Title: Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 1: Joulun vietto
Author: Häyhä, Johannes
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 1: Joulun vietto" ***


KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 1: JOULUN VIETTO

Kirj.

Johannes Häyhä



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1893.



SISÄLLYS:

Johannes Häyhän omaelämäkerta
Johdatus
Joulunalus
Tuomaan päivä
Joulun aatonaatto
Jouluaatto
Joulupäivä
Tahvanan päivä
Joululeikit
Kolmas joulupäivä
Neljäs joulupäivä eli lasten päivä eli viimeispyhä
Uusi joulu
Loppiainen eli kolmen kuninkaan joulu



Johannes Häyhän omaelämäkerta


Olen syntynyt 17 päivänä kesäkuuta vuonna 1839 Häyhän kylässä,
Rautjärven pitäjässä ja Viipurin läänissä. Isäni nimi oli Juhana. Hän
oli vanhin poika kuudesta lapsesta, äitini talollisen tytär Maria
Matintytär Pajari oli kotoisin saman pitäjän Miettilän Pajarista.

Kun äitini tuli naimisiin, oli Häyhässä vain kaksi taloa, joissa
oli perhettä viidettäkymmentä henkeä kumpaisessakin talossa. Elämä
molemmissa taloissa oli patriarkallinen. Sinä keväänä, kun synnyin,
erkani meidän talo kolmeksi eri taloksi. Isoisäni ollen vanhinta
kantaa jäi poikineen ja veljineen asumaan vanhalle, vaan nuoremman
kannan perheet saivat siirtyä uudispaikoille. Nyt on Häyhässä 8 taloa.

Minä kun olin vanhempieni ainoa lapsi, kohdeltiin minua erinomaisella
hellyydellä, ja varsinkin isoisäni piti minua silmäteränään. Kun
muita lapsia ei ollut, minua lempi koko talon perhe, jota oli noin
15 henkeä. Minä olinkin nokkela poika oppimaan kaikkea muuta,
vaan kirjan luku oli minusta vastenmielistä, mutta sananlaskuja,
arvoituksia, satuja ja vanhoja runoja minä opin pian, mitä vaan
kuulin. Muistan aivan hyvin, kun äitini monta kertaa huolissaan
huokaili: "Mitä tästä poikaraukasta tulee, kun ei häntä saa oppimaan
lukemaan." Tietysti pani äitini kaikki konstit liikkeelle saadakseen
minut lukemaan, mutta turhaan. Minulla oli kaikkeen muuhun halu, vaan
ei lukemiseen. Kirjat, varsinkin aapiskirja minua oikein pelottivat.

Sinä talvena, kun olin seitsemännellä vuodella, tuli meille toisen
talon tyttären tytär yhtenä sunnuntai-iltana ja luki vähässä ajassa
aapiskirjani läpi, vaikka hän oli vähän nuorempi minua. Tämä antoi
aihetta vanhalle Mari-tädilleni moittia minua ja kiittää tyttöä.
Tätini mielipiteeseen yhtyivät kaikki, sekä meidän perhe kuin myös
ne naapurit, jotka silloin sattuivat meillä olemaan. Ei kukaan
puolustanut minua, vaan kaikki moittivat minua laiskaksi ja jos
joksikin. Tämä koski minuun niin kovasti, että tillahdin itkemään.

Kylän rahvaan mentyä kotiinsa, otin käskemättä kirjan käteeni ja
aloin synnytellä tavaamista. Kukaan ei ollut huomaavinaan tätä
minun lukuintoani, enkä minä sitä varten lukenutkaan, että minua
kiitettäisiin, vaan minä tahdoin todenperästä oppia lukemaan.
Illallisen syötyä jatkoin lukuani ja seuraavana aamuna, kun äitini
tulen liedestä puhalsi, nousin lukemaan. Tällä tavoin ahkeroituani
opin vihdoin lukemaan niin, että jo kevätpuolella luin rentonaan
mitä kirjaa hyvänsä. Pian alkoi jo meidän pere pelätä minun tulevan
heikkopäiseksi paljosta lukemisesta ja isoisäni alkoi jo peitellä
minulta kirjoja käskien minua toimittamaan jotakin muuta. Seuraavana
talvena tuli meille käymään hurskas kirjamies Repo Varis, joka ohjasi
minua käsittämään luvun sisältöä. Minä en siihen asti ollenkaan ollut
tullut ajatelleeksi, että lukua piti ymmärtää. Sain luvulleni sen
jälkeen kokonaan toisen tolan.

Kun kerran pääsin isoisäni kanssa kirkkoon, pälkähti minulle päähän
ruveta saarnamieheksi. Kotiin tultuani ilmoitin aikomukseni naapurin
Juhalle, joka oli puolenkymmentä vuotta minua vanhempi ja osasi
muutamia virsiä. Hän yhtyi mielellänsä tuumaani ja kylän lapset
kutsuttiin meille jumalanpalvelukseen. Tuvan orteen sidottiin
aisakello, jolla soitettiin lapset sisälle. Tuoli nostettiin
kolpitsalle (uuninrinnan penkille), ja aloin siinä saarnakirjasta
lukea korkealla äänellä niinkuin kuulin papin tekevän. Tämä oli
meidän perheestä jotain uutta ja ihmeellistä. Pian levisi tieto
minun saarnataidostani naapuritaloihin, ja hekin tulivat seuraavana
sunnuntaina kuulemaan minun saarnaani.

Kun sittemmin saarnakirja vietiin pois, niin saarnailin
ulkomuistista, mitä olin oppinut ja satuin muistamaan joko
saarnakirjasta, Huutavan äänestä tahi muista kirjoista. Tämä oli
aikaihmisistä vieläkin ihmeellisempää. He alkoivat kokoontua
meille sunnuntai-iltapuolilla ja pyytää minua saarnaamaan ja
naapurin Juhoa laulamaan. Vihdoin äitini kielsi minua saarnaamasta.
Hän näet pelkäsi, että minua sakotettaisiin saarnaamisestani,
niinkuin edellisinä aikoina kerettiläisiä sakotettiin väärän opin
levittämisestä ja luvattomain kokousten pitämisestä. Naapurit saivat
minut kuitenkin vakuuttumaan, että äiti oli väärässä, ja saarnasin
heille siitä lähtien äidin kirkossa ollessa. Välistä innostuin niin,
että sanat tulivat aivan tulvimalla suustani. Saarnan loputtua
antoivat kuulijat minulle rahaa, ken kopeekan, ken kaksi, niin että
eräänä pyhänä kun suuri joukko oli koolla, aina Ilmeen kappelista
saakka, karttui minulle rahaa yli kahdenkymmenen kopeekan. Eikä
äitini kieltänyt enää minua saarnaamasta, kun naapurit hänet
ylipuhuttelivat.

Vihdoin ennätti minun saarnaamishaluni kirkkoherran korville ja hän
sanoi kerran isoisälleni, joka oli kylänvanhin: "Te älkää antako sen
lapsen saarnata, sillä se ei ole hyvä eikä terveellistä, kun lapsi
saarnaa." Nyt täytyi minun lakata saarnaamasta aikaihmisille, mutta
saarnailin salaisesti lapsille. Kesäiseen aikaan ajoimme me lapset
keppihevosillamme metsään ja siellä erään suuren kiven päällä pidimme
jumalanpalvelusta kaikessa hartaudessamme kenenkään häiritsemättä.
Keskenämme teimme lupauksen, ettemme virka koko asiasta mitään
kenellekään ja sen lupauksen me pidimmekin.

Seuraavana talvena kun kylänluvuissa näin papin kirjoittavan
sulkapännällä, ajattelin heti, että minun piti oppia kirjoittamaan.
Aloin hiilellä kirjoittaa töherrellä tuvan seiniin ja oviin
jonkinlaisia viippo-vaapposia. Isoisäni kielsi seiniä tärvelemästä
ja lupasi laittaa minut kirjoituskouluun Variksen lautamiehen pojan
Ollin luokse. Pari viikkoa olin Ollin luona, ja opin jo vähän
kirjoittamaan jonkunlaisia "harakanvarpaita". Kesällä paimenessa
käydessäni oli minulla eväspussissani taulunpalanen, johon
kirjoittelin Ollin tekemän aapisen mukaan.

Seuraavana syksynä laitettiin minut Rautjärven pappilan "nuorelle
herralle", ylioppilas Magnus Fredrik Alopaeukselle kirjoituskouluun.
Siellä olin kuukauden päivät, ja opin sillä ajalla joten kuten
kirjoittamaan sekä laskemaan neljä ensimmäistä päätoimitusta täysillä
luvuilla.

Noin virstan verran meidän kotoa, Aitjärven toisella puolella
oli Ilmeen hovi ja siinä oli isäntänä everstiluutnantti Rafael
Tavast, suomenmielinen herra. Kuultuaan minusta hän noudatti minut
luokseen ja lainaili minulle kirjoja luettavaksi. Erään kerran
laittoi hoviherra noutamaan minua luokseen. Hovissa oli paljon
vieraita herroja, muiden muassa majuri Lagervall Parikkalasta. Hän
luetti minua ja lahjoitti minulle toimittamansa kirjat Judith ja
Tuhkapöperö. Sitten alkoivat herrat kehottaa minua menemään kouluun
Viipuriin. Kun minä muka heidän mielestään olin kovin hintura ja
hento tekemään kovaa maatyötä, niin arvelivat he: "Oppisit ehkedes
sen verran, jotta voisit päästä joko pitäjän koulumestariksi tai
jahti- ja siltavoudiksi, ettet tarvitsisi noin hienoilla jäntereillä
tehdä raskasta maamiehen työtä, johon sinulla ei näy olevan kylliksi
voimia." Tietysti olin hyvin iloinen tällaisesta ehdotuksesta ja
kerroin sen vanhemmilleni ja isoisälleni. He lupasivat laittaa minut
kouluun Viipuriin. Ainoastaan äitini oli vastaan. Hän ei tahtonut
päästää ainoaa lastaan outoihin oloihin. Kumminkin jäi kouluun
laittaminen sinä syksynä.

Talven tultua Tavast-herra pyysi minua Ilmeen koulumestarin
apulaiseksi. Minä otin tarjouksen vastaan, opetin kuukauden päivät ja
sain palkakseni kymmenen kopekkaa päivässä.

Seuraavana vuonna, kun isoisäni joulun aikana kuoli, ei enää
voinut olla puhettakaan minun koulunkäynnistäni, kun talon pönkä
oli kaatunut. Mutta Ilmeen eversti ei ollut niitä miehiä, jotka
tuumansa jättävät kesken. Hän kehotti vaan minua menemään kouluun.
Minä kerroin hänelle kaikki meidän kotiasiat, mm. että isoisäni oli
kuollut ja minun isäni, joka oli hiljainen mies, ei ole isäntänä
talossa, vaan taloa hallitsee isoäitini tahdosta Tuomas-setäni,
joka ei tahdo kustantaa minua kouluun. Tämän kuultuaan laittoi
Tavast minut kotiini ja pyysi molemmat vanhempani luokseen hoviin.
Mitä kaikkea hovin herra lienee heille puhunutkin, en tiedä, vaan
sieltä tultuaan äitini itki, otti minut syliinsä ja sanoi: "Nyt
rakas lapseni täytyy meidän erota. Hovin herra lupasi laittaa sinut
Viipuriin kouluun omalla kustannuksellaan." Isänikin oli kovin
liikutetulla mielellä, mutta ei puhunut mitään.

Seuraavana päivänä Tavast-herra puheli minulle kouluun menosta ja
lupasi pitää huolen toimeentulostani koulussa. Evääksi antoi hän
minulle ruplan rahaa, kolme reikäleipää ja kymmenkunta hailia, sekä
suosituskirjeen serkulleen, Viipurin lääninkirjuri Tavastille, joka
asui Viipurissa omassa talossaan Keisarinkadun varrella. Isäni
puolestaan antoi ainoat rahansa, joita oli noin puolen ruplan verran,
sekä lainasi naapurilta ruplan vielä lisää ja antoi ne minulle.
Tuomassetäni, jolla meidän talon rahat olivat, ei antanut äyriäkään.
Äitini saattoi minua ja kantoi eväspussiani Miettilään asti. Siinä
jätimme hellät jäähyväiset ja itkimme erotessamme.

Näin läksin ulos avaraan maailmaan 3. päivänä syyskuuta vuonna 1856
ja astuin eväspussi selässä maantietä pitkin. Laitilan kylässä
Jääsken pitäjässä, johon meiltä tulee lähes kolmekymmentä virstaa,
olin ensimmäisen yön. Seuraavana aamuna olivat jalkani niin kovin
kipeät, etten olisi mitenkään voinut kävellä, kun vanha kenkä oli
hangannut jalkani rikki. Minun täytyi siis ottaa kengät kainalooni
ja kävellä avojaloin Vuokselle asti. Lautassa sattui menemään yli
minun kanssani eräs vanginkuljettaja joka meni tyhjillään Viipuriin,
ja lupasi viedä minut kärryissään puolesta ruplasta. Minun oli
pakko suostua tarjoukseen. Illalla olivat lyhdyt jo palamassa, kun
saavuimme kaupunkiin. Katarinankadulla erosin kyytimiehestäni ja
maksoin kyytipalkan. Ensimmäisen yöni Viipurissa vietin Ilmeen herran
vävyn, kirjakauppias Alftanin kartanon renkituvassa yhdessä rengin ja
luteiden kanssa.

Seuraavana aamuna menin Tavast-herran luokse ja annoin hänelle
kirjeen, jonka luettuaan hän sanoi veljelleen: "Tässä on nyt se
maisteri Häyhä, josta Ilmeen herra minulle kertoi." Minua harmitti
ja hävetti moinen pilanteko, vaan ei auttanut mitään virkkaminen.
Kortterin sain pesutuvassa, velvollisuudella kiillottaa joka aamu
herran saappaat ja kalossit sekä lakaista kahdesti viikossa katuosa
ja kartanomaa. Minä sain asua yksin siinä.

Samana päivänä vei Tavast-herra minut Rahvaankouluun, jota silloin
pidettiin vanhassa gymnaasion kartanossa Ala- eli Karjakadun
varrella. Koulun johtajana ja ensimmäisenä opettajana oli entinen
ylioppilas Jaakko Innanen, toisena opettajana pastori Otto Vilhelm
Segersvärd ja laulun opettajana Gustaf Saxbeck. Koulun kaitsijana
ja johtokunnan esimiehenä oli lukion rehtori rovasti Carl Henrik
Ståhlberg. Minut asetettiin toiselle osastolle kun osasin jo
kirjoittaa ja laskea. Rahvaankoulussa olivat samat oppiaineet kuin
kansakoulussa nykyään, paitsi voimistelua ja käsitöitä. Myöskin
luettiin ruotsia. Uskonto ja matematiikka olivat mieliaineitani.
Koulunkäyntini menestyi hyvin ja sain kiitettävät todistukset sekä
ahkeruuteni palkinnoksi Lasten Suomettaren v. 1856.

Näinä aikoina alkoivat monet oppineet ja sivistyneet pitää huolta
rahvaan sivistämisestä. Niiden joukossa oli Karl Alftan Horttanan
ja Korpelan hovin omistaja Viipurin pitäjässä. Hän laittoi omalla
kustannuksellaan alustalaistensa lapsille sunnuntaikoulun,
jossa opetettiin sisälukua, uskontoa, kirjoitusta ja laskentoa
sekä selitettiin päivän evankeliumi ja epistolatekstit. Koulua
pidettiin kuusi tuntia joka sunnuntai. Tähän kouluun opettajaksi
hankki herra Alftan konrahtori N.G. Coranderin. Corander, joka oli
tullut minun tuntemaan, otti minut apulaisekseen Koprala-Horttanan
sunnuntaikouluun ja maksoi minulle puolitoista ruplaa pyhältä sekä
vapaan kyydin edestakaisin. Tämä tulo, niin vähäinen kuin se olikin,
riitti minulle elatukseksi kouluajalla 1857.

Kesälupa-ajan 1857 opetin Ilmeen herran pyynnöstä hänen hovinsa
palvelijoita joka sunnuntai kolme tuntia ja sain palkakseni 25
kopeekkaa ynnä päivällisen ja kahvit. Syksyllä kouluun lähtiessäni
sain taas everstiltä matkarahaa. Sen jälkeen en enää koskaan saanut
tavata isällistä holhoojaani, Tavast-herraa, sillä marraskuussa
1858 kuoli tuo jalo kansalainen ja hellä ihmisystävä. Vähää ennen
kuolemaansa oli hän kaivannut minua ja kutsunut minua rakkaaksi
pojakseen. Hänen kuollessaan olin Viipurissa koulussa ja sain kuulla
asiasta vasta perästä päin.

Toukokuun alussa 1858 tarjosi rehtori Ahrenberg minulle opettajan
paikan Tervajoki-Kiiskilän Rahvaankoulussa, jota kustansivat rehtorin
rouva Ahrenberg, maanviljelijän ja tehtailijan rouva Bülzov, entisen
kauppiaan rouva Krohn, vapaaherran rouva Mendt, everstinrouvat
Mendt ja Rippas, kauppiaan rouva Seseman ja tohtorin leskirouva
Örn, sekä neidit Mendt ja Seseman. Minä otin kiitollisuudella
tarjouksen vastaan. Lauantai-iltapuolella opetin kaksi tuntia ja
sunnuntai-aamupuolella kolme tuntia. Siitä maksettiin minulle palkkaa
kolme ruplaa kerralta. Muun ajan sain jatkaa lukujani kaupungissa.

Kevätlukukauden loputtua pyysi rehtori Ahrenberg minua
kotiopettajaksi hänen ynnä muiden herrasväen lapsille Vainikan
hoviin Viipurin pitäjässä. Minä suostuin ja käytyäni kotona
vanhempiani tervehtimässä, matkustin Vainikkaan. Rehtori A:n perhe
oli ensimmäinen Viipurissa, jossa lapsilla oli äidinkielenä suomi.
Siksi heitä lapsena kutsuttiin suomalaisilla nimillä. Ne lapset,
joita opetin, eivät ehkedes osanneetkaan ruotsia. Lasten kanssa
luin kolme tuntia jokaisena arkipäivänä. Lauantai-iltapäivänä ja
sunnuntai-aamupuolella kävin opettamassa Tervajoen koulussa.

Tämä kesälupa-aika oli ihanin aika elämässäni. Ei mitkään
leipähuolet, eikä muut elämän murheet rasittaneet mieltäni. Talossa
minua kohdeltiin perheenjäsenenä ja sain rehtorin herrasväen kanssa
käydä tervehtimässä Krohnin herrasväkeä Kiiskilässä sekä Rippasin,
Bützovin, Mendtin ja Örnin herrasväkeä Tervajoella. Joka paikassa,
paitsi Örnillä oli nuorta väkeä, joista jokainen äitinsä kielen
ohella osasi suomea. Meillä nuorilla oli siis suomi seurakielenä.
Vanhempi herrasväki puhui tavallisesti saksaa. Ruotsia ei kuultu
seurassa milloinkaan. Sillä aikaa kun vanhempi herrasväki seurusteli
sisällä oli meillä nuorilla omat leikkimme ja seuramme ulkona.
Etenkin Kiiskilän suuri puutarha oli meillä mieluisana huvipaikkana.
Väliin kävimme purjehtimassa, uimassa, metsästämässä ja urheilemassa.
Sydämellinen ystävyys, jossa ei vilppiä ollut, yhdisti meidät.
Ylioppilaat Julius Krohn, hänen veljensä Leopold sekä vänrikki Rippas
ynnä rehtori Ahrenbergin pojat, kaikki me olimme hyviä toveruksia.
Myös Lövgrenin poikien kanssa, jotka aina välistä kävivät Vainikassa,
tutustuin pian. Niistä oli paras minun mielestäni Viktor Lövgren.
Julius Krohn antoi minulle monta tarpeellista neuvoa ja ohjausta
koulun pidossa, lainakirjaston hoidossa ym. Minä taasen puolestani
selittelin hänelle itäsuomen murretta ja lausetapoja. Täten
tulimme me herttaisimmiksi ystäviksi. Vielä yliopiston opettajana
ollessaankin hän kävi minua tervehtimässä Viipurissa käydessään.

Syyskuun alussa muutin Viipuriin ja menin kouluun. Tervajoella
kävin niinkuin ennenkin koulua pitämässä lauantai-iltapuolella
ja sunnuntai-aamupuolella. Näin kului syyslukukausi v. 1858 ja
lukukauden loputtua ilmoitti johtaja Innanen minulle, että minun
olisi parasta jatkaa opintojani muissa kouluissa, jos vaan varat
riittävät. Muuten olisi parasta muuttaa Tervajoelle asumaan, kun
siellä oli virkapaikka. Varojen puutteessa täytyi minun jättää
kouluhommani ja muuttaa Tervajoelle asumaan. Siellä muutettiinkin
koulu jokapäiväiseksi, ja minulle maksettiin vissi palkka sekä vapaa
kortteeri ja valo koulukartanossa.

Oloni Tervajoella oli ikävin aika elämässäni sillä seudun asukkaat
olivat sangen alhaisella sivistysasteella, eivätkä osanneet muusta
puhua kuin rahdinvedosta, päivätöistä ym. jokapäiväisistä askareista.
Pyhäaikoina oli juominki, kortinlyönti ja tanssi tavallisena
ajanviettona. Minä en tietysti voinut sellaisissa seuroissa
viihtyä, vaan oleskelin itsekseni. Voimani mukaan koettelin muuttaa
heidän mielipiteitään ja tapojaan, mutta totuttu tapa ei hevillä
häviä. Kuitenkin sain muutamia nuorukaisia tulemaan pyhäkouluun ja
lauluharjoituksiin, joita pidin sunnuntai-iltana. Heille lainailin
hyödyllisiä kirjoja luettavaksi. Sunnuntaievankeliumin selityksissä
oli kuulijoita koulusalin täydeltä. Pitkinä talvi-iltoina koettelin
edistää tietojani. Varsinkin halukkaasti lueskelin historiaa ja
Murmannin Sedän opetuksia sielutieteessä.

Kesäaika kului minulta rattoisasti Tervajoella, kun entiset
tuttavani muuttivat maalle asumaan. Silloin taasen oli hauska
elämä. Vihdoin paisui kouluni Tervajoella niin suureksi, että piti
ottaa apuopettaja, joka ohjaili pienempiä lapsia sisäluvussa ja
kirjoituksessa.

Kun Viipurin kaupungissa ei ollut muita suomalaisia kouluja, kuin
rahvaan koulu, karttui tähän kouluun niin paljon oppilaita, jotteivät
kaksi opettajaa ehtineet niitä opettaa. Kaupungin hallitus valtuutti
koulun johtokunnan ottamaan kolmannen opettajan Rahvaan kouluun,
kahden sadan ruplan vuosipalkalla. Sitäpaitsi määrättiin opettajalle
vapaa kortteri ja polttopuut. Koulun entisten opettajain Innasen ja
Segersvärdin ehdotuksesta ja rehtori Ahrenbergin puoltolauseella
päätti koulun johtokunta kutsua minut kolmanneksi opettajaksi 1861
syksyllä.

Asuntoni sain nk. vanhassa kymnasin kartanossa. Se kun oli liian
iso yhden miehen kortteriksi, otin asuntotoverikseni Johanneksen
kirkkoherran pojat Taavi ja Gabriel Halin, jotka kävivät
kymnaasikoulua. Näiltä, varsinkin Taavilta sain enemmän oppia
nuottitieteessä. Sittemmin oli minulla asuinkumppanina pastori
Malinen, jolta sain oppia monessa aineessa, varsinkin uskonnossa.

Kun Viipurin sunnuntai- ja iltakoulun valmisteleva osasto tuli niin
suureksi, että siihen tarvittiin toinen opettaja, otettiin minut
siihen virkaan v. 1863. Opetin kolme tuntia sunnuntai- ja kaksi
tuntia keskiviikko- sekä lauantai-iltapuolella. Kun sama koulu vuonna
1886 muuttui käsityöläiskouluksi, jäin siihen edelleen opettajaksi
vuoteen 1889 asti.

Kun pastori J.V. Murmanin pois muuton tautta jäi rouva Julia Krohnin
tyttökoulun uskonnonopettajan virka avonaiseksi vuonna 1863 niin
annettiin sekin toimi minulle, ja hoidin sitä vuoteen 1869. Opetusta
oli siinä kaksi tuntia viikossa.

Vuodesta 1864 olen ollut jäsenenä Viipurin Kirjallisuusseurassa.

Kun rouva Krohnin koulu oli ainoa suomalainen tyttökoulu Viipurissa,
niin tulvasi siihen enempi oppilaita, kun voitiin vastaanottaa.
Siitä syystä perustivat asiaa harrastavat naiset Rouvasväen yhtiön
ja laittoivat ns. köyhäin tyttökoulun, jossa oli johtajatar ja
kaupungin nuoria neitiä opettajattarina. Minulle tarjottiin
siinäkin koulussa uskonnonopettajan toimi, jota pidin palkatta
kaksi lukukautta, syyslukukauden 1867 ja kevätlukukauden 1868
kaksi tuntia viikossa. Nälkävuosina 1867-1868, kun kulkulaiskansaa
keräytyi suuret joukot Viipuriin, laittoivat armeliaat ihmiset
näille nälkään nääntyville ihmisparoille työhuoneen, jota pidettiin
ensin yksityishuoneessa syksyllä 1867, ja sittemmin kaupungin
pakkahuoneessa talvella 1868. Siinä annettiin työtä ja ruokaa
puutteen alaisille miehille, naisille ja lapsille. Minua pyydettiin
siihenkin laitokseen uskonnonopettajaksi ja opetin siinä
keskiviikko- ja lauantai-iltapuolilla, sekä sunnuntai-aamupuolilla.

Milloinkaan tätä ennen en ollut tuntenut todellista väsymystä, mutta
tällä ajalla olin melkein joka ilta aivan väsyksissä ylenpalttisesta
työstä. Lopulla lukukautta vuonna 1868 olin niin heikko, että tahdoin
oikein nääntyä, sillä nuo 46 opetustuntia viikossa, jotka minulla
tähän aikaan oli, uuvuttivat minut niin, että töintuskin voin
työtaakkaa kestää. Sen suloisemmalta tuntui kesälupa.

Vuonna 1872, kun Viipurin kaupungin rahvaankoulu muutettiin
kansakouluksi, ehdottelivat minun entiset opettajani ja
virkatoverini Innanen ja Segersvärd, että minä paremmin
kyetäkseni olemaan opettajana kansakoulussa menisin Jyväskylän
kansakouluopettajaseminaariin oppimaan uudempiaikaisia opetustapoja.
Sen teinkin, ja pyysin ja sain vuodeksi virkavapautta. Jyväskylässä
tutkin opetustapoja sekä seminaarissa että mallikoulussa. Väliaikoina
lueskelin ahkerasti kasvatus- ja opetusoppia sekä fysiikkaa ja
kemiaa. Lukukauden lopussa antoi herra Leinberg minulle todistuksen,
jossa hän kiitoksella mainitsi ahkeruuteni.

Kun syksyllä 1873 palasin Viipuriin, olivat siellä jo koulut toisella
kannalla. Kansakoulun johtokunnan ehdotuksesta otettiin minut
opettajaksi yläpoikakansakouluun, jossa olin opettajana ja luokan
johtajana v:teen 1889.

Vuonna 1883 annettiin minulle Viipurin kaupungin Lukusalin hoitajan
virka, jota toimitin vuoteen 1889. Vuosina 1881-1889 olin jäsenenä
Viipurin kaupungin uuden kirkon rakennustoimikunnassa ja 1886-1887
olin ensin jäsenenä, sittemmin vara- ja vihdoin esimiehenä Viipurin
kansallisseurassa.

Vuonna 1887 ehdottelin Viipurin Kansallisseurassa, että tännekin
perustettaisiin kansallismuseo. Seura hyväksyi ehdotukseni niin,
että jo samassa kokouksessa valittiin väliaikainen toimikunta, jonka
tuli ryhtyä alustaviin toimiin ja laatia sääntöehdotus museolle
ja Seuran ne tarkastettua ja hyväksyttyä hakea niille vahvistus.
Tähän toimikuntaan valitsi Kirjallisuusseura minutkin. Me teimme
käskyn mukaan, ja nyt on kansallismuseo Viipurissa. Olen keräillyt
vanhoja esineitä tähän museoon Rautjärveltä, Ilmeeltä, Hiitolasta
ja Ruokolahdelta. Vieläkin olen (1897) museon asiamiehenä tällä
paikkakunnalla.

Viitenä viimeisenä vuonna minulla oli 50 virkatuntia viikossa,
kansakoulussa 30, käsityöläiskoulussa 7 ja lukusalissa 13. Siihen
tulivat vielä päälle päälliseksi monet muut toimet, niin että väsyin
vihdoin sekä sielun että ruumiin puolesta sen ylenmääräisen työtaakan
alle, ja olin pakotettu pyytämään ensin virkavapautta ja sittemmin
virkaeroa. Monien toimieni ja palveluksieni tähden, sekä lääkärin
antaman kivuloisuustodistuksen nojalla, annettiin minulle virkaero
syyskuun 1. päivänä vuonna 1889 ja täysi eläke Suomen valtiolta.
Sen ohessa Viipurin kaupunki, jonka hyväksi minä olin voimani ja
terveyteni uhrannut, antaa minulle vuosittain 200 markan ylimääräisen
eläkkeen. Myös Eelis Holmin kassasta saan lisäeläkettä 120 markkaa
vuodessa.

Muutettuani asumaan Rautjärvelle annettiin sielläkin minulle
monenlaisia luottamustoimia. Niinpä esim. olin kuntakokouksen
esimiehenä 1890-1892, josta sitten pyynnöstäni sain eron. Vuodesta
1891 olen ollut jäsenenä ja varaesimiehenä lainakirjaston
johtokunnassa Rautjärvellä. Vuosina 1890-1895 olin jäsenenä ja
varaesimiehenä Rautjärven kansakoulun johtokunnassa, josta sitten
pyynnöstä sain eron. 1891 olin jäsenenä ja varapuheenjohtajana
siinä komiteassa, jonka tuli laatia ehdotus seurakunnan
laajentamisesta. Vuosina 1892-1894 olin esimiehenä Oras-nimisessä
Rautjärven raittiusseurassa. 1893 olin esimiehenä Rautjärven
jyvälainamakasiiniin uusia sääntöehdotuksia laativassa komiteassa ja
vuonna 1895 jäsenenä Antrean maanviljelysnäyttelyn toimikunnassa.

Paitsi näitä olen ollut valtiopäivämiesehdokkaana eli
valitsijamiehenä rautjärveläisten puolesta kolmessa viimeisessä
valtiopäivämiesvaalissa Jääsken kihlakunnassa. Nykyään olen
kutsuttuna jäseneksi Viipurin läänin maanviljelysseuraan, sekä
Kaunokirjailijayhdistykseen Helsingissä.

Kerron vielä vähän perheoloistani. Naimisissa olen ollut kaksi
kertaa. Ensi kerralla menin avioliittoon Joutsenon lukkarin tyttären
Anna Josefina Kairion kanssa 16. päivänä tammikuuta 1866. Hän
synnytti minulle pojan 3. päivänä helmikuuta 1867, mutta kuoli
lapsivuoteeseen 7. päivänä samaa kuuta 24 vuoden vanhana. Samana
päivänä, kun äiti haudattiin, kastettiin lapsi ja hän sai nimekseen
Johannes Esikko. Poika kuoli kuukauden perästä keltatautiin.

Toisen kerran menin naimisiin 22.12.1868 talollisen tyttären Anna
Häyhän kanssa (syntynyt 22.2.1851) Rautjärven Häyhästä. Tästä
avioliitosta on meille syntynyt:

1. Poika Johannes Väinö, syntynyt 6.6.1870, kävi 9 vuotta koulua ja
on nykyään käräjäkirjurina Äyräpään kihlakunnassa.

2. Tytär Naima Hiepra, syntynyt 12.10.1872, hän kävi koulua 13
vuotta, on opettajattarena Hollolan Paimelassa ja naimisissa
kansakoulunopettaja Viktor Frimanin kanssa.

3. Poika Viljo Armas, syntynyt 14.6.1881, on nyt lyseon III luokalla.

4. Tytär Hilja Lyyli, syntynyt 13.8.1883, on kansakoulun viimeisellä
luokalla.

5. Tytär Helmi Hiipi, syntynyt 24.3.1885, on kansakoulun kolmannella
luokalla.

Vuonna 1870 2. päivänä helmikuuta kuoli isäni 56 vuoden vanhana ja
vuonna 1894 heinäkuun 7. päivänä kuoli äitini 78 vuoden vanhana.
Vuonna 1885 ostin maatilan Rautjärven Häyhästä 2500 markalla. Tila
oli rappiolla, ja olen sitä korjatessani ja lapsia kouluttaessani
velkaantunut.

Talvella 1856 pyysi Ilmeen hovin herra R. Tavast minua kirjoittamaan
kertomusta täkäläisistä naimatavoista, jotka hänestä olivat outoja.
Sen minä tein ja kyhäykseni painettiin Sananlennätin-nimisessä
sanomalehdessä. Siitä otettiin jälkipainos nimellä Selitys millä
tavalla naiminen tapahtuu Itä-Suomessa, jonka "Patu" (konrehtori A.G.
Corander) evästi lyhyellä esipuheella. Se oli painettu Viipurissa
Johannes Alftanin kirjapainossa v. 1856.

Se suosio, jonka tämä ensimmäinen yritykseni saavutti, kehotti
minua jatkamaan työtäni. Kirjoitin joutohetkinäni paperille ne
sadut, sananlaskut, arvoitukset, loitsut, runot, laulut ja kansan
vanhat tavat ja kerrassaan kaikki, mitä vaan satuin muistamaan.
Kun vihdoin omat tietovarani loppuivat, aloin tiedustella ensin
naapureiltani, sittemmin muilta asiantuntevilta, etenkin vanhemmilta
ihmisiltä. Näin saamiani tietoja aloin sitten sommitella yhteen.
Tätä tehdessäni havaitsin, että eri paikkakunnilla käytettiin vähän
erilaisia tapoja. Tämä kehotti minua tiedustelemaan asioita muiltakin
paikkakunnilta. Tätä varten matkustelin opettajaksi päästyäni, kun
jo vähän alkoi karttua varoja, omilla varoillani kesälupa-aikana
naapuriseurakunnissa Ilmeellä, Hiitolassa, Kurkijoella, Parikkalassa,
Joutsenossa, Ruokolahdella, Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa. Jo
Tervajoella ollessani kokoelin tietoja Viipurin pitäjästä ynnä
Säkkijärven rajakylistä. Useammat ihmiset kotiseudullani ynnä
muuallakin kyllä nauroivat minun vähämielisyydelleni, kun menetin
aikani ja rahani tyhjän "kaiken maailman lorotuksia ja lörpötyksiä"
keräillessäni ja kirjoitellessani, mutta minä en niistä välittänyt.
Äitinikin oli samaa mielipidettä toisten kanssa ja sanoi minulle:
"Jos minä olisin tiennyt, että sinusta sellaisten lörpötysten
kirjoittaja tulee, niin en olisi sinua kouluun laskenutkaan." Mutta
minun intoni oli niin suuri, etten voinut sitä vastustaa.

Muutamat oppineet kehottivat minua näitä tietojani julkaisemaan
kuivina tietoina, so. tieteellisinä teoksina vain; mutta minä olen
ajatellut toisin asiaa. Vihdoin kysyin neuvoa arvosaita ystävältäni,
professori Julius Krohn-vainajalta. Hänkin oli alussa samaa mieltä
kuin tiedemiehet. Mutta kun minä tarkemmin selitin ajatukseni,
niin hän täydellisesti hyväksyi mielipiteeni. Siitä pitäin olen
saamani tiedot pukenut kertomuksen tavoin. Näin luulen voivani
tarkemmin kuvailla, ei ainoastaan kansamme tapoja, vaan myös yleensä
karjalaisen luonnetta. Ja paitsi sitä, kun tieteelliseen tapaan
kirjoitettu teos ei voi miellyttää muita kun tiedemiehiä, josta kansa
kokonaisuudessaan ei olisi paljon nauttinut, niin päätin laatia
teokseni kertomustapaan, jolloin sitä voivat lukea koko suomalainen
yleisö, pitäen tarkalla silmällä, ettei tieteellisyys tulisi siitä
mitään kärsimään.

Kansanvalistusseuran kustannuksella ovat ilmestyneet: Joulunvietto,
Maahanpaniaiset, Kylänluvut, Talvitoimet, Kesäaskareet, Naimistavat.
Näiden perästä tuli vielä "Suottamuori sekä Mauno-sedän kertomuksia"
useampi vihko.

Aineksien keräilemistä varten näihin teoksiin en ole saanut enkä
pyytänytkään penniäkään rahoja, vaan olen omilla varoillani
matkustellut, paitsi tänä keväänä Hänen Ylhäisyytensä Vapaaherra ja
Senaattori Herra Y.S. Yrjö-Koskinen antoi minulle 100 mk, joilla
kävin Itä-Karjalassa, Sortavalan ja Impilahden pitäjässä keräilemässä
pääasiassa itkuvirsiä kreikanuskoisilta kansalaisiltamme. Saalis oli
kyllä hyvä, mutta runot olivat niin outoa vertauksellista kieltä,
että ne täytyi sommitella kirjakielelle, ennen kuin muut suomalaiset
niitä ymmärtävät.

Miten lienen työssäni onnistunut, ei ole minun tuomittavani. Sen vain
voin varmasti vakuuttaa, ettei hyvää tahtoa suinkaan ole puuttunut;
kyvyn ja voiman puute on taasen anteeksi annettava. Minä olen varma
siitä, että niin kauan kun Suomen kansa on pitävä esi-isäinsä muistoa
arvossa, niin kauan on sille vähäpätöisinkin teos, joka kansamme
entisyyttä valaisee, tervetullut. Minun toivoni olisi tyydytetty, jos
näillä lähteillä voisin olla avullinen vauraimmille kirjailijoille,
jotka työskentelevät historiamme, kielitieteen, kauno- ja
kansallisnäytelmäkirjallisuuden aloilla.

Ottakoon siis armas Suomen kansa suosiollisesti vastaan vähäpätöisen
poikansa yksinkertaisen ja koruttoman kyhäyksen esivanhempaimme
tavoista. Elähyttäköön nykyistä sukupolvea se yksimielisyys ja
hellyys, joka on esivanhemmillamme ollut!

Silloin voimme ominaisena kansana pysyä mahtavain rinnalla suuressa
sivistyksen työssä!

    "Soisin Suomeni hyväksi,
    Karjalani kaunihiksi,
    Hyvin ain' elettäväksi,
    Kunnialla kuoltavaksi,
    Laiskat Lappihin menevän,
    Muut veltot Viron vesille."



Johdatus


Siinä niemimaassa, jota Aitjärvi ja Luorikko rajoittavat, oli
vielä tämän yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella kylä nimeltä
Niemelä, jossa oli viisi taloa, nimittäin Lahtela, Mäkelä, Mattila ja
Perätalo. Vaikka koko kylän nimi oli Niemelä, kutsuttiin kuitenkin
varsinaisesti Niemeläksi sitä taloa, joka oli niemen kärjessä, ja
niin mekin kertomuksessamme sitä nimitämme.

Niemelä oli koko kylässä ja ehkäpä koko niillä seuduin isoin ja
rikkain talo, jossa oli perhettä viidettäkymmentä henkeä. Vanhinta
kantaa oli talon isäntä, kihlakunnan lautamies Mikko Niemelä. Hänen
vaimonsa nimi oli Riitta. Heidän lapsensa olivat Antti, Kaisa,
Eerikka ja Mikko. Isännän veli oli Yrjö, Yrjön vaimon nimi oli Liisa.
Heillä oli tytär Anni ja viisi pienempää lasta. Isännän ja Yrjön setä
oli Mauno, jota koko perhe tavallisesti kutsui Mauno-sedäksi. Hän oli
leskimies, eikä hänellä ollut yhtään poikaa, ainoastaan pari tytärtä,
jotka olivat kylässä naimisissa. Talossa eli myös isännän sisar Mari,
jota kutsuttiin Mari-tädiksi. Isännän vanha äiti Kaisa-ämmä oli
pääemäntänä talossa.

Nuorempaa kantaa oli ukko-Lauri, jonka vaimo Helka-ämmä oli
leipäemäntänä. Heillä oli kaksi poikaa, Matti ja Tuomas, joiden
vaimot olivat Elli ja Heti. Näillä oli useampia lapsia. Talossa oli
myös Mari-ämmä, ukko-Laurin veljen leski, jolla oli kuusi poikaa ja
kolme tytärtä.

Kun siihen aikaan enemmiten viljeltiin kaskea, niin karja perheeseen
nähden oli pieni. Niemelässäkin oli ainoastaan viisikolmatta nautaa,
härät ja hiehot siihen luettuina, saman verran lampaita, viisi
hevosta, kaksi isoa koiraa sekä pari emäsikaa ja puolikymmentä
tallukkaa ynnä joukko kanoja ja kukko.

Asuintupa oli iso: puolikuudetta syltä pitkä ja viisi syltä leveä,
varustettuna viidellä ikkunalla, joista toiset olivat neliruutuiset,
vaan pöydänpään ja pöydänlatvaikkuna olivat kuusiruutuiset. Tuvan iso
pöytä oli yhdestä ainoasta kuusesta, joka oli juurineen muodostettu
pöydäksi. Tyvipuoli oli ympyräinen ja kahta kyynärää leveä;
latvapuoli oli yhden kyynärän levyinen; koko pöydän pituus oli neljä
kyynärää.

Atrian aikana istui isäntä pöydän päässä ja hänen vieressään
Mauno-setä ja sitten Yrjö. Pöydän takana istui ukko-Lauri ja hänen
alapuolellaan nuoremmat miehet ikänsä jälkeen. Naiset söivät eri
pöydillä omin joukkoinensa kukin. Naisten kanssa söivät myös
alaikäiset pojat. Suurelta pöydältä noudettiin leipäpalaset pienille
pöydille. Pidoissa ja juhlatilaisuuksissa istuivat vieraat naiset
pöydän päässä ja miesvieraat alempana. Talonväki, jos ei mahtunut
yhtä aikaa vierasten kanssa, söi perästäpäin.

Paitsi pöytiä oli tuvassa leveät, honkapuusta tehdyt vankat penkit
ympäri tupaa seinäin vieressä sekä iso pöytäjakku eli pöytärahi.
Sänkyjä ei tuvassa muita ollut kuin isännän, Mauno-sedän ja
ukko-Laurin sängyt. Nuoremmat ihmiset makasivat joko penkillä tahi
lattialla, olkien taikka lisujen päällä. Joka naisella oli myös oma
jakkunsa (rahinsa). Ovensuussa pihtipielisessä oli ruokakaappi ja
toisessa pihtipielisessä oli astiahylly.

Asuntotuvan edessä oleva tupanen oli saman levyinen kun tupakin,
vaan vähän lyhempi. Siinä ei ollut alkusiaan yhtään lasi-ikkunaa,
vaan ikkunarei'issä oli juoksulaudat. Nyt oli juoksulautoihin
pantu pari pientä lasiruutua, joista himmeä valo levisi tupaseen.
Reppana oli oven päällä liki lakea. Tämä oli ennen aikaan ollut
asuintupana. Lattian alla oli syöntäomenakuoppa (potaattikuoppa).
Ovensuun nurkassa oli käsijauhinkivi lautasineen. Muuten tupasessa
pidettiin sellaisia ruoka-aineita, jotka kylmämistä pelkäsivät, sekä
kaikenlaista puuastiarojua, niin kuin olutpuolikoita, kaljatortoja
(suuria tiinuja), huhmareita, viinankeittokapineita ym.

Asuintuvan ja tupasen välillä oli porstua, jossa oli kaksi ovea.
Toinen oli karjapihan ja toinen tanhuan puoleisella sivulla, josta
mentiin huoneisiin, aittoihin ja muihin kylmiin suojiin. Porstuan
perässä, tupasenpuolimmaisessa nurkassa oli kammari vallasvieraita
varten. Siinä oli nikkarin tekemät huonekalut, kaikki punaisiksi
maalatut. Pöytä oli ikkunan alla, sen molemmissa päissä olivat
tuolit. Sänky makuuvaatteineen oli toisella sivuseinällä ja sängyn
päässä tuoli. Toisella sivuseinällä oli kaappi, jossa talon
kalleimmat kalut säilytettiin. Kaapin vieressä oli tuoli. Ovensuun
nurkassa oli pieni tiilistä tehty pystyuuni. Myös oli ovensuuseinällä
vaatenaulat. Ikkunan pielessä seinällä oli peili, jonka alapuolella
naulassa riippui puhdas, valkoinen silmäpyyhe, jonka molemmat päät
oli punaisella ja ruohonpäisellä langalla kirjaeltu. Kaisa, isännän
tytär, piti puhtaana ja lämpimänä kammarin. Muuten tämä oli se
huone, jossa vain isännällä ja hänen joukollaan oli asiaa käydä, muu
talonväki ei koskaan kutsumatta tänne tullut.

Pihan puolella oli karjakartano. Kaksi isoa lehmäläävää oli
vastakkain ja niiden välillä kuja, kaikki yhdessä katossa. Toisen
lehmäläävän sivun vastassa oli myöskin iso läävä, joka väliseinän
jakamana oli kahdessa osassa: toinen hieho- ja toinen lammasläävä.
Lammas- ja lehmäläävien välillä oli myöskin kuja, jonka perässä oli
sikopahna. Hieholäävän takana oli talli, jonka toisella sivulla oli
iso olkilato ja toisella sivulla rekikatos. Rekikatoksen sivulla oli
rouhekölsä, jossa säilytettiin rouheita: omenan (potaatin) varsia,
nauriin ja lantun naatteja, kitkentäheiniä ym. keittoheiniä. Se
oli jaettu useampaan karsinaan, niin että eri ruohot olivat eri
karsinoissa.

Tanhuan puolella oli iso makuu- ja vaatehuonerivi. Siinä oli
kymmenkunta eri huonetta, joka parikunnalla oma huoneensa. Jos poika
joutui naintaikään, niin hän rakensi uuden huoneen omin käsin.
Kuka ei kyennyt sitä tekemään, sai teettää vieraalla ja maksaa
omasta puolestaan saamatta taloudesta muuta kuin rakennustarpeet.
Tavallisesti suorittivat he työllään huoneen tekopalkan, jos kellä ei
sattunut erinomaista rahaa olemaan. Sitä poikaa, joka ei itse kyennyt
huonetta rakentamaan, pidettiin typeränä, ja se joutui hänelle
naimakontiksi.

Makuuhuone oli sisustettu siten, että peränurkassa oli hyvin
leveöistä laudoista tehty syvä rovatti (sänky), jonka pää ja kuve
olivat laudoista ja toisena kupeena ja alapäänä olivat huoneen
seinät. Päänpuolimmaisessa kulmassa oli koristeltu patsas, josta oli
laitettu päälauta seinään. Päälaudalla säilytettiin kaikenlaisia
pieniä kapineita. Peräseinällä oli seinän pituinen parvilauta ja
oven yläpuolella samanlainen lauta. Huoneen sivuseinillä kummallakin
puolella olivat vaateorret, erikseen miehille ja naisille. Laessa
olivat pienet orret, joissa virsukahat, tuohitohvelit, kengät, sukat,
kalsut, pohjalliset ynnä muut jalkineet säilytettiin. Parvilla
säilytettiin kaikenlaisia kangaskapineita niin kuin pirtoja, niisiä,
reikuloita, kiinnitysvaajoja, sukkulaisia, sydänvarpasia, päällys- ja
tiuhtapuikkoja, hiulia, kaiteita ym. kuin myöskin keloja, käpyjä,
kalvosia, koirasia, rihma- ja tuohikeriä ja käähkäröitä ja muuta
pientä rihkamaa. Sivuorsilla säilytettiin pitovaatteita, niin
kuin paitoja, housuja, liivejä, takkeja, ristlappeja, turkkeja,
viittoja, vöitä ym. Vaatetiinussa naiset säilyttivät huntunsa,
liinaviittansa, esiliinansa, pääpyyhkeensä, kintaansa, lapasensa,
sormikkaansa, hienot ompeluvyyhtinsä, keskentekoiset nypläystyönsä
niin kuin nyytingit, teko- ja makkarakaulukset, viipulavyöt, tertut,
sukkanauhat ym. Lippaassa säilytettiin nastat, tinavyöt, palmikot,
liikaset, tuohisykeröt, yliset, hienot hunnut, soljet, sormukset,
kirkkovöyliset ynnä muut pienet rihkamat. Miehillä oli lukolliset
kirstut, joissa he säilyttivät omia pieniä tavaroitaan.

Huonerivin päässä oli jauhoaitta. Ulompana oli kaksi vilja-aittaa.
Loitompana mäen törmällä oli riihi ja kylkiäinen, jossa säilytettiin
ruumenia. Järven rannalla oli sauna ja kota. Kun vielä mainitsemme
romuhuoneen, jossa kangaspuut, kerinlaudat, seinänaulat, kehät,
syrjät, sukset, vokit (rukit), lipsut, loukut ym. puukolittimet
säilytettiin, sekä lehtikölsän, jossa lehtiä ja tukkuja säilytettiin,
niin olemme kartanon luetelleet. Ulompana rannassa olivat merta- ja
nuottalavat.

Toisissa taloissa oli pienemmät tuvat ja neliruutuiset pienet
ikkunat. Myös oli niissä pienempi perhe ja sen mukaan muukin talous
pienempi. -- Luorikon toisella puolella sijaitsi Tinnon kylä, jossa
oli kaksi isoa taloa. Ne kuuluivat Niemeläisten kanssa yhteen
nuottakuntaan.



Joulun vietto



Joulunalus


    Sisältö: Viljain lesettäminen. Kaupungissa käynti. Räätäli.
    Suutari. Joulupuut. Riistan teko. Viinan keitto. Lasten toivo.

Koska "Anterus pyhät aloittaa, hyvä Tuomas joulut tuopi", niin
aloitamme mekin kertomuksemme Anteruksesta seuraten Niemeläisten
toimia joulutarpeita varustaessa.

"Antti käypi avain kädessä, Tuomas tuoppi kainalossa", sanoo
sananlasku. Niinpä Niemelän lautamieskin otti Antin päivänä avaimet,
meni aittaan ja mittasi kolme säkkiä (tynnyriä) otria, joista
kaksi säkkiä vietiin järveen likoon; niistä laitettiin maltaita
jouluviinoiksi ja olueksi. Kolmas säkki lesetettiin kotona ja
jauhatettiin myllyssä joululeiväksi; sillä jouluna piti olla "leipä
lesty, tupa pesty".

Lesettäminen kävi siten, että otrat pantiin astioihin uuniin
kuivamaan yöajaksi ja aamupuhteella otettiin sieltä, kaadettiin
osa huhmareeseen ja osa saiveihin. Miehet sotkivat huhmareissa
petkeleillä ja naiset ken korennolla, ken otinlapion varrella
ja mikä mitäkin asetta tapasi. Toiset naiset sikäli puohtivat.
Puohdetut tököteltiin sitten vielä uudestaan erikseen. Kun kaikki oli
lesetetty, jauhatettiin ne myllyssä hyvin hienoiksi ja näin saatiin
otralestyä. Ruislesty valmistettiin samalla tavalla.

Kun "Simo siltoja teki, Martti maita vahvisteli", niin "Antti
jo aisoilla (reellä) ajeli". Siksipä kelin hyvänä ollessa läksi
Niemelän lautamies kyselemään naapureiltansa, eikö ketä haluttaisi
matkakumppaliksi Viipuriin. Kaikki, sekä Niemelän että Tinnon isännät
lupasivatkin lähteä joulutarpeiden ostoon ja suolan saantiin. Kun
matkaeväät oli paistettu, pantiin reki reilaan jo iltasilla. Reen
pohjalle pantiin kaksi säkkiä kauroja ja pytty voita myytäväksi,
eväsheinät ja matkakaurat pantiin päällepäin ja sidottiin nuoralla
kiinni.

Aamulla sangen varhain, kun kukko vasta oli kaksi kertaa laulanut,
valmistausi lautamies matkalle. Yrjö laittoi eväskontin ja retukan
reen päälle ja levitti hevosloimen niiden yli. Antti valjasti hevosen
sillä aikaa kun isänsä pukeutui. Kun kaikki oli saatu valmiiksi,
nousi lautamies kuormansa päälle, otti ohjakset, kohotti hattuaan
jäähyväisiksi, alkoi ajaa ja rukoilla:

    Tepposeni tiejumala
    ainoa avittajani!
    Kun minä kotoa kuljen
    isäni ilopihoilta,
    maammoni makuusijoilta:
    käyös kanssani keralla
    kuleksimaan kujasilla,
    maan on tietä matkustamaan
    vierahilla veräjillä,
    oudoilla tuvanovilla,
    jottei keksis kierosilmä,
    kadesilmä sinkahuttais!
    Pidä tiellä tervehenä,
    matkan päässä mairehena.
    Saata kauniisti kotihin
    omille olo majoille,
    isän tuomille tuville,
    emon saunan lämpimille.

Neljän päivän perästä palausi matkaseurue kotiin. Tienpuolesta
pellonpäästä taittoi lautamies kolme lepänoksaa, jotka kotiin
tultuaan viskasi tantereelle ja lausui:

    Terveytän tienottani,
    maireutan mannertani!
    Terve maa, terve manner,
    terve tervehyttäjälle!
    Akka mantereen alainen,
    manun eukko, maan emäntä!
    Älä visko vihojasi,
    älä pura puhkujasi
    kohti miestä meikäläistä,
    emon lasta laadullista,
    eikä herttaista hevosta,
    Luojan luontokappaletta!

Nuoret miehet huomattuaan isännän kartanolla riensivät heti
vastaanottamaan häntä. He riisuivat hevosen, kantoivat suolasäkit
ja raudat aittaan ja muut pienemmät rihkamat tupaan. Isännän tultua
tupaan meni hänen tyttärensä Kaisa riisumaan häntä. Vanha emäntä otti
eväskontista kaksi vehnäleipää, jotka hän leikkeli palasiksi ja jakoi
kaikille talon lapsille, naisille ja nuorille pojille. Kahvipussin,
sokurikäärön ja siirappiputelin antoi lautamies vaimolleen, joka
ne korjasi kammarin kaappiin. Rukkaset antoi hän Tuomaalle ja
kalmuukkisen pussakon (vyön) Eerikka-pojalleen. Sitten istausi hän
penkille tupakoimaan. Mauno-setä hiihennäisiin lautamiehen luo ja
kysyi kuulumiset. Isäntä kertoi tarkoin, mitä matkalla oli tapahtunut
ja kuinka kauppias oli häntä pettää sukaista pumakan (punaisten
pumpulilankain) kaupassa, mutta hän huomasi sen, joten ei yritys
onnistunut. Naisille hän ilmoitti sen uutisen, että kaikki naapurin
isännät olivat ostaneet itselleen kahvipannun ja kupit, joita ei
heillä tähän asti ollut, mutta Perätalon isäntä jätti ne vielä
ostamatta tällä kertaa.

Seuraavana päivänä tuli ompelija-Yrjö taloon, jossa häntä ensin
syötettiin ja juotettiin. Sitten kantoi talonisäntä suuren joukon
tehtyjä lammasnahkoja, joista Yrjö teki turkkeja sekä miehille
että naisille. Muu turkki tehtiin harmaista nahkoista, vaan
miesten turkkien kaulukseksi pantiin mustaa nahkaa ja naisten
pitkiin turkkeihin laitettiin revonkoipiset ja lyhyviin turkkeihin
jäniksennahkaiset puuhkot. Turkit valmiiksi saatuaan ompeli
räätäli lyhyitä ja pitkiä viittoja sekä miehille että naisille.
Puolikasvuisille pojille tehtiin sarssista vaatteet. Kun iltanen oli
syöty ja vanhemmat ihmiset menivät maata, kokoontuivat nuorukaiset
pöydän ympärille kuuntelemaan räätälin kaskuja, joita hänellä oli
yllin kyllin kerrottavana. Väliin laulettiin runoja ja oltiin
arvoituksilla. Täten kului aika rattoisasti liki puolta yötä. Kun
Mikolle, isännän nuorimmalle pojalle, räätäli ompeli uutta sarssista
katsaveikkaa (päällystakkia), niin ei Mikko malttanut olla muualla
kun räätälin luona. Hän valvoi räätälin kanssa illasta myöhään ja
aamusta varhain. Yöllä maatessaankin sanoi hän uneksineensa uudesta
harmaasta katsaveikastaan. Joka kerta kun räätäli sai uuden nutun
valmiiksi, käski hän sen omistajan koettaa sitä. Räätäli oli itse
ensimmäinen mies kiittämään työtään. Tavallisesti sanoi hän aina:

-- No se käypi niinkuin valettu. Jos olisi vielä parempi tullut, niin
olisi ihan pilalla. Sinä näytät puolta kauniimmalta tuossa uudessa
nutussasi; katso vain, jos ei sinua luultaisi herraksi.

Tällaiset lauseet tiettävästi ilahduttivat nuoria ja ehkäpä
kevytmielisiä vanhempiakin ihmisiä.

Kahta viikkoa ennen joulua tuli suutari-Jaakko Niemelään, jossa hän
teki nuorille miehille saappaita, vanhemmille naisille ruohinkenkiä,
nuoremmille naisille ummiskenkiä ja tytöille lipokkaita. Uilot
(lapikkaat) ja kurpposet (paulakengät) osasivat talon miehet itsekin
tehdä. Tyttöjen lipokkaiden suupäärmeeksi ommeltiin punaista
sahviaania ja päällisille laitettiin ruohonpäisestä ja punaisesta
sahviaanista erityiset pykäläreunaiset koristukset. Saatuaan
lipokkaat valmiiksi sanoi Jaakko-suutari:

-- Jos ei näiden kenkäin aikana teitä naitane, niin sitten tulen minä
uudelleen ja teen kahta komeammat kengät.

Jota likemmä joulu läheni, sitä kiirumpi tuli jokaiselle. Otrat
nostettiin järvestä, tuotiin tupaan ja pantiin koreihin imeloitumaan
penkkien alle. Naiset hämmentelivät niitä illoin aamuin ja panivat
lunta sekaan, kun ne rupesivat lämpenemään.

Antti valmisteli uutta kirkkorekeä. Toiset nuoret miehet läksivät
niin varhain aamusilla salosta kaskipuita hakemaan, että ennättivät
murkinalle kotiin, ja päivällä kävivät he vielä toisen kerran.
Ukko-Lauri ja Mauno-setä hakkasivat ison pinon tupa-, toisen kota-,
kolmannen sauna- ja neljännen riihihalkoja sekä pirottelivat
pärehalkoja, jotka toivat tuvan päreorsille sulamaan ja joista
sitten yöaikoina kiskoivat suuret röykyt päreitä, jotka sitoivat
olkisiteillä miehenpaksuisiin vihkoihin, ja ne vietiin tupaseen
joulun varaksi. -- Naiset sotkivat poukkunsa ja hajoittivat
(levittivät) hienommat vaatteet tuvan lakalle ja paksummat pellon
aidalle kuivamaan ja liinastumaan.

Kun maltaat olivat kylliksi imeloituneet ja tulleet itusuulle,
irroiteltiin itämisestä tulleet läntit toisistaan ja vietiin saunaan
mallaslautasille kuivamaan. Mallassauna lämmitettiin hyvin variksi
kuivilla koivuisilla kaskipuilla. Mallasten kuivaksi tultua vietiin
ne myllyyn ja jauhatettiin. Sitten teki Mauno-setä saunankodassa
riistan suureen tortoon (tiinuun). Sen valmiiksi saatuaan hän otti
riistaa pyttyyn, johon hän hämmensi hiivaa sekaan, ja vei sen tuvan
uunin leualle käymään. Kun käyte rupesi käymään, vei Mauno-setä sen
kotaan ja Mikko seurasi häntä näyttäen valkeata. Kaataessaan käytettä
riistatortoon hän lausui:

    Käyös käyte käskemättä,
    nouse neste nostamatta,
    liiku liikuttelematta,
    ja kihaja kiehuttamatta,
    hievahtele hierimettä,
    pyörähtele pyörtämättä!
    Kohise kuin Kaarran koski,
    kellitä kuin Kerman koski,
    vangu niinkuin Vuoksen virta
    iki kuuluisa Imatra!

Sitten hän paiskasi käyteastian alassuin riistatortoon ja kiljaisi
niin kovasti "iu", että Mikko pelästyi ja pudotti päreet kädestään
lattialle.

Riistan kyllin käytyä pani Mauno-setä, jolla ukko-Lauri oli
apuna, vaskisen viinapannun tulelle. He mättivät kapalla riistaa
pannuun, jonka hatussa olevat torvet he yhdistivät piipputiinun
lävitse juokseviin torviin, ja liitokset tahastettiin tiiviisti.
Piipputiinuun pantiin kylmää vettä ja jäätä. Kun riista pannussa
varistui, se nousi pienoisina pisaroina pannun hattuun ja sieltä
torvia myöten se juosta liritteli torvien alla olevaan pyttyyn.
Aika välistä lisäilivät ukot jäitä piipputiinuun sikäli kun entiset
sulivat, mättäen joskus lämminneen veden tiinusta pois. Arvaten
riistan kyllin juosseen he koettelivat tuon tuostakin harakkaa
(juoksevaa nestettä) kynnellään polttaa, ja kun se ei enää palanut,
he lakkauttivat juoksun, ottivat hatun pannun päästä, kaasivat
pannussa olevat ruvat (rankin) eri tiinuun ja mättivät uutta riistaa
pannuun. Näin riistan kaikki juoksutettuaan käänsivät he niskat
nurin, so. puhdistivat pannun, johon panivat ennen juosseen harakan,
ja juoksuttivat sen samalla tavalla kuin riistankin.

Kun kylänukot kuulivat lautamiehen talossa olevan niskat kaksin
kerroin, he tulivat sinne paniaisille. Mauno-setä otti savivadista
niveräisellä kauhalla viinaa ja antoi ukkomiehille paniaisia. Oman
talon väelle, so. vanhemmille, sekä miehille että naisille, annettiin
tuvassa paniaisia. Ryypätessään sanoi vanha emäntä:

-- Jumala siunatkoon viinaviljaa edeskinpäin ja antakoon onnea ja
menestystä.

Sikäli kuin viina oli valmistunut, mittasi lautamies sen, pani
lekkereihin ja rakkoihin (suuriin puteleihin) jotka vei huoneeseensa
joulua odottamaan. Yhteen rakkoon hän sekoitti siirappia viinan
sekaan, josta sitten tuli makeaa tahi niin kuin sitä toisin
kutsuttiin punaista viinaa.

Joulunalusviikolla oli lapsilla jo hyvin ikävä joulua. He laskivat
jokaisen päivän, kuinka mones aatonaatto milloinkin oli. Välistä he
olivat rinkisillä ja lauloivat:

    Tule meille Tuomas kulta
    tuopa joulu tullessasi!
    Tule aatto, joudu joulu,
    sekä Tahvana tavoita!
    Meill on leivät leivottuina,
    sekä piiraat paistettuina,
    olut oottaa puolikossa,
    viina leroo lekkerissä.
    Onpa kystä aitassamme,
    paljon pantua eloa:
    sirkan siivet, torakan koivet,
    permusen peräpakurat.



Tuomaan päivä


    Sisältö: Tuomaan päivä. Oluen pano. Nuotan veto. Kynttiläin teko.
    Ryynin teko.

Tuomaan päivä pidettiin puolipyhänä, eivätkä silloin varsinkaan
naiset mitään suurempia töitä toimitelleet, ainoastaan pienempiä
nypläystöitä ja muita keveimpiä tehtäviä toimiteltiin. Siksipä jo ani
varhain Tuomaan päivän aamuna korjasivat naiset vokkinsa tupaseen,
jossa ne saivat olla jälelle joulun, ensimmäiseen kehruuviikkoon asti.

Niemelässä noudatettiin tarkoin sananpartta: "Tuomas käypi tuoppi
kainalossa", sillä jo sangen varhain Tuomaan päivän aamuna oli
Mauno-setä liikkeellä. Hän hiipsehti jo muiden maatessa monta
kertaa tupasessa, jonne Matti ja Tuomas jo iltasella olivat
kantaneet monta saavia vettä kaivosta. Mauno-setä varisti veden,
jolla hän ukko-Laurin avulla pesi suuren riistatorron. Sitten hän
varusti puisen kahvan, jonka keskikohta oli kuperoitettu, pani
sen tortoon tapin kohdalle ja sen päälle hän latoi pirkaleita
ympäri torron pohjaa, noin parin tuuman verran toisistaan siten,
että jokaisen pirkaleen toinen pää tuli kahvan päälle ja toinen
torron laitaan. Pirkaleiden päälle hän levitti puhtaita olkia ja
niiden päälle ripisteli mallasjauhot. Sitten hän alkoi mättää
padasta tortoon kuumaa vettä. Tätä hän teki siihen asti, kunnes
joka mallasjauhokapalle tuli vissi määrä vettä. Sitten hän aukaisi
torron tapin ja alkoi laskea vierrettä pyttyyn, jonka kaasi takaisin
tortoon. Hän laski ja kaasi niin kauan, että näki panoksensa olevan
sekaisin, jättäen sitte sen hautumaan ja jäähtymään. Nyt nosti hän
vierrettä torrosta pyttyyn, johon hän hämmensi hiivaa sekaan, ja vei
sen tekeytymään tuvan uunin leukakivelle. Iltapuolella oli vierre
jo niin imeloitunut, että se maistui makealle. Nyt laski Mauno-setä
pyttynsä täyteen vierrettä, vei sen tupaan ja antoi jokaisen maistaa.
Ojentaen pytyn takaisin Mauno-sedälle sanoi vanha emäntä:

-- Hyvä on meidän oluen vierre, hyvä; ei se ole ollenkaan
kilapoitunut (hapahtunut). Minä kävin äsken Mattilassa ja maistoin
heidän vierrettänsä, mutta se ei ollut läheskään näin hyvää kuin
meidän; Pekka raiska oli laskenut vierteensä kilapoitumaan.

Kun käyte oli valmistunut, otti Mauno-setä sen uunin leualta ja vei
tupaseen. Kaataessaan käytettä tortoon hän saneli:

    Mehiläinen meidän lintu,
    mesisiipi, simasuinen!
    Sivalluta siivelläsi,
    koskettele kielelläsi
    mun pienoisen panostani,
    otran olvivierrettäni,
    jotta kävis käskemättä,
    kupluttelis kutsumatta
    tässä tiinussa tihisis,
    tässä torrossa tohisis,
    ett saisin suloisen juoman,
    oivakuntoisen oluen,
    joka miehet miellyttäisi
    sekä naiset naurattaisi
    tänä juhlana jalona,
    suuren joukon juominkina.

Oluen kyllin torrossa käytyä se laskettiin puolikkoihin, joiden
runtukat kitkastettiin (tahastettiin) lujasti.

Kun Tuomaan päivänä sattui olemaan nuoska (suoja) ilma, niin Tinnon
Lauri tuli Niemelän kyläläisiä pyytämään nuotan vetoon, että
saataisin jouluksi verestä kalaa. Se oli Niemeläisistä hyvä tuuma.
Toisista taloista läksi yksi mies kustakin, kun heillä oli vain puoli
miesosaa, mutta Niemelästä, jolla oli koko miesosa, läksi kaksi
miestä, Yrjö ja Matti, jäätä syytämään (avantoja hakkaamaan).

Iltahämärissä mentiin nuotalle, mies kustakin talosta, vaan
Niemelästä kaksi, nimittäin Mauno-setä ja lautamies. Lautamies pani
sukat ja uilot jalkaansa, mutta Mauno-setä kääri lankaiset hattarat
jalkainsa ympärille ja pani parkkikiskoiset sianvillapaulavirsut.
Jokainen pani jääkengät jalkapohjainsa alle, jottei lankeaisi
liukkaalle jäälle. Käsineinä oli jokaisella jouhikkaat (jouhista
tehdyt kintaat) ja niiden sisässä tuplikkaat (sarasta tehdyt
kintaat). Kukin pisti evästä kalakonttiinsa. Rantaan mentyä otettiin
lavasta nuotta, pantiin rekeen, vedettiin miehissä apajalle ja
potkittiin (laskettiin) laskimesta sisään, niin että kivekset ja
lavukset kalisivat. Potkiessa lausui Mauno-setä:

    Työnnän verkkoni vesille,
    ahvenien asunnoille.
    Ahti aaltojen kuningas,
    veen on vankan vallitsija!
    Aukaise salainen salpa,
    väännä vetinen veräjä:
    anna juosta joukon suuren,
    kalalauman lasketella
    tämän kierroksen kehään
    aluell tämän apajan!
    Annoit ennen, annoit eilen,
    anna nytkin nytkähytä!

Nuotan järveen potkittuaan menivät nuottamiehet Pölhölahteen maalle,
tekivät nuotion rannalle ja söivät illallisensa. Sitten he uittivat
nuotan ja vetivät saattimesta (nostoavannosta) ylös. Nuotan perää
nostaessa liikkuivat miehet tavallista varmemmasti. Kun nuotan
perä aukaistiin, oli siellä koko joukko särkiä ja ahvenia. Nuotta
potkittiin uudestaan samaan apajaan, ja potkiessa saneli Mauno-setä:

    Vellamo veen emäntä,
    puhdas muori muo'ollinen!
    Lyöte lykkyvaattehisin,
    antipaitoihin paneite
    minun pyyntipäivinäni,
    sinun anti aikoinasi.
    Onhan sulla antamista
    kaikenlaisia kaloja:
    sinerviä siikasia,
    levehiä lahnasia,
    kiiskiä kinokaloja,
    ahvenia ruotaisia,
    matehia mutaisia,
    norssia nopelopäitä.

Toisesta ja kolmannesta apajasta saivat he pelkkää norssia. Kalat
pantiin kontteihin, säkkeihin ja viimeiset rekeen ja tuotiin
Niemelään, jossa kalamiehet vähän aikaa levähtivät ja sitten jakoivat
saaliinsa. Mari-muori toi elohurstin ja levitti sen lattialle, johon
kalamiehet tyhjensivät konttinsa. Koko talon väki kokoutui katsomaan
saalista. Mauno-setä määrättiin kalojen jakajaksi. Hän valitsi yhtä
suuret kalat, jotka jakoi kahdeksaan yhtä suureen osaan, joista
toiset nuottamiehet vuoronsa perään ottivat osansa, vaan kaksi
viimeistä osaa otti Mauno-setä itselleen, kun Niemelän talolla oli
koko miesosa. Pienemmät kalat ja norssit (kuoreet) jaettiin korilla
edellä kerrotulla tavalla. Noppoessaan viimeisiä kaloja hurstilta
sanoi Mauno-setä:

-- Taitaa norssin saalis tästäpuoleen haristaa, kun onikansilmiä on
tullut nuotassa.

Sitten vei kukin osansa kotiinsa. Nostaessaan kalakonttia olallensa
sanoi Tinnon Heikki:

    Suuret kalat suolaan,
    pienet kalat kattilaan.

Kalamiesten mentyä kävivät Niemelän naiset rahvaalla (joukolla)
kaloja ruokkimaan. Kukin laji pantiin eri astiaan. Kun kalat oli
ruokittu, sanoi isäntä:

    Ahvenet syödään ajallaan,
    vaan säret pannaan säästöön.

Ahvenista laitettiinkin murkinaksi serpa (soppa). Tuvan lämpiämisen
perästä kuivattiin norssit tuvan uunissa kapakaloiksi. Muut kalat
suolattiin.

Tuomaan päivänä aamupuhteella toi isäntä aitasta talivarastonsa
tupaan ja punnitsi sen. Sitten laski hän lukua, kuinka monta
kynttilää niistä saapi, kun kuusi kynttilää luetaan naulalle. Selon
saatuaan otti hän entiset kynttiläpuikot, jotka pisteli seinänrakoon
vierekkäin. Ukko-Lauri toi huoneesta aivinaista, puhtaaksi pestyä
vanhaa verkkoa, jonka hän leikkeli keritsimillä kaksi vertaa
niin pitkiin sirokkeihin kuin kynttilät olivat, asetti sirokkeet
keskosistaan puikoille ja kiersi yhteen molemmat päät, jotka sitten
voiteli talilla. Näitä kynttilänsydämiä asetti hän neljä kullekin
puikolle. Kun isäntä muilta töiltään joutui, hän kävi ukko-Laurin
avuksi.

Saatuansa kynttilänsydämiä tehdyksi tarpeellisen määrän vei
ukko-Lauri ne tupaseen, otti kaksi pirkaletta, joiden toiset päät hän
asetti pienelle pöydälle ja toiset päät sorvauspenkille. Poikittain
pirkaleiden välille asetti hän kynttiläpuikot siten, että puikkojen
molemmat päät tulivat pirkaleiden päälle, joten kynttiläin sydämet
saivat vapaasti riippua puikoissaan pirkaleiden välillä.

Sillä aikaa kun ukko Lauri kynttilänsydämiä sijalteli, vuoli
lautamies puukollaan talin pieniksi murukkeiksi, jotka sitten pani
vaskikattilaan, jossa hän ne sulatti vienolla tulella.

Talin valistuessa ukko-Lauri toi aitasta tupaseen kynttiläkirnun,
asetti sen sopivalle paikalle ja kaasi varia vettä kirnun puolilleen.
Lautamies täytti kirnun sulatulla talilla aivan piripinnalleen.
Nyt otti ukko-Lauri pöydänreunimmaisen kynttiläpuikon, pisti
siinä riippuvat kynttilänsydämet kirnuun niin juurta myöten,
että puikon päät koskettivat kirnun laitaan, vetäisi heti ne
jälleen ylös, tiputti niihin tarttuneen liian talin kirnuun ja
asetti kynttiläpuikon jälleen paikalleen. Seuraavat kynttilät
kastoi hän samalla tavalla ja teki sitä järjestyksessä aina
sorvauspenkinlaitimmaiseen päähän saakka. Sitten hän aloitti taas
kastamisen uudestaan pöydänpuoleisesta päästä ja pitkitti toiseen
päähän saakka lisäten tuon tuostakin varia talia kirnuun, sikäli
kuin tarve vaati. Aika välistä leikkasi hän kynttilöiden alapäähän
kasvaneen liian talin kirnuun sulamaan. Vihdoin joutui isäntäkin
ukko-Laurin avuksi ja kastamista pitkitettiin yhdessä entisellä
tavalla siihen asti kun kynttilät saivat tavallisen vahvuuden.
Pienet pojat olivat laittaneet itselleen muutamia kynttilänsydämiä,
jotka he kastoivat perästäpäin, ja niin saivat hekin omatakeisia
kynttilänpipeloita, joita he jouluna polttelivat pienillä pöydillä.
Sitten veivät isäntä ja ukko-Lauri kynttilät aittaan ja laittoivat
ne kynttiläkoloon, joka oli yhdestä puusta tehty ja vetokannella
varustettu kaukalo.

Kun illallinen oli syöty, pantiin piirakasotrat uuniin kuivamaan
yönajaksi. Seuraavana aamuna kun murkina oli syöty ottivat naiset
otrat uunista, lesettivät ja puohtivat ne ja ukko-Laurin miniät Elli
ja Heti menivät tupaseen käsikivellä ryynejä jauhamaan. Ensi kerralla
laskivat he otrat niin karkeiksi, että jyvä meni poikki, toinen
halki ja kolmas jäi kokonaiseksi. Tytöt ajoivat kivenlautasilta
listimat tuohivakkoihin ja toivat ne tupaan seulottaviksi. Yrjön
vaimo Liisa seuloi listimat harvalla seulalla tuvan pöydällä olevaan
seulikanteen. Sohvi, Mari-ämmän tytär, levitti elohurstin lattialle,
jolle hän puohtimella puohtaen erotti akanat niistä kokonaisista
ja poikkinaisista otrista (listimoista), jotka eivät Liisan seulan
läpi kulkeneet. Toiset tytöt, Kaisa ja Anni, veivät listimat
tupaseen uudestaan jauhettaviksi, tuoden sieltä toisia listimoita
seulottaviksi ja puohdettaviksi. Seitsemän kertaa laskettiin otrat
kiven läpi, ennen kuin kaikki saatiin ryyneiksi.

Kun isännän vaimo Riitta sai alustaneeksi joululeipätaikinan, tuli
hänkin avuksi. Hän otti Liisan seulikannesta suurimot, seuloi niistä
erikseen hienot ryynit tiheällä seulalla toiseen seulikanteen
ja kaasi seulaan jääneet piirakkaryynit tuohivakkaan. Riitan
seulikannesta otti Mari-ämmä seulikkeet (hienot ryynit) ja seuloi ne
hienolla seulalla omaan seulikanteensa. Seulaan jääneet hienot ryynit
kaasi hän ihokiskoiseen tuohivakkaan. Seulikanteen jäivät kantajauhot.

Katsellessaan naisten puuhaa sanoi Mauno-setä:

    Työ jauhaminen, työ puohtaminen,
    se työ, kun seulominen.

Kun kaikki oli saatu valmiiksi, laskettiin säkkiin piirakasryynit,
joista sitten tehtiin joulupiirakoita, seulikkeet laskettiin eri
säkkiin ja niistä keitettiin velliä seipään vinkuessa (talven
sydännä), akanat ja kantajauhot korjattiin rouhekölsään eläinten
veteen pantavaksi.

Ikäpuolella leivottiin ja paistettiin joululeipiä puhtaista
ruisjauhoista. Huomiseksi pantiin ruislestytaikina.



Joulun aatonaatto


    Sisältö: Tuvan sillanaluksen puhdistaminen. Veden kanto. Riihessä
    olo. Tuvan pesu.

Päivän tultua joulun aatonaattona aukaisi Mauno-setä kaksi palkkia
tuvan lattiasta ja talon tytöt kaskiviitat yllänsä mennä pujahtivat
sillan alle ottaen tyhjät korit, joihin he ajoivat kaikki ne töryt
ja rikat, mitkä sinne olivat juhannuksesta asti keräytyneet. Lapset
näyttivät heille pärevalkeaa. Korit täyteen saatuaan he nostivat
ne lattialle, josta Elli ja Heti kantoivat korit ulos, tyhjensivät
ne karjapihaan ja toivat tyhjät korit takaisin tytöille, jotka ne
taas täyttivät. Tätä pitkitettiin siksi, kunnes sillanalus tuli
ruokituksi. Samalla tavalla puhdistettiin tuvan uuninalus, jota
käytettiin kananhäkkinä. Kun kaikki oli saatu reilaan pani Mauno-setä
lattiapalkit paikoilleen.

Päivällä leipoivat ja paistoivat emännät ruislestyä ja panivat
huomiseksi otralestytaikinan.

Iltahämärissä toivat miehet ison torron ja kaksi tiinua tupaan. Yrjö
ja Tuomas veivät saavit kaivolle, nostivat ne vettä täyteen, ja
nuoremmat miehet kantoivat kolmella saavilla vettä tupaan, kaasivat
tortoon ja tiinuihin sekä tupaseen kahteen suureen rouhepataan. Noin
parikymmentä saavillista ammennettiin ja kannettiin vettä tuvan pesua
varten. Naiset varustelivat tuvanpesukapineitaan: varpaluudat pantiin
pitkiin varsiin, tuohivihkot, vastat, pesupytyt, hiekat ynnä muut
tarpeet varattiin, ja tupasessa tehtiin tuli suurien patojen alle,
joissa varistettiin tuvanpesuvettä. Miehet korjailivat tuvan orsilta
jalakset, kaplaat, vempeleet ja muut kolittimensa. Naiset kantoivat
nuttunsa osaksi ulkohuoneeseen, osaksi riiheen, jonka Mauno-setä oli
lämmittänyt lämpimäksi.

Illallinen syötiin tavallista aikaisemmin. Syödessään olivat kaikki
päällysvaatteissaan ja syödä hoklivat sukkelaan, niin kuin muinoin
matkaan kiiruhtavaiset Israelin lapset Egyptistä lähteissään.

Illallisen perästä menivät miehet, vanhimmat naiset ja lapset yöksi
riiheen, jonne Mattilasta myös tuli samanlaista perettä. Lapsilla
oli sangen hauska, kun he pääsivät yhteen. Kolme kynttilän tynkää
palaa nykytti riihessä ja pari pärettä uunin edessä. Miehillä näytti
jokaisella olevan kiiru ja makaamisesta ei ollut puhettakaan.
Mauno-setä tervasi uudet uilonsa ja nosti ne riihen parsille
kuivamaan. Lautamies ompeli itselleen uuden tupakkakukkaron, jonka
tereeksi hän pani punaista sahviaania. Ukko Lauri teki kannen
uuteen tuohiseen taulikkaansa (nuuskarasiaansa). Antti laitteli
hevosenvaljaita: teki uudet hamutat ja uuden karhunnahkaisen koppanan
sekä voiteli sianihralla mäkivyöt ja nosti ne kaikki ahdinlaudalle.
Mattilan Pekka-ukko laittoi läkin uuteen niveriäiseen piippuunsa
ja lakkasi sen keltaiseksi sekä ompeli itselleen uuden säävelin
(tupakkapussin) ankereen nahkasta. Hänen poikansa Simo ompeli uuden
tupen sisarensa uusiin vöylisiin. Mattilan isäntä laittoi itselleen
uuden nahkaisen tuluskukkaron, pani tulukset sisään ja kiinnitti sen
vaskisella napilla vyöhönsä. Kaikki reilaan saatuaan hän sanoi:

-- Nyt on valmis

    taula, rauta, pii,
    tuliskuppi,
    kukkaro, nappi.

Pienet poikaset valmistelivat itselleen ja sisarilleen puiset
veitset, joilla jouluna sopi voita mokata, ja haarukoita, joilla
on hyvä omenia (potaatteja) toskaroida. Mari-ämmä valmisteli
poikansa pienelle pojalle uusia sukkia, ja Mattilan muori parsi
tuohitohvelinsa. Mattilan Antti valmisti nuorikolleen uuden
puulusikan ja sitten paikkasi äitinsä kirkkokengät.

Näin oli riihi muuttunut työhuoneeksi, jossa jokaisella työntekijällä
oli puolenkymmentä katsojaa. Niemelän pieni Anni esimerkiksi katsoi
niin hartaasti mummonsa käsiin, kun tämä laittoi vaskiset hakaset
Annin uuteen tankkiin (kolttuun), että vesi suusta valahti, ja tankin
päällensä saatuaan hän näytteli sitä jokaiselle siksi kunnes hän
väsyneenä turvistui riihen saviselle lattialle.

Vihdoin toi ukko-Lauri riiheen kaksi kupoa olkia, jotka levitettiin
lattialle pitkin seinävieriä makuutiloiksi, ja kukin pani
päällysvaatteensa pääalaisikseen. Kun vuoteet oli saatu valmiiksi,
lapset istahtivat niille, nostivat polvensa kokkaan paitansa sisään
ja lauloivat:

    Joulu tulee jongertaa,
    voikuppi vongertaa,
    lihakäpälä lingertää,
    viinapullo vingertää.

Sitten lapset kuukistuivat vuoteille yksi toisensa perästä nukkumatin
kanssa seurustelemaan. Riihessä paloi tuli koko yön. Kukin makasi ja
valvoi miten vain halutti. Kun toiset vielä valvoivat iltaa, niin
toiset jo nousivat aamua.

Katsahtakaamme nyt tupatoimiin. Miesten, vanhain naisten ja lasten
riiheen mentyä korjasivat naiset ruuan, pukivat riihikot yllensä ja
vanhat hunnut päähänsä, peittivät hurstilla taikinapytyn, nostivat
pöydät keskilattialle, ottivat pitkävartiset luutansa ja nousivat
pöydille ja penkeille asetetuille raheille ylettääksensä luudilla
lakea nuohtoa. Naisten luudat liikkuivat sukkelaan ja noki karisi
alas laesta. Pian täyttyi tupa noen tuoksusta, vaikka ovi ja reppana
olivat auki. Harva oli niin väljähenkinen, että voi yhelmäkseen
kestää sitä kitkerää katkua, joka täytti silmät, korvat, suun ja
sieraimet. Useammat, varsinkin tytöt, pistäysivät aika välistä joko
tupaseen tahi porstuaan hengittämään raittiimpaa ilmaa. Tuoksun
vähemmäksi hälvettyä he tulivat tupaan takaisin, jossa toiset naiset
nauroivat heille soimaten heitä ahdashenkisiksi mamseleiksi, jotka
eivät muka siedä talonpoikaista kitkaa. Sitten nuohdottiin orret,
uuninpäällys, kakkuli, uunin solat, hölkki, liesi ja tuvan seinät.
Yläpuolelta laskeutunut karsta lakaistiin pöydiltä, penkeiltä,
raheilta ja lattialta, mätettiin koreihin ja vietiin pihalle.

Sitten alkoi tuvan pesu. Tupasesta tuotiin saavilla varia vettä,
jota naiset ottivat kappoihinsa, nousivat penkeille seisomaan ja
alkoivat tuohivihkoilla pestä höstätä seiniä, ensin niin ylhäältä
kuin suinkin ylettivät alaspäin, aina penkkeihin saakka, ropsien tuon
tuostakin hiekkaa märille vihkoilleen. Maatjalkaiset (lyhyet) naiset,
jotka eivät ylettäneet ylhäältä seiniä pestä, hankailivat ikkunan
kamanoita, naamalautoja ja raameja. Lasit pestiin omatekoisella
saippualla vastan kanssa. Sitten pestiin uunin patsas, pankon laidat,
sidehirsi, pilliorsi, pykäläorsi, jalas-, päre- ja hurstiorret.
Isännän vaimo toi suuren joukon kaikenlaisia kolittimia, joista
tytöt pesivät kaulauskartut, pulikat, papelot, härkkimet, hierimet,
kapustat (leivit), suolatolkit, kapat, kirnut ja pytyt. Toiset naiset
pesivät otin- ja leipälapiot, päänaluslaudat, leipälaudat, saavit,
ämpärit ja tupakkapölkyt. Sen jälkeen pestiin pöydät jalkoineen,
rahit, tuolit, penkit ja niiden alukset ja vihdoin lattia, jota
pestiin niin että naiset ripsivat hiekkaa laattialle, ottivat
jalkaansa joko virsu- tahi tuohitohveliranit, joilla hankasivat
siksi, että palkit näyttivät punaiselle. Sitten huuhdottiin lattia
kylmällä vedellä, joka toimitettiin siten, että osaavammat naiset
lyödä roikkasivat vettä kapoilla lattialle ja toiset hankasivat
luudilla ja johdattivat veden lattian alle.



Jouluaatto


    Sisältö: Leipominen. Piirakasten teko. Viinan lasku. Saunan
    lämmittäminen. Vierasten vastaanotto. Saunan kylpy. Joulun
    tuojat. Illallinen.

Kun tuvan pesu oli päättynyt, muuttausivat naiset toisiin vaatteisiin
ja menivät lepäämään, ken riiheen, ken tuvan penkeille ja mikä
mihinkin. Kukon kolmannen kerran laulaessa tulivat emännät tupaan.
Helka-ämmä, leipäemäntä, alusti itse taikinan ja Mari-ämmä pani uunin
lämpiämään. Sitten leivottiin leivät ja pantiin kerkeämään haapaisiin
leipävateihin.

Emännät, joita Mari-täti ja Mari-ämmä olivat auttamassa, toivat
maitohuoneesta kaksi isoa, jäätynyttä maitopyttyä ja panivat ne
kiukaanportaalle (uunin parvilaudalle) hiukenemaan. Mari-täti pesi
suuren keittopadan, johon emäntä pani suuren kupillisen voita. Maidon
hiuottua otettiin alas pytyt, joista Mari-täti ja Mari-ämmä syytivät
jäätyneen maidon pataan, joka nostettiin liedelle, ja uunista
vedettiin kekäleitä ja hiiliä padan alle. Maidon valistuttua pantiin
ryynit kiehumaan pataan, jota Mari-täti hämmenteli. Helka-ämmä luuti
uunin, otti leipälapion, jolle toiset naiset kaasivat leipävadeissa
kerenneet leivät, ja pani leivät uuniin, teki leipälapiolla
ristinmerkin uunin suulla, lyykistäysi ja sanoi:

-- Herra Jeesus Kristus siunatkoon!

Sitten hän asetti laudan uunin suulle ja pani pirkaleen laudan
pöngäksi.

Samassa tuli isäntä tupaan, toi kuvon närtteenkateolkia, jotka
levitti kynnyksen alle jalkojen pyyhkimeksi. Kuusen havuja hän pani
porstuaan, tuvan ja porstuan kynnyksien alle. Emännät nostivat
lattialle ryynipadan, jonka tyhjensivät maitopyttyihin ja veivät ne
tupaseen jäähtymään. Leivät otettiin uunista ja pantiin penkille
syrjälleen. Emäntä viskasi koivuisen halon uuniin heti kun leivät
oli otettu. -- Uunin tyhjänä oleminen ennusti talon köyhtymistä.
Siksi ei uunia koskaan pidetty aivan tyhjänä. -- Isäntä toi sitten
pari lammaskäpälää tuvan uuniin lämpenemään. Mari-täti herätti
tuvan pesijät suuruspalalle ja piirakasten tekoon. Helka-ämmä pani
vettä taikinapyttyyn ja Riitta meni aitasta noutamaan piirakasten
kuorijauhoja. Vakan täytettyään hän nosti savakolla kolme kertaa
jauhoja vakasta takaisin salvoon ja sanoi:

-- Kolmekertainen on Jumalan köysi; siunatkoon Luoja
kolminkertaisesti sijaan.

Emännän hämmennettyä jauhot taikinaan ruvettiin suurukselle. Atrian
lopussa tulla tömähtivät lapsetkin riihestä tupaan. Heitä neuvottiin
pyyhkimään jalkojansa, etteivät he likaisi lattiata. Lapset kävivät
myöskin ruualle. Syödessään he sanoivat.

-- Ai, jos aina saisimme näin hyvää leipää kuin tämä rukiinen leipä
on. Tuo kaurainen leipä, jota tähän asti olemme syöneet, maistuu tätä
vastaan niin vihavalta kuin tois vuotinen nevettileipä.

Mauno-setä tupaan tultuaan laittoi suuren pöydän jalat paikoilleen
ja nosti naisten kanssa pöydän sen päälle alaspäin. Riitta alusti
piirakaskuoritaikinan, ripisteli ruisjauhoja pöydälle, nosti osan
taikinasta pöydälle, hieroi siinä pyöritteli nostettua taikinaa,
ensin pyöreäksi ja sitten pöydän pituiseksi pötköksi, jonka leikkeli
niin pieniksi palasiksi, että niistä kustakin tuli piirakkaan
kuori. Tytöt ottivat leikatut palat, taputtelivat niitä käsillään
latuskaisiksi ja pulikalla pyörittelivät ne niin litteiksi kun tarve
vaati. Toiset naiset ottivat tyttöjen valmistamat kuoret, panivat
ryynisydämet niiden päälle ja laittoivat valmiiksi piirakkaat,
jotka latoivat pienille alaspäin käännetyille pöydille, leipä- ja
päänaluslaudoille. Sillä aikaa kun naiset piirakkaita valmistivat,
toivat nuoret pojat halkoraksilla tupaan halot, jotka Helka-ämmä
mätti uuniin ja sytytti palamaan. Uunin jouduttua luuti Liisa uunin
ja Riitta otti otinlapion, jolle tytöt kantoivat piirakkaat, ja pani
ne hyvään järjestykseen uuniin paistumaan. Tuon tuostakin hän katsoi
sitten piirakkaita, ja havaittuansa ne kypsiksi otti ne uunista pois
ja pani penkille jäähtymään.

Päivän valjetessa varistettiin eilinen kaalintähde, joka syötiin
jokapäiväisen (kauraisen) leivän kanssa. Sitten menivät hevosmiehet
heiniä hakemaan. Mauno-setä ja ukko-Lauri korjasivat liiat kolittimet
porstuasta ja raaputtivat rautalapioilla jäätikkönystyrät sekä
porstuasta että rappusilta. Nuoret pojat noutivat kuopasta omenia
(potaatteja), nauriita ja lanttuja. Riitta kaasi omenat saaviin,
pani vettä päälle ja vatkasi härkkimellä niin, että multa ja osaksi
kuoretkin irtaantuivat. Kaikki naiset ja nuorukaiset istaantuivat
Riitan kehotuksesta saavin ympärille omenia ruokkimaan kuorimalla ja
raaputtamalla. Sitten ne pantiin pataan ja kiehutettiin kypsiksi.
Kun vesi oli kaadettu padasta, hillottiin omenat hierimellä, pantiin
sulattua maitoa sekaan ja hämmennettiin visusti. Näin saatiin
omenahillaa, jota syötiin päivälliseksi, ja jäännöksestä tehtiin
omenapiirakkaita. Lantut ja nauriit kuorittiin; niistä keitettiin
aattolohko, johon myös omenia pantiin sekaan. Maustimeksi pantiin
lohkoon raavaan- ja sianlihaa sekä kapakaloja. Emännät voitelivat
ryynipiirakkaiden kuoret murukkeisella voisuolavedellä ja panivat ne
pienelle pöydälle vaatteen alle pehmenemään. Illan suussa kannettiin
piirakkaat tupaseen.

Kun hevosmiehet olivat heinät luhtiin ajaneet, niin naiset laskivat
lehmät pihalle heinäkaristeita syömään. Kun halot oli kannettu
tupaan, eläimet korjattu ja kaikki ulkotyöt toimitettu, kävi koko
perhe tupatöihin. Naiset laittelivat ja kaulailivat omia, lastensa
ja miesten vaatteita. Miehet hakkailivat joulutupakkansa, ken
laudalla, ken tupakkapölkyssä. Ukko-Lauri jauhoi nuuskaa puisessa
tupakkapullissaan. Saatuaan sen hienoksi hän seuloi sen hienolla
jouhiseulalla, pani vähän poroa (tuhkaa) ja muutaman pisaran vettä
nuuskan sekaan kostukkeeksi, hämmensi huolellisesti ja korjasi osan
tuohiseen taulikkaansa ja loput nuuskasarveensa.

Isäntä vei viinarakon huoneesta kammariin ja kaasi siitä ensin
lerikko-, pohja- ja törikköputelit täyteen, sitten tohvin vähän
ylemmä kuin puolilleen, täytti sen siirapilla, pudisteli visusti
sekaisin, ja niin oli makea- eli siirappiviina valmis. Sitten
ilmoitti hän toisille miehille olevansa viinaa laskemassa, ja
jokainen kuljetti taskulasinsa isännälle, joka kaasi vanhempain
miesten taskulaseihin oikeata vaan nuorempain siirappiviinaa.
Jokainen korjasi taskumattinsa huoneeseensa, ja isäntä pisti talon
putelit kammarin kaappiin.

Tytöt puhdistivat ja kirkastivat lankaisilla räsyillä ja tuhkalla
neljä vaskista ja yhden rautaisen kaksihaaraisen kynttilänjalan
sekä lakkisen kynttiläkruunun ynnä kolme puista kynttilänjalkaa
ja viimeiseksi kahdeksansärmäisen lasilyhdyn. Sitten he panivat
saunan lämpiämään, keittivät saunan kodassa lipeän, jonka he
valmiiksi saatuaan selvittivät kahteen saaviin, jotka nostivat
saunaan ovensuuhun. Padan puhdistettuaan he panivat kylpyvettä
varistumaan. Pojat hakkasivat kasvettuneen jäätikön kaivonkannelta
jättäen runtukan ympärille jääkehikon, nostivat saunaveden, jonka
kaasivat kotaan menevään ränniin, jota myöten se juoksi rännitiinuun,
sitten hakkasivat ja puhdistivat kaivon korvalla olevan eläinten
juottoakaan. Tytöt toivat tallinluhdista vastat, jotka he panivat
rännitiinuun kostumaan.

Emäntä laittoi huoneessansa suuresta säästöpytystään kymmeneen
puukuppiin voita joulun tarpeeksi. Mari-ämmä järjesteli ja luki
lusikat sekä omalle perheelle että tuleville jouluvieraille varustaen
liikoja lusikoita satunnaisia vieraita ja tahvananajajoita varten.
Helka-ämmä kokosi kaikki talosta löytyvät neliskulmaiset puulautaset
ja asetti ne järjestykseen tupasen parvelle (hyllylle).

Iltahämärissä korjasivat naiset omenapiirakkaat tupaseen ja
siivosivat tuvan. Isäntä käänsi veljensä Yrjön kanssa suuren pöydän
ylöspäin ja asetti sen paikoilleen. Antti keräili kaikki talossa
olevat miesten veitset ja korjasi ne pöytänurkkakaappiin. Mauno-setä
istutti kynttilät jalkoihin, joista isäntä vei toiset kammarin
ikkunalle, vaan yhden kynttilän hän laski tuvan pöydälle ja sytytti
sen palamaan. Yrjö ripusti kynttiläkruunun tuvan orteen, suuren
pöydän kohdalle.

Tahvo tullen ulkoa tupaan sanoi:

-- Jouluvieraita tulee; taisi olla Savolaisen ukko emäntineen, joka
ajoi pihalle.

Liisa ja Yrjö menivät vieraita vastaan. Liisa saattoi vieraat tupaan
ja Yrjö jäi hevosta riisumaan. Tultuaan tupaan sanoivat vieraat
sillan liitoksen kohdalla:

-- Hyvää iltaa!

-- Jumala antakoon, vastasi isäntä, meni vieraita vastaan, tervehti
ja kysyi kuulumiset.

Vieras vastattuaan isännän kysymykseen otti poveltaan tuomislasinsa
(taskumattinsa) ja ojensi sen isännälle, joka kiittäen otti sen
vastaan ja vei pöydälle. Anni tuli siihen, tervehti vieraita
likistämällä ja alkoi päästää vyötä auki Savolais-ukolta, joka ensin
otti piippunsa ja tupakkakukkaronsa poveltaan, laski ne ikkunalle
ja sitten vasta antoi aukaista vyönsä ja heittää päällysvaatteensa,
jonka jälkeen hän istahti penkille. Sohvi riisui Savolaisen emännän.
Koko talon perhe kävi vieraita tervehtimässä, ensin vanhimmat miehet,
jotka kättelivät Savolais-ukkoa ja likistivät emäntää. Samoin tekivät
nuoremmatkin miehet. Naiset likistivät kumpaakin vierasta.

Isäntä istahti Savolais-ukon viereen, otti pöydältä tuomislasin
käteensä ja sanoi:

-- Tulkaa meidän miehet maistamaan vieraan tuomisia.

Heti kokoontuivat talon vanhimmat miehet vieraan luokse. Isäntä
ottaen käteensä vieraan taskulasin nyökäytti päätään vieraalle ja
sanoi:

-- Terve tulemastas!

-- Terve teillekin, vastasi vieras nyökäyttäen päätään.

Nyt maistoi isäntä vieraan taskulasin suusta, kiitti vierasta ja
antoi taskulasin Mauno-sedälle, joka teki samanlaisen tervehdyksen
kuin isäntäkin, ryyppäsi ja antoi taskulasin ukko-Laurille, joka
antoi sen taasen vuorostaan Yrjölle. Näin kulki vieraan tuomislasi
kaikkein vanhain miesten käsissä, vaan nuoremmat miehet eivät tulleet
likitienoillekaan.

Sillä aikaa kun miehet maistelivat vieraan tuomisia, antoi Savolaisen
emäntä tuomissäkkinsä talon emännälle, joka kiittäen otti sen
vastaan. Tuomisina oli viisi ryynipiirakasta, yksi rukiinen ja kaksi
otraista leipää, voiaski ja lammaskäpälä. Muut tuomiset emäntä jakoi
naisille ja lapsille, vaan lihan korjasi hän talteensa.

Sitten toi isäntä kammarista lerikkopohjaputelin ja
viklakinttupullin, tuli Savolais-ukon eteen, kaasi viinaa pullin
täyteen ja ojensi sen vieraalle.

Vieras otti ryypyn käteensä, nyökäytti päätään isännälle ja sanoi:

-- Saas tästä! ja ryyppäsi.

-- Nauttios terveydekses, vastasi isäntä, otti tyhjän pullin
vieraalta, meni Savolaisen emännän eteen, kaasi viinaa pulliin,
ojensi sen vieraalle ja sanoi:

-- Maistakaas meidänkin vihavaa.

Vieras maistoi ja kiitti, jonka jälkeen isäntä korjasi ryyppyneuvot
pöydänpään ikkunalle.

Kun Savolais-ukko pisti tupakkaa piippuunsa, niin Kaisa toi hänelle
tulen päretikulla, jota hän piti ukon piipun päällä niin kauan että
tupakka syttyi. Ukko nyökäytti päätään ja kiitti Kaisaa, joka vei
tulitikun lieteen ja sammutti sen tuhkaan. Näin oli tyttöjen tapana
tehdä kaikille vieraille.

Nyt tulivat toiset jouluvieraat: Kurrosen ukko, Mauno-sedän lanko
emäntineen ja suutarin Pekka, Yrjön kälymies, myös emäntänsä kanssa.
Heitä otettiin vastaan samalla tavalla kuin edellisiäkin vieraita.

Talon tytöt korjasivat vierasten päällysvaatteet huoneeseen ja
menivät sitten saunaan, jossa valmistivat kaikki reilaan, tulivat
tupaan ja ilmoittivat saunan olevan kylvettävän. Sitten he riisuivat
ensin jouluvierasten ja sen jälkeen omain ukkomiesten ja vanhain
naisten jalat, solmisivat nauhoista yhteen kunkin sukat, jotka
nostivat orrelle kuivamaan, ottivat kenkäin sisältä olkitullot,
joilla pyyhkivät kenkien pohjat, ja korjasivat ne penkin alle. Vaimot
antoivat miehilleen ja tytöt veikoilleen puhtaat palttinapaidat.
Tytöt ottivat päreitä uunista ja menivät niiden kanssa saunaan, jossa
puhalsivat valkean kiukaasta päreesen ja asettivat sen palamaan
uunin eteen pistäen toisen pään uunin kivien väliin. Pojat juosta
kipaisivat palttinapaidat kainalossa tyttöjen perästä saunaan, jossa
viskasivat paitansa kainalostaan penkille ja menivät lautasille,
kylpeä ropsivat vähän aikaa, tulivat alas ja istahtivat penkille.
Tytöt pesivät lipeällä ja maasaippualla poikien päät, jonka jälkeen
pojat menivät uudestaan lautasille, peseisivät, tulivat alas,
panivat puhtaat paidat päällensä ja juoksivat tupaan. Sitten menivät
vanhemmat miehet ja niiden perästä naiset lapsineen saunaan, jossa
kylpeminen kävi samalla tavalla. Ainoastaan pienemmät lapset itkeä
porasivat, kun heitä pestiin ja kylvetettiin.

Sillä aikaa kun naiset olivat saunassa, leikkasi Antti poikamiesten
tukat. Vanhat miehet pitivätkin pitkiä tukkia. Tultuansa saunasta
kampasivat kaikki päänsä niin hyvin talon perhe kuin vieraatkin.
Tytöt veivät ulos miesten leikatut tukat. "Miesten tukka tuuleen,
vaimon tukka valkeaan", oli sananparsi, jota tarkoin noudatettiin.

Kun kaikki olivat valmistuneet juhlaa vastaanottamaan, isäntä otti
nutun yllensä, kuiskasi jotain Tuomaalle ja niin he menivät yhdessä
ulos olkilatoon. Kumpikin otti kahmalollisen olkia, joiden latvat
he sitoivat nupukalle, ja asettivat ne päähänsä sillä tavoin, että
nupukka tuli pään päälle ja olkien tyvipuolet peittivät kokonaan
yläpuolen ruumista. Ottivat sitten kumpikin olkikuvot vasempaan
käteensä ja astuivat tupaan, jonne tultuaan sanoivat:

-- Hyvää iltaa!

-- Jumal antakoon, vastasi ukko-Lauri.

-- Mitäs te olette miehiänne ja kuta urohianne, kun niin
eriskummaiset hatut ovat päässä? kysyi Mauno-setä.

-- Me olemme joulun tuojia ja ilosanoman ilmoittajoita. Suvaitaanko
tähän taloon joulua ja jouluvieraita?

-- Sellaiset vieraat ovat meille tervetulleet; mutta kuinka kauan
aikaa teidän joulunne kestää? sanoi Savolaisen ukko.

-- Hiiva-Nuutiin asti, vastasi Tuomas.

-- Hyvä on; antakaa sitten joulumerkit tänne, virkkoi Kurrosen ukko.

Isäntä otti olkihatun päästään ja ojensi sen ukko-Laurille, joka
kiittäen otti sen vastaan ja pani pöydänpään nurkkaan pystyyn. Tuomas
antoi jouluhattunsa Savolais-ukolle, joka myös kiitti ja nosti sen
pöydänpäähän orrelle seinää vasten.

Joulun tuojat heittivät olkikuvot kädestään lattialle sanoen:

-- Kas, näistä saatte joulukekoja laittaa!

Mauno-setä aukasi kupojen siteet kirveellä, otti pivollisen olkia,
joiden latvat solmisi, viskasi sen ylös tyvipuolet edellä kurkiaisen
ja laen väliin, jonne se jäi riippumaan. Viskatessaan hän sanoi:

-- Minä teen keon Niemen pellolle.

Toiset talonmiehet sekä vieraat viskasivat myöskin kekoja lakeen
nimittäen kukin viskatessaan sen pellon tahi kasken nimen, johon
viime syksynä oli rukiita kylvetty. Nuoret pojat, jotka eivät muuten
saaneet kekojansa laessa pysymään, panivat päretikut olkien nuppuun
ja nousivat penkille seisomaan, joten paremmin ylettivät viskata.
Heidän kekonsa tulivat riippumaan tyvet alaspäin. Niitä nimitettiin
ahopellon keoiksi. Sitten hajoitettiin jäännösoljet tuvan lattialle.

Kun kaikki toimet olivat loppuneet, käytiin illalliselle. Emäntä
kantoi kolme isoa ruisleipää pöydälle ja asetti ne päällekkäin, jossa
ne olivat koko joulunpyhät. Samat leivät korjattiin joulun kuluttua
aittaan, ruissalvoon, josta ne otettiin ja syötiin vasta keväillä,
touonalkajaisissa. -- Isäntä asetti rautaisen kaksihaaraisen
kynttilänjalan leipien päälle ja sytytti kynttilät. Tytöt ja
nuoremmat naiset kantoivat illallisen pöytään. Vieraita varten
tuotiin kaksi voi- ja kaksi silakkakuppia sekä tyhjät puulautaset.
Talonväelle oli aattolohko varustettu.

Kun ruoka oli saatu pöytään ja veitset ja lusikat varustettu, isäntä
sanoi:

-- Nouskaas vieraat iltaselle!

Miesvieraat menivät pöydän taakse ja naiset pöydänpäähän. Isäntä kävi
pöydän sarvennelle Savolaisen emännän viereen ja muut talonmiehet
istautuivat ikänsä jälkeen. Talon naiset söivät eri pöydissä. Isäntä
luki ruokaluvut ja ukko-Lauri aloitti veisata:

    Suo Jumal meit tällä juhlall
    mieltäs myöten iloll olla.
    Suosioll, sovinnoll, rakkaull
    sinua ylistää sydämell, suull.
    Kiitos korkian Jumalan
    Jumala syntyi ihmiseks,
    jo Jumala leppyi ihmisill.

                    (Vvk. 127:9)

Kaikki ottivat veisuun osaa, niin hyvin miehet kuin naisetkin. Veisun
loputtua pani jokainen kätensä ristiin, nojausi pöytään päin ja
siunasi hiljaisuudessa.

Sitten isäntä otti ryyppyneuvot ikkunalta, kaasi viinaa putelista
pulliin ja ojensi sen Savolaisen emännälle, joka maistettuaan antoi
pullin vieressään istuvalle Kurrosen emännälle, joka siitä vähän
maistoi ja antoi sen taas vuorostaan suutarin emännälle, joka istui
hänen vieressään. Vähän maistettuaan suutarin emäntä ojensi pullin
isännälle. Täytettyään pullin isäntä antoi sen Savolais-ukolle, joka
nyökäyttäen päätään sanoi "saas tästä", kallisti ryypyn pohjaan ja
ojensi sen isännälle takaisin. Samalla tavalla jaettiin ruokaryypyt
sekä toisille vieraille kuin myöskin talon vanhemmille miehille.
Isäntä itse ryyppäsi viimeiseksi ja antoi sitten ryyppyneuvot
emännälle, joka jakeli ruokaryyppyjä vanhemmille naisille ja
toi taasen neuvot takaisin ikkunalle. Mauno-setä otti veitsensä
tupestaan, leikkasi leipää ja pani palasia ensin nais- ja sitten
miesvierasten eteen. Yrjö leikkasi toisesta leivästä omille miehille.
Isäntä nosti vadista lihapalasia ensin nais- ja sitten miesvierasten
eteen lautasille. Vieraat ottivat veitset tupestaan ja alkoivat syödä.

Vähän aikaa syötyä isäntä otti vierestään penkiltä olutkapan, joi
ensin itse ja pitäen vasemmalla kädellään kapanuurteesta kiinni
tarjosi sen Savolaisen emännälle, joka vasemmalla kädellään otti
kapan korvasta vastaan ja oikealla kädellään antoi kättä isännälle
sanoen "terve!" johon isäntä vastasi "terve teillekin!" Juotuansa
antoi Savolaisen emäntä samalla tavalla olutkapan viereisellensä,
ja niin kulki olutkappa kädestä käteen ympäri pöydän. Sitten
isäntä otti taas ryyppyneuvot ja antoi sekä vieraille että omille
vanhoille miehille silakkaryypyt. Taas vähän aikaa syötyä laittoi
isäntä olutkapan kulkemaan ympäri pöydän samalla tavalla kuin
ensi kerrallakin. Sitten isäntä jakeli taas viinaa hampaiden
huuhtojaisiksi. Viimeiseksi isäntä laittoi kolmannen kerran olutkapan
kulkemaan ympäri pöydän.

Kun kaikki olivat syöneet, luki Mauno-setä "Kiitos ruuan jälkeen",
jonka jälkeen Savolaisen ukko alkoi veisata toisten keralla:

    Tule toivottu turva tänn
    neitseen synnyttämist näyttämään
    ihmeeks ihmisten maailmall,
    se syntymys sull sopei, Jumal.

                       (Vvk. 111:1)

Sitten kaikki panivat kätensä ristiin, nojausivat pöytään päin ja
sanoivat itsekseen "kiitos Jumalan!", jonka jälkeen jokainen nousi
yhtä aikaa pöydästä ja vieraat sanoivat "suur kiitosta!", johon
isäntä vastasi "terveydekses".

Kun ruoka oli korjattu, tytöt toivat tupaan olkikuvot, joista
tehtiin vuoteet lattialle. Olkien päälle hajoitettiin puhdas hursti
ja päänalaisiksi pantiin päänaluslaudan päälle ensin pitovaatteita
ja sitten pillin (ruokojen) päistä tehdyt pussit (tyynyt). Isäntä
toi aitasta lampaanlihaa, jonka pani savivateihin yöksi uuniin
paistumaan. Mauno-setä varusti pöydälle savivadin, jonka sisään pani
kynttilänjalan ja sytytti siinä olevan kokonaisen kynttilän yöksi
palamaan. Sitten kävivät kaikki levolle.



Joulupäivä


    Sisältö: Aamurukous. Kirkkoon meno. Kirkossa olo. Kotiin tulo.
    Karjan konstaaminen. Kahvinjuonti. Hartaushetki.

Jouluaamuna kukon ensi kerran laulaessa kävi ukko-Lauri ulkona sekä
tähysti Otavaa ja muita taivaan merkkejä. Tupaan tultuaan hän niisti
hyppysillään kynttilän, nuuskasi ja kävi jälleen makaamaan. Kun kukko
toisen kerran räpsytteli siipiään ja huusi "kukko kiekuu", nousivat
sekä vieraat että talon perhe vuoteeltaan. Makuutilat korjattiin,
alusoljet sidottiin kuvoille, työnnettiin penkin alle ja laitettiin
päänalaislaudat eteen.

Tytöt laittoivat pesuvettä vanhaan puuvatiin, jonka he panivat
pienelle rahille ja asettivat sen ovenpieleen ukko-Laurin sängyn
päähän, panivat raavaan saavin rahin viereen ja saippuapalan rahille
sekä pyyhikkeen sängyn laidalle. Savolais-ukko pesi ensin silmänsä:
hän otti vettä vadista, pesi kätensä saavin päällä ja samaten
silmänsä ilman saippuata. Samaten tekivät toiset vanhemmat ihmiset,
vaan nuoremmat pesivät saippuan kanssa. Silmiänsä pyyhkiessään
vanhemmat ihmiset lyykistäysivät ja siunasivat itsensä. Sitten kukin
kampasi päänsä.

Mauno-setä toi neljä kynttilää, joiden paksummat päät hän hiuotti
pärevalkeassa, istutti ne kynttiläkruunuun ja sytytti palamaan.
Isäntä toi kynttilät naisten pöydille, pankonpäähän ja kiukaan
(uunin) rinnan ikkunalle ja sytytti ne palamaan. Myös joululeipien
päällä olevat kynttilät sytytettiin.

Sitten isäntä istausi pöydän päähän, otti vaskisankaiset
silmälasinsa, lipaisi kielellään kumpaakin lasia molemmin puolin,
kuivasi ne pyyhkeellänsä ja nosti nenällensä. Otti sitten suuren
virsikirjansa, lataili sitä vähän aikaa ja käänsi muutamain lehtien
kolkat kaksin kerroin. Toiset miehet, niin hyvin vieraat kuin
omatkin, tulivat yksi toisensa perästä pöydän ympärille samaan
järjestykseen kuin syödessäkin. Naiset ja lapset asettausivat
seisomaan ympäri tupaa penkkien viereen. Nyt isäntä nousi seisoalleen
ja jokainen seurasi hänen esimerkkiään. Mauno-setä aloitti veisata

    Ilon kans veisatkaamm. (Vvk. 126)

Tähän yhdisti jokainen äänensä. Virren loputtua istausivat kaikki
miehet pöydän ympärille, panivat kätensä ristiin pöydälle ja
kumarsivat päänsä käsiensä päälle. Naiset kävivät polvilleen penkkien
viereen lattialle ja panivat kätensä ristiin penkille kumartaen
päänsä käsiensä päälle. Isäntä luki virsikirjastaan "Rukouksen armon
ja hengen lahjasta oikein rukoilla", "Kristuksen syntymisestä",
"Rukous kirkkoon mennessä", "Isä meidän" ja "Herran siunauksen",
jonka jälkeen Yrjö aloitti veisata "O kuinka olen iloinen", johon
toisetkin ottivat osaa.

Rukousten jälkeen naiset kantoivat ruokaa pöytään: kahdenlaista
leipää, rukiista ja otraista, ja kahdenlaisia piirakkaita, joita
tuotiin tuohivakoilla, toisessa omena- (potaatti-) ja toisessa
oikeita (ryyni-) piirakkaita, jotka pantiin päällekkäin pöydälle.
Emännät toivat voita, kuusi kuppia suurelle ja kaksi kuppia kullekin
naisten pöydälle. Isäntä otti uunista liha-astiat, jotka naiset
kantoivat pöydälle: suurelle pöydälle neljä ja pienille pöydille
yhden astian kullekin pöydälle. Ruuan siunaaminen ja ruokailu kävi
samalla tavalla kuin aattoillallakin sekä koko joulunpyhinä.

Syödessä tuumailtiin kirkkoon menosta. Mauno-setä ehdotteli, että kun
nyt on kahdeksan hevosta, viisi omaa ja kolme vierasta, ja jouluna
tavallisesti käypi rekeen henki kaplaalle, niin johan sillä tavoin
pääsee jokainen kykenevä henkilö kirkkoon. Poikamiehet panivat tätä
vastaan sanoen tahtovansa ajaa sisarensa kanssa kukin. Vanhat taas
puolestaan vastustivat poikien tuumaa, mutta isäntä sanoi:

-- Antaa nuorten rihata, nythän heillä on se aikakin.

Vihdoin sovittiin niin, että kolmeen rekeen tuli kaksi ja kahteen
neljä henkeä kuhunkin sekä kolme henkeä kuhunkin vieraan rekeen.

Ruualta päästyä tuotiin kirkkovaatteet tupaan lämpiämään. Tytöt
toivat vierasten ja toiset naiset omain miesten sekä omat vaatteensa.
Lapset itkien pyrkivät keralle, vaan heidät luvattiin viedä vasta
silloin kirkkoon, kun "leppä tulee lehdelle ja punainen paarma
laulamaan".

Mari-täti lupasi myös lähteä kirkkoon ja meni huoneesta
kirkkovaatteitaan noutamaan.

-- Kenenkä rekeenhän Mari-täti varustaiksee, koska aikoo kirkkoon
lähteä? kysyi Eerikka.

-- Luullakseni tuumaa hän käydä sinun rekeesi, vastasi Savolais-ukko.

-- Mutta minäpä en ota enkä rupea jouluaamuna vanhojapiikoja
vetelemään, sanoi Eerikka äkäisesti.

-- No, ei vainen sinun tarvitsekaan, lohdutti ukko. Minä en menekään
kirkkoon, vaan isäsi menee minun hevosellani Mari-tädin ja ämmäni
kanssa.

Sillä aikaa kun kirkkomiehet, naiset ja vanhemmat miehet
laittausivat, pojat sytyttivät pari pärettä ja menivät niiden
kanssa riiheen, jossa jokainen sitoi kulkusen (kalkalon) länkien
harjustimeen. Sitten he valjastivat hevoset pihalla ja köyttivät
kellon aisaan kukin, tulivat tupaan ja pukeusivat. Isäntä toi
kammarista punaisella viinalla täytetyt taskulasit, jotka jakoi
vanhoille naisille kirkkoevääksi. Vanhat miehet pistivät kukin oman
taskulasinsa povelleen kirkkoon lähteissään. Emäntä kantoi ison
joukon piirakkaita pöydälle, josta vaimot ottivat ken pari ken
kolme piirakasta keralleen antaaksensa kirkon luona tahi kirkossa
sukulaisilleen ja tuttavilleen tuomisia. Kun kaikki oli saatu
reilaan, läksivät kirkkomiehet ajamaan: nuoret edellä kelloissa ja
kalkaloissa ja vanhemmat perästä.

-- Kanna maa, älä katkea, tuota meidän nuorten prameutta, virkkoi
emäntä ulkoa tultuaan. Oikein kauhistuttaa tuo kellojen ja kulkusten
romina.

-- Niin sitä ajoimme mekin ennen hempeimmillään ollessamme, vaikka
emme nyt enää sellaisista välitä. Ja mitäpä vanhain ilosta, kunhan
vain saapi leipää ja lämmintä, virkkoi Savolais-ukko vastimeksi.

Menomatkalla ajoivat kirkkomiehet maltillisesti, tasaisilla ja
myötämaissa ajettiin juosten vaan vastamaissa käyden. Kun useampia
kylän teitä yhtyi yhteen, niin karttui pitkä jono kirkkoväkeä.
Vastamaissa nousivat miehet astumaan, tupakoimaan ja toistensa
taskulaseista maistelemaan.

-- Taitaa ensi kesänä Jumala antaa hyvän vuoden, kun metsä on jouluna
noin ryöpeä, sanoi Tinnon Heikki tultuaan Niemelän lautamiehen luokse
pitkässä Korisevan rinnassa ja tarjoten taskulasinsa lautamiehelle.

-- Suotavahan tuo olisi, vastasi lautamies ryypättyään. Ikävää sekin
on, kun maamiehen vaivat ja toivo turhaan raukeavat, niin kuin tästä
muutamia vuosia takaperin, jolloin halla vei viljan ja saatiin syödä
pettua, vehkaa, nevettiä, karpeita ja jos jotakin törkyä.

Yhtäkkiä pysähtyivät hevoset niin, että olivat vähällä toistensa
rekeen kompsahtaa.

-- Mitä siellä tapahtui? kysyi lautamies edellisiltä kirkkomiehiltä.

-- Ei muuta mitään, vaan sepän Matilta katkesi saverikko, vastattiin
lautamiehelle.

-- Mölö on aina mölö, tiuskaisi lautamies. Eikös hän, sen vetelys,
olisi saanut kotonaan katsoa kapineitaan, niin etteivät ne olisi
kirkkotiellä ripsahtaneet. Kääntäkää hänet tiepuoleen, näpelöiköön
siellä vaikka koko joulun aisansa tyyriä!

Sepän Matti käänsi itse hevosensa tiepuoleen, jossa hän ohjaksien
peristä laittoi saverikon. Jokainen sivumenijä pisti hänelle jonkun
pilkkapuheen mennessään.

Kirkon luokse päästyä riisuttiin hevoset ja mentiin pitäjän tupaan
lämmittelemään. Tupa oli väkeä ja tupakansavua aivan täynnä. Ulos
ja sisään marhaaminen saattoi koko väen liikkeelle. Rautin Pekko ja
Pellisen Jaakko olivat jo täydessä seilissä ja pitivät suurempaa
melua kun toiset.

Aamukellojen soitua alkoi rahvas mennä kirkkoon, jossa sadoittain
paloi kynttilöitä. Aamuvirren jälkeen meni kaksi pappia alttarille
yllänsä kirjavat messuhaat. Unilukkari (suntio) käveli ympäri
kirkkoa paikasta toiseen kädessä pitkä ruohonpäinen keppi, jonka
päässä oli rengas. Hän ajoi sillä koirat ulos kirkosta ja havahdutti
saarnavärssyä laulettaessa Huutsen Simon, joka herättyään alkoi
laulaa "halee, halee". Sitten suntio kömpi ylös parville, jossa
pitäjän väkevimmät pojat Kiisken Juni ja Ryönin Mahaili puijasivat
reunapuulla koettaen työntää toisiaan penkistä pois. Suntion
kehotuksesta he asettuivat paikalleen ja olivat alallansa. Kun
rovasti saarnatessaan näki muutamain miesten torkkuvan, hän torui ja
sanoi:

-- Virren alla virkku ja saarnan alla torkku, ei se ole oikeaa
Jumalan palvelusta.

Saarnan aikana meni joukko poikia ulos kirkosta. Suuret pojat
tiedustelivat toisiltaan, missä olisi tyhjiä tupia, joissa sopisi
joululeikkiä pitää. Pienet pojat soittelivat aisakelloja saadakseen
tietää, kenellä parhain kello oli. Sitten he alkoivat viskellä
toistensa hattuja; vihdoin seurasi tukkanuotan veto ja tappelu. Pörö
Pentti, Pohjalaisen Noska (Niilo) ja joitakuita muitakin ukkoja oli
istumassa pitäjäntuvassa, jossa he viipyivätkin koko kirkkoajan
maistellen toistensa taskulaseista, tupakoivat ja haastelivat niitä
näitä.

Kirkosta päästyä tarjoilivat vanhat miehet sukulaisilleen ja
tuttavilleen "vihavaa" taskulaseistaan. Nuoremmat naiset antoivat
myöskin toisilleen joko piirakan, otraisen tahi kotipellon kasvuisen
vehnäleivän taikka osan siitä. Vanhemmat naiset maistelivat toistensa
punaista viinaa.

Sitten valjastettiin hevoset ja lähdettiin ajamaan kotiin. Jäälle
päästyä jokainen käänsi hevosensa tiepuoleen ja alkoi ajaa kilpaa,
niin ettei tielle jäänyt muita kuin joku ukon kötys. Kilpaajat
ajoivat ensin ravia, vaan kun se ei piisannut, niin sitten täyttä
laukkaa. Miehet hosuivat hevosiaan selkään ja naiset pitelivät
hurstutta kasvoinsa edessä, ettei lumi ja jää päässyt silmiä
sokaisemaan. Maamatkalla ajettiin hiljaa, mutta jäälle taas päästyä
ajettiin kilpaa. Kiusallista oli Mustanlammin ja Vekaruksen välisellä
taipaleella, kun Vilhon Pekka-ukko sattui eellimäiseksi ja hän niin
kuin vanhat miehet ainakin ajaa lutusti hiljalleen. Jäälle päästyä
sai ukko jäädä yksinään tielle mankimaan. Katsellessaan hurjaa ajoa
sanoi Pekka emännällensä:

-- Joka mies jouluna ajaa, se mies, ken pääsiäisnä.

Jättäkäämme kirkkomiehet kilpailemaan ja katsahtakaamme jouluaamun
kotitoimia.

Kirkkomiesten mentyä korjattiin ja järjestettiin tupa. Sitten emäntä
toi tupaan suuren rukiisen leivän, jonka hän veitsellä leikkeli
möllyksi seulaan, sytytti kynttilän lyhtyyn ja meni lyhty toisessa
ja leipäseula toisessa kädessä läävään, jossa hän laski lyhdyn
lattialle. Keskellä läävää oli patsas pystytettynä ja sen ympäri
emäntä kiersi leipäseulaa kolme kertaa myötä- ja saman verran
vastapäivään. Kiertäessään hän rukoili:

    Kaitse kaunoinen Jumala,
    varjele vakainen Luoja,
    varjele vahingon tieltä,
    kaitse kaikista pahoista!
    Jotta karja kaunistuisi,
    eistyisi emännän vilja
    hyvänsuovan mieltä myöten,
    pahansuovan paitsi mieltä.

Sitten hän pani seulan kädestään lattialle, otti siitä yhden
leipämöllyn (palan), meni vasemmalla ovenpielessä olevan lehmän
luokse, kiersi leipäpalasella ympäri lehmän kolme kertaa myötäpäivään
ja lausui:

    Heru hertta lehmäseni,
    anna maito mielelläsi!
    Ellös pidätä pilalle
    maidon antoo aamusella,
    murkinalla voimuruista,
    ehtoosella einettäni!
    Pidä piimässä perettä,
    syötä voilla vierahia.

Sen jälkeen hän antoi leipäpalan lehmän suuhun ja jatkoi samaa tointa
jokaisen lehmän luona siksi, kunnes kaikki lehmät olivat kierretyt
ja saaneet leipäpalan. Sitten hän meni toiseen lehmäläävään, jossa
toimitti samat temput. Kun emäntä oli tullut tupaan, niin meni Elli
ja antoi kaikille lehmille heiniä suuruspalaksi.

Mari-muori vei toisella seulalla leipämöllyjä lampaille. Antaessaan
leipäpalan lampaan suuhun hän lausui:

    Piti, piiti piiroseni,
    oma oiva uuhiseni!
    Siitä suureksi sukusi,
    kaksin, kolmin kantamasi.
    Käyös villamättähällä,
    villavuori vastassasi!

Sen perästä hän antoi heiniä lampaille ja meni tupaan.

Kun eläimet oli ruokittu, naiset panivat tuvan uunin lämpiämään, ja
sen herettyä toi Mauno-setä lampaan lihaa uuniin paistumaan. Kanat
laskettiin häkistä ja tuvan perämaalta paljastettiin lattia oljista.
Siihen ripisteltiin otria kanoille syötäväksi. Kanakaukaloon pantiin
vettä juotavaksi. Kanojen syötyä ja juotua ne ajettiin jälleen
häkkiin. Näin tehtiin jokaisena joulupäivänä.

-- Tuossa liedellä kiehuisi hyvästi kahvi, mutta me emme osaa sitä
keittää. Yrjö ainoastaan taitaa meidän talossa sen toimittaa, sanoi
emäntä Savolais-ukolle.

-- Minä en semmoisesta lasten juomasta välitä, eikä meillä vielä ole
koko kahvikapineitakaan. Olen minä sentään tuota joskus juonut, vaan
minusta tuntuu kuin joisi varia hiivaa, vastasi Savolais-ukko.

-- Samat sanat sanon minä, ehkä hiukan hiljempaa, virkkoi Mauno-setä.
Paras on, kun otamme ryypyt.

Ryypättyään kävivät ukot vähäksi aikaa levolle. Noustuaan he lukivat
joulupäivän epistolat ja evankeliumit sekä veisailivat muutamia
jouluvirsiä.

-- Kirkkomiehet jo palajavat, koska kelloin ja kulkusten romina
kuuluu aivan selvästi, ilmoitti Helka-ämmä ulkoa tultuaan.

Kaikki kotona olijat riensivät ulos katsomaan kirkkomiehiä, jotka
ajoivat kilpaa Aitjärven jäällä.

Eerikka ajaa rellatteli eellimäisenä kotiin. Hevonen oli valkeassa
vaahdossa ja vapisi riisuttaissa; valjaista päästyään se kaatui
pitkälleen maahan.

-- Miksi sinä noin tavattomasti ajaa syöhkäsit? kysyi Mauno-setä
vihaisesti Eerikalta. Kas nyt, hevonen kuolee! Ja sinä, Kaisa, mikset
sinä kieltänyt Eerikkaa niin kovasti ajamasta?

-- Minkäs minä voin, vastasi Kaisa. Mitä enemmän minä kielsin, sen
kovemmasti hän ajaa hätisti. Minä en enää milloinkaan käy sellaisen
rehvanan rekeen.

Eerikka seisoi hämeissään kuin tuomittu, sitten korjaili
hevosvaljaita ja käveli alla päin, pahoilla mielin. Kun toiset
kirkkomiehet tulivat, nousi jo Eerikan hevonen seisoalleen ja alkoi
mennä huojua kaivolle.

-- Ei saa antaa varistuneille hevosille kylmää vettä, sanoi
Mauno-setä tupaan mennessään. Ei niille annettukaan, ennen kuin
jäähtyivät.

Tupaan päästyään naiset jakelivat toisilleen kirkkotuomisia mainiten
mitä keltäkin olivat saaneet. Miehet taasen kirkkoryypyt otettuaan
juttelivat, mitä uutta olivat kuulleet ja nähneet kirkon luona.

-- Maistas, Anni, Latun tätisi vehnäsiä, sanoi Liisa ojentaen
tyttärelleen palasen.

-- Latun täti on tainnut käydä leivänkuoren välissä kerjäläisiä
paossa, kun leipänsä kuori on kohonnut noin irralleen, virkkoi
nauraen Anni ottaessaan vehnäspalan.

-- Tekijältä tulee monta, vaan tekemättömältä ei mitään, vastasi
Liisa.

Sitten syötiin päivällinen ja sen perästä Eerikka juotti hevoset.

-- Lähtekääs nyt ottamaan hevosillenne kauroja, niin vieraat kuin
omatkin miehet, sanoi lautamies ottaessaan aitan avaimen naulasta.

Hevosmiehet hankkivat jokainen astian, johon kauroja ottivat, ken
ämpärin, ken saavin, vakan ja mitä vain kukin tapasi, ja menivät
astioinensa aittaan, jossa isäntä mittasi salvosta kapan kauroja joka
hevosta kohti. Kaurat miehet veivät hevosten syödä. Tupaan tultua
isäntä antoi viinan maistajille tohuryypyt.

Vähän aikaa niitä näitä haasteltua kävivät vanhemmat ihmiset
päivällislevolle ja nuoremmat lukivat kirjaa. Lapset menivät kylälle,
josta tultuaan tekivät selkoa, kuinka monta oikeaa ja kuinka monta
ahopellon kekoa kussakin talossa oli tuvan laessa. Aikaihmiset eivät
joulupäivinä käyneet toisissa taloissa.

Vanhusten maatessa teki Riitta tulen tupasen lieteen ja Yrjö
pani kahvipavut pataan paahtumaan hämmentäen niitä vispilällä.
Tarpeeksi niitä paahdettuaan hän otti ne padasta, jäähdytti ja pani
kahvihuuhmareeseen, jossa kirvesvarren ponnella survoa muksutteli
ne hienoksi. Sitten hän pani keittopadan tulelle, mittasi siihen
kahvikupilla veden, jonka saattoi kiehumaan, ja pani kahvijauhot
pataan, kupillisen jokaiselle kahdelletoista kupille, ja vähän
sikuria sekaan. Hän kiehutti sitä niin kauan, kunnes vaahto hävisi
päältä, ja niin kahvi oli valmis. Kahdenkymmenen kupin kattilalla
kannettiin kahvia pöytään, johon Riitta oli varustanut kupit ja
vadillisen kylmettynyttä maitoa. Isäntä otti sokurin uunilta, hakkasi
palasia ja pani ne läkkiseen tuusaan. Tarpeellisen määrän saatuaan
isäntä havautti sekä vieraat että talonväen kahville tarjoten ensin
vanhuksille uniryypyt. Riitta kantoi kahvikattilan pöytään. Isäntä
kaasi kupit täyteen ja kutsui vieraat kahville. Jokainen otti
lusikalla vadista maitoa kuppiinsa ja joi sitten sokurin kanssa.
Talonväki joi perästä päin, ensin miehet, sitten naiset ja suuremmat
lapset. Norrikupit laitettiin perästä päin. Niitä ryyppäsivät
vanhukset, sekä miehet että naisetkin vähän maistoivat.

Vähän aikaa niitä näitä pakinoidessa alkoi jo ilta hämärtää, jolloin
Kaisa isännän kehotuksesta puhalsi liedestä tulen päretikkuun, jolla
isäntä sytytti kynttilät palamaan. Nyt kokousivat kaikki vieraat
ja omia ihmisiä sen verran kuin mahtui suuren pöydän ympärille,
jossa he lauloivat jouluvirsiä ja lukivat päiväsaarnan postillasta
"Se taivaallinen valkeus, pyhäsä opisa ja elämäsä". Sitten syötiin
illallinen, pidettiin ehtoorukoukset, valmistettiin vuoteet ja
käytiin levolle.



Tahvanan päivä


    Sisältö: Tahvananajo. Joululeikkituvan pyynti. Joululeikkiin
    meno. Niemelän Kaisan ja Lippolan Juhanan liitto.

-- Hyvää huomenta! Onkos Tahvana kotona? lausui Perätalon seppä
tultuansa Tahvanan päivän aamuna Niemelän pimeään tupaan sangen
varhain ihmisten maatessa.

-- Jumal antakoon! Kotona on Tahvana, kotona, vastasi Niemelän
isäntä. Varhainpas naapuri on liikkeellä, vai lienemme me maanneet
liian kauan, jatkoi isäntä ja haki tuluksensa, iski tulen, pani
palavan taulan rikkikuppiin, puhalsi hiljalleen tulen liehmeelle ja
sytytti siinä hienon tikun tuleen, jolla taas sytytti kynttilän.

-- Aikaista ei jätetä, ajattelin itsekseni ja siksi läksin varhain
liikkeelle, sanoi seppä käydessään istumaan pöytäjakulle (rahille).
Kyllähän tämä vielä lienee hyvin aikaista, koska ihmiset makaavat.

-- Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa, vastasi isäntä ojentaen
sepälle ryypyn.

-- Eihän makaava kissa hiirtä saa eikä laiska tiedä lykkyään, vastasi
seppä ottaessaan ryypyn.

Nyt alkoi Niemelän väki yksi toisensa perästä nousta vuoteeltaan.
Isäntä jakeli vanhuksille aamuryyppyjä. Yrjö meni tupaseen kahvia
keittämään sillä aikaa kun vuoteita korjattiin ja silmiä pestiin.
Aamurukouksen jälkeen käytiin suurukselle.

Juuri kun jouluvieraat ja talonväki olivat pöytään istahtaneet, ajoi
Nikkarin Samuli joukkoineen pihalle aisakello vempeleessä ja kaksi
rautakelloa kumpasessakin reen aisassa. Hän astui tupaan seiväs
kädessä ja karjaisi:

-- Hyvää huomenta, Niemelän naapurit! Onkos Tahvana kotona, vai
pitääkö minun uuni maahan kaataa? pistäen seipäänsä uunin suuhun.

-- Jumala antakoon tahvanavieraille hyvää huomenta! Kyllä meillä on
Tahvana kotona; anna vaan uunin olla rauhassa, vastasi Mauno-setä.

Samuli viskasi seipäänsä pankon alle ja kävi penkille istumaan. Häntä
pyydettiin heittämään vaatteensa ja käymään yhteen neuvoon, so.
ruokailemaan.

Kun ruoka oli siunattu ja alettiin syödä, tuli Kosenpään Pärtty-ukko
tupaan turkki nurin päällä ja punainen vyö ristiin kaulan ja
vyötäisten ympäri.

-- Hyvää huomenta! Siunaa Jumala ruokaa; syöjiä näyttää olevankin
kyllä. Nyt ei mun tarvitse Tahvanaa kysyä, koska se näkyy noin
rehakasti pöydällä rehenteleivän, lateli Pärtty-ukko.

-- Sitä Jumala tehköön! vastasi isäntä nousten pöydästä vierasta
tervehtimään.

-- Vieras kiittää jalkojaan, sanoi isäntä. Höplitä vyös, heimo, ja
käy tänne yhteen neuvoon!

Riisuttuaan turkkinsa kävi Pärtty-ukko pöytään ja sanoi kätellessään
pöydässä olijoita:

-- Ei näet lintu tule liikkumatta, kala jalan kapsamatta. Ken varhain
on yllä, sill ruokaa on kyllä.

-- Niinhän se on: eihän laiska tiedä lykkyään, virkkoi Mauno-setä
vastaukseksi.

-- Sanotaan ettei jouda joulun alla, pyhän alla pyllylleen, sanoi
seppä, mutta kyllä sitä ei malteta maata joulunakaan. Minäkin olin jo
tänä aamuna puolesta öin liikkeellä ja tuo ukko-Pärtty on jo ehtinyt
näin varhain Kosenpäästä astikka tänne tulla.

-- Kenen ei anna malkki maata eikä lekkeri levätä, sen täytyy
hiiskehtiä läpi yöt, sanoi Kurrosen ukko nauraen.

-- Juodahan jouluna pitää, lihaa syödä laskiaisna, sanoi seppä, ja
siihen se pakina päättyi.

Kun oli syöty ja ruoka korjattu, tuli Matelin Pekko tahvananajoon.
Hänelle tarjottiin ensin "kylmästä tultua" ja sitten ruokaa.
Mauno-setä läksi Mari-tädin ja Kurrosen ukon kanssa Hallikaiseen ja
Yrjö meni perheineen Lattuun tahvananajoon. Muu perhe jäi kotiin
vierasten kanssa seurustelemaan, vaan murkinan perästä läksivät
nuoret miehet naapurin taloihin tahvananajoon.

-- Mikä lie tapana tässä talossa: pitäneekö odottaa käskyä vai
käskemättä lähteä? kysyi seppä.

-- Ken kutsumatta tuli, se käskemättä lähteköön, vastasi Pärtty-ukko.

-- Koirathan kutsuin kulkevat, hyvät vieraat kutsumatta, virkkoi
seppä.

-- Älä hyvä naapuri ole kiireissäs. Taitais talo olla muuten hyvä,
vaan on pitkät ryypynvälit, saneli isäntä tarjoten ryyppyä vieraille.

Nyt toi Riitta kahvipannun pöytään ja laittoi kupit pöydälle. Isäntä
kaasi kupit täyteen ja pyysi vieraita nauttimaan kahvia. Samassa tuli
Mattilan isäntä tahvananajoon. Hänelle seppä sanoi leikillisesti:

-- Olisi täällä tultu toimeen sinuttakin.

-- Uudet edes otetaan, vanhat poies laitetaan, vastasi Mattilan
isäntä.

Kahvinjuonnin jälkeen tuottiin taas ruokaa pöytään ja kaikki
vieraat ynnä talon isäntä kävivät murkinalle, jonka jälkeen muut
tahvananvieraat paitse Mattilan isäntä alkoivat tehdä lähtöä
kotiinsa. Isäntä kielteli vieraita jäämään ehk'edes päivään asti,
vaan vieraat vastasivat:

-- Kylä hyvä on heittäminen, koti huono muistaminen.

-- Mitähän näistä kieltelee; antaa meneväin mennä, työntää tuulta
purjeisihin, ilvensi Mattilan isäntä.

Isäntä antoi lähtöryypyt vieraille. Ryypättyään sanoi seppä:

-- No, Mattilan isäntä, nyt meistä pääset; pääse vaan omista
tavoistasi.

-- Ollaan tässä päästy paremmistakin, vastasi Mattila.

-- Ja eletty pahempienkin kanssa, virkkoi Nikkarin Samuli.

-- Tuskinpa meitä parempia lieneekään, sanoi Matelin Pekko. Ihmiset
ovat minuakin niin hyvänä pitäneet, että ovat antaneet minulle kolme
nimeä: Matelin Pekko, Ronttakopra ja Punasvaaran ukko. Eivätköhän
nämä toiset liene toki vähän etevämmät minua?

-- Minä en ymmärrä, lieneekö se etevyyden vai tyhmyyden merkkinä,
kun minuakin on kutsuttu Kosenpään Partyksi, Kontiaiseksi ja välin
Akkaseksikin, saneli Pärtty-ukko.

-- Mutta sanopas sinä moniniminen mies, mikä sinun oikea sukunimesi
on? kysyi seppä.

    Silloin oon ma Akkanen,
    kun on talvipakkanen;
    vaan kun lentää sontiainen,
    niin mä olen Kontiainen,

vastasi Pärtty-ukko leikillisesti.

-- Hyvinhän olette leikkisät, hyvät vieraat; otetaas nyt sitten
piiskaryypyt, kun et enää malta viipyä, sanoi isäntä jaellen ryyppyjä
vierailleen.

-- Jääpihän tätä kieltä matojenkin syödä, vaikka häntä pieksää
välistä riskimmästikin, vastasi seppä.

-- Lupa on leikkiä puhua, vaikkei tarvis irvistellä, myönsi Mattilan
isäntä.

Vieraat jättivät jäähyväiset koko tupaväelle ja aikoivat lähteä, vaan
isäntä sanoi:

-- Erojaisryypyt vielä ja sitten Herran rauhaan.

-- Rauha lakia, leipä makia, viina kelpaa kaikin ajoin, vastasi
Pärtty-ukko ryypätessään.

-- Älkäähän meidän pahuutta muistelko, jos olemme tässä jotakin
lotajaneet, pyysi Matelin Pekko ja ryyppäsi.

-- Kah, ystäväiseni! Eihän tässä ole mitään muistelemista. Jos ollaan
leikkiä laskettu, niin eihän kukaan leikistä suuttune. Ja ken taas
syyttä suuttuu, kyllä se lahjoitta leppyy. Sanokaahan paremmasti
olleen kuin olikaan, virkkoi isäntä.

Vielä kerran kiitettyään ja anteeksi pyydettyään, kun olivat
kutsumatta tulleet, läksivät tahvanavieraat tuvasta.

Isäntä, saattaessaan vieraita pihalle, sanoi:

-- Vieläkös hyviä ystäviä, heimoja ja naapureita pitäisi kutsua!
Koira on kutsuttu vieras, koreampi kutsumaton.

Vierasten rekeen käydessä jatkoi isäntä:

-- Viekää terveisiä kotiinne!

-- Kepeät kuormat! Käykää meilläkin ja jääkää hyvästi! vastasivat
vieraat.

-- Jumalan kanssa! muistakaahan tekin jälkenne! huusi isäntä
vierasten mennessä.

Vierasten lähdettyä panivat naiset tuvan lämpiämään. Päivän tultua
noutivat pojat kuopasta omenia (potaatteja), jotka naiset huuhtoivat,
raaputtivat kuoret ja panivat saviastioihin sianlihan kanssa uuniin
paistumaan päivälliseksi.

Iltapuolella tuli Lippolan kirkonmiehen vanhin poika Juhana kelloissa
ja kulkusissa Niemelään. Tupaan tultuansa hän tervehti tavallisesti
ja sitten sanoi isännälle:

-- Isäni laittoi lautamiehelle paljon terveisiä ja pyysi teitä tänään
tulemaan meille. Hän sanoi kyllä luvanneensa tulla tänne ja olisi
jo tullutkin, mutta kun lukkari ja suntio tulivat meille kirkosta
päästyään, niin ei hänen sopinut jättää vieraitaan ja tulla tänne.

-- Terve tuojalle, terve lähettäjälle! Jumala häntäkin terveenä
pitäköön! vastasi lautamies. Suur kiitosta kutsumastas, hyvä poikani!
Kyllä minä menen teille ja paikalla lähdenkin. Jos sinulla ei liene
muualle kiirettä, niin jää meille täksi päiväksi. Onhan sinulla
täällä kumppalia, vaikka minä menen pois.

-- Kiitoksia paljon! Eihän minulla ole mihinkään kiirettä, vastasi
Juhana.

Talon tytöt seisoivat perämaalla ja supisivat keskenään, että olisi
mentävä vierasta riisumaan, vaan kun se oli poikamies, niin ei kukaan
juljennut mennä, ennen kuin isäntä sanoi:

-- Kah, eikös meidän tytöt tule riisumaan vierasta?

-- Kyllähän näin nuori mies saattaa itsekin riisuutua, virkkoi Juhana
ja alkoi päästää vyötään auki.

Nopeasti kuin piiliäinen sipsahti Kaisa riisumaan vierasta. Punainen
hohde Kaisan poskilla ilmasi, ettei riisuttavansa ollut hänen
mielestään tavallinen vieras, ja siksi hänen kätensä vähän vapisivat
vyötä irti päästäessä. Riisuttuaan katsahti hän kysyväisesti vieraan
silmiin ja punastui vielä enemmän. Vieras ymmärsi Kaisan äänettömän
kysymyksen ja vastasi:

-- Ei mun nuttujani (vaatteitani) tarvitse huoneeseen viedä; en minä
tule täällä yötä olemaan.

Kaisa pani vieraan vyön ja turkin naulaan ja meni itse ulos
jäähdyttämään liikaa kuumuuttansa.

Sitten istautui vieras tupakoimaan. Sohvi kiepsahti heti pankon
luokse, puhalsi tulen liedestä päretikkuun, jonka antoi pienelle
Annille ja käski hänen viemään tulta vieraan piippuun. Vieras sytytti
piippunsa, kiitti pientä tulen tuojaa, silitti sen päätä ja antoi
hänelle viiden kopekan rahan. Tyttö kiitti ja juoksi iloisesti
näyttämään äidilleen saalistansa.

Sitten syötiin päivällinen ja kauroitettiin hevoset. Lautamies läksi
äitinsä ja vaimonsa kanssa Lippolaan tahvananajoon. Mauno-setä
tuli Hallikaisesta kotiin ja toi tullessaan tahvananvieraita,
joita syötettiin ja juotettiin. Kylän nuoriso kokoontui Niemelään
joululeikeistä tuumimaan.

Kun Tinnossa tiedettiin olevan tyhjä tupa, jossa ei muita ollut
kotona kuin Martti nuorikkonsa kanssa, niin arveltiin siellä saatavan
joululeikkejä pitää. Lupaa Tinnon Martilta laitettiin Niemelän
Simo kysymään. Pian palasi Simo takaisin murramielin, kun asiansa
ei onnistunut. Vähän aikaa keskusteltua menivät Mattilan Simo ja
Lahtelan Jaakko Tinnoon, vaan pitkällä nenällä hekin palasivat.

Iltahämärissä tuli Kemppisen Tolja (Tuomas), jota leikkikontioksi
sanottiin, Niemelään toisten Keskikylän poikain kanssa. Kohta
valitettiin Toljalle, ettei Tinnon Martti antanut lupaa tuvassansa
joululeikkejä pitää, vaikka oli kahdesti käyty kysymässä. Sitten
vasta hän lupasi antaa, kun osataan oikeittain pyytää. Mattilan Simo
ja Lahtelan Jaakko koettivat kyllä panna kaikki kielet liikkeelle,
mutta Martti sanoi vain nauraen:

-- Ette te osaa oikeittain lupaa pyytää, menkäät matkaanne!

Tolja mietti vähän aikaa ja sitten hän sanoi:

-- Kääntäkää minun hevoseni ympäri sukkelaan. Lippolan Juhana ja
Sikasen Martti lähtekööt minun kerallani vieraiksi miehiksi.

Sanottuja tehty. Pian käännettiin hevonen ympäri, kolme poikaa kävi
rekeen ja niin ajettiin täyttä laukkaa Tinnon mäelle. Mäkirinteessä
huusi Tolja:

-- Äyskis äprään (äyrään) pojat, kun parkasee penkereen pojat. Pois
köyhät kerjäläisen tieltä!

Pihalle tultuaan ärjäisi Tolja:

-- Auki se tie, mistä minä kuljen! Pois halot jaloista!

Hevosen pysähdettyä riensi Tolja aika vauhtia porstuaan, tempaisi
tuvan oven auki, jätti sen selkosen selälleen, hyppäsi tasajaloin yli
kynnyksen, alkoi tanssia ja laulaa:

    Täytyykö tätä tupoa,
    lainataanko lattiata
    tanssia tasasten miesten,
    nuorten miesten notkutella?
    Kun ei täytyne tupoa,
    lainattane lattiata,
    ulos meidät uksi viepi,
    poies porstua vetääpi;
    teemme tanssin tanhualla,
    jalan iskun iljangolla,
    siell ei pää lakehen koske,
    otsa ortehen kolahda.

Tinnon Martti istui nuorikkonsa kanssa pöydän päässä kirjaa lukien.
Nähdessään ja kuullessaan Toljan tanssin ja laulun pani hän kirjansa
kiinni, tuli lattialle, alkoi tanssia Toljalle vastaan ja laulaa:

    Täytyypi tätä tupoa,
    lainataankin lattiata
    tanssia tasasten miesten,
    nuorten miesten notkutella.

Sitten he tanssivat vastakkain ja lauloivat yhdessä:

    Nuorten miesten miel tekevi,
    sulhaisten sydän sytevi
    oven suussa orren alla,
    perämaalla penkin alla,
    kerran keskilattialla,
    silloin sillan liitoksessa.

Tanssia jatkettiin vielä vähän aikaa ja Tolja lauloi yksinään:

    Kiitoksia luvastanne,
    luvastanne, tuvastanne,
    kunnon miesi, kunnon naisi:
    älköön ilo menkö poisi.

Nyt vasta he tervehtivät toisiaan, kävivät istumaan ja tuumivat
leikkijärjestyksestä, tuvan valaisemisesta ym. Martti sanoi antavansa
tarvittavat kynttilät, jotka Tolja lupasi maksaa siten, että hän
kerää kaikilta pojilta rahan.

Iloisina ajoivat pojat takaisin Niemelään, jossa vieraat ja talonväki
istuivat pöydän ympärillä jouluvirsiä veisaten.

Illalliselle talonväen, joulu- ja tahvanavierasten kanssa käskettiin
myös puolenkymmentä Keskikylän poikaa, jotka sattuivat tuvassa
olemaan. Vieraat pojat kyselivät tyttöjen äideiltä lupaa saada viedä
tyttöjä leikkipaikkaan Tinnoon. Vähän aikaa niitä näitä tekosyitä
esteeksi pannen antoivat vihdoin äidit luvan. Lippolan Juhana vaihtoi
pari sanaa Kaisan kanssa, noin sivumennen vain, puheli vähän aikaa
Antin keralla ja meni sitten Mari-ämmän luo, jolta pyysi lupaa
saada viedä Kaisaa leikkipaikkaan. Mari-ämmä ei sanonut olevansa
mikään luvan antaja, ei äiti eikä mummo. Juhana koki selittää,
että kun Kaisalla ei ole kotona äitiä eikä mummoa, niin jonkunhan
pitää lupa antaa, muuten Kaisan täytyy olla kotona. Vihdoin sanoi
Mari-ämmä suostuvansa Juhanan pyyntöön, jos vain Helka-ämmä antaa
luvan. Juhanan ei muu auttanut kuin mennä Helka-ämmää pokkuroimaan.
Helka-ämmä sanoi puolestaan antavansa hyvin mielellänsä luvan
Kaisalle mennä Juhanan kanssa, kun hän muka oli vanhuudestaan talon
sukulainen.

Tytöt valmistivat vuoteet lähteissään, pukivat päällysvaatteet
yllensä, pistivät taskuunsa liitupalaset, joilla leikkipaikassa
valkaisivat sukkiansa, jos ne tavalla tahi toisella sattuivat
likaantumaan.

Seitsemällä hevosella lähdettiin Niemelän kylästä joululeikkiin
kelloissa ja kulkusissa. Kussakin reessä istui tyttöjä poika
ja yhdessä oli pari kumpiakin. Pienemmät pojan rasikaiset ajaa
rellittelivät perästä eri hevosella. Jäällä ajettiin kilparavia.

-- Niin kauan kuin olen sinut tuntenut, olet sinä mielestäni paras
tyttö armaan aurinkomme alla, sanoi Lippolan Juhana kiertäen vasemman
kätensä Niemelän Kaisan ympäri jäärannassa. Minä pidän sinusta
enemmän kuin kenestäkään muusta tässä matoisessa maailmassa.

-- Niinhän pojat tavallisesti sanovat kaikille tytöille, vastasi
Kaisa nauraen.

-- Ja minäkään en ole sitä sanonut kenellekään muille kuin sinulle,
enkä tule sanomaankaan.

-- Onko siinä puheessasi perää?

-- On kyllä, eikä vitsainen perä olekaan.

-- Voipi niinkin olla.

-- Niin se on, sen saat uskoa. Mutta kuules Kaisa, joko sinä menet
ensi keväinä rippikouluun, ja onko sinua kukaan käskenyt? -- Jos
ketä tyttöä ei sulhanen käskenyt rippikouluun, se jäi useimmiten
vanhaksipiiaksi. --

-- Johan minun nyt pitää mennä, kun ensi laskiaisena täytän
kahdeksantoista vuotta, josko käskettäis tahi kiellettäisi. Jos
olisin käskyn perästä käynyt, olisin saanut jo viime keväänä mennä,
vaan eipä tuo tullut mennyksi.

-- Varmaankaan ei ollut mieleisesi käskijä?

-- Eihän se tainnut olla.

-- Olisitkos mennyt, jos minä olisin käskenyt?

-- Mikset koettanut; turhaa on perästä puhua.

-- Menetkös nyt ensi keväinä, jos minä käsken?

-- Johan minä sanoin, että ensi keväinä menen käskemättäkin.
Käsketäänhän minua jo rippikouluun kylän luvussa.

-- Ja sitten syksyllä, saanko luvan?...

-- Minkä luvan?

-- Kosioida sinua?

-- Kunhan syksy ensin tulee; onhan sittenkin aikaa niistä puhua.

-- Sano Kaisa kulta selkeästi, pidätkö minusta?

-- Saman verran kuin sinäkin minusta.

-- Sitten meistä tulee pari.

-- Jos Jumala niin tahtoo.

-- Pidätkö sanasi, Kaisa kulta?

-- Pidän kyllä; mutta muista sinäkin, mitä olet luvannut.

-- Kyllä minä en unohda sitä koskaan. Minulla olisi taskussani
tuomisia, tahdotko ottaa.

-- Kyllä aivan mielelläni, hyvä Juhana, mutta minulla ei ole
sellaista taskua, mihin panisin. Pidä sinä vain luonasi ja sitten
takaisin tullessa annat.

-- Olkoon niin, armaani. Sitten sinä olet minun ja minä sinun,
virkkoi Juhana ja puristi Kaisaa itseään vastaan.

-- Niin se saa olla minun puoleni ainakin, vastasi Kaisa.

Näissä puheissa he tulivat leikkipaikkaan. Tolja nousi reestään,
katseli ympärilleen ja sanoi:

-- Täällä on väkeä ympäri mäkeä.



Joululeikit


    Sisältö: Vastakkaistanssi. Rinkitanssi. Laivasilla olo.
    Vuorotanssi.

Leikkitupaan päästyään heitti leikkinuoriso päällysvaatteensa ja
tytöt istausivat ovensuun penkille. Tinnon Martti sytytti pöydälle
kaksi kynttilää sekä päreorren nenälle, astiaparvelle ovensuuhun,
uunin patsaalle ja perämaan ikkunalle kynttilän kuhunkin.

Tolja ja Juoppi alkoivat ensin kahden kesken vastakkaistanssin.
Tolja meni peräpuolelle ja Juoppi oven puolelle tupaa. He tanssivat
kaarteessa ja tulivat sillanliitoksessa vastakkain, perivät takaisin
ja toisen kerran vastakkain tanssittuaan vaihtausivat niin, että
Juoppi tuli peräpuolelle ja Tolja ovenpuolelle tupaa. Pojat
rallattivat.

Nyt meni Lippolan Juhana tanssien tyttöjen luokse ja nyökäytti
päätään Niemelän Kaisalle. Kaisa punastui, nousi ja alkoi tanssia
Juhanan kanssa. Mattilan Simo teki samaten Niemelän Annille,
niin myös Lahtelan Jaakko Niemelän Sohville, niin että kukin
tanssi ensimmäisen vastakkaistanssin sen tytön kanssa, jonka hän
oli tuonut leikkipaikkaan. Vaikka tupa oli suuri, ei kumminkaan
vastakkaistanssia voinut tanssata kuin neljässä parissa, niin suuret
olivat kaarteet. Toiset tytöt rallattivat poikien kanssa sillä aikaa,
kun toiset tanssasivat.

Kun kukin oli tanssinut vastakkaistanssin, niin käytiin
rinkitanssiin. Pojat alkoivat kävellä peräkkäin ympäri tuvan lattiaa
ja tytöt seurasivat heitä. Kun näin oli saatu rinki, kävi Tolja
ringin sisään. Nyt alettiin yksituumaisesti laulaa:

    Kosk juhlapäivä on kädess,
    käykääm siis iloiten edes,
    ain yhdessä pyörii
    leikkiä lyömme,
    se on nyt meidänkin työmme.

    Liikkukoon kukin nopiast,
    vaikka vaatteet oisit hopiast,
    se kyllä loistaa,
    loistaa ja paistaa,
    sun silmäs rakkaalle maistaa.

    Tuoll näkyy puoliso rakas
    ringissä, niin kuin takass;
    sen sydämest soisin
    ett juosta voisi,
    ja pääsisi takasta poisi.

Seuraavaa värssyä laulettaessa otti Tolja rinkiin ja alkoi tanssia
sen keralla.

    Tule kuitenkin rakkain tänne,
    ojenna sun kätesi mulle,
    ja ringissä pyöri,
    pyöri ja hyöri,
    mun kanssain kauniisti hääri.
    Viel hyppää ympäri kerran,
    jonk ilo kehottaa verran,
    ja huuda: ralla,
    hale pralla, pralla,
    saat nähdä iloisen illan.

Loppiaisena laulettiin tämä viimeinen säe:

    Saat nähdä viimeisen illan.

Laulun loputtua läksi Tolja ringistä ja Vappu jäi yksin rinkiin.
Hänelle laulettiin:

    Etsi yhtä ystävätä
    sekä toista tuttavata,
    käis sun kanssas tanssimaan,
    kerallasi keikkumaan.
    Joll on kengät kelvolliset
    sekä sukat siivolliset:
    ei juo viinaa
    eikä polta tupakkaa,
    ei syö moikkaa
    eikä kanna kapakkaa.

Vappu valitsi itselleen Sikasen Martin, jolle ojensi kätensä laulaen:

    Anna kätes minulle,
    lupaan luotus sinulle.

Martti antoi kätensä ja meni rinkiin laulaen:

    Sä oot minun valinnut,
    mä oon sinuun suostunut!

Sitten he alkoivat tanssia ja toiset lauloivat:

    Siskon silmät suuret
    niinkuin linnut metsäss,
    sä oot hänen kultasens,
    hänen kulta lintusens;
    hän on suostunut sinuun,
    sä oot mieltynyt häneen:
    kahden on ilo elää,
    kahden olla kaunihimpi,
    kaksin kalatkin vedessä,
    kaksin ilman lintusetkin.
    Jo ois aika yhdess olla
    ilman pahoit ihmisittä
    maailman häjyn kaltaisitta:
    tahtoot teitä erottaa,
    rakkaudest vierottaa.
    Hänell on ihanat silmät,
    sinull on sydän suloinen.
    Jos sen tietäisit,
    tuota hänell tekisit;
    silmät hänelt pesisit,
    kihlat käteen kantaisit.
    Kantais paidan kaulattuna,
    kaulattuna, rullattuna:
    hihaniekan, helmaniekan
    sekä kaikki kaulusniekan;
    ommeltu oravan kynsill,
    näädän kynsill nastattuna,
    tinaneulalla tikattu,
    vaskineulalla valettu,
    vasaralla vahvistettu.

    Leikatkaamme kauraa,
    kyllä jaavel jauhaa
    aamulla varhain,
    illalla myöhään.
    Ehtooll kauniill kukkasell.
    Kuka meitä sikelee,
    kuka meitä jakelee
    kepiällä kielellä,
    makialla mielellä?
    Sitte se on tallell,
    kenen käsivarrell,
    taikka herran kukkaross,
    talonpojan rukkasess.

    Katsos tuota kaalimaata,
    kun ei kasva kaalii
    eikä tunge tupakkaa.
    Se vaan kasvaa kantturoi,
    hoi, roi, kantturoi!
    Minä käsken erään,
    etsi kultas perään.

Nyt kävi Vappu ringistä ja Martille laulettiin:

    Martti se keskellä erää
    etsii hänen kultansa perään:
    etsi yhtä, etsi toista,
    ihanaista, kaunokaista,
    oman muotosi näköistä,
    jolle sinä kätesi annat.

Martti antoi kätensä Lahtelan Liisalle, joka tuli hänen kanssaan
tanssimaan.

    Sydämessäsi kannat:
    sentähden iloitkaamme suurest.
    Monta vuotta, maassa matona makaa.
    Tahdot sinä, niinkuin minä
    olla ihana kukka?
    Tahdot sinä, niinkuin minä
    olla aviosukka?
    Itse kukin kultans kanssa
    rakkahasti ringiss tanssaa.

Nyt kävi Martti ringistä jättäen Liisan rinkiin. Jotta jokainen olisi
saanut tanssata, niin kävi Toljan kehotuksesta Niemelän Kaisa myöskin
rinkiin. He ottivat seuraavan laulun neljättä säettä laulaessa
itselleen tanssikumppalit: Liisa Niemelän Antin, Kaisa Lippolan
Juhanan ja niin tanssattiin kahdessa parissa.

    Neitset ovat ringissä,
    käyvät sulkkukengässä.
    Pane sinä hattus naulaan,
    julkisesti karkaa kaulaan:
    Hyvä olet lintusein,
    kaikkein paras mielestäin;
    et oo minua hyljännyt
    etkä yksin jättänyt.
    Omakses oot ottanut,
    kullakses oot kutsunut.
    Minä riipun sinussa,
    niinkuin lintu oksassa,
    värisevät lehdet puuss,
    suuren tuulen tuskass.
    Serennai, kuttennai,
    saravuoren kuttennai
    kuningasten kartanoiss
    mene ilmass metsään.

Tytöt kävivät ringistä ja pojat valitsivat itselleen uudet tytöt
tanssikumppaliksi, jolloin laulettiin seuraava laulu kerraten joka
säe.

    Lauloin pielekset pihalle,
    haito haitolei,
    tammit keskitanhualle,
    haito haitolei.
    Tammiss on tasaset oksat,
    haito haitolei,
    joka oksassa omena,
    haito haitolei,
    omenassa kultapyörä,
    haito haitolei,
    kultapyörässä käkönen,
    haito haitolei.
    Kuin käkö kukahtelevi,
    haito haitolei,
    niin sydän pakahtelevi,
    haito haitolei,
    sydän syttyvi tulelle,
    haito haitolei,
    pää palolle paukahtavi,
    haito haitolei.

Nyt oli poikien vuoro erota ja rinkiin jääneille tytöille laulettiin:

    Monta lintuu metsäss lentää,
    niin myös neitset ringissä;
    neitset ovat niinkuin linnut,
    käyvät sulkkukengässä.

    Heitä huivis, laske naulaan,
    katso kauniin pojan pääll,
    pikaisesti karkaa kaulaan,
    vaadi kanssas tanssimaan.

Nyt ottivat tytöt itselleen tanssikumppalit.

    Kätensä hän minull antaa
    sanomalla suloisell:
    en mä sinust luovu suotta,
    vaikka juuri pikaisest
    veri muuttuis, niin kuin vesi,
    sen mä tiedän totisest.
    Iloitkaam siis iäll nuorell,
    vanhall iäll väsyneet.
    Nuoruus ikä, vanhuus vakaa:
    kuolema on kylmä vieras!
    Eipä tiedä kuka meistä
    erokirjan kirjoittaa.

Tytöt läksivät ringistä ja jäljelle jääneet pojat alkoivat laulaa:

    Jäin minä yksin kuin kyyhkynen rannall,
    lentävä lintu taivahan alla.
    Olen minä oksilla huojuvilla,
    meren rannalla kuohuvilla.
    Ai, ai, ai, kun vettä on jäällä,
    kolminkertainen kohma on päällä.
    Oi, oi, oi, kun tekee mun mielein
    istua kauneiden tyttöjen viereen.
    Ai, ai, ai, kun maantie on pitkä,
    maantie on pitkä ja sannoitettu,
    tytöt on pojille vannoitettu.
    Raila, ralla, ralla, rallallah.

Laulun loputtua ottivat pojat itselleen tanssiparit ja nyt laulettiin:

    Tanssikaamme me tasaiset,
    notkukaamme nuorukaiset
    tällä inhalla ijällä,
    kasvavalla kannikalla.

    Me kuin kukat kaunokaiset,
    huvitusta halavaiset,
    laadullensa laulakaamme,
    taitavasti tanssikaamme.

    Nyt on aika ilotella,
    leikkii lyödä lepetellä:
    jalka nousee nopiasti,
    tanssi sujuu taitavasti.

    Nuoruusaika, ilon aika,
    eipä meitä suru haita:
    huolta ei oo huomisesta
    eikä elon einehestä.

    Me kuin linnut liverrämme,
    leppäkertut leikitsemme:
    iloitsemme iltasella,
    ajelemme aamusilla.

    Niin kuin perho pienokainen
    imee kukkaa, kaunokainen,
    niin myös mekin leikitsemme,
    iäll nuorell iloitsemme.

    Aika kuluu arvollensa,
    vanhuus tulee vaivonensa,
    vaikk en iloitsis ikänä,
    kuuna kullan valkeana.

Tähän lopetettiin rinkitanssi. Tolja ja Tinnon Martti keskustelivat
vähän aikaa keskenään. Sitten kutsui Tolja Mattilan Simon ja kuiskasi
hänelle jotain. Vihdoin Tolja sanoi:

-- Nyt saatte, hyvä leikkirahvas, vähän aikaa levähtää; sitten
saadaan nähdä, mitä seuraa.

Sillä puheen ottivat kaikki kolme turkkinsa, hattunsa ja vyönsä ja
menivät tupaseen.

Tupasessa laittoivat Tolja ja hänen kumppaninsa itselleen parran
pellavista, panivat turkit nurin päällensä, laittoivat vatsan
kohdalle turkin sisään ken tyynyn, ken muuta vaatetta, että muka
vatsa näyttäisi suuremmalle, sitoivat vyön kaulansa ja vyötäistensä
ympäri ristiin, panivat hattunsa nurin päähänsä ja varustivat kepit
käteensä.

Näissä tamineissa tuli Martti tupaan, vaan toiset jäivät tupaseen.
Martti käski nuorison käydä laivasille. Käskyn kuultuaan istausi
Lippolan Juhana peräpenkin viereen selkä penkkiin kiinni, jalat
haaralleen, ja kutsui Niemelän Kaisan, joka istautui Juhanan syliin
samalla tavalla. Kaisa kutsui Antti-veljensä, tämä taas Törmälän
Marin jne. Tällä tavalla kävi koko nuoriso istumaan: tyttö pojan
ja poika tytön syliin. Heitä tuli niin pitkä jono, että se ylettyi
peräpenkistä liki ovensuuta.

Kun kaikki oli reilassa, alkoi laiva Martin käskystä soutaa
heiluttaen molempia käsiään niinkun airoja soutaessa laulaen samalla:

    Soudan, soudan laivaa,
    soudan Saksan satamasta
    alle Viipurin vihannan,
    alle suuren Suomen linnan.

Laulun kuultuaan tulivat Tolja ja Simo laivan ostajina tupaan. Tolja
kysyi laulamalla:

    Kuinka laiva kutsuttanee,
    millä nimetään nimellä?

Tähän Martti laivan isäntänä viitaten kädellään laivaa vastasi myös
laulamalla:

    Tuo sorea Suomen pursi,
    Kalevalan kaunis laiva
    kutsutahan kukkaseksi,
    sanotahan Samposeksi.

Tolja taas kysäisi laulamalla:

    Kuka laivosen kyhäsi,
    kuka veisteli venosen?

Martti vastasi niin ikään laulamalla:

    Laivasen on laatinunna
    itse seppo Ilmarinen.

Taas kysyi Tolja:

    Mist on laiva laadittuna,
    kusta kyhätty venonen?

Martin viittauksesta vastasivat laivasilla olijat laulaen ja
heiluttaen käsiään:

    Antura on Auran tammi,
    pohja Peipsen petäjätä,
    laidat Lapinmaan närettä.
    Keula vaskesta valettu,
    taiten kullan kirjaeltu.
    Mastot on mahonkipuusta,
    punapuusta purjeorret.
    Silta tehty siilin luista,
    permanto on peuran luista.

Vielä kysyi Tolja:

    Mitä Sammossa sisällä,
    mikä lasti laivosessa?

Johon laivassa vastattiin:

    Onhan yhtä sekä toista
    tavaraa meren takaista:
    Saksanmaalta saippuoita,
    kuparia Kuurinmaalta,
    siniviittoja Virosta,
    haljakoita Hampurista,
    hedelmiä Hiidenmaalta,
    Saarenmaalta marjasia,
    sekä Ruotsista romua,
    kapinetta kaikenlaista.

Taas kysäisi Tolja:

    Kuka laivan kuljettaja?
    kenpä aluksen isäntä?

Tähän vastattiin:

    Laakko laivan kuljettaja
    itse aluksen isäntä.
    Perämies on Pertin Pekko,
    merimiehet Miettiläiset,
    Kunttu kokkina keralla
    Runttu ruuan laittajana.

Vihdoin kysyi Tolja:

    Mitä maksaa meren kukka,
    kuta Samponen sorea?

Tähän Martti vastasi toisten kanssa:

    Kaksi kattilan rania,
    kolme lehmän kompsukkata,
    viisi Viipurin rahoa,
    kuusi kultatynnyriä.

Tolja käveli laivan ympäri, tarkasteli sitä joka taholta ja lauloi
kävellessään:

    Kyll on pursi purjeinensa
    sorea kun Suomen sorsa.
    Sen on kaula kaarellansa
    niin kuin neidon kenokaula.
    Sen on laidat laadullansa
    kupuva kuin taivaan kaari.
    Mastot ovat muhkeammat,
    korven kuusta korkeammat.
    Hinta vain on hiukan kallis,
    makso suuri suoritella.
    Jos mä ostaisin orosen
    tahi viljaa aitallisen:
    pian ois syöty saatu riista,
    ajettu hyvä hevonen,
    vaan kun ostan oivapurren,
    lunastan sorean Sammon,
    sillä saanen mä satoja,
    tuon kotia tuhansia.
    Hauska on elellä merellä,
    ulapalla aukealla:
    siell ei sänki säärtä lyötä,
    savu silmiä sokaise,
    eikä viedä viertämähän,
    panna ei palon tekohon.

Näyttäen kepillään liedellä olevia patoja sanoi Tolja Martille:

    Tuoss on laivan lunnahaksi
    kaksi kattilan rania.

Ojentaen keppinsä navettaan päin hän jatkoi:

    Tuolla pihamaan perässä
    nautoja navetta täysi:
    ota sieltä omaksesi
    kolme lehmän kompsukkata.

Ottaen kukkarostaan viisi rahaa Tolja ojensi ne Martille ja sanoi:

    Ota Laakko laivan hinnaks
    viisi Viipurin rahoja.

Sitten hän ojensi keppinsä tupaseen päin ja lausui:

    Tupanen on tynnyriä,
    puolikoita puolillansa,
    kaikki kultaa kukkuroillaan.
    Ota sieltä omaksesi
    kuusi kultatynnyriä.

Nyt löivät Tolja ja Martti kättä kaupan päättäjäisiksi ja Simo erotti
kädet. Sitten katseli Martti laivaa ja sanoi kauppaansa katuen:

    Voi minä poloinen poika,
    hassu rahalle halukas!
    Kun mä luovuin laivastani,
    soreasta Sammostani!
    Ken nyt mua keikuttelee
    noilla vienoilla vesillä,
    siintävän meren selällä,
    lakkapäillä lainehilla,
    ulapalla aukealla!

Nämä laulettuaan otti Martti hatustaan pyyhkeensä, jolla pyyhki
silmiänsä, ja saneli itkusuulla:

    Hyvästi nyt sorja Sampo,
    meren kuulu, veen valio.

Nyt Martti pyörähti ulos tuvasta ja Simo seurasi häntä. Tolja, uusi
laivan isäntä, käski soutamaan laivaa ja laulamaan:

    Soudan, soudan laivaa jne.

Laivan soutaessa ja laulaessa tulivat Martti ja Simo laivaa
ostelemaan. Nyt oli Simo ostajana ja Tolja myyjänä. Kaikki kävi ennen
kerrotulla tavalla.

Laivasilla olon perästä tanssattiin vähän aikaa vastakkaistanssia
ja sitten aloitettiin Tinnon Martin esityksestä vuorotanssi,
joka tapahtui siten, että tytöt kävivät vieretysten seisomaan
toiselle ja pojat toiselle puolelle tupaa. Martti kävi poikien
puolelle ensimmäiseksi ja hänen nuorikkonsa tyttöjen puolelle. Kun
kaikki olivat asettuneet järjestykseen, alkoi nuorikko miehensä
viittauksesta tanssia hänen luokseen. Sitten alkoi nuorikko tanssia
takaperin paikallensa ja laulaa:

    Tullin lullin, tullin lullin, tulemais sun pitää,
    ei sun ole minun kanssain tekemistä mitään.

Martti seurasi nuorikkoansa tanssien ja laulaen:

    Kyytiin, kyytiin kultajain ja kyytiin kotiin asti,
    kyllä kultain palkan maksaa, jos ei nyt, niin vaste.

Paikalleen päästyään nuorikko seisattui paikalleen ja hänen
viereisensä, Mäkelän Vappu, alkoi tanssien kyyditä Marttia ja laulaa:

    Kyytiin, kyytiin jne.

Martti tanssi takaperin paikallensa laulaen:

    Tullin lullin jne.

Martin viereinen poika, Tolja, kyyditsi Vapun paikalleen ja Vapun
viereinen tyttö kyyditsi Toljan jne.

Nuorikko kun näki että jo kolmas pari oli liikkeessä, aloitti taas
uudestaan tanssin miehensä luokse, joka kyyditsi hänet takaisin
jälleen. Täten kertyi tanssi täyteen vauhtiin, niin että vähän ajan
perästä sai jokainen olla sekä kyyditsijänä että kyydittävänä.
Aikansa levähdettyään alkoivat he taas toisia leikkejä, joista
tulevassa luvussa tarkemmin kerromme.

Kun kukko toisen kerran lauloi, alkoi leikkinuoriso tehdä kotiin
lähtöä. Pojat kävivät jokainen maksamassa Tinnon Martille
kynttilöistä ja sitten lähdettiin. Jokainen poika kyyditsi kotiin sen
tytön, jonka kanssa oli leikkipaikkaan tullutkin. Luorikon jäälle
päästyä sanoi Lippolan Juhana Niemelän Kaisalle:

-- Jokos nyt otat tuomiset?

-- Otan kyllä jos vaan annat, vastasi Kaisa.

-- Aivan mielelläni minä annan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että
saan sinut omakseni, niin kuin illalla lupasit.

-- Sitä en voi sanoa.

-- Mikset voi?

-- Siksi kun en tiedä, saanko minä sinut omakseni; eihän siitä ollut
mitään puhetta illalla.

-- Sehän on luonnollista: eihän meistä muuten voisi paria tullakaan.

-- Mutta kuules, hyvä Juhana: meidän täytyy pitää tää asia niin
salassa, ettei virkkaa kellenkään. Lupaatkos sen?

-- Sen olen minä tekevä; sillä minä tiedän ettemme voi yhteen käydä,
ennen kuin syksyllä.

Niemelän pihalla nousi Kaisa reestä, puristi hellästi Juhanan kättä
jäähyväisiksi ja kiirehti sykkivin sydämin tupaan. Juhana käänsi
hevosensa ympäri ja ajoi kotiinsa iloisempana kuin sodassa voittanut
sankari.

Niemelässä oli jo talonväki valveilla nuorison kotiin tullessa.
Mitään puhumatta kävivät leikistä tulleet makaamaan. Toiset nukkuivat
pian, vaan Kaisa, jota outo, suloinen tunne valtasi, ei voinut saada
unta silmiinsä. Hän ajatteli sitä onnellisuutta, jonka hän oli
Juhanan kanssa saavuttava. Hyvän aikaa valvottuansa nukkui hänkin
viimein.



Kolmas joulupäivä


    Sisältö: Sudennuotan veto. Paistisilla olo. Laulun ja ulkoluvun
    kilpailu. Joululeikkejä. Rinnakkaistanssi. Panttisillaolo.
    Joulusaarna.

Kolmantena joulupäivänä päivän valjetessa tuli lautamies kotiin ja
toi vieraita tullessaan, Lippolan lautamiehen emäntineen, lukkarin
ja suntion. Toiset vieraat tulivat tupaan, vaan lukkari ja suntio
vietiin kammariin, jossa heille annettiin tuliaisiksi siirappi viinaa
ja sitten kahvia.

Kun ruoka oli laitettu tuvan pöydälle, niin tulivat lukkari ja suntio
atrioimaan toisten kanssa. Heitä tervehdittiin kunnioittavasti:
miehet kumarsivat ja naiset lyykistäysivät (niiasivat). Lapset
kuiskailivat keskenään arvellen lukkarin luettavan itseään; siksi ei
hän ollut lapsista mieluinen vieras ollenkaan. Isäntä luki ja lukkari
lauloi ruokasiunaukset.

Murkinan jälkeen niitä näitä vähän aikaa pakinoituansa menivät
lukkari ja suntio kammariin lepäämään vähäksi aikaa. Aikansa
levättyään he tulivat tupaan kahville. Juotua Savolais-ukko sanoi:

-- Suvaitseeko kanttori käydä vetämään sudennuottaa?

-- Aivan mielelläni, aivan mielelläni, mutta kukas käypi peräkokaksi?
vastasi kanttori.

-- Kyllä minä käyn, vastasi Savolais-ukko.

Sen sanottuaan hän otti molemmilla käsillään peräpenkistä kiinni.
Mauno-setä kiersi molemmat kätensä Savolais-ukon ympäri vyötäisten
kohdalta ja piti vakavasti kiinni. Suntio otti Mauno-sedästä kiinni
samalla tavalla, lukkari suntiosta, kirkonmies lukkarista, lautamies
kirkonmiehestä, ja niin kävivät kaikki aikamiehet yhteen jonoon
pitäen toisistaan navakasti kiinni; sitten naiset ja nuorukaiset
yhtyivät samaan toimeen. Jokainen koetti vetää niin vankasti
toistansa, kuin suinkin jaksoi, pyytäen edellänsä olijan käsiä
laukeamaan. Naisten kädet laukesivat ensin ja he mennä myllähtivät
lattialle. Sitä rymäkkää seurasi raikas nauru. Sitten heltyivät
lukkarin kädet ja miehet kaatua rojahtivat. Se taasen antoi naurun
aihetta. Kolmen kesken vetää nyhtivät jäljelle jääneet siksi,
kunnes Savolais-ukon kädet herposivat ja ukot kellahtivat selälleen
lattialle könöksi niinkuin kantturakoko. Leikkiä uudistettiin ja
Mauno-setä kävi peräkokaksi. Kolmannella kerralla oli kirkonmies ja
sitten lautamies peräkokkana jne. Joka kerralla, kun jonkun kädet
irtaantuivat ja väki kaatua romahti, nauraa hohotettiin oikein
sydämellisesti.

Kun päivällinen oli syöty, miehet tupakoivat ja juttelivat niitä
näitä vähän aikaa. Sitten käytiin paistisille. Mauno-setä punoi
oljista letin, nosti tuolin keskelle lattiaa ja kävi paistiksi. Hän
istahti tuolille, painoi hatun silmilleen, ettei mitään nähnyt,
pitäen olkilettiä kädessään. Savolais-ukko hiipi hiljaa takaapäin
ja kosketti kädellään Mauno-setää. Nyt tavoitti Mauno-setä kiireen
kaupalla lyödä Savolais-ukkoa letillään, vaan ei tavannut. Lukkari
seurasi Savolais-ukon esimerkkiä, mutta häneen sattuikin letti
käymään. No, ei muuta kuin lukkarin täytyi käydä paistiksi.

-- Aha, nyt onkin koko pitäjän kirkon kukko paistina, ja sitä ei
saa säästää, sanoi kirkonmies ja kosketti kädellään lukkaria, joka
tavoitti letillään kirkonmiestä, vaan ei tavannut. Vihdoin kävi letti
suntioon, joka kävi paistiksi.

-- Nyt on kirkon kana paistina ja se syödään kirvoineen karvoineen,
virkkoi lukkari ja kosketti suntiota.

-- En minä mikään kana enkä hanhi ole, vastasi suntio. Kirkonkana on
lukkarin rouva.

-- Eikö mitä! Nyt velikulta erehdyit: etkö muista, että lukkari on
papin lakkari ja lukkarin muori on papin lakkarin vuori? virkkoi
lukkari ja nauraa rotkotti.

-- Oli kana tahi hanhi, mutta syödään sitä nyt, sanoi kirkonmiehen
emäntä ja läppäsi kämmenellään suntiota olkapäälle. Samassa kosketti
letti emäntää, joka taas kävi paistiksi.

-- Etpäs saanutkaan luisua lahjaksi, ilkkui suntio nousten tuolilta.

-- En sattunut saamaan, vastasi emäntä ja kävi tuolille istumaan
sitoen huivin silmilleen.

Leikin loputtua ryypättiin ja ukko Lauri sanoi lukkarille:

-- Mitenkäs kanttori laulaa tuon virren "Lauluja nyt laskekaamm?"
(Vvk. 120) Minä en sitä ole koskaan kuullut kirkossa laulettavan.

Kanttori rykäisi pari kertaa ja veisasi koko virren alusta loppuun.
Useita muitakin virsiä pyydettiin lukkaria veisaamaan ja hän täytti
pyynnön mielellään. Useat toisetkin veisasivat, miten he olivat
oppineet. Ukko-Lauri koetteli veisata "Joka korkeimman turviss istuu"
(Vvk. 72), mutta loppupuolella ensimmäistä värssyä meni nuotti penkin
alle.

-- Kanttori taitaa osata kaikki virret ulkoa, koska ei näy kirjaa
tarvitsevan, sanoi Suutarin Pekka ja katsoi lukkaria vähän viekkaan
näköisesti.

-- En juuri kaikkia, mutta ensimmäisen värssyn joka virrestä minä
kyllä osaan; sillä lukkarinkoulussa ollessani, kun jokaisen virren
ensimmäistä värssyä täytyi moneen kertaa laulaa hangata, ennen kuin
nuotin tarkkaan oppi, niin siinä tuli muistamaan koko värssyn ulkoa,
vastasi lukkari.

-- Pekka puhuu sen tähden ulkoluvusta, kun hän kuuluu osaavan kaikki
virret ulkoa, sanoi Yrjö.

-- Tuo ei ole mikään suuri taito, osata virret ulkoa, mutta kun
minun vaimoni osaa joka sanan ulkoa, mitä virsikirjassa on: virret,
epistolat, evankeliumit, rukoukset, Jerusalemin hävitykset, messut,
kasteet ja "plitanniat" ja kerrassa sanoen kaikki, mitä kirjan
kansien sisällä on, se on toista, lateli Pekka.

-- Sinun vaimosi on, kuulen ma, kirjanoppinut ja sinä itse taidat
olla piehariseus, sanoi Kurrosen ukko nauraen.

-- Mikäs se piehariseus sitten on? kysyi lukkari.

-- Variseustahan Kurrosen ukko tarkoitti, vaikka ei osannut
pohjalleen sanoa, vastasi suntio.

-- Etkä sinäkään sitä ihan pohjalleen osaa sanoa, vaikka olet
osaavinasi. Se on fariseus eikä variseus, selitti lukkari.

-- Variseushan se on, ja niinhän minä sen sanoin, eikä meidän
talonpoikain kieli käänny sen pohjallempaan sitä sanomaankaan, siitä
voitte olla varma, vastasi suntio vähän närkästyneenä.

-- Kun nyt ollaan tässä koolla, sekä kirjanoppineet, että
variseukset, niin kukas voipi sanoa mikä numero se on virsikirjassa,
jossa on yksi virsi, yksi värssy ja yksitoistakymmentä äksää? kysyi
Savolais-ukko.

-- Kuka sinun äksiäsi lienee lukenut, jos heitä on yksi tahi
toistakymmentä, vastasi Mauno-setä.

-- Otapas Yrjö virsi yksi sata yksikymmentäviisi, ja lue se,
niin saatte kuulla että siinä on yksitoistakymmentä äksää, käski
Savolais-ukko.

Yrjö otti sanotun virren ja luki:

    Tapahtui täällä, täin päivän päällä
    ihmeellinen ihme.
    On tullut tänne
    Jumal its yhdex ihmisex täydex,
    ihmisten ilox, ijäisex elox,
    toivotux turvax, autuudex ainoax:
    kaikk siis iloitkaam,
    Herraa kunnioittakaam,
    Jesu Christ kiitett,
    Ihmisex siinnyt, syntyn,
    Isä ylistett, Henki kunnioitett.

-- Kah, niinhän se näkyy olevan, vaikka minä en ole tähän asti
huomannut. Niinhän se on: ken useamman päivän elää, se useamman
kärpäsen näkee. Mutta kukas teistä osaa sen virren veisata? kysyi
lukkari.

-- Isävainajani lauloi sen näin, vastasi Savolais-ukko ja veisasi
koko virren.

-- Kyllä se meni jotenkin sinnepäin, vaikka ei aivan tarkkaan. Viides
karteessi oli epäselvä, selitti lukkari.

Sitten pyydettiin lukkaria laulamaan sama virsi ja sen hän tekikin.
Laulun loputtua sanoi isäntä:

-- Ei jaksa laulaa, jos ei kasta kaulaa, ja kaasi viinaa pulliin,
antoi ensin lukkarille ja sitten muille vanhoille miehille.

Ryypättyään sanoi lukkari:

-- Nyt ei muuta kun valakka valjaisiin ja suti, puti matkaan.

Isäntä koetteli pidätellä heitä yötä talossa, mutta lukkari sanoi
luvanneensa mennä Törmälään yöksi ja lupaus on velkaa pahempi, käski
valjastaa hevosensa ja aikoi lähteä tuota pikaa, vaan isäntä sanoi:

    Ei suuruksetta suden jälille.

Illallisen jälkeen läksivät lukkari ja suntio Törmälään ja nuoriso
meni joululeikkiin. Vanhukset kävivät makaamaan.

Leikit aloitettiin nyt niin kuin eilisiltanakin vastakkaistanssilla,
sitten seurasi rinkitanssi, jonka perästä Toljan kehotuksesta käytiin
rinnakkaistanssiin.

Pojat seisoivat rinnakkain toisella puolella ja tytöt samalla tavalla
toisella puolella tupaa. Poikien puolella oli Tolja ja tyttöjen
puolella Törmälän Mari ylimmäisenä Toljaa vastassa. Tolja alkoi
laulaa vastakkaisellensa tytölle ja kaikki pojat lauloivat keralla:

    Maria kopia neito,
    tule meille tanssimaan!
    Mä annan sulle vanhan sulhon,
    vanhan sulhon, harmaapään.

Tähän vastasi Mari toisten tyttöjen kanssa laulamalla:

    En taida tanssia
    enkä vissist veisata:
    vilu käsi, vilu jalka,
    vilu kaikki muu ihoni;
    ei oo voimaa säärissäni,
    käsivarsissa väkeä.

Nyt lauloivat tytöt puolestaan Toljalle:

    Tolja sä kopia sulho,
    tule meille tanssimaan!
    Mä annan sulle vanhan piian,
    vanhan piian, homekorvan.

Tähän pojat vastasivat Toljan puolesta laulamalla:

    En taida tanssia,
    enkä vissist jne.

Sitten pojat taas lauloivat Marin viereiselle tytölle samalla tavalla
kuin Marillekin, johon tytöt vastasivat edellä kerrotulla tavalla.

Nyt tytöt lauloivat Toljan viereiselle pojalle samaten kuin
Toljallekin, johon pojat vastasivat, niin kuin edellä on kerrottu.
Näin pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes jokaiselle oli laulettu ja
vastattu.

Sen jälkeen alkoi Tolja laulaa toisten poikien keralla
vastakkaisellensa Marille:

    Mari kopia neito,
    tule meille tanssimaan!
    Mä annan sulle sulhon,
    nuoren sulhon, sulkkukengän.

Nyt tanssivat kaikki tytöt rinnakkain poikien luo ja peräysivät
sieltä samaten jälleen paikoillensa laulaen tanssiessaan:

    Taidan, taidan tanssia,
    sekä vissist veisata:
    lämmin käsi, lämmin jalka,
    lämmin kaikki muu ihoni;
    onpa voimaa säärissäni,
    käsivarsissa väkeä!

Paikalleen päästyä alkoivat tytöt laulaa:

    Tolja sä kopia sulho,
    tule meille tanssimaan!
    Mä annan sulle nuoren sulhon,
    nuoren sulhon, sulkkusängyn.

Pojat tanssivat rinnakkain etuperin tyttöjen luokse ja sieltä
takaperin paikallensa laulaen:

    Taidan, taidan tanssia,
    sekä vissist veisata jne.

Näin pitkitettiin tanssia ja laulua vuoroin tytöt ja vuoroin pojat
siksi, kunnes jokaisen puolesta oli laulettu ja tanssittu.

-- Nyt saamme käydä jotain istumaleikkiä, kun olemme koko illan
hyppineet, virkkoi Tinnon Martti.

-- Käymme panttileikkiä ja Tinnon Martti saa olla panttien kokoojana,
ehdotteli Tolja.

Siihen suostuivat kaikki ja koko leikkirahvas istautui penkeille
ympäri tupaa. Martti otti rahin, jolle istausi keskelle nuorisoa, ja
sanoi:

    Sarvet, sarvet, lehmän sarvet

nostaen kätensä ylös. Toiset nostivat myös kätensä, vaan Tolja ei
hoksannut niin pian nostaa käsiään. No, ei muuta kuin Toljan täytyi
antaa pantiksi piippunsa, jonka Martti pisti hattuunsa. Sitten Martti
taas sanoi:

    Sarvet, sarvet, hevosen sarvet

ja nosti kätensä pystyyn. Lippolan Juhana ja Niemelän Kaisa, jotka
istuivat vierekkäin ja keskenään kuiskailivat, eivät huomannetkaan
mikä oli puheena, vaan ajattelematta nostivat kätensä.

-- Onkos hevosellakin sarvet, koska Juhana ja Kaisa nostivat kätensä?
Pantti pois, hyvät ystävät, ei muu auta, huusi Martti.

Juhana antoi vyönsä ja Kaisa kampansa ja Martti korjasi ne hattuunsa.

Näin pitkitettiin panttien ottoa siksi, kunnes kaikki kotieläimet oli
lueteltu.

Kun ei tällä tavoin karttunut pantteja kylliksi Martin mielestä, otti
hän toisen keinon pantteja kootaksensa. Hän alkoi laulaa istuessaan:

    Aatamill oli seitsemän lasta,
    seitsemän eli kahdeksan;
    ei he tienneet mitä he tekivät,
    niin he tekivät, näin he tekivät
    Aatamin lapset kaikki,

ja nousi nyt äkkiä seisomaan. Toiset nousivat myöskin jokainen ylös,
vaan Niemelän Simo jäi jäljemmäksi istumaan ja hänen täytyi antaa
pantti. Sitten lauloi Martti saman laulun uudestaan ja kävi yhtäkkiä
kyykkysilleen. Kuka ei kerennyt heti niin tehdä, sen täytyi antaa
pantti.

Aikansa näin erilaisilla ruumiinliikkeillä pantteja koottuansa katsoi
Martti hattuunsa ja sanoi:

-- Ei vielä piisaa, pannaanpas uudet keinot liikkeelle.

Sitten hän sytytti päretikun, käänsi palavan pään ylöspäin, antoi sen
Toljalle ja sanoi:

-- Sinun tulee pitää tätä tikkua kädessäsi niin kauan, että ennätät
sanoa:

    Niks, naks repo kuoli,
    kuka nahasta rahan maksaa?

Anna se sitten vierimmäisellesi ja hän tehköön samaten ja antakoon
seuraavalle. Kenen käteen tuli sammuu, hän antakoon pantin.

Tuli sammui Lahtelan Jaakon käteen ja hän antoi pantin. Jaakko
sytytti uudestaan tikun palamaan, antoi sen Mäkelän Vapulle ja sanoi:

-- Sinun tulee sanoa yhdessä hengenvedossa:

    Hattulan pappilan
    apupapin papupata
    pankolla pauhaa.

Jos erehdyt sanoessasi tahi tuli sammuu sinun käteesi, niin pantti
pois. Anna sitten viereisellesi ja hän tehköön samaten. Tuli sammui
Juotun Juopin käteen hänen väärin sanoessaan. Kun Martin hattu tuli
pantteja täyteen, niin hän pyysi toisen hatun, johon pani uusia
pantteja. Sitten hän sytytti päretikun, antoi sen Tinnon nuorikolle
ja käski sanoa yhdessä hengenvedossa:

    Ruokolahden nuoren lukkarin rukkaset repesivät.

Ken erehtyi sanoessaan, sen täytyi antaa pantti, samaten sen, jonka
käteen tuli sammui. Vihdoin määräsi Martti sanottavaksi:

    Reslareki, reslareen liisteet.

Se tuotti monta panttia, kun viimeinen sana sukkelaan sanoessa
usealta meni väärin. Vihdoin kun pantteja kylliksi kertyi,
lopetettiin panttien otto. Sitten alkoi Martti niitä jaella kutsuen
Toljan määräämään ansiotyöt, joilla pantti saatiin takaisin. Martti
otti hatusta pantin, antoi sen Toljalle, joka nosti sen korkealle
kaikkein nähtäväksi ja määräsi ansiotyön. Ensimmäiseksi antoi Martti
Toljalle vyön, jonka Tolja nosti korkealle ja sanoi:

-- Joka tuntee ja tunnustaa tämän omakseen, hänen täytyy sanoa kolme
totta ja kolme valetta.

-- Se on minun, virkkoi Lippolan Juhana. Vähän aikaa mietittyään hän
lausui:

Miehelään on neidon mieli, naisen mieli naimisihin, lapsen mieli
leikkimähän.

Poika piili piikasia, havukka kylän kanoja, susi sian porsahia.

-- Mainiosti suoritettu, sanoi Tolja ja antoi pantin Juhanalle.

Sitten Martti antoi vöyliset Toljalle, joka näytti niitä ja sanoi:

-- Kuka tuntee ja tunnustaa nämä omakseen, sen pitää nauraa huohula
valkeaksi.

-- Ne ovat minun, sanoi Tinnon nuorikko, meni uunin luo, otti tuhkaa
liedestä ja viskasi sen nauraen uunin huohulaan, joka siitä tuli
valkeaksi, ja niin hän sai panttinsa pois.

Sen jälkeen seurasi piippu, jonka Tolja tunnusti omakseen, mutta hän
ei kelvannut itselleen määräämään ansiotyötä, vaan Tinnon Martti
käski hänet vetämään kolme hirttä. Tolja suoritti tehtävänsä siten,
että veti otsallaan kolmen seinähirren poikki, ja niin hän sai
panttinsa.

Sitten seurasi kampa, jonka omistaja käskettiin, jos se oli poika
niin tytön kanssa, tahi jos oli tyttö niin pojan kanssa kävelemään
käsikkäin ympäri tuvan kolme kertaa. Kamman tunnusti omakseen
Niemelän Kaisa ja hän otti veljensä aikoen kävellä hänen kanssaan.
Tätä ei Tolja sallinut, vaan käski Kaisan ottaa vieraan pojan. Kaisa
otti heti paikalla ja arvelematta Lippolan Juhanan, jonka kanssa
käveli kolme kertaa tuvan ympäri, ja niin hän sai panttinsa pois.
Samalla tavalla kävi panttien lunastus siksi, kunnes kaikki olivat
saaneet omansa.

-- Nyt voitte vähän aikaa tanssia, sitten saatte nähdä, mitä seuraa,
sanoi Tolja leikkinuorisolle. Sitten jutteli hän vähän aikaa Tinnon
Martin kanssa ja he menivät yhdessä tupaseen, jonne Mattilan Simo
seurasi heitä. Siellä Tolja pukeusi mustaan viittaan. Ison tyynyn
hän sijoitti vatsallensa ja sitoi sen vyöllä kiinni. Näin hän
näytti paksuvatsaiselle. Elohurstista laitettiin kappa selkään ja
paperista lipero leuan alle. Martti ja Simo tulivat edeltäpäin tupaan
ja käskivät nuorison lakata tanssista sanoen kohta papin tulevan
saarnaamaan. Heti kuuluikin kopina porstuasta ja Simo lukkarina alkoi
laulaa saarnavärssyä toisten keralla:

    Meidän pappi paaravatsa,
    hoi koleena!
    Kirkkoherra kirkaspöksy,
    hoi koleena!

Tämän laulun aikana nousi papiksi pukeutunut Tolja uunille, pani
kirjansa uunin patsaan päähän, rykäisi pari kertaa, katsahti
ympärilleen ja alkoi saarnata paukuttaa koko pitkän, runopukuun
puetun saarnan jokseenkin viatonta sisältöä. Eikä sitä ollenkaan
käsitetty kirkonmenon pilkkana, vaikka kenties joku arkatuntoinen
nykyään olisi valmis sen siltä kannalta ottamaan. Vaikka runossa
olikin moniaat kyllä sukkelat käänteet, jätämme sen sen tähden
painamatta.

Tinnon Martti joka oli olevinaan suntio, nousi saarnan loputtua uunin
rinnan penkille ja ojensi paperilapun Toljalle, joka sitä vähän aikaa
katseltuaan alkoi lukea:

    Terveenä kun olla saamme,
    sairaita myös muistakaamme:
    joista Auno Anolasta
    sairastaapi rakkaudesta jne.

Lopuksi hän lausui:

    Naimisiin aikovat:
    Sinä ja minä,
    Liitosen Liisa,
    ja Kaurasen Kaisa,
    Paavolan Pentti
    ja Aution Antti,
    Aholan Auno
    ja Kokkolan Kauno.

    Onni olkoon kaikill heill,
    jotka käyvät naimateill.
    Konttieukot kuolkoot pois,
    ettei nuorten tiellä ois.

Kuuloitus:

Herra vallesmanni tietää antaa näin: että hollikyytiä tulee seisomaan
ensi lauantaina, joka on se 31 päivä sisäll olevaa joulukuuta,
niinkuin seuraa:

    Matti Muikkulainen Nipukkaniemeen yhell hevosell,
    Tuomas Työntäjäinen Vermalahteen kaheli hevosell ja
    Antti Alkajainen Kainalon keskievariin yhell hevosell.

Tämän jälkeen laulettiin seuraava:

    Viimeiseksi pyytäisin isännältä lupaa
    kokoontua huomenna tähän tupaan
    pitämään pikkuinen leikki,
    sekä Mari, Helka ja Heikki,
    Pekka, Pärtty, Lauri ja Liisa:
    kyllä meillä väkeä piisaa?

Tähän vastasi Tinnon Martti:

    Terve tultuanne tänne,
    ootte vasta, niinkuin ennen.

Tämän perästä vielä tanssittiin ja leikittiin muita leikkejä. Vihdoin
lähtöringin tanssittuaan leikkinuoriso hajosi kukin kotiinsa.



Neljäs joulupäivä eli lastenpäivä eli viimeispyhä


    Sisältö: Hiirisillä olo. Sikasilla olo. Seulanjuoksu. Parisilla
    olo. Neito kammiossa. Vanhan joulun loppu.

Jo ani varhain lastenpäivän aamuna teki lautamies lähtöä Törmälään,
jonne lukkari ja suntio jo illalla olivat menneet, kun yhtäkkiä tulla
tupsahti taloon vieraita kolmella hevosella: Holttolan kirkonmies
emäntineen (lautamiehen appi ja anoppi) sekä lautamiehen lankomiehet,
Saarelan ja Kalpiin isännät emäntineen, ja niin keskeytyi lautamiehen
Törmälään meno. Vieraat otettiin sydämellisesti vastaan. Syödessä
sanoi Savolais-ukko vastatulleille vieraille leikillään:

-- Mikä teitä nyt tänne kannusti, kun ette tulleet oikeaan aikaan?
Toissa päivänä oli oikea Tahvana, eilen Lantus-Tahvana, vaan tänä
päivänä ei enää ole mikään Tahvana.

-- Emme me tahvananajoon tulleetkaan, vaan tulimme
joulutervehdykselle, vastasi Holttolan kirkonmies.

-- Se lienee toista vettä taarille, sanoi Savolais-ukko.

Päivän tultua, kun murkina oli syöty, sanoi Savolais-ukko toisille
vieraille:

-- Ei tässä leikittä leipää saa syödä, vaan täytyy tässä jotain
leikkiä pitää. Ei joulua ole joka päivä eikä toisin päivin
pääsiäistä. Eilen vedimme sudennuottaa ja olimme paistisilla; käydään
nyt vaikka hiirisille.

Tähän suostuttiin, ja talonväki sekä vieraat istaantuivat
lattialle yhteen piiriin. Mauno-setä otti verkkokerän, jonka antoi
Savolais-ukolle käyden itse piirin sisälle kissaksi. Savolais-ukko
viskasi hiiren (verkkokerän) Holttolan emännälle, joka sen taas
puolestaan viskasi miehellensä. Mauno-setä kissana tavoitti kyllä
kaapata hiirtä kiinni, mutta kun hän yhdestä kohden tavoitti, oli
hiiri jo kekkinyt (vierinyt) toiseen paikkaan. Viimein hän onnistui
tapaamaan sen ukko-Laurin edestä. Nyt täytyi ukko-Laurin käydä
kissaksi. Kaikki rehahtivat nauramaan, kun ukko-Lauri röymi köntyröi
lattialla tavoitellen hiirtä. Mutta hän olikin siinä onnellisempi
kuin olisi kukaan voinut uskoakaan. Mattilan isäntä näet aukaisi
oven ja tuli tupaan. Kaikki katsastivat tulijata, ja ukko-Lauri
kaappasi sillä aikaa hiiren Saarelan emännän edestä, jonka täytyi
käydä kissaksi. Mattilan isäntä kutsuttiin myös leikkiin. Hän istausi
piiriin ja alkoi laulaa nuorten siihen osaa ottaessa:

    Juokse, juokse hiiri,
    ettei kissa miiri
    sua saavuttais.
    Älä pelkää mennä,
    mutta juosta lennä,
    ettei kissa sais.

    Etsi pieni rako,
    jonne menet pakoon
    kissan kynsiä:
    ei hän sua säästä
    eikä poies päästä,
    hän on ynsiä.

    Kissa peto häijy
    aina sua väijyy,
    pyytää surmata.
    Vaikka olet arka,
    niskaasi hän karkaa,
    tahtoo murhata.

    Ole varovainen,
    eläin pikkarainen.
    Älä nakerra
    lihaa eikä leipää,
    älä myöskään reikää
    salvoon kaverra.

-- Kah, mistäs sinä olet sellaisen laulun saanut, jota ei kukaan
vanha osaa laulaa, ainoastaan nuoret? kysyi Kalpiin isäntä.

-- Meidän lapsilta minä sen opin, kun he laulavat sitä melkein joka
päivä, vastasi Mattilan isäntä.

Aikansa leikittyään ukkomiehet nousivat ryypiskelemään ja
tupakoimaan; nuoret vielä jatkoivat leikkiä kauemmin.

-- Minä läksin kutsumaan sekä tämän talon isäntää kuin myöskin
kaikkia vieraita meille päivälliselle, tehkää niin hyvin ja älkää
kutsua ylenkatsoko, sanoi Mattilan isäntä.

-- Mutta meitä on niin paljon, kun on kuudesta eri talosta
vieraitakin, vastasi Savolais-ukko.

-- Se ei tee mitään; sen hauskempi, mitä enempi, virkkoi Mattilan
isäntä.

Vähän esteltyään menivät kumminkin kaikki vieraat sekä talon isäntä
emäntineen Mattilaan päivälliselle ja palasivat sieltä vasta
iltahämärissä, ja uudetkin vieraat jäivät taloon yöksi. Heidän
tullessaan Mattilasta oli talonväki ynnä naapurin nuoriso sikasilla
Niemelässä. No ei muuta kuin suurennettiin piiri ja vastatulleet
kävivät yhteen leikkiin. Yrjö sattui silloin olemaan sikana piirin
sisässä. Hän koetteli tunkeilla ulos piiristä, mutta piirissäolijat
seisoivat niin liki toisiaan, ettei siitä ollut helppo päästä pois.
Piirissäolijat lauloivat:

    Huis sika metsään,
    ole kaiken kesää,
    tule jouluks kotiin:
    tuo puolaa tullessas
    punaisesssa pussissa,
    sinisessä silkissä,
    koriassa kontissa
    vaskisessa vadissa,
    kultaisessa kupissa,
    maalatussa maljassa.
    Saisit lapset syödäkseen,
    marjahuttuu keittääkseen,
    marjaviinaa juodakseen.

Vihdoin Yrjö sattui Saarelan isännältä pääsemään piiristä ulos,
ja Saarelan isännän täytyi käydä siaksi. Häntä ahdistettiin ulos
piiristä ja laulettiin sama laulu kuin Yrjönkin sikana ollessa.
Leikkiä pitkitettiin siksi kunnes käytiin illalliselle. Illallisen
perästä kävivät vanhemmat ihmiset makaamaan, vaan nuoremmat läksivät
joululeikkiin Tinnoon.

Leikkipaikassa leikittiin jo ennen kerrotuita leikkejä. Tavallisesti
aloitettiin joululeikit aina vastakkaistanssilla; sitten seurasi
piiritanssi ja sen perästä muita leikkejä, joskus, mutta ei aina,
siinä järjestyksessä kuin minä olen kertonut. Järjestys riippui
kokonaan johtajasta. Niinpä nytkin viimeispyhäiltana otettiin muiden
leikkien ohessa myöskin seulanjuoksu.

-- Käydäänpäs nyt seulanjuoksua, ehdotteli Tinnon Martti. Minä käyn
oikeaan ja akkarapukkani käyköön vasempaan päähän. Vaan pienemmät
tytöt ja pojat pysykööt poissa. Kenen kädet laukeavat, se pääsee
leikistä pois.

Nuoriso kävi seisomaan, tyttö pojan ja poika tytön viereen, ottaen
toisiaan käsistä kiinni. Kun kaikki oli valmiina, alkoi Martti
tanssien mennä oikean rintaman sivua ja hänen viereisensä seurasivat
häntä järjestyksessä. He kulkivat hyppien koko kaarteen rintaman
etupuolitse laulaen:

    Tilli lilli likkasii,
    tilli puna poski:
    kyllä näyttäät nätille,
    vaan ei oo lupa koskii.

Kun Martti pääsi nuorikkonsa kohdalle rivin päähän, nostivat
nuorikko ja hänen viereisensä Tolja kätensä ylös, luullen Martin,
kuten tavallisesti tapana oli, menevän heidän käsiensä alaitse,
vaan Marttipa ei siitä mennytkään, mutta pujahti tuvan ovesta
ulos, ja koko leikkirahvas pitäen lujasti toistensa käsistä kiinni
seurasi häntä järjestyksessä. He juoksivat tanhuanpuolimmaisesta
porstuanovesta ulos, ympäri tuvan ja tulivat pihanpuolimmaisesta
porstuanovesta takaisin ja asettuivat tuvassa entiseen asemaansa. Nyt
vasta Martti teki kierteen uudestaan ja meni nuorikkonsa ja Toljan
käsien alaitse ja kiersi koko kaarteen takapuolitse paikallensa.

Nuorikko alkoi vuorostaan tanssia oman rintamansa sivuitse ja laulaa:

    Nyt tuleepi meitin vuoro
    talla, ralla, ralla,
    kuin kylälle kyydin vuoro,
    talla, ralla, ralla.

Koko kaarteen etupuolitse kierrettyään he tulivat Martin luokse, joka
viereisensä Lahtelan Liisan kanssa nosti kätensä. Siitä nuorikko ynnä
häntä seuraava nuoriso meni kaarteen taitse takapuolitse paikalleen.

Nyt kävivät Martti ja hänen nuorikkonsa kaarteen ulkopuolelle
seisomaan ja Liisa johdatti joukkoa samaten kuin Marttikin pujahtaen
Toljan ja hänen viereisensä tytön käsien alaitse. Tolja taasen
vuorostaan meni samalla tavalla Liisan ja hänen viereisensä pojan
käsien alaitse. Sitten kävivät Tolja ja Liisa kaarteesta ulkopuolelle
seisomaan, Tolja nuorikon ja Liisa Toljan eteen.

Kaarteen päihin jääneet johtivat taas vuorostaan joukkoa, samaten
kuin edellisetkin, ja kävivät sitten ennen päässeiden luokse jonoon.
Tällä tavalla jono kasvoi kasvamistaan ja kaarre väheni vähenemistään
siksi, kunnes kaikki vihdoin tulivat samaan jonoon, poika tytön
ja tyttö pojan viereen. Mäkelän Vappu jäi viimeiseksi kaarteesta
yksinään jäljelle.

Nyt järjestettiin jono keskelle lattiaa ja Vappu, tullen Lippolan
Juhanan eteen, joka seisoi jonon etupäässä, sanoi:

-- Hyvää iltaa!

-- Siinä on silta, jos tahdot, niin tallaa päälle, sanoi Juhana ja
kysäisi samalla:

-- Mitä kuuluu?

-- Takaa tuulee, eestä löyhöttää, vastasi Vappu.

-- Mitäs läksit? kysäisi taas Juhana, johon Vappu vastasi:

    Kävin minä, kun kävinkin
    siemeniä seulomahan.
    Seula suljahti kädestä,
    läksi villi vieremähän.
    Sitä olen etsinnynnä,
    kysellyt kylä kylältä,
    vaan en ole löytänynnä

Tähän vastasi Juhana:

    Seulas kekki keikutteli
    meidän ovesta sisälle.
    Meidän ehtoisa emäntä
    keksi seulan kekkiväisen.
    Otti seulan sylihinsä
    perämaalta, penkin alta,
    taikinapytyn takanta.
    Seulan seinälle asetti
    naulaan peräkammarihin.
    Käyös sieltä katsomahan.

Vappu meni jonon toiseen päähän, jossa Tinnon Martti oli seulana.
Päästyään Martin luo tavoitti Vappu häntä kiinni, vaan Martti lähti
juoksemaan jonon ympäri minkä ennätti ja Vappu kipaisi perästä. Näin
juostiin jonon ympäri aika vauhtia, eikä Vappu saavuttanut Marttia,
vaikka kaiken voimansa pani liikkeelle. Vihdoin keksi Vappu keinon:
hän pyörähti ympäri, juoksi Martille vastaan ja otti hänet syliinsä.
Vappu kävi Juhanan eteen jonon etupäähän. Martti rupesi seulan
etsijäksi ja hänen nuorikkonsa jonon toisessa päässä oli seulana.
Martti kysyi ja Vappu vastasi edellä kerrotulla tavalla. Sitten läksi
Martti tavoittamaan nuorikkoansa, joka juosta vitmasi edellä minkä
vain ennätti. Näin pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes jokainen oli
sekä seulana että seulan hakijana.

-- Kaikkihan tässä jalat herpoavat (väsyyvät), käydään nyt jotain
istumaleikkiä, sanoi Tinnon nuorikko.

-- Käydään parisille, ehdotteli Tolja.

Siihen suostuivat kaikki, ja pojat valitsivat parikseen sen tytön,
jonka kukin halusi. Sitten käytiin penkille istumaan tyttö pojan ja
poika tytön viereen.

Tolja otti naulasta vyön, jonka hän punoi letiksi ja tuli Mattilan
Simon luokse, joka istui Tinnon nuorikon vieressä. Tinnon Martti
seurasi Toljaa palava kynttilä kädessä.

-- Haluatko vaihtaa? kysyi Tolja.

-- Nyt on Simo sillä päällä, se myöpi ja vaihtaa, vastasi Simo.

-- Kuinka paljon pitää välirahaa olla? kysyi Tolja.

-- Kuusi markkaa, vastasi Simo ja ojensi kätensä.

Tolja löi letillä Simon kämmenelle kuusi kertaa. Martti näytti tulta
ja kävi ympäri koko leikkinuorison sanoen:

-- Meillä on ja annetaan, jos loppuu niin lainataan; valitse parasta.

Simo katseli vähän aikaa, meni Lippolan Juhanan luo, joka istui
Niemelän Kaisan vieressä, ja otti Juhanan kädestä kiinni. Mitään
virkkamatta Juhana nousi ja meni nuorikon viereen istumaan. Simo
istausi Kaisan viereen. Martti ja Tolja seurasivat Juhanaa, jolta
kysyivät:

-- Tahdotkos vaihtaa?

-- Jospa häntä vaihtaisi, vastasi Juhana ojentaen kätensä. Minä
tahdon viisi markkaa väliä.

Tolja löi Juhanan kämmenelle viisi kertaa ja Juhana meni jälleen
entiselle paikalleen, otti Simon kädestä ja Simon täytyi nousta.
Juhana kävi Kaisan viereen istumaan.

-- Peri hyvä maa omasi, nuorikko sanoi nauraen Simolle.

-- Siltä se näyttää, vastasi Simo ja kävi nuorikon viereen istumaan.

-- Vieläkös Simo vaihtaa? kysyi Tolja.

-- Enkä vaihdakaan enää, vastasi Simo.

-- Näytä sitten rakkautesi, käski Tolja.

Simo laski kätensä nuorikon kaulaan ja sillä se oli tehty. Tolja
ja Martti menivät Juosun Juopin luokse, joka istui Niemelän Sohvin
vieressä. Juoppi sanoi vaihtavansa ja laittoi Lippolan Juhanan
Kaisan vierestä Sohvin viereen. Juhana taas puolestaan vaihtoi ja
meni Kaisan viereen uudestaan. Nyt punastui Kaisa ja kuiskasi jotain
Juhanalle korvaan.

Kun toiset pojat näkivät, että Juhana niin mielellään tahtoi istua
Kaisan vieressä, he vaihtoivat ja ajoivat Juhanan pois. Kun Kaisa oli
Juhanalle kuiskannut, ei hän enää mennytkään Kaisan viereen, vaan
istui missä sattui.

Tolja ja Martti kävivät pari parilta rivin loppuun asti. Kun pojat
olivat kyllikseen vaihdelleet, tuli sitten tyttöjen vuoro vaihtaa.
Tinnon nuorikko aloitti. Kaisa ei mennytkään Juhanan viereen koko
vaihtoaikana, vaan istausi Sikasen Martin viereen rivin päähän. Kun
kaikki olivat vaihtaneet ja Kaisa oli viimeinen vaihtaja, niin hän
meni silloin vasta Juhanan viereen ja jäikin siihen istumaan.

Kun vaihteleminen oli päättynyt, Martti istausi nuorikkonsa viereen,
otti kukkarostaan pienen rahan, pani sen huuliensa väliin ja käski
nuorikkonsa ottaa sen suullansa, jonka toinen tekikin ja antoi
sen taas viereisellensä pojalle samalla tavalla. Martti ja Tolja
seurasivat rahan kulkua kynttilän kanssa. Ken episteli ottaa rahaa,
se sai lettiä. Kaisa ensin vähän epakoisi, vaan kun näki letin jo
ojennettuna, otti sukkelaan rahan Juhanan suusta ja niin antoi
ensimmäisen muiskun sulhasellensa. Kun raha oli koko rivin kulkenut
päästä päähän, päättyi parisilla olo.

-- Nyt saatte vähän aikaa tanssia, sitten otamme taas uudet leikit,
sanoi Tinnon Martti.

Sillä aikaa kun nuoriso huvitteli itseään tanssilla, Martti ja Tolja
pystyttivät puut peränurkkaan ja laittoivat hurstista kammion, johon
jätettiin pikkuinen ikkuna. Kaikki reilaan saatuaan sanoi Tolja:

-- Kenellä naisista on kimein ääni itkeä, se käyköön neidoksi kammion.

Naiset tuumailivat vähän aikaa keskenään ja sanoivat sitten:

-- Mäkelän Vappu käypi neidoksi kammioon; mutta te saatte määrätä
muut toimitusmiehet.

Tolja määräsi Tinnon Martin isäksi, hänen nuorikkonsa emoksi,
Lahtelan Martin veikoksi, Perätalon Riitan siskoksi, Juosun Juopin
sedäksi, Mattilan Aunon tädiksi, Mattilan Simon enoksi ja Lippolan
Juhanan sulhoksi. Törmälän Mikko pääsi linnan voudiksi ja Tolja
sitten kävi linnan päälliköksi ja istuutui pöydän päähän. Vouti sai
ehdotella ja toimitella päällikön käskyjä. Neidon sukulaisista käveli
kukin vuoronsa "pitkin meren rantaa" (uunin rinnan väliä). Laulettiin:

            Neito istuu kammiossa,
            itkee ja huokaa;
            näki isänsä kävelevän
            pitkin meren rantaa.

    Neito:
            Hyvä isä, rakas isä
            lunasta mua täältä!

    Isä:
            Millä mä sun lunastan,
            kun on vähän varaa?

    Neito:
            Onhan sulla kolme ruunaa:
            pane paras pantiksi.

    Isä:    Ennen mä luovun tyttärestäin,
            ennen kuin parhaasta ruunastain.

            Neito istuu kammiossa,
            itkee ja huokaa,
            näki emonsa kävelevän
            pitkin meren rantaa.

    Neito:
            Hyvä emo, rakas emo,
            lunasta mua täältä!

    Emo:
            Millä mä sun lunastan,
            kun on vähän varaa?

    Neito:
            Onhan sulla kolme lehmää:
            pane paras pantiksi.

    Emo:
            Ennen mä luovun tyttärestäin,
            ennen kuin parhaasta lehmästäin.

            Neito istuu kammiossa,
            itkee ja huokaa,
            näki veljensä kävelevän
            pitkin meren rantaa.

    Neito:
            Hyvä veikko, rakas veikko,
            lunasta mua täältä!

    Veikko:
            Millä mä sun lunastan,
            kun ei ole varaa?

    Neito:
            Onhan sulla kolme miekkaa:
            pane paras pantiksi!

    Veikko:
            Ennen mä luovun siskostani,
            ennen kuin parhaasta miekastani.

            Neito istuu kammiossa,
            itkee ja huokaa;
            näki siskonsa kävelevän
            pitkin meren rantaa.

    Neito:
            Hyvä sisko, rakas sisko,
            lunasta mua täältä!

    Sisko:
            Millä mä sun lunastan,
            kun ei ole varaa?

    Neito:
            Onhan sulla kolmet silkit:
            pane paraat pantiksi.

    Sisko:
            Ennen mä luovun siskostani,
            ennen kuin parhaista silkeistäni.

            Neito istuu kammiossa,
            itkee ja huokaa;
            näki setänsä kävelevän
            pitkin meren rantaa.

    Neito:
            Hyvä setä, rakas setä,
            lunasta mua täältä!

    Setä:
            Millä mä sun lunastan,
            kun ei ole varaa?

    Neito:
            Onhan sulla kolme sikaa:
            pane paras pantiksi!

    Setä:   Ennen mä luovun veljeni tytöstä
            ennen kuin parhaasta siastani.

            Neito istuu kammiossa,
            itkee ja huokaa;
            näki tätinsä kävelevän
            pitkin meren rantaa.

    Neito:
            Hyvä täti, rakas täti,
            lunasta mua täältä!

    Täti:
            Millä mä sun lunastan,
            kun ei ole varaa!

    Neito:
            Onhan sulla kolme uuhta:
            pane paras pantiksi.

    Täti:
            Ennen mä luovun neidostani,
            ennen kuin parhaasta uuhestani.

            Neito istuu kammiossa,
            itkee ja huokaa;
            näki enonsa kävelevän
            pitkin meren rantaa.

    Neito:
            Hyvä eno, rakas eno,
            lunasta mua täältä!

    Eno:
            Millä mä sun lunastan,
            kun ei ole varaa?

    Neito:
            Onhan sulla kolme laivaa:
            pane paras pantiksi.

    Eno:
            Ennen mä luovun siskoni tytöstä,
            ennen kuin parhaasta laivastani.

            Neito istuu kammiossa,
            itkee ja huokaa,
            näki sulhonsa kävelevän
            pitkin meren rantaa.

    Neito:
            Hyvä sulho, rakas sulho,
            lunasta mua täältä!

    Sulho:
            Kyllä mä sun lunastan,
            jos vaan onpi varaa.

    Neito:
            Onhan sulla kolme kontua,
            pane paras pantiksi.

    Sulho:
            Ennen mä luovun kaikesta muusta,
            ennen kuin armaasta neidostani.

Nyt sulho meni kammion ikkunan alle. Hänelle neito kertoi kovan
kohtalonsa:

    Kun minua käskettihin
    kaupuksille kaupunkihin,
    niin mä sousin suotuisasti
    venosella pienoisella,
    kuutilla kuparisella
    noilla vienoilla vesillä,
    lakkapäillä lainehilla,
    saavuttaa tämän sataman.

    Tuli vouti vonkanokka,
    kierosilmä, kelkkavatsa,
    tahtoi mua taivutella,
    otti kiinni olkapäistä,
    kaappoi kainaloisistani.
    Minä huusin huikeasti
    kohti kurkkuuni kovasti,
    jotta kaiku kauas kuului
    itse linnan isännälle.
    Kohta juoksi jalo herra,
    saapui tuonne satamahan.
    Tälle vouti vänkänokka,
    valehteli vaivattava
    omin luvin ottaneeni
    ryytimaasta marjasia.

    Minä puhuin puolestani
    sekä selvitin asiat,
    vaan ei uskottu minua,
    annettu ei oikeutta.
    Tänne minut teljettihin
    niin kuin varas, vangittihin.

    Käi (kävi) isoni, käi emoni
    kävi kaikki mun sukuni
    katsomassa, kuulemassa
    minun kurjan kujerrusta,
    vajavaisen valitusta;
    vaan ei auttaneet minua,
    ei luvanneet lunnahia.
    Vasta sinä sulo sulho,
    oma armas Anttiseni
    kuulit kultas kujerruksen,
    vastaan otit valituksen
    ja lupasit lunnahaksi
    antaa kolme kontuasi.

    Käy nyt linnan kartanohon
    itse isännän puheille:
    selittele seikat kaikki,
    lupaa lunnaat suoritella.

    Kuules sulo sulhaseni,
    armas oma Anttiseni!
    Älä heitä herttaistasi,
    auttamatta armastasi,
    vaikka menkööt maat ja mannut,
    maat ja mannut, kodit, konnut:
    onhan meillä oiva kädet,
    terve ruumis työskennellä.
    Minä pyydän puolestani
    hyvyyttäsi hautaan asti
    aina palkita paraiten.

Tähän sulho vastasi vakuuttaen:

    Älä kultani kujerra,
    älä mieltäni murenna!
    Sen mä tehnen, minkä voinen
    sinun pääsi päästimeksi,
    henkesi lunastimeksi.
    Jos ei ensin raha riitä,
    sitten vasta muu varasto.
    En mä heitä herttaistani
    enkä luovu linnustani,
    vaikka menis maat ja mannut,
    maat ja mannut, kodit, konnut.

Näillä sanoin läksi sulho linnan isännän pakinoille. Sillä aikaa
neito toivotteli:

    Kostonpäivä koitukohon,
    maksun aika auetkohon
    tuolta taivahan navalta,
    yliseltä ilman päältä
    isolleni, emolleni,
    veikolleni, siskolleni,
    sedälleni, tädilleni,
    enolleni, sulholleni.
    Iso heitti, emo heitti,
    heitti muu sukuni suuri:
    vaan ei heitä herttaseni,
    hylkää oma ystäväni.

    Isän ruunat uupukoot
    parhaan touon aikana.
    Emon lehmät ehtykööt
    parhaan maidon aikana.
    Veikon miekat katketkoot
    parhaan sodan aikana.
    Siskon silkit revetkööt
    parhaan nainta-aikana.
    Sedän siat susi syököön
    parhaan tappoaikana.
    Tädin uuhet uhveltukoot (nääntykööt)
    parhaan villa-aikana.
    Enon laivat hukkukoot
    parhaan purjeaikana.
    Sulhon konnut kasvakoot
    täyden joka aikana.
    Sulhon toiveet toteutukoot,
    menestykööt mielin määrin
    aina joka aikana!

Heti kun neito oli puheensa päättänyt, tuli vouti, aukaisi kammion
oven ja käski neidon tulla linnan isännän eteen. Täällä asia
tutkittiin ja neito kertoi samat sanat kuin hän oli sulholleen
kertonut. Linnan isäntä julisti neidon vapaaksi ja määräsi voudin
vangittavaksi lausuen:

    Tämän seikan selvillensä
    olen tullut tietämähän:
    syy on voudin Ventolaisen,
    kun hän kurja koetteli
    viekotella viatonta.
    Siksi hänet heitettäköön,
    tuonne kurja työnnettäköön
    kammottavaan kammiohon,
    jossa neittä kiusaeli,
    moisen miehen morsianta.

Kohta otettiin vouti kiinni ja vietiin kammioon. Sulho ja neito
kiittelivät linnan isäntää, sanoivat jäähyväiset ja läksivät käsi
kädessä kotiinsa. Siihen päättyivät tämän illan leikit.

Seuraavana aamuna, joka oli ensimmäinen arki, läksivät toiset vieraat
kotiinsa Niemelästä. Heille emäntä pani tuomisiksi piirakoita,
ohrasia ja voita. Vasta päivällisen jälkeen läksivät jouluvieraat
kotiinsa. Niin kauan kuin vieraat olivat talossa, eivät miehet vielä
mihinkään jokapäiväisiin tehtäviin ryhtyneet; ainoastaan naiset
neuloivat ja nastasivat. Missä talossa ei jouluvieraita ollut, siellä
ajettiin joulupahnat murkinan aikana ja alettiin joka-aikaisia
askareita toimitella. Aattolohko varistettiin murkinaksi ja se
syötiin jokapäiväisen (kauraisen) leivän kanssa. Joululeivät, jotka
olivat koko joulupyhät olleet suurella pöydällä, vietiin viljasalvoon
aittaan. Sieltä ne vasta touonalkajaisissa otettiin ja syötiin.
Niemelässä alettiin vasta arkisia töitä toimitella vierasten pois
lähdettyä, jolloin joulupahnat korjattiin ja "joulu ajettiin tuvasta
ulos". Joulumurut korjasi emäntä pieneen pussiin, jonka pani omaan
talteensa. -- Koko jouluna ei pöydältä viety leipämuruja minnekään,
vaan ne pyyhittiin joululeipäin alle, josta ne vasta korjattiin
silloin kun joululeivätkin. Näitä muruja annettiin eläimille
touonalkajaisissa. -- Sillä tavoin tuli joulua kestämään Niemelässä
sekä toisissakin taloissa lähes viisi päivää. "Ken kyllin kesällä
kyntää, se jouten joulua pitää, päätäkauten pääsiäistä", ja niin sitä
tehtiinkin.



Uusi joulu


    Sisältö: Pienet pyhät. Uudenjoulunvieraat. Tinan valaminen.
    Uudenvuoden taikoja. Tyttöjen unet. Kirkossa käynti.
    Joululeikkejä. Hanhisilla olo. Rahanjuoksu. Läppäysrinki.
    Voutisilla olo.

Uutta joulua ja loppiaista kutsutaan Itä-Suomessa pieniksi pyhiksi.
Vanhaa joulua vietettiin neljä vuorokautta, vaan jos viides päivä
sattui olemaan sunnuntai, niin meni se yhtenä jouluna ja siis
viidentenä joulupäivänä. Uutta joulua vietettiin vain tavallisesti
yksi päivä, mutta jos sunnuntai sattui olemaan seuraavana päivänä,
niin se meni yhdessä möysissä joulun jatkona. Loppiaista vietettiin
myös yksi päivä pääpyhänä, ja sen jälkeinen päivä, Hiiva-Nuuti,
oli jonkinlainen puolipyhä, jolloin ei tavallisimpiin kovempiin
askareihin ryhdytty, toimiteltiin pienempiä käpellyksiä. Oikeastaan
lapsista tuntui Hiiva-Nuuti surujuhlalta, kun se korjasi iloisen
joulun; Sillä Hiiva-Nuutista alkoi sininen talven selkä, jolloin oli
toimeen tultava kauraisella leivällä ja keitoksella; sillä ylellinen
jouluelämä kulutti särpimet, ja mitä jäljelle jäi, ne nautittiin
pyhä- ja juhlapäivinä kotona, sekä miehet talven pitkään rahdin
vedossa. Siitä syystä olikin lapsilla ja nuorisolla mieli paha, olo
apea. Siksi sanottiinkin:

    Hyvä Tuomas joulun tuopi,
    paha Nuuti pois ajaapi.

Niinkuin tunnettua on, rakastivat esi-isämme pitkiä pyhiä ja muita
juhlia. Tämä tapa näyttää olleen yleinen kaikilla Itämaan kansoilla.
Häät ja muut pidot kestivät useampia päiviä. Häiden perästä käytiin
jouluvieraina niillä sukulaisilla, jotka olivat häissä olleet.
Kuinka monta henkeä oli kustakin talosta häissä, niin monta henkeä
tuli häätalosta jouluvieraiksi. Uusille jouluille kutsuttiin talon
tyttäret miehineen (vävyt). He viipyivät kaksi, useasti kolmekin
vuorokautta, jos nim. pyhä sattui olemaan uudenvuoden huomenna.
Kenellä ei ollut nuoria vävyjä tahi jos talonmiehen oli toiseen
paikkaan mentävä uusille jouluille, niin kutsuttiin vävyt vasta
loppiaisena uusille jouluille. Varsin vanhoja tyttäriä ei enää
käytetty uusilla jouluilla kuin ani harvoin nuorempain keralla.

Pieniksi pyhiksi, samoin kuin vanhaksi jouluksikin, leivottiin ja
paistettiin. Ainoastaan olutta ja viinaa varattiin jo joulun alla
niin paljon, että niitä riitti pieniksi pyhiksikin. Oli myös monta
muuta tointa ja varusta, niinkuin esim. kynttilän teko, tuvan pesu
ym., joita ei enää pieniksi pyhiksi huolinut hommata, kun ne oli jo
joulun edellä toimitettu.

Kun Niemelään oli kutsuttu uusille jouluille kolme talon vävyä, niin
täytyi varata enemmän heiniä kotiin sekä paistaa ja leipoa enempi
vierasten varalle. Iltahämärissä tulivat jo vieraat: Mauno-sedän
vävyt Variksen Matti ja Mierolan Rusi molemmat vaimoineen sekä
Mari-ämmän vävy Korjuksen Risto nuorikkonsa kanssa. Heitä otettiin
vastaan, niin kuin jo olemme jouluvieraiden vastaanotosta kertoneet.

Kylvettyä toi ukko-Lauri valinkauhan ynnä koko joukon tinaromua
tupaan. Pöydän vierestä nostettin rahi pankonpäähän ja Mauno-setä
istausi rahille. Kapallinen vettä tuotiin rahille ja kolme
pärettä sytytettiin palamaan. Valinkauhaan pantiin tinaa, joka
sulatettiin pärevalkealla. Tinan sulaksi saatuaan heitti Mauno-setä
sen vesikappaan mainiten heittäessään sen henkilön nimen, jolle
tinaa sulattiin. Tavallisesti sulattiin ensiksi talon vanhimmalle
henkilölle. Niinpä nytkin ensimmäiseksi sulattiin talon vanhalle
emännälle, Kaisa-ämmälle. Tina muodostui aivan pitkulaiseksi. Kun
emäntä otti sen vedestä, oli hän hyvin liikuttunut.

-- Nyt meidän äidillä ei enää ole pitkiä elonpäiviä, kun tina on noin
pitkulaiseksi valahtanut; aivanhan tuo on kuin ruumisarkku, sanoi
isäntä.

Samaa todistivat kaikki. Emäntä mietti vähän aikaa ja sitten hän
lausui:

    Käyköön Herra tahtos jälkeen:
    en pane tähän määrää päälle;
    tiedät tott kumman tarvinnen,
    elää, eli kuolla pois täältä;
    tott minull tapahtuu tahtos perään,
    elän eli käyn kuoleman erään:
    yksi kaikk, omas olen, Kriste. (Vvk. 309:8).

Sen jälkeen valettiin ukko-Laurille, Helka-ämmälle, Mari-ämmälle,
Mauno-sedälle, isännälle jne. jokaiselle ikänsä jälkeen. Kun isännän
tyttärelle Kaisalle valettiin ja tina muodostui räsäiseksi ja ikään
kuin kruunun kaltaiseksi, niin ennustivat kaikki Kaisan joutuvan
naimisiin. Kaisa punastui kuni leppälastu eikä virkkanut sanaakaan.
Hänen sydämensä sykki niin kovasti, että hän luuli vieressään
seisovan Anni-serkkunsa sen kuulevan. Siksi hän pani kätensä
sydämensä päälle ja meni penkille istumaan. Hän tunsi hervotusta
ruumiissaan ja muisti mitä hän oli Lippolan Juhanalle luvannut. Tinan
valamista pitkitettiin niin kauan, että jokaiselle perheenjäsenelle
tuli valetuksi. Sitten valettiin uusijouluvieraille. Kun valettu tina
meni venheen muotoon, se ennusti hyvää kalavuotta, korren tahi tähkän
muoto hyvää viljavuotta jne.

Kun tina oli valettu, tuottiin jouluoljet tupaan ja käytiin
ilalliselle. Syödessään katsahti pieni Jaakko ikkunaan, parkaisi
kovasti ja nousi äitinsä syliin.

-- Mikä sinulla on, lapseni, kun noin parut ja vapiset? kysyi Heti
lapseltaan.

-- Mörkö on tuolla ikkunassa ja katsoo tänne, vastasi Jaakko.

Nyt kaikki kurkistivat ikkunaan katsomaan ja Jaakon isä sanoi:

-- Ei lapseni siellä mitään mörköä ole, se on vain joku toisen talon
poika, joka katsoo meidän perettä niiden länkien lävitse, jotka ovat
olleet kolme kertaa hevosen kaulassa ruumista hautaan viedessä. Jos
hän huomaisi jonkun meistä olevan päätönnä illallista syödessä, niin
se ihminen kuolisi ensi vuonna.

Sen kuultuaan Jaakko koetteli kädellään päätänsä ja sanoi:

-- Paikallaan minun pääni on; en minä suinkaan vielä kuole.

Kaikki rehahtivat nauramaan ja toisetkin lapset koettelivat
kädellään, oliko pää paikallaan vai oliko se poissa. Tämä tietysti
herätti naurua enemmän. Ukko-Lauri oli hyvin vakainen ja sanoi:

-- Käypäs sinä Simo Mattilassa suotta aikojaan tiedustamassa, kuka
meidän ikkunasta kurkisteli, ja huomasiko hän kenenkään olevan
päätönnä.

Simo teki käskyn mukaan. Tultuaan takaisin hän sanoi:

-- Mattilan Aatu sanoi katsoneensa meidän ikkunasta, vaan hänet
huomattiin, ennen kuin hän ennätti tarkastaa joka henkeä, ja siksi ei
hän kerennyt nähdä mitään, vaan hänen täytyi kiiruhtaa pois.

Kun illallinen oli syöty ja ruoka korjattu, tytöt ottivat pöydälle
jääneet pienet luupalaset ja pistivät ne makuutilansa päänalusiin,
että muka näkisivät unta tulevasta sulhostaan.

Kun vuoteet oli tehty ja kaikki päivän askareet toimitettu, menivät
tytöt pihalle koiran haukuntaa kuuntelemaan. Vähän aikaa siellä
oltuaan he kuulivat vihdoin koiran haukunnan Kukkurais-mäeltä päin.
Kohta he riensivät jyväaitan seinähirsiä lukemaan. Ensimmäisen hirren
nimi oli koppa, joka merkitsi köyhää sulhoa; toisen hirren nimi
rasia, merkitsi toimeentulevaa, ja kolmannen nimi arkku, merkitsi
rikasta sulhoa. Rasia sattuikin viimeisen hirren nimeksi, ja tytöt
olivat siihen tyytyväiset.

Mutta ei ilo ilolle tuntuisikaan, jollei sitä saa lähimmäiselle ja
varsinkin hyvälle ystävälle ilmoittaa. Niinpä nämäkin tytöt tiedot
saatuaan riensivät kammariin, jonne Sohvi nouti sisarensa Korjuksen
Marin, nuorikon, jolle he kertoivat kaiken. Mari naurahti ja sanoi:

-- Olispahan rikas tahi köyhä, kunhan vain muuten on mieluinen;
mieheenhän vihitään, mutta ei rikkauteen; sillä

    rikas ei ole aina rikas,
    eikä köyhä aina köyhä.
    Rakas on aina arvollaan.

Jätämme naiset kammariin puhelemaan lempiseikoistaan; me pistäymme
tupaan kuuntelemaan miesten pakinaa, kun he illallisen syötyään
istuvat suuren pöydän ympärillä ja niitä näitä keskenänsä juttelevat.

-- Ei sitä ennen vanhaan näin ristissä käsin istuttu
uudenvuodenaattona, vaan tahdottiin taikatempuilla tiedustella
tulevan vuoden tuloa, pakisi ukko-Lauri. Muistan hyvin, kun
setävainajani ynnä muiden meidän ja toisen talon miesten kanssa
meni Ristitierintaan, jossa kolme tienhaaraa erkanee toisistaan.
Setävainajallani, joka oli talonisäntä ja vanhinta kantaa kylässämme,
oli uuniluuta keralla. Sillä hän teki piirin tienristeyksille ja
me kaikki kävimme piirin sisään. Tämän piirin sisään eivät pahat
henget uskaltaneet tulla. Me heittäysimme pitkällemme kuuntelemaan,
vaan setävainajani seisoi meidän keskellämme ja heilutti uuniluutaa
neljälle ilmansuunnalle. Jos joku meistä kuuli jonkinlaista ratinaa,
niin se merkitsi hyvää viljavuotta. Vaan jos ei mitään kuulunut,
niin silloin oli katovuosi odotettavana. Joskus luulimme kuulevamme
huokauksia ja voihkimisia. Silloin saatiin olla varmat, että joko
sota, rutto tahi joku muu räähkävuosi oli tulossa.

-- Pitivätkö ne merkit aina paikkansa? kysyi Korjuksen Risto.

-- Tiettävästi ne pitivät. Jos joskus ei sattunut käymään luulomme
mukaan, niin ei suinkaan ollut syy siihen merkeissä, vaan meissä
jotka emme kylliksi tarkkaan ja hartaasti merkkejä ja ennustuksia
kuulleet tahi kuunnelleet, vastasi ukko-Lauri.

-- Eikö tämmöiset taikatemput olleet teistä syntiä? kysyi Risto.

-- Eikö mitä, vastasi ukko-Lauri. Ovathan ennen vanhaankin rohveetat
ja muut pyhät miehet tiedustelleet ja ennustelleet tulevaisia asioita.

Risto katsahti Anttiin ja naurahti. Tämän huomasi ukko-Lauri ja sanoi:

-- Kyllä minä tiedän, ettet sinä Risto etkä sinä meidän Antti enempää
kuin Lippolan kirkonmiehen Juhanakaan usko taikatemppuja. Te kun
olitte sen pappilan maisterin koulussa vähän aikaa, niin hän teille
opetti sellaista uutta oppia, jota eivät meidän esi-isämme tunteneet
emmekä mekään tahdo tuntea. Mutta elämä on todellinen koulu, se
opettaa teidät ajan pitkään uskomaan mitä esi-isät ovat uskoneet;
muuten ette tässä elämässä toimeen tule.

Risto ja Antti eivät näin juhla-aattona tahtoneet käydä kiistelemään
vanhan miehen kanssa, semminkin, kun he kokemuksesta jo tiesivät,
ettei peritystä luulosta niin hevillä luovuta, vaan moinen kiista
saattaisi synnyttää eripuraisuutta vanhain ja nuorten välillä. Siksi
he eivät puhuneet mitään, vaan vaikenivat ja kuuntelivat vanhain
tarinoita. Kun iltaa oli jo kulunut pitkälle, niin tehtiin tilat ja
käytiin makaamaan. Mauno-setä laittoi savivatiin yöksi kynttilän
palamaan.

Uuden joulun aamuna ei tarvinnut nousta niin varhain kuin vanhan
joulun aamuna, sillä uutena jouluna ei menty niin varhain kirkkoon
kuin vanhana jouluna. Kukko jo lauloi kolmannen kerran, ja sitten
vasta noustiin.

Kun aamutoimet oli tehty, alettiin tehdä kirkkoon lähtöä. Sillä
välin menivät tytöt kammariin kertomaan näkemiänsä unia toisilleen.
Sinne tuli Korjuksenkin nuorikko. Vanhemmat tytöt kertoivat unensa
ja arvostelivat niiden merkitystä, mutta ne eivät näyttäneet mitään
huomiota herättäneen. Sitten he kyselivät Kaisan unta. Kaisa ensin
vähän episteli, mutta virkkoi viimein:

-- Lippolan Juhana vei meiltä karitsan ja minä itkin sitä.

-- Sinä itse oletkin se karitsa, jonka Juhana viepi, sanoivat toiset
tytöt.

-- Eihän teilläkään entinen haittaa, jos hän vienee jommankumman
teistä, virkkoi Kaisa.

-- Saapi nähdä, mitä merkitystä on Kaisan unella. Minä kun ensimmältä
koettelin kertoa miehelleni untani, niin hän nauroi ja sanoi minulle:
Älä rupea narriksi; sillä joka unia uskoo, hän ajaa tuulta takaa. En
minä voi ihan sentään uskomatta olla, sanoi Korjuksen Mari.

-- Samanlainen uskomaton on Antti veljenikin, todisti Kaisa.

-- Ei taida Lippolan Juhanakaan sen uskovaisempi olla. Viime kesänä
kun kerrottiin, että Lahtelan vasikka on metsän peitossa, niin Juhana
ja meidän Antti tekivät pilkkaa koko asiasta, virkkoi Anni.

Juuri kun tyttöjen pakinat alkoivat päästä leveimmilleen, tultiin
heitä käskemään laittautumaan, jos tahtoivat kirkkoon mennä. Tarinat
saivat jäädä toiseen kertaan ja kirkkoon piti kiirehtiä.

Niemelästä lähdettiin kahdeksalla hevosella kirkkoon niin kuin
vanhana joulunakin. Nuorilla oli kellot ja kalkalot, vaan vanhoilla
ei niitä ollut. Hämärissä päästiin kirkolle.

Kirkonmäellä toivottelivat lukkari, silta- ja jahtivoudit, kirkon- ja
lautamiehet sekä muut herraslehdellä olijat toisilleen hyvän huomenen
ohessa onnellista uuttavuotta. Rahvas kokonaisuudessaan ei tästä
tavasta mitään tiennyt.

Kun jahtivouti tapasi lukkarin, joka oli vanhapoika, niin hän sanoi:

-- Onnellista uuttavuotta, akkavuotta, lapsivuotta.

Tähän lukkari vastasi:

-- Ja minä toivotan sinulle: leskivuotta, läskivuotta, autuasta
armovuotta!

Aamukellon soitua kokoontuivat kaikki pitäjän oltavimmat miehet
sakastiin. Kun rovasti tuli myös sinne, niin kaikki yksituumaisesti
kumarsivat hänelle ja sanoivat yhdestä suusta:

-- Onnellista uuttavuotta, rauhaa ja terveyttä!

Rovasti kumarsi vastaan ja sanoi:

-- Onnellista uuttavuotta teillekin, hyvät ystävät! ja kätteli heitä
kaikkia.

Kirkonmenon aikana pojat tiedustelivat toisiltaan, missä olisi
soveliain paikka illan leikeille. Kukin kyläkunnassaan kuului
tietävän jonkun semmoisen. Varsin pienissä kylissä, joissa ei tyttöjä
ollut kylliksi, ei päätetty pitää leikkejä, vaan pojat tuumivat
tulla johonkin suurempaan kylään ja tuoda parhaat piiat mukanaan;
rasimukset saivat jäädä kotiin makaamaan.

Kirkossa taasen ei mitään niin hartaasti kuunneltu kuin väkiluvun
muutoksia viime vuonna. Varsinkin tytöt ja pojat panivat tarkoin
mieleensä, kuinka monta paria vihittiin avioliittoon viime vuonna.

Kotiin mennessä ajettiin kilpaa samoin kuin vanhana joulunakin.

Päivällisen perästä vanhemmat ihmiset kävivät ruokalevolle, vaan
nuoremmat lukivat kirjaa ja puhelivat päivän tapauksia.

Illan suussa kokoontui kylän nuoriso Niemelään. Tytöt keskustelivat
hiljaa ja salaisuutenaan viime yönä näkemänsä unet, jotka antoivat
aihetta milloin rehakkaan nauruun, milloin ihmettelemiseen ja milloin
mihinkin mielenosoitukseen sen jälkeen millainen uni oli. Pojat
taasen keskustelivat pääasiallisesti joululeikeistä ja missä talossa
minkin kylän nuoriso leikkinsä piti ja minkä kylän pojat olivat
aikoneet mihinkin kylään leikkiin mennä. Sitten he kävivät Mäkelästä
kysymässä lupaa saada siellä pitää leikkejä. Sen saatuaan he
kysyivät tyttöjen äideiltä luvan saada viedä tyttöjä leikkipaikkaan.
Illallisen perästä kokoontui nuoriso leikkipaikkaan: likimmistä
naapureista käveltiin jalkaisin, vaan pitempimatkaisia tyttöjä
haettiin hevosella. Korjuksen Risto meni myös keralle nuorikkonsa
kanssa.

Kun yhtä ja toista oli ensin leikitty, käytiin Toljan kehotuksesta
hanhisille. Lippolan Juhana kävi seisomaan selin peräpenkkiä vasten.
Hänen eteensä kävi Niemelän Kaisa, Kaisan eteen kävi Tolja ja Toljan
eteen Mäkelän Vappu jne. niin että poika tuli tytön ja tyttö pojan
eteen. Kun jono oli sillä tavoin muodostettu, kävi Korjuksen Risto
nuorikkonsa kanssa rivin eteen ottaen toisiaan kädestä kiinni ja
niin he muodostivat portin. Jonossa olijat olivat hanhia olevinansa
ja porttina olijat joutsenia. Joutsenet kysyivät yhtaikaa molemmat
ja hanhet taasen vastasivat yhtaikaa kaikki. Sekä kysymykset että
vastaukset sanottiin laulamalla, joka tapahtui näin:

    Joutsenet:
        Mistäs tulet, kustas tulet,
               hanhoseni valkea?

    Hanhet:
        Meren rannalta, meren rannalta,
               joutseneni ylpeä.

    Joutsenet:
        Mitä sieltä tekemästä,
               hanhoseni valkea?

    Hanhet:
        Poikiani pesemästä,
               joutseneni ylpeä.

    Joutsenet:
        Pesitkös minunkin pojat,
               hanhoseni valkea?

    Hanhet:
        Olithan siellä itsekin,
               joutseneni ylpeä.

    Joutsenet:
        Vai et pessyt poikiani,
               hanhoseni valkea?

    Hanhet:
        Niin, en pessyt poikiasi,
               joutseneni ylpeä.

    Joutsenet:
        Mä sun merehen upotan,
               hanhoseni valkea!

Hanhet levittäen kätensä, ikään kuin lintu siipensä:

               Kyllä siipeni kannattavat,
               joutseneni ylpeä.

    Joutsenet:
               Minä sun tulessa poltan,
               hanhoseni valkea!

Hanhet lyöden käsiään, niin kuin lintu siipiään:

               Kyllä mä sammutan tulesi,
               joutseneni ylpeä.

    Joutsenet:
               Mä sun hirtän hirsipuuhun,
               hanhoseni valkea!

    Hanhet haaristaen sormensa niinkuin lintu kyntensä:

               Kyllä kynteni ratkasevat,
               joutseneni ylpeä.

    Joutsenet:
               Mä sun portista pujotan,
               hanhoseni valkea!

    Hanhet:
               Jo oon siitä ennen käynyt,
               joutseneni ylpeä.

Samassa ryntäsi Lahtelan Jaakko, joka oli rivin etupäässä, porttia
vasten. Portti supistettiin niin ettei ryntääjä ensi kerralla
päässyt. Hän yritti toisella kerralla ja onnistui. Sitten tuli
Niemelän Annin vuoro. Hän oli jonossa seisonut Jaakon takana. Kovan
ponnistuksen perästä Anni pääsi vihdoin portin lävitse. Risto
nuorikkonsa kanssa meni penkille istumaan ja Jaakko Annin kanssa
kävi portiksi. Sitten he alkoivat laulun edellä kerrotulla tavalla.
Kun taas Jaakkoa ja Annia seuraava pari oli portista päässyt, he
kävivät portiksi ja Jaakko Annin kanssa pääsi penkille istumaan. Näin
pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes kaikki jonossa olijat saivat olla
sekä joutsenena että hanhena tahi toisin sanoen jonossa ja portissa.

Sitten käytiin istumaleikkiä: rahanjuoksua. Pitkä pöytärahi
nostettiin uunin rinnan ja peräpenkin välille ja pitkä lauta
pantiin jatkoksi, niin että se ulottui penkkiin kiinni. Siihen
piiriin istahti nuoriso, poika tytön ja tyttö pojan viereen. Tolja,
joka seisoi keskellä piiriä, antoi kopeekan rahan Ristolle. Risto
ynnä toiset piirissä olijat levittivät kätensä polvilleen siten,
että tytön käsi tuli pojan ja pojan käsi tytön käteen. Sitten he
hierasivat käsiä vastakkain ja muuttivat rahan kädestä toiseen.
Jokaisen hierauksen perästä he nostivat kätensä ylös ja läppäsivät
vastakkain muuttaen rahan toiseen käteen. Tolja koetteli seurata
rahan juoksua, joka kulki kädestä toiseen. Toljan eksyttämiseksi
laitettiin välistä raha kulkemaan edestakaisin. Vihdoin Tolja älysi
rahan olevan Tinnon Kaisan kädessä. Mitään virkkamatta Kaisa nousi
ja rupesi rahan hakijaksi. Tolja istautui Kaisan paikalle ja leikkiä
jatkettiin samalla tavalla. Jokainen koetteli rahaa säilyttää niin,
ettei hakija olisi sitä hoksannut. Kenellä vain hakija luuli rahan
olevan ja ilmoitti sen, hänen täytyi avata kätensä ja näyttää, oliko
raha hänellä tahi ei. Useasti kyllä hakija erehtyi, mutta se ei
haitannut mitään. Tarkastuksesta huolimatta pitkitettiin leikkiä ja
laulettiin seuraava uudenvuodenruno:

    Jo on mennyt mennyt vuosi,
    viime vuosi vierinynnä;
    menköhön tämäkin vuosi
    muiden vuosien mukana!
    Kuluneet ovat kuukaudet,
    kulukoon tämäkin kuuhut!
    Moni viikko vierähtänyt,
    vierähtäköön tääkin viikko!
    Monta päivää perätysten
    eletty on tätä ennen.
    Menköön vielä tämä päivä
    muiden päivien mukana!
    Mene, päivä, viere viikko,
    alene Jumalan aika

    Tule tänne tyttöseni,
    tule potra poikaseni!
    Laulakaamme, soitelkaamme,
    tehkäämme iloinen ilta.
    Ei tässä surulla syödä
    eikä huolin haukkaella,
    tässä syödähän surutta,
    haukatahan huoletonna.
    Ei eletä huolen kanssa,
    eletähän huoletonna.

    Mikä meidän eläessä
    kun on kyllältä varoa:
    kellarit teloja täynnä,
    telat täynnä tynnyriä,
    tynnyrit olutta täynnä,
    puolikot on puolillansa.
    Leipää kaikki laarit täynnä,
    voita viisi leiviskätä,
    liikkiö sianlihoa,
    karpio kananmunia,
    härän potka päälliseksi,
    lammasnivuiset lisäksi.

    Täss on soitot seinimillä,
    ilopillit ikkunoilla,
    harput huilut kammarissa,
    kanteleet kamanan päällä,
    porokellot portin päällä,
    rämppäkellot räystähillä.
    Tanner täysi tanssijoita
    keskipiha keikkujoita.

    Sopineeko miesten soitto,
    miesten soitto, naisten laulu?
    Kyllä sopii miesten soitto,
    miesten soitto, naisten laulu:
    tyttö tanssivi somasti,
    poika polkevi kovasti.
    Tyttö sievä ja soria,
    poika potra ja koria.
    Voisi nuo pariksi panna.

    Musta valkian varaksi,
    lyhyt pitkän puolisoksi,
    pieni suuren vastimeksi,
    tuomi tuopin vanteheksi,
    kapan lauaksi kataja.

Kun rahanjuoksuleikki oli päättynyt, sanoi Tolja:

-- Käydäänpäs nyt läppäysrinkiä, jota emme ole koko joulunpyhinä
vielä leikkineet.

-- Tehdään niin, johan tässä ollaan istumaleikkiä pidettykin, vastasi
Risto toisten puolesta.

Nuoriso kävi seisomaan piiriin tyttö pojan ja poika tytön viereen.
Korjuksen nuorikko jäi piirin ulkopuolelle. Hän käveli muutaman
kerran piirin ympäri. Vihdoin hän läppäsi kämmenellään miestään
selkään ja alkoi juosta edelleen minkä vain jaksoi. Risto läksi heti
juoksemaan toisaanne päin kuin nuorikkonsa. He koettivat kilvata,
kumpiko ennen ennättäisi aukinaiselle paikalle. Nuorikko ennätti
ensin ja Risto jäi läppääjäksi. Vähän aikaan käveltyänsä Risto
läppäsi nuorikkonsa sisarta Niemelän Sohvia, joka alkoi juosta ja
juoksikin niin rivakasti, että ennätti aukinaiselle paikalle ennen
Ristoa, jonka täytyi jäädä läppääjäksi uudestaan. Nyt hän koitteli
varmistaida, ettei enää kolmatta kertaa jäisi läppääjäksi, ja
siinä hän onnistuikin, sillä Törmälän Mari, jota Risto läppäsi, ei
hoksannut äkkipikaa lähteä juoksemaan, kun hän puheli Niemelän Antin
kanssa, joten Risto ennätti ennemmin aukinaiselle paikalle ja Mari
jäi läppääjäksi. Sillä tavoin jatkettiin leikkiä niin kauan kuin
halutti. Vihdoin Tolja sanoi:

-- Huvitelkaa nyt itseänne vähän aikaa tanssilla; sitten otamme
toiset leikit. Hän viittasi Ristolle, joka meni Toljan perästä
tupaseen. Toiset tanssivat sillä aikaa, kun Tolja ja Risto laittoivat
itsensä asuun. Tolja käänsi turkkinsa nurin, laittoi tyynyn
vatsallensa ja sitoi sen vyöllä kiinni. Sääriinsä hän sitoi pieniä
tiukuja ja vyöllensä kulkusia. Käteensä hän otti kepin, jonka päähän
hän laittoi vöyliset. Risto puki riihikon yllensä ja sitoi olkisen
vyön vyöllensä. Käteensä hän otti kepin ja selkäänsä tuohikontin.

Tolja tuli ensin tupaan ja sanoi:

-- Koko leikkirahvas kokoontukoon peräpuolelle tupaa, nyt käydään
voutisille.

Liikaten ja sauvansa nojassa kulkien tuli Ristokin tupaan, heitti
hatun päästään, meni Toljan luo, kumarsi ja valitti:

    Minä, minä köyhä vouti,
    köyhä vouti, vaivainen vouti,
    möin maani, join rahani.
    Ei oo aittaan asiata
    eikä tietä kellarihin;
    niin mä jouduin kulkemahan,
    kulkemahan, kerjäämähän.
    Tytär varrelle valuvi,
    toinen miehelle menevi:
    ei oo sukkoa sukua,
    eikä lakkia lajia
    eikä halvinta hametta,
    paitoa pahaistakana.
    Lehmä kaatui, lammas kuoli,
    kuoli valkoinen vasikka.
    Apua anna rikas vouti!

Tolja rikkaana voutina käveli edes takaisin, jotta kulkuset ja kellot
rämisivät. Toinen käsi oli puuskassa (lantioilla), toisella hän
kopisteli keppiä, jossa vöyliset helisivät, ja vastasi pönäkästi:

    Minä, minä rikas vouti,
    rikas vouti, pramia vouti,
    mull on rahaa, riistaa kyllä,
    tavaroita tallellani:
    on olutta puolikossa,
    kivisessä kellarissa,
    tammisen tapin takana,
    sekä aitassa eloa
    yllin kyllin syödäksemme,
    syödäksemme, juodaksemme,
    iloleikki lyödäksemme.
    Paljon on vaatetta varalla
    kaikille kasukkapäille:
    pojilla on pulskat paidat,
    tyttärillä tyyniverat.
    Jos tavara loppuu,
    lehmän korva leikataan,
    hevon häntä tylsätään.

Sitten rikas vouti antoi köyhälle voudille minkä mitäkin antimia niin
kuin lakkeja, kintaita ym. Ne köyhä vouti pisti konttiinsa, meni ulos
ja tuli vähän ajan perästä uudestaan. Rikas vouti sillä aikaa kohteli
röyhkeästi kansaa, joka vähitellen luopui hänestä; yksi toisensa
perästä meni köyhän voudin puolelle. Vihdoin yksin jääneenä rikas
vouti häpesi tyhmää kopeuttaan ja mennä töytäisi ulos tuvasta. Siihen
loppui se leikki.

Kun lähtörinki oli tanssittu, leikkinuoriso läksi kotiinsa.

Seuraavana päivänä oli vielä jonkunlainen puolipyhä, varsinkin niissä
taloissa, joissa oli uudenjoulunvieraita. Vasta päivällisen syötyään
läksivät vieraat kotiinsa, minkä perästä joulupahnat korjattiin.
Niistä taloista, joissa ei jouluvieraita ollut, korjattiin
joulupahnat jo murkinan jälkeen.



Loppiainen eli kolmen kuninkaan joulu


    Sisältö: Uusille jouluille lähtö. Kirkossa käynti. Iltapuolen
    vietto. Kivenpeitto. Nauriisilla olo. Hyttysillä olo. Myllysillä
    olo. Kurki. Nimikkoleikki. Lähtörinki.

Loppiaiseksi leivottiin ja paistettiin rukiista ja ohrasta leipää
ja tehtiin kahdenlaisia, oikeita (ryyni-) ja omena- (potaatti-)
piirakoita. Uudenjoulunvieraita tuli niihin taloihin, joilla oli
vävyjä, jotka eivät olleet syystä tahi toisesta voineet käydä uusilla
jouluilla.

Niemelästä läksivät uusille jouluille Yrjö perheineen Savolaiseen,
Matti perheineen Velloseen ja Tuomas perheineen Peräkylään. Kaikki
alkoivat jo tehdä lähtöä puolelta päivältä, ja päivällisen perästä
oltiin valmiit matkaan. Isäntä antoi tuomislasin jokaiselle
parikunnalle: miehille oikeaa ja naisille punaista viinaa. Emäntä
laittoi puolestaan tuomisiksi rukiisen ja ohraisen leivän,
puolenkymmentä oikeaa piirakasta, rasiallisen voita ja lammasjalan.

Isäntää oli myös kutsuttu perheineen Holttolaan, mutta hän lupasi
vasta kirkolta sinne mennä loppiaisena.

Loppiaisen aattona pestiin tuvan pöydät, penkit ja rahit sekä
lämmitettiin sauna. Heiniä haettiin kotiin juhlan varaksi, halot
kannettiin tupaan, osa pantiin huohulaan kuivamaan ja osa jätettiin
pankon alle. Päreitä laitettiin kuivamaan sekä uuniin että hölkkiin.
Kuivat päreet pidettiin päreorsilla ja puolikuivat uunilla.

Saunan jälkeen tuotiin jouluoljet tupaan, hajoitettiin ympäri
lattiaa, syötiin illallinen ja käytiin makaamaan.

Kun aamutoimitukset oli tehty, lähdettiin Niemelästä kahdella
hevosella kirkolle, lautamies äitinsä ja vaimonsa kanssa sekä
ukko-Lauri vaimonsa ja Mari-ämmän keralla. Nuoret jäivät kotiin.

Kirkossa paloivat kynttilät alttarilla, saarnastuolilla ja lukkarin
lehterillä. Väkeä oli kirkko täynnä, enemmiten vanhuksia, lapsia ja
niitä jotka eivät vanhana eivätkä uutena joulunakaan olleet päässeet
kirkkoon.

Kirkosta päästyä koki jokainen niin pian kuin mahdollista
valjastaa hevoset ja ajaa kotiin. Lautamies seuralaisineen meni
Holttolaan, vaan toiset Niemeläiset ajoivat kotiinsa. Jäälle päästyä
ajoivat nuoret ja vähämieliset vanhemmatkin miehet kilpaa niin
hurjasti, että muutamain reet vierivät yhteen ja kaatuivat kumoon
sellaisella vauhdilla, että reessä olijat mennä hoilahtivat jäälle.
Maltillisemmat hevoset heti pysähtyivät, vaan houkimmat juoksivat
jäärantaan, jossa toiset kirkkomiehet ottivat ne kiinni ja pidättivät
siksi, kunnes omistajat tulivat niitä noutamaan.

Kotiin päästyään kertoivat kirkkomiehet kuulumisensa. Siinä kyseltiin
ja virkeltiin ketä sukulaisia ja tuttavia oli ollut kirkossa ja mitä
virsiä veisattiin, kuka pappi oli saarnaamassa ja kuka alttarilla.
Naiset jakelivat tuomisiaan toisilleen ja virkkoivat, keneltä olivat
minkin piirakan tahi leipäpalan saaneet. Niitä sitten maisteltiin ja
kiiteltiin.

Iltapuolella kokoontui useampia naapurin miehiä Niemelään. Nuoret
kertoivat kilpa-ajosta ja kokivat tehdä selkoa, kenen hevonen oli
kerkein ravaamaan ja kenen vikkelin nelistämään. Huutsen Antin
sanottiin olleen ensimmäisenä jäärannassa ja hän oli ylpeästi
huutanut:

-- Meitä on kaksi varmaa, minä ja meidän harmaa, tarkoittaen sillä
harmaata hevostaan.

Ukkomiehet taasen muistelivat jouluilmoja kokien niiden johdosta
tehdä selkoa tulevan kesän ilmoista.

Vähitellen alkoi kokoontua vieraan kylän poikia Niemelään. Illan
suussa kävivät nuoret leikkimään kivenpeittoa. Nuoriso istausi
perä- ja uunin rinnan penkeille. Lippolan Juhana haki kiven ja kätki
sen kouraansa niin, ettei kukaan sitä nähnyt. Sitten hän kävi koko
rivin päästä päähän, oli kätkevinään kiven jokaisen syliin ja sanoi
jokaiselle erikseen:

-- Peitä kivi, peitä hyvästi.

Kun Juhana oli saanut kiven peittäneeksi, hän käski ensin
reunimmaisen pojan arvata kenellä kivi oli. Se kun ei sattunut
arvaamaan, niin sai seuraava tyttö arvata, aina vuoronsa perään
kukin. Joka arvasi, kenellä kivi oli, hän sai käydä kiven
peittäjäksi. Leikkiä pitkitettiin niin kauan kuin halutti.

Leikin loputtua pyysivät pojat lupaa saada viedä tyttöjä leikkiin.
Ämmät kyllä antoivat siihen luvan, mutta Mauno-setä sanoi:

-- Kas tänä iltana eivät saa meidän tytöt eikä pojat mennä vieraisiin
tupiin leikkimään. Jos toiset tytöt ja pojat tahtovat meidän nuorten
kanssa leikitellä, niin tulkoot meidän tupaan. Kestäähän meidänkin
tuvan lattia keikkua.

-- Suur kiitosta hyvä Mauno-setä luvastasi! Jos vain totta puhut,
niin mielellämme me tulemme tänne, vastasivat pojat.

-- Oikein totta se on. Menkää vain kotiinne illalliselle ja tulkaa
sitten tänne jälleen. Lippolan Juhana, joka on talon sukulainen,
saa syödä täällä illallisen ja sitten jäädä meille yöksi, virkkoi
Mauno-setä. Ja niin tapahtuikin. Mari-ämmä ja Helka-ämmä menivät
naapuritaloon yöksi ja ukko-Lauri kävi omaan sänkyynsä makaamaan.
Mauno-setä laittoi tarpeellisen määrän kynttilöitä palamaan, katseli
vähän aikaa nuorten leikkiä ja meni sitten kammariin makaamaan.

Kun leikkinuoriso oli ringissä, niin tulla tupsahtivat Miettilän
pojat kolmella hevosella Niemelään joululeikkiin. He tanssivat
ensimmäisen rinkitanssin päällysvaatteissa ja sitten vasta ringin
loputtua heittivät turkkinsa. Kun poikia oli näin muodoin karttunut
liian paljon ja tyttöjä oli vähän, niin haettiin Tinnon tytöt lisäksi
leikkiin. Näin paljoa leikkirahvasta ei ollut moneen aikaan ollut
koolla kuin nyt. Kun oli yhtä ja toista ensin leikitty, käytiin
sitten nauriisille.

Nuoriso kävi istumaan lattialle piiriin, tyttö pojan ja poika
tytön viereen. Tolja otti korennon käteensä, käveli piirin ympäri,
koputteli korentoa lattiaan ja lauloi:

    Teen, teen aitaa:
    rautaisilla aidaksilla,
    vaskisilla vitsaksilla,
    teräksisill seipäillä:
    ettei varas pääse.

Ympäri käytyänsä hän pysähtyi, käänsi korennon vaakasuoraan, nosti
sen vyötäistensä kohdalle ja sanoi:

-- Noin korkeaksi varkaan veräjä; joko se piisaa?

-- Ei vielä piisaa, vastasi Tinnon Martti.

Tolja nosti yhä korkeammalle korentoansa väliin kysyen.

-- Jokos piisaa?

-- Jo piisaa, vastasi Martti viimein.

Sitten Tolja sanoi:

    Tähän minä panen
    kultaisen kurikan,
    vaskisen vasaran,
    hopeaisen nuijan
    ja rukiisen leivän.

Jos joku tulee varastamaan, niin ne putoavat muksahtavat päähän,
jotta varas kuolee siihen patuiseen paikkaan.

Sitten tuotiin taikinapytty tuvan lattialle ja Tinnon nuorikko kävi
emännäksi tuvan penkille makaamaan. Tolja tuli varkaaksi ja pari
poikaa koiraksi naurismaata vartioimaan.

Varas tulla hiipi koirien haukkuessa emännän luo, nykäisi häntä ja
sanoi:

-- Emäntä, emäntä, pääsi palaa, taikinasi happanee.

Emäntä kavahti istualleen, alkoi sammuttaa päätään ja kysyi varkaalta:

-- Mitäs läksit?

-- Meiltä hävisi valkea karitsa ja minä läksin sitä etsimään, eikös
emäntä ole sattunut sitä näillä mailla näkemään? virkkoi varas.

-- Tuolla se näkyi murkinan aikana kävelleen meidän naurismaan aidan
vieressä. Mutta muista: naurista älä suinkaan varasta. Siihen on
pantu portin päälle

    Kultainen kurikka,
    vaskinen vasara,
    hopeainen nuija
    ja rukiinen leipä,

ne kun pudota puksahtavat päällesi, niin paikalla kuolet kurnahdat;
ei siinä auta mikään, sanoi emäntä ja meni taikinaansa hämmentämään.

Varas lähti kävelemään naurismaan ympäri, vaan koirat häyheltivät
eivätkä tahtoneet laskea häntä kulkemaan. Nyt oli varas ottavinaan
taskustaan päistäriä ja heittävinään niitä koirain silmille sanoen:

    Sulje hiisi haukun suuta,
    lempo koiran leukaluuta,
    laita sulku suun etehen,
    haitta hammasten välihin,
    ettei ennen ääntä päästä,
    miehen mentyä sivuitse.

Samassa koirat vaikenivat ja kävivät makaamaan. Nyt varas otti yhden
nauriista ja kuljetti sen perämaan penkille. Vähän ajan perästä tuli
emäntä katselemaan naurismaata ja sanoi:

    Täss on käynyt kämppäkäsi,
    varas vaaninut saloa,
    ottanut omin lupinsa,
    nakertanut naurihini,
    kyllä minä keinon keksin:
    panen aidan uudestaan.

Sitten pani emäntä uudestaan aidan samalla tavalla kuin ensi
kerrallakin. Varas taasen tuli niin kuin ennenkin, ja vei nyt kaksi
naurista (pojan ja tytön) kerrallaan. Näin pitkitettiin leikkiä
siksi, kunnes naurismaalta nauriit katoamistaan katosivat, jonka
jälkeen leikki lopetettiin.

Vähän aikaa tanssittua sanoi Tolja:

-- Nyt käydään hyttysille.

Pojat ja tytöt kävivät rinnakkain seisomaan rinkiin. Tinnon nuorikko
otti lapasensa käteensä, leksi (telkki) yhdellä jalallaan ympäri
ringin ja lauloi:

    Hyttyy kannan, hyttyy kannan,
    enkä virka kelle annan.

Sitten hän pudotti salaa lapasensa miehensä taakse. Toisen kerran
leksittyään ringin ympäri ja päästyään miehensä kohdalle hän kavahti
miehensä selkään. Nyt hänen miehensä kantoi hänet ympäri ringin
samalle paikalle, josta he olivat lähteneetkin. Nuorikko kävi
miehensä sijalle seisomaan ja mies läksi hyttyä kantamaan, jota hän
teki samalla tavalla ja kavahti Mäkelän Vapulle selkään. Vappu taas
kantoi Martin ringin ympäri omalle paikalleen ja kävi itse hytyn
kantajaksi. Nuoremmille tytöille ja niille, joilla oli heikompi
ruumis, eivät pojat käyneet kannettavaksi, vaan laskivat takaapäin
kumpaisenkin kätensä tytön kaulaan ja niin menivät peräkkäin ympäri
ringin, pojan kädet tytön kaulassa. Tytöt kavahtivat jokaikinen sen
pojan kannettavaksi, jonka taakse olivat hytyn heittäneet. Kukaan
ringissä olija ei saanut katsahtaa taakseen. Jos joku uskalsi sen
tehdä, hän sai armotta jäädä ringistä pois. Ringissä olijat pojat
lauloivat tavallisesti: "Minun kultani kaunis on" sekä myöskin:

    Kuin mä laulan, niin mä laulan, laulan lystikseni,
    minä otan sievän tytön omaksi kullakseni.

    Minun kultain valkoinen, se on kuin maitosieni,
    muuten hän on mukava, vaikk onpi vallan pieni.

    Ei oo tytön pienuudesta, kun on muuten nöyrä,
    rakkaus on rikkautta, vaikk ois kuinka köyhä.

    Mitä onpi rikkaus rakkautta vastaan?
    Maasta kulta kotoisin, vaan sydän taivahasta.

    Älä kultain sitä sure, ettei aikoin tulla:
    minulla on rikkautta, rakkautta sulla.

    Sinussa mun sydämeni kiinni riippuu aina:
    milloin saanen omanani rintaani sun painaa.

    Elää sinun kanssasi ois mulla onni suuri:
    rakkaus on lujempi kuin vankka linnan muuri.

    Jos vain sinut omakseni saavuttaa mä voisin:
    silloin minä maailmassa onnellisin oisin.

    Kun mä katson silmihisi, joista lempi loistaa,
    silloin voin mä mielestäni surut, huolet poistaa.

    Elä kultain ilolla ja kulje kunnialla:
    kunniaton neito on kuin halmehessa halla.

    Elä siinä uskossa, jott mä en sua heitä:
    jos en satu kuolemaan ja multa mua peitä.

    En voi sua mielestäni koskaan unehuttaa,
    enkä tätä ajatusta voi mä koskaan muuttaa.

Kun hyttysillä oloa oltiin kyllin leikitty niin käytiin myllysille.
Keskelle lattiaa nostettiin pitkä pöytärahi, jonka alle pantiin
pata. Tolja kävi vatsalleen rahille ja otti käteensä palikan, jota
hän pyöritti ympäri pataa sikäli kun mylläri käski. Se oli myllyn
jauhamista. Pari poikaa kävi seisomaan vastakkain pitäen korentoa
olallaan. Joka tahtoi jauhattaa, hän nousi korennolle kaksin haaroin
istumaan ja piti lujasti käsillään korennosta kiinni. Nyt kysyi
Tinnon Martti, joka oli myllärinä, korennolla olijalta, montako
säkkiä hän tahtoi jauhattaa. Kuinka monta säkkiä toinen sanoi
jauhattavansa, niin monta kertaa mylläri löi jauhattajaa tyynyllä
kintuille, niin että tämä heilahti korennon ympäri pää alaspäin. Kun
se oli tehty, mylläri käski myllyn jauhamaan. Ani harvat voivat pysyä
pystyssä, kun tyynyllä kintuille lyötiin, vaikka kokivatkin pitää
lujasti kiinni sekä käsillään että reisillään. Muutamat putosivat
tykkönään korennolta alas. Olivatpa muutamat tytötkin niin rohkeat,
että uskalsivat nousta korennolle jauhattamaan. Näin pitkitettiin
leikkiä niin kauan kuin jauhattajia riitti. Kun ei enää kukaan
tahtonut jauhattaa, lopetettiin se leikki. Raikas nauru seurasi joka
kerta, kun joku korennolta hoilahti alas päin tahi tykkönään putosi
lattialle.

-- Nyt saatte vähän aikaa tanssia, sitten aletaan uudet leikit, sanoi
Tolja ja meni Tinnon Martin kanssa ulos tuvasta tupaseen, jossa
turkki käännettiin nurin ja käärittiin vyöllä Toljan ympärille.
Tolja pisti oikean kätensä turkin hihaan ja otti käteensä härkkimen,
jonka ylä- ja alapuolelle oli sidottu pari päretikkua. Toinen hiha
käärittiin kiinni. Nyt oli kurki valmis, ja hihaan pistetty käsi
toimitti kurjen kaulan virkaa. Härkin oli nokka ja päreet suu.
Päreitä hän joko aukaisi erilleen toisistaan tahi sulki yhteen niin
kuin lintu nokkaansa. Tällaisena tuli kurki tupaan ja Martti, joka
aukaisi tuvan oven sanoi leikkinuorisolle:

-- Älkää pelästykö: nyt tulee kurki tattarihalmeeseen. Kaikki
kahahtivat katsomaan kurkea, joka ojenteli pitkää kaulaansa
ja availi nokkaansa tahtoen nyt yhtä, nyt toista nokata. Väki
pakeni sikäli kuin kurki kulki. Tytöt ja nuoremmat pojat nousivat
penkeille seisomaan ja rääkyivät peloissaan. Pojat koettivat ajaa
kurkea pois halmeesta, mutta kurki vain torjui vastaan ja tavoitti
nokallaan poikia. Kun oli aikansa näin temmelletty, ajettiin vihdoin
miesvoimalla kurki ulos, ja niin oli se leikki lopussa.

-- Nyt käykööt tytöt peräpenkille ja pojat pöydänpään penkille
istumaan ja sitten käydään nimikkoisille, sanoi Tolja käskevästi. --
Nimikkoisilla oloa sanotaan paikoin haalisilla oloksi.

Sanottu ja tehty. Tytöt istausivat peräpenkille ja pojat pöydänpään
penkille. Sitten tuli Tolja poikien luo, katsoi tyttöihin ja kuiskasi
Tinnon Martille korvaan:

-- Sinun nimikkosi on oma nuorikkosi. Ja niin hän virkkoi hiljaa
jokaiselle kuka tyttö kunkin pojan nimikko oli.

Sitten Tolja meni tyttöjen luo ja sanoi:

-- Nyt armaat neitoseni saatte kunnian käydä poikia kumartamassa;
Tinnon nuorikko alkakoon.

Nuorikko meni poikien luo, katsoi miestään vähän viekkaanlaisesti
silmiin ja kysäisi:

-- Sano hyvä Marttiseni, oletko sinä minun nimikkoni?

-- Kunhan kumarrat, niin sittehän sen näet, vastasi Martti nauraen.

Nuorikko kumarsi miestään ja tämä kumarsi vastaan. Nuorikko
meni paikalleen ja sitten tuli seuraava tyttö kumartamaan. Hän
kumarsi, mutta ei osannutkaan omaa nimikkoansa. Hänelle polkaistiin
jalalla ja taputettiin käsillä. Hän meni nolona pois. Niin käytiin
järjestyksessä kumartamassa. Ken yhtyi nimikkoansa kumartamaan,
sille nimikkonsa kumarsi vastaan, ken kumarsi toisen nimikkoa, sille
tämä koputti jalkaansa tahi läppäsi käsiänsä. Kun koko rivi oli ensi
kerran käynyt järjestyksessä kumartamassa, niin toisella kerralla
kävivät ainoastaan ne, jotka eivät ensi kerralla onnistuneet. Jos ei
silloinkaan vielä onnistuttu, niin käytiin kolmannen ja neljännen
kerran tahi niin usein, että viimein yhdytettiin oma nimikko.

Kun tytöt jokainen olivat löytäneet omat nimikkonsa, niin virkettiin
tytöille nimikot ja pojat kävivät tyttöjä kumartamassa samalla
tavalla. Leikin kuluessa laulettiin:

    Tuo on mun kultani, tuo valkotukka,
    tuon posket hohtaa kuin mesimarjan kukka.
    Ei ole maailmassa suloisempaa mulla,
    kuin oman kultani ääni on kuulla jne.

Kun tämä leikki oli loppunut, tanssittiin vähän aikaa
vastakkaistanssia ja viimein tehtiin lähtörinki.

Tolja alkoi kävellä tuvan lattialla ja kutsui luokseen Tinnon
nuorikon, joka kutsui miehensä, tämä taas kutsui Niemelän Kaisan.
Kaisa kutsui Lippolan Juhanan jne., poika tytön ja tyttö pojan. Sillä
tavoin tuli koko nuoriso piiriin. Toljan määräyksestä kävivät ensiksi
piirin sisään nuorikko ja Kaisa. Piirissä kuljettiin verkalleen
eteenpäin ja laulettiin:

    Etsi omas nyt tästä joukosta,
    etsi omas nyt tästä ringistä;
    etsi nyt sinun hyväis ja hyväis.

Nuorikko otti miehensä ja Kaisa otti Lippolan Juhanan piirin sisään,
jossa he tekivät laulun mukaan:

    Hyvää iltaa nyt sinun linnulles,
    hyvää iltaa nyt sinun kullalles,
    hyvää iltaa nyt sinun hyväis ja hyväis.

    Anna kättä nyt sinun linnulles,
    tanssi, tanssi nyt sinun lintus kanssa,
    seiso, seiso nyt sinun lintus kanssa,
    polvin maahan nyt sinun lintus kanssa,
    liken, liken nyt sinun lintujais,
    kädet kaulaan nyt sinun lintus kanssa,
    likistä nyt sinun lintujas,
    suuta suikkaa nyt sinun linnulles,
    nouse ylös nyt sinun lintus kanssa,
    tanssi, tanssi nyt sinun lintus kanssa,

    ero ota nyt sinun linnultas,
    ero ota nyt sinun kullaltas,
    ero ota nyt sinun hyväis ja hyväis.

Viimeistä säettä laulaessa antoivat parit kättä jäähyväisiksi, ja
nuorikko sekä Kaisa läksivät piirin sisältä. Martti ja Juhana, jotka
jäivät piirin sisään, ottivat itselleen uudet parin puoliskot ja
tekivät laulun mukaan samat temput kun ensi kerrallakin. Sitten
erosivat he taas vuorostaan ja jäljelle jääneet ottivat taas
uudet. Näin pitkitettiin leikkiä kukonlauluun asti. Tällä leikillä
lopetettiin koko joulut sekä pienet pyhät.

-- Nyt ei muuta kuin jokainen kotiin, riihikot päälle ja sitten
riihtä tappamaan, sanoi Tolja.

Kaikki leikissä olijat pukivat päällysvaatteet yllensä ja läksivät
kotiinsa, kukin sen kanssa kuin oli tullutkin.

Kun vieraat olivat talosta lähtenet Antti sanoi:

-- Tuokaas tytöt ruokaa; haukataan tässä vähän ennen maatapanoa.
Minun suoliani nälkä kurnii ja nälkäistä ei nukuta. Sitten saamme
maata pökötellä päivään asti. Ei meillä ole vielä riihen puimista
täksi aamuksi varustettu.

Tytöt tekivät käskyn mukaan ja sitten haukattiin halulla, sekä oman
talon nuoriso kuin myöskin Lippolan Juhana, joka oli jäänyt taloon
Mauno-sedän pyynnöstä.

Seuraavana päivänä, Hiiva-Nuutina, kävivät ukkomiehet naapureista
"hiivoja kolistelemassa". Sitten vasta lekkerein pohjat lerottiin
ja puolikoita pyllisteltiin, tasailtiin viimeiset jouluviinat ja
laskettiin hiivaiset oluet. Lapset ja nuorukaiset näyttivät olevan
pahoillaan, kun joulut loppuivat. Miehet puhelivat viimeisiä viinoja
ryyppiessään rahtiin lähdöstään, kotitöistään jne. Naiset taasen
juttelivat käsitöistään ja karjastaan. Nuorukaisilla oli paljon
puhumista joululeikeistä, kuka tyttö kenenkin pojan kanssa oli
tanssinut ym.

Iltapuolella korjattiin joulu-ukko pöydänpään nurkasta, karistettiin
keot laesta ja vietiin navettaan karjanalaisiksi. Illan suussa
tulivat sekä uusijouluvieraat kuin myöskin muut kylässä olijat
kotiinsa. Kun lapset virkkoivat isäntäväelle Niemelässä olleen
joululeikit loppiaisiltana sanoi vanha emäntä:

-- Kun on kissat poissa, niin on hiiret valloillaan.

Illalliseksi syötiin aattolohkon tähde ja kylvettiin sauna. Näin
lopetettiin sekä vanhat joulut että pienet pyhät. Täten päättyi
joulunvietto.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 1: Joulun vietto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.