Title: Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 4: Talvitoimet
Author: Häyhä, Johannes
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 4: Talvitoimet" ***


KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 4: TALVITOIMET

Kirj.

Johannes Häyhä



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1893.



SISÄLLYS:

Syystoimet
Puhteet
Mustalaiset
Lääninmiehet
Pyhän vietto
Laskiaisen aika
Pääsiäisen aika
Kevättyöt



Syystoimet


    Sisältö: Liinan loukuttaminen, harjaaminen ja häklääminen. Härän
    teurastaminen. Harakan pyynti. Nikko. Lammasten ja sikojen
    teurastaminen. Hamarakalat. Kuoleman ennustus lumen tulosta.
    Tarvepuut.

Vanhan kekrin (pyhäinmiestenpäivän) perästä ottivat Niemelän
naiset liinaroivaat pellon aidalta ja ahtoivat ne riihen
parsille. Ukko-Lauri lämmitti riihen aamupuolella vienommasti,
ettei äkkinäinen varistuminen olisi liinoja polttanut, ja sitten
iltapuolella vahvemmasti, jotta liinat kuivivat seuraavaksi aamuksi
loukutettaviksi. Naiset ja nuoremmat miehet kantoivat jo illalla
loukut ja lipsut romuhuoneesta riiheen.

Aamulla sangen varhain kukon ensi kerran laulaessa pukivat nuoremmat
naiset ja miehet riihikot yllensä ja menivät riiheen liinoja
loukuttamaan. Riitta otti uunin päältä suuren joukon päreitä, joita
poltettiin riihen uunilla olevassa pihdissä. Talon emäntä, Mari-täti,
Helka-ämmä, ukko-Lauri ja Mauno-setä jäivät ainoastaan tupaan
toimittelemaan muita talon askareita.

Riiheen tultuaan miehet laskivat alas pari parrellista liinoja,
jotka naiset jakoivat pioille (pivoille), joita miehet alkoivat
loukutella ensin tyvi- ja sitten latvapuolelta. Sikäli kuin miehet
saivat loukuttaneeksi luut irti liinakuiduista, sikäli naiset
lipsuivat pioihin jääneet päistäreet ja panivat piot viisikolle:
viisi pioa yhdelle punokselle. Kun kymmenen viisikkoa oli saatu
loukutetuksi ja lipsutuksi, ne pantiin nipulle ja jokainen nippu
sidottiin liinapiolla kiinni ja pantiin riihen ovensuun nurkkaan.
Kukon kolmannen kerran laulaessa, kun päivänsalo alkoi tuntua, veivät
emännät loukuttajille suuruspalaa. Toisten suurustellessa keräilivät
emännät loukkujen ja lipsujen alta sinne pudonneet liinakuidut
ja järjestelivät kuituja pioiksi. Suuruksen perästä jatkettiin
työtä siksi kunnes kaikki tuli tehdyksi. Sitten naiset korjasivat
liinaniput huoneeseen ja miehet kantoivat päistäreet pellolle, jossa
ne päivän tultua poltettiin. Päivällä korjattiin loukut ja lipsut
romuhuoneeseen.

Riihestä päästyään pesivät loukuttajat kätensä ja kasvonsa, pukivat
tavalliset arkivaatteet päällensä, söivät murkinan ja kävivät
makaamaan. Iltapuolella päivää he ryhtyivät muihin askareihin, ja
illalla lämmitettiin ja kylvettiin sauna.

Joulun välisinä arkipäivinä vietiin liinat uudestaan riiheen
häklättäviksi ja harjattaviksi. -- Häklä oli noin 20 tuuman pituinen
ja 6 tuuman levyinen lauta, jonka molemmat päät olivat pyöreät, vaan
keskikohta oli kapea. Pyöreissä päissä oli noin 4 tuuman pituiset
rautalankapiikit joiden päät olivat terävät. Toisessa päässä oli
piikkejä harvemmassa ja toisessa tiheämmästi. -- Naiset sitoivat
harjoonuorat riihen ahinlauta-alaisiin orsiin riippumaan, ja nuoran
päässä olevaan silmukkaan sidottiin liinapio toisesta päästä kiinni.
Sitten alettiin rautapiisellä harjalla latvistella liinoja. Se on:
harjattiin pion latva ja siitä saadut lepeet käärittiin kuontaloksi.
Kun toinen pää liinapiosta oli latvisteltu, käännettiin nuorassa
kiinni oleva pää latvisteltavaksi. Latvistekuontaloista kehrättiin ja
kudottiin säkki- ja elohurstikangasta.

Kun kaikki liinat oli ensin latvisteltu, niin sitten ne
ruohinnettiin. Piot sidottiin uudestaan nuoraan ja harjattiin
toistamiseen harjallisista tehdyillä harjoilla, ensin toinen
ja sitten toinen pää. Siitä saadut lepeet tehtiin kuontalolle;
sitä kutsuttiin ruohinkuontaloksi. Ruohinkuontaloista kehrättiin
ja kudottiin ruohtimista, so. rohtimia, josta tehtiin housuja,
torppasäkkejä, naisten paidanalaisia ym. Jäljelle jääneitä kuituja
liinapiossa kutsuttiin aivinaksi. Aivinapiot suollettiin, so.
otettiin kuidut erikseen, joka tapahtui siten, että oikealla
kädellä otettiin pion päästä kiinni ja vasemmalla kädellä vedettiin
piosta latvimmaisemmat kuidut suoltajan syliin. Kun pio oli
suollettu, käärittiin se kuontalolle, josta kehrättiin ja kudottiin
liinanaivinaa. Siitä tehtiin paitoja, ylisiä, hienompia hursteja ym.

Häklääminen kävi siten, että tupasesta otettiin vanha pöytärahi,
johon häklä naulattiin keskikohdalta kiinni. Latvisteleminen
toimitettiin häklän harvemmalla puolella siten, että ensin toinen ja
sitten toinen liinapion pää vedettiin häkläpiiden lävitse. Häklään
jääneet lepeet otettiin käsillä pois ja käärittiin kuontalolle.
Samalla tavalla liinat ruohinnettiin häklän tiheämmässä päässä. Sekä
harjatessa että häklätessä istuivat naiset riihi- eli saarajakuilla,
jotka oli tehty aatran vanhoista saarapuista, joihin oli pantu kolme
koivuista, liehkoa (kaarevaa) jalkaa.

Kun kaikki liinat oli saatu kuontalolle, korjattiin kuontalot
huoneisiin ja talvella kehrättiin ja kudottiin kankaiksi.

Eräänä aamuna meni Niemelän isäntä läävään emäntänsä kanssa
katsomaan, olisiko iso härkä jo kylliksi lihava ottaa tupaan eli
teurastaa. Tultuaan tupaan hän sanoi:

-- Kun ilmat alkavat jo kylmetä, ettei lihojen pilaantumisesta ole
pelkoa, ja meidän härkä näyttää myös olevan kylliksi lihava, niin
olen minä tuumannut sen tänä päivänä ottaa tupaan. Siksi ajaksi
menkööt naiset ja lapset joko riiheen tahi toisiin taloihin, etteivät
pelästy. Ukko-Lauri, Yrjö, Mauno-setä ja Antti tulkoot minun
avukseni. Yrjö varustakoon tarpeelliset nuorat ja Antti hiokoon minun
suuren kirveeni teräväksi.

Sen kuultuaan läksivät naiset, lapset ja pojat ulos tuvasta ja
teurastajat varustivat tarpeelliset kapineet. Sitten he menivät
läävään (navettaan), jossa isäntä sitoi härälle nuoran päähän
tavallisin tempuin, päästi härän kytkyestä ja alkoi taluttaa
sitä tupaan; toiset miehet seurasivat perässä uhittaen härkää
menemään. Tuvan rappusia noustessa härkä teki vastarintaa, mutta
meni yhtäkaikki viimein, kun sitä vitsalla häristettiin. Tupaan
päästyä sidottiin nuora härän vasempaan takajalkaan, jonka jälkeen
isäntä otti kirveen tuvan ovenpielestä, antoi sarvinuoran Antille
ja jalkanuoran Yrjölle. Sitten isäntä iski härkää kirveen terällä
niskaan kaikesta voimastaan ja sanoi:

    Itse isken härkäjäni,
    vanhan vaivani näköä.

Heti kirveellä lyötyä puhalsi veri härän niskasta. Samassa nykäisi
Yrjö jalkanuorasta ja härkä kaatua romahti tuvan lattialle. Heti
härän kaaduttua sitoi Mauno-setä härän turvan kiinni hienolla
nuoralla ja piti päätä pystyssä, jotta veri paremmin vuotaisi.

Heti kun härkä oli läävästä ulos talutettu, otti ukko-Lauri härän
koivuvitsasta tehdyn peräkkeen, vei sen kujalle, viskasi mennessään
metsään päin ja loitsi:

    Kekri karjan suojelija,
    lauman kaiken kaitselija!
    Siunaos sata sijahan,
    tuota tuhat sarvipäätä
    tämän peräkkeen perästä,
    meidän läävän lämpimähän,
    josta yksi otettihin,
    talutettihin tupahan
    eineheksi ihmisille,
    suuren joukon suurukseksi.

Sen tehtyään ukko-Lauri juoksi tupaan, jossa hän otti siltaluukun
auki ja johdatti härästä juoksevan veren ensin pieneen puukuppiin,
jonka täyteen saatuaan antoi veren juosta vapaasti sillan alle, vei
verikupin tanhualle kasvavan kuusen luo, kaasi kupista veren kuusen
juurille ja rukoili:

    Anna vastakin Jumala,
    anna karjan kaunistua
    näillä pienillä pihoilla,
    tämän talon tanhuvilla.
    Kasvata karjasta ruoka,
    saata pellosta samaten
    runsas kasvu kaikenlainen
    ihmisille eineheksi.
    Anna onni, suo menestys
    pensovalle pellolleni,
    kasvavalle karjalleni!

    Penso pelto, kasva karja
    tämän kuusen kuuluvilla,
    tämän hongan huojuvilla,
    tienoilla tämän närehen.
    Älköön kateen kierosilmä,
    pahansuova, sortajainen
    saakoho sijoa tässä,
    tämän talon tienohilla!
    Ken on katein katsoneepi,
    kierosilmin keksineepi:
    päällensä pahat pakanat,
    ajatukset itsehensä.

Sitten ukko-Lauri vei kupin tupaseen ja meni itse tupaan, jossa
kävi härän vatsalle istumaan ja tuuditteli edestakaisin, että veri
paremmin vuotaisi.

Heti kun härkä havaittiin kuolleeksi, irroitettiin kaikki nuorat ja
alettiin nahkaa nylkeä. Isäntä ja Mauno-setä piirsivät terävällä
veitsellään takajalkojen kynnenranteiden ympäri ja siitä alaskäsin
siksi, kunnes koipia piisasi, aina haaroihin asti, niin että
veitset tulivat vastakkain, ja alkoivat sitten nahkaa kettää
(nylkeä) pitkin koipia. Antti ja Yrjö samaten nylkivät etukoivet.
Kun koivet oli nyljetty, leikattiin sorkat polven taivukkeesta
poikki. Ne naksautettiin vastakkain ennen kuin heitettiin sitä
varten varustettuun koriin. Kun koivet oli nyljetty, piirrettiin
nahka pitkin vatsaa halki, ja alkoivat isäntä oikealta ja Mauno-setä
vasemmalta puolelta kettää nahkaa härästä. Yrjö ja Antti menivät
muille toimille ja ukko-Lauri varusteli astioita rasvoille,
sydämyksille ym., jotka varsinaisista lihoista eroteltiin.

Kun nahka oli kumpaiseltakin puolelta vatsaa nyljetty selkärankaan
asti, aukaistiin vatsa, josta ensin otettiin vatsalaukku ja suolet,
jotka nostettiin olkien päälle. Vatsalaukusta irroitti Mauno-setä
mahapaidan ja pani sen sitä varten varustettuun astiaan. Sitten
hän alkoi kierrellä suolia ottaen niiden ympäriltä rasvan, joka
kynttilärasvaksi korjattiin toiseen astiaan. Kiertäminen kävi siten,
että pitkä suoli irroitettiin ensin ja sitten se erotettiin pitkäksi
pötköksi. Kun kaikki rasva oli suolista irroitettu, kävi Mauno-setä
isännälle avuksi.

Sillä aikaa kun Mauno-setä suolia kierretteli, otti isäntä
sydämyksien ympäriltä ja toisistakin paikoista rasvan, jonka hän
pani syöntärasvaksi siihen astiaan, johon mahapaita oli pantuna.
Kurkkutorvi, maksa, keuhkot ja sydänmunat pantiin eri astiaan ja ne
keitettiin ruuaksi jo samana päivänä.

Kun sisälmykset oli irroitettu, isäntä leikkasi ensin etu- ja sitten
takajalat, jotka hän heti leikattuaan lyödä läppäsi entiselle
paikalle, jotta muka vastakin olisi lihan ottoa. Sitten hän kaivoi
rauhajaiset, jotka viskasi suolien sekaan, pisti puukolla reiän
polvinivusen yläpuolelle ja heitti härän jalat suureen tiinuun,
jossa oli vettä. Kylkiluut hakattiin kirveellä selkärangasta irti
ja pantiin vesitiinuun. Selkäranka lyötiin kahdeksi kappaleeksi ja
kaulapala leikattiin erikseen. Ne myös pantiin vesitiinuun.

Kun kaikki lihaaminen oli lopetettu, nostettiin mahalaukku nahkan
sisään, joka solmittiin koivista yhteen ja kannettiin korennolla
pellolle. Siellä halaistiin mahalaukku, kolistettiin jätteet pellolle
ja satakerta vietiin kotaan, jossa naiset sen puhdistivat varilla
vedellä. Härän nahka ripustettiin tallin räystään alle kuivamaan.
Pellolle vietiin myöskin paksut suolet, vaan hienoista suolista
tehtiin makkaraa sitten kun ne ensin puhdistettiin visusti.

Kohta kun suolet ja muut ravinnoksi kelpaamattomat jätteet oli viety
pellolle, keräytyivät niitä syömään koirat, kissat, harakat, varikset
ja pienet kotolinnut sekä siat. Lapsista oli sangen hauskaa, kun
harakat leiskuivat sian selässä.

-- Koetetaanpas pyytää joku varis tahi harakka, ehdotteli pieni Antti.

Tämä tuuma oli toisista lapsista mieleinen. Eerikka, joka oli
vaurain heistä kaikista, otti suuren rikkakorin, asetti sen
syrjälleen kalikan nojaan, sitoi nuoran kalikan keskustaan, pani
rasvantähteitä korin alle ja kävi riihen kynnykselle vartioimaan
pitäen nuoran toisesta päästä kiinni. Kohta menikin pari harakkaa
korin alle rasvoja nuokkimaan. Sen huomattuaan Eerikka tempaisi
nuorasta, kalikka luiskahti korin reunasta, kori mennä lupsahti
alassuin maata vasten ja harakat jäivät korin sisään. Huomattuaan
vapautensa loppuneen nostivat harakat aika rähinän, mutta se ei
auttanut, vankina heidän vain täytyi olla. Pian olivat lapset korin
ympärillä ja siinä pidettiin jos jonkinmoista neuvoa, miten saada
harakat korista elävinä pois. He nostaa longottivat korin laitaa sen
verran että Eerikan käsi mahtui korin alle, mutta voi pahus, toinen
harakka pujahti siitä ulos ja lensi iloisena matkoihinsa pitäen aika
rähäkkää mennessään. Ei siis sopinut koria kohottaa, mutta mikä neuvo
auttoi? Vihdoin tuli ukko-Lauri lapsille avuksi. Hän leikkasi korin
pohjaan reiän, pisti kätensä koriin ja niin otti kun ottikin harakan
korista ja antoi sen Eerikalle, joka vei sen riiheen toisten lasten
seuraamana. Riihen ovi suljettiin kiinni ja harakka laskettiin irti.
Se koetteli lentää ylös parsille, mutta kun siellä oli savua, sen
täytyi laskeutua alas. Vähän aikaa se lennellä räpäköi pitkin lattiaa
etsien ulospääsyä. Vihdoin se lentää sujahti palavaan uuniin, jossa
päästi kauhean hätähuudon. Siellä se palaa kärvettyi kuoliaaksi. Paha
haju täytti riihen, jota haihduttaakseen lapset aukasivat riihen oven
ja akkunan. Samaan liittoon sattui Mauno-setä tulemaan. Kuultuaan
miten harakalle kävi hän torui lapsia aika lailla rääkkäyksestä. Hän
selitti ettei ihmisillä ole lupaa rääkätä minkäänlaista eläintä,
olkoon se pieni tahi suuri eläin. Tappaa ja syödä on lupa, vaan ei
rääkätä. Tuo koski kovasti lasten omilletunnoille, ja katuen pahaa
tekoaan he menivät tupaan.

Heti kun härkä oli teurastettu, korjattiin oljet pellolle ja tuvan
verinen lattia pestiin kuumalla vedellä. Iltapuolella otettiin lihat
tiinusta, pantiin vartaille ja vietiin aittaan valumaan. Illansuussa,
kun lihat olivat kylliksi valuneet, isäntä suolasi ne suureen
lihatortoon (tiinuun). Sydämykset, so. keuhkon, maksan ja sydänmunat,
pani emäntä pataan, kiehutti ensin vähän aikaa, kaasi sitten
turvotusveden pois ja laski ne uudestaan puhtaasen veteen, jossa
keitti ne kypsiksi ja pani suolaa sekaan ja niin valmisti perheelle
illallisen. Ukko-Lauri otti härän rakon, pisti vanhan tuomisen
piipunvarren pään rakon sisään ja toisen pään pani suuhunsa, josta
puhalsi henkeä (ilmaa) rakkoon. Hän puhalsi niin kauan, että rakko
paisui suureksi ja tuli ohueksi. Sitten hän kääri rakon pään rihmalla
kiinni, halkaisi päreen pään, jonka väliin työnsi rakon pään, ja pani
sen uunin kohdalle lakeen kuivamaan.

Riihestä oli paha katku takertunut pienen Antin kurkkuun, ja häntä
alkoi kovin nikottaa, niin ettei poika raukka saanut suutansa
suljetuksi, yhä vain pani "ykn, ykn". Tämän huomattuaan käski
Helka-ämmä Antin lukemaan perässään yhdessä hengenvedossa nikkoluvun.
Antti luki Helka-ämmän perässä hyvin sukkelaan:

    Nikko niineen,
    toinen tuomeen,
    kolmas koivuun,
    neljäs niemeen,
    viides vitsakseen,
    kuudes kuusameen,
    seitsemäs seipäänreikään,
    kahdeksas kannonpäähän,
    yhdeksäs yli kynnyksen,
    kymmenes kynnykselle:
    ja nikon pää poikki.

-- Olisit käskenyt pienen Antin olemaan hengittämättä, niin kauan
kuin suinkin olisi voinut, niin olisi nikko tauonnut loitsimatta,
sanoi suuri Antti, isännän vanhin poika, Helka-ämmälle.

-- Ei tässä nyt sinun viisauttasi tarvita, vaan me teemme niin kuin
meidän esivanhempamme ovat meitä opettaneet, vastasi Helka-ämmä
vihaisesti ja luetti pienellä Antilla vielä kaksi kertaa nikkoluvun,
ja niin vähitellen häikkeni nikko pienestä Antista.

Seuraavana päivänä emäntä keitti sylttyä, johon otettiin vatsalaukku,
satakerta, härän turpa ja korvat, jotka ensin turvotettiin, sitten
kaadettiin turvotusvesi pois ja pantiin uudestaan kiehumaan. Melkein
koko päivän kesti syltynkeittoa, ennen kuin kaikki liha-aineet olivat
pehmeiksi kiehuneet. Vihdoin pani emäntä suolaa ja hiukan maitoa
sekaan ja niin oli syltty valmis. Se pantiin astioihin jäähtymään ja
syötiin harvinaisena herkkuna sunnuntaiaamuna murkinaksi.

Sillä aikaa kun lampaita lihotettiin oraassa ja sikoja syötettiin
pahnassa, teurastettiin lehmä, joka toimi kävi samalla tavalla kuin
häränkin teurastaminen.

Vihdoin kun lampaat olivat kylliksi lihavat ja niiden villa oli
kasvanut riittävän pitkäksi, teurastettiin lampaat. Emäntä neuvotteli
toisten vanhempain naisten keralla, mitkä lampaat otetaan ja mitkä
jätetään elämään. Kun asia oli selvillä, käski emäntä eräänä aamuna
lammasten paimenien mennä läävään ja antaa hänen määräämänsä lampaat
teurastettaviksi. Isäntä ja Mauno-setä menivät surmaksi (tappajaksi).
Paimenet ottivat emännän nimittämät lampaat kiinni, yhden kerrallaan,
ja taluttivat läävän ovelle, jossa miehet ottivat lampaan vastaan ja
tappoivat läävän edessä olevassa kujassa (katoksessa). Tappamiseen
käytettiin terävää puukkoa, jolla leikattiin puolen lampaan kaulaa.
Ensi aamuna teurastettiin kymmenen lammasta ja seuraavana aamuna
saman verran.

Kun lampaat oli tapettu ja niistä veri kylliksensä vuotanut, ne
kannettiin tupaan, jossa ensiksi leikattiin päät poikki, sitten
nyljettiin sorkat ja leikattiin ne poikki. Sillä aikaa kun ukkomiehet
tätä toimittivat, varustivat nuoremmat miehet kynsipuut, jotka
sitoivat nuoralla orteen riippumaan. Kynsipuihin pistettiin lampaat
nivusistaan riippumaan. Olkia hajoitettiin kunkin teuraseläimen
kohdalle lattialle. Nahka ketettiin (nyljettiin) tuppinaisena, so.
halkaisematta, pantiin vartaalle, johon sorkkain kohdalle sovitettiin
pienet kapulat poikin puolin, ja vietiin tallin luhtiin kuivamaan.
Kun nahka oli nyljetty, aukaistiin lammasten vatsat, kierrettiin
suolet ja lihattiin samalla tavalla kuin raavaatkin. Viisi lammasta
oli yhtä aikaa tuvan orressa riippumassa, ja kun ne oli teurastettu,
niin nostettiin jälleen toiset viisi. Rasvat, jätteet ja lihat
korjattiin pois ja siivottiin tupa.

Myöhemmin syksyllä teurastettiin neljä sikaa. Mauno-setä ja isäntä
ynnä pari nuorempaa miestä menivät sikopahnan luokse ja ottivat
pahnasta yhden sian kerrallaan, jota löivät ensin kurikalla otsaan
ja sitten kun sika kaatui pyörryksissä maahan, pistivät veitsellä
kurkkuun. Yksi mies piti aina sian kärsää kiinni, kun toinen pisti
veitsellä kurkkuun. Sitten vedettiin siat kelkalla saunan luokse,
jossa niistä ensin nyhdettiin harjakset, sitten ajeltiin villat
kuumalla vedellä ja vihdoin sidottiin siat sorkistaan seipääseen,
tehtiin tuli, johon ripustettiin suoloja ja liinansiemeniä, joita
ripsiessä Mauno-setä lausui:

    Tulonen Jumalan luoma,
    Panu poika aurinkoinen!
    Sulle minä suolat syötän,
    liinan siemenet sirotan.
    Jos sä suostut suoloihini,
    otat uhrini hyväkses,
    niin sä polta karvat kaikki
    poies näistä porsahista,
    vaan älä liikuta lihoja,
    älä polta porsahia.
    Jos sä suostut suoloihini
    ja teet mieleni mukahan,
    niin mä sun hyvänä pidän,
    liinan jyvillä lihoitan,
    syötän suolarakehilla.

Sitten otti isäntä toisesta ja Yrjö toisesta seipäästä kiinni ja
he nostivat sian tulelle, jossa sitä kääntelivät ja polttelivat
jäljellejääneitä karvoja. Mauno-setä hankasi sikäli varpaluudalla
sian pintaa, jotta karvat paremmin kärventyisivät. Kun kaikki
karvat olivat palaneet, nostettiin sika ulos sitä varten asetetulle
laudalle, jossa ukko-Lauri alkoi puukolla kaltata sian pintaa. Sillä
aikaa toiset korvensivat toisen sian, jota Matti kävi kalttaamaan.
Tällä tavoin tulivat sikain pinnat puhtaiksi, yksi toisensa perästä,
ja ne sitten kelkalla vedettiin tupaan, jossa asetettiin yksi sika
kerrallaan tuvan pöytärahille kykkysilleen, kintut ristiin.

-- Taitaa käydä kovin hitaaksi, jos yksi sika kerrallaan lihataan,
sanoi isäntä. Noutakoon Yrjö tupasesta toisen rahin, jolle Mauno-setä
asettaa toisen sian ja lihaa sen. Sitten tulee työ joutuisammaksi,
kun kahden miehen tehdään.

Yrjö teki niinkuin isäntä käski: toi rahin, jolle asetettiin toinen
sika samalla tavalla kykkösilleen. Ensin leikattiin sikain päät
poikki, sitten erotettiin selkäranka, etu- ja takajalat, kyljet ja
mara (vatsanalus). Sisälmyksistä irroitettiin rasvat ja otettiin
rakko, joka puhallettiin suureksi ja pantiin kuivamaan. Suolet
vietiin pellolle, josta harakat, varikset ym. kotolinnut saivat hyvän
aterian. Tällä tavalla lihattiin kaikki siat ja lihat suolattiin
aitassa olevaan suureen tortoon. Päät hakattiin kolmeksi kappaleeksi
ja sorkat suolattiin laskiaisrokassa syötäväksi.

Syksyn korvassa, myöhemmällä, kun "Martti oli maalla, karttu jäällä,
paimenet kylän kululla", alkoivat järvet jäätyä. Niin pian kuin
jää kannatti ottivat Niemelän nuoret pojat kirveet kainaloonsa ja
menivät pyytämään hamarakaloja. Ne kalat jotka olivat tunkeutuneet
rantahietikolle, liikkuivat siellä aivan kömpelösti tahi olivat
yhdessä kohden. Kirkkaan jään läpi ne näkyivät aivan selvästi.
Missä pojat huomasivat joko mateen, hauin, ahvenen tahi muun kalan,
siihen he lyödä täryttivät kirveen hamaralla kalan pään kohdalle.
Tiettävästi tällaisesta täräyksestä kala kuoli tahi meni tainnoksiin.
Sitten tekivät pojat jäähän aukon, josta ottivat kalan jäälle.
Tällä tavalla saivat pojat kaloja koko joukon. Niitä kutsuttiin
hamarakaloiksi, kun ne olivat kirveshamaralla tapettuja.

       *       *       *       *       *

-- Tänä talvena näyttää olevan vanhain vuoro kuolla, koska lunta
kyettää näin iltapuolella ensi kerran tänä syksynä, sanoi Niemelän
isäntä eräänä marraskuun iltapäivänä tupaan tultuaan.

-- Eipä taida jousta vetää nuortenkaan suonet, vastasi ukko-Lauri
vähän äreästi.

-- Ukko-Lauria taitaa pelottaa kuolema, kun noin onkeensa otti
isännän sanat, virkkoi Mari-täti nauraen. Jo meidän pitää se tietää,
että voipihan nuorikin kuolla, mutta vanhalla on pakko.

-- Ei tosiaan nuoren nahka haasialla kestä, vastasi ukko-Lauri.
Mutta teillä näyttävät olevan vanhat tiellä, ja siksi ne joutaisivat
kuolemaan.

-- Tiellähän laiskat ovat riihessä, sanoi Mari-täti. Luulisi jo
meidän ikäisten ihmisten saaneen elämästä kyliänsä ja odottavan vain
kuolemaa niin kuin härkä hamaraa.

-- "Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon", sanoo vanha
sananparsi. Minäkin olen jo viisikahdeksatta vuotta vanha ja tuo
minun ukkoni Lauri on seitsemän vuotta minua vanhempi, mutta tämä
maailma on hänestä vielä niin makea, ettei hän raskisi sitä jättää,
aina vain eläisi, vaikkei kunnolla enää kykene mitään tekemään,
virkkoi Helka-ämmä.

-- Kyllähän sinä ämmäseni sanot olevasi valmis kuolemaan milloin
tahansa, mutta jos paraikaa kuolema tulisi sinua noutamaan, niin
taitaisi olla toiset kielet. Sinä työntäisit surmalle kenet tahansa,
jos vain itse saisit elää, sanoi ukko-Lauri lauhtuneena.

-- En työntäisi enkä tarjoisi edestäni ketään, siitä saisit olla
huoletta, vaan menisin itse. Minusta nähden sinä saisit elää vielä
toisen mokoman vuosia lisää. Minä olen jo saanut tarpeikseni tästä
elämästä, vastasi Helka-ämmä.

Siihen päättyi se jupakka.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna sanoi Mauno-setä:

-- Kun nyt jo alkaa lunta tuikkailla, niin eiköhän olisi parasta
käydä hakemassa reen pajuja, kainalotuomia ynnä muita tarpeita kotiin.

-- Niin minäkin arvelen, vastasi isäntä. Nyt on uusi kuu, ja lumen
härmä on sikseen jäällä, ettei enää niljota, jotta ranteilta sopii
hakea tuomia ja jokien varsilta pihlajoita ja pajuja. Antti ja
Eerikka menkööt Kuunjoen varsille ja Mauno-setä kävelköön Luorikon
ranteilla.

Tämän kuultuaan pukeusi ukko-Lauri pian, otti kirveen tuvan penkin
alta ja alkoi sen kanssa kävellä Aitjärven rantaa kohden.

-- Kah, mihinkäs isäsi menee noin kiivaasti? kysyi Helka-ämmä
pojaltaan Matilta katsoessaan ikkunasta ulos.

-- En minä tiedä varmaan, vaan eikö tuo menne hakemaan reen pajuja
Aitjärven ranteilta, vastasi Matti.

-- Mene sinä Matti isäsi perästä ja hoida häntä; hän voipi langeta ja
särkeä vanhan päänsä, käski isäntä.

Matti teki niinkuin käskettiin ja palasi vähän ajan perästä isänsä
kanssa tuoden pihlajoita ja tuomia tullessaan. Isäntä vähän nuhteli
ukko-Lauria, kun niin vanha mies syyttä, pakotta lähtee yksinään
pitkin ranteita kävelemään, vaikka talossa on nuorempiakin miehiä.

-- Minä kesällä kalastaissani näin niin erinomaisen hyvän tuomen
ja karttupuun; ne kävin nyt hakemassa, ennen kuin muut ennättävät,
vastasi ukko-Lauri.

Iltapuolella palasivat toisetkin miehet kantaen olallaan ison joukon
kaikenlaisia tarvepuita, jotka oli väännetyllä vitsalla nidottu
nipulle ja nyt vietiin vastaiseksi varaksi rekikatokseen.



Puhteet


    Sisältö: Lammasnahkain valmistaminen. Raavasnahkain parkitseminen
    ja jako. Reen teko. Vempeleiden ja jalaksien painaminen.
    Tupakkatyllin valmistaminen. Korien teko. Verkon kudonta.
    Tulen pito. Kehrääminen. Nuotanköysien teko. Verkkorihmojen
    kertaaminen. Sadut, arvoitukset ja runot. Riihen puiminen ja
    ruokalajit.

Tavallisesti varustettiin niin Niemelässä kuin muissakin taloissa
jo päiväiseen aikaan työaineet ja kapineet, joista aamu- ja
iltapuhteilla jotakin valmistettiin. Niinpä esim. ukkomiehet
pirottelivat jo päiväiseen aikaan pärehalot ulkona pihalla ja toivat
ne tuvan päreorsille sulamaan. Vitsat, joista puunuoraa punottiin,
tuotiin jo päivällä tupaan; samaten muutkin raaka-aineet varustettiin
jo päivällä, paitsi ne, jotka olivat tuvassa kuivamassa, niin kuin
reen jalakset, kaplaat, astialaudat ym. käsiteollisuuteen kuuluvat
ainekset.

Kun lampaannahkat olivat tallin luhdissa kälvettyneet (puoleksi
kuivahtaneet), toi Mauno-setä ne vartaineen päivineen tuvan orsille
kuivamaan. Nahkain kyllin kuivuttua laitettiin hapatus. Mauno-setä
toi hapatustiinun tupaan, asetti sen pankonpäähän, pani sisään ensin
haaleaa vettä, sitten vähäsen ruis- ja vähän enemmän kaurajauhoja
sekä hitusen suoloja. Seoksen pari vuorokautta hapattua se oli valmis
käytettäväksi.

Samana päivänä kun hapatus tehtiin otti Mauno-setä puolet eli
kymmenen lammasnahkaa tuvan orsilta, irroitti ne vartaista, sitoi
yhteen kimppuun nuoralla ja pani kimpun kelkkaan, johon hän myös
sijoitti tuuran ja kirveen, sekä otti pitkän seipään. Nämä kaikki hän
veti jäälle, hakkasi avannon tuuralla, teroitti seipään, jonka iski
vaajaksi keskelle avantoa. Vaajaan hän sitoi lammasnahkain ympärillä
olevan nuoran pään ja laski nahkakimpun avantoon likoon. Kelkan,
tuuran ja kirveen hän vei mennessään kotiin.

Seuraavana päivänä Mauno-setä meni kelkan ja vartan kanssa jäälle,
jossa otti lammasnahkat avannosta, sotki niitä jäällä vartalla ja
huuhteli tarkoin joka nahkan erikseen avannossa siksi, kunnes ne
tulivat puhtaiksi. Sitten hän pani nahkat ja vartan kelkkaan, ja veti
ne riiheen valumaan. Nahkain kylliksi valuttua hän toi ne tupaan ja
latoi yksitellen hapatustiinuun. Nahkain päälle hän pani ristiin
päretikut, jotka hän kiinnitti pirkaleella ja painoi niin alas, ettei
nahkoja ja päreitä näkynyt yhtään. Sitten hän pani kannen tiinun
päälle.

Hapatustiinun kohdalle orteen sitoi Mauno-setä riippumaan koivuisen
nahkakoukun, jossa hän joka aamupuhteella pusersi nahkoja. Hän
otti ensin kannen tiinun päältä ja pani sen kolpitsalle, kiukaan
rinnan penkille. Sitten hän otti pirkaleen ja päreet tiinusta ja
asetti ne tiinun kannelle. Sen perästä hän otti yhden lammasnahkan
kerrallaan, ripusti sen keskosistaan koukkuun ja pusersi nahkasta
hapatuksen niin tarkkaan kuin voi ja laski nahkan tiinun kannelle.
Sitten hän levitti nahkat ja upotti tiinuun takaisin. Tällä tavoin
tulivat vuorostaan päällimmäiset nahkat alimmaisiksi ja alimmaiset
päällimmäisiksi. Päreillä ja pirkaleella painettiin nahkat hapatuksen
sisään ja tiinun kansi laitettiin paikoilleen. Joka kerralla nahkoja
pusertaessaan koetteli Mauno-setä kynnellään, lähtisikö ihve (kelme)
reiden hiertymästä (lautumasta). Heti kun hän huomasi ihveen
erkaantuvan, hän otti nahkat hapatuksesta, pani ne vartaille ja vei
ulos kelmettymään räystään alle. Parin päivän perästä tuotiin nahkat
tupaan kuivamaan.

Heti sen jälkeen kun nahkat oli otettu hapatuksesta, verestettiin
hapatus, so. hapatukseen lisättiin vähän haaleaa vettä, jauhoja ja
suolaa. Sitten pantiin siihen jäännöslammasnahkat, kun ne ensin
oli järvessä käytetty ja puhdistettu. Ne hoidettiin sitten edellä
kerrotulla tavalla.

Kun nahkat olivat kyllin kuivaneet, ne sidottiin nuoralla yhteen
kimppuun ja vietiin aittaan kostumaan. Eräänä iltapuhteena toi
Mauno-setä taas lammasnahkat tupaan. Hän sitoi nuoran tuvan orteen,
johon kiinnitti kalikalla yhden lampaannahkan kaulan kohdalta.
Sitten hän otti nahkahankuran, jonka jalustimeen hän pisti oikean
jalkansa; oikealla kädellään hän piti hankuran päästä kiinni ja
vasemmalla kädellään nahkasta ja niin hän alkoi vetää hankuraa nahkaa
pitkin ylhäältä alaspäin. Aikansa näin tehtyään kun hän tunsi nahkan
alapuolelta pehmenevän, hän sitoi alapuolen nuoraan kiinni ja alkoi
hangata yläpuolta samalla tavalla. Isäntä toi seinäraudan, kiinnitti
sen tuvan seinään ja siinä hankaili ensin koipi- ja sitten muun
nahkan, sikäli kuin Mauno-setä hänelle antoi omia hankaamiansa.

Kun muutamia nahkoja oli näin pehmitetty, toi ukko-Lauri leveän
laudan ja asetti sen pöydän rahin päähän ikkunan kohdalle sillä
tavoin, että laudan toinen pää meni penkin alle seinään kiinni ja
toinen pää tuli rahin nenää vasten, joten lauta tuli vinoon asentoon.
Laudan yläpäähän sitoi ukko-Lauri monin kerroin vanhan vaipan,
jonka päälle asetti lammasnahkan, kun ensin oli sen vatsan kohdalta
halaissut ja venytellyt nahkan suoraksi. Sitten hän otti pitkän,
kaksipäisen nahkaveitsen, jolla alkoi ensin hamaralla ja sitten
terällä silitellä nahkan lihapuolta istuen itse rahilla. Kun nahka
tällä tavalla oli saatu suoraksi ja lihasirpaleet erotettu, hän
alkoi liitupalasella hangata nahkaa, josta nahka tuli valkoiseksi
ja sileäpintaiseksi. Sitten hän hankasi vielä pienemmällä terävällä
puukolla siksi, kunnes nahka tuli aivan sileäksi. Liitupalasella hän
hankasi lopuksi. Koipinahkat hangattiin viimeiseksi. Ja niin oli
nahka valmis turkiksi. Aamupuhteella jatkettiin samaa tointa.

-- Näinköhän ukko-Lauri vielä jaksaa nahkoja hangata, kun niin
tanakasti työhön ryhtyy? kysyi isäntä. Apas jos antaisi olla koko
homman sikseen, kun tässä näkyy olevan nuoria voimia yllinkyllin?

-- Minä en anna virkaani toiselle niin kauan kuin suinkin jaksan. Jos
en jaksa, niin sitten vasta saavat nuoremmat jatkaa minun tointani,
vastasi ukko-Lauri nahkaa hangatessaan.

Kun raavasnahkat (nautain vuodat) olivat viikon päivät olleet
räystään alla näivettymässä, vei Mauno-setä ne järveen ja laski
maltoon veteen likoamaan. Hän pujotti nuoran nahkain silmärei'istä,
iski vaajan virrattomaan (maltoon) veteen, sitoi nuoran vaajaan
kiinni ja jätti ne kuukauden ajaksi likoon, jotta karva lähtisi
pois luutuksetta (lipeättä). Sitten kun aika joutui toi Mauno-setä
tupaan suuren torron (tiinun), johon pani honakkaa (haaleaa) vettä
torron puolilleen ja siihen kesällä kiskottuja ja puituja parkkeja
(pajun kuoria) sekaan. Kun seos oli pari vuorokautta seisonut, niin
ilmaantui veden pinnalle kuplia.

Nyt nostettiin raavasnahkat järvestä ja tuotiin tupaan, jossa ensin
toinen, sitten toinen nahka asetettiin pyöreän puun päälle. Kahden
puolen nahkaa kävivät isäntä ja Mauno-setä irroittamaan karvoja
nahkasta. Heillä oli kädessä särmäiset, sileäksi vuollut pirkaleet
(pärehalkojen sydänpuut), joilla he hankasivat nahkaa. Kun yksi kohta
oli paljaaksi ajettuna, käännettiin toinen kohta puun päälle, siksi
kunnes koko nahka oli paljaana. Sitten levitettiin nahka lattialle,
pantiin hienoa kuivaa parkkia nahkan pintapuolelle, nahka käärittiin
kokoon neljältä kulmalta ja nostettiin tortoon, jonne Eerikka ja
Matti menivät nahkaa tallaamaan (sullomaan). He tepertelivät siellä
niin kauan, kunnes nahka painui pohjaan. Tällä tavalla tehtiin joka
ilta, ja sitä sanottiin muussaamiseksi. Sitten kun nahka parin viikon
kuluttua alkoi vetää kurttuja, näytti punaiselta ja tuntui kättä
vastaan lauhakalta, niin otettiin nahka parkista, pantiin vartaalle
ja vietiin ulos kuivamaan.

Kun härän nahka oli parkittu, otettiin lehmän nahka rekikatoksesta,
jonne se paljaaksi ajettuna oli viety kylmämään, ja pantiin
uudistettuun parkkiin. Sitä muussattiin samalla tavalla kuin häränkin
nahkaa ja kyllin kypsyneenä se vietiin niin ikään ulos kuivamaan.
Näiden perästä parkittiin vielä pari syksyllä teurastetun vasikan
nahkaa (sänkiäistä).

Eräänä päivänä, kun raavasnahkat olivat jo kylliksi kuivaneet, toi
isäntä ne tupaan ja leikkeli tarpeen mukaisesti kappaleiksi. Viidelle
kyntömiehelle hän leikkasi ensin kurppos (paulakenkä-) nahkat,
ukko-Laurille, Mauno-sedälle ja itselleen uilo- (lapikas-) nahkat,
sekä vielä nuorille miehille ja itselleen saapasneuvot, samaten
naisille, vanhemmille ruohin- ja nuoremmille ummiskenkä- ja tytöille
lipokasnahkat. Jokapäiväisten jalkineiden tekemisestä sai kukin
itse pitää huolen, ainoastaan kirkkokengät kävi suutari tekemässä,
tahi milloin tämä ei joutanut, niin isännän vanhin poika Antti kävi
suutariksi. Jokapäiväisinä jalkineina käyttivät naiset yksinomaan
tuohitohveleita, joskus, vaikka ani harvoin, nahkalaapottimia.

Kun lunta alkoi sataa ja talvi oli tulossa, otti Yrjö eräänä
iltana kaksi jalaskoivua, veisteli ja silitteli niitä. Sitten hän
pani ne rinnakkain rekihepoon, merkitsi kaplaiden reiät ja kaivoi
napakairalla kaksi reikää kunkin kaplaan kohdalle, joiden välisen
hän taltalla lohkoi pois, silitti reiät, sijoitti niihin kaplaat ja
naulasi ne kovasti kiinni. Sitten hän pani taas jalakset hepoon,
asetti kaplaat kohdakkain ja sitoi kaplaissa olevat koivunoksat
toisiinsa kiinni tuohella. Pajukimpun tupaan tuotuaan hän valitsi
siitä viisi pajua sekä kakarapajun ynnä kainalovitsat. Pajut hän
mittasi reen leveydellä, merkitsi kiskaistulla pajunkuorella kaplaan
kaulan paksuuden, jonka jälkeen hän teki puohteen pajuihin, niin
pitkän kuinka paksu kaplaan kaula oli. Puohteen valmiiksi saatuaan
hän voiteli sen tervalla ja pani tuvan uuniin hautumaan. Vähän ajan
perästä hän otti pajun uunista, väänteli puohdetta ja taivutteli ne
kaplasta myöten. Sitten hän hakkasi pajun päät viistoon ja pani pajun
paikallensa rekeen, sitoi pajun keskosistaan nuoralla ja rutisti
nuoran tiukasti kalikan avulla. Sitten hän halkaisi tuomisen vitsan,
vuoli sen notkeaksi, hautoi uunissa ja nitoi kahdesta kohden pajun
kiinni. Kainalotuomeksi hän otti paksumman tuomen, jonka tyvipuoleen
teki vään, jonka hän pisti etupajun väliin kaplaan luokse. Väkä
väännettiin kaplaan taitse yli maannousun, kierrettiin reen sevän
ympäri ja käännettiin kakarapajun mukaan, joka sitten sidottiin
tuomisella vitsalla kiinni. Näin kun oli laitettu kainalotuomet
kahden puolen jalasten maannousua, eivät jalakset päässeet oikenemaan.

Kun reki oli saatu pajutetuksi, otti Yrjö näreiset puut, veisteli
ne, kaivoi reiät taltalla, vuoli sileäksi vuolimella ja asetti ne
kaplaiden päihin kaustaksi. Etupäät kaustoista hän nitoi tuomisella
vitsalla kainalotuomeen kiinni. Sitten hän irroitti hevon reestä, vei
reen porstuan seinää vasten pystyyn ja hevon hän vei romuhuoneeseen.
Sitten hän otti rautakiskon olallensa, käski Matin tuomaan sysisäkin,
ja niin sitä mentiin pajaan, jossa seppä valmisti kiskoista
reenraudat, kaivoi niihin reiät ja teki naulat. Sitten he kutsuivat
sepän illalliselle. Seuraavana päivänä Yrjö sijoitti ja naulasi
reenraudat jalasten alle, teki saverikot koivun vitsoista, kiersi
saverikot koivuisen aisan tyyrin ympäri ja niin oli reki valmis.

Sillä aikaa kun Yrjö rekeä valmisti, painoivat toiset miehet tuomisia
vempeleitä (luokkeja) riihessä. Vemmeltuomi haudottiin kuumassa
riihen uunissa ja pantiin vemmel painimeen. Pari miestä väänti tuomea
ja kolmas sitoi nuoralla, sikäli kuin tuomi painui, tuomen painimeen
kiinni, ettei se päässyt lyhmähtämään. Kun tuomi oli taivutettu
painimen mukaan ja nidottu nuoralla, nostettiin se painimen kanssa
riihen ahdinlaudalle kuivamaan.

Reenjalaskoivuiksi valitsivat hevosmiehet suorat, pieniä oksia
kasvavat terveet koivut ja toivat ne kotiin, jossa ukkomiehet
veistelivät ne tyvipuolelta kolmelta kulmalta, ja päähän jätettiin
väkä. Sitten haudottiin koivu riihen uunissa, pistettiin tyvipuoli
jalaspainimen reikään, pantiin naula vään kohdalle, sidottiin nuora
koivun latvapuolelle ja alettiin nuorasta vetää koivun latvaa
alaspäin. Näin taivutettiin koivu painumaan jalaspainimen mukaan.
Jos koivu oli rausakka (hauras) niin se kävi poikki taivuttaissa,
tahi jos se oli vetsakka (pehmyt) niin se lymähti, ja silloin siitä
ei tullut kalua. Hyvästi painunut jalaskoivu sidottiin painimeen
nuoralla ja annettiin ensin kuivaa riihessä useamman ahdoksen
ajan. Sitten päästettiin jalas painimesta irti ja tuotiin tuvan
jalasorsille kuivamaan ja kiinnitettiin niin, etteivät ne päässeet
oikenemaan. -- Orsia oli tuvassa: sidehirsi, joka oli mattohirsien
alla, poikinpuolin tupaa; kaksi pilliortta, jotka olivat päistä
sidotut uunin patsaasen, joista toinen meni poikin ja toinen pitkin
tupaa; nämä oli koristettu monenlaisilla koukeroilla; kaksi päreortta
ovensuussa ja kaksi jalasortta perällä tupaa sekä nurkkaorret
kaikissa muissa, vaan ei pöydänpään nurkassa.

Eräänä päivänä Heikki toi kotiin paksun haapapölkyn, jonka hän heti
vei sepän pajaan. Iltapuolella hän meni pajaan, varisti rautahangon
pään ahjossa ja poltti kuumennetulla raudalla pitkin pölkkyä, ensin
keskelle yhden ja reunapuolille neljä reikää pitkin puuta. Reikäin
väliltä hän lohkoi pölkystä puuta terävällä tuuralla. Kun hän pölkyn
oli saanut komennoksi, hän kantoi sen kotiin, jossa sitten koverteli
pölkyn sisustaa haapatassilla ja taltalla. Ohuemmaksi sen saatuaan
hän silitteli sen vuolimella, teki toiseen päähän uurresahalla
uurteen ja pani pohjan, ja niin oli tupakkatylli valmis. Siihen hän
seuraavana syksynä tylläsi tupakkansa.

Heikin veli Jaakko toi eräänä päivänä ison kuorman silavia
petäjiä Sunikoin kankaalta. Ne hän sirotteli liistepaanuiksi ja
toi paanut tuvan peräorsille sulamaan. Seuraavana aamupuhteena
hän kiskoi paanut liisteiksi. Liisteistä teki Heikki reslarekeen
liisteet ja hienommista liisteistä teki Matti tötterökorin ja
laakkiakorin. Edellisessä pidettiin rikkoja, jotka riihessä saatiin,
ja jälkimmäisellä kannettiin ruumenia. Antti laittoi hienoista
liisteistä lusikkakorin sekä pari pellavakoria ja Jaakko teki
potaatti- ja kalakoreja.

Mauno-setä kiersi koivuisia vitsoja, joista Yrjö punoi puunuoraa,
jolla puureki kiinni köytettiin. Isäntä kutoi potkuverkkoa,
ukko-Lauri kutoi nuottaverkkoa ja nuoremmat pojat kutoivat merran
päällisiä. Joka iltapuhteella ukko-Lauri ja Mauno-setä tavallisesti
kiskoivat päreitä, ja aamupuhteilla ukko-Lauri kutoi verkkoa ja
Mauno-setä teki milloin mitäkin.

Joka ilta niin pian kun ei enää tuvassa nähty, otettiin tuli, jonka
talon tyttäret vuoroin puhalsivat liedestä otetuista hiilistä, joita
pidettiin päretikkujen välissä. Jos tyttäriä ei sattunut olemaan
kotona, niin joku muu nainen sen silloin toimitti. Tulen puhaltamista
liedestä pidettiin laiskuuden merkkinä. "Laiska lietehen puhuvi,
hidas nainen hiilloksehen", oli sananlaskuna. Kun oli saatu tuli,
sytytettiin päre ja pantiin uunin patsaassa olevaan pärerautaan
palamaan. Toinen päre pantiin tuvan suurella pöydällä olevaan
"renkiin", jonka viereen tulen kohdalle asetettiin joko savivati
tahi hiililauta, etteivät nokiset hiilet päässeet pöytää nokeamaan.
Kolmas päre pantiin palamaan renkiin perämaalla olevalle naisten
pöydälle ja neljäs ovensuuhun. Jos joku erittäin tarvitsi tulta,
niin lapset saivat pitää palavaa pärettä. Talon suuret tytöt pitivät
silmällä, jos uunin patsaassa oleva päre paloi loppuun. Silloin
he sytyttivät toisen päreen. Pienemmät tytöt tahi pojat pitivät
silmällä suurella pöydällä palavaa tulta, ja jokainen tavallisesti
hoiti sitä tulta, mitä hän itse tarvitsi. Jos ei itse viitsinyt
uunilta mennä pärettä ottamaan, niin käski nuorempia. Tavallisesti
kuivattiin päreet uunissa ja uunin hölkissä, sitten ne pantiin uunin
päälle, josta jokainen sai ottaa tarpeisiinsa. Aamulla kukonlaulun
aikana, noin kello yhden eli kahden aikana, puhalsi emäntä tahi muu
vanhempi nainen tulen, jos liedessä sattui olemaan hiillosta. Muussa
tapauksessa iski tulen joku vanhemmista miehistä. Harvoin sentään
liedestä hillos sammui, kun se aina tuvan lämmittyä peitettiin
tuhkalla.

Iltasilla tavallisesti ei hyvin kauan valvottu, mutta aamusilla
oltiin kukon kanssa kilpaa valvomassa. "Ilta virkku, aamu torkku,
se tapa talon hävittää", oli sananparsi, jota tarkoin noudatettiin.
"Kaikkea ihminen muuta katuu paitsi nuorta naimistansa ja varhain
nousemistansa." Joka ilta arkiseen aikaan, jos vain vähänkin oli
kylmempi ilma, suljettiin tuvan ikkunalunkut (luukut), jotka aamulla
päivän tultua avattiin auki. Tämän toimittivat vanhemmat miehet.
Juhla-aikoina ei luukkuja suljettu.

Pitkillä aamupuhteilla toimittiin jos jotakin. Tavallisesti
vanhemmat naiset paikkailivat rikkinäisiä vaatteita tahi kehräsivät
värttinällä kankaan kuteita. Kuontalo oli heillä keträpuun lavassa,
itse he istuivat keträpuun päällä penkillä. He lappoivat kuitusia
kuontalosta, kiersivät sen hyppysissään, käärivät siten saadun
rihman värttänän ympäri, asettivat joko savesta poltetun tahi puisen
keträn (kekkärän, pyörän) värttänän alapäähän. Vasemmalla kädellään
he lappoivat (suolsivat) kuontalosta kuitusia rihmaksi ja oikealla
kädellään kiersivät värttänää. Kun värttänälle tuli jo enempi rihmaa,
joten se tuli raskaammaksi kädellä pyöritellä, niin he saattoivat sen
kädessään pyörimään ja heittivät sitten lattialle, jossa se pyöri
ja kiersi kehrätyt kuidut rihmaksi. Nuoremmat naiset kehräsivät
rukeilla (vokeilla). Pienemmät tytöt hoitivat tulta ja varsin pienet
lapset leikkivät lattialla. Mari-täti tavallisesti neuloi koko talven
sukkia, kintaita ja lapasia.

Miehillä oli monenlaisia tehtäviä pitkillä puhteilla, niin kuin
jo edellä kerroin. Heidän toimiinsa kuului muun muassa nuorain
punominen. Liinoista punottiin lehmille kaulaimet, hevosille
ohjakset ja raippanuorat sekä niinistä muita nuoria, hienompia
ja paksumpia. Punottiin myös vitsanuorat ja nuottaköydet, jotka
tehtiin sikavilloista. Ukko-Lauri ja Mauno-setä olivat koko
mestarit sikavillaköysiä tekemään. He tekivät niitä ei ainoastaan
kotitarpeiksi mutta myöskin naapureille ja kävivätpä vielä kylässäkin
tekemässä palkan edestä.

Eräänä iltana toi Mauno-setä korillisen puhtaaksi pestyjä ja
kuivattuja sianvilloja aitasta tupaan ja karttasi ne lepeille.
Kartatut lepeet hän kasteli ja asetti osan niistä kahden laudan
väliin tuvan penkille. Lautojen kohdalle penkin alle hän pani
vesipytyn. Sitten hän toi romuhuoneesta joukon keksoja. -- Keksa
oli ympyräisistä, sakarisormen paksuisista puupalikoista tehty
pystyristi, jonka yksi haara oli toisia pitempi. Kädellä pidettiin
kiinni pitemmästä haarasta. -- Nyt hän otti tuolin, istausi
siihen ja alkoi kehrätä sianvilloista lankaa. Noin pari vaaksaa
kehrättyään hän sitoi langan keksaan, jota hän pyöritti varresta
ympäriinsä oikealla kädellään lappaen samalla vasemmalla kädellään
sikavillaleveparrasta karvoja. Sikäli kuin lankaa tuli kehrätyksi,
hän kiersi sen ristiin keksan ympäri. Niin pian kuin yksi keksa
oli täyteen kehrätty, aloitettiin toinen. Tuon tuostakin kasteli
Mauno-setä lepeiden partaa, sikäli kuin se alkoi kuivua. Kun kaikki
sikavillat oli kehrätty, otti ukko-Lauri romuhuoneesta kelan, jonka
navan hän kiinnitti tuvan seinässä olevaan reikään. Sitten hän otti
kolme keksaa, joiden lankojen päät hän sitoi kelaan. Keksoista otti
Mauno-setä yhden ja pari nuorempaa poikaa yhden keksan kumpikin
käteensä, ja pojat purkivat lankaa keksoilta, sikäli kuin ukko-Lauri
kelaa pyörittämällä yhdisti langat yhdeksi säikeeksi. Tätä tointa
kutsuttiin kelaamiseksi. Säikeen kääri ukko-Lauri kelan ympärille.

Kun keksojen luvusta arveltiin kolmasosa lankaa kelatuksi, niin
taitettiin langat, käärittiin säikeen pää rihmalla, ettei se päässyt
purkaantumaan, ja otettiin kartikka, jonka ympäri käärittiin kelalla
oleva säie. Sitten taasen kelattiin toinen säie samalla tavalla ja
käärittiin se niinikään kartikan ympäri. Samaten tehtiin kolmas säie.
Kun kaikki säikeet olivat valmiit, sitoi ukko-Lauri kaksi säikeen
päätä kelaan kiinni, ja Mauno-setä purki toiselta kartikalta ja
Mikko toiselta kartikalta säikeitä tuvan lattian pituudelta, joten
he joutuivat ovensuuhun. Nyt alkoi ukko-Lauri pyörittää kelaa ja
isäntä katsoi perään, jotta molemmat säikeet kiertyivät tasaisesti
toistensa ympäri. Tällä tavalla saatiin tuvan lattian pituinen köysi,
jonka ukko-Lauri kääri kelan ympärille. Sitten taas Mauno-setä ja
Mikko purkivat kartikoilta säikeitä sikäli kuin niillä piisasi ja
ukko Lauri kiersi ne köydeksi. Kun säikeet oli loppuun kierretty,
otti ukko-Lauri kolmannen kartikan, jonka säikeellä alkoi säiestää
köyttä. Se kun täytyi toimittaa käsillä, niin se kävi hitaasti. Ensin
hän Mauno-sedän avulla säiesti sen verran, että köyden pää ylöttyi
hänen jalkansa alle lattialle. Sitten hän purki köyttä kelalta
sikäli kuin tarve vaati ja kiersi kartikalla olevan säikeen köyden
ympäri siksi, kunnes pääsi kelaan asti. Näin hän pitkitti työtään
väsyksiin asti. Sitten tuli Mauno-setä säiestämistä jatkamaan. Tällä
tavalla valmistettiin yhdeksänkertainen nuotanköysi. Nuotan paulat
valmistettiin samalla tavalla, mutta ne tehtiin hienommat. Kun köysi
oli saatu valmiiksi, se kiinnitettiin huoneiden salvaimiin virumaan
(venymään). Sen jälkeen se oli valmis käytettäväksi ammattiinsa.

Ukkomiesten puhdetöihin kuului muiden muassa myöskin verkko- ja
mertarihmojen kertaaminen. Kun naiset olivat liinoista kehränneet
rullat täyteen rihmaa, niin kerittiin ne kerälle. Joku ukkomiehistä
kiersi reidellänsä kerästä kaksi rihmaa yhteen niin pitkältä, että
kierretty rihma ylettyi tuvan lakihirteen naulattuun puukoukkuun.
Sitten kun rihma oli saatu koukkuun, käärittiin kierretty rihma
värttänän ympärille, keträ asetettiin värttänän päähän ja molempain
käsien välissä pyörittämällä saatettiin värttänä pyöriä hyrräämään.
Oikealla kädellä, jossa kiertämätön rihma oli, nosteli ja laskeli
kertaaja värttänää ylös ja alas. Kun värttänä lakkasi pyörimästä, se
kierrettiin uudestaan kämmenien välissä ja laitettiin taasen vapaasti
hyrrimään. Tätä pitkitettiin siksi, kunnes rihma tuli tarpeellisen
kieräksi. Kierretty rihma käärittiin taas värttänän ympärille, ja
kerältä purkaantui sikäli rihmaa kerrattavaksi. Jottei kerrattu rihma
värttänältä purkaantuisi, niin se sorpattiin värttänän päähän ja
jatkettiin työtä. Näin kerratusta rihmasta kudottiin nuottaverkkoja,
mertoja, santelosilmiä ja pauloja potkuverkkoihin ja loput käytettiin
vanhain verkkojen ja rysäin paikkaamiseen. Kerratessaan laulelivat
vanhukset joko Kalevalan tahi muita lauluja, joskus ja varsinkin
viimeisinä aikoina virsikirjan virsiä. Nuoremmat kuuntelivat ja
koettivat oppia ulkoa. Mitä ei kerralla opittu, sitä pyydettiin
vanhuksia toisen kerran laulamaan. Niinpä Niemelänkin ukko-Lauri
lauleli kerratessaan:

    Läksi vellokset vesille,
    emon lapset lainehille.
    Noin sanoi minun emoni,
    varoitteli vanhempani:
    Älä souda suota myöten,
    älä kangasta kahua,
    souda vieno vettä myöten,
    laskettele lainehia.
    Älä purressa puraja,
    älä viere venehessä!
    Pidä purtesi puhissa,
    venosesi varusalla,
    ettei kariin karahtaisi,
    salakiveen kirpoaisi,
    vene kaatuis kallellensa,
    sysäyisi syrjällensä,
    sinä vierisit vetehen,
    alle aaltojen vajoisit.
    Jäisi isäs itkemähän,
    äitisi älisemähän,
    isäs itkisi ikänsä,
    emos yönsä uikuttaisi,
    kuolis isäsi surusta,
    emos ennen aikojansa!

Nuoremmat naiset, tytöt ja pienemmät pojat työskentelivät
tavallisesti yhdessä ryhmässä. He kertoivat toisilleen satuja ja
arvoittelivat arvoituksia. Kuka ei kolmea arvoitusta osannut arvata,
se "ajettiin huikkolaan". Myös iltahämärissä, so. hämäräjuhla-aikana,
kokoontui usein suuri joukko kylän nuorisoa lämpiävään riiheen
tahi johonkin taloon, jossa haastettiin kaskuja ja arvoiteltiin
arvoituksia. Näissä tilaisuuksissa olivat äskennaineetkin
keralla. Näissä tilaisuuksissa harjoitettiin runolaulujakin,
varsinkin niitä lauluja, jotka nykyään on koottu Kantelettareen.
Nuorista, paimeniässä olevista, olivat paimenlaulut mielirunoja,
naimaiässä olevat nuorukaiset laulelivat kernaammin naimalauluja ja
rakkausrunoja, naineet taasen joko huoli-, kaiho- tai ilovirsiä, mikä
vain kullekin paraiten soveltui.

Kalevalan runoja ja muita uroslauluja laulelivat vanhemmat miehet
illan pitkin ja varsinkin viinapannun ääressä istuissaan sekä
nuotalla ollessaan nuotion ääressä ja syksyaikoina ollessaan hevosia
paimenessa metsähalmeiden oraassa. Myöskin muita töitä tehdessä, jos
vain tehtävä työ suinkin myöten antoi, pistettiin lauluksi. Sillä
tavoin he oppivat lauluja toisiltaan. Tarkoin aina nuoret kuuntelivat
vanhempain lauluja ja koettelivat oppia ne ulkoa. Siksi vielä nytkin
joku muistaa

    mitä isänsä opetti
    kirvesvartta vuollessansa,
    mitä neuvoi emosensa
    värttänätä vääntäessä.

Riihiaamuina nousivat jo riihenpuijat tavallisesti puolesta öin,
pukivat illalla tuodut riihikot yllensä ja varustivat kaikki kampsut,
mitä siihen toimeen tarvittiin. Pienemmissä taloissa kävi neljä tahi
kuusi henkeä riihessä. Niemelässä, joka oli paikkakunnan suurin talo,
kävi kahdeksan, kymmenen, jopa kaksitoistakin henkeä riihtä puimassa,
aina sen jälkeen miten täynnä ahdosta riihi oli. Tytöt, nuoremmat
pojat ja nuorikot kävivät tavallisesti riihtä ahtamassa, vaan ei
puimassa. Myös varsin vanhat ja kivulloiset olivat poissa riihen
puimisesta.

Kun riihi oli puitu, tulivat riihimiehet tupaan, pesivät, pukivat
toiset vaatteet yllensä, söivät suuruspalan ja kävivät makaamaan.
Riihen viskaajat menivät työhönsä murkinan syötyänsä ja vasta
työnsä lopetettuaan he kävivät makaamaan. Päivän tultua ukkomiehet
korjasivat oljet ja ruumenet sekä tuulsivat viljat ja korjasivat ne
aittaan.

Niin kuin on jo mainittu, noustiin Niemelässä samaten kuin yleensä
koko Karjalassa ani varhain aamusilla. Kotvan valvottua tuli
varsinkin nuorille jo nälkä. Siksi oli suuruspala välttämätön.
Tavallisesti syötiin Niemelässä suuruspalaksi leipää ja suolakalaa.
Vanhemmat naiset nostivat puukuppiin hapanta taikinasta, jota
kastoivat leivällänsä ja söivät. Lapset saivat voileipää, kun ensin
olivat pesseet kätensä ja kasvonsa sekä harjanneet päänsä ja vähän
aikaa lukeneet kirjaa. Vanhemmat miehet eivät koskaan syöneet
suuruspalaa. Kun suuruspala oli syöty, käytiin tavallisesti makaamaan
"päivän eellosia".

Kun kukonlaulu taajeni ja taivaanranta alkoi näyttää päivän tuloa,
niin teki joko emäntä tai joku muu vanhempi nainen tulen tupasen
lieteen ja pani edellisenä päivänä keitetyn sopan varistumaan.
Suuremmat lapset saivat hoitaa tulta ja hämmentää keitosta, ettei
se päässyt pohjaan palamaan. Kun keitos oli varistunut, se tuotiin
pöytään ja syötiin leivän ja kaljan kanssa murkinaksi. Eri päivinä
keitettiin erilaisia keitoksia. Niinpä esim. sunnuntaina keitettiin
kaalia, maanantaina lohkoa, tiistaina kaalia, keskiviikkona huttua,
torstaina lohkoa, perjantaina rokkaa ja lauantaina huttua. Kesäiseen
aikaan ei niin tarkoin noudatettu näitä sääntöjä, vaan keitettiin
useasti sakeaa rokkaa, sekaalia ja pirenaa. Usein laitettiin
takkeria ja kesävelliä sekä mämmiä ja kiisseliä. Myös olivat
hapanlohko, hapanhuttu ja omenavoi (potaattivoi) tavallisia ruokia.
Sunnuntaiaamuina syötiin joko omenia (potaatteja) lihan kanssa
paistettuna tahi palvattua lihaa. Kevätpuolella, kun lehmät poikivat,
syötiin juusto- (pihka-) maitoa sunnuntaina murkinaksi, milloin vain
sattui olemaan, vaan muuten muuta maitoa tahi voileipää. Kesällä
keitettiin maitolämmitystä joka sunnuntai päivälliseksi ja maitovoita
paistettiin jo lauantaina sunnuntaimurkinaa varten. Myöskin kala- ja
lanttukukkoja laitettiin talvella usein, ja varsinkin matkaeväiksi
ne olivat välttämättömiä. Juhlapäiviksi tehtiin piirakoita sekä
ryyneistä että potaateista. Joskus paistettiin rieskaa talvella
ja kiukkaa maitoa (piimää) kesällä. Jokapäiväisenä leipänä oli
tavallisesti kaurainen leipä, ohraisia leivottiin pyhiksi ja rukiista
leipää pitoihin ja juhliksi. Lehtikakkaroita paistettiin kesällä
sukulaisille tuomiseksi kuin myöskin oman perheen syötäväksi.
Munamaitoa keitettiin ainoastaan talon vävylle ja voimurua
saunavaimoille.



Mustalaiset


    Sisältö: Mustalaisten tulo. Mustalaisheimot. Atrioitseminen.
    Mustalaisen päiväläisenäolo. Lihan varkaus. Mustalaisten
    sukuperä. Ruumissaarna. Tulevaisuuden ennustukset. Miesten lähtö.
    Naisten mankuminen ja lähtö. Ryöstöretki.

Eräänä päivänä tuli mustalaisia Niemelään kolmella hevosella reet
täynnä väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, sekä kaksi sikaa, jotka
juoksivat perästä. Vaimot olivat pukeutuneet suuriin vaippoihin,
joiden sisään lapset oli kääritty. Suuremmat lapset istuivat äitiensä
vieressä vaipat ympärillä.

Pihalle päästyään miehet pysäyttivät hevosensa, sitoivat ne kiinni,
nostivat reestä lapset, jotka ynnä naisten kanssa tulivat tupaan
sillä aikaa kun miehet laittoivat loimet hevostensa selkään.

-- Hyvää päivää, hyvä talon väki, toivottivat mustalaiset tupaan
tultuaan. Siellä ulkona on kylmä, että hampaat kaalia hakkaavat.

Pian tulivat miehetkin tupaan puukot tupessa ja mustalaispamppu
(piiska) vasemmalla olalla, siima selkä- ja nuppupäävarsi
rintapuolella. Hekin tervehtivät talon väkeä hyvällä päivällä.

-- Johan Korri on nyt saanut koko joukkonsa kokoon, kun niin monta
hevoskuormaa on yhdessä seurassa, sanoi isäntä.

-- Ei, hyvä lautamies kulta, ne vielä kaikki tässä ole, vielä niitä
on kaksi hevoskuormallista toisilla kylillä, vastasi Korriksi
puhuteltu isovartaloinen ja könönenäinen mies.

-- Kuinka monta heimoa teitä oikeastaan on? kysyi Mauno-setä.

-- Jumala tiesi, isäntä kulta, kuinka monta heimoa meitä lieneekään,
vastasi mustalainen. Minä en tunne muita kuin oman heimoni, pienen
Antin, suuren Antin, Vilhelmin ja Hemmon heimot. Savossa päin kuuluu
olevan laaja ja rikas Hagertin heimo, josta minä olen joitakuita
miehiä markkinoilla nähnyt.

-- Katso, hyvä lautamies kulta, mikä meidän hevosilla lienee, kun ne
eivät syö, virkkoi Kalle niminen mustalainen.

Isäntä katsahti ikkunasta pihalle ja sanoi:

-- Eihän hevoset mitä syö, kun ei mitään ole edessä. Mene sinä Pekka
ja laske luhdista heiniä vierasten hevosille.

-- Kyllä Feija tulee heinät hevosten eteen korjaamaan, kun vain Pekka
ne luhdista alas laskee, sanoi Korri.

Sillä puhein läksivät nämä kaksi miestä hevosia ruokkimaan.

-- Onko teillä, isäntä kulta, lihaa uunissa palvaantumassa, kun niin
suloinen haju minun nenääni pistää? kysyi vanha mustalaisakka.

-- On kyllä, vastasi isäntä.

-- Sittenhän isäntä kulta antaa meille lihaa päivälliseksi ja emäntä
tuopi leipää, mankui mustalainen.

Isäntä veti särän uunista ja nosti erään palan pöydälle puuvadissa.
Emäntä toi kolme kauraista leipää ja niin kävivät mustalaiset
atrioimaan. Sohvi toi kaljaa kapallisen juotavaksi.

-- Eihän tämä liha piisaa näin suurelle joukolle, tuo emäntä kulta
voita lisää, pyysi vanha mustalaisakka.

-- Eikö maaslaa vielä, virkkoi Yrjö jyrkästi.

-- Mitä sinä siinä mangut, sanoi Korri, antaahan hyvä emäntä
pyytämättäkin, kun näkee meidän tarvitsevan.

-- Mistäs mustalaisetkaan saavat, jos ei heille kukaan anna, virkkoi
emäntä ja meni voita hakemaan.

Sillä aikaa kun mustalaiset söivät, isäntä otti särältä lihat, pani
ne koriin ja käski toisten miesten viedä lihakorin aitan yläkertaan
ja sijoittaa lihat aitan parvelle.

-- Menkää te lapset särää kaalimaan, tottahan hyvä isäntä sen
sallinee, virkkoi eräs mustalaisakka.

-- Tulkoot vaan, lupasi isäntä.

Pian olivat mustalaislapset leipäpalat kädessä särää kaalimassa.
Talon lapset katselivat uteliaasti, kuinka sukkelasti mustalaisten
lapset liikkuivat.

-- Minua niin hiukoo, kun en ole oikein terve, etten saattaisi muuta
syödä kuin suolaa. Olkaa, emäntä kulta, niin hyvä ja tuokaa meille
suolakalaa, pyysi taasen vanha mustalaiseukko.

-- Nyt ovat kalat kannen alla, kun järvet ovat jäässä, virkkoi emäntä.

-- Tuohan noille kaloja, eiväthän he raukat mistään saa, jos ei
heille kukaan antaisi, käski isäntä ja emäntä toi kalat.

-- Eivätkös mustalaiset saisi tehdä työtä niin kuin muutkin ihmiset
eikä kuleksia muiden ihmisten vastuksena, työmiesten vaivannäköä
nauttimassa, sanoi Yrjö. Jos joku suomalaisista läksisi tuolla tavoin
kulkemaan, niin ei, lempo vie, henki eläiskään, vaan täytyisi nälkään
nääntyä.

-- Tuo mies ei näy ymmärtävän mitään, vastasi Kalle. Etkös sinä ole
raamatusta lukenut, että Kainin suvun pitää oleman kulkevaisen ja
pakenevaisen maan päällä. Siksi täytyy meidän, jotka olemme Kainin
sukua, kuljeksia ympäri maailmaa, eikä meidän työmme menesty, vaikka
me kuinka raataisimme.

-- Turhaa lorua. Kain oli peltomies ja maa kasvoi jotta rutisi. Ja
tekö olisitte Kainin sukua? Johan se suku hukkui vedenpaisumisessa,
vastasi Yrjö.

-- Aivan niin. Yrjöllä on oikein ja meidän Kalle ei näy tuntevan
koko asiaa, vaikka puhua mälkyttää, sanoi Korri. Kainin suku hukkui
vedenpaisumisessa, mutta me olemme Noakin pojan Haamin jälkeläisiä,
jonka isänsä kirosi ja käski olemaan orjain orja.

-- Ja sentähden te muka kulkea vetelehdätte ympäri maan ettekä kehtaa
mitään tehdä? virkkoi Yrjö. Olkaapa mitä sukua hyvänsä, niin joka
ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä; se on totuus, joka ei pala
tulessakaan.

-- Kuulkaahan, kunniallinen lautamies ja te hyvät talon ihmiset! Onko
tuo mies enää täysjärkinen, eikö hän liene vain päästänsä sekaisin?
sanoi Korri ihmetellen.

-- Jos kaikki ihmiset olisivat niin täysjärkisiä kuin Yrjö-setäni
ja minä, niin saisivat mustalaiset nälkään kuolla, jos eivät työtä
tekisi, virkkoi Antti.

-- Pitkäksi taitaisi mustalaisen päivä mennä työssä ollessa, sanoi
Matti nauraen. Kerran oli mustalainen palkkautunut rukiinleikkuusen
erääsen taloon. Kun päivä hänestä tuntui pitkälle, niin hän valitteli
selkäänsä pakottavan ja heittäytyi selälleen vähän väliä. Toiset
työmiehet uhkasivat antaa hänelle selkään, jos ei hän ahkerammin
leikkaisi. Vihdoin meni päivä keski-illoilleen ja mustalainen sanoi:
"Ollakka minulla pitkä salko, joka ylettyisi aurinkoon asti, niin
kyllä minä tuon päivänkakkaran sysäisin sukkelammin kulkemaan." Vähän
aikaa leikattuaan kehotti mustalainen toisia työmiehiä lähtemään
kotia. "Eihän vielä ole päivä maillaan, mitäs isäntä sanoisi, jos
me näin aikaiseen menisimme kotiin", virkkoivat toiset. "Ennen,
herra kiesait, onkin yö puolessa, ennenkuin päivä maillaan", valitti
mustalainen. Vihdoin tuli ilta ja työväki palasi kotiin. Illallisen
syötyä kysyi isäntä: "Paljonko mustalainen tahtoo päiväpalkkaa?"
"Kyllähän minulle pitäisi maksaa hyvä päiväpalkka, kun minä niin
ahkeraan koko pitkän päivän leikkasin", vastasi mustalainen.
"Piisaavatko ne rukiit sinulle päiväpalkaksi, mitkä sinä tänä päivänä
leikkasit?" kysyi isäntä. "Hei hertta vaariseni, eihän ne mihin
piisaa! Et usko isäntä kulta, kuinka ahkerasti minä tein työtä koko
päivän."

Tämän jutun kuultuaan rehahtivat kaikki nauramaan, niin hyvin talon
perhe kuin mustalaisetkin. Naurun tauottua Korri sanoi:

-- Tuo juttu on jo niin vanha, että tuskin se lienee tottakaan.

-- Olkoon totta tahi valhetta, mutta se on omaansa kuvaamaan
mustalaisen luonnetta, sen laiskuutta ja ahneutta, vastasi Yrjö. He
puistavat ja mankuvat mitä vain tietävät talossa olevan. Ja jos ei
heille anneta, niin he uhkaavat. Ottavatpa vielä omin lupinsakin, jos
niin sattuu.

-- Koko minun heimossani ei ole varasta, ja jos minä tiedän kenen
mitä varastaneen, niin minä sen hakkaan, jotta kukko suurimmat luut
nokkii. Me kyllä otamme mitä hyvät ihmiset antavat, mutta emme
varasta, sanoi Korri ylpeästi.

-- Minä en tiedä mitä heimoa se mustalainen lienee ollut, joka toissa
syksynä kävi Ristolan aitassa lihaa varastamassa, kertoi Yrjö, mutta
nolosti sille kävi. Hän kiipesi yöllä aitan katolle ja meni katon
kautta aitan yläkertaan. Lihapotkan saatuaan hän tahtoi laskeutua
alakertaan ja niin päästä oven kautta ulos, jossa toinen mustalainen
oli odottamassa. Tikapuita kun ei pimeässä löytänyt, hän heittäysi
luukusta alas pitäen toisella kädellään kiinni yläkerran lattiasta
ja toisella kädellään hän hoiti lihapotkaa. Kun hän tunsi jalkansa
koskeneen johonkin esineeseen, hän heitti kätensä irti ja laskeusi
huoletta alas. Mutta sikäli kuin hän laski itseänsä, taipui hänen
jalkainsa alustakin. Yhtäkkiä hän tulla hurahti alakerran lattialle
ja tunsi jotain kauhistuttavaa saaneensa syliinsä. Se olikin Ristolan
ukkovainajan ruumis, joka oli viety aittaan ja asetettu salvon
päälle laudalle, jalkapuoli ulommaksi salvoa. Sille ruumislaudan
nenälle yhtyivät mustalaisen jalat, kun hän laskeusi yläkerrasta.
Hänen painonsa keikautti ruumislaudan pystyyn, joten ruumis, kun oli
nauhalla lautaan sidottu, keikahti laudan kanssa mustalaisen syliin.
Hädissään alkoi mustalainen huutaa minkä jaksoi. Koira, joka oli
tuvan porstuassa, alkoi haukkua kovasti. Tästä havahtui talon väki ja
isäntä meni ulos tiedustamaan mitä Halli haukkui. Kuultuaan aitasta
kovan huudon hän meni tupaan, otti useampia miehiä ja tulen keralleen
ja niin tuli aittaan katsomaan, mikä siellä niin onnettomasti huutaa.
Ulkona odottava toinen mustalainen, kun näki usean talon miehen
olevan liikkeessä, pötki pakoon. Mentyään aittaan näkivät talon
miehet miten asia oli, ottivat varkaan kiinni ja saattoivat hänet
kruununmiesten haltuun. Niin hassusti kävi sille mustalaispahalle.

-- Johan minäkin tuota varkautta kuulin ja tiesin että varas oli
Hemmon joukkoa, Otto nimeltä, vastasi Korri.

-- Mistä te mustalaiset olette oikeastaan kotoisin ja mitä
kansakuntaa te olette? kysyi Mauno-setä.

-- Sitä minä en voi tarkoin sanoa, mistä meidän esi-isämme ovat tänne
tulleet, vastasi Korri. Mutta eräs vanha ukko, joka jo aikojaan
on kuollut, kertoi että meidän esivanhempamme ovat tulleet tänne
itäiseltä maalta, missä ei milloinkaan ole talvea, ja sen maan nimi
pitäisi olla hänen puheensa mukaan Intian maa ja meidän kansan nimi
sint, ja sinteiksi meidän kansaa entiseen aikaan kutsuttiinkin,
vaikka nyt ollaan ruvettu sanomaan mustalaisiksi. Sen ukkovainajan
puheen mukaan pitäisi meitä olla paljon, ainakin yhtä paljon kuin
juutalaisia, mutta ne ovat hajaantuneet ympäri maailmaa; sillä me
olemme kirotut ja tuomitut kulkemaan paikasta paikkaan.

-- Vieläkös mustalaiset ovat missään kirjoissa, kun ei heillä ole
vakinaista asuinpaikkaa? kysyi Yrjö.

-- Kah, hyvää miestä, kuinka hän puhuu! Kirjoissahan me olemme
joka sorkka. Minäkin olen torpparin nimellä kirjoissa. Etkös sinä,
herttakulta, tiedä, että jokainen kuningas tahtoo tietää, kuinka
paljon väkeä valtakunnassa on, olivatpa ne sitten mustalaisia tahi
muita, vastasi Korri.

-- Olihan täällä meidänkin seurakunnassa entiseen aikaan
mustalais-Aatoltti torpparin nimellä, vaikka hän kuljeksi ympäriinsä
niin kuin muutkin mustalaiset. Kun Aatoltti kuoli, niin pidättivät
toiset mustalaiset hänelle ruumissaarnan ja meidän Kalle-kirkkoherra
sen pitikin. Hän saarnasi ensin tavallisesti, niin kuin ruumissaarnaa
ainakin, mutta Kalle-herra, kun oli itse suuri koiranleuka, ei
malttanut olla mustalaista tyssäämättä, vaan sanoi lopuksi: "Jaa,
monta hän petti ja hevosetta jätti!" Silloin suuttuivat mustalaiset
ja sanoivat toisilleen: "Lähdetään pois, lähdetään pois, jo meidän
raha meni, jo meidän raha meni ja hukkaan se menikin."

-- Niinhän se oli sanottavakin, kun hän haukkumaan rupesi, vaikka
rahan otti. Olipa se kunnoton pappi, sanoi mustalais-Kalle.

-- Olisiko isäntä kulta niin hyvä ja antaisi meidän hevosille vähän
kauroja, pyysi eräs vanha mustalaisukko. Pitäisi tästä lähteä
markkinoille ja syöttää vähän paremmin hevosia.

-- Vielä näille mitä! Ei kauroja, mankuvathan nämä paljonkin, kun
näkevät saavansa, virkkoi Antti.

-- Minun isävainajani antoi aina mustalaisille sekä muille
käypäläisille, eikä häneltä koskaan puuttunut. Niin olen minäkin
tehnyt, ja ainapa häntä on Luoja siunannut antamista. Kun minusta
aika jättää, niin tehkää sitten mitä tahansa. Mutta minä teen Herran
käskyn mukaan, joka sanoo: "Taita isoovalle leipäs, vie raadolliset
kulkijat huoneesees, ja koska näet alastoman, niin vaateta häntä,
ja älä käännä pois sinuas lihas tyköä", virkkoi isäntä, otti aitan
avaimen ja meni antamaan kauroja.

Mustalaiset löivät omaan kieleensä. Pian suoriusi eräs mustalaispoika
ja nainen isännän perästä aittaan, josta poika otti kauravakan ja
vei hevosille kaurat. Mustalaisnainen pyysi isännältä rukiinjyviä
sioilleen ja isäntä antoi.

Isännän aitassa ollessa alkoi Yrjö, isännän veli, torua mustalaisia
heidän laiskuudestaan. Mustalaiset koettelivat selitellä, että heidän
työllään ei ole menestystä, kun he ovat kirottu kansa. Tämän väitti
Yrjö valheeksi. Vihdoin Korri suuttui ja sanoi:

-- Jospahan olisit omassa taloudessasi, niin saisit muistaa
mustalaisia ja tulla vielä heitä rukoilemaan, mutta nyt kun
isäntäväki ja vanhemmat ihmiset ovat niin perin hyviä ihmisiä, niin
eivät he tahdo talolle mitään rikettä tehdä.

Sillä aikaa kun talon miehet ja mustalaiset keskenään pakisivat,
toimivat mustalaisnaiset peräpuolella tupaa omiaan. He panivat
(povasivat) talon naisille korttia ja ennustelivat käsistä
tulevaisia asioita. Palkaksi antoivat talon naiset mustalaisille
sukkia, kintaita, lapasia, huntuja ja muita vaatekappaleita, joista
mustalaiset lukivat sulimmat kiitokset ja toivottivat, että hyvä
Jumala siunaisi tuhannenkertaisesti sijaan.

Isännän tupaan tullessa olivat talon miehet Yrjö, Matti ja
Antti yhdeltä puolen sekä mustalaiset toiselta puolen kiivaassa
sanasodassa. Antti väitti, että se on synti, kun noin riskiä väkeä,
niin kuin mustalaiset ovat, maamiehet elättävät ja antavat heille
mitä ikänsä ylettyy ja sillä tavoin ikään kuin kehottavat mustalaisia
laiskuuteen ja työttömyyteen.

Mustalaiset puolestaan sanoivat, että heidät on luotu sillä tavoin
elämään eivätkä he voi sitä asiaa auttaa.

-- Voisittehan ehkä pitää itsenne puhtaampina ja elää
säännöllisemmästi eikä noin siivottomasti kuin te nyt elätte. Te
vaihdatte ja ryöstätte toisiltanne akkoja, niin kuin Savolais-Matti
tänä aamuna pajassa kertoi, että mustalaisilla oli eilen tappelu
Savolaisessa eräästä nuoresta Liena-nimisestä mustalaisnaisesta.
Siinä tappelussa oli yksi mies saanut niin pahoja haavoja, jotta
täytyi jäädä taloon potemaan, eikä tiedä, jos siitä miestä
milloinkaan enää tullee, puhui Yrjö.

Tämän kuultuaan Korri ensin vaaleni, sitten punastui. Hän alkoi
heti puhua toisille mustalaisille omalla kielellään. Pian he olivat
kiivaassa keskustelussa, jota kesti hetken aikaa. Talonväki katseli
mustalaisten levotonta liikuntoa ja vanhat miehet arvelivat, että
mustalaiset olivat suuttuneet siitä, kun Yrjö ja Antti heitä
soimasivat; mutta pian he huomasivat että mustalaisilla oli omat
tuumansa, kun Korri kysyi:

-- Tietääkö Yrjö kulta sanoa, kuinka paljon niitä mustalaisia oli
Savolaisessa?

-- Kaksi hevoskuormallistahan niitä Matti sanoi olleen. Kolme oli
miehiä ja muut olivat naisia ja lapsia, vastasi Yrjö.

-- Mihin päinhän ne lienevät lähteneet menemään? kysyi taas Korri.

-- Sitä ei Matti sanonut enkä minä tullut kysyneeksi, mutta
Savolaisestahan sen saisi tietää, vastasi Yrjö.

Taas mustalaiset puhelivat vähän aikaa omalla kielellään. Vihdoin
Korri sanoi:

-- Kuulkaahan kunnioitettava lautamies: jos nämä, meidän joukko,
saisivat jäädä teille yöksi. Me miehet kävisimme tapaamassa niitä
mustalaisia, jotka eilen Savolaisessa olivat. Ne ovat Hemmon joukkoa,
ja niistä on yksi mies minulle vanhaa hevosvelkaa, niin jos minä
sattuisin saamaan velkani pois. Minä olen heitä tavoitellut jo monta
aikaa, mutta en ole milloinkaan heitä tavannut.

-- Saavathan he olla vielä vähän aikaa ja sitten mennä toisiin
taloihin yöksi; johan te nyt olette meillä olleetkin kotvan aikaa,
vastasi isäntä.

-- Mitä sinä Korri isännästä kiusaat. Johan meille piisaa oloa tässä
talossa. Onhan niitä muitakin taloja yötä olla. Onhan meillä lavea
lääni eikä tarvitse olla hyväin ihmisten vastukkeena niin kauan
aikaa, sanoi vanhin mustalaisakka, joka kuului olevan Korrin äiti.

Pian suoriusi matkaan neljä riskiä miestä kahdella hevosella. Miesten
mentyä alkoivat naiset pyytää emännältä papuja, jauhoja, rasvaa,
lihaa, voita, kaaliksia, leipää ja villoja. Kun he näitä kaikkia
olivat saaneet, he läksivät toisiin taloihin kiittäen ja Jumalan
siunausta toivottaen lähteissään.

Seuraavana aamuna palasivat mustalaiset Lahtelaan ja heillä oli
seurassaan nuori kaunis mustalaisnainen, jota Korri kohteli
erinäisellä lemmellä. He olivatkin siis käyneet ryöstöretkellä,
vaikka valehtelivat menevänsä hevosvelkaa perimään. Pian sen jälkeen
läksi joukko Niemelän kylästä.

Mustalaisten taloista lähdettyä talon naiset pesivät astiat ja
lusikat, joita mustalaiset olivat käyttäneet. Samaten pestiin penkit,
pöydät, rahit ja tuolit sekä kaikin puolin siivottiin huolellisesti
mustalaisten jälki.



Lääninmiehet


    Sisältö: Räsysaksan tulo. Kauppatavaroin luettelo. Kaupanteko.
    Karhunkuljettajat. Karhun tanssi ja muut temput. Väkikartun
    veto. Kertomus kuinka sudet söivät karhun. Karhu pelastajana.
    Harjalainen. Konttikauppiaat. Kappamiehet.

Eräänä päivänä katsoi Niemelän Sohvi akkunasta ulos ja sanoi
tupaväelle:

-- Tulkaas katsomaan kuka tuolta ajanee meille lakittavalla
hevosella? Sillä on kauhean iso reslareki ja siinä näyttää olevan
juuri kuin heiniä reessä. Miehellä on kilapannahkainen hattu päässä.

Pian kahahtivat useat nuoret naiset akkunaan ja vähän aikaa
katsottuaan sanoi Anni:

-- Tuohan tuo näyttää olevan räsysaksa Kauranen, ja tuota vanhaa
tuttua et sinä Sohvi tuntenut! Nyt varusta räsyjä ja osta itsellesi
koreutta.

-- Kerkeäähän nuo ryysyt varustaa sittenkin, kun saadaan kuulla, mitä
hyvää hänellä on kaupittavana, vastasi Sohvi.

-- Minä jo melkein muistan ulkoa hänen tavarainsa luettelon, kun
joka talvi olen pari, kolme kertaa sen kuullut, sanoi Anni nauraen.
Kyllähän Longan Antillakin on loruja, kun hän tavaroitansa luettelee,
mutta eivät kenenkään luvut mene niin sätkälleen kuin tämän Kaurasen
luvut. Varustaipas nyt Sohvi oikein tarkkaan kuuntelemaan, kun hän
ilmoittaa pamisuttaa tavaroitansa, niin saat kuulla, miten metkasti
se sujuu.

-- No, oli menneeksi, minä kuuntelen tarkoin, vastasi Sohvi.

Kun Kauranen pääsi pihalle, hän pysäytti hevosensa, sitoi sen
kiinni, viskasi heiniä eteen ja loimen hevosen selkään. Tuli sitten
tupaan, jossa hyvän päivän sanottuaan heitti hattunsa ja rukkasensa
pöytärahille, hieroi kämmeniään ja lausui:

    Ostetaankos taloon tähän
    tavaraa, vaikka kuinka vähän?
    Mulla ois yhtä ja toista
    kalua myydä, kaikenlaista:
       Suuria neuloja,
       tupakkaseuloja,
       pieniä neuloja,
       pippuripalkoja,
       parsinneuloja,
       niin kuin salkoja,
       sulkaneuloja,
       sukkapuikkoja,
       kinnasneuloja,
       jauhoseuloja.
       nuppineuloja,
       ryyniseuloja,
       savikukkoja,
       pieniä lukkoja,
       silmälasia,
       savivatia,
       kauneita peilejä
       niin kuin leilejä,
       kallekuoria,
       liivinvuoria,
       vingerporia
       aivan somia,
       pumpulilankaa,
       vaikka mihin pankaa,
       palmikon terttuja,
       hetaleita, herttuja,
       vaskisia, hopeisia
       helmiä ja sormuksia,
       nappeja ja hakasia,
       suurta, pientä, naskalia,
       saippuaa ja rikkiä,
       sekä tenkelikkiä,
       suuria, pieniä kampoja,
       lehmuksesta vateja,
       on myös ongenkoukkuja,
       vaan ei ole siimoja,
       löytyy lehtitupakkaa:
       vinterskaa ja mahorkkaa,
       rinkeliä, rääniköitä,
       orehkia, kauruskoita,
       kantvärkkiä, inkivääriä,
       joilla saa yskää kääriä,
       vanunkia, veitsiä,
       kääntöpäitä,
       neulapyssyjä
       ynnä niitä, näitä.
       Kaikki on helppoa,
       rahaa ei maksa;
       ottaapi ryysyjä
       tämä räsysaksa.
    Hyvän, huonon ryysyn
    käärin yhteen myysyyn.
    Kelpaa vanhat paidat
    sekä hurstin laidat,
    yliset ja aliset,
    puhtaat sekä likaiset,
    esiliinat, pöksyt,
    hienot sekä paksut,
    liinakalsut, riihikot,
    merrat, potkut, verkot,
    lapsenrievut, liinaviitat,
    pyyhkeet sekä riihipaidat.
    Kaikki yhteen käärin,
    punnitsen ja häärin,
    en tee koskaan väärin.
    Ei mikään oo niin halpaa,
    ettei mulle kelpaa:
    ehiät ja rikkinäiset
    ovat mulle yhtäläiset.

Sitten vieras kätteli kaikkia talon miehiä.

-- Jos sinulla, Kauranen, lienee todella kaikkea tavaraa, jota nyt
ilmoitit, niin saa sanoa että

    kaikkia on Katin säkissä,
    monta Monnon kukkarossa,

virkkoi Mauno-setä kätellessään vierasta.

-- Suittaa olla, että minulla on enempikin tavaraa kuin nyt tässä
luettelin tai ei liene kaikkia näitäkään, vastasi vieras. Kun luku on
kerran niin laadittu, niin täytyy se loruttaa alusta loppuun, kävi
tavaran kanssa miten tahansa.

Miesten keskenään pakinoidessa hakivat naiset ryysyjä. Sitten
mentiin pihalle ja kohta oli Kaurasen reen ympäristö aivan täynnä
ihmisiä, etenkin naisia, joilla oli ryysytyyskät kainalossa. Kauranen
mittasi ryysyt ja antoi tavaraa mitä vain kuka halusi ja hänellä
sattui olemaan, Suuressa punaisessa puukirstussa säilytti kauppias
hienoimmat rihkamatavaransa, vaan suuremmat tavarat niin kuin esim.
vadit, kupit ym., jotka enemmän ottivat tilaa, olivat peräpuolella
rekeä. Heti kun Kauranen aukaisi kirstunsa kannen, otti Niemelän
Mikko savikukon ja alkoi sitä soittaa vinguttaa. Muutamat naiset
koettelivat tinkiä kauppaa tehdessään, mutta Kauranen sanoi:

-- Ei tässä ole mitään tinkimistä. Kaikilla tavaroilla on määrätty
hinta. Jokaiselle ryysynaulalle lasketaan hintaa yksi kopeekka.
Kuinka monta naulaa on ryysyjä, niin monen kopeekan edestä minä annan
tavaraa. Siinä ei ole mitään tinkimistä; vaihda kuin veitsiä, saneli
saksa.

Siinä tehtiin kauppoja monenlaisia. Naiset enemmiten ostivat
ryysyillä tarvitsemansa tavarat, vaan miehet maksoivat rahan
ostoksistaan. Kun kaikki kaupanteko oli päättynyt, niin Kauranen
matkusti toisiin taloihin.

       *       *       *       *       *

-- Mikähän vahinko lienee meidän Antille tullut, kun hänen hevosensa
juoksi kotiin eikä miestä näy missään, ilmoitti Mari-täti tultuansa
ulkoa tupaan eräänä päivänä.

Tämän kuultuaan meni isäntä pihalle, jossa näki nuoren hevosen
valjastettuna aisoihin, vaan rekeä ja Anttia ei näkynyt missään.
Vähän ajan perästä tuli Antti kotiin läähättäen. Hän oli juossut niin
kiivaasti hevosen perästä, ettei tahtonut henkeäkään tavata. Tupaan
päästyään ja henkensä tavattuaan kertoi hän:

-- Kun minä ajoin lököttelin hiljakseen metsään puita hakemaan, niin
Kukkuraismäen polvekkeessa tulivat karhunkuljettajat vastaan. Heitä
ei hevonen enkä minä älynnyt, ennen kuin he olivat aivan edessä.
Tästä säikähtyi hevonen niin, että heti syrväysi tiepuoleen, reki
kaatui alassuin ja minä sirahdin reestä toituuvaalle (loitolle)
tiepuoleen. Kun hevonen yhtäkkiä kääntyi ympäri ja nykäisi
voimakkaasti alassuin olevaa rekeä, niin katketa rapsahtivat vanhat
vitsaiset saverikot reestä ja hevonen juosta ponnisti minkä käpälästä
lähti kotiin. Minulla ei muuta neuvoa ollut kuin juoksin perästä.

-- Olisithan sinä voinut tulla hiljempäänkin etkä juosta itseäsi
näännyksiin, kun näit hevosen kotiin laukkaavan, virkkoi Antin äiti.

-- Niin kyllä olisin tehnytkin, jos hevonen olisi juossut tietä
myöten, mutta kun minä näin hevosen jäälle päästyään laukkaavan
kohtisuoraan kotiin, niin ajattelin jos eläinraukka hätäpäissään
putkahtaa uhkuavantoon, jonka tiesin Kesselin lahdessa olevan, niin
sen tähden minä niin kiivaasti riensin perästä, selitti Antti.

-- No Jumalan kiitos, kun ei tuosta sen suurempaa vaaraa tullut
ja sinä Antti sekä hevonen olette terveenä päässeet kotiin, sanoi
Mari-täti iloiten.

Vähän ajan perästä kuului Kermisen rannasta rummun pärinä. Niemelän
molemmat isot koirat rupesivat haukkumaan ja menivät jäälle. Heitä
seurasivat toistenkin talojen koirat. Pojat menivät porstuan
rappusille katsomaan. Kohta erottivatkin heidän silmänsä, että
tulijoina oli neljä miestä, jotka taluttivat kahta karhua. Koirat
seurasivat loitompana karhuja haukkuen harjat siirassa. Niemelän
rantaan tultua pärisivät rummut uudelleen. Niemelän pihalle päästyään
seurue pysähtyi, yksi mies tuli tupaan ja sanoi:

-- Strastui repatta, hjyva paiva. A sapkos tulla tuppa ja anta karhu
tanssi?

-- Jos eivät vain teidän karhunne mitään pahaa tee, niin tuokaa heitä
tupaan, vastasi isäntä.

-- Ei paha teke, ei paha teke, olka huoljet, sanoi mies ja meni
pihalle.

Kohta tuotiin karhut tupaan. Iso rautarengas oli lävistetty
kumpaisenkin karhun ylähuulen läpi; renkaaseen oli kiinnitetty
rautavitjat, joista miehet taluttivat karhuja. Toiset miehet
kävelivät jäljestä. Jokaisella oli vahva rautapääsauva kädessä. Jos
karhu alkoi käydä uppiniskaiseksi, niin lyötiin sauvoilla armotta
jotta luut loikuivat.

Kun karhuja tuotiin tupaan, olivat talon kissat Mirri ja Marri pankon
laidalla. Ne pelästyivät niin että karkasivat heti uunille. Siellä
ne nostivat karvansa pystyyn, sylkäisivät ja alkoivat murista hännät
purhallaan. Lapset parkaisivat pelästyksissään ja puristivat äiteinsä
kaulaan kätensä. Vaikka heille oli jo edeltä käsin selitetty, että
karhut tuodaan tupaan, ja näytettykin ikkunasta karhuja, kun ne
olivat pihalla, niin yhtä kaikki säpsähtivät lapset karhujen tupaan
tullessa.

Tupaan päästyään karhut kävivät lattialle loikomaan. Ne näyttivät
olevan väsyksissä.

-- Anta hjuva isente kaks ljeba karhul, pyysi vanhin karhunkuljettaja.

Isäntä käski Matin tuomaan tupasesta kaksi leipää, jotka annettiin
karhuille. Syödessään karhut murisivat. Sillä aikaa kun karhut
söivät, kokoontui Niemelän suureen tupaan kyläläisiä katsomaan
karhujen tanssia. He ihmetellen katselivat karhujen paksuja
jäntereitä ja suuria torahampaita sekä kertoivat monta juttua tuosta
merkillisestä pedosta, jolla on yhden miehen mieli ja yhdeksän miehen
voima.

-- On isente viinuska antat kaks vaterkka, pyysi karhusaksa.

-- Onhan viinaa, sanoi isäntä ja haki viinaa.

Yleisö luuli, että karhuille annetaan viinaa, mutta miehet
pistelivätkin itse viinan suuhunsa ja alkoivat sitten komentaa
karhuja, jotka näyttivät olevan aivan haluttomat tanssimaan. Eräs
miehistä jo lyödä lojautti karhua sauvalla, mutta isäntä kielsi sen
ja sanoi:

-- Te ette saa minun talossani käydä rääkkäämään viattomia
luontokappaleita. Jos eivät ne lyömättä tanssi, niin menkää matkaanne.

-- Stostielait, sanoi ryssä ja kävi penkille istumaan.

-- Antakaa karhuille viinaa, niin kyllä ne tanssivat että töppöset
löyhkää, neuvoi seppä.

-- Anta isente vjel kaksi vaterkka viinuska, kul mine maksa, pyysi
karhunkuljettaja.

Isäntä toi vielä lisää viinaa, jonka ryssä kaatoi kahteen kuppiin,
joita näytti karhuille ja sanoi:

-- On smirno, viinuska vuipit.

Kohta olivat karhut pystyssä kahdella jalalla. Ryssä antoi ensin
vanhemmalle, sitten nuoremmalle karhulle kupin kumpaisellekin
etukäpäliin. Pian karhut loikkasivat viinan suuhunsa. Ryssä otti
tyhjät kupit pois, antoi karhuille sauvan kumpaisellekin käpäliin ja
sanoi:

-- Ikrait.

Heti alkoivat toiset kaksi miestä lyödä rumpua ja karhut rupesivat
tanssimaan. Väki siirtyi ympäri tupaa jättäen piirin keskelle. Karhut
kävelivät kahdella jalalla ja pitivät etukäpälissään sauvaa, tuon
tuostakin ne lytkäyttivät ruumistaan ja mörisivät. Näin ne kulkivat
ympäri piiriä pari kolme kertaa ja sillä oli tanssi suoritettu.
Rahvas nauroi ja osoitti sillä tavoin mieltymystään. Sitten
lakkasivat rummut soimasta ja komentaja sanoi ensin venäjäksi ja
sitten suomeksi:

-- Kui piika maka?

Heti kävivät karhut pitkälleen lattialle ja ojensivat koipensa
suoriksi. Sen jälkeen taas komentaja sanoi kahdella kielellä:

-- Kui poika hernettä varasta?

Nyt kävivät karhut polvilleen ja mennä hiipivät hiljaa eteenpäin. Sen
jälkeen komentaja huusi taas:

-- Kui maatuska kirkko mene? ja antoi sauvat karhuille.

Karhut kävivät sauvojen nojassa ja liikata lynkkäsivät. Sitten
komentaja sanoi taas venäjäksi ja suomeksi:

-- Kui pjäätä kivistä?

Karhut rupesivat pitelemään päätään etukäpälillään ja murisivat.

Kun nämä temput oli tehty, niin antoivat ryssät hatun kumpasellekin
karhulle etukäpäliin ja sanoivat:

-- Tenki pirat.

Hatut saatuaan kävelivät karhut kahdella jalalla ympäri tupaa
pitäen hattuja etukäpäläinsä välissä. Kuka viskasi rahaa hattuun,
sille karhut kumarsivat, vaan kuka ei rahaa antanut, niin sille ne
vihaisesti murisivat. Kun ei enää kenkään rahaa antanut, karhut
veivät hatut isännälleen, joka otti rahat hatusta ja luki ne.
Saaduilla rahoilla maksoi ryssä isännälle viinan, vaan leivistä ei
isäntä rahaa ottanut. Loput rahat korjasi ryssä kukkaroonsa. Sitten
hän sanoi:

-- On kuka tahtot väkkarttu vettät karhu kans?

-- Uskaltaakohan siihen käydä väkikartun vetoon, jos karhu tekee mitä
pahaa? kysyi seppä.

-- Ei karhu teket pahho, minä on takko, vastasi ryssä.

Pian ilmestyi kaksi nuorta miestä väkikartun vetoon. He toivat vahvan
kartikan ja laudan. Ryssän käskystä kävi vanhempi karhu toiselle ja
miehet toiselle puolelle lautaa, kumpaistenkin jalat olivat laudassa
kiinni. Karhu otti etukäpälillään kiinni kartikan keskeltä ja miehet
pitivät käsillään toinen toisesta ja toinen toisesta kartikan päästä.

-- Valmis, sanoi ryssä.

Miehet koettelivat vetää väkikarttua puoleensa minkä jaksoivat, mutta
karhu piti voimakkaasti kiinni ja niin pysyi karttu paikoillaan.
Vihdoin kun karhu tunsi, että miehet olivat panneet kaiken voimansa
liikkeelle, se nykäisi yhtäkkiä väkikarttua niin voimakkaasti, että
miehet kohousivat ylös istualtaan ja tulla heilahtivat yli laudan
karhun puolelle suin päin lattialle. Tämä näytti huvittavan karhua
ja se mörisi hyvillä mielin. Rahvasta nauratti tämä tapaus. Noloina
nousivat miehet lattialta, eikä mieli enää tehnyt toista kertaa
voimia koettamaan karhun kanssa, vaikka heitä siihen kehotettiin.

-- Kyllä olet väkevä, vaikka hölmö sinä sentään olet, kertoi kylän
seppä. Tästä tulee jo parikymmentä vuotta aikaa, kun minä toisten
poikain keralla olin salossa hevosia paimenessa. Eräänä kuumana
yönä kuulimme hirmuisen kiljunnan ja rähinän Metsomäen puolelta.
Me riensimme sinne ja näimme, kuinka suuri parvi hukkia ahdisteli
karhua, mutta eivät susiparat uskaltaneet käydä karhun kimppuun,
vaikka heitä oli paljon. Vihdoin löysi karhu halkopinon, kiipesi
sen päälle, otti sylillisen halkoja pinosta ja viskata roppasi ne
susien päälle. Sudet siirtyivät edemmäksi, vaan lähenivät uudestaan
ja koettelivat saada karhua alas pinon päältä. Karhu uudisti entisen
temppunsa, ja usea hukka sai kyllä aika kolahduksen, niin että oikein
vokisi, mutta siitä huolimatta eivät sudet vain karhua jättäneet
rauhaan. Me kyllä koettelimme huutaa, vaan ei se näyttänyt mitään
vaikuttavan petojen tappeluun. Vihdoin kun halot olivat pinosta
loppuneet, sudet karkasivat vihan vimmassa kontion kimppuun. Vähän
aikaa kesti kauhea meteli, mutta hukat vihdoin voittivat karhun
ja söivät sen suuhunsa. Me kun olimme aivan aseettomat, emme
voineet mitään tehdä, vaan palasimme hevosten luo, jonne luulimme
pitkähäntien tulevan, mutta onneksi ne suuntasivat matkansa toisaanne
päin ja niin pääsimme heistä rauhaan. Tämä tapaus pelotti meitä niin
kovin, ettemme uskaltaneet nukkua koko yössä.

Karhunkuljettajat menivät matkaansa ja miehet kertoilivat monta
tarinaa karhun urotöistä, joita halulla kuunneltiin. Ukko-Lauri
kertoi postissa ollessaan kuulleensa että karhu oli eräässä paikassa
pelastanut talonväen rosvojen käsistä. Asia oli ollut seuraava:

-- Karhunkuljettajat olivat kerran tulleet erääsen yksinäiseen taloon
illalla ja pyytäneet yösijaa, joka heille annettiin. He veivät karhun
olkilatoon yöksi ja itse kävivät tupaan makaamaan. Mutta yöllä tuli
taloon kolme rosvoa ja alkoi siinä elämöidä vaatien talosta rahaa,
muuten he uhkasivat tappaa joka ainoan hengen. Miehiä ei sattunut
talossa olemaan kotona kuin vanha ukko, joka hädissään koetteli hakea
rahakirstun avainta, mutta ei sitä niin pian tavannut. Rosvoilla oli
ollut hirmuiset aseet. Kun karhunkuljettajat havaitsivat vaaran,
meni toinen heistä ulos ja toi karhun tupaan käskien sen runtelemaan
rosvoja. Yhdellä iskulla löi karhu erään rosvon kuoliaaksi ja toiset
pötkivät pakoon, ja niin pelastui talonväki ja heidän omaisuutensa
rosvojen kynsistä.

-- Olkoonpa niinkin, että karhunkuljetuksesta on joskus ollut jotain
hyötyäkin, mutta kyllä niistä on enemmän vahinkoa, sanoi Antti.
Kuinka monta hevosta ja ihmistä karhut ovatkaan säikäyttäneet!
Törmälän Yrjökin toissa talvena pelästyi niin kovin karhua, että tuli
heikkomieliseksi, eikä miesparka taida ikänä tulla aivan terveeksi.
Ja mikä rääkkäys se onkaan karhuille, kun niitä kuljetellaan kaiken
talvea, pidetään vähällä ruualla ja lyödään armottomasti. Lahtelan
Paavo kertoi, kuinka viime talvena kuljettajat löivät karhua
Kuunjoen kohdalla niin armottomasti, että karhuraukka oikein tuli
liikkaavaksi. Saisi armollinen esivalta aivan kieltää koko karhujen
kuljettamisen. Välistä tunnottomat ihmiset riuhtovat ja tempaavat
vitjoista, niin että karhun huulet ovat aivan verisinä. Tunnollista
ihmistä oikein säälittää nähdessä tuollaista rääkkäystä. Tähän
esitykseen myöntyivät kaikki ja sillä tuumin meni kukin kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä tuli Niemelään harjaukko raskas nahkainen laukku
selässä ja keppi kädessä. Hyvän päivän tehtyään hän istahti penkille
ja heitti laukkunsa olaltaan.

-- A mitä osta emanta, mitä osta isanta ja mitä osta muu pere? Kaikk
on hjuva ja huuvista. Etsika vanha harju, etsika harjaksi, etsika
sika ja lehmä rakko, pyysi harjalainen.

-- Mistä Petruska matkustaa? kysyi Mauno-setä.

-- A taall kävele umpari kulla, a mitta ei kuulu, vastasi harjalainen.

Mikko toi suuren puhalletun sianrakon, jonka harjamies leikkasi
pussiksi, pyysi sitten emännältä kaurajauhoja, joita pani rakon
sisään ja alkoi hieroa rakkoa. Sen pehmeäksi saatuaan hän puhdisti
pois kaurajauhot, jotka antoi emännälle. Rakkoon hän pani omia
tavaroitaan. Rakosta hän antoi Mikolle pari vaskisormusta.

Mari-täti toi vanhan pellavaharjan, josta sai vaskisen kamman.
Petruska kolisteli vasaralla pihkat pois harjasta ja pisti sen sitten
konttiinsa.

Talon tytöt toivat myös harjaksia ja ottivat helmiä ja kultanuppisia
neuloja. Ukko-Lauri osti itselleen niinikään harjaksilla vaskisen
korvalusikan. Emäntä osti elohopeaa ja haisupihkaa. Isäntä osti
vanhaa miestä (arsenikkia) ja Antti osti ketunmyrkkyä.

-- Mistäs Petruska on kotoisin? kysyi Yrjö.

-- Venäjältä olen Kaspskoi kupernista, johon Vuiburista tullo tuhat
virsta, vastasi Petruska.

Sitten harjamies pyysi ja sai ruokaa, josta hän antoi emännälle
suuren parsineulan ja vähäsen kamferttia. Kun ei enää mitään kauppaa
tullut, harjalainen läksi matkaansa.

Talven pitkään kulkee konttikauppiaita tai laukkuryssiä kylästä
kylään ja talosta taloon. Heillä on kaupattavana monenlaisia huiveja,
nauhoja, terttuja, hienoa pumpulivaatetta, pumpulilankaa, rihmaa
ym. Tavallisesti nämä ovat tehneet kauppoja puhtaalla rahalla,
mutta ovatpa he rahan asemesta ottaneet sukkia, kintaita, lapasia,
metsäeläinten nahkoja sekä hopeakaluja niin kuin solkia, rekkoja,
sormuksia ym. Nämä ovat olleet ne, jotka ovat kansalliskoristeet ja
arvokkaimmat esineet Suomesta kuljettaneet ikuiseen unholaan antaen
sijaan arvotonta rojua.

       *       *       *       *       *

Ennen joulua oli suoritettava kaikki kappamiehet. Rovastille ja
kappalaiselle vietiin heidän saatavansa kotiin, mutta toiset
kappamiehet ajelivat ympäri pitäjää saataviaan kokoilemassa. Ensin
kävi seppä. Hän tuli jo lauantai-iltana sepänpäiville, viipyi yli
pyhän ja vasta maanantaina hän meni pois. Hänelle annettiin aprakaksi
(palkaksi) seitsemän kappaa, puoleksi rukiita ja puoleksi ohria,
kutakin aatraa kohden. Kun Niemelässä oli viisi kyntöaatraa tai
oikeastaan viisi työhön kykenevää hevosta, niin seppä sai palkakseen
yhden tynnyrin ja viisi kappaa sekä kapan papuja, kuvon olkia, pari
lammaskäpälää, viisikon liinaa ja villoja.

Sitten tuli kanttori saatavilleen. Hänelle olisi tullut kolme kappaa
ohria ja kauroja, mutta Niemelän isäntä mittasi kolme kappaa rukiita
ja antoi vielä olkikuvon. Emäntä antoi liinoja viisikon. Voin ja
villat oli kanttori samaten kuin koulumestarikin jo saanut kesällä.

Koulumestarille olisi tullut vain kappa rukiita, mutta Niemelän
isäntä antoi kolme kappaa.

Jahtivoudille olisi tullut kappa rukiita numerolta, mutta kun
hän kävi joka talossa, niin hän sai kapan kustakin. Samoin sai
siltavoutikin, vaikka ei hänellekään olisi ollut tulevaa kuin kappa
rukiita numerolta.

Suntion saatava oli puoli kappaa talolta, mutta koko kappa hänellekin
annettiin sekä vielä viisikko liinaa kellon nauhaksi.

Haudankaivaja, joka piti pitäjäntuvan lämpimänä ja puhtaana, oli
saapa siitä toimestaan kapan rukiita numerolta, vaan hänellekin
annettiin kappa talosta, ja haudan kaivamisesta maksettiin
erittäin: kappa rukiita kesällä ja kaksi kappaa talvella, joka oli
asianomaisten kuolinpesäin suoritettava.

Lautamiehen varsinainen palkka teki myöskin kapan rukiita numerolta,
mutta hänellekin annettiin kappa talosta. Tällä tavoin karttui näille
pikkuvirkamiehille monenvertaisesti tuloja yli heidän laillisten
saataviensa.

Myös tuli talollisten suorittaa laamannin kapat, tuomarin kapat sekä
käräjän hyyrykapat.

Kaikki nämä kappamiehet suoritettuaan sanoi Niemelän isäntä:

-- Jos kaikki ne saamamiehet, joille talonpoika saapi maksaa,
olisivat yhtaikaa aidalla, kun maamies siemenensä maahan kylvää,
niin ei moni uskaltaisi kylvää ollenkaan, vaan pelästyksissään
jättäisi koko toimen tekemättä, kun hänen vaivansa näöstä niin monta
malkkimahaa osansa ottaa, joten kylväjälle monesti ei jää kuin pienin
osa.



Pyhän vietto


    Sisältö: Lauantaivalmistukset. Saunan kylpeminen. Kirkkoon lähtö.
    Kirkkoon meno. Kirkossa olo. Kotiin tulo. Iltapuoli.

Edellisissä luvuissa kerrotut tapaukset olivat joulun edellä
syystalvella toimitetut. Kun joulun vietosta olemme jo ennen
kirjoittaneet, niin harpataan ne yli ja siirrytään joulunjälkeisiin
toimiin.

Siunatun ja kalliin joulujuhlan kuluttua on pitkä sininen talven
selkä edessä, jolloin elämä maalla on ikävän yksitoikkoista.
Ainoastaan sunnuntai- ja juhlapäivät virkistävät ihmisten mieliä ja
antavat uusia voimia nousevan viikon toimille, jotka pääasiallisesti
ovat samat kuin tämänkin viikon tehtävät. Sen tähdenpä sunnuntaita
ikävällä odotetaankin ja jo lauantaina varustetaan mitä pyhänä
tarvitaan.

Lauantaina tuvan lämpöön aikana korjasivat Niemelän naiset rukkinsa
(vokkinsa) tuvasta eteiseen. Talon tyttäret ynnä nuoremmat naiset
pesivät varilla vedellä ja hankasivat tuohiviholla talon puuastiat,
pöydät, penkit, tuolit ja rahit sekä ikkunat pihtipielineen.
Emännät leipoivat ja paistoivat ohraisia pyhäksi. Potaatit
kuorittiin ja pantiin savivateihin lihan kanssa paistumaan uuniin
sunnuntaimurkinaksi. Ukkomiehet varustivat halot ja kiskoivat päreet
pyhän tarpeiksi. Poikamiehet toivat heiniä kotiin pyhän varalle.

Päivällisen jälkeen oltiin tupatöissä. Miehet paikkailivat ja
tervailivat sekä omansa että naisten kengät. Pojat hakkasivat
ukkomiehille tupakat. Naiset varustelivat miehilleen ja lapsilleen
pyhävaatteita, rikkinäiset paikattiin ja kaikki vaatteet silitettiin
kaulaamalla. Pienten lasten rievut pestiin ja kuivattiin tuvan
nurkkaorsilla. Vanhemmat naiset korjailivat ja varustelivat
pyhävaatteitaan. Mari-tätikin paikkasi tuohitohvelinsa, jonka
tehtyään hän viskasi ne penkin alle ja sanoi:

-- Jos eivät liene kauniit, ovathan ne kumminkin vahvat; välttäväthän
ne jalan alle käydessä, pöydän alle syödessä.

-- Sauna jo kohta joutuu; jos tahdotaan ennen kylpemistä syödä, niin
sen pitää tapahtua pian, sanoi Kaisa saunasta tupaan tultuaan.

Huttuvadit olivat jo pöydällä odottamassa ja voikin oli pesään
pantuna sekä pieni puukuppinen käännetty pesän päälle alassuin,
ettei voi pesässä jäähtyisi ja hyytyisi. Emännän kehotuksesta toivat
nuoremmat naiset maitoharmaata kapoilla ja niin kävi perhe syömään
ottaen itsekukin oman lusikkansa lusikkakorista. Pöytään istuttiin
tavallisessa järjestyksessä.

Illallisen syötyään menivät ensin poikamiehet ja sitten vanhemmat
miehet saunaan. Pojat ensin kylpeä ropsivat, tulivat alas ja kävivät
saunan penkille istumaan ja keski-ikäiset miehet menivät lautasille
kylpemään. Sillä aikaa kun vanhemmat miehet kylpivät, pesivät tytöt
poikien päät selvitetyllä lipeällä ja omatekoisella saippualla. Kun
vanhemmat miehet kylpivät kauemmin, pojilla oli aikaa yhtä ja toista
tarinoida.

-- Kas Antti kun sinun ihoosi on tarttunut vastanlehtiä, kylläpäs
sinä olet kylpeä vatkannut aika lailla, virkkoi Matti.

Antti poimi iholtaan vastanlehdet, viskasi ne lattialle ja sanoi:

-- Tuonne minä heidät laitan. En suinkaan minä rupea vastanlehdistä
syntejäni lukemaan, niin kuin meidän ukot tekevät. Minua oikein
viime kesänä nauratti, kun meidän ukko-Lauri saunasta tultuaan istui
huoneen rappusilla, noppoi vastanlehtiä pinnaltaan ja luki niissä
olevat reiät sanoen niistä saavansa tietää, kuinka monta syntiä hän
oli sinä päivänä tehnyt.

Miesten tultua lautasilta alas tytöt pesivät heidänkin päänsä. Pojat
menivät lautasille ja pesivät siellä itsensä. Sitten he juosta
kipaisivat paljain jaloin tupaan, niin kuin olivat tulleetkin. Sitten
tulivat ukkomiehet saunaan ja lukivat hiljaa saunatervehdyksensä.

Kun keski-ikäisten miesten päät oli pesty, niin hekin menivät
lautasille pesemään, jonka tehtyään he menivät tupaan. Vanhain
miesten päät kävivät tytöt pesemässä lautasilla. Ukkomiehet
puolestaan pesivät poikainsa pienet pojat, jotka he olivat
sylissään saunaan kantaneet. Kun lapset oli pesty ja kylvetetty,
ottivat tytöt heidät alas, panivat puhtaat paidat lasten ylle ja
antoivat ukkomiehille löylyä mikäli he tarvitsivat. Ukot kyllin
kylvettyään panivat paidat päällensä, tuohitohvelit jalkaansa,
ottivat kylvettämänsä pojat käsivarrelleen ja läksivät astumaan
tupaan. Tiellä käydessään he lukivat "Isä meidän", jonka pienokaiset
kertoivat sanasta sanaan ukkojen perästä. Tupaan tultua olivat
hivukset jäässä.

Kun miehet olivat saunasta tupaan palanneet, tulivat naiset saunaan.
Vanhimmat naiset tulivat ensin. He pesivät ja kylvettivät miniäntensä
tyttäret, joille sitten äidit panivat puhtaat vaatteet ylle. Äidit
veivät lapset sitten tupaan. Vanhat vaimot tervehtivät saunaan
tultuaan ja loitsivat lautasille päästyänsä. Heidänkin päänsä pestiin
lipeällä ja maasaippualla. Vanhain naisten saunasta päästyä kylpivät
nuoremmat vaimot ja viimeiseksi tytöt.

Kylpeissään sanoi Helka-ämmän miniä Elli:

-- Voi hirmuista kauhistusta! Minunkin anoppini aikoo mennä
rippikirkkoon huomenna ja tänä iltana noin taikuutta harjoittaa, niin
kuin te kuulitte ja näitte. Ja mikä vielä enemmän kauhistuttaa on se
ettei hän raukka pidä ehkä edes sitä syntinäkään. Ajattelin jo ruveta
hänelle sitä muistuttamaan, vaan eihän siitä olisi muuta tullut kuin
pahennusta. Kylläpäs meidän ukko koismaa muita koreudesta ynnä muista
paheista, mutta eipäs ämmäänsä sanallakaan nuhtele velhoudesta.

Tupaan päästyään kampasivat naiset ensin lastensa, sitten omat
päänsä. Miehet myös kampailivat poikiensa ja omat päänsä. Sitten
tytöt laittoivat vuoteet vanhuksille sänkyyn, vaan pojille tehtiin
lisuista tilat lattialle. Nyt kun kaikki lauantaitoimet oli tehty,
käytiin levolle odottamaan sunnuntain tuloa.

Sunnuntaiaamuna ei noustu niin varhain kuin arkioina. Kukko
räpsytteli siipiään ja huusi jo kolmannen kerran "kukko kiekuu", kun
Helka-ämmä nousi, puhui tulen liedestä, sytytti päreen palamaan ja
alkoi lukea suuresta virsikirjasta ripistä ja Herran ehtoollisesta.
Mari-täti nousi myöskin ja rupesi lukemaan "Huutavan ääntä".

Sen perästä nousivat vanhemmat miehet ja vihdoin koko perhe.
Aamurukousten jälkeen alkoivat kirkkomiehet tuoda kirkkovaatteitaan
tupaan lämpiämään. Sitten käytiin suurukselle, johon kaikki muut
ottivat osaa, mutta ukko-Lauri ja hänen vaimonsa Helka-ämmä eivät
syöneet, kun he olivat rippikirkkoon menossa.

Ukko-Lauri tiedusteli isännältä ynnä muilta miehiltä, olisiko
kenellä vaihtaa kopeekan rahoja pienemmiksi, jotta saisi panna
kirkonkukkaroon. Kun ei oman talon miehillä ollut niin pieniä rahoja,
niin ukko-Lauri laittoi poikansa toiseen taloon rahaa vaihtamaan,
josta tämä saikin neljänneskopeekkoja. Mauno-setä moitti ukko-Laurin
tarkkuutta, kun ei raatsi koko kopeekoita panna kirkonkukkaroon,
mutta ukko-Lauri vastasi:

-- Jos minä kumpaiseenkin kukkaroon panisin kopeekan ja vaimoni
tekisi samoin, niin menisi jo neljä kopeekkaa, mutta nyt se suoriaa
kopeekalla koko asia.

-- Viepikö mummo minut kirkkoon? kysyi pieni Elli Helka-ämmältä.

-- Jos mummon tyttö lienet, niin viepihän mummo piiansa kirkkoon,
vastasi mummo. Käyhän äidiltäsi kysymässä, laskeeko hän sinua
kirkkoon.

-- Olen minä mummon tyttö, olen, huusi pieni Elli mennessään ja
juoksi äitinsä luokse ja sanoi:

-- Laskeeko äiti minua kirkkoon? Mummo lupasi viedä.

-- Enhän minä lastani kieltäisi kirkkoon menemästä, jos et vain
paleltuisi, vastasi äiti.

-- Elli, sano äidillesi: "Ennenhän viina kylmettyy, ennen kuin piika
paleltuu", neuvoi Mari-täti, jotka sanat Elli kertoi äidillensä.

-- Jos niin on, niin menen ottamaan kirkkonuttusi tupaan, sanoi äiti
ja meni ulos.

-- Hyvää huomenta, toivotti Perätalon isäntä tultuansa Niemelän
tupaan.

-- Jumal antakoon hyvää huomenta, vastasi isäntä. Mitäs naapurille
kuuluu?

-- Eihän tässä mitään kuulu erinäistä, vastasi Perätalon isäntä.
Tulin pyytämään lautamiestä meidän ukkovainajata hautaan kantamaan ja
sitten iltapuolella meille ruumisrokalle.

-- Suur kiitosta kutsumuksestasi; kyllä minä tulen, ole huoletta,
vastasi lautamies.

Kohta läksi Perätalon isäntä ja hänen perästään meni
Niemelästä joukko ihmisiä Perätaloon ruumista katsomaan. Matti
valjasti isällensä hevosen ja vanhukset alkoivat laittautua
kirkkovaatteisiinsa. Pikku Elliä koetettiin pukea niin hyvästi
kuin suinkin voitiin. Emäntä laittoi kirkkomiehille evästä
parkkikiskoiseen tuohikonttiin.

Vaatteet yllensä saatuaan vanhukset istahtivat hiukan aikaa. Sitten
he nousivat, kättelivät jokaista tuvassa olevaa aikaihmistä sanoen:

-- Annetaan nyt anteeksi!

-- Anteeksi olkoon, vastasivat toiset.

Kun kaikille oli anteeksi annettu, vanhukset läksivät. Miniä seurasi
heitä kaatut käsivarrella. Matti vei eväskontin ja asetti sen
reenseville. Mari-täti kantoi pienen Ellin rekeen ja asetti hänet
vanhusten keskeen. Kaatut laitettiin vanhusten eteen ja jaloille.
Hevosloimi käärittiin eväskontin ympärille.

-- Suur kiitosta, rakkaat lapseni, sanoi ukko-Lauri, kun kaikki oli
reilassa ja Matti antoi ohjakset isänsä käteen.

-- Herran haltuun, rakkaat vanhempani, vastasi Matti, kun vanhukset
alkoivat ajaa.

Matkalla ei ensimmältä puhuttu mitään, mutta kun ajettiin talojen
sivuitse, pieni Elli kyseli talojen nimiä. Matkalla hevonen päristeli.

-- Miksikä hevonen päristeiksee? kysyi pieni Elli.

-- Silloin, lapseni, on matka onnellinen, kun hevonen päristelee,
vastasi ukko-Lauri.

Vihdoin päästiin maantielle, jossa

    hepo juoksi, tie helisi,
    reki rautainen rämisi,
    vemmel piukkui pihlajainen,

ja matkueehen yhtyi muista kylistä tulleita kirkkomiehiä. Muutamia
virstoja ajettua alkoi kirkontorni näkyä, jonka huomattuaan mummo
sanoi:

-- Jo Herran huone näkyy.

    Yks päivä parempi
    huoneessa Herrani
    kuin kaikki maailman ilo,
    kuin nopiast poies kimoo;
    mä oven vartijana
    sull tahtoisin olla aina. (Vvk. 68:10)

Pian oltiin kirkon luona ja ukko-Lauri ajoi pitäjäntuvalle. Mummo
nousi reestä ja nosti pienen Ellin myöskin, jonka kanssa hän meni
lämpymään pitäjäntupaan. Ukko-Lauri käänsi hevosensa pihaan, sitoi
sen kiinni, pani loimen selkään ja heiniä eteen, otti sitten
eväskontin olallensa ja meni tupaan hänkin.

Piitäjäntuvassa asui haudankaivaja, joka nähtyään ukko-Laurin tuli
häntä tervehtimään. Kuulumiset kysyttyään sanoi haudankaivaja:

-- Varhainpas Niemelän ukko on liikkeellä.

-- Aikaiseen kirkkoon, myöhään käräjään, vastasi ukko ja ojensi
samalla eväskonttinsa pitäjäntuvan Sohville, haudankaivajan
emännälle, joka sen korjasi tupaseen. Haudankaivaja käski poikansa
riisumaan Niemelän hevosen ja juottamaan sen kirkkoaikana.
Niitä näitä siinä pakinoitaessa kertyi kirkkoväkeä kertymistään
pitäjäntupaan, niin että se viimein tuli aivan täyteen.

Vähän ajan perästä tuli suntio avainnippu kädessä. Hän aukaisi
kellotapulin oven ja kapusi rappusia myöten ylös. Joukko pieniä
poikia ja Mäkelän iso koira Halli seurasivat häntä. Kellojen luokse
päästyään suntio aukaisi luukut.

-- Antakaa minun soittaa pientä kelloa, pyysi Mikkelin Pekka
suntiolta.

Toiset pojat pyysivät samaten. Vihdoin tuli huuto niin kiivaksi,
ettei suntio enää voinut sitä kärsiä vaan karjaisi:

-- Suut kiinni, piritsat. Mikkelin Pekka saa soittaa.

Sitten suntio otti ison kellon kielestä kiinni ja lyödä pamautti
sillä kellon laitaan. Kellon läppäyksen kuultuaan kirkkomiehet
nostivat hattunsa ja siunasivat. Naiset notkistivat polviaan ja
myöskin siunasivat. Yhdeksän kertaa läppäsi suntio kellon kieltä
laitaan: kolme Isälle, kolme Pojalle ja kolme Pyhälle Hengelle
kunniaksi. Sen tehtyään hän otti suuren kellon nuorasta kiinni ja
alkoi heiluttaen soittaa kelloa. Pekka soitti pientä kelloa samalla
tavalla. Halli istui vakaisesti turpa pystyssä ja ulvoi kellojen
soidessa.

Aamukellon soitua sanoi Sutelan Olli Mikkelin Pekalle:

-- Kyllä sinä soitit huonosti, koska kello äänsi "käypi, käypi
länttyää, käypi länttyää, eikä kestä kenkä jalassa".

-- Kyllähän jokainen moittia osaa, vaikka ei tehdä osaa, vastasi
Pekka äkäisesti.

-- Halli pitää ajaa täältä pois, koska se niin pahasti ulisee, sanoi
suntio pojille käyden itse kakulleen pappilanpuolimmaiselle ikkunalle
selin poikiin.

Pojat neuvottelivat vähän aikaa ja sitten jämähtivät Halliin kiinni,
nostivat sen ikkunalle ja yks, kaks Halli pudota puksahti alas
lumihankeen, josta himppusen aikaa lojuttuaan karkasi ylös, älähti
kerran "oih" ja läksi juosta ponnistamaan täyttä laukkaa, häntä
suorana kotiinsa eikä sen päiväsen perästä enää tullut koskaan
kellotapuliin ulvomaan.

Suntio, huomattuaan mitä pojat Hallille tekivät, torui heidät
näpönähjäksi ja uhkasi laittaa heidät samaa tietä alas. Pojat olivat
häämeissään jokainen ja seisoivat noloina niin kuin syntisparka
ainakin.

-- Nyt kun ruumiille soitetaan, aloitetaan pienellä kellolla, koska
Aholan muori on vanhin haudattavista, sanoi suntio Mikkelin Pekalle.
Kas niin, nyt aletaan.

Hautauskellot soitettuaan suntio kävi aukaisemassa kirkon ovet,
joista kohta tulvasi väkeä sisään. Kukin notkisti polviaan kirkon
kynnyksen yli astuttuansa ja siunasi itsensä. Sitten tuli suntio
takaisin kellotapuliin ja kävi katsomaan pappilanpuoleisesta
ikkunasta.

Pappilan renki ajoi mustalla ruunalla ison pytingin rappusten eteen.
Länkien harjustimet olivat kulkusia täynnä ja reen perässä riippui
karhunnahka. Vähän ajan perästä tuli rovasti poikineen ja he kävivät
rekeen istumaan: rovasti vanhimman poikansa kanssa reen perään ja
nuorempi poika rengin viereen vasemmalle puolelle. Sitten alettiin
ajaa kirkolle. Niin pian kuin rovastin hevonen läksi liikkeelle,
soitti suntio papinkelloa siksi, kunnes rovasti pääsi kirkkoon. Sen
perästä soitti Mikkelin Pekka pienellä kellolla rippirahvasta. Renki
ajoi takaisin pappilaan hakemaan "naisvaltoja" kirkkoon. Kappalainen
ajoi toista tietä rouvineen ja tyttärineen kirkolle. Kanttori ajoi
heidän perästään. Suntio tuli myös kirkkoon, tervehti valtoja,
viritti tulen sakastin uuniin ja lämmitti ensin kätensä, sitten muun
ruumiinsa uunin edessä.

Kansa istui sievästi kirkossa, miehet oikealla ja naiset vasemmalla
puolella. Parvilla oli nuori kansa, pojat miesten ja tytöt naisten
puolella. Edellisten joukossa oli pari pitäjän keikaria, Miettilän
Matti ja Hännin Pekka, jotka hiljaa kuiskailivat keskenään, ja suu
vääntyi tuon tuostakin sen verran nauruun kuin kirkon pyhyys salli.

-- Minä kun tulen kirkkoon, niin "Isä meidän" luettuani katsahdan
ensin tyttöjä, sitten tuttuja poikia ja muita miehiä sekä viimeiseksi
pappia, kuiskasi Hännin Pekka.

-- Tunnetko sinä Pekka tuota valkoveristä tyttöä, joka sopottelee
Niemelän Kaisan kanssa? kysyi Miettilän Matti. Se näyttää olevan
oikein rikoisa tyttö.

-- Se on Saarelan Anni, Niemelän Kaisan serkku, vastasi Pekka.

-- Kyllä on komea tyttö, vaan "mitä koiran koreudesta, pahan vaimon
valkeudesta". Hän kuuluu olevan häijysisuinen eikä niin nerokaskaan
kuin Niemelän Kaisa, virkkoi Matti.

-- Se suittaa olla turhaa ämmien lörpötystä, kuiskasi Pekka.
Tuonnäköinen ihminen ei voi olla häijy, vaikken minä sentään osaa
takaukseen mennä; sillä voipihan olla "mustalaissydän muria sekä
vankka vaikullakin". Useastihan häijy on kaunis ja kaunis on häijy.
Mutta niin viehättävää tyttöä ei ole koko pitäjässä kuin Niemelän
Kaisa on. Se kun joutuu aikaihmiseksi, niin se raastaa sydämen monen
pojan rinnasta, ja onnellinen se kuka Kaisan saa.

-- Ensi syksynähän siinä on kilpoopiika, todisti Matti.

-- Ketäs teiltä tuli kirkkoon? kysyi Niemelän Helka-ämmä Peräkylän
Marilta.

-- Vilppi ja Liisa tulivat. Olisi emäntäkin tullut, mutta ei päässyt,
kun lehmä tuli kipeäksi, vastasi Mari.

-- Jokos teillä on monta lehmää poikinut? kysyi Latun Kaija Törmälän
emännältä.

-- Ei ole vasta kuin kolme. Meidän lehmät ovatkin tänä vuonna
myöhäisiä, vastasi Törmän emäntä. Entäs teillä?

-- Ei meilläkään ole enempi kuin neljä. Kuusi niitä olisi oikeastaan
poikinut, vaan kaksi jääpi mahoksi, vastasi Latun Kaisa.

-- Jokos teidän pellavat on kehrättyjä montako korvoa te saitte
loimia ja montako kuteita? kysyi Laatokan Liippo Hallikaisen Kaisalta.

-- Ei meillä vielä ole kaikkia kuteita kehrätty, mutta palttinaloimia
on kymmenen korvoa ja rohtimista taitaa olla saman verran, vastasi
Kaisa. Entäs teillä?

-- Vähän meillä tänä vuonna saatiin, kun ruoste kesällä söi pellavat.
Meidän Mikko ja Sohvi kävivät keväillä pellavan teossa, ja nämä sen
keukoset eivät panneet ruosteelle syöttöä, vaikka emäntä käski ja
neuvoi tieten taiten. Siksi meidän pellavoista ei ole mihinkään tänä
vuonna. Ei saatu kuin viisi korvoa, huonoja höppyjä nekin, virkkoi
Liippo.

-- Vieläkö teillä on miten puimista? kysyi ukko-Lauri Vähikkälän
kompromilta, maanjako-oikeuden lautamieheltä.

-- On kaksi kekoa koskematta ja taitaa vielä tulla puolikymmentä
ahdosta kauroja, vastasi kompromi.

-- Meillä on vielä kuusi kekoa sekä närte otria ja kaksi närtettä
kauroja, selitti ukko-Lauri. Entiseen aikaan jätettiin meillä aina
joitakuita kekoja kasatuiksi, mutta nykyinen isäntä ei suvaitse
kasattuja kekoja; ne pitää saada vaikka uiden taiden puiduksi.

Yhtäkkiä kuului parvilta oudonlainen älähdys ja kaikkein silmät
kääntyivät sinne. Maunolan Tuomaalta putosi hattu alas, kun hän
rehenteli reunapuulla. Siitä syystä hän huomaamattansa äännähti
kovemmin kuin suotava olisi ollut. Hän juosta tomotti rappusia myöten
alas hattuansa hakemaan. Suntio tuli myöskin siihen, nuhteli ensin
Tuomasta, sitten potkaisi suurta kirjavaa koiraa, joka älähti kerran
ja juosta lötkötti ulos kirkosta korvat lupallaan.

Pitäjän vallasväki puheli niitä näitä sakastissa. Vihdoin katsoi
rovasti kelloaan ja virkkoi:

-- Nyt veikkoset on aika aloittaa jumalanpalvelus.

Pappilan nuori herra, rovastin poika, joka äsken oli papiksi vihitty
ja määrätty isälleen apulaiseksi, saarnasi tänään ensi kerran pappina
ollessaan. Hän antoi kanttorille paperilapun, johon oli merkittynä
tänään laulettavat virret. Kanttori kumarsi ja meni.

Mahtavan näköisesti astui kanttori lehterillensä, pani numerot
tauluunsa, käänsi sen ensin suoraan alttaria kohti, sitten vinoon
naisten puolelle ja sen jälkeen miesten puoleen ja taas suoraan,
istui alas, pisti murusen inkivääriä suuhunsa ja niisti nenänsä.
Noustuaan seisoalleen hän rykäisi pari kertaa "rikkaan yskää" ja
aloitti aamuvirren. Seurakunta yhdistyi yksimielisesti veisuun.
Loppuvärsyä veisattaessa alttarin puoleinen rahvas veti liian pitkään
kanttorin mielestä. Saadakseen heitä seuraamaan tahtiansa tahi
vaikenemaan hän lyödä rämäytti kirjan kansilla lehterin laitaan niin
että kirkko raikui.

Aamuvirren viimeistä värssyä laulettaissa meni kappalainen alttarille
ja suntio avasi hänelle oven. Veisun loputtua sanoi suntio
peräkuorissa korkealla äänellä:

-- Rippi- ja herranehtoollisvieraat astukoot ylös kuoriin.
Hiljaisesti astui rippirahvas kuoriin ja kappalainen piti
rippisaarnan. Sen loputtua meni taas kukin paikoillensa ja saarnamies
meni myös sakastiin.

Nyt soitettiin yhteen. Suntio vei viinipullot ja pikarin alttarille.
Sieltä tullessaan hän niisti herrasmaisesti nenäänsä.

Kompromi sanoi vieressään istuvalle ukko-Laurille:

-- Kun suntion nenä pärähtää, niin koko kirkko tärähtää. Kun
alttaritoimitus oli päättynyt ja saarnavärsy laulettu, astui nuori
pappi saarnatuoliin ja kaikkein silmät tähtäsivät häntä. Rovasti
ja kappalainen menivät sakastista papin penkkiin, jossa naisvallat
istuivat. Kanttori tuli lehteriltään sakastiin. Suntio nosti
turkkinsa liepeet ja lämmitteli itseään siksi kunnes evankeliumia
alettiin lukea. Hän otti kiireesti kirjan kaapista, alkoi lukea
korkealla äänellä ja olikin jo ennen lopussa kuin pappi. Sitten hän
jatkoi taas tyytyväisenä entistä tointansa puhellen kanttorin ja
koulumestarin keralla aprakan ajosta ja rasittavaisista kylänluvuista.

Saarnan päätyttyä meni kanttori taas lehterillensä ja suntio
toimillensa. Koulumestari pistäysi myös kirkkoon ja kävi
kirkonmiesten penkkiin istumaan. Ehtoollismessun perästä kävivät
ensin miehet, sitten naiset oikeuspöydässä (ehtoollisella).

Kun jumalanpalvelus oli loppunut, meni kansa sievästi ulos kirkosta.
Lautamies Lemponen seisoi kirkkotarhan portinpielessä vierasmiehen
keralla ja manasi käräjiin ketä kerkesi ja asia antoi. Niinpä hän
kutsui Törmälän isäntääkin käräjiin vieraaksi mieheksi. Tuo asia
suututti isäntää ja hän sanoi lautamiehelle vihaisesti:

-- Eikö sinulla, sen pöhkö, ole tilaisuutta muualla haukkua ihmisiä
kuin kirkonmäellä. Olisithan sinä saanut tulla kotiini manaamaan,
tiedäthän sen etten minä karkuun mene, niin kuin Munnukan Juho tekee.

Lemponen ei ollut kuulevinaan koko puhetta, jatkoihan vain tointaan
kaikessa rauhassa.

Niemelän ukko-Lauri meni pitäjäntupaan, jossa söi emäntänsä ja
pienen Ellin kanssa evästään ja tähteet he antoivat haudankaivajan
emännälle, joka kiitti ja käski poikansa valjastaa Niemelän hevosen.
Sitten sanoi ukko jäähyväiset ja kiitokset haudankaivajan perheelle
ja alkoi ajaa kotiinsa.

Pitäjän seppä, joka kirkon luona oli maistellut vähän yhden, vähän
toisen taskumatista, oli iloisella tuulella ja meni kirkosta
päästyään pappilaan silmävoidetta pyytämään rovastin rouvalta, joka
uteliaasti kysäisi:

-- Olihan seppä varmaan kirkossa. Mitäs tykkäät meidän nuoren herran
saarnasta?

-- Ai, hyvä kruustinna, vastasi seppä, se vasta oli kelpo saarna,
semmoista harvoin kuullaan. Se oli mainio saarna, sanon minä. Se ei
ollutkaan niin kuin pappa luopertelee.

Rouva pudisti päätään ja meni toiseen huoneeseen eikä tullut enää
sepän näkyviin, vaan laittoi piian mukana sepälle silmävoiteen.

Katsahtakaamme vielä, miten kotona sunnuntaita vietettiin.

Kirkkomiesten lähdettyä istahti Mauno-setä pöydänpäähän ja otti
suuren virsikirjan, josta veisasi päivän evankeliumivirret. Mari-täti
luki peräpenkillä ikkunan vieressä päivän evankeliumin ja epistolan
rukouksineen. Anni luki "Kristityn vaellusta" ja emäntä "Huutavan
ääntä". Nuoremmat naiset, talon miniäimet, luettivat lapsiaan ja
sitten lukivat itse. Jokainen tunsi olevansa velvollinen lukemaan
päivän evankeliumin, epistolan ja rukoukset. Kun ne oli luettu, oli
velvollisuus täytetty. Jos vielä ennätettiin muutakin lukea, niin
hyvähän sekin oli, mutta siihen ei ollut pakkoa.

Päivän tultua pantiin tupa lämpiämään. Kylän pienet pojat tulivat,
kuiskuttivat jotain talon pojille ja niin mentiin yhdessä mäkeä
laskemaan. Tuvan lämpöön aikana valmistettiin eläimille ravinnoksi
haudetta ruumenista ja rouhevedestä, jotka vietiin läävään. Hiehot ja
härät juotettiin kaivolla kylmällä vedellä.

Uunista vedetyillä hiilillä keitti emäntä kaalin. Mauno-setä nouti
aitasta raavaslihaa, josta hakkasi niin monta palaa kuin talossa oli
henkilukua. Lapset tulivat pyytämään ja Mauno-setä antoi lihaa, jota
lapset söivät välipalakseen leivän kanssa. Emäntä korjasi lihanpalat
pataan kiehumaan ja toi ryynejä kaalin suurukseksi. Tähteet lihoista
vei Mauno-setä aittaan ja palasi jälleen entiseen toimeensa.

Lahtelan emäntä pistäytyi Niemelän tupaan ja hänen kerallaan tuli
tupaan kaksi isoa koiraa. Mauno-sedän laulun kuultuaan alkoivat
koirat ulvoa. Mauno-setä ajoi koirat porstuaan ja kävi taas
laulamaan. Koirat rupesivat ulvomaan porstuassa. Nyt otti Mauno-setä
korennon, jolla ajoi koirat pihalle, sulki porstuan oven ja sanoi
vihaisesti:

-- Noista paholaisen vaunuhevosista on hukka heittänyt vastuksen,
jottei saa rauhassa lepopäivääkään pyhittää.

Sitten hän jatkoi taas lauluaan ja koirat ulvoivat ulkona ikkunan
alla.

-- Teidän vanhukset näyttävät olevan erittäin hartaita sanan
viljelijöitä, sanoi Lahtelan emäntä talon emännälle.

-- Niinhän ne ovat, ei sitä voi kieltää, vastasi talon emäntä, vaan
minä en voi arvata, mitä hyvää mahtaa heidän pauhinastaan olla, kun
he eivät sanaakaan käsitä, mitä lukevat tahi laulavat.

-- Kyllähän he eivät taida lukuansa ymmärtää, vaan suittaahan heillä
sentään olla hyvä usko, virkkoi Lahtelan emäntä.

-- Uskoa ei suinkaan meidän vanhuksilta puutu, vastasi talon emäntä.
He ovat uskovinansa Jumalaan, vaan samalla he uskovat noituutta ja
palvelevat taikauksillansa epäjumalia, halteita ynnä muuta. Tokkohan
sellainen usko auttanee mitään?

Tätä pakinaa olisi tainnut pitemmältäkin piisata, vaan Anni tuli
huomauttamaan, että hiilet olisi uunista vedettävä ja potaatit
pantava uuniin paistumaan. Sen kuultuaan läksi emäntä askareilleen ja
vieras alkoi pakinoida Mari-tätin kanssa.

Vähän ajan perästä tuli pieni Juhana ulkoa tupaan ja sanoi:

-- Kirkkomiehet taitavat jo tulla kotiin, kun koirat kuuluvat
haukkuvan. Äiti, saanko minä mennä heitä vastaan?

-- Mene vain, mutta kavahda lapseni, jottet jää hevosten jalkoihin,
vastasi äiti.

Poika läksi paikalla ja Lahtelan emäntä meni myös kotiinsa.

Kirkkomiehet -- paitsi isäntää, joka meni Perätaloon ruumisrokalle
ja ukko-Lauria, joka viipyi pitäjäntuvalla -- tulivat melkein
yhtä aikaa, ja heillä oli jokaisella reessä lapsia, jotka olivat
varustautuneet kirkkomiehiä vastaan. Anni veti potaatit uunista
hiilikoukulla ja mätti ne tuohivakkaan, jonka hän kantoi suurelle
pöydälle. Sitten Anni peseysi ja muutti yllensä pyhävaatteet.

Niin pian kuin kirkkomiehet olivat saaneet vaatteensa riisutuiksi,
he kävivät potaattipaistikoita syömään, johon myöskin kotona olijat
yhtyivät. Antti pyysi äitiänsä tuomaan voita, ja tämä toi puukupilla
voinsuolavettä, jossa oli voimurusia keralla. Sen kanssa syötiin
potaatit. Sen perästä käytiin kohta päivälliselle.

Muu pere oli jo syönyt, kun ukko-Lauri tuli kirkosta. Tavallisuuden
mukaan oli Helka-ämmä taittanut pellon päästä kolme lepän varpua,
jotka hän pihalle päästyään viskasi tantereelle ja lausui:

    Terve maa, terve manner,
    terve mantereen isäntä!
    Terve tervehyttäjälle!
    Nukkukohon Luojan nurmi,
    maatkoon mantereen kamara
    ettei vastais vatsoani
    eikä sois sydänkäpyä.

Matti meni vanhempiansa vastaan ja riisui hevosen. Heti ja Mari-täti
menivät myös kirkkomiehiä vastaanottamaan. Riisuessaan pientä Elliä
Mari-täti kysyi:

-- Sanos lapseni, mitä kaikkea sinä kirkossa näit?

-- Näinhän minä siellä paljonkin: papin, lukkarin ja kirkon väkeä
täynnä. Ne olivat kaikki niin yksituumaisia, että toinen teki sitä
kuin toinenkin, vastasi Elli. Kun Peräkylän Mari-täti alkoi yskiä,
niin tekivät kaikki samaa. Sitten aloitti lukkari laulun, ja jokainen
lauloi hänen kanssaan ja kaikilta läksi savua suusta. Minä luulin
heidän kaikkein polttavan tupakkaa, vaan kun en nähnyt piippua
kenenkään suussa, niin kysyin mummolta, mitä savua se oikeastaan oli.
Mummo vastasi, että se on henkeä, joka näkyy kylmässä kirkossa.

-- Mitäs pappi sanoi? kysyi Ellin äiti.

-- Pappi sanoi "langetkaamme polvillemme", ja kaikki kävivät
polvillensa. Minä seisoin penkillä mummon vieressä ja kävin myöskin
polvilleni, vaan kun penkki oli kapea ja minulla oli liukkaat kengät,
niin putosin penkin alle, josta mummo nosti minut jälleen ylös
penkille, vastasi pieni Elli.

Mauno-setä kävi ukko-Laurin viereen istumaan ja kysyi:

-- Mitäs kirkossa kuulutettiin?

-- Eihän tuolla ollut muita tärkeitä maakuntaa koskevia kuulutuksia,
kuin että hollikyytiin käskettiin ja veronmaksu on ensi torstaista
kahden viikon päästä, vastasi ukko Lauri.

-- Kuuluihan kirkossa tänään saarnanneen pappilan nuori herra.
Minkälainen saarnamies se oli sinusta? kysyi Mauno-setä.

-- Se on kerrassaan kelpo saarnamies. Hän seisoo saarnastuolissa
niin rehdin näköisenä eikä riehu niin kuin meidän kappalainen, jonka
luulee välistä tulevan alas pyttyineen päivineen. Hän saarnasi niin
selvästi, että minäkin ymmärsin jokaisen sanan, vastasi ukko-Lauri.

-- Helppohan sitä on ymmärtää, kun hän puhuu meidän paikkakunnan
murretta eikä suomenkielistä ruotsia niin kuin meidän vanhat papit,
virkkoi Antti.

-- Älä poikaseni moiti meidän vanhoja herroja, kyllä hekin hyvästi
saarnaavat ja selvää suomea, aivan selvää se onkin. Mutta kun tätä
ennen oli rovasti, niin hänen saarnastaan oli vaikea saada selkoa.
Kumminkin se teki hyvän vaikutuksen. Vielä minä nytkin muistan,
kuinka hän meitä varoitti ensikerralla ripille päästäissänsä sanoen:
"Rakkaat lapse! muistaka, ette teitti vanhempa on teitti kasvattanu
suuren huolen alla", selitti Mauno-setä.

-- Taidathan sinä Mauno vielä muistaa, kuinka sama rovastivainaja
kerran Mikkelin sunnuntaina saarnatessaan oikein innostui ja huusi:
"Pikku laps on taiva valdakunda niiku harmapä ukko", virkkoi
ukko-Lauri.

-- Kyllähän tuon muistan, vaikken sanoja käsittänyt, vastasi
Mauno-setä.

-- Vielähän meidän vanhat papit nytkin sanovat: tehtiin häneltä ja
nähtiin häneltä, vaikka me muut ihmiset sanomme: hän teki ja hän
näki, virkkoi Antti.

-- Kuules äiti! sanoi pikku Elli. Kun me läksimme kirkosta, niin
tuli Peräkylän Mari-täti meidän luoksemme, itki ja sanoi mummolle:
"Kuulehan ystäväiseni, kun minulle kävi köyhästi tänä päivänä.
Repolan Auno valitti minulle aamupuolella tyttärensä sormessa olevan
raanin ja pyysi minua lukemaan raanin rasvaa; niin minä odotin
soveliasta tilaisuutta. Kun oikeutta (ehtoollista) antaissa väki
läksi kirkosta ja porstua jäi tyhjäksi, niin minä katsoin siinä
raanin rasvan. Vaan tultuani kirkkoon pappi jo messusi, joten minä en
kerennytkään käydä oikeuspöydässä" (ehtoollisella).

-- Voi kauheaa kauhistusta! virkkoi Ellin äiti. Herran huonekaan ei
saa olla rauhassa heidän taikauksiltaan, vaan he saastuttavat sen
pyhyyden.

-- Kyllähän taikaukset vähitellen jäävät pois, kun kansa valistuu ja
vanhat taikurit kuolevat, tuumasi Matti.

-- Minä en vie enää sinua milloinkaan kirkkoon, kun sinä kaikki
lörpöttelet mitä kuulet, tiuskaisi Helka-ämmä pikku Ellille.

-- Tuollainen asia sietäisi kuuluttaa saarnastuolissa, että kurjat
taikurit älyäisivät karttaa vastedes noin törkeää tekoa, sanoi Antti
vihaisesti.

Päivällisen perästä kävivät vanhat ihmiset lepäämään. Nuorempi väki
luki kirjaa. Tytöt pyysivät ja saivat luvan käydä naapuritaloissa;
pojat seurasivat tyttöjä. Illansuussa tuli nuori väki kotiin. Antti
otti Raamatun ja luki siitä muutamia lukuja. Sen perästä veisattiin
muutamia ehtoovirsiä. Muutamia naapureita kokousi Niemelään ja hekin
ottivat osaa veisuun. Näin kului sunnuntai-ilta. Sitten käytiin
illalliselle. Isännän poissa ollessa jakoi Mauno-setä lihapalaset
miehille ja vanhin nainen kussakin naisten pöydässä jakoi nuoremmille
naisille ja lapsille.

-- Sinun pitää antaa lihavuittisi minulle, sanoi Juhana pienelle
Ellille.

-- Miksikä niin? kysyi Elli.

-- Siksi kun sinulta torstaina läksi hammas suusta, niin minä sinun
pyynnöstäsi viskasin sen uunille ja sanoin:

    Hyvä hammas kasvakoon,
    kun hyvän palkan maksaa:
    paha hammas kasvakoon,
    kun pahan palkan maksaa,

vastasi Juhana.

Mitään puhumatta Elli antoi lihavuittinsa (osansa) Juhanille.

Illallisen aikana tuli isäntäkin kotiin Perätalosta. Toiset miehet
kyselivät häneltä miten paljon siellä oli maahanpaniaisväkeä ja miten
paljon kertyi vaivaisten rahaa, joihin kysymyksiin isäntä vastasi ja
selitti samalla, että hän olisi jo aikaisemmin tullut kotiin, mutta
kun häntä kovin kiellettiin olemaan iltaan asti, niin siksi hän
viipyi näin kauan. Kun iltanen oli syöty ja ruoka korjattu, tehtiin
tilat ja käytiin levolle.

Näin päättyi sunnuntai, viikon merkillisin päivä.



Laskiaisen aika


    Sisältö: Paavalin ja kynttilän päivät. Talvikuukaudet: tammi-,
    helmi-, maalis- ja huhtikuu. Satu suomen, rennun-, siansaksan,
    varpusen- ja rastaankielillä. Laskiainen. Hevosen ammuksista
    päästäminen. Yskän luku.

"Paavali on talven napa, vaan kynttilä on kevättä." Nämä päivät
pidettiin puolipyhinä, jolloin ei mitään raskaampia töitä toimiteltu,
ei kehrätty eikä kerrattu. Loppiaisen perästä alkoivat kehruuviikot
ja niitä luettiin: ensimmäinen kehruuviikko (loppiaisviikko), toinen,
kolmas jne. aina Paavaliin asti ja siitä kyntteliin, kynttelistä
laskiaiseen, siitä pääsiäiseen, helluntaihin jne. Paavali, tuo
talvennapa, on vuoden kylmimmällä ajalla, ja "jos ei pauka Paavalina
eikä kylmä kynttilänä, ei oo kelpoa keseä". Jos tammi- ja helmikuussa
sataa lunta tasaisilla ilmoilla, niin tulevat heinä- ja elokuutkin
sateisiksi, mutta lumiryöpyt ennustavat kesän tuulia, sanoivat vanhat
ihmiset. Muuten nimitettiin tammikuuta isoksi ja helmikuuta vähäksi
tammeksi, niinkuin seuraava vanha tarina kertoo: Vähä tammi sanoi
isolle tammelle:

    Jos oisin sun asemallasi,
    niin kylmäisin kytkyeen lehmät,
    akan kädet taikinahan,
    tantereesen sian sorkat.
    Vaan voi poloinen päiviäni:
    jos yöllä yritteleinkin,
    killistäin mä kylmämähän,
    niin päivällä parahalla
    vesi silmästä sirahtaa.

Tammikuun nimestä olemme saaneet vanhoilta ihmisiltä seuraavan
selityksen:

Tammi on meidän vahvin puulajimme, jota esi-isämme sen vahvuuden
vuoksi pitivät sangen suuressa arvossa nimittäen sitä Jumalan
puuksi. Vieläpä nytkin sanotaan kovasta puusta: "niin on kuin
tammi". Sanotaanpa joskus tammeksi sitäkin, mikä ei oikeastaan tammi
olekaan; esim. vaalua, joka kulkee myllyaitan läpi ja johon on vesi-
ja hammasrattaat kiinnitetty, nimitetään paikoin tammeksi. Kenties
ennen, kun maamme oli puista rikkaampi, se lienee ollutkin tammea,
vaan nyt se tavallisesti on honkapuuta. Tästä on tämä kuu, joka on
vuoden kovimmalla ajalla, saanut tammikuun nimen.

Helmikuun nimen ovat vanhat sanoneet tulevan siitä, että kun ilmat
tässä kuussa, varsinkin loppupuolella, ovat noivemmat (lauhkeammat)
-- tietysti tässä tarkoitetaan vanhaa ajanlaskua -- niin että
räystäät vettä tippuvat ja yökylmä jäädyttää vesipisaraiset jääksi,
jotka aamusilla kimaltelevat niin kuin helmet neitosten kaulassa,
niin siitä syystä on tälle kuulle annettu nimeksi helmikuu.

Maaliskuun nimestä olemme kuulleet monenlaisia selityksiä.
Uskottavalta näyttää, että se johtuu sanasta maali. Kun näet tässä
kuussa jo hanki kannattaa, niin seudun nuorukaiset hiihtivät
suksillaan johonkin soveliaasen paikkaan, asettivat maalin ja
rupesivat siihen ampumaan. Täten he harjaantuivat tarkoiksi
ampujiksi, joka entiseen aikaan, kun pääelinkeinona oli metsästys
ja kalastus, olikin sangen tähdellistä. Kuinka suuressa arvossa
joutsimiehet (ampujat) olivat, näemme esim. siitä, että ennen vanhaan
verot luettiin joutsittain, ja paikoin nytkin vielä, tahi ainakin
näihin aikoihin asti, kirkon rakennustyöt toimitetaan joutsittain
(jousittain) lukemalla kuinka monta jousta jännittävää eli vississä
iässä olevaa kussakin talossa oli. Tämän kuun ilmoista sanotaan:
"Minkä helmikuu helpottaa, sen maaliskuu maksaa. Sen verran suvella
sadetta kuin maaliskuussa sumua."

Huhtikuun nimen voipi johtaa sanoista huhta ja huhtua. Tässä
kuussa näet aloitettiin huhdan teko sillä tavoin, että yhteisillä
metsämailla kävivät isäntämiehet merkitsemässä sen piirin, joka
seuraavana kesänä kaskeksi (huhdaksi) kaadettiin. Myös tämän
kuun loppupuolella käytiin kaski karsimassa toukokuun ahavilla
poltettavaksi. Ja kun tämän kuun lopussa lumi sulaa ja maa huhtautuu,
niin kuin sananparsi sanoo: "Maaliskuu maan avaapi, huhtikuu
huhteleepi", niin voipi tämän kuun nimi tästäkin syntyä. Muuten
sanotaan lumen sulamisesta: "Minkä maaliskuu säästää, sen huhtikuu
päästää". Taivaallisista talvikuista puhumme vastedes.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä laskiaisenalusviikolla olivat Niemelän kylän pienet
pojat kokoutuneet Niemelän lämpiävään suureen riiheen suksiaan
voitelemaan. Siinä ensin puhuttiin mäenlaskusta ja kuinka jyrkältä
mäeltä on kukin uskaltanut laskea alas. Kun nämä jutut olivat
loppuneet, kertoi Mattilan Simo seuraavan tarinan:

-- Laiska hevonen veti kerran suolakuormaa järven sivuitse. Kun tie
oli kallellinen, niin vierähti raskas kuorma tapaturmassa tieltä
järveen. Kun se vihdoin sieltä saatiin ylös nostetuksi, hupeni kuorma
koko joukon, sillä suolat olivat vedessä sulaneet paljon, joten
kuorma oli paljon keveämpi. "Tämä on hyvä keino", tuumi hevonen,
"minä käytän tätä keinoa vastakin hyväkseni". Toisen kerran veti taas
sama hevonen pellavakuormaa samaa tietä. Kun hän näki järven tulevan,
juoksi hän ja kaasi tahallansa kuorman veteen. Mutta kun pellavat
vedessä kastuivat, tulivat ne entistä raskaammiksi, niin että
hepoparka sai vetää minkä jaksoi, eikä sittenkään kuorma tahtonut
mäkeen nousta. "Ei vilppi ja viekkaus maailmassa auta", mietti
hevonen, "vaan rehellisyys ja totuus paikkansa pitävät". Eikä hän
siitä lähtien enää milloinkaan kuormaansa kaatanut, vaan veti aina
hyvästi.

-- Minä kerron tuon sadun rennunkielellä, sanelepas sinä Simo se
uudestaan, virkkoi Lahtelan Erkki.

Simo kertoi edellä ja Erkki käänsi sen rennuksi perästä seuraavaan
tapaan:

-- Kalais vonenhe tive ränker lasuomaakuor venjär vuitsesi. Nikun
eti lio lallinenkal, iniin rähtivie kasras makuor patamassatur
tätiel veenjär. Niinkun ise doinvih täsiel tiinsaa lösy tetuksinos,
penike makuor koko konjou, läsil latsuo livato dessäve laneetsu
jonpal, tenjo makuor lio tistäen jonpal piämpike. "Mätä nion vähy
nokei", mituu vonenhe, "nami tänkäy takinvas väksenihy." Sentoi
ränker tive sitaa masa vonenhe lavapelmaakuor maasa tätie. Nikun
nihän kina venjär levantu, sijuok nihän ija sikaa hallansata
mankuor teenve. Tamut niku lavatpel dessäve tuivatkas, livattu ine
tistäen kaammaksiras ini täet pohekapar isai tääve kämin soijak,
käei tenkäänsit maakuor tonuttah keenmä tanous. "Jei pivilp ija
kausviek massamaail taau", timiet vonenhe, "nivaa hellisyysre ija
tuusto kansapaik tävätpi." Käei nihän täsii teinläh nääe loinkaanmil
maansakuor tanutkaa, nivaa tive naai västihy.

-- Hyvästi se oli, mutta kuulkaas pojat, kun minä kerron saman sadun
siansaksaksi, niin se vasta hauskaa, virkkoi Mäkelän Tuomas. Simo,
sinä joka et muita osaa kuin suomea ja tätä kieltä, kerro edellä.

Simo kertoi taas edellä ja Tuomas käänsi sen siansaksaksi:

-- Heiska lavohen keti verran kuola suormaa sirven jävuitse. Teenku
kali ollallinen, vein niirähti kuskas raarma tupatarmassa jäältä
tierveen. Vin ku sehdoin saalta sietiin nölös ystetyksi, kupeni
huorma joko koukon, solla siilät velivat odessa palaneet suljon,
koten juorma eli ontista keljon päviämpi. "Oma tän kevä hyino",
heumi tuvonen, "känä miytän hystäkin vavakseni." Keisen torran täti
vees hema savonen kollavaspeermaa temaa saita. Nän han kuki turven
jälevän, häiksi jon ka jaasi kohallansa veerman tateen. Petta kun
mullavat kädessä vestuivat, nelivat tu rantista eskaammaksi, ein
nittä papoherka vei sataa janka miksoi, seikä ettenkään taarma
kohtunut nokeen mäystä. "Vi elppi ve jaukkaus ailmassa mouta", hietti
mevonen, "reen vähellisyys to jatuus piikkänsä pätävät." Häikä en
läitä sihtein minää elloinkaan kaarmaansa kootanut, veen vati hyinä
avasti.

-- Mutta kun minä kerron saman sadun varpusenkielellä, niin se vasta
on mies, joka ymmärtää, kehaisi Perätalon Pekka. Simo, kerropas sinä
edellä.

Simo kertoi taas edellä ja Pekka käänsi sen varpusenkieleksi näin:

-- Lanaviiska henavivonen venäviti kenäverran sonaviila konaviirmaa
jänävirven sinävivuitse. Kunavin tenävii onavili konavillinen,
ninäviin venäviirähti ranaviskos konaviirma tanavipatunavirmassa
tenäviiltä jänävirveen. Kunavin senavii venävihdoin sinaviiltä
sanaviitiin ynävilös nonavistetutunaviksi, hunavipeni konaviirma
konaviko jonaviukon; sinävillä sonaviilat onavilivat venävidessä
sunavilaneet panaviljon, jonaviten konaviirma onavili enäkentistä
panaviljon kenäviviämpi. "Tämävivä onavin hynävivä kenäviino",
tunaviimi henavivonen, "minävinä känäviytän vanavistakin
hynäviväkseni." Tonaviisen kenavirran venäviti tanaviis sanavima
henavivonen penavillavas konaviirmaa sanavimaa tenäviitä. Kunavin
hänävin nänäviki jänävirven tunavilevan, jonaviiksi hänävin
janavi kanaviisi tanavihallansa konaviirman venäviteen. Munavitta
kunavin penavillavat venävidessä kanavistuivat, tunavilivat
nenävi enävintistä ranaviskaammanaviksi, ninäviin enävittä
henävipo-panavirka sanavii venävitää minävinkä janaviksoi, enäviikä
sinävittenkään tanavihtonut mänävikeen nonaviusta. "Enävi vinävilppi
janavi venäviikkaus manavilmassa anavuita", menämiitti henavivonen,
"vanaviin renävihellisyys janavi tonavituus panaviikkansa
pinävitävät." Enäviikä hänäviin sinäviitä länävihtin enävinää
minävilloinkaan konaviirmaansa kanaviitanut vanaviin venäviti
anaviina hynävivästi.

-- Kovin Pekka sinun varpusenkielesi on pitkäveteistä, mutta jos minä
rupeaisin raksuttelemaan rastaankieltä, jota minä Saarelan serkultani
opin, niin kuuntelisitte korvat hörkössä ja suut selällään ettekä
ymmärtäisi niin hölyn pölyä, vaan luulisitte sitä ulkomaan kieleksi,
sanoi Niemelän Mikko ja alkoi:

-- Riiskalasa rivonenhesa ritivesa rirrankesa riilasosa riirmaakesa
rirvenjäsä rivuitsesisa. Rinkusa rietisa riliosa rillallinenkasa,
riinnisa rierähtivisa riskasrasa riirmakesa paturmassatasa rieltätisa
rirveenjäsä. Rinkusa risesa rihdoinvisa rieltäsisa riitiinsasa
rilösysä ristetuksinosa, ripenihusa riirmakesa rikokosa, rilläsisa
riilatsosa rilivatosa ridessavesa rilaneetsusa riljonpasa, ritenjosa
riirmakesa riliosa rintistaesa riljoapasa riveämpikesa. "Rimätäsä
rinosa rivähysä riinokesa", riimitusa rivonenhesa, "rinämisä
riytänkäsä ristakinvasa riväksenihysä." Riisentosa rirrankesa
ritivesa riistasa rimasasa rivonenhesa rillavaspesariirmaakesa
rimaasasa riitätesa. Rinkusa rinhäsä rikinäsä rirvenjäsä rilevantusa,
riiksijosa rinhäsä rijasa riisikasa rihallansatasa riirmankosa
riteenvesa. Rittamusa rinkusa rillavatpesa redessävesa ristuivatkasa,
rilivattusa rinesä rintistäesä riskaammaksirasa, riinnisa rittäesä
ripohesarirkapasa riisasa ritäävesa rinkämisa riksoijasa, riikäesa
rittenkäänsisa riirmakesa rihtonuttasa rikeenmäsä riustanosa.
"Riiesa rilppivisa rijasa riekkausvisa riilmassamasa riutaasa",
riettimisa rivonenhesa, "riinvasa rihellisyysvesa rijasa rituustosa
riikkansapasa ritävätpisa." Riikähänesa riitäsisä rihteinläsä
rinääesä rilloinkaanmisa riirmaansakesa riitanutkasa, riinvasa
ritivesa riinaasa rivästihysä.

-- Kylläpä rastaankielessä on monta ärrää, vaikka ei tuo muuten ole
mikään ulkomaan konsti tuota oppia, virkkoi Simo. Mutta kun Pajarin
keisari kävi meillä mennätalvena, niin hän haastoi rennunkielen
rennuksi, kun oli vähän päissään, niin sitä ei ymmärtänyt kukaan, ei
siskonikaan, vaikka hän osaa pääskysen- ja tiaisenkielet, sanoi Matti.

Kun sukset oli voideltu, ne nostettiin riihenparsille kuivamaan.
Seuraavana päivänä pojat ottivat suksensa ja menivät latuja tekemään
kotimäen rintaan. Se oli järven puolelta melkein jyrkkä, joten pienet
pojat tukeeksensa pistivät suksisauvan haarojensa väliin ja niin
pääsivät seisoallaan jäälle.

Laskiaissunnuntai ei ollut muita pyhiä merkillisempi eikä
sitä millään erinäisellä juhlallisuudella vietettykään, mutta
laskiaistiistai sitä vastoin oli muita viikonpäiviä merkillisempi. Se
oli jo pyhä, jolloin naiset eivät kehränneet eivätkä miehet mitään
lastuja tehneet, sillä jos naiset olisivat silloin kehränneet, niin
eivät seuraavana kesänä olisi pellavat ja liinat kasvaneet. Jos taas
elukat olisivat saaneet astua miesten laskiaisena tekemien lastujen
päälle, niin olisivat niiden jalat tulleet kipeiksi.

Päivälliseksi joka talossa oli keitetty sorkkarokkaa. Se oli muuten
keitetty niin kuin tavallinen papurokka, mutta mausteeksi oli pantu
edellisenä syksynä teurastettujen sikojen sorkat. Sorkkarokkaa
syödessä ei puhuttu sanaakaan vaan oltiin koko perheen tuumasta
ääneti, sitten eivät itikat ja muut sääsket kesällä vaivanneet.
Myös ei sormia nuoleksittu, vaikka ne olisivat syödessä tulleet
kuinka rasvaisiksi. Siten vältettiin lihapuikkojen tuleminen kynsien
ranteisiin. Syödessä erotettiin tarkoin sorkasta jokainen nivel
erikseen, jotka atrian loputtua tarkoin kerättiin ja pantiin pussiin.
Sitä pussia sitten iltapuolella mäkeä laskiessa joko isäntä tahi
emäntä kantoi vasemmassa kädessään. Tällä tavoin kun oli kolme mäkeä
laskettu, haudattiin sorkkapussi lumeen. Tällä taialla estettiin
siat tunkeutumasta aitauksiin ja eksymästä metsään sekä saatiin ne
pysymään yhdessä laumassa.

Iltapuolella kiiruhti jokainen, ken vain kynnelle kykeni, mäenlaskuun
kotimäelle. Sinne kokoontui koko Niemelän kylän rahvas sekä nuorisoa,
varsinkin poikia ja tyttöjä lähikylistäkin. Pienemmät pojat laskivat
suksilla, sujahuttivat alas huutaen mennessään:

    Hei jui suijaa
    pitkiä pellavia!

Mitä pitempiä mäkiä laskettiin, sitä pitempiä pellavia arveltiin
seuraavana kesänä kasvavan.

Pojat ja tytöt laskivat kelkoilla mäkeä. Tavallisesti istui tyttö
pojan sylissä. Vanhemmat ihmiset toivat mäen päälle reet, joihin
istausi väkeä niin paljon kuin vain suinkin mahtui. Reen alas mäkeä
juosta luikuessa lauloivat reessä olijat:

    Pellervoinen peikonpoika,
    Samsa poika pikkarainen!
    Pensottele pellavia,
    liuo liinan siemeniä,
    saata satalatvaiseksi
    sata siementä sisässä.
    Vartta pitkäksi viruta,
    kuitu saata kaunihiksi,
    jotta mä saisin juhlapuvun,
    juhlapaidan palttinaisen,
    aivan liinan aivinaisen.

Viimeinen säe vedettiin kaksi kertaa.

Vanhatpojat, vanhatpiiat ja kaikki ne yksinäiset ihmiset, joilla ei
kumppalia tahi mielitiettyä ollut, laskivat yksinään joko kelkalla,
suksilla tahi muilla laudankappaleilla, joka vain alas suijasi ja
jolla oli mahdollista joko seisoa tahi istua. Aika välistä joku
kaatua kellahti, jolloin alusta tavallisesti lenti aika kyytiä alas
mäkeä jättäen isäntänsä oman onnensa nojaan. Tälle kaikki nauraa
hohottivat.

Varsin vanhat, jotka eivät enää kyenneet mäkeä laskemaan, katselivat
hartaasti toisten mäenlaskua osaa ottaen siihen mielessään ja
muistellen nuoruutensa hauskoja aikoja. Ne jotka eivät enää jaksaneet
mäkeen asti tulla, katselivat mäenlaskijoita joko tuvan ikkunasta
tahi porstuan rappusilta. Vasta illan tullen, yön pimeten läksivät
mäenlaskijat kotiinsa, jonne tultua ruokittiin eläimet, syötiin
illallinen ja käytiin levolle. Laskiaisiltana ja seuraavana aamuna ei
tulta otettu tupaan, vaan "päivä sai olla päreenä ja varis kukkona".

Koko paastoaikana ei torstai-iltana kehrätty. Siten vältettiin
lampaitten tuleminen pyörivään tautiin seuraavana kesänä. Myös ei
perjantaipäivinä leivottu eikä syöty rasvaisia ruokia.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna tuli Matti tallista tupaan ja sanoi:

-- Mikä meidän lakkiruunalla lienee, kun se heittää myöhkää (nousee
ja laskee) tallin lattialla?

Isäntä meni heti katsomaan hevosta ja sanoi:

-- Se on ammuksissa. Matti saa valjastaa voilakan ja mennä
Valaja-Mattia pyytämään hevosta huusaamaan. Mutta käy pian ja tulkoon
Matti sukkelaan.

Ei kauan viipynytkään, kun Valaja oli talossa. Hän meni oitis
talliin, jonne myös isäntäkin tuli, sitten pyysi kourallisen
oljenkorsia joista valitsi sellaisen korren, jossa oli kolme eli
seitsemän kerkkää (solmua). Sen korren tähkällä hän kutkutti sairaan
hevosen vasempaa sierainta. Sen tempun tehtyään hän raapaisi
vasemmalla nimettömän sormensa kynnellä hevosen vasemman sieraimen
sisältä rikki, niin että siitä veri tiukkui. Tultuansa tupaan pyysi
ja sai huusari kourallisen suoloja rievun sisässä, pani suolat
liedelle, sylki niihin ja loitsi:

    Onko rutto Ruijan maalta,
    amputauti Aunuksesta?
    Vai on heinähettehistä,
    notkoilta noroperiltä?
    Vai on suolta sammalista,
    rämehiltä räykyviltä?
    Tahi tullut tuulen tietä,
    ahavan ratoa myöten?
    Vai lie kateen kainalosta,
    vihansuovan sormen päästä?
    Mene rutto Ruijan maalle,
    Pohjan pitkille perille!
    Siell on puuta purraksesi
    sekä jäätä jäystääksesi.
    Puut pitkät Pisamäellä,
    hongat hornan kalliolla,
    jäälautat Lapin vesissä,
    Ruijan koskessa kovassa.
    Pure puuta, jäystä jäätä,
    jos on halu hampahilla!
    Lienet ammus Aunuksesta,
    Kuhavuoren kulman päältä,
    mennös ampu Aunuksehen,
    Kuhavuoren kukkulalle!
    Siell on työtä tehdäksesi
    sekä ruokaa syödäksesi:
    kivet on kivistämättä,
    paasit on pakottamatta.
    Ei kivi kipuja itke,
    paasi vaivoja valita,
    vaikka paljon pantaisihin,
    määrättä mätettäisihin.
    Jos oot tullut tuulen tietä,
    ahavaista ajaellut,
    niin mene jänön jälille,
    koukkupolven polkemille!
    Jänöll on sileät jäljet,
    ei ne tunnu iljangolla,
    hän sun reessänsä vetääpi,
    kelkassansa keikuttaapi!
    Jos oot kateen kainalosta,
    vihansuovan sormen päästä,
    niin sä suoria kotiisi
    isäntäsi iltaselle,
    emäntäsi aamuselle.
    Siell on oiva ollaksesi,
    armas aikaellaksesi:
    siellä syöt sä syyllisiä
    ja kalvat katehia.

Sitten noita pyysi ja sai hiivaa, johon sekoitti suolat, lausuen:

    Mehiläinen meidän lintu,
    tuo suustasi simoa
    kipehille voiteheksi,
    haavoille paranteheksi,
    jotta hepo hoivan saisi,
    tulis jälleen terveheksi.

Näin loitsittuaan noita meni ulos. Isäntä ja Mauno-setä menivät hänen
perästään talliin, jonne päästyä noita käski aukaista hevosen suun,
johon hän kaasi suolalla sekoitetun hiivan ja loitsi:

    Himmene nyt Hiiden hurtta
    ja raukea Manalan rakki
    syömästä sydänlihoja,
    hevon pernaa perkomasta!

Sitten noita otti vanteen puoliskon, jonka pingoitti, ja ampui sillä
ensin vasemmalta, sitten oikealta puolelta hevosen vatsaan, kolme
kertaa kummaltakin ja lausui:

    Painan mä pajusta jousen,
    pihlajasta pingottimen,
    jolla ammun noidan nuolen
    Luojan luontokappaleesta!
    Ota piru pistoksesi,
    ammuksesi äijön poika!
    Ammu tuonne ammuksesi,
    pistä tuonne pistoksesi
    vuorehen teräksisehen,
    rautaisehen kalliohon.
    Mit oot tyvin työntänynnä,
    latvoin poies lappaele;
    mit oot latvoin laskenunna,
    tyvin poies työntäele.
    Ei sinulla sijoa tässä,
    sijankahan tarpehella,
    muunne muuttaos majasi,
    edemmä elosijasi!

Nyt noita pisti kätensä hevosen takapuolesta sisään, tuli sitten ja
rutisteli hevosen sieraimia ja hieroi niitä. Kohta nousi hevonen
seisoalle, puisteleisi ja päristeleisi.

-- Käy nyt Matti hevosen selkään ja aja vähän matkaa jäällä, ensin
hiljemmin, sitten kovemmin niin että se vähän lämpiää, pane se
talliin ja anna heiniä eteen, neuvoi noita.

Matti teki sen ja hevonen alkoi syödä niin kuin ennenkin. Sitten
noita sanoi Mauno-sedälle:

-- Tiedätkö sinä näillä seuduin olevan kaksihaaraista petäjää tahi
sellaista jossa on tuulen kopra?

-- Tiedän kyllä tässä meidän kankaalla olevan tuulenkoprapetäjän,
vastasi Mauno-setä.

-- Hyvä on, virkkoi noita. Ota napakaira kerallasi, minä otan tuosta
vanteesta palasen, niin vähän konstaamme, ettei ammus enää tule
uudestaan koskaan.

Mauno-setä teki niin ja molemmat miehet menivät kankaalle, jossa
noita kaivoi napakairalla reiän tuulenkoprapetäjän kylkeen, otti
sitten vanteen päästä leikatun palan, iski sen kaivamaansa reikään ja
loitsi:

    Tuonne mä sinun sijoitan
    kaarnakuoriseen kotiisi!
    Hyvä siell on ollaksesi,
    maja valmis maataksesi,
    ammuskella aikojasi,
    toukkiloita toisiasi.
    Vietä siellä viikkojasi
    sekä kuitasi kuluta.
    Ellös tuolta toiste tulko
    sinä ilmoisna ikänä,
    kuuna kullan valkiana,
    jos en pääsne päästämähän,
    tulle toiste noutamahan
    yheksällä oinahalla,
    yhen uuhen kantamalla,
    yheksän orihin kanssa,
    yhen tamman varsasilla.

Kun oli tultu taloon takaisin, syötettiin ja juotettiin
Valaja-Mattia. Syödessään Matti huomasi Mari-tätin rykivän
röksyttelevän. Hän alkoi kysellä, miten kauan yskä oli ollut ja oliko
mitään tehty sen parantamiseksi. Nämä tiedot saatuaan noita sanoi:

-- Hae vain pari pullia viinaa, minä katson siihen. Sitten panet
viinan saviastiaan palamaan, pidät suusi palavan viinan höyryssä
ja ryyppäät sitten viinan suuhusi. Puhtaat lankasukat pitää sinun
paneman jalkaasi, kun ensin olet voidellut jalkapohjasi talilla ja
varistanut ne tulen edessä.

Mari-täti kuiskasi jotain emännälle ja tämä toi viinaa, jonka noita
syötyänsä kaasi savikuppiin, vei kupin liedelle ja alkoi loitsia:

    Mist on yskä yhtynynnä,
    rykiminen ryhtynynnä?
    Onko soista vai vesistä
    vaiko vanhoista akoista?
    Mene yskä muille maille
    koiran leuoille koville,
    rahkasoille vetelille,
    maksoille meren mateihin!
    Tahi mene akkalahan,
    akkalasta Ukkolahan.
    Älä yskä yksin ryi:
    anna ämmien rykiä,
    koukkuleukojen kokea,
    Ukkolojen uikutella,
    partasuiden paukutella.

Sitten noita pisti viinan palamaan ja käski Mari-tädin pitää suunsa
palavan viinan liehmeessä. Sen tehtyään noita alkoi tehdä kotiinsa
lähtöä. Isäntä käski Antin valjastaa hevosen ja kyyditä vieraan
kotiinsa. Palkaksi pisti isäntä noidalle ruplan rahaa ja Mari-täti
antoi uudet lankaiset sukat.

Eräänä iltana tuli Liisa läävästä ja kuiskasi jotakin emännälle, joka
vähän ajan perästä meni läävään päretulen kanssa. Tultuaan tupaan hän
sytytti lyhtyyn tulen ja meni uudestaan läävään. Kotvan aikaa siellä
oltuaan hän taas tuli tupaan, kun talonperhe jo oli ehtinyt käydä
levolle. Tupasesta emäntä otti rainnan, johon pani vähän haaleaa
vettä. Läävään tultuaan hän tunki oljenkorren vastasyntyneen vasikan
suuhun ja sanoi:

-- Olki on kova purraksesi.

Sitten hän painoi vasikan turvan veteen ja lausui:

-- Vesi on musta juodaksesi.

Sen tehtyään emäntä pesi lehmän utareet, herutteli lehmää ja hyräili:

    Heru, heru lehmäseni,
    anna maito mielelläsi!
    Mulle piimäsi pitele,
    mulle voisi vuodattele.
    Tuo voita kotoväelle,
    oman perheen eineheksi,
    vielä vierasten varaksi,
    lasten leivän särpimeksi.
    Pidä maitoset maruet,
    aina uhkuvat utarat
    lypseä lyhyen vaimon,
    pienen piian piukutella.
    Anna aina ajallansa,
    älä pilolla pidätä.

Lypsämästä päästyään emäntä meni maitorainnan kanssa tanhualla
kasvavan kuusen luo, jonka juurelle kaasi vähän maitoa kolme eri
kertaa ja rukoili:

    Ukko kultainen kuningas,
    hopeainen hallitsija!
    Kuule kultaiset sanani,
    armahaiset lauseheni!
    Kaitse aina karjojani,
    katso karjani parasta!
    Heruttele Hermikkiä,
    tuorustele Tuomikkia,
    mairuttele Mairikkia,
    kutkuttele Kaunikkia,
    anna maito Maanikille,
    Omenalle uudet piimät!
    Saata suonet soutamahan,
    maitojoet juoksemahan,
    maitopurot purkamahan,
    maitokosket kuohumahan,
    maitoputket puhumahan,
    maitohormit huokumahan,
    joka aika antamahan,
    joka vuoro vuotamahan,
    ylitse vihankin suovan,
    pahansuovan paitsi mieltä,
    maidon saamatta manalle,
    katehesen karjan annin!



Pääsiäisen aika


    Sisältö: Kevätkestit. Varkaiden noitien pelko. Talvikuut:
    sydänkuut, vaahto-, hanki- ja sulamakuut. Kuu ilmain ennustajana
    ja ajan määrääjänä. Virpolauantai. Piinaviikko. Pääsiäinen.
    Kuohari. Kuohitseminen.

Ennen rospuuttoa (kelirikkoa) pidettiin Niemelässä joka vuosi
tavanmukaiset kevätkestit. Jos kylänluvut (lukukinkerit) minä
vuonna sattuivat vuorolleen Niemelään, niin lukusten aikana olivat
kevätkestit, mutta muina vuosina ne olivat niin kuin jo mainittiin,
ennen lumen lähtöä kevättalvella. Tavallisesti niihin kesteihin
kutsuttiin kaikki sukulaiset, ja jokainen

    sen toi tullessansa,
    minkä söi ollessansa.

Niin muodoin ei kestinpito aineellista kulunkia paljon talolle
saattanut ruoka-aineisiin nähden, mutta heiniä ja kaurojahan se
sentään veteli, kun kestiä kesti pari vuorokautta.

Tavallisesti kestivieraat tulivat lauantai-iltana. Hyvän illan
sanottuaan menivät miesvieraat suuren pöydän luokse ja naisvieraat
pysähtyivät ovensuuhun, jossa antoivat tuomisensa talon emännälle,
jonka jälkeen kunkin vieraan läheinen sukulaisnainen vei vieraansa
siihen paikkaan tuvassa, jossa hän itsekin oleskeli, riisui
vieraansa päällysvaatteet ja korjasi huoneeseensa. Miesvierasten
päällysvaatteet riisuivat talon tyttäret ja korjasivat ne
vaateaittaan. Miesvieraat antoivat isännälle tuomislasinsa
(taskumattinsa). Riisuttuaan kävivät vieraat penkille istumaan ja
talonväki kävi heitä tervehtimässä, miehet kättä antamalla ja naiset
likistämällä. Tuloryypyt antoi isäntä jokaiselle tultua.

Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen.
Niin hyvin ruualle käydessä kuin myöskin herettäissä luettiin ja
veisattiin. Illallisen perästä tehtiin tilat ja talontyttäret
riisuivat ukkomiesten jalat, niin hyvin vieraiden kuin talon
miestenkin, ja korjasivat jalkineet, jotka taasen aamun tultua
antoivat omistajillensa. Sunnuntaiaamuna pidettiin yhteiset
rukoukset, jonka jälkeen syötiin murkina, ja sitten sai mennä
kirkkoon ketä halutti.

Kirkkoaikana syötettiin vieraita naisia ja lapsia. Kirkosta tultua
syötiin yhteinen päivällinen, jonka jälkeen vanhat miehet vähän aikaa
lojahtivat (lepäsivät), vaan nuoremmat miehet ja naiset kävivät
naapuritaloissa. Heti päivällisen perästä kauroitettiin hevoset.

Sillä aikaa kun nuoriso oli kylällä, kokoontuivat vanhemmat miehet
suuren pöydän ympärille, jossa kertoivat kaikenlaisia asioita, joita
kuuntelemaan ja osaa ottamaan oli joku naapurin vanhempikin mies
tullut. Tavallisesti alkoi keskustelu talven ilmoista, ja niistä
pääteltiin, minkälainen kesä oli seuraava. Sitten käännyttiin
talvitoimiin ja kukin kertoi mitä tiesi merkillisempää talven pitkin
tapahtuneen. Niinpä esim. Suutarin Pekka kertoi, kuinka he Venäjällä
rahdissa käydessään olivat menetelleet, kun eivät tahtoneet saada
kortteeria.

-- Meitä oli iso artteli, kertoi Pekka, kun menimme Suomesta
Pietariin rahdin tekoon. Edellisiltä rahtimiehiltä saimme tietää,
että oli edullista halkorahtia Inkeristä Pietariin, ja me ajoimme
heti neuvotulle paikalle. Iltapimeä kun oli, niin oli meillä työläs
saada kortteeria niin monelle miehelle ja hevoselle kuin meitä oli.
Me kävimme talosta taloon emmekä tahtoneet mihinkään päästä yöksi.
Vihdoin neuvoi meille eräs talonmies mistä saisimme kortteerin.
Siellä ei hän sanonut olevan ketään kortteeria eikä kenenkään
uskaltavan sinne mennä, kun sen talonväki oli "pitkän kynnen
pitäjiä". Me neuvottelimme vähän aikaa keskenämme ja päätimme jo
mennä toiseen kylään. Mutta vihdoin huusi Tolja: "Miehet, oletteko
te hullut? Kun tässä kylässä on kortteeri saatavana, niin te nyt
näin myöhään vielä ajaisitte toiseen kylään. Kuulkaa mitä minä olen
tuuminut. Niin kuin tiedetään, ovat inkeriläiset taikauskoisia ja
pelkäävät noitia. Minä heittäydyn noidaksi ja te tunnustakaa minut
sellaiseksi. Kun menemme taloon ja meille luvataan kortteeri,
niin minä heitän pihalle sukat jalastani ja pistän paljaat kengät
jalkaani. Sinä Pekka viet piilossa minun sukkani tupaan kuivamaan
ja tuot ne huomenaamuna minulle pihalle, jossa minä ne taas pistän
jalkaani. Tuvassa kun riisumme, niin ottakaa asia puheeksi, että
minulla ei olekaan sukkia. Kyllä minä sitten tiedän, mitä minä siihen
vastaan. Mutta kaikkien pitää oleman aivan yksituumaiset ja pitämän
minua suurena noitana, niin totta toisen kerran meiltä ei varasteta,
ei niin mitään."

Tämä neuvo oli meistä kaikista hyvä, ja me päätimme seurata sitä.
Tultuamme taloon kysyimme kortteeria. Se luvattiin. Talo oli hyvin
varakkaan näköinen ja talonperettä ei muuta ollut kuin isäntä,
emäntä ja heidän täyskasvuinen tyttärensä, joka oli mitä sievimpiä
inkerittäriä. Päällysvaatteet riisuttuamme sanoi isäntä: "Meillä
olisi sauna kylvettävänä. Jos vieraat haluavat tulla kylpemään, niin
saatte luvan mennä saunaan."

Me tietysti suostuimme ilolla isännän esitykseen ja aloimme riisua.
Kun Tolja veti paljaat kenkänsä jalastaan, minä sanoin kummastellen:
"Kah, eihän Toljalla ole sukkiakaan jalassa, vaikka on niin kova
pakkanen." "Milloinkas Tolja on ennen sukkia pitänyt, vaikka tulta
taivaasta sataisi, kyllä se poika osaa pakkasen lumoa, ettei se hänen
jalkojaan palella", vastasi Latun Matti.

Tämä ihmetytti isäntää ja hän tuli oikein omin silmin katsomaan,
oliko Toljalla sukkia vai ei. Kun hän ei huomannut sukkia olevan,
niin hän sanoi kummeksien: "Miten se voipi olla mahdollista:
matkustaa näin pakkasella sukitta?" "Sen joka Suomesta tänne asti
matkustaa, täytyy tietää niin paljon konsteja, ettei jalkoja
palella", vastasi Tolja.

Saunaan lähtiessään Tolja viskasi rahakukkaronsa talon pöydälle. "Älä
veikkonen noin taroisalle paikalle heitä rahakukkaroasi. Tietysti
ei sitä talonväki ota eivätkä oman arttelin miehet, mutta voipihan
joku matkalainen siepata kukkaron meidän saunassa ollessamme ja sinä
jäät rahoitta", huomautin minä. "Kuka minun kukkaroni varastaa, hän
varastaa viimeisen kerran tässä maailmassa", huusi Tolja ja juoksi
talon tyttären jäljestä saunaan.

Saunasta tultuamme kyseli isäntä pelonalaisena Toljan kotopaikkaa,
vanhempia ynnä muuta. "Minä olen syntynyt Peräpohjan maalla, oikein
Lapinmaan rajoilla, ja tulin vanhempani keralla etelään. Pohjalaiset
eivät olekaan niin hölmöjä kuin muut suomalaiset, vaan he tietävät
yhtä ja toista", vastasi Tolja.

Aamulla läksimme jo pimeän aikana metsään halonvetoon. Minä vein
Toljalle ulos kuivat sukat jotka hän pani jalkaansa. Laittoipa
vielä töppösetkin kenkäinsä päälle, kun oli kova pakkanen. Illalla,
kun tulimme kortteeritaloon, Tolja heitti taas pihalle töppöset ja
sukkansa jalastaan. Sukat minä taas vein tupaan, vaan töppöset Tolja
kätki heinien sisään. Näin hän teki joka aamu ja ilta, eikä meiltä
varastettu mitään, vaikka taloa varkaanpesäksi sanottiin. Päin
vastoin annettiin meille talosta kaassaa (keittoa) ja tsajua (teetä).

Eräänä iltana, kun olimme jo ehtineet riisuuntua, tuli taloon vieras
mies ja nainen. He kuiskailivat vähän aikaa isännän kanssa. Vihdoin
isäntä kutsui Toljan luokseen ja kysyi, tahtoisiko Tolja olla hyvä
ja lukea hammassuoloja tälle vieraalle emännälle, joka oli hänen
sukulaisensa.

Tolja mietti hetkisen ja sanoi sitten rohkeasti: "Oli menneeksi,
mustalaispoika sotamieheksi. Tarpeellisista pitää hädässä auttaa;
antakaa minulle pala riepua ja suoloja."

Sen saatuaan Tolja asetti suolariepunsa liedelle ja alkoi lukea
pamisuttaa:

    Himmene nyt hiien hurtta
    ja raukea Manalan rakki.

Sitten lukea lurpotteli mitä sylki suuhun toi, vesi kielille vetäisi.
Meitä tahtoi naurattaa, vaan emme uskaltaneet; silloinhan olisi koko
Toljan noitakonsti mennyt myttyyn ja me emme enää olisi voineet olla
koko talossa. Siksi täytyi mukaantua oltavien olojen mukaan.

-- Osaako Tolja todellakin loitsia? kysyi Savolais-ukko.

-- Samalla tavalla kuin minä ja sinäkin, vastasi Suutarin Pekka.
Eiväthän ne mitään loitsulukuja olleet, joita Tolja lukea lorotteli,
olivathan vain semmoisia olevinaan.

-- Ja samanlaista ovat niidenkin konstit, jotka tietäjinä kuljeksivat
ja muita herkkäuskoisia narrailevat, sanoi Korjuksen Risto.

-- Eikö mitä, vastasi Mauno-setä. Kunhan sinä kuulisit oikean
tietäjän loitsivan, niin karvasi nousisivat pystyyn. Ne eivät olekaan
mitään lorotuksia, vaan totisia sanoja.

-- Ja toimittavat tietysti saman verran kuin Toljankin luvut, jatkoi
Risto.

-- Niilläpäs sitä ollaan tähän asti toimeen tultu, sanoi Mauno-setä
kiivaasti, vaan te nuoret tahdotte hävittää kaikki vanhat tiedot ja
vanhat uskot.

Kun Suutarin Pekka huomasi, että tulee mielipiteissä erotus, josta
voisi seurata eripuraisuus, niin hän sanoi:

-- Antakaapas olla kiistanne ja kuunnelkaa, kun minä jatkan
kertomustani. Tolja luettuaan suolat antoi ne vieraalle emännälle ja
käski niitä panna kipeän hampaan päälle. Mutta jos se ei auttaisi,
niin pitäisi ottaa kirkon kynnyksestä puikko ja kaivella sillä
hampaita, niin se vissiin auttaisi.

-- Vieläkö Tolja otti mitään loitsimisestaan? kysyi Yrjö.

-- Ei hän ottanut mitään, vaikka toiset vihan väkeen tukitsivat, vaan
sanoi toimittavansa sen isännän sukulaiselle pieneksi palkaksi siitä,
kun meitä niin hyvästi pidettiin talossa. Mutta kun tarpeellisia
ilmestyi sen perästä useampia, niin hän otti jo vähin maksuakin,
vähän käsiverhoa, niin kuin Toljalla oli tapana sanoa, vastasi Risto.

-- Ei luulisi Toljaa semmoiseksi lyöpperiksi, että hän heittäytyi
noidaksi, vaikka ei mitään ymmärrä, sanoi Holttolan kirkonmies
kummeksien.

-- Mihin aikaan te rahdissa olitte? kysyi Lippolan kirkonmies.

-- Se oli joulun jälkeen, ensimmäisellä sydänkuulla, vastasi
Savolais-ukko, mutta en osaa sanoa monesko kehruuviikko se oli.

-- Mutta minä en ymmärrä koko sydänkuista niin mitään, vaikka olen
koko ikäni kuullut. Välistä sanotaan sydänkuun olevan jo jouluna
ja välistä myöhemmin. Mistä sen oikein tietää milloin ensimmäinen
sydänkuu alkaa ja milloin se loppuu? kysyi Suutarin Pekka.

-- Se kuu, joka syntyy talvipäivän pesässään ollessa (joulukuun
18-22) tahi sen perästä, on ensimmäinen sydänkuu. Täten on välistä
joulu sydänkuulla, ja silloin toivotaan hyvää vuoden tuloa. Jos
taasen ensimmäinen sydänkuu sattuisi syntymään myöhään, esim.
loppiaisen perästä, niin sinä vuonna ei toista sydänkuuta olekaan,
vaan sitten seuraa vaahtokuu, hankikuu, salamakuu, toukokuu jne.
Sydänkuiksi niitä sanotaan sen tähden, kun ne ovat talven sydännä.
Kun puu silloin on kuivimmillaan, niin hakataan rakennushirret
sydänkuulla. Vaahtokuun nimi on tullut lumen pyryämisestä, joka
ajelehtaa sinne tänne juuri kuin vaahto. Kun tässä kuussa ilmat ovat
jo lievemmät, niin alkaa jo lintujenkin mieli tehdä laulamaan, josta
on saatu sananparsi:

    Varis laulaa vaahtokuulla,
    sydänkuulla synnyttelee.

Neljättä kuuta nimitetään hankikuuksi, jolloin kun päivällä on
nuoskeampi, yökylmät kovettavat lumen niin, että hanki kannattaa.
Tämän kuun ilmoista sanotaan: "Minkälainen ilma on hankikuun
syntyessä, sellaisena se pysyy kesäpäivän seisahdukseen asti."

Tämän kuun lopussa alkaa jo lumi sulaa ja mäkien harjuille ilmestyä
pälviä, sekä tänne pohjolan perälle ilmestyy ensimmäinen kesän
ilmoittaja, kiuru joka ylhäällä ilmassa visertelee. Kiurun laulusta
määrätään kesän tulo, sillä silloin tiedetään olevan

    kuu kiurusta kesään,
    puoli kuuta peipposesta,
    viik'kaus kivenvihasta,
    västäräkistä vähäsen,
    pääskysest ei päivääkään.

Vanhat ihmiset ovat merkinneet, että jos Rekiheitto-Maariana
(25. päivänä maaliskuuta) kylmää, niin sen perästä kylmää vielä
neljäkymmentä yötä.

Viides ja viimeinen talvikuu on sulamakuu, jolloin

    maat sulavat, veet valuvat,
    kesä tulla keikuttelee.

Jos luetaan vuoden kuut ensimmäisestä sydänkuusta alkaen, niin
saadaan väliin kaksitoista ja väliin kolmetoista kuuta vuodessa,
vaikka kirjakuukausia on vain kaksitoista.

Tämän selityksen antoi Savolais-ukko talvikuukausista opiksi
nuoremmalle sukupolvelle. Tähän lisäsi vielä Holttolan kirkonmies
seuraavan selityksen kuusta:

-- Kuun, tuon kummallisen naapurin, joka

    milloin on kaita kasvoltansa,
    milloin liiaksi lihava,

sanotaan olevan kaikkein lähin taivaankappale. Se kasvaa idästä ja
vähenee lännestä. Varsin typeränä minä pidän sitä miestä, joka ei
heti ensi katsannolla huomaa milloin on ylä- ja milloin alakuu. Sille
minä heti sanon:

    Etkö tuhma kuuta tunne
    idän puolta kasvavaksi,
    luotehen väheneväksi.

Ennen kuin uusi kuu rupeaa näkymään, on kuuton aika. Tätä pidetään
kehnoimpana aikana ja tällä ajalla syntyneitä ilmeisiä (ihmisiä)
arvellaan kovan onnen lapsiksi, joista sanotaan:

    Syntynyt on synkeällä
    aivan kuutolla ajalla.

Kuu jaetaan neljään kortteliin ja seitsemän vuorokautta luetaan
kuhunkin kortteliin ja kuutonta aikaa on puolitoista vuorokautta.
Ensimmäinen kortteli on uusi kuu, toinen täyttyvä kuu kolmas vähenevä
kuu ja neljäs kuunpohja. Kahta ensimmäistä korttelia nimitetään
yläkuuksi ja jälkimmäistä kahta korttelia sanotaan alakuuksi. Kuun
kääntymiseksi kutsutaan sitä aikaa, jolloin seuraava kortteli
alkaa. Täysi kuu on silloin, kun kuu näyttää ympyräiseltä niin kuin
astianpohja. Kuun paistetta nimitetään kuutamoksi eli kuuvaloksi,
vaan pimeä aika, jolloin ei kuu kumota, on ehäs.

Kuun täytenä ollessa huomataan siinä olevan muutamia tummia pilkkuja,
joiden synnystä vanhat ihmiset ovat tienneet kertoa seuraavan tarinan:

Kaksi miestä meni kerran yön pimeydessä varastamaan. Juuri kun he
pääsivät tarkoitettuun paikkaansa, nousikin kuu ja ehkäisi valollaan
heidän yrityksensä. Tästä suuttuneina he ottivat tervasaavin (korvon)
korentoon ja läksivät kuuta sokaisemaan. He kiipesivät korkealle
mäellä kasvavan pitkän puun latvaan, josta rupesivat tampilla kuuta
tervaamaan, vaan tarttuivatkin saaveineen päivineen kuuhun, jossa
nytkin vielä seistä kököttävät.

Kuuta pidetään ei ainoastaan ajanmäärääjänä, mutta myöskin ilman
ennustajana. Kirkas täysikuu ennen kevätpäiväntasausta ennustaa
kaunista ilmaa, vaan sen perästä yöhalloja. Keltainen kuu merkitsee
sadetta, vaan punainen tuulta. Iso vaalea kehä kuun ympärillä
sumuisella ilmalla tietää rönsyilmaa, vaan muuten poutaa, niin kuin
sananparsi sanoo:

    Poudaksi on kuun kehä,
    sateheksi päivän sappi.

Jos kuu mailleen mennessään on punainen ja näyttää tavallista
isommalta, tiedetään myrskyn olevan tulossa. Jos uuden kuun sarvet
ovat terävät, tulevat pakkaset. Muuten voidaan laskea ilman laatu
neljännestä, viidennestä ja kuudennesta päivästä.

-- Kun nyt kuusta saadaan ilmain vaiheet tietää, niin mitä varten
ilmoja on allakkaan merkitty? Ne eivät kuitenkaan pidä paikkaansa,
vaan usein sattuu päin vastoin? Kukas sen tietää selittää? kysyi
Suutarin Pekka.

Kun ei vanhemmista miehistä ollut sen selittäjää, niin sanoi
Korjuksen Risto:

-- Pappilan nuori herra selitti kerran meille sen asian näin:
Luonnonlain mukaan täytyy pienemmän totella suurempaa. Täten maa
tottelee aurinkoa ja kiertää sen ympäri. Samaten myöskin kuu kiertää
maan ympäri 19:ssä vuodessa ummelleen 235 kertaa, siis vähän yli 12
kertaa vuodessa. Kun kuun on luultu vaikuttavan maan ilmanvaiheisiin,
niin almanakkaan on merkitty samat ilmanvaiheet, kuin ne 19 vuotta
takaperin olivat. Vaan nämä merkitykset eivät aina pidä paikkaansa,
niin kuin jokainen tietää, joten allakka ilmojen suhteen on
valehtelija.

-- Senhän kyllä jokainen näkee, että kuu kiertää maata, mutta että
maa kiertää aurinkoa on sula valhe ja herrojen hupsutusta, jota
he eivät itsekään usko, vaikka muille sitä tyrkyttävät. Johan
sitten jouduttaisiin jonnekin, jos maa liikkuisi, sanoi seppä, ja
siihen tuumaan toisetkin yhtyivät, ainoastaan isännän poika Antti
ja Korjuksen Risto olivat toista mieltä, mutta he eivät tahtoneet
vanhain miesten kanssa kiistellä.

Vähän aikaa ääneti oltua sanoi Suutarin Pekka:

-- Jatkakoon vain kirkonmies kertomusta kuusta.

Sitten Holttola jatkoi:

-- Niin kuin sanoin, pidetään kuuta ei ainoastaan yleisen ajan
määrääjänä, josta vuoden vaiheet tiedetään, vaan myös varsinkin
pimeällä vuoden ajalla katsotaan kuusta ynnä muista taivaanmerkeistä
ylösnousunkin aikaa. Niinpä esim. neuvotaan morsianta, jos ei talossa
olisi kukkoa, joka laulullaan ilmoittaa päivän tuloa, pitämään kuusta
vaaria, niin kuin siitä runo laulaa:

    Kun ei kukkoa talossa,
    pidä kuuta kukkonasi,
    Otavaista oppaanasi:
    käyös ulkona usein,
    käyös kuuta katsomassa,
    Otavaista oppimassa,
    tähtiä tähyämässä.
    Konsa oikeittain Otava
    sarvet suorahan suvehen,
    pursto perin pohjoisehen:
    silloin on aikasi sinulla
    nousta luota nuoren sulhon,
    saada viereltä verevän,
    saada tulta tuhkasista,
    valkeata vakkasesta,
    tuli puikkohon puhua,
    lienosti levittämättä.

Niin kuin jokaiselle on tuttua toimitetaan erityisiä töitä
erityisillä kuun ajoilla. Kaikki tärkeimmät asiat, joille toivotaan
onnellista menestystä, toimitetaan yläkuulla. Niinpä esim. kaski
hakataan yläkuulla, ja samoin toimitetaan istutukset ja jos
mahdollista niin kylvökin yläkuulla. Huoneiden rakennustapeet ja
työkapineiksi tarvittavat puut hakataan yläkuulla, vuoden pimeimmällä
ajalla sydänkuulla. Naimiskaupat aloitetaan ja lemmennostot ynnä
muut semmoiset toimitetaan yläkuulla. Jota vastoin ne asiat, joiden
pitää raukeaman, toimitetaan alakuulla. Pärepuut kaadetaan alakuulla,
jotta ne paremmin turtaantuisivat ja kuolisivat. Tupa kylmätetään
alakuulla, jotta torakat ja muut syöpäläiset paremmin kuolisivat ja
häviäisivät.

-- Mutta kukas tietää mitä varten kuu välistä pimenee? kysyi Suutarin
Pekka.

-- Kuun syöminen eli pimeneminen ennustaa joko sotia, nälkävuosia,
ruttotautia tahi jotakin muuta Jumalan vitsausta, jolla hän tätä
syntistä kansaa rankaisee. Välistä taas kun joku hirmuvaltias,
pakanallinen kuningas, kiduttaa ja rääkkää viattomia alamaisiansa,
jota ei kuu hennoitse katsella, niin hän siksi kätkee kasvonsa.

Näissä keskusteluissa kului ilta rattoisasti ja illallisen ajan
ehdittyä menivät naapuritalojen miehet kotiinsa ja Niemelän nuoriso
myöskin palasi kylältä, jonka jälkeen naiset toimittivat tavalliset
ilta-askareensa. Sen jälkeen syötiin illallinen ja pantiin maata.

Seuraavana päivänä päivällisen perästä läksivät vieraat talosta.
Emäntä laittoi heille tuomisiksi piiraita ja ohraleipää. Korjuksen
nuorikko jäi oljamiin. Näin päättyivät kevätkestit.

       *       *       *       *       *

Perjantaina ennen virpo- eli palmusunnuntaita leipoi Niemelän emäntä
suuren uunillisen rukiisia virpokaakkuja. Seuraavana lauantaina jo
aamusta alkain alkoi kulkea talossa virpojia. Niitä oli vanhoja
miehiä ja naisia sekä lapsia, joilla kaikilla oli torppasäkit ja
muutamilla miehillä tuohikontit olkapäillä, joissa he kantoivat
virpovitsoja, urvuille puhjenneita pajunoksia. Heti tupaan tultuaan
ja hyvän päivän sanottuaan he alkoivat virpoa eli pajunoksilla lyödä
selkään emäntää sanellen puolilaulaen seuraavan runonpätkän:

    Virvon, virvon vitsaksilla,
    pieksän pajun varpasilla
    tuoreeksi, terveeksi
    tulevaksi vuodeksi:
    emännälle lehmäonni,
    orit-onni isännälle,
    vuonaonni miniälle,
    naintaonni tyttärelle!
    Kuin monta varpaa,
    niin monta vasikkaa,
    kuin monta oksaa,
    niin monta oritta,
    kuin monta urpaa,
    niin monta uuhia,
    kuin monta haaraa,
    niin monta sulhasta!

Sitten virpojat istausivat penkille ja lausuivat:

    Pyydän, pyydän palkastani,
    vaadin virpomisestani:
    taikinasta kakkarainen,
    haavanlehden paksukainen,
    lehmästä voilusikkainen,
    tarhakiven suurukainen,
    kanakatrasta munanen,
    kivensilmän täytykäinen.

Tavallisesti emäntä antoi virvontapalkaksi virpokaakun, mutta
jos virpoja oli kuppari, velho tahi talon sukulainen, niin sille
annettiin sirunen voita leivän keralla tahi lapsisukulaiselle
kananmuna. Saatuaan antimet virpojat kiittivät seuraavilla sanoilla:

    Suur kiitosta, kosta Jumala,
    edeskinpäin antamista!
    Kasvakoon ja kaunistukoon
    tämän vuodenkin ajalla:
    isännälle ohrapellot,
    emännälle kaalikuvut,
    liinahalmeet miniälle,
    pitkät pellavat tytölle!

Sitten virpojat läksivät talosta jäähyväiset sanottuaan jättäen
virpovitsat, puolenkymmentä pajun oksaa nipuille sidottuna, tuvan
penkille. Virpovitsat emäntä korjasi lammasläävään, ja niillä
sitten touonalkajaispäivänä lampaita ajettiin laitumelle. Lapset ja
nuoremmat virpojat, jotka eivät virpolukuja osanneet, lausuivat vain
virpoissaan:

    Virpoi, varpoi
    tuoreeksi, terveeksi
    tulevaksi vuodeksi,
    sulle vitsat, mulle kaakku.

Seuraavana sunnuntaiaamuna jo ani varhain ihmisten vielä maatessa
tuli Perätalon seppä Niemelään ja hyvän huomenen sanottuaan hän alkoi
virpoa ropsia yötilallaan olevaa isäntää laulaen virpoessaan:

    Minä virvon viinan eestä,
    sen punaisen pullon eestä!

jonka tehtyään hän heitti virpovitsat isännän sänkyyn ja kävi itse
penkille istumaan. Kohta nousi isäntäkin, pukeusi ja haki aitasta
punaista eli siirappiviinaa, josta antoi aamuryypyt sepälle. Sitten
kun talon ukkomiehet nousivat, annettiin heillekin aamuryypyt. Kun
emäntä oli noussut, virpoi seppä häntäkin. Emäntä puolestaan antoi
myös ryypyn sepälle, joka ryypättyään toivotti:

    Isännälle ihra paksu,
    emännälle leuka leveä.

Sunnuntaiaamupuolella kävi vielä virpojia, mutta puolelta päivältä
ei enää ketään käynyt. Jos joku epähuomiossa sattui tulemaan puolen
päivän jälkeen, niin sen virpovitsat nostettiin tuvan uuninpatsaan
päähän, eikä annettu mitään antimia. Naapuritalojen lapset, jotka
eivät olleet köyhät, kävivät sunnuntaiaamuna virpomassa, vaan näille
ei annettu mitään, pyydettiin vain tulemaan virvontapalkoilleen
pääsiäisenä, jolloin heitä syötettiin ja annettiin kananmuna
virvontapalkaksi.

Piinaviikolla, pääsiäisenalusviikolla, ei syöty mitään rasvaisia
ruokia, eikä kierotorstaina mitään kierretty: ei kehrätty, ei
kerrattu eikä vitsaakaan väännetty. Pitkänäperjantaina ei syöty muuta
ruokaa kuin mämmiä kauraisen leivän kanssa. -- Lehmiä ei juotettu
sinä päivänä; eivätkä muutamat antaneet lapsensa imeä, ennen kuin
aurinko oli laskenut. -- Ei myös käyty koko sinä päivänä toisissa
taloissa, vaan aamupuolella käytiin kirkossa ja iltapuolella luettiin
Kristuksen kärsimisen historiaa ja laulettiin piinavirsiä. Seuraavana
lauantaina jo varhain aamusilla keitettiin ja paistettiin pääsiäisen
varalle ja iltapuolella pestiin tupa.

Pienemmät pojat olivat ahkeraan työssä pääsiäiskiikkua
valmistaissaan. He ottivat puuröykystä tuoreen koivun, jonka
sovittivat kahdelle tasakkain olevalle suojan salvaimelle, toivat
sitten metsästä pari hienon aisan kokoista koivua, joiden latvat he
varistivat lämpiävän riihen uunissa, kiersivät ne raksukalleen ja
laittoivat kantapajun koivujen tyveen. Näin valmiiksi saatu liekku
(kiikku) pantiin raksista riippumaan kiikkupuuhun. Tällä tavoin
valmistetussa kiikussa sitten pääsiäisenä pienemmät pojat ja tyttöset
kiikkua heiluttivat.

Jos pääsiäissunnuntaiaamuna aurinko paistoi noustessaan,
tiedettiin hyvän marjakukkavuoden olevan tulossa. Mutta jos
päivä oli pilvessä noustessaan, niin marjain kukat panee halla
seuraavana vuonna. Variksen sanottiin tekevän ensimmäisen munansa
pääsiäissunnuntaiaamuna, vaikka olisi kuinka pakkanen tahansa.

Löysäläiset ynnä ne joilla ei omaa hevosta ollut, menivät jo
kierotorstaina kirkolle ja olivat kirkossa pitkänäperjantaina sekä
molempina pääsiäispäivinä. Kortteeria olivat he joko pitäjäntuvassa,
pappilan perheentuvassa tahi kirkon naapuritaloissa. Vasta
pääsiäismaanantaina kirkonmenojen perästä he tulivat kotiinsa.

Pääsiäissunnuntaina ajoi nuori väki kirkolle. Ken ei päässyt
hevosella, se astui jalkasin. Kirkolta päästyä ajettiin jäillä
kilpaa, jos nimittäin keli myöten antoi. Kun usea hevonen oli
rahdin teossa ynnä muissa raskaissa vedoissa rasittunut, niin eipä
pääsiäisenä enää kilpaamisesta ollut paljon haaraa. Rikkaiden hevoset
kyllä jaksoivat kilpailla. Siksipä sanottiinkin:

    Joka mies jouluna kilpaa,
    se mies, ken pääsiäisnä.

Pääsiäismaanantaina kävivät vanhemmat ihmiset kirkossa ja nuorempi
väki korjaili Aittamäellä olevaa napakiikkua. Iltapuolella
päivällisen perästä kokoutui kylän nuoriso Aittamäelle kiikkumaan.
Sinne tuli poikia vieraistakin kylistä. Muiden muassa saapui sinne
Lippolan Juhanakin, joka kiikutti kaikki Niemelän tytöt, ensin
vanhemmat ja sitten Kaisan viimeiseksi. Juhanalla ja Kaisalla näkyi
olevan paljon puhelemista keskenään, eikä kukaan kylän nuorisosta
sitä kariksi katsonutkaan, kun tiesivät heidän olevan kaukaista sukua
keskenään, vaikka ei kukaan, eivät asianomaiset itsekään tienneet,
missä suhteessa he olivat toisilleen sukua. Mutta hengenheimolaiset
he kyllä tiesivät olevansa ja semmoisina he rakastivat toisiaan.

Iltahämärissä pyysi Niemelän Antti Lippolan Juhanaa kotiinsa. Siellä
syötettiin ja juotettiin vierasta ja pyydettiin jäämään yöksi, johon
Juhana ilomielin suostuikin. Tästä oli Kaisa niin hyvillään, kuin
olisi ollut seitsemännessä taivaassa.

Seuraavina päivinä, tiistaina ja keskiviikkona, ei vielä mitään
varsinaista työtä toimitettu, kun ne päivät pidettiin puolipyhinä,
ainoastaan pienempiä käpellystöitä toimiteltiin. Naiset neuloivat
tahi ompelivat ja miehet korjailivat jalkineitaan ja työkapineitaan.

Eräänä päivänä keväillä tuli kuohari Hämäläinen Niemelään.
Poikalapset, joita oli salvojalla pelotettu, menivät piiloon, ken
saunaan, ken riihen uunin taakse ja ken mihinkin kerkesi kuoharia
pakoon, ja pysyivät piilossansa niin kauan, kuin kuohari talossa oli;
vasta sen mentyä rohkenivat poikaparat tulla tupaan.

Kuoharia syötettiin ja juotettiin talossa ja sitten vasta hän meni
virkaansa toimittamaan. Emäntä meni paimentytön kanssa lammasläävään
antamaan pässejä, jotka isäntä otti läävän kynnyksellä vastaan.
Hämäläinen toimeen käydessään puhalsi veitsen terään ja lausui:

    Rauta raukka, koito kuona,
    teräs tenhon päivällinen!
    Tehkäämme ikisovinto,
    vannokaamme veljeyttä!
    Älä tee tuhoa työtä
    minun kättä käyttäissäni,
    älä visko vihojasi
    leikellessäni lihoa.
    Älä visvoille viruta,
    älä vammoille valuta
    ulkoa tahi sisältä,
    Herran hengen huovunnalta.

Työnsä tehtyään hän sylkeä töppäsi haavaan ja lausui:

    Terva maahan tippukohon,
    hongan rasva rapsukohon
    ennen kuin veri viaton.
    Sydämess sija verellä,
    liha lämmin liikkuella,
    luuhut lämmin luistaella.
    Salvaksi sana Jumalan,
    Luojan turva tukkeheksi,
    salvaksi samoavalle,
    veren tielle telkkimeksi.
    Avun Luoja antakohon,
    avun tuokohon Jumala!

Kun yksi pässi oli kuohittu, isäntä vei sen jälleen läävään, josta
emäntä antoi toisen. Isäntä istui läävän kynnyksellä pitäen pässiä
sylissään. Hämäläinen oli kujassa ja kyykistyi polvilleen työtänsä
toimittamaan lukien joka kerran samat loitsut.

Sen toimen tehtyään kaikki tulivat tupaan, jossa isäntä antoi
vieraalleen ryypyn. Sitten mentiin oritta kuohitsemaan. Hämäläinen
otti pari pärettä ja sytytti ne, sekä joukon pirkaleita, joista hän
teki tulen pihalle ja pani siihen muutamia halkoja palamaan. Tulta
tehdessään hän loitsi:

    Teen tulosen tervaksista,
    latuskaisen lastusista,
    sitä puilleni puhelen,
    tuota haastan halkosille:
    mesi puista purskukohon,
    rasvaa rapahtukohon.
    Minkä puillani puserran,
    sima jääköhön sijahan.
    Terva on tehty tervaksista,
    hongista satahavuista.

Tulen tehtyään hän pisti siihen atran luottimen varistumaan ja loitsi:

    Kasvoi härkä Kainunmaalla,
    ylen suureksi yleni:
    Hämehessä häntä häilyi,
    pää keikkui Kemijoella.
    Pieni mies merestä nousi,
    uros aalloista yleni,
    iski härän häilähytti,
    kylin maahan kyykähytti.
    Siit on voitehet otettu,
    siit on katsehet kahottu,
    jolla vihat viskotahan,
    tulen voimat voitetahan,
    raudan poltot poistetahan,
    kuumehet kumistetahan.

Sillä aikaa kun kuohari näitä toimitteli, toi isäntä suuren kuvon
ruisolkia, jotka levitti pihalle vuoteeksi. Sitten meni kuohari
talliin, suitsitti oriin, toi sen pihalle olkien päälle, sitoi nuoran
vasempaan takajalkaan ja seisoen itse hevosen edessä hän tempaisi
nuorasta, niin että ori kaatui olkien päälle. Niin pian kuin ori oli
kaadettu, käännettiin se selälleen ja sidottiin jalat nuoralla yhteen
kiinni. Jo oritta suitsittaissa alkoi kuohari loitsunsa ja jatkoi
sitä sikäli kuin hän hevosta käsitteli, aina eri tiloissa valitut
sanat, mitkä mihinkin tilaan soveltuivat. Hän loitsi seuraavilla
sanoilla:

    Otan tallista orihin,
    sorajouhen soimen päästä,
    sidon suuhun silkkisuitset,
    panen päähän vaskipäitset.
    Vien orihin vilkuttelen
    kartanolle kaunihisti.
    Seiso nyt selvällä sijalla,
    ole olkivuotehella.
    Hyvä täss on ollaksesi,
    armas aikaellaksesi.
    Älä kipsa, älä kapsa,
    älä kaikkia kavahda,
    mesiheinän helkähystä,
    olenkorren kapahdusta!
    Nyt kaadan hevoskapehen,
    sorajouhen maahan sorran,
    nurmelle mesinukalle,
    maalle maksankarvaiselle,
    villaisille vuotehille,
    silkkisille sänkysille.
    Tule pilvistä pitäjä,
    hattaroista hallitsija,
    pidätä tämä pirikka,
    jaksa tämä jouhiharja,
    ettei potki polviani,
    särje säärivarsiani!

Kun kansaa oli kosolta keräytynyt katsomaan tätä tärkeää toimitusta,
niin oriin sidottuaan kuohari otti salvattimet, nosti ne nenällensä,
katsoi niiden läpi kansanjoukkoon ja kaikille neljälle ilman
suunnalle, sylkäisi salvattimien läpi ja loitsi mahtavalla äänellä:

    Ken on katein katsoneepi,
    kierosilmin keksineepi,
    vastuksiin varustaineepi,
    luonnon vihaisin luomin:
    silmä juoskohon simana,
    toinen voina vuotakohon,
    tuonne helvetin tulehen,
    pahan vallan valkiasen!
    Ken on katein katsoneepi,
    kierosilmin keksineepi:
    tunge perkele tulehen,
    suin tulehen, päin tulehen,
    takaraivoin tantereesen.
    Silmät käännä nurin narin,
    niskat rutoin rutaise!
    Sotke suolia sisässä,
    keitä keuhkoja mahassa,
    vello verta hartioissa,
    ennen päivän nousemista,
    koi Jumalan koittamista,
    auringon ylenemistä;
    ennen kuin sanani saapi
    tahi mielijuohikkini!

Nämä kateen sanat kuultuansa vetäysivät naiset ja arempiluontoiset
miehetkin pelonalaisina syrjään, ainoastaan Niemelän isäntä,
Mauno-setä, ukko-Lauri ja pari muuta miestä, jotka olivat kuoharille
apuna, jäivät siihen. Sitten salvaja kieraisi oriin munasrauhaset
salvattimien sisään, alkoi leikata ja leikatessaan loitsi seuraavat
verensulkusanat:

    Piäty veri vuotamasta,
    hurme huppelehtamasta,
    päälleni päräjämästä,
    riuskumasta rinnoilleni.
    Veri seiso kuni seinä,
    asu hurme kuni aita;
    kuin miekka meressä seisoo,
    saraheinä sammaleessa,
    paasi pellon pientareessa,
    kivi koskessa kovassa.
    Vaan jos mieli laatinevi
    liikkua lipeämmästi,
    niin sä liikkuos lihassa
    sekä luissa luistaellos:
    sisässä sinun parempi,
    kalvon alla kaunihimpi,
    suonissa sorottamassa
    sekä luissa luistamassa
    kuin on maahan vuotamassa,
    rikoille ripajamassa.
    Et sä maito maahan jouda,
    nurmehen veri viaton,
    hevon hemppu heinikkohon,
    kumpuhun orihin kulta;
    sydämessä sun sijasi,
    keuhkoin alla kellarisi:
    sinne siirräite välehen,
    juokse sinne joutuisesti.
    Et ole joki juoksemahan
    etkä lampi laskemahan,
    suohete sorottamahan,
    venilotti vuotamahan.

    Tyydy nyt, tyyris, tippumasta,
    punainen putoamasta,
    kun et tyydy, niin tyrehdy;
    tyytyi ennen Tyrjänkoski,
    joki Tuonelan tyrehtyi
    sinä suurna poutavuonna,
    tulivuonna voimatoinna,
    meri kuivi, taivas kuivi,
    kaikki maan perustus kuivi.

    Kun et tuotakaan totelle,
    vielä muuta muistetahan,
    uudet keinot keksitähän:
    huudan Hiidestä patoa,
    kattilata kalmasista,
    jolla verta keitetähän,
    hurmetta varistetahan,
    ilman tilkan tippumatta,
    punaisen putoamatta,
    veren maahan vuotamatta,
    hurmehen hurisematta.

    Kun ei lie minussa miestä,
    ukon pojassa urosta
    tämän tulvan tukkijaksi,
    tämän salvan salpaajaksi,
    onpa itsessä Ukossa
    vielä kylliksi kykyä
    veren suuta sulkemahan,
    tulevata tukkimahan.
    Lukotkohon Luojan lukko,
    sana herran salvatkohon
    tämänkin veren veräjän,
    tämän joen juoksevaisen.

    Oi Ukko, ylinen Luoja
    taivahallinen Jumala!
    Tule tänne tarvittaissa,
    kule tänne kutsuttaissa.
    Tunge turpea kätesi,
    paina paksu peukalosi,
    liitä sormesi lihava,
    kämmenesi käännähytä
    tukkeheksi tuiman reiän,
    paikaksi pahan veräjän,
    veren vuotamattomaksi,
    suonten soutamattomaksi.
    Vedä päälle lemmenlehti,
    kultalumme luiskahuta
    veren tielle telkkimeksi,
    tulevalle tukkeheksi,
    jottei parskuis parralleni,
    valuis vaaterievulleni!

Kun leikkaus oli toimitettu, kuohari otti tulesta kuuman luottimen,
jäähdytti sitä vähän aikaa ja alkoi sitten polttaa kärventää kuumalla
luottimella äsken leikattuja haavoja. Tätä tehtäessä hevosparka
riuhtoi itseään ja vinkui pahasti. Siitä huolimatta kuohari loitsi
kärventäissään:

    Panu poika Aurinkoisen,
    Auringottaren tekemä,
    alla ahjojen asuja,
    liedoksessa lepäilijä!
    Tuopas lunta, tuopas jäätä,
    tuopas hyyhmeä hyveä,
    jolla tulta tummentelen,
    valkeaista vaivuttelen.
    Tee tuli tehottomaksi,
    humun huumehettomaksi.
    Tuli nuorin tuupukohon,
    valkeainen vaipukohon
    hiilisehen hinkalohon,
    alle ahjon Ilmarisen.
    Rauetkohon raudan valta,
    tulen valta vaipukohon,
    veden valta valvokohon,
    vesi on vanhin voitehista.
    Vedäpäs vetinen lumme
    kahden puolen kämmentäni
    tulen tuiki polttamatta,
    valkian varistamatta
    kostaissa tulen tuhoja,
    tulen lientä lievittäissä.

Sitten päästettiin oriin jalat irti. Se nousta kepsahti seisoalleen
ja vietiin talliin heiniä ja kauroja syömään. Kuohari pesi veitsensä,
salvattimensa ja kätensä ja meni tupaan, jossa häntä syötettiin ja
juotettiin. Isäntä maksoi hänelle palkan käteen, kolme kopeekkaa
jokaisen pässin ja puolitoista ruplaa oriin kuohitsemisesta. Sitten
hän pyysi ja sai suoloja, joihin hän loitsi:

    Tuolta aina armot käyvät,
    tuolta taivahan navalta,
    ylimmäisen portin päältä,
    itse Luojan istuimelta.
    Oi Ukko ylinen Luoja,
    taivahallinen Jumala!
    Anna voimat voitehesi
    näille suoloille hyville:
    tekemähän terveyttä,
    rauhoa rakentamahan,
    jottei tuska päällä tunnu,
    kipu keskeä kivistä.

Loitsitut suolat antoi kuohari emännälle ja läksi matkaansa. Pienet
pojat tulivat kohta piilostaan ihmisten ilmoille.



Kevättyöt


    Sisältö: Kangasten laittaminen ja kutominen. Niisien teko. Kasken
    merkitseminen. Jyrin päivä. Kasken karsiminen. Kalanpyydysten
    laittaminen.

Jo kevättalvella alkoivat naiset kevätkankaita varustella. Rihmat
haudottiin tuhasta tehdyssä lipeässä ja käytiin huuhtomassa
järven avannossa, jonka jälkeen ne pantiin riu'uille kuivamaan ja
liinastumaan. Ensin ne kylmivät ja sitten leudolla ilmalla sulivat
jälleen. Sitten ne pantiin hangelle valkenemaan.

Kun rihmat olivat kyllin valjenneet, otettiin loimirihmat tupaan
ja ripsittiin. Sen jälkeen tuotiin tupaan kerinlaudat, joille
loimivyyhdit asetettiin. Sitten iskettiin seinänaula tuvan pankkopuun
päähän. Seinänaulaan pantiin kehä, jolle alettiin loimirihmaa kehiä.
Kun kaartojen luvusta saatiin tietää miten pitkä kangas oli tuleva,
niin sitä mukaan kehitettiin loimia.

Kun loimet oli kehitty, ne vietiin riiheen. Tuoreesta koivuvitsasta
tehtiin rakset, jotka sidottiin vartaaseen, joka mikkelipuulla
nostettiin ylös ja asetettiin yksi pää ahdinlaudalle ja toinen pää
ahdinlaudan orrelle. Kehäin rihmapäät pujotettiin raksien läpi ja
kiinnitettiin riihen takaseinässä olevaan alimmaiseen luontanaulaan.
Siitä vietiin rihmat seinän toisessa päässä olevaan luontanaulaan,
jonka taitse rihmat kierrettiin ja vietiin rihman alkupään luona
olevaan toiseen naulaan, ja sitten taas toisessa päässä olevaan
toiseen naulaan jne. sikäli, miten pitkä kangas oli. Rihmat juoksivat
kehiltä raksien läpi sikäli kuin niitä vain juoksutettiin. Jos ei
kangas yhtynyt koko seinän pituudelta, niin iskettiin naula siihen,
mihin kangasloimet ulettuivat, ja naulan eteen iskettiin seinään
tiuhta, jonka ylitse ja alitse vuoroin loimirihmat laitettiin.
Loppupäästä alettiin luoda takaisin alkupäähän. Kangasta luodessa oli
visu vaari pidettävä, että se meni järjestyksessä, sille naulalle
jolle se menevä oli. Jos sattui vahingossa menemään väärälle
naulalle, niin tuli viippi ja se oli vaikea korjata. Siksi sanottiin
olevan kaksi vaikeaa asiaa, nimittäin hutun juominen ja viipin
korjaaminen.

Rihmat kun kehiltä loppuivat, niin oli kangas luotu. Sitten
otettiin tiuhtapuikko pois ja laitettiin sijalle tiuhtarihma,
ja kangasloimet pantiin letille, joka vietiin tupaan. Siellä se
käärittiin rihmasyrjälle siten, että kankaan loppupohjukka tuli
syrjän ympärille, johon se levitettiin tasaisesti ja pantiin
kaksi tiuhtapuikkoa, joista toinen pantiin pohjukkaan ja toinen
tiuhtarihman sijalle, joka otettiin pois. Tiuhtapuikot, jotka olivat
poikkipuolin kangasloimia, sidottiin molemmista päistä yhteen
rihmalla. Sitten kiinnitettiin loimirihmain pohjukat sydänvarpasella
rihmasyrjään ja loimilettiä purettiin siksi, että se ulottui
vaatesyrjän sijalla olevan käärikesyrjän ympäri ja sieltä taas
käärikesyrjän alaitse penkille.

Sitten levitettiin rihmat tasaisesti kaikkein syrjien ympäri ja
alettiin kääriä kangasta. Se nainen, joka tuli kangasta kutomaan,
istausi kankaan taakse penkille, piti vanakasti (navakasti)
loimirihmoja tiukalla ja purki lettiä sikäli kuin tarvittiin. Joku
mies tahi riski nainen otti sitä varten tehdyn käärikekartun, jonka
pisti rihmasyrjän päässä olevain reikäin läpi ja alkoi kiertää syrjää
ympäriinsä. Täten kääriytyivät loimirihmat syrjän ympärille. Joku
vanhempi nainen seisoi rihmasyrjän takana ja hoiti rihmoja, että ne
tulivat tasaisesti syrjän ympäri. Sitten kun tiuhtapuikot, jotka oli
vedetty käärikesyrjän luo, olivat kulkeneet rihmasyrjään kiinni,
pysäytettiin kiertäminen, oiottiin ja levitettiin rihmat uudelleen
sekä vedettiin tiuhtapuikot taas alas käärikesyrjän luo ja alettiin
kiertää rihmasyrjää ympäriinsä. Tällä tavoin pitkitettiin käärimistä
siksi, kunnes se saatiin käärityksi. Vihdoin kun letti oli loppunut,
levitettiin loimirihmat loppupohjukasta lopinpuun ympärille, jota
pitämään joku meni kankaan alle, jossa kulki sikäli kuin kangasta
kierrettiin letin pitäjän luo. Rihmasyrjän hoitajalla oli kädessä
karttu, jolla hän välistä lyödä hakkasi syrjällä olevia rihmoja että
ne tiukemmin ja tasaisemmin kääriytyvät syrjän ympärille. Kun kangas
oli kääritty, niin laitettiin loimet pohjukoistaan käärikesyrjän
ympäri ja alettiin kitkuttaa, so. rihmasyrjän kartikasta nytkytettiin
syrjää edestakaisin, jotta loimet kävivät kiinteämmin syrjän ympäri.

Kangasta lykkimään käydessä nostettiin rihmasyrjä kangaskorvakkeiden
päälle. Samoille korvakkeille tuotiin myöskin niidet hiulineen ja
niisikeppineen. Sitten lyötiin loimirihmojen solmukkeet poikki ja
niiden päät solmittiin niputtain yhteen. Lykkiessä tarvittiin kaksi
naista: toinen oli etu- ja toinen takapuolella niisiä. Takapuolella
istuva nainen otti nipun kerrallaan käteensä, erotti nipusta ensin
reunimmaisen loimirihman ja antoi sen häntä vastapäätä istuvalle
naiselle, joka pujotti rihman niisisilmukan lävitse, ja sitten
seuraavan loimirihman samalla tavalla toisen niiden silmukasta,
kolmannen rihman kolmannesta silmukasta, neljännen neljännestä
jne. Tiuhtapuikoilta katsottiin, jotta rihmat tulivat oikeassa
järjestyksessä pujotetuiksi. Jos sattui menemään väärin, niin siitä
tuli kankaaseen lapa, joka korjattiin joko tekemällä lisäniisi tahi
uudestaan pujottamalla. Jos yksi rihma sattui menemään kahteen
niiteen, niin siitä tuli vääräjäinen, ja jos ei sitä ajoissa huomattu
korjata, niin siitä kutoessa tuli toimitaittu.

Kun kangas oli niisiin lykitty, alkoi pirtaan lykkiminen. Vitsan
varvasta tehtiin koukku, joka vuoltiin latakaksi (latuskaiseksi).
Siihen koukkuun sijoitti toinen nainen kaksi loimirihman päätä ja
työnsi ne ensimmäisestä pirran piin raosta, josta toinen nainen ne
otti vastaan; sitten toiset kaksi rihmaa toisesta raosta jne. siksi,
kunnes koko kangas tuli lykityksi (pujotetuksi). Jos sattui hairaus
tulemaan, niin se kutoessa saattoi piitämän.

Kankaan lykkimisen perästä solmittiin loimirihmain päät yhteen
parittain ja rihmojen pohjukkaan pistettiin kepukka, joka molemmista
päistä kiinnitettiin nauhalla vaatesyrjään. Rihmasyrjän reikään
pistettiin kuvepuun pää ja toinen pää pantiin vaatesyrjälle. Se esti
rihmasyrjän pyörimisen, kun kangas kiinnitettiin kiinnityskartulla,
jonka pää pistettiin vaatesyrjän reikään ja kiinnityskarttuun pantiin
reikulainen, jonka reikään pistettiin rautainen kangaspuikko.

Sitten tuotiin kangassukset, jotka kiinnitettiin peränuorasta penkin
alla olevaan rautanaulaan, ja suksien päihin solmittiin niisinuorat.
Myös kiinnitettiin pirrankaiteet miekkapuista pirtakeppiin, joka oli
kangaskorvakkeilla. Pirranraiteet sijoitettiin kaiteiden koloon, ja
niin saatiin kangas reilaan.

Kun kaikki oli saatu reilaan, alettiin sitten kutoa. Ensin pisteltiin
loimien väliin muutamia oljenkorsia ja sitten jotain paksumpaa
kuderihmaa. Tällainen kutous oli nimeltään tutkain, ja sitä kudottiin
pietimen verran. Sitten sijoitettiin tutkaimen päässä oleva kepukka
vaatesyrjän loveen, laskettiin rihmasyrjältä kangasta, pantiin
päällyspuikko rihmasyrjälle ja alettiin kutoa oikein.

Sitä naista, joka osasi hyvin kankaansa laittaa ja kutoa, pidettiin
selvänä, jonka

    kangas ei laske lapoja
    päästä ei pirta piitämiä.

Riski kutoja kutoi

    palttinaa kuin paperia,
    seinä ja päivä.

Laiskan kankurin pirta ääntää "huomen, huomen", vaan vireän panee
"tänäpäin, tänäpäin". Tällä sananparrella tarkoitetaan kutojain
sukkeluutta.

Niin pian kuin kangasta saatiin sen verran, että se ylettyi
pari kertaa vaatesyrjän ympäri, leikattiin tutkain poikki. Kun
vaatesyrjän ympärille valmistui pitemmältä kangasta, purettiin kangas
vaatesyrjältä ja käärittiin pankolle, jonka keskitse pistettiin
kepukka ja sen päät sidottiin pirran kohdalle, kankaan alle niin,
ettei se yläpuolella tavannut pirtaan eikä alapuolella kutojan
jalkoihin, kun hän suksia polki.

Vaikka kangas olisi ollut kuinka pitkä tahansa, niin ei kangasta
luodessa eikä kääriessä käyty syömään, vaan luotiin ja käärittiin
yhteen perään, sitten kangas muka veti vähemmän kudetta. Kun kangas
oli kääritty, vietiin käärikeneuvot juoksujalassa ulos ja viejä sanoi
mennessään:

    Niin kauan kangas on kankailla
    kuin harakka seipään päässä.

Tähän vastasi joku piloillaan:

    Niin kauan kangas on kankailla
    kuin torakka seinänraossa.

Lapset tai vanhemmat naiset tavallisesti tekivät käävejä (käämejä)
kankaan kutojalle käävikololla tahi käävivokilla. Palttina- ja
lankakäävien alle pantin paperia, joka esti käävit vieremästä. Käävit
pantiin sukkulaan kutoessa.

Kun kangas oli jo niin loppuun kudottu, että loimirihmat tulivat
pohjukoilleen, otettiin rihmasyrjä pois ja loimet laitettiin
pohjukoistaan lopinlaudoille, joten sen saattoi tarkemmin kutoa.
Kaikki kun saatiin kudotuksi, leikattiin loimirihman päät poikki
ja solmittiin ne nipuille. Näitä kutsuttiin tutkainpäiksi. Näihin
tutkainpäihin solmittiin sitten seuraava kangas, joten ei jokaista
kangasta tarvinnut uudestaan lykkiä. Valmiiksi kudottu vaate myöskin
leikattiin poikki ja jätettiin pirran kanssa tutkaimeksi noin
pietimen verran. Valmiiksi saatu liina- ja pellavaskangas kasteltiin
ja levitettiin hangelle valkeamaan. Kun yksi puoli kangasta oli
kylliksi valjennut, niin käännettiin toinen puoli valkenemaan. Sitten
kuivattiin kangas ulkona, tuotiin tupaan ja venytettiin penkin raossa
ja leikattiin vaatekappaleiksi, joita kevään korvassa ommeltiin.
Sarka- ja sarssikankaat myöskin kasteltiin varissa vedessä, pantiin
tiinuun ja jaloilla vanutettiin, jonka jälkeen ne kaulattiin ja
kuivattiin.

Jos kangasniidet olivat jo loppuun kuluneet, niin tehtiin uudet
niidet sitä varten valmistetusta kaksinkertaisesta niisirihmasta.
Romuhuoneesta tuotiin kolmesivuisen särmiön muotoiset niisipölkyt,
joiden yhdessä särmässä oli kolme ympyräistä napakairan reikää
yhtä kaukana toisistaan. Näihin reunimmaisiin reikiin pistettiin
niisivarpaset ja keskimmäiseen sydänvarpanen. Niisiharakka laitettiin
keskelle siten, että harakan reiästä kulki sydänvarpanen ja
harakan lovet asetettiin niisivarpasiin. Kaksi henkeä tarvittiin
niitä tekemään, toinen teki kävyllä ja toinen kerällä. Niiden
valmiiksi tultua otettiin sydänvarpanen ja niisiharakka pois, vaan
niisivarpaset jäivät kiintonaisina niisiin. Rihmalla erotettiin
paasmat, kolmekymmentä niisirihmaa kuhunkin paasmaan. Palttinakankaan
niidet tehtiin hienommasta, vaan muiden kankaiden paksummasta
rihmasta.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna hankikuussa, kun yöllä oli vahvasti kylmännyt ja
siis hanki hyvästi kannatti, kokoontuivat Niemelän kylän isännät
lautamiehen taloon neuvottelemaan ja päättämään kasken hakkuusta
tulevana kesänä. Heillä nimittäin oli yhteinen takamaa, salopalsta,
johon he tavallisesti vuosittain hakkasivat yhteisen suuren kasken,
ja sen piiri käytiin jo huhti- eli hankikuussa merkitsemässä ja sen
jälkeen se kesäkuussa hakattiin.

-- Mistä te hyvät naapurit olette tuumineet tänä vuonna kaskea
hakata? kysyi lautamies.

-- Me olemme päättäneet hakata Lakealtakankaalta; kun se on
petäjikköä niin se palaa hyvästi, ettei tarvitse viertää ja on muuten
helppoa raataa, vastasi Lahtelan isäntä.

-- Minä olen toista mielipidettä, sanoi lautamies. Kun Lakeakangas
on heleätä hiekkamaata, niin ei se kasva hyvin; etenkin, jos
sattuu poutakesä tulemaan, kuivaa ruiskasvu tupelle ja touot
samalla tavalla. Siis ei sen raataminen suuresti hyödyttäisi,
turmeltuisivathan vaan silavat petäjät, jotka nyt ovat jo huoneen
hirren paksuiset.

-- Kukapa meistä Jumalan ilmoja tietää, jos ne ovat poudat tahi
sateiset, virkkoi Mäkelän isäntä. Lakeakangas on helppo raataa ja se
palaa hyvästi; minä siis puolestani ehdottelen sieltä hakattavaksi.
Onhan näitä petäjiä likempänäkin hirsipuiksi, eikä sieltä asti
tarvitse hirsiä vedellä.

-- Kyllä se on totta, että meillä on puita likempänäkin, mutta ne
ovat vain männyn kerkkiä, joista ei milloinkaan tule kunnon hirsiä,
sanoi lautamies. Ajatelkaas hyvät naapurit, jos me langettaisimme
maahan semmoisen petäjikön, josta jo kymmenen vuoden perästä
saataisin paksuja honkaisia tuvan hirsiä, niin se olisi arvaamaton
vahinko, jos me nyt ne turmelisimme. Onhan meillä kaskimaata
muuallakin. Hakataan Koivikkomäestä, se on sekapuuta ja mullan maata.

-- Tästä pari vuotta takaperin hakattiin Koivikkomäkeen kaski, jota
ei mitenkään tahtonut osaksi saada, ja nyt taas tahdottaisiin sinne
hakata; minä en puolestani siihen suostu, virkkoi Mattilan isäntä.

-- Hakataan sitten Metsomäestä, mutta ei Lakealtakankaalta, sanoi
lautamies vakavasti. Ajatelkaa asiata järkevästi. Entisen määrän
mukaan jos hakattaisiin, niin tulisi teille neljälle talolle
puolen tynnyrin ala kullekin hakattavaksi ja meidän osalle koko
tynnyrin ala; siis olisi jo yhteensä kolmen tynnyrin ala semmoista
hyvää hirsimetsää kaadettava, josta me jokainen saisimme hyviä
rakennustarpeita. Ja entäs sellainen heleä hiekka, kun se kaskeksi
poltetaan ja kynnellä vellotaan, niin ei se miespolveen ota puuta
kasvaakseen.

-- Kuulkaa hyvät naapurit minun ehdotustani, selitti Perätalon
isäntä. Koska ei lautamies anna perään meidän toisten tuumille,
niin jättäköön hän osansa seisomaan ja kasvamaan ja me muut
hakkaamme osamme, kahden tynnyrin alan. Lähdetään vain nyt miehissä
merkitsemään mikäli kaadetaan kaskeksi ja mikäli jätetään seisomaan.

Tähän toiset tyytyivät, ja niin lähdettiin miehissä
Lakeallekankaalle. Sinne päästyä merkittiin ensin kolmen tynnyrin
ala ja siitä erotettiin kolmasosa lautamiehen osaksi. Puut kolomalla
rajoitettiin piiri. Työ tehtiin täydellisessä sovussa, ja jokainen
oli tyytyväinen osaansa.

       *       *       *       *       *

Jyrin (Yrjön) päivän aamuna varhain, vielä muiden maatessa, meni
Niemelän emäntä läävään, jossa otti muutamia karvoja jokaisen lehmän
ja lampaan kupeesta vasemmalta puolelta. Ne hän pani riepuun ja vei
saunaan. Sitten hän otti lehmien, lammasten ja hevosten kellot ja
vei ne likoamaan kodan vesitiinuun. Sitten hän teki tulen rouhepadan
alle ja meni tupaan, jossa havautti isännän. Isäntä meni talliin ja
otti jokaisen hevosen vasemmasta kyljestä muutamia karvoja, jotka
vei emännälle. Sitten havautettiin paimenet, jotka vuoteellaan
panivat jalkaansa -- tämän taian ansiosta eivät muka jalat tulleet
kipeiksi kesällä -- ja sen perästä pukeutuivat. Vanhin paimenista
otti romuhuoneesta jo syksyllä varustetun, juurineen maasta otetun
pihlajaisen virven, väänsi sen oven suuruiseksi vempeleeksi ja
pani sen läävän ovelle sisäpuolelle. Siihen sitten emäntä ripusti
punaisella langalla kaksi kananmunaa ja niiden välille karhun
hampaan oven yläkamanan kohdalle. Sitten paimenet menivät metsään,
soittivat luikulla (torvella) ja löivät lepenää, jotta muka metsän
pedot karkkoaisivat karjamailta. Lepenälauta oli noin puolen metrin
pituinen kuusinen tahi haapainen lauta, jota kalkutettiin palikoilla.

Sillä aikaa kun lehmien rouhevesi varistui, otti isäntä huoneesta
kerän tuohia, jotka saroitteli ja kääri käähkärölle (kiepille) ja
vei rouhepataan hautumaan. Vähän aikaa haudottuaan hän vei tuohet
tupaan ja teki niistä kellon kantimet kolmeen lehmän- ja yhteen
lampaankelloon. Hevosenkellossa pidettiin nahkakannin.

Ennen kuin kellojen kantimet valmistuivat, otti emäntä jauhoja
aitasta ja vei kotaan. Sitten pani hän jokaisen kellon puolilleen
vettä ja sekoitti jauhoja sekaan sekä pani lehmistä otettuja karvoja
lehmien, lampaista otettuja karvoja lammasten ja hevosten karvoja
hevosen kelloon, sotki ne taikinaksi, leipoi pieniksi kaakkusiksi
ja paistoi tuvan uunin leualla hiilitarhan keskessä. Kaakkujen
jäähdyttyä emäntä antoi niistä osan lehmille ja lampaille. Isäntä
antoi puolestaan kaakusta hevosille. Loput korjattiin talteen.

Noin puolenpäivän rinnassa puhdistettiin lehmien kellot ja
kiinnitettiin kantimet niihin sekä vietiin läävään. Siellä kiersi
emäntä vanhimman lehmän kellolla jokaisen lehmän kolme kertaa ympäri
myötäpäivään ja lausui:

    Kuules kellos,
    seuraa karjaas.

Sitten hän sitoi kellon vanhimman lehmän kaulaan, jota tehdessään hän
lausui:

    Kellon kaulahan sivallan,
    kuulun kellon lehmälleni.
    Kuulu kello, kaiu kello,
    kaiu karjamaan periltä
    kaiu kotikartanohon!
    Sä oot suurin lehmistäni,
    vanhin vasikaisistani:
    tuo sä karjani kotihin,
    kalkutellen kartanolle,
    saattele iltasavulle
    vielä päivän paistaessa,
    keski-illan kellertäissä.
    Tuo jonossa Jumalan karja,
    karja ehtoisan emännän.

Toisille lehmille kelloa kaulaan pannessa ei luettu kuin alkupuoli
tästä luvusta. Jos milloin oli niin hyvä kesä Jyrkinä, että saattoi
jo touonalkajaiset pitää, niin laskettiin lehmät ulos toisia temppuja
tehden ja ajettiin ne metsään. Mutta jos Jyrkinä oli vielä lunta,
laskettiin vain lehmät kartanolle, jossa emäntä kävi karjan ympäri
kolme kertaa ja rukoili hiljaa itsekseen:

    Kaitse kaunoinen Jumala,
    varjele vakainen Luoja:
    kaitse kaikista pahoista
    ja varjele vahingon tieltä,
    ettei karja katoaisi
    eikä tuskihin tulisi
    tänä suurena suvena,
    Herran hellänä kesänä!
    Kuin katsoit katoksen alla,
    niin katso kanervikossa.
    Kuin sä hoidit huonehessa,
    niin sä hoida hongikossa,
    hoida honkien seassa,
    hallitse havujen luona,
    ettei vammat vaivuttaisi
    eikä sorkka sorahtaisi,
    luvultansa pois tulisi,
    laadultansa lankeaisi.
    Saata karja kaunihiksi
    ja edistä emännän vilja
    hyvänsuovan mieltä myöten,
    pahansuovan paitsi mieltä.
    Anna rauha raavahille,
    sorkkasäärille sovinto,
    vasikoille mielivalta,
    paras valta paimenille.
    Hoida karja huonompainen,
    huonompainen, pienimpäinen,
    ettei tulis turmiolle
    eikä hätään häilähtyisi!
    Anna karjan korvet käydä
    pitkin Jumalan pihoa.
    Aja karjani kotihin,
    iloiten ison pihoille
    ennen päivän päättymistä,
    auringon alasmenoa!

Jos vain lehmät suinkin voivat päästä lumelta, niin ne ajettiin
pellon päähän, jossa emäntä rukoili tässä kerrotun rukouksen, vaan
muuten, niin kuin jo sanoin, kotikartanolla. Missään tapauksessa
eivät lehmät Jyrkinä saaneet olla kauemmin ulkona kuin tunnin eli
pari.

Muuten pidettiin Jyrin päivää jonkinlaisena pyhänä, syötiin parempaa
ruokaa eikä tehty mitään raskaampaa työtä.

Niin pian kuin maa paljastui lumesta, mentiin kasken karsintaan.
Vanhin mies joukosta iski tulta, viskasi palavan taulan kaskeen ja
lausui:

    Paloi ennen paljon maita,
    paljon maita, paljon soita
    pahana palokesänä,
    tulivuonna voimatonna:
    paloi Pohjola poloinen,
    paloi erä eteläinen,
    paloi itä, paloi länsi,
    paloi lounas sekä luode,
    paloi kivet, paloi paaet,
    paloi kaikki kalliotkin;
    palakoon tämäkin kaski,
    humahtakoon tääkin huhta,
    ettei jäisi viertämistä
    eikä kangen kiertämistä.

Muutamat lukivat tämän loitsun kaskea polttamaan käydessään.

Kasken karsiminen kävi siten, että alettiin kasken reunasta karsia,
ensin tyvimmäiset ja siitä latvaan päin hakattiin kaikki oksat
tarkoin poikki ja latva taitettiin viimeiseksi. Näin karsittiin
jokainen suurempi puu, ainoastaan pienemmät puut, jotka eivät
seipäiksi käyneet, jätettiin karsimatta. Kotoa lähdettiin kasken
karsintaan murkinalta ja palattiin kun päivä oli alhaisissa
puolipäiväisissä.

Kotoväki kun näki kasken karsijain tulevan, nokesi kätensä ken uunin
huohulassa, ken padan kyljessä ja varustausi kasken karsijoita
nokeamaan, jotta muka kaski paremmin palaisi; sillä mitä nokisemmiksi
kasken karsijain kasvot saatiin, sen paremmin palaa kaski. Myös
naapurin pojat, jotka tiesivät Niemelän tyttöjen olevan kasken
karsinnassa, varustausivat heitä nokeamaan.

Vanhemmat kasken karsijat, varsinkin miehet, tulivat rehdisti
porstuaan ja antoivat mielisuosiolla itsensä noeta, vaan nuoremmat
naiset ja etenkin tytöt kemistelivät porstuaan tullessaan. Sen
nähtyään pojat riensivät ulos tyttöjä nokeamaan. Tytöt karkuun
juoksemaan, pojat paihattivat perässä. Vihdoin erkanivat tytöt
toisistaan luullen näin paremmin säilyvänsä. Mutta pian päättivät
pojat kuka ketäkin tyttöä ahdistaa. Kas siinä juostiin, naurettiin
ja iukettiin ympäri kartanoa, huoneiden solasta (välistä) toisten
huoneiden solaan, tanhualta pihalle, pihalta saunan luo ja taas
takaisin tanhualle. Tätä iloa kesti siksi, kunnes jokainen poika
sai määräämänsä tytön noetuksi. Välistä tapahtui niin, että tyttö
juostessaan pääsi luikahtamaan tupaan ja niin säilyi nokeamatta,
sillä tuvassa ei ollut enää lupa noeta.

Kun jonkun kasvot saatiin noetuksi, niin siinä oli vasta naurua ja
kikatusta. Äsken niin punakat posket muuttuivat äkkiä aivan mustiksi,
niin ettei usein koko kasvoissa ollut muuta valkeaa kuin hampaat ja
silmävalkolaiset. Muutamia taas saatiin vähemmin noeta. Kun näin
noettu tuli tupaan, niin kas siinä oli tupaväellä naurua ja riemua.

"Myö, myö", sanoivat lapsetkin ja osoittelivat noettuin mustia
kasvoja tarkoittaen sillä, että noettu oli musta kuin mörkö.

Sitten kun kasken karsijat olivat peseytyneet ja vaatteensa
muuttaneet, he söivät päivällisensä.

       *       *       *       *       *

-- Nyt olisi nuotta tuotava riiheen, ja korjattava. Meidän pitäisi
laittaa uusi siklaverkko, sanoi Mauno-setä eräänä päivänä.

-- Valjastakoot pojat hevosen, käy sinä toisissa taloissa ottamassa
miehiä kerallesi ja tuokaa vain nuotta lavasta riiheen ja korjatkaa,
mitä on korjaamista, käski isäntä, ja käsky toimitettiinkin pian.

Seuraavana päivänä kokoontuivat kaikki nuotanosakkaat nuottaa
korjaamaan. Mauno-setä laittoi uuden nuottaköyden ja sorasimen
sekä siklaverkon ja paulat. Mäkelän ukko loi uuden peukalusverkon.
Lahtelan isäntä laittoi uuden särvysverkon, ja Perätalon olkarinta
laitettiin kuntoon. Mattilan isäntä paikkasi rintaverkkonsa ja
yläparvan. Uuden alaparvan toi Tinnon Martti ja uuden peräverkon
laittoi Tinnon Lauri sekä korjasi tuurikan.

-- Olisi oikeastaan laitettava uusi lokka, vaan ei taida kellään olla
tuohia ja männyn juuria, sanoi seppä.

-- Onhan tavaraa, sanoi Mauno-setä ja meni hakemaan.

Hänen mentyään sanoi seppä:

-- Pitävällä on pitkät kynnet, säästävällä sääret väärät, niin kuin
Mauno-sedälläkin. Kas se mies varustaa kaikki tarpeet ajallansa.

Mauno-setä teki lautasen suurukaisen lokan tuohilevyistä, nitoi sen
puunjuurilla kiinni ja pani paikoilleen yläpaulan yläparvaan.

-- Kun tässä on tuohia, niin tehdään uudet merkkilavukset, kun
entiset näyttävät olevan jo huonoiksi käyneet, ehdotteli seppä ja
niin laitettiin uusi tasausmerkki, keskimmäinen ja tarpiaislavus
(tarpiainen).

Kun kuppi, jota kesäaikana nuottaa vetäessä pidettiin sorosimessa,
oli pilalle kulunut, tehtiin sekin uusi. Myös kivekset alapaulassa
ja lavukset yläpaulassa korjattiin ja uusittiin. Kokanhäntiäinen,
joka niinikään oli kulunut, laitettiin uusi. Nuottasalko, uitinhanko,
nostokoukku ja veturikokka sekä tarppasauva tarkastettiin ja
korjattiin, missä oli korjaamista.

Kun nuotta oli reilassa, niin se vietiin jäälle, potkittiin sisään
ja vedettiin ylös seuraavana päivänä. Jään heikkouden tähden ei
ennätetty monta apajaa vetää, vaan nuotta täytyi korjata lavaan.
Sitten kalamiehet tarkastivat nuottavenheet. Kokka (etukeula)
täpättiin tappuroilla ja tohkoon (takaperään) laitettiin uusi
rautainen hanka, jota myöten köyttä kuljetettiin nuottaa potkiessa
ja vetäessä köysirattaalta järveen ja päinvastoin. Rataskorvat ja
tullinkorvat korjattiin kuntoon, samaten airot, mela ja äyskäri
(viskain).

Jäiden sulaessa tekivät ukko-Lauri ja Mauno-setä uusia
merranrynkiä. Hienoista näreistä painettiin merranluokki ja
perävanteet, jotka rynkävarpasilla yhdistettiin sillä tavoin, että
luokkivanteisiin nidottiin puohtimista hienoilla männynjuurilla
neljä leuanalusvarpasta, kaksi kuvevarpasta kummallekin puolelle,
selkävarpanen yläpuolelle. Ne samat varpaset sidottiin perävanteeseen
kiinni tuohilla ja varpasten päät sidottiin myös tuohilla yhteen
huippuun. Luokki- ja perävanteen välille sidottiin myös muutamia
tuohia poikinpuolin, sekä kahden keskimmäisen leuanalusvanteen
välille ladottiin tuohista tallus eli kivitalla. Sitten vedettiin
merranpäällys ryngän päälle; päällykseen kiinnitettiin nielu, jonka
siimarihmat vedettiin kiinteästi perään (huippuun). Kalain eli nielus
laitettiin vasemmalle puolelle leuan alle. Kalaimeen pistettiin
muutama hieno havunoksa, joka silloin otettiin pois, kun kaloja
merrasta päästettiin. Kun selkänuora saatiin paikoilleen, niin oli
merta valmis.

Kun merrat oli saatu valmiiksi, kudottiin potkuihin (käsiverkkoihin)
santelosilmät ja paulat kaksinkertaisesta rihmasta. Yläpaulaan
kiinnitettiin tuohiset pullot ja alapaulaan kivekset. Myös laitettiin
yläpaulan päähän kupasnuora ja kupas (puikkeri), ja sitten painettiin
verkko mustaksi rautalepän kuorilla, noella, raudanhiellä ja
ruosteella, jotka kaikki keitettiin suuressa padassa ja siilattiin;
sitten vasta pantiin verkot pataan mustenemaan. Kun verkot mustuivat
kylliksi, ne kuivattiin. Verkoilla pyydettiin kesällä kaloja.

Kun vielä mainitsen, että talvella vedetyt aitarikkopuut hakattiin
haloiksi ja pinottiin kesällä poltettavaksi, niin olen kertonut
talvitoimet loppuun.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 4: Talvitoimet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.