ja silittää.

    O.

    Voi ihmisen _Otsaan_ mahtua
    mit' ei tavata maassa, ei taivaassa.

    P.

    Voi _Pesukarhu_ pestä ja pesiä,
    niin ettei siinä mikään kesiä.

    Q.

    On _Quantum_ sana latinaa.
    Se kuinka, paljon tarkoittaa.

    R.

    Voi paljon hyvää tehdä _Raha_,
    mut usein sitä seuraa paha.

    S.

    Siit' älä pöyhkeäks paisu juuri,
    jos _Sikalaumas_ onkin suuri.

-- Sallitteko minun nyt kiekua, sanoi kukko, -- kysyy voimia lukea niin
paljon! Täytyy vetää henkeä! ja sitten se lauloi niin että rämähti kuin
messinkitorvesta, ja sitä oli hyvin hauska kuunnella -- kukon mielestä.
-- Eteenpäin!

    T.

    Satu _Tanskanmaasta_ kerrotaan:
    sit' ei hylkää Luoja milloinkaan.

-- Tuo nyt tulee monen mielestä olemaan niin kaunista! sanoi kukko, --
mutta ei minun mielestäni. Minä en näe siinä mitään kaunista.
Eteenpäin!

    U.

    Mies vanhaksi jos elää vaan,
    hänt' _Ukoks_ pian hoetaan.

    V.

    Työkaluks on luotu _Viikate_,
    ei lyömä-aseeks kelpaa se.

    X.

-- Tässä ei hän ole voinut löytää mitään uutta!

    On kullakin risti kannettavansa
    ja Sokrateell' oli _Xantippansa_.

-- Hänen täytyi kuin täytyikin ottaa Xantippa. Xanthus nyt kerta
kaikkiaan on parempi.

    Y.

    Eli _Ygrasil-puun_ alla jumalat --,
    niin vanhat sadut kertovat.

-- Nyt pääsemme pian loppuun! sanoi kukko, -- se on aina lohdutus.
Eteenpäin!

    Z.

    Sana. _Zefyri_ tietää länsituulia,
    joka kylmää ja jäätää poskea, huulta.

    Ä.

    Voi äännähdellä eläinkin,
    mut _ihmis-ääni_ ihanin!

    Ö.

    Mik' oksa paras? -- Et hoksaa.
    Muista kyyhkyn _Öljypuun_ oksaa!

-- Siihen se päättyi, mutta emme silti ole siitä päässeet. Nyt se
painetaan. Ja sitten sitä luetaan, sitä tarjotaan arvokkaiden vanhojen
kirjainvärssyjen tilalle minun kirjassani! Mitä sanoo seurakunta,
oppineet ja oppimattomat, yksityiset ja kootut teokset? Mitä sanoo
kirjakaappi? Minä olen puhunut -- nyt voivat toiset toimia!

Ja kirjat jäivät paikoilleen ja kaappi jäi paikoilleen, mutta kukko
lensi taas takaisin suureen A-kirjaimeensa ja katseli ylpeänä
ympärilleen.

-- Minä puhuin hyvin, minä lauloin hyvin --! Siinä ei uusi aapiskirja
pysty kilpailemaan kanssani! Se kuolee varmaan! Se onkin kuollut! Sillä
ei ole kukkoa!



LIEJUKUNINKAAN TYTÄR.


Haikarat kertovat pienokaisilleen niin paljon satuja, kaikki soilta ja
rämeiltä. Tavallisesti ne ovat sovitetut iän ja käsityskyvyn mukaan,
pienimmät poikaset tyytyvät siihen että sanotaan "ripi, rapi,
turre-lurre!" ne pitävät sitä suurenmoisena, mutta vanhemmat kaipaavat
syvempää merkitystä, tai ainakin jotakin perhettä koskevaa. Kahdesta
vanhimmasta ja pisimmästä sadusta, jotka ovat säilyneet haikaroiden
keskuudessa, tunnemme kaikki toisen, sadun Mooseksesta, jonka hänen
äitinsä pani Niilin veteen, jonka kuninkaan tytär löysi, joka sai hyvän
kasvatuksen, josta tuli suuri mies ja josta myöskään ei tiedetä, mihin
hänet haudattiin. Se on varsin tavallinen.

Toista satua ei vielä tunneta, ehkä sentähden, että se on melkein
kotimainen. Se satu on kulkenut haikaraemon suusta haikaraemon suuhun
tuhansia vuosia, ja jokainen heistä on kertonut sen paremmin ja
paremmin, ja me kerromme sen nyt kaikkein parhaimmin.

Ensimäinen haikarapari, joka toi sen tullessaan ja eläytyi siihen,
vietti kesää viikingin hirsilinnan katolla Villisuolla Vendsysselissä.
Se on Hjörringin lääniä, Jyllannissa, aivan likellä Skagenia,
puhuaksemme oppineesti. Siellä on vielä tavattoman suuri suo, siitä
luetaan lääninkertomuksessa. Tämä on ollut merenpohjaa, mutta se on
kohonnut, sanotaan siinä. Villisuota riittää penikulmien pituudelta,
joka taholla sitä ympäröivät märät niityt, hyllyvät rämeet
vehkasoineen, muuraimineen ja vaivaisine puineen. Melkein aina vaappuu
sumu sen päällä ja seitsemänkymmentä vuotta sitten siellä vielä
tavattiin susia. Sitä saattaa syystä kutsua Villisuoksi, ja voi
kuvitella kuinka villiä, kuinka paljon suota ja järveä siellä on ollut
tuhat vuotta sitten! Niin, pääasiassa näki kai silloin samaa mitä
vieläkin näkee: kaislat olivat samankorkuiset, niillä oli samanlaiset
pitkät lehdet ja sinipunervanruskeat untuvakukat kuin nytkin, koivu
kasvoi siellä valkein rungoin, hienot lehvät riippuen keveinä niinkuin
vieläkin. Ja mitä tulee eläviin olentoihin, jotka saapuivat tänne, niin
käytti kärpänen harsopukuaan leikattuna samaan kuosiin kuin nyt,
haikaran lempiväri oli valkoinen, koristettuna mustalla ja punaisilla
sukilla. Ihmiset sensijaan käyttivät toista puvunmallia kuin tähän
maailmanaikaan, mutta jokaiselle heistä, orjalle tai metsästäjälle,
kenelle tahansa, joka astui hyllyvälle maaperälle, kävi tuhat vuotta
sitten niinkuin vieläkin käy niille,, jotka tulevat tänne: ne upposivat
ja vaipuivat alas liejukuninkaan luo, joka hallitsi alhaalla suuressa
suovaltakunnassa. Lettokuninkaaksi häntä myöskin voisi nimittää, mutta
me sanomme nyt mieluummin "Liejukuningas"; ja siksi kutsuivat häntä
haikaratkin. Hyvin vähän tiedetään hänen hallituksestaan, mutta se
onkin ehkä parasta.

Nevan luona, aivan likellä Lim-vuonoa, oli viikingin kolmikerroksinen
hirsilinna muurattuine kellareineen ja torneineen. Katon harjalle oli
haikara rakentanut pesän, haikaraemo hautoi paraikaa ja oli varma, että
munat onnistuvat.

Eräänä iltana viipyi haikaraisä hiukan pitkään ulkona ja kun hän tuli
kotiin, näytti hän pörröttyneeltä ja kiihtyneeltä.

--- Minulla on oikein hirveitä sinulle kerrottavana, sanoi hän
haikaraemolle.

-- Jätä sinä se tekemättä, sanoi emo, -- muista, että minä haudon, se
voisi vahingoittaa minua ja silloin se vaikuttaa muniin.

-- Sinun täytyy se tietää! sanoi isä. -- Meidän isäntämme tytär
Egyptistä on tullut tänne. Hän on uskaltanut tehdä matkan tänne ja sen
tiensä hän on kadonnut!

-- Hän, joka on haltiattarien sukua! Kerro toki! Sinä tiedät, etten
minä jaksa odottaa tähän aikaan, kun haudon.

-- Näetkös, äiti, hän on uskonut tohtorin sanaan, josta sinä kerroit
minulle. Hän on uskonut, että suokukka täältä ylhäältä voisi auttaa
hänen sairasta isäänsä, ja hän on lentänyt höyhenhahmossa noiden kahden
muun höyhenhahmoprinsessan kanssa, jotka joka vuosi tulevat tänne
pohjoiseen nuorentumaan! Hän on tullut, ja saman tien kadonnut!

-- Sinä siinä kerrot niin laveasti! sanoi haikaraemo. -- Munat voivat
kylmettyä! Minä en voi kestää jännitystä!

-- Minä olen pitänyt silmäni auki, sanoi haikaraisä, -- ja tänä iltana
kun astelin kaislojen joukossa, sellaisissa paikoissa missä hyllyvä maa
kannattaa, silloin tuli kolme joutsenta. Niiden lennossa oli jotakin,
joka sanoi minulle: pidäppäs varasi, ne eivät ole oikeita joutsenia, ne
ovat vain joutsenhahmoja! Sinä tajuat sen tunteellasi, äiti, niinkuin
minäkin, sinä tiedät mikä on oikeaa!

-- Tietysti! sanoi emo, -- mutta kerro prinsessasta! Minua ikävystyttää
kuulla joutsenhahmoista.

-- Täällä keskellä suota on, niinkuin tiedät, ikäänkuin järvi, sanoi
haikaraisä, -- sinä näet siitä kappaleen, kunhan kohottaut. Siellä
kaislojen ja vihreän hyllymaan luona oli suuri lepänkanto, tälle
asettuivat joutsenet, kaikki kolme, räpyttelivät siipiään ja katselivat
ympärilleen. Yksi niistä riisui joutsenhahmon ja minä tunsin hänet
kotiprinsessaksemme Egyptistä. Siinä hän istui eikä hänellä ollut
yllään mitään muuta viittaa kuin pitkät mustat hiuksensa. Hän pyysi
molempia muita joutsenia, kuulin sen, hyvin vartioimaan joutsenhahmoa
sillaikaa kuin hän sukeltaa veteen poimimaan kukkaa, jonka hän luuli
näkevänsä. Ne nyökyttivät päitään, kohottelivat ja nostelivat
irtonaista höyhenpukua. Kas, mitähän ne aikovat, ajattelin, ja hän
kysyi niiltä nähtävästi samaa, ja vastauksen hän saikin, näki omin
silmin: ne lensivät ilmaan, vieden mukanaan hänen höyhenhahmonsa!
"Sukella sinä!" huusivat ne, "et milloinkaan enää lennä
joutsenhahmossa, et milloinkaan näe Egyptinmaata! Istu siellä
Villisuossa!" ja sitten ne repivät hänen höyhenhahmonsa sadoiksi
kappaleiksi, niin että höyhenet lentelivät yltympäri ikäänkuin olisi
satanut lumiräntää. Ja sen tiensä lensivät pahat prinsessat.

-- Se on kauheaa! sanoi haikaraemo, -- minä en saata sitä kuulla! Mutta
kerro, mitä sitten tapahtui!

-- Prinsessa itki ja vaikeroi! Kyyneleet vuotivat lepänkannolle, ja
sitten se liikahti, sillä se oli liejukuningas itse, hän, joka asuu
suossa. Minä näin kuinka kanto kääntyi ja sitten ei enää ollut mitään
kantoa, esiin pistivät pitkät, liejuiset oksat, niinkuin käsivarret.
Silloin pelästyi lapsiraukka ja läksi juoksemaan hyllyvälle maalle,
mutta sehän ei kanna minuakaan, vielä vähemmin häntä. Hän upposi kohta
ja lepänkanto meni mukana alas, hän se juuri veti. Nousi suuria mustia
kuplia, sitten ei enää näkynyt jälkeäkään. Nyt hän on haudattu
Villisuohon, ei milloinkaan hän palaa tuomaan kukkaa Egyptin maahan.
Sinä et olisi voinut sitä katsella, äiti!

-- Sellaisia ei sinun ensinkään pitäisi kertoa minulle tähän aikaan!
Munat voivat siitä kärsiä. Prinsessa kyllä pitää puoliaan! Hän saa
varmaan apua! Jos olisi ollut kysymys minusta tai sinusta, jostakin
meikäläisestä, niin olisi oltu mennyttä kalua!

-- Käynpä kuitenkin joka päivä katsomassa! sanoi haikaraisä, ja hän
piti sanansa.

Kului pitkä aika.

Silloin hän eräänä päivänä näki, että syvältä pohjasta kohosi vihreä
varsi, ja kun se pääsi vedenpintaan asti, kasvoi esiin lehti, joka
levenemistään leveni. Aivan viereen tuli nuppu ja kun haikaraisä eräänä
aamuna lensi sen ylitse, avautui auringonsäteiden voimakkaasti
lämmittäessä, kukannuppu ja sen keskellä makasi kaunis lapsi, pieni
tyttö, ikäänkuin hän olisi noussut kylvystä. Hän oli siinä määrin
egyptiläisen prinsessan näköinen, että haikara ensin luuli, että se oli
hän, joka oli tullut pieneksi, mutta kun hän mietti asiaa, huomasi hän
todenmukaisemmaksi, että se oli hänen ja liejukuninkaan lapsi.
Sentähden se lepäsi lumpeessa.

-- Ei hän toki voi jäädä sinne makaamaan! ajatteli haikara. -- Minun
pesässäni meitä muutenkin on tarpeeksi monta! Mutta mieleenipä johtuu,
ettei viikinkirouvalla ole lapsia, usein hän on toivonut pienokaista,
minuahan syytetään siitä, että tuon lapset, teenpä siitä kerran toden!
Lennän viikinkirouvan luo ja vien lapsen. Siellä vasta ilo nousee!

Ja haikara otti pienen tytön, lensi hirsilinnalle, löi nokallaan läven
rakko-ruutuun, laski lapsen viikinkirouvan rinnalle, lensi sitten
haikaraemon luo ja kertoi, ja poikaset kuuntelivat. Ne olivat jo
tarpeeksi suuria saadakseen kuulla sellaista.

-- Katsos, prinsessa ei ole kuollut! Hän on lähettänyt pienokaisen
tänne ylös, ja nyt on tämä saanut kodin.

-- Sitähän minä olen sanonut ensi hetkestä asti! sanoi haikaraemo. --
Ajattele nyt hiukkasen omiasikin! Matka-aika on pian käsissä, silloin
tällöin jo syhyy siipiäni! Käki ja satakieli ovat jo poissa ja
viiriäiset puhuvat, että pian saamme hyvän myötätuulen! Meidän
poikasemme kyllä pitävät puolensa harjoituksissa, jos heidät oikein
tunnen!

Kylläpä viikinkirouva tuli iloiseksi, kun hän aamulla heräsi ja löysi
rinnaltaan pienen, kauniin lapsen. Hän suuteli ja taputteli sitä, mutta
se kirkui kauheasti, pyristeli käsiään ja jalkojaan, se ei ensinkään
tuntunut olevan tyytyväinen. Se itki itsensä nukuksiin ja siinä
nukkuessaan oli se niin suloinen, ettei suloisempaa saata ajatella.
Viikinkirouva oli niin iloinen, niin hilpeä, niin reipas, hänelle tuli
aavistus, että hänen puolisonsa kaikkine miehineen nyt varmaan tulee
yhtä odottamatta kuin pienokainenkin, ja niin tuli sekä hänelle että
koko talolle kiire, jotta kaikki saataisiin kuntoon. Pitkät kirjavat
seinävaatteet, jotka hän ja palvelijattaret itse olivat kutoneet ja
joissa oli heidän epäjumaliensa kuvia, Odinin, Torin ja Frejan,
niinkuin niitä kutsuttiin, ripustettiin seinille. Orjat saivat
kiilloittaa vanhat kilvet, joita käytettiin koristuksena, penkeille
pantiin patjoja ja kuivia puita keskellä hallia olevalle liedelle,
jotta rovio heti voitaisiin sytyttää. Viikinkirouva otti itse osaa
työhön, joten hän illalla oli aika väsynyt ja nukkui hyvin. Kun hän
sitten aamupuoleen heräsi, säikähti hän hirveästi, sillä pieni lapsi
oli kuin olikin poissa. Hän hypähti pystyyn, sytytti petäjäisen päreen
ja katseli ympärilleen, ja silloin oli vuoteen jalkopäässä ei pieni
lapsi, vaan suuri, ruma rupisammakko. Se inhoitti häntä, hän otti
suuren seipään ja aikoi lyödä sammakon kuoliaaksi, mutta se katsoi
häneen niin ihmeellisin, surullisin silmin, ettei hän voinut iskeä.
Vielä kerran katseli hän ympärilleen, sammakko päästi heikon, surkean
äännähdyksen, viikinkirouva hätkähti sen kuullessaan ja juoksi vuoteen
luota ikkunaluukulle ja avasi sen. Samassa tuli aurinko esiin, loi
säteensä suoraan vuoteelle, suureen rupikonnaan, ja yhtäkkiä eläimen
leveä suu ikäänkuin vetäytyi kokoon ja kävi pieneksi ja punaiseksi,
jäsenet ojentuivat mitä kauneimman muotoisiksi, se oli hänen oma pieni,
suloinen lapsensa, joka siinä makasi, eikä mikään ruma sammakko.

-- Mitä ihmettä tämä on, sanoi hän, -- olenko minä nähnyt pahaa unta?
Sehän on minun oma herttainen keijukaislapseni, joka siinä makaa! Ja
hän suuteli ja paineli sitä rintaansa vastaan, mutta se kynsi ja puri
joka haaralle kuin villi kissanpoika.

Ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan kuulunut viikinkiherraa, vaikka hän
oli matkalla, mutta tuuli oli vastainen, se puhalsi haikaroiden
kannalta katsoen etelästä päin. Toisen myötätuuli on toisen vastatuuli.

Parina päivänä ja yönä selveni viikinkirouvalle, miten hänen pienen
lapsensa laita oli: se oli kauhean noituuden kiroissa. Päivällä se oli
kaunis kuin valon keiju, mutta luonteeltaan paha ja villi, yöllä taas
se oli ruma rupikonna, hiljainen ja valittava ja katseli surullisin
silmin. Tässä oli kaksi luontoa, jotka vaihtelivat sekä sisällisesti
että ulkonaisesti. Se johtui siitä, että pienellä tytöllä, jonka
haikara oli tuonut, päivällä oli oikean äitinsä ulkomuoto, mutta samaan
aikaan isänsä luonnonlaatu. Yöllä sensijaan tuli näkyviin sukulaisuus
isän kanssa sen ruumiillisessa hahmossa, kun siinä sensijaan
sisällisesti loisti äidin mieli ja sydän. Kuka saattoikaan vapauttaa
tästä taikavallasta? Viikinkirouva oli tästä suruissaan ja tuskissaan
ja kuitenkin hänen sydämensä oli kiintynyt tuohon raukkaan, jonka
tilasta hän ei luullut uskaltavansa kertoa puolisolleen, kun tämä nyt
pian oli saapuva kotiin, sillä silloin hän varmaan, niinkuin tapa oli,
panisi lapsiraukan yleiselle maantielle, josta sen saisi ottaa, kuka
halusi. Sitä ei kunnon viikinkirouva raaskinut tehdä, hänen puolisonsa
saakoon vain päivän aikaan nähdä lapsen.

Eräänä aamuna suhisivat haikaransiivet katon yli. Toista sataa
haikaraparia oli levännyt suurten harjoitusten jälkeen, nyt ne lähtivät
lentoon suunnatakseen kulkunsa etelää kohti.

-- Joka mies valmiina! kuului komento. -- Vaimo ja lapset myöskin!

-- Minä olen niin kevyt! sanoivat haikaranpoikaset, -- minussa kitiää
ja kutiaa aina jalkoihin asti, ikäänkuin olisin täynnä eläviä
sammakkoja. Kuinka on hauskaa päästä matkustamaan ulkomaille!

-- Pysykää joukossa! sanoivat isä ja äiti, -- älkääkä niin paljon
soittako suutanne, se rasittaa rintaa!

Ja he lensivät.

Samassa kajahti kankaalla torvi, viikinki oli laskenut maihin kaikkine
miehineen. He palasivat kotiin, muassaan runsas saalis, Gallian
rannalta, missä kansa, niinkuin britteinkin maassa, kauhuissaan lauloi:

    Pelasta meitä villeistä normanneista!

Nousipa viikinkilinnassa Villisuon laidalla ilo ja riemu! Sima-amme
tuotiin halliin, rovio sytytettiin ja hevosia teurastettiin. Piti
oikein juhlittaman. Uhripappi pirskoitti lämpöisen hevosveren orjien
päälle alkajaisiksi. Tuli räiskyi, sauhu kiiri katonrajaan, karsta
karisi alas orsista, mutta siihen oli totuttu. Vieraita oli kutsuttu ja
he saivat runsaita lahjoja, unohdetut olivat kavaluus ja salajuonet.
Juotiin, ja sitten he heittivät kalvetut luut toistensa kasvoihin, se
oli hyvän tuulen merkki. Runolaulaja -- se oli eräänlainen soittaja,
joka samalla oli soturi -- oli ollut heidän mukanaan ja tiesi mistä
hän lauloi: esitti heille laulun, jossa he kuulivat kaikista
sankarteoistaan ja merkillisyyksistään. Joka värsyä seurasi sama kerto:
"omaisuus kuolee, sukulaiset kuolevat, itse kuolet niinikään, mutta
koskaan ei kuole uljas nimi!" ja sitten he kaikki löivät kilpiin ja
vasaroivat veitsellä tai luukappaleilla pöytään, niin että kumisi.

Viikinkirouva istui poikkirahilla avonaisessa vierashallissa, hänellä
oli silkkipuku, kultaiset rannerenkaat ja suuret meripihkahelmet, hän
oli parhaimmassa asussaan ja runolaulaja mainitsi laulussaan häntäkin,
puhui kultaisesta aarteesta, jonka hän oli lahjoittanut rikkaalle
puolisolleen, ja tämä oli oikein iloissaan kauniista lapsesta, hän oli
nähnyt sen vain päivällä kaikessa sen kauneudessa. Sen villeys oli
hänelle mieleen, tytöstä saattoi tulla, sanoi hän, komea kilpineito,
joka pystyi kaatamaan urhonsa; hän ei räpyttäisi silmää, kun tottunut
käsi leikillä hakkaisi terävällä miekalla häneltä kulmakarvat.

Sima-amme tyhjennettiin, uusi tuotiin sijaan, juotiinpa oikein aika
tavalla, tämä väki sieti täyden mitan. Siihen aikaan käytettiin
sananpartta: "karja tietää, koska on lähdettävä kotiin laitumelta,
mutta tyhmä mies ei koskaan tunne vatsansa määrää." Niin, kyllähän se
tiedettiin, mutta toisin tiedetään ja toisin tehdään! Tiedettiin
myöskin, että: "hyvä vieras käy pahaksi, kun hän kauan istuu toisen
miehen talossa!" Mutta täällä viivyttiin kuitenkin, särvin ja sima ovat
hyvät nauttia! Iloa pidettiin. Ja yöksi panivat orjat maata lämpöiseen
tuhkaan, kastoivat sormensa rasvaiseen nokeen ja nuolivat ne. Se oli
hauskaa aikaa!

Vielä kerran sinä vuonna läksi viikinki retkelle, vaikka syystalven
myrskyt jo nousivat. Hän läksi miehineen Britteinmaan rannoille, olihan
mentävä vain "veden poikki", sanoi hän, ja hänen emäntänsä jäi kotiin
pienen tyttönsä kanssa, ja varmaa on, että kasvatusäiti miltei piti
enemmän lempeäsilmäisestä, huokailevasta rupikonna-raukasta kuin
kaunottaresta, joka kynsi ja puri joka taholle.

Raaka, märkä syyssumu, "Suuton", joka nakertaa poikki lehdet, lepäsi
metsän ja nummen yllä. "Lintu sulaton", joksi sanottiin lunta, lensi
heti paikalle, toinen lintu toisen jälkeen, talvi teki tuloaan.
Varpuset ottivat haltuunsa haikaranpesän ja keskustelivat omalla
tavallaan poissaolevasta herrasväestä; tämä itse, haikarapari kaikkine
poikineen, niin, missä ne nyt olivat?

       *       *       *       *       *

Haikarat olivat nyt Egyptinmaassa, missä aurinko paistoi lämpöisesti
niinkuin meillä kauniina kesäpäivänä. Tamarindit ja akaasiat
kukoistivat ympärillä, Muhametin kuu loisti kirkkaana temppelien
kupukatoilta. Solakoiden tornien harjoilla istui moni haikarapari
lepäämässä pitkän matkan vaivoista, kokonaisten parvien pesät, toinen
toisen vieressä, olivat mahtavien pylväiden nenässä, temppelien
sortuneilla kaariholveilla ja unohdetuilla asuinsijoilla. Taatelipalmu
nosti lehväkatostaan ikäänkuin se olisi tahtonut olla auringonvarjona.
Valkeanharmaat pyramiidit erottautuivat kirkkaassa ilmassa kuin
varjokuvat erämaata vastaan, missä kamelikurki tiesi voivansa käyttää
jalkojaan ja jalopeura istui ja katseli suurin, viisain silmin
marmorisfinksiä, joka oli puoleksi haudattuna hiekkaan. Niilin vesi oli
alentunut, koko joenuoma kihisi sammakkoja ja se oli kuin olikin
haikaraperheelle kaikkein kaunein näky tässä maailmassa. Poikaset
luulivat sitä näköhäiriöksi, niin suurenmoisena he pitivät sitä.

-- Semmoista täällä on, ja semmoista meillä aina on lämpöisessä
maassamme, sanoi haikaraemo, ja pienokaisten vatsaa kutitti.

-- Vieläkö me saamme nähdä enemmän? sanoivat he. -- Vieläkö mennään
paljon, paljon kauemma sisämaahan?

-- Siellä ei ole sen enempää näkemistä! sanoi haikaraemo, --
hedelmällisellä puolella on vain synkkää metsää, missä puut kasvavat
likekkäin ja piikkiset köynnöskasvit kietovat ne toisiinsa, ainoastaan
elefantti kömpelöine jalkoineen voi siellä polkea itselleen tien.
Käärmeet ovat meille siellä liian suuret ja sisiliskot liian vikkelät.
Jos te tahdotte erämaan puolelle, niin saatte hiekkaa silmiinne,
koetittepa olla miten päin hyvänsä, niin joudutte hiekkapyörteeseen!
Ei, täällä on paras! Täällä on sammakkoja ja heinäsirkkoja! Tänne minä
jään ja te myöskin.

Ja he jäivät. Vanhukset istuivat pesässään solakan minaretin harjalla,
lepäilivät ja siloittelivat samalla ahkerasti sulkiaan ja hankasivat
nokallaan punaisia sukkiaan. Sitten he kohottivat kaulojaan,
tervehtivät juhlallisesti ja nostivat päätään, jonka otsa oli niin
korkea ja untuvat niin hienot ja sileät, niiden ruskeat silmät
loistivat niin viisaina. Naaraspoikaset astelivat juhlallisesti
mehevien ruokojen joukossa, katselivat salavihkaa toisiin
haikaranpoikasiin, tekivät tuttavuuksia ja nielaisivat joka kolmannella
askeleella sammakon, tai retuuttivat perässään pientä käärmettä, se oli
kaunista, luulivat he, ja se maistui. Koiraspoikaset hakivat riitaa,
löivät toisiaan siivillään, iskivät nokillaan, jopa pistivät
verillekin, ja sitten joutui se kihloihin ja se kihloihin,
koiraspoikaset ja naaraspoikaset, sitä vartenhan he elivät. He tekivät
pesää ja joutuivat taas uudestaan riitaan, sillä kuumissa maissa ne nyt
kaikki ovat niin kuumaverisiä, mutta hauskaa se oli ja varsinkin se oli
suuri ilo vanhuksille: kaikkihan on kaunista omissa poikasissa! Joka
päivä oli täällä auringonpaistetta, joka päivä yllinkyllin syömistä, ei
voinut muuta ajatella kuin huvittelemista. -- Mutta rikkaassa linnassa,
egyptiläisen talonisännän luona, joksi he häntä kutsuivat, ei ilo
ensinkään viihtynyt. Rikas mahtava herra makasi leposohvalla, kaikki
jäsenet kankeina, oikaistuna kuin muumio, keskellä suurta salia, jonka
seinät olivat kirjaviksi maalatut. Hän makasi kuin tulpaanissa.
Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään, kuollut hän ei
ollut eikä myöskään oikein saattanut sanoa hänen elävänkään. Pelastavaa
suokukkasta pohjoisista maista, sitä, jota läksi etsimään ja poimimaan
häntä enimmän rakastava olento, ei kuulunut eikä näkynyt. Hänen nuori,
kaunis tyttärensä, joka joutsenhahmossa oli lentänyt merten ja maiden
taakse, kauas pohjoista kohti, ei koskaan tule takaisin. "Hän on
kuollut ja poissa!" olivat molemmat kotiinpalanneet joutsenneidot
kertoneet. He olivat siitä tehneet kokonaisen tarinan, sen he
kertoivat: -- Me lensimme kaikki kolme korkealla ilmassa, silloin näki
meidät metsästäjä ja ampui nuolensa. Se sattui nuoreen ystävättäreemme,
ja hitaasti, joikuen jäähyväislauluansa, vaipui hän kuin kuoleva
joutsen, alas keskelle metsälampea. Sinne rantaan, tuoksuvan
riippukoivun alle me hautasimme hänet. Mutta kyllä me sitten
kostimmekin: sidoimme tulta pääskysen siiven alle, joka rakensi pesänsä
metsästäjän olkikaton alle. Se syttyi, talo paloi poroksi, hän jäi
sisään, tulipalo kumotti lammen poikki kumartuvaan riippukoivuun, missä
hän nyt on maana maassa. Ei milloinkaan hän tule Egyptinmaahan!

Ja sitte he itkivät molemmat, ja haikaraisä, kun tämän kuuli, rämisteli
nokkaansa niin että kumisi:

-- Valheita ja juonia! sanoi hän. -- Tekisipä mieli työntää nokkani
suoraan heidän rintaansa.

-- Ja katkaista se! sanoi haikaraemo. -- Silloin olisit hauskan
näköinen! Ajattele ensin itseäsi ja sitten perhettäsi, kaikki muu on
sivuasia!

-- Kyllä minä kuitenkin asetun avonaisen kupukaton syrjälle huomenna,
kun kaikki viisaat ja oppineet kokoontuvat puhumaan sairaasta. Ehkäpä
he sitten pääsevät hiukan likemmä totuutta!

Ja viisaat ja oppineet kokoontuivat ja puhuivat paljon, pohtivat asiaa
laajalti ja lavealta, haikara ei saanut siitä mitään selvää -- eikä
siitä myöskään tullut mitään selvää sairaalle tai tyttärelle
Villisuossa. Mutta me voimme silti kuunnella sitä, täytyyhän kuunnella
niin paljon tässä maailmassa.

Mutta nyt on paikallaan kuulla ja tietää, mitä on tapahtunut ennemmin,
niin voimme paremmin seurata tarinaa, ainakin yhtä paljon kuin
haikaraisä.

-- Rakkaus synnyttää elämää! Korkein rakkaus synnyttää korkeimman
elämän! Ainoastaan rakkauden avulla saattaa hänen elämänsä pelastua!
niin oli sanottu, ja se oli erinomaisen viisaasti ja hyvin sanottu,
vakuuttivat oppineet.

-- Se on kaunis ajatus! sanoi haikaraisä heti.

-- Minä en oikein ymmärrä sitä! sanoi haikaraemo, -- eikä se ole minun
syyni, vaan ajatuksen. Mutta samapa tuo saattaa olla, minulla on muuta
ajattelemista!

Ja sitten olivat oppineet puhuneet rakkaudesta tämän ja tuon välillä,
erosta mikä siinä oli, rakkaudesta jota rakastavaiset tuntevat ja
rakkaudesta vanhempien ja lasten, valon ja kasvien kesken, kuinka
auringonsäde suuteli liejua ja kutsui esiin ituja -- tämä kaikki
esitettiin niin laajasti ja oppineesti, että haikaraisälle kävi
mahdottomaksi seurata, saatikka sitten toistaa sitä. Hän kävi
miettiväiseksi, ummisteli silmiään ja seisoi yhdellä jalalla koko
seuraavan päivän. Oppi oli hänen liian raskas kantaa.

Sen kuitenkin haikaraisä ymmärsi -- hän oli kuullut sekä pikkueläjien
että kaikkein ylhäisimpien sydämensä sisimmästä puhuvan --, että oli
suuri onnettomuus monille tuhansille ja maille myöskin, että tuo mies
makasi sairaana eikä voinut parantua. Iloa ja siunausta siitä koituisi,
jos hän saisi takaisin terveytensä. "Mutta missä kasvaa hänen
terveytensä kukka?" sitä he kaikki olivat kysyneet, kysyneet oppineissa
kirjoituksissa, tuikkivilta tähdiltä, tuulelta ja sateelta, kysyneet
kaikkia mahdollisia kiertoteitä, ja vihdoin olivat viisaat ja oppineet,
niinkuin sanottu, keksineet: "rakkaus synnyttää elämää, synnyttää
elämän isään". Ja siinä he sanoivat enemmän kuin mitä itsekään
ymmärsivät. He toistivat ja kirjoittivat reseptiksi: "Rakkaus synnyttää
elämää", mutta kuinka koko tämä juttu reseptin mukaan valmistettaisiin,
niin, siitä oltiin ymmällä. Vihdoin tulivat he yksimielisiksi siitä,
että avun täytyi tulla prinsessan välityksellä, hänen, joka koko
sielustaan ja sydämestään rakasti tätä isää. Vihdoin keksittiin
myöskin, millä lailla oli meneteltävä. Niin, siitä oli nyt jo kulunut
vuosia ja päiviä. Tyttären piti, kun uusikuu joka nousi, taasen oli
laskenut, lähteä marmorisfinksin luo aavikon laitaan, luoda pois hiekka
jalustalle vievän oven edestä, ja sitten kulkea läpi pitkän käytävän,
joka johti keskelle yhtä suurista pyramiideista, missä muuan
menneisyyden mahtava kuningas lepäsi loiston, komeuden ja muumiokotelon
ympäröimänä. Siellä piti tytön kumartua kuolleen puoleen ja silloin
hänelle ilmoitettaisiin, mistä hänen isälleen saataisiin elämä ja
pelastus.

Kaiken tämän hän oli toimittanut ja unessa saanut tietää, että hänen
syvästä suosta Tanskanmaalla -- paikka oli selitetty hyvin tarkkaan --
piti tuoda kotiin se lotuskukka, joka veden syvyydessä oli koskettanut
hänen rintaansa; silloin pelastuisi isä.

Ja sentähden lensi tytär joutsenhahmossa Egyptinmaasta Villisuolle.
Kas, tämän kaiken tiesivät haikaraisä ja haikaraemo ja nyt mekin
tiedämme sen paremmin kuin ennen. Me tiedämme, että liejukuningas veti
hänet mukaansa, tiedämme, että hän kotiväen silmissä on kuollut ja
poissa. Ainoastaan viisain heistä kaikista sanoi vielä niinkuin
haikaraemo: "prinsessa kyllä pitää puoliaan"! ja sitä he jäivät
odottamaan, sillä he eivät tietäneet muuta keinoa.

-- Minäpä luulen, että näpistän joutsenhahmon molemmilta pahoilta
prinsessoilta! sanoi haikaraisä, -- niin eivät pääse Villisuolle
tekemään kiusaa. Joutsenhahmot säilytän siellä siksi kunnes niitä
tarvitaan!

-- Missä sinä ne säilytät? kysyi haikaraemo.

-- Meidän pesässämme Villisuon laidalla! sanoi isä. -- Minä ja
nuorimmat poikaset kuljetamme ne yksissä neuvoin, ja jos ne käyvät
meille liian työläiksi kantaa, niin on matkalla yllin kyllin paikkoja,
johon ne voi kätkeä ensi muuttoon. Yksi joutsenhahmo hänelle tosin
riittäisi, mutta kaksi on parempi. Hyvä on aina ottaa paljon
matkavaatteita pohjoiseen maahan!

-- Siitä ei sinua kukaan kiitä! sanoi haikaraemo. -- Mutta olethan sinä
herra talossa! Minulla ei ole mitään sanomista paitsi hautoma-aikana.

       *       *       *       *       *

Viikinkilinnassa Villisuon laidalla, minne haikarat kevätpuoleen
lensivät, oli pieni tyttö saanut nimen. Helgaksi he olivat ruvenneet
kutsumaan häntä, mutta se nimi oli liian hempeä sellaiselle mielelle,
joka asui tuossa mitä kauneimmassa olennossa. Kuukausi kuukaudelta tuli
se enemmän näkyviin ja vuosien kuluessa, haikaroiden tehdessä matkansa
syksyllä Niiliä kohti, keväällä Villisuota kohti, kasvoi pieni lapsi
suureksi tytöksi, ja ennenkuin tiesikään, oli hän mitä ihanin
kuusitoistavuotias neito; ulkokuoreltaan ihana, mutta sydämeltään kova
ja raju, hurjempi useimpia tänä kovana, pimeänä aikana.

Hänelle oli ilo valkeilla käsillään vihmoa teurastetun uhrihevosen
höyryävää verta. Hän puraisi mielensä hurjuudessa kaulan poikki
mustalta kukolta, joka uhripapin piti teurastaa, ja kasvatusisälleen
hän sanoi tosissaan:

-- Jos sinun vihamiehesi tulisivat ja pistäisivät köydet katonparrujen
päihin ja nostaisivat katon huoneesi päältä sinun nukkuessasi, niin
minä en herättäisi sinua, vaikka voisinkin! Minä en kuulisi sitä, niin
kiehuu veri vieläkin siinä poskessa, jota sinä vuosikausia sitten löit
-- sinä! Kyllä minä muistan sen!

Mutta viikinki ei uskonut näihin sanoihin, tytön kauneus oli hurmannut
hänet niinkuin muutkin, eikähän hän liioin tietänyt, kuinka pienellä
Helkalla mieli ja hahmo vaihtelivat. Ilman satulaa hän istui kuin
kiinnikasvaneena täyttä laukkaa laskettavan hevosen selkään, eikä hän
hypännyt pois, jos se tappeli muiden vihaisten hevosten kanssa.
Täysissä vaatteissaan heittäysi hän rantatöyräältä vuonon vahvasti
virtaavaan veteen ja ui viikinkiä vastaan, kun hänen veneensä ohjasi
rantaa kohti. Pitkistä kauniista hiuksistaan leikkasi hän pisimmän
suortuvan ja palmikoi siitä jänteen jouseensa:

-- Oma tekemä hyvin tehty! sanoi hän.

Viikinkirouva oli kyllä tavallisesti luja sekä tahdoltaan että
mieleltään, mutta tytärtä kohtaan hän käyttäytyi kuin lempeä,
pelonalainen nainen, hänhän tiesikin, että noituus riivasi tuota
kauhistuttavaa lasta.

Tuntui siltä kuin Helga sulaa häijyyttään hiukan liian usein olisi
saanut päähänsä, äidin seisoessa porstuassa tai tullessa pihalle
istuakseen kaivonkannelle, pyristellä käsivarsiaan ja jalkojaan ja
sitten polskahtaa ahtaaseen syvään kaivonaukkoon, missä hän, sammakon
sukua kun oli, sukelsi veteen ja taasen kohosi pinnalle, kapusi,
ikäänkuin hän olisi ollut kissa, ja tuli, vaatteet vettä valuen,
suurtupaan, niin että vihreät, permannolle sirotetut lehdet
vesivirrassa kääntyivät.

Yksi side kuitenkin piteli pientä Helgaa: iltahämärä. Silloin hän kävi
hiljaiseksi ja ikäänkuin miettiväksi, antoi puhutella ja johtaa
itseään. Silloin veti häntä ikäänkuin sisäinen tunne äidin puoleen, ja
kun aurinko laski ja muutos ulkonaisesti ja sisällisesti tapahtui,
kyyristyi hän hiljaa, surullisena rupisammakon hahmoon. Ruumis tosin
nyt oli paljon suurempi kuin tämän eläimen, mutta samalla sitä
hirvittävämpi. Hän oli kuin surkea kääpiö, jolla on sammakon pää ja
uimaräpylät sormien välissä. Oli jotakin tavattoman surullista noissa
silmissä, joilla hän katseli eteensä, ääntä ei hänellä ollut,
ainoastaan ontto, kuriseva parahdus kuin lapsella, joka itkee unissaan.
Silloin saattoi viikinkirouva ottaa hänet syliinsä, hän unohti ruman
hahmon, katseli ainoastaan noita surullisia silmiä ja sanoi usein:

-- Toivoisin melkein, että sinä aina olisit mykkä sammakkolapseni. Sinä
olet kamalampi katsella, kun kauneus kääntyy ulospäin.

Ja hän piirsi riimukirjoituksia noituutta ja sairautta vastaan, viskasi
ne onnettoman päälle, mutta parannusta ei kuulunut.

-- Ei uskoisi, että hän on ollut niin pieni, että hän on maannut
lumpeessa! sanoi haikaraisä. -- Nyt hän on kokonainen ihminen ja
egyptiläisen äitinsä ilmetty kuva. Häntä emme koskaan sittemmin
nähneet, hän ei pitänyt puoliaan, niinkuin sinä ja oppinein mies
luulitte. Minä olen nyt vuosi vuodelta lentänyt Villisuon poikki ja
halki, mutta hän ei koskaan ole antanut elonmerkkiä itsestään! Niin,
minä voin sanoa sinulle, että olen niinä vuosina, jolloin olen tullut
tänne muutamia päiviä ennen sinua, korjaamaan pesää, panemaan yhtä
toista kuntoon, lentänyt kokonaisen yön ikäänkuin olisin ollut pöllö
tai yölepakko, lakkaamatta, sulan veden yläpuolella, mutta ei siitä
ole ollut mitään hyötyä! Eikä ole ollut hyötyä noista kahdesta
joutsenhahmostakaan, jotka minä ja lapset kuljetimme tänne Niilin
maasta. Se oli aika vaivalloista, kolmella matkalla me ne toimme. Nyt
ne ovat maanneet monta vuotta pesän pohjalla, ja jos täällä joskus
sattuu tulipalo, jos hirsilinna palaa, niin ne ovat mennyttä!

-- Ja meidän hyvä pesämme on mennyttä! sanoi haikaraemo, -- sitä sinä
ajattelet vähemmin kuin suoprinsessaasi. Menisit kerran hänen luokseen
ja jäisit liejuun! Olet huono perheenisä, sen olen sanonut siitä asti
kun ensi kerran haudoin. Kunhan ei tuo hullu viikinkityttö vain ampuisi
nuolta meidän tai poikastemme siipeen. Eihän hän tiedä, mitä tekee. Me
olemme täällä toki hiukan vanhempia asukkaita kuin hän, ajattelisi
hiukkasen sitä! Me emme koskaan unohda velvollisuuksiamme. Me annamme
vuosittain veromme, yhden höyhenen, yhden munan ja yhden poikasen,
niinkuin oikein on. Luuletko sinä, että kun hän on tuossa ulkopuolella,
minä uskallan astella tuolla alhaalla niinkuin entisaikaan ja niinkuin
teen Egyptissä, missä minä olen puoleksi heidän toverinsa ja missä
kurkistan patoihin ja kattiloihin, silti unohtamatta mikä minulle
sopii? Ei, minä istun täällä ylhäällä ja harmittelen hänen tähtensä --
senkin vekara! -- ja harmittelen sinun tähtesi myöskin! Olisit antanut
hänen maata lumpeessa, niin hän nyt olisi ollut poissa!

-- Sinä olet paljon kunnioitettavampi kuin sinun puheesi, sanoi
haikaraisä, -- minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse!

Ja sitten hän hypähti, liikutti pari kertaa raskaasti siipiään, oikaisi
jalkansa taaksepäin ja lähti lentoon, purjehti eteenpäin siivet
sojollaan. Kun hän oli hyvän matkan päässä, teki hän voimakkaan
ponnistuksen, aurinko paistoi valkeisiin sulkiin, kaula ja pää
ojentuivat eteenpäin! Siinä oli vauhtia ja lentoa.

-- Hän on sentään kaunein heistä kaikista, sanoi haikaraemo, -- mutta
minä en sano sitä hänelle!

       *       *       *       *       *

Tänä syksynä viikinki palasi varhain kotiin saaliineen ja vankineen.
Näiden joukossa oli nuori kristitty pappi, yksi niitä miehiä, jotka
vainosivat pohjoisten maiden epäjumalia. Usein oli viime aikoina sekä
hallissa että naistentuvassa puhuttu uudesta uskosta, joka levisi
laajalle kaikkiin maihin etelän puolella, niin, joka pyhän Ansgariuksen
tuomana oli tullut aina Hedebyhyn asti Slienin luona. Yksin pieni
Helgakin oli kuullut puhuttavan uskosta valkoiseen Kristukseen, joka
rakkaudesta ihmisiin oli uhrannut itsensä, heitä pelastaakseen. Tämä
oli häneltä, niinkuin sanotaan, mennyt sisään toisesta korvasta ja ulos
toisesta. Sanaa rakkaus tuntui hän voivan käsittää ainoastaan silloin,
kun hän surkeassa sammakkohahmossa kyyristeli suljetussa huoneessaan.
Mutta viikinkirouva oli kuunnellut, ja sadut ja tarinat ainoan totisen
Jumalan pojasta olivat oudosti liikuttaneet häntä.

Sotaretkiltä palanneet miehet olivat kertoneet komeista temppeleistä,
ne olivat rakennetut hakatuista, kallisarvoisista kivistä ja pystytetyt
hänelle, jonka käsky oli rakkaus. Kotiin oli tuotu pari raskasta
kultaista astiaa, taidokkaasti siselöityä ja kauttaaltaan puhdasta
kultaa; molemmissa oli outo ryydin tuoksu, ne olivat suitsutusastioita,
joita kristityt papit heiluttivat alttarin edessä, missä ei koskaan
vuotanut verta, mutta viini ja vihitty leipä muuttuivat _hänen_
verekseen, joka oli uhrannut itsensä vielä syntymättömien sukukuntien
hyväksi.

Nuori kristitty pappi oli viety hirsilinnan syvään, kivillä laskettuun
kellariin, köytetty niiniköysillä jaloista ja käsistä. Kaunis hän oli,
"kuin Balder katsella!" sanoi viikinkirouva, ja hänen hätänsä liikutti
häntä, mutta nuori Helga toivoi, että vedettäisiin nuora hänen
nilkkojensa läpi ja hänet sidottaisiin villien härkien häntiin.

-- Sitten minä päästäisin irti koirat. Hei, soiden ja rämeiden poikki
nummea kohti! Sitä olisi hauska katsella, vielä hauskempi saada seurata
häntä matkalle!

Viikinki ei kuitenkaan tahtonut hänelle sitä kuolemaa, mutta korkeiden
jumalien kieltäjänä ja vainoojana piti hänet huomisena päivänä
uhrattaman verikivellä lehdossa, ensi kerran uhrattiin täällä ihminen.

Nuori Helga pyysi, että hän hänen verellään saisi pirskoittaa
jumalankuvat ja kansan. Hän hioi kiiltävän veitsen ja kun yksi talon
suuria ahneita koiria -- niitä oli siellä yllinkyllin -- juoksi hänen
jalkoihinsa, pisti hän veitsen sen kylkeen. -- Koetan vain veistä!
sanoi hän, ja viikinkirouva katsoi suruissaan villiin, häijyyn tyttöön,
ja kun yö tuli ja tyttären kauneushahmo sekä ruumiin että sielun
puolesta vaihtui, puhui hän hänelle surun lämpöisiä sanoja murheellisen
sielunsa pohjasta.

Ruma rupikonna noidanruumiineen seisoi hänen edessään ja tähtäsi
ruskeat surulliset silmänsä häneen, kuunteli ja näytti käsittävän
ihmisymmärryksellä.

-- En koskaan, edes puolisolleni, ole sanonut miten kahdenkertaisesti
minä sinun tähtesi kärsin! sanoi viikinkirouva, -- sydämessäni on sinua
kohtaan enemmän sääliä kuin itsekään uskoin! Suuri on äidin rakkaus,
mutta sinun mieleesi ei koskaan ole tullut rakkautta! Sydämesi on kuin
kylmä liejukimpale, mistä sinä oletkaan tullut talooni?

Silloin tuo ruskea olento omituisesti vapisi, tuntui siltä kuin sanat
olisivat koskettaneet näkymätöntä sidettä ruumiin ja sielun välillä,
silmiin tuli suuret kyyneleet.

-- Sinulle tulee kerran kova aika! sanoi viikinkirouva, -- hirveäksi se
sinulle käy! Parempi olisi ollut, jos sinut lapsena olisi jätetty
maantielle ja yökylmä olisi tuudittanut sinut kuolemaan! Ja
viikinkirouva itki katkeria kyyneliä ja meni suuttuneena ja suruissaan
pois, irtonaisen nahkaverhon taakse, joka riippui orrella ja jakoi
huoneen kahtia.

Yksinään istui nurkassa kokoonkyyristynyt rupikonna. Oli aivan
hiljaista, mutta lyhyiden väliaikojen jälkeen pääsi häneltä
tukahdutettu huokaus. Oli kuin jokin elämä olisi tuskallisesti alkanut
syntyä sydämen sopukassa. Hän astui askeleen, kuunteli, astui taasen
askeleen ja tarttui nyt muodottomin käsin raskaaseen salpaan, joka oli
työnnetty oven eteen. Hiljaa veti hän sen syrjään, varoen otti hän pois
nappulan, joka oli pistetty säppiin; hän otti sytytetyn lampun, joka
oli etumaisessa huoneessa. Tuntui siltä kuin jokin näkevä tahto olisi
antanut hänelle voimia. Hän veti rautanappulan suljetun luukun edestä,
hiipi alas vangin luo. Tämä nukkui, hän kosketti häntä kylmällä,
kostealla kädellään ja kun hän heräsi ja näki iljettävän olennon,
puistatutti häntä ikäänkuin hän olisi nähnyt pahan näyn. Sammakko veti
veitsensä, sivalsi poikki hänen siteensä ja viittasi häntä seuraamaan
itseään.

Pappi mainitsi pyhiä nimiä, teki ristin merkin ja kun olento pysyi
muuttumattomana, lausui hän raamatun sanat:

-- Autuas se, joka holhoo köyhää, Herra on auttava häntä pahana
päivänä! -- Kuka sinä olet? Mistä tämä eläimen muoto ja kuitenkin
täynnä laupeuden tekoa!

Rupikonnaolento viittasi ja johdatti hänet suojelevien verhojen taitse
yksinäisen käytävän läpi talliin, viittasi erääseen hevoseen. Pappi
hyppäsi selkään, mutta sammakko asettui hänen eteensä ja piti kiinni
eläimen harjasta. Vanki ymmärsi hänet ja täyttä laukkaa ratsastivat he
tietä, jota hän ei milloinkaan olisi löytänyt, pois aavalle nummelle.

Hän unohti hänen iljettävän muotonsa, hän tunsi Herran armon ja
laupeuden vaikuttavan noidan kautta. Hurskaita rukouksia hän rukoili ja
pyhiä virsiä hän viritti. Silloin vapisi sammakko-olento, rukouksen ja
laulun voimako lienee vaikuttanut, vai lähestyvän aamun kylmäkö se oli?
Mitä hän mahtoikaan tuntea? Hän kohoutui korkealle ilmaan, tahtoi
pysähdyttää hevosen ja hypätä maahan, mutta kristitty pappi piteli
häntä kiinni kaikin voimin, veisasi kuuluvalla äänellä virren,
ikäänkuin sillä olisi ollut voimaa päästää noituudesta, joka piteli
häntä rumassa sammakkohahmossa, ja hevonen laukkasi entistä hurjemmin
eteenpäin, taivas kävi punaiseksi, ensimäinen auringonsäde tunki esiin
pilvestä ja kirkkaan valotulvan mukana tuli muutos: hän oli nuori
kaunotar, jolla oli riivaava, häijy mieli. Pappi piteli sylissään mitä
ihaninta nuorta naista ja kauhistui sitä, hyppäsi alas hevosen selästä,
pysähdytti sen, koska hän luuli joutuneensa tekemisiin uuden, tuhoavan
noituuden kanssa. Mutta nuori Helga oli hänkin samalla hypännyt maahan,
lyhyt lapsenhame ulottui tuskin hänen polviinsa. Hän tempasi terävän
veitsen vyöltään ja hyökkäsi hämmästyneen papin kimppuun.

-- Päästäppä minut vain likellesi! huusi hän, -- päästäppä minut vain
likellesi ja veitsi on uppoava sinuun. Olet kalpea kuin kuloheinä!
Orja! Senkin parraton!

Hän ryntäsi hänen päälleen, he mittelivät voimiaan kovassa taistelussa,
mutta tuntui siltä kuin näkymätön mahti olisi antanut kristitylle
miehelle voimaa. Hän piteli kiinni tytöstä ja vanha tammi siinä
vieressä auttoi häntä puoleksi maasta irtaantuneine juurineen ikäänkuin
sitomaan hänen jalkojaan, jotka olivat luisuneet niiden alle. Aivan
likellä kumpusi lähde, hän pirskoitti tyttöä raikkaalla vedellä rintaan
ja kasvoihin, käski saastaista henkeä lähtemään ja siunasi hänet
kristityn tavan mukaan. Mutta kasteen vedellä ei ole voimaa siinä missä
ei uskon vuo samalla kumpua sisästäpäin.

Ja kuitenkin oli pappi tälläkin kertaa tuo väkevä, niin, enempi kuin
miehen väkevyys taistelevaa pahaa voimaa vastaan oli hänen teossansa,
joka ikäänkuin valtasi tytön. Hän päästi kätensä vaipumaan, katseli
ihmettelevin silmin ja kalpenevin poskin tätä miestä, joka näytti
olevan mahtava hiisi, väkevä noituudessa ja salaisessa taidossa. Hän
luki synkkiä loitsuja, piirteli ilmaan salaisia merkkejä. Ei
välähtelevä kirves tai terävä veitsi, jos hän olisi heiluttanut niitä
hänen edessään, olisi saanut häntä räpäyttämään silmääkään, mutta hän
teki sen, kun pappi kirjoitti ristin merkin hänen otsaansa ja
rintaansa. Kuin kesy lintu hän nyt istui ja pää painui rintaa vastaan.

Lempeästi puheli mies hänelle siitä rakkauden työstä, minkä hän tänä
yönä oli hänelle tehnyt, kun hän sammakon rumassa hahmossa oli tullut,
irroittanut hänen siteensä ja vienyt hänet valoon ja elämään. Tyttö oli
hänkin sidottu, sanoi mies, sidottu vieläkin kireämmillä siteillä kuin
hän, mutta hänkin pääsisi, ja hänen avullaan, valoon ja elämään.
Hedebyhyn, pyhän Ansgariuksen luo hän tahtoi hänet saattaa, siellä,
kristityssä seudussa noituus jättäisi hänet. Mutta ei edessään, hevosen
selässä hän uskaltaisi häntä viedä, vaikka hän vapaaehtoisesti
asettuisikin siihen.

-- Takana hevosen selässä sinun täytyy istua, ei minun edessäni! Sinun
noituutesi kauneudessa on voima, joka on pahasta, minä pelkään sitä --
ja kuitenkin on minulla voitto Kristuksessa!

Hän notkisti polvensa, rukoili niin hurskaasti ja hartaasti. Mykkä
metsäluonto vihittiin siten ikäänkuin pyhäksi kirkoksi. Linnut alkoivat
laulaa ikäänkuin ne olisivat kuuluneet uuteen seurakuntaan, villit
tuoksumaratit lemusivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet korvata ambran
ja pyhän sauhun. Kovalla äänellä julisti hän raamatun sanaa:

-- Valo on tullut meille loistaakseen niille, jotka istuvat pimeydessä
ja kuoleman varjossa, johtaakseen meidän jalkamme rauhan tielle.

Ja hän puhui koko luomakunnan kaipuusta ja hänen puhuessaan seisoi
hevonen, joka oli tuonut heitä hurjaa vauhtia, paikoillaan ja penkoi
suuria karhunvatukanvarsia niin että kypsät, mehevät marjat putosivat
pienen Helgan käteen, itse tarjoutuen virkistykseksi.

Kärsivällisenä antoi hän nostaa itsensä hevosen selkään, istui siinä
kuin unissakävijä, joka ei ole valveilla, mutta kuitenkaan ei
kävelekään. Kristitty mies köytti niininauhalla yhteen kaksi oksaa niin
että ne muodostivat ristin, sitä hän piteli korkealla kädessään ja niin
he ratsastivat läpi metsän, joka kävi tiheämmäksi, tie vajottavammaksi,
tai ei ollut tietä ensinkään. Oratuomi seisoi ikäänkuin tiensalpana,
täytyi kiertää se; lähteestä ei kehittynyt juoksevaa puroa, vaan
pysähtynyt suo, se täytyi kiertää. Raikkaassa metsäilmassa oli
virkistävää voimaa ja niinikään oli tätä voimaa niissä lempeyden
sanoissa, jotka pappi uskossa ja kristityn rakkaudessa lausui,
hartaasti haluten saattaa noidutun valoon ja elämään.

Sadepisaranhan sanotaan kovertavan kovankin kiven, meren aallot hiovat
ajan mittaan repeytyneet, terävät kallionlohkareet pyöreiksi, armon
kaste, joka oli vuotanut pienelle Helgalle, koversi kovan, hioi
terävän. Tosin ei sitä saattanut huomata, hän ei itsekään tietänyt sitä
-- tietääkö siemen maassa, kun virvoittava kosteus ja lämmin
auringonsäde siihen sattuvat, että siinä uinuu kasvi ja kukkanen!

Niinkuin äidin laulu lapselle huomaamatta jää mieleen ja se sopertelee
perässä yksityisiä sanoja ymmärtämättä niitä, mutta nämä sitten
kokoontuvat ajatuksiksi ja kerran käyvät kirkkaammiksi, niin vaikutti
tässäkin sana, jolla on luomisvoima.

He ratsastivat metsästä, nummen poikki, taasen tiettömien korpien
halki, silloin he illansuussa kohtasivat rosvoja.

-- Mistä sinä olet ryöstänyt tuon kauniin tytön? huusivat nämä,
pysähdyttivät hevosen, tempasivat alas molemmat ratsastajat, sillä
heitä oli monta. Papilla ei ollut muuta puolustusasetta kuin veitsi,
jonka hän oli ottanut pieneltä Helgalta, sillä hän iski ympärilleen,
yksi rosvoista heilutti kirvestään, mutta nuori kristitty mies teki
onnistuneen hypyn syrjään, muuten isku olisi sattunut häneen. Nyt meni
kirveen terä syvälle hevosen kaulaan niin että veri syöksyi esiin ja
eläin kaatui maahan; silloin karkasi pieni Helga ikäänkuin pitkän,
syvän ajatuksettomuutensa herättämänä esiin ja paiskautui huohottavan
eläimen päälle. Kristitty pappi asettui hänen eteensä suojelemaan ja
varjelemaan, mutta yksi rosvoista heilautti raskaan rautanuijansa hänen
otsaansa vastaan niin että se ruhjoutui ja veri ja aivot pursuivat
ulos. Kuolleena hän kaatui maahan.

Rosvot tarttuivat pienen Helgan valkeaan käsivarteen, aurinko laski
samassa, viimeinen auringonsäde sammui ja hän muuttui rumaksi
rupikonnaksi. Valkoisenvihreä suu ulottui yli puolen kasvoja,
käsivarret kävivät ohuiksi ja niljaisiksi, leveä, uimaräpyläinen käsi
levittäytyi viuhkanmuotoiseksi -- silloin päästivät rosvot kauhuissaan
hänet. Hän seisoi inhoittavana hirviönä heidän keskellään, ja sammakon
luonnon mukaan hän hyppeli korkealle ilmaan, korkeammalle kuin hän itse
oli pitkä, ja hävisi tiheikköön. Silloin huomasivat rosvot, että tämä
oli Looken häijyä petosta tai salaista noituutta, ja kauhistuneina
kiiruhtivat he pois.

       *       *       *       *       *

Täysikuu oli jo noussut, pian se levitti loistoa ja valoa, ja
tiheiköstä ryömi, sammakon surkeassa hahmossa, esiin pieni Helga. Hän
pysähtyi kristityn papin ruumiin ääreen ja surmatun ratsunsa luo. Hän
katseli niitä silmin, jotka näyttivät itkevän, sammakonpää päästi
äännähdyksen ikäänkuin lapsi, joka purskahtaa itkuun. Hän heittäytyi
vuoroin toista, vuoroin toista vastaan, otti vettä käteensä, jonka
uimaräpylä teki suuremmaksi ja kuperammaksi, ja valeli heitä sillä.
Kuolleet he olivat, kuolleiksi he jäävät! Sen hän ymmärsi. Pian
saattavat villit eläimet tulla ja syödä heidän ruumiinsa. Ei, se ei saa
tapahtua: Sentähden hän kaivoi maahan, niin syvään kuin taisi, haudan
hän tahtoi avata heille, mutta hänellä ei ollut muuta asetta kuin luja
puunoksa ja molemmat kätensä, mutta niissä kiristi uimaräpylä, se
halkesi, veri vuoti. Hän ymmärsi, ettei työ käy häneltä, silloin hän
otti vettä ja pesi kuolleen kasvot, peitti ne tuoreilla vihreillä
lehvillä, kantoi paikalle suuria oksia ja latoi ne hänen ylitseen,
sirotti väliin lehtiä, otti sitten raskaimmat kivet, mitkä saattoi
nostaa, laski ne kuolleiden ruumiiden päälle ja tukki aukot sammalilla.
Silloin hän luuli hautakummun olevan lujan ja turvatun, mutta tämän
raskaan työn aikana oli yö kulunut, aurinko tuli esiin -- ja pieni
Helga seisoi koko kauneudessaan, kädet vuotaen verta ja ensi kerran
kyyneliä punastuvilla, neitseellisillä poskilla.

Silloin muutoksen tapahtuessa taistelivat hänessä nuo molemmat luonnot.
Hän vapisi, katseli ympärilleen ikäänkuin hän heräisi tuskallisesta
unesta, karkasi sitten solakan pyökin luo, piteli kiinni siitä, jotta
olisi jotakin tukea, ja samassa hän äkkiä kiipesi kuin kissa puun
latvaan ja piteli siitä kiinni. Hän istui siellä kuin arka orava, istui
koko pitkän päivän metsän syvässä yksinäisyydessä, missä kaikki on
hiljaa ja kuollutta -- niinhän sanotaan! --, kuollutta, niin: siellä
leijaili pari perhosta leikkien tai kiistellen; aivan vieressä oli
muutamia muurahaiskekoja, jokaisessa monta sataa toimeliasta
pikkueläjää, jotka kihisivät edestakaisin; ilmassa tanssi lukemattomia
sääskiä, parvi parven vieressä; ohitse kiiti laumoittain surisevia
kärpäsiä, leppälintuja, kultaseppiä ja muita siivekkäitä pieniä
eläimiä, kasimato ryömi esiin märästä maasta, myyrä työnsi ylös multaa
-- muuten oli kaikkialla hiljaista, kuollutta, kuollutta, niinkuin on
tapana sanoa ja ymmärtää. Kukaan ei huomannut pientä Helgaa paitsi
närhit, jotka kirkuen kiersivät puun latvaa, missä hän istui; ne
hyppelivät rohkean uteliaina oksia pitkin häntä kohti. Välähdys hänen
silmistään karkoitti ne taasen pois, mutta ne eivät tulleet hänestä
hullua viisaammiksi eikä hän itsekään itsestään.

Kun ilta lähestyi ja aurinko alkoi laskea, kutsui muutos hänet
uudestaan liikkeelle. Hän liukui alas puusta ja kun viimeinen
auringonsäde sammui, istui hän sammakon kokoonkäpertyneessä hahmossa,
käsien uimaräpylät verillä, mutta silmät säteilivät nyt loistoa, jota
niillä kauneuden hahmossa ennen tuskin oli ollut. Mitä lempeimmät,
hurskaat tytönsilmät loistivat sammakkonaamion takaa, ne todistivat
syvää mieltä, inhimillistä sydäntä. Kauneussilmät purskahtivat itkuun,
ne itkivät sydämen raskaita kevennyksen kyyneliä.

Luodun hautakummun vieressä näkyi vielä oksista tehty risti, joka oli
sidottu kokoon niinellä: viimeinen työ hänen kädestään, joka nyt oli
kuollut ja poissa. Pieni Helga otti sen, ajatus tuli itsestään, hän
pystytti sen kivien väliin, hänen ja kuolleen hevosen muistoksi.
Muiston surumieli sai kyyneleet puhkeamaan esiin, ja tämän sydämen
tunteen vallitessa piirteli hän saman merkin maahan haudan ympärille,
se kehysti sitä niin kauniisti -- ja silloin, hänen molemmin käsin
piirtäessään ristin merkkiä, putosi uimaräpylä kädestä kuin
rikkirevitty hansikas, ja kun hän peseytyi lähteen vedessä ja ihmetteli
hienoja valkeita käsiään, teki hän taasen ristin merkin ilmaan, itsensä
ja kuolleen väliin. Silloin värisivät hänen huulensa, silloin liikkui
hänen kielensä ja nimi, jota hän useimmin oli kuullut laulettavan ja
lausuttavan ratsastettaessa metsän läpi, kaikui hänen suustaan, hän
lausui sen: Jeesus Kristus!

Silloin raukesi rupikonnan hahmo, hän oli nuori kaunotar. Mutta pää
vaipui väsyneenä, jäsenet kaipasivat lepoa -- hän nukkui.

Unta kesti kuitenkin vain lyhyeltä, keskiyön aikaan hänet herätettiin:
hänen edessään seisoi kuollut hevonen, sädehtivänä, täynnä elämää,
silmistä ja haavoittuneesta kaulasta tulvi valo. Aivan sen viereen
ilmestyi surmattu kristitty pappi -- "kauniimpana kuin Balder", olisi
viikinkirouva sanonut, ja kuitenkin hän tuli kuin tulenliekeissä.

Suurissa lempeissä silmissä oli vakavuus, vanhurskauden tuomio, katse
niin läpitunkeva, että se loisti ikäänkuin kovaakokeneen tytön sydämen
syvimpään sopukkaan asti. Pieni Helga vapisi tätä katsetta ja hänen
muistinsa heräsi ikäänkuin tuomiopäivän voimasta. Kaikki hyvyys mitä
oli osoitettu hänelle, jokainen rakkauden sana joka oli sanottu
hänelle, kävi ikäänkuin eläväksi. Hän ymmärsi, että rakkaus oli pitänyt
häntä pystyssä koettelemuksen päivinä, päivinä, jolloin sielun ja
liejun lapsi kilvoittelee ja taistelee. Hän käsitti seuranneensa
ainoastaan mielijohteitaan, tekemättä mitään omasta puolestaan; kaikki
oli hänelle annettu, kaikkea oli ikäänkuin johdettu. Hän kumartui
halpana, nöyränä, ujona sen eteen, joka tutkii jokaisen sydämen
sopukan. Ja tänä hetkenä tunsi hän ikäänkuin salaman puhdistuksen
liekistä, pyhän hengen tulen.

-- Sinä liejun tytär! sanoi kristitty pappi, -- liejusta, maasta olet
sinä tullut -- maasta olet sinä jälleen nouseva ylös! Auringonsäde
sinussa kulkee, tietoisena ruumiillisesta verhostaan, takaisin
alkulähteeseensä, se ei ole säde aurinkoruumiista, vaan säde Jumalasta!
Ei yhdenkään sielun pidä joutua kadotukseen, mutta pitkältä kestää
ajallista, se on elämän lentoa iäisyyteen. -- Minä tulen kuolleitten
maasta, myöskin sinun on kerran kuljettava läpi noiden syvien laaksojen
siihen loistavaan vuoristomaahan, missä armo ja täydellisyys asuvat. En
vie sinua Hedebyhyn kastettavaksi, ensin sinun täytyy murtaa syvää
suopohjaa peittävä vesikilpi, nostaa ylös elämäsi ja syntysi elävä
juuri, täyttää tehtäväsi, ennenkuin vihkiminen saattaa tapahtua.

Ja hän nosti hänet hevosen selkään, ojensi hänelle samankaltaisen
kultaisen suitsutusastian, jommoisen hän ennen oli nähnyt
viikinkilinnassa, siitä levisi niin suloinen ja voimakas lemu. Avoin
haava surmatun otsassa loisti kuin sädehtivä otsaripa. Hän otti ristin
haudalta, nosti sen korkealle ilmaan ja nyt he, istuen surmatun
hevosensa selässä läksivät lentämään yli humisevan metsän, yli
kumpujen, joihin sankarit olivat haudatut. Ja mahtavat haamut nousivat,
ratsastivat esiin ja pysähtyivät kummun harjalle. Kuun valossa säteili
niiden otsien ympärillä leveä kultavanne kultaisine solmuineen, viitta
liehui tuulessa. Lohikäärme, joka hautoi aarteita, nosti päänsä ja
katsoi heidän jälkeensä. Kääpiökansa pilkisti esiin kummuista ja
peltovaoista, ne kihisivät punaisin, sinisin ja vihrein valoin, siinä
kävi ryöppy, joka muistutti kipunoita poltetun paperin tuhassa.

Yli metsien ja nummien, jokien ja rämeiden he lensivät, ylös Villisuota
kohti. Sen yllä he liitelivät suurissa kaarissa. Kristitty pappi nosti
korkealle ristin, se paistoi kuin kulta, ja hänen huuliltansa kaikui
messulaulu. Pieni Helga lauloi mukana, niinkuin lapsi laulaa äidin
laulaessa. Hän heilutti suitsutusastiaa, siitä lähti alttarintuoksu,
niin voimakas, niin ihmeitätekevä, että suon kaislat ja ruo'ot
puhkesivat kukkaan. Kaikki idut työntyivät esiin syvältä maasta, kaikki
missä elämää oli kohosi ylöspäin, lumpeita oli vilisemällä kuin mitäkin
harsoa, ne muodostivat ikäänkuin kudotun kukkaismaton, ja tällä lepäsi
nukkuva nainen, nuori ja kaunis, pieni Helga luuli näkevänsä itsensä,
oman peilikuvansa tyynessä vedessä. Hän näki äitinsä, liejukuninkaan
puolison, prinsessan Niilin vesiltä.

Kuollut kristitty pappi käski nostaa hukkuvan hevosen selkään, mutta
hevonen vaipui taakan alla ikäänkuin sen ruumis olisi ollut pelkkä
käärinliina, joka hulmuaa tuulessa. Ristinmerkki teki kuitenkin
ilma-aaveen lujaksi ja kaikki kolme he ratsastivat kuivalle maalle.

Silloin lauloi kukko viikingin linnassa ja näyt haihtuivat sumuiksi,
jotka tuuli vei, mutta silmä silmää vasten seisoivat äiti ja tytär.

-- Itsenikö minä näen syvässä vedessä! sanoi äiti.

-- Itsenikö minä näen kirkkaassa kilvessä! huudahti tytär, ja he
likenivät toisiaan, rinta rintaa vasten, syli syliä, voimakkaimmin
sykki äidin sydän ja hän ymmärsi sen.

-- Lapseni, oman sydämeni kukka! Lootukseni syvistä vesistä!

Ja hän syleili lastaan ja itki. Kyyneleet olivat uusi elämän ja
rakkauden kaste pienelle Helgalle.

-- Joutsenhahmossa minä tulin tänne ja heitin sen yltäni! sanoi äiti,
-- vaivuin hyllyvän maan läpi syvälle suon liejuun, joka kuin muuri
sulkeutui minun ympärilleni. Mutta pian minä tunsin raikkaamman
virtauksen: jokin voima veti minua syvemmälle, yhä syvemmälle, tunsin
unen painavan silmäluomiani, vaivuin uneen, näin unta --- minusta oli
kuin taasen olisin maannut Egyptin pyramiidissa, mutta edessäni seisoi
vielä sama keinuva lepänkanto, joka suon pinnalla oli pelästyttänyt
minut. Katselin halkeamia kuoressa ja ne loistivat eri väreissä ja
muuttuivat hieroglyfeiksi, se oli muumion kotelo, jota minä katselin.
Se murtui ja esiin astui tuhatvuotinen valtias, muumio-olento, musta
kuin piki, mustankiiltävä kuin metsäetana, tai lihava musta lieju,
liejukuningas tai pyramiidin muumio, en tietänyt kumpiko. Hän kiersi
käsivartensa ympärilleni ja minusta tuntui siltä kuin minun täytyisi
kuolla. Tunsin jälleen eläväni vasta kun poveni taas kävi lämpöiseksi
ja pieni lintu siinä räpytteli siipiään, viserteli ja lauloi. Se lensi
rinnaltani korkealle pimeää raskasta kattoa kohti, mutta pitkä vihreä
nauha yhdisti sitä vielä minuun. Minä kuulin ja ymmärsin sen kaipauksen
sävelet: vapaus! aurinko! Isän luo! -- silloin ajattelin omaa isääni
kodin aurinkoisessa maassa, elämääni, rakkauttani. Sen hetken perästä
en ole nähnyt unta, nukuin totisesti sikeää, pitkää unta, kunnes tällä
hetkellä sävelet ja tuoksu nostivat ja vapauttivat minut!

Vihreä nauha äidin sydämen ja linnun siiven välillä, missä se nyt
leijaili, minne se oli viskattu? Ainoastaan haikara oli sen nähnyt,
nauha oli vihreä varsi, solmu loistava kukka, lapsen kehto, lapsen,
joka nyt oli kasvanut kauneudessa ja taasen lepäsi äidin sydäntä
vastaan.

Ja heidän siinä seisoessaan sylityksin, lenteli haikaraisä kaartaen
heidän ympärillään, viiletti sitten pesälleen, toi siellä vuosikausia
säilytetyt höyhenhahmot, heitti yhden kummallekin ja se sujui heidän
ympärilleen, ja he kohosivat maasta kahtena valkoisena joutsenena.

-- Puhukaamme nyt! sanoi haikaraisä, -- nyt me ymmärrämme toistemme
kieltä, vaikka nokka toisella linnulla on toisella tavalla muovaeltu
kuin toisella! Sopii niin hyvin kuin ikinä voi, että te tulette tänä
yönä, huomenna olisimme olleet poissa, äiti, minä ja poikaset! Me
lähdemme etelään! Niin, katsokaa vain minua, olen vanha ystävä
Niilinmaasta ja samoin äitikin; hänen tunteensa on enemmän sydämessä
kuin nokassa. Hän aina luuli, että prinsessa kyllä pitäisi puoliaan!
Minä ja poikaset olemme tuoneet joutsenhahmot tänne ylös --! No niin,
kuinka minä olen iloissani ja kuinka onnellista, että vielä olen
täällä. Kun päivä koittaa, lähdemme liikkeelle! Suuri haikaraseurue! Me
lennämme edellä, pysykää vain perässä, niin ette erehdy tiestä; minä ja
poikaset kyllä puolestamme pidämme teitä silmällä!

-- Ja lootuskukka, joka minun piti tuoda, sanoi egyptiläinen prinsessa,
-- se lentää joutsenhahmossa rinnallani! Sydämeni kukkasen tuon
mukanani, sellainen on ratkaisu. Kotiin päin, kotiin päin!

Mutta Helga sanoi, ettei hän voinut jättää Tanskanmaata vielä kerran
näkemättä kasvatusäitiään, hellää viikinkirouvaa. Helgan mieleen nousi
jokainen kaunis muisto, jokainen hellä sana, jokainen kyynel, jonka
kasvatusäiti oli itkenyt, ja miltei tuntui tällä hetkellä siltä kuin
hän olisi enimmän rakastanut tätä äitiä. -- Niin, kyllä meidän täytyy
lähteä viikinkikartanoon! sanoi haikaraisä, -- siellähän odottavat äiti
ja poikaset! Kyllä ne nyt tulevat mulkoilemaan silmiään ja pieksämään
suuta! Niin, äiti nyt ei sano niin paljon, hän on lyhytsanainen ja
sukkela, ja tarkoittaa vieläkin parempaa! Minäpä heti paikalla vähän
rämistelen, niin että he kuulevat meidän tulevan!

Ja sitten rämisteli haikaraisä nokallaan ja hän ja joutsenet lensivät
viikinkilinnaan.

Siellä nukuttiin vielä sikeää unta, vasta myöhään yöllä oli
viikinkirouva saanut rauhaa. Hän oli tuskissaan pienen Helgan tähden,
joka nyt kokonaista kolme vuorokautta oli ollut kadoksissa kristityn
papin kanssa. Tytön oli täytynyt auttaa hänet matkaan, hänen hevosensa
oli poissa tallista. Minkä voiman avulla tämä kaikki oli tapahtunut?
Viikinkirouva ajatteli ihmeitä, joita kuului tapahtuneen valkoisen
Kristuksen voimasta ja niiden välityksellä, jotka uskoivat häneen ja
siunasivat häntä. Vaihtelevat ajatukset saivat muodon unielämässä,
hänestä tuntui siltä kuin hän vieläkin olisi istunut valveilla,
miettien vuoteensa laidalla, ja ulkopuolella vaani pimeys. Myrsky tuli,
hän kuuli meren vyörynnän lännessä ja idässä, Pohjanmeren ja Kattegatin
vesiltä. Se ääretön käärme, joka merenpohjalla kiertyy maan ympäri,
hytki suonenvedossa. Jumalten yö likeni, Ragnarök, joksi pakanat
kutsuivat maailman loppua, aikaa, jolloin kaikki oli häviävä, yksinpä
korkeat jumalat. Gjallertorvi soi ja yli taivaankaaren ratsastivat
jumalat, teräkseen puettuina taistellakseen viimeisen taistelun. Heidän
edellään lensivät siivekkäät kilpineidot ja jonon päättivät kuolleiden
urhojen haamut. Koko ilma heidän ympärillään loisti revontuliliekeissä,
mutta pimeys voitti. Se oli kauhea hetki.

Ja aivan likellä kärsivää viikinkirouvaa istui lattialla pieni Helga
sammakon ilkeässä hahmossa, hänkin vapisi ja turvautui kasvatusäitiin,
joka otti hänet syliinsä ja hellästi painoi häntä vastaansa, vaikka
rupisammakon muoto tuntuikin ilkeältä. Ilma kajahteli miekan- ja
nuijaniskuista, vinkuvista nuolista, ikäänkuin myrskyävä raesade olisi
mennyt heidän päällitseen. Hetki oli tullut, jolloin maa ja taivas oli
halkeava, tähdet putoavat, kaikki hävitettävä Surturin tulessa. Mutta
uusi maa ja taivas tulevat, sen hän tiesi, vilja on aaltoileva siinä
missä meri nyt vyöryi yli hedelmättömän hiekkapohjan, ääretön jumala on
hallitseva, ja hänen luokseen nousee Balder, lempeä, rakastavainen,
pelastuneena kuolleiden valtakunnasta -- hän tulee -- viikinkirouva
näkee hänet, hän tuntee hänen kasvonsa -- se on kristitty, vangittu
pappi.

-- Valkoinen Kristus! huusi hän ääneensä ja mainitessaan nimeä painoi
hän suudelman iljettävän sammakkolapsensa otsalle. Silloin raukesi
rupisammakon hahmo ja pieni Helga seisoi hänen edessään koko
ihanuudessaan, lempeämpänä kuin koskaan ennen, ja silmät säihkyen. Hän
suuteli kasvatusäidin käsiä, siunasi häntä kaikesta huolenpidosta ja
rakkaudesta, jota hän ahdistuksen ja koettelemuksen päivinä soi
hänelle, kiitti häntä ajatuksista, jotka hän oli kylvänyt häneen ja
herättänyt, kiitti häntä siitä, että hän oli maininnut nimen, jonka hän
vielä toisti: valkoinen Kristus! Ja pieni Helga kohosi niinkuin mahtava
joutsen, siivet levittäytyivät suuriksi ja humisivat niinkuin
muuttolintujen parvi lentäessään pois.

Viikinkirouva heräsi tähän ja ulkona kuului vieläkin sama voimakas
siipien havina -- hän tiesi, että haikarat siihen aikaan muuttivat, ne
olivat ne, jotka hän kuuli. Vielä kerran tahtoi hän nähdä ne ennen
niiden lähtöä ja sanoa niille hyvästi! Hän nousi, meni kuistille ja
silloin hän näki siipirakennuksen katonharjalla haikaran haikaran
vieressä ja pitkin pihaa, korkeiden puiden yli lensi parvia, tehden
mahtavia kaarroksia. Mutta juuri vastapäätä häntä, kaivonkannella,
missä pieni Helga niin usein oli istunut ja peloittanut hänet
villeydellään, istui nyt kaksi joutsenta, katsellen häneen viisain
silmin. Ja hän muisti unensa, se täytti yhä kokonaan hänen mielensä,
aivan kuin todellisuus. Hän ajatteli pientä Helgaa joutsenhahmossa, hän
ajatteli kristittyä pappia, ja yhtäkkiä tuntui hänen sydämessään oudon
iloiselta.

Joutsenet räpyttelivät siipiään, kumarsivat kaulojaan ikäänkuin nekin
olisivat tahtoneet esittää tervehdyksensä. Ja viikinkirouva levitti
käsivartensa niiden puoleen ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt sen, hymyili
itkun ja monien ajatusten vallassa.

Silloin kohosivat, siipiään kahistellen ja nokkiaan päristellen kaikki
haikarat, lähteäkseen matkalle etelään.

-- Me emme odota pääskysiä! sanoi haikaraemo, -- jos tahtovat mukaan,
niin tulkoot! Me emme voi odottaa kunnes kurmitsat lähtevät! On sentään
kaunista matkustaa näin perheittäin eikä niinkuin peipposet ja
suokukot, joiden koirakset lentävät erikseen ja naarakset erikseen, se
oikeastaan ei ole säädyllistä! -- ja mitä lentämistapaa joutsenet
käyttävätkään?

-- Jokainen lentää omalla tavallaan, sanoi haikaraisä, -- joutsenet
lentävät vinottain, kurjet kolmikulmassa ja kurmitsat käärmeenmuodossa.

-- Älä puhu käärmeistä meidän lentäessämme täällä ylhäällä, sanoi
haikaraemo, -- se herättää poikasissa vain haluja, joita ei voida
tyydyttää.

       *       *       *       *       *

-- Ovatko nuo tuolla alhaalla ne korkeat vuoret, joista olen kuullut
puhuttavan? kysyi Helga joutsenhahmossa.

-- Ne ovat ukkospilviä, jotka ajelehtivat alapuolellamme! sanoi äiti.

-- Mitä valkoisia pilviä nuo ovat, jotka kohoavat niin korkealle? kysyi
Helga.

-- Sinä näet ikuisen lumen peittämät vuoret! sanoi äiti ja he lensivät
alppien yli, alas sinistä Välimerta kohti.

       *       *       *       *       *

-- Afrikan maa! Egyptin ranta! riemuitsi joutsenhahmossa Niilin tytär,
kun hän ilmasta näki valkeankeltaisena, aallonmuotoisena viiruna
kotiseutunsa.

Myöskin linnut näkivät sen ja kiiruhtivat lentoaan.

-- Minä tunnen nenässäni Niilin liejun ja märät sammakot! sanoi
haikaraemo. -- Vatsassani kutiaa. Niin, nyt te saatte herkutella, ja te
saatte nähdä marabuhaikaran, ibislinnun ja kurkia! Ne kuuluvat kaikki
perheeseen, mutta eivät ole niin kauniita kuin me. Ne ovat olevinaan
ylhäisiä, varsinkin ibis, egyptiläiset ovat hemmoitelleet häntä, ne
tekevät hänet muumioksi, täyttävät hänet maustekasveilla. Minä näkisin
mieluummin, että minut täytettäisiin elävillä sammakoilla, sitä tekin
tahtoisitte, ja teidät täytetäänkin! Parempi jotakin kuvussa elinaikana
kuin komeilla kuoltuaan, se on minun mielipiteeni ja se on aina oikea!

-- Nyt ovat haikarat tulleet! sanottiin rikkaassa talossa Niilin
rannalla. Siellä lepäsi avonaisessa pilarisalissa, pehmeillä,
leopardinnahoilla päällystetyillä patjoilla kuninkaallinen herra, ei
elävänä eikä kuolleena, odotellen lootuskukkaa syvästä suosta
pohjolassa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään.

Ja saliin lensi kaksi komeaa valkoista joutsenta, ne olivat tulleet
haikaroiden mukana. Ne pudottivat yltään häikäisevän höyhenhahmonsa ja
siinä seisoi kaksi kaunista naista, niin toinen toisensa näköistä kuin
kaksi kastepisaraa. He painuivat kalpean, kuihtuvan vanhan miehen
puoleen, he heittivät taapäin pitkät hiuksensa ja pienen Helgan
kumartuessa isoisän puoleen punastuivat vanhuksen kasvot, hänen
silmänsä saivat loistetta, kangistuneihin jäseniin tuli elämää. Vanhus
nousi reippaana ja nuortuneena. Tytär ja tyttärentytär sulkivat hänet
syliinsä ikäänkuin aamutervehdykseksi, iloiten pitkän, raskaan unennäön
jälkeen.

       *       *       *       *       *

Ja ilo vallitsi koko talossa ja haikaranpesässä myöskin, mutta siellä
se kuitenkin pääasiassa johtui hyvästä ruuasta, kihisevästä sammakkojen
paljoudesta. Ja samaan aikaan kun oppineet hätäisesti, päällisin
puolin panivat muistoon tarinan noista kahdesta prinsessasta ja
terveyskukkasesta, joka oli suuri tapaus ja tuotti siunausta kodeille
ja maalle, kertoivat haikaravanhemmat sen omalla tavallaan ja omalle
perheelleen, mutta vasta kun kaikki olivat kylläiset, ennemminhän
heillä oli muutakin tekemistä kuin kuunnella juttuja.

-- Nyt sinusta tulee jotakin! kuiskasi haikaraemo, -- muu ei ole
mahdollista!

-- Oh, mitä minusta tulisi! sanoi haikaraisä. -- Ja mitä minä olen
tehnyt? En mitään!

-- Sinä olet tehnyt enemmän kuin kaikki nuo muut! Ilman sinua ja
poikasia eivät molemmat prinsessat koskaan olisi uudelleen nähneet
Egyptiä ja saaneet vanhusta terveeksi. Sinusta tulee jotakin! Saat
varmaan tohtorinarvon, ja meidän poikasemme saavat sen sitten
syntymässään, ja niiden poikaset taas eteenpäin! Sinä oletkin jo aivan
egyptiläisen tohtorin näköinen, -- minun silmissäni!

Oppineet ja viisaat kehittivät perusajatusta, niinkuin he sitä
nimittivät, joka oli läpikäyvänä koko tapahtumassa: "rakkaus synnyttää
elämää!" He antoivat sille selityksiä eri tavoin: "lämmin auringonsäde
oli Egyptin prinsessa, hän astui alas liejukuninkaan luo, ja heidän
kohdatessaan puhkesi esiin kukka".

-- En niin aivan oikein voi toistaa sanoja! huomautti haikaraisä, joka
oli kuunnellut katolla ja jonka piti kertoa siitä pesässä. -- Se oli
niin monimutkaista, mitä he sanoivat, se oli niin viisasta, että he
heti saivat arvoja ja lahjoja, yksinpä kokkikin sai suuren kunniamerkin
-- se kyllä oli liemen ansio!

-- Ja mitä sinä sait? kysyi haikaraemo, -- eihän heidän nyt pitäisi
unohtaa tärkeintä, ja se olet sinä! Oppineet ovat vain soitelleet suuta
tässä asiassa! Mutta sinun vuorosi kai tulee!

Myöhään yöllä, kun unen rauha lepäsi yli taasen onnellisen talon,
valvoi vielä muuan, eikä se ollut haikaraisä, vaikka hän seisoi yhdellä
jalalla pesässä, nukkuen vartiasotamiestä, ei, pieni Helga valvoi,
kumartui alas parvekkeelta ja katseli kirkasta ilmaa suurine loistavine
tähtineen, jotka olivat suuremmat ja loistoltaan puhtaammat kuin minä
hän oli nähnyt ne pohjoisessa, ja kuitenkin samat. Hän ajatteli
Villisuota, kasvatusäidin lempeitä silmiä, kyyneliä, jotka hän oli
vuodattanut sammakkolapsi-raukan vuoksi, joka nyt seisoi tähtien
loistossa Niilin vesien varsilla, suloisessa kevätilmassa. Hän ajatteli
rakkautta tuon pakanallisen naisen rinnassa, rakkautta, jota hän oli
osoittanut kurjalle olennolle, joka ihmishahmossaan oli paha eläin ja
eläinhahmossaan iljettävä katsella ja koskettaa. Hän katseli loistavia
tähtiä ja muisteli kirkkautta kuolleen otsalla, heidän ratsastaessaan
metsän ja suon yli. Hänen muistissaan soi säveliä, sanoja, joita hän
oli kuullut lausuttavan heidän ratsastaessaan ja hänen istuessaan
noiduttuna hevosen selässä, sanoja rakkauden suuresta alkuperästä,
korkeimmasta rakkaudesta, joka käsitti kaikki sukukunnat.

Niin, mitä olikaan annettu, voitettu, saavutettu! -- Pieni Helga
punnitsi öin päivin onnensa summaa ja oli sitä katsellessaan kuin
lapsi, joka nopeasti kääntyy antajan luota antimien, kaikkien noiden
kauniiden lahjojen puoleen. Hän eli kokonaan tuon kasvavan autuuden
vallassa, joka saattoi tulla, joka tulee; olihan häntä ihmeiden kautta
johdettu yhä korkeampaan iloon ja onneen, ja tähän hän eräänä päivänä
vaipui niin kokonaan, ettei hän enää ajatellut antajaa. Nuoruusvoiman
rohkeus teki nopean valintansa, hänen silmänsä loistivat. Mutta samassa
riisti hänet tästä mielialasta kova melu pihamaalla, hänen allaan. Hän
näki siellä kahden mahtavan kamelikurjen nopeasti juoksevan ahtaissa
kehissä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tätä eläintä, niin suuri
lintu, niin kömpelö ja raskas, siivet näyttivät siltä kuin niitä olisi
typistetty, ja itse lintu kuin sille olisi tehty väkivaltaa, ja hän
kysyi, mitä sille oli tapahtunut ja ensi kerran kuuli hän tarinan,
jonka egyptiläiset kertovat kamelikurjesta.

Kaunis oli sen heimo kerran ollut, sen siivet suuret ja väkevät. Eräänä
iltana sanoivat sille metsän mahtavat linnut. "Veli, lennämmekö
huomenna, jos Jumala tahtoo, joelle juomaan?" Ja kamelikurki vastasi:
"Kyllä minä tahdon!" Kun päivä koitti, lähtivät he matkaan, ensin
korkealle ylös, aurinkoa, Jumalan silmää kohti, yhä korkeammalle ja
korkeammalle, kamelikurki kaukana edellä kaikkia muita. Se lensi
ylpeänä valoa kohti; se luotti omaan voimaansa eikä antajaan, se ei
sanonut: "jos Jumala tahtoo!" Silloin veti rangaistuksen enkeli pois
harson tuliliekkisen edestä ja siinä hetkessä paloivat linnun siivet,
se vaipui surkeana maahan. Se ja sen heimo eivät enää milloinkaan jaksa
kohota, se pakenee pelästyksissään, syöksyy eteenpäin, kiertäen
ahdasta alaa. Siinä on muistutus meille ihmisille, että kaikissa
ajatuksissamme, kaikissa teoissamme sanoisimme: "jos Jumala tahtoo!"

Ja Helga painoi miettien alas päänsä, katseli kiitävää kamelikurkea,
näki sen hädän, näki millä hullunkurisella ilolla se katseli omaa
suurta varjoansa valkoisella, auringonpaahtamalla tiellä. Ja vakavuus
työnsi syvän juurensa mieleen ja ajatukseen. Rikas elämä, vastaiseksi
onnellinen, oli saatu, voitettu -- mitä tapahtuisi, mitä seuraisi?
Paras: "jos Jumala tahtoo!"

       *       *       *       *       *

Varhain keväällä, kun haikarat taasen läksivät pohjoista kohti, otti
pieni Helga kultaisen rannerenkaansa, piirsi siihen nimensä, viittasi
haikaraisälle, pani kultarenkaan hänen kaulaansa, pyysi häntä viemään
sen viikinkirouvalle, joka tästä oli ymmärtävä, että kasvattitytär eli,
oli onnellinen ja muisti häntä.

-- Se on raskas kantaa! ajatteli haikaraisä, kun hän sai sen kaulaansa,
-- mutta kultaa ja kunniaa ei pidä viskata maantielle! Haikara tuottaa
onnea, todetkoot sen siellä ylhäällä!

-- Sinä munit kultaa ja minä munin munia, sanoi haikaraemo, -- mutta
sinä munit vain kerran ja minä teen sen joka vuosi. Mutta tunnustusta
ei kumpikaan meistä saa -- se loukkaa!

-- Onhan tietoisuus, äiti! sanoi haikaraisä.

-- Sitä et sinä voi ripustaa näkyviin, sanoi haikaraemo, -- se ei anna
myötätuulta enempää kuin ravintoakaan!

Ja sitten he lensivät.

Pieni satakieli, joka lauloi tamarindipensaassa, aikoi sekin pian
lähteä pohjoiseen. Siellä ylhäällä likellä Villisuota oli pieni Helga
usein kuullut sen, tervehdyksen hän tahtoi panna sen mukaan, lintujen
kieltä hän osasi siitä lähtien, jolloin hän lensi joutsenhahmossa, hän
oli sittemmin usein puhunut sitä haikaran ja pääskysen kanssa,
satakieli hänet kyllä ymmärtää. Ja sitä hän pyysi lentämään
pyökkimetsään Jyllannin niemimaalle, sinne, missä hauta oli luotu
kivistä ja oksista, hän pyysi sitä kehoittamaan kaikkia pikkulintuja
siellä suojelemaan hautaa ja visertämään laulun uudestaan ja uudestaan.

Ja satakieli lensi -- ja aika lensi myöskin.

       *       *       *       *       *

Kotka seisoi syksyllä pyramiidin huipulla ja näki komean kulkueen
runsaasti kuormitettuja kameeleja ja kalliisti puettuja asestettuja
miehiä korskuvien arapialaisten hevosten selässä, hevoset hohtivat
valkoisina kuin hopea, niiden punaiset sieraimet värisivät, suuri
tuuhea harja riippui alas hienojen jalkojen yli. Rikkaat vieraat,
kuninkaallinen prinssi Arabianmaasta, kaunis niinkuin prinssin sopii,
saapuivat ylpeään taloon, missä nyt haikaranpesä oli tyhjänä. Sen
asukkaathan olivat pohjoisessa maassa, mutta he kyllä palaavat pian. Ja
juuri sinä päivänä he tulivat, jolloin ilo ja riemu täällä olivat
ylimmillään. Täällä olivat hääkemut ja pieni Helga oli morsian,
puettuna silkkiin ja jalokiviin. Sulhanen oli nuori prinssi
Arabianmaasta, he istuivat pöydän yläpäässä, äidin ja isoisän välillä.

Mutta morsian ei katsellut sulhasen ruskeaa, miehekästä poskea, missä
musta parta kähertyi, hän ei katsellut hänen tulisiin, tummiin
silmiinsä, jotka tähtäsivät häneen, hän katseli ulos, kohti tuikkivaa,
sädehtivää tähteä, joka loisti taivaalta.

Silloin havisivat ilmassa voimakkaat siivenlyönnit, haikarat palasivat.
Ja vanha haikarapari, vaikka väsyneenä matkasta ja syystä levon
tarpeessa, lensi kuitenkin heti parvekkeen kaidepuulle, he kyllä
tiesivät, mikä juhla siellä oli. He olivat jo maan rajalla kuulleet,
että pieni Helga oli maalauttanut heidät seinälle, he kuuluivat hänen
tarinaansa.

-- Se on hyvin kauniisti ajateltu! sanoi haikaraisä.

-- Se on hyvin vähän! sanoi haikaraemo. -- Vähempää ei voisi olla.

Ja kun Helga näki heidät, nousi hän ja astui ulos parvekkeelle
taputtaakseen heidän selkiään. Vanha haikarapari kumarsi kaulallaan ja
nuorimmat poikaset katselivat ja olivat tyytyväiset kunniaan, joka tuli
heidän osakseen.

Ja Helga katseli loistavaa tähteä, joka kävi yhä kirkkaammaksi; ja sen
ja hänen välillään liikkui olento, ilmaa puhtaampi ja siitä syystä
näkyväinen, se liiteli aivan hänen likelleen, se oli kuollut kristitty
pappi, hänkin saapui hänen suureen juhlaansa, saapui taivaan
valtakunnasta.

-- Loisto ja kunnia siellä voittavat kaiken, mitä maa tuntee! sanoi
hän.

Ja pieni Helga rukoili hartaammin kuin koskaan ennen oli rukoillut,
että hän ainoastaan yhden ainoan minuutin saisi katsoa sinne, luoda
vain yhden ainoan katseen taivaan valtakuntaan, Isän puoleen.

Ja hän nosti hänet sinne loistossa ja kunniassa, sävelten ja
ajatusten tulvassa. Loisto ja soitto eivät olleet ainoastaan hänen
ulkopuolellaan, vaan hänen sisässäänkin. Sanat eivät saata sitä kuvata.

-- Nyt meidän täytyy palata, sinua kaivataan! sanoi pappi.

-- Vain yksi silmäys vielä! rukoili Helga, -- vain ainoa lyhyt
minuutti!

-- Meidän täytyy palata maan päälle, kaikki vieraat lähtevät pois!

-- Vain yksi silmäys, viimeinen!

Ja pieni Helga seisoi taasen parvekkeella -- mutta kaikki soihdut
ulkopuolella olivat sammutetut, kaikki valot hääsalista olivat poissa,
haikarat poissa, ei missään näkynyt vieraita, ei sulhasta, kaikki oli
kuin pois puhallettu kolmena lyhyenä minuuttina.

Silloin valtasi Helgan hätä ja hän meni läpi tyhjän, suuren salin
viereiseen huoneeseen; siellä makasi vieraita sotamiehiä. Hän avasi
sivuoven, joka johti hänen huoneeseensa, ja luullessaan seisovansa
siellä, hän seisoikin puutarhassa -- sellaista ei täällä ollut ennen.
Taivas hohti punaisena, päivänkoitto läheni.

Vain kolme minuuttia taivaassa, ja koko mainen yö oli mennyt.

Silloin hän näki haikarat. Hän huusi niille, puhui niiden kieltä, ja
haikaraisä käänsi päätään, kuunteli ja tuli lähemmä.

-- Puhut meidän kieltämme, sanoi hän, -- mitä sinä tahdot? Miksi tulet
tänne, sinä vieras nainen?

-- Minähän se olen! Minä olen Helga! Etkö tunne minua? Kolme minuuttia
sittenhän me puhelimme tuolla parvekkeella.

-- Se on erehdys, sanoi haikara, -- sen sinä olet nähnyt unessa kaikki
tyynni!

-- Ei, ei! sanoi Helga ja muistutti hänelle viikinkilinnaa ja
Villisuota, matkaa tänne --!

Silloin räpytteli haikaraisä silmiään.

-- Sehän on vanha tarina, jonka minä olen kuullut isoäitini isoäidin
äidin ajoilta! Oli kyllä täällä Egyptissä sellainen prinsessa
Tanskanmaasta, mutta hän hävisi hääiltanaan monta sataa vuotta sitten
eikä koskaan palannut! Sen voit itse lukea muistokivestä täällä
puutarhassa, siihenhän on hakattu sekä joutsenia että haikaroita ja
ylinnä seisot itse valkoisessa marmorissa.

Niin oli. Pieni Helga näki sen, ymmärsi sen ja vaipui polvilleen.

Aurinko nousi loistavana, ja niinkuin muinoin sen säteiden valossa
sammakkohahmo raukesi ja kaunis olento tuli näkyviin, niin kohosi nyt
valon kasteessa kauneusolento, kirkkaampi, puhtaampi kuin ilma,
valonsäde -- Isän luo.

Ruumis raukesi tomuksi: kuihtunut lootuskukka lepäsi siinä, missä hän
oli seisonut.

       *       *       *       *       *

-- Sepä oli uusi loppu, sanoi haikaraisä, -- sellaista en ensinkään
ollut odottanut! Mutta minä pidin siitä aika paljon!

--- Mitähän poikaset siitä sanovat? kysyi haikaraemo.

-- Niin, se on tietysti pääasia! sanoi haikaraisä.



PIKAJUOKSIJAT.


Oli määrätty palkinto, niin, oli määrätty kaksikin, pieni ja suuri,
suurimmasta nopeudesta, ei yhdessä juoksussa, vaan noin läpi koko
vuoden.

-- Minä sain ensi palkinnon, sanoi jänis, -- pitäähän toki olla
oikeutta, kun omat sukulaiset ja hyvät ystävät ovat palkintotuomareina.
Mutta sitä pidän miltei loukkaavana itseäni kohtaan, että etana sai
toisen palkinnon!

-- Ei, vakuutti portinpylväs, joka oli ollut todistajana
palkinnonjaossa, -- ahkeruus ja hyvä tahto ovat nekin otettavat
huomioon, sen lausuivat monet kunnianarvoiset henkilöt, ja sen olen
minäkin ymmärtänyt. Etana on tosin tarvinnut puoli vuotta päästäkseen
kynnyksen yli, mutta hän katkaisi reisiluunsa siinä kiireessä jota se
kuitenkin hänelle oli. Hän on elänyt yksinomaan ja ainoastaan
juoksuaan varten ja hän juoksi koppineen päivineen! Tämä kaikki on
kunnioitettavaa -- ja niin sai hän toisen palkinnon!

-- Olisihan minutkin voinut ottaa huomioon! sanoi pääskynen. --
Nopeammaksi minua lennossa ja äkkikäänteissä ei luullakseni kukaan ole
osoittautunut, ja missä kaikissa minä olen ollut: kaukana, kaukana,
kaukana!

-- Niin, se on teidän onnettomuutenne! sanoi portinpylväs. -- Te
kuljeskelette liian paljon! Aina te haluatte matkustaa, maasta
pois, kun täällä alkaa tulla kylmä! Teissä ei ole vähääkään
isänmaanrakkautta. Teitä ei voi ottaa huomioon!

-- Mutta jos minä nyt makaisin suossa koko talven, sanoi pääskynen, --
hukkaisin tuon koko ajan, otettaisiinko minut sitten huomioon?

-- Hankkikaa todistus suoeukolta, että olette maannut puolet aikaa
isänmaassa, niin tulette otetuksi huomioon.

-- Minä kyllä olisin ansainnut ensimäisenkin palkinnon enkä vain
toista! sanoi etana. -- Tiedänhän minä, että jänis on juossut pelkkää
raukkamaisuuttaan, aina kun hän luuli vaaran olevan lähellä -- minä
sensijaan olen ottanut juoksemisen elämäntehtäväksi ja käynyt rammaksi
palveluksessani! Jos jonkun pitäisi saada ensimäinen palkinto, niin
minun! -- mutta minä en rettelöi, halveksin sellaista!

Ja sitten se sylkäisi.

-- Minä voin sanoilla ja numeroilla osoittaa, että molemmat palkinnot,
ainakin mitä minun ääneeni tulee, ovat jaetut oikeudenmukaisten
periaatteiden nojalla! sanoi metsässä vanha rajapyykki, joka sekin oli
jäsenenä palkintolautakunnassa. -- Minä ajan aina asiaani
järjestyksellä, punniten ja laskien. Seitsemän kertaa varhemmin on
minulla ollut kunnia olla mukana antamassa palkintoa, mutta vasta
tänään olen saanut tahtoni läpi. Joka palkinnonjaossa olen asettunut
johonkin määrättyyn lähtökohtaan. Olen aina lähtenyt kirjainten
alkupäästä ensi palkintoa varten ja loppupäästä toista palkintoa
varten. Ja pankaapa nyt merkille: kun lähtee alkupäästä, niin on
kahdeksas kirjain A:sta _H_ -- niin olemme saaneet _Haren_, Jänis, ja
niin äänestin minä Harenille, Jänikselle ensi palkintoa. Ja kahdeksas
kirjain loppupäästä laskien -- Ä:tä en ota lukuun, siinä on sellainen
sopimaton ääni ja minä hyppään aina sopimattomien yli -- taas on _S_.
Sentähden äänestin _Snegeln'ille_, Etanalle toista palkintoa.
Seuraavalla kerralla tulee _I_ ensimäiseksi ja _R_ toiseksi.
[Tanskan- ja suomenkielten eroavaisuuden vuoksi on ollut mahdotonta
tehdä oikeutta tälle kohdalle. _Suoment. muist_.] Joka asiassa pitää
aina olla järjestystä. Jostakin täytyy pitää kiinni.

-- Minä olisin kuin olisinkin äänestänyt itseäni, jollen olisi kuulunut
palkintotuomareihin, sanoi muuli, joka sekin oli palkintotuomareja. --
Pitää kiinnittää huomiota ei ainoastaan siihen, miten pian pääsee
perille, vaan kaikkinaisiin muihinkin seikkoihin, niinkuin nyt
siihenkin, kuinka paljon kuljettaa mukanaan. Minä puolestani kuitenkaan
en tällä kertaa tähdentänyt tätä asiaa enempää kuin jäniksen
viekkauttakaan juoksun aikana, sitä viisautta, millä se äkkiä tekee
syrjähypyn johdattaakseen ihmisiä harhaan piilopaikkaansa nähden; ei,
on vielä muuan asia, johon monet kiinnittävät huomiota ja jota ei
pidäkään jättää ottamatta lukuun, se on se, jota sanotaan
_kauneudeksi_. Sitä olen tässä katsellut, olen katsellut jäniksen
kauniita, hyvin muodostuneita korvia, ilokseen katselee, miten pitkät
ne ovat! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt itseni pienenä, ja
niin minä äänestin häntä!

-- Hiljaa! sanoi kärpänen. --- Niin, en tahdo puhua, tahdon vain sanoa
jotakin. Sen tiedän, että olen ottanut kiinni enemmän kuin yhden
jäniksen! Tässä hiljan murskasin takajalat eräältä nuorimmista
jäniksistä. Istuin veturissa rautatiejunan edessä, teen usein sillä
tavalla, siinä huomaa parhaiten oman nopeutensa. Muuan nuori jänis
juoksi pitkän aikaa edellä, hän ei aavistanut, että minä olin mukana.
Vihdoin viimein täytyi hänen poiketa tieltä, mutta sitten murskasi
veturi takajalat, sillä _minä_ istuin veturissa. Jänis jäi paikoilleen,
minä matkustin eteenpäin. Toki se silloin on voitettu? Mutta minä en
välitä palkinnosta.

-- Minä nyt olen sitä mieltä, ajatteli orjantappura, mutta se ei
sanonut sitä, sen luontoon ei kuulu tuoda esiin mielipiteitään, vaikka
olisi saattanut olla varsin hyvä, jos se olisi tehnyt sen -- minä nyt
olen sitä mieltä, että auringonsäteen olisi pitänyt saada ensimäinen
kunniapalkinto ja toinen niinikään! Se lentää tuokiossa tuon äärettömän
matkan auringosta meidän luoksemme ja tulee sellaisella voimalla, että
koko luonto herää. Sen kauneus on niin ääretön, että se panee kaikki
meidät ruusut punastumaan ja tuoksumaan. Korkea tuomitseva esivalta ei
näy ollenkaan huomanneen sitä! Auringon sijassa minä antaisin heille
jokikiselle auringonpistoksen -- mutta se tekisi heidät vain hulluiksi,
siksi he saattavat tulla muutenkin! En sano mitään! ajatteli
orjantappura. -- Rauha metsään, ihanaa on kukkia, lemuta ja virvoittaa,
elää sadussa ja laulussa! Auringonsäde kuitenkin elää kauemmin kuin
yksikään meistä!

-- Mikä on ensimäinen palkinto? kysyi kastemato, joka oli nukkunut
liian kauan ja vasta nyt saapui paikalle.

-- Se on vapaa pääsy kaalimaahan! sanoi muuli. -- Minä ehdotin tämän
palkinnon! Jäniksen piti ja tuli se saada ja niin minä ajattelevana ja
toimivana jäsenenä järkevästi otin huomioon _sen_ hyödyn, jonka piti se
saada. Nyt on jäniksen toimeentulo turvattu. Etanalla on oikeus istua
kiviaidalla ja nuolla sammalta ja auringonpaistetta ja kuuluu se
tästäpuoleen ensimäisiin palkintotuomareihin kilpajuoksussa.
Ammattitaitoinen henkilö on hyvä olemassa laitoksessa, jota ihmiset,
sanovat komiteaksi! Sanon kuin sanonkin: odotan paljon tulevaisuudelta,
meillä on jo päästy hyvään alkuun!



KELLOSYVANNE.


-- Piu-pau! Piu-pau! kaikuu Kellosyvänteestä Odensen joessa. -- Mikä
joki se on? -- Sen tietää joka lapsi Odensen kaupungissa, se juoksee
puutarhojen alapuolella sululta myllylle, puusiltojen alitse. Joessa
kasvaa keltaisia varsanupukoita, ruskeauntuvaisia kaisloja ja mustia,
samettinukkaisia ruokoja, korkeita ja suuria. Vanhat, halkeilleet,
kääntyneet ja vääntyneet piilipuut ojentuvat kauas veteen Munkemosen
puolella ja Blegemand'in niityn luona, mutta aivan yläpuolella on
puutarha toisen vieressä, toinen erilainen kuin toinen: milloin on
niissä kauniita kukkia ja huvihuoneita, kaikki siroa ja somaa niinkuin
pienet nukenhelyt, milloin ainoastaan kaalia, tai ei puutarhaa
ensinkään näy, koska suuret seljapensaat levittävät oksiaan, riippuen
kauas yli juoksevan veden, joka siellä täällä on niin syvää, ettei airo
ulotu pohjaan. Vanhan neitiluostarin edustalla on syvin kohta, sitä
sanotaan Kellosyvänteeksi ja siellä asuu jokimies. Hän nukkuu päivisin,
kun aurinko paistaa veden läpi, mutta tulee esiin tähtikirkkaina öinä
ja kuuvalolla. Hän on hyvin vanha, isoäiti on kuullut hänestä
isoäidiltään, sanoo hän, hän elää yksinäistä elämää, hänellä ei ole
ketään muuta, jonka kanssa hän puhuisi, kuin suuri, vanha kirkonkello.
Kerran se riippui kirkontornissa, niin, nyt ei ole jälkeä jäljellä
tornista enempää kuin kirkostakaan, siitä, jota sanottiin Pyhän
Albanuksen kirkoksi.

-- Piu-pau! piu-pau! kaikui kello, kun torni oli pystyssä, ja eräänä
iltana, kun aurinko laski ja kello teki voimakkainta heilahdustaan,
repäisi se itsensä irti ja lensi ilman halki; kiiltävä malmi paistoi
hehkuvana punaisissa säteissä.

-- Piu-pau! piu-pau! nyt minä menen nukkumaan! lauloi kello ja lensi
Odensen jokeen, syvimmälle kohdalle ja senvuoksi sitä nyt kutsutaan
Kellosyvänteeksi. Mutta ei se siellä saanut unta eikä lepoa, jokimiehen
luona se soi ja helisee niin, että ajoittain kuuluu tänne ylös asti
veden läpi, ja monet ihmiset sanovat sen merkitsevän: nyt joku kuolee,
mutta ei se ole sentähden, ei, se soi ja kertoo jokimiehelle, joka nyt
ei enää ole yksin.

Ja mitä kertoo kello? Se on niin vanha, niin vanha, niin väitetään, se
on ollut olemassa kauan, ennenkuin isoäidin isoäiti syntyi, ja
kuitenkin on se iältään vain lapsi jokimiehen rinnalla, joka on vanha,
hiljainen olento, yllään ankeriaannahkaiset housut ja kalansuomuksista
tehty takki, nappeina keltaiset varsanupukat, kaisloja hiuksissa ja
parrassa limaskoja, mikä juuri ei ole erittäin kaunista.

Kellon kertomusten esittämiseen menisi vuosia ja päiviä. Se kertoo
uudelleen ja uudelleen, usein ja alituisesti samaa, milloin lyhyesti,
milloin pitkään, kuinka sitä kulloinkin haluttaa. Se kertoo vanhoista
ajoista, kovista, pimeistä ajoista.

-- Pyhän Albanuksen kirkkoon, ylös torniin, missä kello riippui, tuli
munkki, hän oli sekä nuori että kaunis, mutta miettivämpi kuin kukaan
muu. Hän katseli luukusta Odensen joen yli, silloin kun sen uoma oli
leveä ja suo oli järvenä, hän katseli sen yli ja yli vihreän vallin,
"Nunnamäen", missä luostari oli, mistä tuli loisti nunnan kammiosta.
Hän oli tuntenut hänet hyvin -- ja hän muisti sen, ja hänen sydämensä
sykki kovasti -- piu-pau! piu-pau!

Niin, sillä lailla kertoo kello.

-- Torniin tuli piispan hupsu palvelijapoika, ja kun minä, kello, joka
olen valettu malmista, joka olen kova ja raskas, huojuin ja heiluin,
niin olisin voinut murskata hänen päänsä. Hän asettui aivan minun
alleni ja leikitteli kahdella palikalla, ikäänkuin hän olisi
helkytellyt jotakin soitinta, ja samalla hän lauloi: "Nyt minä uskallan
ääneen laulaa, mitä muuten en uskalla kuiskata, laulaa kaikesta, mikä
kätketään lukkojen ja salpojen taakse! Siellä on kylmää ja märkää!
Rotat syövät heidät elävältä! Ei kukaan tiedä siitä, ei kukaan kuule
siitä! Ei nytkään, sillä kello soi niin lujaan: piu-pau! piu-pau!"

-- Oli eräs kuningas, he sanoivat häntä Knutiksi, hän notkisti polvensa
sekä piispalle että munkille, mutta kun hän ahdisti vendelsysseliläisiä
liian raskailla veroilla ja kovilla sanoilla, tarttuivat he aseisiin ja
seipäihin, ajoivat hänet pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsäneläin.
Hän pakeni kirkkoon, lukitsi portin ja oven. Raivostunut joukko odotti
ulkopuolella, minä kuulin sen: sekä harakat että varikset, ja naakat
myöskin, pelästyivät huutoa ja rähinää. Ne lensivät torniin ja taas
ulos, ne katselivat alhaalla olevaa joukkoa, ne katselivat myöskin.

Kellosyvänne sisään kirkon ikkunoista ja kirkuivat lujaan mitä ne
näkivät. Kuningas Knut oli polvillaan alttarin ääressä ja rukoili,
hänen veljensä Eerik ja Benedikt seisoivat vartioina, kädessä
paljastettu miekka, mutta kuninkaan palvelija, viekas Blake, petti
herransa. Ulkopuolella tiedettiin miten häneen saattoi osata, ja eräs
joukosta heitti kiven sisään ikkunasta ja kuningas oli kuollut! Villi
joukko huusi ja kirkui ja lintujen joukko niinikään, ja minä huusin
mukana, minä lauloin ja minä soitin: piu-pau! piu-pau!

-- Kirkonkello riippuu korkealla, katselee kauas ympärilleen, saa
vieraikseen linnut ja ymmärtää niiden kielen, sen luo tulla humistaa
tuuli, sisään luukuista ja äänirei'istä, joka raosta, ja tuuli tietää
kaikki, se saa tietonsa ilmasta, ja se sulkee syliinsä kaikki, missä
elämää on, se tunkee ihmisen keuhkoihin, tietää kaiken mikä siellä
tulee ääneksi, joka sanan, joka huokauksen --! Ilma tietää sen, tuuli
kertoo sen, kirkonkello ymmärtää sen puheen ja soittaa sen julki koko
maailmalle, piu-pau! piu-pau!

-- Mutta tämä kuuleminen ja tietäminen kävi minulle liialliseksi, en
jaksanut soittaa sitä julki! Minä niin väsyin, minä kävin niin
painavaksi, että parru murtui ja minä lensin kirkkaaseen ilmaan, alas
siihen missä joki on syvin, missä jokimies asuu, yksinään ja
hyljättynä, ja siellä minä kerron vuodesta vuoteen mitä olen kuullut ja
mitä tiedän: piu-pau! piu-pau!

Näin soi Kellosyvänteestä Odensen joessa, sen on äidinäiti kertonut.

Mutta meidän koulumestarimme sanoo: "Ei ole mitään kelloa, joka voisi
soida siellä alhaalla, sillä se on mahdotonta! -- ei ole mitään
jokimiestä siellä alhaalla, sillä ei ole olemassa jokimiestä!" Ja kun
kaikki kirkonkellot soivat niin heleästi, sanoo hän, etteivät
oikeastaan kellot soi, vaan ilma; ilmahan se antaa äänen -- sen sanoi
isoäitikin kellon sanoneen -- siinä he ovat yksimieliset, ja silloin se
on varma! "Ole tarkka, ole tarkka, pidä vaari itsestäsi!" sanovat he
molemmat.

Ilma tietää kaikki, se on meidän ympärillämme, se on meidän sisässämme,
se kertoo meidän ajatuksistamme ja teoistamme, ja se kertoo niistä
laajemmalle kuin kello alhaalla syvyydessä Odensen joessa, missä
jokimies asuu, se kertoo sen aina suureen taivaansyvyyteen asti, niin
kauas, niin kauas, aina ja ikuisesti, kunnes taivaan valtakunnan kellot
soivat: piu-pau! piu-pau!



PAHA RUHTINAS.

Taru.


Oli kerran paha ja ylimielinen ruhtinas, jonka kaikki ajatukset
tarkoittivat sitä, että hän voittaisi kaikki maailman maat ja
herättäisi nimellään kauhua. Hän raivasi tiensä tulella ja miekalla,
hänen sotamiehensä tallasivat viljan maassa, ne sytyttivät talonpojan
asumuksen niin, että punainen liekki nuoli lehdet puista ja hedelmät
riippuivat paistettuina mustilla, kärventyneillä oksilla. Moni
äitiraukka piilotteli alastoman rintalapsensa kanssa suitsuavan muurin
takana ja sotamiehet etsivät häntä, ja jos he löysivät hänet ja lapsen,
niin alkoi niiden pirullinen ilo. Pahat henget eivät olisi voineet
menetellä ilkeämmin, mutta ruhtinaan mielestä kävi juuri niinkuin piti.
Päivä päivältä kasvoi hänen valtansa, kaikki pelkäsivät hänen nimeänsä,
ja onni seurasi häntä kaikissa hänen teoissansa. Hän toi valloitetuista
kaupungeista kultaa ja suuria aarteita, hänen pääkaupunkiinsa kasaantui
rikkaus, jolla ei missään muussa paikassa ollut vertaa. Nyt rakennutti
hän komeita linnoja, kirkkoja ja pylväskäytäviä, ja jokainen, joka näki
nämä ihanuudet, sanoi: "Mikä suuri ruhtinas!" He eivät ajatelleet
hätää, jonka hän oli tuottanut muille maille, he eivät kuulleet niitä
huokauksia ja sitä valitusta, mitkä kaikuivat poltetuista kaupungeista.

Ruhtinas katseli kultaansa, komeita rakennuksiaan ja ajatteli niinkuin
joukkokin: "Mikä suuri ruhtinas! Mutta minun täytyy saada enemmän!
paljon enemmän! Älköön mitään valtaa nimitettäkö yhtä suureksi,
saatikka sitten suuremmaksi kuin minun!" Ja hän ryhtyi sotaan kaikkia
naapurejaan vastaan ja hän voitti heidät kaikki. Voitetut kuninkaat hän
antoi kultaketjuilla kytkeä kiinni vaunuihinsa, kun hän ajoi katuja
pitkin, ja kun hän istui pöydässä, täytyi niiden maata hänen ja
hoviväen jaloissa ja ottaa ne leipäpalaset, jotka heille viskattiin.

Nyt antoi ruhtinas pystyttää kuvapatsaansa toreille ja kuninkaallisiin
linnoihin, niin, hän tahtoi, että se seisoisi kirkoissakin Herran
alttarin edessä, mutta papit sanoivat: "Ruhtinas, sinä olet suuri,
mutta Jumala on suurempi, me emme uskalla."

-- Hyvä, sanoi paha ruhtinas, -- niin voitan minä Jumalankin! Ja
sydämensä ylimielisyydessä ja hulluudessa rakennutti hän ihmeellisen
laivan, jolla hän saattoi kulkea ilman halki. Se oli kirjava kuin
riikinkukon pyrstö ja siinä näytti olevan ikäänkuin tuhansia silmiä,
mutta jokainen silmä oli pyssynpiippu. Ruhtinas istui keskellä laivaa,
hänen tarvitsi vain painaa vieteriä, niin lähtivät tuhannet kuulat
lentoon ja pyssyt olivat taasen latauksessa niinkuin ennenkin. Tuhansia
väkeviä kotkia valjastettiin laivan eteen, ja niin läksi hän nyt
lentämään aurinkoa kohti. Maa lepäsi syvällä alhaalla. Ensin se
vuorineen ja metsineen näytti vain kynnetyltä pellolta, missä vihanta
pilkistää esiin käännetystä turpeesta, sitten se muistutti litteää
karttaa, ja pian se oli kokonaan sumun ja pilvien peitossa. Yhä
korkeammalle ja korkeammalle lensivät kotkat. Silloin lähetti Jumala
yhden ainoan lukemattomista enkeleistään, ja paha ruhtinas lennätti
tuhannet kuulansa häntä vastaan. Mutta kuulat kimposivat kuin rakeet
enkelin hohtavista siivistä, yksi veripisara, vain yksi ainoa, putosi
valkoisesta siipisulasta, ja tämä pisara putosi laivalle, missä
ruhtinas istui. Se polttautui kiinni, se painoi kuin tuhat sentneriä
lyijyä ja riisti laivan huimaavaa vauhtia alas maata kohti. Kotkien
lujat siivet murtuivat, tuuli humisi ruhtinaan pään ympärillä, ja
pilvet --- nehän olivat syntyneet poltetuista kaupungeista --
muodostuivat uhkaaviksi haamuiksi, ikäänkuin penikulmien kokoisiksi
kravuiksi, jotka ojensivat suuret kyntensä häntä kohden kuin vyöryvät
kallionlohkareet ja tultasylkevät lohikäärmeet. Puolikuolleena makasi
hän laivassa, joka vihdoin jäi riippumaan metsän paksujen puunoksien
väliin.

-- Minä tahdon voittaa Jumalan, sanoi hän, -- olen vannonut sen, minun
tahtoni täytyy tapahtua! Ja seitsemän vuotta hän rakennutti taidokkaita
laivoja, joilla piti lennettämän ilman halki, hän antoi takoa
ukkosennuolia kovimmasta teräksestä, sillä hän tahtoi murtaa taivaan
kannen. Kaikista maistansa kokosi hän suuria sotajoukkoja, ne täyttivät
monien penikulmien alan, kun miehet seisoivat asetettuina rinnatusten.
Ne astuivat taidokkaasti rakennettuihin laivoihin, kuningas itse
lähestyi omaa laivaansa -- silloin lähetti Jumala sääskiparven, yhden
ainoan pienen sääskiparven, se surisi kuninkaan ympärillä ja pisti
hänen käsiään ja jalkojaan. Suutuksissaan veti hän miekkansa, mutta
iski vain tyhjään ilmaan, hän ei voinut osua sääskiin. Silloin käski
hän tuoda kalliita peitteitä, näitä piti kaarittaman hänen ympärilleen,
niiden läpi ei yksikään sääski saattanut tunkea pistintään, ja tehtiin
niinkuin hän käski. Mutta yksi ainoa sääski oli asettunut sisimmälle
peitteelle, se ryömi kuninkaan korvaan ja pisti häntä. Poltti kuin
tuli, myrkky nousi hänen aivoihinsa, hän syöksyi ylös, tempasi peitteet
ympäriltään, repi rikki vaatteensa ja tanssi alasti raakojen, villien
sotamiesten edessä. Nämä pilkkasivat nyt hullua ruhtinasta, joka tahtoi
hyökätä Jumalan kimppuun ja jonka yksi ainoa pieni sääski heti oli
voittanut.



TUULI KERTOO VALDEMAR DAA'STA JA HÄNEN TYTTÄRISTÄÄN.


Kun tuuli viilettää yli nurmen, niin se väreilee kuin vesi, kun se
viilettää yli viljan, niin tämä aaltoilee kuin järvi. Se on tuulen
tanssia. Mutta kuuleppa sen kertovan: se laulaa sanottavansa ja toisin
se soi metsän puissa, toisin muurin äänirei'issä, raoissa ja
halkeamissa. Näetkö kuinka tuuli tuolla ylhäällä kiidättää pilviä,
ikäänkuin ne olisivat lammaslauma! Kuuletko kuinka tuuli täällä
alhaalla toitottaa avonaisessa portissa, ikäänkuin se olisi vartia ja
puhaltaisi torveen. Omituisesti se humisee savupiipussa ja
uuninpesässä. Tuli leimahtelee ja kipunoi, loimottaa kauas huoneeseen
ja täällä on niin tyyntä ja suloista istua ja kuunnella. Anna vain
tuulen kertoa! Se tietää satuja ja tarinoita enemmän kuin me kaikki
yhteensä. Kuulehan nyt, mitä se kertoo.

Huu-uu-uu! mennä täytyy! -- se on laulun kertosäe.

       *       *       *       *       *

Ison Beltin varrella on vanha kartano, sen ympärillä paksut punaiset
muurit! sanoo tuuli. -- Tunnen joka kiven, olen nähnyt sen ennen, kun
se oli Stig marskin linnassa kannaksella. Se piti revittämän! Kivi
joutui taasen käytäntöön ja tuli uuteen muuriin, uuteen kartanoon,
toisaalla, se oli Borrebyn kartano sellaisena kuin se vieläkin on.

Olen nähnyt ja tuntenut nuo korkeat aateliset miehet ja rouvat, nuo
vaihtelevat sukupolvet, jotka asuivat siellä. Nyt kerron Valdemar
Daa'sta ja hänen tyttäristään.

Hän kulki otsa korkealla, hän oli kuninkaallista sukua! Hän osasi
muutakin kuin ajaa hirviä ja tyhjentää sarkan -- se kyllä nähdään,
sanoi hän itse.

Hänen rouvansa asteli kankeana kultavaatehameessa kiiltävän
ruutulattiansa poikki. Seinäverhot olivat komeat, huonekalut
kallisarvoiset, ne olivat taidokkaasti veistetyt. Hopea- ja
kultatavaraa hän oli tuonut taloon, saksalaista olutta oli kellarissa,
kun siellä jotakin oli, mustat, tuliset hevoset hirnuivat tallissa.
Borrebyn kartanossa oli rikasta, silloin kun rikkaus siellä oli.

Ja lapsia siellä oli: kolme hienoa neitoa, Iida, Johanna ja Anna
Dorotea -- muistan vielä nimet.

Ne olivat rikasta väkeä, ne olivat ylhäistä väkeä, loistossa syntyneitä
ja loistossa kasvaneita! Huu-uu-uu! mennä täytyy! lauloi tuuli ja
sitten se taasen kertoi.

-- Siellä en nähnyt, niinkuin muissa vanhoissa kartanoissa,
jalosyntyisen rouvan istuvan tyttöineen yläsalissa ja kiertävän
rukkiaan. Hän soitteli helisevää harppua ja lauloi, ei kuitenkaan aina
vanhoja tanskalaisia lauluja, vaan vieraskielisiä. Siellä meluttiin ja
juhlittiin, sinne tuli korkeita vieraita läheltä ja kaukaa, musiikki
helisi, pikarit helisivät, en saanut ääntäni kuulumaan niiden yli!
sanoi tuuli. -- Ylpeys siellä oli komeuksineen, korskeuksineen,
herrasväki, mutta ei Herra! -- Oli juuri vapunpäivä-aatto, sanoi tuuli,
-- tulin lännen puolelta, olin nähnyt laivojen murskautuvan
Länsi-Jyllannin rannalla, kiitänyt nummen ja metsäisen, vihannan rannan
poikki, yli Fyenin maan ja tulin puhaltaen ja puuskuttaen Ison Beltin
yli.

Silloin panin levolle Själlannin rannalle likelle Borrebyn kartanoa,
missä metsä vielä seisoi pystyssä ihanine tammineen.

Seudun nuoret miehet tulivat ja keräsivät risuja ja oksia, ottaen
suurimmat ja kuivimmat, mitä saattoivat löytää. He veivät ne kylään,
panivat ne kasaan, sytyttivät kasan tuleen ja tytöt ja pojat tanssivat
ja lauloivat ympärillä.

-- Olin alallani, sanoi tuuli, -- mutta hiljaa kosketin sitä oksaa,
jonka kaunein nuorukainen oli laskenut kasaan. Hänen puunsa hulmahtivat
tuleen, hulmahtivat korkeimmalle. Hän oli valittu, sai kunnianimen,
hänestä tuli _Gadebasse_, hän valitsi ensinnä tyttöjen joukosta pienen
_Gadelam'insa_. [Gadebasse'ksi kutsuttiin sitä nuorta naimatonta
miestä, jonka talonpojat Jyllannissa valitsivat muutamia viikkoja ennen
laskiaista järjestämään laskiaisjuhlaansa (_gadelamsgille_), ostamaan
ruokaa ja juomatavaraa, johtamaan tanssia vuoden juhlissa, ratsastamaan
etunenässä kylän kulkueissa j.n.e. _Gadelam'iksi_ sanottiin sitä nuorta
tyttöä, jonka piti auttaa häntä ja jonka, niinkuin _gadebasse'nkin_
erotti muista hänen komeampi pukunsa. _Suom. muist._] Siinä oli iloa ja
riemua enemmän kuin rikkaassa Borrebyn kartanossa.

-- Ja kartanoa kohti ajoivat kultaisissa vaunuissa, kuusi hevosta
edessä, ylhäinen rouva ja hänen kolme tytärtään, niin hienoista, niin
nuorta, kolme ihanaista kukkaa: ruusu, lilja ja kalpea hyasintti. Äiti
itse oli uhkea tulpaani, hän ei tervehtinyt ketään joukosta, joka
lakkasi leikkimästä, joka niiaili ja kumarteli, olisi voinut luulla
rouvan olevan hauraan varreltaan.

Ruusu, lilja ja hyasintti, niin, minä näin ne kaikki kolme! Kenenkä
"gadelameja" he kerran tulevat olemaan, ajattelin. Heidän
"gadebassensa" ovat ylpeitä ritareja, ehkäpä prinssejä!

-- Huu-uu-uu -- mennä täytyy, mennä täytyy!

-- Niin, ajopelit herrasväkineen menivät ja talonpoikaiskansa meni
tanssimaan. Ratsastettiin "Kesää kylään" [Pohjoismaissa oli ennen
tapana kansan kesken viettää kesän alkajaisia panemalla toimeen
kulkueita ja muita juhlallisuuksia, tansseja ja kemuja. _Suom.
muist._], Borrebyhyn, Tjärebyhyn ja kaikkiin kyliin lähettyvillä.

-- Mutta yöllä, kun minä nousin, sanoi tuuli, -- laskeutui ylhäinen
rouva levolle eikä milloinkaan enää noussut. Hänelle tapahtui se mikä
tapahtuu kaikille ihmisille, se ei ole mitään uutta. Hetkisen seisoi
Valdemar Daa totisena ja mietteissään. Ylpeinkin puu saattaa taipua,
muttei taittua, sanoi ääni hänessä. Tyttäret itkivät ja kaikki talossa
kuivasivat silmiään, mutta rouva Daa oli mennyt menojaan -- ja minä
menin menojani! Huu-uu-uu! sanoi tuuli.

       *       *       *       *       *

-- Minä tulin takaisin, minä tulin usein takaisin, yli Fyenin maan ja
Beltin veden, asetuin Borrebyn rannalle, komean tammimetsän luo. Siellä
pesivät merikotka, metsäkyyhkyset, sininärhit, yksinpä musta
haikarakin. Oli varhainen kevät, toisilla oli munia ja toisilla oli
poikasia. Hei, kuinka ne lensivät, kuinka ne kirkuivat! Kuului
kirveeniskuja, isku iskun perästä: metsä piti kaadettaman, Valdemar Daa
tahtoi rakentaa uljaan laivan, sota-aluksen, jossa on oleva kolme
kantta ja jonka kuningas kyllä ostaa, ja sentähden kaatui
metsä, merimiesten maamerkki, lintujen pesä. Lepinkäinen lensi
pelästyksissään, sen pesä hävitettiin; merikotka ja kaikki metsän
linnut menettivät kotinsa, ne lentelivät avuttomina ja kirkuivat
peloissaan ja vihoissaan, minä ne kyllä ymmärsin. Varikset ja naakat
kirkuivat ääneensä pilkaten: "Pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!"

Ja keskellä metsää, työväen joukossa seisoivat Valdemar Daa ja hänen
kolme tytärtään ja kaikki he nauroivat lintujen villiä kirkunaa, mutta
nuorin tytär, Anna Dorotea, tunsi sydämessään sääliä ja kun he
tahtoivat kaataa yksin puoleksi kuivuneen puunkin, jonka alastomalle
oksalle musta haikara oli tehnyt pesän ja pienet poikaset pistivät
esiin päitään, niin rukoili hän niiden puolesta, rukoili vedet
silmissä, ja niin sai puu seisoa pesineen mustaa haikaraa varten. Sehän
oli vain pieni asia.

Hakattiin, sahattiin, rakennettiin laiva, jossa oli kolme kantta.
Laivanrakentaja itse oli alhaista sukua, mutta ylhäinen ryhdiltään;
silmät ja otsa kertoivat, miten viisas hän oli ja Valdemar Daa kuuli
mielellään hänen kertovan, niin kuuli pieni Iidakin, vanhin,
viisitoistavuotias tytär. Ja rakentaessaan isälle laivoja, rakensi hän
itselleen unilinnoja, missä hän ja pieni Iida elivät miehenä ja
vaimona, ja niin olisikin käynyt, jos linna olisi ollut muuratuista
kivistä vallineen ja hautoineen, metsineen ja puutarhoineen.
Viisaudestaan huolimatta oli mestari kuitenkin vain köyhä mies ja
mitäpä varpusella on tekemistä kurjenkarkelossa? Huu-uu-uu! -- minä
lensin pois ja hän lensi pois, sillä hän ei uskaltanut jäädä, ja pieni
Iida tointui, sillä hänen täytyi tointua!

       *       *       *       *       *

-- Tallissa hirnuivat mustat hevoset, niitä kelpasi katsella ja niitä
katseltiinkin. Itse kuningas oli lähettänyt amiraalin katsomaan uutta
sotalaivaa ja puhumaan sen ostamisesta, hän lausui suuren ihailunsa
tulisista hevosista, minä kuulin sen kyllä, sanoi tuuli, -- seurasin
herroja avonaisesta ovesta ja sirottelin oljenkorsia kuin kultapuikkoja
heidän jalkainsa eteen. Kultaa Valdemar Daa tahtoi, amiraali tahtoi
mustia hevosia, siksi hän niitä niin kehui, mutta tätä ei ymmärretty
eikä laivaakaan niinmuodoin ostettu, se seisoi ja loisti rannalla,
katettuna laudoilla, se oli kuin Noan arkki, joka ei milloinkaan tullut
vesille. Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! ja se oli surkeaa.

Talvisaikaan, kun maa oli lumen peitossa, ajojäät täyttivät Beltin ja
minä ahdoin niitä ylös rannalle, sanoi tuuli, -- tuli korppeja ja
variksia, toinen toistaan mustempia, suurissa laumoissa. Ne asettuivat
autiolle, kuolleelle, yksinäiselle laivalle rannassa ja kirkuivat
kähein huudoin metsästä, joka oli poissa, monista kallisarvoisista
linnunpesistä, jotka olivat hävitetyt, kodittomista vanhuksista,
kodittomista pienokaisista, ja tämä kaikki tuon suuren romon, tuon
uljaan laivan vuoksi, jonka ei milloinkaan pitänyt joutua vesille
purjehtimaan.

Minä panin tuiskun pyörteet liikkeelle. Lumi lepäsi suurina laineina
korkealla laivan ympärillä, sen päällä! Minä annoin sen kuunnella
ääntäni, mitä myrskyllä on sanomista. Minä tiedän tehneeni voitavani,
jotta se saisi purjehdustaitoa. Huu-uu-uu! Mennä täytyy!

Ja talvi meni menojaan, talvi ja kesä menivät menojaan, ja ne menevät,
niinkuin minä menen, niinkuin lumi tuiskuaa, niinkuin omenankukka
varisee ja lehdet putoavat. Mennä täytyy! mennä täytyy! mennä täytyy!
Ihmisten myöskin.

Mutta vielä olivat tyttäret nuoria, pieni Iida ruusu, kaunis katsella
niinkuin silloin, kun laivanrakentaja näki hänet. Usein minä kävin
kiinni hänen pitkiin, ruskeihin hiuksiinsa, kun hän seisoi puutarhassa
omenapuun luona mietteissään eikä huomannut, että minä varistin kukkia
hänen hiuksiinsa, jotka irtaantuivat, ja hän katseli punaista aurinkoa
ja taivaan kultaista pohjaa puutarhan tummien pensaiden ja puiden
välissä.

Hänen sisarensa oli kuin lilja, hohtava ja solakka, Johanna. Hänessä
oli ryhtiä ja ylpeyttä, hän oli, niinkuin äitikin, hauras varreltaan.
Mielellään hän asteli suuressa salissa, missä suvun kuvat riippuivat.
Rouvat olivat maalatut silkki- ja samettipuvuissa, pikkuruikkuinen
helmillä kirjaeltu hattu palmikoiduilla hiuksilla. Ne olivat
kauniita rouvia! Heidän miehensä nähtiin puettuina teräkseen tai
kallisarvoiseen, oravannahalla vuorattuun, sinisellä poimukauluksella
varustettuun viittaan. Miekka oli kiinnitetty reiden kohdalle eikä
vyötäisille. Missä riippunee Johannan kuva kerran ja miltä näyttänee
aatelinen puoliso? Niin, sitä hän ajatteli, siitä hän puheli, kuulin
sen, kun kiidin pitkän käytävän läpi saliin ja käännyin takaisin.

Anna Dorotea, kalpea hyasintti, vain neljätoistavuotias lapsi, oli
hiljainen ja miettiväinen; suuret, vedensiniset silmät näyttivät
ajattelevilta, mutta suupielissä oli lapsen hymy, minä en voinut
puhaltaa sitä pois, enkä tahtonutkaan.

Tapasin hänet puutarhassa, rotkotiellä ja vainioilla, hän keräili
yrttejä ja kukkia, joita hän tiesi isänsä voivan käyttää juomiin ja
lääkkeihin, mitä hän osasi tislata. Valdemar Daa oli ylpeä ja kopea,
mutta hän oli myöskin taitava ja tietävä. Se kyllä huomattiin, siitä
kuiskaeltiin. Tuli paloi hänen pesässään kesälläkin; kamarinovi oli
suljettu; sitä jatkui yöt päivät, mutta hän ei paljoa puhunut siitä;
luonnon voimia pitää hiljalleen taltutella, pian hän kyllä keksii
parhaimman -- punaisen kullan.

Sentähden nousi savu uuninpiipusta, sentähden paukkui ja leimusi; niin,
minä olin mukana! kertoi tuuli. -- Antaa mennä! antaa mennä! lauloin
minä savupiipun läpi. Tulee savua, nokea, poroa ja tuhkaa! Sinä poltat
itsesi! Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Mutta Valdemar Daa ei
antanut mennä.

Minne joutuivat tallista komeat hevoset, vanhat hopea- ja kultatavarat
kaapeista ja säiliöistä, lehmät vainioilta, talo ja tavarat? Niin, ne
saattavat sulaa, sulaa kultateilissä, eikä siihen kuitenkaan tule
kultaa.

Aitat ja kammiot, kellarit ja vinnit tyhjenivät. Vähemmin ihmisiä,
enemmän hiiriä. Toinen ruutu halkesi, toinen särkyi, minun ei enää
tarvinnut mennä sisään ovesta, sanoi tuuli. -- Missä piippu savuaa,
siellä porisee ateria -- piippu savusi, se, joka nieli kaikki ateriat,
punaisen kullan vuoksi.

Minä puhalsin linnanportissa niinkuin vartia, joka puhaltaa torveen,
mutta siellä ei ollut mitään vartiaa, sanoi tuuli, -- minä kiersin
viirikukkoa riu'un päässä, se narisi ikäänkuin vartia olisi kuorsannut
tornissa, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa; siellä oli hiiriä ja
rottia; köyhyys kattoi pöydän, köyhyys asusti vaatekaapissa ja
ruokakaapissa, ovi meni saranoiltaan, syntyi rakoja ja halkeamia; minä
menin ulos ja minä menin sisään, sanoi tuuli, -- sentähden tunnen asiat
tarkalleen. Savussa ja tuhassa, surussa ja unettomina öinä
harmaantuivat suortuvat parrassa ja otsan ympärillä, iho kävi sameaksi
ja keltaiseksi, silmät himosivat kultaa, odotettua kultaa.

Minä puhalsin savua ja tuhkaa hänen kasvoihinsa ja partaansa; velkaa
tuli kullan asemesta. Minä lauloin rikotuissa ruuduissa ja avonaisissa
halkeamissa, puhalsin tyttärien kaappisänkyyn, missä vaatteet olivat
haaltuneita ja kuluneita, koska niiden aina täytyi kestää. Sitä laulua
ei oltu laulettu näiden lasten kehdon ääressä! Herraselämä kävi
köyhänelämäksi! Minä olin ainoa, joka lauloin ääneen linnassa! sanoi
tuuli. -- Minä peitin heidät lumella, sanotaan sen lämmittävän; puita
ei heillä ollut, oli kaadettu metsä, josta niitä piti tuotaman. Oli
paukkuva pakkanen, minä kiidin läpi äänireikien ja käytävien, yli
päätyjen ja muurien, pysyäkseni virkeänä. Sisällä makasivat aateliset
tyttäret vuoteessa pakkasen vuoksi, isä vetäytyi nahkapatjojen alle. Ei
mitään purtavaa, ei mitään poltettavaa, se on herraselämää! Huu-uu-uu!
antaa mennä! -- Mutta sitä ei herra Daa voinut.

"Talvea seuraa kevät", sanoi hän, "puutteen perästä tulee hyvät ajat --
mutta ne antavat odottaa, odottaa! Nyt on talo pantattuna, viimeiset
ajat ovat käsissä -- ja sitten tulee kulta, pääsiäiseksi!"

Minä kuulin hänen mutisevan hämähäkinverkkojen keskellä: "Sinä ahkera
pieni kutoja, sinä opetat minua kestämään! Jos sinun verkkosi revitään
rikki, alat sinä alusta ja kudot valmiiksi! Taasen rikki -- ja
väsymättä käyt sinä taasen käsiksi, alusta -- alusta! Niin pitää! Ja se
palkitaan."

Oli pääsiäisaamu, kellot soivat, aurinko hymyili taivaalla. Kuumeisena
oli hän valvonut, keittänyt, jäähdyttänyt, sekoittanut ja tislannut.
Kuulin hänen epätoivoisen sielun tavoin huokaavan, kuulin hänen
rukoilevan, huomasin hänen pidättävän henkeään. Lamppu oli sammunut,
hän ei huomannut sitä, minä puhalsin hehkuviin hiiliin, ne loimottivat
hänen liidunvalkeihin kasvoihinsa, ne saivat punertavan hohteen, silmät
painuivat syviin silmäkuoppiin -- mutta äkkiä ne suurenivat
suurenemistaan, ikäänkuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan.

Katsokaa alkemistin koelasia! Siinä kimmeltelee! Jotain hehkuvaa,
puhdasta ja raskasta! Hän nosti lasia vapisevin käsin, hän huusi
vapisevin kielin: "Kultaa! kultaa!" Häntä pyörrytti, olisin voinut
puhaltaa hänet kumoon, sanoi tuuli, -- mutta minä puhalsin vain
hehkuviin hiiliin, saatoin häntä ovesta sinne, missä tyttäret
värjöttivät. Hänen takkinsa oli tuhan peitossa, sitä riippui hänen
parrassaan ja hänen takkuisissa hiuksissaan. Hän ojentui suoraksi,
nosti kallista aarrettaan hauraassa lasissa: "Keksitty, voitettu!
-- Kulta!" huusi hän, nosti ilmaan lasin, joka kimmelteli
auringonpaisteessa. Ja käsi vapisi ja alkemistin lasi putosi lattiaan
ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Särkynyt oli hänen onnensa viimeinen
kupla. Huu-uu-uu! mennä täytyy! -- Ja minä menin kullantekijän talosta.

Lopulla vuotta, pohjolan lyhyinä päivinä, kun sumu saapuu
pesurääsyineen ja kiertää märkiä pisaroita punaisille marjoille ja
lehdettömille oksille, tulin minä reippaalle mielelle, tuuletin,
puhalsin taivaan puhtaaksi ja katkoin mädäntyneitä oksia, eikä se ole
mikään suuri työ, mutta se on tehtävä. Tehtiin niinikään puhdasta,
toisella tavalla, Borrebyn kartanossa, Valdemar Daa'n luona. Hänen
vihamiehensä Ove Ramel Basnäsistä oli talossa, hän oli lunastanut talon
ja sen irtaimiston velkakirjan. Minä rummutin haljenneita ruutuja,
läiskytin ränstyneitä ovia, vinguin raoissa ja revelmissä: huu-i! Herra
Ovea ei olisi pitänyt haluttaa jäädä taloon. Iida ja Anna Dorotea
itkivät kuumia kyyneliä; Johanna seisoi suorana ja kalpeana, hän puri
peukaloaan niin että se vuosi verta, ikäänkuin se olisi auttanut! Ove
Ramel salli herra Daa'n jäädä taloon elinajakseen, mutta hän ei saanut
kiitosta ehdotuksestaan; minä kuuntelin. Näin talottoman herran
ylpeämmin nostavan päätään, viskaavan niskaansa, ja minä paiskauduin
hetkeksi taloa ja vanhoja lehmuksia kohti, niin että paksuin oksa
taittui, eikä se ollut mädäntynyt; se makasi portin edessä kuin mikäkin
luuta, jos jollakin olisi ollut halua lakaista, ja puhtaaksi siellä
lakaistiinkin. Niinpä niin.

Se oli kova päivä, ankara hetki kestää, mutta mieli oli kova, niska
jäykkä.

He eivät omistaneet mitään paitsi vaatteet yllään; kyllä sentään:
alkemistin lasin, joka hiljan oli ostettu ja täytetty sillä, mikä oli
mennyt lattialle ja raapittu siitä talteen; aarre, joka lupaili, mutta
ei pitänyt lupaustaan. Valdemar Daa säilytti sitä povellaan, otti
sauvan käteensä ja muinoin rikas herra läksi kolmen tyttärensä kanssa
Borrebyn kartanosta. Minä puhalsin viileyttä hänen kuumille poskilleen,
minä hyväilin hänen harmaata partaansa ja hänen pitkiä valkeita
hiuksiaan, minä lauloin, niinkuin minä voin: Huu-uu-uu! mennä täytyy!
mennä täytyy! Se oli rikkauden ja loiston loppu.

Iida ja Anna Dorotea astuivat hänen kummallakin puolellaan; Johanna
kääntyi portilla, mitäpä siitä: onni ei kuitenkaan ottanut
kääntyäkseen. Hän katsahti muurin punaisiin kiviin, jotka olivat
jääneet Stig marskin linnasta, ajatteliko hän hänen tyttäriään:

    Kävi vanhin käteen nuorimman
    ja he lähtivät suureen maailmahan!

Ajatteliko hän tuota laulua? Täällä heitä oli kolme -- isä oli mukana!
He astelivat tietä, jota he olivat ajaneet vaunuissa, kerjäläisinä
menivät he isänsä kanssa Smidstrupin alueelle savimökkiin, joka oli
vuokrattu kymmenestä markasta vuodessa, uudelle tilalleen, missä seinät
olivat tyhjät ja astiat tyhjät. Varikset ja naakat lentelivät heidän
ylitseen ja kirkuivat kuin pilkaten: "pois pesästä! pois pesästä! kraa!
kraa!" niinkuin linnut kirkuivat Borrebyn metsässä, kun puut
kaadettiin.

Herra Daa ja hänen tyttärensä sen kyllä huomasivat; minä puhalsin
heidän korvissaan, parasta oli olla sitä kuuntelematta.

Niin asettuivat he savimökkiin Smidstrupin maalla -- ja minä lensin yli
soiden ja maiden, läpi paljaiden pensasaitojen ja lehdettömien metsien
avovesille, muille maille. -- Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy!
Vuodet umpeensa.

       *       *       *       *       *

Miten kävi Valdemar Daan, miten kävi hänen tyttäriensä? Tuuli kertoo:

-- Viimeinen heistä, jonka näin, niin, viimeisen kerran, oli Anna
Dorotea, kalpea hyasintti -- nyt hän oli vanha ja käyrävartinen; se oli
puoli vuosisataa myöhemmin. Hän eli kauimmin, hän tiesi kaikki tyynni.

Tuolla kankaalla, Viborgin kaupungin luona, oli tuomiorovastin uusi
komea pykäläpäätyinen kartano, tehty punaisesta tiilestä. Sauhu nousi
rasvaisena piipusta. Lempeä rouva ja kauniit tyttäret istuivat
ulkonevassa ikkunassa ja katselivat puutarhan riippuvien
kurjenhernepensaiden yli ruskealle nummelle -- mitä he katselivat? He
katselivat haikaranpesää luhistuvan talon katolla. Katto kasvoi
sammalta ja kelttoa, mikäli siinä oli kattoa, sitä peitti suurimmaksi
osaksi haikaranpesä, ja se oli ainoa, josta pidettiin huolta, haikara
piti sen kunnossa.

Sitä taloa sopi katsella, ei koskettaa. Minun täytyi liikkua varovasti,
sanoi tuuli. -- Haikaranpesän tähden sai talo olla pystyssä, muutenhan
se oli kuin mikäkin pelätin nummella. Haikaraa ei tuomiorovastin väki
tahtonut karkoittaa, niin sai hökkeli seisoa ja sen asukasraukka asua
siinä; siitä hänen oli kiittäminen egyptiläistä lintua -- tai oliko se
kiitos siitä, että hän kerran rukoili hänen mustan villin veljensä
pesän puolesta Borrebyn metsässä? Silloin oli hän, raukka, nuori lapsi,
hento, kalpea hyasintti aatelisessa yrttitarhassa. Hän muisti sen
kaiken: Anna Dorotea.

"Oh! oh!" -- niin, ihmiset voivat huoata niinkuin tuuli kaislojen ja
ruokojen joukossa. "Oh! -- kellot eivät soineet haudallasi, Valdemar
Daa! Köyhät koulupojat eivät laulaneet, kun Borrebyn entinen herra
laskettiin maahan! -- Oh! Kaikki toki loppuu, kurjuuskin loppuu! --
Iida siskosta tuli talonpojan vaimo; se oli isällemme kovin kolaus!
Tyttären miehenä kurja orja, jota herra saattoi rangaista panemalla
hänet ratsastamaan teräväsyrjäisen puun päälle. -- Nyt hän kai makaa
maan alla? Ja sinä myöskin, Iida! -- Oi niin! oi niin! Loppu ei
kuitenkaan vielä ole tullut. Minua vanhaa raukkaa, minua köyhää
raukkaa, vapahda minut, armorikas Kristus!"

Se oli Anna Dorotean rukous siinä surkeassa talossa, joka sai olla
pystyssä haikaran tähden.

-- Reippaimman sisaruksista otin minä haltuuni, sanoi tuuli, -- hänen
pukunsa tuli leikatuksi niinkuin hänen mielensä kerran muovatuksi.
Köyhänä miehenä hän tuli ja otti pestin eräältä kipparilta;
harvasanainen hän oli, äreän näköinen, mutta teki työnsä halusta.
Kiivetä ei hän kuitenkaan osannut -- niin minä puhalsin hänet kannen
yli, ennenkuin kukaan tiesi, että hän oli naishenkilö, ja se oli kyllä
minun puoleltani hyvin tehty, sanoi tuuli.

-- Oli pääsiäisaamu niinkuin silloinkin, kun Valdemar Daa luuli
keksineensä punaisen kullan, silloin minä kuulin haikaran pesän alta,
hataroiden seinien välitse virrenveisuuta, Anna Dorotean viimeisen
virren.

Ei ollut ikkunaa, oli vain läpi seinässä; aurinko tuli kultakimpaleena
ja asettui siihen. Siinäpä oli loistoa! Hänen silmänsä murtui, hänen
sydämensä murtui! Niin olisi käynyt joka tapauksessa, jollei aurinko
sinä aamuna olisikaan paistanut häneen.

Haikara soi hänelle katon hänen kuolemaansa asti! Minä lauloin hänen
hautansa ääressä, sanoi tuuli, -- minä lauloin hänen isänsä haudan
ääressä, minä tiedän, missä se on ja missä hänen hautansa on, sitä ei
kukaan muu tiedä.

Uudet ajat, toiset ajat! Vanhoista maanteistä tehdään aidattuja aloja,
rauhoitetuista haudoista tulee vilkasliikkeinen maantie -- ja pian
tulee höyry vaunujonoineen ja humisee hautojen päällitse, hautojen,
jotka ovat unohdetut niinkuin nimetkin. Huu-uu-uu! mennä täytyy!

Tämä on tarina Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään. Kertokaa, te
muut, se paremmin, jos osaatte! sanoi tuuli ja kääntyi.

Sen tiensä se meni.



TYTTÖ, JOKA ASTUI LEIVÄN PÄÄLLE.


Kai sinä olet kuullut puhuttavan tytöstä, joka astui leivän päälle,
jotta ei tahrisi kenkiänsä, ja kuinka huonosti hänen kävi. Se on sekä
kirjoitettu että painettu.

Hän oli köyhä lapsi, ylpeä ja kopea, hän oli huonoa ainesta, niinkuin
sanotaan. Aivan pienenä tyttöpahaisena huvitti häntä ottaa kiinni
kärpäsiä, nyppiä niiltä siivet ja tehdä ne matelijoiksi. Hän otti
turilaan ja sittiäisen, pisti kummankin neulaan, asetti sitten vihreän
lehden tai pienen paperikappaleen ylhäälle niiden jalkojen kohdalle, ja
eläin raukka piteli kiinni siitä, kierteli ja käänteli päästäkseen irti
neulasta.

-- Nyt sittiäinen lukee! sanoi pieni Inkeri, -- kas kuinka se kääntelee
lehteä!

Kasvaessaan ei hän käynyt paremmaksi, vaan mieluummin pahemmaksi, mutta
kaunis hän oli ja se oli hänen onnettomuutensa, muuten häntä kyllä
olisi kuritettu toisin kuin tapahtui.

-- Se pää vaatii väkevää lipeää! sanoi hänen oma äitinsä. -- Sinä olet
lapsena usein astunut esiliinani päälle, pelkään että vanhempana tulet
astumaan sydämeni päälle.

Ja sen hän todella tekikin.

Hän joutui nyt maalle palvelemaan ylhäisten ihmisten luo. He kohtelivat
häntä niinkuin hän olisi ollut heidän oma lapsensa, ja sen mukaan hänet
puettiin, kaunis hän oli ja ylpeys kasvoi.

Vuoden ajan hän oli ollut poissa, silloin sanoi hänen herrasväkensä
hänelle. Sinun pitäisi toki kerran käydä tervehtimässä vanhempiasi,
pieni Inkeri!

Hän läksikin, mutta vain näyttäytyäkseen, heidän piti nähdä, miten
hieno hänestä oli tullut. Mutta kun hän pääsi kylän veräjälle ja näki
tyttöjä ja nuoria miehiä juttelemassa lammikon luona tienvarrella, ja
juuri missä hänen äitinsä istui kivellä lepäämässä, vierellään kimppu
risuja, jotka hän oli koonnut metsästä, niin kääntyi Inkeri takaisin,
häntä hävetti, että hänellä, joka oli niin hienosti puettu, piti olla
äitinä tuollainen raukka, joka keräili tikkuja. Hän ei ensinkään
katunut sitä, että hän kääntyi takaisin, häntä vain suututti.

Nyt kului taasen puoli vuotta.

-- Sinun pitäisi sentään jonakin päivänä lähteä kotiin katsomaan
iäkkäitä vanhempiasi, pieni Inkeri! sanoi hänen emäntänsä. -- Tuossa
saat suuren vehnäleivän, jonka voit viedä heille tuliaisiksi; he
tulevat iloisiksi, kun saavat sinut nähdä.

Ja Inkeri puki ylleen parhaat vaatteensa ja uudet kenkänsä ja hän nosti
helmansa ja asteli hyvin varovaisesti, saadakseen jalkansa pysymään
puhtaina ja hienoina, ja siitähän ei häntä saattanut moittia. Mutta kun
hän tuli siihen, missä polku kävi suomaan poikki ja oli vetistä ja
likaista pitkän matkaa, niin paiskasi hän leivän likaan astuakseen sen
päälle ja päästäkseen kuivin jaloin yli. Mutta juuri silloin, kun hän
astui toiselle jalalle ja nosti toista, vaipui leipä ja hän sen mukana,
syvemmälle ja syvemmälle, hän hävisi kokonaan, eikä näkyviin jäänyt
kuin musta, kupliva suo.

Sellainen on tarina.

Minne hän joutui? Hän tuli alas suoeukon luo, joka tekee juomaa.
Suoeukko on keijukaistyttöjen täti, nämä kyllä tunnetaan, niistä on
kirjoitettu laulujakin ja niitä on maalattu, mutta suoeukosta ihmiset
tietävät vain, että kun niityt kesällä höyryävät, niin suoeukko panee
juomaa. Alas hänen panimoonsa Inkeri vaipui ja siellä ei kukaan kauan
kestä. Rikkasäiliö on valoisa loistohuone suoeukon panimon rinnalla!
Jokainen amme löyhkää niin, että ihmiset pyörtyvät, ja sitten seisovat
ammeet ahdettuina päälletysten, ja jos jossakin niiden välillä on pieni
aukko, josta pääsee läpi, niin ei siitä voi mennä kaikkien niiden
märkien rupikonnien ja lihavien käärmeiden vuoksi, jotka täällä
takertuvat toisiinsa. Tänne alas vaipui pieni Inkeri. Koko tuo
iljettävä elävä kerä oli niin jäätävän kylmä, että kaikki hänen
jäsenensä värisivät, niin, hän jähmettyi sen ääressä jähmettymistään.
Leivässä hän oli kiinni ja se veti häntä niinkuin meripihkanappi vetää
korrenkappaletta.

Suoeukko oli kotona, piru ja hänen isoäitinsä olivat sinä päivänä
tulleet katsomaan panimoa, ja tämä isoäiti on vanha, hyvin myrkyllinen
naishenkilö, joka ei milloinkaan ole työttömänä. Hän ei koskaan lähde
ulos ottamatta käsityötä mukaansa, se oli hänellä täälläkin. Hän neuloi
kutittavia anturoita pantaviksi ihmisten kenkiin ja sitten ei heillä
ollut mitään rauhaa; hän kirjaeli valhetta ja harsi ajattelemattomia
sanoja, jotka olivat pudonneet maahan, tuottaen vahinkoa ja turmiota.
Niin, hän osasi neuloa, kirjaella ja kutoa, tuo vanha isoäiti!

Hän näki Inkerin, pani lasin silmänsä eteen ja katsoi häneen vielä
kerran. "Sillä tytöllä on taipumuksia!" sanoi hän, "pyydän luovuttamaan
hänet minulle muistoksi käynnistäni täällä! Hänestä tulee sopiva
jalusta lastenlastenlasteni odotushuoneeseen."

Ja hän sai hänet. Sillä lailla joutui pieni Inkeri helvettiin. Sinne
eivät ihmiset aina karkaa suoraa päätä, vaan he voivat päästä
sivuteitä, kun heillä on taipumuksia.

Se oli loputtoman suuri odotushuone, pyörrytti, kun katsoi eteenpäin ja
pyörrytti, kun katsoi taaksepäin. Ja sitten siellä seisoi nääntyvä
joukko, joka odotti, että armon ovi avattaisiin; ne saivat odottaa
kauan! Suuret, lihavat, hyllyttelevät hämähäkit kutoivat tuhatvuotista
seittiä heidän jalkojensa yli ja tämä seitti kietoi niinkuin
jalkaraudat ja piteli niinkuin kuparikahleet; ja tämän lisäksi oli joka
sielussa ikuinen levottomuus, tuskan levottomuus. Saituri seisoi ja oli
unohtanut raha-arkkunsa avaimen, ja se oli jäänyt suulle, tiesi hän.
Niin, käy pitkäksi luetella kaikkia lajeja piinaa ja vaivaa, mitä
täällä tunnettiin. Inkeristä tuntui kammottavalta seisoa jalustana, hän
oli ikäänkuin jaloistaan sotkettu kiinni leipään.

-- Sen siitä saa, kun tahtoo pitää jalkansa puhtaina, sanoi hän
itsekseen. -- Kas, kuinka ne mulkoilevat minuun! Niin, ne katselivat
kaikki häneen, niiden pahat himot loistivat silmistä ja puhuivat ilman
ääntä suupielistä, jotka olivat hirvittävät nähdä.

-- Minua mahtaa katsella ilokseen, ajatteli pieni Inkeri, -- minulla on
kauniit kasvot ja hyvät vaatteet! Ja nyt hän kiersi silmiään, niska oli
liian jäykkä. Kas, kuinka hän oli likaantunut suoeukon panimossa, sitä
ei hän ollut ajatellut. Vaatteet olivat kuin yhden ainoan suuren
limaläiskän peittämät, käärme oli asettunut riippumaan hänen hiuksiinsa
ja roikkui alas niskaan, ja jokaisesta hänen hameensa poimusta pilkisti
esiin rupikonna, joka haukkui kuin hengenahdistusta poteva sylikoira.
Se oli hyvin ilkeää. -- Mutta muutkin täällä ovat kauhean näköiset!
lohdutteli hän itseään.

Kaikkein pahinta oli hänestä kuitenkin se hirveä nälkä, jota hän tunsi;
eikö hän sitten voinut kumartua taittamaan palasta leivästä, jonka
päällä hän seisoi? Ei, selkä oli kangistunut, käsivarret ja kädet
olivat kangistuneet, koko hänen ruumiinsa oli kuin kivipatsas,
ainoastaan silmiä päässään hän saattoi kiertää, kiertää aivan ympäri,
niin että ne katselivat taaksepäin ja se se oli ruman näköistä. Ja
sitten tulivat kärpäset, ne ryömivät hänen silmiensä päällitse,
edestakaisin, hän vilkutti silmiään, mutta kärpäset eivät lähteneet
lentoon, sillä ne eivät voineet: niiltä oli nypitty siivet, niistä oli
tullut matelijoita. Se oli piinaa. Ja sitten tuo nälkä, niin, vihdoin
hänestä tuntui, että hänen sisälmyksensä itse söivät itsensä ja hän
kävi sisällisesti niin tyhjäksi, niin kauhistuttavan tyhjäksi.

-- Jos tätä jatkuu, niin minä en kestä sitä! sanoi hän, mutta hänen
täytyi kestää ja sitä jatkui jatkumistaan.

Silloin putosi polttava kyynel hänen päälaelleen, se vieri alas hänen
kasvojaan ja rintaansa, leipään asti, putosi vieläkin kyynel, putosi
monta. Kuka itki pientä Inkeriä? Eikö hänellä maan päällä ollut äiti?
Surun kyyneleet, jotka äiti itkee lapsensa tähden, saavuttavat sen
aina, mutta ne eivät tuota huojennusta, ne polttavat, ne tekevät tuskan
vain suuremmaksi. Ja sitten tämä sietämätön nälkä ja se ettei hän
voinut ulottua leipään, jota hän polki jalallaan! Vihdoin oli hänellä
se tunne, että kaikki hänen sisässään itse oli mahtanut syödä itsensä,
hän oli kuin ohut, ontto putki, joka veti jokaisen äänen itseensä. Hän
kuuli selvästi kaikki mikä ylhäällä maan päällä koski häntä, ja se mitä
hän kuuli, oli pahaa ja kovaa. Hänen äitinsä kyllä itki katkerasti ja
oli suruissaan, mutta lisäsi: "Ylpeys käy lankeemuksen edellä! Se oli
sinun onnettomuutesi, Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut surua
äidillesi!"

Hänen äitinsä ja kaikki siellä ylhäällä tiesivät hänen syntinsä, että
hän oli astunut leivän päälle, vaipunut maahan ja jäänyt sille
tielleen. Karjapaimen oli kertonut sen, hän oli itse nähnyt sen
mäentöyräältä.

-- Kuinka sinä oletkin tuottanut surua äidillesi, Inkeri! sanoi äiti.
-- Niin, kyllä minä sen arvasin!

-- Etten minä koskaan olisi syntynyt! ajatteli Inkeri, -- se olisi
ollut minulle paljon parempi. Ei auta, että äitini vaikeroi.

Hän kuuli herrasväkensä, noiden kunnon ihmisten, jotka olivat olleet
hänelle kuin vanhemmat, puhuvan. "Hän oli synnillinen lapsi", sanoivat
he, "hän ei antanut arvoa Jumalan lahjoille, vaan polki ne jalkojensa
alle, armon ovi tulee olemaan hänen vaikea avata."

-- Olisivat kurittaneet minua paremmin! ajatteli Inkeri, -- ottaneet
minusta oikut, jos niitä oli minussa.

Hän kuuli, että hänestä julkaistiin kokonainen laulu, "Ylpeä tyttö,
joka astui leivän päälle saadakseen kenkänsä pysymään hienoina", ja
sitä laulettiin kautta maan.

-- Että siitä pitääkin kuulla niin paljon ja kärsiä niin paljon!
ajatteli Inkeri. -- Saisi toisiakin rangaista heidän vioistaan! Niin,
silloin olisikin paljon rankaisemista! Hui, kuinka minä kidun!

Ja hänen mielensä kävi vieläkin kovemmaksi kuin hänen kuorensa.

-- Täällä alhaalla, tässä seurassa ei tulla paremmiksi! Enkä minä tahdo
tulla paremmaksi! Kas, kuinka he mulkoilevat!

Ja hänen mielensä kävi häijyksi ja katkeraksi kaikkia ihmisiä kohtaan.

-- Nytpä niillä on jotakin kertomista siellä ylhäällä! --- hui, kuinka
minä kidun!

Ja hän kuuli, että hänen tarinansa kerrottiin lapsille, ja pienokaiset
kutsuivat häntä jumalattomaksi Inkeriksi. "Hän oli niin paha", sanoivat
he, "niin häijy, häntä pitäisi oikein kiduttaa!"

Lasten suussa oli aina kovia sanoja hänestä.

Eräänä päivänä, kun viha ja nälkä kaivelivat hänen ontossa kuoressaan
ja hän kuuli nimeään mainittavan ja tarinaansa kerrottavan eräälle
viattomalle lapselle, pienelle tytölle, tunsi hän, että pienokainen
purskahti itkuun kuunnellessaan tarinaa kopeasta, koreilunhaluisesta
Inkeristä.

-- Mutta eikö hän enää milloinkaan tule tänne ylös? kysyi pieni tyttö.

Ja hänelle vastattiin:

-- Hän ei koskaan enää tule tänne ylös!

-- Mutta jos hän nyt tahtoo pyytää anteeksi eikä koskaan enää tee sitä?

-- Mutta hän ei tahdo pyytää anteeksi! sanoivat he.

-- Minä tahtoisin niin mielelläni, että hän tekisi sen! sanoi pieni
tyttö ja oli aivan lohduton. -- Minä annan nukkekaappini, jos hän saa
tulla ylös! Inkeri-raukalla on niin hirveää!

Ja nuo sanat tunkivat suoraan Inkerin sydämeen, ne ikäänkuin tekivät
hänelle hyvää. Ensi kerran sanoi joku: "Inkeri-raukka!" lisäämättä
vähintäkään hänen vioistaan. Pieni viaton lapsi itki ja rukoili hänen
puolestaan, hänen tuli niin kumma olla, hän olisi itse mielellään
itkenyt, mutta hän ei voinut itkeä, ja sekin oli kidutusta.

Sitä mukaa kuin vuodet siellä ylhäällä vierivät -- alhaalla ei
tapahtunut mitään muutosta --, kuuli hän harvemmin ääniä sieltäpäin,
hänestä puhuttiin vähemmin. Silloin hän eräänä päivänä kuuli
huokauksen: "Inkeri! Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut minulle
surua! Sanoinhan minä sen!" Se oli hänen äitinsä, joka kuoli.

Joskus hän kuuli vanhan herrasväkensä mainitsevan nimeään ja lempeimmät
sanat mitä emäntä lausui, olivat: "Näenköhän minä enää koskaan sinua,
Inkeri! Eihän sitä tiedä, mihin joutuu!"

Mutta Inkeri toki kyllä ymmärsi, ettei hänen kelpo emäntänsä koskaan
voinut joutua sinne, missä hän oli.

Niin kului taasen pitkä, katkera aika.

Silloin kuuli Inkeri uudelleen nimeään mainittavan ja näki ylhäällä
päänsä päällä ikäänkuin kahden kirkkaan tähden loistavan; ne olivat
kaksi lempeää silmää, jotka sulkeutuivat maan päällä. Niin monta
vuotta oli kulunut siitä, kun tuo pieni tyttö lohduttomana itki
"Inkeri-raukan" tähden, että lapsesta oli tullut vanha vaimo, jonka
Jumala nyt tahtoi kutsua luokseen, ja juuri tällä hetkellä, jolloin
ajatukset kohosivat koko elämän melusta, muisti hänkin, kuinka hänen
pienenä lapsena oli pitänyt katkerasti itkeä kuullessaan Inkerin
tarinaa. Tuo aika ja tuo vaikutus astuivat niin ilmi elävinä vanhan
vaimon eteen hänen kuolinhetkellään, että hän aivan ääneen huudahti:
"Herra Jumalani, enköhän minäkin niinkuin Inkeri, usein ole
ajattelematta tallannut sinun siunauksesi lahjoja, enköhän minäkin ole
kulkenut ylpeys mielessä, mutta sinä et armossasi ole antanut minun
vaipua, vaan pitänyt minua pystyssä. Älä hylkää minua viimeisellä
hetkelläni!"

Ja vanhuksen silmät sulkeutuivat ja sielun silmät avautuivat näkemään
salattuja asioita, ja kun Inkeri niin elävänä oli hänen viimeisissä
ajatuksissaan, näki hän hänet, näki miten syvälle hän oli vaipunut, ja
tämän nähdessään purskahti hurskas sielu itkuun, taivaan valtakunnassa
seisoi hän kuin lapsi ja itki Inkeri-raukkaa. Nuo kyyneleet ja
rukoukset soivat kuin kaiku alas onttoon, tyhjään kuoreen, joka ympäröi
vangittua, kidutettua sielua. Aavistamaton rakkaus ylhäältä valtasi
sen: Jumalan enkeli itki häntä! Kuinka tämä hänelle suotiinkin!
Kidutettu sielu ikäänkuin kokosi mielessään jokaisen maisen elämän
teon, jonka se oli toimittanut, ja se itkeä hytki tavalla, jolla ei
Inkeri milloinkaan ollut voinut itkeä. Suru hänen itsensä vuoksi täytti
hänet, hänestä tuntui, ettei armon ovi milloinkaan voisi avautua
hänelle ja samassa kun hän murtuneena tunnusti tämän, lankesi valonsäde
alas helvetin kuiluun, säde tuli voimakkaampana kuin auringonsäde, joka
sulattaa lumiukon, minkä pojat pystyttivät pihalle, ja silloin --
paljon nopeammin kuin lumihiutale, joka putoaa lapsen lämpöiselle
suulle, sulaa pisaraksi -- haihtui Inkerin kivettynyt hahmo; pieni
lintu lensi salaman murtoviivan teitä ylös ihmismaailmaa kohti, mutta
arkana ja peloissaan se suhtautui kaikkeen ympärillään, se ujosteli
itseään ja kaikkia eläviä olentoja ja haki nopeasti suojaa pimeässä
lävessä, jonka se löysi rappeutuneesta muurista! Täällä se istua
kyyrötti, koko ruumis väristen, se ei voinut äännähtääkään, sillä ei
ollut ääntä; se kyyrötti pitkän aikaa ennenkuin se levollisesti saattoi
nähdä ja tajuta koko ihanuuden tuolla ulkona. Niin, ihanaa oli: ilma
oli raikasta ja lauhaa, kuu paistoi kirkkaasti, puut ja pensaat
tuoksuivat. Ja sitten siellä, missä se istui, oli niin suloista, sen
höyhenpuku oli niin hieno ja puhtoinen. Oi, minkä rakkauden ja loiston
synnyttämää kaikki luotu sentään on! Kaikki ajatukset, mitkä liikkuivat
linnun rinnassa, pyrkivät laulaen ilmoille, mutta lintu ei jaksanut,
mielellään se olisi laulanut niinkuin keväällä käki ja satakieli.
Jumala, joka kuulee madonkin äänettömän ylistyslaulun, kuuli senkin
ylistyslaulun, joka kumpusi ajatussointuina niinkuin psalmi soi Davidin
rinnassa, ennenkuin se sai sanat ja sävelen.

Ajatuksissa kasvoivat ja paisuivat nämä äänettömät laulut viikkojen
kuluessa, niiden täytyi päästä purkautumaan, hyvän työn ensi kertaa
kohottaessa siipiään -- sellainen oli tehtävä!

Nyt tuli pyhä joulujuhla. Talonpoika pystytti aivan seinän luo salon ja
sitoi siihen puimattoman kauralyhteen, jotta taivaan linnuillakin olisi
iloinen joulu ja hyvä ateria tänä Vapahtajan aikana.

Ja aurinko nousi jouluaamuna ja paistoi olkilyhteeseen ja kaikki
visertelevät linnut lentelivät ateriasalon ympärillä. Silloin helähti
seinästäkin: "pii, pii!" Paisuva ajatus tuli ääneksi, tuo heikko
piipatus oli kokonainen riemulaulu, hyvän työn ajatus oli herännyt, ja
lintu lensi ulos piilostaan. Taivaan valtakunnassa kyllä tiedettiin,
mikä lintu se oli.

Talvi yltyi todenperään, vedet olivat paksussa jäässä, linnuilla ja
metsän eläimillä oli kova aika ravinnon puolesta. Pieni lintu lensi
pitkin maantietä ja etsi ja löysikin reenjäljistä sieltä täältä
jyväsen, syöttöpaikoilta se tapasi pari leivänmurusta, niistä se söi
vain yhden ainoan, mutta kutsui paikalle kaikki muut nälkiintyneet
varpuset saamaan ruokaa. Se lensi kyliin, katseli yltympäri, ja siellä,
missä lempeä käsi oli sirotellut leipää ikkunan alle, söi se itse vain
yhden ainoan murusen, mutta antoi kaikki muille.

Talven kuluessa oli lintu koonnut ja antanut niin monta leivänmurusta,
että ne yhteensä painoivat niin paljon kuin koko se leipä, jonka päälle
pieni Inkeri oli astunut, jotta ei tahrisi hienoja kenkiään, ja kun
viimeinen leivänmurunen oli löydetty ja annettu pois, kävivät linnun
harmaat siivet valkoisiksi ja levittäytyivät.

-- Tuolla lentää järven yli tiira! sanoivat lapset, jotka näkivät
valkoisen linnun. Milloin se sukelsi alas järveen, milloin se kohosi
kirkkaaseen auringonpaisteeseen; se loisti, oli mahdoton tietää, minne
se joutui. He sanoivat, että se lensi suoraan aurinkoon.



TORNINVARTIA OLLI.


-- Maailmassa mennään ylös ja alas ja alas ja ylös, nyt minä en voi
päästä korkeammalle! sanoi torninvartia Olli. -- Ylös ja alas ja alas
ja ylös -- sitä saavat useimmat kokea. Itse asiassa meistä kaikista
vihdoin tulee torninvartioita, me katselemme elämää ja asioita
ylhäältäpäin.

Niin jutteli tornissa Olli, ystäväni, vanha vartia, hauska, puhelias
veitikka, joka näytti sanovan kaikki ja kuitenkin kätki niin paljon
vakavuutta sydämen pohjaan. Niin, hän oli parempia ihmisiä, toiset
väittivät että hän oli konferenssineuvoksen poika, tai olisi voinut
olla sellainen, hän oli harjoittanut opintoja, ollut apuopettajana,
lukkarinapulaisena, mutta mitäpä se auttoi! Silloin hän asui lukkarin
luona, hänellä piti olla vapaa täysihoito talossa; silloin hän vielä
oli nuori ja hieno, niinkuin sanotaan: hän tahtoi, että hänen
saappaansa harjattaisiin kiiltomusteella, mutta lukkari tahtoi antaa
vain rasvamustetta, ja siitä he joutuivat epäsopuun; toinen puhui
itaruudesta, toinen turhamaisuudesta, musteesta tuli musta syy vihaan,
ja niin he erosivat. Mutta sitä, mitä hän oli vaatinut lukkarilta,
vaati hän myöskin maailmalta: kiiltomustetta, ja hän sai aina vain
rasvamustetta -- silloin hän vetäytyi pois kaikkien ihmisten luota ja
rupesi erakoksi, mutta elää erakkoelämää ja tulla toimeen keskellä
suurta kaupunkia voi ainoastaan kirkontornissa, sinne hän nousi ja
poltti piippuaan yksinäisellä retkellään. Hän katseli alas ja hän
katseli ylös, ajatteli ja kertoi omalla tavallaan mitä näki
ja mitä ei nähnyt, mitä luki kirjoista ja mitä omasta sielustaan.
Minä lainasin hänelle usein lukemista, hyviä kirjoja, ja seurastaan
ihminen tunnetaan. Hän ei sanonut pitävänsä englantilaisista
kotiopettajatarromaaneista, ei myöskään ranskalaisista, jotka olivat
keitetyt tuulenhengähdyksistä ja rusinanvarsista, ei, elämäkertoja hän
tahtoi, kirjoja, joissa kuvattiin maailman ihmeitä. Minä kävin hänen
luonaan ainakin kerran vuodessa, tavallisesti heti uudenvuoden jälkeen,
hänellä oli silloin aina mielessä jotakin, joka liittyi hänen
ajatuksiinsa vuodenvaihteessa.

Kerron tässä kahdesta vierailusta ja käytän hänen omia sanojaan, mikäli
voin.


Ensimäinen vierailu.

Niiden kirjojen joukossa, jotka viimeksi olin lainannut Ollille, oli
teos vierukivistä, joka varsinkin oli tuottanut hänelle iloa ja
täyttänyt hänen mielensä.

-- Niin, ne ovat oikeita riemuvanhuksia nuo vierukivet, sanoi hän, --
ja niiden ohi kuljetaan mitään ajattelematta, sen minä itse olen tehnyt
sekä maalla että rannalla, missä niitä makaa joukoittain. Tallataan
katukiviä, noita kaikkein vanhimpien muinaisjäännösten jätteitä! Sen
olen itse tehnyt. Nyt minä kunnioitan jokaista katukiveä. Kiitos tuosta
kirjasta, se on vallannut minun mieleni, työntänyt syrjään vanhat
ajatukset ja tottumukset, tehnyt minut halukkaaksi lukemaan enemmän
sitä lajia. Maan romaani on sentään merkillisin kaikista romaaneista!
Vahinko, ettei voi lukea ensimäisiä osia, ne kun ovat kirjoitetut
kielellä, jota me emme ole oppineet; pitää lukea maakerroksista,
piikivistä, kaikista maankausista ja sitten esiintyvät toimivat
henkilöt vasta kuudennessa osassa, herra Aatami ja rouva Eeva; se on
monelle lukijalle hiukan liian myöhäistä, he tahtovat heidät heti, niin
minäkin. Se on romaani täynnä seikkailuja ja kaikki me olemme niissä
mukana. Me kompuroimme ja kampuroimme ja pysymme paikoillamme, mutta
pallo kiertää kiertämistään eikä kuitenkaan läikäytä valtamerta
päällemme. Kuori, jolla me kävelemme, pysyy koossa, me emme putoa sen
läpi; ja niin kestää tätä tarinaa miljoonia vuosia ja siinä havaitaan
lakkaamatonta edistystä. Kiitos vierukivikirjasta! Ne ne ovat poikia,
ne vasta osaavat kertoa, kun niikseen tulee! Eikö olekin mukavaa noin
joskus mennä aivan mitättömäksi, kun istuu niin korkealla kuin minä, ja
silloin saada muistutus, että me kaikki -- kiiltomusteinemme päivinemme
-- vain olemme minuutinikäisiä muurahaisia maan mättäällä, olimmepa
sitten ritarinauhalla koristettuja muurahaisia, tai minkä arvon
muurahaisia hyvänsä. Ihminen tulee niin surkean nuoreksi näiden
miljoonia vuosia vanhojen vierukivien rinnalla. Luin kirjaa uudenvuoden
aattona ja elin siinä niin kokonaan, että unohdin tavanmukaisen
huvitukseni uudenvuoden yönä: katsoa "villiä ratsastusta Amageriin".
Niin, sitä te kyllä ette tunne!

Noitien retki luudanvarsilla kyllä on tuttu, se tapahtuu juhannusyönä
Kyöpelinvuoreen, mutta sitten on myöskin tuo villi ratsastus, se on
kotimainen ja nykyaikainen, se tapahtuu Amageriin uudenvuodenyönä.
Kaikki huonot runoilijat, runoilijattaret, soittoniekat,
sanomalehdenkirjoittajat ja taiteelliset julkisuudet, ne jotka eivät
ole mistään kotoisin, ratsastavat uudenvuodenyönä ilman halki
Amageriin; ne istuvat hajareisin siveltimensä tai hanhenkynänsä
selässä, teräskynä ei kanna, se on liian jäykkä. Minä näen tämän,
niinkuin sanottu, joka uudenvuodenyönä; useimmat heistä minä voisin
mainita nimeltä, mutta paras on välttää riitaa heidän kanssaan; he
eivät pidä siitä, että ihmiset tietävät heidän Amager-retkestään
hanhenkynän selässä. Minulla on eräs serkuntapainen, joka on
kalastajanvaimo ja hankkii, oman kertomuksensa mukaan, haukkumasanoja
kolmelle arvossapidetylle lehdelle; itse hän on ollut siellä
kutsuvieraana, hänet kannettiin sinne, hän ei itse käytä hanhenkynää
eikä osaa ratsastaa; hän on kertonut sen. Puolet siitä mitä hän sanoo,
on valhetta, mutta puolessakin on tarpeeksi. Kun hän oli siellä,
alettiin laululla, jokainen vieraista oli kirjoittanut viisunsa ja
jokainen lauloi omansa, sillä se oli paras; se oli yhtä ja samaa, se
oli samaa rallatusta. Sitten marssi pienissä joukoissa esiin se väki,
joka vaikuttaa ainoastaan suupelillään, siinä olivat nyt laulavat
kellot, jotka esiintyvät seurustelussa; sitten tulivat pienet rumpalit,
jotka rummuttavat tiedot perheisiin. -- Tehtiin tuttavuutta niiden
kanssa, jotka kirjoittavat panematta nimeä alle, se merkitsee tässä
rasvamusteen käyttämistä kiiltomusteen asemesta; siellä olivat pyöveli
ja hänen renkinsä, ja renki oli röyhkeämpi, muuten ei häntä olisi
huomattu; siellä oli kunnon kadunlakaisija, joka kääntelee pyttyään ja
sanoo sen sisältöä "hyväksi, hyvin hyväksi, erinomaisen hyväksi!" --
Keskellä sitä huvia, mitä tämä kaikki mahtoi tarjota, versoi
jätekuopasta varsi, puu, ääretön kukka, suuri sieni, kokonainen katto,
se oli kunnianarvoisen seurakunnan laiskanriuku, joka piteli kaikkea,
mitä he vanhana vuonna olivat lahjoittaneet maailmalle; tästä lenteli
kipunoita kuin tulen liekkejä, ne olivat kaikki ne lainatut ajatukset
ja aatteet, joita he olivat käyttäneet ja jotka nyt irtaantuivat ja
lensivät tiehensä kuin kokonainen ilotulitus. Leikittiin leikkiä "Tuli
palaa", pienet runoilijat leikkivät leikkiä "Sydän palaa"; älyniekat
singauttivat sanasutkauksia, vähempään ei tyydytty. Sukkeluudet
rämisivät ikäänkuin olisi läjäytetty tyhjiä ruukkuja oviin, tai
ruukkuja, joissa on turpeentuhkaa. Se oli erinomaisen hauskaa, vakuutti
serkku. Oikeastaan hän sanoi koko joukon muutakin, joka oli hyvin
häijyä, mutta hauskaa! Minä en sano sitä, pitää olla hyvä ihminen eikä
arvostelija. Jokatapauksessa te ymmärrätte, että kun, niinkuin minä, on
saanut tietoonsa tuon juhlan, niin luonnollisesti aina uudenvuodenyönä
pidän varani nähdäkseni villin ratsastuksen. Jos jonakin vuonna kaipaan
muutamia henkilöjä, niin on uusia tullut sijaan, mutta tänä vuonna
vieraat jäivät minulta näkemättä, minä vierin vierukivillä, vierin läpi
miljoonien vuosien ja näin kivien irrallaan kierivän pitkin pohjoisia
maita, näin niiden ajelehtivan jääkappaleilla kauan ennenkuin Noan
arkki veistettiin, näin niiden painuvan pohjaan ja taasen nousevan
ylös, nousevan tuollaiselle hiekkasärkälle, joka viittasi ylös vedestä
ja sanoi: "tästä pitää tulla Själlanti." Minä näin villien lintulajien,
joita me emme tunne, villien päällikköjen, joita me niinikään emme
tunne, ottavan ne asuinsijoikseen, kunnes kirves iski riimumerkkinsä
pariin niistä, jotka silloin pääsivät mukaan ajanlaskuun, mutta minä
olin aivan joutunut siitä pois, mennyt varsin mitättömäksi. Silloin
tapahtui kolme, neljä kaunista tähdenlentoa, ne valaisivat, ajatukset
saivat toisen nousun. -- Tottahan te tiedätte mikä tähdenlento on? Sitä
oppineet muuten eivät tiedä! -- Minulla on niistä omat ajatukseni ja
otan lähtökohdakseni tämän: kuinka usein lausutaankaan salaa kiitos ja
siunaus jokaisesta ihmisestä, joka on toimittanut jotakin kaunista ja
hyvää? Usein on kiitos äänetön, mutta se ei putoa maahan. Minä arvelen
auringonpaisteen ottavan sen talteen ja auringonsäteen vuodattavan tuon
hiljaisuudessa tunnetun, salaisen kiitoksen hyväntekijän pään päälle.
Jos kokonainen kansa läpi aikojen lähettää kiitoksensa, niin, silloin
tulee kiitos kimppuna, putoaa tähdenlentona hyväntekijän haudalle.
Minua suorastaan huvittaa, kun näen tähdenlentoja, varsinkin
uudenvuodenyönä, arvaella, ketä tämä kiitoskimppu nyt voi tarkoittaa.
Tuonoin putosi loistava tähdenlento lounaan suunnalla: siunaava kiitos
monelle, monelle! Ketä se saattoi tarkoittaa? Varmaan se putosi,
ajattelin, rantatöyräälle Flensborgin vuonon varrella, missä Danebrog,
Tanskan lippu, liehuu Schleppegtellin, Lässöen ja toverien haudoilla.
Yksi putosi keskelle maata, se putosi Sorö'hön: kimppu Holbergin
arkulle, kiitos tästä vuodesta niin monelta, kiitos ihanista
huvinäytelmistä!

On suurta, on iloista tietää, että meidän haudallemme putoaa
tähdenlento -- se tosin ei koske minun hautaani, minulle ei yksikään
auringonsäde tuo kiitosta, sillä ei ole mistään kiittämistä! Minä en
pääse kiiltomusteeseen asti, sanoi Olli, -- minun kohtaloni maailmassa
on saada rasvamustetta.


Toinen vierailu.

Tulin torniin uudenvuodenpäivänä, Olli puhui maljoista, jotka
tyhjennettiin vanhan pisaran vaihtuessa uudeksi pisaraksi, niinkuin hän
nimitti vuotta. Silloin minä kuulin hänen tarinansa laseista, ja siinä
oli ajatusta.

-- Kun kello uudenvuodenyönä on lyönyt kaksitoista, nousevat ihmiset
pöydän ympärillä seisomaan, kädessä täysi lasi ja juovat uuden vuoden
maljan. Vuosi aletaan lasi kädessä, se on juopoille hyvä alku! Aletaan
vuosi menemällä nukkumaan, se on hyvä alku laiskuudelle! Uni kyllä
vuoden mittaan tulee näyttelemään suurta osaa, lasit niinikään.
Tiedättekö te mitä asuu laseissa? kysyi hän. -- Kyllä, siellä asuu
terveys, ilo ja eloisuus! Siellä asuu harmi ja katkera onnettomuus. Kun
minä nyt luettelen lasit, luettelen tietysti lasien arvoasteet eri
ihmisiin nähden.

Katsokaapa, _ensimäinen_ lasi se nyt on terveyden lasi! Siinä kasvaa
terveyden yrtti, pistäkää se seinänrakoon, niin voitte vuoden lopulla
istua terveyden lehtimajassa.

Jos te otatte _toisen lasin_ --! niin, siitä lähtee lentoon pieni
lintu, se visertää viattoman iloisena niin että ihminen kuuntelee ja
ehkä laulaa mukana: elämä on kaunis, älkäämme surko, iloisesti
eteenpäin!

_Kolmannesta lasista_ nousee pieni siivekäs veitikka, enkelilapseksi
häntä tuskin voi kutsua, sillä hänessä on tontun verta ja tontun
mieltä. Ei hän ärsytä, hän laskee leikkiä; hän asettuu korvamme taakse
ja kuiskaa meille hauskoja kaskuja; hän asettuu sydämemme sopukkaan ja
lämmittää siellä niin että me muutumme ylenannetun iloisiksi, hyviksi
päiksi toisten päiden arvostelukyvyn mukaan.

_Neljännessä lasissa_ ei ole yrttiä, lintua eikä veitikkaa, siinä on
järjen ajatusviiva ja sen viivan yli ei koskaan pidä mennä.

Jos otat _viidennen lasin_, niin itket itseäsi, joudut niin oudon
hupaisan liikutuksen valtaan, tai saattaa myös käydä toisin: lasista
juosta pamahtaa prinssi Karnevaali suulaana ja villinä ilosta! Hän
vetää sinut mukaansa, sinä unohdat arvosi -- jos sinulla on sellaista
--, unohdat enemmän kuin sinun pitää ja sinulla on lupa unohtaa. Kaikki
on tanssia, laulua ja helinää. Naamiot riistävät sinut mukaansa,
paholaisen tyttäret tulevat puettuina silkkiin ja harsoihin, hiukset
valloillaan, ihanin jäsenin -- riistäydy irti, jos voit!

_Kuudes lasi!_ -- niin, siinä istuu Saatana itse, pieni, hyvin puettu,
kaunopuheinen, miellyttävä ja sangen viehättävä mies, joka kokonaan
ymmärtää sinut, myöntää sinun olevan joka asiassa oikeassa, on koko
sinun oma itsesi. Hän tulee lyhty kädessä saattamaan sinut kotiinsa.
Muuan vanha taru kertoo pyhimyksestä, jonka piti valita yksi
seitsemästä kuolemansynnistä ja hän valitsi luulonsa mukaan pienimmän,
juoppouden, ja siinä hän teki kaikki muut kuusi syntiä. Ihminen ja
paholainen sekoittavat keskenään verta, sellainen on kuudes lasi, ja
silloin versovat meissä kaikki pahat idut. Jokainen niistä kasvaa
raamatullisen sinapinsiemenen voimalla, kasvaa puuksi, joka ulottuu yli
koko maailman, eikä useimmilla silloin ole muuta neuvoa kuin joutua
sulatusuuniin ja tulla valetuiksi uudelleen.

Se on lasien tarina, sanoi torninvartia Olli, -- ja sen voi toistaa
sekä kiiltomusteella että rasvamusteella. Minä esitän sen molemmilla.

Tällainen oli toinen vierailu Ollin luona, jos tahdot kuulla useampia,
niin täytyy vierailuja jatkaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita V" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.