Title: Neitsyt Maarian lahja - ynnä muita legendoja
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Neitsyt Maarian lahja - ynnä muita legendoja" ***


NEITSYT MAARIAN LAHJA YNNÄ MUITA LEGENDOJA

Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1918.

Juusela & Levänen O.Y. kirjapaino.



SISÄLLYS:

Neitsyt Maarian lahja
Siniyön taru
Jama ja Ristin mies
Manalan vaaka



NEITSYT MAARIAN LAHJA


Tämä tapahtui ristiretkien aikaan ritari Bertrandin linnassa, Auvergnen
maakunnassa. Turhaan oli nuori linnanrouva jo pitkät ajat odotellut
ritari Bertrandia kotiin palaavaksi. Maine oli jo tiennyt kertoa pyhän
yrityksen epäonnistumisesta. Oli saapunut naapurilinnoihin joitakin
mukana olleita asemiehiä. Oli samonnut ohi messuavia ja meluavia
pyhiinvaeltajia. Ritari Bertrandista ei vain jälkeäkään.

Puoli vuotta kului nain epätoivoisessa levottomuudessa. Jaksamatta enää
syödä tai nukkua istui nuori linnanrouva päivät ja yöt pääksytyksin pää
käsivarsien varassa pienen akkunakomeronsa ääressä, niin että
akkunankamanaan syöpyi jälki hänen hiuduttavasta kaihostaan.

Syys teki tuloaan. Linnan muurit kävivät päivä päivältä yhä
harmaammiksi ja ainainen sade levitti ruskean-viheriän lietteen yli
kuolleiden lehtien peittämän maan. Oli juuri joulun aatto, kun
linnanrouva sai varmuuden pahimmille aavistuksilleen. Ritari Bertrand
ei ollut enää koskaan palaava.

Katkeria kyyneliä vuodattaen polvistui nuori leski Neitsyt Maarian
kuvan eteen palavaan rukoukseen.

Hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä hän rukoili. Apua, lohdutusta,
voimaa! Voimaa elää, ei itsensä vuoksi, vaan lapsensa vuoksi, joka nyt
isättömänä oli syntyvä maailmaan. Hän huusi Jumalan lempeän äidin
turvaa tälle turvattomalle: että hänestä tulisi isänsä nimen mainehikas
kantaja, äitinsä vanhuuden vara, sankari, jolle ei oltu nähty vertaa...

Ja vähitellen lakkasivat hänen kyyneleensä vuotamasta. Pyhän Neitsyen
katseesta tuntui virtailevan ikäänkuin vahvistava rauha, ja kauan
valvoneen vaimoparan silmälaudat painuivat virkistävään uneen.

Ja katso, silloin liikahti Neitsyt Maarian pää, hän astui alas
kultaiselta istuimeltaan, kumartui uupuneen puoleen, ja vieno ruusun
lemu ja enkelien hyminä täytti ilman.

"Rukoilet lapsesi puolesta", sanoi taivaan kuningatar, "pyydätkö
hänelle tämän maailman hyvää vai tulevaista? Onko lapsesi sielu vai
ruumis sinulle kalliimpi? Minulle vaiko itsellesi tahdot hänestä
ritarin?"

Linnanrouva tunsi suuren ahdistuksen sydänalassaan ja suuret
hikikarpalot vierivät alas hänen otsaltaan.

"Miten raskas on taivaanvaltakunnan tie", ajatteli hän. "Parhaassa
kukoistuksessaan on Pyhä Neitsyt riistänyt minulta jo puolison. Mutta
Pyhä maa on vielä pakanain käsissä, ja poikani nuori henki on uhrattava
samalla alttarilla kuin isänsäkin. Sitä vaatii Pyhä Neitsyt, ja enemmän
tulee kuulla Jumalaa kuin inhimillisen heikkoutensa ääntä."

Ja kapinoivalla mielellä, mutta nöyrällä sydämellä hän vastasi:

"Jumalan äiti, lapsi, jonka synnytän, on oleva sinun, ja käyköön
Jumalan valtakunnan kunnia maallisen edellä!"

Silloin levisi hymyily Pyhän Neitsyen lempeän kirkkaille kasvoille ja
hän sanoi:

"Olet koettelemuksen hyvin kestänyt. Olkoon siis, kuten sanot. Mutta
koska sinä olet antanut lahjan minulle, niin tahdon minäkin puolestani
antaa lahjan sinulle. Vielä ennen aamun koittoa on sinulla kaksi lasta,
joista toinen on oleva sinun, toinen minun, toinen saavuttava pitkän
iän, toinen varhaisen onnen paratiisissa!"

Samana yönä vielä, juuri kun ensimäiset valot alkoivat syttyä
akkunoihin aikaisen jouluaamun hämärissä, synnytti ritarinrouva
kaksoiset, poikia molemmat. Hän päätti nimittää toista isänsä mukaan
Bertrandiksi; toiselle annettiin nimeksi Félicien.

Jo varhain ilmeni näiden molempien lasten luonteiden erilaisuus.
Bertrand oli vilkas ja iloinen, Félicien hiljainen ja surullinen.
Myöskin oli Bertrand ilmeisesti lahjakkaampi ja kauniimpi veljeään.

Vaikka äidit hellästä myötätunnosta useinkin kiintyvät enemmän
heikompaan lapseensa, oli ritarinrouvan laita aivan päinvastainen.
Hänen sydämensä oli sillä lapsella, joka kantoi isänsä nimeä ja joka
muutenkin, ulkomuodoltaan ja koko olennoltaan, oli ilmeinen isänsä.
Lisäksi kiihoitti hänen äidinrakkauttaan salainen pelko tämän
lempilapsen varhaisesta kadottamisesta.

"Varmasti on Neitsyt Maaria valinnut juuri hänet ritarikseen", huokaili
hän usein, "ja määrännyt Félicienin minun lohdukseni!"

Ja samaan suuntaan näyttivät kaikki merkit viittaavan.

Linnanrouvan oli tapana kauniina suvipäivinä samoilla poikineen
metsissä ja kedoilla. Jos hän silloin hetkiseksi pysähtyi levähtämään
jonkun vilpoisan puron reunalle, haihtui Bertrand heti kuin tuuli hänen
luotaan. Hän ei malttanut hetkeäkään pysyä paikallaan. Luonnon hurmaava
kauneus, sen lukemattomat äänet ja värit vetivät häntä puoleensa. Hän
juoksi ja huhuili, matki lintujen liverrystä, tunnusteli, poski maata
vasten, sammalien hienoa samettia, kokoili kimputtain ruusuja ja
liljoja, jotka hän palatessaan riemusta huutaen pudotti äitinsä
polville.

Mutta äiti ajatteli kyynelten sumentaessa hänen silmiään: "Lapsi parka,
paratiisin ruusuja ja liljoja varten luotu!"

Félicien sitä vastoin istui koko ajan äitinsä vierellä katsellen häneen
surullisilla silmillään.

"Lapseni, miksi et mene leikkimään kukkien kanssa?" saattoi äiti
tällöin kysyä.

Ja poika vastasi hiljaa:

"Sinä olet kauniimpi kuin kaikki maailman kukkaset!"

Äiti huokasi sydämessään:

"Onneton lapseni, minun itsekkäälle onnenkaipuulleni uhrattu, kenties
paratiisin porteilta karkoitettu, kuinka voin ottaa vastaan sinun
rakkauttasi, jos se tapahtuu iankaikkisen autuutesi hinnalla! Pyhä
Neitsyt, miksi kuulitkaan silloin minun syntisen mieleni salaisia
toivotteluja! Toisen poikani vuoksi en huolehdi, hänethän olet sinä
itse ottanut armolliseen huomaasi. Kuitenkin paheksuit lahjaani, kun
näit, että annoin sen vastahakoisella sydämellä, ja siksi annoit sinä
minulle tämän toisen, tämän surun lapsen, ja epäsit häneltä armosi.
Kuinka osaankaan minä yksin, ilman sinun apuasi, ohjata hänet oikealle
polulle!"

"Lapseni", kuiskaili hän, "puhuthan syntiä, silmäsi ovat pimitetyt.
Kedon kukkaset ovat kauneinta, mitä Jumala on luonut, ei kukaan ole
kauniimpi niitä, paitsi Jumalan äiti, tuo taivaallinen lilja paratiisin
yrttitarhassa!"

Talvi-iltoina he kaikin kolmisin usein tekivät hiljaisia kuutamoretkiä
linnan valleille. Silloin saattoi Bertrand jäädä tuntikausiksi tähtiin
tuijottamaan ja hänen aavisteleva kaipuunsa paloi tuntemattomien
salaisuuksien maahan. Ihaillen katseli äiti hänen ylevää hartauttaan.

"Hän tuntee jo koti-ikävää Pyhän Neitsyen helmaan", ajatteli hän. Mutta
Félicieniä hän hellävaroin opasti:

"Poikani, luo silmäsi ylös tähtien kirkkauteen. Siellä asuu Jumala."

"Anna minun katsoa sinun silmiisi, äiti", vastasi poika. "Ne ovat
kirkkaammat kuin kaikki tähdet, ja niissä näen minä Jumalan."

Mutta ritarinrouvalle tuotti Félicienin vastaus ainoastaan tuskaa ja
lisää omantunnon vaivoja.

"Selvää on", ajatteli hän, "että Félicien-parka menee kadotukseen
Jumalaa tuntematta, ja selvää on, että juuri minä olen hänen
pyhityksensä tiellä."

Ja taas hän puhui hänelle kauan ja kauniisti ihmisen viheliäisyydestä
ja äärettömästä rakkauden Jumalasta, jonka iankaikkista kuvaa ihmisen
sielun silmissä ei edes rakkaimman omaisen, ei parhaimman ystävän hahmo
saisi koskaan himmentää.

Kun lapset ylenivät nuorukaisiksi, tulivat heidän erilaiset luonteensa
yhä voimakkaammin näkyviin. Bertrand oli ritari kiireestä kantapäähän,
ritari peloton ja moitteeton. Hän oli uljaista uljain, kaikissa
turnajaisissa ensimäinen. Eivätkä kotoiset toimet sittenkään riittäneet
hänelle, hänen mielensä hehkui kaukaisiin seikkailuihin ja
sankaritöihin, samoihin ristinsotiin, joihin hänen isänsäkin kerran
nuorena urhona oli lähtenyt.

Mutta Félicienillä oli tytön mieli. Ei väkisinkään saanut häntä miekan
mittelöihin eikä muihin ritarilliselle asemiehelle kuuluviin
harjoituksiin. Kyyneleet silmissä hän vaikeroi:

"Minun on paljon helpompi ottaa itse vastaan lyöntejä kuin lyödä muita,
ja ennen kuolisin kuin surmaisin jonkun toisen!"

"Voi, minun onneton poikani", huokasi salaa ritarinrouva, "olet
minun kaltaiseni, olet saanut minun heikon naisluontoni minun
nuoruudensyntini vuoksi, sentähden, että kerran kiistasin Pyhän
Neitsyen kanssa lapseni sielusta!"

"Lapseni, armahaiseni, sydänkuormani", haasteli hän, "ihmisen tulee
juuri aina tehdä sitä, mikä on vaikeaa, niin, sitä, mikä on kaikista
vaikeinta, ollakseen Jumalan mielen mukaan! -- Sano, lapseni, mikä
olisi sinulle kaikista vaikeinta?"

Félicien katsoi äitiinsä hymyilevällä surumielisyydellä ja silitti
hänen ohimoilla jo harmenevia hapsiaan: "Erota sinusta, äiti, se olisi
minulle vaikeinta", vastasi hän yksinkertaisesti.

"Niinpä pitää sinun siis erota minusta", puhui äiti ikäänkuin
kuumeessa, "sielusi autuuden vuoksi ja sentähden, että se myös varmasti
on Jumalan tahto. Itsensä kuolettamisen kautta vasta käy tie
paratiisiin. Tiedäthän, että veljesi Bertrand jo valmistelee lähtöä
kauas vieraille maille. Niin, sinne on hän rientävä Pyhän maan ritarien
etunenässä. Hän, näetkös, toimii Jumalan mielen mukaan. Hän on Neitsyen
valittu, kuten isänsäkin. Ja minä aavistan, etten enää koskaan elävin
silmin tule näkemään häntä. En sure, en napise, sillä tämä pyhä retki
avaa hänelle portit iankaikkiseen elämään. Ja jokainen, joka antaa
henkensä pelastaakseen Pyhän maan pahojen käsistä, saa iankaikkisen
elämän. Etkö seuraisi sinäkin veljesi esimerkkiä?"

"Lähtisin riemumielin pakanoiden luo, jos saisin lähteä heidän luokseen
ystävänä, rauhan palmut käsissäni, mutta en voi saapua heidän luokseen
vihamiehenä, sotisopaan puettuna."

"Pakanoita _täytyy_ vihata, se on Jumalan tahto. He ovat Pahan
vallassa."

"Niin, he ovat tietämättömiä ja onnettomia ja tarvitsevat siis enemmän
rakkautta kuin vihaa", puhui Félicien sisäänpäin kääntyneesti. "Rakkaus
yksin voi kypsyttää raa'at rypäleet Herran viinamäessä."

"Jos olet keksinyt otollisemman tavan palvella Jumalan valtakunnan
asiaa kuin taattosi ja veljesi, niin sano minulle. Mitä siis aiot
tehdä? Mistä alottaa?"

"Itsestäni."

"Itsestäsi!" huudahti äiti kauhistuneena. "Kiusaaja ehkä kuiskii
korvaasi joitakin oman onnen pyyteitä, jotka meidän tulee unohtaa. Mitä
sitten tahtoisit itsestäsi tehdä?"

Lämmin tuikahdus valaisi Félicienin tumman katseen.

"Tahtoisin tehdä itseni hyväksi, äiti", sanoi hän sydämellisesti, "ja
sitten, niin, sitten kaikki muut, kaikki ihmiset, nuo pakanatkin..."

"Älä anna ylpeyden hengen saada valtaa itsessäsi. Ei kukaan ihminen ole
kokonaan hyvä, ei voi tullakaan kokonaan hyväksi. Vai oletko koskaan
nähnyt edes kristittyjen joukossa kokonaan hyvää ihmistä?"

"Sinä olet hyvä, äiti", vastasi Félicien.

Ritarinrouva riisti epätoivoissaan hiuksiaan.

"Poikani!" huusi hän, "suuri synti painaa minun tuntoani! Kerran
nuoruuteni ajattelemattomuudessa olen vetänyt kirouksen ylleni ja
sinunkin sielusi yli! Älä kysy miten! Mutta jos minua rakastat, niin
lähde luotani, lähde rukoilemaan meille molemmille armoa Kristuksen
meidän Vapahtajamme haudalla. Se antaisi minulle rauhan."

"Jos se tuottaa sinulle helpoitusta, armas äiti, lähden kyllä. Ja
toivon, että rukoukseni antavat sinulle rauhan", vastasi Félicien.

       *       *       *       *       *

Yhtyäkseen muiden ristiretkeläisten joukkoon oli Bertrandin ja
Félicienin matkattava veneellä pienen vuoristojärven yli.

Heidän saapuessaan rantaan oli ilma mitä ihanin, ja päästäkseen
nopeasti perille valitsivat ritarinuorukaiset aivan keveän ja
nopeakulkuisen haahden.

He olivat jo astuneet purteen, kun he kaukaa näkivät jonkun
juoksujalkaa kiirehtivän heidän jälessään. Pieni, muodoton olento
viittoi ja antoi merkkejä. Nuorukaiset odottivat.

Tulija oli muuan vesipäinen narri, joka ilkeytensä ja elukkamaisten
tihutöittensä vuoksi oli kaikkialta karkoitettu ja joka kauan
henkipattona oli elellyt korven peitossa.

Ilvehtien rupesi hän nuorukaisia rukoilemaan:

"Ottakaa, arvon ritarit, vanha syntisäkki mukaanne eväiksi! Ei ole
enää prinssejä eikä koiria tässä kirotussa kristittyjen maassa,
pakanakuninkaan hoviin halajaisin. Ja sinne kai sinäkin pyrit, kaunis
tyttö", lisäsi hän osoittaen Félicieniä.

Bertrandin veri kuohahti:

"Kurja haaska, pyhäin häväisijä!" huusi hän sivaltaen miekan tupestaan.

Mutta Félicien ehti väliin:

"Malta mielesi, veliseni! Miksi emme ottaisi tätä onnetonta ihmistä
mukaamme! Hän ehkä juuri parhaiten tarvitsee Pyhän maan siunausta. Ja
miksi emme aloittaisi retkeämme hyvällä työllä, ehkä se koituu
siunaukseksi yrityksellemme."

"Hullu olet, veljeni, aina ollut", huudahti Bertrand. "Mutta tämä on
kaikista hulluinta, mitä vielä olen suustasi kuullut. Tuo henkipatto
narri on paha ja ilkeä olento, tuomittava Jumalan ja ihmisten edessä,
kuinka voisi hänestä koitua meille mitään siunausta!"

"Jos hän on paha, voi hänet ehkä voittaa hyvyydellä."

"Mistä olet tuollaista oppinut?"

"Äitini hyvyys on paistanut ylleni, silloin kun itse olen ollut täynnä
pimeitä ja pahoja ajatuksia", vastasi Félicien uneksivasti.

"Enkeli olet, totta tosiaan, veliseni", hymähti Bertrand jo
lauhtuneempana, pistäen miekkansa tuppeen, "Ja tällä kertaa olit oikein
suojelusenkelini. Minulla on kiivas luonto. Enkä kuitenkaan olisi
koskaan voinut antaa itselleni anteeksi, jos äsken olisin tahrannut
puhtaan kalpani noin saastaisella verellä."

"Heitä siis vesitautinen raatosi venheeseen!" komensi Bertrand narria.
"Félicienin vuoksi otan sinut!"

Ja niin he kolmisin lähtivät.

Keskellä järveä nousi äkkiä ankara myrsky. Ja pieni vene, joka oli
liikalastissa, oli joka hetki vaarassa hukkua.

"Yksi mies mereen!" huusi Bertrand. "Muuten olemme hukassa! Siinä nyt
näet tuhmuutesi seuraukset, veli-parkani. Narri on vetänyt kirouksen
ylitsemme! Narri laidan yli!"

"Malta mielesi Jumalan nimessä, veljeni! Ethän toki aio satuttaa
kättäsi heikompaan!" huudahti Félicien.

"Yhden meistä on kuoltava, jotta toiset kaksi pelastuisivat. Ja kuka on
siihen sopivampi kuin tuo paatunut epäsikiö, josta ei ole kenellekään
hyötyä eikä iloa! Hyvän työn tekee ihmisille se, joka vapauttaa
maailman tuollaisesta mätäpaiseesta!"

"Jumalan tähden, rakas veljeni, jos kuolemasta on kysymys, olen minäkin
ehkä siihen sopivampi kuin hän. Jos hän todellakin on sellainen
kauhistus Jumalalle ja ihmisille, olen minä kenties silloin valmiimpi
astumaan Jumalan tuomio-istuimen eteen!"

"Juuri siksi, että sinä olet armelias, lempeä ja hyvä, pitää sinun
vielä kauan elää täällä meidän keskellämme, kanssa-ihmistesi
siunaukseksi! Kätesi ovat pelkkiin hyviin töihin luodut!"

"Mitä hyvää voisi lähteä enää kädestä, joka kerran on kieltäytynyt
ojentamasta oljenkortta hukkuvalle sielulle! En olisi arvollinen
elämään enää hetkeäkään, jos olisin aiheuttanut veljeni kuoleman!"

Ja ennenkuin kukaan ehti arvata, mikä hänellä oli mielessä, oli hän jo
hypännyt laidan yli ja kadonnut syvyyteen.

Kauhistuneina tuijottivat narri ja Bertrand aaltoihin, jotka
silmänräpäyksessä olivat nielleet uhrinsa. Sitten epätoivoisen tuskan
ja kostonhimon soentamana syöksi Bertrand käsiksi narriin heittääkseen
hänet, tuon onnettomuuden aiheuttajan, samaa tietä.

Mutta samassa lankesi hän kuin salaman satuttamana polvilleen purren
pohjalle.

Hänen edessään juuri samalla paikalla, missä Félicien vielä äsken oli
seisonut, seisoi itse Pyhä Neitsyt valkeissa vaatteissa, kultainen
säteikkö pään ympärillä. Ja Bertrand kuuli kuin soiton hyminän hänen
lempeänsuloisilta huuliltaan: "Tämä oli minun rakas poikani, johonka
minä mielistyin."

Samassa tyyntyi myrsky.

"Minä olen nähnyt Jumalan Äidin!" olivat ainoat sanat, mitkä pääsivät
Bertrandin huulilta.

"Totisesti olen minä nähnyt Jumalan Pojan. Hän kuoli minun kurjan
puolesta", nyyhkytti narri.

Ja ritari ja vesipäinen henkipatto itkivät toistensa sylissä.

       *       *       *       *       *

"Pyhä Neitsyt itse on ottanut poikasi, ritari Bertrandin leski!"
saapuivat viestit linnanrouvan korviin.

"Neitsyt Maaria on ilmestynyt! Ihme on tapahtunut!"

"Näetkö, tuolla he jo saapuvat, todistajat, vesipäinen narri ja jalo
ritari Bertrand sylitysten itkien, Jumalaa ylistäen ja siroitellen
tuhkaa silmilleen! Katso, katso, jalo rouva!"

Pitkin tietä samosi taaja ihmisjoukko, ja munkkien kuoro kuului
laulavan:

    "Sub tuum praesiduum confugimus,
    Sancta Dei Genitrix, Sancta Dei Genitrix..."

Bertrand polvistui äitinsä eteen:

"Äiti, anna minulle anteeksi, olen ollut huono poika. En ole malttanut
kuunnella opetuksiasi. Olen ollut sokea. Olen yrittänyt valloittaa
Jumalan valtakuntaa ulkonaisen taistelun tietä ja unohtanut sisäisen.
Nyt vasta ovat silmäni avautuneet. Äiti, nyt en enää luovu viereltäsi.
Näytä minullekin tie paratiisiin, niinkuin näytit veljelleni
Félicienille! Jotta minäkin kerran kelpaisin Jumalan Äidille!"

Koko kansanjoukko polvistui ritarin esimerkkiä seuraten. Ja munkit
rukoilivat:

    "Sed a periculis cunctis liberata nos semper,
    Virgo gloriosa, Virgo gloriosa..."

"Jumalan äiti itse opasti häntä, en minä sokeista sokein!" nyyhkytti
ritarinrouva. "En tuntenut Pyhän Neitsyen omaa!"

"Hän oli Jumalan Poika! Hän kuoli minun kurjan syntisen puolesta",
todisti narri. "Ja minä pilkkasin häntä! Tästä lähin tahdon pyhittää
elämäni hänen muistolleen!"

"Niin on hyvyyden voima sittenkin suurempi kuin pahuus ja rakkaus
väkevämpi kuin sotajoukot!" sanoi Bertrand.

"Hän tahtoi lähteä Pyhälle maalle rauhan palmut käsissään! Hän oli siis
oikea Pyhän Neitsyen ritari. Niin vähän me ihmiset tajuamme taivaan
aivoituksia", kuiskasi itsekseen ritarinrouva.

"Ihme! Ihme! Ihme on tapahtunut. Pyhä Neitsyt itse on näyttäytynyt!"
kuului sankasta pyhiinvaeltajaparvesta yhä uusiutuvia huudahduksia, ja
munkit virittivät jälleen virren:

    "Pia mater et humilis,
    ora pro nobis!"

Pyhän Félicienin luostari tuli pian kuuluksi siunauksellisesta
toiminnastaan. Keskellä levottoman ja väkivaltaisen ajan kauhuja
levitti se Neitsyt Maarian tavoin suojelevan kätensä jokaisen apua
tarvitsevaisen yli.

Mutta vähitellen sen hurskaat asujamet toinen toisensa jälkeen
muuttivat Ikuisuuden kartanoihin. Ja lopulla nähtiin sen autioissa
suojissa enää vain vanha, valkeahapsinen, vesipäinen erakko, joka
horjuvin askelin kasteli luostaripihan ruusuja ja vapisevalla kädellään
ojensi vesiruukun väsyneelle vaeltajalle. Mielellään hän myös johdatti
vieraan haudalle, jonka alla lepäsi hurskas äiti ja hänen molemmat
Pyhälle Neitsyelle lahjoittamat lapsensa.

Ja hellin, lapsellisin värein maalattu Neitsyen kuva hymyili haudan
yläpuolella olevasta muurikomerosta lempeää hymyään satavuotiselle
katumuksentekijälle, ojentaen häntä kohti valkoista paratiisin liljaa
pian lähestyvän vapahduksen merkiksi.



SINIYÖN TARU


Kaukana aamuruskon kukkuloilla eleli muinoin pyhä veljeskunta, jonka
elämä oli omistettu kaikkivaltiaan ja salaperäisen Suuren Hengen
palvelukselle.

Tämän luonnonluostarin koossapitävänä voimana oli vanha, lumivalkea
Syvärauha, joka lempeän ja viisaan isän tavoin ohjasi lapsiaan. Hänellä
oli, ei vain sanskriitin ja muinaisten jumalaistietojen, vaan myös
ihmissydänten salatut avaimet hallussaan. Hän osasi punnita
iankaikkisuuden vaa'alla haihtuvain elonhetkien kultaa ja vallita
vapaudella kohoavia sieluja.

Autuuden Toivon majoissa, joksi noiden pyhien veljien yhdyskuntaa
nimitettiin, pyrittiin Suuren Hengen lähelle kaikkia niitä erilaisia
teitä, joita haltioituminen, totuudenjano ja siveellinen toimintahalu
ihmiselle avaa. Kukin sai valita hartaudelleen mieleisensä
ilmaisumuodon.

Veljistä nuorin, joka kauniin lauluäänensä vuoksi oli saanut nimekseen
Helisevä Puu, oli tummakiharainen, kalpea ja haaveellinen. Hän vaelteli
päivät päästään yksinäisen hurmauksen vallassa himmeässä pilarikossa
uhritulten vierillä, ja hänen joka hetki uudestisyntyvä laulunsa kohosi
aamuin illoin pyhästä seetri- ja sypressilehdosta kohti korkeutta kuin
suitsutus.

Mutta noiden ikuisena hämäryytenä hymiseväin pyhien puiden
ulkopuolella oli sensijaan elämää ja kirjavuutta. Siellä ryöppysivät
kirkassilmäisten kukkien riemuavat pengermät laineina alas aurinkoisia
rinteitä, ja niiden juurilla levisi ruusustoina, palmuviitoina ja
uhkuvina hedelmätarhoina notkuvia laaksoja, joiden halki vienot,
piilipuiden varjostamat vedet uurtuivat kuin hopearihmat.

Siellä, veden solinan ja lintujen helskyttelevän liverryksen keskellä,
ahersivat Autuuden Toivon maallikkoveljet kylväen ja kastellen
kaikenlaatuisia hyödyllisiä yrttejä, oksastaen puita, kooten ja
kuivaten hedelmiä. Ja heidän keskellään käyskeli heidän päämiehensä,
helläkätinen tarhuri Kultasäde, jonka tukka oli keltainen kuin kulta ja
silmä lämpöinen kuin auringon kypsyttävä säde.

Kansa, joka veljeskunnan ryytimaasta kävi noutamassa itselleen
elantotarpeita, ei voinut kylliksi ylistää Kultasäteen ihmeellistä
kauneutta.

"Hän on itse yrttitarhansa ihanin kukkanen", sanoivat he kaikki "ja
hänen poskensa pyöristys on hienompi ja pehmeämpi kuin persikan."

Mutta sentään oli suuremman rakkauden ihmisten parissa saavuttanut
nöyrä ja hiljainen, mitättömän näköinen Vedenkaari.

Ei kukaan tiennyt, mistä hän oikeastaan oli saanut nimensä. Siitäkö,
että hän aina oli harmaaseen puettu, ijätön ja väritön kuin veden
aaluva sumuisena päivänä? Vai siitäkö, että hän aina piili nimettömän
vaatimattomuuden varjoon niinkuin sateen pisara, joka taivaalta
kiiruhtaa maan pimeään syliin kenenkään näkemättä virvoittamaan
nääntyneen luonnon juuria?

Vedenkaari tunsi olevansa jumalanpalvelija ainoastaan olemalla ihmisten
auttaja. Sentähden oli hän kieltäytynyt siitä häiritsemättömän rauhan
siunauksesta, mistä muut veljet nauttivat, mennäkseen ulos
tuntemattomille kurjuuden kujille auttamaan köyhiä ja sairaita,
pelastamaan vuorille tai aavikoille uupuneita, opastamaan eksyneitä,
joten ei kenenkään väsyneen vaeltajan tarvinnut mennä Autuuden Toivon
majojen sivuitse saamatta sieltä hoivaa ja turvaa.

Merkillisin kuitenkin kaikista pyhistä veljistä oli Siniyö. Hänessä oli
jotakin rajatonta ja salaperäistä niinkuin vaikenevassa taivaanlaessa,
kun se illan tullen pilviotsaisena laskeutuu aution tunturin huipulle
aamua odottamaan. Ja Suuri Henki vaikutti hänessä välittömämmin kuin
muissa. Hän saattoi kuulla Hänen äänensä tuulen huminassa ja aaltojen
kohinassa, ukkosen jyrinässä ja hiipuvan hiilloksen hiljaisessa
ritinässä. Hän näki Hänen kuvansa syvinä, sykähdyttävinä unelmina
milloin lähteen silmässä, milloin sateenkaaren kajastuksessa, milloin
kesäillan ruskottavissa hattaroissa, milloin ikivanhojen puiden
mahtavissa varjoissa. Hän luki Metsien ja Merien kirjasta asioita vielä
ihmeellisempiä ja salatumpia kuin ne, jotka löytyvät pyhissä kirjoissa
sanskriitin kielellä.

Sentähden oli hänet kokonaan jätetty yksinäisyydelle ja vapaudelle. Hän
vaelsi missä sattui, luostarille pyhitetyn alan ulkopuolellakin, samoin
kuin tuo pieni armelias harmaa velikin, mutta karttaen ja paeten
ihmisseuraa. Ainoastaan joskus sattumoisin, kohdatessaan Vedenkaaren
jossakin hurskaassa toimituksessa, auttoi hän tätä, joka oli
ruumiiltaan hento ja heikko, nostamaan jotakin suurta kuormaa, sillä
hänen verensä oli väkevä kuin aurinkoinen meri. Ei kukaan jaksanut
kantaa harteillaan niin suuria taakkoja eikä samota niin pitkiä matkoja
kuin hän.

Mutta Siniyön yksinäiset vaellukset kävivät aikaa myöten yhä pitemmiksi
ja pitemmiksi. Hän kiipesi vuorille niin korkeille, ettei mikään
ihmisjalka ollut niitä vielä ikinä koskettanut, hän unohtui
tuntikausiksi keskelle polttavaa aavikkoa kadottaen tunnostaan ajan ja
paikan sen hiekkajyvien äärettömyyden edessä, ja hän antoi veneensä
ajautua ulapalle autioina tähtiöinä, jolloin syvyyden ja korkeuden
kartanot paljastivat salaperäiset hahmonsa yltä ja alta. Hänen halunsa
paloi etsimään Suuren Hengen heijastusta yhä pohjattomammista
lähteistä, yhä ylhäisemmistä taivaankaarista.

Mutta yhtä usein pysähtyivät hänen silmänsä siihen pieneen
muurahaisvilinään, joka siellä täällä meren rannalla ja vuoren
rinteellä osoitti kaupungin paikkaa. Sinne hänellä ei ollut lupa mennä,
olihan hän vihkiytynyt yksinäisyydelle. Mutta ajatuksiaan ei hän
voinut estää sieltä. Etenkään senjälkeen, kun hän kerran eräässä
vastaantulevassa karavaanissa oli nähnyt nuo mustat silmät, nuo valkean
vaipan alla värähtelevät hienot jäsenet, tuon ihanan tuntemattoman,
joka ilmestyksen tavoin oli kohonnut hänen eteensä hiekkameren
yksinäisyydestä ja jälleen häipynyt pois kirjaillun kameelinsa
keinuvalla kannella.

Senjälkeen kapinoi hänen ajatuksensa: Miksi piti hänen etsiä Suurta
Henkeä vain vuorilähteistä, vain merestä ja taivaasta, miksi ei hänen
silmistään? Olivathan ne kirkkaammat kuin vuorilähde, syvemmät kuin
meri ja äärettömämmät kuin taivas!

Ja yhä korkeammalle ja korkeammalle vuorten yksinäisyyteen kiipesi
Siniyö paeten haaveittensa houkutusta.

Vihdoin hän ei päässyt etemmäksi enää. Hän oli ikuisen lumen ja jään
valtakunnassa, ja sakea pilvi peitti häneltä kaiken, sekä erehtyväisten
asunnot tuolla alhaalla, myrhan ja balsamin tuoksuisissa,
nauruahelisevissä kylissä, että Suuren Hengen kirkkauden taivaalla.

Silloin hän painoi polttavan otsansa lumeen ja itki.

"Mitä hyötyä on minulla siitä", valitti hän, "että osaan lukea Metsien
ja Merien kirjaa, kun en koskaan saa lukea Elämän kirjaa enkä tavailla
ihmisten sydämiä! Oi, Suuri Henki, silloin vasta olet todella suuri,
jos olet sielläkin; silloin vasta olen oikea palvelijasi, jos löydän
sinut sieltäkin! Ja minä löydän. Ainoastaan yhtä anon minä Sinulta.
Anna minulle rakkauden lahja! Se on se tuli, jolla sulatan sydämet
niinkuin aurinko sulattaa jään, jolla poltan pois sen kuonan, mikä
vielä pimittää kuvasi tomun lasten sieluissa! Se on se soihtu, jonka
avulla löydän Sinut!"

Siniyön kuumat kyyneleet sulattivat jäisen kallion kyljen ja hänen
rukouksensa puhkaisivat itselleen tien aurinkoon. Hänen jalkojensa
juureen muodostui lähde, jonka helmeilevässä välkkeessä Siniyö jälleen
näki Kaikkivaltiaan. Mutta Hänen ilmestyksensä katsoi häneen nyt tuon
ihanan tuntemattoman silmillä ja niin pakoittavalla voimalla kuin ei
vielä koskaan ennen.

Siitä ymmärsi Siniyö, että hänen rukouksensa oli kuultu ja että
rakkauden ihme oli ottanut hänet valtoihinsa.

Täynnä riuduttavan ikävän ja riemullisen odotuksen vavistusta riensi
Siniyö myrskynä alas vuorelta, kysellen tien varsilta neuvoa
kulkiessaan:

-- Metsän himmeä siimes, sano minulle, minne on mennyt minun armaani?

-- Hän on laskeutunut hehkuvalle tasangolle.

-- Tasanko, minne on mennyt minun armaani?

-- Hän on vierryt vesihelmisen virran tietä.

-- Kaunis, vesihelminen virta, sano minulle, onko hän lähelläkin?

-- Hän on luopunut minusta ja kääntynyt mutkittelevalle polulle.

-- Polku, näetkö häntä vielä?

-- Hän on jättänyt minut ja sortunut valtamaantielle.

-- Oi, valkoinen maantie, kaupungin tie, sano minulle, minne olet hänet
vienyt?

-- Marmorikadulle, joka johtaa kultaiseen kaupunkiin.

-- Oi, häikäisevä valontie, vieläkö hyväilet hänen valkoisia jalkojaan?

-- Hän on astunut sisälle kuninkaan palatsiin.

-- Oi, palatsi, maanpiirin kunnia, anna hänet minulle!

Ja Siniyö, jonka rakkaus oli tehnyt runoilijaksi, istuutui kuninkaan
palatsin portille laulamaan armaansa ylistystä. "Tietäkää kaikki
kansa", niin hän lauloi, "ettei ole toista niin ihanaista ihmisten
tytärten seassa. Hänen hiuksensa ovat mustemmat kuin etelän yö ja
hienommat kuin silkkiäispuun kuidut. Hänen silmänsä ovat kirkkaammat
kuin vuorilähde, syvemmät kuin meri ja äärettömämmät kuin taivas. Hänen
rakkautensa on suloisempi kuin viini, kallisarvoisempi kuin kallein
helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin."

Näin lensi kuninkaantyttären maine hänen laulunsa siivillä halki
maailman, ja kaikilta ilmansuunnilta alkoi tulvata kosijoita hänen
luokseen.

Niitä tuli kameelien, norsujen ja uhkeiden orhien selässä. Ihanaisesti
vyötettyjä nuorukaisia ja kultakypäräisiä miekkamiehiä. Ja heidän
jälessään tuli pitkät saatot orjia, jotka kantoivat lahja-aarteita.

Kilpailun tuoksinassa peittyi palatsin kynnys vereen ja kukkasiin.

Kaikki saivat tulla koettamaan onneaan. Ainoastaan Siniyölle, joka
tomussa ja pölyssä ja rakkautensa näännyttämänä virui palatsin
portilla, lähetti kuninkaan tytär tällaisen sanan:

"Olet liian ruma ja köyhä tavoittamaan kättäni. Etkö siis tiedä, mitä
minusta lauletaan: että minun rakkauteni on kallisarvoisempi kuin
kallein helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin. Ainoastaan
kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä sinä voit päästä luokseni,
sillä minun hiusteni yö himoitsee jalokivien tuikkavia tuliperhosia ja
minun rakkauteni vaatii kultaisen lippaan asuakseen ja purppuraisen
verhon levätäkseen."

Tästä sanasta murtui Siniyön sydän, ja suuri tyhjyys lankesi hänen
ylleen.

"Minun lauluni", ajatteli hän, "jonka tuli soida Suuren Hengen
ylistystä, on rangaissut minua, koska olen kaiuttanut sitä tomun lapsen
kunniaksi."

Hän lähti murheellisena astumaan ja huomaamattaan saapui hän samaan
paikkaan erämaan laidassa, jossa hän kerran oli nähnyt tuon kauniin
kuninkaantyttären. Ja nyt muistui hänen kuvansa hänen mieleensä
kauniimpana kuin milloinkaan.

Hän puhkesi katkeraan valitukseen:

"Mitä hyötyä oli minulla rakkauden lahjasta, kun en kuitenkaan saanut
rakastettuani! Minä houkko, joka aioin sulkea hänet sydämeni kultaiseen
lippaaseen, koristaa hänet laulujeni jalokivillä ja verhota hänet
rakkauteni purppuraan! Ikäänkuin ne olisivat olleet hänen arvoisiaan!
Himon, tuskan ja turhamaisuuden mitättömiä helyjä ne olivat ja ne
kylvivät vihaa, murhaa, mustasukkaisuutta ja kaikenlaista levottomuutta
hänen kynnykselleen ja istuttivat ylpeyden hengen hänen sydämeensä. Ei
ole rakkaus oikea tie ihmisten sydämiin. Oi, Suuri Henki, sitten vasta
olet todella suuri, Ihmisten Hyväntekijä, jos muutat tuon erämaan
hiekan edessäni kullaksi ja jalokiviksi ja annat sen kaiken minulle,
jotta minä kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä myöten pääsisin
hänen luokseen, sovittaisin vääryyteni ja kirkastaisin Sinun kuvasi
hänen sydämmessään!"

Samassa alkoi koko erämaa säteillä ja säihkyä, ja taivaanrannalla
siinsivät kangastuksena kultaisen kaupungin portit. Siitä ymmärsi
Siniyö, että Suuri Henki taaskin oli kallistanut korvansa hänen
huokaukselleen.

Siniyöstä tuli rikas, vielä rikkaampi kuin kaikki ne kypäräsulhot,
jotka hän köyhänä laulajana oli nähnyt vierivän ohitseen palatsiin.

Mutta kulta sai vallan hänessä ja kulta kovetti hänen sydämensä.

Turhaan odotti kuninkaantytär luokseen sitä, joka kultavuoriensa takaa
hallitsi puolta maailmaa ja jonka aarreaitassa oli jalokiviä niinkuin
erämaassa hiekkajyviä. Vihdoin ei hän enää voinut vastustaa palavaa
kaipaustaan, vaan pukeutui kauniiksi, riipusti käädyt kaulaansa ja
helmiristit rinnoilleen ja lähti Siniyön luo.

"Sinä yksin olet voinut vastustaa kauneuteni voimaa", sanoi
kuninkaantytär. "Kaikista maanpiirin mahtavista olet sinä ainoa, joka
et ole tullut minua kumartamaan. Sinä olet voimakkaampi ja ylpeämpi
kuin kaikki muut, ja siksi minä rakastan sinua. Olen heittänyt pois
ylpeyteni, jotta sinun ei tarvitsisi heittää omaasi."

Siniyö raoitti väsyneesti silmiään:

"Olet liian ruma ja köyhä minulle. Sinun pääsi on tyhjä kuin lasihelmi,
sinun sydämesi on kuollut kuin kivi ja sanasi täynnä kavalia käärmeitä
niinkuin jäsenesi kissan kultakäätyjä."

Tämän sanottuaan kovettui hänen sydämensä vieläkin enemmän.

Ja mitä enemmän ihmiset kiittivät ja kumarsivat häntä ja tuhlasivat
hänelle suosionosoituksiaan, sitä enemmän hän inhosi, halveksi ja
vihasi heitä, tietäen heidän rakastavan vain hänen rikkauksiaan. Ei
missään ympärillään nähnyt hän enää vilpittömiä mieliä, kaikkialla vain
valhetta ja imartelua.

Siitä vapautuakseen pujahti hän joskus valepuvussa ulos asunnostaan ja
kierteli tuntemattomana vaeltajana kurjaliston kaupunginosissa. Raa'at
solvaukset ja töytäykset ja hänen omaa maankuulua nimeään kohtaan
singotut herjasanat vaikuttivat silloin hänen kullanpölyiseen sieluunsa
virkistävästi kuin kylpy. Nämä köyhät ja hätääkärsivät ihmiset olivat
sittenkin ainoat, joita hän vielä saattoi kunnioittaa, sillä he ainakin
kadehtivat ja kirosivat häntä rehellisesti. Mutta hänen kätensä
kieltäytyi heitä auttamasta, sillä hän oli liian ylpeä ostamaan heidän
rakkauttaan.

Omantunnon rauhan luuli hän kuitenkin siitä huolimatta voivansa
itselleen kustantaa, ja hän palkkasi erityisiä viranhoitajia
hyväntekeväisyyttä harjoittamaan. Mutta tuskin olivat nämä kultaan
koskettaneet, kun he jo kuivettuivat hyviin töihin kykenemättömiksi.

Näin kävi jokaisen, joka siihen koski.

Kaikkialla, missä kulta kulki, puhalsi itara ja hedelmätön
itsekkäisyyden henki sielut sammuksiin, ja se jätti jälkeensä pelkkiä
erämaita.

Ja Siniyö itse riutui pois. Hän ei enää tuntenut, ei tahtonut, ei
halunnut mitään. Kaikki inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden siteet
katkeilivat hänen sielustaan. Ikävyys kalvoi häntä, elämä painoi, ilma
tukahdutti. Hän oli kuin elävänä haudattu kultavuoriensa alle.

Sen vihdoin ymmärrettyään kauhistui Siniyö. Ja viimeisillä voimillaan
hän kokosi kaikki aarteensa ja kaivoi ne syvälle maan sisään, jotta ei
kukaan enää koskaan löytäisi niitä. Muun omaisuutensa kantoi hän
roviolle.

Ja sitä myöten kuin tulen liekit nielivät sitä ja se katosi hänen
silmistään, suli hänen sydämensä, ja vihdoin laukesi hän helpottavaan
itkuun huoaten:

"Oi, Suuri Henki, Ihmisten Armahtaja, pyyhi pois minun pahojen tekojeni
ja minun tekemättömien hyvien töitteni jäljet! Kuolemaa ja kirousta on
levittänyt maailmaan se kulta, jonka olen ihmisille antanut, sillä sitä
antaissani on minun sydämeni ollut kovempi kuin kivi ja henkeni
hedelmättömämpi kuin erämaan hiekka. Ei ole kulta oikea tie ihmisten
sydämiin. Kullan vuoksi kadotin kauniin rakastettunikin. Mutta ehkäpä
kadotin sen, jota rakastin, että oppisin rakastamaan myös niitä, joita
en vielä rakastanut. Ei ole ihmisten sydämiin varmastikaan muuta tietä
kuin hyvyys, hyvyys! Oi, että minä vielä saisin elää ja olla hyvä!"

Kun Siniyö oli uhrinsa toimittanut, tunsi hän sydämensä jälleen
lämpimäksi ja laajaksi. Siitä hän ymmärsi, että taivaallinen tuli oli
armonsa alttarilta taas heittänyt kipinäisen hänen sieluunsa ja antanut
hänen jälleen elää.

Hän vaelsi takaisin kaupunkiin mitättömänä ja nöyränä pyytäen
ainoastaan saada palvella ihmisiä ja olla hyvä.

Mutta kun hän oli köyhä, ei hän voinut auttaa lähimmäisiään muulla kuin
kättensä työllä.

Kun ihmiset huomasivat, että tässä oli sellainen mies, joka ei vaatinut
mitään itselleen eikä pitänyt puoliaan, sälyttivät he hänen päällensä
kaikki raskaimmat ja karkeimmat työt, orjuuttivat häntä ilmaiseksi,
sallimatta hänelle edes yön lepoa ja raviten häntä potkuilla ja piiskan
sivalluksilla.

Perin heikkona ja uupuneena täytyi Siniyön vihdoin rukoilla itselleen
helpompaa tehtävää. Nälästä ja rääkkäyksestä tutiseva kun hän oli,
luulivat jotkut häntä jo ikälopuksi ja myöntyivät säälistä suomaan
hänelle talonvahdin paikan.

Tässä toimessa hän aluksi näytti voivan menestyä. Mutta kun tuli
tietyksi, että tuon talon vahtina oli sellainen mies, joka ei lyönyt,
vaikka häntä lyötiin, eikä koskaan sanonut pahaa sanaa lähimmäisestään,
käyttivät hänen isäntäväkensä vihamiehet tilaisuutta hyväkseen,
murhasivat talon omistajat ja ryöstivät sen putipuhtaaksi aivan hänen
silmiensä edessä.

Siniyö joutui nyt syytteeseen ja sai istua kauan vankityrmän
syvyydessä.

Kun hän sieltä vihdoin pääsi vapaaksi, ei kukaan enää huolinut hänen
apuaan, tai sitten tarvitsivat ihmiset sitä sellaiseen, johon hän ei
kyennyt: väijymiseen, varastamiseen, pettämiseen, valehtelemiseen,
keinottelemiseen ja murhaamiseen.

Vihdoin otettiin hänet oikein valtakunnan nimessä uudestaan kiinni,
pantiin ase käteen, ja hänelle annettiin määräys mennä yhdessä muiden
kanssa tappamaan valtakunnan vihollisia. Kun hän niskoitteli,
kieltäytyi edelleenkin surmaamasta ketään, julistettiin hänet
yhteishyvän viholliseksi ja maan kavaltajaksi. Ja tällä kertaa olisi
hän silmänräpäyksessä saanut hengellään maksaa tottelemattomuutensa,
ellei häntä vähämielisenä olisi vapautettu ja heitetty korpeen
kuolemaan.

Siinä hänen mättäällä istuessaan ja ihmetellessään sitä, ettei kukaan
maailmassa pyytänyt hyvyyttä, niin, ettei maailmassa edes ollut lupa
olla hyvä, kulki siitä ohi muuan vanha ja sairas kerjäläinen, joka
aneli almua. Siniyö tuli iloisesti liikutetuksi tästä kauan
kaipaamastaan hyväntyön tilaisuudesta, mutta samassa muisti hän, ettei
hänellä ollut mitään antaa.

"Rakas veljeni!" sanoi hän, "ei minulla ole muuta kuin nämä repaleet
ylläni. Jos niillä voin auttaa sinua, niin ota ne!"

Kerjäläinen myöntyi. Mutta tuskin oli Siniyö saanut vaatteensa
riisutuksi, kun jo kerjäläinen oikaisi koukistuneen vartalonsa ja
rähähti ilkamoivaan nauruun:

"Tahdoin vain todistuksen siitä, että tosiaan olit vähämielinen! Minä
olen rosvo ja nämä sinun rääsysi ovat minulle kullan arvoiset. Tästä
lähin olen minä Siniyö. Sinulla on ennestään huono maine, jonka loistoa
minä nyt aion vähän lisätä. Sinun nimissäsi voin suorittaa vielä monta
mainehikasta tekoa, poikaseni! Sinä et osaa todistaa minua vastaan,
etkä kelpaa siihen, vaikka osaisitkin!"

Ja rosvo sitoi Siniyön köydellä kiinni puuhun ja jätti hänet siihen.

Suuret tuskankarpalot vierivät Siniyön otsalle, ja hän huusi taivaalle:

"Oi, Suuri Henki, Ihmisten Opettaja, miksi tämä kaikki minulle
tapahtuu? Ei ole siis hyvyydelläkään valtaa ihmisten yli! Hyvyys ei ole
muuta kuin heikkoutta. Enkö ole ollut kuin majakanvartija, joka
väärästä säälistä ja mitättömiin tarpeisiin on jaellut pois öljyn
lampusta, jonka piti valaista elämän suurta valtamerta! Oi, Suuri
Valonantaja, anna minulle säkene sinun ikuisesta valostasi! Sitä ilman
palvelee hyväkin pahaa, niinkuin minäkin olen tehnyt. Minun typeryyteni
syy on se, että nyt pahuus riemuitsee ja hyvyys on kärsinyt tappion.
Oi, Ikuinen Järki, heitä soihtu minun aivojeni pimeyteen, jotta voisin
hävittää pahan juuriaan myöten ja perustaa maailmaan hyvyyden
valtakunnan!"

Ja katso, puu kumartui hiljaa vankiraukan yli ja irroitti hellävaroin
hänen siteensä.

Kaikkivaltias oli vielä kerran täyttänyt hänen erehtyvän ihmismielensä
rukouksen.

Siniyö sai valon vallan. Hänen aivojensa fosfori paloi väkevällä
ylemmyydellä yli kaiken muun kansan, itsetietoisena ja kaikkivaltiaana.
Sen sähköllä loihti hän esiin luonnon ja ihmishengen salatuimmat
voimat, pakoitti ne itselleen alamaisiksi ja keskitti ne kaikki
hyvyyden valtakuntaa valmistamaan. Hän keksi järjestelmiä, niin
nerokkaita ja täydellisiä, ettei kurjuudella ja onnettomuudella enää
ollut mitään jalansijaa, ja puolustuskoneita niin murhaavia ja
henkeviä, että tavallinen raaka pahuus väistyi niiden tieltä kuin
varjo.

Lopuksi oli hänen vain enää erotettava nisut lusteista ja muserrettava
hyvyyden valtakunnan viholliset. Pahan täytyi saada palkkansa, jotta
ihmiset jälleen voisivat uskoa oikeuteen.

Ketkä olivat pahoja?

Oh, niitä oli hän nähnyt pitkän vaelluksensa aikana monenlaisia. Hän ei
enää oikein tarkasti voinut palauttaa mieleensä heidän pahuutensa
mittaa ja määrää. Heissä oli sentään aina ollut jotakin hyvääkin. Siltä
ainakin nyt tuntui. Miten aika lievensi! Miten se upotti unhoon kaiken
ruman ja nosti esiin muistojen merestä vain kauneuden katoamattomat
satusaaret, sen simpukkahelmelliset riutat. Mutta eihän hän ollut
kokenut elämässään tuota kaikkea! Tai oli sittenkin! Ja jokainen helmi
oli pusertunut esiin kirvelevästä sydäntuskasta, ja tuska saanut
alkunsa pahuudesta. Niin, juuri nuo ihmis-ilkimykset olivat tämän
kauniin helmitien hänen sieluunsa kirjailleet.

Ja mitä kauemmin Siniyö heihin katsoi, sitä kirkkaammiksi heidän
hahmonsa muuttuivat hänen mielessään ja lopuksi he muodostivat, nuo
hänen elämänsä pahantekijät, hänen sisäisten silmäinsä edessä vain
yhden ainoan, sankan ja juhlallisen saaton, joka hitaasti ja hartaasti
vaelsi kohti tuon uuden hyvyyden valtakunnan säteileviä portteja.
Nekin, joissa oli kaikkein vähinten hyvää, nyökkäsivät hänelle kuin
hyväntekijälleen kiitollisina ja onnellisina päätään, ikäänkuin
vakuuttaen: jos me olemmekin huonoimpia, on meissä silloin myös eniten
kasvamisen ja kaunistumisen varaa, eniten tilaa hyvälle, eniten ilon
aiheita itsellesi, meistä tulee vielä uuden valtakuntasi parhaita
jäseniä...

Niin, ehkäpä olikin vain pelkkä onnettomuus syynä heidän pahuuteensa,
ja siellä hyvyyden valtakunnassa muuttuvat pahatkin hyviksi, ajatteli
Siniyö, ja hänen järkensä, joka ei tähän asti kertaakaan ollut jättänyt
häntä pulaan, kieltäytyi häntä neuvomasta enempää.

Silloin päätti hän lähteä yksinäisyyden hiljaisten lähteiden luo
kirkastumaan.

Vaelluksensa varrella koetti hän koko ajan etsiä vastaantulevien
ihmisten kasvoilta tuota parantumatonta pahuutta, josta hän ennen niin
oli kärsinyt ja jonka hävittämiseksi hän oli keksinyt mahtavat
murhakoneensa. Mutta ihme, hän ei löytänyt sitä enää! Pikemmin oli hän
näkevinään jokaisen vastaantulijan silmässä heijastuksen Suuren Hengen
läsnäolosta.

Liian pitkäaikainen tuijottaminen hyvyyden kaukovaltakuntaan oli
nähtävästi huikaissut hänen näkönsä.

"Voi minua sokeaa raukkaa", vaikeroitsi hän, "joka en osaa enää erottaa
pahaa hyvästä, enkä Suurta Henkeä ryövärin sielusta! Tai ehkä olen
erehtynyt alun pitäin! Tai ehkä on maailma ennenkin ollut hyvä ja minä
itse yksin paha! Minä itse olen ollut itsekäs, ylpeä, kullanhimoinen,
julma, murhan- ja kostonhaluinen ja olen nähnyt muut itseni kaltaisina!
Kuka voi antaa valoa minun hämäryyteeni? Luostarin vanhus, viisas
Syvärauha on ainoa, ainoa! Takaisin, takaisin hiljaisuuden pyhiin
kartanoihin!"

Autuuden Toivon majoissa oli paljon muuttunut Siniyön poissa ollessa.

Se ei ollut enää sama rauhan ja siunauksen tyyssija kuin ennen. Kun
veljet olivat tulleet tietämään, että Siniyö oli luopunut heistä
maailman vuoksi, olivat he pahentuneet hänestä, ja heidän keskuudessaan
vallitsi nyt ainainen riita, kateus, katkeruus ja kaikenkaltainen
levottomuus ja tyytymättömyys.

"Siniyö istuu kuninkaantyttären portilla ja laulaa kaikelle kansalle
kooten mainetta ja kunniaa, joka oikeastaan kuuluisi minulle", ajatteli
Helisevä Puu.

"Siniyöllä on yhtä paljon kultaa ja koristuksia kuin minulla on
puissani pomeransseja ja yrttitarhassani kukkasia, eikä hän ole tehnyt
mitään niitä ansaitakseen", ajatteli Kultasäde.

"Siniyö on tehnyt hyvyydestään oman ylpeytensä keppihevosen, vienyt sen
kaduille ja turuille kaikkien nähtäväksi, pahojen ja pakanoiden
pilkattavaksi, ja riistänyt täten harmaalta hiljaisuudeltani pyhyyden
sädekehän", ajatteli Vedenkaari.

Ja he unohtivat työnsä ja kinastelivat keskenään niin, että heidän
melskeensä tyrehdytti lintujen laulun ja purojen solinan.

Ainoastaan vanha Syvärauha pysyi niinkuin ennenkin vaikenevassa
yksinäisyydessään.

Kun Siniyö saapui luostariin, ottivat veljet hänet vastaan iskuilla ja
ivasanoilla.

"Me uskoimme, että sinä yksinäisillä vaelluksillasi etsit Suurta
Henkeä, mutta sinä etsitkin pahaa maailmaa ja sen viettelyksiä ja pidit
meitä kaikkia pilkkanasi. Niin, sinä kavalsit meidät ja samalla kaiken,
mitä meissä oli parasta, ja näin pahoiksi olet sinä meidät nyt tehnyt!"
huusivat he.

"Rakkaat veljet", vastasi Siniyö hiljaisesti, "olette oikeassa: minä
olen ollut paha ja minä yksin, ette te, ei maailmakaan, vaikka sitä
kerran luulin siksi. Mutta se johtui vain siitä, että näin silloin
maailman itseni kaltaisena. Olen paljon vaeltanut ja tullut lopulta
siihen uskoon, että nousimme me vuorille tai laskeuduimme me laaksoon,
menimmepä vaikka maailman ääriin asti, emme koskaan kohtaa muuta kuin
oman itsemme elämän tiellä. Olen tullut huomaamaan, että meille ei
tapahdu muuta kuin mitä me tahdomme itsellemme tapahtuvan, sillä
sisäinen tapaus on ainoa todellinen. Jos rakastatte, eivät rakkautenne
ulkonaiset vaiheet merkitse mitään, ainoastaan ne itsetuntemuksen vaot,
jotka se viljelee sielunne syvyyksiin. Jos teidät kavalletaan, ei itse
kavallus ole mitään, ainoastaan se anteeksiantamus ja tietoisuuden
valo, jotka se teissä synnyttää. Jos ei tuo kavallus ole vahvistanut
teidän uskoanne, avartanut teidän näköpiiriänne, syventänyt teidän
rakkautenne alaa, on teidät turhaan petetty, eikä teille silloin ole
tapahtunut yhtään mitään."

Syvä ihmettely ja itsetutkisteleva hiljaisuus lankesi veljien yli.

Samassa aukeni Syvärauhan hartauskammio ja vanhus astui sieltä ulos
sauvaansa nojaten ja tullen veljien luo.

"Lapset, mistä tämä hiljaisuus ja rauha keskellänne?" kysyi hän. "Ja
miksi ovat linnut taas alkaneet laulaa ja purot solista?"

"Siniyö on palannut takaisin."

"Ja hänen kanssaan Suuri Henki", lisäsi vanhus.

"Suuri Henki", kuiskasivat pyhät veljet langeten polvilleen.

"Isäni", huokasi Siniyö, "minä palaan tietämättömämpänä kuin lapsi..."

"Emme koskaan pääse tietämättömyydestämme, me voimme ainoastaan
parantaa sen lajia", vastasi vanhus.

"Isäni, en osaa erottaa enää pahaa hyvästä, ja olen nähnyt Suuren
Hengen heijastuksen ryövärin kasvoilla. Missä on oikea Jumala?"

"Oikea Jumala on viisaan sydämessä."

"Kuka on siis viisas?"

"Se, jonka sielussa tieto ja rakkaus, järki ja hyvyys ovat tehneet
sovinnon ja jonka sydämen ovelle kolkuttaessaan itse onnettomuus
kirkastuu ja laskee aseensa."

"Isäni, suuri onnettomuus on kolkuttanut minun sydämeni ovelle, sillä
minä tahdoin tehdä oikeutta ja olla vanhurskas, mutta järkeni ja
hyvyyteni jättivät minut pulaan."

"Järki synnyttää oikeudentunnon, mutta ainoastaan viisaus tuo mukanaan
todellisen hyvyyden. Järki avaa oven viisaudelle, mutta rakkaus
ravitsee sitä. Rakasta ja sinä tulet viisaaksi, tule viisaaksi ja sinun
täytyy rakastaa. Sinä hetkenä, jolloin sinä tunsit rakastavasi
vihamiehiäsi ja tahdoit palkita pahan hyvällä, sinä hetkenä tulit sinä
viisaaksi, poikani."

"Sinä hetkenä kuihtuivat tekojen kukkaset käsissäni."

"Ainoastaan ne teot, jotka eivät olleet parhaimman itsesi tasalla."

"Mitä minun siis tulee tehdä, isäni?"

Vanhus viittasi aurinkoon.

"Olla vain, niinkuin aurinko tuolla, joka pelkällä olemassa-olollaan
valaisee ja lämmittää ja karkoittaa pahat kohtalot. Se on viisaan osa."

"Lapset", jatkoi hän sitten kääntyen muiden veljien puoleen, "Siniyön
harhailut ovat päättyneet. Hän on aina etsinyt Suurta Henkeä ja nyt on
hän Hänet löytänyt ja tuonut hänet mukanaan ikuisiksi ajoiksi Autuuden
Toivon majoihin. Ettekö tunteneet, miten hänen tullessaan pahat
ajatuksenne lakastuivat ja pahat kohtalot pakenivat ympäriltänne.
Siniyö on suuren kilvoituksen kilvoitellut ja saanut rauhan, joka vain
harvoille annetaan. Hän on nyt päässyt niille seesteisille
korkeuksille, joilla ei mikään maallinen varjo enää pimitä jumaluuden
kasvoja. Hänen yönsä on lopussa, hänen autuuden aamunsa alkanut. Siksi
olkoon hänellä tästä lähin minun nimeni, Syvärauha, jota aina olen
koettanut hurskaudella kantaa, mutta jota en enää tarvitse. Myöskin
minä, rakkaat lapseni, olen löytänyt lopullisen rauhan, vielä
äärettömämmän ja ikuisemman kuin hän, ja minun henkeni on kohta astuva
riemuiten rajan yli suuren Nirvanan syliin."

Tämän sanottuaan kallisti hän päänsä hiljaa olkaa vasten ja hänen
silmänsä raukenivat ikuiseen lepoon. "Isä", sanoivat pyhät veljet
Siniyölle, "Suuri Henki on puhunut."

"Tapahtukoon siis Hänen tahtonsa nyt ja aina", vastasi Siniyö.

Ja hän lähti, jäljessään vaikenevain veljien hurskas saattue,
hiljalleen nousemaan pyhään sypressilehtoon, kohti himmeiden
pilarikkojen rauhaa, suitsuttamaan kiitosuhria Suurelle Hengelle,
Ihmisten Hyväntekijälle, Armahtajalle ja Opettajalle, ja laulamaan
Ikuisen Viisauden ylistystä.



JAMA JA RISTIN MIES

ELI

LAULU RASAGILISTA


Monta kertaa on ihmissuvun alkukehto ehtinyt keinahtaa siitä asti, kun
Hämärän kansa eli. Siitä ei ole enää jälellä muuta kuin varjojen varjo.

Mutta Hämärän suo uinuu vieläkin jossain autiona ja salaperäisenä,
asumattomien aarniokorpien kätköön hautautuneena, tuimien tundrojen ja
kuumien lähteiden, aukeiden lumiarojen ja hehkuvain tiikeriviidakkojen,
maan sydämeen asti viiltävien krokotiilivirtojen ja taivaan pimittäväin
alppiketjujen takana.

Siellä se on, Hämärän suo, josta kaikki kertovat, mutta jota kukaan ei
enää löydä.

Kullankaivajat, jotka syys-iltoina lumituiskun työntyessä sisään
tilapäisen majan hatarasta ovesta yhteenleiriytyneinä tuijottavat
kytevän hiilloksen surumieliseen hehkuun, saattavat näin
kummitusjuttujen hetkellä innostua haastelemaan Hämärän suon
houkutuksista.

Se on aaveiden, menninkäisten ja yöllisten peikkojen karkelotanhut.
Niin, kyllähän kaikki sen tietävät, minkätähden siellä virvat tanssivat
ja millaisilla paikoilla ne yleensä palavat. Aarteiden yllä! Mutta
kirottu on paikka. Ja onneton se, joka uskoo aarnivalkeiden vilkutusta.
Suo upottaa, kietoo huumaaviin huuruihin ja tuoksuihin. Kenkään ei
sieltä palaa. Ja ryövärien rauhattomat sielut harhailevat näin ijästä
ikään aarnihautojen yllä odotellen aarteenkaivajia syväreihinsä. Sillä
aikoinaan on sinne hirtetty seitsemän ryöväriä, jotka ovat kaivaneet
kultansa maahan, ei kenkään tiedä mihin. Mutta vasta kun joku on
palauttanut maan uumenista pois heidän vääryydellä ryöstämänsä kullat
ja jalokivet, vasta silloin saavat heidän kirotut henkensä rauhan.

Hiipuva tuli vangitsee hetkeksi karkeat seikkailijat kuin noidan
nuotio. Ja joku joukosta alkaa hyräillä hiljaa yksitoikkoisella
nuotilla vanhaa arkiveisua:

    Hämärän suolla korpit koikkuu,
    Hämärän hongissa hirtetyt roikkuu.

    Hämärän suolla lyhtyukot liikkuu,
    kadotetut sielut mättäillä kiikkuu.

    Hämärän suo syö konnut ja pellot,
    Hämärän suolla soi tuomiokellot.

    Hämärän impi vietteli monta.
    Voi matkamiestä, voi onnetonta!

Ahavoituneiden, kovapiirteisten miesten silmät kiiluvat epämääräisten
kullanhimokuvitelmien kiihotuksesta. Mutta vaikka he muuten eivät
pelkää Jumalaa eivätkä pirua, karmaisee kylmä väristys silloin tällöin
heidän selkäpiitään.

-- Mikä se on se Hämärän impi, josta laulussa puhutaan? kysäisee joku.

-- No se on vain se olematon hui hai, se lirkutuksen liirum laarum, se
akkaväen merkki, jota ilman ei mitään viisua maailmassa osata rustata,
tokaisee toinen.

-- Minua viehättäisi Hämärän suo enemmän, jos siellä tosiaan
vilkuttaisi impi eikä seitsemän ryöväriä, virkkaa toinen nuori mies
leikillisesti.

-- Hämärän suo on suuri vihkimätön hautausmaa, siellä makaa kokonainen
kansa, alkaa vanha, takkupartainen ukko kertoa. Tiedetäänhän tuo. Ei se
aina ole ollut sellainen upottava liejukasa, sellainen paholaisen
vellikattila kuin nyt. Kerran lainehti se viljavina vainioina ja vilisi
elämää ja ihmisiloa. Mutta yltäkylläisyydessään Hämärän kansa käänsi
sydämensä pois Jumalasta ja kielsi maan, ravinnon-antajansa. Silloin
aukeni maa...

-- Ja Hämärän impi on varmaan se sama tyttö, joka asetti leivät
astinlaudakseen, ettei kastelisi kauniita tanssikenkiään, keskeyttää
toveri.

Vanhus vaikenee loukkaantuneena.

-- Jaarituksia kaikki! ryhtyy nyt puheisiin jäyhän näköinen mies.
Jos tuo ihmeellinen virvojen suo todella on olemassa, on se
yksinkertaisesti mätänevien aineiden kaasutynnyri. Siitä syntyvät nuo
näköhäiriöt.

-- Miks'ei siellä siis voisi mädätä kokonainen kansakin!

-- Ja seitsemän ryöväriä!

-- Ja kaunis tyttö!

-- Niin, ja lisäksi aarteineen päivineen!

Ryöväriveri nousee jälleen kullankaivajain päähän.

Jokainen on näkevinään edessään kuin hyppivänä tulenkielenä
salaperäisen lyhtyukon, joka viittoo mättäältä mättäälle, kunnes
vihdoin aarteen paikka aukeaa...

Mutta villit aropaimenet, jotka ovat rakentaneet kotinsa hurjan hevosen
selkään, jotka ajavat villejä härkiä ja yötä päivää karauttelevat
silmänkantamattomia lakeuksia, he tietävät, ettei nopeimmallakaan
orhilla saa kiinni Hämärän suota. Se on, ja sitä ei ole. Se kierii
edellä kuin kärrin pyörä, tai jälessä kuin käärmeen kerä. Se on
kohtalo, kehto ja hauta, liete, josta ihminen hetkeksi nousee ja johon
hän jälleen kerran vajoaa, kun maa pettää jalon ratsun alla...

Mutta Hämärän immen alkuperäisen nimen on aikojen halki puhaltava tuuli
heidän herkkiin luonnonlapsenkorviinsa säilyttänyt. He manaavat sitä
uhmaten ja hellitellen, silloin kun luonnon lepyttämisen tarve puhkeaa
loitsivaksi hoilaukseksi heidän levottomassa mielessään:

    Hei myrskyhyn soita!
    Hi-oo, hi-uu!
    Kas Hämärän noita
    jo ilmassa lensi
    Rasagil, Rasagil!
    Hi-oo, hi-uu!
    Sen silmät loistaa
    kuin lahopuu.
    Rasagil, Rasagil!
    Hi-oo, hi-uu!

    Häävuoteemme tuolla
    -- hi-oo, hi-uu --
    on Hämärän suolla!
    Hei ratsumies!
    Rasagil, Rasagil!
    Hi-oo, hi-uu!
    Kuin kukkanen hohtaa
    sen hehkuva suu.
    Rasagil, Rasagil!
    Hi-oo, hi-uu!

Ja vieläkin etäämmäs on Hämärän suon usvainen tarupiiri kylvänyt
kuvitelmiensa helmellistä härmää, kauas uneksivien pronssi-ihoisten
laaksolaisten palmukaupunkeihin, pyhien, hitaina vierivien virtojen
marmorikaltaiden vieremille. Sielläkin nuori turbaanipäinen, Tuhat yksi
yön kasvatti haaveilee kauniista Rasagilista. Mutta hänen
mielikuvituksessaan on Rasagilin yöllinen noitaratsastus muuttunut
lumotun prinsessan loppumattomaksi kaihoksi.

Siellä hän, tuo iki-ihanainen Hämärän suossa, suuren lumpeen kukan
terälehdellä uinuu ikuista untaan, kunnes joku ritari hänet vihdoin
vapauttaa lumoista. Vain kerran vuodessa hän herää kärsimyksensä
kauheaan tietoisuuteen. Silloin hän ojentelee valkeaa kättään ilmaan
Hämärän suon huuruista. Tai kohoaa taivaalle kuin punapalteinen
pilvenhattara särkyäkseen heti jälleen kyyneliksi ja pudotakseen pisara
pisarelta takaisin tuohon niljaiseen lampeen, johon paholaiset ovat
kytkeneet hänen sielunsa. Tai tanssii hän mieletöntä tanssia kuin
lepattava tulenliekki kiertäen vankilansa ympärillä kehää, joka on
loputon kuin hänen vapauden-ikävänsä, sammuakseen taas aamun
sarastaessa pois kokonaiseksi vuodeksi...

Nuorukaisen silmiin syntyy seikkailunhalun hehku.

-- Dnaya, sanoo hän tummalle, turpealle imettäjälleen, joka seisoo
hänen vierellään viuhkaa leyhytellen, kerro taas minulle satu
Rasagilista. Kuvaa hänen kauneuttaan.

Musta vaimo hymähtää:

-- Entä sitten, jos hän onkin kaunis. Se kauneus on noidan kauneutta,
joka katoaa, jos siihen koskettaa. Se on ansa. Sanotaan, että kerran
olisi muuan jalo ritari päättänyt uhrata itsensä tuon onnettoman
suoprinsessan pelastamiseksi. Hän oli lyönyt kuoliaaksi kaikki
jättiläislierot ja lasisilmäkäärmeet, jotka vartioivat suon silmää.
Niin, hän oli, onneton, tunkeutunut aina keskihetteelle asti, aivan
noidutun unikukkasen kupeille asti. Siinä hän oli pysähtynyt ja
huutanut prinsessaa nimeltä: Rasagil, Rasagil! Silloin oli toiselle
puolen lampea suon huuruista noussut yht'aikaa seitsemän alastonta
naisolentoa, joiden silmät olivat etanoita, hiukset vettä valuvaa
vesiruohoa, ruumis vihreää liejua. Ja ne olivat istuutuneet riviin
mättäälle ja niiden rinnat luikersivat pökkelöisten polvien väliin kuin
käärmeet. Sen hirveämpiä noitia ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt.
Ja kun hän kysyi lumo-olennoilta: Kuka teistä on Rasagil? räjähti hänen
korviinsa kammottava naurunrämäkkä ja kaikki seitsemän alkoivat ryömien
häntä lähestyä ja heidän jäleltään peittyi maa kuin niljaiseen lukin
seittiin. Silloin luopui ritarista rohkeus, hän pudotti miekkansa ja
syöksyi kauhun vallassa pakoon. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten
ilmoille, oli järjen valo hänet jättänyt. Paholaiset olivat ottaneet
hänenkin sielunsa, säikytettyään sen ensin ulos ruumiista kammottavilla
näyillä. Jaa, jaa, muori huokasi syvään. Mikä lienee koko Rasagil! Minä
puolestani luulen, että hän on noita hänkin, ja istuu öisin kalmistolla
susien kanssa kaluamassa kuolleiden luita. Jaa, jaa, juuri niin minä
luulen.

-- Missä on Hämärän suo, muori? kysyy nuorukainen.

-- Varjelkoon sinua Kaikkitieto voimallinen suurissa sotavaunuissaan!
Sellaista ei pidä kysyä. Se on siellä ja täällä. Niinkuin liekkiä
ympäröi savu ja peilinkalvoa tomu, niin ympäröi hyvän ja pahan henki
ihmistä joka paikassa.

Ja vanha uskottu orjatar leyhyttelee hiljaa viuhkallaan pois auringon
ja liian kuumeisen sadun hehkua nuorukaisen kulmilta.

Näin kiertelee ammoin eläneen Rasagilin maine vieläkin laulun ja
tarinan siivillä. Mutta mikään laulu ei kerro Jamasta, Hämärän kansan
viimeisestä kuninkaasta, jonka nimeen kuitenkin läheisesti liittyy koko
Hämärän kansan ja Rasagilinkin kohtalo, ja joka muutenkin varmasti oli
merkillisempi henkilö kuin Rasagil.

Tämä on Jaman tarina sellaisena kuin se on kulkeutunut erääseen
yksinäiseen tunturiluostariin ja siellä kuin ihmeen kautta säilynyt
jälkimaailmalle:

Jama oli korkea ja voimallinen kuningas, oikeamielinen ja hyvä. Hänellä
ei ollut muuta kuin yksi vika, se ettei hänellä ollut Jumalaa.

"Minä olen matkustanut maailmaa paljon", sanoi hän usein, "ja olen
nähnyt monenlaisia jumalia. Milloin ovat ihmiset kumartaneet niitä
näkyvässä muodossa, kullassa ja kuolleissa kivissä, milloin taas
kuunnelleet niiden ääntä tuulessa ja myrskyssä, katselleet niitä
kasvoista kasvoihin auringossa ja ajattomassa avaruudessa. He ovat
maanneet niiden edessä polvillaan ja ryömineet kuin madot rukouksessa
ja aina ovat he olleet yhtä onnettomia. Jumalat ovat olleet julmia ja
kuuroja. Pahalle on käynyt hyvin ja hyvälle huonosti. Samum-tuuli on
tuhonnut vääryydellä jumalisenkin muulinviejän karavaanin, aurinko
pistänyt kuoliaaksi viattoman, rutto ahmaissut uutteran ja hyvinvoivan
heimon. Ja siitä ovat ihmiset ärtyneet entistä ilkeämmiksi. En tarvitse
sellaisia jumalia. Aina osaan olla itse parempi isä lapsilleni. Pahuus
tulee onnettomuudesta. Koetan tehdä heimoni onnelliseksi, niin se
samalla tulee hyväksi."

Ja kuningas Jaman tuumat näyttivät menestyvänkin.

Ei kellään ollut niin onnellista ja ihanaa maata kuin Hämärän kansalla.
Myrskyt ja luonnonvoimat kaarsivat sitä. Vain vienot länsituulen vireet
humisivat silkin pehmoisina huokauksina täyteläisissä banaani- ja
leipäpuissa, guanapensaissa ja sokeriruovostoissa. Ihmiset kasvoivat
iloisiksi ja eläimellisen kauniiksi. Elämä vieri eteenpäin
rikkumattomassa sopusoinnussa, erottavaa juopaa hyvän ja pahan,
rikoksen ja rangaistuksen, vapauden ja orjuuden välillä ei ollut.

Jamalla oli kolme poikaa, Hadra, Tamir ja Liu-Liu, ja yksi tytär,
Rasagil.

Onnellinen isä, joka pojissaan, ja syystä kylläkin, ihaili voiman,
älykkäisyyden ja hyvyyden kolmea peräkkäistä ilmestysmuotoa, näki taas
tyttäressään Rasagilissa maailman täydellisimmän kauneuden
moitteettoman perikuvan.

Näytti tosiaan siltä, että Jaman menestys ilman Jumalaa oli saattava
häpeään koko Jumalan olemuksen.

Mutta Jumala ei salli itseään pilkattavan.

Jumala näki, että Jama sydämessään kallistui yhä enemmän jumaloimaan
omaa itseään. Mutta kun hän kuitenkin oli puhdas ja korkeatavotteinen,
päätti Jumala suuressa armossaan pelastaa hänen kuolemattoman sielunsa
iankaikkisesta kadotuksesta ja ilmoittaa itsensä tälle korskealle
kuninkaalle, joka ei tahtonut Hänestä mitään tietää.

Hän lähetti Jaman tykö Ristin miehen.

-- Kuningas Jama, sanoi Ristin mies, minä olen tullut sinun luoksesi
johdattaakseni sinut Jumalan tykö.

-- Mitä varten? naurahti Jama. Etkö näe, että osaan hoitaa asiani
ilmankin Jumalaa, niin, että menestyn paremminkin kuin ne, jotka joka
hetki huutavat jumalia avukseen.

-- Jumala on ainoastaan yksi, sanoi Ristin mies. Hän, joka tekee veden
pieniksi pisaroiksi ja ajaa pilvensä kokoon sateeksi, kätkee valkeuden
käsissänsä ja käskee sen palata, osoittaa aamuruskolle hänen sijansa ja
määrää ihmiselle hänen elonsa päivät. Ilman Häntä on sielu sidottu
surkeuden köysillä ja se hukkuu ennenkuin se sen havaitseekaan, ja
vääryydet ja ylitsekäymiset ovat sen ainoa askare.

-- Mistä vääryydestä voit minua soimata, Ristin mies? kysyi kuningas.

-- Kiittämättömyydestä.

-- Näkee, että olet muukalainen etkä tunne minua, virkahti kuningas
hymyillen. Ei ole ketään koko maassani, joka minua syyttäisi
väärämielisestä ynseydestä tai armottomasta kitsaudesta, vielä vähemmän
unohtavasta kiittämättömyydestä. Jokaiselle olen runsain käsin
palkinnut hänen vaivansa, eikä minun omatuntoni pääse minua siitä
kalvamaan koko minun elinaikanani, sillä minun hyvät tekoni todistavat
minun puolestani.

-- Kuningas Jama, jokainen hyvä aivoitus ja hyvä teko on Jumalasta
lähtöisin, sillä meidän omatuntomme kuuntelee silloin Hänen ääntään, ja
sinä kannat siitä kiitoksen yksin itsellesi. Kuinka en siis kutsuisi
sinua kiittämättömäksi Korkeinta kohtaan!

-- Ihmeelliset ovat puheesi, Ristin mies. Missä on sitten tuo Korkein,
josta puhut?

-- Tahdotko, että osoitan sinulle tien Hänen luokseen?

-- Millainen on se tie?

-- Se tie on ristin tie tai toisin sanoen, kärsimyksen tie.

Kuningas pudisti päätään.

-- Sinä puhut mielettömiä. Juuri sentähden, että jumalat antavat
ihmisille turhia, ansaitsemattomia kärsimyksiä, olen jumalista
luopunut, ja nytkö pitäisi minun varta vasten etsiä kärsimystä
löytääkseni sinun jumalasi. Hornaan ristin tiesi, se ei sovi minulle!
Minun käsitykseni on se, että ihmisen tulee parhaansa mukaan karttaa
kärsimystä ja kurjuutta. Kaikki paha maailmassa johtuu siitä.
Onnettomuus tekee ihmiset pahoiksi ja rikollisiksi.

-- Heikot se pahentaa, voimakkaat se parantaa, vastasi Jumalan
lähettiläs. Se on koettelemus, jolla Jumala erottaa hyvän ja huonon
aineksen, ja se koettelemus tulee vielä kerran sinullekin, kuningas,
sinun perhekunnallesi ja huoneellesi.

-- Mene pois, pahan ilman ennustaja, sanoi kuningas nyrpeästi, ja vie
mennessäsi paha jumalasi, joka uhkaa vainota viattomia. Minun käteni ei
ole koskaan levännyt raskaana alamaisteni yli.

-- Ei koskaan käyttänyt ruoskaa?

-- Ei, Ristin mies.

-- Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on
kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu
rankaisemaan!

Ristin mies kääntyi lähteäkseen pois.

Kuninkaan otsalla kulki pilvi. Hän ikäänkuin epäröi.

-- Viivy! huudahti hän sitten.

-- Sinä epäilet minun vanhurskauden tuntoani, niinkuin sinä epäilet
ihmisten hyvyyttä, musta mies, sanoi hän. Minä tahdon näyttää sinulle,
että sinun uskosi joutuu häpeään. Jää tänne ja seuraa tekojani ja
kansani vaellusta. Tahdon voittaa hyvyydellä nuo sinun pahat enteesi.
Mutta jos missä näet syyllisen ja syytä rikoksista rangaista, niin käy
silloin luokseni ja vaadi minua tilille, ja niin totta kuin olen
kuningas, ei käteni silloin ole väärästä lempeydestä kieltäytyvä
panemasta täytäntöön vanhurskauden ja oikeuden lakia.

-- Tapahtukoon tahtosi, kuningas Jama, vastasi Ristin mies. Mutta
rukoile ajoissa kaikkivaltiaan Jumalan apua, kuningas! Muista, että
ihminen, parhainkaan, ei riitä vanhurskauden mitaksi.

       *       *       *       *       *

Kuningas Jama tunsi vanhentuvansa. Ristin miehen sanat muistuivat hänen
mieleensä useammin kuin hän olisi tahtonut. Miten hän oli lausunutkaan?
"Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on
kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu
rankaisemaan!" Mielettömyyksiä! Miksi olisi hän kovuudella ja kurilla
neuvonut lapsiaan, kun lempeyskin riitti. Ja kyllä elämä eläjänsä, työ
tekijänsä opetti. Mutta voisihan hän katsella, mitä mahdollisuuksia
heillä oli menestyä siinä koulussa, noilla lapsilla. Hadran, esikoisen,
tulisi ehkä jo saada harjoitella kerran ottamaan voimakkaisiin käsiinsä
valtakunnan ohjat. Niin, niin, elämän kuriin oli vähitellen
totuteltava.

Ja Jama kutsutti luokseen uljaan, väkevän Hadran ja uskoi hallituksen
ylimmän johdon hänen käsiinsä. Tämän jälkeen kävi hän entistä
mietteliäämmäksi ja sulkeutui omaan oloonsa.

Kului aika.

Niinpä ilmestyi taas Ristin mies eräänä päivänä kuninkaan eteen.

-- Saavun sinun tahdostasi, kuningas Jama, sanoi hän, sillä sinä käskit
minun seurata tekojasi ja kansasi vaellusta ja käymään luoksesi
silloin, kun missä näen syyllisen tai syytä rangaista.

-- Kuka nyt on rikkonut sinua vastaan, ukko parkani? kysyi kuningas
myöntyväisesti muhoillen.

-- Olen Jumalan lähettiläs, vastasi Ristin mies. En puhu omalla suulla,
puhun suulla suuremmalla, en omasta puolestani, vaan Jumalan rauhan
puolesta, jonka esikoisesi Hadra polkee jalkoihinsa. Hän on väkevä ja
hänen väkevyytensä on hänen turmionsa. Hän on käynyt valloittamaan
vieraita maita eikä hänen murhanhimollaan ole enää mittaa eikä määrää.
Missä hänen sotavankkurinsa vierivät, siellä huppeloi viattomain hurme.

-- Minä olen aina ollut rauhaa rakastava ruhtinas, vastasi Jama, ja
hallinnut maatani rauhan lakien mukaan. Mutta on toisia, jotka
käsittävät hallitustyön velvollisuudet toisin ja sodankäynti on sangen
tavallinen ja suosittu tapa hoitaa valtakunnan etuja. Poikani, joka
kuuluu nuoreen sukupolveen, on kenties ottanut oppia muilta ikäisiltään
ruhtinailta, eikä sitä ole hänelle viaksi luettava, sillä hän on
luullut menettelevänsä oikein ja valtakunnan parhaaksi. Kuitenkin,
koska minun on omantuntoni mukaan mitattava vanhurskautta ja olen
antanut kuningassanani sinulle siitä, että syylliseksi havaittu on
saapa rangaistuksensa, niin kadottakoon poikani Hadra valtiasoikeutensa
nuoruudenkiihkonsa vaimennukseksi ja saakoon toinen poikani,
ymmärtäväinen ja rauhallinen Tamir hänen virkansa.

Taas kului aikaa kotvanen.

Niinpä ilmestyi Ristin mies uudestaan kuninkaan eteen.

Hänet nähdessään kuningas rypisti otsaansa.

-- Sinä pahan ilman lintu, mitä mahdatkaan taas tulla vaakkumaan
korvaani! Eikö poikani Tamirkaan enää sinua tyydytä? Mistä voit häntä
moittia? Sodan roihut ovat sammuneet. Ihmiset ahertavat rauhallisessa
työssä ja valtakunta on sovussa ja ystävällisissä väleissä kaikkien
naapuriensa kanssa.

-- Jos poikasi Hadran luonne oli hävittävää tulta, niin oli se
kuitenkin puhdas, mutta poikasi Tamirin luonne on likainen ja vielä
paljon vaarallisempi valta-asemaan. Hän on niitä, jotka mätänevät
elävältä ja kylvävät mätäpesäkkeitä ympärilleen. Hänen älynsä on
kehittynyt viekkaudeksi ja kunniattomaksi omanvoitonpyynniksi. Hän on
myynyt sielunsa kullan perkeleelle ja kavaltanut kansansa vieraille.
Hän on pannut koko valtakunnan viljan puntarin nokkaan, joka kuljettaa
ravinnon muukalaisille ja kokoaa kultaa hänen omiin aarreaittoihinsa.
Ei yksikään enää syö, mutta jokainen myö. Kansa nääntyy nälkään
täyteläisten riisivainioiden vierellä. Niin, kuningas, jos Hadra oli
murhamies, on Tamir varas ja tunnoton nylkyri.

Kuningas otti päästään kiinni.

-- Onneton mies, puhutko totta? Jos niin on, on Tamir tänä hetkenä
erotettu! Onni onnettomuudessa on, että minulla vielä on kolmas poika,
Liu-Liu, jonka luonne on lempeämpi kuin naisen ja joka on kuin luotu
rasitetun kansan lääkäriksi. Hänen sydämensä on sääliä täynnä, ja minä
luulen, että hän rakastaa lähimmäistään melkein enemmän kuin itseään.
Hän astukoon parantamaan kovasydämisen veljensä iskemiä haavoja. Ja,
lisäsi kuningas, älköön minun enää tarvitko nähdä kasvojasi, musta
mies. Minä pelkään sinua ja pian oppisin kenties sinua vihaamaan.
Liu-Liuhin panen toivoni siinäkin suhteessa.

Pitkät ajat pysyikin Ristin mies poissa.

Sitten hän tuli.

Kuningas katsoi häneen uhkaavasti, tutkivasti.

-- Älä puhu, ennenkuin olet tarkoin punninnut sanasi, sanoi Jama.
Näetkös, nyt vasta olen viisastunut niin paljon, että ymmärrän
syyllisiä voitavan etsiä ja löytää muidenkin eikä vain minun poikieni
joukosta. Ymmärrätkö mies? Oletko varma siitä, että oma pääsi ijän
kaiken istuu paikallaan hallituksessa? On suuri synti tehdä ihmisiä
onnettomiksi. Minä olen ollut onnellinen, nyt tiedän, mitä onnettomuus
on. Älä saata minua epätoivoon!

-- Kun maassa ei enää ole muuta kuin epätoivoa, niin kuinka ei se
kurkistaisi sisään kuninkaankin ovesta, vastasi Ristin mies
hiljaisesti. Vihasikin uhalla olen velkapää lausumaan kuninkaalle
totuuden. Liu-Liu, jonka lähetit parantamaan rasitettua kansaa, on
kyllä ollut lääkäri, mutta perkeleen palveluksessa, lääkäri, joka
virvoittavan terveysjuoman asemasta on valanut riuduttavaa myrkkyä
potilaittensa ruumiiseen ja sieluun. Jos he ennen olivat mätiä, ovat he
nyt pelkkiä raunioita. Juuri Liu-Liun lempeä, säälivä sydän oli hänen
turmionsa ja kaiken kansan turmio, oi kuningas. Hän ei kestänyt nähdä
lähimmäisensä kärsivän. Hän tahtoi päästää heidät pois tietämisen,
tuntemisen tuskasta, hän opetti heidät polttamaan riisistä kiihoittavaa
nestettä, tulilientä, joka kihosi heidän aivoihinsa niin, että he
unohtivat kurjuutensa ja rupesivat tanssimaan tyhjänä palavin
silmäkuopin ja nälkiintynein jäsenin kaameaa luurankotanssia autuaassa
onnenhurmauksessa. Nyt he hyppivät ja ulvovat kuin villit eläimet ja
koroittavat särkyvät, taudin syömät äänensä päihtyneisiin ja
riemullisiin lemmenkiljahduksiin. Ja kun he eivät enää ole jaksaneet
hoitaa riisipeltojansa, on Liu-Liu neuvonut heitä jättämään ne
kesannoksi, suurien kirjavien unikkojen valtaan, jotka kätkevät
itseensä vieläkin väkevämpää kuolemanhurmaa kuin riisi. Unikkojen
tahmea maito, josta he imevät kuolemaa ahnaasti kuin lapsi äitinsä
rintaa, siirtää heidät jo olevaisuuden rajan toiselle puolen, ja puolet
kansaasi, oi kuningas, nukkuu noiden kirjavien ketojen lumonäkyjen
horroksissa. Ei ole Jumala antanut siunausta siemenellesi, oi kuningas.
Nöyryytä jo itsesi Jumalan kaikkivaltiaan edessä ja rukoile armoa!

-- Rukoile sinä minua, etten kaada myrkylliseen kitaasi tuota
kuvaamaasi hornan juomaa, niin ettet enää ikinä herää! huusi kuningas
kiihdyksissään. Kuka tässä on kuningas? Enkö minä vielä ole herra
valtakunnassani? Eikö minun käsivarteni vielä ole voimakas ja järkeni
selvä! Eikö minun ääneni kaiku ole vielä kyllin käskevä herättääkseen
torkkuvan ja laiskan kansan, jota liian lempeä poikani on hemmoitellut?

Ja pitkällisen erakkuutensa jälkeen astui kuningas jälleen ulos
kansansa joukkoon kaikilla vallanmerkeillään koristettuna.

Kun kuninkaan kolme poikaa näkivät, että Jama täydellä todella aikoi
syrjäyttää heidät kaikki ja ottaa jälleen itse vallan käsiinsä,
tuomitsivat he hänet mielessään vanhuuden höperöksi ja kokosivat häntä
vastaan sotajoukon.

Mutta Jama, joka nyt oli sydämeensä asti satutettu, nousi kuin
haavoitettu urosleijona, ja hänen käsivartensa oli väkevämpi kuin
nuoruuden päivinä. Ja hän piiritti kapinalliset poikansa joka kulmalta,
ahdisti heitä saarrolla ja löi heidät maan tomuun kuin pitkäisen
leimaus. Eikä yksikään heistä jäänyt eloon.

Kuin yksinäinen kaskiskanto oli nyt mahtava kuningas Jama kultaisessa
palatsissaan, ja suru asusti siitä asti lakkaamatta hänen rinnallaan.

Hänen ainoa lohdutuksensa, hänen hämärtyvien silmiensä ilo ja suruisen
sydämensä päivänpaiste oli enää Rasagil.

Rasagil sai rikkautta ja kunniaa niinkuin ei kukaan kuolevainen.
Rasagil sai asua helmiäiskammiossa ja Jaman karavaanit matkustivat maan
ääriin etsimään hänelle myrhaa ja nardusta ja balsamia ja kalliita
käätyjä ja kirjailtuja kankaita, otsarihmoja ja seppeleitä. Rasagil oli
Jaman epäjumala.

Mutta Ristin miestä ei kuningas voinut enää sietää. Hän antoi käskyn
ajattaa hänet ulos valtakunnasta.

Vain yhden ainoan kerran pyysi Ristin mies vielä saada puhutella
kuningasta.

Kauan Jama epäröi ja empi.

"Minä en kestä häntä, minä en kestä häntä", mutisi hän itsekseen.

Mutta sitten muistaen, että tämä kerta olisi viimeinen, päätti hän
vielä kerran koota entisen hyvyytensä ja suostua hänen pyyntöönsä.

-- Sinun kanssasi tuli onnettomuus maahani, sanoi kuningas, vie se myös
pois mennessäsi. En rankaise sinua. Tahdon olla jalomielinen. Mene
terveenä! Hyvästiähän vain tulitkin sanomaan!

-- Muutakin.

Kuningas muuttui mustaksi kasvoiltaan ja hänen kätensä tapaili miekan
kahvaa.

Sitten hän kääntyi äkkiä ympäri ja hänen värähtelevät huulensa
höpisivät joitakin epäselviä sanoja kuin hengen hädässä.

-- Mitä sinä sanot, kuningas?

-- Minun täytyi äkkiä muistutella mieleeni kaikki elämän aikaiset hyvät
päätökseni, jotta jaksaisin olla hyvä, sillä nyt olivat voimani pettää,
vastasi kuningas soinnuttomasti.

-- Sitä sanotaan minun kielelläni rukoilemiseksi, sanoi Ristin mies
hiljaa, sisäinen säteily kasvoillaan.

-- Puhu siis!

-- Jalo kuningas, isku, joka minun nyt täytyy sinulle antaa, on
ankarampi kuin kaikki entiset. Hyvä, että vahvistit itsesi sitä ennen
rukouksella. Rasagil...

-- Malta kielesi, kurja!

-- Niin, Rasagil, jatkoi Ristin mies tyynesti ja varmasti, jonka
ruumista sinä olet koristanut kullalla ja purppuralla ja otsarihmoilla
ja seppeleillä, on sisältäpäin tosiaan pelkkä valkeaksi silattu hauta
täynnä kuolleiden luita ja lieroja. Hän on julmempi murhaaja kuin
Hadra, saastaisempi varas kuin Tamir ja saatanallisempi myrkyttäjä kuin
Liu-Liu. Sanoma hänestä on kulkenut yli maan ja meren ja hänen häpeänsä
on tuttu kaikille paitsi sinulle, kuningas Jama. Hän on saastuttanut
itsensä kaikkiin päämiehiin ja valtamiehiin, esimiehiin ja ylimmäisiin
ja kaikkinaisiin hevosmiehiin ja kupehista vyötettyihin muukalaisiin
nuorukaisiin ja koreasti maalattuihin orjiin ja jumalattomiin
luontokappaleihin. Lukematon on hänen värttämiestensä paljous ja
niiden, jotka tulijuoman hurjissa kemuissa ovat hänen neitsyytensä
povea taputelleet...

Ristin miehen puhe katkesi kesken. Jaman miekka oli lävistänyt hänen
sydämensä.

Jamasta tuntui, että hänenkin sydämensä seisahti.

Maa jalkojen alla huojui, aika vieri pois, pois... Kaikki sammui,
himmeni, hävisi olemattomiin. Vihdoin hän avasi silmänsä ja päästi
suuren parahduksen niinkuin lapsi, joka äitinsä kohdusta ensi kerran
vedetään päivän valoon.

"Minä onnettomista onnettomin, epätoivoisista epätoivoisin, nyt minä
olen murtunut mies, nyt katkesi valtikkani kahva! Murhaaja olen,
kuningassanani syöjä olen, minä, minä, suurin syyllinen kaikista!"
valitti onneton kuningas äkkipikaisuudesta toinnuttuaan. "Ristin miehen
veri huutaa minun päälleni, lasteni ja kansani turmio syyttää minua
huonosta hoidosta. Kaikki olen turmellut. Minä, minä yksin olen
syyllinen. Ei Hadra, ei Tamir, ei Liu-Liu, ei Rasagil, ei! Ah, Rasagil,
Rasagil, sinä kaunein, rakkain, kuinka uskoa sinusta sellaista! Mutta
Ristin mies palveli totuuden jumalaa, Ristin mies ei valehdellut! Ja
minä kurja surmasin hänet! Annoin hänelle kuningassanani, että käteni
aina rankaisisi syyllisen. Rasagil, Rasagil! En voi. Minä yksin olen
syyllinen, joka olen antanut sinun kaltoin kasvaa. Sinuako siitä
rankaisisin! Ei, minun on aika käydä katumuspukuun. Nyt vasta sen
huomaan, kun on liian myöhäistä! Miksi aina näinkin syyllisen toisessa,
miks'en koskaan itsessäni? Millä voin enää sovittaa lapsilleni ja
kansalleni aiheuttamani onnettomuuden. Miksi et sinäkään paremmin minua
neuvonut, Ristin mies? Tai neuvoithan toki, olit oikeassa. Vasta
onnettomuudessa hyvyys koetellaan. Minun ei kestänyt koetusta.
Rikollisena, syyllisenä seison nyt sinun jumalasi edessä, Ristin mies.
Minä olen antanut sinulle kuningassanani, mutta tästä päivästä lähtien
en ole enää kuningas, olen ainoastaan vaivainen, syntinen ihminen, joka
rukoilee syntien anteeksi antamista, eikä minulla myöskään siis ole
enää oikeutta asettua tuomariksi Rasagilin ylitse, niinkuin ehkä olisit
toivonut. Voin enää vain rangaista itseäni. Tästä lähin otan minä sen
ristin, joka kirposi sinun käsistäsi ja etsin sinun jumalaasi."

Ja kuningas Jama pukeutui katumuspukuun, otti sauvan käteensä ja lähti
tuntemattomana vaeltamaan ulos valtakunnastaan. Ja kansa, joka luuli
häntä maasta karkoitetuksi profeetaksi, pilkkasi häntä ja heitteli
kiviä hänen jälkeensä. Mutta Jama jatkoi matkaansa päätään nostamatta.

Ainoastaan Rasagilin palatsin kohdalla hän seisahti. Sieltä kuului
laulu ja soitto ja karkelon helske, ja juhlasoihdut, värilliset
hunnut, rubiinitähdet ja paljaat jäsenet välkähtelivät avonaisista
kristalli-ikkunoista.

Jama lankesi polvilleen maahan ja suuret kyyneleet vierivät hänen
silmistään. Ja hän rukoili palavasti: "Jumalani, ristin tien Jumala,
anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät. Minä olen
puu ja he ovat vain hedelmiä minun huonosta varrestani. Heitä minut
tuleen ja polta minut juurineen."

Sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa.

Mutta tuskin oli hän päässyt valtakunnan rajain toiselle puolen, kun
maa avautui Rasagilin ja Hämärän kansan jalkojen alla ja nieli heidät
kaikki ja heidän jumalattoman menonsa.

Jama oli ainoa, joka pelastui hengissä koko Hämärän kansasta. Hän
vaelsi etäisille maille ja lopetti päivänsä hurskaana erakkona eräässä
syrjäisessä tunturiluostarissa.

Inhimillisellä ymmärryksellä katsottuna antoi siis Jumala kokonaisen
kansan joutua turmioon vain murtaakseen yhden ylpeän sydämen ja
opettaakseen Jaman rukoilemaan. Hän antoi hänen valtakuntansa hävitä
maan päältä vain pelastaakseen hänen kuolemattoman sielunsa. On kyllä
napisijoita, joiden heikko, heltyvä sydän kieltäytyy uskomasta yhden
sielun hintaa niin kalliiksi. Mutta Jumalan aivoitukset eivät ole
ihmisten arvioitavissa.



JOULU-UNELMA

Sielujen valkea Vaakamies seisoi synkkänä Manalan vaa'an vierellä.

Aina vain samaa murheellista työtä! Mitata hukkaan mennyttä elämää,
tuleen heitettäviä akanoita autuuden täyteläisten tähkäin asemasta.

Aarreaitat, joihin iankaikkisuuden vilja piti koottaman, pysyivät
tyhjinä. Maailmassa vallitsi yhtämittainen kauneuden katovuosi, pitkä
kuin ihmiskunnan ikä. Maa-elo, jonka piti tuleennuttaa sinne kylvetyt
sielujen siemenet ihmisyyden ihaniksi hedelmiksi, vain turmeli ne,
mädännytti, teki tyhjäksi.

Mutta Jumalan ääretön aurinkovuosi kiiruhti siitä huolimatta kohti
Tuhatvuotisen valtakunnan tuntematonta aamunkoittoa, ja ihmisten pieni
vuosi painui kohti loppuaan, niinkuin niin monasti ennenkin. Eikä
iankaikkisuuden sadosta toivoa nytkään. Vähemmän kuin milloinkaan!

Vanha Sydäntenpunnitsija huokasi raskaasti.

Eikö hänellä siis tänä vuonna Suuren Tähden yönä olisikaan yhtään
ainoata sielua Jumalalle lahjaksi lähetettävänä taivaan tähtijuhlaan!
Ensi kerranko kävisi niin? Aina oli hän ennen jonkun iankaikkisuuden
hedelmän saanut ihmisyyden vainiolta talteen kootuksi, ei tosin aivan
parasta lajia, mutta kelpaavaa tavaraa kuitenkin. Pitäisikö nyt
lähettää ala-arvoista viljaa? Ei, se ei käynyt päinsä. Hänen, jonka
nimenä oli Oikeamielinen, Erehtymätön, Salankatsoja, hänen täytyi
vaa'ita vanhurskauden lakien mukaan.

Vaakamies viittasi Viikatemiehen luokseen.

"Aika täyttyy taas", sanoi hän tälle. "Pian on minun tehtävä tili
kokoamieni sielujen arvoista Isälle Ylituomarille. Vielä puuttuu
paljon. Sentähden sinä, Väsymätön, Monikäsivartinen, Kaikenkorjaaja,
käy työhösi! Riennä jouduttamaan eloa! Mutta tällä kertaa tuo huonoin
ja paras, tuo köyhin ja rikkain, tuo kevein ja raskain, tuo tyhjin
korsi ja täyteläisin tähkä, pilaantunein ja puhtain, jotta kerrankin
saisin nähdä ihmisyyden rajat. Tahdon tällä kertaa tehdä oikein
suurlaskelmia, näetkös", lisäsi hän. "Ja jotta helpommin erottaisit
nisut lusteista, annan sinulle mukaan tämän sydänten kuvastimen:
pieninkin paha ajatus tai turmeltunut kohta elinaineessa heittää siihen
varjon."

Viikatemies lähti matkaan.

Tavallisesti olivat hänen retkensä suoritetut lyhyemmässä ajassa kuin
mitä ajatus tarvitsee iskeäkseen maalitauluunsa, sillä hän oli nopeampi
kuin salama, mutta tällä kertaa hän viipyi ja viipyi, niin että vanha
Vaakamies jo yritti tuskastua.

"Hänkin vanhenee jo liikaa", mumisi hän, "kauan ei häntä enää voi
käyttää."

Vasta viimeisenä ehtoohetkenä ennen Suuren Tähden syttymistä ilmestyi
Viikatemies tuiki uupuneena Manalan valtaisaan vaakasaliin.

"Ikiviisas Vaakamies", sanoi väsynyt Elonkorjaaja, "liian vaikea oli
tehtävä, jonka annoit minulle, halvalle palvelijallesi. Olenhan vain
oppimaton ulkotyömies, en mikään syiden syvien tutkija. Vasta ihmisten
neuvoihin turvautumalla ja monen erehdyksen jälkeen olen löytänyt mitä
pyysit, oi Oikeamielinen.

"Ensin kävin etsimään hyvää, valitakseni hyvästä parhaan, niinkuin olit
käskenyt. Mutta ihmisten sieluissa on useampia kerrostumia kuin lasten
maalatuissa leikkimunissa ja useimmiten on hyvyys heissä vain
tuollainen maalattu kuori, tyhjyyden koreavärinen peite.

"'Mistä tunnetaan sielu, joka on ylivuotavaisen rikas hyvyydestä?'
kysyin ihmisiltä. 'Hedelmistään', vastasivat he. 'Mitkä ovat siis hyvän
sielun hedelmät?' kysyin jälleen. 'Hyvät työt', vastasivat he. Ja minä
lähdin etsimään hyviä töitä.

"Huomasin, että ihmiset nimittivät niitä yhteisellä nimellä
hyväntekeväisyydeksi. Jouduin anteliaisuuden, armeliaisuuden, köyhäin,
orpojen, hourujen ja sairasten hoidon vainioille. Kaikkialla näin
näivettyneitä, kutistuneita, epämuotoisia, rumia olentoja, ja minun oli
usein sangen vaikea erottaa holhoojia holhottavista.

"Suurimman hyväntekeväisyysjärjestön suurinta hyväntekijää kysyessäni
vietiin minut kimakkaäänisen naisen eteen, jolla oli terävät
kiilusilmät ja kasvot raskaissa poimuissa, niinkuin on usein
näyttelijöillä tai papeilla valheessa vietetyn elämän jälkeen. 'Onko
mahdollista, että täältä löydän ihmisyyden ihanimman hedelmän?' kysyin
hämmästellen itseltäni. Käänsin, oi Sydäntentutkija, kuvastimesi hänen
sydäntään vastaan ja kuvastin meni himmeään pilveen.

"Käännyin siis pois, mutta ihmiset, joilla on paljon tarkempi silmä
erottamaan pahaa kuin hyvää, nauroivat epäonnistuneelle yritykselleni
ja minä kuulin heidän tirskuvan ja ilvehtivän takanani: 'Kas siinä on
vasta ensikertalainen elämänkoulussa? Mennäpä etsimään jotakin hyvää
hyväntekeväisyyden alalta! Hän, tuo suuri hyväntekijä, tekee hyvää vain
siksi, ettei hän kykene tekemään pahaa! Hän on vetäytynyt pois
maailmasta, kaikkien iloisten ja terveiden ihmisten parista vain siksi,
että hän itse on kauhistus kaikille ja että kaikki karttavat häntä kuin
spitaalitautia. Hän ostaa rakkautta vanhoilta vaimoilta ja vaivaisilta
vain siksi, että hän on ollut liian ruma ja tuhma saamaan sitä elämänsä
keväässä miltään mieheltä! Hänen uhrautuvaisuutensa on pelkkää valhetta
ja vallanhimoa! Hänen 'yleishyödyllinen' toimintansa on mitä
suurimmassa määrässä vahingollista! Hän turmelee ja vangitsee
rampojensa sielut, tukee heikkoja, jotta he eivät enää koskaan pysyisi
pystyssä omilla jaloillaan ilman hänen apuaan. Hän ryöstää heidät ensin
putipuhtaiksi voidakseen sitten lahjoittaa heille säälinsä, joka
luetaan hänelle itselleen ansioksi! Hän...'

"En kestänyt kuulla enempää. Vedin kiireimmän kautta pisimmät
peninkulmasaappaani jalkaani. Ihmiset ovat monin verroin varmempia
mustaajia kuin konsanaan sinun kuvastimesi, oi Erehtymätön!

"'Mikä sitten on tosihyödyllistä toimintaa, vilpittömästä mielestä
lähtenyttä?' huokailin.

"'Käy isänmaallisen ja valtiollisen elämän taistelun piiriin! Siellä
tehdään työtä, joka vapauttaa sieluja. Siellä tapaat henkiä, jotka ovat
kyllin rikkaita ja jaloja jakaakseen onnea jälkeentulevilleenkin!'
neuvottiin minua.

"Vaelsin vaiteliaana ja empien läpi julkisuuden touhun. Olin näet
käynyt jo epäileväisemmäksi, oi Ikituomari. Silloin tällöin vedin
kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa esiin kuvastimesi, oi Kuolematon, Sen
värit kielivät aina itsekkäästä kunnian- ja rahanhimosta, veljesvihasta
ja suvaitsemattomuudesta, julmuudesta ja murhanmietteistä, valheesta ja
panettelusta.

"Astuin silloin yli valtakuntien ja kansallisuuksien rajain. Aloin
etsiä ihmisyyden ihannetta ihmissieluista, henkeä sellaista, jonka koko
ihmiskunta tunnustaisi hyväntekijäkseen.

"Kyselin:

"'Kuka on antanut teille uskonnon, tieteen ja taiteen siunauksen?'

"Ihmiset kohauttivat halveksivasti olkapäitään.

"'Kuka on ilmoittanut teille Jumalan, kuka opettanut rakkauden,
veljeyden ja vapauden oppia?'

"Synkkiä kasvoja ja kirouksia sain nyt vastaukseksi, jos sain mitään
ollenkaan. Ei kenelläkään ollut aikaa sellaiseen. Kaikki riensivät,
riensivät, aivan niinkuin heillä olisi ollut tulinen kiire minun
syliini. Suurissa kaupungeissa laihat, kuoppasilmäiset, täpläposkiset
ihmiset, jotka minun kohta täytyy pelastaa tänne, oi Hautojenkaitsija,
pyörivät hurjaa vauhtia kuin hampaat näkymättömässä rattaassa.
Sähkövaunut jyrisivät, sähkölangat ja kaukopuhelimet surisivat ja
kilisivät lennättäen ilomielin vihanviestejä maanosasta toiseen. Ja
keskellä yötäkin valaisivat miljoonat keinotekoiset tulipallot tuota
hukatun voiman tuskasta sähisevää pimeyttä, jossa ihmisillä oli niin
kiire kärsiä ja tuottaa kärsimystä.

"'No kuka on teille antanut kaiken tämän turhan hyörinän, tämän
helvetillisen menon ja melskeen, joka on yhteistä kaikille kansoille?
Häntä te sitten ainakin yksimielisesti kiroatte?' huudahdin vihdoin
epätoivoissani.

"Silloin levisikin ihmeekseni autuas ja ylpeilevä hymy kaikkien
kasvoille:

"'Muukalainen, etkö siis tiedä, että me elämme sähkön uljaalla
aikakaudella! Tämä, jota sinä nimität turhaksi hyörinäksi ja
helvetilliseksi melskeeksi, on hengen voittoa aineen yli. Kiitetty
olkoon sähkön keksijä!'

"'Kuka hän on sitten?' kysyin.

"Sitä he eivät tienneet. Olivat unohtaneet. Mutta kaikkialla, minne
tulinkin, ylistivät ihmiset häntä.

"'Hän on maailman suurin mies', sanoivat he; 'Hän on työn kuningas. Hän
on uhrannut elämänsä ihmisten onnelle. Hän on nerollaan voittanut
luonnon esteet, murtanut ajan ja paikan rajat, antanut ihmisten käsiin
salatut valo- ja voimalangat. Tehnyt silmät ja korvat kaikkinäkeviksi
ja -kuuleviksi. Lahjoittanut ihmisille uudestaan jo kadonneen
jumaluuden aavistuksen!'

"Kauan turhaan ja uutterasti etsittyäni löysin vihdoin pienestä
ullakkokamamarista hyljätyn syrjäkujan varrelta tuon merkillisen
miehen, jota kaikki ylistivät, mutta jota ei kukaan tuntenut.

"Erakkona hän eli, ihmeellisten putkiensa, koneittensa keskessä,
luomispölyynsä hautautuneena. Pari tuntia yössä unta riitti hänelle,
syödä hän tuskin muisti tai malttoi ja säälittäviin rääsyihin oli hän
puettu kuin kerjäläinen.

"Lähestyin häntä uteliaana ja samalla epäröiden. Jos hän ei olekaan
langennut rahan- ja kunnianhimon syntiin, on hänellä tietysti muita
salapaheita, jotka himmentävät kuvastimen ajattelua. Hän on luultavasti
kitsas tai pahasisuinen.

"Suuntasin kuvastimeni ukkopahaiseen. Mutta mikä olikaan hämmästykseni,
oi Sydäntenpunnitsija, kun kuvastimeen ei tullut pienintäkään
himmennystä. Maailma voi siis välistä erehtyä olemaan oikeassa, oi
Oikeamielinen. Tämän miehen sielu, jonka rikkaudella kaikki kansat
rehentelevät, oli puhtaampi kuin vastasyntyneen lapsen. Tässä tuon
sinulle hänen sielunsa, oi Manalan Mahtaja!"

-- Astu esiin siis, sinä hyvien hedelmien sielu, sanoi Vaakamies. Mitä
olet tehnyt elämälläsi?

Sielu värisi.

-- En ymmärrä, sopersi se.

-- Minne olit matkalla maan päällä?

-- En tiedä.

-- Etkö koskaan kysynyt sitä itseltäsi?

-- En luule. En ehtinyt sellaista ajatella.

-- Mitä sitten teit?

-- Työtä.

-- Työtä minkä vuoksi?

-- En tiedä. Luultavasti työn itsensä vuoksi.

-- Tekikö se sinut onnelliseksi? Tekikö se muita onnellisiksi?

-- Sitä en muistanut kysyä.

-- Muistitko elää?

-- Elää, elää... Mitä se on? En tunne tuota sanaa, sammalsi sielu.

-- Tunnetko itsesi? Kuka olit?

-- En koskaan ehtinyt ajatella itseäni...

-- Astu vaa'alle!

Oli kuin höyhen olisi lennähtänyt vaa'alle, se ei hievahtanutkaan.

Vaakamies pudisti surullisena päätään. Ei yhtään pahaa työtä. Ei
hyvääkään. Sielu parka!

-- Palaathan takaisin elämästä samanlaisena kuin sinut sinne
lähetettiin. Lapsisieluna! Hedelmättömänä umpikotelona! Se ei kelpaa
täällä. Suuri työmies, suuret työsi eivät täällä merkitse mitään, kun
et ole yhtään niistä päästänyt sydämeesi ja tuonut mukaasi. Sielusi on
jäänyt tyhjäksi. Et ole muistanut avautua elämälle; siksi vaatii nyt
raskas velvollisuuteni minua lähettämään sinut takaisin elämään, lapsen
ruumiiseen, johon kuulut. Tunne itsesi ja palaa sitten takaisin!

Samana hetkenä syttyi maan päällä ensi-iltatähtien kera uusi elämä.

"Miten hän on surullisen ja syvämietteisen näköinen", kuiskasi nuori
isä kumartuen vastasyntyneen yli. "Aivan kuin hän nyt jo tutkisi elämän
tarkoitusta ja kysyisi: mistä ja mihin?"

"Hän on Suuren Tähden lahja meille, varmasti antaa tähti hänelle myös
oikean vastauksen", virkahti raukea äiti onnellisena hymyillen.

Mutta Manalan mailla kääntyi Vaakamies tyytymättömänä Viikatemiehen
puoleen:

"Hänen rikkautensa oli koneellista, ulkonaista, hänen puhtautensa
pelkkää tyhjyyttä. Ja häntä sinä tolvana luulit ihmisyyden
täyteläisimmäksi tähkäksi!"

"Ei ole hyvä mennä luulemaan ihmisistä mitään. Se ei kuulu minun
virkaani, johan sen sanoin", vastasi Viikatemies happamasti. "Mutta sen
ainakin takaan, että pahan painoa saat minulta ihan tarpeeksi asti.
Siitä oli maailmassa oikein runsauden pula. Kahlasin loassa ja liassa
kainaloitani myöten. Epäsiistiä hommaa! Ja millaista seuraa sitten!
Sain juoda veljenmaljoja kaikenlaisten ylönjuomarien ja -syömärien,
irstailijoiden ja mässääjien, varkaiden ja murhamiesten, kiristäjien ja
koronkiskurien kanssa päästäkseni heidän lähettyvilleen. Ovelia
veijareita nuo pahantekijät! Mutta ihminen on puutteellinen pahassakin,
sen sain aivan raivostumiseen asti kokea. Ei kellään ollut aivan
kaikkia paheita. Kuvastimesi vetäytyi kylläkin sangen synkkään pilveen
heidän edessään, mutta ei koskaan aivan nokimustaksi. Aina jäi
kuitenkin johonkin kulmaan joku valonheijastus, Joku satunnainen hyvä
ajatus tai katumuksen oire heidän sielussaan nähtävästi pilasi minulta
pelin.

"Aioin jo palata tyhjin toimin. Silloin juolahti mieleeni nerokas
ajatus. Sillä ei tolvanakaan sentään ole enää aivan sama tolvana
käytyään läpi koko inhimillisen nerouden rikosluettelon, oi
Kaikkitietävä. Päätin kääntyä avunpyynnöllä erään vanhan
jesuiittarippi-isän puoleen, johon jo muutenkin olin silmäni iskenyt ja
jota vahvasti epäilin oikeaksi uhrikseni. Jos ei maailman mustinta
sielua ollut mahdollisesti hänellä itsellään, oli se varmaan jollakin
hänen ripitettävistään. Ja eikös osannutkin tuo vanha kettu livistää
pois sormistani, mutta neuvon hän antoi, joka tepsi.

"'Hae käsiisi joku runoilija', sanoi hän viekkaasti. 'Minäpä tiedän,
mistä he tekevät runoja. Kaikista seitsemästä kuolemansynnistä he niitä
tekevät, niin juuri! Siinä on taiteen salaisuus. Se on suorastaan
isästä perkeleestä. Sieltäpäin löydät miehesi!'

"Täten pääsin sen sielun perille, jonka tässä nyt tuon sinulle, oi
Salankatsoja, ja josta toivon saavani ansaitun kiitoksen. Yö ei ole sen
mustempi kuin kuvastimesi pinta hänen katseensa alla. Ja koko maailman
todistus on yksimielinen hänestä. Hänen pahuutensa on ihailtavan
kauaskantoista. Hänen rumat kirjansa ovat turmelleet puolen
ihmiskuntaa. Hänen kauniit kirjansa ovat valhetta, josta vielä useammat
ovat pahenneet, sillä hän puhuu niissä jaloudesta ja puhtaudesta, ja
hän on itse juonut ja syönyt ja mässännyt ja tehnyt tihutöitä. Hän
kehoittaa niissä ihmisrakkauteen, julistaa uusia kauneus- ja
kasvatusevankeliumeja, ja räikeällä ivalla on hän itse ensimäisenä
polkenut nämä aatteet, hyljännyt oman vaimonsa, työntänyt omat lapsensa
maantielle. Mutta niille, jotka häneen siitä huolimatta ovat uskoneet,
on hän ollut kaikista vaarallisin. Hän on hulluilla houreillaan saanut
ihmiset särkemään kotionnensa, hän on houkutellut kansat kapinaan ja
valtiot vallankumouksiin. Hän on kylvänyt onnettomuutta ja sekasortoa
ja veljesverta, mutta itse ei hän ole hiuskarvaakaan uhrannut
itsesytyttämänsä vahingonvalkean puolesta tai sen sammuttamiseksi.
Viattomain veri huutaa hänen päälleen!

"Näin todistivat ihmiset tuosta miehestä, jota toiset nimittivät
filosofiksi, toiset runoilijaksi, toiset mielipuoleksi. Ja hän itse
todisti samaa. Hän kirosi itseään ja elämäänsä ja rukoili päästä
mukaani rajan toiselle puolen. Olen varma siitä, ettei kukaan ole
huonommin hoitanut leiviskäänsä maan päällä. Aineellisen tomumajansakin
oli hän päästänyt niin hajalleen, ettei siinä enää ole madoilla
suurtakaan vaivaa, oi Hautojenkaitsija!"

-- Musta sielu, astu eteeni, käski Vaakamies. Onko sinulla jotakin
puolustukseksesi sanottavana?

-- Ei mitään, vastasi sielu väsyneesti.

-- Mitä etsit elämästä?

-- Elämän ja ihmissielun salaisuutta.

-- Ja luulit sen piilevän pahassa?

-- En keksinyt muuta tietä. Vasta tuota pimeää miilua kaivaessani tulin
aavistamaan valkeuden, pahasta tulin ymmärtämään hyvän. Jokainen ruma
teko sytytti hengessäni uuden kauneuden-ikävän, jokainen tuhmuus
valkaisi viisauden...

"Liian kallis hinta", mumisi Sydäntenpunnitsija.

-- Mutta etkö sitten _tehnyt_ yhtään hyviä tekoja?

-- Minä tein ainoastaan teoksia.

-- No katsotaanpa, katsotaanpa? Pannaan vaa'alle. Kas vaan: unelmia,
pelkkiä unelmia, todella ihania, heleitä, pulmusen puhtaita! Niillä on
kyllä arvonsa niilläkin. Mutta ne ovat köykäistä tavaraa. Eivät jaksa
painaa alas pahoja tekoja. Sielu parka, eikö sinulla ole yhtään, yhtään
todellista tekoa, toteutettua unelmaa? Muistutteleppas!

-- Minä uneksin vain sellaista, jota oli mahdoton toteuttaa, sellaista,
joka häämöitti vasta kaukana kaukana taivaan rannalla.

-- Koetitko edes?

-- Ne, jotka koettivat tehdä haaveistani todellisuutta, väärensivät
kauneimman unelmani, likasivat, pilasivat, häväisivät, vetivät alas
parhaimman uskoni...

-- Eikö kukaan ymmärtänyt?

-- Ei ainoakaan. He kivittivät, kirosivat minua kaikki...

-- Kaikkiko?

-- Kaikki.

-- Sielu parka, olisit ollut paremman kohtalon arvoinen. Nyt
sensijaan...

-- Niin, kadotettu olen, tiedän, keskeytti sielu. Olin kadotettu jo
silloin, kun hukkasin uskoni ihmisyyteen.

-- Unelmia, paratiisin arvoisia, taivaallisia, mutta ei yhtään tekoa,
sääli, sääli, murisi vanha, lahjomaton Sydäntenpunnitsija epäröiden.

Sillä hetkellä syöksähti vaakasaliin uusi sielu, jonka hentojen siipien
värinä levittäytyi kuin kimalteleva tähtisumu Manalan synkille
paasille.

-- Mistä tulet? Kuka kutsui sinua? kysyi Sydäntenpunnitsija ankarasti.

-- Kutsumatta tulen, oi Manalan Valtias. Rakastin liiaksi. En voinut
elää ilman häntä, jota rakastin.

-- Vaa'alle, sinä Kuoleman lain uhmaaja! ärähti Vaakamies.

Mutta samassa, Manalan vaa'an vastausta tarkatessaan, hänen koleat
kasvonsa kirkastuivat.

Siinähän se nyt olikin hänen edessään tuo iankaikkisuuden täyteläinen,
raskas tähkä, säteilevä paratiisikukkanen, jollaista eivät vielä
koskaan Manalan vaakasalin seinät olleet nähneet, tuo elämän
tuleennuttama ihmisyyden hedelmä, jota hän niin kauan turhaan oli
ikävöinyt!

-- Sielu, sanoi hän heltyen ja ihastellen, sinä olet kokonaan hyvä,
niin, kokonaan, sinulla on ainoastaan yksi synti, se, että kutsumatta
tulit, mutta koska se johtui rakkaudesta, on minulla oikeus lähettää
sinut taivaan tähtisaliin, rakkauden Jumalan itsensä luo sitä anteeksi
anomaan.

-- Tahdon samaan paikkaan, minne joutuu hänkin, minun rakastettuni. En
voi olla erillään hänestä pitkää iankaikkisuutta!

-- Missä on hän tuo niin suuresti rakastamasi sielu?

-- Hän on tuossa.

Sielu viittasi runoilijaan.

-- Oh, hänen tiensä käy tuonne alas!

Valkea sielu parahti.

-- Mahdotonta. Se on suuri, hirveä erehdys! Hänen on päästävä tuhat
kertaa kunniakkaammalle paikalle kuin minä, joka olen vain hänen halpa
opetuslapsensa. Jos kerran sanot minulle, että minä olen hyvä, niin on
hän tuhat kertaa parempi. Hän on tehnyt minut siksi mitä olen. Hän on
uneksinut esiin minut. Ilman häntä en olisi kypsynyt ihmiseksi. Hän on
syventänyt minut antamalla minulle surun lahjan. Hän on avartanut
henkeni ihmisyyttä syleilevillä unelmillaan. Hän on kartuttanut
elinvoimaani yksinäisen kamppailunsa sankarillisella esimerkillä. Mutta
minä en ole mitään hänen rinnallaan. Olin vain hänen unelmiensa heikko
ruumiillistuma, hänen ikuisuus-ikävänsä mitätön, ajallinen heijastus,
vain nainen, jolla oli rakkauden lahja.

-- Ja elämässä ehkä tuomittu hänestä erilleen?

-- Niin.

-- Kuka olit sinä sitten tuossa ajan ja aineen murenevassa muodossa?

-- Hänen vaimonsa.

-- Hänen vaimonsa!

Syntyi silmänräpäys sitä ikuisuushiljaisuutta, jolloin totuus itse
nostaa kasvonsa elämän äkkityveneksi seisahtaneen valtameren
läpikuultavasta syvyydestä.

-- Ja noin vähän tiesit sinä ihmissielusta, sinä ihmissielun
salaisuuden tutkija! sanoi sitten Vaakamies kääntyen hitaasti uneksijan
puoleen. Luulit olevasi kaikkien kiroama ja väärinymmärtämä ja
hyljätyllä vierelläsi sykki ihanien unelmiesi elävä ihmisyys. Jos sinä
olet hänet todella tehnyt, kuten hän itse väittää, niin on hän,
vaimosi, juuri sinun ainoa hyvä tekosi, se, jonka sinä olit unohtanut,
mutta joka nyt voittamattomalla kauneudellaan voi pelastaa
kuolemattoman sielusi. Löytäkää siis vihdoin toisenne, te harhailleet,
eksyneet, sielut, jotka vasta yhdessä muodostatte ihmisyyden suuren
jumal-ajatuksen: teoksi muuttuvan jalon unelman! Te kuulutte yhteen!
Menkää, kovasti kilvoitelleet sielut, Herranne rauhaan!

Ja taivaan tähtisalin portit avautuivat Manalan voittaneille.

Mutta jäätyään vanhan Viikatemiehen kanssa kahden Manalan autioon
vaakasaliin, puheli Vaakamies hänelle seuraavasti:

"Vanha veikko, taidatpa olla vähän nyrpeissäsi minulle siitä, että
soimasin sinua äsken hieman. Hm, erehtyyhän sitä! Ei ollenkaan ihme,
ihmiset ovat todellakin ovelaa väkeä. Tai hyvin teit tehtäväsi, vanha
veikko! Sainhan minä parhaimman ja pahimman, kuten halusinkin. Tuonne
menivät nyt molemmat taivaan ilosaliin. Mitä puhunkaan...! Sekaannun
vähän puheissani... Ei ollut minulta oikein ruveta noin etukäteen ja
erikoisesti valitsemaan hyviä ja pahoja. Taisin sotkeutua vähän
mitoissani. Luulen, näes, että minäkin nyt annoin vähän, tosin
ainoastaan hyvin vähän, vetää itseäni nenästä... Kuinka he
näyttivätkään kauniilta yhdessä! Unelma ja teko, niin, mutta niiden
olisi pitänyt olla yhdessä sielussa ja heitä oli kaksi. Yksin he olivat
avuttomia, puutteellisia, epävapaita kumpikin. Mutta siinä seistessään
vieretysten he paistoivat silmiini aivan kuin sopusoinnun täydellisyys.
Jokin liikutti minun vanhaa sydäntäni. En ole toki ennen noin punninnut
ihmisiä toistensa kautta ja parittain. Entä sitten! Onhan nyt Suuren
Tähden armojuhla. Sinäkin, Viikatemies, vanha veikko, käy lepäämään...
Kas, kas, ei edes kuule Luunkolistelija, mitä puhun, siinä torkkuu jo.
Torkkukoon! Meidän täytyy odottaa... Maailmassa kypsyy sittenkin
jotakin, ihmissieluissa tapahtuu jotakin... Täytyy antaa niille
aikaa..."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Neitsyt Maarian lahja - ynnä muita legendoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.