Title: Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 3: Kylänluvut
Author: Häyhä, Johannes
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 3: Kylänluvut" ***


KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 3: KYLÄNLUVUT

Kirj.

Johannes Häyhä



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1894.



SISÄLLYS:


Valmistukset
Lukusten edellä
Kylänluvut
Lopputoimet



Valmistukset


    Sisältö: Lukusten ilmoitus. Sunnuntai-illan vietto.
    Sisäluvunopetus. Kankaan kutominen. Lasten lukuharjoitukset.
    Siivonteko. Leipominen. Vierasten tulo.

-- No lapset, tukkajuhla on jo kuulutettu; harjoitelkaa nyt
lukua ahkerasti, sanoi Niemelän lautamies tultuansa kirkosta
laskiaissunnuntaina.

-- Milloin se meille tulee? kysyi Mauno-setä uteliaasti.

-- Nousevalla viikolla tiistaina, vastasi lautamies. Ja niin kuin
viime vuonna määrättiin, se tulee nyt pidettäväksi meillä. Siksi
pitää naisten tällä viikolla kutoa kankaansa loppuun, ja mitä
ei kerkiä lopettaa, sen saa kääriä syrjälle ja viedä tupaseen.
Lauantaina pitää olla liiat romut tuvasta pois ja maanantaiaamua
vasten pestään tupa sekä sitten varustetaan kaikki mitä kylänlukuihin
tarvitaan. Maanantai-iltana tulevat kylänlukuherrat meille yöksi.

-- Mikä se tukkajuhla on? kysyi pieni Anni kiivetessään äitinsä
syliin.

-- Sittenhän sen, lapseni, saat nähdä, kun se tulee, vastasi äiti
asettaessaan tytärtään polvilleen. Silloin meille tulee paljon
ihmisiä monesta kylästä, koko lukukunnasta. Pappi, lukkari ja
koulumestari tulevat luettamaan, ja kuka ei silloin osaa lukea, sitä
tukistetaan. Sentähden sitä kutsutaan tukkajuhlaksi.

-- Mitäs kirjaa ne luettavat? kysyi Anni.

-- Aikaihmisille luetaan Uutta testamenttia, lapsille katekismusta ja
vallan pienille aapista, vastasi äiti silitellen lapsensa suortuvia.

-- Mutta kun minä en osaa muuta lukea kuin puustaveja, niin
tukistetaankos minua? kysyi taas tyttönen.

-- Sinä olet vielä niin pieni, ettei sinulta enempää vaaditakaan.
Kun kanttori luettaa sinua, niin lue vain selvästi, niin hän kiittää
sinua ja silittää päätäsi, virkkoi äiti.

-- Niin minä teenkin enkä ollenkaan kainostele, sanoi Anni hyvillä
mielin.

Päivällisen perästä jokainen otti kirjan käteensä ja alkoi lukea
ääneensä, joten tuvassa syntyi sellainen palpatus, että se oikein
kuului pihalle asti. Pienen Annin vanhempi veli Jaakko otti vanhan
aapisen käteensä ja sanoi:

-- A sanoo a, avaa kirja auki, aukaisi aapisen ja alkoi lukea:

-- Aas puki, ala lukii, markkinamies hevosta sukii.

-- Mitä lörpötystä se on? tiuskaisi äiti Jaakolle.

Nolona Jaakko pani kirjan kiinni ja sanoi hiljaa itsekseen:

-- I sanoo i, pane kirja kii.

Mauno-setä koetteli päivällisen syötyään venähtää sänkyynsä
lepäämään, mutta kun kaikki lukea pauhasivat ääneensä, hän ei voinut
nukkua, jonka tähden hän nousi ylös, nuuskasi ja sanoi:

-- Ei mokomaa lukupuurtoa ole ollut sitten menneen talven; korvat
tahtovat lummehtua, kun kaikki pauhaavat.

Sitten hänkin otti vanhan virsikirjan ikkunalta, pisti vaskisankaiset
lasit silmilleen ja alkoi lukea pauhata ääneensä.

-- Hyvää iltaa! sanoi Lahtelan isäntä tultuaan Niemelän tupaan.
Taitaa totta varmaan olla tukkajuhla tulossa, koska täällä näin lukea
pauhataan koko perheen tuumasta.

-- Jumala antakoon, vastasi lautamies. Niin veikkonen, niin
veikkonen, tukkajuhla on jo kuulutettu ensi tiistaista viikkokauden
päähän ja niin kuin muistat, se pidetään meillä tänä vuonna. Jos
sinä, hyvä naapuri, annat siivota tupasi, niin saapi koulumestari
siellä lapsia ulkoa luettaa ja -- tukistaa.

-- Aivan kernaasti minä laitan tupani reilaan ja annan mielelläni
lasten sinne tulla. Onhan se aika niin juhlallista ja juohduttaa
mieleen hauskoja lapsuuden aikoja, vastasi Lahtelan isäntä.

Isäntäin niitä näitä pakinoidessa ja kirkkokuulumisia kertoessa sekä
muun perheen lukiessa ilta kului rattoisasti. Vieraan pois mentyä
sanoi lautamies:

-- Tuokaas illaista, vaikka millaista, niin pääsee makkaamaan ja
aamulla riihtä hakkaamaan!

Naiset kantoivat ruokaa pöytään: kolme vatia kaalia tuotiin suureen
pöytään, jossa miehet söivät, ja kolmeen naisten pöytään vati
kuhunkin, josta naiset söivät lasten kanssa. Kolme leipää tuotiin
myöskin suurelle pöydälle, josta lapset kävivät hakemassa leipää
omaan pöytäänsä. Kukin isä leikkasi palaset leivästä ja antoi
lapselleen pieneen pöytään vietäväksi. Isäntä jakoi miesten pöydässä
lihat antaen palasen kullekin ja toisissa pöydissä jakoivat vanhemmat
naiset jokaiselle osansa.

Lihavuittiansa (osaansa) syödessään sanoi ukko-Lauri:

    Pyhäpäivä, hyvä päivä:
    saapi kaalia kahesti,
    lihapalat päälliseksi.

Illallisen perästä korjattiin ruoka, tuotiin vokit (rukit) tupaan,
varustettiin riihikot, laitettiin vuoteet ja käytiin makaamaan.
Aamulla riihimiehet nousivat jo puolesta öin, pukivat riihikot
yllensä ja menivät riihtä puimaan. Vanhukset, talon tyttäret ja
lapset jäivät makaamaan. Kukon kolmatta kertaa laulaessa nousivat
vanhukset ja niitä näitä toimitellen herättivät tytöt kankaita
kutomaan. Vihdoin nousivat lapsetkin, pukeusivat, pesivät silmänsä,
harjasivat päänsä, ottivat kirjansa ja alkoivat lukea. Tytöillä
riippui pirtapuussa kirja "Lasten paras tavara", jota he väliin
kangasta kutoessaan vilkaisivat. Nuoremmilla tytöillä oli vokin
kuontalolapaan kiinnitetty kirja, josta he kehrätessään lukivat.

-- Äiti, opeta minua tavaamaan, ettei kylänluvussa tukistettaisi,
pyysi pieni Tuomas.

-- Tuo, poikaseni, tuolisi tänne minun viereeni, niin minä
kehrätessäni neuvon sinua, sanoi äiti.

Tuomas toi tuolinsa äitinsä viereen, kävi istumaan, otti kirjan ja
alkoi lukea äitinsä perästä.

-- I sanoo i, alkoi äiti.

-- I sanoo i, tavasi Tuomas perästä.

-- Ässä ä sä, jatkoi äiti.

-- Ässä ä sä, luki Tuomas.

-- Isä, luki äiti.

-- Isä, sanoi Tuomas.

-- Kyllä minä tuon sanan jo osaan, huudahti Tuomas iloisena. Mutta
sanos, äiti, onko se pitkä vai lyhyt i?

-- Se on lapseni pitkä i, vastasi äiti.

-- No, kyllä minä nyt tiedän, miten se tavataan. Kuulehan äiti, noin
se menee, sanoi Tuomas ja alkoi tavata:

-- Pitkä i sanoo i, ässä ä sä, pitkä isä.

Kaikki rehahtivat nauramaan ja Tuomaan äitikin sanoi nauraen:

-- Ei, lapseni, se ole pitkä isä eikä lyhyt isä, se on vain isä.

Sitten jatkettiin lukua edelleen. Äiti luki edellä ja Tuomas perässä
ja niin pitkitettiin siksi, kunnes koko isämeitä oli luettu.

Kun Tuomas oli lopettanut lukunsa, niin pieni Anni toi kirjansa ja
alkoi nimitellä kirjainten eri muotoja, joista hän kirjaimet tunsi.

-- Kokkapää on k, sanoi Anni.

-- Niin on, todisti äiti.

-- Piippahäntä on p, jatkoi Anni.

-- Niin on, virkkoi äiti.

-- Leveä puustain on ämmä, virkkoi Anni.

-- Aivan niin, myödytti äiti.

-- U on yläpuolelta auki ja alapuolelta ummessa. Ännä on alapuolelta
auki ja yläpuolelta ummessa, sanoi taas Anni.

-- Ihan niin, todisti äiti.

-- Ässä on rautanaulan näköinen.

-- Niin on.

-- Reikäpää on e.

-- Oikein.

-- Pieni ässä on kirjava kuin kissanpoika.

-- Sekin on totta.

-- Rikkupää on i ja ympyräinen puustain on o, lateli Anni iloisena
taidostaan.

-- Aivan oikein, kultaseni, sanoi äiti ja silitti lapsensa päätä.

-- Hyvin riskisti olette lukeneet tänä aamuna ja minä tahdon lukunne
palkita voileipäviipaleilla, sanoi emäntä ja meni ulos. Sieltä hän
toi suuren lautasen voita ja kauraisen leivän, voiteli voileivät sekä
antoi lapsille kuin myöskin tytöille, jotka halukkaasti haukkasivat
suuruspalaa.

Kohta tulivat riihimiehet riihestä, peseisivät, muuttivat toiset
vaatteet, söivät suuruspalaa ja kävivät makaamaan. Ainoastaan
viskaajat menivät takaisin riiheen. Päivän valjetessa korjattiin
oljet riihen edestä latoon ja päivän tultua tuulahutettiin elot
ja vietiin aittaan sekä pantiin uutta ahdosta riiheen. Viskaajat
päästyään riihestä söivät muun perheen kanssa murkinaa ja kävivät
makaamaan, josta vasta tuvan lämmitessä heräsivät.

-- Minä tulin oikein katsomaan, kuka se täällä niin ravakasti
kangasta kutoo helskyttää, että oikein meidän pihalle kuuluu, sanoi
Lahtelan emäntä tultuansa Kaisan luokse Niemelän tupaan. Nythän
näenkin, että se on Kaisa-neito,

    jonka piukkaa pirran ääni,
    kuin käki mäellä kukkuu,
    niin se suihkaa sukkulainen
    kuin kärppä kiven välissä,
    niin se käämä käännähtelee
    kuin käpy oravan suussa.
    Siks ei kylä sikein maannut,
    linnakulta uinaellut
    neidon pirran pirskeheltä,
    sukkulan surinehelta.
    Niin on vaate kuin valettu:
    ei laske lapoja kangas,
    päästä ei pirta piitämiä;
    on kuin Kuuttaren kutoma,
    Päivättären kehreämä,
    Otavattaren osaama,
    Tähettären täyttelemä.

-- Ahkeraanpa se tyttöraiska on sitä kutoa helskyttänytkin, sanoi
lautamiehen emäntä, -- se vain yhäti

    soittaa kuin sormikintahalla,
    laskee kuin lapikkahalla
    palttinaa kuin paperia,
    seinä ja päivä.

Kylmän tuvan aikana, tuvan lämmitessä, kokoontuivat koko kylän lapset
Lahtelan riiheen läksyjään lukemaan. Siellä luki jokainen niin
kovasti, että palpatus kuului kauas.

-- Kysys minun läksyni, pyysivät he toisiaan. Vuoroin kysyttiin ja
vuoroin vastattiin.

-- Mitenkä häntä oppisi parhaiten lukemaan ulkoa, kun minulla on niin
kova pää? Neuvokaas minulle se konsti! sanoi Perätalon Jaakko.

-- Syö kirjan lehti, niin kyllä opit. Minkä vain kerkiät sisältä
lukea, sen muistat heti ulkoa, vastasivat toiset lapset yhtä suuta.

-- Eiköhän se liene synti syödä Jumalan sanaa? kysyi Jaakko.

-- Mikä synti se on! Olenhan minäkin syönyt ja oppinut lukemaan,
vastasi Mäkelän Helka.

-- Mutta en tiedä, mitenkä sen saanen suustani alas, arveli Jaakko.

-- Haukkaat vähän kerrallaan, pureksit ja nielet. Syö vaan pois, mitä
sinä huolit, kehottivat toiset.

-- Se taitaa olla synti, en minä syö, epäili Jaakko.

-- Voi hölmö poika, mikä sinä oletkin! Etkös ole lukenut, että

    Herran sana on sielun ruoka,
    josta hän ravintons saapi,

virkkoi Helka.

Nyt katosi Jaakolta kaikki epäilys. Hän repäisi aapisestaan
alkulehden ja söi sen haukaten vähän kerrallaan.

-- Minä en ole syönyt kirjani lehteä, mutta osaan sentään isämeidän
ulkoa niin kuin vesi, sanoi Niemelän Tuomas.

-- Mokoma ulkoa lukija, kun et taida muuten tavatakaan kuin äitisi
perästä, virkkoi Jaakko.

-- Olkoon tavauksen kanssa miten tahansa, mutta kyllä minä isämeidän
ulkoa lasketan paremmasti kuin moni teistä sisältä, kehui Tuomas.

-- Annas kuulla, kuinka ulkolukusi sujuu, sanoivat toiset.

-- Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla, kuinka isämeitä ulkoa
uudella tavalla luetaan, sanoi Tuomas.

Toiset olivat hiljaa ja Tuomas luki:

    Isämeitä istu puussa,
    pappilan veräjän suussa.
    Pyhitetty olkoon, pyyhe käessä,
    lieri lupakko päässä.
    Lähestyköön länget kaulassa,
    niin kuin ruoska naulassa.

Tuomas olisi vielä lukea lasketellut eteenpäin, mutta hänen sisarensa
tukki kädellään Tuomaan suun ja sanoi:

-- Jos et sinä, sen rehvana, herkeä Jumalan sanaa pilkkaamasta, niin
minä kaipaan äidille, ja pian saat tuta, ettei ruoska ole naulassa
vaan sinun selässäsi.

-- Se pitää kaivata; ei saa pilkkajaa jättää rankaisematta, sanoivat
toiset.

Tuomas koetteli irvistellä vastaan, mutta toiset lapset raahasivat
hänet kiinni ja heittivät ulos riihestä jatkaen rauhassa lukuaan.

Niin kuin maansa myönyt käveli Tuomas ympäri riihen, seisoskeli
salvaimissa, mietti ja katseli väliin ylös, väliin alas. Vihdoin hän
tuli riihen kynnykselle ja sanoi itkussa suin:

-- Älä, hyvä sisko, kaipaa äidille; en minä enää koskaan pilkkaa
Jumalan sanaa.

-- Se pitää kaivata; pahuus ei saa jäädä rankaisematta. Eihän
Jumalakaan jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä turhaan
lausuu, virkkoi Helka hyvin kuivasti.

-- Mutta antaahan Jumalakin anteeksi niille, jotka syntinsä katuvat,
muistutti Jaakko.

-- Antakoon jos, se on hänen asiansa, mutta Tommon pitää saada
selkäänsä, tiuskaisi Helka.

Kotvasen aikaa kiisteltiin asiasta ja vihdoin tultiin siihen
päätökseen, että annetaan Tuomaalle anteeksi, kun hän niin katkerasti
itkee. Jos Jumala puolestaan tahtoo, niin rangaiskoon, mutta äidille
ei virketa mitään koko asiasta.

Hyvin alakuloisena tuli Tuomas riiheen, jossa lukua jatkettiin, niin
kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Näin kului viikko töiden ja luvun vuorotellessa. Lauantaina
korjattiin kangaspuut ynnä muut kolittimet tuvasta ja sunnuntaina,
jolloin oltiin vapaana maallisista askareista, luettiin oikein
yksituumaisesti.

Sunnuntain iltahämärissä kannettiin suuret torrot ja tiinut vettä
täyteen ja naiset illallisen perästä kävivät tuvan pesuun. Lapset
ja muu väki, jotka eivät tuvan pesuun kelvanneet, menivät riiheen
yöksi. Miehet, jotka jo lauantaina olivat avannot syteneet, menivät
yöksi nuotalle saamaan kylänlukuvieraille verestä kalaa eivätkä he
seuraavana aamuna tyhjin käsin palanneetkaan, sillä heitä meri piti
hyvin miehinään.

Maanantaina käytiin Niemelässä joka hevosella heinässä ja ukkomiehet
hakkasivat halot valmiiksi huomisen päivänkin varaksi; kylänlukupäivä
pidettiin pyhänä, jolloin ei sopinut työtä tehdä.

Koko maanantaipäivän oli emännillä sangen kiiru leipomisen
kanssa, kun näet jokapäiväinen, kaurainen, leipä ei soveltunut
kylänlukuvieraille, vaan sen piti olla puhdas rukiinen leipä, ja
siihen vielä tehtiin ohralestyleipää sekä kahdenlaisia, omena-
(potaatti-) ja oikeita (ryyni-) piirakkaita. Iltapuolella naiset
kaulailivat pyhävaatteita itselleen, miehilleen ja lapsilleen.
Illansuussa lämmitettiin sauna ja emäntä toi uuden vaipan, jonka
hän oli tyttärelleen Kaisalle valmistanut, laittoi sen nelinkerroin
pitkittäin pöydänpään penkille, levitti lumivalkean hurstin sen
päälle ynnä tyynyn pöydänpään nurkkaan. Kaikki reilaan saatuaan hän
sanoi:

-- Kas tuossa kelpaa rovastin loikoa ja silitellä suurta vatsaansa.

Illansuussa vähää ennen lukuherrojen tuloa tulivat Niemelään
kutsuttuina vieraina isännän appi ja anoppi, Holttolan kirkonmies
emäntineen, Savolais-ukko, Kurrosen ukko ynnä vävyt ja muut likeiset
sukulaiset. Heidät otettiin sydämellisesti vastaan.



Lukusten edellä


    Sisältö: Lukuherrojen tulo ja vastaanotto. Kokkapuheet. Saunan
    kylpy. Illallinen. Viinaputelin varkaus. Lukuväen tulo. Koirain
    tappeluttaminen. Lapsen ristiminen. Haukkumanimet.

-- Kylänlukuherrat taitavat jo tulla, sillä Aitjärvellä näkyy
ajettavan kolmella hevosella, sanoi Niemelän emäntä ulkoa tupaan
tultuansa.

Kaikki jotka vain muulta työltään joutivat, mennä kahahtivat porstuan
rappusille tulijoita katsomaan.

-- Nehän nuo näkyvät olevan, sanoi Holttolan kirkonmies. Rovastin
voilakka on eellimmäisenä ja kanttorin laukka toisena, tiettävästi
koulumestari ajaa kolmantena, vaan kenen hevosella, en voi täältä
asti tuntea.

Rahvas katseli tulijoita salmelle asti. Sitten he menivät tupaan,
jossa korjailtiin yhtä ja toista. Emäntä levitti suurelle pöydälle
rippulaitaisen lumivalkean pöytäliinan, jolle isäntä asetti
kaksihaaraisen kynttilänjalan ja sytytti palamaan siinä olevat
kynttelit, jotka sitten pian sammutti.

-- Ovatko tytöt puhdistaneet useampia kynttelijalkoja, kirkastaneet
veitsiä, varustaneet lautasia ynnä muita kapineita? kysyi isäntä.

-- Kaikki on reilassa, ole huoletta, vastasi emäntä.

Samassa ajoivat vieraat pihalle. Isäntä ja Mauno-setä riensivät
hatutta päin heitä vastaanottamaan ja pojat menivät hevosia riisumaan
ja kapineita korjaamaan.

Sillä aikaa kun isäntä oli pihalla vieraita vastaanottamassa, sanoi
Holttolan kirkonmies tuvassa olijoille:

-- Pankaa nutut päällenne. Näyttää niin rumalta, kun esivaltoja
mennään tervehtämään paitahihasillaan. Mennä vuonna kun oltiin
Montolassa kylänluvuilla, rovasti sanoi: "Voi kun nuo talonpojat
ovat tyhmät, kun eivät sen vertaa osaa kunnioittaa herrasväkeä, että
panisivat vaatteet yllensä."

Heti hevosten pihalle pysähdettyä riensi lukkari edellä ja
koulumestari perässä tupaan.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa! sanoi lukkari kiireesti. Emäntä, emäntä,
viinaa, viinaa, sukkelaan, sukkelaan, ennen kuin rovasti ehtii tulla
tupaan!

Emäntä kaasi ikkunalla olevasta putelista viklakinttupulliin,
jonka lukkari loikkasi sukkelaan suuhunsa. Koulumestari sai toisen
ryypyn. Samassa tuli rovasti tupaan suuressa karhunnahkaturkissaan
ja karvanahkaisissa saappaissaan, pitkävarsinen, hopeahelainen
merivahapiippu kädessä ja matkalaukku kaulassa.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa! toivotti rovasti, johon miehet kumartaen
ja naiset niiaten vastasivat:

-- Jumala antakoon!

Heti riensivät talon tyttäret riisumaan vieraita: vyöt aukaistiin,
turkit heitettiin päältä ja pantiin naulaan. Sitten kukin ikänsä
jälkeen tervehti vieraita: ensin rovastia, sitten kanttoria ja
viimeksi koulumestaria. Kättä antaessaan miehet kumarsivat ja
likistäessään naiset niiasivat.

-- Kah, onhan kirkonmieskin täällä vävylässään, sanoi rovasti
kätellessään Holttolan kirkonmiestä. On niin hauskaa kohdata vanhoja
tuttuja. Mitäs nyt kirkonmiehelle kuuluu?

-- Suur kiitosta, herra rovasti; ei minulle mitään erinomaista kuulu.
Kuinka herra rovasti itse jaksaa? virkkoi Holttola.

-- No, kiitos Jumalan, terveenä olen ollut, vaan alkaa jo vanhuus
jo vähän vaivata, vastasi rovasti. Ja paitsi sitä taitaa ehkä
lihavuuteni tehdä liikkeeni kömpelöksi. Ei näet enää ole nuoruuden
ripeyttä.

-- Niin on herra rovasti, läänin leipä se lihottaa. Muistanhan aivan
hyvin, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulitte meidän seurakuntaan
hoikkana niin kuin nuotan salko. Nyt ovat ajat kuluneet, vuodet
vierähtäneet; mies on vanhettunut ja lihonut, lateli Holttola.

-- Ainahan kirkonmiehellä ovat entiset kokkapuheet muistossa; taidat
kenties vielä jonkun luikurin laskea haudassakin, saneli rovasti
naurusuin.

-- Taitaa luikurit haristaa, kunhan minä multavärssyksi veisaan: "Ei
helvetist lopu koskaan vaiva" (Vvk. 408:8), sanoi kanttori äänellä,
joka todisti, ettei heidän välinsä ollut lemmellistä laatua.

Tämän tiesi rovasti entuudestaan ja siksi hän sanoi:

-- Kanttori pitäköön vain huolta, että kirjalaukku reestä tulee
talteen.

-- Se on jo tallessa, vastasi kanttori. Tämän talon riuskat pojat
veivät jo kirjalaukun kammariin.

-- Saapiko olla kylmästä tultua? kysyi isäntä rovastilta tarjoten
ryyppyä.

-- Suur kiitosta! eihän hyvä pahaa tehne, vastasi rovasti ottaen
ryypyn. Koulumestari ja lukkari saivat myöskin ryypyn.

Sillä aikaa kun emäntä laitteli kahvikuppeja pöytään, kyseli rovasti
yhtä ja toista kyläläisten elosta ja työtoimista sekä kertoeli
mitä uutta suureen maailmaan kuuluu ja kuinka "kaseteissa seisoo
kirjoitettuna".

Kahvia juodessa istui rovasti pöydänpäässä, lukkari ja koulumestari
pöydän takana ja Holttolan kirkonmies pöytärahilla.

-- No, herra rovasti, enkö minä totta puhunut, kun sanoin että
Niemelässä saamme sulaa kermaa kahvin sekaan. Useammassa paikassa on
tuotu kerman asemasta kupilla jäätynyttä maitoa, jota on veitsellä
lohkottu ja lusikalla mätetty kahvikuppiin, sanoi koulumestari.

-- Enhän minä tuota ihmetellytkään, että koulumestari meidän
seurakunnan niin tarkoin tuntee, jotta joka talon tavatkin tietää,
virkkoi rovasti vastaukseksi ladaten vaakunaa piippuunsa, johon
talontytär Anni toi tulen päretikussa.

Kahvia juodessaan puhalteli rovasti komeita savuja pitkävartisesta
piipustaan kahvikuppiin, joka höyrysi niin kuin palava suo. Savu
levesi yli koko tuvan, ensin alemma ja sittemmin ylemmä, levittäen
hyvää hajua ympäri tupaa. Kun vieraat olivat juoneet kaksi kuppia
kahvia, kehotti isäntä heitä laittamaan vielä puolikuppiset, jota
pyyntöä toiset noudattivat mutta rovasti sanoi:

-- Kiitoksia tarjouksesta! En minä pruukaa semmoista.

Iltahämärissä sytytti isäntä kolme talikynttilää, kaksi pöydänpäähän
ja kolmannen pöydänlatvalle, sekä päre pantiin pihtiin palamaan.

-- Nyt olisi sauna valmis, jos herrat suvaitsisivat lähteä kylpemään,
virkkoi isäntä kylänlukuherroille.

-- En minä pruukaa kylpeä, jos korkeintaan kerran kuukaudessa, enkä
siis nyt halua mennä saunaan, sanoi rovasti. Mutta kyllä kanttori ja
koulumestari rakastavat repsua vaikka joka ilta.

-- Lähdetään häntä sitten, sanoi koulumestari ja meni lukkarin kanssa
kammariin vaatteitaan heittämään. Talon tyttäret riisuivat vieraat
ja antoivat heille uudet ihokiskoiset tuohitohvelit jalkaan saunaan.
Holttola heitti vävyineen päällysvaatteet tuvan ovensuun nurkassa ja
menivät hekin saunaan. Emäntä puuhaili sillä aikaa illallista ja vei
viinaputelin kammarin pöydälle, mutta rovasti pistäysi kammariin ja
pisti putelin kaappiin, istui vähän aikaa siellä ja puheli emännän
kanssa.

Rovastin kammarissa ollessa alkoivat tuvassa olijat katsella hänen
vaatteitaan.

-- Ei maar tuollaisessa turkissa vilustakaan, sanoi Mauno-setä
katsellessaan rovastin turkkia. Tuon kun vielä kieraisee vyöllä
kiinni, niin vaikka nukkukoonkin rekeen tulisella pakkasella, ei ole
vilusta pelkoa.

-- Entäs sitten nuo karvasaappaat, ne kun mies vetäisee jalkaansa,
niin ei palella, vaikka olisi koko yön nuotanvedossa, virkkoi
ukko-Lauri saappaita katsellessaan.

-- Äläs kun minäkin heitä katselen, puheli Korrosen ukko ottaen
saappaat. Nämähän ovat oikeat kapineet ja ne on tehty pappilan suuren
koiran Voudin nahkasta. Suutari-Mikko kuului näitä mestaroineen koko
viikkokauden joulun alla. Hyvät ovatkin lapikkaat!

Saunasta tullessaan kun koulumestari ja lukkari tuvan ikkunasta
huomasivat, ettei rovasti ollut tuvassa, he pistäysivät tupaan.

-- Emäntä, emäntä, nyt pitäisi saada "poslipainu", missä viinaputeli
on? kysäisi lukkari.

-- Emäntä näkyi menneen rovastin kanssa kammariin ja vei viinaputelin
sinne, vastasi Mauno-setä.

-- Voi tämä sen visakinttu, mitä teki, virkkoi koulumestari ja meni
lukkarin kanssa kammariin.

Vähän ajan kuluttua meni isäntäkin kammariin, otti putelin kaapista
ja tarjosi ensin rovastille, sitten koulumestarille ja lukkarille
"saunasta tultua". Rovasti kiitti tarjouksesta, vaan toiset
luikauttivat ryypyt makeaan suuhunsa.

Vierasten saunasta päästyä meni talonväki kylpemään, ensin miehet ja
sitten naiset. Sekä aikaihmiset samoin kuin lapsetkin panivat puhtaat
vaatteet yllensä.

Kylvyn perästä laitettiin lukuherroille illallinen kammariin. Emäntä
levitti puhtaan liinan pöydälle ja toi uudella tiheävanteisella
katajaisella kapalla nuorta maitoa, kahdenlaista, ohraista ja
rukiista leipää, kahdenlaisia piirakoita, voita ja voissa keitettyjä
ahvenia. Isäntä otti tuvan uunista lammaskäpälän ja kantoi sen
pöytään savivadissa. Tytöt toivat puulautaset ja kirkastetut
puukkoveitset. Kylän lukuherrat ynnä Holttolan kirkonmies kävivät
illallispöytään, vaan talonisäntä meni muun rahvaan kanssa tupaan
syömään kehottaen lähtiessään vieraita ottamaan ruokaa, mitä pöydässä
oli, eikä katsomaan vähyyttä.

-- Eihän iltasen äijyydestä (paljoudesta) kunhan vaan millä nukkuu.
Näkyypä tässä olevan ruokaa yltäkylläisesti, vastasi rovasti.

Kirkonmies toimitti isännän virkaa: antoi ruokaryypyt ja leikkasi
leipää kannikasta. Sitten hän ryyppäsi itse, niisti näpillään
kynttilän ja kehotti toisia vieraita ottamaan ruokaa pyytäen
anteeksi, ettei talonpoikaisessa talossa ole pöytäveitsiä ja
haarukoita, vaan täytyy käyttää viisihaaraisia kahveleita.

-- Sehän vankin onkin, sanoi koulumestari. Kun sillä koppaisee, niin
ei palanen suinkaan pöydän alle putoa.

-- Niin minäkin luulen, sanoi kirkonmies. Kyllähän herrat suittavat
monessakin asiassa olla talonpoikia veiterämmät, vaan eivät he
osaa hyppysiään käyttää niin kuin talonpojat. Siksi aina, kun
joku talonpoika kuolee, niin viepi hän hautaan hyppysissään kolme
kappaletta: kynttiläsakset, kahvelin ja nenäliinan.

-- Nyt vasta minä oivallan tuon arvoituksen: "Talonpojat maahan
nakkaa, herrat taskuhunsa pakkaa", virkkoi koulumestari.

Vähän aikaa syötyä sanoi lukkari:

-- Kirkonmies, silakka tahtoo uida!

Kirkonmies kaasi silakkaryypyn, jonka toiset ottivat hyvällä halulla,
mutta rovasti ei ottanut, kiitti vain.

-- Maistetaanpas Aitjärven ahvenia, sanoi rovasti nostaessaan vadista
puulusikalla kaloja lautaselle.

-- Ja-ah, hän jatkoi vähän ajan perästä. Nämä ovatkin toisenlaiset
kuin muinaiset lipeäkalat. Kuulkaahan, hyvät ystävät, kun kerron
teille erään jutun, joka tapahtui toissa vuonna jouluna. Minua
vietiin ripittämään erääseen taloon, jonka nimeä en nyt tahdo
mainita. Toimituksen tehtyäni tuotiin ruokaa pöytään ja emäntä
sanoin minulle hyvillä mielin: "Minä kun olen kuullut vallasväen
jouluna rakastavan syödä lipeäkalaa, niin laitoin nyt teille sitä
herkkua. Kyllähän me talonpojat emme osaa sellaista syödä, mutta
vallat kuuluvat syövän sitä mielellään. He kuuluvat syövän vaikka
vasikanlihaa, jota me emme voi suuhumme pistää." Minä katsoin
emännän lipeäkalaa ja maistoin. "Eihän nämä mitä lipeäkalaa ole",
huusin tuskastuneena. "Nämä ovat vain pieniä ahvenpamppuja lipeässä
keitettyinä." Sitten minä selitin heille, mitkä lipeäkalat ovat
ja miten niitä pruukataan. Kovin emäntää näytti hävettävän ja
harmittavan.

-- Missähän noin typerä emäntä oli? kysyi lukkari.

-- Johan minä sanoin, etten tahdo talon nimeä mainita. Haasta miestä
koko päivä, mutta älä nimeä mainitse, vastasi rovasti.

Vierasten syötyä tuli kammariin talonisäntä, jolle vieraat antoivat
kiitokset ja rovasti lausui:

-- Kyllä miehet ovat ravitut vaan miten lienee luontokappalten laita?

-- Olkaa huoletta, hyvät herrat, kyllä hevoset ovat ravintonsa
saaneet; niitä on syötetty ja juotettu sekä laitettu vahvasti eteen
yönajaksi, vastasi isäntä.

Vieraat kiittivät huolenpidosta isäntää. Sitten rovasti sanoi:

-- Mihinkäs koulumestari ja kanttori käyvät makaamaan?

-- Riiheen tai saunaan; yhdenlainen, mihin vain laitetaan ja missä
uni sujuu, vastasi koulumestari.

-- Taitaisi tässä kammarissa olla hyvä maata, jos ei vain olisi
turkkilaisia (luteita), virkkoi rovasti.

-- Kyllähän täällä niitä ennen on ollut, vaan minä korvensin kuumalla
vedellä joka paikan ihan tarkkaan ja toin uudet oljet sänkyyn. En
luulisi täällä enää olevan yhtään elävää, vastasi emäntä.

-- Eivät ne vähällä kuole, sanoi rovasti. Ehkä on parasta minun käydä
tupaan makaamaan. Anna vain, lautamies, poikien vetää reki tupaan ja
tuoda puhtaita olkia siihen, niin minä käyn rekeen makaamaan.

-- Hyvä on, vastasi isäntä ja meni käskyä täyttämään. Reki vedettiin
tupaan ja rekeen hajotettiin suuri kupo rukiinolkia, levitettiin
vaippa olkien päälle ja pantiin palttinainen hursti (lakana) vaipan
päälle. Toinen vaippa varustettiin peitteeksi. Kun kaikki oli saatu
reilaan, tuli isäntä kammariin ja sanoi:

-- Herra rovasti, nyt on vuode valmis. Perhe jo on käynyt levolle,
jos suvaitsette lähteä makaamaan.

Rovasti läksi isännän kanssa, pisti lähtiessään toisten huomaamatta
jotain povelleen ja sanoi lähtiessään:

-- Hyvää yötä!

-- Hyvää yötä herra rovastillekin! vastasivat toiset.

Koulumestarille ja lukkarille tehtiin tila kammarin sänkyyn.

Kirkonmies jäi vähäksi aikaa vielä heidän keralleen juttelemaan.

-- Kah, mihinkäs viinaputeli on pöydältä joutunut? kysyi lukkari.

-- Ehkäpä isäntä vei sen tupaan, vastasi kirkonmies.

-- Voi sen tervakenkä; mistä nyt uniryypyt saamme? pakisi
koulumestari.

Samassa tuli kammariin isäntä, jolta hänen appensa kysyi:

-- Mihin sinä viinaputelin korjasit?

-- Täällähän se minua myöten pitäisi olla, vastasi isäntä.

Hiukan aikaa mietittyänsä sanoi isäntä jälleen:

-- Antakaapas olla. Kun täältä menimme tupaan, niin rovasti otti
jotain poveltaan ja pisti rekeen päänsä pohjiin. Eiköhän se vain
liene ollutkin viinapottu?

-- Ai tämä sen möhömaha, mitä teki. Mutta kyllä minä hänelle näytän,
että petturi petetään, ja jok ei ryyppää, se on syypää, hän, huusi
lukkari kiivastuneena ja viimeiset sanat laulaen.

-- Jos suvaitsette, niin minä käyn aitasta toista noutamassa, onhan
talossa viinaa, sanoi isäntä.

-- Ei tarvitse, vastasi lukkari ja iski koulumestarille silmää. Johan
sitä tavaraa on tässä nautittukin. Ei liika lihota, jos ei kohtuus
elätä.

Niitä näitä vähän aikaa pakinoituaan menivät isäntä ja kirkonmies
tupaan makaamaan.

-- Miksi et antanut lautamiehen hakea viinaa aitasta? kysäisi
koulumestari. Olisihan tässä illan kuluessa naukittu. Huomenna on
taas kova työpäivä edessä, jolloin ei jouda eikä sovikaan ryypiskellä.

-- Hakea viinaa aitasta, kun sisässä on melkein kokonainen pottu,
olisi hulluutta, virkkoi lukkari. Odotapas vähän aikaa, kun se
rapavatsa nukkuu, niin minä haen viinapotun hänen päänsä pohjista, ja
sitten vasta kehtaa elamoida! Mutta sinun täytyy luvata viedä pottu
tyhjänä samaan paikkaan takaisin. Kuuletkos, herra tukisteri?

-- Sen teen aivan mielelläni, ole huoletta, hyvä kirkon kukko,
vastasi koulumestari ja pisti palturia piippuunsa.

Koulumestari ja lukkari puhelivat ja tupakoivat siksi, kunnes
arvasivat kaikki nukkuneiksi tuvassa. Sitten lukkari pistäysi hiljaa
tupaan ja vähän ajan kuluttua palasi viinaputeli kädessä.

-- Läänin leipä lihottaa, sanoi Holttolan kirkonmies taannoin;
koetetaanpas me nyt, mitä läänin viina vaikuttaa. Sukkelaan, herra
tukisteri, ryyppylasi tänne, lateli lukkari innokkaasti.

-- Heti paikalla, herra tirehtör kanttus, sanoi koulumestari ojentaen
ryyppylasin lukkarille.

Lukkari täytti lasin, ryyppäsi ja sanoi:

-- Suur kiitosta, suu parka, kun keralleni läksit.

-- Suur on kulkku lukkarilla, kyllä se vetää, ilvensi koulumestari.

Sitten lukkari kaasi toisen ryypyn, antoi sen koulumestarille ja
sanoi:

-- Juopas, juopas, juomaratti, huuhtelepas huules, Matti!

-- Niin, monta sinne on mennyt, harvoin takaisin tullut, vastasi
koulumestari.

-- Eikös rovasti kuullut, kun sinä viinaputelin otit? kysyi
koulumestari.

-- Eikä kuullut, vastasi lukkari. Hän makasi kuin hako eikä olisi
tainnut havahtua, vaikka minä olisin häneltä kerinny puolet hivuksia,
niin kuin muinen Ammonin kuningas teki Taavetin lähettiläille.

Nyt täytti koulumestari ryypyn, kohotti sen ja sanoi:

-- Saas tästä, Saparo-Pekka, Kekka-Heikin kannusesta. -- Lukkaria
kutsuttiin Saparo-Pekaksi, kun hän oli kotoisin Saparon eli Soperon
kylästä. Koulumestaria taas haukuttiin Kekka-Heikiksi, kun hän käveli
pää kekassa, pystyssä. -- Sitten hän antoi toisen ryypyn lukkarille,
joka ryypätessään sanoi:

-- Kyllä muistan murrin virret, kissan kirjavan sanaset.

Kun muutamia ryyppyjä oli naukittu, kysyi koulumestari:

-- Mistä sinä olet tullut vihaiseksi Holttolan kirkonmiehelle?
Sanopas, hyvä veli, se asia!

-- Siitä tulee ensi kesänä kolme vuotta, kun minä olin voinajossa ja
menin yöjalkasiin Koiskamolle, niin tämä Holttolan ukonruja sattui
olemaan siellä ja salpasi minut huoneeseen, jossa sain olla päivään
asti. Siitä perin olen ollut hänelle vihainen, vaan nyt unehutan koko
seikan, kun sain kerran tyssänneeksi häntä, selitti lukkari.

-- Vai niin, vai sellainen se oli asia, joka mielen murti. Ken syyttä
suuttuu, se lahjoitta leppyy, vastasi koulumestari.

Vielä ryypättyä sanoi lukkari:

-- Kuules, veikko, minua alkaa laulattaa. Eikös laulettaisi yhdessä
vaikka "Kirpun virsi?"

-- Lauletaan vain, mutta hiljalleen. Muuten jos pöpö tuvassa havahtuu
ja kuulee, niin piru meidät korjaa, sanoi koulumestari.

Sitten he lauloivat yhdessä:

    Jos mä kirpun kiinni saisin,
    pitäisin mä kelpo kestit:
    pään mä panisin papille,
    leukaluut lukkarille,
    koivet koulumestarille,
    nimismiehelle nivukset.
    Rungon saisi ruununvouti,
    selkärangan siltavouti,
    etujalat jahtivouti
    sekä hännän henkiherra.
    Keuhkot tulis tuomarille,
    maksa maiden mittarille,
    sydänmunat suntiolle,
    hampaat haudankaivajalle,
    kylen kylän vanhimmalle,
    toisen kylen tohtorille.

Siihen asti he ryypiskelivät, kunnes viinaa putelissa piisasi.
Putelin tyhjäksi tultua vei koulumestari sen takaisin rovastin
pääpohjiin ja palasi kammariin.

-- Kuulikos ukko, kun sinä potun piilotit? kysäisi lukkari.

-- Ei kuullut hän eikä muut, vastasi koulumestari. Käydään veikkonen
makaamaan, minulla on pää kuin Haminan kaupunki.

-- Niin on minullakin, veikkonen, myödytti lukkari.

Sillä puhein molemmat riisuivat ja kävivät makaamaan.

Seuraavana aamuna tuli lautamies kammariin ja sanoi:

-- Hyvää huomenta, hyvät herrat. Kahvi olisi valmis ja odottaa jo
pöydällä. Tehkää hyvin ja tulkaa juomaan! Rovasti odottaa jo teitä.

-- Jumala antakoon, vastasi koulumestari. Tullaan, tullaan kun
joudutaan.

-- Minun päätäni pakottaa niin kovasti, etten voi paikaltani
hievahtaa, ennen kuin saan aamuryypyn. Ole hyvä, lautamies, ja tuo
meille tilkka viinaa tänne, rukoili lukkari.

Lautamies meni ja palasi vähän ajan kuluttua tuoden taskulasissa
viinaa, josta antoi kaksi ryyppyä kumpaisellekin miehelle ja vei
pullon mennessään.

Lukkari ja koulumestari menivät tupaan, jossa rovasti jo istui pöydän
päässä kahvikupin ääressä. Hyvän huomenen sanottuaan he istuivat
pöytään.

Kun kahvi oli juotu, rovasti otti viinaputelin reestä, laski sen
pöydälle ja sanoi:

-- Joka säästää saatuansa, sillä on ottaa tarvittaissa. Minä korjasin
illalla viinaputelin tallelle ajatellen: "Aamu on iltaa viisaampi."
Nyt tästä saadaan aamuryypyt.

Isäntä otti putelin ja kaasi ryyppylasiin, mutta putelista ei
herahtanut tippaakaan. Hän katsahti rovastiin ja sanoi:

-- Mutta hyvä rovasti, tyhjähän tämä puteli on, eihän tässä ole
tilkkaakaan viinaa.

-- Mitä lempoa se on, sanoi rovasti. Olisikohan viina vuotanut yöllä
rekeen! Hän kävi tutkimaan, olisivatko oljet märkänä ja haisivatko ne
viinalle. Kun ei mitään merkkiä viinan vuotamisesta huomattu, rovasti
sanoi:

-- Rekeen viina ei ole vuotanut, vaan tässä on, näen mä, käynyt
kämpään käsi.

-- Varmaan on herra rovasti mahtanut yön pitkin ryyppiä viinan,
koska pottu oli illalla melkein täysi, virkkoi lukkari ja nauraa
virnisteli. Kaikki tuvassa olijat rehahtivat nauramaan, mutta rovasti
sanoi vakavasti:

-- Tämä menee jo liika pitkälle. Kyllä minä arvaan, mihin viina
on mennyt; vaan oli miten tahansa, meidän miesten suussa se on ja
siksi ei nyt isäntä saa meille antaa tilkkaakaan viinaa, ennen kuin
päivällispöydässä ruokaryypyt.

Sitten menivät lukuherrat kammariin, jossa rovasti torui lukkaria
ja koulumestaria aika lailla. Sillä aikaa korjattiin vuoteet
ja siivottiin tupa. Ihmiset pesivät itsensä ja pukaisivat
pyhävaatteisiin.

Vähän ajan perästä meni emäntä kammariin ja sanoi:

-- Jos herrat suvaitsevat, niin minä keitän murkinaksi puolikypsiä
munia.

-- Tehkää niin, virkkoi rovasti.

-- Mutta minä en enää muista, miten niitä keitetään, vaikka pappilan
rouva tuonnoin minulle neuvoi, sanoi emäntä.

-- Pane munat kiehuvaan veteen ja lue kolme kertaa isämeitä, ota
sitten munat padasta ja tuo pöytään, neuvoi lukkari.

-- Jumalan nimeä ei saa turhaan lausua, virkkoi rovasti. Tee muuten
niin kuin kanttori käski, vaan isämeitää älä lue, mutta lue yhdestä
aikain kolmeensataan asti.

Emäntä kiitti neuvosta ja teki niin kuin rovasti käski. Murkina
laitettiin lukuherroille kammariin, vaan talonväki vieraineen söi
tuvassa.

-- Onhan tuo niin outoa käydä suuruksetta syömään. Saanko luvan
tarjota ruokaryyppyjä? kysyi isäntä.

-- Ei pisaraakaan, vastasi rovasti kuivasti.

Kun perhe oli tuvassa syönyt ja ruoka korjattu, Mauno-setä ripisteli
kuusenhavuja ympäri tuvan lattiaa. Lukkari kantoi kirjalaukun
kammarista tupaan ja asetti kirkonkirjat pöydälle. Lukuväkeä alkoi
vähitellen keräytyä lukupaikkaan. Toiset ajoivat hevosilla reet
täynnä väkeä, toiset astuivat jalkasin. Poikavekarat hiihtivät
suksilla läpi metsien. Kaikki olivat pyhävaatteissaan. Koiria
keräytyi iso joukko Niemelän pihalle. Niistä toiset kävivät rekiin
makaamaan vaan toiset juoksentelivat ympäri kartanoita ja taloja.

-- Onko se totta, että teidän Musti voittaa meidän Merkin? kysyi
Harjulan Pekka Mäkelän Martilta.

-- Totta on, vastasi Martti. Sen näin omin silmin viime syksynä.

-- Sitä minä en usko, ennen kuin saan nähdä, sanoi Pekka. Tässä on
nyt hyvä tilaisuus koettaa.

-- Laitetaan vain koirat tappelemaan, sillähän se riita ratkeaa,
mutta auttaa ei saa kumpikaan, esitti Martti.

Kumpikin poika kutsui koiransa luoksensa.

-- Husoo! sanoi Pekka Merkillensä.

Paikalla jämähti Merkki Mustiin kiinni ja kiivas tappelu syntyi
koirilla. Pian keräytyi iso joukko poikia katsomaan, kumpiko voittaa.
Kotvan aikaa oteltuaan alkoi Musti viimein vikuttaa ja pötki pakoon
verisenä.

-- Tuossa se nyt on; nyt sen näit kuinka kävi, ilkkui Pekka. Sanotko
vielä Martti, että teidän Musti voittaa meidän Merkin?

-- Sanon kyllä, sen näin viime syksynä omin silmin, vastasi Martti.
Koirat silloin eivät tapelleet vaan ajoivat yhdessä jänistä, ja
meidän Musti juoksi nopeammasti.

-- Se on toinen asia, sitä en voi kieltääkään, virkkoi Pekka.

Vähitellen alkoivat toisetkin pojat tappeloittaa koiriaan.

Vihdoin tuli kylänvanhin ja sanoi pojille:

-- Ettekö te voisi olla niin siivolla kuin nuo tytöt tuolla
rappusilla? Mutta te vain rähisette kuin koirat. Tässäkin toteutuu
sananparsi:

    Piikaparvi piirasparvi,
    poikaparvi koiraparvi.

    Akkaparvi harakkaparvi,
    ukkoparvi hukkaparvi,

jatkoivat pojat kylänvanhimman pois mentyä ja lakkasivat rähisemästä
ja koiria tappeloittamasta.

Kun kylänvanhin oli saapunut tupaan ja tervehtänyt lukuherroja ynnä
muita, niin alkoi rovasti häneltä kysellä yhtä ja toista kyläläisten
elosta niin kuin esimerkiksi: kuinka on sopu kyläläisten kesken,
perheenjäsenten ja aviopuolisojen välillä? Kuinka pyhäpäivät
vietetään: harjoitetaankos kotohartautta ja viljelläänkös Jumalan
sanaa? Kasvatetaankos lapsia kurituksessa ja Herran nuhteessa
vai annetaanko niiden juoksennella ympäri kyliä? Kuinka monta
Raamattua löytyy kyläkunnassa ja kuinka monta Uutta testamenttia?
Harjoitetaanko rakkaudentöitä niin kuin sairasten oppimista, almujen
antoa ja muuta mikä olisi ylösrakentavaista? Kuinka nouseva nuoriso
itsensä käyttää: elääkö se siveästi ja puhtaasti vai raa'asti ja
törkeästi? Onko mitään eri lahkokuntia, jotka toisin opettavat ja
elävät kuin Jumalan sana neuvoo?

Kylänvanhin vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin. Kävi selville,
että kaikki oli hyvästi, niin kuin sen oleman pitääkin. Rovasti
kirjoitti kaikki kirjaansa ja kiitti sitten lukukinkeriä ja kehotti
eteenkinpäin vaeltamaan ja itsensä käyttämään niin kuin pyhäin sopii.

Rovasti katsoi kelloansa ja sanoi:

-- Jos täällä on jotakin kiireellistä toimitusta, niin minä voin nyt
toimittaa, ennen kuin luvut alkavat.

-- Näkyyhän täällä olevan lapsi kastettavana, vaan lieneeköhän sillä
kiiru, vastasi kylänvanhin. Taitavathan ne olla täällä kylänluvuilla
kumminkin, niin voisihan sen asian toimittaa perästäkinpäin.

-- Se on asia, jota ei saa viivytellä. Kutsukoon vain kylänvanhin
asianomaiset saapuville ja emäntä toimittakoon kasteveden, käski
rovasti.

Sillä aikaa kun kylänvanhin käskyä toimitti, pani rovasti "rajin"
kaulaansa. Asianomaisten esille tultua rovasti kysyi:

-- Kenen lapsi tämä on?

-- Se on meidän Pekon akan lapsi. Pekko itse on Venäjällä rahdissa,
niin minä toin lapsen ristille, vastasi Mustamäen Tommo.

-- No Pekkako on lapsen isä? kysyi rovasti.

-- Eikö tuo liene, vastasi Tommo.

-- Milloinkas lapsi on syntynyt?

-- Kolmannella ketruuviikolla torstaina.

-- Mikäs aika se olikaan?

-- Se oli silloin kuin Savolaisen Juho suden tappoi, juuri samana
päivänä. Sydänkuuhan se silloin oli, mutta en saanut panneeksi
mieleeni, kuinka mones päivä se lie ollutkaan.

Rovasti otti almanakan käteensä ja katseltuaan sitä vähän aikaa sanoi:

-- Nyt ollaan selvillä: lapsi on syntynyt tammikuun
kahdeksaskolmattakymmenentenä päivänä. Mutta mikäs lapselle nimeksi
annetaan?

-- Minä kysyin Pekon akalta lähteissäni lapsen nimeä, niin hän vain
sanoa tölkäytti: "Pankaa nimeksi minkä tahdotte, eihän nimi miestä
pahenna." Pitkin tietä tullessani mietin, mikä pojalle saadaan
nimeksi, ja vihdoin tulin siihen päätökseen, että tästä on tehtävä
Nikolai Paulovits, vastasi Tommo.

-- Oh hoh, sanoi rovasti. Eikö vähempi vältä! Se on meidän nykyisen
keisarimme nimi eikä sitä sovi panna talonpojan lapselle.

-- Pankaa sitten paljas Paulovits, tuumasi Tommo.

-- Se on toista, virkkoi rovasti. Kutkasta kummiksi tulevat?

-- Tässä on lapsen kanssa Pitkän Jussin akka, joka tulee rist'emäksi
ja rist'isäksi tulee tämä Halon Tokko, vastasi Tommo.

Kuultuansa tämmöiset nimet rovasti veti suunsa nauruun ja kummit
punastuivat. Sen rovasti huomasi ja sanoi:

-- Mitä sinä tuolla tavalla herjaat ihmisiä, onhan heillä oikeatkin
nimensä!

-- Niinhän me heitä kutsumme joka päivä ja siksi en nytkään muistanut
poiketa totutusta tavasta, vastasi Tommo hämillään. Luulen rovastin
tuntevan heidät molemmat.

-- Tunnen kyllä ja tiedän heidän oikeat nimensäkin enkä hauku
ihmisiä, vastasi rovasti ja kirjoitti kirjaansa mitä asiaan kuului.

Sitten rovasti kastoi lapsen ja antoi nimen Paavo; Tommo maksoi
ristintärahan.

Tultua papin edestä perälle tupaa sanoi mieskummi Tommolle:

-- Siinä on nyt sinun Paulovitsis, Paavoksipa se muuttuikin! Jos minä
olisin pahempi mies, niin manuuttaisin sinut käräjään, ja sinä saisit
nähdä mitä maksaa haukkua esivallan edessä ihmisiä.

-- En veikkonen minä tiennyt, ettet sinä tänä päivänä ole Halon
Tokko, niin kuin sinä ennen olet ollut, vastasi Tommo.

-- Mutta valehtelithan sinä senkin, että teidän Pekko on Venäjällä
rahdissa, vaikka hän kuuluu olevankin viinaa kaupalla. Jos minä
senkin asian kaipaisin rovastille, niin pian aikaa kutsuttaisiin
sinut papin tutkintoon pappilaan, virkkoi Tokko vihaisesti.

-- Älä veikkonen kaipaa, minä annan sinulle hyvät parkkikiskoiset
tuohitohvelit, rukoili Tommo. Kun minä tiesin rovastin olevan
viinankauppiaille ja juomareille vihaisen, niin en tohtinut sanoa
totuutta vaan pistin hätävalheen. Mitä taas haukkumiseen tulee, niin
en sitä tehnyt tahallani, vaan se meni vahingossa, totutusta tavasta,
niin kuin me keskenämme olemme tottuneet.

-- No, tohvelit kun antanet, niin olkoon kaipaamatta, sanoi Tokko
leppyneenä.

-- Annan kyllä, ole huoletta, ja vielä ryypyt saat päälliseksi,
lupasi Tommo.

-- Vieläkös täällä olisi mitä kiireellisiä toimituksia? kysyi rovasti.

-- Lempiäisen Pulikka on kovasti kipeänä ja halajaa pappia
ripittämään, ilmoitti Sutelan Matti.

-- Tepäs olette kummallisia ihmisiä, kun kaikkia haukutte, torui
rovasti. Mistä minä tiedän kuka se pulikka on, kun ette oikealla
nimellä ketään nimitä. Tuollainen tapa haukkua ihmisiä ei ole
ainoastaan iljettävä ja moitittava, vaan se myös osoittaa häijyä
sydäntä lähimmäisen hyvää nimeä ja mainetta vastaan.

-- Sen miehen nimi, joka pappia halajaa, on Juhana Lempiäinen
Lempiälästä, vastasi kylänvanhin. Mitä muutoin haukkumanimiin tulee,
niin se useimmiten on vanhempain syy, kun he alkavat joko leikillään
taikka pilan vuoksi vain kutsua lapsiaan eriskummallisilla nimillä.
Sitä myöten naapurit ja muutkin alkavat heitä kutsua, ja niin saatu
haukkumanimi pysyy sitten heidän koko ikänsä.

-- Voi kurjia vanhempia, jotka niin tekevät! He eivät muista, että
Vapahtaja on sanonut: "Heidän enkelinsä näkevät aina minun isäni
kasvot, kuin on taivaassa". Sen tähden ei heitä saa pahentaa tavalla
eikä toisella. Muistakaa se, että joka yhden näistä pienimmistä
pahentaa, parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen
kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen, lausui rovasti
pontevasti.



Kylänluvut


    Sisältö: Rukoukset. Niemeläisten luku. Lahtelaisten luku. Levakko
    mies. Sutelaisten luku. Laiska Olli. Niemelän Kaisan ja Lippolan
    Juhanan keskustelu. Joutoherrat. Lasten ulkoluku. Aikaihmisten
    ulkoluku ja kristillisyyden käsitys. Luvun arvostelu. Lukusten
    päätös.

-- Kylänvanhin saa sanoa kinkeriväelle, että tulevat tupaan,
niin aloitetaan toimitus, käski rovasti. Kylänvanhin teki kuten
käskettiin. Sillä aikaa oli pari koiraa omin lupinsa pistäytynyt
tupaan ja ne talon isäntä ajoi ulos. Rahvas tuli tupaan ja asettui
seisomaan: naiset ovensuun puolelle ja miehet peräpuolelle, lapset
keskilattialle.

-- Aukaiskaa reppana, ettei tulisi liian vari! käski kanttori.
Mauno-setä aukaisi reppanan ja otti lattialta pudonneen hatun ja
sovitti sen uunin patsaassa olevaan naulaan.

Rovasti nousi seisomaan pöydänpäähän. Lukkari ja koulumestari tekivät
samoin ja edellinen sanoi:

-- Veisataan virrestä satayhdeksän kolme viimeistä värssyä. Sitten
hän rykäisi pari kertaa "rikkaan yskää" ja alkoi veisata.

-- Kuinka sen virren numero olikaan? Kun kanttori sanoi, en yhtään
hoksannut, kysyi Lahtelan Liisa Niemelän Mari-tädiltä.

-- Se oli yksi sata on yhdeksän ja kolme viimeistä värssyä, vastasi
Mari-täti.

Veisun loputtua kävi rovasti istumaan pöydänpään penkille. Lukkari
ja koulumestari tekivät samaten pöydän takana. Muu rahvas kävi
polvilleen lattialle.

Rukouksen loputtua nousivat kaikki seisaalleen ja kanttori sanoi:

-- Veisataan virrestä kolmesataaviisikymmentä viimeinen värssy.

Laukkasen Pärtty-ukko lataili kirjaa eikä tahtonut löytää virttä.

-- Ota numero kolmesataaviisikymmentä on, sanoi Mauno-setä, -- ja
laula värssystä ykskymmentä on.

Pärtty koetteli hakea mutta ei kerennyt löytää, ennen kuin laulu oli
lopussa.

Rukousten jälkeen kumarsivat talonisäntä, Holttolan kirkonmies ja
kylänvanhin rovastille, kanttorille ja koulumestarille kiitokseksi.

-- Minä luetan itse lapset ja kanttori luettaa aikaihmiset sisältä.
Sitten minä kuulustelen aikaihmisten ulkolukua ja kristinopin
käsitystä, jolla aikaa koulumestari luettaa lapsia ulkoa naapurin
tuvassa, määräsi rovasti.

-- Ensin tulee Niemelän kylä, joista tämän talon perhe tulee ensinnä.
Aikaihmiset menevät kanttorin luo ja lapset tulevat tänne minun
luokseni, käski rovasti.

Lautamies luki kanttorin edessä ja Kaisa luki rovastin edessä. Kun
Kaisa oli lopettanut lukunsa, sanoi rovasti:

-- Katrinan on tultava tänä keväänä rippiskouluun.

Kun isännän joukko oli luetettu, luki sitten Yrjön joukko. Sitten
seurasi Mauno-setä, sen jälkeen ukko-Lauri, joka ei sanonut näkevänsä
lukea. Viimeksi luki Mari-ämmän joukko. Rovasti kiitti Niemeläisten
lukua sanoen että siitä olisi muidenkin otettava esimerkkiä, mitä
ahkeruus ja rakkaus Sanan viljelemiseen myötänsä tuo. Aikaihmisistä
oppivat lapset ja sikäli sitten toinen toisestaan lukutaidon. Missä
talossa eivät aikaihmiset taida lukea, siinä eivät voi lapsetkaan
oppia. Siksi tulee vanhempain näyttää tässäkin asiassa hyvää
esimerkkiä lapsilleen. Ja esimerkki vaikuttaa enemmän kuin opetus.

-- Sitten seuraa Niemelän kylästä Lahtelan talo. Poika Juhana tulee
minun luokseni ja aikaihmiset isännästä alkain menevät kanttorin
eteen lukemaan, määräsi rovasti.

Juhana tuli ja alkoi tavata:

-- A sanoo a, ällä, alasti.

-- Ei se ole oikein, katsopas tarkemmin, virkkoi rovasti.

-- A sanoo a, ällä, alati.

-- Ei ole niinkään, huomautti rovasti.

-- A sanoo a, ällä, alla.

-- Ei sinnepäinkään, virkkoi rovasti.

-- Miten se sitten on? kysyi Juhana hätäisesti ja hikikarpalot
kiehuivat otsasta.

-- Se on: alussa, sanoi rovasti.

-- Niin, niin, alussa se onkin, vaikka minä en tuota huomannut,
kertoi Juhana.

Sitten Juhana koetteli lukea eteenpäin, mutta se ei onnistunut.

-- Suuri poika eikä vielä osaa sisältä lukea, sanoi rovasti. Tässä on
ollut laiskuus estämässä, jahka minä sitä karistelen.

Sen sanottuaan hän otti Juhanaa tukasta ja nurusti vähän aikaa.
Sitten hän torui vanhempia, kun eivät opeta lapsia lukemaan.

-- Sitten seuraa Juhanan sisar Helena, virkkoi rovasti.

Kun Helena näki, mitä veikolle tapahtui, hän pelkäsi kovin lukemaan
mennessään. Sen huomasi rovasti ja sanoi lauhkealla äänellä:

-- Tule vain, lapseni, äläkä pelkää mitään. Ei täällä muita
tukisteta kuin laiskoja; ethän sinä laiska ole, muistanhan minä sen
entuudestaan.

Helena tuli ja luki vapisevalla äänellä:

-- "Niin hän nousi ja otti lapsen äitinensä yöllä tykönsä ja pakeni
Epkyyttiin."

-- Sano, lapseni, hyvästi: Egyptiin, kehotti rovasti.

-- Niin minä sanoin: Epkyyttiin, vakuutti tyttö ja oli iloinen, kun
lukunsa sujui.

-- Kyllä hän muuten lukee hyvästi, vaan ne nimet ovat hänestä vielä
liian kankeat, sanoi tytön äiti.

-- Niinhän ne tahtovat olla etenkin talonpoikaisille ihmisille,
todisti rovasti, silitti tytön päätä, antoi hänelle kirjan ja jatkoi:

-- Kas niin, kiltti lapseni, tässä saat kehotukseksi kauniin kirjan.
Ole vastakin ahkera, niin opit nimetkin oikein lukemaan.

Helena kumarsi ja niiasi yht'aikaa, tuli äitinsä luo, näytti kirjansa
ja sanoi:

-- Rovasti ei minua kutsunutkaan Helkaksi, niin kuin muut ihmiset,
vaan sanoi Helenaksi, silitti päätäni ja antoi minulle tämän kirjan.

-- Se on hyvä, lapseni, ole vastakin ahkera! virkkoi äiti hyvillä
mielin.

-- Ja sitten seuraa lukemaan Maria, sanoi rovasti.

Maria mennä talluroitti esille päällään äitinsä lyhyt sarkainen
viitta, joka oli säärisiteellä vyötetty ja hihat käännetty kaksin
kerroin.

-- Mitä, pikku lapseni, osaat lukea? kysyi rovasti leppeästi.

-- Aapista minä olen lukenut, vastasi pieni lukija.

Rovasti otti aapisen ja käski Marin lukemaan aamurukousta. Mari alkoi:

-- "Sinun siunattuun nimeesi sinä kristiin naulittu..."

-- Älä, lapseni, sano kristiin vaan ristiin, neuvoi rovasti.

-- Niinhän minä sanoin: kristiin naulittu, etkös kuullut? virkkoi
Mari.

Rovasti silitti tytön päätä ja sanoi:

-- Alku on hyvä, pidä vain ahkeraan päälle, niin kyllä sinusta tulee
aikaa voittain hyvä lukija.

Hyvillä mielin meni pieni lukija äitinsä luokse ja kertoi mitä pappi
sanoi.

Rovasti nousi seisoalleen, katsahti ympäri tupaa ja sanoi:

-- Kah, onhan Pietari Myllyskin täällä. Tulepas esille, vieläkös sinä
osaat yhtään lukea?

Pietari tuli esille ja sanoi tullessaan:

-- Täällä kylillä olen kävellyt kolistelemassa isävainajani vanhoja
velkoja ja nyt, kun yhdyin kylälukutaloon, niin ajattelin, jos häntä
menisi pappia katsomaan; eihän tuo päätä haukanne, vaikken mikään
erittäin varma lukija ole, ja niin tulin kuin tulinkin tupaan.

-- Vieläkös sinä osaat yhtään lukea? kysyi rovasti.

Pietari kävi pöytärahille istumaan ja vastasi:

-- Kyllähän minä, hyvä kirkkoherra, osasin paimenessa käydessäni
lukea aina sataan asti, vaan en nyt voi taata, jos häntä enää
muistanen kymmeneenkään saakka. Saishan tuota koittaa?

-- Anna nyt olla sellaiset lukusi, sanoi rovasti huoaten.

-- Eihän sillä raukalla ole täyttä järkeä ja siksi se puhuu mitä
mieleen jylkähtää, ilmoitti kylänvanhin.

-- Senhän minä tiedän, vastasi rovasti. Se on paljon vailla, joka on
mieltä vailla. Mene nyt vain, Pietari parka, toisten luokse ja ole
siivosti. Saathan ehkä kuulla Jumalan sanaa, kun toiset lukevat.

-- Siivosti, siivosti niin kuin karitsa karsinassa, sanoi Pietari
mennessään.

Kun Niemelän kylän väki oli luetettu, niin kutsui rovasti esille
Sutelan kyläläiset. Ensimmäisessä talossa kun ei ollut yhtään lasta,
niin jousi rovasti kuuntelemaan aikaihmisten lukua. Isäntä, emäntä ja
vanhin poika lukivat tavallisesti; ei luvussa ollut mitään erinäistä
muistutusta.

-- Nyt tulee lukemaan miniä Elli, huusi rovasti.

Elli tulla sipsutti kevein askelin kanttorin luokse, kyyristäysi
vähän, ojensi päänsä ja alkoi lukea:

-- "... tulivat hien t, he, hevvis, ällä, o, ännä, hevoislonikkaan,
jossa juutalaisten synnit go, synnit koossa oli."

Koulumestari ja kanttori rehahtivat nauramaan ja saman teki koko
lukurahvas. Mutta rovasti sanoi päätänsä pudistaen:

-- Tuolla tavallahan kun lukee, niin kyllä sitten tulee selko Sanasta.

Elli punastui kuin leppälastu eikä saanut enää sanaa suustansa.
Vihdoin naurun tauottua sanoi kanttori:

-- Näinhän kirjassa seisoo: "Tulivat he Thessalonikaan, jossa
juutalaisten synagoga oli."

-- Nyt tulee Olli lukemaan, kutsui rovasti.

Olli tuli esille punakkana ja pyyhkäisi hiuksiansa korvan taakse.

-- No saammehan nyt nähdä, miten Olli on edistynyt sitten viime
syksyn. Osaatko sinä tätä kirjaa lukea? kysyi kanttori.

-- En osaa, vastasi Olli, -- mutta luenhan minä virsikirjasta
tutumpia paikkoja.

-- Eipäs ole Olli tainnut kirjaa käteensä ottaa sitten kun viime
syksynä pääsi rippikoulusta, kaipasi Laurin Kaisa.

Olli katsahti vihaisesti naisiin, sillä aikaa kun kanttori haki
virsikirjasta tutun paikan.

-- Lue synnintunnustus, sen pitäisi olla tuttu, käski kanttori.

Olli alkoi lukea:

-- "Minä vaivainen, sinä syntinen ihminen... jos minun pitäis sinua
niin tuomitseman kuin sinun kova oikeutes vaatii ja sinun syntis
ansainneet ovat..."

-- Jo piisaa, sanoi kanttori ja veti kirjan syrjään.

-- Oh hoh, virkkoi rovasti, -- siinäkös sinun lupaukses onkin,
Olli? Kun sinä kuusi vuotta kävit rippikoulua ja minä viime syksynä
armoillani päästin sinut ripille, niin lupasit harjoittaa lukuasi.
Missä ovat nyt ne hyvät lupaukset?

-- Milloinkas sitä joudetaan lukemaan, kun pyhäpäivät kävellään
talosta taloon ja kylästä kylään, kaipasi vielä Laurin Kaisa. Olkoon
mitä rehkajaisia hyvänsä niin kuin tupakaisia, kihlajaisia tahi
talkoita, kas siellä on Olli eellimmäinen mies, mutta Jumalan sanan
viljelemiseen ei ole aikaa.

Olli loi vihaisen katseensa Kaisaan ja murnisti suutaan.

-- Kaikki on aivan niin kuin Kaisa sanoo, virkkoivat useimmat naiset.

Nyt loppui Ollin kärsivällisyys. Hän käännäisiin naisiin päin,
polkaisi jalkaa ja tiuskaisi vihaisesti:

-- Takaväki vaiti, on tässä eessäkin tekemistä!

-- Eikö ehk'edes pitäisi sinun kujeitasi esivallalle ilmoittaa,
virkkoi kylänvanhin. Kaikki on totta, aivan totta, mitä Kaisa ja muut
naiset sanovat.

-- Minä olen puolestani koettanut häntä neuvoa, miten olen parhaiten
ymmärtänyt, vaan eihän panentamieli kestä päässä eikä kannantavesi
kaivossa, sanoi rovasti pahoilla mielin.

-- Mutta jos hänelle koettaisi antaa ruumiillista kuritusta, kun ei
muu näy auttavan, ehdotteli kylänvanhin.

-- Minut on lähetetty ilmoittamaan rauhan ja rakkauden evankeliumia
eikä piiskurin virkaa toimittamaan, vastasi rovasti. Ja paitse sitä
en luule vitsan mitään vaikuttavan noin isossa ja täyskasvuisessa
miehessä. Sillä raamattu sanoo: "Jos sinä tyhmän huhmareessa
survoisit niin kuin grynyt, niin ei hänen hulluutensa sittenkään
luovu hänestä." Ainoa keino minusta on se, ettei perheenhaltija laske
häntä kylille, ja jos ei hän hyvää tottele, niin perheen tuumasta
saisi antaa hänelle huonekurin. Ehkä hän sitten vähitellen taipuisi
pysymään kotona, jossa ehkä ikävissään ottaisi kirjan käteensä.

-- Minä tahdon koettaa seurata rovastin neuvoa, lupasi Sutelan isäntä.

-- Jos ei se keino auta, niin minun täytyy Olli erottaa kristillisen
seurakunnan yhteydestä pahentavaisen elämänsä ja Jumalan sanan
laiminlyömisen tähden siksi, kunnes hän itsensä parantaa, virkkoi
rovasti.

Kun Ollin asia oli lopullisesti ratkaistu, niin kutsuttiin
lukemaan toisen talon Matti, joka sovitettuansa vaskisankaiset ja
rihmaperäiset lasit silmillensä alkoi lukea kanttorin näyttämästä
paikasta:

-- "Minä olen enemmän nainut ja en taida sen tähden tulla."

-- Vai niin, oletkos sinä muita veiterämpi? virkkoi kanttori.
Katsopas tarkemmin!

Matti otti lasit silmiltään, pyyhki niitä ja luki uudestaan:

-- "Minä olen emännän nainut ja en taida sen tähden tulla."

-- Nyt se on vasta oikein, todisti kanttori.

-- Ja minä en ennen hairahtanut lukeissani, sanoi Matti. Mutta nyt,
kun en enää hyvästi näe, niin tulee joskus hairaus.

-- Kyllähän sinä olet ollut tavallisen hyvä lukija ja niinhän
merkitkin täällä kirjassa todistavat, lohdutti rovasti Mattia.

-- Tulkoon nyt Matin vaimo Maria lukemaan, kutsui rovasti.

Maria tuli ja alkoi lukea:

-- "Mutta Tohmas, yksi kahtestatoistakymmenestä..."

-- Ei se ole Tohmas vaan se on Toomas, neuvoi kanttori.

-- Jottapas siinä on h, sanoi Maria.

-- Vaikka vain; th luetaan niinkuin t ja h jätetään pois, neuvoi
kanttori.

-- En minä sitten ymmärrä, mitäs varten se h siinä onkaan, kun sitä
ei lueta. Vastahan minä kuulen tuon ensi kerran elämässäni, virkkoi
Maria.

-- Niin se on, päätti kanttori. Muista Maria, älä vasta lue Tohmas
vaan Toomas äläkä muuta h:ta tavauksen loppuun, vaikka se on alussa.

Sitten rovasti alkoi taas luettaa lapsia. Ensin luki Matinpoika Pekka
aapista, jonka hän jotenkin osasi. Luvun loputtua sanoi rovasti:

-- Sinun täytyy ruveta ruveta lukemaan katekismusta ja niin
vähitellen valmistella itseäsi rippiskouluun. Sinun lukusi sietää
parannusta.

Pekka ei virkannut mitään, mutta päästyänsä toisten poikain luo hän
sanoi:

-- Minua jo käskettiin katekismusta lukemaan ja minä ajattelin
itsekseni: sekö tamppu niitä kirjoja niin paljon kirjoitellee! Kuka
heidät kaikki jaksaa lukea?

-- Onhan niitä joutilaita herroja jotka kirjoittelevat ja Renkkeli
sitten niitä ränttää, vastasi Mattilan Simo.

-- Nyt tulee Heikki lukemaan, kutsui rovasti.

-- Heikki sanoi olevansa vähävointinen eikä sanonut jaksavansa tulla
kylänlukuihin, selitti Matti.

-- Herra rovasti, ilmoitti koulumestari. Heikki ei ole tänäkään
vuonna lukusissa. Mitä sille miehelle oikein tehdään? Hän ei ole
viiteen vuoteen ollut saapuvilla. Milloin hän on matkoilla, milloin
sairaana.

Rovasti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

-- Kylänvanhin käyköön ilmoittamassa Heikille, että hänen täytyy
terveeksi tultuansa tulla pappilaan lukemaan, muuten minä haetan
hänet kruununmiehen kanssa luokseni ja hän saa maksaa kruununmiehelle
jalkaverot.

-- Hyvä on, kyllä minä käskyn toimitan vierastenmiesten läsnä
ollessa, lupasi kylänvanhin.

-- Ei Heikkiä taida muu vaivata kuin laiskuus, virkkoi Matti. Onhan
se mies ennenkin heittäytynyt kipeäksi kylänlukupäivänä, ja sen
ohitse mentyä hän on terve kuin petäjän pahka.

-- Kyllä minä näytän miten laiskasuoni katkeaa, sanoi rovasti. Hänen
täytyy tulla lukemaan pappilaan, tahtoo taikka ei. Hänen pitää oppia
ymmärtämään, että työläs on potkia tutkainta vastaan. Heikin veli
Tuomas tulkoon lukemaan.

Tuomas tuli, kurkisti kirjaan ja hänen huulensa höpisivät. Vihdoin
hän sai äänensä ulos ja luki:

-- "Heikki syö kaljaa."

-- Vai kaljaa se teidän Heikki jäi syömään, sentäänhän hän ei
joutanut kylänlukuun tulemaan, matki kanttori.

-- Eihän kaljaa syödä, juomallahan se nautitaan, ilvensi koulumestari.

Tuomas seisoi siinä hämillään kuin tuomittu eikä osannut virkkaa
mitään. Vihdoin käski kanttori:

-- Lue uudestaan!

-- "Heikki syö kaalia", luki Tuomas.

-- Onko se nyt Heikki? Katsopas tarkemmin, tiuskaisi lukkari. Vihdoin
luki Tuomas:

-- "Heikko syö kaalia."

-- Nyt se vasta on oikein, jatka vain, sanoi kanttori ja Tuomas
jatkoi lukua.

Sillä aikaa kun Tuomas luki, toi Tuomaan vaimo pienen tyttärensä
rovastin luo lukemaan.

-- Joko noin pieni lapsi osaa lukea? kysäisi rovasti.

-- Eihän se vielä paljon osaa, mutta raivosi sangen kovin tänne
lukemaan, virkkoi tytön äiti.

-- Mitä sinä, hyvä lapseni, olet lukenut? kysyi rovasti hyväillen
lasta.

-- Minä olen lukenut titkovainajani vanhatta kiljatta itämeitää ja
ottaan ten ulkoa.

Rovasti naurahti ja sanoi:

-- Lue sitten, kiltti lapseni, itämeitä.

Tyttönen pani kätensä ristiin ja luki:

-- "Itä meitä, joka olet taivaitta. Pyhitetty olkoon tinun nimet..."
ja luki samalla tavalla loppuun asti.

Rovasti silitti pienen lukijan päätä ja sanoi:

-- Hyvä on. Älkää vielä vaivatko näin nuorta lasta lukemaan, ennen
kuin hän oppii kunnollisesti puhumaan.

Tyttö meni hyvillä mielin äitinsä luo ja sanoi:

-- Lovatti tilitti minun päätäni ja tanoi: hyvä on.

-- Nyt tulee seuraavasta talosta Juhana Juhananpoika lukemaan, huusi
rovasti.

Juhana tuli kanttorin luo, räpsytteli silmiään ja sanoi:

-- Minun silmäni eivät ole olleet oikein terveinä ja siksi en näe
oikein hyvästi lukea.

-- Lainaa sinä, Martti, lasisi, niin tämä Juhana koettelee lukea,
pyysi koulumestari ukko Martilta.

Martti antoi lasinsa, jotka Juhana sovitteli silmilleen, koetteli
lukea ja sanoi:

-- Ei tule mitään; en minä näe näillä lukea.

-- Et sinä taida nähdäkään mutta et sinä osaa lukeakaan, niin minä
muistelen ja niinhän nuo näyttävät merkitkin täällä kirjassa, virkkoi
kanttori.

-- Sitten seuraa Juhanan vaimo Maria.

Maria tuli kanttorin luo, kyyristäysi ja luki:

-- "Ja heittäkäät se kelvotoin palvelija ukkosen pimeyteen; siellä
pitää oleman itku ja hammasten kirous."

-- Voi, voi näiden raukkain lukua, kun se on huonoa. Jos sana
sattumuksesta menee oikein, niin menee jo toinen väärin, tuskitteli
kanttori.

-- Pietari seuraa sitten, kutsui rovasti.

Pietari tuli esille, katsoi kirjaan ja ryvähteli (yski) mutta ei
osannut yhtään lukea. Kanttori odotti ja odotti, mutta luvusta ei
tullut mitään. Vihdoin kanttori virkkoi:

-- Ethän sinä osaa yhtään lukea.

-- Anna alkua, hyvä herra, pyysi Pietari.

-- "Taivaan valtakunta on sinapin siemenen vertainen", luki kanttori
edessä.

-- "Taivaan valtakunta on sinatin siemenen vertainen", luki Pietari
perässä.

-- Ethän sinä raukka osaa ehk'edes perästäkään lukea, sanoi kanttori
ja veti kirjan pois.

Kun Sutelaiset olivat lukeneet, nousi rovasti seisoalleen ja sanoi:

-- Sutelan kyläläiset ovat kaikkein huonolukuisimpia koko tässä
kinkerikunnassa ja ehkäpä koko seurakunnassakin. Ja häpeän vuoksi,
jos ei muutoin, pitäisi teidän opetteleida paremmin lukemaan. Minä
olen monesti miettinyt keinoa, jolla nämä saisi lukemaan, mutta en
ole vielä tähän asti mitään sellaista keksinyt.

-- Minun mielestäni olisi paras keino, jos rovasti laittaisi
koulumestarin heitä opettamaan, niin siitä ehkä nuoret oppisivat.
Vanhat tuskin enää ovat autettavissa, ehdotteli kylänvanhin.

-- Onpa sitä koulumestarilla muutakin työtä eikä hän jouda Sutelaisia
opettamaan, vastasi rovasti. Talvella, niin kuin näette, tulee hänen
olla kylänluvuilla, keväällä ja syksyllä rippikoulun aikoina opettaa
laiskoja lukemaan ja kesällä ajaa ympäri pitäjää voita ja villoja
keräämässä; no täytyyhän hänen joskus talouttaankin hoitaa.

Tähän päättyi tämä pakina, eikä kellään ollut rohkeutta mitään siihen
lisätä.

Sillä aikaa kun tuvassa luettiin, häärästi talon emäntä tupasessa
kahvikattilan kanssa. Naapurin emännät, isännät ynnä jotkut
muutkin tuttavat ja sukulaiset pistäysivät kutsuttuina kaikessa
hiljaisuudessa sinne kahville. Kun talonpojat olivat ravitut, emäntä
keitti pienellä pannulla herroille ja laittoi kammariin kupit ynnä
muut kapineet reilaan. Emännän kammarissa häärästäessä kuiskasi
Niemelän Antti jotain Lippolan Juhanalle ja tämä meni tupaseen, jossa
talon tytär Kaisa oli yksinään askareissa.

-- Hyvää päivää! sanoi Juhana vähän hämillään ja hyvillään, kun
tapasi Kaisan yksinään.

Kaisa punastui, kun näki Juhanan yhtäkkiä seisovan edessään, ja
vastasi vapisevalla äänellä Juhanan tervehdykseen.

-- Veljesi käski minut tänne tulemaan ja lupasi itse tulla perästä,
virkkoi Juhana puheen aluksi.

-- Vai niin, vastasi Kaisa. Ota tästä kuppi kahvia ja sano mitä
sinulle kuuluu.

-- Ei entistä enempää eikä rauhaa kummempaa, vastasi Juhana. On
vain sinua ollut niin kovin ikävä, että oikein on vaikea elää. Minä
ajattelen aina sinua. Sinä olet mielessäni aamulla ensimmäiseksi ja
illalla viimeksi.

-- Kun kehtaat, Juhana, minua narrailla, virkkoi Kaisa ja katsoi
vähän viekkaanlaisesti. Jos sinulla olisi ollut minua ikävä, niin
olisithan toki jonkun kerran käynyt meillä, mutta eipä sinua ole koko
talvessa näkynyt täälläpäin.

Juhana tunsi hyvin ansainneensa tämän nuhteen, mutta itseään
puolustaen hän sanoi:

-- Eipäs häntä milloinkaan ole tie temmannut tännepäin eikä
muutoinkaan ole mitään asiaa sattunut. Päätäkauten taas en ole
tahtonut tulla, siitä syystä että alkaisivat juoruakat ottaa puheen
aihetta meistä, joka ei minun mielestäni sovellu, kun et sinä ole
vielä käynyt rippikoulussa. Mutta sanos, Kaisa kulta, eikös sinulla
ole ollut minua ikävä.

Kaisa, joka muuten näytti olevan tyytyväinen Juhanan selitykseen,
vastasi nauraen:

-- Vielä mitä, ei yhtään ikävä.

-- Kuinka niin? kysyi Juhana levottomasti. Minä luulin sinun pitävän
mielessäsi, mitä joululeikistä tullessa lupasimme toisillemme.

-- Kuka niitä kaikkia sieltä asti enää muistaa, vastasi Kaisa
hymyillen.

-- Ihanhan sinä saatat minut rauhattomaksi, virkkoi Juhana. Niin kuin
tiedät, ei meillä ole monta hetkeä tilaisuutta kahden kesken puhella.
Puhu siis oikeittain mitä sinä olet ajatellut äläkä jaarittele. Ai
armaani, jos voisit arvata, kuinka minun sydämeni riippuu sinussa,
niin et hennoitsisi noin puhua.

-- Totta puhuen olen hyvin usein ajatellut sinua ja on tuntunut
olevan vähän ikäväkin, virkkoi Kaisa kaataessaan toista kuppia
sulholleen. Minä jo luulin, että sinä olet minut unhottanut, kun et
ole käynyt meillä koko talvessa, vaan nyt minä kuulin, miksi olet
niin tehnyt, vaikka ei tuo tähän asti ole tullut mieleeni. Hyvä tuo
on minustakin, että meidän asiamme pysyy salassa niin kauan, kunnes
aika tulee.

-- Niin se on, kultaseni, sanoi Juhana. Maailma on kavala ja sinä
olet vielä liian nuori sen vehkeitä ymmärtämään. Siksi täytyy
olla varovainen. Mitä muuten minuun tuleen, niin voin kaikki muut
maailmassa unhottaa, mutta en sinua voi milloinkaan mielestäni
heittää. Sinä menet tänä kevännä rippikouluun ja syksyllä sitten
käymme yhteen.

-- Jos niin on Luoja sallinut, niin aivan ilomielin se tapahtuu minun
puolestani, vastasi Kaisa. Johan minun nyt tulee mennä rippikouluun
kun kutsuttiin.

-- Minä uskon vakaasti, että Luoja on meidät yhteen luonut, kun hän
kerran on meille sellaisen mielen antanut. Minusta ei kukaan tyttö
koko maailmassa ole ollut niin hyvä ja mieluinen kuin sinä. Ja olkoon
nyt luja liitto vahvistettu meidän välillämme, sanoi Juhana ja ojensi
kätensä Kaisalle.

-- Olkoon vain, vastasi Kaisa ojentaen kätensä Juhanalle.

Samassa tuli Antti tupaseen ja sanoi:

-- Minä käskin Juhanan tänne kahville. Joko hän on saanut mitään
suuhunsa?

-- Ei mitään, vastasi Kaisa. Mistäs minä tiesin hänelle kahvia antaa,
kun et sinä käskenyt eikä hän pyytänyt. Eihän meillä tänä päivänä ole
muillekaan pojille kahvia annettu.

-- Johan sinulla, noin suurella tytöllä, olisi pitänyt sen verran
tolkkua olla, että vieraalle tarjoat kahvia. Olisihan sinun pitänyt
arvata, ettei hän omin lupinsa tänne tullut, nuhteli Antti. Ja sinä,
Juhana, et saa meidän Kaisaa niin vieraana pitää, ettet sinä häneltä
viitsi pyytää. Olisithan saanut sanoa: "Minä tulin kahville, laita
vain kupit!"

-- Älä, veikkonen, tuossa nyt noin pauhaa. Totta puhuen, johan minä
kahvit sain; kiitoksia vain, sanoi Juhana.

-- Mitäs tuo Kaisa sitten jaarittelee? kysyi Antti.

-- Ilman vain narrasin sinua saadakseni kuulla, mitä sinulla olisi
sanomista.

Kun kaikki olivat sisältä lukeneet, sanoi rovasti:

-- Nyt jos emännällä olisi kahvia, ennen kuin käymme ulkolukua
kuulustelemaan. Sillä aikaa saapi lukurahvas käydä ulkona
jäähdyttelemässä, kun me olemme kahvilla.

-- Kammarissa on kahvi valmiina odottamassa, tehkää hyvin ja käykää
nauttimaan, pyysi talon isäntä.

Kun lukuherrat olivat menneet kammariin, sanoi kylänvanhin:

-- Tuo on nyt kumma, kun meillä on koulumestari ja se ei käy
pitäjällä koulua pitämässä.

-- Etkös kuullut, ettei hän jouda käymään, vastasi Lahtelan isäntä.

-- Kyllä hän joutaisi ja mielelläänhän hän kävisikin, jos vain olisi
hyvää laitinkia, virkkoi Sutelan Matti.

-- Siinäpä se temppu onkin, ettei häntä laiteta kouluttamaan, virkkoi
kylänvanhin. Sitä vartenhan hänelle maksetaan aprakka (saatavat),
kappa ruista joka talosta, jotta hän lapsia kouluttaisi ja opettaisi
lukemaan, mutta mitä vielä, häntä käytetään toisiin tarkoituksiin.

-- Mutta jos koulumestari kävisi pitäjällä lapsia opettamassa, niin
kukas silloin kylänluvuilla lapsia luettaisi ja laiskoja opettaisi
rippikoulun aikana? kysyi Holttola.

-- Onhan meillä kaksi pappia, rovasti ja kappalainen. He saisivat
käydä yhdessä kylänluvuilla, toinen luettaisi lapsia ja toinen
aikaihmisiä. Lukkari saisi opettaa laiskoja rippikoulun aikana, eihän
hänellä ole silloin muutakaan työtä, vastasi kylänvanhin.

-- Se on aivan oikein, sanoivat useat.

-- Niin se kyllä on teidän mielestänne, virkkoi Holttola. Mutta
asialla on toinenkin puoli. Katsokaahan: jos joku tarvitsisi pappia
esimerkiksi sairaan luokse, niin mistä hän papin ottaisi, kun
molemmat papit olisivat kylänluvuilla?

-- Tiettävästi hän saisi hakea lukupaikasta. Onhan joka lukuset
kirkossa kuulutettu, missä niitä milloinkin pidetään. Tuleehan
nytkin seurakuntalaisten sen verran pitää asiaa mielessä, että
tietävät milloin kumpikin pappi on kotona. Iltapuolilla ja
yönseuduissa joutaisi kyllä toinen pappi ja vaikkapa molemmat käymään
ripittämässä, jos vain kerran asiat niin järjestettäisiin, vastasi
kylänvanhin.

-- Aivan niin, aivan niin, se on oikein, sanoivat useat.

-- Kyllä kylänvanhin näyttää osaavan asiat järjestellä, virkkoi
Holttola. Se on vain vahinko, ettei hänestä ole piispaa tullut;
silloin hän tiettävästi olisi antanut työtä joka miehelle, ettei
kukaan saisi laiskana leipää syödä.

-- Välttäähän pilkka pienempänäkin eikä harmaan hevosen laisena,
vastasi kylänvanhin. Jospa minä piispana olisin, niin en suinkaan
antaisi kirkonpalvelijain laiskoina leipää syödä ja liiallisella
aprakan ajolla seurakuntalaisia rasittaa, niin kuin nyt tekevät
koulumestari ja lukkari, jotka kesäkaudet kulkevat pitäjällä voita ja
villaa keräilemässä. Eihän heillä ole siihen mitään oikeutta.

-- Vielähän koulumestari ja lukkari jotain tekevät, mutta jahti- ja
siltavoudit eivät pane rikkaa ristiin ja kumminkin aprakan ottavat,
sanoi Niemelän lautamies. Ne sellaiset herrat saisi jättää viralta,
kun ei heillä kuitenkaan muuta ammattia ole kuin palkan kanto ja sen
nauttiminen.

-- Senpä tähden juuri talonpojan täytyy köyhänä pysyä, kun on
monenlaista malkkimahaa elätettävänä eikä maamies saa itse nauttia
sitä, minkä suurella vaivalla ja hiellä saa maasta irti, valitteli
Lahtelan isäntä.

-- Niin veikkonen, mikäpäs talonpojan olisi eläissä, jos ei hallaa,
hukkia (susia) ja herroja olisi, lausui kylänvanhin.

-- Mutta tarvitaanhan jahti- ja siltavoutia nimismiehen apulaisena,
eiväthän he aivan turhaan ole, virkkoi Holttola.

-- Sen ammatin saisivat kyllä lautamiehet toimittaa kukin piirissään
ja taarasti myös joutaisi hyvin hyvästi nimismiehen apulaiseksi,
sanoi kylänvanhin.

Juttua virkamiehistä olisi tainnut pitemmältäkin piistä, jos vain
kylänlukuherrat olisivat kauemmin kammarissa viipyneet, mutta heidän
tupaan tultuaan jätettiin jutut toiseen kertaan.

-- Nyt saa koulumestari mennä naapuritaloon lapsia ulkoa luettamaan.
Minä kuulustelen aikaihmisten ulkolukua ja kristillisyyden tietoa.
Kanttori katsokoon perään, etteivät aikaihmiset ja suotta kuuntelijat
häiritse lasten lukua, määräsi rovasti.

-- Nyt, lapset, lähdetään Lahtelaan, sanoi koulumestari ottaen turkin
hartioilleen ja hatun päähänsä. Kanttori teki samoin. Lapset, sekä
tytöt että pojat, juosta kipelsivät sukkelaan, ja pojat tyrkkivät
(tellivät) toisiaan tiepuoleen ja viskelivät toistensa hattuja.
Koulumestari ja kanttori astuskentelivat verkalleen perästä ja
tupakoivat mennessään.

Lahtelaan päästyä käski koulumestari talon isännän siirtämään pöydän
nurkkaan ja korjaamaan tuolit, rahit ynnä muut kapineet tieltä pois.
Se toimitettiin pian. Kanttori taas puolestaan käski ne poikamiehet,
jotka olivat varustaineet suurten tyttöjen lukua kuuntelemaan,
menemään rovastin eteen näyttämään ulkolukutaitoaan. Pojat läksivät
heti ulos tuvasta.

Sitten koulumestari asetti lapset rinkiin: tytöt toiselle ja
pojat toiselle puolelle. Itse hän kävi ringin sisään ja alkoi
luettaa. Pieniä lapsia luetettiin aapisesta, suurempia pienestä
katekismuksesta ja rippikouluiässä olevia suuresta katekismuksesta.
Pientä katekismusta luettaessa hän kysyi aikavälistä luetun sisältöä.
Kanttori istui ja kuunteli lukua vähän aikaa, sitten hän meni ulos
juttelemaan yhtä ja toista niiden miesten kanssa, jotka eivät syystä
tai toisesta menneet rovastin kuulusteltaviksi, vaan istuskelivat
reessä niitä näitä puhellen ja tupakoiden.

Kun koulumestari oli ensimmäiset käskyt luettanut, hän käski Lahtelan
paimenpojan lukemaan seitsemännen käskyn. Poika luki sen ja osasi
hyvästi aivan sanasta sanaan.

-- Kenelle tämä käsky kuuluu? kysyi koulumestari.

-- Ei tämä kuulu minulle, enkä minä ole koskaan keneltäkään mitään
varastanut, vastasi poika. Vaikka olen köyhä ja toisen palvelija,
olen toki rehellinen.

-- Mutta kenellekäs tämä käsky sitten kuuluu? kysyi koulumestari
uudelleen.

-- Se kuuluu Perätalon Matin Tommolle, joka viime kesänä varasti
Niemelän halmeesta nauriita, vastasi paimenpoika ja katsoi Tommoon
päin.

Tommo punastui ensin ja sitten sanoi:

-- Johan sinä silloin kaipasit isälleni ja minä sain selkääni.

-- Tämä käsky kuuluu kaikille ihmisille ja kieltää jokaista omin
lupinsa ottamasta toisen omaa, olkoon se sitten naurista, lanttua,
papuja, herneitä tai mitä tahansa, virkkoi koulumestari vakaisesti.

Kun pieni katekismus oli luettu ja tultiin huoneentauluun, niin
Pajarin Matti luki:

-- "Ei sinun pidä tappaman ja härjän suuta kiinni sitoman."

-- Ei se ole luettu tarkkaan, sanoi koulumestari. Kuinkas Mattilan
Simo lukee sen?

Simo kohennaisi suoraan seisomaan, rykäisi ja luki:

-- "Ei sinun pidä riihtä tappamaan eikä härjän suuta kiinni sitomaan."

-- Ei vieläkään ole paikoillaan, virkkoi koulumestari. Kuinkas
Mäkelän Mari sen lukee?

-- "Ei sinun pidä riihtä tappaman eikä härjän suuta kiinni sitoman."

-- Mutta te ette näy kukaan lukevan sitä ihan pohjalleen, sanoi
koulumestari tuskastuneena. Koetapas sinä, Jussilan Juhana, jos sinä
saisit sen oikein lukeneeksi, muista ei tule mitään.

Juhana luki selvällä äänellä:

-- "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman."

-- Nyt se vasta oli paikoillaan, sanoi koulumestari ja selitti
sitten, miten itämailla riihtä tapettiin ja kuinka saidat isännät
sitoivat härkäin suut kiinni, etteivät härät saaneet syödä tähkiä.
Siksi Jumala kielsi härkäin suuta kiinni sitomasta.

-- Koska sinä Juhana näyt olevan muita varmempi lukemaan, jatkoi
koulumestari, niin saat käydä vähäksi aikaa minun edestäni
luettamaan, niin minä tarinoin sillä aikaa Lahtelan isännän kanssa.

Juhana kävi luettamaan ja koulumestari meni tuvan peräpenkille
isännän kanssa tarinoimaan. Ensin kävi luku säännöllisesti,
tavallisessa järjestyksessä. Vaikka muutamat lapset tosin vähän
nauraa viiristelivät, niin lukivat he kumminkin. Mutta kun Juhana
käski Tinnon Heikin Kaisan lukemaan "Leskille", niin Kaisa vain
nauraa kikitti. Juhana kehotti uudelleen, mutta Kaisa ei lukenut,
sanoihan vain:

-- En minä tässä mikään leski ole enkä lue sinun edessäsi, mokoma
koulumestari.

Nyt loppui Juhanan kärsivällisyys. Mitään sanomatta hän meni ja
ilmoitti asian koulumestarille.

-- Jassoo, sanoi koulumestari ja meni Juhanan kanssa ringin sisälle
ja kysyi yleensä:

-- Eikös Tinnon Kaisa ole lukenut, vaikka Juhana käski?

-- Ei ole, vastasivat toiset lapset. Hän vain nauroi eikä sanonut
olevansa leski.

-- Vai niin, virkkoi koulumestari. Koska Kaisa on ollut ynseä minun
käskyläiselleni, niin Juhana saa ottaa häntä tässä minun läsnä
ollessani tukasta kiinni.

Juhana äimistyi vähän ja oli kahdella päällä, miten tehdä. Mutta kun
koulumestari kehotti uudestaan, hän ojensi kätensä, tarttui Kaisan
tukkiin ja nurusti vähän aikaa. Kaisa punastui harmista ja häpeästä,
tillahti itkemään ja käänsi päänsä toisaalle päin. Juhana jätti
Kaisan rauhassa itkemään ja alkoi luettaa toisia lapsia. Koulumestari
meni taas peräpenkille tarinoimaan kehottaen lähtiessään lapsia
olemaan Juhanalle kuuliaiset ja lukemaan hyvästi, muuten käy niin
kuin Kaisallekin.

Sillä aikaa kun Kaisa itki, Juhana luetti toisia lapsia. Vihdoin
itkun tauottua tuli Juhana Kaisan eteen ja käski lukemaan "Leskille".
Samassa tuli koulumestarikin ringin sisään ja kuunteli Kaisan lukua,
joka meni päällisin puolin. Kun Juhana huomasi koulumestarin tulleen,
hän meni paikalleen ja koulumestari itse alkoi luettaa.

-- "Minä sanon naimattomille leskille", luki Kaisa.

-- Eiväthän naimattomat ole leskiä, muistutti koulumestari. Sinä et
näy ensinkään osaavan lukea: kaikki menee päällisin puolin, aivan
hatarasti. Hyi häpeä, suuri tyttö, jota jo kutsuttiin rippikouluun,
eikä osaa huoneentaulua lukea. Kas, näin minä teen laiskureille.

Samassa hän otti Kaisaa tukasta kiinni ja jauhatteli vähän
aikaa. Sitten hän jatkoi lukua suurempain lasten kanssa isomman
katekismuksen loppuun.

Kun katekismus oli käyty kannesta kanteen, koulumestari kyseli
muutamia paikkoja "ymmärryksen perään", ja mitä eivät lapset
ymmärtäneet oikein vastata, sen hän selitti heille. Sitten
hän määräsi jokaiselle, mitä tulevaksi vuodeksi kunkin tuli
lukea, kehottaen ahkeraan ja tarkkaan lukemaan. Näin tehtävänsä
suoritettuaan hän laski lapset ulos kieltäen heitä menemästä
lukutaloon, niin kauan kuin rovasti aikaihmisiä luetti.

Pihalle päästyään kertoivat lapset siellä oleville aikaihmisille ja
toisilleen, mitä kullekin oli tapahtunut ja kuinka luku oli sujunut.

-- Minä luulin pääseväni tukkanuurutta, kun ensi kerran osasin lukea,
mutta toisella kerralla hämmennyin ja haperoisin sitä ja tätä,
niin koulumestari antoi ensin kolme nappia otsaani ja sitten otti
tukastani kiinni ja vatvoi aika lailla, kertoi Sutelan Helka.

-- Minun oli oikein sääli Tinnon Kaisa rukkaa, kun häntä kahdesti
tukistettiin. Näettekös nyt, hän raukka ei viitsinyt enää olla muiden
joukossa, vaan läksi menemään yli jään kotiinsa. Varmaan hän itkee
mennessään, säälitteli Niemelän Eerikka.

-- Syystä Kaisaa tukistettiinkin. Hän kuuluu olevan niin laiska,
ettei viitsi kirjaa käteensä ottaa, muulloin kuin kylänlukua ennen
vähän mitä lukenee, selitti Tinnon Lauri.

-- Ei suinkaan Juhana olisi häntä tukistanut, jos ei hän olisi
kemisteleinut, vaan olisi lukenut minkä olisi osannut, virkkoi
Lahtelan Liisa.

-- Minusta oli ihmettä, kun Juhana yletti tukistaa Kaisaa, vaikka
Juhana on pieni pojannapero ja Kaisa pitkä tytönhoro niin kuin
hongankolistaja, sanoi Sutelan Mari.

-- Varpailleenpa sen poikaparan piti noustakin, ennen kuin yletti
Kaisaa tukasta, vastasi Eerikka.

-- Kaisa näytti suuttuvan aika lailla Juhanalle ja arvattavasti hän
ei kohta huomenna lepy, sanoi Sutelan Helka.

-- Suuttukoon jos, eihän se ollut Juhanan syy. Täytyihän Juhanan
tukistaa, kun käskettiin. Jos Kaisa olisi lukenut Juhanalle niin
kuin muutkin lapset, niin ei olisi tuollaista kolttosta tullut. Ei
suinkaan Juhana Kaisaa pelkää, vaikka hän olisi vieläkin pitempi.
Ja ennenhän Kaisan täytyy leppyä, ennen kuin selkärankansa näkee,
selitti Eerikka.

Sillä aikaa kun koulumestari luetti lapsia, rovasti tutkisteli
aikaihmisten ulkolukua ja kristillisyyden taitoa käyden lyhykäisesti
koko katekismuksen kysellen ja selitellen. Jumalan kolminaisuutta
selittäessään hän vertasi sitä aurinkoon, jossa Isä Jumala merkitsi
aurinkoa, Poika valkeutta ja Pyhä Henki lämpöä. Tämän kuultuaan sanoi
Mauno-setä viereisellensä Pajarin Keisarille:

-- Isävainajani kertoi meidän entisen rovastivainajan selittäneen
tätä samaa asiaa toisella tavalla. Hän oli ottanut nuttunsa liepeen,
tehnyt siitä kolme poimetta ja sanonut: "Nyt näette, että tämä on
yksi nutun lieve ja tässä on kolme poimua, joista jokainen on eri
poimu. Mutta nämä voidaan yhdistää jälleen. Ja poimuina ollessaankin
ovat ne yhteydessä toistensa kanssa. Samoin on kolminaisuuskin".
Sitten hän oli kysynyt, ymmärsivätkö sanankuulijat hänen vertaustaan.
"Ymmärretään kyllä", oli Huppa-Riitta vainaja sanonut. "Kolminaisuus
on niin kuin rovastin nutun lieve."

Sitten rovasti selitti ihmisen velvollisuuksia Jumalaa ja lähimmäistä
kohtaan. Vihdoin hän kysyi viitaten ukko-Lauriin:

-- Kuka sinun lähimmäisesi on?

Myllyksen Pietari, joka seisoi ukko-Laurin vieressä, luuli rovastin
kysyneen häneltä ja vastasi rohkeasti:

-- Kissa.

Tämän kuultuaan purskahti lukurahvas nauramaan, mutta rovasti sanoi:

-- Antaapas olla, minä tahdon tietää Pietarin käsitystä asiassa. Joka
ihmisellä, vaikka lyhytjärkisellä, on omat käsitteensä, niin suittaa
olla hänelläkin.

-- Minkä tähden kissa on sinun lähimmäisesi, Pietari? kysyi rovasti.

-- Sen tähden, että joka talossa, missä vain minulle annetaan ruokaa,
tulee aina talon kissa luokseni, sivelee ja hyväilee minua rakkaasti.
Semmoista hyväilemistä ei ole minulle kukaan muu osoittanut, sitten
kun äitini kuoli. Siksi on kissa minun lähimmäiseni, vastasi Pietari.

-- Pietari raukka puhuu asian, niin kuin hän on sen kokenut, sanoi
rovasti huoaten. Useasti unohdetaan, että kaikki ihmiset, hölmöt
ja viisaat, tutut ja tuntemattomat, ovat meidän lähimmäisemme.
Ja juuri tuollaisille kurjille, kuin tuo Pietarikin on, pitäisi
osoitettaman erittäin hellyyttä ja armahtavaisuutta, mutta niin ette
ole tehneet, sen minä kuulin häneltä nyt juuri. Missä on silloin
lähimmäisenrakkaus? Ja kuitenkin sanoo itse Vapahtajamme: "Mitä ette
ole tehneet yhdelle vähimmistä minun veljistäni, sitä ette tehneet
minulle." Raamatussa luemme, että koirat nuolivat Latsaruksen haavat
puhtaiksi, jota ihmiset tiettävästi eivät tehneet. Nyt sanoo Pietari,
että kissa hyväilee häntä, vaan eivät ihmiset häntä hyväile. Siis
ovat luontokappaleet armeliaammat kuin syntiset ihmiset. Ei meidän
kristillisyytemme ainoasti siinä seiso, että luemme, laulamme,
käymme kirkossa ja jolloinkulloin olemme hartaat, mutta myös siinä,
että osoitamme lähimmäisellemme laupeutta. Sillä Jumala sanoo:
"Laupeutta minä tahdon ja en uhria." Kyllähän vertaisiaan jokainen
pitää lähimmäisenään: heille lainataan ja tehdään hyvää, niinhän
publikaanitkin tekivät; mutta onnettomat ja kurjat jätetään avutta.
Onko se kristillistä rakkautta? Ei suinkaan, vaan se on pakanallista
tapaa, sanon minä, ja se pankaa mieleenne ja näyttäkää töillänne,
että te olette tosikristittyjä ettekä vain ulkokullatuita, valkeaksi
sivuttujen hautain kaltaisia, jotka ulkoa ovat kauniit nähdä, mutta
sisällä on kuolleiden luita ja kaikkea riettautta.

Näin puhui ja opetti rovasti. Kukin tunsi omassatunnossaan hänen
totta sanoneen.

Rovastin kysymyksiin vastasi lukurahvas useimmiten oikein, mutta tuli
joskus vääriäkin vastauksia, se on semmoisia, jotka eivät olleet
katekismuksen kanssa yhtäpitäviä. Niinpä esimerkiksi kun rovasti
kysyi:

-- Mikä on jokapäiväinen leipä? vastasi Sutelan Matin Mari
ujostelematta:

-- Kaurainen leipä.

Tähän virkkoi rovasti:

-- Se on totta, että te pidätte kauraista leipää jokapäiväisenä
leipänä ja rukiista ja ohraista leipää pyhä- ja juhlaleipänä, mutta
Lutheruksen selityksen mukaan ei jokapäiväisellä leivällä ymmärretä
ainoastaan sitä leipää, mitä me joka päivä syömme, vaan kaikkea mitä
me ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi tarvitsemme, ja siihen kuuluu
muutakin eikä ainoastaan pelkkä leipä.

Kun tutkistelemus oli lopetettu, rovasti sanoi:

-- Minä olen tyytyväinen sekä teidän lukuunne että käsitykseenne.
Tosin ei jokainen kysymys saanut oikeaa vastausta, vaan useimmat
olivat asian oikein käsittäneet. Mutta Sutelan kyläläisiä minun
täytyy moittia, sillä he ovat peräti typeröitä ja laiskoja ja ovat
unehuttaneet Herran sanan viljelemisen. Eihän ihminen tiedä tehdä
Jumalan sanan jälkeen, jos ei hän sanasta näe, mitä hänen on tehtävä
ja mikä jätettävä tekemättä.

Sitten rovasti käski katsomaan, oliko koulumestari saanut
luettaneeksi lapset. Kohta tulikin koulumestari ja ilmoitti, että
lapset ylimalkain osasivat ulkolukunsa hyvästi, vaikka joku oli
joukossa, jonka luku ei ollut aivan tarkka.

-- On kaunista, hyvät ystävät, saada kuulla koulumestarin kiittävän
teidän lastenne lukutaitoa, sanoi rovasti. Ne, jotka eivät vielä
osanneet aivan bookstavin jälkeen lukea niin tarkkaan kuin
koulumestari vaatii, koettakoot ensi vuodeksi parantaa lukuaan.

Tämän jälkeen rovasti julisti lukuset pidetyiksi ja kehotti kansaa
ylentämään mielensä ja sydämensä Jumalan tykö, jolta kaikki hyvä anto
ja lahja tulee, josta meidän tulee Häntä kiittää, ylistää, kuulla ja
palvella.

Sitten pidettiin rukoukset, jonka jälkeen rovasti käski muun
kansan mennä kotiinsa, vaan isäntien jäädä vähäksi aikaa jäljelle
ilmoittamaan kirkonkirjoihin ne muutokset, jotka vuoden pitkään
olivat kussakin perhekunnassa tapahtuneet, sekä suorittamaan
pääsiäisrahan.



Lopputoimet


    Sisältö: Lukusista lähtö. Pääsiäisrahat. Väkilukumuutokset.
    Nimenmuutto. Vanhain ja heikkojen ripittäminen. Päivällinen.
    Vierasten lähtö.

-- Nyt taas saa olla huoletta tulevan vuoden kylänlukuun asti, sanoi
Pajarin Liisa käydessään rekeen istumaan.

-- Niinhän te naiset kyllä saatte sanoa. Teillä ei ole muita kuin
yksi kuuma päivä vuodessa, vastasi Liisan mies käydessään rekeen.
Mutta meillä miehillä on vielä kaksi kuumaa päivää edessä: päärahan
maksu ja käräjän alku. Kun niistä pääsisi, niin eläisi häntä vähän
aikaa huoletta.

Ne jotka kylänlukuihin olivat hevosella tulleet, ne hevosilla
palasivatkin. Ainoastaan ne, jotka isäntäin kanssa olivat tulleet,
saivat menomatkalla astua, kun isännät viipyivät kauemmin
lukutalossa, ensin perhettään kirkonkirjoihin merkkiämässä ja sitten
päivällisellä Niemelässä. Pojat hiihtivät suksillaan kotiinsa ja
lauloivat ilomielin mennessään:

    Ei ole pojall surua,
    ei ole yhtään hiukkaa,
    kun on päästy lukusista,
    joka teki tiukkaa.

Liiemman rahvaan pois mentyä pisti rovasti komeaan piippuunsa
vaakunaa. Talon tytär Kaisa toi päreellä tulen ja sytytti sekä
rovastin kuin myöskin kanttorin ja koulumestarin piiput, kun he
olivat seuranneet esimiehensä esimerkkiä. Sitten rovasti aukaisi
kirkonkirjan ja sanoi:

-- Niemelän lautamiehen talossa on kolmekymmentä jousta (ripillä
käynyttä henkeä) joista tulee pääsiäisrahaa (viinirahaa)
kuusikymmentä kopeekkaa, jotka lautamies saa antaa kanttorille, sillä
hän on kirkkoväärti ja tallentaa viinirahat.

Lautamies antoi rahat kanttorille ja selvitti sitten rovastille ne
muutokset, jotka hänen talossaan olivat tapahtuneet sitten viime
kevään. Ne rovasti merkitsi kirkonkirjaan. Samalla tavalla käytiin
läpi talo talolta koko kinkerikunta.

Kun Sutelaisten vuoro tuli, astui Juhana Susi esille ja sanoi:

-- Minä tahtoisin muuttaa sukunimeni.

-- Minkä tähden sinä nimesi tahtoisit muuttaa? Eihän nimi miestä
pahenna; usein mies pahentaa nimensä, kysyi rovasti.

-- Sen tähden minä tahtoisin muuttaa nimeni, kun se ei ole ihmisen
vaan metsänpedon nimi. Ja paitsi sitä, jos joku suuttuu minun
päälleni, niin se haukkuu minua hukaksi, vastasi Juhana.

-- No minkä nimen sinä sitten ottaisit? kysyi rovasti.

-- Minä tahtoisin nimekseni Ruolmanni, vastasi Juhana.

-- Vai Ruolmanni, vai Ruolmanni, matki rovasti. Etkös sinä ole
kuullut, että meidän kontrahtirovastin nimi on Stråhlman, ja se ei
sovi talonpojalle, niin korkea-arvoinen nimi.

-- Pankaa sitten vaikka Herst, pyysi Juhana.

-- No, mutta Hertz on meidän vallesmannin nimi, virkkoi rovasti.
Ethän sinä vallesmanni ole.

-- Olkoon sitten Kaljunen, ehdotteli Juhana.

-- Se on toista, ja kun sinulla on kaljahka ääni, niin se sopiikin
sinulle nimeksi vallan hyvin, sillä karvaa myöten koirallekin
nimi annetaan, vastasi rovasti ja kirjoitti Suden sijaan Kaljusen
kirkonkirjaan. Sen tehtyään hän katsahti rahvaaseen ja sanoi:

-- Nyt tämä mies ei enää ole Juhana Susi, vaan Juhana Kaljunen,
muistakaa se jokainen.

Kun pääsiäisrahat oli kannettu ja väkilukumuutokset suoritettu,
jäi Hörkkö-Pekka perheineen tähteeksi ja häntä ei kenkään ottanut
kirjoihinsa, vaikka rovasti koetteli ehdotella sitä yhdelle ja
toiselle.

-- Minä en ymmärrä mikä siihen on syynä, kun et sinä kelpaa kenenkään
kirjoihin. Pantsarlahteenhan sinä raukka joudut, kun jäät löyskaraksi
(löysäläiseksi), surkutteli rovasti.

-- Ennen minä menen vaikka hornaan ennen kuin Pantsarlahteen, vastasi
Pekka. Niin tylyiksi ovat nämä ihmiset tulleet, etteivät minua enää
kenenkään tupaansa ja kirjoihinsa ottaisi.

Nyt otti rovasti tiukalle koko lukukunnan isännät ja torui heidät
pahanpäiväisesti, kun he niin yksituumaisesti armottomuuttansa
osoittivat Pekka raukkaa kohtaan, ja mainitsi surkean esimerkin,
joka pari vuotta takaperin tapahtui R:hden pitäjässä, jossa eräs
puolihullu mies murhasi kolme lastansa siitä syystä, kun hän jäi
löyskaraksi ja hänet olisi viety ojennuslaitokseen.

Tämän nuhdesaarnan perästä loppui talon isäntäin kärsivällisyys.
Vähän aikaa tuumittuansa astui kylänvanhin esille ja sanoi:

-- Taitaapa se olla syy sysissä jos sepässäkin. Jos Pekka Hörkön
akka pitäisi kyntensä yhdessä kohden, niin hän pääsisi tupaan ja
kirjoihin, jos ei yhdelle niin toiselle; ainahan sen verran tilaa
löytyisi. Mutta nyt on toista, kun akka on pitkänkynnen pitäjä eikä
ukkokaan taida siitä aivan vapaa olla.

-- Se onkin toista, arveli rovasti. Johan minusta outoa oli, kun
tämän kinkerikunnan isännät minä tunnen muuten tunnokkaiksi ja
sävykkäiksi ihmisiksi, että he niin kiven kovaan ovat armottomat
Hörkölle. Syy onkin Hörkössä eikä kyläläisissä. Sitten hän otti
Hörkön eteensä ja piti hänelle aika nuhdesaarnan.

Hörkkö raukka seisoi siinä kuin tuomittu eikä voinut häpeästä
silmiään nostaa. Vihdoin rovasti ehdotteli, että kinkerikuntalaiset
rakentaisivat Hörkölle pikkuisen mökin jonkun kyläkunnan yhteiselle
takamaalle, jossa Hörkkö saisi rauhassa elää ja käydä talollisilla
töissä niin kuin tähänkin asti.

Tähän tuumaan isännät suostuivat ja lupasivat antaa Hörkölle ken
jonkun vanhan huoneen, ken tehdä peltoa ja ken mitäkin. Ja niin pääsi
Hörkkö Niemelän kylän yhteisiin kirjoihin mökkiläisen nimellä.

-- Se oli kauniisti tehty, sanoi rovasti. Jos kyläläiset olisivat
tehneet Hörkölle asian ja ansion mukaan, niin he olisivat hänet
laittaneet Pantsarlahden ojennuslaitokseen. Mutta nyt he ovat
jalomielisesti unehuttaneet hänen vikansa ja virheensä ja vielä
koettavat auttaa häntä eteenpäin elämisessä. Ja nyt sinä Hörkkö,
näytä puolestasi, että sinä heität entiset kujeesi pois ja pidät
vaimollesi komennon, niin voit sinä vielä kunniallisena ihmisenä elää.

Sitten kun rovasti oli Hörkön asian saanut selvitetyksi, hän sanoi
kylänvanhimmalle:

-- Jos täällä on vanhoja, heikkoja ja muita sellaisia, jotka eivät
kykene tulemaan kirkkoon Herran ehtoolliselle, niin käskekää heitä
tulemaan esiin. Minä toimitan heille ripin tässä ja annan ehtoollisen.

Kohta tulivatkin ripitettävät esille: kaksi kumpaakin sukupuolta,
yhteensä neljä henkeä.

Rovasti alkoi puhella heidän kanssaan synnistä ja syntien anteeksi
saamisesta. Vihdoin hän kysyi sokealta Simolta:

-- Tunnetkos sinä itsesi syntiseksi?

-- En minä tässä ole mitään syntiä nähnyt tehdä, kun olen sokea. En
ole varastanut, en valehdellut enkä toisen omaa turmellut, vastasi
Simo.

-- Me olemme kaikki syntiset erotuksetta, sillä me teemme joka
päivä syntiä ajatuksin, puhein ja töin ja semmoisina ansaitsemme
Jumalan vihan ja rangaistuksen sekä viimein iankaikkisen kadotuksen
helvetissä, jossa on ikuinen tuli, mikä ei milloinkaan sammu. Mutta
jos me kadumme syntimme, niin Jumala on uskollinen, joka meille
synnit anteeksi antaa ja ottaa meidät armollisesti tästä surun ja
murheen laaksosta tykönsä taivaaseen, jossa me lakkaamatta saamme
iloita ja riemuita, selitti rovasti.

Sitten hän kysyi ruotu-Maikolta:

-- Nyt kun te kuulitte sekä helvetin kuumuudesta että taivaan ilosta,
niin mihin sinä, Maria, tahtoisit kuolemasi perästä tulla?

-- Mitäpä tään vanhan ilosta, kunhan vain lämmintä saapi, vastasi
ruotu-Maikko levollisesti.

Rovasti huokasi raskaasti ja selitti asian uudestaan laveammin ja
tarkemmin sekä teki Maikolle uudestaan saman kysymyksen.

-- "Kun hyvän saata taitan, niin huonon hyljät mahtan" (Vvk. 274:10),
vastasi Maikko hiukan hyvillään, kun luuli löytäneensä oikean
vastauksen.

Sitten rovasti kehotti pitemmässä puheessa heitä turvautumaan
syntisten Vapahtajaan, niinkuin "Vaivaisessa syntisessä",
synnintunnustuksessa, sanotaan, ja saadakseen tietää, miten he olivat
hänen puheensa käsittäneet, hän kysyi valaja-Pekalta:

-- Mihin sinä, Pietari, itsesi turvaat, kun tunnet itsesi syntiseksi?

-- Vaivaiseen syntiseen minä olen aina turvannut ja siihen minä
nytkin itseni turvaan, vastasi Pietari.

-- Ei vaivaiseen syntiseen, vaan vaivaisten syntisten Vapahtajaan
pitää meidän turvautuman, oikaisi rovasti.

-- Sitähän minä aioinkin sanoa, vaikka hämmennyin vähän puheessani,
selitti Pietari.

-- Mihinkä sinä Riitta Rita luotat ja turvaudut, kun omatuntosi
kantelee päällesi ja sanoo, että sinä olet kadotettu ja tuomittu?
kysyi rovasti.

Riitta mietti hiukan aikaa sitä ainoaa virren värssyä, jonka hän
ulkoa osasi, ja viimein tavattuaan alun luki:

    Tulkaat, katsokaat Herran töitä,
    kuin hän maan päällä tekee:
    hän sodat pois soittaa, hajottaa,
    joutsen ja keihään särkee,
    rattaat rikkoo, pyssyt polttaa,
    ei kenkään Hänt voi odottaa,
    hän sotii käsivarrell tuimall. (Vvk. 53:4)

-- Jaa, jos sinulla on todellinen luottamus tähän suureen sankariin,
niin Hän auttaakin sinua, sanoi rovasti hetken mietittyään.

Selitettyään Herran ehtoollisen tarkoituksen rovasti piti
rippisaarnan, jonka jälkeen hän viittasi heitä käymään
polvilleen pöytärahin viereen, jossa he rovastin perästä lukivat
synnintunnustuksen, saivat synninpäästön ja nauttivat Herran
ehtoollisen. Lähtiessään kumarsi jokainen rippi-isällensä ja meni
liikuttuneena ovensuun penkille istumaan odottamaan kotiin saattajia.

-- Nyt taitavat jo olla kaikki hengelliset toimitukset päätettyinä,
sanoi rovasti. Mutta jos mitä vielä on, niin kylänvanhin saa
ilmoittaa.

-- Ei minun tietääkseni ole enää mitään, vastasi kylänvanhin.

Rovasti riisui "rajin" kaulastaan ja tupakoitsi. Koulumestari,
lukkari, jopa talonisännätkin tekivät samoin.

Liiemman väen hälvettyä tarjosi talon isäntä rovastille viinaryyppyä,
jota hän ei ottanut, kiitti vain tarjouksesta ja lojahti pitkälleen
pöydänpään penkille selkäänsä oikaisemaan. Lukkari ja koulumestari
menivät kammariin jossa heille annettiin ryypyt.

-- Tämä olikin hyvään tarpeeseen, virkkoi kanttori ryypättyään.

-- Niin oli minustakin kuin rasvaa rattaille, todisti koulumestari.
Alkoikin jo kupariseppä päätä takoa koputella.

Ryypättyään menivät koulumestari ja lukkari tupaan, jossa he
korjasivat kirkonkirjat laukkuun.

Talonmiehet kantoivat tupasesta suuren pöydän tupaan ja asettivat
sen toisen pöydän päähän. Naiset kantoivat ruokaa pöytään.
Kylänlukuherroille oli kanttorin neuvon mukaan keitetty madesoppaa,
vaan talonpojille oli keitoksena liharokka. Lampaan- ja sianlihaa oli
paistina lukuherroille. Muulle rahvaalle annettiin rokassa kiehunutta
lihaa.

Kun ruoka oli pöydässä, käski isäntä vieraat ruualle.

Rovasti istausi yksinään pöydän päähän, kanttori ja koulumestari
kävivät pöydän taakse sarvenelle. Holttolan kirkonmies, kylänvanhin
ja talonisäntä istuivat toisen sarvenen kohdalle. Alapuolelle pöytää
kävivät Niemelän miehiset kestivieraat. -- Kylänlukuaikana pidettiin
tavallisesti kevätkestit. Toiseen pöytään kävivät kinkerikunnan
kaikki isännät, jotka talon isännän pyynnöstä olivat jääneet
päivälliselle lukutaloon.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoillensa, rovasti sanoi:

-- Nyt saavat talonisännät toimittaa ruokasiunauksen; meidän luvut ja
laulut olette te kyllä kuulleet.

Talon isäntä rykäisi ensin ja luki ruokaluvut. Kylänvanhin lauloi
ruokavärssyn.

-- Kylänvanhimmalla on vielä noin kajakka ääni, vaikka on jo vanha
mies, sanoi rovasti laulun loputtua.

-- Ei minun ääneni nyt enää kulje niin kuin nuorena; silloin minä
vedin kuin pajupillillä, vastasi kylänvanhin.

-- Kylläpä tuo vielä soipi nytkin, kehui rovasti.

Isännän jaettua ruokaryypyt alkoi jokainen syödä. Aterian aikana
puheltiin minkä mitäkin. Kun kaikki olivat ravitut. Holttola luki ja
Lahtelan isäntä toimitti veisuun. Pöydästä noustua kiitti jokainen
isäntää ja emäntää. Talon perhe ja vieraat naiset söivät perästä.

Kun ruoka oli korjattu, rovasti sanoi:

-- Nyt ei muuta kuin hevoset eteen, miehet rekeen ja antaa mennä
alamäkeen.

-- Pitäähän lähtökahvit vielä ottaa, vastasi talonisäntä.

-- Tehdään niin, myödytti rovasti.

Kun kahvi oli juotu, valjastivat nuoret miehet rovastin ja kanttorin
hevoset. Koulumestarille valjastettiin talon hevonen. Sitten ajettiin
hevoset tuvan rappusten eteen ja kannettiin kirjalaukut kanttorin
rekeen. Isäntä tarjosi vieraille lähtöryypyt.

Sillä aikaa kun hevosia valmistettiin, harkitsivat lukuherrat lähtöä.
Isäntä auttoi rovastille turkkia päälle ja köytti punaisella pitkällä
vyöllä turkin kiinni. Mauno-setä ja kylänvanhin auttoivat toisia
lukuherroja pukutuumassa. Kun kaikki oli saatu reilaan, he kättelivät
miehiä ja likistivät naisia jäähyväisiksi. Ovesta mennessään he
lukivat kiitoksia ja sanoivat yhteiset jäähyväiset.

-- Jumalan haltuun, vastasivat tuvassa olevat kumartaen. Isäntä,
Holttolan kirkonmies, kylänvanhin ja Mauno-setä saattoivat vieraita
rekeen. Toiset katsoivat ikkunasta vierasten lähtöä.

-- Rovasti ei pane pahaksi, minä laitan tässä vähän tuomisia pappilan
rouvalle, sanoi emäntä ja samassa laskea muksautti suuren tuohikontin
rovastin reen seville.

-- Suuri kiitosta, hyvä emäntä, virkkoi rovasti. Käyhän pappilassa
kahvilla kirkossa käydessäsi!

-- Kiitoksia paljon! vastasi emäntä niiaten.

Sitten emäntä toi torppasäkillisen tuomisia ja antoi koulumestarille,
joka sen kiittäen otti vastaan ja pyysi emäntää käymään kotonansa.

-- Mielelläni minä laittaisin kanttorinkin emännälle tuomisia,
mutta kun en häntä tunne, niin olkoon laittamatta tällä kertaa.
Vastaisuudessa kun tulen hänet tuntemaan, niin laitan sitten, sanoi
emäntä nauraen.

-- On niistä akoista välistä hyötyäkin, ilvensi koulumestari. Lapsen
synnyttyä kannetaan rotinoita, annetaan hammasrahaa ja vieläpä hyvät
ystävät muulloinkin tuovat tuomisia. Mutta sinulla ukkopahalla kun ei
ole akkaa, niin saat olla tuomisitta.

-- Sinä saat ylpeillä akastasi, vastasi lukkari. Jos ei minulla ole
akkaa tuomisia saamassa, niin ei sitä ole sitten vatiakaan velomassa.

Kun oli vielä kerran kiitetty ja jäähyväiset sanottu, lukuherrat
ajoivat matkaansa.

-- Nyt on tukkajuhla tarkoin lopussa, sanoi Mauno-setä tupaan
mennessään.

Toiset lukuvieraat läksivät myös matkaansa, vaan kestivieraat jäivät
vielä huomiseksi, jolloin hekin runsaasti tuomisilla evästettyinä
menivät kotiinsa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 3: Kylänluvut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.