Title: Kiljusen herrasväki
Author: Finne, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kiljusen herrasväki" ***


KILJUSEN HERRASVÄKI

Kirj.

JALMARI FINNE



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.



SISÄLLYS:

Kiljusen herrasväen Helsingin-matka
Kiljusen herrasväen kalastusmatka
Saunamatka
Mökön ja Lurun syntymäpäivä
Aarteen kaivaminen
Kun Kiljuset olivat hirviä pyytämässä
Kiljusen herrasväen toinen Helsingin-matka
Kiljusen herrasväen markkinamatka



Kiljusen herrasväen Helsingin-matka


Kiljusen herrasväki asui maalla, heillä oli siellä oma maatilansa.
Heitä oli neljä: isä Kiljunen, lyhyt ja hyvin lihava mies, kaljupäinen
ja pulleasilmäinen, äiti Kiljunen, laiha kuin tikku, pitkänenäinen ja
tihrusilmäinen, ja sitten pojat Mökö ja Luru, jotka olivat aivan yhtä
vanhat.

Mökö oli aivan isänsä näköinen, ja arvaahan sen, ettei hän silloin
juuri kaunis ollut. Kaljua päätä ei hänellä tosin ollut, mutta muuten
hän oli aivan isänsä kuva. Luru taas oli äitinsä näköinen, ja arvaahan
sen, ettei hänkään juuri kaunis ollut. Mökön nimi oli oikeastaan Mikael
ja Lurun nimi Lennart. Mutta sitä ei enää kukaan muistanut, vaan kaikki
sanoivat heitä Mököksi ja Luruksi.

Eikä heidän sukunimensäkään ollut oikeastaan Kiljunen, vaan Kiljander.
He olivat saaneet Kiljusen nimen siksi, että aina pitivät niin suurta
ääntä. He eivät osanneet ollenkaan puhua hiljaa, vaan huusivat. Ja he
huusivat, tapahtui mitä tahansa, hyvää tai pahaa. Siksi he olivat
saaneet nimen Kiljunen, ja he olivat lopulta itsekin jo siihen niin
tottuneet, että nimittivät itseään Kiljusiksi.

He olivat päättäneet tehdä huvimatkan Helsinkiin. Isä ja äiti olivat
siellä kyllä usein käyneet, mutta pojat eivät koskaan. Ja kun Mökö ja
Luru jo olivat yhdeksänvuotiaita ja heidät oli lähetettävä kouluun
syksyllä, niin isä ja äiti päättivät ensin näyttää heille kaupunkia,
jotta he eivät syksyllä eksyisi siellä.

Oli kesäkuun 30. päivä, ja aamusta alkaen oli valmistauduttu matkaan.

Olipa siinä hälinää ja huutoa, ennenkuin kaikki tavarat olivat
kunnossa! Suureen matkakirstuun ahdettiin isän, äidin ja poikien
vaatteita.

Pojat olivat tahtoneet, että heidän koiransakin pääsisi Helsinkiä
katsomaan. Tämä koira oli pieni ja paksu villakoira, ja sen nimi oli
Pulla.

Nyt oli Pulla ensin saatava kiinni, että sille pantaisiin kaulaan
ketjut, joista sitä kuljetettaisiin. Mutta kun Mökö tuli ketjut
käsissään sen lähelle, niin läksi Pulla karkuun. Se juoksi pitkin
pihamaata, ja Mökö ja Luru sen jäljestä. Ja koira haukkui ja pojat
huusivat ja isä ja äiti toruivat. Oli siinä ääntä. Ja ihmiset kaukana
kylällä sanoivat: Mitä se Kiljusen herrasväki taas kiljuu?

Vihdoin saatiin Pulla kiinni. Se oli juossut lehtimajaan eikä päässyt
sieltä enää karkaamaan.

Sillä aikaa kun isä ja äiti antoivat palvelijoille määräyksiä talon
hoidosta heidän poissa ollessaan, olivat Mökö ja Luru kuurupiilosilla.
Ensin meni Mökö piiloon. Hän kiipesi kaapin päälle, josta alas
tullessaan pudotti kaksi suurta hatturasiaa. Sitten meni Luru piiloon,
ja kun hän oli laiha, meni hän matkakirstuun ja pudotti sen kannen
kiinni. Ja kansi meni lukkoon!!

Kesken leikkiä ajoivat rengit hevoset kuistin eteen. Toisilla kärryillä
piti vietämän matkakirstu, toisella Kiljusen herrasväki asemalle. Renki
nosti kirstun rattaille ja läksi ajamaan. Lurusta oli hauskaa olla
kirstussa eikä hän hiiskunut mitään, ajatteli vain: Nyt ei Mökö minua
löydäkään!

Eihän Mökö häntä löytänytkään. Ja kun piti lähdettämän asemalle, niin
koko talon väki etsi häntä joka paikasta huutaen: Luru! Luru! Luru!

Sillä aikaa tuli Lurun yhä vaikeammaksi hengittää kirstussa, sillä ilma
alkoi loppua. Hän alkoi huutaa, ja arvaahan sen, että se kuului, olihan
hän Kiljusen Luru. Renki, joka istui kirstun päällä ajamassa, pelästyi,
ja hevonen pelästyi, ja vähän ajan päästä olivat hevonen, renki, kirstu
ja sen sisässä Luru maantienojassa. Renki koetti saada kirstua auki,
mutta sehän oli mennyt lukkoon.

Hän jätti hevosen maantielle ja juoksi taloa kohden huutaen:

-- Tuolla se Luru on maantienojassa kirstun sisällä!

Isä ja äiti parkaisivat kauhusta. Ja kyllä se kuului, kun Kiljusen
herrasväki huusi. Kiireimmän kautta he ajoivat toisella hevosella
sinne, missä Luru oli maantienojassa nurin menneen kirstun sisällä.
Kirstu käännettiin oikeinpäin, ja Luru tuli ulos. Kummallista kyllä hän
ei edes huutanutkaan niin tukehduksissa hän oli.

Kirstu nostettiin rattaille, ja Kiljusen herrasväki nousi toisille
rattaille ja he ajoivat asemalle päin, isä ja äiti istuen edessä ja
Mökö ja Luru takana. Oli ajettu jo jonkin matkaa, kun molemmat pojat
huusivat aivan yht'aikaa. Ja he huusivat niin kovaa, että isä ja äiti
pelästyivät, ja se oli jo paljon se, sillä kyllä he olivat huutoon
tottuneita.

-- Mikä nyt on hätänä? huusi äiti.

-- Pulla! Pulla jäi kotiin! huusivat molemmat pojat.

Hevonen käännettiin ja käytiin hakemassa Pulla rattaille.

Asemalle ajettaessa pojat pitivät sitä sylissään. Se oli levoton ja
koetti puraista poikia, ja arvaahan sen, että se sen teki, kun Mökö
koko ajan sitä nipisteli.

Pojat päättivät antaa Pullan juosta rattaitten jäljestä ja laskivat sen
maantielle, itse pitäen ketjuista kiinni. Pulla oli pieni ja juoksi
minkä jaksoi.

Mutta isä katsoi kelloaan ja näki ajan olevan täpärällä. Hän alkoi ajaa
kovempaa, ja silloin ei Pulla enää jaksanutkaan juosta. Se kaatui, ja
kun pojat pitivät ketjuista kiinni, niin se laahautui pitkin maantietä.
Ja tomu pölysi korkealle ilmaan.

Taas pojat huusivat.

Isän täytyi seisauttaa hevonen siksi, kunnes Pulla oli nostettu
rattaille.

Ai, ai, kuinka harmaa se oli, ja niin likainen, niin likainen. Arvaahan
sen, kun oli saanut kieriä pitkin tomuista maantietä.

Jo oltiin lähellä asemaa.

Samassa tuli juna asemalle.

Ja silloin kaikki: isä, äiti, Mökö ja Luru huusivat:

-- Ei saa jättää!

Koko junaväki aivan säikähtyi tätä melua, ja koneenkäyttäjä unohti
panna veturin liikkeelle, hän katseli vain tuota joukkoa, joka tuli
täyttä laukkaa ajaen maantietä pitkin ja huusi ja huitoi käsillään.

Olipa asemalla hälinää, kun Kiljusen herrasväki sinne pääsi! Sellainen
hälinä, että luuli jo suuren tappelun tulleen. Mutta eihän siellä
mitään tappelua ollut, Kiljusen herrasväki vain matkusti Helsinkiin.

Matkakirstu vietiin tavaravaunuun, samoin Pulla, sillä koiria ei saa
kuljettaa matkustajavaunuissa, ja Kiljusen herrasväki lykättiin
matkustajavaunuun.

Juna läksi liikkeelle.

Viisi minuuttia olivat Kiljuset aivan vaiti paikoillaan, ja se oli
merkillistä, sillä tavallisesti he puhuivat ja huusivat aina. Mutta
matka asemalle oli ollut niin seikkailurikas, että he itsekin olivat
hämmästyneitä siitä, että nyt kuitenkin istuivat junassa.

Mutta kun viisi minuuttia oli kulunut, pujahtivat Mökö ja Luru
vaununsillalle. Siellä alkoi Mökö ajatella, mitenkähän Pulla voi. Hän
tiesi, että Pulla oli junan viimeisessä vaunussa, joka oli tavaravaunu.

-- Mennään katsomaan Pullaa, sanoi Mökö Lurulle.

Juna kulki silloin ylämäkeä ja siis tavallista hiljempaa. Mökö hyppäsi
junasta pois. Luru olisi seurannut, ellei olisi nähnyt, miten Mökö
kaatui ja kieri pitkän matkaa radan sivua myöten. Hän jätti sen siis
tekemättä. Samassa tuli junailija ja ajoi Lurun vaunuun sisälle.

Kun Luru tuli sinne yksinään, kysyi äiti heti:

-- Missä Mökö on?

-- Mökö hyppäsi junasta, vastasi Luru.

-- Hyppäsi junasta! huusivat isä ja äiti yht'aikaa.

-- Hän meni katsomaan Pullaa. En tiedä, pääsikö hän, sillä hän kieri
pitkin radan sivua. Meni aivan ympäri, noin, noin, niinkuin kerä tai
niinkuin Pulla siellä maantiellä, selitti Luru.

Olipa se hälinää ja huutoa, joka syntyi!

Vaunun seinässä oli hätäjarru, sitä vedettiin, ja juna pysähtyi. Ja
kaikki huusivat, tietysti Kiljuset itse eniten. Ihmiset pistivät päänsä
ikkunoista ulos, ja kun kuulivat, että eräs poika oli pudonnut junasta,
niin kaikki alkoivat huutaa.

Ihmisiä tuli vaunuista ja astui radalle, ja suuri lauma, Kiljuset
etunenässä, läksi juoksemaan sinne, mistä juna oli tullut. Muutamat
kompastuivat ratapölkkyihin, mutta nousivat taas ja jatkoivat juoksua.

Löytyihän Mökö. Hän poimi mansikoita radan reunalla. Likainen hän oli,
hyvin likainen, mutta aivan terve. Kun hän oli niin lihava, ei hän
ollut loukannutkaan itseään junasta hypätessään. Hän oli vain kierinyt
ja töyssyellyt kuin pallo.

Kiljuset huusivat ilosta nähdessään toisensa. Ja aivan vieraatkin
ihmiset syleilivät Mököä. Sitten kaikki palasivat takaisin junaan.

Nyt pantiin Mökö ja Luru istumaan vaunun penkille vastapäätä
vanhempiaan ja ankaran rangaistuksen uhalla kiellettiin heitä
liikkumasta paikoiltaan.

Parin tunnin päästä tultiin Helsinkiin. Ei junamatka sen pitempi ollut.
Asemalla isä piteli Mököstä ja äiti Lurusta kiinni, jott'eivät he
katoaisi väentungoksessa. Suuren huudon jälkeen he saivat kantajan
käsiinsä ja antoivat tämän toimeksi hankkia Pullan ja matkakirstun
tavaravaunusta esiin. Pulla otettiin samaan matkaan heidän kanssaan,
mutta matkakirstu lähetettiin hevosella hotelliin, jonne Kiljuset
olivat päättäneet asettua asumaan pariksi päiväksi. He päättivät astua
jalkaisin hotelliin, näyttääkseen samalla kaupunkia pojille.

Rautatientorilla kulki raitiotievaunu, ja Mökö ja Luru tahtoivat päästä
sillä ajamaan. Isä ja äiti suostuivat siihen. Kun vaunu oli jo
liikkeellä juoksivat he sen jäljestä huutaen ja huitoen käsillään.
Vaunu pysähtyi, ja Kiljusen herrasväki, kaikki viisi, sillä olihan
Pullakin matkassa, kiipesi vaunuun. He olivat töin tuskin ennättäneet
istua, kun isä Kiljunen huusi:

-- Hyväinen aika! Me ajamme aivan väärään suuntaan! Seis! Seis!

Suurella hälinällä he kiipesivät taas pois vaunusta, joka oli jo
päässyt Villenkadun kulmaan, ja alkoivat juosta takaisin asemalle päin,
Pulla edellä, pojat jäljestä ja viimeisinä isä ja äiti.

Tultuaan jälleen aseman luo mietti isä Kiljunen. Lopulta hän sanoi:

-- Se vaunu, joka vie hotelliin päin, kulkeekin Aleksanterinkatua
pitkin.

Rautatientorilta johtaa lyhyt Keskuskatu Aleksanterinkadulle. Sitä
pitkin he nyt alkoivat juosta. Tietysti keskellä katua, sillä
katukäytävällä he olisivat kaataneet kumoon kaikki ihmiset.

Siellä jo kulki raitiotievaunu Aleksanterinkatua pitkin. Isä Kiljunen
huusi: -- Seis! ja heilutti lakkiaan.

Äiti Kiljunen huusi:

-- Seis! ja heilutti nenäliinaansa.

Mökö ja Luru kiljuivat:

-- Seis! ja heiluttivat käsiään.

Ja Pulla haukkui ja heilutti häntäänsä.

Kaikki ihmiset pysähtyivät ihmettelemään tätä mellakkaa. Vaunu oli
pysähtynyt, ja Kiljuset kiipesivät läähättäen sisään.

He olivat niin hengästyneitä juoksemisesta ja huutamisesta, etteivät
ennättäneet sanoa eikä tehdä mitään, ennenkuin jo olivat hotellinsa
edessä.

Sinne oli jo tuotu heidän matkakirstunsakin. He saivat huoneen ja
menivät sinne puhdistamaan itseään, sillä olivathan he kovasti
tomuisia.

Hotellin palvelijatar, joka näki, millaisessa tilassa he olivat, sanoi:

-- Täällä on aivan lähellä kaksi kylpyhuonetta, jos herrasväki tahtoo
niitä käyttää.

Mökö ja Luru seurasivat palvelijatarta katsomaan, millaisia ne olivat,
sillä kun he eivät koskaan ennen olleet käyneet kaupungissa, eivät he
tienneet niistä mitään. Pulla seurasi heitä.

Palvelijattaren mentyä he jäivät kumpikin eri kylpyhuoneeseen ja
avasivat kaikki hanat. Sitten Mökö pani Pullan uimaan ammeeseen, ja
sitten Luru teki samoin omassa kylpyhuoneessaan. Kun hanat olivat auki,
tulivat ammeet pian niin täyteen vettä, että se meni yli reunojen.
Pojat eivät osanneetkaan hanoja sulkea, vaan jättivät ne auki ja
menivät siihen huoneeseen, jossa isä ja äiti olivat. Siellä heidän
kasvonsa pestiin, tukka kammattiin ja vaatteet harjattiin.

Mutta hotellissa alkoi kuulua kovaa huutoa.

Kiljuset läksivät katsomaan, mitä se oli. Kylpyhuoneista tuli käytävään
vettä aivan virtanaan. Sitä lainehti kaikkialla. Mökö ja Luru huusivat
riemusta ja astelivat vedessä lyöden jalkojaan siihen niin, että vesi
roiskui korkealle.

Olipa siinä työtä ja vaivaa, ennenkuin hanat olivat suljetut ja kaikki
taas käytävissä kuivattu. Hotellin isäntä torui Kiljusia, isä ja äiti
huusivat pojilleen, ja Mökö ja Luru nauroivat tälle vedenpaisumukselle.

Nyt läksivät isä ja äiti näyttämään pojille kaupunkia. Suurtori oli
aivan lähellä, ja sen keskellä Aleksanterin patsas. Pulla alkoi
tietysti heti haukkua pronssileijonaa, joka oli patsaan juurella. Mökö
ja Luru tahtoivat koettaa, voiko sen selässä ratsastaa, ja samassa he
olivatkin jo kiivenneet sen selkään.

Mutta torin varrella on poliisikamari, eivätkä poliisit salli
kiipeilemistä leijonan selkään. Sieltä huudettiin:

-- Pois, pojat, sieltä!

Mökö ja Luru pelästyivät, tulivat alas ja läksivät juoksemaan pakoon.
Poliisikamarista ryntäsi kymmenen poliisia heidän peräänsä. Pojat
edellä, isä ja äiti heidän jäljestään ja nuo kymmenen poliisia ja Pulla
viimeisenä juoksivat Suurkirkon korkeita portaita ylös. Päästyään
kirkon luo näkivät pojat sen seinällä rautaiset tikapuut ja alkoivat
kavuta niitä ylös. Isä ja äiti, jotka tahtoivat pidättää heitä,
kiipesivät heidän jäljestään. Ja poliisit, jotka tahtoivat ottaa heidät
kiinni, tulivat kaikki kymmenen heidän perässään. Katolle päästyään
alkoivat pojat juosta kirkon kupukaton ympäri, ja vanhemmat sekä
poliisit heidän jäljessään.

Pulla oli jäänyt alas ja haukkua räkytti siellä vimmatusti.
Kierrettyään kupukaton tulivat pojat jälleen tikapuiden luo ja alkoivat
kiivetä alas, isä ja äiti jäljessä ja poliisit viimeiseksi. Alhaalla
otti Pulla heidät suurella ilohaukunnalla vastaan.

Pojat juoksivat kirkon portaita alas ja toiset heidän jäljessään. He
juoksivat yli Suurtorin ja pitkin Sofiankatua Kauppatorille. He
juoksivat huutaen, sillä tietysti he kaikki huusivat, yhä eteenpäin
satamaa kohden. Siellä tuli meri vastaan.

Pojat eivät voineet hillitä vauhtiaan, vaan molskahtivat veteen. Isä ja
äiti pelästyivät ja hyppäsivät heitä auttamaan. Poliisit pelkäsivät
heidän hukkuvan ja seurasivat perässä.

Olipa silloin vedessä pulikoitsijoita! Mökö ja Luru uivat ja huusivat
ja Pulla ui heidän jäljessään. Isä ja äiti kiljuivat ja koettivat saada
pojista kiinni. Ja poliisit koettivat auttaa heitä kaikkia vedestä.

Kaupungilla oli paljon väkeä liikkeellä, ja ne juoksivat kaikki
katsomaan tätä hälinää. Väkeä tuli joka taholta, ja kohta oli tori niin
täynnä kansaa, että raitiotievaunutkaan eivät päässeet kulkemaan, vaan
liikenne oli pysäytettävä.

Pulla pääsi eräästä kohdasta rannalle, ja Luru seurasi sitä ottaakseen
sen kiinni. Tätä eivät toiset uidessaan huomanneet.

Vihdoin saatiin Kiljusen herrasväki rannalle, ja kaikki kymmenen
poliisia nousivat vedestä ylös. Silloin huomasivat Kiljuset, että Luru
oli poissa.

-- Hän on hukkunut! huusivat he, ja isä, äiti sekä Mökö hyppäsivät
jälleen veteen etsiäkseen häntä.

Poliisit, joiden tehtävänä on etsiä hukkuneita, hyppäsivät tietysti
myöskin. Ja siellä nyt koko joukko oli uudelleen meressä!

Poliisit sukelsivat, ja Mökö ja äiti sukelsivat. Isä oli niin lihava,
ettei hän mitenkään päässyt veden alle. Olipa se sukeltamista! Vesi
aivan kuohui. Ja ihmiset rannalla huusivat kauhusta, kun luulivat
pienen pojan sinne hukkuneen. Jota enemmän he huusivat, sitä enemmän
kokoontui kansaa torille. Olipa siinä tungosta!

Torilla oli Luru viimein saanut Pullan kiinni ja tuli katsomaan, miksi
kaikki niin kovasti huusivat. Kun hän näki vanhempansa, veljensä ja
poliisit yhä sukeltamassa, huusi hän:

-- Mitä te sieltä etsitte?

Isä näki Lurun ja huusi ilosta, ja äiti huusi, ja Mökö huusi, ja koko
kansa torilla huusi ilosta. Olipa siinä ilohuutoa yhdeksi kertaa!

Kaikki nousivat vedestä pois, ja märkiä he olivat, aivan läpimärkiä.
Kiljuset menivät hotelliin muuttamaan toiset vaatteet ylleen ja
poliisit läksivät poliisikamariin kuivaamaan univormujaan. Ja kansa
hurrasi heidän kulkiessaan. Se oli suuri juhlapäivä Helsingissä.

Nyt saivat Kiljuset riisua aivan kaikki vaatteensa ja muuttaa kuivat
ylleen. Ensin otettiin alusvaatteet esiin.

Mököllä oli vasta paita yllään, kun hän toisten huomaamatta pujahti
ovesta ulos ja läksi juoksemaan hotellin portaita alas. Alhaalla koetti
ovenvartija häntä pidättää, mutta Mökö livahti hänen käsistään ja pääsi
Kauppatorille.

Isä ja äiti huomasivat Mökön kadonneen ja unohtaen, ettei heilläkään
ollut muuta kuin alusvaatteet päällään, läksivät etsimään häntä.
Kuultuaan, että Mökö oli juossut torille, juoksivat hekin sinne.

Olipa se merkillinen näky! Edellä juoksi Mökö paitasillaan, ja häntä
ajoi takaa muu Kiljusen perhe. Lurulla oli hänelläkin ainoastaan paita,
isällä oli alushousut jo jalassaan ja äidilläkin alushame päällään.

Kaikki ihmiset huusivat hämmästyksestä heidät nähdessään, sillä eihän
kukaan Helsingissä kulje kadulla alusvaatteisillaan. Mutta Kiljuset
eivät sitä muistaneet. He näkivät Mökön juoksevan laivarantaan ja
riensivät jäljestä sinne.

Rannassa oli höyrylaiva, joka oli juuri lähtemässä Suomenlinnaan. Mökö
tahtoi matkustaa laivassa ja hyppäsi siihen juuri silloin, kun se
erkani rannasta.

Isä, äiti, Luru ja Pulla tulivat huutaen rantaan. Pulla ei huutanut, se
haukkui, mutta muut Kiljuset huusivat.

Eihän höyrylaiva silloin enää kääntynyt, vaan mennä huristi eteenpäin.
Kiljuset aivan kauhistuivat luullen, että nyt Mökö meni ainiaaksi pois.

Rannassa oli toinen höyrylaiva. Kiljuset menivät siihen ja luvaten
suuren summan rahaa saivat koneenkäyttäjän lähtemään ajamaan takaa
toista laivaa. Isä Kiljunen huusi edellistä pysähtymään, ja kun hänen
äänensä ei kuulunut, niin hän pani laivan pillin soimaan. Ja se vihelsi
ja vonkui niin, että koko kaupunki kaikui.

Tämän kuuli Mökö ja pani oman laivansa pillin myöskin soimaan, sillä
hän oli nähnyt perämiehen vieressä nuoran, josta vetämällä sai pillin
soimaan.

Kun satamassa olevissa laivoissa kuultiin tällaista viheltämistä, niin
ne kaikki läksivät jäljestä, sillä kaikki luulivat, että jokin suuri
vaara oli lähellä. Meri oli aivan mustanaan laivoja, sillä Helsingin
satamassa oli niitä kesällä aina hyvin paljon. Siellä oli suuria
ulkomaan laivoja ja pieniä saaristolaivoja ja moottoriveneitä. Ja kun
ne olivat aina ajamaisillaan toistensa päälle, täytyi niiden panna
vihellyspillit soimaan. Oli siinä jos jonkinlaista ääntä. Suuret laivat
pörisivät, pienemmät pärisivät ja pienet pirisivät. Ja melu oli niin
kauhea, että kaupungin kaikki asukkaat riensivät suurin joukoin rantaan
katsomaan, mikä oli hätänä.

Kun Suomenlinnasta nähtiin että kaikki Helsingin laivat tulivat
hirveällä hälinällä ja pärinällä Suomenlinnaa kohden, niin luultiin
koko kaupungin tulleen hulluksi ja hyökkäävän linnoitusta vastaan.
Kaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin, ja koko sotaväki oli
aseissa.

Se laiva, jossa Mökö paitasillaan oli, laski Suomenlinnan rantaan. Pian
tuli Kiljusen muukin perhe toisella laivalla. Kyllä suomenlinnalaiset
hämmästyneinä katselivat tätä herrasväkeä, jolla ei ollut päällään
muuta kuin alusvaatteet.

Ilosta huutaen syleilivät Kiljuset toisiaan. Pian saatiin
suomenlinnalaisille asia selvitetyksi, ja silloin kaikki nauroivat
oikein makeasti.

Kun Kiljusilla oli niin vähän vaatteita yllään, niin annettiin heille
lainaksi sotilaitten univormuja. Kylläpä he olivat hullunkurisen
näköisiä niissä pukimissaan, varsinkin pojat, joilla takki laahasi
maata ja jotka tavantakaa kompastuivat siihen.

Kiljuset palasivat laivalla takaisin Helsinkiin. Olipa se komeata
tuloa, sillä kaikki muut laivat seurasivat heitä.

Satama oli aivan tungokseen asti täynnä kansaa, kun he astuivat maihin.
Pian selvisi kaikille, mikä oli ollut tämän aiheena. Ja silloinpa
naurettiin ja hurraahuudoilla otettiin Kiljusen perhe vastaan rantaan
tullessaan. Ja kannattikin hurrata, sillä he olivat niin perin
merkillisen näköisiä sotilaitten takeissa.

Kiljuset olivat aivan liikutettuja tästä vastaanotosta. He eivät
koskaan olisi voineet kuvitellakaan, että pääkaupunki ottaisi heidät
vastaan sellaisilla suosionosoituksilla.

Päästyään hotelliin, jossa kaikki palvelijat, ovenvartijasta
kyökkipiikoihin ja kengänkiilloittajiin asti, olivat heitä
vastaanottamassa, menivät he huoneeseensa jälleen pukeutumaan omiin
vaatteisiinsa. Sen tehtyään he tilasivat itselleen ruokaa ja söivät
suurella ruokahalulla, sillä olivathan he sinä päivänä olleet kovasti
liikkeessä.

Koko päivällisen ajan seisoi kaksi palvelijaa heidän pöytänsä ääressä
ja kolmas kuljetteli heille ruokia. Kiljuset luulivat tätä
palvelijoiden suurta määrää kohteliaisuudeksi, mutta se olikin hotellin
isännän keksimä varokeino. Hän pani Kiljusille vartijat, jotta he eivät
voisi saada mitään odottamatonta jälleen aikaan.

Syötyään päättivät isä ja äiti mennä Korkeasaareen näyttämään Mökölle
ja Lurulle siellä olevaa eläinkokoelmaa. Heidän tultuaan kadulle oli
Helsingin poliisimestari viiden poliisin kanssa heitä odottamassa.
Tämäkin oli varovaisuustoimenpide poliisilaitoksen puolelta, jotta
Kiljuset eivät saisi mitään odottamatonta aikaan.

Poliisit saattoivat Kiljusen herrasväen laivarantaan, ja Kiljuset
luulivat, että tämäkin oli kohteliaisuutta.

Kun herrasväki ilman mitään häiriöitä oli päässyt Korkeasaareen
menevään laivaan ja se oli lähtenyt liikkeelle, sanoi poliisimestari
poliiseille:

-- Nyt saa Helsingin kaupunki kai vähän aikaa olla rauhassa.

Hän jäi kuitenkin rantaan katsomaan, pääsikö laiva onnellisesti
Korkeasaareen.

Eihän se päässyt!

Aivan puolitiessä se pysähtyi, ja sieltä kuului niin kamalaa huutoa,
että kylmät väreet kävivät poliisimestarin ruumiin läpi.

Mitä oli laivalla tapahtunut?

Mökö ja Luru olivat alussa katselleet koneiden käyntiä ja sitten
menneet laivan perään. Täältä he kenenkään huomaamatta kiipesivät
laivan katolle. Isä ja äiti Kiljunen etsivät poikiaan ja kun ei niitä
mistään löydetty, niin he alkoivat huutaa.

-- Ne ovat hukkuneet! huusivat he.

Kaikki laivassaolijat kauhistuivat ja alkoivat hekin huutaa. Kone
pysäytettiin, ja kaikki katselivat ympärilleen, eikö veden pinnalla
näkyisi lapsia.

Tällä välin olivat poliisit tulleet toisella laivalla apuun. Kuultuaan,
mitä etsittiin, sanoivat he:

-- Tuollahan pojat ovat laivan katolla!

Laiva pääsi jatkamaan matkaansa Korkeasaareen, ja pojat otettiin
katolta alas. Poliisimestari ensin aikoi tulla miehineen vartioimaan,
mutta palasikin kaupunkiin.

Korkeasaaressa pojat juoksivat erilleen vanhemmistaan. Kun he näkivät
kaikki eläimet häkeissään, tuli heidän niitä sääli ja he päättivät
päästää ne vapaiksi. He olivat tottuneet käyristetyllä naulalla
avaamaan lukkoja; nyt he etsivät nauloja, löysivätkin, ja tekivät
niistä lukkojen avaajia.

Syntyipä saarella hälinää, kun kaikki pedot vähitellen tulivat
häkeistään maalle. Ensin ne ajoivat ainoastaan toisiaan takaa, mutta
lopulta ihmisiäkin, jotka peloissaan eivät tienneet, mihin olisivat
paenneet.

Ihmisiä juoksi pitkin saarta, ja karhut, pukit, hirvet, sudet, ketut ja
kaikki muut eläimet niiden jäljestä. Ihmiset parkuivat ja eläimet
karjuivat.

Olipa se elämää!

Kun ei muita pakopaikkoja ollut, ja saarella oli paljon väkeä, niin
ihmiset kiipesivät puihin. Ja pian näki kaikkialla puiden oksilla
istuvia, itkeviä ja huutavia olentoja. Ja eläimet pitivät alhaalla
hauskaa ja tanssivat saadessaan taas olla vapaudessaan.

Kiljusen isä ja äiti huusivat poikiaan, ja kuuluihan heidän huutonsa
yli muiden huudon. Mökö ja Luru juoksivat ravintolan luo, jonka katolla
isä ja äiti monen muun kanssa istuivat.

Pian levisi sana Helsinkiin tästä kauhistuksesta. Kaikki riensivät
apuun, ja meri oli mustanaan laivoja ja veneitä, mutta kukaan ei
uskaltanut nousta maihin. Lopulta tuli palokunta ja toi suuren
höyryruiskunsa. Ruiskuttamalla vettä petojen päälle saatiin ne menemään
takaisin häkkeihinsä. Ihmiset uskalsivat tulla puista alas ja juoksivat
rantaan, jotta pääsivät laivoihin.

Vihdoin olivat kaikki muut eläimet häkeissään paitsi karhut, jotka
eivät uskaltaneet mennä häkkiinsä. Siellä oli Pulla. Se oli sinne
paennut petoja ja haukkua rähisi nyt siellä vimmatusti, niin että
karhutkin pelkäsivät. Mökö ja Luru saivat sen sieltä pois, ja silloin
saatiin karhutkin häkkiinsä, ja Korkeasaaressa oli taas rauhallista.

Kaikki ihmiset palasivat kaupunkiin, Kiljusen herrasväki myöskin. Päivä
oli ollut niin rasittava, että he päättivät mennä varhain levolle.
Heidän mielestään Helsinki oli hyvin hauska kaupunki ja ihmiset hyvin
ystävällisiä, varsinkin poliisit, jotka aina seurasivat heitä. Yölläkin
oli kaksi poliisia heidän ovensa takana vartioimassa, jotta he eivät
pääsisi yöllä saamaan mitään odottamatonta aikaan.

Kiljuset olivat niin väsyneitä, etteivät olisi jaksaneetkaan mitään
erikoista hommata. Mutta tuli aamu!

Kiljuset olivat levänneet, olivat sen vuoksi hyvällä tuulella, ja
silloin oli täysi syy pelätä, että heille tapahtuisi taas jotain
odottamatonta.

Ja tietysti tapahtui heti, kun pojat olivat päässeet vuoteistaan ylös!

He karkasivat käytävään. Poliisit olivat poissa. Nyt he arvelivat
tuottavansa koko hotellille suuren ilon. Kylläpä olikin heidän
tuottamansa ilo hyvin merkillinen. He alkoivat juosta pitkin hotellia
ja huutaa:

-- Tuli on irti! Tuli on irti!

Hotellissa oli hyvin paljon matkustajahuoneita, ja kaikista niistä
juoksi ihmisiä ulos. Olipa siinä hälinää ja melua! Ja mitenkä nuo
kaikki ihmiset olivat puettuja! Useimmat nousivat suoraan sängyistään
ja juoksivat portaita alas! Naiset huusivat ja miehet huusivat pelosta
ja kauhusta.

Mutta kun he huomasivat, että kaikki olikin ollut ainoastaan turhaa
hälytystä, niin silloinpa vasta he oikein huusivatkin. Mutta nyt
kiukusta. Kyllä oli hotellissa melua ja hälinää.

Hotellin isäntä käski Kiljusia muuttamaan vielä samana päivänä pois,
sillä heidän olonsa teki koko hotellin rauhattomaksi.

Koko Kiljusen herrasväki, Pulla siihen luettuna, läksi nyt kaupungille,
tietysti poliisin vartioimana. He alkoivat etsiä itselleen asuntoa
kaupungin rauhallisimmalta puolelta, Kaivopuistosta. Isä Kiljusen
mielestä olivat muut saaneet rauhattomuutta aikaan, eivätkä he.

Kauppatorilla he nousivat siihen raitiotievaunuun, joka menee
Kaivopuistoon päin. Vaunussa ei ollut ketään muuta kuin he.

Isä ja äiti menivät Pullan kanssa sisään. Mökö ja Luru
vaununkuljettajan luo, vaunun etuosaan. Vaunun konduktööri meni
siirtämään vaihdetta, jotta vaunu pääsisi Kaivopuiston raiteelle, sillä
Kauppatorilta haarautuu raiteita moneen suuntaan.

Kun konduktööri oli siten vaunusta poissa ja kuljettaja hetkiseksi
läksi hänkin torille, niin pojat tarttuivat siihen veiviin, jolla sähkö
yhdistetään vaunun koneeseen. He väänsivät täyden sähkön koneeseen! Ja
kyllä se tuntuikin heti! Vaunu oikein syöksyi eteenpäin. Sinne ne
jäivät torille huutamaan sekä konduktööri että kuljettaja. Jo alkoivat
Kiljusetkin huutaa, niin huimaavaa vauhtia mentiin rataa myöten
eteenpäin. Pian oltiin Kaivopuiston kohdalla. Ja siitä Tehtaankatua
eteenpäin.

Kiljusen vaunu sai pian kiinni edellä kulkevan vaunun, jonka täytyi,
jotta ei tulisi yhteentörmäystä, vuorostaan lähteä samanlaista kyytiä
eteenpäin.

Nyt ajoi kaksi vaunua hurjaa vauhtia perätysten.

Olipa se menoa! Niin sitä kiidettiin Laivurinkatua ja Fredrikinkatua ja
Isoa-Roopertinkatua. Ja aina edellä kulkevat vaunut saivat nekin lähteä
samaa kyytiä kulkemaan.

Se oli komeata menoa!

Erottajantorin kautta tultiin Ylioppilastalolle. Silloin oli vaunuja jo
neljä. Siellä ne ajoivat edelleen menemään kaksi muuta vaunua, jotenka
niitä nyt oli yhteensä kuusi.

Ja voi sitä menoa pitkin Aleksanterinkatua!

Kaikissa niissä viidessä vaunussa, jotka huhkivat Kiljusten vaunun
edellä pakoon, soitettiin kelloa aivan yhtä päätä, ja vaunuissa olevat
ihmiset huusivat ja parkuivat, ja kadulla huudettiin, ja koko kaupunki
oli aivan mullinmallin kauhusta.

Ja niin Kiljuset pelkäsivät, että istuivat vain vaunussaan eivätkä edes
huutaneet.

Kaikki kuusi vaunua tulivat Rautatientorille.

Ja koko tämä vaunurivi kiiti nyt eteenpäin ja ajaen yhä uusia vaunuja
edellään, niin että niitä oli jo kahdeksan.

Kun tämä hurja, kaikkia kauhistuttava jono tuli Unioninkadulle ja
Pitkänsillan yli meni Sörnäisiin päin, niin oli vaunuja jo kymmenen.

Sörnäisten puolella on tehdas, josta johdetaan sähköä raitioteille.
Siellä huomattiin ja kuultiin tämän joukon tulo, sillä kuulihan sen,
kun kaikkien vaunujen kelloja soitettiin ja kaikki ihmiset huusivat.
Tehtaassa seisautettiin heti sähkökoneet, ja silloin täytyi vaunujen
itsestään pysähtyä.

Kaikki vaunuissa olleet ihmiset vapisivat vielä sittenkin, kun pääsivät
ulos vaunuista ja kalpeita olivat Kiljusetkin.

He ajoivat ajurilla hotelliin, jossa ei enää tahdottu uskaltaa ottaa
heitä vastaan. Pääsivät he sentään lepäämään tämän hurjan matkansa
vaivoista.

Heidän levätessään oli suuri kansalaiskokous Suurtorilla, jossa
keskusteltiin, miten Helsinki voisi vapautua Kiljusista, sillä kaikki
aivan pelkäsivät, mitä he voivatkaan keksiä, jos saavat jäädä. Kun he
eivät olleet tehneet mitään suorastaan lakia rikkovaa, niin ei heitä
voitu rangaistakaan. Aiottiin antaa heille kaupungin puolesta vapaa
asunto ja ruoka hotellissa, jos he suostuisivat aina pysymään siellä.
Mutta kun hotellin isäntä ei mistään hinnasta tahtonut pitää Kiljusen
perhettä luonaan, niin päätettiin pyytää heitä lähtemään pois
Helsingistä.

Pyyntöä tekemään läksi poliisimestari, pormestari ja valtioneuvoston
puheenjohtaja. Kiljusille luvattiin ylimääräinen juna kotiin.

Isä ja äiti Kiljunen olivat aivan liikutettuja tästä
kunnianosoituksesta. He pakkasivat tavaransa matkakirstuun ja läksivät
rautatieasemalle.

Kukaan ajuri ei uskaltanut lähteä heitä viemään asemalle, kun pelättiin
heidän saavan jotain odottamatonta aikaan. Kiljuset siis kävelivät
hotellista asemalle.

Kaikki liikkeet olivat suljetut koko kaupungissa, ja kadut olivat
täynnä kansaa, sillä kaikki tahtoivat nähdä heidät.

Ja Kiljuset astuivat pitkin Esplanaadinkatua. Edellä kulki Pulla,
sitten Mökö ja Luru, sitten isä ja äiti ja heidän takanaan neljä
poliisia kantamassa matkakirstua. Kaikkien hurratessa he astuivat
eteenpäin, kääntyivät Mikonkadulle ja sieltä Rautatientorille ja sitten
asemalle, jossa ylimääräinen juna heitä odotti.

Olipa se juhlallinen lähtö!

Ja kun juna läksi liikkeelle, hurrasivat kaikki. Ja sitten koko
kaupunki hengähti helpotuksesta, kun Kiljusista oli päästy.

He pääsivät jokseenkin onnellisesti kotiin. Asemalta he saivat hevosen
ajaakseen omaan taloonsa. Kotiportilla pojat kajahuttivat hurraahuudon
kotiväelle; silloin hevonen pelästyi ja kaasi koko Kiljusen herrasväen
suureen rapakkoon, joka oli syntynyt yön aikana sateesta.

Kiljuset nousivat kuraisina ylös ja menivät taloon.

Niin päättyi heidän ensimmäinen Helsingin-matkansa.



Kiljusen herrasväen kalastusmatka


Eihän ole mitään merkillistä maalla, että lähdetään kalastamaan, mutta
kun Kiljuset läksivät sille retkelle, niin oli koko kylä jännityksessä,
sillä kun Kiljusille aina tapahtui jotain odottamatonta, tiedettiin
heidän tältäkin matkalta palaavan monenmoisten seikkailujen jälkeen.

Ja olikin se kalastusmatka merkillinen, niin ihmeellinen, että vain
Kiljusen herrasväelle saattoi sellaista tapahtua.

Koko kylä oli katsomassa heidän lähtöään. Veneeseen oli viety ruokakori
ja kahvikojeet, sillä Kiljuset aikoivat koko päivän, ehkä vielä
seuraavankin viipyä retkellään. Niin sitä mentiin veneeseen, ja
kyläläiset lykkäsivät sen vesille.

Isä Kiljunen piti perää, äiti istui Pullan kera kokassa, ja pojat
soutivat. Olipa se merkillistä soutamista. Mökö huopasi ja Luru souti,
ja seurauksena siitä oli, että vene pyöri yhdessä paikassa ympäri.

Nyt tuli isä soutamaan ja pojat pantiin perää pitämään, josta oli
seurauksena se, että vene vähän ajan kuluttua tulikin kyläläisten
riemuksi rantaan.

Moni jo ajatteli, pääseekö Kiljusen herrasväki laisinkaan sen
pitemmälle.

Juuri kun taas piti lähdettämän rannasta, huomasi isä Kiljunen, että
heillä ei ollutkaan riippakiviä veneessään, sillä he aikoivat onkia
erään saaren lähellä. Kyläläiset kantoivat kaksi hyvin suurta kiveä
veneeseen, ja sitten sitä taas lähdettiin. Pojilta otettiin perämela
pois, ja isä Kiljunen alkoi yksinään soutaa. Siten päästiin yhä
etäämmälle rannasta.

Kun oli tultu saaren lähelle, alkoivat Kiljuset valmistautua onkimaan.

Olipa siinä huutoa ja melua, kun kukin etsi onkivehkeitään. Ja kun
kalat pelkäävät ääntä, niin eivät Kiljuset varmaankaan olisi saaneet
siellä ainoatakaan kalaa.

Mutta eivät he päässeet edes onkimisen alkuunkaan, kun heille tuli
este. Ja syy oli seuraava. Sillä aikaa kun isä Kiljunen sitoi toisen
suuren kiven nuoraan kiinni ja laski sen veteen riipaksi, jotta vene
pysyisi heidän onkiessaan samalla paikalla, arvelivat Mökö ja Luru,
että veneeseen oli saatava vettä, jotta ne kalat, jotka he aikoivat
saada, pysyisivät kauemmin elossa.

Isän ja äidin huomaamatta he ottivat veneen tapin pois, ja Luru pisti
sen huomaamattaan taskuunsa. Pojat katselivat iloissaan, miten vesi
pulppusi avoimesta tapinreiästä sisään. Äiti huomasi ensin, että vettä
oli veneessä, ja kiljaisi:

-- Tappi on auki!

Silloin isä huusi:

-- Pankaa, pojat, tappi kiinni!

Pojat huomasivat, että vesi alkoi jo nousta liian korkealle, ja
olisivat mielellään panneet tapin kiinni, mutta eihän tappia mistään
löytynyt. Sitä etsittiin ja etsittiin, mutta ei löydetty, sillä Luru ei
muistanut, että se oli hänen taskussaan.

Ja vesi nousi veneessä yhä korkeammalle. Kohta sitä alkoi jo tulla
laitojenkin yli, sillä vene painui hyvin nopeasti, kun siinä vielä oli
toinen raskas riippakivi ja niin monta ihmistä.

Kylläpä Kiljuset kiljuivat!

Jo oli vene aivan veden alla, ja koko herrasväki sai lähteä uimaan.
Siinä he sitten räpisköivät, isä, äiti, Mökö, Luru ja Pulla.

Saari oli niin lähellä, että he pääsivät sinne uimalla. Siellä he
sitten seisoivat, märkinä rannalla ja koettivat nähdä, missä heidän
veneensä oli.

Se oli painunut pohjaan! Kun siinä oli suuri kivi, niin eihän se
pysynyt veden pinnalla.

Olipa se suuri surkeus!

Kesken heidän suurta suruaan sattui Luru pistämään kätensä taskuunsa ja
löysi sieltä tapin. Se oli tallessa, mutta eihän siitä nyt enää ollut
mitään apua.

He olisivat tahtoneet sytyttää tulen kuivatakseen vaatteitaan, mutta
tulitikut, jotka isä löysi taskustaan, olivat märkiä. Ne pantiin
kivelle auringonpaisteeseen, ja siinä ne pian kuivuivat niin paljon,
että saatiin raapaistuksi tulta. Pojat kokosivat risuja, ja pian oli
oikea kokkovalkea palamassa. Nyt kaikki riisuivat vaatteensa ja panivat
ne tulen lähelle kuivumaan. Isä ja äiti menivät saaren toiseen päähän
ottamaan aurinkokylpyjä ja lepäsivät lämpöisellä kalliolla. Sillä välin
kokosivat pojat yhä enemmän kuivia puita tuleen, joka tuli yhä
suuremmaksi ja korkeammaksi.

Oli ollut kauan aikaa poutaa, ja metsä oli sen vuoksi hyvin kuiva. Eipä
aikaakaan, niin tuli levisi, se levisi aivan huimaavaa vauhtia, ja
kohta oli metsä ilmiliekeissä.

Pojat riensivät huutaen saaren toiseen päähän, Pulla heidän
kintereillään, isän ja äidin luo. Ja tuli riensi heidän jäljestään.
Koko saari paloi!

Kiljusilla ei ollut mitään muuta keinoa kuin mennä järveen pakoon, ja
siellä nyt he katselivat, kaulaa myöten vedessä, miten saari paloi ja
saarella kaikki heidän vaatteensa.

Ja sellainen metsä palaa kauan, ja Kiljuset saivat kauan olla vedessä.
He jo luulivat tulevansa kokonaan vesieläimiksi, paitsi pikku Pulla,
joka istui isä Kiljusen päälaella.

Kun tuli väheni, koettivat he nousta maihin, mutta hehkuvat hiilet
polttivat heidän jalkojaan. Rannan kivillä he vain saattoivat istua ja
odottaa. He eivät tietäneet, miten tästä pääsisivät.

Eivätkä he itse olisikaan päässeet, ellei tuli olisi näkynyt kylään
asti. Siellä heti arvattiin, että Kiljusille oli tapahtunut jotain.
Soudettiin veneillä saaren luo ja noudettiin Kiljusen herrasväki
ilko-alastomina kotiin.

Siten heidän kalastusmatkansa päättyi.



Saunamatka


Kyllähän Kiljusen pojat saunassa usein kävivät ja mielellään
kävivätkin, mutta eräs heidän saunamatkansa päättyi tavalla, joka
saattoi Mökön ja Lurun vähäksi aikaa kammoamaan saunaa.

Merkillisellä kalastusretkellään pojat vilustuivat. Vaikka olikin
kesäpäivä ja vaikka he suurimman ajan olivatkin olleet vedessä aivan
palavan saaren vieressä, niin kotimatkalla istuessaan alasti veneessä
he kuitenkin vilustuivat siksi paljon, että saivat kovan yskän.

Yskä on siksi tavallinen tauti pikkupojissa, ettei sille panna
suurtakaan painoa. Eivät isä ja äiti Kiljunenkaan välittäneet siitä
vähääkään.

Mutta toisin oli poikien laita. He olisivat mielellään päässeet tästä
ainaisesta röhimisestä. Naapuritalossa oli renki, pitkä ja laiha
ruipelo, jonka nimi oli Esko. Tämä kuullessaan poikien yskivän kysyi
heiltä:

-- Mikä teitä vaivaa?

-- Yskä meitä vaivaa, sanoivat pojat.

-- Onko se teistä hauskaa?

-- Mitä hauskaa se on, sanoi Mökö.

-- Miksi ette siis aja sitä pois?

-- Millä me sen ajamme?

Ja nyt Esko neuvoi. Jos saunassa tervaa koko ruumiinsa venetervalla ja
ottaa sitten oikein kovan löylyn, niin kyllä jokainen tauti poistuu.
Hän kertoi sillä keinolla pääsevänsä vaikka millaisesta taudista
tahansa.

Pojat kuuntelivat hartaina tätä selitystä ja päättivät heti samana
iltana, joka sattui olemaan lauantai, koettaa tätä keinoa.

Tavallisesti he saivat kahden olla saunassa, sillä he pitivät siellä
sellaista mekastusta, ettei kukaan mielellään mennyt heidän kanssaan.
Ei siis nytkään ollut ketään näkemässä heitä, kun he tervatynnyristä
laskivat vatiin tervaa ja sitten alkoivat sitä sivellä ruumiiseensa.

Ai ai, minkä näköisiksi he tulivat! He olivat mustia kuin poltetut
kahvinpavut, eikä heitä enää olisi voinut mitenkään kuvitella Suomen
kansalaisiksi, ellei puheesta olisi saanut siitä selvää.

Saunan eteisessä oli muuripata, jossa aivan äskettäin oli keitetty
höyheniä. Niitähän kuumennetaan, jotta niistä katoaa kaikki mädännys,
ennenkuin ne sitten puhdistetaan ja pannaan tyynyjen sisään. Näitä
höyheniä oli eräässä suuressa puulaatikossa, jonka reunalle Luru istui,
voidakseen siinä asennossa paremmin hieroa tervaa jalkoihinsa.

Kuinka olikaan, niin hän sattui tekemään varomattoman liikkeen ja
putosi laatikkoon istualleen. Mökö auttoi hänet sieltä ylös.

Mutta minkä näköinen olikaan Luru päästyään jälleen jaloilleen! Mökö
nauroi ja kiljui häntä katsellessaan. Kun Lurun ruumiissa oli tervaa,
niin olivat höyhenet tarttuneet koko hänen takaruumiiseensa. Ja siinä
hän nyt seisoi hyvin merkillisen näköisenä. Koko ruumis mustana ja
takana aivan kuin ihmeellinen pyrstön typykkä!

Mutta Luru ei mielellään kuunnellut Mökön naurua, vaan suuttui ja
lykkäsi veljensä suoraa päätä laatikkoon. Ja kun Mökö sieltä nousi, oli
hän vielä merkillisemmän näköinen kuin Luru. Hänellä oli höyheniä aivan
pitkin ruumista.

Nyt suuttui Mökö ja lykkäsi Lurun vuorostaan laatikkoon, ja pian oli
tämäkin samanlainen kuin veljensä.

Kun he nyt katselivat toisiaan, niin he molemmat alkoivat nauraa
eivätkä enää voineet olla toisilleen vihaisia.

Mutta Pulla oli kuullut poikien naurun ja tuli katsomaan, mitä heille
oli tapahtunut. Kylläpä Pulla suuttui nähdessään kaksi tällaista mustaa
olentoa, joista se ei tiennyt, olivatko ne eläimiä vai lintuja. Koiria
ne eivät olleet, sen Pulla ymmärsi, kun niillä oli höyhenet ja ne
kävelivät kahdella jalalla; hevosia ne eivät myöskään olleet, eivätkä
lampaita. Mutta ei Pulla sellaisia lintujakaan ollut nähnyt. Joka
tapauksessa ne olivat Pullan mielestä olentoja, joita kannatti haukkua.
Ja kylläpä se rähisi. Se oli niin vihainen, että äänikin tuli oikein
kimeäksi, ja se yritti purra näitä ihmeolentoja.

Mutta pojat eivät välittäneet Pullan haukkumisesta, sillä eivät he sitä
pelänneet, vaan yrittivät ottaa sitä kiinni. Pulla koetti väistyä
pakoon, mutta pojat saivat aina silloin tällöin siitä kiinni. Ja aina,
kun he koskettivat koiraa käsillään, tarttui heistä tervaisia höyheniä
Pullan villaiseen turkkiin. Ja kun pojat viimein olivat pidelleet
vastaanpyristelevää koiraansa sylissään, niin oli tämä aivan yhtä
merkillisen näköinen kuin pojatkin.

Nyt oli Kiljusen saunan eteisessä kolme sellaista olentoa, jommoisia ei
koskaan ennen oltu nähty siinä kylässä.

Kun Kiljusen palvelijatar tuli saunaa kohden ja näki, kuinka sieltä
astui ulos sellaisia hirviöitä, säikähtyi hän niin kovasti, että lensi
äkkiä selälleen sellaista vauhtia, että heitti siinä mennessään
kuperkeikan. Sitten hän lähti ravaamaan taloa kohden huutaen koko
matkan:

-- Saunassa on kummituksia! Saunassa on kummituksia!

Tämäpä oli pojista hauskaa, ja he läksivät nämä huudot kuullessaan
juoksemaan pihamaalle. Illan hämärässä ei isä Kiljunen laisinkaan
tuntenut poikiaan, vaan pelästyi hänkin ja luuli niitä joksikin
metsänpedoiksi, sieppasi ensimmäisen aseen, minkä sattui saamaan
käsiinsä, ja ryntäsi niitä kohden. Tämä ase oli äiti Kiljusen
päivänvarjo.

Äiti Kiljunen löi ensin kauhusta kätensä päänsä yli yhteen ja kiljaisi
niin kovaa kuin ainoastaan Kiljunen voi kiljaista ja sieppasi aseekseen
isä Kiljusen kävelykepin.

Pojat pelkäsivät saavansa selkäänsä ja läksivät pakoon pitkin
maantietä.

Ensimmäiseksi tuli vastaan eräs isäntä ajaen hevosella. Hevonen hyppäsi
heti takajaloilleen pystyyn nähdessään nämä juoksevat hirviöt ja läksi
sitten laukkaamaan tiensyrjään kaataen aidan mennessään.

Seuraava vastaantulija oli eräs lihava emäntä. Ei hän, paksu kun oli,
pakoon jaksanut juosta, vaan kääntyi tiepuoleen ja pisti päänsä
erääseen pensaaseen luullen siinä olevansa turvassa. Ja hän huusi, ai,
kuinka hän huusi!

Mutta jo oli koko kylä liikkeellä. Kaikki tarttuivat mikä mihinkin
aseeseen ajaakseen kummitukset pois kylästä. Millä oli harava, millä
talikko, mikä heilutti suurta seivästä, mikä luutaa.

Pojat jo oikein säikähtyivät tästä takaa-ajosta ja menivät viimein
erään aitan alle piiloon. Siellä he olivat ainakin toistaiseksi
turvassa.

Kun kylän väki yhdessä Kiljusen isän ja äidin kanssa keskusteli, millä
keinoilla nämä kamalat hirviöt saataisiin aitan alta pois, pistivät
pojat päänsä esiin ja sanoivat:

-- Tui, tui!

Ja silloin isä ja äiti tunsivat heidät. Ja tuntiessaan poikansa he
huusivat ilosta. Ja se huuto, se oli oikea Kiljusten riemuhuuto.

Nyt kiskottiin pojat esille ja heitä lähdettiin kuljettamaan kotia
kohden.

Tänä aikana oli Pulla joutunut kylän koirien ahdistettavaksi. Se pakeni
minkä juosta jaksoi pienillä korvillaan. Mutta viimein saivat toiset
koirat sen eräällä niityllä kiinni. Pulla luuli jo viimeisen hetkensä
tulleen, niin vihaisia olivat toiset koirat. Sen vuoksi se heittäytyi
selälleen.

Mutta eihän Pullalla mitään hätää ollut. Kun koirat alkoivat purra
sitä, niin saivatkin höyheniä suuhunsa ja alkoivat sylkeä niitä pois.
Ja kun ei kukaan enää sitä uhannut purra, niin Pulla selitti omalla
kielellään toisille, mikä ja kuka hän oli. Ja sitten se läksi juosta
lönkyttämään kotiaan kohden.

Samaan aikaan kun toiselta taholta Kiljuset tulivat Mökön ja Lurun
kanssa, tuli Pulla vastaiselta puolelta. Jos olivat pojat merkillisen
näköisiä, niin oli Pulla tullut vielä kummallisemmaksi. Pakomatkalla
oli sen tervaiseen ruumiiseen tarttunut kaikenlaista roskaa ja tomua,
sen toisella puolella harasi maata risu, joka oli sen kylkeen käynyt
kiinni, ja hännän päässä oli sanomalehden kappale, jota se nyt
iloissaan heilutti aivan kuin lippua.

Sisään tultuaan ottivat Kiljusen vanhemmat ylleen huonot vaatteet, ja
sitten isä Kiljunen otti Mökön ja äiti Kiljunen Lurun jalkojensa väliin
ja alkoivat nyppiä pojistaan pois höyheniä, aivan samoin kuin linnuista
kynitään niitä. Olipa se vaivalloista työtä, kun oikealla kädellä
kiskaisi höyhenen irti, niin se tarttui sormiin, ja kun koetti sitten
vasemmalla kädellä kiskaista sen oikeasta kädestä, niin se tarttui
vasempaan käteen, ja siitä sitten oikeaan käteen jälleen.

Lopulta höyhenet kuitenkin saatiin kynityiksi pois ja poikia alettiin
hangata puhtaiksi harjoilla ja hiekalla.

Kylläpä oli vaivaa ja vastusta, ennenkuin pojat olivat jälleen ihmisten
näköisiä. Seuraus tästä kuitenkin oli, että yskä katosi. Mutta Mökö ja
Luru päättivät sittenkin, että mieluummin he pitävät yskän kuin ovat
lintuina ja antavat itseään kyniä.

Pulla kerittiin aivan kokonaan, ja silloin se tuli taas koiran
näköiseksi.



Mökön ja Lurun syntymäpäivä


Mökön ja Lurun syntymäpäivä oli elokuussa Susannan päivänä. Jos
jompikumpi heistä olisi ollut tyttö, niin olisi hänestä varmaankin
tehty Susanna, mutta kun he olivat poikia, niin he saivat toiset nimet.
Heidän syntymäpäivänsä oli siis samana päivänä, koska he olivat
molemmat syntyneet samana päivänä.

Isä ja äiti Kiljusilla oli tapana kysyä pojiltaan, mitä nämä tahtoivat
saada lahjaksi syntymäpäivänään. Niin he kysyivät nytkin. Pojat
miettivät ja tulivat siihen johtopäätökseen, että he tahtoivat saada
kissan, koska heillä jo oli koira.

Vanhemmilla ei ollut mitään tätä heidän pyyntöään vastaan, vaikeus oli
ainoastaan siinä, mistä kissa saataisiin. Kylässä, jonka lähellä he
asuivat, oli kyllä kissoja, mutta näistä pojat eivät huolineet, sillä
he pelkäsivät sellaisen kissan helposti karkaavan kotiinsa takaisin. Ja
siinä he olivatkin oikeassa, sillä kissa ei tahdo viihtyä vieraassa
paikassa.

Isä Kiljunen ehdotti silloin, että pantaisiin kaikkiin pääkaupungin
lehtiin ilmoitus, jossa kymmenen markan hinnasta luvattiin ostaa kissa,
jos se jälkivaatimuksella lähetetään heidän kotinsa lähellä olevalle
asemalle.

Isä Kiljunen kirjoitti jo ilmoituksen valmiiksikin, ja pojat
riemastuivat niin tavattomasti, että läksivät heti etsimään Pullaa,
ilmoittaakseen sille tämän iloisen uutisen.

Kun he olivat koiransa löytäneet, ryntäsivät he sen kimppuun
sellaisella vauhdilla, että Pulla jo pelkäsi henkeään ja päästi kovan
haukunnan. Mutta pojat pakottivat sen istumaan ja selittivät sitten
sille, että taloon tuodaan kissa. Pulla, joka aina haukkui, kun sille
jotain puhuttiin, haukkui nytkin. Kyllähän Pulla kissan tunsi, kun sen
näki, mutta näin puheesta ja selittelyistä se ei oikein älynnyt, mistä
oli kysymys. Kohteliaisuudesta se kuitenkin haukkui ja heilutti
häntäänsä, aivan kuin olisi ymmärtänyt.

Pari päivää myöhemmin pojat kuulivat, miten isä sanoi äidille:

-- Parasta taitaa olla, ettei lähetetä ilmoitusta lehtiin, sillä kai
jollain muullakin tavalla voi kissan saada ostetuksi.

Tästä pojat kovasti pahastuivat. Eivät he sanoneet vanhemmilleen
mitään, mutta menivät sen sijaan isän huoneeseen, etsivät ilmoituksen
ja lähettivät sen erääseen Helsingin lehteen pyytäen, että se
toimitettaisiin kaikkiin pääkaupungin lehtiin.

Kyllähän sanomalehtien toimituksissa Kiljusen herrasväki tunnettiin ja
sen vuoksi oikein kovalla kiireellä ilmoitus lähetettiinkin toisiin
lehtiin ja painettiin suurilla kirjaimilla aivan ilmaiseksi.

Koitti viimein Kiljusen poikien syntymäpäivä. Suuri rinkilä oli
leivottu, ja isä ja äiti herättivät poikansa sillä, että kaasivat
kumpikin täyden ämpärillisen kylmää vettä heidän vuoteeseensa.

Mökö ja Luru kiljaisivat herätessään, ja isä ja äiti nauroivat niin,
että olivat pakahtua. Ja sitten pojat läksivät paitasillaan juoksemaan
pitkin pihamaata, ja Pulla hyppeli jäljestä ja koetti saada heidän
paidanliepeitään suuhunsa.

Kun pojat viimein olivat pukeutuneet ja aamiainen oli syöty, niin
alkoivat Mökö ja Luru odotella, tuleeko heille kissaa vai eikö.

Kello oli juuri täsmälleen yksi päivällä, kun maantieltä, joka vei
asemalle, alkoi kuulua kummallista ääntä. Alussa ei voinut varmasti
sanoa, mitä se oli. Olisi voinut luulla, että suuri joukko pikkuisia
lapsia huusi ja parkui. Mutta kun sitten tarkemmin kuunteli, ei se
ollutkaan pikkulasten porua, vaan jotain aivan toista.

Luru ensimmäisenä arvasi oikein. Hän huusi:

-- Se on meidän kissamme, jota siellä tuodaan!

Ja sitten Mökö ja Luru hurrasivat minkä jaksoivat. Ja kyllä he aina
hurrata jaksoivat, sillä heidän tapansahan oli huutaa aina, kun jotain
erikoista tapahtui.

Ensin alussa näkyi kuorma, rattaat, joilla oli monta suurta
pakkilaatikkoa.

-- Siellä se tulee! sanoi Luru.

-- Siellä ne tulevat! sanoi siihen Mökö, sillä hänessä heräsi aavistus
siitä, että kissoja onkin ehkä useampia.

Pian tuli näkyviin toinenkin kuorma, jossa oli vielä enemmän
laatikoita. Ja sitten tuli kolmas kuorma ja sen jälkeen neljäs kuorma,
joka oli kaikista korkein.

Ja kaikista näistä kuului kissojen naukunaa.

-- Hurraa, sanoi Luru, -- nyt me saamme oikein monta kissaa!

-- Hurraa! huusi Mökö niin paljon kuin suinkin jaksoi.

Ja kun Pulla kuuli poikien innostuvan, niin innostui sekin ja haukkua
raksutti oikein täyttä voimaa.

Pojat olivat varmat siitä, että saavat monta kissaa, mutta eivät he
tienneet, että niitä oli kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi!

Niin, niitä oli todellakin kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi!

Jo edellisenä iltana oli joka junalla alkanut niitä saapua asemalle, ja
sitten tuli yöllä ja loput aamulla. Niitä tuli etelästä ja pohjoisesta,
idästä ja lännestä. Näet, kun ilmoitus oli ollut kaikissa pääkaupungin
sanomalehdissä, joita yhteensä painetaan yli satatuhatta, niin oliko
ihme ja kumma, että kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa oli
lähetetty.

Asemapäällikkö oli aivan hukkua näihin kissoihin, joita tuli
laatikoissa ja koreissa. Päästäkseen niistä hän pani ne suuriin tyhjiin
laatikkoihin, nostatti ne rattaille, ja niitä nyt tuotiin Kiljusen
taloa kohden.

Kun kuormain ajajat olivat tulleet pihalle, kysyi isä Kiljunen, joka
oli äidin seurassa tullut portaille:

-- Mitä te nyt tuotte, kun se niin kovasti narisee ja pirisee, naukuu
ja maukuu?

-- Täällä on kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa! sanoivat
miehet.

Ja sitten he alkoivat kaataa laatikoita nurin. Ja niistäpä hyppeli
kissoja esiin. Kun miehet olivat kaataneet pihalle kaikki kissat,
käänsivät he hevosensa ja ajoivat pois.

Olipa siinä jos jonkinlaisia kissoja, oli suuria ja pieniä, harmaita ja
kirjavia, oli valkoisia ja mustia ja monta ruskeatakin, oli hännällisiä
ja hännättömiä. Ja kaikki nämä kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi
kissaa seisoivat nyt Kiljusen pihalla, eivätkä tienneet, minne olisivat
vieraassa paikassa menneet.

Oli tämä näky Kiljusistakin niin merkillinen, että he vaikenivat
pitkäksi aikaa. Ja se oli jo ihmeellistä, että vaikenivat, sillä sitä
ei heille usein tapahtunut. Mutta eihän joka päivä saakaan nähdä
kahdeksaasataaseitsemääkymmentäkuutta kissaa yht'aikaa. Tuskin sitä
kukaan muu onkaan nähnyt kuin juuri Kiljuset Mökön ja Lurun
syntymäpäivänä.

Pulla ensimmäisenä lausui kissat tervetulleiksi. Se oli mennyt poikien
taakse piiloon ja astui nyt Lurun laihojen säärien välistä esiin ja
päästi iloisen haukunnan.

Mutta kissat eivät ollenkaan ihastuneet Pullan tervehdyshaukunnasta!
Kaikki kääntyivät nyt Pullaan päin, nostivat selkänsä korkealle,
häntänsä pystyyn, paitsi tietysti ne kissat, joilla ei häntää
ollutkaan, ja alkoivat sylkeä.

Ai, ai, kuinka ne sylkivät! Olipa se juhlallista, kun
kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa ihan yht'aikaa hännät
pystyssä ja selät köyryssä sylki ja puhisi. Se oli niin juhlallista,
että Pulla unohti vähäksi aikaa haukkumisen ja asettui istumaan,
lepsuttaen etukäpäliään.

Mutta sitä ei Pullan olisi pitänyt tehdä, sillä kissat pitivät
sitä loukkauksena ja alkoivat puhista entistään enemmän. Olisi
luullut myrskyn käyvän, niin kova ääni siitä syntyi, kun
kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa puhisi.

Vaikka Pulla olikin pieni, oli se kovasti rohkea. Se hyökkäsi kissoja
kohden, varsinkin erään hyvin suuren harmaan kissan kimppuun. Tämä
kääntyi heti ympäri, ja silloin kaikki toiset kissat, jotka pitivät
tätä suurta kissaa aivan kuin kenraalina, kääntyivät myöskin ja
läksivät täyttä laukkaa juoksemaan. Ne ihan vilisten menivät eteenpäin
ja kaikilla häntä pystyssä, paitsi tietysti niillä kissoilla, joilla ei
ollut häntää.

Ja nyt kaikki nämä kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa
juoksivat talon ympäri, ja Pulla niiden jäljestä. Se oli sellaista
kiirettä, että sitä katsellessa oikein teki silmille pahaa.

Ja sitten sitä mentiin moneen kertaan talon ympäri. Talon takana olivat
kukkapenkereet ja keittiöpuutarha. Kun tämä kissalauma sen yli ravasi,
niin ei kohta näkynyt enää mitään viheriäistä, ei muuta kuin musta
multa; sinne olivat kadonneet sekä kukkaset että keittiökasvit.

Mutta eiväthän kissat jaksaneet tällä tavoin iankaikkisesti juosta.
Niiden teki jo mieli päästä jonnekin turvaan.

Keskellä pihamaata oli suuri koivu. Tuo suuri harmaa kissa, joka oli
toisten johtaja, ryntäsi sitä kohden ja kiipesi siihen. Pian olivat
toisetkin kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi kissaa kiivenneet sen
oksille.

Kylläpä oli koivu merkillisen näköinen, kun siinä oli kissoja niin
paljon, että oksat oikein notkuivat. Ei sellaista koivua joka päivä
saakaan nähdä!

Pulla tuli puun alle ja alkoi haukkua. Mutta silloin kaikki
kahdeksansataaseitsemänkymmentäkuusi kissaa päästivät aivan yht'aikaa
naukunan, ja oikein vihaisen naukunan. Se oli sellainen ääni, että se
kuului monen kilometrin päähän.

Kaikki oli tähän asti tapahtunut sellaisella kiireellä, että Kiljuset
eivät vielä ehtineet tehdä tai sanoa mitään; he vain seisoivat ja
päivittelivät kissojen juoksua ja Pullan takaa-ajoa. Mutta kun koivu
alkoi tulla aivan täyteen näitä elukoita ja näytti aivan kuin joltakin
merkilliseltä hedelmäpuulta, silloin koko perhe aivan kuin heräsi
toimimaan. Ja kun Kiljuset ryhtyivät toimimaan, niin syntyihän siitä
jotain.

Koko perhe ryntäsi nyt koivun alle ja alkoi sitä ravistaa, aivan samoin
kuin pahankuriset pojat ravistavat omenapuita.

Ja silloin niitä alkoi tippua, kissoja nimittäin, tippua aivan kuin
suuria omenia. Isä Kiljunen sai ensimmäiseksi suuren, lihavan
kissarontin päähänsä. Äiti Kiljunen katsoi ylöspäin ravistaessaan puuta
ja huusi. Hänen suunsa päälle putosi kissa, eikä silloin kuulunut muuta
kuin: plum, plum, kun äiti Kiljunen sylki karvoja suustaan.

Ja kissoja putoili yhä enemmän ja enemmän, niitä oikein sateli lopulta,
sillä toinen kissa veti toisen mukanaan. Ja kun niitä tulla jumppasi
oikein kosolta, menivät kaikki Kiljuset kumoon maahan. Ja silloin
sateli kissoja heidän päälleen. Ja olipa siinä eri ääni, kun lihava
kissa putosi Mökön päälle, tai kun laiha kissanraato retkahti laihan
Lurun luiselle ruumiille.

Kun kissat olivat puusta putoilleet, läksivät ne pakenemaan maantietä
pitkin. Ja tomu pöllysi korkealle ilmaan, kun tämä kissa-armeija ravasi
eteenpäin.

Vähän ajan päästä ei Kiljusen pihalla ollut jäljellä muuta kuin yksi
ainoa pikkuinen kissanpoika, joka peloissaan hiljaa ja surkeasti naukui
portin pielessä.

Tämän pojat ottivat itselleen, ja siitä tuli heti hyvä ystävä Pullan
kanssa. Ja kun kissanpoika oli tullut taloon juuri Susannan päivänä,
niin pojat antoivat sille nimeksi Susanna.

Tällainen oli Kiljusen poikien syntymäpäivä.



Aarteen kaivaminen


Kun kaikki nuo kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi kissaa olivat
lähteneet karkuun Kiljusen pihamaalta ja Susanna yksinään oli jäänyt
sinne, niin isä Kiljusessa heräsi paha aavistus, että tämä hauskuus
tulee hänelle vielä hyvin kalliiksi. Ja kalliiksi se tulikin, sillä
asemapäällikkö vaati jokaisesta kissasta kymmenen markkaa ja sen
lisäksi vielä rahtikulut. Keskimäärin oli isä Kiljusen suoritettava
viisitoista markkaa kissasta. Ja kun kertoo tämän luvun kissojen
lukumäärällä, niin tuleehan siitä sellainen summa, että se voisi
hirvittää ketä tahansa.

Saatuaan tietää rahamäärän suuruuden tuli isä Kiljunen parin tunnin
ajaksi oikein vakavaksi. Mutta pian hän oli jälleen lohdutettu ja sanoi
perheelleen:

-- Rahat täytyy hankkia mistä tahansa, ei tässä auta mikään muu kuin
myydä talo tai ruveta aarretta etsimään.

Eiväthän he mielellään olisi myyneet taloakaan. Ei siis auttanut muu
kuin ruveta aarteen etsimiseen.

Kyllähän jokainen on lukenut kirjoista, että maassa on aarteita ja että
toisinaan ihmiset niitä löytävätkin; varsinkin itämailla sellaista
tapahtuu. Kun vain jossakin sellaista oli sattunut, niin arvelivat
Kiljuset, että heillekin voisi sellainen onni tapahtua.

Heidän kotinsa lähellä oli suuri mäki. Sen sisässä he arvelivat aivan
varmasti olevan aarteen. Ja kun Kiljuset kerran uskoivat jotain, niin
he uskoivatkin aivan varmasti.

Kiireimmän kautta he siis nyt kokosivat lapioita ja muita sopivia
aseita sekä läksivät mäelle. Kylän väki katseli ihmeissään heidän
lähtöään, mutta kukaan ei kysynyt, minne he olivat aikeissa lähteä,
eivätkä Kiljuset ilmoittaneet retkensä tarkoitusta.

Pian tultiin mäelle ja ruvettiin kaivamaan. Isä kaivoi omaa kuoppaansa,
äiti omaansa, pojat kaivoivat yhdessä omaansa ja Pullakin kuopi, minkä
pienillä käpälillään suinkin osasi. Pulla ei ollut oikein selvillä,
mitä tarkoitusta varten hänen herrasväkensä oli tässä työssä, vaan
arveli heidän etsivän peltomyyriä.

Pojat olivat nuorimmat, siis väkevimmätkin, ja heidän kuoppansa tuli
piankin syvimmäksi. Multaa ja hiekkaa lenteli oikein korkealle, kun
kaikki Kiljuset maassa myllersivät.

Kun tätä menoa oli jatkettu kaksi tuntia, tuli heidän nälkä ja he
päättivät mennä kotiinsa syömään jatkaakseen sen jälkeen taas aarteen
etsimistä.

Luru oli laihin, hänen ei ollut vielä nälkä, ja hän jäi sen vuoksi
kuopalleen, ja Pulla, joka oli tottunut syömään milloin tahansa, jäi
hänen seurakseen.

Juuri tämä Lurun kuopalle-jääminen sai aikaan kaiken sen ihmeellisen,
mikä tämän jälkeen tapahtui. Ja ihmeellistä se todellakin oli, niin
ihmeellistä, ettei sitä kukaan uskoisi, ellei se olisi kirjassa.

Jonkin aikaa toisten lähdettyä teki Lurun mieli mennä uimaan. Hän
koetti houkutella Pullan mukaansa, mutta tämä oli nähnyt peltomyyrän ja
ajoi sitä takaa eikä sen vuoksi halunnut lähteä pois. Luru heitti
lapion kuoppaan ja meni yksinään.

Kun toiset palasivat syömästä kaivamaan, niin he heti kaipasivat Lurua,
sillä Kiljuset rakastivat hyvin paljon toisiaan ja tahtoivat aina olla
mahdollisimman paljon yhdessä. He kysyivät Pullalta. Aivan kuin tämä
olisi osannut siihen vastata! Pullalla oli aivan omat ajatuksensa. Se
oli nähnyt peltomyyrän menevän poikien kuoppaan ja seisoi nyt sen
reunalla surkeasti vinkuen. Se olisi näet tahtonut mennä kuoppaan
kaivamaan, mutta ei uskaltanut siihen hypätä.

Kiljuset katsoivat kuoppaan, siellä ei ollut mitään muuta näkyvissä
kuin Lurun lapio.

Hyväinen aika sentään sitä huutoa, jonka äiti Kiljunen päästi, kun näki
lapion.

-- Luru on pudonnut kuoppaan ja hautautunut hiekan sisään! sanoi hän.

Tämä oli ensi kerta, jolloin Kiljusille tapahtui jotain kamalaa. He
huusivat niin, että kaikki läheisillä pelloilla olevat variksetkin
karkasivat tiehensä.

Eihän siinä muuta tullut neuvoksi, kuin ruveta kaivamaan Lurua kuopasta
ylös. Koko herrasväki hyppäsi nyt siihen ja alkoi syytää hiekkaa sen
reunalle. Sitä tuli sellaisella vauhdilla, että Pulla katsoi
viisaimmaksi paeta jonkin matkan päähän turvaan.

Kuoppa tuli yhä leveämmäksi ja syvemmäksi, mutta Lurua ei vain näkynyt.
Kiljuset olivat jo aivan hikisiä, mutta he kaivoivat yhä vaan. Kohta he
olivat jo syvällä maan sisässä, mutta yhä lenteli hiekkaa ilmaan. Maa
lohkesi suurina kappaleina heidän ympäriltään ja oli monasti peittää
heidät kokonaan. Ja kuoppa leveni tämän johdosta tavattomasti.

Kylässäkin alettiin jo huomata, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut,
ja riennettiin mäelle katsomaan. Ai, ai, kuinka kaikki parkaisivat, kun
kuulivat, että Luru oli hukkunut hiekkakuoppaan. Kaikki riensivät
kotiinsa etsimään lapioita ja tahtoivat tulla auttamaan kaivamisessa.

Kun kaikki eivät mahtuneet samaan kuoppaan kaivamaan, niin he alkoivat
kaivaa hiukan syrjemmältä. Kuoppa laajeni tällä tavoin yhä enemmän ja
enemmän. Yötä päivää kaivoi koko kylän väki, mutta Lurua ei vaan
näkynyt. Ja kuinka häntä olisikaan näkynyt, kun hän oli mennyt uimaan,
sitten huomannut rannalla veneen, jossa oli ongenvapoja ja tuohisessa
matoja ja lähtenyt kalastamaan erään saaren rantaan. Ja kun tuli pimeä,
niin hän meni erääseen latoon maata.

Mutta eihän kukaan tiennyt, että Luru näin oli tehnyt, vaan kaikki
luulivat aivan varmasti, että hän oli pudonnut kuoppaan.

Ja kuoppaa kaivettiin yhä syvemmälle. Reunoilta lohkesi aina lisää
maata. Lopulta täytyi tuoda hevosia ja rattaita, joilla vedettiin
hiekkaa pitemmän matkan päähän. Ja tämän kaikki tekivät aivan
ilmaiseksi, sillä kaikki tahtoivat pelastaa Lurun. Oli se suurta
rakkautta!

Lopulta oli koko mäki kaivettu kokonaan pois ja kallio tuli vastaan.
Nyt ei auttanut mikään muu kuin koettaa päästä sen sisään. Tuotiin
työaseita ja porattiin kallioon reikiä, pantiin niihin dynamiittia ja
sitten sytytettiin. Hui, kuinka se paukkui ja kuinka kiviä sinkoili
kaikkialle! Kun ne oli korjattu pois, niin porattiin taas uusia reikiä
ja taas pantiin niihin dynamiittia ja taas paukautettiin. Luru kuuli
tämän paukkeen saarelle asti ja pelästyi niin kovasti, ettei uskaltanut
lähteä kotikylään laisinkaan, vaan alkoi soutaa järven toiselle
puolelle apua hakemaan.

Täälläkin oli kuultu pauke, ja kun Luru tuli kehoittamaan heitä
lähtemään auttamaan, niin kaikki tietysti menivät. Arvaahan sen, mitä
he ajattelivat, kun jo etäältä näkivät, että kokonainen mäki oli
hävinnyt ja sen sijaan oli tullut kuoppa, josta lenteli kiviä ilmaan.
Aivan he luulivat, että sinne oli ilmestynyt tulivuori. Eihän se mikään
tulivuori ollut, vaan Kiljuset hakivat Lurua.

Kun toisen kylän asukkaat kuulivat, mistä oli kysymys, niin tietysti he
sulasta rakkaudesta ryhtyivät auttamaan.

Kiviä kuljetettiin pois oikein suurella joukolla ja hevosvoimalla. Ja
sitten taas porattiin reikiä, täytettiin ne dynamiitilla ja
paukautettiin.

Muuan insinööri matkusti junassa ja sattui näkemään, että kiviä tällä
tavoin lenteli ilmaan. Hän jätti junan ja tuli katsomaan, mitä oli
tekeillä. Kun hän näki, missä toimissa kaikki olivat, ryhtyi hän töitä
johtamaan, ja nyt ne vasta sujuivatkin oikein tulista vauhtia, sillä
insinööri on aina insinööri.

Kun tätä tavatonta puuhaa katseli, niin olisi jokainen luullut, että
täällä oli suuri vuorikaivos. Mutta eihän se mikään vuorikaivos ollut,
ei ollenkaan, kaikki etsivät ainoastaan Lurua.

Oli jo syntynyt niin syvä kuoppa kallioon, että kiviä täytyi hinata
ylös köysillä ja nostokoneilla. Mutta ei kukaan väsynyt, vaan kaikki
tekivät aivan taukoamatta työtä. Eiväthän kaikki enää muistaneet, minkä
tähden tässä puuhattiin tällä tavoin; pääasia oli, että jokainen
ponnisti oikein voimainsa takaa.

Mutta jo tuli Lurun ikävä omaisiaan ja hän päätti rohkaista mielensä ja
läksi soutamaan kotiaan kohden.

Tällä välin oli insinööri kysynyt isä Kiljuselta, mitä hän oikeastaan
vuoresta etsi. Tietysti isä vastasi, että Lurua hän etsi, Lurua,
poikaansa, joka oli pudonnut kuoppaan.

Ai, ai, kuinka insinööri silloin suuttui, ja kuinka toisen kylän
asukkaat suuttuivat, ja lopulta kaikki suuttuivat niin, että kaikki
huusivat yht'aikaa. Kylläpä isä ja äiti Kiljunen ihmettelivät sitä,
etteivät he ymmärtäneet vanhempien levottomuutta, kun heidän poikansa
oli kadonnut.

Juuri tämän pahimman mellakan aikana ilmestyi Luru sinne. Hänellä oli
teikissä viisi ahventa, ja hän astui keskelle ihmisjoukkoa ja kysyi
isältään nähtyään hänet:

-- Onko aarre tullut näkyviin?

Hänen ilmestymisensä näin aivan äkkiä vaikutti Kiljusiin merkillisellä
tavalla. He vaikenivat vähäksi aikaa ja sitten he alkoivat ilosta
itkeä. Mutta ne, jotka eivät itkeneet, ne olivat kaikki toiset. Tällä
tavoin oli heidät siis saatu aivan suotta tekemään työtä ja
ponnistelemaan yötä päivää! Se oli heidän mielestään hävytöntä. Ja kun
se oli hävytöntä, niin he sanoivat sen aivan suoraan. Kyllä siinä suut
kävivät niin kovasti, ettei toinen kuullut toisen sanoja.

Ja lopuksi kaikki kääntyivät Kiljusiin ja sanoivat: Hyi! -- Ja kun
ajattelee, että heitä oli niin paljon, niin oli siinä ääntä.

Kun kaikki kyläläiset olivat menneet hevosineen ja rattaineen pois ja
Kiljuset yksin olivat jäljellä ja tuo vieras insinööri heidän
seurassaan, niin tapahtui taas jotain aivan merkillistä.

Insinööri tarkasteli kalliosta lohkaistuja kiviä ja huudahti äkkiä.
Olipa kummallista kuulla jonkun muunkin osaavan huutaa yhtä kovasti
kuin Kiljuset. Mutta olikin hänellä huutamisen syytä. Hän oli nimittäin
huomannut, että kalliossa oli tavattoman paljon malmia. Ja kun tietää,
että malmia etsitään vuoresta, että se tuottaa hyvin paljon rahoja,
siitä kun valmistetaan rautaa, niin ei enää ihmettele insinöörin
huutoa. Ihme ja kumma, ettei hän aivan pyörtynyt.

Ja lopulta kävi niin, että insinööri osti tämän maapalan isä Kiljuselta
ja maksoi hänelle suuret summat rahaa, niin paljon, että kissojen hinta
ja rahti tuli suoritetuksi ja rahaa jäi vielä hyvin, hyvin paljon
tähteeksikin.

Kiljuset olivat sittenkin löytäneet aarteen.



Kun Kiljuset olivat hirviä pyytämässä


Kiljusen pojat, lihava Mökö ja laiha Luru, olivat kuulleet hirvien
metsästämisestä. Tekihän heidänkin mielensä mennä sellaisia elukoita
pyytämään. Kun he tämän asian mainitsivat kotonaan, niin isä Kiljunen
sanoi, tai oikeastaan huusi, sillä eihän hän koskaan puhunut
tavallisella äänellä:

-- Oletteko te ihan patahassuja! Ei niitä saa jokainen pyytää! Ensin on
haettava lupa maaherralta.

Kun pojat sen kuulivat, niin he menivät yhdessä kirjoittamaan kirjettä
Hämeen läänin maaherralle. Kun he kolme tuntia olivat miettineet, millä
tavoin tämä kirje oli kirjoitettava, niin he saivat seuraavan
valmiiksi:

"Hämeen läänin herra maaherra. Mekin tahtoisimme mennä pyytämään
hirviä. Saammeko mennä? Kyllä me osaamme sen tehdä, me osaamme vaikka
mitä, ja me olemme rohkeita poikia. Mökö ja Luru Kiljunen."

Kun maaherra aina on kohtelias herra, niin tuli pian vastaus pojille,
ja siinä sanottiin, että heillä on lupa tappaa viisi hirveä.

Kun pojat saivat tämän kirjeen, huusivat he niin kovaa hurraata, että
äiti Kiljunen, joka kuitenkin oli tottunut jo yhteen ja toiseen
huutoon, painoi kätensä korvilleen ja huusi:

-- Olkaa hiljaa, pojat!

Pojat eivät ilmoittaneet hankettaan isälleen eikä äidilleen, sillä he
olivat päättäneet ilahuttaa kotiväkeä tuomalla hirvenpaistia taloon.

Seuraavana päivänä he menivät pyydystämään hirviä. Mökö, joka oli
vahvempi, oli ottanut leikkipyssynsä, sellaisen, jolla herneitä
ammutaan. Luru oli päättänyt tuoda hirven elävänä kotiin ja oli sen
vuoksi ottanut nuoran mukaansa.

Eivät he koskaan olleet nähneet hirviä muualla kuin Helsingissä
käydessään Korkeasaaren eläintarhassa, mutta kun ne tarhassa olivat
astelleet rauhallisesti, niin pojat uskoivat, että samanlaisia ne ovat
muuallakin.

Kylässä he saivat kuulla, että aivan läheisessä metsässä oli nähty
kaksi hirveä.

-- Ne ovat meidän! huusivat pojat ja läksivät juoksemaan metsään.

Siellä he huusivat, jotta hirvet tulisivat näkyviin, ja arvaahan sen,
että silloin ääntä syntyi, kun Kiljusen pojat oikein täyttä totta
huusivat. Oli se sellainen melu, että hirvetkin pelästyivät ja tulivat
katsomaan, mikä oli hätänä.

Kun nuo suuret eläimet sitten tulivat näkyviin, niin pojat vähäksi
aikaa vaikenivat, ja Mökö, joka aina oli punainen, kalpeni kerrassaan.
Mutta Luru, joka oli kalpea jo ennestään eikä siis voinut tulla sen
kalpeammaksi, huusi:

-- Ota sinä, Mökö, tuo suurempi, kyllä minä pienemmän hoidan!

Kun Mökö kuuli Lurun sillä tavoin puhuvan, niin hän tuli heti
urhoolliseksi. Hän latasi pyssynsä ja meni hirveä vastaan. Ja Mökö
laukaisi niin että paukahti! Mutta mitä hirvi olisi välittänyt Mökön
herneistä? Se mörähti jotain, ja Mökö luuli sen nauravan hänelle. Se
suututti Mököä, ja hän huusi:

-- Ole siinä nauramatta, ei tämä ole mikään leikin asia, täysi tosi
tässä on!

Ja hän latasi pyssynsä taas ja ampui uudestaan. Ei hirvi nytkään
liikahtanut.

-- Se on aivan samanlainen kuin lehmä, sanoi Luru. -- Ei se kuole sinun
pyssystäsi. Ota se elävänä kiinni, niinkuin minäkin teen.

Ja Luru meni aivan rohkeasti pienemmän hirven luo ja heitti sille
nuoransilmukan kaulaan. Mutta silloin hirvi säikähti ja hyppäsi
korkealle. Sitten se lähti täyttä laukkaa juoksemaan. Luru ei päästänyt
nuoraa irti käsistään, vaan laahautui jäljestä.

Mökö huusi:

-- Minne sinä menet, Luru?

-- Minä sain jo kiinni! huusi Luru kieriellessään maassa hirven
vetäessä häntä pitkin metsää. -- Minä menen kotiin, tule sinä jäljestä,
jos pääset!

Silloin Mökö meni isomman hirven luo ja koetti ottaa sen käsin kiinni.
Mutta hirvi painoikin päänsä alas ja heitti Mökön korkealle ilmaan. Kun
Mökö oli vähän aikaa ilmassa heilunut, niin hän pudota moksahti hirven
selkään.

Hirvi pelästyi kovasti ja läksi menemään, minkä alta pääsi. Ja kun
hirvellä on pitkät sääret, niin he kulkivat hyvää kyytiä.

Kun Mökö näki kaukaa Lurun roikkuvan vielä nuorassa ja hirven laahaavan
häntä pitkin metsää, niin hän huusi:

-- Kiipeä selkään, Luru!

Luru ymmärsi sen ja alkoi kiivetä nuoraa myöten. Ei kestänyt kauankaan,
kun hän jo oli toisen hirven selässä. Mutta minkä näköinen hän oli! Hän
oli kierinyt maassa, vaatteet olivat repeytyneet päältä pois, ja koko
hänen ruumiinsa oli aivan likainen, niin likainen, että hän ei enää
ollut ollenkaan ihmisen näköinen. Ei Mökökään olisi häntä tuntenut
omaksi veljekseen, ellei olisi tietänyt, että se todellakin oli Luru,
hänen oma, laiha veljensä.

Ja nyt sitä kiidettiin puitten välissä niin, että oksat rapisivat.

Tuli suo eteen, ja sinne molemmat hirvet loikkasivat, ja arvaahan sen,
minkä näköisiä pojat olivat, kun oli päästy suon toiselle puolelle. He
olivat niin mutaisia, että tuskin enää itsekään tunsivat itseään, saati
sitten muut.

Kun hirvet olivat laukanneet metsässä tarpeekseen, tulivat ne lopulta
sille kylätielle, jonka varrella Kiljuset asuivat. Ja nyt mentiin
sileätä maantietä pitkin, niin että paikat paukkuivat.

Pojat huusivat ilosta, huusivat niin, että koko kylä tuli katsomaan,
mikä oli hätänä. Kun ihmiset näkivät kaksi hirveä, jotka kiitivät
kylään päin ja niiden selässä kaksi kummallista olentoa, niin kaikki
pelästyivät kovasti, sillä he luulivat, että nyt olivat kummitukset tai
muut pahat kylään tulleet.

Ja koko kylä parkaisi kauhusta! Oli siinä taas ääntä yhdeksi kertaa! Ja
kaikki menivät pakoon. Muutamat kiipesivät puihin, toiset piiloutuivat
perunakuoppiin. Ja kaikki olivat varmoja siitä, että nyt oli
maailmanloppu tullut.

Ja eläimet, ne vasta kovasti säikähtivät, sillä eihän niillä ollut
ollenkaan järkeä. Kaikki hevoset juoksivat maantielle ja kiiruhtivat
alta pois. Ja lehmät sitten! Nekin juoksivat niin että keikkuivat. Ja
siat, nekin panivat parastaan, jota pitemmälle tultiin. Kissat
juoksivat häntä pystyssä, kanat koettivat päästä alta pois ja menivät
niin hyvää kyytiä, että olivat melkein irti maasta. Olipa siinä
kiirettä, ai, ai, kuinka kovaa siinä mentiin! Mutta oli siinä ääntäkin,
sillä tietysti kaikki eläimet huusivat hädissään.

Pulla oli poikien mentyä metsälle hakenut heitä joka paikasta. Kun ei
ollut löytänyt, niin se oli lähtenyt kylään tuttaviaan tervehtimään.
Kun Pulla näki hirvien tulevan, niin se meni ensin häntä koipien
välissä pakoon ja haukkui minkä suinkin jaksoi aidan takaa kaikkia
niitä elukoita, jotka juoksivat hirvien edellä maantietä pitkin. Mutta
kun hirvet olivat päässeet ohitse, silloin Pulla päästi sellaisen
komentavan kiljahduksen, että kaikki kylän koirat ymmärsivät, mistä oli
kysymys.

Ja nyt kiiruhtivat kaikki koirat hirvien jäljestä; mitkä hyppelivät
hirvien kuonon edessä haukkuen vimmatusti, mitkä juoksivat rinnalla ja
siinä pitivät pahaa ääntä, mitkä kippasivat jäljestä ja koettivat saada
hirvien hännästä kiinni, ja kun se oli hyvin lyhykäinen ja kovin
korkealla, niin olipa siinä hyppimistä. Ja viimeisenä tuli Pulla, joka
ei mitenkään pienillä jaloillaan jaksanut pysyä toisten rinnalla.
Kyllähän se juoksi niinkuin vatsanalus olisi ollut jalkoja täynnä,
mutta ei sekään oikein auttanut.

Ja koko joukko juoksi pitäen hirveätä melua ja rähinää maantietä
pitkin, niin että tomu oli aivan yhtenä pilvenä.

Kun kaikki ihmiset näkivät, että heidän kotieläimensä ja karjansa
olivat karkaamaisillaan pois kylästä, niin he läksivät koirien jäljestä
juoksemaan. Pojannaskalit pääsivät ensimmäisiksi, ne ravasivat niin,
ettei tahtonut jalkoja erottaa. Sitten tulivat aikamiehet, jotka
juoksivat ja harppasivat niin, että luuli jalkojen irtaantuvan. Heidän
jäljestään tulivat naiset, kohottivat hameitaan, jotta liepeet eivät
olisi tiellä, ja mennä huristivat. Ja sitten tulivat pikkutytöt. Ja
vihdoin viimein ne lapset, jotka vasta konttasivat. Kaikki, mitä
kylässä oli elävää olentoa, oli liikkeellä.

Oli se juhlallinen näky! Se oli yhtä ainoata juoksua ja huutoa.

Kiljusen talon kohdalla maantie kääntyi. Eihän tällaista kiirettä
pidettäessä, ja kiirettä siinä todellakin pidettiin, jouduttu
käännöksiä tekemään. Ja sillä tapaa tulivat kaikki Kiljusen pihalle.
Kun rakennuksia oli pihan ympärillä, niin kaikki jäivät sinne yhteen
kasaan. Kanat hyppäsivät koettaessaan oikein lentää, kuistin katolle,
kissat kiipesivät rakennuksen katolle. Lehmät menivät pihan oikealle
puolelle ja hevoset vasemmalle, siat jäivät portin pieleen, koirat
juoksentelivat joka paikassa. Hirvet jäivät keskelle pihaa ja ihmiset
maantielle portin ulkopuolelle. Kaikista huonoimmin konttaava lapsi ei
vielä ollut päässyt puolitiehenkään, vaan istui keskelle maantietä ja
huusi. Mutta kuka sellaisessa mellakassa sen ääntä olisi kuullut?

Isä ja äiti Kiljunen tulivat katsomaan, mikä hirveä joukko heidän
taloonsa tuli. Kun he näkivät hirvet ja niiden selässä kaksi
mustanruskeata olentoa, niin he molemmat parkaisivat ihan yht'aikaa. Ja
vaikka kaikki pitivät sellaista ääntä, ettei olisi luullut enää
maailmaan sen enemmän ääntä mahtuvankaan, niin kyllä se kumminkin
kuului, kun isä ja äiti Kiljunen huusivat voimainsa takaa. Se oli
sellainen huuto, että kaikki hämmästyksestä vaikenivat, kaikki muut
paitsi Pulla, joka haukkumisesta jo aivan käheänä koetti herättää
toisten huomiota.

-- Päivää! huusivat pojat. -- Tässä on taloon kaksi hirveä. Me olemme
tuoneet ne metsästä.

Silloin isä ja äiti Kiljunen taas huusivat, mutta nyt ilosta. Pojat
otettiin alas hirvien selästä, pestiin ja vaatetettiin. Kylän asukkaat
keräsivät kotieläimensä ja veivät ne pois.

Hirvet jäivät Kiljusen taloon, ja Pulla pantiin niitä paimentamaan. Ja
jos Pulla vain olisi niitä hyvin paimentanut eikä päästänyt niitä
karkaamaan, niin kai ne vieläkin olisivat siellä.



Kiljusen herrasväen toinen Helsingin-matka


Jonkin aikaa Kiljusen herrasväki pysytteli maalla aivan rauhassa, ja
Helsinki oli jo ennättänyt unohtaa heidän vierailunsa. Heidän
sielläolostaan ei ollut jäänyt jäljelle mitään muuta kuin lause, jota
helsinkiläiset usein käyttivät. Tämä lause oli: "Kiire kuin
Kiljusilla!"

Mutta kun pimeät elokuun illat tulivat ja elämä alkoi
käydä yksitoikkoiseksi, sillä se saattoi Kiljusillekin tulla
yksitoikkoiseksi, alkoivat he puhella Helsingistä. Pian oli heissä
herännyt ajatus, että sinne olisi hauska jälleen päästä. He olivat
aivan varmasti vakuutettuja siitä, että kaikki tulevat hyvin iloisiksi,
kun he vain ilmestyvät kaupunkiin.

Äkkiä he päättivät lähteä Helsinkiin.

Ja kun Kiljusille aina tapahtuu kovin merkillistä matkoillaan, niin oli
tämäkin matka sellainen, että se olisi oikeastaan historiaan
kirjoitettava.

Tehtyään tämän päätöksensä riemuitsivat he itse siitä niin kovasti,
että huusivat kaikki yht'aikaa. Ja kun he olivat toisilleen tällä
tavoin ilonsa ilmaisseet, menivät Mökö ja Luru etsimään Pullaa
ilmoittaakseen tälle, mikä sitä odotti. He tarttuivat molemmat Pullan
etukäpäliin ja pakottivat sen kulkemaan takajaloillaan heidän välissään
pitkin pihaa ja huusivat sille:

-- Me menemme Helsinkiin!

Ja Pulla taisi tämän ymmärtää, sillä se haukkui minkä suinkin jaksoi.
Ja kun se oli Kiljusen koira, niin se haukkui tavallista kovempaa,
sillä sen oli aina ollut pakko ponnistaa viimeisetkin voimansa
saadakseen äänensä kuuluviin.

Kun edellisellä matkalla asunto hotellissa oli tullut hiukan
levottomaksi, niin oli äiti Kiljunen tällä kertaa sitä mieltä, etteivät
he menekään asumaan minnekään hotelliin, hakevat ainoastaan jostain
rauhallisen huoneen ja vievät kotoa ruokaa mukanaan.

Tätä varten tuotiin suuri puulaatikko ja siihen ahdettiin kaikenlaista
sellaista, mitä suinkin voitiin syödä. Siinä oli voita ja leipää, oli
maitoa ja juustoa, oli palvattua lihaa ja nauriita, kylmiä perunoita ja
silakoita, siinä oli purkeissa puuroa ja puolahilloa, ja siinä oli
kahvipannukin ja kaikki, mitä tarvittiin kahvin valmistamiseen. Tämän
laatikon kuljettamiseksi otettiin matkaan poikien itse valmistamat
matalat kärryt, joissa oli neljä pyörää.

Jotta junassa ei laatikkoa käännettäisi nurin, jolloin tavarat
menisivät sekaisin, oli isä Kiljunen laittanut pahvista suuren lapun,
jossa oli kirjoitus: "Tämä puoli ylöspäin!" Ja tämä lappu aiottiin
naulata laatikon kanteen. Lapun isä antoi Mökölle, jotta hän sen
naulaisi, mutta Mökö pistikin sen taskuunsa ja sinne se jäi
toistaiseksi.

Puulaatikko oli suuri. Kun Pulla näki sinne ajettavan kaikenlaista
hyvää, teki sen mieli tarkastaa sitä. Juuri kun Kiljuset pukivat ylleen
päällysvaatteita, hyppäsi Pulla laatikon vieressä olevalle tuolille,
kohotti kuonollaan laatikon kantta, pisti päänsä yhä syvemmälle
ulottuakseen ottamaan jotain hyvää. Mutta silloin se kurottautuikin
liian syvälle; se retkahti laatikkoon, ja kansi putosi kiinni.

Jo oli kiire asemalle, ja isä Kiljunen pani nopeasti laatikon lukkoon.
Se nostettiin rattaille, ja herrasväki läksi ajamaan tulista vauhtia
asemalle.

Se oli taas sellaista menoa, että kyllä kylässä tiedettiin Kiljusten
olevan jonnekin matkalla.

Mennessään eivät Kiljuset muistaneetkaan, että Pullaa ei näkynyt
missään, niin paljon he ajattelivat sitä suurta iloa, mikä heille tulee
Helsinkiin päästyä.

He olivat tulleet asemalle, kun Luru sanoi:

-- Missä Pulla on?

-- Missä Pulla on? huusivat silloin kaikki Kiljuset yht'aikaa.

Silloin kuului laatikosta Pullan haukuntaa. Ja sen kuultuaan Kiljuset
taas huusivat, mutta tällä kertaa ilosta.

Laatikko avattiin, ja Pulla nosti kuononsa ylös ja haukahti iloisesti.

Mutta millaisessa tilassa se olikaan!

Pulla oli laatikossa ryöminyt sinne ja tänne ja lopulta jäänyt hyvin
merkilliseen asemaan. Sen toinen takajalka oli puuropurkissa, toinen
hillopurkissa, toinen etujalka oli voikimpaleessa, jonne se oli
painunut syvälle. Toinen etujalka vain oli vapaa, ja sitä se räpytteli
tervehtiäkseen poikia. Häntä, joka poikien ainaisesta repimisestä oli
tullut jokseenkin harvakarvaiseksi, oli myöskin vapaa, ja sitä se
heilutti.

Niin suuri oli Kiljusten ilo nähdessään taas kadonneen Pullansa,
etteivät he joutaneet laisinkaan ajattelemaan, miten ruokien oli
käynyt. Pulla nostettiin maalle, ja se alkoi heti nuolla käpäliään,
ensin etukäpälää, jossa oli voita, sitten sitä takajalkaa, joka oli
puurossa, ja viimein sitä, jossa oli hilloa. Pulla oli nimittäin viisas
koira ja tiesi hyvin, missä järjestyksessä ruoat syödään.

Kiireimmän kautta suljettiin laatikon kansi. Isä Kiljunen muisti
valmistaneensa tuollaisen lapun, joka oli kanteen kiinnitettävä.
Sitäkös nyt ruvettiin etsimään! Kun oli pidetty sellaista elämää, että
kaikki asemalla olevat riensivät katsomaan, mikä oli hätänä, löytyikin
se Mökön taskusta.

Kun ei ollutkaan vasaraa eikä nauloja, joilla se olisi kiinnitetty,
niin äiti Kiljunen otti sen huostaansa ja pisti sen omaan taskuunsa.

Kyllähän Kiljuset tiesivät, että juna sille asemalle pysähtyy, mutta se
ei estänyt heitä kaikkia huutamasta ja huitomasta käsillään, kun juna
ajoi asemalle.

Kun Suomessa on yleisesti levinnyt sanomalehti, "Pääskynen", joka on
tarkkaan seurannut Kiljusten elämää ja hommia, niin olihan junassa
monta, jotka heti melusta saattoivat arvata, että tämä oli nyt se
kuuluisa Kiljusen herrasväki, joka pyrki junaan.

Ja mikä oli seurauksena! Ei suinkaan se, että kaikki olisivat tahtoneet
olla heidän lähellään, niinkuin kuuluisille henkilöille yleensä
tapahtuu, vaan kaikki pakenivat siitä vaunusta, jonne Kiljusen joukko
oli mennyt, sillä he pelkäsivät joutuvansa johonkin selkkaukseen.
Kiljusen herrasväki oli siinä suhteessa omituinen, että sille tapahtui
merkillisiä asioita aina, kun se joutui muiden kanssa tekemisiin, mutta
harvoin mitään erikoista silloin, kun he olivat yksinään omissa
hoteissaan. Seurauksena tästä oli, että he pääsivät Helsinkiin asti
saamatta mitään merkillistä aikaan.

Mutta heti asemalla he herättivät suurta huomiota. Äiti Kiljunen oli,
niinkuin muistetaan, pistänyt tuon pahvipalan, jossa oli "Tämä puoli
ylöspäin", taskuunsa. Hänen ottaessaan nenäliinaansa tuli pahvipala sen
mukana ja jäi roikkumaan hameen päälle.

Ai, kuinka ihmiset nauroivat sen nähdessään. Muutamat oikein hirnuivat
ilosta, pikkupojat hyppelivät ja huusivat, asemalla olevat
sanomalehtimyyjät huusivat paljoa kovempaa kuin lehtiä kaupatessaan:
"Tämä puoli ylöspäin!" Ei asemalla ollut ainoatakaan, joka ei olisi
nauranut.

Ja hullunkuristahan se olikin, kun äiti Kiljusen hameessa oli sellainen
kyltti, että hamepuoli oli pidettävä ylöspäin. Kaikkihan silloin
kuvittelivat, miltä laiha äiti Kiljunen näyttäisi, jos hänet pantaisiin
käsillään seisomaan.

Kiljuset eivät ymmärtäneet tätä ihmisten iloisuutta millään muulla
tavalla, kuin että kaikki riemuitsivat heidän tulostaan Helsinkiin. Sen
vuoksi he nyökkäsivät kaikille ystävällisesti aivan kuin vanhoille
tutuilleen.

Äiti Kiljunen ensimmäisenä huomasi, että hänelle naurettiin, ja
katsoessaan sivulle hän näki tuon lapun. Ja silloin hän parkaisi niin
kovasti, että kyllä hän silloin olisi saanut Kiljusen nimen, ellei
hänellä jo ennestään sitä olisi ollut. Ja ihmiset nauroivat vieläkin
makeammin hänen huudolleen.

Kun herrasväki oli saanut tavaransa, niin he panivat laatikkonsa
poikien rattaille ja läksivät kaikkien ihmetellen heitä katsellessa
Rautatientorille.

Sen laidassa on Kansallisteatteri, jossa juuri sinä iltana oli
näytäntö. Sinne päätti isä Kiljunen viedä koko perheensä. Ja nyt sitä
marssittiin teatteria kohden. Isä veti rattaita, pojat astelivat
rinnalla, äiti kulki jäljestä, ja viimeisenä tuli Pulla, joka iloisesti
hyppeli ja haukkui jokaista autoa, minkä sattui näkemään.

Teatterin eteiseen päästyä syntyi siellä olevan vartijan kanssa kova
riita, sillä hän ei millään muotoa sallinut, että Kiljuset veisivät
laatikkonsa teatteriin sisään. Eikä hän Pullaakaan tahtonut millään
muotoa päästää sinne.

Kun siinä oli väitelty, suostui vartija ottamaan huostaansa laatikon ja
Pullan. Isä Kiljunen osti pääsyliput, ja nyt meni herrasväki
teatteriin.

-- Näytäntö on jo alkanut, pitäkää kiirettä, sanoi ovenvartija.

Se oli varomaton sana sellaiselle joukolle, kuin Kiljusen herrasväki
oli. Vai vielä piti pitää kiirettäkin!

He ryntäsivät sellaisella vauhdilla sisään, että ovissa olevat lasit
helisivät ja katsomossa olevat ihmiset luulivat, että eteisessä
tapahtui jotain kamalaa. Näyttelijätkin vähäksi aikaa taukosivat
lavalla puhumasta. Pian kaikki kuitenkin rauhoittuivat nähdessään, että
saliin oli tulossa ihmisiä ja että melu oli saanut alkunsa siitä.

-- Missä meidän paikkamme on? huusi isä Kiljunen heti ovella,
astuttuaan sisään pimeään saliin.

-- Missä meidän paikkamme on? huusivat pojatkin.

Yleisö alkoi huutaa: sh, sh! Kiljuset luulivat, että se kuului asiaan,
ja huusivat hekin: sh, sh! Siitä syntyi sellainen suhina, ettei
laisinkaan kuullut, mitä näyttämöllä sanottiin. Ei se ollut
välttämätöntäkään, sillä kaikkien huomio oli kääntynyt sisääntulevaan
herrasväkeen.

-- Keitä he ovat? kysyi eräs nainen vieressään olevalta naiselta.

Isä Kiljunen kuuli tämän ja vastasi heti täydellä äänellä:

-- Me olemme Kiljusen herrasväki!

Siitäpä ilo syntyi salissa, sillä tunsivathan kaikki Kiljuset. Ja nyt
jokainen tahtoi saada heitä istumaan lähelleen. Olipa siinä metakkaa!
Huudettiin joka puolelta heille, että siellä ja siellä oli vapaita
paikkoja. Monet nousivat paikoiltaan ja viittoilivat käsillään.

Kun tätä melua oli jonkin aikaa kestänyt, tuli isä Kiljunen katsoneeksi
lippuihinsa ja näki niissä numerot. Tästäkös syntyi taas uusi kysely,
joka piankin loppui, kun saatiin selville, missä herrasväen paikat
olivat.

Nyt alkoivat kaikki kuunnella, mitä näyttämöllä sanottiin. Oikeastaan
on väärin sanoa, että ihmiset kuuntelivat, mitä näyttelijät puhuivat.
Kiljuset kyllä kuuntelivat, mutta kaikki muut kuuntelivat heitä. He
nimittäin tekivät koko ajan ääneen huomautuksiaan. Ja kun heidän älynsä
ei ollut erikoisen loistava, niin tuli siitä sellaisia huomautuksia,
että niille sai nauraa enemmän kuin itse näytelmälle.

Kun tätä iloa oli jonkin aikaa jatkunut, niin tapahtui näyttämöllä
jotain sellaista, joka käänsi kaikkien huomion sinne.

Tämän sai Pulla aikaan.

Herrasväen mentyä sisälle oli Pulla jäänyt ulkoeteiseen ovenvartijan
hoidettavaksi. Kun pojat eivät olleet sitä millään tavalla
yllyttämässä, niin se istui vartijan vieressä aivan rauhallisesti,
heilutti vain toisinaan häntäänsä ja haukahti iloisesti.

Ovenvartija luuli Pullan pysyttelevän siinä rauhallisesti paikoillaan
ja läksi jonnekin muuanne omille asioilleen. Mutta kun Pulla oli jäänyt
yksin, niin sen tuli kovasti ikävä poikia ja se läksi heitä etsimään.

Se pääsi ensiksi käytävään ja sieltä eräästä raollaan olevasta ovesta
näyttämön puolelle.

Täällä oli kaikki Pullan mielestä erittäin hauskaa, ja se päätti ottaa
kaikesta tarkan selon. Ennenkuin kukaan huomasikaan, oli se jo keskellä
näyttämöä ja päästi oikean ilohaukahduksen nähdessään niin paljon outoa
ja ihmeellistä.

Mutta kun Mökö ja Luru näkivät Pullan lavalla, niin hepä ilahtuivat. He
huusivat niin, että koko teatteri kaikui:

-- Pulla! Pulla!

Tämä nimi ja tämä huuto vaikutti koko yleisöön niin innostuttavasti,
että sekin alkoi huutaa:

-- Pulla! Pulla!

Ja kun Pulla huomasi näyttämöllä tulleensa yleisen huomion esineeksi,
niin se heilutti harvakarvaista häntäänsä, teki muutaman iloisen
hyppäyksen ja sitten päästi oikein riemuhaukunnan. Sen teki kovasti
mieli mennä sinne, missä pojat olivat.

Juuri kun Pulla oli menossa etsimään tietä suoraa päätä yleisön
puolelle, niin se huomasi kuiskaajan, jonka pää näkyi permannosta ja
pään vieressä käsi, joka vihaisesti huitoi. Nähdessään olennon, jolla
ei ollut alaruumista ollenkaan, Pulla kummastui ja sanoi tietysti
mielipiteensä haukkumalla oikein vihaisesti. Ja nytpä syntyi oikein
kiivas rähinä.

Kuiskaaja, joka näki edessään haukkuvan koiran ja kuuli, miten yleisö
oikein kiljui ilosta nähdessään tämän metakan, ojensi käsivartensa
tarttuakseen Pullan niskaan. Mutta siitä Pulla ei pitänyt laisinkaan,
vaan yltyi haukkumaan yhä kiivaammin.

Yleisön puolella Kiljuset huomasivat, että Pullalle aiotaan tehdä
pahaa, ja päättivät heti mennä auttamaan. He ryntäsivät siis eteenpäin.
Mutta nyt tulikin este. Yleisön ja näyttämön välillä on syvä aukko,
jossa orkesteri soittaa. Kiljuset olivat urhoollisia, eivät he
pelänneet, vaan hyppäsivät sinne. Siellä oli soittokoneita ja niiden
päälle he tulla muksahtivat.

Pojat näkivät kaksi rumpua ja luulivat, että ne kyllä kestävät heidän
hypätä päälle. Mikä suuri erehdys! Kun Mökö koko lihavuudessaan putosi
rummulle, niin kuului sellainen paukahdus, kuin kanuunalla olisi
ammuttu, sillä rummun kalvo meni rikki. Luru oli laihempi, ja kun hän
putosi rummulle, niin hän ensin pomppoili pari kertaa ilmaan ja sitten
puhkaisi korollaan senkin rummun kalvon, jolloin kuului uusi paukahdus.

Isä Kiljunen luuli suurta bassoviulua kestäväksi ja loikkasi sen
päälle. Kuului vain rämähdys, kun se halkesi, ja isä Kiljunen joutui
johonkin pahaan rakoon. Äiti Kiljunen joutui keskelle torvikasaa, ja ne
sotkeutuivat hänen jalkoihinsa.

Koko yleisö ryntäsi katsomaan, miten Kiljusten oli käynyt, näyttelijät
tekivät samoin näyttämön puolella, ja niiden joukossa Pulla etumaisena
katsoi alas orkesteriin ja ulvoi sydäntävihlovasti nähdessään rakkaan
isäntäväkensä tällaisessa kurjassa tilassa.

Mutta eivät Kiljuset hätääntyneet. Pian he olivat taas jaloillaan ja
alkoivat pyrkiä näyttämölle. Sieltä ojennettiin heille käsiä ja
kiskottiin ylöspäin. Kun he sitten olivat tulleet näyttämölle, niin
Pulla haukkui ilosta ja yleisö taputti käsiään.

Kiljusten osaksi tuli sellaisia suosionosoituksia, että he saivat tulla
monta kertaa kiittämään yleisöä. Rivissä he seisoivat pituuden mukaan.
Ensin äiti, sitten isä, sitten Luru ja Mökö ja viimeiseksi Pulla, joka
herrasväkensä kumartaessa yleisölle aina nousi takajaloilleen istumaan
ja räpytteli etukäpäliään.

Kun kaikki kerran kuitenkin loppuu, niin loppui kättenkin taputus.
Kiljuset pantiin erikoiseen aitioon, josta he eivät päässeet minnekään
liikkumaan. Ja kummallista kyllä eivät he saaneetkaan enää mitään muuta
häiriötä aikaan sinä iltana.

Mutta kun yleisö poistui teatterista, niin kaikki sanoivat, ettei
heillä Kansallisteatterissa ole koskaan ollut niin huvittavaa iltaa.

Viimeksi lähtivät Kiljuset. Kun he olivat ottaneet jälleen huostaansa
rattaat, joiden päällä oli ruokalaatikko, niin he alkoivat ajatella,
minne menisivät yöksi, sillä olihan jo myöhä ja heidän oli uni.
Hotelliin he eivät tahtoneet, senhän he olivat päättäneet jo kotoa
lähtiessään.

Vastapäätä teatteria on Ateneum. Heidän tultuaan sen eteen otti äiti
Kiljunen taskustaan avainkimpun, joka sinne oli jäänyt, ja
ajattelematta laisinkaan, oliko se sopivaa vai ei, avasi Ateneumin
oven. He menivät aivan rauhallisesti sisään ja ottivat ruokalaatikon
kärryineen mukaansa.

Ateneumin porraskäytävässä on suuri joukko kuvapatsaita. Niitäkös Pulla
alkoi haukkua, sillä eihän se sellaisia ennen ollut nähnyt, sillä
totisesti Kiljusen talossa ei mikään kuvapatsas olisikaan pysynyt
ehjänä. Pulla luuli niitä jonkinlaisiksi valkoisiksi kummituksiksi ja
rähisi niille oikein voimiensa takaa.

Sitten alkoi Pulla ravata portaita ylös, ja koko herrasväki seurasi
juoksujalkaa. Portaat olivat hyvin korkeat. He olivat päässeet jo
melkein niiden yläpäähän, kun pimeässä isä Kiljunen horjahti ja alkoi
kieriä portaita alas. Kun hän oli lihava, niin hän hyppeli kuin suuri
pallo. Äiti Kiljunen säikähtyi tästä niin pahanpäiväisesti, että kaatui
hänkin. Ja kun hän oli pitkä ja laiha, mukkelehti hän niin, että hameet
hulmusivat hänen ympärillään. Mökö ja Luru tarttuivat toisiinsa kiinni
ja tulivat yhtenä keränä alas. Mutta Pulla jäi portaitten yläpäähän ja
haukkui minkä suinkin jaksoi. Se oli varmasti vakuutettu siitä, että
herrasväki oli tämän kierimisen keksinyt huvittaakseen häntä.

Tämä tällainen melu kuului jo kauas torillekin, ja poliiseissa heräsi
epäilys että sinne oli mennyt varkaita, ja he toimittivat kiireimmän
kautta sanan poliisikamariin. Sieltä tultiin heti poliisilaitoksen
autolla hakemaan varkaita.

Mutta eihän siellä mitään varkaita ollut, ei muuta kuin Kiljusen
herrasväki. Ja nyt heidät otettiin kiinni, pantiin autoon ja vietiin
poliisikamariin. Siellä heidät pantiin putkaan yöksi.

Kun he siellä istuivat olkivuoteillaan, sanoi isä Kiljunen aivan
säteilevänä:

-- Meidän kävi sittenkin paremmin kuin hyvin. Mehän saimme yösijan
aivan ilmaiseksi. Tosin tämä on hiukan epämukava, mutta kyllä täällä
toimeen tulee.

Aamulla heidät päästettiin ulos ja vietiin tutkittaviksi. Kun he olivat
perin rauhallisen näköisiä, niin eihän heitä kovasti vartioitu. Sen
vuoksi ei kukaan huomannutkaan, kun he jo olivat pihalla, ja kun siellä
oli juuri parhaillaan poliisilaitoksen auto lähtöön valmiina, niin
Kiljusen herrasväki nousi siihen.

Isä Kiljunen koetteli siinä kaikenlaisia kädensijoja ja vipuja. Ja
äkkiä auto hurahti menemään! Hui, kuinka se meni! Isä Kiljusella oli
kuitenkin siksi paljon mielenmalttia, että hän osasi tarttua
ohjauspyörään. Ja sitten sitä mentiin pitkin Aleksanterinkatua.

Olipa se kummallista menoa. Vuoroin oli auto vasemmanpuolisella
katukäytävällä, vuoroin oikeanpuolisella. Kadulla olevat ihmiset, jotka
näkivät tämän kummallisen auton tulevan, säikähtyivät ja pakenivat
minkä ennättivät. Muutamat juoksivat kadun varrella oleviin kauppoihin,
toiset karkasivat sivukaduille, toiset taas etsivät turvaa kadun
varrella olevissa raitiotien sähköpylväissä. Kylläpä ne heiluivat, kun
oikein lihavat eukot niihin kapusivat.

Mutta olipa poliisikamarissakin huomattu, että Kiljuset olivat
lähteneet poliisilaitoksen autolla, ja nytpä lähdettiin juoksemaan
jäljestä, ottamaan heitä kiinni nimittäin. Katu oikein vilisi
poliiseja, jotka harppasivat täyttä kyytiä eteenpäin.

Kun yleisö tämän näki ja tunsi poliisilaitoksen auton, niin kaikki
luulivat, että poliiseille pidettiin juoksuharjoituksia, sillä miksi ne
muuten olisivat sillä lailla ravanneet pitkin katuja.

Siksi mutkikasta oli Kiljusten ajo, etteivät he päässeet aivan kovaa
kyytiä eteenpäin, mutta aina kuitenkin siksi suurella vauhdilla,
etteivät poliisit saaneet heitä kiinni.

Ja tätä menoa sitten jatkettiin, kunnes tultiin Eläintarhaan. Sinne isä
Kiljunen käänsi auton. Ja siellä tapahtui suuri onnettomuus, hyvin
suuri onnettomuus!

Ohjauslaite meni jollain tavoin epäkuntoon, ja koko reteli ja siinä
Kiljusen herrasväki meni aika kyytiä Töölön lahteen, niin että vesi
vain mulisi.

Täältä heidät nyt kalastettiin maalle ja vietiin märkinä jälleen
poliisikamariin. Ja kun pelättiin, ettei moniin satoihin nouseva
poliisikunta voisi pitää aisoissa tätä perhettä, kutsuttiin
sotaväkeä avuksi ja miehiä sijoitettiin tiheään ketjuun koko sen
kaupunginkorttelin ympäri, missä poliisikamari oli.

Juuri kun aiottiin ryhtyä tutkimaan Kiljusia ja päätettiin vaatia
heiltä edesvastuuta niistä häiriöistä, jotka he saivat aikaan, syttyi
Sörnäisten puolella suuri tulipalo. Palokunnat ajoivat vinhaa vauhtia
eteenpäin, kirkonkellot soivat, ihmisiä oli aivan mustanaan kadut
täynnä, kaikki menossa katsomaan tulipaloa.

Tässä hädässä unohdettiin Kiljusen herrasväki, sillä poliisien täytyi
mennä valvomaan järjestystä paikalla.

Silloin Kiljuset aivan rauhallisesti läksivät pois poliisikamarista.
Eivätkä sotilaat heitä estäneet, sillä kuka olisi luullut, että tuo
lihava herra, laiha rouva, paksu poika ja ruipelo poika sekä villakoira
olisivat mitään pahantekijöitä.

Ja kun Kiljusille tuli kiire mennä tulipaloa katsomaan, niin tuli siinä
muillekin kiire. Kaikki juoksivat, aivan kaikki!

Tulipalossa on aina kiire. Sen vuoksi olivatkin Kiljuset juuri siellä
paikallaan. Kun he saapuivat palavan rakennuksen luo, niin isä Kiljunen
heti ryntäsi etumaisten joukkoon ja alkoi komentaa palokuntalaisia. Ja
jotta sivulliset eivät tulisi liian lähelle, otti hän ruiskun ja
suuntasi ensin oikein paksun suihkun vasten niiden naamaa. Kyllä ne
silloin loittonivat.

Ja niin se vain oli, että Kiljusia helsinkiläiset saivat kiittää siitä,
ettei sinä päivänä koko Sörnäinen ollut tuhkana. He panivat sellaisen
vauhdin kaikkiin, että lyhyessä ajassa tuli oli sammutettu.

Kun poliisit huomasivat, ettei millään keinolla tätä herrasväkeä saanut
pysymään aloillaan, ettei sotaväkikään pystynyt heitä pidättämään, niin
päätettiin toimittaa Kiljusen herrasväki kaupungista pois.

Pelosta olivat kaikki vapisseet sinä kertana, kun he ensimmäisen
käyntinsä jälkeen läksivät, mutta nyt ei ollut enää pelkoa, vaan
ihailua, sillä tämä herrasväki oli kiireellään ja huutamisellaan sekä
komentamisellaan pelastanut suuren osan kaupunkia.

Asemalla oli ääretön joukko ihmisiä katsomassa heidän lähtöään. Sinne
oli rakennettu lava ja siinä puhuttiin yleisölle, torvisoittokunnat
soittivat ja yleisö lauloi. Ja kun Kiljusen herrasväki astui asemaa
kohden, silloin kaikki heiluttivat hattujaan ja hurrasivat. Asemalla
oli punainen matto, jota myöten Kiljuset astuivat vaunuun, joka heitä
varten oli varattu.

Sinne tultuaan he kaipasivat kyllä ruokalaatikkoaan, sillä tässä
mellakassa oli heidän jo tullut nälkä. Mutta tämänkin oli Helsingin
kaupunki ottanut varteen, ja junassa tarjottiin heille oikein hienot
päivälliset. Pullakin söi silloin niin paljon, että töin tuskin pääsi
enää kulkemaan.

Kotona odotti heitä Susanna, tuo poikien kissa. Tälle kerrottiin koko
matka aivan alusta alkaen. Ja kyllä Susanna silloin pääsi selville
siitä, että sen herrasväki oli tavallista erikoisempaa joukkoa.

Kaikissa sanomalehdissä oli ylistyskirjoituksia Kiljusista. Samalla
kuitenkin toivottiin, ettei tämä herrasväki enää suurella joukolla
tulisi Helsinkiin, koska huomio, minkä he herättivät, on liian suuri.

-- Sellaista se on, kun on kuuluisa, sanoi isä Kiljunen tämän
luettuaan. -- He tahtovat, että me kävisimme siellä useammin, ja
toivovat sen vuoksi, että aina joku meistä olisi siellä.

Näin he ymmärsivät oman arvonsa. Ja hyvähän on, kun jokainen on
itseensä tyytyväinen.



Kiljusen herrasväen markkinamatka


Kiljusen herrasväen teki mieli lähteä läheiseen kaupunkiin
syysmarkkinoille. Eihän sellainen matka mitään erikoista ollut, sillä
ainahan maalaiset käyvät markkinoilla, mutta Kiljusen pojat eivät
koskaan ennen olleet nähneet tätä hauskuutta.

Markkinoille ihmiset lähtevät sekä myymään että ostamaan. Kyllähän
Kiljuset tiesivät, että he aina siellä voivat jotain ostaa, sillä
tarvitaanhan taloudessa kaikenlaista, mutta siitä syntyi suuri kysymys,
mitä he voisivat myydä. Kauan tuumailtuaan sanoi Mökö:

-- Isähän on sanonut, että salin huonekalut pitäisi myydä ja ostaa
uudet sijaan. Viedään ne.

Ei isä Kiljunen koskaan ennen ollut kuullut, että joku lähtisi
markkinoille myymään vanhoja huonekaluja. Mutta mikä ennen ei ollut
tapahtunut, sehän saattoi tapahtua nyt.

Kiljusen vajassa oli vanhat nelipyöräiset vankkurit, sellaiset, joita
kaupungissa käytetään huonekaluja muutettaessa kesäkuun ensimmäisenä
päivänä. Miten ne olivat taloon joutuneet, sitä ei kukaan muistanut.
Samahan se oli, millä tavoin ne olivat tulleet, pääasia oli, että ne
nyt olivat aivan tarpeeseen.

Näille vankkureille ladottiin nyt Kiljusen salin huonekalut, he olivat
nimittäin päättäneet mennä hevosella ajaen markkinakaupunkiin asti,
jotta ei tarvitsisi rautatiellä maksaa kallista rahtia.

Ja kun sitten herrasväki oli valmis lähtemään, niin olipa se näky, jota
kannatti katsella. Aivan vankkureiden etuosassa oli isä Kiljunen
ajamassa istuen sohvalla. Keskellä kuormaa oli kiikkutuoli, joka oli
asetettu suuren laatikon päälle ja lujasti köytetty kiinni, jotta se ei
pääsisi heilumaan minnekään. Tällä tuolilla istui äiti Kiljunen. Hänen
takanaan oli salin korkea seinäpeili, muodostaen äiti Kiljusen
kiikkutuolille komean taustan, jotta näytti aivan siltä, kuin hän olisi
istunut valtaistuimella. Peilin takana oli rottinkireunainen pyöreä
kukkapöytä, jonka keskellä Pulla komeili. Kuorman sivuilla olivat salin
tuolit, ja niillä pojat istuivat. Susanna oli myöskin otettu matkaan ja
se makasi vuoroin äiti Kiljusen sylissä, vuoroin sohvalla isä Kiljusen
vieressä. Äiti Kiljusen edessä ja siis sohvan takana oli salin pöytä ja
sillä priimuskeittiö. Tämän oli äiti Kiljunen tahtonut ottaa mukaansa,
keittääkseen matkan varrella perheelleen kahvia.

Kyllähän kylän väki oli nähnyt Kiljusen herrasväen jos jossakin
muodossa ja jos jonkinlaisilla ajoneuvoilla matkustavan, mutta tämä oli
kuitenkin jotain aivan erikoista. Sen vuoksi olikin koko kylä
kokoontunut katsomaan heidän lähtöään.

Isä Kiljunen oli tottunut kaikenlaisiin yleisön suosionosoituksiin, sen
vuoksi hän aivan tyynenä istui paikallaan ja maiskuttaen suutaan
hoputti hevosta menemään. Äiti Kiljunen, aina ahkera nainen, oli
ottanut sukankutimen mukaansa ja istui nyt kuorman päällä
valtaistuimellaan, hattu päässään hiukan viistossa, hymyilevänä
nyökäten kaikille kyläläisille. Pojat hurrasivat, ja Pulla haukkui
jäähyväisiksi kylän koirille kukkapöydältään.

Ja niin sitä mentiin hiljalleen eteenpäin. Matkalla he herättivät siksi
suurta huomiota, että kaikki liittyivät heidän jälkeensä. Kun viimein
tultiin markkinakaupunkiin ja ajettiin torille, luulivat jo ihmiset
nähdessään korkean kuorman ja sen päällä aivan kuin valtaistuimella
naisen sekä kuorman jäljestä tavattoman pitkän jonon kansaa hevosilla
ajaen, että nyt tuli jokin suuri herra kaupunkiin.

Mutta eihän se ollut mitään muuta kuin Kiljusen herrasväki, joka tuli
markkinoille.

Torille tultuaan Kiljuset laskeutuivat alas, riisuivat hevosen
valjaista ja nostivat huonekalut maahan. Äiti Kiljunen, joka aina oli
huolellinen, järjesti huonekalut torille aivan samoin, kuin ne olivat
olleet heidän salissaan. Ja tämä näyttikin huoneelta kaikin puolin
muuten, paitsi että puuttui katto, seinät ja puulattia. Pöydällä kiehua
porisi priimuskeittiöllä kahvipannu ja äiti Kiljunen istui
kiikkutuolissaan pöydän vieressä kutoen sukkaa. Isä Kiljunen istui
tavallisella paikallaan sohvassa tupakoiden, ja Susanna oli hänen
sylissään, Pulla käveli edestakaisin tarkastellen väkijoukkoa. Pojat,
jotka muuten eivät kotonaan koskaan kauaakaan istuneet yhdessä
paikassa, istuivat nyt nojatuoleissa. Ainoa, mikä ei muistuttanut
Kiljusen salia, oli hevonen, joka oli sidottu sohvaan kiinni ja jonka
eteen oli pantu heiniä kukkaspöydälle.

Arvaahan sen, että koko markkinaväki riensi tätä katsomaan. Ei kukaan
tiennyt, mitä tällä hommalla tarkoitettiin. Muutamat luulivat sitä
huonekalunäyttelyksi, toiset teatteriksi, jotkut pitivät heitä hyvin
ylhäisinä henkilöinä, jotka ainoastaan omia huonekalujaan käyttäen
saattoivat tulla markkinoille. Kukaan ei tullut ajatelleeksikaan, että
Kiljuset olivat tulleet tänne myymään huonekalujaan.

Kun ei kukaan mitään sanonut eikä kysellyt heiltä, niin isä Kiljunen
alkoi viimein tarjoilla huonekalujaan kaupaksi. Eihän niitä kukaan
huolinut, ja jotkut jo arvelivat, että tuo herrasväki oli hiukan hassu.

Kun ei kaupoista mitään tahtonut tulla, niin herrasväki läksi, jättäen
tavaransa siihen, katselemaan markkinoita ja mitä muilla oli
kaupattavana.

Kuljeskellessaan he näkivät karusellin. Tämä oli Kiljusen pojille
jotain aivan uutta, ja heidän täytyi tietysti päästä heti sitä
koettamaan. Ja pääsiväthän he. Isä Kiljunen ja äiti Kiljunen nousivat
myöskin hevosen selkään, ja nyt alkoi karuselli pyöriä. Pojat huusivat
innostuksesta. Pulla koetti juosta rinnalla, ravasi vähän matkaa. Kun
se huomasi jäävänsä jälkeen, seisahtui se ja odotti, kunnes pojat taas
olivat tulleet hänen kohdalleen, haukahti ilosta ja juoksi taas vähän
matkaa.

Kiljusen pojat olivat niin innoissaan ja iloissaan, että se tarttui
muihinkin, tietysti ensin heidän ikäisiinsä poikiin, joita oli
runsaasti karusellin ympärillä.

Mökö ojensi yhdelle kätensä, tämä tarttui siihen ja alkoi juosta
karusellin rinnalla. Toinen poika tarttui tämän käteen ja hänen
käteensä kolmas poika. Tällä tavoin muodostui yhä pitempi ja pitempi
jono poikia, jotka juoksivat yhtenä ketjuna karusellin rinnalla.

Mutta pian tarttui aikaihmisiäkin tähän leikkiin, ensin nuoria miehiä,
sitten naisia, viimein paksuja talonemäntiä ja -isäntiä. Syntyi
tavattoman suuri piiri, joka karusellin pyöriessä yhä enemmän ja
enemmän kiristyi yhteen. Lopulta oli karusellin ympärillä aivan paksu
ihmisistä tehty vyyhti, joka huusi, parkui, nauroi, kiljui, rähisi,
puhisi. Ja karuselli yhä vain pyöri.

Lopulta ei enää kukaan päässyt liikkumaan, niin kireälle olivat kaikki
tulleet toistensa lähelle, ja silloin täytyi karusellinkin pysähtyä.

Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin ihmiset olivat jälleen niin paljon
kunnossa, että osasivat hengittää ja kävellä, sillä he olivat tuossa
tungoksessa aivan litistyneet ja hengästyneet.

Mutta Kiljuset olivat innoissaan, sillä he olivat aivan varmoja siitä,
että tämä heidän keksintönsä oli kaikkia kovasti huvittanut.

Kun he jälleen palasivat torille ja asettuivat istumaan
ulkoilma-saliinsa, ajatteli isä Kiljunen, millä tavoin hän voisi
markkinaväelle vielä tuottaa iloa. Samalla hän ajatteli keinoa, millä
voisi ansaita rahaa, sillä huonekalujen myymisestä ei näyttänyt tulevan
mitään.

Äkkiä hän ponnahti sohvasta ylös ja huusi. Ja hän huusi niin huikeasti,
että äiti Kiljunenkin hiukan sävähti.

Ja silloin isä Kiljunen kertoi, mitä oli keksinyt. Hän kutsui koko
perheensä ympärilleen ja kuiskasi heille, tietysti sen vuoksi, ettei
kukaan muu sitä torilla kuulisi:

-- Me perustamme tänne sirkuksen!

Kaikki riemastuivat niin suuresti tästä, että heillä oli täysi työ
hillitä itseään huutamasta ja hurraamasta. Lopun päivästä he sitten
viettivät tuumailemalla, miten he tämän aikeensa toteuttaisivat.

Ilta tuli, ja ihmiset alkoivat lähteä torilta etsimään yösijaa. Mutta
Kiljuset eivät sellaista ajatelleetkaan. Mitä he suotta olisivat
muualle menneet, kun kerran heillä oli mukana huonekalunsa ja ilma oli
kaunis ja lämpöinen.

He valmistivat siis itselleen yösijan keskelle toria. Äiti meni maata
sohvalle, isä valitsi keinutuolin. Pojat panivat kaksi nojatuolia
vastatusten ja menivät siihen koloon. Pulla meni sohvan alle, ja
Susanna asettui eräälle tuolille.

Ja siinä he sitten makasivat aivan kaikessa rauhassa välittämättä
vähääkään siitä, että ihmisiä kävi pitkin yötä töllistelemässä heitä.

Aamulla he nousivat jokseenkin varhain ja siistivät pukunsa korkean
seinäpeilin edessä. He eivät pesseet itseään laisinkaan, sillä heillä
oli sellainen kiire panemaan sirkustaan kuntoon.

Kylläpä oli Kiljusten sirkus sellainen, ettei mokomaa ennen ollut
ainakaan siinä kaupungissa nähty. Isä Kiljunen oli saanut luvan laittaa
sirkuksensa erään talon pihalle.

Portilla oli suuri kyltti paperista, ja siihen oli kirjoitettu
"Kiljusen kotimainen sirkus" oikein suurilla kirjaimilla.

Äiti Kiljunen istui portin pielessä pöydän ääressä pääsylippuja
myymässä. Ja ellei väkeä tullut ostamaan niin hän meni portille ja löi
kauhalla lainaamaansa kuparikattilaan oikein voimainsa takaa. Hän
tiesi, että hänellä oikeastaan olisi pitänyt olla rumpu, mutta kun
sellaista ei ennättänyt mistään hankkia, niin hän oli ottanut kattilan.

Ja väkeä tuli, tuli oikein tulvimalla, sillä ainahan kaikki tahtovat
sirkuksessa käydä. Lopulta oli pihamaa aivan täynnä kansaa, ja kun ei
enää ketään näkynyt tulevan, vaikka äiti Kiljunen oli viisi minuuttia
oikein olan takaa hakannut kattilaa, niin että siihen tuli suuria
kuhmuja, pani hän portin kiinni. Ja nyt alkoi näytäntö.

Jostain ihmeellisestä paikasta oli isä Kiljunen hankkinut pihalle
suuren määrän penkkejä, joilla yleisö sai istua. Hienoimpaa herrasväkeä
varten oli varattu kalliimpia paikkoja asettamalla Kiljusen herrasväen
kaupunkiin tuomat salin huonekalut yhteen riviin. Kiikkutuoli oli
varattu kaupungin pormestaria varten, ja hän istuikin siinä lihavana ja
mahtavana.

Näytäntö alkoi.

Ensiksi esiintyi isä Kiljunen näyttäen harjoitettua hevostaan. Tämä oli
se sama hevonen, joka oli vetänyt kuorman kaupunkiin. Isä Kiljunen
seisoi keskellä pihamaata piiska kädessään, ja hevonen juoksi kehässä
pitkin pihaa aivan samoin kuin hevoset sirkuksessa juoksevat. Ja
osasihan hevonen tehdä kaikenlaisia temppuja, sillä eihän se suotta
ollut Kiljusten hevonen. Se oli jo ennättänyt heidän talossaan olla jos
jonkinmoisessa metakassa, niin että se oli oppinut seisomaan
takajaloillaan ja pyörimään paikallaan ympäri.

Musiikista pitivät äiti Kiljunen ja pojat huolta. Äidillä oli
kattilansa, ja pojat lauloivat suuriin ratteihin Porilaisten marssia.

Kun yleisö oli taputtanut käsiään tälle numerolle, esiintyivät Mökö ja
Luru klovneina tehden kaikenlaisia kuperkeikkoja. Kuperkeikat olivatkin
juuri heidän erikoistemppujaan, sillä olihan heidän täytynyt sellaisiin
tottua, kun olivat eläissään kieriskelleet jos jossain paikassa. Luru,
joka oli laihempi, hyppäsi kepeämmin ilmaan, mutta Mökö sen sijaan
osasi maassa heittää mukkelia paljon paremmin. Kun hän vain pääsi
alkuun, niin hän meni yhtenä keränä ympäri niin vinhaa vauhtia, ettei
oikein selvästi erottanut, olivatko kädet jalkoja vai jalat käsiä.
Yleisö oli heihin kovasti ihastunut, vaikkakin Mökö mukkelehtiessaan
oli pari kertaa kierinyt aivan ihmisten päälle ja kaatanut pari
penkillistä aivan kumoon, jotta ihmisten jalat vain ilmassa haroilivat.

Ja nyt tuli esiin Pulla! Sen kaulaan oli sidottu punainen nauha ja
häntään sininen. Mökö ja Luru sitä ohjasivat. Ja Pulla tekikin
sellaisia temppuja, että harvoin oikein sirkuskoira sen parempiin
pystyy. Sitä olivat pojat niin usein pakottaneet kävelemään
takajaloillaan, että se nytkin juoksi pihan toisesta päästä toiseen
kahdella jalalla. Sen jälkeen se hyppeli poikien yli ja teki tämän
tempun niin erinomaisesti, että koko yleisö taputti sille käsiään.

Ohjelmassa oli tämän jälkeen kreikkalainen tanssi. Kaikissa suurissa
juhlissa aina on kreikkalainen tanssi, sen tiesi äiti Kiljunen ja oli
sen vuoksi järjestänyt tämän numeron. Keskelle pihaa tuotiin ensin
Kiljusten salin pöytä, se oli olevinaan alttari. Sen viereen pantiin
jostain lainattu fiikus ja palmu. Tätä alttaria kohden nyt tuli äiti
Kiljunen. Pukunsa päälle hän oli kietonut lakanan, jotta se näyttäisi
kreikkalaiselta. Kädessään oli hänellä priimuskeittiö, jonka hän oli
sytyttänyt palamaan, ja se pihisi ja kohisi oikein vimmatusti. Tämä oli
kuvaavinaan kreikkalaista uhritulta. Laskettuaan keittiön alttarille
hän kääntyi sinne päin, josta oli tullut, ja viittoi käsillään.

Ja mitä tuli sieltä näkyviin? Mökö ja Luru aivan juhlallisen näköisinä.
Kun heidän piti kuvata kreikkalaisia nuorukaisia, muistivat he kuvissa
nähneensä, ettei niillä ollut muuta kuin lyhyt kolttu. Tämän vuoksi he
olivat riisuneet yltään kaikki muut vaatteet paitsi paitansa. Olihan se
hyvin hullunkurisen näköistä, mutta kukaan ei nauranut, kun Kiljuset
itse olivat aivan vakavia.

Ja poikien jäljestä astui isä Kiljunen hartioillaan suuri hevosloimi,
joka oli esittävinään kreikkalaista manttelia. Ja kädessään oli hänellä
vanha sitra, jota hän rämpytti.

Ja nyt alkoi äiti Kiljunen tanssia. Kyllä oli siinä katsomista, kun
niin pitkä nainen kuin hän hyppeli ja loikki pöydän ympärillä. Vuoroin
hän kyyristyi maahan, aivan kuin olisi halunnut poimia pieniä kiviä,
vuoroin ponnahti pystyyn ja harppasi oikein pitkin askelin pihalla.

Mökö ja Luru hyppelivät hänen ympärillään, niin että paidat hulmusivat.

Viimein äiti Kiljunen väsyi. Hän teki vielä pari oikein korkeaa
loikkausta ja juoksi sitten pois poikien seuratessa häntä.

Tämän jälkeen olisi Susannan pitänyt esiintyä. Pojat olivat koettaneet
opettaa sitä tekemään joitakin temppuja, mutta kun se oli vasta niin
lyhyen ajan ollut Kiljusen perheessä, niin eihän se raukka osannut. Ja
nyt, kun sen piti tulla esiin ja se näki sellaisen suuren ihmisjoukon,
se ryntäsi pakoon.

Ensin se juoksi pormestarin tuolin alle. Kun se oli kiikkutuoli, meni
pormestari siinä säikähdyksissään kumoon. Siitä Susanna hyppäsi
läheisen penkin alle. Ihmiset koettivat ottaa sitä kiinni ja töykkivät
toisiaan. Ja nytpä syntyi oikea ajometsästys. Kun oli rakennuksia aivan
koko pihamaan ympärillä, niin ei Susanna päässyt pujahtamaan minnekään.
Kaikki koettivat tavoittaa sitä, mutta aina se jollain tavoin livahti
pakoon ja pääsi viimein portin alitse menemään.

Kun Kiljuset sen huomasivat, niin he läksivät ajamaan sitä takaa, sillä
eiväthän he millään muotoa voineet sallia, että Susanna yksinään menisi
kaupungille. Eksyisi siellä vielä vieraissa paikoissa.

Kun kaikki esiintyjät olivat tällä tavoin menneet pois, niin mitä
yleisökään enää pihalla teki. Ohjelmassa olikin enää jäljellä
ainoastaan torvisoittoa, ja kyllähän kaikki tiesivät, millaista se oli.
Rattiin puhaltamista ja kattilan myökyttämistä.

Kauniisti huutelemalla saivat Kiljuset viimein Susannan kiinni ja
toivat sen takaisin. Sillä välin oli jo kuitenkin yleisö ennättänyt
poistua, jotenka heidän ei tarvinnut jatkaa näytäntöään.

Rahat laskettiin, ja niitä oli niin paljon, että he itsekin
ihmettelivät.

Vielä samana päivänä he läksivät ajamaan kotiaan kohden. Huonekalut
nostettiin jälleen vankkureihin, sillä kukaan ei halunnut niitä ostaa.
Koko kaupungin markkinaväki oli hurraamassa heidän lähtiessään.

Kotiinsa he pääsivät ilman mitään seikkailuja. He olivat kai niin
väsyneitä sirkuksessa esiintymisestään, etteivät joutaneet saamaan
mitään erikoista aikaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kiljusen herrasväki" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.