Title: Satuja ja tarinoita VI
Author: Andersen, H. C. (Hans Christian)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita VI" ***


SATUJA JA TARINOITA VI

Kirj.

H. C. Andersen


Suom. Maila Talvio



WSOY, Porvoo, 1919.



SISÄLLYS:

 Anna-Liisa.
 Lasten leperrystä.
 Palanen helminauhaa.
 Kynä ja mustepullo.
 Lapsi haudassa.
 Tarhakukko ja viirikukko.
 "Kaunis!"
 Kertomus dyyneiltä.
 Marionettiennäyttäjä.
 Kaksi veljestä.
 Vanha kirkonkello.
 Kaksitoista postivaunuissa.



Anna-Liisa.


Anna-Liisa oli kuin maito ja mansikka, nuori ja iloinen, kaunis
katsella. Hampaat paistoivat niin valkoisina, silmät niin
kirkkaina, jalka oli kevyt tanssissa ja mieli vieläkin kevyempi!
Mitä siitä seurasi? "Ilkeä vekara!" -- niin, kaunis hän ei ollut!
Hänet annettiin ojankaivajan vaimon hoitoon, Anna-Liisa joutui
kreivilliseen linnaan, istui koreassa huoneessa, yllään silkkiset ja
samettiset vaatteet, ei tuulenhenkikään saanut käydä häneen, kukaan
ei saanut sanoa hänelle kovaa sanaa, sillä se vahingoitti häntä eikä
hän kärsinyt sitä: hän imetti kreivillistä lasta. Se oli hieno kuin
prinssi, kaunis kuin enkeli, kuinka hän rakastikaan tätä lasta!
Hänen omansa, niin, se oli kodissa, ojankaivajan kodissa, missä ei
pata kiehunut yli laitainsa, mutta suu kiehui, ja tavallisesti ei
siellä ollut ketään kotona. Poika itki, mutta mitä ei kukaan kuule,
se ei ketään liikutakaan. Hän itki kunnes nukkui eikä unessa tunneta
nälkää eikä janoa, uni on sellainen hyvä keksintö. Vuosien kuluessa
-- niin, aikaa myöten kasvaa rikkaruoho, sanotaan -- Anna-Liisan
poika kasvoi, ja kuitenkin sanottiin hänen kasvussaan pysähtyneen.
Mutta tähän perheeseen hän kokonaan oli kasvanut kiinni, he olivat
saaneet siitä rahat, Anna-Liisa oli hänestä kokonaan vapaa, hän
oli kaupunkilaismatami, vietti sisällä tyyntä, rauhallista elämää
ja käytti ulos mennessään hattua. Mutta hän ei koskaan mennyt
ojankaivajalle, se oli niin kaukana kaupungista eikähän hänellä ollut
sinne asiaakaan, poika oli heidän, ja syödä hän kuului osaavan.
Pitihän hänen tehdä työtä ruuastaan ja niin hän kaitsi Jensenin Matin
punaista lehmää, hän kyllä saattoi katsoa sitä ja tehdä jotakin
puolestaan.

Kahlekoira herraskartanon valkaisualtaalla istuu auringonpaisteessa
ylpeänä koppinsa katolla ja haukkuu jokaista ohikulkijaa, sadeilmalla
se ryömii sisäpuolelle, sen on kuiva ja hyvä olla. Anna-Liisan poika
istui ojanreunalla ja vuoli liekapaalua. Keväällä hän näki kolmen
mansikkataimen kukkivan, ne kyllä kasvattaisivat marjoja, siitä hän
iloitsi enemmän kuin mistään muusta, mutta marjoja ei kuulunut. Hän
istui sateessa ja pahassa ilmassa, kastui pintaa myöten, tikerä
tuuli kuivasi sitte vaatteet hänen yllään. Jos hän tuli kartanolle,
niin häntä tönittiin ja tuupittiin, hän oli ruma ja ilkeä, sanoivat
piiat ja rengit, siihen hän oli tottunut -- häntä ei koskaan oltu
rakastettu!

Miten kävi Anna-Liisan pojan? Miten hänen saattoi käydä? Hänen
kohtalonsa oli: "ei koskaan rakastettu".

Maankamaralta hänet viskattiin laivaan. Hän läksi merille huonolla
aluksella, hän istui ruorin ääressä sill'aikaa kuin kippari joi.
Likainen ja ilkeä hän oli, viluinen ja nälkäinen, ei olisi luullut
hänen koskaan syöneen kylläkseen, eikä hän ollutkaan.

Oltiin lopulla vuotta, oli raaka, märkä, tuulinen ilma. Tuuli viilsi
kylmänä paksujen vaatteiden läpi, varsinkin merellä, ja siellä kulki
yhden purjeen varassa kurja alus, kannellaan vain kaksi miestä,
niin, saattoi sanoa ainoastaan puolitoista, ne olivat kippari ja
hänen poikansa. Koko päivän oli ollut hämärää, nyt kävi vieläkin
pimeämmäksi, oli pureva pakkanen. Kippari otti ryypyn, joka lämmitti
sisällisesti, pullo oli esillä ja lasi niinikään, se oli ylhäältä
ehyt, mutta jalka oli mennyt poikki ja sen sijaan sille oli vuoltu
siniseksi maalattu puutalla, jolla se seisoi. Ryyppy teki hyvää,
kaksi vieläkin parempaa, arveli kippari. Poika istui ruorin ääressä,
jota hän piteli kovine, tervaisine käsineen. Ruma hän oli, hiukset
takkuiset, alakuloinen ja masentunut hän oli, se oli ojankaivajan
poika, kirkonkirjoissa häntä sanottiin Anna-Liisan pojaksi.

Tuuli viilsi omalla tavallaan, haaksi omallaan! Purje pullistui,
tuuli oli tarttunut siihen, mentiin huimaavaa vauhtia -- raakaa,
märkää oli ympärillä ja vielä enemmän sitä lajia saattoi tulla --
seis! Mikä oli? Mikä tönähti, mikä räjähti, mikä tarttui alukseen? Se
kääntyi ympäri. Oliko se pilvenputoama, oliko se hyökyaalto? Poika
ruorin ääressä päästi kovan huudon: "Jeesuksen nimeen!" Haaksi oli
töydännyt mahtavaan kiveen meren pohjalla ja vaipui kuin vanha kenkä
kadun lokaan, vaipui miehineen, hiirineen päivineen, niinkuin on
tapana sanoa; ja hiiriä siinä oli, mutta vain puolitoista miestä:
kippari ja ojankaivajan poika. Kukaan ei nähnyt tätä, paitsi kirkuvat
lokit ja kalat siellä alhaalla; niin, eivätkä nekään oikein, sillä
ne katselivat peloissaan syrjään, kun vesi kohisi vaipuvan haahden
sisään. Tuskin syltäkään se oli veden alla, unohdetut olivat nuo
molemmat, unohdetut, unohdetut! Ainoastaan lasi siniseksi maalattuine
puutalloineen ei vaipunut, puutalla piti sitä pinnalla. Lasi
ajelehti, kunnes se tulisi särkymään ja heitettäisiin rannalle --
missä ja koska? Niin, sehän ei merkinnyt mitään! Se oli palvellut
aikansa ja sitä oli rakastettu. Tätä ei Anna-Liisan poika ollut
kokenut! Taivaan valtakunnassa ei yksikään sielu enään sano: ei
milloinkaan rakastettu!

       *       *       *       *       *

Anna-Liisa asui kaupungissa, hän oli asunut siellä jo monta vuotta.
Häntä kutsuttiin matamiksi ja hän pöyhisteli, varsinkin puhuessaan
vanhoista muistoista, kreivillisestä ajastaan, jolloin hän ajoi
vaunuissa ja saattoi puhua kreivittärien ja vapaaherrattarien
kanssa. Hänen suloinen kreivilapsensa oli mitä kaunein Jumalan
enkeli, mitä herttaisin olento, hän oli pitänyt Anna-Liisasta ja
Anna-Liisa hänestä. He olivat suudelleet toisiaan ja taputelleet
toisiaan, hän oli Anna-Liisan ilo, puolet hänen elämäänsä. Nyt hän
oli suuri, neljäntoista vuoden vanha, hän oli saanut oppia ja hän oli
kaunis. Anna-Liisa ei ollut nähnyt häntä sitte kuin hän kantoi häntä
käsivarsillaan, hän ei moneen vuoteen ollut käynyt kreivillisessä
linnassa, se oli kokonaisen matkan takana.

-- Kerran minun täytyy tehdä tuumasta tosi! sanoi Anna-Liisa. --
Minun täytyy lähteä katsomaan ihanuuttani, suloista kreivilastani!
Niin, varmaan hänkin ikävöi minua, ajattelee minua, pitää minusta,
niinkuin silloin, kun hän enkelinkäsivarsineen riippui kaulassani ja
sanoi: "An-Lis!" Se soi kuin viulu! Niin, minun täytyy tehdä tuumasta
tosi ja lähteä häntä katsomaan.

Hän ajoi kyytirattailla, hän kulki jalan, hän saapui kreivilliseen
linnaan. Se oli suuri ja loistava niinkuin ennenkin, puutarha
ulkopuolella oli sama kuin ennenkin, mutta ihmiset talossa olivat
kaikki oudot eikä yksikään heistä tietänyt mitään Anna-Liisasta, he
eivät tietäneet mitä hän kerran oli täällä merkinnyt. Kreivitär sen
kyllä vielä heille sanoo, ja myöskin hänen oma poikansa. Miten hän
ikävöikään häntä!

Nyt oli Anna-Liisa perillä. Kauvan hänen täytyi odottaa ja odottavan
aika on pitkä! Ennenkuin herrasväki asettui ruualle kutsuttiin hänet
kreivittären luo ja häntä puhuteltiin hyvin ystävällisesti. Suloisen
poikansa hän saisi nähdä aterian jälkeen, silloin hänet taasen
kutsuttiin sisään.

Kuinka hän oli tullut suureksi, pitkäksi ja kapeaksi! Mutta kauniit
silmät olivat ennallaan ja enkelinsuu. Hän katseli häneen, mutta
ei sanonut sanaakaan. Varmaan hän ei tuntenut häntä. Hän kääntyi
ympäri, aikoi mennä, mutta silloin tarttui Anna-Liisa hänen käteensä,
painoi sen suutaan vastaan. "Kas niin, hyvä on!" sanoi hän ja läksi
sentiensä huoneesta, hän, Anna-Liisan rakkauden ajatus, hän, jota hän
oli rakastanut ja rakasti yli kaiken, hän, hänen maallinen ylpeytensä!

Anna-Liisa asteli ulkopuolelle linnaa, avonaiselle maantielle, hän
oli niin surullinen. Poika oli kohdellut häntä kuin vierasta, ei
ajatusta hän ollut uhrannut hänelle, ei sanaa, hän, jota hän kerran
yötä päivää oli kanniskellut ja aina kantoi ajatuksissaan.

Suuri musta korppi lensi tielle hänen eteensä, kirkui ja kirkui
uudestaan. "Hyi!" sanoi hän, "mikä pahan ilman lintu sinä olet!"

Hän astui ojankaivajan asumuksen ohitse. Vaimo seisoi ovella ja niin
he puhelivat.

-- Sinulla näyttää olevan hyvät oltavat! sanoi ojankaivajan vaimo. --
Olet paksu ja lihava! Hyvin sinä voit!

-- Niin kyllä! sanoi Anna-Liisa.

-- Heidän laivansa on hukkunut miehineen päivineen! sanoi
ojankaivajan vaimo. -- Lauri kippari ja poika hukkuivat molemmat.
Ne ovat nyt mennyttä. Olin toki luullut, että poika kerran olisi
auttanut minua roposella, sinulle hän toki ei ollut maksanutkaan
mitään, Anna-Liisa!

-- Ovatko he hukkuneet! sanoi Anna-Liisa ja sitte he eivät enään
puhuneet siitä asiasta. Anna-Liisa oli niin suruissaan siitä, ettei
hänen kreivilapsensa ollut suvainnut puhua hänelle, hän, joka rakasti
häntä ja oli kulkenut tänne tuon pitkän matkan. Ja olihan se maksanut
rahaakin. Saavutettu ilo ei ollut suuri, mutta siitä ei hän täällä
puhunut sanaakaan, hän ei tahtonut keventää mieltään puhumalla siitä
ojankaivajan vaimolle, olisihan tämä saattanut luulla, etteivät
kreivilliset enään antaneet hänelle arvoa. Silloin kirkui taasen
korppi hänen päänsä päällä.

-- Mokomakin musta kummitus, sanoi Anna-Liisa, -- peloitteleepa se
minua tänään!

Hän oli ottanut mukaansa kahvipapuja ja sikuria, hän tekee hyvän
työn ojankaivajan vaimolle, jos hän antaa ne hänen keitettävikseen.
Anna-Liisakin saattaa saada siitä kupin. Ojankaivajan vaimo läksi
keittämään kahvia ja Anna-Liisa istuutui tuolille ja meni siinä
uneen. Silloin hän näki unta olennosta, josta ei hän milloinkaan
ennen ollut nähnyt unta. Se oli kylläkin ihmeellistä: hän näki
unta omasta lapsestaan, joka tässä talossa oli kärsinyt nälkää ja
parkunut, saanut olla oman onnensa nojassa ja nyt makasi syvällä
meressä, Herra ties missä. Hän näki unta, että hän istui siinä missä
istui ja että ojankaivajan vaimo oli keittämässä kahvia, hän saattoi
tuntea papujen tuoksun, ja tuolla ovella seisoi jokin niin kaunis,
hän oli yhtä korea kuin kreivillinen lapsi, ja pienokainen sanoi:

-- Nyt maailma hukkuu, pitele kiinni minusta, sillä sinä olet
kuitenkin äitini! Sinulla on enkeli taivaan valtakunnassa, pitele
kiinni minusta!

Ja sitte lapsi tarttui kiinni häneen. Mutta kuului sellainen meteli,
varmaan maailma meni kappaleiksi. Ja enkeli kohosi ja piteli kiinni
hänen paidanhihoistaan, piteli niin lujasti, että hänestä tuntui
siltä kuin häntä olisi nostettu ylös maasta, mutta hänen jalkoihinsa
takertui jotakin raskasta, se riippui hänen selässään, oli kuin
sadat naiset olisivat tarttuneet kiinni ja ne sanoivat: "jos sinut
pelastetaan, niin pelastettakoon meidätkin! Käykää kiinni! Käykää
kiinni!" ja he kävivät kaikki kiinni. Se oli liikaa. "Ritsis-ratsis!"
kuului, hiha repeytyi ja Anna-Liisa putosi kauhistuksissaan ja heräsi
siihen -- hän oli putoamaisillaan tuolilta, jolla hän istui. Hän oli
niin sekaisin päästään, ettei hän ensinkään voinut muistaa, mitä unta
hän oli nähnyt, mutta jotakin pahaa se oli ollut.

Sitte juotiin kahvi, sitte puheltiin ja sitte läksi Anna-Liisa
lähimpään kylään, missä hänen piti tavata kyytimies, vielä tänä
iltana ja yönä ajaakseen kotipaikalleen. Mutta kun hän pääsi
kyytimiehen luo, niin tämä sanoi, ettei hän voisi päästä lähtemään
ennenkuin seuraavan päivän iltana. Anna-Liisa punnitsi siis nyt mitä
jääminen tulisi hänelle maksamaan, punnitsi tien pituutta ja teki sen
johtopäätöksen, että jos hän kulkisi pitkin rantaa eikä ajotietä,
niin matka olisi miltei kaksi penikulmaa lyhyempi. Olihan kaunis ilma
ja täysikuun aika, ja Anna-Liisa päätti kävellä, seuraavana päivänä
hän saattoi olla kotona.

Aurinko oli alhaalla, iltakellot soivat vielä -- ei, ne eivät olleet
kellot, vaan Peder Oxen [tanskalaisessa kansankielessä puhutaan
"kellosammakosta" (Bombinater igneus), jonka valtiomies Fredrik
II:sen ajoilta Peder Oxe tarun mukaan olisi tuonut maahan. Suoment.
muist.] sammakot, jotka kurnuttivat soissa. Nyt ne vaikenivat, oli
aivan hiljaista, ei lintukaan äännähtänyt, jokainen niistä oli
asettunut levolle, ja varmaankaan ei pöllö ollut kotosalla. Äänetöntä
oli metsässä ja rannalla, missä hän kulki. Hän kuuli omat askelensa
hiekassa, meri ei läikkynyt, kaikki syvässä vedessä oli äänetöntä;
mykkinä olivat kaikki siellä alhaalla, sekä elävät että kuolleet.

Anna-Liisa kulki eikä ajatellut mitään asiaa, niinkuin sanotaan. Hän
oli poissa ajatustensa luota, mutta ajatukset eivät olleet poissa
hänen luotaan, ne eivät milloinkaan ole poissa meidän luotamme, ne
vain lepäävät horroksissa, sekä jo eläviksi heränneet ajatukset,
jotka ovat panneet levolle, että ne ajatukset, jotka eivät vielä
ole liikahtaneet. Mutta ajatukset kyllä aina tulevat esiin, ne
saattavat liikahtaa sydämessä, liikahtaa meidän päässämme tai hyökätä
kimppuumme.

"Hyvä työ kantaa siunauksensa hedelmää!" on kirjoitettu. "Synnissä on
kuolema!" on niinikään kirjoitettu. Paljon on kirjoitettu, paljon on
sanottu -- sitä ei tiedetä, sitä ei muisteta, niin kävi Anna-Liisan.
Mutta se saattaa johtua mieleen, se saattaa tulla!

Kaikki paheet, kaikki hyveet lepäävät meidän sydämissämme! Sinun
sydämessäsi, minun sydämessäni! Ne lepäävät pieninä näkymättöminä
siemeninä: tuleepa sitte ulkoapäin auringonsäde, pahan käden
kosketus, käännyt kulmasta oikealle tai vasemmalle, niin, se voi
ratkaista asian, ja pientä siemenjyvää järkytetään, se paisuu,
se halkeaa ja vuodattaa mehunsa kaikkeen sinun vereesi, ja niin
olet sinä täydessä vauhdissa. Ne ovat huolestuttavia ajatuksia,
meillä ei ole niitä, kun me kuljemme horroksissa, mutta ne ovat
liikkeellä. Anna-Liisa kulki horroksissa, ajatukset olivat
liikkeellä! Kynttilämessusta kynttilämessuun on sydän saanut paljon
asioita laskutaululleen, sillä on vuoden tili, paljon on unohtunut,
ajatuksia sanoissa ja teoissa, Jumalaa, meidän lähimmäistämme
ja omaa omaatuntoamme vastaan. Me emme ajattele niitä, sitä ei
Anna-Liisakaan tehnyt. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa maan lakia
ja oikeutta vastaan, häntä pidettiin kaikin puolin arvossa, hän oli
kunnollinen ja rehellinen, sen hän tiesi. Ja niin hän käveli pitkin
rantaa -- mitä tuossa nyt olikaan? Hän pysähtyi: mitä siihen oli
ajelehtinut? Vanha miehen hattu siinä oli. Missäpähän tuokin oli
vierinyt laivasta! Hän astui lähemmä, pysähtyi ja katseli sitä --
hyi, mikä tuossa sitte oli? Hän aivan pelästyi. Mutta ei siinä ollut
mitään pelästymistä, meriruohot ja kaislat vain olivat kietoutuneet
suuren, pitkulaisen kiven ympärille, näytti siltä kuin siinä olisi
ollut kokonainen ihminen. Se oli vain kaislaa ja meriruohoa, mutta
hän pelästyi kuin pelästyikin, ja jatkaessa matkaa eteenpäin johtui
hänen mieleensä niin moninaisia, joita hän lapsena oli kuullut,
kaikki taikausko "ranta-aaveesta", hautaamattoman haamusta, joka oli
ajelehtinut autiolle rannalle. "Rannanpesijä", kuollut ruumis, se
ei tehnyt mitään, mutta sen haamu, Ranta-aave, seurasi yksinäistä
kulkijaa, tarrautui kiinni ja vaati, että se vietäisiin kirkkomaahan
ja haudattaisiin vihittyyn multaan. "Käykää kiinni! käykää kiinni!"
sanoi se, ja Anna-Liisan hiljaa itsekseen toistaessa näitä sanoja,
johtui koko hänen unensa äkkiä hänen mieleensä, hän muisti aivan
selvästi kuinka äidit olivat tarrautuneet häneen kiinni, huutaen:
"käykää kiinni! käykää kiinni!" kuinka maailma oli hukkunut,
hänen paidanhihansa olivat repeytyneet ja hän oli pudonnut eroon
lapsestaan, joka tuomion hetkellä oli tahtonut pitää häntä pystyssä.
Hänen lapsensa, hänen oma lapsensa, jota ei hän koskaan ollut
rakastanut, niin, jota ei hän ollut edes ajatellut, tämä lapsi oli
nyt meren pohjassa, se saattoi tulla ranta-aaveena huutamaan: "käy
kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" Ja tätä
ajatellessa pisteli kauhu häntä kantapäihin niin että hän kulki
nopeammin. Pelko tuli kylmänä, kosteana kätenä ja asettui hänen
sydänkammioonsa, melkein hän rupesi voimaan pahoin. Ja kun hän
nyt katseli merta, kävi se yhä sakeammaksi ja tiheämmäksi. Raskas
sumu työntyi maille, se asettui pensaiden ja puiden ympärille, ne
kävivät omituisen näköisiksi. Hän kääntyi katsomaan kuuta, joka
oli hänen takanaan. Se oli kuin mikäkin kalpea, säteetön kiekko.
Tuntui siltä kuin jokin raskaana olisi asettunut painamaan kaikkia
hänen jäseniään: käy kiinni! käy kiinni! ajatteli hän, ja kun hän
taasen kääntyi katsomaan kuuta, tuntui hänestä siltä kuin sen valjut
kasvot olisivat olleet aivan hänen vierellään, ja sumu riippui kuin
liina alas hänen olkapäitään: "käy kiinni! käy kiinni! toimita
minut kristittyyn multaan!" oli hän kuulevinaan ja kuulikin jotakin
ääntä, niin onttoa, niin outoa. Se ei ollut sammakkojen ääntä
suosta, ei korppien eikä variksien ääntä, sillä niitähän ei näkynyt.
"Hautaa minut! hautaa minut!" kuului selvästi. Niin, se oli hänen
lapsensa ranta-aave, hänen lapsensa, joka lepäsi meren pohjalla,
joka ei saanut rauhaa ennenkuin se saatettiin kirkkomaahan ja hauta
kaivettiin vihittyyn multaan. Sinne hän päätti mennä, siellä hän
päätti kaivaa! Hän kulki siihen suuntaan missä kirkko oli ja tuntui
siltä kuin taakka olisi käynyt keveämmäksi, se katosi, ja silloin
hän taasen aikoi kääntyä takaisin ja lähteä kotiin lyhyintä tietä.
Mutta samassa alkoi taasen painaa: käy kiinni! käy kiinni! Oli kuin
sammakot olisivat kurnuttaneet, oli kuin lintu olisi valittanut,
kuului aivan selvästi: "hautaa minut! hautaa minut!"

Sumu oli kylmää ja kosteaa, hänen kätensä ja kasvonsa olivat kylmät
ja kosteat pelosta. Ulkopuolelta häntä ahdisti, hänen sisässään
muodostui ääretön tila ajatuksille, joita ei hän milloinkaan ennen
ollut tuntenut.

Yhtenä kevätyönä saattaa täällä pohjolassa pyökkimetsä puhjeta,
heloittaa nuoressa upeudessaan päivän auringonpaisteessa. Yhdessä
ainoassa sekunnissa saattaa meissä versota ja kehittyä se synnin
siemen, joka ajatuksina, sanoina ja tekoina on kylvetty kuluneeseen
elämäämme. Se versoaa ja kehittyy yhdessä ainoassa sekunnissa,
kun omatunto herää. Ja Jumala herättää sen, kun me vähimmin
sitä odotamme. Silloin ei ole mitään pakoa, teko pysyy tekona
ja todistaa, ajatukset kehkeytyvät sanoiksi ja sanat helisevät
kuuluvina maailmalle. Me kauhistumme sitä mitä olemme tukahuttamatta
kantaneet mielessämme, me kauhistumme sitä mitä ylimielisyyttämme
ja ajattelemattomuuttamme olemme kylväneet maailmalle. Sydän on
tallettanut kaikki hyveet, mutta myöskin kaikki paheet, ja ne
saattavat viihtyä hedelmättömimmässäkin maaperässä.

Anna-Liisan ajatuksissa liikkui mitä me tässä sanoin olemme
lausuneet, se oli hänet kokonaan vallannut, hän vaipui maahan, ryömi
siten kappaleen eteenpäin. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului, ja
mieluimmin hän olisi haudannut itsensä, kunhan hauta olisi ollut
kaiken unohtamista. -- Se oli vakava herätyksen-hetki kauhuineen ja
tuskineen. Taikausko pani hänen verensä milloin kuumenemaan, milloin
kylmenemään; niin paljon, josta ei hän milloinkaan ollut viitsinyt
puhua, johtui hänen mieleensä. Äänetönnä kuin pilven varjo kirkkaassa
kuutamossa kiiti hänen ohitseen näky -- hän oli ennenkin kuullut
siitä puhuttavan --, aivan hänen ohitseen kiiti neljä päristelevää
hevosta, tuli paistoi niiden silmistä ja sieraimista, ne vetivät
tulisia vaunuja, niissä istui se paha herra, joka toistasataa
vuotta sitte oli mahtaillut näillä tienoilla. Aina puoliyön aikaan
sanottiin hänen ajavan kartanoonsa ja heti kääntyvän takaisin; hän
ei ollut valkoinen niinkuin sanotaan kuolleen olevan, ei, hän oli
musta kuin hiili, loppuun palanut hiili. Hän nyökytti Anna-Liisalle
ja heilutti kättään: "käy kiinni, käy kiinni! niin voit taasen ajaa
kreivillisissä vaunuissa ja unohtaa lapsesi!"

Nopeammin kiiruhti hän eteenpäin ja hän pääsi kirkkomaalle; mutta
mustat ristit ja mustat korpit sekaantuivat hänen silmissään, korpit
rääkyivät samaa kuin korppi tänään oli rääkynyt, mutta nyt hän
ymmärsi mitä ne sanoivat. "Minä olen korppiemo! minä olen korppiemo!"
sanoi jokainen niistä ja Anna-Liisa tiesi nimen tarkoittavan
itseäänkin, ehkäpä hänet muutettaisiin tuollaiseksi mustaksi linnuksi
ja pantaisiin alituisesti huutamaan mitä se huusi, jollei hän saanut
hautaa kaivetuksi.

Ja hän heittäytyi maahan ja hän kaivoi paljaine käsineen haudan
kovaan maahan niin että veri vuosi hänen sormistaan.

"Hautaa minut! hautaa minut!" kuului lakkaamatta. Hän pelkäsi
kukonlaulua ja ensimäistä punaista viirua idässä, sillä jos ne
ennättivät ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt, oli hän kadotettu.
Ja kukko lauloi ja idässä leimahti -- hauta oli kaivettu vain
puoleksi. Jäätävä käsi liukui alas hänen päätään ja kasvojaan,
sydämen kohdalle. "Vain puoli hautaa!" kuului huokaus, liidellen
pois, alas meren pohjalle. Niin, se oli ranta-aave! Anna-Liisa vaipui
lamaantuneena ja suunniltaan maahan, hänessä ei ollut ajatusta eikä
tuntoa.

Oli selvä päivä, kun hän tuli tajuihinsa, kaksi miestä nosti hänet
ylös, hän ei maannut kirkkomaalla, vaan ranta-äyräällä, ja siinä
oli hän kaivanut eteensä syvän läven hiekkaan ja repinyt sormensa
verille rikkinäistä lasia vastaan, jonka terävä varsi oli upotettu
siniseksi maalattuun puujalkaan. Anna-Liisa oli sairas. Omatunto
oli sekoittanut taikauskon kortit, levittänyt ne ja saanut niistä
selville, että hänellä nyt oli ainoastaan puoli sielua, toisen puolen
oli hänen lapsensa ottanut mukaansa meren pohjalle. Ei ikinä hän voi
kohota kohti taivaan armoa ennenkuin hän on saanut takaisin toisen
puolen, jota pideltiin syvässä vedessä. Anna-Liisa tuli kotiinsa, hän
ei enään ollut sama ihminen kuin hän oli ollut. Hänen ajatuksensa
olivat hämääntyneet niinkuin hämääntynyt vyhti, yksi ainoa lanka
hänellä oli selvitettynä, se, että hänen piti saattaa ranta-aave
kirkkomaalle, kaivaa sille hauta ja siten saada takaisin koko
sielunsa.

Monena yönä häntä kotona kaivattiin ja aina hänet löydettiin
rannalta, missä hän odotti ranta-aavetta. Niin kului kokonainen
vuosi, silloin hän taasen eräänä yönä katosi eikä häntä löydetty.
Koko seuraava päivä etsittiin turhaan.

Illemmällä, kun lukkari tuli kirkkoon soittaakseen iltakelloja,
näki hän Anna-Liisan lepäävän alttarin edessä. Siellä hän oli ollut
varhaisesta aamusta asti, hänen voimansa olivat miltei lopussa,
mutta hänen silmänsä loistivat, kasvoilla oli punertava hohde.
Viimeiset auringonsäteet paistoivat häneen, loistivat alttaripöydän
päällitse kiiltäviin hakasiin raamatussa, joka oli avoinna sillä
kohtaa profeetta Joelia, missä sanotaan: "repikäät sydämenne eikä
vaatteitanne, kääntykää Herran puoleen!" Se nyt oli sattuma,
sanottiin, niinkuin niin moni muu asia on sattuma.

Anna-Liisan kasvoilla, joita aurinko valaisi, kuvastui rauha ja armo.
Hän voi niin hyvin, sanoi hän. Nyt hän oli saavuttanut voittonsa!
Tänä yönä oli ranta-aave, hänen oma lapsensa, ollut hänen luonaan, se
oli sanonut: "sinä kaivoit minulle ainoastaan puolen hautaa --, mutta
nyt sinä vuoden kestäessä olet kokonaan haudannut minut sydämeesi,
ja sinne kätkee äiti lapsensa parhaimmin." ja sitte se oli antanut
hänelle takaisin hänen kadotetun sielunpuolikkaansa ja taluttanut
hänet tänne kirkkoon.

"Nyt minä olen Jumalan huoneessa!" sanoi hän, "ja siellä on ihminen
autuas!"

Kun aurinko oli kokonaan laskenut, oli Anna-Liisan sielu kohonnut
kokonaan ylös, sinne missä ei sen tarvitse peljätä, kun se on
taistellut loppuun, ja loppuun oli Anna-Liisa taistellut.



LASTEN LEPERRYSTÄ.


Tukkukauppiaan luona oli koolla suuri lapsiseura, rikkaitten
ihmisten lapsia ja ylhäisten ihmisten lapsia. Tukkukauppias oli
hyvissä varoissa, hän oli saanut oppia, oli aikoinaan ottanut
ylioppilastutkinnon; sen oli saanut aikaan hänen kunnollinen isänsä,
joka alkuaan oli ollut ainoastaan härkäkauppias, mutta rehellinen
ja toimelias. Se oli tuottanut rahaa, jonka tukkukauppias sittemmin
sai kasvamaan. Järkeä hänellä oli ja sydäntä niinikään, mutta siitä
puhuttiin vähemmän kuin hänen paljoista rahoistaan.

Hänen talossaan tuli ja meni ylhäistä väkeä, sekä syntyperän
väkeä niinkuin sanotaan, että hengen väkeä niinkuin sanotaan,
väkeä molempaa lajia ja väkeä ei kumpaakaan lajia. Nyt siellä oli
lapsiseura, lasten puheita, ja lapset puhuvat suunsa puhtaaksi.
Siellä oli soma pieni tyttö, mutta niin hirvittävän ylpeä, sen olivat
palvelijat ajaneet häneen, eivät vanhemmat, siihen he olivat liian
järkevät. Hänen isänsä oli kamarijunkkari ja se oli kauhean paljon,
tiesi hän.

-- Minä olen kamarilapsi! sanoi hän. Hän olisi myöskin saattanut olla
kellarikerroksen lapsi, yhtä vähän siihen itse voi vaikuttaa. Ja
sitte hän kertoi toisille lapsille, että hänellä oli "syntyperää" ja
sanoi, että jollei ole syntyperää, niin ei voi tulla miksikään. Ei
auta vaikka lukee, vaikka on kuinka ahkera, kun ei ole syntyperää,
niin ei voi tulla miksikään.

-- Ja niistä, joiden nimi päättyy -sen'iin, sanoi hän, -- niistä nyt
ei ikimaailmassa voi tulla mitään! Pitää panna kädet puuskaan ja
pidättää pitkän matkan päässä nuo -sen!-sen'it! Ja sitte hän pani
pienet kauniit kätensä puuskaan niin että kyynärpäät olivat pystyssä,
näyttääkseen miten pitää menetellä. Ja pienet käsivarret olivat niin
kauniit. Herttainen hän oli!

Mutta tukkukauppiaan pieni tyttö suuttui niin kovasti. Hänen isänsä
nimi oli Madsen ja sen nimen hän tiesi päättyvän -sen'iin ja hän
sanoi niin ylpeästi kuin taisi:

-- Mutta minun isäni voi ostaa sadalla taalarilla rintasokeria ja
heittää hukkaan! Voiko sinun isäsi tehdä sen?

-- Niin, mutta minun isäni, sanoi erään kirjailijan pieni tytär,
-- voi panna sekä sinun isäsi että sinun isäsi ja kaikki "isät"
sanomalehteen! Kaikki ihmiset pelkäävät häntä, sanoo äiti, sillä
minun isäni hallitsee sanomalehdessä!

Ja sitä sanoessaan pieni tyttö nosti päänsä pystyyn ikäänkuin hän
olisi ollut oikea prinsessa, jonka tulee pitää päänsä pystyssä.

Mutta puoleksi avonaisen oven takana seisoi, tirkistellen sisään
raosta, köyhä poika. Pienokainen ei voinut edes päästä huoneeseen,
niin vähäpätöinen hän oli. Hän oli kääntänyt varrasta kyökkipiialle
ja sitte saanut luvan oven takaa katsella huoneeseen, missä nuo
komeat lapset huvittelivat, ja se oli hänelle hirveän paljon.

-- Ollappa yksi heistä! ajatteli hän ja sitte hän kuuli mitä siellä
sanottiin ja se oli kyllä omiaan huolestuttamaan. Ei killinkiäkään
vanhemmilla kotona ollut panna kirstunpohjalle, eikä heillä ollut
varaa pitää sanomalehteä, vielä vähemmin he saattoivat kirjoittaa
siihen, ja lisäksi tuli kaikkein pahin: hänen isänsä nimi ja siis
myöskin hänen nimensä päättyi juuri tuohon -sen'iin! Hänestä nyt
ei ikimaailmassa saata tulla mitään. Se oli niin surullista! Mutta
hänestä tuntui, että hänellä oli syntyperää, sillä olihan hän
syntynyt, oikein syntynyt! Muu ei ollut mahdollista.

Kas, se oli se ilta!

       *       *       *       *       *

Sitte kului monta vuotta ja niiden kuluessa tulevat lapset
täysikasvuisiksi ihmisiksi.

Kaupungissa oli komea talo, se oli täynnä ihanuutta, kaikki ihmiset
tahtoivat sen nähdä, tuli ihmisiä kaupungin ulkopuoleltakin näkemään
sitä. Kukahan noista lapsista, joista olemme puhuneet, saattoi sanoa
sitä omakseen? Niin onhan se helppoa tietää! Ei, se ei kuitenkaan ole
niin helppoa. Talo oli tuon pienen köyhän pojan. Hänestä tuli sentään
jotakin, vaikka hänen nimensä päättyi -sen'iin -- _Thorvaldsen_.

Entä nuo kolme muuta lasta, syntyperän, rahan ja hengen ylpeyden
lapset? Niin, toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin, ne ovat samanlaisia
lapsia! Heistä tuli hyviä, onnellisia ihmisiä, he olivat pohjaltaan
hyvää ainesta. Se mitä he silloin ajattelivat ja puhuivat oli vain --
lasten leperrystä.



PALANEN HELMINAUHAA.


I.

Rautatie Tanskassa ulottuu vastaiseksi ainoastaan Köpenhaminasta
Korsöriin. Se on palanen helminauhaa, sellainen jommoisia Europassa
on runsaasti. Kalleimpia helmiä niissä kutsutaan Parisiksi,
Lontooksi, Wieniksi, Napoliksi. Moni kuitenkaan ei merkitse näitä
suuria kaupunkeja kauneimmiksi helmikseen, vaan viittaa sensijaan
pieneen vaatimattomaan kaupunkiin: se on kotien koti, siellä asuvat
rakkaat! Niin, usein se on vain yksinäinen talo, pieni asumus
vihreiden pensaitten varjossa, piste, joka vilahtaa mennessään, kun
rautatie kiitää ohi.

Kuinka monta helmeä on nauhassa Köpenhaminasta Korsöriin? Me
tarkastamme kuutta, jotka useimpien täytyy panna merkille. Vanhat
muistot ja itse runous antavat niille sellaisen hohteen, että ne
loistaen tunkevat meidän mieleemme.

Mäen luona, missä sijaitsee Fredrik kuudennen linna, Oehlenschlägerin
lapsuudenkoti, hohtaa Söndermarkenin metsätaustan suojassa yksi
helmistä. Sitä kutsuttiin "Filemonin ja Baucin majaksi", se on:
kahden herttaisen vanhuksen koti. Täällä asui _Rahbek_ vaimonsa
_Gamman_ kanssa. Täällä, heidän vieraanvaraisen kattonsa alla
kokoontui yhden ihmisiän aikana useita hengen mahtavia kuumeisesta
Köpenbaminasta, täällä oli hengen koti -- ja nyt! Älä sano: oi,
kuinka toisin! Ei, se on vieläkin hengen koti, ansari sairastavaa
kasvia varten. Kukannuppu, joka ei jaksa avautua, säilyttää
kuitenkin, kätkössä, kaikki lehden ja siemenen ainekset. Täällä
paistaa hengen aurinko rauhoitettuun hengen kotiin, virvoittaa ja
tekee eläväksi. Ympäröivä maailma säteilee silmien kautta sielun
tutkimattomaan syvyyteen. _Tylsämielisten koti_ ihmisrakkauden
vaalimana on pyhä paikka, ansari sairastelevaa kasvia varten, joka
kerran siirretään Jumalan yrttitarhaan ja kukkii siellä. Hengen
heikoimmat kokoontuvat nyt täällä, missä kerran suurimmat ja
voimakkaimmat tapasivat toisensa, vaihtoivat ajatuksia ja kohosivat
ylöspäin -- ylöspäin leimuaa vieläkin täällä "Filemonin ja Baucin
majassa" sielujen liekki.

Kuningashautojen kaupunki Hroarin lähteen luona, vanha _Roskilde_
lepää edessämme! Kirkon solakat torninhuiput kohoavat matalan
kaupungin yli ja kuvastuvat Issevuonoon. Vain yhden haudan me täältä
etsimme tarkastaaksemme sitä helmen hohteessa. Se ei ole mahtavan
unionikuningattaren Margaretan -- ei, kirkkomaalla, jonka valkoisen
muurin ohi me kiidämme aivan likeltä, on tuo hauta. Vaatimaton kivi
on siihen pantu, urkujen ruhtinas, tanskalaisen romanssin uudistaja
lepää täällä. Säveliksi muuttuivat sielussamme vanhat sadut, me
kuulimme kuinka "vierivät kirkkaat aallot", "oli kuningas leirillä
kerran!" -- Roskilde, kuningashautojen kaupunki, sinun helmessäsi
tahdomme katsella sitä vaatimatonta hautaa, jonka kiveen on hakattu
lyyry ja nimi _Weyse_.

Nyt me tulemme _Sigerstediin_ likellä Ringstedin kaupunkia. Joenuoma
on matala, keltainen vilja kasvaa siinä missä _Hagbartin_ vene laski
maihin _Signen_ neitsytkammion läheisyyteen. Kuka ei tuntisi tarinaa
Hagbartista, joka riippui tammessa, ja Signelil'in kammiosta, joka
oli tulessa, tarinaa voimakkaasta rakkaudesta!

"Suloinen Sorö metsien keskellä!" Sinun hiljaiselle
luostarikaupungillesi avautuu näköala sammaltuneiden puiden
lomitse; nuortein katsein silmäilee se akatemiasta järven poikki
maailmanmaantielle, kuulee veturin lohikäärmeen puhkuvan, sen
lentäessä metsän halki. Sorö, sinä runouden helmi, joka kätket
_Holbergin_ tomun! Niinkuin mahtava valkoinen joutsen lepää syvän
metsäjärven rannalla opin-linnasi, ja sen vierellä -- ja sinne
pyrkii nyt silmämme -- loistaa kuin valkoinen tähtikukka metsässä
pieni talo. Hurskaat virret helisevät sieltä yli maan, sanoja siellä
lausutaan, talonpoikakin kuuntelee niitä ja tuntee Tanskan menneet
ajat. Vihreä metsä ja linnun laulu kuuluvat yhteen, samoin myöskin
nimet _Sorö_ ja _Ingemann_.

_Slagelsen_ kaupunkiin! Mitä siellä kuvastuukaan helmen hohteessa?
Hävinnyt on Antvorskovin luostari, hävinneet linnan rikkaat salit,
yksinpä erillään oleva hyljätty siipirakennuskin. Muuan vanha
merkki kuitenkin vielä kohoaa näkyviin, sitä on uusittu ja taasen
uusittu: puuristi tuolla kummulla, missä legendan aikana _Pyhä
Antero_, Slagelsen pappi heräsi, yhtenä ainoana yönä saatettuna tänne
Jerusalemista.

_Korsör_ -- täällä synnyit sinä, joka meille:

    "-- Leikkiä ja totta lauloit
    lauluiss' Knuutti Sjællannin."

Sinä sanan ja sukkeluuden mestari! Hyljätyn linnoituksen häviävät
vanhat vallit ovat nyt täällä viimeinen näkyvä todistus sinun
lapsuudenkodistasi. Kun aurinko laskee, viittaavat niiden varjot
siihen kohtaan, missä sinun syntymätalosi seisoi. Näiltä valleilta,
jotka katselevat Sprogön kumpua kohti, sinä silloin kun "olit pieni"
näit "kuun liukuvan saaren taakse" ja teit siitä kuolemattomia
lauluja, niinkuin sittemmin teit Sveitsin vuorista, sinä joka
kiertelit maailman sokkeloissa ja havaitsit, että:

    "-- missään ei ruusut punaisemmat,
    missään ei okaat pienemmät,
    missään ei untuvat pehmoisemmat
    kuin missä päivät lapsuutemme vierivät."

Leikin suloinen laulaja! me punomme sinulle seppeleen
tuoksumarateista, viskaamme sen järveen ja aalto on kantava sen
Kielin vuonoon, jonka rannalle sinun tomusi on kätketty. Se tuo
tervehdyksen nuorelta polvelta, tervehdyksen syntymäkaupungista,
Korsöristä -- missä helminauha päättyy.


II.

-- Köpenhaminasta Korsöriin on todella palanen helminauhaa, sanoi
isoäiti, joka oli kuullut luettavan sen minkä me vasta luimme. --
Se on minulle palanen helminauhaa ja se tuli minulle siksi jo yli
neljäkymmentä vuotta sitte, sanoi hän. -- Siihen aikaan ei meillä
ollut höyrykoneita, me tarvitsimme päiviä siihen matkaan, mihin te
nyt tarvitsette vain tunteja. Oli 1815, olin silloin yhdenkolmatta
vuotias. Se on kaunis ikä! Vaikka ikä seitsemänkymmenen seutuvilla on
kaunis ikä sekin, niin onnellinen! Minun nuorilla päivilläni, niin,
silloin oli harvinaisempaa kuin nyt päästä Köpenhaminaan, kaupunkien
kaupunkiin, jona me sitä pidimme. Vanhempani halusivat kahdenkymmenen
vuoden perästä taasen kerran käydä siellä, minun piti päästä mukaan.
Tästä matkasta me olimme puhuneet vuosikausia ja nyt siitä todella
piti tulla tosi! Minusta tuntui, että kokonaisen uuden elämän piti
alkaa, ja tavallaanhan minulle alkoikin uusi elämä.

Neulottiin ja pantiin kokoon matkatavaroita ja kun meidän sitte
piti lähteä, niin kuinka monet hyvät ystävät tulivatkaan sanomaan
meille hyvästit! Olimmehan lähdössä suurelle matkalle! Aamupäivällä
ajoimme Odensesta vanhempieni holsteiniläisissä vaunuissa, tuttavat
nyökyttivät ikkunoista pitkin koko kadun mitan, miltei siihen asti
kun me pääsimme Pyhän Yrjänän portista. Ilma oli kaunis, linnut
lauloivat, kaikki oli iloa, unohti että Nyborgiin oli vaikea, pitkä
tie. Illansuussa saavuimme sinne, posti tuli vasta iltayöstä eikä
lautta-alus lähtenyt aikaisemmin. Me astuimme siis laivaan. Siinä
nyt lepäsi edessämme suuri vesi niin kauvas kuin silmä kantoi,
rasvatyvenenä. Me panimme pitkäksemme vaatteet yllä ja nukuimme. Kun
minä aamun koittaessa tulin kannelle, ei kahden puolen saattanut
nähdä mitään, sellainen sumu meillä oli. Kuulin kukkojen laulavan,
huomasin, että aurinko nousi, kellot soivat. Missähän me olemmekaan?
Sumu hälveni, ja me olimme totta totisesti yhä Nyborgin edustalla.
Päivemmällä alkoi vihdoin hiukkasen tuulla, mutta ihan vastaan. Me
luovimme ja luovimme, ja vihdoin olimme niin onnelliset, että vähän
yli kello yhdentoista illalla saavuimme Korsöriin. Silloin olimme
kaksikymmentä neljä tuntia kulkeneet noita neljää penikulmaa.

Tuntui hyvältä päästä maihin. Mutta pimeää oli, huonosti paloivat
lyhdyt, ja kaikki oli niin ventovierasta minulle, joka en ollut
milloinkaan käynyt muussa kaupungissa kuin Odensessa.

-- Kas täällä syntyi Baggesen! sanoi isäni, --- ja täällä eli
Birckner.

Silloin tuntui minusta siltä kuin vanha kaupunki pienine taloineen
äkkiä olisi käynyt valoisemmaksi ja suuremmaksi. Lisäksi olimme
niin iloissamme siitä, että maankamara oli jalkaimme alla. Unta en
saanut sinä yönä, olinhan nähnyt ja kokenut niin paljon sitte kuin
toissapäivänä läksin kotoa.

Seuraavana aamuna piti meidän nousta varhain, edessämme oli paha
tie hirveine mäkineen ja kuoppineen, ennenkuin pääsimme Slagelseen.
Eikä etempänä kaupungin tuolla puolen ollut paljoakaan parempaa, ja
me halusimme mielellämme päästä Krebsehusetille niin ajoissa, että
sieltä vielä päivän aikaan voisimme kävellä Soröhön tervehtimään
Möllerin Eemilia, joksi me häntä nimitimme. Niin, se oli teidän
isoisänne, minun miesvainajani, rovasti. Hän oli ylioppilaana Sorössä
ja juuri ottanut siellä toisen tutkintonsa.

Jälkeen puolenpäivän tulimme Krebsehusetille. Se oli hieno paikka
siihen aikaan, paras majatalo koko matkalla, ja mitä kauneinta
seutua, niin, teidän täytyy kaikkien myöntää, että se vieläkin on
sitä. Siellä oli reipas emäntä, rouva Plambek, kaikki talossa oli
kuin kiiltäväksi pesty leikkuulauta. Seinällä riippui lasin alla
kehyksessä Baggesenin kirje hänelle. Sitä kyllä kannatti katsella!
Minulle se oli suuri merkillisyys. -- Sitte me menimme Soröhön ja
tapasimme siellä Eemilin. Saatte uskoa, että hän ilostui nähdessään
meidät ja me hänet, hän oli niin hyvä ja huomaavainen. Yhdessä hänen
kanssaan me sitte näimme Absalonin haudan ja Holbergin arkun. Me
näimme vanhat munkkikirjoitukset ja me purjehdimme järven poikki
"Parnassolle". Se oli ihanin ilta, minkä minä muistan! Minusta
tuntui todella siltä, että jos jossakin maailmassa voisi runoilla,
niin Sorössä, keskellä tätä luonnon rauhaa ja kauneutta. Sitte me
kuutamossa astelimme Filosofinkäytävää, niinkuin he sitä nimittävät,
tuota kaunista yksinäistä tietä järven ja Flommenin rantaa pitkin,
maantielle ja Krebsehusetille. Eemil jäi syömään kanssamme, isän ja
äidin mielestä hän oli käynyt niin ymmärtäväiseksi ja kauniiksi. Hän
lupasi meille viiden päivän perästä olla Köpenhaminassa tervehtimässä
omaisiaan ja tapaamassa meitä. Olihan helluntai. Tunnit Sorössä ja
Krebsehusetilla, niin ne kuuluvat elämäni ihanimpiin helmiin.

Seuraavana aamuna lähdimme matkalle hyvin varhain, sillä meillä oli
pitkä tie ennenkuin pääsimme Roskildeen, ja siellä meidän täytyi olla
niin hyvään aikaan, että kirkko oli nähtävänä, ja isän illemmällä
käydä tervehtimässä erästä vanhaa koulutoveria. Näin tapahtuikin
ja sitte me olimme yötä Roskildessa, ja seuraavana päivänä --
mutta vasta päivällisaikaan, sillä huonoin, ajetuin tie oli meillä
jäljellä -- me tulimme Köpenhaminaan. Meiltä oli mennyt noin kolme
päivää Korsörista Köpenhaminaan, nyt kuljette te saman tien kolmessa
tunnissa. Helmet eivät ole käyneet kalliimmiksi, sitä ne eivät voi.
Mutta nauha on käynyt uudeksi ja merkilliseksi. Viivyin vanhempieni
kanssa kolme viikkoa Köpenhaminassa. Eemilin kanssa olimme siellä
yhdessä kokonaista kahdeksantoista päivää, ja kun sitte matkustimme
takaisin Fyeniin, saattoi hän meitä Kööpenhaminasta aina Korsöriin
asti. Siellä me menimme kihloihin ennenkuin erosimme. Niin saatatte
tekin kyllä ymmärtää, että minäkin kutsun matkaa Köpenhaminasta
Korsöriin palaseksi helminauhaa.

Sittemmin, kun Eemil sai vakinaisen papinpaikan likellä Assensia,
menimme me naimisiin. Usein me puhuimme Köpenhaminan-matkasta ja
siitä että vielä kerran tekisimme sen uudelleen, mutta sitte syntyi
ensinnä teidän äitinne ja sitte hän sai sisaruksia ja paljon oli
hoitamista ja vaalimista, ja kun sitte teidän isänne yleni virassa ja
tuli rovastiksi, niin, kaikki oli onnea ja iloa, mutta Köpenhaminaan
me emme joutuneet. Minä en milloinkaan joutunut sinne takaisin,
vaikka me usein ajattelimme sitä ja puhuimme siitä, ja nyt minä olen
käynyt liian vanhaksi, ruumiini ei siedä matkustamista rautatiellä.
Mutta iloinen olen rautateistä. Se on siunattu asia että ne ovat
olemassa. Pääsettehän te siten nopeammin minun luokseni! Nythän
ei Odense ole paljoakaan kauvempana Köpenhaminasta kuin minun
nuoruudessani Odense Nyborgista! Te saatatte nyt lentää Italiaan
yhtä nopeasti kuin me matkustimme Köpenhaminaan. Se se on jotakin!
Minä kuitenkin jään paikoilleni, annan muiden matkustaa, annan
heidän tulla tänne luokseni. Mutta älkää te kuitenkaan hymyilkö
sitä että minä jään paikoilleni! Minulla on edessäni toisenlainen
suuri retki kuin teillä, paljon nopeampi kuin retki rautateillä:
kun Jumala tahtoo, matkustan minä ylhäälle isoisän luo, ja kun
sitte te olette täyttäneet tehtävänne ja täällä iloinneet tästä
siunatusta maailmasta, niin minä tiedän, että te tulette ylös meidän
luoksemme, ja jos me sitte siellä puhumme maisen elämämme päivistä,
niin, uskokaa pois, lapset! minä sanon sielläkin niinkuin nyt:
"Kööpenhaminasta Korsöriin on kuin onkin palanen helminauhaa."



KYNÄ JA MUSTEPULLO.


Erään runoilijan huoneessa sanottiin, kun katsottiin hänen
mustepulloaan, joka oli pöydällä: "on sentään kummallista mitä
kaikkea voi nousta tuosta mustepullosta! Mikähän seuraava nyt onkaan?
Niin, se on kummallista!"

-- Niin onkin, sanoi mustepullo. --- Se on käsittämätöntä! sitähän
minä aina sanon! puhui se sulkakynälle ja kaikelle muulle pöydällä
olevalle, mikä saattoi sen kuulla. -- Se on kummallista mitä kaikkea
minusta voi lähteä. Niin, se on miltei uskomatonta. Ja minä todella
en itsekään tiedä, mikä seuraava onkaan, kun ihminen alkaa ammentaa
minusta. Pisara minua riittää puoleen paperin sivuun, ja mitä siinä
saatetaankaan sanoa. Minä olen jotakin varsin kummallista! Minusta
lähtevät kaikki runoilijan teokset: nuo elävät henkilöt, jotka
ihmiset luulevat tuntevansa, nuo sydämelliset tunteet, tuo hyvä
tuuli, nuo ihanat luonnonkuvaukset. Minä en sitä itsekään ymmärrä,
sillä en tunne luontoa. Mutta tämä on kuin onkin minussa! Minusta on
lähtenyt ja lähtee tuo joukko liiteleviä kauniita tyttöjä, uljaita
ritareja päristelevien ratsujen selässä, Peer Dovereja ja Kirsten
Kimereja! Niin, minä en itsekään tiedä siitä! Vakuutan teille, etten
ajattele sitä.

-- Siinä te olette oikeassa, sanoi sulkakynä. -- Te ette ensinkään
ajattele, sillä jos te ajattelisitte, niin ymmärtäisitte, että te
vain annatte nestettä. Te annatte kosteutta niin että minä voin
lausua ja paperilla saattaa näkyviin sen mikä minussa on, sen minkä
minä kirjoitan muistiin. Kynä se on joka kirjoittaa, sitä ei yksikään
ihminen epäile ja useimmat ihmiset käsittävät runoudesta yhtä paljon
kuin vanha mustepullo.

-- Teillä on vain vähän kokemusta! sanoi mustepullo. -- Tuskinpa te
olette ollut viikkoakaan virassa ja olette jo puoleksi kulutettu.
Kuvitteletteko te olevanne runoilija! Te olette vain palvelija,
ja monta minulla on ollut sitä lajia ennenkuin te tulitte, sekä
hanhiperhettä että englantilaista tekoa! Minä tunnen sekä sulkakynän
että teräskynän! Monta minulla on ollut palveluksessa ja monta minä
vielä tulen saamaan, kunhan ihminen, joka tekee liikkeet minun
puolestani, tulee ja panee paperille, mitä hän ammentaa sisästäni.
Tahtoisinpa nyt vain tietää, mikä tulee olemaan ensimäinen, minkä hän
ammentaa minusta.

-- Mustepytty! sanoi kynä.

Myöhään illalla tuli runoilija kotiin, hän oli ollut konsertissa,
kuullut erinomaisen viuluniekan ja oli aivan ihastuksissaan ja
haltioissaan hänen mainiosta soitostaan.

Hän oli soittokoneesta loihtinut hämmästyttävän säveltulvan: milloin
kuului siltä kuin vesipisaroita olisi helistelty, helmi seuraten
helmeä, milloin siltä kuin kokonainen lintukuoro olisi liverrellyt,
kuin myrsky olisi pauhannut läpi kuusimetsän. Hän luuli kuulevansa
oman sydämensä itkevän, mutta sävelissä, niinkuin se voi itkeä naisen
ihanassa äänessä. Oli tuntunut siltä kuin eivät yksin viulun kielet
olisi soineet, vaan koppakin, niin, tapit ja kaikupohjakin. Se oli
ihmeellistä! Ja vaikeaa se oli ollut, mutta näyttänyt leikinteolta,
siltä kuin käyrä vain olisi liukunut edestakaisin kielten yli. Olisi
luullut, että jokainen saattoi tehdä samalla tavalla. Viulu soi
itsestään, käyrä soi itsestään, ne molemmat ne suorittivat tehtävän,
mestari unohtui, hän joka niitä johti, antoi niille elämän ja sielun.
_Mestari_ unohtui. Mutta häntä ajatteli runoilija, hänet hän mainitsi
ja pani samalla paperille ajatuksensa:

-- Kuinka typerää, jos käyrä ja viulu tahtoisivat ylpeillä teostaan!
Ja sitä me ihmiset niin usein teemme, runoilija, taiteilija,
tieteellinen keksijä, sotapäällikkö. Me ylpeilemme -- ja kaikki
olemme kuitenkin ainoastaan koneita, joita Jumala soittaa. Hänelle
yksin olkoon kunnia! Meillä ei ole mitään ylpeilemistä.

Niin, sen pani runoilija paperille, hän kirjoitti sen vertauksen
muotoon ja kutsui sitä nimellä "Mestari ja koneet".

-- Siinä saitte, rouva! sanoi kynä mustepullolle, kun he taasen
olivat kahden. -- Kai te kuulitte hänen lukevan ääneen mitä minä olin
pannut paperille?

-- Niin, minkä minä annoin teille kirjoitettavaksi, sanoi mustepullo.
-- Olihan se teille letkaus teidän ylpeydestänne. Ettette edes
ymmärrä, että teistä tehdään pilkkaa! Minä annoin teille letkauksen
aina sisimmästäni asti. Kai minä toki tunnen oman ilkeyteni.

-- Mustepytty! sanoi kynä.

-- Kirjoitustikku! sanoi mustepullo.

Ja molemmat elivät siinä tietoisuudessa, että ne olivat vastanneet
hyvin, ja se on miellyttävä tietoisuus, kun tuntee vastanneensa
hyvin. Sen turvissa voi nukkua ja siinä he nukkuivat. Mutta runoilija
ei nukkunut, ajatukset tulvivat esiin niinkuin sävelet viulusta,
pyörien kuin helmet, pauhaten kuin myrsky läpi metsän, hän tunsi
siinä oman sydämensä, hän tunsi tuikkeen ikuisesta mestarista.

Hänelle yksin kunnia!



LAPSI HAUDASSA.


Oli suru talossa, oli suru sydämissä, nuorin lapsi, nelivuotias
poikanen, ainoa poika, vanhempiensa ilo ja tulevaisuuden toivo, oli
kuollut. Kaksi vanhempaa tytärtä heillä tosin oli, vanhemman piti
juuri tänä vuonna päästä ripille, suloisia, hyviä tyttöjä molemmat,
mutta menetetty lapsi on aina rakkain ja tämä oli nuorin ja poika.
Se oli raskas koettelemus. Sisaret surivat niinkuin nuoret sydämet
surevat, varsinkin oli heihin koskenut vanhempien suru. Isä oli
lamassa, mutta äiti kokonaan tuon suuren surun vallassa. Yöt päivät
hän oli viettänyt sairaan lapsen luona, hoitanut sitä, nostellut ja
kanniskellut sitä. Se oli osa häntä itseään, sen hän oli tuntenut
ja käsittänyt. Hän ei saattanut ajatella, että se oli kuollut, että
se pantaisiin arkkuun ja kätkettäisiin hautaan: Jumala ei saattanut
ottaa tätä lasta häneltä, siltä hänestä tuntui, ja kun se kuitenkin
tapahtui ja kävi täydeksi todeksi, sanoi hän sairaassa tuskassaan:

-- Jumala ei ole tietänyt tätä! Hänellä on sydämettömiä palvelijoita
täällä maan päällä, ne menettelevät niinkuin haluavat, ne eivät
kuuntele äidin rukouksia.

Tuskassaan päästi hän irti Jumalan, ja silloin tuli pimeitä
ajatuksia, kuoleman ajatuksia, tuli se ikuinen kuolema, että
ihminen tulee maaksi maassa ja että kaikki silloin on ohi. Näitä
ajatellessaan ei hänellä ollut mitään mihin turvautua, vaan hän
vaipui epätoivon pohjattomaan tyhjyyteen.

Raskaimpina hetkinään ei hän enään voinut itkeä. Hän ei ajatellut
niitä nuoria tyttäriä, jotka hänelle olivat jääneet. Miehen kyyneleet
putosivat hänen otsalleen, hän ei kohottanut silmiään hänen
puoleensa. Hänen ajatuksensa olivat kuolleen lapsen luona, hän eli
ja hengitti vain kutsuakseen mieleensä jokaisen muiston lapsesta,
jokaisen sen viattomista lapsensanoista.

Hautajaispäivä tuli. Yökausiin sitäennen ei hän ollut nukkunut.
Aamunkoitossa voitti hänet väsymys ja hän sai hiukan lepoa. Sillaikaa
kannettiin kirstu etäiseen huoneeseen ja kansi lyötiin kiinni, jottei
hän kuulisi vasaraniskuja.

Kun hän heräsi, pääsi ylös ja tahtoi nähdä lapsensa, sanoi mies
hänelle, kyyneliä vuodattaen:

-- Me olemme sulkeneet kannen, sen täytyi tapahtua!

-- Kun Jumala on kova minua kohtaan, puhkesi äiti puhumaan, -- niin
miksikä ihmiset olisivat paremmat!

Ja hän itkeä nyyhkytti.

Kirstu vietiin hautaan, lohduton äiti istui nuorten tyttäriensä
luona, hän katsoi heihin näkemättä heitä, hänen ajatuksillaan ei
enään ollut mitään tekemistä kodin kanssa, hän antautui surun valtaan
ja se viskeli häntä niinkuin meri viskelee laivaa, joka on menettänyt
peräsimen ja perämiehen. Niin kului hautajaispäivä ja seurasi monta
päivää saman yksitoikkoisen raskaan tuskan vallassa. Kostein silmin
ja suruisin katsein silmäilivät häneen surevat kotona, hän ei kuullut
heidän lohdutustaan. Mitäpä he sitte saattoivatkaan sanoa, he olivat
liian surulliset.

Näytti siltä kuin ei hän enään olisi tuntenut unta ja yksin se
saattoi olla hänen paras ystävänsä, voimistuttaa hänen ruumistaan,
saattaa lepoa sieluun. He saivat hänet paneutumaan vuoteeseen, hän
makasikin hiljaa kuin nukkuva. Eräänä yönä kuunteli mies hänen
hengitystään ja uskoi varmaan hänen saaneen lepoa ja huojennusta,
sentähden pani hän kätensä ristiin, rukoili ja nukkui pian tervettä
sikeää unta. Hän ei huomannut, että hän nousi, heitti vaatteet
ylleen ja astui sitte hiljaa talosta päästäkseen sinne, minne hänen
ajatuksensa yötä ja päivää pyrkivät: haudalle, joka kätki hänen
lapsensa. Hän astui talon puutarhan läpi, ulos vainiolle, mistä johti
polku ulkopuolelle kaupunkia, kirkkomaalle. Kukaan ei nähnyt häntä,
hän ei nähnyt ketään.

Oli ihanan tähtikirkasta, ilma vielä niin lauha, oli vasta syyskuuta.
Hän tuli kirkkomaalle, pienelle haudalle. Se oli kuin ainoa suuri
kukkavihko, kukat tuoksuivat. Hän istuutui, taivutti päänsä hautaa
vastaan ikäänkuin hän tiiviin maakerroksen läpi olisi voinut nähdä
pienen poikansa, jonka hymyn hän niin elävästi muisti. Tuota
herttaista ilmettä silmissä, yksin sairasvuoteellakin, ei koskaan
saattanut unohtaa. Miten ilmehikäs olikaan ollut hänen katseensa, kun
äiti kumartui hänen puoleensa ja tarttui hänen hentoon käteensä, jota
ei hän itse jaksanut nostaa! Samalla tavalla kuin hän oli istunut
hänen vuoteensa ääressä, istui hän nyt hänen haudallaan, mutta nyt
vuotivat kyyneleet vapaasti, ne putosivat haudalle.

-- Sinä tahdot alas lapsesi luo, lausui ääni aivan likellä. Se kaikui
niin kirkkaana, niin syvänä, se soi hänen sydämensä syvyyteen asti.
Hän nosti katseensa ja hänen edessään seisoi mies, yllään suuri
suruviitta, päässä kukkuli, mutta hän näki sen alatse hänen kasvonsa,
ne olivat ankarat ja kuitenkin niin luotettavat, hänen silmänsä
loistivat ikäänkuin hän olisi elänyt nuoruuden vuosia.

-- Alas lapseni luo! toisti äiti ja siinä oli epätoivon rukous.

-- Uskallatko seurata minua? kysyi haamu. -- Minä olen Kuolema!

Ja äiti nyökytti myöntäen. Silloin tuntuivat yhtäkkiä kaikki tähdet
ylhäällä loistavan täysikuun hohteella, hän näki kirjavan väriloiston
kukkasissa haudalla, maanpeite väistyi pehmeästi ja hiljaa niinkuin
liehuva vaate, hän vaipui, ja haamu kiersi mustan viittansa hänen
ympärilleen, tuli yö, kuoleman yö. Hän vaipui syvemmä kuin hautalapio
tunkee, kirkkomaa lepäsi kuin sumu hänen päänsä päällä.

Vaipan lieve luisui syrjään, hän seisoi mahtavassa salissa, joka
leveni suurena ja ystävällisenä. Ympärillä oli hämärää, mutta
edessään ja samassa hetkessä piteli hän lujasti sydäntään vastaan
lastaan, joka hymyili hänelle kauniimmin kuin milloinkaan. Hän päästi
huudon, mutta sitä ei kuulunut, sillä aivan vieressä ja samalla
kaukana poissa ja taas likellä kuului paisuvaa, suloista soittoa.
Eivät milloinkaan ennen niin hartaat säveleet olleet kohdanneet hänen
korvaansa, ne soivat sen yömustan tiheän esiripun takaa, joka eroitti
salin suuresta iäisyysmaasta.

-- Äiti kultani, oma äitini! kuuli hän lapsensa sanovan. Se oli tuo
tuttu, rakas ääni, ja suudelma seurasi suudelmaa loppumattomassa
autuudessa. Ja lapsi viittasi tummaan esirippuun.

-- Näin kaunista ei ole ylhäällä maan päällä! Näetkö, äiti, näetkö
heidät kaikki! Se on autuutta!

Mutta äiti ei nähnyt mitään siellä minne lapsi viittasi, muuta kuin
mustan yön. Hän näki maallisin silmin, ei katsellut sillä tavalla
kuin lapsi, jonka Jumala oli kutsunut luokseen. Hän kuuli soinnut,
sävelet, mutta hän ei eroittanut sanaa, johon hänen tuli uskoa.

-- Nyt minä voin lentää, äiti! sanoi lapsi, -- lentää kaikkien muiden
iloisten lasten kanssa aivan tuonne sisään Jumalan luo. Minä teen
sen niin mielelläni, mutta kun sinä itket, niinkuin sinä nyt itket,
niin en pääse luotasi, ja minä tahtoisin niin mielelläni! Enkö minä
kuitenkin saa? Tulethan sinä kuitenkin aivan pian tänne luokseni,
äiti kulta!

-- Oi viivy, viivy! sanoi äiti, -- vain silmänräpäys vielä! Vain
yhden ainoan kerran vielä minun täytyy saada katsella sinua, suudella
sinua, pidellä sinua sylissäni! Ja hän suuteli ja piteli kiinni.
Silloin kajahti hänen nimensä ylhäältä päin. Nuo sävelet tulivat niin
valittavina. Mikä olikaan?

-- Kuuletko! sanoi lapsi, -- se on isä, joka kutsuu sinua.

Ja taasen, muutaman harvan sekunnin perästä kuului syviä huokauksia,
ikäänkuin lapset olisivat itkeneet.

-- Ne ovat sisareni! sanoi lapsi. -- Äiti, ethän sinä ole heitä
unohtanut?

Ja hän muisti kotiin jääneet, ahdistus valtasi hänet, hän katseli
eteensä, ja alituisesti liiteli haamuja ohitse, hän luuli tuntevansa
muutamat, ne liitelivät kuoleman salin läpi tummaa esirippua kohti
ja sinne ne katosivat. Entä jos hänen miehensä, hänen tyttärensä
tulisivat näkyviin? Ei, heidän huutonsa, heidän huokauksensa
kuuluivat vielä ylhäältä päin. Hän oli miltei ollut unohtamaisillaan
heidät kuolleen tähden.

-- Äiti, nyt soivat taivaanvaltakunnan kellot! sanoi lapsi. -- Äiti,
nyt aurinko nousee!

Ja häntä vastaan tulvi häikäisevä valo. Lapsi oli poissa ja hän
kohosi -- hänen ympärillään kylmeni, hän nosti päänsä ja näki
makaavansa kirkkomaalla lapsensa haudalla. Mutta Jumala oli unessa
käynyt tueksi hänen jalalleen, valoksi hänen järjelleen, hän lankesi
polvilleen ja rukoili:

-- Anna minulle anteeksi, Herra minun Jumalani, että tahdoin pidättää
ikuisen sielun sen lennosta ja että saatoin unohtaa velvollisuuteni
niitä eläviä kohtaan, jotka täällä minulle annoit! Ja näistä sanoista
sai hänen sydämensä ikäänkuin lievennystä. Samassa tuli aurinko
esiin, pieni lintu lauloi hänen päänsä päällä ja kirkonkellot
soittivat aamujumalanpalvelukseen. Yltympäri kävi niin pyhäksi,
pyhäksi niinkuin hänen sydämessään. Hän tunsi Jumalansa, hän tunsi
velvollisuutensa ja ikävöiden kiiruhti hän kotiin. Hän painui
miehensä puoleen, hänen lämmin, harras suudelmansa herätti hänet, ja
he vaihtoivat sydämen, hartauden sanoja ja hän oli voimakas ja lempeä
niinkuin vaimo saattaa olla ja hänestä virtasi lohdutuksen lähde. --
Jumalan tahto on aina paras! Ja mies kysyi häneltä:

-- Mistä sinä yhtäkkiä sait tämän voiman, tämän lohduttavaisen mielen?

Ja hän suuteli miestään ja suuteli lapsiaan:

-- Minä sain sen Jumalalta, lapseni kautta haudassa.



TARHAKUKKO JA VIIRIKUKKO.


Oli kaksi kukkoa, toinen tunkiolla ja toinen katolla, ylpeitä
molemmat, mutta kumpiko sai aikaan enemmän. Sanoppa meille
mielipiteesi -- me pysymme kumminkin omassamme.

Kanatarha oli aitauksella eroitettu toisesta tarhasta, jossa
oli tunkio, ja tällä kasvoi suuri kurkku, joka tiesi olevansa
taimilavakasvi.

-- Siksi synnytään! sanoi ääni sen sisässä. -- Kaikki eivät synny
kurkuiksi, pitää olla muitakin eläviä lajeja! Kanat, ankat ja koko
naapuritarhan eläimistö ovat nekin luontokappaleita. Tarhakukkoa
aitauksella katselen ihaillen, hänellä on toki aivan toinen merkitys
kuin viirikukolla, joka on asetettu niin korkealle ja joka ei
edes osaa narista, saatikka sitte kiekua! Hänellä ei ole kanoja
eikä kananpoikia, hän ajattelee ainoastaan itseään ja hikoilee
espanjanvihreää. Ei, tarhakukko se se on kukko! Nähdä hänen astuvan,
se on tanssia! Kuulla hänen kiekuvan, se on musiikkia! Minne hän
tuleekin, siellä saa kuulla mitä rumpali on! jos hän tulisi tänne
pihaan, jos hän söisi minut lehtineni, varsineni päivineni, jos minä
sulaisin hänen ruumiissansa, se olisi autuaallinen kuolema! sanoi
kurkku.

Yöllä tuli kauhea ilma, kanat, kananpojat ja kukko niinikään hakivat
suojaa. Tuuli puhalsi kumoon aitauksen tarhojen välillä niin että
kuului kova rytinä. Kattokivet putoelivat, mutta viirikukko pysyi
paikoillaan, se ei edes kääntynyt, se ei voinut, ja kuitenkin se oli
uusi, vasta valettu, mutta viisas ja vakaa. Se oli vanhana syntynyt,
se ei ollut räpyttelevien taivaan lintujen, varpusten ja pääskysten
kaltainen. Niitä se halveksi, "piipattajalintuja", kooltaan pieniä
ja "tavallisia". Kyyhkyset olivat suuret, kirkkaat ja kiiltävät
kuin helmiemo, ne muistuttivat eräänlaisia viirikukkoja, mutta ne
olivat paksut ja typerät, koko niiden ajatus tarkoitti sitä, että ne
saisivat jotakin näräänsä, sanoi viirikukko, ikävä niiden kanssa oli
seurustella. Muuttolinnut olivat nekin käyneet vierailulla, kertoneet
vieraista maista, ilmakaravaaneista ja hirveistä ryöväriseikkailuista
petolintujen kanssa. Se oli uutta ja mieltäkiinnittävää ensi kerran,
mutta sittemmin tiesi viirikukko sen toistuvan, että se aina oli
samaa ja se on ikävää! Ne olivat ikäviä ja kaikki oli ikävää,
kenestäkään ei ollut seuraksi, jokainen oli mauton ja nolo.

-- Maailmasta ei ole mihinkään! sanoi se. -- Roskaa kaikkityyni.

Viirikukko oli -- niinkuin sanotaan -- blaseerattu, ja se olisi
varmaan tehnyt hänet mieltäkiinnittäväksi kurkun silmissä, jos hän
olisi tietänyt siitä. Mutta hän ihaili ainoastaan tarhakukkoa ja tämä
oli nyt tarhassa hänen luonaan.

Aitaus oli puhaltanut kumoon, mutta salama ja ukkonen olivat ohi.

-- Mitä te arvelette siitä kiekunasta? kysyi tarhakukko kanoilta ja
kananpojilta. -- Se oli ikäänkuin raakaa, sirous puuttui.

Ja kanat ja kananpojat astuivat tunkiolle, kukko tuli
ratsastajanaskelin.

-- Puutarhakasvi! lausui hän kurkulle ja tässä ainoassa sanassa tunsi
kurkku koko hänen laajan sivistyksensä ja unohti, että hän iski
häneen nokkansa ja söi hänet.

-- Autuaallinen kuolema!

Ja kanat tulivat ja kananpojat tulivat ja kun yksi juoksee, niin
juoksee toinenkin ja he kaakattivat ja he piipattivat ja he
katselivat kukkoon, he olivat hänestä ylpeät, hän oli heidän lajiaan.

-- Kukkokiekuu! kiekui hän, -- kananpojista tulee heti suuria kanoja,
kun minä sanon sen maailman kanatarhassa.

Ja kanat ja kananpojat kaakattivat ja piipattivat perässä.

Ja kukko kertoi suuren uutisen.

-- Kukko saattaa munia munan! Ja tiedättekö mitä siinä munassa
on? Siinä on basiliski! Sen näkemistä ei kukaan saata kestää. Sen
tietävät ihmiset ja nyt tiedätte sen tekin, tiedätte mitä minussa
piilee, tiedätte mikä kaikenmaailman kanatarhamies minä olen.

Ja sitte räpytti tarhakukko siipiään, nosti helttaansa ja kiekui
taasen. Kaikki kanat ja kaikki pienet kananpojat vapisivat, mutta ne
olivat hirveän ylpeät siitä, että yksi heikäläisistä oli sellainen
kaikenmaailmankanatarhamies. Ne kaakattivat ja ne piipattivat niin
että viirikukon täytyi kuulla se, ja hän kuuli sen, mutta hän ei
liikahtanut.

-- Roskaa kaikkityyni! sanoi ääni viirikukossa. -- Tarhakukko ei
koskaan muni ja minä en viitsi! Jos tahtoisin, voisin kyllä munia
nahkamunan! Mutta maailma ei ole nahkamunan arvoinen! Roskaa
kaikkityyni! -- Nyt en viitsi edes istua tässä!

Ja sitte risahti viirikukko poikki, mutta hän ei lyönyt kuoliaaksi
tarhakukkoa, "vaikka niin se oli tarkoitettu!" sanoivat kanat; ja
mitä moraali sanoo.

-- Parempi on sentään kiekua kuin olla blaseerattu ja mennä poikki.



"KAUNIS."


Kuvanveistäjä Alfred -- niin, kai sinä hänet tunnet? Tunnemme kaikki
hänet: hän sai kultamitalin, matkusti Italiaan ja palasi kotiin taas.
Silloin hän oli nuori, niin, sitä hän on vieläkin, mutta kuitenkin
koko joukon vanhempi kuin silloin.

Hän palasi kotiin, joutui käymään erääseen Sjællannin
pikkukaupungeista. Koko kaupunki tunsi vieraan, tiesi kuka hän oli.
Hänen vuoksensa oli kutsut eräällä varakkaimmista perheistä, kaikki
mikä oli jotakin tai millä oli jotakin, oli kutsuttu, se se oli
tapaus, kaupunki tiesi sen ilman että siitä rummulla oli ilmoitettu.
Käsityöläissällejä ja pikkueläjien lapsia, joitakuita vanhemmistakin,
seisoi ulkopuolella ja katseli alaslaskettuja, valaistuja uutimia.
Yövartia saattoi kuvitella että hänellä oli kutsut, niin paljon
ihmisiä seisoi hänen kadullaan. Se maistui ilolta, ja sisällä majaili
todella ilo, siellä oli herra Alfred, kuvanveistäjä.

Hän puhui, hän kertoi, ja kaikki talossa kuuntelivat häntä
ilolla, hartaudella, mutta ennen muita muuan vanhempi leskirouva
virkamiessäätyä, ja hän oli kaikkea varten, mitä herra Alfred
sanoi, kirjoittamaton harmaa paperi, joka heti imi itseensä kaiken
lausutun ja pyysi enemmän, erinomaisen vastaanottoisana, uskomattoman
tietämättömänä, naisellisena Kaspar Hauserina.

-- Rooman minä kyllä haluaisin nähdä! sanoi hän. -- Se mahtaa olla
kaunis kaupunki monine matkustajineen, jotka tulevat sinne. Kuvatkaa
meille nyt Rooma, miltä nyt näyttää kun tullaan sisään portista.

-- Sitä ei ole helppo kuvata! sanoi nuori kuvanveistäjä. -- Siellä
on suuri tori, keskellä sitä seisoo obeliski, joka on neljätuhatta
vuotta vanha.

-- Urkuristi! huudahti rouva, hän ei koskaan ennen ollut kuullut
sanaa obeliski. Muutamat olivat purskahtamaisillaan nauruun,
kuvanveistäjä niinikään, mutta hymy joka syntyi, vaihtui
katselemiseen, sillä hän näki aivan rouvan vieressä parin suuria,
merensinisiä silmiä. Se oli puhujattaren tytär, ja kun ihmisellä on
sellainen tytär, niin ei hän saata olla typerä. Äiti oli pulppuava
kysymysten lähde, tytär lähteen kauneusnajaadi, joka kuunteli. Kuinka
kaunis hän oli! Hänessä oli kuvanveistäjälle katselemista, mutta ei
puhetoveria, eikä hän puhunut mitään, ainakin hyvin vähän.

-- Onko paavilla suurikin perhe? kysyi rouva.

Ja nuori mies vastasi ikäänkuin kysymys olisi voinut olla paremmin
tehty:

-- Ei, hän ei ole suuriperheinen!

-- Sitä minä en tarkoita! sanoi rouva. -- Tarkoitan: onko hänellä
vaimo ja lapsia?

-- Paavi ei saa mennä naimisiin! sanoi kuvanveistäjä.

-- Siitä minä en pidä! sanoi rouva.

Viisaammin hän kyllä olisi voinut kysyä ja puhua, mutta jollei hän
olisi kysynyt ja puhunut niinkuin hän teki, niin olisikohan tytär
tuolla tavalla nojannut hänen olkapäätään vastaan ja katsellut,
huulillaan tuo miltei liikuttava hymy?

Ja herra Alfred puhui, puhui Italian väriloistosta, siintävistä
vuorista, sinisestä Välimerestä, Etelän sinestä, kauneudesta, jonka
Pohjoisessa voitti ainoastaan pohjoismaisen naisen siniset silmät. Ja
tämä sanottiin tarkoituksella, mutta hän jonka oli määrä ymmärtää se,
hän ei näyttänyt, että hän sen ymmärsi, ja sehän olikin kaunista!

-- Italia! huokasivat toiset. --- Matkustaa! huokasivat toiset. --
Kaunista! Kaunista!

-- Niin, kun minä nyt voitan arpajaisista viisikymmentätuhatta
taalariani, sanoi leskirouva, -- niin lähdemme matkalle, minä ja
tyttäreni. Teidän, herra Alfred, pitää johdattaa meitä. Matkustamme
kaikki kolme ja pari muuta ystävää lisäksi! ja sitte hän tyytyväisenä
nyökäytti heille kaikille, jokaisella oli lupa uskoa, että minun on
määrä päästä mukaan. -- Italiaan me tahdomme, mutta emme tahdo sinne
missä on rosvoja, jäämme Roomaan ja suurille maanteille, missä on
turvallista.

Ja tytär päästi pienen huokauksen. Kuinka paljon voikaan piillä
pienessä huokauksessa tai mahtua siihen! Nuori mies mahdutti siihen
paljon. Ne kaksi sinistä silmää, jotka tänä iltana loistivat hänelle,
kätkivät aarteita hengen ja sydämen aarteita, rikkaita kuin kaikki
Rooman ihanuudet, ja kun hän jätti seuran -- niin, niin oli hän
rakastunut -- rakastunut neitoon.

Leskirouvan talosta tuli se talo, jossa herra Alfred, kuvanveistäjä,
enimmän kävi. Ymmärrettiin, ettei se saattanut tapahtua äidin
tähden, vaikka hän ja kuvanveistäjä aina puhuivat. Tyttären vuoksi
hänen täytyi tulla. Kala'ksi häntä sanottiin, hänen nimensä oli
Karen Malene, nämä molemmat nimet olivat yhdistetyt nimeksi Kala.
Kaunis hän oli, mutta hiukan tyhmä, sanoi yksi ja toinen. Hän nukkui
mielellään hiukan pitkään aamuisin.

-- Siihen hän on tottunut lapsuudestaan! sanoi äiti, -- hän on aina
ollut Venus-lapsukainen ja ne niin helposti väsyvät. Hän nukkuu
hiukan pitkään, mutta siitä hän on saanut kirkkaat silmänsä.

Mikä mahti olikaan näissä kirkkaissa silmissä, näissä merensinisissä
vesissä, tuossa tyynessä vedessä syvine pohjineen. Sen tunsi nuori
mies, hän oli tarttunut kiinni pohjaan. -- Hän puhui ja kertoi, ja
mamma kyseli aina yhtä vilkkaasti, rohkeasti ja arkailematta kuin
ensi kerran tavatessa.

Oli ilo kuulla herra Alfredin kertovan. Hän kertoi Napolista,
kävelyistä Vesuviolla ja näytti värikuvissa useat purkauksista.
Leskirouva ei koskaan ennen ollut kuullut näistä, tai tullut
ajatelleeksi niitä.

-- Varjelkoon! sanoi hän, -- se on siis tultasyöksyvä vuori! Eikö
kukaan voi siinä vahingoittua?

-- Kokonaiset kaupungit ovat tuhoutuneet, vastasi kuvanveistäjä. --
Pompeji ja Herculanum!

-- Mutta entä onnettomat ihmiset! Ja tämän kaiken olette te itse
nähnyt!

-- Ei, en yhtään niistä purkauksista, jotka minulla tässä on
kuvitettuina, mutta minä näytän teille oman tekemäni piirustuksen,
mimmoinen purkaus oli kun minä näin sen.

Ja hän otti esiin lyijykynällä tehdyn luonnoksen, ja mamma joka
paraikaa katseli räikeästi väritettyjä kuvia, katsahti kalpeaan
lyijykynäluonnokseen ja puhkesi hämmästyneenä puhumaan:

-- Te olette nähnyt sen suitsuttavan valkoista!

Hetkeksi musteni herra Alfredissa kunnioitus mammaa kohtaan, mutta
pian hän Kalan valaistuksessa ymmärsi, ettei hänen äidillään ollut
väriaistia, siinä kaikki. Hänellä oli paras, kaunein, hänellä oli
Kala.

Ja Kalan kanssa joutui Alfred kihloihin, se oli niin luonnollista,
ja kihlaus oli julkaistuna kaupungin lehdessä. Mamma hankki sitä
kolmekymmentä kappaletta leikatakseen irti sen kohdan ja pannakseen
kirjeisiin ystäville ja tuttaville. Ja kihlatut olivat onnelliset ja
anoppi niinikään, hän oli ikäänkuin joutunut Thorvaldsenin sukuun,
sanoi hän.

-- Olettehan te toki hänen jatkoaan!

Ja Alfredin mielestä hän sanoi jotakin nerokasta. Kala ei sanonut
mitään, mutta hänen silmänsä loistivat, hymy oli suupielissä,
jokainen liike oli kaunis. Ja kaunis hän oli, sitä ei käy toistaminen
liian usein.

Alfred muovaili Kalan ja anopin kuvat. He istuivat hänen edessään ja
katselivat kuinka hän sormin silitteli ja taivutteli pehmeää savea.

-- Meidän tähtemme te nyt, sanoi anoppi, --- itse teette tuota
karkeaa työtä ettekä anna renkinne sotkea sitä kokoon.

-- On aivan välttämätöntä, että minä itse muovailen saven.

-- Niin, te nyt aina olette niin erinomaisen kohtelias! sanoi mamma,
ja Kala painoi hiljaa sulhasensa kättä, johon savi oli tarttunut.
Ja hän selitti heille molemmille luonnon ihanuutta luodussa, miten
elävä on yläpuolella kuollutta, kasvi yläpuolella mineraalia, eläin
yläpuolella, kasvia, ihminen yläpuolella eläintä; miten henki ja
kauneus ilmenevät muodon kautta ja että kuvanveistäjä antaa maiselle
hahmolle ihaninta mikä sen ilmenemiseen saattaa kuulua.

Kala istui mykkänä, tuuditellen hänen lausumiaan ajatuksia. Anoppi
myönsi:

-- On vaikea seurata, mutta minä astun hitaasti perässä ajatuksineni,
ja ne surisevat, mutta minä pitelen kiinni.

Ja kauneus piteli kiinni kuvanveistäjää, se täytti hänet, valtasi ja
hallitsi hänet. Kauneus loisti Kalan olennosta, hänen katseestaan,
suupielistä, yksinpä sormien liikkeestä. Sen lausui Alfred julki, ja
hän, kuvanveistäjä, sen ymmärsi, hän puhui vain hänestä, ajatteli
vain häntä, heistä molemmista tuli yksi ja niin puhui Kalakin paljon,
sillä Alfred puhui erittäin paljon.

Oli kihlajaispäivä. Nyt tulivat häät morsiusneitoineen ja
morsiuslahjoineen ja ne mainittiin morsiuspuheessa.

Anoppi oli morsiustalossa asettanut pöydänpäähän Thorvaldsenin
veistokuvan, yllä yöviitta. Hänen piti olla vieraana, se oli hänen
keksintönsä. Laulettiin ja juotiin maljoja, häät olivat iloiset,
morsiuspari kaunis! "Pygmalion sai Galataeansa" sanottiin yhdessä
lauluista. "Se on nyt sellaista mytologiaa", sanoi anoppi.

Seuraavana päivänä matkusti nuori pari Köpenhaminaan, siellä elämään
ja olemaan. Anoppi tuli mukaan, ottaakseen haltuunsa karkean puolen,
nimittäin hoitaakseen taloutta. Kalan piti istua nukkekaapissa!
Kaikki oli uutta, kiiltävää ja kaunista, siellä he istuivat kaikki
kolme, ja Alfred -- käyttääksemme sananlaskua, joka valaisee missä
hän istui -- hän istui kuin piispa hanhenpesässä.

Muodon taika oli lumonnut hänet, hän oli katsonut koteloa eikä mitä
kotelon sisällä piili, ja se on onnettomuus, suuri onnettomuus
avioliitossa! Jos kotelo aukeaa liimauksista ja helykulta
putoaa pois, niin katuu kauppojaan. Suuressa seurassa on hyvin
vastenmielistä huomata, että on menettänyt molemmat henskelinnappinsa
ja tietää, ettei voi turvautua solkeensa, koska ei omista mitään
soikea, mutta vielä pahempaa on suuressa seurassa kuulla, että vaimo
ja anoppi puhuvat tyhmyyksiä eikä voida luottaa siihen, että itse
keksii sukkelan käänteen, joka puhaltaa pois tyhmyyden.

Niin usein istui nuori aviopari käsi kädessä ja mies puhui ja
vaimo pudotti tulemaan sanan, saman nuotin, samat kaksi, kolme
kellonsäveltä. Oli virkistävää, kun Sofie, yksi ystävättäriä, tuli.

Sofie ei ollut erittäin kaunis. Niin, hän oli virheetön. Hiukan
vino hän kyllä oli, sanoi Kala, mutta varmaan ei enempää kuin
ystävättärien silmä näkee. Hän oli hyvin järkevä tyttö, kuitenkaan
ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että hän täällä saattaisi käydä
vaaralliseksi. Hän oli raikas tuulahdus nukkekaapissa ja raikasta
ilmaa tarvittiin, sen he kaikki ymmärsivät. Täytyi tuulottaa ja sitte
he läksivät tuulottelemaan. Anoppi ja nuori pari matkustivat Italiaan.

       *       *       *       *       *

-- Jumalan kiitos, että taas olemme täällä kotona! sanoivat äiti
ja tytär, kun he vuotta myöhemmin Alfredin kanssa, kaikki kolme
palasivat.

-- Ei ole hauskaa matkustaa! sanoi anoppi. -- Se on oikeastaan
ikävää, anteeksi että sen sanon. Minua ikävystytti, vaikka lapseni
olivat mukanani, ja matkustaminen on kallista, hyvin kallista!
Entä kaikki taulukokoelmat mitkä pitää nähdä! Ja kaikki minkä
perässä pitää juosta! Eihän voi muuta tunnustaa, kun tulee kotiin
ja kysytään! Ja kuitenkin saa kuulla, että on unohtanut näkemättä
kaikkein kauneimman. Ajanpitkään minä kyllästyin noihin iankaikkisiin
madonniin, tuli itsekin pelkäksi madonnaksi!

-- Ja se ruoka mitä saa! sanoi Kala.

-- Ei kunnollista lihalientä! sanoi mamma. --- Kurjaa niiden on
ruuanlaitto!

Ja matka oli rasittanut Kalan, rasittanut hänet pysyväisesti, se oli
pahinta. Sofie tuli taloon ja hyötyä hänestä oli.

Se täytyi tunnustaa, sanoi anoppi, että Sofie ymmärsi talousasioita
ja taideasioita ja kaikkea mihin ei hänellä omaisuutensa puolesta
ollut varaa. Ja lisäksi hän oli hyvin kunnioitettava, hartaasti
uskollinen. Sen hän oikein osoitti, kun Kala makasi sairaana ja
kuihtumistaan kuihtui.

Silloin kun kotelo on kaikki, niin täytyy kotelon kestää, muuten on
kotelo ollutta ja mennyttä -- ja kotelo oli ollutta ja mennyttä: Kala
kuoli.

-- Hän oli kaunis! sanoi äiti. -- Toista hän oli kuin antiikit, ne
ovat niin ruhjoutuneet! Kala oli eheä ja sitä pitää kaunottaren olla.

Alfred itki ja äiti itki ja molemmat kävivät mustissa vaatteissa.
Mammaa varsinkin puki musta ja hän kävi mustassa kauvimmin, käytti
suruvaatteita kauvimmin ja lisäksi hän sai sen surun, että Alfred
meni uusiin naimisiin, otti Sofien, jolla ei ollut ulkonäköä.

-- Hän on mennyt äärimmäisyyksiin! sanoi anoppi, -- mennyt
kauneimmasta rumimpaan. Hän on saattanut unohtaa ensimäisen vaimonsa.
Miesväessä ei ole kestäväisyyttä. Minun mieheni oli toisenlainen, hän
kuolikin ennen minua.

-- Pygmalion sai Galataeansa! sanoi Alfred, -- niin sanottiin
morsiuslaulussa. Minä olin todella rakastunut tuohon kauniiseen
veistokseen, joka sai eloa sylissäni. Mutta sen sukulaissielun,
jonka taivas meille lähettää, yhden sen enkeleistä, joka saattaa
tuntea meidän kanssamme, ajatella meidän kanssamme, nostaa meitä,
kun me taitumme, olen minä vasta nyt löytänyt ja voittanut. Sinä
tulit, Sofie -- et muodon kauneudessa, et loistossa, mutta hyvänä,
kauniimpana kuin on tarpeellista. Pääasia on pääasia! Sinä tulit
ja opetit kuvanveistäjälle, että hänen teoksensa on vain savea,
tomua, vain siihen painettu jäljennös siitä sisäisestä ytimestä,
mitä meidän tulee etsiä. Kala raukka! Meidän mainen elämämme oli
kuin matkustavaisten elämää. Tuolla ylhäällä, missä liitytään yhteen
sympatian kautta, olemme ehkä toisillemme puoleksi vieraat.

-- Se ei ollut hellästi sanottu, sanoi Sofie, -- se ei ollut
kristillisesti! Tuolla ylhäällä, missä ei naida, vaan, sanojesi
mukaan, sielut kohtaavat toisensa sympatian kautta, siellä missä
kaikki kaunis kehittyy ja kohoaa, siellä on ehkä hänen sielunsa soiva
niin täyteläisessä voimassa, että se voittaa minut, ja sinä -- sinä
puhkeat taasen ensi rakastumisesi huutoon: kaunis, kaunis!



KERTOMUS DYYNEILTÄ.


Tämä on kertomus Juutin dyyneiltä, mutta se ei ala siellä, vaan
kaukana etelän puolessa, Espanjassa. Meri on tienä maiden välillä.
Kuvitteleppa olevasi Espanjassa! Siellä on lämmintä ja siellä on
kaunista. Siellä kasvavat tulipunaiset granaattikukat tummien
laakeripuiden joukossa, vuorilta löyhyttelee virkistävä tuuli yli
oranssipuutarhojen ja uhkeiden maurilaisten pilarisalien, joissa on
kultaiset kupukatot ja moniväriset seinät. Läpi katujen astuu lapsia
kulkueissa, käsissä kynttilät ja liehuvat liput ja heidän yllään
kohoaa, niin korkeana ja kirkkaana, taivas tuikkivine tähtineen!
Laulu ja kastanjetit helisevät, pojat ja tytöt pyörivät tanssissa
kukkivien akaasiapuiden alla, sillaikaa kuin kerjäläinen istuu
hakatulla marmorikivellä, virkistää itseään mehevällä vesimelonilla
ja viruu pois elämänsä. Kaikkityyni on kuin kaunista unta --
vaipuappa siihen! Niin, sen teki kokonaan kaksi nuorta vastanainutta
ihmistä, ja heille olikin täällä annettu kaikki maan edut: terveys,
hyvä luonne, varallisuus ja kunnia.

-- Me olemme niin onnelliset kuin joku ikinä saattaa olla! sanoivat
he sydämen täydellä vakaumuksella. Kuitenkin saatettiin heitä onnessa
nostaa vielä yhtä porrasta ylemmä ja se tapahtuisi, kun Jumala soisi
heille lapsen, pojan, joka olisi heidän kaltaisensa sekä ruumiin että
sielun puolesta.

Tuo onnellinen lapsi vastaanotetaan riemulla, sille suodaan
mitä suurin huolenpito ja rakkaus, kaikki se hyvinvointi, minkä
varallisuus ja vaikutusvaltainen suku saattavat luoda.

Niinkuin juhla kiitivät heidän päivänsä.

-- Elämä on rakkauden armolahja, miltei käsittämättömän suuri! sanoi
vaimo. -- Ja tämän onnen täyteläisyyden tulee vielä toisessa elämässä
voida kasvaa, jopa ikuisesti -- tätä ajatusta en saata käsittää.

-- Ja varmaan se onkin ylimielisyyttä ihmisten puolelta, sanoi mies.
-- Pohjaltaan on hirveää ylpeyttä uskoa, että elää ikuisesti, tulee
Jumalan kaltaiseksi! Nehän olivatkin käärmeen sanat ja se oli valheen
isä.

-- Ethän toki epäile elämää tämän jälkeen? kysyi nuori vaimo ja
oli kuin ensi kerran varjo olisi liukunut heidän aurinkoiseen
ajatusvaltakuntaansa.

-- Usko lupaa sen, papit lupaavat sen! sanoi nuori mies, -- mutta
juuri koko onnessani tunnen ja tunnustan, että on ylpeyttä,
ylimielisyyttä vaatia toista elämää tämän jälkeen, jatkuvaa autuutta
-- eikö täällä, tässä elämässä ole annettu meille niin paljon, että
saatamme ja että meidän täytyy olla tyytyväisiä?

-- Niin, meille kyllä annettiin, sanoi nuori vaimo, -- mutta
kuinka monelle tuhannelle tämä elämä on muodostunut raskaaksi
koettelemukseksi, kuinka monet ovatkaan ikäänkuin paiskatut maailmaan
köyhyyteen, häpeään, sairauteen ja onnettomuuteen! Ei, jollei olisi
elämää tämän jälkeen, niin olisi kaikki tämän maan päällä jaettu
liian epätasaisesti, silloin ei Jumala olisi oikeudenmukainen.

-- Kerjäläisellä tuolla kadulla on iloja, jotka hänelle ovat yhtä
suuret kuin kuninkaalle ilot hänen rikkaassa linnassaan! sanoi nuori
mies. -- Ja etkö usko, että työjuhta, jota lyödään, joka näkee nälkää
ja raataa itsensä kuoliaaksi, tajuaa elonpäiviensä kovuuden? Voisihan
sekin vaatia toista elämää, kutsua vääryydeksi, ettei sitä asetettu
korkeammalle asteelle lomakunnassa.

-- Taivaan valtakunnassa on monta asuinsijaa, on Kristus sanonut,
vastasi nuori vaimo. -- Taivaan valtakunta on äärettömyys, niinkuin
Jumalan rakkaus on sitä. Eläinkin on luontokappale ja minä uskon,
ettei mikään elämä mene hukkaan, vaan saa osakseen kaiken sen
autuuden, minkä se voi vastaanottaa ja mikä riittää sille.

--- Mutta minulle nyt riittää tämä maailma! sanoi mies ja kiersi
käsivartensa kauniin, suloisen vaimonsa ympäri, poltti paperossiaan
avonaisella parvekkeella, missä viileä ilma oli täynnä oranssien
ja neilikkojen tuoksua. Musiikki ja kastanjetit helisivät alhaalta
kadulta, tähdet tuikkivat ylhäältä, ja kaksi silmää täynnä rakkautta,
hänen vaimonsa silmät, katselivat häneen rakkauden ikuisella elämällä.

-- Tällainen minuutti, sanoi mies, -- on sen arvoinen, että sitä
varten kannattaa syntyä, tajuta ja -- kadota! Hän hymyili, vaimo
nosti lempeästi soimaten kätensä -- ja pilvi oli taasen poissa, he
olivat liian onnelliset.

Ja kaikki tuntui mukautuvan osaltaan edistämään heidän kulkuaan
kunniaa, iloa ja onnea kohti. Tuli muutos, mutta vain paikkaan
nähden, ei nauttimiseen ja elämänilon ja riemun täydellisyyden
voittamiseen. Nuoren miehen lähetti hänen kuninkaansa lähettilääksi
keisarilliseen hoviin Venäjällä, se oli kunniasija, johon hänen
syntyperänsä ja tietonsa hänet oikeuttivat. Suuri omaisuus hänellä
itsellään oli, hänen nuori vaimonsa oli tuonut hänelle yhtä suuren.
Hän oli rikkaimman, arvossapidetyimmän kauppiaan tytär. Yhden tämän
suurimmista ja parhaimmista laivoista piti juuri tänä vuonna lähteä
Tukholmaan, sen piti viedä rakkaat lapset, tyttären ja vävypojan,
Pietariin. Ja laiva sisustettiin kuninkaallisesti: pehmeitä mattoja
jalkoja varten, silkkiä ja loistoa kaikkialla.

On vanha sankarilaulu, jonka kaikki tanskalaiset tuntevat. Sen
nimi on "Englannin kuninkaan poika". Hänkin purjehtii niin
kallisarvoisella laivalla, sen ankkuriin on upotettu punaista kultaa
ja jokaiseen touviin punottu silkkisäikeitä -- tätä laivaa tulee
ajatelleeksi, kun näkee espanjalaisen laivan. Täälläkin vallitsi sama
loisto, tässäkin oli sama jäähyväisajatus:

    "Suo Herra, ett' ilossa yhtyisimme!"

Ja tuuli puhalsi raikkaasti espanjalaisen rannan suunnalta,
hyvästijättö tapahtui vain lyhyesti. Muutamassa viikossa piti
heidän saavuttaa matkansa määrä. Mutta juuri kun he olivat päässeet
merelle, tyyntyi tuuli, meri kävi kirkkaaksi ja tyveneksi, vesi
loisti, taivaan tähdet loistivat. Uhkeassa kajuutassa vietettiin kuin
juhlailtoja.

Vihdoin toki toivottiin, että alkaisi käydä tuulenhenki, että
puhaltaisi hyvä myötätuuli, mutta sellaista ei kuulunut. Jos alkoikin
käydä tuulenhenki, niin se aina oli vastainen. Niin kului viikkoja,
niin, jopa kokonaista kaksi kuukautta, vasta silloin kävi tuuli
suotuisaksi, se puhalsi lounaasta. He olivat juuri Skotlannin ja
Jyllannin välillä ja nyt yltyi tuuli aivan niinkuin vanhassa laulussa
"Englannin kuninkaan pojasta":

    "Tuli mustasta pilvestä tuulispää,
    ei tienneet he minne käännättää.
    Niin heitti he ankkurin pohjahan,
    mut tuuli ajoi länteen, Tanskaan päin."

Siitä on nyt pitkät ajat. Kuningas Kristian seitsemäs hallitsi
Tanskan valtaistuimella ja oli silloin nuori mies. Paljon on
tapahtunut senjälkeen, paljon vaihtunut ja muuttunut. Järvet ja
suot ovat tulleet reheviksi niityiksi, kankaat tulleet viljamaiksi
ja etelä-juuttilaisen asumuksen suojassa kasvaa omenapuita ja
ruusuja, mutta ne ovat etsittävät esiin, sillä ne ryömivät piiloon
tuimia länsituulia. Siellä saattaa oikein kuvitella mennyttä aikaa,
kauvemmakin kuin Kristian seitsemännen hallitukseen. Niinkuin
silloin, niin leviää vieläkin penikulmien laajuudelta ruskeaa nummea
hautakumpuineen, kangastuksineen, risteilevine, mättäällisine ja
vajottavan hiekkaisine teineen. Lännen puolella, missä suuret purot
syöksyvät vuonoihin, leviävät niityt ja suot korkeiden dyynien
ympäröiminä, jotka kuin alppiketju sahalaitaisin huipuin, kohoavat
merta kohti. Niitä katkaisevat vain korkeat savikukkulat, joista meri
vuosi vuodelta puraisee jättiläiskokoisia suupaloja niin että rinteet
ja mäet romahtavat kuin maanjäristyksen vierittäminä. Sellaiselta
siellä näyttää tänä päivänä, sellaista siellä oli vuosikausia sitte,
jolloin nuo molemmat onnettomat siellä purjehtivat komealla laivalla.

Oltiin syyskuun lopulla, oli sunnuntai ja aurinkoinen sää,
kirkonkellojen äänet saavuttivat toisensa Nissumvuonoa pitkin.
Kirkot täällä kohoavat kuin hakatut graniittikivet, jokainen niistä
on kappale tunturia. Länsimeri saattaisi vyöryä niiden yli ja ne
pysyisivät pystyssä. Useimmista puuttuu torni, kellot riippuvat
silloin vapaina kahden parrun välissä. Jumalanpalvelus oli päättynyt,
seurakunta tuli Jumalan huoneesta kirkkotarhaan, missä silloin
niinkuin nytkään ei ollut eikä ole puuta eikä pensasta, ei istutettua
kukkaa tai seppeltä, joka olisi laskettu haudalle. Kamartuneet
mättäät osoittavat mihin kuolleet ovat haudatut. Terävää, tuulen
pieksemää heinää kasvaa kirkkomaa kauttaaltaan. Jollakin yksityisellä
haudalla on ehkä muistomerkki, nimittäin lahonnut puunrunko, joka
on veistetty ruumisarkun muotoiseksi. Puukappale on tuotu läntisen
seudun metsästä: villiltä mereltä. Siellä kasvavat rannikkolaisille
ne veistetyt parrut, jotka maininki ajaa maihin. Tuuli ja merisumu
mädännyttävät pian sinne pannun puukappaleen. Tuollainen tynkä oli
täällä eräälläkin lapsenhaudalla ja sen luo meni muuan nainen,
joka tuli kirkosta. Hän seisoi hiljaa, katseli puoleksi lahonnutta
puupalasta. Hetken perästä astui hänen miehensä paikalle. He eivät
puhuneet sanaakaan, mies tarttui vaimon käteen ja he menivät haudalta
ruskealle nummelle, yli suomaan, dyynejä kohti. Kauvan kulkivat he
äänettöminä.

-- Olipa tänään hyvä saarna, sanoi mies. -- Jollei ihmisellä olisi
Jumalaa, niin ei hänellä olisi mitään.

-- Niin, sanoi vaimo, -- hän ilahuttaa ja tekee murheelliseksi.
Siihen hänellä on oikeus. --- Niinkuin huomenna olisi pieni poikamme
ollut viiden vuoden vanha, jos me olisimme saaneet pitää hänet.

-- Mitä sinä siitä suret! sanoi mies. -- Hän on onnellisesti
päässyt kaikesta, hänhän on siellä, minne meidän on rukoiltava että
pääsisimme.

Ja sitte eivät he enään puhuneet ja menivät mökkiään kohti dyynien
keskellä. Yhtäkkiä nousi yhdeltä näistä, missä ei rantakaura sitonut
hiekkaa, ikäänkuin väkevä sauhu. Tuulenpuuska kaivautui dyyniin ja
tuprutti ilmaan hienot hiekkaosat. Tuli vielä toinen tuulenpuuska,
joten kaikki nuorille ripustetut halaistut kalat läjähtivät
rakennuksen seinää vastaan, sitte oli kaikki taasen hiljaa. Aurinko
paahtoi kuumasti.

Mies ja vaimo astuivat sisään ja olivat pian riisuneet pyhävaatteet,
kiiruhtivat sitte yli dyynien, jotka törröttivät kuin äärettömät,
äkkiä liikkeessään pysähdytetyt hiekka-aallot. Hiekkakaislan ja
rantakauran sinivihreät, terävät korret antoivat hiukan värivaihtelua
valkoista hiekkaa vastaan. Pari naapuria saapui paikalle, he
auttoivat toisiaan vetämään veneet korkeammalle hiekalle. Tuuli
yltyi, se oli purevan kylmä ja kun he sitte palasivat takaisin
dyynien poikki, tuiskuttivat hiekka ja terävät pienet kivet heitä
vasten kasvoja. Aallot nostelivat valkoisia harjoja ja tuuli leikkasi
poikki ylimmän latvan niin että vain pärskyi.

Tuli ilta, ilmassa kuului yhä kasvava kohina, ulvoen, valittaen kuin
epätoivoisten henkien sotajoukko. Se voitti meren vyörynän, vaikka
kalastajamaja oli niin likellä rantaa. Hiekka tuiskusi ikkunoihin ja
tuontuostakin tuli puuska, joka järkytti mökkiä perustuksia myöten.
Oli pimeä, puoliyön aikaan piti kuitenkin kuun nousta.

Ilma selkeni, mutta myrsky syöksyi koko voimallaan yli syvän, tumman
meren. Kalastajanväet olivat jo aikoja sitte panneet levolle, mutta
ei ollut ajattelemistakaan että tässä Jumalan ilmassa voisi ummistaa
silmäänsä. Silloin lyötiin ikkunaan, ovi avautui ja sanottiin:

-- Suuri laiva on kiinni äärimmäisellä särkällä!

Yhdellä hyppäyksellä olivat kalastajanväet ylhäällä vuoteesta ja
vaatteissaan.

Kuu oli tullut esiin. Niin valoisaa oli kyllä, että saattoi
nähdä, kunhan vain olisi voinut pitää silmät auki lentohiekalta.
Kävi sellainen tuuli, että olisi saattanut laskeutua nojaamaan
sitä vastaan, ja vain suurella vaivalla, ryömien tuulenpuuskien
välillä, pääsi yli dyynien, ja täällä lenteli ilmassa kuin mitkäkin
joutsenuntuvat suolainen kuohu ja vaahto merestä, joka kuin vyöryvä,
kiehuva putous vierittelihe rantaa vastaan. Piti totisesti olla
harjaantunut silmä heti löytääkseen mereltä laivan. Komea kaksimasto
se oli, juuri nyt sitä kohotettiin särkän yli, kolme, neljä
kaapelinväliä ulkopuolelle tavallista rantaäyrästä. Se ajelehti maata
kohti, töytäsi toista särkkää vastaan ja tarttui kuin tarttuikin
kiinni. Mahdotonta oli toimittaa apua, meri oli liian väkivaltainen,
se löi laivaa vastaan ja sen yli. Luuli kuulevansa hätähuudot,
kuolintuskan huudot, näki kiireisen, avuttoman toimeliaisuuden. Nyt
tuli meri, joka kuin murskaava kallionlohkare putosi kokkapuulle,
ja samassa oli tämä poissa, peräpuoli kohosi korkealle veden yli.
Kaksi ihmistä hyppäsi yhdessä mereen, he katosivat. Yhtäkkiä --
ja yksi suurimmista aalloista, jotka vyöryivät dyynejä kohti,
viskasi rannalle ruumiin. Nainen se oli, kuollut, luulivat he. Pari
vaimoista liikutteli häntä ja luuli huomaavansa hänessä elämää. Hänet
kuljetettiin dyynien poikki kalastajamajaan. Kuinka hän oli kaunis ja
hieno, varmaan ylhäinen nainen!

He asettivat hänet köyhän vuoteeseen, siinä ei ollut pellavaa
langankaan vertaa, villalakana siinä oli, jonka sopi kiertää
ympärilleen ja olihan se hyvä ja lämmin.

Hän virkosi henkiin, mutta kuumeessa, hän ei ensinkään tietänyt mitä
oli tapahtunut tai missä hän oli, ja hyvähän näin olikin, sillä
kaikki mikä oli ollut hänelle rakasta, lepäsi meren pohjalla, heidän
kävi ulapalla niinkuin sankarilaulu lauloi Englannin kuninkaan
pojasta:

    "Tuli surko purtta katsellen,
    löi aallot kivihin murskaks sen."

Hylynkappaleita ja pirstaleita ajelehti maihin, hän oli ainoa henkiin
jäänyt niistä kaikista. Vielä kiiti tuuli ulvoen yli rannan, muutamia
silmänräpäyksiä oli hän levollinen, mutta pian seurasi tuskia ja
huutoja, hän avasi molemmat kauniit silmänsä, lausui muutamia sanoja,
mutta kukaan täällä ei ymmärtänyt sitä.

Ja nyt hän, palkinnoksi kaikesta mitä hän oli kärsinyt ja
kamppaillut, piteli käsissään vastasyntynyttä lasta. Se olisi
levännyt loistovuoteessa silkkiuutimineen, rikkaassa talossa. Sitä
olisi riemulla tervehditty elämään täynnä kaikkea maista hyvyyttä,
ja nyt oli Jumala antanut sen syntyä köyhässä kolkassa. Ei edes
suudelmaa se saanut äidiltään.

Kalastajavaimo laski lapsen äitinsä rinnalle ja se lepäsi sydäntä
vastaan, joka ei enään sykkinyt, hän oli kuollut. Lapsi, jota rikkaus
ja onni olisivat imettäneet, oli paiskattu maailmalle, meri oli
paiskannut sen dyynien keskelle kokemaan köyhän osaa ja raskaita
päiviä.

Ja aina palaa mieleemme vanha laulu:

    "Ja prinssi hän itki katkeraan!
    Jumal' auta, oon rannassa Bovbjergin maan!
    Nyt hukka mun varmaan perii.
    Jos Buggen ma läänissä olisin vain,
    ei hätää mulla ois silloin lain!"

Hiukan etelään Nissumvuonosta, sille rannalle, jota herra Bugge
kerran oli nimittänyt omakseen, oli laiva ajautunut. Ne kovat,
epäinhimilliset ajat, jolloin länsirannan asukkaat, niinkuin
sanottiin, harjoittivat raakuutta haaksirikkoutunutta kohtaan, olivat
kauvan sitte ohi. Rakkautta ja sydämen hyvyyttä, uhrautuvaisuutta
täällä osoitettiin haaksirikkoutuneille sellaisena kuin se meidän
aikanamme loistaa jaloimmissa piirteissään. Kuoleva äiti ja kurja
lapsi olisivat kohdanneet huolenpitoa ja hoitoa kaikkialla minne
tuuli olisikaan puhaltanut, mutta ei missään hartaampaa kuin köyhän
kalastajavaimon luona, joka vielä eilen raskain sydämin seisoi
haudalla, mikä kätki hänen lapsensa, joka tänään olisi täyttänyt
viidennen ikävuotensa, jos Jumala olisi sallinut sen elää.

Ei kukaan tietänyt, kuka vieras kuollut nainen oli, tai mistä hän
tuli. Laivan tyngät ja sirpaleet eivät ilmoittaneet sitä.

Rikkaaseen taloon Espanjassa ei koskaan tullut kirjettä tai
tietoa tyttärestä tai vävypojasta. He eivät olleet saapuneet
määräpaikkaansa. Kovat myrskyt olivat raivonneet viime aikoina.
Odotettiin kuukausimääriä. "Kokonaan haaksirikkoutunut, kaikki
hukkuneet!" sen he tiesivät.

Mutta Husbyn dyyneillä kalastajan majassa oli nyt pieni poikaressu.

Kun Jumala antaa elatuksen kahdelle, saa aina kolmaskin siinä ohella
ruokansa. Ja meren rannalla kyllä riittää kalaruokaa nälkäiselle
suulle. Jörgeniksi sanottiin pienokaista.

-- Varmaan hän on juutalaislapsi, sanottiin, --- hän on niin mustan
näköinen! -- Hän saattaa myöskin olla italialainen tai espanjalainen,
sanoi pappi. Kaikki nuo kolme kansanlajia olivat kalastajavaimon
mielestä yksi ja sama ja hän lohdutti itseään sillä, että lapsi oli
kristillisesti kastettu. Poika menestyi, aatelinen veri piti lämmintä
ja sai voimia köyhästä ravinnosta, lapsi kasvoi vaatimattomassa
talossa. Tanskan kieli sellaisena kuin länsijuuttilainen puhuu sitä,
tuli hänen kielekseen. Granaatin siemen Espanjan maaperästä tuli
rantakauran taimeksi Jyllannin länsirannalla. Niin saattaa ihmisen
käydä! Tähän kotiin hän työnsi elämänsä vuosienmittaiset juuret.
Nälkää ja vilua, köyhän hätää ja puutetta hänen oli määrä kokea,
mutta myöskin köyhän iloa.

Lapsuudenaika tarjoaa jokaiselle valoisat ylänkönsä, jotka sittemmin
säteilevät läpi koko elämän. Kuinka yllinkyllin hän omistikaan
iloitakseen ja leikkiäkseen! Koko ranta, penikulmien kantamiin asti,
oli täynnä leikkikaluja: siinä oli mosaikki-vierukiviä, punaisia
kuin koralli, keltaisia kuin meripihka, ja valkeita, pyöristettyjä
ikäänkuin ne olisivat olleet linnunmunia. Ne lepäsivät siinä välkkyen
kaikin värein, kaikki meren hiomina ja siloittamina. Yksinpä
kuivunut kalanruotokin, tuulen kuivattamat vesikasvit, kiiltävän
valkoinen ruoko, pitkä ja kaita kuin mikäkin nauha, joka lepatteli
kivien välissä, kaikki oli kuin tehtyä leikkiä ja ilonpitoa varten,
sekä silmälle että ajatukselle. Ja poika oli vilkas lapsi, monet
ja suuret lahjat piilivät hänessä. Kuinka hän saattoikin muistaa
kertomukset ja laulut, jotka kuuli, ja kätevä hän oli: kivistä ja
näkinkengänkuorista pani hän yhteen kokonaisia laivoja, ja kuvia,
joilla saattoi koristaa huonetta. Omituisesti hän saattoi veistää
ajatuksensa puupalikkaan, sanoi hänen kasvatusäitinsä, ja poika oli
kuitenkin vielä pieni. Kauniina soi hänen äänensä, sävelet vuotivat
heti hänen kieleltään. Monet kielet olivat jännitettyinä siinä
rinnassa, ne olisivat voineet helistä maailmalle, jos hänet olisi
pantu muualle kuin kalastajamajaan Atlantin rannalla.

Eräänä päivänä joutui täällä laiva karille, laatikko harvinaisia
kukkasipuleja ajautui rannalle. Muutamia pistettiin pataan,
luultiin niiden olevan syötäviä, toiset mätänivät hiekassa. Ne
eivät täyttäneet tarkoitustaan, eivät kehittäneet sitä väriloistoa,
sitä ihanuutta mikä niissä piili -- kävisikö Jörgenin paremmin?
Kukkaissipulit olivat pian mennyttä, hänellä oli vielä edessä
vuosikausia.

Ei hänen päähänsä johtunut eikä kenenkään muunkaan, kuinka
yksinäisenä ja yksitoikkoisena päivä kului. Oli yllinkyllin
tekemistä, kuulemista ja näkemistä. Meri itse oli suuri oppikirja,
joka päivä se tarjosi luettavaksi uuden lehden, tyventä, maininkia,
tuulta ja myrskyä. Karilleajot olivat loistokohdat. Kirkonkäynti
oli kuin juhlavierailu, mutta vierailuista puhuen oli yksi
kalastajamajassa erikoisen tervetullut. Se uudistui kaksi kertaa
vuodessa, se oli enon vierailu, ankeriasisännän Fjaltringista
ylhäällä Bovbjergin luona. Hän tuli punaisiksi maalatuilla vaunuilla,
jotka olivat täynnä ankeriaita. Vaunut olivat lukitut niinkuin
laatikko ja kirjaellut sinisillä ja valkoisilla tulpaneilla, kaksi
hallavaa härkää oli niitä vetämässä ja Jörgen sai ajaa niitä.

Ankeriasisäntä oli hyväpäinen, hauska vieras. Hän toi mukanaan
lekkerin täynnä viinaa, jokainen sai siitä ryypyn, tai täyden
kahvikupin, jos laseista oli puute. Jörgenillekin annettiin,
niin pieni kuin hän olikin, hyvä sormustimellinen, se tapahtui
sitävarten että ankerias "pysyisi", sanoi ankeriasisäntä ja kertoi
tässä yhteydessä aina saman tarinan, ja kun sille naurettiin,
kertoi hän sen heti uudestaan samoille ihmisille -- niin tekevät
kaikki puheliaat ihmiset! Ja kun Jörgen koko kasvinikänsä ja
aina miehuudenvuosiin asti sovellutti tätä tarinaa ja otti siitä
puhetapoja, niin kannattaa meidän se kuulla.

Joissa kulkivat ankeriaat ja ankeriasäiti sanoi tyttärilleen, kun he
pyysivät saada yksinään kulkea pienen matkaa ylös jokea: "Älkää menkö
liian kauvas. Pian tulee paha ankeriaantuulastaja ja ottaa teidät
kaikki!" Mutta he menivät liian kauvas ja kahdeksasta tyttärestä
palasi vain kolme takaisin ankeriasäidin luo, ja he vaikeroivat: "Me
olimme menneet vain hiukkasen ulkopuolelle ovea, silloin tuli paha
ankeriaantuulastaja ja pisti kuoliaaksi viisi sisartamme." -- "Kyllä
he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Ei", sanoivat tyttäret, "sillä hän
nylki heidät, leikkasi heidät kappaleiksi ja paistoi ne." -- "Kyllä
he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Niin, mutta hän söi heidät!" --
"Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Mutta sitte hän ryyppäsi
viinaa päälle!" sanoivat tyttäret. "Aijai! Silloin eivät he koskaan
palaa!" vaikeroi ankeriasäiti. "Viina hautaa ankeriaan!"

-- Ja sentähden pitää aina ottaa viinaryyppy sen ruokalajin jälkeen,
sanoi ankeriasisäntä.

Ja tästä tarinasta tuli kiiltokultalanka, hyväntuulen lanka Jörgenin
elämään. Hänkin halusi mielellään ulkopuolelle ovea, "pienen matkaa
ylös jokea", nimittäin laivalla maailmalle. Ja äiti sanoi niinkuin
ankeriasäiti: "siellä on paljon pahoja ihmisiä, ankeriaantuulastajia!"
Mutta hiukan ulkopuolelle dyynejä, vain hiukkasen nummelle, hän
kuitenkin halusi päästä. Ja sinne hänen pitikin päästä. Neljä iloista
päivää, valoisimmat koko hänen lapsuutensa elämässä, koitti. Kaikki
Jyllannin kauneus, kodin ilo ja auringonpaiste sisältyi näihin. Hänen
piti päästä pitoihin -- hautajaispidot ne tosin olivat.

Muuan kalastajaperheen varakas sukulainen oli kuollut, talo sijaitsi
sisämaassa, "idän puolla, yksi kompassipiiru pohjoista kohti",
niinkuin sanottiin. Isän ja äidin oli määrä lähteä sinne ja Jörgenin
myöskin. Dyyneiltä, yli nummien ja suomaiden tulivat he sille
vihreälle niitylle, missä Skjærumjoki aukaisi tiensä, joki paljoine
ankeriaineen, missä ankeriasäiti asui tyttärineen, tyttärineen, jotka
pahat ihmiset tuulastivat ja leikkasivat kappaleiksi. Usein eivät
kuitenkaan ihmisetkään olleet menetelleet paremmin kanssaihmisiään
kohtaan. Herra ritari Buggenkin, joka mainittiin vanhassa laulussa,
surmasivat pahat ihmiset, ja kuinka hyväksi häntä itseään
sanottiinkin, oli hänkin halunnut lyödä kuoliaaksi rakennusmestarin,
joka rakensi hänelle linnan tornineen ja paksuine muurineen juuri
siihen, missä Jörgen kasvatusvanhempineen seisoi, missä Sjærumjoki
laskee Nissumvuonoon. Saattoi vielä nähdä vallimäen, punaisen
tiilensoran yltympärillä. Täällä oli ritari Bugge, rakennusmestarin
lähdettyä, sanonut aseenkantajalleen: "Lähde hänen perässään ja
sano: mestari, torni on kallellaan! Jos hän kääntyy, niin lyöt hänet
kuoliaaksi ja otat rahat, jotka hän sai minulta, mutta jollei hän
käänny, niin anna hänen mennä rauhaan!" Ja aseenkantaja totteli ja
rakennusmestari vastasi: "ei torni ole kallellaan, mutta kerran
tulee lännen puolelta mies sinisessä viitassa -- hän panee sen
kallistumaan!" Ja tämä tapahtui sata vuotta myöhemmin, silloin
murtautui Atlanti sinne ja torni kaatui, mutta talon omistaja,
Predbjørn Gyldenstjerne, rakennutti itselleen ylemmä, sinne, missä
niitty päättyy, uuden talon, ja se on vieläkin paikallaan, ja se on
Nörre-Vosborg.

Tästä sivu piti Jörgenin kasvatusvanhempineen kulkea. Joka paikasta
täällä oli hänelle kerrottu pitkinä talvi-iltoina, nyt hän näki
talon kaksinkertaisine hautoineen, puineen ja pensaineen. Valli,
kauttaaltaan kasvaen sananjalkaa, kohosi siellä sisällä. Kauneimmat
olivat kuitenkin korkeat niinipuut, ne ylettyivät aina katonharjalle
asti ja täyttivät ilman mitä suloisimmalla tuoksulla. Luoteen
suunnalla, puutarhan kulmassa kasvoi suuri kukkiva pensas, hohtaen
ikäänkuin olisi ollut talvista lunta kesän vihannuudessa. Se oli
seljapensas, ensimäinen, jonka Jörgen näin oli nähnyt kukkivan. Tämä
ja niinipuut jäivät kaikiksi ajoiksi hänen muistoonsa, siksi Tanskan
tuoksuksi ja kauneudeksi, jotka lapsensielu "kätki vanhan miehen
varalta".

Matkaa jatkettiin heti ja mukavammin, sillä juuri ulkopuolella
Nörre-Vosborgia, missä selja kukki, pääsi hän ajamaan. He tapasivat
muita vieraita, jotka olivat matkalla hautajaisiin, ja näiden
rattaille he pääsivät. Tosin heidän kaikkien kolmen piti istua takana
pienellä raudoitetulla puukirstulla, mutta se oli sentään parempaa
kuin kulkea jalan, arvelivat he. Ajettiin mättäisen nummen yli,
härjät, jotka vetivät, pysähtyivät silloin tällöin, kun tuli vastaan
tuore heinäntäplä kanervien keskellä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja
omituista oli nähdä kaukana taivaanrannalla sauhun, joka tuprutti ja
kuitenkin oli kirkkaampi kuin ilma. Näki sen läpi, tuntui siltä kuin
valonsäteet olisivat vierineet ja tanssineet yli nummen.

"Lokemies" siellä ajaa lammaslaumaansa, sanoivat he, ja se riitti
Jörgenille: hän näytti ajavan suoraan satujen maahan ja oli kuitenkin
todellisuudessa. Kuinka täällä oli hiljaista!

Avarana ja suurena lepäsi nummi, mutta ollen kuin kokonainen
kallisarvoinen matto. Kanerva oli kukassa, sypressinvihreät
katajapensaat ja nuoret tammentaimet nousivat kuin kukkavihot nummen
kanervikosta. Täällä olisi tehnyt mieli heitellä kuperkeikkaa, jollei
olisi ollut noita monia kyykäärmeitä! Niistä puhuttiin ja niinikään
monista susista, joita ennen oli ollut, jonka tähden kihlakuntaa
sanottiinkin Ulvborgin, Susilinnan kihlakunnaksi. Vanhus joka
ajoi, kertoi isänsä ajoilta, kuinka hevoset täällä monasti olivat
taistelleet kovan taistelun nyttemmin hävitettyjen villien petojen
kanssa, ja että kerran aamulla, kun hän tuli tänne, yksi hevosista
paraikaa seisoi polkien sutta, jonka se oli surmannut. Mutta liha oli
kokonaan kaluttu hevosen jalasta.

Liian nopeaan kului matka yli mättäisen nummen ja läpi syvän hiekan.
Pysähdyttiin surutalon luo, missä oli yllinkyllin vieraita, ulkona
ja sisällä. Vaunut seisoivat siellä toistensa vieressä, hevoset ja
härjät kulkivat laihalla laitumella. Suuret hiekkadyynit, samanlaiset
kuin kotona Länsimeren luona, kohosivat talon takana, levitellen
puolelle ja toiselle. Miten ne olivat joutuneet tänne, kolme
penikulmaa sisämaahan, ja yhtä korkeiksi ja mahtaviksi kuin ne, jotka
olivat rannalla? Tuuli oli nostanut ja muuttanut ne, niilläkin oli
historiansa.

Veisattiin virsiä, pari vanhusta itki, muuten oli kaikki niin hauskaa
Jörgenin mielestä. Ruokaa ja juomaa oli yllinkyllin, mitä kauneimpia
lihavia ankeriaita ja ne pitää kulauttaa alas viinaryypyllä. "Se ajaa
alas ankeriaan!" oli ankeriasisäntä sanonut ja ne sanat muuttuivat
täällä todella teoksi.

Jörgen oli sisällä ja Jörgen oli ulkona. Kolmantena päivänä tunsi hän
täällä olevansa yhtä kotona kuin kalastajamajassa ja dyyneillä, missä
hän oli elänyt kaikki aikaisemmat päivänsä. Täällä nummella tosin oli
paljon rehevämpää, täällä vilisi kanervankukkia, variksenmarjoja ja
mustikoita, ne pursuivat esiin niin suurina ja makeina, ne saattoi
oikein murskata jalallaan niin että kanerva tihkui punaista mehua.

Tuolla oli jättihauta, täällä toinen, savupatsaita kohoili tyyneen
ilmaan. Oli nummipalo, sanottiin, se loisti kauniisti myöhemmin
illalla.

Nyt tuli neljäs päivä ja sitte olivat hautajaisjuhlat lopussa --
heidän piti maadyyneiltä palata rantadyyneille.

-- Meidän dyynimme sentään ovat oikeat, sanoi isä. --- Näissä ei ole
mitään voimaa.

Ja puhuttiin siitä, miten nämä olivat joutuneet tänne, ja se oli
kaikki hyvin käsitettävää. Rannalla oli löydetty ruumis, talonpojat
olivat panneet sen kirkkomaahan, silloin alkoi hiekkatuisku, meri
murtautui väkivaltaisesti maakamaraan. Muuan viisas mies pitäjässä
neuvoi avaamaan haudan ja katsomaan, eikö haudattu maannut ja
imenyt peukaloaan, sillä silloin olivat he haudanneet merenmiehen
ja meri aikoi murtautua sinne noutamaan häntä. Hauta avattiin,
hän todella makasi ja imi peukaloaan. Silloin he nopeasti panivat
hänet rattaille, kaksi härkää valjastettiin eteen ja kuin paarmojen
puremina lennättivät ne hänet nummien ja soiden poikki mereen.
Silloin lakkasi hiekkatuisku, mutta dyynit ovat vielä paikallaan.
Kaiken tämän kuuli ja kätki Jörgen muistona onnellisimmista päivistä
lapsuutensa aikana: päivistä hautajaisjuhlilla.

Ihanaa oli päästä maailmalle, nähdä uusia seutuja ja uusia ihmisiä,
ja hänen piti päästä vieläkin ulomma. Hän ei ollut neljäntoista
vuoden vanha, lapsi vielä. Hän läksi laivalla, tuli maistamaan
mitä maailma tarjoaa, koki pahaa säätä, kovaa merta, ilkeää mieltä
ja ihmisten kovuutta. Hänestä tuli kajuutan vahti: niukka ruoka,
kylmiä öitä. Annettiin pamppua ja korvapuusteja, silloin kiehahti
hänen korkea-aatelinen espanjalainen verensä niin että suuttumuksen
sanat kuohahtivat hänen huulilleen. Mutta viisainta oli kuin olikin
taasen niellä ne, ja silloin tuntui siltä kuin ankeriaasta sitä
nyljettäessä, leikeltäessä ja pantaessa pannuun.

"Minä tulen takaisin", sanoi ääni hänen sisässään. Hän sai nähdä
espanjalaisen rannan, vanhempiensa isänmaan, yksinpä kaupunginkin,
missä he olivat eläneet varallisuudessa ja onnessa, mutta hän ei
tietänyt mitään kotiseudustaan ja suvustaan -- vielä vähemmän perhe
tiesi hänestä.

Laivapoika-parka ei myöskään saanut lupaa mennä maihin. Viimeisenä
päivänä kuitenkin, jolloin laiva viipyi täällä, joutui hän
maankamaralle. Piti tehtämän ostoksia ja hänen piti kuljettaa ne
laivaan.

Siinä Jörgen sitte seisoi kurjissa vaatteissaan. Ne näyttivät
siltä kuin ne olisivat pestyt ojassa ja kuivatut savupiipussa.
Ensi kerran näki hän, dyynienasukas, suuren kaupungin. Kuinka
talot olivatkaan korkeat, kadut ahtaat ja kihisivät ihmisiä!
Toiset tungeskelivat täällä, toiset tuolla, se oli kuin kokonainen
myllykoski kaupunkilaisia ja talonpoikia, munkkeja ja sotilaita.
Siinä sitä oli hoilotusta ja huutoa, muulien ja aasien kellonkilinää,
kirkonkellot soittivat nekin. Laulettiin ja helisteltiin, vasaroitiin
ja kalkuteltiin, sillä jokaisella ammatilla oli verstaansa jossakin
porttiholvissa tai katukäytävällä, ja sitte paahtoi aurinko niin
kuumasti, ilma oli raskas, tuntui siltä kuin olisi joutunut
leivinuuniin, joka oli täynnä kovakuoriaisia, turilaita, mehiläisiä
ja kärpäsiä. Surisi ja hurisi. Jörgen tuskin tiesi seisoiko hän vai
astuiko hän. Äkkiä näki hän aivan edessään tuomiokirkon mahtavan
pääoven, kynttilät loistivat puolihämäristä holveista ja ulos tunki
suitsutuksen lemua. Köyhinkin kerjäläinen ryysyissään uskalsihe
ylös portaita sinne sisään. Merimies, jota Jörgen seurasi, kulki
kirkon läpi, ja Jörgen seisoi pyhäkössä. Kirjavat kuvat loistivat
kultaiselta pohjalta. Jumalanäiti, sylissään Jeesuslapsi, seisoi
alttarilla kukkien ja kynttiläin keskellä. Juhlapukuiset papit
lauloivat, kauniit kuoripojat koristetuissa vaatteissa heiluttelivat
hopeisia suitsutusastioita. Siinä sitä oli ihanaa ja loistavaa
katseltavaa, se syöksyi läpi Jörgenin sielun, se valtasi hänet! Hänen
vanhempiensa kirkko ja usko sulkivat hänet syleilyynsä ja herättivät
hänen sielussaan sellaisen soinnun, että kyyneleet olivat hänen
silmissään.

Kirkosta mentiin torille, hän sai joukon kyökki- ja ruokatavaroita
kannettavakseen. Tie ei ollut lyhyt, hän väsyi, ja niin hän
lepäsi suuren, komean talon edustalla, jossa oli marmoripilareja,
veistokuvia ja leveitä portaita. Hän nojasi taakkaansa seinää
vastaan. Silloin tuli kalunoitu portinvartia, nosti hopealla
silaillun keppinsä häntä kohti ja ajoi hänet pois, hänet -- talon
lapsenlapsen. Mutta sitä ei täällä kukaan tietänyt, hän kaikkein
vähimmän.

Ja sitte hän tuli laivalle, häntä tönittiin ja hän sai kuulla kovia
sanoja, sai vähän unta ja paljon työtä -- sittepähän hän oli sen
kokenut! Ja kuuluu tekevän niin hyvää kokea kovaa nuoruudessa,
sanotaan. Niin, kunhan sitte vanhuus tulee hyvä.

Hänen palvelusaikansa oli päättynyt, laiva viipyi taasen likellä
Ringkjöbingvuonoa. Hän tuli maihin ja kotiin Husbyn dyyneille. Mutta
äiti oli kuollut sill'aikaa kuin hän oli ollut matkalla.

Seurasi ankara talvi. Lumimyrskyt lensivät yli meren ja maan, ei
saattanut nähdä eteensä. Kuinka eri tavalla jako tässä maailmassa
sentään olikin toimitettu: täällä sellainen jäätävä pakkanen ja
tuiskuava lumi, kun taas Espanjan maassa oli polttava auringonpaahde,
aivan liiankin kuuma. Ja kun kuitenkin täällä kotona eräänä päivänä
oli oikein pakkaskirkasta ja Jörgen näki joutsenten suurissa parvissa
lentävän mereltä Nissumvuonon yli Nörre-Vosbergia kohden, niin
tuntui hänestä, että täällä kuitenkin oli helpointa hengittää, ja
olihan täällä kesänkauneuttakin. Ajatuksissaan näki hän silloin
nummen kukkivan ja vilisevän kypsiä, meheviä marjoja. Niinipuut ja
seljapensas Nörre-Vosbergin luona olivat kukassa. Sinne hänen sentään
vielä kerran täytyi lähteä.

Oli jo kevätpuolta, kalastus alkoi, Jörgen auttoi. Hän oli viime
vuonna kasvanut ja työ sujui häneltä. Reippautta hänessä oli, uida
hän taisi, polkea vettä, käännellä ja kellahdella siinä. Usein häntä
kehoitettiin varomaan makrilliparvia: ne ottavat parhaimmankin
uimarin, vetävät hänet veden alle, syövät hänet, ja mennyttä hän on.
Mutta tämä ei ollut Jörgenin kohtalo.

Naapurissa dyyneillä oli poika, Martti. Jörgen sopi hyvin hänen
kanssaan ja molemmat ottivat pestin Norjaan menevään laivaan. He
menivät myöskin Hollantiin, eikä heidän välillään ollut koskaan
ollut mitään kinaa, mutta voihan helposti tulla, ja jos on hiukan
tulinen luonnostaan, niin helposti tekee liian voimakkaita liikkeitä.
Sitä teki Jörgen kerran, kun he laivalla sattuivat kinastelemaan
turhasta. He istuivat juuri ruhvin takana ja söivät kivivadista, joka
oli heidän välillään. Jörgen piti kädessään linkkuveistään, kohotti
sen Marttia kohden, mutta kävi samalla liidunvalkoiseksi ja pahaksi
silmiltään. Ja Martti sanoi ainoastaan:

-- Vai olet sinä sitä lajia, joka haluaa käyttää veistä!

Tuskin oli tämä sanottu ennenkuin Jörgenin käsi oli vaipunut. Hän ei
puhunut sanaakaan, söi ruokansa ja meni askareilleen. Kun he tulivat
työstä, meni hän Martin luo ja sanoi:

-- Iske minua vain suoraan kasvoihin! Olen sen ansainnut. Minulla on
sisässäni ikäänkuin pata, joka kiehahtaa.

-- Eletään pois sovinnossa taas, sanoi Martti ja sitte olivat he
melkein kaksinkerroin hyvät ystävät. Niin, kun he sitte tulivat
kotiin Juutinmaalle dyynien seudulle ja kertoivat mitä yleensä oli
tapahtunut, niin kerrottiin tämäkin: Jörgen saattoi kiehahtaa, mutta
hän oli kumminkin rehellinen pata. "Juuttilainenhan hän ei ole.
Juuttilaiseksi ei häntä voi sanoa!" Ja olihan se Martin puolelta
sukkelasti sanottu.

Nuoret ja terveet olivat he molemmat, hyvin kehittyneet ja
jäseniltään voimakkaat, mutta Jörgen oli notkeampi.

Ylhäällä Norjassa on talonpoikaisväen tapana lähteä karjakartanoille,
he vievät karjan tuntureille laitumelle. Jyllannin länsirannalla taas
on keskelle dyynejä pystytetty majoja, jotka ovat salvetut hylyistä
ja katetut nummiturpeella ja kanervakerroksilla. Makuulavitsat
kulkevat ympäri huoneen ja täällä nukkuvat, asuvat ja elävät
kalastajaväet varhaisen kevätajan. Jokaisella on emännöitsijänsä,
æsepige'nsä, miksi häntä sanotaan, ja hänen tehtävänsä on panna
syötit koukkuihin, maihinnoustessa ottaa vastaan kalastajat kuumalla
oluella ja toimittaa heille ruokaa, kun he väsyneinä tulevat kotiin.
Emännöitsijät kuljettavat kalat veneistä, halkaisevat ne ja on heillä
paljon tekemistä.

Nyt oli siellä yksi tytöistä, Elsa, hänet oli Jörgen tuntenut
pienestä pitäen. He sopivat hyvin hyvästi yhteen, he olivat
monessa asiassa samaa mieltä, mutta katsella olivat he yhtä
vastakkaiset: poika oli iholtaan ruskea, tyttö valkoinen, hiukset
pellavankeltaiset. Hänen silmänsä olivat niin siniset kuin merivesi
auringonpaisteella.

Eräänä päivänä, kun he astuivat yhdessä ja Jörgen piteli häntä
kädestä oikein hellästi ja lujasti, sanoi tyttö hänelle:

-- Jörgen, minulla on jotakin sydämelläni. Pidä minua æsepige'näsi,
sillä sinä olet minulle kuin veli, mutta Martin kanssa, joka minut on
pelastanut, me olemme kihloissa -- mutta siitä ei pidä puhua noille
muille!

Jörgenistä tuntui siltä kuin dyynihiekka olisi liikahtanut hänen
jalkainsa alla, hän ei sanonut sanaakaan, nyökäytti vain päätään ja
se merkitsee samaa kuin kyllä. Muuta ei tarvittu. Mutta hän tunsi
yhtäkkiä sydämessään, ettei hän saattanut sietää Marttia ja mitä
enemmän hän sitä ajatteli -- sillä tavalla ei hän koskaan ennen ollut
ajatellut Elsaa --, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että Martti oli
varastanut häneltä ainoan, mistä hän piti, ja se oli kuin olikin
Elsa, nyt se oli hänelle selvennyt.

Jos meri on joltisenkin levoton ja kalastajat palaavat kotiin
aluksineen, niin katseleppa heidän tuloaan särkkien poikki: yksi
miehistä on seisoallaan kokassa, toiset tarkkaavat häntä, istuvat
pidellen airoja, joilla he särkän edustalla huopaavat, kunnes hän
antaa heille merkin, että nyt tulee se suuri aalto, joka nostaa
veneen yli särkän. Ja vene nousee niin, että maalta näkee sen kölin.
Seuraavassa hetkessä ovat edestä tulevat aallot peittäneet koko
aluksen, ei näy venettä, ei miehiä eikä mastoja, saattaisi luulla
meren nielleen heidät. Silmänräpäyksen perästä ne kuitenkin tulevat
näkyviin, ikäänkuin vene olisi mahtava merieläin, joka ryömii
ylös aaltoa, airot liikkuvat sen eloisina jalkoina. Toisella ja
kolmannella särkällä käy niinkuin ensimäiselläkin ja nyt hyppäävät
kalastajat veteen, vetävät veneen maihin, jokainen aallonlyönti
auttaa heitä ja antaa hyvää vauhtia, kunnes he ovat saaneet sen yli
rantaäyrään.

Väärä komento särkän edessä, vitkastelu -- ja he joutuvat karille!

-- Niinpä olisin mennyttä ja Martti samoin!

Tuo ajatus tuli Jörgenille merellä, missä hänen kasvatusisänsä
juuri oli vakavasti sairastunut. Kuume ahdisti häntä, oltiin hiukan
ulompana äärimmäistä särkkää. Jörgen hypähti kokkaan.

-- Isä, antakaappa minun! sanoi hän ja hänen katseensa liukui yli
Martin ja yli aaltojen, mutta juuri kun jokainen airo liikkui,
vetäen voimakkaita otteita ja suurin aalto tuli, näki hän isänsä
kalpeat kasvot -- eikä saattanut totella pahaa aiettaan. Vene tuli
onnellisesti yli särkkien ja maihin, mutta paha ajatus piili hänen
veressään, se kiehui ja kiehutti jokaista pientä kaunansäiettä, joka
kiertyi auki hänen muistissaan toveriajalta. Martti oli ryöstänyt
hänet, sen hän tunsi, ja riittihän se tekemään hänet hänelle
vihamieliseksi. Pari kalastajista pani asian merkille, mutta ei
Martti, hän oli niinkuin aina ennenkin avulias ja puhelias, hiukan
liikaakin viimeistä lajia.

Jörgenin kasvatusisän täytyi panna vuoteeseen. Siitä tuli hänen
kuolinvuoteensa, hän kuoli viikkoa myöhemmin -- ja niin peri Jörgen
maan dyynien takana, tosin vain pienen majan, mutta olihan se toki
jotakin, niin paljon ei Martilla ollut.

-- Nyt kai et sinä, Jörgen, enään ota pestiä, vaan jäät olemaan tänne
meidän luoksemme! sanoi muuan vanhoista kalastajista.

Se ei ollut Jörgenin aikomus, hän aikoi päinvastoin juuri hiukkasen
katsella ympärilleen maailmassa. Fjaltringiläisellä ankeriasisännällä
oli eno ylhäällä Gammel-Skagenissa. Hän oli kalastaja ja lisäksi
hyvinvoipa kauppias, jolla oli laivoja. Hän kuului olevan sellainen
erinomainen vanha mies, saattoi kyllä kannattaa palvella hänellä.
Gammel-Skagen sijaitsee aivan pohjoisessa ylhäällä Jyllannissa, niin
etäällä Husbyn dyyneiltä kuin tässä maassa saattaa päästä, ja se
kyllä miellytti Jörgeniä enimmän, hän ei edes tahtonut jäädä Elsan ja
Martin häihinkään, jotka piti vietettämän parin viikon perästä.

Oli epäviisasta lähteä pois, arveli vanha kalastaja. Nyt oli
Jörgenillä talo, varmaan Elsa kyllä mieluummin ottaisi hänet.

Jörgen vastasi siihen niin lyhyesti, ettei ollut helppoa päästä hänen
puheensa perille. Mutta vanhus toi Elsan hänen puheilleen. Hän ei
sanonut paljoa, mutta tämän hän sanoi:

-- Sinulla on talo, se pitää ottaa lukuun.

Ja Jörgen otti paljon lukuun.

Merellä on raskaat aaltonsa, ihmissydämellä vieläkin raskaammat.
Monet ajatukset, raskaat ja joskus heikotkin kulkivat läpi Jörgenin
pään ja mielen ja hän kysyi Elsalta:

-- Jos nyt Martilla olisi yhtä hyvä talo kuin minulla, niin kenen
meistä ottaisit mieluummin?

--- Mutta Martilla ei ole eikä hän saakaan.

-- Mutta me ajattelemme nyt että hän saisi!

-- Niin, silloin kai minä ottaisin Martin, siltä minusta nyt tuntuu.
Mutta sillä ei elä.

Ja Jörgen ajatteli tätä koko yön. Hänessä liikkui jotakin, jota ei
hän voinut selvittää itselleen, mutta hänellä oli ajatus, joka oli
voimakkaampi kuin hänen rakkautensa Elsaan -- ja sitte meni hän
Martin luo ja mitä hän siellä sanoi ja teki, sen oli hän tarkoin
punninnut: hän luovutti hänelle helpoimmilla ehdoilla talon, itse
hän aikoi ottaa pestin, sellainen oli hänellä mieli. Ja Elsa suuteli
häntä keskelle suuta, kun hän sen kuuli, sillä pitihän hän enemmän
Martista.

Varhaisena aamuna piti Jörgenin lähteä. Edellisenä iltana --
oli jo myöhäistä --, tuli hänelle halu vielä kerran käydä
tervehtimässä Marttia. Hän meni ja dyynien välillä kohtasi hän
tuon vanhan kalastajan, joka ei pitänyt matkasta. Martti mahtoi
kulkea hanhennokka neulottuna housuihin, koska tytöt häneen
niin kovasti rakastuivat. Jörgen ei kiinnittänyt huomiota tähän
puheeseen, sanoi hyvästi ja meni taloon missä Martti asui. Hän kuuli
sieltä kovaäänistä puhetta, Martti ei ollut yksin. Jörgen kävi
päättämättömäksi, Elsan kanssa hän kaikista vähimmin halusi sattua
yhteen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, niin ei hän tahtonut, että
Martti vielä kerran kiittäisi, ja niin kääntyi hän takaisin.

Seuraavana aamuna ennen päivän valkenemista, köytti hän kiinni
reppunsa, otti eväsvakkansa ja läksi alas dyynejä merenrantaa kohti.
Siellä pääsi kulkemaan paremmin kuin raskaalla hiekkaisella tiellä,
lisäksi sieltä kautta tuli tie lyhyemmäksi, sillä hän halusi ensin
käydä Fjaltringissa Bovbjergin luona, missä ankeriasisäntä asui, jota
hän oli luvannut käydä tervehtimässä.

Meri oli kiiltävä ja sininen, simpukoita ja näkinkieriä siellä
vetelehti, hänen lapsena ikuiset leikkikalunsa narskahtelivat jalkain
alla. Hänen kävellessään rupesi hänen nenänsä vuotamaan verta, se oli
vain pieni asia, mutta silläkin voi olla merkityksensä. Pari suurta
veripisaraa putosi hänen hihalleen, hän pesi ne pois, pysähdytti
veren ja hänestä tuntui siltä kuin sen menettäminen oikein olisi
tehnyt hänen päänsä ja mielensä keveämmiksi. Hiekassa kukki vähän
rantakaalia, hän taittoi oksan ja pisti hattuun. Reipas ja iloinen
hän tahtoi olla, tie vei avaraan maailmaan, "hiukkasen ulkopuolelle
ovea, ylös jokea!" niinkuin ankeriaslapset halusivat. "Varokaa pahoja
ihmisiä, he tuulastavat, nylkevät, leikkaavat kappaleiksi ja pistävät
teidät pannuun!" toisti hän itsekseen ja nauroi. Hän kyllä pääsisi
ehein nahoin läpi maailman. Rohkea mieli on hyvä turva.

Aurinko oli jo noussut korkealle, kun hän likeni sitä kapeaa väylää,
joka vie Länsimerestä Nissumvuonoon. Hän katsahti taakseen ja näki
hyvän matkan päässä kaksi ratsastajaa, muita seurasi, heidän oli
kiire, häntä ei se liikuttanut.

Lauttavene oli toisella puolen väylää, Jörgen huusi kunnes se saapui,
astui sitte veneeseen. Mutta ennenkuin hän soutumiehen kanssa oli
puolitiessä, tulivat miehet, jotka sellaisella vauhdilla olivat
kiirehtineet. He huusivat, he uhkasivat ja mainitsivat esivallan
nimen. Jörgen ei ymmärtänyt mitä se merkitsi, mutta arveli, että oli
parasta kääntyä takaisin. Hän tarttui itse toiseen airoon ja souti
takaisin. Samassa hetkessä hyppäsivät miehet veneeseen ja ennenkuin
hän tiesikään, kiersivät he köyden hänen käsiensä ympäri.

-- Paha tekosipa maksaa sinulle henkesi! sanoivat he. -- Hyvä että
saimme sinut käsiimme.

Häntä ei syytetty enemmästä eikä vähemmästä kuin murhan teosta.
Martti oli tavattu, veitsi pistettynä kurkkuun. Yksi kalastajista
oli eilen illalla myöhään kohdannut Jörgenin matkalla Martin
luo. Jörgen ei ensi kertaa ollut nostanut veistä häntä vastaan,
se tiedettiin. Hänen täytyi olla murhaajan, hän oli nyt vain
toimitettava hyvään talteen. Ringköbing oli oikea paikka, mutta
sinne oli pitkä tie, tuuli suoraan lännestä, vajaan puolen tunnin
tarvitsivat he mennäkseen vuonon yli Skjærumjoelle ja siitä heillä
tuskin oli pitkää virstaa Nörre-Vosborgille, jolla oli vankka kartano
valleineen ja hautoineen. Veneessä oli kartanon karjanhoitajan veli,
hän arveli, että he kyllä vastaiseksi saisivat luvan panna Jörgenin
siihen luolaan, missä mustalaisakka Pitkä-Marketta oli istunut ennen
mestaustaan.

Jörgenin puolustusta ei kuunneltu, pari veritahraa hänen paidallaan
todisti varmemmin häntä vastaan. Hän tiesi viattomuutensa ja kun ei
hän voinut puhdistautua, niin alistui hän kohtaloonsa.

He astuivat maihin juuri vanhan vallinsijan kohdalla, missä ritari
Buggen talo oli sijainnut, siinä mistä Jörgen kasvatusvanhempineen
oli kulkenut juhlille, hautajaisjuhlille viettämään neljää
onnellista, valoisinta lapsuudenpäiväänsä. Taasen häntä kuljetettiin
samaa tietä, yli niityn Nörre-Vosbergiin, ja siellä seisoi seljapuu
täydessä kukassa, korkeat niinipuut kukkivat, hänestä tuntui siltä
kuin hän eilen olisi ollut täällä.

Talon lännenpuolisessa rakennuksessa on korkeiden portaiden alla
alaskäytävä. Täältä tullaan matalaan holvattuun kellariin ja täältä
oli Pitkä-Marketta viety mestauspaikalle. Hän oli syönyt viisi
lapsensydäntä ja uskoi, että jos hän vielä olisi saanut kaksi lisää,
niin hän olisi voinut lentää ja tehdä itsensä näkymättömäksi.
Muurissa oli pieni ruuduton, ahdas ilmareikä. Tuoksuva niinipuu
ulkopuolella ei jaksanut lähettää hitustakaan virkistystä, kaikki
täällä sisällä oli raakaa ja tunkkaista. Vain lavitsa siellä oli,
mutta hyvä omatunto on hyvä päänalainen, niin, Jörgen saattoi siis
maata pehmeästi.

Lankunpaksuinen ovi oli lukittu, rautatanko työnnetty eteen, mutta
taikauskon syöjätär ryömii sisään avaimenlävestä, sekä herrastalossa
että kalastajamajassa, saatikka täällä, missä Jörgen nyt istui ja
ajatteli Pitkää-Markettaa ja hänen pahoja tekojaan. Hänen viimeiset
ajatuksensa olivat täyttäneet tämän huoneen, yöllä ennen mestausta.
Jörgen muisteli kaikkea noituutta, mitä täällä vanhaan aikaan oli
harjoitettu, kun tilanomistaja Svanwedel asui täällä, ja sehän hyvin
tiedettiin, mitenkä vieläkin kahlekoira, joka oli kytketty siltaan,
joka aamu tavattiin ketjuunsa hirtettynä riippumassa kaidepuun yli.
Kaikki tämä täytti ja jäädytti Jörgenin mieltä. Yksi auringonsäde
loisti häneen kuitenkin tältäkin paikalta, ulkoapäin, ja se oli
muisto kukkivasta seljasta ja niinipuista.

Kauvan ei hän istunut täällä, hänet vietiin Ringkjöbingiin, missä
vankeus tuli yhtä ankaraksi.

Ne ajat eivät olleet meidän aikojamme. Vaikeaa oli köyhän. Saattoi
vielä tapahtua, että talonpoikaistalot ja talonpoikaiskylät
yhdistettiin uusiksi herrastaloiksi ja tämän komennon aikana
tulivat kuski ja pikentti kihlakunnan tuomareiksi, jotka pienen
hairahduksen takia saattoivat tuomita köyhän menettämään maatilkkunsa
ja saamaan raippoja. Vielä tavattiin täällä yksi ja toinen näitä,
ja Juutinmaalla, kaukana kuninkaan Köpenhaminasta ja valistuneista,
hyväätarkoittavista hallitusmiehistä kävi laintulkinnan vielä usein
niin ja näin ja vähimmäksi saattoi katsoa, että Jörgenillä venyi aika.

Tikerän kylmä oli siellä missä hän istui -- milloin tämä loppuisi?
Syyttömästi oli hänet heitetty vaivaan ja kurjuuteen. Se oli hänen
osansa! Miksi se oli suotu hänelle, sitä hänellä nyt oli aikaa
ajatella. Minkätähden hän oli joutunut tällaiseen asemaan? Niin, sepä
selviäisi "toisessa elämässä", siinä joka varmasti meitä odottaa.
Tuo usko oli köyhässä kodissa juurtunut häneen. Se mikä ei Espanjan
kyllyydessä ja auringossa ollut loistanut hänen isänsä mieleen, se
kävi hänelle kylmässä ja pimeydessä lohdutuksen valoksi, Jumalan
armolahjaksi ja se ei koskaan petä.

Nyt alkoivat kevätmyrskyt antaa merkkejä itsestään. Länsimeren
vyörynä kuuluu penikulmien päähän sisämaahan, mutta vasta myrskyn
asetuttua. Kuuluu siltä kuin sadoilla raskailla vaunuilla ajettaisiin
kovan holvatun tien poikki. Jörgen kuuli sen vankilaansa ja se toi
vaihtelua. Mitkään vanhat laulut eivät voineet syvemmin satuttaa
sydämeen kuin nämä sävelet, vyöryvän meren, vapaan meren, joka
kantaa ihmisen läpi maailman, millä hän lensi tuulten mukana, millä
hän kuljetti mukanaan omaa taloaan niinkuin etana omaansa. Aina
hän merellä seisoi omalla pohjallaan, aina kodin pohjalla, yksin
vieraallakin maalla.

Kuinka Jörgen kuuntelikin tuota syvää vyörynää, kuinka muistot
vyöryivätkin mieleen! "Vapaa, vapaa! Autuasta olla vapaa, vaikkapa
kengissä vailla pohjia ja yllä paikattu rohtiminen paita!" Silloin
tällöin hänessä kuohahti, ja hän iski nyrkkinsä muuriin.

Viikkoja, kuukausia, koko vuosi oli kulunut, silloin otettiin
kiinni muuan roisto, Varas-Niilo, "Hevoshuijariksi" häntä niinikään
sanottiin, ja silloin koittivat paremmat ajat, tuli tietoon mitä
vääryyttä Jörgen oli kärsinyt.

Pohjoiseen Ringkjöbingin vuonosta olivat erään vuokraajan luona,
joka piti krouvia, iltapäivällä ennen Jörgenin lähtöä kotoa ja
murhan tapahtumista Varas-Niilo ja Martti sattuneet yhteen. Juotiin
pari lasia ja niidenhän ei pitäisi nousta kenenkään miehen päähän,
mutta ne panivat kuitenkin Martin suupelin hiukan liian liukkaaseen
käyntiin. Hän puhua räyhäsi, kertoi saaneensa talon ja aikovansa
naimisiin, ja kun Niilo kysyi tähän tarvittavia rahoja, löi Martti
ylimielisenä taskuaan:

-- Ne ovat siellä missä niiden pitää olla, vastasi hän.

Tämä kehuminen maksoi hänelle hengen. Kun hän oli mennyt, seurasi
Niilo ja pisti veitsen hänen kurkkuunsa ottaakseen rahat, joita ei
ollut.

Tämä selvitettiin laajasti. Meille riittää ainoastaan tietää, että
Jörgen pääsi vapaalle jalalle. Mutta mitä hän sai korvaukseksi siitä
mitä hän oli kärsinyt vuosikauden aikana, vankeudessa ja kylmässä,
sysättynä pois ihmisten ilmoilta? Niin, hänelle sanottiin, että oli
onni, että hän oli viaton, nyt hän saattoi mennä. Pormestari antoi
hänelle kymmenen markkaa matkarahaa ja useat kaupungin porvareista
antoivat hänelle olutta ja hyvää ruokaa. Olipa hyviäkin ihmisiä!
Kaikki eivät "tuulasta, nylje ja pistä pannuun!" Mutta paras
kaikesta oli, että kauppias Brönne Skagenista, hän, jolta Jörgen
vuosi sitte oli aikonut ottaa pestin, juuri niinä päivinä sattui
asioille Ringkjöbingiin. Hän kuuli koko asian, sydäntä hänellä oli,
hän käsitti ja tunsi kaikki mitä Jörgen oli kärsinyt, Nyt tahtoi hän
hyvittää poikaa ja hankkia hänelle paremmat oltavat, antaa hänen
kokea, että on hyviäkin ihmisiä.

Vankeudesta vapauteen, taivaan valtakuntaan, rakkautta ja onnea kohti
nyt mentiin. Nekin olivat koettavat. Ei mikään elämänmalja sisällä
pelkkää koiruohoa, sitä ei yksikään hyvä ihminen voisi ojentaa
ihmislapselle -- voisiko sitte Jumala, kaikkirakkaus, tehdä sen?

-- Haudatkaa nyt ja unohtakaa se kaikki tyyni! sanoi kauppias Brönne.
-- Vedämme oikein paksun viivan yli viime vuoden. Allakan me poltamme
ja kahden päivän perästä matkustamme rauhalliseen, onnelliseen ja
hauskaan Skageniin. Sanovat, että se on nurkkanen maassa -- siunattu
uuninnurkka se on, jossa ikkunat ovat avoinna avaraa maailmaa kohti.

Se se oli matka! Siinä sitä taas sai hengittää, kun tuli kylmästä
vankilailmasta ulos lämpöiseen auringonpaisteeseen. Nummella
kukki kanerva, se oli kuin vilisevä harso ja paimenpoika istui
hautakummulla ja puhalsi huiluaan, jonka hän oli veistänyt
lampaanluusta. _Fata morgana_, erämaan ihana kangastus riippuvine
puutarhoineen ja keinuvine metsineen, näyttäytyi, niinikään tuo
ihmeellinen kevyt ilmanväreily, jota sanotaan karjaansa ajavaksi
Loke-mieheksi.

Matka vei ylös Limvuonoa kohti, yli vendelilaisten maan, Skagenin
suunnalle, mistä pitkäpartaiset miehet, langobardit olivat lähteneet,
kun nälkäaikana, kuningas Snion hallitessa, kaikki lapset ja
vanhukset olisivat surmatut, mutta tuo jalo nainen Gambaruk, jolla
täällä oli maatiloja, esitti, että nuoret mieluummin lähtisivät
maasta. Tämän tiesi Jörgen, niin oppinut hän oli, ja jollei hän
tuntenut langobardein maata korkeiden alppien takana, niin hän
kuitenkin tiesi, miltä siellä mahtoi näyttää, olihan hän itse
lapsena ollut etelässä, Espanjan maalla. Hän muisti kukkuraiset
hedelmäröykkiöt siellä, muisti punaiset granaattikukat, surinan,
hurinan ja kellonsoiton kaupungin suuressa kuvussa, mutta kauneinta
on sentään kodin maassa ja Jörgenin koti oli Tanska.

Vihdoin pääsivät he sitte "Vendilskagaan", miksi Skagenia nimitetään
vanhoissa norjalaisissa ja islantilaisissa kirjoituksissa.
Penikulmain laajuudelta, välillä dyynejä ja peltomaata, ulottuu ja
ulottui jo silloin Gammel-Skagen, Vester- ja Österby, aina majakalle
asti likellä Greniä. Talot ja pihat sijaitsivat niinkuin nytkin,
tuiskuttavien, liikkuvien hiekkakumpujen keskellä, erämaan, missä
tuuli temmeltää irrallisessa hiekassa ja missä lokit, tiirat ja
villit joutsenet pitävät sellaista ääntä, että vihloo korvakalvoa.
Penikulman päässä Grenistä, lounaan suunnalla, on Höjen tai
Gammel-Skagen. Siellä asui kauppias Brönne, täällä oli Jörgenin määrä
nyt oleskella. Talo oli tervattu, pienillä ulkohuonerakennuksilla
oli kullakin kattona nurinkäännetty vene, sikoläätti oli kyhätty
kokoon hylynkappaleista. Aitausta ei täällä ollut, eihän ollut mitään
aidattavaakaan, mutta nuorilla riippui pitkissä riveissä, toinen
toisen yläpuolella, halkaistuja kaloja kuivamassa tuulessa. Koko
ranta oli mätänevien sillien peitossa. Tuskinhan nuotta oli heitetty
veteen ennenkuin jo vedettiin maihin kuormittain silliä. Sitä lajia
oli liian paljon, niitä heitettiin takaisin mereen tai saivat ne
jäädä mätänemään paikoilleen.

Kauppiaan vaimo ja tytär, niin, palvelusväki myöskin, tuli riemuiten
vastaan, kun isä palasi kotiin. Painettiin käsiä, huudettiin ja
puhuttiin ja mitkä suloiset kasvot tyttärellä olikaan ja kaksi
kaunista silmää!

Sisäpuolella taloa oli hauskaa ja varakasta. Vatien täydeltä pantiin
kaloja pöytään, punakampeloja, joita kuningaskin olisi voinut sanoa
herkkuruuaksi, viiniä Skagenin viinivuorilta, suuresta merestä:
rypäleethän vierivät puserrettuina maihin, sekä tynnyreissä että
pulloissa.

Kun äiti ja tytär sitte saivat kuulla, kuka Jörgen oli ja miten
viattomasti ja kovin hän oli kärsinyt, niin loistivat silmät vieläkin
lempeämmin häntä vastaan ja lempeimmin loistivat ne sorjalla
Klara-neidolla. Jörgen sai Gammel-Skagenissa onnellisen kodin, se
teki sydämelle hyvää ja olihan Jörgenin sydän kokenut paljon, myöskin
rakkauden katkeraa merta. Se kovettaa tai pehmentää, Jörgenin sydän
oli vielä niin pehmeä, se oli niin nuori, siinä oli vapaa paikka.
Sentähden varmaan sattui niin onnellisesti, että neiti Klaran juuri
kolmen viikon perästä piti laivalla lähteä Kristiansandiin Norjassa,
tervehtimään erästä tätiä, jäädäkseen sinne koko talveksi.

Sunnuntaina ennen lähtöä olivat he kaikki rippikirkossa. Suuri
ja komea oli kirkko, skottilaiset ja hollantilaiset olivat monta
vuosisataa sitte rakentaneet sen kappaleen matkan päähän siitä, missä
kaupunki nyt oli. Jonkun verran se oli rappeutunut ja tie ylös ja
alas läpi syvän hiekan oli hyvin vaivaloinen, sen vaivan kuitenkin
kesti mielellään, kun pääsi Jumalan huoneeseen, sai veisata virsiä
ja kuulla saarnan. Hiekka oli päässyt kohoamaan yli kirkkomaan
kehysmuurin, mutta hautoja sen sisäpuolella pidettiin vielä vapaina
lentohiekasta.

Tämä oli suurin kirkko Limvuonon pohjoispuolella. Neitsyt Maaria,
päässä kultakruunu ja käsivarrella Jeesuslapsi, seisoi kuin
ilmielävänä alttaritaulussa. Pyhät apostolit olivat veistetyt
kuoriin ja ylinnä seinässä nähtiin Skagenin vanhojen pormestarien
ja raatimiesten kuvia puumerkkeineen. Saarnatuoli oli veistoksilla
koristettu. Aurinko paistoi niin iloisesti kirkkoon, kiiltävään
messinkikruunuun ja pieneen laivaan, joka riippui katossa.

Jörgen oli pyhän, lapsellisesti puhtaan tunteen valtaamana, aivan
samalla tavalla kuin silloin, kun hän pienenä seisoi Espanjan
rikkaassa kirkossa, mutta täällä hän tiesi kuuluvansa seurakuntaan.

Saarnan jälkeen oli rippi ja sattui niin, että hän polvistui juuri
Klara-neidon rinnalla. Hänen ajatuksensa oli kuitenkin siinä määrin
kääntynyt Jumalaan ja pyhään toimitukseen, että hän vasta noustessaan
pani merkille, kuka oli ollut hänen naapurinaan. Hän näki suolaisten
kyynelten valuvan alas neidon poskia.

Kaksi päivää myöhemmin matkusti hän Norjaan ja Jörgen askarteli
talossa. Hän kävi kalassa ja kaloja saatiin siihen aikaan enemmän
kuin nykyään. Makrilliparvet välkkyivät pimeinä öinä, näyttäen missä
ne kulkivat, murinasimppu ja äyriäinen päästelivät surkeita huutoja,
kun niitä ahdistettiin, kalat eivät ole niin mykkiä kuin väitetään.
Paljon enemmän merkitsi Jörgenille mitä hän kantoi mielessään, mutta
kai sekin kerran pääsisi ilmoille.

Joka pyhä, kun hän istui kirkossa ja hänen silmänsä kiintyivät
Maaria-äidin kuvaan alttaritaulussa, viipyivät ne myöskin hetken
sillä paikalla, missä Klara-neito oli polvistunut hänen rinnallaan.
Ja hän ajatteli häntä, miten sydämellisen hyvä hän oli hänelle ollut.

Syksy tuli sateineen, lumiräntineen. Vesi pysähtyi seisomaan Skagenin
kaduille, hiekka ei voinut läpäistä kaikkea vettä, täytyi kahlata,
jollei soutaa veneellä. Myrskyt paiskasivat laivan toisensa perästä
kuolemaatuottaville särkille. Oli lumimyrskyjä ja hiekkamyrskyjä,
hiekka tuiskusi talojen ympäri niin että ihmisten täytyi ryömiä ulos
savupiipusta, mutta se ei täällä ylhäällä ollut mitään merkillistä.
Tyyntä ja rauhallista oli sisällä huoneessa, kanervaturve ja
hylynkappaleet räiskivät ja paukkuivat, ja kauppias Brönne luki
ääneen vanhasta kronikasta, luki Amletista, Tanskan prinssistä, joka
Englannista tullen täällä astui maihin Bovbjergin luona ja ryhtyi
täällä joukkoineen taisteluun. Rammen luona oli hänen hautansa,
vain pari penikulmaa siitä missä ankeriasisäntä asui. Sadottain
hautakumpuja kohoili nummella, se oli suuri kirkkomaa, kauppias
Brönne oli itse käynyt Amletin haudalla. Puheltiin vanhoista ajoista,
naapureista, englantilaisista ja skottilaisista, ja Jörgen lauloi
laulun "Englannin kuninkaan pojasta", komeasta laivasta, miten se oli
koristettu:

    "Ja kullalla piirretty kantehen
    oli sanoja Herran viisauden.

    Ja maalaus oli keulassa:
    otti prinssi sylihin neitonsa."

Varsinkin viime säkeet lauloi Jörgen hartaasti, hänen silmänsä
loistivat silloin, olivathan ne kyllä muutenkin tummat ja loistavat
syntymästä asti.

Siellä laulettiin ja luettiin, talossa oli varallisuutta, perhe-elämä
ulottui aina kotieläimiin asti. Ja kaikkea oli pidetty niin hyvin.
Tinahyllyllä hohtivat kuuratut lautaset ja katossa riippui makkaroita
ja kinkkuja, yllinkyllin talvivarastoja. Niin, sellaista tavataan
vielä monessa varakkaassa talonpoikaistalossa länsirannalla:
yllinkyllin ruokaa, siroja huoneita, järkeä ja hyvää tuulta, ja
meidän aikoinamme ovat ne yhäkin vaurastuneet. Vieraanvaraisuutta
siellä on kuin arapialaisen teltassa.

Jörgen ei ollut elänyt niin iloista aikaa siitä asti kuin hän lapsena
oli nuo neljä päivää hautajaisjuhlilla, ja yhtäkaikki oli Klara-neito
poissa -- kuitenkaan ei ajatuksista eikä puheista.

Huhtikuussa piti laivan lähteä Norjaan, Jörgenin piti lähteä mukaan.
Nyt häneen oikein tuli virkeyttä ja hyvissä ruumiinvoimissa hän oli,
sanoi äiti Brönne, ilokseen häntä katseli.

-- Ja sinua myöskin, sanoi vanha kauppias, -- Jörgen on saattanut
iloisuutta talvi-iltoihin ja meidän äitiimme niinikään! Sinä olet
tänä vuonna nuortunut, sinä olet kuin oletkin kaunis ja suloinen.
Mutta sinä olitkin kaunein tyttö Viborgissa, ja se merkitsee paljon,
sillä siellä minä aina olen nähnyt kauneimmat tytöt.

Jörgen ei siihen sanonut mitään, se ei sopinut, mutta hän ajatteli
erästä tyttöä Skagenista, ja hänen luokseen hän purjehti. Laiva
laski maihin Kristiansandin luona, huimalla tuulella pääsi hän sinne
puolessa päivässä.

Eräänä aamuna läksi kauppias Brönne majakalle, joka on kaukana
Gammel-Skagenista, likellä Greniä. Hiilet vipupannussa siellä
ylhäällä olivat kauvan olleet sammuksissa, aurinko oli jo korkealla,
kun hän tuli torniin. Kokonaisen penikulman päähän maan äärimmäisestä
nipukasta riittää vedenalaisia hiekkasärkkiä. Niiden ulkopuolella
näkyi tänään monta laivaa ja näiden joukossa luuli hän kiikarilla
tuntevansa "Karen Brönnen", se oli laivan nimi, ja aivan oikein: se
olikin jo tulossa. Klara ja Jörgen olivat laivalla. Skagenin
majakan- ja kirkontornit olivat heidän edessään kuin haikara ja
joutsen sinisellä vedellä. Klara istui reelingin luona ja näki
dyynien vähitellen tulevan esiin. Niin, jos tuuli pysyisi vakavana,
niin saattaisivat he tunnin kuluessa päästä kotiin. Niin likellä
olivat he kotia ja iloa -- niin likellä olivat he myöskin kuolemaa ja
sen hätää.

Lankku laivassa murtui, vesi tunkeutui sisään, tilkittiin ja
pumputtiin, kaikki purjeet lisättiin, nostettiin hätälippu. He
olivat vielä kokonaisen penikulman päässä ulapalla, kalastajaveneet
näkyivät, mutta kaukana, tuuli kantoi maata kohti, meri joka kävi,
auttoi sekin, mutta ei tarpeeksi, laiva upposi. Jörgen kietoi oikean
käsivartensa lujasti Klaran ympäri.

Minkä katseen neito loikaan hänen silmäänsä, kun hän Jumalan nimeen
syöksyi hänen kanssaan mereen. Neidolta pääsi huuto, mutta siitä hän
saattoi olla varma ettei Jörgen päästäisi häntä.

Mitä sankarilaulu lauloi:

    "Ja maalaus oli keulassa:
    otti prinssi sylihin neitonsa",

sen teki Jörgen vaaran ja hädän hetkellä. Nyt tuli hänen oivallinen
uimataitonsa hänelle hyvään tarpeeseen: hän ponnisti eteenpäin
jaloilla ja yhdellä kädellä, toista piteli hän lujasti nuoren tytön
ympärillä. Hän lepäsi veden päällä, hän polki sitä jaloillaan,
käytti kaikkia liikkeitä, mitä hän tiesi ja tunsi saadakseen voimia
saavuttaa maan. Hän kuuli hänen päästävän huokauksen, hän tunsi
suonenvedon puistatuksen käyvän hänen lävitseen, ja lujemmin hän
piteli kiinni. Jokunen aalto meni heidän ylitseen, virtaus nosti
heitä, vesi oli niin syvää, niin kirkasta, hetkisen luuli hän
näkevänsä välkkyvän makrilliparven tuolla alhaalla, eli ehkäpä
Leviatani itse aikoi niellä heidät. Pilvet loivat varjoja yli veden
ja taasen tuli välkkyviä auringonsäteitä. Kirkuvia lintuja lensi
suurissa parvissa hänen ylitseen ja villisorsat, jotka raskaina ja
unisina antoivat veden kuljettaa itseään, pyrähtivät pelästyneinä
lentoon uimarin tieltä. Mutta hänen voimansa vähenivät, hän tunsi
sen -- maasta hän vielä oli parin kaapelinmitan päässä. Apu tuli
kuitenkin, vene likeni -- mutta veden alla seisoi, hän näki sen
selvästi, valkoinen tuijottava haamu -- meri nosti häntä, haamu
likeni, hän tunsi töytäyksen, tuli yö, kaikki katosi hänen silmistään.

Rantatöyräällä oli laivanhylky, meri vyöryi sen yli, valkoinen
keulakuva nojasi ankkuriin, terävä rauta ulottui juuri vedenpintaan
asti. Jörgen oli töytännyt siihen, virtaus oli lisätyin voimin vienyt
häntä eteenpäin. Pyörtyneenä vaipui hän taakkoineen, mutta seuraava
meri nosti taasen sekä hänet että nuoren tytön.

Kalastajat saivat heistä kiinni ja nostivat heidät veneeseen, veri
syöksyi pitkin Jörgenin kasvoja, hän oli kuin kuollut, mutta tyttöä
piteli hän niin kiinni, että hänet täytyi repiä hänen käsivarrestaan
ja kädestään. Kuolemankalpeana, hengettömänä ja pitkäkseen oikaistuna
makasi hän veneessä, joka suuntasi kulkunsa Skagenin Greniä kohden.

Kaikkia keinoja käytettiin Klaran henkiinherättämiseksi. Hän oli
kuollut. Kauvan oli Jörgen uinut pidellen ruumista, ponnistellut ja
väsynyt kuolleen tähden.

Jörgen hengitti vielä, hänet he kantoivat likimpään taloon dyynien
sisäpuolella. Eräänlainen välskäri, joka oli paikalla, muuten myöskin
seppä ja pikkukauppias, sitoi Jörgenin, kunnes lääkäri seuraavana
päivänä tuotiin Hjörringistä.

Sairaan aivot tuntuivat olevan kiihoittuneet, hän makasi
raivokuumeessa, päästeli villejä huutoja, mutta kolmantena päivänä
vaipui hän kuin horroksiin, elämä tuntui riippuvan ainoastaan
langan päässä ja sen katkeaminen oli, sanoi lääkäri, parasta, mitä
Jörgenille saattoi toivottaa.

-- Rukoilkaamme Jumalaa, että hän pääsisi. Hänestä ei koskaan tule
ihmistä.

Mutta elämä ei päästänyt häntä, lanka ei tahtonut katketa, mutta
muisti katkesi, kaikki hengenlahjat olivat poikkileikatut, se se oli
kauheaa. Elävä ruumis oli jäänyt, ruumis, jonka taasen piti tulla
terveeksi, taasen kävellä.

Kauppias Brönnen taloon Jörgen jäi.

-- Hänhän on saanut tautinsa pelastaakseen meidän lapsemme, sanoi
vanha mies. -- Hän on nyt meidän poikamme.

Hassuksi Jörgeniä sanottiin, mutta se ei ollut oikea nimitys. Hän
oli kuin soittokone, josta kielet ovat irtaantuneet eivätkä enään
voi soida -- vain hetkittäin, muutamina silmänräpäyksinä ne saivat
jännitysvoimaa ja soivat -- vanhat sävelet soivat, muutamia tahteja.
Kuvat nousivat esiin ja haihtuivat -- taasen hän istui tuijottavana,
ajatuksettomana. Me rohkenemme toivoa, ettei hän kärsinyt. Silloin
menettivät tummat silmät loistonsa, ne näyttivät olevan mustaa
himmeää lasia.

Hullu Jörgen-raukka sanottiin.

Hän se oli, jota äitinsä sydämen alla oli kannettu niin rikasta ja
onnellista maista elämää varten, että oli "ylimielisyyttä ja hirveää
ylpeyttä" toivoa elämää tämän jälkeen, saatikka sitte uskoa siihen.
Olivatko siis kaikki sielun suuret lahjat menetetyt? Vain kovia
päiviä, tuskaa ja pettymyksiä oli tullut hänen osalleen. Loistosipuli
hän oli, nyhdetty irti rikkaasta maaperästään ja viskattu hiekkaan
mätänemään. Eikö Jumalan kuvaksi luodulla olennolla ollut enempää
arvoa? Kaikki on ja oli siis vain sattuman leikkiä? Ei! Ikirakkauden
Jumalan täytyi antaa ja hän tahtoikin antaa hänelle toisessa elämässä
hyvitystä siitä mitä hän täällä kärsi ja kaipasi. "Herra on kaikille
hyvä ja hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen tekojensa." Nämä
sanat Davidin psalmista lausui uskossa ja luottamuksella kauppiaan
hurskas vanha vaimo ja hänen sydämensä rukous oli, että Jumala pian
vapauttaisi Jörgenin, jotta hän pääsisi astumaan "Jumalan armolahjan"
ääreen, iankaikkiseen elämään.

Kirkkomaalle, missä hiekka pyyhki yli muurin, oli Klara haudattu.
Tuntui siltä kuin ei Jörgen ensinkään olisi ajatellut sitä, se ei
kuulunut hänen ajatuspiiriinsä, se nousi ainoastaan hylynkappaleina
menneisyydestä. Joka pyhä seurasi hän perhettä kirkkoon ja istui
hiljaa, ajatuksettomin katsein. Eräänä päivänä häneltä virrenveisuun
aikana pääsi huokaus, hänen silmänsä loistivat, ne olivat kääntyneet
alttaria kohden, sitä paikkaa kohden, missä hän vuosia ja päiviä
sitte oli polvistunut kuolleen ystävättärensä kanssa. Kyyneleet
valuivat alas hänen poskiaan.

Hänet autettiin pois kirkosta, hän sanoi heille, että hänen oli
hyvä. Hänestä tuntui siltä kuin ei häntä olisi mikään vaivannutkaan,
hän ei muistanut mitään sellaista, hän, Jumalan kovasti koettelema,
hylkäämä! -- Ja Jumala meidän luojamme on viisas ja ikirakastavainen,
ken taitaakaan epäillä? Meidän sydämemme ja meidän järkemme tunnustaa
sen, raamattu vahvistaa sen: "Hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen
tekojensa."

Espanjassa, missä oranssien ja laakerien keskellä lauhat tuulet
liitävät kullattujen maurilaisten kupukattojen ympärillä, missä laulu
ja kastanjetit soivat, istui loistavassa talossaan lapseton vanhus,
rikkain kauppamies. Läpi katujen astui lapsia kulkueissa, käsissä
kynttilät ja liehuvat liput. Miten paljon hän olisikaan antanut
rikkaudestaan omistaakseen lapsensa, tyttärensä tai hänen lapsensa,
sen, joka ehkei milloinkaan nähnyt tämän maailman valoa, ja kuinka
lienee sitte ollut laita iankaikkisuuden, paratiisin? Lapsi raukka!

Niin, lapsi raukka, todella lapsi ja kuitenkin jo
kolmannellakymmenellä -- niin vanhaksi oli Jörgen käynyt siellä
Gammel-Skagenissa.

Lentohiekka oli asettunut kirkkomaan haudoille, aina kirkon seinään
asti, mutta tänne edesmenneiden luo, sukulaisten ja rakkaiden luo
halusivat vainajat kuitenkin tulla haudatuiksi ja niin pitikin olla.
Kauppias Brönne ja hänen vaimonsa lepäsivät täällä lapsensa luona
valkoisen hiekan alla.

Oli alkuvuotta, myrskyjen aikaa, dyynit savusivat, meri heitteli
korkeita laineita, linnut lentelivät kirkuen, suurissa parvissa, kuin
pilvet myrskyssä, yli dyynien. Karilleajo seurasi toista matalikoissa
Skagenin Grenin ja Husbyn dyynien välillä.

Eräänä iltapäivänä, kun Jörgen istui yksinään huoneessa, leimahti
hänen mielessään välähdys siitä levottomuudesta, joka usein hänen
varhaisina vuosinaan ajoi hänet ulos dyyneille ja nummille.

-- Kotiin, kotiin! sanoi hän. Kukaan ei kuullut häntä, hän astui
talosta, dyynien keskelle, hiekka ja pienet kivet tuiskusivat hänen
kasvoihinsa, kohoilivat pyörteinä hänen ympärillään. Hän astui
kirkkoa kohti. Hiekka lepäsi siellä pitkin muuria ja puoliväliin
ikkunoita, mutta käytävältä edessä oli hiekka luotu pois, kirkonovi
ei ollut lukossa, se oli helppo avata. Jörgen astui sisään.

Vinkuen lensi tuuli yli Skagenin kaupungin. Tällaista hirmumyrskyä
ei miesmuistiin oltu nähty, tällaista hirveää Jumalan ilmaa, mutta
Jörgen oli Jumalan huoneessa ja sillaikaa kuin yö ulkopuolella
musteni, kävi hänen sisässään valoisaksi, siellä oli sielun valo,
jota ei koskaan sammuteta. Se raskas kivi, joka painoi hänen
päässään, halkesi paukahtaen, sen hän tunsi. Hänestä tuntui siltä
kuin urut olisivat soineet mutta se oli myrsky ja vyöryävä meri.
Hän asettui kirkonpenkkiin ja kynttilät sytytettiin, kynttilä
kynttilän viereen, niitä oli sellainen runsaus, jommoisen hän vain
oli nähnyt Espanjan maalla. Ja kaikki noiden vanhojen raatimiesten
ja pormestarien kuvat rupesivat elämään, ne astuivat ulos seinästä,
missä ne olivat seisoneet vuosikausia, ne istuutuivat kuoriin.
Kirkon portit ja ovet avautuivat ja sisään astuivat kaikki kuolleet,
juhlallisissa vaatteissa niinkuin elinaikanaan, ne tulivat kauniin
musiikin soidessa ja istuutuivat penkkeihin. Silloin kaikui
virrenveisuu kuin vyöryävä meri ja hänen vanhat kasvatusvanhempansa
Husbyn dyyneiltä olivat täällä, ja vanha kauppias Brönne ja hänen
vaimonsa, ja heidän vierellään, aivan likellä Jörgeniä istui heidän
lempeä suloinen tyttärensä. Hän ojensi Jörgenille kätensä ja he
astuivat alttarille, missä he ennen olivat polvistuneet, ja pappi
liitti heidän kätensä yhteen, vihki heidät elämään rakkaudessa.
Silloin pauhasi pasuunain ääni ihmeellisenä kuin lapsenääni, täynnä
kaipausta ja iloa, se paisui urkujen soitoksi, täyteläisten,
kohottavien äänten myrskyksi, autuasta oli niitä kuunnella ja
kuitenkin olivat ne mahdolliset halkaisemaan haudan kiven.

Ja laiva, joka riippui kuorissa, laskeutui alas noiden kahden eteen.
Se tuli niin suureksi, niin loistavaksi, purjeet olivat silkkiä ja
raakapuut kullattuja, ankkurit olivat punaista kultaa ja jokaisessa
touvissa silkkisäikeitä, niinkuin sanottiin vanhassa laulussa. Ja
morsiuspari astui laivaan ja koko kirkon seurakunta tuli mukaan,
ja paikkaa ja loistoa riitti heille kaikille. Ja kirkon seinät ja
holvikaaret kukkivat kuin selja ja tuoksuvat niinipuut, lempeästi
huiskivat oksat ja lehdet, ne kumartuivat, ne menivät eroon, ja
laiva kohoutui ja purjehti kuljettaen heitä, läpi meren, läpi ilman.
Jokainen kirkonkynttilä oli pieni tähti, ja tuulet virittivät virren
ja kaikki veisasivat mukana:

"Rakkaudessa, ihanuuteen!" "Ei yksikään elämä tule hukkumaan!"
"Autuaan iloinen! Halleluja!"

Ja nämä sanat olivatkin hänen viimeisensä tässä maailmassa, side
katkesi, joka piteli kuolematonta sielua -- vain kuollut ruumis
makasi pimeässä kirkossa, jonka yli tuuli humisi, peittäen sen
lentohiekkaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna oli sunnuntai, seurakunta ja pappi tulivat
jumalanpalvelukseen. Tie tänne oli ollut vaivaloinen, miltei
läpipääsemätön hiekassa. Ja nyt, kun he olivat täällä, lepäsi suuri
hiekkanietos korkealla kirkonovea vastaan, ja pappi luki lyhyen
rukouksen, lausuen, että Jumala oli lukinnut tämän huoneensa oven,
heidän täytyi nyt lähteä ja muualla pystyttää hänelle uusi huone.

Sitte veisasivat he virren ja läksivät koteihinsa.

Jörgeniä ei löydetty Skagenin kaupungista eikä dyynien joukosta,
mistä he etsivät. Hiekkaan vyöryvät aallot olivat riistäneet hänet
mukaansa, sanottiin.

Hänen ruumiinsa lepäsi haudattuna mitä suurimmassa sarkofagissa,
itse kirkossa. Jumala oli myrskyssä heittänyt multaa arkulle, raskas
hiekka siinä lepäsi ja lepää siinä vieläkin.

Lentohiekka on peittänyt mahtavat holvit. Hopeaohdake ja villit
ruusut versovat yli kirkon, missä kulkija nyt astuu sen tornille
asti, joka pistää esiin hiekasta, mahtava hautakivi haudalla, joka
näkyy penikulmien päähän. Yksikään kuningas ei saanut komeampaa!
Kukaan ei häiritse kuolleen lepoa, kukaan ei ole tietänyt tai tiedä
tästä kaikesta ennenkuin nyt -- myrsky lauloi sen minulle dyynien
keskellä.



MARIONETTIENNÄYTTÄJÄ.


Laivalla oli muuan vanhanpuoleinen mies, jonka kasvot olivat niin
tyytyväiset, että jolleivät ne valehdelleet, niin hän mahtoi olla
onnellisin ihminen maan päällä. Sitä hän olikin, vakuutti hän. Kuulin
sen hänen omasta suustaan. Hän oli tanskalainen, oli minun maamieheni
ja matkustavainen teatterinjohtaja. Koko henkilökunta oli hänen
mukanaan, se oli suuressa laatikossa. Hän oli marionettiennäyttäjä.
Hänen synnynnäisen hyvän tuulensa, sanoi hän, oli kirkastanut muuan
polyteknikon kandidaatti ja tämän kokeen kautta hän oli tullut täysin
onnelliseksi. Ensinnä en ymmärtänyt häntä, mutta sitte selitti hän
minulle perinpohjin koko jutun ja tässä se on.

Tapahtuma sattui Slagelsessa, kertoi hän, minä annoin näytännön
postitalon pihalla ja minulla oli erinomainen huone ja erinomainen
yleisö, aivan ripilläkäymätöntä väkeä, paria vanhaa matamia
lukuunottamatta. Silloin tulee sinne mustapukuinen henkilö,
ylioppilaan näköinen. Hän istuutuu ja nauraa aivan oikeilla
paikoilla, taputtaa käsiään aivan oikein. Sepä oli epätavallinen
katselija! Minun täytyi saada tietää kuka hän oli, ja niin kuulen,
että hän on kandidaatti polyteknillisestä oppilaitoksesta, joka
on lähetetty opettamaan kansaa maakunnassa. Kello kahdeksan
oli minun näytäntöni lopussa, lastenhan täytyy varhain päästä
sänkyyn, ja täytyyhän ajatella yleisön mukavuutta. Kello yhdeksän
alkoi kandidaatti luentonsa ja kokeensa ja nyt olin minä hänen
kuulijansa. Kummallista sitä oli kuunnella ja katsella. Suurin osa
meni minun pääni ylitse ja papin päähän, niinkuin sanotaan, mutta
sitä minun sentään täytyi ajatella, että jos me ihmiset voimme
keksiä tuollaista, niin meidän myöskin täytyy kestää kauvemmin kuin
siihen asti, kun meidät pistetään maahan. Hän teki pelkkiä pieniä
ihmeitä ja kuitenkin luisui kaikki tyyni kuin jalka sukkaan, aivan
luonnollisesti. Mooseksen ja profeettain aikana olisi tuollaisesta
polyteknikon kandidaatista mahtanut tulla yksi maan viisaita ja
keskiaikana hänet olisi poltettu. En nukkunut koko yönä ja kun
seuraavana iltana annoin näytännön ja kandidaatti taasen oli siellä,
jouduin oikein erinomaiselle tuulelle. Olen eräältä näyttelijältä
kuullut, että hän rakastajanosissa ajatteli vain yhtä ainoaa
katselijatarta, hänelle hän näytteli ja unohti koko muun yleisön.
Polyteknikon kandidaatti, hän oli minun "hänen", ainoa katselijani,
jolle minä näyttelin. Kun näytäntö oli lopussa, kutsuttiin kaikki
marionetit esiin ja minut kutsui polyteknikon kandidaatti luokseen
juomaan lasin viiniä. Hän puhui minun teatteristani ja minä hänen
tieteestään, ja luullakseni molemmat tuottivat meille yhtä paljon
huvia, mutta minä pysyin kuitenkin äänessä, sillä hänen tieteessään
oli niin paljon sellaista, jota ei hän itse voinut selittää, niinkuin
nyt sekin asia, että rautakappale, joka putoaa spiraalin läpi, käy
magneettiseksi. Niin, mitä se onkaan: henki menee siihen, mutta mistä
se tulee? Arvelen, että sen käy niinkuin tämän maailman ihmisten:
Jumala päästää heidät putoamaan ajan spiraalin läpi ja henki tulee
heihin ja siinä seisoo sitte joku Napoleon, Luther tai senkaltainen
henkilö. "Koko maailma on sarja ihmeitä", sanoi kandidaatti, "mutta
me olemme niin tottuneet niihin, että kutsumme niitä arkiasioiksi."
Ja hän puhui ja hän selitti ja vihdoin tuntui siltä kuin hän olisi
nostanut aivokoppaani, ja minä myönsin rehellisesti, että jollen jo
olisi vanha mies, niin paikalla menisin polytekniseen oppilaitokseen
oppiakseni tarkastamaan maailmaa saumankohdilta, vaikka olenkin
yksi onnellisimpia ihmisiä. "Yksi onnellisimpia!" sanoi hän ja
tuntui siltä kuin hän miltei olisi maistanut sitä. "Oletteko te
onnellinen?" kysyi hän. "Kyllä", sanoin minä, "onnellinen minä olen
ja tervetullut olen kaikkiin kaupunkeihin mihin saavun seurueineni.
Tosin yksi toivomus silloin tällöin iskee kimppuuni kuin mikäkin
tonttu, painajainen, joka ahdistaa hyvää tuultani: se nimittäin,
että tahtoisin tulla elävän joukon teatterinjohtajaksi, oikean
ihmisseurueen." -- "Te toivotte marionettejanne eläviksi, te
toivotte, että niistä tulisi oikeita näyttelijöitä", sanoi hän, "ja
teistä itsestänne johtaja -- silloin te olisitte täysin onnellinen,
niin te uskotte?" Hän ei uskonut sitä, mutta minä uskoin sen ja me
puhelimme sinne ja me puhelimme tänne ja lopuksi piti kukin kuitenkin
mielipiteensä. Mutta me kilistelimme laseinemme ja viini oli hyvin
hyvää, mutta siinä oli noidanvehjettä, sillä muutoin tietäisi
koko juttu vain, että minä tulin humalaan. Se ei ollut sitä, minä
olin selvänäköinen. Huoneessa oli kuin auringonpaiste, se paistoi
polyteknikon kandidaatin kasvoista ja minä tulin ajatelleeksi vanhoja
jumalia heidän ikuisessa nuoruudessaan, kun he kulkivat maailmassa.
Ja sen minä sanoin hänelle, ja sitte hän nauroi, ja minä olisin
uskaltanut vannoa, että hän oli valepukuinen jumala tai ainakin
suvun jäsen -- ja hän oli sitä -- ylin toivomukseni oli täyttyvä:
marionetit olivat tulevat eläviksi ja minä ihmisten tirehtööriksi.
Joimme asian vahvistukseksi. Hän latoi kaikki nukkeni puulaatikkoon,
sitoi sen selkääni ja sitte hän pani minut putoamaan spiraalin läpi.
Kuulen vieläkin kuinka pudota jysähdin, makasin lattialla, se on
totinen tosi, ja koko seurue karkasi laatikosta, henki oli mennyt
heihin kaikkiin, kaikista marioneteista oli tullut erinomaisia
taiteilijoita, sen sanoivat he itse ja minä olin johtaja. Kaikki oli
valmiina ensimäistä näytäntöä varten. Koko seurue halusi puhutella
minua ja yleisö niinikään. Tanssijatar sanoi, että jollei hän seiso
yhdellä jalalla, niin romahtaa koko talo, hän on tämän kaiken mestari
ja vaatii senmukaista kohtelua. Nukke joka näytteli keisarinnaa,
tahtoi että häntä myöskin näyttämön ulkopuolella kohdeltaisiin
keisarinnana, sillä muuten hän joutui pois tottumuksestaan. Mies
jota käytettiin tuomaan sisään kirjettä, tekeytyi yhtä tärkeäksi
kuin ensimäinen rakastaja, sillä pienet olivat taiteellisessa
kokonaisuudessa yhtä tärkeät kuin suuretkin, sanoi hän. Sitte vaati
sankari, että koko hänen osansa olisi pelkkiä lähtörepliikkejä, sillä
niille taputettiin. Primadonna tahtoi esiintyä ainoastaan punaisessa
valossa, sillä se puki häntä -- hän ei halunnut olla sinisessä. Oli
kuin kärpäsiä pullossa, ja minä olin keskellä pulloa, minä olin
johtaja. Ilma loppui keuhkoistani, pää meni sekaisin, olin niin
kurja kuin ihminen ikinä voi olla, olin joutunut uuden ihmisrodun
keskelle, toivoin, että saisin heidät kaikki takaisin laatikkoon ja
ettei minusta koskaan olisi tullut johtajaa. Sanoin heille suoraan,
että he pohjaltaan kuitenkin kaikki olivat marionetteja ja sitte he
löivät minut kuoliaaksi. Makasin vuoteella huoneessani, miten olin
joutunut polyteknikon kandidaatin seurasta, sen mahtoi hän tietää,
minä sitä en tiedä. Kuu paistoi permannolle, missä nukkelaatikko oli
kumossa ja kaikki nuket hujan hajan, suuret ja pienet, koko liuta!
Mutta minä en viivytellyt, sängystä minä karkasin ja laatikkoon
he kaikki joutuivat, toiset päälleen, toiset jaloilleen. Minä
paiskasin kannen kiinni ja istuuduin itse laatikolle. Se olisi ollut
maalattavaa! Voitteko te nähdä sen, minä voin sen nähdä. "Nyt te
pysytte siellä", sanoin minä, "enkä minä enään koskaan toivo, että
te olisitte lihaa ja verta!" Mieleni oli niin keveä, olin onnellisin
ihminen. Polyteknikon kandidaatti oli kirkastanut minut. Istuin
siinä sulan autuuden vallassa ja nukuin laatikolle, ja aamulla --
oikeastaan oli puolenpäivän aika, mutta minä nukuin merkillisen
kauvan sinä aamuna -- istuin siinä vieläkin, onnellisena, sillä
olinhan oppinut, että menneisyyteni ainoa toivomus oli ollut tyhmä.
Kysyin polyteknikon kandidaattia, mutta hän oli poissa niinkuin
kreikkalaiset ja roomalaiset jumalatkin. Ja siitä lähtien olen minä
ollut onnellisin ihminen. Olen onnellinen johtaja, henkilökuntani ei
keskustele, yleisö ei myöskään, se huvittelee sydämensä pohjasta.
Vapaasti voin itse panna kokoon kaikki kappaleeni. Otan kaikista
huvinäytelmistä parhaimman, minkä tahdon, eikä kukaan pahastu siitä.
Kappaleita, joita nykyään halveksitaan suurissa teattereissa, mutta
joiden perässä yleisö kolmekymmentä vuotta sitte juoksi ja joita
katsellessa se itki, ne minä nyt otan näyttämölleni, nyt näyttelen
minä ne pienokaisille ja pienokaiset itkevät niinkuin isä ja äiti
itkivät. Näyttelen "Johanne Mont Faucon'in" ja "Dyveken", mutta
lyhennettyinä, sillä pienokaiset eivät pidä pitkistä rakkauden
laverteluista. He tahtovat, että käy onnettomasti, mutta nopeaan. Nyt
olen minä matkustanut Tanskan poikki ja pitkin, tunnen kaikki ihmiset
ja he tuntevat minut. Nyt olen minä matkalla Ruotsiin ja jos minun
siellä käy hyvin ja jos minä ansaitsen hyvät rahat, niin minä rupean
skandinaviksi, muuten en, sen sanon teille, joka olette maanmieheni.

Ja minä maanmiehenä kerron jutun tietysti taasen heti, vain
kertoakseni.



KAKSI VELJESTÄ.


Yhdellä Tanskan saarista, missä vanhat käräjäpaikat kohoilevat
viljavainioista ja mahtavat puut pyökkimetsissä, on pieni kaupunki
punakattoisine mataline rakennuksineen. Yhdessä näistä valmistettiin
uuninpesän hehkussa ja tuhassa kummallisia asioita. Keitettiin
lasissa, sekoitettiin ja tislattiin, survottiin yrttejä huhmareissa.
Muuan vanhempi mies oli työn johdossa.

-- Pitää hyvin ottaa vastaan se mikä on oikeaa! sanoi hän, -- niin,
oikeaa, todellista. Tulee tuntea totuus jokaisessa luodussa osassa ja
pitää kiinni siitä.

Huoneessa oivallisen perheenäidin luona istui kaksi pojista, vielä
pieninä, mutta mielessä täysikasvuisen ajatukset. Oikeudesta ja
kohtuudesta oli äitikin aina puhunut heille, siitä että pitää pysyä
totuudessa, siinä ovat Jumalan kasvot tässä maailmassa.

Vanhempi pojista oli veitikkamaisen ja reippaan näköinen, hänen
huvinsa oli lukea luonnon voimista, auringosta ja tähdistä, mikään
satu ei hänestä ollut kauniimpi. Oi kuinka onnellista saada lähteä
tutkimusretkeilyille tai keksiä, miten saattaisi jäljitellä linnun
siipiä, ja entä sitte voida lentää! Niin, sillä lailla sitä tapasi
oikean! Isä oli oikeassa ja äiti oli oikeassa: totuus piti koossa
maailman.

Nuorempi veli oli hiljaisempi ja vaipui kokonaan kirjoihin. Jos hän
luki Jaakopista, joka pukeutui lampaannahkoihin ollakseen Esaun
kaltainen ja siten houkutellakseen itselleen esikoisoikeuden, niin
olivat kyyneleet hänen silmissään. Oikeuden ajatus, totuus joka
oli voittava ja jonka täytyi voittaa, täytti hänet niin mahtavana.
Eräänä iltana kun pienokainen jo oli vuoteessa, mutta uutimet eivät
vielä olleet kokonaan vedetyt kiinni sen ympäri ja valo paistoi
häneen, makasi hän siinä kirjoineen ja aikoi vihdoinkin lukea loppuun
kertomuksen Solonista.

Ja ajatukset nostivat häntä ja kantoivat häntä niin kumman kauvas.
Tuntui siltä kuin vuode olisi muuttunut kokonaiseksi laivaksi
pullistuneine purjeineen. Näkikö hän unta vai mitä tämä oli? Hän
liukui yli vyöryvien vesien, ajan suurten merien, hän kuuli Solonin
äänen. Ymmärrettävästi ja kuitenkin vieraalla kielellä kuului
tanskalainen sananlasku: "Lailla on maata rakennettava."

Ja ihmissukukunnan suojelushenki seisoi köyhässä huoneessa, kumartui
vuoteen yli ja painoi suudelman pojan otsalle: "Kasva väkeväksi
kunniassa ja väkeväksi elämän taistelussa! Lennä totuus rinnassasi
totuuden maata kohti!"

Vanhempi veli ei vielä ollut pannut levolle. Hän seisoi ikkunan
luona, katsellen sumuja, jotka kohoilivat niityltä. Eivät keijukaiset
siellä tanssineet, vaikka joku vanha rehellinen palvelija sen kyllä
oli hänelle sanonut, mutta hän tiesi asian paremmin: sumut ne olivat,
jotka lämpimämpinä kuin ilma kohosivat. Tähdenlento välkähti ja
samassa olivat pojan ajatukset poissa maan sumuista, kokonaan tuossa
loistavassa meteorissa. Taivaan tähdet tuikkivat. Tuntui siltä kuin
pitkät kultalangat olisivat riippuneet niistä alas meidän maahamme.

-- Lennä minun mukaani! soi ja helisi suoraan pojan sydämeen. Ja
sukujen mahtava suojelushenki, nopeampi lintua, nuolta, kaikkea
maista mikä taitaa lentää, kantoi hänet avaruuteen, missä säde
tähdestä tähteen yhdisti taivaankappaleet toisiinsa. Meidän maamme
kiertyi ohuessa ilmassa, kaupunki näkyi toisen vieressä. Halki
ilmojen helisi:

-- Mikä on likellä, mikä kaukana, kun hengen mahtava Genius nostaa
sinua!

Ja taasen seisoi pienokainen ikkunan ääressä ja katseli ulos,
nuorempi veli makasi vuoteessaan. Äiti kutsui heitä nimeltä: Anders
ja Hans Christian!

Tanska tuntee heidät, maailma tuntee molemmat veljekset -- _Örsted_.



VANHA KIRKONKELLO.

(Kirjoitettu Schillerin albumiin.)


Würtembergissä Saksanmaalla, missä akaasiapuut niin kauniisti
kukoistavat maantienlaidassa ja omena- ja päärynäpuut syksyisin
notkuvat kypsää siunaustaan, on Marbachin pienoinen kaupunki. Se
kuuluu aivan vähäpätöisten kaupunkien lukuun, mutta kauniilla
paikalla se sijaitsee Neckarjoen varrella, joka kiiruhtaa ohi
kaupunkien, vanhojen ritarilinnojen ja vihreiden viinivuorten,
sekoittaakseen vetensä ylpeään Reinvirtaan.

Oli myöhäinen vuodenaika, viiniköynnöksessä riippui punaisia lehtiä,
sadekuuroja lankesi ja kylmä tuuli kiihtyi. Köyhille ei tämä ollut
hauskinta aikaa. Tuli pimeitä päiviä ja vieläkin pimeämpää oli
vanhoissa pienissä taloissa. Yhden tällaisen talon pääty antoi
kadulle päin, siinä oli matalat ikkunat, köyhältä ja halvalta se
näytti ja niin oli perhekin, joka siinä asui, mutta kunnollista ja
ahkeraa väkeä, joka säilytti jumalanpelkoa sydämen aarreaitassa.
Yhden lapsen lisää oli Jumala pian suova heille. Hetki oli tullut,
äiti makasi tuskassa ja hädässä. Silloin kajahti hänen huoneeseensa
kirkontornista kellonsoitto niin syvänä, niin juhlallisena. Oli
juhlahetki ja kellon ääni täytti rukoilevan hartaudella ja uskolla.
Ajatukset kohosivat vilpittöminä Jumalan puoleen ja samassa hetkessä
synnytti hän pienen poikansa ja tunsi sanomatonta iloa. Kello
tornissa tuntui soittavan hänen iloaan yli maan ja kaupungin. Kaksi
kirkasta lapsensilmää katsoi häneen ja pienokaisen tukka loisti
ikäänkuin se olisi ollut kullattu. Kellonsoitolla vastaanotettiin
lasta maailmaan tuona pimeänä marraskuun päivänä. Äiti ja isä
suutelivat sitä ja kirjoittivat raamattuunsa, että "marraskuun
kymmenentenä päivänä antoi Jumala meille pojan" ja sitte lisättiin,
että hän kasteessa sai nimen Johann Christoph Friedrich.

Mitä tuli pienestä palleroisesta, vähäisen Marbachin köyhästä
pojasta? Niin, sitä ei silloin kukaan tietänyt, ei edes vanha
kirkonkello, vaikka se riippui niin korkealla ja vaikka se
ensimäisenä oli kumahdellut ja laulanut hänelle, joka sitte oli
laulava kauneimman laulun kellosta.

Ja pienokainen kasvoi ja maailma kasvoi hänelle. Tosin muuttivat
vanhemmat toiseen kaupunkiin, mutta rakkaita ystäviä jäi pieneen
Marbachiin ja sentähden tulivat äiti ja poika eräänä päivänä sinne
vieraisiin. Poika oli tuskin vielä kuuden vuoden vanha, mutta hän
tunsi jo osaksi raamatun ja hurskaat virret, monena iltana hän
pienestä kaislapohjaisesta tuolistaan oli kuullut isän lukevan
Gellertin satuja ja laulua Messiaasta. Kuumia kyyneliä olivat sekä
hän että molemmat vanhemmat sisaret itkeneet, kun oli luettu hänestä,
joka kärsi ristin kuoleman meidän kaikkien tähden.

Ensi käynnillä Marbachissa ei kaupunki paljon ollut muuttunut, eihän
siitä ollutkaan niin kauvan kuin he muuttivat pois. Talot suippeine
päätyineen, kallistuvine seinineen ja mataline ikkunoineen olivat
ennallaan. Kirkkomaalle oli tullut uusia hautoja lisää ja siellä,
aivan seinän luona seisoi nyt alhaalla nurmessa vanha kello. Se oli
pudonnut alas korkeudestaan, saanut halkeaman eikä enään voinut
soida. Uusi olikin tullut sen tilalle.

Äiti ja poika olivat astuneet kirkkomaalle, he seisoivat vanhan
kellon edessä ja äiti kertoi pienelle pojalleen, miten tämä kello
monena satana vuonna oli tuottanut hyötyä, soittanut kansaa
ristiäisiin, hääiloon ja hautajaisiin. Se oli julistanut juhlailoa
ja tulen kauhua. Niin, kello soitti ilmoille kokonaisen ihmiselämän.
Eikä lapsi milloinkaan unohtanut mitä äiti kertoi, se soi hänen
rinnassaan, kunnes hänen miehenä täytyi laulaa se ilmoille. Ja
äiti kertoi hänelle kuinka vanha kirkonkello oli soittanut iloa ja
lohdutusta hänelle tuskan hetkenä, kumahdellut ja laulanut, silloin
kun hänen pieni poikansa annettiin hänelle. Ja lapsi katseli miltei
hartaudella suurta vanhaa kelloa, hän kumartui alas ja suuteli sitä,
vaikka se niin vanhana, haljenneena ja hyljättynä makasikin siinä
nurmen ja nokkosten joukossa.

Kello jäi pienen pojan mieleen, joka köyhyydessä kasvoi ja varttui.
Pitkä ja laiha, punertavat hiukset, kasvoissa kesakkoja, niin,
sellainen hän oli, mutta kaksi kirkasta silmää, syvät kuin vesi, hän
omisti. Miten hänen kävi? Hyvin hänen kävi, kadehdittavan hyvin!
Hänet oli erikoisesta armosta otettu sotakouluun, sille osastolle,
missä hienompien ihmisten lapset olivat, ja se oli kunnia, onni.
Hän kulki puolisaappaissa, kankeassa kaulaliinassa ja puuteroidussa
valetukassa. Opetuksen hän sai ja se annettiin "mars", "seis" ja
"rintamaan" komentojen muodossa. Siitä sitä vasta jotakin saattoi
tulla.

Vanha kirkonkello oli kai kerran joutuva sulatusuuniin -- mitä
siitä oli tuleva? Niin, sitä oli mahdoton sanoa, ja sitäkään ei
saattanut sanoa, mitä tulisi kellosta tuossa nuoressa rinnassa.
Siellä oli malmia, se kumisi, sen täytyi saada soittaa maailmalle ja
jota ahtaammaksi kävi koulun muurien takana, jota korviasärkevämmin
kuului: mars, seis, rintamaan! sitä voimakkaammin soi nuorukaisen
rinnassa, ja hän lauloi sen toverien piirille ja laulu soi
ulkopuolelle maan rajojen. Mutta tätä varten ei hän ollut saanut
kouluopetusta, vaatteita ja ruokaa. Hänellä oli kyllä numero siihen
hampaaseen, mikä hänen tuli olla siinä suuressa kellokoneistossa,
mihin me kaikki kuulumme kouraantuntuvan hyödyn palveluksessa.
Mehän itse niin vähän ymmärrämme itseämme -- miten sitte muut,
parhaimmatkaan, aina ymmärtäisivät meitä! Mutta juuri painon allahan
jalokivi syntyy. Paino kyllä oli täällä olemassa -- tulisiko maailma
aikojen kuluessa tuntemaan jalokiven?

Maaherran pääkaupungissa oli suuret juhlat. Tuhannet lamput
valaisivat, raketit loistivat. Tuo välke säilyy vieläkin muistossa
hänen kauttansa, joka silloin kyynelten ja surun vallassa,
huomaamattomana koetti saavuttaa vieraan maan. Hänen täytyi
erota isänmaasta, äidistä, kaikista rakkaistaan tai menehtyä
jokapäiväisyyden virtaan.

Vanhan kellon oli hyvä, se seisoi suojassa Marbachin kirkonmuurin
tykönä. Tuuli kiiti sen ylitse, se olisi voinut kertoa hänestä,
jonka syntyessä kello soi, kertoa kuinka kylmästi se oli puhaltanut
hänen ylitseen kun hän hiljaa, nääntyneenä oli vaipunut naapurimaan
metsään, missä koko hänen rikkautensa ja tulevaisuutensa toivon
muodostivat "Fiescosta" kirjoitetut lehdet. Tuuli olisi voinut kertoa
ainoista suojelijoista -- kaikki taiteilijoita --, jotka hiipivät
pois niitä luettaessa ja leikkivät keilapelin ääressä. Tuuli olisi
voinut kertoa kalpeasta pakolaisesta, joka eli viikkoja, kuukausia
köyhässä kapakkatalossa, missä isäntä melusi ja joi, missä vallitsi
raaka iloisuus sillaikaa kuin hän lauloi ihanteesta. Raskaita päiviä,
pimeitä päiviä! Sydämen itsensä täytyy kärsiä ja kokea mitä sen on
laulaminen.

Pimeitä päiviä, kylmiä öitä vieri yli vanhan kellon. Se ei tuntenut
sitä, mutta kello ihmisen rinnassa tuntee kovan aikansa. Miten kävi
nuoren miehen? Miten kävi vanhan kellon? Kello se joutui kauvas
pois, kauvemma kuin sen ääni korkeudestaan tornissa oli saattanut
kuulua. Nuori mies -- niin, kello hänen rinnassaan kuului kauvemma
kuin hänen jalkansa oli astuva ja hänen silmänsä näkevä, se kumisi
ja soi yhä vieläkin yli valtameren, ympäri maan. Kuuleppa nyt
ensinnä kuinka kirkonkellon kävi! Se joutui pois Marbachista,
myytiin vanhana kuparina ja piti toimitettaman sulatusuuniin Bayerin
maassa. Kuinka se joutui sinne ja koska? Niin, kertokoon sen
kello itse, jos se voi, se ei ole tärkeää. Mutta varmaa on, että
se joutui Bayerin pääkaupunkiin. Monta vuotta oli kulunut siitä
kuin se putosi tornista, nyt se piti sulatettaman, sen piti joutua
mukaan valettavaksi erääseen suureen kunniapatsaaseen, hahmoittamaan
erästä Saksan kansan ja maan suurmiestä. Kuuleppa nyt kuinka kävi --
kummallisesti ja kauniisti tässä maailmassa sentään käy! Ylhäällä
Tanskassa, eräällä vihreällä saarella, missä pyökki kasvaa ja missä
on paljon jättihautoja, siellä oli aivan köyhä poika, joka oli käynyt
puukengissä, kantanut vanhassa vaatteessa ruokaa isälleen, joka kulki
ja veisteli saarella. Köyhästä lapsesta oli tullut maansa ylpeys,
hän veisti marmoriin sellaisia ihanuuksia, että maailma ihmetteli
niitä, ja juuri hän sai kunniatehtäväkseen muovata saveen suuruuden,
kauneuden hahmon, jonka saattoi valaa malmiin: hänen kuvansa, jonka
nimen isä oli kirjoittanut raamattuunsa: Johann Christoph Friedrich.

Ja malmi valui hehkuvana vormuun, vanha kirkonkello -- niin, ei
kukaan ajatellut sen kotipaikkaa ja kuollutta kaikua, kello valui
mukaan vormuun ja muodosti pään ja rinnan patsaaseen sellaisena kuin
se nyt seisoo paljastettuna Stuttgartissa vanhan linnan edustalla,
torilla, missä hän jota se esittää, käveli ilmi elävänä, taistellen
ja pyrkien, kokien painoa maailmasta ulkopuolellaan, hän, poika
Marbachista, oppilas Kaarlen-koulusta, pakolainen, Saksan suuri,
kuolematon runoilija, joka lauloi Sweitsin vapauttajasta ja Ranskan
jumalhaltioituneesta neitsyeestä.

Oli kaunis aurinkoinen päivä, liput liehuivat torneista ja katoilta
kuninkaallisessa Stuttgartissa, kirkonkellot soittivat kansaa juhlaan
ja iloon, ainoastaan yksi kello vaikeni, se loisti kirkkaassa
auringonpaisteessa, loisti kunniahahmon kasvoista ja rinnasta. Oli
juuri kulunut sata vuotta siitä päivästä, jolloin kello Marbachin
tornista soitti iloa ja lohdutusta kärsivälle äidille, joka synnytti
lapsensa, köyhänä köyhässä kodissa, tuon kerran niin rikkaan miehen,
jonka aarteita maailma siunaa, hänet, jalon naissydämen runoilijan,
suuruuden ja ihanuuden laulajan, Johann Christoph Friedrich
Schillerin.



KAKSITOISTA POSTIVAUNUISSA.


Oli paukkuva pakkanen, tähtikirkas sää, aivan tyyntä. Toksis! tuolla
viskattiin ruukku oveen. Pau! tuolla otettiin laukauksella vastaan
uutta vuotta: oli uudenvuodenaatto. Nyt löi kello kaksitoista.

"Pararamppamppaa!" Tuolla tuli posti. Suuret postivaunut pysähtyivät
kaupungin portin ulkopuolelle, ne toivat kaksitoista henkeä,
useammalle ei ollut tilaa, kaikki paikat olivat täynnä.

-- Eläköön! Eläköön! laulettiin taloissa, missä ihmiset viettivät
uudenvuodenaattoa ja juuri olivat nousseet, käsissä täytetty lasi, ja
joivat uuden vuoden maljan:

-- Terveyttä ja hyvää vointia uutena vuonna! sanoivat he. -- Pikku
vaimo! Paljon rahaa! Loppu kaikesta harmista!

Niin, sellaisia toivoteltiin ja kilisteltiin ja -- posti pysähtyi
kaupungin portin edustalle muukalaisine vieraineen, matkustajineen,
joita oli kaksitoista.

Mitä väkeä he olivat? Heillä oli passi ja matkatavaroita niinikään,
niin, lahjoja sinulle ja minulle ja kaikille ihmisille kaupungissa.
Keitä olivat nuo vieraat? Mitä he tahtoivat ja mitä he toivat?

-- Hyvää huomenta! sanoivat he vartiasotamiehelle portilla.

-- Hyvää huomenta! sanoi hän, sillä kellohan oli lyönyt kaksitoista.

-- Nimenne? Säätynne? kysyi vartiasotamies siltä, joka ensinnä astui
vaunuista.

-- Katsokaa passista! sanoi matkustaja. -- Minä olen minä! Hän olikin
aikamoinen mies, yllään karhunnahkaturkki, jalassa päällyssaappaat.
-- Minä olen se mies, johon hirvittävän monet kiinnittävät toivonsa.
Tuleppa huomenna, niin saat uudenvuodenlahjan. Minä heitän menemään
killinkejä ja taalareja, annan lahjoja, niin, minä pidän tanssiaisia,
kokonaiset kolmekymentä yksi tanssiaistilaisuutta, useampia öitä en
voi lahjoittaa. Laivani ovat jäätyneet kiinni, mutta konttorissani on
lämmin. Olen tukkukauppias ja nimeni on Januarius Tammikuu. Minulla
on mukanani ainoastaan laskuja.

Sitte tuli seuraava. Hän oli lystimestari, hän oli teatterien,
naamiohuvien ja kaikkien mahdollisten huvitusten johtaja. Hänen
matkatavaransa muodosti suuri tynnyri.

-- Siitä me laskiaiseksi laskemme maahan enemmän kuin kissa, sanoi
hän. -- Minä tahdon huvittaa muita ja itseäni myöskin, sillä koko
perheestä on minulle suotu lyhyin elämänikä. Minä tulen vain
kahdenkymmenen kahdeksan vanhaksi! Niin, yksi päivä mahdollisesti
lisätään, mutta se on ykskaikki. Eläköön!

-- Älkää huutako niin lujaan! sanoi vartiasotamies.

-- Huudan kuin huudankin! sanoi mies. -- Minä olen prinssi Karnevaali
ja matkustan nimellä Februarius Helmikuu.

Nyt tuli kolmas. Hän näytti olevan paljasta paastoa, mutta kulki pää
pystyssä, sillä hän oli sukua "neljänkymmenen ritarin" kanssa ja oli
ilmanennustaja. Mutta se ei ole mikään lihava ammatti, sentähden
ylisti hän paastonaikaa. Hänen koristuksenaan oli kimppu orvokkeja
napinlävessä, mutta ne olivat hyvin pienet.

-- Martius Maaliskuu mars! huusi neljäs ja tönäisi kolmatta. --
Maaliskuu mars sisään vahtiin, siellä on punssia, tunnen sen nenääni.
Mutta se ei ollut totta, hän tahtoi vain laskea aprillipilaa, sillä
lailla alkoi neljäs veitikka. Hän näytti olevan hyvin kärkäs. Hän ei
toimittanut paljon, mutta piti monta pyhäpäivää. -- Tuuli menee ylös
ja alas! sanoi hän. -- Sadetta ja päiväpaistetta, muuttoa talosta
ja muuttoa talon. Minä olen myöskin muutto-asioitsija, olen hää- ja
hautajaiskutsuja, osaan sekä nauraa että itkeä. Minulla on arkussa
kesävaatteet, mutta olisi hyvin hullua ottaa ne käytäntöön. Tässä
minä olen! Juhlatilaisuuksissa esiinnyn silkkisukissa ja puuhkassa.

Nyt astui vaunuista nainen.

-- Neiti Maj Toukokuu! sanoi hän. Kesäpuvussa, kalossit jalassa.
Hänen yllään oli pyökinlehdenvärinen silkkihame, hiuksissa
vuokkoja ja sitte hän tuoksui maratilta niin että vartiasotamiehen
täytyi aivastaa. -- Jumal' auttakoon! sanoi hän, se oli hänen
tervehdyksensä. Suloinen hän oli! Ja laulajatar hän oli, ei
teattereissa, vaan metsässä, ei virvoitusteltoissa, ei, vaan
raikkaassa vihreässä metsässä hän lauleli omaksi huvikseen. Hänellä
oli ompelulaukussaan Christian Winterin "Træznit", Puupiirroksia,
sillä ne ovat kuin itse pyökkimetsä, ja Richardtin Pikkurunot, ne
ovat kuin maratteja.

-- Nyt tulee rouva, nuori rouva! huudettiin vaunussa ja samassa
tulikin rouva nuorena ja hienona, ylpeänä ja kauniina. Hän oli
syntynyt unikeoksi, Unikeon päivä on Tanskassa kesäkuussa. Sen
näki heti. Hän pani toimeen pidot vuoden pisimpänä päivänä, jotta
olisi aikaa syödä monet ruokalajit. Hänellä oli varaa ajaa omissa
vaunuissa, mutta hän saapui kuitenkin postin mukana niinkuin muutkin,
hän tahtoi siten osoittaa, ettei hän ollut ylpeä. Yksinään ei hän
myöskään matkustanut, hänen seurassaan oli hänen nuorempi veljensä
Julius Heinäkuu.

Hän oli hyvissä voimissa, yllä kesävaatteet ja päässä panamahattu.
Hän kuljetti mukanaan vain vähän matkatavaroita, se oli kuumuudessa
niin vaivaloista. Hänellä oli vain uimalakki ja uimahousut, se ei ole
paljo.

Nyt tuli emäntä, rouva Augusta Elokuu, hedelmäkauppiatar
tynnyrittäin, monien kalasumppujen omistajatar, maanviljelijä,
yllään suuri vannehame. Hän oli lihava ja hiestynyt, otti itse osaa
kaikkeen, vei itse oluthaarikan työväelle vainiolla.

-- Pitää syödä leipänsä otsansa hiessä, sanoi hän, -- niin
sanotaan raamatussa. Sitte voidaan pitää tanssiaisia metsässä ja
elonleikkuukemuja! Hän oli emäntä.

Nyt tuli taasen mieshenkilö, ammatiltaan maalari, värimestari, sen
sai metsä tuntea: lehtien piti vaihtaa väriä, mutta kauniisti, kun
hän halusi. Punaiselta, keltaiselta, ruskealta metsä pian näytti.
Mestari vihelteli niinkuin musta rastas, oli oivallinen työmies ja
ripusti ruskeanvihreän humalaköynnöksen olutkannunsa ympärille. Se
koristi ja koristamiseen hänellä oli silmää. Tässä hän nyt seisoi
väripyttyineen, siinä kaikki hänen matkatavaransa.

Nyt seurasi maatilanomistaja, joka ajatteli kylvämisen kuuta
[lokakuun tanskalainen nimi], maan kyntämistä ja muokkaamista, niin,
metsästyksen huvia myöskin. Hänellä oli koira ja pyssy, hänellä oli
taskussaan pähkinöitä, niksis-naksis! Peloittavan paljon tavaraa hän
kuljetti mukanaan ja englantilaisen auran. Hän puhui maataloudesta,
mutta siitä ei kuulunut paljoakaan, niin hän yski ja ryki -- November
Marraskuu saapui.

Hänellä oli nuha, hirvittävä nuha, niin että hän käytti lakanaa eikä
nenäliinaa, ja kuitenkin hänen piti saattaa piiat paikkoihinsa, sanoi
hän, mutta kylmettyminen kyllä menee ohi, jahka hän rupeaa hakkaamaan
puita, ja sen hän tekee, sillä hän oli puunhakkaajan ammattikunnan
vanhin. Illat hän käytti luistimien veistämiseen, hän tiesi,
että muutaman viikon perästä voitaisiin käyttää näitä huvittavia
jalkineita.

Nyt tuli viimeinen, vanha muorikulta hiilipannuineen. Häntä paleli,
hänen silmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä. Hän kantoi
kukkaruukkua, jossa kasvoi pieni kuusi.

-- Sitä minä hoidan, sitä minä vaalin, niin että se jouluaatoksi
tulee suureksi, ylettyy lattiasta aina lakeen asti ja kasvattaa
palavia kyntteleja, kullattuja omenia ja paperihelyjä. Hiilipannu
lämmittää kuin kaakeliuuni, otan taskusta satukirjan ja luen ääneen
niin että kaikki lapset huoneessa istuvat hiljaa, mutta nuket puussa
alkavat elää, ja pieni vahaenkeli korkeimmalla puussa räpyttelee
helykultasiipiään, lentää alas vihreästä latvasta ja suutelee
pieniä ja suuria huoneessa, niin, köyhiäkin lapsia, jotka seisovat
ulkopuolella ja laulavat joululaulua tähdestä Betlehemin yläpuolella.

-- Ja nyt saattavat vaunut lähteä takaisin, sanoi vartiasotamies, --
nyt on tusina täysi. Antaa uusien matkavaunujen nyt ajaa esiin.

-- Antaa nyt näiden kahdentoista kunnollisesti päästä sisään! sanoi
kapteeni, joka oli vahdissa. -- Yksi kerrallaan. Passin pidän minä.
Se kestää jokaiselle yhden kuukauden. Kun se on ohi, niin minä
kirjoitan siihen miten kukin on käyttäytynyt. Tehkää hyvin, herra
Januarius Tammikuu, suvaitkaa astua sisään.

Ja sitte hän meni sisään.

Kun yksi vuosi on kulunut, sanon minä sinulle mitä nuo kaksitoista
ovat tuoneet sinulle, minulle ja meille kaikille. Nyt en sitä tiedä
ja tuskinpa he itsekään sitä tietävät -- sillä me elämme ihmeellisenä
aikana.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita VI" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.