Title: Erakkojärveläiset - Palanen saloelämää
Author: Hannikainen, Lauri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erakkojärveläiset - Palanen saloelämää" ***


ERAKKOJÄRVELÄISET

Palanen saloelämää


Kirj.

LAURI HANNIKAINEN



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1918.



KERTOMUKSEEN LIITTYVÄT RUNOT JA RUNOKATKELMAT.

Tekijän omia:

Karhunpoika.
Kuningaskontio.
Syysyönä nuotiolla.
Saunalaulu.
Seinäsammal sen sanovi.

Kansan suusta tekijän muistiinkirjoittamia:

Veren sulkusanat (Peshi Shemeikalta, Shemeikan kylästä).
Kontiovirsi, alkuosa (Ossippa Ossippaiselta, Käpälin kylästä).

Painetuista lähteistä:

Kontiovirsi, loppuosa (Kalevalan 46:nnesta runosta).
Anna ainaki Jumala (Kalevalan 46:nnesta runosta).
Vieres kyynel, viere toinen (Vienan läänin runot I, 1,
   katkelmia runoista 233 ja 238).
Tule tänne pieni lintu (Kantelettaren esipuhe, siv. XXXVI).
Kannan mustoa muretta (Kanteletar, irtonaisia säkeitä).
Elkätte emot poloiset (Kalevalan 4:nnestä runosta).



I.


Synkässä kuusikossa Riisitunturin juurella, suuren Kitkajärven
takana, seisoo yksinäisenä erämaan vartiana Kärppävaaran talo,
Kuusamon jylhimmän salon keskessä. Alakuloisen ja synkän vaikutuksen
se tekee aina, mutta varsinkin nyt, talvipäiväisen hämärän
parhaillaan illaksi taittuessa. Syttyvien tähtien tuike kimmeltää
heikosti sen jäätyneissä akkunaruuduissa, ja revontulten viriävä
leimahtelu välkehtii sen lumisilla katoilla.

Pirtissä sisällä on melkein pimeä. Heikosti lekottelee takassa
raukeneva tuli. Uutta pärettäkään ei enää ole sytytetty, ja viimeksi
palaneesta vain karsi on pihdissä kytemässä.

Isäntä loikoilee haukotellen uuninpankolla, emäntä ja piika
lopettelevat viimeisiä ilta-askareitaan, lapset ja renkipojat
kiskovat jo täyttä unta porontaljoilla permannolla.

Siinäpä varsinainen talonväki olikin, puuttui joukosta vain Paavo
ja Erkki, kaksi orpopoikaa, jotka isäntä pari vuotta sitten oli
kunnalta maksua vastaan hoitoonsa ottanut. Poikien isä, kuuluisa
metsänkävijä Susi-Tuomas, oli heidän vielä pieninä ollessaan
kerran eräretkelleen jäänyt, ja vain korpi tietää hänen kuolemansa
tarinan. Äiti nääntyi puutteeseen pari vuotta sen jälkeen, ja pojat
jäivät kunnan vastuksiksi. Heidän Kärppävaaraan joutumisensa muuten
herätti yleistä sääliä pitäjässä, sillä kaikki tiesivät talon
isännän ja emännän harvinaisen kovaluontoisiksi ja omapäisiksi,
melkeinpä sydämettömiksi ihmisiksi. Jo pelkästään tästäkin johtui,
ettei huutolaispoikain kohtelu suinkaan lempeäksi muodostunut. Kun
pojilla vielä oli omituinen halu tuon tuostakin hävitä metsiin,
jättäen talon säännölliset työt usein moneksi päiväksikin, saivat
he sillä isännän ja emännän aivan vimmoihinsa, nämä kun olivat
päättäneet omalla tavallaan kasvattaa pojista "kunnon ihmisiä".
He joutuivat nyt sietämättömän ankaruuden alaisiksi. Ja vaikka he
aina retkiltään toivatkin kulutetun työajan korvaukseksi otuksia,
riistaa monenlaista, ei sekään sanottavasti näyttänyt lieventävän
rangaistusta, mikä heitä aina odotti. Pieksämällä ja nälässä
pitämällä heitä koetettiin pakottaa säännölliseen työhön, mutta pojat
eivät siitä huolimatta voineet hillitä luontaista vapaudenkaipuutaan
-- monien sukupolvien perintöä -- ja niin he taas livistivät metsiin,
ennenkuin kukaan aavistikaan. Niinpä he nyt tälläkin kertaa olivat jo
kolmatta päivää teillä tietymättömillä.

-- Mitähän kontionpoikia ne onkaan? Olipa kesä tai talvi, pyry
tai pakkanen, aina samanlainen villitys! Missähän ne nytkin taas
viipyvät? mörähtää isäntä uunilta, katkaisten vihdoin hiljaisuuden
pirtissä. -- Ei niitä vaan kuulu töitään tekemään! Kelkankin
keskentekoiseksi jättivät, vaikka minä sanoin, että sillä on kiire.

-- Senkin nulikat! Metsissä ne varmaan taas ovat rypemässä. Ei niistä
tule ihmisiä koskaan. Tapattavat vielä itsensä pedoilla! virkkaa
emäntä.

-- Kyllä minä ne lopultakin opetan. Jos vanha ruoska kuluu, ostetaan
uusi. Mutta kyllä minä ne vielä työhön taivutan, sen saat nähdä,
jatkaa isäntä uhkaavasti.

       *       *       *       *       *

Pakkanen ulkona kiihtyy, alkaen yhä äänekkäämmin paukkua nurkissa.
Poikia vain ei kuulu. Talonväestä viimeisetkin laskeutuvat jo
levolle. Uneen vaipuu pirtti. Silloin yht'äkkiä kuuluu rymyä
portailta. Ovi avautuu, ja siinä näkyy tähtitaivasta vasten kaksi
pientä pojanhaamua.

Sieltä ne vihdoinkin tulevat veljekset, kuusitoistavuotias Paavo
ja hänen kahta vuotta nuorempi veljensä Erkki. He astuvat suoraan
takan ääreen, viskaavat siihen muutamia tervaskäkkyröitä, puhaltavat
tulen ja alkavat sitten heti heittää yltään vaatteita, jotka jäästä
kahisevina kolahdellen putoilevat permannolle. Saatuaan viimeisetkin
riekaleet yltään he asettuvat tulen ääreen, siinä lämmittääkseen
kohmettuneita jäseniään.

-- Missäs te vietävät olette taas olleet? kuuluu samassa isännän tyly
ääni.

-- Hiihtämässä! vastaa reippaasti Erkki. -- Ja keihästettiinpä sillä
reissulla kaksi sutta. Tuolla ne nyt on vajassa, jos isännälle
kelpaa! Oltaisiin saatu vielä kolmaskin, mutta kun pakkanen rupesi
yltymään ja vaatteemme jäätyivät, eikä hiihtämisestä enää tahtonut
tulla mitään, niin piti Kitkajokivarresta pyörtää takaisin. Ja
rupesihan se kolmen päivän hiihto jo hiukan väsyttämäänkin. Nälkäkin
kävi kovaksi, kun eväs loppui. -- Niin, tuota, saataisiinkohan me nyt
vähän ruokaa, vaikka myöhä jo onkin? Alkaa vallan sisuksia repiä.

-- Aamulla saatte! Maata ja paikalla! kivahtaa emäntä vuoteeltaan.

Pojat tiesivät ennestään kaiken enemmän pyytelemisen turhaksi.
He ryyppäsivät vettä korvosta sekä painuivat sitten nälissään ja
väsyneinä pirtin nurkkaan porontaljoille pitkäkseen, kaivautuen
huppuun peitteenä olevan turkin sisään. Väsyneitä he olivat, mutta
uni ei tahtonut tulla silmiin. Tuntui niin pahalta kalvava nälkä, ja
niin kovin kipeästi kävi heidän sisulleen se, ettei heille viitsitty
antaa edes leivänpalasta vähäiseksi kiitokseksi kaadetuista susista,
joista he tiesivät isännän perivän tapporahaakin kaksisataa markkaa
kummastakin, toisen satasen ruunulta, toisen poropaliskunnalta, ja
vielä nahkain hinnan päälliseksi. Vihdoin he kuitenkin vaipuivat
uneen, mutta hammasta purren ja kädet nyrkkiin puserrettuina.

       *       *       *       *       *

Tuskin oli aamu vielä alkanut sarastaa, kun isäntä jo potkasi heidät
hereille.

-- Kelkan tekoon! hän karjasi vihaisesti. -- Mitä siinä
laiskottelette?

Susien palkkioksi hän nyt kuitenkin sen verran armahti poikia, että
antoi ruoskan tällä kertaa olla rauhassa.

Pojat koettivat kömpiä pystyyn, mutta vaikealta tuntui jaloille
pääsy, kun kaikki lihakset ja jänteet olivat monipäiväisestä
ankarasta hiihdosta kovin kipeytyneet. Sisullaan he kumminkin
ylös ponnistautuivat, astellen sitten jäykästi työnsä ääreen.
Sanaa puhumatta he hiljaa alkoivat nikarrella. Nälkä kaiveli
armottomasti. Tuli vihdoin ruoka-aika. Talonväki kävi pöytään, mutta
huutolaispojille emäntä viskasi leivänpalan ja pari muikkua heidän
nurkkaansa. Saatuaan vielä piimäkupin saivat pojat olla osaansa
tyytyväisiä. Luonto pani vastaan, mutta polttava nälkä taivutti
heidät kuitenkin syömään. Siinä nyt armopaloja pureskellessa tuli
heille vastustamattomasti mieleen vapaus ja riippumaton elämä
suurilla saloilla, siellä missä itse saa nauttia työnsä ja vaivansa
hedelmistä. Kaataa karhu, syödä sen karkeata lihaa, jos muuta
ei syötäväksi satu, mutta syödä vatsansa täyteen ja kenenkään
murisematta paljosta ruuan kulutuksesta. Hiihtää susia, saada
niistä rahaa leipäaineksia varten, ja ahmia puhdasta ruisleipää
hyvinä aikoina tai petulla sekoitettua huonoina, mutta aina
tyytyväisellä mielellä. Metsät ja niiden vapaa elämä alkoivat nyt
entistäänkin valtavammin kimmellellä heidän silmissään onnen ja
ihanuuden maailmana, ja sietämättömältä tuntui toisten armoilla
olo Kärppävaaran pirtissä. Tuores muisto viimeisestä uljaasta
metsästyksestä ja sen mainiosta tuloksesta antoi nyt entistäänkin
lujemman pohjan poikien kyteville metsähaaveille ja tulevaisuuden
toiveille.

       *       *       *       *       *

Aterian päätyttyä isäntä valjasti hevosensa ja ajoi suoraan kirkolle,
nostamaan puolisen tuhatta markkaa tapporahaa susista ja hintaa
niiden nahoista. Jo parin päivän kuluttua hän palasi takaisin,
tuoden mukanaan runsaasti jauhoja ja suoloja sekä kaikkea muuta
tarpeellista, ja omalle joukolleen tuliaisia monenlaisia. Mutta
turhaan saivat urheat sudenkaatajat tuomisia odotella. Heille ei
annettu mitään. Haukkumista vain osaksensa saivat.

-- Kunhan opitte kunnon ihmisinä töitä tekemään, niin sitten saatte
tekin osanne! virkkoi isäntä.

Poikien sydäntä vihloi. Äänettöminä ja jäykkinä he oven suussa
istuen seurasivat, miten talon lapset syödä matustelivat kirkolta
tuotuja rinkeleitä ja makeisia, jotka nyt oli ostettu heidän
susistaan saaduilla rahoilla. Kauan he siinä istuivat elottomina ja
alakuloisina. Vihdoin lausui Erkki kuin omissa ajatuksissaan vain,
mutta puoliääneen:

-- Kukas ne sudet tappoi?

Sen kuullessaan isäntä hypähti äkkiä seisaalleen, sieppasi ruoskan
seinältä ja hyökkäsi poikia kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä
pojat luiskahtivat ovesta pihalle ja kiitäessään metsään he kuulivat
vain takaansa isännän äkeän pauhahtelun.

Jonkun aikaa kierreltyään lumisia teitä pojat pakkasen ahdistamina
kiersivät sivuteitse taloon päin takaisin ja hiipivät saunaan,
jonne istahtivat penkille puolipimeään, synkkyys ja alakuloisuus
mielessään. Pienestä akkunaluukusta sisääntunkeva valo kävi kalpeasti
heidän laihoille, katkeroituneille kasvoilleen. Hetkisen niin
istuttuaan he virittivät saunanpesään tulen, asettuivat sitten
rahille sen ääreen lämpimän loisteeseen ja katselivat, kuinka
savukiemurat nokisesta saunasta räppänän kautta vierivät vapauteen.
Yön lähestyessä alkoi tuuli kolkosti vongahdella lakehisessa ja
samalla pyry ilkeästi ryskytellä kattoa. Pojat ahtoivat kiuas-uunin
uudelleen puita täyteen, heittäytyivät nyt penkille pitkäkseen
ja alkoivat rauhattomina odotella yön tuloa. Silmät eivät
tahtoneet ummistua. Levottomina ne seurasivat liekkien loimuamista
tervaksisissa puissa ja kipunoiden kirmailua kiukaalla, kiintyen
silloin tällöin karstoittuneeseen kattoon, ikäänkuin sen tummuuden
läpi tunkeakseen katseen kaipausten maille, vapauteen, niille
seuduille, missä orpo huutolaispoikakin on ihminen.

Kiuas valoi saunaan raukaisevaa lämmintään, mutta sekään ei tuntunut
poikia auttavan unen maille. Pyrykin tuntui parhaillaan pahimpaan
raivoonsa yltyvän. Kekäleitä kierähti permannolle. Paavo kimmahutti
ne uuniin takaisin ja samalla töytäsi hieman ovea auki, nähdäkseen
raivoavaa säätä, mutta tuskin hän oli oven raolleen saanut, kun tuuli
voimakkaalla kämmenellään jälleen sen rysäytti kiinni, niin että
poikakin säikähtäen ponnahti pari askelta taaksepäin.

-- Onpas siellä koiran ilma! huudahti hän.

-- Tuntuu olevan, myönteli Erkki. -- Rohkenisitkos sinne _nyt_
pitemmälle retkelle lähteä?

-- No enköhän sentään mieluummin kuin takaisin Kärppävaaran pirttiin.

-- Niinkö arvelet?

-- Niinpähän vain.

-- Sitä tässä olen minäkin tuuminut ja olenpa vielä lisäksi arvellut,
että...

-- Mitä?

-- Niin, että eiköhän nyt jätetä koko tämä höskä kaikkine hyvineen
ikiajoiksi. Parempihan tuommoisessakin ilmassa on olla vapaana ja
Jumalan hoteissa kuin Kärppävaaran pirttipahasessa isännän orjana.

-- Samoin tuumin minä. Pois vaan tästä pahuuden paikasta, tästä
kärpän rauniosta.

-- Niin, totta tosiaan, kärpän rauniosta! Mitäs myyriä me olisimme,
jotka täällä ikämme kaiken möyrisimme maata Kärppä-isännälle
piiskapalkalla?

-- Eipä taida se piiska enää minun selkänahkojani sivellä! tuumi
Paavo.

-- Ei minunkaan! huudahti Erkki. -- Eikä enää isäntä minun susiani
rahoiksi muuttele! Ei totta tosiaan! Ei! Pois nyt lähdetään, ja
nälissäni isken minä hampaani ennemmin naavaiseen petäjänkuoreen kuin
Kärppävaaran emännän leipäkyrsään ja kaivan jäkälätä lumen alta kuin
poro, jos Jumala ei muutakaan syödäkseni suo!

-- Niinpä tuumin minäkin, vakuutteli Paavo. Johan me tässä heille
kelkkoja tekemään!

-- Joko tänä yönä lähdettäisiin?

-- Niin tuumin.

-- Mutta minne?

-- Minne tahansa! Onhan erämaa auki. Eihän taivaanrannalla ole rajaa.
Kai siellä jossakin on sijaa kahdelle tällaiselle pojalle... Mutta
muistuupa nyt mieleeni se, mitä ihmiset sanovat _kodiksi!_ Meillä ei
ole kotia...

Hämärään saunaan tuli pitkä äänettömyys. Vihdoin Erkki sen katkaisi:

-- Eipäs surra, veli! Minusta tuntuu, että kohta meillä _on_ koti.

-- Saattaapa olla. Mutta minä tässä ajattelin sellaista kotia, jossa
olisi vielä sellainen vanhempi mies, jota ihmiset sanovat isäksi, ja
vanhempi nainen, hellä ja hyvä, jota ihmiset sanovat äidiksi...

Hämärään saunaan tuli vielä pitempi äänettömyys, ja kolkosti ulvoen
räsähytteli paisuva pyry saunan lahonneita salvoksia...

Viimein Erkki sai kuitenkin mielensä taas tyyntymään ja virkkoi:

-- Eipäs surra, veli! Ei ajatella semmoisia! Metsästä löytyy meille
koti. Onhan kontiollakin lämpöinen majansa honganjuuren alla. Miks'ei
meillä? Ja onhan Jumala isämme, suuri erämaa äitimme!

-- No niin! Oikein puhuttu! Parasta kai tässä lie, että rupeamme
matkaa tuumimaan ja niin pian kuin suinkin nousemme suksille. Pyry
kyllä pauhaa, mutta pauhatkoon. Tuttuahan se meille on! Ja onhan
siitä nyt meille hyötyäkin. Se peittää latumme umpeen, niin ettei
hetkisen kuluttua kukaan voi tietää minne olemme hävinneet, vaan
saamme rauhassa jatkaa kulkuamme aivan minne itse tahdomme, kenenkään
häiritsemättä.

Saatuaan asian päätetyksi tuntui pojista, kuin suuri taakka olisi
vierähtänyt heidän harteiltaan. Maailma heidän edessään näytti
nyt valoisammalta. Selvästi saattoikin huomata siitä valosta jo
ensimmäisen kajastuksen heidän kasvoillaan. Silmiin oli tullut uusi
kirkkaus, posket hehkuivat, ja ääni värähteli oudosta liikutuksesta.
Hurmaavana soi heidän korviinsa erämaan tenhoisa laulu. Heistä tuntui
aivan kuin joku olisi sinisten vaarojen takaa lakkaamatta huutanut
heille: Tulkaa... tulkaa... tulkaa...

       *       *       *       *       *

Erämaa kutsui poikiaan!



II.


Yön pimeimmillään ollessa pojat poistuivat hiljaa saunasta, kahlaten
syvässä lumessa pihan poikki taloa kohti.

Portaitten vieressä, puoleksi lumeen hautautuneena, nukkui koira,
tuuheakarvainen Lukki. Se hypähti pystyyn, murahti ja yritti jo
haukahtaakin, mutta huomattuaan ystävänsä Paavon ja Erkin, joiden
kumppanina se monet iloiset pyyntiretket erämaita oli kierrellyt,
se lähestyi poikia häntäänsä heilutellen ja pyörähteli liehakoiden
heidän edessään, ikäänkuin kysyen: joko lähdetään taas?

Pojat käsittivät kyllä koiran ajatukset. Paavo kumartui sitä
silittämään ja kuiskasi hiljaa:

-- Kyllä lähdetään! Pitkälle retkellepä lähdetäänkin, mutta nyt sinä
et pääse mukaan.

Syvä huokaus kohosi pojan rinnasta hänen tätä sanoessaan. Olihan
koira heidän oma opettamansa riistanpyytäjäksi ja huolimatta vasta
kahdesta ikävuodestaan jo mainio tekijä.

       *       *       *       *       *

Erkki otti suksiparit portaitten pielestä ja kantoi ne saunaan,
ruveten heti paahtamaan pohjia, vetäen niihin tervaa ja talia.

Sill'aikaa hiipi Paavo pirttiin, otti vanhan rihlapyssynsä seinältä
ruutisarvineen ja mäyrännahkaisen selkäreppunsa, johon pisti
leivän sekä kaloja pöydältä. Hän liikehti ääneti kuin talontonttu,
vaikkakin pyryn pauhina ulkona nyt oli niin vimmassaan, etteivät
sisällä nukkuvat olisi hänen askelistaan heränneet, vaikka hän aivan
reilustikin olisi pirtissä astellut. Aivan isännän vuoteen kohdalta
hän sieppasi naulasta lakitkin, oman ja veljensä, jotka päivällä
siinä kiireessä oli tupaan täytynyt jättää. Otettuaan vielä nurkasta
hänelle ja veljelleen kuuluvat lyhyet hiihtoturkit hän raotti
varovasti ovea, painoi sen hiljaa kiinni ja juoksi saunaan, jossa
nuorempi veli jo oli saanut sukset kuntoon.

Paavo kiinnitti pyssyn selkäänsä, Erkki laukun. Sammutettuaan tulen
huolellisesti pojat läksivät ulos. Pyry tuntui yhä vain kiihtyvän.
Puuskat tulivat nyt niin vihaisina, että oli vaikea kunnolla
suoriutua suksille, ja koko ilma oli yhtenä ainoana armottomana
lumivyörynä. Taakseen vilkaisematta pojat hiljaa myötätuuleen
laskettivat loivaa peltoa alas jäälle. Tuskin he olivat sinne
päässeet, kun kuulivat pienen humahduksen sivultaan ja samassa
huomasivat Lukin iloisesti hyppelehtivän edellään.

-- Hei Lukki! huusi Erkki ilostuen. -- Sinä seuraat meitä!

-- Lystipä olisi, jos voisimme sen mukaamme ottaa, mutta sehän on
talon koira eikä meidän, sanoi Paavo. -- Ikävä on niin uskollisesta
ystävästä erota, mutta kyllä nyt täytyy!

Pojat huutelivat koiran luokseen, ja sen tultua he koettelivat
ankarasti käännyttää sitä takaisin taloon. Mutta se ei ollut
ymmärtävinään, kierähteli vain lumessa heidän äärellään ja viuhtoi
häntäänsä heidän vierellään. Kun muusta ei ollut apua, katsoi Paavo
viimein itsensä pakotetuksi -- niin kipeästi kuin se hänen sydäntään
viilsikin -- sivaltamaan koiraa suksisauvallaan. Surkeasti ulisten
läksi Lukki heti sen jälkeen paksussa lumessa kahlaamaan taloon päin,
kadoten pian pimeään ja pyryyn.

Paavo pyyhkäsi hihallaan silmännurkkaa ja alkoi verkkaan hiihtää
edelleen, aukoen latua nuoremmalle veljelleen, joka alakuloisena
painellen seurasi perässä. Eroaminen koirasta tuntui niin
sanomattoman katkeralta.

-- Minnekäs nyt matka suunnataan? kysäsi vihdoin Paavo.

-- Annahan mennä vain myötätuuleen! Minnekäs sitä muuannekaan
tämmöisessä pyryn myräkässä?

Samassa pääsivät pojat jo pikku järven poikki ja alkoivat haparoida
harvan lepikön halki harjua kohti, jonka takaa suuren Kitkajärven
ulapat aukeavat. Harjulle noustuaan he vielä viimeisen kerran
katsahtivat taakseen, heittääkseen ikuiset jäähyväiset sille
seudulle, johon liittyivät viimeisten vuosien katkerat muistot. Mutta
hämmästys levisi heidän kasvoilleen.

-- Mikäs tuli sieltä kuumottaa! huusi Erkki säpsähtäen.

-- Kas, kas, miten se loimuaa! jatkoi Paavo. -- Taitaa olla talo
tulessa!

-- Ei ole talo. Saunan paikalta se loistaa. -- Voi kauhistusta!
Meidänkö syytämme tämä? huusi Erkki.

-- Vaikeata uskoa, että niin olisi. Sammutimmehan tarkkaan tulen.

-- Niin teimme. Mutta jos lie päässyt kipunoita kattoon tai
seinäsammaliin ja siitä syttynyt palamaan.

-- Onpa voinut niin käydä.

-- Voi, voi kuitenkin! Olisiko nyt meidän palattava sammuttamaan?
arveli Erkki.

-- Kukapa sinne tällaisessa vastamyrskyssä jaksaisi hiihtää? Ja
_kyllä_ se nyt muutamassa hetkessä on porona koko rähjä. Eikä siinä
enää mikään apu auttaisikaan tällaisella ilmalla.

-- Sääli kumminkin vanhaa hyvää saunaa! -- Sääli! Mutta emmehän me
sitä tahallamme sytyttäneet. Minkäs vahingolle mahtaa?

-- Kyllä kai siitä isäntä aika elämän nostaa ja murhapoltoksi asian
selittää, jatkoi Paavo, alkaen edellä hiljaa soluttautua pimeätä
petäjikkörinnettä alas Kitkajärven jäälle. Hetkisen kuluttua he sinne
pääsivätkin, ruveten nyt tiukasti tarpomaan poikki öisen pyryävän
ulapan. Sameanpunaisena läikehti takana taivas tulipalon loimussa.
Hiihtäjät häipyivät yöhön, myrskyn nyt kaikkine raivottarineen
kaameasti karkeloidessa ympärillä.



III.


Aamun valjetessa pojat huomasivat joutuneensa jo aivan outoon
seutuun, missä eivät koskaan ennen olleet käyneet. Pyry oli
huomattavasti tauonnut. Lumisade lakkasi kokonaan, ja taivaalla
siellä täällä jo tuli näkyviin sinisiä aukeamia harmaitten
pilvien lomissa. Eteen levisi silmänkantamaton aapa harvoine
metsikkösaarekkeineen ja yksinäisine puineen.

Pojat istahtivat suksilleen, avasivat eväslaukun ja rupesivat syömään.

-- No nyt se alkaa sissielämä! virkkoi Paavo.

-- Antaa alkaa! Sitähän tässä on toivottukin!

-- Ja kohta ollaan Jumalan eväissä! Nämä omat ei pitkällekään riitä.

-- Kaipa sitä jollain tavoin siitä pulasta selvitään.

-- Olisipa kevät, kesä tai syksy, enhän puhuisi mitään. Mutta näin
pahimman talven aikaan on asialla monta kovaa puolta!

-- Hyvältäpä kumminkin tuntuu, ettei enää olla kärppävaaralaisia!

-- Hyvältä, hyvältä! Mutta kas, mikäs tuolla hankea pitkin painelee?

-- Susi!

-- Susihan siellä!

Nopeasti kiinnittävät pojat rensselin sekä pyssyn harteilleen ja
nousevat suksille, alkaen kiivaasti hiihtää petoa kohti. Otus tekee
mutkan ja katoaa suonsaarekkeeseen. Pojat tuiskuna perästä. He
joutuvat jo jäljille.

-- Pienipä on jäljistä päättäen!

-- Pieni näkyy olevan! Mutta eihän nämä näytä suden jäljiltä
ollenkaan! virkkoi Paavo.

-- Ahma?

-- Ai, ahmahan se taitaa ollakin!

Pojat painelivat tarmokkaasti, minkä vain pehmeässä lumessa pääsivät,
mutka panipa se huohottamaan. Ajo jatkui kiivaana monta tuntia.
Aina joskus vilahti peto näkyviin, pujahtaessaan suonsaarekkeesta
toiseen. Väsymättöminä hiihtivät takaa-ajajat perässä. Heitä kannusti
huomionsa, että välimatka oli silminnähtävästi lyhentynyt. Pehmeä
lumi upotti, tehden hiihtäjille suurta haittaa, mutta pedolle
vieläkin enemmän.

Yht'äkkiä pojat näkivät takaa-ajettunsa noin puolen virstan päässä
kätkeytyvän myrskyn kaataman petäjän latvaoksiin. He hiihtivät
tulista vauhtia suoraan sitä paikkaa kohti ja lähelle saapuessaan
alkoivat tarkkaan tutkia tummia kohtia kaatuneen puun alla.
Paavolla oli pyssy laukaisuvalmiina kädessään. Kas, eikös siellä
liikahtanut jokin! Paavo kohotti pyssyn poskelleen ja oli juuri
laukaisemaisillaan, kun äkkiä pyssy kirposi Erkin nyrkin iskusta
kauas hankeen.

-- Lukki! huusivat molemmat pojat yhteen ääneen ja jäivät
hämmästyneinä töllistelemään koiraa, joka samassa arkaillen tuli
näkyviin oksien alta.

Mitään saalista he eivät ankaran hiihtonsa palkaksi tällä kertaa
saaneet, mutta suurempi ilo kuin parhaimmastakaan saaliista oli
heillä nyt nähdessään rakkaan metsästystoverinsa luonaan täällä
kaukana erämaassa. Nythän sen palauttamisenkin voi rehellisellä
omallatunnolla sanoa mahdottomaksi.

-- Lukki, Lukki, Lukki! he alkoivat huudella, mutta koira oli kovin
arkeillaan eikä tahtonut tulla luokse.

Pojat koettivat jos miten, mutta aina kun he yrittivät ottaa sitä
kiinni, hyväilläkseen, pyörsi se sivuun. Kun muu ei auttanut, niin
pojat katsoivat parhaaksi ryhtyä jatkamaan äsken keskeytynyttä
ateriaansa. He istahtivat siis suksilleen jälleen, siitä tuon
tuostakin huudellen ystävällisiä sanoja koiralle. He tunsivat itsensä
liikutetuiksi koiran kiintymyksestä ja uskollisuudesta. Vaikka he
eilen olivat lyömälläkin koettaneet karkoittaa sitä takaisin, oli
se kuitenkin salaa seurannut heitä, ja siinä se nyt oli luultuna
"petona" heidän luonaan.

Syödessään pojat koettivat vielä leivänpalallakin houkutella koiraa,
mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Niin he taas läksivät hiihtämään eteenpäin ja näkivät ilokseen, että
Lukki seurasi mukana, pysytellen kuitenkin "tarpeellisen" välimatkan
päässä heistä.

Illan hämärtyessä pojat huomasivat joutuvansa lähemmäksi asuttuja
seutuja. Heidän silmänsä keksivät heinäsuovan, jonkun matkan päässä
vasemmalla. He suuntasivat sitä kohti, ja pian tuli näkyviin myös
lato.

-- Lato! huudahti Paavo. -- Kas siinähän on sopiva yöpymispaikka. Se
näkyy olevan vielä täynnä heiniäkin.

-- Mennään vain sinne! Kyllä kai siellä tarkenee.

Veljekset kiskoivat ladon suulta pari lautaa irti, nousivat sisään ja
istahtivat heinille. Heidän riemukseen hyppäsi Lukkikin kohta sinne.

-- No Lukki, Lukki! Nyt sinua ei enää ajeta pois. Nyt sinä olet
meidän oma koiramme. Lukki, Lukki! kutsuivat pojat hyväilevällä
äänellä.

Koira tuli arkeillen ja puoliksi ryömien heidän luokseen, mutta tuli
kuitenkin, ja viimein pojat jo saivat sen niskaturkista kiinni. Koira
käsitti nyt vihdoinkin, että vanhat hyvät suhteet jälleen olivat
palautuneet. Riemusta haukahdellen se hypähteli heinissä ja painautui
jälleen poikien jalkoihin, heidän hyväiltäväkseen.

Annettuaan vielä koirallekin osan niukoista eväistä pojat raivasivat
syvän haudan heiniin, asettivat turkin alleen ja rupesivat sille
rinnakkain maata. Toisen turkin he vetivät peitteekseen ja kiskasivat
sitten korkean heinävuoren päälleen, hautautuen sen alle syvään,
lämpöiseen komeroon.

Lukki kaivautui ovensuussa heinäkasaan, jääden siihen isäntiensä
vartiaksi.

Hiljainen yö vieri maille, peittäen pimeään vaippaansa nukkuvan ladon.



IV.


Pakkanen kävi aamupuoleen yötä niin kovaksi, että se tunkeutui
lämpimän heinämuurinkin lävitse, alkaen nipistellä nukkujien varpaita
ja herättäen heidät. Pojat sukeutuivat nopeasti lähtökuntoon ja
nousivat suksilleen. Niin he lähtivät koirineen tuntematonta itää
kohti. Muutaman tunnin kuluttua, kun päivä jo oli aivan valjennut,
he joutuivat pienelle metsätielle. Vaikka pyry olikin sen osittain
peittänyt umpeen, oli siinä kumminkin helpompi hiihtää kuin
raivaamattomassa metsässä.

Ihanaa oli salo ympärillä ja ihanalta tuntui vapaus. Nyt tunsivat
pojat olevansa omia isäntiään. He käsittivät samalla, että koko
heidän kohtalonsa ja tulevaisuutensa oli heidän omissa käsissään ja
Jumalan huomassa. He luottivat omaan tarmoonsa ja voimiinsa, tuntien
ne kyllin lujiksi raivaamaan kovimmatkin esteet tieltä Jumalan
avulla. Mieli täynnä vapauden hurmausta ja onnellisia toiveita he nyt
iloisesti ponnistivat eteenpäin jylhällä metsätiellä.

Vähitellen alkoivat seudut näyttää yhä enemmän asutuilta. Siinä
vilahti vieressä jo jokunen aidan nurkkaus vanhan kaskimaan
ympärillä, tuossa taas halkopino kuusen alla, ja samassa liittyi
poikain tiekin jo suureen etelästä tulevaan valtatiehen.

-- Käännytäänkös pohjoiseen? kysäsi Paavo.

-- Anna mennä vaan! Kai sieltä jokunen talokin vastaan tulee.

-- Mitäpä taloista?

-- Hyvältäpä tuntuisi kunnolleen vaatteensa kuivata!

Hiihtäjät pyörsivät pohjoista kohti, soluen hiljan ajettua tietä
hyvää vauhtia eteenpäin. Pitkältä he eivät kerinneetkään tätä uutta
tietä laskettaa, kun jo joutuivat jäälle ja näkivät siinä talon
kauniilla rantatörmällä.

-- No taloonkos nyt? kysäsi Paavo.

-- Eiköhän mennä! Eväätkin on lopussa.

-- Niin, eväät! Ja milläpä uusia ostelisimme? Eihän meillä ole rahaa
niin pennin silmääkään.

-- Se on tosi, mutta minä olen tässä tuuminut, että eiköhän ne
antaisi talosta ruokaa, vaikka halonhakkuuta vastaan? Eikä suoraan
sanoen pahaa tekisi, jos tästä pahimmaksi talvisydämeksi pääsisi
hyvään taloon töihin kokonaankin. Voisimmehan sitten kevätpuoleen
painua saloille sissielämätä oikein alkamaan.

Erkki oli kyllä reipas ja peloton miehenalku, mutta hänestä alkoi
kuitenkin tuntua hiukan hirvakalta autioihin erämaihin asettuminen
ankarimpien talvipakkasten ja pyryjen aikana.

-- Saatetaanhan kysäistä! myönteli Paavo. -- Hyvältäpä se tuntuisi
tosiaankin tähän aikaan vuodesta lämpimässä pirtissä asuminen, jos
siinä vain olisi toisenlaiset isännät kuin Kärppävaarassa.

Niin urhea ja rivakka kuin Paavokin oli, tuntui hänestäkin sentään
liiaksi uskalletulta tähän vuodenaikaan suoraan syöksyä salojen
lumiseen syliin, katottomaan korpeen, jos vain siedettävän olon ja
elämän voisi asutuilla seuduilla saada itselleen.

       *       *       *       *       *

Pojat saapuivat talon rantaan, ottivat sukset käsiinsä ja kapusivat
rantarinnettä ylös pihaan. Lukki yritti nostaa aika tappeluksen talon
vahtikoiran kanssa, mutta Paavo sai sen viime hetkessä kytketyksi
kiinni.

Nostettuaan suksensa seinää vasten pystyyn pojat astuivat pirttiin.
Siellä oli koko talonväki parhaillaan pitkässä pöydässä päivällistään
syömässä, isäntä, emäntä, joukko lapsia, pari piikaa ja pari renkiä.

-- Hyvää päivää!

-- Päivää, päivää, vastattiin puoliääneen pöydästä.

Pojat istahtivat penkille, heittivät kostuneet kengät jaloistaan ja
ripustivat ne takan reunalle kuivamaan.

-- Eikös pojille maistuisi ruoka? kuului isännän hyväntahtoinen ääni
pöydästä.

Pojat katsahtivat toisiinsa. Sellaista ystävällisyyttä he eivät
pitkään aikaan olleet osaksensa saaneet. Liikutuksesta he eivät
saaneet sanaa suustaan.

-- Niin, että eikö maistu? uudisti isäntä kysymyksensä.

-- Ki... kiitos! sammalsi Erkki. -- Kyllä me sen tarpeessa olemme.

Arastellen kävivät pojat pöytään ja emännän vielä kehoitettua
ryhtyivät aterioimaan. Voi miten hyvältä nyt maistuikaan vahva kunnon
ateria! Sellaista he eivät pitkään aikaan olleet nähneetkään. Pikku
Erkin silmännurkkiin aivan kyyneleet tahtoivat pyrkiä siitä ilosta,
vaikka hän koetti niitä vastaan pidelläkin.

Syötyään pojat esittivät isännälle pyyntönsä saada jäädä toistaiseksi
talon töihin ruokapalkalle. He kertoivat olevansa turvattomia,
kodittomia työnetsijöitä. Mutta paostaan viimeisestä olinpaikastaan
he eivät maininneet mitään.

Isäntä hiukan aprikoituaan suostui ehdotukseen, ja pojat ilomielin
kävivätkin heti käsiksi töihin. Heille alkoi nyt onnen aika.
Väsymättä he aamusta iltamyöhään heiluttivat kirvestä halkometsässä
ja sen palkaksi saivat aina runsaat ateriansa illaksi sekä lämpimän
vuoteen yölepoaan varten. Isäntä ja emäntä olivat heihin hyvin
tyytyväiset ja osoittivat heille kaikin tavoin ystävällisyyttään.

Saivatpa pojat kerran tilaisuuden näyttää erinomaista reippauttaankin
ja päättäväisyyttään tuntuvalla tavalla. He olivat muutamana iltana
juuri tulossa halkometsästä hevosineen. Edellä ajoivat rengit, ja
perässä tulivat Paavo sekä Erkki kukin omaa hevosta ajaen. Lukki
ja talon Musti, joista jo oli tullut hyvät ystävykset, juosta
lipsuttelivat vierellä. Tie kulki eräässä paikassa jäätä pitkin
Suininkijoen poikki. Tuskin oli ensimmäinen ajaja vielä siihen
kohtaan päässyt, kun perässä tulijat äkkiä huomasivat jään tien
kohdalla lohkeavan ja painuvan sekä lähtevän pienenä lauttana,
voimakkaan virran kiidättämänä, viemään miestä hevosineen suoraan
alempana avoinna kuohuvaa koskenniskaa kohti. Toiset saivat viime
hetkessä hevosensa pysäytetyiksi. He näkivät kauhistuen, kuinka
jäälautta, jolla hevonen ja mies menivät, äkkiä murskautui,
törmättyään johonkin pohjakiveen. Surkeasti huutaen mies vajosi
mustaan veteen jääsirpaleitten keskeen, ja hevonen joutui pärskyvän
kosken niskapyörteeseen, mennen kokonaan umpeen.

Mutta samassa silmänräpäyksessä tekivät Erkki ja Paavo nopeat
päätöksensä. He juoksivat molemmat rantaa pitkin hätäänjoutuneitten
kohdalle, jossa Erkki heti paiskautui veteen uiden kaikin voimin
sitä paikkaa kohti, missä hukkuva mies taisteli virran pyörteitä ja
päälletunkevia jäälohkareita vastaan. Mies oli juuri uppoamaisillaan,
kun pelastaja joutui luokse ja sieppasi häntä tukevasti niskasta
kiinni. Samassa näkyi suuri jäälohkare tulevan aika vauhtia aivan
heitä kohti. Erkki vetäsi voimakkaasti syrjään, tempasi puukon
tupestaan, ja kun lohkare samassa saapui kohdalle, iski hän puukkonsa
kahvaa myöten siihen, hellittämättä otettaan. Toisella kädellään
hän samalla piti lujasti kainaloista renkiä, joka oli niin uupunut
ja mielenmalttinsa menettänyt, ettei voinut vähääkään helpottaa
pelastajansa työtä. Jäälohkare, jonka avulla Erkki taakkoineen
kuitenkin helposti jaksoi pysyä vedenpinnalla, oli joutunut
pyörteestä syrjään, ja virta painoi sitä nyt parhaillaan verkkaan
toista rantaa ja siellä näkyvää kiinteätä jäätä kohti. Hetkisen niin
mentyä Erkki irroitti puukkonsa lohkareesta, veti muutaman tukevan
vedon rantaa kohti ja iski puukollaan jälleen kiinni, nyt kiinteään
jäähän. Se tuntui kestävän. Urhea poika kiskoutui puukon avulla
nopeasti jään päälle ja veti pelastamansa miehen perässään.

Tämän tapahtuessa virrassa, kosken yläpuolella, oli Paavo juossut
rantaa myöten kosken kohdalle, sitonut köyden rannalla olevaan
puuhun ja sen toisen pään vyötäisilleen sekä sitten rynnännyt
suin päin kuohuihin, hypellen kiveltä kivelle kosken liukkaalla
pohjalla. Niin pääsi hän vihdoin tyrskyvälle kiviröykkiölle, jolle
juuri oli ajautunut reki katkenneine aisoineen. Samassa huomasi hän
keskellä koskea jyrkän puotteen alla hevosparan taistelevan henkensä
edestä syvässä pyörrehaudassa. Paavo syöksyi sitä kohti. Vettä oli
paikoittain hänelle kainaloihin asti. Monasti hän kompastui kiviin
ja monasti taas iskivät kuohut hänet nurin, mutta onnellisesti hän
kuitenkin aina köyden avulla keinottelihe jaloilleen. Hän pääsi jo
aivan lähelle hevosta, ja sen pyörähdellessä edessään koetti nyt
tapailla sitä harjasta tai suitsista kiinni, mutta kun köysi loppui,
antamatta enää perään, ei hän päässyt kylliksi lähelle. Toisaalta
oli hyväkin, että köysi nyt suoraan kiinnitti hänet rannalla olevaan
puuhun, joten hänellä oli kädet vapaina, mutta toisaalta harmitti
häntä, ettei voinut päästä tarpeeksi pitkälle. Kyynärän verran jos
lisää olisi ollut, niin silloin olisi kaikki käynyt hyvin. Hevonen
pyörteessä alkoi yhä useammin painua umpeen. Paavosta näytti sen
pelastaminen jo aivan toivottomalta. Hän koetti kuitenkin vielä
viimeistä keinoa, heittäytyi selälleen ryöppyihin, ojensi jalkansa
hevosta kohti ja yritti pieksunkärjellä onkia ohjaksia haltuunsa.
Hetkisen siinä sätkyteltyään hän tunsi pienen nykäisyn jalassaan.
Silloin hän heti ponnistautui köyden avulla pystyyn, kohottaen
toista jalkaansa kuohuista. Kas siinähän nyt oli ohjasnuora pieksun
kärjessä. Riemuissaan hän kurottautui sitä ottamaan, mutta silloin
se äkkiä luiskahtikin irti. Olipas se nyt harmillinen juttu! Ja hän
kun oli jo aivan vähällä saada hevosen pelastetuksi. Juuri samassa
se tuli vielä kerran näkyviin pyörteen pinnalla. Paavo heittäytyi
silmänräpäyksessä taas selälleen, ojensi jalkansa ja sai uudelleen
ohjaksen pieksun kärkeen. Nyt hän äkkiä vetäsi jalkansa koukkuun,
sieppasi siitä ohjashihnan käsiinsä ja ponnistautui pystyyn.

Hän oli nyt niin uupunut, ettei olisi mitenkään saattanut pysyä
seisoaltaan ilman rantaan kiinnitettyä nuoraa. Mutta niin uupunut
kuin hän olikin, oli hänellä käsissään vielä sen verran voimia
jäljellä, että saattoi ohjaksia kiinnittämällä vetää hevosen luokseen
ja uittaa sen pahimmasta pyörteestä pois, muutaman suuren kiven
suojaan, jossa vielä suureksi ilokseen huomasi sen jalkojen ottavan
pohjaan.

Molemmat rengit ja Erkki olivat sillä välin jo saapuneet kohdalle.
Erkin ja toisen rengin vaatteet olivat paksussa jäässä, samaten kuin
koskessa taistelevan Paavonkin hartiat, mutta kukaan heistä ei kylmää
huomannutkaan, niin jännittävä oli hetki.

Rannalla olijat olivat irroittaneet reistään loputkin köydet,
ja pitäen itse toisesta päästä kiinni ryhtyivät he nyt niitä
heittelemään Paavolle, jotta tämä saisi niiden avulla hevosen
tukevasti kiinni ja se siten voitaisiin vetää rannalle.

Jopas onnistuikin. Paavo kiinnitti köyden pään hevosen kaulaan,
sidottuaan sitä ennen ohjakset vyötäisilleen, joten hevonen pysyi
kiinteästi kiven äärellä.

Rannalta käsin ruvettiin nyt vetämään poikaa ja hevosta koskesta. Sen
täytyi tapahtua äärettömän varovasti, jotta hevonen ei kivien välissä
katkaisisi jalkojaan, jos ne vielä olivat ehjinä säilyneet, kuten
toivottiin.

Pian osoittautuivat vetäjien voimat kuitenkin liian heikoiksi. Koski
painoi suurta hevosta niin voimakkaasti alaspäin, ettei vetämisestä
tahtonut tulla mitään.

Mutta silloin yht'äkkiä tuli apua. Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi
siihen oman talon isäntä, joka porolla ajaen juuri saapui täyttä
lentoa paikalle. Hän yhtyi leikkiin, ja niin kiskottiin pian hevonen
pelastajineen kuivalle maalle.

Toinen rengeistä selitti lyhyesti isännälle mitä kaikkea oli
tapahtunut. Ihmetellen poikain tavatonta urhokkaisuutta ja
neuvokkuutta hän ihastuksissaan ravisti vuoroin toista, vuoroin
toista hartioista sanoen:

-- Teistä tulee vielä aika poikia! Te olette nyt pelastaneet
ihmishengen ja lisäksi vielä minun parhaan hevoseni, jonka
menettäminen olisi myös ollut kova isku. Sellaisia poikia tässä
maassa tarvitaan!

Pojat tulivat tällaisesta puheesta aivan hämilleen. Hehän tiesivät
tehneensä vain velvollisuutensa eikä muuta.

-- Mutta mitenkäs te, isäntä, osasitte apuun tulla, vai sattumaltako
vain olitte sivuitse ajamassa? kysyi Paavo, kääntäen puheen toisaalle.

-- Riennetäänpä nyt kiireesti kotiin, ettette kuoliaaksi paleltuisi!
Sääliksi käy tuota hevosparkaakin, joka nyt niin kauan on jäissä
pulikoinut. Matkalla kerron sitten, mitenkä minä tänne olen joutunut,
ja sen voin sanoa, että ihmettä se mielestäni on.

He läksivät ajelemaan kotiin päin, kiertäen nyt kaukaa entisen
tienpaikan yläpuolelta, päästen sieltä onnellisesti joen poikki.

Jäissä uinut renkipoika ajoi edeltäpäin isännän porolla. Hän oli
kylmästä aivan sinisenä, ja sen vuoksi katsottiin välttämättömäksi
lähettää hänet lämpöiseen ennen muita. Isäntä, Paavo ja Erkki
istahtivat ensimmäisen hevosen rekeen, toinen renki toiseen, pidellen
ohjaksista koskessa uinutta hevosta, joka muuten oli säilynyt
verrattain ehjänä, vaikka ontuikin kyllä molempia takajalkojaan.
Viimeinen hevosista sai juosta hölkätä ilman ajomiestä toisten
perässä.

Noustuaan jokilaaksosta kankaalle he heristivät hevosen iloiseen
raviin, laskettaen niin kiireesti kuin suinkin kotitaloa kohti, jonne
matkaa arvoin oli jäljellä pari virstaa enää. Poikain hampaat löivät
loukkua kylmästä, vaatteitten alkaessa kauttaaltaan jäätyä ihoa
myöten. Lukki hypähteli ympärillä, ilosta haukkuen, nähdessään taas
rakkaat isäntänsä ehjinä kuivalla maalla.

-- Lukki, Lukki! Sinä olet viisas koira! huuteli isäntä hyväillen.

Ja poikiin päin kääntyen hän jatkoi:

-- Kuulkaahan nyt mikä minut ajoi sinne teille hätään. Olin pirtissä
saavilautoja veistelemässä, kun äkkiä kuulin kovan romahduksen
ovea vasten ja sen jälkeen surkean ulvonnan. Lapset raottivat
säikähtyneinä ovea, ja sieltä sisään luiskahti teidän koiranne,
Lukki, alkaen kamalasti ulvoa pirtissä, kurkottaen kaulaansa
taivasta kohti. Sitten se tuli minun luokseni, rupesi repimään
pieksun varresta, juoksi hätäisesti ovelle, ulvoi ja taas tarttui
kiinni pieksuni varteen, ruveten kiskomaan minua ovelle päin.
Lapset alkoivat itkeä, ja emäntä rupesi siunailemaan, että mitähän
nyt on tapahtunut. Sen, että jotakin oli tapahtunut, arvasin heti,
arvasin siitäkin, että koira oli poistunut teidän luotanne, jota
en koskaan ennen ollut nähnyt. Sieppasin lakin päähäni ja peskin
ylleni. Silloin koira lakkasi ulvomasta, ryntäsi pihalle ja rupesi
raivoisasti haukkumaan, juosten tänne vievän tien suuhun, jääden
siihen odottamaan. Minä valjastin nopeasti poron, heittäysin
pulkkaan ja viiletin koiran perästä, joka jo täyttä vauhtia
silloin paineli niityllä tännepäin, yhä haukkuen ja tuon tuostakin
pysähdellen katsomaan, että seuraanko minä. Niin sitten tultiin
onnettomuuspaikalle, ja säikähdinpä tosiaan kauheasti, kun näin
Paavon ja hevosen kosken kuohuissa rypemässä. Sanonpa vieläkin, että
olette te vain harvinaisia poikia ja harvinainen on teillä koirakin!
Se näkyy olevan miehiä myöten.

       *       *       *       *       *

Saavutaan taloon. Edeltä tullut renkipoika on jo kerinnyt kertoa
tapahtumasta, joten koko väki on pihalla vastassa tervehtimässä
tulijoita, ennen kaikkia Paavoa ja Erkkiä, joita nyt kaikki
katselevat kuin sankareita. Ihan itkusilmin emäntäkin heitä kättelee
ja kiidättää sitten pirttiin, jossa on suuri tervastuli viritetty
takkaan. Pirttiin tuodaan onnettomuuden uhriksi joutunut hevonenkin,
kuivaillaan ja lämmitetään sekä sitten paksujen loimien peitossa
saatetaan talliin.

Kylmän kylvyn saaneet pojat istuvat kaikki kolme nyt takan äärellä
kuivissa vaatteissa, ja emäntä kantaa heille kahvia, kupin toisensa
perään.

Isäntä pistäytyy kamarissa, kaivaa siellä piirongin laatikosta kaksi
seteliä ja antaa niistä toisen Paavolle, toisen Erkille sanoen:

-- Ottakaapa tästä vielä vähän palkkioksi minun puolestani! Te teitte
miehen työn! Semmoinen on aina parhaan tunnustuksen arvoinen.

Hämmästyneinä katselevat pojat seteleitä, rohkeamatta ojentaa kättään
niitä vastaanottamaan. Eiväthän he, kuten sanottu, tienneet muuta
tehneensä kuin velvollisuutensa. Mitä palkkiota siitä pitäisi saada?

-- Ottakaa pois vaan! Ne ovat teidän rahojanne! kehoittaa isäntä
hymyillen.

Ujostellen ottaa Paavo vihdoin rahat vastaan, molempien puolesta, ja
kätkee ne seinällä riippuvan selkäreppunsa sisimpään lokeroon.

Silloin nousee rahiltaan myös renki Antti, jonka hengen Erkki äsken
pelasti, ja joka tähän saakka on ollut tapauksen johdosta kuin
sekaisin päästään. Nyt hän astuu Erkin luokse, tarttuu käteen ja
virkkaa väräjävällä äänellä:

-- Minulla ei ole sinulle muuta kiitoksiksi annettavaa kuin tämä
kädenlyönti. Mutta tiedä se, että jos missään voin sinua tässä
maailmassa vielä auttaa, niin sen tulen tekemään, vaikka henkeni
menisi. Minä en koskaan lupaa enempää kuin minkä voin pitää!

Kääntyen Paavoon päin hän jatkaa:

-- Ja sinä Paavo! Suuressa kiitollisuuden velassa minä olen
sinullekin. Ikäni olisi tuntoani kaivellut, jos minä isäntäni hevosen
olisin surman suuhun saattanut. Sama, minkä sanoin Erkille, olkoon
sanottu myös sinulle.

Liikutetuin mielin tarkkasivat isäntä ja emäntä rengin puhetta,
tietäen hänet mieheksi, joka ei hevillä tunteitaan paljastele eikä
lupauksia anna, mutta joka aina on mies seisomaan sanojensa takana.

       *       *       *       *       *

-- No nyt ois sauna valmis! kuuluu samassa piian ääni pirtin ovesta.

-- Sauna! Ahhah! Nytpä se onkin paikallaan, jos koskaan! myhäili
isäntä, kuin toisten puolesta, arvaten hyvin millä mielellä koskessa
kylpeneet tulevat kipuamaan saunan suloisille lauteille.

Ei tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Viskattuaan liiat vaatteet
pirtin penkille kaikki miehet nyt painuivat saunaan, nauttimaan
löylyn terveeksitekevästä ihanuudesta.

Toisten jo lauteitten lämpimässä kyykötellessä isäntä vielä viipyi
hetkisen alhaalla kiukaan luona, kytevän hiiloksen ääressä keitellen
koskessa kylpeneille "roppia" viinasta, johon sekoitti kanvärkkiä
ja hiukan ruutia. Sitä hän sitten antoi pojille kupillisen mieheen,
kivuten itsekin viimein lauteille toisten iloon.



V.


Pojilla oli Suininkijärven talossa hyvä olla. Koko väki päivä
päivältä kiintyi heihin yhä enemmän, puhumattakaan Antti-rengistä,
josta jo oli tullut poikien alituinen ja mieluisa kumppani. Työtä he
tekivät väsymättä, kiitollisina isäntäväen hyvyydestä. Joskus taas
kiertelivät metsiä mielihommissaan, riistaa pyydellen. Toivatpa he
niiltä matkoiltaan kevään kuluessa kotiin kaksi karhuakin, joista
palkkioksi isäntä antoi Paavolle sievoisen rahasumman sekä Erkille
yhden rihlapyssyistään.

Pojat tunsivat itsensä ylenmäärin onnellisiksi. Erämaan kaipaus ja
sen elämän viehätys kyti kyllä yhä heidän mielessään, mutta silti
päättivät he toistaiseksi viipyä talossa. He tunsivat melkein
velvollisuudekseen viipyä ainakin kiireimpien kesätöiden, heinänteon
ja elonleikkuun yli, saadakseen siten tuntuvammin palkita kaiken
kokemansa hyvyyden. Voisivathan he sitten parhaan syysmetsästyksen
alkaessa siirtyä erämaaneläjiksi suurille selkosille, yksinäisille
saloille, jonne veri tuntui vetävän.

Nämä heidän suunnitelmansa eivät kuitenkaan rauhassa päässeet
toteutumaan, vaan sattui yht'äkkiä muuan tapaus, joka katkasi heidän
onnellisen elämänsä Suininkijärvessä ja jolla oli valtava vaikutus
koko heidän vastaiseen kohtaloonsa.

       *       *       *       *       *

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kevät jo voimakkaalla kohinalla teki
tuloaan, hanget loistivat häikäisevinä auringon kilossa ja purot jo
porisivat notkoissa sekä laaksorinteillä, ajoi yht'äkkiä taloon outo
mies, joka sisään astuttuaan ja tervehdittyään väkeä tuvassa sanoi:

-- Olen kuullut, että tähän taloon on talvella saapunut kaksi
poikaa, ja tulin nyt tiedustelemaan, olisivatko he ehkä samoja,
jotka tekivät murhapolton Kärppävaarassa ja sitten katosivat teille
tietymättömille, varastaen vielä talon koirankin, metsämiesten
keskuudessa hyvin tunnetun Lukin. Minä olen kirkonkylän poliisi.

Paavo ja Erkki säpsähtivät, kalpenivat ja painuivat pirtin nurkkaan
kuin salaman lyöminä. Isäntä ja emäntä katsoivat kysyvästi poikiin,
huomaten selvästi heidän säikähdyksensä. Painostava hiljaisuus
valtasi pirtin. Vihdoin katkasi äänettömyyden Paavo, astuen esiin ja
lausuen jurosti:

-- Kyllä me olemme juuri ne pojat, joita etsitte. Sen vain tahdon
heti teille, herra konstaapeli, ilmoittaa, että mitään murhapolttoa
emme ole tehneet emmekä myöskään koiraa varastaneet.

-- Hyväpä olisi, jos vakuutuksenne olisi tosi. Mutta toista väittää
Kärppävaaran isäntä. Hän sanoo teidän suutuspäissänne polttaneen
saunan sekä sitä tekoa paetessanne vieneen koiran talosta. Mitäs
siihen sanotte?

Suuttumuksen tuli leimahti Paavon silmissä.

-- Se on valetta!, hän tanskasi. -- Isännän julmuus ja hänen
ruoskansa iskut pakottivat meidät lähtemään pirtistä ja etsimään
suojaa saunasta, kun muuten varmasti olisimme pyryyn ja pakkaseen
kuolleet. Isännän ja emännän pahuuden tähden me talon iäksi jätimme.
Ehjäksi jäi sauna meidän siitä lähtiessämme. Huolellisesti sammutimme
tulenkin, mutta on se varmaan seinään tai kattoon joutuneista
kipunoista päässyt valloilleen. Se on suoranainen vahinkotapaus! Ja
mitä koiraan tulee, niin lyömällä me sen ajoimme taloon takaisin,
kun rupesi perässämme tulemaan, mutta kun se meihin oli tottunut,
seurasi se siitä huolimatta, ja vasta toisena päivänä me sen jälleen
huomasimme mukanamme olevan. Silloin oli jo myöhäistä sitä palauttaa.
Emme edes itsekään tienneet missä olimme, ja mahdotonta olisi ollut
löytää Kärppävaaraan takaisin, kun pyry oli kaikki jälkemmekin
pyyhkinyt näkymättömiin. Tämä on totuus asiassa, herra konstaapeli!

Poliisi veti suunsa ilkeään hymyyn lausuen:

-- Milläs sen todistatte?

-- Jumala ja puhdas omatuntomme on meillä parhaat todistajat!

-- Ne on molemmat huonoja todistajia käräjätuvassa, veti poliisi
pilkallisesti.

Tämän kuultuaan hypähti Erkkikin seisaalleen, astui tiukasti poliisia
kohti ja sähähti:

-- Elkää tehkö pilkkaa! Ja hävetkää syyttäessänne rehellisiä ihmisiä
moisista rikoksista!

-- Kas, kas! Tämäkös se on toinen näistä nulikoista? Elähän sähise,
veliseni! Enhän minä syytä mistään. Kärppävaaran isäntähän se
syyttää. Onpa vielä luvannut palkkionkin teidän kiinniottamisestanne.

Pojille tämä oli kuin pahaa unta. He tunsivat suurta häpeää jo
siitä, että _heitä_ voitiin syyttää moisista konnuuksista.

-- Vai tässä ne nyt on, nämä veijarit, jatkoi vielä poliisi.

-- Elkääpäs häväiskö kunnon poikia, kävi isäntä väliin. -- Minä
luotan täydellisesti heidän puheeseensa ja olen valmis maksamaan
Kärppävaaran isännälle sovintoa, hänen vaatimansa summan. Ilmoittakaa
se hänelle ja antakaa poikain olla rauhassa.

-- Ei käy laatuun. Kyllä minun täytyy vangita heidät. Murhapoltto on
ankara rikos.

-- Vangita! huudahtivat veljekset. -- Vangita meidät!

Pojat tunsivat verien syöksähtävän kasvoilleen ja maailman
mustenevan silmissään. Olivat he jo paljon saaneet kärsiä ja
kokea, mutta näin katkeraa hetkeä he eivät koskaan olleet osanneet
aavistaakaan. He tunsivat ensiksi aivan lamaantuvansa, mutta sitten
yht'äkkiä vilahti Paavon silmissä omituinen teräksinen tuli, jonka
jälkeen hän heti näytti tyyntyvän ja saavuttavan tasapainonsa. Hän
kuiskasi jotakin Erkille, jolloin tämäkin tyyntyi.

Hetkisen aprikoituaan suoristautui Paavo ja lausui jyrkällä äänellä:

-- Me olemme aivan syyttömiä. Äsken mainitsemieni lisäksi muita
todistajia ei meillä ole. Mutta me emme alistu vääriin tuomioihinne!
Meillä on oikeus elää vapaina. Jos muu ei auta, me pakenemme. Yksin
ette kykene meitä vangitsemaan.

Samassa hypähti Antti-renki uunin pankolta ja kolautti poliisia
kalloon, jotta tämä tupertui lattialle. Mutta silloin avautui ovi ja
sisään astui kaksi miestä, revolverit kädessä, nähtävästi poliisin
apulaisia, jotka oven takaa olivat seuranneet mitä sisällä tapahtui.

-- Lain nimessä minä vangitsen teidät! he huusivat.

Nyt ei mikään enää auttanut. Poliisikin kömpi pystyyn ja heristeli
nyrkkiään Paavon nenän edessä, kirkuen:

-- Riiviö! Vai rupeat sinä tässä vielä tappelemaan! No, suurempihan
on rangaistuksesi oleva!

Antin isku oli tullut niin äkkiä ja kokonaan aavistamatta, ettei
poliisi itsekään oikein huomannut kuka sen antoi, vaan otaksui lyöjää
luonnollisesti Paavoksi, joka juuri silloin oli seisonut hänen
sivullaan. Paavo taas, pelastaakseen Antin ikävyyksistä, otti syyn
päälleen, vilkuttaen vielä silmää puolustajalleen merkiksi, että anna
hänen olla vaan siinä uskossa!

Ilkeästi mulkoillen poliisi veti käsiraudat taskustaan ja pani ne
poikain ranteisiin, lähtien raastamaan heitä pihalle ja rekeen.
Vakavina ja allapäin seurasivat pojat mukana. Emäntä jäi pöydänpäähän
itkemään, isäntä käveli voihkien edestakaisin pirtin lattialla, ja
Antti murahteli itsekseen oven suussa.

Pihalla helähtivät aisakellot. -- Sinne nyt menivät kunnon pojat,
joissa ei mitään vilppiä ole! huokasi isäntä.

Kellojen kilke häipyi häipymistään. Isäntä astui akkunan ääreen,
luodakseen vielä viime silmäyksen menijöihin. Siellä ne ajoivat
jo jäällä, poliisi vankien kera ensimmäisessä, molemmat apurit
toisessa hevosessa. Perässä vieri tumma keränen. Se oli Lukki, joka
alakuloisesti hölkäten seurasi isäntiään tälle surulliselle retkelle.



VI.


Murheellisella näytti maailma poikain silmissä, heidän nyt
vankikyydillä kulkiessaan kirkonkylää kohti. Syvimmin painoi heitä
tietoisuus siitä alennustilasta, mihin heidät oli saatettu väärien
syytöksien nojalla.

Tie kiemurteli lumisia kangashongikoita, kohoili korkeita mäkiä,
pistäytyi jonkun pikku järven jäälle, noustakseen sieltä jälleen
jylhää rinnettä huimaavaan korkeuteen. Pohjoisessa kohosivat
taivaalle mahtavina möhkäleinä Rukatunturin, Valtavaaran ja
Pyhätunturin ylevät paljakot. Niiden näkeminen saattoi poikien
vapaudenkaipuun aivan huippuunsa.

Oi noita vapaita tuntureita, jotka puhtaina kohoavat maailman
alhaisuudesta pyhää taivasta kohti! Niitä ei sido, ei kahlehdi
mikään. Vapauden temppeleinä ne kautta aikojen kohottavat lakensa
pilvien yli, valaen aina mieleen omituisen vapautuksen tunteen, joka
vastustamattomasti valtaa ihmisen, hänen niitä nähdessään tai niille
noustessaan.

Tällaisia tunteita tunsivat nyt pojatkin. Tuskinpa osasivat he
niitä ehjiksi ajatuksiksi mielessään luoda, mutta vaistomaisesti
väräytti heitä kuitenkin tunturien näkeminen, saaden heidän povensa
vapaudenhalusta kiivaasti kohoilemaan.

Pääsisipä nyt tuonne tunturille! Ja saisi viilettää suksillaan
huimasti rinnettä alas. Tai pääsisipä minne tahansa! Samapa
se, kunhan vain vapauteen pääsisi. Ennemmin vaikka takaisin
Kärppävaaraankin kuin ruunun vankeuteen.

       *       *       *       *       *

Ihminen ei voi käsittää, mikä Jumalan lahja vapaus on, ennenkuin hän
sen on menettänyt!

Masentuneina ja sekavin tuntein saapuivat pojat kirkolle, jossa
heidät suljettiin pieneen, rautaristikko-akkunaiseen sivurakennukseen
vanginvartian talossa.

Siihen saakka olivat he saaneet tunteensa hillityiksi, niin etteivät
vangitsijat voineet päältäpäin nähdä, mitä sisässä liikkui, mutta
jäätyään nyt yksin he vaipuivat raukeina oljille pitkäkseen, voimatta
enää estää silloin tällöin pientä nyyhkytystä ja ruumiinsa outoa
vavahtelua.

Iltapuoleen he kuitenkin hiukan tyyntyivät, koettivat rohkaista
toinen toistaan ja alkoivat tunnustella ovea, seiniä, lattiata, eikö
mistään pääsisi murtautumaan ulos. Tietoisuus omasta syyttömyydestään
antoi heille sen varman vakaumuksen, että heillä oli luonnollinen
oikeus paeta, jos siihen vain vähänkin tilaisuutta ilmenisi.
Mutta tästä häkistä karkaaminen tuntui mahdottomalta. Ei missään
näkynyt pienintäkään pakotietä, kaikkein vähimmin akkunassa, jota
ulkopuolelta peitti paksu rautaristikko.

Saapui yö, mutta unen päästä oli vaikea saada kiinni. Tuntikausia
levottomasti piehtaroituaan pahnoilla he kuitenkin viimein vaipuivat
raukeaan lepoon.

Kauan he eivät kuitenkaan vielä olleet nukkuneet, kun yht'äkkiä
heräsivät heikkoon lasin helähdykseen. Yö oli pimeimmillään. He eivät
voineet nähdä mitään, kuulivat vain hiljaista ryskettä akkunan takaa
sekä heikkoa äännähtelyä:

-- Paavo! Erkki! Oletteko täällä? Pojat syöksyivät akkunaan.

-- Antti! Miten sinä olet täällä? he läähättäen kuiskasivat.

-- Tulin teitä pelastamaan! Rautakangella irtautui ristikko aika
helposti. Lasiveitsen ja tervatun paperin avulla sain akkunan rikki,
jottei mitään kovempaa helähdystä kuulunut. Tulkaa pian pois! Onko
teillä vielä käsiraudat päällä?

-- Ei ole! Poliisi otti ne pois, sulkiessaan meidät tänne.

Pojat kipusivat ketterästi kuin oravat ulos akkunasta, ja kummasti
läikähti heidän rinnassaan, kun he hyppäsivät ihanaan vapauteen.

Nopeasti he riensivät kylän pohjoispäätä kohti, jonne Antti heitä
johdatti. He poikkesivat muutaman pikku mökin pihaan. Siellä oli
hevonen, jonka reessä pojat ilokseen huomasivat omat suksensa,
pyssynsä, selkäreppunsa ja kaiken irtaimen omaisuutensa.

-- Mutta sinäpä vasta olet kunnon veli, Antti! Ikinä emme voi
unohtaa, mitä nyt teit meidän syyttömien poikasten pelastamiseksi.
Tuhatkertainen kiitos sinulle siitä! Mutta samalla sanon, että jos me
syyllisiksi olisimme itsemme tienneet, emme olisi karkuun lähteneet,
vaikka köysillä ja hevosilla meitä olisit vankilasta ulos koettanut
kiskoa! Nyt taas lähdemme puhtain mielin vapaihin erämaihin, mistä ei
mikään ihmiskäsi meitä voi saavuttaa, lopetti riemuiten Paavo.

-- Mainio juttu, että otit mukaan kaikki tarpeemmekin! jatkoi Erkki.

-- Hypätkäähän rekeen, pojat, niin ajetaan hiukan matkaa salolle,
jotta pääsette rauhassa metsien suojaan. Minä jatkan sitten kotiin,
ja jo ennen aamun valkenemista nukun taljoillani enkä tiedä mistään
mitään.

       *       *       *       *       *

Aamulla, kun vanginvartija heräsi ja asteli pihan poikki
sivurakennukseen vankejansa katsastamaan, oli hänen hämmästyksensä
suuri, kun hän löysi kopin tyhjänä ja akkunan ristikkoineen särettynä.

Hirveä meteli nousi nyt kirkonkylässä. Suurin miesjoukoin lähdettiin
karkureita etsimään ja lähetettiin kaikkiin lähikyliinkin sana heidän
kiinniottamisestaan sekä ilmoitus Kärppävaaran isännän lupaamasta
rahapalkinnosta, joka nyt poliisin harmiksi näytti häneltä menneen
sivu suun. Suuresti vaikeutti etsintää se, että yöllä oli hiukan
pyryttänyt, joten jäljet olivat kadonneet.

Rauhassa painelivat Paavo ja Erkki sill'aikaa yhä syvempiä saloja
kohti, suureen erämaahan, minne mitkään takaa-ajajat eivät voineet
löytää. Nyt oli kaikki suhteet muuhun maailmaan lopullisesti
katkaistu. Ja hyvä niin! Ihana vapaus hurmasi heidän mieltään, ja
heidän korviinsa soi entistään lumoavampana erämaan salaperäinen
laulu. Nyt se soi jo lähimpien vaarojen takaa, sieltä haaveksitusta
onnen maasta.

Illan pimetessä he joutuivat Nuorusen tunturin juurelle, Tavajärven
taakse. Tunturin he hyvin tunsivat. Olivathan he Suininkijärveltä
käsin jo monasti sen ylevätä paljakkoa ihailleet, keväisen
aamuauringon läikkyessä sen kimmeltävällä laella.

Nyt he sen juurelle rakensivat vankan nuotion ja katkoivat kuusen
havuja vuoteikseen sen molemmille puolille. He olivat parhaillaan
levolle laskeutumassa, kun yht'äkkiä kuulivat risahduksen metsästä,
jonkun matkan päästä.

Pojat säpsähtivät. Erkki kohoutui polvilleen, tarkastaen tiukasti
äänen kuuluntaseutua. Paavo tapaili pyssyään.

Samassa heidän korviinsa kajahti haukunnan räsähdys aivan vierestä.

-- Lukki! huusivat pojat hämmästyksissään.

Koira syöksyi vihurina heidän luokseen, nuolasi Paavoa kasvoihin,
haukahti, syöksyi vasten Erkkiä, hypähti jälleen Paavon luokse ja
jäi sitten läähättäen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista
isännistään.

Poikien ilo oli rajaton. Ainoastaan metsämies ja eränkävijä voi
täysin ymmärtää, mitä merkitsee hyvä koira erämaan toverina,
puhumattakaan siitä, jos aavistamattaan saa takaisin oman koiransa,
johon on sydänjuuriaan myöten kiintynyt ja jonka on luullut
ikipäiviksi menettäneensä.

Lukki oli nakertanut poikki riimunvarren, jolla se poliisin luona
oli ollut kiinnikytkettynä, ja lähtenyt sitten etsimään isäntiään,
löytänyt jäljet, seurannut niitä ensin mökille, missä pojat olivat
nousseet hevoseen, juossut tietä Suininkijärvelle päin, kunnes taas
yht'äkkiä tunsi tutut jäljet, jotka johtivat suksen laduille. Silloin
se heti oli selvillä asiastaan, ja vaikka jäljille jo olikin lunta
tuprunnut, tuntuivat ne koiran tarkkaan nenään, niin että se helposti
pysyi niillä, saapuen vihdoin perille.

Pojat kaivoivat eväslaukustaan -- jonka Antti oli hyvin varustanut
-- palasen poronlihaa sekä hiukan leipää nälkäiselle koiralle ja
painuivat sitten rauhaisaan, onnelliseen uneen, nuotion herttaiseen
hauteeseen, hiljaisen salomaan helmaan.

Hurmaavalta tuntui heistä nyt vihdoinkin olla omia isäntiään,
vapaassa erämaassa, jossa vain

    "kuuset ollah kuulemassa,
    kuutamoinen katsomassa".



VII.


Nousevan auringon punatessa itäisiä vuortenhuippuja pojat kohosivat
havuvuoteiltaan. Aamu oli niin häikäisevän kaunis kuin vain
peräpohjolan kevätaamu voi olla. Seudulla vallitsi syvä hiljaisuus.
Ei niin risahdusta kuulunut mistään. Ja auringon ensi säteitten
käydessä huurteisiin puihin loisti koko salo kuin satujen liima.

-- Onpa veliseni tämä toista kuin istua ristikkojen takana! virkkoi
iloisesti Erkki.

-- No totta tosiaan! Toista on tämä! vastasi Paavo. -- Mutta kuules
mikä tuolla raksuttaa...

Pojat jäivät tarkasti kuuntelemaan raksutusta, joka juuri katkasi
erämaan suuren hiljaisuuden. Ääni kuului yhä selvemmin, kiihtyi ja
päättyi pitkään suhinaan.

-- Metsohan siellä soi! kuiskasi Erkki. -- Vuotahan, kun minä käyn
sen kumauttamassa.

Paavo nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja otti samalla Lukkia kiinni
kaulanauhasta, jottei se pääsisi peloittamaan soivaa lintua.

Erkki katosi metsään. Suhinan kuuluessa hän aina hyppäsi neljä viisi
askelta, jääden raksutuksen ja narskuttelun aikana seisomaan kuin
kivettynyt. Niin hän sinne hävisi huurteisten puitten sekaan.

Paavo istui hiljaa odotellen miten kävisi, ja Lukki korviaan
höristellen vihelsi nenäänsä, tuon tuostakin koettaen riistäytyä
irti, rientääkseen linnunpyytäjän avuksi.

Jo pamahti salo. Raksutus taukosi. Kuului oksien ropinaa ja lopuksi
heikko humahdus, linnun pudotessa hangelle. Valtavana jylinänä kiiri
kaiku vuoresta vuoreen, kautta tyynen ilman.

Pian tuli näkyviin metsämies saaliineen. Komea metso paistettiin
vartaassa, tulen loisteen äärellä. Siitäpä tuli oiva ateria! Eikä
liioin Lukki ollut pahoillaan saadessaan luut rouskuteltavakseen.

       *       *       *       *       *

Ennen lähtöään eteenpäin pojat päättivät käväistä Nuorusen, koko
Kuusamon korkeimman tunturin laella, katsomassa sieltä maailman
avaruutta ja siellä myös mahdollisesti päättääkseen suunnan, mihin
kulkunsa ohjaisivat.

He hiihtivät ylöspäin metsänrajaan saakka, jättivät siihen suksensa
ja nousivat kävellen autiota paljakkoa pitkin tunturin huipulle.
Sieltäpä avautui eteen valtava näky! Tuhansin kimmellyksin välkehti
ympärillä huurteinen erämaa, etelässä kohousi ilmaan Ukonvaaran
tunturimöhkäle, lounaassa taivaanrannalla Iivaaran mahtava kero,
jalkain alla väikehti Tavajärven valkea lakeus, idässä aivan
äärellä halkoi saloa Suomen rajan autio ura, kadoten kiemurtelevana
juovana etelään ja pohjoiseen, koillisessa hallitsivat näköpiiriä
Kivakkatunturin ja Päinuorusen mahtavat tunturijättiläiset
valtakunnan rajan takana, Pääjärven valkean ulapan vartioina.

-- Hei, veliseni! Oletko ennen tällaista nähnyt? huusi Erkki
riemastuneena.

Paavo ei vastannut mitään. Hän oli aivan mykistynyt suurenmoisesta
näystä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Paavo vihdoin virkkoi:

-- No minnekäs päin tässä avarassa maailmassa me nyt kulkumme
ohjaamme?

-- Päätähän sinä, vanhemmaksesi. Minulle se on sama, mennään minne
tahansa, kunhan ei vaan länteen.

-- No ohjataan sitten kaakkoa kohti. Siellä on suurimmat salot.
Eiköhän sieltä, rajan tältä tai tuolta puolen, jostakin löytyne
meille mieluisaa erämaan kätköä, minne eivät asiattomat kulkijat osaa.

Se tulikin päätökseksi. Pojat laskeutuivat entisiä jälkiään metsän
rajaan, nousivat siinä suksilleen, lipuivat varovasti rinnettä alas
ja lähtivät sitten hiihtämään kaakkoisia erämaita kohti.

Parin päivän päästä he saapuivat niin jylhään seutuun, etteivät
koskaan olleet moista nähneet, niin paljon kuin he saloja jo
kiertäneet olivatkin. Siinä oli puu puun vieressä, ikivanhoja
pilvenpiirtäjähonkia taivaalle törröttämässä ja kaatuneita keloja
maassa ristiin rastiin, niin että oli oikein vaikeata raivautua
lävitse. Vihdoin he pääsivät kuitenkin taas aukeammalle paikalle,
huomaten samassa joutuneensa pikkuisen erämaanjärven rantaan.

Siihen he tekivät tulen ja aterioituaan ryhtyivät seutua
tarkastelemaan.

-- Kuulehan! Tämä paikka olisi minun mieleiseni! virkkoi Paavo.

-- Niin minunkin! yhtyi Erkki.

-- Eiköhän jäädäkin sitten tähän?

-- Jäädään vain! Jos myöhemmin vieläkin parempi paikka löydetään,
niin mikäs meitä estää muuttamasta.

Pojat etsivät tasaisen kohdan, suojaisessa notkelmassa, kalliorinteen
alla, raivasivat lumen pois ja ryhtyivät heti rakentamaan siihen
tilapäistä erämiehen majaa, n.s. "kämppää", ensi asunnokseen.
Heillä ei ollut kuin yksi kirves, joten työ kävi hitaasti, mutta
kun he muutaman päivän uutterasti ahersivat, saivat he valmiiksi
kolmiseinäisen majan. Seinänraot he tarkkaan tiivistivät sammalilla
ja päälle rakensivat kuusenhavuista paksun katon. Kallionpuoleinen
sivu, neljännen seinän paikka, jätettiin avoimeksi, ja sen edessä
poltettiin öisin rakovalkeata, joka valoi kämppään tasaista
lämmintään, niin että siellä kylmemmälläkin säällä hyvin tarkeni.
Mitään pahempia pakkasiahan tosin ei näin huhtikuun puolivälissä enää
ollutkaan.

Eväät olivat jo aikoja sitten loppuneet, mutta hätää ei pojilla
kuitenkaan ollut. Lähellä oli metsojen soimapaikka korkealla
kankaalla. Sieltä he aina öisin kävivät lintuja kumahuttelemassa,
saaden niitä enemmänkin kuin mitä päivässä jaksoivat syödä, joten
kämpän viereen rakennettuun riistalavaan kertyi vielä varastoakin
kosolti. Hengissä he sillä ravinnolla hyvin pysyivät, vaikka ei se
kehutun vaihtelevaa ollutkaan.

Mutta kun kevät läheni ja rannat alkoivat sulaa, parani heidän
elonsa paljon. Kiskomistaan pitkistä päreistä he koivunvitsaksien
avulla nitoivat pari katiskaa, jotka he jäältä käsin kiinnittivät
pohjaan, hakattuaan kirveellä tarpeelliset avannot niitä varten.
Kun sitten kalan kutuaika alkoi, ammensivat he niistä päivittäin,
petäjänjuurista punotun haavinsa avulla, särkeä, ahventa ja haukea,
suolaten niitä suuriin tuokkosiin. Vahinko vain, että suolavarat
kävivät niin niukoiksi. Olihan Antti kylläkin varustanut laukkuun
tätä metsäeläjän välttämättömintä tarveainetta puolisen leiviskää
matkaan, mutta säästellen sitä piti kuitenkin käyttää, kun ei ollut
vähintäkään tietoa, milloin uutta onnistuisi saamaan.

Kun jäät sulivat, koversivat he hongan kelosta ruuhen, meloen sillä
pitkin ihanata erämaanjärveänsä, joka noin virstaa pitkänä, ehkä
sataviisikymmentä syltä leveänä päilyi vuorten ja harjujen välisessä
syvänteessä, synkän metsän sisässä. Sitä järveä oli melkein mahdoton
huomatakaan salolta käsin, ennenkuin oli joutunut aivan rantaäyräälle.

Eipä taitanut tämän järven rannalle moni ihminen vuosisadassa
eksyäkään. Niin kerrassaan koskemattomalta näyttivät kaikki sen
ympäristöt ja koko sen luonto.

Pojat tunsivat itsensä hyvin turvallisiksi ja onnellisiksi
nykyisessä elämässään. Öisin ja aamuisin he metsiä kävivät, päivisin
kalakatiskoillaan pelailivat, laulellen järveä meloivat ja iltaisin
kämpässään tarinoita kertoilivat.

-- Tämäpä vasta on elämää! En vaihtaisi tätä mihinkään autuuteen
maailmassa! myhäili Paavo tyytyväisenä muutamanakin iltana, kun yö jo
läheni ja honkainen rakovalkea hiljaa räiskyen paloi kämpän edustalla.

-- En liioin minä! yhtyi Erkki. -- Tällaista olen aina ikävöinyt.
Suininkijärven talossakin ollessamme, vaikka siellä olikin niin hyvä
olla...

       *       *       *       *       *

Lempeä kevätyö peitti pehmeään hämäräänsä maan. Kaukana maailman
humusta nukkuivat erämaan turvallisessa kätkössä onnellisina ja
vapaina erämaan pojat.



VIII.


Juhannus oli ovella. Koko luonto aivan säteili nuorekasta
ihanuuttaan. Raikas kevään henki tuntui vielä ilmassa, vaikkakin se
päivä päivältä heikkeni, auringon valaessa huumaavaa kesän henkeä ja
päivä päivältä yhä kuumempana kohotessa koillisesta järven takaa,
lakkapäisten petäjäin latvoista.

Oli tyyni ja rauhallinen aamu. Ei niin viriä järven pinnalla. Syvä
rauha vallitsi koko erämaassa.

Pojat olivat juuri nousseet. He laskeutuivat rantaan ja lähtivät
ruuhellaan hiljaa meloen uittamaan uutta katiskaansa pitkin ruohikon
rintaa, pientä lahdeketta kohti, jonka he edellisenä päivänä
olivat mainioksi katiskapaikaksi katsoneet. He saapuivat kohdalle
ja alkoivat siinä pohjasta työnnellen tunkeutua ruohikon lävitse
rantaan, kiinnittääkseen sinne pyydyksensä johdeaidan.

Tultuaan jo rantapiihin he huomasivat, että siitä jatkuikin suurten,
tiheäin puiden välitse aivan kapea salmeke, tai puron suun tapainen,
suoraan metsään. Sitä oli mahdoton huomata kauempaa järveltä. Tuskin
sylen päästä rannastakaan sitä vielä aavisti, niin kokonaan se oli
puitten ja ruohikon peitossa.

-- Taidettiinkin joutua puron suuhun? virkkoi Paavo.

-- Niinpä näyttää. Mutta mitenkäs minusta tuntuu siltä, kuin se
levenisi metsään päin? jatkoi Erkki, kurkistettuaan aukosta puitten
alitse.

-- Niinpä tosiaankin! Katsotaanhan pääseekö siitä pitemmällekin?
Jospa sieltä vielä hyvänkin kutupaikan löytäisimme!

Pojat ruuhineen työntyivät aukosta sisään. Vettä oli sen verran, että
siitä pienellä venheelläkin olisi saattanut kulkea. Kas! Väylä leveni
tosiaankin vähitellen, ja noin parinkymmenen sylen päästä avautui
eteen pieni, pyöreähkö lampi, tuskin kolmeakymmentä syltä laidasta
laitaan.

Sen rannat kasvoivat tuuheata metsää, paitsi läntisin pohjukka, jossa
pojat hämmästyksekseen huomasivat aivan kuin vanhan viljelysmaan
tapaisen pienehkön aukeaman. Siinä he nousivat maihin.

-- Mutta mitäs tämä on? ihmetteli Erkki. -- Eikös tuossa näy
ojansijasiakin?

-- Niinpä tosiaankin! Ja tuossa selviä kiviraivauksia! Peltohan tässä
on ollut! Ja ehkäpä asumuskin joskus maailmassa?

Kierreltyään pellon seutuja pojat löysivät polun, joka tosin jo
kasvoi vesakkoa. Mentyään sitä myöten parikymmentä askelta he
pysähtyivät vielä suuremman hämmästyksen vallassa.

Tiuhasta metsästä kuumotti jotakin tummaa, jonka he heti huomasivat
rakennukseksi. Lähemmäksi astuessaan he näkivät edessään vankoista
hirsistä kyhätyn pirtin luukkuakkunoineen ja mataline ovineen. Katto
oli hiukan luhistunut, sille kaatuneen hongan painosta, mutta muuten
näytti rakennus ainakin päältäpäin olevan kunnossa.

-- Onpas se oikean piilopaikan löytänyt, joka tänne on asumuksensa
tehnyt! virkkoi Paavo.

-- Mikähän eläjä lie ollutkaan? tuumi Erkki. -- Pellon ja polun
vesakosta päättäen on tämä tuskin pariakymmentä vuotta vielä asumatta
ollut.

-- Siltä se näyttää.

-- Kurkistetaanpas sisälle.

Pojat raottivat ovea. Naristen se aukeni turvonneilla
puusaranoillaan. He astuivat sisään, mutta perääntyivät samassa
kauhistuen ovelle päin. Avoimesta ikkunaluukusta sisäänvirtaavassa
valossa he näkivät lattialla lähellä toista seinustaa ihmisen
pääkallon sekä penkillä sen kohdalla ryysykasan, siitä esiinpistävine
ihmisluineen.

Säikähtyneinä he palasivat jälleen pihalle, istahtaen nurmikolle
tuumimaan.

Mikähän eläjä siinäkin lie ollut, aikansa ahertanut ja
yksinäisyyteensä kuollut? Vai olisiko murhattu? Ei! Mahdotonta
ajatella näillä mailla! Elämän illan saapuessa on ukko varmaan
rauhallisena kallistunut vuoteelleen ja siihen ikuiseen uneensa
nukkunut, yksinäisenä ja unhotettuna, sitten aikaa myöten lahonnut,
ja kallokin oli romahtanut lattialle. Niin se on käynyt, päättelivät
pojat.

-- Mitäs nyt teemme? kysyi Erkki. -- Pirtti olisi meille tarpeen ja
asunnoksi sopiva, mutta kun siellä on niin kamalata sisällä. Eihän
sinne hirviä enää mennäkään, vielä vähemmin asumaan asettua.

-- Niinkö tuumit? virkkoi Paavo ja hetken aprikoituaan jatkoi:

-- Eiköhän tässä kuitenkin ole selvintä toimittaa kuolleelle
kunniallinen hautaus, raivata pirtti kuntoon ja ottaa vastaan se
perintönä edesmenneeltä saman salon eläjältä?

Kaamealta tuntui kyllä tähän toimenpiteeseen ryhtyminen, mutta
olivathan pojat monasti elämässään jo saaneet karaistua mitä kovimpia
mielenliikutuksia kestämään ja omia tunteitaan voittamaan. Niinpä he
nytkin pian saivat mielensä tasapainon takaisin ja astuivat rohkeasti
pirttiin.

Vainajan viimeiset jäännökset he käärivät makuulavalta saamaansa
hurstivaippaan, kaivoivat läheiseen hongikkoniemeen haudan ja
laskivat ukon sinne rauhassa viimeistä lepoaan nauttimaan.
Peitettyään haudan ja vieritettyään kiven sen merkiksi he vielä
pitkän aikaa seisoivat hatuttomin päin vakavina sen äärellä,
lukien hiljaa Isämeidän ja Herran siunauksen sekä laulaen pari
varhaisimmassa lapsuudessaan oppimaansa virttä.

       *       *       *       *       *

Sen jälkeen he palasivat pirtille takaisin, tehden samalla pari uutta
löytöä. Pirtti oli tähän saakka niin kokonaan kiinnittänyt heidän
huomionsa, etteivät he lainkaan olleet nähneet aittaa läheisellä
louhikkorinteellä ja pikku saunaa syrjäisessä rantalepikossa.

-- Onpas tämä nyt oikein Jumalan lahja meille erämaan eläjille.
Puhumattakaan hyvästä pirtistä saimme vielä valmiin saunan ja
aitankin! virkkoi Paavo.

-- Kiitos Hänelle tästä odottamattomasta hyvyydestä! jatkoi Erkki
ilosta väräjävällä äänellä.

       *       *       *       *       *

Melottuaan sitten kämpälleen -- sinne ei ollutkaan kuin satakunta
syltä -- he sieltä maitse kantoivat pirtille kaiken omaisuutensa.

Sitten vasta he ryhtyivät tulevaa kotiaan tarkemmin tutkimaan.
Ovenpuoleisessa nurkassa oli taitavasti ladottu savupirtin uuni,
pitkin seiniä kiersivät halkaistuista hirsistä kyhätyt penkit, ja
peräseinällä sijaitsi ristikkojalkainen pöytä. Kaapintapaisesta
nurkkakomerosta he löysivät padan, teekeittiön ynnä muut tarpeelliset
keitinkompeet sekä joukon ruoka-astioita. Löytyipä sieltä isohko
peltirasiallinen sokeriakin sekä avaamaton naulan paketti teelehtiä
tinapaperikääreessään. Nämä näyttivät vielä hyvinsäilyneiltä, kun
taas kaikki muu, mitä hyvää siellä lie ollutkin, oli kerrassaan
mädäntynyttä ja homehtunutta.

Peränurkassa, kaapin vastakkaisella sivulla, he näkivät komean
jumalankuvahyllyn, sekä pitkin seiniä runsaasti jumalain ja
pyhimysten kuvia outokielisine allekirjoituksineen. Pöydällä oli
useitten pienempien kirjojen joukossa paksu nahkakantinen, jonka he
kuvista päättäen arvasivat raamatuksi, vaikk'eivät sen tekstistä
tunteneet kirjaintakaan.

-- Tämän näköiseksi minä arvelen ryssäin raamattua, virkkoi Erkki.

-- Sehän se kai onkin.

-- Täällä on siis asunut ryssä.

-- Siltä näyttää.

-- Ja hurskas mies.

-- Enemmän kuin hurskas, kaikesta päättäen. Minä luulen, että se on
ollut oikea erakko, tai munkki, miksikä niitä sanotaankaan, tuumi
Paavo.

-- Jaa! Erakko. Niinpä on saattanut ollakin. Kas kun ei heti mieleeni
juolahtanut. Niitä kuuluu näillä tämän pitäjän saloilla aikoinaan
elelleen paljonkin, ja hurskaita ja hyviä miehiä olivatkin olleet,
kuulin kerran ukko Korhosen kirkolla kertovan, kun hän puheli
rovastin kanssa, sattuessani siinä vieressä seisomaan. Niin hän
sanoi. Muuta en heistä tiedä. Oletkos sinä koskaan kuullut niistä
puhuttavan?

-- Olenhan minä. Tavajärvellä kuuluu elävän vieläkin yksi niistä,
kertoi Rajalan mies viime kesänä Kärppävaarassa käydessään.

-- Vai Tavajärvellä, jonka sivuitse keväällä hiihdimme.

-- Niin.

-- Ukko Korhosen puheesta jäi minulle mieleen, että nämä erakot
olivat joitakin lahkolaisia, "vanhauskolaisia", kuten hän sanoi,
jotka olivat Venäjän hallituksen ja pappien vainoa paeten etsineet
turvapaikkoja suomenpuoleisissa erämaissa, siellä yksinäisyydessä
ja rauhassa omaa jumalataan palvellakseen. [Yhden tällaisen erakon
tapasi vielä elossa tämän kertomuksen kirjoittajakin v. 1909 Kuusamon
Tavajärvellä käydessään.]

-- Kyllä varmaan on tämänkin pirtin asukas ollut juuri sellainen
hurskas mies. Ja tämän sopukan kätköstä ei häntä mikään vainooja
voinut löytää. Se ainakin on varma asia se!

-- Kunnia miehelle ja rauha hänen tomulleen! lopetti Erkki, niinkuin
oli kuullut vanhempien miesten tällaisessa tapauksessa sanovan.
-- Kiitos vielä hänelle siitä, mitä hän nyt perinnöksi meille
jälkeentuleville "erakoille" on jättänyt. -- Mutta annetaankos me
kuvien olla seinällä?

-- Annetaan olla vain, ukon muistoina! Eihän ne meitä pahenna,
vaikk'emme samaa uskoa olekaan.

-- Niinpä minunkin mielestäni.

-- Kirjat sen sijaan voimme viedä aittaan, niillähän emme mitään tee,
mutta voihan niistäkin ehkä joskus maailmassa jollekin hyötyä olla.
Ja ovathan ne joka tapauksessa Jumalan sanaa.

Hetkisen vielä pirttiä katseltuaan pojat lähtivätkin kirjat
kainalossa aittaan, samalla tarkastaakseen mitä sieltä löytyisi.
Ensi silmäyksellä he heti huomasivat joukon vaatteita toisella
seinustalla sekä niiden alla kuokan ja kirveen, jotka viimemainitut
tervetulleella tavalla täydensivät heidän työkaluvarastoaan,
aikaisemmin löydetyn lapion lisäksi. Toisella seinustalla taas seisoi
jauholaari, puolillaan jauhoja, jotka kuitenkin jo näkyivät olevan
kosteudesta pilaantuneet kokonaan käyttökelvottomiksi. Sen sijaan
löytyi melkein kokonainen suolasäkki, joskin osittain sulanutta,
mutta kuitenkin vielä hyvää tavaraa.

Perinpohjaisen puhdistuksen ja pesun jälkeen saatiin pirtti pian
asuttavaan ja kodikkaaseen kuntoon.

Illan tultua pojat sitten sanomattomalla nautinnolla kylpivät
saunassaan, ja auringon painuttua metsien taa he vielä pitkän aikaa
istuskelivat rauhaisessa pirtissään, porisevan samovaarin äärellä,
vieläkin ihmetellen suurta löytöään ja samalla sitä Jumalan käden
ihmeellistä johdatusta, joka siinäkin ilmeni.

Erämaan pojillakin oli nyt koti.



IX.


Suuri oli poikain innostus, heidän nyt hyöriessään uusilla
kotitanterillaan _Erakkojärven_ rannalla -- sen nimen he
erakkovainajan muistoksi olivat järvelle antaneet. Ensi töikseen
he korjasivat pirtin päällyskaton, kattaen sen kokonaan tuoreilla
tuohilla tiiviiksi ja vedenpitäväksi. Polut rantaan ja saunaan he
raivasivat puhtaiksi sekä perkasivat kaivon, jonka reunamat vuosien
vieriessä olivat monesta kohden sortuneet. Niin he ahersivat päivät
päästään, tuntien suurta tyydytystä ja iloa nähdessään kaiken
vähitellen tulevan oivaan kuntoon.

Muuten oli asiat hyvin, mutta leivän puute rupesi vähitellen käymään
sietämättömäksi. Yksipuolinen liha- ja kalaravinto alkoi tympäistä,
vieläpä heikontaakin heitä.

-- Kuulehan, Erkki! Tämä ei enää vetele, tämä leivättömyys. Kyllä
nyt on lähdettävä jauhon ostolle kyliin. Ja sitä paitsi ovat
ampumatarpeemmekin jo vähissä.

-- Niinpä kyllä! Hyväpä kylään olisi päästä, mutta mistäs sen löydät?
Kuusamonpuoleisiin ei meillä ole asiaa. Voisivat vielä hyvinkin
napata kiinni. Vienan kyliin taas emme osaa.

-- Eiköhän sieltä sentään jostakin kylää löytyisi, rajan takaa, jos
hakemaan ruvettaisiin. Kuusamon kyliin me emme kylläkään lähde. Se on
itsestään selvää, se.

-- No jospa pitkän harhailemisen jälkeen Vienasta kylän
löytäisimmekin, niin miten osaisimme tänne takaisin? kysäsi Erkki.

-- Elähän heittäydy tyhmäksi, poika! Onhan siihen selvä keino. Kun
lähdemme itää kohti ja jätämme tämän järven rannat, lyömme kirveellä
tiheän pilkoituksen puihin, aina siihen saakka, kunnes tulemme
jollekin tielle. Merkitsemme sen paikan tarkkaan ja käytyämme kylässä
palaamme jälleen pilkoitusta myöten omille maille.

-- Selvä on! Lähdetäänkö heti?

-- Lähdetäänpä vain!

Niin he lähtivätkin, ottivat Lukinkin ruuheen, meloivat suoraan
järven poikki toiselle rannalle ja kätkivät siellä soutupelinsä
pensaikkoon huolellisesti.

Paavo asteli edellä pitäen suunnasta huolta. Erkki tuli perässä
iskien kirveellä pilkkoja puihin.

Mahtavia olivat seudut jyrkkine harjanteineen ja jylhine vuorineen,
joita ikimetsät peittivät. Siellä täällä läikähti näkyviin jokunen
järvi tai lammin silmäke suoaukeaman keskessä, ja joskus katkaisi
tietä hiljaa-juokseva tumma erämaanjoki, joka äänetönnä äyräittensä
välissä lipuen virtasi tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, yhtä
tuntemattomista lähteistään, jostakin Tapiolan takamailta. Ja aina
löytyi lähistöltä jokunen hongan kelo joen poikki kaatuneena, tehden
sillan erämaan poikien yksinäiselle polulle.

Näin he kulkivat, joutuen yhä lähemmäksi Vienan-Karjalan kaukaisen
kansan elelypaikkoja.

-- Kummaapa on mielestäni, ettei vaan tietä jo eteen tule, vaikka
puolisen päivää olemme astuneet, -- ei niin polun pahaistakaan,
virkkoi Paavo.

-- Ihmettäpä on, ja sitäkin ihmeempää on mielestäni se, ettemme
vieläkään ole kulkeneet Suomen rajan poikki.

-- Sitäpä juuri olen itsekin kauan jo odotellut, mutta eipäs vain
näy! Liian pieniä ovat nuo joetkin valtakunnanrajaksi olleet.

-- Mutta minäpä luulenkin nyt arvaavani asian. Raja kulkee meidän
järvessämme!

-- Niinköhän? Eipä se kylläkään mahdotonta ole. Kun muistan vielä,
miten Nuoruselta katsoen raja kulki ja miten me viistoon sitä kohti
läksimme, niin tuntuupa minusta mahdottomalta, että raja olisi
kaukanakaan meidän pirtistämme. Ja voipa olla juuri niinkuin arvelet.

Jälkeenpäin pojat saivat huomatakin tämän arvelunsa oikeaksi.

       *       *       *       *       *

Vuoriseutu ja korkeat harjanteet loppuivat pieneen suohon, jonka
poikki kahlattuaan matkamiehet saapuivat kauniille kankaalle. Kauan
he eivät vielä sitä pitkin olleet astelleetkaan, kun yht'äkkiä metsä
katkesi ja eteen ilmestyi tie, tai oikeastaan leveähkö polku. Pojat
löivät siinä kohdassa honkaan suuret merkit, pannen muutenkin paikan
tarkasti muistiinsa.

-- No viimeinkin se tuli vastaan! riemastui Erkki.

-- Sitähän minä sanoin, että kyllä täältä jostakin tie löytyy
Valkeanmeren tältä puolen, kunhan vain tarpeeksi painellaan auringon
nousun maita kohti, jatkoi Paavo.

-- Mutta kummaltako suunnalta luulisit kylän pikemmin löytyvän?

-- Siinäpä kysymys, johon minussa ei ole miestä vastaamaan. Mutta
astellaan nyt vaikka etelää kohti. Jos ei siitä päästä mitään
löydy, tullaan takaisin ja ruvetaan hakemaan toisesta päästä. Eihän
tällainen tie mitään peikkojen polkua ole. Kyllähän se jossakin
ihmisasunnoille päättynee.

Keventynein mielin he nyt riensivät tietä eteenpäin. Vaikka
jo olivatkin melkolailla uupuneita, pitivät he hyvää vauhtia
yllä. Kannustahan heitä toivo pikaisesta kyläänpääsemisestä.
Mutta minkäänlaisia asutuksen merkkejä ei vaan tullut näkyviin,
vaikka jo olikin ilta joutumassa ja pitkä taival selän takana.
Yhä saloisemmaksi kävi vain seutu. Pojat alkoivat jo ajatella
pysähtymistä ja levolle asettautumista muutamalle nurmikkoiselle
hietikkorinteelle, kun heidän silmiinsä samassa kävi kuin veden
välkähtelyä puitten välistä.

-- Eipäs jäädäkään tähän! Tuollahan taitaa olla järvi, ja kenties on
siellä kyläkin! virkkoi Paavo.

Kiireesti he riensivät rinnettä alas. Järvi tuli näkyviin, muuan
kattokin vilahti samalla rantapetäjiköstä esiin sekä sen takaa suuri
nuottatalas ja pari venettäkin.

-- Ahah! Jopas viimeinkin tullaan kylään! riemastui Erkki.

-- Siltä näyttää! myönsi Paavo.

Mutta tullessaan petäjikköön he huomasivat siinä aution pirtin, jonka
näkivät kalasaunaksi.

-- Hohhoh! huokasi Paavo. -- Me läksimme sittenkin tietä väärään
suuntaan ja tulimme näin heidän vakinaiselle kalastelujärvelleen.
Tällaisia kalastuspaikkoja täällä Vienan puolella kuuluu olevan
useimmilla kylillä. Ja parhaina pyyntiaikoina on näissä vilkas elämä,
mutta niiden loputtua täysi hiljaisuus ja elottomuus, kuten nytkin.

-- Jäädäänkös tänne yöksi? kysyi hiukan alakuloisena Erkki.

-- No sehän on selvä! Minnekäpä sitä tästä enää patikoimaan väsyneinä
miehinä?

Tyynenä päilyi erämaan järvi. Hiljaiseksi raukesi kesäinen ilta.
Silloin tällöin kuului vain enää kuovin kuihotus kaukaiselta
suolta tai sorsaemon äännähtely ruohikosta järven takaa, hänen
siellä uitellessaan kuorestapäässeitä poikasiaan maailman ihmeitä
katselemassa.

Paavo ja Erkki laskeutuivat rantaan ja heittäytyivät pitkäkseen
vihreälle penkereelle, alkaen tarkastella outoa seutua aution järven
ympärillä.

-- Oikeinpa arvasin. Ei ihmiselämätä mitään, kun ei ole kalastusaika,
virkkoi Paavo.

-- Siltä näyttää. Tyhjä on kalasauna. Veneetkin jo ihan ovat hiekkaan
iskostuneet, ja nuotta ritisee kuivuuttaan talaassa. Ei täällä ole
kevätkalastuksen jälkeen ihmisiä nähtävästi käynytkään, jatkoi Erkki.

Hetkisen lepäiltyään pojat pistäytyivät talaassa, huomaten siellä
nuotan lisäksi verkkojakin seinällä. He ottivat yhden niistä,
kiersivät sen puoliympyrään ruohikkokielekkeen ympäri, polskuttelivat
tarpoimilla rannan puolelta kalat siihen ja vetivät hyvän apajan
ilta-ateriakseen. Vihdoin he vetäytyivät väsyneinä kalasaunan
lavitsoille pitkälleen, peitteenään lämmin kesäillan henkäys.

He eivät vielä kuitenkaan olleet päässeet uneen, kun kuulivat
yht'äkkiä Lukin tiukasti haukkuvan lähistöllä.

Pojat hypähtivät ovelle kuuntelemaan...

Sieltä mäenrinteestä se kuului, ja yhä kiivaammaksi tuntui käyvän.

-- Mikähän siellä nyt? Lukki ei valetta hauko! Paha, kun sittenkin
jätimme pyssyt kotiin!

Asestautuen seipäillä pojat varovasti alkoivat hissutella haukun
kuuluntaa kohti. He näkivät jo koirankin. Se ärhenteli kiivaasti
tiheän katajapehkon kupeella, kiepsahtaen tuon tuostakin puolelta
toiselle.

-- Enhän näe otusta mitään! kuiskasi Erkki.

-- En minäkään!

-- Mahtaisiko olla mäyrän tai ketun pesä?

-- Mikähän lie.

Seipäät lyömävalmiina he yhä lähenivät epäilyttävää katajikkoa.

-- Eihän täällä ole mitään!

-- Mitäs siinä haukut? ärähti Erkki koiralle.

-- Elähän! Nyt näen jotakin! varoitti Paavo samassa, kumartuen
pensaikkoon.

Siihen jäi hän kyykylleen, saamatta hyvään aikaan sanaa suustaan.

-- Kuollut kontio! hän vihdoin huudahti.

Erkkikin lähestyi samassa näkyä ihmettelemään...

Siinä nukkui pieni karhunpoika sammalvuoteella tiheässä
suojapaikassaan. Rinnasta törrötti katkennut keihääntynkä, ja
kyljessä näkyi puoliksi arpeutunut ampumahaava.

-- Kukahan tuonkin lie jättänyt kitumaan? Sääliksi käy otsoparkaa!
virkkoi Erkki. -- Olisi edes kaatunut urheassa taistelussa ja saanut
kunnialliset peijaat!

-- Huonoja miehiä on siinä leikissä ollut! Tuommoista jälkeä ei
meiltä koskaan ole jäänyt, eikä jää!

-- Siinäpä on mieheltä päässyt otsopahanen karkuun!

-- Tai on ehkä mies pökertynyt otsopojan kämmenen iskusta!

Näin puhellen pojat kiskoivat karhun näkyviin. Se oli kaikesta
päättäen aivan äskettäin kuollut, kun ei vielä pahentumisen
merkkiäkään saattanut havaita.

Mesikämmen vietiin rantaan, nylettiin, ja nahka lyötiin kalasaunan
seinälle kuivamaan.

Pidettiinpä vielä pienet peijaatkin. Eihän sitä metsänkuninkaan
kuolemata koskaan sovi juhlimatta jättää. Laukusta kaivettiin
jälleen teet, sokerit ja pieni vesipannu -- sekin erakon perintöä
-- kiehautettiin tsaijut, ja niin sitten pöydän ääressä istuen
vietettiin hetkinen valoisaa kesäyötä, jutellen ja kontiotarinoita
kertoillen.

-- Niitä kuuluu kontioitakin olevan kahdenlaisia, kuten ihmisiäkin,
toiset lujia, sisukkaita, pelottomia ja rautaisia, toiset taas
arkoja, hentoluontoisia ja pehmeämielisiä, alkoi Erkki.

-- Saattaapa olla. Luulen sentään, että näitä jälkimmäisiä on
kontioissa vain jokunen, kun taas ihmisissä suurin osa, jatkoi Paavo.

-- Ihmettelenpä muuten, miten mainiosti tähän tämäniltaisen kontion
hiljaiseen kuolemaan sopii laulu, jonka Rajalan häissä kelloseppä
lauloi, pikku huipperissa ollessaan. Se on mielestäni monessa
suhteessa juuri kuin tästä kontiosta tehty.

-- Jaa niin. Mitenkäs se olikaan? Laulahan jos muistat.

-- Jäihän se mieleeni, kun ukko pitkin yötä aina uudelleen ja
uudelleen sen vetäsi arvokkaana ja tärkeänä, niinkuin uuden laulun
konsanaan, jota vielä kukaan ei ollut kuullut. Enpä kumminkaan tiedä,
muistanenko sitä enää ihan tarkalleen.

Alakuloisella sävelellä, puoliksi hyräillen lauloi nyt Erkki laulun
karhunpojasta:

    Hämärtyi jo syksyilta,
    aurinkoinen verkallensa
    painui harmaan salon taa.
    Kellastunut syksyn korpi
    sumuvaippaan loistehensa
    peittää, luonto nukahtaa.
    Tuuli iltalaulullaan
    uinumaan saa kaiken maan.

    Niin nyt nukkuu vuoret, metsät,
    hiiskaust' ei kuulla saata...
    yksin metsäpolkuaan
    pieni sairas karhunpoika
    samoaapi salomaata
    allapäin ja aatteissaan,
    tuumii viimein: "Uuvuttaa,
    parast' on kai istahtaa."

    Huokaa siinä kaihoellen:
    "Miksihän jo loppui kesä?
    mua alkaa pelottaa,
    pimenee ja tulee kylmä,
    missähän lie emon pesä?
    siell' ois hyvä nukahtaa;
    sinne kun vain päästä vois,
    sielt' en koskaan lähtis pois.

    Kevääst' asti yksikseni
    olen saanut maita juosta.
    Oli kaunis aamuhetki,
    kun me, veikot, emo, siskot
    söimme karpaloita suosta;
    siitä alkoi kurja retki,
    koira meihin hyökkäs, haukkui --
    tulta iski, metsä paukkui.

    Muut ne kaikki läksi karkuun,
    minä tunsin kipeätä,
    siihen paikoilleni jäin,
    pääsin vaivoin toisten perään,
    kova oli mulla hätä,
    rakki riehui edessäin...
    silloin emo tulla loikki
    puri rakin niskat poikki.

    Lopen väsyneenä viimein
    pääsin sitten toisten luoksi,
    piilohon jäin nukkumaan;
    toiset lähti maailmalle,
    emonikin poijes juoksi,
    sanoi kyllä katsomaan
    viikon päästä tulevansa...
    hänet varmaan peri ansa.

    Nyt oon yksin maailmassa,
    laitan pienen oman pesän
    alle sammalmättähän,
    siellä nukun pitkän talven
    odotellen tuloo kesän
    onnellisen, lämpimän,
    jolloin taas saan juosta noita
    pohjan kankahia, soita."

    Valkeneepi syksyaamu,
    herää koko luomakunta,
    idän taivas ruskoansa
    valaa yli korpimaiden...
    Karhunpoika vetää unta
    pehmoisella vuoteellansa,
    hymysuin ja kyyryllänsä
    mieluisissa mietteissänsä.

    Painuu päivä, painuu toinen,
    yhä nukkuu karhuparka;
    niin on uni makeaa,
    ettei herää siitä koskaan...
    Kestänyt ei sydän arka
    pahaa tätä maailmaa.
    Nyt on sillä rauha syvä,
    kesä ikuinen ja hyvä!

Pitkän äänettömyyden jälkeen myhähtää viimein Paavo:

-- Niinpähän vaan! Onhan se laulu sekin, ja kuulostaapa se toiselta
täällä salolla kuin siellä häitten remakassa.

-- Niin, onhan se laulu sekin, vaikka siinä kerrotaankin juuri
sellaisesta hentomielisestä otsopojasta, joka ei juuri olisi sopinut
salojen kuninkaaksi.

-- Eipä kylläkään. Mutta muistatko muuten, mitä Ilves-Matti sanoi
kellosepälle, hänen jo kuudetta kertaa ryhtyessään tätä mielilauluaan
laulamaan?

-- En.

-- "Se sinun kontiosi ei ollut mikään kontio, se oli -- tantti!"
niin hän sanoi, ja siitäkös kelloseppä suuttui. -- Kun me sitten
myöhemmin yöllä istuskeltiin aitan portailla, kysäsi Ilves-Matti
meiltä muilta miehiltä: "Olettekos kuulleet laulua _oikeasta_
kontiosta, oikein _kuningaskontiosta_?" Ja sitten hän harvaksensa
veteli tähän tapaan:

    Nouse kontio kolosta,
    metsän mälvi mättähästä!

    Nousi kontio kolosta,
    metsän mälvi mättähästä,
    ei oo vankka varreltansa,
    eikä kooltansa komia,
    mutta on sisulta suuri,
    vankka mielenmittelyltä,
    iski miehet mantereesen,
    tärskähytti tantereesen,
    kaikki kellisti ketohon,
    suisti suohon suuta myöten.
    Tuli kimposi ki'asta,
    säkenöitsi sieramista,
    kyinä kyntyset kyhisi,
    kämmenpäiset käärmehinä,
    kun hän nousi notkeana,
    kimposihe, kierähtihe
    keskestä tulisen tuiskun,
    kapsahtihe katsomahan
    kuin ol' kaikki kaadettuina,
    maahan paiskattu pakanat.
    Läksi voittaja väkevä
    kostomiellä korskealla,
    vaikk' ol' keihäs kylkiluissa,
    kirves rinnassa kirottu,
    mäet mäikyi männessänsä,
    vaarat vaskiset vapisi...
    Kun hän kerran karjahutti,
    kävyt kuusesta karisi,
    petäjistä pyörähteli,
    kun hän kahta kämmentänsä
    vavahutti vastatusten,
    kelohongat keikahteli,
    korpi kaukoa kajasi.
    Vielä viikon vimmoissansa
    samosi sata saloa,
    kaatoi karjat männessänsä,
    tuhoi peuroja tuhannen...
    vaipuu viimein vaaksallensa,
    laelle lakean vaaran,
    korven kolkkohon sylihin,
    kun oi' suonet suohon juossut,
    veret viitahan valunut.
    Siihen kuolevi kuningas,
    vaipuu valtia salojen,
    voiton tieto tunnossansa.

-- Niin lauloi Ilves-Matti, ja olipa siinä kontio toisenmoinen kuin
se kellosepän haikea otus. Tämmöinen sen olla pitää! lausui Paavo.

-- Niinpä pitääkin! Semmoinen se vasta on oikea kontio! Mutta minä
sanon vain, että niitä on kahdenlaisia, niinkuin ihmisiäkin, virkkoi
Erkki.

-- No, kumpaisiinko luulet tämäniltaisen mesikämmenemme kuuluvan?
kysyi Paavo.

-- Eiköhän se vain ollut niitä kellosepän kontioita?

-- Äläst, poika! Kyllä se oli niitä Ilves-Matin laulamia. Näithän
keihääntyngän ja miten se törrötti rinnassa. Sisu sitä otsoa on näin
kauan elossa pitänyt. Talvikelillä on taistelu tapahtunut; eihän
siihen mies muulloin keihäineen pääse. Ja nyt vasta on pokko henkensä
heittänyt!

-- Olkoonpa niin. Parempihan on mielesi.

Siihen taukosivat tarinat. Pojat kallistuivat lavitsoilleen, mieli
täynnä metsäelämää ja sen hurmausta.

Punaisena kurkisti nouseva aurinko petäjien välistä, leikitellen
varjoineen kalasaunan kiiltomustalla seinällä, ja aamun ensimmäiset
laulajat jo virittelivät virsiään, ennenkuin pojat viimein saivat
unen päästä kiinni.



X.


Seuraavana päivänä pojat palasivat tietä takaisin merkkipaikalleen,
jatkaen siitä nyt yhä pohjoiseen päin. Tuskinpa he olivat vielä
kymmentä virstaa tätä uutta tiepalasta astelleet, kun eteen avautui
pienehkö järvi, jonka takaa näkyi kaunis kylä aurinkoisella
rinteellä, siroine karjalaistapaisine taloineen, korkeine päätyineen,
tiheine valkokaiteisine akkunariveineen ja kattokoristuksineen.
Taustalla kohosi jylhänä taivoa kohti kalmisto ikikuusineen,
muodostaen omituisen vastakohdan kyläseudun puuttomalle aukeudelle.

Tie päättyi rantaan. Pojat virittivät merkkitulen, ja kohta
näkivätkin jo kylästä veneen soutavan heitä noutamaan. Veneen
saapuessa luokse he näkivät siinä soutajana komean pitkäpartaisen
vanhuksen valkeassa kauhtanassaan.

-- Terveh vierahille!

-- Terve sinulle! vastasivat pojat. -- Mikäs on tämä kylä?

-- Käpäli.

-- On kai kylässä kauppamies?

-- On niitä kolmekin! A ketäpä te olette?

-- Erakkojärveltä ollaan! Ja tultiin tänne jauhojen hakuun.

-- Erakkojärveltä! Enpä tunne moista paikkaa, mahtaa loitoss' olla
täältä. Samapa se! Vai jauhoa etsitte! Sitä on meillä, veljet! On
sitä minullakin myytäväksi asti. Talvella toin Kieretistä. Olen pikku
kauppias minäkin, Jehhiimei Rotoni.

-- No hyvä juttu! Sittenpä tässä ollaankin oikeaan kylään ja vieläpä
oikeaan mieheenkin osuttu!

Saavuttuaan kylän rantaan pojat kipusivat ukon jäljessä rinnettä ylös
läheiseen taloon, jossa joukko uteliaita naamoja jo heitä tirkisteli
valkokaiteisten akkunaruutujen takaa. Talon kaikki rakennukset,
pirtit, navetat, tallit, olivat yhdessä salvoksessa ja saman katon
alla, niinkuin pojat kuulopuheista tiesivät Karjalassa tavan olevan.
Ukko johti heidät nyt ulko-ovesta hämärään vajantapaiseen, siitä
portaita ylös sintshiin [= etehinen] ja vihdoin pirttiin. Heitä
vastaan kävi nyt emäntä ja pari nuorta tyttöstä, kaikki kätellen
ystävällisesti ja saatellen heti kyselemättä pöytään tsaijun
ja kolatshujen [= rinkeli] ääreen. Kotvasen pakistua veljekset
alkoivat tehdä ostoksiaan, sijoitellen laukkuihinsa jauhojen
lisäksi vielä suolaa, kahvia, sokeria, pari pakettia teetä ynnä
muuta, mitä katsoivat tarvitsevansa. Olivatpa nyt hyvään tarpeeseen
Suininkijärven isännältä saadut rahat, eikä niistä mennytkään tässä
vielä edes neljättä osaa.

Asiansa toimitettuaan pojat aikoivat heti lähteä takaisin,
mutta eihän sieltä niin vain päässyt. He eivät tunteneet vielä
Vienan-Karjalan erämaankylän vierasvaraisia tapoja.

Heidän täytyi nyt käydä vuoron jälkeen kylän jokaisessa
neljässätoista talossa. Heitä syötettiin ja juotettiin. Olipa silloin
kalakukkoja, piiraita jos minkälaisia, rinkeleitä ja muuta hyvää
pöydät kukkuroillaan jo odottamassa, heidän aina uuteen taloon
saapuessaan. Vastapalvelukseksi heidän taas piti kertoa maailman
kuulumisia. Eihän heillä niitä tosin paljoakaan ollut tarjottavana,
kun he jo monta kuukautta olivat muusta maailmasta erossa olleet,
mutta tiesiväthän he viime talven aikuisista suuren maailman
tapahtumista sentään kaikenlaista, ja sitä he nyt parhaansa mukaan
kertoilivat halukkaille kuulijoille, joille tiedot olivat kaikesta
huolimatta mitä tuoreimpia uutisia.

Pojat olivat aivan ihmetyksissään kohtaamastaan ystävällisyydestä.
Heitä ihan liikutti ihmisten sanomaton hyväntahtoisuus.

-- Tällaista on oikea erämaan kansa! Tällaista minä rakastan! Kuinka
herttaista ja iloista heidän elämänsä täällä. Ja kaikki koko kylässä,
kuin veljiä keskenään. Läheiseksi sukulaiseksipa tässä tuntee
vieraskin itsensä heti! virkkoi Paavo veljelleen, hiljaa kuiskaten,
heidän palattuaan kyläkierrokseltaan ja istuessaan jälleen ukko
Rotosen pirtissä höyryävän samovaarin ympärillä.

-- Ja katsopas Paavo noita neitojakin, kuinka ne kaikki on reippaita
ja kauniita kirkkaissa puvuissaan, punaiset nauhat otsallaan.

-- Onhan ne toisen näköisiä kuin meidän suomenpuoleiset kyssäniskat,
myönteli Paavokin, silmillään seuraten nuorta kaunotarta, joka
parhaillaan kiikutti pöytään kukkurallista suitsinavatia.

Pojat tunsivat olevansa kuin satujen maassa. Niin outoa ja uutta oli
kaikki ympärillä. Ja kun he nyt kylällä olivat nähneet esimerkiksi
veljesten samoin kuin sisarustenkin keskinäistä hellää suhdetta,
sekä miten suurella kunnioituksella lapset kohtelivat vanhempiaan ja
vanhemmat toinen toistaan, tunsivat he mielessään katkerata kaihoa,
muistaessaan miten kaikki tällainen Suomen puolella jo alkaa olla
harvinaista.

-- Sanonpa vieläkin, virkkoi Paavo, että saloilla ja erämaissa
ihmiset pysyvät ihmisinä, suuressa maailmassa ne menevät pilalle ja
muuttuvat -- miksikä muuttuvatkaan!

-- Yhtä mieltä olen siinä asiassa minä! vahvisti Erkki.

       *       *       *       *       *

Kun vielä iltasella kylän väki kokoutui avaralle kisakentälle
ja siinä alkoi nuorten hilpeä leikki, mihin Paavo ja Erkkikin
temmattiin mukaan, oli heidän riemunsa aivan rajaton, vaikkeivät he
itse vielä paljoon kyenneetkään karjalaiskisan huimaavassa menossa.
Mutta nähdessään, miten kylän pojat yksintanssissa keskenään
kilpailivat, ken notkehin, ken voimakkain olisi, tulenleimauksena
kyykkyyn pudoten, siinä ponnahdellen kuin teräsjousi, kierähtäen
keränä maassa, kimmoten tuulispäänä pystyyn, hekin molemmat saivat
voittamattoman halun päästä miehen tavalla pian siihen urheaan
voimainmittelyyn. Tarkasti painoivat he näkemänsä temput mieleen
vannoen jonkun ajan kuluttua jo lyövänsä laudalta yhden ja toisen
notkeakoipisen brihan, vaikkakin parhaimpien rinnalle pääseminen
tuntui mahdottomalta ajatellakin.

Loistavin silmin seisoivat neitoset ympärillä, ja innoissaan oli koko
kylänväki, huudellen hyväksyvästi aina reippaimmille kisaveikoille.
Varsinkin vanhat ukot seurasivat nuorukaisten jokaista liikettä
tarkalla asiantuntemuksella, muistellen omia nuoruuden päiviään ja
senaikuisia parhaita kisasankareita näissä kylissä.

Ihmeissään seurasivat Paavo ja Erkki tätä menoa.

-- Voi jospa kerran osaisi kisata noin kuin nuo parhaat pojat! Ja
saisi parikseen vielä tuon tummasilmäisen! Näethän, Paavo, tuon
keltaisessa sarafaanissa liehuvan! Se on mielestäni kuin kuninkaan
tytär, virkkoi Erkki.

-- Kaunis on, myönsi Paavo. -- Kaunis, mutta lapsi vielä. Sehän on
Rotosen tytär Iro.

-- Rotosen tytär.

-- Niin on. Näin hänet siellä sintshissä äsken, ja kuulin isänsä
puheesta niin nimen kuin senkin, että se on hänen tyttärensä.
Taisihan se pistäytyä pirtissäkin, kun tshaijua juotiin.

Paavo seurasi yhä brihojen notkeata ponnahtelutanssia, mutta Erkki ei
saanut silmiään irti Irosta, joka kepeänä kuin keijukainen liiteli
kisassa, kutrien vapaina hulmutessa punaisen otsipaikan alta. Miten
notkea hänen solakka vartensa! Miten heleä kasvojensa väri! Miten
kirkas naurunhelähdyksensä! Ja miten kepeä jalkansa nousu!

       *       *       *       *       *

Yön tullessa, kun Paavo ja Erkki sitten läksivät kylän rannasta,
parin nuorukaisen soutamina, öisen järven yli tien päähän, oli
joukko kylän väkeä saattamassa, huiskuttaen rannalta ja huudellen
ystävällisesti: "Toitshi tulkoa, toitshi tulkoa!"

Mistä tämä ihmeellinen hyvyys? kummastelivat pojat. Siitäkö vain,
että nämä saloihmiset saivat hetkisen jutella toisten saloeläjien
kanssa ja heidän kauttaan tuntea jonkinlaista vaihtelua hiljaisessa
elämässään? Vaiko siitä, että he sisimmästään ovat niin hyviä? Ehkäpä
molemmista syistä.

-- Tässä kylässä me käymme vielä toistekin, virkkoi Paavo.

-- Varmasti, jos vain eletään!

       *       *       *       *       *

Lähtiessään tietään astumaan pojat kerran vielä katsahtivat kylään,
jonka he niin lämpimillä muistoilla jättivät.

-- Kas siellä on maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Siinä kylässä
asuu onnellista väkeä, virkkoi Paavo.

-- Mutta onnellisia olemme mekin oman järvemme rantasilla, lausui
Erkki.

-- Niin olemme. Ja vieläkin onnellisempia nyt, kun meillä on
tällaiset naapurit.

       *       *       *       *       *

Hiljaa kapsahteli korpi heidän askelistaan, kun he öisellä polulla
riensivät kohti kaivattua kotijärveään. Kolmileiviskäiset taakat
selässä pakottivat heidät kuitenkin tuon tuostakin istahtamaan.
Niinpä he myös joutuessaan tiellään nyt merkkipaikalle, mistä oma
pilkotustie alkoi, painautuivat kiven kupeelle, nojaten laukkunsa
sitä vasten, ja viettivät pitemmän lepohetken.

-- Kuulehan! virkkoi Paavo. -- Tuo Käpälin kylä tuo mieleeni
monenlaisia mietteitä. Olenpa varma, että siihenkin on aikoinaan,
jokunen erämaan eläjäksi muuttanut, maailmata pakoon, vuosien
vieriessä perustanut perheen, sitten lapset tai lastenlapset suuriksi
tultuaan ovat raivanneet kunkin oman pirtin, kotipirtin käydessä
ahtaaksi. Ja nyt siinä on kaunis kylä, hyvä ja onnellinen, ja josta
erämaan henki vielä tuoksahtaa niin puhtaana ja rehevänä. Ajattelenpa
omaa salopirttiämme. Kenties vielä joskus senkin seutuvilla nousee
pikku kylänen onnellisine ihmisineen, jotka rakastavat erämaataan
ja sen ikuista suurta rauhaa, ja kaikkia luonnonvastuksia vastaan
taistellen raivaavat itselleen onnen kovankin koettelemuksen
lävitse...

       *       *       *       *       *

Öisessä hurmauksessaan värähteli suuri salo, poikain hiljaa
astellessa pilkka pilkalta yhä lähemmäksi kaivattua kotiaan.
Kankaalla hyrisi kehrääjälintu, ja korkealla honganlatvassa lauloi
lahorastas öisiä kaihojaan.



XI.


Kuluu muutamia vuosia. Veljekset varttuvat jo täysiksi miehiksi.
Sitä mukaa kehittyvät he mainiossa metsästystaidossaan, ja sitä
laajemmiksi paisuvat heidän metsästysalueensa. Käyvätpä he
pohjoisessa aina Kuolanniemelläkin, Imandrajärven ympäristöillä
näätiä pyydystämässä, sekä etelässä Kiantajärvellä suden ajossa. Koko
pohjoinen Vienan-Karjala, äärettömine ikimetsineen, alkaa heille
jo kauttaaltaan olla yhtä tuttua kuin muille oman kylän seutu.
Tunnetaanpa myöskin joka kylässä jo nämä urheat metsästäjäveljekset
Erakkojärveltä. Missä Erakkojärvi oli, sitä vain ei kukaan
tiennyt. Eivätpä edes käpäliläisetkään siitä selkoa saaneet,
vaikka tiesivät olevansa lähimmät naapurit. Eikä veljeksillä ollut
halua sitä ilmoittaakaan. Kun heiltä joskus heidän asuinpaikkaansa
tiedusteltiin, vastasivat he vain ylimalkaisesti, länteen viitaten:
Tuollahan se on, tuolla rajamailla! Eikä heiltä yleensä sen
enempää udeltukaan. Kaikki tiesivät heidät mitä parhaimmiksi ja
kunniallisimmiksi miehiksi, ja se riitti.

Kerran heidän käydessään Kieretin kauppalassa ilmestyi arvaamatta
heidän eteensä joku nimismiehen tapainen -- vaikka he tavallisesti
koettivatkin sellaisia kohtauksia välttää -- ja rupesi nyt heiltä
passia tiukkaamaan.

Vastaukseksi kohotti Paavo jykevän nyrkkinsä lausuen:

-- Tässä on sinulle passia ihan tarpeeksi asti, ja mitään vikamerkkiä
siinä passissa ei ole, sen takaan! Tahdotkos nähdä?

Mutta silloin kalpeni nimismies, rientäen hakemaan avukseen
poliiseja, kansan kadulla nauraessa virkaherran säikähdykselle ja
voimattomuudelle. Veljekset olivat silloin jo Kieretissäkin hyvin
tuttuja, varsinkin kauppamiespiireissä, joille he jo monta kertaa
olivat suuria voittoja tuottaneet, mainioitten karhun-, suden-,
ilveksen- ja ketunnahkavarastojensa myömisellä. Niinpä nyt muuan
näistä kauppamiehistä, huomatessaan veljesten ikävän aseman, pelasti
heidät suojaansa, kunnes he yön saapuessa taas pääsivät salojensa
kätköön.

He nauttivat niin sanomattomasti siitä, että saivat pitää
kotipaikkansa ja alkuperänsä omana salaisuutenaan. Kääntyköönpä
maailma vaikka mitenpäin, ja joutukoonpa ihmiskunta millaiseen
villitykseen tahansa, he tiesivät aina ja joka tapauksessa
olevansa turvassa, koskemattomassa rauhassa, oman järvensä ja sen
piilopoukaman rannalla. Siellä he tunsivat itsensä tyytyväisiksi,
ja siellä heidän oli hyvä olla nyt vaurastuneissa oloissaan.
Heillä oli apunaan jo kymmenkunta poroakin, jotka ukko Rotoni
Käpälissä hyväntahtoisesti otti omaan porolaumaansa ja oman
merkkinsä alaisiksi. Näistä pojat talvella aina pitivät pari parasta
ajokasta kotonaan, kun taas toiset saivat Käpälistä käsin, heidän
päävarastostaan, kiskoa nahka- ja riistakuormia määräpaikkoihin
pitkin Karjalaa, ukko Rotosen valvonnan alaisina, elleivät veljekset
itse kerinneet olla mukana.

Tästä Rotosen ukosta oli erakkojärveläisille tullut läheinen ja rakas
ystävä. Hänen huostaansa he usein jättivät rahansakin, lähtiessään
taas pitkille, monien kuukausien kierroksille suuriin erämaihin. Ja
ukko oli puolestaan heihin hyvin kiintynyt, samalla kun tunsi suurta
ylpeyttä siitä, että sai olla pohjolan parhaitten metsänkävijäin
uskottuna ja heidän suurimpana riistan ja nahkojen myöjänänsä.
Tuottihan se hänelle vuosittain suuret tulotkin, mutta vielä enempi
kuin siitä hän tunsi iloa saadessaan Paavosta ja Erkistä kuin omat
pojat itselleen, ja vielä _sellaiset_ pojat! Eikä ukko pitänyt
sitä lainkaan loukkaavana itseään kohtaan, etteivät pojat hänelle
ilmaisseet asuinseutuaan ja entisyyttään. Hän arvasi, että heillä oli
siihen jotkin omat syynsä. Ja olkoonpa vain. Kunnon miehiä he ovat
kuitenkin.

       *       *       *       *       *

Kaikissa Vienan kylissä olivat Erakkojärven miehet tervetulleita
vieraita, puhumattakaan Käpälistä, jossa heidän tulonsa aina
muodostui juhlapäiväksi. Vaikka he eivät kumarrelleetkaan
jumalankuvia eivätkä ristineet silmiään, pidettiin heitä siitä
huolimatta kuin omina miehinä. Hehän puhuivat jo kieltäkin kuin
synnynnäiset Käpälin pojat.

Aina kun he tähän mielikyläänsä saapuivat, niin tuskin vielä olivat
Rotosen pirttiin kerinneet istahtaa, kun se jo tulvahti väkeä
täyteen. Kaikki halusivat kuulla mitä erakkojärveläisillä oli
kertomista, sillä aina heillä jotakin erikoista oli tiedossaan. Ja
kaikki halusivat Erakkojärven kuuluja metsämiehiä kätellä. Olipa
silloin pikku lapsillakin riemun hetki. Muistaessaan omaa ilotonta
lapsuuttaan Paavo ja Erkki jakelivat summittain makeisia, rinkeleitä,
prenikoita, orehtia, ympärillään parveilevalle lapsilaumalle,
nauttien sanomattomasti riemusta, minkä sillä teollaan saivat
aikaan. Monesti meni siihen koko ukko Rotosen makeisvarastot, pitipä
vielä lähettää toisista kauppiaistakin lisää hakemaan, jotta kaikki
saisivat runsaasti. Vanhemmille ihmisillekin he usein lahjoittelivat
mitä huomasivat millekin mieleen olevan, eivätkä he unohtaneet
neitosiakaan. Monella kassapäällä olikin Erakkojärven urheain miesten
antamat huivit harteillaan, helyt rinnassaan, peilit ja saippuat
arkuissaan.

Erakkojärven pojat olivat omalla verrattomalla metsästäjätoimellaan
tulleet jo varakkaiksi miehiksi ja sydämensä ilolla he nyt,
erikoisesti Käpälissä, auttoivat jokaista, kenen he sen tarpeessa
huomasivat olevan, ja ilahduttivat kaikkia, vaatimatta mitään
vastalahjaksi. Heille oli yllin kyllin vastalahjaa siinä
ystävällisyydessä, millä käpäliläiset heitä ensi tuttavuudesta alkaen
olivat kohdelleet.

Kun joltakin kylän nurkalta kuului huuto: "Erakkojärven brihat
tullah!" niin loppuivatpa silloin Käpälin taloissa työt kuin naulan
kantaan. Puhtaat kauhtanat ylle puettiin, ja tytöt suoriusivat
juhlavaatteisiinsa, lähitunnit kuluivat Rotosen pirtissä, niinkuin
jo aikaisemmin on kerrottu, mutta myöhemmin iltasella pantiin
pystyyn hilpeät kisat. Mestareita olivat nyt Erakkojärven brihat jo
kisakentälläkin. Riemumielellä heittäytyivät heidän kisaparikseen jo
kauneimmatkin neitoset, kuuluimmatkin kisakaunottaret, jotka muuten
valinnassaan ovat ylen tarkkoja eivätkä pariksi lähde muille kuin
parhaimmille prissakan ripsuttajille. Poikien ja ukkojen mielestä
oli Paavo notkein tanssija, mitä Käpälin kisakentällä miesmuistiin
oli nähty, mutta neitoset pitivät Erkkiä vieläkin oivallisempana.
Ehkäpä johtui se siitäkin, että Erkki oli näöltään Paavoa komeampi
ja että hän joskus hieman osoitti heille suosiotaan, enemmän ainakin
kuin Paavo, joka kisoissa kyllä reimasti riehui, mutta muulloin ei
näyttänyt neitoihin kiinnittävän huomiota juuri minkäänlaista.

Erkin ilo oli suunnaton, kun hän nyt jo sai parikseen Rotosen
Ironkin, johon jo ensi kerralla kylässä käydessään oli silmänsä
iskenyt ja josta nyt oli tullut kiistämättä kylän kukkein kaunotar.
Ja juuri tämä ilo hänet lieneekin pehmittänyt hieman suopeammaksi
koko neitomaailmalle, vaikka hänkin sitä yleensä kohteli aito
erämaansissin juroudella.

       *       *       *       *       *

Niin elelivät erakkojärveläiset suurissa erämaissaan ja niiden
hiljaisissa, onnellisissa kylissä. He eivät enää olleet erämaan
heikkoja, turvattomia poikia. Heistä alkoi tulla erämaan valtiaita.
Koko heidän elämänsä ja olemuksensa oli niin erämaahan ja sen henkeen
kiinnikasvanut, etteivät he koskaan voineet asutuilla seuduilla,
kylissä, montakaan päivää kerrallaan olla. Heidän tuli ikävä,
niin palava kalvava ikävä, ettei heitä pitempään voinut mikään
ihmisten ilmoilla pidättää. Ei edes Käpälissäkään. He eivät itsekään
tienneet, mitä he oikein ikävöivät, mutta vasta kun he jälleen
tunsivat olevansa korpiensa kätköissä, joko villissä riistanajossa
tahi nuotiotulen hiljaisen räiskeen äärellä tahi taas omassa
piilopirtissään, silloin heillä oli hyvä olla. Silloin he eivät
kaivanneet, ikävöineet mitään.

       *       *       *       *       *

Lähes kymmenen vuotta he jo olivat saaneet omilla riistamaillaan
rauhassa kuljeksia, kenenkään häiritsemättä, kun he kerran
Koutajärveltä palatessaan, Pääjärven ja Suomen rajan välisillä
mailla, olivat joutua ankaraan kiistaan eränkäyntioikeudestaan.

Oli myöhäinen syksy ja hämärtää alkoi ilta. Paavo ja Erkki
parhaillaan rakensivat nuotiota suojaisan kallion kupeelle,
yöpyäkseen siihen. Silloin tulla lennähti musta metso muutamaan
lähikuuseen.

-- Kas, tuostapa tuli tuore paisti illaksi! virkkoi Erkki ja
paukautti linnun maahan.

Lukki riensi sitä noutamaan, mutta samassa siihen ilmestyi vieras
koira, nostaen hirveän tappelun linnun omistamisesta. Veljekset
saivat vihdoin kovilla ponnistuksilla koirat eroon ja olivat tuskin
päässeet nuotiopaikalleen takaisin, kun pimenevästä metsästä ilmestyi
äkkiä heidän eteensä vanhanpuoleinen, julmistunut mies.

-- Mitäs miehiä te olette? ärjäsi hän käheästi.

-- Olemmepahan vain eränkävijöitä! vastasi Paavo tyynesti.

-- Minun riistamaillani!

-- Ei sinun, vaan omillamme!

-- Minun! ärjäsi ukko ja kohotti uhkaavasti pyssyään.

-- Meidän riista-aluettamme on koko pohjoinen Viena, aina Kantalahtea
myöten! kimmahutti Erkki.

-- Ja minun Kuusamo sekä Kuolajärven Lappi ynnä tämä palanen Vienaa
Pääjärveä myöten. Minä olen se paljonmainittu Ilves-Matti, Lapin
kynnysten keisari!

-- Ilves-Matti! huudahtivat veljekset hämillään, siristellen silmiään,
ukkoa tarkemmin nähdäkseen.

-- Niinpä vain!

-- Ilves-Matti, kuulu metsien kuningas, sinähän se olet! Tunnen sinut
nyt! virkkoi Paavo.

-- Tule ja istu nuotiollemme! Pian on tsaijut tulella! jatkoi Erkki.

-- Ilves-Matti! Kas, sinähän se olet! Ole tervetullut Erakkojärven
miesten luokse, sinä pohjolan suurin eräntappaja! Me luovumme
vaatimuksistamme tähän Pääjärven alueeseen, ja minkä kerran lupaamme,
sen pidämme.

-- Erakkojärven miehet! lausui kummissaan ukko. -- Näenkö nyt
edessäni teidät, joista koko Viena puhuu? Olen paljon teidän urheista
retkistänne kuullut, ja iloinnut mielessäni, että vielä tähänkin
maailman aikaan on elossa muutamia oikeita poikia. Voinpa nyt
nuotiollenne käydä, kun riitakysymyksessämmekin sovintoon tunnutaan
pääsevän.

-- Sovintoon, sulaan sovintoon! Siitä saat olla varma! vakuutti Paavo.

Siinä nyt heidän istuessaan loimuavan nuotion lämpimässä paahteessa
solui puhelu pian aikaisempiin aikoihin.

-- No vieläkös Ilves-Matti muistaa Rajalan häitä? Siellähän sitä
viimeksi tavattiin, virkkoi Paavo, samalla hymyillen ukon suurelle
ällistykselle, minkä sanoillaan oli saanut aikaan.

-- Ta-tavattiin! Mekö tavattiin? Onko me ennenkin tavattu? ihmetteli
ukko. -- Kyllä minä ne häät muistan, harvoinpa sitä niin suureen
ropinaan satutaankaan. Mutta teitä en muista koskaan nähneeni.

-- Niin, mitenkäpäs voisitkaan muistaa. Mehän olimme silloin vielä
pikku poikia, lausui Erkki.

-- Niin, et kai enää muista sellaista repaletakkista poikaakaan,
joka siellä silloin aitan portailla istui jaloissasi, hartaana
metsäjuttujasi kuunnellen? Se olin minä! hymyili Paavo.

-- Ai! Muistanhan minä sen. Vai sinä se olit, se poika, joka aamuun
asti siinä istui ja silmät paloi kuin huuhkaimen pojalla kyyhkysen
saatuaan! Etkä levolle kellistynyt, vaan kuuntelit kuin hirvi, vaikka
siinä vanhat miehet jo väsyivät ja nurmikolle kepertyivät, kun minä
siitä suuresta Lapin retkestä juttelin.

-- Minä se olin! Muistanhan minä sen juttusi ikäni kaiken. Ja
muistanpa minä vielä laulusi kontiostakin.

-- Niin siitäkö kuningaskontiosta, kirvesrintaisesta,
keihäskyIkisestä?

-- Siitä juuri! Sana sanalta se mieleeni iskeytyi. Ja onpa sitä monet
kerrat viime vuosina näillä saloilla laulettu, sekä samalla sinua
muisteltu.

Niin siinä pääsi pian rattoisa puhelu alkuun, ja nopeasti kehittyi
läheinen luottamuksen suhde vanhan metsäkuninkaan ja Erakkojärven
miesten välille, niin läheinen, ettei heillä kehenkään ihmiseen ollut
ennen sellaista ollut. Kertoivatpa he ukolle avomielisesti koko oman
elämäntarinansakin, tietäen sen varmasti jäävän lukon taakse, mistä
sitä ei millään avaimilla esiin kaiveta. Ja sen tehtyään he tunsivat
omituisen keventymisen rinnassaan, ikäänkuin se paino, mikä kahden
rintaa tähän saakka oli painanut, nyt olisi jakautunut kolmen osalle.

-- Niin! Ja nyt me asumme Erakkojärven piilopirtissä, jonka
olinpaikkaa ei kukaan koko maailmassa tiedä, lopetti Paavo.

-- Mutta missäs sinä asut? kysyi Erkki, Ilves-Mattiin päin kääntyen.

-- Minäkö? Hm! Minä en asu missään! Neljäänkymmeneen vuoteen ei
minulla ole vakinaisempaa asuntoa ollut kuin metsien savusaunat,
risumajat ja nuotioitten kupeet.

Erkki ja Paavo vaihtoivat pari sanaa keskenään, ja sitten Paavo
lausui:

-- Kuulehan, Ilves-Matti! Etköhän pistäytyisi Erakkojärvellä nyt,
kun tässä näin lähellä ollaan. Ja jos pirttimme siellä itsellesi
sopivaksi kantapaikaksi katsot, olisi meille suuri kunnia ja ilo
saada sinut kolmanneksi mieheksi joukkoomme, kun nyt kerran näin
samoja sissejä ollaan. Siellä sinä huoletonna saisit elämäsi
iltapuhteen viettää. Ja koko Viena samalla riistamaaksesi aukeaisi.

-- Kiitos, veljet! Kiitos! Ymmärrän suuren luottamuksenne,
tahtoessanne nyt viedä minut kotiinne, jota kukaan muu kuin te itse
ei ole edes nähnytkään. Täytän pyyntönne hartaimmalla halulla. Mitä
taas viimeiseen ehdotukseen tulee, nimittäin asumaan jäämiseen,
voimme siitä sitten tuumia, kunhan sinne asti päästään.

       *       *       *       *       *

Vähitellen raukesi puhe. Hiljainen syys-yö valtasi tienoon. Kirkkaana
kimmelteli tähtitaivas, ja hievahtamattomana nukkui suuri korpi,
nukkui kuin ikuiseen rauhaan painuneena. Räiskähdellen paloi
kangashonkainen rakovalkea, kietoen nukkujat paahteensa viihtyisään
vaippaan. Unen maille siirryttäessä valtasi nyt miesten mielet
selittämätön onnen tunne, kummuten suoraan sydämestä rauhaisaan
yöhön ja vierien sinne herkkinä värähdyksinä, joita keijukaiset
kultahaaviinsa kilvan pyydystivät, valaen niistä yöhön tenhoisan
laulun:

    Jylhänä ja ääneti
         jo nukkuu suuri öinen salo,
    yllä aavan ikikorven
         kaartuu syksytaivaan palo...
    pyhää rauhaa huokuen
         kun uinuu koko erämaa,
    ihanaa on metsämiehen
         nuotiolla nukahtaa!

    Hongassa kun räiskää tuli,
         heittäin kipunoita yöhön,
    outo onni rinnan täyttää,
         katse kohoo tähtivyöhön,
    huoli, murhe, mainen melske
         haipuu kauas unholaan,
    onnellisna erämiesi
         nukkuu syliin salomaan.



XII.


Seuraavan päivän ilta ei kerinnyt vielä hämärtyä, kun veljekset
vieraansa kera jo saapuivat Erakkojärvelle. Ja olipa heidän hauska
nähdä Ilves-Matin hämmästystä, tämän huomatessa, millaisessa
saavuttamattomassa piilossa veljesten koti, erakon mökki, sijaitsi.

-- No tännepä ei löytäisi itse ukko Hiisikään! virkkoi hän
tyytyväisenä. -- Enpä ole moista sopukkaa vielä nähnyt, vaikka
Kiannalta aina Inarinjärvelle olenkin kaikki ryteiköt rymynnyt ja
kolut kopeloinut.

Paavosta ja Erkistä tuntui ihmeen hyvältä ukon silminnähtävä ihastus.
Kenties heidän toiveensa vielä täyttyisikin ja he saisivat ilon nähdä
suomenpuoleisen pohjolan kuuluisimman metsämiehen täst'edes omana
toverinaan, yhteisen pirtin, yhteisten ilojen ja murheitten jakajana.

Samana iltana vielä, kun he saunasta palattuaan pirtissä imeskelivät
piipuista iltasauhujaan, virkkoi vihdoin Ilves-Matti, sitä ennen
pitkän aikaa itsekseen myhäiltyään:

-- Vilpittömäksi uskon pyyntönne minun tänne jäämisestäni, ja kunhan
tässä katsotaan, ehkäpä jäänkin. Kaksi kohtaa on asiassa kuitenkin
minun puolestani, ja niihin täytyy minun ennen päätökseni tekoa saada
teidän vakuutuksenne. Ensiksikin tahdon säilyttää oman vapauteni,
niin että minne vain mieleni tekee, sinne lähden, ja jos viivyn
vaikka vuosia poissa, ette minua haikaile ettekä kysele.

-- No sehän on selvä itsestään! vakuuttivat veljekset.

-- Toiseksi taas, jos täällä kotosalla ollessani alkaisi kuolema
minua lähestyä, silloin antakaa minun vapaasti mennä korpeeni
yksinäisyyteen, kallistuakseni sinne viimeiseen lepooni,
karhunsammalvuoteelle, pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisaan
majaan. Tällaisen miehen kuolemata näkemässä ei saa olla kukaan muu
kuin Jumala.

Vakaina kuuntelivat veljekset ukon puhetta. Se oli aito Ilves-Mattia!
Semmoiseksi juuri he olivat tämän urhean eränkävijäkuninkaan
ajatelleetkin. Terästä mielessä, terästä jänteissä, ja sydämessä
erämaan henki.

-- Täytyy kai meidän sitten siihenkin suostua, virkkoi vihdoin
Paavo puoliääneen. Erkki nyökäytti hieman päätään, siten vakuuttaen
ymmärtävänsä ukon pyynnön oikeutetuksi sekä suostuvansa siihen hänkin
puolestaan.

       *       *       *       *       *

Ilves-Matti jäi Erakkojärvelle. Ja nyt alkoi veljeksille
metsästystalvi, jommoista he sitä ennen eivät vielä koskaan olleet
kokeneet. Jo puolitalvessa oli kaadetun riistan määrä kahta vertaa
suurempi kuin ennen parhaina talvina koko metsästyskautena. Joka
päivä he oppivat yhä uusia erämiehen keinoja riistan saamiseksi, he
oppivat kutsumaan eläimiä matkimalla niiden ääniä, ja he perehtyivät
nyt kaikin puolin muinaisaikain metsänkävijäin salaisuuksiin.

Päivä päivältä veljekset kiintyivät ukkoon yhä enemmän. He oppivat
hänessä näkemään miehen, johon aina saattoi luottaa ja joka aina oli
altis antautumaan vaaraankin toisten edestä tai luopumaan omista
mukavuuksistaan toisten vuoksi. He ihmettelivät hänen tavatonta
notkeuttaan ja rajatonta kylmäverisyyttään karhun kaadossa, suden
ajossa, ilveksen hiihdossa ja kaikessa missä oli kysymys nopeasta
harkinnasta ja horjumattomasta päättäväisyydestä. Karhua hän ei
koskaan ampunut pesän suulle. Sitä hän piti halpamaisena tekona.
Hän sen sijaan antoi karhun tulla aivan ääreensä, jolloin upotti
keihäänsä sen rintahuokoseen. Jos taas karhu pesästä noustuaan
läksikin lipsottelemaan pakoon, niin silloin kyllä salli hän
tuliluikkua käytettävän. Joutuipa hän tämän urheutensa vuoksi kerran
ankaraan paikkaan, jossa oli vähällä menettää henkensäkin.

Paavo ja Erkki olivat nimittäin kiertäneet karhun, mutta eivät
oikein varmasti voineet määrätä sen makuupaikkaa. Kun he sitten
kevättalvella läksivät Ilves-Matin kera karhua etsimään, saivat he
puolisen päivää nuuskia laajaa mäentöyrästä, löytämättä mitään.
Kontio makasi kai niin syvällä ja niin paksun lumen peitossa,
etteivät koiratkaan, Lukki ja Matin mainio Liekko, siitä saaneet
vainua nenäänsä, vaikka kuinkakin tutkivat ja pärskyttelivät.
Vihdoin miehet alkoivat jo luulla, että kontio olikin ehkä muuttanut
myöhemmin talvella toiseen makuupaikkaan. He olivat jo aikeissa
lähteä pois, kun Ilves-Matti virkkoi:

-- Käynpä vielä tuota kasaa tonkaisemassa. Vuottakaahan tässä!

Veljekset näkivät hänen poistuvan noin sadan askeleen päähän ja
siellä upottavan keihäänsä hankeen... Ei mitään!

Ilves-Matti kääntyi jo heihin päin, tullakseen takaisin, kun Paavo
ja Erkki yht'äkkiä huomasivat suuren karhun nousevan lumesta aivan
ukon takaa. Samassa huomasi ukkokin sen, käännähti ympäri, kohotti
keihäänsä, mutta silloin se kirposi hänen kädestään karhun voimakkaan
iskun tapaamana. Ja pyssynsä hän oli jättänyt veljesten luokse.

Tulisesti kiitivät paikalle Paavo ja Erkki. He näkivät ukon
hievahtamattomana seisovan kontion edessä, tuijottaen sitä silmiin.
Kontio kohotti voimakkaan kämmenensä iskeäkseen miestä, mutta
pysähtyi ja antoikin sen hetken kuluttua painua alas, jääden
tuijottamaan vastaan, ja ruveten sitten ärhentelemään Lukin ja
Liekon kanssa, jotka jo olivat joutuneet takakarvoihin kiinni.
Silloin heittäytyi Ilves-Matti lumen sisään, ja samassa pamahti
hänen ylitsensä kaksi laukausta. Kontio kaatui hangelle, sätkytellen
jalkojaan ilmassa hetkisen, nytkähtäen pari kertaa ja jääden
liikkumattomaksi.

-- Siinäpä rupesi olemaan jo hiukan kiperät paikat, hymyili ukko.
-- Vaikka tiesinhän minä, että kyllä se seisottuu, kun sitä oikein
silmiin katsoo karvaa räpäyttämättä. Mutta uskoa siinä pitää olla!

Talven jännittävimpiä metsästysretkiä oli tämän lisäksi muuan
ilveksen ajo.

Ukko oli jäänyt kotiin, nylkemään edellisinä päivinä saatuja kettuja,
kun Paavo ja Erkki aamun valjetessa olivat hiihtäneet metsään
katsoakseen, olisiko sillä nyt mitään annettavaa. Puolisen päivää
he jo olivat viipyneet poissa, kun ukko yht'äkkiä kuuli pirttiin
raivoisan haukunnan jostakin läheltä. Hän sieppasi pyssynsä, kuunteli
portailla, hypähti suksille ja lasketti Erakkojärven jäälle. Tuskin
hän oli sinne päässyt, kun näki harmaan pedon matalana kiitävän
jään poikki, mutta pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Leimauksena hän
viiletti jälestä. Peto katosi pensaikkoon järven takana. Samassa
tulivat näkyviin koirat, jotka jälkiä myöten juuri laskeutuivat
jäälle. Heti heidän perässään Paavo ja Erkki, molemmat vähissä
vaatteissa. Erkki oli jo heittänyt paidankin yltään, jottei sekään
olisi haittana selkään jäätymässä. Iho punoitti tulipalopakkasessa.

Ilves-Matti oli päässyt muutamia satoja syliä toisista edelle, ja
vaikka olikin jo vanha mies, pysytti hän parin tunnin ajan välimatkan
melkein muuttumattomana, silloin tällöin sinkautellen hänkin liikoja
vaatekappaleita päältään. Vihdoin kuulivat hiihtäjät koirien
haukunnan pysähtyvän, joutuen itsekin pian luo.

Jylhän louhikkorinteen alla he näkivät Lukin ja Liekon äreästi
haukkuvan, telmien korkean lakkapääpetäjän alla. Pian keksikin
miesten silmä petäjän latvasta otuksen. Ukko ampui. Samassa tulla
roiskahti ilves alas, mutta ponnahuttihe viereiseen puuhun ja siitä
niin nokkelasti suoraan Paavon niskaan, ettei kukaan kerinnyt
aavistaakaan. Mies ja peto painuivat lumeen, ja nyt alkoi ankara
kamppailu, koirien joutuessa samaan rytäkkään. Ampuminen ei voinut
tulla kysymykseenkään. Mutta silmänräpäyksessä oli vieressä ukko,
ja nopeasti iski hän hiihtokeihäänsä pedon kylkeen. Vaan kun hänen
piti varoa miestä, ei isku ollut kyllin tehokas. Peto ponnahti irti
uhristaan, syöksyen nyt suoraa päätä Erkkiä kohti. Mutta tämä oli
varuillaan ja upotti keihäänsä ilveksen niskaan. Siihen se kellistyi.

Paavo nousi hangesta, kopasi olkapäätään ja sitten kylkeään,
molemmissa aikamoiset haavat, joista veri virtanaan valui hangelle.

-- Kah! Eikö siinä sen pahemmin käynytkään! murahti hän, alkaen
repeytyneen paitansa kaistaleilla sitoa haavojaan, johon työhön
Ilves-Matti heti kahlasi avuksi, mutisipa vielä verensulkusanatkin
siinä puuhatessaan.

Nopeasti piti liikkua. Pakkanen yltyi armottomasti, ja hiihtäjillä
ei ollut paljoakaan verhoa yllään, puhumattakaan Erkistä, joka
siinä punoitteli paljaana kuin kiiliäinen. Hän roikotti ilveksen
harteilleen -- lämmittihän se edes hieman -- ja alkoi edeltä
hiihdellä kotiin päin. Toiset seurasivat hitaammin perässä. Olisipa
sellaisen rytäkän jälkeen joltakin toiselta hiihtämättä jäänyt,
mutta Paavo lykki tanakasti toisella kädellään, tullen hyvää vauhtia
ukon jäljessä. Koskihan haavoihin aikalailla, varsinkin olkapäässä
olevaan, mutta hammasta purren hän sen kesti, koettaen yhä vain
kiihdyttää menoaan, hikisten vaatteiden ruvetessa jäätymään.

Paremmalta alkoi tuntua, kun jonkun matkaa mentyä nostettiin
tiensivusta Ilves-Matin takki hänen harteilleen.

Laskeuduttiin vihdoin kotijärven jäälle ja saavuttiin lämpimään
pirttiin, jonne Erkki jo oli kerinnyt virittää valkean uuniin,
ennenkuin oli lähtenyt omia ja Paavon vaatteita salolta etsimään.
Olipa vielä pannut saunankin lämmitä.

-- Tuntuipa hyvältä sentään päästä tänne pakkaselta suojaan, virkkoi
Paavo. -- Sääliksi käy vain Erkkiä, joka sai lähteä vielä peninkulmia
salolle tässä paukkuvassa pakkasessa. Olisihan ne vaatteet ehkä
voinut sinne huomiseksikin jättää, mutta se poika painaa aina yhtä
päätä hommansa loppuun, ennenkuin lepää.

-- Niinkuin oikean miehen tuleekin! jatkoi Ilves-Matti.

Vasta iltapimeässä Erkki saapui. Reippaana hän sieltä tuli kahisevine
vaatteineen.

-- Ja nyt saunaan, pojat! Kylläpä se tämän päivän päälle maistuukin
hyvältä! myhäili Ilves-Matti.

Ja maistuihan se. Heti ensimmäisen löylyn pihistessä rauniokiukaasta
levisi miesten kasvoille autuaallinen hyvinvoinnin ilme. Haihtuivat
siinä pakkaset ja vaivat.

Eipä unohtanut Ilves-Matti saunaloitsuaankaan. Hiljaa hymisten hän
sen luki kaikkien terveydeksi, erikoisesti Paavon, jonka haavoihin
samalla valeltiin tervasta ja karhunrasvasta keitettyä voidetta.
Alkoipa nyt kylpeminen. Se oli oikeata miesten meininkiä. Paukahteli
ja sähisi kiuas kirkkaaksi palaneine teräkivineen. Voimakas löyly,
kuuma, mutta lempeä, hyväili heidän pintaansa pehmeällä kädellään,
poistaen vaivat ja väsymykset luita ja ytimiä myöten.

-- Hehei, hehei! Pois tieltä! Herrat ne ajaa hevosella, vaan jätkät
saavat kävellä! remahti Erkki riemuissaan, iskien vastallaan huimasti
kuin mustalainen hevostaan.

-- "Hevonen kuin perhonen, vaikk' on vasta viikon vanha, sano
Sepän-Erkki!" Täältä sitä tullaan myökin, vaikka ontuvalla tammalla!
jatkoi Paavo viuhtoen terveellä kädellään, jotta vastan lehdet
lentelivät pitkin lakea.

-- No olettepa koko pejuunia! Eihän tässä tuhinassa tahdo enää vanhan
miehen selkä kestääkään, hohhoh, vaikka hyvää tekeekin! ähkäili
Ilves-Matti ripsutellen hänkin puolestaan.

Jopa laukesi Erkin ilo lauluksikin. Näin hän veti sydämensä
kyllyydestä:

    Saunassa minä eläisin
    ja saunassa minä söisin,
    saunassa minä piehtaroisin
    päivisin ja öisin!

    Saunassa viha viilenee
    ja saunass' sammuu sappi.
    Jos ois' vielä jouluoltta,
    hihkuisin kuin pappi!

    Saunass' saat sinä siirappia
    ähkyhys ja vaivaas.
    Lauantaina kun saunaan käyt,
    niin olet niinkuin taivaass'.

-- Kas, kas! Se poika se paukautti paikalleen! Niinkuin taivaass'!
Ahhah, vai niinkuin taivaass'! ähkäili Ilves-Matti, painuessaan
lauteilta vastoineen suinpäin permannolle, Paavon heittäessä vielä
kipollisen kiukaalle.

-- Ahhah! Vai taivaass'! puhkuili hän alas päästyäänkin. --
Kyllä kai siellä nyt jo kohta alkaa paremmin olla niinkuin siinä
päinvastaisessa paikassa. Mutta vaikutus on taivaallinen, sen myönnän
minäkin!

Näin he siellä aikansa melskattuaan astelivat jälleen pirttiin.
Vietettyään sitten hetkisen samovaarin ja tuprahtelevain piippujensa
keralla he kallistuivat tyytyväisinä vuoteilleen, raukeina sekä
kovasta päivästä että kovasta löylystä.

Niin he nyt saloillaan elelivät. Tulipa kova pakkas-aika heti
ilvesjahdin jälkeen. Silloin he pysyttelivät pari viikkoa kotosalla
sekä kylmän vuoksi että myöskin odotellakseen Paavon haavojen
paranemista. Niinä joutopäivinä Erkki leipoi leipää lähiviikkojen
tarpeiksi tai kiskoi päreitä katiska-aineksiksi kevättä varten.
Ilves-Matti kutoili verkkoa tai paikkaili vanhoja, mutta Paavo sai
pitkät ajat toimetonna katsella toisten hommailua, kun hänen kätensä
vielä tuntui niin kankealta ja voimattomalta.

Illat kumminkin kuluivat enimmäkseen rattoisassa juttelussa
takkatulen äärellä. Kerrottiin siinä monenlaisia muistoja ja
kokemuksia sekä tarinoita, puolelta jos toiseltakin.

Niin he taas muutamanakin iltana, töitten päätyttyä, loikoilivat
karhuntaljoilla roihuavan tervasvalkean paahteessa. Ulkona oli niin
kamala pyry, että koiratkin oli kutsuttu pirttiin. Siinä nekin nyt
makasivat koipiaan nuoleskellen, Lukki penkin alla ovensuussa ja
Liekko isäntänsä jaloissa.

-- Niin. Onhan sitä jo monenlaista pyryä tässä elämässä nähty!
Kamala on tämä, mutta vielä kamalampi oli se ensimmäinen, minkä
lapsuudestani muistan, alkoi viimein Ilves-Matti katkaisten pitkän
hiljaisuuden pirtissä ja painaen uuden panoksen piippuunsa.

Hän aikoi jatkaa, mutta jäi kuin kuuntelemaan korven hirveätä
ryskettä. Kamalasti siellä vonkui tuuli ja metsät pauhasivat kuin
kaatuakseen.

Viskattuaan sitten muutamia tervaskäkkyröitä tuleen hän puhalsi
pitkän sinisen sauhun ja jatkoi:

Niin. Olettehan te kertoneet elämänne vaiheet minulle, miks'en minä
siis teille nyt juttelisi omiani, kun tämä pyrykin aivan kuin väkisin
raottaa muistojeni kontin kieliläppää.

Ja näin hän sitten kertoi:

-- Olin tuskin viittä vuotta täyttänyt silloin. Raskas aika painoi
koko pohjolaa. -- Nälän minä ainakin siitä muistan vielä. Me asuimme
Suolijärven kylässä, lähellä Kemijärven rajaa. Kurjuus pakotti meidät
silloin lähtemään muille seuduille elatustamme hankkimaan. Porotkin
oli syöty kaikki, paitsi kaksi parasta ajokasta, joista isäni ei
tahtonut luopua. Ne nyt valjastettiin ja ajaa karautettiin pohjoista
kohti, päämääränä Jäämeren rannikko, Ruija, josta oli kulkenut huhuja
mainioista kalansaaliista. Isäni ajoi etumaisessa pulkassa ja minä
hänen sylissänsä, äitini toisessa pulkassa jäljessä.

Muistan vain, että matka oli mielestäni loppumattoman pitkä.
Ainoastaan yhden kerran koko alkumatkasta sain nälkänikin
sammutetuksi. Sen mukaan kuin myöhemmin olen saanut asiasta selvää,
oli se Inarissa, Kyrön kylässä.

Tästä kylästä läksimme sitten suuren järven jäälle ja jouduimme
siilien hirveään jumalanilmaan, josta jo äsken mainitsin. Kuinka
monta päivää siinä harhailimme, tieltä eksyttyämme, en tiedä. Sen
muistan vain, että lopulta porot heittäytyivät alituisesti hangelle
pitkäkseen eivätkä enää tahtoneet vetää. Äitini itki kovasti. Isä ei
puhunut mitään moneen päivään. Hän talutti poroa rinnallaan ja veti
minua pulkassa perässään. Äitini tuli jäljessä toista poroa taluttaen.

Minä aloin jo itkeä nälästä ja vilusta. Vihdoin tultiin erääseen
saareen, jossa, Jumalan kiitos, oli kalasauna. Muuten kai olisimmekin
pian olleet jo kuoleman omat.

Mutta siellä virkistyimme nopeasti tulen hauteessa. Isäni teurasti
toisen poroistamme ruuaksi. Muu ei enää auttanut. Kauan viivyimme
sitten siinä, näin jälkeenpäin ajatellen ainakin pari viikkoa. Pyry
ei tahtonut mitenkään ottaa tauotakseen, ja lisäksi oli päivisinkin
melkein pimeä.

Vihdoin kuitenkin läksimme eteenpäin taas. Vuoroin ajoi isä, vuoroin
äiti minun kanssani pulkassa, toisen kahlatessa lumihangessa jäljessä
pehmeätä vakoa myöten.

Viimein tultiin sitten sulan meren rannalle, johonkin Varangin vuonon
eteläisistä pohjukoista, suureen kalastajakylään.

Pari vuotta elettiin siellä onnellista elämää. Isäni palveli ensin
tavallisena nuottamiehenä toisten työssä, mutta ansaitsi pian rahaa
niin paljon, että pääsi itse osalliseksi nuottaan.

Silloin vasta alkoivat hyvät päivät, mutta niitä ei kestänyt kuin
puolisen vuotta, kun isäni hukkui myrskyssä, muutamana kolkkona
syysyönä. Äitini jäi minun kanssani aivan turvattomaksi.

Satoi juuri ensimmäisen lumen. Äitini kiiruhti ennen talven tuloa
lähtemään etelään, vähäisine säästöineen. Me kuljimme aluksi
suuremmassa joukossa, mutta vähitellen se pieneni pienenemistään,
ihmisten jäädessä tienvarteen kotikyliinsä. Vihdoin jäimme jatkamaan
matkaa aivan kahden. Äitini veti minua pienellä kelkalla perässään.
Joka päivä satoi lunta, ja ilma kävi yhä kylmemmäksi. Tie kulki
tunturilta tunturille, korvesta korpeen, suolta suolle. Joskus siellä
täällä vain satuimme johonkin kyläpahaseen.

Niin oli kuljettu pitkät matkat, kun kerran yön pimetessä huomasin,
ettei äiti ryhtynytkään nuotion tekoon, kuten tavallisesti. Hän vain
istui hangessa itkien, otti minut syliinsä ja painoi povelleen.
Siihen hän vihdoin kaatui, huokasi syvään eikä puhunut enää mitään.

Oli alkanut pyryttää. Äitini rupesi peittymään lumeen. Minä koetin
häntä nostaa ylös, mutta siihen väsyin ja lopuksi nukahdin...

Heräsin sitten lappalaiskodassa. Kuinka kauan lienen nukkunut, en
voi sanoa. Äidistäni ei näkynyt jälkeäkään, enkä hänen kohtalostaan
saanut silloin mitään tietää, kun ihmiset eivät ymmärtäneet puhettani
enkä minä heidän.

Olin silloin yhdeksännellä vuodella. Pian kotiuduin lappalaiskylän,
vartuin nuorukaiseksi, ja minusta tuli oiva poromies sekä
metsänkävijä. Lappalaiset olivat hyviä ihmisiä ja kohtelivat minua
ystävällisesti.

Menin sitten naimisiinkin naapurikodan tyttären kanssa. Sain
myötäjäisiksi omia porojakin. Rakensin oman kodan ja elin siinä
onnellisena pari vuotta. Sain pienen pojanpollukankin, joka oli
elämäni suurin ilo. Mutta sitten sattui taas kova tapaus.

Me olimme siirtyneet kesäksi kuolanpuoleisille tuntureille
porokarjoinemme, vaimoni ja minä sekä tietysti pikku poikani ynnä
pari poromiestä. Vaimoni jäi poikani kera kotaan, kun me miehet
poropaimenina jouduimme viikon päiviksi kauas tunturien taa,
kauemmaksi kuin olimme aikoneetkaan. Ja palatessamme kohtasi meitä
kamala näky. Vaimoni verissään ja kuolleena kodan lähistöllä, kirves
kädessä! Puolihulluna surusta törmäsin kotaan. Siellä oli pikku
poikani vielä hengissä, mutta kuoli pian käsiini.

Tapausta en voi muuten selittää kuin että kontio oli hyökännyt kodan
lähellä olleiden porojen kimppuun ja vaimoni juossut kirves kädessä
sitä pois ajamaan, mutta joutunut verenmakuun päässeen pedon uhriksi.
Ja pikku poikani oli kitunut nälkään, johon kuolikin. Vaimoni kuolema
oli ehkä tapahtunut jo samana päivänä, jolloin me miehet kodalta
läksimme.

Sen jälkeen valtasi minut ääretön suru ja kaiho, päästä jälleen
lapsuuteni kotoisille kankaille Kuusamoon.

Pakenin Lappia ja kaikkia sen muistoja tänne takaisin, mutta ihmisten
ilmoilla en voinut viihtyä, ja nyt olen sitten jo nelisenkymmentä
vuotta elänyt tätä salojen sissielämää, jonka te kyllä tunnette, ja
täältä löytänyt lohdutuksen kaikille suruilleni.

Tähän lopetti ukko, pyyhkäisten karkealla kädellään kyyneleen
silmäkulmastaan.

Veljekset eivät virkkaneet mitään. Hiljaa hiipivät he vuoteilleen,
ukon jäädessä vielä tuijottamaan kytevään hiilokseen pimenevässä
pirtissä.

Ulkoa kuului yhä pyryn kaamea pauhina, ja raskaasti kohisi erämaa.



XIII.


Talven viimeinen pakkas-aika oli ohi. Kevät läheni. Hanget alkoivat
kestää.

Silloin valjastivat Erakkojärven miehet porohärkänsä pikku rekien
eteen, kuormaten ne kukkuroilleen riistaa sekä taljoja kotoisista
säilöistään, ja läksivät viemään niitä ukko Rotoselle, rahaksi
muuttamista varten.

Hauskaltapa heistä tuntuikin taas päästä pistäytymään Käpälin
ystävällisissä ihmisissä. He eivät olleetkaan siellä käyneet sitten
joulun. Ja varsinkin Erkillä tuntui olevan sinne kiire. Monena
aamuna, vaikk'eivät hanget vielä kestäneetkään, hän oli vanhemmalta
veljeltään kysellyt: "Eiköhän jo lähdetä niitä nahkoja viemään?" --
"Vai nahkoja viemään! Etköhän tarkoita Iroa katsomaan?" oli silloin
Paavo aina suu hymyssä vastannut.

No nyt oli viimeinkin lähtöhetki edessä. Ilves-Matti jäi kotimieheksi
koirien kanssa.

Kepeästi viilettivät porot liukkaalla hangella, miesten kannaksilla
seisten niitä ohjatessa. Matkan Käpäliin he olivat laskeneet näin
talvikelillä kolmeksi peninkulmaksi; kesällä tuli lähes peninkulmaa
pitemmältä.

Nyt he ajoivat sen kuormineenkin vajaassa kolmessa tunnissa,
heläyttäen tiukuineen keskelle iloista Käpälin kylää, ennenkuin
aurinko kerkisi keskipäiväksi vielä hankia pehmentää.

Vastaanotto oli taas yhtä sydämellinen kuin ennenkin.

-- Kovin on jo vuoteltu! Kovin on kaivattu! kuului ystävällisiä
huutoja sieltä täältä.

Tällä kertaa veljekset eivät kuitenkaan kerinneet kauan kylässä
viipyä. Toimitettuaan kiireimmät asiansa ja kun Erkki oli saanut
ensimmäiset kaihonsa tunteet sammutetuiksi Iron seurassa, kiiruhtivat
erakkojärveläiset taas jo saman päivän iltana heti hankien kovetuttua
lähtemään saloilleen, keräilemään varastojaan riistalavoista, joita
heillä oli ympäri pohjoista Vienan-Karjalaa. He ottivat nyt mukaansa
Käpälistä vielä kaksikymmentä poroa saadakseen kaikki varastot
määräpaikkoihinsa ennen kelirikon tuloa. Nuoret miehet kilvan
pyrkivät Erakkojärven riistaruhtinaitten ajomiehiksi. Kaikki olisivat
tahtoneet päästä näitten urheain metsänkävijäin mukaan, vaikkapa
vain riistankeruuretkellekin. Kertomukset heidän pelottomuudestaan
ja mainiosta metsänkäynti- ja ampumataidostaan alkoivat jo lumota
kansaa laajoissa seuduissa. Tuhansia juttuja heidän retkistään ja
seikkailuistaan tiedettiin kertoa, ja luonnollisesti kasvoivat nämä
jutut kertoja kertojalta, kylä kylältä eteenpäin vieriessään.

Illan suussa Erakkojärven miehet lähtivät pohjoisille saloille,
kuuden ylpeydestä säteilevän nuoren miehen seuraamina.

Kolmisen viikkoa sillä kierroksella viivyttyään sekä vietyään runsaat
varastonsa Kierettiin ja Koutaan suuntasivat he kulkunsa jälleen
Käpälin kylää kohti, kootakseen sinne vielä viimeiset rippeet
hajallaan olevista varastoistaan kotoisempien korpien riistalavoista.

Lähetessään nyt kylää he kiiruhtivat porojaan vielä viimeisiin
voimain ponnistuksiin, ajaen helskyvää hankea hyvää vauhtia,
pitkin Pontshelejoen jäätä, Paavo ja Erkki edellä sekä muut pienen
taipaleen takana perässä. Jäljessä-tulijat näkivät silloin yht'äkkiä
Erakkojärven miesten hypähtävän porokelkoistaan, sieppaavan pyssynsä
ja kiitävän metsään päin. Niin ne katosivat nopsasti kuin oravat
rantarinnettä ylös viidakkoon ja hävisivät sinne hämmästyneitten
ajomiesten näkyviltä. Samassa tunki jäällä olevien korviin kauhea
hätähuuto siltä suunnalta, minne olivat nähneet veljesten häviävän.

Pari miehistä lähti heti juoksemaan huutoa kohti, toisten
jäädessä pitelemään valloilleenjääneitä poroja. He arvasivat
erakkojärveläisten jo aikaisemmin kai kuulleen metsästä samaa
hätähuutoa ja siksi niin äkkiä jättäneen poronsa.

He seurasivat edelläjuosseitten jälkiä ja tulivat pian tiheään
ryteikköön, jossa näkivät miehen ja karhun rinnakkain verisellä
kentällä. Miehen ääressä kumarruksissa he huomasivat Paavon, kun taas
Erkki parhaillaan oli irroittelemassa pitkää lappalaista puukkoaan
kontion niskaluista, joihin se näkyi kiinni takertuneen.

-- No, mitäs täällä on tapahtunut? Onko Ossippaisen isäntä kuollut?

-- Kyllä se vielä hengissä tuntuu olevan, vaikka onkin saanut otsolta
aika tärskäyksen kalloonsa sekä rintaansa syvän kynnenraamun.

Paavon ja Erkin kantaessa, hätäisesti kyhätyillä paareilla,
tajuntansa menettänyttä ukkoa ja miesten vetäessä kelkkaan nostettua
kontiota perässään kertoi Paavo:

-- Siinäpä kohtasi ukko kontion niin arvaamatta, että ajattelenpa,
miten kelle tahansa meistäkin samanlaisessa paikassa olisi käynyt.
Näittehän lehdeskasan, siinä rytäkkäpaikan vierellä. Ukko Ossippainen
oli nähtävästi tullut lehdeksiä hakemaan, kesällä latomastaan
kasasta, kun saikin yht'äkkiä vastaansa lehdeksien alle majoittuneen
kontion, jonka unta hän näin oli tullut häiritsemään. Kun kuulimme
ensimmäisen huudon jäälle, oli otso varmaan juuri ilmestynyt ukon
jalkain juuresta esiin. Meidän saapuessamme paikalle makasi mies jo
kontion alla kaseksessa ja niin pahasti näreitten peitossa, ettei
voinut ampua. Enkä tiedä miten siinä miehelle olisi käynyt, ellei
Erkki samassa olisi saanut survaistuksi puukkoaan arkaan paikkaan
kontion pään ja niskaluitten väliin. Änähtämättä se silloin lysähti
hangelle, ja ukko jäänee toivottavasti henkiin. Siltä minusta ainakin
näyttää.

Samassa saapuivat he taakkoineen ja kontioineen jäälle, odottavien
toverien luokse, jotka ihmetellen katselivat tulijoita ja heidän
tuomisiaan.

-- Onko Ossippaini kuollut? kuiskasivat he.

-- Ei. Se on vain pökerryksissä, vastasivat miehet.

-- Ukkoko se kontion kaatoi?

-- Ei! Erakkojärven Erkkihän sen puukolla pisti.

-- Lopetti hengen koipiaan sätkyttelevältä kontiolta, meinaat kai!

-- Ei, ei! Pisti terveen kontion.

-- Pisti puukolla terveen kontion! kertasivat miehet
hämmästyksissään, lähtien ajamaan Paavon ja Erkin perään, jotka jo
olivat rientämässä kylää kohti haavoittuneen kera.

Perille saavuttua levisi tieto tapahtumasta nopeasti talosta taloon,
ja kaikkialla ihmeteltiin:

-- Pistivät puukolla kontion! Ne vasta brihoja, ne!

Ukko Ossippainen virkosi pirttiin päästyään vähitellen ja tunsi
jo muutaman tunnin kuluttua elämän alkavan korjautua melkein
entiselleen, lukuunottamatta rinnassa olevaa naarmua, jota pahasti
vielä särki ja äilehti, vaikka kylän paras noita siinä loitsimisineen
ja voiteineen olikin parantamishommissa.

Mutta kontio vietiin erakkojärveläisten majapaikkaan, Rotosen taloon.

    "Poijes pojat porstuasta,
    piiat pihtipuolisista,
    uron tullessa tupahan,
    astuessa aimo miehen",

kajahutti mukaanliittynyt kylänväki, kontionkaatajain saapuessa jo
portaitten ääreen ja ihmisjoukon tunkeillessa katsomaan puukolla
kaadettua mesikämmentä. Kaikki puhuivat nyt Erakkojärven miesten
ennenkuulumattoman urheasta teosta ja katselivat näitä sankareita
ihailevalla kunnioituksella. Neitosten silmät vallan säkenöivät
Erakkojärven metsäruhtinaita katsellessaan, nähden heissä koko
maailman rohkeimmat ja voimakkaimmat miehet. Mutta eniten kuitenkin
säkenöivät Iron silmät, hänen siinä hehkuvin poskin Erkin vieressä
istuessaan ja viime viikkojen tapahtumisia kuunnellessaan, heidän jo
siirryttyään sisälle pirttiin.

Saatuaan ensi uteliaisuutensa tyydytetyksi poistui kylän rahvas,
mutta vain palatakseen pian juhlapuvuissa sillävälin peijaisia varten
pestyyn Rotosen avaraan pirttiin. Tulipa sinne ukko Ossippainikin,
vaikkakin taluttamalla. Kyynelsilmin kiitellen hän nyt tapauksesta
selvittyään ravisteli vuoroin toisen, vuoroin toisen pelastajansa
kättä.

Emäntä ja joukko vanhempia naisia hääri kodassa suurten patojen
ympärillä, tytärten pyörähdellessä pirtinuunin kupeella, vetäen sen
kuumasta kidasta höyryäviä piirasia ja pyöröjä. Täyttyivät väestä
pirtin pitkät pöydät, samoin nuorten pöydät kamarissa ja sintshissä,
ja kun vihdoin tuntui kontiokeiton voimakas tuoksu parhaillaan
sisäänkannettavista padoista, alotti vanha Vassiilei kontiovirren:

    "Astui impi ilman äärtä,
    tytti taivahan lakea,
    kulki pitkin pilven juurta,
    tassi taivahan rajoa
    sukassa sinertävässä,
    kirjavassa kossosessa,
    villavakkanen käessä,
    karvakippo kainalossa.
    Viskoi villaset vesille,
    laski karvat lainehille,
    niitä tuuli tuu'itteli,
    lempi ilma liikutteli,
    ve'en henki heilutteli,
    aalto rannalle ajeli,
    rannalle salon simaisen,
    nenähän metisen niemen.
    Mielikki metsän emäntä,
    Tapiolan tarkka vaimo,
    koppoi karvat kourahansa,
    veti villaset vesiltä,
    niitä liitti liukkahasti,
    karttasihe kaunihisti,
    vaahterisehen vasuhun,
    kaunoisehen kätkyehen.
    Tuu'itteli tuttuansa,
    liekutteli lempeänsä,
    alla kuusen kukkalatvan,
    alla penseän petäjän.
    Siitä otsonen sukesi,
    kohentaihe kontioinen
    vieressä metisen vii'an,
    simaisen salon sisässä.
    Kasvoi otso kaunihiksi,
    ylen korjaksi kohosi,
    lyhyt jalka lylleröinen,
    tasakärsä talleroinen.
    Siitä laski lallokkinsa,
    ulos lempensä lähetti,
    pani suota soutamahan,
    viitoa vitaisemahan,
    ahoviertä astumahan,
    kangasta kapuamahan.
    Käski käy'ä kaunihisti,
    soreasti sorkutella,
    elellä ajat iloiset,
    kulutella kuulut päivät
    suon selillä, maan navoilla,
    kisakangasten perillä,
    havulinnan liepehillä,
    kengällä korean kuusen,
    katajikon kainalossa.

    Sieltä sain nyt saalihini
    Ehätin tämän eräni."

Virren päätyttyä kantoi isäntä pirttiin kirkasta viinaa vanhassa
esi-isäin kaataman kontion kallon koppapuolessa, jonka pani
kiertämään miehestä mieheen, alkaen kontion kaatajasta ja
kulautettuaan ensin itse aikamoisen otsoryypyn. Kallon kiertäessä
kädestä käteen vallitsi pirtissä hievahtamaton hiljaisuus. Vasta kun
viimeinen mies sen kolahutti pöydälle, alkoi jälleen puheen sorina,
joka sekin kuitenkin pian taukosi, Seppäsen Hilipän ja Sirkeisen
Varahvontan ryhtyessä vetämään uutta karhuvirttä. Sen loputtua alkoi
peijais-ateria. Olipa silloin naiset naurusuulla, miehet mielellä
hyvällä.

Kun vihdoin pöydästä oli noustu, rupesi nuorten parista kuulumaan
kohinata. Pianpa kajahtikin jo reipas kisalaulu, ja tuossa tuokiossa
kiitivät parit tuliseen tshuliluikkaan. Kahdeksan paria siinä
kerrallaan lattialla keijui, toisten sillävälin penkeillä istuessa
vuoroaan odottaen.

Tällaisella odotusvuorolla ollessaan veti Erkki hiljaa kädestä
Iron pirtin rauhaisaan nurkkasopukkaan. Hänen sydämensä oli nyt
niin kukkuroillaan, ettei hän tässä riemussaan enää saattanut sitä
hillitä. Nyt sen täytyi tulla julki, mitä siellä jo kauan oli
kytenyt. Rohkeasti tyttöä silmiin katsoen hän lausui:

-- Rohkenisitko tulla erämaan pojalle tällaiselle?

Tyttö painoi päänsä alas, koetti sitä jälleen kohottaa, mutta se
painui taas. Hän ei vastannut mitään.

-- Siis et! Etkä tahdokaan! virkkoi Erkki hetkisen kuluttua, käyden
samalla hyvin vakavaksi. Hän oli suora mies sekä sellaisena tottunut
aina käymään asiaan ilman kiertoteitä ja odotti myös toisilta samaa
suoruutta. Tytön äänettömyys ei hänen mielestään tiennyt hyvää. Hän
katsoi tyttöön väräyttämättä silmiään.

Iro tunsi vaistomaisesti hänen kiinteän katseensa, rohkenematta
vieläkään kääntää päätään.

-- Et! lausui mies hiljaa, aikoen nousta lähteäkseen.

Silloin tuli tytölle hätä. Kuumeisesti hän tempasi häntä kädestä ja
kuiskasi väräjävällä äänellä:

-- Tahtoisin, tahtoisin, tahtoisin! Se on ainoa ja syvin toiveeni, ja
ollutkin siitä lähtien kuin sinut ensi kerran näin, mutta...

-- Mitä _mutta!_ keskeytti Erkki, joka jo oli tuntenut kuin suuren
taakan harteiltaan pudonneen, mutta nyt uuden olevan kasautumassa
sijaan.

Katsoessaan nyt tyttöön huomasi hän tämän käyneen aivan kalpeaksi ja
ontosti tuijottavan ovelle päin. Hänkin vilkasi sinne ja huomasi oven
suussa oudon, matkatamineissaan olevan miehen, joka synkän näköisenä
katseli juuri häntä ja Iroa.

-- Iro ja Erkki! Vuoronne alkaa! Joutukaa taas! kajahti samassa
heidän ympäriltään, ja heidät tempaistiin kisan hyörinään.

Mutta Erkiltä ei tahtonut nyt oikein kisa luistaa. Mitä oli merkinnyt
tytön "mutta"? Mitä hänen äänettömyytensä ja vihdoin säikähdyksensä,
huomattuaan oven suuhun ilmestyneen miehen? Ne ajatukset pyörivät
kiivaasti hänen päässään ja olivat aluksi saattaa hänet tekemään
tyhmyyksiä, unohtamaan aivan tavallisimpiakin kohtia kisassa, mutta
pian hän sai kuitenkin mielenmalttinsa takaisin ja vei vuoronsa
kunnialla loppuun.

Heti sen päätyttyä hän riensi miesparveen, sytytti piippunsa ja
kysäsi kuin sivumennen vain:

-- Kukahan mahtoi olla tuo uusi tulija? Häntä en muista ennen
nähneeni.

-- Ai, tuo sarkatakkipoikako! Tuo pahasilmäinen! Se on Joron poika
Heinäjärvestä ja kai tullut isänsä kauppa-asioissa Rotosen luokse.
He ovat hyviä ystävyksiä ja vanhoja liikekumppaneita, ukko Rotoni ja
Heinäjärven Joro, vastasi muuan miehistä.

Joutuessaan taas Iron läheisyyteen Erkki puoliksi kuiskaten lausui,
osoittaen samalla Joron poikaa:

-- Sinä kalpenit, kun tuo mies tuli sisään!

Tyttö säpsähti ja pyörsi muitten tyttöjen joukkoon, vastaamatta
mitään.

-- Tässä taitaa nyt olla sipulia siirapissa! tuumi Erkki itsekseen.
-- Sanoihan tyttö kuitenkin _minulle_ tahtovansa tulla! läikähti
kaikesta huolimatta hänen mielessään riemullisesti. Mutta...! Mitä
mahtoi merkitä se "mutta"?...

-- Hehei! Erakkojärven Erkki! Tulepa ottamaan taas paukaus Kieretin
kirkasta helmeä kontionkallosta! huusi Varahvontta Sirkeini, tarttuen
samalla Erkkiä olkapäähän ja kiskoen häntä nurkkaan päin, jonne pöytä
oli siirretty kisaajain tieltä.

Varahvontta kohotti kallomaljan huulilleen, otti aika kulauksen,
ähkäsi ja tarjosi Erkille. Mutta tämä kostutti vain hieman kieltään
ja siirtyi sitten sintshin portaille, polttaakseen rauhassa
piipullisen sekä jatkaakseen omia mietteitään.

Tuskin hän oli siinä kuitenkaan vielä montaakaan sauhua kerinnyt
vetää, kun kuuli vieressään ukko Rotosen ystävällisen äänen.

-- Mitäpä tässä istut, poikasein? Etkö kuule, kuin pirtissä jo
kadrilliin käydään?

-- Kiva oli tshuliluikka juuri! Enpä kadrilliin mieli tällä kertaa
lähteä!

-- No, no! Mikäs poikaan nyt on mennyt? myhähti isäntä, aikoen
samalla lähteä pirttiin.

Mutta silloin kohosi Erkki seisaalleen ja lausui vakavasti:

-- Ukkosein! Käyhän tänne saraille! [= tallin tai navetan ylinen]
Minulla olisi vähän pakisemista kanssasi.

Ukko vavahti ja yritti kaikesta huolimatta jatkaa matkaansa hätäillen:

-- En kerkiä nyt, poikasein! Täytyy muorille jouduttaa sokerit tästä,
jotta saa tshaijut pöytään!

-- Anna tshaijun vuottaa! En sinua montakaan hetkeä viivytä. Minun
täytyy saada heti asiaani selvyys, ja luulen, että sinä sen voit
antaa!

-- Minä? minä? hätäili ukko käyden yhä rauhattomammaksi.

-- Niin juuri! Käyhän vain nyt tänne!

He nousivat saraille. Heti sinne päästyään alkoi Erkki:

-- En ole tottunut pitkiin puheisiin. Käyn siis lyhyesti ja suoraan
asiaan. Sinun tyttösi Iro miellyttää minua rajattomasti. Hän sitoo
nyt ajatuksiani enemmänkin kuin mitä oikeastaan katsoisin sopivaksi
minunlaiselleni miehelle. Tiedän myös, että hän pitää minusta, sen on
hän itse tunnustanut. Mikä silloin on selvempää kuin että minä saan
hänet. Mutta hänen puheestaan sain sen käsityksen, että esteenä on
joku "mutta". Mikä tämä este on, sen saat sinä nyt selvittää.

Ukko jäi äänettömäksi. Siinä seisoi hän pitkän aikaa huojutellen
itseään ja virkkoi viimein alakuloisesti:

-- Tätä hetkeä olen kauan pelännyt. Olen jo hyvän aikaa huomannut
sinun mieltymyksesi tyttöön sekä hänen sinuun. Sanon suoraan,
että suurin iloni olisi antaa hänet sinulle, vaikka en tunnekaan
entisyyttäsi, vielä vähemmän kotiasi ja sen oloja, mutta...

-- Taas sama kirottu "mutta"! murahti Erkki ajatuksissaan.

-- Niin, sanoinhan jo, jatkoi ukko, että sinun haltuusi uskoisin koko
sydämeni halusta tyttäreni tulevaisuuden, mutta olin jo, ennenkuin
sinut tulin tuntemaan, luvannut Iron ystäväni Heinäjärven Joron
pojalle. Tyttö ei ollut vielä kymmentä vuotta täyttänyt, kun jo
teimme sopimukset asiasta tulevan vävyni isän kanssa Kemin [Vienan
Kemiin] markkinoilla. Minä en ole koskaan sanaani syönyt enkä voi
sitä nytkään tehdä, vaikkakin sinun mielesi pahoittaminen koskee
minuun kuin keihäänpisto suoraan sydämeeni. Niin on asiat. Mutta
onhan minulla Iron lisäksi Outi ja Moarie. Ota toinen heistä!

Erkki pudisti päätään ja lausui hetkisen kuluttua:

-- Miehen sana ja miehen kunnia ovat yhtä! Kunnioitan sinua
järkähtämättömyydestäsi, vaikka haluaisinkin nyt Iroa ajatellessani
repiä kappaleiksi sinut sanoinesi, Jorot poikineen ja koko maailman!
Mutta mies olen myös minä! En koeta taivuttaa sinua pyörtämään pyhiä
sanojasi. Siitä saat olla varma!

Pimeälle saraille tuli pitkä, painostava äänettömyys. Vihdoin katkasi
sen Erkki:

-- No! Peijaiset saavat tällä kertaa minun puolestani olla lopussa.
Jatkakoot muut! Minä ajan Erakkojärvelle.

-- Elähän poikaseni! Elä nyt moisia pakise! Käyhän kisaan! Vastahan
peijaiset on alussa.

-- Minä olen myös mies pysymään sanoissani. Lähden heti. Antakaa
kontion talja ukko Ossippaiselle!

-- Kuulehan kuitenkin! Ethän nyt ole suuttunut minuun? Ymmärräthän!
Minä en voi!

-- Ymmärrän. Ja pidän sinua samana kunnon miehenä kuin ennenkin.

Sen sanottuaan Erkki astui pirttiin ja ehti parhaiksi juuri näkemään,
kun Joron poika oli pyytämässä Iroa kisaan. Iro pyörähti ja riensi
auttamaan äitiään, tämän hommatessa tsaijukompeitten kanssa.
Poika kirosi, sieppasi kädestä viereistä tyttöä ja riensi kisaan,
muljauttaen samalla ilkeästi ovensuuhun ilmestyneeseen Erakko järven
Erkkiin.

Erkki virkkoi pari sanaa Paavolle, joka parhaillaan etsiskeli
sopivata neitoa käydäkseen kisaan hänkin. Kuultuaan Erkin äänessä nyt
oudon soinnin hän jäi katsomaan veljeään pitkään ja oli vähällä vetää
suunsa hymyyn, mutta huomattuaan veljensä kasvot kalmankalpeiksi ja
arvattuaan jotakin odottamatonta tapahtuneen hän virkkoi:

-- Samapa se! Lähdetään vain... Vaikka ikävä onkin näin hyviä pitoja
alkuunsa jättää.

Veljekset astuivat nyt hyvästelemään isäntäväkeä.

Hämmästyneenä kysyi emäntä:

-- Nyt jo? Miten nyt jo?

-- Hanget kestävät yöllä niin hyvin, hyrähti Erkki. -- Ja pitäähän
tästä joutua kotiinkin vähitellen.

Iroa kätellessään hän katsoi tyttöä kauan silmiin. Tyttö kesti
katseen. Omituisesti loistivat kaunottaren mustat silmät punaisen
otsipaikan alta.

-- Et siis pelkäisi erämaita? kuiskasi Erkki.

-- En sinun kanssasi! vastasi tyttö hiljaa.

Vasta alkanut kisa keskeytyi. Pää pystyssä ja komearyhtisinä
astelivat nyt veljekset pirtin poikki, otettuaan isännän tarjoamasta
kontionkallosta vielä lähtöryypyt. Nyt ei Erkkikään ainoastaan
kastanut kieltään, vaan ottipa oikein kurjenkaulan mitallisen.

Pihalla näkivät he miesten jo valjastavan heidän ajokkaitaan.

-- Kuulehan, Seppäsen Iivana! huusi vielä Erkki ennen lähtöään.
-- Sinähän tiedät riistalavamme Pistonselällä, Tsikkavuorella,
Ironsyrjällä ja Vartiokankaalla. Kerää niistä taljat tänne ukko
Rotosen huostaan, jollei meitä parin viikon päästä kuulu takaisin!

Sitten veljekset hyppäsivät keveihin pororekiinsä.

-- Minnehän niillä nyt niin äkkilähtö tuli? kuiskaili saattoväki
pihalla keskenään.

-- Mikäpäs sitä tietää! Niillä miehillähän on aina omat tapansa.

Lähtiessään pihasta ja rahvaan huudellessa jäähyväisiään sivuuttivat
he aitan portailla istuvan vanhan Vassiilein, joka siinä, hyvässä
nousussa, tyytyväisenä veti kuuluvalla äänellään:

    "Anna ainaki Jumala,
    toisteki totinen Luoja,
    soivaksi Tapion torven,
    metsän pillin piukovaksi
    näillä pienillä pihoilla,
    kapehilla kartanoilla!"

-- Enpä tiedä, mahtaneeko enää tänä keväänä "piukoa" näillä pienillä
pihoilla, kapehilla kartanoilla, mutta sitä enemmän se nyt "piukoo"
Erakkojärven avaroilla salomailla! huudahti Erkki, heläyttäen
reipasta laukkaa rinnettä alas.



XIV.


Koittipa nyt kevättalvi, jommoista Erakkojärven korvet vielä ennen
eivät olleet kokeneet. Kuului sieltä suksen suihke, pyssyn pauke,
joka mäeltä, joka notkosta, ja jokaista nevaa halkoi tuore latu.
Kaikki kontiot koloistaan etsittiin, sudet suurilta soilta, ilvekset
ikikätköistään. Jos oli aikaisemminkin siellä räiske rämeillä käynyt,
korvessa miesten kohina, niin näin lakkaamaton ei kuitenkaan vielä
koskaan ennen.

Erakkojärven Erkki näytti nyt saaneen aivan uupumattoman
eränkäyntihimon, jonka syyn Paavo kyllä tiesi, mutta jota Ilves-Matti
hiukan kummeksui.

-- Mikä ihme sen pojan on riivannut? Ei pysy kotona enää
koskaan, tuumi hän Paavolle monasti heidän kahdessa kotiin päin
hiihdellessään, Erkin jäädessä vielä erämailleen pyyntiä jatkamaan.

Kontionpeijaisetkin heidän täytyi kahden kesken viettää. Eipä saatu
Erkkiä mihinkään tulemaan metsiensä helmoista.

Tämä alkoi Ilves-Mattia jo suututtaa. Kuka voisi sanoa _hänestä_,
ettei hän, Ilves-Matti, olisi uutterin ja kovin metsänkävijä
maailmassa? Mutta tuommoinen hurjimus, kuin tuo Erkki, ei ole
enää mikään metsänkävijä. Se on jo hullu! Ei pidä edes peijaisia
pyhänä! murisi hän kerrankin Paavolle, kun he kahden nauttivat taas
peijaisateriaa, Erkin samana aamuna kaataman kontion kunniaksi.

Kaataja itse oli jo sitä ennen, otettuaan vain lisäeväitä
vetoahkioonsa, rientänyt takaisin saloilleen, joilta vast'ikään
tuskin oli kotiin päässyt kontionnahkoineen.

Paavo käsitti varsin hyvin, miksi Erkki juuri kontionpeijaisia nyt
erikoisesti vieroi, mutta ei virkkanut mitään selitykseksi ukon
mutinaan.

-- Antaa hänen nyt saloja kierrellä! Ei se poika niistä koskaan
kuitenkaan tarpeekseen saa! myhähti hän, jatkaen ateriaansa.

-- Kyllä sille pojalle on jotakin mahtanut Vienan puolella tapahtua,
mikä nyt hiuksissa huimaa ja humisee, tuumi kotvasen kuluttua
taas Ilves-Matti. -- Eihän vain lie jalka puuttunut kassapäitten
ketunrautoihin? livautti hän lopuksi, heittäen samalla viileän
viinaryypyn karkean karhunlihapalasen paineeksi.

-- Mikäpä sen Erkin hommista tiennee! tokasi Paavo, antaen
samanlaisen kyydin omalle karhunlihapalaselleen.

       *       *       *       *       *

Vasta kun kelirikko teki metsissä liikkumisen mahdottomaksi, palasi
Erkki Erakkojärvelle. Ilves-Matti ja Paavo eivät olleet häntä pariin
viikkoon nähneetkään.

Reippaalla mielellä hän näytti olevan, mutta siitä huolimatta luuli
Ilves-Matti huomaavansa miehessä jotakin uutta ja erikoista, mitä
ennen ei ollut havainnut. Kaiken, mihin ryhtyikin, teki hän nyt niin
tavattomalla ponnella ja ripeydellä, että ihmetellä täytyi. Ja jos
työt rupesivat loppumaan, näytti hän siitä suuresti kärsivän.

Niinpä hän eräänäkin aamuna, kun ei tiennyt mihin oikein ryhtyisi --
talo oli kunnossa, samoin kalanpyydykset, eikä perunapellontilkku
ollut vielä roudasta sulanut, -- sanoi toisille:

-- Mitähän tuumitte, jos tehtäisiin uusi pirtti tähän vanhan
jatkoksi? Ei kai se oloa pilaisi?

-- Eihän lisätila pahaa tekisi, mutta tokkohan tässä nyt sentään niin
suuriin puuhiin ruvetaan. Hyvinhän sovitaan tähänkin, virkkoi Paavo.

-- Niin, hyvinhän tähän sovitaan, yhtyi Ilves-Mattikin puheeseen.

-- Sovitaan, sovitaan! Mutta eiköhän se uusi pirttikin olisi
hyvä olemassa? Eihän sitä tiedä, eikö tämäkin joskus maailmassa
saattane käydä ahtaaksi. Miksi kuluttaisimme aikaa hukkaan? Nyt, kun
mitään muuta tiettävää työtä ei ole eikä ainakaan pariin viikkoon
vielä kunnolleen kalastamaankaan päästä tästä, olisi mielestäni
pirttirakennuksen aloittamiseen varsin sovelias aika.

Muutaman päivän harkittuaan asiata hyväksyivätkin miehet Erkin
ehdotuksen, ja nyt alkoi Erakkojärven rannalla ankara kirveitten
kalske.

Kevätkalastuksen alkaminen kylläkin hiukan hidastutti työtä, mutta
kun Erkki usein yökaudetkin huhki rakennuksellaan, valmistui pirtti
jo kesäkuun puolivälissä, joutuen juhannukseksi asuttavaan kuntoon.

Kunnon savupirtti siitäkin tehtiin, ja kaikin puolin karjalaiseen
malliin, runsaine pienine ikkunoineen, sillanaluskarsinoineen,
runtukoineen, ovenpäällisine makuulavoineen j.n.e.

Asumaan ei siihen kuitenkaan siirrytty. Ei edes Erkkikään
sinne muuttanut, vaikka hän sen aikaansaamista niin innolla
oli puuhannutkin. Kaikki tuntuivat paremmin viihtyvän vanhassa
savuttuneessa pirtissä, joka heitä jo oli suojannut niin monelta
pakkaselta, pyryltä ja sateelta, jossa he niin lukemattomia rattoisia
hetkiä olivat takan loimutessa viettäneet, ja jossa jokainen
seinähirsi tuntui hehkuvan vanhaa erämaan henkeä kiiltomustasta
pinnastaan.

       *       *       *       *       *

Kesäkalastus oli parhaimmassa käynnissään. Ilves-Matilla ja Paavolla
oli täysi työ peratessaan ja suolatessaan, mitä Erkki pari kolme
kertaa päivässä toi kokemistaan pyydyksistä.

Heillä oli nyt jo oikea venekin järvellään, tuotu talvikelillä
Käpälistä. Sillä Erkki nyt meloskeli päivät päästään pitkin
Erakkojärveä, katiskalta katiskalle ja verkolta verkolle.

-- Mitä ihmettä se siellä kaiket päivät puljailee! virkkoi
Ilves-Matti monasti Paavolle. -- Eihän pyydysten kokeminen vie kuin
korkeintaan pari kolme tuntia päivässä, mutta siellä se poika vain
soutelee aamusta iltaan.

-- Antaa sen vain olla omassa rauhassaan, kun niin kerran näkyy
haluavan!

-- Niinpä tietenkin! Olkoon vain omassa rauhassaan! Täällä salollahan
jokaisen pitää saada olla miten itse haluaa. Eihän täällä ole pappia
eikä nimismiestä mihinkään pakottelemassa. Mutta ikävältä minusta
vain tuntuu, kun se poika aina on poissa. Olisihan sen kanssa niin
lysti edes joskus taas puhella porista tuossa nurmikolla auringon
paahteessa.

Kerran päätti Ilves-Matti pistäytyä salaa rantalepikosta
kurkistamassa, mitä se kalamies siellä oikein hommailee. Kierrettyään
pihan edustalla läikkyvän pikku lammin ja asteltuaan kannaksen poikki
varsinaisen Erakkojärven rantapensaikkoon hän juuri joutui näkemään
edessään ruohikon reunassa Erkin, joka piippuaan tupruutellen
verkalleen meloi pitkin tyyntä järvenpintaa, silminnähtävästi tällä
kertaa ilman mitään puuhaa ja päämäärää.

Hän oli jo hiipimässä pois, kun yht'äkkiä kuuli sieltä venemiehen
itsekseen sanovan:

-- Jos muuta keinoa en keksi, ryöstän tytön!

-- Siinäpä se! myhähti Ilves-Matti. -- Arvasinhan minä, että naisten
permeen se on joutunut poika! Mutta mikähän siinä oikein kangertaa?
Luulisihan tuommoisen miehen saavan minkä tytön tahansa!

Vieri kesä, kallistui vähitellen syksyksi, ja niin alkoi suuri
syysmetsästys. Ilves-Matin iloksi rupesi Erkkikin muuttumaan
entiselleen. Leikkiä laskien hän taas kirmasi metsissä toisten kera
ja nuotiotulilla viritteli laulujaan kuten ennenkin. Ilves-Matti
luuli pojan jo unohtaneen koko tyttöhommat, mutta Paavo, joka tunsi
veljensä paremmin, huomasi selvästi, että pitkistä pohtimisista nyt
oli tullut joku päätös. Mikä tämä päätös oli, sitä hän ei halunnut
ruveta utelemaan, kun toisella ei tuntunut olevan halua siitä kertoa.

Hauskasti ja hyvin sujui metsästys muuten, mutta poikain suruksi
alkoi heidän rakas, monessa tulessa koeteltu Lukkinsa näyttää
vanhuuden oireita.

Olihan heillä kyllä nyt mukanaan jo metsätyöhön oppimassa Lukin
ja Liekon pentu Kiro, josta näyttikin kehittyvän moitteeton peni,
mutta Lukin menettäminen tuntui heistä kuitenkin raskaalta iskulta
ajatella. Olihan se syntymästään saakka ollut heidän mukanaan melkein
joka päivä, viimeisten kymmenen vuoden hyvissä ja pahoissa säissä.
Nyt sillä oli selvästi viimeinen syysjahtinsa käsissä.

Muutamanakin iltana, kun se nilkuttaen ja verissä jaloin kulki
miesten perässä, toisten koirien vielä tehdessä innolla työtään, oli
sitä oikein sääli katsella. Ei siinä enää ollut paljoakaan jäljellä
entisestä urheasta, väsymättömästä Lukista.

-- Hohhoh! Kyllä sille jo pitäisi antaa armo tuliluikusta! sanoi
surkutellen Ilves-Matti.

-- Ei! Sitä ei tehdä! Se on mielestäni kuin veljentappo, virkkoi
Erkki.

-- Niin! Annetaan sen olla lopun ikäänsä vaikka kartanokoirana, ja
jos sitten nähdään kuolemalla-armahtaminen välttämättömäksi, niin
tehdään se, mutta vasta viime tingassa, lisäsi Paavo.

-- Kumma, miten sydänjuuriaan myöten voi koiraan kiintyä! lausui
Erkki hetkisen kuluttua. Johon Ilves-Matti heti jatkoi:

-- Ei ole kumma, veliseni! Huonokin koira on metsäeläjälle parempi
toveri kuin keskinkertainen ihminen, saati sitten jos koira on koko
sukunsa parhaita niinkuin Lukki.

Pari päivää pysytteli Lukki nyt miesten kantapäillä, mutta jo
kolmantena, iltapuoleen, sekin juosta ripsutti metsään.

Saapui ilta, toiset koirat tulivat nuotiolle, mutta Lukkia ei
kuulunut. Alettiin viheltää, hoilata ja huutaa, mutta Lukista ei
näkynyt merkkiäkään.

-- No, se on kai jäänyt jonnekin lepäilemään, kipeitä jalkojaan
nuoleksimaan ja saapuu kyllä yöllä, lohduttelivat veljekset toisiaan.

Aamu valkeni, mutta koira ei ollut vieläkään saapunut leiripaikkaan.

Aamutshaijuja juotaessa virkkoi Ilves-Matti:

-- Lukki ei ole saapunut eikä saavukaan enää. Se on tehnyt sen minun
aikomani tempun, tuntiessaan kuoleman tulevan, ja hakenut viimeisen
leposijansa pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisasta majasta.

Veljekset eivät virkkaneet mitään. He arvasivat ukon otaksuman
oikeaksi. Hatuttomin päin he ottivat monivuotisen kumppaninsa
kuolinryypyn hiljaisessa erämaassa.

Sydäntä viilsi verrattoman toverin ja ystävän kadottaminen, eikä
lähipäivien metsästyksestä tahtonut tulla mitään.

Pian alkoikin jo syksyn pitkä sadeaika. Metsästys lopetettiin ja
palattiin Erakkojärven lämpimään kotipirttiin odottelemaan talven
tuloa.



XV.


Läheni joulu. Järvet olivat jo jäässä, lunta satoi satamistaan.
Pohjolan lakeudet, tunturit ja vaarat vaipuivat valkeaan
hiljaisuuteensa.

Silloin virkkoi muutamana aamuna Paavo:

-- Eiköhän jo ole aika lähteä Käpäliin joulutarpeita hankkimaan?
Samalla voimme noutaa porommekin kotiin. Alkavathan nekin kohta
tarpeen olla.

-- Lähdetäänpä vain! Hauska olisi minunkin kerran siinä kylässä käydä
teidän ukko Rotostanne katsomassa, virkkoi Ilves-Matti.

Erkki ei puhunut mitään. Mutta kun hänkään ei vastaan tuntunut
olevan, suoriuttiin vielä samana aamuna suksille, ja ennen
puoltapäivää saavuttiin Käpäliin.

Hyvillään oli ukko Rotoni nähdessään taas kaivatut veljekset astuvan
pirttiinsä, ja Iro ei tiennyt miten olisi liehunut ja hyörinyt,
osoittaakseen kuinka tervetulleita vieraat olivat.

Ilves-Mattikin siinä pian kotiutui. Ukko Rotoni muisti parikymmentä
vuotta sitten kerran tavanneensa hänet ennenkin. Se oli ollut
Paanajärvellä, sinä suurena lumitalvena, heidän pitäessään
säätä viikon päivät Mäntyniemen pirtissä. Muistipa tapauksen
Ilves-Mattikin, ja niin he olivat heti kuin vanhat tuttavat ainakin.
Heidän siinä menneitä päiviä muistellessaan emäntä, Paavo ja talon
nuorimmat tyttäret istuivat iloisesti puhellen gornitsassa [gornitsa
= pirtin viereinen kamari karjalaistalossa], kun taas Erkki oli
kohoutunut runtukan reunustalle, siitä jutellen hiljaa Iron kanssa,
joka uunin äärellä pyörieli keitinpiirasten paistohommissa.

-- No sinä et ole vielä Joron pojalle mennytkään!

-- En. Miehelään lähteä ei ole jotta hypätä kuin jänis haavalta!
vastasi Iro, silmien puhuessa selvää kieltä tästä lähtemisestä.

-- No, milloin olet aikonut mennä?

Tyttö ei kerinnyt vielä vastaamaan, kun pihalta kuuluva kellojen
kilke lennätti kaikki tuvassa-olijat akkunoihin.

-- Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin saapuu? urahti ukko Rotoni.

-- Niinhän on, kuin olisi sulhoja tulossa! huudahtivat Outi ja
Moarie, talon nuorimmat tyttäret.

Isäntä asteli portaille vieraita tai vierasta vastaan ja saapui pian
pirttiin takaisin, mukanaan Heinäjärven Joron poika. -- Tytöt olivat
siis olleet oikeassa.

Vieras kätteli talonväkeä ja tervehti kylmästi myös Erakkojärven
miehiä.

Iro hääräili kalpeana ja äänettömänä teepöytänsä äärellä.

-- No mikäs sinut näin vielä joulujen alla ajoi tälle pitkälle
taipaleelle? kysyi emäntä.

-- Tulin tiedustelemaan, joko morsiani on valmis lähtemään...

-- No mikäs sinulle nyt niin kiire on tullut? katkaisi isäntä.

-- Maammo tahtoo miniätä, taatto tyttöä talohon!

-- Eipä kai nyt sentään enää ennen joulua?

-- Ensi pyhänä aikoivat tänne saapua häihin, jotta jouluksi saisin
nuorikon kotihini. Mutta en halua tässä kaikkien kuullen ryhtyä
asioitani selvittelemään. Käykääpä isäntä gornitsaan, pakisemme
siellä tarkemmin. Ja sinä myös, Iroseni.

Samassa hän sieppasi tyttöä ranteesta, muljautti ilkeästi
Erakkojärven Erkkiin ja katosi gornitsaan, työnnettyään tytön sinne
edellään. Isäntä asteli verkkaan perästä ja veti oven kiinni.

Hetkisen kuluttua avautui ovi. Iro hypähti pirttiin, kiertyi äitinsä
kaulaan ja nyyhkytti:

-- Ei vielä! En voi lähteä vielä! Jos nyt pakotat, maammoseni,

    juoksen Joukolan jokehen,
    sisareksi Siikasille,
    veikoksi ve'en kaloille!

Gornitsasta kuului, pirttiin kiivasta puhetta. Hetkisen kuluttua se
taukosi. Pirttiin astui Joron poika ja hänen jäljessään isäntä, joka
samalla virkkoi:

-- Olen hänet sinulle luvannut ja sanassani pysyn. Mutta en voi
pakottaa tyttöäni lähtemään näin äkkiä ja ilman valmistuksia, kun hän
itse sitä ei halua.

-- Kiitos, taatto! huudahti Iro katsoen kiitollisin silmin isäänsä.

-- Kesään jääköön! lopetti isäntä.

Joron pojan sisässä kiehui. Uhkaavan näköisenä hän katseli talon
väkeä, kääntyen lopuksi Erakkojärven Erkkiin.

-- Tämä on sinun työtäsi, rosvo! hän karjasi.

Samassa kimmahti pystyyn Ilves-Matti, ja pian olisi Heinäjärven Joron
poika kepertynyt hänen jykevän nyrkkinsä alle, ellei Erkki olisi
saanut kiinni kiivastuneen erätoverinsa kädestä.

-- Sinulla ei ole oikeutta häväistä minun vierastani, minun
pirtissäni! lausui silloin isäntä ankarasti.

-- Mies, vastaa sanoistasi! kivahti puolestaan Erkki, kiukusta
väräjävällä äänellä. -- Ketä olen rosvonnut?

-- Ketä tahansa, kirottu sissi! Irtolainen! ilkkui Joron poika
viskautuen samassa ovesta ulos ja rekeensä.

Ilves-Matti ja Erkki yrittivät syöksähtää perästä, mutta samassa
tarttui Paavo heitä molempia voimakkain ottein ranteesta kiinni,
peläten veljensä ja metsäveikkonsa nyt helposti saavan vaikkapa
murhan tunnolleen.

-- Seis! Antakaa raukan mennä! Pelkuri ei ole edes höyhentämisen
arvoinen.

Erkki pysähtyi, seisoi hyvän aikaa käsi ovenrivassa ja vaipui viimein
kiihtymyksestä kalpeana penkille istumaan, mutta Ilves-Matti ei
niin vähällä aikonut antaa perään. Hän rimpuili yhä, ja vasta kun
Paavo kellojen helinästä kuuli suuttuneen sulhasen joutuneen kylän
ulkopuolelle, hellitti hän otteensa ukon ranteesta.

Ukko vilkasi vihaisesti Paavoa silmiin ja läksi murjottaen nurkkaansa.



XVI.


Seuraavana päivänä saivat Erakkojärven miehet jouluostoksensa kokoon
ja asiansa kylässä toimitetuiksi. Ukko Rotoni heitti suopungilla
poroaidastaan veljesten kolme parhainta nimikkoajokasta, jotka yhä
vieläkin kulkivat Rotosen poromerkillä ja olivat hänen hoidossaan.
Nämä uhkeat haarasarvihärät valjastettiin nyt kolmen pulkan eteen,
ja erakkojärveläiset olivat jo pirtissä hyvästelemässä väkeä, kun
samassa sisään astui neljä Suurjärven miestä kummine uutisineen,
joita lähtijätkin pysähtyivät kuuntelemaan.

Suurjärvessä, Valasjoella, Vaarakylässä, Kiisjoella ja kaikkialla
niiden ympäristöissä oli kansa suuren kauhun vallassa. Siellä oli
nimittäin liikkunut pahojaan tekemässä kaksi pelättyä rosvoa, joiden
pari kuukautta sitten tiedettiin karanneen Arkangelin vankilasta, ja
joita ruununmiehet olivat kaikkialta etsineet, vaikkakin turhaan.

Nyt olivat nämä rosvot m.m. murhanneet postinkantajan Suurjärven
lähistöllä ja ryöstäneet hänet, sen lisäksi olivat ne Suurjärvestä
Juakoin talosta varastaneet lehmän navetasta, kiskoneet sen metsään,
teurastaneet ja palasen paistettuaan jättäneet loput hangelle,
omistajaa odottamaan. Vaarakylässä ne olivat murtautuneet kirkkoon,
vieden hopeat ja viinit, Kiisjoella Arhippaisen pirtistä varastaneet
kellon ja kaikenlaista muuta pikku tavaraa, isäntäväen heitä
kestitessä ja syötellessä kuin hyviä vieraita ainakin, j.n.e.

Niin kertoivat Suurjärven miehet sekä lopuksi vielä ilmoittivat, että
nämä rosvot nyt olivat lähteneet heidän kylästään Käpäliin päin ja
että ne oli jo nähtykin tiellä aivan kylän lähistöllä.

Silloin joutuivat käpäliläiset vuorostaan kauhun valtaan, ja he
pyytämällä pyysivät, rukoilemalla rukoilivat, etteivät Erakkojärven
miehet, joiden pelottomuuteen ja neuvokkuuteen he täysin luottivat,
lähtisi kylästä, ennenkuin saataisiin varmuus rosvojen poistumisesta
toisille seuduille, tai mikä vielä parempi, saataisiin heidät kiinni.
Vartavasten rosvonajoon olivat Suurjärven miehet lähteneet, ja he
myös puolestaan pyysivät erakkojärveläisiä, joiden maineen hyvin
tunsivat, jäämään avukseen.

Miehet jäivätkin, ja varsinkin Erkki erittäin mielellään, sillä
nythän hänelle tarjoutui oikein monipäiväinen tilaisuus Iron kanssa
jutteluun, jota niin harvoin oli ollut. Hyvillään oli Käpälin väki,
erikoisesti Rotoset ja ennen kaikkia Iro. Hän aivan säteili iloa,
nähdessään miesten pyörtävän takaisin pirttiin.

Nyt asetettiin kaikille kylään johtaville teille vartijoita. Viisi
yötä ja viisi päivää oltiin lakkaamatta vahdissa, mutta rosvoista ei
näkynyt jälkeäkään.

Kylä rupesi rauhoittumaan, ja Erakkojärven miehet päättivät lähteä
kotiinsa. Näytti kyllä nousevan pyry, mutta se ei heitä peloittanut,
tunsivathan he tien puu puulta, sadat kerrat kuljettuaan.

He laskeutuivat pulkkiinsa ja heläyttivät iloisesti matkaan,
mutta tuskin he vielä olivat päässeet jäälle, kun kuului pyssyn
laukaus läheisen venetalaan nurkalta, ja sieltä pöllähti savupilvi
hämärtyvään iltaan. Samassa huomasivat Paavo ja Ilves-Matti edellään
ajavan Erkin pulkkineen kaatuvan.

Paavo arvasi luodin osuneen Erkkiin ja riensi veljeänsä katsomaan,
mutta Ilves-Matti viiletti kuin hirvi hankea pitkin sala-ampujaa
kohti.

Saapuessaan talaan luokse hän näki kahden miehen parhaillaan olevan
hypähtämässä suksille. Toisen kasvojen piirteetkin hän selvään
erotti. Olisipa hänellä nyt ollut ase kädessään, niin varmaan
molemmat niistä olisivat hangelle kepertyneet. Nyt hän sen sijaan
koetti nyrkkeineen päästä heihin käsiksi. Toinen miehistä oli jo
pakoon hiihtämässä, mutta toisen suksenperille kerkisi Ilves-Matti
hyppäämään, saaden kuitenkin samassa semmoisen iskun pyssyntukista,
että tupertui polvilleen.

Kylässä tapauksen nähnyt väki riensi nyt avuksi, mutta sillävälin
ehtivät sala-ampujat metsänlaitaan, kadoten sinne, ja turhaa olisi
ollut pyryssä ja pimenevässä illassa koettaa heitä enää tavoittaa.
Muutamia laukauksia heidän peräänsä kumminkin ammuttiin, mutta tuskin
ne lienevät kohti käyneet, pitkän välimatkan ja hämärän vuoksi.

Kaikki riensivät nyt katsomaan, miten Erkille oli käynyt, mutta
ennenkuin he vielä ehtivät luokse, näkivät he Erkin reippaasti
kääntävän pulkan kohalleen, pyörtävän ympäri ja lähtevän ajamaan
heitä vastaan.

-- Hei, miten kävi? Ampuivatko sinua? -- Niinhän tekivät! Olkapäähän
taisi raapaista vain! vastasi Erkki.

Tultiin Rotosen pirttiin takaisin. Erkki astui edellä olkapää
veressä, veljensä ja Ilves-Matti sekä joukko kyläläisiä perässä.

Haavasta vuoti verta armottomasti. Varahvontta Sirkeini tunkihe
asiantuntijana sitä tutkimaan.

-- Luunvikaa ei ole tullut, Jumalan kiitos! Luoti on mennyt olkapään
vierestä hauislihaksen liepeitse ja sattunut käsivarren suureen
verisuoneen. Tästä ei tavallisella raudanluvulla selvitäkään!
vakuutti hän kotvasen kuluttua.

Luettuaan kuitenkin varalta ensin raudanluvun, sen kaikille tutun,
hän riensi kiireesti kotiinsa noutamaan sieltä tarpeellisia yrttejä
ja voiteita.

Veren vuoto oli aivan tavaton. Ukko Rotoni ja Iro koettivat parhaansa
mukaan sitä tuketa tilapäisesti, kunnes ukko Varahvontta joutuisi
takaisin. Huolestunut ilme oli kaikkien kasvoilla, eniten Iron.
Ilves-Matti vain oli hymyssä suin, ja virittäen piippuaan hän lausui
verkkaan:

-- Elkää hätäilkö! Kyllä se poika sen kestää!

Samassa saapui Varahvontta. Hän painoi haavaan kirpeitä yrttejä,
siveli salavoiteitaan päälle, veti tiukasti puhtaat liinaset
käsivarren ja olkapään ympäri sekä lausui vakavasti, tuon tuostakin
ponnekkaasti puhkuillen:

    "Jos et sie sitä totelle,
    viel' mie keksin uuvet keinot,
    arvelen yhen asian.

    Tappo isän, tappo äitin,
    tappo Jiesuksen Kristuksen.
    Seiso veri niinkuin seinä,
    niinkuin miekka meressä,
    impi koskessa isossa!
    Tyyvy, täyvy Tyrjänkoski,
    jos et tyyvy, niin tyrise!
    Kuiva moa! Kuiva taivas!
    Kuiva sie kuivemmaks' sitäki vielä!
    Ota syli silkkiniittä,
    ompele haava allakuulumattomaks,
    päällätuntumattomaks,
    keskell' on kivuttomaksi
    Vanha akka rautahammas,
    survo rautasuurimoita,
    tules töitäs tunteman,
    pahojas parentamah,
    hyväksi kohentaman,
    työnnäs helvetin tulehe,
    pahan vallan valkiah!"

Illan kuluessa huomattiinkin verenvuodon heikkenevän ja vihdoin
lakkaavan. Raukeaksi se kuitenkin oli miehen vienyt. Pian hän
painuikin uneen, Iron vielä pitkän aikaa istuessa lähistöllä, siltä
varalta että haavoittunut sattuisi jotakin tarvitsemaan.

Kylän väki oli jo poistunut, ja jäljellä talonväen lisäksi olivat
vain Paavo ja Ilves-Matti sekä kaksi Suurjärven miehistä. Jotta
eivät puheellaan häiritsisi haavoittunutta, siirtyivät he gornitsaan
iltatshaijua juomaan.

Ilves-Matti alkoi kuvailla, millaisia ampujat olivat olleet näöltään.
Pitkälle hän ei vielä päässyt, kun Suurjärven miehet yhteen ääneen
sanoivat:

-- Siinähän ne rosvot nyt olivat!

-- Ne rosvot! kertasivat toiset.

-- Se on varma! Juuri samoja tuntomerkkejä ovat maininneet
kiisjokelaiset, jotka heitä parhaimmin ovat saaneet nähdä.

-- Ne rosvot! murahti Ilves-Matti. -- Olipa kirottu paikka, ettei
minulle sattunut pyssyä käteeni.

-- Mutta mikä syy heillä oli ampua teitä? tuumi ukko Rotoni. -- Ei
kai niillä ryöstöaikeitakaan voinut olla, ihan kylän rannassa, ja
kaiken kansan nähden?

Kummaa se oli kaikista. Ei siihen kukaan heistä saattanut selitystä
keksiä.

-- Ihankohan vain ilkeyksissään? arveli toinen Suurjärven miehistä.

-- No ei sitäkään saattaisi uskoa! Eihän hullukaan ilman aikojaan
vaan semmoiseen satimenpaikkaan antaudu kuin nämä rosvot äsken. Joku
tarkoitus niillä mahtoi olla, mutta mikä? päätteli Ilves-Matti.

Selvittämättä se kysymys vain jäi.

       *       *       *       *       *

Yö läheni. Kaikki painuivat levolle. Mutta yhä istui Iro valveilla
haavoittuneen luona, kirjaillen punalangalla liinaista käsipaikkaa,
takkavalkean loimottavassa valossa. Usein pysähtyi hän kuitenkin
työssään, jääden pitkäksi aikaa katsomaan nukkuvan uroon komeita,
miehekkäitä piirteitä.



XVII.


Tuskin oli aamu valjennut, kun kylän nuoret miehet jo kokoontuivat
lähteäkseen rosvojen ajoon. Heihin liittyivät Suurjärven miehet sekä
Ilves-Matti ja Paavo. Monta vuorokautta hiihdeltiin metsiä ristiin
rastiin, mutta rosvoista ei löydetty jälkeäkään.

Pienissä joukoin ja väsyneinä palasivat miehet vähitellen kylään,
tyhjin toimin. Viimeisinä saapuivat Ilves-Matti ja Paavo, hekin yhtä
huonolla onnella, vaikkakin vuorokautta myöhemmin kuin muut.

Sillävälin oli Erkki jo niin virkistynyt, että saatettiin ruveta
ajattelemaan Erakkojärvelle palaamista. Kun Paavo ja Ilves-Matti
olivat saaneet yhden yön levätä rauhassa monipäiväisen hiihtämisen
jälkeen, lähtivätkin erakkojärveläiset heti seuraavana aamuna
kotimatkalle.

Iroa hyvästellessään pirtin ovella kuiskasi Erkki:

-- En ikinä unohda näitä päiviä ja sinun hyvyyttäsi! Nyt olen myös
nähnyt avoimeen sydämeesi ja voin olla tyyni.

Tyttö nyökkäsi lennähtäen punaiseksi.

-- Jos muusta ei apua lähde, tulethan minulle vaikka...

-- Tulen! kuiskasi tyttö keskeyttäen. -- Riennä, riennä, Erkki!
Toiset jo ovat lähtemässä; vilkuilevat akkunoihin sinua odotellen!

       *       *       *       *       *

-- Terveheks jääkää! Terveinä eläkää! huusivat erakkojärveläiset
istuutuen pulkkiinsa, porojen jo riipaistessa matkaan, ja he kuulivat
vielä käpäliläisten ystävälliset hyvästelyhuudot:

-- Terveinä menkää! Toitshi tulkaa! Terveinä eläkää!

       *       *       *       *       *

Erkin lähdettyä tunsi Iro suuren tyhjyyden sekä omassa sisimmässään
että myös ympäristössään. Onnelliset päivät olivat ohi. Erkin
läheisyydessä hän ei ollut muistanutkaan uhkaavaa tulevaisuuttaan,
mutta nyt hänen poistuttuaan rupesi kaikki tuntumaan taas niin
mustalta, epävarmalta ja turvattomalta.

Navetassa, lypsäessänsä, hän nyt hiljaa hyräili, kyynelten kieriessä
poskipäille:

    "Vieres kyynel, viere toinen,
    vierkööt vetrehet veteni,
    hienon helman helmustoille,
    ripeille rinnoilleni!
    Vieres kyynel, viere toinen,
    silkkisille vyöni päille,
    silkkisille sukkasille,
    vielä siitäki alemma,
    hienon helman helmysille,
    kaunehille kantapäille,
    kultakengän kantasille!
    Vieres kyynel, viere toinen,
    vielä siitäki alemma,
    alasihin maaemihin,
    viere maahan maan hyviksi. --
    Jopa kolme jokea juoksoo
    Yhen immen kyynelistä,
    jo kolme koivua kasvaa
    joka joen partahilla,
    yhen immen kyynelistä,
    jo kolme käkeä kukkuu,
    joka koivun latvasessa,
    yhen immen kyynelistä."

-- Niinhän se Ainokin ennen lauleli! Jokohan nyt minullekin on
hänen kohtalonsa koittamassa? tuumi tyttö hiljaa itsekseen ja tunsi
ruumiinsa vapisevan oudosti.

Hänen rinnassaan värähteli niin kummasti. Toisin hetkin tuntui
selittämätön ihanan kaihon tunne, toisin hetkin taas pelon ja
katkeran epätoivon.

Eihän nyt tiedä, mitä kaikkea vielä talven ja kevään kuluessa voi
sattua, ja joutuisiko Erkki saloiltaan edes avuksi, jos yllätyksiä
tulisi.

Toisten seura häntä nyt alkoi vaivata, kotiväenkin. Alakuloisena
hän askareissaan hääräili eikä suostunut toisten keralla lähtemään
Kananaisiin ativoihinkaan [= vieraisille], vaan tahtoi jäädä
kotimieheksi, yksinäisyyteen, omine muistoineen ja mietteineen.

Toisten lähdettyä, ja jäätyään nyt tupaan yksin, hän istahti penkille
ikkunaan ääreen, pisti pellavatukon kuosaliin ja alkoi värttinällä
kehrätä. Ikkunan edessä pihlajapuussa pikkulintunen oksalla keinui.
Iro pysähtyi sitä katselemaan ja lauloi:

    "Tule tänne pieni lintu,
    Lennä tänne linturukka,
    haastele halusi mulle,
    ikäväsi ilmoittele!
    Mie sanon sinulle jällen,
    haastan mielihaikiani,
    sitten vaihamma vajoja,
    kahenkesken kaihojamme."

Tyttö alkoi jälleen kehrätä, tuumien itsekseen:

Pikku lintuseni, sinäkin olet onnellisempi minua! Sinulla on vapaus
kohottaa siipesi ja lentää matkoihisi kenen kera tahdot. Toista on
minun, myödyn neidon, sananalaisen orjan. Jos en taivu taattoni
tahtoon, maammoni mairitteluun, kotini minut kiroaa, heimoni hylkää.
Jos taas taivun, päättyy elämäni ilo, aurinkoni iäksi painuu,
en tunne kevähän tuloa, en kuule lintujen laulua, en näe päivän
valkeutta, kiroan itse itseäni, ja niin minä kaiken ikäni

    "kannan mustoa muretta,
    syäntä sy'en näköistä,
    huolta hiilenkarvallista;
    itku silmäni sitovi,
    huoli pääni harjoavi,
    kaiho pääni palmikoivi,
    sy'än syttä keittelevi,
    mieli tervoa tekevi,
    itku on iltalaulunani,
    aamuvirtenä valitus."

-- Ennemmin juoksen joikona jokehen, allina aaltojen alle! Niin
teen!...

-- Ei, Iroseni! Sinä et ole sitä varten luotu! Miksi sitten olisit
syntynytkään? Taistele onnestasi!

Iro hypähtää... Kenpä sen sanoi?...

    Seinäsammal sen sanovi,
    Seinän hirsi hiiskahtavi,
    opastavi oobrasaiset [= jumalankuvat]
    kultakuvat kuiskoavi,
    neitsyt neuvovi ylevä.

Iro tuntee rinnassaan voimakkaasti läikähtävän.

Taistele onnestasi!

Minä? Minä? Minä? hän kuiskaa vavisten. Onko _minullakin_ oikeus
taistella onnestani? Onko _minullakin_ oikeus vastustaa _minulle_
määrättyä kohtaloa?

-- On! On! On! huutaa veri hänen suonissaan...

       *       *       *       *       *

Kauan hän siinä istuu mietteissään, värttinä raukeaa polville. Ilta
hämärtyy. Pirtin ilma alkaa hänestä tuntua tukahduttavalta. Hän
heittää peskin [= poronnahkaturkki] ylleen ja rientää ulos.

-- Myöty neiti! kirahtaa ovi auetessaan.

Iro säpsähtää, läimäyttää oven kiinni, hypähtää suksilleen.

-- Minäkö myöty neiti? Ehei! hän huutaa, laskiessaan huimaa vauhtia
rinnettä alas jäälle.

Hän hiihtää järven yli, alkaen sieltä hakea erakkojärveläisten pulkan
jälkiä, hiihtelee sinne tänne, nousee kankaallekin.

Ei mitään!

Ne vasta kummia miehiä! Eivät milloinkaan aja kotiinsa päin muulloin
kuin pyrysäällä.

Mikähän siinäkin piilee?

Piilköönpä mikä tahansa, kunnon miehiä ne kuitenkin ovat, pohjolan
parhaita brihoja!

Illan käydessä yhä pimeämmäksi hän saapuu takaisin kylän rantaan.

-- Olkoonpa vielä toistaiseksi! Olkoon! Mutta taistelutta nyt en
onneani jätä. En!

Iro astuu pirttiin. Ovi narahtaa:

-- Eksyit!

-- Eksyin tällä kertaa. Onnistun toiste. Ja vaikk'en onnistuisikaan,
niin taistelen kumminkin!

Virittäessään tulta takkaan hän näki siitä punaisen loisteen käyvän
jumalankuviin toisella tavoin kuin ennen. Oi miten tenhoisasti ne
väikkyivät! Ja miten lempeästi Pyhä Neitsyt nyökkäsi sieltä vastaan.

-- Nekin hyväksyvät tuumani!

       *       *       *       *       *

Tuli takassa raukeni. Hiljaa hiipi pirttiin yö. Se tunkeutui
ovenraoista, painui lakehisesta, virtasi seinäsammalten välistä,
hiipi hirsien halkeamista.

Pyhän Neitseen edessä paloi hento vahakynttilä, luoden himmeän valon
pirtin pyhään nurkkaan ja siinä polvistuneen neitosen kasvoille,
joilta nyt loisti elämän toivo.

XVIII.

Joulu muualla maailmassa on kahden kolmen päivän juhla, mutta
Erakkojärvellä sitä vietettiin tavallisesti kolme viikkoa. Ei
kuulunut silloin pyssyn pauketta salolta, ei suksen suihketta
metsästä. Saivat korpimailla uneliaina nuokkua lumiset puut, saivat
kontiot juurikkaittensa alla häiritsemättä kuorsata, sudet soitaan
samota, ilvekset vaaroilla ilakoida, ketut kepposiaan tehdä, metsot
männynnuppuja märehtiä ja teeret torkkua huurteisten koivujensa
latva-oksissa. Ja Erakkojärven piilopirttikin näytti kokonaan
nukkuneen lumisen erämaan kätköön. Sen olemassaoloa ei voinut kotkan
silmäkään huomata, eikä edes vorna [= korppi], joka kaikki paikat
nuuskii. Rääkyen sekin ylitse pyyhkäsi, rapsauttaen lunta kuusien
latvoista, mutta havaitsematta niiden suojassa uinuvaa erämiesten
pirttiä.

Ei päässyt edes lakeistorvesta tupruava savukaan metsäeläjäin
tyyssijaa ilmaisemaan, kun rakennuksen yli kurkottuva kuusi nielasi
sen kokonaan kitaansa, siivilöi kidusneulasiensa lävitse, antoi
varovasti viereisten kuusien eteenpäinvietäväksi, jotka puolestaan
sitä yhä hajoitellen tarjosivat sen ylemmän rinteen kuusikolle, ja
vasta se laski latvaoksistaan savun taivoa kohti hienon hienona
utuna, jota metsänpeikotkaan eivät olisi enää savuksi arvanneet.

Koirat nukkuivat kuin noidutut portaitten pielessä, päivä päivältä
syvenevissä lumihaudoissaan. Samaten miehet pirtissä, pehmeillä
taljavuoteillaan. He nukkuivat nyt harteiltaan koko vuoden vaivat
ja väsymykset. Ja lyhyen valveillaoloajan he joko tuumivat tulevia
retkiä, muistelivat menneitä tai kertoilivat tarinoita toisilleen.
Erkin mielessä sen lisäksi usein väikehti nuori neitonen, jonka
hän näki milloin emäntänä Erakkojärven uudessa pirtissä, milloin
vierellään pororeessä helskyvällä keväisellä hangella, milloin taas
Heinäjärven miehen saaliina, tai aaltoihin heittäytyvänä Ainona. Ja
silloin alkoi makuulava poltella hänen allaan. Hän olisi tahtonut
suinpäin syöksyä metsien halki Käpäliin. Mutta kun hän taas havaitsi
rauhaisan pirtin ympärillään, ja se kuiskasi hänelle: "ei vielä ole
mitään hätää", tai vienon itätuulen kepeä henkäys lakehisesta lausui:
"ole rauhassa, tyttösi on sinun", rauhoittui hän taas ja yhtyi
toisten metsästysjuttuja kuuntelemaan. Miehet eivät näinä viikkoina
liikkuneet ulkonakaan, muuta kuin saunaan ja aittaan. Suksetkin siinä
seinävierellä kerrostuivat kerrostumistaan yhä paksumpaan lumikuoreen.

       *       *       *       *       *

Näin he nytkin jouluviikkojaan viettivät. Loppiainenkin oli jo sivu,
kun muutamana päivänä he kaikki kolme hypähtivät vuoteiltaan.

Koirat haukkuivat kotipihassa, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut.

Nopeasti he syöksyivät ulos, telkesivät koirat pirttiin, ravistivat
lumen suksistaan, hiihtivät lammen poikki ja laskeutuivat varovasti
Erakkojärven rantapensaikkoon katsomaan, näkyisikö mitään
epäilyttävää jäällä. Heti he huomasivatkin kaksi miestä hiihtävän
viistoon järven poikki, noin pari sataa syltä heidän olopaikastaan.

Yht'äkkiä tarttui Ilves-Matti Erkkiä käteen ja kuiskasi:

-- Siinä ne nyt on, ne sinun ampujasi! Tunnen selvään tuon
partaniekkamiehen samaksi, joka minua pyssyllään kolautti päähän.

Kun veljekset tämän kuulivat, palasivat he kiireesti pirtilleen
takaisin, Ilves-Matin tullessa perästä, saatuaan ensin varmuuden
siitä, että rosvot todellakin menivät ohitse.

Nyt voideltiin kiireesti sukset, teljettiin koirat huolellisesti
pirttiin ja jätettiin niille juomista sekä syömistä noin viikoksi
tai puoleksitoista. Sitten lähdettiin varovasti seuraamaan rosvojen
jälkiä. Takaa-ajajat pysyttäytyivät hyvän matkan päässä rosvojen
perässä, yöpyenkin niin kauas heistä, etteivät nuotion loimullakaan
herättäisi epäluuloja. He toivoivat, että rosvot poikkeisivat
johonkin taloon, jonne he sitten ne piirittäisivät, yllättäisivät ja
saisivat kiinni tarvitsematta käyttää ampuma-aseita.

Matka kävi länteen, siis Kuusamoon päin, jonne veljekset eivät olleet
liikkuneet sen jälkeen, kuin ensi kerran saapuivat Erakkojärvelle.

Omituisia tunteita ja muistoja tuli nyt heidän mieleensä lapsuutensa
ja varhaisimman nuoruutensa ajoilta. Ja kun he toisen päivän iltana
nyt yöpyivät Tavajärven rannalle, tuli heille elävästi mieleen yön
vietto saman järven rannalla kaksitoista vuotta sitten, jolloin suuri
erämaa ja sen elämä heille vielä oli tuntematonta, uutta ja outoa,
mutta josta he sitten olivat oman sielunsa ja elämänonnensa löytäneet.

He eivät olleet ajatelleet koskaan enää Kuusamon kylissä käydä, mutta
nyt sinnepäin tuntui matka pakostakin tulevan. Eihän heillä tosin
enää mitään pelkäämistä ollut. Kukapa heitä olisi tuntenutkaan niin
pitkän ajan takaa? Mutta vastenmieliseltä kumminkin tuntui sinnepäin
meneminen. Nytpä ei kuitenkaan auttanut! Erkki tahtoi tehdä tilit
selviksi sala-ampujien kanssa. Vieläkin viileksi haavaa olkapäässä.
Ja yhtä halukas tähän tilintekoon oli Ilves-Matti, otsakuhmunsa
vuoksi. Mikä taas koski Erkkiä tai Ilves-Mattia, sen piti Paavo kuin
omana asianaan.

Kolmas päivä oli jo alkamassa, mutta rosvojen eväät näyttivät
riittävän, eikä heillä tuntunut olevan tällä kertaa minkäänlaista
asiaa kyliin tai taloihin. Takaa-ajajat eivät olleet kertaakaan
koko aikana nähneet rosvoja, joskus he vain olivat kuulleet niiden
rymyä metsätiheiköistä. Puolenpäivän aikaan mentiin jo Kuusamon
kirkolta Paanajärvelle vievän tien poikki, mutta yhä jatkoivat
rosvot matkaansa metsiä myöten länttä tai länsiluodetta kohti. Pari
tuntia myöhemmin saavuttiin Kitkaan johtavalle tielle, Rukatunturin
kohdille, lähelle Aikkilaisen taloa. Siinä näkivät takaa-ajajat
aukeiden niittyjen yli, kun rosvot parhaillaan olivat nousemassa
maantielle, alkaen hiihtää Kitkaan päin.

Rosvojen hävittyä Rukatunturin rinnettä kohoavan maantieniskanteen
taa läksivät takaa-ajajat kiivaasti perästä, saadakseen mäenpäältä
nähdä, kääntyisivätkö ne Kitkajokivarteen Juuman taloihin päin
vai menisivätkö valtatietä Kitkan kyliin. Mutta kun he pääsivät
korkeimmalle mäen nyppylälle, näkivät he aivan lähellä alapuolellaan
rosvot hyökänneinä turvattoman rekikunnan kimppuun. Ilves-Matti ja
Paavo kohottivat heti pyssynsä ja tähtäsivät.

-- Kädet ylös! huusi Erkki. Rosvojen hämmästys oli kuvaamaton.
Toinen heistä yritti myös kohottaa pyssyään, mutta silloin laukasi
Ilves Matti. Rosvo kierähti ojaan ja pyssynsä kirposi kauas lumeen.
Silloin nosti toinen rosvoista kätensä ylös, jolloin reestä noussut
vanhanpuoleinen ukko sitoi hänet jaloista. Samassa saapuivat
takaa-ajajat luo. Paavo ja Ilves-Matti riensivät katsomaan, miten
ojaankirvonneelle oli käynyt, sill'aikaa kuin Erkki jäi sitomaan
toisen rosvon käsiä.

Mies ojassa oli hiukan pökerryksissä vain. Hän oli saanut jalkaansa
kuulan, joka oli katkaissut poheluun, ja kun Ilves-Matti kumartui
hänen puoleensa, oli hänellä jo puukko kädessään puolustusvalmiina.
Samassa oli Paavokin siinä, ja nopealla liikkeellä hän kimmahutti
puukon rosvon kädestä. Mies pantiin köysiin ja haava sidottiin
tilapäisesti.

Rosvot olivat kaikesta päättäen ummikkoryssiä, sen kuuli niistä
sanoista, mitä he vaihtoivat keskenään. Suomea he eivät joko
ymmärtäneet tai olleet ymmärtävittään.

Kun molemmat miehet nyt olivat lujissa köysissä, saivat veljekset
ja Ilves-Matti vasta tilaisuuden katsastaa, miten rekikunnan asiat
olivat. Siinä oli mies, vaimo ja kaksi kasvavaa tyttöstä. Ukko
kiitteli pelastajiaan ja vakuutti, ettei heille vielä ollut mitään
pahaa tapahtunut.

Mutta Paavo ja Erkki eivät nyt saaneet sanaa suustaan. He katsoivat
hämmästyksissään ukkoa, jonka tunsivat -- Kärppävaaran isännäksi.
Reessä istui hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään. Vasta kun ukko rupesi
kyselemään, voisiko hän ehkä rahalla palkita hyväntekijänsä, vastasi
Paavo.

-- Ette, Kärppävaaran ukko! Silloin vuorostaan hämmästyi ukko. --
Mi... mistäs te minut tunnette? En muista teitä koskaan nähneeni.

-- Hohoh! hörähti Paavo. -- Katsokaapa tarkkaan, ettekö tunne?

-- E-en! vastasi ukko.

-- Enkä minäkään! sanoi hänen eukkonsa.

-- No, kun ette muista, niin jahka sanon, millä voitte meidät nyt
palkita, kyllä sitten muistatte! Voitte meidät palkita siten, että
annatte meille anteeksi -- saunanne palon aiheuttamisen ja Lukin
karkaamisen meidän mukaamme.

-- Paavo ja Erkki! huudahtivat isäntä ja emäntä yhteen ääneen.

-- Niin! vastasivat veljekset. Hetkisen kuluttua jatkoi taas Paavo:

-- Me tahdomme nyt tavalla tai toisella selvittää välimme teidän
kanssanne.

-- Voih, kaikki olkoon selvänä meidän puolestamme, jos vain siihen
tyydytte! sanoi isäntä, äänessä omituinen liikutuksen väre, jollaista
veljekset eivät koskaan ennen siinä muistaneet kuulleensa.

-- Lyödäänpä sitten kättä ensi sovinnoksi ja ajetaan Aikkilaiseen
puhelemaan lisää sekä saattamaan näitä miehiä talteen. Ne ovat
Arkangelista karanneita kuuluisia rosvoja, joita jo parikin eri
kertaa olemme olleet takaa-ajamassa Vienan puolella rajaa.

Aikkilaisesta lähetettiin renkipoika heti Kuusamon kirkolle
ruununmiehiä noutamaan.

Heidän saapumistaan odotellessa selittivät Paavo ja Erkki juurta
jaksain, miten saunan palo ja koiran mukaanlähteminen oli tapahtunut.

Isäntä uskoi veljesten vakuuttelut tosiksi ja uudisti nyt
anteeksiantonsa entistä mieluummin, kiitellen vielä sydämensä
pohjasta pelastajiaan ja pyydellen heiltä puolestaan anteeksi
kovuuttaan niinä entisinä aikoina.

-- Teistä näkyy kumminkin tulleen kunnon miehiä! Mutta missä te
sitten tämän pitkän ajan olette elelleet, kun ei ole kuultu, ei nähty?

-- Ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan Erakkojärven miehistä?

-- Erakkojärven miehistä! huudahtivat Kärppävaaran isäntä ja emäntä
yhteen ääneen. -- Olemmehan paljonkin kuulleet! Koko Kuusamohan
heidän maineensa tuntee. Mitäs sitten? jatkoi isäntä.

-- Me olemme juuri ne samaiset Erakkojärven miehet.

Nyt vasta kärppävaaralaisten naamataulut oikein leveiksi kävivät. He
eivät pitkään aikaan näyttäneet voivan kuulemaansa tajuta. Kotvasen
kuluttua sanoi isäntä:

-- Vai on teistä tullut sellaisia poikia! Hm! Vai on, vai on! Minun
tarkoitukseni oli kasvattaa teistä kunnon talonmiehiä. Katsokaas,
kun itse on tällainen piintynyt maamyyrä, niin uskoo, että kaikista
ihmisistä pitäisi tulla samanlaisia turpeenpuskijoita, voidakseen
päästä kunnon ihmisiksi. Jos toisin käy, menevät rappiolle. Niin
oli vakaa uskoni, ja sen vuoksi käytin ankaruuttakin, kun teihin
ei muu pystynyt. Eikä pystynyt sekään! Minä olen erehtynyt. Kyllä
näkyy pitävän paikkansa vain vanha sananlasku: luonto se on, joka
tikanpojan puuhun vetää. Luonto veti teitä metsään.

-- Ja siellä me nyt olemme sanomattoman tyytyväisiä ja onnellisia
olleetkin, jatkoi Erkki.

-- Ja kunnon miehiä! lisäsi emäntä.

-- Niin ainakin toivomme, vastasivat veljekset.

-- Tämä sovinto, mihin nyt olemme tulleet, tulee vielä paljon
lisäämään onneamme ja iloamme. Olemmehan samalla päässeet vapaiksi
meihin kohdistuneista mustista epäluuloista, jotka karvaina ovat
mieltämme painaneet, vaikka olemmekin itsemme syyttömiksi tienneet,
lausui Paavo.

-- Mutta niittenkin epäluulojen syntyminen oli kai välttämätöntä,
jatkoi vielä Erkki. --Ellemme olisi tulleet vainotuiksi, olisimme
tuskin koskaan päässeet ryöstäytymään niin perinpohjin irti asutuista
maailmoista kuin silloin vainottuina olimme pakotetut tekemään.
Emmekä koskaan ehkä olisi löytäneet tätä suurta onneamme, joka meillä
nyt on erämaittemme elämässä, ja jota emme mihinkään autuuteen
maailmassa vaihtaisi.

-- Voipa olla niinkin, virkkoi isäntä miettiväisenä.

-- Niin, niin, yhtyi emäntä. -- Jumalan sormi näkyy kaikessa. Niinpä
tässäkin.

Kärppävaaralaiset lähtivät taas matkaansa jatkamaan. Ystävinä nyt
erottiin. Kaikki vanhat kaunat pyyhittiin pois, ja luvattiinpa vielä
tulla toinen toisissaan käymäänkin, kun erakkojärveläisilläkään
ei enää ollut syytä pitää asuntoaan kokonaan muun maailman
saavuttamattomissa.

Ruununmiesten tultua kirkolta käsi- ja jalkarautoineen jätettiin
rosvot heidän huostaansa. Paavo kertoi, mitä hän miehistä tiesi
Vienan-Karjalassa kuulemansa mukaan, ja nimismies lupasi pitää
huolen, että vangit tulevat lähetetyiksi Arkangeliin, vahvan
vartiaston saattamina. Samalla kiitteli hän veljeksiä ja Ilves-Mattia
siitä hyvästä työstä, minkä nämä nyt pohjolan rauhalle ja
turvallisuudelle olivat tehneet.

Kotimatkallaan poikkesivat veljekset Suininkijärven taloon, johon
heillä liittyi varhaisimman nuoruutensa rakkaimmat muistot,
viimeiseltä oloajaltaan ihmisten ilmoilla.

Siellä olivat isäntä ja emäntä vielä elossa. Heidän riemunsa oli
rajaton, veljesten tultua taloon, ja ihmetyksensä suuri, kuullessaan
kertomuksia poikain vaiheista saloelämässä.

Entinen renki Antti, veljesten rakas ystävä, oli nyt torpparina,
asuen lähellä Suininkijärven taloa. Hänet joukkoon myös haettiin, ja
kuvaamaton oli jälleennäkemisen ilo.

-- Kuulkaas, pojat! lausui hän heti ensi tervehdysten jälkeen. --
Sanokaapa suoraan, eikö teitä Vienan puolella nimitetä Erakkojärven
miehiksi tai erakkojärveläisiksi?

-- Mistäs sen päätät? hymyilivät veljekset.

-- Mistäpähän minä! Mutta kun täällä rupesi niiden miesten töistä
ja urheudesta kuulumisia kulkemaan; sanoin monesti isännälle ja
emännälle: kyllä ne miehet ei ole ketään muita kuin Paavo ja Erkki!

-- Niin, niin se tämä Antti sanoi. Mutta mitenkäs on asia, pojat?
kysyi isäntä.

-- Kyllä se niin on, kuin Antti on arvannut. Erakkojärveksihän me
nykyistä kotiamme nimitämme.

Tämä uutinen yhä vieläkin lisäsi suininkijärveläisten iloa, ja Antti
oli ylpeä puolestaan.

-- Mutta mitä meidän maineemme kohoamiseen tulee, niin on siihen
suurena syynä tämän ystävämme joukkoonliittyminen, hänen kokemuksensa
ja neuvonsa, jatkoi Erkki, ravistaen Ilves-Mattia olkapäästä. -- Tämä
on se paljon mainittu Ilves-Matti!

-- Ilves-Matti! Ja Erakkojärven veljekset! Mutta onpa siinä luonto
vienyt oikeat miehet yhteen! lausui isäntä ihastuksissaan.

-- Niin, onpa siinä visa viskattu kahen niverän joukkoon! Eikä ole
helppo sanoa, mikä niistä on kovempaa, tokasi Antti jatkoksi.

-- Visa tietysti on kovempaa! hymyili Paavo.

       *       *       *       *       *

Koko vuorokauden veljekset viettivät tässä rakkaitten muistojensa
talossa. Seuraavana päivänä he jälleen läksivät hiihtämään
kotimailleen, mukanaan ystävänsä Antti, jonka he välttämättä
tahtoivat heti viedä Erakkojärveä katsomaan, saadakseen omassa
kodissaan oikein osoittaa kiitollisuuttaan hänen kaikesta
hyvyydestään ja siitä neuvokkuudesta, millä hän auttoi aikoinaan
heitä vankilasta pakoon.

Reippain mielin ja kevein sydämin painuivat nyt erakkojärveläiset
erämaittensa hiljaista kotia kohti.



XIX.


Pakkaspäivä helmikuun lopulla. Käpälin kylässä oikein
tulipalopakkanen. Kellään ei näyttänyt olevan kylälle asiaa.
Takkatulten lähettyvillä kaikki pysyttelivät. Paksussa huurteessaan
lepäsi hiljaisena kylä. Silloin tällöin vain kujalla näkyi joku
kiireinen kulkija.

Illan hämärtyessä alkoi jäältä kuulua kellojen kilkettä. Neljä
hevosta läheni rantaa. Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin ajaa?

Jo alkoi kylässä kuhista. Pihoissa liikehti väkeä, ja ikkunoihin
ilmestyi uteliaita tirkistelijöitä.

Sulhasia sieltä saapuu! Minnehän ne ajavat?

Heinäjärven Joro poikineenhan sieltä tulee! luulivat jo muutamat
tuntevansa.

Niin olikin! Joro sieltä tuli kaikkine joukkoineen, ja ajoi suoraan
Rotosen pihaan.

Sulhaskansa nousi pirttiin:

-- Terve taloh!

-- Terve vierahille! Perälle istumaan käykää!

-- Missä Iro? kysyi heti Joron poika epäilevästi.

-- Kylällä asioilla. Pian hän saapuu, vastasi isäntä.

Kun vieraat olivat istuutuneet tulotshaijuja juomaan, alkoi Joro:

-- Kuulehan, veliseni Jehhiimei Rotoni! Nyt ei enää häitten
lykkääminen käy päinsä. Meille on miniä tarpeen, ja vanheneehan tämä
poikakin jo ihan ikälopuksi, jos tässä yhä ja yhä ruvetaan asiata
siirtelemään. Naureskelemaan jo meille ihmiset rupeavat. Mikäs tässä
oikein kangertaa?

-- No! Iro ei vielä ole mielinyt kotiaan jättää, vastasi vältellen
isäntä.

-- Eikö sitten nykymaailman aikaan taatto enää saa tytärtään
taipumaan? Vai eikö tällä taatolla ole tahtoa? Kuulehan, taatto,
minulla on sinun sanasi. Ja asiasta täytyy nyt tulla tosi, tai
menetät sinä arvosi miesten silmissä. Ellei kahden viikon päästä
ole häät, kerron minä kylillä, mikä sinä olet miehiäsi sanojen
pitämisessä.

Ukko Rotoni tunsi moisesta puheesta voimakkaan kiivastuksen vyörynnän
povessaan, mutta muistaessaan, että puhuja oli hänen vieraanaan,
hänen omassa kodissaan, sai hän sisunsa asettumaan, vastaten
yksikantaan:

-- Olkoon sanottu! Häät pidetään kahden viikon kuluttua.

-- Kuulkaa, kuulkaa! huusi Joro kääntyen poikaansa ja vaimoonsa päin.
-- Sitähän minä aina olen sanonut, että Jehhiimei Feodorovitsh Rotoni
on kunnon mies.

Samassa tuli Iro sisään, reippaan ja iloisen näköisenä, helein
poskin. Mutta huomatessaan vieraat hän kävi vakavaksi ja tervehti
ääneti kaikkia.

-- Kuulehan, Iro morsioni! Nyt on päätetty, että häät pidetään kahden
viikon kuluttua, riemuitsi Joron poika.

-- Kuka on päättänyt? kysyi Iro, käyden kalmankalpeaksi.

-- Isäsi ja minun isäni.

-- Vai niin. Hyvä on.

-- Kuulitko, taatto! Iro sanoi: "hyvä on"! huudahti Joron poika.

Iro pyörähti gornitsaan ja painautui nyyhkyttäen vuoteelleen,
mutta kun näki äitinsä ovelta kurkistavan, hypähti jälleen
pystyyn, pyyhkäsi silmiään ja lähti sanaa puhumatta korjailemaan
tsaijukompeita pirtin pöydältä.

       *       *       *       *       *
Heinäjärveläiset läksivät seuraavana päivänä luvaten saapua suuren
hääkansan kera hyvissä ajoin, jo puolentoista viikon päästä.

Kuumeisella kiireellä alkoi nyt häitten valmistaminen, ja kymmenkunta
kylänneitosta kutsuttiin oman väen avuksi morsiuskapioita ompelemaan.

Kului viikko, pari päivää toistakin, ja seuraavana päivänä odotettiin
sulhaskansan saapumista. Iro oli ollut koko ajan hyvin äänetön ja
vakava. Valmistelutöihinkin hän oli vain nimeksi ottanut osaa.

Seuraavan aamun valjetessa lähti Iro tapansa mukaan jo varhain
navettaan lypsämään. Kului tunti, kului pari, mutta Iroa kiuluineen
ei kuulunutkaan pirttiin takaisin.

-- Mitäs se tyttö siellä niin kauan puuhailee? ihmetteli emäntä. --
Pistäydypä Outi katsastamassa.

Hetkisen kuluttua tuli Outi takaisin hämmentyneenä, virkkaen:

-- Ei siellä ollut Iroa! Ja lehmätkin on vielä lypsämättä.

-- Mitä! lehmät vielä lypsämättä! kivahti emäntä rientäen navettaan.

Niin oli.

Kaikki alkoivat nyt ihmetellä, minne Iro oli mahtanut lähteä. Kun ei
kotoa löytynyt, ruvettiin kylältä kyselemään.

Ei oltu sielläkään tyttöä nähty.

Silloin tuli Rotosen taloon hätä. Pahoin aavistuksin juoksenteli ukko
Rotoni pirtistä sintshiin, sintshistä saraille, sarailta navettaan ja
sieltä taas pirttiin, voihkien ja päivitellen:

-- Sellaista se on, kun täytyy tyttö vasten omaa mieltään miehelään
työntää! Sellaista se on! Voi minua höperöä miestä, kun moisia sanoja
meninkin antamaan! Enpäs silloin ajatellut, että näin voisi käydä.
Enkä silloin muistanut, miten niissä vanhain miesten lauluissa Aino
ennen teki. Olisikohan Iro...?

Hän pysähtyi ajatuksissaan. Hän ei rohjennut sellaista mahdollisuutta
ajatella loppuun.

-- Voi, voi! Minkä tähden sinä sitä tyttöä pakotit Joron pojalle
menemään! Ja minkä tähden minäkin pakotin! itki emäntä. -- Nyt se on
juossut jokeen.

-- Jokeen? huusi kauhistuen ukko Rotoni.

-- Niin sanovat kylän pojat. He kertovat joelle vievän tuoreet
suksenjäljet, vaikka niitä onkin vaikea nähdä, kun hanki on niin
kovaa. Niin he sanovat! Ja Iron sukset on poissa.

-- Sukset poissa! Tämähän on kauheata!

-- Voi auta, jumalani, minua äitiparkaa, anna minulle tyttöni
takaisin! Ironi, Ironi! valitti emäntä, itkien hillittömästi.

-- Ehkäpä hän ei kuitenkaan ole mennyt jokeen, vaan on --
Erakkojärven Erkki vienyt hänet. Niin luulen minä, virkkoi ukko,
näyttäen hiukan tyyntyneemmältä.

-- Voi, olisipa vaikka niinkin! Kunhan vain Iro eläisi!

Mitkään etsimiset eivät auttaneet. Iro oli poissa ja pysyi. Kylän
pojat hiihtelivät ympäri metsiäkin hakien, mutta turhaan. Raskas suru
valtasi Rotosen talon, vaikkakin sitä hiukan vaimensi toivo, että
Erakkojärven Erkki oli vienyt tytön.

       *       *       *       *       *

Heinäjärveläisten tuloa pelättiin joka hetki. Niitä ei kuitenkaan
kuulunut vielä Iron katoamispäivänä, mutta seuraavana aamuna
näkyi heidän parikymmentä hevosta käsittävä joukkueensa tuhansine
tiukuineen ja liputettuine valjaineen jäällä.

Pyssynlaukauksin he ajoivat Rotosen pihaan, pärskyvine orhineen.
Isäntä toivotti vieraat tervetulleiksi, mutta ilmoitti samalla
surullisen tiedon morsiamen katoamisesta. Silloinkos sulhaskansa
suuttui.

-- Ne ovat antaneet tytön Erakkojärven metsäsisseille! huusi Joron
poika näytellen raivoissaan keltaisia hampaitaan.

-- Voi te lurjukset, roistot, sanansyöjät! karjui Jorokin, pyörsi
samassa hevosensa, iski ruoskalla selkään ja alkoi ajaa poispäin,
kiroten ja sadatellen minkä kerkisi.

Samoin teki koko sulhaskansa. Voi sitä meteliä ja pauhinata!
Eikä siinä auttaneet ukko Rotosen ja kylänväen rehelliset puheet
ja selvittelyt vähääkään. Ne näyttivät vain yhä kiihdyttävän
raivostunutta sulhaskansaa.

-- Ne on kaikki yhessä juonessa, koko kirottu kylä! huusi Joron
poika. -- Prastshai vaan!

-- Ajetaan parempiin kyliin, ja parempiin tyttöihin! kiljui
sulhaskansa, laskettaen yksi toisensa jälkeen jäälle ja lähtien
remuten ajamaan kylästä.

Rotosen väki oli kuohuissaan ja samalla kokonaan lamautunut
häväistyksestä, minkä nyt oli saanut kestää. Ja koko kyläkin tunsi
suurta kiihtymystä heinäjärveläisiä kohtaan, näiden alhaisesta ja
kehnosta menettelystä sekä häväistyksestä, mikä oli sinkautettu myös
heidän päällensä.

Ukko Rotoni oli aivan murtunut. Tyttären menettämisen lisäksi piti
nyt vielä tällaista sattua! -- Ja tuollaisen väen käsiinkö olisi
minun tyttäreni joutunut! Ei! Onnellisempi on kuolemakin kuin
tuollaisten saaliiksi joutuminen! Voi minua houkkaa, miten olen ollut
sokea! Rehellinen ja kunnon mies uskoo aina vanhan rehellisen ystävän
puhetta, mutta mitä teki Heinäjärven Joro? Pilkaksi löi ja alkoi
häväistä. Oli siinäkin mies! Ja oli sillä kelpo poikakin!

       *       *       *       *       *

Harmaa murhe muutti nyt Rotosen taloon, asuttuen Iron
tyhjäksijääneelle sijalle.

Ei tulen tuiketta ikkunoista nähty, ei puhetta pirtistä kuulunut. Ja
ihmiset siellä liikkuivat hiljaa kuin haamut.

Illansuussa kuului ometasta joskus tyttöään surevan äidin hiljainen
laulu:

    "Elkätte emot poloiset
    sinä ilmoisna ikänä
    tuuitelko tyttäriä,
    lapsianne liekutelko
    vasten mieltä miehelähän,
    niinkuin mie emo poloinen,
    tuuittelin tyttöjäni,
    kasvatin kanasiani!"



XX.


Ihanasti hohtivat maaliskuun hanget aamuauringon kilossa. Teeret
kuhertelivat jo vaarojen laiteilla, ja kankailta kuului metsojen
jäyheä raksutus.

Aamun valjetessa olivat erakkojärveläiset lähteneet taljakuormineen
Käpäliä kohti. Iloisesti laukkasivat nyt porot kersteisellä hangella,
ahnaasti hörppien raikasta ilmaa, joka täytti myös miesten povet
keväisellä huumauksella, saaden verenkin suonissa uuteen vauhtiin ja
vapauttaen mielen talvikohmetuksestaan.

Nopeasti katkesi taival ja läheni kylä. Virsta virstalta alkoi nyt
Erkin sydän lyödä yhä kiivaammin. Hän ei ollut milloinkaan ennen
tuntenut niin voittamatonta halua tavata Iroa. Tämä ihana keväinen
aamuko sen teki, vai mikä?

-- Elä ihmeessä hoputa poroasi enää kiivaampaan vauhtiin! huutelivat
toiset jäljestä Erkille, joka kiikkui ensimmäisen kuorman kannaksilla.

-- Hiljennä, poika! Eihän se paraskaan ajokas mahdottomia kestä!
huuteli Ilves-Mattikin jo hiukan kiivastuen toisen älyttömästä
ajovillistä.

Mutta Erkki olisi halunnut vieläkin kovempaa menoa, ja kuulematta
toisia hän vain jatkoi hoputtamistaan, luottaen verrattomaan
ajokkaaseensa ja sen kestävyyteen. Pian häipyikin hän
jäljessätulevien näkyviltä. Käpälinjärvelle tultaessa saivat nämä
kuitenkin karkurin kiinni. Hänen poronsa asteli nyt verkkaan ja
vikuroiden, heittäytyen pari kertaa hangellekin pitkäkseen, eikä
tahtonut enää vetää lyhyttä matkaa järven poikki kylään.

Nauraen partaansa pyyhkäsivät toiset ohi ja pääsivät jo Rotosen
pihalle, kun Erkki vasta alkoi nousta rantarinnettä ylös, työntäen
kaikin voimin taljakuormaa, jota poro enää vain nimeksi vetää nyhti.

Talonväki oli pihalla vastassa, mutta heidät nähtyään veljekset
heti huomasivat jotakin tapahtuneen. Entisestä reippaudesta
ja iloisuudesta ei ollut hiventäkään jäljellä, ja heidän
tervehdyksessään tuntui nyt jotakin raukeata ja arkaa, joka
kummastutti erakkojärveläisiä. Erkki säpsähti. Ajatukset lensivät
heti Iroon. Olisiko hänelle jotakin tapahtunut? Erkin silmät alkoivat
etsiä tyttöä. Kas, ei sitä näkynyt kartanolla vastassa kuten ennen,
eikä akkunassakaan. No! Sattuu kai olemaan kylällä asioilla, tai ehkä
ativoissa jossakin! lohduttelihe Erkki astuessaan pirttiin. Viimein
hän ei kuitenkaan voinut enää epävarmuutta kestää.

-- Missä Iro? kysyi hän.

Emännän ja tytärten kasvoilta kuvastui omituinen säikähdys, isännän
taas epäilevä hymy.

-- Niin, missä Iro? Etköhän sinä tiedä sitä paremmin kuin me? lausui
isäntä.

-- Minä! Miten minä voisin sitä tietää? _Minä!_ virkkoi Erkki
kummeksuen, ja hänen mieleensä juolahti samalla, että Iro onkin
jo annettu heinäjärveläiselle eikä talonväki rohkene sitä
hänelle heti ilmoittaa. Kas siitä johtui outous ja arkuus heidän
vastaanotossaankin! ajatteli Erkki.

Ääneti ja kysyvästi hän nyt katseli vuoroin emäntää ja tyttäriä,
vuoroin taas isäntää. Pirttiin hiipi painostava hiljaisuus. Vihdoin
katkasi sen Erkki:

-- Olette antaneet hänet Joron pojalle!

-- Joron pojalle! Ehei, veliseni! Tunnusta vain, että tyttö on
Erakkojärvellä! sanoi isäntä, korostaen ankarasti viimeiset sanansa.

-- Erakkojärvellä! huudahtivat nyt Paavo ja Ilves-Mattikin ihmeissään.

-- Niin! Siellä hän on! _Se_ on minun uskoni, vahvisti isäntä.

Nyt ei Erkki enää tiennyt mitä ajatella. Tyttö on siis kadonnut
kotoaan, ja talonväki luulee _häntä_ tytön ryöstäjäksi. Mutta kunhan
tämä vain ei olisi Joron pojan tekoja?

Niin siinä tuumittuaan hän suoristi ryhtinsä ja sanoi:

-- Kuulehan, vanha ystävä Jehhiimei Rotoni! Minä huomaan, että nyt on
vakavia tapahtunut, ja me tässä epäilemme toinen toistamme kierosta
puheesta ja jos mistä.

Sinä olet rehellinen mies ja tunnet meidät samanlaisiksi. Epäilyillä
ja kieroiluilla tästä ei nyt mihinkään päästä. Sanotaanpa molemmin
puolin totuus, ja uskotaan se myös todeksi! Me voimme kaikki kolme
vakuuttaa, että tyttö ei ole Erakkojärvellä.

-- Ei ole! vahvistivat Paavo ja Ilves-Mattikin.

Emäntä ja tyttäret alkoivat itkeä. Isäntä näytti myös hyvin
liikutetulta saaden vaivoin suustaan:

-- Ei ole myöskään Joron pojalla!

-- Selittäkää Herran nimessä sitten, mitä on tapahtunut! huudahti
Erkki käyden kalpeaksi.

Rauhoituttuaan hieman isäntä kertoi koko tapahtuman, aina hääpäivän
määräämisestä Iron katoamiseen asti, lopettaen viimein surun
murtamalla äänellä:

-- Me luulimme, että sinä olit noutanut tytön, ja se luulo piti tähän
asti yllä toivoamme hänen elämisestään. Nyt on sekin toivo mennyt!

-- Eikö mitään jälkiä ole löydetty?

-- Ei mitään! Se vain tiedetään, että hiihtäen hän on lähtenyt. Mutta
suksiakaan ei ole tavattu mistään.

Erkki jäi nyt pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä, havahtuen vasta,
kun pari kylänmäestä astui sisään.

-- Kas! Täällähän ne ovatkin nämä Arkangelin rosvojen kiinniottajat.
Terve, terve! virkkoivat miehet, tullen erakkojärveläisiä
kättelemään. Ja toinen heistä jatkoi:

-- Seppäsen Hilippä oli Kuusamon kirkolla käydessään kuullut teidän
uroteostanne, rosvojen kiinniottamisesta, ja hän siitä tiesi täällä
meillekin kertoa.

-- Niin, niinhän se kertoi, myönteli ukko Rotonikin.

-- Mutta olettekos kuulleet, mitä tänä aamuna kylään tulleet
Suurjärven miehet tietävät rosvojen tunnustaneen Arkangeliin
jouduttuaan, kun heidät Kuusamon nimismiehen ilmoituksesta oli pantu
koville tämän Erakkojärven Erkin haavoittamisesta?

-- No mitä? kysyivät pirtissä olijat.

-- Rosvot olivat tunnustaneet, että he tässä Käpälin luona olivat
ryöstäneet muutaman miehen, mutta miehen kauniitten puheitten
johdosta antaneet ryöstetyt tavarat takaisin, kun hän oli
luvannut heille suurehkon rahasumman, jos seuraisivat häntä hänen
kotikyläänsä. No, he seurasivatkin, kun heillä muutenkin oli aikeissa
matka sinnepäin. He hyppäsivät rekeen ja ajoivat kylään, jääden
metsän reunaan odottelemaan miehen takaisin tulemista. Sillä aikaa
kun mies viipyi kylässä, tuli rosvojen lähettyville pikku tyttönen.
"Mikäs kylä tämä on?" he kysyivät -- toinen heistä näet osasi hiukan
karjalaksi pakista. "Heinäjärvi", vastasi tyttö.

-- Heinäjärvi! kertasi koko pirtti hämmästyksissään.

-- Niin! Samassa näkyi kylään mennyt mies saapuvan heidän
odotuspaikkaansa kohti takaisin, ja saapuvan yksinään. "Kukas tuo
mies on?" kysyi rosvo taas tytöltä! "Sehän on Joron poika!" oli tyttö
siihen vastannut.

-- Joron poika! äännähti pirtti vieläkin enemmän hämmästyksissään.

-- Niin juuri! Tämä Joron poika tuli nyt heidän luokseen ja antoi
kuin antoikin vankasti rahaa, luvaten antaa vielä toisen verran
lisää, jos miehet tappaisivat Erakkojärven Erkin, jonka näön ja
puvun hän samalla kuvasi tarkkaan, mainiten vielä hänen parhaillaan
olevan Käpälin kylässä ja Rotosen talossa. Semmoinen mies se Joron
poika oli! Nyt häntä on pristavi [pristavi eli statiovoi pristav =
venäläinen nimismiehen tapainen] miehineen etsimässä.

-- Voi tuota roistoa! kivahti ukko Rotoni, aivan unohtaen surunsakin
hetkiseksi. -- Ja sillekö minä olisin tyttöni antanut? Jumalan
kiitos, ettei siitä tullut mitään! lopetti hän käyden jälleen
vakavaksi Iroa muistaessaan.

       *       *       *       *       *

Mitä tuumia Erakkojärven Erkki hautoi päässään, eivät muut voineet
arvata. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun mies pari tuntia
talossa oltuaan pyysi isännän hakemaan poroaidastaan parhaan
ajokkaansa ja tuomaan sen pihaan.

Poro tuotiinkin kohta. Silloin lausui Erkki hyvästinsä taloon ja
omille seuralaisilleen, hypähti suksille, sieppasi toiseen käteensä
poron vetohihnan, toiseen ohjaushihnan ja niin viiletti tulista
lentoa läntisiä maailmoita kohti.

Minkä päähänpiston mies oli saanut ja minne hän nyt ajoi, oli
kaikille täysi arvoitus.



XXI.


Sitkeässä istuu pohjolan talvi. Vaikkakin ilmassa jo kauan on
tuntunut kevään henki ja yöt ovat käyneet valoisiksi kuin kesällä,
peittää lumi yhä metsät, maat, ja järviä kattaa kiinteä jää, kunnes
vihdoin kevät tuntee aikansa tulleeksi. Silloin se nostaa ylpeästi
päätään, taittaen yhdellä tempaisulla talven kesäksi. Kiireen lähdön
saa nyt talven hengetär, huomaten yht'äkkiä joutuneensa alakynteen
pitkällisessä taistelussaan kevättä ja aurinkoa vastaan. Ylivallan
vie aurinko. Siristen painuvat nyt hanget sen kuumien säteitten alla,
ja pälvet metsissä laajenevat kuin kulovalkea kuivassa sammalikossa.
Solisten syöksyvät purot kaikilta rinteiltä, yhtyvät toisiinsa,
huuhtovat lumen jäiltä, paisuttavat virrat yli äyräittensä, kiitävät
pärskyen koskia alas, nauraen pohjakiville, jotka turhaan koettavat
hillitä niiden villiä vauhtia, ja heittäytyvät hetkiseksi lepoon
suurille soille, lähteäkseen taas yhä vinhemmin merta kohti.
Luonto alkaa elää. Joka nuppu, joka silmu kuohuu elämää, pyrkien
vapauteensa. Kohisten juoksee mahlaja puissa, ja joka neulanen
vapisee keväisestä ilostaan.

Silloin _elää_ erämaa. Silloin kuhisee korpi omassa elämänvoimassaan,
silloin syntyvät salot uudestaan. Taivasta halkovat muuttolintujen
mustat parvet. Ne hajaantuvat pienemmiksi ryhmiksi ja jonoiksi,
alkaen kukin etsiä omaa syntymäpaikkaansa. Jo kuihottavat kurjet
soillaan, kahlaillen sinne tänne pesäturpeita tunnustellen,
jokisulista soi ilmaan hanhien rähäkkä, ja salolampien seuduilta
joutsenten joiku. Meriteeret ja pilkkasiivet polskuttelevat
suvantoaukeamissa, telkät temmeltävät järvien rannoilla, ja metsässä
joka oksalla kiikkuu pikkulintunen, livertäen ylistyslaulua pohjolan
keväälle.

Mutta ihminen pakenee silloin kyliin ja taloihin. Mahdotonta on hänen
nyt saloa samota. Joka askeleella hyökkää korpi hänen kimppuunsa,
upottaen haprailla jäillä, kaataen petollisiin kantoihin, uittaen
aavistamattomissa haudoissa ja vieläpä katkaisten kokonaankin hänen
tiensä, paiskaten eteen tulvivan virran tai ylitsepääsemättömän suon.
Eipä silloin mielikseen liiku! Kotonaan kaikki kyyköttävät.

Niinpä Ilves-Matti ja Paavokin nyt viettävät kelirikkoisia päiviä
Erakkojärven pirtissä, kalanpyydyksiä paikkaillen. Mutta Erkki yhä
joukosta puuttuu, eikä häntä ole nähty sen jälkeen kuin jo toista
kuukautta sitten virmalla ajokkaallaan lähti Käpälistä erämaihin.

-- Minne ihmeelle se mies meni, kun ei kelirikoksikaan kotiinnu?
tuumi Ilves-Matti, uutta verkonkäpyä vuoleskellessaan. -- Ei suinkaan
vain tullut sekapäiseksi tytön katoamisesta ja sitten ajanut oikein
hiiden kyydillä lähimpään koskeen.

-- Sitä on usko! virkkoi Paavo. -- Ei sen pojan pää niin vain
sekaisin mene sentään. Minäpä luulen hänen lähteneen tyttöä
etsimään. Hän ei tietystikään voi uskoa tytön sukeltaneen aaltojen
alle -- niinkuin kai on käynyt -- vaan etsii nyt kautta koko
pohjolan kadonnutta kassapäätään, kylästä kylään, talosta taloon.
Ja vasta sitten, kun on joka kolkan kolunnut, uskoo asian oikean
laidan. Semmoinen se on tavoiltaan. Ja voihan siinäkin ehkä nähdä
jonkunmoista sekapäisyyttä, jos niin tahtoo. Mutta järveen se poika
ei mene!

-- Voipa olla niinkuin tuumit. Ja nyt hän parhaillaan viettää
kelirikkoa jossakin Kantalahden kulmilla, tai Soukelojärven
sopukoilla.

-- Ehei! Ei sitä poikaa kelirikko pitele, kun se oikein on menossaan.
Se kahlailee vaikka kainaloita myöten soissa, menköön vaikka virsta
tunnissa vain, kunhan eteenpäin pääsee!

-- Sääli on poika parkaa!

-- Sääli, sääli! Mutta ei se poika vaivoja surkeile!

       *       *       *       *       *

Meni kevät ja tuli kesä. Ihanasti heloittivat Erakkojärven lehtevät
rannat kesäisessä vehreydessään. Mutta eivät kaikuneet nyt kalamiehen
laulusta Erakkojärven vaarat rauhaisina kesäiltoina niinkuin ennen.
Kaksi hiljaista kalamiestä siellä nyt souteli ruohikosta ruohikkoon.
Koko seudussa tuntui, kesän kauneudesta huolimatta, omituinen
alakuloisuus. Lintusten laulukin soi haikeammin kuin ennen. Pienet
piipottajat oksiltaan kurkistelivat yhtenään järvelle päin, ikäänkuin
kysyäkseen: missä nyt on se iloinen kalamies, joka aina ennen on
kilpaa kerallamme virsiään virittänyt?

Erakkojärven hiljaiset kalamiehetkin tunsivat mieleensä pyrkivän
voittamattoman alakuloisuuden. He koettivat kylläkin toinen toistaan
lohdutella, mutta päivä päivältä rupesi Erkin viipyminen kumminkin
tuntumaan yhä huolestuttavammalta.

       *       *       *       *       *

Niin kului kesä. Ensimmäiset muuttolinnut rupesivat jo tekemään
lähtöä. Puitten lehdet kellastuivat. Syksy läheni peloittavalla
vauhdilla. Erkkiä ei vieläkään kuulunut.

Silloin päättivät Paavo ja Ilves-Matti lähteä häntä etsimään ja
samalla aloittaa syysmetsästyksensä. He suuntasivat koillisille
selkosille, joutuen vielä saman päivän iltana Sohjenansuun kylään,
suuren Pääjärven etelärannikolle. Siellä he saivat kuulla, että Erkki
kolmisen viikkoa sitten oli tullut pohjoisesta, viipynyt yön kylässä
ja jatkanut seuraavana päivänä etelää kohti.

Paavo ja Ilves-Matti pyörsivät nyt etelään, tullen parin päivän
päästä Pistojokivarteen, Suvannon ja Kiimasvaaran kyliin, joissa
he myös saivat kuulla Erkin käyneen noin kolmisen viikkoa sitten,
ja matkanneen etelään. He jatkoivat kulkuaan yhä etelää kohti.
Kaikkialla he kuulivat Erkin käyneen. Mutta missä hän nyt oli, ei
kukaan voinut sanoa.

Niin he tulivat Tiironvaaraan, kuljettuaan toista kuukautta
ja ammuttuaan paljon riistaa, josta osan jättivät kyhäämiinsä
riistalavoihin metsään, osan taas möivät kyliin. Talvi oli ovella.
Alkoi jo hiukan sadella luntakin.

Tiironvaara oli ensimmäinen kylä heidän matkallaan, missä Erkki
ei ollut vielä käynyt. He arvelivat miehen pian tännekin tulevan
kadonnutta kassapäätään kyselemään ja päättivät jäädä tähän
viikoksi tai pariksi odottelemaan, tehden päivisin metsästysretkiä
ympäristöihin.

Niinpä he kerrankin tällaisella retkellään joutuivat tuoreille
ilveksen jäljille, lähellä Suomen rajaa. Lunta oli maassa jo
vahvalti, ja miehet kulkivat nyt hiihtäen.

-- Olisipa hauskaa vielä kerran elämässään päästä ilvestäkin kiinni
korvatupsuista, kun näin nimikin on Ilves-Matti! tuumi ukko,
sytytellen piippuaan, jälkiä katsellessaan.

Samassa nostivatkin jo koirat aika metelin vaaran takana. Haukunnasta
kuulivat miehet, että nyt niillä oli jokin isompi elävä edessään,
luultavasti juuri ilves, sama minkä lämpöisillä jäljillä miehet
seisoivat.

Haukku eteni suoraan lounasta kohti Suomen puolelle. Miehet
painelivat tiukasti perästä, huomatenkin kohta koirain jälkien
yhtyvän juuri havaitsemiinsa ilveksen jälkiin. Niin he hiihtivät
sen päivän. Koirat olivat menneet aivan kuulumattomiin, palaamatta
yöksikään miesten nuotiopaikalle. Seuraavana päivänä läksivät
hiihtäjät taas jälkiä myöten eteenpäin. Nyt oltiin jo kaukana
Suomen puolella. Puolen päivän tienoissa jouduttiin jo Kuusamon ja
Suomussalmen väliselle rajalle. Jäljet alkoivat nyt kääntyä etelää
kohti, tehden pienen kaarroksen itäänkin Hossan talon lähistöllä.
Tuskin oli Hossa vielä jäänyt näkyvistä, kun miesten korviin kuului
kaukaista koirain haukuntaa.

-- Hei, siellä ne nyt ovat, Kiro ja Liekko! huudahti Paavo.

-- Siltä kuuluu! Ovat kai ajaneet ilveksen puuhun. Haukku tuntuu
pysyvän paikoillaan, virkkoi Ilves-Matti.

Miesten hiihtäessä nyt täysin voimin alkoi koirien haukunta kuulua
yhä selvempään. Pian se kaikui jo heleänä ja raikkaana suoraan aukean
suon takaa, vaaran rinteeltä.

-- Siellä ne nyt kemmertävät metsänkissan keralla, myhähti
Ilves-Matti.

Kohta he saapuivat suon yli, alkaen samassa varovin vedoin, kohoutua
vaaran rinnettä ylöspäin. Siellä jo näkyi Kiron häntä keikahtelevan
lumisen kiven kupeella. Liekko hypähti vastaan, töllötti hetkisen
miehiä silmiin ja hävisi taas työhönsä, alkaen nyt entistä
raivoisammin haukkua.

Miehet kurkistelivat tarkkaan petäjäin latvoja, hissutellen puulta
puulle, mutta huomaamatta ilvestä missään. Samassa he saapuivat jo
aivan koirien ääreen, nähden harmikseen, että ne ärhentelivät vuoren
sisään vievän louhikkohalkeaman suulla. Sinne oli siis ilves kadonnut
kaikkein pahimpaan kolmin.

Miehet tuumivat ja tuumivat mitä tehdä. Aluksi he koettivat kangilla
käännellä suurimpia kiviä syrjään, päästäkseen lähemmäksi pedon
kätköpaikkaa. Mutta se oli toivotonta työtä. Sitten he rakentelivat
pikku nuotioita kolun aukkopaikkoihin, koettaen savuuttamalla ajaa
otusta piilostaan. Mutta sekin osoittautui pian turhaksi hommaksi.
Savu ei nähtävästi mennyt mitään kautta perille asti.

-- Tämä on turhaa työtä! virkkoi viimein Ilves-Matti. -- Parhaaksi
harkitsisin nyt menemisen Tormuan taloon, jonka pitäisi olla
tuossa parin virstan päässä auringon laskua kohti. Siellä sitten
odottelisimme, kunnes tupsukorva lähtisi piilostaan aukealle salolle,
kävisimme joka päivä katsomassa, ja nähtyämme jälkien vievän kolusta
ulos jatkaisimme taas leikkiä. Tällä kertaa ei minulla ilveksen
saamiseen ole muuta keinoa, vaikka nimeni onkin Ilves-Matti.

Se tulikin päätökseksi. Ilta alkoi hämärtää. Koirat kytkettiin
kiinni ja ruvettiin hiihtämään taloon päin. Tarkan muistinsa nojalla
Ilves-Matti osasikin pian taloon, jossa hän monesti aikaisemmilla
retkillään oli ystävällisen yöpymispaikan löytänyt. Muistipa Paavokin
pari kertaa Kiannalla käydessään tässä poikenneensa.

Miehet astuivat pirttiin, tervehtivät isäntäväkeä, selittivät
asiansa, nostivat märät jalkineensa uunin pankolle kuivamaan ja
istahtivat penkille, kopeloiden tupakkavehkeitään esille, vetääkseen
makeat sauhut päivän ponnistusten ja vaivojen päälle.

Ilves-Matti parhaillaan peukaloi tupakkata piippuunsa, ja talon
isäntä oli juuri päreellä kiikuttamassa valkeata Paavolle, kun
molemmat vieraat jäivät sanattomina katsomaan tyttöä, joka silloin
astui kamarista pirttiin, tuoden tarjottimella kahvikuppeja.

Miten nuo kasvot ovat niin tutut? tuumivat molemmat. Samassa huomasi
tyttö vieraat ja säpsähti. Tarjotin oli tipahtaa kädestä.

-- Paavo ja Ilves-Matti! huudahti hän riemastuen.

-- Iro! Iro! Sinäkö se olet? Mitä ihmettä tämä on? huusi Paavo,
hypähtäen seisaalleen ja ottaen tyttöä käsistä. -- Enpä yrittänyt
sinua tunteakaan, kun ei ollut punanauhaa otsallasi ja karjalaispukua
ylläsi!

-- Iro! Niinpä totta tosiaan! Iro! Tässähän meillä on se kuollut ja
karkulainen! Olisipa Erkki nyt täällä! virkkoi Ilves-Matti.

Syntyipä siitä iloinen kohtaus, jota kummissaan katseli talonväki,
tajuamatta rahtuakaan.

-- Ja me kun olemme luulleet sinun jo olevan tuonelassa, me kaikki,
niin kotiväkesi kuin muutkin, paitsi Erkki, joka yhä etsii sinua
saloilta ja salokylistä niinkuin hullu. Mekään emme ole häntä
nähneet, koko miestä, sitten maaliskuun, jatkoi Ilves-Matti.

Illan kuluessa Paavo kertoili tytölle kuulumisia kotipuolesta ja sen
tapahtumista, Joron pojan "hääretkestä", rosvojen tunnustuksesta ja
Jorolle annetun lupauksen purkaantumisesta, jonka kaikki suureksi
suruksensa luulivat nyt tapahtuneen liian myöhään tuodakseen enää
onnea mukanaan.

Iron ilo oli rajaton. Nythän siis on poissa sekin este onnen tieltä!

Ennenkuin väsyneet metsämiehet rupesivat levolle, kertoili hän
puolestaan heille omia vaiheitaan kotoa lähdettyään:

-- Kun tiesin hääpäivän olevan ovella, katsoin pakenemisen ainoaksi
pelastuksekseni suuresta onnettomuudesta. Aamulla toisten vielä
nukkuessa läksin pirtistä, niinkuin olisin aikonut lypsylle
navettaan, mutta hypähdinkin suksilleni ja riensin pois nukkuvan
kylän näkyviltä. Ilokseni havaitsin vielä hangenkin niin kovaksi,
etteivät sukset siihen piirtäneet latua. Laskeuduin joelle,
päästäkseni sitä kautta nopeammin metsän peittoon, kiersin sulan,
koskenniskan yläpuolelta, pääsin kankaalle ja aloin työnnellä länttä
kohti.

Raskaalta tuntui kodin jättäminen, mutta tuhat kertaa raskaammalta
kuitenkin Heinäjärven Joron pojalle joutuminen.

Keli oli mainio ja matka sujui nopeasti. Tarkoitukseni oli jollakin
tavoin löytää Erakkojärvelle, josta Erkki minulle oli kertonut ehkä
enemmän kuin kellekään muulle, ja jonka luulin mielessäni näkeväni
ilmielävänä. Tuumin, että kyllähän te jonkun keinon keksitte, kunhan
vain luoksenne pääsen.

Hiihdin ensimmäisen päivän ja syödä napostelin vähäisiä eväitäni.
Yöt olivat silloin jo valoisia. Hiihdin yön ja toisen päivän,
tuntematta silloin vielä suurempaa väsymystä. Etsiskelin Suomen rajan
seutuvilta, mutta Erakkojärven tapaistakaan en löytänyt mistään.
Luulin tulleeni liian pohjoiseen. Aloin painua rajaa myöten yhä
etelämmäksi. Jollakin suolla eksyin kuitenkin rajasta. Ilta alkoi
tulla ja sen mukana yht'äkkiä armoton väsymys. Samassa jouduin
talvitielle ja ryhdyin sitä myöten hiihtämään eteenpäin. Vihdoin
musteni maailma silmissäni, minä tunsin kaatuvani ja heräsin vasta
näiden hyvien ihmisten reessä, joiden luona siitä lähtien olen ollut,
koettaen työlläni palkita heidän hyvyyttään.

-- Niin, me olimme silloin tulossa Kentjärveltä, tarttui tytön
kertomukseen Tormuan ukko, -- Kentjärveltä, jonne meidän tyttäremme
viime talvena emännäksi vietiin, ja ajoimme parhaillaan Näränkävaaran
tienoilla, kun eukko huudahti: "kas tuollahan on ihminen tiellä
pitkänään!" Pysäytimme hevosen ja näimme karjalaistytön, jota ensin
luulimme hengettömäksi. Pian huomasin kuitenkin hänessä vielä
elonmerkkejä, nostin rekeen eukon viereen, ja sinne hänet lämpöisesti
peitettiin heiniin sekä nahkasiin. Jonkun ajan kuluttua tyttö avasi
silmänsä, ja kysyttyämme "onko sinulla kylmä?" vastasi hän, että
"nyt on hyvä olla". Sen vuoksi ajoimme suoraan kotiin, päästenkin
tänne jo ennen puolta yötä. Tyttö oli hyvin väsynyt ja raukea. Minä
annoin hänelle viinaryypyn ja lämmintä maitoa. Sitten hän nukkui,
pysyen vuoteessa neljättä päivää. Me koetimme parhaamme tytön
virkistämiseksi, ja tulihan siitä ihminen kuin tulikin.

-- Ja sitten minä pyysin saada työtä talosta, johon isäntäväki
suostuikin, jatkoi Iro. -- Enkä kertonut mitään siitä, että olin
kotoa paennut. Sanoin vain olevani turvaton tyttö ja työn tarpeessa.
Sain pian muuten tietää, että tekin erakkojärveläiset olette joskus
tänne asti retkillänne osuneet, ja se toivo nyt kyti mielessäni, että
te minut joskus löytäisitte, kun en minä puolestani voinut löytää
teitä. Nyt se ihme onkin tapahtunut.

-- Se ihme on tapahtunut! virkkoi emäntä. -- Ja pelkäänpä, että
menetämme pian Iromme, joka meille jo on tullut melkein kuin omaksi
tyttäreksi ja ollut niin suureksi hyödyksi kaikessa. Mutta suomme
hänelle mielellämme onnensa kaikkien kärsimysten jälkeen, joista nyt
vasta tänä iltana olemme tiedon ja oikean käsityksen saaneet.

-- Kenellenkäs me sitten onnea soisimme, jollei Irolle! Erakkojärven
Erkin omana uskomme hänen pääsevänkin onnea niin lähelle, kuin sitä
ihminen voi päästä, lopetti Tormuan ukko isällisestä hymyillen.

       *       *       *       *       *

Aamun valjettua alkoivat Ilves-Matti, Paavo ja Iro hankkiutua
matkaan, suoraan Käpäliä kohti. Metsämiehet päättivät nyt tässä
ilossa jättää eilisen ilveksensäkin tormualaisten huostaan, selittäen
sen olopaikan tarkkaan.

-- Käykää Erakkojärvelläkin joskus katsomassa! huusi Paavo, suksille
noustessaan. -- Siellä voitte tavata Ironkin! Ja tietä kysykää
Konttisesta. Sieltä he kyllä osaavat neuvoa. Terveheks' jääkää!

-- Onnea matkaan! Onnea, onnea Irolle! huusivat tormualaiset vielä,
matkamiesten jo noustua suksillen ja alettua työntyä jokivartta
ylöspäin Hossan taloa kohti.

Reippaasti sujui matka. Miehet ihmettelivät Iron notkeata ja
joustavaa hiihtoa.

-- Niinhän sinä tulet kepiästi, kuin olisit suksilla syntynyt!
hymähti Ilves-Matti tyytyväisenä tytölle, huomatessaan tämän hyvästi
pysyvän mukana tiukanpuoleisessakin tahdissa.

-- Eipä ne minun varpaitteni kärjet ensi kertaa mäystimissä olekaan!
naurahti tyttö.

Keli oli hyvä, joten ensimmäisen päivän iltana jouduttiin jo
Kurvisenvaaran taloihin. Toisena päivänä hiihdettiin siitä Konttisen
rajataloon ja kolmantena päivänä lähdettiin salojen halki Käpäliä
kohti. Jo katkaistiin Suomen raja.

-- Voi veljet, jospa tietäisitte kuinka ihanalta tuntuu taas olla
Karjalan puolella! Ei missään ole metsät niin mieluiset, järvet niin
kirkkaat, ihmiset niin iloiset kuin Karjalassa! huudahti Iro.

-- Totta puhut, tyttö! Sen olen minäkin oppinut näkemään, virkkoi
Ilves-Matti.

-- Karjalassa ja Erakkojärvellä! lisäsi Paavo Iron puheeseen, katsoen
samalla veitikkamaisesti tyttöön.

-- Erakkojärvellä! Niin ehkäpä sielläkin, mutta sehän onkin kuin
Karjalaa! jatkoi Iro. -- Eihän siitä kuulu olevan kuin pari
aironvetoa Karjalan pyhään maahan. Mutta mitäs, mitäs minä kuulin
Tormuasta lähdettäessä! Joko sinne Erakkojärvelle löytävät muutkin
kuin sissit itse?

-- Jo löytävät! Se syy on poistunut, minkä tähden elimme muitten
ihmisten saavuttamattomissa. Siitä saat myöhemmin kuulla.
Erakkojärvelle on tästä lähtien jokainen kunnon ihminen tervetullut.

-- Minäkin? kysäsi Iro, veitikka suupielessään.

-- No sitä en tiedä! Saat kysyä Erkiltä! nauroi vastaan Paavo.

       *       *       *       *       *

Keli alkoi huomattavasti huonontua. Idästä rupesi tuulahtelemaan
kosteasti. Tuuli kiihtyi nopeasti. Lumi alkoi jo hangella kirmata,
iskien ilkeästi hiihtäjiä kasvoihin. Pian syöntyi taivaskin lunta
syytämään, ja tuossa tuokiossa nousi hirvittävä pyry ja rajuilma.

-- Minnekäs nyt? kysäsi Ilves-Matti. -- Eihän tänne vastatuuleen
petokaan kehtaa painella. -- Raskaaksi se käypi, ja aukeilla
suopaikoilla mahdottomaksikin, virkkoi Paavo. -- Käännytään
Erakkojärvelle! Tästähän ei sinne ole kuin viiden kuuden tunnin
matka, ja päästään melkein myötälaitaseen.

Niin päätettiinkin tehdä. Mutta pyry kiihtyi aivan suunnattomasti
ja teki jo myötälaitaseenkin hiihtämisen niin vaikeaksi, että
matkamiehet vasta illan pimetessä ehtivät Erakkojärvelle,
kymmentuntisen ankaran työn jälkeen. -- Vahinko, ettet nyt voi
nähdä ihanaa seutuamme lainkaan, tai että näet sen nyt ensi kertaa
elämässäsi tällaisessa myräkässä, virkkoi Paavo Irolle, heidän jo
laskeutuessaan jäälle. -- Mutta toivon, ettei se silti ennusta
sinulle täällä elämäsi varrelle tällaista myrskyä.

-- Ennustakoon vaan vaikka sitäkin. Ei se mitään. Se on oikein minun
mieleistäni. Eihän tyynen päivän ihanuutta huomaisikaan, ellei
olisi myrskyä välillä. Ja mitä on rauhaisa suvanto erämaanjoessa?
Sellaisenaan ei mitään. Mutta laskepa kymmenen kiljuvaa koskea, niin
ymmärrät, mitä on suvanto niitten alla.

-- Sinähän puhut kuin oikea erämaan tyttö! virkkoi nyt Ilves-Matti.
-- Sinä puhut totta! Puhtainta totta. Kovaa on täällä elämä, kovaa ja
karskia, mutta rauha ja onni myös syvempää kuin missään muualla.

Samassa saapuivatkin he pihaan ja kävivät pirttiin. Paavo viritti
tulen päreeseen, ja Ilves-Matti rakensi aika tervasrovion takkaan.
Hartaana polvistui Iro jumalankuvien eteen, ja hänen sydämestään
kumpusi Korkeimman kuuluville valtava kiitos kestetyistä elämän
myrskyistä ja sen heloittavista poutapäivistä.

Kaameasti mylvi ulkona myrsky, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla.
Iro ihasteli kodikasta pirttiä ja hymyili huomatessaan kaikkialla
jälkiä talon emännättömyydestä.

Erakkovainajan vanhassa pirtissä he nyt kolmisin istuivat, jutellen
kuluneista päivistä, istuivat siinä myöhään, samovaarin hiljaa
poristessa pöydällä. Usein pysähtyi kuitenkin puhelu, ja kaikki
jäivät ajattelemaan Erkkiä, joka varmaan epätoivo sydämessään yhä
kierteli erämaitaan, tässäkin kauheassa jumalan-ilmassa.

-- Kunhan vain saamme sinut saatetuksi Käpäliin, etsimme kyllä Erkin
käsiimme ja annamme hänet sinulle. Ole rauhassa, tyttö! lohdutteli
Paavo, kun Iro ei enää jaksanut kyyneleitään pidättää, vaan purskahti
itkuun, Erkin nimeä mainittaessa.

-- Kyllähän nyt jo kaikki hyvin menee, jatkoi Ilves-Matti. -- Eihän
tässä enää mitään! Ja te olette rehellisesti toisenne ansainneet.
Katsos! Vero pitää kaikesta maksettaman, isommasta hyvästä isompi
kuin pienemmästä. Ja teitä molempia, teitä puhtaita erämaan lapsia
odottaa suuri onni! Siksipä on verokin määrätty sen mukaan, ja
otettu, ainakin osa, jo etukäteen.

Vihdoin alkoi tuli takassa raueta. Pirtti tummui, ja yhä kamalammin
pauhasi nyt pyry ulkona. Koko rakennus vapisi sen käsissä, ja
lakeistorvi ulvoi kuin hirmun kita. Ilves-Matille johtui mieleen
ensimmäinen matkansa lapsena Inarinjärvellä ja Paavolle pako
Kärppävaarasta. Pirtti kävi pimeäksi. Heikosti hehkui takassa hiilos.

Silloin haukahtivat koirat ulkona, ja hetkisen kuluttua tempaistiin
ovi auki. Sisään astui luminen mies.

Paavo puhalsi päreeseen tulen.

-- Erkki!

-- Niin olen, veljeni. Ja kaikki toivo on nyt mennyt, vastasi tulija
murtuneella äänellä, yrittäen aukoa turkkiaan.

Mutta samassa lennähti Iro pimeästä nurkastaan ja heittäytyi lumisen
miehen syliin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erakkojärveläiset - Palanen saloelämää" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.