Title: Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 2: Maahanpanijaiset
Author: Häyhä, Johannes
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 2: Maahanpanijaiset" ***


KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 2: MAAHANPANIJAISET

Kirj.

Johannes Häyhä



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1893.



SISÄLLYS:

Sairastaminen
Kuolema
Hautajaiset
Maahanpaniaiset



Sairastaminen


    Sisältö: Lääkkeet. Maanvastaaminen. Löylyn syöminen. Sairaan
    kylvettäminen. Ripittäminen.

-- Ei taida minusta enää kauaksi olla tälle elämälle, sanoi Niemelän
vanha emäntä eräänä aamuna vuoteelta noustessaan. Koko ruumistani
hervottaa, päätäni leiluttaa ja vilunväreet käyvät läpi ruumiini
juuri kuin kylmää vettä kaadettaisiin päälleni, niin pintani
viereksii. Kahdeksankahdeksatta vuotta olenkin jo elää kätystänyt
enkä ole vielä oikeaa tautia potenut kuin kerran lavantautia
kolmeneljättä vuotisena.

-- Joko mummo tahtoisi mielellään kuolla? kysyi häneltä hänen
poikansa poika Mikko.

-- Jos niin on Herran tahto, niin erkanen täältä, vastasi mummo ja
näytti miettivän pitemmältä asiaa, tuli vakaisen näköiseksi ja oli
hetken äänettä. Vihdoin hän puhkesi ääneen ja lausui:

    Sijan tiedän, kussa synnyin,
    iän kaiken kussa kasvoin;
    vaan en tiedä, kussa kuoleman pitää.

Niin, tapahtukoon Jumalan tahto. Joka minulle hengen antoi ja elämän
loi, kyllä Hän sen tietää ottaakin, konsa vain hyväksi näkee.

-- Mutta mummo ei saa kuolla! Kukas minua sitten heijaa (tuudittaa)
ja saunassa repuu (kylvettää), jos mummo kuolee? sanoin emännän
nuorin pojantytär, kiipesi mummonsa kaulaan ja rupesi itkemään.

-- Eihän tuosta Karjalan maa katoa, jos minä kuolenkin, saneli mummo
silitellen ja hyväillen lasta. Ken kerran näin vanhaksi joutuu, että
jalka on haudassa, toinen haudan partaalla, ei sen elämisestä enää
ole hyötyä; onhan vain henki mielen hyvänä, ruumis muiden vastuksena.
Kyllähän, kultaseni, äitisi sinusta huolen pitää; onhan hän niin hyvä
ja herttainen sinulle.

-- Mutta äidillä on niin paljon askareita, ettei hän jouda minua
hoitamaan, sanoi lapsi itkien ääneensä.

-- Mari-tätisi käyköön äidillesi apulaiseksi, niin kyllä hän sitten
paremmin joutaa sinua hoitamaan, lohdutteli mummo pienoista.

-- Koetapas, äiti, maistaa vähän viinaa, ehkä se tekee sinulle hyvää,
sanoi lautamies tarjoten siirappiviinaa mummolle. Riitta saa keittää
murkinaksi huttua, sitten koetat syödä, jos laatuun käypi. Illalla
lämmitetään sauna, jossa hautelet kipeää ruumistasi, niin voit
kenties vielä parata, sillä

    mit ei viina virvoittele
    eikä huttu huojentele
    tahi sauna parantele,
    se on teko toisen miehen
    tahikka Jumalan surma.

Sairas maistoi vähän viinaa, antoi pullin takaisin ja sanoi:

-- Suur kiitos, hyvä poikani. Ei viinakaan enää tunnu entisen
makuiselle. Minä uskon ettei minua enää taida muut parantaa kuin nuo
kolme kovaa parantajaa: Nurmen Tuomas, Hiekka-Heikki ja Matara-Matti.

Murkinan aikana koetteli sairas syödä, mutta eipä huttu kelvannutkaan.

-- Ei kelpaa viina eikä maista huttu, yhäti vain mieltäni elostelee,
saneli emäntä. Tuokaa kantvärkkiviinaa ja voidelkaa sillä minun
otsaani, käärikää sitten mustia villoja liinapiolla pääni ympäri ja
voidelkaa pippuripalkoviinalla sydänalaani, ehkä se helpottaisi.

Riitta-miniä teki kaiken, mitä anoppi pyysi, mutta eipä sairaalle
näyttänyt apua tulevan, hän voihki ja ohki vain vuoteellaan.

-- Ihan minut taisi maa vastata, kun tulin eilen kirkosta, virkkoi
sairas ja nousi istumaan. Tuo Eerikan ralekka ajoi niin kovasti,
etten kerennyt saada kuin kaksi lepän oksaa käteeni. Jos olisin
kolmannen tavannut, niin ei olisi tällaista tuskaa kärsittävänäni,
mutta hän ajoi kuin kasakka, etten minä ehk'edes ehtinyt
maanvihojakaan lukea loppuun asti.

-- Jos niin on, niin valjastetaan sama hevonen, jolla eilen kirkolla
ajettiin, ja mennään iltahämärissä Kotimäen tuolle puolelle ja
tullaan uudestaan; ehkäpä se sitä tottelee, vastasi Eerikka.

-- Täytyy se niin tehdä, ei tässä muu auta, saneli sairas. On sitä
ennenkin minulle tämmöistä tapahtunut; sillä tämä maa on luonnostaan
karkea ja minä olen valkoverinen ja vienoluontoinen ilminen
(ihminen), sen tähden minuun pystyvät niin hyvin maannenät.

Hämärän tultua valjasti Eerikka hevosen ja sairas saatettiin rekeen.
Kotimäen tuolle puolelle päästyä käännettiin hevonen ympäri ja
ajettiin sen verran tiepuoleen, että sairas yletti taittaa kolme
lepänoksaa, joilla hän kiersi kolme kertaa ympäri päänsä ja lausui:

    Tervehytän tienottani,
    maireutan mannertani,
    terve maa, terve manner,
    terve mantereen isäntä!
    Kun lienet tuhoja tehnyt,
    vihojasi viskoellut
    kohti naista naisellista
    emon tuomoa tytärtä,
    tee nyt suloinen sovinto,
    rakenna ikuinen rauha!
    Ota pois omat vihasi,
    ettei söisi syyttömiä,
    vaivaisi viattomia!

Kotipihaan tultua viskasi emäntä lepän varvut tantereelle ja lausui:

    Terve maa, terve manner,
    tervehempi tervehtäjä!

Noustuaan reestä hän alkoi astua tupaan ja höpisi itsekseen:

    Valittelen vaivoissani,
    kujertelen kulkeissani
    omilla olokujilla,
    oman talon tanterilla.
    Tuvan haltia hyvänen,
    kaiken kartanon isäntä!
    Suojaa mua suosikkina,
    pidä piikaista hyvänä!
    Älä salli saastaisien,
    vihamielisten vihojen
    syytöntä minua syödä,
    viatonta vaivutella.
    Käännä kateen kierot katseet,
    vihamiesten mielijuohteet
    kateen omaan kantapäähän,
    pahansuovan sormenpäähän!

Illallisen perästä meni sairas saunaan, jonne päästyään hän lausui:

    Terve löyly, terve lämmin,
    puun löyly, vetosen lämmin!
    Vuorest on vetosen synty,
    tulen synty taivosesta,
    ei oo löylyn löytämistä,
    lämpimän lähettämistä.

Vaatteensa riisuttuaan sairas meni saunanalautasille, otti vettä
kolme kertaa kourallaan kaukalosta ja heitti istuinsijalleen, johon
myös sylkeä töppäsi ja virkkoi:

    Tule nyt löylyyn Jumala,
    Iso ilman lämpimähän
    tekemähän terveyttä,
    rauhoa rakentamahan!
    Luota maahan liika löyly,
    paha lämmin pois lähetä,
    ettei polta piikojasi,
    turmele tekemiäsi!

Istuttuaan paikallensa sairas viskasi kaukalosta kolme kertaa
kourallaan vettä kiukaalle ja lausui:

    Minkä vettä viskelen
    noille kuumille kiville,
    se on meeksi muuttukohon,
    simaksi sirahtakohon.

    Juoskohon joki metinen,
    simalampi laikkukohon
    läpi kiukuan kivisen,
    läpi saunan sammalisen!

Seuraavan yönsä vietti sairas levottomasti, valitti korvaansa
pistävän ja arveli siihen löylyn tarttuneen. Aamun tultua hän käski
lämmittämään saunan, jonne mentyään hän luki edellä kerrotut loitsut
ja teki entiset taikansa.

Sitten antoi isännän tytär Kaisa sairaalle leipäpalasen ja meni itse
saunankotaan, josta otti vettä kapalla tiinusta, juoksi kappa kädessä
ympäri saunan, tuli kotaan takaisin, viskasi veden kodasta yli
saunankynnyksen kiukaalle ja kysyi:

-- Mitäs mummo syöpi?

-- Löylyä syön, vastasi mummo ja syödä mukerti leipää. Sama temppu
uudistettiin kolme kertaa ja niin oli "löyly syötynä".

Kun ei edellä kerrotuista keinoista sairaalle apua tullut, hän
käski poikansa Yrjön valjastaa hevosen ja mennä Riha-Heikkiä perään
kylvettämään itseänsä, jos siitä ehkä apua tulisi. Yrjö teki kuten
käsketty oli ja toi Heikin tullessaan.

Iltapimeällä lämmitettiin sauna itsestään kaatuneilla puilla.
Saunan lämmittämisen toimitti Yrjön vaimo niin salaa, etteivät sitä
tietäneet kaikki oman talon ihmisetkään, saatikka sitten naapurit.

-- Onko näillä seutuvilla pohjoiseen päin juoksevaa jokea, josta
sopisi vettä ottaa sairaan kylpyvedeksi? kysyi Riha-Heikki
kuiskaamalla talon isännältä.

-- Semmoista ei näillä tienoin ole, mutta onhan meillä oivallinen
lähde kartanon pohjoispuolella. Siitä on ennenkin sellaisiin
tarpeisiin vettä noudettu, vastasi isäntä.

-- Kyllä se sopii ihvan (ihan) hyvästi, virkkoi Heikki. Käy,
veikkonen, sieltä noutamassa vettä, mutta niin salaa, ettei kenkään
tiedä. Kun saat astiasi täyteen, niin tipauta kolme kertaa vettä
astiasta takaisin lähteeseen. Ota sitten hopeainen solki paitasi
kauluksesta ja vuolaise siitä malmipäisellä kääntöpäällä veitsellä
kolme lastua lähteeseen ja lausu aina lastun vuoltuasi:

    Vellamolle uhri,
    sairaalle terveys.

Kylpyvastan olen minä varustanut. -- Sairaan kylpyvastaksi otettiin
kolmen verokunnan maalta koivun oksia, yhdeksän oksaa kustakin.
Niissä piti olla kolme lehteä yhdessä kannassa eli kolmekantaisia.

Isäntä teki käskyn mukaan, haki veden ämpärillä ja vei sen saunan
kotaan.

Kun kaikki oli saatu reilaan, vietiin sairas saunaan. Noita
Riha-Heikki otti vastan, heilutteli ja huiskutteli sitä kaikille
ilmansuunnille ja lausui:

    Nouse vanha Väinämöinen,
    ukko herkeä unesta
    pojan ainoan avuksi,
    miehen kuulun kumppaniksi
    tässä työssä työlähässä,
    sairasta parantaessa!
    Tule saunahan saloa
    ilman uksen ulvomatta,
    saranain sanelematta!
    Lyö löyly, lähetä lämmin
    kivelle kivuttomalle,
    paaelle pakottomalle.

Sitten noita kutsui sairaan kylpylautasille, nosti kolme kertaa vettä
kaukalosta vastalle, ripisteli vastasta vettä sairaan päälle ja
lausui:

    En puhu omalla suulla,
    puhelen Jumalan suulla,
    Herran hengellä hyvällä.
    En liiku omin lihoni,
    liikun Luojani lihoilla,
    käden kautta Kaikkivallan.
    Tuolta aina armot käyvät
    yläisestä taivosesta.
    En minä mitänä voine
    ilman Luojani luvatta,
    auttajani armoloitta,
    otan Luojan loitsimahan,
    Jumalan puhelemahan,
    Kaikkivallan katsomahan.

Sitten noita sylkäisi vastalle, alkoi kylvettää sairasta päästä
jalkoihin saakka ympäri ruumiin, ensin vasta- ja sitten myötäpäivään,
aina välistä huoahtaen ja sylkien. Kylvettäissään hän loitsi:

    Mist on pulma puttununna
    takia tapahtununna?
    Onko soista vai vesistä
    vai on vatturaunioista
    vai on vanhoista akoista
    vai on kalma kalmistosta,
    perkele pyhästä maasta?
    Mene kalma kalmistohon,
    perkele pyhä'än maahan,
    johon on kansa kaatununna,
    väki suuri nääntynynnä.
    Siell on luuta luskottuna,
    pääromua roskattuna,
    ilman ihmisen ihotta
    katovaisen kainalotta.

    Kun ei minussa miestä,
    ukon pojassa urosta,
    tämän päästön päästäjätä,
    tämän pulman purkajata,
    nouskohon norosta miehet,
    miekkamiehet hettehestä,
    jotk on viikon maassa maanneet,
    kauan lehossa levänneet,
    pojan ainoan avuksi,
    miehen kuulun kumppaniksi.

    Kun ei siitä kyllin liene
    etkä tuotakaan totelle,
    tulkoon vanha Väinämöinen
    kaikki päästöt päästämähän,
    kaikki pulmat purkamahan,
    kaikki jaksot jaksamahan!

    Mene tauti, kunne käsken,
    Lapinmaahan lakeahan,
    Pohjan pitkähän perähän;
    siell on hyvä ollaksesi,
    lempi liekatellaksesi,
    tiellä tuuli tuudittaapi,
    vesi vieno vilkuttaapi,
    vesi sylkkä sylkyttääpi.

    Mene vielä, kunne käsken,
    tuonne tunturin mäelle.
    Kuhavuoren kulman alle,
    jonne puut on päin pudonneet,
    heinät latvoin laskenunna
    sulahan sarajokehen.
    Siellä on sisariasi,
    siellä viisi veikkoasi,
    kuusi kummisi tytärtä,
    seitsemän setäsi lasta.
    Siell on hirret hirtettynä,
    jalopeurat jaksettuna;
    siell on luutonta lihoa,
    sekä päätöntä kaloa,
    suonetonta pohkiata.

    Mene sinne, kunne käsken,
    suden suuhun, hamaran päähän,
    mustan koiran hännän alle,
    notkoille noroperille,
    soille räykenettömille.
    Mene tuulen tietä myöten,
    ahavan ratoa myöten
    tahi käy revon rekehen:
    revoll on reki matala,
    jolla rannalle vetääpi.

    Jos oot pantu palkan eestä
    tahi toisen käskyläinen,
    niin suoria nyt kotiisi
    isäntäsi iltaselle,
    emäntäsi aamuselle,
    muun pereesi murkinalle!
    Sitten sinne tultuasi,
    matkan päähän päästyäsi
    ota kiinni olkapäistä,
    vasemmista varpahista,
    kaiemmista kantapäistä,
    läpi luusta ja lihasta!
    Aita vastaasi tuleepi;
    ammu aita mennessäsi
    viieltä vitsasvältä,
    seitsemältä seipähältä,
    kaheksalta kaskipuulta.

    Punahattu, tuonen poika,
    jännitä tulinen jousi
    tulisella jäntehellä,
    pane vaskinen vasama
    tuon tulisen jousen päälle.
    Ammu halki hampahista
    luun syöjä, lihan purija,
    veren uudelta vetäjä,
    jotta hiiet himmastuisi,
    perkeleetkin peljästyisi,
    katvaisi maan katehet!

    Jos et tuona totelle,
    vielä mutka muistetahan,
    uudet keinot keksitähän:
    turvaamme Jumalahamme,
    luottaumme Luojahamme,
    jok on miehistä pätevin,
    urohista kelpoavin.

    Oi Ukko, ylinen Luoja,
    pilven päällinen Jumala!
    Souda suonissa venettä,
    venehellä vaskisella,
    kuutilla kuparisella.
    Souda luun lomia myöten,
    jäsenten rakoja myöten.
    Mistä luu on luiskahtanna,
    siihen luuta luiskauta;
    mistä kalvo katkennunna,
    siihen kalvo kasvahuta;
    mistä liikkuna lihoa,
    siihen liittäös lihoa.
    Tee nyt yöllä terveheksi,
    päivällä imanteheksi,
    auta aivan terveheksi,
    keskeä kivuttomaksi,
    vieriltä viattomaksi,
    päältä tuntumattomaksi,
    aivan nuurumattomaksi,
    suin sulin puheltuani,
    hengin huokaeltuani,
    vihoin tuulen tuulematta,
    vihoin saamatta satehen,
    kovan ilman koskematta,
    pakkasen palelematta!

Saunasta tultua syötettiin ja juotettiin Riha-Heikkiä. Isäntä kysyi
maksua vieraan vaivoista, johon tämä vastasi:

-- Minä en ole tavallisesti määrännyt vaivoistani mitään maksua, vaan
hyvät ihmiset ovat itsestään antaneet, minkä ovat hyväksi nähneet.

Mitään virkkamatta isäntä pisti Heikille kouraan puolen ruplan rahan,
josta Heikki kiitti. Vähän ajan perästä Heikki sanoi isännälle:

-- Jos lautamies olisi hyvä ja katsoisi minulle vähän särpimen apua
sekä jotain keitinneuvoa.

Isäntä koki vierasta pidättää yöksi, mutta tämä ei sanonut joutavansa
yötä olemaan, kun muka hänellä oli kiiru mennä toiseen kylään, jossa
häntä odotettiin erästä heikkomielistä parantamaan. Sen kuultuaan
isäntä haki aitan ylisiltä lampaankäpälän ja täytti porstuan naulassa
olevan Heikin pussin ohralestyjauhoilla. Nämä antimet saatuaan Heikki
läksi talosta ja Yrjö meni häntä kyytiin.

Seuraavan yön sairas vietti levottomasti ja aamun tultua hän sanoi
pojallensa:

-- Kyllä minua ei taida muu vaivata kuin kuolema, vaikka minä
epäuskossani olen maajumalilta apua etsinyt. Laita nyt, poikaseni,
pappia perään minua ripittämään.

-- Kuta pappia äiti kernaimmin tahtoisi? kysyi lautamies.

-- En minä ole ikänäni pappeja valinnut, vastasi sairas. Ei mikään
kuulu olevan niin suuri synti kuin pappien valitseminen. Niin minulle
sanoi Raution Liisa toissa kesänä. Ja niin kuin tiedetään, hän on
hurskas ihminen ja pappien ystävä. Tuokaa vain se pappi, kenet itse
tahdotte. Jumalan sanaahan kaikki sielunpaimenet ilmoittavat.

Isäntä laittoi Antin noutamaan rovastia sairasta ripittämään.

Sillä aikaa kun pappia oltiin perässä, tupa siivottiin: penkit,
pöydät, rahit ja tuolit pestiin, lattia lakaistiin ja sairaalle
tuotiin puhtaat vaatteet sekä nostettiin pieni pöytä sairaan eteen
sängyn viereen. Pöydälle asetettiin lumivalkoinen pöytäliina.
Suurelle pöydälle pääpuolelle levitettiin niin ikään rippulaitainen
pöytäliina, ja pöydän päähän, penkille, levitettiin vaippa
laskoksilleen ja nurkkaan pantiin tyyny, jotta pappi, jos niin
tahtoo, saapi lojahtaa pöydänpäässä. Kahvi keitettiin valmiiksi ja
kahvipannu pistettiin uuniin pappia odottamaan. Lapset siivottiin ja
muutettiin puhtaisiin vaatteisiin. Samaten aikaihmisetkin pesivät
kätensä ja silmänsä, kampasivat päänsä ja muuttivat puhtaat vaatteet
yllensä.

Kun kyläläiset saivat tietää, että pappia oltiin hakemassa Niemelän
sairasta ripittämään, niin he siivosivat itsensä ja tulivat
sairastaloon pappia katsomaan. Miehet menivät peräpuolelle tupaa,
vaan naiset jäivät ovensuuhun. Ainoastaan vanhemmat vaimot menivät
sairasta puhuttelemaan. Yleinen hiljaisuus vallitsi tuvassa,
ainoastaan kuiskaamalla puheltiin.

-- Kun meillä ei tässä ole muuta tekemistä, niin varustaudutaan me
katsomaan sitä hevosta, jolla pappia tuodaan, sanoi Mäkelän Pekka
Perätalon Simolle.

-- Mitäs siinä on katsomista? kysyi Simo.

-- Onpahan siinä jotakin, vastasi Pekka. Jos hevonen pihalle
päästyään ojennaikse ja haukottelee, niin sairas kuolee, mutta jos se
puisteleikse ja päristelee, niin sairas paranee.

Sillä puhein he alkoivat katsella tuvan ikkunasta maantielle päin.
Kohta he huomasivat papin tulevan kyytimiehineen. Pihalle päästyä
hevonen seisattui, ojennaisiin ja haukotteli. Nyt olivat katsojat
aivan varmat sairaan kuolemasta.

Rovasti astui tupaan ja tervehti tupaväkeä "hyvällä päivällä".
Vastaukseksi naiset lyykistäysivät ja miehet kumarsivat. Isäntä
meni vastaanottamaan vierasta, kätteli, aukaisi vyön, riisui turkin
ja pani naulaan. Kuulumisiin vastattuaan rovasti sanoi pyyhkien
silmälasejansa:

-- Eikös teillä, hyvät ystävät, ole kotona mitään toimittamista, kun
näin rahvailla arkipäivänä olette joutaneet tänne tulemaan?

Ennen kuin kukaan ehti siihen mitään vastata, jatkoi rovasti:

-- Jos ei sairaalla ole mitään kahden kesken valittamista, niin
voitte olla täällä ja kuunnella Jumalan sanaa, mutta muuten voitte
mennä kotiinne.

-- Eihän minulla, hyvä rovasti, ole mitään erinäistä valittamista,
virkkoi sairas.

Väki jäi paikoilleen ja rovasti niitä näitä pakinoituaan kahvia
juodessaan meni sitten sairaan luokse, alkoi kysellä ensin hänen
ruumiillista vaivaansa ja sitten hänen sielunsa tilaa. Vähän aikaa
luoperreltuaan (lohduteltuaan) hän piti rippisaarnan ja antoi
sairaalle ehtoollisen, jonka jälkeen hän alkoi hommata lähtöä.
Isäntä koki kiellellä rovastia ruualle, mutta hän ei sanonut
itsellään olevan aikaa, kun kruununvouti oli luvannut tulla pappilaan
vieraiksi. Rovasti kumarsi jäähyväisiksi, ja Yrjö laitettiin toisella
hevosella häntä kyytiin. Naapurit menivät myöskin vähitellen kotiinsa.



Kuolema


    Sisältö: Anteeksiantaminen. Viimeiset määräykset. Hengenlähtö.
    Ruumiin korjaaminen. Kuolonennustukset. Ruumiin pelkääminen.
    Maahanpaniaisiin kutsumus. Kirstunteko.

Päivä päivältä näytti sairas hupevan (heikkonevan) ja seuraavana
lauantai-iltana hän tuli jo kielettömäksi, puhumattomaksi. Pari
tuntia sen jälkeen hän rupesi puhumaan ja hourailemaan. Vihdoin hän
selkeni uudelleen, kutsui perheensä vuoteensa ympärille ja sanoi
heille:

-- Rakkaat lapseni, minä tunnen loppuni lähestyvän. Nyt minä menen
sinne, josta ei kenkään ole palannut. Antakaa nyt minulle jokainen
anteeksi, jos ketä vastaan olen rikkonut. Minä annan sydämestäni
kaikille anteeksi enkä tahdo kostoa huutaa kenellekään. Minä en vie
iankaikkisuuteen yhtään vihaa. Poikaseni, ojentakaat kätenne minulle!

Lautamies ojensi kätensä sairaalle ja sitten hänen veljensä Yrjö.
Heidän esimerkkiään seurasivat kaikki perheen jäsenet itkusilmin ja
jokainen sanoi kättä antaessaan:

-- Jumala sinullekin anteeksi antakoon!

Sitten Riitta kuiskasi tyttärelleen Kaisalle jotain ja tämä meni
likimmäiseen naapuritaloon ja sanoi:

-- Nyt meidän mummo lähtee pois; jos ken tahtoo tulla katsomaan, niin
tulkoon pian.

Kohta he nousivat yksi ja toinen vuoteeltaan ja lähtivät kuolevaa
katsomaan.

-- Tunnetkos minua? kysyi Lahtelan emäntä sairaalta.

-- Tunnen kyllä, ja annetaan nyt anteeksi, sanoi sairas ja ojensi
kätensä.

-- Jumala sinullekin anteeksi antakoon! Minä kyllä ilomielin annan
anteeksi, vastasi Lahtelan emäntä.

Sairas jatkoi:

-- Hamasta siitä ajasta kun miesvainajani kuoli, on vanhin poikani
Mikko hoitanut taloutta, vaikka talo ja tila on ollut minun
nimessäni. Hän olkoon vastakin teidän isäntänne ja te toiset olkaa
hänelle kuuliaiset, niin kuin te tähänkin asti olette olleet. Ja sinä
poikani Mikko, ole rehellinen ja katso aina yhteistä parasta, niin
kuin sinä tähänkin asti olet tehnyt, äläkä sorra ketään.

Nämä sanottuaan ummisti sairas silmänsä. Vähän ajan perästä hän
aukaisi ne jälleen ja sanoi:

-- Miniäimeni Riitan saapi nostaa emännäksi minun jälkeeni. Olkaa
hänelle kuuliaiset ja avulliset, niin kuin te olette minullekin
olleet. Kun Helka-ämmä alkaa jo tulla vanhaksi eikä jaksa enää
suuria taikinoita alustella, niin Mari-täti saapi käydä kolmanneksi
emännäksi; kyllä näin suuressa talossa tarvitaan kolmekin emäntää.

Vähän aikaa vaiti oltuansa sairas teki vielä muutamia määräyksiä
peruistansa sekä neuvoi mitkä vaatteet hänen ympärilleen pitää
pantaman. Sitten hän pani kätensä ristiin ja luki:

    Henkeni, Herra, haltuus annan,
    Isä, älä minua ylenanna,
    Poikas pyhän piinan tähden;
    siipeis ali päästä, aut hädästä,
    tykös turvaan täydell todell. (Vvk. 43:6)

Loppuvärssyä lukiessaan heikkoni jo sairaan ääni, ettei lukua paljon
kuulunut. Nyt otti Riitta virsikirjan, josta isäntä alkoi ja toiset
veisasivat keralla:

    Juur hartaast maailmast tästä... (Vvk. 391:1)

Virren loputtua isäntä koetteli kuolevan jalkoja ja sanoi:

-- Nyt ei enää lähtö ole kaukana: jalat ovat jo kylmät kuin
jääpalaset.

Kun virsi "Maailma sinun jätän", oli veisattu, aukaisi kuoleva
silmänsä ja koetti katsahtaa yli päänsä. Hänen silmänsä loistivat
kirkkaalta ja näyttivät olevan tavallista suuremmat. Hän koetteli
nostaa käsiään ylös mutta ei jaksanut. Huulet näyttivät liikkuvan,
mutta ääni ei yhtään kuulunut.

-- Nyt hän varmaan näkee ottajansa, koska niin päänsä yli katselee,
sanoi Mari-täti naapurin emännälle.

-- Tiettävästi hän ne näkee, vastasi emäntä hiljaa.

-- Kukaties taitaa hänen suutansa kovin paahtaa, koska huulet niin
ahkeraan liikkuvat; anna sinä vettä lusikalla suuhun, sanoi isäntä
vaimolleen.

Riitta antoi vettä pari lusikallista, jonka jälkeen sairas sanoi
hyvin kelkkiään (kerkeästi):

-- Tehkää minulle tila lattialle.

-- Nyt se jo lähtee pois, kun alkaa tilaa muutella, kuiskasi Riitta
Mari-tädille ja laittoi pian lattialle vuoteen, johon sairas
hurstilla nostettiin. Huokuminen harveni harvenemistaan ja viimein
näytti henki likattavan ainoastaan kurkkuhaudassa. Vihdoin sairas
oikasi ruumiinsa, nytkäytti pari kertaa olkapäitään, ummisti
silmänsä, aukaisi suutansa kolme kertaa ja vetäisi henkeänsä; niin
erosi henki ruumiista. Isäntä viittasi Mauno-sedälle ja tämä aukaisi
reppanan. Sitten isäntä painoi kiinni vainajan oikean silmän, joka
oli jäänyt hiukan raolleen.

-- Jeesus sielun saakoon! sanoi isäntä sulkiessaan äitinsä silmää.

-- Jeesus sielun saakoon! kuiskasivat kaikki läsnäolijat ja
notkistivat polviansa. Jokaisen silmät täyttyivät kyynelistä.

-- Hänellä se on tehty, mitä meillä vielä on tekemättä, virkkoi
Mauno-setä itkussa suin. Kyllä hän oli hyvä eläissänsä ja luultavasti
hänelle kävi hyvin kuollessansa.

-- Ei suinkaan hänestä pahuus alkuansa saanut, todisti Lahtelan
emäntä. Me tässä jo olimme toverukset monta kymmentä vuotta ja hän
oli aina niin rakas ja herttainen. Ei sitä kertaa hän leiponut,
jottei olisi minulle antanut leivän lämpimiä.

-- Ja taudissa ollessaankin hän oli koko ajan niin kärsivällinen,
ettei koskaan tuskaantunut, vaikka oli sangen kovissa kourissa, sanoi
Riitta todistukseksi anoppinsa kärsivällisyydestä.

-- Mitä varten Mauno-setä reppanan aukaisi, kun mummo kuoli? kysyi
pieni Anni äidiltään.

-- Sitä varten, että vainajan sielu pääsi menemään taivaaseen,
vastasi äiti.

-- Pojat, menkääs ottamaan mummolle pesuvettä, käski isäntä.

Pian noutivat pojat vettä saavilla kaivosta. Riitta pani padan
tulelle -- muiden puiden joukkoon pistettiin vainajan lusikka
palamaan -- ja varisti kuolleelle pesuveden. Olkia tuotiin lattialle
ja niiden päälle nostettiin ruumis. Mari-täti ja naapurin emäntä
pesivät ruumiin vedellä, saippualla ja vastalla. Heille annettiin
pesupalkaksi vainajan paita kummallekin. Tähteeksi jääneen
saippuapalasen ja vastan korjasi Mari-täti vastaista tarvetta
varten. -- Vasta pantiin tallelle ja sillä siveltiin sitä lehmää,
jota ajajainen ja painajainen vaivasi. Ruumiinpesusaippualla pestiin
lasten rupisia päitä sekä muitakin risatautisia ja syyhelmää.

-- Missähän kylän ruumislauta lienee, se pitäisi hakea tänne? kysäisi
isäntä.

-- Kyllä se on varmaan Mäkelässä; muistaakseni taoin Mäkelän
ukkovainajalle viimeksi kirstunaulat, vastasi seppä.

Sillä aikaa kun ruumislautaa haettiin, käärivät pesijät ruumiin.
Hieno aivinainen paita pantiin päälle ja esiliina eteen, valkoiset
sukat jalkaan ja kirjavartiset kintaat käteen ja myssy päähän.
Sitten käärittiin ruumiin ympärille valkoinen hursti, joka ommeltiin
kuudesta kohdasta kiinni. Isäntä teki päretikuista pienoisen ristin,
jonka hän pani vainajan rinnalle, hurstin alle. Kun ruumis oli saatu
käärityksi, nostettiin se ruumislaudalle ja sidottiin keskosistaan
nauhalla ruumislautaan kiinni. Pari kapulaa varustettiin ruumislaudan
viereen, toinen pää- ja toinen jalkapuolelle, joilla ruumis
kannettiin aittaan.

Kun ruumis lautoineen oli nostettu tuolien päälle ja kaikki saatu
reilaan, otti Mauno-setä kirveen, pisti sen sillan rakoon ruumiin
kohdalle ja sanoi puoleksi kuuluvalla äänellä:

-- Tuossa on sinun osasi! -- Missä ei tätä konstia tehty, siellä
viskattiin liedestä otettuja savipalasia ruumiin perästä, kun
ruumista lähdettiin hautaan viemään, ja sanottiin samat sanat.

-- Minkä tähden kirves pistettiin sillan rakoon? kysyi taasen pieni
Anni äidiltään.

-- Sen tähden, ettei talon karja kuolisi emännän perästä, vastasi
äiti. Jos ei sitä temppua tehdä, niin emännän kuoltua kuolee aina
paras lehmä talosta, joskus pari kolmekin, ja useasti menee koko
karja vainajan perästä. Samoin käypi hevosille isännän kuoltua. Mutta
jos kirveen laittaa sillan rakoon ja niin antaa vainajalle osan
käteen, niin elukat saavat olla rauhassa.

Sitten isäntä antoi virsikirjan sepälle, joka vähän aikaa sitä
latailtuaan tuli ruumiin viereen ja alkoi veisata:

    Mä nukun haavoin Kristuksen,
    ne puhdistaa mun synneistän!
    Sill verens on ja kuolemans
    mun elon, kauneuden kanss. (Vvk. 390)

Toisen värssyn ensimmäistä säettä veisattaessa tarttuivat sitä varten
käsketyt miehet kapuloihin, pistivät ne ruumislaudan alle, yhden
pää- ja toisen jalkapuolelle, ja niin kantoivat neljän miehen ruumiin
aittaan. Laulajat kävivät ruumiin edellä ja pitkittivät lauluaan
siksi, kunnes ruumis oli asetettu paikoilleen aitan viljasalvojen
päälle. Ne jotka eivät ruumista pelänneet, saattoivat ruumista
aittaan, vaan pelkurit jäivät tupaan. Kun ruumis oli paikoilleen
asetettu, siunasi saattojoukko itsensä ja palasi tupaan. Isäntä
lukitsi aitan oven ja toi tullessaan avaimen tuvan naulaan.

Sitten isäntä meni huoneeseen, josta toi viinaputelin ja jakeli siitä
ryyppyjä, ensin laulajille, sitten kantajille, pesijöille ja vihdoin
kaikille vanhemmille ihmisille, jotka ryypätessään sanoivat jokainen:

-- Olkoon vainajan muistoksi!

-- Nauttios terveydekses! vastasi isäntä.

Emäntä puolestaan tarjosi kahvia kaikille. Kahvia juodessaan sanoi
Mäkelän emäntä:

-- Johan meillä tiedettiin kauan aikaa, että joku teidän talosta
kuolee, vaikka ei siitä mitään hiiskuttu. Se oli jo tässä sulalla
syksyllä, ennen Mikonpäivää, kun meidän Matti yhtenä yönä tuli
myllystä kotiin, niin hän kuuli pajassa sellaisen kalkkeen, ikään
kuin ruumiinkirstun nauloja olisi taottu.

-- Varmaankin siinä teidän Matti on erehtynyt, sillä minun pajassani
ei ole kukaan koskaan, ei yöllä eikä päivällä, muu takonut kuin minä
itse, ja minä en ole sydänyöllä pajassa käynyt takomassa, virkkoi
seppä.

-- Kyllähän sen tietää jokainen ettei pajassa mitään taottu, eikä
siellä mitään seppää ollut, vaikka Matin korvissa sille tuntui;
se oli vain kuolemanennustus tai kuoleman sanansaattaja, virkkoi
ukko-Lauri.

-- Olkoonpa vaikka niinkin minun puolestani, myödytti seppä.

-- Se oli tässä niin ikään syksyllä, kun minä tulin eräänä pimeänä
yönä kaupungista kotiin ja menin kaivolle hevostani juottamaan, niin
kuulin teidän aitan takana aivan selvään sellaisen kalkutuksen juuri
kuin ruumiskirstun lautoja olisi veistetty. Tupaan tultuani kerroin
kuulemani ja meidän ukko sanoi: "Tänä syksynä Niemelästä kuolee joku,
kuolkoonpa kuka tahansa", kertoi Perätalon Samuli.

-- Minä tässä jo mietin itsekseni koko tämän vuotta, että taitaa
meidän mummo antaa rokan, kun hän valitti aina itseään väsyttävän
ja sanoi jalkansa olevan niin raskaat, ettei hän niitä nostella
jaksaisi, puhui Mauno-setä.

Näissä toimissa ja pakinoissa kului yö, niin että kukko jo lauloi
ensi kerran, ennen kuin naapurit menivät kotiinsa, jonne tultuaan
heillä oli paljon kertomista vainajan viimeisistä hetkistä, hänen
määräyksistään ja hengenlähdöstään sekä mitä virsiä vainajalle
laulettiin, kutka hänet pesivät sekä kuolemanennustuksista ynnä
muista tapaukseen kuuluvista asioista.

Kun vieraat olivat lähteneet, tehtiin Niemelässä tilat ja käytiin
makaamaan. Nuori väki tahtoi jokainen käydä keskeen makaamaan eikä
kenkään reunalle, sillä heitä pelotti ruumis aitassa. Koko sen ajan
kun ruumis oli maan päällä ei kukaan nuorista tohtinut pimeällä mennä
yksinään ulos, vaan he pyysivät toisiaan keralleen. Samoin oli laita
toisissakin taloissa. Ainoastaan joku vanhempi ihminen oli niin jura
(pelkäämätön), että uskalsi yksinään kävellä pimeässä. Monet vetivät
maata käydessään peitteen korvillensa, niin että olivat tukehtua
lämpimässä tuvassa.

Seuraavana aamuna isäntä jakeli käskyjä kirkkoon meneville määräten
ketä sukulaista kunkin piti kutsuman maahanpaniaisiin ensi lauantaina
tulemaan. Itse hän sanoi pitävänsä huolen vainajan kiitoskirjalle
panosta, ruumissaarnan pidosta, haudankaivamisesta ja muutamain
vierasten kutsumisesta.

Kirkolle päästyään ajoi Niemelän isäntä oitis pappilaan ja meni
rovastin puheille. Sisään päästyään ja hyvän päivän tehtyänsä hän
sanoi:

-- Terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltani. Hän jätti tämän elon
eilen illalla.

-- Kiitoksia, vastasi rovasti ja alkoi kysellä ja kirjoittaa vainajan
taudinlaatua ja kuolon menoa. Vihdoin hän sanoi:

-- Niin, minulle on tuleva lehmä vainajan kuoltua. Tiettävästihän
teidän talossa on lehmiä niin paljon, että pappi saapi
maahanpaniaislehmän.

-- Onhan niitä lehmiä tätä nykyä, vaikka olisi useampiakin
maahanpaniaislehmiä annettava, vastasi isäntä. Tulevana sunnuntaina
aiomme haudata vainaan ja minä tuumaan saattaa äitivainajani
kunnialla hautaan kahden papin kanssa ja pidättää hänelle
ruumissaarnan, jos vain herra rovasti on hyvä ja ottaa sen
toimittaakseen maksua vastaan.

-- Miks ei, aivan kernaasti minä sen teen, eikä se maksa enempää kuin
kolme ruplaa, ja teidän varoissanne se ei merkitse mitään. Aivan
niin, aivan niin, kyllä hän oli kunnon emäntä; kannattaahan hänelle
ruumissaarna pitää, vastasi rovasti.

Kirkon luona haki Niemelän lautamies appensa Holttolan kirkonmiehen,
jolle kertoi terveisiä ja pitkää ikää äitivainajaltaan, sekä jutteli
hänelle tarkoin vainajan taudin alusta loppuun asti, erinomattain
hänen viimeiset hetkensä ja sanansa.

-- Jeesus sielun saakoon! vastasi kirkonmies pyyhkien silmiään.

Kirkosta päästyä kävi Niemelän isäntä hauta-Laurin puheilla
pyytämässä kaivamaan hautaa vainajalle.

Seuraavana maanantaina tuli Niemelän taloon suuri joukko mustalaisia
pyytäen ja mankuen jos jotakin.

-- Ei meiltä anneta nyt mitään kenellekään, kun meillä on ruumis
talossa, sanoi emäntä mustalaisille.

-- Abrei, sanoivat mustalaiset ja läksivät talosta aika kyytiä.

Koko viikko varustettiin Niemelässä maahanpaniaisia: olutta pantiin,
leivottiin ja paistettiin, vaatteita puhdistettiin ja kaulattiin.
Nuoret miehet vetivät ahkeraan kuivia kaskipuita, joita vanhemmat
hakkailivat haloiksi. Ilta- ja aamupuhteilla kiskoivat ukko-Lauri
ja Mauno-setä päreitä. Maanantaina läksi isäntä kaupunkiin ja
tuli torstaina kotiin. Samana päivänä tuli Mäkelän Risto tekemään
"kuolleelle kotia, kahdonneelle kartanoa". Tuomas kävi Ristolle
avuksi. He menivät Kuunjoen kankaalle, hakkasivat suoran hongan,
särkivät sen laudoiksi, veistelivät sievemmiksi, ja Yrjö kävi
hevosella hakemassa laudat kotiin, jossa niitä ensin veistettiin
kirveellä, sitten puoltiin vuolimalla ja vihdoin höylättiin.
Mauno-setä kävi pajassa kirstunnauloja teettämässä. Naulat valmiiksi
taottuaan seppä luki ne ja sanoi:

-- Kyllä nyt kuolee ensin miespuoli, kun naulat eivät yhtyneetkään
parikkain.

-- Suittaa niin olla; jos hän lienee surma jäänyt minun niskaani,
virkkoi Mauno-setä.

-- Minä olen jo eläissäni monta kuolleen tupaa tehnyt, sanoi Tuomas
Ristolle ruumiista mittaa ottaissaan, -- ja rattoisaa työtä tämä
onkin, mutta minä en ole mies yksinäni ruumiista mittaa ottamaan,
niin kovin minua kuollut kammottaa.

-- Arka minäkin olin ennen, vaan kun minulta kuoli sekä vaimoni että
kolme lasta, niin sitten perin olen ollut jurempi. Niin veikkonen
se on: kun mieli kerran käypi kantapään alla, niin sitten ei enää
ihminen tyhjää ryöpsähtele, vastasi Risto.

-- En minä tiedä miten vaimonkin kuolema koskisi, vaan minulta kuoli
paha poika -- pahalla pojalla ei karjalainen tarkoita pahankurista
vaan pientä lasta --, niin kovin haikama (kaiho) minulle tuli.
Sananlasku kyllä sanoo:

    Silloin on ukko autuas,
    kun akan raato on rattailla,

mutta ei minusta niin suinkaan olisi. Tiettävästi, kenellä on
pahanjuoninen ja kelho (häijy), niin suittaa se tuntua autuudelta,
kun sellaisesta räähkästä pääsee, virkkoi Tuomas.

-- Aivan niin se on kuin sinä sanot, myödytti Risto.

Kun kirstu oli saatu valmiiksi, tehtiin pieni pussi, tyyny, johon
höylänlastuja pantiin sisään. Se pantiin ruumiskirstuun vainajan pään
alle. Myös levitettiin hienoja höylänlastuja kirstun pohjalle. Muut
lastut vietiin pellolle ja poltettiin siellä, ettei muka tupa olisi
ruvennut ruskamaan (paukkumaan). Perjantai-iltana lämmitettiin sauna
ja kylvettiin.



Hautajaiset


    Sisältö: Vierasten tulo. Ruumiinvalvojaiset ja kummitusjutut.
    Haudalle saatto. Hautaaminen. Ruumissaarna. Hautajaiset
    pitäjäntuvalla.

Lauantaina iltahämärissä alkoi tulla maahanpaniaisvieraita Niemelään.
Miesvieraat astuivat pöydän luokse, vaan naisvieraat pysähtyivät
ensin ovensuuhun, jossa antoivat tuomisnyyttinsä emännälle, isännän
vaimolle. Sitten hajosivat he jokainen siihen nurkkaan, missä
kenenkin likin sukulainen oli. Talon tyttäret Kaisa ja Anni riisuivat
vierasten päällysvaatteet, mikäli vain kerkesivät, mutta kun yhtä
aikaa tulla tupsahti useampia vieraita, niin eivät tytöt ennättäneet
kaikkia riisua; heitä auttamaan tulivat ukko-Laurin miniäimet Elli ja
Heti, sekä Mari-ämmän tytär Sohvi, joka oli vasta paimentyttö.

Riisuttuaan istahtivat vieraat penkille ja talon väki kävi
tervehtimässä vieraita: miehiä käteltiin, vaan naisia likistettiin.
Tuloryypyt annettiin vieraille siinä järjestyksessä kuin he olivat
tulleetkin.

Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen.
Niin hyvin atrian alussa kuin lopussakin luettiin ruokaluvut ja
laulettiin joku värssy. Näin koko maahanpaniaisten ajan.

Kun illallinen oli syöty ja ruoka korjattu, tuotiin laulaen ruumis
aitasta tupaan. Ruumiskirstu asetettiin tuolien päälle ja neljä
kototekoista kynttilää laitettiin ruumiskirstun viereen palamaan,
kaksi pää- ja kaksi jalkapuolelle. Ruumis nostettiin kirstuun, jonka
jälkeen Holttolan kirkonmies alkoi jo toisten kanssa veisata:

    Minun majan musta, vuoteen valju,
    oi kuolem vieras kauhia!
    Elon ilmast katkoit,
    kuin varjo vaipuu, kohta katoo,
    niin kaikk ikäpäivän maailmass
    kiirust pois karkais.
    Kuitenkin mun ilon on,
    ett tiedän taas nousevani
    ja Kristuksen kanss iät eläväni. (Vvk. 400:2)

Kun vuoteet oli laitettu, kävivät lapset ja nuorempi rahvas
makaamaan, vaan vanhemmat ihmiset pitivät valvojaisia koko yön. He
ottivat istuimet kirstua lähelle, jossa he lauloivat ja lukivat sekä
aika välistä kokoontuivat pöydän ympärille viinaa maistelemaan ja
yhtä sekä toista juttelemaan.

Kun seppä oli kolmea virttä veisattaessa ollut johtajana, niin hän
sanoi viimeisen virren loputtua:

    Ei jaksa laulaa,
    jos ei kasta kaulaa,

ja niin menivät laulajat pöydän ympärille istumaan. Isäntä kaasi
viinaa pulliin, josta valvojat vuoronsa perään ryyppäsivät ja
kertoivat kaikenlaisia kummitusjuttuja kuolleista.

Holttolan kirkonmies kertoi erään kestikievarin vanhan emännän, joka
eläissään paljon taikuutta harjoitti, kuoltuaan käyneen melkein
joka yö kummittelemassa ja silloin hakeneen kaikki paikat. Sattuipa
samaan aikaan eräs matkustavainen herra jäämään kestikievariin
yöksi. Isäntä kyllä koetteli selittää herralle, ettei muka täällä
kukaan saa yörauhaa. Mutta herrat kun eivät usko semmoisia, niin ei
tämäkään herra muuta kuin nauroi vain isännän puheelle ja sanoi:
"Jos vain eläviltä rauhan saan, kyllä minä kuolleiden kanssa toimeen
tulen", ja kävi kuin kävikin yöksi. Mutta annapas olla, puolenyön
aikana, kun herra sikeimmilleen nukkui, tulikin emäntävainaja, alkoi
kaivella ja penkailla herran päänalasia. "Mitä sieltä on hakemista?"
ärjäisi herra vihastuneena kun hänen yörauhaansa häirittiin.
"Ehtoollisöylättiä haen", vastasi vainajan haltia. -- Kansan uskon
mukaan ei vainaja itse kävele, vaan hänen haltiansa kummitteiksee.
-- "Mihin sinä sitten olet sen pannut?" kysäisi herra. "Vasikkain
pyttyyn minä ne aina panin", vastasi haltia. "Ota sieltä jonne ne
olet pannut ja anna oikeille kristityille rauha!" sanoi herra.

Sen päiväsen perään ei kummitus enää tullut taloon. Sillä kun vain
kummitukset saattavat elävien tiedoksi sen, mikä heidän rauhaansa
haudassa häiritsee, niin sitten ne lakkaavat kummittelemasta.

Sitten kertoi Mäkelän Risto seuraavan jutun:

-- Eräässä pitäjässä niin ikään kuoli taikuriemäntä, joka
taikatempuillaan oli pitänyt aina itsellään hyvän karjan. Ruumiin
maan päällä ollessa kävi sen haltia läävässä lehmiä häiritsemässä,
mutta hautaan vietynä se alkoi käydä yön aikoina tuvassakin. Niin
kauan kuin tuli paloi tuvassa ja ihmiset valvoivat, se ei tohtinut
tulla, mutta niin pian kuin tuli sammui, alkoi kohta kolina kuulua.
Talon isäntä koetteli kaikki konstit, mitä vain suinkin taisi, ja
kävi jo maajumaliltakin eli tietäjiltä ja noidilta apua etsimässä,
mutta turhaan. Vihdoin hän valitti pitäjän vanhalle rovastille tämän
ihmeen. Rovasti ensin nauroi, mutta kun isäntä vakuutti asian todeksi
kertoen, miten vainajan haltia on milloinkin mellastanut, rovasti
sanoi vihdoin: "Kaivakaa vainajan hauta, aukaiskaa ruumisarkku,
kääntäkää ruumis vatsalleen arkkuun ja leikatkaa veitsellä
kantapäihin risti. Sitten suljette arkun ja täytätte haudan mullalla,
niin kyllä se herkeää kummittelemasta."

Kun hauta aukaistiin, ruumis oli syrjällään kirstussa ja veri oli
purskahtanut sekä suusta että sieraimista. He tekivät rovastin
neuvon mukaan ja ilmoittivat asian rovastille. "Oi voi!" oli rovasti
sanonut. "Vainaja on ollutkin valekuollut ja haudassa se raukka vasta
oikeittain kuoli. Te olette haudanneet elävän ihmisen."

-- Niillä herroilla on omat uskonsa, sanoi Mauno-setä. Kun ihminen ei
enää hengitä eikä mitään elonmerkkiä näytä, niin kuolluthan se on.
Sen nyt tyhmäkin ymmärtää. Vaan herroilla on omat hulluutensa. Heidän
mielestään ei saisi kuollutta viedä ennen kuin vuorokauden kuluttua
kylmään huoneeseen eikä haudata ennen kolmea vuorokautta. Sellaiset
hupsut ovat herrat, vaikka ovat suuret koulut käyneet.

-- Mitenkäs sen kummittelijavainajan kanssa viimeinkin kävi?
Lakkasiko se kummittelemasta? kysyi ukko-Lauri.

-- Tietysti sen täytyi lakata, kun tehtiin rovastin neuvon mukaan,
vastasi Risto.

Kun ryypyt oli otettu, mentiin taas vainajan kirstun ääreen
veisailemaan. Muutamia virsiä veisailtua mentiin uudestaan pöydän
ympärille ryyppimään ja kummituksista puhelemaan. Seppä kertoi pitkän
jutun, kuinka piru kiusasi Vilojoen seppää.

Savolais-ukko kertoi, että hänen isoisänsä oli renkinä eräällä
vanhalla rovastilla, joka kerran iltasilla ripittämään mennessään
laulaa hyräili hautausmaan kohdalla. "Autuaat levoss levännevät",
niin kirkkomaasta haltia vastasi: "Ei, herra, puoletkaan ole
autuaat!" -- Entisten suomalaisten uskon mukaan oli jokaisella
maalla, vedellä, kartanolla ym. oma haltiansa; siis kirkkomaallakin
eli hautausmaalla.

Takaisin tullessaan taasen samalla paikalla hyräili rovasti samaa
virttä, niin kirkkomaasta haltia sanoi: "Ken levännee, ken lentänee!"
Sen koommin ei rovasti enää koskaan kuulunut kirkkomaan kohdalla
veisanneen.

Tällä tavoin veisuun, luvun, tarinoiden ja ryyppimisen vaihdellessa
kului yö kukonlauluun asti. Sitten kävivät vanhemmat ihmiset
makaamaan ja isäntä korjasi viinapullon pois. Nuorempi väki nousi
vuorostaan valvomaan ja hekin kertoivat monta juttua kuolleista.

-- On turhaa pelätä kuolleita, virkkoi Korjuksen Risto. Minne puu
kaatuu, siinä se makaa eikä liiku minnekään, jos ei sitä kukaan
liikuttele. Koko jutut kuolleiden kävelemisestä ovat turhia loruja,
joilla ei ole päätä eikä perää.

-- Sen minä arvasin, että niinhän sinä sanot, joka et usko taikoja
etkä haltioita, sanoi Elli.

-- Mutta mistäpä sellaiset jutut olisivat saaneet alkunsa, jos ei
kenkään olisi kummituksia nähnyt? kysäisi Mierolan Rusi.

-- Tiettävästi siitä, että joku on ollut valekuolleena ja on tavalla
tai toisella vironnut eloon ja kävellyt. Sitä on sitten kerrottu ja
lisäilty ja tultu vihdoin siihen päätökseen, että kaikki tai jotkut
ainakin kävelevät. Näitä kertovat täysinä tosina vanhemmat ihmiset
lasten kuullen ja ne taas puolestaan uskovat kaikki, niin todet kuin
valeetkin. Siitä he jo pienuudesta pitäin saavat pelkuriluonnon,
joka seuraa heitä hamaan hautaan asti. Vähitellen kuitenkin tämä
pelko katoaa, jos kuka rupeaa järjellisesti asiaa miettimään ja
totutteleikse vähän kerrallaan rohkeaksi, selitti Korjuksen Risto.

-- Minä olen kuullut, että jos kuollutta koskettaa vasemmalla
kädellä, niin se ei pelota, virkkoi Anni.

-- Minä taas olen kuullut, että jos harppaa kolme kertaa kuolleen
jalkojen päällitse, niin pelko katoaa, tiesi Rusi.

-- Se voipi kyllä antaa rohkeutta, kun kuollutta koskettelee ja
oleksii kuolleen kanssa, niin vähitellen tottuu juremmaksi eikä
turhia hepsahtele, sanoi Korjuksen Risto.

Näitä pakinoidessa taajeni kukonlaulu ja kanojen kaakerrus ilmoitti
päivän tulon olevan läsnä. Nyt havautettiin kaikki väki valveille.
Kun vuoteet oli korjattu ja silmät pesty, pidettiin aamurukous.
Sitten juotiin kahvi, syötiin murkina ja alettiin hommata kirkolle
lähtöä. Emäntä toisten talon naisten avulla laittoi eväät suuriin
tuohikontteihin ja isäntä pani korissa olevan rakkoputelin, joka
oli täynnä omaa keittoa paloviinaa, yhteen konttiin. Kontit
kannettiin rekiin. Sitten pistäytyi isäntä naapuritaloissa pyytämässä
"koulunkantajoita". Mäkelän ja Mattilan mustat ruunat oli jo ennen
tilattu ruumista vetämään, ja niiden isännät samaten kuin kaikki
naapurin isännät ja emännät olivat illalla tulleet maahanpaniaisiin.

Ennen kuin hevoset valjastettiin, sidottiin aisakello sen hevosen
vempeleeseen, joka ruumiin eteen valjastettiin. Toinen hevonen
valjastettiin rinnalle.

Kun väki oli pukeutunut ja kaikki hevoset olivat valjaissa, keräytyi
saattojoukko ruumiskirstun ympärille, ja Holttolan kirkonmies sepän
kanssa veisasi:

    Siis siunaa Herra aina
    mun rakkaat omaisen
    ja älä salli painaa
    heit syvään murheeseen!
    Kyll pian yhteen tulemm
    juur suurest riemuiten
    ja ynnä kunniaan kuljemm
    sitt iloon iäiseen. (Vvk. 391:9)

Ennen kuin kirstun kansi pantiin kiinni, ratkoi Riitta rihmat ruumiin
lakanasta.

Sitten nostettiin ruumiskirstun kansi paikalleen ja seppä naulasi sen
kiinni. Kun kantajat olivat asettautuneet paikoilleen, veisasivat
edellä nimitetyt:

    Yhteisest teidän Jumalan
    käsiin annan ja rauhaan,
    veljen, lankon ja sukun oman,
    en täällä viivy kauan.
    Minä täss tiess
    olen matkamies,
    Herra Jesu minua auta,
    sieluni pääst kaikest hädäst,
    veres ja piinas kautta. (Vvk. 392:14)

Seuraavaa värssyä veisattaissa kannettiin ruumis rekeen, jossa
levitettiin vaippa kirstun yli. Mattilan isäntä kävi hevosia ajamaan
ja seppä, Mäkelän Risto sekä Rokkasen Jussi kävivät laulajina kirstun
kannelle istumaan. Hautaristi asetettiin reen perään.

Kun kaikki saattoväki oli rekeen istautunut, heittivät laulajat hatut
päästään ja Rokkanen toisten kanssa veisasi:

    Nyt rohkiast täältä lähden,
    suo kasvos minun nähdä,
    Jesu lunastajan,
    kun minun tahdoit auttaa,
    katkeran piinas kautta
    lapseksi Jumalan. (Vvk. 389:4)

Seuraavaa värssyä alkaissa nykäisi Mattila hevosia ja niin lähdettiin
ajamaan. Ruumiin perässä ajoi hänen vanhin poikansa Niemelän isäntä,
sitten tyttärensä Saarelan emäntä miehineen, toinen tytär Kalpiin
emäntä miehineen, toinen poika Yrjö vaimoineen ja kolmas tytär
Kesselin emäntä miehineen sekä neljäs tytär Mari-täti Mauno-sedän
kanssa. Muut sukulaiset seurasivat siinä järjestyksessä kuin kukin
oli vainajalle sukua. Kylän läpi ajaessa pitkitettiin laulua yhtä
mittaa.

Ennen kuin maantielle päästiin, hevoset seisotettiin ja laulajat
sekä muut vanhat miehet maistelivat taskumateistaan. -- Muutamissa
paikoin, esimerkiksi Viipurin pitäjässä, on tapana naulata pieni
lautapalanen petäjän kupeeseen kylän tiehaarassa. Sellaista
muistopalasilla varustettua puuta kutsutaan ristimännyksi.
Ristimännystä kotiinpäin ei vainajan haltia uskalla tulla! -- Sitten
jatkettiin taas matkaa hyvällä vauhdilla ja joka talon kohdalla
laulettiin. Ajaessa läpi kylän, jossa oli useampia taloja, veisattiin
niin kauan kuin kylää piisasi ja sitten vasta laulu lakkasi, kun
oltiin kylän ohitse. Suuren mäen alla pysäytettiin hevoset ja
maisteltiin taskumatista.

Kirkolle päästyä pysäytettiin ruumis pappilan kujan suuhun, vaan muu
saattoväki ajoi kirkon luokse. Niemelän isäntä meni rovastin puheille
ja palasi sieltä, kun ruumiskelloja alettiin soittaa. Soittoa
odottaessa ryypiskelivät ruumiinvetäjät. Läpättyä ja aamukellon
soitua alettiin ensin pienellä ja sitten suurella kellolla soittaa
sielukelloja. -- Soittaminen ja koulunkanto kävi vainajain iän
mukaan: vanhin ensin ja sitten nuoremmat. Miehille alettiin soittaa
suurella, vaan naisille pienellä kellolla, johon myös toinenkin
kello yhtyi. -- Silloin ruumis vietiin pappilan perheentuvan
kupeelle, jossa seisatettiin hevoset ja ruumis nostettiin paarille ja
kirstun yli levitettiin paariverka. Toiset ruumiit tuotiin samassa
järjestyksessä. Niemelän isäntä toimitti äitivainajalleen kaksitoista
kantajaa, jotka varustausivat paarin ympärille, kuusi kumpaisellekin
puolelle, ja ristin kantaja paarin perään.

Kohta tulikin rovasti kappalaisen, lukkarin ja koulumestarin keralla.
Kaikkien päät paljastuivat, kun herrat astuivat esille. Lukkari
asettausi edemmäksi, vaan papit jäivät paarien eteen. Lukkarille
apulaiseksi ilmestyivät koulumestari ynnä ne kolme laulajaa, jotka
ruumiin kanssa tulivat, sekä eräs kirkon- ja toinen lautamies.
Muutamia lehtiä virsikirjasta käännettyään kuiskasi lukkari
apulaisilleen virren numeron ja alkoi veisata:

    Meilt ystävämm lankee nähden,
    meill esimerkiks surkiast.
    Samaa tiet täytyy käydä meidän,
    maistamaan kuolemaa karkiaa,
    kuin ikäns köyhä, niin rikas:
    tänn täytyy kaikkien pyrkiä.
    Herra armahda päällemm!
    Kriste armahda päällemm,
    miks emme ajattel sen pääll,
    keskell kuolemaa seisomm tääll.
    Herra armahda päällemm! (Vvk. 397:3)

Seuraavaa värssyä alettaessa läksi saattojoukko liikkeelle ja heti
alkoivat kirkonkellot soida. Vainajan likeiset sukulaiset astuivat
paljain päin paarien perästä, vaan muu rahvas pani hatut päähänsä
ruumissaaton liikkeelle lähteissä. Haudalle päästyä heittivät taas
kaikki hattunsa pois ja olivat paljain päin niin kauan kuin laulua
kesti. Laulun loputtua kellot lakkasivat soimasta ja rahvas pani
hatut pähänsä. Haudankaivajan avuksi hautaan ruumista vastaanottamaan
meni pari ensimmäistä kantajaa; toiset kantajat laskivat ruumiin
hautaan.

Kun Niemelän ruumis oli hautaan laskettu, menivät kirkkoherra ja
lukkari ottamaan toisia ruumiita, jotka saatettiin hautaan samalla
tavalla. Kappalainen ja koulumestari menivät pappilaan. Sitten kun
kaikki ruumiit olivat haudassa, kirkkoherra siunasi ne ja lukkari
veisasi multavärssyn, jota toimittaessa kelloja soitettiin. Sitten
mättivät vainajain sukulaiset kolme kertaa kukin "kepiöitä multia"
vainajain kirstun kannelle. Kantajat hauturin kanssa täyttivät haudan
mullalla ja asettivat ristit vainajain haudalle pääpuolelle.

Puolipäivän jumalanpalveluksen perästä ei kellään näyttänyt olevan
halua lähteä kirkosta, sillä tieto oli levinnyt salamannopeasti
seurakunnalle, että nyt pidetään Niemelän vanhalle emäntävainajalle
ruumissaarna. Vähäisen väliajan perästä nousikin lukkari
lehterilleen, pani numerot 273 ja 9 värssyn numeron. Sitten hän alkoi
veisata:

    Mikä tauti? kauhiast

ja veisasi kaikki jäljellä olevat värssyt. Veisuun loputtua astui
rovasti saarnastuoliin ja lyhyen rukouksen perästä lausui:

-- Ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me
etsimme (Hepr. 13:14). Hän selitti kuulijoillensa, kuinka kaikkein,
jotka syntyneet ovat, täytyy kuolla ja jättää tämä maailma ja etsiä
tulevaista ja pysyväistä kotoa. Siitä oli näkyväisenä esimerkkinä
nytkin se vainaja, jonka muistoa tässä vietettiin.

Sitten hän luki vainajan elämänvaiheet ja sukuluettelon mainiten,
kuinka vainaja oli syntynyt kuuluisista ja kunniallisista
vanhemmista, tullut kuuluisalle ja kunnialliselle Niemelän
rusthollarille emännäksi -- Niemelä oli rustitila Ruotsin vallan
aikana --, elänyt kunniallista ja nuhteetonta elämää, kuollut
Herrassa ja nyt ynnä muiden autuaallisesti edesmenneiden kanssa
nauttii hyväin töittensä hedelmää, iankaikkista autuutta. "Sillä,
meidän vaivamme, joka ajallinen ja keviä on, saattaa meille
iankaikkisen ja määrättömän kunnian, jotka emme näkyväisiä
katso, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajalliset, mutta
näkymättömät iankaikkiset" (2 Kor. 4: 17, 18). Vainaja oli niitä
ihmisiä, joka ei vaivojaan säästänyt, vaan kasvatti lapsensa
kurituksessa ja Herran nuhteessa näyttäen heille aina hyvää
esimerkkiä, niin että koko Niemelän talon perhe kuin myöskin kaikki
vainajan sukulaiset ovat kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä, joista
koko seurakunnalla on ilo, kunnia, arvo jne.

Sitten kun esirukous vainajan edestä oli luettu, veisattiin virrestä
293 viimeinen värssy ja näin päättyi juhlallisuus.

Niemelän isäntä meni kirkkoherran perästä pappilaan, kiitti
rovastia kauniista saarnasta ja maksoi sekä koulunkäviäiset kuin
myöskin saarnanpitopalkan luvaten tuoda lehmän viikon varrella.
Kirkkoherra otti rahat kiittäen sanoen olevansa vakuuttunut, ettei
lautamies Niemelä suinkaan kehtaa tuoda maahanpaniaislehmäksi jotain
hiehokäppyrää vaan tuopi oivallisen aikaraavaan. Sen Niemelä lupasi
tehdäkin ja niin erottiin kaikessa ystävyydessä.

Sitten isäntä meni pitäjäntupaan, johon emäntä oli jo laittanut
päivällisen eväänä olevista ruokavaroista niille kaukaisille
sukulaisille ja tuttaville, vainajan kantajille ja laulajille,
jotka asuivat toisella puolella pitäjää ja jotka eivät matkan
pituuden tautta tahi muista syistä voineet maahanpaniaisiin
tulla. Pitäjäntupaan tuli myöskin ruumiin saattoväki, jota
maahanpaniaistalosta oli saattanut ruumista. Kaikille vieraille
isäntä jakeli kirkkoryyppyjä. Kaukaiset vieraat käskettiin syömään,
vaan maahanpaniaisväki läksi takaisin Niemelään. Hauta-Lauri sekä
hänen perheensä myös syötettiin, samaten suntio.

Vierasten syötyä korjattiin ruuantähteet kontteihin ja kontit rekeen.
Kiitettyään ja jäähyväiset sanottuaan läksivät vieraat kotiinsa,
samaten Niemelän isäntäkin.



Maahanpaniaiset


    Sisältö: Ruumisrokka. Hevosten kauroittaminen. Isännän ja
    emännän nosto. Vaivaistenrahat. Perujen jako. Vierasten lähtö.
    Maahanpaniaislehmä.

Maahanpaniaisiksi kutsuttiin niitä pitoja, jotka pidettiin ruumiin
hautaan viennin perästä ja joissa joko isäntä tai emäntä nostettiin.
Hautajaispidot pidettiin ennen hautaamista ja päättyivät ruumiin
hautaamiseen.

Maahanpaniaistaloon tultua jakeli Mauno-setä kirkkomiehille ja muille
ryyppyjä kylmästä tultua. Ryypätessään sanoi jokainen:

-- Kepeät mullat vainajalle!

-- Sen Jumala suokoon! vastasi ryyppyjen antaja.

Päivälliseksi oli keitetty ruumisrokka pavuista, raavaan- ja
sianlihasta. Kaksi isoa pöytää oli asetettu tuvan peräseinälle
pääksytysten, ainoastaan sen verran jätettiin pöytien välille, että
siitä päästiin kävelemään. Suurilla puuvadeilla kannettiin pöytään
ruumisrokka, josta isäntä nosti lihapalaset puulautasille, joita
oli pöydän laiteille ympäriinsä asetettu. Kahdenlaista leipää,
rukiista ja ohraista, myös tuotiin pöytään sekä omena- (potaatti-)
että oikeita (ryyni-) piirakkaita asetettiin pöytään sillä tavoin,
että ryynipiirakas oli asetettu omenapiirakkaan päälle jokaisen
eteen. Silakkana oli Aitjärven särkiä puulautasilla. Olutkapat
asetettiin penkeille, toinen ylä- ja toinen alapöytään. Vieraat
kävivät yläpöytään mikäli mahtuivat ja loput alapöytään. Naisvieraat
asetettiin kunniasijalle, yläpöytään. Talonmiehet ja koulunkantajat
kävivät alapöytään mikäli mahtuivat, naiset ja lapset söivät
perästäpäin.

Holttolan kirkonmies luki ruokaluvut ja vielä muutamia virren
värssyjä vainajan muistoksi ja Kokkasen Jussi veisasi ruokavärssyn
kuolemanvirsistä. Sitten alkoi atrioiminen. Syödessä alkoi kylän
seppä pakinan ja sanoi:

-- Saapi nähdä, kuka meidän kylästä ensin tuolla köllähtää. Miesten
puolella se ainakin vuoro on, kun eivät kirstunnaulat yhtyneet
parikkain.

-- Ja vainajan oikea silmä jäi auki, lisäsi siihen ukko-Lauri. Vaikka
meidän isäntä sekä pesijät koettivat sitä painaa umpeen, niin yhtä
kaikki se oli vain auki kirstuun pannessa. Tämähän merkitsee, että
miespuolinen kuolee ensiksi.

Näissä pakinoissa kului ruokailu, ja kun kaikki olivat lopettaneet
syöntinsä, luettiin ja laulettiin. Sitten noustiin yhtaikaa pöydästä.
Kun kutsuvieraat olivat lopettaneet atriansa, lisättiin ruokaa
pöytiin ja isäntä käski naapurista hautajaisvieraita katsomaan
tulleet yläpöytään sekä paikalle saapuneet kerjäläiset alapöytään.
Hekin lukivat ja lauloivat sekä atrian alussa että lopussa.

Kun kaikki vieraat sekä talon perhe olivat syöneet ja ruoka korjattu,
otti isäntä naulasta aitan avaimen ja sanoi:

-- Ihmiset ovat kyllä ravitut, mutta luontokappaleittenkin pitää
saada ravintonsa. Vieraat tekevät hyvin ja lähtevät ottamaan
hevosillensa kauroja.

Jokainen totteli kutsumusta ja kukin hankki itselleen astian, johon
kauroja pani. Muutamilla olivat retukat keralla -- retukka, pieni
neliskulmainen hursti, joka sidottiin reen aisoihin sikoissa olevista
neljästä nauhasta -- ja he panivat siihen kaurat. Isäntä mittasi
kapan kauraa hevosta kohti, ensin vieraille, sitten omille hevosille.

Kun vieraat sekä isäntä olivat tulleet tupaan, sanoi seppä:

-- Minä olen tämän talon suurin ja tärkein virkamies; minun siis
tulee tietää, kuka tästälähin niin hyvin minulle kuin muillekin
vieraille ja talon perheelle ruokaa laittaa ja valmistaa, kun emäntä
oli hautaan saatettu. Siis olisi nostettava uusi emäntä.

-- Juuresta puuhun, virkkoi Holttolan kirkonmies. Eihän talossa
ole laillista isäntääkään. Sehän on ensin nostettava, sitten vasta
emäntä. Niin kuin tiedetään, oli mummovainaja miehensä kuoltua sekä
laillinen isäntä että emäntä talossa; poikansa antoi hän ainoastaan
toimittaa perheenmiehen ammattia, mutta isännäksi ei häntä vielä ole
milloinkaan nostettu.

-- Nostetaan sitten nyt, kun tässä on koko suku ja heimokunta koolla,
sanoi Lippolan isäntä ja läheni lautamiestä valmiina nostamaan.

-- Ei se saa niin hätimiseen tapahtua, virkkoi lautamies. Minä
puolestani ehdottelen, että ukko-Lauri nostetaan isännäksi, sillä hän
on vanhin mies talossa.

Tämän kuultuaan ukko-Lauri naurahti ja sanoi:

-- Sija saaneelle vaan ei vaivan nähneelle. Minä kun en ole isännän
kantaakaan, niin en voi tulla kysymykseenkään isännän virkaan. Ja
paitsi sitä, olen jo niin vanha ja heikko, etten enää jaksa kaikin
ajoin hallita omia jäseniänikään, saatikka sitten tällaista taloa,
jossa on viidettäkymmentä henkeä perettä. Olkoon vain entinen
perheenmies eteenkinpäin talon haltiana. Hän on isännän kantaa ja
osaa sen viran toimittaa.

-- Koska ei ukko-Lauri ota isännyyttä vastaan, niin nostetaan sitten
Mauno-setä isännäksi. Hän kyllä jaksaa ja osaa sen viran toimittaa,
virkkoi perheenmies.

-- Ei kaikki jauhot talkkunaksi kelpaa, vastasi Mauno-setä. Minä
sanon kohdasteen teille, hyvät ystävät, sukulaiset ja heimot,
että tätä taloa on hamasta vanhoista ajoista hallinnut vanhimman
kannan mies ja siihen on pere aina tyytynyt. Nyt ei ole vanhimmalla
kannalla muita miehiä kuin nykyinen perheenmies ja veljensä Yrjö.
Hän, tuo meidän perheenmies, on siis ainoa laillinen isäntä ja hänet
on äitivainajakin käskenyt olemaan isäntänä talossa. Ja kun me
tähän asti olemme hänen hallitukseensa tyytyneet, niin tiettävästi
tyydymme siihen vastakin. Ken ei tahdo tyytyä, hän ilmoittakoon nyt
tyytymättömyytensä, niin hän saa osansa taloudesta käteensä ja saa
olla itselleen isäntänä. Minä puolestani tahdon lautamiehen olemaan
isäntänä meidän talossa.

-- Me tahdomme samaten, sanoivat kaikki perheen miesjäsenet.

-- Miehet hoi! huusi Mauno-setä ja tarttui lautamiehen vyötäisiin.
Pian oli miehiä kuin kimalaisia perheenmiehen ympärillä. He nostaa
keikuttivat hänet kolme kertaa niin korkealle, että pää oli lakeen
tavata, huutaen joka kerralla:

-- Onneksi isännälle!

-- Kiitoksia hyvät ystävät, sukulaiset ja heimot! vastasi isäntä ja
näytti hyvin liikuttuneelta. Kun touhu oli asettunut, alkoi seppä
toisten keralla veisata:

    Niill jotka tääll
    on vallan pääll,
    ann neuvoi hyvii armost,
    ett kunniatas
    ja oikeuttas
    ain edes auttavat jalost.

    Suo kaikill meill,
    ett käskyis teill
    tääll kristillisest käynemm,
    ett autuudess
    sun tykönäs
    sitt taivaass ijät elämm. (Vvk. 363:9, 10)

-- Oikeutta ja totuutta olen aina koettanut noudattaa enkä ole ketään
kohtaan ollut itsevaltias, vaan olen tahtonut asiat toimittaa parhain
päin, niin kuin olen ymmärtänyt oikein olevan ja kohtuuden vaativan.
Sen olen vastakin tekevä, niin totta kuin Jumala minua auttaa,
virkkoi isäntä kyyneleet silmissä.

Sitten isäntä otti viinaputelin oikeaan ja pullin vasempaan käteensä
ja kaasi ryypyn joka miehelle alkaen vanhimmasta, ukko-Laurista, ja
jatkaen eteenpäin, ensin talon perheelle, sitten vieraille.

Kun isännän nostokaiset oli juotu, seppä sanoi:

-- Tuleehan emäntä viimeinkin nostettavaksi vai mitä?

-- Sepällä on vain huoli emännästä, virkkoi leikillään Kokkanen.

-- Tiettävästi se täytyy minun tietää kuka emännäksi tulee, sillä
minulla on parempi apu emännästä kuin isännästä. Emäntä antaa minulle
monta kertaa vuodessa ruokaa ja juomaa eikä tule minua pajaan
pyytämään yhtään kertaa. Isäntä tekee päinvastoin, vastasi seppä
nauraen.

-- Emäntää nostaessa ei voi olla mitään eri mieliä, sanoi ukko-Lauri.
Isännän vaimo nostettakoon emännäksi. Sen on vainaja määrännyt, ja
hänenhän se on paikkakin. Hän on myös jo monta vuotta emännyyttä
pitänyt, kun vainaja ei enää itse jaksanut kaikkia emännän töitä
toimitella.

Sen kuultuaan meni seppä perämaalle ja haki isännän vaimon naisten
joukosta, toi hänet pöydän luo, asetti rahille istumaan ja alkoi
nostaa. Pian oli sekä miesten että naisten käsiä niin paljon rahissa
kiinni, kuin vain suinkin mahtui. He nostivat rahin emäntineen kolme
kertaa korkealle ja huusivat joka kerralla:

-- Onneksi emännälle!

-- Kiitoksia! vastasi emäntä, kun he olivat hänet alas laskeneet.

Heti kun emäntä oli päässyt vapaaksi, seppä meni hänen luokseen,
antoi kättä ja sanoi:

-- Onnea, onnea emännälle! Muista seppäs ja pappis pitää kunniassa!

-- Tiettävästi minä sen muistan, sanoi emäntä nauraen. Kiitoksia vain
toivotuksestas!

Kun hiljaisuus oli tullut, Lippolan isäntä alkoi toisten keralla
veisata:

    Kanss kaikkein sovinto
    ja rauha minull lainaa;
    jos onni kaluu tuo,
    mun anna olla aina
    tääl köyhäin holhoojan
    ja hyväntahtoisen,
    ain valmiin auttamaan
    ast hetkeen viimeiseen. (Vvk. 298:5)

Kun veisuu oli lopetettu, sanoi emäntä miehelleen:

-- Sinä saat antaa minun puolestani nostokaiset miehille, minä annan
naisille.

Sen sanottuaan meni emäntä huoneeseen, toi sieltä putelin punaista
viinaa ja viklakinttupullin. Kaadettuaan pullin täyteen hän ojensi
sen Helka-ämmälle.

-- Olkoonpas onneksi emännälle! virkkoi Helka-ämmä ja ryyppäsi vähän.

-- Nauttios terveydekses! vastasi emäntä.

Samalla tavalla jaettiin nostokaisia kaikille vanhemmille naisille,
sekä omille että vieraille. Isäntä jakeli viinaa samalla tavalla
kaikille vanhemmille miehille.

Kun kahvi oli juotu, josta ei puolikuppisiakaan unhotettu, ja
kahvikapineet oli korjattu, pyysi ja sai Holttolan kirkonmies
lautasen, kopisteli sitä pöytään herättääkseen kansan huomiota ja
lausui:

-- Kun esivanhempamme ovat aina tällaisissa tilaisuuksissa
muistaneet köyhiä ja vaivaisia, niin seuratkaamme mekin heidän
kaunista esimerkkiään ja kootkaamme tässä tilaisuudessa apua
puutettakärsiville. Lahjan suuruus ei tiettävästi tule kysymykseen,
mutta antajan hyväntahtoisuus. Olihan muinen köyhän lesken ropo
arvokkaampi kuin rikkaiden suuret rahat. Iloista antajaa Jumala
rakastaa.

Tämän kuultuaan pani Niemelän isäntä lautaselle viidenkolmatta
kopeekan hopearahan. Emäntä niin ikään antoi kahden riunan rahan.
Holttolan kirkonmies pani puolestaan rivetniekan (kymmenen kopeekan
hopearahan), Mauno-setä viiden kopeekan hopean. Kaikki varakkaammat
isäntämiehet antoivat hopearahan, mutta naiset pistivät vain
vaskirahoja. Muutamat, joilla ei ollut pientä rahaa, vaihtoivat
toisiltaan tai myöskin vaivaistenlautaselta. Tarkemmat ihmiset
vaihtoivat kopeekankin puoliksi ja antoivat vain puoli kopeekkaa,
jotkut neljänneskopeekankin. Kun rahanpano alkoi harveta, sanoi
Holttola:

-- Kopeekkaa vajaa on vaivaistenraha.

-- Tuossa on kopeekka, jos se sillä täyttyy, virkkoi ukko-Lauri
viskatessaan kopeekan lautaselle.

-- Vielä on puolta kopeekkaa vailla, sanoi Holttola.

-- Tuossa on sekin, sanoi Eerikka antaessaan rahan.

-- Vielä on kopeekkaa vajaa vaivaistenraha, muistutti Holttola.

-- Ei vaivaistenkassa milloinkaan täyteen tule, panipa siihen vaikka
kuinka paljon, vastasi Kokkanen. Siksipä sanotaan kaikista vajaista,
että se on vajaa kuin vaivastenraha.

Kun ei vähällä aikaa enää yhtään rahaa lisää tullut, sanoi kirkonmies:

-- Naiset, naiset, muistakaa vaivaisia; teitähän useammin kivistää.

-- Se nyt sitten kivistämästä estäisi, vaikka kaiken omaisuutensa
vaivaisille uhraisi, vastasi Saarelan emäntä.

-- Kyllä kaiketi se estää, virkkoi kirkonmies. Jottapas Raamattu
sanoo: "Autuas on, joka köyhää holhoo: häntä Herra auttaa pahana
päivänä. Herra kätkee hänen ja pitää hänen elävänä, että hän menestyy
maan päällä; etkä sinä hylkää häntä vihollistensa tahtoon. Herra
virvoittaa häntä tautivuoteessansa: Sinä autat hänen kaikesta
sairaudestansa." (Ps. 41: 1-3) Tiettävästi köyhät ja vaivaiset, kun
puutteessaan avun saavat, lähettävät hartaat esirukoukset auttajainsa
puolesta taivaaseen. Vieläpä lahjat ja antimet voivat auttaa
kuolemankin perästä, jos Jumalan sana paikkansa pitää, joka kuuluu
näin: "Tehkäät teillenne ystäviä väärästä mammonasta, että kun te
kuolette, korjaavat he teitä iankaikkisiin majoihin." (Luuk. 16: 9)

-- Ei Holttola ole suotta aikojaan kirkonmiehenä ollut, koska osaa
saarnata niin kuin paras pappi ja tuntee Raamatun yhtä hyvin kuin
kirjanoppineet, sanoi Kokkanen ihmetellen.

Tämän keskustelun perästä toivat vielä ne naiset rahaa lautaselle,
jotka eivät ennen olleet tuoneet.

Kun rahantulo oli loppunut, niin lukivat Holttolan kirkonmies ja
talon isäntä rahat; niitä oli yhdeksän ruplaa, neljäkymmentäkaksi ja
puoli kopeekkaa, jotka talonisäntä korjasi huostaansa.

Näissä toimissa kului iltapuoli hämäriin asti, jolloin naapureista
olevat kantajat, vierasten katsojat ja kerjäläiset läksivät
maahanpaniaistalosta, ainoastaan kutsuvieraat jäivät yöksi.

Seuraavana aamuna päivän tultua keräytyivät vainajan tyttäret,
miniäimet, sisaret ja muut sukulaisnaiset vainajan huoneeseen peruja
jakamaan. Vainajan paidat, joita oli viisitoista rohtimista ja saman
verran ylispaitoja sekä kolme aitopalttinaista, jaettiin sovinnolla,
samoin kalsut, sukat, pohjalliset, tankit, liinaviitat, turkit,
rohkamoviitat ja kengät; mutta hameita ei tahdottu sopia jakamaan.

-- Minä tahdon nämä parhaat verkahelmahameet, sillä minun mieheni on
vanhin lapsi vainajalle, sanoi emäntä ottaen hameet huoneen orrelta.

-- Joko sinä sitten aiot miehesi käyttää hameissa, kun niin parhaat
tahdot ottaa? kysyi pilkaten Saarelan emäntä, vainajan vanhin tytär,
ja otti hameet nadoltaan.

Kaikki huoneessa olijat rehahtivat nauraman, vaan Mari-täti sanoi
toimessaan:

-- Ei se ole naurun asia, kun voita rokkaan pannaan. Muistakaapas,
hyvät sukulaiset, että natoni on vainajalle niin nämä kuin melkein
kaikki muutkin vaatteet omin käsin valmistanut. Niin kuin tekin
tiedätte, ei vainaja enää moneen vuoteen kyennyt käsitöitä tekemään,
ainoastaan kuteita kehrätä hömersi. Natoni on siis vääsinki
(ansiollinen) saamaankin ne hameet, mitkä hän itse tahtoo, jos
totuutta tehdään.

-- Ottakoon sitten Riitta ne ja käyttäköön miehensä hameissa, sen
ahmuri, vastasi Saarelan emäntä ja viskasi hameet vihaisesti talon
emännälle.

-- Nuo sarkasiniset verkahelmahameet tahdon minä ottaa, saneli
Mari-täti näyttäen hameita orrella.

-- Ne ovat minun, vaikka maa revetköön, minä olen vanhin tytär ja
tahdon ne ottaa, vastasi Saarelan emäntä ynseästi ja tempaisi hameet
orrelta.

-- No, ota sitten; saat raukka kerran kelpo hameet. Ei sinussa
itsessäsi olekaan semmoisten hameiden tekijää, tiuskaisi Mari-täti.

-- Oli tai ei, se ei kuulu tähän; minä tahdon ottaa oman osani,
vastasi Saarelan emäntä ja otti hameet.

-- Mutta nuo harmaat uudet tiuhakkohelmahameet minä tahdon ottaa,
sanoi Mari-täti näyttäen kädellään hameita huoneen orrella.

-- Kun nyt kerran ollaan iän jälkeen ruvettu jakamaan, niin ne
otan minä, virkkoi Kalpiin emäntä ottaen hameet kainaloonsa. Sinä
vanhanpiian kasakka vältät vanhemmillakin hameilla. Vai toivotko sinä
vielä itsellesi sulhasia, koska tahtoisit koristella uudella hameella?

Tämän kuultuaan purskahti Mari-täti itkemään ja sanoi:

-- Kuulkaahan hyvät ihmiset! Ovatko nuo nyt oikeita sisaren puheita?
Olen minä mikä hyvänsä, vanha tai nuori piika, niin olenhan minä
kunniallinen ihminen ja vainajan tytär niin kuin tekin. Jos
äitivainajani olisi tuossa, niin ottaisi hän sinua tukasta kiinni,
niin vanha ja emäntä kuin lienetkin. Mutta vielä vai tässä on aikaa
vainajata muistella; kalut ja tavarat ovat vain mielessä, niin kuin
virressä veisataankin:

    Ruumis se hautaan heitetään
    ja mustall mullall peitetään,
    näimp sinä täält erotetaan.
    Langot sitt tavarat raatelevat,
    suku kalua myös jakelevat,
    kokoon saanut unhotetaan.
    O ihminen, o ihminen!
    Milläs sielu virvoitetaan (Vvk. 378:4)

-- Tuossa on hameet, ota sitten ne, sen itkupukari. Ei sinun
hyppysistäsi sellaisia hameita synnykään, sanoi Kalpiin emäntä
viskaten hameet sisarelleen.

-- Taitavat pianaikaa perujen jakajat nujakan nostaa mummovainajan
huoneessa, kun siellä kuuluu riitaa ja itkua, sanoi Kokkanen ulkoa
tupaan tultuaan.

-- Metelöikööt jos; keskenäänhän koira haavansa nuolevat, vastasi
isäntä ja meni yhtä kaikki vähän ajan perästä huoneeseen, jossa
vainajan viimeisiä vaatekappaleita jaettiin.

-- Äitivainajani suuren soljen minä tahdon korvaukseksi siitä, kun
toiset ovat saaneet paremmat hameet, virkkoi Kesselin emäntä.

-- Sen olen minä jo korjannut ja teetän siitä hopeahelat
merenvahapiippuuni, vastasi isäntä.

-- Et vai sinä natju (saituri) saa muualta hopeaa piippusi
suuraudoiksi kuin äidin soljesta? Akkasi otti puoliväkisin vainajan
parhaat hameet ja sinä varastit soljen, ja minä raukka en saa mitään,
vaikka olen tytär niin kuin muutkin, möngelsi Kesselin emäntä
itkusuulla.

-- Sinähän sait vainajan kirkkoturkin, joka on arvokkaampi kuin monet
hameet, vastasi Riitta.

-- Sisko rukka! En minä luullut sinua niin tyhmäksi, että sinä
ilkeät minulle tuollaisia sanoja lausua. Tiedäthän sinä, että minä
saan hopeaa kyllä muualtakin piippuni suuhun, mutta saan myös äidin
soljestakin ja minulla on täysi oikeus siihen. Sillä niin paljon kuin
teitä tässä on, niin te ette olisi oikeastaan velkapäät saamaan niin
nauhan nenää; sillä te olette jo tyttären osan saaneet naimisiin
mennessänne, virkkoi isäntä hyvin tiukasti.

-- Ja sinä olet saanut maat ja mannut, kodit ja konnut ja et raatsi
siskollesi antaa äitivainajan solkea, sanoi Kesselin emäntä.

-- Niin olenkin, mutta minä olenkin poika enkä tytär. Ja paitsi sitä
niin eihän tämä talo ole yksin minun; onhan tässä monta osanottajaa.
Muuten minä saan ilmoittaa teille, että jos ette suosiolla sovi
jakamaan äitivainajamme peruja, niin minä en anna yhtään nauhaa
kenellekään. Kysykäät oikeutta, jos tahdotte, lausui isäntä
sellaisella äänellä, jossa ei ollut leikkiä.

Tuntien isännän luonteen entuudestaan tiesivät sisarukset ja muut
sukulaiset, ettei hänen kanssaan ole kinastelemista. He alkoivat
jakaa sovinnolla viimeisiä kampsuja (tavaroita) ja sanoivat isännälle:

-- Mene, hyvä veikko, miesten kanssa seurustelemaan; kyllä me nämä
asiat sovimme keskenämme.

Mitään virkkamatta meni isäntä tupaan. Kun perut olivat jaetut,
korjasi jokainen oman osansa, minkä oli saanut. Taloon jäävät tavarat
jätettiin huoneeseen, vaan vieraat toivat tavaransa tupaan, josta
sitten ottivat ne kotia lähtiessään.

Sitten syötiin päivällinen ja juotiin lähtökahvit, Vieraat
valjastivat hevosensa, pukivat vaatteet yllensä ja varustausivat
matkaan. Emäntä oli laittanut jokaiselle tuomisia kotiin
vietäväksi. Jäähyväisiä heittäessään kiittivät vieraat talonväkeä
vieraanvaraisuudesta ja ystävällisestä kohtelusta pyytäen käymään
heidän kotonaan. Talonväki kiitti myöskin vieraita heidän käynnistään
ja ystävällisestä seurustelusta pyytäen heitä muistamaan jälkensä.
Tällä tavoin loppuivat maahanpanijaiset.

Vierasten mentyä sanoi isäntä perheelleen:

-- Rovasti pyysi ja minä lupasin viedä emälehmän
maahanpaniaislehmäksi, niin mikäs lehmä viedään?

-- Häpeähän tuo olisikin viedä meidän talosta rovastille huonoa
lehmänkäpsykkää, virkkoi Mauno-setä.

-- Saapi viedä Maanikin. Se on suurin ja lihavin, mutta on vanhin ja
huonomaitoisin, vastasi emäntä.

Seuraavana aamuna meni isäntä emäntineen läävään lehmää ottamaan.
Isäntä otti hienon nuoran, jonka hän pujotti vasemman turkinhihasta
ja vasemman housunlahkeensa lävitse, kiersi nuoralla kolme kertaa
myötäpäivään lehmän etujalkojen ympäri, kääri sitten nuoran Maanikin
sarvien ympäri ja teki solmun. Solmun sisään hän pani karvoja, jotka
otti lehmän selästä, etujalkojen kohdalta, vatsan alta ja ristiluiden
päältä. Näin pantiin lehmälle nuora päähän, että se kulkisi hyvästi
eikä tekisi vastarintaa. Emäntä päästi lehmän kytkyestä, otti lehmän
kaulaimen, jolla lyödä hotaisi lehmää ja sanoi:

-- Ota oma osasi, älä vie toisten lykkyä!

Sitten isäntä kuljetti lehmää nuorasta ja Mikko seurasi lehmän
ajajana pappilaan saakka, jonne päästyä isäntä meni konttoriin ja
ilmoitti rovastille asiansa. Rovasti tuli ulos katsomaan lehmää ja
sanoi:

-- Aikamies tuopi aikalehmänkin. Kiitoksia paljon! Käy nyt veikkonen
sisään, niin katsotaan jotakin suunavausta.

Sillä puhein mentiin sisään, jossa Niemelä antoi rovastille
maahanpaniaisissa kootut rahat. Rovasti luki rahat ja sanoi:

-- Vai näin paljon siellä karttui rahoja! Johan minä sen arvasinkin,
kun kaikki pitäjän pohatat koossa olivat, niin kyllä siellä rahaa
saadaan jottamoinen summa vaivaisillekin, vaan en minä luullut niin
paljoa tulevan. Kiitoksia vaan! Ensi sunnuntaina julistan tämän
saarnastuolista.

Sekä lautamiestä että hänen poikaansa syötettiin ja juotettiin
pappilassa, jossa sitten erottiin kaikessa ystävyydessä. Seuraavana
sunnuntaina julisti rovasti saarnatuolista:

-- Kuuluisan Niemelän rusthollin emännän Kaisa Niemelän
maahanpaniaisissa on koottu kirkolle ja vaivaisille yhteensä
yhdeksän ruplaa neljäkymmentäkaksi ja puoli kopeekkaa, joka täten
kiitollisuudella mainitaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 2: Maahanpanijaiset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.