Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat
Author: Häyhä, Johannes
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 6: NAIMISTAVAT

Kirj.

Johannes Häyhä



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1899.



SISÄLLYS:

Naimishommat
Kosioiminen
Harjakaiset
Kihlajaiset
Ämmäjäiset
Öitsit
Toivikkiaika
Läksiäiset
Häät
Nuorikkoaika



Naimishommat


    Sisältö: Niemelän Kaisa. Poikien tuumat kirkkomäellä. Junnolan
    Martin morsiusehdokkaat. Lippolan kirkonmiehen käynti morsianta
    kysymässä. Miehikkälän Antin yöjalassa käynti morsianta
    kysymässä. Lahtelan emännän naittamishommat. Nuorison olo
    kirkkomäellä Pärttylin päivän sunnuntaina. Tyttöjen taikuus.
    Nuuskan valmistus ja kosioretkelle lähtö.

Kaunein kaikista syntymäseutuni neidoista oli Niemelän Kaisa,
varakkaan ja mahtavan Niemelän lautamiehen tytär. Ei siis ollut ihme,
jos koko seudun pojat häntä ihastuksella katselivat. Joka Kaisan
tunsi, se vertasi häntä Pohjolan neiteen, Ilmarisen morsiameen. Siksi
seudun pojat hänestä lauloivat:

    Ruusu ei oo kauniimpi
    kuin Kaisa Niemelässä,
    eikä toista tarvita,
    kun hän on elämässä.

Kaisan suurista sinisistä silmistä säteilevä loiste lumosi
taikavoimalla koko seudun nuorukaiset. Hänen vartalonsa oli solakka
ja ihonsa valkea niin kuin karjalattarilla on tavallista. Sanoma
hänen hempeydestään levisi myöskin naapuriseurakuntiin, joten hänestä
tuli

    maan kuulu, veen valio,
    jota ei voi virressä veteä
    eikä saarnassa sanoa.

Jo ennen kuin Kaisa oli rippikoulussakaan käynyt, ilmestyi hänelle
sulhasia, jotka häntä kouluun käskivät. Sen ajan tavan mukaan ei
tyttö mennyt kouluun, ennen kuin sulhaset käskivät; vasta 20 vuoden
kuluttua jo kutsuttiin kouluun. Mutta hänen isänsä oli vanhan kansan
mies, joka piti kiinni vanhoista tavoista, siksi ei hän kuunnellut
kenenkään kurinoita eikä siis laittanut tytärtänsä kouluun, ennen
kuin hän oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta.

Eräänä sunnuntaina ennen Pärttylin päivää, kun useampia poikamiehiä
yhtyi kirkonmäellä, he alkoivat kysellä toistensa naimisasioita.
Niinpä Junnolan Marttikin muiden muassa kysyi Lippolan Juhanalta:

-- Joko sinä Juhana aiot tänä syksynä häitä antaa?

-- Niin olen aikonut, mitäpä sitten? sanoi Juhana.

-- Ei muuta mitään, vaan minä sanon sinulle niin kuin tuttavalle
pojalle: älä varustaikaan minun jalkoihini. Minä nimittäin aion
kosioida Niemelän Kaisaa; sinä saat hankkia itsellesi morsiamen
muualta, virkkoi Martti ylpeästi.

-- Vai niin, lienet kaiketi jo käynyt kysymässä, koska tunnut asian
niin tarkoin tietävän, vastasi Juhana.

-- En ole käynyt kysymässä enkä mene. Minä kosin julkisesti enkä
kuiskaile salaisesti. Minulla on varani, joka kysyy morsiamen ja
tietysti saapi luvan. Jos taas tahdot kanssani kilpailla, niin
koettele vain, mutta jalkoihini sinä jäät, vaikka olet kirkonmiehen
poika ja osaat kirjoittaakin ja minä olen vain paljas talonpoika,
kerskui Martti.

-- Voi hitto kun sinä puhut tyhmästi niin kuin keitetystä lampaan
päästä, sanoi Auvisen Matti Junnolan Martille. Etkö sinä luule muiden
jaksavan vaimonsa elättää kuin sinun, joka et osaa lusikkaakaan
käteesi tehdä. Minä Niemelän Kaisana en katsoisi kaalisilmällänikään
tuollaisen tollikan päälle, vaikka hänellä olisi koko Junnolaisten
varat.

-- Mitä syytä, Martti veikkonen, sinulla oli noin Juhanaa solvata?
Tiedäthän sinä, että hän on kunnon mies ja oikeasta talosta eikä
mikään naukumaijan poika, virkkoi Heikkilän Mikko.

-- Enhän häntä solvannutkaan, vastasi Martti härreten. Sanoinhan vain
ystävällisesti, ettei meidän tarvitse kilpakosijaksi toisillemme
ruveta, kun olemme tuttavat; onhan niitä morsiamia kumpaisellekin
meille.

-- On kyllä, virkkoi Juhana. Saammehan me mieltämme myöten kosioida
kumpikin, yhtyköön sitten yhtä tahi eri tyttöä. Eihän toinen toisensa
osaa syö; mies on voitettu niin kuin voittamatonkin.

-- Sinä siis myös aiot kosioida Kaisaa? kysyi Martti.

-- Siitä en vielä sano niin enkä näin; kunhan tässä tuumaan pääni
ympäri ja kuulen mitä kotona sanottaneen, vastasi Juhana.

-- Kas siinä on poika, joka ei kersku eikä röyhkäele mutta ei myös
pelkääkään, sanoi Auvisen Matti lyöden Juhanaa olkapäille.

-- Eihän turhista tarinoista ole, vastasi Juhana. Jos niikseen tulee,
niin antaa asian riidellä ja miehet ollaan sovinnolla.

-- Kyllä siinä on kova kovaa vasten, ämmän luuvat kuorta vasten,
jos vain Martti ja Juhana yhtä tyttöä kosioivat. Huonommat saavat
katsella laidasta kuin Laihelan lehmät, virkkoi Mikko.

Sillä puhein pojat erkanivat.

Samana sunnuntaina illallista syödessä sanoi Junnolan vanha emäntä
poikansa pojalle Martille:

-- Mitästä meidän Martti meinaa, kun ei ala kihlakampsuja varustella,
vaikka Pärttylin päivä jo kohta kättä antaa?

Martti punastui isoäitinsä puheesta ja vastasi hiljaisella äänellä:

-- Tokkohan tuolla niin kiiru lienee, vaikka jättäisin koko homman
tuota tuonnemmaksi.

-- Ei se saa enää jatkua, vaan sen pitää tapahtuman tänä syksynä ja
aloittaa Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi Martin isä, Junnolan
perheenmies. Martti täyttää jo ensi kekrinä yhdeksänkolmatta vuotta,
niin onhan tuo sulhasen ikä. Ei tässä muu auta, vaan Martin täytyy
ensi viikolla lähteä Viipuriin tupakaisten ja sormuksien ostoon,
muuten alkavat takapuoleen tytöt katsoa häntä vanhanpojan jortikaksi.

-- Mutta minä sanon ettei meiltä jouda hevonen turhiin ajoihin ennen
kuin ruis on pantuna. Saapihan sitä muulloinkin kosioida eikä vain
Pärttylin päivän sunnuntaina, sanoi perheenmiehen setä Juhkomi-ukko.

-- Mitäs jos minä sanon, että Martin tulee ensi viikolla mennä
kaupunkiin, niin tietysti te ette kukaan voi sitä vastaan mitään
sanoa. Minä olen tässä talon vanhin ja minut on esivalta määrännyt
teille sekä isännäksi että emännäksi, ja teidän kaikkein täytyy
kuulla minua, niin kauan kuin minä elän, vastasi vanha emäntä
navakasti. Minä olen vanha ihminen ja pidän vanhoista tavoista
kiinni. Naikoon ken milloin tahansa, mutta meidän Martti sen aloittaa
vanhan hyvän tavan mukaan, niin kuin vanhat ennen lausuivat:

    Köyhät ne kosissa käyvät
    konsa kannattaa varansa;
    vaan vankat talon eläjät
    syksyllä sen suorittavat:
    Jaakkona jalommat sulhot,
    pääpukarit Pärttylinä.

-- Mistäs meidän Martille morsianta katsotaan? kysyi Liena-täti
toimessaan.

-- Eiköhän tuo Martti siitä huolta pitäne, vastasi vanha emäntä.

-- Niin kyllä, niin kyllä, sanoi perheenmies, mutta minä sanon, ettei
meidän taloon joka ämmän tytär kelpaakaan. Se pitää olla kuuluisan ja
varakkaan talon tytär, joka mun miniäkseni tulee.

-- Minä en ketään niin mielelläni meidän Martille soisi kuin
Niemelän lautamiehen tytärtä Kaisaa. Hän luokkinäköinen ilminen
(hyväntahtoisen näköinen ihminen) ja hyvää sekä varakasta sukua,
tuumaili Martin äiti.

-- Kaikki olisi hyvä, jos niin kävisi, mutta minä arvelen, että liian
ylös on hiiren mieli kun oriin korvaan. Ja ken kuuseen kurkottaa, se
katajaan kapsahtaa. Paras olisi minun mielestäni kosioida Hotakan
Liisaa, neuvoi Juhkomi.

-- Tuollaista pientä tirikkaa, joka on kaiskera kuin lapsenlikka,
sinä tahtoisit meille tuoda, sanoi Liena-täti ihmetellen. Millehän
tuo näyttäisi, kun Hotakan Liisa kävellä lipottelisi meidän suuren
tuvan lattialla. Eikä tuo Liisa raiska jaksaisi tehdä meidän
töitäkään, kun on kovin hintura ja hoikka kuin oljen korsi. Mutta
toista olisi, jos meidän Martti kosioisi Saarelan Annia, niin hän sen
kenties voisi saada. Kas siinä on tanakka tyttö ja rikkaasta talosta.
Annilla on myös veli Pekka, joka ehkä naisi meidän Riitan ja niin
saisimme ristilangokset.

-- Mitä ensiksi siihen tulee, ettei meidän Martti saisi morsianta
Niemelästä, niin sitä en minä usko, sillä paitsi Niemelää on meidän
talo vaurain koko pitäjässä, sanoi perheenmies. Jos taas meidän
Martti ottaisi Hotakan Liisan, niin eiväthän meidän työt ole
yksistään Liisan hartioilla. Mitä taas Saarelan Anniin tulee, niin
johan tuo olisi nähty naida, kun on jo ollut monta vuotta pajulle
pantava, vaan siinäpäs se istua kököttää, niin rikkaan tytär kuin
hän onkin. Ja meidän Riitta, hänet taasen naidaan, jos lykkyä on,
ristilankoja pyytämättäkin. Jos ei taas naida, niin olkoon kotona;
onhan meillä työtä ja ruokaa. Rumaltapa tuo kuului, kun viime syksynä
Siparin Maikki huusi kirkkomäellä: "Jos ei panna nokkaa nokasta, niin
sormukset takaisin!" Mutta minä en aio hätäkauppoja tehdä, niin kuin
Siparilaiset ja Kermiset tekevät.

-- Älä poikaseni sitä luule, että Saarelan Anni sulhasien puutteessa
on kotonansa. Onhan hänellä ollut monet sulhaset, vaikka ne eivät
olleet mieleisiä, selitti vanha emäntä.

-- Tuollaisia sulhasia kuin esimerkiksi Seppälän Tommo ja Puntuksen
Pekka ynnä monta muuta, minä en heidän päälleen suurta arvoa laske,
vastasi perheenmies.

-- Laske suurta tahi pientä arvoa, mutta Seppälä on vauras talo ja
Tommo on varma poika, vaikka vähän viinaanmenevä, puolusti Liena-täti.

-- Sepä se olikin asia, joka haittasi, sanoi perheenmies. Siksipä
Saarelan isäntä, kun antoi Tommolle sormukset takaisin, sanoi ihan
silmien väliin;

    Jos ois viina loppunut
    jo viittä vuotta ennen,
    oisit saanut morsiamen,
    vaikk oisit nainut kenen.

Mitä taas Puntuksen Pekkaan tulee, niin hän on kuin tarhapöllö,
vaikka onkin varakkaan talon ainoa poika.

-- Minusta nähden ei meidän Martti mistään saisi niin hyvää ihmistä
kuin Kukkuraisen Sohvista, ilmoitti Liena-täti. Se on niin meidän
taloon käypä, juuri kuin olisi sitä varten luotukin.

-- Millehän tuo meidän Liena-tädistä näyttäisi, kun Kukkuraisen
kuhmukaulat istuisivat meidän pöydän päässä. Olkaa nyt jo vaiti
mokomista kellokauloista, sanoi Juhkomi-ukko.

-- Käyväthän Kukkuraiset kuuluisassa Kesselissäkin, eikä heistä ole
kehenkään mitään tarttunut, selitti Liena-täti.

-- Hyvät hyvissä käyvät, kuhmukaulat Kesselissä, sanoi perheenmies
pilkaten.

-- Kuulkaas nyt lapseni, mitä minä teille kaikille sanon, puhui
vanha emäntä. Annetaan Martille oma valta naimisasiassa. Valitkoon
hän morsiamekseen kenen tahansa. Sitten hän ei saa ketään syyttää
naimaonnestaan, käyköön hyvin tahi pahoin. Senhän me saatamme nähdä
lattialla, minkä hän vieressään. Me emme tarvitse kenenkään rikkautta
enempää kuin toisten arvoakaan. "Rikkaasta hevosta, köyhästä
morsianta", sanoo vanha sananparsi, ja tottapa se lieneekin.

Tähän päättyi pakina Martin morsianehdokkaista.

Pärttylin päivän edellisen sunnuntain iltapuolella tuli Lippolan
kirkonmies Niemelään. Sillä aikaa kun emäntä keitti kahvia, vei
Niemelän lautamies vieraansa huoneeseen ryypylle. Niitä näitä ensin
pakinoitua sanoi vieras talon isännälle:

-- Niin kuin heimo ehkä muistat, oli meillä puhetta jo meidän
talkoossa poikani Juhanan naimisesta, vaan silloin se jäi kesken
päättämättä, niin minä nyt kysyn sinulta, hyvä heimo: saako minun
poikani tulla kosioimaan sinun tytärtäsi Kaisaa ja laitatko sinä
tyttäresi meille?

-- Sellaista poikaa, hyvä heimoseni, kuin teidän Juhana on, ei ole
koko meidän paikkakunnalla; hänellä on terävä järki ja selvät kädet
ja hän on muuten luonnostaan ja käytöksestään niin kuin ihmisen tulee
olla. Hänellä on siis etuoikeus kosioimaan minun tytärtäni. Muuta en
minä tällä kertaa virka mitään; kyllä sinä arvaat minun mielipiteeni,
vastasi lautamies.

-- Kiitoksia, hyvä heimoseni, näistä sanoistasi. Me tulemme sitten
ensi sunnuntaina, virkkoi kirkonmies.

-- Terve tulemastanne vaan, vastasi lautamies.

Talossa syötyään ja juotuaan vieras läksi. Talon naiset kyllä
kuiskailivat keskenään, että taisi Lippolan kirkonmies käydä
kysymässä pojalleen morsianta, mutta kukaan ei uskaltanut isännältä
sitä kysyä, ja niin se asia jäi salaisuudeksi. Vasta maata pannessa
kysyi emäntä mieheltään Lippolan ukon asiaa, johon isäntä vastasi:

-- Nyt kun alkaa nainta-aika, niin niistähän tähän aikaan asioidaan.
Lippola kävi kysymässä lupaa tulla kosioimaan pojalleen morsianta, ja
minä tietysti annoin hänelle luvan. Eikä niin kelpo poikaa olekaan
koko meidän pitäjässä kuin Juhana on; sen olen minä aina sanonut ja
sen vielä nytkin sanon.

Jos tämä isännän puhe ilahdutti emäntääkin, niin Kaisalle se saattoi
koko hyvän mielen, niin ettei hän tahtonut nukkuakaan. Vihdoin kun
hänen silmänsä vierähtivät kiinni, alkoi kuulua rapinaa huoneen
takaseinällä. Kaisa havahtui ja kuuli, kuinka joku kapusi huoneen
ikkunaan, koputti sitä hiljaa ja lausui hiljaisella äänellä:

    Hyvää iltaa seinän takaa!
    Tässäkös huoneessa tyttö makaa?
    Nouse tyttö yllää,
    kun poikia tuli kyllää!
    Jos et sä nouse yllää,
    niin menemme toiseen kyllää.
    Kuuleeko tyttö tätä kopinaa,
    vai nostetaankos suurempaa topinaa?

Vähän aikaa kuunneltuaan, kun ei mitään ääntä huoneesta kuulunut,
alkoi taas ikkunassa olija kuiskailla:

    Kääri tyttö unet kerälle
    ja viskaa ne sängyn perälle.
    Pane heitä kepillä selkään,
    jos eivät ne muuta pelkää!
    Eikös tyttö jo rupea kuulemaan,
    ja meitä pojiksi luulemaan,
    ennen kuin rupeaa tuulemaan?
    Jo täällä tuuleekin tuhajaa,
    jotta seinät oikein nuhajaa,
    ja sataa sapisee,
    jotta katto rapisee.

-- Mikä tarkoitus sillä teidän lorullanne oikeastaan on? kysyi
vihdoin Kaisa.

Nyt alkoi ikkunassa olija puhua vähän kovemmin ja saneli:

    Oletteko te pitäneet muoissa
    käyttää poikia makuusuojissa?
    Eikös käy laatuun ja juonee
    laskea meitä teidän huonee?
    Tehkää nyt se lusti
    ja laskekaa huoneeseen justii!
    Alkakaa jo pois nalkkii,
    sitä pitkää siltapalkkii,
    nostamaan koukkuu
    ja longottamaan loukkuu,
    laskemaan meitä teidän joukkuu.
    Tulkaa nyt lattialle ravaamaan
    ja meille ovea avaamaan!

-- Mene, Kaisa, ja avaa heille ovi, kun he tuossa rankuttavat
kuitenkin, eiväthän ne ennen pois mene, ennen kuin saavat huoneessa
käydä, käski Kaisan äiti.

Huoneeseen päästyään tekivät vieraat tulen ja tervehtivät talon väkeä.

-- Mutta minä en varmaan tunne, keitä nämä vieraat oikeastaan ovat,
kysyi emäntä.

-- Miehikkälän kompromi- (maajakolautamies-) vainajan poika tämä
toinen on, vaan toista en minäkään oikein tunne, vastasi lautamies.

-- Tämä on minun serkkuni Tarkkolasta, selitti Miehikkälän Antti ja
jatkoi sitten: Meillä on sellainen asia, että me tulimme morsianta
kysymään, ja jos lupa annetaan, niin me tulemme ensi sunnuntaina
kosioimaan.

-- Eihän sitä vastaan tietysti meillä mitään ole sanomista, tulkaa
vain, jos niin hyväksi katsotte, vastasi lautamies.

Kun vieraat olivat vähän aikaa niitä näitä pakisseet, he läksivät
huoneesta ja talonväki kävi nukkumaan.

Pärttylin päivän lauantaina istui Niemelän Kaisa murkinan aikana
huoneen rappusilla ja ompeli. Hänen äitinsä asetteli pestyjä
maitopyttyjä koivuiseen haarikkeeseen kuivamaan. Lautamies valmisteli
uutta lyhdehankoa silmäillen lempeästi väliin vaimoaan ja väliin
tytärtään, joka punoitti kauniisti kuin vastapuhjennut ruusu.

-- Niin kävi kuin toivoikin, huudahti Lahtelan emäntä jo edempänä ja
tultuaan talonväen luokse hän jatkoi:

Hyvää päivää hyvät naapurit! Minulla olisi vähän erinäistä asiata.
Jos te kaikki kolme tulisitte tänne huoneeseen, niin puhuisin suuni
puhtaaksi.

Sen sanottuaan hän aukaisi lautamiehen huoneen oven ja meni sisälle.

-- Ette, hyvät ystävät, voi arvata, millaisella asialla minä nyt
olen, sanoi Lahtelan muori käydessään kirstun kannelle istumaan. Tuo
meidän Matti aikoo mennä tänä syksynä naimisiin ja morsiamekseen hän
on katsonut teidän Kaisan. Mitä teillä, hyvät naapurit, olisi siihen
sanomista? Talon ja miehen te kyllä tunnette minun kehumattanikin ja
paitsi sitä olisinkin liian likeinen omaa poikaani kiittämään. Sen
vain voin omasta puolestani sanoa, että Kaisa meille tultuaan saisi
heti emannuuden, jota minä en jaksa enkä halua enää toimittaa.

Talonväki katseli vähän aikaa toistensa silmiin mitään puhumatta.
Vihdoin sanoi lautamiehen emäntä:

-- Mitäs meidän isä siihen tuumaa?

-- Tämä asia on tullut niin äkkiarvaamatta, etten minä osaa siihen
sanoa niin enkä näin, vastasi lautamies. Johan nyt on nainta-aika,
tulkoon Matti kosioimaan julkisesti, sittehän saamme miettiä mitä
teemme. Eihän teidän talo ole suinkaan huonompia, eikä Matti ole
Pekkaa pahempi, sian päätä karvaisempi.

-- Kyllähän minä luulen näin rikoisalle tytölle kuin teidän Kaisa on
tulevan kosijoita useampiakin, sanoi Lahtelan emäntä, -- vaan enhän
minä juuri osaisi muita pelätä kuin Lippolan Juhanaa ja Junnolan
Marttia, ne kun kuuluvat olevan pääkokkia nykyjään meidän pitäjässä,
vaikka lienevätkö nuo sentään paremmat minun poikaani.

-- Eihän sitä tiedä kenenkään paremmuutta eikä huonommuutta, vastasi
Niemelän emäntä. Eikä se ole sanottu että niistä kumpikaan tulee
meille kosioimaan. Ja vaikkapa tulisivatkin, niin siihenhän jokaisen
pitää tyytyä, minkälaisen onnen ja osan on Jumala kullekin katsonut.

-- Aivan niin, aivan niin, virkkoi Lahtelan emäntä. Eihän ihminen
pääse onnestaan yli eikä ympäri. Käyköön hän syteen tahi saveen,
minä laitan huomenna poikani teille kosioimaan. Ja sen minä voin
sanoa edeltäkäsin, jottette suinkaan tule kauppaanne katumaan, jos
tyttärenne meille laitatte.

-- Mitäpäs siitä, hyvä emäntä, onkaan sanomista, virkkoi lautamies.
Mutta menepäs, meidän äiti, ja keitä kahvia naapurin emännälle.

-- Suuri kiitosta hyvät hyvät naapurit! sanoi Lahtelan emäntä. Minä
en nyt mitenkään jouda jäämään kahville, kun ovat lehmät lypsämättä
ja eväät työväelle laittamatta. Kunhan tässä asiat aikoin saavat,
niin juommehan sitten kahvia, mutta nyt en jouda.

Sillä puhein läksi vieras pois.

Lahtelan muorin pois mentyä kysyi lautamies tyttäreltään:

-- Mitä sinä Kaisa lapseni pidät Matista?

-- En mitään pidä sellaisesta Matista, vastasi Kaisa nauraen.

-- Kuinka niin, tyttäreni? kysyi Kaisan äiti. Onhan hän varakkaan
talon vanhin poika.

-- Olkoon jos mikä tahansa, vaan minusta ei hän maksa palanutta
tenuskaa koko mies, vastasi Kaisa ja nauroi minkä jaksoi. Vähän ajan
kuluttua hän jatkoi:

-- Jo silloin kun minä olin kotilapsena, sain inhoni Mattiin. Asia
oli tällainen: Kerran kun paimenet poimivat yhteiseen marjoja, niin
illalla tultua jakoi Matti ne myssyllään ja piti aina myssynsä
päälakea kädellään kuperana kun muille mittasi, vaan kun hän
itselleen mittasi niin hän oikaisi myssynsä suoraksi. Tuo kavaluus
halvensi niin minun silmissäni Matin, etten ole häntä voinut
milloinkaan pitää rehellisten miesten vertaisena.

-- No olkoonpa Matti millainen tahansa, vaan älä sinä lapseni
suinkaan sano kenellekään vieraille mitään pahaa hänestä. Sen verran
vain minä sanon Matin kosioimistuumista: suutari, pysy lestissäsi,
virkkoi lautamies.

-- Kun sitä tyttöä aina pidetään edempänäkin hyvässä arvossa, joka
naapurin sulhasille kelpaisi, niin antaa Matin tulla kosiin; eihän se
sentään käske hänelle menemään. Sillä onhan se sitä suurempi kunnia
tytölle mitä useammat sulhaset kosioivat. Olihan minullakin neljät
sulhaset, selitteli Kaisan äiti.

-- Minä en sellaisesta kunniasta mitään veisaa. Kun vain mieleiseni
sulhanen tulee, niin en minä välitä, vaikkei olisi koko maailmassa
yhtään muita sulhasia. Mitä taas Mattiin kuuluu, niin en minä häntä
mene morkkaamaan kenellekään, vastasi Kaisa.

-- Älä, lapseni, niin sano, ettei kunnia mitään ole, puhui lautamies.
"Parempi on kunniaa kourallinen kuin häpiää helmallinen", sanoo vanha
sananlasku.

-- Yksi pitää yhdestä, toinen toisesta. Yksi rakastaa pappia, toinen
rouvaa ja kolmas tytärtä, sanoi Kaisan äiti mennessään askareillensa.

Lautamieskin meni jatkamaan kesken jäänyttä työtänsä.

Pärttylin päivän sunnuntaina menivät kirkkoon tytöt jalkaisin ja
naimisiin aikovat pojat ratsain; suitsissa, hevosten korvallisilla,
oli kulkuset. Tytöillä oli yllä rohkamoviitat, hivukset sykeröllä,
jonka ympärillä oli eriväriset kauniit silkkinauhat ja jaloissa
valkoiset sukat ja mustat lipokkaat. Pojilla taasen oli yllä lyhyet
viitat (palttoot), jotka olivat kalmuukkikussakolla (vyöllä) kiinni
ja rukkaset vyön alla; päällimmäisenä oli pitkät viitat (kauhtavat)
ilman vyötä, joten vyö ja rukkaset edestäpäin näkyivät. Päässä olivat
lierihuopahatut, joiden nauhoissa oli joko vaskisia, tinaisia tai
hopeisia solkia kullakin varallisuutensa ja mielihalunsa mukaan.
Jaloissa heillä oli mustat saappaat, joiden varret olivat sidotut
mustalla hihnalla (nahkanauhalla), jossa oli vaskiset sirkkuset.

Kirkkomäellä kävellä keikailivat sulhaspojat mahtavan näköisinä, eikä
kirkkoon näyttänyt kenelläkään olevan kiirua.

Yhteen satuttua luonnollisesti tuli kosioimisasioista puhe. Siinä
kyseltiin ja vastailtiin mistä ja kenen tytärtä kukin aikoo kosioida
joko tänään iltapuolella tai tulevana sunnuntaina.

Tytöt taasen naimisasian onnistumiseksi kävelivät kaksi kertaa kirkon
ympäri myötäpäivään ja kontinkantajain vastustamiseksi yhden kerran
vastapäivään sekä kolme kertaa kirkkorannassa silmiänsä pesemässä,
jota tehdessä kukin kuiskasi itsekseen:

-- Lurtti (sulho) lupasi tullakseen Pärttylin päivänä sunnuntaina.

Kun kirkosta tultua päivällinen oli syöty, kokoontuivat Niemelän
kylän pojat Lahtelaan auttamaan Mattia kosioretkelle lähtiessä.
Mahorkkatupakkalehdet kuivattiin uunissa. Niistä sitten erotettiin
rangat, jotka pojat hakkasivat ja polttivat piipussa. Lehdet
ensin survottiin ja sitten jauhettiin nuikalla tupakkapullissa
(huhmareessa). Hienoksi saatuna sihdattiin nuuska jouhisessa
tupakkaseulassa, johon pantiin sekaan otilapiolla selitettyä
liesituhkaa, ja muutamia pisaroita anisöljyä tipautettiin nuuskan
sekaan. Näin oli nuuska valmis tarkoitukseensa. Kaksi suurta
tuohitaulikkaa ynnä tinattu nuuskasarvi sekä kaupungista ostettu
nuuskarasia täytettiin pullista otetulla nuuskalla. Polttotupakat
pakattiin torppasäkkiin. Matti puki päällensä parasta, valkehinta
varrellensa, valjasti hevosen, sitoi kellon aisaan ja kulkusen
vempeleeseen, ja niin sitä lähdettiin Lahtelan Pekan ja Perätalon
Tahvon keralla ajaman Niemelän lautamiehen taloon kosioimaan.



Kosioiminen


    Sisältö: Lahtelan Matin kosinta: tulo morsiustaloon, tupakaiset,
    nuuskaaminen, sormuksen antaminen ja lähtö. Lippolan Juhanan
    kosioiminen ja sormukset. Mauno-sedän sukuylpeys. Junnolan Martin
    kosioiminen ja sormuksen anto. Puhemiehen varallisuudenkerskaus
    ja masentuminen. Syy Kaisan sulhasten paljouteen. Miehikkälän
    Mikon kosioiminen. Kontin kantaminen. Rantalan Jaakon
    yöjalassakäynti ja kosioiminen. Kosto.

Iltapuolella jo koko Niemelän kylässä tiedettiin, että Lahtelan
isännän vanhin poika Matti menee kosioimaan lautamiehen Kaisaa, ja
siksi kylän nuoriso riensikin lautamiehen taloon tupakaisille. Heti
kosiomiesten kartanolle tultua korjasivat naapurien pojat hevosen
kujaan (katokseen) ja panivat heiniä eteen.

Lahtelan Pekka astui eellimmäisenä tupaan, sitten sulhanen ja
Perätalon Tahvo viimeisenä kantaen tupakkasäkkiä olallansa. Päästyään
keskilattialle seisahtuivat kosiomiehet sillan liitoksen kohdalle,
jossa edellinen puhemies lausui korkealla äänellä:

    Hyvää iltaa suojaan!
    Onko täällä puheen luojaa
    ja piippuun valkian tuojaa?

Tähän talon isäntä vastasi:

    Jumala antakoon hyvää iltaa!
    Tulkaa tännemmä pitkin siltaa
    ja käykää istumaan tähän,
    niin saamme teitä tarkemmin nähä,
    mitä miehiä te olette
    ja mitä varten meille tulette.

Kosiomiehet astuivat likemmä, kävivät keskipenkille istumaan ja
puhemies lausui:

    Me olemme tulleet kosia,
    puhumaan aivan tosia;
    miehet on nuoret, asiat vanhat:
    jos otetaan vastaan meitä,
    niin ravitsemme tupakalla teitä,
    perästä laitamme häitä,
    joissa syötämme kaalinpäitä
    ja puhelemme niitä ja näitä.

Vastaukseksi talon isäntä lausui:

    Anna Jumala niitä kuulua,
    vaan ei hallavuosia!
    Kernaasti myönnämme teille,
    mitä te esittelitte meille.

Tämän kuultuansa sanoi toinen puhemies, Perätalon Tahvo:

-- Koska tässä asiat näyttävät käyvän myötäsuhkaan, niin minä annan
miehille tupakkaa, jonka saatte hakata ja polttaa.

Sen sanottuaan hän otti säkistä tupakkavihkon, jonka joku pojista
hakkasi tupakkalaudalla ja pani sen pöydälle, josta rahvas pisti
piippuunsa ja alkoi poltella. Lahtelan Pekka tarjoili suuresta
tuohisesta taulikasta nuuskaa rahvaalle ympäri tupaa. Sulhanen
tarjoili samaten kiillotetusta rasiasta nuuskaa ensin talonmiehille
isännästä alkain ja sittemmin naisille. Nuuskasarvi annettiin kylän
sepälle, joka vedettyään varvasta tehdyn salvan reiästä iski nuuskaa
oikealla kädellään vasemman peukalonsa kynnelle, jonka ympäri hän
kieraisi läheisemmän etusormensa. Iskiessään nuuskaa sarvesta seppä
lausui:

    Tule tuusasta tupakka,
    lukematta luun sisästä,
    sarvesta sanelematta,
    nostamatta nokkaan,
    käskemättä kärsään,
    tästä väärästä tähän suoraan.

Heti paikalla kun kosiomiehet olivat tulleet taloon, emäntä alkoi
puuhailla vieraille suunavausta: ensin hän keitti kahvin ja sitten
munamaidon. Talon naiset laittoivat kahvikupit suuren pöydän
yläpäähän ja emäntä kantoi pöydälle ison kahvipannun, josta isäntä
kaasi kahvia kuppeihin ja pyysi kosiomiehiä, kylän seppää ynnä muita
naapurin isäntiä ja emäntiä nousemaan kahville. Kahvin jälkeen sanoi
ensimmäinen puhemies:

-- Meidän miehet, lähdetäänpäs nyt neitosta kiertämään ja merkkiämään.

Sillä puhein läksivätkin kosiomiehet morsiamen huoneeseen, jossa
morsian seisoi oven takana juhlapuvussa ja pyyhe käsivarrella; kaaso
seisoi morsiamen vieressä. Nuorisoa oli keräytynyt huone täyteen.

-- Hyvää iltaa! toivotti vanhempi puhemies.

-- Jumal antakoon! vastasi kaaso.

-- Mitä kuuluu? kysyi joku pojista.

    Takaa tulee, eestä löyhöttää,
    se rakkauden sydämestä pöyhöttää,

vastasi toinen puhemies.

Sitten puhemies tarjoili nuuskaa rahvaalle sanoen:

    Pankaa hienoa hanaa
    ja puhukaa makiaa sanaa.

-- Ottakaa nuuskaa, ottakaa nuuskaa ja haastakaa naimisia, kehotti
Mäkelän emäntä.

Naiset ottivat nuuskaa, pistivät sieraimiinsa, iskivät aivaita ja
lukivat niitä. Jos aivaat yhtyivät parittain, niin sitten muka
naimiskaupat onnistuvat, vaan jos ei niin satu, purkeutuvat kaupat.

-- Me tarjoamme, tyttö, sulle sormusta: jos tällainen mies sinulle
kelpaa ja aiot hänelle tulla, niin ota sormus, jos ei, niin älä ota,
sanoi puhemies Matin tarjotessa sormusta Kaisalle.

-- Ei asia ole niin, vaan sulhasen pitää ensimmäinen sormus panna
morsiamen sormeen, jos on aivinki tyttöä morsiamekseen ottaa, se on
vanha tapa, ja sitten vasta toista sormusta tarjotessa on morsiamen
se otettava, jos on mieli naimisiin mennä, selitti Mäkelän emäntä.

-- Mutta minun muistaakseni se on vanha tapa, että morsian ottaa
ensimmäisen sormuksen ja toisen sulhanen panee morsiamen sormeen,
virkkoi puhemies.

-- Sinä olet liian nuori muistamaan vanhoja tapoja, sanoi Mäkelän
emäntä.

-- Olkoon vanha tapa niin tai näin, mutta ota, tyttö, sormus nyt, kun
sitä tarjotaan, kehotti puhemies.

-- Älä kemistele suotta aikojaan, kun mielesi kumminkin tekee
sormusta ottamaan, sanoivat kylän pojat.

-- Ei tässä olla niinkään hätäisiä, vaikka ollaan nälkäisen näköisiä,
vastasi kaaso pönäkästi.

-- Kyllä morsiamen pitää sormus ottaa, jos on mieli miehelle ruveta,
huusivat pojat.

-- Mutta sulhasen pitää panna sormus morsiamen sormeen, jos on
aikomus naimiskauppaa aloittaa; morsian ei saa sitä ottaa, se on
meidän päätöksemme, huusivat naiset.

Tämän kuultuaan laski sulhanen sormuksen morsiamen käsivarrelle. Tämä
sieppasi sen sukkelaan ja pisti sormeensa.

Asiansa toimitettuaan läksivät kosiomiehet tupaan, jossa heitä
syötettiin ja juotettiin. Nuoriso sillä aikaa tanssia tepasteli.
Sitten kosiomiehet jättivät jäähyväiset ja läksivät kotiinsa jättäen
tupakkia laudalle rahvaan poltettavaksi.

Enin osa vanhempaa väkeä oli jo ehtinyt Niemelästä poistua, mutta
nuoret vielä jatkoivat leikkiään, kun Niemelän Antti katsoi akkunasta
ulos ja sanoi:

-- Taas tulee sulhasia.

Kaikki kahahtivat akkunaan katsomaan. Kosiomiesten pihalle päästyä
sanoi Antti:

-- Se on Lippolan Juhana; minä menen vieraita vastaanottamaan ja
korjaamaan hevosia, ja sillä puhein hän läksi ulos.

Kun Kaisa kuuli veljensä puheen, hän säpsähti, punastui ja sanoi
Anni-serkulleen:

-- Käy sinä nyt minulle kaasoksi sormusta antaessa.

-- Tiedätkös varmaan, että Juhana sinua kosioipi? Kenties hän
kosioipikin minua, eihän minulla ole yhtään kosijata käynyt, mutta
sinulla ne ovat käyneet. Jos Juhana antaakin minulle sormuksen, niin
sinä jäät hurmailemaan, vastasi Anni nauraen.

-- Ei minun Juhanani tässä maailmassa ketään muita kosioi kuin minua
enkä minä taasen kenellekään muulle mene, virkkoi Kaisa.

-- Vai on teillä niin luja liitto laadittu, sanoi Anni.

-- Niin onkin ja me pidämme siitä kiinni, vaikka koko maailma
kääntyisi nurin narin, vakuutti Kaisa.

Kun kyläiset kuulivat sulhasten kellojen helinän ja näkivät niiden
ajavan lautamiehen taloon, he tulivat perästä tupakaisille.

Lippolan Juhanan kosioiminen kävi muuten samalla tavalla kuin
Lahtelan Matinkin, mutta Juhanan tarjotessa sormusta kaappasi Kaisa
sen sukkelaan ja pisti sormeensa, ennen kuin syrjäläiset ehtivät
mitään virkkaamaankaan.

-- Kas, sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin,
virkkoi Mäkelän emäntä. Nyt ei huolinut jähytäkään ottamisesta ja
antamisesta, niin kuin äsken Lahtelan Matin sormusta antaessa.

-- Vai niin, jo vainen on Matti ennättänyt ennen meitä, virkkoi
puhemies. Kyllä te vielä saatte tänä iltana kolmannetkin kosiomiehet;
sillä ei kaksi kolmannetta milloinkaan tahdo mennä.

Muun väen huoneesta mentyä alkoivat tytöt katsella sormuksia ja Anni
sanoi:

-- Mutta missäs on Matin sormus? Ota pois Kaisa tuo tumpaakkisormus,
jonka Juhana antoi, ja pane Matin hopeinen sarasormus sijaan;
sittenhän se jollekin näyttää.

-- Ei tähän eikä muihinkaan sormiin koskaan panna kenenkään muiden
sormuksia kuin oman Juhanani sormus, vaikka se olisi vaskinen tai
tinainen, vastasi Kaisa. Mutta tämä ei olekaan mikään tumpaakkinen,
niin kuin sinä luulet, vaan tämä on pelkkä kultainen. Onhan minulla
jo toinenkin tällainen sormus, jonka Juhanani antoi minulle silloin,
kun olimme heillä talkoossa. Koettelepas painoa ja katso kirjoituksia
sormuksen sisässä, niin pääset asian perille.

Tutkittuaan sormuksia Anni virkkoi:

-- Oi sinua miekkosta, niin herttainen mies ja tuollaiset sormukset,
joita ei ole kenelläkään talonpoikain tyttärillä! Sinä olet ylen
onnellinen, serkkuni.

-- Niin olenkin, vastasi Kaisa ja syleili serkkuaan vesissä silmin.

-- Älä, Kaisa kulta, itke; enhän minä sinun onnellisuuttasi kadehdi,
virkkoi Anni.

-- Kyllä minä sen tiedän, vaan en tiedä mikä lienee tuonut kyyneleet
silmiini; surun kyyneleitä ne eivät ole, vastasi Kaisa.

-- Sinä olet niin hellä, jotta ilokin itkettää sinua. Minulla on
toinen luonto, sanoi Anni.

Tuvassa olivat jo kosiomiehet ruualla ja nuoriso leikeissä, kun
Anni ja Kaisa sinne menivät. Maan tapaa seuraten eivät sulhanen ja
morsian vaihtaneet sanaakaan keskenään, ainoastaan silmäyksillään he
ilmoittivat sydämensä tunteita toisilleen.

Heti kosiomiesten mentyä menivät Niemelän tytöt kylälle. Tuon
tuostakin Kaisa vilkaisi sormuksiinsa. Anni huomautti tästä Kaisalle,
mutta ikään kuin tietämättään tämä vilkaisi vähän väliä käsiinsä. Sen
älysivät kylänkin tytöt ja sanoivat Kaisalle:

-- Saas nähdä, kuinka monet sulhasethan sinulle vielä tänä syksynä
tulevat ja kenelle sinä vihdoin menet.

-- Sitä en tiedä, vastasi Kaisa lyhyesti.

Illallista syödessä puheltiin Niemelässä koko perheen tuumasta
tämänpäiväisistä Kaisan kosijoista. Kaikki olivat yksimieliset
siinä, että Lippola oli monta vertaa etevämpi Lahtelaa ja Juhana oli
mies, jonka vertaista ei ollut koko pitäjän sulhasissa. Kaikkea tätä
ylistystä ei kukaan niin halulla kuunnellut kuin Kaisa. Hän oli kuin
seitsemännessä taivaassa.

-- Sen saapi sanoa kehumatta, että Lippola on tätä nykyä paras paikka
koko pitäjässä, päätti Mauno-setä.

Kyllähän esimerkiksi Junnola ja Rantala ovat vieläkin rikkaampia,
vaan niin naastia ja yksikantaista perettä ei ole koko pitäjässä. Ja
paitsi sitä, niin Lippola on vanhuudestaan vielä sukuakin meille.

-- Mauno-setä näyttää olevan vähän sukuylpeä, koska pitää oman
sukunsa muita parempana, sanoi lautamies nauraen.

-- Niinpä olenkin, vastasi Mauno-setä. Tiedätkö että Niemelä ja
Lippola ovat vanhuudestaan Ruotsin vallan aikana olleet ainoat
rusthollit koko paikkakunnalla, vaikka Venäjän vallan tultua ne on
hävitetty. Muut kaikki ovat minkä mitäkin talonpojan rantuksia,
olkoot he sitten rikkaita tai köyhiä. Tämän asian esivallat
parahaiten tietävät ja siksi on jo ylimuistoisista ajoista ollut
Niemelässä lautamies ja Lippolassa kirkonmies. Joka kerta kun minä
näen Lippolan Juhanaa, niin aina ajattelen, että hän on oikea
sukukantansa urho; niin ylevä ja rehti hän on. Toiset pojat kyllä
suittavat olla kelpo poikia, vaan rahjuksiahan he ovat Juhanan
rinnalla.

-- Sen tähdenhän Mauno-setä aina istuu peräkuorissa kirkossa
käydessään, kun on vanhaa rusthollin pohjaa, virkkoi Yrjö nauraen.

-- Se on tietty, vastasi Mauno-setä. Isävainajani kävi aina
peräkuorissa ja niin teen minäkin; minä en häpäise sukuani.

Heti illallisen jälkeen romahtivat kellot kartanolla. Antti vilkaisi
ikkunasta ja sanoi:

-- Taas tuli sulhasia; Junnolan Martti on paikalla.

Tämän kuultuaan Kaisa vaaleni ja sanoi Annille:

-- Tuo närsy olisi saanut olla tulematta. Kas minä en hänen
sormustaan ota; jos tahtoo sen heittää käsivarrelleni, niin
heittäköön tai vieköön sen keralleen. Sinä saat lähteä kaasoseni.

-- Sen teen aivan mielelläni, vastasi Anni. Jos Martti sattuisi
suuttumaan, kun et sinä hänen sormustaan huoli, ja tarjoaisi sitä
minulle, niin kyllä minä sen kernaasti ottaisin. Sitten meitä olisi
kaksi morsianta yhtä aikaa talossa.

-- Aivan niin, sen minä soisin sydämestäni, virkkoi Kaisa.

Kohta olivat kosiomiehet tuvassa ja sikäli tuli kylän rahvasta
perästä.

Kun vieraat olivat esitelleet asiansa, että he ovat tulleet kosiin,
sanoi talonisäntä vähän kuivanlaisesti:

-- Meillä on kolme pajulle pantavaa piikaa, ketä te niistä kosioitte?

-- Isännän poika kosioipi isännän tytärtä, sen kyllä hyvä talonisäntä
ja lautamies arvaa, vaikka vain laskee leikkiä, vastasi puhemies.

-- Saahan omallaan jokainen koettaa, käyköön hän sitten syteen tahi
saveen, lupasi isäntä.

Luvan saatuaan antoivat kosiomiehet nuuskaa ja politotupakkaa
rahvaalle.

-- Kaikkihan tässä tulee suu karrelle polttaissa tupakkaa, kun tänä
päivänä ovat jo kolmannet tupakaiset yhteen perään, sanoi seppä
täyttäessään piippuansa.

-- Vai niin on täällä sulhasia kihjanut, virkkoi puhemies. Lähdetääs,
meidän poika, koettamaan, vieläkös meidän sormukset kelpaavat vai
käännetäänkös kokka toiseen suuntaan.

Sillä puhein lähtivät kosiomiehet huoneeseen sormusta antamaan.
Puhemies sanoi:

-- Täällä on kuulunut tänä päivänä jo monta sormusta annetuksi;
vieläkös meidän sormukset mahtuvat?

-- Ei vielä ole puoletkaan sormia rengastettu, kyllä vielä sijaa on,
vastasi kaaso.

-- Mutta ottaa pitää, jos mieli on meille tulla, sanoi puhemies.

-- Ei ottamisesta ole tänä iltana puhettakaan vaan antamisesta,
vastasi kaaso.

-- No, kun ei oteta, niin me viemme sormuksen sinne, jossa se otetaan
näppiä nuollen, virkkoi puhemies pönäkästi.

-- Tehkää tapojanne, vastasi kaaso. Meillä on jo entuudestaan
sormuksia, jotka on annettu, eikä meillä ole siis mitään ottamisen
pakkoa.

-- Kas, kun täällä ollaan ylpeitä, sanoi puhemies. Jos minun asiani
olisi, niin minä sanoisin: sen verran rukouksia kuin hyviäkin sanoja;
lieneehän toinenkin ämmä luonut vyönsä saunannurkkaan; vaan Martti
saa tehdä, niin kuin itse tahtoo, se on hänen asiansa.

Martti otti sormuksen sormestaan ja laski sen Kaisan käsivarrelle,
josta Kaisa sen korjasi. Sitten menivät kosiomiehet tupaan, jossa
puhemies sanoi:

-- Eipä siellä oltukaan hätäisiä sormuksen ottajia, koska antaa
täytyi; muuten olisimme saaneet kääntyä nuivilla nenin takaisin.
Kukahan pohatta lienee meitä mahtavampi, tahtoisin minä mielelläni
tietää.

-- Vai niin perätin porhoja te olette, ettei maassa mointa, virkkoi
seppä. Ei täällä ennen niin änskeitä ole nähty. Lahtelan ja
Lippolan kosijat, jotka ennen teitä täällä kävivät, eivät ensinkään
pöyhkeilleet.

-- Saapihan totta puhuen olla meistäkin pöyhkeys poissa, vaikka minä
vain suotta sanoin, virkkoi puhemies masentuneena sepän vastauksesta.
Vaan totta puhuen, mitä Lahtelaan tuleen, niin olkoon se omassa
arvossaan, ja Lippola on suoraan sanoen torppa meidän taloa vastaan
niin perheen kuin muunkin suuruuden puolesta.

Nyt loppui Mauno-sedän kärsivällisyys. Hän läheni puhemiestä ja sanoi:

-- Arvaa oma tilasi ja anna arvo toisellekin.

-- En minä Lippolaa mitenkään moiti, vaan sanon, että se on pieni,
vaikka hyvä talo, vastasi puhemies. Katsotaanhan esimerkiksi: Lippola
on kymmenen kapan tila ja Junnolla viidenkolmatta kapan tila. Meidän
hakataan kaskea joka vuosi kolmen tynnyrin ala, Lippola tuskin
tynnyriäkään. Meillä on kolmattakymmentä lehmää, Lippolassa suittaa
olla kymmenkunta. Meillä on sälkiävä viidettä hevosta, vaan heillä
ei ole kuin kaksi aikahevosta, paitsi lienee joku varsa. Meillä
teurastetaan joka syksy kolme aikaraavasta ja hekin vain yksi. Siitä
jo ymmärrätte talon suuruuden.

-- Mutta Lippolassa ei ole perettäkään kuin yhdeksän henkeä, vaan
teillä taitaa olla jotain neljättäkymmentä, onpa siinäkin erotus,
selitti Mauno-setä.

-- On kyllä, vaan meillä onkin viisi kekoa kasattuna, joista yksi on
jo niin vanha, että on varvikko ympärillä, vaan Lippolassa ei ole
kuin kaksi kekoa, lateli puhemies.

-- No, meidän kannattaisi heittää vaikka niin monta kekoa kasatuiksi
kuin teillä on vuotuista kasvua, vaan me puimme kahdessa riihessä
kaikki viljamme emmekä heitä hiirien kouhlittavaksi viljojamme, vaan
puimme ne vuonna vuotuisesti. Saman lupasi Lippolan kirkonmieskin
tästälähin tekevänsä, kun vain saapi uuden, suuremman riihensä
valmiiksi, selitti Mauno-setä.

-- En minä teidän talosta puhukaan; tämähän kuuluikin olleen entiseen
aikaan rustholli, vastasi puhemies.

-- Niin se oli Lippolakin, ja siksi sen talonmiehet ovatkin
tavallisia talonpoikia viisaammat. Ne kelpaavat vaikka
kirkonmiehiksi, kehaisi Mauno-setä.

-- Heittäkääs nyt pois pitkät tarinat ja nouskaa vieraat tänne
illalliselle, pyysi talonisäntä.

Vieraat kävivät illalliselle. Sen perästä annettiin heille kahvia ja
sitten he läksivät matkaansa. Sikäli hajoilivat tupakkavieraatkin
kukin kotiinsa. Vierasten hälvettyä sanoi lautamies:

-- Olisihan, Mauno-setä, minun mielestäni saanut antaa Junnolaisten
kehua talonsa, puuttumatta koko jupakkaan. Sillä ei tuo kuulu
kauniilta, kun talonmies rupeaa vierasten kanssa kiistelemään.

-- Tosin ei se ole kaunista, enkä minä olisi koko asiaan
sekaantunutkaan, jolleivät he kiistellessään olisi ruvenneet Lippolaa
halventamaan. Kas se on asia, jota minä en siedä. Ja jos minä olisin
veljeni poikana, niin olisin minä sellaisille rehvanoille antanut
morsiamen keralle (sormuksen takaisin), jotka kosissa käydessään
kuljettavat kerallaan homehtuneet kekonsa, suuret kaskensa,
hevoskaakkinsa ja lehmäkääkkänsä sekä ronsuperheensä, vastasi
Mauno-setä vähän kiivaasti.

-- Kyllähän minullakin olisi ollut muistuttamisen syytä Junnolaisten
käytöstä vastaan, sillä he eivät alusta pitäin seuranneet maan tapaa;
en tiedä, lieneekö se sitten ollut ylpeyttä vai tyhmyyttä, mutta
en minä ollut tietävinäni koko asiaa ja siksi en virkkanut mitään.
Minua osaksi nauratti, osaksi harmitti Mauno-sedän kiivaus, kun hän
Lippolaa puolusti. Sen minä olen aina huomannut, ettei Mauno-sedän
mielestä ole koko maailmassa ketään niin hyvää kuin Niemeläläiset ja
Lippolalaiset, vaan muut ihmiset ovat heidän suhteensa ala-arvoisia,
selitti lautamies.

-- En minä koko maailmaa vetele, vaan meidän pitäjässä ei olekaan
sellaisia taloja ja taloneläjiä, vastasi Mauno-setä ja meni makaamaan.

Talonväki meni myöskin makaamaan. Kun he kaikki olivat vaipuneet
uneen, tulla tupsahtivat neljännet sulhaset taloon, sitoivat
hevosensa pihalle ja itse tulivat tupaan, jossa ei muita ollut
kuin ukko-Lauri ämmineen makasi uunin rinnassa. Vierasten tupaan
tultua teki ukko-Lauri tulen, tervehti vieraita ja kysyi kuulumisia.
Saatuaan tietää, millä asialla vieraat olivat, hän meni herättämään
isäntää, joka tuli tupaan emäntineen ja he tervehtivät vieraita.
Kaisa pukeusi pyhävaatteisiinsa ja herätti talon muun perheen
tupakaisille. Antti ja Eerikka veivät viestit kylälle, ja pian oli
taas kylän nuoriso ja osaksi vanhempaakin väkeä koolla lautamiehen
talossa.

-- Luulisi ettei koko pitäjässä ole enää muita tyttöjä kuin
Niemelässä, niin siihen näyttävät kaikki sulhaset rientävän kuin
korpit koiran raadolle. Mahtaa se Kaisa pojista olla aika makea,
laverteli kuppari-Maija Niemelään tullessaan.

-- Makea, makea tietysti se on, todisti Mattilan muori. Rikkailla
ja mahtavillahan on aina etuoikeus, vaan köyhät katsokoot laidasta.
Luuleehan se poika onnelliseksi tulevansa, ken Kaisan saa, mutta
perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

-- Minä puolestani luulen, ettei tässä ole oikea meno maassa,
vaan Niemelän emäntä on suittanut rakastuttaa pitäjän pääpohatat
tyttäreensä. Kukahan äkämä siellä nyt lienee? puheli Maija.

-- Turhaa, Maija parka, on sinun puheesi rakastuttamisesta, sanoi
seppä, joka oli sattunut kuulemaan naisten keskustelun. Etkös sinä
itse näe, miten rikoisa ja kaunis Kaisa on, ja kun se vielä on niin
rikkaan ja kuuluisan talon tytär, niin luonnollistahan on, että sitä
kilvan kosioidaan. Nyt siellä kuuluu olevan Miehikkälän kompromin
Mikko.

-- Vai se se nyt täällä on, ihmetteli kuppari-Maija. Nyt on kaikki
muut pitäjän mahtavat täällä käyneet, vaan Rantalan herastuomarin
Jaakko on vielä poissa.

Näissä pakinoissa tulivat naapurit Niemelään, jossa kosiomiehet
olivat jo kahvilla. Sitten annettiin sormus huoneessa, jossa Liisa
oli kaasona. Syötyään läksivät vieraat matkaansa. Vähitellen
häikkenivät (erosivat) naapuritkin ja talon perhe kävi uudestaan
maata.

Muutamain päiväin perästä kävi kuppari-Maija Junnolassa. Sieltä
tultuaan kiitteli hän Niemelän emännälle Junnolan sulhasta ja taloa
sanoen ettei koko pitäjässä ole niin hyvää paikkaa kuin Junnola on.
Lautamieskin näytti mielihyvällä kuuntelevan Maijan ylistyksiä ja
päätti itse mennä oikein jalansyten tarkastamaan Junnolaa.

-- Kenellehän te oikeastaan aiotte Kaisanne laittaa, kun sillä on
niin paljon sulhasia? kysyi Maija Niemelän emännältä.

-- Sitä en voi oikein sanoa, kun emme vielä ole päättäneet, mutta
minä mielelläni laittaisin hänet Lippolaan, vastasi emäntä.

-- No kaikkea vielä, vai Lippolaan. Et, emäntä kulta, usko, kuinka
se Lippolan sulhanen on jäykkä mies. Kas siinä olisi teidän
tyttärelle palvelemista siksi ilmoiseksi iäksi. Vaikka isänsä on jo
häntä käskenyt pari kolme syksyä naimaan, ei hän ole liuhauttanut
korviansakaan. Mitäs sellainen mies pitäisi vaimostansa, joka ei
isäänsä tottele? laverteli Maija.

-- Eihän Juhana ole voinut ennen naida, kun hänen morsiamensa ei
ollut rippikoulussa käynyt, vastasi emäntä.

-- Eikös näitä morsiamia olisi ollut muuallakin. Kuuliainen poika
tottelee aina vanhempiansa, mutta kankea ja tyly tekee oman päänsä
mukaan, saneli Maija.

-- Sinä näyt olevan laitettukin konttia kantamaan, näen minä. Jos ei
Lippolan Juhana olisi meillä lapsuudesta asti tunnettu, minä uskoisin
sinun valheesi, mutta nyt on toista, kun me tunnemme miehen paremmin
kuin konttieukot, virkkoi emäntä vakavasti.

Kuultuansa lujat sanat läksi kuppari-Maija tiehensä. Kohdatessaan
Kaisan kylän kujasilla sanoi Maija:

-- Ei ihmettä kuinka sinä olet kaunis niin kuin enkeli! Ilmankos ne
sulhaset niin kovin kosissa kihajavat! Aivanhan sinä tyttöparka tulet
päästäsi pyörälle, kun yksi on hyvä, toinen parempi, niin et tiedä
kenen ottaa, kenen jättää. Joko sinä olet tuuminut, kuka mielestäsi
on paras?

Kaisa, joka jo entuudestaan tunsi Maijan ja tiesi hänen kujeensa,
vastasi nauraen:

-- Eiköhän ensimmäinen kauppa liene paras. Tämän naapurin sulhasen ja
talon minä parhaiten tunnen ja siitä saan emannuuden heti paikalla;
muualla on tietämätöntä milloin sen käsitän.

-- Kas, Kaisa kulta, se onkin viisas valinta, virkkoi Maija. Niin
minäkin sinuna tekisin. Minä näet, kun kuljeksin ympäri pitäjää,
tunnen joka ainoan miehen ja talon tavat. Lippolan Juhana on
itsepäinen ja jäykkä, vaikka äitisi äskettäin niipastui, kun minä
hänelle sitä sanoin, mutta totta se on. Junnolan Martti on taasen
lepsu, ja muutenkin siinä talossa vallitsee eripuraisuus. Miehikkälän
Mikko on kyllä kelpo poika, mutta hänen äitinsä on aika saahkari. Sen
pauloilla ei souda susikaan. Ai hyvä Kaisa kulta, et usko, kuinka
minä sydämestäni sinua rakastan, ihan kuin omaa lastani, enkä soisi
sinun joutuvan joron jäljille, koukkupolven polkemille.

Erottuansa Kaisasta meni kuppari-Maija oitis Lahtelaan, jossa emäntä
lasten kanssa oli kotona, ja sanoi:

-- Nyt, hyvä emäntä, pane vääränokka sukkelaan tulelle, minä tuon
sinulle hyviä uutisia. Minä tapasin Niemelän Kaisan, joka kukoisti
kuin kukkanen kedolla. Tietysti minä kysyin, kenelle hän on tuuminut
mennä, kun niin monet sulhaset ovat häntä kosioineet, ja hän sanoi
tulevansa teille, kun tässä on tietty talo ja tunnettu sulhanen, sekä
sanoi toivovansa päästä emännäksi heti paikalla. Et emäntä kulta
usko, kuinka herttainen ihminen se on Kaisa. Se ei olekaan sellainen
jäyhä kuin hänen äitinsä. Sinä ja koko talo olette onnelliset, kun
sellaisen louhkan ihmisen saatte.

Tämän kuultuaan laittoi emäntä kahvipannun tulelle ja sitä tehdessään
vastasi Maijalle:

-- Et Mari kulta usko, kuinka minä sydämestäni sitä toivon, että
saisin niin luokin ihmisen miniäkseni kuin Kaisa on. Meille tultuaan
hän saisi heti emannuuden, jota minä en enää jaksa enkä halua pitää:
olisinhan tässä vain lapsenlikkana ja käsieni himoksi jotakuta
käpeltelisin.

-- Kyllä sen saat, ole huoletta, jos minun kieleni vain sulana
kestää. Tiedäthän sinä, että minun kieleni osaa laulaa, se ei ole
rokassa palanut, kehui Maija.

-- Kyllä minä sen tiedän, että sinä voit paljon asiaan vaikuttaa,
jos vain tahdot. Mutta kuules hyvä Mari, minä tuon sinulle ruokaa;
sinä syöt sillä aikaa kun kahvi joutuu. Minä varustin tyttärelleni
Suosaaren Marille suureen ropeellisen verestä voita, kun tänä aamuna
kirnusin, sen annan sinulle. Onhan hänellä voita itselläänkin, vaan
sinulla, kun kaikki on hankinnassa, menee se suurempaan tarpeeseen,
sanoi Lahtelan emäntä ja meni ruokaa hakemaan.

Kuppari-Maija söi hyvällä halulla, joi kahvit ja sai voiropeen
lähteissään. Hän lupasi toimittaa kaikki asiat parhain päin, ja niin
sitä kaikessa ystävyydessä erottiin.

Jo samana päivänä riensi Maija Lippolan kautta Junnolaan. Mennessään
hän pistäysi Lippolassa, jossa emäntä yksin oli kotona, ja teki hyvän
päivän. Emännän kysyttyä kuulumisia Maija vastasi:

-- Minä tuon teille hyviä sanomia: teidän Juhana saa Niemelän Kaisan.
Minä tulen nyt juuri sieltä. Et ystäväiseni usko, kuinka Niemelän
emäntä kiitti teidän Juhanaa maasta taivaasen. Minä suotta mieleni
takaa sanoin Juhanaa jäykkäluontoiseksi saadakseni kuulla mitä hän
siihen sanoisi, vaikka toden perään tiedänhän minä Juhanan olevan
nuortean kuin rihmavyyhdin. Ja arvaas ystäväiseni, mitä Niemelän
emäntä sanoi? Hän suuttui ja alkoi minua haukkua konttieukoksi.
Jumalaparatkoon! eikö minulla ole muuta tekemistä kuin kontin
kantaminen. Parasta aikaa täytyy minun joutua Junnolan sulhasta
hieromaan, joka on niin kivuloinen, ettei tervettä päivää näe. No
kaikki taudinvihkot hänessä vielä naimisiin yrittävät, kun sekin
poikaraiska ja vielä mokomaa tyttöä kuin Niemelän Kaisaa! Kiitos
Jumalan, Niemeläiset ovat toki niin viisaita ihmisiä, etteivät laita
tytärtään mokomalle räntykselle.

Lippolan emäntä syötti ja juotti Maijaa ja kutsui takatulossa
pistäytymään sisällä talossa. Hän lupasi antaa Maijalle tuomiseksi
suuria kaloja, joita kirkonmies vasta oli saanut. Maija kiitti
lähteissään ja lupasi käydä paluumatkalla talossa.

Päästyänsä Junnolaan sanoi kuppari-Maija talon emännälle:

-- Ei emäntä kulta taida teidän Martti saadakaan morsianta
Niemelästä, ja parasta se onkin; sillä mitäs teillä tehtäisiin
sellaisella laiskalla luntilla kuin Kaisa on. Hän kun on emännän
vanhin tytär, niin häntä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä: ei hän
ole käynyt kaskella, ei riihtä puimassa eikä lehmiä lypsämässä, sen
kun hän on vain istunut ja nastannut. Siksi hän onkin niin ihana kuin
esivallan mamseli. Ei sellaisesta hempukasta ole oikean talonpojan
miniäksi.

-- Jottapas minä olen kuullut Niemelän emännän olevan varman ihmisen.
Kuinkas hän on tyttärensä niin laiskaksi opettanut? kysyi Junnolan
emäntä.

-- Ensimmäinen tytär, ensimmäinen tytär, sitä näet hemmotellaan. Ja
kun Niemelässä on niin paljon työväkeä, niin isännän tytär saa olla
miten tahtoo. Siksipä ei Kaisa raiska ole oppinutkaan varsityöhön,
vastasi Maija.

-- Mutta meidän tytöt sanoivat Kaisan olevan riskin rukiinleikkaajan,
kun tulivat Lippolasta talkoosta, virkkoi emäntä.

-- Kyllähän se raakki riski on, vaan perin laiska, vastasi Maija.
Lippolan Juhanalle se kyllä sopisi: sitten olisi kaksi laiskaa ja
kankealuontoista yhdessä. Hauskaa olisi katsoa, jos Kaisa Juhanan
vaimoksi tulisi, kuinka laiskuus toisi köyhyyden taloon.

-- En minä sitä vikaa osaisi juuri pelätä; mutta jos Kaisa lienee
pahajuoninen, niin se on toista, virkkoi emäntä. Näin suuressa
perheessä kuin meillä pitäisi olla sopuisa ihminen.

-- Niin huonoluontoista ihmistä en minä vielä ole nähnyt kuin Kaisa
on, vastasi Maija. Hän on niin äksy kuin tuli tappuroissa. Ja kun
hän kerran suuttuu, hän on jurreissaan koko viikon, kävelee vain ja
hönkyy eikä oikeaa puhetta anna. Minä tunnen hänet hyvästi, kun olen
jo monta vuotta käynyt talossa hieromassa.

-- Vai niin on häijy; sitä ei luulisi suinkaan päältä nähden,
ihmetteli emäntä. Tyttö kaunis kuin enkeli ja viattoman näköinen
kuin itse pyhyys, vaan luonnostaan peto; se on jotain kummallista,
joka käypi yli minun ymmärrykseni. Hyvä olisi, jos ei hän tulisikaan
meidän Martille. Hän on vielä tiettävästi ylpeäkin, kun on niin
rikkaan ja mahtavan miehen tytär. Kukatiesi ei hän pitäisi meidän
Marttia vertaisenaan ja siitä ei sitten tulisi onnellista paria
koskaan.

-- Ylpeä, hyvä emäntä, ylpeä hän on kuin riikinkukko. Ylpeyshän on
Niemeläisten sukuvika. He kun ovat niin kovin varakkaat ja vanhaa
rusthollin pohjaa, he ovat kaikki kauhean ylpeitä ja etenkin Kaisa,
kun hän on niin kaunis ja rikkaan lautamiehen tytär, vastasi Maija
oikein mahtavalla äänenpainolla.

-- Mutta mistä sinä, hyvä Mari, neuvoisit meidän Martille soveliaan
morsiamen? kysyi emäntä.

-- Kyllähän minä tunnen paljonkin tyttöjä, vaan niin soveliasta
ja teille käypää en minä tiedä muita kuin Niemelän Kaisan serkun,
Saarelan Annin. Kas siinä on ihminen, jossa ei minun tietääkseni ole
maahan luotavaa, vastasi Maija.

-- Kuules nyt Mari kulta, kun sinä sielläpäin satut liikkumaan,
niin puhu paraiten meidän puolesta. Minä annan nyt sinulle aluksi
keittorasvoja ja lihaa, ja sitten kun asiat hyvin toimitat, palkitsen
sinut runsaammilla antimilla. Tiedäthän, että meidän talossa on
varaa, ja tällaisessa tapauksessa minä en säästä rieskaa ropeeseen,
pyysi emäntä.

-- Kyllä minä teen, mitä voin, mutta nyt minä en jouda sinnepäin
menemään, eikä se vielä soveltuisikaan, kun Martti on entisissä
kaupoissa kiinni. Mutta sitten, jos nämä kaupat purkaantuvat, minä
menen ja toimin kykyni mukaan, lupasi Maija.

Maija läksi kotiinsa, ja emäntä antoi hänelle keittorasvoja ja lihaa
torppasäkin täyteen. Lippolan emännältä hän sai tuoreita, suuria
silakkakaloja, ja niin hän kulki hyvillä mielin kotiinsa.

Koko viikko kului, eikä Niemelässä mitään puhuttu julkisesti
koko perheen kuullen Kaisan sulhasista. Kun ei lautamies puhetta
aloittanut, toiset pitivät sitä syrjäasiana. Kaisa oli tosin
huolissaan tulevasta onnestansa, mutta kun hänellä oli Lippolan
Juhanan sormukset, oli hänkin ikään kuin turvan takana.

Lauantai-iltana, kun kaikki olivat jo uneen vaipuneet, tuli
Rantalasta herastuomarin poika Jaakko ja eräs toinen poika hänen
kerallaan Mäkelään, Mikon luokse, pyytäen Mikkoa neuvomaan heille
Niemelän Kaisan huonetta, jota he eivät tienneet, kun eivät
koskaan olleet talossa käyneet; ainoastaan Jaakko oli Kaisan
nähnyt kirkonmäellä, vaan ei ollut sanaakaan vaihtanut hänen
kanssansa. Mikko saattoi heidät lautamiehen huoneelle ja jäi syrjään
kuuntelemaan, kuinka vieraan kylän pojat tytön luokse pyrkivät.

Rantalan pojat hakivat huoneen alta liinaloukun, jonka he nostivat
pystyyn huoneen seinää vasten, ikkunan kohdalle. Jaakko kapusi loukun
päähän, tirkisti ikkunaan, koputti hiljaa ja kuunteli korvat hörössä
vähän aikaa, koputti uudestaan ja lausui:

    Hyvää iltaa tyttöjen majaan!
    saapikos kohti kolahtaa,
    vai pitääkö sivuitse ajaa?
    Havahtukaa makkaajat
    ja oven kiinni nakkaajat!
    Nouskaa ylös maanneet,
    jo ootte unta saaneet.
    Kuuletkos sä Kaisa-serkku:
    heitä pois tuo unen herkku
    ja päästä puheen punttii,
    niin kuin nuoran lunttii.

-- Mitä teille sitten pitäisi haastaa? kysyi Kaisa, joka jo oli
havahtunut ikkunaan koputuksesta.

Tähän vastasi Jaakko:

    Haastele niitä ja näitä
    vaan ei sanoja sarvipäitä!
    Laskekaa seinien sisään,
    niin saatte puhetta lisää.

-- Jos mitä on asiaa, niin saattehan sen sanoa ikkunastakin, virkkoi
Kaisa.

    Eihän täällä jaksa haastaa,
    kun vilu pintaa raastaa,
    ja kun ei ole päällä turkkii,
    niin kylmä tahtoo urkkii,

lausui Jaakko.

-- Päivällähän tavallisesti asiat toimitetaan eikä yöllä, virkkoi
Kaisa, johon Jaakko vastasi:

    Päivällä kyllä alettiin matka,
    vaan yöllä sitä täytyy jatkaa,
    kun tie oli pitkä ja mäkinen,
    hepo laiha ja vähäväkinen.
    Laskekaa sisään, vaikka suotta,
    ettei tarvitsis koko yötä uottaa,
    ulkona on niin kova halla,
    että maa kopisee jalkain alla;
    kun saisi lämmittää jalkaa,
    niin sitten sopis asiaa alkaa.

-- Mene, Kaisa, häntä laskemaan sisään, eihän tuon ruikutusta kärsi
tässä koko yötä kuunnella, käski Kaisan äiti.

Kaisa aukaisi huoneen oven ja putkahti itse jälleen sänkyyn. Pojat
astuivat sisään ja sulkivat oven perässään. Isäntä teki tulen ja
sytytti sängyn päälaudalla olevan kynttilän. Jaakko katseli Kaisaa ja
kysyi:

-- Tunnetkos minua?

-- Kyllä luulen tuntevani, vastasi Kaisa. Etkös sinä ole Rantalan
herastuomarin Jaakko?

-- Niin olen, aivan oikein arvasit, vastasi Jaakko.

-- Jassoo, minun virkaveljeni poika. Terve kättä, sanoi lautamies
nousten istualleen ja ojentaen kätensä.

-- Jumalan terve! vastasi Jaakko.

-- Mites isäukkos jaksaa? kysyi lautamies.

-- Suuri kiitosta kysymästä, kyllä hän on terve. Hän laittoi teille
paljon terveisiä ja käski minun tulla teiltä kysymään itselleni
morsianta, ja sillä asialla minä nyt olen. Mitä te siihen sanotte?
virkkoi Jaakko.

-- Kiitoksia paljon terveisistä! vastasi lautamies. Asia on nyt
sellainen, että tällä meidän Kaisalla on kyllä nykyjään neljät
sormukset, vaan en minä ole vielä kenellekään lupaustani antanut. En
tiedä, lieneekö hän itse kelle lupautunut.

-- En minä luule tyttäreni kenenkään kanssa niin tuttavan olevan,
että hän olisi sellaisia lupauksia tehnyt, vastasi Kaisan äiti.

-- Keitäs ne muut sulhaset ovat olleet? kysyi Jaakko.

-- Ensin kävi meidän naapurin sulhanen, Lahtelan Matti, sitten kävi
Lippolan kirkonmiehen Juhana, sen perästä Junnolan suuren talon
Martti ja viimeiseksi kävi Miehikkälän kompromin poika Mikko, vastasi
lautamies.

-- No, toisista ei suinkaan vastusta ole, kun ovat raakoja
talonpoikia, mutta Lippolan Juhana ja Miehikkälän Mikko ovat kyllä
meidän vertaisia. Mutta kun Mikko ei ole vanhin veljes, tulee
Juhana yksinään kysymykseen, ja hänen kanssaan minä uskallan kyllä
kilpakosijaksi käydä, sanoi Jaakko.

Vähän aikaa mietittyään, kun ei kukaan mitään vastannut, hän jatkoi:

-- Jos sanotte meille laittavanne, niin minä tulen huomenna
kosioimaan tupakoiden kanssa, niin kuin tavallista on, vaan jos ei,
niin minä katson itselleni morsiamen toisesta kohden. Minut sekä
talon lautamies kyllä hyvin tuntee, ja siksi ei tarvitse mitään
kiitteleidä.

-- Kyllähän minä olen sinut tuntenut jo pienestä pitäin samoin kuin
teidän talonkin, vastasi lautamies, -- vaan niin kuin jo sanoin, en
ole vielä asiata päättänyt. Kunhan huomenna tulet, sittenhän saamme
nähdä, mitä teemme.

Jaakko antoi lautamiehelle tupakkaa piippuun ja emännälle nuuskaa,
sanoi jäähyväiset ja läksi.

-- Kuules, isä, kenelle sinä oikeastaan aiot tyttäremme laittaa, kun
niin paljon sulhasia kertyy? kysyi emäntä.

-- Sen saamme vastaisuudessa päättää, vastasi lautamies. Antaa
heitä nyt tulla niin paljon kuin tahtoo. Nousevalla viikolla alamme
laitella liiat sormukset pois.

Seuraavana sunnuntaina iltapuolella tulikin Rantalan herastuomarin
poika suurella komeudella Niemelän Kaisaa kosioimaan. Tupakat
poltettiin, sormus annettiin, kosiomiehiä syötettiin ja juotettiin
tavallisuuden mukaan. Mutta kun kosiomiehet olivat kärriin käymässä
kotiin mennäksensä, käski lautamies heidän odottaa vähän aikaa. Hän
pistäytyi huoneeseensa ja sanoi tyttärelleen:

-- No, Kaisa lapseni, tahdotkos mennä Rantalan Jaakolle?

-- En tahdo, vastasi Kaisa.

-- Anna sitten Jaakon sormus minulle, minä annan sen hänelle
näppiin, niin minun ei tarvitse itseäni vaivata Rantalaan asti niitä
kuljettamaan, sanoi lautamies.

Kaisa antoi sormuksen isällensä, joka vei sen Jaakolle ja sanoi:

-- Koska Kaisa ei sanonut sinulle rupeavansa, niin tässä saat omasi
takaisin. En minä tahdo enkä voi tytärtäni sinulle tulemaan vastoin
tahtoaansa.

-- Mitä narrinpeliä tämä on? kysyi puhemies.

-- Millä minä olen ansainnut tällaisen häväistyksen? kysyi Jaakko
yhtäaikaa puhemiehen kanssa. Enkö minä käynyt oikeittain lupaa
kysymässä, jolloin te lupasitte, ja nyt jo kumminkin annatte heti
lähteissä sormuksen takaisin. Olisittehan sen voinut tuoda kauniisti
kotiini, jos ei olisi sopinut asiata eteenpäin jatkaa. Tämä on
häväistys, sanon minä, ja minkä tähden?

-- Kuules, Jaakko, älä kiivastu, minä selitän asian, vastasi
lautamies. Kaikki on niin kuin sinä puhuit. Mutta ethän sinä lupaa
kysymässä käydessäsi sanallasikaan maininnut Kaisalle mitään etkä
ollenkaan hänen mielipidettään kysynyt. Enhän minä voi laittaa
häntä vastoin tahtoansa, niin kuin jotakuta elukkaa. Minä lupasin
ottaa vastaan niin kuin otinkin, vaan kun Kaisa ei sanonut sinulle
tulevansa, niin enhän minä sille mitään voi. Ja niin kuin tiedät,
on teidän kotiin pitkä matka, ja näin kiireenä aikana en minä jouda
kuljeksimaan niin pitkiä matkoja. Siksi päätin suorittaa sen näin
lyhyesti.

-- No, lieneehän noita tyttöjä muuallakin eikä vain Niemelässä,
virkkoi Jaakko ja ajoi pois.

Tupaan tultuaan lautamies sanoi:

-- Minä annoin Rantalan Jaakolle morsiamen keralle; näin lyhyesti
tämä kosioretki päättyi.

Kukaan ei siihen virkkanut sanaakaan vastimeksi, mikä näytti
lautamiestä vähän harmittavan.

Illallista syötäessä sanoi Mauno-setä lautamiehelle:

-- Sinä, veljeni poika, nuhtelit minua viime pyhänä sopimattomasta
käytöksestäni vieraita kohtaan, vaikka ne vieraat olivat vain
Junnolan rahjuksia, joille ei milloinkaan kukaan ihminen anna sitä
arvoa kuin täänillallisille vieraille. Minä nyt saan kysyä sinulta:
oliko sinun käytöksesi tänä iltana hyvin sovelias sellaisia vieraita
kohtaan, joihin esivaltakin panee täydellisen luottamuksen?

-- Minä, joka olen talonisäntä ja kihlakunnanoikeuden jäsen,
tiedän kyllä, mitä minun sopii tehdä ja mitä ei, vastasi lautamies
juhlallisella äänellä. Minä tahdoin tuolle ylpeälle väärintekijälle,
herastuomarille, kostaa hänen kujeensa. Asia on tällainen: viime
keväänä, kun olimme käräjäloppiaiskesteissä tuomarin luona, ilmoitti
herastuomari Rantala eroavansa lautamiehen virasta, kun muka on
jo niin vanha, ettei enää jaksa virkaa toimittaa. Herastuomariksi
jälkeensä ehdotteli hän Simolan lautamiestä, vaikka minä jo istuin
yhden käräjänajan ennen kuin Simola oli virassakaan. Tosin minä
toimitin pari vuotta isävainajani virkaa, joten Simola on kyllä ollut
vakinainen lautamies ennen minua; vaan kumminkin palvelusvuosieni
vuoksi oli minulla etuoikeus päästä herastuomariksi. Kun asia näin
kävi ja Rantala oli siihen syypää, päätin minä sen kostaa Rantalan
ukolle soveliaassa tilaisuudessa, ja siksi minä nyt näin tein.

-- Kyllähän sinulla oli koston syytä, vaan tokkohan lienee oikein
korvata pojalle isän pahat teot? kysyi Mauno-setä.

-- Eikö tuo yhteen koitune kumpaiselle maksaa, kunhan vain
suoritetuksi tulee. Tämä tiettävästi loukkaa niin hyvin isän kuin
pojankin ylpeyttä, ja se olikin minun tarkoitukseni, selitti
lautamies, eikä siihen kukaan mitään virkkanut.



Harjakaiset


    Sisältö: Erilaisia mielipiteitä. Väkivaltainen teko. Kaisan suru.
    Junnolaisten harjakaistenjuonti. Viisaita neuvoja. Oikealla
    tolalla. Erehdykset oikaistaan. Riitta-tädin sulhaset. Kaisan
    itku muuttuu iloksi. Junnolan Martin naimiskaupat puretaan.
    Lapsen tuuma. Saarva kierroksissa. Lippolan Juhanan sormukset ja
    harjakaistenjuonti Niemelässä. Kihlajaisiin kutsuminen. Vierasten
    lähtö.

Seuraavana sunnuntaiaamuna sanoi Niemelän lautamies tyttärellensä
Kaisalle:

-- Nyt, Kaisa piikani, saat antaa liiat sormukset pois, niin minä ne
kuljetan kirkolle ja annan omistajillensa, ettei tarvitse kalliita
työpäiviä tuhlata niitä kannellessa.

-- Kaikki muut sormukset saatte viedä pois, vaan Lippolan Juhanan
sormukset aion pitää, vastasi Kaisa.

-- Mutta minä olen aikonut sinut laittaa Junnolaan, kun se on
varakkain talo koko pitäjässä. Kirkosta päästyäni menen taloa
katsomaan, ja jos se minua miellyttää, niin saamme tuumia
harjakaisia, virkkoi lautamies.

-- Mutta hyvä isä, mitenkäs minä voin vastoin luontoani naimisiin
mennä: sehän on aivan mahdotonta, vastasi Kaisa kyynelten vieriessä
pitkin poskia.

Samassa tulivat Kaisan äiti ja veikko huoneeseen ja kuultuansa
asian puolustivat Kaisan mielipidettä, mutta isä oli järkähtämätön
päätöksessään. Vihdoin hän myöntyi sen verran, että Lippolan Juhanan
sormukset saisivat toistaiseksi jäädä Kaisalle, vaan Miehikkälän
Mikon sormuksen hän tahtoi viedä pois siitä syystä, kun hän ei ollut
vanhin veljes, vaikka talo oli muuten arvokas ja rikas. Kuitenkin hän
suostui lopulta ottamaan keralleen Junnolan Martin sormuksen, jonka
hän saisi antaa pois, jos ei talo näyttäisi hänestä mieluisalta.
Lahtelan Matin sormuksen saisi emäntä toimittaa kotiin.

Nyt Kaisa hengitti vapaammin, vaikka ei ollut vielä aivan varma
asiastansa. Kuitenkin hän oli vakaasti aikonut pysyä mielipiteessään,
seuratkoon mitä tahansa.

Sunnuntai-iltana myöhään tuli lautamies kotiinsa, mutta ei kertonut
kenellekään, miten asia oli päättynyt. Vasta maanantaiaamuna murkinaa
syötäessä hän ilmoitti koko perheelle, että ensi sunnuntaina juodaan
pitäjäntuvalla harjakaiset Kaisalle ja Junnolan Martille, kehuen
Junnolan rikkaammaksi kuin hän oli luullutkaan. Sen kuultuaan
pysähtyi Kaisalta pala suuhun ja vedet heruivat silmiin ja hän riensi
huoneeseen itkemään. Emäntäkin nousi pöydästä kesken syöntiään
ja meni hänkin huoneeseen. Antti, Kaisan veikko, heitti myöskin
syöntinsä kesken ja nousi kävelemään pitkin tuvan lattiaa, mutta ei
puhunut sanaakaan.

-- Vai Junnolan nevettiä meidän isäntä laittaa tyttärensä syömään,
sanoi Mauno-setä äänellä, josta leikki oli kaukana. Jos minä sinuna
olisin, niin antaisin Junnolan natjujen itse äpertää nevettinsä ja
laittaisin lapseni puhtaan leivän ääreen.

-- Koko Junnolaisten nevetinsyönti on vain valhe ja vihapuhe, vaikka
sitä ympäriinsä haastetaan. Nytkin oli leipä kuin kolatsu, vastasi
lautamies.

-- Menisithän huomenna katsomaan, kun pyhäleivät ovat loppuneet,
niin näkisit, että arkileipä on täynnä tähkäpäitä, jossa on rusua ja
ruumenta, sanoi Mauno-setä.

-- Heittäisit kerrankin tuon Junnolaisten pilkkaamisen, sanoi
lautamies kiivaasti. Minä olen luvannut juoda ensi sunnuntaina
tyttäreni Junnolaan ja sen olen tekeväkin. Minä olen mies, joka
sanojani en syö enkä kysele kykyä kylästä, tointa toisesta talosta.

-- Mainio mies ja mainiot tuumat! mutta kas, minä en, minä, niitä
harjakaisia huulilleni pane; ne ovat kalliit juotavat, sanoi
Mauno-setä viskaten vinheästi lusikkansa koriin ja nousi pöydästä.

-- Kun et juo niin ole juomatta, eihän yksi kiuru kesää tee, virkkoi
lautamies.

-- Mutta nytpä se ei ole yksi eikä kaksi vaan monta kiurua, jotka
tulevat kysymykseen, vastasi Mauno-setä. Näitkös, kuinka tyttäreltäsi
herahtivat vedet silmiin ja pala pysähtyi, kun sinä aloit puhua
harjakaisten juonnista Junnolaan, samaten vaimoltasikin jäi syönti
kesken. Sinä kai aiot laittaa lapsesi väkisen vai mitä? Ennen aikaan
sanottiin naimisiin menevälle tytölle:

    Ei sinua emosi myönyt
    eikä kaupannut isosi,

mutta nyt kihlakunnan oikeuden jäsen pakottaa tyttärensä väkisin
miehelään! Soma juttu!

-- Sinä et tiedä onko se väkisin vai mielellään, kunhan vain
kankutat, virkkoi lautamies. Onhan naisilla aina sen verran oikkuja.

    Vie minua, mie vikisen,
    menen mä puoli mielellänikin,

sanoi entinenkin tyttö sulhaselleen.

-- Sen minä tiedän, mitä silmilläni näen, vastasi Mauno-setä. Ei
mieluinen asia noin luonnolle käy, että täytyy syönti keskeyttää.

-- Tämä on asia, johon ei tule syrjäläisten sekaantua. Minun on tytär
ja minulla on valta, ja minä tahdon teille kaikille näyttää, että
siihen kiila menee, mihin kurikka ajaa, sanoi lautamies suuttuneena.

-- Mutta ampaisee se välistä takaisinkin, vastasi Mauno-setä. Kahden
kauppa, kolmannelle korvapuusti, sanottiin ennen. Jos sinä antaisit
tyttäresi valita, niin ei hän koskaan huutaisi kostoa sinulle, mutta
nyt sinä tulet hengelliseksi lapsesi murhaajaksi, muista se, hyvä
veljeni poika.

Pakinaa olisi tainnut riittää pitemmältäkin, vaan taloon tuli
Putto-Jussi, jonka lautamies oli kutsunut vieraaksimieheksi, kun hän
läksi läänille manailemaan syyllisiä käräjiin.

Tämä viikko oli raskain Kaisan elämässä. Hän oli niin murheissaan,
ettei ruokakaan kelvannut. Äitinsä koki kyllä lohduttaa häntä miten
parhaiten taisi, mutta ei se kuitenkaan tuottanut suurta lievitystä
tytön murheelliselle sydämelle. Lautamies taasen kulki melkein koko
viikon käräjiin kutsumassa, ainoastaan silloin tällöin hän pistäysi
kotona töitä määräilemässä. Kaisan suru koski häneen itseensä ja
hänen äitiinsä, mutta myöskin hänen Antti-veljeensä, joka lohdutellen
sisartaan sanoi:

-- Ei väkisen vävyksi, ylenmäärin ystäväksi. Jos et tahdo Junnolaan
mennä, niin saathan olla menemättä. Kun isä on kerran luvannut juoda
harjakaiset Junnolaan, niin tietysti ne juodaan, mutta eihän se
sentään käske sinne menemään. Saahan sentään kaupat purkaa, onhan
ennenkin monesti niin tapahtunut. Ei tuo siis ole ensimmäinen ihme,
jos niin käypi, ja tiettävästi niin käypikin. Minä tiedän sinun
rakastavan Lippolan Juhanaa ja hänen sinua, te saatte siis toisenne,
pitäkää vain hyvänänne.

Lauantaina tuli lautamies kotiin. Hänen vaimonsa kertoi hänelle
Kaisan mielialan sanoen tytön olevan niin kuin sairaan: ei kelpaa
ruoka, ei suju työ, kävelee vain ja voivottelee, väliin parahtaa
itkuun ja itkee niin surkeasti, että oikein on raukkaa sääli.

-- Kyllähän teillä naisilla on kujeita, vastasi lautamies. Jos vain
kävisi teidän kurinoitanne kuuntelemaan, niin ei milloinkaan saisi
tehdä niin kuin paras on, vaan asiat menisivät päin mäntyyn.

Seuraavana sunnuntaiaamuna sanoi lautamies tyttärelleen:

-- Nyt kun tänä päivänä juodaan harjakaiset Junnolaan, sinä saat
antaa Lippolan Juhanan sormukset veikollesi, ja hän antakoon ne
Juhanalle.

Tämän kuultuansa purskahti Kaisa itkuun ja vastasi isällensä:

-- Lippolan Juhanan sormukset ovat ainoat, jotka minä olen ottanut
niin kuin sulhaseltani, toiset ovat annetut tavan vuoksi vain. Kuinka
minun pitäisi ne siis pois antaa! Ainoa sulhanen, jonka kanssa minä
voin mennä naimisiin, on Juhana. Sääli, hyvä isä, minua sen verran,
ja anna minun pitää ne sormukset!

Lautamies tuumaili vähän aikaa ja sanoi sitten:

-- Älä, lapseni, tuossa noin itke; saat vielä vähän aikaa pitää
Juhanan sormuksia, kun ne sinusta niin hyvät ovat; mutta harjakaiset
juodaan tänäpäivänä Junnolaan. Peräytyä minä en voi, kun kerran olen
luvannut; jälkeenpäin saamme nähdä, kuinka asia käy.

Kaisa käski veljensä sanoa terveisiä Lippolan Juhanalle, ettei hän
tahdo Juhanasta luopua, vaikka mörkö maata kyntäköön.

Niemelän talosta lähdettiin sunnuntaina yksituumaisesti kirkolle
viidellä hevosella ja ne, jotka eivät kärryihin mahtuneet, astuivat
jalkaisin. Ainoastaan joku nainen ja Mauno-setä jäivät kotiin
taloutta hoitamaan. Kaisa, Anni ja Antti ajoivat yhdellä hevosella,
lautamies emäntänsä ja nuorempain lastensa kanssa toisella jne.

-- Parasta olisi, jos ei minua olisi koko maailmassa, kun eloni on
niin kovin tukalaa ja vaikeaa, ettei voi kielin kertoella. Mieli ei
tervoa parempi, sydän syttä valkeampi, huokaili Kaisa.

-- Älä, hyvä siskoseni, ole milläsikään, lohdutteli hänen veljensä.
Niin totta kuin minä elän eivät nämä kaupat tule harjakaisia edemmä
menestymään. Kyllä minulla on niin tehokkaita keinoja, että näiden
täytyy purkaantua.

-- Mitä esimerkiksi? kysyi Kaisa.

-- Minä kaikkein ensiksi puhun jo tänä päivänä aamupuolella Holttolan
vaarille ja luulen hänen ryhtyvän asiaan. Ja kun hän kerran meidän
puolesta käypi, niin saadaan olla voitosta varmat; sillä isä ei
voi häntä vastustaa, se on tunnettu asia. Jos taasen hän olisi
välinpitämätön, jota en luule, niin on minulla toinen keino, joka
varmaan tepsii, vaan nyt en sitä vielä sano, vastasi Antti.

-- Tee, hyvä veliseni, mitä vain suinkin ymmärrät ja voit asian
estämiseksi, rukoili Kaisa.

-- Ole huoletta, vakuutti Antti.

Kirkkomäellä ennen jumalanpalvelusta tuli Junnolan Martti Lippolan
Juhanan luokse ja sanoi:

-- No Juhana, tänä päivänä minä juon harjakaiset Niemelän Kaisan
kanssa. Muistatkos, kun minä tuonoin sanoin sinulle, että minun
jalkoihini sinä jäät, niin se nyt tapahtuukin.

-- Älä ennen huuda hallelujaa, ennen kuin olet päässyt mäen päälle,
vastasi Juhana kuivasti, läksi pois ja meni Niemelän Antin pakinoille.

Kotvan aikaa pakinoituaan pojat erkanivat ja Antti haki Holttolan
kirkonmiehen, jolle hän puhui kaikki seikat alusta loppuun saakka.
Ukko pudisti päätään ja sanoi:

-- Isäsi on näemä eksyksissä, vaan kyllä minä hänet ohjaan oikealle
tolalle.

Kun kirkonmenot olivat loppuneet, varustausi Junnolan Martti
puhemiehensä keralla kirkonportille odottamaan. Kohta saapui myös
siihen Niemelän Kaisakin kaason seuraamana. Suuri osa kirkkoväkeä
pysähtyi myöskin siihen katsomaan sormuksen antamista.

-- Kun ensimmäinen sormus annettiin, niin toinen pitää morsiamen
ottaa, sanoi puhemies Martin tarjotessa sormusta Kaisalle.

-- Tässä ei ole mitään pitämistä (täytymystä) eikä pakkoa; jos
tahdotte antaa, niin antakaa pian, mutta oteta sitä ei, vastasi kaaso.

-- Jos ette tahdo ottaa, niin antamalla sitä ei tänä päivänä anneta,
virkkoi puhemies.

-- Kun ette tahdo antaa, niin pitäkää sitten omanne, vastasi kaaso ja
teki liikkeen lähteäksensä.

Nyt tuli Martille kiiru. Hän laski hyvin sukkelaan Kaisan
käsivarrelle sormuksen, jonka Kaisa siitä korjasi taskuunsa. Sen
tehtyä meni morsiusväki pitäjäntupaan.

-- Sanokaa minun sanakseni, hyvät ihmiset, mutta ei noista
ikimaailmassa parikuntaa tule, huusi Puntuksen Ripo-täti
kirkkorahvaalle morsiusväen mentyä.

-- Johan minä olen sen ennustanut tätä päivää ennen, ettei ole Niemen
kukka Junnon pojan poimittava, virkkoi kuppari-Maija.

Pitäjäntupaan oli kokoontunut sekä sulhasen että morsiamen sukulaisia
ja tuttavia ynnä vielä syrjäläisiäkin. Siellä oli jo kahvikupit
laitettu ympäri pitäjäntuvan pitkää pöytää, keskellä kermavadit,
sokeriastiat ja viinapullot. Morsian ynnä muut naiset pysähtyivät
oven suuhun, vaan ukkomiehet menivät pöydän luo ja poikamiehet
perämaalle sekä uunin rintaan.

Junnolan isäntä otti pöydältä viinapullon, tuli sen kanssa Niemelän
lautamiehen eteen, kaasi viinaa pulliin ja ojensi lautamiehelle, joka
otti pullin ja sanoi:

-- Olkoonpas onneksi! ja ryyppäsi.

-- Sen Jumala suokoon! vastasi Junnola.

Sitten annettiin ryyppy Holttolan kirkonmiehelle, joka ryypätessään
virkkoi:

-- Saas tästä!

-- Nauttios terveydeksesi! vastasi Junnola.

Näin kävi Junnola ympäri tupaa ja jakeli ukkomiehille viinaa.
Puhemies tarjoili toisesta pullosta naisille punaista (siirappi-)
viinaa. Sitten puhemies otti torppasäkistä Venäjän lehtitupakkaa ja
antoi pojille hakattavaksi ja poltettavaksi. Sillä aikaa kantoivat
Junnolan naiset pöytään kaksi suurta kahvipannua, joista Junnolan
isäntä kaasi kupit täyteen ja hän pyysi morsianta, kaasoa, Niemelän
ja Holttolan emäntiä kahvia juomaan. Vasta toisella kutsulla he
menivät ja istausivat pöydän päähän, johon myös Niemelän lautamies,
Holttolan kirkonmies ynnä muut oltavat miehet istausivat. Muu väki
kävi alemmaksi istumaan.

Kun kahvit oli juotu ja kupit korjattu, tuotiin tuohikontit,
joista pantiin ruokaa pöytään: rukiista ja ohraista leipää,
omena- (potaatti-) ja oikeita (ryyni-) piirakoita, voita ja suolakalaa.
Laskuista kaadettiin maitoa kappoihin ja vateihin. Ruualle istuttiin
samassa järjestyksessä kuin kahviakin juotaessa. Kun morsiamen
ja sulhasen likeisemmät sukulaiset olivat ravitut, syötettiin ja
juotettiin muita kutsutuita vieraita ja syrjäläisiä viimeiseksi,
jonka jälkeen ruoka korjattiin.

-- Kah, eikös Mauno-setä olekaan täällä? kysyi Holttolan kirkonmies.

-- Ei ole, pitäähän jonkun olla kotia katsomassa, vastasi Niemelän
isäntä.

-- Aivan niin, aivan niin, virkkoi Junnolan isäntä. Eiväthän
pienemmätkään talot tule hoitajatta toimeen saatikka sitten Niemelä,
joka on suurin talo pitäjässämme.

-- Vielä vain Mauno-setä olisi mahtunut meidän harjakaisille, kun
niin hakaisasti haasteli meidän kosissa käydessämme, sanoi puhemies.

-- Taisitte tyhmästi lähestyä ja harkkoja haastella ukolle, vastasi
Holttola.

-- Ukolla on väliin omat tuumansa, sanoi lautamies, ja siihen se
pakina päättyi.

Kun ruoka oli korjattu ja morsian kaasoineen istui ovensuun ikkunan
pielessä, rohkasi Martti luontonsa, tuli Kaisan luokse, katsoi hänen
sormiinsa ja sanoi:

-- Eihän sinulla, Kaisa, olekaan minun sormuksiani sormessasi, missä
ne ovat?

-- Ne ovat taskussani, vastasi Kaisa.

-- Mitkäs sormukset nämä sormessasi ovat?

-- Kunhan ovat vain.

-- Taitavat olla Lippolan Jussin sormukset?

-- Jos lienevät.

-- Milloinkas ne viedään pois?

-- Ei milloinkaan. Ne ovatkin otetut eivätkä annetut.

-- Kunhan meidän kauppamme menevät eteenpäin, niin kyllä minä ne
kyytiän kotiinsa.

-- Ei niitä ole sinun kyydittäväksesi otettukaan.

-- Sinä et siis aio tullakaan minulle, vai mitä?

-- Enkä aiokaan.

-- Mutta isäsi on sinut minulle luvannut.

-- Tulkoon isäni itse, jos tahtoo, vaan enhän minä voi kahdelle
miehelle mennä.

-- Mitäs varten näitä harjakaisia sitten juodaan?

-- Enhän minä ole tahtonutkaan näitä juoda eikä minun tahtoani ole
kysyttykään.

Nyt tuotiin kahvikupit uudestaan pöydälle ja vieraat käskettiin
juomaan samassa järjestyksessä kuin ensi kerrallakin. Se haihdutti
Martin ja Kaisan keskustelun. Sitten alkoivat vieraat vähitellen
lähteä pois, ensin syrjäläiset ja sittemmin kutsuvieraat. Sulhanen
ja morsian erosivat jäähyväisittä. Junnolan ja Niemelän isännät
puristivat toistensa kättä jäähyväisiksi.

-- Tules tänne aittamäelle, minulla olisi sinulle vähän haastamista,
sanoi Holttolan kirkonmies vävyllensä Niemelän lautamiehelle
mennessään ulos.

Lautamies sytytti piippunsa ja seurasi appeansa aittamäelle, jonne
päästyään he istahtivat tarinoimaan.

-- Nämä harjakaiset olisivat saaneet olla juomatta, virkkoi Holttola.

-- Kuinka niin? kysyi Niemelä.

-- Jos ei sinun lapsellasi ole vauraampia ottajia kuin Junnolan
rahjus, niin anna tyttäresi olla kotona.

-- Hyvä appiseni, minä en nyt ymmärrä sinua. Kyllähän tyttärelläni
on käyneet jo viidet sulhaset ja par'aikaa on hänellä vielä Lippolan
Juhanan sormukset, kun ei hän niitä sanonut tahtovansa antaa pois;
vaan minä katsoin parhaaksi laittaa tytön Junnolaan, kun se on
rikkain talo pitäjässämme.

-- Vai niin! Sinä, vävyni rakas, olet nyt soaistu: tämän maailman
mammona on pettänyt sinut. Mutta ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää,
pitäisi sinun ikäisesi miehen ymmärtää. Semmoisen miehen ohella kuin
Juhana on voit sinä mieltyä Marttiin! Minä ihmettelin oikein sinun
sokeuttasi. Mutta näyttää siltä, että sinä et tunne Marttia etkä
Junnolan taloa. Se on totta: Junnola on suuri ja vahva talo, rahaa ja
riistaa on paljon. Mutta siinä perheessä on eripuraisuuden koi, joka
sen pian syöpi hajalleen ja olisi jo aikoja sitte syönytkin, mutta
vanha ämmä, jonka nimessä talo on, ei anna valtaa erota. Vaan niin
pian kuin mummo ummistaa silmänsä, on talo neljänä ja Martti ei saa
kuin yhden neljänneksen. Siinä on se suuruus. Mies on taasen niin
typerä, ettei osaa kirvesvartta tehdä. Olisi Kaisa raiska järellä
tuollaisen tollikan kanssa, joka vielä on niin yksinkertainenkin,
että kylän pojatkin pitävät häntä pilkkanansa.

-- Se on asia, jota minä en ole tiennyt. Mutta se on vain huolettanut
minua, kun Kaisa ei sano muille kenellekään menevänsä kuin Lippolan
Juhanalle.

-- Muna on viisaampi kuin kana. Tyttäresi tuntee Juhanan ja siksi ei
tahdo hänestä luopua. Minusta on oikein ihme, että sinun mielesi on
noin muuttunut vähässä ajassa. Muistanhan minä aivan hyvin, kuinka
sinä viime talvenakin, kun teillä oli kylänluvut, sanoit, ettei niin
ylevää ja rehtiä miestä ole koko pitäjässä kuin Lippolan Juhana on:
hän on niin kuin hieno herrasmies, nöyrä ja nopsa. Onko se sitten
Kaisan syy, että hän on Juhanaan mielistynyt, kun kuuli isänsä
suusta sellaiset lauseet? Ja paitsi sitä, olettehan te koko perhe
tähän asti rakastaneet Juhanaa; niinhän hän on teillä ollut kuin oma
lapsi, ei yhtään vieraampi. Ja nyt yhtäkkiä sinun päähäsi pölähtää
ajatus syrjäyttää tuo jalo nuorukainen ja antaa tyttäresi mokomalle
rantukselle. Mitä taasen Lippolan taloon tulee, niin sinä tiedät yhtä
hyvin kuin minäkin, että siinä on yksinkertainen perhe. Kirkonmiehen
kanssa ei voi kenkään tulla jakoa tekemään. Mitä hänellä on, se jääpi
hänen kolmelle lapselleen, joista Juhana on vanhin ja vaurain.

-- Kyllähän Juhana on kelpo nuorukainen, sitä ei voi kenkään kieltää.

-- Niin onkin, sen tietävät jo esivallatkin. Kun Miehikkälän kompromi
kuoli, kysyi maamittarien tirehtööri rovastilta, ketä hän ehdottelisi
siihen virkaan, ja rovasti ehdotteli Lippolan Juhanaa. Sen johdosta
pyydettiin Juhanaa yhdeksi päiväksi toimittamaan maajako-oikeuden
lautamiehen virkaa, jolloin tirehtööri niin mielistyi Juhanan
toimeliaisuuteen, että hän oli kiittänyt rovastia, kun tämä
ehdotteli hänelle niin ymmärtäväisen miehen, ja sanoi antavansa
Juhanalle kompromin lautamiehen viran, joka tietysti tulee kohta
tapahtumaankin; sillä mitä sellaiset herrat kerran lupaavat, sen he
pitävät. Tiettävästi Juhana pääsee kirkonmieheksi isänsä jälkeen, kun
tämä kuolee. Mutta Junnolan Martista ei tule koskaan mitään arvokasta
ja oltavaa miestä.

-- Nyt vasta, appeni rakas, avaantuivat minun silmäni, ja Jumalan
kiitos että ne avaantuivat. Minä menen jo täältä mennessäni
Lippolaan ja tunnustan erehdykseni. Junnolan sormukset viedään
jo tällä viikolla pois ja Lippolan Juhanalle juodaan harjakaiset
ensi sunnuntaina meidän kotona. Ole, appeni, niin hyvä ja tule
meille ensi sunnuntaina heti kirkosta päästyäsi. Minä tahdon kutsua
kaikki pitäjän lautamiehet ja kirkonmiehet harjakaisille. Tosin
tämänpäiväiset harjakaiset minun tulee maksaa, vaan rahallahan tuosta
päästään.

-- Mutta kuules, poikani rakas, mikä sinulla oli oikeastaan
tarkoituksena, kun sinä tahdoit tyttäresi laittaa Junnolaan, vaikka
tiesit sen olevan hänestä väkinäistä?

-- Tyttäreni tulevaa etua minä oikeastaan olin valvovinani,
kun tahdoin hänet laittaa pitäjän pääpohatalle. Minä ajattelin
asiaa näin: vaikka Kaisasta suittaa alussa tuntua naimisiinmeno
väkinäiseltä, niin kyllähän rakkaus vähitellen tulee, kun kerran
naimiskaupat edelleen menevät, ja sitten kun vihitään ja avioliitto
Jumalan sanalla pyhitetään, niin se tuottaa suosion ja rakkauden, ja
kun varoja on yllin kyllin, on avioliitto onnellinen.

-- Toisenlaisen käsityksen olisit, poikaseni, saanut, jos olisit
silloin ollut kirkossa, kun rovasti lattia- (katekismus-) saarnassa
selitti kuudetta käskyä. Hän sanoi näin: rakkaus on Jumalan lahja,
niin kuin muutkin hyvät avut. Sitä ei siis voi itse tehdä eikä luoda,
vielä vähemmin toinen antaa tahi ottaa. Se on Luojan lahjoittama
luontainen taipumus ja halu yhdistyä toiseen sukupuoleen. Siksi
sanookin Raamattu, että Jumala antaa joka miehelle oman vaimonsa
ja joka naiselle oman miehensä. Seuratkoon vain kukin sydämensä
taipumusta katsomatta ollenkaan syrjäseikkoja, niin kyllä hänelle oma
yhtyy; mutta joka muussa tarkoituksessa naimisiin menee, vieraan hän
saapi puolisokseen eikä siinä auta vihkiminen eikä muu ulkonainen
meno. Joka taasen kaksi yhteen liittynyttä sydäntä erottaa, olkoon
se sitten omansa tahi vieraan, hän tekee luontoa vastaan, kun hän
erottaa ne, jotka Jumala on yhteen sovittanut. Sen tähden tulee
jokaisen asianomaisen rukoilla Jumalaa antamaan itse kullekin oman
puolisonsa, jonka kanssa hän voisi elää onnellisesti. Syy, miksikä
niin paljon onnettomia pariskuntia on maailmassa, on se, että mennään
naimisiin kaikenlaisten syrjäseikkain tähden ja Jumalalle mitään
puhumatta koko asiasta, vaikka häneltä rakkaus tulee. Niin, koska
ihmiset eivät tahdo häntä tuntea niin kuin Luojaa, laskee Hän heidät
häijyyn mieleen tekemään sitä, joka on heille vahingoksi.

-- Kyllä ne sanat ovat totta, vaikka minä en ennen ole tuota asiata
huomannut. Nyt vasta minä oivallan, että tyttäreni Kaisan ja Lippolan
Juhanan sydämet ovat toisiinsa liittyneet, ja minä olisin tehnyt
syntiä taivasta vastaan, jos olisin ne toisistaan erottanut. Ei,
minun tyttäreni, oman rakkaan lapseni, ei tarvitse huutaa kostoa
minun päälleni, että minä olen hänen onnensa kadottanut, saneli
lautamies Niemelä ja pyyhki kyyneleitä silmistään.

Tällä puhein ja hellät jäähyväiset jättäen erkanivat appi ja vävy
toisistaan.

Lautamies teki niin kuin lupasi: ajoi emäntineen ja lapsineen
Lippolaan, jossa Juhana oli ollut koko iltapuolen huolissaan niin
kuin maansa myönyt. Lippolan emäntä huomasi ensin vierasten tulon ja
sanoi akkunasta katsoessaan:

-- Niemelän lautamies ajaa meille; nyt varmaan saapi meidän Juhana
morsiamen (sormukset) kotiinsa.

Juhana meni vieraita vastaanottamaan. Hän kätteli lautamiestä, auttoi
lapset kärristä ja likisti emäntää sekä riisui hevosen. -- Entiseen
aikaan tervehtivät miehet naisia ja naiset miehiä likistämällä.
Naiset keskenään likistivät toisiaan tervehtäessä, vaan miehet
keskenään antoivat kättä toisilleen. -- Hänen kätensä vapisivat
liikutuksesta rinnustinta avatessa. Sitten hän juotti hevosen, pani
heiniä sen eteen ja sen tehtyänsä meni huoneeseensa.

Tuvassa olijat tulivat vieraita vastaanottamaan entisen tavan
mukaan. Emäntä laittoi heti paikalla kahvipannun tulelle. Isäntä vei
lautamiehen kammariin, jossa he puhelivat kauan kahden kesken.

Juotua ja syötyä meni lautamies Juhanan huoneeseen ja sanoi:

-- Kuules, hyvä poikani! minä olen erehtynyt, kun tänäpäivänä join
harjakaiset Junnolaan. Asia oli sellainen, etten minä tiennyt Kaisan
niin kovin sinuun mielistyneen ennen kuin vasta tänä aamuna. Kun
minä kerran viime sunnuntaina lupasin juoda harjakaiset Junnolaan,
oli se lupaus täytettävä, vaan nyt, kun minä sain kaikki asiat tahi
tilaan tismalleen tietää, puran Junnolan kaupat ja laitan tyttäreni
teille. En minä voi enkä tahdo lastani pakottaa naimisiin vastoin
hänen tahtoaan. Kun hän sinua rakastaa, niin ota hänet, minä annan
isällisen siunaukseni myötäjäisiksi.

Juhana oli ikään kuin pilvistä pudonnut. Hän ei vähään aikaan
ymmärtänyt, mitä hänen piti vastaaman. Vihdoin hän tointui ja sanoi:

-- Minä kiitän sinua, isä, näistä sanoista. Minä olen myös Kaisaan
mielistynyt niin, että ero hänestä olisi tuntunut surkean raskaalta.
Minä koetan myös elämässäni näyttää, että olen ansainnut Kaisan
rakkauden. Hänen ei pidä koskaan saaman syytä valittaa minun
kovuuttani.

-- Sen, poikaseni, minä kyllä uskon. Me päätimme isäsi kanssa juoda
harjakaiset meidän kotona. Mauno-sedän laitan viikon varrella
viemään pois Junnolan sormukset ja kysymään, paljonko he tahtovat
harjakaisistaan, virkkoi lautamies.

Vähän aikaa mietittyään hän jatkoi puhettaan:

-- Mutta niin kuin tunnettu on, minä olen suoraan sanoen ahnas
maailman tavaran perään enkä raatsisi rahojani antaa harjakaisten
maksuksi, ja väärin taasen olisi pyytää sinua niitä maksamaan. Jos
sentään pitänee antaa Junnolan kaupat eteenpäin.

-- Jos ei muuta estettä ole kuin harjakaisten maksu, niin kyllä minä
ne mielelläni suoritan, vastasi Juhana. Minä olen valmis uhraamaan
kaikki Kaisan edestä; mikään ei saa minulle olla kallis hänen
tähtensä.

-- Nyt poikaseni minä tunnen, että sinä rakastat Kaisaa yhtä paljon
kuin hänkin sinua, virkkoi lautamies liikuttuneena. Olisi siis synti
erottaa teitä toisistanne. Kyllä minä mielellänikin harjakaiset
maksan ja kiitän suuresti Jumalaa, joka avasi minun silmäni oikeaan
aikaan. Totta puhuen, minä olen aina sinua pitänyt kunnon poikana,
ja koko meidän perheestä olet sinä mieleinen, vaikka minä nyt vain
satuin vähän erehtymään.

-- Harjakaisten juonti ei paljoa merkitse; onhan niitä juotu ennenkin
ja maksettu. Pääasia on se, että vihdoin tullaan oikealle tolalle,
vastasi Juhana.

-- Aivan oikein, poikaseni, todisti lautamies ja läksi huoneesta.

Tupaan päästyään käski Niemelä perheensä suoriutua matkalle.
Juhana valjasti hevosen, ja niin läksivät vieraat ajamaan kotiinsa
jätettyään sydämelliset jäähyväiset.

Vierasten lähdettyä sanoi Riitta-täti, isännän sisar:

-- Vai niin kävikin, että meidän Juhana sai morsiamen kotiinsa.
Johan minä sen sanoin silloin, kun Juhana läksi kosioimaan, että
ken kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa. Olisit kosioinut
Kaiturpään Annia, niin et suinkaan olisi rukkasia saanut, niin kuin
nyt sait.

-- Hanki vain tätiseni Annille muita sulhasia, kyllä minä
Niemelän Kaisan saan, kun ensi sunnuntaina kutsuttiin jo kauppoja
valmistamaan, vastasi Juhana.

-- Vai niin, tulee vai se äkäpussi meille kumminkin minun kiusakseni,
huokaili Riitta-täti. Vaikka en minä hyvästä ihmisestä sentään osaa
sanoa niin enkä näin, kun en ole hänen kanssaan päivääkään elänyt,
mutta niinhän kuppari-Mari minulle kertoi, että Kaisa on pahajuoninen.

-- Älä, tätikulta, usko kuppari-Maijan lörpötyksiä ja valeita. Sehän
on piikakin, joka kontissa kestää. Enpäs minä pelkää ottaissani
yhtään hänen äkäisyyttään. Ja kun minä tulen Niemelän vävyksi, niin
toimitan Mauno-sedän sinulle sulhaseksi, ivasi Juhana.

-- Välttäähän pilkka pienempänäkin eikä harmaan hevosen laisena,
vastasi Riitta-täti toimessaan. Vaikka tarpeessahan tuo kyllä menisi
vaimo Mauno-sedällekin, kun on leskiukko eikä ole yhtään lasta, joka
hänen vaatteensa puhdistaisi; vaan minustako hän huolisi, jolla on jo
jalka haudassa, toinen haudan partaalla, vaikka eihän tuo Mauno-setä
taida olla paljon nuorempi minua, kun melkein yhteen aikaan
paimenessa käytiin.

Tämän kuultuaan rehahtivat kaikki nauramaan, ja emäntä sanoi:

-- Nuorra naida pitää, vaatii virka vanhankin. Ei, kuulen mä,
Riitta-täti olisi yhtään esteeksi, jos vain Mauno-setä kosioimaan
tulisi.

-- Olkaa tuossa turisematta; Riitta-tädillä on kolme sulhasta;
Hiekka-Heikki, Matara-Matti ja Nurmi-Tuomas (kalmiston maanalaisia
asukkaita), ja siinä sitä jo meikäläisellä piisaa, virkkoi
Riitta-täti vähän närkästyneenä.

Kun Niemelän isäntäväki tuli kotiin, istui Kaisa huoneen kynnyksellä
ja veisasi: "Ah sielun anna vallit Herran" (Vvk. 291). Kyyneleiset
silmät todistivat raskaan surun häntä ahdistavan.

-- Heitä, lapseni, surusi pois ja ole iloinen, sanoi hänelle hänen
äitinsä. Nyt ovatkin jo asiasi muuttuneet: Junnolan sormukset viedään
tällä viikolla pois ja Lippolan Juhanalle juodaan ensi sunnuntaina
harjakaiset.

-- Oikeinko totta, rakas äitini? kysyi Kaisa hyvin kerkeästi ja
pyyhkäisi silmiään.

-- Tuossa tulee isäsi, saat kuulla häneltä samaa, vastasi äiti.

-- Onko totta, isäni, että minä saan Lippolan Juhanan? kysyi Kaisa
hätäisesti.

-- Totta on, lapseni, oikein totta, vastasi isä. Minä kun en tuntenut
asian todellista laitaa, niin tein erehdyksen; mutta Holttolan vaari
johdatti minut oikealle tolalle. Me kävimme tullessamme Lippolassa
pyytämässä heitä tulemaan kauppoja vahvistamaan ensi sunnuntaina.

-- Voi isä kulta, kuinka sinä olet hyvä, sanoi Kaisa syleillen
isäänsä.

Lautamies käänsi päänsä toisapäin ja pyyhkäisi kyyneleen silmästään.

Jo samana iltana ilmoitti Kaisa Annille ja Sohville ilosanomansa ja
nämä taasen kertoivat äideillensä, ja tieto kulki toiselta toiselle.
Illallisen aikana tiesi jo koko perhe asian käännöksen, vaikka ei
sitä kukaan ollut tietävinään, kun ei sitä julkisesti puhuttu. Vasta
seuraavana aamuna murkinaa syödessä sanoi lautamies koko perheen
kuullen:

-- Jos Mauno-setä ottaisi mennäkseen Junnolaan viemään Martin
sormukset pois, koska se kauppa ei näy kumminkaan eteenpäin kulkevan.
Saisit ottaa nietaruunan ajettavaksesi.

-- Jopas viimeinkin. Mikäs sen viisauden nyt sinulle toi? kysyi
Mauno-setä.

-- Holttolan ukkohan se eilen minulle kertoi tarkoin Junnolan talon
seikat, ja siksi päätin purkaa kaupat. Minä annan viisitoista ruplaa
rahaa kerallesi, jolla saat maksaa harjakaiset. Minä en nyt jouda
menemään sinne, kun täytyy mennä toisaanne päin virkatoimilleni.
Eiköhän tuo lienee yhdentekevä, kunhan vain omansa saavat, vieköön
heidät Musti tahi Tisti, vastasi lautamies.

-- Johan minä sanoin, että ne harjakaiset ovat kalliit juotavat, ja
siksi en minä heistä huolinutkaan, puhui Mauno-setä. Tuo Holttolan
ukko on sentään viisas mies: suotta hän ei ole kirkonmies ja meidän
sukulainen.

Niin kuin sanottiin, Mauno-setä lähti asialle. Kaisa antoi hänelle
Junnolan Martin sormukset ja lautamies rahat.

-- Jumalan kiitos, että asia näin hyvin päättyi, sanoi Kaisa Annille.
Kyllä minä jo monta levotonta yötä vietinkin ja monta kyyneltä
tipautin silmistäni. Juhana raiskaa minulla oli myös sääli ja itkin
jo monta kertaa, kun hänen raukan täytyi niin paljon kärsiä minun
tauttani.

-- Mutta mistäs tiedät, vaikkei hän olisi ollut topotolvanaankaan
koko asiasta? kysyi Anni.

-- Voi hyvä serkku kulta, mitä siinä puhut. Juhana, joka niin
äärettömästi rakastaa minua ja antaisi vaikka henkensä minun
edestäni, hänkö voisi olla välinpitämätön minusta! Ei ensinkään,
vaan hän on saanut paljon, oikein paljon kärsiä, niin että minä
sydämestäni säälin häntä. Mutta Jumalalle kiitos, nyt ovat meidän
kärsimyksemme lopussa ja sitä kalliimmat me olemme toisillemme.
Illalla, kun sain kuulla, miten hyvin meidän asiamme ovat, niin ilo
ei antanut minulle unta ennen kuin vasta päivän valjetessa, vastasi
Kaisa.

-- Ai sinua miekkosta, kun sinä saat niin hyvän ja rakkaan miehen
sekä hyvän talon, virkkoi Anni. Kyllä kärsimyksesi runsaasti
palkitaan. Minä raukka en yhtään voi sanoa, minkälaisen taulahatun
mahtanen saada vai jäänenkö vanhaksipiiaksi.

-- Odottaen onni saadaan, vastasi Kaisa. Älä vain ole hätäinen, et
sinä vanhaksipiiaksi jää; muista serkkuseni se, että ken kunnialla
kokottaa, se viimein ilolla korjataan.

Tultuansa Junnolasta kertoi Mauno-setä laveasti, kuinka häntä
otettiin vastaan, syötettiin ja juotettiin ja kuinka siellä oli huono
siivo: lattia likaa ja rujaa täynnä, lapset likaiset kuin porsaat
ja aikaihmisetkin olivat niin kuin riihiryökäleet, paikkaisissa ja
likaisissa vaatteissa. Pöytäkään ei ollut pesty sitten lauantain,
tuskin silloinkaan, siltä se ainakin näytti.

-- Kun minä aloin puhua naimiskaupan purkamisesta, jatkoi Mauno-setä,
he nousivat kaikki kuin ukonilma, miehet ja naiset, vanhat ja nuoret,
kaikki puhuivat sekaisin, eikä sanottu sormusta otettavan takaisin,
kun minä en muka ollut heidän mielestään mikään kaupanpurkaja.
Vihdoin menin naapuritaloon, otin pari vierastamiestä keralleni,
panin sormukset pöytään ja kysyin maksua harjakaisista. He määräsivät
viisi kolmatta ruplaa ja minä kymmentä tarjosin. Kun he eivät
sanoneet vähempään tyytyvänsä, vaan uhkasivat käräjään, niin minä
läksin pois, ja koko asia jäi kihlakunnanoikeuden päätettäväksi.

-- Sitten he eivät paljon hyödy, kun se oikeuden nojaan jäi, sanoi
lautamies. Kyllä minä ne asiat tunnen. Meidän puolesta ei ollut
harjakaisilla jos parikymmentä henkeä ja jos joka hengelle luetaan
vaikka tsetverktaakka (25 kopeekkaa), niin se ei tee muuta kuin
viisi ruplaa. Siinä on koko se räjäys, minkä he tulevat saamaan.
Ei suinkaan minua velvoiteta maksamaan kaikkein niiden möhömahain
syönnöksiä, joita he sinne kuljettivat; se on varma se.

Seuraavana lauantaina oli Niemelässä iso puuha: tupa pestiin,
leivottiin ohraisia, kotipellon vehnäsiä, tehtiin kahdenlaisia
piirakkoja ym. varustusta. Vaikka tiedettiin, että sulhasenkin
puolesta tuotin ruokaa ja juomaa, niin yhtä kaikki talon puolesta
myöskin varustettiin vierasvaraisuutta. Näitä pitoja valmistettiin
koko perheen tuumasta, sillä kaikista oli mielenmukaista Lippolan
Juhanan ja Kaisan yhteen meno. Siksi jokainen koetteli puolestaan
tehdä parasta.

Seuraavana sunnuntaina ei Niemelästä monta henkeä mennyt kirkolle.
Ainoastaan lautamies Mauno-sedän kanssa ajoi yhdellä hevosella.
Toiset jäivät kotiin varustuksia tekemään.

-- Taitaa se Lippolan Juhana olla meidän siskosta hyvin iso herra,
kun sille niin suuria varustuksia tehdään, sanoi Kaisan nuorin veikko
ja kiipesi siskonsa syliin.

-- Enemmänhän meille muita vieraita tulee; niillehän varustuksia
laitetaan. Kun Juhana on siskon oma sulhanen, niin eihän hän vieras
ole, vastasi Kaisa nauraen.

-- Mutta jos se Juhana viepi sinut Lippolaan, niin minä suutun häneen
enkä anna hänelle kättä koskaan vaan haukun häntä Jussiksi, virkkoi
lapsi.

-- Minkäs tähden sinä et siskoa Lippolaan laskisi? kysyi Kaisa.

-- Sen tähden että minulle tulee ikävä, vastasi pieni Mikko.

-- Jos se Juhana on sinusta niin hyvä, ettet sinä voi erota hänestä,
niin tulkoon hän meille asumaan, mutta Lippolaan sinä et saa mennä.

Kaisa nauroi minkä jaksoi lapsen yksinkertaisuudelle ja vastasi
pienen veikkonsa päätä silitellen:

-- Ei sisko mene minnekään, ei Juhanan eikä muiden kanssa, ole vain,
kultaseni, huoletta.

Kirkosta päästyä tuli Niemelän talonmiesten keralla neljä lautamiestä
ja kaksi kirkonmiestä. Heitä syötettiin ja juotettiin sulhasia
odotettaessa. Keski-iltoin aikana tuli sulhasväkeä Lippolasta
kolmella hevosella. Kirkonmies itse oli puhemiehenä pojallensa.

Kun tervehdykset oli laadittu ja kuulumiset virketty, sanoi Lippolan
kirkonmies:

-- Meidän pojalla kuuluu olevan täällä saarva (saukko) kierroksissa;
käydäänpäs takaamassa, vieläköhän se mahtaa olla paikoillaan, niin
samalla saadaan sadinta vahvistaa.

Näin puhuen he menivät huoneeseen sormusta antamaan. Tavan mukaan
seisoi Kaisa huoneen oven takana, kaaso edessään. Kirkonmies oli
etsivinään morsianta ympäri huonetta väen seasta ja älyttyänsä hänen
oven takana seisovan hän sanoi:

-- Täältä se kumminkin löytyi. Lasketaanpas yksi lenkki lisää, niin
ehkä se pysyy asemillaan siksi, kunnes kolmannen kerran tullaan
tarkastamaan.

Juhana ojensi sormuksen ja katsahti morsiamensa silmiin. Kaisa
kaappasi sormuksen sukkelaan, pisti sen sormeensa, loi pikaisen
katsahduksen sulhaseensa ja katsoi sitten kainosti alas. Kumpikaan ei
puhunut sanaakaan.

-- Kas sitä sormusta ei viskota, joka noin näppärästi korjattiin,
sanoin minä jo Juhanan kosissa käydessä, ja niin se on näyttänyt
tapahtuneenkin, lausui Mäkelän muori ja otti näppäinsä täydeltä
kirkonmiehen tarjoamaan nuuskaa.

-- Ei sitä suinkaan voi sanoa, että meidän sormuksia on kuljeteltu,
vaikka ihmiset luulivat, että meidän sormukset annettiin pois, kun
viime pyhänä Junnolaan harjakaisia juotiin, vaan täällä ne ovat
olleet yhteen perään, vastasi kirkonmies.

-- Eikä niitä täältä anneta pois vaikka pyytäisitte, virkkoi kaaso.

-- Pitäkää sitten, pitäkää vain, sanoi kirkonmies huoneesta
lähtiessään.

Naiset taasen kävivät katselemaan sormuksia ja ihmettelivät niiden
kauneutta.

-- Ai kun ovat kauniit, virkkoi Mäkelän muori. Ilmankos Kaisalle tuli
hura (pahamieli), kun käskettiin antamaan näin sirot sormukset pois.

Tupaan päästyään sanoi Lippolan isäntä:

-- Jos merkit paikkansa pitävät, kyllä saarva nyt kierroksissa pysyy.

-- Eihän järjen mies kehtaa turhia sätöksiä laitella, vastasi
Mauno-setä. Johan minä sen sanoin alusta pitäen, että Juhana tulee
meidän vävyksi, ja vanha ei valetta hauku.

Sitten annettiin miehille lehtitupakkaa, jota he hakkasivat ja
polttelivat. Kirkonmies jakeli nuuskaa ympäri tupaa.

-- Kyllä tässä talossa on tupakka näihin aikoihin savunnutkin, kun
jo ollaan kuudennen kerran tupakaisilla, virkkoi seppä ja täytti
piippunsa.

Niemelän talossa eivät olleet moneen aikaan näin yksimielisesti
pitäjän pohatat ja oltavat miehet olleet koolla kuin nyt, siksipä
varustuksetkin olivat suurenlaiset sekä talon puolesta kuin myöskin
Lippolaisten puolesta, jotka toivat harjakaisiksi, mitä parasta
talossa oli. Niemelän tupasessa keitti Lippolan emäntä talon naisten
avulla suurella padalla kahvia, jota nautittiin samanlaisessa
järjestyksessä kuin Junnolaisten harjakaisissa pitäjäntuvassa. Myös
ruokailu kävi niin ikään samalla tavalla.

Kun jumalanvilja alkoi ukkojen kulmissa kuhista, kävi puhelukin
vilkkaammaksi. Mauno-setä varsinkin oli erinomaisen hyvällä tuulella.
Hän koetteli Lippolan kirkonmiehen keralla saada selkoa siitä, miten
he olivat toisilleen sukua, mutta eipä siitä kunnon tolkkua tullut.
Vieraat kuuntelivat naurussa suin ukkojen selontekoa. Viimein sanoi
lautamies Varis:

-- Jos ei vain tapahtuisi sukurutsaus, kun Kaisa ja Juhana menevät
toistensa kanssa naimisiin.

Tälle puheelle nauroivat kaikki, ja Mauno-setä hyvin iloisena nauroi
myöskin, vaikka Variksen puhe häntä vähän loukkasikin. Naurun
tauottua sanoi Mauno-setä:

-- Nyt minä olen erinomaisen iloinen, kun saan veljeni pojan tyttären
omaan sukuuni naitetuksi. Niin kuin hyvät ystävät ja arvoisat vieraat
tietävät, ovat Niemeläiset ja Lippolaiset vanhaa rusthollin pohjaa.

-- Aivan niin, aivan niin, myödyttivät toiset.

Hämärän tultua alkoi sulhasväki tehdä kotiinlähtöä, mutta talon
isäntä sanoi:

-- Ei vielä, hyvät ystävät, saa kiirehtiä: maistetaanhan meidänkin
suuruksia.

Sitten syötettiin ja juotettiin vieraita. Sen jälkeen sanoi lautamies
Kettunen:

-- Lähdetään veikkoset pois, ei tällä syömisellä ja juomisella näy
loppua tulevankaan.

Lähtöryyppyjä jakaessaan sanoi isäntä:

-- Kahden viikon perästä pidetään kihlajaiset, ja tehkää silloin
hyvin ja tulkaa kaikki, jotka nyt tässä olette, jo aikaiseen
lauantaina meille, että ennätetään kylpeä, ennen kuin kihlaajat
tulevat.

-- Kiitoksia kutsumastas, kyllä muistamme tulla, vastasivat kaikki.

-- Ja sinä, Lippola, muista nyt tulla oikeaan aikaan, jottei tarvitse
myöhään kupajaa, pyysi isäntä.

-- Kyllä muistan, vastasi Lippola.

Muiden vierasten lähdettyä teki kirkonmies Holttola myöskin lähtöä,
mutta talonväen pyynnöstä hän jäi yöksi taloon ja läksi vasta
seuraavana päivänä kotiinsa.



Kihlajaiset


    Sisältö: Toivikin kiireet. Kihlajaisvarustukset. Vierasten tulo.
    Rahain jako. Kihlaaminen. Kihlajaistupakat. Illallinen. Kirkolla
    käynti. Toivikinavun ajaminen. Naiset auttavat töissä morsianta.
    Toivikinavut. Lahjukset. Vierasten lähtö.

-- Nyt ei Kaisa enää jouda käymään ulkotöissä, vaan hänen täytyy
kihlakampsuja varustaa, kun sinä niin pian kutsuit kihlaamaan, sanoi
Niemelän emäntä miehellensä.

-- Mikkelin päivän aikanahan tavallisesti on kihlajaiset aina
pidetty, ja sitä minä nytkin tarkoitin. Kaisa kyllä saa käydä
toivikkitöillensä; eivät meidän varsityöt yhtä henkeä kaipaa, ja jos
kaipaisivatkin, niin sitten pitäisi ottaa vieraita muuhun työhön ja
antaa Kaisan tehdä toivikkitöitään. Mutta nyt meidän ei tarvitse
sitäkään tehdä, kun on työväkeä yllin kyllin, vastasi isäntä.

Kaisalla oli kova kiiru kihlajaisten edellä. Hän ompeli, neuloi
ja kirjaili lapasia, kintaita ynnä muita vaatekappaleita. Kaikki
talon naiset auttelivat häntä joutohetkinään. Naapurien tyttölöille
annettiin sukkain, lapasien ynnä muiden kihlakalujen valmistamista
varten lankaa, ja mielellään he ottivatkin auttaakseen toivikkia.

Mauno-setä puuhaili mallasten valmistusta ja oluenpanoa.
Suutari-Olli, joka jo oli ennenkin talon nuorelle väelle kirkkokenkiä
valmistanut, tuli nytkin kutsuttuna tekemään toivikille ja toisille
tytöille ummiskenkiä ja lipokkaita.

Kihlajaisten alusviikolla vedettiin nuottaa ahkerasti ja saatiin
kaloja. Emännillä ja muilla naisilla oli sen seitsemän kiirettä tuvan
pesussa ja muiden huoneiden siivoamisessa sekä leivoksien että muiden
ruokain valmistamisessa. Kihlajaisiin teurastettiin iso sika ja
puolenkymmentä lammasta.

Määrättynä lauantaina alkoi jo keski-iltoin aikana tulla vieraita
kihlajaistaloon. Jokainen toi tullessaan joko rukiisen tahi ohraisen
leivän, ryynipiirakoita, askillisen voita ja muutamat vielä
lammaskäpälän. Tupaan tultuaan antoivat vieraat tuomisensa talon
emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan. Talon perhe tervehti
vieraita, miehiä kättelemällä ja naisia likistämällä. Sikäli
kuin vieraita tuli, annettiin heille ensin ryypyt vanhemmille ja
sitten kahvia kaikille. Ja kun kaikki olivat kokoontuneet, syötiin
yhteinen illallinen. Tupaan oli tuotu toinen iso yhdestä puuntyvestä
valmistettu pöytä, aivan samanlainen kuin entinenkin pöytä oli.
Syötyä kylvettiin sauna: miehet ensin ja sitten naiset. Pimeän tultua
sytytettiin kynttilät sekä kynttilänjalkoihin että yläpöydän päällä
riippuvaan läkkiseen kynttiläkruunuun.

Kylän nuorisoa alkoi vähitellen tulla kihlajaistaloon kihlaajia
odottamaan. Lapset juoksivat vähän väliä ulkona kuuntelemassa
sulhasten kelloja.

Kotvasen perästä kuultiin vihdoin kellojen ja kulkusten helinä, ja
pian olivatkin sulhaset pihalla. Talon poikamiehet menivät vieraita
vastaanottamaan ja korjaamaan hevosia.

Vierasten tupaan tultua ja hyvänillan tehtyä sanoi talon isäntä
heidät tervetulleiksi. Talon tyttäret Anni ja Sohvi menivät
riisumaan vierasten päällysvaatteita. Anni otti tuohikontin Lippolan
kirkonmiehen olalta ja ripusti sen naulaan. Sitten hän riisui vyön ja
heitti päällysviitan. Sohvi teki samaten sulhasen sedälle, joka oli
toisena puhemiehenä: otti hänen olaltaan tupakkasäkin ja sijoitti sen
naulaan ja riisui päällysvaatteet. Sulhanen riisui itse vaatteensa.
Jokaisen vaatteet veivät tytöt isännän huoneeseen. Kun tulokuppiset
oli juotu, nousi Lippolan kirkonmies seisoalleen ja sanoi:

-- Me kävimme pari viikkoa sitten täällä morsianta merkkiämässä ja
nyt tulimme kihlauksella kauppoja vahvistamaan. Otetaankos nyt kihlat
lisää vai annetaanko entiset takaisin?

Tähän vastasi talonisäntä:

-- Niin kuin näette, ei tässä ole niitä aikeitakaan, jotta kaupat
purettaisiin.

-- Kyllä kauppoja ei pureta, sanoi Holttolan ukko, mutta

    ei neittä rahoitta naida,
    talon lasta lunnahitta.
    Sulostansa suku anoo,
    hempustansa heimo suuri
    saadakseen sataiset markat,
    tuhantiset tyttärestä.
    Usein on armas emonen
    yöllä saanut ennätellä
    vaalimahan valkoistansa,
    pesemähän pienoistansa.
    Usein on armas isonen
    saanut raataa runsahasti,
    tehdä työtä tehokkaasti,
    ennen kuin on ennättänyt
    saada työlle tyttärensä.
    Ei tyttö tyhjästä jouda,
    vaivannähty vastineetta;
    vaan on markat maksettavat,
    päästettävät penninkiset.

-- Paljonko neiti sitten maksaa? kysyi puhemies.

-- Ei sillä määrää ole; kun itsestänne paljon pidätte, niin enempi
saatte maksaa: tuntekaa itse oma arvonne, vastasi isäntä.

-- Koska niin on asia, niin rahat pöytään, sanoi Lippolan kirkonmies.
Ojennas, velimies, rahakontti tänne!

Yrjö ojensi rahakontin, josta kirkonmies veti pitkän rahapussin
ja kaasi pöydälle suuren koon vaskirahoja. Talon isäntä istausi
Lippolan ukon viereen. Sulhanen istui isänsä toisella puolella ja
hänen vieressään istui hänen Yrjö-setänsä pöydän sarvenessa. Sitten
otti Lippolan kirkonmies kukkarostaan joukon hopearahoja, joista
erotti osan erikseen, nousi seisoalleen pöydän päähän ja lausui
juhlallisella äänellä:

    Äiti armas kantajainen,
    valikoitu vaalijainen!
    Hyvän laadit lapsukaisen,
    punaposki puolukkaisen,
    jota kosi sorjat sulhot,
    nuoret miehet noudatteli:
    ota vastaan vaivoistasi
    hopeata huolistasi,
    markat mielitietystäsi,
    rahat rakastetustasi,
    vaikkei hellän äidin huolet
    kullalla oo kuitattuna.

Morsiamen äiti pyyhkäisi kiiltävän kyyneleen silmistään, tuli pöydän
luo, otti rahat ja kiitti.

Sitten asetti Lippolan kirkonmies toisen koon hopearahoja erikseen ja
lausui:

    Isä hyvä, huolellinen,
    perheen tuki, turvallinen!
    Jos sä luovut linnustasi,
    vaihdat rahaan rakkahasi:
    ota vastaan vaivoistasi
    selvät markat sirkustasi,
    vaikkei hyvän isän huolet
    markoilla oo maksettuna.

Lautamies otti rahat kiittäen ja mieli liikuttuneena.

-- Itse saat poikaseni antaa morsiamellesi minkä verran tahdot, sanoi
Lippolan kirkonmies.

Juhana otti kukkarostansa rahoja ja asetti ne pöydälle, jonka jälkeen
hänen isänsä lausui:

    Talon tyttö, talon neito,
    talon morsian mokoma!
    Jos sä suostut sulhohesi
    ja on mieli miehelähän:
    ota rahat rapeasti,
    kihlamarkat kerkeästi.

-- Rahat on tuotava tänne eikä sieltä haettava, virkkoi kuppari-Maija.

-- Ei rahoja kannella mihinkään, vaan ne on morsiamen itsensä
haettava pöydältä, vastasi Lippolan kirkonmies.

-- Taitaa varmaan sulhanen olla raajarikko, koskei kykene rahoja
tänne tuomaan, virkkoi taas kuppari-Maija.

-- Ehkäpä morsian lienee rampa, kun ei kykene niitä pöydältä
ottamaan, sanoi lautamies Varis.

Sen kuultuaan tuli morsian sukkelaan pöydän luokse, kääräisi
esiliinansa ja pyyhkäisi viittansa liepeellä rahat esiliinaan,
nyökäytti päätään kiitokseksi ja meni perämaalle toisten naisten
luokse.

-- Näittekös nyt, että jos lienevät pojat rikkaat naidessaan, niin
ovat tytöt terveet mennessään, virkkoi Simolan herastuomarin emäntä.

Nyt kävi Lippolan kirkonmies istumaan ja alkoi hiljaa kuiskailla
rahojen jakamisesta talon isännän kanssa. Naiset puolestaan
keräytyivät morsiamen ympärille katselemaan hänen rahojaan.

-- Viisi on hopeaista ruplaa ja yksi on vaskiraha. Se taitaa olla
uusi kopeekka, koska on niin kirkas, sanoi kuppari-Maija.

-- Ei se ole kopeekka vaan se on viiden ruplan kultaraha, vastasi
morsian. Koettelehan painoa!

-- Ai ai kuinka paljon sinä sait rahaa, oikein kymmenen ruplaa,
ihmetteli Maija. Ja ihme se oli tosistakin naisista.

Kun talon isäntä ja Lippolan ukko olivat keskustelleet ja lukeneet
rahoja eri joukkoihin, alkoi Lippola huutaa nimikauten jokaista
sukulaista, ensin talon perhettä ja sitten muita sukulaisia rahaa
ottamaan. Jokainen kutsuttu astui esille, otti rahat ja kiiti. Kun
Annin vuoro tuli, lisäsi sulhanen hopearahan vaskirahojen joukkoon,
josta Anni tuli hyvin iloiseksi.

Kun kaikille sukulaisille oli rahat annettu, viskasi Lippolan
kirkonmies pienen vaskirahan uunille ja sanoi:

-- Tuossa on talon kissalle!

-- Ja tuossa on kontin kantajille, sanoi Yrjö viskatessaan rahvaan
joukkoon vaskirahan, jota pienet pojat rupesivat lattialta etsimään.

Kun rahat oli jaettu, kysyi puhemies:

-- Kun me nyt olemme velvollisuutemme täyttäneet, kysyn minä sinulta,
arvoisa talonisäntä, saammeko me nyt julkisesti kihlata merkityn
morsiamen?

-- Minun mielestäni te olette rehellisesti velvollisuutenne
suorittaneet ja runsaan maksun antaneet, joten siis te olette
oikeutetut kihlaamaan morsiamen julkisesti, vastasi isäntä.

Tämän kuultuansa meni morsian kaason kanssa huoneeseen, jossa hän
sanoi kaasolle:

-- Minä taidan nyt tehdä sulhaselleni vähän kiusaa: en ota sormusta,
vaan hän saapi sen pistää sormeeni.

-- Tee vain niin, eipähän sitten saata jälkeenpäin kehua, että sinä
olit liian kärkäs hänen sormuksiaan ottamaan, vastasi kaaso.

-- Missä on kihlaus tapahtuva, huoneessako vai tuvassa? kysyi
Lippolan kirkonmies.

-- Kyllähän entiseen aikaan kihlattiin tuvassa, mutta ne ajat ovat
olleet ja menneet, nyt on tapana kihlata huoneessa, vastasi isäntä.

-- Mutta minun mielestäni olisi paras noudattaa ikivanhaa tapaa ja
kihlata tuvassa, se olisi niin juhlallista ja muistuttaisi meille
vanhoille oman nuoruutemme aikoja, ehdotteli Holttolan kirkonmies.

-- Minä olen samaa mieltä, lisäsi Mauno-setä.

-- Se minustakin olisi juhlallisempaa, sanoi Lippolan ukko.

-- Koska te niin tahdotte, niin kihlataan sitten tuvassa vanhan hyvän
tavan mukaan, myödytti isäntä. Mauno-setä, joka vanhat temput ja
tavat parhaiten muistaa, saapi sulhasen nuoremman puhemiehen keralla
hakea morsiamen huoneesta ja käydä hänelle puhemieheksi.

Tämän kuultuaan menivät nimitetyt miehet huoneeseen ja toivat
morsiamen kaasoineen tuvan porstuaan, jonka nurkasta Mauno-setä otti
korennon, aukaisi tuvan oven, koputti korennolla tuvan kynnykseen ja
kysyi:

-- Onko sulhanen rikas rahoiltaan vai kepiä kengiltään?

-- Kuningas on rikas rahoiltaan ja susi on kepiä kengiltään, vastasi
Lippolan kirkonmies.

Vastauksen saatuaan astui morsiusväki tupaan: morsiamen puhemies
ensimmäisenä korento kädessä, sitten sulhasen puhemies, morsian
ja kaaso. Edellinen puhemies teki hyvän illan tupaan tullessaan,
isäntä vastasi. Nyt nousi vanhempi puhemies, meni sulhasen kanssa
morsianta vastaan ja he pyysivät morsiusväkeä siirtymään pöydän
luokse ja siellä kihlautumaan. Morsiamen puolelta pantiin vastalause
ja tahdottiin kihlauksen tapahtuvan oven suussa, orren alla. Naiset
puolestaan pyysivät kihlaajia tulemaan tuvan perälle ja siellä
kihlautumaan. Vihdoin tarttui Holttolan kirkonmies asiaan ja sanoi:

-- Ikivanhoista ajoista on ollut tapana kihlata morsian

    alla kuulun kurkihirren,
    alla kaunihin katoksen.

Siis on tuvan keskellä oleva sillan liitos ainoa ja oikea paikka,
jossa kihlauksen pitää tapahtuman.

Tähän tyytyivät kaikki.

Nyt ottivat puhemiehet, sulhasen puhemies korennon toisesta
ja morsiamen puhemies toisesta päästä kiinni ja nostivat sen
vaakasuoraan vyötäistensä tasalle. Sulhanen seisoi pöydän puolella
ja morsian oven puolella korentoa. Sulhasella oli kädessä iso
rekkosolki, jonka palkimessa oli hopeainen kullalla silattu
sarasormus. Morsiamella oli kädessä erivärisistä langoista kirjavaksi
neulotut sukat. Puhemiehen annettua merkin sulhanen ojensi oikealla
kädellään korennon päällitse soljen sormuksineen ja samalla otti
vastaan vasemmalla kädellään ne sukat, jotka morsian oikealla
kädellään antoi korennon alitse, ja morsian otti vasemmalla kädellään
sulhasen tarjoaman soljen sormuksineen, joten molemmat yhdellä haavaa
ottivat ja antoivat kihlamerkit toisilleen. Ne saatuaan he alkoivat
kilpajuoksun: sulhanen kiidätti lahjansa, sukat, pöydänpään nurkkaan
ja morsian juoksi solki kädessä porstuaan, josta hän pian palasi
tupaan. Tämä kilpajuoksu oli kiista tulevasta vallasta: jos morsian
kerkesi ennen porstuaan kuin sulhanen pöydän päähän, oli morsiamella
valta sulhasen ylitse tulevassa yhdyselämässä. Päinvastaisessa
tapauksessa oli sulhasella ylivalta.

Tämän juhlallisen toimituksen perästä antoi sulhasen puhemies
tupakkakäärön säkistä pojille, jotka sen hakkasivat tupakkalaudalla
ja laskivat laudan pöydälle, josta miehet pistivät tupakkaa
piippuunsa ja polttelivat. Vanhempi puhemies tarjoili nuuskaa
rahvaalle ympäri tupaa. Koko kihlajaiskestin ajan olivat tupakat
laudalla sekä kestivierasten että muiden poltettavana.

Heti kun morsian oli porstuasta palannut tupaan, keräytyivät naiset
hänen ympärilleen katselemaan hänen solkiaan ja sormustaan. Kaikista
ne olivat erinomaisen hyvät ja kallisarvoiset. Morsiamesta ne
tietysti olivat kaikkein parhaimmat.

Vähän ajan perästä kannettiin illallinen pöytään ja vieraat
käskettiin ruualle. Talon isäntä luki ruokaluvut ja Holttolan
kirkonmies alkoi veisata toisten keralla:

    Sinun uhris pääll Hän katsokoon
    ja palvelukses nöyrän,
    rukoukses vastaan ottakoon,
    se on rikkaan mieli ja köyhän.
    Mitäs pyydät, Hän sinull antakoon,
    vahvistakoon sinun neuvos:
    onnee hyvää sinull lainatkoon
    töissäs ja kaikiss menoiss,
    niin olet sä hyväss levoss. (Vvk. 36:3)

Illallisen perästä Mauno-setä luki ja Lippolan kirkonmies veisasi
toisten keralla:

    Herran pyhäss pelvoss pysykäämm,
    hänelt avion onnee anokaamm,
    rukouksell alat pyytäkäämm,
    sitt sen suo meille saada; Hänt kiittäkäämm. (Vvk.325:6)

Kun illallinen oli korjattu tekivät naiset oljista vuoteet tuvan
lattialle, johon vanhemmat ihmiset kävivät makaamaan, vaan nuoremmat
menivät huoneisiin levolle. Sulhanen meni Antin kanssa huoneeseen
makaamaan.

Seuraavana aamuna pidettiin aamurukoukset, juotiin kahvi ja syötiin
murkina. Sekä ruualle ruvettaessa että myöskin ruokailun perästä aina
luettiin ja veisattiin koko kihlajaiskestin ajan. Murkinan jälkeen
alkoi nuoriväki tehdä kirkolle lähtöä. Sulhanen sanoi morsiamellensa:

-- Jos suvaitset, niin ajamme kirkolle.

-- Aivan mielelläni lähden, jos vain otat viedäksesi, vastasi morsian.

Pian oli kirkkoväki pukeutunut ja valjastettiin hevoset. Melkein
tarkoin läksivätkin nuoret kirkkoon, ainoastaan vanhemmat ihmiset
jäivät kotiin. Tiellä ajettaessa sanoi morsian sulhaselleen:

-- Minä läksin oikein sitä varten, että saisin monesta aikaa kahden
kesken puhella. Vaikka me olemme jo julkisesti kihlatut, niin eihän
sitä viitsi muiden näkyvissä haastella, vaikka kuinka mieli tekisi.

-- Juuri se oli minunkin ajatukseni, vastasi sulhanen.

-- Et usko, kultaseni, kuinka minä illalla varustausin tekemään
sinulle kiusaa, mutta siitä ei tullutkaan mitään, kun kihlaus
tapahtui tuvassa, vanhan, iankaikkisen tavan mukaan, jota ei enään
minun muistaissani ole kenkään noudattanut, vaan kun Holttolan vaari
ja meidän Mauno-setä niin tahtoivat, niin heillähän se valta pitää
olla, sanoi Kaisa.

-- Meidän, armaani, on kiittäminen Holttolan vaaria ja Mauno-setää
siitä, että asiamme on näin pitkällä, vastasi Juhana. Ilman heitä
sinä olisit Junnolan Martin morsian ja minä olisin morsianta vailla.
Ja ajattelepas, millainen mieli olisi meillä molemmilla, jos emme
olisi yhteen päässeet. Antti veikkoseni kertoi viime yönä koko jutun
minulle aivan tarkkaan. Muuten minua huvitti tuo vanhanaikainen
kihlaustapa, kun sai vielä kilpajuoksua tehdä.

-- Mitäpä sinun juoksussasi oli hyvää, kun minä ennen kerkesin
porstuaan kuin sinä pöydänpäähän, ilkkui Kaisa.

-- Kyllähän minä sinut juoksussa voitan, vaikka käytäisiin heti kohta
kilpaamaan, mutta en minä illalla viitsinyt ponnistaa voimiani,
virkkoi Juhana. Mutta sanopa ystäväiseni ja vallanpitäjäni, miten
sinä aioit minua illalla kiusata?

-- Minä sanoin kaasolleni, etten ota sinulta sormusta, vaan sinä saat
sen panna minun sormeeni.

-- Mutta jos minä en olisi sitä tehnyt, vaan lähtenyt pois, entäs
sitten?

-- Minä tietysti olisin juossut sinun perästäsi ja pyytänyt sormusta,
ja jos et sinä olisi antanut hyvällä, niin olisin sen ottanut vaikka
väkisin.

-- Kyllä minä aivan mielellänikin olisin sormuksen pannut sinun
sormeesi, kun sinä jo olet kaksi ottanut, niin johan kolmas olisi
minun pitänyt antaa.

He puhelivat koko kirkkomatkan. Kaisa valitti surkeuttaan, kuinka
hänellä oli vaikea elo, kun heidän toivonsa ei näyttänyt toteutuvan.
Erittäin se viikko oli raskain, kun Junnolaan luvattiin harjakaiset
juoda.

Kirkkomäelle tultua katselivat kaikki ihmiset, kuinka Lippolan Juhana
Niemelän Kaisan kanssa ajoi yhdessä, mutta Junnolan Martti käänsi
päänsä toisaanne päin, niin häntä näytti harmittavan, kun Kaisa istui
Juhanan vieressä. Vaikka Martti oli jo kihloissa Saarelan Annin
kanssa, niin yhtä kaikki häntä suututti, kun Lippolan Juhana voitti
hänet, vaikka hän kehui Juhanan jalkoihinsa jäävän.

Kirkolta palattaessa, kun morsiuspari tuli Lippolan tienhaaran
kohdalle, sanoi Kaisa leikillään:

-- Aja, kultaseni, kotiin Lippolaan, ei minun mieleni tee enää yhtään
Niemelään. Lippola tuntuu minusta kodille ja Niemelä vieraalle.

-- Ei tiedä jos vielä saanet tarpeeksi Lippolassa olosta, vaikka nyt
niin sanot, vastasi Juhana nauraen.

-- Ei niin kauan kuin sinä elät, virkkoi Kaisa totisena. Vaikka
menisimme Venäjän maan perille, olen minä kumminkin onnellinen sinun
kanssasi. Jospa vaikka sinun rakkautesi kylmenisikin minuun, en
minä voi koskaan laata sinua rakastamasta. Niin syvälle olet sinä
tunkeutunut minun sydämeeni, että ainoastaan kuolema -- jaa, ei
sekään voi minun rakkauttani lopettaa.

Tämän sanottua hän tarttui sulhasensa käsivarteen ja kyyneleet
kiilsivät hänen silmissään.

-- Ei, armaani, sinun huoli sitä epäillä, etten minä sinua rakasta.
Jumala taivaassa yksin sen tietää, että rakastan sinua äärettömästi.
Siksi tunnekin itseni ylenmäärin onnelliseksi, kun saan sinut omanani
viedä kotiini, vastasi Juhana.

-- En, Juhana kulta, ole minä sinun rakkauttasi milloinkaan
epäillytkään, ja siksi olikin minulla kaksinkertainen huoli, kun
meidän asiamme näyttivät nurin menevän. Minä näet oman suruni ohella
säälin sinua, joka sait sanomattomasti kärsiä, virkkoi Kaisa.

Näitä asioita ynnä muuta puhellen he tulivat Niemelään, jossa jo
ennen heitä ennättänyt nuoriso otti heidät vastaan. Pojat riisuivat
ja korjasivat hevosen.

Heti päivällisen perästä läksivät tytöt toivikinavuille,
morsiussaataville, omaan kylään, vaan Yrjön Liisa ja morsiamen täti
menivät vieraille kylille. Keski-iltain aikana he palasivat takaisin
ja toivat tullessaan ne antimet, jotka he olivat kylältä saaneet
ja jotka olivat enimmäkseen valmiita vaatekappaleita, niin kuin
esiliinoja, pyyhkeitä, lapasia, sukkia ja kintaita ynnä kaikenlaisia
nauhoja. Suuri joukko kylän nuorisoa seurasi heitä Niemelään ja
toisia tuli perästäpäin. Nuorison kokoon tultua aloitti morsiuspari
tanssin, jota sitten jatkettiin niin kauan kuin päivää piisasi.

Iltahämärissä palasivat toisetkin naiset toivikinajolta ja toivat
suuren nyytin, jossa oli villaa, pellavata ja osaksi valmiitakin
vaatetavaroita.

Maanantaiaamuna nousivat naiset varhemmin kuin miehet, sillä jokainen
puolestaan tahtoi auttaa toivikkia (morsianta) käsitöiden teossa.
Toiset karttasivat (raaksivat) villoja, toiset kehräsivät sukka- ja
kinnaslankaa, neuloivat, ompelivat, iskivät rippua (rimpsuja) tekivät
nyytinkiä (pitsiä) jne. Holttolan muori painoi (värjäsi) lankoja isot
vyyhdet keltaisiksi keltaheinillä ja kehäkukilla.

Murkinan jälkeen sanoi Mauno-setä:

-- Nyt oman talon naiset ja kesävieraat, katsokaas morsiamelle
toivikinapua!

Naiset menivät huoneeseensa ja toivat sieltä jokainen valmiita
kapineita, enimmiten käsineitä ja jalkineita. Mauno-setä itse kantoi
koko joukon pyyhkeitä, esiliinoja, sukkia, kintaita, palmikoita,
viipulavöitä, säärisiteitä ynnä muuta kampsua, jotka hän kaikki
lahjoitti morsiamelle.

-- Kah, onpas Mauno-setä välistä aukkakin (aulis), vaikka hän
tavallisesti on visukinttu (saita), sanoivat naiset.

-- Mitäs nämä tekevät huoneessa mahettumassa (maatumassa), vastasi
Mauno-setä. Maailmalta nämä ovat tulleet, sinne ne saavat mennäkin.
On tavaraa kyllä minun elinajakseni.

-- Minkä verranhan Mauno-setä olisi antanut toivikinapua, jos Kaisa
olisi Junnolaan mennyt? kysyi Mari-täti.

-- En nauhan nenää, en ympäri sormen kirrettävää, vastasi Mauno-setä.

Vieraat olivat varustaneet keralleen toivikinapua, kuka mitäkin
valmista tavaraa, jotka he antoivat morsiamelle. Lautamiehet ja
kirkonmiehet antoivat sitä paitsi morsiamelle rahaa.

Päivällisen jälkeen sanoi Lippolan kirkonmies:

-- Nyt ei muuta kuin aletaan tökkii omaan mökkiin.

-- Ei kiireellä hätää ole, vastasi isäntä. Keski-iltoin aikana saatte
vasta kampsujanne katsella ja mennä kotiinne.

Siihen tyytyivät kaikki vieraat. Keski-iltoin aikana syötiin
lähtöruoka ja otettiin lähtökupit. Sitten Lippolan kirkonmies sanoi:

-- Minä olen aikonut ensi pyhänä pitää ämmäjäiskestit. Varustaikaa
siis ämmät valmiiksi, lauantai-iltapuolella tulee Juhana teitä
noutamaan. Myös pyydän arvoisia virkaveljiäni tulemaan kestiin.

-- Suuri kiitosta kutsumastasi, sanoi Holttolan kirkonmies. Tämä
syksy näyttää antavan kestejä oikein runsaalla mitalla. Minähän kyllä
joudan kestinjuontiin, kun en enää jaksa päten (kunnolla) muutakaan
toimittaa.

Sitten toivat tytöt vierasten päällysvaatteet huoneesta tupaan.
Kyläläisiä kerääntyi iso joukko katsomaan vierasten lähtöä. Talon
nuoret miehet valjastivat hevoset.

Kun vieraat olivat pukeutuneet lähdön varalle, toi morsian
kihlaajille lahjukset: Lippolan kirkonmiehelle kaksi paria sukkia,
kintaat, lapaset ja kaksi rippureunaa pyyhettä (nenäliinaa), jotka
kaikki olivat säärisiteellä (sukkanauhalla) sidotut yhteen. Morsian
solmisi ne tulevan appensa vyölle. Yrjölle annettiin yksi kutakin
edellä nimetyistä vaatekappaleista. Sulhanen sai lapaset ja pyyhkeen.
Paitsi näitä lahjuksia laitettiin tulevalle anopille palmikko ja
esiliina.

-- Mitäs lahjukset maksavat? kysyi Lippolan ukko.

-- Ruplan kappale, se on vanha taksa, vastasi seppä.

-- Ei maksulla mitään määrää ole, saatte antaa minkä hyväksi näette,
virkkoi morsiamen äiti.

Kaikki kolme antoivat rahaa morsiamelle, joka kiittäen otti sen
vastaan. Yrjö antoi jäljelle jääneet tupakat talonisännälle. Sitten
jättivät kihlaajat jäähyväiset, lukivat sulimmat kiitokset ja
läksivät matkaansa. Kaikki riensivät pihalle saattamaan vieraita.
Sen jälkeen läksivät toisetkin vieraat, vaan Holttolan kirkonmies
jäi vielä kolmanneksi yöksi taloon ja läksi vasta seuraavana aamuna
kotiinsa.



Ämmäjäiset


    Sisältö: Ämmäjäisten valmistukset. Ämmäjäisten tarkoitus.
    Kertomus toivikkiajoretkestä. Huolellinen ja huoleton
    naimisiinmeno. Ämmien noutaminen ja vastaanotto. Järjestys
    ruokapöydässä. Talonsyyni. Toivikinavun ajo. Ukkojen pakinat.
    Kivien ja kallioiden rappeutuminen. Lippolan karja. Toivikin
    auttaminen. Rillanlyönti. Kestivierasten lähtö. Ämmien kotiin
    saattaminen.

Kihlajaisista päästyään läksi Lippolan kirkonmies seuraavana aamuna
Viipuriin ämmäjäiskestin varustuksia noutamaan ja palasi kotiinsa
lopulla viikkoa. Antti setänsä kanssa valmisteli sillä aikaa
kestivarustuksia. Talossa teurastettiin, pantiin olutta, käytiin
myllyssä lestyä teettämässä, pilkottiin pieniä puita, tuotiin heiniä
kotiin ja varustettiin kaikki valmiiksi. Isäntä toi kaupungista
kahvia, sokeria ym., mitä kestissä tarvittiin ja mitä ei oma pelto
kasvanut.

Naisilla oli sen seitsemän kiirettä, kun oli kaikki suojat
siivottavana; sillä jos milloin niin nyt piti olla kaikki reilassa,
kun ämmät morsiamen puolesta tulivat taloa syynäämään ja morsiamen
saaminen riippui lopullisesti siitä millaiseksi ämmät talon
katsoivat, sopisiko laittaa tyttöä taloon vai ei. Siksi koetettiin
laittaa talo niin reilaan, ettei siinä olisi ollut moitteen sijaa.
Kun Lippolassa oli vähän naisia, kutsuttiin naapurin naisia avuksi
huoneita siivoamaan. Jo perjantaina sekä sittemmin lauantaina
leivottiin ja paistettiin.

Niin kuin ennen oli tuumittu, tuli Lippolan Juhana lauantaina
puolisen aikana Niemelään ämmiä hakemaan. Häntä syötettiin ja
juotettiin talossa. Sillä aikaa kun lautamiehen emäntä kälynsä
Liisan kanssa laittausi, Juhana puheli morsiamensa kanssa huoneessa.
Kaisa kertoi sulhaselleen toivikkiajoretkistänsä. Päistärsäkkinä eli
kaasona oli hänellä ollut milloin tätinsä, milloin muita sukulaisia.
Hän sanoi saaneensa suuret joukot pellavia, villoja ynnä muita
antimia. Mitä hän ei saattanut kerallaan kuljettaa, ne hän jätti
sukulaistensa luo ja pyysi tuomaan ensi pyhänä kirkolle, josta ne
sitten omalla hevosella noudetaan kotiin.

Juhana ehdotteli, että kun hän menee ensi pyhänä kirkolle, hän toisi
ne tullessaan Lippolaan, jossa kestivieraat maanantaina erottelisivat
ja lajittelisivat villat sekä vatvoisivat ja vatkaisivat ne valmiiksi.

Tämä neuvo oli Kaisasta sangen mieluinen. Hän sanoi pellavat
jättävänsäkin uuteen kotiinsa Lippolaan, kun niitä ei kumminkaan
ennätä nyt enää valmistaa asuksi, vaan ne jäävät häiden perästä
valmistettavaksi. Mitäs ne silloin tekevät edestakaisin
kuljeteltavana.

-- Sinä näytkin näemmä todenteolla varustaivan vakinaisesti asumaan
Lippolaan, sanoi Juhana leikillisesti.

-- Niin minä teenkin; et minusta nyt enää pääse yli etkä ympäri,
sanoi Kaisa ja kävi sulhasensa polville istumaan. Kun sinä kerran
rupesit minua veivittelemään, niin nyt saat ikuisen riitsan minusta.

-- Sitä minä, totta puhuen, olen toivonutkin kuni hepo heinäistä
kesää, että saisin sinut omanani omistaa sen ilmoisen ikäni, vastasi
Juhana ja kietaisi käsivartensa morsiamensa vyötäisten ympäri.

-- Mitenhän lienee kenenkin laita: muutamat naiset ovat minulle
kertoneet, että heitä huoletti sangen suuresti naimisiinmeno, mutta
minua ei huoleta yhtään. Päinvastoin toivon sen tapahtuvaksi mitä
pikemmin sen parempi, virkkoi Kaisa.

-- Kyllä se huolettaisi sekä sinua että minua, jos vain tuntemattoman
ja oudon kanssa pitäisi naimisiin mennä. Mutta me, jotka olemme jo
lapsuudesta saakka toisemme tunteneet niin hyvin kuin veli ja sisar
ja mielistyneet toisiimme, me ilolla menemmekin. Mutta jos sinun
olisi pitänyt mennä joko Junnolan Martille tai jollekin toiselle
tai minun olisi pitänyt ottaa joko Kaiturpään Anni, jota minulle
tarjottiin, tai joku toinen tyttö, niin eiköhän meillekin olisi
käynyt huoleksi. Mutta nyt on meillä toinen asia, kun me hyvin
toisemme tunnemme ja toisiamme rakastamme, selitti Juhana.

-- Kyllähän se niin on, vastasi Kaisa. Me olemme siinä suhteessa
monta muuta onnellisemmat. Minä ainakin tunnen itseni ylenmäärin
onnelliseksi.

-- Samaten minäkin, sanoi Juhana, heitti rakkaat jäähyväiset
morsiamelleen ja läksi tupaan, jossa ämmät olivat jo valmistuneet.

Kun kaikki oli reilassa, nousivat molemmat ämmät kärriin, Juhana
istausi heidän keskeensä, ja niin ajettiin Lippolaan. Siellä olivat
jo kestivieraat koossa, sekä sukulaiset että tuttavat ja naapurien
isännät emäntineen. Ämmät otettiin vastaan Lippolassa kaikkea
kunnioitusta osoittaen.

Illallista syötäessä istuivat ämmät kunniasijalla, pöydänpäässä,
muu väki istui pöydässä arvonsa mukaan: oltavat naiset ja miehet
pöydän yläpuolella, sitten muut isännät ja emännät alapuolella. Muut
kutsuvieraat söivät alapöydässä, ja talonperhe paitsi isäntää, joka
söi yläpöydässä vierasten kanssa, söi perästäpäin. Sitä järjestystä
noudatettiin aina kaikissa pidoissa.

Illallisen perästä kylvettiin sauna ja käytiin makaamaan: ämmät
kamariin, vanhemmat ihmiset tupaan ja nuoremmat makuuhuoneisiin.

Seuraavana aamuna, kun rukoukset oli pidetty, kahvi juotu ja murkina
syöty, läksi nuoriväki ja osa vanhojakin kirkolle. Kirkkomiesten
mentyä sanoi Niemelän emäntä talon emännälle:

-- Lähde nyt, ystäväiseni, näyttämään meille talouttasi. Kun me
kerran syynillä olemme, niin me tahdomme katsoa joka paikan aivan
tarkkaan ja sitten lopullisesti päätämme sopiiko meidän laittaa
tyttäremme sinulle miniäksi vai ei.

-- Lähdetään vain, vastasi talon emäntä ja otti suuren nipun avaimia
käteensä. Molemmat ämmät seurasivat emäntää.

Ensin käytiin tupasessa, sitten maitohuoneessa, jauho- ja
vilja-aitoissa, navetoissa, tallissa, olki-, heinä- ja
ruumenladoissa, riihessä ja kylkiäisessä sekä kaikissa
maakuuhuoneissa. Vihdoin tultiin Juhanan huoneeseen.

-- Hyvin on hyvästi teillä kaikki: järjestys ja puhtaus vallitsee
joka paikassa; mutta näin naastia huonetta kuin tämä on en ole
milloinkaan nähnyt, sanoi Niemelän emäntä käydessään istumaan
tuolille.

-- Enkä minäkään, niinhän tämä on kuin kirkko, virkkoi Liisa.

-- Kyllähän meillä tätä nykyä, kiitos Jumalan, ei ole puutetta
mitään. Tosin meillä ei ole ylellistä rikkautta, vaan on tavaraa
monen jytyistä, vastasi talon emäntä.

-- Teillä, ystäväiseni, näyttää perheeseen nähden olevan yhtä
paljon kaikenlaista tavaraa kuin meilläkin ja minun luullakseni
enempikin. Minä en ole ainoastaan täydellisesti tyytyväinen, vaan
oikeinpa sydämestäni iloinen, kun saan lapseni tällaiseen taloon ja
sellaiselle miehelle kuin teidän Juhana on, sanoi Niemelän emäntä.
Kuulehan ystäväiseni! Hamasta siitä ajasta, kun teidän Juhana alkoi
meillä käydä jo piennä poikana, ajattelin aina: jos meidän Kaisalla
olisi sellainen lykky, että tulisi tuon pojan puolisoksi, niin olisin
hyvin iloinen. Nyt, Jumalan kiitos, toteutuukin minun hartain toivoni.

-- Eikä ainoastaan sinusta vaan koko meidän perheestä on Juhana ollut
mieleinen, todisti Liisa.

-- Kuulehan, hertta kulta! Minä ajattelin aivan samalla tavalla
jo tässä tuonnoin, kun meillä oli kylänluvut ja teidän Kaisa oli
täällä, vastasi talon emäntä. Niin naasti ja kierä hän oli, jotta
minua oikein miellytti hänen käytöksensä. Ei hän viskonut päätään
eikä heilutellut ruumistaan niin kuin monet muut tytöt, jotka
ovat olevinaan, vaan hän oli niin kuin viaton ja teeskentelemätön
luonnonlapsi, ja se miellytti minua hyvin. Myös viimein, kun hän oli
meillä talkoossa, oli hän samanlainen. Minä en ollenkaan ihmettele,
että meidän Juhana mielistyi häneen. Jo pari syksyä on meidän isä
patistellut (pyytänyt) Juhanaa naimaan ja tarpeessahan tuo olisi
mennytkin, kun meillä on vähän naisia, mutta Juhana vaan sanoi, ettei
sillä ole kiirua. Vasta tänä syksynä hän varustausi sulhaseksi.

-- Et, herttaseni, usko, kuinka meidän Kaisa navistausi teidän
Juhanalle tulemaan, sanoi Niemelän emäntä. Toisista sulhasista ei hän
piitannut mitään, mutta Juhanan sormuksia ei hän sanonut antavansa
pois, vaan aina sanoi samat sanat: "Jos minä menen naimisiin, niin en
mene kenenkään muun kuin Lippolan Juhana kanssa."

-- Surkea oli meidänkin Juhanan mieli sinä pyhänä, kun Kaisalle
harjakaiset juotiin: hän käveli kuin päätön kana, ei kelvannut ruoka,
ei juoma, sen kun vain käveli ja näytti murheelliselta, että oli
oikein sääli poikaraiskaa. Kirkosta tultua ei hän enää saattanut olla
tuvassakaan, vaan oleskeli huoneessaan, kertoi talon emäntä.

-- Jos lienee ollut surkeaa Juhanakin elo, niin Kaisan oli kahta
kauheampi, virkkoi Niemelän emäntä. Oikein luuli tyttöraukan vedeksi
muuttuvan, niin kovin hän itki ja vaikeroitsi. Minä pelkäsin hänen
tulevan heikkopäiseksi, ja jos sitä menoa olisi pitemmältä piisannut,
niin se olisi suittanut tapahtuakin. Mutta Jumalan kiitos kaikki
on ohitse. Eläkööt vastaisuudessa sitä rakkaammasti, kun he niin
tuskalla yhteen pääsevät.

Näissä ynnä muissa pakinoissa ja syömisessä ja juomisessa kului
emäntien aika siksi, kunnes kirkkomiehet joutuivat.

Kun kirkkomiehet olivat saapuneet, kantoivat naiset Juhanan kärristä
huoneeseen ne toivikkiapunyytit, jotka Kaisa oli viikon varrella
koonnut. Päivällisen perästä läksivät Niemelän ja Lippolan emännät
toivikinavuille Lippolan kylälle ja Niemelän Liisa sekä talontytär
menivät toisille kylille samalle asialle. Kylän nuoriso kokoontui
kirkonmiehen taloon ja alkoi tanssia; sitä sitten pitkitettiin
koko illan. Vanhemmat miehet kestivieraista levähtivät vähän aikaa
päivällisen perästä ja sitten he keräytyivät talon suuren pöydän
ympäri ryyppimään ja tarinoimaan. Talon isäntä kertoi laveasti
viimeisen kaupunkimatkansa ja valitti, että tie oli huono kulkea,
kun siihen vasta oli vedetty karkeata rapaa, jota oli lohkottu
rappeutuneista kivistä ja kallioista.

-- Kukaan ei taida tietää, mistä se kivien ja kallioiden
rappeutuminen on saanut alkunsa ja mistä syystä kivet mätänevät
länsipuolella Vuoksen virtaa, mutta eivät itäpuolella, kysyi Simolan
herastuomari.

-- Sen asian minä sain tietää nyt kaupungissa käydessäni eräältä
Pietarinkirkon mieheltä, lieneeköhän sitten totta vai valetta, mutta
totena hän sen kertoi näin, virkkoi talon isäntä: "Ennen vanhaan,
jo siihen aikaan, kun suuret Eliaan poudat olivat, oli tälläkin
paikkakunnalla kova kuumuus ja monivuotinen pouta, niin että vedet
kuivuivat sateen puutteesta. Ei kaivoissa eikä lähteissäkään ollut
vettä. Pienemmät joet pysähtyivät juoksemasta, ainoastaan Vuoksen
ja Kymin mahtavissa virroissa oli vettä mutta vähän niissäkin.
Kaikki kasvullisuus oli kuihtunut. Siihen aikaan elivät Suomessa
jättiläiset. Eräs jättiläinen sattui silloin olemaan Syvien hautojen
kalliolla. -- Syvien hautojen mäet kuuluvat Äyräpään selänteeseen.
-- Siellä hän vaikeroi nälkäänsä ja janoansa. Hänen siinä ollessaan
sattui hirvi kulkemaan hänen vieritsensä. Hän kaappasi hirven
takajalasta kiinni, tappoi elukan ja teurasti. Sitten hän teki
tulen kalliolle, jossa paistoi hirven ja söi sen suuhunsa. Niin
runsasta ateriaa ei hän ollut saanut moneen aikaan. Näin kylläisenä
jättiläinen paneusi levähtämään ja tulta vartioimaan, ettei se
pääsisi metsään leviämään. Mutta kylläinen kun oli, nukahtikin
ukkopaha siihen. Hänen maatessaan sattui tulemaan tuulispää, joka
hajoitti nuotion kekäleet ja sytytti metsän palamaan. Hädin tuskin
pääsi jättiläispaha pakenemaan Vuoksen rannalle. Hädissään hän
hyppäsi Vuoksen virtaan ja kaaloi sen yli itäpuolelle, jossa hän
katseli, kuinka tuli yltymistään yltyi ja leveni levenemistään.
Silloin paloi koko se suuri aarniometsä, joka oli Vuoksen ja Kymin
virtojen välillä. Tästä kuumuudesta varistuivat kivet ja kalliot ihan
tulipunaisiksi. Sitten tuli ankara vesisade. Ja kun kuumille kiville
sataa lorotteli kylmää vettä, niin ne halkeilivat ja paukahtelivat
niin kuin kuumat saunankiukaan kivet ja tulivat rapakoiksi ja
hauraiski. Siitä on kivien rappeutuminen saanut alkunsa. Ajan hampaan
kalutessa on rappeutuminen edistynyt niin, että nyt jo monessa
paikassa ollaan vahvojen kivien puutteessa."

-- Tuo kertomus tuntuu aivan todenmukaiselta. Nähdäänhän se
saunankiukaan kivistä: vaikka ne olisivat kuinka vahvat ja ehjät
kiukaaseen pantaessa, niin ne kuitenkin, kun siinä kuumenevat ja
varistuvat ja kun niille kaadetaan vettä löylyä lyötäessä, vähitellen
muuttuvat rapakiviksi, joita on helppo murennella, sanoi Holttolan
kirkonmies, ja sen hyväksyivät toisetkin.

Näissä ja muissa tarinoissa ja pakinoissa kului ukkojen iltapuoli
rattoisasti.

Illansuussa tulivat toivikinapuajajat kotiin ja toivat vahvasti
tavaraa tullessaan. Lippolan kylän naiset olivat suurimmaksi osaksi
antaneet valmiita kapineita, vaan toisten kyläin naiset antoivat
suurimmaksi osaksi villoja.

Illalla kun karja ajettiin kotiin, katselivat Niemelän kälykset talon
karjaa, sekä lehmiä että lampaita.

-- Hyvin on sinun karjasi viljakasta; hiehotkin ovat niinkuin voilla
voidellut, sanoi Niemelän emäntä Lippolan emännälle.

-- En ole milloinkaan tahtonut pitää liian suurta karjaa, joka ei
tulisi hyvästi ruokituksi, vaan olen koettanut tyytyä vähempään ja
hoitaa ne paremmin, vastasi talon emäntä. Kyllä meidän lehmät ovat
tavallisesti olleet uudella karvalla niin kuin muikulat; ei niitä
suinkaan ole tarvinnut hännästä nostaa eikä vempeleillä kingotella
niin kuin monen muun talon lehmiä, jotka vain pitkän talven pelkkiä
olkia henkipitimikseen pureksivat.

-- Enempihän, ystäväiseni, perheen suuruuteen katsoen on teillä
lehmiä kuin meillä. Teillä on yhdeksään henkeen kaksitoista
lypsylehmää, vaan meillä on kahteenviidettä henkeen vain
viisikolmatta lehmää, sanoi Liisa.

Sillä puhein tulivat naiset tupaan illalliselle. Syötäessä kysäisi
talonisäntä:

-- No, millaiseksi ovat ämmät meidän talon katsoneet tämänpäiväisessä
syynissä?

-- Talo on hyvä ja hyvässä reilassa, vastasi Niemelän emäntä. Me
katselimme tuten taiten joka paikan. Kaikki on niin kuin oleman pitää.

-- Ettehän vielä katsoneet nauris- ja omenakuoppiakaan, sanoi
Holttolan kirkonmies nauraen.

-- Ne eivät kuulu asiaan, vastasi Niemelän emäntä. Isä saa ne
huomenna syynätä, jos häntä haluttaa.

Seuraavana aamuna nousivat naiset jo varhain toivikkitöitä tekemään
kuka mitäkin. Murkinan perästä tuotiin suuri joukko lääniltä saatuja
villoja, hajotettiin tuvan lattialle ja erotettiin erikseen mustat,
harmaat ja valkeat. Ne oli kerätessä pantu kepit ja alkoivat vatkata
villakokoa niin, että tukkuja kirposi ilmaan aivan kuin pieniä
lintuja olisi lennellyt. Toiset naiset taasen käsillään vatvoivat
villa sekaisin.

-- No meidän naiset, menkääpäs nyt toivikinapua katsomaan, käski
talon emäntä.

Naiset riensivät kukin huoneeseensa, jossa vähän aikaa kupastettuaan
kukin toi antimensa ja antoi ne Niemelän emännälle, joka ne kiittäen
otti vastaan. Ne olivat kaikki valmiita tavaroita.

-- Minulla ei päten ole muuta antamista kuin nämä kirjavartiset
kintaat, jotka sain setävainajani morsiamelta, sanoi Riitta-täti
antaessaan kintaat Niemelän emännälle, joka ne kiittäen otti vastaan.

-- Kah, niinhän te istutte täällä kaikki yhdessä mytyssä paan
tultuaan. Pojanvekarat tuolla kujasilla ovat rillanlyönnissä, ja sepä
vasta näyttää hauskaa olevan.

-- Lähdetääs helkkarissa mekin yhteen joukkoon maasta riitelemään,
sanoi Holttolan kirkonmies. Ja niin he läksivät joka mies ulos.

Kun pojat näkivät ukkomiesten tulevan, he asettuivat toiseen päähän
sanoen:

-- Käykääs te ukot yhdelle puolelle, me pojat käymme toiselle. Saamme
sitten nähdä, kumpiko puolue voittaa.

-- Tehdään niin, vastasi talonisäntä ottaen kehkärän käteensä ja
viskasi. Pojat koettivat panna keppinsä eteen, vaan rilla, joka oli
voimakkaasti tottuneella kädellä viskattu, kehki milloin keppien
ylitse, milloin alitse poikien ohi.

Pojat peräytyivät ja pysähtyivät siihen kohtaan, mihin rillakin oli
pysähtynyt. Yksi pojista nakkasi rillan pyörimään ukkojen luo, mutta
Holttolan ukko pisti kepin eteen ja rilla pysähtyi.

-- Kappas ukkoja, kun ovat vanhat varmat, sanoivat pojat ihmetellen.

Lippola taasen heitti rillan ja se lensi poikain sivuitse, joten
heidän taas täytyi siirtyä taapäin. Ukkomiehet sikäli siirtyivät
eteenpäin, sillä rillanlyöjillä piti aina oleman yhtäläinen
välimatka. Näin kun leikkiä jatkettiin, loppuivat viimein kujaset ja
sitten tultiin maantielle.

Kylän väki katseli ensin loitompaa kestivierasten leikkiä, vaan
viimeiseltä he likenivät ja kävivät yhteen leikkiin. Kas siinä
oli koko vatakka sekä poikia että ukkomiehiä. Naiset katselivat
tuvan rappusilta miesten kilvoitusta kotvan aikaa, mutta miesten
kehotuksesta innostuivat hekin vihdoin ja kävivät yhteen mätäkkään,
eukot ukkojen ja tytöt poikien puolelle.

Postiljooni, joka sattui ajamaan samaan aikaan maantietä myöten,
huusi ja menosi, kun näki niin paljon väkeä seivästen keralla
maantiellä. Hevonenkin pysähtyi katselemaan mokomaa jytäkkää.

-- Johan te hiidessä tukkiatte ruunun maantien, ettei valtakunnan
virkamies pääse kulkemaan, huusi ajokas.

Väki taukosi leikistään ja postinkuljettaja ajoi täyttä laukkaa
ohitse kiroillen ja noituen. Siitä päästyä jatkettiin leikkiä
suurella innolla siksi, kunnes kestivieraita tultiin kutsumaan
päivälliselle. Kas siitä leikistä sitten oli puhelemista koko
päivällisajaksi.

Kun lähtökuppiset oli otettu, läksivät muut kestivieraat kotiinsa,
vaan ämmiä ei vielä sinä päivänä laskettu. Vasta seuraavana tiistaina
murkinan jälkeen kyyditsi sulhanen ämmät kotiinsa Niemelään.

Kotiin tultuaan kertoivat ämmät laveasti koko kestin menon ja
kuvasivat rillanlyönnin niin hauskaksi kuin suinkin voivat.

Koko perhe nauroi makeasti postiljoonin ällistykselle ja Mauno-setä
sanoi korvallistaan kynsien:

-- Voi lempo kun en minä ollut siellä keralla. Kas meidän suku,
se vasta osaa leikit laatia eikä istua tuvassa pörröpäänä niin
kuin Junnolan rantukset, jotka eivät muusta tiedä kuin kasken
viertämisestä.

-- Anna Junnolaisten olla rauhassa, johan noista nyt pääsit, sanoi
Mari-täti.

-- Niinhän minua mukeloittaa, kun mokomat nokikolarit olisivat
ottaneet morsiamen oikeasta suvusta, vastasi Mauno-setä.

Sillä aikaa kun naiset katselivat Lippolaisten toivikkiapuantimia,
meni Juhana ulos hevostansa katsomaan. Hänen mentyään sanoi emäntä:

-- En olisi tässä maailmassa uskonut Lippolaisia niin rikkaiksi, jos
en olisi silmilläni nähnyt. Heillä on perheeseen nähden kaikkea eloa
ja elämistä ainakin yhden verran kuin meilläkin. Ja apas se järjestys
ja siivo, mikä siellä vallitsee, sellaista en minä ole ikänäni nähnyt
missään!

-- Ja heidän karjansa, se vasta oli viljakasta, lehmät olivat niin
kuin laivat ja lypsää lorottelivat suuret ikoiset rainnat täyteen,
kehui Liisa.

-- Johan minä sen aina olen sanonut, että Lippola on paras paikka
meidän pitäjässä, vaikka minua ei uskottu, virkkoi Mauno-setä.

Lautamies näytti mielihyvin kuuntelevan näitä Lippolan talon
ylistyksiä, mutta hän ei puhunut mitään.

Syötyään ja juotuaan aikoi Juhana lähteä kotiinsa, mutta lautamies
sanoi:

-- Älä nyt, poikaseni, ole kiireissäsi, ole talossa yötä ja aamulla
menet kotiisi.

Tämä olikin Juhanasta mielen mukaista. Talonväen mentyä askareillensa
pistäysi Juhana morsiamensa huoneeseen, jossa tämä tuli avosylin
vastaan.

-- Sinä sitten jäät meille yöksi? sanoi Kaisa ja kävi sulhasensa
syliin istumaan.

-- Niinhän isäsi kielsi jäämään ja minä taas aivan mielelläni jäin;
sinun luonasi on minusta niin hauska olla, vastasi Juhana.

-- Ai niitä miekkosia, sanoi Anni katsoessaan huoneen ovelta.

-- Tule sisään ja käy Juhanan toiselle polvelle istumaan, kutsui
Kaisa.

Anni tuli huoneeseen ja sanoi:

-- Mutta mitäs Juhana siihen sanoo?

-- Hänellä ei saa olla sanomista mitään. Etkös Anni nähnyt, että
minä kihlajaisissa kilpajuoksussa voitin ja anastin häneltä vallan;
minähän siis isäntänä olen, vastasi Kaisa tehden tilaa Annille, joka
istausi Juhanan toiselle polvelle.

Juhana hypitteli tyttöjä ja lauloi:

    Hyv on pojan istua
    kahden tytön kesken:
    sattuis toinen kuolemaan,
    ei ois poika lesken.

-- Kuole pois, Kaisa, kuole, niin minä saan itselleni sulhasen, sanoi
Anni nauraen.

-- En kuole enkä anna sulhastani kellenkään; kun sen olen kerran niin
monen puuhan perästä saanut, niin itse sen pidän ja hyvänä pidänkin,
vastasi Kaisa ja kietaisi käsivartensa sulhasensa kaulaan.

-- Kah, johan Juhanalla on kaksi morsianta, virkkoi Elli nauraen
huoneen ovelta.

Tytöt säpsähtivät ja lieksahtivat seisoalleen.

-- Kuules, kultani, mitä me olemme aikoneet, virkkoi Kaisa.
Kun minulla on kiiru toivikkitöiden kanssa, niin me tuumasimme
pitää öitsit ja kutsua kylän nuorisoa minua auttamaan. Tule sinä
pyhäinmiestenaattona meille jo oikeaan aikaan, niin pannaan tuuma
tukkuun.

-- Hyvä on, kyllä minä tulen. Sitä minäkin jo vähin ajattelin,
virkkoi Juhana. Mutta mitä varuksia minä tuon kerallani?

-- Ei mitään, vastasi Kaisa. Etkös tiedä, että Niemelän rusthollissa
on kavetta kaikenlaista ja minä lähtevänä ihmisenä en heidän
tavaraansa säästä.

-- Tehdään vain niin, päätti Juhana.

Juhana katseli ympäri huonetta ja kysyi vihdoin:

-- Mitäs tyysky tuo on ovensuun nurkassa?

-- Siinä ovat ukko Akkasen toivikkiajotavarat, jotka hän kävi minulle
keräämässä naapuripitäjästä, vastasi Kaisa.

-- Jos olisit, Juhana, ollut täällä sunnuntai-iltana, niin olisit
saanut nauraa Akkasen ukon mutkille suoliasi pidellen, kertoi Anni.
Hän kun kertoi pitkät jutut toivikkiajomatkoiltaan ja miten häntä
mistäkin talossa kohdeltiin. Heponiemen kestikievarissa hän oli
saanut pari ryyppyä. Se kihahti ukon päähän niin, että hän päästyään
Kosken myllymäelle nakkasi nyyttinsä kekkimään alamäkeä maantietä
myöten, juoksi itse perästä ja lauloi:

    Akkanen hyppää ja rillaa,
    nyytiss on pellavaa ja villaa.

Meillä hän söi ja joi. Kun hän oli saanut joitakuita ryyppyjä, hänen
mielensä kepeni niin, että hän alkoi tanssia tepsutella yksinään ja
laulaa rallattaa. Sille ei kukaan voinut olla nauramatta, vaikka
olisi kuka kuinka vakainen ollut.

Illallista syötäessä sanoi lautamies Lippolan Juhanalle:

-- Totta varmaan tuomiosunnuntailauantaina sinä tulet morsiantasi
kuulutukselle ottamaan, vai miten isäsi tuumaili?

-- Niinhän hänkin aikoi, vastasi Juhana.

-- Tule sitten jo perjantai-iltana meille yöksi, niin saamme lähteä
lauantaiaamuna jo niin varhain, että ennätetään ensimmäiseksi
kuulutukselle kirjoittaa. Minä tahdon, että teidät huudetaan
ensimmäiseksi, sanoi lautamies.

-- Hyvä on, tehdään niin, vastasi Juhana.

Seuraavana aamuna varhain läksi Juhana kotiinsa.



Öitsit


    Sisältö: Nuorison tuumat. Pienen Paavon uteliaisuus.
    Öitsivalmistukset. Paavon keinot. Emännät. Öitsityöt. Kortinpano.
    Vanhatpiiat. Ehtasuuruspala. Arvoitukset. Huikkolassa käynti.
    Satu Köntyksestä. Ehtamurkina. Nuorison leikkejä: sokkosilla olo
    ja sarankudonta. Paavon rangaistus. Kunkin ajan toimet.

Niin kuin ennen oli tuumattu, tuli Lippolan Juhana Niemelään
pyhäinmiestenaattona iltapuolella päivää. Talon nuoriso kokoontui
Juhanan ympärille tuvan rappusille ja he puhelivat siinä hiljakseen
keskenänsä ja tuon tuostakin nauraa kihattivat. Annin pieni veikko
Paavo tunkeusi uteliaana nuorison puheita kuuntelemaan, vaan nämä
eivät sitä sallineet, ajoivat vain hänet pois. Tämä harmitti Paavoa,
mutta ei muu auttanut kuin lähteä pois. Senkin seitsemän tuskaa
oli Paavon nahassa, ja iltapuoli tuntui hänestä niin pitkältä
kuin nälkävuosi. Vihdoin sai Paavo koko nuorison salaisuuden niin
unhottumaan mielestään, että hän voi äitinsä kanssa iloisesti puhella
uudesta katsaveikasta (takista), joka hänelle luvattiin teettää.
Kukatiesi olisi hän ollut muistelematta koko salaisuutta, jos ei
Mattilan Maija, tuo iloinen hulivili, olisi tullut Niemelään. Tupaan
tultuaan astui Maija kohdastaan perämaalle ja meni Annin luo. Tytöt
alkoivat keskenään kuiskailla välistä nauraen. Nyt kasvoi Paavon
uteliaisuus siihen määrään, ettei hän enää voinut hillitä itseään,
vaan mennä töytäisi tyttöjen luo.

-- Pysy edempänä, sanoi Anni vakavasti.

-- Se on kumma ettei minua mihinkään suvaita, virkkoi Paavo, tunkeusi
yhä likemmäksi ja kävi Maijan viereen penkille istumaan.

-- Mene pois, sellainen pojanrettana, ei sinua tässä tarvita, käski
Maija ja sysäsi Paavon lattialle.

Suuttuneena harmista ja häpeästä rupesi Paavo itkemään ja meni
äitinsä luo, joka koki lohduttaa poikaansa, miten parhaiten taisi,
lupasi vielä hänet ensi sunnuntaina kirkkoon ym., vaan ei sekään
Paavoa ilahduttanut.

Maijan mentyä tuli Paavo jälleen siskonsa luo ja pyysi häneltä
tietoa tyttöjen tuumasta. Anni puheli sinne tänne ilmoittamatta
kuitenkaan pääasiaa. Kun Paavo ei muuten asian perille päässyt, hän
lupasi ilmoittaa sisarensa salaisuuden: tuomiset, sormuksen ynnä
hänen keskustelunsa erään toisen kylän pojan kanssa, jotka Paavo
erään sattuman kautta oli saanut tietää, ja se naula veti. Nyt Anni
kuiskutti Paavon korvaan:

-- Nyt on kekrin aatto: tänä yönä valvotaan Perätalossa öitsiä.
Siellä ei ole muita kotona kuin Pärttyli ja tyttö-Anni; muu perhe
on mennyt kuka mihinkin. Sinne kokoontuvat kylän pojat ja tytöt
auttamaan toivikkia. Muuten siellä tarinoidaan satuja, arvoitellaan
arvoituksia, juodaan kahvia ja syödään ehtamurkina. Kasku-Matti on jo
siellä ja muut kokoontuvat illallisen perästä. Mutta lapsia ei sinne
lasketa.

Nyt oli Paavon uteliaisuus tyydytetty, mutta osaksi vain. Miten hän
voisi sinne päästä, oli kysymys, johon oli vaikea löytää vastausta.
Sillä hänen äitinsä ei ollut niitä ihmisiä, jotka lapsiansa laskevat
minne tahansa, ja toisekseen jos hän vielä sinne miten pääsisi, niin
ajavathan pojat hänet pois, kun hän on lapsi. Tämän seikan ilmoitti
hän serkulleen Eerikalle, joka neuvoi häntä viemään vaikka tupakkaa
kasku-Matille; kun tämä on köyhä läksiäimen poika, niin hänelle
kelpaa kaikki. Ja jos kerran hän lupaa laskea öitsiin, niin Paavo
varmaan pääsee sinne, neuvoi Eerikka.

Iltahämärissä Paavo otti isänsä tyllistä tupakkaa ja vei
kasku-Matille pyytäen lupaa saada tulla öitsiin. Matti lupasi sen,
jos vain Paavon vanhemmat antavat hänelle luvan tulla. Iloisesti
Paavo juoksi kotiinsa, jossa hän hartaasti rukoili äitinsä laskemaan
häntä öitsiin.

-- Ei lapseni, en minä sinua sinne laske, sanoi äiti.

Paavo rukoili miten parhaiten taisi: lupasi olla alati nöyrä ja
kuuliainen, lukea huomenna koko katekismuksen läpi, sekä "Huutavan
äänestä" niin monta lukua kuin äiti vain tahtoi, ei luvannut laskea
mäkeä koko talvena eikä pyrkiä joululeikkiin; mutta kaikki oli turhaa.

-- Pitkittä puheitta, saat käydä minun viereeni makaamaan, sanoi
Paavon äiti levollisesti, vaikka se tietysti tuotti Paavolle
levottomuutta.

Illallisen perästä otti Antti nutun yllensä, meni ulos, juotti ja
illasti hevoset, vaan ei tullutkaan tupaan niin kuin muina iltoina
tavallisesti. Paavo kävi ulos ja sisään, oli rauhaton kuin sijaton
sielu ja nuuhki joka nurkan. Porstuasta, kivenlautasilta hän löysi
nuorimaitokapan, joka oli puhtaaseen liinaan käärittynä, pienen
pussillisen papuja ja voiaskin.

-- Jaah, sanoi Paavo itsekseen, nämä kai ovat öitsiin menevät. Las
menen katsomaan, mitä Maija riehtilä on varustanut.

Tultuansa Mattilan porstuaan tapasi Paavo sieltä jauhopussin ja
potaattikorin, jotka hän arveli olevan öitsiä varten varustettuna.
Vielä hän kävi toistenkin talojen varustuksia tarkastelemassa.

Kun sitten Paavo saapui kotiinsa, olivat sieltä jo sekä pojat että
tytöt lähteneet öitsiin. Vuoteet valmistettiin ja alettiin käydä
levolle, vaan sitä ennen pistäysi Paavo porstuaan ja heitti sinne
kenkänsä, takkinsa ja hattunsa, tuli sitten tupaan ja kävi äitinsä
viereen makaamaan, kuten käsky oli. Uni, tuo väsyneiden virvoittaja,
sulkee pian sen silmät, jolla on levollinen mieli, ja niin se teki
Paavon äidillekin. Mutta Paavoa, jonka mieli öitsiin paloi, ei
nukuttanut. Hän käänsi kylkeä ja toista, siksi kunnes oli vakuuttunut
kaikkien ihmisten olevan nukuksissa. Sitten hän hiipi hyvin hiljaa
porstuaan, pukeusi pian ja -- yks kaks hän oli jo öitsipaikassa.

Kutsumaton vieras kun Paavo oli, hän ei uskaltanut heti öitsitupaan
astua, vaan jäi vähäksi aikaa porstuaan. Tupasesta hän kuuli useita
ääniä, jotka kaikki olivat hänelle tuttuja. Heidän puheistaan
hän ymmärsi siellä ruokaa ja juomaa valmistettavan ja Perätalon
tyttö-Annin olevan pääemännän.

-- Kas kun tuo Niemelän emäntä, sen saituri, raatsi laittaa näin
vähän kahvia, vaikka hänen tyttärellensähän me täällä työskentelemme,
huusi pääemäntä. Minkälaista porovettä saamme näin vähistä jauhoista
tällaiselle perheelle? Vai onko teillä muilla kahvia?

-- Onhan minulla, vastasi Lahtelan Liisa, joka oli pääemännän
apulainen.

-- No se teidän emäntä on vielä niitä vanhoja hyväntahtoisia ihmisiä,
joita nykyaikana niin harvassa tavataan. Hän on aukka muori, virkkoi
tyttö-Anni tyytyväisenä.

-- Mutta minä muistelen Niemelän Annin jotain puhuneen kahvipavuista,
sanoi Liisa ja haki hyllyltä. Täällä on, hyvä Anni, sellainen
murtsukka kahvia, joista saisi vaikka rokan keittäisi, jatkoi Liisa,
näyttäen pääemännälle kahvipussia.

-- "Ennen pitäisi asia tutkia ennen kuin miestä mutkia", sanoo
sananparsi. Minä hätäkello en sitä tehnyt, vaan aloin syyttä soimata
mokomaa hyvää ihmistä. Hyvä oli toki, ettei tässä ollut ketään
kylkinäisiä kuuntelemassa, sanoi tyttö-Anni katuen äskeistä puhettaan.

Nyt mennä livahti Liisa tupaan ja Paavo pistäysi perästä. Hänen
sydämensä sykki niin kuin jänis pussissa, eikä hän tohtinut
peremmälle mennä, vaan jäi ovensuuhun seisomaan.

-- Kas tuota veitikkaa, sanoi Mattilan Maija Niemelän Annille
osoittaen Paavoa.

-- Mitä sinä tänne tulit? Saat mennä kotiin, tiuskaisi Anni Paavolle.

-- Antaa pojan olla täällä, eihän hänestä ole kenellekään vastusta,
sanoi kasku-Matti.

Samaan lauseeseen yhtyi monta ääntä ja niin pääsi Paavo
öitsivieraaksi kuin muutkin. Nyt vasta hän uskalsi silmäillä ympäri
tupaa. Isolla pöydällä paloi kaksi kynttilää ja pienellä pöydällä
sekä pankonpäässä oli yksi kynttilä kumpaisessakin. Siihen vielä päre
pihdissä valoa lisäsi. Peräpenkillä istui toivikki, Niemelän Kaisa,
kutoen punaisista ja sinisistä pumpulilangoista kirjavaa rippua. --
Rippua (rimpsuja) käytettiin nenäliinan ja pöytäliinan ympärillä
sekä pyyhikkeen (käsiliina eli hantuukki) molemmissa päissä. --
Hänellä oli sulhasensa Lippolan Juhana rihmojen vaihtajana. Niemelän
Anni teki samaten ja Lahtelan Matti vaihtoi hänelle rihmoja.
Mattilan Maija iski myöskin rippua ja hänellä oli Niemelän Antti
rihmojen vaihtajana. Mäkelän Vappu istui uuninrinnan penkillä pienen
pöydän ääressä ja teki nyytinkiä (pitsiä). Hänellä oli iso joukko
rihmapalikoita, jotka kalisivat, kun hän niitä sangen nopeasti
muutteli paikasta toiseen. -- Nyytinkiä käytettiin pääpyyhkeeseen,
tyynynpäällisiin ym. -- Toiset tytöt neuloivat sukkia puikoilla
ja lapasia koukuilla. Kuppari-Maija kirjaili kintaita, nuoremmat
keskenkasvuiset tytöt kerivät lankaa ja pojat pitivät heille vyyhtiä.

Kun toivikki sai rippunsa valmiiksi, hän loi peräseinällä
erivärisistä langoista palmikkoa, jonka hän kääri letille. Sitten hän
otti tekurihangon, jonka haaroihin letti käärittiin ja alkupään hän
pani suhakkoon. -- Suhakko oli kämmenen levyinen ja noin korttelin
pituinen lautapala, jonka molemmat päät oli tehty haarakkaiksi. --
Luonnoksessa olivat rihmaiset niidet ja niiden edellä tekuripalikka.
Niisiä nostettua pistettiin lankakieppi loimien välitse kuteeksi.
Tekuriveitsellä tiivistettiin kudelangat. Mikäli palmikkoa valmistui,
sikäli se käärittiin suhakon ympärille. Suhakko pistettiin vyön alle.
Sillä tavoin kudottiin myös säärisiteet, viipulavyöt ja muutkin niin
hyvin naisten kuin miestenkin vyöt.

Kun rippuja oli kylliksi tehty, niin ommeltiin ne pyyhkeiden
(nenäliinain) ympärille. Osaavammat naiset tekivät palmikoiden,
tikutteiden ym. terttuja erilaisista langoista.

Sillä aikaa kun toiset tekivät toivikille töitä, pani Puntuksen
Ripo-täti korttia taikinapytyn kannella. Kun hän otti kortit
taskustaan, hän kysyi kimeällä äänellään:

-- Kukas ensin tahtoo panettaa korttia?

-- Koska sinulla on kirjat ja kortit, autuuden merkit, niin se olen
minä, joka ensiksi tahdon tietää tulevan onneni, sanoi kasku-Matti ja
kiiruhti pöydän takaa Ripo-tädin luo.

-- Nostapas pakasta sitten, käski Ripo-täti kasku-Mattia.

Kortit olivat kaikki yhdessä pakassa, josta Matti nosti muutamia
kortteja.

-- Tässä on sinun entinen elämäsi ja taloutesi, saneli Ripo-täti
ladellen kortteja rinnakkain taikinapytyn kannelle.

Vähän aikaa katseltuaan kortteja hän sanoi:

-- Enpäs olisi sinusta tuota luullut, Matti rukka! Saanko luvan sanoa?

-- Sano vain mitä korttisi näyttivät mutta älä valehtele, sanoi
Matti. Minä en ole mikään nurkkapoika enkä suvaitse salaisia
kuiskutuksia. Sano pois, mitä tiedät!

-- Sinä olet salajuoppo, virkkoi Ripo-täti ikään kuin väkinäisesti.

-- Se on terve vika, tokaisi Matti. Mies juopi, mies saapi, miehelle
antaa Jumala.

-- Sinun nykyisestä taloudestasi ei ole paljon sanottavaa: ukko
isäntä, akka emäntä, Matti muuta perettä, tupakkataulikka taloutta,
jatkoi Ripo-täti.

-- Jumalan rikkaat, Jumalan köyhät! En varasta enkä petä, sen tietää
jokainen, sanoi Matti vähän närkästyneenä.

-- No, no Matti kulta, älä pahastu: vaan niinhän minun pitää sanoa
kuin kortit näyttävät, vastasi Ripo-täti lepytellen Mattia. Mutta
nostapas toisen kerran!

Matti nosti taas korttipakasta.

-- Tässä on sinun ajatuksesi, saneli Ripo-täti ladellen kortteja.
Kappas Mattia, kas poikaa vaan: naimisiin on aivinki. Mielitiettynä
näyttää olevan eräs valkoverinen tyttö, joka ei näytä aivan kylmä
olevankaan Matille. Vaan tuo mustaverinen akka, se ei pidä hyviä
aatoksia teidän tuumasta; eipä pidäkään, sanon minä.

-- Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti, virkkoi Matti mielihyvin.

-- Ja-ah, niin on asia: tuo mustaverinen akka, se kantaa sinusta
konttia, sanoi taas Ripo-täti miettiväisenä.

-- Kantakoon vain; mies se, joka kontissa kestää, lausui Matti
rohkeasti.

-- Suunvuoro minulle, tiuskaisi Ripo-täti katsellen kortteja.

-- Sen tulet saamaan, vastasi Matti nauraen.

-- Niin, se on tuo akanryökäle, joka kujeilee aika lailla, sanoi
Ripo-täti toimessaan. Mutta nostapas Matti kolmannen kerran, niin
saamme nähdä, kuinka lopulta käy.

Matti nosti kolmannen kerran kortteja ja lausui:

    Kun tulis Turusta rutto,
    amputauti Aunuksesta,
    tappaisi akat kylästä,
    koukkuleuat koppajaisi:
    saisit naastit naidaksensa,
    koriat kosissa käydä.

-- Kah, vielähän sinä muistat runoillakin, sanoi Pärttyli.

-- Ainahan minulla on

    virren pönkä poskessani,
    suussani sanan sakara,

vastasi Matti nostellen olkapäitään.

-- Tuo akanveitikka, sen räähkä, se on kuin onkin härkkimenä teidän
välillänne, saneli Ripo-täti kortteja levitellessään. Vaan annapas
olla, mitähän sillä on tarkoituksena? Ja-ah, jo huomaan, se näet
tahtoo toimittaa toista sulhasta Matin lemmikille, joka asuu veden
rannalla ja näyttää olevan hänelle sukua. Mutta mitäs nämä viimeiset
lehdet tietävät? kysyi Ripo-täti levitellessään jäännöskortteja,
johon hän itse vastasi:

-- Häitä, häitä ja oikein suurellisia häitä! Matti saa voiton: saa
hellunsa ja sen kanssa ison talon, jossa on kolme hevostakin ja
talliorit neljäs, mokoma oinas, jota pitää kolmen miehen päin seinään
valjastaa.

-- Kiitos ja kunnia, täti kulta! huusi kasku-Matti iloissaan.
Tuossa on kolme kopeekkaa vaivoistasi! Anna kätesi tänne, että saan
puristaa. Ja jos tahdot, niin annan suutakin.

-- Oikeinko sinä todellakin suutelisit noin vanhaa piikaa, jota koko
pitäjäs kutsuu tädikseen? kysyi Mäkelän Mikko.

-- Enhän sentään sitä tekisi, vastasi kasku-Matti, vaan onhan lupa
leikkiä puhua, vaikkei tarvis irvistellä.

Muistanhan kuinka

    kerran antoi nuori poika
    vanhall piiall suuta,
    heti muuttui halvaksi
    kuin hylky uuninluuta.

Tämän kuultuaan purskahtivat kaikki nauramaan ja Ripo-täti sanoi
nauraessaan:

-- Matti on aina Matti, ilmankos häntä kasku-Matiksi sanottaisiin.
Äsken olisi hän ollut valmis suutelemaan minua ja nyt hän jo haukkuu
minua vanhaksipiiaksi. Olkoonpa niinkin, mutta onhan minulla toki
kaksi kunniallista nimeä: vanha ja piika! Vai mitä sinä, Pärttyli,
siihen sanot, joka näyt olevan vanhanpojan kara?

    Jospa poika vanhenee,
    niin poika se on sentään,
    vaan kun tyttö vanhenee,
    niin hevosetkin pelkää,

vastasi Pärttyli veitikkamaisesti.

-- Panes, Riitta-täti, minullekin korttia, pyysi kuppari-Mari, joka
oli jättänyt työnsä vähäksi aikaa ja tuli kortinpanijan luokse. Me
taidamme olla yhdenikäisiä, hevosten hirvityksiä molemmat.

-- Niin olemmekin, vastasi Ripo-täti. Onhan kaksikin konnaan pappilan
kaivossa. Nostapa Mari sitten lehtiä!

Kuppari-Maija nosti lehtiä ja Ripo-täti levitti ne. Katsellen vähän
aikaa hän sanoi sitten:

-- Onhan sinulla, Mari, ollut kahdet sulhaset: toisesta et sinä
huolinut ja toisen ovat pahat ihmiset estäneet. Niinhän se käy tässä
pahassa ja syntisessä maailmassa. Kun pitäisi olla lähimmäiselle
avuksi, niin ollaan painoksi: ei aviteta vaan sorretaan ja poljetaan
ja sillä tavoin toisen onni kadotetaan. Eipäs nuo pahansuovat näytä
nytkään vielä sinua rauhaan jättävän vaan riehuvat ja kiehuvat niin
kuin hullu-Heikki helvetissä. Vaan älä Mari-kulta ole milläsikään,
tiedämmehän että

    Jumalall on onnen ohjat,
    Luojalla lykyn avaimet,
    vaan ei kateen kainalossa,
    pahansuovan sormen päässä.

-- Niin on, Riitta kulta! korttisi puhuvat totta, vastasi Maija
huoaten. Kyllähän minua on halvattu pitkin matkaa ja vieläkin
solvataan, vaikka en minä ole siitä kaikin ajoin suuresti välittänyt;
mutta välistä loppuu minultakin kärsivällisyys ja silloin minä lausun:

    Ken minua sanonee,
    se saakoon savisen lapsen:
    suu savesta, pää kivestä,
    peräpuolet penkinpäistä,
    silmät siian suomuksista,
    korvat kuusen käpysistä,
    vatsa vatturaunioista,
    selkä aidan seipähistä,
    sääret vääristä pajuista,
    käsivarret värttänistä,
    jalat koivun konkeroista,
    kädet käyristä lepistä.

Ripo-täti kokosi taas korttinsa yhteen pakkaan, sakkasi niitä vähän
aikaa ja käski Maijan nostaa toisen kerran, jonka tämä tekikin.
Sitten Ripo-täti levitti lehdet ja katsoi vuoroin lehtiinsä ja
vuoroin kuppari-Maijaan. Vihdoin hän sanoi hymyssä suin:

-- Onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala on jokaisella, niin sinullakin
näyttää olevan. Kun ei ole paistanut aamupäivä, niin paistaahan toki
iltapäivä. Sinä tulet naimisiin tummanvärisen miehen kanssa ja pääset
aikaa voittain emännäksi. Te tulette olemaan onnellinen parikunta.
Mutta nostapas vielä kolmannen kerran, niin saadaan nähdä, kuinka
asia viimein päättyy.

Maija nosti kolmannen kerran kortteja, jotka Ripo-täti levitti ja
sanoi:

-- Aina vain parempaa ja parempaa: te tulette saamaan suuren perinnön
kaukaiselta sukulaiselta ja elämään kauan yhdessä toinen toisenne
iloski.

-- Kiitoksia paljon, sisko kulta, saneli kuppari-Maija taputellen
Ripo-tätiä olkapäille. Kyllä minä sinua muistan, kun joutuu aika.

-- Mitäpä siitä onkaan puhetta tuttavain kesken, olkoon vain onneksi,
vastasi Ripo-täti.

-- Kuppari-Maijastahan Pärttyli saapikin morsiamen itselleen. Ota
vain pois, niin tulet onnelliseksi ja pääset rikkaaksi. Sinä kun
olet tummaverinen mies, niin sinuahan kortit ennustivatkin Maijan
sulhaseksi, sanoi Lahtelan Matti ja nauroi minkä jaksoi.

Tämän kuultuaan lauloi kasku-Matti:

    Jos minä Pärtty olisin,
    niin kupparin mä naisin:
    sattuis kuppari kuolemaan,
    niin sarvipussit saisin.

Tähän vastasi Pärttyli laulamalla:

    Kuppari-Maijan minä naisin,
    jos ois tulemassa,
    vaan en mä voi saunass maata
    sarvien kolinassa.

-- Ei tule mitään, et sinä, Mariseni, Pärttylistä sulhasta itsellesi
saa, jo nyt sen kuulet, virkkoi Ripo-täti nauraen.

-- Lieneehän noita tummaverisiä muuallakin eikä vain Perätalossa,
vastasi Maija vähän vihaisesti.

Nyt kuiskasi Mattilan Maija jotain Ripo-tädin korvaan ja meni tuvasta
ulos. Ripo-täti meni perästä ja häntä seurasivat kaikki naiset.

Naisten mentyä rehahtivat pojat nauramaan ja Niemelän Antti sanoi:

-- Se on oikein omituista: vaikka olisi kuinka vanha tahansa, niin
naimisista vain puhuu niin kuin nuokin vanhatpiiat. He varmaan
ajattelevat, että vanhassa on vara parempi.

Kasku-Matti, jonka mieli ei ollut tasapainossa, alkoi laulaa:

    Vanhan piian vaivattava
    kapui suureen honkaan,
    siellä huusi: honko, konko,
    missä pojat onkaan.

    Raatikkoon, raatikkoon vanhat piiat pannaan,
    venäläiset vetämään ja rämppäkellot kaulaan.
    Tuonne heidät vietäköön Kyöpelivuoren taa,
    ettei enää, ettei enää poikia nähdä saa.

Säkkijärven ja Viipurin pitäjäin välillä olevan suuren rämeikön nimi
on Raatikko.

-- Se oli oivallisesti se, virkkoi Pärttyli, joka näytti ottaneen
vähän onkeensa, kun Ripo-täti sanoi häntä vanhanpojan karaksi.

Sitten pojat käskivät pienen Paavon mennä tupaseen kuuntelemaan mitä
Ripo-tädillä olisi tytöille sanomista. Paavo kuuli käskyn ja meni
kaikessa hiljaisuudessa tupaseen. Siellä oli Ripo-täti täydessä
toimessaan kortinpanossa ja tytöt hänen ympärillään. He näyttivät
uteliaina kuuntelevan, kun Ripo-täti sanoi:

-- Kavata, kavata Maija, jottet hyppää yli aidan!

Tästä arvasi Paavo Mattilan Maijalle korttia pantavan. Maija huomasi
Paavon ja karjaisi:

-- Tämä poika pitää ajaa täältä pois. Hän on joko itsestään
varustainut tai laitettu tänne salaa kuuntelemaan ja sitten hän
haastaa lerettää ympäriinsä, mitä täällä kuulee.

-- Sinä et saa virkkaa kenellekään, mitä olet täällä kuullut, muista
se, sanoi Paavon sisko ja laittoi hänet ulos tupasesta.

Näin nolosti kun Paavon asiat onnistuivat, niin tuumivat pojat, että
tytöiltä pitää kortinpano lakkautettaman. Siksi meni Niemelän Antti
porstuaan ja huusi tupasen ovelta:

-- Jos kahvia vielä tänä yönä annettaneen, niin se on heti paikalla
tuotava pöytään.

Pian tulikin tyttö-Anni tupaan kantaen suurta kahvipannua ja Liisa
toi kahvikuppikorin, josta hän otti kupit ja latoi ne taitavasti
pöydälle. Niemelän Anni toi maitovadin ja morsian, toivikki, toi
sokeriastian. Antti kaasi kupit täyteen kahvia ja sanoi juhlallisesti:

-- Tulkaa pojat kahvia juomaan!

Kahta käskyä ei tarvittu. Pojat istausivat pöydän ympärille ja
nauttivat kahvia, kaksi kupillista kukin. Tytöt joivat perästäpäin
kuka seisoallaan, kuka istuallaan. Pienelle Paavolle annettiin
perästä yksi kuppi kahvia.

Kun kahvikapineet oli korjattu, käytiin jälleen työhön. Ripo-täti
meni tupaseen korttia panemaan ja hänen luonaan kävivät tytöt
vuoronperään korttia panettamassa, joten se toimi ei häirinnyt
työntekoa.

-- Menenkö minäkin panettamaan itselleni korttia? kysyi toivikki
sulhaseltaan.

-- Mene vain, vastasi sulhanen. Sittenhän saat tietää, vieläkö sinä
saat Junnolan Martin vai pitääkö sinun menemän naimisiin minun
kanssani, vastasi Juhana nauraen.

-- Enpäs sitten menekään, jos sinä luulet minun aikovan sitä
tiedustaa, vastasi Kaisa ja punastui.

Kotvan aikaa työskenneltyä tuotiin ehtasuuruspalaksi kaksi vadillista
potaattia ja voita. -- Öitsiä kutsutaan paikoin ehta.

-- Käske rahvasta syömään ehtasuuruspalaa, sitten loput me kuorimme
ja hilloamme piirakkaiksi, sanoi tyttö-Anni Niemelän Antille, joka
teki käskyn mukaan.

Nuoriso haukkasi ensi halustansa joutamatta virkkaamaan mitään.
Vihdoin katkaisi Niemelän Antti äänettömyyden ja kysyi:

-- Kun akat ovat aina kateelliset ja liehuvat kaikkien naittilaiden
välillä konttia kantamassa, niin mistä ihmeeltä ne sellaiset
pahansuovaiset akat mahtanevat tulla?

-- Mistäs muualta kuin hyvistä tyttölöistä, aivan näin sievistä kuin
meidänkin tytöt ovat, vastasi kasku-Matti.

Sen kuultuaan tytöt punastuivat, vaan kasku-Matti lauhdutteli heitä
ja sanoi:

-- Älkäät, hyvät neitoseni, pahastuko, että minä niin sanoin, maailma
muuttuu ja me myöskin muutumme. Minusta, joka olen loismies, tulee
Ripo-tädin ennustuksen mukaan vielä talon isäntä, ja teistä, jotka
nyt olette siveitä tyttöjä, tulee samanlaisia talon emäntiä. Siihen
aikaan joutuu kontinkantot yksistään vanhainpiikain työksi.

-- Hyvä ettei meitä ole enää siihen aikaan elämässä, jolloin
kontinkantaminen jääpi yksistään meidän toimitettavaksemme, vastasi
Ripo-täti.

Ehtasuuruspalan perästä kävi nuoriso taas entiseen työllänsä.
Niemelän Antti nitoi pirtaa ja Paavo sai lukea paasmat, kolmekymmentä
piitä kuhunkin paasmaan, ja ne erotettiin rihmalla.

-- Kun meillä Ripo-tädin kanssa ei näy olevan muuta työnoikeutta,
niin me joudamme arvoituksille, sanoi kasku-Matti.

-- Aivan niin, se on oikein, ja me joudamme kuuntelemaan työtä
tehdessämme, virkkoi sulhanen.

-- No pikku poku, arvaapas mikä se on: pitempi pitkiä puita, maan
ruohoa matalampi, arvoitti kasku-Matti Paavolle.

-- Se on maantie, vastasi Paavo. Mutta arvaapas sinä kasku-Matti mikä
se on: musta kuin pappi, ei ole pappi; kiiltää kuin nappi, ei ole
nappi; lentää kuin lintu, ei ole lintu; mörnii kuin härkä, ei ole
härkä; matelee kuin mato, ei ole mato; tonkii kuin sika, ei ole sika?

-- Sontiainenhan se on, vastasi Matti. Lapsella on lapsen arvoitus.

Matti teki arvoituksia yhdelle ja toiselle. Mikä heistä lienee tullut
arvatuksi, mikä arvaamatta jäänyt.

Ripo-täti, joka tähän asti oli ääneti kuunnellut Matin arvoituksia,
sanoi vihdoin:

-- Kyllähän kasku-Matti on paljonkin tietävinään, vaan saammepas
nähdä, eiköhän häntä vielä tänä yönä laiteta Huikkolaan.

-- Koeta vain, sanoi Matti vankasti.

-- Arvaahan ensiksi tämä, sanoi Ripo-täti:

    Ennen elänyt järjetönnä,
    kuollut taudin tappamatta:
    järjellistä sielua ja ruumista kantaa?

-- Sitä en tiedä, vastasi kasku-Matti.

-- Mitenkäs sinä tämän selität, kysyi Ripo-täti:

    Yksi sinkui siskolaan,
    toinen täytti tätilään,
    yöksi yhtehen tulevat?

-- En nyt muista sitäkään, vaikka joskus ennen olen itsekin sitä
arvoitellut, vastasi Matti ja kaapi korvallistaan.

    Kaksi kultaista käköä,
    yli orren tappelevat?

arvoitti Ripo-täti kolmannen kerran.

-- Lempo sun arvoituksiasi tietäköön, vastasi Matti ja oli totinen
kuin aapiskirjan kukko.

-- Nyt kävi kasku-Matille lössästi, kun täytyy Huikkolaan mennä,
huusi Pärttyli niin kovalla äänellä, että se kuului ympäri tupaa.

Kaikki pysäyttivät työnsä ja tahtoivat tarkoin kuunnella, miten
Ripo-täti Huikkolaan ajaa. He olivat aivan hiljaa ja kuuntelivat
korvat hörössä, kun Ripo-täti lausui:

    Hui, hui, Huikkolaan,
    Huikkolan koirat haukkumaan!
    Menkää lapset katsomaan
    mitä Halli haukkuu,
    luppakorva lupsuttaa?
    Sitä Halli haukkuu,
    luppakorva lupsuttaa:
    tuolta tulee kasku-Matti.
    Tyhjä pää, komento kallo,
    ryysyihinsä rytistynyt,
    rääsyihinsä rätistynyt.
    Sill on hiiri hevosena
    olenkorret ohjaksina,
    petkele on piiskana,
    kapusta on korjana,
    huuhmare on hattuna
    tikantalja turkkina,
    kissankorvat kenkinä,
    jauhokivi sormuksena.
    Matti tulevi tupahan:
    Vii, vii, kun vilustaa!
    Menee kiukaan päälle:
    Vii, vii, kun vilustaa!
    Siellä kissa kiukualla,
    kissa Mattia pakohon,
    Matti kiipesi ylemmä,
    hakahtihe hakkulille,
    hakkuli alas putosi,
    pankon päälle paukahtavi,
    Matti hakkulin keralla
    löysi itsens liioksesta.
    Siellä silmänsä nokesi,
    korvat karstahan tulivat:
    Voi minua poloista poikaa,
    voi poikaa, polonalaista!
    Jos olen johonkin tullut:
    liedelle lihavan ämmän,
    paksun emännän etehen!
    Missä silmäni pesisin,
    karstat poies karistaisin?
    Mene saunan kotasehen,
    siel on Tiiston tähevettä,
    jolla poskes puhdistelet,
    orrell on oravan häntä,
    jolla silmäsi sivelet,
    pyyhit poskes puhtahaksi.
    Matti tämän tehtyänsä
    tulevi tupahan tuosta,
    sanovi sanalla tällä,
    lausuu tällä lausehella:
    Paljon olen kulkenunna,
    kysellyt kyliä myöten,
    pitkin teitä tiedustellut,
    vaan en saanut vastausta.
    Mitä sinä tietä tahdot,
    mille vaadit vastausta?
    En mä tiennyt täsmällehen,
    arvoituksia osannut.
    Mitä ensin kysyttihin,
    kysyttihin, mainittihin?
    Tuota ensin kysyttihin,
    mainittihin ja pyydettihin:
    Ennen elänyt järjetönnä,
    kuollut taudin tappamatta,
    järjellistä sielua ja ruumista kantaa?
    Vähän sinä sitten tiedät,
    ylen vähän ymmärtelet,
    kun et sä sitäkään tiedä:
    kenkähän se on.
    Sitten multa kysyttihin,
    kysyttiin ja vaadittihin:
    Yksi sinkui siskolahan,
    toinen täytti tätilähän,
    yöksi yhtehen tulevat?
    Vähän tiedät ja älyät,
    kun et sä sitäkään tiennyt:
    nuottahan se on.
    Vielä multa kysyttihin,
    kysyttihin, vaadittihin:
    Kaksi kultaista käköä
    yli orren tappelevat?
    Lapsen tieto, naisen muisti,
    vaan ei parrakkaan urohon,
    kun et sä sitäkään tiennyt:
    silmäthän ne ovat.
    Kiitoksia tiedoistanne,
    tiedoistanne, neuvoistanne!
    Vaan olisi minulla nälkä.
    Saisinko mä syödäkseni,
    syödäkseni, juodakseni?
    Uupui muinen musta ruuna,
    vaipui valkia hevonen;
    tuoli on raato rauniolla,
    luukotti kodan perässä,
    siin on syödä syölähänkin,
    haukata halunalaisen!
    Tadevettä tanhualla,
    lätäkkö läävän takana,
    siin on juotavaa sinulla
    säälimättä särppiäkses
    kuivan kaulan kostukkeeksi,
    luupalasen painimeksi!
    Matti jätti muiden syödä,
    muiden syödä, toisten juoda
    Huikkolan hyväiset herkut,
    juomiset sitäi paremmat.
    Matti läksi matkallensa,
    kotihinsa kulkemahan.
    Mitäs nyt Matille kuuluu,
    kuta hyvää Huikkolahan?

Matti kohennaisin istuvilleen, rykäisi ensin ja sitten vastasi:

    Kuulin kummat, näin ihmeet
    Huikkolassa käydessäni:
    orava ahoja kynti,
    hepo hännin puuhun juoksi,
    hirsi veti, härkä notkui,
    reki kesti, tie hajosi,
    kirvehellä keitettihin,
    kattilalla leikattihin,
    lammas lattian lakaisi,
    piiat läävässä makasi,
    lehmät leipoi taikinata,
    akat ammui kytkyessä,
    porsahat pani olutta,
    emännät sikana röhki,
    susi survoi, häntä heilui,
    ukot ulvoi männikössä.
    Jänis jauhoi, pää järisi,
    miehet meni pyydyksehen.
    Pulmukainen puita pilkkoi,
    pojat lauloi lakkapuissa.

Tämän Huikkolassa käynnin perästä olivat kaikki vähän aikaa ääneti.
Pojat näyttivät olevan vähän nyrpeissään, sillä Matin Huikkolassa
käynti koski koko sukupuolta ja alensi sen arvoa. Tuosta saivat
tytöt vettä myllylleen ja olivat rohkeampia. Saattaakseen seuraa
sopusointuun jälleen kertoi kuppari-Maija seuraavan tarinan
Köntyksestä:

-- Matti Meikäläisellä oli viisi poikaa, joista vanhin

    oli riski riihenpuija,
    toinen hiepra heinänlyöjä,
    kolmas vallan selvä seppä,
    neljäs oli nerokas muuten,
    vaan viides viraton Köntys.

Kun nuorin poika oli ylen kömpelö, niin ei häntä käytettykään muuhun
kuin runttatyöhön: kesällä kasken- ja talvella halonhakkuuseen.
Tätä hän tehdä pänttäsikin hyvin jähmäkästi, sillä hänellä oli
runsaat ruumiinvoimat ja tukevat jäntereet. Eikä häntä muille töille
totutettukaan, kun muka talossa tarvittiin runtustakin, ja muuten
häntä pidettiin vähän hölönä, kun hän näet oli liian harvapuheinen
eikä niin vesselä kuin toiset veljensä, vaan hän oli toisia
kömpelömpi liikunnoltansakin. Näistä syistä ei häntä nimeltäänkään
mainittu, -- jos hänellä muutoin lienee sitä ollutkaan -- vaan häntä
sanottiin Köntykseksi.

Kerran Köntyksen kaskea kaataessa hän sattui ison puun luokse, jossa
oli haukalla pesä ja pesässä pojat. Köntys, joka alkoi hakata jyhmää
puuta poikki, kuulee yhtäkkiä puun latvasta pakinan. "Älä veikkonen
pesäpuutani kaada!" rukoili haukka puun latvasta. "Minä annan sinulle
voiman muutamilla sanoilla tehdä, mitä ikänä maailmassa haluat." "Jos
niin on, niin jääköön pesäpuusi seisomaan", sanoi Köntys, "mutta
mitkä ne sanat olisivat?" "Kun mitä aiot tehdä, niin sano vain:

    Haukan suulla,
    haukan luilla,
    haukan harvoilla sanoilla,
    leveihillä leukaluilla

tapahtukoon se ja se eli niin ja niin, niin se tapahtuukin", neuvoi
haukka. "Mutta et saa kenellekään ilmaista tätä salaisuutta, sitten
se ei toimita mitään, jos vain kuka sen saapi tietää." "Ennen kuin
rupean puhettasi uskomaan, täytyy mun koetella, onko puheessasi
mitään perää vai luuletteletko vain minua", virkkoi tuosta Köntys.
"Koetettuasihan sen näet", vastasi haukka. Nyt Köntys kiljaisi:

    Haukan suulla,
    haukan luilla,
    haukan harvoilla sanoilla,
    levehillä leukaluilla
    koko metsä kaatukohon,
    paitsi haukan pesäpuuta.

Ja katso, koko metsä kaatua humahti yhtaikaa, vaan haukan pesäpuu jäi
seistä jomottamaan siihen yksinänsä.

"Nyt tuli tuho!" huusi hädissään Köntys. "Mitähän kotona sanottaneen,
kun minä koko metsän kaasin?" "Voithan sen samalla mahdilla saada
seisomaankin", haukka lohdutti häntä. Köntys kiljaisi taas edellä
kerrotut mahtisanansa ja samassa nousta kahahtivat kaikki puut
paikallensa pystyyn. "Keinosi on oivallinen", sanoi Köntys haukalle.
"En ikänäni sun peäspuutasi kaada; vieläpä tahdon varjella, etteivät
muutkaan saa sitä tehdä."

Nyt Köntys läksi kotiinsa päivälliselle. Huomattuaan tiepuolessa
vanhan rekiranin hän istausi siihen ja sanoi mahtisanansa. Ja katso
ihmettä, reki alkaakin juosta vilittää hänen kotiinsa. Kuitenkaan hän
ei tahtonut kartanolle asti ajaa, vaan pysäytti pellonpäähän, ettei
muka kotiväki saisi tietää hänen salaisuuttansa.

Päivällistä syödessä puhelivat veljekset kuninkaan tyttären
katoamisesta, josta toiset veljet eivät juuri muuta tietäneet kuin
sen verran, että hän oli uidessaan kadonnut; mutta neljäs veljes,
joka yli muiden ymmärteli, tiesi kertoa: "Kun tuo ihmeen ihana
prinsessa oli meressä kylpemässä, niin tuli Ahdin poika, verekäs ja
vallaton veden ruhtinas, liki kuninkaan uimahuonetta ja huomattuaan
kauniin immen koppoi hänet korjahansa ja vei kerallaan Ahtolaan,
vedenalaiseen linnaansa. Nyt on, kuulen ma, kuningas luvannut
tyttärensä puolisoksi ynnä puolen valtakuntaansa sille, joka voisi
prinsessan pelastaa vetehisen vallasta." "Etköhän sinä, Köntys, joka
olet niin tuiki väkevä kuin muinainen vuoren kolkuttaja, voisi mennä
kuninkaan tytärtä pelastamaan? Jaksathan sinä koko veden väen voittaa
sekä Tursat että Tarsat", sanoi pilkaten vanhin veljes. "Koetelkaahan
te ensiksi, jotka olette niin tuiki veiterät, sitten ei hullu
valeelle naura, jos minä perästä koettelisin", sanoi vastaan Köntys.

Päivällisen perästä meni kukin taas toimillensa, mutta Köntyksen
mieli ei tehnyt kasken kaadantahan, vaan kuninkaan tytärtä pelastaa
oli halunsa. Hän meni siis meren rannalle ja sanoi:

    Haukan suulla,
    haukan luilla,
    haukan harvoilla sanoilla,
    levehillä leukaluilla
    tahdon mennä Ahtolaan.

Ja pian hän olikin siellä.

Ahtolassa ei ollut muita kotona kuin Ahdin poika kauniin prinsessan
kanssa. Hän koki hyvitellä jos jollakin ihanaa impeä, vaan tätä eivät
ilahduta mitkään vetehisen hyvyydet, hän itkee vain itkemistään yhä,
niin on hänellä apea olo ja haikama kotiinsa.

Ahdin poika älyttyänsä Köntyksen toimitti Tursaan häntä tappamaan,
mutta Köntys puolestaan kutsui mahtisanoillaan suuren ikoisen
valaskalan nielemään Tursaan ja ottaen itse kuninkaan tytärtä
kädestä hän sanoi:

    Haukan suulla,
    haukan luilla.
    haukan harvoilla sanoilla,
    levehillä leukaluilla
    tahdomme yläilmoille.

Ja tuota pikaa he olivatkin merenrannalla.

Täällä oli väkeä kuin tuhkaa neuvoa pitämässä, miten he saisivat
kuninkaan tyttären, tuon rikoisan prinsessan, pelastetuksi, kun
Köntys kaikkien ihmeeksi tulla kohisi kuninkaan tyttären keralla
vedestä. Katsojain joukossa olivat myöskin Köntyksen kaikki
veljet. He eivät tahtoneet silmiään uskoa, kun näkivät Köntyksen
tulevan kuninkaan tyttären kanssa merestä käsi kädessä. Köntys
meni morsiamensa kanssa suorastaan kuninkaan linnaan, jossa heitä
vastaanotettiin niin iloiten, että koko hovin väki riemusta remahteli.

Kuten luvattu oli, siten kävikin. Köntys sai kuninkaan tyttären
puolisokseen ja linnassa pidettiin niin komeat häät, ettei voi
sanoa suulla eikä kielin kertoella. Siellä istua kökötti Matti
Meikäläinenkin kuninkaan rinnalla hääpöydässä niin kuin kuninkaan
vävyn isä ainakin.

Mitäs ollakaan tuosta. Kuluu vuosi, toinen vierähtää, kuninkaan tytär
yhä vain kiihtyy miestään rakastamaan, ja onpa ukkokuninkaastakin
vävypoika varsin mieluinen. Ollaan, eletään edelleen, niin jopa
syttyy sota, kun toisen valtakunnan kuningas tahtoo tulla maata
itselleen anastamaan ja niin valtakuntaansa laajentamaan. Mitäs
muuta kuin kuninkaalle tuli hätä käteen. Ensi alussa ei hän tuota
uskaltanut ilmoittaa vävyllensä, pelkäsi näet hänen sortuvan surusta,
mutta pitihän viimeinkin sanoa, kävi miten kävi.

Hän ilmoitti siis vävylleen valtakunnan olevan vaarassa ja kysyi,
ymmärtäisikö hän tuohon mitä neuvoa pitää. "Älä ole milläsikään rakas
isäni", sanoi Köntys. "Tottahan minä, joka olen veden ruhtinaan
voittanut, voittanen maan ruhtinaatkin. Muuten minä en ansaitse olla
kuninkaan vävynä."

Sitten pyysi Köntys saattamaan itseään sotarintaan, jonne päästyään
hän sanoi entiset mahtisanansa. Kohta kaatui vihollisen sotajoukko
luusin laasin ja Köntys sai suuren sotasaaliin.

Siitä perin ei kukaan uskaltanut sotia kuningasta ja hänen vävyänsä
Köntystä vastaan, vaan kaikki rakastivat vanhaa ruhtinastansa ja
hänen hyvää vävyänsä Köntystä.

Sen pituinen se!

Kohta kun tämä satu oli kaskuttu, aukaisi pääemäntä Perätalon
tyttö-Anni tuvan oven ja viittasi kädellään. Tytöt menivät kihahtivat
hänen perästään ja palasivat pian kantaen ehtamurkinaa. Kukko lauloi
juuri ensi kerran. Kun ruoka oli pöytään kannettu ja alettiin juuri
syömään käydä, tulla tupsahti kolme Pajarin poikaa tupaan. Ei muuta
kuin käytiin kaikki yhteen neuvoon, ehtamurkinalle. Ruokana oli
leipää, voita, lämpöisiä potaattipiirakkaita, lampaan- ja sianlihaa
sekä appiaisia ja maitoa. Appiaiset olivat vähässä vedessä keitetyt
pavut, joista osa oli hienonnettu ja ripistelty suoloja sekaan.

-- Minusta maistaa tämä ehtamurkina erittäin hyvälle, kun olen
jo pitkät matkat tänä yönä kulkenut. Minä nimittäin kävin jo
Huikkolassa, jonne Ripo-täti minut ajoi, sanoi kasku-Matti.

-- Se olikin vallan oikein sinulle, kun sellaisen lyöpperin kanssa
kävit arvoituksille; onhan hänellä kaiken maailman komit päässänsä,
vastasi Pajarin Pekka.

-- Siltä näyttää, sanoi kasku-Matti päätökseksi.

Kun ehtamurkina oli syöty ja ruoka korjattu, sanoi Niemelän Antti:

-- Hyvät öitsivieraat! Kun nyt olette tässä koko yön ahkerasti
toivikkia auttaneet, josta minä hänen puolestaan teitä kiitän, niin
heitetään nyt työnteko valtaan ja pidetään pienet leikit: käydään nyt
ensiksi vaikka sokkosille ja kasku-Matti saa käydä sokoksi.

Nyt asettuivat kaikki piiriin. He pyörivät muutaman kerran ympäri
ja taputtivat käsiään. Sitten he pysähtyivät ja olivat aivan hiljaa
kukin paikallaan. Kasku-Matti seisoi piirin sisässä silmä huivilla
sidottuna. Hän tuli yhden luo ja koetteli sivelemällä tunnustella.
Jos hän arvasi oikein, niin arvattu sai käydä sokoksi. Mutta jollei
hän yhtä arvannut, hän sai siirtyä toisen luokse sivelemään. Tätä
hän sai tehdä niin kauan, kunnes hän tunsi ja arvasi sivelemänsä
henkilön, joka hänet pelasti ja kävi itse sokoksi. Näin pitkitettiin
leikkiä kotvan aikaa.

Sokkosilla olon perästä lepäsi nuoriso vähän aikaa. Kasku-Matin
kehotuksesta he kävivät sitten sarkaa kutomaan. Pojat ja tytöt
kävivät vastakkain seisomaan, pojat toiseen ja tytöt toiseen riviin,
ja ottivat toisiaan käsistä kiinni. Kasku-Matti, jolla Mäkelän
Vappu oli parina, alkoi leikin. He seisoen rivin päässä menivät
seuraavan parin käsien alitse. Tultuaan toisen parin luokse he
nostivat käsiään, josta se pari pääsi heidän käsiensä ylitse. Täten
ensimmäinen pari kulki toisten parien käsien alitse sekä ylitse,
siksi että he olivat rivin päässä. Sitten seurasi heitä toinen pari,
joka kulki samalla tavalla, vuoroin käsien alitse ja vuoroin ylitse.
Siten olivat he kaikki liikkeessä. Leikin täyteen vauhtiin tultua he
lauloivat leikkiessään:

    Näin kudomme sarkaa,
    näin nostamme niisii,
    Viipurin viisii.
    Näin punainen juoksee,
    näin valkoinen rauvaa
    oman kultansa luokse
    eikä viivy kauan.
    Hei lystiä leikkii,
    hei Helkaa ja Heikkii,
    kun yhdessä kulkee,
    ja suksia polkee.
    Se on niin hauskaa,
    kun pirta se nauskaa.

Leikin parhaillaan ollessa jylkähti yhtäkkiä Paavon mieleen, että
hän oli karkulainen. Häntä ei enää ilahduttanut siellä olo. Hän haki
hattunsa ja sanoi kasku-Matille jäähyväiset.

-- Ole vain päähän asti, kehotti Matti häntä.

-- En voi enää olla, kun karkasin kotoani, ja siksi täytyy joutua
kotiin, ennen kuin meidän ihmiset ennättävät ylös nousta, vastasi
Paavo.

-- Jos minä sen tiesin, että sinä karkaat kotoasi, niin en olisi
sinulle antanut lupaa ollenkaan; vaan eihän sitä enää voi takaisin
ottaa, sanoi Matti. Mikä on tehty, sitä ei voi tekemättömäksi tehdä.
No, älä ole sentään milläsikään: päällä päästään pätevistä asioista,
eihän tästä mene päätäkään, selkähän sen vastanee.

Samassa tuli tyttö-Anni ulkoa tupaan ja sanoi Paavolle:

-- Äitisi hakee sinua; hän seisoo ulkona ja odottaa. Joudu sukkelaan!

Paavo pelästyi niin, että häntä alkoi vapisuttaa. Paikalla hän juoksi
toisesta porstuan ovesta ulos ja kuuli mennessään jonkun sanovan
äidilleen:

-- Jo poikasi juoksi kotiin.

Kotona olivat jo vanhemmat ihmiset valveilla, kun Paavo tuli.

-- Ka, johan karkulainen tuli takaisin, sanoi Paavon isä. En,
poikaseni, olisi voinut sinua sellaiseksi luulla, jos en olisi
silmilläni nähnyt.

-- Antakaa anteeksi, isä kulta, rukoili Paavo ja kävi polvilleen
isänsä eteen. En enää milloinkaan karkaa.

-- Tämä on niin suuri rike, ettei sitä voi antaa anteeksi, vaan sinun
pitää saaman vitsaa; hae vain porstuasta vitsat tänne, virkkoi isä.

Paavo haki vitsat ja kyyristi selkänsä, johon isä piiskata ropsi
vähän aikaa. Sitten hän luki Paavolle tuomion:

-- Koko talvessa et pääse mäkeä laskemaan, et jouluna tahvananajoon
etkä kirkkoon.

Kun Liisa kuuli poikansa kotiin menneen, niin hän pistäysi
öitsitupaan, jossa nuoriso parhaillaan oli piirileikissä.

-- Näinkö sitä toivikkia autetaankin? kysyi Liisa Ripo-tädiltä.

-- Et, hertta kulta, usko kuinka täällä on ahkerasti koko yö työtä
tehty, nyt vasta he alkoivat vähän leikkiä ennen kuin erkanevat,
vastasi Ripo-täti.

-- Mitä sinä olet tehnyt? kysyi Liisa uudelleen.

-- Olen toimitellut kykyni mukan niitä näitä, vastasi Ripo-täti.
Välistä olen soittanut suutani, väliin olen povannut korttia ja niin
näin, edespäin. Ajoin jo kasku-Matin Huikkolaankin.

-- Jos olisit ajanut minun poikani Paavon kotiin, niin olisit tehnyt
hyvän työn, eihän lasten sovi joka paikassa olla mukana, sanoi Liisa.

-- Mitäpä ystäväiseni minä tiesin sitä tehdä, vastasi Ripo-täti. Kun
sinä kerran lupasit lapsen täällä olla, niin eihän se ollut minun
asiani häntä pois laittaa.

-- Niinhän se on, virkkoi Liisa, mutta ei sanonut, että Paavo tuli
omin lupinsa öitsiin.

-- Hyvinhän meillä on täällä ollut rattoisa elämä tänä yönä, sanoi
Ripo-täti. Minä, joka jo olen vanha ihminen, mietin tässä äskenikään
itsekseni, kuinka jokainen ajaa aikuistansa, niin kuin vanha runokin
kertoo:

    Koira haukkuu kontiota,
    ämmä kaalipantiota,
    ukko harmaata kiveä,
    pojat porstuan ovea,
    piiat pellavaspioa,
    akat loukunalaisia.

Piiritanssin perästä öitsivieraat erkanivat ja kukin meni kotiinsa.
Ripo-täti ja kuppari-Maija jäivät öitsitaloon yöksi ja Lippolan
Juhana tuli Niemelään. Näin loppuivat öitsit.



Toivikkiaika


    Sisältö: Toivikkiaika. Lahjusten varustaminen. Veljen antimet.
    Kuulutuksellepano. Kompromin lautamies. Morsiuskuulutukset.
    Räätälin ja suutarin työt. Liitollinen. Hyvät neuvot hylätään.
    Vihkiminen. Avio-ohjelma.

Toivikkiajaksi kutsuttiin sitä aikaa joka oli harjakaisten ja
läksiäisten välillä. Kun morsiamen oli varustettava suuri joukko
lahjuksia kaikille sulhasen sukulaisille ja koko häärahvaalle,
vieläpä kuokkavieraillekin, niin voipi arvata mitkä joukot siinä
piti valmistaa, kun monta vaatekappaletta oli ruoskan nenään pantava
lahjuksia jaettaessa. Jo ämmäjäiskestin aikana kysyi Niemelän emäntä
Lippolan emännältä, kuinka paljon oli mitäkin laatua lahjuksia
varustettava, ja niitä ei suinkaan ollut vähäinen määrä. Erittäin
vielä, jos lahjusten ottajat tiesivät morsiamen olevan varakkaan, hän
sai sitä riskimmästi varustaa lahjuksia.

Jo tytöllä, joka naimisiin aikoi, piti olla kymmenittäin
kassapaitoja, pitopaidat erikseen; samaten piti olla hameita,
sukkia, kintaita, lapasia ynnä muuta vaatetavaraa. Siitä syystä jo
äidit koettivat pitää takaisen jalan eteenpäin, so. he varustivat
tyttärilleen vaatetta vahvasti. Varsinkin kun tyttö tuli toivikiksi,
morsiameksi, oli varustuksilla kiiru. Tiettävästi ei sitä yksin
eikä kaksinkaan käsin ennättänyt kaikkia varuksia valmistaa, vaan
sukulaiset, hyvät ystävät ja naapurit saivat olla apuna.

Niemelässäkin oli senkin seitsemän kiirettä tytärtä laitettaessa,
kun oli anopille kudottava uudet sarkahameet, ne painettava
sinisiksi sinihiilillä, ommeltava ja pantava punainen verka helmaan.
Esiliinakangas oli myöskin kudottava ja esiliinat rimsuineen
valmistettava. Pyyhe- (nenäliina-) kangas niin ikään piti kudottaman,
ommeltaman ja rimsuteltaman. Samoin oli käsiliinakangas kudottava ja
pyyhikkeet tehtävä valmiiksi ja kirjailtava molemmista päistä. Paitsi
näitä oli valmistettava kuusi lahjapaitaa, epämääräinen luku sukkia,
kintaita ja lapasia sekä vöitä ja monenmoisia nauhoja ym. pienempää
rihkamaa. Tosin kyllä niitä oli jo entuudestaankin varattu, mutta
piti sitä olla uuttakin, aivan vastavalmistettua kavetta.

Antti teki sisarelleen uuden katajaisen tiheävanteisen kotikapan,
joka annettiin Kaisalle keralle hänen uuteen kotiinsa. Kapan pohjaan
oli leikattu vuosiluku ja omistajan puumerkki. Myöskin kaulausneuvot,
kartun ja palikan, joilla vaatteita silitettiin, teki Antti
sisarelleen hänen vietäväkseen uuteen kotiinsa.

Vaikka Kaisalla oli entinenkin vaippa (lankatäkki), niin yhtä
kaikki tahtoi Niemelän emäntä tehdä tyttärelleen uuden harmaan ja
mustaruudukkaisen oikein paksun vaipan sekä uuden hurstuen. Ne oli
myöskin toivikkiaikana kudottava ja valmistettava.

Niin kuin ennen oli tuumattu, perjantai-iltana ennen
tuomiosunnuntaita ajaa ramautti Lippolan Juhana kelloissa ja
kulkusissa Niemelään ja oli siellä yötä. Huomenaamuna lähdettiin
pappilaan kuulutukselle panettamaan. Lautamies ajoi yksinänsä edellä
ja morsiuspari jäljestä. Ketään muuta ei vielä ollut ennättänyt
pappilaan.

Rovasti kätteli ystävällisesti jokaista ja kysyi kuulumiset. Kaisa
antoi rovastille kirjavat sukat.

-- Jassoo, te taidatte aikoa pyhään avioliittoon ja tahdotte siis
panettaa kuulutuskirjalle, sanoi rovasti.

-- Aivan niin, herra rovasti, vastasi lautamies kumartaen.

-- Suostutteko siis kaikki? kysyi rovasti.

-- Jaa, vastasivat toiset.

-- Käypäs sinä, Lippola, perheentuvasta kutsumassa pari meidän miestä
asian todistajaksi, käski rovasti.

Pian suoriusi sulhanen asialle ja toi tullessaan kaksi pappilan
renkiä kerallaan. Rovasti uudisti kysymyksensä.

-- Sinun kuulutuskarttasi, Lipponen, tulee hyvin kalliiksi. Minä
nimittäin sain viime postissa lähetyskirjan maajako-oikeudelta,
jossa ilmoitetaan, että sinä olet nimitetty ja määrätty maajako- eli
kompromin lautamieheksi tähän meidän pitäjään, ja minä saan toivottaa
sinulle onnea ja menestystä. Tiettävästi sinä mielelläsi maksat
kalliimman karttarahan, kun niin arvokkaan viran sait, jonka minä
sinulle toimitin, virkkoi rovasti.

Kaikki kolme kumarsivat ja kiittivät rovastia ja ilo loisti kaikkien
kasvoista.

Rovasti kirjoitti kuulutuskirjan "pitkään paperiin" ja määräsi
karttarahan, jonka sulhanen maksoi.

-- En minä viitsi teitä luettaa, kun tiedän teidän molempain olevan
selvälukuiset, sanoi rovasti ja toivotti onnea avioliittoon.

Toiset kiittivät, sanoivat jäähyväiset ja läksivät. Kartanolla alkoi
jo tulla toisia morsiuspareja kuulutukselle panettamaan.

Juhanassa ei näyttänyt hänen uusi arvonsa mitään vaikuttavan, mutta
Kaisa oli niin liikuttunut, että itki ilosta. Niemelän lautamies
nosteli tyytyväisenä olkapäitään ja näytti vähän kopeammalta.

Niemelään tultua sanoi lautamies vieraillensa:

-- Nyt, Juhana poikaseni, ei sinun huoli tänä iltana kotiisi mennä
vaan saat olla meillä yötä ja huomenna viedä morsiamesi kirkolle ja
tuoda kotiin.

Juhana kiitti ja jäi yöksi. Illallista syödessä sanoi lautamies:

-- Nyt meidän perhe saa toivottaa tälle tulevalle vävypojallemme
onnea, kun hän on saanut kompromin lautamiehen viran, niin kuin
rovasti meille tänä päivänä ilmoitti.

Kaikki miehet nyökäyttivät päätään Juhanalle ja sanoivat:

-- Olkoon onneksi.

Juhana punastui ja luki kiitoksia.

-- Sitä minä ajattelinkin, että Juhanasta tulee joku arvokkaampi
mies, kun itsekseni katselin hänen toimeliaisuuttaan, virkkoi
Mauno-setä.

-- Tämähän nyt on arvo, vastasi Juhana kainosti.

-- Onpa se sellainen arvo, jota ei anneta joka miehelle, sanoi
Mauno-setä.

-- Minä olen niin iloinen, etten voi tänä yönä nukkuakaan, sanoi
Kaisa sulhaselleen kahden kesken.

-- Voi kun sinä olet lapsellinen, vastasi Juhana.

-- Niin kyllä, kultaseni, olenkin, vaan en minä sille mitään voi,
virkkoi Kaisa.

Seuraavana aamuna ajoi Niemelästä sekä morsiuspari että talon väkeä
joka hevosella kirkolle, kärrit väkeä täynnä. Saarnan päätyttyä, kun
naittilaita alettiin kuuluttaa, mainitsi rovasti ihan ensimmäiseksi:

-- Sulhanen, nuori mies, maajako-oikeuden lautamies Juhana Lipponen,
Lippolan kylästä ja morsian, nuori neito, kihlakunnan lautamiehen
tytär Katriina Niemelä, Niemelän kylästä.

Nyt nousi kirkossa sellainen tohina, että rovastin täytyi käskeä
olemaan hiljaa Herran huoneessa. Sen jälkeen kuulutettiin toiset
naittilaat.

Tavallisissa kuulutuksissa sitten ilmoitettiin, että Juhana Lipponen
on nimitetty maajako-oikeuden lautamieheksi pitäjään. Nyt vasta
pääsivät ihmiset asian perille. Tietysti tuli tästä mielihyvää ja
iloa sekä Kaisan että Juhanan sukulaisille ja ystäville, vaikka se
toiselta puolen herätti pahansuovissa kateutta. Niemelän lautamies
käveli entistä keikelämmästi kirkonmäellä ja Mauno-setä pisti entistä
mahtavammasti kätensä taskuunsa.

Niemelään tultua pyydettiin sulhasta vielä jäämään kolmanneksi yöksi,
vaan hän ei sanonut malttavansa jäädä, kun kotona oli kiireitä töitä
toimitettavana häiden valmistuksessa ja muissa puuhissa.

Niemelässä oli myöskin kiirua yllin kyllin. Tommo-Yrjö pyydettiin
räätälöimään sekä pito- että makuuvaatteita morsiamelle. Ihan
ensiksi hän valmisti uuden kaattuan ja uuden vaipan. -- Kaatut
oli villaisista lammasnahoista tehty makuupeite. -- Sitten hän
teki lyhyen lammasnahkaturkin, jonka puuhkoksi pantiin valkeaa
jäniksennahkaa, ja pitkän turkin, johon revon koipinahoista
laitettiin puuhkot. Myös tehtiin lyhyt sarkaviitta, joka
kaulustettiin punaisella veralla, ja rohkamoviitta, joka
kaulustettiin valkealla säämyskänahalla. Samaa nahkaa pantiin
koristukseksi rinnan kohdalle ja se kirjailtiin erivärisillä
langoilla. Vielä pantiin samaa nahkaa vahvikkeeksi ja koristukseksi
rohkamon juurille ja nahkan päälle ommeltiin punainen verkatilkku.
Muille ei räätäli tällä kerralla tehnytkään mitään.

Suutari-Tuomas kutsuttiin myös tekemään morsiamelle kenkiä. Hän
ompeli kaksi paria lipokkaita, joiden suut kaulustettiin punaisella
sahviaaninahalla. Myös rinnan päälle laitettiin koristeksi
pykälöitettyjä sahviaanitilkkuja. Samaten koristeltiin ummiskengät,
vaan ruohinkenkiin ja pieksuihin ei laitettu mitään koristuksia. Myös
suutari teki uuden tupen morsiamen luupääveitselle. Valaja-Matti
toi morsiamelle uudet vöyliset, jossa oli neulakota. Siihen vielä
sijoitettiin uusi tuppi ja musta punaisella tereellä koristettu
nahkainen kukkaro, jossa pieniä kapineita säilytettiin.

Jos lienee morsiamen kotona ollut kiire, niin eipä joudettu laiskana
olemaan sulhasenkaan kotona. Sulhanen teki rahkasuopetäjistä
kaason kapan, jonka pohjaan ulkopuolelle hän leikkasi vuosiluvun
ja oman puumerkkinsä. Myös hän teki kartun, vartan ja kangaspuut
morsiamelleen.

Sekä Niemelässä että Lippolassa tehtiin maltaita ja poltettiin viinaa
pitojen varalle. Vähää ennen pitoja vedettiin nuottaa ja pantiin
olutta sekä valmistettiin ryynit, lesty- ja talkkunajauhot. Teurastus
oli toimitettu jo aikaisemmin.

Toisena adventtilauantaina tuli Lippolan kirkonmies Niemelään
liitollisille. Anni meni vierasta riisumaan sillä aikaa, kun Kaisa
pukeusi. Sitten tuli Kaisa appensa luo ja toi hänelle kapalla olutta.
Kapan korvaan oli sidottu säärisiteellä pyyhe ja kirjavavartiset
kintaat. Lippola joi olutta ja kaasi sitten tähteen pöydällä olevaan
kappaan, irroitti lahjukset kapan korvasta ja korjasi ne. Sitten hän
pani muutamia vaskirahoja kappaan ja antoi sen morsiamelle, joka sen
kiittäen otti vastaan ja meni pois.

Sillä aikaa olivat talon poikamiehet riisuneet, juottaneet ja vieneet
talliin vieraan hevosen.

Sitten keskustelivat ukkomiehet läksiäisten ja häiden pidosta ja
päättivät, että juohtajain pitää tulla Niemelään perjantai-iltana ja
lähteä lauantai-iltana, siten joutuu kuokkailta sunnuntai-illaksi
Lippolassa.

Sunnuntaiaamuna, kun Kaisa pukeusi kammarissa, tuli Liisa, Annin
äiti, sinne ja sanoi:

-- Jos tahdot, Kaisa, ettei appesi ole sinulle kovin ankara, niin
kun nyt istaudut rekeen hänen viereensä, koettele istautua hänen
turkkinsa liepeelle. Vaan jos hän ei lievettä jätä, niin liikuttelei
ja mylleröi reessä matkalla, että hän epähuomiossa unehduttaisi sinun
puolellesi liepeensä, jonka sitten hänen huomaamattansa hiihennät
alaksesi.

-- Mutta entäs jos ukko huomaisi, että minä aion taikoja tehdä valtaa
anastaakseni, niin kuinka suuri häpeä siitä minulle tulisi. Voisinko
minä milloinkaan katsoa rehellisesti tuon kunnon ukon silmiin, jota
minä niin suuresti kunnioitan, vastasi Kaisa.

-- Ethän varma nainen lienekään, jos et osaa ajaa tarkoitustasi
perille miesten ja semminkin ukkomiesten huomaamatta. Sellainen
kyvytön nainen olisi häpeäksi meidän sukupuolellemme, virkkoi Liisa.

-- No olkoon menneeksi, minä koetan ottaa tilaisuudesta vaarin, ja
jos en onnistu, niin olkoon valta vanhemmalla, neuvo nuoremmalla,
vastasi Kaisa toivoen sillä pääsevänsä Liisan kurinoista.

-- Ja kuules vielä, Kaisa, jatkoi Liisa. Kun menet vihille ja astut
sulhasesi luokse peräkuorissa, niin tallaa hänen jalallensa. Sitten
vihkiessä kun pappi laittaa teidät pitämään yhdessä sormuksesta
kiinni, niin vedä sulhasesi kättä puolellesi niin paljon kuin
hänen huomaamattansa voit. Se pitää tiettävästi käydä hyvin hiljaa
ja varovasti, ettei sulhasesi mitään siitä hoksaa. Jos onnistut
aikeessasi, saat iäksi päiväksesi vallan miehesi ylitse.

-- Näitä kumpaakaan konstia minä en tee kahdesta syystä: ensiksikin
on vihkiminen tärkein hetki elämässä, jolloin pitää rukoilla
Jumalalta siunausta; ja kun vielä vihkiminen tapahtuu kirkossa,
Herran alttarin edessä, olisi kauhistava synti ruveta siinä taikoja
tekemään. Ei, sitä en tee. Ja toisekseen, sulhaseni pitää minua
arvossa ja rakastaa sydämestään minua. Jos hän huomaisi minun pahat
ja synnilliset aikeeni, niin kuinka minä halpenisinkaan hänen
silmissään. Ei se käy laatuun. Tiedänhän minä ilmankin, että Juhana
on minulle niin nöyrä ja notkea, että hän taipuu, vaikka minä kierrän
hänet ympäri sormeni, vastasi Kaisa innokkaasti.

-- Niinhän ne kaikki tyttöraukat luulevat morsiamena ollessaan.
Vaan kun ensimmäinen rakkauden innostus on ohitse ja tulevat ikävät
rymppäviikot, niin sitten vasta ilmestyy syntyperäinen luonne, ja
silloin ei ole nuorikolle hauska eikä mikään ilo, jos ei vain ole
ennen osannut lumota miestään, selitti Liisa.

-- Tulkoon mitä tulkoon, mutta minä en tee mitään taikaa, vastasi
Kaisa lujin äänenpainoin. Minä rakastan sulhastani ja tyydyn
hänen tahtoonsa; sillä mies on vaimon pää. Ja kun hän on vapaa
taikauskosta, niin tahdon minä myöskin olla siitä vapaa.

-- Mene näitä itsepäisiä tyttöjä vielä neuvomaan! Nehän ovat
olevinaan viisaammat kuin vanhat ihmiset, sanoi Liisa vihaisesti ja
läksi pois.

Liisan pois mentyä tuli Anni kammariin, ja hänelle Kaisa virkkoi:

-- Äitisi oli täällä ja neuvoi minulle monta konstia ja taikaa, vaan
kun en minä luvannut niitä tehdä, näytti hän oikein suuttuvan. Mitä
sinä, serkkuni, luulet, tokkohan ne konstit avittavat mitään?

-- Minä luulen, etteivät ne toimita niin mitään, vaan ovat epäjumalan
palvelusta ja siis syntiä. "Taika taian tekijälle, tietämättömälle ei
mitään", sanoo vanha sananlasku, ja niin minä sen uskon olevankin,
vastasi Anni.

Sitten tuli Kaisan äiti kammariin ja sanoi:

-- Joudu, lapseni joudu, appesi jo odottaa sinua. Isäsi ja minä
olemme myös valmiit lähtemään.

Kaisa tuli ja kävi Lippolan kirkonmiehen rekeen istumaan eikä turkin
lieve juohtunut hänen mieleensäkään. Lautamies kävi emäntineen
toiseen rekeen ja niin ajettiin kirkolle.

Jumalanpalveluksen perästä varustausivat vihittävät, joita oli
useampia pareja, peräkuoriin. Rovastin alttarille tultua järjesteli
suntio vihittävät, sen jälkeen kuin ne oli kuulutettu, alttarin
eteen. Täten joutui Lippolan Juhana morsiamineen ensimmäiseksi.
Morsianten ja sulhasten vanhemmat sekä kaasot seisoivat takapuolella.
Muu kansa kiipesi kuka parville, kuka penkkien päälle nähdäkseen
vihkimisjuhlallisuutta. Kirkosta päästyä ajoivat nuoret parikunnat
kukin kotiinsa.

Sekä Juhana, että Kaisa olivat kalliin valan tehtyänsä niin
liikuttuneet, etteivät alkumatkalla puhuneet mitään. Vihdoin Kaisa
katkaisi äänettömyyden ja sanoi:

-- Nyt, Juhana kultaseni, on toivomme toteutunut ja me olemme saaneet
toisemme. Minä hengitän nyt niin keveästi, kun ei enää tarvitse
pelätä kauppamme purkautumista. Tuntuu siltä, kuin olisi kylmä kivi
pudonnut sydämestäni.

-- Niin kyllä olemme, vastasi Juhana. Ja minä luulen, että Jumalan
avulla tulemme olemaan tyytyväiset toisiimme. Ja jos joku erehdys
sattuisi tulemaankin, joka voi etenkin ensi alussa pikemmin tapahtua,
kun emme vielä tarkemmin tunne toistemme luonnetta, niin se pitää
paikalla oikastaman, ettei penseys pääsisi meidän välillemme. Ja
muuten tulee meidän huolellisesti kavahtaa, ettemme keskinäisiä
asioitamme koskaan puhu kenellekään, jottei kukaan kielineen pääsisi
meidän välillemme, eikä valehdella toisillemme. Meidän tulee
kumpaisenkin luottaa toisiimme ja uskoa toistamme niin kuin itseämme.
Meidän tulee, rakkaani, aina se muistaa, että vasta yhdessä me olemme
kokonaisuus vaan erikseen puoliskot. Jos me nämä kaikki pidämme, niin
Jumalan avulla me olemme aina onnelliset.

Kaisa sanoi mielellänsä noudattavansa näitä aatteita. Sitten hän
kertoi laveasti, kuinka hän hamasta siitä ajasta, kun hän rupesi
avioliittoasiaa ymmärtämään, aina toivoi pääsevänsä Juhanan vaimoksi.
Ja siitä syystä hän tuli sellaiseen käsitykseen, että Jumala on
heidät yhteen luonut, ja siksi hän on iloiten mennyt Juhanalle niin
kuin Jumalan määräämälle omalle miehelleen.

Samat sanat kertoi Juhana, ja niin he vakuuttivat toinen toisellensa,
että heidät on Jumala luonut yhdeksi parikunnaksi.

Sitten Kaisa kertoi, kuinka häntä neuvottiin taikatempuilla valtaa
anastamaan, mutta ei hän voinut eikä tahtonut sellaisia syntisiä
neuvoja vastaanottaa vaan sanoi tyytyvänsä siihen, mitä Jumala näkee
hyväksi hänelle siinä säädyssä sallia ja osaksi antaa.

-- Sinä, armaani, ansaitset kaksinkertaisesti minun rakkauteni,
kun sinä niin ylevämielinen olet, vastasi Juhana. Minä, suoraan
sanoen, olen taikuutta inhonnut hamasta siitä ajasta, kun pappilan
maisterilla veljesi kanssa kävimme kirjoituskoulua. Hän ohjasi meidät
oikealle tolalle, vaikka minun nuorukaisena ei sopinut jyrkästi
vastustaa vanhain tuumia ja heidän pinttyneitä mielipiteitään. Mutta
nyt, kun minä olen päässyt aikamiesten lukuun sen tautta, että olen
naimisissa ja ominaisessa virassa, koetan raivata pimeyden valtaa
minkä voin ja olen sydämestäni iloinen, että sinä rakkaani olet
samaa mieltä minun kanssani. Esi-isäimme tapoja minä tietysti pidän
arvossa, mutta en noitumista ja velhotyötä.

-- Ja minä kiitän suuresti Jumalaa, joka varjeli minua sellaisesta
kauhistuksesta, jota sinäkin vihaat, sanoi Kaisa. Minä en tahdo elää
ainoastaan itselleni, vaan myöskin sinulle.

Näissä pakinoissa kului tie rattoisasti ja pian oltiin Lippolan
tienhaarassa. Sieltä erkanivat kotiinsa Juhanan vanhemmat, jotka
olivat kirkolla toisella hevosella. Kun kirkonmies Kaisan kanssa
aamupuolella ajoi Niemelästä toisella hevosella kirkolle, ajoi Juhana
äiteinensä kotoaan toisella. Kirkolla vaihtausivat naiset: emäntä
kävi miehensä rekeen ja Kaisa kävi sulhasensa rekeen. He ajoivat
Niemelään, jossa Juhani pidettiin yötä. Hän makasi Antin kanssa
kammarissa, ja morsian makasi muun perheen kanssa tuvassa. Seuraavana
aamuna Juhani läksi kotiinsa.



Läksiäiset


    Sisältö: Kestivalmistukset. Vierasten tulo Niemelään. Passi ja
    sen lukeminen. Vierasten tuomiset ja tuliaiset. Morsiamenhaku.
    Ellin taika. Vaatteiden laittaminen. Lähtökaali. Tyttären osa.
    Morsiamen päänpano. Juohtomiesten vaatteidenotto. Morsianta
    itketetään itkuvirsiä laulamalla. Morsiamen jäähyväiset ja lähtö.
    Nuoteiden lähtö ja loitsut. Nuoteiden ja juohtajain yhtyminen.

Sekä Niemelässä että Lippolassa oli kestien alusviikolla yllin
kyllin kiirettä. Tuvat, porstuat, kammari pestiin ja kaikki huoneet
siivottiin. Mitä talossa lienee ollut astioita, kaikki puhdistettiin.
Kun talon lusikkojen, ruoka- ja juoma-astioiden, kynttilänjalkojen,
tuolien ynnä muiden sellaisten kapineiden ei arveltu riittävän suuren
joukon syömingeissä, lainattiin niitä naapuritaloista lisäksi. Ja jos
ne eivät olleet kylliksi puhtaat, niin ne puhdistettiin uudestaan.

Jo perjantai-iltahämärissä alkoi Niemelään kokoontua
läksiäiskestivieraita tuomiskontteineen ja pusseineen.

Kun vieraat olivat syöneet ja juoneet, läksi talonväki saunaan
kylpemään ja osa vieraitakin. Useimmat olivat kuitenkin kylpeneet jo
kotonaan. Sitten puheltiin minkä mitäkin illan kuluessa ja juohtajia
odotellessa.

Lippolassa oli samanlainen kiire häävarustuksia tehtäessä kuin
Niemelässäkin. Jo aikaiseen tuli sulhasen eno, Simolan herastuomari,
emäntineen ja lapsineen Lippolaan; sillä vanhan tavan mukaan piti
enoukon olla ensimmäinen juohtomies. Häärahvas, kutsuvieraat,
kokoontuivat vasta lauantai-iltana häätaloon, Lippolaan.

Kun sauna oli kylvetty, varustausivat juohtajat lähtemään. Hevoset
valjastettiin, kellot sidottiin aisoihin ja kulkuset vempeleihin. Kun
he olivat pukeutuneet, antoi isäntä kumpaisellekin juohtomiehelle,
Simolalle ja nuoremmalle pojalleen Pekalle, taskumatin, jossa oli
tavallista viinaa, vaan sulhaselle Juhanalle, annettiin punaista
(siirappi-) viinaa. Kun kaikki oli saatu reilaan, kävivät juohtajat,
sulhanen keskimmäisenä, pöytärahille istumaan, heittivät hatut
päästään ja Simolan johdolla alkoivat veisata:

    Pyhä henki virvoittaja,
    kuin runsas olet annoill,
    ole tuskis kirvoittaja
    maali, merell, sekä rannoill.
    Piru tyköäm pois karkota,
    se hänelt estä ja kiellä,
    ettei sais ylösniellä
    meit köyhii tällä tiellä.
    Sinä rinnois vaikuta,
    iloll meit edes saata,
    ann nähdä viel omaa maata,
    kotiin myös terveenä tuota.

Sitten panivat juohtajat hatut päähänsä ja läksivät. Kotiin jääneet
jatkoivat veisua loppuun asti vanhasta virsikirjasta virrestä 336,
kolmannesta värssystä.

Pihalla kävivät juohtajat kukin omaan rekeensä, roikkasivat
piiskoilla hevosia selkään, ja niin sitä lähdettiin aika jyräkkää.
Sekä talon väki että juohtajia katsomaan tulleet naapurit kokousivat
tuvan rappusille katsomaan juohtajain lähtöä.

Niemelässä odotettiin juohtajain tuloa ikävöiden. Vähä väliä kävivät
nuoret ulkona kuuntelemassa kellojen helinää. Kun juohtajain kellot
alkoivat kuulua, olivat kaikki kaaheillaan, sekä läksiäisvieraat
että juohtajain tuloa katsomaan tulleet naapurit. Yksituumaisesti
määrättiin Mäkelän isäntä lailliseksi laulajaksi sekä lautamies
Lemponen passin lukijaksi.

Juohtajain pihalle tultua varustausivat nuoret miehet hevosia
riisumaan ja korjaamaan. Kun juohtajat olivat tulleet porstuaan,
alkoi Mäkelän isäntä toisten kanssa tuvassa veisata:

    Autuas se, kun pelkää Herraa. (Vvk. 88)

Virren loputtua astuivat juohtajat tupaan: Simola edellä, sitten
sulhanen ja Pekka viimeisenä. Keskilattialle päästyä sanoi Simola:

-- Hyvää iltaa!

-- Jumala antakoon talon puolesta! vastasi Lemponen ja kysyi samalla:

-- Mitäs vieraille kuuluu?

-- Ei mitään liikaa, tarvitsisimme vain yösijaa, kun makuuaika alkaa
jo olla käsissä.

-- Mistäs kaukaa vieraat ovat?

-- Eihän tässä eristä olla; ollaanhan vain tuolta puolen tuulimyllyn,
Katajärven kirkon luota.

-- Näettehän veikkoset, ettei tässä enää ole tilaa vieraille, kun
tupa on näin täynnä omaa perettä.

-- Kyllähän sopu sijaa antaa: pannaan kanat häkkiin, lapset säkkiin,
muu perhe penkin alle.

-- Ette varmaan mahda olla rehellisiä matkamiehiä, kun näin myöhään
kulkemassa olette. Onkos teillä passia?

-- On kyllä passi, mutta

    onkohan talossa tässä,
    tässä suuressa suvussa
    sekä laajassa lajissa
    tämän lehden lukijata,
    passin pamisuttajata.
    Tästä saatte nähden nähdä,
    nähden nähdä, korvin kuulla
    mitä oomme miehiämme
    ja kuta urohiamme,

sanoi juohtomies Simola ja antoi passin Lemposelle, joka sitä
käänteli pari kertaa puolelle ja toiselle ja vihdoin lausui:

    Tää on maine näiden miesten,
    näiden miesten ja urosten:
    ensin on Antti Alkajainen,
    jok on Kojosta kotoisin,
    siivon Simolan mäeltä.
    Toinen on Juho Jatkajainen
    lauhkeasta Lippolasta,
    jok on Suomen sorja sulho,
    maan kuulu, veen valio,
    hän on kesän kierretellyt,
    näitä maita mairitellut,
    saanut sykkimään sydämet,
    neitoin rinnat riehumahan,
    kietonunna kihloihinsa
    pannut lempipauloihinsa.

    Nyt hän etsivi omaansa
    kulkien kyliä myöten,
    talo talolta ajaen.
    Kolmas on Pekka Päättäjäinen:
    se on myöskin siivo poika
    liukeasta Lippolasta;
    ei se virsi viinan kanssa,
    ei tuhaja tupakan kanssa.
    Kaikk on miehet kelvolliset,
    kunnialla kulkevaiset,
    retkillänsä rehelliset,
    menoistansa miehulliset.

    Tämä passi on painettuna,
    reisukirja räntättynä
    koreassa koivikossa,
    reisuvaisten reen perässä,
    kirjoitettu kiirehesti,
    lausuttu samalla lailla.

-- Puhtaat ovat miehillä paperit kyllä, mutta isännän on asia: ottaa
yöksi tahi antaa matkan työksi, sanoi passin lukija antaessaan passin
takaisin juohtomiehelle.

-- Eihän matkamiehellä kotia keralla ole. Käykää vain yöksi;
onhan siksi tilaa talossa ja halkoja huohulassa, lupasi Holttolan
kirkonmies.

-- Suur kiitosta, kosta Jumala, vastasi juohtomies ja meni yläpöydän
taakse istumaan. Sulhanen istahti hänen viereensä ja toinen
juohtomies istausi pöytärahille vastapäätä sulhasta.

-- Maistakaapas, talon rahvas, vierasten tuomisia, sanoi Simola
ottaen taskumatin poveltaan ja ojentaen sen Holttolan ukolle.

-- Olkoonpas onneksi, vastasi Holttola ja ryyppäsi taskulasista.
Sitten hän tarjosi taskulasia takaisin Simolalle ja luki kiitoksia ja
sanoi:

-- Eivät nämä mahda suinkaan mitättömiä miehiä olla, kun heillä näin
hyvät tuomiset ovat.

Simola ei ottanut takaisin tarjottua taskulasia vaan sanoi:

-- Antaa vain mennä miehiä myöten; onhan suu särjellä niin kuin
sorvallakin.

-- Otapas passin pamisuttaja vierasten tuomisia, virkkoi Holttola
ojentaen viinapotun Lemposelle, joka ryyppäsi ja antoi sitten
Mäkelälle, ja niin kulki taskumatti kädestä käteen. Sitten antoivat
sulhanen ja toinen juohtomies myöskin taskumattinsa talonväen
maisteltavaksi. Holttola vei sulhasen tuomislasin naisille, jotka
siitä keskenänsä maistelivat.

Sitten otti Holttola ikkunalta talon viinaputelin, josta kaasi pullin
täyteen, ojensi sen juohtomiehelle ja sanoi:

-- Maistakaapas hyvät vieraat talon suuruksia.

Juohtomies maisteli, ojensi ryyppylasin takaisin ja sanoi:

-- Kiitoksia paljon. Mahtaa tämä olla hyvä talo, kun niin hyvät
tuliaiset vieraalle annetaan.

-- Nauttios terveydekses, vastasi Holttola ja täytti uudestaan
pullin, jota hän tarjosi sulhaselle, mutta tämä ei ottanut, kiitti
vain. Toinen juohtomies ei myöskään ottanut hänelle tarjottua ryyppyä
vaan kiitti tarjouksesta. Vielä jakeli Holttola ryyppyjä muillekin
sanoen:

-- Otetaas, veikkoset, vierasten tuliaisia.

Ukkomiehet ryyppäsivät, vaan nuoret miehet eivät ottaneet pullia
käteensäkään, sen kuin kiittivät vain.

Sitten tuotiin juohtajille kahvia, jonka jälkeen kannettiin
illallinen pöytään. Nyt nousi ensimmäinen juohtomies seisoalleen ja
sanoi:

-- Niin kuin meidän passissa oli sanottu, että me kuljemme kyliä ja
taloja myöten omaa mielitietyistä etsiskellen, niin aiomme tästäkin
talosta, jossa on niin paljon nuorisoa koolla, etsiä polvellista
puolisoa ja kainaloista kanaamme, jos vain armas isäntä sen sallii.

-- Hakekaa, hyvät vieraat, hakekaa, mutta älkää vain kenenkään omaa
ottako, virkkoi Holttola.

Luvan saatuaan meni nuorempi juohtomies morsianta hakemaan huoneesta,
jonne tämä oli kaasonsa Ellin kanssa mennyt vähäistä aikaa ennen.

-- Nyt pitäkää kukin omaanne vaarissa, varoitti seppä. Ei sitä poikaa
osaa yhtään taata, se ottaa minkä vain tapaa.

Vähän ajan perästä tuli juohtomies taluttaen morsianta kädestä. Elli
seurasi kaasona perästä ja pöydän luo päästyä riehkaisi sukkelaan
sulhasen viitan lipeen, työnsi sen päälle morsiamen istumaan ja
istausi itse morsiamen viereen. Tämän huomattuaan veti sulhanen
suunsa hieman nauruun. Sitten luki Holttola ruokaluvut ja Simolan
johdolla veisattiin:

    Siis riennä tykön sulhaisen,
    mull itsesi armost anna,
    ett rakkautes suloisen
    mä rakkaass mieless kannan.
    Sä mull nyt ainoo lohdutus,
    kans kuolon tuskiss virvoitus:
    enp erkane sinust koskaan. (Vvk. 20:7)

-- Huomasitko, Mari-täti, kuinka sulhasta nauratti, kun sai morsiamen
viereensä, sanoi kuppari-Maija toisten laulaessa. Tuo ei ole hyvä
merkki, sanon minä. Kyllähän he ihaman kahaman kanssa yhteen menevät,
vaan kun on mesimarja ottaissa, niin on pippuri pitäissä, sen luulen
Juhana raiskan kyllä perästä huomaavan. Nytkin hän poikaparka oli
niin lörö (huolimaton), että antoi viittansa liepeen morsiamen
istuttavaksi.

-- Ei, herttakulta, Juhana sitä nauranut, kun Kaisan sai viereensä,
vaan hän naurahti Ellin taianteolle, vastasi Mari-täti. Juhana näet
ei kuulu uskovan mitään taikaa.

-- Ahaa, se on toista, vai niin, sanoi kuppari-Maija. Hän kun on
lautamies ja luulee olevansa herraslehtiä, niin hän pilkkaa vanhoja
tapoja niin kuin muutkin esivallan persoonat. Mutta antaas ajan
ehtiä, niin kyllä tarvis opettaa taikoja tekemään ja niitä uskomaan.
Heittäiköön vain akkavallaksi, niin eiköhän tule taikoja tarvis,
sanon minä. Ovat ennenkin ylpeät masentuneet.

-- Kuulehan, hyvä Mari, vastasi Mari-täti. Kaisa on samassa uskossa.
Ei hänkään sanonut uskovansa mitään taikaa.

-- Sen pahempi se, virkkoi kuppari-Maija. Mutta joka ei usko, se on
jo tuomittu; hänen uskottomuutensa tuomitsee hänet. Jos ehkä toinen
uskoisi, niin voisihan hän vaikka toisen tietämättä jotakin kopeltaa,
kun tarvis tulee, vaan nyt heitä on kaksi sokeaa yhdessä. Ja kun
sokea sokeaa taluttaa, niin he molemmat kuoppaan kaatuvat.

Illallisen jälkeen tehtiin tilat (vuoteet) ja käytiin makaamaan: muu
väki tupaan, vaan morsian Annin kanssa kävi kammariin.

Seuraavana päivänä murkinan perästä laittelivat ja lajittelivat
naiset vielä morsiamen lahjakapineita. Päivällisen perästä menivät
molemmat juohtomiehet morsiamen huoneeseen vaatteita laittamaan.
Emäntä toi ja asetti alimmaiseksi vaatetiinun pohjalle suuren
rukiisen leivän, voiaskin ja lammaskäpälän. Sitten täyttivät
juohtomiehet tiinun niillä vaatteilla, jotka morsian kaasoineen
heille antoi. Mitä ei tiinuun mahtunut, se pantiin kirstuun ja
säkkeihin. Morsian itse laittoi lippaansa täyteen hienompia hetaleita.

-- Nyt taitaa emännän huoneessa puhdasta tulla, kun neljä henkeä
siellä mellastaa ja ajaa kokoon mitä vain tapaa, sanoi Korjuksen
Risto tupaan tultuaan.

-- Viekööt vain mitä haluavat, jättäväthän toki seinämet, virkkoi
emäntä nauraen.

Tämän kuultuaan meni seppä huoneen ovelle ja kysyi:

-- Miten paljon te oikeastaan aiotte ottaa kerallanne?

-- Me otamme kaikki mitä vain annetaan, vastasi vanhin juohtomies
Simola.

Nyt meni seppä riihen kylkiäiseen, josta hän otti suuren joukon
riihikkoja, kääri elohursteja niiden ympärille, toi ne huoneen
lattialle ja sanoi:

-- Jos mielestänne huoneessa on vähän ottamista, niin tuossa on lisää.

-- Pidä vain itse rytkäsi, on meillä täällä tarpeiksi parempiakin
kaluja, vastasi Simola ja viskasi riihikot tanhualle.

Seppä korjasi ne entiseen paikkaansa ja sanoi:

-- Ei näet hyvillensä vielä kaikki rykämät kelpaakaan, vaan pitää
olla parasta.

Kun vaatteet oli saatu säkkeihin, juohtomies meni tupaseen katsomaan,
joko lähtökaali joutui. Tupaan tultuaan hän sanoi:

-- Nyt on kaikki reilassa, ei siis muuta kuin muiskuta suuta ja

    kaali vatiin, Kaisa rekeen,
    antaa mennä alasmäkeen.

-- Malttaahan köyhäkin keittää vaan ei malta jäähdyttää; te ette
malttaisi antaa kaalin kiehua kypsäksikään vaan syödä hoklisitte sen
puolikypsänä, vastasi isäntä.

-- Kiehukoon sitten vaikka kuinka kypsäksi minun puolestani, virkkoi
juohtomies ja kävi istumaan.

-- Kuules, lanko! sanoi sulhanen Antille. Pidä sinä vaari minun
hevoseni valjaista ja katso tarkkaan, ettei kukaan saa mitää
koiruutta tehdä.

-- Ole, lankoseni, huoletta, vastasi Antti; -- kyllä minä niistä
vaarin pidän. Ne ovat lukon takana, sekä sinun että juohtomiesten
hevosvaljaat, ja avain on minun taskussani. Niiden länkien hamutoihin
ei tänä iltana kukaan saa neuloja ja rautanauloja pistellä. Kun minä
lähteissämme valjastan hevosesi, niin laitan luotettavan miehen
vartioimaan, ettei mitään poikkinaista tapahdu.

Iltahämärissä alkoi kylän rahvasta keräytyä Niemelään katsomaan
morsiusväen lähtöä. Niitä tuli tupa täyteen, ei ainoastaan omasta
mutta myös vieraista naapurikylistä. Pimeän tultua laitettiin
iltaseksi lähtökaali. Syötyä vanhempi puhemies nousi seisoalleen ja
sanoi juhlallisella äänellä:

-- Kun olemme tässä vuorokauden olleet, niin on kylä hyvä
heittäminen, koti huono muistaminen, ja nyt siis aiomme matkustaa
omilla maille, oman pellon pientareille ja ottaa kerallamme sen
tyttären talosta, joka on tässä joukossamme, ja tahtoisimme sille
osaa talosta. Mitäs isäntä siihen sanoo?

-- Miten paljon te tyttären osaa tahtoisitte? kysyi Holttolan
kirkonmies.

-- Ei enempää eikä vähempää kuin vanhuudestaan on ollut tapana talon
tyttärelle antaa: lehmä ja lammas, kana ja kassari, turkki ja viitta,
kaatut ja vaippa, sirppi ja kuokka, luetteli juohtomies.

-- Tepäs olette kummallisia matkamiehiä, vastasi seppä. Ensin te vain
pyydätte yösijaa talosta, sitten viettelette kauneimman kassapään
kerallanne ja sen kanssa

    viette hunnut, viette huivit,
    kassapaidat, kaikenlaiset
    mit on vaatteeksi valettu,
    tuohivirsut viimeiseksi,

ja nyt vielä tahdotte osaa perästäpäin. Mutta minä sanon: näille ei
saa antaa

    lehmää ja lammasta,
    ei niin hammasta,
    kassaraa ja kanaa,
    niist ei ole sanaa,
    viittaa ja turkkii,
    niitä ei saa urkkii,
    vaippaa ja kaatutta,
    niist ei ole aatetta,
    sirppiä ja kuokkaa,
    niitä ette saakkaa.

-- Minä en tahdo tietää, mitä joukonjatkajat jaarittelevat, vaan
kysyn isännältä itseltään, sanoi puhemies.

-- Mitä on vanhuudestaan ollut tapana, sen minäkin pidän hyvänä.
Tahdon elää maassa maan tavalla ja antaa, mitä olette pyytäneet,
mutta en enempää enkä vähempää, vastasi isäntä ja antoi kättä
puhemiehelle.

Näiden pakinain perästä otti kaaso morsianta kädestä kiinni ja
talutti toiseen tupaan, jossa hän asetti hänet rahille istumaan
ja alkoi sykeröidä hiuksia, kääri ne palmikolle ja pani liikaset
hivuksien jatkoksi. Sitten hän kääri sykeröt niskan taakse
vempeeleeksi tikutteella, tikuttamalla tehdyllä nauhalla. Sykeröjen
päälle hän asetti kallekuorisen (pumpivaatteisen) neliskulmaisen
hunnun siten, että hunnun yksi sikko (kulma) käännettiin kaksin
kerroin ja käännöksestä muodostettiin otsakaulus. Kauluksen alle
otsalle laitettiin punainen silkkinauha. Huntu poimittiin sykeröjen
juuresta ja poimeet kiinnitettiin nuppineuloilla sykeröihin. Hunnun
pitkä sikko jäi riippumaan morsiamen selkään ja ulottui keskiruumiin
alapuolelle. Toiset hunnun sikot riippuivat korvallisilla. Näin
valmistettu päähine oli tirkattipää, jota kannettiin siihen asti kun
kerta oli kannettu. Sitten vasta korvallisilla riippuvat hunnun sikot
laitettiin korvuksille, so. ne käännettiin morsiamen niskan taakse ja
pantiin neulalla sinne tikutteeseen kiinni.

Tämä päänpano oli hyvin monimutkainen ja taitoa vaativa toimi, josta
syystä moni nainen, vaikka koko naimisissaoloaikansa kantoi huntua,
ei osannut oikein kunnollisesti sitä toimittaa. Arkiona se kyllä
meni mukiin, mutta kirkossa käydessä ja muuten juhlatilaisuuksissa
piti olla säännöllisesti ja muodin mukaisesti huntu laitettu päähän.
Siksi pyydettiinkin siihen toimeen harjaantuneita naisia joko omasta
talosta tai naapurista päänpanoon, huntua laittamaan. Jos päänpanon
oikein hyvästi toimitti, se otti aikaakin.

Sillä aikaa kun morsiamen päänpanoa toimitettiin, juohtomiehet
valjastivat hevosensa ja menivät morsiamen huoneeseen tavaroita
ottamaan.

-- Kas näitä ei rahoitta annetakaan, sanoi morsiamen täti ja istausi
kirstun kannelle.

-- Paljonkos sitten pitäisi maksaa? kysyi juohtomies.

-- Vähin määrä on riuna, kymmenen kopeekkaa, kustakin astiasta, vaan
saatte enemmänkin antaa, jos arvonne niin vaatii, vastasi täti.

Juohtomiehet maksoivat rahan ja kantoivat sitten tavarat rekeen.
Morsiamen täti antoi rahat sisarelleen, morsiamen äidille.

Jo heti paikalla, kun morsiamen päätä alettiin panna, varustausi
kuppari-Maija lauluillansa morsianta itkettämään ja Sipretin Vemi
(Eufemia) morsianta moittimaan, heti kun kuppari-Maija alkoi laulaa,
alkoi morsian itkeä ja itki niin kauan kuin päänpanoa ja laulua
piisasi.

Iso joukko naisia oli varustautunut morsiamen päänpanoa katselemaan
ja itkuvirsiä kuuntelemaan. Molemmat laulajanaiset istausivat
rahille. Kuppari-Maija liikutellen vähän vartaloaan alkoi laulaa:

    Itke neito naitaessa,
    paru päätä pantaessa!
    Nyt on sulla itkuilta,
    kun muill on iloinen ilta.
    Nyt sulle huntu huimatahan,
    ikälakki laitetahan.
    Kun sä huiskit hunnutonna,
    niin sä huiskit huoletonna,
    vaan kun huiskat hunnullisna,
    niin sä huiskat huolellisna.
    Kun sä paiskit palmikoitta,
    paiskit pahoitta sanoitta,
    vaan kun paiskat palmikoissa,
    paiskat pahoissa sanoissa.
    Kun sä liikuit liikaisitta
    liikuit liioitta puheitta,
    vaan kun liikut liikaisissa,
    liikut liioissa puheissa.
    Huntu sulle huolta tuopi,
    palmikko pahoa mieltä,
    sykeröt sydänsurua,
    liikas't liikoja puheita.

    Nyt sulle miestä annetahan,
    lörkijäistä loikatahan:
    miehen mitta, miehen varsi
    vaan ei ole miehen mieltä,
    miel on viety, mies jätetty,
    aivot otsasta otettu.
    Suostuitkos sä sulhollesi
    eli sulhon vaattehisin?
    Sulholl on pedon ikenet,
    karhun juonet kainalossa,
    ikenet on irvellänsä,
    silmät päässä näljällänsä.
    Jo on ohjat ostettuna,
    tervaskanto katsottuna,
    johon neito köytetähän,
    emon lapsi laitetahan.
    Jo on karsittu kataja,
    varustettu vitsakimppu,
    jolla neittä neuvotahan,
    opastetaan omintaiten.

    Kun sä ennen paljon lauloit,
    paljon lauloit, paljon nauroit,
    niin nyt joudut juomarille,
    joudut juomarin rekehen.
    Saat sä hurjan hurstillesi,
    viinarallin vierehesi:
    hullu lyöpi hurstillansa,
    viinaratti vierestänsä,
    poies potkii uutimesta,
    ulos sängystä uhittaa.
    Tuo on hurja viinanjuoja,
    kurja ostaja oluen,
    se käypi joka kapakan,
    joka pullon pyllistääpi,
    joka kannun kallistaapi.
    Se juopi elot isänsä
    sekä vaarin vanhat kassat,
    juopi juhlavaattehensa,
    kirkkovaattehet valitut
    sekä huivit jotta housut,
    paidat pantiksi paneepi,
    sukkansakin suuri juoppo,
    paha lalli lakkinsakin.
    Se sun heittää heinätielle,
    saattelee salon polulle,
    kirkkotielle kirvoittelee,
    jokitielle juohattelee.
    Antaa kyllin kyynysvartta,
    viljalta vihaista kättä,
    jos sä vain sanan sanonet
    tahi ollet murramielin.
    Kun tuon kaupalle lähetät,
    kaikki juopi kaupuksesi,
    saan saapi, tuhannen viepi,
    vielä velkoa tekeepi,
    oksentaapi olkiloille,
    laittaa vaahden vaipan päälle.

    Ei ne kasva kaikki lapset,
    niin kuin sä katala kasvoit:
    kasvoit kuin putki puuta vasten,
    saraheinä vuorta vasten.
    Niin sinua miehet mieli,
    nuoret miehet naimattomat,
    niin kuin kuuta nousevaista,
    aurinkoo yleneväistä.
    Niin sun poskesi punoitti
    kuin punainen puolamarja,
    niin sun kasvosi kajahti
    kuin kaunis kasarin vaski.
    Niin sinun peräsi pyöri,
    kuin keränen pihalla vieri.
    Kun sä liikuit, linnat liikkui,
    kun sä järkyit, maa järisi,
    linnat liikkui liitoksesta,
    jäsenistä maa järisi.

    Kun olit isäs kotona,
    olit kuin orithevonen
    tahi tamma sälköäinen,
    kait kuin pässi päätä puskein,
    hepo hänteä ravuten.
    Isäs kutsui kukkaseksi,
    emos päivän nousennoksi,
    siskos silmän sirkkuseksi,
    veikkosi veden kalaksi.
    Kasvoit sä talossa tässä
    korkian isän kotona:
    ei ollut huolta huomisesta,
    ei surua suuruksesta.
    Kysymättä kait kylässä,
    naukumatta naapurissa,
    ei toruttu torkunnasta,
    makoamasta ei manattu.

    Kun viedään toiseen talohon,
    perehesen vierahasen,
    toisin on siellä, toisin täällä,
    toisin toisessa talossa.
    Toisin ukset ulvaisevat,
    toisin sanovat saranat,
    et osaa ovissa käydä,
    veräjissä vieretellä.
    Et tunne puhua tulta
    etkä liettä lämmitellä
    talon emännän tavalla,
    talonmiesten mieltä myöten.
    Kysytellen käyt kylässä,
    lausuellen naapurissa.
    Saat toria torkunnasta,
    manauksia makuusta.

    Ei sinua isäsi myönyt
    eikä kaupannut emosi,
    itse kauppasit katala,
    itses hullu hukkajaisit.
    Vaihdoit armahan isäsi
    armottomaan appehesi,
    vaihdoit ehtoisen emosi
    ankarahan anoppihin,
    vaihdoit viljo veljyesi
    kyyryniskaiseen kytyhyn,
    vaihdoit siskosi siveän
    naljasilmähän natohon.

    Appi haukkuu ahkioksi,
    anoppi vesihaoksi,
    kyty kynnysportahaksi,
    nato naisten rynttäriksi.

Vastaukseksi morsiamen puolesta lauloi Sipretin Vemi:

    Pian mä pahoista pääsen:
    apin taudilla tapatan,
    anopin susilla syötän,
    kydyn laitan kyntämähän,
    nadon naitan naapurihin.

Sitten hän moitti morsianta laulaen:

    Otetaan nyt ohko meiltä
    ja viedään viraton piika,
    saunan lattian lamoja,
    saunan penkin painelija:
    silta painui, palkit notkui,
    vuoliaiset voivotteli
    tämän kämpsän kääntyessä,
    laiskan lötkön liikkuessa.

Tähän kuppari-Maija vastasi laulaen:

    Älä naura toisen naista,
    moiti toisen morsianta.
    En minä emoa kiitä,
    en emoa, en isoa:
    lasna laiskaksi opetti,
    piennä penkin istujaksi.
    Sitten tunki turnukselle,
    pani paikkakukkarolle.
    Ei osannut sinun emosi,
    eipä emo kultaisesi
    taiten tainta istutella,
    taiten tainta kasvatella,
    panna paikoille hyville,
    leivänsaajan leuan alle,
    vaan hän laittoi lapsosensa,
    pisti pienen piikasensa
    surman suuhun, kalman päähän,
    pahan miehen puolisoksi
    iäksensä itkemähän,
    kuupäiväksi kujertamaan.
    Ei niin iltaa, jottet itke,
    ei niin kuu, jottet kujerra.
    Illat itket ikkunoilla,
    aamut aitan rappusilla,
    puolipäivät porstuassa,
    keski-illat kellarissa,
    viikkokauet veräjän suussa,
    kuukauet kujan perässä:
    Tuolla mun näkyy kotini,
    kujan katto kuumoittaapi,
    isän ikkunat näkyvät,
    emon saunat lämpiävät.

Sitten kuppari-Maija neuvoi morsianta laulaen:

    Kuules neito, kun sanelen,
    kun sanelen, kun puhelen:
    kun menet toiseen talohon,
    perehesen vierahasen,
    muista kaikki muut kalusi,
    nuo kolme kotiisi heitä:
    emon armahan sanaset,
    päiväneelliset unoset,
    joka kirnun pettäjäiset.
    Heitä uunille unesi,
    pankolle pahat tapasi,
    laiskuutesi lattialle.
    Heitä laulut lautsan päähän,
    ilovirret ikkunoille,
    tyttöys tyvelle vastan.

    Tapa on uusi ottaminen,
    entinen unohtaminen,
    alemma kumartuminen,
    mielilause lausuminen.
    Vaikk ois appi aika karhu,
    anoppi sitäi pahempi,
    kyty ois kuin kyinen käärme,
    nato niin kuin navikoira,
    sama on arvo antaminen,
    alemma kumartuminen
    kuin ennen isän kotona,
    oman taattosi tuvilla
    taattoa kumartaminen,
    äitiäsi armominen.

    Neitonen, sisarueni,
    neitonen emosen lapsi!
    Pitäisi sinun piteä
    pää tarkka, tania mieli,
    pystyt silmät, kuulot korvat,
    ymmärrys ylen tasainen
    valkiata vaalimahan,
    kukon ääntä kuulemahan.
    Konsa kukko kerran laulaa,
    laulaa kerran, laulaa toisen,
    silloin on nuorten nousuaika,
    vanhoilla on lepuuaika.
    Jos ei kukkoa talossa,
    pidä kuuta kukkonasi,
    Otavaista oppaanasi.
    Käy sä usein ulkosalla,
    käy sä kuuta katsomassa,
    Otavaista oppimassa,
    tähtiä tähyämässä:
    konsa oikeittain Otava,
    sarvet suorahan suvehen,
    pursto perin pohjoisehen,
    silloin on aikasi sinulla
    nousta luota nuoren sulhon,
    saada viereltä verevän,
    saada tulta tuhkasesta,
    valkiata hiilloksesta,
    tulipuikkohon puhua
    liiusta levittämättä.

    Jos ei tulta tuhkasessa,
    valkeata liioksessa,
    niin sä pyydä mieheltäsi,
    kutkuttele kultastasi.
    Sano sitten sulhollesi,
    virka vierusmiehellesi:

    Sulhokainen, kaunokainen,
    oman kullan kuppurainen,
    teetä mull teräksest kengät,
    naula vaskesta valata,
    joilla seison seinän vieress,
    kuuntelen kujan perässä,
    ammuuko anopin lehmä,
    naukaseeko nadon lehmä.

    Mene riskist riihen luokse,
    hersutellen läävän luokse,
    lehmille olet ojenna,
    hevoselle heinät heitä,

    heinät varsoille valitse,
    hienot heinät karitsoille.
    Älä sä sioille singu,
    älä potki porsahia.
    Kanna kaukalo sioille,
    purtilonsa porsahille.
    Tule kolmella tupahan:
    lehtiluuta kainalossa,
    lumivakkanen käessä,
    tulitikku hampahissa.

    Pese pöytä, pyyhi penkki,
    lautaset vesin valele,
    seinä siivin siivoele,
    ikkunat tomusta pyyhi,
    sitten lattia lakaise,
    älä lapsia lakaise.
    Nähnet lapsen lattialla,
    jos kohta kälynkin lapsi,
    nosta lapsi lavitsalle,
    pieni penkille ylennä,
    pese silmät, pää silitä,
    anna leipeä kätehen,
    vuole voita leivän päälle.
    Jos ei leipeä talossa,
    anna lastunen kätehen.

    Lähet astian pesohon,
    hulikkojen huuhtelohon:
    pese kannut korvinensa,
    tuopit uurtehuisinensa,
    maljat huuhdo, muista laidat,
    pidä lusikat luvussa.

    Karta ain anoppiasi,
    ettet mieltä murtaele.
    Kuule käsky, käy visusti,
    tehe työsi taitavasti.
    Älä nurkissa nuhise,
    älä saunassa sohise.
    Jos on kolina kotona,
    älä kyyditse kylälle,
    älä virka vierahille
    oman talosi tapoja.
    Kysyykö kyläläiset naiset:
    Antaako anoppi voita
    kuin ennen emo kotona?
    Ellös konsana sanoko:
    Ei anna anoppi voita.
    Sano aina annettavan,
    kapustalla kannettavan,
    jos kerran kesässä saanet,
    senkin toisentalvellista.

    Neitonen sisarueni,
    neitonen emosen lapsi!
    Vaali appivaariasi,
    avita anoppiasi.
    Illan tullen, yön läheten
    riisu kengät kerkeästi,
    vedä sukat suikkamatta,
    pyyhi pohjat, käännä varret,
    korjaa yöksi orrenpäähän,
    ripusta riu'un nenälle.
    Laita tilat taitavasti,
    vuoteet vanhoille varusta.
    Aamun armaan valjetessa,
    taivaanrannan ruskottaissa
    pidä piikanen varasi.
    Konsa appi kohoaapi,
    alkaapi anoppi nousta,
    ojentele orrenpäästä
    sukat, kengät sukkelasti
    hyvän huomenen keralla.
    Kun appi aloittelevi
    silitellä sääveliä,
    tunkea tupakkaa piipuun,
    varusta sä valkeata,
    ota tulta tikkusehen,
    pane tuli piipun päälle.

    Pidä varsin varallasi,
    kun kalja kapasta loppuu,
    maitoharmaa haarukasta,
    hae joutuin juotavata,
    kanna kaljoa kapalla,
    haljakkata haarukalla,
    josta saapi joukko juoda
    kuivan kaulan kostukkeeksi.

    Pidä herkät hiiren korvat,
    terävät jalat jäniksen,
    astuskele ajatellen,
    vastaele varoitellen,
    älä päästä pälkähytä
    sopimatonta sanoa.

    Kun sä tätä toimittelet,
    toimittele tasaisesti,
    älä ryskä, älä jyskä,
    älä virko vihoissasi.
    Saisi sanojat sijoa,
    naapurisi nauramista:
    Tuo toisen talon miniä
    on niin tuima tavoiltansa
    kuni äksy ilves puussa
    tahi tuli tappurassa.

    Kun tulevi talohon vieras,
    ellös vierasta vihatko.
    Syötä vierasta sanoilla,
    kunnes keitto kerkiävi.
    Kun talosta lähtevi vieras,
    ellös viekö vierastasi
    ulkopuolelle ovea,
    tuosta suuttuis sulhasesi,
    muukin perhe murajaisi.

    Neitonen sisarueni,
    neitonen emosen lapsi!
    Kuiskuttele kullallesi,
    mairittele miehellesi,
    mitä mielesi tekevi.
    Jos sä suihkat sulhollesi,
    ongittelet omallesi,
    niin surma sovinnon viepi,
    kalma lemmen kadottaapi.
    Ikävä isätön pirtti,
    iloton emätön koti.

    Ikävämmät ovat illat,
    apeammat ovat aamut,
    kun sovinto suolle menee,
    lempi karkaa kankahalle.
    Kaiho on kotona olla,
    mielipaha miehelässä,
    kun on lempi kylmänynnä,
    rakkaus pois rauennunna.
    Sulho muuttuupi sudeksi
    mielitietty metsäseksi,
    syrjin syö, selin makaapi,
    selin työnsä toimittaapi.

    Usein on vihainen vaimo
    vienyt viitahan sovinnon,
    rakkauden rauniolle.
    Jos ei puolison povessa
    lempi lämmitä sydäntä,
    kelle haastelet halusi,
    ilmoittelet miel'alasi?
    Virkkoisitko vierahalle?
    Vieras tuosta vihastuisi.
    Naukuisitko nadolle?
    Nato nauraisi kylällä,
    kylä pilkkana pitäisi
    mokomata morsianta,
    jok ei suostu sulhoseensa,
    mielly mielitiettyhynsä.
    Ilmoittaisitko emolle?
    Emo tarttuis tukkahasi.
    Sanoisitko siskollesi?
    Sisko sylkis silmillesi.
    Virkkaisitko veikollesi?
    Veikko tuosta vihastuisi.
    Korkea kotoinen kynnys,
    taaton talo varsin vieras
    uuden kerran kertoella.
    Siis on sinun pitäminen
    miestäs mielellä hyvällä,
    lempilause lausuminen,
    haastaminen suu hymyssä.
    Niin sä miehes miellyttelet,
    ihastutat itsehesi.
    Kun on sovinto sopesssa,
    lemmen liekki sydämessä,
    niin on hyvä ollaksesi,
    armas aikaellaksesi.
    Ei oo huolta einehestä
    eikä muista tarpehista,
    kyllä mies murehen pitää,
    täyttää kaikki tarpehesi.

    Neitonen sisarueni,
    neitonen emosen lapsi!
    Nyt mä vielä päälliseksi
    virkan viimeiset sanani.
    Kun sä menet miehelähän,
    saavut toisehen talohon,
    muista entistä kotoa,
    liiatenkin vanhempia!
    Älä unhota emoa,
    masentele maammoasi!
    Emosi sinut elätti,
    imetteli ihanat rinnat,
    monet yöt unetta vietti,
    monet atriat unohti
    tuuditellessa sinua,
    hoitaessa pienoistansa.
    Ken emonsa unhottanevi,
    maammonsa masentanevi,
    älköön se manalle menkö,
    hyvän tunnon tuonelahan.
    Manalass on paha makso,
    kosto kova tuonelassa
    äitinsä unohtajalle,
    maammonsa masentajalle,
    tuonen tyttäret toruvat,
    tuonen naiset riitelevät:

    Kuinka sä emon unohdit,
    oman maammosi masensit!
    Emo on nähnyt suuren vaivan,
    kantaja kovan kokenut
    saunasessa maatessansa,
    olkiloilla ollessansa,
    synnytellessä sinua,
    katalata kantaessa!

Näiden laulujen ajalla oli kaaso sykeröinyt ja pannut morsiamen pään
tirkatille. Sitten hän sitoi pääpyyhkeen hunnun päälle. Kun kaikki
oli valmista, laitettiin sana juohtajille. Nuorempi juohtomies
tuli ottamaan morsianta, ja hänelle Sipretin Vemi lauloi seuraavan
moitevirren:

    Mistäs tunsit tuhma tulla,
    orokärsä tien osasit
    tähän korkiaan kotihin,
    kanittuhun kartanohon?
    Toista tänne toivottihin,
    rahallista, riistallista,
    ei sinua tilkatuppi,
    tilkatuppi, talkatasku.
    Niinkös luulet luppakorva
    tämän piian pettäväsi
    rupisella huulellasi,
    kaarnaisella kielelläsi?

    Älkää meidän neitohista,
    älkää viekö vehkasoille,
    panko parkkihuuhmareille!
    Ei ennen kotonakahan,
    eipä viety vehkasoille,
    pantu parkkihuuhmareille.
    Liedell ol lihainen kaali,
    pöydällä rukiinen leipä,
    vesi meille vehnät jauhoi,
    koski kuohutti rukiita.
    Kun viedään sulhon kotihin,
    niin on siellä toiset tolat:
    liedell on lihaton kaali,
    pöydällä pömöttileipä,
    ei oo aittahan asiaa
    eikä tietä kellarihin.

Viimeiseksi kuppari-Maija neuvoi sulhoa:

    Sulho viljo veljyeni,
    miehen kanta kaunokainen!
    Kun sait puhtaan puolellesi,
    vereväisen vierehesi,
    niin puhdista puhdastasi,
    vastaa eestä valkoiseksi!
    Kun tora taloon tuleepi,
    sanasota sankareille,
    asetu sie aitaseksi,
    laittaute laipioksi
    välille vihaisten naisten,
    miesten tielle telkkimeksi,
    ettei sanat sarvipäiset,
    moitelauseet laaduttomat
    pitelisi pienoistasi,
    masentele marjaistasi.
    Älä itse milloinkana
    murra mieltä miekkosesi!
    Älä tuhmin tupsahuta
    pölkkypäisiä sanoja,
    joista arvo aleneisi,
    mieli menisi pahaksi!
    Kohtele ain kultoasi
    hellin sanoin hemppuasi!
    Älä viuhka vihaisesti,
    älä ärjy äkäisesti!
    Älä oo kontio kotona
    eikä pellolla petona!

    Kun sä vaalit valkoistasi,
    hyvin pidät pienoistasi,
    niin on armas anoppisi,
    kutsuu sua kullaksensa,
    puhuttelee pojaksensa,
    laittaa päähän pitkän pöydän
    isommille istuimille.
    Ruualla hyvin ravitsee,
    herkkupaloilla parailla,
    syöttelee sianlihoilla,
    munavoilla vaalielee.
    Vielä appi auttelevi
    vävyänsä varoistansa
    panee kultaa kukkaroosi,
    tavarata tarakkaasi,
    hevoselle heinät, kaurat,
    miehelle mitä kutakin.

    Sulho viljo veikkoseni,
    vielä veikkoa parempi,
    emon lasta armahampi,
    ison lasta lauhkeampi!
    Puhdas on neiti puolellasi,
    neiti kirkas kihloissasi,
    valkeainen vallassasi,
    soreainen suojassasi,
    tytär riski rinnallasi,
    vereväinen vieressäsi.
    Älä liivi linnustasi,
    sinun lintukullastasi!
    Neuvo sulho neitoasi,
    opastele ottamasi.
    Neuvo neittä vuotehella,
    kahden kesken kammarissa.
    Neuvo neittä neljä vuotta,
    viehättele viisi vuotta.
    Neuvo vuosi suusanalla,
    toinen silmäniskunnalla,
    kolmas jo jalanpolulla,
    neuvo vuonna neljäntenä,
    niininauhalla uhita.
    Neuvo nelisnurkkasessa,
    opeta oven takana,
    älä nurmella nukita,
    pieksä pellon pientareella.
    Kuuluisi kumu kylähän,
    tora toisehen talohon,
    naisen itku naapurihin,
    metsähän iso meteli!
    Vasta vuonna viidentenä
    ota vitsa viitan alta,
    nahkaruoska naulan päältä,
    jolla haudot hartioita,
    pehmität perälihoja.
    Älä silmille sivalla
    eikä korville koseta,
    tulee kupla kulman päälle,
    sinimarja silmän päälle;
    tuostapa kyty kysyisi,
    tuosta appi arvelisi,
    kylän kyntäjät näkisi,
    kylän naiset naurajaisi:
    Onko tuo sodassa ollut
    tahi käynyt tappelussa
    vai onko suden repimä,
    metsäkarhun kaapasema,
    vai sulho on sutena ollut,
    karhu kanssakumppalina?

Kun laulu oli loppunut, juohtomies kysyi:

-- Paljonko päänpano maksaa?

-- Riuna sikosta, sehän on vanha määrä, vastasi kaaso.

Juohtomies maksoi rahan kaasolle ja alkoi sitten veisata:

    Sun itkupisaras
    muuttaa sun Jumalas
    ilon ja riemun maljaks
    ja kääntää kaikki parhaaks,
    Jumala tahtons perään
    sun vaivoist auttaa erään. (Vvk. 289:14)

Viimeistä säettä veisattaessa otti juohtomies morsiamen kädestä
kiinni. Kun morsian nousi istualtaan, hän potkaisi rahin kumoon.
Se merkitsi sitä, että toiset tytöt pikemmin naitaisiin. Sitten
juohtomies talutti morsiamen läksiäistupaan, jossa heitä isä ja äiti
odottelivat. Morsian kääräisi kätensä äitinsä kaulaan ja saneli
itkusuulla:

    Nyt tulee tytölle lähtö
    matka eteen malkiolle
    oudoille tuvan oville,
    veräjille vierahille!
    Oi sä armas äitiseni,
    oma kaunis kantajani!
    Millä maksan maammon vaivat,
    kulla huolensa hupennan?
    Ensin koitan kiitoksella,
    sitten muulla hyvyydellä
    miellytellä maammoani,
    palkita pahoin tekoni.
    Anna anteiks äiti kulta
    mitä oon mä rikkonunna!
    Paljon on pahoa minussa,
    paljon anteiks annettavaa!
    Anna mulle siunaukses
    kulkiessani kotoa!

Itkusuulla äiti vastasi tähän:

    Luoja sua siunatkohon,
    Kaikkivalta varjelkohon
    vaaroista ja vahingoista!
    Käyös tiesi tervehenä,
    matkasi imantehena!

Sitten juohtomies talutti morsiamen isän luokse, jolle morsian kävi
kaulaan ja lausui itkien:

    Läsnä on nyt muiden lähtö,
    minun lähtöni lähinnä.
    Läyli on mun lähteäksein,
    erota ylen tukala
    tästä koista korkiasta,
    kaunihista kartanosta.
    Kiitän mä isä sinua
    elostani entisestä,
    hyvyydestäs ainaisesta,
    muinaisista murkinoista,
    parahimmista paloista!
    Anna armias isäni
    seurakseni siunaukses,
    osittele omajasi
    oltavimmilla osilla
    turpeimmilla tuloksilla,
    parahammilla paloilla!

Mieli liikuttuneena ja kyyneleet silmissä isä lausui:

    Siunaan mä sinua lapsi,
    toivottelen terveyttä!
    Suokoon sulle suuri Luoja,
    antakoon hän armostansa
    saada osat oltavimmat
    sekä turpeimmat tulokset!
    Menestyköön mielin määrin
    kaikki toiveesi totiset!
    Elä aina onnellisna
    tämän ilman kannen alla!
    Terve toisten tullaksesi
    isän pienille pihoille,
    emon saunan lämpimille!

Sitten morsian kiitti kaikkia ja jätti jäähyväiset lausuen:

    Kiitän mä emo sinua
    hellän huolesi edestä,
    eestä lemmen, eestä lämmön,
    eestä kaiken kasvatuksen!

    Kiitän mä iso sinua
    huolekkaasta hoidostasi
    kaiken kasvuni ajalla!

    Sekä kiitän veikkoani,
    veikkoani, siskoani.
    Vielä kiitän kaiken kansan,
    kostelen koko perehen,
    kaikki kasvinkumppalini,
    joiden joukossa elelin!

    Älköön nyt hyvä isoni,
    älköön ehtoinen emoni
    eikä muu sukuni suuri,
    heimokuntani heleä
    tuosta huolelle ruvetko,
    saako suurelle surulle,
    jos menenkin muille maille,
    kulkenen toiseen talohon!
    Paistanevi Luojan päivä
    muuallakin maailmassa,
    ei yksin ison pihoilla,
    näillä kasvinkartanoilla.

    Jätän kaikki terveheksi
    entiset elosijani.
    Tuvantäysi tuttavia,
    koko kylän naapuria,
    nautoja navetantäysi,
    tallintäysi hevosia,
    lammasläävän lampahia,
    sikolätin porsahia.

    Hyvästi nyt kaikki kansa,
    koko kotitienohoni,
    maat ja metsät marjoinensa,
    kujanvieret kukkinensa,
    kankahat kanervinensa,
    järvet sadoin saarinensa,
    syvät salmet siikoinensa,
    hyvät kummut kuusinensa,
    korpinotkot koivuinensa.

Kun jäähyväiset oli jätetty, kaaso laski pääpyyhkeen morsiamen
silmille ja talutti hänet yhdessä juohtomiehen kanssa pöydän taakse
sulhasen viereen istumaan. Kun lähtökuppiset oli ryypätty, alkoi
vanhempi juohtomies veisata:

    Nyt me kotia menemme,
    Herran hyvist lahjoist rikkaat,
    levon löysi sielumme,
    jota hartaast halais alat.
    Herra meit niin aina johdat,
    ett sinullen taidam kelvat. (Vvk. 239:3)

Värssyn viimeisiä säkeitä kerrattaessa ja morsiamen itkiessä läksi
morsiusväki tuvasta ja kaaso talutti morsianta reelle saakka. Tupaan
jääneet jatkoivat laulua. Pihalla sulhanen nosti morsiamensa rekeen.
Morsiamen äiti toi tyttärelleen vaatenyytin, jossa oli pieniä
lahjakapineita. Anni antoi morsiamelle kotikapan, jossa oli olutta.
Morsian viskata loikkasi oluen kapasta yli päänsä rahvaan joukkoon,
joka oli keräytynyt katsomaan morsiusväen lähtöä. Kun kaikki olivat
valmiit lähtemään, alkoi morsiusväki ajaa, ensin vanhin juohtomies,
sitten sulhanen morsiaminensa ja nuorempi juohtomies viimeiseksi.
Morsiusväen liikkelle lähdettyä alkoi kylän nuoriso hokea hoihottaa:

    Hoi soi, soi,
    tytön varkaat,
    hoi soi, soi!

Tähän huutoon yhdistyi myöskin läksiäisväki ja siten kohousi huuto
hyvin korkealle. Sitä pitkitettiin niin kaun kuin morsiusväkeä näkyi.
Jos kenen läksiäisissä ei kuokkarahvasta ravittu, niin he eivät
hokeneetkaan morsiusväkeä, ja sitä pidettiin sangen loukkaavana
asiana. Matkan keskivälillä seisauttivat juohtajat hevosensa ja
odottivat nuodemiehiä. Sulhanen otti pääpyyhkeen morsiamensa silmiltä
ja laittoi sen taas takaisin Lippolaan päästessä.

Juohtajain lähdettyä nuodemiehet pukeusivat. Vanhimmaksi
nuodemieheksi tuli morsiamen eno Holttolan Heikki ja hänen vaimonsa
tuli kaasoksi. Toiseksi nuodemieheksi tuli morsiamen veli Antti
ja kolmanneksi juohtomieheksi Mauno-setä. Nuodemiehet valjastivat
ensin hevosensa ja tulivat sitten tupaan pukeutumaan. Kun kaikki oli
saatu valmiiksi, kävivät nuoteet pöytärahille istumaan rinnakkain ja
veisasivat vanhimman nuodemiehen johdolla:

    Vaeltamaan tahtos perään,
    o Isä armos lain,
    Isän maali johdat erän,
    kuss itse asut ain. (Vvk. 315:2)

Seuraavan värssyn alkusanoja veisattaessa nuoteet läksivät, ja
tuvassa olijat jatkoivat veisuuta. Pihalla kun he istausivat rekeen,
laukesivat Mauno-sedän hevosenvaljaat. Holttola-Heikin hevonen
karkasi pystyyn, kun hän kävi ajamaan ja Antin aisakello äänsi
soidessaan: lämp, lämp.

-- Sepäs on ihme ja järven liika, sanoi Mauno-setä reestä
noustessaan. Kuka konnan poika täällä on käynyt piiloja tekemässä?

-- Kyllä minä juohtajain hevosia annoin vartioida hyvästi, mutta
enpäs osannut luulla tarvitsevan näitä hevosia vartioida, virkkoi
Antti nousten reestä kelloansa tutkimaan.

-- Ahaa, tämä on voideltu talilla, jatkoi Antti ja päästi kellon
aisasta. Otas, serkkuni, ja hankaa tuhkan ja lankaisen vaatteen
kanssa tali pois, niin kyllä se sitten laulaa.

Serkku teki niin, ja kello soi entisellä tavalla, kun Antti sitoi sen
aisaan.

Kun Mauno-setä tutki hevosensa valjaita, hän huomasi rinnustimen
poikki leikatuksi. Hän otti toisen rinnustimen ja niin se asia oli
autettu.

Heikki riisui hevosensa aivan tarkkaan ja kopeloitsi joka kohdan
valjaista. Sitten hän pisti päänsä länkien väliin, sylkäisi
kansanjoukkoon päin ja loitsi:

    Otan hiidestä hevosen,
    vuoresta valitun varsan,
    hiiden ruunan ruskehimman,
    jonk ei kynnet kilpistele,
    eikä kalpistu kaviot
    ilmankana iljennellä,
    kalmankana kaljamalla.
    Päivänäpä eilisenä
    ukkoni tulinen miekka
    tyvin tippui taivosesta,
    päin pilvistä putosi
    käteheni oikiahan.
    Tuolla mä hurttia hutelen,
    kalmalaiset karkoittelen
    etiseltä ilmaltani,
    takaiselta puoleltani,
    kupehelta kummaltakin.

Loitsiessaan Heikki kopeloitsi länkien hamutoita ja löysi niistä pari
nuppineulaa, jotka hän pisti taskuunsa. Sitten hän valjasti hevosensa
uudestaan, kävi rekeen ja lyödä roikkasi hevosta selkään ja niin
lähtivät hän sekä toiset nuodemiehet perästä aika kyytiä. Rahvas
hokea hoihotti nuoteita samaten kuin juohtajiakin.

Kun nuoteet pääsivät juohtajien luokse, he pysäyttivät hevosensa ja
maistelivat toistensa taskulasista viinaa. Ryypätessään he kertoivat,
mitä tepposia heille oli lähteissä tehty, joka heitä viivytti. Sitten
jatkettiin matkaa yhdessä häätaloon Lippolaan.



Häät


    Sisältö: Häätalo. Odottaminen. Morsiusparin tervehdys. Rukous.
    Morsiamen vaatevarasto. Tuliaisveisuu. Taikatemput. Matkalaiset.
    Paperipassi. Putelipassi. Morsiusväen järjestys pöydässä.
    Tuliaiset. Polvipoika. Rapalautanen. Kaasonkappa. Ikämäärä.
    Kiistoruoka. Illallinen. Vuuville vienti. Kaason kutittaminen.
    Yökeskoset. Ylösnousu. Sunnuntaiaamupuoli. Appiväen haenta.
    Kuokkakaali. Kuokkamiesten liitollinen. Avioliittoruno.
    Lahjusten tuonti ja jako. Kuokkamiesten kerranjuonti. Junnolan
    poikain kosto. Pätäköiminen. Morsiamen nosto. Toljan kohtalo.
    Noita talossa. Saunan kylpeminen. Kepposet. Noidan kohtalo.
    Häävierasten kerranjuonti ja päällimmäinen. Hääpäivä. Tanssi.
    Eripuraisuus. Marraskuu. Matin kosioiminen. Tuvan ovi.
    Nuodemiehen puheet. Erojaistemput. Nuoteiden lähtö. Häävierasten
    lähtö.

Lippolaan oli hääväkeä kokoontunut jo lauantai-iltahämärissä.
Kaikki sukulaiset, niin hyvin likemmät kuin kaukaisemmatkin, oli
kutsuttu häihin, siihen vielä naapureistakin jokaisesta talosta
isäntä emäntinensä sekä muitakin hyviä ystäviä. Lippolan isäntä,
kun oli itse kirkonmies, kutsui kaikki virkaveljensä emäntineen
häihin. Ei siis ollut ihme, että häärahvasta karttuikin paljon.
Mutta jos lienee ollut väkeä, niin kylläpä talossa oli tilaakin,
kun oli kaksi asuttavaa tupaa, vanha ja uusi, kumpikin hyvässä
kunnossa, sekä tavallisen iso kammari. Morsiusväki ynnä arvokkaimmat
häävieraat olivat uudessa tuvassa ja talon perhe sekä toiset vieraat
oleskelivat vanhassa tuvassa. Niin hyvin ruokailu kuin muukin
nautinto toimitettiin uudessa tuvassa, jossa oli kaksi pitkää pöytää
pääksytysten, ainoastaan sen verran oli pöytien väliä, jotta siitä
mahtui käymään. Kumpaisenkin pöydän vieressä oli pitkä pöytäjakku eli
rahi. Vanhassa tuvassa oli yksi iso ja pari pienempää pöytää sekä
pöytärahi.

Molemmissa tuvissa loistivat tulet sekä tupien välillä olevassa
porstuassa palaa tiukutti talikynttilä lyhdyssä seinällä. Sekä
häärahvas että morsiamen tuloa katsomaan tulleet naapurit odottivat
ikävöiden juohtajien tuloa. Kellojen ja kulkusten helinää käytiin
ulkona vähän väliä kuuntelemassa.

Heti kun sulhasjoukko oli saapunut pihalle ja pysäyttänyt hevosensa,
tuli sulhasen sisar veljensä reelle vaippa käsivarrella. Hän tervehti
tulijoita seuraavalla runolla:

    Terve kuu ja terve tähdet,
    terve nuori naimakansa!
    Miero vuotti uutta kuuta,
    lumi tervaista rekeä,
    minä vuotin veikkoani,
    vuotin veikon morsianta.

    Veikko tuli, vesi läikkyi,
    miniälle miero liikkui.
    Vanhoilta valuivat silmät
    ikkunoissa istuessa,
    nuorilta kuluivat kengät
    veräjillä vuotellessa.
    Lehmät ammui aikasehen,
    kevätkaritsa mäkätti
    olkivihkon ottajata,
    heinävihkon antajata.

    Kuulepas nyt kuutamoinen!
    Nouse korjasta koria,
    hyvä loipa luopiosta,
    terve ole tultuasi
    veikon pienille pihoille,
    sulhon taaton tantereelle!

Sitten hän levitti vaipan reen viereen, ja sen päälle sulhanen
nosti morsiamensa. Nuori parikunta laskeusi polvilleen vaipan
päälle ja rukoili Isä meidän -rukouksen. Sen jälkeen hiipi morsian
reen aisaa myöten hevosen pääpuoleen, otti säärisiteen ja sitoi
sen vempeleeseen. Siteen hevosen riisuja sai palkakseen. Sitä
varten varustetut nuoret miehet kantoivat morsiamen tavarat
sulhasen huoneeseen ja ottivat astian suulle varustetut säärisiteet
palkastaan. Huoneessa oli sulhasen äiti ynnä joitakuita likeisiä
sukulaisnaisia tavaroita vastaanottamassa. He purkivat vaatteet
säkeistä, laittoivat ne järjestykseen huoneen orrelle ja lukivat
tarkkaan joka vaatekappaleen ja sitten tupaan tultuaan kertovat
kaikki toisille naisille. Jo samana iltana tiesivät kaikki naiset
kuinka paljon morsiamella oli aitopalttinaisia, ylispalttinaisia
ja liinaisia paitoja sekä montako hametta, liinaviittaa, hurstia,
turkkia ja sarkaviittaa. Lahjukset olivat tiinussa ja kirstussa eikä
niitä nyt purettu.

Sikäli kuin kukin morsiusväestä joutui, he menivät tuvan porstuaan,
jossa he kävivät pötkölle, so. asettausivat yhteen jonoon sillä
tavoin, että vanhin juohtomies kävi ensimmäiseksi, sitten sulhanen,
morsian, kaaso, nuorempi juohtomies, vanhin nuodemies, keskimmäinen
nuodemies ja viimeiseksi nuorin nuodemies. Kun kaikki oli reilassa,
alkoivat tuvassa olijat veisata:

    Tulkaat nyt sisälle valtakuntaan,
    minun Isäni siunatut kaikki,
    jonk edest, sanoo hän, mä itsein annoin,
    sen ansaitsin kalliist teill ratki.
    Veisatkaat: pyhä, pyhä iäisest
    ja iloitkaat sydämen riemull,
    teidän kyyneleen minä armollisest
    pois pyyhin, ja suun täytän naurull. (Vvk. 403:4)

Veisun loputtua potkaista jysäytti vanhin juohtomies tuvan ovea,
tempaisi sen auki selälleen ja astui tupaan. Toiset seurasivat
perästä. Ennen kuin morsian astui kynnyksen yli, hän viskasi
vaskirahan yli kynnyksen tupaan. Se merkitsi, että hänen uudessa
kodissansa olisi aina rahaa. Päästyään sisään tupaan morsian nosti
pääpyyhettä silmiltään, katsahti lakeen -- sillä taialla hän toivotti
iloista elämää uudessa kodissa -- ja kosketti kädellään pankkokiveä
-- sillä hän toivotti lämmintä ja ystävällistä kohtelua talossa.
Kaiturpään Helka otti tilaisuudesta vaarin ja koetti mennä pujahtaa
sulhasen ja morsiamen välitse toiselle puolelle tupaa näin muka
saattaakseen eripuraisuutta nuorelle parikunalle, mutta kaaso, joka
oivalsi Helkan aikeen, työnsi hänet pois eikä laskenut kulkemaan.
Morsian laski pääpyyhkeen jälleen silmilleen ja hiihennäisin liki
sulhastansa.

Kun kaikki morsiusväki oli päässyt tupaan, sanoi juohtomies korealla
äänellä:

-- Hyvää iltaa!

-- Jumala antakoon! vastasi Holttolan kirkonmies talon puolesta ja
vähän ajan perästä kysäisi:

-- Mitäs vieraille kuuluu?

    Eihän tässä kuulu mitään muuta liikaa,
    vaan tiellä nähtiin suden vievän vanhaapiikaa.
    Jos annatte meille yösijan,
    niin me riisumme vaatteet pian.

-- Ei meillä ole tilaa noin suurelle joukolle. Niin kuin näette on
tässä tupa täynnä jo entistäkin väkeä; menkää toiseen taloon!

-- Toisissa taloissa ovat jo tuvat pimeässä, ja me emme tahdo mennä
makaajia häiritsemään.

-- Kun tästä ajatte puolen peninkulmaa, viisi virstaa, kuusi syltä,
seitsemän kyynärää ja kahdeksan vaaksaa, niin on tiepuolessa iso
talo, jossa on tekemätön tupa ja hakkaamaton halkopino; siinä varmaan
valvotaan ja otetaan matkustavaiset iloiten vastaan.

-- Sen kyllä tiedämme, kun kesällä siinä yötä olimme; mutta talvella
se tupa on niin helkkarin kylmä, ettei siinä kunnolla tarkene olla
sudetkaan, saatikka sitten ihmiset.

-- Mistä te oikeastaan olette kotoisin?

    Yks on hääpynyt Hämeestä,
    toinen saapunut Savosta,
    kolmas kaukaa Karjalasta,
    neljäs, viides Viipurista,
    kuudes Kuusamon periltä,
    seitsemäs Sortavalasta,
    kahdeksas on Kajaanista.

-- Mistäs te sitten nyt tulette ja mihin matkustatte?

-- Kotoa lähdettiin ja kotiin mennään.

-- Kyllähän teillä suittaa olla monta kotia, kun te niin eri
paikkakunnilta olette. Mutta ette taida olla rehellistä väkeä, kun
näin myöhään kuljeksitte.

-- Matkamiehen ei auta aikaa katsominen, kun taipaleelle sattuu;
vaan myöhäänpäs tekin valvotte, emmekä me ollenkaan epäile teidän
rehellisyyttänne.

-- Me olemmekin kotona ja vietämme nimipäiviä. Jos arvaatte, kenen
nimipäivä nyt on, niin voimme ottaa teidät yöksi, jos muutoin teillä
on puhtaat paperit keralla.

-- Eiköhän nyt liene Tanelin päivä.

-- Aivan oikein arvattu. Nyt kun vain annatte passinne, josta me
näemme teidän olevan rehellisiä matkamiehiä, niin saatte yösijan.

-- On kyllä meillä passi ja selvä onkin, kun sen vain selvästi lukee,
vastasi juohtomies ja ojensi passin, jonka seppä otti vastaan.

Seppä pani silmälasinsa nenälleen, käänteli paperia vähän aikaa,
rykäisi pari kertaa rikkaan yskää ja lausui:

    Minä tahdon lukea tämän passin,
    vaan ei saa suuttua yksikään ukon kassi.

-- Eihän tässä mitä suuttumista ole, lue vain passi selvästi, virkkoi
Holttolan ukko. Seppä luki:

    Ei meitä mahda moria,
    vaikk oomme suuria voria
    ja teemme tytöistä akkoja
    niin kuin tuohista vakkoja.
    Meillä ovat neuvot monenlaiset,
    joilla viettelemme nuoret naiset.
    Silmäin liekki ja hymysuu,
    joihin neitoset ihastuu,
    ja vaikkapa ämmät vihastuu,
    niin eipä kuitenkaan auta muu
    kuin luopua armaasta hempustansa
    ja antaa mennä sulhasen kanssa.
    Nytkin on meillä keralla impi,
    joka kelpaavi riiheen ja rinkiin.
    Myös on kapinetta kaikenlaista,
    kotoa tuotua yhtä ja toista:
    tiinuja, säkkejä ja kirstuja,
    paitoja, hameita ja virsuja,
    omasta verasta sitä ja tätä,
    rahaa ja riikinettä, siis ei ole hätää.
    Ja missä me kerran yösijan saamme,
    siinä me sitten tavaramme jaamme
    ja vietämme neljä päivää häitä,
    syömme, juomme, teemme niitä näitä.
    Ja lähteissä jätämme taloon teille
    ne henkilöt, jotka ovat liiaksi meille.

    Tämä kirja kirjoitettu
    Rokka-Tuomahan tuvassa,
    Kaalihousun kammarissa,
    pimiässä pirttisessä,
    sakean savun seassa.

-- Tämä on kummallinen passi, sanoi seppä ojentaessaan passin
takaisin juohtomiehelle. Minä en ymmärrä mitä väkeä nämä oikeastaan
ovat.

-- Minun luullakseni tämä on suuri rosvojoukko, joka on kokoontunut
yhteen kaikilta maailman haaroilta, ja siksi he näin yönaikana
liikkuvatkin ja viettelevät naisia artteliinsa. Kenen naispahat
nuokin kaksi lienevät, jotka he ovat veivitelleet myötänsä, sanoi
Holttola.

-- Olkoot mitä tahansa, otetaan vain yöksi, koska he niin hauskaa
elämää lupaavat pitää, virkkoi Mönkäreen isäntä. Jos he jotain
luvatonta rupeavat harjoittamaan, niin onhan meillä valta ja voima
laittaa heidät yönselkään.

-- Jos ei heillä ole parempaa passia, niin menkööt matkaansa, sanoi
Holttolan ukko.

-- On kyllä meillä toinenkin passi, mutta se vaatii tuiki taitavan
lukijan; sitä ei joka mies osaakaan lukea, vastasi Mauno-setä, joka
oli nuorimpana nuodemiehenä. Samalla hän otti viinapullon poveltaan
ja laittoi sen kulkemaan käsi kädestä vanhimmalle juohtomiehelle,
joka sen ojensi sepälle.

-- Ei minusta taida olla näin kummallisen passin lukijata, virkkoi
seppä.

-- Kyllä minä luen, sanoi Korpelan kirkonmies, jolle seppä ojensikin
pullon.

Korpela käänteli ja katseli pulloa vähän aikaa, pyyhki silmiään ja
alkoi lausua:

    Ei Suomi sanoja puutu,
    miehet mielilausehia,
    vaan kun puuttuvi paperi,
    läkki läikähti pihalle,
    haukka on ne hanhet syönyt,
    joista saatiin sulkasia,
    niin on konstit kulkijoilla,
    neuvot neidon noutajoilla:
    sanat laskivat lasihin,
    pulppusivat putelihin,
    hämmensivät härkkimettä,
    sekoittivat seipähättä
    viinan kanssa kaunihisti,
    siivolla sinisen juoman.
    Panivat potun povelle,
    paloviinan passiksensa.

    Mitäs nyt virkkavi viina,
    sanoopi sininen juoma?
    Ensin viina virkahtavi,
    äännähtävi itsestänsä:

    Minä olen jalo juoma,
    jonka kodassa kyhäsi
    kokki varsin kunnollinen.
    Kun hän koitti ensi kerran,
    siitä syntyi vain imelä.
    Kun hän koitti toisen kerran,
    sikunaksi se sihahti.
    Kun hän koitti kolmannesti,
    sai hän helmet heilumahan,
    kultapäärlyt pyörimähän.
    Tätä hänen tehdessänsä
    paloi kenkänsä porossa,
    vielä nokesi nenänsä
    kekäleitä kiirehtäissä.
    Sitten hän tuon siivon juoman
    kattilasta kauhan kanssa
    lasketti ratin lävitse,
    pudotteli putelihin.

    Näin on tehty jalo juoma,
    valmistettu viinakulta,
    joka miehet miellyttääpi
    sekä naiset naurattaapi.
    Se on virvoitus vilussa,
    neuvonantaja nälässä,
    monen riidan ratkaisija.
    Se on herkku herroillekin,
    rohtoryyppy rouvillekin.
    Jos tulevi tuttu vieras
    tahikka pitäjän pappi,
    milläs pöytäsi parannat,
    jos et ryypyllä rakenna?

    Mitäs nyt sanat sanoopi,
    virkkaapi putelipassi
    tästä väestä vähästä,
    joka seisoopi jonossa
    tämän tuvan lattialla?
    Tuon sanoopi putelipassi,
    virkkaa viisas viinakulta:

    Nää on miehet miehuulliset,
    kunnialla kulkevaiset,
    vaeltaa varastamatta,
    omin luvin ottamatta.
    Ei he huuda hurjan lailla
    eikä rääky röyhkiästi
    vaan he siivolla somasti
    vaeltavat vakaisesti.

    Ottakaat siis vanhat vaarit,
    naurusuulla nuoret miehet
    tästä pienestä potusta
    ilolientä itsellenne!
    Antakatte yötä maata
    ja rahalla ruokaa saada!
    Kyllä huomenna isäntä
    ottaapi ruuasta rahan,
    palkan palveluksestansa.
    Jos ei riittäisi hopeat
    suuren joukon syömingeistä,
    pannaan pankossa setelit,
    vaskirahat vaivoistanne.
    Saatte nähdä saidan sarvet,
    saidan sarvet, aukan torvet,
    rahakukkaron kupinat.

-- Näillä vierailla näyttää olevan monenlaisia passeja, mutta nyt
jo riittää sitä laatua, sanoi Korpela lopuksi ja laittoi kulkemaan
putelin samaa tietä, jota se oli tullutkin.

-- Täytyyhän matkamiesten varata itselleen kaikenlaisia tarpeita. Ken
maailmalle kerran joutuu kulkemaan, sillä pitää olla selvät paperit,
vastasi vanhin juohtomies.

-- Ei tässä jouda koko yötä jaarittelemaan; käykää vain yöksi
huoletta ja eläkää kuin kotonanne, virkkoi isäntä.

-- Tuhannen kiitos, lausui juohtomies ja meni yläpöydän taakse
istumaan. Hänen viereensä istausi sulhanen, sitten morsian, joka
otti kädestään kintaat, laski ne penkille ja istausi niiden päälle.
Morsiamen viereen istui kaaso ja hänen viereensä vanhin nuodemies.
Yläpöydän rahille istausivat nuorempi juohtomies ja keskimmäinen
nuodemies, ja alapöydän rahille kävi nuorempi nuodemies.

Sillä aikaa kun talonväki ja vieraat tarjoilivat toisilleen
tuliaisia, vieraat taskulaseistaan lasinsuusta nautittavaksi ja
talonväki ryyppylasilla, meni sulhasen sisar setänsä pienen pojan
kanssa morsiamen luo, nosti pääpyyhkeen morsiamen silmiltä ja pani
pojan morsiamen polville. Tätä kutsuttiin polvipojaksi. Morsian otti
nyytistään ja pani pojalle sukat jalkaan, paidan päälle ja vyön
vyölle, jonka jälkeen poika vietiin pois. Sitten toi sama henkilö
rapalautasen ja pani sen morsiamen eteen pöydälle. Morsian laski
sille viipulavyön, jonka tuoja lautasen keralla korjasi pois. Nyt vei
sulhasen sedän vaimo vieraille olutta sulhasen tekemällä katajaisella
tiheävanteisella kapalla. Juohtomies joi ensin, sitten sulhanen,
morsian ynnä kaikki morsiusväki sekä pöydän ympärillä olevat
häävieraat. Tähteeksi jääneen oluen kaasi vanhin juohtomies toiseen
kappaan ja pani rapsautti vaskirahaa tyhjään kappaan. Sulhanen ja
kaikki, jotka kapasta olivat olutta maistaneet, käyttivät kappaa
kädestä käteen ja panivat siihen rahaa. Vihdoin annettiin kappa
kaasolle, joka sen korjasi rahoineen päivineen.

Sillä aikaa kun näitä temppuja tehtiin, pitivät naiset omia
arvelujansa. Heti kun pääpyyhe otettiin morsiamen silmiltä,
tähtäsivät kaikkein naisten silmät häntä.

-- Voi herja, kun on sorja, niin on kuin maalattu marja, sanoi
Simolan emäntä ihmetellen. Ilmankos ne koko pitäjän pojat häntä niin
mielivät; niin kaunis hän on, ettei enkeli voi olla kauniimpi.

-- Katsos kuinka vaalea sulhanen on, on kuin palttina. Hän varmaan
kuolee ennen kuin morsian, huokasi Riitta-täti. Kukahan minua sitten
kirkolle viepi ja laittaa minulle uudet kengät. Voi minua onnetonta!

-- Luuletko sinä, vanha taivas, iankaikkisesti eläväsi, että nuoret
muka ennättävät ennen sinua kuolla, sanoi talon emäntä.

-- Hyvähän tuo olisi, jos ei meidän Juhana kohta kuolisi. Kuka
minusta sitten huolta pitäisi? Hän on aina niin hyvin katsonut minun
tarpeeni, huokaili Riitta-täti.

Kun kaason kappa oli korjattu, otti kaaso morsianta kädestä kiinni
ja talutti hänet toiseen tupaan, jossa vaatteita vähennettiin,
riisuttiin päällysvaatteet, ja syötiin kiistooruoka, joksi oli
varustettu munakokkeroita ja jota padasta syötiin lusikalla. Morsian
maistoi kolme kertaa ruokaa. Kaikki jotka vain kiistooruokaa
maistoivat joko enemmän tahi vähemmän, antoivat rahaa emännälle.
Kaaso toi morsiamen jälleen entiselle paikalleen.

Sitten kannettiin ruoka pöytään ja koko häärahvas kävi illalliselle.
Isäntä luki ruokaluvut ja vanhempi juohtomies toisten kanssa veisasi:

    Ann myös meidän tällä hetkell,
    jotk tähän tahdoimm tulla,
    keskenämm rakastaa hyväll mielell,
    iloo toinen toiseltamm kuulla,
    varjel meit vainomiehen vihast,
    synnist häpiäst ja myös riidast,
    ann sovinnon kanssa elää. (Vvk. 341:3)

Muut kaikki söivät, vaan morsian ei maistanutkaan. Kiitokset ruuan
jälkeen luki seppä ja vanhempi nuodemies alkoi veisata:

    Mun sielun, ruumiin omas on,
    its Herra armas tiedät tuon,
    siis omas ota huomahas,
    en joukkoo julman pelkää taas. (Vvk. 245:2)

Ruualta päästyä saatettiin morsiuspari vuuville. Vanhin nuodemies
nousi seisoalleen ja alkoi veisata:

    Niin käykäämme nyt lepäämään,
    ett enkel on meidän tykönämm,
    älkäämm ketään myös peljätkäämm,
    mutta Herralt rauhaa kerjätkäämm. (Vvk. 370:7, 8)

Viimeistä säettä aloitettaessansa hän meni laulaen sulhasen
huoneeseen. Morsian ja kaaso seurasivat jäljessä. Huoneeseen päästyä
jatkoi nuodemies veisua:

    Me annamm meitämm Sinun huomaas,
    ota meitä Sinun suojaas,
    niin meidän käypi kyll hyvin
    enk nuku synteihin syviin.

Nyt riisui kaaso morsiamelta vaatteet, jolla ajalla nuodemies meni
sänkyyn, koetteli tilan tarkkaan joka kohdalta ja sanoi:

-- Vuode on hyvästi laitettu, ei ole mitään muistuttamista.

Sen kuultuaan kävi morsian sänkyyn peitteiden alle. Nuodemies ja
kaaso istausivat sängyn laidalle. Tupaan laitettiin viestit, että
sulhanen saa tulla. Viestit saatuaan nousi vanhempi juohtomies
seisoalleen ja veisasi:

    Tykönän pysy tänä yön,
    enkelis minun kätkeköön!
    Etten joutuisi yhteenkään
    syntiin, vahinkoon, häpiään.

Viimeisen säkeen alkaessa läksi juohtomies laulaen huoneeseen,
jonne sulhanen seurasi häntä perästä. Huoneessa sulhasen riisuessa
jatkettiin veisua:

    Anna mun rauhass levätä
    ja sitten iloll herätä,
    niin kiitän sinua iloisest
    Isä Jumal iankaikkisest. (Vvk. 368:7, 8)

Kun sulhanen oli riisuutunut ja tahtoi mennä sänkyyn, kokivat
nuodemies ja kaaso häntä estellä, mutta hän tempaisi yhtäkkiä heidät
sängynlaidalta lattialle, nosti peitteen ja putkahti morsiamensa
viereen sänkyyn vetäen peitteen päällensä.

-- Olisi teitä saanut olla puolenkymmentä henkeä vastustelemassa,
kyllä meidän poika olisi itselleen tien raivannut, virkkoi juohtomies.

-- Sehän oli hänen asiansakin, vastasi kaaso.

Tällä aikaa oli nuorisoa ja joitakuita vanhempiakin ihmisiä tullut
huoneeseen joko uteliaisuudesta tai totutusta tavasta katsomaan
morsiusparin maatamenoa. Kun juohtomies otti kirjan ja alkoi veisata,
paljastivat kaikki päänsä ja veisasivat:

    Nyt aamen, aamen päätökses,
    suo enkelis suojelukseks,
    me maata lepoon menemme,
    Jeesuksen nimeen nukumme. (Vvk. 372:7)

Laulun loputtua otti seppä huoneen naulasta sulhasen housut ja
orrelta morsiamen hameet, joilla hän lyödä hötkäytti kolme kertaa
morsiusparin peitteen päälle ja lausui:

    Piikoja, poikia, puoleksi kumpiakin!

-- Otetaas nyt uniryypyt, sanoi juohtomies ryypätessään taskulasista
ja ojensi sen sitten nuodemiehelle, joka ryypättyään antoi sen
kaasolle. Kaaso maistoi ja antoi sen sepälle jne. Tällä tavoin
jatkoivat vanhemmat ihmiset ryyppäämistä.

-- Nyt käykää täältä pois joka henki, käski kaaso.

Kun kaikki muut olivat lähteneet huoneesta, otti nuodemies kynttilän
käteensä ja katseli sen valossa joka paikan aivan tarkkaan ja sanoi
sitten:

-- Ei täällä ole ketään.

Sitten kaaso kertoi, kuinka Jorosen Heikin sängyn alle oli Pekkalan
paimenpoika pistäytynyt, ja kun morsiuspari oli juuri nukkumassa,
poika alkoi ärähdellä kamalalla äänellä ja kömpiä sieltä pois. Juuri
kun poika oli ovea avaamassa, tuli kaaso samaan liittoon tuomaan
yökeskosia morsiusparille. Tietysti he pelästyivät kumpikin, kun
toisensa kohtasivat. Kaaso, joka pian hoksasi asian, juppasi poikaa
niskaan, ja tämä lensi takana silmin tiehensä. Jos Heikki, joka on
pikaluontoinen mies, olisi tavannut pojan, niin kukko olisi suurimmat
luut saanut nokkia poikapahalta, mutta Heikki ei tiennyt koko asiasta
mitään, ennen kuin perästäpäin sai kuulla, ja niin pääsi poika ehjin
nahoin.

-- Se oli hyvä, että sinä nyt katsoit tarkoin, niin saadaan olla
huoletta, virkkoi kaaso viimeiseksi.

-- Aivan niin, eihän vara venettä kaada, ajattelin minä ja katsoin
tarkkaan, vastasi nuodemies.

-- Hyvää yötä! toivotti nuodemies huoneesta lähtiessään.

Kaaso lukkosi huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa, meni tupaan ja
kävi entiselle paikalleen istumaan.

Naiset valmistelivat olkivuoteita ja riisuivat sekä juohto- että
nuodemiesten kuin myöskin kaikkien ukkomiesten jalat, josta toimesta
asianomaiset maksoivat heille rahaa palkaksi.

Kun vanhimman juohtomiehen Simolan emäntä huomasi kaason istuvan
yksinään pöydän takana, hän istausi pöytärahille kaasoa vastapäätä ja
alkoi siinä laulaa kaasonkutitusvirttä, johon kaaso vastasi. Simolan
emäntä alkoi laulaa:

    Kutti, kutti, kaaso rukka!
    Meidän pässi päälle pääsi,
    meidän oinas voiton otti!

Tähän vastasi kaaso:

    Ei ole kutti ensinkänä,
    tuota toivoi meidän neito
    koko mennyttä keseä.

Simolan emäntä vastasi kaasolle ja niin he jatkoivat vuorotellen:

    Kutti, kutti, kaaso rukka!
    Jos sä neittäsi näkisit,
    kun sen kädet käämyilevät
    yljän kaulan ympärillä.

    Ei ole kutti ensinkänä
    pientä pikkuraistakana.
    Tuota toivoi meidän neito,
    tuota toivoi ja odotti
    saada kahden kaulaella,
    hyväellä herttaistansa.

    Kutti, kutti, kaaso rukka!
    Jos sä neittäsi näkisit,
    kun se suuta suikkajaapi,
    kun sen huulet hepattavat
    meidän sulhon suuta vasten.

    Ei ole kutti ensinkänä,
    eipä varsi vähäkänä.
    Tuota toivoi meidän neito,
    tuota toivoi tuon ikänsä
    kiikkuessansa kivellä,
    ahoviertä astuessa,
    tetrinä mäellä teipo,
    pyynä pyöri vihtikossa,
    kukkui kultaisna käkenä
    leivosena liverteli,
    saada suuta suikkaella
    omallensa kullallensa,
    saada huulten hepahdella
    oman sulhon suuta vasten.

    Kutti, kutti kaaso rukka!
    Söitpä, joitpa neitosesi;
    nyt on tyhjät istuimesi,
    meill on täydet vuotehemme.

Tämän laulettuaan Simolan emäntä osoitti tuvassa olevia vuoteita,
jotka olivat makaajia täynnä.

    Enkä syönyt enkä juonut,
    en kanaani kaupitellut.
    Vast on kerran keitettynä
    kiiskiä kinokaloja,
    ahvenia ruotoisia,
    ei tuotukaan minua vasten,
    vasten muita vierahia!
    Tuoppi tuotuna olutta,
    ei sekään oo minua vasten,
    vasten muita vierahia;
    tuosta jo vaivainen varajat,
    tuosta toru torkkuissasi.
    Kun annat, älä ärjä,
    älä hauku hallin lailla!

    Kutti, kutti, kaaso rukka!
    Kun et liene kyllin saanut,
    kyllin syödä, kyllin juoda,
    vielä mutka muistetahan,
    lihakeitto keitetähän!

    Kuoli muinen musta ruuna,
    toissavuonna torvihäntä.
    Tuosta kaassa keitetähän,
    lihaliemi laitetahan,
    kaason eteen kannetahan,
    nuodevaimon nutustella.

    Enpä tänne lähtenynnä
    luita lutustelemahan,
    hepolientä larkkimahan.
    Läksin tänne katsomahan
    pienen lintuni peseä,
    varpuseni vainioita.
    Kohta tästä kolkan käännän,
    tästä tuhmasta tuvasta,
    kamalasta kartanosta.
    Heitän tänne herttaseni,
    tänne kaunoni kadotan.
    Varjelkohon kaikkivalta,
    ettei huomenna katuisi,
    päivän päästä peljästyisi
    näitä outoja ovia,
    veräjiä vierahia!

    Kutti, kutti, kaaso rukka,
    kaaso rukka, kauko kenkä!
    Hyv on tässä neiden olla,
    hyvä olla ja eleä
    oman tuvan orren alla,
    oman sulhon suosiossa;
    vaan on kaason paha olla,
    istua mun penkilläni,
    seisoa mun sillallani,
    eikä tiedä neitostansa,
    mihin kadotti kanasen;
    ei hän osaa maata mennä
    eikä lipata levolle.

    Voipa kurjat kutlianne,
    lemmon lapset leikkiänne,
    millä te kutittelette!
    Enpä istu penkilläsi,
    istun hieprahelmoillani;
    enkä seiso sillallasi,
    seison nappakengilläni.
    Kyllä tiedän neitoseni,
    kun mä sen levolle laskin.
    Panin kyntäjän kylelle,
    vakoojan vaipan alle,
    leivänsaajan leuan alle,
    kalansaajan kainalohon.
    Annas Luoja aamun tulla,
    tuo Jumala toinen päivä.
    Otan vaatetta vakasta,
    tinatimpit tiinusesta,
    millä neittä valmistelen,
    kanastani kaunistelen,
    jolla peitän pientä päätä,
    tuonpa kukkana tupahan,
    pöyhähytän pöydän päähän,
    ihmisten ihattavaksi,
    kansan katsasteltavaksi.
    Äsken on aika maata mennä,
    kun mun sulhoni sulavat,
    höyheneni lämpiävät;
    viel on käsi kintahassa,
    toinen ovirautasessa.

    Nouse kaaso kiukualle,
    liesipankolle paneite.
    pane jalka patsahalle,
    toinen orrelle ojenna,
    helmat lieskahan levitä.
    Siinä sulhosi sulavi,
    höyhenesi lämpiävi.

    Nouskohot nokiset velhot
    kotianne nuohomahan,
    karstojanne kaapimahan,
    vaan en mä valio vaimo,
    neidon kaaso nerollinen.

Sitten kaaso nousi seisoalleen ja lausui:

    Ei tässä pidot parane,
    jos ei vierahat vähene.
    Nälkäpä mun on näissä häissä,
    nälkä noilla nuotehilla.
    Kyllä suuta syötetähän,
    kitalakee kiskotahan,
    vaan ei ruualle ruveta,
    ei ehitä einehelle.

Sillä puhein läksi kaaso toiseen tupaan, johon emäntä oli varustanut
ruuan valmiiksi. Kaaso syödä hokli muutamia paloja ja vei sitten
emännän kanssa ruokaa huoneeseen morsiusparille. Tätä ateriaa
kutsuttiin yökeskosiksi. Huoneeseen tultuaan kaaso sytytti sängyn
päälaudalla olevan kynttilän, laski ruuan samalle laudalle ja lukkosi
oven sisäpuolelta sillä varalla, ettei sinne kukaan syrjäläinen
pääsisi. Sitten havautti hän morsiamen syömään. Morsian herätti
sulhasensa, ja niin he söivät yhdessä iltasenveron, jolla aikaa kaaso
jutteli emännän kanssa minkä mitäkin. Nuoren parin syötyä läksivät
eukot ja korjasivat ruuan jäännökset mennessään. Kaaso lukitsi
huoneen oven ja otti avaimen kerallaan. Kun nämä temput oli tehty,
olivat kaikki päivän toimet päätöksessä ja jokainen kävi makaamaan.

Kun hääväki seuraavana aamuna heräsi, toi kukin tyttö tai muu nuori
nainen sille miehelle ne sukat ja kengät, jotka kukin oli illalla
riisunut ja korjannut. Ne jotka eivät iltasella olleet maksaneet
jalanriisuntapalkkaa, suorittivat sen aamulla. Muutamat maksoivat
vasta viimeisen hääpäivän aamuna riisuntapalkan.

Kun vuoteet oli korjattu, tytöt toivat vanhan rahin, jonka he
asettivat ovensuun seinän viereen. Sitten he toivat kolmella suurella
puuvadilla pesuvettä ja asettivat sen rahille. Kunkin vadin kohdalle
laitettiin saavi, jonka päällä silmät pestiin. Pyyhkimet varustettiin
kunkin pesuvadin kohdalle naulaan ja saippuapala vadin viereen.
Ensin pesivät vanhemmat ja sitten nuoremmat. Lasten silmät pestiin
viimeiseksi. Kätensä ja kasvonsa pestyään ja pyyhittyään kukin
kampasi päänsä. Näin tehtiin joka aamu.

Sillä aikaa kun tupaa siivottiin, meni kaaso huoneeseen ja toivotti
morsiusparille hyvää huomenta. Hän sykeröitsi morsiamen pään ja
laittoi siihen hunnun. Tätä tehdessään hän sanoi morsiamelle:

-- Nyt, Kaisa, saat olla iloinen, ei sinulle koti-ikävä tule, kun
viime yönä satanut lumi on peittänyt reen jäljet, ja taasen näyttää
tulevan kirkas tirkattipäivä, joka ennustaa iloista elämää uudessa
kodissasi.

-- Illasta ilmaa kiitetään ja aamusta yösijaa, vastasi morsian.
Sehän suotava olisi ja sitä minä sydämestäni toivon, että olisin
tyytyväinen tähän uuteen kotiini enkä ikävöisi isäni kotiin.

-- Sen Jumala sinulle suokoon, toivotti kaaso.

Sitten toi morsiamen nato, sulhasen sisar, nuorelle parikunnalle
pesuvettä huoneeseen, josta toimituksesta morsian antoi hänelle rahaa.

Kun morsiuspari oli pukeutunut, laitettiin viestit tupaan ja vanhin
nuodemies tuli huoneeseen, sanoi hyvää huomenta ja alkoi veisata:

    Niin paratiisiin pyhään
    hänt silloin taluttaa,
    häähuoneesen juur hyvään
    sisälle johdattaa.
    Kussa sitt ilo pauhaa
    ja rakkaast riemuitaan,
    herran hyvyytt ja rauhaa
    iäisest nautitaan. (Vvk. 412:28)

Tätä veisattaessa astui nuodemies tupaan, jonne morsiuspari tuli
hänen perässään, ja kaikki asettausivat istumaan entiselle paikalleen
pöydän taakse. Sitten pidettiin aamurukoukset, nautittiin kahvia ja
aamiaista, jonka perästä vietettiin aamupuoli hiljaisesti, kun nyt
oli sunnuntai. Enin osa etenkin vanhemmista ihmisistä luki ja lauloi
kotvan ajan. Nuorisoa oli mennyt muutamia kirkolle.

Heti murkinan perästä käski Lippolan isäntä sulhasen valjastamaan
hevosensa ja menemään Niemelään noutamaan appensa ja anoppinsa
häihin. Sulhanen teki niin.

Kun hän oli tullut Niemelään, kysyivät appi ja anoppi häneltä hyvin
hetaasti kuulumisia. Vävy vastasi kaiken olevan hyvin ja sanoi
tulleensa isänsä käskystä hakemaan heitä häihin.

Sillä aikaa kun vanhemmat varustausivat lähtemään, vävyä syötettiin
ja juotettiin, jonka jälkeen käytiin rekeen ja ajettiin Lippolaan.
Siellä heitä iloiten otettiin vastaan, syötettiin ja juotettiin.

Heti kun sulhanen oli lähtenyt Niemelään, vei sulhasen sisar
morsiamen karjapihaan, ensin talliin, jossa hän näytti lehmät,
virkkoi niiden nimet ja selitti mitä asiaan kuului. Sitten he kävivät
hieho- ja lammasläävissä sekä viimeiseksi sikopahnassa. Jokaisen
suojan kynnykselle, missä he vain kävivät, pani morsian vaskirahaa,
jotka kaikki nato korjasi.

Kohta murkinan perästä meni nuorin nuodemies, Mauno setä,
rouhehuoneeseen, toi sieltä elohurstillisen rouheita, heitti ne tuvan
lattialle ja sanoi:

-- Tuossa on vanhimmalle nuodemiehelle kaaliksia, joista saat
kuokkakaalin keittää!

-- Vie, vie rouheet sinne, mistä ne olet tuonutkin, ei niitä nyt
tarvita, kun on oikeitakin kaaliksia, mistä saa kuokkakaalin keittää,
sanoi seppä.

-- Kaaliksia on kyllä, sekä syltättynä että pantiossa, kumpia vain
haluatte, virkkoi emäntä.

-- Tietysti valmiit ovat paremmat, tuokaa niitä, pyysi nuodemies.

Emäntä toi kaaliksia ja nuodemies kävi isännän kanssa aitasta
hakemassa sekä raavaan- että sianlihaa, jotka isäntä hakkasi
ja nuodemies kantoi pataan. Siihen emäntä laittoi sitten muut
keitinneuvot. Nuodemies oli olevinansa kaalinkeiton hommassa ja
kehui, että hän osaa keittää oikein kunnollisen kuokkakaalin.

-- Hyvää päivää! Minä olen kuokkamiesten liitollinen, sanoi Tolja
korkealla äänellä, kun tuli puolenpäivän rinnassa häätaloon.

-- Vai kuokkamiesten liitollinen sinä olet. Terve sitten tultuasi!
virkkoi seppä. Paina puuta ja virka kuulumiset.

-- Ei kuulu kummempaa eikä näy tään ihmeempää; kuulumiset ovat
näkyvissä, vastasi Tolja ja kävi istumaan.

Nyt tarjosi isäntä Toljalle tuloryyppyä. Tolja otti viinapullin
käteensä, nousi seisoalleen ja lausui korkealla äänellä:

    No iloitse sinä häähuone!
    Mies, vaimo on Herralt yhteen luotu,
    hänelt siihen siunaus suotu,
    hän häähuoneell onnen tuonee. (Vvk. 328:1)

Tämän lausuttuaan hän ryyppäsi ja antoi pullin takaisin. Kun Niemelän
isäntä ja emäntä olivat syöneet ja juoneet, emäntä meni yhdessä
talon emännän ja juohtomiehien emäntäin kanssa morsiamen huoneeseen
lahjakaluja valitsemaan. He määräsivät yksissä tuumin, mitä kullekin
piti annettaman. Jokaiselle annettavat lahjukset, jos nimittäin
niitä oli useampia vaatekappaleita, sidottiin säärisiteellä kiinni.
Iso joukko jätettiin kuokkamiesten ym. varalle. Sitten laitettiin
lahjukset hurstin (lakanan) sisään. Kuokkamiehiä alkoi keräytyä
häätaloon.

Kirkkomiesten keralla tulivat pitäjän lukkari, koulumestari ja
suntio häihin. Kun Lippolan isäntä oli kirkonmies, oli hän kutsunut
muutkin kirkonpalvelijat häihin. Kun tuloryypyt oli annettu, heille
laitettiin kahvia, jonka nautittuaan he laittoivat itselleen
puolikuppiset. Kun ne oli valmiiksi saatu, nousi koulumestari
seisoalleen pöydän päähän ja lausui:

    Antaako isäntä luvan,
    salliiko saman emäntä,
    suvaitseeko sulho kuulla,
    eikä mieli morsiamen
    pahastuisi paljon siitä.
    Eikö vierahat vihastu,
    jos mä runoille rupean,
    lausun mielilauseheni
    näissä juhlissa jaloissa,
    avion alkumenoissa,
    kun on kielelläin kipunat,
    suussani sanan säkenet?
    Se on varsin vanha liitto,
    jonka Aatami aloitti
    sekä Eeva ensimmäisnä
    antautui aviosäätyyn.
    Luoja itse häihin laittoi,
    Kaikkivaltias varusti
    oksille omenat syödä,
    virran veden häissä juoda.
    Jumala ol juohtomiessä,
    taivaan joukko hääväkenä.
    Siin oli hurskaus huvina,
    viattomuus viehättinä.
    Siin ei häitä hämmentäneet
    kunnottomat kuokkamiehet
    eikä viina vietellynnä,
    olut mieltä ottanunna
    eikä tuprunnut tupakka,
    savu silmiä soaissut.
    Asunnoksi annettihin
    yrttitarha yksinänsä
    Paratiisissa pyhässä
    Aatamille ainaiseksi
    Eevan kanssa kahden kesken
    viettää ikänsä ilossa,
    vaan koska vahinko sattui,
    että ottivat omenan,
    jok ol kerran kiellettynä,
    se se syntihin sysäsi,
    pyöräytti pyhältä tieltä.
    Siitä arvonsa aleni,
    katosi Jumalan kuva,
    alastomuus astui sijaan,
    tuli vaatteista valitus.
    Tuosta suuttui suuri Luoja,
    kiivastui pyhä Jumala,
    ajoi Aatamin aholle
    Paratiisista pyhästä
    Evan kanssa kahden kesken,
    mutta lupais Lunastajan
    ihmiskunnan auttajaksi.
    Hänpä tänne tultuansa
    uudisti avioliiton,
    kun hän häissä Kaanahassa
    veden viinaksi varusti.
    Vielä nytkin sama voima
    itkun muuttaapi iloksi.
    Sitä mekin sydämistä
    toivomme toden perästä
    tälle parille pyhälle
    aviota alkaessa!
    Siunatkohon suuri Luoja
    teitä aina armossansa!
    Varjelkoon Hän vakaisesti
    vaaroista ja vahingoista!
    Ole Luoja ohjaajana,
    Isä armias apuna,
    Kaitsijana Kaikkivalta
    tälle parille pyhälle,
    jonka sä itse yhistit
    toinen toisensa avuksi!
    Anna onni, suo menestys
    aina täällä eläessä!
    Siunaa pitkällä iällä,
    runsahalla ravinnolla!
    Että saisit silmillänsä
    nähdä lapset lapsiensa
    kulkevan totuuden tiellä
    isänmaallensa iloksi,
    kansakunnan kunniaksi!
    Vihdoin mentyä manalle
    täältä tuonelan tuville
    saata heitä hääsalihin
    ikuisihin asuntoihin
    voiton virttä veisaamahan,
    pyhäin pariin pauhaamahan!

Tämä runo näytti hyvin liikuttavan kuulijoita ja etenkin
morsiusparia. He kiittivät koulumestaria. Kun kahvikapineet oli
korjattu, kannettiin kuokkakaali pöytään sekä muutakin ruokaa. Kun
kaikki olivat pöytään istautuneet, tuli vanhin nuodemies morsiamen ja
kaason keralla tupaan. Nuodemiehellä oli suuri ikoinen vaatenyytti
olalla ja ruoska kädessä. Päästyään keskilattialle hän otti hatun
päästään ja veisasi:

    Uhrini minä annan,
    lahjani edeskannan:
    rukoukset ja psalmit
    Sinull kiitokseks on valmiit.

Kun nuodemies oli veisunsa lopettanut, seppä veisasi pöydästä hänelle
vastaan:

    Sen sydämestän soisin,
    ett kiittää sinua voisin
    etkäs minult muuta ano,
    kuin pyhä kirja sanoo. (Vvk. 362:6, 7)

Laulun loputtua astui nuodemies seuralaisineen pöytään entiselle
paikalleen. Hän laski vaatenyytin lattialle ja istausi. Kohta hän
kumminkin nousi seisoalleen, kun morsiamen äiti antoi hänelle
lahjukset talon isännälle annettavaksi. Hän sijoitti lahjukset
ruoskan varren nenään, nosti ne korkealle ja sanoi kuuluvalla äänellä:

-- Tässä on lahjaa morsiamelta talon isännälle: vähästä varasta ja
hyvästä mielestä; ottakaa vastaan mielihyvin ja kiitollisina.

Isäntä otti lahjukset ja vastasi:

-- Suur kiitosta ja paljon kiitoksia! Jumala häntä terveenä pitäköön,
antakoon onnea ja menestystä!

Sitten annettiin samalla tavalla emännälle paita, saransininen
verkahelmahame, esiliina, kintaat, sukat ja vöylisvyö ilman vöylisiä,
jotka emäntä otti vastaan samoin sanoin kuin isäntäkin.

Sulhaselle annettiin lahjaksi paita ja kalmuukkivyö. Nato sai yliset,
sukat, lapset, esiliinan, pyyhkeen ja vöylisvyön. Juohtomiehille
annettiin paita, kintaat ja pyyhe, juohtomiesten vaimoille kaksi
paria sukkia, esiliina ja vöylisvyö. Nuodemiehet saivat kukin lapaset
ja kaaso esiliinan. Kun asianomaisille oli lahjukset jettu, annettiin
niitä sitten talon perheelle, häävieraille ja kuokkamiehille
viimeiseksi. Ensin annettiin lahja Toljalle seuraavin sanoin:

-- Kunniallisten kuokkamiesten liitolliselle Toljalle.

Tämä otti lahjukset ja lausui:

    Suur kiitosta sulhaselle,
    monta muuta morsiamelle!

Sitten Tolja sitoi lahjukset vyönsä alle. Samaten tekivät toisetkin
kuokkavieraat.

Sillä aikaa kun nuodemies jakeli lahjuksia, puettivat kuokkamiehet
lahjapaidan isännän ylle, sitoivat sen kalmuukkisella lahjavyöllä,
antoivat lahjakintaat käteen ja nostivat hänet korkealle huutaen:

-- Onnea, onnea appivaarille!

Nostajien käsistä päästyään luki isäntä kiitoksia ja jakeli sitten
ryyppyjä nostokaisiksi. Samaten tekivät kuokkanaiset emännälle
huutaen:

-- Onnea, onnea anoppimuorille! Hekin saivat viinaa palkakseen.

Kun lahjukset oli jaettu, tuotiin voikupit pöytään ja nuodemies luki
ruokasiunauksen. Vanhin juohtomies veisasi toisten avulla:

    Sun sivun sitte sylihins
    ratk mielest rakkahasta,
    jo syttyy ilmei iloihins,
    suut antaa suloisesta.
    vaatteill uusill lahjoittaa viel,
    kans kengät jalkaas tuottaa,
    viel sormuksen suo sormehen,
    sun lapseks omaks ottaa. (Vvk. 207:8)

Kun häävieraat olivat syöneet, käskettiin naapurit ja etäisemmät
isännät ja emännät yhdessä talonväen kanssa syömään. Hekin siunasivat
ruuan luvulla ja veisuulla.

Sulhasen ja nuodemiesten ahkera viinan jakeleminen alkoi vähitellen
vaikuttaa kuokkarahvaassa, sillä vilkkaampi puhe alkoi kuulua
heidän keskuudestansa. Kun sittemmin viimeiseen pöytään käsketty
kuokkaväestö alkoi tulla rohkeammalle tuulelle, kävi puhekin
vapaammaksi. Tuo kuokkavierasten liitollinen Toljakin oli jo
hölkköjukkerissa; syömään käydessään hän sanoi:

-- Minä tahdon lukea ruokaluvut ja Muikkulan Matti saa toimittaa
laulun.

-- Laulakoon se jolla on paljon lapsia; en minä viitsi kitanahkaani
kiskoa, vastasi Matti.

-- Laulakoon sitten Perätalon Pekka, määräsi Tolja.

Kun Pekka oli antanut suostumuksensa, alkoi Tolja lukea, mutta
takertui sanoihin, lausui jonkun tyhmyyden, ja vihdoin astui hänen
sijaansa Ristolan Martti, joka luki ruokaluvut. Sen jäljestä Pekka
toimitti veisuun, ja sitten alettiin syödä.

-- Lempo tässä kehdatkoon lusikalla larkkia, sanoi Tolja ottaen
kaalivadin käsiinsä ja joi yhtäkyytiä vadin tyhjäksi sanoen
päätteeksi:

-- Näin entiset ukot tekivät ja minä seurasin heitä.

-- Varmempi Tolja näyttää olevan juomaan kuin lukemaan, virkkoi Matin
Lauri alapöydästä.

-- Me osaamme sekä lukea että puhella emmekä laske muukkia pöytäämme,
niin kuin siellä alapöydässä on ollut koko ruoka-ajan, vastasi
Tolja. -- Sanalla muukki tarkoitettiin äänettömyyttä. Luullakseni se
pitäisikin olla munkki eikä muukki. "Niin on ääneti kuin munkki",
sanotaan sananparressa.

Savon Vertanen, joka istui alapöydässä, kurkistausi katsomaan,
olivatko kaikki herenneet. Hän ei huomannutkaan, että Rantalan ukko
vielä söi yläpöydässä, vaan alkoi lukea "Kiitosta ruuan jälkeen."

-- Voi pakana, tämä sen rahjus, kun ei anna ihmisten rauhassa
syödäkään, vaan lukea pumppuaa ennen aikojaan, virkkoi Rantalan ukko
ja pisti pöydälle leipäpalasen, jota juuri oli haukkaamassa.

Vertanen ei kuullut Rantalan sanoja, vaan luki lukunsa päähän asti,
ja Perätalon Matti toimitti veisuun.

Kun väki oli syönyt, korjattiin ruoka yläpöydältä, vaan alapöytään
kohennettiin ruokaa vasta tulevien kuokkamiesten varalle. Toisessa
tuvassa ravittiin kuokkavieraita kahvilla.

Sitten sulhanen istausi yläpöydän rahille ja pani seulan eteensä.
Morsian tuli myöskin siihen kantaen lautasta, jolla oli pulli,
ryyppylasi. Häntä seurasi nuodemies ruoska kädessä. Sulhanen täytti
viinalla pullin, kertapullin, jonka morsian nuodemiehen johdolla vei
talon isännälle.

-- Tuoppisi tulee, kannusi kohisee, sanoi nuodemies isännälle
morsiamen ryyppyä tarjotessa. Ryypätessään isäntä sanoi:

-- Olkoos onneksi!

-- Nauttios terveydekses! vastasi nuodemies.

Ryypättyään pani isäntä pullin takaisin lautaselle sekä viisi
hopeaista ruplan kappaletta, josta morsian kiitti ja vei rahat
sulhasen seulaan. Sulhanen täytti taas pullin oluella ja morsian vei
sen talon emännälle samalla tavalla ja sai rahaa, jonka hän taas
vei seulaan. Sitten vietiin kertapulli kuokkamiesten liitolliselle,
joka ryypättyään pani ruplanrahan lautaselle. Näin pitkitettiin
kerrankantoa siksi, kunnes kaikki kuokkavieraat olivat saaneet kerran
juoneeksi.

Kun kaikki kuokkavieraat eivät olleet ehtineet tulla
lahjustenjakoaikana, antoi morsian heille nyt käsivarreltaan kenelle
pyyhkeen, kenelle lapaset lahjukseksi kertapullia viedessään.
Nuorelle väelle, joka tanssia tapsutteli toisessa tuvassa, kannettiin
kerta sinne.

Muiden kuokkavierasten joukkoon olivat myöskin Junnolan pojat
ilmestyneet. He eivät puhuneet toisille pojille mitään, olivat vain
omissa aatteissaan kokkaillen joskus tylyjä sanoja sekä häävieraille
että myös kuokkamiehille. Heillä näytti olevan känkä siitä, kun
eivät saaneet Niemelän Kaisaa Junnolan Martille. He pitivät sitä
koko kylänsä kunnianloukkauksena. Evelin heistä näytti olevan Lassin
Matti, joka alinomaa kuiskaili toisille pojille. Vihdoin kun Matille
vietiin kertapulli, niin hän ryypättyään ja muutamia vaskirahoja
lautaselle pantuaan sanoi morsiamelle:

    Olkoonpas lykkyä ja onnia
    ja lapsia kuin konnia:
    kaikki suuripäisiä,
    joista tulee kerjäläisiä!

Tämän sattui Tolja kuulemaan ja mitään uhkaamatta, hän antoi Lassin
Matille korvapuustin ja sanoi lyödessään:

-- Tuossa on sinulle palkka hyvästä toivotuksestasi.

Matti yritti antamaan takaisin Toljalle samalla mitalla, mutta
Muikkulan Matti kieppasi kädet kiinni ja työnsi kaimansa ulos
tuvasta. Sen nähtyään läksivät kaikki Junnolan pojat ulos viskoen
vihapuheita. Sitten he neuvottelivat vähän aikaa keskenään, käänsivät
hevosensa, kävivät rekeen, ottivat ohjakset käsiinsä ja alkoivat
laulaen haukkua Lippolaisia:

    Kun mä joudun, kun mä kerkeen, niin mä teetän taulun,
    johon minä kirjoittelen seuraavaisen laulun.
    Lippolassa ukot on kuin tervakantturoita,
    yksi on ruja, toinen rampa, kolmas suuri noita.
    Eikä koko Lippolassa ole kunnon miestä,
    ei ne kestä katsastella takaa eikä eestä.
    Lippolan ämmät keittävätten paljasta papurokkaa,
    enpä minä tään kylän ämmäin vävypoika ookkaan.
    Tään kylän ämmät sanovat, jott nai mun tyttäreni;
    ennenhän mä tervaskannon kierrän rekeheni.
    Lippolassa tytöt ovat mataloi ja mustii,
    meidän puolen varikset on samanlaiset justii.
    tään kylän tytöt kirkon luona silkit päässä loistaa,
    vaan ei osaa jaloistansa likaa poies poistaa.
    Arkena he ovat aivan riihiryökäleitä,
    siksipä ei tämä poika katselekaan heitä.
    Kehnot ovat tavoiltansa, mutta ylpeöitä,
    vaikka ei he osaa tehdä talonpojan töitä.
    Hullu minä olisin, jos Lippolasta naisin:
    typerän ja mitättömän vaimon silloin saisin.
    Tään kylän tytöt aitoissansa pitkin yötä valvoo,
    ikävissään itkevät kuin sutten pennut ulvoo.
    Tämän kylän tytöt on kuin ruppasammakoita,
    niitä pojat sysivät kuin tervatallukoita.

Tätä laulua olisi tainnut piisata pitkältäkin, mutta kanttori sattui
menemään pihalle, ja hänet nähtyään pelkäsivät ja häpesivät pojat
niin, että roikkasivat hevosiaan selkään ja ajoivat kotiinsa. Tuvassa
ei ollut vähääkään häiriöitä.

Kun kerta oli kannettu, käytiin päällimmäistä panemaan. Nuodemies
sanoi korkealla äänellä:

-- Nyt on kerrankanto lopussa ja alkaa päällimäisenpano eli
pätäköiminen. Nuodemiehen raha on seulassa päällimmäisenä. Hän
viskasi samalla vaskirahan seulaan.

-- Kuokkamiesten liitollisen rahapas onkin päällimmäisenä, huusi
Tolja viskatessaan rahan seulaan.

Sitten viskasi morsian rahan seulaan ja nuodemies virkkoi:

-- Morsiamen raha on päällimmäinen.

Päällimmäisenpanoa jatkettiin myöhään iltaan. Keneltä loppuivat
pienet rahat, se vaihtoi sulhaselta.

Päällimäisenpanon loputtua, sillä aikaa kun sulhanen lankonsa
kanssa luki kertarahoja, vei kaaso morsiamen toiseen tupaan, jossa
asetti hänet tuolille istumaan ja käänsi korvallisilla riippuvat
hunnun sikot korvuksille. Tätä kutsuttiin pään kääntämiseksi. Kun
kuokkamiehet näkivät morsiamen päähineen käännetyksi, he nostivat
hänet tuolineen päivineen korkealle ja huusivat joka kerralla:

-- Hurraa, hurraa, hurraa!

Samalla tavalla nostivat kuokkanaiset (vaimot) morsianta kolme kertaa
ja huusivat joka kerralla:

-- Tervetuloa meidän joukkoon!

Nostokaisiksi morsian jakeli miehille tavallista viinaa, vaan
naisille hän antoi punaista (siirappi-) viinaa.

Ryypyn saatuaan Tolja käpertyi lämpimässä tuvassa ja pyrki makaamaan.
Muikkulan Matti talutti hänet lämpimään riiheen, jonne hän vei olkia
alasiksi ja asetti Toljan olkien päälle makaamaan. Iltasen syötyään
meni Mattikin riiheen yöksi, kun hän ei sanonut voivansa heittää
Toljaa yksinään.

Kuokkavierasten hälvettyä kävivät häävieraat ja talon väki
illalliselle. Syödessä he puhelivat päivän tapauksista sekä Toljankin
ryyppimisistä. Päätteeksi sanoi Holttolan kirkonmies:

    Luonto on tahtoa lujempi,
    tottumus on tarmokkaampi.
    Tottumus on toinen luonto,
    joka vihdoin voiton viepi.

Iltasen perästä tehtiin tilat ja naiset taasen riisuivat miesten
jalat ja korjasivat jalkineet. Muu väki kävi tupaan makaamaan, vaan
morsiuspari meni huoneeseen, ja lukkari kävi koulumestarin kanssa
kamariin maata.

Seuraavana aamuna varhain herätti vanhin juohtomies keskimmäisen
nuodemiehen saunaa lämmittämään. Noustuaan vuoteelta sanoi Antti:

-- Kuka koiranleuka lienee sitonut vastan minun housuni kaulukseen?

Hän päästi vastan irti ja havautti Mauno-sedän. Sitten he pitivät
neuvottelun, jossa päätettiin, että Mauno-setä kun on vanha mies, ei
viitsi käydä kuljettelemaan ihmisiä edestakaisin, vaan sen saa tehdä
Antti, joka on nuorempi. He vaihtoivat siis toimia. Mauno-setä otti
apulaisekseen sulhasen veljen, joka siihen mielellään suostuikin,
ja pani saunan uunin lämpiämään. Aina välistä kävi Mauno-setä
tarkastamassa, miten työ tulee tehdyksi.

Jo aamuhämärissä, kun hääväki oli murkinalla, tuli seudun kuuluisa
noita häätaloon kuokkavieraaksi. Isäntä meni häntä tervehtimään,
pyysi vierasta istumaan ja tarjosi hänelle tuloryypyn. Heittäen
hatun päästänsä vieras ryyppäsi ja istausi penkille hyvin mahtavan
näköisenä. Ruualta päästyä vei morsian Riha-Heikille kertapullin ja
antoi samalla lahjukseksi pitkävartiset kirjaillut kintaat. Kerran
juotuaan ja lahjuksen vastaanotettuaan vieras sanoi:

-- Kylläpä sinä, hyvä piikaseni, näyt olevan ymmärtäväinen ihminen,
kun hoksasit vanhalle miehelle niin mieluisat ja tarpeelliset
lahjukset antaa. Niin lapseni, isäsi ja äitisi ovat viisaita ihmisiä
ja niin näyt sinäkin olevan. Olkoon vain onnea ja menestystä uudessa
kodissasi!

Morsian kiitti ja antoi sitten rahan sulhaselleen.

Kun talon perhe kävi murkinalle, käskettiin Riha-Heikki myös yhteen
neuvoon. Samaan liittoon saapuivat myös Tolja ja Muikkulan Matti ja
heidäkin käskettiin murkinalle.

-- Jokos nyt harakka haihtui Toljan päästä vai vieläkös se siellä
kupajaa? kysyi Matti leikillisesti.

-- Kyllähän minä en enää jukkerissa ole, mutta pääni tuntuu olevan
niin kuin vanha konttirani ja muuten sitä särkee niin kovin, että
luulisi olevan seitsemän vaskiseppää sitä takomassa, vastasi Tolja.

-- Sitten sinä tarvitset pohmelonparannusta, sanoi isäntä ja antoi
Toljalle ynnä muillekin ruokailijoille ruokaryypyn.

Vähän aikaa syötyään sanoi Tolja:

-- Kala tahtoo uida.

Isäntä antoi taas jokaiselle silakkaryypyn. Atrian lopussa annettiin
kolmas ryyppy "hampaiden huuhtojaisia".

Hamasta siitä ajasta, kun Riha-Heikki tuli taloon, olivat kaikki
hiljaa ja puhelivat vain kuiskaamalla, paitsi milloin lukkari ja
koulumestari olivat tuvassa, olivat muutkin rohkeammat.

-- Näetkös, lanko, kuinka kaikki pelkäävät tuota noitaa kuin Lammin
jumalaa, mutta minäpäs hänelle vielä kepposet laadin tänä päivänä,
sanoi Niemelän Antti sulhaselle.

-- Se on minusta vallan oikein, kun näytät hänelle, että löytyy jo
nykyaikana joku, joka ei piittaa noidista eikä usko taikuuksia,
vastasi sulhanen.

Mauno-setä tuli saunasta tupaan ja sanoi:

    Nyt on kyly kylvettävä,
    sauna saatuna variksi:
    kuka tahtoo kylpemähän,
    se riisuikoon rivakasti.

Ukkomiehet riisuutuivat ensiksi, ja Niemelän Antti valjasti
hevosensa, sitoi kellon aisaan ja kaksi kulkusta vempeleeseen ja
ajoi tuvan rappusien eteen. Heti tuli neljä ukkoa ja kävi rekeen;
nuodemies kyyditsi heidät Mertajärven rannalla olevaan talon saunaan.
Saunan kodassa olivat sulhanen, morsian ja kaaso. Kylpijöistä antoi
kukin sulhaselle joko viisi, neljä, kolme tai kaksikin kopeekkaa
saunarahaa, muutamat enemmänkin. Raha oli annettava ennen kylpemistä,
muuten ei laskettu saunaan. Sitten menivät kylpijät saunan
lautasille, jonne kaaso antoi heille vettä ja hautoi vastat. Kylpijän
ensin peseydyttyä löi morsian löylyä.

Kun ensimmäinen muutto oli kylpenyt, toi nuodemies toisen muuton,
neljä henkeä kylpijöitä, ja kyyditsi kylpeneet tupaan.

Kun häämiehet olivat kylpeneet, kävi nuodemies noutamassa
naapuritalosta kylpijöitä. Hekin maksoivat saunarahan. Viimeisinä
miehistä käskettiin kuokkamiehet Tolja, Muikkulan Matti ja
Riha-Heikki kylpemään. Sillä välin oli nuodemies aristanut hevosensa
araksi. Kun kuokkamiehet istausivat rekeen paitasillaan, ajaa
karahutti nuodemies aika vauhtia saunalle. Päästyään saunan kohdalle
oli hän koettavinaan pysäyttää hevosiansa, ja huusi kovasti: "ptru,
ptru, ptru, ptru", mutta samalla hän nyki ohjaksista niin, että
hevonen juoksi saunan sivuitse Mertajärven jäälle. Kuokkamiehet
rupesivat hädissään huutamaan:

-- Käännä hyvä Antti hevosesi ympäri, aja saunalle; muuten me
palellumme.

-- Kääntäisinhän minä tämän vaikka minne, mutta kun se on
pillastunut, niin eihän se tottele ohjaksia, vastasi Antti.

Hän kääntää pyöräytteli pari kertaa ympäri jäällä ja vihdoin ohjasi
menemään toisella rannalla olevaan taloon. Päästyään pihalle Antti
huusi: "ptru, ptru, ptru, ptruu" ja käänsi pyöräytti hevosensa
sukkelaan ympäri niin, että reki kaatui ja miehet kellahtivat reestä
tantereelle. Sukkelaan Antti nousi rekeen ja huusi: "ptru, ptru,
ptru, ptru", mutta nykäisi hevostansa ja ajaa karautti aika vauhtia
alamäkeen jäälle ja häätaloon, jossa hän kyyditsi naisia saunaan ja
sieltä takaisin siksi, kunnes kaikki olivat kylpeneet.

-- Miksikäs, poikaseni, sinä niin pahasti teit kuokkamiehille? kysyi
Antin isä.

-- Enhän minä mitä mahtanut, kun hevonen pillastui ja juoksi niin
kuin hurja, vastasi Antti. Ja paitsi sitä eihän heillä ole mitään
hätää, kun jumala on keralla ja he pääsivät lämpimään tupaan.

Kuokkamiehet tantereelle jäätyänsä menivät alla päin, pahoilla
mielin tupaan, jossa pyysivät vaatteita päällensä ja hevosta itseään
kyyditsemään häätaloon.

-- Hitto häneen enää menisi koko taloon sinä ilmoisna ikänä, jos
eivät vaatteeni olisi jääneet sinne, mutta täytyyhän ne noutaa pois,
sanoi Muikkulan Matti vihoissaan.

-- Älä, veikkonen, taloa syytä, talo on hyvä. Etkö muista, miten
hyvästi meitä siellä on pidetty? virkkoi Tolja.

-- Kyllä se mies ei vastedes aja sellaisella oinaalla, sanon minä,
kun hän meille uskalsi tämmöiset kepposet tehdä, uhkaili noita ja
puri hammasta.

-- Antti on kelpo miehen kunnon poika, jolle sinä et saa mitään
pahaa tehdä. Ja jos vielä uskallat purra hammastasi, niin kyllä minä
ne suustasi karistan, ettet niitä vastedes jarskuttele ja ihmisiä
pelottele, puheli Tolja kiivaasti.

-- Kyllä minä luulen Niemelän Antin tahallaan tämän laatineen.
Kun hän on muka kirjoituskoulua käynyt, ei hän kuulu uskovan eikä
pelkäävän noitia. Samaa mieltä kuuluu olevan Lippolan sulhanen ja
hänen morsiamensakin, virkkoi talon isäntä tarjotessaan ryyppyjä
vieraille.

-- Tässä on poika, joka ei ole käynyt kirjoitus- eikä muutakaan
koulua kuin ainoastaan rippikoulun, mutta en suinkaan minä noitumista
usko enkä sellaisia jumalia pelkää kuin tämä Riha-Heikki on, vastasi
Tolja. Muuten minä sinuna, hyvä isäntä, en olisi tuollaisia lauseita
suustani päästänyt. Tiedäthän Niemelän Antin olevan rikkaimman
sulhasen koko pitäjässä, joka pitää hyvin paljon sinun tyttärestäsi.
Mitäs luulisit Antin ajattelevan, jos saisi korviinsa sinun puheesi,
vastasi Tolja.

-- No, no, hyvät ystävät, luulitteko minun sitä todenperään
sanoneeni. Minä vain koettelin, mitä ukko-Heikillä olisi siitä
sanomista. Minä oikeastaan pidän hyvin paljon Antista ja koko
Niemelän talosta enkä siis mitenkään voi uskoa, että Antti olisi
tahallaan näin hullusti tehnyt. Vaan kun Antilla niin kuin rikkailla
ainakin on jumalanvilja täpätty luontokappale, on se tietysti
pillastunut, ja Antti raiska ei ole sitä jaksanut hillitä, sanoi
isäntä ja kaasi toiset ryypyt vieraille.

Riha-Heikki aikoi jotain sanoa, vaan kun hän katsoi Toljan silmiin,
ei hän uskaltanut virkkaa mitään.

Kun vieraat olivat lämminneet ja saaneet talosta vaatteet päällensä,
käski isäntä poikansa valjastaa hevosen ja kyyditä vieraat häätaloon,
jossa naiset olivat juuri saaneet kylpeneeksi, ja kuokkavieraat
saivat mennä saunaan.

-- Nyt saadaan ottaa löylyä kappa nahalle, sanoi Tolja noustessaan
saunanlautasille. Kun meillä on jumala keralla, niin ei suinkaan
löyly tartu, vaikka sitä otettaisiin niin paljon, että silakka
seinällä paistuu.

-- Jos et sinä ole minua pilkkaamatta, niin kavata itseäsi, vastasi
riha-Heikki.

-- Minkäpä sinä sitten minulle mahdat? vatsanko halkaiset vai
olemattoman hevoseniko hankeen hukutat? virkkoi Tolja.

Saunasta lähtiessään Tolja saneli:

-- Suur kiitosta, paljon kiitoksia: löylyn luojalle, saunan
lämmittäjälle, halon hakkaajalle, veden nostajalle ja veden
varistajalle!

Viimeiseksi kylpivät sulhanen ja morsian. Saunasta päästyään
he toivat saavillisen vettä tullessaan. Kun he olivat päässeet
porstuan rappusille vesisaavin kanssa, riensi Simolan Saara ja
kaasi vesisaavin rappusille. Morsiuspari meni uudestaan kaivolle,
täytti saavin vedellä ja alkoi sitä taas kantaa korennolla. Nyt
riensi vastaan heitä koko liuta nuorta väkeä ja tahtoi taas kaataa
vesisaavin, mutta nuodemiehet ja kaaso tulivat saavia arkkiloimaan
(varjelemaan), ja kun sulhanen, joka oli saavin jälkipuolella, piti
saavia vanakasti kiinni, se ei kaatunut, vaikka yksi ja toinen koetti
sitä heilahutella. He saivat kumminkin saavin kunnialla tupaan.

Saunasta tultua olivat kaikki häävieraat hyvällä tuulella, puhelivat
iloisesti eivätkä näyttäneet muistavan Riha-Heikkiä, joka istui
nurppeissaan eikä puhunut yhtään sanaa. Ukkomiesten istuttua
pöydän ympärille puraista narssautti Riha-Heikki hampaitaan, nousi
seisoalleen, otti hattunsa ja keppinsä, koetteli kumpaakin oven
pielistä ja kamanaa, sylkäisi lieteen ja mennä töytäisi ulos tuvasta.

Kun Mauno-setä tämän huomasi, hän otti päretikulla tuhkaa liedestä,
viskata roppasi tuhkaa perästä porstuaan ja lausui:

    Eipä meitä syyttä syödä
    eikä tauditta tapeta,
    ei luvatta suuren Luojan,
    ilman armotta Jumalan.
    Kenpä meitä syyttä söisi,
    viatonta verta joisi,
    suuhunsa omat sanansa,
    päähänsä omat panonsa,
    ajatukset itsehensä!

Kun hääväki kuuli Mauno-sedän lauseet ja näki hänen tuhkaa ajavan
porstuaan, hahahtivat kaikki katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Mauno-setä selitti heille asian ja sanoi puheensa päätteeksi:

-- Tämä on kaikki meidän Antin syytä. Jos ei hän olisi Riha-Heikille
niin ilkeästi tehnyt, ei olisi mokomaan hyvään taloon tällaista
meteliä tullut. No niin, ei sentään ole mitään vaaraa, kun ukon
konstit aikanaan älyttiin, niin ei hänen noitumisensa vaikuta mitään.

-- Voi, voi, meitä onnettomia! nyt meidän talo häviää, kun sellainen
noita uhkauksilla ja suuttuneena talosta lähti, vaikeroitsi
Riitta-täti. Tämä on kaikki meidän Juhanan syytä. Jos hän olisi
ottanut Kaituripään Annin, niin kuin minä hänelle ehdottelin, niin ei
nyt tällaista mylläkkää ja pelkoa olisi taloon tullut. Tunnetaanhan
nämä Niemeläiset: he ovat ylpeitä ja luottavat suureen rikkauteensa,
eivät he pelkää noitia eivätkä usko mitään. Voi meitä, miten meille
mahtanee käydä!

-- Kas Riitta-tätiä, mitä virttä hän veisaa, sanoi Mauno-setä.
Me olemmekin hänen mielestään väkivieraita; mutta odotahan sinä
vanhapiika, taivaan mamselli, kyllä minä sinulta oikkujasi karistan,
kunhan tässä joudutaan.

-- Voi sitä vanhaa matoa ja lohikäärmettä, mitä hän uskaltaa tehdä,
virkkoi Tolja kiivaasti. Ensin syöpi ja juopi talossa nahkansa
täyteen ja sitten tekee lähtiessään semmoiset tepposet. Ei muuta kuin
veri pellolle noidalta, niin saatte olla kaikki huoletta, ei hän voi
mitään pahaa matkaansaattaa. Ja sen teen minä sekä itseni että hyvän
talon puolesta.

Täällä puhein töytäysi Tolja ulos tuvasta Riha-Heikin perästä, jonka
hän tapasi tiellä ja sanoi:

-- Vai sinä vanha raato lähdet sellaisin jäähyväisin mokomasta
talosta; kas minä opastan sinua käyttäytymään ihmisten tavalla! Ja
samalla hän lyödä nappasi Riha-Heikkiä niin navakasti nenälle, että
veri holahti hangelle.

-- Noidu nyt jos tahdot, sinä vanha peevelin palvelija, ei tässä
sinua pelätä, sanoi Tolja ja läksi matkaansa jättäen ukon hoitelemaan
vuotavaa nenäänsä.

Tultuansa häätaloon Tolja sanoi:

-- Kyllä nyt jumala muistaa kuokkimassakäyntinsä. Minä annoin ukolle
vasten kuonoa niin, että punainen hangelle puhui.

-- Teit kelpo miehen työn, tuossa on ryyppy vaivoistasi, sanoi
Holttolan kirkonmies ja antoi ryypyn Toljalle.

-- Nyt olemme syöneet, juoneet ja kylpeneet niin, että oikein päässä
kuhisee. Soitappas sinä Näräsen Olli "Tolja tanssii, Tolja tanssii,
Toljan töppöset löyhkää", niin me tanssimme Muikkulan Matin kanssa
vähän ja sitten menemme matkaamme, jottei tarvitse toista yötä
riihessä viettää. Osaatkos soittaa, niin kuin minä käskin? puheli
Tolja.

-- Osaan kyllä, vastasi Olli, otti viulunsa ja alkoi soittaa.

Tolja ja Muikkulan Matti tanssia tupsuttelivat vähän aikaa ja
alkoivat sitten lähteä kotiinsa. Lähtönaukut saatuaan kuokkamiehet
pehmenivät niin, että isäntä käski valjastaa hevosen ja saattaa
heidät kotiinsa.

Kuokkavierasten lähdettyä kantoi emäntä suuren kahvipannun pöytään ja
isäntä toi puolestaan sekä tavallista että siirappiviinaa.

Vanhimman juohtomiehen kehotuksesta istausivat vanhemmat häävieraat
pöytään. Vanhin nuodemies kutsui toisesta tuvasta nuoremman
häärahvaan, joka oli siellä leikkimässä, kerranjuontiin. Vanhemmat
miehet laittoivat itselleen puolikuppiset. Mutta nuoret joivat vain
kahvia, samaten naisetkin.

-- Nämä taitavat olla kalliit kupit, sanoi lukkari hämmentäessään
kuppiaan.

-- Se on tietty, ei tässä aina ilmaiseksi anneta, vastasi juohtomies.

Sikäli kuin kukin sai kuppinsa juoneeksi, panivat he rahaakin
pöydällä olevaan vatiin. Jokaisen rahanantajan nimen ynnä rahamäärän
kertoi vanhin nuodemies Holttolan Heikki korkealla äänellä yleisölle.
Ensiksi pisti vatiin lukkari kolme, sitten koulumestari kaksi
ruplaa ja suntio pani puolitoista ruplaa. Vanhin juohtomies Simolan
herastuomari antoi viisi, toinen juohtomies Lippolan Pekka neljä
ruplaa. Vanhin nuodemies joi neljä ja hänen vaimonsa, joka oli
kaasona, antoi kaksi ruplaa. Keskimmäinen nuodemies Niemelän Antti
pani viisi ruplaa. Kun nuodemiehen Mauno-sedän vuoro tuli, hän sanoi:

-- Minä juon kertaa vaimovainaani kotilehmän, että koivet hoilahtaa.

Nuodemies kertoi tämänkin korkealla äänellä. Holttolan kirkonmies joi
hiehon, joka myöskin kerrottiin. Morsiamen isä Niemelän lautamies
pani vatiin kymmenen ruplan setelin. Ja niin kukin häävieras antoi
varansa ja hyvän tahtonsa mukaan, kuka enemmän, kuka vähemmän.
Talonväki joi kertaa perästäpäin, muut kaikki paitsi isäntä ja
emäntä, jotka olivat jo kuokkailtana kertansa juoneet.

Kun kerranjuonti oli loppunut, alkoi päällimäisenpano. Hyvän aikaa
vaskirahoja päällimmäiseksi viskottua sanoi vihdoin Simola:

-- Mitäs me kehtaamme koko päivän tässä vaskenromuja helisytellä:
pannaan hopeata, niin se jossakin tuntuu, ja viskasi samassa
hopearahan vatiin.

Vähän aikaa näin päällimmäistä pantua sanoi Mauno-setä:

-- Ei, hyvät ystävät ja heimot, tästä tule tolkkua tänä päivänä,
kun pieni hopearaha toimittaa saman verran kuin suurikin. Mutta
laitetaanpas se sääntö, että kuka suurimman rahan panee, se on
päällimmäinen.

Siin suostuivat kaikki, ja talon isäntä viskasi hopearuplan kappaleen
vatiin. Nuodemies kertoi korkealla äänellä:

-- Talonisännän rupla on päällimmäinen.

Sitten viskasi Holttolan kirkonmies ruplan ja kymmenen kopeekan
rahat. Tätä menoa kesti kotvan aikaa. Joka tahtoi tulla
päällimmäiseksi, sen piti viskata aina enemmän kuin edellinen.
Vihdoin nousi summa jo lähes viiteen ruplaan. Nyt ei enää vähällä
aikaa tahtonut kukaan nousta sen ylemmä. Mutta Mauno-setä lopulta
vaihtoi kymmenenruplan setelin ja viskasi sitten viisi ruplaa vatiin,
ja niin hänen rahansa jäi päällimmäiseksi.

-- Kovinhan Mauno-setä nyt on antelias, kun raatsii niin paljo kertaa
juoda ja päällimmäistä panna, sanoi Holttolan kirkonmies.

-- Vielä minä juon koko tila- ja talo-osuutenikin, jos vain meidän
Antti minun mieleisestäni paikasta itselleen morsiamen ottaa, vastasi
Mauno-setä. Minun tyttäreni ovat Jumalan kiitos niin varakkaissa
taloissa, etteivät he minun osuuttani tarvitse, minä sen siis jätän
Niemelään.

Kun kerranjuonti ja päällimmäisenpano oli lopussa, toi kaaso tuopin
pöytään ja sanoi:

-- Nyt, hyvät häävieraat, olisi vielä kerättävä morsiamelle
vokkirahaa (rukkirahaa). Tehkää hyvin ja pankaa tähän tuoppiin, ken
minkä hyvänsä näkee. Onhan kansan käsi karttuisa.

Samassa hän itse viskasi rahaa tuoppiin.

-- Ihanhan te viette rahat ja kukkaron, kun aina pitäisi rahaa antaa
ja antaa; eihän sillä antamisella näy olevan mitään määrää, sanoi
Korpelan kirkonmies.

-- Ei tässä auta mitään vastaansanominen, anna vain raha tänne,
vastasi kaaso.

Korpela viskasi pienen hopearahan tuoppiin ja sanoi viskatessaan:

-- Eihän tästä taida muuten päästä kuin maksamalla.

Jokainen viskasi tuoppiin rahaa, ken enemmän, ken vähemmän. Kun ei
enää rahoja tullut, korjasi kaaso tuopin ja antoi rahat morsiamelle.

Päivällisen perästä hyvitteli nuoriso itseään tanssilla ynnä muilla
leikeillä toisessa tuvassa. Vanhemmat taasen viettivät aikansa
kaikenlaisilla tarinoilla. Näin kului toinen eli saunapäivä.

Kun kolmannen päivän, hääpäiväksi kutsutun, aamuna häävieraat
nousivat vuoteiltaan, olivat kaikki vierekkäin makaajat ommeltuina
kiinni toisiinsa. Siitä muutamat suuttuivat, vaan toiset nauroivat
koko asialle.

-- Kuka lemmon koiranleuka lienee tämän ilon tehnyt? kysyi Mauno-setä
ratkoessaan ompelusta, vaan ei kukaan vastannut siihen mitään.

Murkinan perästä naiset noutivat kuopasta potaatteja, joista he
laittoivat potaattipiirakoita, kun entiset suuren joukon syömingissä
alkoivat väsääntyä (loppua). Myöskin emännät tekivät nk. maavehnäsiä
oman pellon kasvuista. Näissä toimissa olivat häänaiset emännälle
yksituumaisesti avulliset.

Päivällisen perästä sanoi seppä soittajalle:

-- Kun sinä olet koko hääajan soitellut nuorille toisessa tuvassa,
niin

    vinguttele viuluasi,
    sorottele soittoasi:
    me tanssia taputtelemme,
    lyömme leikit lystilliset.

Olli otti viulunsa, viritti sen ja alkoi soittaa. Nuoriso tanssia
sipsutteli ja siihen vihdoin yhtyivät vanhemmatkin. Mauno-setä meni
pyytämään Riitta-tätiä kanssaan tanssimaan, vaan tämä ei sanonut
tahtovansa tanssia.

-- Se on pakko häissä tanssia, tahdotpa taikka et, virkkoi Mauno-setä
ja vei väkisin Riitta-tädin lattialle. Täti riuhtoi itseään irti,
suuttui ja haukkui Mauno-setää humalaiseksi hassuksi ynnä muuksi,
mutta tämä vain tanssitti ja lauloi:

    En mä ole humalassa
    enkä ole hullu
    enkä ole tähän kylään
    tyttöin pilkaks tullut.

Vihdoin alkoi Riitta-täti rukoilla Mauno-setää päästämään irti, mutta
toinen vain tanssitti ja sanoi:

-- Tässä ei auta rukoukset eikä hyvät sanat, mutta minä tahdon
tanssittaa sinusta kaikki oikut pois, muuten sinä voisit olla
vihoissasi morsiamelle ja kaikille Niemeläisille koko ikäsi.

Kun ei muu neuvo auttanut, alkoi Riitta-täti vihdoin itkeä, mutta
Mauno-setä ei huolinut sitäkään, vaan tanssitti siksi, kunnes tunsi
tädin väsyvän. Sitten hän saattoi hänet penkille ja sanoi:

-- Jos ei tämä piisaa, niin tulen jouluna ja tanssitan viimeisetkin
änskät sinusta.

Päästyään penkille remahti Riitta-täti väsyneenä pitkälleen. Vähän
aikaa siinä lojottuaan hän otti nuttunsa ja meni saunaan, jossa hän
oli koko hääajan.

-- Nyt sinä, Mauno-setä, teit hyvin tyhmästi, kun Riitta-tätiä
kohtelit tuolla tavalla, virkkoi Kiurun Yrjö.

-- Kun sinulla ei ole neroa arvostelemaan minun tekoani, niin on
parasta, että pidät leipälaukkasi kiinni, vastasi Mauno-setä. Ensin
täytyy tuntea syyt ja sitten vasta arvostella seuraukset; mutta kun
sinä et näy olevan koko asian perillä, niin älä tunkeudu syyhymättä
saunaan.

-- Koska minä yksinäni olen tyhmä viisasten joukossa, niin joudan
minä lähteäkin täältä pois. Välttäähän Musti muuallakin, ei laudalla
laamallaan, sanoi Kiurun Yrjö ja alkoi katsella kampsujaan.

-- Älä, veikkonen, noin suutu tyhjästä asiasta ja heitä häitä kesken,
maanitteli Holttolan ukko.

-- Antaa menevän mennä, työntää tuulta purjeheseen, virkkoi seppä.
Eihän Yrjö ole ennenkään juonut mitään pitoja päähän asti vaan on
aina lähtenyt kesken pois.

-- Tuokaa vain naiset Yrjön päällysvaatteet huoneesta tupaan, niin
hän pääsee lähtemään. Eihän yksi kiuru kesää tee, virkkoi Simolan
herastuomari.

Naiset toivat vaatteet Yrjölle, joka puki ne yllensä. Nuoret miehet
valjastivat hänen hevosensa ja ajoivat rappusien eteen. Yrjö läksi
tuvasta ulos eikä virkkanut jäähyväisistä mitään. Isäntä meni hänen
perästään ja sanoi:

-- Johan sinä Yrjö taas häpäiset itsesi ja koko häätalon, kun kesken
aikoja lähdet pois. Nauraahan tuolle ihmisten siatkin.

-- Taitaa se niinkin olla, kun tarkemmin ajattelen, vastasi Yrjö ja
kääntyi jälleen tupaan, jossa hän riisui vaatteensa.

-- Peri hyvä maa omasi, sanoi seppä nauraen.

-- Ken syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy, vastasi Yrjö ja kävi
penkille istumaan.

Pojat riisuivat Yrjön hevosen ja sitten elettiin taas sovinnossa,
niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Iltapuolella kun iso kahvipannu höyrysi pöydällä, keräytyivät
ukkomiehet pöydän ympärille ja siinä ryyppiessään juttelivat yhtä ja
toista.

-- Muistaako virkaveli Holttola, kuinka me viimein ollessamme
kevätkestissä Niemelässä puhelimme kuusta ja kuukausista. Minä
olen sittemmin asiata monta kertaa aprikoinut kesäkuukausien
nimien synnystä ja tullut siihen päätökseen, että niiden nimet on
otettu niistä töistä ja toimista, mitä milloinkin tehdään. Niinpä
esimerkiksi toukokuun nimi johtuu touonteosta, jota tässä kuussa
toimitetaan. Kesäkuussa taasen alkaa varsinainen kesä. Heinäkuussa
tehdään heinää ja elo kuvissa korjataan eloa. Syyskuussa alkaa
syksy. Lokakuun nimen olen arvellut syntyneen siitä loan eli lian
paljoudesta, jonka syyssateet vaikuttavat. Mutta marraskuun nimen
synnystä en ole oikein perille päässyt. Kuka ymmärtää sen minulle
selittää? sanoi talon isäntä.

-- Marraskuun nimi johtuu sanasta marras, joka merkitsee
päällimmäistä kuorta. Esimerkiksi ihon hipiää sanotaan marrasketto
eli marraskesi, jonka alla on orvaskesi. Kun tavallisesti tässä
kuussa luonto saa peiton, maa roudan (kirren) ja järvet jään, joten
iljanne kääreytyy luonnolle kuoreksi niin kuin marraskesi ihmisen
ruumiille, niin on huokea ymmärtää tämän kuun nimen merkitys.
Tavallisesti tulee tässä kuussa talvikin, jonka tähden veljemme
virolaiset kutsuvatkin tätä kuuta talvekuuksi. Lumi peittää maan niin
kuin vaatteet ihmisen ruumiin ja näin estää pakkasen, puhurin pojan,
turmiot. Jos ei meille täällä kylmässä kylässä, poloisessa pohjolassa
sataisi lunta, niin talven pakkaset kylmäisivät maan perustuksia
myöten, niin ettei se ennättäisi yhdessä kesässä sulaakaan, ja maan
kasvillisuudesta ei tulisi mitään. Mutta Luoja on viisaudessaan
laittanut talveksi lumen, jota myöten on hyvä ajaa lipetellä.
Moneenkin vesiperäiseen paikkaan on kesällä aivan mahdotonta päästä
kulkemaan, mutta kun maa kylmää ja lunta tulee päälle, niin pääsee
kulkemaan sellaisiinkin paikkoihin, joihin kesällä ei pääsekään,
selitteli koulumestari.

-- Joulukuun nimi johtuu joulun vietosta, sanoi Holttolan kirkonmies,
ja siihen se pakina päättyi.

Seuraavan eli lähtöpäivän aamuna heräsi hääväki melkein kaikki yhtä
aikaa, kun tuvan ovesta tuli pakkanen sisään. Isäntä meni panemaan
ovea kiinni, mutta ovi olikin otettu saranoiltaan ja viety pois.
Tuli sytytettiin ja koetettiin ovea etsiä, mutta kun sitä ei pian
löydetty, niin pantiin tupasen ovi tuvan oven sijalle niin kauaksi
kunnes oikea ovi löytyy. Kaikki miehet rupesivat yksituumaisesti
etsimään ovea, joka vihdoin löytyikin saunan kodasta ja pantiin
paikalleen.

-- Kuka kötkä lienee tämän lemmon leikin laatinut? kysyi isäntä. Se
oli toki lykky, että tupasen ovi soveltui tuvan oven sijalle, muuten
olisi saanut viedä lapset toiseen tupaan.

Pilantekijää koeteltiin kyllä kuulustella, mutta ei päästy perille.

Murkinan perästä keitettiin päivälliseksi lähtölohko lantuista,
nauriista ja potaateista, johon pantiin sekaan sekä sian- että
raavaanlihaa.

Kun päivällisen aika joutui, kannettiin ruoka pöytään ja kaikki
istausivat pöydän ympärille tavallisessa järjestyksessä. Vanhin
nuodemies nousi seisoalleen ja lausui:

-- Niin kuin meidän matkapassissamme oli ilmoitettu, olemme
viettäneet häitä neljä vuorokautta ja nyt lähteissämme jätämme tähän
taloon tämän nuoren naisen. Minä pyydän nyt arvoisan isännän ja
armaan emännän ottamaan tämän uuden tulokkaan iloisina ja lempeästi
vastaan, pitämään häntä perheenjäsenenä, antamaan hänen käydä
yksistä ovista muiden kanssa ulos ja sisälle, syödä ja juoda yksistä
astioista muiden kanssa, sanalla sanoen kohtelemaan häntä niin kuin
omaa ihmistä. Jos sen lupaatte, niin antakaat kätenne lupauksen
vahvistukseksi.

-- Minä lupaan kaiken, mitä sinä ole pyytänyt, vastasi isäntä
antaessaan kättä nuodemiehelle.

-- Samoin teen minäkin, virkkoi emäntä kättä antaessaan.

Sitten nuodemies jatkoi:

-- Niin kuin te nyt koko tämän kunniallisen hääkansan ja kaikkein
sukulaisten läsnä ollessa olette juhlallisesti luvanneet ottaa ja
omistaa tämän uuden perheenjäsenen omaksi lapseksenne, niin kehotan
minä teitä kohtelemaan häntä vanhemman hellyydellä ja rakkaudella
ja isällisellä lemmellä ojentamaan ja ohjaamaan, mitä hän ei itse
ymmärrä, ja kärsivällisesti kärsimään hänen vikojaan ja virheitään,
jos hän sattuu tavalla tahi toisella erehtymään, ja muistamaan sitä,
että hän on äkkinäinen, joka ei tunne talon tapoja, ja siis tarvitsee
erityistä neuvoa ja vanhempain ohjausta.

Sitten hän kääntyi morsiamen puoleen ja saneli:

-- Koska sinä, Kaisa, olet luopunut isästäsi ja äidistäsi ja saanut
itsellesi uudet vanhemmat, niin muista sinä olla heille kuuliainen
ja nöyrä, silloin sinä saavutat heidän rakkautensa. Älä koskaan
pyydä tehdä oman pääsi mukaan vaan kysy aina, miten he tahtovat.
Pidä mielessäsi sananlasku, joka sanoo: "Valta vanhemmalle, neuvo
nuoremmalle". Ja ei ainoastaan heille, vaan myös koko talon perheelle
tulee sinun olla mieliksi ja käyttäytyä jokaista kohtaan siveästi,
niin sinä ansaitset heidän rakkautensa ja silloin vasta sinusta
tuntuu koti kodille ja uudet perheenjäsenet omalle perheelle.

Talon perheelle puhui nuodemies näin:

-- Teitä kaikkia, hyvät ystävät, ja tämän talon kunnioitettavat
perheenjäsenet, kehotan kohtelemaan tätä uutta perheenjäsentä
hellästi ja rakastavasti ja niin huojentamaan ja haihduttamaan sen
ikävän ja kaihon, jonka hänelle on ero rakkaasta kodistaan tuottanut.
Niin kuin te tiedätte, hän ei ole tullut eikä häntä ole laitettu
lastattavaksi ja poljettavaksi, vaan hän on tullut ja laitettu
isällisten vanhempain hellästä hoidosta toisten isällisten vanhempain
hellään hoitoon ja kotiin.

Vihdoin hän kääntyi nuoren parikunnan puoleen ja lausui:

-- Viimeiseksi muistutan minä teille, te nuori parikunta: muistakaa
alati sitä kallista valaa, jonka te olette vannoneet toisellenne
Herran alttarin edessä, ja pitäkää aina keskenänne palava rakkaus,
sillä rakkaus peittää paljon rikoksia. Muistakaa se, että teidät
on yhdistetty erottamattomasti toinen toisellenne avuksi. Kumpi on
vahvempi, hän tukekoon heikompaa, kumpainen paremmin ymmärtää, sen
neuvoa seuratkaa. Teillä ei saa olla mitään erinäistä vaan kaikki
yhteistä; niin kuin te itse olette toinen toisenne omat, niin olkoon
kaikki, mitä teillä on, yhteiset. Tämän jos mielessänne pidätte,
niin on teidän elonne alati oleva onnellinen, kohdatkootpa teitä
mitkä vaiheet tahansa tässä maailmassa. Herran pelko on viisauden
alku, se aina muistakaa, ja jos sen teette, niin Herra siunaa teidän
avioliittonne, antaa teille onnen ja menestyksen, jota me kaikki
sydämestämme toivotamme!

Nuodemiehen puhuessa oli kaikilla kyyneleet silmissä ja morsian
itkikin ääneensä koko ajan.

Puheensa lopetettuaan istausi vanhin nuodemies paikallensa ja
keskimmäinen nuodemies, Niemelän Antti, luki ruokaluvut ja Mauno-setä
toisten kanssa veisasi:

    Vaan sillä välill eläissäs tääll
    tee työs ja luota Herran pääll,
    niin sinä tulet sääll;
    vältä riettautt ja haureutt,
    osoit lähimmäisell laupiutt.
    Lapses kasvat Herran pelvoss,
    neuvo, harjoit hyviss tavoiss
    kohta nuoruudessa,
    niin antaa pian, Jumal ijan
    taivaass yhden asumasijan. (Vvk. 331:12, 13)

Kaikki muut söivät, vaan morsian ei maistanutkaan.

Päivällisen perästä vanhempi juohtomies luki kiitoksen ruuan jälkeen
ja nuorempi juohtomies alkoi toisten kanssa veisata:

    Jumal juur hyvää sinull suo
    ja morsiamelles tässä taloss,
    ylkä, sinä itses tähän luot,
    ain armastas rakastakos;
    rakkauden jäll kantanee,
    hedelmän armaan antanee,
    sen kanss kauniist elänee,
    hänen heikkouttans kärsinee. (Vvk. 328:4)

Heti päivällisen perästä alkoivat nuodemiehet ja heidän vaimonsa
tehdä kotiin lähtöä: hevoset valjastettiin ja kaikki laitettiin
reilaan. Vähäistä ennen kuin nuoteet pöytään istausivat, kutsui
juohtomies Simola sulhasen erikseen ja sanoi hänelle:

-- Minua oikein harmitti, kun sinä et Niemelässä älynnyt korjata
viittasi lievettä, vaan annoit morsiamen käydä sen päälle istumaan.
Koeta nyt, veikkonen, kavattaa hattuasi, ettei kaaso sitä saisi panna
morsiamesi päähän ja niin viedä viimeisenkin vallan sinulta.

-- En minä semmoisista tempuista mitään veisaa, vastasi sulhanen.

-- Vai et veisaa, kunhan joudut akkavaltaan niin älyät, että

    iloinen on isän valta,
    iloton isännän valta.
    Vaikea on vieraan valta,
    tukalainen orjan olo,
    vaikeampi vaimon valta,
    akan valta ankarampi,

saneli juohtomies.

-- Aika mies, kehtaat uskoa kaikkia pakanallisia maailman
taikatemppuja, virkkoi sulhanen ja läksi pois.

Kun nuoteet olivat pukeutuneet, he istausivat pöydän ympärille. Kaaso
toi morsiamen täysissä tamineissa ja pääpyyhe päässä ja asetti hänet
entiselle paikalleen. Emäntä kaasi kuppeihin kahvia, jota vieraat
nauttivat, vaan morsian itki koko ajan kaason olkapäätä vasten.
Kahvin jälkeen toi emäntä rukiisen leivän ja voilautasen morsiamen
eteen pöydälle. Nuodemies alkoi veisata lähtövärssyä:

    Rukoilen viimeisell
    juur nöyräll sydämell,
    ett murheen poies vääntyis
    ja onni tykön kääntyis,
    Jumal näist hyvän lopun
    meill kaikill viimein suokoon. (Vvk. 289:15)

Sitten nuoteet nousivat pöydästä ja läksivät. Kaaso kaappasi sulhasen
päästä hatun ja pani sen morsiamen päähän. Lähtiessään hän laski
leivän ja voilautasen morsiamen syliin.

Heti kaason lähdettyä morsiamen vierestä tuli Simolan emäntä
kotikaasoksi. Morsian itkeä tillitteli niin kauan kuin nuoteiden
kellot kuuluivat. Sitten kotikaaso otti morsiamen sylistä leivän ja
voikupin, jotka hän yhdessä morsiamen kanssa vei huoneeseen, missä
morsiuspuku riisuttiin ja morsian peitettiin tavallisiin vaatteisiin.

Kun morsian oli saanut toiset vaatteet yllensä, hän otti porstuasta
kolme sitä varten varustettua koivuista halkoa, aukaisi tuvan oven ja
viskata jyräytti halot yli kynnyksen niin vinheästi, että ne menivät
pankon alle.

Häävieraat olivat vielä viidennen yön talossa ja läksivät seuraavana
päivänä murkinan syötyänsä.

Syyttä ei siis sanota sananparressa: "Niin on pitkä kuin karjalaisten
häät".



Nuorikkoaika


    Sisältö: Riitta-täti. Nuorikon velvollisuudet. Apen ja anopin
    kohtelu. Nuorikon ruokaileminen. Huoneessa makaaminen.
    Nuorikkoparin kirkossakäynti. Uusillajouluilla käynti.
    Opintakestit. Nuorikon oljamissaolo. Oudonlainen naiminen.

Vasta sitten kun häävieraat olivat lähteneet, tuli Riitta-täti
saunasta tupaan eikä ollut ollenkaan vihainen, päinvastoin hän
kohteli nuorikkoa hyvästi koko vuoden. Mutta sitten kun hän kävi
Kaiturpäässä ja oli siellä pari viikkoa oljamissa, hän muuttui
äreäksi nuorikolle. Tämän huomasi talon emäntä ja sanoi:

-- Taitaa olla parasta kutsua Niemelän Mauno-setä tanssittamaan
Riitta-tädistä viimeiset verukkeet, jos ei tässä muutosta tapahdu.

-- Älkää suinkaan virkkako Mauno-sedälle mitään, heitän minä oikkuni
hänettäkin, rukoili Riitta-täti ja pitikin sanansa.

Kaisa taasen puolestaan koki olla Riitta-tädille mieliksi:
hän laittoi vuoteet hänelle joka ilta, antoi hänelle niitä
vaatetavaroita, joita tiesi tädin tarvitsevan, pesi hänen päänsä
saunassa ja koetteli häntä hyvitellä kaikin tavoin. Vihdoin täti
mieltyi niin nuorikkoon, että ylisteli häntä parhaimmaksi ja
herttaisimmaksi ihmiseksi koko heidän talossaan.

Eikä ainoastaan Riitta-tädille vaan muillekin talonihmisille
koetteli nuorikko olla mieliksi. Joka ilta riisui hän appensa kengät
jaloista, pyyhki pohjat, käänsi varret ja ripusti kengät orrelle
kuivamaan. Sukat hän pisti uunille. Hän aikoi samalla tavalla riisua
anoppinsakin jalat, vaan tämä ei sitä sallinut, kun ei sanonut sen
kuuluvan maan tapoihin. Joka aamu nuorikko antoi apellensa sukat
ja kengät käteen hyvänhuomenen keralla. Iltasilla hän laittoi
vanhuksille vuoteet ja aamusilla hän ne korjasi. Saunassa hän pesi
heidän päänsä ja selkänsä ja varusti heille puhtaat alusvaatteet joka
lauantai-ilta. Sunnuntaisin hän syyhytteli ja kampasi vanhuksien
päät. Kun nuorikko huomasi appensa aikovan tupakoida, hän toi tulen
piipun päälle.

Kun vanhukset milloin menivät kirkkoon, kantoi nuorikko heidän
päällysvaatteensa jo varhain aamusella tupaan lämpenemään ja sitten
lähtiessä hän auttoi niitä päälle pantaessa. Talvella hän kantoi
kaattuen rekeen ja peitti huolellisesti vanhuksien jalat. Heidän
kotiin tullessaan hän riensi jo pihalle vastaanottamaan ja sitten
tuvassa vaatteita riisumaan. Näistä puuhista kiittivät vanhukset
rakasta lastaan.

Talon toimia tehdessään nuorikko kysyi aina, etenkin ensi alussa
anopiltansa, tai jos hän ei ollut saapuvilla, toisilta vanhemmilta
talonnaisilta, miten mikin työ ja toimi oli tehtävä. He taasen
mielellään neuvoivat ja avittivat nuorikkoa.

Vanhukset puolestaan kohtelivat nuorikkoa niin kuin omaa lastaan.
Aamusilla hänen annettiin maata kauemmin eikä hänen tarvinnut käydä
riihtä puimassa eikä viskaamassa koko ensi talvena. Saunaakin hänen
tarvitsi lämmittää ainoastaan joka kolmas kerta. Hän vuorosi Yrjön
Martin ja natonsa kanssa kylyä valmisteltaessa.

Kun senaikuisen tavan mukaan ei nuorikko muiden kanssa yhdessä
ruokapöydässä syönyt vatsaansa täyteen, ainoastaan vähän tuikkasi,
niin emäntä syötteli häntä erikseen toisessa tuvassa parhailla
paloilla, eikä sitä kukaan kariksi katsonutkaan, kun maan tapa niin
vaati. Riitta-tätikin muistutti monesti emäntää syöttämään nuorikkoa
erikseen ja sanoi:

-- Sinun pitää häntä syötellä erikseen, näethän sen, ettei hän raukka
viitsi muiden kanssa kyllältään syödä, kun on niin kaino, eikä
hänkään hengellään elä.

Myös nuorikon äiti laittoi tyttärelleen voita, piirakoita ja lihaa
tuomisiksi. Ei siis ollut ihme, jos nuorikko ruokapöydässä muiden
kanssa vähän söi ja kumminkin pysyi hyvin voinnissa ja lihoikin
miehelässä ollessaan.

Koko ensimmäisen talven makasi nuorikkopari kylmässä huoneessa,
makuuaitassa, eikä siellä ollut maatessa pakkoakaan, mutta riisuessa
iltasilla ja pukeutuessa aamusilla oli kovilla pakkasilla hankalaa.
Siksi täytyi pitovaatteet iltasilla panna sängyn nurkkaan peitteen
alle, että ne olivat lämpöiset aamusilla pukeutuessa. Huoneen sänky,
rovatti, oli sitä varten tehty hyvin syvä, että siihen mahtui paljon
heiniä. Niiden päälle oli levitetty vaippa ja sen päälle hursti,
lakana. Peitteenä oli uusista paksuvillaisista lammasnahoista tehty
kaatut ja sen päällä pidettiin paksu lankainen täkki. Höyhenpielukset
olivat päänalaisena.

Milloin oli kova pakkanen, pidettiin makuuvaatteita päiväsaikana
lämpenemässä joko riihessä, saunassa, tahi jos ne eivät olleet
lämpimät, tuvassa ja iltasilla vietiin lämpimät vaatteet huoneeseen.
Tosin pakkasilla täytyi koko ruumiin olla peitettynä, niin että
ainoastaan pienoinen hengitysreikä jätettiin. Usein olivat
peitevaatteet yläpuolelta paksussa huurteessa ja henkireiän
reunoille kasvettuivat jääpiikit; mutta vähätpä siitä, kun ruumis
oli jo lapsuudesta saakka totutettu kylmää kärsimään, niin ei siitä
terveydelle ollut mitään vaaraa. Jos joku oli niin hienohenkinen,
ettei kylmimmällä vuodenajalla tarjennut huoneessa maata, vaan
iltasilla huoneeseen mentyään kumminkin yön aikana muuttausi
lämpimään suojaan, joko saunaan tai riiheen, niin sitä nuorikkoparia
tai ainakin sitä henkilöä, joka ei voinut kylmää sietää, pidettiin
hentona raukkana, josta "ei olisi ollut talvelle heitettyä"; so.
sellainen saisi olla naimisiin menemättä, jossa ei ole vanhojen
tapojen noudattajaa, vaan poikkeaa niistä.

Suurimmissa ja varakkaimmissa taloissa oli tosin vierashuone, kamari,
jota pidettiin lämpimänä talvellakin, niin että siellä olisi sopinut
nuorikkoparin maata, jos ei kainouden tunne olisi antanut maata
nuoren parin vierekkäin tuvassa yhdessä muun perheen kanssa; mutta ei
se ollut maan tapa sellainen, ja tapaa oli tarkoin noudatettava, jos
ei tahtonut joutua yleisen pilkan ja naurun alaiseksi. Ja toisekseen,
kun ensi kerran veisuun kanssa vietiin vuuville, ensi yöksi yhteen,
huoneeseen, niin siitä syystä pidettiin huonetta jonkinlaisena pyhänä
paikkana, jossa ainoastaan eikä muualla oli keskinäinen rakkaus
menestyvä ja kasvava.

Kun nuorikkopari ensi kerran häittensä jälkeen meni kirkkoon, oli
nuorikko täydessä morsiuspukimessa, josta aina erotettiin nuorikot
muista naisista. Samaten piti olla, kun uusillejouluille mentiin
morsiamen entiseen kotiin. Jos nuorikko ensi kerran kirkossa
käydessään oli verevä ja punakka, ylistettiin häntä terveeksi, mutta
kalpeasta ja verettömästä sanottiin, ettei se ole terveperä.

Kun kirkon luona tai muualla joku sukulainen tai tuttava tapasi
nuorikon, niin kohta hän kysyi:

    Kummoinen on appi sulla,
    onko ankara anoppi?

ynnä muuta, mitä asiaan kuuluu. Harvoin tai ei koskaan nuorikolta
sitä kysyttiin, millä tavalla hän kohtelee uusia vanhempiansa ja
miestänsä.

Häiden perästä mentiin kylään jouluille "hammasveloille". Yhtä monta
henkeä kuin kustakin sukulais- tai naapuritalosta oli ollut häissä,
meni nyt häätalosta jouluille. Samaten tehtiin morsiamen kotona.
Yhtä monta henkeä kuin oli ollut kihlajaisissa ja läksiäisissä, meni
jouluille kylään. Sulhanen ja morsian, so. nuorikkopari, tavallisesti
jäi kotiin eläimiä hoitamaan, mutta eivät nekään olleet omassa vaan
naapurin muassa joulupyhinä. Tavallisesti niissä taloissa, joissa
vain nuorikkopari oli kotona, pidettiin joululeikit.

Yleisen tavan mukaan kutsuttiin Lippolan nuorikkopari appelaansa
Niemelään uusillejouluille. He menivät sinne uudenjoulun aattona.
Sinne tuli myöskin Korjuksen Risto, Mari-ämmän vävy.

-- Miten sinä, lapseni, olet voinut uudessa kodissasi ja oletko
tyytyväinen nykyiseen oloosi? kysyi Niemelän emäntä tyttäreltään
heidän kahden kesken ollessaan kamarissa.

-- Jumalan kiitos minä olen voinut oikein hyvin. Ja jos tätä menoa
eteenpäin kestää, olen sangen onnellinen. Minulla on mies, joka minua
rakastaa ja jota minä rakastan. Kaikki kohtelevat minua erittäin
hetaasti, ja minä olen ollut niin tyytyväinen uuteen kotiini, etten
halaja mihinkään eikä minulla ole yhtään ikävä, vastasi Kaisa.

-- Se on iloista kuulla, vastasi äiti. Koettele sinä, hyvä lapseni,
olla nöyrä ja nopsa puolestasi, niin sinua eteenkinpäin hyvänä
pidetään; äläkä milloinkaa kiusaa miestäsi, mitä tunnet hänen
mielestään olevan epäsuosiollista, muista lapseni aina se.

-- Minusta saat, hyvä äitiseni, olla aivan huoletta, ja minun
toimeentulostani. Kun minä sain mieleiseni miehen ja mieleiseni
talon, niin siinä minun on mieluinen olla. Mutta tässä maailmassa
ei ole mitään täydellistä. Niin on meilläkin. Meillä on kaikki niin
hyvin, ettei ole parempaa toivomistakaan; mutta se meitä surettaa,
kun setä-Yrjö lähtee ensi keväänä meiltä pois. Hänen apellansa kun ei
ole ketään joka häntä ja taloutta hoitaa, kun poika kuoli, niin pitää
sedän mennä sinne. Me emme häntä mitenkään laskisi sinne, kun hän on
niin herttainen ja varma mies, ja hänen vaimonsa on kelpo ihminen,
joka kohtelee minua niinkuin omaa lastansa.

-- Älä, lapseni, siitä ole milläsikään! Jos Yrjö pois menee, niin
teillehän hänen osansa jääpi, kun hänen appensa on varakas eikä
heillä ole ketään muita perillisiä.

-- Niin setä kyllä sanoo, ettei hän tahdo mitään osaa, ei
irtonaisesta eikä kiinteästä, vaan hän antaa kaikki meidän Juhanalle,
kun Juhana on hänestä niin mieleinen, selitti Kaisa.

-- Sen parempi on se, kun hän Juhanalle osuutensa luovuttaa, virkkoi
emäntä hyvillä mielin.

-- Vaikka kohta se niinkin on, ennen me kumminkin sedän pitäisimme
ennen kuin hänen osansa, vastasi Kaisa.

Nämä puheet täytyi lopettaa, kun kamariin tuli Korjuksen Mari sekä
Anni ja Sohvi.

-- Kuka on sinun pääsi sykeröinyt ja hunnun päähäsi pannut? kysyi
Korjuksen Mari Kaisalta.

-- Sedän Mari on sen tähän asti toimittanut, vaan minä ajattelen
sen tästäpuoleen toimittaa itse, ettei tarvitse ketään vaivata.
Joulupyhinä kun olimme Juhanan kanssa kotona kahden kesken, minä
opettelin jo päätäni panemaan kamarissa, kun siellä on seinällä iso
peili, josta sain katsoa, eikä sinne tullut ketään vierasta. Jos joku
vieras tuli, niin se meni tupaan eikä kamariin, vastasi Kaisa.

-- Sehän se parasta onkin, kun oppii senkin toimen itse tekemään.
Minulla oli siinä suhteessa ensin vähän hankaluutta. Kun en itse
osannut ja kälynikin oli siihen vähän typerä, niin täytyi hakea
naapurista päänpanija. Kun ei meillä ollut kamaria, niin laitettiin
hursti tuvan nurkkaorteen riippumaan ja sen takana sitten laitettiin
minulle huntu päähän. Niin kuin tiedät, ei nuorikon sovi vanhoille
ihmisille ja etenkään apelle ja anopille näyttää paljasta päätään.
Siksi oli minulla hankalaa mennä nurkkaan päätä käärimään, kun piti
aina olla hivukset peitossa. Mutta nyt on meilläkin jo kamari, jossa
minä saan rauhassa päätäni sykeröidä, selitti Mari.

Kynttilänpäivän aikana meni Niemelän lautamies Lippolaan tytärtään
oppimaan. He viipyivät siellä pari vuorokautta. Muutama viikkokausi
sen perästä kutsuttiin nuorikkopari Niemelään kevätkestiin ja sen
perästä jäi nuorikko oljamiin kolmeksi viikoksi vanhempainsa luokse.
Oljamissa ollessaan sai Kaisa tietää, että hänen veljensä Antti ja
Mari-ämmän nuorin tytär olivat rakastuneet toisiinsa ja aikoivat
mennä yhteen ensi syksynä. Tämän uutisen ilmoitti hänelle Sohvi ja
sanoi:

-- Vaikka me asumme samassa talossa ja olemme yhdessä leivässä, emme
kuitenkaan ole vähääkään sukua toisillemme eikä meillä ole edes samaa
sukunimeäkään, kun veljesi nimi on Niemelä ja minun nimeni Korjonen.

Kaisasta oli tämä outoa, kun saman perheen jäsenet menevät keskenään
naimisiin, mutta kun hän kuuli, että niin on ennenkin tapahtunut,
alkoi hän tottua siihen.

Syksyllä kun Antti ilmoitti aikeensa isälleen, myöntyi tämä siihen
aivan kernaasti, jotta Antti oikein sitä ihmetteli. Perästäpäin hän
sai tietää, että he Mauno-sedän kanssa sen olivat jo ennen aikojaan
niin tuumineet. Sohvi oli Mauno-sedän ristitytär, sen vuoksi lupasi
Mauno-setä koko osuutensa Antille, jos hän ottaa Sohvin. Näistä
tuumista eivät nuoret mitään tietäneet, ennen kuin vasta kihlajaisten
aikana saivat sen kuulla.

Toden perään eivät Antti ja Sohvi olleetkaan mitään sukua toisilleen.
Sillä Sohvin isoisän isä oli tullut kotivävyksi Niemelään nuoremmalle
kannalle, jota vastoin lautamies oli talon vanhinta kantaa.
Lautamies oli hyvin tyytyväinen, kun Mauno-sedän osa, joka oli
neljäsosa koko Niemelän suuresta talosta, siirtyi hänen pojalleen.
Syksyllä pidettiin Niemelässä komeat häät, joissa Mauno-setä oli
juohtomiehenä, ja hän joi kertaa koko talo-osansa Antille ja hänen
morsiamelleen Sohville.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home