Title: Pyhä hymy - Historiallinen kertomus Hemming piispan päiviltä
Author: Sauramo, Lauri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pyhä hymy - Historiallinen kertomus Hemming piispan päiviltä" ***


PYHÄ HYMY

Historiallinen kertomus Hemming piispan päiviltä


Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.



I


Piispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen
käkkyrä.

Olivat jo kumaraisillaan ukon hartiat, ei suoraan kuulakkaa
syystaivasta kohden, vaan eteenpäin viittasi lakin pyöreä kupu
hänen päässään. Mutta ketterästi hän käydä tuiversi, niin että
heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan liepeet ihonmukaisia
housuja vasten, siinä polvilumpion paikkeilla. Tiuhaan pistättivät
syyspäivän lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut yletti
nipinnapin nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen
tasalatvaksi leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän
Kirkkoturun kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua
itäänpäin, jännittyi hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin
temmaistakseen askelille vinhempaa vauhtia.

... Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan,
lahjus- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa
työstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden
nimeä niin pätevänä... ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista
lie ollutkaan yhtä likeinen... hänhän kuului melkein hengellisiin, ja
asuikin niin lähellä...

Vanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhän sielun
päivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen
paperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa -- nämä kotikielet
hänelle riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen
-- mutta datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman
piispan documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun
päivistä anno Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä
kertaa vaiennut, minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan
pudottanut; se oli niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.

Aprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon
aitovartta pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista
Napaturun puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan
pituinen, päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen
reunaan, missä kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia
piispan alueella. Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen
pikku talon eteen ja jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka
oli naulattu miehen päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.

Tähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla
nimi: _"Conradus Pictor"_, joka kimmelsi silmää kiehtovana
aamupäivän säteissä. Itse oli hän sen maalannut; ristimänimensä
jälkeen oli hän liikanimekseen saanut tuon "pictorin" piispan
papereista jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen
maalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä
maalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin
julistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta
vuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia jos ehti ja
haluttiin.

Tämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään
himmeän tunnehäivähdyksen, joka yhtäkkiä kohotti hänen tuiman
totisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet
näyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi
sen ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä
ajoilta, jolloin vielä oli päiväpaistetta hänen elämässäänkin.

Hyväillen hiipaisi se tuulahdus rintaa, mutta samalla vihlaisi niin
kipeästi. Ja ukon käkkyrä kiskaisi jälleen käsivartensa jäntevään
koukkuun ja pyörähti portista talon pihaan.

Portissa oli hän vähällä törmätä sorjaan pariin, nuoreen mieheen ja
neitoon, jotka iloisen huolettomina olivat tulossa kadulle.

-- No, mihin nyt? ärähti vanhus.

-- Vähän vilvoittelemaan vain, virkahti nuori mies.

-- Kaikkiakin! Lähteä lerkehtimään parhaana työpäivänä! Tällainen
kirkas sää, näkisi paljon paremmin kuin tulen valolla, mutta pian
se menee läpi käsien. Ja ken tietää, vaikka jo tänään tulevat
perniöläiset tiedustamaan jumalanäitiään markkinatiellään, ja siitä
vielä paljas puu vastaan irvistää!

-- Se on jo maalattu. Läksin vain vähän... että saisin sitä
kirkkaamman hymyn huulille.

-- Aina sinä siinä hymyinesi ja hämyinesi! murisi vanhus. --
Ikäänkuin tässä eivät olisi aikoinaan muutkin saaneet hymyä pyhän
äidin huulille, vanhaan totuttuun tapaan! Ja sinä, Anni, mihin
sinäkin?

-- Viikkomarkkinoita vähän katsomaan --

-- Parasta, kun katselisit kuontaloitasi ja sukanneuleitasi! ärisi
vanhus tuivertaessaan pihaan.

Nuori pari näki ukon katoavan matalasta ovesta matalaan rakennukseen,
ja kadulle mennessään he kuulivat, kuinka hän äkäisesti tempasi auki
puisen vetoluukun, joka oli kolmin kerroin suurempi kuin viereisissä
tuvissa, saadakseen valoa työhuoneeseen. Ja samassa alkoi kuulua
kolketta, sillä ukko oli tarrannut puuta veistämään.

Lieneekö nuorta miestä ja tyttöä hieman arveluttanut tätä aherrusta
kuullessaan lähteä joutavanpäiten kävelylle, vai eivätkö lie olleet
oikein selvillä retkensä suunnasta, ainakin he tuokioksi pysähtyivät
ikäänkuin kahdenvaiheella.

Nuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari hänkin,
oli puettu samaan tapaan kuin Konradus vanhus, kauhtana vain oli
vaaleamman harmaa. Hän oli solakkaa kasvua, melkoista pitempi
mestariaan. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan vartaloonsa oli uuras
työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta sittenkin havaitsi
hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan hentoa. Unelmoiva,
iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka vaalakan verevistä
kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin ilmein.

Anni, Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö kasvultaan.
Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja vyöllään
oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt,
jonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille
ja kohosi poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman
aavistaa siromuotoisen vartalon suloja. Helmojen alta pistivät
esiin suippokärkiset lipokkaat ja vilahti hieman punajuovaista
sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli ketjusta riippuva rintahely,
korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi hopeasydän, jonka keskellä oli
aivan oikeasuhtainen sydämen kohokuva ja yläreunassa pystyssä
suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui valtoimenaan avaraliepeinen,
tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella saattoi kietoa melkein
kaksinkerroin ympärilleen.

Hiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse kirkkoa
kohden, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaan ihailevan
katseen tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta
niskaansa, kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten
viehkeiltä näin syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat
kasvot! Otsa pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja
tummahko tukka liehui takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden
keralla. Silmäluomet lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä,
joilla oli niin kiehtova lämpö, vaikkei siitä tiennyt, oliko se
heijastusta pyhän äidin lempeästä katseesta vai maallisten halujen
kytöä. Somasti suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja
suu punahuulineen näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo
piskuisena oli jäänyt orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja
ominpäin emännöiminen tälle ruususuulle antanut mitä somistavimman
toimekkuuden piirteen, joka väreili ujosta elonilon kaihosta.

Uteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja,
joiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia
näin viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt
tuomiokirkon entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä
oli tarjolla hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän
kaupunginosan varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät
väkisinkin kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen
täytyi pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan
levitettävän hienoa yperiläistä verkapakkaa.

Pääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni
yhtäkkiä huudahti ihastuneena:

-- Kas, piispa tulee kirkkoon!

Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun
reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo,
jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu
tuomiokapitulia varten, kun 65 vuotta takaperin piispanistuin
siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon
jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin
asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli
perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin
suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin
edustalle.

Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen
hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aito vartta
portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon.
Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä
nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella
kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin
lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan
viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä suipistui
suu elonsuopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti
paljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka.
Keskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä
vartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla
hartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä
kiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden
alta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.

Tervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään,
valkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen
tuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti
kallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan.
Niin katosivat he porttiholviin.

-- Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin, -- mennään mekin
kirkkoon!

-- Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin
sitä ajatellut --

-- Mitäs me siellä!

-- Oi, tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä
joenvälkettä ja linnanselän pilkotusta! Silloin tuntuu aina aivan
kuin valonsäteily sytyttäisi sydämen rinnassa. Kirkkaan saisin sieltä
hymyn perniöläisten neitsyt-äidin huulille!

-- Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa
kuulemassa!

-- Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.

-- Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai
messun tai saarnaa maalaisille.

-- No mennään sitten.

Napaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan
menevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieliin,
kun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät
joukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän
Yrjänän ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse,
ympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.

Siinä Unikankareen korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin
ja upein kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut
käyttökuntoon, mutta oli sitä jo Hemming piispan aikana alettu
minkä mistäkin kohdin laajennella ja sen upeutta kohottaa
lisärakennuksilla. Niinpä oli harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen
runkorakennuksen länsipäässä kohoavan tornin korokkeeksi
muutama vuosi sitten tiilistä muurattu suiponpyöreä tornilakka,
ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää pienempää,
kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu myös
runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin
emärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja
etelään.

Anu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja
pirskoitettuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta
vihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen
runkorakennuksen jakoivat kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä
seisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi
valaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin
vahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset
varjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin
lasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan
niihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi
pääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.

Keskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin
kirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen
kivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipediumin
ylitse, häämötti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä
kätkevä pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka
Konradus mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä,
kohta Visbystä opista palattuaan. Tummannsiniseen, kultapaarteiseen
ja kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä
äidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen
polvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan
koskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ettei kallis piltti
pääsisi vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna
palvojia siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika
miehuudessaan, nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka
suurina juhlina otettiin alttarilta kannettavaksi ja retuutettavaksi
juhlasaattojen edellä, ja korkealta katosta, kuorista ensimäisen
holvikaaren alla, riippui puusta leikattu riemuristi. Pyhäinkuvia,
joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli ympäri kirkkoa, mutta
varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja kattoholvit olivat
täytenään sekkomaalauksia, joita lehti- ja kukkaköynnökset kehystivät
ryhmiin.

Salahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine "jocalioineen" ja
"paramentteineen" ja kuvineen ja kuvitettuine suippokaariholveineen;
lisäksi vanha "dominus Henzsus", suntio, kulki vähän väliä ympärinsä
vitjoista heiluttaen pöllähtelevää suitsutusastiaansa puoleen ja
toiseen. Mutta silloin vasta tässä hurmohämyssä uskovaisten tunne
lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti juhlallisen, sulosointuisen
hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat sävelet hymisten aaltoilivat
holvista toiseen.

Laulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming
piispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään
valkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä
himmeässä, väräjävässä vajossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa
huurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen
ohimoillaan. Ilmetyltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä
jaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän
äidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa
kalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli
ääni ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain
sydämiin.

-- Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt,
siunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi
hedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän
puolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.

Ave Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja
hartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan.
Hän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman
palvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville
uskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti
mielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille
ylennys.

Hänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi
latinankielisen messun.



II


Anu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui
haihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa
valtasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu
tuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa
sulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään
säteilyyn.

He palasivat kirkkotarhan länsiportista, ja pysähtyivät tuokioksi
katselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun
muuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he
kirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus
clericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin
kaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä
olleet ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen.
Oli sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta
enimmäkseen katuvartta reunustivat varakkaimpien porvarien talot aina
suurelle kauppaturulle saakka.

He menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse,
sen yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla,
kulmitusten raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka
rakennustöitä parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin.
Se oli saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu.
Kadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun
ylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye
saksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa
majaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä
puolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa
loitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.

Nuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui
Vartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien
ympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse
pyhän Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen,
Vartiovuoren rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli
Helvetti, kaupungin viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin
oli nimen mukaista. Molemmat sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni
Samppalinnan vuorelle, jota myös luostarimäeksi nimettiin.

Luostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain
koivunlatvojen lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle
saakka kaupungin turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli
jo syys vaalentanut, ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin
leivinkiuasten savu. Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten
ja Puolalan mäkilöiltä samannimiset maakylät, mutta jokivartta
pitkin oli sillä puolella silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja
vettäitkeviä niittynotkoja aina Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen
kalliosaarella kohosi siellä Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä
ylentelihe kolmikerroksinen, nelikolkkainen aatelistorni ja idässä
myöhemmin rakennettu samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon
vesirajaa myöten kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta
vei linnaan Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolitsekin
kulkea sievoisella aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan
vain venheellä ja hirsilautalla.

-- Mistä täältä nyt saa sitä pyhää hymyä? kysäisi Anni ja vilkaisi
leikitellen toveriinsa.

-- Tuolta säteilevältä sinitaivaalta ja linnanselältä. Katsos!

Anni suuntasi katseensa selälle, joka päilyi kullankellertäväin ja
punervain lehtirantojensa välissä.

-- Katsos noita kimmelteleviä aaltoja, joissa päivänsäteet kisaten
uivat! Katsos kultaisia syyslehtiä, joita päivänsäteet hyväillen
halaavat! Eivätkö ne ole surunsuloisesta, autuaasta voitonhymystä
pikahtumaisillaan?

-- Ihanko ne hymyilevät sinulle?

-- Eivätkös sitten sinulle?

-- E-en minä tiedä, virkahti Anni ymmällä.

Anu loi tunnustelevan katseen Anniin ja vaipui sitten unelmoivin,
taivonkantoisin, mertamittaavin katsein silmäilemään lahdelle.

-- Eivät ne minullekaan hymyile _niin_, kun olen yksin, tuumi hän
ikäänkuin itsekseen. -- Mutta kun sinä, leimahutti hän sitten, olet
kerallani, säteilee koko taivas ja maa niin ihanaa valoa! On silloin
kuin kaikki soisi ja helkkyisi hiljaista, mutta rajatonta riemua...

Hän katkaisi yhtäkkiä, sillä hän havaitsi Annin ikäänkuin
tuskastuneena luoneen katseensa kallioon jaloissaan.

-- Anni! virkkoi hän melkein katuvalla äänellä. Ethän ole pahoillasi?

-- Enhän minä mitä... virkahti Anni jotakin sanoakseen ja raaputti
lipokkaansa kannalla kalliota, koettaen eikö saisi siitä muuatta
sammaltunutta kivensäröä irtautumaan. Sitten alkoi hän vasemmalla
polvellaan huolettoman keveästi heiluttaa vaippansa lievettä. Hänen
katseensa harhaili ikäänkuin paetakseen lahdelle, kohosi tuijottamaan
saarien yli, ja hänen silmänsä verhoutuivat kuin mihinkin suojelevaan
huntuun.


Anni sai yhtäkkiä halun leikkiä haaveellisuutta hänkin ja virkahti
hymynvakavana:

-- Tuolla saariston takana on aava meri. Ja merien takana,
tuntemattomissa maissa, siellä varmaankin on hauskempaa kuin täällä.
Tahtoisin kerran päästä sinne! On kuin sieltä joku hymyillen
viittoisi minulle...

Lopulta hänen soma suupielensä vetäytyi myhäilevään sippuraan.

-- Anni! huoahti Anu huolissaan, melkein nuhdellen.

Anni nauroi hilpeästi, ikäänkuin itseään piloitellen.

-- Anuseni, ainoiseni, veikkoseni!-- Mihin sinä nyt niin katsot? kysyi Anu.
lasketteli hän kuin karkeloa. --
Sinä olet paras, ainoa hyvä toverini koko ilman kannen alla, ja minä
olen hupakko ja sinä olet... sellainen hymyläinen, vaikka olet niin
tosissasi.

Anu loi häneen alakuloisen, lämpimän katseen. Tyttö näytti
liitelevän, karkelevan hänestä yhä kauemmas, vaikka tuntuikin hänen
ihailevissa unelmissaan tulevan päivä päivältä yhä lähemmäs.

Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet
ihastuneena huudahtamaan:

-- Katsos!

-- Mitä niin?

-- Laivoja!

Salmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa
pullallaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.

-- Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja
tänne äytäröimään, lisäsi hän vanhalta mestariltaan lainatuin ärein
sanoin.

Hiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi
täältä astikin eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput
ja niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit.
Linnan tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen
nähtyään nosti raatihuoneen torninvartia samallaisen pitkähköön
salkoon tornilakan ylle.

-- Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.

He laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle.
Musta pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen
tulosta; hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen
yli ja sitten pitkin joenvartta vastuksiin. Linnaa kohden kaikki
riensivät kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että
laivojen täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja vasta sitten
saivat ne hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu
ja Anni yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan
luo.

Linnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja
tullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin.
Laivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat
olivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä
odottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.

Kaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään,
mitä kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla
korukirjailluissa vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka
merirosvojen varalta ja toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli
suolalastissa, toisissa oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa
pakoissa, "lakanoissa", rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita
teollisuuden tuotteita, hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.

Töllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät
etumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan
nuorehkoon, upeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin
ylhäältäpäin. Hän näytti olevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun
vartalonsa ja muotonsa tehosta, niin kenstiin, kaarteiseen asentoon
oli hän asettunut ja niin keikailevasti asettanut vasemman kätensä
lanteelle ja pistänyt oikean kätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle.
Kun laiva oli kiinnitetty laituriin, pyörähti hän kantapäillään
ympäri ja poistui komppaniaan. Kohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja
muuan mies kantoi hänen jälestään kannelle kummallisen, parin kolmen
jalan pituisen möhkäleen, joka oli kääritty valkoiseen liinaan.

Hän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli
huovi vastassa hänellekin selittämässä, ettei laivasta saanut
viedä pois mitään, ennenkuin linnan vuoti oli saanut säädetyn ajan
päättääkseen, tahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli
ympärille kerääntynyt uteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö
mahtoi sisältää.

-- Tämä on menevä piispalle, selitti kesti.

-- Mitä siinä sitten on?

Joku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön
ääripiirteitä ja tokaisi äkkipäätään:

-- Akkansa on tainnut tappaa ja vie nyytissä markkinoille.

Ylpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi
jättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan
lievettä ja virkahti:

-- Pyhä madonna!

Kunnioittavin elein viittasi kuninkaan huovi, että sen sai viedä.

Ja uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta
kansaa, kulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen
jälestä.

Väkijoukon reunalla hän yhtäkkiä keksi jotakin ihastuttavaa. Hän
pysähtyi kuin naulattu Annin eteen, joka siinä seisoi Anun rinnalla.
Ikäänkuin ahmivaa katsettaan peittääkseen kysyi hän ylävästi
hymyillen:

-- Kaunis neitsyt, tiedättekö mistä kesti saa majaisännän?

Hänen äänessään ja liikkeissään oli sellainen puoleksi välkähtävän
kohtelias, puoleksi ottavan vauhdikas vivahdus, että Anni vilkaisi
häneen kulmiensa alta herttaisesti hämillään.

Ette meillä ainakaan, virkahti Anu ynseän arastelevasti.

-- Veljennekö? kysäisi kesti Annilta.

-- Ei, virkkoi Anni nunnamaisen säveästi. -- Muuten vain saman talon
väkeä.

-- Teillä on siis talo kumminkin, virkkoi kesti hiljemmin ja Annia
lähennellen.

Lähellä oli seissut kauppasaksa Helye Kuter. Hän tuli kohteliaan
mahdikkaasti selittämään kestille, että hän oli kyllä valmis majaa
antamaan.

Kesti kiitti, mutta loi samassa katseensa Anniin jälleen. Katse oli
niin ottava ja voitonvarma, ettei Anni tiennyt, mihin kääntäisi
punastuvat kasvonsa.

Helye saksa selitti olevansa valmis lähtemään vieraansa mukaan, eikä
kestin auttanut silloin muuta kuin lähteä. Mutta lähtiessään tarttui
hän peukalollaan ja etusormellaan Annin pyöreään pikku leukaan ja
toivotti pikaista näkemää.

Tämä ylimielinen lähenteleminen oli saanut Anun hytkähtämään,
niinkuin tahtoisi hän nyrkillään muistuttaa muukalaista sopivista
rajoista, mutta hän unehtui katsomaan Anniin. Tämän kasvoilla
kuvastui lämmin hämmennys, puoleksi ihastunut, puoleksi tuskaisa,
ja kestin mennessä Helye saksan rinnalla loi tyttö hänen jälkeensä
katseen täynnä rusohohteista kaihoa.

Äänettöminä lähtivät Anu ja Anni kävelemään saksojen jälestä kohden
kotiaan. Anni kulki allapäin, mutta hänen kaulankaarrutuksessaan ei
ollut samaa pikku pyhimyksen keveyttä kuin ennen. Ja Anun mieli oli
samean alakuloinen, tuntui kuin olisi näkymätön esirippu laskeutunut
heidän välilleen.



III


Hemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut
tuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa
säilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä.
Mutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan.
Tänäänkin oli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut
piispantaloon, mutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan
syventyneenä.

Hyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua
pergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia
vanhanaikaisia pergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat
Hemming herran lahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun
vanha lehtori Henrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen
kirjakokoelmansa hänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun
mustilla veljillä, ja useita kopioita oli tilattu ulkomailta aina
Roomasta, Avignonista ja Parisista asti. Oli siinä monta ajan parasta
kirjaa teologian ja kanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja
sen selityksiä monen skolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien
teoksia, oli sententiat, libri sententiarum, sanansaivarruksineen
ja kirkonmiehille välttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori
vainajan kirjojen joukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit
varmaankin olivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä
kirkko- ja koulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin.
Jokainen kirjain oli taiten piirretty erikseen, ja värilliset
alkukirjaimet olivat ihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio
oli tämä kirjahylly, sillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja
vaihdettiin jo yhteen ainoaan kirjaan.

Hemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja,
fransiskolaisveljen Nicolai de Lyran "Postillæ perpetuæ", joka
sisälsi pyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan,
tuores ja elävä henki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui
ajattelemaan vähemmän veljistön palavasieluista kantaisää, itseään
pyhää Franciscusta, ja Hemming herra mietti mielessään, miten
ihmeellisesti juuri hartaimpain jumalanmiesten inhimillinen tunnekin
oli herkin ja välittömin, miten sulin inhimillisyys oli lähinnä
jumaluutta.

Vihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset
hiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani
kiinni rakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt,
vallitsi viihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein
hämärässä häämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään
tyydyttänyt hänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa
kattoholveja kuvittamaan mestaria, joka olisi ollut taiteensa
huipuilla; monet mahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa,
ja uusi Sigfridin alttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus
mestarin vuolema ja maalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita
ja vallita vanhassa kömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut
edes aiottu tällaista kuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja
lopuksi heitti vanhus ikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon
hän kauan oli kuvitellut upeaa, leikkauksin koristeltua kuorituolia,
piispan tuolia, mutta paikka oli yhä pysynyt tyhjänä.

Äkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen.
Rukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että
ehtisi hankkia herranpyhättöön uuden alttarikaapin ja kuorituolin...

Kirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli
hän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman
lyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies,
joka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli
sanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.

-- Oliko hän Lyypekistä? kysäisi piispa tarkkaavasti.

-- Oli.

-- Eikä kysymys ole suoloista, vaan taiteesta...

-- Kesti sanoi, että heillä on otettu oppia kölniläisiltä mestareilta.

-- No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti
tilauksia kyselemään?

-- Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä
neljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.

-- Oh, väkeä kuin helluntain hengen vuodatuksessa! virkahti vanha
piispa silmät hymystä sirrallaan.

-- Asiamies itse ainakin teki sangen miellyttävän vaikutuksen.

Tämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että
selvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta
Hemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden
vivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti,
vaikka sitä tuskin huomasi.

Veli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta
sitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin
reposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä
herkimmän ja tarkimman "korvan" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin
ja yhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan,
Hartmannus porvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan
hienonherkkää, vanhaa piispaansa kuin pientä lasta.

Saksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni
vielä toisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus
kappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa
vastaan. Hän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.

Hemming herra rypisti miettiväisenä otsaansa.

-- Parempi olisi, kun sopisivat asioista keskenään, hengenmiehet.

-- Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja
kerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.

-- Enhän voinut muuta, ei minulla ole tuomiovaltaa saarnaveljiin
nähden.

-- Muuten mitä Paulus kappalaiseen tulee --

-- Mistä hän sitten valittaa? kysyi vanhus väsyneellä äänellä.

-- Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan
lähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä se on
julkinen pahennus.

-- Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä
silloin kirkkoäidin omaa nakerra.

-- Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä
ovat niin koko seurakunnan silmien alla!

-- Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla
varoillaan... julmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!

-- Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo
kirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.

Mutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi
hiljaa, mutta värähtävällä äänellä:

-- Toivon teidän muistavan asemanne!

Ja Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu
"piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan,
ei pyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa
toteltava hänen käskyjään".

-- Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä
kirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän
yksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja
omantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon
tiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan
ulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat
järjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin
sydämenasioissa ohjatkoon!

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti Lyder
Johannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.

Liukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella
notkeudella.

Piispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen
älykkäästä silmänurkastaan.

Kumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä
puunleikkausliikkeen -- samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista
kisälliä ja kymmeniä oppilaita.

-- Mitä teillä sitten tehdään?

-- Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen -- olen tuonut yhden
madonnan näytteeksikin -- ja...

-- Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka
vuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.

-- Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä
madonnamme, niin että... Sitä paitsi valmistamme siipialttareita,
kuorituoleja, krusifikseja, triumfiristejä, ciboriumeja,
relikvarioita ja --

-- Kenties itse pyhäinjäännöksiäkin? kysäisi piispa hymähtäen.

-- No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme
pyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.

Piispa hymyili koko kasvoillaan, ja rovastin leveää naamaakin veti
vinoon.

-- Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat,
jatkoi kesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja
kattoholveihin.

Kesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään
sivakoita eleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.

-- Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle
monitaituruudelle? kysäisi piispa.

-- Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja
luonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksetkin
suorittavat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.

-- Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä
tuumivaan asentoon. -- Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista --

-- Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa
siipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi
samalla useampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin
upeinta mallia, soreimmin koruleikkauksin.

-- Sitä en voi sanoa, ja tiedän niin vähän liikkeestänne --.

-- Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi
on mukanani ornamenttilistoja näytteeksi.

-- Voittehan tuoda näytteenne, niin katsotaan.

-- Hetikö?

-- Mikseikäs hetikin. Kutsun myös Konradus mestarin arvostelemaan.

Loistelias kesti puraisi huultaan, mutta teki sitten aivan
koruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.



IV


Konradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka
Perniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää
kaappineitsyttä tiedustamaan.

Lautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun
lepattavaan loimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin
sivupenkille istumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki
järjestään, ensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi
tytär päresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan,
Konradus ukko meni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua
vapahtajaa, joka hänellä oli tekeillä, Anu sivelemään viimeistä
rusopunaa neitsytäidin huulille ja Anni heille molemmille valkeaa
näyttämään.

-- Mitäs sille lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten
vahvan lastun ristiuhrin korvalliselta.

-- Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille
tulin, mutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maamies
nahoistaan ja turkiksistaan.

He, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unehutti
vuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. -- Saksat
ne nykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken,
tuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.

-- Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin
silmin leikkotukkansa alta.

-- No, kukas sitten! Saksoja vilisee kaupungit täynnä kuin kirjavia
kissoja.

-- Niin, tänäänkin sanovat neljä saksanlaivaa rantautuneen kaupunkiin.

-- Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää
kestien rehkimisen täällä näin syysmyöhään.

-- Kieltääkö?

-- Syysmariaan päättyi heidän kauppalupansa.

-- No mitenkäs he sitten --?

-- Viis he Maunu liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on
sääntönä päättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen
asti he täällä äytäröivät.

-- Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies
tuohtuneena.

-- Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina
välittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät
vielä Martin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin
tänne koijineen.

-- Mutta eikö esivalta --?

-- Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta
kuningasruunua myöten!

-- Mutta miten ihmeellä omat herrat ovat päästäneet nyörit käsistään?

-- Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään!
Riihottomuudessaan heittelivät Maunu liehakkoa ja hänen molempia
poikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään
ja minkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko
maasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä
kuningashuonetta kukistamaan.

-- Ja saivat tuoda noin vain tuontuostaan?

-- Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat
avosylin vastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa.
Täällä Turun linnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa
sai Niilo Tuurenpoika, entinen laamannimme, jonka uusi kuningas
lähetti linnaa anastamaan. Kuningas tuli itse viime syksynä,
mutta koko pakkastalven sai värjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin
loppukorvilleen linnaa piirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat
parastaan ja itse piispa vanhuskin taipui --

-- Piispakin!

-- Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti
sen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan
asemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin --

-- Ja antoi kyytiä meille saloeläjille, jos niskuroimme kirkon
kymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään... onhan kuningas ottanut
piispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat
veronahkansa, kertoi Junu lautamies.

-- Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä
kesällä sai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään
pisti saksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja
heidän kätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin.
Piispana meillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen
päänsä vaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika,
tämä nykyinen Henricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se
lautapää vain kärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti,
Elavus vainaja, toki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä
istui, monet oluet joi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan
Henrik lehtorin kanssa. Toisin tämä taulunaama... mutta kukapa häntä
kaivanneekaan!

Lautamies nyökytteli vain päätään.

-- Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäsi
aisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää
puolet raatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi
tyytyä siihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu
meikäläinen kaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkin tirisee!

Tämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin,
synkkiin mietteihin.

Kotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut
puhettakaan:

-- Sitä kuvaa minä -- (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun
taideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä
lestistään!

Hän nousi, astua törkki aivan luo ja katseli pää kallellaan.

-- Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, jollei näkisi! Kyllä on
korea, on vain...

Hänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen,
oliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.

-- Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka
aulistellen.

-- Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada
sitä mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä
purilaille voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa
sulakelillä. Mutta -- mikä pulikka sillä on tuossa edessään?

-- Missä?

-- Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin
kainaloon.

Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla
ylen hämmennyksiinsä.

-- Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.

-- Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten
tuhmuuttaan. -- Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!

Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille
tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon
höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa
yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla
tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää
pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän
herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja,
joilla oli niin ihmeen elävä ja ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt
mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin
ja säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus.
Juuri tämä surunsävy ruusuhuulten säteilevälle hymylle antoi niin
kotoisen keväthehkun, että se sattui saloukonkin sisimpään sydämeen.

Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti niin vanhan lautamiehen mielen,
että hän päätti korjata äskeisen tuhmuutensa ja osoittaa hänkin
olevansa asioista vähän perillä.

-- Mille se nauraa? kysyi hän.

-- Eihän se naura...

-- Mitäs se sitten muhoilee?

-- Pyhällä, taivahisella hymyllään --

-- Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai,
että hänen oppilaansa selitys liiaksi liitelisi siniauterissa, --
hymyllään se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.

-- Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen
päätään. -- Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan
hymyile, sen kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.

-- Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi
mestari. -- Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja
puupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun
muistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä --

Konradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että
näytti olevan tulossa vähintään peninkuuluman pituinen tarina hänen
valoisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan
Visbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja
muille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen,
viitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä
silmäillyt kuvaa ja teki yhtäkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että
mestarin muistelma katkesi alkuunsa.

-- No, voi sun... sehän on (lautamies loi katseensa soihtua
pitelevään Anniin) _hän_... ilmetty Anni!

Anu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian
oikein älynnyt, kun siitä vieras huomautti.

-- Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!

-- Seitsemäntoistainen minä jo... selitti Anni hätäännyksissään,
ikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.

-- Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti
ja vilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi,
että kuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.

-- Mutta eihän se sitten jumalanäidin kuva olekaan --

Lautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän
pulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa
pyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta
alunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär...

-- Se on hänen pyhä neitsyensä. Minun on täällä!

Näin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen
ja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.

Kuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin
huolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti
vetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Solkivyön yläpuolella
kohosivat puvunkuppulan alla äidilliset ravinnonlähteet. Mummomaista
äitiyttä kuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei
ollut ujo ja säteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan
myhäilyyn, eivätkä silmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan,
vaan hän loi raukeahkojen luontensa alta äidillisen lempeän katseen
kiharapäähän poikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.

-- Tunnetkos tätä, lautamies? kysäisi mestari.

-- Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan
siunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.

-- Niin, kullakin on oma sydämensä pyhimys. Tämä on viimeinen
madonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet
salli sydämeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä
luovuttanut hinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli
tilattu, mutta kuoltuani vasta saavat sen noutaa.

Siinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan
kasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja
puupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset
tekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan
nähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista
niin hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus
ukon äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen
kantoi käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja
istuvan pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin
niin luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka
vaipanlaskokset olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli
jotakin koulumaista kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista,
ihannoivalla hellyydellä muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno
välittömyys.

Muistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan
merkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:

-- Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän
hymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten --

Hänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle
lämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen.
Anni pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret
istuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha
mestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia
edessään.



V


Ja vanha Konradus mestari kertoi:

-- Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut
maailman turhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle,
että vitsaus oli tuleva. Niin tiesi vanha Elavus rovasti piispan
kertoneen, ja kansan syntien tähden Henrik lehtorikin sanoi sen
saapuneen.

Oli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta,
tiedettiin sen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan
pohjoista kohti. Mutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta
palaisi itään, omille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin
Wiipurista tulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä
Maunu kuningas oli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.

Mutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei
säästänyt ristittyjä eikä pakanoita.

Kirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä -- leikattiin muistaakseni
viisikymmentä -- kalkitsin ja maalailin parhaillaan tätä madonnaa
tuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani
Laurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa,
joka keskentekoisena vieläkin makaa tuolla nurkassa. Pari kisälliä
vuoli ja maalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt
kaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon
nukkumaan.

Yhtäkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt
se rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt
Tukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti
sen ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yhtäkkiä itse
Puraja laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa
ja väristen kuin avannosta nostettuja ihoon oli puhaltunut
tummanpunaisia pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi.
Hätäännyksissään oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan,
aikoen kantaa hänet kotiin. Mutta tuskin olivat miehet päässeet
kantamuksineen Purajan varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä
huimata, Puraja putosi tanhuaan ja siihen miehetkin nyykistyivät,
samat pilkut ja paiseet ihossaan, sama hehku ja väristys joka
jäsenessä.

Kertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi
perille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää
jälellä, kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit
siellä vain vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei
uskaltanut enää käydä käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei
pelko pelastanut, rutto levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia,
muutamissa päivissä ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.

Saarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään.
He rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään
niin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa.
He ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään
kantaen ja ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia
kiertämään. Ja kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui
kahden puolen katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet
vaatteensa ja paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja
kohden rukoillen siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli
saarnaveljillä työtä auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun
kulkue oli kaupungin kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä
matkaansa maaseuduille, yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka
lihankuritusta rukoilivat, ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän
vaeltaessaan.

Hurskas piispa lähti kiireimmiten toivioretkelle etelään, pyhillä
haudoilla rukoilemaan herranpyhiä, jotka etelästä olivat jo
ilmestyskirjan hirmuiset ratsastajat karkoittaneet. Elavus herra,
joka eli vain kolmisen vuotta ruttovuoden jälkeen, saattoi usein
olvihaarikan ääressä jutella hänen armonsa retkistä ja hommista.
Lähtiessään oli Hemming herra kirjoittanut papeille ankaran
paimenkirjeen, ettei kukaan sielunsäilyttäjistä saanut poistua
seurakunnastaan ilman hänen lupaansa. Ja pyydä sitten häneltä lupa
hirmusurmaa paetaksesi, kun itse oli livistänyt etelään! Ja eikö
vain, lasketteli Elavus rovasti useampia haarikoita siemaistuaan,
lienekin hurskas isä palastanut Roomaan kohtaamaan nuoruutensa
ystävää, Birgitta tietäjätärtä, joka silloin siellä eleli! Siellä
olivat lyöneet tuumansa tukkuun, Hemming herra oli käynyt Avignonissa
lukemassa paaville pyhän Birgitan ilmestyksiä ja manauksia,
vaatimassa pyhää isää muuttamaan Roomaan, pyhän valtakunnan oikeaan
pääkaupunkiin, ettei koko ristikunta hänen kanssaan hukkuisi.

Monet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä
lyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet,
tulivat Turkuun rukoilemaan pyhän Henrikin maallisten jäännösten
ääreen tai kävivät palvomassa pyhän Jaakon kirkoissa Rymättylässä ja
Rengossa tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.

Sillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa
yksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin
salvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät
siten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui
kalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain
lähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki
kalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme nelisin pois
ruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen
parivuotiasta Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.

Mutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä
päivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä
kylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan
pesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita oli vain
kyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan
tielle nyykistyneet.

Laahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja
vuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta
kavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton
osanneen. Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen
yksinäistä taloa, ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä.
Pinnistimme viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin
voihki vastaamme kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas.
Muut olivat paenneet, paenneet!

Yhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo
virittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!

Pellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin,
musta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä
istui kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen,
itkeä tihersi ja vaikeroi, että "äiti sanoi, etten saa tulla hänen
luoksensa". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin
antanut tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli,
ettei Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan
houkutteli ja maanitteli tulemaan mukaan.

Muutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin
kädestä taluttaen. Silloin yhtäkkiä heittää hän pojan käden irti,
näen miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi
valahtavat. "Polttaa!" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja
tutista ja vaipuu maahan. "Rutto!" tunnen mielessäni välähtävän,
mustaksi humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja
ajattelen vain, että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei
meidät molemmat. Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut
puhaltuvat Kertun kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi,
niinkuin unissani näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo
mustapäitä pahkuloita, miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki
hätäännyksissään, mutta yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen,
miten palvottu poikani, elämäni lupaus, ammattini toivorikas jatkaja,
kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä istualleen. Kerttu
kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta ennen pitkää hänkin
alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin ja mustin paisein.

Minut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni, sinut,
Anni, ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään,
en kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi
paeta, paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin,
laahustin vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut
pojankin, sinut, Anund, jonka pyhä äiti lähetti minulle samana
hetkenä kuin omasta pojastani jäin, niin että sinä tulit jälestäni,
en tiedä miten. Minusta tuntui, että taivaan ihme oli lapseni
pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin kauas kuin voin. Niin
laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla päivärinteellä lämmin lauloi
minut nyykälleni maahan ja nukuin.

En tiedä kuinka kauan nukuin ennenkun heräsin itkuunne, lapset.
Nälkäänne valititte surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi
päähäni tuuman, jätin teidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle
suolle ja poimin sieltä karpaloita. Niitä puristelin suuhusi, Anni,
niitä söin itse, ja niitä näppärästi poimit suuhusi sinäkin, Anund.
Virkistynein voimin sitten läksimme harhailua jatkamaan. Päivänkehrä
kiiri lännen maille, mutta läpi yön urrin. Sinä, Anni, nukuit
sylissäni, ja sinä, Anund, marrit jälestä unisena uikutellen.

Harhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla
makeiksi paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme
yksinäisen kylän erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta
surmasta vielä tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa
ja kultaakin kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein
työtä, mitä osasin. Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he
siellä olivat, suuren velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen
taioillaan ja loitsuillaan. Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme
vain sinne ruton tuhoista, kuulimme kuinka oli jäänyt autioiksi
kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin, niin etteivät kirkonkellot vuoden
mittaan kumahdelleet, miten autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken
halusi, mutta kukaan ei uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita
korjaamaan.

Parin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli
uusi asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja
ottaa huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois,
harvoja täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut
kolmekin ja kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin.
Ja poikani -- ja Kerttu -- en edes tiedä paikan nimeä -- mihin --
mihin he nyykistyivät. --

Näin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa. Ja he istuivat
kauan äänettöminä, molemmat nuoret vesissä silmin ja tyrmein
mielin, molemmat vanhukset haudansynkkinä eteensä tuijottaen.
Vanhalle lautamiehelle oli tämä kaikki tuttua, mutta oudosti ourusi
sydänalassa, kun kuuli siitä kerrottavan.

-- Sinut, Anund, virkkoi vanha mestari sitten herein mielin, -- sinut
johdatti pyhä äiti hoiviini poikani sijaan. Ja lapsia hirmusurma
yleensä säästi. En tiedä, kenen lapsia olet, mutta lahjoja sinulle on
siunattu, ja olen sinusta kasvattanut kunniakkaan ammattini jatkajan.
Suuri olisi lohtu minulle, jos näkisin teidän, lapset, käyvän
elämänne taivalta käsi kädessä, niinkuin yhdessä hirmusurmaakin
pakenimme. Valaiskoon pyhä äiti aina tietänne laupiaalla hymyllään!

Hän loi katseen nuoriin. Molemmat olivat nousseet, Anu ilokyyneleet
silmissä, Anni ahdistettuna ja hämillään.

-- Tulkaa, että siunaan!

Ja isäukko avasi sylinsä.

Mutta samassa aukeni ovi ja piispan palvelija astui tupaan.

-- Hänen armonsa kutsuu tulemaan luokseen, sanoi hän.

-- Minuako taas? kysyi Konradus mestari kummissaan.

-- Hänen armonsa sanoi, että nuorelle Hamunduksellekin voisi olla
opettavaa, jos tulisi mukaan.

-- Mitä nyt sitten?

-- Sinne tulee joku lyypekkiläinen kesti kuviaan näyttelemään ja
kaupittelemaan.

Konradus ukko seisoi aivan kuin tyrmistyneenä.

-- Olisi kai jouduttava, sillä piispa lähtee kohta Koroisiin, lisäsi
palvelija.

-- Täytynee tulla sitten, murahti vanha mestari.

Mutta vanhalle lautamiehelle ärähti hän:

-- Rutto ja saksat... kun ne ovat liikkeellä, tunkeutuvat ne joka
soppeen!

Siihen ei lautamies osannut mitään. Tekihän vain lähtöä
majapaikkaansa, Pilviselle, jolle toi nahkansa ja turkiksensa ja
jolta osti suolansa.

Konradus ja Anu lähtivät piispan palvelijan mukaan. Mutta Anu tuli
lähtiessään luoneeksi katseen rinnakkain seisoviin jumalanäiteihin.
Pärevalkea heitti niiden kasvoille himmeän kirkastuksen kajastuksen,
mutta tuvan perällä oli pimeää, ja niiden pyhä hymy säteili niin
synkkää taustaa vasten.

Anni seisoi allasilmin ja vältti Anun katsetta.



VII


Konradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen.

Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui
jalustallaan pöydällä kynttiläin valaisemana. Nuori kisälli taasen
iski ensiksi silmänsä kuvan takalistolla seisovaan kestiin.

Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti
Konradus kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa
piispan oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä
maksoi, voittaa heidät puolelleen.

Sitä kovemmin häntä hätkähdytti katse, jonka kiltinnäköinen nuori
mies heitti häneen. Mutta ei hän siitä nolautunut, ehätti vain ylevän
päiväpaisteisesti selittämään:

-- Aa, nuori taideniekka, olemmehan jo toisemme nähneet! Hauskaa
nähdä jälleen, sitä mieluisempaa, kun ollaan ammattiveliä! Ja
mestari itse? (Katse piispaan, joka nyökäytti päätänsä). Ilahuttavaa
tutustua, Konradus mestari!

-- Senkin ilo! murisi ukko partaansa.

Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena
välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys, "mille se
nauraa", niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä
olivat. Nenä ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti
sirrallaan. Päässä oli ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui
kaulasta reisien väliin niin suorin poimuin kuin uurteet olisi
viivoittimella vedetty. Kupeella laskeutui hame lannetta ja reittä
vasten kiertopoimulle, jonka saattoi arvella harpilla kaarretuksi.
Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut, aivan kuin sorvatut...

Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin
kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet
ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia
nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä
porvaristytön virnakkeita.

Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi
hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ettei pitänyt tällaista
madonnaa vaarallisena.

Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy
silmäkulmassaan.

-- Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?

-- Onhan se... narahti ukko. -- Onko se sorvattu, vai...? kysäisi hän
kestiin kääntyen.

-- Hm, nähkääs, alkoi kesti, -- uusi kölniläinen suunta pyrkii
luontoon ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. --

-- Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. Mitä kuvan kasvoissa
liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.

-- Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen
jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne,
kenties haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona
ei ehditä valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen
suojateilleen.

Kesti puraisi alihuultaan.

-- Mitä näihin tulee, miellyttävät ne minua enemmän, jatkoi piispa
viitaten muutamiin ornamenttilistoihin ja koristemaalausnäytteihin,
jotka olivat hujanhajan pöydällä. -- Tahdon tilata teiltä
alttarikaapin, johon Konradus mestarin madonna tuomiokirkossa
sijoitetaan. Kenties sellaisia tilataan useampiakin, kun saan
aikaa kuulustella ja neuvotella; kenties tilataan myös niin useita
kuorituoleja, että voitte lähettää miehet niitä valmistamaan.

-- Nöyrin palvelijanne!

-- Jäättekö tänne kuinkakin kauaksi?

-- Laiva, jonka mukana tulin, aikoo käydä täällä vielä kerran tänä
syksynä, ja aion jäädä tänne niin kauaksi.

-- Hyvä. Voin kirjoittaa rivisen mukaanne, niin saatte käydä itse
puhuttelemassa seurakuntain pappeja.

Konradus mestari teki lähtöä kisällinsä kera.

-- Olisi suurin iloni, jos saisin käydä katsomassa työpajassanne,
virkkoi kesti mielistellen.

Konradus ukko rypisti vain tuimasti otsaansa.

-- Antaa vieraan vuorostaan nähdä meidän mestarimme töitä, välitti
piispa myhäillen.

-- Saahan hän... käyköön, missä haluaa!

Mutta kun Konradus ukko palasi Kirkkoturua ja Napaturunkatua
tupaansa, käydä kääkersi hän niin tuimaa vauhtia, että Anu tuskin
pysyi hänen kintereillään. Kesti tulla huippaili hyvän matkaa
jälkivietteessä, tuli melkein hammasta purren madonnansa kärsimän
tappion tähden.

... Senkin tuhrusmestarit! Heidät oli kukistettava, ensin voitettava
puolelleen ja sitten kukistettava. Jollei lyypekkiläinen madonna
heihin tehonnut, on heidät voitettava omillaan! Lienee kai heillä
luonaan jotakin, mitä tahansa, jota voi ylistää pilviin... se aina
tepsii, kun sen tekee hienosti ja häikäilemättä! Tietysti on se
tehtävä yksistään heidän kuullensa... häikäilemättä, mutta hienosti...

Hän huippaili saman talon pihaan, mihin näki toistenkin menevän. Hän
näki valon vilkahtavan yöhön jostakin ovesta melkein nenänsä edessä,
mutta heti oli jälleen pimeää.

Konradus mestari tuiskahti päistikkaa tupaansa; Anu tuli kynttäkantta
jälestä.

-- Laita iltaista! murahti hän tyttärelleen ja riensi Nousiaisten
madonnan luo, aikoen raahata sen nurkkaan ja kätkeä peitteihinsä.

Anni nousi heti lähtien ruokasuojaan porstuan perällä. Mutta tuvan
ovella oli hän vähällä törmätä kestiin, joka pimeässä porstuassa
haparoituaan oli vihdoin löytänyt ovenrivan edessään tuikahtaneen ja
pimenneen valon johdolla.

-- Ah! huudahti kesti ihastuneena. Ja tytön näkeminen sattui kuin
sytyttävä soihtu hänen valloitustuumiinsa. Tämä tyttö oli hänen
voittonsa seppelöivä!

Anni karahti tulipunaiseksi ja seisoi kuin puusta pudonneena
paikoillaan.

-- Mene, tyttö! kuului ärähdys tuvan perältä.

Ja Anni pujahti porstuaan.

Lyder kesti lähestyi mestaria silmiään siristellen, korviaan
höröstellen.

-- Ah, siinäkö mestarin viimeinen taideteos? Ei, elkää viekö sinne
pimentoon. Ei, ei sinne, tuodaan tänne valoon, että saa nähdä!

Hän kävi kiinni ensin Konradus ukon käsivarteen ja sitten kuvaan,
kun ukko tempasi kätensä pois. Puoliväkisin veti hän kuvan aivan
päresoihdun ääreen kiukaan luo ja kiintyi kokonaan katselemiseen --
ja näytti joutuvan yhä enemmän ihmeihinsä.

-- Mutta -- tuumi hän ikäänkuin itsekseen. -- Ah, kuka olisi uskonut!
Mikä luontevuus ja ylevyys samalla! Luonto itse, lempeä äitiys
ylennettynä taivahisen valon säteilyyn! Ei etelästä, vaan täältä
kylmästä pohjolasta on uusi aamutähti koittava! Mestari, ettekö
tahtoisi ottaa minua oppilaaksenne, halvaksi oppilaaksenne...?

Kiemurrellen kohosi hän yhä innostuneempaan ylistysvirteen;
eteläisemmän ilmanalan lapsi näytti syttyvän lopulta aivan
ilmituleen. Ja vilpittömyydessään mestari iloitsi siitä, että
muukalainenkin oli ymmärtänyt hänen taiteensa etevämmyyden.
Imarteluun ei hän ollut tottunut, kenellepä siitä olisi ollut hyötyä,
ja kestille kaikista vähimmän! Hän oli kuullut vain maalaisten
yksinkertaisia ihastussanoja ja nähnyt piispan tyytyväisenä
nyökäyttävän päätään. Nyt sai hän näin odottamatonta, alistuvaa
tunnustusta vieraalta ammattimieheltä, kilpailijaltaan. Ansaittua sen
täytyi olla... ja olihan hän huolitellen valvatellut luonnostaan,
siihen parhaansa pannut, oli aikoinaan usein iloinnut, kun oli
keksinyt milloin minkin uuden ajatusvivahduksen visbyläisen koulun
pohjalta. Kenties siitä lopulta olikin tapahtunut jotakin kuun
kuulematonta, päivän näkemätöntä!

Anu seisoi syrjässä madonnaluonnoksensa vieressä ja katseli koko ajan
mestarinsa kasvoja. Hän näki miten jo ensi sanat sulattivat ukon
äkäisen ilmeen, miten tuiman totiset kasvot lientyivät hyväntuulen
myhäilyyn, kirkastuivat itserakkaaseen irvistykseen, joka näytti
melkein rumalta. Nuori mies tunsi hädän ja kipeän tunnetta, tunsi
vaistomaisesti, että hänen kasvatusisälleen tehtiin jotakin pahaa. Ja
samalla tunsi hän kateutta vasten tahtoaankin.

Mutta silloin kesti kääntyi hänen luomukseensa.

-- Niin, siinä on oppilaani vuolema madonna, riensi ukko
ystävällisesti selittämään, ottipa vielä pihdistä päresoihdunkin,
lisäsi siihen uusia päreitä ja tuli oikein lähelle valkeaa näyttämään.

Lyder kesti aikoi nähtävästi alottaa uuden ylistysvirren. Mutta tämän
kuvan kasvot näyttivät todellakin panevan hänet tunnustelemaan ja
tarkastelemaan.

Sillävälin oli Anni viipynyt ruokasuojassa kauemmin kuin olisi
luullut hänen tarvitsevan etsiä leipää, kalakuppia ja palvattua
raavaanjalkaa tutuista paikoistaan. Varmaankin oli hän siellä
yksinäisyydessä tahtonut tyyntyä, mutta nyt tuli hän tuoden evästä
pöytään.

Lyder kestin katse käännähti häneen.

Konradus mestari suhahti tyttärelleen aivan ristiäistuulella:

-- Tuo olutta, hopeahaarikalla!

Anni sieppasi hopeavanteisen haarikan kaapista ja laski siihen
tynnyristä olutta. Kesti oli tarkastelevinaan Anun madonnaa, mutta
hänen katseensa seurasi salavihkaa Annin luonnonsulavia liikkeitä.

Yhtäkkiä hän hätkähti, vilkaisi madonnaan ja sitten tyttöön, taasen
madonnaan ja tyttöön. Hänen kasvojensa kärkäs jännitys muuttui
varmuuden ilmeeksi. Hän nyökäytti päätään, hiljaa, ajatuksissaan
vain, ja näytti kireästi miettivän.

Anni oli täyttänyt haarikan, hopeahelaisen kunniahaarikan, jota
Elavus rovastin ja Henrik lehtorin manalle mentyä oli harvoin
käytetty. Konradus ukko tarttui siihen, mutta näytti ikäänkuin
epäröivän ojentaessaan sen ensikertaiselle tuttavalleen. Lyder kesti
tarttui haarikkaan ja kulautti, irvisti ja kehui. Kehui suomalaista
vaarinkaljaa, ja ukko oli mielissään...

Anni pysähtyi ukon suuren päresoihdun loimoon kuvantarkastelua
katsomaan.

Lyder kesti loi häneen janoavan katseen. Mutta samassa välähti hänen
päässänsä ajatus... niin nerokas, että hänen kasvonsa kirkastuivat...

... Tyttö oli viehkeä, kiehtova -- ja kuvassa oli lempivän pojan
ihannoima sävelkajastus hänestä! Samat sanat sopivat molempiin,
samalla puheella saattoi valloittaa nuoren taideniekan ja hänen
suloisen mallinsa...

Ja hän alkoi puhua, madonnaan käännetyin kasvoin, ikäänkuin sitä
arvostellen, mutta Annin katsetta katsein etsien.

-- Miksi sulo sinusta säteilee! Kauneutesi verhoaa nöyryyden huntu,
ja kainous sinussa heleää puhtautta syleilee. Olet tähti, tähteä
kirkkaampi, kevätsäde, sädettä lämpimämpi! Ruusu olet, kukkien
kuningatar. Olet yksinäinen ja ainokainen, niinkuin iris, olet
vienoinen kuin satakauno, pienoinen kuin nardus, jonka tulinen
mehu niin suloinen on. Orvokki olet, airut kevään! Et kurkoitu
katseltavaksi, mutta lemusi kielii läheisyydestäsi. Ihmekö, jos itse
jumalakin sinuun mielistyy, sinut syliinsä sulkee, valitsee sinut
poikansa äidiksi ja kutsuu: "Tule!"

Anni oli kuunnellut hehkuvin poskin, arasta ujoudesta vavisten. Hän
tunsi, näki häthätää vilaistessaan kestin silmiin, että tämä puhui
ikäänkuin hänelle. Vihdoin tuntui hänestä, että kesti heti paikalla
avaa sylinsä häntä kohden, ja yhtäkkiä juoksi hän ulos häpeänpunasta
palaen.

Anu kuunteli luomustaan katsellen. Ensi kerran kuuli hän näin
ymmärrettävän taideteoksensa vienon jaloa kauneutta. Tuntui aivan
ylitysvirrestä soivan sama sävel kuin piispan puheista, pyhien
hymnien ja kirkkoisien sanoista, joilla hänen armonsa koetti
virittää oikeaa henkeä taideniekkojensa madonniin. Kuva herätti siis
samanhenkiset sanat katsojan mielessä, ja hyvin oli sen täytynyt
luonnistua. Ja madonnaansa katsellessaan Anusta melkein näytti olevan
sen ympärillä pyhimyskehä kevätpäivän säteistä.

Mutta Konradus ukko seisoi kestin takana tuimasti kiiluvin silmin.
Hän näki ja kuuli, että nuoriin valettiin makeaa myrkkyä, tunsi nyt
syväksi suuttumuksekseen, että myrkytys-yritys, vaikka varovainen,
oli tehty häntä itseäänkin vastaan. Hän aavisti, että muukalainen
tahtoi saada heidät valtaansa, tallata heidät jalkojensa alle itseään
kohottaakseen. Hänen hampaansa pureutuivat vastakkain ja käsi
puristui nyrkkiin. Jos samaa menoa olisi jatkunut, olisi hän pian
tarrannut vieraan niskaan.

Mutta Annin pujahdettua ulos päätti Lyder kesti puheensa ja kääntyi
mestariin. Hänelle oli tullut kumma kiire hyvästelemään ja lähtemään.

Kestin lähdettyä pani Konradus päresoihdun pihtiin ja vilkaisi
kahden vaiheella ruokiin, joihin hän oli aikonut käydä käsiksi heti
tultuaan ja jättää vieraansa katselemaan pitkin silmäripsin, ja
sitten ristiinnaulitun kuvaan, josta tänään ei ollut vuoltu montakaan
lastua. Lopuksi tähysti hän odottaen oveen tuimasti rypistyneiden
kulmiensa alta, temmalsi äkkiä käsivartensa jäntevään koukkuun ja
kääkersi porstuaan.

Hän kuuli kuisketta pihalta.

-- Anni!

Ei vastausta.

-- Anni, oletko siellä?

-- Tulen heti, isä!

-- Heti paikalla!

Ukko kääkersi tupaan ja Anni tuli jälestä. Ukko naulasi lävistävän
katseen tyttäreensä, mutta tämä meni sävein karitsan katsein lieden
luo ja oli siellä jotakin puuhailevinaan.

-- No, syömään! ärähti isä.

He söivät äänettöminä. Vanhuksen otsa oli synkässä, huolestuneessa
rypyssä. Molemmat nuoret näyttivät aivan kuin huumaantuneilta, mutta
Anni vältti Anun katsetta.

Anni laitti vuoteet, ja he kävivät kaikki kolme levolle. Mutta Anu
valvoi kauan nähden ruusunpunaisia kangastuksia unihaaveissaan.
Mestarinsa kuuli hän levotonna kääntelehtävän ja heittelehtävän
vuoteessaan. --

Aamulla, kohta päivän valettua, tulla huippaili Lyder kesti tupaan.

Hän koetti kaikkensa päästäkseen mestarin kera puheikkain. Mutta
Konradus ukko sattui merkillisesti aina joutumaan häneen selin ja
vuoli ja viilteli ristiinnaulittua vapahtajaa, niinkuin olisi sille
kiukuissaan.

Lyder kesti siirtyi takan luo ja alkoi leikitellen leperrellä
Annille. Mutta ukko heitti tyttäreensä niin tuiman ja vaativan
katseen, että se yökylmän tavoin sulki kukkien kuningattaren
umpuunsa...

Lyder kesti havaitsi pian parhaaksi lähteä tiehensä.



VIII


Syysillan hämärissä oli hänen armonsa jälleen kutsunut Konradus
mestarin ja hänen kisällinsä puheilleen. Tällä kertaa kuului olevan
kysymys uusista tilauksista.

Anni oli jäänyt kotiin yksikseen. Hän neuloi sukkaansa pärevalossa
ja hyräili piispankoulun teineiltä kuulemaansa latinankielistä
teinihymniä, jossa pyhää Henrikkiä ylistettiin. "Ramus virens
olivarum", aloitti hän, mutta ei muistanut pitemmältä outoja sanoja.
Ja niin hyräili hän sanoitta surusointuisen juhlallista säveltä.

Mutta pian unhottui sävelkin, sukanneule unhottui sekin. Käsi väsähti
helmaan, hän viivähti tuokion unelmissaan ja ajatteli häntä, nuorta
miestä vieraissa. Kumma, ettei hän ollut näyttäytynyt moniin aikoihin.

... Rohkea hän oli, aivan liian rohkea, huimasi melkein päätä sitä
ajatellessa. Hän ei sitten huokaillut eikä haaveillut, vaan kävi
kohti! Harmitti se vähän, mutta vaikealta tuntui oikein suuttuakin...
saattaisi aivan ihastua, jollei hän ihan niin rutosti... Sillä hieno
hän oli ja kensti, niin häikäisevän vapaa eleiltään, niinkuin hänellä
ei olisi mitään ympärillään, niinkuin saattaisi kaiken kiehtoa
puoleensa! Eikä hän ollut ruma, sanatkin niin hienot ja kauniit...
Mitähän ihmettä se mahtoi tarkoittaa silloin illalla, kun puhui niin
kummallisesti... tuntui aivan kuin puhuisi hänelle... ei, sitä ei
uskaltanut uskoa... mutta sittenkin...

Hän hätkähti kuullessaan liikuntaa porstuasta.

Ovi aukeni ja sen raosta pujahti Lyder kesti sisään, salavihkaan,
mutta sitä ottavampana liukeassa uljuudessaan.

Hän oli usein liikuskellut Kirkkoturulla katsellen katua tännepäin ja
oli nähnyt molempain kuvanvuolijain menevän.

-- Isä ei ole kotona, selitti Anni.

-- Sepä ikävää! Mihin he...?

-- Piispan luo menivät.

-- Ah, viipyvätkö he kauankin?

-- Väliin kauemminkin.

Anni oli noussut vierasta tervehtimään. Kun hän aikoi istuutua
takaisin jakkaralleen, pidätti kesti hänet ylen ihastunein katsein.

-- Elähän vielä! Suo minun soreuttasi ihailla! Ah, kasvosi... ja
kaulasi... (pitkä, ihaileva silmäys, joka puhuvana liukui päälaesta
varpaankärkeen)... mutta vartalosi vasta... kuinka _hän_ on voinut
kuvata sen (halveksivan pilkallinen silmäys Anun madonnaan)
_tuollaisena_ tynkänä!

-- Mutta itsehän te taannoin...

-- Sinua, neitsyt, ylistin!

Anni hykerteli hämmennyksissään. Nyt oli hän saanut varmuuden!

-- Mutta ei tuo (Annin hihahamosta silmäillen) sinua oikein pue,
ei päästä sulouttasi näkyviin. Tahdotkos, niin piirrän sinulle
puvunkuosin, joka ei kätke kauneuttasi?

-- Kyllä, jos vain isä antaa luvan.

-- Luvan?

-- Niin, koreilla erilaisilla puvuilla kuin muut tytöt, ja ostaa
kankaan.

-- Minä ostan, parasta flanderilaista!

-- Ei, ei, vastasi Anni hämillään ja ylpeyden vivahduksella.

-- Miksei?

-- Ei sallisi isäkään.

-- Kenties kerran...

Anni vilkaisi häneen iloisen uteliaasti, ikäänkuin odottaen jatkoa.

Mutta Lyder kesti tähysteli jälleen hänen vartaloaan ja virkahti
sitten yhtäkkiä omituisen iskevällä, mutta samalla viattoman
luontevalla äänensävyllä:

-- Anni, ota pois tuo puku!

-- Kuinka?

Anni ei tosiaankaan uskonut kuulleensa oikein.

-- Niin, että näkisin soreutesi ja sulosi!

Sanat tulivat niin hellävaroen ja hyväillen.

-- Mutta... mitä varten?

-- Etkö ymmärrä, Anni? Vartalosi verraton ihanuus on kuin luotu
madonnalle! Tahdon sinusta saada kuvan sieluuni, ja sen mallin mukaan
sitten valmistetaan tuhansia kuvia kaikkeen maailmaan!

-- Mutta eihän madonnaa kuvata... alasti!

Viimeinen sana tuli vain ujona kuiskauksena.

-- Ei, mutta täytyyhän tuntea vartalon muodot ja kaarrokset
voidakseen niitä kuvata luontehikkaassa soreudessaan puettunakin. Ja
tuon pukusi verhosta ei näy vartesi kauneus ensinkään! Anni, teet
suuren palveluksen taiteelle, jumalanäidille itselleen, lainaamalla
hänelle suloutesi! Olisi suuri synti, jos kieltäytyisit!

-- Mutta eihän se sovi, virkkoi Anni hätäännyksissään.

-- Oh, joutavaa lapsellisuutta!

-- Näyttävätkö teillä sitten? kysyi Anni hämmentyneenä.

-- Oh, kauneimmat ritarien tyttäretkin pitäisivät kunnianaan, jos
saisivat lahjoittaa kauneutensa pyhälle neitsyelle!

Lyder kestin täytyi naurahtaa ajatellessaan, ettei hän
kotikaupungissaan uskaltaisi tällaista ehdottaa palvelustytöllekään.
Ja olihan heillä ainoina malleinaan vanhat kölniläiset käsityötaidon
tusinatuotteet, joita oli helpoin jäljitellä.

-- Isä ja Anukin voivat tulla kotiin, virkkoi Anni ujosti epäröiden.

-- Pannaan ovi salpaan!

Ja Lyder kesti toteutti heti tuumansa.

-- En minä sentään, hykersi Anni punastellen epätoivoissaan.

-- Elä nyt joutavia! Kuules, täytyyhän minun nähdä vartalosi ennenkun
voin piirtää puvun kuosinkaan.

-- Enhän voi ottaa pukuja vierailta --

-- Ainakin sitten -- häihimme!

Anni oli lysähtää istualleen huikaisevasta riemusta.

-- Pian nyt... pian... ennenkun...

Anni alkoi arastellen ja epäröiden aukoa solkiaan ja hakasiaan. Kun ne
olivat auki, jäi hän allasilmin seisomaan paikoilleen.

Kesti veti värisevin käsin hihahamosen olkapäiltä, ja se putosi
jalkoihin. Anni seisoi siinä valkopaitasillaan ja näytti olevan maan
alle vajoamaisillaan.

-- Pois tuokin!

-- Voi, ei, ei...

-- Anni, rakas...!

-- Ei, voi, ei...

-- Jumalanäidin tähden!

Annia alkoi vavisuttaa. Yhtäkkiä hän yhdellä ponnahduksella
selkeentyi hämmennyksestään, sieppasi maasta hihahamosensa ja
vetäsi sen ylleen. Kesti riensi sitä estämään, mutta epätoivon
ponnistuksella riuhtaisihe hän irti, pani hameensa hakasiin ja vyönsä
solkeen.

-- Ovi pitää avata! Jos tulevat, niin...

Ja hän riensi avaamaan salvan.

Intohimosta vavisten oli Lyder kesti odottanut hekumallista näkyä.
Mutta kun se katosi ennenkun oli oikein ilmestynytkään, sytytti
intohimo hänet ilmivalkeaan ja kiehtoi kaikki vaistot ja viimeisenkin
järjenhitusen vain tuntosarvikseen rynnätessään epätoivon
ponnistukseen. Annin palattua heittäytyi hän hänen jalkoihinsa ja
puuskahteli tulenhehkuvin äänin:

-- Ah, sinä ihana, sinä pyhä, sinä... sinä...! Suo minun vain
suudella jalkapohjiasi, kenkiesi kärkiä! Tallaa minut jalkoihisi!

Anni kumartui rukoilemaan ja raahaamaan hassuttelevaa ihailijaansa
pystyyn. Ja kesti vaikeni tuokioksi, miettien, eikö hänen kenties
ollut jo aika korjata palvontansa hedelmät ja vetää voittosaaliinsa
syliinsä.

Silloin aukeni ovi ja Anu astui tupaan. Häntä oli niin vaivannut
levottomuus piispantalossa ja Anni oli niin pyörinyt hänen
mielessään, että hän sopivana hetkenä oli jättänyt ukot kahden
juttelemaan.

Ällistyi hän ensin nähdessään lattialla vuolulastuissa ryömivän
kestin. Mutta kun kesti kompuroi pystyyn unhotten kaikki kauneuden
vaatimukset ja sitten pyllistyi ottamaan lattialta saksanlakkiaan ja
oli hämmennyksissään kompastumaisillaan nenälleen, ei hän malttanut
olla purskahtamatta nauruun.

Lyder kesti teki Anulle jotakin kumarruksen tapaista ja loi
mahdollisimman luontevan katseen molempiin, mutta tunsi sittenkin
aseman toivottoman kiusalliseksi. Hän meni toverillisen
auliisti jättelemään Annia hyvästi ja kuiskutti hänelle. Anu
oli siitä kuulevinaan jotakin sellaista kuin "... kauppatorille
lauttarantaan..." Ja muistamatta edes kopistella lattialta
tarttuneita vuolulastuja housujensa polvista luikki kesti tiehensä.

Anni seisoi tuokion hämillään. Mutta sitten istuutui hän uuninkylkeen
päretulen luo, otti sukanneuleensa ja koetti näyttää siltä kuin ei
häntä liikuttaisi mikään.

Anu näytti jättäneen kuvanvuolijan ammatin ja muuttuneen itse
joksikin pyhimyskuvaksi. Niin kauan hän seisoi hievahtamatta
paikoillaan, väliin vilaisten Anniin silmänurkastaan, väliin miettien
allapäin.

-- Anni! tuli vihdoin hänen suustaan, hiljaa ja värähtäen.

Anni vilkaisi häneen kohottamatta päätään.

-- Anni, kuule, hyvä, rakas... ethän sinä...

Anni hytkähteli levotonna.

-- Kuule, ethän sinä rakasta häntä --

-- Mitäs sitten, virkahti Anni.

Anu huokasi, niin että Annin sydämeen teki aivan kipeää.

-- Anu, virkkoi hän, tuleeko isä pian?

Äänensävy sanoi aivan toista, viihdytteli kuin sisar veljeään.

-- Kyllä kai hän...

-- Minun pitää sitten laittaa iltaista.

Ja hän pujahti porstuaan.

Hän viipyi niin kauan, että Anun mielessä heräsi sytevä pelko, joka
vivahti epäluuloon. Hän meni ikkunaluukulle ja raotti sitä hiljaa.
Pihalta ei kuulunut mitään.

Hän seisoi kauan kahdenvaiheella. Mutta vihdoin ei hän malttanut olla
hiipimättä ovelle. Hän avasi sen hiljaa.

Anni seisoi porstuassa pihtipieleen nojaten.

-- Eikö sinulle tule siellä kylmä? kysyi Anu huolehtien.

-- Eipä tuo, tähtiä tässä katselen ja kuutamoa.

Anu meni hänen luokseen. Ylhäällä tummansinisellä taivaalla tuikkivat
säkenöivät tähdet ja naapurituvan takaa kohotti yläkuu kaarevaa
sakaraansa. Taivaan ikikirkkaat silmät hiuduttivat Anun mielen
hereään äärettömyyden kaihoon, ja hän unhotti tykkänään päivän pikku
huolet.

-- Muistatkos, virkkoi hän kaihonohuella äänellä, -- mitä isä Andreas
kerran ennusti meille tähdistä?

-- Hieman, niinkuin unennäköä.

-- Niin, pieniähän olimmekin vielä. Isä Andreas ja Henrik lehtori
olivat täällä, ja kun he puhuivat tähtienselityksestä, niin pyysimme
hengellistä isää katsomaan kohtaloamme. Hän tuli ulos tänne pihalle
ja me katselimme kaamealla kunnioituksella, kun hän pitkän aikaa
tähysteli taivaalle.

-- Minä muistan vain sen, kuinka kuu paistoi hänen kaljuun
päälakeensa, niin että aivan näytti siitä katsovan kuvaistaan...

Vihdoin alkoi hän puhua, ja ääni tuntui tulevan kuin tuulenhyminä
ylhäältä tähdistä. Mitäs minussa oli silloin kaikkien tähtien ratojen
ja kotien käsittäjää, enkä muista kaikkea sitäkään, mitä hän niistä
luki. Mutta sen muistan, että hän sanoi tähtiemme kulkevan
lähekkäin --

-- Höpsi vain, vanha, hupsu munkki!

-- Lähekkäinhän ne ovat tähän asti kulkeneetkin. Sitten sanoi hän
vielä, että oinas tulee väliin...

Portilta kuului samassa askelia, Konradus ukon käpsyttelevät askelet,
jotka nopeasti lähestyivät pihan ylitse.

Anu ja Anni pujahtivat etukynttä pirtiin. Konradus ukko tuli kohta
jälestä ja toi tullessaan pihalta kuvon räntämäkeläiseltä Mukolan
isännältä ostettuja päreitä, jotka hän levitti päreorsille kuivamaan.



IX


Seuraavana päivänä veisteli Anu suurta koivuntyveä päästäkseen
lähemmäksi sen sisällä piilevää madonnaa. Sillä piispa oli tilannut
uuden sellaisen Santtamarian omaan kirkkoon, joka oli Räntämäellä,
Koroisten piispanlinnan vieressä.

Veistellessään Anu piti Annia tarkoin silmällä ja oli kuin tulisilla
hiilillä, milloin Anni vain pistäytyi ulkosalle.

Konradus ukko viimeisteli hiki hatussa ristiinnaulittuaan, joka ei
enää häntä oikein vetänyt puoleensa. Ruttovuoden jälkeen olivat juuri
ristinkiesukset parhaiten tyydyttäneet hänen luomistarvettaan; hän
oli tuntenut kirvelevää nautintoa viiltäessään monivuotiset murheensa
syntiuhrin tuskanvääristykseen. Mutta murheet olivat viidessätoista
vuodessa ehtineet kauhtua, ja muukalaisen kilpailijan ilmestyminen
maille oli karhakassa ukossa herättänyt uutta luomisintoa, halua
ryhtyä jälleen ylevämpiin tehtäviin kuin ristiteurasten muovailuun.

Piispa oli nyt tilannut pyhän Sigfridin alttarille tuomiokirkkoon
nimi pyhimyksen kuvan, ja Konradus ukko piti kiirettä joutuakseen
siihen työhön käsiksi. Ja hänen veitsensä oli vähällä vetää
ristinkiesuksen kasvot hymyyn, niin hyvälle tuulelle tuli ukko
ajatellessaan paimentansa ja piispaansa, johon eilisiltana oli
jälleen saanut syytä mielistyä.

... Oli se mukava ukko, oli jo! Panee kuvaniekat istumaan ja istuu
itse väliin, ottaa aivan kuin lintu poikasensa siipiensä suojaan.
Siinä juttelee, mitä nyt olisi tehtävä, ja kertoo pyhien tarujen ja
hymnien luontehikkaimpia ja kauneimpia piirteitä pyhimyksestä, joka
on kuvattava, maalaa itse kuvankin sanoilla, niin että sen näkee
ilmielävänä edessään, ettei muuta kuin ota pölkky ja veistele liiat
puut pois kuvan ympäriltä! Ei se ole mikään kuiva, virallinen tilaus
sellainen, silloin tekijä tietää, millaista tilaaja haluaa, ja saa
oppia iäkseen!

... Toista maata olivat muut tilaajat, sanoivat vain pyhimyksen
nimen, ja jollet patruunaa tunne ennestään, saat juosta kumartelemaan
tämän jos toisenkin piispanläänin pappeja ja munkkeja ja utelemaan.
Visbyssä oli munkkeja käytetty työpajassa ruokapalkoillaan
juttelemassa oppilaille legendoja, ja sitä tietä kai kestikin oli
korusanansa oppinut. Hemming herralta kuuli kaiken ilmaiseksi monin
puolin paremmin; sehän on itse käynyt katsomassakin maanpiirin
parhaat kuvat ja kauneimmat kirkot!

... Eikä se pakina aina rajoitu sillä kertaa tilattuun kuvaan!
Puhuu monista muistakin kuvista edeltäpäin, kylvää siemenen
mieleen hautumaan, oraan idättää viittaamaan eteenpäin ja intoa
virittämään... ja hyvähän sen on puhua, jolla on kuvia ja tuumia
pää täynnään! Nytkin jutteli Erik ja Olavi kuninkaiden kuvista,
jotka saisi tehdä niin pian kuin kerkiää, luultavasti joihinkin
maankirkkoihin. Ja sitten alkaa puhua pyhästä Henrikistä, miten
hän olisi meille Erik kuningasta läheisempikin, miten olisi Suomen
omasta apostolista ruvettava kuvia vuolemaan, laitettava marttyyrin
muistomerkki jokaiseen kirkkoon. Siitä tuumii, tuumii, arvelee,
että se olisi kuvattava piispallisessa juhlapuvussaan polkemassa
jalkojensa alle Lallia, surmaajaansa... sillä hän se iäisyydessä
voittaja on, samoin kuin pyhä Yrjänä voitti lohikäärmeen, jota
ratsullaan polettamassa tai jalkoihinsa tallaamassa hänet kuvataan...

Kyllä vainen virittivät työintoa tällaiset uudet näköalat, joiden
näki aukenevan edessään. Ja työssä kului pian päivä illoilleen.

Pimeän tullen näytti Anni valkeaa, mutta aikaisin kuten tavallisesti
laittoi hän iltaisen pöytään.

Anu oli havaitsevinaan, ettei hänen käyntinsä ollut niin sulavan
heiskahteleva kuin muulloin. Hänessä oli jotakin levotonta, pälyvää.

Hänen tuotuaan ruuat pöytään istuutui isäukko heti niiden ääreen.
Anni oli jotakin puuhailevinaan ovensuussa, sieppasi sitten
salavihkaan suuren villahuivin ja pujahti pihalle.

Anu otti kauhtanansa ja lakkinsa rientääkseen jälkeen.

-- Mihin nyt? ärähti ukko pöydästä.

-- Pistäydyn vain vähän...

Hän pujahti pihalle eikä enää nähnyt, miten ukko karmakasti kavahti
pystyyn ja sieppasi lakkinsa ja kauhtanansa hänkin, äristen, kuinka
kurittomiksi nuoret kävivät... lähtivät yön selkään, sanomatta edes
mihin menivät...

Anu ehti kadulle parahiksi näkemään, miten Anni Kirkkoturulle
päästyään pyörähti vasemmalle Yrjänäntalon aidannurkkauksen suojaan.
Hän riensi samaa tietä ohi talon, jonka Henrik lehtori oli kymmenisen
vuotta sitten testamentannut pyhän Yrjänän alttarille. Kirkkotarhan
kaakkoispäästä riensi hän kautta kiukeroisten, koukeroisten katujen
juoksujalkaa Suurturun yläpäähän raatihuoneen luo. Kivipuotien
välistä kurkisteli hän pitkin turua alas jokirantaan ja älysikin pian
miehen taivastelevan kuutamossa lauttauspaikan korvalla. Kohta näki
hän Kirkkokadulta tulevan torille Annin villahuivi hartioillaan, ja
Lyder kesti lehahti häntä vastaan kuin yökkö valkoiseen vaatteeseen.

Pari lähti Luostarijokikatua Katinhäntään päin. Anu pujahti
Luostarivälikadulle, joka muutamain talojen takana, luostarin pitkän
kaalimaan päässä, yhtyi edelliseen katuun. Hän ehti parahiksi katujen
risteyksen lähelle näkemään, miten kesti oli suojelevasti kietonut
Annin kainaloonsa... ja Anni käveli vain eikä ollut tietääkseenkään.

Anu hiipi heidän jälestään luostarin muurin varjossa. Turhaan hän
varoi, sillä ei kuutamopari lainkaan vilkunut jälelleen. Mutta ei
tullut niin tehneeksi Anukaan... eikä huomannut, että hänen jälestään
tuli kirkkaassa kuutamossa keskellä katua musta varjo, joka väliin
ketterästi käpsytteli eteenpäin, väliin pysähtyi odottamaan, ettei
tulisi liian lähelle.

Täällä luostarin pitkän kasvitarhan kohdalla ei joenpuolella katua
ollut enää asuntoja, olihan vain porvarien, enimmäkseen kotisaksojen,
varastoaittoja laitureineen jokiäyräällä. Luostaritarhan
sivuutettuaan tuli lempivä pari aivan autioon Katinhäntään,
Samppavuoren ja joen väliselle kapealle rantaäyrämälle. Kun rantama
jälleen alkoi levetä ja loitompaa tuli Sotalaiskylä ja linna
näkyviin, poikkesivat he joenrannalta vasempaan, ja Anu näki miten
kesti veti Annia kainalossaan ja toimitti kiihkeästi jotakin huitoen
vapaalla vasemmalla kädellään. He menivät vuorenkainaloon istumaan,
ja Anu hiipi vuoren vierrettä läheisen kallion könkämän suojaan,
mihin saattoi selvään kuulla puheen, kestin kiihkonkiehtovat sanat.

-- Niin, että siellä vasta tiedät mitä elämä on! Mitä teillä on
täällä? Tuomiokirkkonnekaan, maan ylpeys muka, ei ole mitään
edes kaupunginporttiemme rinnalla, puhumattakaan Mariankirkosta
häikäisevine suippokaarisine holviverkkoineen ja kierrepylväineen! Ja
talonne sitten... piispantalonne ja raatihuoneennekaan tuskin vetävät
vertoja millekään lyypekkiläiselle talolle... isäni talo on muhkeampi
kuin linnapahasenne kolminkertaisine torneineen. Ja siinä saisit
aina asua piikasten palvelemana! Puvuksesi saisit silkkaa silkkiä
ja samettia, joita täällä tuskin lie muilla kuin linnanrouvalla,
kullassa saisit kulista ja jalokivissä välkkyä ihanista kutreistasi
aina sormiesi päihin ja silkkihelmojesi liepeihin! Tahdothan tulla?
Sano, että tahdot!

-- Oikeinko todella? kuuli Anu puoleksi riemastuneen, puoleksi
arastelevan kysymyksen.

-- Niin totta kuin...

-- Pidätkö sinä niin... kuului jälleen ujo alku, mutta hiljeni siihen.

-- Ah, Anni! Sinua minä... sinä suloisin ja ihanin... sinua minä
rakastan, etten voi elää!

Sitten Anu kuuli vain katkonaisia, myrskyisiä sanoja, läähätystä ja
ikäänkuin painiskelua. Hän seisoi vavisten ja tunsi aivan kuin maan
vajoavan altansa.

-- ... että aivan pakahdun! Anni, sinä hurmaava -- nyt sinä olet minun
-- tästä hetkestä -- iäti -- lemmen palossa me sulamme yhteen --
sieluinemme, ruumiinemme...

Anu kuuli tosiaankin painiskelua, kiihkeää painiskelua. Ja hän kuuli
samalla kertaa hellänaran ja hädänsärkemän äänen, joka rukoili:

-- Voi, elä, Lyd... (hädissäänkään ei Anni saanut kestin nimeä
suustaan) elä, hyvä, rakas... elä... voi, eiii...

Anu tunsi maailman mustenevan silmissään. Hän ei nähnyt enää mitään,
ei kuullut mitään. -- Anni, minä tulen! huusi hän ja riensi apuun
malttamatta kunnolla kiertää vuorenkielekettäkään.

Kesti oli ykskaks pystyssä.

-- Potzblitz! Kuka...!?

Hän tempasi lyhyen kestinmiekkansa tupestaan ja oli käymäisillään
häiritsijänsä kimppuun. Mutta samassa alkoi odottamatta sataa
kepiniskuja hänen hartioihinsa ja selkäänsä. Kesti rukalla oli tuskin
aikaa vilaista uuteen hätyyttäjäänsä, Konradus ukkoon, joka seisoi
siinä kuin ilmestys, hornanpeikko kohennuskeppiään huitoen. Sillä
iskut olivat niin tuntuvat, että hän katsoi hyväksi siekailemtta
lähteä käpälämäkeen.

Mestari ja kisälli ryhtyivät hoivaamaan Annia, joka kyyrötti
nyyhkyttäen maassa saman kivilohkareen vieressä, jolla he alkuaan
olivat kestin kera istuneet.

Kesti ei ollut kauaksi paennut, ja intohimojensa hehkussa älysi hän
vaistomaisesti heti ainoan tien, joka saattoi viedä kohden maalia.
Hän läheni liukeana ja koetti ystävällisesti hymyillä.

-- Kas, mestariko se... valitan... tässä on varmaan onneton
väärinkäsitys!

-- Joudu ja tule! tiuskaisi ukko temmaten käsipuolesta tytärtään.

Kesti toimitti jälessä:

-- Koska nyt kerran salaisuutemme, Annin ja minun, on tullut ilmi,
niin tahdon heti, lykkäämättä huomiseen --

Konradus ukko tyrkkäili maasta lisävauhtia kohennuskepillä, joka oli
hänen vasemmassa kädessään, ja veti oikealla Annia mukaansa. Kesti
juoksi jälestä ja läähätti hengästyksissään.

-- Tahdon heti pyytää tyttärenne kättä... pyydän tyttärenne kättä!
huusi hän kovemmin, arvellen, ettei ukko kuullut, kun yökylmässä
routautunut loka kopisi jaloissa.

Mutta sellaista huutamista ei ukko sietänyt. Hän jätti tyttärensä ja
kimmahti kestiä vastaan kuin ammuttu nuoli.

-- Pidätkös kitasi, ryökäle! puuskahti hän. -- Tuosta saat, tuosta...

-- Elä lyö! Minähän pyydän...

-- Tuosta saat...

Ukon kohennuskeppi liikkui niin navakasti, ettei sulhasen auttanut
muuta kuin ottaa pakopötkä uudestaan.

-- Koko kaupungin herättää, ärisi ukko, tätä häpeää näkemään ja
kuulemaan... luostarissa ovat kenties jo kuulleetkin.

Hän riensi taasen tyttärensä ja kisällinsä kera jatkamaan matkaa
Katinhännästä Luostarijokikatua pitkin.

-- Jollei olisi niinkuin on... niin kyllä minä näyttäisin, kirskui
kesti hammasta purren.

Mutta nähdessään lemmittynsä loittonevan, tunsi hän yhtäkkiä
voittamatonta tarvetta tehdä uuden lähestymisen mahdolliseksi.

-- Tulen huomenna, huusi hän, tulen huomenna luoksenne, kun tyynnytte!

Hän jäi katsomaan menijäin jälkeen, ja sappi nousi kihisten hänen
päähänsä. Ei häntä selkäsauna sapettanut... hän ei edes itsekseenkään
tunnustanut mitään sellaista saaneensa... vaan se, että kehtasivat
noin paeta muka voittosaaliinsa keralla... ja mikäs oli pelko
paetessa... kun tiesivät olevansa ylivoimaiset!

... Mutta ukko, ärrinpurri... äh, hänellä varmaankin oli vielä
ilkeyttä pitää häntä jonakin viettelijänä... ei tietenkään uskonut
hänen kosintansakaan vilpittömyyteen... Oh, moinen rajaton
hävyttömyys ja typeryys pani ihan pakahtumaan! Kohdella kunniallista
hansankestiä kuin mitäkin juoksukoiraa! Luuli kai nolaavansa, mutta
huomenna, heti huomenna saa hävetä epäilyksiään! Niin, huomenna on
kosittava kaikkien muotojen mukaan! Se on loistava ensi askel...
hurmaava askel -- kostoon!

Se ajatus aivan lämmitti sydäntä... siten täytyi haihtua kaikkien
epäilysten. Vaikka koko kaupunki olisi luullut hänellä olevan vaimon
ja liudan lapsia kotonaan, täytyi kosinnan haihduttaa sekin epäilys!
Ja kun lisäksi ajatteli sitä lemmenhurmaa, joka oli seuraava,
kenenkään estelemättä, uskoi hän itsekin tulleensa tänne melkein
vain sulhasiksi. Olihan hän intohimonsa palossa vilpittömällä
välittömyydellä ladellut Annillekin vakuutuksiaan. Lemmenhurmaa
ajatellessa lopullinen päämääräkin, kosto, häipyi näkymättömiin,
häipyi pimentoon kaikki, mikä oli edessä ja takana... Hän mietti vain
intohimoisella kireydellä, miten saisi ukon varmimmin vakuutetuksi
vilpittömyydestään. Ja kuta kireämmin hän mietti, sitä lämpimämpänä
tunsi hän itsekin poskillaan totuudensankarin hehkun, ja sitä
lujemmaksi kiteytyi hänen päätöksensä kosia pikimittäin.

Tulisen päättävin askelin alkoi hän astua luostaritarhan aito vartta
ja sen päähän päästyään huippaili oikoisinta Luostarivälikatua
kauppaturun yläpäähän, Helye Kuterin taloon.

Suoraa päätä meni hän majaisäntänsä puheille.

-- Pyydän teitä, toimitti hän hengästyksissään, -- että tulette
huomenna kanssani...

-- No, mihin nyt?

-- Sulhasiksi!

-- Oh! puuskahti rehevä porvari aivan ällistyksissään. -- Mihin
sitten?

-- Konradus mestarille...

Hyvinvoipa porvari näytti ensin nolostuvan, mutta sitten pääsi
häneltä leveä nauru.

-- Hehe, joko tyttö pani pään pyörälle?

-- Olin juuri hänen kanssaan puheikkain, kaikki on selvää siltä
puolen. Lupasin huomenna mennä isän puheille.

-- Oh, virkahti saksa jälleen ällistyneenä, kun kuuli jo niin
pitkälle totta tehdyn. -- Että ihanko...?

-- Asia on ehdottomasti päätetty!

-- Mutta maltahan nyt mieltäsi! Pian voi tulla joku lyypekkiläinen
laiva ja pääset kotikaupunkisi tyttöjä kosimaan.

Lyder kesti vavahti, ja hänen mieleensä näkyi ykskaks muistuneen
jotakin, joka vääristytti suupielet alaspäin ja sai posket tuokioksi
kalpenemaan. Mutta, aivan kuin tätä toista ahdistavaa ajatusta
karkoittaakseen, kiirehti hän selittämään:

-- En minä... en voi vielä lähteä mitenkään! Sillä olenhan antanut
sanani Konradus mestarille... mestarin tyttärelle, tarkoitan, ja
kunnian miehenä...

-- Pyh! virkahti vilpitön saksa.

Lyderin ajatukset pyörähtivät heti vakuuttavampaan selitykseen.

-- Sitä paitsi on tilausten keräyskin maaseurakunnista vielä kesken.
Ja se työ on satoisaa... kun vain näytän piispan suosituksen,
tarttuvat heti onkeen, jos suinkin tilaisuutta...

-- Niin, Hemming herra on koko piispanläänissään herättänyt suurta
auliutta kirkkojen kaunistukseen, tuumi kotisaksa.

-- Siltä näyttää, yhtyi kesti, ja heti kosimassa käytyämme lähden
tilausten keruuta jatkamaan.

-- Ah, siitäpä muistan asian! Ensi torstaina, siis viikkokauden
perästä, kun taloni vihdoin alkaa olla oikein valmis, on aikomukseni
pitää pienet ripiäiset, joihin tulee useita varakkaimpia meikäläisiä
porvareita perheineen. Elä mene ennen maille, pyydän mukaan
pitoihini. Pidä silloin silmäsi auki ja esiinny eduksesi... kyllähän
osaat! Silloin näet upeampiakin neitoja kuin tuo suomalaisnypykkä.

-- Ei, hän on verraton!

-- -- Typötyhjää väkeä vielä, pahainen hökkeli vain ja sekin piispan
tiluksilla.

-- Vaikkei olisi rihmankiertämää, niin huomenna menen, ja tahdottehan
tulla mukaan?

-- Tuumi nyt edes muutamia päiviä!

-- Ei, huomenna!

Samassa kuului kova rusahdus Helye Kuterin uuden talon puisesta
yläkerrasta.

-- Mikä se oli? kysäisi kesti.

-- Mitä kummaa tosiaan! ihmetteli isäntäkin. Rusahti aivan kuin
talvipakkasella! Onko siellä niin kylmä? kysäisi hän ulkoa tulleelta.

-- Kylmä on, maa jäässä, näytti rantamilta olevan jäänriitteessä
jokikin.

-- Sittenhän voi pian jäätyä saaristomerikin!

-- Meri?

-- Niin, eivätkä lyypekkiläiset laivat enää Turkuun pääsekään.

Lyder kesti vaipui tuokioksi mietteihin.

-- Jäätyykö täällä meri tosiaankin, niin etteivät laivat pääse? kysyi
hän melkein ilohelähtävällä äänellä.

-- Saaristo jäätyy joka talvi, väliin aikaisinkin.

-- No, sitten täytyy tänne talvehtua, virkahti Lyder kesti kevyesti
huoahtaen.

Näki selvään, että se oli hänelle mieleinen vahinko. Mutta mitä
avarammat tanhut täten aukenivat hänen valoisille toiveilleen, niin
yhä sitäkin polttavammaksi kävi tarve kohottaa arvoaan ja saavuttaa
Konradus ukon luottamus.

Ja kun oikein kovalle pani, niin suostuihan Helye saksa huomenna
lähtemään majakestinsä puhemieheksi, vaikkakin hän yhä hymähteli
tämän lemmenpuuskalle.

Koko illan ja puolen yötäkin kuunteli Lyder kesti toivehikkaalla
jännityksellä pakkasen rusahtelemista talon yläkerrassa ja
mietiskeli, että vaikkei meri jäätyisikään ja hänen kotikaupunkinsa
aluksia leirailisi Aurajoen suulla, niinkuin hopeaseppiä
parveilee kauniilla säällä veden pinnalla, niin oli hänen kaikin
mokomin varottava heihin yhtymästä. Kohta kosintaretken jälkeen
päätti hän huomenna lähteä saloseurakuntia kiertämään, tulla
ensi viikon torstaina vaanimaan, etteihän vain lyypekkiläisiä
laivoja ollut mailla, ja vasta sitten näyttäytyä Helye Kuterin
talonlämmittäjäisissä.



X


Kirnin kirnin, kopsin kopsin, routaisia sorkkateitä, kinttuteitä
eteenpäin!

Jäätää korvaa, jäätää nenää, palelee sormea ja varvasta. Aatos
sentään sulana elää aivoja kihelmöiden.

... Maa mokomakin, jossa jäätyy kaikki, jäässä ihmisetkin! Ukon
karilas vasta mokomakin, totta vie kuin jäätynyt puu, tuo rosohonka
tuossa tien varrella!

... Tuulta, viimaa hänelle toinen ihminen on! Helye porvaria sentään
miessä kohteli, ei uskaltanut ihan katsoa yli olkansa... mutta
häntä, vieraan maan kestiä, ei ole näkevinäänkään! Karjottaa kuin
kosintatiellä pahin liika olisi sulhanen!

... Puhu hänelle sitten, pökkelölle! Saat tarjoilla kihlojasi,
joihin olet pannut matkavarasi miltei viimeiseen witteniin: katsoo
kuin pelkäisi niiden polttavan, vaikka tytön tekee mieli... saa
puhemies selittää, mikä kunnia hänelle tehdään, mikä onni on tarjolla
hänen tyttärelleen: se hänestä on vain "_senkin_ onni ja kunnia"...
saat luvata, että hänetkin raahaat tyttärensä mukana kultaiseen
Lyypekkiin: "Huutia, junge!" saat vain äkäisen ärähdyksen vastaan...
saat sitoutua myymään kaiken kotikaupungissasi, siirtymään tänne
kuunnellaksesi susien ulvontaa ja karhujen mörinää talvipakkasessa,
tulemaan tänne hiluinesi, kaluinesi: se ei muka häntä liikuta. Eikä
liikutakaan... ei taivuta keloa rosohonkaa mikään!

... Tänne sitten kuka muuttaisi, maahan, joka on jäätyneille
lumiukoille omiaan! Tällainen tulenpalava pakkanen jo ennen
joulua! Saat juosta lämmittelemään jokaiseen talopahaiseen
tienpolanteen varressa, jollet ole arvannut varautua kaiken maailman
lammasnahkoihin! Ja jollet lämmittelemään... saat juosta jokaiseen
hökkeliin, jos ainoatakaan sellaista on peninkulmien taipaleella,
kysymään tietä osataksesi kirkolta kirkolle! Sillä kirkolleko täällä
olisi viemässä muita kuin kinttupolkuja, kun pelkät sorkkatiet,
kaviotiet vievät kaupunkiinkin. Sanovat Maunu liehakkonsa säätäneen,
että on laitettava Turusta maantie itään ja käräjätie Satakuntaan,
mutta heiltäkö, jäätyneiltä lumiukoilta, siitä tolkkua tulisi! Eivät
saa edes siltaa joen yli, vaikka juttua jauhavat, hirsilautalla vain
kulkevat... ja kivenheiton päässä kaupungista saat mennä tölliin
utelemaan, mitä kinttupolkua sinne pääsee...

... Ja tällainen kirottu tulipalopakkanen! Porottaa viikkokauden
yhteen väkeen, jäätää järvet, martaa mannut, ja missä lumipilvetkin
viipynevät! Tietysti meren sisäsaaristo on jo sekin jäätynyt ja on
pakko jäädä tänne paleltumaan. Mutta palelsi mitä palelsi... hän
tahtoi jäädä tänne ja voittaa! Voittaa ukon karilaan... aikanaan
varmaankin tilaisuus ilmestyy, ja silloin on tartuttava sitä
kaulukseen!

Kirnin kirnin, kopsin kopsin, sorkkatietä yli Aningaisten mäen ja
läpi kylän, jäätä poikki joen lauttauspaikan kohdalta. Siinä oikeni
edessä pitkä ja kapea Suurturu puotiriveineen, ja turun yläpäässä oli
Helye Kuterin talo. Suloista oli astua pakkasesta kotilieden ääreen.
--

Helye saksa oli jo ammoin aikoja tuottanut viinit ja oikeat
saksanoluet kekkereitään varten, ja nyt oli monet päivät öitään
myöten leivottu, paistettu ja keitetty. Lattioille oli jo levitetty
upeat matot ja hienot liinat pöydille, ja liinoilla helisi ja hohteli
hopea.

Kohta puoleltapäivin alkoivat vieraat saapua. Saapui sellaisia
suursaksoja kuin pormestari Hannus Kamen ja pohatta Hannus Kölner,
joka rikkauksillaan kerran sovitti miesmurhankin. Saapui vanha
Thorstanus Knap ja hänen poikansa, raatimies Hinzechinus Knap
nuoren vaimonsa Greta Swarten keralla, saapui myös ukko Volquinus
Swarte aumamaisen emäntälyllerönsä ja kahden naimattoman tyttärensä
keralla, sitten vielä ovela Nicolaus Zoltzak ja suorasukainen
Detmar Ludenscheid perheineen ja koko liuta vähemmän äveriäitä
saksoja. Mutta aivan pelkkää rakkautta ja auliutta säteili Helye
saksa ja hänen emäntänsä silloin, kun saliin suvaitsi astua itse
leveäpää tuomiorovasti Henricus Hartmanni juhlallisen mustissaan
ja jyrkeydellään melkein peittäen varjoonsa pienehkömmän
hurskausintoisen kanakin Jönis Vestfalin, joka viisikymmenisenäkin
toivoi vielä niittävänsä suuria voittoja elämässään. Ja kunnioituksen
kohahdus kävi kautta salin silloin, kun astui sisään itse linnanvouti
Ernst von Dotzen ritariupeudessaan ja miekka vyöllään ja ritari
Didrik Marschalk ja muutamia saksalaisia asemiehiä saattueenaan.

Vaikka oltiinkin heimolaisten kesken, olivat kuitenkin molemmat
sielunsäilyttäjät ja esivallan miekankantaja siksi eri ilmakehästä,
että porvarien kesken pyrki aluksi mieliala pysyttelemään jäykkänä.
Vasta kun päästiin käsiksi rehevään ruokapöytään, jossa viinipikarit
kimmelsivät ja oluthaarikat kuohuivat, alkoivat mielet vähitellen
liueta ja vilkastua! Ruokien ja juomien ääressä ähertäessä alkoi ilta
pimetä ja saliin tuotiin suuri joukko paksuja kynttilöitä.

Kun aterioiminen oli päättynyt ja varsinaiset kaulankastajaiset
alkoivat, vetäytyi naisväki vähitellen pitojen emännän johdattamana
toisiin huoneihin ja miesten juttelu kävi yhä äänekkäämmäksi.
Porvarit vapautuivat yhä enemmän hengen ja miekan miesten
painostuksesta ja pohtivat polttavia liikeasioitaan. Ja polttavin
oli kysymys kestien kaupasta, sillä hansakaupungit, jotka
saksalaishallituksen suosimina lähettelivät tänne entistä tukummalta
kauppamatkustajiaan, eivät olleet tyytyväiset niihin rajoituksiin,
joita oli heidän kaupallaan. He eivät tahtoneet tyytyä tekemään
vain tukkukauppaa kaupunkien porvarien kanssa, vaan tahtoivat
saada oikeuden, varsinkin messumarkkinain aikoina, kannattavampaan
vaihtokauppaan maalaisten kanssa niin etuoikeutetuissa kaupungeissa
kuin maaseudunkin markkinapaikoilla merenlahtien rannoilla.

-- Hansaliiton edut ovat meille siksi läheiset, että meidän on
saatava nämä rajoitukset poistetuksi, virkkoi Räävelin raatimiehen
Bertold Hamerin nuorin poika Herman, joka vasta toista vuotta sitten
oli muuttanut vanhempain veljiensä tieltä tänne onneaan etsimään ja
jota heimoustunne vielä sokaisi selvästi näkemästä omia etujaan.

-- Mitäpä vähittäiskauppa kesteille paljoakaan merkitsee, murahti
kokenut ukko Swarte. -- Mutta se tekisi suurta hallaa meidän
kaupallemme.

-- Oikein, yhtyi itse järkevä pormestari Hannus Kamen. -- Meille
tänne vakinaisesti asuttuneille kauppamiehille ei ainakaan olisi
etua kestien suoranaisesta liikeyhteydestä maalaisten kanssa. Ja
epäilemättä koko hansaliiton kaupalle tarjoaa varmimmat takeet se,
että täällä on vakavarainen saksalainen porvaristo, jonka puoleen
hansankestit voivat kääntyä ja joka täällä pystyy pitämään kaupan
ohjakset käsissään.

Tämä viisas puhe herätti yleistä hyväksymistä.

-- Pitäisi vain saada järjestetyksi niin, että hansakaupungit
myisivät tavaroitaan yksistään meille, tuumi ovela Zoltzak. --
Silloin luonnollisesti täytyisi maalaisten vaihtaa suolansa ja muut
saksantavaransa meiltä turkiksillaan ja muillaan, ja niin joutuisi
maalaistuotteiden kauppa ja vienti meidän käsiimme sekin.

-- Olisi ankarasti kiellettävä kaikki kauppa muilta paitsi
saksalaisilta! huudahti häikäilemätön Detmar Lüdenscheid.

Tämä ehdotus herätti hyväksyvää naurua.

-- Elkäähän naurako! myhäili itse isäntä Helye Kuter kaataen uutta
viiniä pikareihin. -- Tuuma ei ole hulluimpia. Ei sitä nyt tosin
saatane suorastaan laiksi, mutta hyvä olisi saada se ainakin
osapuilleen käytännössä toteutetuksi.

-- Kannatan kunnon isäntäämme, lausui Hannus pormestari. --
Sellainen laki, jos se valtaneuvostossa läpäisisikään, nostattaisi
varmaan myrskyn saksalaisia vastaan. Mutta hienommalla tavalla
on asian järjestäminen ajateltavissa laeillakin. Onhan laissa jo
ennestään pykälä, joka rajoittaa sellaisen kaupustelijan kauppaa,
kenellä ei ole tavaraa vähintään 20 markan edestä varastossaan
[markan nimellisarvo vastasi v. 1365 noin 8 nykyistä markkaa, mutta
todellinen arvo oli vieläkin suurempi]; kohotettakoon kynnys niin
korkealle, että se suunnilleen vastaa meidän pienimpiä pääomiamme,
ja jos joku meikäläisistäkin olisi vaarassa pudota pois laudalta,
auttaisimme lainoilla. Siitä hansaliitollekin koituisi todellista
etua, jos saisimme kaupan kokonaan käsiimme ja toisheimoiset porvarit
supistuisivat mahdollisimman vähiin.

-- Mutta heistä jäisivät jälelle varakkaimmat, haitallisimmat,
tokaisi Detmar Lüdenscheid.

-- Omien etujensa tähden on heidän pian pakko vetää yhtä köyttä
kanssamme, viiruili ovela Zoltzak.

-- Aina heidät voi asioissa kietoa!

Siitä kiepahti keskustelu pohtimaan, miten saksat saisivat haltuunsa
toisheimoisten porvarien tärkeimmän pääoman, maaomaisuuden
kaupungin ympäristöllä. Parhaana keinona pidettiin rahanlainaus
ottamalla pantiksi tiluksia. Vaikka lainaaminen korkoa vastaan
oli laissa kielletty ja vaikka lainanottajat joskus saivatkin
tiluksensa lunastetuiksi takaisin, kannatti lainaaminen hyvin, kun
panttitiluksista ja -taloista sai lainanantaja kantaa kaikki tulot
panttausajalta.

Tämä puhe ei luihua Nicolaus Zoltzakia näyttänyt miellyttävän. Hän
pelkäsi kilpailua; sillä hän oli tiluspantteja vastaan lainaamalla
jo kauan harjoittanut niin laajaa koronkiskontaa, että hänellä oli
hallussaan monet maalaistenkin pellot ja niityt Aningaisten puolella.

Keskustelu alkoi käydä yhä sekavammaksi. Huudeltiin ristiin rastiin,
niin ettei ollut helppo eroittaa kuka minkin häikäilemättömän
viisauden sanoi, eikä lopulta sitäkään mitä yleensä sanottiin. Ja
viini ja olut vuoti virtanaan tehden hälinän yhä suuremmaksi ja
tolkuttomammaksi.

Vihdoin lähti linnanvouti seuralaisineen; ainoastaan nuori ritari
Didrik Marschalk ei vielä hennonut erota porvarien viinistä. Ernst
herran esimerkkiä seurasivat muutamat porvaritkin ja etsivät
naisväkensä kotimatkalle. Jotkut huolekkaat perheenemännät
vuorostaan ottivat tästä opikseen ja tulivat ukoilleen kuiskuttamaan
poislähdöstä, veipä joku rakkaan puolisonsa puoleksi taluttaen,
puoleksi laahaten käsikynkässään. Niin harveni seura harvenemistaan,
lopulta jäi pitoja jatkamaan etupäässä nuoria ja naimattomia,
mutta jäivätpä molemmat iäkkäät hengelliset isätkin, jäi myös itse
pormestari Hannus Kamen, jonka emäntä ei ollut mukana.

Nyt kävi elämä entistään vapaammaksi ja tuttavallisemmaksi.
Liikeviisaus unhotettiin ja pidettiin iloa yksistään.

Mutta keskellä ilonpitoa tuli isäntä kiinnittäneeksi huomionsa Lyder
kestiin, jonka illan kuluessa oli aivan unhottanut, sillä miekkonen
oli istuskellut niin hiljaa, ikäänkuin piillen yksikseen.

-- Katsokaas, huusi hän, -- siinä on minulla vaivainen syntinen, joka
panee kynttilänsä vakan alle! Saanko esittää: jumalanäidin isä Lyder
Clippiator!

Nauraen käännyttiin nuoreen kestiin. Mutta rääveliläinen Herman Hamer
tiirotti häneen muistellen.

-- Isänne taitaa olla rääveliläinen? virkahti hän.

-- Lyypekkiläinen! vastasi isäntä majakestinsä puolesta.

Herman saksa näytti tahtovan kysellä enemmän, mutta isäntä hämmensi
hänet.

-- Noljottaa kuin nolla, vaikka luulin hänen nostavan illan ilon
ylimmilleen.

-- Hän kai vierastaa, sopersi muuan nuori mies naureskellen.

-- Ei tainnut edes katsella täkäläisiä neitosiakaan, naureskeli
pormestari.

-- Swarten pulskia tyttäriä! lisäsi nuori mies.

-- Hän on jo liimassa ennestään, huomautti isäntä.

-- Oho! Kuka hänet on pyydystänyt?

-- Ammattihenki vetää puoleensa. Konradus Pictorin tytär hänellä on
tähtäimessään.

-- Oh! kuului pettymyksen huokauksena kautta seuran.

-- Hammunduksen madonna! huomautti tuomiorovasti kankein kielin,
sillä hänkin oli Anun neitsytkuvista vainunnut nuoren taideniekan
sydämensalaisuuden.

-- Suomalaisnypykkä!

-- Ja typötyhjä!

-- Elkäähän soimatko suomalaistyttöjä! pani uskonharras Jönis
kaniikki hieman sammaltaen vastalauseensa. -- Uskollisempaa sydäntä
tuskin lie kenelläkään!

-- Niin, veli kyllä tietää... leikitteli tuomiorovasti leveästi.

Ja kaikki myhäilivät ymmärtäväisesti. Sillä koko kaupunki tiesi,
miten tyytyväinen Jönis herra oli emännöitsijäänsä, Elenaan, joka
häntä oli uskollisesti palvellut nuoruutensa päivistä lähtien.
Henricus rovasti tiesi lisäksi, että veli Jönis aikoi nyt, kun hän
vielä viisikymmenisenä teki lähtöä johonkin ulkomaan yliopistoon
tenttimään maisteriksi, saadakseen paremmat ylenemismahdollisuudet,
että hän nyt epäilysten välttämiseksi aikoi loitontaa naisväen
luotaan kunnioittavaan etäisyyteen ja tälle vanhalle uskolliselle
naissielulle lahjoittaa maatilansa Räntämäellä.

-- No tuleeko sitten häät? kysyi pormestari kääntyen Lyder kestiin.

Muidenkin katseet kääntyivät jälleen kestiin. Mutta tämä istui
nolona, ja häntä näytti koko keskustelu kiusoittavan.

-- Rukkasethan me saimme! nauroi isäntä, hänkin jo koko lailla
liehkassa.

Lyder kesti hypähti pystyyn, kun häntä näin julkisesti häväistiin.
Muitakin näytti uutinen hämmästyttävän.

-- Elä ole milläsikään, tyynnytteli isäntä. -- Ne rukkaset eivät
miestä häpäise, ne ovat itse halveksittavat.

-- Oikeinko tosiaan tyttö teki tenän? kysyi pormestari.

-- Isäukko se turnailee vastaan, selitti isäntä.

-- Ja miksi?

-- Hitto hänet tiesi, taitaa olla saksalaisvihaa vain.

Tämä näytti koko seuraa kuohuttavan.

-- Ryöstä letukka! puuskahti Didrik ritari.

-- Ja sitten lähetä aarre vartialleen takaisin! lisäsi myrkyllisesti
muuan juopunut saksa.

-- Ei sellaiseen pidä ryhtyä, muistutti pormestari.

Tuomiorovastikin näytti tuntevan siveellistä suuttumusta
heimolaisensa kärsimän loukkauksen johdosta. Mutta sitä paitsi
oli hän saanut leveän päänsä rakoon tuuman, että avioliitto
lyypekkiläisen ja turkulaisen taiteilijaperheen kesken edistäisi
tavallaan kirkon etuja ja olisi omansa tukemaan saksalaisen
kirkkotaiteen levenemistä maahan. Hän katseli tuokion syvämielisesti
ja isällisesti Lyder kestiin ja virkkoi sitten itsevarman
juhlallisella äänellä.

-- Tule huomenna luokseni piispantaloon!

-- No, nyt se veteli! huudahti Helye isäntä. Jos itsensä
tuomiorovastin saat puhemieheksesi, niin käy kai paremmin kuin meille
ensi kerralla.

Tämä oli sopiva loppu sille jutulle. Lyder kesti oli sitä kuunnellut
levottomalla jännityksellä ja olisi ilmeisesti tahtonut mieluummin
pitää koko asian salassa. Varsinkin Herman Hameriin silmäili hän
tuontuostakin arasti, ikäänkuin pelkäisi, että rääveliläinen kenties
tietää jotakin vaarallista. Mutta kun pakina päättyi onnellisesti,
oli Lyder kesti loppuillan aivan huimapäinen, riehakimman hilpeä koko
seurassa.

Seura hajosi vasta puoliyön korvilla. Molemmat hengenmiehet olivat
niin päissään, että isännän ja kestin täytyi lähteä heitä taluttamaan
kotiin. Lähtiessä pisti isäntä molempien taskuun hieman kalmusjuurta,
jota huomisaamuna oli otettava päänparannukseksi.

Oli alkanut sataa lunta, ja valkoisen vaipan verhoamia sokkeloisia
katuja veivät Helye saksa ja Lyder kesti molemmat hengenmiehet
koteihinsa.

Lyder kesti oli ehättänyt saamaan tuomiorovastin talutettavakseen.
Hän jättäytyi saatettavansa kera jälkeen ja johti puheen
lemmenjuttuunsa, mairittelevalla tavallaan taivutellen rovastia
ottamaan asian oikein omakseen.

-- Kyllä, kyllä, jokelsi leveäpää rovasti heltyneenä. -- Kyllä
puhun, ja silloin tulee sinusta vävy, Konradus mestarin vävy. Enkä
minä tahdo edes puhemiespaitaakaan, kunhan laitat kuvani, sitten...
piispan... puvussa...

Tällainen sydämellinen tuttavallisuus sai kestinkin niin hämilleen,
että hän oli vaiti kotvan. Ja sittenkin alkoi hän niin kaukaisittain
kierroksen samaan juttuun, että rovasti unhotti kokonaan
viittauksensa omaan sydämensä salaisuuteen.

Kovasti sentähden Henricus herra ihastui ja hämmästyi, kun
kesti, lupailtuaan kuun hopeat, päivän kullat, lopuksi virkkoi
profeetallisesti:

-- Ja kun kerran tulette piispaksi, joka teidän olisi pitänyt olla
jo aikoja sitten, laitan kuvanne omin käsin jokaiseen hiippakuntanne
kirkkoon! Ja ilmaiseksi, aivan ilmaiseksi!

Tuomiorovasti nauroi armollisesta tyytyväisyydestä aivan ääneensä,
niin että edelläkulkijatkin kääntyivät katsomaan, mitä he niin
hauskaa juttelivat.



XI


Koroisten piispanhovissa istui Hemming herra varhaisena aamuhetkenä
pienoisen avatun pergamenttikäärön ääressä. Se sisälsi muutamia
pyhän Franciscuksen parhaimpia kirjoitelmia ja rukouksia, jotka
viehättivät häntä enemmän kuin tuskin mitkään muut pyhien miesten
kirjoista. Näistä yksinkertaisista sanoista huokui lämmittävää valoa
kuin kotiliedestä, pulppusi tuoreutta kuin nurmikon lähteestä.
Hemming herra ei ajatellutkaan pyrkiä samoihin ajatustuloksiin
kuin vähempi veli oli tullut, hänestä vain oli nuorruttavaa vaipua
tähän hartaaseen mielialaan, josta tunsi melkein kuulevansa lapsen
jokellusta hyvälle isälle ja äidille.

Hänet keskeytti Amos, vanha palvelija, joka tuli kertomaan, että
yöllä oli satanut lunta, ja kysymään, tahtoiko hänen armonsa ajaa
reellä kaupunkiin.

Tietysti hänen armonsa tahtoi, ja uutisesta oli hän iloinen kuin
lapsi. Sillä valkoinen ensi lumi valmisti hänelle aina ihanan
juhlahetken, jolloin palautuivat mieleen monet armaat ajatukset
nuoruuden päiviltä. Ja istuessaan siinä vahakynttiläinsä valossa
hän ikäänkuin tunsi lehahtavan ympärilleen ja poveensa raikkaan
lumivalkeuden, johon samalla hengähti suloinen huokaus pyhän neitsyen
suusta, hänen, joka oli valkoisempi lunta, _nix nive candidior_.

Sillä välin oli piispan henkipalvelija vienyt voudille viestin,
että hänen armonsa tahtoi ajaa reellä, ja vouti oli nostattanut
aika hälinän kartanossa, jossa oli täydellinen taloutensa
keittiöstä ja leipomatuvasta aina talliin ja karjanavettaan saakka,
vaikka lukemattomat piispantilukset peltoineen, niittyineen
olivat arentilaisten hoidossa ja samoin etäisemmät lohivedet ja
metsästysmaat. Kartanossa oli väkeä erikseen kaikkia ajateltavia
tehtäviä varten, olipa erityiset kotikalastajat, metsämiehet ja
seppäkin. Piispalla oli myös oma kotikappalaisensa, niin isännän kuin
palvelusväenkin rippi-isä, vanha isä Juhannus; olipa nelisenkymmentä
asemiestäkin, jotka asuivat kivisessä tornirakennuksessa
piispanlinnan itäpäässä, vaikkei Hemming herraa juuri miellyttänyt
liikuskella aseväen ympäröimänä, kuten oli ollut tapana hänen
sotaisemmilla edeltäjillään.

Pian oli tallirenki monien muiden palvelijain avustamana täyttänyt
armollisen herransa toiveen, pian oli päärakennuksen korkeain
porrasten edessä laitareki taljoineen ja turkispeitteineen, pian
solakka salkokin aisoissa välkkyvin valjain. Aamuhämärän vaietessa
istui kuski ja odotti kuskipukilla jutellen piharenkien kanssa, jotka
lakaisivat pihalle soreita käymäteitä. Ja tuskin oli vielä aamuhämy
ehtinyt hälvetä tuntumattomiin, kun piispa tuli turkeissaan ja hänet
käärittiin turkispeitteihin.

Koroisten piispanhovi linnoituksineen sijaitsi korkealla,
jyrkkärantaisella niemekkeellä suuren Auran ja pienen Välijoen
haaranteessa. Päärakennus kohosi tämän vanhan Turunkoron lounaisella
kärjellä, Aura virtaili eteläpuolella aivan seinän vieritse,
jättäen sillä puolen tilaa vain muutamille suurille ritvakoivuille
äkkijyrkällä partaalla, jonka alla joenuoma oli uurtautunut monien
sylien syvyiseksi, ja jyrkkä penger oli sillä puolen luontaisena
vallituksena joeltapäin tulevia vihollisia vastaan. Päärakennuksen
pohjoispuolella oli kapeahko piha, jonka ulkorajana oli Välijoki,
virtaillen sekin syvällä uomassaan; mutta aivan siinä, missä pieni
Välijoki yhtyi suureen Auraan, oli kivikkokynnys, jonka yli pikku
joki virtaili matalana helposti ylipäästävänä koskena, ja sen
kohdalle oli kaitaa pihaa kaventamaan luotu ihmiskäsin koko korkea
vallitus, jonka turvin saattoi puolustautua matalan kosken yli
kahlaavia vihollisia vastaan. Kun piispa lähti korskuvan orosen
vetämänä liikkeelle päärakennuksen ja mainitun pohjoisvallin välistä,
sivuuttivat he ensin linnantornin, ajoivat sitten yli avarahkomman
pihan, jonka oikealla puolella Auran rannalla oli pienehkö puutarha
ja vasemmalla Vähäjoen pengermällä joitakin ulkorakennuksia. Mutta
edessäpäin oli niemen tyvellä korkea maavalli, tornimaiset korokkeet
molemmissa päissään, ja sen takana syvä vallihauta, joka aikoinaan
oli ollut veden täyttämä ja eroittanut piispanlinnan saareksi.
He ajoivat vallihaudan yli sillasta, joka nykyään oli laitettu
kiintonaiseksi entisen nostosillan sijaan. Siihen näkyi vasemmalta
Santtamarian kirkko ja oikealta Auran takaa pyhän Kaarinan kirkko,
joiden kellot sunnuntaisin soivat kilvan piispanlinnan kahden puolen.
Loitompaa edestäpäin näkyi jokivarresta Vanhalinna, joka valkenevassa
aamussa ylentelihe korkealla kalliokukkulallaan, mihin se aikoinaan
oli rakennettu etuvarustukseksi, peloikkeeksi, etteivät pakanalliset
hämäläiset uskaltaisi piispanistuinta lähestyäkään. Mutta aivan
vallihaudan varressa aukeni avarahko kenttä, muinoinen kauppaturu,
jolle suuren Heikinmessun aikaan monet pitkämatkalaiset tahtoivat
vieläkin vanhan tavan mukaan tuppautua markkinoita pitämään, vaikka
kaupankäynti olikin täällä ankarasti kielletty uuden Turun eduksi.

He ajoivat halki turun ja sitten sillasta yli Marianjoen, joksi
Välijokea oli kirkon mukaan alettu nimetä, ja oronen teikaroi
hiljaista karkelojuoksua kohden kaupunkia. Iloikseen katseli isä
Hemming tienvarsilla vilisevää nuorta lunta, joka oli pehmoista kuin
villa ja turkeista katsellen tuntui yhtä lämpimältäkin. Suloista oli
siinä, suuren isä Gregoriuksen kanssa, vaipua runollisiin mietteihin.

... Taivaihin, kirkkaihin taivaihin Jumalan luo kohoaa saarnamies
hurskaassa mietiskelyssä, ja sieltä hän varistelee valkoiset
villavaipat sieluja verhoamaan ja lämmittämään. Synti tosin
saattaa kylmentää sydämen, jäähdyttää rakkauden, mutta _dat nivem
sicut lanam_, hyvä isä tekee lumen lämpimäksi kuin villa, jos
hänen armonaurinkonsa ajallisen elämän talvessa säteilee sieluun.
Sellainen lämmittävä villavaippa, taivaan lammasturkki, on pyhä
kirkko sieluille kylmässä pohjolassa... Etelässä ovat taivaan
ihmeet toisenlaiset, saattaa keskellä kesähellettä sataa lunta
niin ihmeellisellä tavalla, ettei muuta kuin vedä viiva maahan
luminietoksen ääripiirteitä myöten, niin saat kauniin kirkon
pohjapiirroksen...

Kaunomielisen vanhuksen vertauskuvat olivat pikemmin vaistomaisesti
tunnettuja kuin selvästi ja loogillisesti ajateltuja; ne olivat
joutohetken mielijohtumia, eivätkä saarnamiehen ajatuksia kaduilla
ja turuilla julistettavaksi. Mutta sitä herkemmin niihin hukkui,
sitä säälittävämmältä tuntui nousta reestä virkatehtäviin, kun
pysähdyttiin kapitulitalon eteen. --

Iltapäivällä, kun virkatoimista alkoi päästä väljemmälle ja
piispa jäi tuomiorovastin kanssa kahden, otti Henricus herra noin
vain huvittavana juttuna puheeksi, että Lyder kesti oli korviaan
myöten rakastunut Konradus mestarin tyttäreen. Tyttö kuulema oli
taipuvainen, mutta ukko teki jyrkän pystyn.

-- No, minkäpäs sille...

-- Sääli kunnon poikaa!

-- Näyttäköön sitten kuntonsa Konradus mestarille...

-- Niin, jollei ukon ynseys ole vain rajatonta heimovihaa!

-- Voihan pohjalla olla sitäkin.

-- Mutta onhan päätöntä yksistään sentähden... olisihan laadullaan,
jos kaksi taiteilijasukua yhtyisi yli meren. Se voisi suuresti
edistää kirkkotaidetta täällä.

-- Mitenkäpä se...

-- Clippiatorien liike saisi täällä kotoista pohjaa, voisivatpa
pian siirtää tänne koko liikkeensäkin, siksi paljon heillä siellä
kotirannoillaan taitaa olla kilpailijoita --

-- Ja etevämpiä!

-- Meillä täällä sitä vastoin...

-- On jo saksoja kylliksi ennestään, naurahti Hemming herra.

Henricus herra otti vähän itseensä, mutta ei ollut niinä
miehinäänkään.

-- Epäilemättä vasta silloin, kun sellainen varakas, suuri liike
olisi täällä omassa maassa, alkaisi kirkkojemme taidetarve tulla
tyydytetyksi. Mitäs Konradus ukko ehtii ainoan apulaisensa keralla!

Piispa vilkastui kylmäkiskoisuudestaan.

-- Ai -- varakkuudesta puhuen -- johtuupa mieleeni, mitä Kirkkonummen
vanha kirkkoherra Ernvastus kertoi, kun muutama päivä sitten kävi
täällä pyhissä valmistautuakseen menemään isän luo. Kysyin häneltä,
eivätkö ne halua kuvia tai muita puunleikkauksia kirkkoonsa,
kun täällä on juuri asiamies. Nimen kuultuaan ukko tokaisi,
etteivätkös Clippiatorit tee ylen "puisia" kuvia. "Tunnetteko sitten
liikkeen?" kysäisin. Silloin hän kertoi, että Kirkkonummella oli
viitisenkolmatta vuotta sitten liikuskellut kuvankauppias Räävelistä,
Johannes Clippiator nimeltään. Mies ei ollut saanut kaupaksi kuviaan
ja oli joutunut kiipeliin. Oli rukoillut Ernvastus herralta rahoja
lainaksi, ja hän oli antanutkin markan, kun kuvasaksa oli jättänyt
pantiksi pyhän Olavin kuvan ja itse asettanut sen kirkkoonkin.
Mutta annahan olla, kotvan kuluttua tuli mies kivenkovaan vaatimaan
kuvaansa takaisin.

-- Mutta ei suinkaan nyt markalla pyhimyskuvaa --!

-- Riippuu kuvan laadusta! Ja kuvahan oli muuten markan panttina...
huomautti piispa terävästi.

-- Eihän ole mikään ihme, jollei ota paljon rahoja mukaan, kun lähtee
myymään --

-- No, eipä ei. Mutta Hannus Clippiator oli vaatinut takaisin
panttiaan maksamatta lainaansa. Kun sitä ei annettu, nosti hän
sellaisen metakan, että hänet lopulta täytyi ajaa miesvoimin
tiehensä. Jotenkuten päästyään takaisin Rääveliin, oli hän siellä
nostattanut arvoisan raadin vaatimaan takaisin Olaviaan, mutta
raadille kirjoitettiin miehen metelistä ja markanlainasta eikä
luvattu kuvaa ilman takaisin. Siihen asia raukesi, Clippiator ei
tullut kuunaan kuvaansa lunastamaan.

-- Mutta Johannes Clippiator oli Räävelistä, Lyder Clippiator on
Lyypekistä! Clippiator on tietenkin samanlainen ammattinimi kuin
Pictor meidän mestarillamme, ja se saattaa olla useammillakin.

-- Sitä minäkin sanoin, mutta vanha Ernvastus herra oli saanut
järkkymättömäsi päähänsä, että tämä kuvasaksa on hänen velallisensa
poika. Eikä se ole mahdotonta; sillä muutaman vuoden kuluttua
selkkauksen jälkeen Kirkkonummella olivat espoolaiset aikoneet tilata
samalta kuvasaksalta jonkin pikku tekeleen, mutta mestari olikin jo
lähtenyt Räävelistä teille tietymättömille... jostakin hämärästä
syystä, mitä Ernvastus herra ei muistanut...

-- Ja vaikkapa olisikin tämä hänen poikansa, niin eikös tapauksesta
kuulunut olevan viisikolmatta vuotta; siinä ajassa ehtii edistyä ja
vaurastua.

-- No, niin ehtii, ehtii kyllä, tuumi piispa.

-- Eikä tietenkään köyhyydenkään tarvitse häntä välttämättä estää
naimasta mestarin tytärtä.

-- Ei, jos ukko suostuu! Se on heidän keskeinen asiansa.

-- Minusta olisi ukkoa neuvottava kristilliseen rakkauteen niin
muukalaisia kuin heimolaisiakin kohtaan.

Miksei, senhän aina voi tehdä, tuumi piispa. Mutta itse asiaan nähden
on syytä olla varovainen.

Samassa saapui Lyder kesti liukeasti kumarrellen.

-- Olen puhunut asiasta hänen armolleenkin, virkahti rovasti hänelle
salavihkaa.

-- Ja hän...?

-- Kaikki hyvin.

Lyder kestillä oli hänen armolleen muutakin asiaa. Hurskain ja
imartelevin sanoin pyysi hän piispalle lahjoittaa madonnan, jonka oli
tuonut mukanaan.

Piispa kiitti, toivotti lahjan koituvan antajalleen siunaukseksi ja
lupasi toimittaa sen johonkin hiippakuntansa maalaiskirkkoon, mihin
seurakunta ei jaksanut sellaista kustantaa.

Mutta sitten Lyder kesti siirtyi toiseen hieman pulmallisempaan
asiaan.

-- Teidän armonne, alotti hän, -- lähtiessäni en luonnollisesti
aavistanut, että talvi tapaa näin aikaisin ja salpaa minut tänne
kevääseen. Olin varautunut vain lyhyelle matkalle, ja nyt en oikein
tiedä... katsoin sopivimmin voivani teidän armollenne mainita
pulani...

-- Onko rahoista kysymys?

-- Niin, pikku lainasta... jos...

-- Kuinka suuresta?

-- Vaikkapa viitisenkymmentä markkaa...

-- Ohoh! virkahti piispa ylen toimessaan.

-- Arvattavasti tulee erikoisia menojakin, jos kerran teidän
armonne...

Henricus herra iski varoittavasti silmää.

-- Tuota... jos teidän armonne suvaitsee olla niin suosiollinen...

-- Tuleepa mieleeni, virkahti piispa... onko isänne ennen asunut
Räävelissä?

Kesti oli kuin puusta pudonnut. Mutta hän putosi kuin kissa
käpälilleen. Kylmällä keveydellä virkahti hän ikäänkuin ohi mennen:

-- Kyllä hän on ollut... mutta muuttanut Lyypekkiin jo alun
kolmattakymmentä vuotta sitten, minun vielä pienenä ollessani...

-- Sitten hän on aikoinaan sieltäkäsin liikkunut hiippakunnassani
kuvien kaupalla. Miksi hän muutti Lyypekkiin?

-- Sitä en tiedä niin tarkoin... ensimäinen muistoni elämässäni on,
että äitini voi pahoin merimatkalla... merikipeänä oli tietenkin.
Mutta isä lienee ollut opin teillä Kölnissä ja siltä tieltä jäänyt
Lyypekkiin...

Piispa nyökäytti vain päätänsä ja tuumi sitten:

-- Mitä pulaanne tulee, johtuu mieleeni apukeino. Taivassalon
kirkonvanhin Mielivalta, Särkilahden isäntä, kysyi minulta taannoin,
enkö tietäisi miestä, joka laittaisi heille lehteriaidakkeen.
Sikäläisellä kirkkoherralla on tapana sunnuntaisin tulkita
evankeliumia seurakuntalaisilleen, ja tätä toimitusta juhlistaakseen
hän haluaisi kirkkoon kuorilehterin.

-- Ah, samoin kuin kotikaupunkini ihanassa Mariankirkossa! huudahti
Lyder kesti.

-- Niin. Kerroin kerran Taivassalon kirkkoherralle, että sellaisia on
saksalasten kirkoissa, ja nyt haluavat ne laittaa lehterin, tietenkin
samalla tavoin kuorin etuosan poikki. Heillä vain ei ole ketään, joka
laittaisi taideleikkauksin koristellun aidakkeen lehterin eteen.

-- Onko se kaukana?

-- Jäitse lienee kuutisen, seitsemisen peninkulmaa.

-- Oh, eikö aidaketta voisi laittaa täällä? kysäisi Lyder kesti
kauhuissaan.

-- Tulisihan hankalaksi kuletus, ja vaikeaa on ruveta laittamaan
työpajaa kaluineen niin vähän tähden; Särkilahdessa lienee melkein
kaikki mitä tarvitaan.

Lyder kestin mieli näytti aivan kulkevan kulossa.

-- Niin, muuta keinoa en tiedä, virkahti piispa ja teki eleen, joka
ilmaisi puhuttelun päättyneen.

Pää painuksissa teki kesti lähtöä, ja tuomiorovasti lähti mukaan.
Hän tahtoi heti koettaa, eikö hänkään pystyisi ukon karrikkaa
taivuttamaan.

Napaturunkadun päässä he erosivat, sillä rovasti tahtoi suorittaa
puhemiestehtävänsä ilman sulhasta.

-- Pää pystyyn vaan! sanoi hän rohkaisevasti, nuorelle ystävälleen.
-- Toivottavasti tästä pian tulee kihlajaiset ja häät!

-- Mutta kuinka voin aivan ilman rahoja... virkahti sulhanen samalla
kertaa toivehikkaana ja surkeissaan.

-- Voinhan vaikka minäkin auttaa kihlojen hankinnassa, kun kerran
niin pitkälle päästään.

-- Kihlathan minulla jo olisikin, mutta aina sitä sulhasmies...

-- No, tottapahan katsotaan!

-- Ja sitten kauas salolle...

-- Hehe, pois morsiamensa mailtakin! nauroi leveäpää. Kenties
voisitte Konradus mestarin kanssa työskennellä yhdessä. No, näkemiin!

Henricus rovasti poikkesi Napaturunkadulle ja Lyder kesti kiersi
kirkkotarhan itäpäitse Helye Kuterin taloa kohden.



XII


Konradus mestarin tuvassa aivan ällistyttiin, kun Henricus herra
kumaraisillaan kömpi matalasta ovesta sisään. Sillä ennen ei tämä
nykyinen tuomiorovasti ollut siellä näyttäytynyt.

Anni istui käsityönsä ääressä kiukaan kupeella, mutta hänen kasvonsa
näyttivät hieman kalvenneen. Monia mietteitä oli varmaan Anukin
hautonut mielessään, sillä hänen kasvoillaan oli synkähkön sureksiva
vivahdus ja ne näyttivät ikäänkuin miehistyneen. Hän oli alkanut
vuoleksia uuden puupölkkynsä päätä, veisteltyään sen ensin kirveellä,
niin että siitä saattoi aavistaa vähänkuin naisvartalon häämötystä.

Ukko itse oli saanut ristiinnaulittunsa valmiiksi ja pahloi aivan
kuin uuden nuoruuden innolla koivun tyveä, jonka sisällä piili
hänen armonsa tilaama Sigfrid pyhimys. Kuta utakammin hän veisti,
sitä lähemmäksi hänen sydäntään tuntuivat tulevan entiset rakkaat
pyhimykset, jotka, varsinkin hymyilevä neitsyt-äiti, olivat tuntuneet
olevan hänestä niin loitolla, että hän saattoi antaa niille muodon
ainoastaan nuoren oppilaansa välityksellä, opettamalla tälle
taiteensa tekotavan. Nyt häämöttivät jälleen pyhimykset hänen
mielikuvituksessaan pyhässä ylevyydessään ja niiden jumalaista
sopusointua katsellessaan tunsi hän sydämensä sulavan muinaiseen
tyyneen suopeuteen tavallisia syntisiä ihmisiäkin kohtaan.

Kunnioittavasti, vaikkakin vähän vierastavan jäykästi vastasi hän
Henricus herran tervehdykseen ja suhahti tyttärelleen, että tämä
toisi olutta hopeahaarikalla.

-- Eipä ole, virkkoi ukko sitten, eipä ole ennen rovasti suonut
majallemme sitä kunniaa. Elavus rovasti ja Henrik lehtori, pyhä
neitsyt heidän sielujaan hoivatkoon, pistivät täällä aikoinaan
moneksi pakinaksi olvihaarikan ääressä.

Henricus rovasti myhäili suopeasti.

Anni toi olutta, eikä Henricus herra sitä suinkaan kaatanut suunsa
sivuitse.

Mutta ei hän sittenkään alkanut rattoisasti tarinoida, kuten entinen
juttelias Elavus rovasti, vaan alotti juhlallisen opetuspuheen.
Se alkoi siitä, miten autuasta oli yleensä, että ristiveljet ja
sisaret, tekemättä eroa kreikkalaisen ja roomalaisen välillä, sulassa
sovinnossa ja rakkaudessa elivät. Ajassa ja iankaikkisuudessa oli
siitä siunaus koituva, ajassa, koska silloin saattoi odottaa apua ja
tukea niiltä, jotka olivat lähellä, ja niiltä, jotka merien takana
olivat...

Siitä rovasti joutui saarnansa varsinaiseen tekstiin ja selitti
sanankuulijalleen kaikki ajateltavat siunaukset siitä, että hän
saksalaisen kuvamestarin pojalle tyttärensä naittaisi, selitti niin
juhlallisella messunuotilla, ettei Konradus ukko saanut lainkaan
suunvuoroa. Mutta yrmeänä ja kärsimättömänä hän kuunteli.

Sitten rovasti palasi jälleen voitelemaan ukkoa perinpohjin sanan
rieskalla. Ja niissä asioissa mestari uskollisena kirkon poikana
oli altis kuuntelemaan ilman penseyttä. Hänen yrmeytensä lauhtui
vähitellen, eikä kärsimättömyys palannut ennalleen sittenkään, kun
rovasti sananvalossa osoitti hänelle sormellaan, että hänen oli
naitettava tyttärensä saksalle. Otsa vetäytyi vain huolekkaihin, ei
tuimiin kurttuihin.

-- Hengellinen isä, tuumi ukko alakuloisena, vihdoin suunvuoroa
saatuaan, -- enimmän minua arveluttaa se, etten tunne koko miestä
vähintäkään. Olen nähnyt hänet jonkun kerran kekkaloimassa, mutta en
tiedä mitään enempää.

-- Minä olen kuullut hänestä ja hänen vanhemmistaan syrjäisiltäkin.

-- Keneltä?

Rovasti mainitsi hänen armonsa piispan ja kirkkoherra Ernvastuksen ja
lisäsi:

-- Voitte muuten uskoa, kun vakuutan, että minusta hän on kunnon
nuori mies.

-- Hohoi, huokasi vanhus. -- Elämäni toivo ja valo on ollut siitä
päivin, kun hirmusurma vei rakkaan Kerttuni ja ainoan poikani, että
näkisin tyttäreni, silmäteräni, onnellisena elävän sen nuorukaisen
kanssa, jonka pyhä äiti niin ihmeellisellä tavalla minulle antoi
poikani sijaan. Onko minun nyt tästäkin ainoasta lohdutuksestani
luovuttava?

-- Synnillistä, huomautti rovasti vakavasti, sinun on ajatella
ainoastaan itseäsi. Tyttäresi onni sen rinnalla, jota hän rakastaa,
on lopulta itsellesikin iloksi ja siunaukseksi koituva.

-- Mutta rakastaako hän sitten kestiä? kysäisi ukko topakasti. Ja
samalla hänen silmissään näkyi valoisa vilahdus, ikäänkuin niihin
olisi viimeinen toivonsäde pilkahtanut.

-- Niin, kysykäämme häneltä!

-- Kuules, Anni, riensi ukko kysymään kärkkäästi ja hätiköiden,
ikäänkuin olisi seissut tulisilla hiilillä. -- Tahdotko sinä ottaa
kasvintoverisi vai tuon kirotun saksan?

Anni seisoi tuskallisin ilmein lattiaan katsoen.

-- Annahan kun minä kysyn, määräsi rovasti. Anni, Konradus mestarin
tytär, tahdotko puolisoksesi tämän Hamunduksen, isäsi kasvatin?

Anni vilkaisi arasti Anuun ja loi silmänsä maahan.

-- Vai tahdotko Lyder Clippiatorin, lyypekkiläisen kestin?

Anni hypelöi punastellen esiliinaansa.

-- Vastaa nyt, tahdotko heistä jommankumman!

-- Tahtoisinhan minä, virkkoi Anni ujosti.

-- Anunko? ehätti isäukko kysymään.

Anni katsoi häneen katuvasti ja rukoillen.

-- Lyderinkö? kysyi rovasti.

-- Niin.

Pieni sana tuli vain kuin kuiskaten hänen huuliltaan, ja samalla
näyttivät huulet vaalenevan. Mutta heti kohta lehahti heleä puna
hänen poskilleen.

Anu oli koko ajan seissut madonnatekeleensä ääressä, väliin ollen
ryhtyvinään vuolemaan, mutta taasen unehtuen kuuntelemaan. Mikä
hänelle nyt lienee tullut, mutta hän ei näyttänyt voivan kauemmin
olla huoneessa. Hän tökkäsi vuolupuukkonsa madonnan kylkeen ja meni
pihalle kalpein kasvoin.

Anni nyyhkytti nähdessään hänen menevän niin raskain askelin.

Konradus mestari seisoi tuokion kuin ampujaisen saaneena... tuokion
vain. Sitten kääkersi hän tavattoman kiireissään veistoksensa ääreen
ja tarttui kirveeseensä. Mutta hän veisti puusta vain yhden ainoan
pilkkeen. Sitten heitti hän kirveensä lattialle ja seisoi rovastin
edessä allapäin, ikäänkuin odottaen, mitä nyt oli tuleva.

-- Konradus mestari, puhui rovasti entistään paljon lauhkeammin,
-- en muista tavanneeni toista avioparia, josta öisin nähnyt
ja kuullut niin pelkkää hyvää ja ilahuttavaa kuin sinusta ja
manallemenneestä vaimostasi. Varmaankin se sopu ja rakkaus, joka
elämäänne kaunisti, oli teille siunattu sentähden, että sitä hellää
kuiskausta, jonka pyhä neitsyt herättää niiden sydämissä, jotka
taivahinen isä on toisilleen määrännyt, liittoanne solmitessanne
kuulleet ja noudattaneet olitte. Valaiskoon hän sydäntäsi nyt, että
lapsellesikin, sallimalla hänen kuulla sydämensä kuiskausta, saman
onnellisen elämän soisit ja valmistaisit.

Nyt vasta leveäpää rovasti oli tavannut oikean sävelen. Vanha
mestari, itse Konradus ukon häkkyrä, nyyhkytti! Ja silloin hän oli
voitettu.

-- Ottakoon Anni sitten hänet! puuskahti ukko. -- Ota hänet! virkkoi
hän viihdyttäen vetistelevälle tyttärelleen.

-- Siis ei muuta kuin häitä valmistamaan! sanoi rovasti myhäillen ja
lähtevän näköisenä.

Mutta se ajatus sai vielä ukon punomaan päätään.

-- Ne kumminkin on lykättävä tältä talvelta, ärähti hän.

-- Miksi? Eiköhän asia ole paras järjestää pikimiten, kun nuori mies
kerran on tänne talvehtunut. Hänestä epäilemättä olisi teille hyvää
apua.

Tämä viimeinen tuuma näytti ukon mielestä tuovan kestin aivan liian
lähelle.

-- Ainakaan toistaiseksi, sanotaan nyt vaikka tuonne kevään
korville, ei asiassa ryhdytä mihinkään sen enempään, sanoi hän niin
päättävästi, että rovastista näytti turhalta yrittääkään ukkoa
järkyttää.

-- Kuten tahdotte, vastasi hän.

-- Ja sillävälin saavat he tavata toisiaan korkeintaan kerran
viikossa täällä näkyvissäni.

-- Ah, virkkoi rovasti -- muistin aikaan. Lyder kesti on saanut
muutaman tilauksen, ja eikö hän voisi työskennellä täällä teidän
työpajassanne?

-- Ei, vastasi Konradus ukko tuimasti.

-- No, jollei sovi... Herran haltuun sitten!

Anu palasi kohta rovastin mentyä. Anniin heitti hän niin surullisen
katseen, että tyttö purskahti uuteen itkun puuskaan. Konradus ukko
osoitti Anulle katsein ja elein niin suurta hellyyttä, ettei hän
koskaan ennen ollut kasvatilleen sellaista osoittanut. Tyttärensä
ukko näytti aivan unhottaneen itkuineen päivineen. --

Lyder kesti oli niin levottomalla jännityksellä odottanut rovastin
palaamista vierailultaan, ettei ollut voinut mennä majapaikkaansa,
vaan oli palannut Kirkkoturulle kävelemään ja odottelemaan. Henricus
herran palattua menivät he yhdessä tämän asuntoon, ja kestin kasvot
olivat yhtenä ainoana kysymysmerkkinä.

-- Ukko suostui.

-- Ah!

-- Mutta häitä ei hän suostu viettämään ennen kevättä.

-- Ah!

Mitä kaikkea yksi pikkuinen "ah" voikaan ilmaista! Se helähti
ensin kuin taivaan hopeakello, sitten kumahti tukehtuneena kuin
umpeenluodusta haudasta.

-- Kenties jo kevättalvella, lievensi rovasti.

Ei tämäkään näyttänyt Lyder kestiä paljon lohduttavan.

-- Ja nyt luulen, että on paras lähteä Taivassaloon kuoriaidaketta
laittamaan.

-- Oh!

-- Työssä parhaiten kuluu talvikin.

-- Eikös hänen työpajassaan...

-- Ei. Niin, ettei ole muuta keinoa, virkkoi leveäpää rovasti
päättävästi.

Lyder kestin lähdettyä tuli Henricus rovasti ajatelleeksi, että hän
oli tavallaan mennyt pappissanallaan takaukseen suosikistaan, ja se
häntä näin jälkeenpäin alkoi hieman arveluttaa.

... Hänhän oikeastaan tiesi niin vähän koko miehestä, eikä se
vähäkään ollut erittäin suosittelevaa. Juttu voi, jos se päättyisi
jollakin tavoin hullusti, alentaa piispan silmissä hänen arvoaan,
olla haitaksi hänen pappisuralleen... kenties laimentaisi
virkaveljien kannatusta piispanvaalissakin. Ukon visapäälle kenties
tuli sanotuksi liikoja... mutta eihän se tulle muiden tietoon! Oli
kuitenkin hyvä saada selvyyttä itse asiaan.

Hänen mieleensä muistui rääveliläinen Herman Hamer, ja hän lähetti
nuorta saksaa noutamaan.

Herman saksa tiesi yhtä ja toista, tiesipä vähän aina isoisästä
alkaen. Hän oli ollut kilpiseppä ja suuri noita ja puoskari, usein
yökaudet temppuillut pajassaan. Kaamein mielin oli Herman kuullut
lapsena tarinoita hänestä, ja mikä virolainen tai lättiläinen hän
kuului olleen kansallisuudeltaanko.

Johannes Clippiatorin oli Herman nähnytkin poikasena ollessaan.
Saksalaistunut nuori mies oli omin päin opetellut puukuvia ja
koristeita vuolemaan. Mutta huonoiksi niitä moitittiin, ja naituaan
oli hän suuressa köyhyydessä. Lopulta oli lähtenyt lipettiin, mitä
lie pillojaan paennut, ja vaimonsa oli jättänyt kerjäämään pikku
poikansa keralla. Muutamien vuosien kuluttua oli muuan Räävelin
porvari yhyttänyt miehen Lyypekissä. Siitä tiedon saatuaan lähti
vaimo jälkeen... eikä Herman saksa tiennyt sen enempää.

Hämäriksi jäivät Henricus herralle perheen myöhemmät vaiheet.
Lyypekkiläisiä kestejäkin saattoi tulla vasta keväällä, ja kotisaksat
olivat enimmäkseen Räävelistä ja Danzigista kotoisin. Vihdoin
muisti hän perheen, joka taisi olla Lyypekistä, ja hän oli perheen
rippi-isäkin. Hän lähti sinne ja kysäisi ohimennen Clippiatoreista.

Kyllä Lyypekissä oli ollut senniminen kuvanvuolija, ja oli hänellä
muutamia oppilaita ja sällejäkin työssä. Pojan oli saksa myös nähnyt
mieheksi varttumaisillaan, ja oli poika jo silloin liikuskellut
pyhimyskuvien kaupoilla. Saksa oli muuttanut tänne jo kymmenisen
vuotta sitten eikä tiennyt perheestä enemmän hyvää kuin pahaakaan.

Henricus herra rauhoittui. Nähtävästi olivat nuhteetonta väkeä,
koskei heistä tietty sen erikoisempaa.



XIII


... Kirottuja karilaita, rosohonkia molemmat! Toinen ojentaa
oksakarahkansa tanaan, ettei pääse lähelle miltään puolelta --
toinen tökkää koukkuoksansa takinkaulukseen, ei hellitä helpolla, ei
kovalla! Toinen karkoittaa luotaan, toinen kietoo kahleihinsa, --
muuten samanlaisia karilaita, rosohonkia molemmat!

... Mielivalta vai mikä meluvalta tämä on jo nimeltäänkin! Otti jo
ennen joulua rekeensä Turusta ja vei, tänne toi. Eikä auta mikään,
vaikka tahtoisi jo parin päivän perästä lähteä tiehensä. Ei anna
kyytiä itse, eivät toisetkaan, liittoutuneet ovat yhteen juoneen!
Vaikka sitten tahtoisi vain käydä kaupungissa, eivät ota rekeensä
mennessään Heikinmessuunsa, muka pyhimyksensä juhlaan... ei pääse
koko talvena paikaltaan pikahtamaan, vaikka siihen pakahtuisi!

... Mutta nyt, nyt on jo työ päätöksessään, veistot ja vuolut.
Viimeiset maalivedot vain ja sitten matkalle! Kuuli ukko Mielivalta
sen jo tänä aamuna. Mutta silloin alkaa vedellä, että oisi muka
laitettava sekkomaalauksia heidän kirkkonsa kattoon -- kirkossa,
jossa päivisinkin on niin kylmä, ettei sivellin pysyisi kädessä,
ja öisin maali aivan jäätyisi! Sai ukon karrikka sentään järkensä
kouraansa. Mutta silloin alkaa nauraa vornottaa, että olisi muka
vielä vaivaisukko laitettava heidän kirkkonsa ovenpieleen! Totta
hän ei sillä tainnut tarkoittaa, mutta törkeää se oli leikiksikin.
Kohdella lyypeekkiläistä kestiä kuten mitäkin renkiään! Pian täältä
toki pääsee, täytyy päästä!

... Ihmeellinen maa näin keväällä! Valoa, sulaa valoa vain!
Lumivalkoinen maa ja sinivalkoinen taivas ui huikaisevassa
säteilyssä! Ja se herättää mielessä sellaisen kaihonydön, että aivan
pakahtuu, kun ei pääse paikoiltaan...

... Mutta pian täytyy päästä!

Ja levottomin, hätiköivin vedoin siveli Lyder kesti Taivassalon
kuoriaidaketta Särkilahden suuressa pirtissä.

Sillä kuoriaidake, melkein talven työ, oli vihdoin valmis.
Paikoillaan oli paneloitus: keskimäinen leveä ruutu, jossa oli
kaunis läpileikattu ruusuke, minkä kohdalla pappi tulisi seisomaan
evankeliumia tulkitessaan, ja sen molemmin puolin kapeammat
lehtikoristeiset ruudut, paikoillaan olivat nydepilarit ja listat,
joissa kiemurtelivat lehtivanat molemmin puolin kaareutuvine
korulehtineen. Maalauskin oli päättymäisillään.

Ja illalla hän vihdoin sai tilinsä ja unettoman yön jälkeen aamulla
kyydin kaupunkiin.

Kieriä jäitä ja lumisia maita Turkua kohden, häikäisevässä
valotulvassa, johon aivan tunsi häipyvänsä, maaliskuun
lumipaisteessa! Turkua kohden veti veren polttava ytö, mieli uneksi
huumaavista häistä -- ja samalla vihlaisi niin kipeän arasti
sydäntä...

Vihdoinkin!

Tuomiorovasti Henricus Hartmanni oli heidät vihkinyt kirkossa,
Konradus mestarin tyttären ja Lyder kestin.

Konradus ukko oli toivonut piispan itsensä toimittavan pyhän
sakramentin, mutta hänen armonsa makasi Koroisten piispanhovissa
sairaana, vuoteen omana.

Vihinnän jälkeen oli muutamia vieraita kutsuttu yksinkertaiselle
aterialle Konradus mestarin tupaan. Saksoja siellä ei ollut muita
kuin sulhanen ja Henricus herra, vihkipappi, joka hänkin oli
suvainnut tulla hääateriaa ja siihen kuuluvia oluvia läsnäolollaan
kunnioittamaan. Olipa läsnä toinenkin hengenmies, tuomiokirkon vanha
suntio, "dominus Henzsus", joka, vaikka oli itseään Konradus ukkoa
vanhempi, vielä pysyi pystyssä muistomerkkinä vanhoilta hyviltä
ajoilta. Ruotsalaissyntyisiä porvareita oli pari, toimitarmoinen
Vibrud Kortuma, kuten häntä nimettiin, vaikka hänen nimensä oli
oikeastaan Korttumme, ja vanha Lasse Visthus, joka kotikielessä
sai nimen Vistikka. Suomalaisista häävieraista oli huomattavin
vakaa vanha porvari Tuomas Pilvinen. Läsnä olivat myös veljekset
Hennikka ja Juhani, porvaristuneet Luokkinaisten pojat Liedosta;
Hennikkaa olivat Turun suomalaiset porvarit koettaneet saada
raatimiehekseenkin, mutta eivät vielä onnistuneet. Maalaissyntyä
oli myös porvari Mikko Halikkolainen, kuten nimikin kieli. Samoin
Leinäpään kolme poikaa, joista vanhin Henrik oli tahtonut komeilla
vähemmän nurmentuoksuisella, enemmän porvarillisella nimellä, mutta
hänelle ei kelvannut Sarka, vaan "Watmal" oli hienompi; molempain
nuorempain sukunimi merkittiin herrojen papereihin "af Lennepe".
Arno, nuorin Leinäpään veljeksistä, oli muuten aikeissa muuttaa
Lyypekkiin, tuumien, että siellä kenties oli vähemmän saksojen
jaloissa kuin täällä kotona. Käsityöläisiä oli räätäli Uolevi
Liinaharja, seppä Lari Uskinen ja köydenpunoja Jaakko Kusto. Ainoa
maalainen oli Konradus ukon päreenkiskoja, isäntä Antero Mukonen
Marian pitäjästä, ja hänellä oli reposa emäntänsä mukanaan. Useimmat
porvaritkin olivat perheineen.

Erillään muista häävieraista, ainoastaan heidän katseltavinaan,
seisoi kaksi: tuomiokirkon pyhä Sigfrid ja Santtamarian kirkon uusi
madonna, jotka molemmat olivat parahiksi häihin saaneet lopullisen
asunsa.

Jylisevän synkkänä kuin Herran viha seisoi tuvan perällä Olavi
Sylikuninkaan kastaja, Göötinmaan apostoli, riiputtaen käsissään
molempien toveriensa vertavuotavia päitä, jotka pakanat olivat
katkaisseet. Niin tuiman oli Konradus ukko luonut ilmeen pyhälle
Sigfridille, ettei outo saattanut otaksua muuta kuin että hän
oli teloittanut pari vainolaistaan ja kantoi niiden päitä
voitonmerkkinään.

Vieressä seisoi nuoren Anun viimeisin taideteos. Ei pyhä neitsyt
ollut suurin muuttanut muotoaan, helposti sen tunsi saman nuoren
mestarin sielunluomaksi kuin edellisenkin, joka oli jo syystalvella
viety Perniöön. Oli punervilla huulilla pyhä hymykin, mutta ei
se ollut sama kevätsäteinen, utuisen sävelsointuinen hymy kuin
ennen. Sen kevätkaiho oli lientynyt syväksi sydänsuruksi, ja tämän
elämänsurun teki vieno hymynhäivähdys niin sydäntäsärkeväksi, ettei
häävieraista monikaan voinut sitä katsella kostumattomin silmin.
Tämä ihmeellinen suruhymy antoi pyhän äidin kasvoille niin suuren
inhimillisen pyhyyden, että sitä nähdessään olisi heltynyt hartauteen
pakanakin, joka ei hänen taivahisesta pyhyydestään mitään tiennyt.

Tämä sureva pyhä neitsyt oli morsiamen muotokuva, kalpean morsiamen,
jonka häitä vietettiin. Sen näki jokainen, ja jokaisen silmissä
tuntui kuvasta leviävän ikäänkuin suruhuntu morsiamen ympärille. Ja
se painoi niin häävierasten mieltä, että luuli pikemmin hautajaisissa
olevansa, eivätkä hääpöydän oluetkaan jaksaneet iloa maasta irroittaa.

Sulhanen itse istui morsiamen rinnalla kaamean kalpeana.

Intohimon hehku oli hänet tuonut tähän hetkeen, ja tähän hehkuvaloon
ei ympäröivästä pimeydestä ollut näkynyt muuta kuin hääyön huumat,
jotka hänellä nyt olivat edessään. Mutta nyt näki hän keskeltä
pimeää salamain valaiseman kuvan: _ennen vihityn vaimonsa kaukana
kotirannoilla_. Ja hänet valtasi kamala onnettomuuden aavistus,
joka huimasi hänen päätänsä, niin että hän tuskin pysyi istuallaan.
Maailma tuntui kuin pyörivän hänen ympärillään ja hän tunsi ikäänkuin
vaipuvansa pohjattomaan kuiluun. Hän tunsi, että oli tuleva, että
täytyi tulla jotakin, joka tuhoaa kaiken.

Ja kun pihaan ajoi hevonen helisevin kulkusin, tunsi hän, että se
tuli nyt. Ja kun porstuasta kuuluivat kiirehtivät askelet ja ovi
aukeni, tunsi hän katsomattakin kaamealla varmuudella, jäätävällä
tyyneydellä, mitä oli tuleva.

Hän katsoi ja horjahti. Sillä hän näki edessään miehen isänsä
liikkeestä.

Hän ponnahti pystyyn ja oli parilla askeleella miehen edessä.

-- Miten sinä tulit?

-- Laiva laski Hankoniemeen, kun ei päässyt tänne. Sieltä tulin
hevoskyydillä.

-- Mitä... mitä varten? kysäisi sulhanen kiihkoissaan, mutta alkoi
samassa vaistomaisesti vetää sanantuojaa pihalle.

-- Vaimosi oli kuolemaisillaan ja...

Kesti karjaisi ja iski noutajaansa vasten suuta.

Mutta samalla hän ryntäsi pihalle heittäen oven selälleen.

-- Tule pian! huusi hän.

Hän juoksi rekeen. Sanantuoja ehti hädintuskin jälestä, kun kuului
ruoskan läiskähdys ja reki kiiti pois kilisevin kulkusin.

Hääväki oli niin tyrmistynyt, ettei kukaan tullut kääntäneeksi
kättänsäkään ennenkuin kulkuset olivat loitonneet kuulumattomiin.

Useimmat tulivat tänä kohtalokkaana hetkenä ensiksi ajatelleeksi,
miten sanantuoja oli tullut. Tietysti oli lyypekkiläinen laiva
lähtenyt liian aikaisin, tuntematta, milloin Turun saariston jäät
lähtevät. Niin oli tapahtunut väliin ennenkin, ja laivojen oli
täytynyt mennä Hankoniemeen lastineen.

Vasta vähitellen alkoi häävieraille oikein selvitä, mikä kauhuntapaus
oli tapahtunut, kauheampi kuin mikään immenraiskaus.

Oli jotakin tavallista, että kestit täällä vieraassa maassa pettivät
ja raiskasivat neitoja. Monet laulutkin siitä liikkuivat kansan
suussa. Mutta tässä oli tapahtunut rikos pyhää henkeä vastaan:
sakramentin häväistys.

Ja hääväki istui kuin halvautuneena hääpöydän ympärillä.

Vähitellen kääntyivät yhä useammat silmät tuomiorovastiin, joka
istui pöydän päässä tuhkanharmain kasvoin. Katseet kääntyivät häneen
kysyen, selitystä vaatien.

... Hän oli vihkinyt. Millä nojalla?

Konradus ukko käänsi häneen tuiman, kiiluvan katseensa.

... Hän oli kestin puolesta pauhannut. Millä nojalla?

Ja ukon edessä pöydällä oli hänen vuolupuukkonsa, jota hän käytti
aterioidessaan, kun kaikki muut veitset oli luovutettu häävieraille.

Vihdoin rovasti alkoi liikahdella muumiomaisesta jähmetyksestään. Hän
nousi ja teki lähtöä.

-- Kukapa, alotti hän tapaillen sanojaan, -- kukapa tätä aavisti; ei
hänen armonsakaan -- sillä hänen ylevyytensä toivomuksesta -- --

-- Valehtelet! pääsi Konradus ukolta silmittömän vihastuksen karjaus.
Ja ennenkun kukaan oli ehtinyt käsittää mitä tapahtui, oli hän
siepannut vuolupuukkonsa ja iskenyt vihkipappia kylkeen.

Niinkuin harmaan sumun läpi näki hän, että leveäpää rovasti retkahti
takaisin olkatuoliin. Hän ei tuntenut sääliä, ei katumusta, ei
pelkoa. Hänen mieleensä välähti yhtäkkiä, että toinen pahantekijä
pääsee pakoon, vaikka pääsyyllinen oli saanutkin rangaistuksensa.

Hän nousi, tyynesti, mutta tuiterasti. Hän kääkersi pihalle ja alkoi
juosta mutkikkaita katuja sinnepäin, mistä rannikkotie vei Mätäjärven
ja Hirsipuumäen ohi Hankoniemeen päin.

Anni oli ylkänsä paettua istunut kuin jäätyneenä. Isänsä teon
nähtyään kaatui hän lattialle tainnoksiin. Anu riensi häntä
hoivaamaan.

Henricus rovasti oli horjahtanut tuolille painaen kylkeään kädellään.
Hän loi Henzsus suntioon puoleksi rukoilevan, puoleksi käskevän
katseen.

-- Luostarista -- yrtintuntija --

Dominus Henzsus, vanha, vapiseva ukko, lähetti nuoren Arno Leinäpään,
että apu joutuisi pikemmin.

Samassa tuli hän muistaneeksi, että sulhanen oli lähtenyt pakoon. Hän
huusi vavahtelevin leuvoin:

-- Kiinni hänet, ottakaa kiinni sakramentin häväisijä!

Henricus herra kuuli sen ja loi suntioon avuttoman kiukun katseen.

-- Kiinni... mur... haaja! ähkyi hän.

Mutta sitä tuskin kuuli dominus Henzsuskaan.

Sillä hääväki oli noussut ykskaks jalkeille, ja hälisten alkoivat
kaikki juosta Helye Kuterin talolle, missä kestin tiedettiin majaa
pitäneen.

Ja kun nuori Arno Leinäpää palasi luostarista vanhan isä Andreaan
keralla, näkivät he hääväen pitävän pikku rähäkkää Kuterin talon
edustalla, vaatien sieltä kestiä käsiinsä.

Vanha isä Andreas tuskin loi katsettakaan hälisevään väkijoukkoon.
Hän oli kiintynyt miettimään ihmeellistä elämänongelmaa. Hän
oli kuullut noutajalta, että haavoittunut oli Henricus rovasti,
sama mies, joka kolmattakymmentä vuotta sitten oli julistanut
seurakuntansa kirkonkiroihin ja rettelöiden ja räiskäen kieltänyt
lakon aikana hänetkin harjoittamasta sielunhoitoa alueellaan.
Ihmeellisesti kaitselmus kutsui nyt juuri hänet Sääksmäen entisen
kirkkoherran henkeä pelastamaan. Ja hän tunsi melkein vahingoniloa
rientäessään apuun.

Ehdittyään Konradus mestarin tupaan tutki hän haavan. Se ei ollut
vaarallinen, sillä veitsi oli viiltänyt vain kylkiluiden päällitse.
Ja kun isä Andreas oli huolellisesti sitonut haavan, ei enää ollut
vaaraa verenvuodostakaan.

Henricus herra olisi saattanut kävelläkin, mutta varovaisuuden vuoksi
kannettiin hänet asuntoonsa piispantalon ylikertaan. --

Samana iltana astuivat oikeudenpalvelijat Konradus mestarin tupaan.
He olivat tulleet sen asukkaita häätämään.

-- Pyhä neitsyt, onko piispa...? pääsi Anulta.

-- Hänen armonsa on sairaana ja silloin on tuomiorovasti hänen
sijaisenaan. Hän on antanut häätökäskyn.

-- Mutta isä --? pääsi Annilta.

-- Häntä etsitään.

Anu ja Anni saivat tuskin aikaa heittää päällysvaatteensa ylleen.
Kasvintoveriinsa nojaten laahautui Anni kadulle.

Ilta pimeni ja yö oli kylmä.



XIV


Yötä päivää, ponnistaen voimansa viimeisiin, riensi ja rehki Konradus
mestari Kyminpäätä eli Hankonientä kohden.

Vihdoin saapui hän sinne illan suussa, uupumuksesta ja nälästä
nääntymäisillään.

Hän kysyi saksanlaivaa kalamiehiltä, jotka tapasi kylän rannassa.

Olihan siellä sellainen ollut ja purkanut lastinsa. Laivan mukana
tullut kisälli oli Turusta noutanut sinne talvehtuneen kestin, jonka
vaimo kuului kotona sairastavan kuolemaisillaan. Kesti oli noutajansa
kera saapunut parahiksi laivan lähtöön.

Vanhus laahusti vielä kappaleen rantaa pitkin. Metsäiselle rannalle,
missä merituuli hongissa hohisi, nyykistyi hän kevätpäivän ja
merenhengen paljastamille rantakiville, joiden vierteellä meren
aallot huuhtelivat onttoa kivien varassa köngöttävää jääkoppaa.
Siihen vaipui hän haudansikeään uupumuksen uneen.

Mutta ilma pimeni pimenemistään, yön synkeyttäkin synkemmäksi. Sillä
taivas vetäytyi sysimustaan pilveen, ukkospilveen kevättalven yönä.
Sysimustaksi synkeni yö ja yöstä kuului meren kiihtyvä kohina.

Keskeltä kohinan ja sysimustan synkeyden näkyi välähdys, jota seurasi
räjähdys. Sitten leimahti kirkkaammin, ja seurasi väkevämpi jyrähdys.
Kolmannella kertaa läikähtäen läikähti valoisa päivä sysimustaan
yöhön, ja sitten seurasi järähdys ja jyrinä, niinkuin maailma olisi
raunioiksi luhistunut.

Siihen ukko heräsi, kohotti päätänsä ja katsoi.

... Ukkonen talvella, kesällä halla, oli hänen ensi ajatuksensa.

Mutta samassa kiintyi hänen koko mielensä myrskyn riuhdontaan puissa
ja aaltojen ärjyntään. Ja salamat välkkyivät yössä ristiin rastiin,
valaisten vaahtopäät hyökyaallot, ja ukkonen paukkui ja järisi
herkeämättä.

Konradus ukon päähän iski salama, ajatuksen salama, ihanan kamala.

Hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja rukoili. Hän aivan
kuin syttyi rukouksen loimuliekkiin, kohosi liekkisiivin Jumalan
luo ja painoi molemmat ristiinpuristetut, rukousnyrkkiin rusennetut
kätensä vasten Jumalan kasvoja, rukoili ja vaati Jumalan tuomiota ja
rangaistusta.

Ja vanhurskaan Jumalan täytyi laupiaasti häntä armahtaa. Hän
häilähdytti taivaan suurta soihtua ja heitti valokehän mylvivälle
merelle, näyttääkseen näyn vanhalle kunnon palvelijalleen.

Vanhus näki laivan ärjyvillä aalloilla, näki laivan heittelehtävän
ylhäisiin taivaihin ja alhaisiin aaltojen syvänteihin. Ja laivan
kannella näki hän salamasoihtujen valossa kestin, mastoon sidottuna,
tuhkanharmain kasvoin.

Välähti salama, kirkas kuin putoava aurinko. Sen valossa näki
Konradus ukko laivan leiskahtavan korkealle ilmaan ja putoavan meren
syvyyteen. -- Kiitetty! Ole kiitetty, Jumala! Alkoi sataa jäitä,
suuria, kuivia jäärakeita, niinkuin vierinkiviä.



XV

Hentoon viheriään olivat toukokuun päivänsäteet pukeneet Koroisten
koivut, ritvakoivut Hemming piispan ikkunan alla. Ja koivunlatvojen
yllä kiemursi kiuru livertäen säteilevään sinikorkeuteen.

Piispantalossa hiivittiin kuiskien, hiivittiin kuiskien... hänen
armonsa oli uinahtanut.

Saapui vanha kotikappalainen, isä Juhannus. Hän saapui hiljaa,
tassuttelevin askelin. Vanha Amos hiipi häntä vastaan ja kuiskasi,
että hänen armonsa oli uinahtanut.

Hiljaa raotti isä Juhannus oven ja pujahti sisälle. Sairas makasi
silmät auki ja hymyili raukeasti häntä vastaan.

-- Kiuru livertää, kuiskasi sairas hymyillen.

Vanha rippi-isä katsoi häneen lempeästi myhäillen.

-- Kevät on, valo täyttää maan!

Hiljaa pani vanha pappi kädet ristiin rinnalleen.

-- Pääsen täältä pois keväällä, valon siivillä, jatkoi piispa hiljaa,
ja toivonsäde kirkasti hänen silmänsä. -- Pääsen pois ennen häntä,
pyhää Birgitta sisarta. Sillä pyhä on hän, jo täällä maan päällä
vaeltaessaan.

Isä Juhannus kuunteli äänetönnä ja katseli hartain silmin sairasta.

-- Hengen lahja hänelle on suotu ylhäältä. Kerrankin, kertoi sairas,
istuimme yhdessä kuninkaan pitopöydässä. Sisar Birgitta söi pöydän
herkkuja ja oli iloinen. Aprikoin silloin sydämessäni: miksi tämä
rouva, jolla on pyhän hengen lahja ennustaa ja salatuita asioita
nähdä, ei pidätä itseänsä näinkään ylellisiä herkkuja syömästä?
Ei silloin tullut mieleenikään, että sisar Birgitta aavistaisi
tuumiskeluni, eikä hän niistä silloin tiennytkään. Mutta illalla tuli
hän luokseni ja sanoi ilmestyksessä saaneensa tiedon ajatuksistani.
Nöyrtyneenä silloin pyysin anteeksi ja anoin, että hän rukoilisi
puolestani. Ja sitten kolmantena päivänä, kun hän rukoili, oli pyhä
äiti ilmestynyt hänelle ja sanonut: "Sano Hemming piispalle, koska
hänellä on tapana alottaa saarnansa minua ylistämällä ja koska hän on
lempeä ihmisiä kohtaan, sano hänelle, että tahdon olla hänen äitinsä
ja esittää hänen sielunsa taivahiselle isälle." --

Väsyneinä vaipuivat hänen silmäluomensa tuokioksi umpeen. Mutta kohta
pani hän heikot, kalpeat sormensa ristiin peitteen alla.

-- Pyhä äiti, siunaa minua ja meitä kaikkia!

Ristissäsormin vaipui hän uneen. Vanha pappi poistui hiipien ja vanha
Amos hiipi istumaan armollisen herransa vuoteen ääreen.

Kotvan levättyään sairas avasi jälleen silmänsä.

-- Lähetä Henricus herraa noutamaan, sanoi hän heikolla äänellä.

Ennen kuolemaansa halusi hän vielä laskea jotakin hänen sydämelleen,
hänen, jolle tahtoi piispansauvansa uskoa.

Tuomiorovasti saapui iltahämärissä.

-- Veli, virkkoi sairas heikosti, -- olen kuullut Konradus mestarin
teosta. Elä kanna, veli, nurjaa mieltä hänen lapsiaan kohtaan. Suo
heidän asua tuvassaan piispanpellolla. Anna Hamunduksen lahjoillaan
kaunistaa kirkkoja Hänelle kunniaksi!

Henricus herra seisoi allapäin, katse luotuna lattiaan.

-- Anna anteeksi --!

-- Mutta mies tavoitteli henkeäni, sanoi rovasti raskaasti. -- Jollei
sellaista rangaista, niin turvaton on Herran palvelija.

-- Synnin valta on vielä suuri valistuneimmissakin, puhui sairas
heikoin, katkonaisin äänin. -- Olen minäkin saanut kokea samanlaista
kuin sinä, veli. Kerran pantiin toimeen meteli minua vastaan,
jolloin saksalainen Hermannus Clower haavoitti isä Juhannuksen. Hän
tietysti sai rangaistuksensa. Hänen poikansa Rothkerus oli opintiellä
Parisissa ja aikoi hengelliseen säätyyn, mutta kanonisen lain mukaan
olisi hänen uransa ollut tukossa. Anoin hänen pyhyydeltään paavilta,
ettei pojan tarvitsisi kärsiä isänsä pahojen tekojen tähden. Ja hän
sai luvan astua papilliseen säätyyn.

-- Minäkin esitän asian paaville, keksi leveäpää rovasti.

-- Onhan tämä toinen asia. Ei Hamundus ole kanonisen lain alainen,
vaikka tekee kuvia kirkolle. Ole lempeä, veli, päätti sairas tuskin
kuuluvasti.

Ja täytyihän Henricus herran se luvata kuolevalle esimiehelleen.

Yöllä nukkui sairas vähän, mutta kevätaamun koittaessa vaipui hän
iäiseen uneen.

       *       *       *       *       *

Turun tuomiokapituli kokoontui valitsemaan uutta piispaa. Näin
juhlallinen ja tärkeä kokous pidettiin tuomiokirkon sakaristossa, ja
koska autuaan Hemming vainajan ymmärrettiin eläessään niin toivoneen,
valitsivat kaniikit yksimielisesti tuomiorovasti Henricus Hartmannin
piispakseen.

Vaalin jälkeen oli electuksella kahdenkeskinen keskustelu ystävänsä
Jönis Vestfalin kanssa.

-- Sinut, veli, sanoi hän, olisin tahtonut lähimmäksi apulaisekseni.
Mutta virkaveljiemme toivomus on, että tuomiorovastin virkaan
kutsutaan kaniikki Johannes Petri, joka lähes kymmenisen
vuotta on niin loistavasti opiskellut Parisissa ja saavuttanut
maisterinarvonkin. Olet, veli, liian kauan jättänyt tekemättä totta
aikeestasi lähteä tenttimään, niin etten nyt voi asialle mitään.

Tämä vihdoinkin sai harmaahapsen ukon tuumasta toimeen. Hän ryhtyi
heti matkavalmistuksiin ja lähti parin päivän perästä opinnoille
Pragin yliopistoon. Laivalle olivat häntä saattamassa molemmat
veljensä, Detmar kaniikki ja Lorenz porvari, ja useita ystäviä. Mutta
hellimpiä kyyneliä vuodatti harmaapäästä teinistä erotessaan hänen
uskollinen emäntänsä Elena, vaikka kyyneliin taittui lohdutuksen
säteenä tieto siitä, että hän saattoi vetäytyä viettämään turvallisia
vanhuuden päiviä Marian pitäjään, isäntänsä lahjoittamalle tilalle.

Valittu piispa, electus Henricus Hartmanni lähti muutaman päivän
perästä Avignoniin anomaan pyhän Pietarin sijaisen vahvistusta
vaalilleen.

Tie oli hänelle tuttu ennestään. Sillä Sääksmäellä messu- ja
sakramenttilakon tehtyään oli hänellä ollut hyvää aikaa
lähteä pyhältä isältä anomaan kovistusta kymmenysten maksussa
niskoitteleville seurakuntalaisilleen ja Turun tunkeileville
saarnaveljille, ja Hemming herrakin oli uskonut muutamia asioita
toimitettavaksi samalla tiellä.

Silloin oli matka käynyt ilman vastuksia. Mutta nyt, kun hän parin
kuukauden kuluttua ehti perille, tekikin pyhä isä pystyn ja sanoi
päättäneensä asettaa Turun piispan vaaleista välittämättä. Henricus
herra ymmärsi yskän, pulitti paaville kaikki rahat, mitä hänellä oli
mukanaan, vieläpä lisäksi tunnusti velkakirjankin. Ja vihdoin pyhä
isä suostui siunaamaan hänet piispaksi, ja tyhjin taskuin palasi hän
kotiin painamaan hiipan päähänsä.

Jumalan ja paavin armosta oli hän Turun piispana likipitäen kaksi
vuotta, kuluttaen enimmän aikansa matkalla Avignoniin ja sieltä
takaisin. Sillä vaikka hän olikin mahtava alempiaan kohtaan, lähestyi
hän mielellään pyhää isää -- lieneekö häntä veljeyden tunne vetänyt
tämän ainoan vertaisensa luo...

Hänen elämänsä tärkeimmät tapaukset olivat hänen matkansa
Avignoniin, vaikkei hän niilläkään mitään erikoista toimittanut. Ja
palausmatkalla Avignonista hän kuolikin.



XVI


Syyssade virtaili sysimustassa yössä. Konradus mestarin tuvassa paloi
valkea, sillä nuoret olivat saaneet palata sinne.

Anni istui valkean ääressä, toinen käsi poskella, toinen hervotonna
helmassaan. Melkein elotonna hän tuijotti eteensä, ei mihinkään
erityisesti, eikä erityisesti näyttänyt mitään miettivänkään. Sumein
silmin hän tuijotti, niinkuin se, jonka sielu on särkynyt.

Anu työskenteli hieman loitommalla valkeasta. Ei enää pyhä neitsyt
hänen sielussaan kuvastellut, ei hymyillyt eikä kyynelöinyt. Jyrkeän
miehen oli hän suuresta koivun tyvestä muovannut, yliluonnollisen
suuren miehen piispanpuvussa, hiippa päässään ja sauva kädessään.
Jalkojensa alle tämä jättiläinen polki pientä, muodotonta kääpiötä.

Ajatus oli autuaan Hemming vainajan. Hänen sanoin piirtämänsä pyhän
Henrikin kuva oli kauan kajastellut ja kangastellut nuoren mestarin
päässä. Ja vihdoin, kun häneltä ei enää mitenkään luonnistunut pyhä
hymy jumalanäidin huulille, kun pyhän neitsyen ajatteleminenkin teki
kipeää hänen rinnassaan, oli hän luomistarpeessaan tarrannut tähän
työhön. Nyt kuva oli valmistumaisillaan.

Mutta jo silloin, kun puusta alkoi hieman häämöittää ihmishahmoa,
oli hän alkanut siinä nähdä jotakin, joka tuntui painavan häntä
maahan ja tukehduttavan. Ja kuta selvemmiksi kasvojen piirteet ja
piispanvaipan poimut tapaantuivat, sitä ahdistavammaksi tämä tunne
kävi. Epätoivoissaan hän veisti ja vuoli kuvaansa, mutta se ei
auttanut, tuntui olevan ilmassa ikäänkuin mikäkin kirottu lumovoima,
joka paljasti puupölkyn sisältä kuvan, mitä hän ei sinä ilmoisna
ikänä tahtonut manata ilmoille. Ja vaikka hän vapisevin käsin koetti
vuolla kasvoille toiset piirteet ja lopulta tuhosi melkein kuvan
ihmishahmonkin, niin sittenkin hänen sielunsa silmät näkivät yhä
kuvan, jota hän ei tahtonut nähdä.

... Mikä kumman taikakuvastin pitikin olla povessa, ettei saattanut
lainkaan kuvitella sielussaan pyhää Henrikiä näkemättä samalla
toista, tätä nykyistä Henricus piispaa, joka oli parhaallaan matkalla
Avignoniin? Oliko hän niin sidottu silminnäkemiinsä syntisiin
ihmisiin, ettei voinut olla yhdistämättä Suomen apostolia yhdeksi ja
samaksi mieheksi hänen kanssaan, joka oli tuhonnut heidän kotoisen
onnensa ja elämänsä ja tallannut...? Niin, oliko kääpiö tämän jätin
jalkojen alla vain Lalli, eikö se samalla ollut -- --?

Nuori taideniekka ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, ja kun
hän katsoi kuvaa, pöyristytti häntä kuin murhamiestä oma tihutyönsä.
Ja tuskasta pinnistynein kasvoin ryhtyi hän jälleen vuolemaan,
epätoivon kiihkeydellä.

Silloin alkoi porstuasta kuulua liikuntaa, laahaavaa liikuntaa.
Molemmat nuoret säpsähtivät ja kuuntelivat pidättäen henkeään. Ei
tulijan tuntunut pimeässäkään tarvitsevan haparoida, vaikka laahautui
niin hitaasti. Ovea koskettamatta osasi hän tarttua suoraan ripaan.

Ovi aukeni ikäänkuin horjahdellen saranoillaan. Ja oven rakoon
laahautui mies...

Annilta pääsi huudahdus, puoleksi riemun, puoleksi kauhun huudahdus.

Molemmat riensivät tulijaa auttamaan. Hänen repaleiset ryysynsä
valuivat vettä, ja käsivarret, joista tytär ja kasvattipoika isäänsä
taluttivat, tuntuivat luurangon käsivarsilta.

He veivät vanhuksen olkatuoliin, jonka hän itse oli aikoinaan
puunvääristä valmistanut, samaan olkatuoliin, jossa rovasti oli
istunut häissä...

He riensivät häntä riisumaan ja pukemaan kuiviin.

Vanhus koki puhua, sopertaen ja katkonaisin sanoin, ikäänkuin tuloaan
selittäen tai anteeksi pyytäen.

-- En voinut olla... tiesin... että olen... tuomittu... tuomittu...
Mutta en voinut... voinut elää... ilman... ilman vuoluveistä... en
voinut... tulin tänne... tänne... kuolemaan...

Nämä sanat tulivat niin hitaasti ymmärtämättömän soperruksen
seasta, että Anni ja Anu olivat sillävälin ehtineet riisua hänen
märät ryysynsä ja pukea hänet kuivaan pellavapaitaan. Anni laittoi
kiireimmiten vuoteen.

Anu tarttui vasemmalla kädellään isänsä käsivarteen ja kiersi oikean
kätensä hartiain ympäri vasempaan kainaloon. Niin alkoi hän sairasta
saattaa vuoteeseen.

He tulivat kulkemaan Anun uuden vuolukuvan ohi. Sairaan vanhuksen
sammuva katse sattui siihen.

Hän hätkähti, teki tenän voimattomilla jaloillaan, ja Anu pysähdytti
hänet. Ihmeellinen elämänvalo loisti hänen kalmankuihtuneissa
kasvoissaan ja syvällä kuopissaan hehkuvissa silmissä.

-- Sinä... vuolet... vuolet... tietysti... Hän katsoi kuvaan...
ja entinen ketterä vivahdus oli pään käänteessä, kun hän suuntasi
kasvattiinsa kysyvän katseen.

-- Pyhä Henrik sen pitäisi olla, sanoi Anu allasilmin.

Sairas vanhus käänsi jälleen katseensa kuvaan ja tuijotti siihen
pitkään. Ja Anu tunsi tuskallisen häpeän polttavan rinnassaan.

Yhtäkkiä tunsi hän käsivarsissaan, miten vanhus vavahti.

-- Laupias... sehän... sehän on... _hän!_ Hänen katseensa liukui
kääpiöön kuvan jalkojen alla, ja hän retkahti Anun käsivarsien varaan.

-- Ja... _minä!_

Viimeinen sana tuli särkyneenä tuskan parahduksena, ja taintuneena
kantoi Anu hänet vuoteeseen.

Ja katsellessaan siinä hänen kasvojaan kynttilän valossa näkivät Anu
ja Anni nyt vasta oikein, miten nääntynyt ja kuihtunut heidän vanha
isänsä oli. Hän näytti vainajalta, joka oli riutunut monivuotiseen
hivuttavaan tautiin.

Kotvan kuluttua avasi hän jälleen silmänsä. Hänen kuihtuneet huulensa
kuiskivat jotakin, josta hoitajat puoleksi arvaamalla eroittivat
sanat:

-- Kuolen... isä Andreas...

Anu riensi luostariin.

Sairaan silmät vaipuivat raukeina kiinni ja hän makasi liikkumatonna
pitkän aikaa. Sitten jaksoi hän jälleen silmänsä avata ja katsoi
tyttäreensä pitkään.

Vihdoin kuiski hän hiljaa, ikäänkuin arastellen:

-- Oletko... oletko sinä... hänen...?

Kyynelsilmin loi Anni surunriuduttamat kasvonsa maahan.

Vanhuksen kasvoille tuli tyytymätön ilme. Mutta sitten painoi hän
silmänsä jälleen kiinni ja näytti miettivän jotakin, joka vaati kovaa
ponnistelua.

Vihdoin palasi Anu isä Andreaan kera. Sillä isä Andreas oli jo niin
vanha, ettei hän jaksanut enää liikkua saarnamatkoilla, ja oli aina
tavattavissa kotosalla pyhän Olavin luostarissa.

Isä Andreas tunnusteli sairaan tilaa ja ilmaisi pudistamalla hiljaa
päätänsä, ettei sairas enää tarvinnut muuta kuin hengellistä
parannusta.

Sairas etsi katseellaan Anua. Kun tämä läheni, kohotti vanhus
voimatonta kättänsä ja Anu tarttui siihen. Vanhuksen toinen käsi
kohosi peitteestä sekin, ja hän loi tyttäreensä anovan katseen.

Mutta Anni katsoi häneen niin tuskallisesti, niin palavasti
rukoillen, että vanhus päästi Anun käden, ja hänen molemmat kätensä
vaipuivat hervottomina peitteelle.

Hän makasi hiljaa kotvan, ja yhä huolestuneempi ilme tuli hänen
surkastuneille kasvoilleen. Vihdoin huokasi hän raskaasti ja virkkoi:

-- Mihin sinä, tyttö parka, joudut?

Annin pää vaipui riipuksiin ja näytti kuin hän tuijottaisi hautaan.

Mutta hänen vierellään seisoi vanha isä Andreas.

-- Lähde luostariin! virkkoi hän. Siellä on rauhan maja särkyneille
sieluille.

Annin katse kohosi vitkaan, ja hänen silmissään oli syysaamun
vaalakka kajastus. Hiljaa kuin haamu polvistui hän vanhan isänsä
kuolinvuoteen ääreen.

Anu seisoi hievahtamatta paikallaan, oli kuin talviviima olisi käynyt
hänen sieluunsa.

Mutta isä Andreas antoi vanhalle mestarille synninpäästön ja
viimeisen voitelun, välittämättä kirkon kiroista. Ja ennenkun hän oli
ehtinyt lähteä, oli vanhus kuollut.

-- Tänään, virkkoi vanha munkki lähtöä tehden, -- tänään se on
Henricus piispakin tuotu kotiin.

-- Tuotu? kysäisi Anu oudosti.

-- Niin, ruumiina. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, sanoi
vanhus ja lähti.

Anu seisoi kauan eteensä tuijottaen. Oli kuin hänen sielunsa silmien
edessä avartuisivat manan aavikot, joilta uhoi tuonen hyinen viima,
niin että ajatuskin jähmettyi.

Hän loi katseen kasvatusisäänsä, joka makasi vuodepahnoilla,
nääntyneenä kurjuuteen mieron tiellä, Anniin, joka tuijotti eteensä
kasvoillaan viileä aaverauha, ja lopuksi jättikuvaan, joka tallasi
kääpiötä jalkoihinsa.

Niinkuin salama olisi iskenyt hänen sieluunsa, tarttui hän yhtäkkiä
kirveeseen ja hakkasi Henrikkuvan pirstaleiksi.

Eikä taiteen päivä säteillyt puoleen vuosisataan uutta valoa Suomen
pimeihin kirkkoihin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pyhä hymy - Historiallinen kertomus Hemming piispan päiviltä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.