Title: Kotipellon kynnökseltä - Kertomuksia
Author: Nikkinen, Jaakko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotipellon kynnökseltä - Kertomuksia" ***


KOTIPELLON KYNNÖKSELTÄ

Kertomuksia

Kirj.

JOUKO NIKKINEN [Jaakko Nikkinen]



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1911.



SISÄLLYS:

Koterossa.
Ensi taistelu.
Jekku-Kustaa.
Elämäntarina.
Muuan päivä.
Mies.
Ystäväni.



KOTEROSSA.


I.

Hän makasi kyynärpäät pystyssä, ristiinpantujen sormien yhdistämät
kädet pään alla, ja mietti. Puhelu oli äsken johtunut jollain tavalla
niin, että hänen oli ollut puolittain pakko kertoa yhdestä elämänsä
huomatuimmasta piirteestä. Ja hän huomasi, että nämätkin, jotka
makasivat tässä samassa huoneessa, olivat kuulleet hänestä puhuttavan
tai sanomalehdistä lukeneet.

-- Tekö olette se! he huudahtivat ja loivat häneen säälin ja ihailun
sekaisen silmäyksen.

Hän hymähti tälle huudahdukselle, ja se hymähdys oli paljon
sanova. Se kummasteli, kun ihmiset vielä nytkin häntä sellaisena
kunnioittavat, se ikäänkuin halveksi heitä senvuoksi. Samalla kuului
siinä katkeruutta huokuva kysymys: mitä varten? ja toivoton: kaikki
on mennyttä!

Eletty elämä kulki jälleen sielun silmäin ohi ja hän näki -- niinkuin
jo monta kertaa ennenkin -- miten sen ainoana suurempana tarkotuksena
oli aina ollut juuri tuon ihailevan kunnioituksen herättäminen. Se
oli ollut hänen elämänsä johtotähti, joka määräsi hänen askeleensa.
Pienestä pojasta alkaen nykyiseen asemaansa nuorena perheenisänä se
oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Sen edestä sai kaikki muu väistyä
tai tulla toimeen miten voi. Nyt voi hän sen tunnustaa itselleen
suoraan.

Tähän saakka hän oli onnistunutkin. Miten monta kertaa olikaan
hänelle hurrattu ja eläköötä huudettu, liehutettu liinoja ja heitetty
kunnioittavia ihailun silmäyksiä, kun hän huuruisena ja huohottaen,
mutta reippaana ja voimakkaana, terve puna verevillä poskilla, saapui
perille ennen muita. Pää pystyssä meni hän eläköötä huutavan joukon
läpi välinpitämättömänä, ikäänkuin hänelle olisi ollut samantekevää
hurrattiin tai ei. Kuinka tärkeää se kuitenkin oli hänelle, että
huudettiin eläköötä, kun hän saapui perille! Jollei niin olisi tehty,
olisi hän joutunut raivoon. Jos joku olisi ehtinyt ennen häntä,
olisi se ollut samaa kuin hänen luonnollisimman oikeutensa pois
riistäminen. Hän olisi joutunut epätoivoon. Tämä vaara oli olemassa,
sillä niitä oli paljon, jotka tahtoivat päästä samaan asemaan.
Senvuoksi täytyi aina olla varuillaan, aina ponnistella, sillä jos
vähänkin hellittää niin -- kuka tietää -- -- --

Tähän saakka oli onni kuitenkin vielä ollut myötäinen. Hänen nimensä
oli useat kerrat talven kuluessa sanomalehdissä mainittu ja aina
muiden samassa yhteydessä olevain etumaisena. Korkeat herratkin
olivat puristaneet hänen kättään, kiitelleet ja puhuneet siihen
suuntaan, että hän voi vielä tehdä itsensä ulkomaillakin huomatuksi
ja tuottaa kunniaa maalleen ja kansalleen. Se oli suurta! Se oli
jotain, jonka eteen kannatti ponnistella, -- toista kuin maan
tonkiminen!

Miten hän olikaan halveksinut ikätovereitaan ja muita, jotka eivät
osaa muuta kuin kyntää, ojaa kaakertaa ja lantaa ajaa! Heille
ei kukaan huuda eläköötä, ei kukaan korkea herra purista heidän
lantaista kättään, heistä ei puhuta sanomalehdissä, vielä vähemmin he
voivat ulkomailla tulla huomatuiksi ja maalleen kunniaa tuottaa --
nuo raukat!

-- Ja nyt on minulla edessä sama kohtalo! Entinen on kaikki
lopussa. En voi enää entistäkään mainettani ylläpitää, lisätystä
puhumattakaan. Ei muuta kuin vajota kyntömieheksi ja lannanajajaksi,
-- jos siihenkään enää kykenee. -- -- --

Ihan kuin kiusaksi heräsi entistä voimakkaampi muisto monista veristä
ivaa väreilevistä puheista, joita hän oli tunkionkuukkijoista
pitänyt. Hermostuneesti käänsi hän päätään.

-- Minä olen paljon sen eteen työtä tehnyt, mutta nyt ei enää
tarvitse tehdä, en kykene enää.

-- Se tuli ääneen.

Jos tämä, tieto, että nyt se on lopussa, olisi tullut hänelle
yht'äkkiä hänen terveenä ollessaan, olisi hän joutunut epätoivoon,
niinkuin ihminen, joka kadottaa elämänsä johtotähden eikä näe mitään,
minkä perään kannattaisi pyrkiä. Hän olisi joutunut raivoon, joka
olisi päättynyt, kuka tietää mihin. Mutta pitkällinen sairaus oli
taltuttanut hänen luontonsa, niin että hän alistui tähän tietoon,
niinkuin heikomman aina täytyy alistua väkevämmän alle. Ensin aluksi,
kun hän sen verran alkoi olla voimissa, että jaksoi ajatella, ja
tämä tieto tuli hänen ajatuspiiriinsä, nousi hän koko voimallaan
sitä vastaan. Hän tahtoi tukahuttaa sen heti alkuunsa. Mutta se tuli
joka päivä uudelleen, entistä suuremmalla voimalla. Ja vihdoin hän
käsitti, että se on kohtalon hänen eteensä asettama poikkitela, jonka
yli ei voi päästä. Voi kyllä lyödä päänsä murskaksi sitä vastaan,
mutta yli ei voi päästä. Ja hän alistui. Täytyy kärsiä, kun on kerran
kärsimään luotu -- -- --

-- Olen minä kuitenkin ollut jotain, tulkoon nyt mitä tulkoonkin,
minulla on kuitenkin jotain näyttää ja parempaakin kuin heillä, jotka
eivät ole ikinä päässeet tuhmaa talonjussia korkeammalle.

Se oli hänen lohtunsa. --

Pitkän pitkä oli se aika, jonka hän oli sairasvuoteella virunut,
ensin kotona ja sitten sairaalassa. Kun hän viimeksi ulkona liikkui,
oli mitä kaunein kesä. Ruis nuokkui tyyninä iltoina laskevan auringon
valossa, kevättouot hiljaa kahisivat vienossa tuulessa. Vasta
niitetty mehevä heinä työnsi ladoistaan sivukulkijan ruokahalua
herättävää tuoksua. Metsässä lemusi pihka ja tuoreet mehevät
lepänlehdet. Kaino koivu huojutteli lehtevää latvaansa ja haavan
lehdet värisivät. -- Sanovat että risti, johon Jeesus naulittiin, oli
haapapuusta ja senvuoksi haavanlehdet vieläkin värisevät. --

Nyt on syksy. Hän on kuullut sen ja tietää hän sen muutenkin. Hänen
vuoteensa on käytävän puoleisella seinällä ja hän voi nähdä ulos
ikkunasta. Ikkunaan näkyy hiukan joittenkin koivunoksani latvoja. Hän
on niitä seurannut ja nähnyt, mitenkä tuuli on niitä ravistellut,
kiskonut lehden toisensa perästä irti ja viskannut ulos kylmään
maailmaan -- liejuiseen rapakkoon. Hänen on tullut sääli noita lehtiä
ja hänen tulee sääli noita oksia, jotka nyt alastomina värjöttävät
kylmässä syystuulessa. Ne ovat käyneet rakkaiksi hänelle. Hän tuntee,
että se sama kohtalon ankara käsi, joka häntä vainoo, nyt niitäkin
repii ja raastaa.


II.

Hänessä oli tehty vaarallisia leikkauksia ja koko ajan senjälkeen
on hänen pitänyt maata selällään. Nyt aamulla hänen vuodettaan
korjatessaan otti hoitaja pois tyynyn hänen polviensa alta ja sanoi,
että nyt saa ruveta makaamaan kylellään ja saa jo istuakin sängyssä.
Huomenna saa nousta kävelemään ja ylihuomenna saa lähteä kotiin, jos
jaksaa.

-- Jaahas, -- hän vain siihen sanoi, niinkuin asia olisi jo ennen
päätetty ja nyt vain pantiin sinetti alle.

Häntä ei suurestikaan ilahuttanut kotiinmeno entisiä tuttuja
tapaamaan. Voivat vaikka nauraa.

Hurraata eivät ainakaan huuda, eivätkä liehuta liinoja, kun hän
perille pääsee. Vertaisenaan vain pitävät tunkionkuukkijatkin -- ja
niinhän -- -- Hän ei uskaltanut ajatella loppuun.

Kun hoitaja oli saanut kaikki siistityksi, keräsi hän likaantuneet
vaatteet kainaloonsa ja poistui huoneesta. Silloin päätti hän koettaa
maata kylellään.

-- Mitä tämä on? -- Eikö hän makaa vuoteella? -- Hän koetteli
käsillä. -- Rehellisesti hän makaa vuoteella. -- Mutta kun on
niinkuin makaisi jollakin kapealla lankulla hyvin korkealla ja
aina olisi putoamaisillaan. Kaikki vuoteet, sairaitten pienet
kaksilautaiset pöytätelineet, kaappi, tuolit, pesuteline,
vuodevarjostin ja kaikki pyörivät tulista kyytiä yhdessä
sekamelskassa sinisen sumun seassa. Ei näy ainoatakaan selvää
piirrettä. -- Kuitenkin ponnistelee hän uljaasti pysyäkseen
kylellään, mutta mikään ei auta. Hetken kuluttua täytyy kääntyä
selälleen. Vähän ajan päästä on kaikki jälleen selvää.

-- Voi pojat, mutta te menitte hurjaa kyytiä. Tokko olette edes
eheitä kaikki? kysyi hän toisilta sairailta, vallattomuutta
tavottelevalla äänellä. Vuoteilta kuului hyväntahtoisia osanoton
naurahduksia ja osaaottavia silmäyksiä kohdistui häneen. Ja hän
joutui omituisen nöyryyden tunteen valtaan.

Vähän ajan kuluttua hän yritti uudestaan ja päivällisaikaan hän jo
voi jokseenkin turvallisesti maata kylellään ja katsoa lattialle,
joka ei nyt pyörinyt. Illalla hän jo uskalsi istuakin tyynyjen
varassa sängyssä, eikä lattia sittenkään pyörinyt.

-- Huomenna sitä sitten pasteeraillaan ja käydään naapurissakin ja
vaikka kahvilla kyökissä.

Hän veti peiton päälleen ja tuokion kuluttua nukkui kuin päivämies.


III.

Seuraavana aamuna tullessaan tekemään tavallista aamusiivousta toi
hoitaja hänelle housut -- kasvoillaan iloisen tyytyväisyyden ja
ylpeyden ilme, niinkuin hyvin suoritetun urotyön jälkeen. Hän puki
housut päälleen ja nousi istumaan. Hoitaja talutti hänet pesutelineen
luo ja pesi hänen kasvonsa.

-- Lähdeppäs nyt kävelemään! -- sanoi muuan sairaista nousten itse
kävelemään.

-- E-hen-en minä uskalla. -- Äänessä värisi toivo ja pelko.

-- Minä autan.

Toinen toiseensa nojautuen he alkoivat kävellä päästä toiseen
vuoderivien välissä olevaa käytävää. Lapsellinen onnen myhäily
parrottuneilla kasvoillaan ja kuopille painuneissa, tuuheain
kulmakarvain reunustamissa silmissään, seurasi hän jalkojaan, kun
ne vuorotellen siirtyivät lattiaa hangaten toinen toisensa edelle.
Varjo katosi aina, kun lampun kohdalla oltiin ja taas kasvoi
joka askeleella, kun siitä poispäin siirryttiin. Vasen jalka oli
tottelemattomampi. Toisinaan piti käsin auttaa, kun ihan väkisin
uhkasi jäädä paikalleen.

-- Voi kuitenkin -- voi sentään, -- huudahti hän tuontuostakin,
itsekään tietämättä, johtuiko se kävelyharjotuksen synnyttämästä
ihastuksesta, vai muistuivatko mieleen entiset hiihto- ja
metsästysretket. Kenties siinä oli molempaa. --

Aamiaisen jälkeen hän jo pääsi tuolin avulla ikkunan luo. Ja mitä
hän näkikään siellä! Auringonpaistetta, rakennuksia, rakennuksien
varjoja, kivitetyn pihan, suuria koivuja kasvavan puiston, johon
hänen lempioksansa häipyivät näkymättömiin. Renki toi jymisevää
vesitynnyriä pihaan ja ajoi sen keittiön eteen. Varjo seurasi
uskollisesti mukana. Keittiöstä tuli palvelustyttö ja he alkoivat
yhdessä tyhjentää tynnyriä. -- Tuolla karkasi koira häntä sojona,
ihan kuin jänistä ajaisi. -- Keittiön seinän vierellä leikki
kaksi kaunista, pientä, viatonta lasta, -- liikuttavia katsella.
-- Tuolta pienemmästä rakennuksesta tuli mies ja katosi jonnekin
huoneitten taakse. -- Hoitaja meni keittiöön. -- Kas tuossa tuuli vie
koivunlehteä oikein tulen kyytiä pitkin pihaa! Ja tuolla toinen tulee
perässä ihan kuin yrittäisi edellistä kiinni! -- Hän käänsi päätään.

-- Tulkaa katsomaan! -- tulkaa katsomaan, mitä täällä on! Kuinka
hauskaa täällä on!

Kuopille painuneet harmaansiniset silmät puhuivat ja kääntyivät
jälleen katsomaan ulos. Suu ei puhunut mitään, vaikka sekin ensin
aikoi.

Vaikka hän koettikin yläruumiillaan mahdollisimman paljon turvautua
leveään akkunanreunukseen, alkoivat sääret sittenkin vapista.

-- Ei, mutta -- kyllä tästä pitää mennä vuoteelle. Mitäpä noista
tuollaisista.

Se oli suu, joka niin sanoi. Silmät, nenä ja kaitaisiksi kutistuneet
kasvot kokonaisuudessaan -- lyhyt ruskea partakin -- sanoivat ei
milloinkaan ennen nähneensä niin hauskaa. Tuolia hinaten meni hän
vuoteen luo, riisui takkinsa ja huoahtaen veti peiton päälleen.

Hän nukkui yhtä mittaa siihen saakka kun harjottelijaneidit alkoivat
jakaa ruokaliinoja päivällistä varten, jolloin hän heräsi ja
ympärilleen silmäillen nousi istumaan.

-- Jahas. Nyt pitääkin taas nousta syömään.

Pian oli takki päällä, tuoli pöydän viereen hinattuna ja hän itse
tuolilla istumassa ja odottamassa. Mutta kun ei ruoka heti tullut,
pitkästyi hän ja läksi varovaisesti kävelemään ikkunan luo.

-- Ei tässä pitkiä aikoja jouda odotella. Eräästä vuoteesta kiinni
pitäen kurotti hän ulos nähdäkseen.

-- Heleijaa! Ruokapaarit tulevat! hän huudahti ja katsahti
ympärilleen lapsellisen hyvätuulisesti naurahtaen ja alkaen
varovaisesti köpitellä takaisin pöytänsä luo. Helpotuksesta huoahtaen
painautui hän istumaan tuolille.

Käytävältä alkoi kuulua veitsien ja kahvelien kalinaa sekä kiireisiä
askeleita, eikä aikaakaan, kun jo tuotiin ruoka -- höyryävää soppaa
ja eturuoka kullekin sen mukaan kuin jaksoi sulattaa. Tuolla kahden
ikkunan välissä, vesikarahvia ja laseja kannattavan pöydän vieressä
makasi nuorukainen, jossa oli eilen toimitettu leikkaus; hän ei
saanut syödä kuin vähäisen soppaa, jota selällään maaten raukeasti
pisteli suuhunsa rinnan päälle asetetusta kupista. Hän muisti, miten
oli itsekin ollut samassa tilassa ja hänen tuli nuorukaista sääli.
Mutta -- --

-- No nyt minä syönkin niinkuin metsämies, -- ja veitsi alkoi
hiljalleen kalista lautaseen.

-- Sitten mennään kahville kyökkiin -- sanoi siihen toisista
sairaista se, joka aamulla häntä talutteli.

-- Mennään vain. -- Mutta onkos nyt mikään -- kahveli vei juuri
lihapalaa suuhun -- kahvin aika? -- Suu oli ruokaa täynnä. -- Mennään
vasta myöhemmin!

Syötyään ei hän mennytkään vuoteeseen heti, vaan paneutui takki
päällä pitkälleen mustalla nahalla päällystetylle leposohvalle. Mutta
ei siinäkään kauvaa huvittanut.

-- Minä lähden kylälle.

Salaperäisesti myhäillen meni hän hiljaa ovelle, jonka sai suurella
vaivalla avatuksi, ja hiplasi itsensä käytävälle. Tähystellen
pitkin käytävää työnsi hän oven verkalleen kiinni. Käytävä näytti
toisaanne katsoen olevan loppumattoman pitkä. Siellä etäällä häämötti
valoisampi aukko ja ihmisiä näkyi liikkuvan siellä täällä. Molemmin
puolin käytävää oli ovia ja ovien päällä numerot. Seisoi siellä pari
kaappiakin ja rullasänky, jolla sairaita kuleteltiin ja joka oli kuin
vanha tuttava vieraiden joukossa. -- Jahas, jahas, -- hän päätteli ja
kääntyi katsomaan toisaanne. Sinnepäin oli käytävä hyvin lyhyt. Näki
selvästi käytävän päässä olevan suuren ikkunan puitteetkin. Muutamia
ovia oli sielläkin päin, ja tuossa ihan lähellä oli kaappi täynnä
kirjoja.

-- Jaahas. Siinäkö se kirjakaappi onkin, -- ajatteli hän ja läksi
tassuttelemaan ikkunaa kohti. -- Ennenkuin pääsi ikkunan luo, kohosi
käytävä, ja oli astuttava pari porrasta ylöspäin. Hän kohotti oikean
jalkansa astuakseen alemmalle portaalle, mutta vasen jalka ei
jaksanutkaan yksin kantaa koko ruumiin painoa, ja hän oli kaatua.
Seinästä pidellen nosti hän ensin vasemman jalan portaalle ja sitten
veti oikean perässä päästen niin vihdoin alemmalle portaalle. Hän
lepäsi siinä hetkisen ja mieleen valahti outoja tunteita. Siinä
oli oman avuttomuuden tunnetta ja samalla nöyrää alistumista, jopa
lohdullista kiitollisuuttakin. Kenelle ja mistä?

-- Sitä ei hän tietänyt.

Levättyään hetkisen, alkoi hän taasen ponnistella. Juuri kun oli
saamaisillaan vasemmankin jalkansa ylemmälle portaalle, kuului
hoitajan raikas, hyväntahtoinen ääni takaapäin käytävältä:

-- Onko se Holma?

-- On, -- vastasi hän samassa kun nykäsi vasemman jalkansa portaalle.
Hän ei uskaltanut katsoa taakseen. Hoitaja naurahti osanottavasti.

Nyt ei ollut enää kuin muutama askel ikkunalle. Väsyneenä ja
huohottaen laskeutui hän istumaan matalalle ikkunalaudalle ja
rupesi katselemaan ulos. Näköala oli koko maailma sairashuoneeseen
verrattuna. Ensin oli kalpean kellertäväksi käynyttä niittyä ja sen
takana maantie. Maantien toisella puolella oli muutamia mökkejä ja
peltoa, jonka halki kulki iso laskuoja. Pellon takana oli metsää,
jota etemmä ei voinut nähdä. Vielä näkyi muutamia puita maantieltä
sairaalaan johtavan tien vierillä.

Vähän aikaa katseltuaan huomasi hän pellolla kynnettävän. Hevonen
vetää raskaasti, pysähtyy vähän väliä, ja hän on kuulevinaan, miten
mies sille huutaa, -- ja uudelleen alkaa hevonen mennä. Hiljaa
nahisten kääntyy tuore, musta multa pinnalle haudaten sängen alleen.
-- Hevonen taas seisahtuu. Mies antaa sen puhaltaa ja korjattuaan
huonosti kääntyneen viilun asettuu istumaan. Katselee pitkin vakoa ja
miettii. -- Ihan varmasti se miettii. -- Mutta mitähän se miettii? --
Todellakin -- mitähän se miettii? -- Kenties se miettii, minkävuoksi
pitää kyntää? -- Sitä se varmaankin miettii. Istuu tuossa aurallaan
ja piippunysää imeskellen miettii, minkä vuoksi pitää kyntää? --
Tavan takaa sylkeä loiskauttaa oikein tupakkamiehen leveän syljen.

Samassa ajatuksen juoksu katkesi. Silmät eivät enää katsoneet
kyntäjää, vaan tuijottivat jonnekin kauvas. -- Kädet valahtivat
sivuille ja hän loi kysyvän katseen vieressä olevaan vaatehuoneen
oveen.

-- Minkä vuoksi pitää kyntää?

Kysymys täytti sielun kokonaan ja tuli ulos hiljaisena kuiskauksena.

-- Jollei kukaan kyntäisi, niin ei kukaan eläisi.

Se selvisi aivan yht'äkkiä ja valtasi mielen kokonaan!

-- Jollei kukaan kyntäisi, niin maa ei kasvaisi viljaa. Ja jos maa
ei kasva viljaa, ei tule leipää, ei paksua limppua eikä ohutta
reikäleipää, ei voita, ei maitoa, ei mitään. Jos lakataan kyntämästä,
silloin täytyy lakata elämästäkin. --

Lääkäri tuli rakennuksestaan sairaalan puolelle päin.

-- Mutta eihän lääkäri kynnä, eikä pappi kynnä, ja on paljon
muitakin, jotka eivät kynnä ja kuitenkin elävät.

Aralla vahingonilolla hän katseli ympärilleen, ikäänkuin joku toinen
olisi selvittänyt asiaa. Hän luuli nyt saaneensa sen solmuun.

-- Jollei kukaan kyntäisi, eivät hekään eläisi. Joka kyntää, se
tuottaa elämän voimaa kaikille. Kyntäjä on se perustus, jonka päälle
kaikki muu rakentuu. --

Se lankesi selvänä ja varmana, -- sitä ei voinut kiertää eikä
himmentää. -- Se oli ihmeellistä. Olihan hän jo niin monta kertaa
ennenkin nähnyt kynnettävän, eikä tällaisiin ajatuksiin joutunut.
Mistä ihmeestä niitten nyt piti tulla? -- Totta kyllä, että hän oli
aina -- pilkatessaankin -- sielunsa pohjassa tuntenut, että jos asiaa
oikein alkaa ajatella niin muuhun tulokseen ei voi tulla kuin siihen,
mihin hän nyt oli tullut. Jos toisin uskottelee, pettää itseään. Hän
oli aavistanut tämän hetken tulevan. Mutta sittenkin hän tyrmistyi ja
hätääntyi. Avuttomana loi hän rukoilevan katseen ympärilleen. Hänestä
tuntui, että viimeinenkin tuki hänen altaan luhistuu kokoon ja hän
viskautuu pohjattomaan häpeän kuiluun.

-- Olenko sittenkin ollut väärässä? Ja koko ikänikö? Ja pitääkö
se tulla jokaisen kuuluville? Eikö se riitä, että olen joutunut
kyvyttömäksi? Pitääkö vielä tunnustaa erehtyneenikin, -- tunnustaa,
etten ole koskaan mitään ollutkaan? Parempi, kun -- --

Käsi teki rajun liikkeen, niin että etusormi hipaisi kaulan
etupuolta, poskilihakset nytkähtivät. Silmät välähtivät, niin
että ainoastaan valkuainen näkyi, kulmat kohosivat ja koko ruumis
jäykistyi. Sihisten kulki ilma lujasti yhteen puristuneitten
hammasrivien välitse. Sieluun patoutui jotain ja kaikki oli
kuoleman-jäykkää vähän aikaa.

-- Sinä olet kurja raukka! --

Se pärskähti ylös sielun syvyyksissä kuohuvasta myrskystä, ryntäsi
kuin padon takaa. Käsi teki torjuvan liikkeen. Kasvojen piirteet
alkoivat lientyä. Suu vetäytyi omaa itseään ivaavaan irvistykseen,
joka vähitellen kehittyi surumieliseksi hymyksi.

Katse lipui pitkin sairaalan tietä, jolle hiljaisessa syystuulessa
huojuvain koivujen varjot synnyttivät viihdyttävän valon ja varjon
sekaisen väreilyn. Lääkärin rakennuksen varjo oli vinosti yli tien,
ulottuen sairaalan seinään saakka. Valaistun ja varjon rajaa läksi
katse lipumaan. Siinä seinän vierellä oli kasa puista karisseita
lehtiä, ja katse pysähtyi niihin.

-- Nuokin ovat kerran olleet kauniita, tuoreita ja iloisia ja
kaikkien ihailemina leppeässä kesätuulessa liehuneet. Nyt ne ovat
rumia ja likaisia ja jokaisen tallattavina. Kukaan ei niitä enää
ihaile. Aivan niinkuin minuakaan ei enää kukaan huomaa eikä kukaan
ihaile.

Liikutuksella katseli hän noita likaisia lehtiä. Ne olivat tovereita
-- kärsimystovereita, -- kärsineet saman alennuksen kuin hänkin.

Vieno tuuli värähytteli lehtiä, ne kohosivat hiukan syrjälleen ja
ikäänkuin kirkastuivat, kun aurinko niihin paistoi. Samassa tuulispää
pelmautti lehdet ilmaan vieden ne suppilon muotoisessa pyörteessä
ylös, näkymättömiin.

-- Noin meitä vain heitellään -- -- --

Kurkussa tuntui heikkoa pistelemistä, eikä sumun himmentämä katse
löytänyt kohtaa, mihin pysähtyä. Jälleen seisahtui kaikki vähäksi
aikaa. Hän tunsi sielussaan jälleen jonkin murtuvan. Siellä alkoi
hiljalleen värähdellä, lohdullinen, pehmeä tunne alkoi vallata
mielen. Ikäänkuin joku ennen tuntematon valo olisi virrannut sieluun,
ja yht'äkkiä heräsi selittämätön, vapauttava tunnelma. Riemuinen
riehahdus täytti mielen ja päätä rupesi pyörryttämään.

Vaivoin nousi hän seisaalleen ja tueten käsillään seinään, alkoi
mennä pois ikkunan luota. Siinä olivat jälleen ne portaat. Päätä
huimasi, kun katsoi eteensä käytävälle. Molemmin käsin täytyi
pidellä seinästä, ja vihdoin oli kuin olikin portaat kunnialla
laskettuna. Mieleen juolahti entiset suksimäet, eikä hän voinut olla
katsahtamatta taakseen ja hymähtämättä.

Hoitaja tuli vastaan vaatteita kainalossa.

-- Eikös Holma jo ala olla väsynyt? -- Hoitaja hymyili niinkuin äiti
lapselleen.

-- Vähän kyllä. Olenkin tässä juuri makuulle menossa.

Hoitaja meni ohi pysähtymättä, ja hän hissutteli ovea kohti. Hiljaa
veti hän oven auki ja pujottautui myhäillen sisään. Yhtä hiljaa sulki
hän taas oven ja avaimesta kiinni pitäen katseli sekavin silmin
kautta huoneen.

-- Siellä näyttää olevan oikein kaunis ilma tänään.

Vaivaloisesti liikkuivat jalat. Käsin täytyi ottaa tukea, missä
siihen vain oli vähänkin mahdollisuutta. Toiset sairaat seurasivat
mielenkiinnolla menoa ikäänkuin olisivat katseillaan tahtoneet häntä
tukea.

Jo oli takki naulakossa ja väsyneesti huoahtaen hervautti hän itsensä
vuoteelle istumaan jalat lattialla. Jalkoihinsa tuijottaen hän
hiljaa kääri vasemman jalan sukan alas, veti housunlahkeen ylös ja
tuijotti pitkään paljasta säärtä. Puristi kätensä sen ympärille --
peukalo ulottui pitkälle toisten sormien päälle. Hitaasti päästi hän
housunlahkeen jälleen alas, veti sukan suoraksi, käänsi peittoa ja
pujottautui sen alle. Raskaasti painui voimaton ruumis vuoteeseen.
Kädet jäivät peitolle ja katse kiintyi niihin. Koetellen toisella
kädellä toisen ranteen paksuutta hän hymähti.

-- Lihan se vei -- mutta jäipä luut --

-- Niin. Ei ole mitään hätää. Lihaa saa uutta, mutta jos luut
olisi vienyt, niin ... Se lausuttiin äänellä, joka koetti olla
veitikkamainen, mutta olikin vakuuttava.

-- Ja sen uuden lihan kanssa alkaa minulle uusi elämä, -- välähti
mieleen ja samalla myöskin papin viime sunnuntaisen saarnan
loppusanat:

-- Minä toivon, että kun te poistutte täältä ruumiillisesti terveinä,
te myöskin olisitte henkisesti terveitä! Minä toivon, että te,
samalla kun parannutte ruumiin sairaudesta, myöskin parantuisitte
hengen sairaudesta.


IV.

Ennen laskuaan hiljaisen, salaperäisen, kaukaisesti kohisevan
metsän taakse lähetti kelmeä lokakuun aurinko vielä yhden säteen
sairashuoneeseenkin. Se laskeutui ikkunan viereiselle vuoteelle,
jolla makasi eilen leikkauksen kärsinyt kalpea nuorukainen lyhyesti
hengittäen ja raukeasti käännellen päätään puoleen ja toiseen.
Vähänväliä paisutti rintaa pidätetty huokaus. Säde loi ruusuisen
hohteen punaiselle peitolle, hyväili nuorukaisen kasvoja ja
houkutteli auki hänen silmänsä, joissa raukeuden keskeltä kuvastui
rukoileva tuskan ilme. Säde hymyili lohduttavasti noille silmille.

-- Älä tuskastu! Kyllä sinä paranet -- ja sitten...! -- se kuiskasi.

Eikä nuorukaisen pää enää kääntynyt. Silmiin ilmestyi heikko
ilon välähdys. Säde iski vielä silmää nuorukaiselle ja siirtyi
seuraavalle vuoteelle. Siinä makasi vankka mies tuskaisesti käsiään
väännellen. Pää nytkähteli hermostuneesti hartioihin, ja joka
nykäyksellä pusertuivat kasvot luonnottomiin kurttuihin, silmät
painuivat tiukasti kiinni ja huulet vetäytyivät toisistaan erilleen.
Hengittäessä tunki ilma sihisten sisään yhteenpuristuneiden hampaiden
välistä ja sai ulos tullessaan kurkunpäässä aikaan huoahtavan
korahduksen. Oli tapaturmaisesti ruhjonut toisen jalkansa, jota juuri
äsken toimitetun puhdistamisen vuoksi nyt hirveästi kirveli. -- Säde
siveli hänen poskeaan.

-- Älä sure! Sinä paranet -- ja voihan ihminen elää, vaikka ei
olekaan kuin yksi jalka! --

Seuraavalla vuoteella makasi laiha ja kalpea mies, kasvoillaan valju,
herpaantunut ilme. Sairasti sydänvikaa. Kaipasi vaimoaan ja kuutta
pientä lastaan, jotka kotona itkevät ja ikävöivät isää. Hänkin
itki, ja heikko sydän löi yli voimainsa. Säde kohosi hiljaa hänen
vuoteelleen, silitteli peitteen päälle jäänyttä pieneksi kutistunutta
kättä, hyväili poskea ja katsoi suruisen lempeästi silmiin.

-- Kyllä Jumala pitää huolen pienokaisistasi!

Muuta ei säde voinut sanoa. Se näki Kuoleman seisovan vuoteen
ääressä ja irvistelevän luisilla kasvoillaan. Itkien hiipi säde pois
vuoteelta, mutta kääntyi vielä Kuolemaan päin.

-- Sinä luulet saavasi ihmisen -- mutta siinä erehdyt! Et saa muuta
kuin liha- ja luukokoelman -- mestarin työtä kyllä sekin -- mutta
sittenkin jonkun ajan päästä kourallinen multaa vain! Sen sinä saat,
mutta ihmistä et saa.

Säde värähteli. Kuolema yhä vain irvisteli luisilla kasvoillaan.

Säde kävi jokaisella vuoteella ja sai hetkeksi kaikki rauhottumaan.
Mutta hetkeksi vain. Se ei joutanut kauvan viipymään yhdessä
paikassa, sillä maailmassa on niin paljon, jotka sitä kaipaavat. Sen
täytyi kiiruhtaa. Hetken se vielä väreili huoneen valkeilla seinillä
ja valkeassa laipiossa, jossa kärpänen suristen liukui pitkin
kiiltävää maalausta kuin tuulen ajamana.

Säteen poistuttua alkoi hämärä ikkunoista vilkuilla. Salaperäisesti
kuiskien astui se huoneeseen, pehmeästi liukuen joka komeroon.
Hetken kuluttua hämäräkin poistui ja tummakulmainen, äänetön pimeys
alkoi ikkunoista vaania, aikoen sekin tulla sisään. Mutta silloin
tuli siivoojanainen ja sytytti suuren kattolampun, eikä pimeä
uskaltanutkaan tulla sisään. Ikkunoista vain tuijotti synkeillä
silmillään ja jossain syrjäisessä komerossa uskalsi varkain hiipiä.

Se on päivän tuskallisin aika sairaalassa. Sairaat ovat
tuskastuneita, selkiä pakottaa alituisesta makuusta. Rautasängyt
natisevat, pidätetyt huokaukset täyttävät ilman. Nuorukaisen pää
kääntyilee taas tyynyllä, vankan miehen ruumis nytkähtelee ja isä
itkee.

Holma makasi taasen pää käsien varassa, äänettömänä, kauvas katsova
ilme silmissään. Hän oli omituisen mielialan vallassa. Oli niin
suloisen surullisesti hyvä olla. Oli vähän niinkuin silloin, kun
huuruisena ja huohottaen saapui perille ennen muita ja huudettiin
eläköötä ja liehutettiin liinoja -- ja kuitenkaan ei ollut niinkuin
silloin. Tämä oli jotakin paljon kauniimpaa, puhtaampaa --
täydellisempää silloiseen verrattuna -- aivan kuin sirosti tehty
pesukurikka vallan veistämättömän koivunpuolikkaan rinnalla. Kaikki
on niin hämärää, kaikessa on jotakin sellaista, jota hän ei ole
koskaan ennen tuntenut, eikä nytkään ymmärrä. Hoitajakin äsken näytti
siltä kuin sillä olisi ollut mielessä jotakin --

-- Mitäs se --?

Silmät sävähtivät, pää kohosi ja kurottautui ovea kohti. Hän kuunteli
henkeä pidättäen. Samoin toisetkin -- ei hiiskausta kuulunut
huoneessa.

Käytävän toisella puolella olevasta huoneesta kuului avonaisten
ovien kautta pehmeää, tunteellista laulua ja kitaran helinää.
Alussa se värisi epätoivoisesti kuin itku ilman kyyneliä. Sitten se
huokaili kuin kyynelvirtaan puhjennut ääretön epätoivo ja lopuksi
kohosi luottavan iloiseen säveleeseen kuin sydämen syvimmät toiveet
täyttymään saaneen riemulaulu. Se toistui usean kerran ja sairaiden
tuska lientyi, he eivät muistaneet sitä. Liikutus, lämmin kuin
kotiliesi, valtasi mielet ja kyynel kihosi silmäkulmaan. -- Kuka se
laulaa?

Jokainen kysyi, mutta kukaan ei tiennyt vastata. Nuorukainen liikahti
kuin olisi aikonut nousta ja mennä kiittämään ja kättä puristamaan,
mutta ei voi, ei jaksa. Kädet hiukan kohoavat ja jälleen raskaasti
putoavat peitolle -- kuuluu huokaus kuin pidätetty nyyhkytys.
Katseensa hän tähtää lujasti oveen, ja näkee laulun loputtua hoitajan
tulevan vastaisella puolella olevasta huoneesta kitara kädessään ja
vilkaisevan heihin ikäänkuin arastelisi hän tekoaan.

-- Se oli meidän hoitajamme, joka lauloi -- nuorukainen sanoi,
heikko säihke silmissään, pannen erityisen painon sanoihin "meidän
hoitajamme". -- Kukaan ei sano siihen mitään -- ei äännähdystäkään
kuulu vähään aikaan ja kun hoitaja tulee huoneeseen, ei kukaan puhu
hänelle laulusta mitään, mutta silmät säteilevät kiitollisuutta,
ilmakin sitä värähtelee. He ymmärtävät hoitajaansa ja tuntevat, että
hänkin ymmärtää heitä.

Laulun ensi vaikutuksen lauhduttua makasi Holma kulmat rypyssä
silmiään siristäen. Laulu muistutti jotakin -- mutta mitä? Oli kuin
olisi ennenkin kuullut samanlaista -- mutta missä, milloin? -- Käsi
painautui poskelle ja rypyt kulmissa yhä tiukentuivat.

-- Aa --!

Käsi ojentui peitolle, kulmain rypistys tasottui ja silmät avautuivat.

-- Marihan se siellä kotona noin tapaa laulella, navetassa,
ylisillä ja joka paikassa, kun tietää tai luulee, ettei hän ole
kuulemassa. Mutta jos huomaa hänen kuulevan, herkeää heti ja
katsoo niinkuin olisi rikoksesta tavattu -- hän kun tapaa aina
tiuskaista hänen "yninästään". -- Niin, Mari -- Mari -- Marihan se
on, joka aina tapasi katsoa niin kummallisesti, toivokkaasti, kun
hän itsetyytyväisenä ja hiestyneenä palaa kotiin -- mutta kun hän
ehtii sanoa: "Taas meni kaikki hyvin", näyttää Mari pettyneeltä,
jopa toisinaan silmiäänkin pyyhkii siinä kahvia keittäessään. Hän
ei sitä silloin ymmärtänyt, eikä yrittänytkään ymmärtää, meni vain
muuta puhumatta kamariin oikaisten sohvalle siksi aikaa, kun Mari
saa kahvin valmiiksi. Se Lyyli kun parkuu niin ettei saa korvillaan
olluksi ja Jukka meiskaa kuin puolijauhoinen. -- Niin -- Mari --
Mari-raukka. Nyt minä _pyytäisin_ sinua laulamaan minulle, nyt minä
ymmärrän, miksi sinä silmiäsi pyyhit silloin. -- --

Hänen tekisi mieli itkeä. Silmissä käy harmaaksi -- kaikki käy
harmaaksi ja sekavaksi. Mielikuvituksessaan kotona ollen hän syö
illallisen Lääkäri tekee tavallisen ilta-kiertonsa -- hän on vain
yhä kotona Marin, Jukan ja Lyylin luona. Kuva toisensa jälkeen astuu
silmien eteen muodostuen milloin miksikin haamuksi, jotka kaikki
katsovat häneen säälivän nuhtelevasti -- katsovat vuoroin hellästi
Maria, Jukkaa ja Lyyliä, vuoroin taas säälinsekaisella moitteella
häntä. Ne alkavat kuiskia:

-- Sinä itseäsi vain ajattelit, sinä tahdoit saada oman itsesi muita
ylemmä ja kaikki muut työntää syrjään. Sinä jätit lapsesi orvoiksi ja
vaimosi surevaksi leskeksi, että maailma sinua käsillään kantaisi.

Yhä ankarammin ja uhkaavammin kuiskivat haamut, jotka muisto esille
kutsui, eikä hän voinut puolustautua niitä vastaan. Karvas katumuksen
kyynel vain kirposi silmäkulmaan.

Yhä enemmän irtautuu hän ympäristöstään. Tuolta se sairas, joka
aamulla häntä talutteli, lausuu hänelle sanan käytävältä kuuluvan
puhelun ja naurun johdosta. Hän vain sivumennen hymähti sille.
Katse läksi omin lupinsa harhailemaan ja näki, miten nuorukainen
taas käänteli raukeasti päätään ja hiljaiset huokaukset paisuttivat
rintaa. Molemmat kädet olivat valahtaneet vuoteen reunain
ulkopuolelle ja riippuivat veltosti alas. Vankka mies taas vavahteli,
kasvot puristuivat kurttuihin ja ilma meni sihisten sisään ja tuli
korahtaen ulos. Isä taasen kärsii tuskaa, kaipaa perhettään ja
heikko sydän lyö yli voimainsa. Rautasängyt narahtelevat ja kuuluu
levottomia liikahduksia.

Käytävällä on puhelu ja nauru loppunut. Ainoastaan sähkökellon kilinä
kuuluu silloin tällöin, ja heti sen jälkeen hoitajan askeleet ja
oven käynti jossakin. Näin menee vähän aikaa ja käytävältä alkaa
kuulua reippaita naisen askeleita. Ne menevät ohi, mutta heti tulevat
takaisin ja samalla kuuluu tyhjäin astiain kalinaa. Ovi aukenee ja
siivoojatar saapuu sisään, tekee tottuneilla varmoilla liikkeillä
tavalliset iltatehtävänsä, sammuttaa ison kattolampun ja sytyttää
ovenpielessä naulassa olevan pienen yölampun, joka luo huoneeseen
pehmeän, hämäränsekaisen valon, sanoo hyvää yötä ja poistuu. Kuuluu,
mitenkä hän käy toisissakin huoneissa ja miten hänen askeleittensa
kaiku yhä heikkenee, kunnes vihdoin kokonaan lakkaa kuulumasta.
Jälleen on kaikki vähän aikaa hiljaa, ainoastaan hereillä olevain
sairaitten liikahdukset ja huokaukset värisyttävät ilmaa.

Vielä kerran alkaa käytävältä kuulua askeleita -- pehmeitä, hiljaa
narskahtelevia. Ne lähenevät yhä, ollen toisinaan kuulumattomissa.
Silloin kuuluu, miten ovi avataan ja suletaan ja hetkisen kuluttua
jälleen avataan ja suletaan, jolloin askeleet taas alkavat tulla
lähemmäksi. Ovi avautuu ja hiljaa varpaillaan astellen tulee sisään
sairaalan ylihoitajatar, mennen suoraa päätä nuorukaisen vuoteen luo.
Nuorukaisen silmät ovat puoliksi auki.

-- Saatte lääkettä, että voitte nukkua, -- kuiskaa hoitajatar,
hankaa hiukan nuorukaisen paljasta käsivartta ja ruiskauttaa siihen
morfiinia pienestä putkesta. Sen tehtyään nostaa käden vuoteeseen,
samoin toisen ja asettaa huolellisesti peitteen.

-- Nyt voitte nukkua, -- hän vielä kuiskaa lohduttavaisesti ja menee
toisille tuskaa kärsiville tekemään samoin. Nuorukainen tuntee
suloista viihdytystä ja makaa rauhassa. Samoin toisetkin.

Hiljaa, niinkuin oli tullutkin, poistuu ylihoitajatar. Lamppu
ovenpielessä sihisee yksitoikkoisesti ja sairaitten katkonainen
hengitys ylläpitää hiljalleen sirisevää ääntä. Yön tunnelmarikas
rauha laskeutuu sairashuoneeseenkin.


V.

Holma nukkui rauhattomasti. Kummalliset, piirteettömät unikuvat
vaivasivat häntä. Aamupuolella yötä hän näki unta.

Hän harhaili pimeässä kivikkoisessa ja kantoisessa metsässä,
selässään raskas taakka. Liikkuminen oli tavattoman vaikeaa. Taakka
painoi selässä ja ilma oli tukahuttavaa. Hän etsi tietä jonnekin,
mutta ei voinut nähdä, kun piti käsissään suurta tummaa lintua,
joka yhtenään rapisteli hänen silmäinsä edessä, estäen näkemästä.
Lintu pyrki karkuun, mutta hän puristi kouransa tiukasti sen jalkain
ympärille. Kynnet painuivat pivoon ja sieltä tiukkui veri, hiki valui
kaikkialta ja jäsenet vapisivat, mutta hän ei hellittänyt. Hän tunsi
jo kauan olleensa tässä tilassa. Hän tiesi, että metsän ulkopuolella
on valoisampaa, että ilma siellä on raikkaampi ja että siellä on
laajat ja vaihtelevat näköalat, mutta hän ei osannut metsästä ulos,
lintu kun aina sokaisi hänen silmänsä, -- ja lintua hän ei olisi
millään ehdolla laskenut menemään.

Metsässä oli paljon muitakin, jotka levottomassa kiihkossa näin
harhailivat, kivien ja kantojen seassa kompuroitsivat, etsivät tietä,
eivätkä löytäneet, käsissään oleva musta lintu kun sokaisi silmät.
Ja uusia ihmisiä eksyi metsään joka hetki. He eivät kukaan puhuneet
toisilleen mitään siitä, että he olivat eksyksissä, mutta silmistä
loisti hätä ja pelko, ja jokainen näytti koettavan valhetella.
Epäluuloisesti vaanien he katsoivat toisiinsa, kun milloin lähekkäin
satuttiin.

Hän oli juuri saanut kätensä vielä tiukemmin linnun jalkain
ympärille ja uskoi varmasti sen jo pitävänsä, kun yht'äkkiä kourat
herpautuivat auki ja lintu lensi tiehensä. Hän juoksi sen perään,
tahtoen saada sen jälleen kiinni, mutta se oli mahdotonta. Lintu
meni. Häpeissään ja epätoivoissaan painoi hän kädet silmilleen, ettei
näkisi toisten ilkkuvia katseita. Korviaan ei hän voinut peittää,
ja hän kuuli, miten ne toiset nauraa räkättivät, tömisyttivät
jalkojaan ja ilvehtivät hänen onnettomuudellaan. Ja kun hän otti
kädet pois silmiltään, näki hän, miten jokaisen kasvot loistivat
ilkeätä iloa. Kukaan ei ajatellutkaan lohduttaa. Se vihlasi sydäntä
ja hänen teki mieli uudelleen peittää silmänsä. Mutta silloin hän
huomasi puiden välissä heikon kajastuksen ikäänkuin päivän ensi
säteistä. Aivan hänen sivuitsensa johti polku. Hän alkoi kävellä
pitkin polkua sinnepäin, mistä kajastus näkyi, ja kuta pitemmälle
hän käveli, sitä raikkaammaksi muuttui ilma, sitä keveämmäksi taakka
ja polku tasaisemmaksi ja leveämmäksi. Näköalat alkoivat olla yhä
vaihtelevampia ja monipuolisempia. Ihmeissään ja hurmaantuneena
joudutti hän askeleitaan. Tuntui niin vapaalta. Teki mieli rallattaa
ja heittää kuperkeikkaa vihreänurmisella tiellä. Hän kiirehti yhä
kulkuaan, ja lopulta jo juosten hän saapui -- kotiin.

Siellä hän löysi Marin, Jukan ja Lyylin -- löysi heidät aivankuin
uusina. Mari juoksi hänen syliinsä, Lyyli parkui minkä jaksoi ja
Jukka telmi puuhevosensa kanssa. Hän sulki Marin syliinsä, kirkui
kilpaa Lyylin kanssa, sieppasi Jukalta puuhevosen ja alkoi sen kanssa
vallattomasti laukata ympäri tupaa. Jukka talkkeroitsi perässä,
nauroi, kirkui ja riemuitsi. Hän katsoi silmiin Maria, joka istui
uuninpankolla ja nauroi koko sielustaan. Samassa kuului kolaus, ja
hän -- heräsi.

Silmiään hieroen hän katseli ympärilleen, eikä vähään aikaan tajunnut
missä oli. Kun se selvisi, valtasi karvas pettymyksen tunne mielen.
Hän kohosi istualleen ja huomasi, että pöydältä oli pudonnut hänen
eilen lukemansa kirja. Huoahtaen nousi hän panemaan kirjan jälleen
pöydälle ja pujottautui uudestaan peiton alle. Toiset kuuluivat
vielä nukkuvan, mutta häntä ei enää nukuttanut. Unikuvan aikaansaama
vaikutelma piti häntä valveilla.

Hänet valtasi voimakas koti-ikävä. Ei mitään muuta hän toivonut kuin
että niin pian kuin suinkin pääsisi kotiin, kotiin Marin, Jukan,
Lyylin, Putten ja rauhaisten puutarhakoivujen luo! Kun voisi heti
lähteä, pukea vaatteet päälleen ja heittäytyä matkaan. Mutta se on
mahdotonta, hän ei tiedä edes, missä vaatteensa ovatkaan. Täytyy
vielä vartoa puoleen päivään saakka. Silloin pääsee lähtemään kotiin!
--

Kaikki oli hiljaista. Kello siellä käytävällä kuului lyövän neljä,
sähkökello kilisi ja heti kuuluivat yöhoitajan pehmeät askeleet.
Kuului menevän käytävän vastaisella puolella olevaan huoneeseen.
Vuoteilta kuului raskaita hengähdyksiä, korinaa, liikahduksia,
epäselviä sanoja -- vuoteet narahtelivat, mutta kukaan ei kuulunut
olevan hereillä.

Salaperäisesti myhäilevä hämärä tepsutteli kaikkialla, kuiskaili
nukkuvain korviin, silitteli heidän kasvojaan ja peitteen päälle
jääneitä käsiään. Sen ei tarvinnut pelätä pientä hiljalleen sihisevää
yölamppua oven pielessä, sillä yölamppu oli hämärän hyvä ystävä.
Pimeä tuijotti ikkunoista vielä iltaistakin synkempänä. Sen kävi
kateeksi, kun hämärä noin vaan sai vapaasti tepastella, missä
halutti, eikä itse saanut olla edes syrjäisimmässä sopukassakaan,
hämärä kun oli sinnekin hiipinyt. Ja pimeä synkistyi yhä enemmän.

Käytävällä avattiin joku kaappi, kuului pientä kilahtelua ja ovi
loksautettiin kiinni jälleen. Nuorukainen kuului heräävän, samoin
poikanen tuossa oven toisella puolella. Kello löi viisi. Ovi avautui
hiljaa ja yöhoitaja tuli kuulumattomin askelin sisään, kourassaan
kuumemittarit. Lujasti niitä ruopsautettuaan asetti hän niistä
yhden kunkin sairaan kainaloon, jolloin viimeisetkin heräsivät.
Asettaessaan kuumemittarin sydänvikaa sairastavan isän kainaloon,
koetti hoitaja hänen valtimoaan ja poistuessaan katsoi pitkästi
häneen.

Hetken kuluttua tuli hoitaja takaisin, tarkasti mittarit ja merkitsi
muistiin niiden osottaman määrän. Taasen koetteli hän valtimon
lyöntiä kuten äskenkin, taasen katsoi hän pitkästi perhettään
kaipaavaan isään -- vielä poistuessaankin vilkaisi.

-- Nouskaa, pojat, syömään, -- käski se sairas, joka aamulla oli
Holmaa talutellut.

-- Niin. Eipä tuota taida muuta työtä saada tänä päivänä, -- vastasi
siihen Holma.

Ja todella alkoikin kuulua hiljaista rapinaa, kun yksi ja toinen,
jolle lääkäri oli siihen luvan antanut, pureksi palvelustytön heille
illalla hankkimia korppuja. Holmakin alkoi pureksia, mutta yht'äkkiä
lakkasi. Mieleen juolahti eilen näkemänsä kyntäjä ja hän katsoi
miettien korppua kädessään.

-- Tämä on korppu, vehnäjauhoista leivottu -- ja sen vehnän, josta
tämä korppu on leivottu, on talonpoika kasvattanut, olkoon se
kasvatettu ja korjattu missä maailman kulmassa tahansa. Talonpoika
sen on kasvattanut, maan muokannut ja korjannut viljan, sekä myllyyn
laittanut -- tuo paikkahousuinen, tyhmä talonpoika, jolle jokainen
nauraa ja ilvehtii. Aina on hänelle naurettu, aina häntä syljetty ja
maahan tallattu. Kuinka hän on jaksanut tätä kestää niin kauvan --
kun ei jo aikoja sitten ole nääntynyt, tai muuten lyönyt kintaitaan
pöytään ja paneutunut uunin päälle nukkumaan? Silloin olisi nähty,
kenelle on naurettu -- --

Miten vähän me ihmiset sentään ajattelemme. Jokainen syö leipää,
mutta kuka ajattelee sitä hikeä, joka hänen leipäänsä on kätketty
-- sitä talonpojan hikeä? Harva ajattelee, mutta jokainen nauraa --
niinkuin minäkin. -- Kaupungissa kävelevät sähkövalojen ja kupoolien
keskellä, nauravat ja ilakoivat -- ja syövät -- sormin osottavat
ja äänin matkivat talonpoikaa, joka talvisin torilla värjöttelee
halkokuormansa vieressä, pitää majaa pihatuvissa syöpäläisten
seassa -- muualla kun nauravat, ja poliisikin paremmin huomaa --
ja kaupunkitulijaisiksi ostaa lapsijoukolleen kymmenen pennin
ranskanleivän -- -- Mahtaako hänen kätensä puristua nyrkkiin edes
housuntaskuissa? Syytä siihen hänellä kyllä olisi -- --

Hän asetti korpun pöydälleen ja selällään maaten tuijotti kattoon.

Käytävältä alkoi kuulua askeleita -- muitakin kuin hoitajan. Kuuluu
puiden kolinaa, pellit rämisevät ja hetken perästä kuuluu käytävällä
olevista uuneista palavan tulen tohinaa. Reippaat askeleet lähenevät
ovea, se avautuu voimakkaalla nykäyksellä.

-- Hyvää huomenta, -- kuuluu aamuvirkeä ääni, ja siivooja-nainen syli
täynnä sahatuita puita menee uunin luo.

-- Huomenta, huomenta, -- vastataan vuoteilta.

Holma kääntyi kylelleen.

-- Minkälainen ilma nyt on?

-- Nyt on hyvin kaunis ilma. -- Siivooja pisteli puita uuniin.

-- Ei vieläkään ole tullut talvi?

-- Ei ole -- eikä vielä hetkeen tulekaan.

-- Minä pääsen tänään kotiin.

-- Jassoo. Vai jo te nyt pääsette kotiin! Mahtaa se olla hauskaa --
kun niin kauvan on pitänyt olla täällä.

-- Kyllä se hauskaa on -- on se.

Siivooja sytytti vielä kattolampun ja meni tekemään tulet toisiinkin
huoneisiin.

Muutaman kerran kohahdettuaan, epätietoisena syttyäkö vaiko sammua,
alkoi tuli iloisesti uunissa tohista. Holma nousi, puki takin
päälleen ja asettui istumaan uunin eteen tuolille. Uunissa paukkasi,
tohisi ja pihisi. Tuntui niin kodikkaalta. Niinkuin olisi istunut
kotona kamarissa talvisena sunnuntaiaamuna. Uunissa samoin paukkui,
tohisi ja pihisi, lattialla ja laipiolla oli samanlainen viuhkan
tavoin levenevä värähtelevä valokuvio. Tuvasta kuuluu, miten Mari
toimii askareissaan, Lyyli jokeltaa kätkyessä ja Jukka laukkaa
puuhevosensa kanssa. --

-- Hohhoi! -- kun minä olen nukkunut -- sanoi heikkosydäminen isä
hyvää mieltä ilmaisevasti haukotellen. Holma säpsähti. Eihän tuo
mies ole enää moneen päivään puhunut juuri mitään. Epäselvästi vain
mutisee, kun hoitajakin jotakin tiedustelee. Senvuoksi hän huudahti:

-- Mutta -- sinähän alat parantua!

-- Niin luulen itsekin. Olen nyt jo niin virkeä, että pian minä
nousen kävelemään. -- Hän näytti kokonaan unhottaneen perheensä.

-- No jos sinä tuolla vauhdilla alat toipua, niin ei siihen montakaan
päivää mene, kun saat kotiin lähteä.

-- Niin, niin -- kyllä se olisi hauskaa -- hauskaa -- olisi se -- --

Kaikkia ilahutti tuo huomattava virkeys ja siitä aiheutui hauska
pakina. Kun siivooja käväisi kohentamassa uunia, sanottiin se
hänellekin ja hän hymähti siihen sydämellisesti.

Liike ja puhelu käytävällä yhä vilkastui. Jo kuului sieltä
päivähoitajankin ääni, kun hän neuvoi harjottelijaneitejä. He
pitivät paljon hoitajastaan, ja heidän silmänsä välähtivät ilosta,
kun kuulivat, että hän on taasen tulossa. Jotka voivat, kohensivat
peittojaan. Se oli jonkinlainen kunnianosotus hoitajaa kohtaan.

Hänen sisään tullessaan Holma jo oli pessyt kasvonsa ja juuri niitä
pyyhki, iloisesti vastaten hoitajan hyvään huomeneen. Heti alkoi
hoitaja korjata vuoteita, ja ne, jotka siihen kykenivät, pesivät itse
kasvonsa sill'aikaa, kun heidän vuoteitaan korjattiin. Ehdittyään
perhettään kaipaavan isän luo, taitteli hoitaja varjostimen hänen
vuoteensa edestä ja nosti sen pois.

-- No -- mitenkäs Kulmala nyt jaksaa?

-- Minä jaksan oikein hyvin. Sanoinkin äsken, että pian minä lähden
kävelemään.

-- Kyllä teidän vielä täytyy olla vuoteessa. Minä laitankin sen nyt
uudestaan.

Hoitaja haki rullasängyn käytävältä, nosti Kulmalan siihen, laittoi
hänen vuoteensa, pani uudet lakanat ja muut. Kulmala pakisi kuin
lapsi koko ajan, ja kun hoitaja, ensin pestyään hänen kasvonsa ja
kätensä, nosti hänet takaisin vuoteelle, sanoi hän lapsellisen
tyytyväisellä itsensä säälimistä ilmaisevalla äänellä:

-- Niin minua nostellaan kuin pikku-poikaa vain. -- Hyväntahtoinen
naurunhymähdys leijaili kautta huoneen.

Holma seisoi Kulmalan vuoteen vieressä ja katseli kaihoisin silmin
ulos. Hoitaja meni taas keittiöön niinkuin eilenkin. Aurinko
paistoi pihan vastaisella puolella olevan rakennuksen kiiltävään
peltikattoon, josta heijastui sairashuoneen ikkunoihin, luoden
seinään kalpean kuvan. Holma oli juuri syventymässä sitä katselemaan,
kun samassa hänen huomionsa kiintyi Kulmalaan, joka alkoi hengittää
raskaasti ja katkonaisesti korahdellen. Holma katsoi häneen
hetkisen ja huomautti sitten toisillekin. Heti läksi siivooja
hakemaan hoitajaa. Kulmalan hengitys kävi yhä raskaammaksi ja
katkonaisemmaksi, suu avautui joka hengähdyksellä oudosti ammolleen
ja pää vetäytyi rinnoille päin. Silmiin tuli eloton kostea ilme
ikäänkuin olisivat ne lasittuneet. Kun hoitaja ehti tulla, oli
hengitys jo loppumaisillaan -- muutama nykäys vielä, ja Kulmala oli
kuollut. Lääkäri tuli kiireesti, mutta silloin oli kaikki lopussa,
eikä kukaan voinut sille mitään. Lakana vedettiin kuolleen pään
ylitse, peitehuopa vietiin pois ja niin jäi koko vuode ihan valkeaksi.

Kaksi tuntia pidettiin ruumis huoneessa ja sitten korjattiin pois.
Holma istui taasen käytävän ikkunalla ja näki kun rengit tulivat sitä
hakemaan jaloilla ja kantotangoilla varustetulla ruumiskirstulla.
Kului hetkinen, ja he tulivat takaisin käytävälle kirstua kantaen,
huulillaan hymy, joka aina näkyy, kun ihminen koettaa näyttää
välinpitämättömältä todellisuudessa kuitenkaan sitä olematta, kun hän
koettaa peittää syvimpiä ajatuksiaan.

-- Niin menevät kuin kiveä kantaisivat, eivätkä ihmistä. Mutta
kantavatko he sitten ihmistä -- --? Ehkä kantavatkin vain kiveä --?
Eikö ihminen ole jotakin muuta kuin ruumis, jotakin muuta kuin lihaa,
luuta, verta ja aivoainetta, jotka vähän ajan päästä -- mätänevät --?
Voiko ihminen koskaan mädäntyä --?

Pyörryttäviä ajatuksia alkoi risteillä päässä ja hän meni takaisin
huoneeseen.

-- Kulmala pääsi täältä pois, eikä hänen ainakaan tarvitse enää
toista kertaa tänne tulla -- sanoi hänelle heti joku huoneessa
olevista.

-- Niin. Hänen ei tarvitse enää sairaalaan -- ei ainakaan tällaiseen
sairaalaan -- mutta meistä ei tiedä, vaikka saisimme vielä tulla
montakin kertaa. Hän pääsi pois. -- Hän sanoikin kerran, kun meitä
samana päivänä kuletettiin leikkaushuoneessa, että kenties pääsemme
poiskin samana päivänä -- ja nyt me pääsemme pois samana päivänä
-- -- Holman ääni värisi hiukan.

Puhelun keskeytti harjottelija-neiti tullessaan käskemään Holmaa
pukua muuttamaan. Holma hiukan hytkähti ja läksi pehmeästi hissuttaen.

Liikutuksella katseli hän jokaista vaatekappaletta -- takkia,
housuja, liiviä, alusvaatteita, Marin kutomia sukkia, mustia
patiina-kenkiä ja pientä kesäistä lättälakkia. Hitaasti kävi
pukeutuminen -- kääreet vatsan ympärillä tekivät haittaa, ja
muutenkin oli niin somaa -- kun ei kolmeen kuukauteen ollut
nähnytkään vaatteitaan. Ehdottomasti kääntyi suu myhäilevään
hymyyn, kun pääsi valmiiksi ja päällystakki käsivarrella läksi
takaisin, -- ja ehdottomasti pääsi sairastovereilta ja Kulmalan
sänkyä puhdistavalta harjottelija-neidiltä huudahdus, kun hän tuli
huoneeseen jälleen. Kaikista tuntui miellyttävältä ja ihmeelliseltä
nähdä häntä omassa puvussaan.

Kerättyään kaikki pikkukapineet, kynät, muistikirjan, rahataskun,
kellon, kirjekuoret, paperit ja muut taskuihinsa, ei hänellä ollut
enää muuta tehtävää kuin odottaa, koska hevonen tuodaan rappujen
eteen. Mutta siihen menikin aikaa. Hän oikoili leposohvalla,
käveli käytävällä, istuskeli akkunalla, kävi naapureissakin ja
aina vähänväliä vilkaisi kelloon, joka nyt oli liivintaskussa
eikä vuoteen karmiin ripustettuna. Kuinka hitaasti ne kellon
viisarit liikkuivatkaan! Eihän se seiso? Ei se seisonut. Tuli siitä
vihdoin päivällisaika. Hätäisesti ja sykkivin sydämin haukkasi
hän ruokaa. Hänellä oli kiire, sillä päivällisen jälkeen hänen
on heti lähdettävä. Kunhan ei vain myöhästyisi junasta. -- Hän
katsahti kelloonsa samalla vilkaisten levottomana ulos. -- Mutta
jos myöhästyisi junasta -- Missähän se renkikin kuhnustelee, kun ei
jo tuo hevosta. Kun ei vain olisi unohtanut. -- Hän ei voinut --
toisille puhellessaankin -- olla yhtenään katsomatta sinnepäin, mistä
arveli hevosen tulevan -- ja jo alkoikin hevonen rattaat perässä
nousta tallin luota pihaan. Käytävällä alettiin huutaa Holmaa.

-- Ky-ky-kyyllä minä heti.

Häntä värisytti niin ettei tahtonut päällystakkia päälleen
saada. Lujasti kädestä puristaen ja värisevällä äänellä pikaista
parantumista toivottaen sanoi hän hyvästi jääville tovereille.
Käytävällä olivat hoitaja ja harjottelija-neidit ja katsoivat
iloisen ylpeästi häneen. He olivat iloisia, kun hän pääsi vihdoinkin
terveenä pois sairaalasta ja ylpeitä, kun hän oli heidän hoidossaan
parantunut. Hän puristi heidän käsiään ja sydämellisesti kiitteli
hyvästä hoidosta. Hänet valtasi liikutus, niinkuin omaisista ja
hyvistä ystävistä erotessa.

Sydämen ankarasti tykyttäessä astui hän ovesta eteiseen ja siitä
pihalle. Aurinko paistoi kelmeästi, niinkuin se ainoastaan lokakuun
lopulla paistaa, vieno tuuli kuiski, niinkuin se ainoastaan lokakuun
kuulakkaina päivinä kuiskii. Ja hänestä tuntui, että hän on perhonen,
joka vast'ikään vapautui koterostaan ja nyt lähtee vienossa tuulessa
ja auringonpaisteessa lentelemään kukkaisille niityille. Ennen hän
eli matona kaalinlehdellä, söi siihen reiän toisensa perästä ja aina
sai olla varuillaan, ettei putoaisi alas etanain, onkimatojen ja
kovakuoriaisten sekaan. Silloin hän uskoi, että kaalinlehti on koko
maailma -- tai ainakin ainoa, missä voi oikein elää. Mutta nyt -- --

Samassa lähti hevonen menemään. Sairashuoneen ikkunoista
huiskuteltiin paria nenäliinaa ja sieltä näkyi kaihoten ulos
katselevia päitä. Käytävän ikkunalla näkyi kolme suurta
valkeaa esiliinaa sinertävän puvun päällä. Siellä seisoivat
harjottelija-neidit ja hoitaja. Hiljalleen vyöryivät rattaat pitkin
koivujen reunustamaa kujaa ja niin veräjästä, jonka kummankin patsaan
päässä oli lyhty, ulos maantielle.

-- No niin. Nyt sitä sitten ollaan menossa kotiin. -- Mutta kuinkas
uneksinkaan viime yönä pimeästä metsästä ja suuresta mustasta
linnusta? -- Todella! Minun silmäini edessä on todellakin räpistellyt
suuri musta lintu, joka on estänyt minua oikein näkemästä, ja minä
olen ollut metsään eksynyt, ja lintua veriin saakka käsissäni
pidellyt. Kuinka ihmeellistä! -- Mutta eikö suurimmalla osalla
ihmisiä ole tällainen lintu silmiä sokaisemassa? Varmasti on, vaikka
ei kaikilla sellainen kuin minulla, mutta kuitenkin jokaisella
omansa. Ja tätä lintua he pitelevät kiinni, vaikka pivosta veri
tippuu, luullen että siinä se on elämä ja onni, kun saa tällaista
lintua pidellä. Kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset sentään olemme!
Meidän täytyy tulla ensin niin heikoiksi, ettemme jaksa lintua
hallita, vaan täytyy laskea se menemään. Ja juuri silloin, kun
luulemme kaiken menneeksi linnun mukana, huomaammekin löytäneemme
oikean itsemme ja onnemme. -- On se kummallista. -- Niinkuin minäkin.
Uskoin olevani erikoisolento muihin ihmisiin verrattuna -- parempi
kuin muut. Niin kauvan kuin näin uskoin ja kaikin voimin pyrin
muihinkin saamaan samaa uskoa, niin kauvan en ollut vapaa enkä
onnellinen. Sama se on epäilemättä muidenkin. Näyttäkööt he kuinka
kauniilta tahansa, olkoot vaikka kuinka ihailtuja ja kunnioitettuja,
eivät he kuitenkaan ole vapaita eivätkä onnellisia niin kauvan kuin
he itse pyrkivät itseään toisten yläpuolelle nostamaan. He ovat
niinkuin lehdet puussa -- he eivät voi liikkua kuin rajotetulla
alalla, eikä siinäkään vapaasti, muista riippumatta. Heidän
maailmansa on ahdas ja rajoitettu -- he ovat niinkuin madot reikiin
syödyllä kaalinlehdellä. Päinvastoin silloin kun ihminen huomaakin
olevansa ainoastaan ihminen, tahtoo olla etupäässä vain ihminen ja
ihmisenä ihmisten joukossa näyttäytyä -- silloin on hän vapaa ja
onnellinen. Kohtalo voi heittää hänet maahan niinkuin irtonaisen
lehden rapakkoon, tai nostaa hänet ylös niinkuin tuulispää lehden,
-- kaikkialla löytää hän oikean paikan. Hän on niinkuin kissa, joka
aina putoaa jaloilleen heitti sen miten tahansa. Hän on vapaa! Hänen
maailmansa on rajaton. Hän on niinkuin perho, joka lentelee kukasta
kukkaan levittäen onnea kaikkialle ja ollen kaikkialla tervetullut. --

Hänen teki mieli rallattaa paimenpoika-aikaisia laulujaan. --
Kyytimies oli jörömäisen, jopa epäluotettavankin näköinen. Ei
puhunut mitään, vilkuili vain ympärilleen. Se ei varmaankaan olisi
häntä ymmärtänyt, jos hän olisi sille ajatuksiaan puhunut. He eivät
puhuneet kumpikaan mitään.

Maantien vieressä oli jälleen mies puoleksi riisuutuneena kyntämässä.
Holmaa halutti nousta rattailta, pusertaa kosteaa multaa paakuksi
kourassaan, silittää höyryävää hevosta, puristaa miehen kättä ja
sanoa hänelle joku ystävällinen sana, sanoa: sinulla nauretaan, ja
nauranut olen minäkin, mutta en enää naura sinulla, sinä kansasi
henkivartija! -- Kuitenkaan ei hän tullut niin tehneeksi, niin
kauniilta kuin se tuntuikin.

Asemalle päästyään hän käsin koski hiekotettuun tantereeseen, mutta
nykäisi äkkiä kätensä takaisin ja pyyhki sitä nenäliinalla.

-- Ei, ei -- ei se ole tätä, mutta sitä oikeaa Suomen peltoa, sitä
mustan muhevaa, talonpojan hiestä kosteaa peltoa -- sitä se on. --
Maa -- Kuinka hellä ja kärsivällinen se on! Se on halveksittu ja
pilkattu -- niinkuin talonpoika, joka sitä kyntää -- ja kuitenkin se
meidät hartioillaan kantaa ja elättää. Se ei hylkää ketään. Se on
niinkuin äiti. Vielä silloinkin, kun kaikki muu on meidät jättänyt,
eikä enää mistään lohtua löydy, vielä silloinkin se meidät syliinsä
sulkee. Jos ihmiset sinua pilkkaavat -- se ei pilkkaa. Vaikka kuinka
sitä pilkkaisit, se ei sittenkään sinua pilkkaa.

Miettien katsoi hän eteensä rautatiekiskoja.

-- Miten paljon ponnistuksia se elämältä kysyikään, se että sai minut
tämän ymmärtämään --.

Rautatievaunun ikkunasta hän vielä silmillään seurasi sairaalaa.

-- Niin. Nyt sitä ollaan kotimatkalla -- ja ilman mustaa lintua. Ei
Marinkaan tarvitse täst'edes silmiään pyyhiskellä kun milloin kotiin
tulen. Kiitos siitä sinulle, minun koteroni, ja kiitos sille, joka
minut sinuun johdatti.

Huomaamattaan nyökkäsi hän sairaalaan päin ja huokasi. Juna jyskytti
omalla tahdillaan ja hänen sydämensä sykki omallaan. Ne niin hyvin
sointuivat yhteen.



ENSI TAISTELU.


Jukka Mattila ja Mikku Heikkilä olivat seitsenvuotisia pojanvekaroita
ja aika hyvät toverukset. Päivät päästään he olivat yksissä puuhissa:
lintusilla, piilosilla, uimassa, ongella ja kaikkialla. Talvella
laskettiin mäkeä Heikkilän tuvan taitse menevällä tiellä, jossa pääsi
pitkiä luikuja aina joelle asti tai Mattilan pihalle, jos niin tahtoi.

Jukka oli ujo, kalpea, pikkunen poikanen, rakasti yksinäisyyttä,
eikä viihtynyt suuremmassa joukossa. Ainoastaan Mikun kanssa hän
viihtyi. Jos muita tuli, erosi hän joukosta ja meni yksin leikkimään
kotipihalle, tai kesäisin istumaan jokirantaan myllyn taakse, suurten
kivien sekaan. -- Mikku oli vanhempainsa ainoa poika, terve ja
punakka, viihtyi vaikka missä, mutta paraiten kuitenkin Jukan parissa.

Monta kepposta he tekivät. Mikun ei olisi sallittu kesälläkään olla
ilman kenkiä, kun pelättiin kylmettyvän ja sairastuvan. Mutta kun hän
Mattilaan ehti, niin heti kengät jaloista. Kerrankin lensivät Mikun
saappaat ja sukat yhteen nippuun sidottuna Mattilan lutinullakosta
kauvas pihaan ja olivat vähällä sattua Jukan äitiin, joka vei juuri
vesiämpäriä tupaan.

-- Pojat! Jukan äiti vain sanoi ja kaksi pörröistä, nauravaa päätä
näkyi ullakonaukosta.

Kerran eräänä talvipäivänä oli Mikku hiukan, hiukan vain,
pelmuuttanut naapurin Jaskaa ja viipyi Jukan kotona. Jassu oli mennyt
hirveästi parkuen kotiinsa ja Mikku tiesi, että isoäiti, joka samalla
oli Jassunkin isoäiti, kantelee hänen vanhemmilleen ja hän saa toria
kun menee kotiin. Tuli pimeä. Mikku pelkäsi pimeää ja Jukkakin
pelkäsi. Silloin Jukan nuorempi sisko läksi saattamaan. Hän ei
peljännyt pimeää ja käsi kädessä he läksivät. Naapurin ladon edessä
alkoi Jukan siskokin pelätä ja siinä he erosivat, kumpikin kipaisten
kotiinsa minkä pienet jalat voivat.

Mutta sitten...

Mikku sairastui ja makasi vuoteessa. Oli kevät. Jukka leikki silloin
yksin. Kaivoi puroja pelloilla oleville vesilammikoille ja saattoi
siten pitkät ajat katsella veden lorisevaa juoksua.

Tuli kesä, ja Mikku yhä vain makasi vuoteessa. -- Jukka istuskeli
myllyn takana suurten kivien seassa.

Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt katsomassa Mikkua tämän
sairastaessa. Hän ei voinut mennä, kun tiesi, että Mikku ei pääse
tulemaan ulos ja kun pelkäsi, että Mikun isäkin voisi olla tuvassa,
ja Jussi ja Maija, kenties vielä muitakin. Mikun äidistä hän ei olisi
välittänyt ...

Mutta eräänä päivänä hän löysi itsensä seisomassa Heikkilän
ovensuussa, itsekään tietämättä, miten oli sinne tullut. Sen hän vain
hämärästi muisti, että joku oli häntä käskenyt, pakottanut tulemaan.
Tuvassa ei ollut ketään, mutta hetken kuluttua tuli Mikun äiti
kamarista ja näytti iloisesti hämmästyvän kun näki Jukan.

-- Onko Jukalla asiaa? -- hän hyväntahtoisesti kysyi etsiessään
jotakin kaapista.

Ei Jukalla mitään asiaa ollut ja Jukan pää painui alas. Emäntä meni
jälleen kamariin.

Jukka seisoi kuin palaneilla jaloilla. Hän kun oli luullut, että
Mikku makaa tuvassa ovisängyssä ja Mikku makasikin kamarissa. Sopiiko
hänen mennä kamariin vai eikö sovi? Samassa Mikun äiti pisti päänsä
kamarin ovesta.

-- Tuleppas, Jukka, tänne katsomaan Mikkua!

Jukka hätkähti: Sopiiko mennä vai eikö sovi?...

-- Tule nyt, tule! -- Mikun äiti avasi kamarin oven puoliksi auki.

Jukan pää painui alas. Hän ei ollut selvillä, sopiiko mennä kamariin
vai eikö sovi.

-- No tule nyt, tule! -- Ääni oli jonkun verran tiukka.

Jukka seisoi itsepintaisesti paikallaan silmät maahan luotuina.

Turhaan pyydettyään useamman kerran pani emäntä kamarin oven
kiinni ja Jukka jäi taasen yksin. Hän tunsi, miten kaksi voimaa
taisteli hänessä. Toinen veti kamariin, mutta toinen sanoi, että on
sopimatonta mennä sinne. Eikä Jukka tiennyt kumpaa totella.

-- Jos Mikun äiti vielä tulee käskemään, niin sitten minä menen!

Samassa kamarin ovi taasen avautui.

-- No Jukka! Tulehan nyt, kun Mikko niin pyytää!

Kuinka viitsisit mennä kamariin? Se on sopimatonta. -- Ja Jukka
katsoi lattiaan, pysyi itsepintaisesti paikallaan ja kuunteli
sisäistä riitaansa.

Jos Mikun äiti vie minut kädestäpitäen kamariin, niin sitten minä
menen, ajatteli Jukka, kun emäntä taasen vetäytyi kamariin turhaan
poikaa pyydettyään.

Kului hetkinen ja Mikun äiti taasen avasi kamarin oven ja tällä
kertaa tuli tupaan kokonaan. Jukka hätkähti.

-- Kuinka et sinä Jukka tule, kun Mikku itkee? -- Ääni oli rukoileva.

Jukka tirkisteli kulmainsa alta, tuleeko Mikun äiti ottamaan häntä
kädestä.

-- Tule nyt, Jukka, kun Mikku niin kovin itkee. Jukka ei mennyt ja
kyyneleet silmissä vetäytyi emäntä kamariin.

Jukan jalkoja poltti, sydän tykytti, koko ruumis vapisi, ja kun
emäntä sai kamarin oven kiinni, pujahti Jukka ulos ikäänkuin jotakin
pakoon. Pihalle päästyään hän pysähtyi kuin iskettynä.

-- Mutta minä sittenkin menen kamariin! -- hän ääneen virkkoi. --
Olisipa se kaunista, jos menisit, kun kerran pois läksit! -- kuului
ääni sisästä. Se oli kylmää, purevan ivallista. Ja Jukka läksi kotiin.

Jukka oli levoton koko päivän ja kuljeskeli hajamielisenä paikasta
toiseen.

-- Minähän luulin, että Mikku makaa tuvassa ja hän makasikin
kamarissa, hän ajatteli. Kuinka minun sinne sopii mennä! Ja mitä minä
olisin sanonut, jos olisin mennytkin?

-- Mutta kun sinä menit katsomaan toveriasi, joka sairastaa ja
kukaties kuoleekin, etkä mennyt edes hänen sänkynsä viereen istumaan.
Jukka! Sinä et tehnyt oikein! -- Näin hänen rinnassaan joku valitteli.

-- Voinhan minä mennä vieläkin, -- ajatteli Jukka hädissään ja kulki
levottomana paikasta toiseen. Läksi vihdoin joen rannallekin. Istui
kivelle myllyn takana, liotteli jalkojaan vedessä ja katseli, miten
vesi hiljaa luikerteli kivien välissä ja aurinko paistoi veteen.
Pienet kivimateet ja sormenmittaiset hauet pujahtelivat kivien alta
piiloistaan, olivat hetken rauhassa ikäänkuin jotakin kuunnellen,
mutta samassa kiepauttivat purstoaan ja katosivat. Rannan heinät
kahisivat vienossa tuulessa ja kukat huojuivat. Aurinko paistoi
myllyn seinään ja siinä oleva aukko, jossa vesiratas oli, häämötti
kaamean mustana kuin jonkun hirviön suu. Vesirattaan siipilaudat
olivat kuin hirviön hampaat.

Jukka oli niin monta kertaa istunut tässä paikassa samalla tavalla
ja aina oli hänen mielensä tyyntynyt. Hän oli tuntenut omituista,
suloisen haikeata, turvallista hyväntunnetta. Jos joku tuli häntä
siinä häiritsemään, tuntui Jukasta samalta kuin jos olisi joku kaunis
kuva häneltä särjetty.

Mutta nyt hän ei viihtynyt siinäkään. Myllynaukko hirveine hampaineen
oli niin uhkaava, auringon valaisema myllyn seinä katsoi niin
surullisena kuvaansa vedessä, heinät kahisivat nuhtelevasti ja
kukat huojuivat itkien. Sormenmittaiset hauet ja kivimateet tulivat
piiloistaan, katsoivat häneen vähän aikaa ja tuntuivat sanovan:

-- Phyh! Tuommoinen, joka ei mene katsomaan sairasta toveriaan! --
Kiepauttivat purstojaan ja katosivat.

-- Menisinkö uimaan? -- Jukka ajatteli. Vesi viilteli kylmästi
jalkoja ja joki näytti niin uhkaavalta. Jukkaa puistatti. Hän kohosi
rantatörmälle ja meni riihen luo.

-- Kuinka sinä et mennyt katsomaan Mikkua, joka sairastaa? -- sanoi
riihi ja katsoi Jukkaa hellänsuruisesti niinkuin Jukka muisti
isän joskus katsoneen, kun hän teki pahoin, eikä isä voinut häntä
rangaista.

-- Viu viu, ti tiu, ti tiu, tiu tiu tiu, -- siinä se on poika, joka
ei mene katsomaan sairastavaa toveriaan! Hyi! -- sanoi varpunen
riihen räystäässä.

Jukka lähti tupaan. Suruissaan kahisi ohrapelto, nuhtelevasti katsoi
musta saunanovi, jonka yläpuolella oli savun muodostama harjaan
saakka ulottuva nokinen kiehkura. Eteenpäin kumartunut aitta uhkasi
kaatua päälle ja Jukan täytyi juosta sen sivuitse. Varjossa oleva
luhdin seinä oli synkissä mietteissä ja tupa kyseli kummastuneena ja
uhkaavana:

-- Kehtaatko tulla sisään?

Jukka tuskaili.

-- Minä lähden katsomaan Mikkua! hän ääneen virkkoi.

-- Kyllä olisi kaunista nyt mennä, kun et kerran silloin mennyt, kun
aijoit. Kyllä sillä saataisiin nauraa!

Siinä se taas oli se kylmä, pureva, ivallinen ääni, joka häntä
kiusasi.

Jukan teki mieli mennä sänkyyn, painaa pää tyynyihin ja itkeä, itkeä
-- --

Jonkun päivän perästä menivät Jukan äiti ja sisko käymään
Heikkilässä. Kun he sieltä palasivat, kertoi äiti, miten Mikku oli
heidän mennessään kamariin maannut kasvot seinäänpäin, mutta heti
kääntynyt ja ojentanut kätensä heille. Mikun äiti oli kertonut,
mitenkä Mikku tavallisesti, kun tulee vieraita, kääntyy seinäänpäin,
on levoton eikä puhu mitään -- usein itkeekin. Oli ihmetellyt, kun
Mikku nyt noin oli hyvillään. Samalla kertonut, mitenkä Jukka ei
ollut tullut Mikun luo kamariin, vaikka hän oli niin monta kertaa
pyytänyt, ja mitenkä Mikku oli ruvennut katkerasti itkemään, kun
oli kuullut, että Jukka oli mennyt pois tuvasta. Oli pyytänyt, että
Jukka vielä tulisi katsomaan Mikkua. Mikku oli ollut hyvin heikko, ja
äiti nuhteli Jukkaa, kun ei ollut mennyt hänen luokseen, ja siskokin
nuhteli.

Jukka oli koko ajan pelännyt, että jos äiti saisi tietää, ja nyt oli
äiti saanut sen tietää. Silmät maahan luotuina kuunteli hän äidin ja
siskon puheita koko sydämestään katuen, ettei silloin mennyt Mikun
luo kamariin, kun Mikku on niin kovin heikkokin.

Levottomana harhaili Jukka taas sinne tänne, istui milloin penkillä,
milloin tuolilla, nosti tuolin pöydälle, kiipesi sille ja etsi
jotakin viililaudakolta. Mitä? Sitä hän ei tiennyt.

-- Mitäs siellä kaaparoitset? tiuskasi äiti.

Jukka laskeutui lattialle, istui hetken ympärilleen vilkuillen
penkillä ja kiipesi ylisänkyyn. Sieltä kohosi leipähirsille ja
hinasi itsensä siellä kuivamassa olevia reenjalaksen aineksia pitkin
toiselle hirrelle yli tuvan.

-- Jos täältä putoaisi, minkähänlainen sitten olisi olla? -- välähti
mieleen puolimatkassa. Hän katsahti alas, eikä paljoa puuttunut,
ettei koettanut. Toiselle hirrelle päästyään laskeutui hän uunin
päälle kolistellen siellä astianaineksia ja muita palikoita. Pian
tuli sieltäkin alas ja istui hetken tuolilla tähystellen, mihin nyt
menisi. Yht'äkkiä nousi ja läksi päättäväisesti ulos.

Sivuilleen katsomatta meni hän tallin, lantapihan ja ratasliiterin
ohi ja sivuutti jo naapurin leveän ja matalan rehuladon, jonka
sivuseinällä on kaapinmuotoinen lautakoppio. Etuseinässä on
kaksipuolinen ovi, joista ei kumpikaan puolikas pääse kuin puoliksi
auki, lato kun on niin painunut. Hän oli jo naapurin aitan kohdalla,
jossa tiet haarautuivat. Mäkeä ylös suoraan eteenpäin mennään kylän
sisään ja maantielle, ja maantietä pääsee vaikka minne. Mäkeä
alas oikealle, sitten sillalle, sillalta kujalle ja kujaa pääsee
naapurikylään, mutta sinne ei ole hyvä mennä, siellä saa selkäänsä.
Jukka kääntyi vasemmalle, sille tielle, joka vie myllyyn ja riihen
luo, mutta hän ei mene niihin kumpaiseenkaan, ei mene edes sitä
tietäkään, menee vain sen yli.

-- Noin. -- Parilla harppauksella oli Jukka tien toisella puolella,
jossa vihreässä nurmikossa oli tallattu polku ja näkyi epäselviä
rattaan jälkiä.

-- Minä menen katsomaan Mikkua, -- Jukka itsekseen sanoi.

-- Mutta kuinka sinä nyt heti kehtaat mennä, kun äiti ja Hilda juuri
ovat olleet?

Siinä se oli taasen se kylmä, pureva, ivallinen. Jukka pysähtyi
juuri kuin olisi pitänyt puutarhan nurkkauksesta kääntyä Heikkilän
pihaan, ja tuijotti tylsästi eteensä. Ajatuksenjuoksu pysähtyi, kädet
hervahtivat sivuille.

-- Et sinä nyt kehtaa mennä! Ei se ole ollenkaan kaunistakaan. Tule
jonakin toisena päivänä! Mikkukin paremmin pitää siitä! -- Kylmän,
purevan, ivallisen sekaan oli tullut neuvovaakin.

Ehdottomasti katsahti Jukka, onko ihmisiä näkyvissä. Ei näkynyt
missään ja tuuheat syreenipuut estivät häntä näkymästä Heikkilän
ikkunoihin. Jukka kääntyi takaisin.

-- Mutta tuolta toisesta Heikkilästä on voitu nähdä -- ja Jukka läksi
menemään myllylle vievää tietä. Oli vain löytänyt tuolta kiven, jolla
voi heittää voileipiä joessa --

-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- päätteli Jukka
mennessään. Jostakin syystä ei huomenna sopinut.

Hyvän aikaa hän sitten viipyikin jokirannassa heitellen voileipiä
tyynessä myllypurossa ja melkein joka kivelle vakuuttaen, että hän
ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. Kotiin mennessään hän tuli riihen
luo.

-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- sanoi hän riihelle ja
varpuselle.

-- Tsiu, -- sanoi varpunen. Ohrapelto taasen kohisi surullisesti.

-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- lohdutti Jukka sitä.

Saunanoveen ei hän vilkaissutkaan. Sivumennen vain sille sanoi:

-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua.

-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- sanoi hän rukoilevasti
aitalle ja juoksi sen kohdalla.

Luhdin seinään paistoi aurinko, se oli hauskalla tuulella.

-- Ylihuomenna minä nyt menen katsomaan Mikkua, -- sanoi Jukka sille
niinkuin uskotulle toverille.

Tupa ei näyttänyt huolivan sitä ei tätä, mutta sanoihan Jukka
kuitenkin sillekin. Kaikki näyttivät olevan tyytyväisiä siihen, että
Jukka nyt ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. -- --

Ylihuomen valkeni. Jukka lojuili tavallista kauemmin vuoteella.
Mikäpä sinne nyt on kiire, onhan sitä sittenkin päivää. Hän yritti
nukkua, painoi silmänsä kiinni ja veti peitteen päänsä ylitse. Mutta
kiusallisesti hän vain oli virkeällä tuulella. -- Kun ei nukkumisesta
tullut mitään, nousi hän viimein ylös. Aurinko paistoi korkealta,
isä oli jo mennyt pellolle väen kanssa ja pääskyset lentelivät
joen rannalla sinne tänne suurella kiireellä, ihan jokeen lensivät
toisinaan. Jukka ei milloinkaan muistanut nähneensä pääskysiä noin
veitikkamaisina. Yhtenään täytyi huomauttaa niistä äidille, joka pesi
astioita takan ääressä ja komenteli panemaan vaatteita päälle.

-- Siinä paitasilla roikottelet iso poika!

-- Eihän nyt niin ole kiirettä. -- Jukka veti housuja jalkaansa.

-- Mutta ihanhan nuo pääskyset ovat hulluja tänään, kun ihan
toisiinsa lentävät!

Käsin housuja pidellen juoksi Jukka ikkunalle ja nauroi kovalla
äänellä. Naapurin Jassu näkyi tulevan ongelle jokirantaan.

-- Minäkin menen! Ei sen tarvitse meidän puolelle tulla. Ei tarvitse!
Ei jo!

Tuota pikaa oli Jukalla vaatteet päällä. Hänen onkensa oli
vinninrappusilla seinää vasten pystyssä. Sen hän sivalsi sieltä ja
juoksi ulos. Rapuilla tuli Heikkilän emäntä vastaan. Jukka seisahtui,
sydän hytkähti ja sitten seisahti hetkeksi. Heikkilän emännän silmät
olivat itkettyneet.

-- Mikku on kuollut, -- hän hiljaa sanoi ja purskahti itkemään,
samassa kun katsahti Jukkaan.

Jukka ei sanonut mitään. Meni vain jokirantaan johtavaa polkua
koettaen kuinka nopeasti hän voi juosta. Saunanseinän vierestä löytyi
matoja lahon puun alta. Hän irrotti koukun, oikein porvarin koukun,
korkista, kirvotti siiman vavan ympäriltä, pani madon koukkuun ja
viskasi jokeen. Joki oli rasvatyyni, aurinko paistoi ja leivo lauloi.
Jukka istui kivelle ja tähysteli korkkia, joka oli liikahtamatta
veden pinnalla.

-- Kumma kun ei näpi ja on näin kaunis ilma?

-- Heikkilän Mikku on kuollut. -- Ikäänkuin joku olisi sormellaan
koskettanut.

-- Kerrankin sain tästä samasta paikasta ainakin noin pitkän ahvenen.
-- Toinen käsi osoitti toisen käden kyynärpäästä sormenneniin. --
Heikkilän Mikku on kuollut. -- Ikäänkuin olisi joku lyönyt olalle.

-- Jassu oli tuossa toisella kivellä, eikä saanut kuin pari kiiskiä.
-- Jukkaa nauratti kovasti. -- Heikkilän Mikku on kuollut. --
Ikäänkuin olisi tukistettu.

-- Kun tässä hetken aikaa olen, niin kyllä minä taas vedän oikein
aika ahvenen! -- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä ole käynyt
häntä katsomassa!

-- Ikäänkuin olisi lyöty korvalle lujalla kädellä.

Veri seisahtui, sydän lakkasi sykkimästä, eikä Jukka nähnyt ei
korkkia veden pinnalla eikä lumpeen kukkia likellä rantaa.

-- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa.

Se humisi kolkosti kuin puutarhan lehdettömät haavat pimeänä
syysiltana. Jukka tuijotti eteensä, mutta ei nähnyt eikä kuullut
mitään, ei auringonpaistetta eikä leivon laulua.

-- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa.
Voi sinua! -- Se oli kuin myrskyn vinguntaa puutarhan lehdettömissä
haavoissa.

Toinenkin ääni alkoi siinä vierellä väristä hiljaa ja terävästi kuin
pingotettu rautalanka tuulessa:

-- Ja sinäkin olet syypää Mikun kuolemaan, kun et käynyt häntä
katsomassa.

Maailma kävi mustaksi ja vaistomaisesti siirtyi Jukka pois kiveltä,
ettei kaatuisi jokeen. Rintaa ahdisti, ruumis kävi hervottomaksi.
Vatsassa alkoi kiemurrella ja kouristella, ja Jukka kieritteli pitkän
aikaa kedolla tuskissaan.

-- Minä olen surmannut Heikkilän Mikun. Jukka makasi selällään
liikahtamatta, silmät auki rävähtäneinä, suu ammollaan. --

Käsin vatsaa pidellen, selkä koukussa hän läksi vihdoin laahustamaan
tupaa kohti. Äiti jo näki ikkunasta ja tuli hätäisenä vastaan.

-- Minun on vatsani niin kovin kipeä, -- parkui Jukka minkä jaksoi.
Äiti talutti Jukan tupaan, peitti huolellisesti vuoteeseen ja antoi
rohtoja. Vatsankipu loppui, mutta Jukka makasi vain yhä sängyssä. Kun
äiti kysyi, että ainako vain Jukka oli kipeä, vastasi Jukka, että
"aina vain", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Hän ei voinut katsoa
äitiä silmiin.

Ei Jukka itkenyt enää, mutta pää oli raskas, ja hän tunsi, että
siellä sisässä joku itki ja että sillä on syytäkin itkeä.

Siellä itki sydän, pienoinen hellä sydän, ja se itki sentähden, kun
muut äänet olivat nyt ensi kerran tukahuttaneet sen äänen. Se kenties
aavisti, ettei tämä ole ainoa kerta ...

       *       *       *       *       *

Jukka ei uskaltanut mennä Mikun hautajaisiin. Pelkäsi, että Mikku
häntä nuhtelee ja kertoo koko hautajaisväelle, ettei Jukka ole käynyt
häntä katsomassa, vaikka hän niin hartaasti pyysi. Silloin kaikki
katsoisivat Jukkaa, ja mihin hän silloin joutuisi -- --

-- En minä voi mennä, minun on vatsani kipeä, -- Jukka sanoi ja jäi
mummon kanssa kotiin.

Ikkunasta hän näki, kun Mikkua vietiin. Oli pitkä jono hevosia
ja rattaita ja rattailla ihmisiä. Ensimäisen hevosen rattailla
oli pieni, mustaksi maalattu ruumiskirstu, jonka reunoista näkyi
valkoista harsoa.

-- Siellä se nyt menee Heikkilän Mikku! -- mummo sanoi ja huokasi. --
Enkä minä käynyt häntä katsomassa, vaikka hän pyysi! Ja Mikku itki,
kun en mennyt!

Jukka ei nähnyt enää kirstua, olisi mennyt pois ikkunasta, mutta
mummo olisi siitä huomannut jotain. Ja Jukka katsoi tarkasti, mutta
ei nähnyt mitään, ei edes heidän omaa Mustaakaan, kun mummo sen
hänelle osotti.

       *       *       *       *       *

Jukka ei puhunut kenellekään tunteistaan, ei äidillekään. Hän kyllä
tunsi, että äiti olisi voinut lohduttaa, mutta samalla hän tunsi,
että jos alkaa kertoa, niin purskahtaa itkuun. Ja hän ei kertonut,
yksin vain kantoi surunsa niinkuin mies ja kärsi niinkuin marttyyri.
Kukaan ei siitä tietänyt. Se oli suljettuna hänen sydämeensä ja teki
sen araksi ja herkäksi. Aina kun Jukka näki jonkun surevan, tunsi
hän tuskaa, mutta ei voinut ketään lohduttaa, sillä hän kaipasi itse
lohdutusta...

       *       *       *       *       *

Kalpea poikanen on kasvanut mieheksi, mutta yhä vieläkin hän
muistelee ensi taisteluaan. Senjälkeen tapahtuneet taistelut eivät
ole voineet sen muistoa himmentää, pikemmin päinvastoin. Yhä vieläkin
itkee sydän, ja itkee sitä, kun ihminen on niin miehekäs, ettei kuule
sydämensä hellää kieltä, ja kuitenkin kärsii hän tästä miehekkyydestä
itse, ja tuottaa sillä muillekin kärsimyksiä.



JEKKU-KUSTAA.


Ihmiset tässä maailmassa voidaan jakaa kolmeen ryhmään:
täysijärkisiin, täysihulluihin ja niiden välillä oleviin, joita
kansa sanoo löylynlyömiksi. Näiden eri ryhmäin väliset rajat eivät
ole lainkaan selvät, päinvastoin ne ovat hyvinkin hämärät. Voidaan
väittää niinkin, ettei täysijärkistä ihmistä ole olemassakaan,
samoinkuin ei täysihulluakaan, sillä järjellisyyden korkeinta,
viimeistä huippua ei liene kukaan saavuttanut, enemmän kuin
hulluudenkaan äärimmäistä rajaa. Mutta löylynlyömiä -- niitä on.
Melkein jokainen ihminen on jonkun toisen mielestä tavalla tai
toisella löylynlyömä.

Kustaa Heikinpoika Smullbakista ihmiset sanoivat, että hän on
löylynlyömä ja nimittivät häntä Jekku-Kustaaksi, ties mistä syystä.
Hän oli pieni, ketterä mies, kasvot leveät ja matalat ikäänkuin joku
olisi niitä kättensä välissä pusertanut, toisella päälaesta painaen,
toisella leuan alta. Pienet silmät vilkuilivat matalan, tuuhean tukan
reunustaman otsan alla, joka oli tavallista enemmän taaksepäin luisu.
Nenä oli leveä ja matala sekin kuin joku muhkura poskien välissä.
Kenties ihmiset moittivat hänen päätään ja senvuoksi haukkuivat
häntä Jekku-Kustaaksi. Koiramainen nimi se vain oli, johtukoon mistä
tahansa.

Kustaa Heikinpoika Smullbak palveli renkinä Ylivarsilan nuorella
isännällä. Samaan aikaan oli siellä piikana Tupun Leena eli
kirkonkirjain mukaan Leena Tuomaantytär Ketkar, -- roteva, miehekäs
nainen, josta ihmisillä oli paljon puhumista, varsinkin kylän
pojilla, kun raitilla ja riihien luona korttia pelasivat. Pojat
sanoivat, että Leena olisi erittäin kernas ottamaan miehen itselleen.
Siitä ei nyt kuitenkaan tiedä mitään mennä päättämään, sillä niin
pojat sanovat kaikista tytöistä.

Ylivarsilan nuori isäntä oli jäsenenä kaikissa komiteoissa,
hoitokunnissa ja lautakunnissa, ja Kustaa ja Leena saivat paljon olla
kahden päiväkunnalla kauniina kesäpäivinä takamailla. Heidän luhtinsa
olivat samassa rakennuksessa, Kustaan luhti viimeisenä ullakon
perällä ja Leenan ensimäisenä kun rapuilta noustiin.

Syksyiset yöt ovat pimeät ja yksinäiset, ei näe nenänsä päähän, ei
kuulu kuin hiljainen veden tippuminen räystäistä ja sateen tuhina,
sekä silloin tällöin yksinäisen ohikulkijan loiskuvat askeleet
lokaisella tiellä. Toisinaan taasen myrsky pauhaa niin ettei kuuluisi
vaikka mitä tehtäisiin. Silloin on aina turvallisempaa kaksin kuin
yksin.

Kaikkien tekijöitten summa oli se, että eräänä iltana -- se oli
pyhäinpäivän maanantaina -- Leenan luhdista kiilui valkea, mutta ei
Kustaan luhdista. Leena jo makasi ja Kustaa istui vuoteen laidalla
kädessään kaksi tyhjää kukkaroa, joista rahat oli levitettynä
Leenan rinnoille peiton päälle. Siinä oli heidän kummankin
viimevuotinen palkka ja ensi vuoden pestuurahat. He ovat edelleenkin
molemmat Ylivarsilassa ja nyt he neuvottelevat, mitä Kustaa toisi
Leenalle kihloiksi, kun huomenna menee isännän kanssa rukiita
kaupunkiin viemään. Sovittiin niin, että hän tuo sormuksen, oikein
kultasormuksen, korvarenkaat ja ruskean, punakukkaisen silkkihuivin.

-- Sitten sinä menet pyytämään Matinniemen vaaria itsellesi
puhemieheksi, otat kihlat mukaasi ja yhdessä tulette minua kosimaan.
Silloin sinä sitten annat minulle kihlat, -- neuvoi Leena.

-- Kyllä, -- myönsi Kustaa.

Asia oli siis päätetty, ja Kustaa riisuutui Leenan viereen nukkumaan.

Kustaa teki kaikki tunnollisesti niinkuin oli sovittu, ja
keskiviikko-iltana hän sitten kääri silkkihuivin huolellisesti kokoon
ja pisti takkinsa povitaskuun. Sormuksen ja korvarenkaat hän pani
tyhjään tulitikkulaatikkoon, jonka pisti liivintaskuun, ja pyhäpukuun
puettuna hän läksi Matinniemeen.

Vaari istui pöydän ääressä illallistaan syöden pienen
läkkilamppu-tuikun valossa.

-- Hyvää iltaa, -- tervehti Kustaa reippaasti.

-- Iltaa, iltaa, -- vastasi vaari pitkään, terottaen katsettaan
paremmin nähdäkseen.

-- Ka, Kustaako siellä onkin. On niin pimeä -- tuo lamppu valaisee
niin huonosti, ettei paljon näekään. -- Vaari söi, puheli ja tyhjensi
tuolilta vaatteita sänkyyn.

-- Kustaa käy istumaan!

Kustaa istui tuolille suu arvokkaassa mutistuksessa, nosti vasemman
säären oikealle polvelle ja laski kädet siihen päälle. Leena oli
neuvonut, ettei heti ovesta saa asiaansa huutaa, se näyttäisi niin
kovin touhuiselta. Pitää ensin istua ja puhella muita asioita. Ja
Kustaa istui, mutta ei hoksannut, mitä muita asioita tässä nyt
pitäisi jutella.

-- Siellä on kovasti rapaa nyt, -- sanoi vaari nostellen ruokakuppeja
pöydältä pois.

-- Rapaa siellä on.

Syntyi taas äänettömyys. Vaari sytytti piippunsa ja asettui istumaan
takkakivelle kädet selän takana.

-- Söin kylmää piimää ja tuli kuin vilu.

-- Kyllä sitä vilu tulee, kun syö kylmää piimää.

Taas oltiin ääneti hetken aikaa. Vaari kopisti porot piipustaan ja
pisti piipun housuntaskuun. Vetäen suunsa hyväntahtoiseen hymyyn, hän
sanoi:

-- Eipä se Kustaa ole joutanutkaan tänne, en muista onko käynyt
koskaan.

-- En ole tainnut käydä -- ja ties oisiko nytkään tullut lähdetyksi,
mutta sattui vähän asiaa.

-- Jassoo.

-- Joo tuota. Mun pitäisi pyytää teitä puhemieheksi.

-- Itsellesikö?

-- Itselleni.

-- Hjassoo! Kustaa aikoo ottaa akan?

-- Sellainen se olisi meininki.

-- No se onkin oikea meininki! Silloin sitä mies vasta oikein mies
onkin, kun sillä on itsellä akka. -- Vaari älysi missä ollaan.

-- Joo. Niinpä sitä on kuin tuuliajolla, kun ei ole itsellä akkaa. --
Kustaa riemastui vaarin sanoista.

-- Niin on, niin on. Noo -- sinne pitäisi heti lähteä, vai --?

-- Hetihän se olisi meininki. Leena käski tänä iltana tulla.

-- Leena?

-- Niin, se Tupun Leena se on, jonka kanssa minä tässä meinaisin.

-- Vai Tupun Leena! No mutta! Sen sopivampaa akkaa ei Kustaa
saisikaan mistään.

-- Niin meinaan itsekin, että mistä se juuri parempikaan tulisi.

-- Ei mistään, ei mistään. Minä panen vain takin päälleni, niin
lähdetään sitten. Vai Leenaa se Kustaa. -- Aina se vakka kantensa
katsoo. Joko sitten mennään?

He lähtivät ulos. Vaari lukitsi kamarinsa ja pisti avaimen taskuunsa.

-- Vai tänään se Leena käski tulla. Vaarilla oli veitikka
suupielessä, kun tuli pihalle.

-- Tänään se käski.

-- Jaahas.

Leena oli äitinsä luona vapaaviikkoaan viettämässä, ja sinne
ohjasivat vaari ja Kustaa kulkunsa. Rapaa karttaakseen he menivät
kautta pihain, nurkkain taitse, porrastettujen aitain ylitse
vasikkahakoihin ja taas pihaan, porraspuuta laskuojan ylitse, siitä
pellonpiennarta ja vihdoin kivisen, nurmea kasvavan mäen poikki,
jonka syrjässä Leenan äidin mökki oli.

Leena kainosteli ja punasteli ja oli hämmästyksissään niin että
Kustaakin hämmästyi Leenan hämmästystä. -- Eikö Leena enää
muistakaan? -- Suu ammollaan katseli hän, kun vaari puhui hänen
puolestaan, hänen hyvistä ominaisuuksistaan. Ei vaari unohtanut
hänen ketteryyttäänkään: Ottaa vaikka jäniksen juoksusta kiinni, ja
kuka tietää, vaikka vielä talonkin ottaisi, jos saa. -- Hänen pienen
kokonsakin vaari otti huomioon: -- Ei koko maailmaa sisäänsä aja,
eikä siinä virstottain verkaa tarvita, kun hänelle puku tulee. Ei
rakenna riitoja eikä vaimoaan pellolle nakkaa. -- En tahdo tässä
nyt sen enempää sanoa, vaan vakaasti ja rehellisesti kysyn sinulta,
Leena Tuomaantytär Ketkar, tahdotko tulla tämän Kustaa Heikinpoika
Smullbakin kihlatuksi morsiameksi?

Vaari pani kätensä ristiin rinnoille, siirsi oikean jalan vasemman
edelle ja asettui juhlallisesti nojaavaan asentoon seisomaan.

Leena oli koko ajan hypistellyt esiliinaansa silmät maahan luotuina
ja yrittänyt kainouden punaa poskilleen. Hiljaa hän vastasi niinkuin
virsikirjassa sanotaan:

-- Tahdon.

Vaari kääntyi Kustaan puoleen.

-- Onko sulhasella kihlat mukana?

-- On.

Kustaa havahtui kuin unesta, kaivoi hätäillen huivin povitaskusta ja
tulitikkulaatikon liivin taskusta ja työnsi ne Leenan kouraan.

-- Sitä rahaakin jäi -- tässä on sinun osasi, -- ja Kustaa pisti
kukkaronkin Leenan käteen.

Leena levitti huivin pöydälle ja pudotti tulitikkulaatikosta
sormuksen ja korvarenkaat sen päälle. Niitä sitten katseltiin ja
ihailtiin.

-- Siinä vasta sulhanen on! Ostaa ensin tuollaiset kihlat ja vielä
tuo rahojakin! Ei sitä vain joka poika niin teekään, eipä vain! --
kehui vaari.

Kustaan oli niin hyvä olla -- kun aina vain kiitellään ja kehutaan.
Tuo vaarikin! -- Hyvä mieli sitä oli muillakin. Leena keitti kahvia
hyvätuulisesti naurahdellen ja sormustaan katsellen. Leenan äiti
jutteli toimessaan, haki leipurista vehnäsiä ja pesi kahvikuppeja.
Kahvit juotua läksi vaari kotiin, mutta Kustaa jäi vielä Leenan luo.

Kustaa oli nyt siis kihloissa, puolittain ukkomies jo, ja alkoi tästä
alkaen etsiä etupäässä isäntien seuraa. Istuskeli sunnuntaisin heidän
joukossaan ja kuunteli, kun he häntä kehuivat, taputtelivat olalle
ja kehuivat, kuinka hän oli osannut oikeaan vaimon vaalissa. "Kun
maailmallekin joudutaan kulkemaan, niin ei muuta kuin Leena ottaa
Kustaan selkäänsä ja kantelee pitkin tietä." Kustaa naureskeli ja oli
hyvällä mielellä. "Leikkisiä miehiä nuo isännät."

Ensimäisen adventtisunnuntain lauvantaina läksivät Leena ja Kustaa
pappilaan kuulutuksia ottamaan. Isäntä antoi hevosen -- nuoren mustan
-- ja vieterirattaat, tulipa vielä rappusillekin ja ampua pamautti
aika latingin. Musta säikähti sitä ja porhalti kovaan juoksuun kaula
ylpeässä kaaressa. Routiintunut tie kolisi ja jymisi. Joka talon
ikkunoihin ilmestyi naamoja ja ruutua vasten painetulta nykeröneniä.
Matinniemen renki sieppasi pyssyn seinältä ja ampua mojautti, kun
Kustaa ja Leena ajoivat ohi. Leena koetti saada kasvoilleen ja
asentoonsa asianmukaista ilmettä, tyyntä, vakavan välinpitämätöntä
juhlailmettä, samalla syrjäsilmällä tehden huomioita ja ne
ajatuksiksi kooten.

-- Sormikon vanhatpiiatkin, kaikki neljä kappaletta, töllistävät
niinkuin lehmä uutta veräjää. Kenties söisivät jos saisivat. Miehen
nekin ottaisivat jokainen, kun vain saisivat, mutta se on paha, kun
ei kukaan huoli. -- Ja Tarvolan Tuppukin tirkistää ikkunapielestä!
Mokoma! Tarjosit kerran minulle rahaa, pyysit ja haukuit ja sanoit,
etten minä kuitenkaan koskaan miestä saa. Nyt sen näet -- muutama
herasilmä! -- Ja nyt sen näette jokainen. Kyllä te olettekin minulle
nauraneet ja vanhanpiian aineeksi nimitelleet! Nyt näette, tuliko
vanhapiika -- tuliko jo!

Leena kohensi itsensä vielä parempaan asentoon ja singautteli teräviä
silmäyksiä sivuilleen. Kustaa istui juhlallisen pönäkkänä ja hoiteli
ohjaksia vakavalla arvokkuudella. Tie pujottausi metsään ja siitä
alkoi pitempi, taloton taipale.

Kylän ohi päästyä Leena vapautti itsensä juhlamielestä ja alkoi
silmäillä Kustaata, joka yhä istui juhlallisen pönäkkänä, kasvot
hyvän mielen vääntämässä leveässä muhoilussa, mikä teki ne hieman
hullunkurisen näköisiksi. Hiljaisuus, totisena tien vierillä seisovat
huurteiset puut ja kuulakka ilma vaikuttivat hellyttävästi Kustaan
mieleen, vääntäen yhä enemmän hänen kasvojaan. Leenassa heräsi
voittamaton halu ivata häntä ja suututtaa hänet. Häntä kiukutti
Kustaan loistava hyvätuuli:

-- Istuu tuossa niinkuin tässä nyt hänen armostaan matkassa
oltaisiin. Ihmiset aina ihmettelevät ja sanovat, että kun tuollaisen
miehen otat, että olisi ennemmin ilman, jos ei parempaa saa. Enkö
minä sitten olisi parempia saanut? Enkö olisi? Olisinpa vainkin!

Mutta hän ei saanut itseään siitä vakuutetuksi oikein varmasti.
Pohjalla tuntui arka, kiusottava epäilys ja kylässä vallinnut varmuus
ja itseluottamus muuttui katkeramieliseksi epävarmuudeksi. Hän
vilkaisi taas Kustaaseen, joka selkä kenossa istuen molemmin käsin
piteli ohjaksia, huonoissa silloissa ja tien käänteissä arvokkaasti
tyynnytellen hevosta. Leenan sisässä kuohahti.

-- Luuleekohan se olevansa kauniskin, kun noin naama loistaa? Mutta
odota! --

Leena nojautui istuimen selustaan, asetti kädet ristiin rinnoilleen
ja katseli ylös sivulleen.

-- Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa -- Jekku-Kustaa. --

Leena katsoi alta kulmain, mitä Kustaa tästä arvelee. Kustaa
säpsähti ja säikähtyneen tavalla katsoi Leenaan. Leena ei ollut
huomaavinaankaan, sivuilleen vain katseli.

-- Voi, kun minulla on ruma mies -- kun se on Jekku-Kustaa. Jekku se!

Kustaa tiukenti ohjia.

-- Tpruu, musta! Mitä sinä sanoit, Leena? Leena ei ollut kuulevinaan.
Kustaa sanoi kovemmin:

-- Leena!

-- Mitä? -- Leena havahtui.

-- Sinä nimittelit minua.

-- Minäkö? Ee-en.

-- Sinä sanoit minua Jekku-Kustaaksi -- sanoit jo. -- Kustaan ääni
oli itkunsekainen.

-- Minäkö? Enhän toki!

-- Sinä sanoit, että sinulla on ruma mies. Käännytään takaisin.

Kustaa alkoi kääntää hevosta ja Leenalle tuli hätä.

-- Minun Kustini, kaunis Kustini, aja nyt vain! En minä sinua
nimittele. Mennään nyt vain pappilaan!

Leena taputteli Kustaata poskelle hyväillen ja makeasti puhellen, ja
Kustaa ilostui. Asettui jälleen oikein istumaan ja käski Leenaa:

-- No -- pidä nyt, Leena, minun polvestani kiinni, niin ajetaan lujaa!

Leena tarttui Kustaan polveen ja Kustaa huitasi hevosta ohjasperillä.
Se alkoi juosta ja Kustaan kasvot muhoilivat vielä äskeistäkin
enemmän. Huulet vetäytyivät pitkälle torvelle ja sieltä kuului
vihellyksen tapaista pihinää. Se herätti taas Leenassa kiukkua, eikä
hän voinut sitä pidättää, vaan alkoi jälleen kuin itsekseen sanoa:

-- Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa -- jolla on pääkin
niinkuin koiralla.

-- Tpruu, musta! En minä tulekaan sinun kanssasi, Leena, kun sinä
aina nimittelet.

-- Ei, -- en minä nimittele.

-- Nimittelet sinä. Käännytään takaisin! Itkusta väristen alkoi
Kustaa taas kääntää hevosta, mutta Leena tarttui toiseen ohjakseen.

-- Älä nyt, Kusti -- minun oma Kustini! Aja nyt vain!

-- En aja! Takaisin käännyn, -- kun sinä aina nimittelet.

-- En minä enää nimittele. -- Leena kiersi toisen kätensä Kustaan
kaulaan, toisella vetäen ohjaksesta, ja pani makeimman äänensä
matkaan.

-- Minun Kustini -- kaunis Kustini, aja nyt vain!

Ja Kustaa heltyi jälleen. Hellitti ohjasta ja käski Leenaa:

-- No mennään sitte. Ota taas, Leena, minun polveeni kiinni, niin
ajetaan lujaa!

Leena teki niin, ja taas alkoi musta juosta. Tuota pikaa olivatkin he
kirkonkylässä, ja kun ihmiset tulivat ikkunoista katsomaan, palasi
Leenan varmuus ja itseluottamus. Tyytyväisenä vilkui hän ikkunoihin
ja Kustaaseen, joka istui pönäkästi, vaikka ei niinkään muhoillen
kuin metsässä tultaessa.

Niin ajoivat he pappilaan ja suoriutuivat sieltä kaikella kunnialla,
ja niin purjehtivat he, Kustaa ja Leena, avioliiton satamaan täydellä
höyryllä eivätkä murskanneet itseään eivätkä onneaan väylässä
oleviin kareihin. Joulunpäivinä vietettiin häät -- oikein rahahäät
-- Ylivarsilan tuvassa, ja vuoden loppuun palveltuaan he muuttivat
asumaan häissä saaduilla rahoilla ja palkkasäästöillä ostettuun
tupaan kylän laidassa, jossa sitten alkoivat elää itselleen.

Kustaa kulki talokkailla töissä, talvella hakkuilla ja kesällä ojia
luomassa ja maita raivaamassa. Leena oli enimmäkseen kotona milloin
mitäkin työskennellen, paitsi elonkorjuu-aikoina, jolloin hänkin oli
joka päivä päiväläisenä milloin yhdessä milloin toisessa talossa.
Eräänä syksyisenä päivänä hän taas istui yksin pirtin peräikkunan
vieressä ja kutoi sukkaa. Kustaa oli Matinniemen Sarakorvessa suota
pelloksi kuokkimassa ja Leenan kävi päivä pitkänlaiseksi, kun vielä
sataa tuhraili koko pitkän päivän. Leena haukotteli ja oikoili
käsiään jääden ulos katsomaan. Silloin pisti hänen silmäänsä vaalea
esine nurmikolla, ei aivan kaukana tuvan seinustalta. Leena ei
muistanut ennen siinä mitään tuollaista nähneensä eikä voinut olla,
ellei mennyt katsomaan.

-- No mutta -- niinpä se on kuin palvattu lehmän lapa! Mistähän se
siihen on tullut? -- Leena joudutti itsekään huomaamatta askeleitaan
ja löysi -- lahon koivunkannon, joka oli aina ollut samassa paikassa.
Nyt oli vain sade huuhtonut siitä lian pois.

-- Ryökäle!

Leena oli viskaamaisillaan kannon, kuka tietää kuinka kauvas, mutta
samassa älysi jotakin ja pidätti kätensä. Hän vei kannon tupaan,
pyyhki sen ja pani kaappiin alkaen uudestaan kutoa sukkaa itsekseen
naurahdellen.

Oli jo jokseenkin pimeä, kun Kustaa tuli kotiin. Leena näki hänen
vakavan tyytyväisenä pyyhkivän jalkojaan pihalla ja nosti kiireesti
kannon pöydälle, sekä siihen viereen silakkakupin ja piimätuopin
alkaen tehdä tulta takkaan. Kustaa tuli hiljalleen tupaan ja asetti
verkkaisilla liikkeillä laukkunsa naulaan ja kintaansa muurin olalle.
Leena oli toimessaan tulen virittämisessä.

-- Mitä sinä nyt aijot, Leena, keittää, kun tulta teet? -- Kustaa
kysyi niinkuin lapsi äidiltään.

-- Kahvia aijon keittää. -- Saa tässä sitäkin toisinaan olla.

-- Vai oikein kahvia! Vai kahvia! -- Kustaa hykerteli hyvillämielin
käsiään.

-- Mene nyt syömään! Siellä on lihaakin pöydällä. -- Leenan ääni oli
hyväntahtoinen.

-- Lihaa! Mistä Leena lihaa on saanut? Oikeinko oikeaa lihaa?

Kustaan silmät rävähtivät selälleen ja hän katsoi vuoroin Leenaan,
vuoroin pöydälle. Sylki valahti suuhun ja hän tunsi palvatun
lehmänlihan makua.

-- Kantolan emäntä sitä toi palkaksi niistä leikkuupäivistä, jotka
minä olin siellä leikkuuaikana.

-- Vai olet sinä, Leena, lihaakin saanut! Kyllä sinä olet! Pitääpä
sitä mennä syömään! -- Hyvillään maiskutteli Kustaa huuliaan ja istui
pöydän taakse ensin huolellisesti pantuaan lakkinsa penkille. --
Tarvitseeko nyt syödäkään silakkaa?

-- Ei tarvitse. Syö nyt vain lihaa, kyllähän sitä silakkaa aina saa.
-- Leenalla oli jo kahvipannu tulella.

-- Mutta etkö sinäkin, Leena, tule syömään? Olisi niinkuin somempi
syödä yhdessä.

-- Minä juuri äsken söin. Syö nyt vain sinä, että huomenna taas
jaksat kuokkia.

-- Kyllä.

Kustaa otti tupestaan puukon ja seisaaltaan leikkasi palan "lihaa"
ihmetellen, kun on murakkaa. Mursi leipää, arvokas rypistys
suupielissä ja haukkasi kumpaisestakin palan. Pureksi ja maisteli
ja alkoi miettien tuijottaa eteensä pöydälle, käänsi "lihaa" ja
tarkasteli sitä, koetti käsin ja taas alkoi pureksia, vielä tiukemmin
katsoen eteensä.

-- Mutta, Leena! Onko tämä lihaa -- eikö tämä ole kanto vain?

-- Kanto! Mitä sinä höpiset? Lihaa se on -- Kantolan aitasta. Syö
niin että maistat.

Kustaa alkoi uudelleen pureksia. Pureksi ja pureksi ja jo
nielaisikin. Leena purskahti nauramaan. Kustaa katsoi häneen
hievahtamatta, hullunkurinen pettymyksen ilme kasvoillaan.

-- Sinä taas narraat minua.

Alakuloisesti pisti hän puukon tuppeensa ja alkoi hiljalleen pureksia
silakkaa ja leipää nälästä kurisevaan vatsaansa.

Kustaa ei koskaan raivostunut eikä ollut pahalla tuulella, ei edes
nyrpeillä mielinkään kuin toisinaan vähän aikaa, jos Leena oikein
pahasti häntä "vippasi". Tavallisesti oli hän tyyni ja tyytyväinen,
eikä tuntenut milloinkaan mitään kaipausta, jota ei voinut tyydyttää
-- kun vain leipää oli riittävästi.

Ylimmilleen nousi hänen tyytyväisyytensä silloin, kun heille syntyi
poika. Päivät päästään aherteli hän huulet pitkällä torvella ja
hiljalleen vihelteli ja yksin ollessaan hymyili. Iltaisin ja
sunnuntaisin piti Kustaa yksinoikeutenaan keinuttaa kätkyttä.
Siinä hän istui kaiket vapaat aikansa, usein soikin toisella
jalalla kätkyttä keinuttaen. Varovaisesti otti hän toisinaan pojan
polvelleen ja piteli niinkuin kallista korua, joka pienimmästäkin
kosketuksesta hajoaa, tarkasti selitellen Leenalle jokaista lapsen
liikettä ja oikein pyytämällä pyytäen häntä katsomaan, kun poika
jotakin erikoisempaa teki, tavotti piippua hänen suustaan tai repi
häntä parrasta ja muuta sellaista. Jos Leena vähän aikaa oli poissa
tuvasta, oli Kustaalla kerrottavana pitkät jutut pojan sillä aikaa
tekemistä metkuista, kuinka se oli potkinut, käsiään huitonut ja
yrittänyt jo puhuakin. Kun poikanen toisinaan ratkesi itkemään, oli
Kustaan ihan surkea olla. Neuvottomana hän puuhaili edestakaisin,
hätäili ja huokaili, melkeinpä itki hänkin -- ja taas oli hän huulet
torvella ja lohdullisena pakisi, kun lapsi tyyntyi itkemästä.

Se oli rattoisan onnen aikaa Kustaalle, mutta sitä ei kestänyt iäti
-- sitäkään. Kustaa sairastui. Viikkomääriä hän makasi vuoteessa,
kutistui ja kuihtui joka päivä. Rintakehä painui sisään, vatsa
pöhöttyi, eikä ruoka maittanut -- sellainen ruoka kuin Leenalla
oli antaa, sillä Kustaan sairastuttua oli puute vakinainen vieras
mökissä. -- Yhä heikommaksi ja yhä laihemmaksi kävi Kustaa. Silmät
painuivat kuopille, jalat paisuivat, mikä kansan keskuudessa on
jokseenkin varma kuoleman merkki. Kylän jumaliset eukot, jotka
kulkivat Kustaan vuoteen vieressä puhumassa ja veisaamassa, neuvoivat
Leenaa, että olisi haettava pappi, varsinkin kun Kustaa ei näyttänyt
heistä yhtään välittävän. Seinään päin vain kääntyy ja näyttää
yrmeältä, "vaikka he ainakin kyllä koettavat sen kuin Jumala on
heille lahjoja antanut".

-- Kuolee se tuosta kuitenkin, niin että on parasta aikanaan laittaa
pappi. Sitten ei ainakaan jää itsellesi mitään vaivoja eikä sinun
tarvitse pelätä -- kuiskivat he Leenalle, joka välinpitämättömän
näköisenä hoiteli poikaa uunikivellä istuen. Eukot kääntyivät vielä
sairasta katsomaan itkuisilla silmillään, kallistivat päätään,
panivat kätensä ristiin ja sydämen pohjasta huokasivat. Sanoivat
hyvästi ja Herran apua toivottaen hartaina poistuivat.

Leena seurasi eukkojen neuvoa ja läksi heti, poika huolellisesti
käärittynä hameisiin ja saaleihin, kylään kuulustamaan, kuka lähtisi
hakemaan pappia. Ylivarsilan isäntä läksi heti, ja Leena kiiruhti
siistimään tupaa.

Pappi -- itse kirkkoherra -- tuli, astui tupaan juhlallisen hartaana
ja tervehdittyään, niinkuin asianmukaista oli, asetti ehtoollisastiat
pöydälle, jolle Leena oli levittänyt valkean pellavaliinan. Pantuaan
päällystakkinsa penkille, josta Leena sen nosti naulaan, kävi
kirkkoherra Kustaan vuoteen luo, kohmettuneita käsiään hieroen.

-- No -- mitenkäs voitte nyt? -- kysyi hän ystävällisesti Kustaalta.
Kustaa oli puolihorroksessa ja havahtuen kysäisi:

-- Mitä?

-- Kuinka jaksatte nyt?

-- Huonosti, hyvä rovasti, -- huonosti. -- Kustaan ääni nytkähteli
itkusta.

-- Vai huonosti. Noo -- kuinka on -- joutaisitteko kuolemaan jo vai
-- --?

-- Ei, hyvä rovasti -- en joutaisi kuolemaan. Paljon on vielä
halkojen hakkuuta, Kantolan metsässäkin jäi kesken. Ja Leena ja
poika, minne he joutuisivat, jos minä kuolisin?

Rovasti ällistyi -- tällaista ei hän ollut ennen tavannut. Kustaa
jatkoi hätäillen ikäänkuin olisi pelännyt, että jos ei nyt käytä
tilaisuutta, menee viimeinenkin toivo:

-- Se on niin pikkuinen se poika-raukka -- minne se joutuu, jos minä
kuolen. -- Ei hyvä rovasti -- -- Leena, tuoppa se poika tänne!

Rovasti oli neuvoton -- hieroskellen miettien käsiään.

-- Niin no -- tuota -- Tahtoisitteko ottaa vastaan Herran pyhää
ehtoollista?

Kustaan silmät välähtivät heikosti ja ilostuen hän kysäisi:

-- Paranisikohan siltä?

Leena toi poikasen, joka viattomana huitoi käsiään ja jalkojaan ja
jokelteli.

-- Voi, katsokaa, rovasti, tuota pikkuista poikaa, -- katsokaa -- ei,
minä en jouda kuolemaan.

Kustaa yritti kurottautua lasta kohti, mutta kun ei jaksanut, niin
purskahti itkuun.

-- Mutta ajatelkaahan nyt, Kustaa! Teillä on oma kuolematon sielunne,
joka tulee joutumaan ikuisen vaivan sijaan, ellette tee parannusta ja
palaa oikealle tielle niinkauvan kuin se on vielä mahdollista.

Rovastin äänessä oli jo tiukempi sävy, joka saattoi Kustaankin
kärsimättömäksi.

-- Mitä minun on lukua -- joutukoon minun sieluni minne tahansa, kun
vain ei tuon poikasen pahoin kävisi. -- Ei -- parantua minun täytyy.
--

Kustaa riuhtaisi itseään ja purskahti taas katkeraan itkuun.

-- Te olette mahdoton käymään vieraaksi Herran armopöydän ääreen. --

Kiivaalla liikkeellä kokosi rovasti kapineensa ja poistui tuvasta, ja
Leena näki, miten hän kiipesi rattaille ja Ylivarsilan isäntä läksi
häntä takaisin viemään.

Seuraavana aamuna, juuri kun keväisen auringon ensimäinen säde
pujahti ikkunasta tupaan, nukahti Kustaa rauhaisasti kuolon uneen
niinkuin työnsä tehnyt päivämies. Koko yön oli hän hourinut ja ollut
kiihkossa, joka kulutti hänen voimiaan niin ettei hän enää jaksanut
tulla tajuunsa ollenkaan, vaan siihen vaipui.

Kun eukot saivat kuulla Kustaan kuolleen ja mitä hän oli rovastille
sanonut, valtasi heidät pyhä kauhistus, että Kustaan sittenkin täytyi
kuolla niin -- paatuneena.

-- Ja niin monta kaunista virrenvärsyä kun minäkin sille veisasin ja
niin monta koriaa ja kallista Herran sanan paikkaa luin! -- Hjoo,
hjoo -- Kun se häjy saa oikein ihmisen valtaansa, ei siinä auta
papinkaan mitään, -- huokaili Kantolan emäntä, kun oli Sormikossa
juttelemassa tästä ja muistakin kylän "uusista".



ELÄMÄNTARINA.


Kun Mirri ensi kerran alkoi katsella tätä maailmaa pyöreillä
ruskeilla silmillään, oli sen ensimäinen havainto kirjava emo, jota
se imi ja joka makasi käppyrässä sen ympärillä. Toinen havainto oli
ruskea riepukasa alla, matalat, pienireikäiset laidat ympärillä, ja
rajaton tyhjyys yläpuolella. Emon povi oli lämmin ja emon turkki
hieno -- siinä oli niin suloinen ja turvallinen uinailla. --

Näin meni vähän aikaa, ja Mirri alkoi kävellä. Silloin kävi kori
ahtaaksi. Mirrin teki mieli nähdä maailmaa siellä ulompanakin ja
se kapusi korinlaitaa vasten pystyyn. Mikä ääretön avaruus siellä
levisikään silmäin eteen -- harmahtavaa tasankoa niin pitkälle kuin
silmä kantoi ja pitemmällekin! Mirrin päätä huimasi, kun hän katsoi
korinlaidan ylitse.

Sieltä etäisyydestä se kuului se tuutilaulua muistuttava äänikin,
ja sieltä ne kuuluivat muutkin äänet, joita Mirri tähän saakka oli
ihmetellyt. Nytkin sieltä raikui Mirrin pikku korvia järisyttävä
ääni, toisenlainen kuin emon. Suuri haamu, josta ääni kuuluikin
lähtevän, tuli Mirriä kohti. Mirri tunsi, mitenkä suuri käpälä --
monta vertaa suurempi kuin emon -- puristui sen ruumiin ympäri ja
nosti sitä. Mirri sätkytti pienillä jaloillaan ja parkui minkä
jaksoi. Ja kun käpälä laski sen irti, parkui se yhä -- sillä nyt oli
Mirri joutunut sille harmahtavalle tasangolle, jossa ei ollut laitoja
missään. Tasanko tuntui kovalta ja kylmältä jalkoihin, ja siellä
tuoksui kokonaan toiselta kuin korissa. Eikä Mirri uskaltanut kuin
yhdessä kohti pyöriä ja parkua. Se tunsi itsensä niin turvattomaksi,
-- emoakaan kun ei näkynyt, suuria haamuja vain liikkui, kummat
äänet koskivat korviin, ja tasanko tärähteli, kun ne suuret olennot
liikkuivat.

Mirri ehti parkua jo itsensä väsyneeksi, kun sama suuri käpälä taas
tarttui häneen ja julmasti emoa matkien nosti takaisin koriin. Siellä
oli turvallinen ja lämmin, siellä oli Mirri kotona. Pian tuli emokin
kotiin ja nuoli puhtaaksi Mirrin, joka surkeasti parkuen kertoi,
missä hädässä oli ollut. Mutta kun emo laskeutui makaamaan ja alkoi
laulaa tuutulaulua, etsi Mirri nisän ja hiljalleen maiskutellen
ja käpälillään painellen alkoi imeä. Siinä emon povella oli niin
suloinen uinailla.

Kului taas vähän aikaa, ja Mirri jo nauroi sille hädälleen, jota
oli tuntenut ollessaan ensikertaa lattialla, sillä harmahtavalla
tasangolla. Nyt se uskalsi jo laukata etäälle kotoisesta korista,
pitkin ja poikin, sekä huomasi, ettei tasanko niin rajaton olekaan.
Mirri nauroi, oikein makeasti nauroi silloisille haamuilleenkin --
eiväthän ne mitään haamuja olleet! Jussi, Miska, Littu, isä ja äiti
vain. Jussin on tapana heittää Mirrin kanssa palloa tai rukiintähkää
perässään vetäen hyppiä ympäri tupaa, ja Mirri laukkaa perässä tähkää
kiinni tavotellen. Heillä on hauskaa!

Kun Mirri väsyy, kipuaa hän Jussin polvelle ja nukkuu siinä, tai
Miskan, tai Litun, tai isän tai äidin -- ellei Jussi ole saapuvilla.
Silloin Mirriä silitellään, sille puhellaan ja Mirrin on niin hyvä
olla. Painelee käpälillään pehmeästi, oikoilee ruumistaan ja kehrää.

Joskus iltasin on Mirri oikein vallaton. Kiipee polvelle ja
viattomana alkaa takin nappia suuhunsa sovitella, samalla
syrjäsilmällä seuraten takin omistajan kasvojen liikkeitä -- ja
yht'äkkiä iskee takin omistajaa leukaan. Mirri ymmärtää, -- tai sille
tuntuvalla tavalla osotetaan, ettei se ollut oikein tehty, ja samassa
se jo mennä viilettää häntä sojona tuvan toiselle laidalle.

Sieltä se sitten tulee vähän ajan kuluttua julmana, kynnet
harallaan, selkä köyryssä, selkäkarvat pystyssä; häntä porhollaan
se kiekauttelee sivuttain, korvat luimussa ja silmäterät pyöreinä.
Ennenkuin kukaan osaa aavistaakaan, on se jo kiivennyt Miskan olalle.
Siellä se sitten pyörähtelee, kurkistelee veitikkamaisesti Miskaa
silmiin, läjäyttääpä korvallekin ja samassa jo on Miskan pään päällä
ja sieltä pyyhkii Miskan nenää. Kun Miska uhkaa lyödä käsissään
olevalla haravan-ainespuulla köyristää Mirri selkänsä, hyppää alas ja
jo taas mennä viilettää kaapin sivulle.

Uskaltaapa se toisinaan isällekin tehdä tällaisia kolttosia -- siksi
demokraatti se on.

Litun on tapana iltasin navetasta päästyään kutoa sukkaa. Silloin
kiipee Mirri hänen syliinsä, katsoo hetken mietteissään hänen
vilkkaasti liikkuvia käsiään -- ja samassa viskaakin lankakerän Litun
sylistä lattialle, hyppien itse perässä. Silloin lankakerä näkee
kyydin!

Ennenkuin Littu, -- joka on vähän kömpelö toisinaan -- ehtii
hätään, on lanka jo kiertynyt monen tuolin ympäri, sängyn jalkain
ympäri, pöydän jalkain ympäri moneen kertaan ja vesikorvon ympäri.
Miska tulla holmuaa tallista eikä näe vesikorvon ja ovisängyn
jalan väliin pingotettua lankaa, vaan vetää sen poikki suurilla
saapaslottanoillaan.

Mirri on jo tehnyt tuhannen kuperkeikkaa kerän kanssa ja mennä
viilettää silmät säkenöiden ja viikset eteenpäin sojossa, häntä
ylöspäin taivutettuna kerää edellään työntäen uunin loukkoon oikein
tulen kyydillä ja -- kerä lennähtää likaämpäriin.

Nyt saa Mirri nuhteita, jopa vitsaakin, ja menee taas korvat
nirpallaan kaapinsivulle, jossa hetken kasvojaan peseskelee.

Emo siinä kiertelee lattialla nuuskien ja häntäänsä taivutellen.
Mirri julmistuu. Selkä köyryssä, karvat porhollaan se kiekauttelee
sivuttain emoa kohti ja samassa syöksyy tämän niskaan. Emo sattuu
olemaan hyvällä tuulella -- hyppää korkealle, ja Mirri -- menee ohi.
-- Emo lähtee leikillä laukkaamaan ja Mirri perässä, lapsellisen
tuima uhka silmissä. Jo kaukaa loikkaa Mirri emon niskaan -- emo
kellahtaa pitkälleen ja silloin alkaa paini. Mirri jo vikisee, mutta
emo ei hellitä. Vihdoin saa Mirri riistäyneeksi irti ja lähtee
laukkaamaan emo perässä ja taas alkaa paini -- pureksitaan ja
kynsitään, hypitään ja juostaan -- kaikki leikkiä tietysti. Jokaisen
täytyy nauraa.

Mirrin onnistuu päästä hakkuupölkylle, ja siellä siinä vasta on
mestaria. Pyörähtelee ja kiepsahtelee, eikä tahdo tietää, miten olla,
kun emo siinä ympärillä päätään kallistellen astelee.

Illan tultua paneutuu Mirri nukkumaan takkakivelle sukkain päälle.
Ja kun Littu aamulla nousee kahvia keittämään, on Mirri heti kynsin
hampain hänen säärissään kiinni. Littu hypähtelee ja huudahtelee,
mutta Mirri vain nauraa, vaikka onkin totinen olevinaan.

Sellainen se oli Mirri, aina valmis leikkiin vaikka kenenkä kanssa.
Lattian rakojakin se käytti leikkitovereina, paperiliuskoja ja jos
mitäkin -- ja jos ei mitään toveria saanut, piti ilon itsestään.
Huvikseen sitä katseli niinkuin auringon pilkistystä synkkinä
talvipäivinä.

Elämä ei ole pelkkää leikkiä -- sen sai Mirrikin pian kokea.

Naiset pesivät tuvan lattian tulossa olevaksi jouluksi, ja siitä se
alkoi Mirrin korpivaellus. Sillä kuten jokainen tietää -- miehet
varsinkin -- ovat naiset lattianpesun jälkeen tavattoman pöyhkeitä ja
siisteyden haluisia -- pitäisivät kyllä miehet kokonaan ulkona, kun
vain tulisivat toimeen muuten.

Tästä sai Mirrikin kärsiä, sillä se ei ollut oikein ihmisten tavalla
siisteyttä rakastava, käyttihän vain sänkyjen alustoita, kaappien
taustoita ja muita sellaisia.

Ennen lattian pesua sitä naisetkin katsoivat noin vain läpi sormien.
Toruttiin kyllä, mutta ei sen pahempaa tehty. Olihan Mirri vielä niin
pieni. Mutta pesun jälkeen menettelytapa muuttui, -- olihan Mirri jo
niin iso, että sen pitäisi vähän ymmärtää.

Koko seuraava päivä sitä vainottiin kuin karkulaista. Jos vähänkin
pistäytyi sängyn alle, tai kaapin taakse, oli Littu heti perässä ja
kyyditsi ulos, vieläpä löikin. Mirri hyppäsi liiterin alle piiloon,
istui siellä hetkisen surumielisenä ja läksi jälleen tupaan. Ovi
avautui heti ensi pyynnöllä.

Hetken leikki Mirri lattiamatossa olevan reiän kanssa ja pujahti
sängyn alle. Mutta Littu oli perässä, otti kiinni ja viskasi menemään
rappuja alas, niin että Mirri satutti päänsä. Hädissään vetäytyi se
rappujen alle, istui vanhan luudan viereen ja itki.

Siellä alkoi tulla kylmä. Mirri nousi arasti rappusille ja istui
väristen ison aikaa, ennenkuin uskalsi mennä sisälle pyytämään.
Eikä nyt tultukaan heti avaamaan, vaan sai Mirri parkua äänensä
sorroksiin, ennenkuin pääsi tupaan.

Nyt koetti Mirri olla viekas. Leikki emonsa kanssa vallattomana ja
samassa pujahti sängyn alle. Mutta Littu kuitenkin huomasi ja oli
perässä. Toisesta etujalasta vain veti, vaikka Mirri parkui ja pyysi
saada olla rauhassa. Nyt sai Mirri kovan selkäsaunankin.

-- Sinä, sinä, junkkari -- kun et tottele -- lurjus!

Littu mätki Mirriä päähän kädellään ja viskasi pihaan -- vielä
tömisytti jaloillaankin perään.

Puolipyörryksissä, korvat päätä vasten painuneina ja silmät
sirrillään laukkasi Mirri sydän kurkussa halkoliiterin alle. Iski
päänsäkin hirteen, kun pienestä aukosta yritti pujahtaa.

Konemaisesti katsellen liiterin alle varissutta pehkua, puun siruja
ja muuta törkyä, istui Mirri siellä hyvän aikaa. Se oli niin onneton,
tunsi itsensä niin hyljätyksi.

-- Mitä varten aina ajetaan tuvasta pois? Minkätähden ei saa olla
niinkuin ennenkin -- miksi tällä tavalla vainotaan? Miksi ei saa
mennä sängyn alle, kun kumminkin sinne pitää mennä?

Mirri kimmurteli -- vilu värisytti. Ei uskaltanut mennä tupaan. Mirri
koetti keksiä syytä _minkätähden_ näin rääkätään, mutta ei löytänyt.
Taas rupesi Mirrin silmissä kiiltämään, taas Mirri itki. Eihän se
raukka ymmärtänyt, vaikka Littu sanoi monta kertaa, että: "Vaikka
porraspäähän -- kun vain pihalle."

Sinä päivänä sai Litun lankakerä olla rauhassa. Miska sai itse
pyyhkiä nenänsä, Jussi oli kuin orpo kurki eikä ketään juuri
naurattanut. Sillä Mirri ei leikkinyt. Pihalta tultuaan istui aina
hetken takkakivellä ja pyyhiskeli suupieliään, arkana vilkuillen
ympärilleen. Sitten yritti pujahtaa sängyn alle, mutta Littu näki ja
oli heti niskassa.

Seuraava päivä oli Mirrille kamala. Heti ylösnoustuaan pisti Littu
sen pihalle ja piti siellä hyvän aikaa. Mutta Mirri oli parantumaton,
yhä vain yritti asioilleen pujahtaa tuvassa vanhaan tuttuun tapaan.

Äiti ja Littu olivat menneet navettaan, isä ja Miska olivat menneet
metsään ja Jussi oli yksin tuvassa. Hän oli jätetty kotiin puita
sahaamaan, ja nyt annettiin kova määräys vahtia Mirriä niin kauvan
kun äiti ja Littu ovat navetassa. Jussi oli uskollinen. Useamman
kerran hän jo viskasi Mirrin ulos oikein vihantiestä, mutta Mirri ei
vain ottanut parantuakseen.

Kerran Mirri taas tuli tupaan ja alkoi heti kynsillään vetää mattoa
läjään muurin sivulla aikoen asettua siihen. Jussin sisu kuohahti.
Kovakouraisesti hän tarttui Mirriä kurkusta, puristi siitä ja vei
ulos. Mirri korisi ja valitti. Jussi painoi toisella kädellä sen
suun kiinni. Silloin Mirri kynsäsi joka käpälällään ja sylkäisi, ja
Jussi heitti sen jäätyneeseen pihaan. Oli pimeä, mutta Jussi oli
näkevinään, mitenkä Mirri pujahti aitan alle.

Vapisten meni Jussi tupaan.

-- Ei se sieltä nyt hetkeen tule, ja kunpa olisikin niin kauvan, että
sinne kuolisi, -- ajatteli hän.

Tuvan ovea avatessaan huomasi Jussi, mitenkä jokin suhahti ohitse,
ja kun hän sai oven kiinni, istui Mirri jo takkakivellä ja hätäisenä
nuoleskeli itseään.

Jussi seisahti kuin aaveen nähdessään.

Mirri oli kurjan näköinen, märkä ja takkuinen, silmissä kauhun ilme.
Levottomasti se liikahteli ja oli surkeasti tyrmistyneen näköinen.

Jussi katsoi ja katsoi, eikä voinut irroittaa silmiään Mirristä. Oli
niin kummallista -- niinkuin olisi ollut puupala sydämen tilalle
pistettynä ja se nyt alkaisi sulaa.

Yht'äkkiä Mirri hypähti takassa palavaa tulta kohti. Jussi äyksähti
kuin henkitoreissaan ja ehti paraiksi saada Mirriin kiinni. Kolme
kertaa se teki samanlaisen yrityksen, elottomasti tuijottaen.

Jussin silmät kävivät kauhusta pyöreiksi.

-- Se aikoo epätoivoissaan tehdä itsemurhan. -- Jussin kädet
tärisivät.

Kun ei Mirri päässyt tuleen, hyppäsi se lattialle ja asettui
matolle. Jussi aikoi ottaa kiinni, mutta Mirri köyristi selkänsä ja
sylkäisi. Jussi peräytyi, eikä uskaltanut tarttua raivostumiseen
saakka kiusaantuneeseen eläimeen. Mutta ei Mirrikään saanut asiaansa
toimitetuksi, Jussi kun aina häiritsi. Silloin läksi se sängyn alle,
eikä Jussi ehtinyt muuta kuin häntään kiinni tarttua juuri kun Mirri
oli pääsemässä. Mirri taas sylkäisi eikä Jussi uskaltanutkaan pitää
kiinni, vaan sieppasi saappaan sängyn vierestä ja sutkasi sillä
Mirriä, niin että se poukahti seinää vasten. Mirri parkaisi ja läksi
toisen sängyn alle juoksemaan. Jussi perään, mutta ennenkuin Jussi
ehti paikalle, oli Mirri jo tehtävänsä tehnyt.

Nyt Jussi raivostui.

-- Sinä -- --!

Jussi ihan kihisi, kun haki puuloukosta tukevan halon ja alkoi etsiä
Mirriä.

-- Nyt minä sinut --!

Jussi kulki halko lyöntiasennossa kautta tuvan moneen kertaan, mutta
Mirriä ei löytynyt.

-- Helvettiinkö se nyt joutui?

Ja Jussi kiertelee ja kiertelee valmiina lyömään, mutta Mirriä ei
vain löydy, ja Jussi jo alkaa kummastella, mihin se joutui.

Vähän tyynnyttyään älysi hän vihdoin ottaa lampun käteensä ja katsoa
ruokakaapin taakse. Ja siellä makasi Mirri seinän ja kaapin välissä,
kapeassa aukossa niin kaukana, ettei Jussi voinut saada sitä millään
tavalla käsiinsä. Jussin nähdessään se koetti kyyristyä vieläkin
pienemmäksi ja loi Jussiin sydäntä särkevän, armoa rukoilevan katseen.

Jussi pani lampun pöydälle, vei halon loukkoon, kohensi tulta padan
alla ja alkoi levottomana kävellä edestakaisin lattialla. Eikä hän
voinut olla taas siirtämättä lamppua, niin että se valaisi kaapin
taustaa, jossa Mirri makasi.

Mirrin pää oli painunut lattiaa vasten, mutta kun valo laskeutui
sinne, kohotti se raukeasti päätään.

-- Eikö vieläkään saa olla rauhassa -- edes täällä? -- se näytti
kysyvän ja kyyristyi yhä pienemmäksi.

Jussi pani lampun pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.

Vähän ajan päästä hän taas otti lampun ja katsoi Mirriä. -- Mirri
nukkui pää lattiaan painuneena -- korvat vain hieman liikahtivat, kun
lamppu valaisi.

-- Nyt se raukka nukkuu. -- Kunpa sinne kuolisi, ettei enää
tarvitsisi kärsiä. --

Jussi pyyhkäsi silmiään ja kurkkuun nousi katkera pala.

Samassa tulivat äiti ja Littu navetasta, ja Jussi meni ulos.
Määrätönnä harhaili hän kartanolla -- taas tuntui kuin puupala siellä
sydämen tilalla alkaisi sulaa.

Takaisin tupaan tultuaan Jussi vapisevalla äänellä kertoi, miten
hän jo oli tappamaisillaan Mirrin ja olisi tappanutkin, jos olisi
saattanut -- samalla lamppu kädessä katsoen Mirriä, joka yhä vain
nukkui kaapin takana.

Päivä jo valkeni, ennenkuin Mirri uskalsi arkaillen hiipiä pois
kaapin takaa ja kiivetä takkakivelle. Peloissaan se oli. Kun Jussi
sitä lähestyi, katsoi se kauhuissaan ja yritti painautua takkakiveen
-- mutta kun Jussi vain alkoikin silitellä, oikaisi Mirri itsensä
pitkälleen ja kehräsi niin että jyrisi.

Jussi vain silitteli ja katsoi Mirriin omituisesti, mitään puhumatta.
Mirri kehräsi ja oikoili käpäliään Jussin sormia tavotellen. Se
näytti niin autuaalliselta. Näkyi kokonaan unohtaneen -- tai eikö se
ymmärtänyt, missä oli ollut. Nukahti vain rauhallisesti lämpimällä
takkakivellä.

-- En enää siihen ryhdy -- vaikka suuhuni päästäisi, -- päätteli
Jussi, veti kintaat käteensä ja karvalakin korvilleen, otti sahan ja
kirveen ja meni puita pilkkomaan.

Seuraava päivä oli jouluaatto. Isä ja Miska olivat menneet aikaisin
heinään niinkuin aattona tavallisesti. Sauna oli pantu lämpiämään
niin että olisi saatu päivällä kylpeä niinkuin aina ennenkin aattona.

Mutta sittenkään ei oikein tuntunut joululta. Isä oli lähtiessään
ollut tuittuisella päällä, tiuskinut kaikille ja lopuksi Jussille
tiuskaissut:

-- Jussin pitää jäädä kotiin ja tappaa tuo häijy kissa!

Se pani Jussin ajattelemaan.

Eilen jo oli yhteisesti päätetty, että Mirri on lopetettava -- onhan
se parempi kuin että sitä tuossa rääkätään. Mutta kuka sen tekee,
siitä ei puhuttu mitään, tiuskittiin vain ja elettiin painostavassa
hermostuksessa. Ja nyt se annettiin Jussin tehtäväksi.

Jussi ihan lyyhistyi kokoon kuin oman kuolemantuomionsa kuullessaan.

Neuvottomana harhaili hän ulkona, tuvassa, kamareissa ja kaikkialla.
Pysähtyi milloin missäkin ja lähti taas kävelemään ikäänkuin olisi
unesta havahtunut.

Monta kertaa hän jo kädet nyrkissä päätti: "nyt minä otan sen kiinni,
vien ulos ja nutistan!" Juuri silloin kiipesi Mirri Jussin syliin.
Jussi alkoi sitä silitellä, mutta samassa työnsikin Mirrin pois
polveltaan ja alkoi kättä viipaten kävellä.

Toisella kertaa Mirri juuri ehti ruveta imemään, eikä Jussi voinut
ottaa lasta äitinsä rinnoilta -- tappaaksensa.

Sitten tuli naapurin emäntä paistinpannua lainaamaan, ja taas jäi
Mirri rauhaan.

Kun Jussi Litun ja äidin kanssa söi aamiaista, hyppäsi Mirri
heidän syliinsä niinkuin tavallisesti. Mutta ei kukaan sallinut
sen olla sylissä -- toisaanne katsoen työnsivät hiljaa pois. Mirri
ei uskaltanut ottaa vähääkään kynsillään kiinni niinkuin ennen.
Arkana se hyppäsi lattialle ja jäi kysyvän surumielisenä eteensä
tuijottamaan.

Syötyään harhaili Jussi levottomana kartanolla. Sanoi itselleen, että
vartoo sopivaa tilaisuutta ottaakseen Mirriltä hengen. -- Käväisi
halkoliiterissä. -- Siellä sen kyllä voisi tehdä, niin ettei olisi
ketään näkemässä. -- Jussi varasi halon, jolla sitten lyö, jos ei muu
auta.

Mutta päivä valkeni arveluttavassa määrässä, eikä Jussi ollut
vieläkään tehtäväänsä tehnyt.

-- Ei mutta -- kyllä sen nyt täytyy tapahtua!

Päättäväisenä meni Jussi tupaan.

Sydän kutistui Jussin, kun tuvan oven avatessaan näki Mirrin
viattomana hiljalleen leikkivän oljen korren kanssa lattialla, ja
Jussin nähtyään arkana hypähti kaappia kohti. Jussi loi avuttoman
katseen äitiin ja Littuun, jotka pesivät astioita takan ääressä. He
käänsivät päänsä toisaanne eivätkä puhuneet mitään.

Jussi vapisi kuin uinnin jälkeen, ja meni katsomaan, onko kello
tullut vedetyksi tänä aamuna.

Tappamatta se Mirri Jussilta jäi ja tappamatta se olisi jäänyt
muiltakin, jollei Limppu-Leena olisi sattunut tulemaan talon
jouluvalmistuksia katsomaan. Äiti pyysi Leenaa siihen ja Leena sen
tekikin, saaden palkakseen varileivän, sianlihaviipaleen ja kaksi
kupillista kahvia sekä luvan tulla illalla hakemaan maitoa.

Niin sortui Mirri, kun ei tajunnut, mitä korkeammat voimat häneltä
tahtovat.



MUUAN PÄIVÄ.


Niemenrannan Juho, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, näki kerran
lapsen, joka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.

Hän läksi eräänä talviaamuna aikaisin hakemaan aidanseipäitä
metsästä. Edellisenä päivänä oli ollut märkä ja myrskyinen sää.
Vuoroin satoi vettä, vuoroin märkää lumiräntää -- inhottavin sää,
mitä talvella voi olla. Yöllä oli sade lakannut, mutta ilmassa oli
vielä paksua puistattavaa huurua, joka ilkeästi tunkeutui vaatteiden
läpi iholle saakka. Kaakosta puhalteli koleahko tuuli ja taivaalla
ajelehti mustia repaleisiksi revityitä pilvenlonkia. Koko luonnossa
oli painostava rikkinäisyys -- kuin perheriidan jälkeen.

Kuun viimeinen neljännes kurkisteli rappeutuneen näköisenä ahnaasti
alas ihmisten yöelämää nähdäkseen. Mutta aina kun sen naama alkoi
vetäytyä irstaanpilkallisiin vahingonilon kurttuihin, aina silloin
loikkasi musta pilvenlonka sen eteen. Kuu raivostui ja pui nyrkkiä,
mutta siitä eivät pilvet välittäneet. Osasivat pysyä tarpeellisen
välimatkan päässä ja naureskelivat vain. Ne tiesivät, että kuu oli
viime yönä ollut Marsin ja Venuksen kanssa juomingeissa, ja vasta
aamupuoleen palannut paikalleen ihmisen tyttäristä loilottaen, ja
niistä oli niin hirveän lystiä ärsyttää juopunutta vanhaapoikaa. --

Iljanteinen, kuperaksi kulunut tie välkkyi kuin hopeanauha joka kerta
kun kuu pääsi siihen tähtäämään vetistyneen katseensa. Tienvierillä
oleva metsä ei sekaantunut taivaalla käyvään riitaan, mutta joutui
kuitenkin siitä kärsimään. Raskaasti se huokaili ja murheellisena
edestakaisin huojuili hiljalleen vaikertaen:

-- Oi, miten kolkko yö! Kuu on unohtanut tehtävänsä ja itsensä
häväissyt. Riettaat Pimeyden pojat ja julkeat Pimeyden tytöt ovat
vallalle päässeet. He häväisevät meidän kainoja sinipiikojamme,
tekevät pilkkaa heidän siveydestään ja tallaavat heidän sulonsa
lokaan. -- Oi, sinä yksinäinen kulkija! Ole väkevä! He tahtovat
sinutkin johtaa itseäsi häväisemään, -- heidän häijyydellään ei ole
rajaa. Sillä kuu on velvollisuutensa unohtanut, itsensä häväissyt
ja sen valon, jota hänen tulisi jakaa, eikä hän ajattele muuta kuin
ihmisen tyttäriä. Oi, tätä kamalaa hillittömyyden yötä!

Metsä huojui niin raskaasti ja sen ripsistä tippui kyyneleitä alas
pehmeään sammaleeseen, jolta lumi oli sulanut.

Juhon korviin kuului metsästä itkua ja rukoilevaa armonpyyntöä,
vaikerrusta ja hätähuutoja, sekaisin ilkeän irnunnan, röyhkeän
naurun-tirskunnan ja kiihkeiden hävyttömyyden-kuiskauksien kanssa. Se
saattoi hänet kammosta värisemään. Hänen ympärillään kiehtoi lauma
pimeyden väkeä. Ne kuiskivat hänen korviinsa sanoja ja maalasivat
hänen silmäinsä eteen hehkuvan hekuman kuvia ne kiemailivat ja
keikailivat hänen ympärillään. Ja Juhoa rupesi värisyttämään --
ei pelko eikä kammo, vaan rikollisen hivelevät mielikuvat. Kuukin
pääsi taasen vapaaksi pilven takaa ja seivästi katseensa maahan.
Pimeyden väki karkasi puitten varjoon kiehtoviin pimentoihin.
Siellä he kiemailivat, iskivät silmää ja viittoivat käsillään. Juho
kuuli heidän kuiskeensa, näki heidän kiemailunsa ja tien, joka kuun
katseista niljakkana kimelsi. Ja hän huumaantui, vaipui unelmiin,
joista havahtui, kun huomasi saastuttavansa sieluaan mielikuvillaan.

Pelästyen huitasi hän hevostaan ohjasperillä. Se alkoi juosta. Kaviot
loksottivat, reki kolisi ja oli joka hetki vaarassa paiskautua tien
viereen teräviä kiviä vasten. Juho tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja
turvattomaksi tässä rikkonaisuuden ja joka taholla suhisevien turman
kuiskeiden keskellä. Hän katseli ympärilleen, eikö ketään näkyisi,
mutta ketään ei näkynyt. Hän oli yksin.

Hevonen pysähtyi jälleen kävelemään ja reen häiritsevä kolina muuttui
hiljaiseksi laplatukseksi. Pimeyden väki alkoi uudelleen kiemailla
Juhon ympärillä ja houkutella häntä. Hän tunsi sen, näki ne kuvat,
joita he hänen eteensä maalasivat ja kuuli heidän kuiskeensa.
Väristen vaipui hän jälleen haaveisiin. Varkain omalta itseltään
antoi hän likaisten kuvain virrata sieluunsa ja eli kokonaan niissä.
--

Pimeyden pojat irnuivat ja vatsaansa pidellen nauroivat niin että
vesi tippui turpeista silmistä. Pimeyden tytöt taputtivat käsiään
ja riettaasti nauraen tanssivat Juhon ympärillä. -- Kuu riiteli
riekaleisten pilvien kanssa ja metsä huokaili vielä entistäkin
raskaammin ja sen ripsistä tippui karvaita kyyneleitä sammaleen.

Ja Juho yhä vain nuokkuili reessään - Juho-rukka. -- Kun hän vihdoin
heräsi ja tuli tajulle omista mielikuvistaan, valtasi hänet sanaton
kauhu. Hän häpesi omaa itseään, hän pelkäsi ympäristöään, ja karjasi
hevoselleen -- sielunsa tuskaa parahtaen. Hevonen alkoi juosta, reki
kolisi ja oli vaarassa paiskautua mäsäksi kiviin tien vierellä. Juho
väänteli käsiään, tuijotti tuskaisena eteensä ja parahti toisen
kerran polttavasta sielun tuskasta.

Hevonen joudutti juoksuaan ja Juho itki syvällä sielussaan. --
Sanattomin sanoin hän vihloen valitti:

-- Enkö missään pääse rauhaan noilta, kun ne kaikkialla minua
vainoovat? Jos olen toverien seurassa, niin siellä ne minulle
vilkuilevat heidän huulillaan, silmissään ja liikkeissään, heidän
puheissaan ja heidän puvuissaan. Jos kotona luen kirjaa, niin siitä
ne minulle kuiskivat, ja täälläkin, täällä yksinäisyydessäkin ne
minua vainoovat. Eikö kukaan voi -- eikö kukaan tahdo minua tässä
kamppailussa auttaa!

Hän kyyristyi kokoon ja kohotti katseensa kuin rukoillen taivasta
kohti, mutta peitti samassa kasvonsa käsillään. Hän inhosi itseään ja
pelkäsi, ja kauhun valtaamana ajatteli asemaansa.

Loppui vihdoin yö ja lakkasivat yön hempeämieliset kuiskeet. Valkeni
päivä ja alkoi raikua työn ja toiminnan laulu. Itäiselle taivaalle
levisi punahehkuinen kajastus, ilmottamaan, että valon majesteetti on
tulossa. Se oli vapauden sanoma yöstä kärsineille, ja se sai metsän
riemusta punastumaan. Samalla oli se tuhon sanoma yön ystäville,
saaden heidät häpeämään ja vapisemaan. Tyhmistyneenä seisoi kuu
oudosti eteensä tuijottaen. Se oli kokonaan unohtanut päivän tulon
ja nolona hairahdustaan häveten pyrki pilven taakse piiloon.
-- Kuin yllätetyt varkaat taakseen vilkuillen luikkivat pimeän
pehmeäsilmäiset lapset koloihinsa, paeten päivän säihkysilmä-tyttöjä
ja kirkasotsa-poikia, jotka reippaasti laulaen marssivat elämää
herättäen, leiskuva valon soihtu korkealla päänsä päällä. -- Metsän
huokailu ei ollut enää raskasta surun huokausta, vaan hiljaista
vapauden hyminää, jossa epätoivokin värähteli muistona vain.

Yksinään kulkeva Juhokin tunsi päivän valkenemisen. Sen valossa
hän näki yksinäisen taistelunsa koko toivottomuuden ja pää alas
painuneena mietti:

-- Mitä varten minä elän? Pelätäksenikö ja inhotakseniko omaa
itseäni? Kaikilla muilla on joku, jota he rakastavat ja joka heitä
rakastaa, ja joka täyttää heidän elämänsä kauniilla unelmilla.
Minusta ei välitä kukaan, enkä minä välitä kenestäkään. Minulla ei
ole edessä muuta kuin tyhjyys ja yksinäisyys. Sitäkö varten elää?
-- Eihän minua kukaan tarvitse. -- Jos ottaisin tuosta kirveeni ja
löisin kaulani poikki -- ja hevonen menisi minne tahtoisi -- ja minun
päätön ruumiini retkottaisi reessä -- -- Eihän se kenellekään
mitään surua tuottaisi. Olisi vain yksi leivänsyöjä vähemmän
maailmassa -- -- --

       *       *       *       *       *

Tältä matkalta puolisen tienoissa kotiuduttuaan Juho näki lapsen,
joka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.

Heti tupaan tultuaan osui hänen katseensa sivuseinäpenkin vierelle
asetettuun kenkäpariin. Ne olivat korkearuojuiset mustasta
karvahuovasta tehdyt naisen nauhakengät, joissa ainoastaan anturat ja
reunusteet olivat nahkaa. Juho tiesi, ettei kotiväellä kenelläkään
ole tuollaisia kenkiä, mutta ei ehtinyt vielä mitään kysyä, ennenkuin
sisko jo ennätti nähtävällä mielihyvällä huomauttaa:

-- Katsos, minkälaiset kengät Tiurin mummolla!

Juho otti kengät käteensä ja tarkasteli niitä.

-- Neljäänkymmeneen vuoteen ei mummo ole saanut uusia kenkiä, --
selitti sisko, huojautti osaaottavasti päätään ja avasi silmänsä.

Juho tunsi sydämensä omituisesti hytkähtävän.

-- Ei neljäänkymmeneen vuoteen, -- mietti hän ja tarkasteli kenkiä
hyvin huolellisesti.

Tiurin mummo oli köyhä mummo, jonka mies oli kuollut vuosi
sitten ja lapset maailmalla yksi siellä toinen täällä. Mummo oli
äärimmäisyyteen saakka vaatimaton sekä uuttera ja häntä pidettiin
mielellään työssä. Kesäisin hän kulki talokkailla kyntämässä,
heinänteossa, leikkuulla, riihenpuinnissa ja missä vain tarvittiin.
Talvisin teki kaikenlaisia käsitöitä ja kehräsi ja karttasi
talonemäntäin pellavia ja villoja. Aina oli hän työssä ja aina hän
teki sen kuin joku nuorempikin. Aina oli hänellä myöskin työtä,
silloinkin kun viisaammat työn puutetta valittivat.

Ulospäin näytti mummon elämä hyvin yksitoikkoiselta ja lohduttomalta.
Viikot hän raatoi minkä jaksoi maanantai-aamusta lauantai-iltaan
saakka, söi niukasti ruumiinsa ylläpidoksi -- ei nautinnokseen --
ja nukkui vähän. Lauvantai-iltana korjasi viikolla käyttämänsä
työkapineet pois, lakaisi puhtaaksi tuvan, pienen porstuan ja
nurmettuneen pihan. Sunnuntaina enimmäkseen istuskeli äänettömänä
kotona. Ei kehdannut käydä kirkossakaan kovin usein, -- kun ei ollut
kunnon pukua päälle panna. -- Siinä hänen ja monen muun hänenlaisensa
elämän ulkopiirteet. Mitä on niiden sisässä, siitä on tavallisesti
hyvin vaikea saada selvää.

Vanhuudenpäivinä ilmaantui mummon elon taivaalle helakampiakin
värejä. Hänellä oli Amerikassa kolme poikaa. Nämä elivät siellä
niinkuin niin monen äidin pojat Amerikassa elävät. Mutta sitten he
saivat kuulla, että isä on kuollut, ja älysivät, että äiti on jo
vanha ja varmaankin voimaton ja että vaivaistalo on äidin ainoa
turva. He pysähtyivät miettimään. Ja silloin he tekivät sen, minkä
ainoastaan jotkut harvat tekevät. He kokosivat jokainen säästörahansa
ja lähettivät ne vanhalle äidille Suomeen. Niistä kertyi niin
suuri summa, että sen avulla mummo voi suoda itselleen jo hieman
helpotustakin ainaisesta raatamisesta, eikä hänen sittenkään
tarvinnut pelätä vaivaistalolle joutumista. Entiseen tapaansa hän
kuitenkin yhä raatoi -- mieli vain keveämpänä läikkyi. Ottipa vielä
uudenkin toimialan itselleen entisten lisäksi. Rupesi hierojaksi.
Hierojan toimissa hän nytkin oli Niemenrannan saunassa.

Juho yhä seisoi kengät kädessä ja mietti mummon elämänvaiheita.
Vihdoin kylliksi katseltuaan asetti hän kengät jälleen penkin
vierelle ja huoahti nuoruuden kaihomieliseen tapaan:

-- Jaa-ah! -- Ei mummon tarvitse jalkojaan palelluttaa -- ja
joutihan hän nuo jo saamaankin -- Juho viskasi lakkinsa penkille ja
ajatuksiin vaipuneena alkoi syödä toisten mukana, heidän juttuihinsa
sekaantumatta. Syötyään meni hän ulos. Teki silpun hevoselleen, purki
kuorman ja laittoi reen suojaan. Kun hän jälleen ehti tupaan, tulivat
saunastakin jo tupaan puoliksi pukeutuneina.

Juho hämmästyi sitä muutosta, mikä mummossa oli tapahtunut. Hän oli
aina tottunut mummossa näkemään elämän ilottomuutta ja äänetöntä,
nurpeaa välinpitämättömyyttä, joka ikäänkuin syyttäen katsoi
ympäristöään. Nyt oli tämä ilme kokonaan kadonnut. Sen sijalla
loisti lapsellinen leppoisuus ja myhäily, sekä hyväntahtoinen hymy
suupielissä, joka kuitenkin oli enemmän tarkotettu tervehdykseksi
Juholle. Vaikutusta vielä täydensi saunan löylyn aiheuttama puna
poskilla ja nuortea, ryppyjen terävyyttä lauhentava pehmeys kasvoissa.

Toisella kädellään muuriin nojaten, riisui mummo paljaista jaloistaan
pois saunavälille lainaamansa pieksuroukkoset. Työnsi ne sängyn alle
ja hymyilevin syrjäsilmäyksin sivuilleen silmäillen hellästi otti
hyppysillään kiinni omiin kenkiinsä ja nosti ne kauniisti tuolin
viereen. Istuutui tuolille ja veti sukat jalkaansa. Sitten tuli
kenkäin vuoro. Hellävaroen, toisella kädellään kengän varresta vetäen
ja toisella pohjan alta työntäen yritti mummo saada kenkää jalkaansa.
Ei hennonut painaa kenkää lattiaan ja molemmin käsin varren suusta
kiskoa, niinkuin tekevät ne, jotka eivät ymmärrä, mitä on omistaa
kengät --

Vihdoin olivat kengät jaloissa, nauhat pujotettuna reikiinsä ja päät
vedettynä huolellisesti solmuun. Hyvämielisesti huoahtaen oikaisi
mummo selkänsä ja hiukan ujostellen työnsi jalkojaan niin että kengät
kokonaan näkyivät hameen helman alta. Herttainen hymy levisi mummon
kasvoille hänen katsoessaan kenkiään.

-- Tällaiset kengät nyt, eikä neljäänkymmeneen vuoteen ole ihminen
saanut kenkiä itselleen. -- Mummo kohotti puhdasta lapseniloa
säteilevän katseensa.

Juho hätkähti.

-- Taas tuo neljäkymmentä vuotta!

Mummo antoi myhäilevän katseensa lipua tuvassa olevista toisesta
toiseen. Ja se katse sai kasvot hymyilemään ja mielet lämpiämään.
Vihdoin ehti se Juhoon saakka ja pysähtyi kuin jotakin odottaen. Juho
ymmärsi, että hänen nyt pitäisi sanoa joku osaaottava sana -- sillä
toiset tietysti olivat sen jo sanoneet. Juho joutui ymmälle. Hän ei
saanut selväksi, kummalleko se pitäisi sanoa, sillekö ilottomalle
vanhukselle, miksi hän mummon entisestään tunsi, vai sillekö
lapselle, mikä mummo nyt oli. -- Mummon katse yhä tähtäsi Juhoon. Hän
nolostui ja sopersi:

-- Kyllä niissä kengissä nyt jalat tarkenee.

Se oli perin typerästi sanottu, ja tähän tapaukseen ihan sopimatonta.
Juho kiukutteli omaa saamattomuuttaan ja puri hammasta. Samassa
levisi tumma häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän muisti aamuisen
taistelunsa ja tappionsa matkallaan ja hämmentyi kokonaan.

Mummo nousi kuin pettyneenä ja hamettaan suoristaen huomautti:

-- Minulla on hyviä poikia Amerikassa.

-- Niin on -- kunpa kaikki pojat olisivat sellaisia, -- myönsi emäntä
mummon mieliksi. Mutta Juho käsitti mummon sanan hänelle tarkotetuksi
salaviittaukseksi ja murjotti tympeällä mielellä, itseään syyttäen.

Mummo rupesi panemaan vaatteita päälleen.

-- Nyt on ihmisellä oikeat vaatteetkin ensi kerran morsiamena-olon
jälkeen. Neljäkymmentä vuotta on ihminen saanut muiden riepuja pitää.
-- Sydämellinen myhäily kaunisti mummon kasvoja hänen tätä sanoessaan.

Neljäkymmentä vuotta! Ainako vain tuo neljäkymmentä vuotta! --
Juhoa ihan kouristi tuo sana -- mutta kun hän uskalsi katsoa mummon
silmiin, heltyi hänen mielensä siitä sydämen riemusta, mikä niistä
loisti.

-- Mummo käy syömään! -- käski emäntä, vieden riisiryynipuuroa
pöytään, jossa muu ruoka jo oli valmiina. Mummo meni heti lyhyillä
lapsen askeleilla sipsutellen ja jalkoihinsa tähystellen.
Puolimatkassa kääntyi katsomaan taakseen jalkoihinsa niinkuin lapsi,
jolla on uusi puku ja uudet kengät ensi kertaa päällä. Juho oli
ihan huudahtaa hämmästyksestä -- niin pettävästi lapselliset olivat
mummon liikkeet ja niin pettävästi lapsen näköinen oli pieniruumiinen
mummo nyt, vartavasten hänelle tehdyssä puvussaan, jota ei tarvinnut
mistään laskoksiin vetää, niinkuin entisiä "hyviltä ihmisiltä"
saatuja liian suuria pukuja. Poskilla oli vielä punaa ja kasvojen
ryppyjen terävyyttä lauhentava nuortea pehmeys.

Ei mummo mielialaansa sanoilla ilmaissut, mutta sitä enemmän
silmillään, kasvoillaan ja koko olemuksellaan. Ulkonaisesti mummo
muistutti lasta, mutta sisäisesti hän oli lapsi -- lapsi, jonka
mieli ailahtelee puhdasta sydämen iloa ja riemuitsevaa elämän onnea.
Sellaisen tunnelman hän jätti poislähtiessään.

Juho katsoi vielä ikkunasta mummon jälkeen, kun hän mennä hytyröitsi
tyttömäisesti astellen, kädessään nyytti, joka sisälsi emännöi
antamia ruokavaroja.

-- Mummo on taistelunsa taistellut ja kunnialla rauhaan päässyt, --
mietti Juho, huoahti syvään, nuoruuden kaihomielisellä tavalla ja
alkoi höylätä ämpärin kimpiä. Ajatuksille antoi mummo uuden suunnan
ja vauhdin. Niinkuin pieni metsäpuro, joka tässä lirisee kirkkaana
ja vapaana ja tuossa piiloutuu sammalen alle, mutta tuolla taasen
jo vapaana välkkyy, niin liikkuivat Juhon mietteetkin. Vähänväliä
pulpahtivat ne selväksi ajatukseksi ja taas piiloutuivat epäselvyyden
sammalpeiton alle.

-- Voinenko minä mummon iälle päästyäni noin koko sydämelläni riemua
tuntea? Jaksanko yhtä kirkkailla silmillä maailmaa katsoa kuin mummo
jaksaa? -- Ken tietää. -- -- Mutta onhan mummokin ollut nuori. -- --
Ovathan nuoruuden myrskyt hänenkin ympärillään riehuneet ja hänenkin
olemustaan viskelleet elontien teräviin kiviin -- -- Ja kuitenkin
on mummo niistä eheänä päässyt. Miksen yhtähyvin minä? Ihminenhän
se on mummokin ja ihminenhän olen minäkin. Miksen minäkin siis voi
niistä eheänä suoriutua? -- Jos vain tahdon. Ja minä tahdon! Minä
tahdon säilyttää itseni eheänä -- ja puhtaana elämän likaryöpyistä
suoriutua! Ja minä myöskin voin!

Rivakasti suhahteli höylä. Juhon innostus näkyi tarttuneen siihenkin.
Kuin lystikseen vain se syöksäytteli rullaksi kiertyneitä lastuja
suustaan ja viskeli ne kauvas lattialle. Juho pyyhkäsi otsaltaan
tervettä työn hikeä, riisui takin päältään ja alkoi uudelleen höylätä.

-- Mutta -- --

Oli kuin olisi tervaa tarttunut höylän alle -- niin raskaasti se
alkoi liikkua. Lastutkaan eivät jaksaneet rullaksi kiertyä --
velttona nauhana vain ulos laahaantuivat.

-- Neljäkymmentä vuotta -- -- Neljäkymmentä vuotta -- --
Neljäkymmentä vuotta raataa kuin orja ja armopaloista elää -- --
Ainoastaanko tällä hinnalla on elämän onni ostettavissa? Pitääkö
ihmisen uhrata uhkein osa elämästään voidakseen lakastumisen päivinä
iloita? Neljäkymmentä vuotta panna menemään niinkuin ei niitä olisi
itsellään ollutkaan. Se on kauheaa! Eihän koko ihmisen ikä ole paljoa
pitempi -- --

Höylä pysähtyi kokonaan ja Juho pyyhki otsaltaan kylmää tuskan hikeä.

-- Työ tuottaa kaikkea ja kaiken, mitä ihmiset elääkseen tarvitsevat.
Ja kuitenkin sen, jonka selkä on aina kostea työn hiestä ja jonka
raajoja särkee työn ponnistus, täytyy nöyrästi ottaa armopaloja
siltä, joka ei ole koskaan hikeä vuotanut muualla kuin tanssisalissa
-- ja ehkä omantunnon tuskissa. Onko tässä järkeä ja missä on tässä
oikeus? -- -- Toiset syövät ja pukevat omantuntonsa rauhattomaksi
ja toiset tuntevat ihmisarvonsa loukatuksi -- -- eikä kukaan ole
onnellinen. Miksi näin on? --

-- No mutta -- mikäs sen Jussin nyt on, kun noin pitää tuumata, --
kysyi emäntä naurahtaen ja käsiään oikoen rukkinsa takana.

-- Jussi on saanut rukkaset hiljattain -- näyttää vähän sellaiselta,
-- tarttui siihen heti piika Maija ja tarkasti viekkaan näköisenä
rullalle kehräämäänsä lankaa.

-- Kahdet rukkaset minä olen saanut, -- murahti Juho ja alkoi lykkiä
höylää tuimalla vauhdilla. Ajatusten puro painautui sammaleeseen.
Vinhaa vauhtia se alkoi siellä virrata, mutkistellen, poreillen
ja pärskähdellen. Vihdoin se taas pulpahti näkyviin jo hieman
tyyntyneenä.

-- Minkätähden maailmassa on niin vähän onnellisia ihmisiä?

Taas piiloutui puro sammaleeseen, mutta pulpahti heti jälleen
näkyviin.

-- Verestävin silmin ihmiset raivoavat torjuakseen onnen pois
naapurinsa luota, ja kynsin hampain koettavat sitä raastaa oman
itsensä luo -- saaden raastetun, repaleisen ja verta tihkuvan
onnettomuuden. -- -- Jos antaisi onnen vapaasti liidellä, minne se
tahtoo -- ei pyytäisi sitä vetää ei työntää, eikä ihmiskeksintöihin
sitoa -- kun se ei kuitenkaan anna itseään sitoa. Ehkä silloin onni
tulisi jokaisen luo ja tulisi vapaaehtoisesti -- Sillä ihmistähän
onni rakastaa eikä hänen mammonaansa.

Tässä pulahti aatosten puro taas sammalen alle. Siellä se loristen
ja kuplia nostat ellen hiljalleen virtaili kostuttaen juuria ja
virkistäen. Juhon masentunut mieli elpyi vähitellen. Höylä suhahteli
reippaasti ja sujuvasti ja työ edistyi. Ja kun tuli ilta-askareen
aika, tunsi Juho voimakasta elämänhalua rinnassaan, itsekään
ymmärtämättä, mistä se johtui. Sama rattoisa elämänhalu näkyi
tarttuvan kaikkeen, minkä kanssa Juho joutui tekemisiin. Kaivonvintti
nauroi ja pakisi kuin olisi hauskalta vierailulta juuri kotiin
päässyt. Vesikorvo oli niin kevyt, että oikein nauratti, ja Maija
rallatteli niin että oli askeleista sekaantua, kun vettä navettaan
kannettiin. Lehmät hymyilivät ja hevonen oli tanssinhalua täynnä --
samoin kuin Juhokin. Hän sieppasi lantalapion käteensä ja pyörähteli
niin että viipottava lapio löi kumoon silppupöntön, vesiämpärin ja
lopuksi paukahti ovenpieleen että lasit helähtivät.

-- Hih! -- huudahti hän Maijalle, joka vei maitosaavia tupaan.

-- Hih vain! -- vastasi Maija. -- Juho lapioitsi lannan tallista
Porin marssia viheltäen.

Keveänä kuin kosken vaahto ailahteli hänen mielensä -- kunnes tuli
seuraava, nuoren mielen herkästi vangitseva, mutta jälleen yhtä
herkästi vapauttava toivottomuuden hetki.



MIES.


Antti oli täyttänyt kolmannentoista ikävuotensa Matinpäivän ajoissa.
Kesän tultua hän luopui paimenenvirasta jättäen sen kymmenvuotiaalle
Heikku-veljelleen, samoinkuin pieneksi jääneen takkinsa ja
pienilippuisen, pumpulikankaisen lakkinsa. Itselleen kärtti hän
isän ostamaan tasapohjaisen lakin, sellaisen, jota aikaihmiset
pitävät, sekä teettämään suutarilla hänelle pieksusaappaat. Ne olivat
ensimäiset merkit, joista ihmiset näkivät, että Antti ei ollutkaan
enää pikkupoika. Ja näkihän sen jo muustakin.

Antti alkoi vakinaisesti käydä työssä aikaihmisten mukana ja oli
kaikessa kuin yksi heistä. Käveli kuin mies polviaan notkautellen
ja hartiat kymärässä ja kiusotteli pikkupoikia. Muutaman viikon
harjoteltuaan hän osasi sylkeä roiskauttamatta, sievästi vain
hampaitten välistä sihauttaen. Hevosten viennistä palatessaan
hän aina vihelteli suitset huolettomasti olalle heitettynä, ja
hevosella ajaessaan hän istui rattailla jalat riippuen, oikea käsi
samanpuoleiselle reidelle laskettuna, arvokkaan huoleton miettivä
sävy kasvoillaan, tai loikoi kuormalla ja vihelteli. Aina ajoi hän
ruunalla edellä ja Pilkulla ajettiin perässä. Antti tiesi tarkalleen
sanoa, minkälainen hyvän hevosen pitää olla ja kenellä se on parhain.
Heidän ruunaa parempaa hevosta ei voi ollakaan. Vielä osasi hän
kovaäänisesti rehennellen neuvoa, mitenkä rattaan pyörä pitää tehdä.
Pitää tehdä käyrät, puolat ja rumpu, niin että kaikki hyvin sopivat
sijoilleen ja sitten lyödä kokoon ja lujasti raudottaa. Hän poltti
tupakkaa, kiroili ja lasketteli ruokottomuuksia, kun vain ei isä eikä
äiti ollut kuulemassa.

Sanalla sanoen: Antti oli mies ja etsi miesten seuraa. Lakkasi
syömästä samalla puolella pöytää kuin lapset ja raitilla piti visusti
huolen siitä, ettei nähtäisi pikkupoikain joukossa.

Ilmain lämmettyä oli Antin makuusija muutettu vinnille
vaatehuoneeseen. Antti oli sen niin tahtonut, sillä pikkupojathan ne
vain isän ja äidin kanssa tuvassa makaavat. Eräänä toukokuun viime
päiväin aamuna, kun Antti tuli sieltä unisin silmin miehekkäästi
puhkuen ja haukotellen, kuuli hän jo rappusille kuusivuotiaan
Anni-siskonsa haikeaa itkua.

-- Taas se kakara siellä rääkyy, -- ähkäisi Antti hevosmiehen tapaan
ja avasi oven leveästi haukotellen. Puhkuen ja niskaansa väännellen
kuin syyhy tautinen, astui hän tupaan -- ja oli vähällä unohtaa
olevansa mies.

Siellä istui Anni peräpenkillä kellokaapin viereen ikkunapieleen
kyyristyneenä pää moneen villaiseen huiviin käärittynä ja silmät
turvoksissa. Hän paineli vasenta poskeaan ja itki haikeasti. Antti
vilkaisi häneen ja tunsi katkeran palan nousevan kurkkuunsa. Hän
nielaisi sen alas ja käänsi katseensa muualle.

-- Mistäs Anni nyt hammassäryn on saanut? -- Antti huolettomasti
kysäisi ja istuutui pöydän luo kahvia odottamaan.

-- Ei tiedä, mistä sen nyt piti tulla, mutta koko yön niitä vain on
särkenyt eikä niille voi mitään, -- sanoi äiti valittaen ja kaatoi
Antille kahvia.

Niin se olikin kuin äiti sanoi. Iltayöstä oli Anni alkanut katkerasti
itkeä ja huutaa äitiä. Äiti olikin sen ensimäisenä kuullut ja noussut
tiedustamaan itkun syytä. Anni oli vain osottanut vasempaa poskeaan
ja itkenyt. Äiti paineli poskea ja hieroi parhaan taitonsa mukaan.
Kenties se teki hyvää, sillä Anni lakkasi itkemästä, makasi vain
rauhallisena kattoon katsoen. Äiti lakkasi hieromasta, mutta heti
rupesi Anni jälleen itkemään, ja äidin täytyi uudelleen alkaa hieroa.
Sellaista se oli koko yön, eikä äiti saanut juuri nimeksikään nukkua.
Aina kun hän oli nukkumaisillaan, alkoi Annin itku kuulua ja täytyi
nousta hieromaan kipeää poskea. Ja niin oli äiti nyt hyvin väsynyt.

-- Panisi siihen hampaaseen tervaa -- ehkä se auttaisi, -- kehotti
Antti käskevästi, melkeinpä röyhkeästi, ja hörppi kahvia silloin
tällöin ähkäisten.

-- Minä olen sitäkin jo koettanut. Olen koettanut kaikkea, mitä vain
olen ymmärtänyt, mutta mistään ei näy olevan apua, -- vastasi äiti
väsyneesti.

Anni itki ääneen koko ajan ja paineli kyynelten tuhrimaa poskeaan
tuskaisesti liikahdellen. -- Se tekee varmaankin hyvin kipeätä
-- mietti Antti, kun kahvin juotuaan kopeloitsi pöytälaatikosta
leivänpalasia taskuunsa. Hänen piti mennä noutamaan hevosia
laitumelta -- aiottiin näet lopettaa ohrankylvö tänään. Ulos
mennessään kuiskasi Antti äidille:

-- Koettakaapas vähän hieroa Annin poskea!

Ei Antti nähnyt, hieroiko äiti, sillä hänelle tuli yhtäkkiä kiire
lähteä. Sieppasi suitset ovenpielestä naulasta ja meni hevosia
hakemaan.

Hevosten kanssa kotiin palatessaan kuuli Antti jo tarhaportille Annin
itkun. Eikä hän olisi vähääkään nurissut, vaikka ei olisi syötykään
aamiaista, vaan menty suoraa päätä pellolle. Ei hän kuitenkaan
puhunut siitä kenellekään mitään. Olisivat kukaties luulleet, ettei
hän voi nähdä siskonsa itkevän, että hän on niin herkkätunteinen
-- -- Hänkö herkkätunteinen -- Antti -- joka on mies? -- Tphyi! --
Antti meni syömään toisten mukana.

Anni istui penkillä pöydän toisessa päässä vasen kyynärpää pöydällä,
nojaten poskeaan vasempaan käteensä, ja itki ääneen. Antti istui
tuolilla toisessa päässä pöytää ja sanaa puhumatta söi. Aina kun
hän katsoi Anniin ja näki hänen punaiset, kyyneltyneet silmänsä
ja turvonneet kasvonsa sekä nuo monet villahuivit hänen päänsä
ympärillä, aina silloin sai hän käyttää enemmän voimaa, ennenkuin
pala luisti kurkusta alas.

Antti ehti syöneeksi ennen muita -- tällä kertaa -- ja nousi pöydästä.

-- Niin ruunako se sitten pannaan jyväkuorman eteen? -- hän kysyi
lakkia päähän painaessaan.

-- Ruuna pannaan, -- vastasi isä vielä syöden.

-- Minä menen jo asettamaan sille silat selkään. --

Ja Antti pujahti ulos. -- Pian saivat isä ja Hildakin syöneiksi ja
sitten lähdettiin vainiolle ohrankylvöä lopettamaan.

Päivä oli kaunis niinkuin ainoastaan keväinen kesäpäivä voi olla.
Taivas oli selkeä ja keveän sininen ja niin hento, ettei se
varmaankaan painanut mitään. Eihän se painanut leivostakaan, jota
aineellisuus rasittaa niin vähän, ettei se välitä pesän sijaakaan
valikoida, vaan tekee sen mihin sattuu, syksyisen lehmänjalan jälkeen
pellossa, mättään koloon tai muuhun sellaiseen. Ylöspäin se vain
pyrkii -- aina. Loppumatonta virttään livertäen se nytkin kohosi yhä
ylemmä ja ylemmä. -- Aurinko valoi lämpöään ihan syytämällä. Nuori
kevätnurmi tuoksui ja nosti elämänhaluisena päätään. Kuohkea pelto
vavahteli kasvuintoa ja perhoset lentelivät etsien muonaa, mutta
samalla iloiten elämästään ja sen kauniista sulosta. Niitä ei elämän
huolet rasittaneet.

Kivitasku hyöri pellon keskellä olevassa kivikossa. Keikautteli
paksua ruumistaan ja syvällä kurkkuäänellä huuteli: Dak, dak, dak
hii, hii dak, -- nyökkäili ja kekkaili kuin muukalainen, jolla
olisi jotain sanottavaa, mutta ei osaa kieltä. Pyörähti kuin kerä
alas kiveltä, samassa vyöryen toiselle kivelle kekkailemaan.
Vähänväliä kohosi lentoon. Lensi suoraan ylös vähän matkaa -- pyrki
kai seuraamaan leivosta, mutta ei jaksanut, ja palasi saman tien
takaisin päästäen suustaan sellaisen sakramenskan, että Anttiakin
nauratti kuin pikkupoikaa. Se pyrki laulamaan leivon tavalla, mutta
ei osannut. Tämä kyvyttömyys ei kuitenkaan kivitaskun kevätriemua
häirinnyt eikä mieltä apeaksi saattanut -- niinkuin monen ihmislapsen
olisi tällaisessa asemassa käynyt.

Antti ajoi ruunalla rautaista sikinsokin-äestä, jolla peitettiin
siemen maahan. Työ ja ympärillä oleva luonto saivat hänet pian
unohtamaan Annin hammassäryn -- ja unohtipa hän senkin, että hän jo
on mies. Maantien viereisellä saralla ajaessaan hän sen vielä muisti
ja ylläpiti kaikin tavoin miehen ryhtiä. Asteli harvaan pää alas
painuneena ja huolettomilla liikkeillä nosteli äestä, kun siihen
paakkuja kerääntyi ja kun sitä oli kulmilla nostettava. Rallatteli
raittilauluja ja karmeaa ääntä tavotellen komenteli ruunaa. Vastaili
ohiajavain kysymyksiin kylvön joutumisesta, työn sujumisesta ja
muista miehekkäällä tavalla, ja itsekin kyseli tutuimmilta näiden
matkan määrää, tarkotusta ja muuta samanlaista. Silloin tällöin
lausui opastavan neuvon Hildalle, joka maantien toisella puolella
olevilla pelloilla ajoi Pilkulla jousiäestä.

Mutta sitä mukaa kuin hän loittoni maantiestä, sitä mukaa
laskeutui hänen miehekkyytensä, kunnes hän vihdoin olikin vain
kolmitoistavuotias poikanen, joka välittömästi antautuu kevätriemun
valtaan. Hän hypähteli ja leperteli ruunalle, luikautti silloin
tällöin kuin paimentorvella ja lauleli kansakoulussa oppimiaan
lauluja. Sieppasi takin päältään, pyyhki siihen hien ja pölyn
kasvoistaan ja asetti sen pientareelle. Hänestä tuntui kuin olisi hän
vapautunut jostakin taakasta, niin kevyt ja niin vapaa oli hänen olla.

Hän pysäytti ruunan ja nakkasi suitset sivulle. Korjasi ruunan harjan
pois länkien alta ja ystävällisesti puhellen halaili ruunan päätä.
Ruunan mieli heltyi. Kiitollisin silmin se katsoi Anttiin, kun hän
istuutui pientareelle. Vastaiselle puolelle ojaa lensi samassa
västäräkki ja sulavasti pyrstöään keinuttaen pysähtyi kokkareelle.
Päätään kallistellen se tirkisteli Anttiin ja ystäväksi tekeytyen
visersi:

-- Olen kaukana ollut. Yli maiden, vuorien ja merien olen lentänyt.
Siellä on taivas niin sininen ja ilma niin kirkas. Mutta minun tuli
siellä ikävä. Siellä eivät hattarat toisiaan ajelleet eikä vettä
pilvistä pirissyt. Siellä aurinko poltti, vieressä kulkevan varjonkin
se pois poltti. Minä sieltä Suomeen läksin, kun tiesin, että täällä
on kesä ja aurinko hellien paistaa, nurmi tuoksuu ja pellon povi
lämpöä sykkii.

Västäräkki näki madon ja pienillä jaloillaan kipitti sen kiinni
nappaamaan. Syötyään sen palasi jälleen kokkareelle.

-- Siellä on madot suuria ja lihavia, mutta ne eivät maistu niinkuin
täällä. Kauniit perhot, suuret ja lihavat siellä karkeloivat, mutta
sulompi on syödä Suomessa laihoja sääskiä kuin siellä loistosiipiä
perhosia. Siellä purot kirkkaina päilyvät, mutta rattoisampi on
kylpeä sameassa Suomen ojassa ja viileämpää juoda sen raikkaista
lähteistä. Pois minä sieltä läksin ja Suomeen palasin sen autereista
taivasta ja hiljaista aamutuulta näkemään.

Västäräkki huojutteli ruumistaan ja sulavasti pyrstöään keinutteli,
kallisti päätään ja katsoi Anttia silmiin. Antti miettien muserteli
multakokkareita kourassaan ja kuunteli västäräkkiä, aina aikoen
viskata sitä kokkareella -- eikä kuitenkaan viskannut. Västäräkki
alkoi uudelleen visertää:

-- Parempi on täällä koti. Ei siellä ollut turpeisia pientareita,
jonne pesänsä tehdä, ei risukasoja, ei halkopinoja eikä
kivikkokumpuja. Ei siellä ollut harmaata aitaa, jolta toukkia vahtia,
eikä ladon räystäitä, mistä suojaa etsiä. Siellä ruusut ja liljat
upeilivat loistavine väreineen ja muhkeine muotoineen, mutta minä
ikävöitsin kainoa orvonkukkaa ja nuokkuilevaa sinikelloa. Minun
sydämeni sykki riemusta, kun tunsin, että pian pääsen niitä näkemään,
ja kyyneltä vuodattamatta minä riemuiten sieltä läksin.

Taas huomasi västäräkki madon ja juosta kipaisi sen luo niin että
jalkoja ei huomannut merkiksikään, ja palasi saman tien kokkareelle.

-- Kun viimeksi täällä olimme, laitoimme pesämme tuonne kiven
juureen. Siellä oli niin somaa ja suojaisaa. Meille syntyi sinne
poikasia niin pieniä ja avuttomia, joita riemuisin rinnoin ruokimme.
Ne kasvoivat joka päivä, ja samoin kasvoi meidän riemummekin. Mutta
sitten. -- Kerran kun palasin kotiin ruoan etsinnästä, näin kaksi
ihmislasta häärivän kiven luona, jonka alla pesämme oli. Rukoilin,
että he antaisivat pesämme olla, lentelin heidän ympärillään ja
koetin houkutella heitä pois. Mutta he vain raastoivat pesämme pois,
repivät sen ja veivät poikasemme -- en tiedä minne. Itkin ja pyysin
jättämään edes yhden minulle iloksi, mutta he eivät jättäneet. Kaikki
vain veivät. Kuulin poikasteni itkevän heidän käsissään ja lensin
perään rukoilemaan armoa, mutta he viskasivat minua kivellä. Palasin
hävitetyn kotini raunioille. Siellä puolisoni itki vierellään suuri
kasa matoja. Me itkimme molemmin siinä hävitetyn kotimme raunioilla,
eikä meillä senjälkeen ollut enää mistään iloa. Minkätähden ihminen
tällaista tekee -- mitä iloa hänelle siitä on? Mitä iloa? Oi, sano
sinä, joka olet ihminen! --

Västäräkki juoksi Anttia kohti kaula kurollaan.

-- Oi, sano sinä, mitä iloa se tuottaa ihmiselle, että hän meidän
kotejamme hävittää! --

Samassa kohosi leivonen liverrellen ylös aivan Antin takaa, ja
västäräkki lensi pois ikäänkuin olisi leivosen edessä hävennyt
perhehuoliaan. Antti heittäytyi selälleen ja seurasi silmillään
leivosta, kun se nousua helpottavia kierroksia tehden kohosi ylös.
Lopuksi ei Antti enää nähnyt kuin pienen mustan pisteen sinisessä
autereessa, ja pisteestä valui loppumaton sävelvirta alas maahan.
Antti yhä vain tuijotti sinne ylös, vaikka otsaa kivistikin ja
silmiin kiertyi vesi. Hänessä heräsi omituinen halu kohota tuonne
ylös ihan näkymättömiin ja sieltä ilahuttaa isää ja äitiä ja kaikkia,
kun he väsyneinä ja hikisinä pellolla raatavat. Antti taivutti
kätensä pään taakse ja huiskutteli hiljaa pystyssä olevia polviaan.
-- Kunpa olisi ihmisellä siivet!

-- Antti! Puolinen on tuossa paikassa, -- huomautti isä ohimennessään
tyhjä kylvinvakka kainalossaan. Antti kavahti äkkiä seisaalleen.
Pitkällisestä ylös tuijottamisesta olivat silmät käyneet niin
vesikiehteeseen, ettei niillä vähään aikaan nähnyt mitään, ja päätä
huimasi äkillinen asennon muutos. Pian Antti siitä kuitenkin selvisi
ja alkoi taas äestää.

Työn ja terveyden yhteinen lapsi, raikas nälkä, tuo taitavin ruoan
maustaja, ehti jo hetken aikaa kaivella Antin vatsanpohjissa,
ennenkuin isä käski ottaa hevoset valjaista ja lähteä puoliselle.
Liukkaasti päästi Antti rinnushihnan irti, ja rapsahtaen ponnautti
luokki länget auki. Antti kohotti toisella kädellä länkiä toisella
suitsista pitäen, ja tehtävänsä tietäen ruuna siirtyi pois aisain
välistä, jotka Antti päästi laskeutumaan maahan. Vielä tahtoi ruuna
piehtaroida pellossa, ja mullan selästään pois karistettuaan se oli
valmis lähtemään. Antti ei hennonut nousta sen selkään, edellä vain
käveli ja antoi ruunan nauttia työstä vapautuneen tunnelmaa.

Eikä hän vähääkään muistanut, että Annilla on hammassärkyä. Mutta
kotia lähestyessään hän katsoi tuvan päätyikkunoihin ja näki Annin
istuvan ikkunan luona käsi poskella, ja näki hänen itkevänkin. Ja
silloin Antti muisti kaikki, eikä tuntenut enää nälkää. Huomaamatta
hiljensi hän askeleitaan niin että ruuna oli astua kantapäille, --
sillä ruuna ei tiennyt Annin hammassärystä, se ajatteli heiniä ja
kauroja ja kiirehti niitä saamaan. Antin mieleen vilahti hieno kateus
ruunaa kohtaan. Tarhaportille saakka jo kuului itku tuvasta ja Antin
silmäluomet liikkuivat tavallista tiheämpään, suu sulkeutui kiinni ja
nenässä alkoi hiljalleen nuhista.

-- No mutta -- eipä se hammassärky nyt lopukaan, -- ihmetteli isä.
Antilla ei ollut siihen mitään sanomista. Hän vei ruunan talliin,
sitoi sen kiinni ja kiipesi tallin ylisille varistamaan heiniä
ruunalle ja Pilkulle, tuli sieltä alas, sulki tallin oven ja meni
halkovajan taakse puhdistamaan kenkiään. Koko ajan kuului tuvasta
Annin valittava itku. Ja Antin silmistä alkoi tippua kyyneleitä. Hän
pyyhki ne takin hihaan itsekseen tiuskuen kun se nyt juuri Annin
hampaisiin piti tuo särky tulla -- miksei tullut minun hampaisiini,
ettei tässä tarvitsisi kyynellellä turhanpäiten! --

Itku kuului yhä ihan kuin uhalla, ja Antti oli pahemmassa kuin
pulassa kyyneleittensä kanssa. Jos viipyy, niin toiset alkavat
ihmetellä ja luulevat että hän -- -- jos taas kyyneltynein silmin
menee, niin arvaavat heti -- -- Antti pyyhki silmiään ja karaisi
luontoaan ja saikin vihdoin kasvonsa siihen kuntoon, että sopi mennä
tupaan.

Toiset siellä jo söivät, ja Anttikin meni suoraa päätä pöytään,
mennessään viskaten lakkinsa sivupenkille. Syödessään oli Antilla
paljon ulos katselemista ja Anniin ei hän uskaltanut vilaistakaan.
Taaskin ehti hän syöneeksi, ennenkuin toiset ja meni heti hevosille
kauroja antamaan itsekseen tiuskien pehmeälle luonnolleen.

Ruokalevon makasi Antti pihanurmikolla ja kuunteli Annin itkua
tunteittensa kanssa taistellen. Hän kaikin voimin pyrki vierottamaan
ajatuksiaan pois Annin hammassärystä, mutta ei voinut. Eikä hän
voinut sitä pellollakaan tehdä, vaikka ei kuullutkaan Annin itkua.
Kivitasku ei enää joutanut toimetonna hyörimään. Sille oli tullut
tulinen pesänrakennus-kiire, samoinkuin västäräkillekin. Toimeliaan
näköisinä ne kantelivat nokassaan kuloheiniä ja varovaisina
ympärilleen vakoillen pujahtelivat kiven alle kumpikin omassa
kivikossaan. Lie leivonenkin joutunut arkihuolien valtaan, kun
ei enää niin uutteraan joutanut sulavaa säveltään livertelemään.
Nurmi ei enää tuoksunut niinkuin aamulla ja aamupäivän mehukkaaseen
sunnuntaimieleen oli sekottunut kuivaa arkipäiväisyyttä, joka ei
kyennyt hurmaamaan ihmismieltä.

Eikä Antti voinut unohtaa Annin hammassärkyä, hänen turvonneita,
itkusta punaisia silmiään, kyynelten tahrimaa poskeaan, niitä monia
villahuiveja hänen päänsä ympärillä ja sitä haikean valittavaa
itkua. Joka hetki hän ne muisti, ja kun illalla kylvön loputtua
aseteltiin äkeet ja muut kapineet rattaille ja lähdettiin kotiin,
niin häntä hieman pelotti. Kotia lähestyessään hän vilkaisi tuvan
päätyikkunoihin -- kohotti, päätään ja katsoi tarkemmin -- nosti
päänsä pystyyn, ja silmät selällään katsoi ikkunaan, niin että
oli vähällä kävellä ojaan. Sillä Annia ei näkynytkään ikkunalla.
-- Antti uskalsi hiukan toivoa. Ehkä Anni on jo parantunut. -- Ja
aivan oikein. -- Tarhaportille ei kuulunut itkua, eikä sitä kuulunut
pihaankaan, kun Antti ruunaa valjaista päästi. Ei pienintäkään
vaikerrusta kuulunut. Anni on terve -- riemuitsi Antti ja ponnautti
yhdellä hyppäyksellä itsensä ruunan selkään niinkuin aikamies. Hän
alkoi saada miehekkyytensä jälleen takaisin.

Hevosten viennistä palatessaan Antti vihelteli niinkuin aina
ennenkin, iloisemmin vain. Tuntui niin hauskalta nähdä Anni terveenä
ja iloisesti nauravana pikkusiskona. Yhdellä harppauksella loikkasi
hän maasta suoraan ylimmälle portaalle ja siitä porstuaan niin että
suitsien kuolaimet selässä kalahtivat.

Hänen miehekkyytensä oli horjumaton. Reippaasti ojensi hän kätensä
nykäistäkseen oven auki -- ja samassa parahti Anni tuvassa vihlovaan
itkuun. Antin käsi valahti alas ja herpauneena jäi hän paikalleen
seisomaan. Portailla kuului joku tulevan ja Antti kääntyi takaisin.

-- Aijoin viedä suitset tupaan, mutta mitäs niillä siellä tehdään --
vien ne talliin, -- selitti hän äidille, joka tuli porstuan ovella
vastaan tyhjä vasikanjuomakiulu kädessä.

Ja Antti meni talliin, veti oven perässään kiinni ja jauholaatikon
kannelle istuutuen itki kuin pikkupoika.



YSTÄVÄNI.


Istuimme talvisena sunnuntai-iltapäivänä pirtin peräikkunan luona
penkillä, hän -- pitkät ajat maailmalla harhaillut ja nyt vihdoinkin
sieltä kotiutunut lapsuuden ystäväni ja minä. Olimme kahdenkesken
tuvassa, ainoastaan kissa nuokkui takkakivellä. Naiset olivat
navetassa ilta-askareilla ja renki-Miska kylillä. Istuimme ja
juttelimme. Hän kertoi hilpeästi sukkeluuksilla höystäen näkemiään ja
kokemiaan, minä kuuntelin ja kyselin.

Ulkona mourusi myrsky. Puut taipuilivat niinkuin joku säälimätön
käsi olisi niitä tukasta riiponut ja koko metsä huokaili.
Toisinaan koko rakennus nutkahteli, ikkunat tärisivät ja liiterien
räystäsluukut paukkuivat vuoroin kiinni, vuoroin auki. Nurkissa
vinkui ja ulvoi niinkuin olisi oltu ankaran taistelun keskellä.
Toisinaan kuului ryntääjäin raivonhuutoja, toisinaan taas kuin
tappiolle joutuneiden parkunaa, kuolevain ja haavotettujen valitusta,
pohjaäänenä yhtämittainen jylhä kohina kuin etäinen tykkien jyske
ja sota-oriitten kavion kapse. Lumi kiisi pitkin peltoja kuin
pakoonajettu vihollisjoukko.

Olimme vähän aikaa ääneti. Hän istui käsi poskella kyynärpäällään
akkunaan tueten ja kuunteli myrskyn pauhua; minä tarkastelin salaa
hänen kuluneita kasvojaan, joissa näkyi taistelujen ja tappioitten
jälkiä. Näin istuimme hetken ja hän alkoi hiljakseen puhella.

-- Kuinka turvallista onkaan tällaisella säällä istua lämpimässä
tuvassa, sitä turvallisempaa ja rauhaisampaa kuta julmemmin myrsky
ulkona raivoaa. Tuntee ihan tyydytystä siitä, että on tällainen
myrsky, tekee mieli ilkkua myrskylle niinkuin lapset, että "äikkis,
äikkis, etpäs saa, etpäs jo!" Te olette sentään onnellisia -- te,
joilla on oma koti, joka antaa suojaa myrskyssä, lämpöä pakkasessa,
ruokaa kun on nälkä ja aina rakkautta. Koti on ikäänkuin paalu
lehtoisen niemen kainalossa, johon veneesi on köydellä kiinnitetty.
Jos merellä kuinkakin myrsky raivoaa, ei se voi sinun venettäsi
riistää, ja hädän tullen voit köyden avulla kiskoa veneesi suojaan
lehtevän niemen kainaloon. Toista on silloin, kun ilman tietoa
ruoasta ja suojasta, joutuu koditonna tällaisessa myrskyssä
harhailemaan. Silloin on niinkuin rannattomalla merellä yksin
avonaisessa veneessä, jota myrsky viskoo minne tahtoo, joka ei ole
lehtevän niemen kainalossa olevaan paaluun köydellä kiinnitetty. Se
on kurjaa se --!

Hän vaikeni. Olin ällistyksissäni näin äkkinäisestä puheen
sävyn muutoksesta. Kenties se ällistytti kissaakin, kun läksi
takkakiveltä ja tuli siihen meidän keskellemme kehräämään, kuonoansa
hänen käteensä hieroen. Hän silitti kissaa ajatukset muualla ja
syväilmeisesti tuijotti ulos myrskyyn.

-- Minä olen nähnyt pieniä lapsia pussi selässä tällaisella myrskyllä
tiellä rämpimässä, pieniä kodittomia poikia ja tyttöjä, joita
tylyillä sanoilla lämpimistä pirteistä ajetaan pois, joiden nutun
repeämistä tuuli työntää lunta iholle saakka ja joiden yskiminen
kuuluu vastassa olevan tienkäänteen takaa, ennenkuin he itse vielä
ovat näkyvissäkään. Kun heiltä jotakin kysyy, yrittävät he vastata,
mutta yskä tukahuttaa, ja pysähtymättä ponnistavat he eteenpäin
toivoen, että seuraavassa talossa on armeliaampia ihmisiä, jotka
antavat edes penkillä maata ja perunain loppuja syödä. Jälkeenjääneen
tienmutkan taakse he katoavat näkyvistä, mutta heidän yskimisensä
kuuluu vielä --. Eikä se lakkaa koskaan minun korvissani kuulumasta.
Nytkin minä kuulen heidän tuolla myrskyssä yskivän, näen heidän
luonnottomasti hehkuvat poskensa ja nutun repeämistä paistavan
pakkasen punertaman ihonsa. Ja minä vapisen ajatellessani sitä aikaa,
kun joku näistä lapsista on mies -- kaikista niistä ei milloinkaan
tule miestä -- Tämän yhteiskunnan puolesta minä vapisen -- --

-- Olen minä muutakin nähnyt. Poikkesin kerran erääseen mökkiin
lepäämään. Siellä isä makasi sairaana, ja äidin ympärillä parkui
viisi pientä lasta eikä koko mökissä ollut leivänpalaa. Ajattele!
Sairaana makaava isä, kuihtunut äiti ja viisi nälästä parkuvaa
lasta, eikä muruakaan leipää --! Ymmärrätkö sinä, mitä se on?
-- Minä luulin silloin ymmärtäväni. Heitin kukkaroni rahoineen
äidin syliin, karkasin ulos ja juoksin metsään. Siellä paiskausin
pitkälleni sammalikkoon ja -- usko jos tahdot, mutta minä -- itkin,
-- nyhdin sammalta kouraani ja itkin. Tiellä ajoi samassa -- kenties
se niin piti olla -- paikkakunnan rikas kartanon parooni kahdella
välkkyviin valjaisiin puetulla hevosella, ja kun minä huomasin, miten
huolettomana hän istui vaunuissaan, puristui oikea käteni nyrkkiin ja
kohosi taivasta kohti ja minä kirosin, -- kirosin taivaat ja maat,
itseni ja kaikki! -- Se oli kamalaa --

Vaieten tuijotti hän syvämietteisesti ulos. Minusta tuntui
sopimattomalta häiritsemiseltä sanoa mitään, jos olisin jotakin
keksinytkin. Hän sai nytkin lopettaa äänettömyyden.

-- Tekeväthän ne kyllä, ne rikkaat, hyviä töitä köyhille. Antavat
heille vanhoja kuluneita vaatteita ja muuta, mikä ei itselle kelpaa.
Sitten lyövät rintoihinsa. Me olemme armeliaita, me teemme hyviä
töitä, sanovat. Ajattelevat kai, että joka köyhälle antaa, se lainaa
Herralle -- hyvää korkoa vastaan tietysti. -- Minä inhoon tällaista
armeliaisuutta. Se on mitä törkein loukkaus ihmisyyttä vastaan, sillä
-- hän kääntyi minuun päin -- ne ovat juuri nuo riepuihin puetut,
kamalasti yskivät, silakkaa, amerikansilavaa ja perunoita syövät
ihmiset, jotka kantavat koko yhteiskuntaa hartioillaan ja saavat
siitä markan päivältä -- jos saavat. He ottavat nöyrästi vastaan
armopalat ja kiittävät, sillä henki on heille kalliimpi kuin kunnia,
ja heitä on niin opetettu tekemään. Antaa kyllä voi tarvitsevalle,
mutta ei antaa armosta, vaan senvuoksi, että hän on sen ansainnut.
Näes, jokainen ihminen, joka kerran on ansainnut syntyä tähän
maailmaan, on myöskin ansainnut saada tässä maailmassa elämisen
mahdollisuuden.

-- Pahahan se on, ettei tämän maailman hyvyyttä ole riittävästi
kaikille. Ikävä paikkahan se on. Mutta minkäs sille tekee, kun se nyt
kerran niin on. Ja eikö tuo tulevaisuudessa korjaantune itsestään --
onhan maa yhä vaurastumaan päin, -- lohduttelin minä, kun hän taas
alkoi tuijottaa.

Hänen ohuet huulensa vetäytyivät kireään -- etten sano pirulliseen --
ivahymyyn, kun hän vastasi:

-- Maa on vaurastumassa, sen näkee siitä, että kaupungit kasvavat
loistossa ja väkiluvussa joka päivä. Se todistaa, että maa jaksaa
elättää entistä enemmän hyödyttömiä miehiä ja prostitueerattuja
naisia. Me rakastamme täyttää kaupungit, ja tiedätkö, minkätähden?
Sentähden, että kaupungeissa elää vähemmällä työllä, ja siellä on
tarjolla nautintoja ja huveja enemmän kuin maalla. Me, näetkö,
tahdomme tehdä työtä niin vähän kuin suinkin ja huvitella ja nauttia
-- sanonko rypeä -- niin paljon kuin suinkin. Niin ne tekevät
muuallakin, emmekä me tahdo muodostaa poikkeusta. Se herättäisi
huomiota ja me kun olemme niin liikuttavan vaatimattomia. Olen
lukenut historiaakin siellä maailmalla toisinaan, ja nähnyt siitä,
kuinka ennen Rooman kansa söi, joi ja mässäsi kansansa elämän
mehutkin. Me emme ole vielä niin kauvas ehtineet.

-- Sinä maalaat asiat liian mustiksi. Ei se nyt kuitenkaan niin
hullusti ole kuin sinä sanot -- koetetaanhan yhtä mittaa tehdä
parannuksia tai ainakin yrittää parannuksia, -- tyynnyttelin minä
taas.

-- Esimerkiksi kuinka? kysäisi hän terävästi.

-- No onhan meillä nyt kaikenlaisia puolueita, jotka -- yritin minä,
mutta hän keskeytti. Kuohahtaen viittasi hän minua vaikenemaan,
veti henkeään ja aikoi jotakin sanoa, mutta ei näyttänyt keksivän
kyllin sattuvia sanoja. Puhkui sanoja tapaillen, kunnes vihdoin pääsi
sanomaan, mutta, kuten näytti, toista kuin ensin aikoi.

-- Olen minä ollut puoluetaistelussakin. Kerrankin olin erään
puolueen puolesta hosumassa. Jälkeenpäin kuulin, että vastustajain
puolelta oli minua kovasti sen johdosta parjattu ja moitittu.
Ja minä itse ilostuin siitä. Olinhan saanut vastustajani edes
katkeroittumaan. Siis ei aivan tyhjään mennyttä touhua. Tarkotus
oli edes osaksi saavutettu. Niinhän se on sodassa; kun saa edes
haavotetuksi vihollisensa, on sekin jo hyvä, vaikka ei muuta
saisikaan. Ne ovat, kuule, nämä puolueet niinkuin pieniä valtioita,
joilla kullakin on omat lakinsa ja omat ruhtinaansa, ja omat etunsa
valvottavana ja jotka vimmatusti tappelevat keskenään.

-- En tiedä, mitenhän lienee, mutta en vain ymmärrä, kuinka ihmiset
voivat niin innostua siihen, jos se kerran sellaista on kuin sinä
sanot.

-- Senhän nyt voi helposti ymmärtää. Katsos! Heillä on jokaisella
naapureita ja jokaisella on hammastelemista, jollei yhden niin toisen
kanssa. Mutta mennä naapurille suoraan haukkumaan on kollomaista
ja me tahdomme olla sivistyneitä. No sitten tulevat puolueet.
Naapuri yhtyy tähän puolueeseen, minä yhdyn toiseen, ja nyt meidän
sopii haukkua toisiamme, haukkua niin että säkeneet sinkoilevat,
puolueen nimiin ja puolueen laskuun. Siinä se on puoluetaistelun
ydin ja rasva. Ennenaikaan, kun huomattiin joku epätyydyttävä kohta
tämän maailman menon järjestyksessä, ja jos ei sitä saatu naapurin
niskoille, työnnettiin se jumalan niskoille. "Jumala on sen niin
sallinut", sanottiin ja oikein taitavasti huokaistiin. Nyt ovat
puolueet joutuneet Jumalan sijalle. "Kyllähän meidän puolue tahtoisi
kaikki hyväksi, mutta ne toiset vastustavat", sanotaan nyt. Se
on tyhjää kometiaa koko kaunissanainen touhu, jonka pohjavoimana
usein on mitä pikkumaisin itsekkäisyys! -- Ja kometiaahan se on
koko elämä. Jokainen näyttelee. Vapaa luonnollisuus painetaan
piiloon, kaikki muu, paitsi -- eläimellisyys. Maailma alkaa käydä
happameksi ja myrtyneeksi kuin kuukauden vanha kirnupiimä. Toista
se on ollut ennen. Silloin ne joutivat ihmiset runoilemaankin
ja satuja kertomaan, sananlaskuja miettimään ja arvoituksilla
toisiaan solmimaan. Nyt ei jouda muuta kuin raatamaan, eikä
ajattelemaan muuta kuin rahaa, rahaa -- toiset saadakseen sillä
ruokaa, toiset rikastuakseen. Rahaa pitää tulla vaikka kivestä,
tai naapurin verisestä hiestä! Ennen isännätkin sunnuntaisin ja
juhlisin antausivat huolettomiksi, melskasivat ja teiskasivat kuin
puolivuotiaat mullit. Nyt he pyhisin miettivät, mistä saada rahaa ja
arkisin he yrittävät sitä ansaita. Ennen jaksoivat tytöt navetalla
ollessaan laulaa ja oikein sydämen pohjasta nauraa heläytellä
helapäänauruja. Nyt he politikoivat ja kulmat rypyssä filosofeeraavat
työpäivistä ja työpalkoista. Kaikki nyt politikoivat -- lapset ja
imeväisetkin politikoivat niin että ilma tärisee.

Hän oli puhuessaan noussut kävelemään.

-- Mutta minkäs sillekään tekee? Politikoidahan sitä täytyy ja rahan
ansaitsemista ajatella, jos elää tahtoo tähän aikaan, -- koetin minä
taas, kun hän keskeytti.

-- Niin täytyy. Siihen on pakko -- minä tiedän sen, -- mutta siinäpä
se juuri onkin. Sanovat, ettei nykyään ole orjuutta, mutta ne eivät
tunne elämää, jotka niin sanovat.

Juolahti mieleeni tehdä hiukan ivaa hänen pahasta tuulestaan ja niin
kysäisin:

-- Mitähän sinä tämän maailman tekisitkään, jos se olisi sinun
vallassasi?

Hänellä oli heti siihen vastaus:

-- En mitään muuta kuin tarttuisin molemmin käsin siihen kiinni,
kohottaisin sen pääni yläpuolelle ja sieltä iskisin permantoon
tuhansiksi sirpaleiksi. Sirpaleet lakaisisin kellariin ja lähtisin
kotiin syömään voileipää sen työn päälle.

Tämä oli jo liian törkeää mielestäni ja olin jo sanomaisillani
hänelle vakavia neuvon sanoja, mutta jostakin syystä en voinutkaan
muuta kuin kysyä:

-- Uskotko sinä Jumalaan? Hän tarttui siihen kuin tärpätti.

-- Uskonko Jumalaan? Kuka siihen sitten uskoo? Papitko, jotka
opettavat, että taivaanautuus on maallisilla kärsimyksillä ostettava,
ja kun lihavatuloinen rovastinpaikka tulee avoimeksi, ryntäävät sitä
saamaan jokainen, mutta laihatuloista paikkaa ei hae kukaan. Hekö ja
heidän joukkonsa Jumalaan uskovat? -- Uskotko sinä Jumalaan? -- Hän
katsoi tiukasti minua silmiin. Jouduin hämilleni enkä osannut sanoa
mitään.

-- Niin. Siinä se on. Kun teiltä suoraan ja rehellisesti kysyy,
sekottamatta siihen uskoa ja armoa, joudutte te hämillenne ettekä
osaa mitään sanoa. Te ette uskalla, ette voi sanoa! Mutta minä
uskallan. Nostan pääni pystyyn ja avosilmin sanon: Minä uskon,
että on joku, joka elämää hallitsee. Voin kyllä nimittää sitä
jumalaksikin, mutta ei se ole se Jumala, jota joka seitsemäs päivä
palvellaan käsikirjan mukaan ja joka vaatii niin monenlaisia
laitoksia ja seremonioita, että niiden kannattamiseksi täytyy riistää
köyhän miehen ainoa karitsa, ja jonka päärlyportti-taivaaseen --
tanssisaleihin -- ihmisiä värvätään tällaisilla värsyillä:

Hän lauloi pää kallellaan teeskennellyllä äänellä:

    "Tulkaa, kuulkaa, katsokaa!
    Syökää, juokaa, juopukaa!
    Herran armoherkuista,
    Rieskasta ja viinasta!
    Rahatta,
    Hinnatta"

-- nytkin, vaikka viinavero on kaksi markkaa litralta. Menisitkö sinä
sellaiseen taivaaseen? Minä vain en menisi, en vaikka käskettäisiin
ja annettaisiin ladattu brovninki taskuun.

Hermostuneesti naurahtaen nousi hän kävelemään. Näki selvästi,
että hän itsekin piti sanojaan liian törkeinä, vaikka koettikin
sitä peittää väkinäisesti aikaansaadulla huolettomuudella ja
epäonnistuneella naurun rähinällä.

Ilta oli jo täysipimeä, ja naiset tulivat navetasta. Miskakin
ilmaantui kotiin iltaista varttomaan. Kattolamppu sytytettiin ja
alettiin puhella muista asioista.

Enkä saanut tilaisuutta kysyä ystävältäni: mitä on silloin elämästä,
kun siinä ei näe mitään niin hyvää, josta voisi iloita, eikä mitään
niin pyhää, jota ei tahtoisi pilkata? --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotipellon kynnökseltä - Kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.